Valhetassun suusta lipsahti taas pitkä haukotus, varmaankin sadatta kertaa tänä aamuna ja aurinko oli vasta ilmestynyt kokonaan horisontin takaa. Sirppikynsi oli vienyt Valhetassun aikaisin aamulla partioon ja siitä suoraan taisteluharjoituksiin. Aikainen aamu ei ollut vielä mitään, mutta yhdistetäänpä siihen yöllinen rankka koulutus Hopean kanssa ilman minkäänlaisia taukoja.
”Oletko kunnossa?” Sirppikynsi kysyi viimein. ”Olet haukotellut koko aamun.”
”En saanut unta viime yönä,” Valhetassu valehteli sujuvasti. Hän ei voinut kertoa erityiskoulutuksestaan mestarilleen. Hopea oli järjestänyt yllättävän rankan taistelutuokion eikä antanut Valhetassun levätä ennen kuin hän olisi oppinut kaikki kolme taisteluliikettä ja suorittanut ne kymmenen kertaa täydellisesti.
”Näytän sinulle vielä muutaman taisteluliikkeen ja päästän sinut sitten nukkumaan vähäksi aikaa,” Sirppikynsi sanoi katsoen huolestuneena oppilastaan. ”Tulen herättämään sinut myöhemmin ja sitten pääset kokeilemaan niitä käytännössä.”
”Selvä,” Valhetassu vastasi lyhyesti ja katsoi tarkkaan, kun hänen mestarinsa selitti ja näytti yhden taisteluliikkeen, jota Hopeakaan ei ollut vielä näyttänyt hänelle. Sirppikynnellä oli aika samanlainen ruumiinrakenne kuin Hopealla; laiha, mutta lihaksikas. Sirppikynnen turkkikin oli kiiltävä kuten Hopeankin. Pieni epäilys Hopean sukulaisuudesta Valhetassuun hiipi hänen mieleensä. Se ei voinut olla mahdollista, eihän?
”Taidat todella tarvita unta,” Sirppikynsi sanoi ääni täynnä huolta. Vasta nyt Valhetassu tajusi, että hänen mestarinsa oli yrittänyt selostaa hänelle jo seuraavaa taisteluliikkettä.
”Sisarusten ympärillä nukkuminen saattaa kuulostaa lohdulliselta, mutta ei se kyllä sitä aina ole,” Valhetassu sanoi haukotellen. Pakkastassu oli aina ollut kamala potkija ja nyt naaras oli ollut entistäkin levottomampi, kun hänen suorituspaineensa olivat alkaneet kohota sisarusten suoriutuessa askareistaan moitteettomasti, kun Pakkastassu itse ei tuntunut oppivan mitään tai onnistuvan yhtikäs missään.
”Ymmärrän,” Sirppikynsi sanoi hilpeästi, mutta Valhetassu huomasi surunhäivähdyksen hänen vihreissä silmissään. ”Nyt pääset nukkumaan kaikessa rauhassa, ilman sisaruksia.”
Sirppikynnen olemus muuttui synkäksi eikä naaras puhunut mitään heidän palatessaan leiriin eikä Valhetassu viitsinyt edes kysyä mestarinsa mielialan äkkinäistä muutosta.
Valhetassu rojahti sammalpetinsä päälle saman tien. Hänen väsymyksensä ikään kuin löi hänet unten maille. Valhetassu ajautui heti punaisen usvan sekaan. Hän oletti tapaavansa Hopean, mutta naarasta ei näkynyt eikä kuulunut. Valhetassu odotti ja odotti, mutta Hopea ei saapunut. Hän kyllästyi lopulta odottamaan ja päätti lähteä itse etenemään metsässä, jos hän vaikka tapaisi muita.
Oli yllättävän hiljaista. Yleensä Valhetassu kuuli muut kissat, mutta nyt hän ei aistinut ketään lähettyvillä. Oli turhankin hiljaista. Minne kaikki olivat voineet kadota?
”Au!” Valhetassu parahti ja kaatui risuiseen maahan. Hänen vasemmassa etukäpälässään tuntui viiltävä kipu. Oppilas katsahti tassuaan ja huomasi anturastaan valuvan punaisen veren. Maasta törrötti terävä kivi, joka oli viiltänyt Valhetassun tassuun ikävän haavan. Kolli nousi seisomaan ja koetti laskea painon tassulle, mutta kipu pakotti hänet pitämään tassun ilmassa. Valhetassu ärähti vihaisesti ja katseli sitten ympärilleen. Nyt tuntui kovin suojattomalta. Varjot tuntuivat kasvavan ja pimeys tuntui nielevän kaiken alleen. Pelko alkoi jäytää Valhetassun koko kehoa. Hänen aistinsa eivät toimineet ja hänen hengityksensä tiheni. Tuntui siltä kuin joku tarkkailisi häntä.
”Oletko kunnossa?” tuntematon ääni sai Valhetassun loikkaamaan ilmaan. Hänen karvansa sojottivat minne sattuu ja silmät etsivät paniikinomaisesti puhujaa.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää,” hento ääni kuului taas, tosin nyt kovempaa. Puiden lomasta kajasti lempeä valkea valo. Valhetassu perääntyi muutaman askeleen, mutta pysähtyi nähdessään valon seassa kissan hahmon. Kissa oli valkoinen ja hyvin kaunis. Kissan silmät olivat kirkkaan siniset ja ne katsoivat suoraan Valhetassuun.
”Oletko kunnossa?” valkea kissa kysyi siniset silmät täynnä huolta. ”Olet eksynyt aika kauas kotoa.”
