“Sinusta tulee isä,” Ikitassun sanat kaikuivat hänen omissa korvissaan.
Valkomustan kollin sähkönsiniset silmät välähtivät ja hänen ilmeensä vakavoitui. Ikitassu pidätti hengitystään. Hän pelkäsi Hohdon torjuvan hänet pentujen takia ja jättävän hänet taakseen kuin naarasta ei koskaan olisi ollutkaan. Vaikka sisimmässään Ikitassu tiesi ettei hänen tarvitsisi pelätä moista, hän pelkäsi silti. Hohdon silmissä kipinöi hippu pelkoa, mutta myös iloa. Ikitassusta pennut olivat ehkä liian aikainen asia, mutta oli liian myöhäistä perääntyä. Oli myöhäistä perua kaikkea. Mutta toisaalta, Ikitassu ei peruisi silmänräpäystäkään.
“Ymmärrän, jos tämä tuli ihan puskasta, mutta...!” Ikitassu aloitti epävarmasti.
“Ja niin se tulikin, ja taisi tulla sinullekin,” Hohto hymyili rauhoittavasti ja kurottautui koskettamaan Ikitassun päälakea. “Kaikesta huolimatta olemme molemmat iloisia?”
“Oletko?” Ikitassu nosti katseensa tassuistaan Hohdon lempeään katseeseen.
“Älä ole niin yllättynyt,” Hohto naurahti. “Tietysti olen!”
Ikitassu ei voinut pidätellä kasvoilleen leviävää hymyä. Hän nuolaisi kylkeensä painautuneen kollin poskea ja kehräsi ilon tulviessa hänen sydämeensä. Hitaasti Hohto talutti Ikitassun takaisin kujalle ja laatikkoon nukkumaan. Ikitassu asettui mukavasti vilteiksi kutsuttujen kankaiden sekaan ja laski päänsä tassujensa päälle.
Ikitassu avasi silmänsä hitaasti. Auringon lämpimät säteet osuivat hänen turkkiinsa. Toivottu hiirenkorvan-aika oli viimein täällä. Valkea lumi oli sulanut jo melkein kokonaan paljastaen altaan kellertävät ruohonkorret ja heinät. Oli kulunut jo kuu siitä, kun Ikitassu kertoi Hohdolle heidän tulevista pennuistaan. Kuukaudessa pahoinvointikohtauksetkin olivat lakanneet ja tassukin oli taas kunnossa. Ikitassu kapusi ylös pahvilaatikosta ja asteli muutaman askeleen syrjäistä katua pitkin kohti ukkospolkua, jonka luota Hohto saapui suussaan orava ja hiiri. Pippuri ryntäsi Ikitassun ohitse Hohdon luokse. Hiilenmustan kollin kirkkaat, vihreät silmät olivat täynnä intoa.
“Saitpa paljon saalista!” Pippuri hihkui. “Entä Kimi? Miten sinun metsästyksesi sujui?”
Hohdon takana seisoskellut harmaa kolli astui esiin ja esitteli ylpeänä talitinttiään ja hiirtään. Laiha kolli laski ne eteensä ja naukaisi:
“Pari hiirtä pääsi kyllä karkuun, mutta sain sentään tämän talitintin!”
“Lintu voi olla vaikea saalis,” Ikitassu totesi ja hymyili. “Ja yllättävää kyllä, sait sen nuoresta iästäsi huolimatta kiinni!”
“Saanhan tulla ensi kerralla mukaan?” Pippuri kysyi Hohdolta. Hohto naurahti ja nyökkäsi. Veljekset katsahtivat toisiaan iloisina.
“Noniin, menkäähän syömään jo,” Ikitassu hymyili ja työnsi talitiaisen ja hiiren kaksikolle. Pojat juoksivat innoissaan saalita kantaen kauemmas Ikitassusta ja Hohdosta.
“Hohto,” Ikitassu naukaisi ja katsoi syvälle kollin sähkönsinisiin silmiin.
“No?” Hohto kysyi hieman yllättyneenä Ikitassun vakavuudesta.
“Minusta meidän pitäisi lähteä. Ennen kuin pennut syntyvät,” Ikitassu jatkoi.
“Mitä?” Hohto naukaisi epäuskoisena. “Pennuthan voivat syntyä matkalla ja sitten sitä pulassa oltaisiinkin!”
“Ymmärrän kyllä sen, mutta matkamme vain siirtyisi monilla kuilla ja pennut voisivat selvitä helpommin, jos lähtisimme nyt,” Ikitassu kuiskasi ja vilkaisi kasvavaa vatsaansa.
“Minusta meidän pitäisi taas odottaa siihen asti, kunnes pennut ovat syntyneet. Ei sitä tiedä, jos matkalla iskeekin vaikeuksia synnyttämisen kanssa!” Hohto naukaisi ja Ikitassu huomasi huolta hänen sinisissä silmissään.
