Unitassun röyhkeily omasta oppimisestaan tosiaan otti päähän ja paljon. Eipä hänelle ollut tullut mieleensäkään kysyä mitä minulle kuuluu ennen kuin itse tokaisin aiheesta. Samapa tuo, ei Unitassu muuttuisi tuosta mihinkään. Hän oli jääräpäinen, päättäväinen ja niin hyvä kaikessa. Saapa yllättyä, kun minusta tuleekin klaanin paras soturi eikä Unitassusta. Näytän sen hänelle, näytän kaikille.
Nukkumisesta ei kyllä todellakaan tullut yhtään mitään nyt. Typerät ajatuykset vaivasivat mieltä. Olin nukkunut niin hyvin ennen kuin Unitassu tuli pesään ja rymisteli kuin joku kaksijalkojen lauma!
Olisikohan minulla tulevaisuudessa joku kumppani? Eipä kyllä sillä, että kukaan näistä nykyisistä oppilaista olisi herättänyt minussa mitään erityistä mielenkiintoa, mutta eihän sitä nyt vielä voinut sanoa. Ja sitä paitsi halusin ensin kouluttautua kunnolla ennen kuin aikoisin miettiä jotain kumppania. Se tuntui minusta järkevältä.
Entä pennut? Saisinkohan koskaan pentuja? Kuulostaa nyt niin kaukaiselta ja mahdottomalta asialta joten enpä mieti enää asiaa. Ensin koulutus ja soturius, ja sitten voin miettiä jotain muutakin.
Kierähdin selälleni ja katselin oppilaiden pesän kattoa huokaisten syvään. Uni ei meinannut millään tulla. Pitäisikö miettiä jotain väsyttävää? Ja mitäköhän sekin olisi. Koulutuksen ajattelu antoi vain enemmän puhtia ja energiaa. Kierähdin takaisin kyljlleni ja laskin pääni tassujeni päälle. Oikean asennonkin löytäminen oli niin vaivalloista. Päätin lopulta vain sulkea silmäni ja antaa ajatusten virrata. Ehkä minä lopulta edes joskus nukahtaisin.
Kun aamulla heräsin, olin hyvin yllättynyt että olin edes nukahtanut. Se oli tapahtunut niin yllättäen ja voisi luulla, että olisi aivan uupunut, mutta ehei. Unitassu astui häntäny päälle ja herätti minut ja sai minut suuttumaan saaden väsymyksen kaikkoamaan. Tekikö Unitassu tuon kaiken tahallaan koko ajan? Siltä se ainakin alkoi vaikuttaa!
”Varoisit nyt vähän, puukäpälä!” ärähdin mustaturkkiselle sisarelleni, joka irvisti pahoillaan, mutta sitten tiuskaisi takaisin nimittelylleni.
”Älä itse nimittele!” Unitassu ärähti ja väläytin hampaani hänelle.
”Älkää nyt heti aamusta, jooko?” Yksitassu huokaisi ja katsoi meitä molempia varoittavasti. Unitassu kohautti lapojaan ja poistui. POISTUI?! Ei edes pyytänyt anteeksi!
”Voisit edes pyytää anteeksi!” yritin huutaa perään, mutta Unitassi ei tainnut enää kuulla. Nakkelin häntääni vihaisesti ja huokaisin. Yksitassu venytteli vieressäni ja asteli pian Unitassun jälkeen ulos hiirenkorvan lämpöön.
Nousin lopulta itsekin ylös venytellen käpäliäni ja selkääni pitkään. Heilautin tuuheaa häntääni ja astelin sitten itsekin ulos.
Raitis ilma melkein paiskautui kasvoilleni. Tuuli oli onneksi lempeä eikä lainkaan raju. Taivaan rannassa aurinko nousi jo nopeaa tahtia ja värjäsi taivaan oranssin ja keltaisen kirjavaksi. Auringonnousut olivat todellakin upeita. Taivaalla lipui muutama pilvi, mutta sateesta ei ollut merkkiäkään mikä oli todella hyvä, sillä tänään olisi tarkoitus opetella uusia taisteluliikkeitä. Vasta illemmalla menisimme Supihampaan kanssa metsästämään.