”Ku-kuka sinä olet?” Valhetassu kysyi änkyttäen pitäen katseensa tiukasti valkeassa kissassa. Hän ei ollut koskaan nähnyt moista kissaa täällä eikä kyllä kotona järvelläkään. Naaras muistutti paljon Tähtiklaanin kissoja, olihan Valhetassu käynyt unissaan sen Tähtiklaanin kissan luona.
”Olen Unikkoturkki,” naaras vastasi lyhyesti, mutta ystävällisesti ja vilkaisi Valhetassun tassua. ”Olet satuttaut itsesi.”
”As-astuin kiv-kiven päälle,” Valhetassu sanoi hiljaa. Unikkoturkiksi esittäytynyt kissa ojensi oman käpälänsä kohti Valhetassun tassua ja kosketti sitä hennosti. Unikkoturkki tuoksui viherlehdeltä ja lehtisateelta ja ennen kuin Valhetassu edes ehti tajuta, Unikkoturkki oli jo putsannut hänen haavansa.
”Pidä huoli itsestäsi, nuori oppilas,” Unikkoturkki kuiskasi. ”Maailma on täynnä vaaroja...”
”Oletko sinä Tähtiklaanin kissa?” Valhetassu kysyi, nyt rohkeammin ja ilman sanojen takeltelua. Valkea kissa halusi vain auttaa häntä. Valkea kissa vain katsoi Valhetassua hiljaa sanomatta sanaakaan.
”Pysy turvassa,” naaras lopulta sanoi ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin puiden lomaan. Valhetassu hämmentyi muutamaksi silmänräpäykseksi ennen kuin tajusi juosta perään. Valkea valo kirkastui ja kirkastui askele askeleelta ja Valhetassu arvasi olevansa lähellä Unikkoturkkia. Puiden loppuessa yllättäen valon määrän lisääntyi turhankin nopeasti. Kaikki oli hetken liian kirkasta eikä myrskyklaanilainen nähnyt yhtään mitään muutamaan silmänräpäykseen.
Hetken kuluttua näkökenttä alkoi palautua ja silloin Valhetassu näki sen. Hän seisoi pimeyden ja punaisen usvan seassa ja hänen edessään siinsi valkeaa sumua. Hän seisoi kahden eri maailman rajalla. Valkean sumun takana oli pakko olla Tähtiklaani, hän tunnistaisi valon missä tahansa. Siksi täällä ei siis ollut ketään, punaisen metsän kissat eivät tahtoneet tavata tähtiklaanilaisia. Hopea oli valehdellut. Tässä unenkin maailmassa oli omat rajansa. Jokin oli kuitenkin vinossa. Miksi Tähtiklaanilla olisi rajat? Eikö kuolleiden klaani ollut rajaton? Ja miksi tässä oli vaikea hengittää?
”Tätä paikkaa ei kuka tahansa näe,” käheä ääni kuului Valhetassun takaa. Oppilas kääntyi ympäri ja näki Valkokynnen hailakan hahmon. Kolli astui Valhetassun vierelle ja istuutui mukavasti sumun tuntumaan.
”Tämä on kaunis paikka,” kolli jatkoi ja veti syvään henkeä. ”Sinäkin näit hänet, vai mitä?”
”Unikkoturkin?” Valhetassu kallisti päätään ja vilkaisia rajaa ja sitten taas Valkokynttä.
”Niin,” kolli nyökkäsi. ”Hän oli kerran metsän kaunein kissa. Hänen takiaan minä pääsen tähän rajalle.”
”Miksi tämä raja on olemassa? Hopea sanoi, ettei täällä ole rajoja.” Valhetassu kysyi ja katsoi odottavasti Valkokynttä. Kolli naurahti käheästi.
”Joskus Tähtiklaanin kissat tulevat tänne, riskialtista tai ei,” Valkokynsi huokaisi, välttäen Valhetassun kysymyksen aika ovelasti. ”Mutta me emme pääse Tähtiklaaniin, Tähtiklaani on hyvien paikka, mutta meidät on vangittu tänne ja siksi me emme näe tätä rajaa.”
”Riskialtista?” Valhetassu toisti vanhemman kissan sanat. Tähtiklaani on hyvien paikka? Mitä sekin nyt tarkoitti?
”He saattaisivat jäädä vangiksi kuten me,” Valkokynsi naukaisi avuttomasti. ”Voi Unikkoturkki.”
Valkokynsi vaikutti epätoivoiselta ja avuttomalta. Miten tuollaisen kissan pitäisi pystyä kouluttamaan järven parhaimmat soturit?
”Tiedätkös, Unikkoturkki oli kerran metsän kaunein kissa,” Valkokynsi toisti itseään. ”Hän oli kaikkien haluama kissa Jokiklaanissa, mutta hän valitsi yhden kissan. Ruman ja rakkautta ansaitsemattoman kissan.”
Valhetassy pysyi hiljaa. Valkokynnen katseesta arvasi heti, että hän oli ollut se, jonka Unikkoturkki oli valinnut.
”Hänen oli ollut tarkoitus saada perhe sen kissan kanssa,” Valkokynsi jatkoi. ”Ja jatkaa hyvää elämää Tähtiklaanissa yhdessä. Mutta hän valitsi väärän kissan. Se kissa ei koskaan pääsisi hänen luokseen Tähtiklaaniin ja nyt hän uhraa oman henkensä jatkuvasti tulemalla tänne.”
”Niinkö?” Valhetassu vilkaisi Valkokynttä. Kolli oli kovin kärsineen näköinen.
”Tiedätkös,” Valkokynsi aloitti ja kääntyi katsomaan Valhetassua silmät kimmeltäen vihaa. ”Se on epäreilua.”
