Viherlehden lämmin ilma tuntui hyvälle.
Liekkisade ja Laventelinenä kävelivät hieman erillään muista kokoontumisen lähtijöistä. Kokoontumissaari alkoikin jo näkymään, ja Liekkisade ei malttanut odottaa että pääsisi taas tapaamaan muiden klaanien kissat. Hän halusi tavata uudelleen Tiikeritassun, sillä tämä oli ollut mukava ja Liekkisade tahtoi tutustua häneen paremmin. Hänen ajatellessaan he olivat jo päässeet saarelle. Laventelinenä tuuppasi häntä kuonollaan, ja he juoksivat muiden mukana. Varjoklaani oli jo paikalla, joten Liekkisade suuntasi sinne nähdäkseen oliko Tiikeritassu päässyt kokoontumiseen. Pienen etsiskelyn jälkeen hän löysi kollin juttelemassa jollekkin Varjoklaanin oppilaalle.
"Hei, Tiikeritassu!" Liekkisade hihkaisi.
"Hei Liekkisade! Miten on mennyt?", Tiikeritassu käänsi katseensa häneen. Liekkisade ajatteli hetken, ja vastasi:
"Tosi hyvin! Minulla on nyt kumppani", oranssi soturi sanoi ystävällisesti. He rupattelivat siinä hetken, kunnes Laventelinenä tuli ja vetäisi häntä hännästä.
"Tule, päälliköt alkavat puhumaan", Laventelinenä sanoi hiljaa. "Myrskyklaani vaikuttaa etäiseltä", Laventelinenä tokaisi, ja Liekkisade lähti seuraamaan. Hän heilautti häntäänsä oppilaalle, joka oli jäänyt taakse. He istuivat muiden Jokiklaanilaisten selaan ja katsoivat kun klaanipäälliköt aloittivat puhumisen. Tuuliklaani oli ensimmäinen.
"Tarinamieli liittyi Tuuliklaaniin. Olemme myös havainneet poikkeuksellisen paljon käärmeitä", Tuuliklaanin päällikkö Huminatähti kertoi kuuluvalla äänellä, ja sitten antoi puheenvuoron Myrskyklaanin päällikölle.
"Olemme havainneet kaksijalkoja rajojen lähettyvillä", Valhetähti antoi puheenvuoron seuraavaksi Jokiklaanille lopetettuaan.
"Yksisiipi ja Leopardikynsi saivat kaksi pentua, Huurupentu ja Aavepentu", Valkotähti sanoi. "Olkiväre ja Ilveskuura myös liittyivät Jokiklaaniin", kolli vielä jatkoi.
"Häädimme ketun reviiriltä", Varjoklaanin päällikkö Kanervatähti kertoi vähäiset uutiset, ja viimeinen päällikkö, Hallatähti puhui.
"Olemme nimittäneet uudet oppilaat, Hunajatassu, Raitatassu ja Koivutassu", Hallatähden puhe keskeytyi koska hän odotti onnitteluja mutta muut klaanit olivat aika hiljaa, suurimmaksi osaksi vain Taivasklaanilaiset hurrasivat, mutta Liekkisade yhtyi silti mukaan.
"Vinhaviiksi ja Nopsapilvi myös saivat pentuja; Loiskepentu ja Neilikkapentu", Hallatähti ilmoitti. Sitten päälliköt hyppäsivät alas ja kokosivat omat klaaninsa. Liekkisateesta oli outoa, kun ei jääty vaihtamaan vielä kieliä mutta ei hän mitään siitä sanonutkaan, meni vain muiden mukaan, leiriä kohti.

Jokiklaanin reviirin harvat puut rupesivat näkymään, kun he pääsivät sinne. Pian kissajoukko oli jo melkein kotona, ja Liekkisadetta väsytti aivan kamalasti. Hön ei ollut saanut nukuttua viimeyönä oikeastaan yhtään, ja tänä yönä oli ollut kokoontuminen. Jos hänet vielä aamupartioon valittaisiin, kolli varmaan nukahtaisi pystyyn. Heti, kun he olivat leirissä nuori soturi meni pesään nukkumaan, edes hetkeksi. Pian uni tulikin, ja hän oli lumisella aukiolla. Lumi narskui käpälien alla, ja hän näki hieman puita ja jäätä. Tämä ei ollut minkään klaanin reviiriä, se oli vain satunnainen paikka mistä hän näki unta. Liekkisateesta tuntui, että tämä oli käynyt täällä, joskin silloin ei ollut ollut lunta näin paljoa. Käpälät upposivat lumeen, kun hän yritti kävellä eteenpäin, ja hän haistoi myyrän. Nuori kissa lähti hiipimään lumisella maalla kohti tuoksua, ja huomasi että myyrä taisi aistia hänet. Siispä hän loikkasi niin pitkälle kuin pystyi, mutta se ei siltikään riittänyt myyrän nappaamiselle. Tämä lähti juoksemaan myyrän perässä, ja oli juuri antamassa tappopuraisua, mutta kuuli klaanin varapäällikön äänen ja säpsähti hereille.
"Voisit lähteä metsästämään Nokkosväreen kanssa", Tammihuure naukaisi kun hän oli päässyt kunnolla hereille. Liekkisade nyökkäsi, eikä nähnyt kollia pesässä joten suuntasi ulos.


"Hieno tappo!" Liekkisade tokaisi kollille. Hän yritti itse keskittyä löytämään riistaa, ja pian löysikin vesimyyrän tuoksun. Pieni otus oli lähtenyt rantaa päin, ja Liekinvärinen soturi seurasi sen hajujälkeä. Kun hän pääsi rantaan, hän näki eläimen juomassa ja läiskyttelemässä vettä. Kolli hiipi lähemmäs ja lähemmäs, ja loikkasi, mutta sai vain vettä käpäliinsä, kun tassut osuivat vain veteen, loiskahtaen äänekkäästi. Hän murahti.
"Melkein sait sen", musta kolli heilautti korviaan. Kalastamisesta ei ainakaan olisi mitään iloa äskeisen jälkeen, joten Liekkisade lähti pois rannasta. Pian hän löysikin päästäisen, ja lähti vaanimaan. Kolli asetteli käpäliään maahan yksi kerrallaan, ja varmisti ettei ollut risuja tientukkeena. Tarpeeksi lähelle päästyään soturi ponnisti jaloillaan ja hyppäsi, ja sai päästäisen käpäliinsä. Juuri, kun hän oli antamassa tappopuraisua, päästäinen livisti otteesta. Liekkisade vain lähti pois siitä osasta reviirä, ja suuntasi jollekkin kaatuneelle puulle. Hän tömähti maahan, kun loikkasi rungon yli, ja sitten löysi heti hajujäljen. Se kuului myyrälle, ja pian Liekkisade näki pullean myyrän. Se oli keskittynyt johonkin muuhun, ja kolli hyppäsi ja antoi tappopuraisun. Sitten tämä lähti takaisin ystävänsä luo.



He kantoivat Nokkosväreen kalan ja varpusen sekä Liekkisateen myyrän tuoresaaliskasaan. Liekkisateella ei ollut nälkä, joten hän meni aukiolle juttelemaan Laventelinenän kanssa.
"Toivottavasti ei ala satamaan. Nuo pilvet näyttävät kyllä siltä, että voi tulla kovakin sade", Liekinvärinen kolli tokaisi kumppanilleen.
"Niin, mutta kai välillä sataakin pitää, eikä nyt olekaan satanut hetkeen", naaras vastasi. Liekkisade nyökäytti päätään kerran, ja vaihtoi asentoaan hieman mukavammaksi.
"Haluaisitko lähteä pienelle kävelylle?" Laventelinenä kysyi.
"Tietenkin!" Liekkisade sanoi. "Se olisi mukavaa."


He kulkivat Laventelinenän kanssa Jokiklaanin reviirillä, kohti rantaa.
"Haluaisitko uida taas sinne minne viimeksi luistelimme?" Liekkisade kysyi. Hän ei pelännyt käpälien kastelemista, olihan hän sentään Jokiklaanin kissa! Laventelinenä nyökkäsi. He menivät veteen ja lähtivät uimaan, kohti kokoontumissaarta. Viimeksi he olivat luistelleet sinne, mutta nyt jää oli sulanut. Onneksi.

Viides luku – Juovat kuin joet

Kauempana punaisen usvan takana näkyi muita kissoja. Osa heistä oli haaleita ja osa taas normaalin näköisiä. Kipinätassu pysyi heistä kaukana, vaikka hänen teki kovasti mieli mennä katsomaan lähempää. Hän oli vain kerran kunnolla tavannut toisen oppilasikäisen kissan tässä unien maissa ja vaikka hän koki halua tavata muita, oli Pimeyskynnen reaktio aikaisemman tapaamisen aikana ollut kyseenalainen.
”Pian sinä taidat päästä harjoittelemaan muiden kissojen kanssa”, Pimeyskynsi sanoi kuin lukien Kipinätassun ajatukset. Oranssiturkkinen oppilas katsahti mustaa naarasta ja nyökkäsi hitaasti, mutta hymyili silti.
”Se voi olla ihan kivaa tavata muita, eikö?” Kipinätassu kysyi varovasti ja Pimeyskynsi nyökkäsi, tosin miltei huomaamattomasti. Kipinätassu oli toki varovainen tässä unien maailmassa, sillä edellisellä kerralla hänen tapaamansa kissat olivat olleet hieman uhkaavan oloisia.
”Tule”, Pimeyskynsi sanoi sitten ja käänsi selkänsä kauempana oleville kissoille, ”minulla on sinulle vielä opetettavaa tänä yönä.”
Kipinätassu nyökkäsi terävästi. Oppilas kuitenkin vilkaisi vielä taaksensa. Olisivatkohan muut täällä käyvät sellaisia kuin Myrskyklaanin oppilaat? Mitähän kaikkea hän voisi oppia muilta täällä käyviltä kissoilta? Hän ei voinut uskoa, että kaikki voisivat olla samanlaisia kuin se Salamasilmän oppilas. Olihan Kipinätassu täällä ja hän piti itseään ihan mukavana.
”Kipinätassu”, Pimeyskynsi pysähtyi. Naaras katsoi suoraan Kipinätassua silmiin ja hänen yhdessä silmässään oleva katse sai kylmät väreet juokseman Kipinätassun turkissa. ”Kaikki kissat täällä eivät ole sellaisia kuin voisit luulla. Pidä aina varasi muiden kanssa äläkä luota kehenkään. Täällä on kissoja, jotka käyttävät raakojan keinoja saavuttakseen haluamansa”, naaras puhui hiljaa, mutta vakavalla äänensävyllä. ”Jokainen täällä ei ajattele niin kuin sinä. Kaikilla ei ole samat tavoitteet ja se tekee tästä paikasta vaarallisen.”
Kipinätassu räpäytti silmiään yllättyneenä ja nyökkäsi muutaman kerran ennen kuin Pimeyskynsi jatkoi kulkuaan eteenpäin Kipinätassu aivan kannoillaan.
”Taivasklaanin kissoilla on monia hyviä ja tehokkaita liikkeitä puissa kiipeilemiseen”, Pimeyskynsi selitti. ”Jos koskaan joudut pakenemaan puuhun, pakene takajalat edelle puunrunkoa ylös näin”, Pimeyskynsi neuvoi ja näytti esimerkkiä. ”Voit näin yhä osua vastustajaasi kynsillä.”
Kipinätassu nyökkäsi. Pimeyskynsi oli ottanut tehtäväkseen opettaa Kipinätassulle paljon puihin liittyviä taitoja. Kipinätassu kun oli osoittanut olevansa taitava kiipeilijä ja kevytrakenteisena hänestä tulisi taitava puissakiipeilijä ja latvoissa saalistaja, sekä yläilmoista hyökkäävä soturi.
”Ja kun haluat hyökätä, juokse tai liu’u puunrunkoa alas ja vastustajan pään kohdalla”, Pimeyskynsi näytti, ”hyppäät käyttäen takajalkojasi.”
Kipinätassu älähti yllättyneenä, kun Pimeyskynsi hyökkäsi häntä kohti ja lensi kumoon Pimeyskynsi kimpussaan. Vanhempi naaras päästi Kipinätassun irti ja virnisti huvittuneena Kipinätassun säikähtäneelle ilmeelle.
”Näytät säikähtäneeltä saaliseläimeltä”, Pimeyskynsi vitsaili ja Kipinätassu rimpuili itsensä pystyyn ja mulkaisi Pimeyskynttä.
”No kuka tahansa tuosta säikähtäisi!” Kipinätassu kivahti, mutta pudisti sitten huvittuneena päätään.
Pimeyskynsi tuhahti huvittuneena Kipinätassun reaktiolle hetken. Kauempaa kuului kissojen ääniä ja Pimeyskynnen hyväntuulisuus oli tiessään. Hän hoputti Kipinätassun liikkeelle ja kauemmaksi äänien aiheuttajista.
Pimeyskynnen olotila oli muuttunut hetkessä iloisesta huolestuneeksi, mutta se oli Kipinätassulle jo tuttua. Pimeyskynnen mieliala kun aina vaihteli laidasta laitaan nopeasti, jos heidän koulutushetkensä keskeytettiin millään muotoa.
Mikä tämä paikka oikein oli, jos sen tunteva kissakin oli jatkuvasti varuillaan?
”Pimeyskynsi? Mikä… mikä tämä paikka oikein on?” Kipinätassu kysyi sitten. Pimeyskynsi pysähtyi ja katsahti Kipinätassua suoraan silmiin.
”Mistä moinen uteliaisuus?” tummaturkkinen naaras kysyi. Kipinätassu avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Oliko nyt ollut huono hetki ihmetellä?
”Minä… minä vain mietin, että mikä tämä paikka on. Siinä kaikki. En ole kuullut muiden puhuvan tästä paikasta Myrskyklaanissa”, Kipinätassu selitti sitten. Jokin Pimeyskynnen katseessa kuin kertoi hänelle, että hänen tulisi pitää kuononsa ummessa tästä paikasta valvemaailmassa.
”Aivan. No, uteliaisuus ei ole aina hyväksi”, Pimeyskynsi tokaisi ja heilautti häntäänsä, ”joskus se vie kohti turmiota. Tiedät, että täällä minä koulutan sinusta hyvän soturin klaanillesi ja taitavan taistelijan, jota vastaan ei ihan jokainen kykene voittamaan.”
”Niin, niin tietysti”, Kipinätassu raaputti tassullaan maata vaivaantuneena. Jokin Pimeskynnen sanoissa kertoi, että hän oli tosissaan. Ja samalla niiden taustalla tuntui olevan jotakin suurempaa, josta Pimeyskynsi ei kertonut.
Muutaman taisteluharjoituksen jälkeen Pimeyskynsi kulki aivan uutta reittiä pitkin. Täällä puiden rungot olivat täynnä kynnenjälkiä ja metsän lomassa kulki muutamia polkuja, joita pitkin kissat olivat kulkeneet useasti. Ilmassa leijui oudon tukahduttavan hajun lisäksi myös vaimeasti kissojen hajuja.
Pimeyskynsi pysähtyi yllättäen ja Kipinätassu iskeytyi päin naarasta. Kipinätassu oli juuri avaamassa suunsa, mutta napsautti sen kiinni, kun näki kauempana muita kissoja etäisinä hahmoina. Ja silloin Kipinätassu näki korkeuksiin kohoavan kukkulan, jonka huippua ei näkynyt, sillä usva peitti sen peittävään verhoonsa.
Salamasilmän ja Pimeyskynnen sanat palautuivat hänen mieleensä kuin taikaiskusta. He olivat puhuneet kukkulan laella istuvasta kissasta. Pimeyskynsi oli tuntunut kunnioittavan kukkulan laella istuvaa kissaa ja tämän joitain sääntöjä kun taas Salamasilmä ei voinut vähät välittää säännöistä sun muista.
Pimeyskynnen katse tuntui olevan liimautunut kukkulan laelle ja Kipinätassun kiinnostus kasvoi ja hän siristi silmiään katsoessaan korkeuksiin. Mitään hän ei kuitenkaan nähnyt.
”Hän ei ole enää läsnä tänä yönä”, Pimeyskynsi sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan Kipinätassua. Jokin naaraan katseessa sai kylmät väreet juoksemaan Kipinätassun turkilla. Oranssiturkkinen naaras katsahti tummaturkkisen naaraan taakse ennen kuin kohtasi taas naaraan yhden silmän.
”Kuka ei ole läsnä?” Kipinätassu uskaltautui kysymään.
”Ei kukaan tiedä”, Pimeyskynsi huokaisi, ”paitsi ihan muutamat valitut. Kuten tuo kissa tuolla.”
Kipinätassu seurasi Pimeyskynnen katsetta ja pala tarttui oppilaan kurkkuun. Tuohan oli Pakkaspuro, Myrskyklaanin soturi! Kipinätassun turkkia kihelmöi taas ja hän ei tiennyt, mitä ajatella. Oliko se hyvä juttu, että Pakkaspuro oli täällä? Vai oliko se huono juttu? Kipinätassu löysi itsensä painautumasta pienempään kasaan, aivan kuin jokin hänen sisällään kerjäsi häntä pysymään poissa muiden katseilta.
”Kukkulan laella istuva kissa näkee ja kuulee kaiken, tutkii kissojen uskollisuutta hänelle”, Pimeyskynsi sanoi hiljaa ja johdatti Kipinätassua kauemmaksi muista kissoista. ”Hän tutkii, löytyykö tänne valituilta kissoilta vaadittua uskollisuutta heidän klaaneilleen ja hänelle. Hän rankaisee niitä, jotka rikkovat hänen sääntöjään ja luultavasti niitä jonakin päivänä, jotka eivät vastaa odotuksia.”
”Kuulostaa… pahalta?” Kipinätassu arveli. ”Siksi olit niin vihainen Salamasilmälle!”
”Kipinätassu, täällä on paljon kissoja, jotka eivät epäröi käyttää tilaisuutta upottaa kyntensä itseään heikomman kissan nahkaan, jos sellaisen vain saavat”, Pimeyskynsi varoitti. Hänen katseensa oli oudon hätäinen. ”Ja vain harvalta löytyy voimaa ja taitoa päihittää yhtä saatika sitten useampaa murhanhimoista ja häikäilemätöntä tappajaa. Useimmiten yhden kuolema ei hätkäytä, mutta ei ole epätavallista, jos muut kostavat. Monet meistä ovat kuolleita kissoja, Kipinätassu. Minäkin olen kuollut kuita ja kuita sitten.”
”Kuollut?” Kipinätassu sai henkäistyä. ”Mikä tämä paikka on? Ei kai tämä ole Tähtiklaani? Valhetähti sanoi, että Tähtiklaani on kuolemassa, mutta en minä sitä tällaiseksi ole kuvitel-”
”Tämä ei ole Tähtiklaani, Kipinätassu”, Pimeyskynsi keskeytti. ”Tämä on Synkkä metsä. Olet kai kuullut siitä klaaninvanhimpien tarinoissa?”
”No, vähän, mutta en paljoa”, Kipinätassu myönsi. Hän tunsi Pimeyskynnen oudon olotilan tarttuvan häneen, mutta hän ei osannut kuvailla sitä itselleen sanoin. ”En minä tiedä paljoa.”
”Kysy heiltä”, Pimeyskynsi kehotti sitten, mutta se kuulosti enemmänkin käskyltä. ”Mutta älä pelkää, Kipinätassu, sillä minä suojelen sinua, vaikka menettäisin oman henkeni siinä samassa.”

Kipinätassu kulki Tuiketassun perässä, Hohdetassun ja Loistetassun rinnalla. He kikattivat hiljaa yhdessä toistensa jutuille samalla, kun he kulkivat kohti kokoontumissaarta täydenkuun valaistessa viherlehden vihertämää luontoa.
Valhetähti kulki ylväänä Myrskyklaanin joukkion etunenässä ja Häivätuuli hänen kannoillaan. Sudenlaulu kulki Valotassun kanssa, vakava ilme kasvoillaan. Tuiketassu kulki taas tuttuun tapaansa Roihutassun rinnalla. Muut kissat kulkivat joko ystäviensä, perheenjäseniensä tai oppilaidensa/mestariensa kanssa.
Myrskyklaani saapui viimeisenä kokoontumissaarelle. Muut klaanit olivat jo paikalla ja vaihtamassa varautuneesti kuulumisia. Ilmapiiri muuttui taas heti kylmemmäksi, kun Myrskyklaani saapui muiden klaanien keskuuteen. Ja aivan kuten ennenkin sen jälkeen, kun Valhetähti oli ottanut paikkansa päällikkönä, pysyi Myrskyklaani etäällä muista muutamia kovin pinnallisia tervehdyksiä lukuun ottamatta.
Kipinätassu olisi taas kerran halunnut mennä tervehtimään muiden klaanien kissoja ja tutustumaan heihin, mutta kuiden saatossa hän oli tyytynyt jäämään oman klaaninsa joukkoon. Hänestä oli tullut varautuneempi kerta kerralta ja erityisesti Pimeyskynnen sanojen ja varoitusten jälkeen. Synkän metsän kissa oli pyytänyt, että Kipinätassu noudattaisi Valhetähden käskyä tiukemmin kuin muut siltä varalta, että joku saattaisi tunnistaa hänet Synkän metsän mailta. Ja Synkkä metsä oli täynnä kissoja, joilla oli pahat mielessään eikä heidän motiiveistaan voinut kukaan tietää etukäteen.
Kipinätassun katse vaelsi muissa kissoissa. Hän näki niin monia kissoja, joiden luokse hänen olisi tehnyt mieli mennä puhumaan, mutta jokin hänen sisällään esti sen taas. Hän oli tullut myös siihen tulokseen, että monet kummeksuivat hänen intoaan ja heilumistaan eivätkä ottaneet sitä vastaan lämmöllä.
Päälliköt olivat valmistautumassa kokoontumisen aloittamiseen ja muut jakoivat vielä viimeisiä sanojaan toistensa kanssa. Valhetähti näytti ylväältä puhuessaan muiden klaanien päälliköille ja Kipinätassu pohti, miten hän pystyi siihen. Miten kukaan noista kissoista pystyi siihen. Miten he olivat niin rauhallisia ja kylmähermoisia, kärsivällisiä ja vahvoja kuin kallio. Oliko heidän sisällään sitä samanlaista levottomuutta ja energiaa, joka virtasi Kipinätassun sisällä vai oliko hän ainoa?
Parantajien luona kävi pienimuotoinen keskustelu vielä senkin jälkeen, kun päälliköt olivat aloittaneet kokoontumisen. Se oli herättänyt Kipinätassun huomion, mutta nyt hänen katseensa osui yhteen parantajaoppilaista, joka oli hetki sitten vielä puhunut Kipinätassun veljen Valotassun kanssa.
Hän oli tummanharmaa kolli, jonka turkkia koristi useat tummat ja valkeat juovat. Hänellä oli suuret vaaleanvihreät silmät, jotka hohtivat yön pimeydessä ja tähtuen kelmeässä valossa. Kipinätassu ihaili kollin turkkia ja hänen tuikkivia silmiään. Vaikka kollin silmissä oli eräänlainen aavemainen katse, ei se työntänyt Kipinätassua pois vaan kohti harmaata parantajaoppilasta.
Ennen kuin oranssiturkkinen naaras ehti edes ottaa yhden askeleen kohti harmaata kollia, oli kokoontuminen jo päättynyt ja kissat alkoivat kerääntyä omien päälliköidensä luokse.
Paniikki valtasi Kipinätassun. Häneltä oli mennyt koko kokoontuminen ihan ohitse ja vieläpä sen takia, kun hän oli tuijottanut toisen klaanin kissaa! Mutta kaunista sellaista. Kollin juovat olivat kiemurrelleet kuin kymmenet joet hänen turkillaan.
Parantajaoppilas katosi kissajoukkoon eikä Kipinätassu enää yrityksistään huolimatta nähnyt hänen kaunista juovikasta turkkiaan missään.