Etsin katseellani Supihammasta, mutta mestaristani ei näkynyt jälkeäkään. Olikohan hän vielä nukkumassa? Unitassun mestari Aamulaulu oli jo hereillä ja kaksikko oli jo menossa ulos leiristä. Tietysti he olivat, mutta minua ei haitannut. Saisin enemmän aikaa herätä ennen kuin joutuisin tositoimiin. Kipaisin nopeasti tarpeidentekopaikalle ja palasin mahdollisimman nopeasti takaisin leiriaukiolle odottamaan juovikasta mestariani.
Ei mennyt kauaakaan, kun Supihammas asteli luokseni soturien pesän suulta. Hymyilin tervehdykseni hänelle ja nousi seisomaan neljälle käpälälleni. ”Joko lähdemme?”
”Hyvä, että olet pirteä”, Supihammas hymyili ja nyökkäsi. ”Mietin, että haluaisitko ennemmin oppia uusia taisteluliikkeitä va-”
”Kyllä!” sanoin ennen kuin mestarini ehti edes sanoa lausettaan loppuun, mutta luimistin korviani kun Supihammas katsoi minua tyytymättömästi.
”Vai haluaisitko opetella uimaan?” Supihammas sanoi sitten ja silmiini syttyi innostunut tuike.
”Uimaan! Oikeasti?” kysyin. Ennemmin oppisin uimaan kuin oppisin uusia liikkeitä. Uimisesta olisi hyötyä monellakin tapaa; esimerkiksi siten, kun uimiseenkin liittyy niin monia taisteluliikkeitä!
Supihammas nyökkäsi ja innostuin, mutta hillitsin itseäni -ainakin jonkin verran.
Loikin mestarini perässä ulos leiristä ja kuljimme rinta rinnan pitkin reviiriä. Kuljimme tuttuja polkuja pitkin ja erään aukion poikki, jossa oli hyvältä tuoksuvaa tuoretta ruohoa. Aurinko nousi huimaa tahtia ja alkoi lämmittää, mutta kiitos valkoisen turkkini, en tuntenut kuumuutta niin voimakkaasti. Lempeä tuuli viilensi entisestään ja sai puiden uudet lehdet havisemaan. Tässä oli tunnelmaa. Nyt oli hyvät ajat, kun saataisiin paljon riistaa ja ulkona oli miellyttävä liikkua. Lehtikadosta ja sen tuomasta lumesta minulla ei ole pentuaikoja enempää kokemusta, mutta saisin sitäkin kyllä aikanaan. Hiirenkorvan ajasta kyllä pidin jo, mutta en hylkäisi lehtikatoa vielä; se tulisi kokea ensin. Ruoho tassujen alla tuntui mukavalta.
Saavuimme pian järvelle, jonka ranta oli ainakin tältä osaa tyhjillään. Järvellä oli tosiaan helpoin opetella uimaan, sillä siinä ei ollut niin kovia virtauksia kuin joissa.
”Elikkä”, Supihammas aloitti. ”Uimisessa on tärkeää, että kaikki neljää käpälääsi tekevät yhteistyötä.”
Supihammas näytti ensin maalla ja laittoi minut näyttämään, miten tulisi uida ennen kuin astuisin veteen. Sen jälkeen Supihammas kahlasi veteen ja katsoi minua odottavasti. Loikin veden äärelle ja kastoin ensin yhden tassun veteen. Se oli hieman viileää, mutta kyllä se siitä. Lopulta juoksin mestarini rinnalle ja silloin kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin, sillä vatsani osui veteen.
”Odota tässä”, Supihamams neuvoi ja meni itse syvemmälle. Hän ui hetken aikaa ja näytti, miten hän ui. En tosin nähnyt kunnolla hänen takajalkojaan, mutta ymmärsin silti mitä tulisi tehdä. Pää tulisi pitää siis noin…
Astelin syvemmälle ja miltei heti Supihammas tuli vastaan minua puhuen: ”Jää matalalle, jotta saat käpäläsi nopeasti pohjaa vasten.”
Nyökkäsin ja otin vielä muutaman askeleen. Kokeilein muutaman kerran ensin irrottaa jokaisen käpäläni järven pohjasta ennen kuin aloin kauhoa käpälilläni. Huomasin heti, että varpaideni välissä oli eräänlaiset räpylät, mitkä olivat tavalliset Jokiklaanin kissoille. Pääni upposi veden alle, kun kokeilin kauhoa, joten jouduin iskemään käpäläni takaisin maata vasten. Vedin syvää henkeä ja yritin uudestaan. Minä pystyisin tähän. Kauhoin voimakkaammin ja pakotin takakäpäläni tulemaan samaan tahtiin etukäpälieni kanssa. Pysyin pinnalla ja… uin! Älähdin yllättyneen ja iloisen sekaisena ja uin nopeammin. Nämä käpälät oli tarkoitettu tähän!