Valhetassu luimisti korviaan. Se tosiaan oli epäreilua. Kyllä hänestäkin tuntuisi pahalta, jos olisi Valkokynnen tilanteessa.
”Älä koskaan unohda, että maailma on julma paikka,” Valkokynsi sanoi käheästi ja alkoi yskiä rajusti. ”Minä en muistanut sitä.” kolli jatkoi yskänpuuskan loputtua.
”Pysytkin sitten hiljaa,” Valkokynnen olemus muuttui yllättäen takaisin pelottavaksi ja synkäksi. ”En halua kenenkään tietään tästä, onko selvä? Saat katua, jos tuo pieni suusi päästää yhdenkään inahduksen tästä.”
”Tietysti,” Valhetassu nyökkäsi rauhallisesti, vaikka hänen sisällään iti pieni pelko. ”Pysyn vaiti.”
Valkokynsi huokaisi ja katsahti taas sumurajan suuntaa ennen kuin nousi seisomaan ja jätti Valhetassun yksin rajalle täysin sanattomaksi. Hopea ei siis tiennyt tästä rajasta, koska lähes kukaan ei pääse sen luokse. Valhetassun ajatukset lipuivat takaisin Valkokynteen. Myrskyklaanilainen ei olisi voinut koskaan ajatellakaan kollille moista menneisyyttä. Millaisia menneisyyden kiemuroita muilla sitten oli?
Mitä enemmän Valhetassu mietti, sitä sotkuisemmaksi ja monimutkaisemmaksi kaikki muuttui. Hänen emollaankin oli kovin hankala menneisyys, joten oliko kaikilla sellainen myös? Valhetassun kiinnostus alkoi herätä ja hän halusi selvittää lisää omasta suvustaan ja muiden menneisyyksistä. Olihan Valhetassun isoäiti Kuutähti, mutta hän ei siltikään tiennyt melkein mitään kyseisestä naaraasta tai tämän muusta perheestä. Hopea ja Sirppikynsi vaikuttivat osiltaan samalta ja heillä oli kovin samanlainen ruumiinrakenne ja se sai Valhetassun epäilemään kyseisten kissojen sukulaisuutta. Hän päätti, että kysyy Hopealta asiasta ensi yönä.
Nyt kiinnostus suuntautui Tähtiklaanin puoleen. Valkea valo sumun takana houkutteli joka hetki yhä enemmän ja enemmän. Pystyisikö Valhetassu menemään Tähtiklaanin puolelle? Mitä tämän metsän kissoille tapahtuisi, jos he yrittäisivät astua rajan yli? Valhetassu astui lähemmäs rajaa. Sumu värähti liikkeen mukana ja Valhetassu säpsähti. Eikö hänellä ollut lupaa Tähtiklaanin puolelle?
Valhetassu katseli rajaa hämillään. Hän ei pystynyt näkemään mitään valkean sumun läpi. Valhetassu astui taas lähemmäs rajaa ja rajojen välissä leijuva sumu värähti taas uhkaavasti. Valhetassu ei voinut uskoa sitä. Eikö hänellä ollut pääsyä Tähtiklaanin luokse enää?
”Valhetassu?” tutun harmaan kollin ääni kuului sumun takaa. ”Mitä sinä siellä teet?”
”Mitä?” Valhetassu henkäisi, mutta ei nähnyt tähtiklaanilaista kollia missään. Rajan toiselta puolelta kuului ääntä ja yllättäen tummanharmaa pää ilmestyi sumun läpi. Kolli katsoi keltaisilla silmillään kysyvästi Valhetassua, joka oli toisella puolella sumua.
”Se olet sinä! Tähtiklaanin kiitos!” Valhetassu henkäisi. Hän ei ollut nähnyt tähtiklaanilaista pitkään aikaan ja olikin kaivannut häntä. Hopea oli myös varoittanut kertomasta Valhetassun koulutuksesta, joten oppilaan olisi oltava huojentunut ja apua anova. ”Missä minä olen?”
”Tule tänne, Valhetassu,” harmaa kolli sanoi kireästi ja katosi sumun toiselle puolelle odottamatta myrskyklaanilaista oppilasta sen enempää. Valhetassu nielaisi. Pääsisikö hän sumun läpi tähtiklaanilaisen luokse? Mitä tapahtuisi, jos hän ei pääsisi rajan toiselle puolelle? Hylkäisikö Tähtiklaani hänet? Olisiko hän silloin enää klaanikissa?
Valhetassu veti syvään henkeä ja otti nopean harppauksen kohti sumua. Sumun lähellä oli ollut todella raskasta hengittää ja Valhetassu ei tiennyt, miten kauan hän joutuisi kulkemaan sumussa päästäkseen Tähtiklaanin puolelle. Raja päästi värinää, joka sai hänen karvansa nousemaan pystyyn. Ihoa kihelmöi ja tuulen lempeä tuiverrus lämmitti mukavasti. Valhetassu avasi silmänsä ja näki tähtiklaanilaisen tuttavansa seisomassa kauniilla niityllä valkeiden perhosten ympäröimänä.
”Miten ihmeessä sinä oikein päädyit tuonne?” harmaa kolli kysyi ja katsoi Valhetassua tuomitsevaan sävyyn.
”M-minä vain menin nukkumaan ja yllättäen olin oudon punaisen usvan ympäröimänä!” Valhetassu sanoi, tahallisesti hieman änkyttäen ollakseen uskottava. Tähtiklaanilainen kolli huokaisi. Oliko hänen äänessään helpotusta?
”Älä enää mene sinne,” kolli sanoi. ”Ja jos joudut sinne, kerro minulle heti.”
”Selvä,” Valhetassu hämmentyi tähtiklaanilaisen kylmästä äänensävystä. ”Mikä se paikka on?”