Pimeyskynsi oli siitä lähtien käyttäytynyt oudosti, kun hän oli kertonut Kipinätassulle olevansa kuollut ja tämän unien maailman olevan nimeltään Synkkä metsä. Ja askel kerrallaan oli hän alkanut myös kertomaan itsestään pieniä osasia.
Edellisenä yönä Pimeyskynsi oli kertonut, miten oli menettänyt toisen silmänsä ja miten hän oli kauan sitten kulkenut hetken aikaa yhdessä Taivasklaanin kissojen kanssa. Nyt hän tosin oli kertomassa jotakin paljon synkempää.
”Minun nimeni ei ole oikeasti Pimeyskynsi”, naaras sanoi sitten. Kipinätassu hätkähti, mutta ei toisaalta ihmetellyt asiaa sen enempää. Vielä.
”Se on varmaan salanimesi? Niin kuin kutsut minua Tähkäksi?” Kipinätassu arveli, mutta Pimeyskynsi pudisti päätään kieltävästi. ”Ai?”
”Minä vaihdoin oman nimeni”, naaras sanoi sitten ja huokaisi. ”Minun oikea nimeni on Pimeydensielu.”
”Oho”, Kipinätassu ei osannut sanoa muutakaan. Pimeyskynsi oli ollut jo hieman erikoinen nimi tai siis eräänlainen synkän kuuloinen nimi, mutta Pimeydensielu oli sitäkin synkempi. Mutta synkkä nimi ei vastannut Pimeyskynnes – tai oikeastaan Pimeydensielun – oikeanlaista luonnetta, sillä Kipinätassun mielestä tuo kissa oli paljon valoisampi ja lempeämpi kuin mitä hänen nimensä ja karski ulkomuotonsa väitti. ”Miksi… miksi sinä olet vaihtanut nimesi?”
”Joskus haluaa jättää menneisyyden taaksensa kokonaan”, Pimeyskynsi vastasi, ”ja joskus haluaa piiloutua muilta. Tai itseltään.”
”Mitä sinulle tapahtui?” Kipinätassu kysyi naaraalta.
”Ensin hylkäsin pentuni. Ja sitten minä jouduin tähän paikkaan.”
Kipinätassu ei ymmärtänyt, mitä Pimeyskynsi tarkoitti joutumisellaan siihen paikkaan. Hän olisi halunnut kysyä, mutta oli herännyt kesken kaiken. Mikä oli se paikka, jossa hän toisinaan kulki unissaan nukahdettuaan pitkän päivän jälkeen? Siellä oli muitakin, mutta millä perusteella? Ketkä siellä asuivat? Kylläpä mieli tekeekin oravaa.
Kipinätassu ravisti häkeltyneenä päätään. Hänen ajatuksensa menivät nyt ihan sekaisin, kun hän alkoi ajattelemaan ruokaa, ihan tahtomattaan.
Taas seuraavana yönä Kipinätassu kulki Synkän metsän mailla. Punainen usva kietoi hänet taaksensa. Tämä paikka oli syrjemmässä kuin muut edelliset alueet. Ympäristö miltei kaikui tyhjyyttään. Pimeyskynsi istui kauempana kiven päällä ja katseli tyhjyyteen. Hänellä oli selkeästi jotakin mielensä päällä.
”Tunnet varmaankin Täplätuulen?” Pimeyskynsi kysyi ja Kipinätassu nyökkäsi, hymyillen, kun ajatteli Täplätuulta.
”Tietysti. Hän on isoemoni ja aivan ihana”, Kipinätassu vastasi ja hymyili ajatellessaan Täplätuulta, emonsa emoa.
”Minä olen hänen isoemonsa”, Pimeyskynsi sanoi sitten ja Kipinätassusta tuntui kuin maa hänen tassujensa alla olisi murtunut. Kuin pimeä kierre olisi vienyt hänet mukanaan. Pimeyskynsi… hänen sukulaisensa?
”Sinäkö- Sinäkö olet minulle sukua?” Kipinätassu sai kakaistua ulos, vaikka hänen kurkkunsa tuntui kuivalta kuin järven rannan hiekka olisi täyttänyt hänen koko ruumiinsa. Pimeyskynsi nyökkäsi hitaasti. ”Mutta… miten?”
”Minun poikani tuli osaksi Myrskyklaania kuita ennen sinun emosi syntymää”, Pimeyskynsi vastasi. ”Olin itse jo kauan ennen sitä lähtenyt Myrskyklaanista eikä kukaan muistanut minua enää, olinhan ollut vasta oppilas lähtiessäni.”
”Miksi sinä lähdit?” Kipinätassu kysyi ihmeissään. Pimeyskynsi oli hetken hiljaa ja huokaisi.
”Luulin tietäväni paremmin”, vanhempi naaras vastasi, ”ja pakenin ongelmiani. Tekojani. Itseäni. Kuten sanoin, Kipinätassu, Synkkä metsä ei ole Tähtiklaani, vaan pahojen kissojen paikka. Miksi sinä luulet, että minä olen täällä enkä Tähtiklaanissa?”
Kipinätassu räpäytti silmiään tummaturkkiselle naaraalle hämillään. ”Sanot, että tänne päätyvät vain pahat kissat. Mutta minusta sinä et ole paha. Ei ärhäntely tai muukaan sellainen tee kenestäkään pahaa.”
Pimeyskynsi hymyili hieman, mutta käänsi sitten katseensa pois. ”Minä seurasin erään julman kissan tassujenjäljissä. Hän teki niin paljon hienoja asioita nuoren kissan silmiin. Tulitähti karkotti hänet Myrskyklaanista ja minä typeränä seurasin, tehden typeriä asioita kuten hän halusi. Hän tappoi kissoja, joten minäkin tein niin. Lopulta, minä tapoin hänet.”
”Miksi?” Kipinätassu räpäytti silmiään uteliaasti. Pimeyskynsi tuntui olevan jopa hieman hämillään siitä, ettei Kipinätassu kyseenalaistanut hänen tekojaan vaan kysyi lisää uteliaana.
”Kai sitä jo alusta asti tiesi, ettei se, mitä hän ja minä tein hänen perässään ollut oikein tai oikea polku minulle. Viimeinen pisara kuitenkin oli, kun hän uhkasi tappaa minun pentuni. Hänen pentunsa. Pelastin yhden, Täplätuulen isän Harmaasulan. Ja vein hänet Myrskyklaanin lähelle, sillä en pitänyt itseäni emouden arvoisena”, naaras vastasi hymyillen hyvin apeaa hymyä. ”Minä palasin hetkeksi Myrskyklaaniin. Ja koulutin Täplätuulesta soturin. Hän on eräänlainen todiste, että minäkin olen kyennyt tekemään jotain hyvää ja kaunista.”
”Se kaikki paha, mitä olet tehnyt… Kaiken sen hyvän nojalla… Miksi sinä pidät kiinni siitä pahasta, jos oikeasti et ole sitä?” Kipinätassu kysyi, pohtien sanojaan tarkkaan. Pimeyskynsi räpäytti häkeltyneenä silmäänsä katsoessaan Kipinätassua. ”Et sinä vaikuta sellaiselta, joka voisi enää tappaa kenet tahansa ilman mitään syytä.”
”Miksi sinä noin ajattelet?” Pimeyskynsi kysyi pää kallellaan.
”Sinä teit virheitä nuorena, mutta et sinä sen jälkeen tähän mennessä ole kuin tehnyt hyvää ja vannonut suojelevasi minua jopa omalla hengelläsi”, Kipinätassu huomautti napakalla äänellä. ”Muutos omassa itsessä ja katumus jos mikä osoittaa, että kuka sinä olet. Minun isäni on aina sanonut, että tärkeintä on se mitä on nyt eikä mitä on joskus tehnyt, jos on todella muuttunut.”
”Kiitos, Kipinätassu”, Pimeyskynsi sanoi hymyillen. ”Minä lupaan sinulle, toistamiseen, että pidän sinusta huolta ja suojelen sinua hengelläni, tapahtui mitä tapahtui. Jotain synkkää on tulossa, Kipinätassu, ja minä aion pitää huolen, että sinä pystyt pitämään puoliasi kaikkia niitä pahoja kissoja vastaan. Siksi minä tahdon sinun oppivan kaiken, minkä vain voit oppia. Synkkä myrskypilvi on peittämässä kaikki allensa ja sinun täytyy osata suojella itseäsi niin hyvin kuin vain on mahdollista, sillä minä en tahdo sinun kuolevan. Siksi minä opetan sinua. Ja sinun pitää myös seurata häntä, jos kukaan kysyy, niin sinä seuraat kukkulan päällä istuvaa kissaa. Sillä se, mitä on tulossa, tuo mukanaan kuoleman aallon eikä mikään voi sitä estää saapumasta.”

// Apua anteeks tästä tuli hirveen pitkä XDD

NELJÄS OSA
Tomulla peitetty korva ja sumua kuljettava tuuli

Verenvälkkeen sanat olivat syöpyneet Tuiketasssun mieleen ja herättänyt hänessä enemmän epäilystä kuin hän oli alunperin kuvitellut. Oli totta, että Surmamieli ei ollut kertonut melkein mitään itsestään tai tavoitteistaan Tuiketassulle, eikä Tuiketassu ollut kyseenalaistanut sitä - hän oli voiman ja taidon halussa jättänyt sen kaiken huomiotta.
Mutta kuka Surmamieli oikeasti oli? Mitä Verenvälke tarkoitti sanoessaan Surmamielen lopulta tuhoavan Tuiketassun? Miksi Surmamieli ei kertonut itsestään, menneisyydestään tai ylipäätään Tuiketassulle antamastaan tehtävästä mitään ylimääräistä? Aina kun Tuiketassu yritti kysellä, hän sai vain ovelia vastauksia, jotka antoivat hänelle tarpeeksi, jotta hän ei kyselisi lisää, mutta jättivät kuitenkin kaiken tärkeän pois
Tuiketassu halusi vastauksia ja hän tiesi heti, mistä alkaisi niitä aivan ensimmäiseksi etsimään. Surmamieleltä hän ei voisi kysyä ja Verenvälkettä hän ei osannut tavoittaa - eikä hän edes luottanut punaraitaiseen naaraaseen - mutta hänen onnekseen Myrskyklaanilla oli klaaninvanhimpia. Jos klanainvanhimmat eivät osaisi auttaa, sitten ei kukaan voisi.
Tietenkin matkassa oli yksi ongelma: Surmamieli. Kolli oli saanut Tuiketassun lupaamaan, ettei naaras koskaan mainitsisi kollin nimeä tai heidän tapaamisiaan kenellekään Myrskyklaanissa tai missään muuallakaan. Tuiketassu valehtelisi, jos väittäisi pelkäävänsä pikimustan kollin reaktiota, mutta hän ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Hänen oli pakko tietää. Eikö Surmamieli aina korostanutkin tiedon merkitystä? Miten hän voisi ystävystyä Aavatassun kanssa tai saada kaiken mahdollisen hyödyn koulutuksestaan, jos ei tiennyt mitään?
Tuiketassu käveli klaaninvanhimpien pesää kohti. Vatukkakynsi ja Oravaliito vaihtoivat sen edustalla kieliä, ja Lehväpilvi makoili auringossa silmät lupsuen vähitellen kiinni.
Vatukkakynsi huomasi Tuiketassun ensimmäisenä. “Hei, Tuiketassu”, tummanruskea klaaninvanhin tervehti oppilasta.
“Tuiketassu!” Oravaliito kehräsi yllättyneenä. “Sinua ei olekaan vähään aikaan näkynyt.”
“Olen ollut kiireinen koulutuksen kanssa”, Tuiketassu sanoi. Hän oli pentuna rakastanut kuunnella klaaninvanhimpien kertomia tarinoita.
Vatukkakynsi hymyili. “Sinulla mahtaa olla käpälät täynnä tehtävää, kun Valhetähti on mestarinasi.”
Tietäisitpä vain, Tuiketassu irvisti mielessään. Yhden mestarin sijasta hänellä oli kaksi - ja siten myös työmäätä oli kaksinkertainen.
“Kuulenko minä Tuiketassun äänen?” Lehväpilvi alkoi havahtua tokkuraisena ja kohotti päätään. Vaaleanharmaan naaraan kasvoille levisi lempeä hymy, kun hän kohtasis Tuiketassun katseen. “Siinähän sinä oletkin kauniiden silmiesi kanssa, Tuiketassu.”
“Kiitos”, Tuiketassu nyökkäsi. Lehväpilvi oli aina ihaillut hänen kaksivärisiä silmiään, ja vaikka oppilas itse ei antanut sen näkyä, hän oli ylpeä silmiensä värityksestä.
“Millä asialla olet? Pyysikö Valhetähti vaihtamaan sammaleet pesäämme?” Vatukkakynsi kysyi vitsaillen.
Tuiketassun häntä heilahti. “Ei, mutta voin tehdä sen. Ensin haluaisin kysyä jotakin.”
“Kysy vain”, Oravaliito sanoi viikset värähtäen. “Siitä on aikaa, kun viimeksi tulit kyselemään tai kuuntelemaan tarinoita.”
Tuiketassu epäröi hetken. Surmamieli oli kieltänyt häntä, ja hän oli nähnyt mitä oli käynyt Verenvälkkeelle, joka oli uhmannut kollia. Mutta eihän Surmamieli tekisi samaa hänelle, eihän?
Vaaleanruskea naaras nielaisi. “Oletteko kuullut kissasta nimeltä Surmamieli? Hän eli aikoinaan-”
“Vanhalla reviirillä”, Vatukkakynsi päätti oppilaan lauseen. Sekä hän että Oravaliito ja Lehväpilvi olivat yhtäkkiä synkistyneet ja vaihtoivat nopeita katseita keskenään.
“Miten sinä hänestä olet kuullut?” Lehväpilvi kysyi ja kampesi itsensä istumaan, eikä hänestä näkynyt lainkaan aiempaa väsymystä. “Kukaan ei ole maininnut hänen nimeään moniin kuihin, ei ainakaan meidän tietääksemme.”
“Minä-” Tuiketassu ei ollut miettinyt niin pitkälle. Hän ei todellakaan voisi kertoa tavanneensa Surmamielen useita kertoja, mutta jos kerran klaaninvanhimmatkaan eivät puhuneet kollista, miten hän voisi selittää kysymyksensä alkuperän?
“Onko hän tullut sinun uniisi?” Oravaliito henkäisi.
Tuiketassu räpäytti silmiään, ja kauhu valtasi hänet silmänräpäyksessä. Tiesivätkö klaaninvanhimmat Surmamielen kävelleen hänen unissaan siitä lähtien, kun hän oli ollut pentu? Mutta vastahan he olivat ihmetelleet hänen kysymystään sekä teitämystään. Epäilivätkö he jotakin? Joutuisiko hän nyt ongelmiin? Selkeästi Surmamielen nimen ottaminen esille oli kauhistuttanut heidät kaikki - mutta miksi?
“Oravaliito!” Vatukkakynsi älähti ja läimäisi kumppaniaan kevyesti tassullaan. “Katso nyt! Kauhistutit Tuiketassun, ja aivan suotta! Miksi se kissa kävisi oppilaan unissa?”
“Mitä Oravaliito ja Vatukkakynsi tarkoittavat”, Lehväpilvi aloitti ja yritti selkeästi rauhoittaa sekä Tuiketassua että itseään, “on että olemme nähneet Surmamielestä silloin tällöin unia. Yleensä hänen menneisyydestään, elämästään vanhalla reviirillä, mutta toisinaan kolli vain välähtää edessämme kuin yrittäisi muistuttaa meitä olemassaolostaan. ”
Hämmennys valtasi Tuiketassun. Oliko Surmamieli todella vieraillut klaaninvahimpien unissa? Miksi klaaninvanhimmat uneksisivat Surmamielen menneisyydestä? Kolli oli elänyt niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan elossa oleva kissa ole koskaan tavannut tätä saatika ole elänyt samaan aikaan. Todennäköisesti nykyiset klaaninvanhimmatkin kuulivat pentuina tarinoita Surmamielestä, jos niitä oli koskaan edes kerrottu. Tuiketassu oli varma siitä, ettei kyseessä voinut olla vain tavallisia unia, vaan Surmamielen on täytynyt oikeasti vierailla klaaninvanhimpien unissa.
“Älä pelkää”, Vatukakkynsi sanoi. “Surmamieli on varmasti kuollut kokonaan jo kauan aikaa sitten. Ei kukaan elä Synkässä metsässäkään ikuisesti. Ne ovat vain typeriä unia, mitä me olemme nähneet ja todennäköisesti johtuvat siitä, että olemme eläneet hieman synkempiä aikoja.”
“Synkkä metsä?” Tuiketassu kysyi. Hän oli kuullut Synkästä metsästä: se oli pimeä, kuolemaa henkäävä metsä, jonne kaikista pahimmat kissat joutuivat ja erityisesti soturilakia rikkoneet. Tähtiklaanin vastakohta. Miksi Vatukkakynsi puhui kuin Surmamieli eläisi Synkässä-
Tuiketassun sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja hänen henkensä salpaantui aivan kuin hänen keuhkonsa olisivat unohtaneet miten hengittää. Synkkä metsä. Hän oli käynyt Synkässä metsässä. Koko sen ajan, kun hän oli tavannut Surmamieltä unissaan, hän oli vieraillut Synkässä metsässä, Tähtiklaanin maiden ulkopuolella.
“Niin”, Oravaliito sanoi. “Surmamieli joutui Synkkään metsään, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kuten Vatukkakynsi sanoikin jo, se pahamaineinen luopio on varmasti aikoja sitten kaikonnut sieltäkin. Kukaan ei elä ikuisesti, Tuiketassu, ei edes kuoleman jälkeisessä elämässään.”
“Luopio?”
Oravaliito räpäytti yllättyneenä silmiään. “Niin. Etkö tiennyt? Surmamieli oli luopio. Hän murhasi kylmäverisesti parhaan ystävänsä, aivopesi erään myrskyklaanilaisen liittolaisekseen tuhoten tämän elämän kokonaan ja myöhemmin palasi tappamaan veljensä.”
“Oravaliito, eiköhän se riitä”, Lehväpilvi sanoi ja nousi tassuilleen. Hän käveli Tuiketassun luokse koskettamaan lempeästi kuonollaan tämän päälakea. “Nämä ovat jo valmiiksi vaikeita aikoja, kun Tähtiklaanikin on ollut niin kovin hiljaa. Ehkä meidän ei kannattaisi puhua Surmamielestä ja hänen tekosistaan.”
“Olet oikeassa”, Oravaliito sanoi. “Tuiketassu, menehän tekemään jotakin kivaa. Roihutassu tai Aaltotassu kaipaa varmasti seuraa.”
Tuiketassu yritti etsiä sanojaan. “Mutta-? Keitä he olivat? Ketkä- ketkä Surmamieli tappoi? Keitä he olivat?” Hän halusi nimiä. Hän TARVITSI nimiä. “Jos ette voi kertoa enempää, kertokaa edes nimiä, olkaa niin kilttejä.” Ehkä hän voisi käyttää niitä Surmamieltä vastaan, ehkä hän voisi löytää niiden avulla lisää. Tuiketassu ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä hänen oli pakko saada haltuunsa nimiä. Edes yksi nimi. Se tärkein.
Lehväpilvi pudisti päätään. “Me emme muista. Muistamme vain Surmamielen.”
“Kuin kirpun, joka ei jätä meitä rauhaan”, Oravaliito murahti.
Tuiketassu tiesi, ettei saisi enempää ulos klaaninvanhimmista. He näyttivät yhtäkkiä väsyneemmiltä ja vanhemmilta kuin koskaan aikaisemmin, ja oli kuin synkkä varjo olisi laskeutunut heidän ylleen. Tuiketassu kiitti heitä vaimeasti ja poistui vähin äänin klaaninanhimpien pesän edustalta, eikä huomannut meripihkankeltaisten silmäparien välähdystä piikkiherneaidan siimeksissä.
Hän löysi Aaltotassun tuijottamassa omaa kuvajaistaan pienestä lammikosta, joka oli syntynyt aukiolle viimeyön sateen jälkeen. Siniharmaa kolli oli aivan omissa ajtuksissaan, eikä huomannut lähestyvää Tuiketassua ennen kuin naaras oli aivan tämän vierellä.
“Hei, Aaltotassu.”
“Hui!” Aaltotassu säikähti ja ponnahti ilmaan turkki sojottaen. “Ai, se olitkin vain sinä, Tuiketassu. Luulin sinua ketuksi.”
“Ketut eivät puhu.”
Aaltotassu suki turkkiaan takaisin sileäksi. “Säikähdin silti.”
“Haluatko tehdä jotakin?” Tuiketassu kysyi. Hän oli päättänyt tehdä, kuten klaaninvanhimmat olivat ehdottaneet: pitää hauskaa ystäviensä kanssa.
Aaltotassu näytti hämmästyvän naaraan kysymystä, sillä hänen merensiniset silmänsä laajenivat. “To-tottakai! Mitä haluat tehdä?”
“Ihan mitä vain”, Tuiketassu kohautti lapojaan ja huomasi Aaltotassun avaavan suunsa, mutta sulkevan sen heti aivan kuin olisi muuttanutkin mieltään. “Mitä?”
“E- Ei mitään”, Aaltotassu mutisi.
“Kerro nyt.”
Kolli huokaisi. “Haluatko käydä järvellä? Rannalla siis. Ehkä kävelemässä, ehkä vain… olemassa.”
Tuiketassu nyökkäsi. Mikä ettei? “Käyhän se.”
“Todellako?” Aaltotassun silmät alkoivat säkenöimään. “Oikeastiko?”
“Joo joo”, Tuiketassu sanoi ja näki silloin Roihutassun tulevan pois parantajan pesältä. “Otetaan Roihutassu mukaan.”
Aaltotassu seurasi Tuiketassun katsetta taakseen ja nyökkäsi nähdessään mustan oppilaan. “Joo, käy se minulle.”
“Minä haen hänet. Pyydä sen aikaa Kastelinnulta tai Valhetähdeltä lupa poistua leiristä”, Tuiketassu sanoi ja lähti loikkimaan toisen ystävänsä luokse.
Viime aikoina Roihutassu oli käyttäytynyt oudosti, vaikka tummanpuhuva oppilas kovin yrittikin esittää normaalia. Kuitenkin Tuiketassu osasi lukea ystävänsä naamion taakse. Surmamieli oli opettanut häntä lukemaan toisten kissojen eleitä, ilmeitä ja koko olemusta ja vaikka kolli oli tarkoittanut opettamansa asiat käytettäviksi taistelutilanteissa, Tuiketassu oli soveltanut niitä muuhunkin. Erityisesti Roihutassuun.
Naaras oli huomannut ystävästään monia merkkejä, jotka pistivät hänen silmäänsä. Roihutassu esimerkiksi hymyili normaalisti, mutta hymy ei aivan yltänyt hänen silmiinsä asti. Hän myös vietti aikaa Tuiketassun kanssa, mutta oli paljon vaitonaisempi ja jollain tavalla etäisempi kuin yleensä - sen Tuiketassu oli aivan ensimmäisenä huomannut. Roihutassu vaipui myös yhtäkkiä ajatuksiinsa ja hänen katseensa oli aina hieman poissaoleva.
Mitä ikinä Roihutassulla olikaan mielensä päällä, Tuiketassu toivoi ystävänsä löytävän siihen jonkinlaisen ratkaisun - ja hän oli valmis auttamaan tätä. Suoraan hän ei aikonut kysyä. Roihutassun asiat olivat Roihutassun asioita, aivan kuten Tuiketassun asiat olivat Tuiketassun asioita. Jos Roihutassu päättäisi kertoa mietteistään ja pohdinnoistaan Tuiketassulle, naaras olisi valmis kuuntelemaan. Sitä ennen hänen täytyi olla muilla tavoilla tukena.
“Hei, Roihutassu”, Tuiketassu tervehti mustaa oppilasta. “Aaltotassu ja minä olemme menossa järvelle. Haluatko mukaan?”
Ehkä rannalla pystyisit hieman rentoutumaan, Tuiketassu lisäsi hiljaa mielessään. Hän itsekin tarvitsi aikaa rauhoittua kaiken sen jälkeen, mitä oli klaaninvanhimmilta kuullut.
Roihutassu räpäytti silmiään kuin olisi vasta huomannut Tuiketassun tulleen hänen luokseen. “Toki.”
Tuiketassu hymyili, ja Roihutassu yritti matkia häntä. “Aaltotassu odottaa jo.”
Kaksikko löysi Aaltotassun leirin sisäänkäynnin suulta. Kolli kertoi saaneensa Kastelinnulta sekä Viiltoläikältä luvan, ja niin kolmikko lähti matkaan. He kulkivat kaikessa hiljaisuudessa, mikä ei yllättänyt ainakaan Tuiketassua. Hän itse ei välittänyt turhanpäiväisestä keskustelusta ja nautti hiljaisuudesta. Aaltotassu oli luonteeltaan hiljainen ja ujo, ja Roihutassu… no, Roihutassulla oli muuta mietittävää.
Tuiketassu haistoi järven ennen kuin näki sen, ja pian puut antoivat tilaa pienelle hiekkarannalle ja sen takana avautuvalle suurelle järvelle, jonka ympärillä kaikki viisi klaania asustelivat. Oikealla Tuiketassu kykeni näkemään Varjoklaanin korpimetsän, ja vasemmalla avartui Tuuliklaanin puuton nummimaisena. Automaattisesti naaraan ajatukset harhailivat Aavatassuun, Tuuliklaanin oppilaaseen, johon hän oli Surmamielen käskystä tutustunut ja johon hän oli huomaamattaan onnistunut luomaan todellisen ystävyyden.
Milloinkohan pääsen taas tapaamaan Aavatassun? Tuiketassu mietti. Viime kerralla he olivat sattuneet olemaan samaan aikaan saalistamassa, kuten usein oli käynyt. He olivat vitsailleet jo jonkin aikaa siitä, miten he sattuivat koko ajan törmäämään toisiinsa aivan kuin jokin suurempi voima olisi ohjannut heitä yhteen. Tuiketassu ei ollut sanonut sitä ääneen, mutta hän ei yhtään ihmetellyt, jos Surmamielellä itsellään olisi ollut jotain asiaa tapaamisten kanssa.
Surmamieli… Tuiketassu ei epäillyt hetkeäkään, etteikö pikimusta kolli todella ollut luopio. Se kävi järkeen: kylmä katse, Verenvälkkeen kimppuun hyökkääminen, uhkaava aura… Synkkä metsä.
Tuiketassu värähti, kun kylmät vireet kulkivat hänen turkkiaan pitkin.
“Tuiketassu? Hei, Tuiketassu?” Aaltotassu huhuili vaaleanruskeaa naarasta ja heilutteli tassua tämän silmien edessä. “Oletko siellä?”
“Anteeksi, hukuin ajatuksiini”, naaras sanoi räpäyttäen silmiään ja kääntyi katsomaan häntä tuijottavaa Roihutassua.
“Kaikki hyvin?” Roihutassu kysyi.
“Joo.” Tuiketassu ei voinut muuta kuin valehdella. Hänen ongelmansa ei ollut Roihutassun tai Aaltotassun taakka kantaa, ja lisäksi Roihutassulla oli muutakin ajateltavaa. “Mennään lähemmäs.”
Aaltotassu pinkaisi heidän edelleen. Kolli juoksi rantahiekkaa pitkin, kunnes päätyi aivan järven juurelle ja jäi tuijottamaan hieman aaltoilevaa vettä. Tuiketassu ja Roihutassu seurasivat perässä huvittuneina yleensä niin säikyn kollin yhtäkkisestä pirteydestä.
“Hei! Tuolla on sammakko!” Aaltotassu huudahti innoissaan ja laskeutui vaanimisasentoon häntä keinahdellen puolelta toiselle. “Aion napata sen.”
Samalla kun Aaltotassu lähti hiipimään sammakkoa kohti, Roihutassu kääntyi Tuiketassun puoleen. “En tiennyt Aaltotassulta löytyvän noin paljon energiaa. Hän on yleensä niin hiljainen.”
“Hän on ujo”, Tuiketassu sanoi, “mutta jostain syystä hän luottaa minuun.”
“Sitä en epäile.”
Tuiketassu katsoi, kuinka Aaltotassu loikkasi päin sammakkoa kuin pieni pentu. “Hän kertoi kerran pelkäävänsä sinua.”
“Minua?” Roihutassun ääni oli huvittunut ja hän pörhisti hiukan rintaansa. “Sietääkin pelätä.”
“Oletkin niin kamalan pelottava”, Tuiketassu hymähti ja tönäisi ystäväänsä kylkeen.
“Sain sen kiinni!” Aaltotassu huusi yhtäkkiä ja nosti velton sammakon hampaisiinsa silmät kiiluen ylpeydestä. “Olisipa Kastelintu nähnyt!”
“Me emme syö sammakoita”, Roihutassu huomautti pieni virne kasvoillaan. “Vai oletko sinä nykyään varjoklaanilainen?”
Aaltotassun korvat luimistuivat ja hänen silmänsä kääntyivät kohti Tuiketassua avunpyyntönä. “E-en minä-”
“Roihutassu vitsailee vain”, Tuiketassu sanoi, “mutta hän on oikeassa siitä, etteivät sammakot yleensä kuulu meidän ruokavalioomme.”
“Nappaan sitten jotain muuta mukaan…” Aaltotassu mumisi, mutta sen sijaan, että olisi alkanut jäljittää lisää saalista, hän alkoi kokeilla vettä tassuillaan. “Oh, kylmää!”
Tuiketassu vilkaisi sivusilmällään Roihutassua. Musta oppilas katseli jonnekin järven horisonttiin, eikä näyttänyt siltä, että aikoisi paljastaa vielä mitä hänen mielessään oikein liikkui. Hän yritti selkeästi näyttää rauhalliselta ja normaalilta, mutta Tuiketassu huomasi ystävänsä hännänpään kääntyilevän, hengityksen olevan raskasta ja viiksien liikahtelevan hieman liikaa.
Vaalenruskea naaras olisi halunnut sanoa jotain lohduttaakseen, mutta ei ollut varma miten. Hän ei halunnut tunkeilla ja kysyä suoraan, muttei myöskään vihjailla liikaa tai sanoa jotain väärää sitä kautta. Ehkei edes ollut mitään oikeita sanoja, jotka sanoa Roihutassulle. Ehkä hänen tulisi vain odottaa.
Olisipa Surmamieli täällä: hän osaisi varmasti sanoa oikeat sanat, Tuiketassu huomasi miettivänsä ja ravisteli kevyesti päätään. Surmamieli oli luopio. Miten sellaisella kissalla olisi oikeita sanoja?
Hän ei halunnut antaa ajatustensa karata koko ajan Surmamieleen. Sille ei ollut nyt aikaa, eikä hän voinut tehdä asialle mitään nyt, kun klaaninvanhimmat eivät enää halunneet puhua asiasta. Hänen ainut toivonsa oli Surmamieli itse, ja siihen hänen tulisi odottaa ainakin seuraavaan yöhön asti. Eikä silloinkaan ollut takeita, että hän saisi minkäänlaisia vastauksia.
Joten Tuiketassu asetti tuuhean häntänsä varovaisesti Roihutassun hännän päälle kuin kertoakseen ystävälleen, että hän oli siinä nyt ja ikuisesti: mitä ikinä Roihutassu tarvitsikaan, oli se sitten tukea, apua tai vain jonkun kulkemaan hänen rinnallaan, hän antaisi sen. Musta oppilas oli hänelle kuin perhettä, ja aivan kuten Tuiketassu tekisi sisarustensa tai vanhempiensa vuoksi mitä tahansa, hän tekisi sen kaiken saman myös Roihutassun vuoksi.

