Jäätassu oli ylpeä itsestään ja siskoistaan; heistä oli tullut oppilaita ja vaikka olikin ollut kamala taistelu, klaani iloitsi uusista oppilaista. Täplätuuli oli esitellyt reviirin ja Jäätassu oli ollut korva tarkkana koko ajan. Täplätuuli oli kertonut Tuuliklaanista ja Varjoklaanista ja esitellyt harjoituskuopan sekä suuren tammen. Se tammi oli aivan valtava!
Täplätuuli oli myös näyttänyt vaanimisasennon ja selittänyt, että Jäätassun olisi tärkeää pitää häntä matalana, mutta kuitenkin tarpeeksi ylhäällä, ettei se laahaisi maata ja näin aiheuttaisi ääntä. Myös eteenpäin liikkumisessa oli omat hommansa, kun pitäisi katsoa ettei astu oksien päälle ja niin edelleen.
Mutta Jäätassu oli toiveikas, sillä hän uskoi oppivansa. Hän oli seurannut ja totellut tarkkaan Täplätuulen ohjeita, mutta täplikäs soturi oli sanonut, että vasta huomenna hän veisi Jäätassun kokeilemaan saalistusta.
Puolisokea naaras oli myös selittänyt Jäätassun turkista. Oppilaan oli kuulemma hyvä saalistaa lehtikadon aikaan, sillä hänen valkoinen turkkinsa sulautui lumeen, kun taas lämpiminä vuodenaikoina hänen turkkinsa loistaisi herkästi.
Tulikukka oli aina kehunut Jäätassun turkkia. Se oli kuulemma kaunis ja sopi hyvin lumen sekaan. Ja Jäätassu oli ylpeä turkistaan. Hän tiesi, että onnistuisi saalistamaan hiirenkorvan ja viherlehden aikoinakin, kunhan oppisi pysymään piilossa lehtien takana ja poissa saaliseläimen näköpiiristä.
Kiipeileminenkin voisi olla hyödyllistä, jos Jäätassu oppisi kiipeämään hiljaa ja näin hyppäämään saaliin kimppuun. Jäätassu oli huomannut olevansa vahva käpälistään leikkiessään sisarustensa kanssa ja hn pystyikin loikkimaan korkealle, joten siitäkin voisi olla hyötyä. Kastetassu oli kaikista nopein, hänellä oli pitkät ja vahvat käpälät. Taivastassu oli kolmikosta hiljaisin ja kevytrakenteisin, joten hän pystyi liikkumaan hiljaa saaliin perään.
Jäätassu kieri lumessa ja jäi hetkeksi makaamaan aloilleen. Hänen turkkinsa hylki vettä, joten kastuminen ei haitannut. Ehkä sekin voisi olla hyvä keino saalistaa, vaikka kalat olivatkin enimmäkseen Jokiklaanin kissojen riistaa, mutta eihän se estänyt kalastamasta, ja ainahan sitä kalaa voisi maistaa. Jos kala maistuu hyvältä, sitä voisi saalistaa. Ruoka oli kuitenkin ruokaa, joten mikäs siinä.
Täplätuuli oli kehottanut Jäätassua tekemään itselleen sammalpedin oppilaiden pesään ja lepäämään kunnolla, sillä hän veisi Jäätassun aikaisin metsälle kokeilemaan saalistusta. Jäätassu oli totellut ja etsinyt yhdessä sisariensa kanssa sammalta ja sulkia sekä kaikke amuuta, joilla he saisivat tehty lämpimät pedit. He kasasivat petinsä lähekkäin ja käpertyivät yhdessä nukkumaan turkit vasten toisiaan. Tuntui hyvältä olla läheisten kanssa. Ja heillä tulisi olemaan upea koulutus ja klaanielämä. Heistä tulisi hyviä sotureita.
------
Toivo asteli edestakaisin hermostuneena Tähtiklaanin nummella. Hän muisteli elämäänsä, jonka oli juuri elänyt Usko ja Rakkaus siskoinaan. He olivat olleet yhdessä ensimmäistä kertaa ja he olivat kasvaneet läheisiksi ja onnistuneet vahvistamaan kissajoukkojen toivoa, uskoa ja rakkauden voimaa.