”Kerron sinulle joskus toiste,” harmaa kollo sanoi ja vilkaisi nopeasti Valhetassun tassua, jota oppilas piti ilmassa.
”Loukkasit näemmä itsesi tuolla,” harmaa kolli huokaisi jopa hieman turhautuneesti. ”Mene näyttämään se Susitassulla, kun heräät.”
Valhetassu nyökkäsi hämmentyneenä ja vilkaisi sitten taakseen. Rajaa ei melkein edes erottanut.
”Miten sinä löysit minut?” Valhetassu kysyi ja vilkaisi lihaksikasta tähtiklaanilaista.
”Minut on määrätty oppaaksesi, muistathan?” kolli naukaisi vakavana.
”En ole nähnyt sinua pitkään aikaan,” Valhetassu mutisi.
”Et ole tarvinnut minua,” tähtiklaanin kissa hymähti, hymyillen hieman. ”Olet pärjännyt upeasti soturikoulutuksesi ensipäivinä. Ajattelin antaa sinun tottua tilanteeseen ennen kuin alan taas häiritä uniasi.”
”Ai,” Valhetassu naurahti. ”Kaikista se on niin iso asia, kun nappasin sen oravan ensimmäisellä saalistuskerrallani!”
”Eivät kaikki saa ensimmäistä saalista heti,” kolli muistutti. ”Kehut myös kannustavat jatkamaan eteenpäin, eikö vain?”
”Tuo on kyllä totta,” Valhetassu myönsi. Kehut olivat kyllä saaneet olon tuntumaan hyvältä, mutta osaltaaan ne myös turhauttivat.
”Muista, yritä pysyä...” tähtiklaanilainen aloitti, mutta hiljeni ja kääntyi katsomaan Tähtiklaanin puiden lomaan. Harmaa kolli ei hievahtanutkaan moneen silmänräpäykseen.
”Mikä hätänä?” Valhetassu kysyi lopulta ja katseli samaan suuntaan kuin tähtiklaanin kolli. Valhetassu ei kuitenkaan nähnyt mitään puiden seassa.
”Älä sinä siitä huoli,” harmaa kolli sanoi, kylmästi ja katsettaan kääntämättä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua harmaa tähtiklaanilainen rentoutui ja kääntyi katsomaan Valhetassua. Yksi valkoinen perhonen laskeutui tähtiklaanilaisen päälaelle.
”Yritä pysyä poissa tuolta,” harmaa kolli sanoi ja vilkaisi sumurajaa nopeasti. ”Ilmoita minulle heti, jos joudut sinne. Lupaan tulla ainakin kerran seitsemän yön aikana luoksesi tästä lähin.”
”Selvä,” Valhetassu sanoi katsellen valkoista perhosta. Tällä Tähtiklaanilaisella oli aina valkoisia perhosia lähettyvillä ja Valhetassu oli aina miettinyt miksi. Joskus Valhetassu oli nähnyt myös
yhden keltaisen perhosen, mutta siitä on jo todella kauan aikaa, joten se voi olla myös vain hupsu ajatus. Valhetassu oli ollut vielä pentu silloin, mutta silloin hän oli luullut nähneensä harmaan tähtiklaanilaisen luona keltaisen perhosen.
”Tule,” tähtiklaanilainen hymyili ja kääntyi ympäri. ”Mennään.”
”Minne?” Valhetassu kysyi hämmentyneenä. Minne tähtiklaanilainen muka veisi hänet? He ovat aina olleet samassa paikassa tapaamssa eivätkä koskaan menneet muualle. Valhetassu eteni nilkuttaen seuratessaan tähtiklaanilaista.
”Pois rajalta,” tähtiklaanilainen tuhahti ja Valhetassu arvasi kollin pyörittelevän silmiään ja asteli sen enempää sanomatta kohti metsää.
”Miksi olet nukkumassa tähän aikaan?” harmaa kolli kysyi sitten ja katsahti vierellään kulkevaa oppilasta. Valhetassu piti itsensä rauhallisena.
”Sisarukset pitivät hereillä yöllä,” Valhetassu mutisi. ”Joskus heistä on enemmän vaivaa kuin hyötyä.”
Tähtiklaanilainen kolli jännittyi Valhetassun vierellä, mutta ei sanonut mitään.
”Mikä hätänä?” Valhetassu kysyi ja katsoi kollia. Tähtiklaanin kissa pysähtyi ja huokaisi.
”Joskus ne läheisimmät kissat tuntuvat maailman ärsyttävimmiltä,” harmaa kolli aloitti ja kääntyi sitten katsomaan Valhetassua kunnolla. ”Mutta heistä pitää yrittää pitää kiinni, tai pian huomaat, että ennen kuin korjaat asiat, olet jo menettänyt heidät. Ja jos menetät heidät, menetät itsesi.”
”Valhetassu?” Sirppikynnen ääni herätti Valhetassun. Tähtiklaanilaisen kollin sanat pyörivät hänen mielessään eikä Valhetassu vastannut tai antanut mitään merkkiä hereilläolostaan mestarilleen aluksi.
”Valhetassua? Herätys!” Sirppikynsi sanoi kovempaa ja nyt aivan Valhetassun vieressä.
”Mitä?” Valhetassu nousi seisomaan ja katsahti mestariaan, jolla oli huvittunut virne kasvoillaan. ”Ai, hei Sirppikynsi.”
”Hei vain, unikeko,” Sirppikynsi kehräsi naurahtaen. Hän oli selvästi nyt paljon paremmalla tuulella. ”Tule, mennään nyt harjoittelemaan taisteluliikkeitä!”