Yö laskeutui pian järven ylle, ja Tuiketassu tunsi ensimmäistä kertaa olevansa hermostunut mennessään nukkumaan. Hän halusi päästä Synkkään metsään ja kohdata Surmamielen, mutta ei osannut edes arvata miten kohtaaminen tulisi menemään. Surmamieli oli arvaamaton, oli aina ollut, mutta nyt Tuiketassun tietäessä kollin olevan luopio, se vain korostui.
Kipinätassu oli asettunut tuttuun tapaaan nukkumaan Tuiketassun vierelle, mutta tällä kertaa kirjavan oppilaan heiluminen unissaan ei rauhoittanut Tuiketassua, kuten yleensä.
Hän huokaisi, painoi päänsä tassujensa päälle ja sulki silmänsä. Kun hän seuraavan kerran avasi ne, hän oli tutussa, varjojen peittämässä metsässä, jonka puut kapusivat niin korkealle, ettei taivasta näkynyt. Ehkei Synkässä metsässä edes ollut taivasta.
Tuiketassu nousi tassuilleen ja katsoi ympärilleen yrittäen löytää Surmamielen. Hän skannasi katseellaan kaikki varjot ja kolot siltä varalta, että kolli piileskeli jossain, ja nosti päänsä jopa ylöspäin tarkistaakseen puut.
Surmamieltä ei näkynyt, eikä hänen hajuaankaan löytynyt.
“Surmamieli?” Tuiketassu kysyi varovaisella äänellä.
Missä kolli oli? Yleensä häneltä ei kestänyt niin kauan paljastaa itsensä Tuiketassulle. Oliko jotain käynyt? Tiesikö kolli Tuiketassun kyselleen klaaninvahimmilta ja oli nyt hylännyt oppilaansa? Mutta miksi Tuiketassu oli kuitenkin päätynyt Synkkään metsään, jos ei Surmamielen kutsumana?
“Hän ei ole täällä”, sanoi viekas ääni, josta tihkui liiallista lempeyttä kuin myrkkyä.
Tuiketassu kääntyi ja näki tutun, punaraitaisen naaraan kävelevän sulavasti puiden seasta hänen luokseen. “Verenvälke.”
“Minäpä hyvin”, Verenvälke vastasi ja istahti maahan. Hän alkoi sukimaan sileää, kiiltävää turkkiaan ja vaikutti siltä, että Surmamielen antama vamma oli lähestulkoon parantunut.
Tuiketassu odotti, mutta piti lihaksensa jännitettyinä ja kynnet esillä siltä varalta, että raidakas naaras päättäisi hyökätä.
Verenvälke suki vielä hetken tassuaan ennen kuin pysähtyi, nosti katseensa Tuiketassuun ja kallisti päätään kysyvästi. “No?”
“Mitä?”
“Miksi halusit tavata minut?” Verenvälke kysyi ja hetkellisen hämmennyksen tilalle ilmestyi ymmärrys. “Ah, sinä et tiennyt haluavasi tavata minut.”
“En minä sinua halunnut ollenkaan tavata.”
“Etkö? Miksi sitten olet täällä?” Verenvälkkeen äänessä oli huvittuneisuutta. “Luuletko tosiaan, että minä halusin nähdä sinut? Hah, minä vihaan myrskyklaanilaisia.”
Se yllätti Tuiketassun niin, että hän unohti kokonaan edellisen hämmennyksensä. “Vihaat? Mutta miksi?”
“Te veitte minulta kaiken.”
Verenvälke paljasti terävät hampaansa, ja Tuiketassu muisti silloin olevansa tosiaan Synkässä metsässä - paikassa, jonne luopiot ja soturilain rikkojat joutuivat. Oliko Verenvälke myöskin luopio, tai paha kissa? Pakkohan hänen oli olla.
Tuiketassu ei ollut varma halusiko enää tietää miksi Verenvälke vihasi myrskyklaanilaisia.
“Olen kuitenkin imarreltu. Harva haluaa enää tavata minua”, Verenvälke jatkoi ja vaikutti rauhoittuneen.
Minun täytyy muistaa olla varovainen Verenvälkkeen seurassa, Tuiketassu muistutti itseään. Jokiklaanilainen naaras voisi helposti repiä hänet hetkessä variksenruuaksi, sen Tuiketassu ymmärsi heti.
Mutta Tuiketassu oli aivan varma myös siitä, että hän ei ollut halunnut tavata Verenvälkettä, ei ainakaan tietoisesti. Mitä naaras voisi muka hänelle antaa? Mitä hän hyötyisi jokiklaanilaisen tapaamisesta?
Ellei sitten…
“Mitä tiedät Surmamielestä?” Tuiketassu kysyi. Verenvälke oli aiemmin vaikuttanut tietävän kollista paljonkin ja jutellut tälle jopa tuttavaiseen sävyyn, vaikkakin se kaikki oli tapahtunut ilkeiden sanojen ja kylmien katseiden kanssa.
Verenvälkkeen viikset värähtivät huvittuneisuudesta. “En usko, että hän itse lähetti sinut kyselemään itsestään. Oletko siis vihdoin saanut järkesi sekä itsenäisyytesi takaisin ja päättänyt uhmata yhteistä ystäväämme?”
Tuiketassu kohotti leukaansa ja katsoi suoraan naaraan oransseihin silmiin. “Onko sinulla vastauksia vai ei?”
“Sinä olet aivan kuten hänkin”, Verenvälke nauroi. “Itsepäinen, välttelevä ja mikä tärkeintä, tyhmänrohkea. Ymmärrät varmasti, että hänellä on syynsä sille, miksei ole kertonut sinulle itsestään melkein mitään.”
“Kyllä”, Tuiketassu sanoi ja jätti huomiotta puolet siitä, mitä Verenvälke oli sanonut, “mutta nyt haluan vastauksia. Onko sinulla niitä vai ei?”
“On”, raidakas naaras nousi seisomaan ja lähti kiertämään Tuiketassua, “onpa hyvinkin. Kenellä ei olisi? Kaikki tuntevat hänet, siitä hän on pitänyt huolen, sillä vaikka hän kuinka ei myönnä sitä itselleen, hän haluaa jokaisen tuntevan hänen nimensä. Jokainen kissa tässä metsässä ja jokainen kissa Tähtiklaanissa tuntee hänen nimensä, hänen tarinansa ja hänen katseensa, jotkut paremmin kuin toiset. Vaikeinta on saada järven elävät kissat muistamaan hänet.”
“Jos hän kerran haluaa kaikkien tuntevan hänet ja hänen tarinansa, miksei hän ole kertonut sitä minulle? Miksi klaaninvanhimmat eivät halua puhua hänestä?” Tuiketassu kysyi. Hän yritti näyttää itsevarmalta, vaikka tunsi tassujensa vapisevan Verenvälkkeen kiertäessä häntä ympäri niin, että naaraan häntä aina välillä kosketti häntä.
“Kysy häneltä”, Verenvälke tuhahti. “Minä en osaa lukea sitä, miten hänen aivonsa toimivat. Tuskin kukaan kykenee siihen. Voin vain kertoa sinulle millainen hän oli eläessään. Mutta”, Tuiketassu jännittyi Verenvälkkeen pysähtyessä aivan hänen viereensä, “haluan vastapalveluksen.”
“Vastapalvelus?” Tietenkään Verenvälke ei kertoisi mitään ilman, että Tuiketassu tekisi jotain hänen vuokseen. Oppilas tunsi olonsa tyhmäksi, kun ei ollut tajunnut sitä.
“Anna minulle esikoisesi.”
Tuiketassun katse lennähti Verenvälkkeeseen, jonka kasvot olivat leveässä virneessä ja oranssit silmät paloivat tavalla, joka oli Tuiketassulle aivan tuntematon. “Esikoiseni? Ei minulla edes ole pentuja!”
Verenvälke alkoi nauramaan. “Se oli vitsi, Tuiketassu. Mutta haluan kyllä vastapalveluksen.”
“Ja se on?” Tuiketassun kurkku oli kuiva.
“Ei vielä mikään. Tulen pyytämään sen sinulta, kun aika on oikea”, Verenvälke sanoi hampaat välähtäen, kun hänen virneensä vain syveni. Jokiklaanilainen käveli takaisin Tuiketassun eteen, mutta oli nyt niin lähellä, että Tuiketassu kykeni haistamaan mädäntyneen kalan naaraan hengityksestä. “Jotta et petä minua, kun vastapalveluksen aika tulee, teemme nyt verivalan.”
Tuiketassu ei ollut koskaan kuullutkaan verivalasta, mutta ei uskaltanut kysyä asiasta mitään. Verenvälke tuijotti häntä intensiivisesti kuin odottaakseen jonkinlaista vastausta, ja myrskyklaanilainen ei voinut olla miettimättä tekonsa hintaa. Vastapalvelus? Se ei voinut olla mitään hyvää ja toimi verivala tai ei, Verenvälke tuskin jättäisi palveluksen lunastamatta. Oliko tieto Surmamielestä todella kaiken tämän arvoista?
“Muista, että olen ainut kissa, joka uskaltaa puhua hänestä”, Verenvälke kuiskasi. “Tai ainakin olen ainut, jonka tunnet. Toisen kissan etsiminen veisi paljon aikaa, ja sitä sinulla ei ole.”
Jostain syystä Tuiketassu tiesi Verenvälkkeen olevan oikeassa. Hänellä ei ollut aikaa.
“Miten voit luottaa Surmamieleen, jos et tunne häntä? Miten voit tunnistaa vaaran, jos et tiedä miksi hän on nykyään sellainen kuin on?” Verenvälkkeen ääni oli suostutteleva, mutta myös liioitteleva, ja Tuiketassu tiesi tämän myös valehtelevan. “Hänellä on tapana viedä kissat kohti pimeyttä. Miten osaat väistää sen kohtalon, jos et osaa tunnistaa oikeita merkkejä?”
Vaikka Tuiketassu tiesi, ettei voisi luottaa jokiklaanilaiseen hetkeäkään, Verenvälkkkeen sanat osuivat silti oikeaan paikkaan. Jos hän ei tuntenut Surmamieltä, miten hän voisi koskaan olla varovainen tämän seurassa? Hän ei aikonut jättää koulutustaan kesken Synkässä metsässä - siitä oli liikaa hyötyä - ja sitä varten hänen oli tunnettava mestarinsa mahdollisimman hyvin.
“Hyvä on”, Tuiketassu sanoi. “Miten verivala tehdään?”
“Näin.”
Verenvälke raapaisi sulavasti Tuiketassun etutassua niin, että veri alkoi tihkua haavasta pitkin hänen käpäläänsä maahan asti. Tuiketassu älähti ja veti tassunsa pois naaraan luota, mutta Verenvälke vain nauroi ja painoi oman kyntensä omaan etutassuunsa. Jokiklaanilainen viilsi itselleen haavan, katsoi ilkeä virne kasvoillaan Tuiketassua ja ojensi tassunsa.
“Ojenna tassusi”, Verenvälke sanoi.
Tuiketassu epäröi, mutta teki niin kuin jokiklaanilainen käski.
Verenvälke kosketti omalla haavallaan Tuiketassun omaa ja piti heidän molempien tassut paikoillaan jonkin aikaa niin, että heidän verensä sekoittuivat yhteen. Lehti heidän käpäliensä alla täyttyi vähitellen punaisesta, makealta tuoksuvasta verestä, ja Verenvälke mutisi sanoja, joista Tuiketassu ei saanut selvää. Häntä huimasi: hänestä tuntui kuin puut hänen ympärillään olivat kaatua hänen päällensä, ja jokin hänen vatsassaan veti häntä alaspäin, sitten ylöspäin ja lopulta kylmät väreet kulkivat kaikkialla hänen turkkiaan pitkin.
“- nuori kissa, Tuiketassu, lupaa toteuttaa vastapalveluksensa minulle silloin, kun tulen sitä lunastamaan.” Tuiketassu kykeni jälleen kuulemaan Verenvälkkeen sanat. “Lupaatko, Tuiketassu?”
“Lu-lupaan.”
Verenvälke veti tassunsa pois ja kumartui verellä täyttyneen lehden puoleen. Varovaisesti naaras lipaisi sitä kerran, nuolaisi huulensa puhtaiksi ja kohotti katseensa järkyttyneeseen Tuiketassuun. “Juo. Se viimeistelee verivalan.”
Tuiketassu nielaisi, ja teki kuten Verenvälke häntä käski. Veri maistui makealta, mutta siinä oli myös kitkerä jälkimaku aivan kuin joku olisi sekoittanut pahanmakuisia marjoja sen sekaan. Hän irvisti ja olisi halunnut sylkeä veren pois suustaan.
“Hyvä”, Verenvälke kehräsi Tuiketassun nielaistua veren.
“Kerro minulle nyt kaikki Surmamielestä.”
“Oletpas sinä utelias”, Verenvälke naurahti. “Kaikkea en voi kertoa, mutta kerron mitä voin - aivan kuten sovimme. Istuhan alas.”
Tuiketassu istahti. Hän yritti näyttää rauhalliselta, mutta ei kyennyt ravistelemaan turkistaan epäilystä siitä, että oli juuri tehnyt jotain todella, todella typerää.
“Surmamieli oli aikoinaan Ukkosmieli, Myrskyklaanin taitavin soturi. Hän oli vahva, rohkea ja älykäs, ja monet sanoivat hänestä todennäköisesti tulevan Myrskyklaanin seuraava päällikkö. Jokainen kunnioitti häntä: jopa muut klaanit. Vaikka hän itse oli kunnioitettu ja suuri soturi, hän silti ihaili parasta ystäväänsä Tomukorvaa ja seurasi tätä varsinkin oppilaana kaikkialle”, Verenvälke kertoi ja venytteli kynsiään laiskasti. “Ukkosmieli, Ukkosmieli. Mitä menitkään tekemään, kun rakastuit varjoklaanilaiseen.”
“Liljakruunu”, Tuiketassu sanoi, kun muisti Surmamielen sanat. Kolli oli kertonut ensimmäisestä kumppanistaan oppilaan kysyessä asiasta. “Hänhän kuoli, eikö kuollutkin?”
“Kuoli aivan kuten muutkin, jotka erehtyivät astumaan Surmamielen - vai pitäisikö minun sanoa Ukkosmielen - elämään. Niin kuoli myös Tomukorva, Ukkosmielen tappamana.”
“Hetkinen”, Tuiketassu keskeytti jälleen, uskomatta kuulemaansa. “Surmamieli tappoi parhaan ystävänsä? Miksi?”
Verenvälke kohautti lapojaan. “Olen kuullut monia eri versioita. Jotkut sanoivat Ukkosmielen menneen sekaisin, toiset väittivät Liljakruunun pettäneen Ukkosmieltä Tomukorvan kanssa. Joidenkin mielestä - ja minä itse pidän tästä versiosta eniten - Ukkosmieli sai tietää Tomukorvan rakastuneen myös Liljakruunuun ja saadakseen kilpailijan pois tieltä, hän tappoi Tomukorvan. Voin varmuudella sanoa vain, että Ukkosmielen pieni apuri Kaunisraita auttoi häntä.”
“Kaunisraita?” Tuiketassun pää oli pyörällä. “Surmamielen toinen kumppani?”
Verenvälke räpäytti yllättyneenä silmiään ja nauroi kuivasti. “Siksikö hän on sitä naarasta kutsunut; kumppanikseen? En tiedä kutsuisiko Kaunisraita Surmamieltä omaksi kumppanikseen kaiken sen jälkeen, mitä kolli aiheutti hänelle: pilasi täysin hänen elämänsä. Joka tapauksessa, Kaunisraidan sisko ja silloinen Myrskyklaanin varapäällikkö Aamusydän sai tietää Ukkosmielen ja tämän apurin pienestä tempusta, ja kieli päällikölle. Heidät häädettiin klaanista ja he vaihtoivat nimensä. Ukkosmieli Surmamieleksi ja Kaunisraita Myrkyksi.”
Tuiketassu väräytti korvaansa. “Mitä Liljakruunulle tapahtui?”
“Ai niin”, Verenvälke virnisti. “Kuka tietää? Surmamieli väitti Tomukorvan tappaneen Liljakruunun, mutta sekä Varjoklaani että Myrskyklaani olivat toista mieltä ja syyttivät Surmamieltä varjoklaanilaisen kuolemasta.”
“Surmamieli… tappoi oman kumppaninsa?” Tuiketassu tunsi vatsansa muljahtavan.
“Niin on aina huhuttu. Heillä oli myös pentu, Suru-joku, en muista nimeä. Joka tapauksessa hän myöhemmin kielsi Surmamielen sanomalla, ettei kolli koskaan tulisi olemaan hänen isänsä. Kenties penikka oppi isänsä teoista.”
“Niin surullista”, Tuiketassu sanoi. Hän ei tiennyt ketä suri eniten: kuolleita vai Surmamieltä itseään. Jos Tuiketassun oma pentu kieltäisi hänet ja katkaisisi välit häneen, se sattuisi. Pahasti.
Miten Surmamieli oli saattanut tehdä sen kaiken? Tappoi parhaan ystävänsä ja oman kumppaninsa? Kuka… kuka teki sellaista? Samalla Tuiketassusta tuntui siltä kuin jotain puuttuisi. Jos kerran Surmamieli, tai Ukkosmieli, oli ollut hyvä ja kunnioitettu soturi, miten hän yhtäkkiä vain alkaisi tappamaan kissoja ja vieläpä sellaisia, jotka olivat hänelle tärkeitä?
“Tarina ei lopu siihen, pikkuinen”, Verenvälke sanoi ja tuntui nauttivan hämmennyksestä, joka Tuiketassusta huokui. “Surmamieli ja Myrkky palasivat tappamaan Sumutuulen.”
“Surmamieli tappoi oman veljensä?”
“Kyllä.”
Tuiketassu otti askeleen taaksepäin. “Miksi? Miksi hän tekisi jotain sellaista?”
Jälleen kerran Verenvälke kohautti lapojaan. “Oli katkera? Sumutuuli oli Aamusydämen kumppani. Ehkä ystävämme halusi kostaa Aamusydämelle siitä, että tämä oli mennyt kielimään päällikölle Tomukorvan kuolemasta - joka Surmamielen ja Myrkyn mielestä oli ansaittua. Ehkä Surmamieltä ärsytti se, että Sumutuuli oli saanut kaiken sen, minkä hän itse oli menettänyt.”
Tuiketassu ei voinut uskoa sitä. Kuka tappoi oman veljensä, oman sisaruksensa? Hän kuvitteli itsensä Surmamielen tilalle, kuvitteli itsensä vihaisena Valotassulle tai Kipinätassulle. Niin vihaisena, että halusi tappaa heidät. Hän ei kyennyt. Hän ei koskaan kykenisi tekemään mitään pahaa omille sisaruksilleen.
Miten Surmamieli saattoi?
“Sinä et taida olla oman veren tappamisen puolella”, Verenvälke sanoi huvittuneena ja silmät kiiluen. “Se on helpompaa kuin luulet.”
Tuiketassu epäili Verenvälkkeellä olleen omaa kokemusta asiasta ja kylmät väreet kulkivat jälleen hänen turkkiaan pitkin.
“Surmamieli ja Myrkky kuljeskelivat klaanien reviireillä. Lähinnä Myrskyklaanissa ja Tuuliklaanissa, ja monet kissat yrittivät saada heidät kiinni. Varsinkin he, jotka olivat katkeroituneet heille kaikista niistä murhista. Jotkut jopa lähtivät seuraamaan heitä reviirien ulkopuolelle tappaakseen heidät. Yksikään ei palannut, ei ainakaan elossa”, Verenvälke puhui kuin hänen kertomuksensa olisi ollut yhtä tavallinen kuin pieni saalistusretki ystäviensä kanssa. “Lopulta eräs jokiklaanilainen - jolla oli pahaa verta jaettavana heidän kanssaan - löysi heidät. Kukaan ei tiedä mitä tarkalleen ottaen tapahtui, sillä kaikki kolme kuolivat, mutta-”
Tuiketassu aavisti jo, ettei Verenvälkkeellä voinut olla mitään hyvää sanottavaa.
“-sanotaan, että Surmamieli tappoi sekä jokiklaanilaisen - murskasi tämän kallon palasiksi - että Myrkyn, ja sitten kuoli yksinään omiin vammoihinsa.”
“Hän-”
“Tappoi ‘kumppaninsa’, kyllä. Jälleen kerran”, Verenvälke nauroi. “Myrkky oli nimittäin käynyt tapaamassa siskoaan Myrskyklaanissa ja veljeään Tuuliklaanissa, ja kenties Surmamieli epäili naaraan luottamuksen horjuvan - ja ihmekös tuo, olihan kolli vienyt Myrkyltä kaiken. Oli helpompaa vain tappaa tämä kuin antaa Myrkyn pettää hänet.”
“Riittää, Verenvälke”, sanoi ääni metsästä.
Tuiketassu tunnisti sen heti ja hän hypähti jaloilleen, irvistäen hieman kipua siinä tassussa, jota Verenvälke oli viiltänyt.
Surmamieli astui esiin metsästä meripihkasilmät palaen. Hän käveli muutaman askeleen ja psyähtyi sitten, katse lujittuneena Verenvälkkeeseen kuin saaliiseen. “Tarinasi oli todella mielenkiintoinen, mutta nyt saa riittää. Olet sanonut jo tarpeeksi.”
“Pelottaako sinua antaa totuus oppilaallesi?” Verenvälke virnuili.
“Totuus? Sitäkö olet yrittänyt kertoa?” Surmamieli naurahti takaisin. “Lähde, Verenvälke, tai katkon jokaisen tassusi ja ripustan sinut kielestä roikkumaan.”
Verenvälke nousi ylös, lipaisi huuliaan ja kääntyi Tuiketassun puoleen. “Muista verivalamme. Tulen luoksesi, kun aika on sopiva. Nähdään siis pian taas.”
Naaras väläytti virneen Surmamielelle ennen kuin kääntyi ja loikki metsään ontuen hieman toista tassuaan.
“Hän on oppinut”, Surmamieli murahti. Sitten hänen katseensa kääntyi Tuiketassuun. “Sinä.”
Tuiketassu ei tiennyt pitäisikö hänen nostaa leukansa ylös vai luimistaa korvansa. Surmamielen katse ei ollut erityisen vihainen, kuten viime kerralla Tuiketassun tehtyä jotakin tyhmää, mutta se ei myöskään ollu rauhallinen - tai ystävällinen. Siinä oli jotain, mitä Tuiketassu ei osannut kunnolla lukea. Jotain… kaihoisaa. Ja katkeraa.
Surmamieli ei sanonut mitään. Tuijotti vain.
“Minä-” Tuikerassu yritti.
“Sinä teit verivalan”, kolli vihdoin sanoi. “Teit verivalan sellaisen kissan kanssa, josta et tiedä mitään.”
“Ja olen totellut ja seurannut pennusta asti Myrskyklaanin luopiota, josta en myöskään tiedä yhtään mitään! Miten se eroaa tästä millään tavalla?” Tuiketassu älähti häntä piiskaten ilmaa. “Opeta minua sitten paremmin, tai estä minua, jos kerran tiedät kaiken.”
“En voi estää sinua tekemästä jokaista virhettä, tai et koskaan opi niistä”, Surmamieli murahti. “En tule aina olemaan takanasi kuiskimassa ohjeita korvaasi, tai antamassa neuvoa, kun sitä pyydät. En minä ole täällä ojentamassa sinulle vastauksia tai apua kuin vapaata riistaa, jotta sinä pääsisit elämässä eteenpäin. Sinun on opittava jotkin asiat itse omien tassujesi kautta.”
“Hyvä”, Tuiketassu sanoi kipakasti ja katsoi haastavasti Surmamieltä suoraan tämän silmiin, “koska minä en enää aio olla sinun oppilaasi. Tämä päättyy tähän, Surmamieli. En halua kutsua kylmäveristä tappajaa mestarikseni!”
Naaras kääntyi ennen kuin Surmamieli ehti sanoa mitään ja lähti kävelemään pois, vaikkei tietänytkään tarkalleen minne oli menossa. Eikä hänen tarvinnutkaan: hänen täytyisi vain saada Surmamieli ymmärtämään, että heidän oppilas-mestari -suhteensa oli nyt ohitse.
“En tappanut heitä”, Surmamieli sanoi juuri, kun Tuikeassu oli astumassa aluskasvillisuuden sekaan. “Liljakruunu ja Myrkky. En tappanut heitä.”
Tuiketassu pysähtyi ja punnisti mielessään totuutta kollin sanoissa. “Ja miksi minun sinua pitäisi uskoa. Tottakai haluat pelastaa oman nahkasi.”
“En milloinkaan ole väittänyt tappaneeni heitä, enkä milloinkaan aio. Huhut, joista Verenvälke kertoi, ovat vain huhuja: niinhän hän sanoi itsekin. Liljrakuunu ja Myrkky… halusin heille vain hyvää.”
Surmamielen äänessä oli jotain, mikä sai Tuiketassun kääntymään ympäri. Kollin kasvot olivat tuttuun tapaan ilmeettömät paitsi hänen keltaiset silmänsä, joista hehkui syvää murheellisuutta sekä tuskaa. Tuiketassu tunnisti sen katseen. Se oli sama, joka toisinaan näkyi hänen setänsä Villivirneen silmistä. Villivirneen, joka oli menettänyt kumppaninsa.
“Mitä tapahtui?” Tuiektassu kysyi kuiskaten. Hän pelkäsi sanovansa jotain väärin, tai ehkä hän pelkäsi Surmamielen kääntyvän ja lähtevän ikuisiksi ajoiksi pois.
“Tomukorva tappoi Liljakruunun kateellisuudesta ja katkeruudesta, ja sitten minä tapoin hänet.”
Eli Surmamieli on murhaaja, Tuiketassu mietti, mutta jostain syystä hän ei ollut vihainen. Kolli oli menettänyt kumppaninsa, oman perheenjäsenensä. Se oli jollain tavalla… miltei ymmärrettävää. “Olen pahoillani.”
“Minut ja Myrkky häädettiin Myrskyklaanista, eikä kukaan uskonut meitä, kun kerroimme Tomukorvan teoista. Edes oma veljeni, tai Myrkyn sisko, eivät uskoneet meitä.”
“Tapoitko sinä veljesi?”
Surmamielen korva värähti. “Kyllä.”
Tuiketassu nielaisi. “Miksi? Miten sinä kykenit tappamaan oman veljesi?”
Mutta Surmamieli ei vastannut, ja Tuiketassu ymmärsi, ettei hän saisi vastausta. Sumutuuli oli kuollut Surmamielen kynsiin - siitä Verenvälke oli ollut oikeassa. Mutta aivan kuten jokiklaanilainen, Tuiketassukaan ei tiennyt miksi niin oli käynyt. Ehkä Surmamieli ei ollut ylpeä teostaan ja sen takia vaikeni. Ehkä totuus oli liian vaikea hänelle. Ehkä… ehkä syynä oli jotain muuta.
“Entä ne kaikki kissat, jotka lähtivät etsimään sinua ja Myrkkyä?”
“Kuolivat”, Surmamieli totesi yksinkertaisesti. “Minä en koskaan halunnut tappaa heitä. He itse tulivat perääni; he aiheuttivat oman kuolemansa. Minä vain suojelin itseäni, sekä sitä perhettä, joka minulla oli jäljellä.”
“Myrkkyä”, Tuiketassu sanoi.
Surmamieli nyökkäsi. “He oppivat, etteivät voisi voittaa minua. Alkoivat lievitellä kauhutarinoita meistä kahdesta. Pennut alkoivat kuunnella klaaninvanhimpien vääristeltyjä kertomuksia, soturit varoittelivat oppilaitaan kahdesta verenhimoisesta luopiosta, ja päälliköt tiukensivat rajapartioita.”
“Mutta te… te kuolitte”, Tuiketassu kuiskai. “Se jokiklaanilainen. Hänkö tappoi teidät?”
“Haudankaivaja”, Surmamieli muisteli kynnet upoten maahan ja viha leimahti hänen silmissään. “Hän hyökkäsi takaapäin Myrkyn kimppuun juuri, kun olin tuomassa riistaa takaisin hänelle”, kolli hiljeni, räpäytti silmiään ja pudisti päätään. “Myrkky ei ollut silloin täydellisessä… taistelukunnossa. Haudankaivaja tappoi hänet. Joten minä tapoin sen kirpputurkin; revin hänet palasiksi ja murskasin hänen kallonsa vasten rantakiviä aivan kuin linnun munan.”
Tuiketassu kavahti askeleen taaksepäin. Ei niinkään Surmamielen sanojen vuoksi, vaan ennemminkin kollista huokuvan raivon takia. Se oli suunnatonta, monien kymmenien kuiden vanhan kissan sisällä kytevää raivoa, joka tihkui Surmamielen sanoista sekä katseesta kaikkialle heidän ympärilleen. Metsä kylmeni ja sumu tiivisyi heidän ympärillään.
“Haudankaivaja oli aiheuttanut minulle vammoja. Olisin voinut pelastaa itseni. Tiesin sopivat yrtit, tiesin mistä saada hämähäkinseittiä, tiesin sen kaiken. Mutta miksi jatkaa elämistä, kun minulta oli viety viimeinenkin syy jatkaa? Myrkky oli kuollut, ja hänen mukanaan kuolivat myös meidän-” Surmamieli vaikeni ja se, mitä hän oli aikonut sanoa jäi sanomatta.
Mutta Tuiketassu ymmärsi. Surmamieli oli menettänyt perheensä, sekä nykyisen että tulevan. Naaras tunsi kollin raivon ja tuskan omassa turkissaan, omalla ihollaan ja jossain sisällään. Vaikka Surmamieli oli tehnyt hirveitä asioita, hän ei ollut silti ansainnut sitä kaikkea. Hän ei ollut edes aloittanut sitä kaikkea.
“Onko Myrkky-”
“Ei”, Surmamieli sanoi. “Hän ei ole Synkässä metsässä. Heitin hänet Tähtiklaanin puolelle, missä hän on sen jälkeen pysynyt. Eikä hän edes pääse tänne.”
“Sinä heitit hänet-”
Pieni virne levisi kollin kasvoille. “Sanoinhan; olen vahva.”
Tuiketassu värähti.
“Nyt kun tiedät mitä todella tapahtui, haluatko silti lopettaa minun oppilaana olemisen?”
Myrskyklaanilainen naaras veti syvään henkeä ja tiesi päätöksen olevan kenties hänen elämänsä tärkein. Hän voisi kävellä nyt pois ja jättää sekä Synkän metsän että Surmamielen taakseensa, eikä hänen tarvitsisi tulla takaisin. Hän voisi keskittyä Valhetähden koulutukseen, unohtaa kaiken kuulemansa ja jatkaa ilman omantunnontuskia Myrskyklaanin oppilaana. Mutta silloin hän ei saisi Surmamieleltä enää mitään; oli kolli luopio tai ei, Tuiketassu oli oppinut häneltä asioita, joita elävät myrskyklaanilaiset eivät hänelle kyenneet opettamaan.
“En”, Tuiketassu sanoi. “Haluan jäädä.”
“Viisas valinta”, Surmamieli sanoi. “Siitä hyvästä voin kertoa sinulle enemmän tehtävästäsi ystävystä Aavatassun kanssa.”
Tuiketassun kiinnostus heräsi heti ja hän heristi korviaan kuin peläten jotain menevän häneltä ohitse, jos hän ei keskittyisi täysillä. Hänen tehtävänsä ystävysytä Aavatassun kanssa oli ollut yksinkertainen, vaikkakin hieman outo, ja naaras koki jo olevansa läheinen tuuliklaanilaisen kanssa. Mutta hän ei tiennyt miten jatkaa siitä: hän ei edes tiennyt miksi hänen tuli ystävystä Aavatassun kanssa. Surmamieli oli ainoastaan sanonut sen olevan tärkeää sekä Aavatassulle itselleen että koko järvelle.
Tuiketassu ei tiennyt oliko siitä mikään totta.
“Aavatassu on… erityinen. Olet varmaan huomannut hänen näkevän melko eriskummallisia unia?” Surmamieli kysyi, aloittaen asiansa tuttuun tapaan epämääräisesti.
“Kyllä”, Tuiketassu muisteli. “Hän on nähnyt unia metsässä juoksemisesta tuntemattomien kissojen kanssa. Ja viime kerralla… viime kerralla hän kertoi nähneensä unia, joissa oli… verta. Hän oli haistanut ja maistanut verta ja kun hän katsoi alas tassuihinsa, ne olivat verestä punaiset.”
“Kyllä. Valitettavasti hänen unensa eivät ole kaikista mukavimpia”, Surmamieli huokaisi. “Asia on niin, että Aavatassu on uudelleensyntynyt kissa.”
“Uudelleensyntynyt?” Tuiketassu hämmentyi. Voiko niin tapahtua? Voiko kissoja syntyä uudelleen? “Mutta miten?”
“Edellisessä elämässään Aavatassu joutui kärsimään, eikä hän koskaan saanut sitä elämää, joka hänelle oli oikeutettu. Tähtiklaani päätti antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Epäilen tietäväni kuka hiirenaivo sen keksi”, Surmamieli murahti ja piiskasi ilmaa hännällään. “Joka tapauksessa Aavatassu ei ole valmis. Hän on epävakaa ja hänen tuominen järvelle on vain riski jokaiselle, joka hänet kohtaa. Hän ei osaa hallita omia tunteitaan, tai tarkemmin sanottuna hän ei osaa hallita edellisen itsensä tunteita ja ajatuksia. Siitä unetkin johtuvat.”
“Ja miten minä tähän liityn?” Tuiketassu kysyi.
“Sinun on varmistettava, että Aavatassu ei menetä itseään pimeydelle, joka elää hänen sisällään. Suojele häntä. Anna hänelle se elämä, joka hänelle kuului kauan sitten. Jos onnistut siinä, hän ei aiheuta kaaosta järven alueella”, Surmamieli kertoi. Hänen ääntään poltteli syyllisyys. “En muuten välittäisi, mitä klaaneille tapahtuu, mutta Aavatassu… minä pilasin hänen elämänsä. Sinun on pelastettava hänet, Tuiketassu, sillä minä en voi; anna hänelle se elämä, joka hänelle aikoinaan kuului, mutta jonka minä häneltä vein. Vastalahjana saat kaikki tietoni ja taitoni.”
“Miten minun siinä pitäisi onnistua?” Tuiketassu tivasi. Hän oli vain Myrskyklaanin oppilas, ei edes samassa klaanissa Aavatassun kanssa!
“Olet vakaa, Tuiketassu. Olet kuin järkähtämätön kallio: joki ei voi hukuttaa sinua, tuuli ei voi liikuttaa sinua, myrsky ei voi rikkoa sinua, eivätkä varjot voi peittää sinua. Olet juuri se, mitä Aavatassu tarvitsee. Jonkun vakaan ja järkähtämättömän. Jonkun, johon hän voi tukeutua, mutta myös joka antaa hänelle rauhan. Suojele ja auta häntä kuin omaa perheenjäsentäsi, kuten hän tavalllaan onkin.”
Tuiketassu oli ymmällään. Tehtävä vaikutti vaikealta, suorastaan mahdottomalta, mutta hän nosti leukansa ylös ja pörhisti rintaansa. Surmamieli - Synkän metsän vahvin kissa - uskoi hänen pystyvän tähän tehtävään, ja se sai Tuiketassun tuntemaan olonsa voimakkaaksi. Kaikista kissoista juuri hänet oli valittu, hänet! Sen täytyi merkitä jotakin.
“Ymmärrätkö sinä?” Surmamieli varmisti.
Tuiketassu nyökkäsi. “Ymmärrän. Ja sinä puolestaan opetat minulla kaiken osaamasi?”
Kolli hymyili. “Kyllä. Se on sopimuksemme. Sinä tuet Aavatassua hänen matkallaan, ja minä annan sinulle kaikki taidot ja tietoni. Nyt, Tuiketassu, on sinun aikasi herätä. Siskosi odottaa sinua.”
Surmamieli räpäytti silmiään, ja metsä Tuiketassun ympärillä alkoi hämärtyä entisestään, kunnes katosi kokonaan. Kylmä ilma katosi hänen ympäriltään ja kostea maa hänen altaan, kun Tuiketassu tunsi putoavansa alas jonnekin kaukaisuuteen. Surmamielen keltaiset silmät hehkuivat hänen edessään, kunnes nekin lopulta kaikkosivat.
“Tuiketassu, Tuiketassu! Herää nyt”, Kipinätassun ääni valitti Tuiketassun korvaan.
Vaaleanruskea naaras raotti silmiään ja näki energisen siskonsa edessään tökkimäsä häntä tassullaan. “Auts, olen hereillä, Kipinätassu.”
“Hyvä! Hiirinenä haluaa ottaa meidät molemmat saalistamaan!” Kipinätassu hihkaisi ja hypähti ilmaan. Sitten hän pysähtyi ja katsoi hämmentyneenä Tuiketassua. “Mitä sinulle tapahtui?”
Tuiketassu vilkaisi etutassuaan, jossa oli yhä Verenvälkkeen viiltämä haava. “Minun on täytynyt vahingossa raapaista itseäni unissani…”
“Se näyttää kipeältä.”
“Ei se-”
“Viedään sinut Valotassun luokse, tule!” Kipinätassu sanoi ja pinkaisi ulos oppilaiden pesästä.
Tuiketassu hymyili, pudisti päätään ja lähti siskonsa perään tuntien suunnatonta rakkautta sisällään. Hän rakasti Kipinätassua ja Valotassua enemmän kuin ketään muuta, ja tiesi tekevänsä heidän vuokseen mitä vain. Kukaan ei voisi satuttaa heitä. Kukaan ei voisi satuttaa yhtäkään hänen perheenjäsentään. Hän ei antaisi sen tapahtua.
Kukaan ei tekisi hänelle niin kuin Tomukorva oli tehnyt Surmamielelle.

