"Ota minut kiinni!" Surmapentu kiljahti ja lähti Hopeapentua karkuun. Musta naaraspentu virnisti ja loikkasi siskonsa selkään silmänräpäyksessä. Hän piti kyntensä piilossa, vaikka hän paloi halusta päästä käyttämään niitä. Hän ei tosin koskaan käyttäisi kynsiään sisareensa. Siskokset kierivät pentutarhan perälle hännät kippuralla. Ei kulunut kuin muutama silmänräpäys, kun heidän emonsa kutsui heidät paikalle syömään tuoresaalista. Hopeapennulle iski kiljuva nälkä heti, kun hän huomasi pulskan oravan. Hän iski hampaansa oravan lihaan. Hän piti lihan mausta ja ei mennyt kauaakaan, kun Surmapentu ja Hopeapentu olivat hotkaiseet oravan suihinsa. He käpertyivät vierekkäin haukotellen, kunnes he nukahtivat syviin uniinsa. Hopeapentu hätkähti hereille kuullessaan kauhunhuutoja pesän ulkopuolelta. Tämä pentu asteli ulos välittämättä emonsa aikaisemmista sanoista ja huomasi kissajoukon Naavakatseen kehon ympärillä leirin keskellä. Klaaninvanhin makasi maassa liikkumattomana ja ainoastaan tuuli liikutti hänen turkkiaan. Tuon haalean keltaiset silmät olivat lasittuneet juuri suoraan kohti Hopeapentua ja tuon käpälä osoitti kohti pentutarhaa. Hopeapentu älysi juuri sillä hetkellä, että tuo oli kuollut, sillä hänen silmänsä eivät liikkuneet eikä kylki kohonnut hengityksen tahtiin. Naavakatseen ruumiin vierellä istui Naavakatseen lähin ystävä, Taivasturkki, joka oli myöskin klaaninvanhin. Hän katsoi haikein katsein kohti vanhaa ystäväänsä. Hopeapentu katseli Naavakatseen ruumista ja ymmärsi, että kollin oli täytynyt kuolla vanhuuteen tai johonkin vastaavaan, sillä verta ei näkynyt missään, mikä oli Hopeapennun mielestä karvas pettymys. Kuului Lumikiteen kutsuva huuto. Hopeapentu ei kuitenkaan hätkähtänytkään kuullessaan emonsa äänen, ei edes silloinkaan, kun se oli ihan hänen vieressään: "Hopeapentu, mitä sinä taas teet tääl...Mitä on tapahtunut!" "Naavakatse on kuollut..." Taivasturkki naukaisi vaimealla äänellään, jonka Hopeapentu kuuli juuri ja juuri. "Voi kuinka kamalaa!" Lumikide maukaisi paihoillaan. Hän yritti peittää hännällään Hopeapennun näkökentän, kun kuningatar tajusi Naavakatseen silmien tuijottavan suoraan pentutarhaan. "Tules nyt Hopeapentu, nyt ei ole oikea hetki leikkiä pentutarhan ulkopuolella", Lumikide naukaisi pennulleen ja hellästi veti pentuaan sisälle pentutarhaan. Heti pentutarhassa Lumikide aloitti Hopeapennun perusteellisen puhdistamisen. "Miksi?" Hopeapentu naukaisi huokaisten turhautuen. "Koska tänään koittaa tärkeä hetkesi, Hopeapentu”, Lumikide naurahti ja väläytti merkitsevän hymyn mustaturkkiselle pennulle. "Tarkoitatko että minut nimitetään oppilaaksi!?" Hopeapentu hihkaisi. Lumikide pysyi hiljaa ja huokaisi. Tuo taisi harmitella sitä, ettei voisi enää hoitaa pentujaan. Mutta Hopeapentu ajoi ne ajatukset pois. Hänestä tulisi viimein oppilas ja hän pääsisi lopultakin ulos leiristä ja tästä maidon tuoksuisesta paikasta. Hänen ajatuksiinsa lipui Naavakatse ja hänen asentonsa. Oliko sillä jotain merkitystä?