”Selvä!” Valhetassu naurahti ja nousi pystyyn ja otti yhden askeleen, kun älähti. Hän tassussaan tuntui viiltävä kipu. Valhetassu oli jo ehtinyt unohtaa saamansa haavan tassuunsa. Hän kylläkin hämmentyi, kun tajusi sen olevan vieläkin täällä. Eikö hän saanut haavan unessa?
”Mikä hätänä?” Sirppikynsi huolestui.
”Sattuu tassuun,” Valhetassu irvisti ja ojensi kivusta tykyttävää tassuaan kohti Sirppikynttä. Veripisaroita tippui maahan ja Valhetassu henkäisi tajutessaan, miten syvä haava oli.
”Mitä?” Sirppikynsi hämmentyi, mutta vakavoitui sitten. ”Tule, mennään käymään Susitassun luona.”
Valhetassu pomppi aukion poikki pitäen vasenta tassuaan ylhäällä ilmassa edetessään. Sirppikynsi vilkuili jatkuvasti taakseen, varmaankin varmistaakseen, että Valhetassu pysyi perässä. Valhetassu kirosi mielensä sisällä. Että pitikin loukkaantua juuri nyt, ensin hän oli ollut liian väsynyt keskittyäkseen ja nyt hän ei varmaan edes voisi opetella taisteluliikkeitä Sirppikynnen kanssa. Valhetassu työntyi sisälle Susitassun pesään.
Parantajan pesässä tuoksui ihanalta. Ilmassa leijui kymmenien yrttien lempeä, hieman kirpeäkin, tuoksu. Valkea, mustaläikällinen kolli mutisi pesänperällä jotakin ja kun sinisilmäinen kolli ilmestyi näkyville, Valhetassu hämmentyi. Parantajaoppilas näytti kamalalta. Hänen turkkinsa oli aivan sekaisin ja hänen siniset silmänsä olivat väsyneen harmahtavat. Sirppikynnestä huokui huoli, mutta naaras ei tehnyt liikettäkään tehdäkseen jotain poikansa hyväksi.
”Ai hei,” Susitassu sanoi yllättävän pirteän kuuloisesti. ”Mikä hätänä?”
”Astuin oppilaiden pesässä johonkin terävään,” Valhetassu selitti nopeasti ja ojensi kipeää tassuaan parantajaa kohti. Susitassu ei edes haistanut ja hädin tuskin vilkaisi koko tassua, kun jos sanoi: ”Se on näemmä aika syvä.”
”Niin,” Valhetassu naukaisi. Susitassu katosi muutamaksi silmänräpäykseksi pesänsä perälle ja palasi sitten mukanaan muutama kasvi ja hämähäkinseittiä.
”Ojenna tassusi,” parantaja sanoi ja Valhetassu teki työtä käskettyä. Parantaja katseli veristä anturaa hetken ja oli jo ottamassa yhtä kasveista, kun huomasi jotain outoa. Kolli siristi silmiään ja katsoi tarkemmin Valhetassun haavaa.
”Tästä tulikin vähän monimutkaisempaa,” Susitassu naukaisi ja katsahti Valhetassua nopeasti.
”Mitä? Miksi?” Valhetassu hämmentyi.
”Haavasi sisällä on vielä kivi,” Susitassu naukaisi ja hiljeni sitten miettimään. ”Se ei ole niin syvällä, että saatan saada sen helposti pois tassustasi.”
”S-selvä,” Valhetassu nielaisi. Se kivi punaisen usvan metsässä oli siis katkennut ja osa kivestä oli painunut Valhetassun anturaan. Susitassu nyökkäsi ja Valhetassu sulki silmänsä, jottei vetäisi tassuaan Susitassun luota pois. Kipu tuntui taas voimistuvan, mutta silmänräpäyksessä se muuttui inhottavaksi tykytykseksi. Valhetassu avasi silmänsä ja näki verisen kiven edessään maassa. Susitassu otti vihreän kasvin suuhunsa ja purreskeli siitä voiteen ja sitten levitti sen Valhetassun anturaan.
”Tämä rauhoittaa haavaa,” Susitassu sanoi lyhyesti ja laittoi sitten levitteen päälle hämähäkinseittiä. ”Varo astumasta tälle tassulle ja jos kipu yltyy tai haava turpoaa ja niin edelleen, tule käymään täällä.”
”Selvä, kiitos,” Valhetassu nyökkäsi. Susitassu hymyili hetken ja katosi sitten takaisin pesänsä perälle. Valhetassu vilkaisi mestariaan, joka vaikutti huolestuneelta. Kyllä Valhetassukin olisi, jos hänen jälkeläisensä näyttäisi tuolta. Viimeksi, kun Valhetassu oli nähnyt Susitassun, oli parantaja näyttänyt paljon virkeämmältä ja pirteämmältä. Kollin silmät olivat olleet kirkkaan siniset eivätkä harmahtavat ja hänen turkkinsakin oli ollut paljon siistimpia ja kiiltävämpi. Kolli oli normaalisti myös paljon vitsikkäämpi ja pisteliäämpi kuin nyt.
”Emme taida siis päästä harjoittelemaan taisteluliikkeitä enää tänään,” Valhetassu vilkaisi harmaata mestariaan.
”Niin,” Sirppikynsi nyökkäsi. ”Toivotaan, että haavasi parantuu nopeasti. Et kyllä voi olla ihan toimettomanakaan…”
”Jos menen viemään klaaninvanhimmille vaikka ruokaa?” Valhetassu ehdotti, pitäen äänensävynsä rauhallisena. Hän oli kuullut, että klaaninvanhimmat olivat kaikki ärtyisiä ja selittivät aina samoitsa tylsistä asioista, mutta nyt olisi silti hyvä tehdä vaikutus Sirppikynteen.
