Kirkaskuun mieltä painoi huoli. Huoli Yötähdestä, hänen syvästi rakastamastaan kollista. Kolli oli herättänyt hänet sätkimisellä ja raskaalla hengityksellä. Ikinä ennen ei päällikkö ollut liikkunut niin levottomasti nukkuessaan. Jokin oli ollut vialla ja Kirkaskuu oli päättänyt herättää mustan kollin. Yötähti oli haudannut päänsä Kirkaskuun harmaaseen turkkiin herättyään ja Kirkaskuu oli asettanut häntänsä kollin kyljen päälle lohduttavasti.
Nyt Yötähti kertoi päivällä ja nyt unessaan saamastaan näystä. Kirkaskuun niskakarvat nousivat pystyyn hänen kumppaninsa kertoessa Liekkitähden sanoista. Jokiklaani on mätä sisältä. Joku on solminut sopimuksen kuolleen, Tähtiklaaniin kuulumattoman kissan kanssa. Se oli hämmentävää, yllättävää ja raivostuttavaa. Miten joku voisi pettää klaaninsa?
Siihen Kirkaskuu ei edes halunnut vastata. Hän tiesi syitä, jotka olivatkin hänelle itselleen käsittämättömiä ja sellaisia, joita hänelle itselleen ei ole tapahtunut. Ne olivat sellaisia, jotka voisivat Kirkaskuun mielestä ajaa jonkun tekemään pimeitäkin asioita, mutta sitä kirkaskuu ei ymmärtänyt, miksi ei voisi etsiä toista tapaa. Ja no, tietysti siksi, koska hän tekisi niin eikä siksi voisi olettaa muidenkin tekevän samoin. Mutta Kirkaskuu tiesi niitä syitä ja niitä oli liian monta. Tai sitten Kuutähti tiesi. Eli periaatteessa Kirkaskuu tiesi. Se oli kovin sekavaa vieläkin. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen määritellä itsensä samaksi kissaksi vai eri kissaksi. Mutta hän halusi määritellä itsensä samaksi kissaksi.
”En ymmärrä, miten jotkut voivat pettää klaaninsa ja ystävänsä ja perheensä! En tietenkään tiedä sen kissan syytä, mutta oli se miten hyvä tahansa, kyllä hän voisi sen toisellakin tavalla hoitaa kuin solmimalla sopimuksen kuolleen kissan kanssa,” Kirkaskuu naukaisi, jopa hieman kiivaasti, kun Yötähti sai asiansa sanottua. Musta kolli katseli hetken harmaata naarasta ilmekään värähtämättä ja Kirkaskuuta hämmensi hetken päällikön olemus.
Aivan. Sillä hetkellä hän sen tajusi. Yötähti ei tiennyt, keihin voisi luottaa ja se koski myös Kirkaskuuta. Kirkaskuu ei kuitenkaan loukkaantunut, kyllä hänkin olisi epäileväinen kaikkia kohtaan Yötähden tilanteessa. Mutta kyllä Yötähden pitäisi tietää, että Kirkaskuu ei ikinä, ei koskaan ja ei mistään hinnasta solmisi pahojen kissojen kanssa minkäänlaisia sopimuksia -varsinkaan, kun Kirkaskuuhan oli uudelleensyntynyt Kuutähti ja Yötähti tunsi Kirkaskuun paremmin kuin Kirkaskuu tunsi itsensä.
”Tiedäthän, että voit luottaa minuun?” Kirkaskuu sanoi pehmeästi ja katsoi kumppaniaan syvälle silmiin. ”Kuten luotit Kuutähteen, voit luottaa myös minuun. Vaikka en olekaan nimeltäni Kuutähti, olen silti yhä se kissa, jotka rakastit ja johon luotit, myös ennen Jokiklaaniin syntymistäni.”
Yötähden katse lämpeni ja Kirkaskuu tiesi, että Yötähti luotti häneen ja oli aina luottanutkin, mutta Kirkaskuu tarvitsi vielä itselleen sen varmistuksen.
”Tiedän, Kirkaskuu,” Yötähti naukaisi ja kietoi häntänsä naaraan ympärille. ”Ja minä luotankin.”
