Nouseminen ylös tuntui jotenkin raskaalta; pesä oli täynnä kissoja ja oli niin paljon työtä koko ajan. Kaikeksi onneksi taakka oli alkanut helpottaa ja muutama kissa, mutta vain muutama, oli palannut nukkumaan omaan pesäänsä. Lehmussydän oli vieläkin täällä, mutta pian hänkin pääsisi kokeilemaan onneaan Tuulihännän kanssa. Kuukynsi ja Tiikeritassu olivat myös joutuneet jäämään vielä pesään. Iltataival ja Tuhkamyrsky olivat onneksi palanneet soturien pesään. Tähtiklaanin kiitos. Elämä oli rankkaa, kun piti toimia täytenä parantajana oppilanaa ja ilman mestaria. Tähtiklaanista oli apua vain öisin ja sekin apu oli vain opetusta yrteistä sun muista ja niiden käytöstä.
Siitä oli tosiaan jo ikuisuus, kun se taistelu oli käyty Yönkajon laumaa vastaan kokoontumissaarella, mutta kun totta puhutaan… Susitassua kirpaisi sen synkän ajan ajatellu. Sen typerän taistelun jälkeen Susitassu oli joutunut koville ja joutunut ottamaan parantajan tehtävät kontolleen lähes tuoreena oppilaana. Ärsyttävintä oli se, että joskus Susitassua kohdeltiin kuin kaiken tietävää parantajaa ja toisinaan taas kuin kuusi kuuta vanhaa oppilasta, joka ei tiennyt mistään mitään.
Ja sitten oli Heinätähti. Päällikkö kyseli Kuutähdne kuoleman jälkeen jatkuvasti, oliko Susitassu nähnyt edellistä päällikköä unissaan, mutta turhaan. Tähtiklaani oli päättänyt hiljentyä eikä puhua miltei koskaan pihahdustakaan. Ja sitten oli se ennustus. Miten siitä pitäisi ottaa selkoa, jos siitä ei kerrottu melkein mitään? Ja jos se oli niin tärkeä, eikö siitä pitäisi sitten kertoa klaaneille? Susitassusta Tähtiklaanin pitäisi ryhdistäytyä.
Päivät kulkivat muutoin sumussa. Susitassu tarkisti Tiikeritassun, Kuukynnen ja Lehmussydämen haavat ja vammat ja tarpeen mukaan hoisi heidät. Sen lisäksi Susitassu joko kiersi leirin läheisyydessä ja tutki, jos tietyt yrtit alkaisivat puskea hiirenkorvan lämmittävän auringon voimasta tai sitten hän jutteli veljille tai Tähtiklaanin kissoille. Tai ainakin yritti. Viime kerran parantajien puolenkuun tapaamisen jälkeen vain Raesade oli näyttäytynyt Susitassulle ja katsonut, mitä kaikkea Susitassu osasi.
Eipä Raesade ollut pystynyt opettamaan mitään uutta, tai niin naaras oli ainakin sanonut. Kahtena viime yönä Susitassu ei ollut nähnyt ketään Tähtiklaanista, ei edes Raesadetta. Se häiritsi Susitassua, olihan hän tottunut tapaamaan lähes joka ikinen yö jonkun tähtiklaanilaisen.
Kukaan ei suostunut kertomaan, mitä se ihme ennustus piti kunnolla sisällään. Susitassu oli udellut omalta emoltaan, mitä hän oli nähnyt ja se oli ollut niin sekavaa, että Susitassulta oli mennyt ainakin puolet ohi. Joku haukankatseinen kissa? Ja joku kolmikko? Aivan liikaa asiaa.
Taas yksi päivä sujahti ohi kuin silmänräpäys. Omalle sammapedille käpertyminen tuntui samalla helpottavalta, mutta samalla jotenkin pelottavalta. Tulisiko Tähtiklaani tänä yönä Susitassun uniin? Vai näkisikö Susitassu aivan tavallisia unia? Vai painajaisia?
Vastaus oli yllättävä, sillä Susitassu ei nähnyt tavallista unta, tähtiklaanilaisia eikä painajaista, vaikka ensin luulikin näkevänsä painajaista.
Klaanikissat olivat jakautuneet kahteen ja olivat toisiaan vastaan. Perheenjäsenet taistelivat toisiaan vastaan ja Susitassu näki itsensä taistelun laitamilla. Hän näki omat veljensä ja vanhempansa. Hän näki monia itselleen tuttuja kissoja, mutta myös aivan uusia.
Yksi kissa asteli joukon läpi ja loikkasi toisen joukon johtajan kimppuun, tai Susitassu ainakin oletti näin. Musta kissa, jolla oli pistävän vihreät silmät, oli hyökännyt toisen kissan kimppuun, mutta Susitassu ei ehtinyt nähdä, miltä tämä toinen kissa näytti.