Toivoa kuitenkin vaivasivat ne sanat jotka he olivat vähän aikaa sitten kuulleet. Mitä se tarkoitti? Milloin? Tarkoittiko se heitä?
”Toivo”, Usko naukaisi ja valkoinen naaras pysähtyi katsomaan harmaata naarasta, siskoaan. He tiesivät olevansa siskoja, eivät ehkä alusta asti biologisesti, mutta aina sydämestään. ”Rauhoitu.”
”Yritän tulkita sitä”, Toivo naukaisi huokaisten. ”Olimme juuri auttamassa klaanien synnyssä tai ainakin niiden muotoutumisessa. Ja nyt ennustus? KUOLLEILLE kissoille, Usko.”
”Tiedän”, Usko rauhoitteli. ”Olemme kaikki hämmentyneitä. Emme saa puhua siitä muille, se voisi olla liian radikaalia tai aiheuttaa kaaoksen. Meidän tulee tulkita tulevaisuutta ja katsoa, mitä ennustus tarkoittaa.”
”Tarkoittaakohan se jotain pahaa?” Rakkaus mietti ääneen tullessaan paikalle. Hänen punainen turkkinsa tuikki kirkkaasti ja sinisissä silmissä loisti kuunvalo. ”Siinä kuitenkin puhutaan synkistä ajoista.”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Toivo toisti ennustuksen viimeisiä sanoja. ”Vaikeat ajat. Toivon, että meidän tulee johtaa kissat pois pimeydestä.”
”Varmasti”, Usko nyökkäsi. ”Miksi meidän pitäisi ajaa klaanit kaaokseen? Klaanien tulee syntyä, esi-isät haluavat niin tapahtuvan ja sen on tarkoitus käydä, me kaikki tunnemme sen sydämmissämme.”
”Se on totta”, Rakkaus yhtyi mukaan. ”Se on vahva tunne. Hyvin vahva.”
”Tiedän”, Toivo hymyili ja istui alas. ”Mitäs sanotte, haetaanko vähän kalaa?”
”Äh”, Usko nyrpisti nenäänsä. ”Voimme hakea, kunhan minä saan jäniksen tai hiiren.”
”Käy!” Rakkaus hihkaisi ja lähti astelemaan kohti joke, joka kimalsi edessäpäin. ”Pitää olla valmiina, pian meidän täytyy puhua muille kuolleille. He haluavat apua.”
--------
Jäätassu hätkähti hereille, kun tunsi jonkun tönäisevän häntä. Valkoinen naaras nosti katseensa ja huomasi Täplätuulen seisovan hänen vierellään.
”Herätys, Jäätassu”, Täplätuuli naukaisi lempeästi. ”On aika mennä metsälle.”
Jäätassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan ennen kuin seurasi mestariaan ulos pesästä. Ulkona puhalsi kylmä viima ja yöllä oli satanut lisää lunta.
”Menemmekö suurelle tammelle? Vai järvelle?” Jäätassu uteli mestariltaan.
”Ajattelin suurta tammea”, Täplätuuli hymyili ovelasti ja lähti viemään oppilastaan lumisen maiseman läpi reviirin suurimman puun luokse.
Ilmassa oli raikas ja pistävä tuoksu. Pakkanen paukkui ja lumi kimalsi kuin tähtitaivas puiden oksilla.
”Odota”, Täplätuuli kuiskasi ja pysähtyi. Jäätassu katseli ympärilleen ja vilkaisi sitten mestariaan. ”Haistele ilmaa, Jäätassu.”
Jäätassu nuuhkaisi ilmaa ja erotti vaimeasti jonkin raikkaasta ilmasta erottuvan hajun. Oppilas avasi suunsa ja maisteli ilmaa saaden tarkemman aistihavainnon.
”Haistan riistaa, mutta en ole varma, mitä”, Jäätassu myönsi ja veti riistanhajua suuhunsa enemmän. Se oli niin tuttu.
”Se on orava”, Täplätuuli kertoi. ”Ja se on tuolla. Kulje hiljaa ja etsi sen olinpaikka. Autan sinua, heti kun löydämme sen.”
”Selvä”, Jäätassu naukaisi hiljaa ja lähti kulkemaan varovaisesti hajun perässä. Ei tarvinnut kulkea kauaa, kun kaksikko saapui erään puun luokse, jonka lähellä istui orava, joka kaivoi lunta.