Kirkaskuu kehräsi ja nuolaisi Yötähden poskea kietoen oman häntänsä kollin ympärille.
”Me selvitämme tämän,” Kirkaskuu sanoi katsoen kumppaniaan silmiin. ”Sinä löydät sen kissan.”
Aurinko nousi taivaanrannan takaa luoden taianomaisen ilmeen talviselle metsälle. Puiden oksille ja maahan satanut lumi kimalsi kauniisti luoden upean talvisen maiseman. Kirkaskuu asteli hitaasti kohti järveä ihaillen lumen luomaa ihmemaata. Hän rakasti lehtikadon aikaa. Hän rakasti lunta. Oli tietysti kylmä ja saalista oli vähän, mutta jokin vain oli aina houkuttanut lehitkadossa enemmän kuin kesässä. Lehtikadon aikaan oli vain niin kaunista ja puhdasta.
Kirkaskuu pudottautui maahan lunta vasten kuullessaan linnun laulua aivan läheltä. Kirkaskuu hiipi niin hiljaa kuin lumen päällä pystyi lumen peittämän puskan ohitse. Naaras huomasi punarinnan loikkimassa lumessa erään puun alla. Kirkaskuu siristi silmiään ja pujahti puuta lähempänä olvan puskan taakse. Lintu ei aavistanut mitään. Kirkaskuu oli valmiina loikkaamaan linnun kimppuun, kun ympäristö alkoi muuttua. Puita ilmestyi enemmän ja lumen määrä lisääntyi.
*Ei! Ei nyt!* Kirkaskuu kirosi aina sattumanvaraisesti ilmestyviä muistojaan ja kokeili onneaan loikatessaan punarinnan kimppuun. Kylmä aalto lävisti hänen kehonsa, mutta hänen onnistui tarttua punarintaan.
”Hienoa, Kuutassu!” Kirkaskuu hämmentyi ja kääntyi katsomaan puhujaa. Hänen edessään seisoi suuri, lihaksikas oranssi kolli. *Kuutassu? Oppilas? Harvemmin minä tälläisiä muistoja näen!*
”Tule, viedään tuo leiriin,” Kirkaskuu tunnisti kollin Tulitähdeksi, Kuutähden mestariksi.
”Selvä,” Kirkaskuu vastasi lyhyesti ja seurasi syvässä lumessa kahlaten Tulitähteä.
”Tämä lehtikato on todella kylmä, on ihme että edes törmäsimme tuohon lintuun,” Tulitähti naukaisi vakavana. ”Saamasi lintu tuo varmasti iloa monellekin kissalle.”
Kirkaskuu kurtisti kulmiaan. Oliko tämän muiston nyt tarkoitus saada Kirkaskuu vihaamaan lehtikatoa? Turha luulo.
Kirkaskuu työntyi pikkihernepensastunnelista sisälle Myrskyklaanin leiriin. Aukiolla kulki hädin tuskin yhtäkään kissaa. Ainoastaan Hiekkamyrsky, Tulitassu ja Punatassu. Kirkaskuu ravisteli päätään. Oli vieläkin niin outoa, että hän kykeni tunnistamaan kissat niin helposti nimeltä. Punatassu asteli leveä hymy kasvoillaan Kirkaskuun luokse. Kollin silmät olivat niin kirkkaat. Eivät ne noin täynnä iloa olleet missään myöhemmissä muistoissa. Kirkaskuu oli tottunut paljon kylmempiin ja harkitsevaisempiin silmiin.
”Sait saalista!” Punatassu hihkaisi. Tulitähti käveli kahden oppilaan ohitse kumppaninsa luokse. Tulitähti näytti kovin vakavalta ja päällikön ilme synkkeni, kun Hiekkamyrsky lopetti puhumisen.
”Kuutassu? Onko kaikki hyvin?” Punatassun hymy hyytyi ja kolli kääntyi katsomaan Tulitähteä.
”On,” Kirkaskuu vastasi. ”Mietin vain, mistä he puhuvat.”
”Taitavat puhua Hopeakorvasta,” Punatassu sanoi hiljaa. Kirkaskuun niskakarvat nousivat pystyyn. Kuka oli Hopeakorva? Kirkaskuu ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä naaraasta.