”Sehän on hyvä idea,” Sirppikynsi hymyili. ”Ei sinun tarvitse muuta tehdä, ainakaan tänään.”
”Selvä,” Valhetassu hymyili mestarilleen. Sirppikynnen olotila tuntui taas alenevan ja se tuntui pahalta Valhetassusta. ”Olisin kyllä halunnut oppia taisteluliikkeitä… Mutta ei voi mitään, en ymmäärä, miksi oppilaiden pesässä oli tuollaien kivi.”
”Hei, kyllä se siitä,” Sirppikynsi naurahti. ”Kyllä sinä opit ne vielä. Pidä tämä sellaisena vapaapäivänä, mutta menehän jo klaaninvanhimpien luokse.”
”Selvä, selvä,” Valhetassu naurahti. ”Eiväthän he mihinkään tässä muutamassa silmänräpäyksessä karkaa.”
Valhetassu nilkutti kolmen tassun varassa aukion poikki kantaen kahta oravaa. Klaaninvanhimpien pesästä kuului aika kovaäänistä puhetta ja ilmassa oli turhautunueisuutta. Valhetassun valtasi hetkellinen epäilys, mutta hän jatkoi silti matkaansa ja työntyi sisälle pesään.
”Aika hiljaista täällä on ollut….” Lehväpilvi sanoi huokaisten. ”Ovatkohan he unohtaneet meidät tänne?”
”En tiedä,” Saniaisturkki mutisi hiljaa, mutta hänen katseensa kirkastui, kun Valhetassu astui pesään. ”Tai ehkä eivät sittenkään.”
”Valhetassu!” Lehväpilvi naukaisi iloisesti nuorelle oppilaalle. ”Mikä iloinen yllätys.”
Valhetassu laski tuomansa oravat kahden kissan eteen. Hän oli hieman yllättynyt, mutta piti itsensä rauhallisena.
”Kuinka niin?” Valhetassu hämmentyi. Taas se alkaa. Häntä kehutaan aivan yksinkertaisesta asiasta.
”Meidän luonamme ei olla käyty kamalasti,” Saniasturkki selitti. ”Tuotu vain ruokaa ja sitten lähdetty kiireellä perustellen...kiireestä.”
”Minulla ei ole mikään kiire tänään,” Valhetassu hymyili. ”Ei ole lainkaan koulutusta, loukkasin tassuni.”
”Voi sinua raukkaa, on varmaan kamalaa,” Lehväpilvi naukaisi myötätuntoisesti. ”Toivottavasti se paranee nopeasti niin pääset takaisin koulutuksesi pariin.”
”Niin, toivotaan,” Valhetassu naukaisi hiljaa ja lysähti istumaan vanhempien kissojen eteen. Hän ei ollut ennen käynyt klaaninvanhimpien luona, vaikka kyllä tiesi kaksikon nimeltä, mutta hän ei ollut päässyt tapaamaan heitä henkilökohtaisesti. Ongelmana oli myös se, että Valhetassu oli kuullut sisaruksiltaan vain pahaa näistä kahdesta.
”Kuule,” Saniaisturkki aloitti ja vilkaisi pesätoveriaan. ”Haluaisitko kuulla jonkun tarinan? Me olemme oikeita mestareita tarinoiden kertomisessa!”
”Saat päättää, mistä se kertoo,” Lehväpilvi lupasi. ”Mistä haluaisit kuulla?”
Valhetassu mietti hetken ja ilme kirkastuen kääntyi katsomaan kahta vanhaa kissaa.
”Voitteko kertoa minulle Kuutähdestä?” Valhetassu kysyi. ”Tiedän kyllä jo jotain hänestä emoni kertomusten perusteella, mutta jos tietäisitte jotain epätavallisempaa tai jotain hänen muusta suvustaan? Minun suvustani?”
Lehväpilvi ei sanonut mitään, näytti vain mietteliäältä. Saniaisturkkikaan ei sanonut mitään, tuijotti vain Valhetassua.
”Ei-ei ole mikään pakko, jos ette-” Valhetassu ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun, kun Lehväpilvi keskeytti.
”Kuutähdellä oli kyllä hyvä elämä,” Lehväpilvi totesi. ”Hänellä on paljon sukulaisia, mutta en tiedä paljoakaan hänen esi-isistään. Tiedätkö sinä, Saniaisturkki?”
”En,” kolli pudisti päätään. ”Kyllä hänen vanhempansa muistetaan, mutta kukaan ei koskaan kuullut Kuutähden vanhempien vanhemmista tai heidän vanhemmista mitään.”
”Ketkä olivat Kuutähden vanhemmat?” Valhetassu kysyi mielenkiinnon saaden hänen kehonsa värisemään.
”Hänen isänsä oli Myrskyturkki, yksi arvostetuista sotureista,” Saniaisturkki kertoi. ”Hän oli Tulitähden, Kuutähteä edeltävän päällikön ystävä.”
”Ja hänen emonsa oli Minttu, klaanien ulkopuolinen kissa,” Lehväpilvi sanoi ja jatkoi hiljempaa, mutta ei kuitenkaan halveksivasti. ”Toisin sanoen hän oli kotikisu.”
Valhetassu jännittyi. Oliko hänen suvussaan enemmänkin kotikisuja? Ei siinä mitään pahaa ollut, mutta se vaikutti vain kovin oudolta.
”Kuutähden sisarukset ovatkin sitten vähän monimutkaisempi juttu,” Saniaistrukki sanoi. ”Hän puhui usein veljistään, mutta koskaan metsässä ei ole ollut hänen veljiään. Kukaan ei tiedä, selvisiätkö he edes elossa.”