"Hopeapentu! Surmapentu! Olette täyttäneet kuusi kuuta, joten on aikanne päästä oppilaiksi. Hopeapentu, tästä päivästä, kunnes saat oppilasnimesi sinut tunnetaan Hopeatassuna. Mestariksesi tulee Lumikkoturkki ja toivon, että hän välittää kaiken oppimansa sinulle", Lainetähden ääni kuului Tuuliklaanin leirin poikki. Kaunis, musta, juuri oppilaaksi nimitetty naaras hymyili ystävällisesti päällikkölle. Hopeatassu käänsi katseensa kohti Tuuliklaanin soturiin, josta oli juuri tullut hänen mestarinsa, Lumikkoturkkiin. Tuo kellanpunainen olli laski kuonoaan alemmas. Hopeatassu katsoi hetken tuota kookkaampaa kollia, mutta lopulta kosketti mustalla nenällään mestarinsa nenää. Samaan aikaan päällikkö nimitti Surmapennun oppilaaksi. "Hopeatassu! Surmatassu!" kuului Tuuliklaanin kissojen onnittelut mustan oppilaan korviin. Tuo vilkaisi siskoaan, joka hymyili. Hopeatassu ryntäsi perheesä luokse. Tuo nuolaisi siskonsa lapaa kannustavasti. He olivat viimein oppilaita. "Onnittelut, rakkaat tyttäreni!" Lumikide naukaisi. Tuo nuolaisi Hopeatassua ja Surmatassua ja Hopeatassu vastasi nenän kosketuksella. Lumikide hymyili. Hopeatassu tunsi ylpeyttä. Tästä alkaisi hänen matkansa soturiksi, joka ei pelkäisi mitään. Kun Hopeatassu nukkui sikeästi, hänen unensa oli erilainen. Hän seisoi ja tajusi olevansa oikeasti siinä tilanteessa. Missä hän oli? Miksi kaikkialla oli punaista usvaa eikä taivasta näkynyt? Missä ihmeesä hän oli?
Tämä paikka sai Hopeatassun turkin väreilemään hyvällä tavalla. Hänen täytyi olla Synkässä metsässä, juuri siinä paikassa, josta Kointähti oli puhunut kuu sitten. Tämä oli hienoa! Parasta koskaan!
”Hopeatassu”, Kointähden ääni kuului Hopeatassun läheltä ja naaras etsi katseellaan valkoturkkista kollia. ”Olet viimein oppilas.”
”Olen valmis Synkän metsän koulutukseen”, Hopeatassu sanoi rintaansa röyhistäen ja katse itsevarmana.
”Pidän sinusta yhä enemmän”, Kointähti virnisti tyytyväisesti ja hän asteli pienemmän kissan ohitse. ”Seuraa minua. Minulla on sinulle kerrottavaa.”
Hopeatassun valtasi uteliaisuus, mutta hän seurasi suu supussa Kointähteä puiden lomaan. Ympärillä oli hiljaista ja ainoa ääni, jonka Hopeatassu kuuli oli heidän askeleensa.
”Sinusta tulee jotain suurta, Hopeatassu”, Kointähti sanoi sitten ja Hopeatassu vilkaisi kollia. ”Mutta sinun tulee oppia ensin toimimaan. Sinun tulee oppia käyttämään päätäsi ja oppia, miten sinä toimit. Sinun täytyy oppia tuntemaan itsesi läpikotaisin. Se on ensimmäinen asia, joka sinun tulee oppia ennen kuin saat oppia mitään muuta.”
Hopeatassu nyökkäsi. Se kuulosti järkevältä. Jos hän tietäisi, millainen hänen tulisi olla ja millainen hän on nyt, hän pystyisi toimimaan niin hyvin kuin koskaan pystyisi jokaisessa vastaan tulevassa tilanteessa.