”Mitä? Onko jotain tapahtunut?” Kirkaskuu kysyi hengitys tihentyen.
”Sillä aikaa kun te olitte poissa,” Punatassu nielaisi ennen kuin jatkoi. Voi kiltti, älä ole kuollut; Kirkaskuu tunsi pelon kasvavan. ”Hänen tilansa paheni.”
”Minä menen katsomaan häntä!” Kirkaskuu murahti ja työnsi punarinnan Punatassulle. ”Vie se tuoresaaliskasaan!”
Kirkaskuu jätti hämmentyneen Punatassun punarintansa kanssa ja talsi itse kohti parantajan pesää. Vihastuttava tunne valtasi Kirkaskuun, kun hänen tassuihinsa tarttui lunta. *Vihasiko Kuutähti lehtikatoa?*
”Kuutassu!” Tulitähden säikähtänyt ääni kajahti Kirkaskuun takaa ja naaras pysähtyi. Oranssi kolli juoksi oppilaansa luokse. ”Älä mene sinne nyt, emme tahdo sinun saavan tartuntaa!”
”Mutta-” Kirkaskuu väitti vastaan, mutta hiljeni, kun Tulitähti katsoi Kirkaskuuta varoittavasti. ”Hyvä on...”
Kirkaskuu tunsi heittäytyvänsä ajassa taaksepäin lehtisateen aikaan. Hän seisoi metsän suurimman tammen alla ja katseli sen putoavia lehtiä.
”Lehtikato on tulossa,” Kirkaskuu huokaisi apeasti. ”Vaikeat ajat! Miksi pitää edes olla lehtikato?”
”Jotta luonto säilyisi ja voisi taas kukoistaa hiirenkorvan tullen. Luonto lepää lehtikadon aikana, jotta se voi taas nousta pakkasen jälkeen ja säilyä vahvana,” heleä naarasääni kuului Kirkaskuun viereltä.
”Hopeakorva!” Kirkaskuu henkäisi ja katsoi naarasta. Tuo naaras oli päässyt juuri soturiksi.
”Älä tuomitse lehtikatoa tai lehtisadetta,” Hopeakorva, hopeanharmaa kaunis naaras sanoi ja katsahti siniset silmät välähtäen Kirkaskuuta. ”Lehtikato on kauniimpaa kuin voitkaan kuvitella. Lumi ja kaikki pakkasen luoma kauneus! Kaikista eniten minä rakastan jäätynyttä järveä ja pieniä jäätyneitä puroja. Jää luo kauneutta.”
”Minä en pidä lehtikadosta,” Kirkaskuu sanoi automaattisesti ja hän oli tukehtua sanoihinsa. Miten Kuutähti voisi vihata lehtikatoa jos Kirkaskuu rakasti sitä!? ”Klaaneilla on aina vaikeaa lumen tultua! Lehtikato tuo kuolemaa!” Kirkaskuun sydäntä pisti ja hänen mielessään välähti kuva hänen kuolleesta perheestään.
”Se on vain yksi huono puoli,” Hopeakorva muistutti. ”Vaikka kuuletkin pahoja asioita jostakin, se ei tarkoita, että pitäisi uskoa ellei itse ole sitä kokenut. Lehtikadossa on niin paljon hyviä puolia ja joista et edes vielä tiedä, joita et voi vielä edes ymmärtää. Mutta lupaan sinulle, ymmärrät vielä joskus.”
Kirkaskuu tempautui nyt hieman eteenpäin ajassa. Hän oli taas Myrskyklaanin leirissä, mutta nyt lumi oli alkanut jo sulaa. Hopeakorva asteli aukion poikki ja Kirkaskuu huomasi juoksevansa naarasta kohti.
”Hopeakorva! Olet terve! Viimeinkin!” Kirkaskuu tunsi Kuutähden ilon rinnassaan.
”No mutta! Kuutassu!” naaras naurahti. ”Niin olen.”
”Tulitähti ei päästänyt minua katsomaan sinua!” Kirkaskuu parahti. ”Minusta se oli epäreilua!”