”Mene matalaksi”, Täplätuuli kuiskasi hiljaa hengitys höyryten ja painoi oppilastaan maata vasten. ”Ja lähesty sitä hiljaa. Kun koet olevasi tarpeeksi lähellä hyökkää sen kimppuun. Aja se pois puiden luota.” Jäätassu nyökkäsi ja lähti etenemään. Hän pysähteli välillä tutkimaan edessä olevaa ympäristöään, jotta ei astuisi mihinkään, joka pitäisi ääntä ja hälyttäisi oravan pakenemaan. Hänen turkkinsa onneksi sulautui lumeen, joten hänellä oli etulyöntiasema.
Jäätassu lähesty oravaa ja kun hän saapui kahden ketunmitan päähän siitä, orava nousi pystyyn. Jäätassu ampaisi syöksyyn ja loikkasi oravaa kohti kynnet ojossa. Oppilas tunsi tassujensa osuvan karvaiseen oravaan ja hän upotti kyntensä nopeasti sen ihoon. Orava pyristeli kauhuissaan, mutta Jäätassu iski nopeasti hampaansa sen kaulaan ja pian orava ei enää liikkunut.
”Minä sain sen!” Jäätassu hihkaisi ja katsoi Täplätuulta, joka tuli piilostaan ylpeä katse silmissään.
”Se meni todella hienosti!” Täplätuuli kehui hymyillen ja Jäätassu hymyili takaisin ja nosti oravan leukojensa väliin. Ensimmäinen saalis! Se oli onneksi ollut niin keskittynyt etsimään varastoimiaan ruokiaan, ettei se ollut huomannut lähestyvää valkoista kissaa.
”Muista kiittää Tähtiklaania saamastasi saaliista”, Täplätuuli iski toista silmäänsä ja Jäätassu kallisti päätään. Hän vilkaisi oravaa ja mielessään kiitti Tähtiklaania saaliista.
”Saalistammeko vielä?” Jäätassu kysyi. ”Kokeillaanko etsiä lisää saalista?”
”Tietysti”, Täplätuuli virnisti. ”Haistele ilmaa, yritä etsiä lisää hajuja.”
Jäätassu kurotti kuononsa ylemmäs ja haisteli ilmaa etsien toiveikkaansa saaliseläinten hajuja.
”Haistan… hiiren!” Jäätassu henkäisi innoissaan, mutta hiljaa. Hän tiesi, että oli tärkeää olla saalistaessa hiljaa. Tulikukka oli opettanut niin paljon.
”Seuraa hajua”, Täplätuuli kehotti ja antoi Jäätassun mennä edellä. Valkoinen oppilas kulki matalalla ja etsi hiiren olinpaikkaa. Hän seurasi hajua pitkän matkaa kunnes saapui erään kannon juurelle. Haju oli voimakas kannon juuren kolon juuressa.
”Katsopa, Jäätassu”, Täplätuuli näytti ja osoitti kannon toista puolta. ”Täällä on toinen sisäänkäynti. Minä kaivan täältä ja ole valmiina ottamaan hiiri kiinni, kun se pakenee.”
”Selvä”, Jäätassu nyökkäsi ja kumartui kannon juurelle. Hän katsoi silmä tarkkana pientä koloa, josta hiiren voimakas haju leijui. Täplätuuli kuopi lunta nopeasti ja kannon alta kuului hento vinkaisu ja pian Jäätassu huomasi hiiren ilmestyvän hänen eteensä. Ennen kuin hiiri ehti paeta, Jäätassu iski tassunsa sen päälle ja piti hiiren vankina.
”Täplätuuli!” Jäätassu naukaisi ja Täplätuuli lopetti kuopimisen. Jäätassu upotti kyntensä kuolettavasti hiireen ja hymyili ylpeänä.
”Se onnistui aivan kuten suunniteltiin”, Täplätuuli totesi. ”Olet nopea oppimaan, mikä on hyvä näin kylmällä.”
------
Toivo loikkasi hiiren kimppuun ja tappoi sen. Tähtiklaanissa oli yllin kyllin riistaa ja koskaan ei ollut nälkä.
Oli tullut uusi ennustus, joka koski kissaa, jonka olisi määrä syntyä monen kuunkierron päästä. Edes tämän kissan isä ei ollut vielä syntynyt.