Ensimmäinen luku - I will make you all proud

Ukkossydän ei ollut koskaan uskonut, että olisi voinut rakastua niin, että miltei käpälät pettäisivät hänen altansa. Mutta niin oli tapahtunut, kun hän oli tutustunut paremmin kauniiseen Paatsamatuikkeeseen. Naaras oli vienyt hänen sydämensä ja sielunsa kokonaan.
Paatsamatuike taas oli elänyt tyytyväisenä ilman kumppania, mutta Ukkossydän oli tuonut hänen elämäänsä paljonkin hyvää. Kolli vaikutti kovin arvokkaalta ensinäkemältä, mutta kun häntä pääsi seuraamaan läheltä, löytyi Ukkossydämestä huumorintajuinen ja huvittava kolli.
Ukkossydän oli rakastunut Paatsamatuikkeeseen sillä hetkellä, kun oli lentänyt nurin lumikinokseen ja Paatsamatuike oli alkanut nauramaan heleää nauruaan. Aluksi Ukkossydäntä oli vain suututtanut, mutta nähdessään Paatsamatuikkeen silmien tuikkeen ja iloisen naurun, oli hänen sydämensä kiihdyttänyt tahtiaan.
Kaksikolla oli aluksi kiusoitteleva ystävyyssuhde, joka kummastutti joitakin muita Taivasklaanin kissoja. Ukkossydän ei herkästi myöntänyt hävinneensä tai epäonnistuneensa, mutta Paatsamatuike näki hänen lävitseen ja onnistui aina kiusoittelemaan juuri oikealla tavalla, mikä sai Ukkossydämen ensin ärsyyntymään. Pikkuhiljaa Ukkossydän akoi kuitenkin nähdä Paatsamatuikkeen kiusoittelussa myös lempeyttä ja naaras oli yksi niistä harvoista, jotka pystyivät hallitsemaan ja ymmärtämään Ukkossydämen itsepäisyyttä pitää kiinni ylpeydestään.
Kolli oli vienyt Paatsamatuikkeen kävelylle kylmänä päivänä, jolloin pakkanen oli paukkunut ja lumi narskunut tassujen alla. Lumi kimalteli kauniisti auringonvalossa, muutama hassu pilvenhattara lipui taivasta pitkin kauas ja huurteen koristelemat puunrungot loivat maisemasta taianomaisen.
Ja juuri sinä päivänä Ukkossydän oli kuin vuodattanut tunteensa Paatsamatuikkeelle ja se oli ensimmäinen kerta, kun Paatsamatuike oli koskaan nähnyt Ukkossydämen niin vaivaantuneena, herkkänä ja haavoittuvaisena.
Hän oli vastannut Ukkossydämen tunteisiin, mikä oli yllättynyt Ukkossydämen. Iloisesti, tietysti, mutta oli kolli myös todella yllättynyt, että hänen mielestään kaunein kissa koko maailmassa rakasti häntä takaisin.
Heidän välisensä side voimistui entisestään. Ja kun kylmät lehtikato väistyi ja tilalle saapui ihana ja vehreästi kukkiva hiirenkorva, odotti kaksikko jo pentuja sen loppupuolella. Ukkossydän oli hermostunut kuin pieni kaninpoikanen, mutta Paatsamatuike rauhoitti häntä. Heistä tulisi loistavat vanhemmat.
Kun Ukkossydän lopulta rohkaistui, tuli hänestä miltei aivan mahdoton. Hän varmisti jatkuvasti, että hänen kumppanillaan oli kaikki hyvin ja että hänellä oli aina saatavilla vettä, ruokaa ja kaikkea muutakin, jota naaras vain tarvitsi. Siitä Paatsamatuike sai vain enemmän syitä kiusoitella kumppaniaan ja Ukkossydän pyöräytti joka kerta silmiään, mutta ei lannistunut, ei sitten yhtään.
Kun Koivukajo synnytti pentunsa liian aikaisin ja menetti yhden pennuistaan, Ukkossydämen sisimmästä kumpusi uusi huoli. Hän ei pelännyt enää vain omaa kyvykkyyttään olla isä vaan pelkäsi myös rakkaidensa henkien puolesta. Hän oli kuitenkin vahva ja rauhoittui nopeasti. He molemmat tiesivät, että joka päivä oli riski sille, että elämä päättyisi. Oli se sairauden, suuremman pedon tai muun yllättävän käänteen seurauksensa. He eivät saisi pelon määritellä elämän suuntaa.
Paatsamatuike sai takaisin rauhallisen, rohkean ja ylpeän Ukkossydämensä. Kollin huoli ja välitys kuitenkin säilyivät eikä naaras pistänyt sitä pahakseen – päinvastoin.

Kun pennut lopulta syntyivät, olivat tuoreet vanhemmat ilon kuohuttamia. He saivat neljä kaunista pentua, kaksi kollia ja kaksi naarasta. Ukkossydän lupasi, ettei vaatisi pennuiltaan mahdottomuuksia tai liikoja vaan kannustaisi heitä parhaansa mukaan olemaan niin hyviä kuin he vain voisivat olla.
Ensimmäisenä oli syntynyt valkea naaraspentu, jonka turkilla oli muutama ruskea kohta. He nimesivät pennun Vanamopennuksi. Toisena syntyi ruskeavalkoinen, raidallinen kollipentu, jonka nimeksi he antoivat Ohdakepentu. Ohdakepennun jälkeen syntyi mustavalkoinen naaraspentu, jonka nimeksi he antoivat Kidepentu. Viimeisenä syntyi pienin pentueen pennuista, mustan ja ruskean kirjava kolli. Hänen nimekseen he antoivat Salamapentu.
Heidän onnekseen pennut olivat kaikki terveitä. Tai, niin he ainakin luulivat aluksi. Pieneksi jäänyt Salamapentu piilotti alleen pienen salaisuuden.
Ohdakepentu osottautui olemaan neljästä pennuista tarmokkain syömään ja suurikokoisin jo syntyessään. Hän ei ollut kuitenkaan ahne. Ukkossydän näki pojassaan erityistä potentiaalia, kuten näki kaikissa pennuissaan.

”Miksi me emme voi mennä ulos jo?” Ohdakepentu kysyi emoltaan varmaan viidettä kertaa sinä aamuna. ”Minä ainakin haluan jo nähdä, miltä pentutarhan ulkopuolella näyttää!”
”Niin minäkin!” Vanamopentu yhtyi veljeensä. Paatsamatuike huokaisi syvään. Ohdakepentu virnisti. Hän sai aina yllytettyä Vanamopennun mukaan vaatimaan jotakin.
”Koivukajon pennutkin pääsivät jo aikoja sitten ulos pentutarhasta”, Ohdakepentu huomautti ja katsoi emoaan anovasti oransseilla silmillään. Ohdakepentu oli kuunnellut vanhempien pentujen kuvailuja leiristä silmät suurina ja korvat höröllä eikä malttanut odottaa pääsevänsä itse näkemään leiriä ja kaikkia niitä kymmeniä kissoja, jotka kuuluivat Taivasklaanin rivistöön.
”Jos jaksatte odottaa isäänne, sitten saatte mennä”, Paatsamatuike sanoi lopulta ja neljä pentua ilakoivat luvan saatuaan. ”En halua yhtäkään kysymystä ulos menemisestä ennen sitä tai kukaan ei pääse.”
”Selvä!” neljä pentua totesivat yhteen ääneen ja juoksivat niin nopeasti kuin pienillä pennun käpälillä pääsi pentutarhan toiseen päähän. Vanamopentu loikkasi Kidepennun selkään nauraen ilkikurisesti. Ohdakepentu röyhisti rintaansa ennen kuin loikkasi Vanamopennun kimppuun tämän sitä vähiten odottaessa.
Salamapentu liittyi mukaan leikkiin. Ohdakepentu oli siitä asti, kun he olivat kaikki avanneet silmänsä, pitänyt huolta, että heidän siskonsa tai muut pennut eivät leikkisi liian rajusti Salamapennun kanssa. Ohdakepentu tunsi sisimmässään outoa huolenpidon tarvetta nuorempaan pentutoveriinsa. Koskaan hän ei kuitenkaan ollut jättämässä Salamapentua pois mistään leikistä vaan otti tämän aina mukaan.
”Voitin!” Ohdakepentu julisti, kun sai Vanamopennun toistamiseen kumoon eikä naaras päässyt enää ylös Ohdakepennun painaessa tätä maata vasten käpälillään. Vanamopentu mutisi ensin jotakin, mutta lopulta hyväksyi häviönsä. Eilen hän oli voittanut Ohdakepennun, mutta tänään oli ollut Ohdakepennun vuoro loistaa.
”Mitä sinä voitit?” pentujen isän ääni sai jokaisen heistä innostumaan ja unohtamaan Ohdakepennun voitonriemuisen rinnan röyhistelyn. He juoksivat isänsä käpälien juureen ja loikkivat kohti hänen kasvojaan. ”No niin, no niin, ottakaahan rauhassa. Teidän pitää osata käyttäytyä pentutarhan ulkopuolella, muistattehan?”
Nelikko lopetti siltä seisomalta levottoman liikehdintänsä ja jokainen heistä asettui siististi istumaan isänsä eteen. Ukkossydän kehräsi huvittuneena.
”Hakekaahan emonne niin voimme mennä”, mustavalkoinen kolli sanoi. Ohdakepentu nyökkäsi.
”Minä haen!” pentu sanoi ja juoksi heidän emonsa luokse, joka oli jo tulossa perhettään kohti. ”Tule, emo!”
Paatsamatuike pudisti päätään huvittuneena ja lipaisi nopeasti poikansa päälakea. ”Kukaan ei sitten juokse pää viidentenä jalkana minnekään, onko selvä?”
”On!” Ohdakepentu vastasi ensimmäisenä. Hän vilkaisi isäänsä silmät suurina ja sitten kohti pentutarhan suuaukkoa. Hän halusi nähdä jo kaikki ne kissat, joista muut pennut olivat puhuneet. Hän halusi nähdä kaikki ne puut ja kivet ja pilvet, joista hän oli kuullut. Hän halusi nähdä päällikön, hän halusi nähdä leirin!
Pentutarhan ulkopuolella oli kovin kirkasta verrattuna pentutarhan suojaavaan hämärään. Ainoa valoa, joka pääsi sisälle pentutarhaan, tuli suuaukosta tai niistä muutamista kallion seinämässä olevista rei’istä.
Leirin yllä oli tosiaan eräänlainen katto. Luolat kalliomuodostelman seinämissä kiinnostivat Ohdakepentua paljonkin, mutta enemmän hänen siskojaan. He olisivat halunnet mennä tutkimaan jokaisen niistä läpi, mutta saivat muistutuksen, että suurin osa luolista oli pesinä muille kissoille ja että he eivät olleet tarpeeksi isoja kulkemaan kalliopolkuja pitkin. Ukkossydän kertoi, että oppilaiden pesään ja soturien pesään oli useampi sisäänkäynti, ja että soturien pesästä löytyi myös salainen uloskäynti hätätilanteiden varalta.
Ohdakepentu katsoi silmät suurina suurta ja komeaa leiriä. Salamapentu hänen vierellään kaatui selälleen, kun oli ihaillessaan leiriä peittävää kalliomaista kattoa kääntänyt päänsä liian taakse.
Suuri valkoinen kolli pisti Ohdakepennun silmään ja hänen suunsa aukesikin, kun suuri kolli loikkasi alas suuren kiven päältä ja katsoi häntä kohti. Ohdakepennun sisarukset perääntyivät hieman, mutta Ohdakepentu ei. Hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että kissa voisi olla niin suurikokoinen. Ja hän kun oli luullut oman isänsä olevan suuri!
”Tässä taitavat olla teidän pentunne”, suuri valkoinen kolli sanoi lempeästi. ”He ovat kasvanee hurjasti. Ja he näyttävät kovasti teiltä molemmilta.”
”Kiitos, Hallatähti”, Paatsamatuike sanoi ja Ohdakepentu vilkaisi emoaan ja sitten taas suurta valkoista kollia.
”Sinä olet siis Hallatähti!” Ohdakepentu sanoi ihaillen suurta ja pitkäturkkista kollia. ”Olet varmasti huuuurjan vahva.”
”Ja sinusta tulee varmasti myös hurjan vahva, Ohdakepentu”, Hallatähti iski silmäänsä pennulle. ”Hauskaa tutustumiskierrosta teille.”
Ohdakepentu katsoi silmät suurina, kun hänen päällikkönsä asteli leirin poikki tervehtien klaanitovereitaan.
”En tiennytkään, että Hallatähti on noin isokokoinen!” Salamapentu sanoi varovasti.
”Hän on luultavasti järven suurin kissa”, Ukkossydän totesi.
”Me olemme onnekkaita, että meillä on noin vahva päällikkö!” Ohdakepentu sanoi rinta rottingilla. ”Tuleekohan minustakin noin iso ja vahva?”
”Sinusta tulee juuri sellainen kuin sinun pitääkin olla”, Paatsamatuike naukaisi huvittuneena. ”Tulkaahan, teillä on vielä paljon nähtävää!”

Ohdakepentu ei ollut mikään ujo kissa ja hän olikin ensimmäisenä sisaruksistaan tutustumassa muihin pentutarhan pentuihin. Koivukajon pennut olivat iältään lähimpänä Ohdakepentua ja tämän sisaruksia, joten ei ollut mikään ihme, että he leikkivät usein yhdessä.
Taisteluleikkien sijaan he olivat tänään päätyneet leikkimään sammalpalloa. Sammalista ja lehdistä punottu pallo kiisi maata pitkin pennulta toiselle. Neilikkapentu oli liittynyt mukaan, jotta joukkueet olisivat tasaisia, kun taas Liuskepentu oli liittynyt toiseen pentujoukkoon leikkimään tuttuja taisteluleikkejä.
Ohdakepentu upotti pienet kyntensä palloon ja heitti sen kohti Kukkaispentua, joka taitavasti otti sen kiinni ja käpälällään iski sen kohti Kalliopentua ja hänen takanaan olevaa kahdesta pienestä kivestä muodostettua maalia. Salamapentu oli heidän joukkuuensa neljäs jäsen ja hän pärjäsi hyvin, vaikka toisinaan olikin muita hitaampi.
Paatsamatuike nautti siitä pienestä hetkestä, jonka sai levätä samalla, kun pennut temmelsivät yhdessä leikkiensä parissa. Niin myös muut pentutarhassa asustavat kuningattaret.
Ohdakepentu heilautti tyytyväisenä häntäänsä, kun heidän joukkuensa sai taas maalin. Se päätti pelin heidän voittoonsa ja he päättivät vaihtaa joukkueita sen jälkeen. Nyt Ohdakepentu oli samassa joukkueessa Niittypennun, Kukkaispennun ja Neilikkapennun kanssa.
Vaikka taisteluleikit olivatkon Ohdakepennusta hauskoja, nautti hän erityisen paljon sammalpallostakin, jos ei yhtä paljon.
Valkoruskea pentu loikkasi korkealla ja kahmaisi kaaressa lentäneen sammalpallon tassuihinsa.
”Sinäpä loikkaat jo korkealle!” Niittypentu hihkaisi ja Ohdakepentu hymyili leveästi ennen kuin kaikella voimallaan iski sammalpallon häntä kohti. Niittypentu hurrasi, kun sai pallon sulavasti kahden kiven välistä.
”Me ollaan hyvä tiimi”, Neilikkapentu tokaisi hymyillen astellessaan heidän luokseen.
”Kaikki tiimit ovat hyviä, jos niihin panostaa jokainen jäsen”, Kukkaispentu sanoi ja Ohdakepentu nyökkäsi.
”Tuo on totta”, hän vastasi nyökäten. ”Äskeiset tiimit toimivat yhtä hyvin kuin nykyisetkin.”
”Jatketaanko peliä vai aiotteko juoruta loppupäivän siellä?” Kalliopentu kysyi kauempaa, sammalapello tassuissaan ja kulma koholla. Kidepentu tuijotti heitä myös, mutta ei ärtyneenä vaan huvittuneena.
”Anna tulla”, Ohdakepentu haastoi virnistellen ja laski päätään ja hartioitaan lähemmäksi maata leikkisästi. Kalliopentu laittoi sammalpallon taas liikkeellee ja pian he kaikki juoksivat sen perässä, yrittäen saada joukkueelleen pisteitä.
Leikkien jälkeen pennut kasaantuivat emojensa luokse. Väsymys leikkimisen jälkeen painoi väistämättä jokaista heistä. Tuntui ihanalta painautua emoa vasten sisarusten kanssa. Ohdakepentu hieroi kasvojaan emonsa vatsaa vasten hymyillen ennen kuin käpertyi kerälle. Salamapentu laski päänsä hänen selälleen ja Ohdakepentu hymyili veljelleen ennen kuin sulki silmänsä.
Hän odotti oppilaspäiviään kuin kuuta nousevaa. Siihen olisi kuitenkin vielä aikaa ja siihen asti Ohdakepentu halusi nauttia jokaisesta leikin hetkestä, jonka vain sai.
Salamapennun epätasainen hengitys huolestutti Ohdakepentua, mutta Salamapentu jaksoi aina leikkiä heikommasta olemuksestaan huolimatta. Ja koskaan kollin innokas pilke ei kaikonnut. Ohdakepentu aavisti, ettei hänen veljensä ollut kuin kaikki muut kissat, mutta koskaan ei hän antaisi kenenkään kohdella Salamapentua väärin tai minään muuna kuin yhtä arvokkaana kissana kuin kaikki muutkin olivat.
Raidallinen pentu uneksi saalistamisesta puiden latvoissa. Hän toi leiriin enemmän saalista kuin kukaan koskaan ja hän teki jopa Hallatähden ylpeäksi. Ohdakepentu hymyili unissaan. Hän halusi palvella Taivasklaania parhaansa mukaan ja tulisi tekemään sen kunnialla.