”Se oli hyvä päätös,” Hopeakorva nyökkäsi. ”Kukaan ei haluaisi valkoyskän leviävän koko leiriin. Ja tämä oli niin raju.”
”Lehtikato ei olekaan niin mukava, vai mitä?” Kirkaskuu sanoi hieman kiusoitellen.
”En minä valkoyskää lehtikadon takia saanut, höpsö,” Hopeakorva nauroi. ”Muistatko ne Tuuliklaanin kissat, joista kerroin? Sillä kissalla, joka minun kimppuuni hyökkäsi oli alkava valkoyskä.”
”Ai niinkö?” Kirkaskuu hämmentyi ja kurtisti kulmiaan.
”Niin, ja minähän en koskaan sanonut, etteikö lehtikadossa olisi huonoja puolia,” Hopeakorva naukaisi ja katsoi hieman näsäviisastellen Kirkaskuuta. ”Valkoyskäkin kesti kauemmin kylmyyden takia, mutta rakastan silti lumen ihmemaata. Hengitys höyryää, lumi kimaltelee puissa ja maassa, on rauhallista ja hiljaista ja kaunista!”
Kirkaskuu pysyi hiljaa, katsoi vain Hopeakorvaa. Kirkaskuu tunsi miettivänsä. Ehkä lehtikato ei ollutkaan niin kamala...
”On myös huonot puolet, ja niitä ei saa koskaan unohtaa,” Hopeakorva kuitenkin muistutti. ”Mutta et saa lähestyä asioita ajattelemalla vain niiden huonoja puolia. On upea taito kohdata asiat positiivisesti, ennakkoluulottomasti ja hyviä puolia suosien! Ja minä tiedän, että sinulta löytyy se taito, Kuutassu.”
Kirkaskuu ei voinut olla hymyilemättä. Tuo naaras tuntui tuntevan hänet paremmin kuin Kuutähti tunsi itsensä tuolloin nuorena oppilaana.
Kirkaskuu tempautui taas ajassa eteenpäin ja nyt oli aikasen hiirenkorvan aika. Maassa oli vielä vähän lunta, mutta oli paljon lämpimämpää ja vihreämpää kuin aikaisemmin. Kirkaskuu juoksi. Hän pujotteli Myrskyklaanin reviirillä olevien puiden lomassa ja loikki maasta pilkottavien juurten ylitse. Hänen turkkinsa hulmusi vauhdin huumassa. Nyt oli kiire. Kova kiire. Kirkaskuulla ei ollut hajuakaan miksi, mutta Kuutähdellä tai siiis Kuutassulla oli.
Kirkaskuu syöksyi leiriin. Hän pysähtyi järkyttyneenä ja suu loksahtaen auki. Hopeakorva makasi leirin keskellä veren peitossa.
”Hopeakorva!” Kirkaskuu henkäisi kauhuissaan ja työntyi kissajoukon läpi hopeanharmaan naaraan luokse.
”Kuutassu,” Hopeakorva haukkasi ilmaa. ”Luulin jo, ettet ehtisi.”
”Minä- minä olen tässä, Hopeakorva,” Kirkaskuu takelteli sanoissaan surun ottaessa vallan.
”Halusin nähdä sinut vielä kerran ennen kuin siirryn Tähtiklaanin metsästysmaille,” Hopeakorva hymyili siniset silmät kovin lasittuneina.
”Ei… ei…. Sinä et saa mennä Tähtiklaaniin vielä!” Kirkaskuu parahti. ”Ne typerät ketut!”
”Shh, Kuutassu. Rauhoitu,” Hopeakorva hymyili, ääni kähisten. ”Löydä se positiivisuus sisältäsi, Kuutassu. Löydä itsesi.”
”Minä yritän, Hopeakorva,” Kirkaskuu niiskaisi.
”Minä uskon sinuun,” Hopeakorva kehräsi viimeisillä voimillaan. ”Minä tiedän, että sinusta tulee upea kissa.”