”Ja minä opetan sinua.”
Kuita kului ja pian uutiset levisivät suuresta tulipalosta, joka oli tuhonnut Myrskyklaanin leirin. Hopeatassu ja Surmatassu olivat päättäneet mennä yöllä tutkimaan ja selvittämään, oliko totta, että Myrskyklaani oli tosiaan paennut Jokiklaaniin. Hopeatassu naurahti pimeydessä ja vilkaisi jäänsiniset silmät hehkuen siskoaan Surmatassua, joka kulki lumen valaisemassa harvapuisessa metsässä aivan Hopeatassun mustaa turkkia vasten. Kylmä tuuli leikitteli Hopeatassun turkilla yön pimeydessä, jota valaisi vain valkoinen lumi kuun ja tähtien kera tummalla taivaalla. Hopeatassu piti lumesta, se toi hänelle hyvän mielen. "Olemme pian perillä..." ruskealäikikäs naarasoppilas naukaisi tutulla, kirpeällä äänellään. Surmatassu oli käynyt usein mestarinsa kanssa Jokiklaanin ja Tuuliklanin välisellä rajalla ja naaras tunsi siksi kyseisen alueen Hopeatassua paremmin. Musta naaras tunsi taas Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin jakaman raja-alueen paremmin.
Hopeatassu hymyili itselleen ja otti varovaisempia askelia narskuvan lumen ja lähestyvien äänien takia. He olivat keskellä pakkasyötä lähteneet Surmatassun kanssa katsomaan kuinka Jokiklaanilla ja Myrskyklaanilla oikein sujui keskenään yhdessä ahtaassa leirissä, ja heidän tulisi olla varovaisia, että heitä ei huomattaisi toisen klaanin reviirillä. Hopeatassua puistatti ajatus kahdesta klaanista samassa leirissä. Olisivat saaneet pärjätä ihan itsekseen omalla tuhkaisella ja saastaisella reviirillään! Hopeatassu irvisti ja meinasi huitaista lunta ilmaan, mutta sai kaikeksi onnekseen pidettyä itsensä kurissa. Musta solakka naaras oli lopultakin tyytyväinen itseensä, sillä oli oppinut hillitsemään tekojaan muutaman kuun aikana. Kointähti oli opettanut hänet tuntemaan itsensä kokonaan ja perusteellisesti ja Hopeatassu tunsi jokaisen karvan itsessään. Hän oli päässyt vähän aikaa sitten kouluttautumaan muiden kissojen luokse ja oppi aivan upeita taisteluliikkeitä muilta Synkän metsän kissoilta. Kointähti oli kuitenkin pysynyt piilossa muilta ja oli käskenyt Hopeatassun pitämään suunsa supussa siitä, että naaras oli ikinä tavannutkaan Kointähden. Hopeatassu ei ymmärtänyt miksi, mutta totteli, sillä hän arvosti valkoturkkista kissaa syvästi. "Ala tulla!" Surmatassu sihahti ja kyyristyi katsomaan jokiklaanilaisten leirissä tapahtuvaa nimitysseremoniaa. Ei kulunut hetkeäkään, kun Hopeatassu loikkasi suuren tuulenpuuskan saattelemana Surmatassun vierelle ja asettui tämän vierelle. He kumpikin tuijottivat jähmettynein katsein suurta, vaaleanharmaata juovikasta kollioppilasta, jota Hopeatassu ei voinut uskoa oppilaaksi. Hän oli todella isokokoinen ja näytti soturilta. Hän tasasi hengityksensä ja höristi mustia, suippoja korviaan.