”Tulee kissa, jonka kohtalo on jaettu kahteen klaaniin. Tulee kissa, jonka tehtävänä on suojella metsää itse ja jälkeläistensä avulla. Hänen veressään virtaa kohtalonveri, joka jatkuu ikuisesti. Kohtalonveren virratessa kissan suonissa, on kissa oleva suuri taistelija ja klaanien olemassaolon suojelija”, Toivo maisteli ennustuksen sanoja mielessään. Oli aika hassua, että saisi noin vastuullisen tehtävän. Miten heidän tulisi suojella? Miten se onnistuisi? Pitäisikö tämän kissan johdattaa jälkeläisiään? Näin Toivo sen oli ymmärtänyt. Hän ajatteli, että tämän syntyvän kissan tulisi johdattaa jälkeläisiään ja auttaa heitä, ihan sama miten.
Ennustus oli jäänyt mieleen, koska Tähtiklaanin kissat puhuivat siitä taukoamatta. Heistä se oli tärkeä. JA totta kai se oli tärkeä. Näiden kissojen tulisi varmistaa, että klaanit eivät tuhoutuisi. Ja se edesauttaisi Taivasklaanin paluuta jonakin päivänä.
”Hei, Toivo!” Rakkaus tervehti ja puski Toivon päätä. ”Olemme etsineet sinua.”
”Haluatte puhua siitä uudesta ennustuksesta?” Toivo virnisti ja sai Rakkauden nyökkäämän hämmentyneenä, ”Niin minäkin.”
”Sinäkin tunnet sen yhteyden”, Usko tokaisi tullessaan kaksikon luo kantaen päästäistä. ”Se liittyy meihin.”
”Niin liittyy”, Toivo nyökkäsi. ”En tiedä miten.”
”Emme mekään”, Rakkaus naukaisi ja pyyhkäisi korvaansa. ”Mutta se selviää aikanaan.”
”Tähtiklaani on aivan ymmällään tästä uudestakin”, Usko murahti ja vilkaisi kauempana olevaa aukiota, jossa tähtiturkkiset kissat pyörivät ja puhuivat toisilleen hätäisinä. ”Emme tiedä, tapahtuuko klaanien tuhoutuminen ja onko klaanien selviytyminen tämän suvun tassuissa.”
”Se voi olla”, Rakkaus mietti ja vaihtoi asentoaan. ”Tai ehkä se on vain johdatteleva ennustus.”
”Minusta tuntuu, että sen ennustuksen tarkoituksena on vahvistaa klaanien siteitä”, heleä ääni kuului kolmikon takaa ja esiin astui kirjava naaras. Hänellä oli hopeiset silmät ja hänen turkkinsa kimalsi kirkkaana kuin tähtitaivas. ”Kun klaanit toimivat yhdessä, he voivat sopia ja taistella vahvaa vastustajaa vastaan. Jokaisessa ennustuksessa on aina omat takapakkinsa, tämä kissa voi toimia väärin ja möhliä. Kuka tahansa hänen suvustaan voi epäonnistua. Mutta klaanit voivat sopia yhteisen lain auttamaan toisiaan.”
”Se voi olla yksi teoria”, Usko nyökkäsi ja vilkaisi sisariaan. Toivo katsoi silmät viiruina kirjavaa kissaa.
”Kukaan ei usko, että tulisi suku, joka johtaisi klaaneja”, Tähti naukaisi kulmiaan kurtistaen. ”Useimmat uskovat, että tämän suvun on tuleva auttaa klaaneja lähenemään, vahvistumaan, taistelemaan pahuutta vastaan, antamaan toivoa ja jatkamaan edellisten sukulaistensa tehtävää.”
”Se kuulostaa järkevältä”, Rakkaus myönsi.
”Sen näemme aikanaan”, Toivo kuiskasi ja käänsi katseensa pois Tähdestä. Muistot vyöryivät hänen mieleensä voimakkaina. Miksi kirjava naaras ilmestyi nyt? Miksei hän ollut tullut aikasemmin?
Usko ja Rakkaus eivät varmaankaan tienneet Toivon ja Tähden yhteisestä menneisyydestä, ainakaan Toivo ei muistanut kertoneensa sen pennun olleen juuri tämä kissa.