”Hyvää matkaa Tähtiklaaniin, Hopeakorva,” Kirkaskuu kuiskasi ja kosketti nenällään Hopeakorvan poskea. Hopeakorva hymyili vielä kerran, kunnes hänen katseensa lasittui ja hänen kylkensä ei enää kohonnut. Kirkaskuu perääntyi kyyneleet silmissään kauas hopeanharmaasta naaraasta Tulitähden tullessa kuolleen naaraan luokse. Kirkaskuu tajusi silloin, että oli lähtenyt kesken arviointinsa kuullessaan Punatassulta uutiset. Ketut olivat hyökänneet Hopeakorvan kimppuun ja raadelleet tämän. Hopeakorva oli ehtinyt leirin sisäänkäynnille, kun hän ei enää jaksanut kävellä. Hopeakorva oli menettänyt lähes kaiken verensä haavojensa takia.
Kirkaskuu tunsi jonkin muuttuvan hänen sisällään. Tai sii nuoren Kuutähden sisällä. Kuutähden olemus muuttui. Hänestä tuli jotenkin paljon positiivisempi ja ennakkoluulottomampi kuin ennen.
Kirkaskuu hätkähti hereille muistostaan. Hänen tassujensa alla oli kuollut punarinta. Kirkaskuu nousi seisomaan ja ravisteli päätään saadakseen ympäristön palaamaan taas selväksi. Hän nappasi punarinnan leukojensa väliin ja lähti kulkemaan kohti Jokiklaanin leiriä. Kirkaskuu oli täysin ajatuksissaan kulkiessaan kohti leiriä. Hän tajusi, että Kuutähti oli aina rakastanut lehtikatoa, mutta hänen vanhempiensa kuoltua hän oli alkanut vihata lehtikatoa. Vaikka eihän siinä mitään yhteyttä ole, mutta hän liitti kaikkien sanomisten perusteella kuoleman lehtikatoon ja kuolema toi hänelle mieleen perheensä kuolemat. Se oli Kuutähdelle oppilaana vielä herkkä paikka. Nuori Kuutähti syytti itseään niin paljon.
”Kirkaskuu!” Yötähti tervehti kumppaniaan ja Kirkaskuu säikähdyksestä pudotti punarinnan lumelle. Yötähti pysähtyi ja katsoi Kirkaskuuta hieman huvittuneena, mutta myös huolissaan: ”Onko kaikki hyvin?”
”Kyllä, kyllä on,” Kirkaskuu naurahti ja nosti saaliinsa taas ylös. ”Olin vain niin ajatuksissani.”
”Oletko varma? Mieltäsi selvästi painaa jokin?” Yötähti sanoi korviaan heilauttaen. Tämä oli huono puoli siinä, että kumppanina oli superviisas kolli; hän huomasi kyllä, jos jotakin oli meneillään ja jos Kirkaskuun mieltä painoi jokin.
”Sain metsästäessäni muiston,” Kirkaskuu sanoi hiljaa ja lyhyesti, jotta kukaan muu ei kuulisi. Yötähti nyökkäsi siniharmaat silmät välähtäen ymmärryksen merkiksi. Pakkanen oli kiristynyt huomattavasti sitten auringonhuipun. Nyt aurinko oli jo lähempänä laskua. Kirkaskuu tajusi olleensa muistonsa syövereissä yllättävän kauan.
Kirkaskuu siristi silmiään saadessaan nopean muiston Kuutähden elinajoiltaan.
”Mitä sanoisit, jos lähtisimme auringon laskettua kävelylle?” Kirkaskuu kysyi hymyillen katsoen kumppaniaan. ”Lehtikadossa kun on hyvätkin puolensa, varsinkin näissä normaalia kylmemmissä.”
Ellei Kirkaskuu ollut ihan väärässä, näin kylmää talvea ei ollut ollut Yötähden eläessä ja nyt Kirkaskuulla oli eräs idea ja syvä toive sisimmässään, että tänä yönä tapahtuisi se asia, joka hänen eläessään oli tapahtunut -tosin Kuutähden eläessä siis. Ja olisi ihan hyvä saada Yötähden ajatukset pois edes hetkeksi siitä Liekkitähden varoituksesta.
”Käyhän se,” Yötähti sanoi siristäen silmiään kiinnostuneesti.
”Älä yritä,” Kirkaskuu näytti leikkisästi kieltään. ”Minulla on yllätys.”