Neljäs luku – Hajoaa se maahan, on multaa... Näet sen silti kukkana aina

Kokoontuminen täydenkuun valon alla, kuten tavallista. Roihutassu oli valittu mukaan, kuten oli myös naaraan hyvä ystävä Tuiketassu. Roihutassun iloksi paksuturkkinen naaras kulki hänen vierellään Myrskyklaanin joukon kulkiessa kohti kokoontumissaarta. He olivat lähentyneet paljon viime kuiden aikana ja Roihutassu tunsi vain lämpöä ollessaan Tuiketassun seurassa.
Mitään suurta ja ihmeellistä ei kokoontumisessa tapahtunut, mutta ei Roihutassu ollut odottanutkaan mitään tapahtuneeksi muissa klaaneissa sitten viime täydenkuun. Muut klaanit kulkivat varuillaan ja vilkuilivat Myrskyklaania jatkuvasti. He eivät olleet tottuneet Myrskyklaanin uuteen tapaan käyttäytyä muita kohtaan vieläkään, mutta Roihutassua se ei haitannut. Hän nautti Myrskyklaanin uudesta maineesta enemmän kuin oli kuvitellut. Kaikille tuttu lämmin, sosiaalinen ja puhuva Myrskyklaani oli poissa ja tilalla oli viileä ja epäilevä kissajoukkio.
Tuiketassu oli kadonnut hetkiseksi omille teilleen ja se oli antanut Roihutassulle mahdollisuuden silmäillä muiden klaanien jäseniä tarkemmin. Puhujantammen juurella istuva Jokiklaanin varapäällikkl tuijotti kauas tyhjyyteen, Tuuliklaanin varapäällikkö taas silmäili ilmeettömästi kissajoukkoa. Taivasklaanin ja Myrskyklaanin varapäällikköt vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin vapuivat hiljaiseen odotukseen.
Myrskyklaanin luoma outo ilmapiiri vaikutti kaikkiin kissoihin.
Roihutassu hymyili Tuiketassulle, joka saapui takaisin hänen luokseen. Roihutassu tiesi Tuiketassun lähtevän pian uudestaan vaihtamaan kieliä, mutta oli tullut nopeasti vaihtamaan kuulumisia Roihutassun kanssa. Roihutassu arvosti sitä. Naaraalle Tuiketassu oli hänen paras ystävänsä ja hän piti kovasti Tuiketassusta. Ruskeaturkkinen naaras oli ehkä hieman etäinen ja sisäänpäin sulkeutunut, mutta Roihutassu oli saanut nähdä enemmän kuin sen, mitä monet muut näkivät. Hän koki itsensä onnekkaaksi ja onnelliseksi.
”Kolliksi hän näyttää pieneltä tuon paksuturkkisen naaraan vieressä”, laikukas varjoklaanilainen oppilas sanoi supisten toverilleen. Roihutassun vasen korva heilahti, mutta hän piti katseensa yhä puhujantammessa.
”Jos noin kovin haluat päästä ylpeilemään, ole hyvä ja mene”, toinen varjoklaanilainen oppilas supatti takaisin.
”Oletko ihan varma?” kollioppilas kysyi. ”Myrskyklaanilaiset ovat olleet niin kovin hassuja viimeaikoina, ovat varmaan sekaisin päästään.”
”Taidat pelätä häntä”, naarasoppilas ivasi klaanitoveriaan.
”Enpäs!” kollioppilas älähti. Roihutassu kääntyi katsomaan kahta kissaa. Kollioppilas oli selkeästi varuillaan, kun vilkuili Roihutassua ja se sai Roihutassun virnistämään.
Varjoklaanin oppilaskaksikko jatkoi yhä hiljaista kinasteluaan ja kollioppilas oli vastahakoinen lähestymään Roihutassua.
Kaksikko kuitenkin koko ajan lähestyi Roihutassua.
Roihutassu kääntyi nyt kunnolla ympäri ja väläytti varoittavasti hampaitaan kahdelle Varjoklaanin oppilaalle. Naaraan keltaiset silmät välähtivät hämärässä yössä ja toinen varjoklaanilaisista kavahti yllättyneenä.
”Ai, anteeksi!” laikukas oppilas hätäili. ”Olen Sammakkotassu. Ja tämä on Seljatassu. Onko muuten totta, että Myrskyklaani piilottelee jotain kotikisuja leirissään nykyään?”
Sammakkotassu ei voinut pidätellä ivallista nauruaan, vaikka kovin yrittikin. Roihutassu tuijotti kollia sanomatta sanaakaan. Olivatko Varjoklaanin kissat sammakonaivoisia vai olivatko vain nämä kaksi sekaisin? Roihutassu tosiaan toivoi jälkimmäisen olevan totta, vaikka näiden kahden käytös olikin noloa koko Varjoklaanille.
”Hei, oletko kuuro vai mikä mättää?” Sammakkotassu kysyi, hermostuen. ”Vai onko hiljaisuus myöntymisen merkki, hm?”
”Uskotellessani, että edes kuuntelen sinua, pitäisi olla ihan tarpeeksi huomiotani sinulle”, Roihutassu sanoi ja hymyili selkeästi tekohymyä kollille. ”Ja minun hiljaisuuteni ei tarkoita myöntymistä. Tyhmyytesi taso vain jätti minut täysin sanattomaksi.”
”Sinä- Miten sinä kehtaat!” Sammakkotassu ärähti ja kollin silmissä leimusi. ”Me olemme varjoklaanilaisia ja sinun tulisi olla mukavampi!”
”Voin olla mukavampi sitten, kun sinä olet viisaampi”, Roihutassu sanoi ja heilautti hännänpäätään. Hänen tyyneytensä tuntui ajavan laikukkaan kollin raivon partaalle. Sammakkotassu murisi Roihutassulle uhkaavaan sävyyn. ”Noh, älä unohda, että nyt on täydenkuun kokoontuminen. Eli rauhan aika. Ei tekisi hyvää Varjoklaanin maineelle, jos sen oppilas rikkoisi vallitsevan rauhan, eihän?”
”Roihutassu”, mustaturkkisen naaraan mestari Viiltoläikkä kutsui oppilastaan. Varjoklaanin oppilaat eivät olleet ehtineet edes vastata, kun Myrskyklaanin soturi oli kävellyt lähemmäksi ja tullut noutamaan oppilaansa.
”Anteeksi, tai siis… Oikeastaan en ole pahoillani, että joudun jättämään teidät”, Roihutassu iski silmäänsä kahdelle oppilaalle ennen kuin loikki mestarinsa luokse. Hän kuuli Sammakkotassun vihaisen jupinan ennen kuin Seljatassu hiljensi klaanitoverinsa. Roihutassu myhäili itsekseen.
”Ongelmia varjoklaanilaisten kanssa?” Viiltoläikkä kysyi hiljaa.
”Eikö niiden kanssa nyt aina ole ongelmia?” Roihutassu napautti sarkastisesti. ”Kyselivät tyhmiä. Luulivat Myrskyklaanin piilottelevan kotikisuja.”
Viiltoläikkä nauroi. ”Taisit saada heidän karvansa väreilemään. En yhtään epäile kykyjäsi tukkia heidän kuononsa.”
”Tunnethan sinä minut”, Roihutassu heilautti paksua häntäänsä leikkisästi. ”Luulivat mehiläisaivot saavansa jotakin sisäpiirin tietoa.”
”Etäisyyden pito muihin klaaneihin on… outoa”, Viiltoläikkä myönsi. ”Mutta ei mitään uutta minulle. En ole koskaan ollut erityisen sosiaalinen edes muiden myrskyklaanilaisten kanssa.”
”Huomattu on”, Roihutassu kiusoitteli mestariaan. ”Muut klaanit käyttäyvät kuin turkit olisivat täynnä muurahaisia. Jos ne vain tietävisivät…”
”Mutta eivät tiedä. Vielä”, Sudenlaulun ääni sai Roihutassun viiksikarvat värähtämään. ”Muistakaa se.”
”Kaikki aikanaan”, Viiltoläikkä nyökkäsi parantajalle ja kaksikko vaihtoi muutaman sanan. Sudenlaulun katse tuntui olevan kuin liimautunut Roihutassuun vähän liiankin kauan ennen kuin läikikäs kolli asteli omille teilleen, mitä luultavimmin muiden parantajien luokse.
”Mikä häneen on taas mennyt?” Roihutassu mutisi hiljaa mestarilleen.
”Hän on varmasti varpaillaan Tähtiklaanin takia”, Viiltoläikkä kuiskasi naaraan korvaan. ”Ei hän mikään lempeyden ilmestys ole koskaan ollut, mutta Valhetähden päällikköseremonian jälkeen hän on ollut tavanomaista hermostuneempi. Mutta ei se ole mikään ihmekään ottaen huomioon nykyisen tilanteen.”
”Toivottavasti hän ei hermoile itseään karvattomaksi”, Roihutassu sanoi ja katsahti Sudenlaulun ja muiden parantajien suuntaan.
”Älä huoli”, Viiltoläikkä tuuppasi oppilastaan hellästi, ”ei hän osoita ärtymystään kellekään henkilökohtaisena asiana.”
Roihutassu tuhahti ja suoristautui, kun kokoontuminen julistettiin alkavaksi. Naaras kuunteli päälliköiden hiotut kertomukset klaanien kuulumisista. Roihutassu vilkaisi ystäväänsä, Tuiketassua, joka istui aivan hänen rinnallaan. Tuiketassu vilkaisi naarasta ja hymyili miltei huomaamattomasti. He vaihtoivat katseita muutamankin kerran kokoontumisen aikana ennen kuin oli aika palata takaisin kotiin.
Naaraskaksikko kulki rinta rinnan takaisin leiriin muiden Myrskyklaanin kissojen joukossa, kuiskien hiljaa kaikesta ja ei mistään.

”Roihutassu”, Sudenlaulu hymyili mustaturkkiselle, valkoraidalliselle naaraalle astellessaan tätä vastaan leirin aukiolla. Sudenlaulun huulilla oleva hymy ei ollut Roihutassulle tuttu näky, mutta hän piti kielensä kurissa, sillä ei halunnut saada vastaansa ärhäkkää parantajaa. ”Olisiko sinulla aikaa… jutella?”
”Onhan minulla?” Roihutassu häkeltyi. ”Onko kaikki hyvin? Tarvitsetko sinä apua jossain?”
”En”, Sudenlaulu pudisti päätään. ”Tämä asia koskee sinua.”
Roihutassun tunsi hermostuksen kuplivan vatsassaan ja oudon kihelmöinnin tassuissaan. Oliko hän pulassa? Koskiko tämä sitä, mitä hän oli sanonut kokoontumisessa? Ei kai se nyt niin vakavaa voinut olla? Ei hän ollut sitä tarkoittanut niin, että kaikille pitäisi hetinyt kertoa kaikesta.
”Anteeksi siitä, mitä kokoontumisessa sanoin”, Roihutassu aloitti heti, kun he astelivat parantajien pesään peremmälle. ”En minä tarkoittanut sitä niin-”
”Mistä sinä nyt oikein puhut?” Sudenlaulu katsoi Roihutassua kulmat kurtussa. Roihutassu sulki suunsa. Mistä tämä nyt sitten oli jos ei siitä? ”Roihutassu, minä olen seurannut sinua jo pidemmän aikaa.”
”Mitä?” Roihutassu räpäytti silmiään häkeltyneenä. ”Miksi? Olenko minä tehnyt jotain väärin?”
”Ei, ei, et ole ”, Sudenlaulu rauhoitteli mustaturkkista naarasta. ”Tämä koskee sinua ja sinun… kehoasi. Saanko tutkia sinut tarkemmin? Haluan varmistaa, että… haluan varmistaa erään asian.”
”Käyhän se?” Roihutassu räpäytti silmiään häkeltyneenä ja antoi parantajan sitten tehdä mainitsemansa tutkimuksen.
Sudenlaulu tutki Roihutassua kauan ja hän teki sen kaikessa hiljaisuudessa. Roihutassu ei tiennyt, mitä tämä Sudenlaulun tutkimus koski. Oliko Sudenlaulu nähnyt hänessä jotakin, joka viittaisi johonkin sairauteen? Ei hän tuntenut oloaan sairaaksi. Hän koki olevansa ihan terve naaraskissa. Hänellä ei ollut mitään ongelmia koulutuksessaan, hän pärjäsi loistavasti!
Kun Sudenlaulu lopetti Roihutassun tutkimisen, kolli vaipui hetkellisesti mietteisiinsä, suuret siniset silmät katsen kaukaisuuteen.
”Sudenlaulu?” Roihutassu kutsui läikikästä kollia. Häntä hermostutti nyt enemmän kuin koskaan ennen hänen elämänsä aikana. ”Mitä… mitä tämä koskee?”
Parantaja kohotti katseensa ja kohtasi Roihutassun huolestuneen katseen. ”Ei mitään… kuoleman tai sairauden vakavaa, älä sitä huoli. Minä olin vain oikeassa, oikeassa siitä, että olimme väärässä sinusta.”
”Mitä?” Roihutassun valtasi suuri hämmennys. Ketkä me? ”Väärässä minusta?”
”Kun sinut ja Liekkitassu tuotiin Myrskyklaaniin, julistettiin, että on löytynyt kaksi naaraspentua”, Sudenlaulu kertoi ja kietoi häntänsä kehonsa ympärille. ”Mutta tosiasiassa, vain Liekkipentu on naaras. Sinä taas… et. Olen itse vain kuullut tästä, mutta en koskaan itse… ainakaan tiedettävästi, kertonut kellekään heidän olevan tai kohdannut itse…”
Roihutassun sydän kiepahti hänen rinnassaan. Miten niin hän ei ollut naaras? Mitä Sudenlaulu tarkoitti? Ei kai… ei kai hän...
”Sinä siis… sanot, etten minä olekaan naaras? Olenko minä… kolli?” ehkä ensi kertaa elämässään Roihutassu tunsi itsensä… eksyneeksi. Hän ei tuntenut itseään enää vahvaksi tai rohkeaksi ja se vasta pelottava tunne olikin. Hän oli hukassa ja jokaisella hengenvedollaan hän tunsi putoavan yhä syvemmälle pimeyden kuiluun. Sudenlaulu kuitenkin toi hänet takaisin ylös laskemalla häntänsä Roihutassun pörhistyneelle hännälle.
”En nyt ihan sanoisi niinkään”, Sudenlaulu korjasi. ”Joskus… Tai no. Tiedäthän, kun klaaniin syntyy uusia pentuja, useimmiten pentujen vanhemmat ja parantaja, kuten minä, kerromme muille syntyneiden pentujen sukupuolet?”
”Niin?” Roihutassu nyökkäsi, kykenemättä sanomaan enempää. Hänen kurkkunsa tuntui hetkellisesti kuivalta.
”Joskus kuitenkin ensinäkemämme ja tulkintamme ei ole aina täysin oikeassa”, Sudenlaulu sanoi ja Roihutassu kallisti päätään ihmeissään. ”Eikä tämä maailma jakaudu vain kolleihin ja naaraisiin, vaikka niin voisi kuvitella ja vaikka monet niin uskovat. Joskus joku voi olla sisältä kolli, vaikka hän omaakin naaraan kehon ja toisinpäin. Joskus taas on kissoja, jotka eivät ole kolleja tai naaraita, jotkut ovat taas molempia.”
Roihutassu räpäytti hämillään silmiään.
”Kaikki eivät aina tutki omaa identiteettiään. Jotkut taas eivät kerro siitä muille. Jotkut taas eivät välitä niinkään. Joillekin taas kaikki on itsestäänselvää”, Sudenlaulu selitti. ”Jotkut taas eivät uskalla, jotkut taas ovat rohkeita ja uskaltavat olla äänessä itsestään ja kauniista erilaisuudestaan. Mutta kaikesta huolimatta, ne, jotka eivät niinkään sovi tähän vallitsevaan kolli-naaras-järjestelmään, kuuluvat kissoissa vähemmistöön. Ja sinä, Roihutassu, kuulut näihin kissoihin.”
”Minäkö?” Roihutassu häkeltyi taas. ”Mutta… enkö minä ole naaras? Minähän… minä…”
”Roihutassu”, Sudenlaulu laski tassunsa oppilaan tassulle. ”On olemassa myös kissoja, jotka eivät sovi vallitsevaan kolli-naaras-järjestelmään, kuten jo sanoin. Joukossa on kissoja, jotka kokevat olevansa väärässä kehossa, mutta on myös niitä, jotka omaavat niin kollin kuin naaraankin piirteitä. Jotkut näistä kissoista, vaikka olisivat naaraita, eivät voi kantaa omia pentuja, mutta voivat saada pentuja toisen naaras-oletetun kanssa. Ja on kolleja, jotka voivat kantaa pentuja. Jotkut eivät voi tehdä kumpaakaan ja jotkut taas voivat kantaa pentuja naaraina. Nämä kissat… he… he eivät ole kolleja tai naaraita, eivät ainakaan meidän ympärillämme vallitsevan maailman mukaan. On naaraita, kolleja, kaikkea siltä väliltä ja sitten on vain kissoja, jotka eivät lukitse itseään minkään normin sisälle. Useimmiten nämä kissat jäävät huomaamatta tai he eivät huomaa uniikkiuuttaan koskaan, koska solahtavat normeihimme.”
”Olenko minä… sitten tällainen kissa? Joka ei ole kolli eikä naaras? Tai siis, kolli tai naaras sillä tavalla kuin miltei kaikki muut ovat?” Roihutassu kysyi hiljaa.
”Tiedän, että se on paljon pienelle kissalle, mutta… en voi valehdella sinulle”, Sudenlaulu myönsi. ”Olen jo jonkin aikaa seurannut sinua. Vaikka kissoja on joka lähtöön ja erinäköisiä ja kokoisia, on sinun ulkomuodossasi paljon sellaista, jonka monet laittaisivat kollille ominaisiksi piirteiksi. Kuten leveät lapasi ja suuret lihaksesi.”
”Siksi ne muutamat oppilaat luulivat minua ensin kolliksi…” Roihutassu muisti heti niiden kahden Varjoklaanin oppilaan sanat. ”Olenko minä… jotenkin rikki? Tai viallinen?”
”Mitä? Et! Et todellakaan!” Sudenlaulun silmät levisivät ja hän kietoi häntänsä oppilaan ympärille ja painoi itsensä hänen kylkeään vasten. Hän yritti pitää Roihutassun läsnä ja osoittaa, että tarkoitti sanomaansa. ”Sinä et ole rikki tai viallinen, Roihutassu. Sinä olet yhä sinä, oma itsesi, kissa. Sinä et ole ainoa tai yksin. Ja sitä paitsi”, Sudenlaulu katsoi Roihutassua silmiin, ”ei kenenkään sukupuoli määrittele kissaa millään tavalla. Se on osa sinua, mutta se ei ole yksin asia, joka tekee sinusta Roihutassun. Se on palanen sinua, mutta ei koko kokonaisuus.”
He olivat hetken hiljaa. Roihutassun pää oli samaan aikaan täynnä ajatuksia ja samaan aikaan kovin tyhjä.
”Mitä… mitä tämä nyt sitten tarkoittaa?” Roihutassu kysyi. ”Mikä minä olen?”
”Roihutassu”, Sudenlaulu vastasi, ”sinä olet Roihutassu. Ja tämä kaikki on vain yksi palanen sinusta. Tunnet olosi varmasti nyt eksyneeksi ja häkeltyneeksi, mutta sinun ei tarvitse kulkea tätä yksin. Sinulla on emosi, sisaresi, ystäväsi…”
”Autatko sinä minua?” Roihutassu kysyi ja katsoi parantajaa suoraan silmiin.
”Tietysti”, Sudenlaulu hymyili. ”Kulje rauhassa ja tutki itseäsi, Roihutassu. Voit päättää, oletko kolli tai naaras tai et kumpikaan, tai jotain ihan muuta. Sinun ei tarvitse tehdä päätöstä nyt eikä huomenna. Kun olet valmis, voit kertoa perheellesi ja muille. Tai jättää kertomatta, ihan mikä on sinulle parasta.”
”Kiitos, Sudenlaulu”, Roihutassu sanoi sitten. ”Minä arvostan tätä, ihan oikeasti.”
”Koska vain, Roihutassu, koska vain”, kolli sanoi hymyillen.
”Miten tämä… vaikuttaa minuun? Osaatko sanoa, voinko… minä kantaa omia pentuja tai muuta? Eihän se nyt ole tärkeää enkä edes tiedä, haluaisinko koskaan omia pentuja, mutta…”
”Tieto voi joko rikkoa sinut”, Sudenlaulu sanoi rauhallisella äänellä, ”tai tuoda rauhaa. Jos olet valmis kuulemaan, voin kertoa.”
Roihutassu katsoi kollia hetken aikaa täysin hiljaa ennen kuin vastasi; ”Haluan tietää.”
Sudenlaulun sinisissä silmissä paistoi myötätunto ja huoli, mutta ei sääli. Roihutassua helpotti se enemmän kuin olisi edes voinut kuvitella. Sudenlaulu ei säälinyt häntä, hän oli tukena.
”Jos… jos olen oikeassa, kuten luulen”, Sudenlaulu sanoi sitten ja kohtasi Roihutassun katseen, ”sinä et itse voi kantaa ja synnyttää pentuja.”
Roihutassu nielaisi ja nyökkäsi hitaasti. Hän oli arvannut tämän jo. Hän oli vain tiennyt. Siltikään se ei helpottanut sitä pahaa oloa, joka hänen sisällään kupli.
”Mutta”, Sudenlaulu jatkoi sitten, ”sinä voit silti olla jonkun pentujen biologinen vanhempi. Sinä voit saada naaraan odottamaan pentuja.”
Roihutassu katsoi Sudenlaulua ja Sudenlaulu katsoi Roihutassua. Oppilas tuntui ymmärtävän, mitä Sudenlaulu ajoi nyt takaa.
”Se ei tarkoita, että sinun pitäisi ajatella itsesi kollina”, Sudenlaulu sanoi yllättäen. ”Kuten jo sanoin, on kaikenlaisia kissoja, kolleja jotka voivat synnyttää, kissoja jotka eivät voi saada lainkaan pentuja ja niin edelleen.”
”Onko se väärin rakastaa kissaa, joka ei ole… kolli?” Roihutassu kysyi Sudenlaululta. ”Onko se väärin rakastaa kissaa, joka on naaras jos itsekin on?”
Sudenlaulu räpäytti hitaasti silmiään ja hymyili sitten lämmintä hymyä, joka oli harvinanen näky. ”Miksi se ikinä olisi? Tiedän, että miltei kaikki, jotka ovat kumppaneita, ovat kolli ja naaras, mutta niin sen ei tarvitse olla eikä pidäkään olla. Rakkaus on asia, jota voi kokea ketä tahansa kohtaan. Ei kissa rakastu sukupuoleen vaan siihen kissaan itsessään. Tärkeintä on se, kuka on sisältä, eikä se, mitä on ulkoa. Palaset tekevät kokonaisuuden eikä yksittäinen palanen määritä yksin mitään.”
Roihutassu hymyili Sudenlaululle ja kolli hymyili takaisin. Sen oudon kovan ulkokuorensa alla Sudenlaulu oli oikeasti lempeä, avoin ja ymmärtäväinen kissa, johon Roihutassu koki voivansa luottaa koko henkensä. Se oli outo, mutta hyvä tunne. Sudenlaulu tuntui turvalliselta.
Ja jostain syystä Roihutassu tunsi, että Sudenlaulu puhui osittain oman kokemuksensa kautta, vaikka olikin parantaja. Ei oppilas kyennyt kuvittelemaan Sudenlaulua rakastuneena kehenkään, olisi tämä ollut parantaja tai ei eikä hän uskonut Sudenlaulun koskaan olleenkaan rakastunut, mutta silti kollista uhkui jotakin uutta ja erilaista nyt. Jotain sellaista, jota Roihutassu kutsui omakohtaiseksi ymmärrykseksi.
”Kerron mestarillesi sinun voivan huonosti”, Sudenlaulu sanoi sitten ja katosi hakemaan yrttiensä seasta jotakin, ”jotta voit levätä ja kerätä ajatuksiasi edes muutaman päivän”, Sudenlaulu puhui ja pian hän palasi mukanaan unikonsiemeniä ja timjamia. ”Syö nämä lehdet nyt ja unikonsiemen pesässä. Hae myöhemmin lisää, jos tarvitset.”
”Kiitos”, Roihutassu kiitti läikikästä kollia, lipaisi pienet lehdet kielelleen ja nielaisi. Sudenlaulu kosketti rohkaisevasti Roihutassun päälakea.
”Roihutassu, muista yksi asia”, Sudenlaulu pysäytti tummaturkkisen oppilaan. ”Se, mitä kehosi voi ja ei voi tehdä, ei määrittele sinua. Tärkeintä on se, miten sinä itse koet asiat ja miksi sinä koet itsesi. Vaikka et biologisesti ole se stereotypinen naaras tai kolli, ei se tarkoita, ettetkö voisi kokea itseäsi naaraaksi tai kolliksi. Ei se tarkoita, ettetkö OLISI naaras. Tai kolli.”
Roihutassu nyökkäsi, kiitollisuuden pilke keltaisissa silmissään ennen kuin poistui Sudenlaulun pesästä. Hän suuntasi suoraan oppilaiden pesän suojaan. Hän ei vain kyennyt olemaan muiden kissojen ympäröimänä tai nähtävänä juuri nyt. Hän tuntisi olonsa vain silmätikuksi. Vaikka kukaan ei tiennytkään, tuntui silti, että kaikki olisivat tuijottaneet häneen.