--------
Jäätassu kantoi kahta saalistaan leiriin. Hänellä oli ollut tuottoisa ensimmäinen saalistuskerta ja riistaa tarvittiin juuri nyt, kun monet olivat loukkaantuneet sen idioottimaisen lauman hyökkäyksessä. Täplätuuli oli myös neuvonut kuinka lintuja tulisi saalistaa ja opettanut Jäätassulle puuhun kiipeämisen perusteet.
Jäätassu vei nappaamansa oravan ja hiiren tuoresaaliskasaan ja vilkaisi sitten Täplätuulta, joka nyökkäsi.’
”Vie jotain klaanivanhimmille, saat sitten syödä”, Täplätuuli naukaisi ja hymyili lempeästi. ”Menemme aamulla partioon, joten ole aikaisin hereillä.”
”Aamupartioon?” Jäätassu jännittyi innostuneena. ”Mahtavaa!”
”Harva on noin innoissaan aamupartiosta”, Täplätuuli naurahti, ja heilautti häntäänsä kohti tuoresaaliskasaa.
”Partio kuin partio!” Jäätassu naurahti ja jolkotti sitten hakemaan tuoresaaliskasasta nappaamansa oravan ja kyyhkysen ja suuntasi klaaninvanhimpien pesälle. Lehväpilvi, Vatukkakynsi ja Oravaliito nostivat heti päänsä pystyyn, kun Jäätassu asteli sisälle kolmen kissan pesään.
”Jäätassu”, Vatukkakynsi tervehti oppilasta. ”Tuot meille näemmä saalista.”
”Saitko nuo itse?” Lehväpilvi kysyi silmät tuikkien.
”Sain tämän oravan itse”, Jäätassu kertoi hymyillen, sydän lyöden ylpeydestä.
”Voi, sehän on hienoa!” Lehväpilvi kehui ja hymyili. ”Se näyttää yllättävän isokokoiselta, kun ottaa huomioon tämänhetkisen lehtikadon.” ”Oli jo aikakin”, Oravaliito murahti, kun hän sai sanottua jotakin. ”Minulla on aivan kamala nälkä.”
”Voi sitä itsekin hakea saalista eikä odottaa, että kiltit oppilaat tuovat nenäsi eteen saaliista”, Vatukkakynsi pyöräytti silmiään. ”Et sinä niin raihnainen oli.”
”Kirpputurkki”, Oravaliito naurahti ja katsahti Jäätassua vihreät silmät loistaen. ”Kiitos.”
”Ei tässä mitään”, Jäätassu kehräsi. ”Minusta on kiva palvella koko klaania.”
”Ja se on hyvä kuulla”, Lehväpilvi nyökkäsi. ”Jokaista tarvitaan, jotta klaani olisi koossa. Pitää olla päällikkö, varapäällikkö, parantaja, soturit ja heidän oppilaansa, kuningattaria ja heidän pentujaan, ja myös meitä klaaninvanhimpia jakamassa nuorille kissoille menneisyyden oppeja ja pitämässä yllä tarinoita.”
”Tietysti”, Oravaliito mumisi samalla, kun söi Jäätassun tuomaa oravaa. Vatukkakynsi kohotti kulmaansa kumppanilleen. ”Mitä?”
”Ahmatti”, ruskea kolli nyrpisti nenäänsä pilke silmäkulmassaan.
”Hitaat syövät nopeat”, oranssi vanha naaras näytti kieltään kumppanilleen ja jatkoi sitten syömistä.
Jäätassu naurahti huvittuneena ja oli avaamassa suutaan, mutta hänet keskeytti outo ääni.
”On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.”
Jäätassu jähmettyi paikoilleen ja tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Taas se sama ääni ja samat sanat.
Valkoinen oppilas vilkaisi klaaninvanhimpia, jotka eivät selvästikään olleet kuulleet yhtään mitään. Sen oli oltava Jäätassun päässä.
”Ah, anteeksi”, Jäätassu nousi seisomaan. ”Minulla oli vielä muuta tekemistä tänään, mutta tulen käymään myöhemmin.” ”Tietysti”, Lehväpilvi hymyili ja otti kyyhkysen itselleen ja vilkaisi Vatukkakynttä. ”Haluat varmaankin jakaa tämän.”