Kirkaskuu ja Yötähti kulkivat lumisen reviirin läpi kohti järveä kylki kyljessä. He hengittivät samaan tahtiin ja Kirkaskuu tunsi heidän sydämienkin lyövän samaan tahtiin. Sielunkumppanit.
”Mikä se sinun yllätyksesi on?” Yötähti kysyi virnistäen. Kirkaskuu virnisti takaisin.
”En paljasta,” Kirkaskuu iski silmäänsä puhuessaan. ”Mutta tulet pitämään siitä.”
Sen enempää sanomatta Kirkaskuu pinkaisi juoksuun ja näytti kieltä Yötähdelle.
”Jos saat minut kiinni ennen järveä, kerron sinulle!” Kirkaskuu huusi ja lumi pöllysi hänen juostessaan kohti järveä. Hän kuuli Yötähden juoksevan takanaan. Päällikkö saavutti. Kirkaskuu virnisti. Antaa hänen luulla.
Yötähti oli aivan kintereillä, kun kirkaskuu yllättäen kiihdytti vauhtiaan. Kirkaskuu alkoi nauraa, mutta se katkesi siihen, kun hänen suunsa täyttyi lumesta. Yötähti oli saanut hänet kiinni ja kaatanut lumeen. He kierivät lumista mäkeä alas kiinni toisissaan. Vauhti tyssässi yllättäen ja Kirkaskuu tömähti Yötähden päälle.
”Hah! Sainpas!” Yötähti naurahti ja valahti maahan hengätyneenä. Kirkaskuu ärähti ja sylkäisi lumet suustaan Yötähden naamalle.
”Eheheh!” Kirkaskuu näytti kieltään kumppanilleen.
”Hei!” Yötähti yritti sanoa vihaisesti, mutta ei voinut pidättää nauruaan. Hetken aikaa he nauroivat toisilleen, kunnes heiltä oli loppua happi. Kirkaskuu nousi pystyyn ja samalla hetkellä taivas syttyi väreihin. Kirkaskuun suu avautui henkäisyyn, kun revontulet värjäsivät taivaan vihreäksi. Yötähti katsoi ihaillen taivasta.
”Minä tiesin! Tiesin, että tänään taivaalla olisi revontulia!” Kirkaskuu sanoi iloisena ja nuolaisi Yötähden nenää vihreät silmät loistaen. Yötähti hymyili ja nuolaisi Kirkaskuun korvaa. Yötähti virnisti sitten ja varoittamatta kierähti ympäri niin, että nyt Kirkaskuu oli lunta vasten ja Yötähti Kirkaskuun päällä. Naaras älähti yllättyneenä, kun kylmä lumi kosketti hänen ihoaan. Yötähti virnisti huvittuneena. Kirkaskuun ympärillä oleva lumi vaihtoi väriään vihertävästä vaaleanpunaiseen ja hieman liilertavaan. Kirkaskuu katsahti ylös ja nyt taivaalla lipui vaaleanpunaiset revontulet. Kauempana näkyi valkoinen viiru revontulia.
”Vau!” Kirkaskuu henkäisi kirjavalle taivaalle. Edes Kuutähtenä hän ei ollut nähnyt näin montaa eri väristä revontulta ja tämä upea näky oli kyllä kaikista parhain maisema, jonka hän oli koskaan nähnyt.
”Vau tosiaan,” Yötähti sanoi katsellen luomoutuneena revontulten tanssia tähtitaivasta vasten. Horisontissa loisti oranssi raita revontulia. Kirkaskuu oli aivan ihmeissään. Hän ei ollut tiennytkään, että revontulia voisi olla niin montaa eri väriä samaan aikaan. Toisaalta hän oli nähnyt vain kerran aikaisemmin revontulia, joten eihän hän voinut tietää, miten montaa eriväristä revontulta oli ja miten monta voisi näkyä samaan aikaan.
Kirkaskuu nuolaisi Yötähden poskea ja kehräsi katsoen kumppaniaan suoraan silmiin. Yötähti virnisti ja kosketti nenällään kumppaninsa nenää.
Rakastavaiset viettivät koko yön yhdessä ihaillen taivaalla tanssivia revontulia, jotka ylistivät heidän välistään vahvaa ja rikkomatonta rakkautta.