Roihutassu ei saanut unta sinä yönä. Hän vietti sen yön tuijottaen oppilaiden pesän seinämää. Aamun koittaessa hän makasi yhä sammalpedillään ja oli yksi viimeisistä oppilaista, joka poistui pesästä. Viiltoläikkää ei hän kyennyt hämäämään vaan kolli huomasi heti oppilaansa väsymyksen ja käski tämän lepäämään – toki vasta sen jälkeen, kun oli käynyt Sudenlaulun luona tutkituttamassa itsensä. Viiltoläikkä saattoi luulla oppilaansa sairastuneen, mutta ei Roihutassu voinut mestariaan syyttää siitä luulosta.
Eikä Roihutassu edes tiennyt, minne muuallekaan menisi kuin Sudenlaulun luokse. Hän ei uskaltanut tai edes halunnut puhua tästä muille, ei emolleen, ei siskolleen, ei ystävilleen, ei mestarilleen, ei Tuiketassulle. Eikä hän tiennyt, mitä edes sanoa heille. Varsinkaan, kun ei itsekään tiennyt, mitä ajatteli asiasta. Hän ei enää tiennyt, kuka oli. Hän ei tiennyt, kuka hänen pitäisi olla ja miten hän sopi muiden joukkoon. Hän tarvitsi aikaa, aivan kuten Sudenlaulukin oli sanonut. Hänen pitäisi ensin tietää itse ennen kuin voisi kertoa muille.
Sudenlaulu ei ollut yllättynyt nähdessään Roihutassun pesänsä suulla. Hän lähetti Valotassun hakemaan yrttejä haluamansa kissan kanssa ennen kuin kutsui Roihutassun peremmälle. He olivat keskusteelleet aiheesta uudestaan ja Sudenlaulu oli tehnyt parhaansa selittääkseen kaiken selkeästi Roihutassulle. Hän painotti uudestaan ja uudestaan, ettei ollut vain kahta tietä edetä.
Roihutassu palasi koulutuksensa pariin muutamassa päivässä ja keskitti kaiken aikansa koulutukselleen. Suurimman osan vapaa-ajastaan hän taas keskitti itsensä tutkimiselle ja itsensä löytämiselle. Hän halusi tuntea itsensä. Hän halusi tietää, kuka oli.
Viiltoläikkä piti Roihutassun koulutuskerrat rauhallisina heti aluksi. Pienin askelin hän kovensi ja kovensi tahtia, mutta piti silti tahdin rauhallisena ja piti huolen, että Roihutassu sai aikaa keskittyä ja palautua.
Roihutassu suoriutui yllättävän moitteettomasti tai ainakin tavallisesti kuin aina koulutuksestaan. Hän oppi yhä uutta ja pärjäsi hyvin. Hänen tahtinsa oli toisina päivinä hitaamman puoleista, mutta hän pärjäsi silti hyvin. Viiltoläikkä ei puskenut Roihutassua kertomaan mitään, mutta rohkaisi Roihutassua kertomaan, jos jokin painoi hänen oppilaansa mieltä tai jos Roihutassulla oli jotain, joka vaikutti hänen koulutukseensa, jotta Viiltoläikkä osaisi auttaa ja muotoilla koulutuksen sopivaksi.
Roihutassu ei kuitenkaan ollut valmis tai ei kokenut olevansa valmis. Hän koki, että hänen tulisi selvitä tästä yksin ja käydä tämä taistelu yksin. Häntä pelotti. Hän yritti olla rohkea ja vahva, mutta tosiasiassa hän ei tiennyt, kauanko hän pystyisi siihen.

Luku 1

Emo katseli, kun siskoni painivat keskenään pentutarhan edustalla. Itse istuskelin emon rinnalla ja suin turkkiani.
“Katsokaa. Isi tulee”, emo kehräsi ja nostin päätäni nähdäkseni Iltakatseen hölkyttelevän luoksemme.
“Täällähän on kunnon taisteluharjoitukset menossa”, isi maukui ja siskokset menivät tervehtimään häntä iloisesti kehräten.
“Missä sinä olit?” Niittypentu kysyi uteliaasti.
“Olin metsästyspartiossa”, Iltakatse kertoi ja nuolaisi emoa poskelle. Minua olisi myös kovasti kiinnostanut päästä metsästyspartioon. Olin kuullut että metsästys oli kivaa ja välillä haastavaa puuhaa. Lisäksi sai olla klaanille hyödyksi mutta vielä minun piti kasvaa pentutarhassa vaikka olisin jo kovasti halunnut mukaan klaanin askareisiin ja taisteluharjoituksiin.
“Emo! Emo! Emo!” Niittypentu hihkui äkkiä ja juoksi häntä väpättäen Koivukajon luo.
“Yksihammas on tuolla! Saammeko mennä kuuntelemaan tarinoita? Muut pennut ovat käyneet siellä monen monta kertaa mutta me ei kertaakaan! Klaaninvanhimmat kertoo kuulemma tosi jännittäviä tarinoita! Emo saadaanko me mennä saadaanhan?” pikkusiskoni aneli silmät loistaen suloisella pentukatseellaan taivutellen. Tuolle ilmeelle ei kukaan voinut sanoa ei.
“Hyvä on. Menkää vain mutta viekää klaaninvanhimmille jotakin tuoresaalis kasasta. Hyviä tapoja on hyvä kunnioittaa ja muistakaa palata auringonlaskuun mennessä syömään!” emo kehräsi ja pinkaisimme juoksuun kohti tuoresaalis kasaa niin että pöly vain lensi.

“Mitä me heille vietäisiin?”Kukkaispentu kysyi katsellen suurta kasaa joka tuoksui aivan taivaalliselta.
“Otetaanko tuo jänis?” kysyin osoittaen kuonollani kasan reunimmaista tuoresaalista.
“Jaksetaanko me kantaa se?” Niittypentu pohti.
“Totta kai jaksetaan! Meitä on kolme vahvaa pentua”, maukaisin päättäväisenä ja tartuimme pulskaan jänikseen. Kukkaispentu tarttui jäniksen oikealta puolelta ja Niittypentu vasemmalta. Minä tartuin jäniksen niskanahasta ja lähdimme raahaamaan sitä kohti klaaninvanhimpien pesää.
“Oho. Jaksatteko te? Tarvitsetteko apua?” Sadekatse kysyi ohittaessamme hänet puhisten.
“Ei tarvita!” Niittypentu ähki suu täynnä jäniksen nahkaa.
“Me viedään tämä klaanin vanhimmille. Kiitos, kun kysyit”, Kukkaispentu maukui minkä pystyi saaliin karvan seasta.
“Selvä se”, Sadekatse naurahti ja seurasi menoamme päätään pudistellen.
“Voihan hiirenpapanat tämä painaa”, Niittypentu mutisi ja toden totta jänis oli iso meihin verrattuna ja painava kuin mikä. Mutta en tietenkään yhtynyt pikkusiskoni sanoihin, koska olin päättänyt että viemme sen perille asti ihan kolmistaan.

“Olemme kohta perillä”, kannustin, kun klaaninvanhimpien pesä lähestyi.
“Ketäs sieltä tulee ja vielä noin ison tuoresaaliin kanssa?” Yksihammas kehräsi nähdessään meidän tulevan.
Laskimme jäniksen kolli vanhuksen eteen puuskuttaen. Jokaista paikkaani kolotti ja yritin tasata hengitystäni.
“Toimme teille ruokaa jotta saisimme kuulla tarinan”, Kukkaispentu nyökkäsi arvokkaasti vanhukselle joka kehräsi tyytyväisesti.
“Sepä mukavaa. Tulkaapa sisään”, Yksihammas maukui, tarttui jäniksen niskanahasta ja kantoi sen sisälle pesään.

Astuimme klaaninvanhimpien pesään ja näimme kolme muutakin vanhempaa kissaa jotka vaihtoivat kieliä keskenään.
“Katsokaapa ketä meille tuli vierailemaan. Tässä on Koivukajon ja Iltakatseen pennut. He toivat meille jopa tuoresaalista”, Yksihammas kehräsi asettaessaan jäniksen muiden viereen.
“Oi miten mahtavaa. Tässä alkoikin olla jo nälkä”, Pikkusiipi maukui vetäen tuoresaaliin lähemmäs.
“Me haluttaisiin kuulla tarina! Joku jännittävä”, Niittypentu ei malttanut odottaa. Vanhukset vilkaisivat toinen toisiaan ja Yksihammas virnisti.
“Vai jännittävä tarina pitäisi saada kuulla. Minkähän niistä minä teille kertoisin?” Yksihammas istahti eteemme istumaan ja pohti hetken.
“Muut pennut ovat aina pitäneet siitä tarinasta jossa meidän klaani riensi apuun pelastamaan muut klaanit tuholta”, Pikkusiipi naukui.
“Oooo! Minä halua kuulla sellaisen tarinan!” Niittypentu hihkaisi.
“Minä myös”, nyökkäsin häntä väpättäen.
Yksihammas naurahti ja selvitti kurkkuaan.
“Hyvä on, kerron siis teille suuren myrskyn taistelusta”, vanhus maukaisi ottaessaan paremman asennon.
Tapitimme kollia intoa tihkuen, kun vanha soturi aloitti kertomalla kuinka Tulitähti Myrskyklaanin entinen päällikkö oli saapunut kertomaan Tähtiklaanin ennustuksesta että Taivasklaanin oli määrä palata omiensa pariin järvelle. Hän kertoi miten koko klaani matkasi pitkän raskaan matkan vanhalta reviiriltään aina nykyiselle reviirille asti. Klaanimme entinen päällikkö oli menehtynyt tuolla matkalla ja myös yksi joukosta oli kadonnut eikä häntä oltu koskaan enää löydetty. Kadonnut kissa oli ollut kuulemma vaarin vanha kumppani. Sitten vanhus kertoi miten Taivasklaani oli saapunut juuri ajoissa pelastamaan muut klaanit tuholta ja he voittivat Yönkajon lauman joka vielä tänäkin päivänä häiritsee silloin tällöin klaanien rauhaa vaikka kaikki viisi klaania olivat saaneet heidät reviireiltään häädettyä.

“Vau kuulostaa ihan mahtavalta”, Niittypentu henkäisi silmät loistaen.
“Minäkin haluan pian päästä taistelemaan”, maukaisin ponnahtaen ylös.
“Vielä te pääsettekin”, Pikkusiipi maukui huvittuneena.
“Varmasti. Muistatte vain harjoitella hyvin jotta pärjäätte taistelussa”, Yksihammas kehräsi.
“Muistetaan!” naukaisimme kaikki kolme yhtä aikaan.
“Teidän pitää palata pentutarhaan. Aurinko alkaa laskea ja iltapala taitaa jo teitä odotella”, Pikkusiipi hymyili ja Kukkaispentu nyökkäsi.
“Kiitos tarinasta. Me tulemme taas joku toinen päivä kuuntelemaan lisää”, isosisko maukui ja vanhukset nyökkäsivät ja hyvästelivät meidät.

Saatuamme syötyä Niittypentu ryhtyi pesun lomassa selostamaan emolle kaiken mitä olimme Yksihampaalta kuulleet.
“Ja kuulemma yksi katosi sillä reissulla ja se oli ollut vaarin vanha kumppani! Mieti!” pikkusisko maukui ja Koivukajo kehräsi.
“Tiedän. Honkasydän on kertonut minulle hänestä. Hänen nimensä oli Satakieli ja hän oli vaarin mukaan kaunein, lempein ja oikeamielisin kaikista. Hän odotti vaarin pentuja kadotessaan”, emo osasi kertoa.
“Eikä! Voi ei!” Niittypentu henkäisi.
“Tietääkö kukaan mihin hän katosi?” Kukkaispentu kysyi.
“Itseasiassa monia kuita sitten vaari sai tietää että hänen poikansa elää nykyään Myrskyklaanissa. Hän kertoi meille miten hänen emonsa oli joutunut kaksijalkojen ansaan ja synnyttänyt pentunsa kaksijalkojen pesässä. Heidän olonsa siellä olivat olleet niin huonot että muut pennuista olivat menehtyneet paitsi tämä kyseinen kolli jäi henkiin. Hänen emonsa kuoli noissa oloissa myös”, Koivukajo huokaisi.
“Miten hän päätyi Myrskyklaaniin?” kysyin.
“Kaksijalkojen heittäessä hänet pihalle hänen tassunsa kuljettivat hänet Myrskyklaanin puolelle”, emo maukui samalla, kun pesi Kukkaispennun turkkia.
“Saadaanko me nähdä hänet joskus?” utelin.
“Tapaatte varmasti jonakin päivänä kokoontumisessa”, emo hymyili ja nyökkäsin.

Iltapesun jälkeen menimme jälleen emon rinnalle ja tällä kertaa oli minun vuoroni puhua Tuulenpennulle. Meille oli tullut tavaksi puhua joka ilta Tähtiklaanissa olevalle siskollemme ja kertoa hänelle kuulumiset ja se oli meistä jokaisesta mukavaa ja meistä oli alkanut tuntua että tunsimme siskomme vaikkemme olleet ehtineet tutustua häneen.
Kerroin Tähtiklaanille ja siskolle kaiken sen päiväisestä ja Yksihampaan jännittävästä tarinasta.
“Jos vaarin vanha kumppani Satakieli kuulee tämän myös niin olen pahoillani siitä mitä sinulle tapahtui. Olisi mukava tutustua sinuun jonakin päivänä”, maukaisin hiljaa ja toivotin vielä hyvät yöt siskolle kunnes olin valmis.
“Olisi kiva päästä näkemään vaarin poika joka asuu Myrskyklaanissa”, Niittypentu haukotteli.
“Teidän tulee kuitenkin muistaa se ettei vaari ole asiasta maininnut kenellekään muulle kuin minulle joten pitäkää tämä meidän välisenä salaisuutena. Vain isi, minä, vaari ja Sadekatse tiedämme ja nyt te”, emo nuolaisi meitä jokaista päälaelle.
“Jee ensimmäinen salaisuus”, Niittypentu supatti hihittäen.
“Mikä sen Myrskyklaanilaisen nimi on?” kysyin hiljaa.
“Hän on Kotkasiipi. Yhtä suuri kuin vaari ja kuulemma aivan Satakielen näköinen”, emo kehräsi.
“Hieno nimi”, Kukkaispentu haukotteli vuorostaan ja asettui pienelle kerälle emon masun viereen.
“Hyvää yötä pennut”, emo maukui lempeästi ja kietoi suojelevan häntänsä meidän ympärille.

Viidestoista luku – We prayed for light but got a dark sky

Monet kissat oli kiedottu salaisuuksien ja valheiden varaan. Jotkut suurempien, jotkut pienempien. Ja joskus ne salaisuudet ja valheet rikkoivat kissat palasiksi.
Ei ollut enää mikään ihme, että Tulikukka ja tämän pennut olivat etääntyneet. Tulikukka oli pitänyt suuren salaisuuden tyttäriltään; Kolibri ei ollutkaan heidän emonsa vaan jokaisella heistä oli oma emo ja eri klaaneista. Valhetähti oli pitänyt heitä jokaista silmällä jo kuita, heti sen jälkeen, kun Tulikukka oli myöntänyt sydäntään painavan tekonsa pennuilleen.
Jos se ei todistanut, että eri klaanien kissojen väliset suhteet rikkoivat, mursivat ja hajottivat kissat, niin mikä sitten? Tulikukka oli elänyt kuita syyllisyydessä ja nyt hänen tyttärensä eivät puhuneet hänelle lainkaan. Ja nyt hänen tyttäriensä uskollisuus ja identiteetti olivat vaakalaudalla. Minne he kuuluivat, keitä he olivat ja mikä tärkeintä, minne heidän uskollisuutensa kuului?
Tulikukka ei ollut koskaan näyttänyt uskollisuutensa horjunneen. Vaikka hän olikin saanut pentuja muiden klaanien naaraiden kanssa, hänen ainoa motiviinsa siihen oli ollut löytää kissa, joka voisi toimia hänen pentujaan kantavana kissana ja antaa sitten pennut Tulikukan ja Kolibrin kasvatettaviksi. Teko oli silti tuomittava ja väärin, sillä Tulikukka olisi voinut etsiä apua toisaalta kuin muista klaaneista. Syyllisyys painoi Tulikukkaa kuitenkin paljon ja Valhetähti näki, ettei Tulikukalla ollut ainuttakaan motiivia kääntää selkäänsä Myrskyklaanille.
Kastelinnusta saatu kuva oli horjunut sen jälkeen, kun naaras oli mennyt tapamaan biologisen emonsa sukulaisia Tuuliklaaniin. Voisiko Kastelintu taistella heitä vastaan taistelussa? Voisiko naaras hyökätä heidän kimppuunsa, jos tilanne niin vaatisi? Jos hänen tulisi valita oman sisarensa ja tuuliklaanilaisen sukulaisensa väliltä, kenet hän valitsisi? Kenet hän pelastaisi? Voisiko Kastelintu uhrata sukulaisensa, jos kenen tahansa Myrskyklaanin kissan henki riippuisi siitä?
Kenelle kuului Jääruusun, Taivaannovan ja Kastelinnun uskollisuus? Oliko se yksin Myrskyklaanissa vai kuuluiko se Myrskyklaanin ulkopuolelle? Sitä Valhetähti ei vielä tiennyt ja siksi hänen oli pidettävä silmällä kolmea siskosta, erityisesti Kastelintua tämän salaisen vieralunsa jälkeen.
Sukulaisuussuhteet ja liian läheiset ystävyyssuhteet, rakkaussuhteista puhumattakaan, olivat suuria riskitekijöitä. Oli syy, miksi klaaneja oli viisi ja miksi ne olivat erillään. Oli syy sille, miksi jokaisen sydän kuului yhdelle klaanille ja vain ja ainoastaan yhdelle klaanille. Rakkaus on selittämätön ja vahva asia, mutta on syynsä sille, miksi soturilaissakin määrätään suhteista muihin klaaneihin. On syynsä sille, miksi asiat ovat kuin ovat. Ei kukaan voinut olla uskollinen kahdelle klaanille samaan aikaan.
Verisukulaisuus tai se myrkyllinen rakkaus toiseen kuin oman klaanin jäseneen eivät rikkoneet vain niitä kissoja vaan myös kaikki klaanit. Se rikkoi kaikkia klaanien sääntöjä, tapoja ja pyhää soturilakia. Voisiko kuka tahansa hyökätä oman perheenjäsenensä kimppuun ilmaan omantunnon tuskia?
Teoilla oli seurauksensa. Uskollisuus kuului omalle klaanille, joka oli kuin perhe. Klaani on turvaverkosto, tukipilari, koko elämä. Yksi kissa toisessa klaanissa ei saisi horjuttaa sitä. Kaikki eivät vain ole niin vahvoja.
Ja siksi on tapahduttava muutos. Muutos, jonka seurauksena soturilakia seurattaisiin taas niin kuin sitä tulisi seurata.

Jokainen kissa, joka järven alueella kulki, kulki myös Valhetähden tarkan katseen alla. Valhetähti tiesi jokaisen nimeltä ja kasvoilta. Hän tiesi jokaisen, joka kulki öisin Synkän metsän mailla. Hän tunsi jokaisen, joka seurasi häntä, mutta kukaan ei tuntenut häntä.
Pikkuhiljaa ne kissat, jotka olivat osoittaneet uskollisuuttaan Valhetähdelle ja Synkän metsän mestareilleen, saivat harjoitella keskenään. Peitenimin tosin. Valhetähti suljetun piirinsä kanssa seurasi jatkuvasti kaikkia kissoja, jotka kulkivat Synkässä metsässä – niin päivällä kuin yöllä. Ja yhdessä he totesivat mahdolliset uskolliset ja laittoivat sanaa eteenpäin niille, jotka saivat viedä oppilaansa harjoittelemaan toisten oppilaiden kanssa.
Suurin osa koulutettavista alkoi olla jo sotureita, mutta koskaan ei voinut olla oppimatta lisää. Uusia värvättiin jatkuvasti, kiitos Pakkaspuron, joka etsi potentiaalisia kissoja.
Valhetähden toimet eivät tosin olleet ainoat, jotka tapahtuivat Synkässä metsässä. Monella kissalla siellä oli omat tavoitteensa, mutta kukaan heistä ei uskaltanut toteuttaa omiansa Valhetähden ollessa vallassa. Muutama poikkeus toki oli, mutta heillä ei ollut mitään Valhetähden suunnitelmiin risteävää.
Surmamieli oli yksi näistä. Kolli oli toisaalta saanut Valhetähden kunnioituksen, mutta samalla taas mustaturkkisen kuolleen kissan toimet olivat Valhetähden ajatusmaailmaa vastaan. Mutta jokainen tavallaan. Surmamieli oli voimakas ja viisas, tiesi paljon kaikesta.
Hän koulutti Tuiketassua, Valhetähden oppilasta, Synkän metsän mailla öisin. Siitä kaikesta oli vain etua Tuiketassulle, vaikka toisinana huoli nuoresta oppilaasta oli läsnä. Mutta Valhetähdellä ei ollut vaihtoehtoja.
Surmamielen kanssa Valhetähti oli päässyt vain muutaman kerran puhumaan, mutta jokaisena kertana se oli yhtä mielenkiintoista ja antoisaa. He molemmat tiesivät olevansa ehkä yhdet taitavimmista kissoista, jotka vielä pystyivät leikkimään muiden hengillä ja mielillä. He myös tunsivat toisistaan sen molempiin suuntiin jakautuvan arvostuksen.
Valhetähti antoi Surmamielen tehdä omiaan ja Surmamieli antoi Valhetähden tehdä omiaan. Surmamieli oli Valhetähdestä… mielenkiintoinen kissa. Ja kaikesta huolimatta, mitä kolli oli tehnytkin, arvostettava. Ei varmasti ollut ketään, joka olisi saavuttanut suuria tekemättä jotakin, joka rikkoisi jonkun toisen moraalia tai tahtoa vastaan.

Synkän metsän mailla kuhisi enemmän kissoja kuin kuihin. Jo monet elävät kissat olivat tulleet kasvokkain toistensa kanssa. Joko nämä kissat eivät tunnistaisi toisiaan helposti tai sitten heihin luotettiin. Valhetähti seurasi kuinka Verikyynel loikkasi sähisten Tuhosydäntä kohti. Hieman kauempana taas Kyyarpi taisteli Terhoturkkia vastaan. Tulisade taas Haukkasielua vastaan.
Jopa muutamat oppilaar taistelivat toisiaan vastaan arvokasta kokemusta kartuttaakseen. Valhetähti tunsi ylpeyttä, mutta myös toivoi, ettei kukaan joutuisi kuolemia tuovan taistelun siimekseen. Mitä rauhanomaisemmin asiat saataisiin hoidettua, sen parempi. Turha verenvuodatus olisi vain menetys kaikille, eikä silloin ollut väliä sillä, oliko veri sekoitusta tai ei. Uskollisuus määritti kaiken.
Kaiken varalta näiden kissojen tulisi valmistautua pahimpaan. Ennemmin näin kuin se, että heidät koulutettaisiin janoamaan viattomien verta. Synkässä metsässä oli kissoja, jotka mielellään tekisivät niin ja aiheuttaisivat sekasortoa. Nyt heillä oli jokin suurempi ja tärkeä tavoite.
Hiirinenän koulutuksessa oleva Kipinätassu oli kehittynyt hurjasti. Hänen saadessaan koulutusta niin hereillä ollessaan kuin nukkuessaan, kehittyi hänestä vaarallinen taistelija pienestä koostaan huolimatta. Kissaa ei tulisi tuomita koonsa puolesta vaan taitojensa. Se tulisi olemaan Kipinätassulle suuri etu, jos ja kun hän joutuisi tulevaisuudessa monenlaisiinkin koettelemuksiin ja taisteluihin.
Hopeaviilto oli sentään tajunnut pitäytyä poissa Valhetähden silmistä. Sen jälkeen, kun naaras oli edes kehdannut ehdottaa heidän saavan yhteisiä pentuja, oli Valhetähden sisimmässä vain kiehunut pelkkä ajatuskin mustaturkkisesta naaraasta. Kaikeksi onneksi vaikutti kuitenkin siltä, että Hopeaviilto oli uskonut Valhetähden sanaa ja oli nyt taas oma… iljettävä itsensä. Valhetähti antoikin naaraan taas pienin askelin tulla lähemmäksi ja osaksi heidän pieniä kokoontumisiaan. Hopeaviilto käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hyvä.
Valhetähti tuhahti hiljaa, kun aisti Hopeakäärmeen, isoisänsä lähestyvän. Hänellä täytyi olla jotakin uutisia. Ellei ollut, oli arpinen kolli mitä luultavammin tullut taas ylpeilemään sillä, että Valhetähti oli hänen pentunsa pentu. Hopeakäärme oli ollut itsekäs niljake, kun oli pakottanut Valhetähden emonemon saamaan Valhetähden emon ja tämän veljen. Hopeakäärme oli entinen Varjoklaanin kissa ja hän oli saanut pentuja Myrskyklaanin päällikön kanssa.
Ikijään uskollisuudesta ei ollut epäilystäkään; se kuului Myrskyklaanille ja yksinomaan Myrskyklaanille. Ikijää ei edes tunnustanut Hopeakäärmettä isäkseen ja Valhetähti ymmärsi hyvin, miksi.
”Oletko harkinnut oman oppilaan ottamista?” Hopeakäärme kysyi, mutta Valhetähti ei hätkähtänytkään hänen kysymyksellensä. Hopeakäärme oli kysynyt saman kysymyksen Hopeaviillolta kuita taaksepäin. Olisihan siitä hyötyä, mutta kukaan ei ollut osoittanut olevansa sopiva Valhetähden koultuksen alaiseksi. Ja Hopeaviillolle Valhetähti ei suonut yhtäkään koulutettavaa, ei sen jälkeen mitä hän oli itse saanut kokea kyseisen naaraan ollessa hänen mestarinsa Synkän metsän mailla.
”Sopivaa ei ole tullut vastaan”, Valhetähti sanoi kohtaamatta Hopeakäärmeen katsetta.
”Oletko miettinyt omasta p-”
”En”, Valhetähti vastasi ennen kuin Synkän metsän kolli ehti edes saada lausettaan sanotuksi. Valkomusta kolli kääntyi kohtaamaan Hopeakäärmeen katseen leimuavin silmin. Hopeakäärme ymmärsi olla tuomatta tätä aihetta puheeksi enää uudestaan. ”Jos sopiva oppilas tulee vastaan, otan hänet koulutettavakseni. Siihen asti, teen tehtäväni täällä, missä sitä tarvitaan kipeästi.”
Hopeakäärme nyökkäsi hitaasti ennen kuin asteli Valhetähden vierelle.
”Onko sinulla jotain uutisia?” Valhetähti kysyi sitten ja antoi katseensa kulkea Synkän metsä tiheän puuston ja sumuisen maan läpi.
”Uutisia Tähtiklaanin puolelta”, Hopeakäärme sanoi sitten ja Valhetähti kääntyi heti kohtaamaan Hopeakäärmeen katseen. Tähtiklaanin puolelle Valhetähden voimat eivät yltäneet. ”He ovat levottomia. Ja peloissaan.”
Valhetähti tuhahti.
”Mutta myös toiveikkaita”, Hopeakäärme huomautti ja iski kyntensä maahan. Tyynesti Valhetähti räpäytti silmiään ja kehotti Hopeakäärmettä jatkamaan. ”Heidän valitsemansa kissa on löydettävä, he ovat antaneet hänelle viestejä, minkä voivat.”
”Se on ollut odotettavissa”, Valhetähti totesi nyökäten.”
”Meillä on onneksemme suuri sotajoukko”, Hopeakäärme kyhersi.
”Älä anna sen nousta päähän”, Valhetähti varoitti, ”sillä jos yliarvoimme itsemme ja aliarvoimme vihollisen, olemme jo hävinneet. Löydämme Tähtiklaanin valitseman kissan ja selvitämme heidän suunnitelmansa, kun sen aika on.”
”Taisimme saada vihjeen siitä kissasta”, Hopeakäärme maukaisi ja Valhetähti kohotti kulmaansa odottavana. ”Punaturkki on antanut hänelle koulutusta.”
”En ole yllättynyt”, Valhetähti totesi kylmästi.
”Onko sinulla ideaa, kuka se kissa voisi olla?” Hopeakäärme kysyi kuin olisi oikeasti luullut Valhetähden nyt tienneen, ketä he etsivät.
”Toisin kuin idioottiset aivosi luulevat, en tunne jokaista kissaa, jonka kanssa se tähtiklaanilainen on puhunut!” Valhetähti sihahti. ”Poistu.”
Hopeakäärme nyökkäsi lyhyesti ja katosi sen sileän tien matkoihinsa. Valhetähti jupisi hiljaa, hännänpää nykien ärtymyksestä. Typerät, mehiläisaivoiset kissat.