”Tietenkin”, Vatukkakynsi nyökkäsi naaraalle ja vilkaisi sitten Jäätassua. ”Pidä mukava päiviä, Jäätassu.”
”Pidän!” Jäätassu nyökkäsi ja asteli sitten ulos klaaninvanhimpien pesästä. Hänen sisartensa kirjavat turkit paistoivat heti lumen seasta esiin ja hän kipitti ripein askelin sisariensa luokse, jotka puhuivat hermostuneena jostakin.
”Hei!” Jäätassu naukaisi siskoilleen, jotka hätkähtivät kuullessaan äänen, mutta heidän olemuksensa rentoutui, kun he huomasivat puhujan olevan Jäätassu. ”Mistä te puhutte.” ”Me… äh”, Taivastassu aloitti, hetken aikaa miettien sanojaan.
”Me kuulimme samat sanat”, Kastetassu tokaisi. ”Kuulimme sen juuri äsken ja tajusimme kuulevamme saman asian.”
”Olen kuullut sen ennenkin”, Jäätassu nyökkäsi ja katsahti sitten oppilaiden pesän taakse. ”Tulkaa.”
Jäätassu kulki sisaret perässään heidän tuttuun paikkaansa, jossa he puisivat asiat läpi.
”Oletteko tekin kuulleet sen aikaisemmin?” Jäätassu kysyi silmiään siristäen kahdelta värikkäältä kissalta.
”Tuntuu siltä, että olisin”, Taivastassu myönsi ja vilkaisi Kastetassua.
”Kyllä”, Kastetassu nyökkäsi. ”Olen kuullut sen aikaisemmin. Se on tuttu. Ja olemme näemmä kaikki kuulleet sen aikaisemmin.”
”Sen on pakko tarkoittaa jotakin”, Jäätassu järkeili ja hivuttautui lähemmäs sisariaan. ”Se on ennustus. Meille.”
”Oletko varma?” Taivastassu kysyi hiljaa. ”Entä jos se ei ole. Entä jos se on vain varoitus?”
”Se selviää vain yhdessä paikassa”, Kastetassu sanoi lähes ääneti. ”Kuulampi.”
”Pitääkö meidän kysyä Tähtiklaanilta apua? Ihan tosi?” Jäätassu hätkähti. ”Eihän me saada mennä Kuulammelle vielä.” ”Meistä tehtiin vasta äskettäin oppilaitakin!” Taivastassu hermoili.
”Jos haluamme olla varmoja”, Kastetassu naukaisi jämäkästi. ”Tähtiklaani tietää ja kertoo meille.”
-------
”Tähtiklaani ei kerro ikinä kellekään mitään”, harmaa naaras naukaisi. ”Tai ainakaan selkeästi. Kaikki on epävarmaa ja epäselkää. Ei koskaan tiedä, mitä ennustuksen tarkoittavat ja sitten pitää arvailla.” ”Niin”, Usko naukaisi lyhyesti ja vilkaisi Toivoa ja Rakkautta.
”Jos ennustukset selitettäisiin, ei niissä olisi järkeä”, Rakkaus naukaisi ja astui lähemmäs harmaata naarasta.
”Ne eivät toteutuisi”, Toivo jatkoi ja nosti leukaansa. ”Ja sitä paitsi, Tähtiklaanikaan ei melkein koskaan tiedä, mitä ennustukset tarkoittavat. Joskus ne ovat selkeitä, mutta useimmiten epäselviä.”
”Niinpä niin”, harmaa naaras pyöräytti silmiään. ”Järkevää sitten antaa niitä ennustuksia, jos Tähtiklaanikaan ei tiedä, mitä tehdä.” ”Ei Tähtiklaanin tehtävä ole kertoa, mitä klaanien tulisi tehdä”, Usko murahti ja siristi hermostuen silmiään. ”Tähtiklaanin on tarkoitus johdattaa, varjella ja auttaa, kun sille on tarvetta.” ”Nyt sille olisi tarvetta!” harmaa naaras sihahti, mutta älähti säikähtäneenä, kun Toivo painoi hänet maata vasten. Valkoisen naaraan tähtiturkki kimmelsi, mutta se oli yllättävän läpinäkyvä.