”Hyvä, Kuutassu!” kuulin Supihampaan kehuvan. Mestarini ui vierelleni ja näin ilon hänen vihreissä silmissään. Olin onnistunut! Minä uin!
Kun palasimme rantaan, ravistelin turkistani vettä, vaikka ei siinä paljoa ollut, sillä turkkini oli vettä hylkivää. Hyvä niin.
”Se meni hyvin!” Supihammas nyökkäsi tasaten hengitystään. Uiminen oli tosiaan ollut rankkaa, mutta kivaa! Ja olivathan he uineet yllättävän kauan. ”Palataan leiriin ja mennään metsälle auringonhuipun aikaan. Kerätään energiaa, jotta jaksamme.”
”Kuulostaa hyvältä”, nyökkäsin ja kuljimme samaa reittiä takaisin Jokiklaanin leiriin. Leirin lähellä olevat purot solisivat miellyttävästi. Jokiklaanin leiriä suojaavaa kaislikkoa oli vaihvistettu rakentamalla aitaa oksista ja kuivista kaisloista. Syytä en tiedä, mutta niin oli tehty koko lehtikadon aika. Ja aikaisemminkin. Suurempi puroista muuttui pian pieneksi joeksi ja loikkasin sen ylitse ketterästi. Astelin ripein askelin yhdelle auringonläikälle ja huokaisin tyytyväisesti. Turkki kuivuisi nopeammin ja tässä oli muutenkin todella mukavaa.
Supihammas haki minut tarkalleen auringonhuipun aikaan ja kuljimme reviirimme tiheimmän metsän suojiin saalistamaan. Minun pitäisi kuulemma oppia saalistamaan sielläkin ja ymmärsin kyllä hyvin miksi, sillä olihan kyseisessä metsässä paljon oravia ja hiiriä sun muita eläimiä. Unitassun laimea haju tulvi nenääni ja irvistin. Hän oli ollut täällä aiemmin. Tietysti hän oli ollut ja ylpeilisi myöhemmin saamallaan saalillaan leirissä. Höristelin korviani ja nuuhkin ilmaa etsien saaliin hajua. Kyllä minäkin saisin jonkun saaliin!
Saatoin olla typerä, kun vaelsin niin kauas Supihampaasta, mutta en jaksanut välittää. Olin vain seurannut sitä oravan hajua ja kun olin sen haistanut, olin myös päättänyt saada sen kiinni. En todellakaan aikoisi jäädä Unitassusta jälkeen. En ikinä. Aikoisin olla häntä parempi! Ja osoittaisin sen olemalla paras saalistaja. Kun saisin saalistamalla voimaa, pystyisin päihittämään taistelussa Unitassun!
Unitassu oli tosiaan oppinut ne muutamat taisteluliikkeet aivan laittoman nopeasti ja sitten minä en onnistunut. Supihammas kyllä kannusti ja sanoi jatkuvasti, että hyvää tulisi odottaa ja että jatkuvalla kertaamisella oppisin liikkeet täydellisesti. En ole ihan varma, uskonko sitä vai en.
Laskin koko kehoni matalaksi, kun huomasin sen himpuran oravan loikkimassa Varjoklaanin rajan tuntumassa. Et todellakaan loikkaa sinne Varjoklaanin puolelle, senkin!
Syöksyin hyökkäykseen suunnaten suoraan oravaa kohti. Muutin suuntaani niin, että tuo typerä orava karkaisin takaisin Jokiklaanin puolelle. Jouduin kuitenkin tekemään äkkijarrutuksen, kun se orava sitten syöksyi Varjoklaanin puolelle.
Ärähdin vihaisesti ja kynsäisin maata niin, että kosteaa ruohikkoa lensi irti maasta. Ja sitten se oravan kauhistunut vinkaisu sai minut vihastumaan entisestään, vaikka kiinnostukseni heräsi. Hiivin varovasti lähemmäs rajaa ja kohotin päätäni nähdäkseni, kuka sen oli saanut kiinni. Olin valmis sihisemään sille kissalle, joka oli napannut Jokiklaanin saaliin!