“Hyvä on, odotetaan, mutta sitten heti, kun mahdollisuus on, me lähdemme,” Ikitassu naukaisi päättäväisesti ja nuolaisi vielä kumppaninsa poskea ennen kuin asteli laatikon luokse ja käpertyi sen sisälle.
Jokainen auringonkierto tuntui kestävän yhä pidempään ja pidempään. Tai ainakin Ikitassusta tuntui. Hän olisi halunnut jo lähteä kotiin tai edes saalistaa, mutta koska pentujen syntymä oli niin lähellä, hän ei voinut tehdä oikein mitään. Synnyttäminen pelotti Ikitassua. Hänellä ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä, mutta hän oli kuullut kivuista ja riskeistä, jotka saattaisivat johtaa kuolemaan. Kuka sitten huolehtisi ja suojelisi hänen pentujaan Hopeakäärmeeltä? Hohto tietysti, mutta eihän tuo kolli tiennyt mitään julmasta, vaikkakin kuolleesta kissasta hölkäsen pöläystäkään.
“Huomenta, Iki,” Hohto hymyili ja asteli kumppaninsa luokse. Ikitassu nosti katseensa valkomustaan kolliin ja hymyili hänelle lempeästi. Ikitassun naama kuitenkin vääntyi irvistykseen voimakkaan kivun viiltäessä hänen vatsansa lähettyvillä.
“Iki?” Hohto naukaisi. Ikitassu nousi seisomaan ja poistui laatikosta kuitenkin lysähtäen maahan.
“Ikitassu? Oletko kunnossa?” Hohto hätäili ja nuuhki kumppaniaan.
“Minusta tuntuu, että…” Ikitassu sopersi. “Pennut. Ne syntyvät nyt.”
“Nyt jo? Etuajassa!” Hohto veti henkeä.
“Vie Pippuri ja Kimi pois ja tule sitten takaisin!” Ikitassu huusi ja peitti kasvonsa tassuillaan. “Nyt!”
Ikitassu huohotti ja nielaisi huutonsa. *Se on menoa nyt!* Ikitassu mietti, oliko ollut huono idea jäädä tänne. Jos he olisivat lähteneet, olisi hän leirissä parantajien luona ja vieläpä pentutarhassa. Ikitassu puri hampaansa yhteen ja tunsi kuinka ensimmäinen pentu valui asfaltille. Hän veti pienen mytyn vatsansa viereen ja nuoli vimmatusti ensimmäisen naaraan rusehtavaa turkkia. Hohto ryntäsi kujalta ja henkäisi iloisena nähdessään ensimmäisen pennun. Kolli nuoli tyttärensä turkkia ja antoi Ikitassun keskittyä seuraavaan pennun synnyttämiseen. Toinen karvamytty, tällä kertaa kolli, valui asfaltille ja Hohto nappasi poikansa nopeasti viereensä ja nuoli tätä. Kollin jälkeen syntyi vielä kaksi naarasta, toinen oli valkoinen ja toinen harmaa, ja yksi harmaavalkoinen kolli. Ikitassu hengitti rauhallisesti kehräten ja katseli vastasyntyneitä pentujaan Hohdon kanssa.
“Mitä sanoisit, jos tuo ruskea pentu olisi Kaislapentu?” Hohto kysyi ja Ikitassu nyökkäsi tyytyväisenä Hohdon ehdottamaan nimeen.
“Harmaavalkoinen kolli voisi olla Tihkupentu, veljeni mukaan?” Ikitassu ehdotti ja Hohto kehräsi hymyillen ja nyökkäsi.
“Harmaa naaras voisi olla Pakkanen tai Pakkaspentu, kun nyt olemme menossa klaanikissoiksi,” Hohto hymyili ja nuolaisi harmaata naarasta.
“Tuon toisen kollin naamakuvio muistuttaa minua pikkusiskostani… Hän voisi olla…” Ikitassu pohti ja tunsi tuulen turkillaan. “Valhepentu.”
“Valhepentu? Miten mystinen nimi,” Hohto naukaisi ja vilkaisi vanhinta poikaansa.
“Entä valkoinen pentu?” Ikitassu kysyi ja vilkaisi valkoista naarasta.
“Ruusupentu? Hän on ruusunkaunis!” Hohto naurahti ja nuolaisi väsyneen kumppaninsa poskea.
“Pippuri ja Kimi voivat tulla katsomaan pentujamme,” Ikitassu kuiskasi ja laski päänsä tassujensa päälle. Hän sulki silmänsä eikä enää kuullut Hohdon vastausta.
“Valhepentu!” Ikitassu huusi pojalleen, joka oli taas karkaamassa kujalta. “Tule heti takaisin! Tiedät, että siellä on vaarallista!”
“Haluan vain nähdä, kun isä ja Pippuri palaavat!” Valhepentu huusi emolleen.
“Huoh! Aina sama juttu,” Ikitassu naurahti.