”Sille ei ole tarvetta”, Toivo naukaisi hiljaa. ”Ennustuksen salat valkeavat aikanaan. Sinun täytyy uskoa Tähtiklaaniin ja siihen, että me autamme sinua.”
Harmaa naaras siristi sinisiä silmiään ja huitaisi sähisten Toivoa kohti, mutta naaraan käplä sujahti tähtiklaanilaisesta läpi. Toivo virnisti ja irrotti otteensa. Hän sylkäisi naarasta kohti ja asteli sisartensa väliin.
”Te ette auta”, Sinikynsi kivahti. ”Te vain latelette turhia sanojanne. Koskaan ette ole auttaneet. Olette vain antaneet minun kärsiä!”
”Me emme koskaan aiheuta kärsimystä sinulle”, Rakkaus naukaisi. ”Sinä itse teet sen. Ja muut kissat tekevät sen sinulle.” ”Tähtiklaani on kääntänyt selkänsä minulle”, harmaa naaras vaikeroi. ”Kuinka te kehtaatte! Kuinka te kehtaatte jättää minut oman onneni nojaan ja jättää minulle epäselvän ennustuksen!” ”Ennustus ei ole yksin sinun”, Usko muistutti. ”Se on myös sinun pentusi. Ja sinun on tuleva-”
”Minun ei ole tuleva tehdä yhtään mitään, mitä te haluatte”, Sinikynsi sihahti siniset silmät hurjasti roihuten. ”Teidän ennustuksenne lupaa, että minun pentuni tulee olemaan paha!” ”Se ei-” Rakkaus yritti, mutta joutui hiljenemään, kun Sinikynsi yritti hyökätä hänen päälleen.
Kova tuulenpuuska heitti harmaan tuuliklaanilaisen naaraan kauemmas ja Toivo astui lähemmäs, sisaret perässään.
”Sinun käytöksesi uhkaa kaikkien klaanein, erityisesti Tuuliklaanin tulevaisuutta!” Toivo mylväisi ja astui lähemmäs. ”Ole kärsivällinen, uskollinen, tulkitse rauhasssa ja tarkoin äläkä menetä itseäsi.”
Sinikynsi sähisi kolmelle kissalle, jotka perääntyivät klaanikissan luota. He haihtuivat ilmaan ja pian olivat poissa Sinikynnen unesta.
--------
Jäätassu, Taivastassu ja Kastetassu astelivat varoen yön pimeydessä kohti Kuulampea. Kaikeksi onneksi Kastetassun mestari oli vienyt Kastetassun perusteelliselle reviirikierrokselle, joten läikikäs naaras tiesi, miten päästä Kuulammelle.
Kuu hohti taivaalla ja pian koittaisi täydenkuun kokoontuminen. Jäätassun turkkia kihelmöi. Pääsisiköhän hän ja hänen sisarensa mukaan kokoontumiseen? Vai pitäisikö heidän jäädä odottamaan vielä? Toivoa sopi, että he pääsisivät seuraavaan kokoontumiseen.
”Tulkaa! Mutta varokaa”, Kastetassu varoitti ja katsoi sisariaan siniset silmät aavemaisesti hohtaen. Jäätassu siristi hämillään silmiään. ”Tässä voi olla tosi liukasta. Varotaan, ettei lennetä jokeen.”’
Jäätassu vilkaisi heidän oikealle puolellaan, ketunmitan päässä pauhaavaa jokea. Sinne ei todellakaan kannattaisi pudota, se olisi jääkylmää eikä Jäätassu osannut, ainakaan vielä siis, uida.
Penkereen reuna oli jäässä ja kaikki kolme varoivat askeliaan. Muutaman kerran jonkun käpälät lipsahtivat, mutta yhdessä se auttoivat toisiaan ja pääsivät mäen ylös.
Jäätassu henkäisi ja katsoi taianomaisesti hohtavaa lampea. Se oli pieni, mutta tarpeeksi suuri uimiselle. Miksiköhän sekin ajatus tuli nuoren oppilaan mieleen? Ei se olisi kunnioittavaa, sillä tämähän oli Tähtiklaanin aluetta.
”Pitäisikö meidän nuolaista vettä?” Taivastassu pohti ääneen ja astui lähemmäs lumoavan veden pintaa.
”Luulisin”, Kastetassu naukaisi ja astui aivan veden pinnan äärelle. ”Tehdään se yhdessä.”