Kastelinnun kanssa käytyään hieman vakavamman keskustelun koskien kyseisen naaraan uskollisuutta oli Valhetähti huomannut muutoksen naaraan käytöksessä. Naaras oli ollut jo kuita kuin varpaillaan koko ajan, mutta hetkellisesti se oli ollut poissa ja nyt se oli taas palannut kuin synkkänä pilvenä Kastelinnun ylle.
Valhetähti tiesi enemmän kuin naaras ymmärsi. Hän tiesi sisaruskolmikolle langenneesta ennustuksesta, vaikka ei ihan sanasta sanaan. Taivasklaani oli ollut tärkeässä osassa sitä ennustusta.
Kastelintu oli tehnyt jotakin radikaalia ennustuksen täyttämista varten, mutta Valhetähti ei ollut ihan varma, mitä. Hän oli kuullut vain lopun sisaruskolmikon keskustelusta eivätkä he olleet palanneet aiheen ääreen sen jälkeen. Se oli kuitenkin rikkonut jotain siskosten välillä.
Valhetähti kuitenkin tiesi, että Tähtiklaanin asettamat ennustukset olivat vain raskas taakka, jotka aiheuttivat tuskaa ja kärsimystä kissalle, joka joutui kantamaan ennustuksen salaisuuden ja toimimaan käsketysti. Sen, mitä Kastelintu oli tehnyt, oli varmasti oikeutettu.
Myrskyklaanin päällikkö sai pian vastauksen siihen, mitä Kastelintu oli tehnyt kuita taaksepäin. Naaras itse oli ollut se, joka lähestyi ja halusi vaihtaa muutaman sanan päällikkönsä kanssa. Valhetähti oli ensin luullut naaraan tulevan puhumaan hänen vierailustaan Tuuliklaanissa.
”Minun… minun pitää varmaankin tunnustaa jotakin”, Kastelintu sanoi kurkkuaan selvitellen. ”Uskollisuuteni kuuluu yksin Myrskyklaanille. Minulla… oli aivan toinen syy vierailla Tuuliklaanissa kuin sukulaisteni tapaaminen.”
Valhetähden silmissä välähti. ”Kerro, kun olet valmis.”
Aihe oli Kastelinnulle päivän selvästi vaikea eikä Valhetähti halunnut painostaa naarasta yhtään sen enempää. Kastelintu tuntui kuitenkin katoavan päänsä sisälle ja se ei ollut normaalia Kastelinnulle, joka aina tuntui olevan niin määrätietoinen ja kissa, joka teki asiat heti kuin halusi.
”Tahdon sinun tietävän, että sinun ja sisarustesi ennustus ei ole minulta piilossa”, Valhetähti sanoi, pitäen katseensa poissa Kastelinnusta. ”Ennustukset ovat vain taakka, jotka painavat meitä syvemmälle pimeään kuiluun. Ne tuovat pelastusta ja hyvää monelle, mutta voivat myös epäselvinä ja raskaina yhdelle tai muutamalle kissalle asetettuna tehdä hallaa. Minä tiedän”, Valhetähti sanoi ja kohtasi pienemmän kissan katseen, ”sillä te ette ole ainoita, jotka on kirottu ennustuksen mahdilla.”
Kastelintu räpäytti silmiään katsoessaan suoraan Valhetähden silmiin. Naaras tuntui ymmärtävän, että se viesti, jonka Valhetähti oli mukamas saanut Tähtiklaanilta, oli Valhetähden ennustus. Hänen painolastinsa.
”Joskus ennustuksia varten ja kaikkien parhaaksi tulee tehtyä asioita, joita katuu”, Valhetähti jatkoi, kääntäen katseensa taas kaukaiseen taivaanrantaan. ”Joskus niistä voi päästää irti, mutta joskus ne syövyttävät sielua kauankin, joskus ikuisesti. Ja sinä olet selvästi tehnyt jotakin, joka yhä kirvelee sisimmässäsi ja syöksee mielesi synkkyyden suohon.”
Läikikäs naaras nielaisi vaivalloisesti ja nyökkäsi. Ja nyökkäsi sitten uudestaan.
”Minä… minä- minä tapoin kaksi viatonta kissaa”, Kastelintu sai sitten sanotuksi ja Valhetähti kohotti kulmiaan. ”Kuunkierron ja Putousturkin.”
Ei Taivasklaani, ei Yönkajon lauma, vaan Kastelintu. Kastelintu oli tappanut kaksi toisen klaanin kissaa ja aiheuttanut kytevän vihan klaaneissa Taivasklaania kohtaan. Se kävi järkeen nyt.
”Mikä ajoi sinut tekemään sen?” Valhetähti kysyi sitten, rauhallisella äänellä.
”Me ymmärsimme ennustuksen väärin. Luulimme Taivasklaanin olevan tarkoitettu karkotettavaksi, mutta olimme täysin väärässä”, Kastelintu sanoi korvat väristen. ”Ja minä toimin yksin. Minun sisareni eivät ole vastuussa mistään, mitä minä olen tehnyt. Jos jotain rankaiset, niin minua. Mutta minun uskollisuuteni ei Myrskyklaanille järky. Minä…”
”Sinä tapoit oman sukulaisesi”, Valhetähti totesi sitten ja Kastelintu painoi päänsä alas. ”Sinä menit tapaamaan heitä kuin anteeksipyyntönä. Etkö mennytkin?” Valhetähti kääntyi kohtaamaan Kastelinnun paremmin. Naaras kohtasi päällikkönsä katseen, alentuneena ja luovuttaneena. ”Jos jotakuta sinun tulisi syyttää, olisi se Tähtiklaania.”
”Mitä?” Kastelintu hämmentyi. ”Mutta se olin minä, joka tappoi heidät! Ei Tähtiklaani koskaan käskenyt meitä- minua tappamaan-”
”Mutta antoiko se mitään muitakaan ohjeita? Vihjeitä? Apua? Vastauksia? Selkeitä toimintaohjeita?” Valhetähti haastoi takaisin. Kastelintu pudisti päätään, kun huomasi Valhetähden odottavan jotakin reaktiota hänestä. ”Jos te ymmärsitte ennustuksen väärin, on kaikki Tähtiklaanin syytä alunperinkin. Ette te muutoin olisi ymmärtäneet ennustusta väärin, jos kaikkien ihailema Tähtiklaani olisi auttanut ja tullut korjaamaan erheenne. Väärinymmärryksen. Mutta se ei tehnyt niin vaan se jätti teidät yksin pohtimaan, nuoria oppilaita ja sotureita. Antoi liian suuren vastuun kannettavaksi nuorille kissoille ja jättivät heidät yksin selvittämään kokonaisen klaanin kohtaloa. Kastelintu, Tähtiklaani hylkäsi sinut ja sisaresi, jätti teidät kärsimään ja kokemaan omantunnon tuskia”, Valhetähti puhui matalalla äänellä. ”Ette ole ensimmäiset ettekä tule olemaan viimeiset, joille Tähtiklaani antaa ennustuksen kuin kirouksen. He antavat epäselviä vihjeitä ja jättävät kissat yksin selvittämään asiat ja katsovat, kun he kärsivät, menettävät rakkaitaan ja kaatuvat vastuidensa painon alla. He antavat epäselviä riimuja, jotka kissojen tulisi yksin selvittää kaiken sen paineen alla. Ja kun pyydät apua, et saa vastausta tai saat yhä vain epäselvemmän vastauksen. He eivät kertoneet, mitä teidän tulisi tehdä. He heittivät teidät tähän maailmaan selvittämään muiden sotkut, koska eivät itse voineet ottaa vastuuta.”
Valhetähti piiskasi häntäänsä ja veti syvään henkeä.
”Se, mitä sinä teit, on anteeksiantamatonta”, Valhetähti puhui sitten, ”mutta sinä teit kirotun ennustuksen toteuttamiseksi ja luullen sen olevan oikein, ja auttavan. Sinä ajattelit sen olevan ainoa keino pelastaa muut, auttaa muita. Olisi ollut varmasti monia muita keinoja pelastaa Taivasklaani ja ymmärtää ennustus, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Ja te onnistuitte. Kenties se, mitä sinä aloitit, oli ainoa keinoa saattaa ennustus päätökseen. Mutta älä kiroa itseäsi vaan kiroa Tähtiklaani, aivan kuten se on kironnut sinut, sisaresi, monet sinua edeltävät, minut. Tähtiklaani on hylännyt meidät kaikki nyt, se ei kertonut minullekaan kuinka edetä ennen kuin henkieni saamisen aikana. Se hylkäsi minut, kun olin synkimmässä kuopassani”, Valhetähti hiljeni hetkeksi. ”Minäkin olen tehnyt asioita, joita minä kadun ja toivon, etten olisi koskaan joutunut tekemään. Joskus on tehtävä huonoja asioita saavuttaakseen sen oikean päämäärän. Tähtiklaani ei ole auttanut eikä kertonut, mitä tehdä. Joskus ne radikaalimmat keinot ovat ainoita, jotka saavat asioita eteenpäin. Ja sinä sait asiat eteenpäin teollasi, tuntui se kuinka pahalta tahansa. Älä unohda sitä pahaa oloa, mutta älä myöskään sitä miten asiat kääntyivät halutuksi.”
”Tähtiklaani on antanut sinullekin ennustuksen?” Kastelintu kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Sinulla oli – ja on yhä – sisaresi rinnallasi auttamassa”, Valhetähti nyökkäsi, ”minulla taas ei ketään. Jokainen meistä tekee elämänsä aikana pahaa, jotkut elävät sen kanssa ja jotkut taas kärsivät sen kanssa. Jotkut taas joutuvat Tähtiklaanin kiduttamiksi, kuten sinä ja minä”, Valhetähti käänsi katseensa Kastelintuun. ”En epäile uskollisuuttasi, Kastelintu, olet todistanut sen kuuluvan Myrskyklaanille. Kysymykseni on, kuuluuko se myös minulle? Olit valmis jo silloin tekemään jotain sinua rikkovaa muiden parhaaksi ja minä arvostan sitä, ja minä ymmärrän täysin, miltä se tuntuu. Ja olen syvästi pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan ja kärsimään Tähtiklaanin toimesta.”
”Kiitos”, Kastelintu naukui kuiskauksen lailla. ”Arvostan päätöstäsi enemmän kuin voisin sanoin kuvailla.”
”Oletko valmis auttamaan minua minun ennustukseni kanssa, Kastelintu?” Valhetähti kysyi ja naaraskissa hänen vierellään katsahti häntä. ”Näyttämään Tähtiklaanille?”
Kastelintu tuijotti Valhetähteä ilme värähtämättä. ”Tähtiklaani tosiaan jätti meidät yksin sen kaiken kanssa.”
”Niin jätti”, Valhetähti sanoi. ”Jätti sinut kärsimään eikä auttanut, kun olisit tarvinnut apua kaikista kipeiten. Sinä teet sen, minkä koet oikeaksi keinolla millä hyvänsä. Ja minä teen samoin. Minä ymmärrän sinua, Kastelintu. Joskus tosiaan se ainoa polku, jota kuljemme, on ainoa tie, tapahtui sen varrella mitä tahansa. Kuka tahansa ei pystyisi tekemään mitä tahansa oikeuden ja muiden vuoksi, mutta sinä pystyit ja pystyt vieläkin, ja sitä minä arvostan ja sen minä ymmärrän, henkilökohtaisesti vielä. Sinä olet ollut vahva, vahvempi kuin moni voisi edes toivoa olevansa. Kaikki eivät tule koskaan ymmärtämään sitä, että aina ei hyvällä saa hyvää tai haluttua tulosta. Mutta minä ymmärrän sen, ja niin ymmärrät sinäkin.”
Kastelintu nyökkäsi muutaman kerran ja kohtasi Valhetähden katseen. ”Minä olen valmis auttamaan.”
Valhetähti virnisti. ”Hienoa”, kolli sanoi ja sulki sitten silmänsä. Vaikka hän ei luottanutkaan Kastelintuun elämällään, koki hän naaraan olevan juuri sopivasti luotettava. Ja naaras oli yksi niistä harvoista, jotka uskoisivat siihen, mitä Valhetähti oli nyt paljastamassa. ”Näetkö tuolla kaukana lentävän linnun?”
Kastelintu hätkähti ja käänsi katseensa taivaalle. Kaukaisuudessa lensi lintu, jonka näki silmin juuri ja juuri. ”Hädin tuskin. Miksi?”
”Se on haukka”, Valhetähti sanoi silmät yhä kiinni. ”Ja nyt se syöksyy kohti pientä, pahaa aavistamatonta hiirtä.”
Valhetähti tunsi Kastelinnusta huokuvan hämmennyksen. Kaukana liihottava haukka katosi puiden lomaan ja nousi pian takaisin taivaalle.
”Nyt se suuntaa takaisin pesälleen, kahden poikasensa luokse”, Valhetähti sanoi, silmät yhä tiukasti kiinni. ”Ne huutavat nälissään emoaan.”
”Oletko nähnyt sen pesän?” Kastelintu kysyi ja Valhetähti nauroi huvittuneena.
”En, se on reviirien ulkopuolella”, Valhetähti sanoi ennen kuin käänsi korvaansa, suunnaten aistinsa takaisin leiriin.
”Mitä?” Kastelintu hämmentyi entisestään.
”Minähän sanoin, että tiedän enemmän kuin luulet”, Valhetähti sanoi ja avasi silmänsä ja käänsi katseensa Kastelintuun. ”Oppilaasi etsii sinua. Hän haluaa kovasti saalistamaan sisarustensa kanssa. Emmehän anna hänen odottaa?” kolli kysyi naaraalta ennen kuin viittoili häntä seuraamaan.
Valhetähti kohotti kuononsa ylemmäs kävellessään takaisin leiriin Kastelintu aivan kannoillaan. Olisi tulossa sadetta yön laskeutuessa.
”Kastelintu!” Aaltotassu juoksi mestariaan vastaan heidän päästyä leirin piikkihernetunnelista peremmälle leiriin. ”Etsin sinua kaikkialta”, oppilaan ääni muuttui hiljaiseksi, kun hän näki Valhetähden Kastelinnun takana. Aaltotassun katse lainehti Valhetähdestä Kastelintuun ja takaisin. ”Saanko mennä Risutassun ja Savutassun mukana saalistamaan?”
”No- tietysti”, Kastelintu nyökkäsi ja vilkaisi sitten Valhetähteä, kun hänen oppilaansa oli mennyt matkoihinsa. Valhetähden katse oli vakaa ja ilmeetön. Hän asteli aivan naaraan vierelle ja kuiskasi tämän korvaan.
”Et saa mitään rangaistusta, Kastelintu, sillä en näe siinä järkeä. Syypäähän on Tähtiklaani, joka on vienyt meiltä paljon”, Valhetähti kuiskasi, ”mutta pidä tämä oppimasi omana tietonasi, se ei varmasti ole liikaa pyydetty. Toivottavasti olet myöhemmin vapaa ateroimaan kanssani, jos juttuseura aiheesta kiinnostaa lisää. Älä koskaan epäröi kääntyä puoleeni, jos ikinä mitään tarvitsetkaan.”
Valhetähti heilautti häntäänsä ja asteli sitten pois Kastelinnun luota. Hän väläytti naaraalle vielä hymyn ennen kuin katosi pesänsä pimeyteen.
Myrskyklaanissa oli siis muitakin, jotka olivat joutuneet kärsimään Tähtiklaanin tekojen ja typerien ennustusten vuoksi. Kastelintu oli tehnyt jotakin, jota Valhetähti ei olisi naaraan uskonut koskaan tekevän, mutta mitä enemmän Valhetähti ajatteli asiaa, näki hän Kastelinnun tekemässä mitä tahansa ennustuksensa ja klaanien hyväksi. Naaras oli varmasti valvonut öitä ennen ja jälkeen tekonsa, mutta kaiken, minkä hän oli tehnyt, oli osoittanut, että Tähtiklaani oli tosiaan julma ja että naaras oli vahvempi kuin mitä hän itsekää ajatteli. Kastelintu oli tehnyt, minkä oli nähnyt parhaaksi eikä Valhetähti voinut eikä edes halunnut lukea sitä Kastelinnun viaksi – päinvastoin. Muiden pelastuksen vuoksi naaras oli valmis tahraamaan omat käpälänsä.
Aivan kuten Valhetähtikin.

TOINEN OSA
Uusi ystävä

Taival yritti parhaansa mukaan sopeutua Varjoklaanin elämään, mutta se tuotti hänelle kiistatta vaikeuksia. Klaanin tavat poikkesivat hänen omistaan, kaikki säännöt sekä ohjeistukset rajoittivat hänen elämäänsä, ja kissapaljous kollin ympärillä sai hänet useamman kerran päivässä livahtamaan ulos leiristä oman rauhan perässä. Taival yritti kyllä parhaansa. Hän saalisti ylimääräistä ja vei sen leirin tuoresaaliskasaan, osallistui toisinaan partioihin ja pysytteli Varjoklaanin reviirin sisällä.
Vaikeinta oli kuitenkin Taivaleen kokema ikävä entistä elämäänsä kohtaan. Hän ikävöi vapautta ja seikkailuja, sekä alati vaihtuvia maisemia, mutta hän ikävöi myös isänsä tutun turkin tuoksua vierellään. Kaikki Varjoklaanissa olivat hänelle tuntemattomia, ja lukuisten kissojen eri hajut saivat hänen päänsä pyörälle. Aina silloin tällöin hän kuvitteli haistaneensa isänsä jossain lähettyvillä, mutta joutui pettymään kerta toisensa jälkeen.
Valosydän oli auttanut häntä sopeutumaan. Naaras oli todella kärsivällinen ja ystävällinen, eikä häntä vaikuttanut haittaavan Taivaleen lukuisat, hämmentyneet kysymykset ja lyhyet kommentit klaanikissojen tapojen outoudesta. Kolli tiedosti olevansa itsekin yhtä outo näky klaanikissoille kuin klaanikissat olivat hänelle: hän nukkui yksinään leirin aukiolla, sillä oli tottunut avoimeen taivaaseen yläpuolellaan, hän heräsi usein hyvin aikaisin ennen auringon ensimmäisiä säteitä katsellakseen kaikkoavia tähtiä, ja katoili leiristä useammin kuin muutaman kerran joka päivä. Hän oli kummajainen varjoklaanilaisten keskuudessa, ja se teki hänestä silmätikun.
Ei sillä, että Taival välitti muiden mielipiteistä: häntä ei kiinnostanut lainkaan, mitä muut hänestä ajattelivat.
“Kuulampi”, kolli sanoi eräänä aamuna Valosydämelle, joka oli juuri herännyt ja tuttuun tapaan kävellyt tervehtimään taivasta tuijottavaa Taivalta. “Menen Kuulammelle.”
“Kuulammelle?” Valosydän hämmentyi. “Tiedäthän, että vain parantajat - ja päällikkö hakiessaan henkiään - käyvät siellä? Kanervatähti ja Harmaakorppi eivät ikinä suostuisi!”
“Miksi heidän täytyisi suostua? Ei se ole heidän asiansa.”
Valosydän huokaisi, mutta hänen kasvonsa olivat lempeässä hymyssä. “Taival, sinun tulee pyytää heiltä lupa. Nämä ovat vakavia asioita varsinkin näihin aikoihin, kun Tähtiklaani on muutoinkin ollut hiljaa. Et voi vain lähteä ja kadota leiristä kertomatta ensin minne olet menossa - ja sinun tulee pyytää lupaa matkustaa Kuulammelle.”
“Te klaanilaiset teette kaikesta aina niin turhan vaikeaa”, Taival murahti, mutta veti syvään henkeä ja nyökkäsi. “Hyvä on. Kysyn heiltä.”
“Kiitos.”
Heidän luokseen käveli mustavalkoinen kolli, jonka Taival oli nähnyt useasti aiemminkin, mutta ei vieläkään muistanut hänen nimeään. Hänellä oli vaikeuksia muistaa klaanikissojen kaksiosaisia nimiä ja saattoi usein keksiä itse loppuosan nimille.
“Valosydän, Levi on määrännyt sinut rajapartioon”, mustavalkoinen kolli sanoi ja nyökkäsi kohti klaanin varapäällikköä - jonka nimen Taival muisti helposti - ja tämän ympärillä olevia kissoja.
“Selvä”, Valosydän vastasi. “Voiko Taival tulla mukaan?”
Mustavalkoinen kolli kääntyi katsomaan Taivalta ja kohautti lapojaan. “Miksikäs ei. Varmista asia vielä Leviltä.”
“Tottakai.”
Kolli hymyili lempeästi Valosydämelle ja jolkutti sitten seuraavan kissajoukon luokse, todennäköisesti kertomaan heillekin partioon osallistumisesta. Taival katsoi ylvään soturin perään ennen kuin kääntyi uteliaana kohti Valosydäntä.
“Kuka hän oli?” Taival kysyi. “Opettelen vielä kaikkien nimiä.”
“Salamasydän”, Valosydän vastasi silmissään huvittunut pilke.
“Hm, selvä”, Taival sanoi ja yritti pistää Salamasydämen nimen tiukasti muistiinsa.
“Hän on isäni.”
Taival räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan Valosydäntä, jonka silmissä oli huvittunut pilke kuin naaras olisi osannut odottaa Taivaleen hämmentynyttä reaktiota. “Isäsi?”
“Tuliko se yllätyksenä?” Valosydän naurahti.
“Hieman. Olette… erilaisia.” Taival räpäytti jälleen silmiään ja antoi katseensa harhailla Salamasydämeen. Kolli oli mustavalkoinen ja lihaksikas, selkeästi kunnioitettu ja voimakas soturi, joka oli kenties komea karskilla tavalla. Valosydän puolestaan oli valkoinen ja kilpikonnakuvioinen, eikä yhtä isokokoinen kuin isänsä: naaras oli sirorakenteinen sekä kaunis, ja hänen takajalkansa olivat etutassuja hieman pidemmät.
“Niin on sanottu”, Valosydän sanoi. “Tule. Levi odottaa.”
Taival nyökkäsi Valosydämelle ja seurasi tätä Varjoklaanin pienikokoisen varapäällikön luokse. Suurin osa aukion kissoista olivat jo lähteneet partioon, mutta Levin edessä istui vielä kaksi soturia, sekä yksi mustaturkkinen oppilas - todennäköisesti Valosydämen kanssa samaan partioon meneviä.
“Levi”, Valosydän tervehti varapäällikköään, “saako Taival tulla mukaan? Muutoin hän joutuu viettämään aikaa yksin.”
Levin terävä, arvosteleva katse pysähtyi Taivaleeseen, joka olisi mieluusti pysytellyt yksin leirissä kuin lähtenyt kissojen mukana kiertämään rajoja, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Jotenkin kolli aavisti, että Valosydän oli tarkoituksella pyytänyt Taivaleen mukaan, jotta hän ei menisi yksinään juttelemaan Kuulammelle lähdöstä päällikön ja parantajan kanssa. Taival antoi asian olla: hän ehtisi jutella Kuulammesta myöhemmin.
“Jos hän on hyödyksi”, Levi totesi tasaisella äänensävyllä ja käänsi katseensa valkoruskeaan soturiin. “Pimeydenvaras, sinä johdat partiota. Kiertäkää Jokiklaanin puoleinen raja ja olkaa erityisen tarkkoja ketun varalta, sillä edellispäivän partio hääti yhden pois reviiriltämme. Haluan varmistua siitä, että se todella lähti pois.”
Pimeydenvarkaaksi kutsuttu valkoruskea kolli nyökkäsi. “Selvä.”
“Ruohojalka ja Yötassu tulevat mukaasi, kuten myös Valosydän ja Taival.”
Partio lähti matkaan Pimeydenvaras kissajoukon päässä, ja Taival Valosydämen kanssa kollin perässä. Ruohojalka ja Yötassu kävelivät viimeisenä Taivaleen ja Valosydämen takana jutellen vaimeasti keskenään. Taival olisi voinut kuunnella heidän keskusteluaan, mutta sen sijaan hänen kiinnostuksensa oli edellä kävelevässä pienikokoisessa kollissa. Vaikka Taivalta ei juurikaan kiinnostanut klaanien tavat - eihän hän aikonut edes jäädä pitkäksi aikaa - hän oli silti kiinnostunut muista kissoista. Hän oli tottunut elämään yksin, tai korkeintaan isänsä kanssa, joten hänen uteliaisuutensa oli väistämättä kohdistunut toisiin kissoihin.
Taival ei tiennyt Pimeydenvarkaasta paljoa. Varjoklaanilainen oli pieni, mutta kantoi itseään ylpeästi ja voimakkaasti kuin korvatakseen oman kokonsa. Hän ei myöskään vaikuttanut puhuvan paljoa, vaikka hänen jäänsiniset silmänsä olivatkin arvostelevat ja tarkkaavaiset.
“Oletko ollut jo kauan soturina?” Taival kysyi edellä kävelevältä kollilta.
Pimeydenvarkaan korva värähti. “Olen.”
Taival piti pienen tauon miettiessään klaanien tapoja. Kokeneimmista sotureista tuli usein varapäällikköjä ja varapäälliköistä päälliköitä, eikö vain? “Tuleeko sinusta sitten joskus päällikkö?”
“Kyselet kuin pieni pentu”, Pimeydenvaras ärähti ja vilkaisi taakseen kohti Taivalta, siniset silmät välähtäen. “Etkö sinä ole jo aikuinen? Lopeta tuo kyseleminen.”
Taival räpäytti silmiään vanhemman kollin tiuskimiselle. Hänen mielestään Pimeydenvaras se käyttäytyi kuin pentu - tai ehkä ennemminkin kuin ikivanha vanhus - äksyillessään tuolla tavalla ilman mitään syytä. Eivätkö klaanikissat halunneet, että Taival oppisi heidän tavat? Ilman kysymyksiä Taival ei tietäisi mitään.
“Älä ota häntä itseesi”, Valosydän kuiskasi Taivaleelle. “Hän ei tarkoita mitään pahaa sanoillaan. Osuit vain arkaan paikkaan, siinä kaikki.”
“Eli hän ei aina ole tuollainen?”
“Ei”, Valosydän kehräsi. “Pimeydenvaras osaa olla terävä kieleltään, mutta ilkeä hän ei ole. Teistä voisi tulla hyvät ystävät joskus - jos vain annat hänelle mahdollisuuden.”
Taival hymähti. Hänen tavoitteenaan ei ollut hankkia uusia ystäviä Varjoklaanista. Mitä tehdä ystävillä, jos hän kuitenkin vain päätyisi lähtemään? Mutta kolli rakasti myös haasteista, ja ystävyys Pimeydenvarkaan kanssa oli kuin haaste.
Ehkä hänen tulisi yrittää luoda ystävyys tuohon pieneen, pippuriseen kolliin.