”Elossa mistä?” Valhetassu kysyi hännänpää nykien vallattomasti innostuksesta. Tästä hän ei ollut vielä kuullut.
”Tulipalosta,” Saniaisturkki pudisteli päätään pahoillaan. ”Kuutähden vanhemmat ja osa sisaruksista kuolivat liekkeihin heidän pesäänsä.”
”Vain Kuutähti ja hänen kaksi siskoaan jäivät eloon,” Lehväpilvi sanoi, hänkin pahoillaan. ”Valkomyrsky on toinen heistä.”
”Entä toinen?” Valhetassu kysyi oranssit silmät palaen intoa. Valkomyrskyn Valhetassu oli tavannut ja tiesi sukulaisuudesta, mutta että Kuutähden sisko! Olisikohan Sirppikynsi toinen?
”Yötassu,” Saniaisturkki sanoi ja naurahti. ”Muistan sen mustan oppilaan, hän oli oikea hurjapää. Ei koskaan paikallaan, vaikka olikin vain kolmijalkainen.”
”Hän menehtyi ennenaikaisesti koirien kitaan,” Lehväpilvi kertoi. ”Ne olivat suuria koiria, ja niitä oli kuusi!”
”Kuutähti päätti oppilaana lähteä yksin kohtaamaan ne, koska tiesi, missä ne olivat,” Saniaisturkki sanoi. ”Hän pelkäsi, ettei kukaan uskoisi häntä. Valkomyrsky ja Yötassu seurasivat häntä ja siitä syntyi kamala sotku. Kuutähti näki, kun hänen rakas siskonsa revittiin kuoliaaksi. Kuutähti sai kaikki koirat peräänsä, mutta liian myöhään. Yötassu oli liian heikko ja hän kuoli todella pian sen jälkeen. Koirat katosivat sen sileän tien ja Kuutähti palasi ilman minkäänlaisia vammoja. Hän kunnioitti aina sisartaan uhrauksesta klaaninsa vuoksi. Hän oli kylläkin aika kovilla sen jälkeen, moneen yöhön hän ei nukkunut. Sai syytöksiä klaanitovereiltaan murhasta.”
”Miten Kuutähti selätti ne koirat?” Valhetassu kysyi hämmentyneenä ja odottaen jotakin suurta.
”Hän ei koskaan kertonut,” Lehväpilvi huokaisi pahoillaan. ”Hän mainitsi nopeasti vain, että Tähtiklaani antoi voimaa, mutta ei koskaan kertonut tarkasti kuin vain Tulitähdelle ja me uskomme, että myös Punaturkille.”
”Punaturkki?” Valhetassu hämmentyi nimestä. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta sen enempää hän ei tiennyt.
”Kuutähden ainoa kumppani,” Saniaisturkki sanoi. Valhetassu jännittyi. Ainoa? Olikohan sen tähtiklaanialisen nimi siis-
”Tai niin hän väitti,” Lehväpilvi kuiskasi ovelasti. ”Hän sai kaksi pentuetta vielä Punaturkin kuolemankin jälkeen eikä kukaan tiedä isästä mitään.”
”Sinun emosi kuuluu siihen ensimmäiseen pentueeseen, kenen isästä ei ole tietoa,” Saniaisturkki jatkoi. ”Sitten syntyivät Häivätassu, Pihkatassu ja Korppitassu. Me ajattelime, että pentujen isä olisi ollut Varjokäpälä, mutta kolli kielsi sen. Hän oli kiinnostunut päälliköst, mutta ilmoitti ettei Kuutähti vastannut hänen tunteisiinsa.”
”Kuutähti ja Punaturkki saivat kaksi pentua, Jääkyyneleen ja Hopeasulan,” Lehväpilvi hymyili. ”Hopeasulka sai Täplätuulen ja Tulimyrskyn, Tulimyrsky kuitenkin kaapattiin Aavekynnen toimesta Tuuliklaanin ja raukka eli luulossa, että on täysverinen Tuuliklaanin kissa! Täplätuuli sai Tuulipennun Nokiturkin kanssa, sen mykän soturin ja nyt myöhemmin lisää pentuja, keiden isästä ei yllättäen ole tietoa.”
”Jääkyynel sai myös pennun, saimme kuitenkin tietää siitä vasta, kun Jääkyynel oli kuollut ja pennun isä ilmoittautui klaaniin,” Saniaisturkki kertoi silmät välähtäen. ”Kai tiedät Tulikukan? Hän on se parantajan pentu. Kuutähti suojeli tyttärensä salaisuuden, hän oli aina perhekeskeinen ja ymmärtäväinen.”
”Hän oli meille kaikille kuin sisko ja hyvä ystävä,” Lehväpilvi ei voinut olla hymyilemättä. ”Kaipaamme häntä niin paljon.”
”Hänellä on kyllä suuri suku,” Saniasiturkki myönsi ja katsahti Valhetassua. ”Tulimyrsky sai Tuhkamyrskyn kanssa kaksi pentua, Minttutassun ja Sirppikynnen. Ja Sirppikynsi sai Iltataipaleen kanssa Susitassun, Kettutassun ja Ilvestassun.”
”Tässä on aika paljon tietoa jo sinulle, Valhetassu,” Lehväpilvi naurahti. ”Tule takaisin toisen kerran niin kerromme lisää, ihan senkin varalta, jos vaikka muistamme jotakin lisää.”
”Kiitos paljon!” Valhetassu sanoi ääni väristen jännityksestä. ”Tulen mahdollisimman pian taas luoksenne.”