Ja silloin Susitassu näki jotain outoa. Se oli… Kuutähti? Hän oli mukana taistelussa. Tähtiklaaniko oli mukana? Miksi?
Hopeakäärmeen hahmon näkeminen vastasi kysymykseen aivan liian hyvin.
”Viides osa koskee tuhojen seasta nousevaa uutta vihollista, jota klaanit eivät ole koskaan kohdanneet. On tuleva kissa, jolla on kyvyt uniikit...” ääni kajahti ilmassa ja Susitassu henkäisi, kun ympäristö muuttui verenpunaisesta valkeaan.
”Kuudes osa koskee pelastajia. Suurimman vihollisen verivihollinen, klaanien yhdistäjä ja pelastaja, joka syntyy erittäin kielletystä liitosta, jota ei ole sallittu ja joka on kaikista tuomittavin suhde. Vain puoliverinen kissa voi yhdistää kissat ja pelastaa kissat”, ääni puhui uudestaan ja Susitassu joutui siristämään silmiään kirkkaassa valossa. Kauempana seisoi se sama musta, vihreäsilmäinen kissa. Hänen hamonsa haihtui ja valon seasta asteli esiin… Hiutalepentu. Susitassu katsoi mustan ja harmana kirjavaa pientä pentua, joka hymyili veljelleen niin lempeästi.
”Susitassu”, se sama ääni, joka oli puhunut nuo ennustuksen sanat. Voi Hiutalepentu...
”Hiutalepentu?” Susitassu sai kakaistua ulos ja kumartui sitten kuolleen sisarensa tasolle. ”Mitä? Mitä?”
”Minusta sinun kuului tietää jotain”, Hiutalepentu sanoi heleällä äänellään, vihreät silmät kiiluen. ”Annan sinulle tehtävän. Kun kohtaat sen mustan kissan, sinun tulee katsoa, ettei hänelle satu mitään.”
”Ai?” Susitassu kallisti päätään.
”Hän ei ole Myrskyklaanista”, Hiutalepentu sanoi hymyillen. ”Vihollinen on lähellä, Susitassu, varo siis kehen luotat, mutta muista, että kaikki viholliset eivät ehkä tarkoita tuhoa. Ja muista, että Tähtiklaani ei hylkää, se ei vain aina tiedä, mitä tehdä.”
Susitassu räpäytti silmiään hämillään. Hiutalepennun silmät alkoivat hohtaa, kun hän seuraavan kerran puhui.
”Kahdeksas osa ennustusta koskee kahta kissaa, joiden tulee yhdistää voimansa ja pelastaa klaanien tulevaisuus yhdessä”, Hiutalepentu puhui vihreät silmät tuikkien tähtien lailla. ”Kukaan ei voi pelastaa klaaneja yksin ja siksi vastakohdista tulee yhtä.”
Susitassu säpsähti hereille ja kapusi istumaan paniikinomaisesti. Hänen turkkinsa oli pörhöllä ja viikset värisivät holtittomasti. Hiutalepentu oli kertonut ennustukseen uuden asian! Aivan varmasti! Ja sitä ei kai ollut tarkoitus kertoa vielä, jos ollenkaan? Tästä sentään riittäisi tekemistä joksikin aikaa. Susitassu hymyili ovelasti. Hän tiesi viimeinkin paremmin ennustuksesta. Siitä sait Tähtiklaani. Kai. Oliko tuo järkevä edes sanoa? Tai edes ajatella? Meni jo.
Susitassu haukotteli ja yritti rauhoitella innostustaan. Hänen pitäisi nukkua, jotta hän jaksaisi taas touhuta aamulla.
Susitassun onneksi hänen mielensä rauhoittui ja väsymys painoi hänen kehonsa vasten ihanan pehmeää sammalpetiä.
Seuraavat päivät etenivät paljon jouhevammin, kun oli mielenkiintoista ajateltavaa. Ja tänä yönä olisi taas parantajien puolen kuun tapaaminen Kuulammella. Myrskyklaanin parantajaoppilas oli useaan otteeseen miettinyt, tulisko hänen kertoa tiedoistaan muille parantajille vai ei. Hiutalepentu oli varoittanut muihin luottamisesta, vaikka Susitassu ei ollut varma, mitä tai ketä tulisi varoa. Vihollisia oli siis enemmän kuin vain yksi. Mutta olivatko muut parantajat näitä vihollisia? Susitassu oli päättänyt pysyä hiljaa, ellei joku toinen parantaja kertoisi jotakin tai ellei Tähtiklaani päättänyt kertoa ennustuksesta tarkemmin tai ellei Hiutalepentu tulisi ja käskisi veljeään kertomaan tai-
”Susitassu?” Tiikeritassun ääni havhdutti Susitassin mielensä pyörteistä. Ruskea, raidallinen oppilas tuijotti Susitassua keltaisill silmillään kysyvästi. ”Kaikki hyvin?”