"Hyvää iltaa vain, Jokiklaanin ja Myrskyklaanin kissat! Eikös olekin ihana ilta?" Jokiklaanin vahva kolli naukaisi ivallisesti. Kissat oppilaan ympärillä olivat nyreissään ja tuhisivat vihoissaan. Hopeatassu katsoi kiinnostuneena tilannetta silmät suurentuen. "Mitä sinä oikein aiot, Vesitassu?!" Kuului vihainen ärähdys Yötähden suusta. Hopeatassu hymähti huomatessaan valkean kissan, joka makasi verta turkissaan Vesitassun vierellä. "Minulla on ilmoitusasiaa teille kaikille, ja toivon, että levitätte sanomaa!" Vesitassu maukaisi äänensävyllä, joka kuulosti Hopeatassun korvaan siltä, että kohta tapahtuisi jotakin, joka muuttaisi kaiken. Musta naaras hätkähti kuullessaan vihaiset ja huvittuneet sanat Vesitassun suusta heti erään Jokiklaanin kuningattaren jälkeen: "Ette te minulle mitään merkitse, senkin typerykset!"
Hopeatassu hymyili taas. Siinä vasta rohkea ja erikoinen kolli, joka uhmasi soturilakia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Musta, kiiltäväturkkinen naaras käänsi katseensa nopeasti takaisin Vesitassuun Myrskyklaanin kissoista, jotka olivat omassa joukossaan vähän kauempana silmät pyöreinä seuraamassa tilannetta. Hopeatassu kirosi itseään tajutessaan ettei ollut kuunnellut, mitä kaikkea Jokiklaanin kissat ja Vesitassu olivat puhuneet. "Phah! En ole mikään Vesitassu enää! Se on tyhmä oppilasnimi. Nyt kaikki tunetvat minut nimellä Vesikauhu, luopio, joka tekee kaikille varomattomille samoin kuin Harhanäylle, Ruskaturkille ja Piiskupennulle. Saatte nukkua yönne peläten minua ja tulevaa kuolemaanne!" Vesikauhu naukaisi karmivalla äänellä, joka sai Hopeatassun niskakarvat nousemaan odottamattomasti pystyyn, mutta hyvällä tavalla. Hän ei pelännyt mitään. Ei MITÄÄN.
Hopeatassu käänsi katseensa taakseen kuullessaan yllättävän rasahduksen. Musta naaras tuijotti puiden lomaan, jossa näkyi harmaa silmäpari. Hopeatassu nousi pystyyn ja lähti kävelemään kohti kissaa, joka katosi yllättäen pimeyteen samalla silmänräpäyksellä. Tuuliklaanilainen naarasoppilas ei voinut sietää sitä, että joku pakeni paikalta ja lähti itse lumi ympärillään lentäen ilmaan perään. Se saattoi olla virhe, mutta nyt oli tosi kyseessä. Hän pujahti nopeasti puiden lomasta synkkään, mutta pieneen metsään, jossa oli nähnyt sen tarkkailevan silmäparin. Sillä hetkellä, kun Hopeatassu kompastui puunjuureen ja kieri alas pientä mäkeä tömähtäen kiveä vasten, tajusi hän tehneensä pahan virheen rynnätessään, sillä hän ei todellakaan tiennyt, oliko tuntematon kissa tehnyt sen tarkoituksella saadakseen Hopeatassun ja tämän siskon rysän päältä kiinni Jokiklaanin reviiriltä. Hopeatassu nosti päänsä pystyyn ja katseli varuillaan ympärilleen ja hieraisi käpälällään päälakeaan varmistaaksen, ettei ollut saanut haavaa päähänsä. Se vasta tästä puuttuisikin ja miten sen selittäisi Tuuliklaanin kissoille? "Phiuh! Kunnossa ollaan!" hän huokaisi helpotuksesta ja nousi seisomaan. Lumi hänen allaan rasahti oudosti ja silloin hän ei ollut enää varma, seisoiko hän lumella vai jäällä. Hän katsoi