”Kuten aina”, Jäätassu nyökkäsi ja asettui sisarensa vierelle. Taivastassu samoin ja yhdessä se koskettivat veden pintaa.
Järähdys ja kolmikko perääntyi veden ääreltä. He katsoivat toisiaan hämillään. Olivatko he tehneet jotain pahaa?
Vesi alkoi syöksyä lammesta ja se hyökyi kolmen oppilaan päälle. He yrittivät paeta, mutta turhaan. Vesi imaisi heidät sisäänsä ja he olivat keskellä pimeyttä.
”On tuleva kolme...” kuiskasu kuului ja vesi oli poissa. Oli kuitenkin pilkkipimeää, mutta Jäätassu huomasi sisarensa, kiitos heidän silmiensä. Olihan se outoa, mutta kaikkien kolmen silmät hohtivat kuin tähdet, sinisinä ja voimakkaina.
Kuului askelia ja ympäristö muuttui kirkkaammaksi. Edestäpäin juoksi haalea kissa, suuri ja valkoinen, jonka keltaiset silmät hohtiva voimakkaina. Hänen perässään tuli muita kissoja ja joukko haaleita kissoja juoksi kolmen nuoren oppilaan edestä.
Kissajoukon perässä juoksi neljä muuta kissajoukkoa, he näyttivät jahtaavan tai seuraavan toista kissajoukkoa. Kaikkien viiden perässä tuli suuri, savumainen musta hahmo, joka ajoi klaaneja kohti pimeyttä. Ja sitten ilmestyi kolme sinisilmäistä kissaa, jotka pysäyttivät ensimmäisen kissajoukon ja sen valkoisen suuren kissan. He johtivat joukon suoraan pimeyteen. Jäätassu henkäisi hämmentyneenä.
Neljä muuta joukko seurasi taas perässä ja hekin imeytyivät pimeyteen. Näky muuttui ja pian kolmikko seisoi taistelun keskellä, mutta he eivät olleet yksin. Heidän rinnallaan oli muitakin, mutta näky meni niin nopeasti, että he eivät ehtineet tunnistaa yhtäkään kissaa tai painaa muistiin, minkä näköisiä kissat olivat.
Näky muuttui sekavaksi, sillä ennustuksen sanat alkoivat kaikua ympärillä ja näky toistui. Se oli joskus synkempi ja joskus taistelua ei ollut. Kun viimeisen kerran näky näkyi, taistelua ei ollut, mutta oli oudon hiljaista. Ja yksi suuri valkoinen kolli asteli yksin, keltaiset silmät hohtaen.
Jäätassu hätkähti ja hän oli taas Kuulammen luona. Hänen turkkinsa oli kuiva ja hänen sisarensa olivat hänen vierellään, yhtä ehjinä kuin hetki sitten.
”Mitä se oli?” Taivastassu henkäisi ja veti syvään henkeä.
”Se oli ennustus”, Kastetassu nuolaisi huuliaan ja huokaisi hermostuneena. ”Ja me olemme siinä.”
”Kuka se valkoinen kissa on?” Jäätassu kysyi ääneen. ”Ja ovatko ne viisi kissajoukkoa klaanit. Miksi me veisimme klaanit pois, pimeyteen?”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Kastetassu naukaisi ja katsoi sisariaan.
”Onko meidän tarkoitus pelastaa klaanit joltain?” Taivastassu nielaisi hermostuneena ennen kuin jatkoi. ”Vai pitääkö meidän ajaa ne sinne, mistä klaanit pitää pelastaa?”
”Ei siinä jälkimmäisessä ole järkeä”, Jäätassu luimisti korviaan.
”Odottakaa nyt!” Kastetassu rauhoitteli. ”Jos nyt ensiksi nukumme ja alamme selvittää, kuka se valkoinen kissa on. Ehkä hän on paha tai ehkä siinä joukossa on jotain vikaa.”
”Selvitetään asiat huomenna”, Jäätassu nyökkäsi ja vilkaisi Kuulampea. ”Huomenna tehdään suunnitelma, miten etenemme.”
Kaikki kolme nyökkäsivät ja katsahtivat hopeahäntää. Mitä heidän tulisi tehdä, oli epäselvää. Tähtiklaani ei ollut vastannut suoraan.