”On”, Susitassu nyökkäsi ja astui lähemmäs taistelussa loukkaantunutta oppilasta. Hän oli parantunut niin nopeasti, mutta Susitassu ei uskaltanut päästää oppilasta vielä takaisin koulutuksena pariin, mutta lähipäivinä kolli pääsisi kokeilemaan jaksamistaan. ”Sattuuko johonkin?”
”Ei”, Tiikeritassu pudisti päätään ja korjasi asentoaan. ”Voin oikein hyvin, kiitos sinulle.” Susitassu avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän ei osannut vastata. Se oli tarkoituskin, että hänen hoitonsa helpottaisi Tiikeritassun olo.
”Se on hyvä kuulla”, Susitassu hymyili, mutta vilkaisi nopeasti Tiikeritassun vielä yrteillä peitettyjä haavoja, jotka olivat muuttuneet nyt arviksi, mutta koska oli tulehdusriski, Susitassu oli päättänyt varmistaa ettei tämä oppilas saisi yhden yhtäkään tulehdusta. ”Kokeilitko jo kävelyä tänään?”
”Kyllä, ja se sujui oikein mukavasti”, Tiikeritassu kertoi ja heilautti tyytyväisenä häntäänsä. ”Ei sattunut enää, vaikka pitikin vähän nilkuttaa kireyden takia ja koska halusin varmistaa, ettei sattuisi tai mikään haava aukeaisi.” ”Hyvä, että olet varovainen”, Susitassu kiitti. ”Otat parantumisesi vakavasti, mikä on hyvä. Saatat päästä hyvinkin pian takaisin koulutuksesi pariin.”
Tiikeritassun katse kirkastui ja Susitassu ei voinut muuta kuin hymyillä.
Vaellus Kuulammelle oli helpompaa, kun lunta ei ollut enää kuin harvassa paikkaa. Syvät lumikinokset eivät enää hidastaneet kulkua ja tuntui mukavalta tuntea hiekkaa ja ruohoa -vaikkakin vanhaa ja kosteaa- tassujen alla. Tähtitaivas oli pilvetön ja puolikuu valaisi Susitassun reittiä kohti Kuulampea.
Hän oli yllätyksekseen ensimmäinen paikalla. Harvinaista tosiaan. Kaikeksi onneksi Kaamostassu saapui Valkosateen kanssa nopeasti paikalle, Taivasklaanin Mistelisydän ja Riesatassu perässään. Tuuliklaanin ja Varjoklaanin parantajat saapuivat myös pian. Valkosade ei odottanut enää kauaa vaan puhui:
”Minä, Valkosade, Jokiklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, valkoinen kolli puhui katsoessaan Kaamostassua, jonka harmaat silmät tuikkivat innosta. ”Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monien kuiden ajan. Kaamostassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, tumma naaras nyökkäsi ja korjasti asentoaan.
”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Kaamostassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kaamosmarjana”, Valkosade hymyili päätettyään puheensa ja nuolaisi nyt uuden parantajan päälakea. Susitassu huusi Kaamosmarjan uutta nimeä ja muut parantajat liittyivät mukaan.
He vaihtoivat kuulumisia, vaikakkin pinnallisesti, ja kun mitään uutta ihmeellistä asiaa ei ilmennyt, he kumartuivat lammen ylle ja kukin lipaisi vettä, toiveena saada Tähtiklaanilta merkki tai edes jotain ennustukseen liittyvää.
Tähtiklaanin maat hohtivat kirkkaana, mutta Susitassu yllättyi, kun huomasi olevansa kaikkien muiden parantajien ympäröimänä. Olivatko he samassa unessa? Miksi? Saisivatko he kuulla ennustuksesta?
”Susitassu”, Raesade kutsui oppilasta ja Susitassu hämmentyi. Hän vilkaisi takanaan istuvia parantajia. Muiden klaanien parantajat katsoivat Susitassua mietiskellen, paitsi Mistelisydän. Hänellä oli tietävä katse.
”Susitassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?” Raesade kysyi silmät tuikkien. Susitassun suu loksahti auki ja hän tuijotti hetken aikaa edessään seisovaa naarasta äimistyneenä.
Hän keräsi itsensä, kun tajusi vajonneensa hiljaisuuteen: ”Lupaan!”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle sinun parantajanimesi. Susitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Sudenlauluna. Tähtiklaani kunniottaa sinnikkyytäsi ja taitojasi, ja me hyväksymme sinut Myrskyklaanin parantajaksi.”
Raesade kosketti Sudenlaulun nenää omallaan ja perääntyi sitten hieman kauemmas. Sudenlaulu vilkaisi taakseen siniset silmät tuikkien ylpeydestä ja ilosta. Hän oli viimeinkin oikea parantaja!
Hänen parantajanimensä kuulosti oikein hyvältä ja kun muut parantajat huusivat sitä, se sai tuoreen parantajan tuntemaan lämpöä rinnassaan. Hän oli nyt suorittanut parantajankoulutuksensa loppuun. Viimeinkin.