tassuihinsa ja henkäisi helpotuksesta. Hän seisoi vain lumen päällä, mutta seuraava ongelma tai oikeastaan ongelmat vyöryivät hänen päälleen kuin kaikki metsän eläimet. "Miten löydän takaisin? Ja onko täällä joku muukin..." Hopeatassu nielaisi sanansa nähdessään tutun värisen turkin vasemmalla puolellaan kääntäessään katseensa tuntiessaan polttavan katseen takaraivossaan. Hän näki tutun, juuri äskettäin nähdyn vaaleanharmaan, juovikkaan turkin, joka kuului juuri tuoreelle luopiolle. "Vesikauhu..." hän kuiskasi ja katsoi kohti entisen jokiklaanilaisen violetteihin silmiin, joissa paistoi tyytyväisyys. Hopeatassu kuitenkin heitti yllättyneisyyden viitan yltään suoristi itsensä ja tuijotti suoraan omilla jäänsinisillä silmillä Vesikauhun violetteihin silmiin. Hän antoi tuulen riepotella häntäänsä ja korviaan, jotka olivat kyllästyneet olemaan luimussa. Hän katsoi värähtämättä Jokiklaanin kissaa, joka taisi nyt olla luopio eikä mikään jokiklaanilainen. Hän katsoi vahvana ja varmana kohti violetteja silmiä. Hopeatassu ei kääntänyt katsettaan, vaikka tiesi ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia tätä suurta ja vahvaa kissaa vastaan varsinkaan, kun oli vielä niin pienikokoinen ja nuori kissa. Oli hän saanut koulutusta kissoilta, joita varmaan edes tämä kissa ei tuntenut, mutta Hopeatassu oli kokematon verrattuna tähän kolliin. Hopeatassu ei voinut muuta kuin kunnioittaa tätä itsevarmaa kissaa, joka seisoi nyt hänen edessään ehkä päättämässä hänen elämästään ja kuolemastaan. Monta silmänräpäystä myöhemminkään Vesikauhu ei ollut tehnyt liikettäkään hampaillaan tai kynsillään tai elettäkään tappaakseen. He olivat vain katsoneet toisiaan silmiin Hopeatassu toivoen, että selviäisi hengissä takaisin Tuuliklaaniin. Hänellä oli suunnitelmia, jotka hän haluaisi suorittaa. Ja kaikeksi ihmeeksi Vesikauhu kääntyi ja jätti Hopeatassun yksin, jolloin Hopeatassu uskoi, että tulisi tapaamaan Vesikauhun vielä tulevaisuudessa. Se oli varma tunne, joka kumpusi Hopeatassun sisimmästä. "Hopeatassu! Mihin sinä oikein katosit äsken! Etsin sinua kaikkialta tai no Jokiklaanin leirin ympäriltä..." Surmatassu kuullusteli mustaturkkista siskoaan kävellessään tämän vierellä kohti Tuuliklaanin leiriä. "Et voikaan uskoa, kenet tapasin," Hopeatassu virnisti ja Surmatassun keltaiset silmät välähtivät varoittavasti. "Vesikauhunko? Et voi olla tosissasi! Hän olisi voinut tappaa sinut..." Surmatassu hiljeni nähdessään Hopeatassun jäisen katseen. "Hän jätti minut henkiin", Hopeatassu naukaisi. ”Ja me näemme hänet varmasti vielä tulevaisuudessa. Hän näytti kiinnostuneelta.”
Surmatassu nyökkäsi, mutta oli selkeästi vielä epävarma. Vesikauhun kanssa ei tulisi leikkiä ja kyllä Hopeatassu ymmärsi sen hyvin. Hänellä oli saattanut käydä vain tuuri, mutta Hopeatassu oli aivan varma, että Vesikauhulla oli jokin syy jättää Hopeatassu eloon. Hopeatassu sulki jäänsiniset silmänsä. Hän nukahti nopeammin kuin uskoikaan. Hän uneksi siitä illasta, jolloin Vesikauhu tulisi kouluttamaan häntä.