Rajan tuntumassa oli oranssivalkoinen, juovikas varjoklaanilainen kolli. Hänen tassujensa juuressa makasi kuolleena se sama orava, jota oli äsken jahdannut. Enää en tuntenut kuitenkaan vihaa vaan olin jotenkin kiusaantunut enkä kyllä tiedä yhtään, että miksi. Se oli vain oppilas saalistamassa, ehkä siksi? Kai.
Oranssi kolli nosti katseensa minuun -olihan minut valkoisen turkkini takia aika helppo hoksata näin lämpiminä vuodenaikoina. Hänen suunsa avautui hieman, kun katseemme kohtasi ja jostain syystä se sai suuni kaartumaan tyytyväiseen virnistykseen. Astelin lähemmäs rajaa ja hän teki samoin, kantaen sitä oravaa leukojensa välissä.
”Olitko sinä saalistamassa tätä?” hän kysyi minulta ja se kysymys sai minut häkeltymään. Nyökkäsin tökerösti.
”Jo-joo-o”, vastasin sitten ja katsoin kollin oransseja, hieman rusehtavia silmiä kiinnostuneena. Kallitsin päätäni kiinnostuneena. ”Miksi?”
”Se tuli Varjoklaanin puolelle sinun puoleltasi, mutta voi antaa sen takaisin”, oranssi kolli tarjosi ja kohotin kulmiani hyvin hämilläni. Näytin varmaan aivan pöljältä, mutta suuni puhui ennen kuin ehdin älytä miettiä sanojani ja ilmettäni.
”Miksi ihmeessä? Sinähän sen nappasit ja vieläpä oman klaanisi puolelle!” älähdin, mutta nolostuin siitä. Miksi olin näin outo?! Vielä parempi kysymys on se, miksi nolostuin sanoistani!
”Se oli alunperin sinun klaanisi puolella ja olit juuri nappaamassa sen”, kolli selitti ja laski oravan Jokiklaanin puolelle minun valkoisten tassujeni juureen. ”Minusta se on vain oikein.”
”Olen otettu”, hymyilin ja katsahdin alaspäin vältellen varjoklaanilaisen kollin katsetta. ”Kiitos.”
”Ilo on kokonana minun”, kuulin kollin äänessä hymyn. ”Sinulla on muuten todella upeat silmät. En ole nähnyt kellään yhtä upeita.”
Tunsin ihoni kuumottavan ja jopa hieman punastuvan, mutta koetin parhaani mukaan peittää sen, sillä eihän siinä ollut mitään järkeä. Katsoin kollia ja nielaisin hermostuksissani. ”Ki-kiitos. Taas. Itselläsi on aika komea turkki.”
”Harvoin saan kuulla siitä kehuja, joten kiitos sinulle”, kolli sanoi hymyillen todella leveästi. ”Olen muuten Leijonatassu.”
”Nimi on varmasti sopiva sinulle, olet selvästi hyvin rohkea”, sanoin virnistäen, mikä sai Leijonatassun myös virnistämään. Hän oli ilmiselvästi ylpeä nimestään. ”Minun nimeni on Kuutassu.” ”Yhtä upea nimi noin upean näköiselle kissalle”, Leijonatassu kehui virnistäen leveämmin ja rusehtavat silmät kiiluen.
”Kuutassu?” Supihampaan ääni kauempana sai niskakarvani pörhistymään. En haluaisi hyvästellä Leijonatassua vielä; vastahan me tapasimme enkä tiedä milloin näemme uudestaan!
”Mestarisi?” Leijonatassu kysyi ja nyökkäsin apeasti vastaukseksi. ”Haluatko tavata vielä täällä? Rajalla?” ”Oikeasti?” kysyin räpytellen silmiäni yllättyneesti. ”Tuota… Kolmen yön päästä?”
”Sopii minulle”, Leijonatassu nyökkäsi. ”Yritän ainakin. Onhan se riskialtista, kun tämä kaikki on meneillään, mutta en jättäisi välistä.”
Tunsin sydämeni hakkaavan nopeasti, kun katselin Leijonatassun menoa. Kun hän lopulta katosi oman reviirinsä syövereihin, huokaisin syvään. Nostin oravan leukojeni väliin ja suuntasin kohti Supihampaan hajua. Vilkaisin vielä kerran Varjoklaanin puolelle ja muistelin Leijonatassun oranssia turkkia. Sainko tosiaan ystävän? En ollut huomioinut lainkaan Leijonatassun sanoja siitä, että kaikki tämä on meneillään, sillä minulle oli tärkeämpää hänen näkemisensä uudestaan.