”Kiitos sinulle, Valhetassu,” Saniaisturkki naukaisi ja vilkaisi oppilaan tuomia oravia. ”Olet hyvä kuuntelija. On mukava tietää, että edes jotkut ovat kiinnostuneita omasta suvustaan!”
Valhetassu hymyili ja nousi seisomaan. ”Minusta suku on tärkeä.”
Punainen usva tuntui sinä yönä kovin ahdistavalta ja henkeä tuhkahduttavalta. Valhetassulla oli niin vahva tunne siitä, että hän ei saisi olla siellä. Hopea istui aukion reunalla siniset silmät hohtaen kylmästi. Naaras vaikutti tympääntyneeltä.
”Valhetassu,” Hopea murahti ja vilkaisi oppilasta jopa halveksuen.
”Hei, Hopea,” Valhetassu sanoi pirteästi, mutta ei voinut peittää hämmentynyttä katsettaan. ”Onko jokin vinossa?”
”Ei, ei tietenkään,” Hopea sanoi sarkastisesti ja silmiään pyöritellen. ”Eihän tuo sinun tassusi meitä estä millään tavalla!”
”Sain sen täältä! En loukannut itseäni tahallaan, luuletko minua aivan typeräksi?!” Valhetassu sihahti vihaisesti. Ihme oletuksia taas tuokin naaras tekee.
”Täältä?” Hopea hämmentyi. ”Et sinä eilen loukkaantunut. Kyllä minä sen muistaisin!”
”Sain tämän aikaisemmin tänään. Sirppikynsi pääsi minut nukkumaan hetkeksi ja päädyin tänne,” Valhetassu huokaisi turhautuneesti. Yllättäen Hopea näytti tyytyväiseltä.
”Miten käytit päiväsi sitten hyödyksi?” musta naaras kysyi rauhallisesti. ”Et ole voinut opetella mitään uutta tänään tuon tassun kanssa.”
”Voi, kyllä minä silti opin,” Valhetassu sanoi. ”Opin klaaninvanhimmilta omasta suvustani.”
”Suvustasi?” Hopea toisti siniset silmät välähtäen kiinnostuksesta. ”Mitä sinulle selvisi?”
”No, emoni emohan on Kuutähti, senhän jo tiedätkin,” Valhetassu totesi hieman hymyillen. ”En saanut kamalasti uutta tietoa, vain sen, että yksi sukulaisistani kaapattiin Tuuliklaanin kauan sitten ja että Kuutähden emo oli kotikisu ja-”
”Kotikisu?” Hopea sylkäisi kyseisen sanan täynnä inhoa. Naaraan jäänsiniset silmät muuttuivat entistä kylmemmiksi ja ne täyttyivät vihasta. ”Tiedätkö, kotikisut ovat oikea riesa. Ovat aina olleet. Myrskyklaani on aina vain hyväksynyt heitä joukkoonsa ja nyt muutkin klaanit ovat alkaneet seurata Myrskyklaania ja ottaa kaikkia klaanin ulkopuolisia kissaoja klaaneihinsa!”
”Onko siinä jotakin pahaa? Eikö soturin voima tule sydämestä eikä...” Valhetassu hämmentyi, mutta ei kyennyt sanomaan asiaansa loppuun, kun Hopea syöksyi hänen päällensä ja painoi kovalla voimalla maata vasten.
”Kotikisut sotkevat klaanit! Veri muuttuu sakeaksi ja pian tunnetaankin jo vetoa kaksijalkoihin!” Hopea sähisi päin Valhetassun naamaa. ”Sinun rakkaasta Myrskyklaanistasi on tullut aikojen saatosta pehmeä ja he ovat alkaneet rikkoa soturilakia, koska ’kaikki ansaitsevat ja kaikki saavat olla mitä ovat’. Ei se mene niin! Soturien on tarkoitus olla uskollisia omalle klaanilleen ja se ei onnistu, jos suku täyttyy kaikesta muusta kuin oman klaanin jäsenistä!”
Valhetassu oli järkyttynyt. Hopea vaikutti nii vihaiselta, että olisi voinut repia Valhetassun riekaleiksi.
”Aina on tarkoitettu, että klaanissa on vain täysverisiä kissoja, jotta voidaan varmistaa, että kukaan ei petä klaaniaan sukujuurtensa takia!” Hopea sihisi. ”On syy, miksi niin monet karttavat ja eivät halua, että kotikisut tulevat klaaneihin! Ja se on se, että niin ole koskaan ajateltu olevan oikein!”
Valhetassu oli sanaton. Hän pelkäsi, että väärä sanavalinta saattaisi antaa Hopealle rohkeuden tappaa hänet. Hopea katsoi silmiään räpäyttämättä suoraan Valhetassun silmiin. Myrskyklaanilainen oppilas pysyi hiljaa.
”Muistakin tämä, Valhetassu,” Hopea sanoi lopulta, nyt rauhallisemmin ja hellitti otteensa, jotta Valhetassu pääsi taas pystyyn. Valhetassu haukkoi henkeään saadakseen happea. ”Tänään taidammekin vain keskustella tästä aiheesta. Siinä mielessä siis, että sinä pysyt hiljaa kuin kuollut kissa ja minä valaisen sinun mieltäsi.”
Valhetassun valtasi kamala epäilys. Hän olisi halunnut juosta Tähtiklaanin puolelle harmaan ystävänsä luokse, mutta hän ei kyennyt. Jokin piti hänet siellä siinä hetkessä. Jokin voima, joka ei antanut hänen lähteä liikkeelle. Ihan kuin hänet olisi kiinnitetty maahan. Jokin hänen sisällään muljahti, kun hän joutui luovuttamaan ja antamaan itsensä antautua ja jäämään Hopean sanojen armoille.