“Voin hakea hänet tänne, jos haluat,” Ruusupentu naukaisi. Valkoinen, lumenvalkoinen ja lumoavan kaunis naaras oli aina ollut käskemässä veljeään ja hakemassa häntä pois kujan reunoilta. Ilman vastausta valkoinen naaras juoksi jo veljensä luokse ja tarttui tätä niskanahasta.
“LOPETA!” Valhepentu sähisi ja löi siskoaan naamaan. “Mikä ongelma sinulla oikein on, senkin kotikisu!”
“Itse olet kuin rotta, kun en tottele emoamme!” Ruusupentu murahti ja tarttui uudestaan veljeään niskanahasta.
“LOPETA JO! Et ole perheenpää ja sitäpaitsi, sinä olet se meidän perheemme rotta!” Valhepentu murisi ja ravistellen kehoaan hänen siskonsa ote irtosi ja hän lensi kaaressa läheiseen mutalammikkoon. Valhepentu näytti vain kieltä siskolleen ja palasi kujan reunalle. Ikitassu ponnahti pystyyn ja rynnisti Ruusupennun luokse.
“Oletko kunnossa?” Ikitassu kysyi ja nosti tyttärensä mutalammikosta.
“Olen, mutta tuo ei ole!” Ruusupentu kivahti ja katsoi veljeään. “Sillä ei ole minkäänlaista järkeä päässään!”
“Tule, Ruusupentu, puhdistetaanpas turkkisi,” Ikitassu huokaisi ja vilkaisi poikaansa, joka katseli kujalta ulos odottaen isäänsä.
“ISÄ TULEE!” Valhepentu innostui ja huusi. Hohto ilmestyi pian nurkan takaa raahaten pulskaa pulua ja Pippuri saapui aivan hänen takanaan kaksi oravaa suussaan. Ikitassu tunsi ilon sydämessään nähdessään kumppaninsa. Valkomusta kolli toi pulskan pulun kumppaninsa eteen ja Kimikin saapui omista oloistaan heidän seuraansa.
“Vau! Onpa iso, isä on etevin metsästäjä ikinä!” Valhepentu intoili ja haisteli pulua kiinnostuneena.
“No, sinä et vielä tuoresaalista voi syödä, herraseni,” Ikitassu naurahti ja virnisti.
“Ääh…” Valhepentu murisi leikkisästi ja loikkasi isänsä niskaan.
“Oletpa sinä hurja taistelija, Valhepentu!” Hohto naukaisi ja kaatui maahan. “Olet voittamaton!”
“Emo?” Tihkupentu kuiskasi.
“Niin, Tihkupentu?” Ikitassu naukaisi ja hymyili nuoremmalle pojalleen. Poika muistutti paljon hänen veljeään Tihkutassua, vaikka olikin ujompi.
“Milloin me menemme sinne kotiin?” Tihkupentu kysyi. Ikitassu oli vastaamassa, mutta Tihkuttassu perääntyi sähisten veljeään, joka loikkasi hänen eteensä muristen ja oranssit silmät leiskuen.
“Pelkuri. Ei sinusta mitään soturia tule!” Valhepentu nauroi ja sivalsi ilmaa erityisen terävillä kynsillään.
“Sinusta ei varsinkaan tule soturia, jos et opi käyttäytymään!” Ikitassu sihahti mustavalkoiselle pennulle. “Kukaan teistä ei saa arvoistaan koulutusta, jos olemme täällä.”
“No niin,” Hohto huokaisi. “Syödäänkö, Ikitassu?”
“Tietysti. Ja sen jälkeen te kaikki menette nukkumaan, onko selvä?” IKitassu katsahti pentujaan ja kaikki nyökkäsivät. Ikitassu hymyili heille lempeästi ja söi Hohdon kanssa pulun nopein haukkauksin. Syötyään Ikitassu ohjasi väsyneet pentunsa laatikkoon ja antoi joakiselle hyvänyön nuolaisun.
“Hohto,” Ikitassu huokaisi ja katseli laatikossa nukkuvia pentujaan. “Meidän pitäisi jo lähteä. Pennut haluavat Myrskyklaaniin ja niin haluan minäkin.”
“Minäkin haluaisin lähteä jo kotiin, mutta ovatko pennut jo valmiita?” Hohto kysyi.
“Ovat he. Huomenna hyvästelemme tuttumme ja lähdemme kotiin,” Ikitassu naukaisi ja ajatteli apeana kaikkia uusia ystäviään ja tuttujaan. “Jos odotamme liikaa, tulee kuuma ja kukaan meistä ei jaksa vaeltaa järvelle asti.”
“Hyvä on, lähdetään huomenna,” Hohto myöntyi. “Mennään mekin sitten nukkumaan, jotta saamme tarpeeksi energiaa huomiseksi.”
Ikitassu kehräsi ja nyökkäsi. Hän käpertyi laatikon viereen ja Hohto asettui hänen kylkeään vasten ja pian Hohdon hengitys tasaantui ja hän olikin jo unessa. Ikitassu katseli pentujaan ja kuiskasi:
“Rakastan teitä kaikkia koko sydämestäni.”