Partiossa ei tapahtunut mitään ihmeellistä, ja pian he kävelivät leirin sisäänkäynnistä sisälle, missä suurin osa kissoista olivat jo ruokailemassa keskipäivän ateriaansa. Valosydän nyökkäsi kohti tuoresaaliskasaa ja väräytti kysyvästi korvaansa ja vaikka hän ei sanonutkaan sanaakaan, Taival ymmärsi silti pyynnön jakaa riistaa hänen kanssaan. Taival nyökkäsi vastaukseksi, ja he kävelivät yhdessä tuoresaaliskasan luokse.
Taival oli, ihme kyllä, parhaiten oppinut klaanin ruokailutottumukset. Kukaan ei juurikaan saalistanut täysin itselleen, vaan kaikki saalis vietiin tuoresaaliskasaan, josta sitten sai hakea ruokaa, kun sen aika oli. Lisäksi riista usein jaettiin jonkun kanssa, yleensä ystävän tai sukulaisen, ja ruokailu vaikutti jollain tavalla pyhältä, tärkeältä asialta Taivaleelle, joka oli tottunut syömään yksin tai korkeintaan isänsä kanssa. Klaanille ruokailu oli tapa vaihtaa kuulumisia ja viettää toistensa kanssa aikaa, toisin sanoen vahvistaa ryhmähenkeä.
“Onpas täällä pulskaa riistaa”, Valosydän sanoi.
“Eikö se ole vain hyvä asia?” Taival kysyi.
Valosydän vilkaisi häntä nopeasti. “Onhan se.”
He valitsivat kasasta sopivan kokoisen myyrän ja veivät sen sivummalle voidakseen ruokailla rauhassa. He eivät alkuun sanoneet sanaakaan, vaan keskittyivät rauhalliseen riistan pureskeluun nauttien lämpimästä auringosta selässään. Viherlehti oli ollut kaikille antelias, vaikkakin hieman normaalia sateisempi, ja Taival näki sen kukoistavassa klaanissa: klaanikissat olivat hyvin ruokittuja, soturit vahvoja ja oppilaat pirteitä, ja pennutkin vaikuttivat voivan hyvin.
Katajanmarja lähestyi heitä yllättäen. “Hei, Tuhka ja Valosydän.”
Taivaleen korva värähti. Katajanmarja, hänen isoemonsa, kutsui häntä yhä hänen vanhalla nimellään, Tuhkalla, vaikka Taival itse koki Taivaleen sopivan hänelle nimenä paljon paremmin.
“Hei, Katajanmarja”, Valosydän tervehti vanhempaa soturia. “Kaunis päivä tänään.”
“Toki”, Katajanmarja totesi ja vilkaisi kohti taivasta. “Ensi yönä saattaa kuitenkin sataa.”
“Sataa?” Valosydämenkin katse kohosi taivaalle. “Niin kai sitten.”
“Sano minun sanoneeni, ensi yönä tulee sade.”
Taival nosti itsekin vihdoin päänsä kohti lähes pilvetöntä taivasta. Hän ei kyennyt sanomaan oliko Katajanmarja oikeassa vai ei, mutta hän ei yhtään ihmetellyt, vaikka ensi yönä sataisikin. Viime sateesta oli kulunut jo jonkin aikaa, ja taivas oli ollut kauniin rauhallinen aavistuksen verran liikaa.
“Lähden aamulla”, Katajanmarja sanoi yhtäkkiä, meripihkasilmät porautuen Taivaleeseen. “Minut on pyydetty matkalle selvittämään, miksi riista on viime päivinä ollut ylensyönyttä.”
“Miksi sellaista täytyisi selvittää?” Taival kysyi. “Jos riista on pulskaa, eikö se ole vain hyvä asia teille?”
“Onhan se”, Katajanmarja vastasi, “mutta samalla se voi olla vaaraksi. On hyvä selvittää, mikä on saanut riistan niin ylipainoiseksi, ettei sama kohtalo koidu meille.”
Taival nyökkäsi. Katajanmarja oli tapansa mukaan oikeassa.
“Ketkä muut lähtevät?” Valosydän kysyi.
“Minun lisäkseni Lehtisydän, Hiutalehuurre ja Ahotassu”, Katajanmarja kertoi. “Emme luultavasti viivy pitkään: sen pitäisi olla päivän reissu.”
“Selvä”, Taival totesi.
“Olkaa varovaisia”, Valosydän sanoi.
Katajanmarja hymähti. “Ainahan minä olen. Tuhka, älä tee mitään typerää sen aikaa, kun olen poissa.”
Taival vain murahti vastaukseksi. Hän ei koskaan tehnyt mitään typerää.
Katajanmarja lähti pois, ja kaksikko oli jälleen keskenään. He jatkoivat myyrän syömistä, mutta Taival huomasi Valosydämen vilkuilevan häntä sivusilmällään kuin nukkuvaa karhua, kunnes Taival suoristi selkänsä ja kallisti kysyvästi päätään.
“Mitä?” kolli kysyi.
“Sinä aiot kysyä Kuulammelle menosta huomenna, kun Katajanmarja on poissa, etkö aiokin?”
Taival hymyili. Valosydän oli terävä päästään. “Aion. Katajanmarja aikoisi vain estää minua, ja sitä en voi sallia.”
Valosydän pudisti päätään. “No, ainakin aiot pyytää lupaa ennen kuin teet mitään päätöntä yksinäsi.”
Taival ei sanonut mitään.

“En voi päästää sinua Kuulammelle”, Kanervatähti sanoi tiukkaan sävyyn kuin emo huonosti käyttäytyvälle pennulleen. “Usko jo.”
“Mikset? Mitä pahaa siitä muka tapahtuisi, jos käyn Kuulammella?” Taival kysyi hampaidensa välistä.
Kanervatähti suoristi selkäänsä ja pröhisti rintaansa yrittäen näyttää suuremmalta, mutta joutui silti katsomaan ylöspäin Taivaleeseen. “Vain päälliköt ja parantajat käyvät Kuulammella. Muut klaanikissat vain harvoin.”
“En edes kuulu tähän klaaniin; en ole klaanikissa.”
“Sitä suuremmalla syyllä!”
Surulintu, joka oli seurannut Kanervatähden ja Taivaleen kinastelua etäämmältä, astui lähemmäs. “Tähtiklaani on ollut aivan hiljaa jo kuita, Taival. En usko, että saisit heihin yhteyttä edes Kuulammelta.”
“Yksikään parantajakaan ei ole saanut Tähtiklaaniin yhteyttä”, Varjoklaanin iäkäs parantaja Harmaakorppi totesi. “Jos minulta kysytään, he joko pitävät mykkäkoulua meille tai ovat hylkäämässä. Oli miten oli, Kanervatähti on oikeassa. Sinulla, klaaneihin kuulumattomalla, ei ole mitään asiaa Kuulammelle.”
Taival väräytti korvaansa ärsyyntyneenä. “Te klaanikissat ja teidän kummalliset sääntönne. Ei ole ihme, että Tähtiklaani ei puhu teille, kun käyttäydytte tuolla tavalla.”
“Taival”, Surulintu sanoi ennen kuin Kanervatähti tai Harmaakorppi ehti kumpikaan avata suutaan, “saanko kysyä miksi haluat niin kovasti yhteyden Tähtiklaaniin? Ehkä voimme löytää toisen keinon.”
Haluan pitää asian itselläni.”
“Asia on siis loppuun käsitelty”, Kanervatähti sanoi. “Sinä et mene Kuulammelle, et ainakaan ennen kuin Tähtiklaani alkaa jälleen puhua meille.”
Taival olisi halunnut väittää vastaan ja jatkaa vaatimista, mutta tiesi sen olevan turhaa. Varjoklaanin päällikön vihreiden silmien katse kertoi hänelle, ettei asiasta enää keskusteltaisi: Taival ei saisi lupaa matkustaa Kuulammelle. Myös Harmaakorppi näytti päättäväiseltä ja selvästi tyytyväiseltä Kanervatähden päätökseen.
“Onko selvä, Taival?” Kaneratähti puhui jälleen kuin huonosti käyttäytyvälle pennulle.
“Selvä on”, Taival vastasi. “En mene Kuulammelle, asia on selvä.”
Kanervatähti poistui parantajan pesästä Taival perässään ja meni aivan ensimmäisenä juttelemaan Valosydämelle, joka oli odottanut pesän ulkopuolella. Taival näki päällikön pudistavan päätään valkealle naaraalle, sanoi jotain hyvin lyhyesti ja suuntasi sitten omaa pesäänsä kohti.
Valosydän jolkutti Taivaleen lukse. “Kanervatähti kertoi juuri päätöksensä. Olen pahoillani, Taival.”
“Ei se mitään”, Taival sanoi ja katsoi, kuinka päällikön ruskea häntä katosi pesään. “Ei minua ole ennenkään muut kissat pysäyttäneet.”
Se oli totta, eikä Taival antanut tälläkään kertaa kenenkään sanoa hänelle mitä hän saisi tai ei saisi tehdä. Päivä kului aivan liian hitaasti, mutta lopulta aurinko vihdoin laski ja varjoklaanilaiset alkoivat mennä unten maille. Taival jäi tuttuun tapaansa aukiolle kaatuneen männyn alle nukkumaan, mutta tällä kertaa hän ei sulkenut silmiään.
Kolli odotti, kunnes klaanikissat olisivat unessa. Hän olisi halunnut odottaa vielä hetken kauemmin, mutta pelkäsi myöhästyvänsä. Katajanmarja, joka oli ylipäätään kertonut hänelle Kuulammesta, oli myös selittänyt milloin ja miten sinne pääsee: lampi sijaitsi kauempana Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirien välissä ja siellä täytyi olla kuunhuipun aikaan.
Taival nousi ylös varovaisesta, jotta ei herättäisi ketään, kuulosteli vielä hetken oliko kukaan valveilla ja lähti kävelemään leiristä ulos takakautta. Sisäänkäynnin edustalla oli aina joku vartiossa, mutta Taival oli jo päiviä sitten löytänyt oppilaiden pesän takaa reitin ulos leiristä.
Hän otti suunnakseen järven, jotta voisi sen rantaa pitkin suunnistaa Myrskyklaanin reviirille ja sitä kautta löytäisi kahden klaanin välissä kulkevan, lammelle johtavan joen. Korpimetsä oli hiljainen yön ääniä lukuun ottamatta, ja se muistutti häntä vaelluksista, joita hän oli tehnyt isänsä kanssa. Taivas oli tumma ja pilvinen, eikä kestänyt aikaakaan, kun se alkoi pudottaa vesipisaroita Taivaleen tummalle turkille, kuten Katajanmarja oli ennustanut aiemmin.
Kolli ei päässyt aivan järvelle asti, kun hän kuuli takaansa sekä tassujen askeleita että vaimeaa huhuilua, kun joku yritti mumista hänen nimeään. Hetken ajan Taival harkitsi kiipeävänsä puuhun piiloon, mutta antoi sitten ajatuksen lipua ohitse ja kääntyi kohtaamaan Valosydämen.
Naaras kantoi suussaan lehdistä koottua nyyttiä ja laski sen tassujensa eteen. “Sainpas sinut kiinni.”
“Valosydän”, Taival sanoi ja räpäytti hitaasti silmiään. “Mitä teet täällä?”
“Tulin mukaasi”, naaras vastasi ja tönäisi kuonollaan lehtinyyttiä lähemmäs kollia. “Surulintu teki tämän sinulle. Söin itse jo omani. Siinä on matkaa varten yrttejä, jotka antavat voimaa ja energiaa, sekä pitää nälän poissa.”
“Kiitos”, Taival sanoi. “Sinä kerroit Surulinnulle?”
“Hän arvasi itse”, Valosydän hymähti, “enkä minä voinut antaa sinun lähteä matkalle yksin.”
Taival katsoi ensin Valosydäntä ja sitten yrttinippua, punniten mielessään oliko yrttien syöminen riskin arvoinen. Niissä saattoi olla ties mitä, kuten nukuttavaa yrttiä, joka lopettaisi hänen matkansa siihen. Kuitenkin luottamus Valosydämeen oli suurempi kuin epäilys, ja Taival avasi lehtinipun, nuolaisi yrtit suuhunsa ja irvisti niiden maulle.
He jatkoivat matkaa sateen yltyessä yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Järvi tuli pian vastaan ja he alkoivat seurata sitä pysytellen mahdollisimman lähellä rantaviivaa, jotta Myrskyklaani ei yrittäisi haastaa heidän kanssaan riitaa. Joki tuli pian vastaan, ja kaksikko alkoi seurata sitä ylävirtaan, kunnes ylittivät Myrskyklaanin rajan ei-kenenkään-maalle. Sade piiskasi Taivaleen turkkia, ja kolli oli kiitollinen vedenkestävästä turkistaan. Valosydän ravisteli välillä omaansa saadakseen vesipisarat pois.
“Taivas on aivan tumma”, naaras kuiskasi vilkaistuaan ylös. “Tähtiklaani ei ole tyytyväinen.”
“Siitä, että menen Kuulammelle?”
“Niin.”
Taival tuhahti. “Ei Tähtiklaani säätä määrää.”
“Usko mitä uskot, mutta Tähtiklaani on tämän sateen luonut”, Valosydän sanoi.
Loppumatka taittui hiljaisuudessa. Taival huomasi yrttien todella tehoavan: hänellä oli yhä jaksamista ja energiaa, eikä nälkäkään ollut vielä yllättänyt häntä, vaikka he kapusivat yhä korkeammalle ja korkeammalle. Lopulta joki yhdistyi kivien ympäröimälle lammelle, ja Taival hidasti yhdessä Valosydämen kanssa vauhtiaan.
Sadekin oli alkanut hiljalleen tyyntyä. Vain muutamat pisarat putoilivat enää Taivaleen turkille, kun hän käveli varovaisesti kivikkoista maata pitkin kohti lampea. Pisarat rikkoivat lammen pintaa aiheuttaen pientä väreilyä, mutta kolli kykeni silti erottamaan kuun, joka heijastui sen pinnasta kuin palava aurinko.
“Kuulampi”, Valosydän kuiskasi. “Eikö se olekin kaunis?”
“On”, Taival totesi. Hän käveli aivan lammen luokse, mutta varoi koskemasta veteen. “Miten se toimii?”
“Odotetaan, että sade lakkaa ensin”, Valosydän sanoi. “Sinulla on onnea. Ehkei Tähtiklaani olekaan niin vihainen sinulle.”
“Tähtiklaani ei hallitse sadetta”, Taival mumisi, vaikka tiesikin sanovansa sen turhaan. Valosydän oli päättänyt Tähtiklaanin olevan säävaihtelun takana, eikä hänen mieltään voinut muuttaa, vaikka kolli sanoisi mitä. Taival arvosti sitä naaraassa: hän ei itsekään helposti muuttanut omia uskomuksiaan.
Sade hellitti lopulta kokonaan, ja lammen pinta muuttui nopeasti täysin tasaiseksi. Edes tuuli tai yksittäiset puista putoavat pisarat eivä aiheuttaneet väreilyä sen pinnassa. Taival näki oman sekä kuun heijastuksen vedessä, kun hän katsoi alas tummuuteen.
“Mene maate lammen eteen ja kosketa kuonollasi veden pintaa. Odota, kunnes nukahdat, ja jos Tähtiklaani on valmis puhumaan kanssasi, heräät heidän mailtaan”, Valosydän kertoi.
Taivaleesta se kaikki kuulosti oudolta, jopa epäuskottavalta, mutta jälleen kerran hän piti asian omana tietonaan ja asettui makuulleen lammen eteen. Ennen kuin hän laski kuononsa koskettamaan lammen pintaa hän katsahti ylös Valosydämeen.
“Jään pitämään vartiota”, naaras sanoi huomatessaan Taivaleen katseen. “Onnea matkaa, Taival.”
Kolli nyökkäsi, laski päänsä alas ja sulki silmänsä.
Mitään ei tapahtunut.
Taival paransi asentoaan ja kuuli Valosydämen kävelevän jossain hänen takanaan. Kivi hänen allaan oli viileä, aiheuttaen kylmiä väreitä, jotka kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, ja lammen vesi tuoksui raittiilta vasten hänen kuonoaan. Kolli väräytti korvaansa, puhalsi kuononsa kautta ilmaa ulos keuhkoistaan turhautuneena ja jatkoi odottamista silmät kiinni.
Jossain vaiheessa hän taisi kuitenkin nukahtaa, sillä yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan lammen edessä makaamassa, vaan…. ei missään. Se ei ollut unta, ei ainakaan tavallista unta, mutta se ei ollut täysin todellistakaan. Hänen ympärillään oli vaaleaa harmautta, kuin paksua sumua, eikä hän nähnyt sen lävitse yhteenkään suuntaan. Kun kolli katsoi alas, hän näki omien tassujensa katoavan sumun sekaan.
Taival kykeni kyllä kävelemään eteenpäin, mikä tarkoitti jossain hänen alapuolellaan olevan maata. Mutta vaikka hän kuinka käveli eteenpäin, hän ei ikinä löytänyt tai saavuttanut mitään muuta kuin lisää harmautta ja sumua. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän oli kävellyt, eikä hän aikonut lopettaa. Oli tultu jo niin pitkälle.
“Lummekukka!” Taival huhuili emonsa nimeä. “Lummekukka?”
Kukaan ei vastannut. Ei edes hänen oman äänensä kaiku.
“Lummekukka!”
Taival jatkoi kävelyään ja huhuiluaan, kunnes sumu alkoi muuttua mustaksi pimeydeksi ja imaisi hänet syleilyynsä.
Hän heräsi lammen luota.
“Taival? Taival?” Valosydän toisi kollin nimeä huolestuneen oloisena ja loikkasi aivan tämän vierelle. “Oletko kunnossa?”
“Olen”, Taival sanoi noustessaan ylös. Hän yritti pitää pettymyksensä piilossa Valosydämeltä. Kuulampi oli tuntunut oikealta vastaukselta: hän oli todella uskonut löytävänsä etsimänsä lammen luota, uskonut saavansa yhteyden kuuluisaan Tähtiklaaniin, mutta turhaan. Tähtiklaani oli hiljaa, aivan kuten Kanervatähti, Harmaakorppi, Surulintu ja Valosydän olivat kaikki vuorollaan hänelle sanoneet.
“Puhuiko Tähtiklaani sinulle?”
Taival käänsi selkänsä lammelle ja väisti Valosydämen katsetta. “Ei.”
“Olen pahoillani”, Valosydän kuiskasi. “Oletko varma, että olet kunnos-”
“Miksen olisi?”
Kilpikonnakuvioinen naaras muuttui aavistuksen verran kiusaantuneeksi. “Sinä- liikahtelit ja toistit koko ajan samaa nimeä. Lummekukkaa.”
Taival tunsi kehonsa jäykistyvän ja hengityksensä muuttuvan tiheämmäksi Valosydämen mainitessa Lummekukan nimen. Hän ei tiennyt miksi, mutta halusi pitää Lummekukan vielä hetken salaisuutena. Vielä hetken vain hänellä itsellään ennen kuin jakaisi Lummekukan Varjoklaanille, sillä vaikka Lummekukka oli hänen emonsa, tämä kuului myös Varjoklaanille - ja niin kauan kun vain Taival tiesi, hänen emonsa olisi vielä vain hänellä itsellään.
“Anteeksi, et selvästikään halua puhua asiasta. Unohda, että mainitsin siitä mitään”, Valosydän sanoi, kun Taival pysyi kauan hiljaa.
“Kiitos”, Taival sanoi ja todella tarkoitti sitä. “Palataan takaisin.”
Paluumatkalla taivas muuttui taas pilvien täyttämäksi ja isot vesipisarat hakkasivat kahden kissan selkiä, kun he matkasivat kohti Varjoklaanin reviiriä.

Kanervatähti oli vihainen. Todella vihainen. Taival huomasi sen heti saavuttuaan leiriin. Ruskea päällikkö istui aukion keskellä selkeästi odottaen Taivalta ja Valosydäntä. Se oli odotettavissa, jos totta puhuttiin: aamuaurinko oli juuri noussut, ja sekä Taivaleen että Valosydämen olisi kuulunut olla leirissä valmistautumassa aamupartioihin.
“Haluatteko selittää, missä te kaksi olette olleet koko yön?” Kanervatähti kysyi tiukalla äänensävyllä. “Älkääkä sanoko, että olisitte vain olleet aikaisella kävelyllä. Kukaan ei lähde tällaisessa sateessa mihinkään.”
“Anna minä hoidan tämän”, Valosydän kuiskasi Taivaleelle, mutta kolli pudisti päätään.
“Minä se lähdin ilman lupaa”, Taival sanoi. “Mitä ikinä Kanervatähdellä on sanottavana, minun tulisi olla se, johon hän sen kohdistaa.”
“Mutta-”
“Mitä ikinä hän sanookaan, se ei viakuta minuun mitenkään. Hän ei ole päällikköni.”
“Mutta sinä majailet minun klaanissani”, Kanervatähti sanoi. Hän oli kävellyt kaksikkoa lähemmäs ja kuullut lopun heidän keskustelustaan. “Taival, minä kielsin sinua lähtemästä Kuulammelle. Olet rikkonut ohjeitani, mutta myös loukannut vieraanvaraisuuttani ja osoittanut epäkunnioitusta minua sekä parantajia kohtaan.”
“Pahoittelen käytöstäni”, Taival sanoi ja katsoi Kanervatähteä suoraan silmiin, “mutta jätä Valosydän tästä pois. Hän tuli mukaan vain varmistaakseen, etten aiheuta ongelmia.”
“Hänen olisi pitänyt varmistaa, ettet mene Kuulammelle ollenkaan”, paikalle saapunut Harmaakorppi murahti.
“Minun päätäni on vaikea kääntää, ja Valosydän tietää sen”, Taival sanoi. “Olen todella pahoillani, että menin Kuulammelle kielloista huolimatta. En kuitenkaan nähnyt mitään muutakaan keinoa. En tehnyt sitä osoittaakseni epäkiitollisuutta tai loukatakseni ketään.”
“Olen ollut todella vieraanvarainen sinua kohtaan ja antanut sinun oleilla Varjoklaanissa, vaikka sinulla on ollut vaikeuksia sopeutua klaanielämään. En voi antaa tämän asian vain olla: sinun on saatava jonkinlainen rangaistus teostasi, Taival”, Kanervatähti sanoi. “Tällä hetkellä en ole edes varma haluanko pitää sinua Varjoklaanissa lainkaan.”
Taival upotti kyntensä maahan. “Minä-”
“Taival on tehnyt parhaansa sopeutuakseen Varjoklaanin elämään”, Valosydän keskeytti ennen kuin kolli ehti sanoa jotain, mikä olisi todennäköisesti vain suututtanut Kanervatähteä entisestään. “Hän on osallistunut partioihin, saalistanut oma-aloitteisesti klaanille ja hän on jopa opettanut oppilaille omia taitojaan. Ainut, mitä hän on Varjoklaanilta pyytänyt, on ollut yhteys Tähtiklaaniin - ja hän ei vieläkään ole saanut sitä. Taival teki väärin lähtiessään Kuulammelle, mutta ottaen huomioon hänen tilanteensa, se ei yllätä yhtään.” Naaraan katse kääntyi Taivaleeseen. “Mitä ikinä hän haluaakaan Tähtiklaanilta, sen täytyy olla tärkeää.”
Kanervatähti heilautti hitaasti häntäänsä, ja Harmaakorppi hänen vieressään tuhahti miltei huomaamattomasti. Taival tunsi kaikkien katseet itsessään ja vaikkei hän välittänyt muiden mielipiteistä tai kommenteista lainkaan, hän ei tykännyt olla kaikkien yhteisenä silmätikkuna.
“Mikä kiire kulkurilla voi olla päästä Tähtiklaanin juttusille?” Harmaakorppi tuhahti. “Miten me voimme luottaa häneen, jos hän ei edes kerro syytään?”
“Se on varmasti henkilökohtaista”, Valosydän sanoi.
“Ymmärrän, mutta myös Harmaakorppi on oikeassa”, Kanervatähti huokaisi. “Taival-”
“Haluan tavata emoni”, Taival sanoi kylmällä äänellä. Hänen mittansa oli vihdoin tullut täyteen siitä, miten jokainen yritti kertoa hänelle mitä hänen tulisi tehdä, mitä hän ei saisi tehdä ja mitä hän ajatteli milläkin hetkellä. Hän oli kyllästynyt tanssimaan klaanikissojen sääntöjen mukaan. “Isäni sanoi hänen olevan Tähtiklaanissa ja nyt kun isäni- nyt kun kuljen metsiä ja nummia pitkin yksin ilman päämäärää, en voi miettiä muuta kuin Lummekukan, emoni, tapaamista. Minä lupaan: heti kun näen hänet edes vilaukselta tai kun Tähtiklaani itse käskee minun lähteä mailtanne, minä palaan takaisin omaan, rauhalliseen elämääni vaeltajana ja jätän teidät rauhaan rakkaiden sääntöjenne kanssa. En näe, että pyydän teiltä liikaa.”
“Taival-” Valosydän aloitti.
“En halua viettää täällä yhtään sen enempää aikaa kuin tekään haluatte viettää minun kanssani”, kolli murahti vielä. Hänen yleensä niin rauhallisen tyynet ja vakaat silmät olivat kuin vihreänä hehkuvaa jäätä.
Kanervatähti huokaisi, mutta hänen kasvoilleen kasvoi pieni hymy. “Hyvä on, Taival. Saat vielä jäädä tänne, mutta minun on silti annettava sinulle jonkinlainen rangaistus. Surulintu?”
“Niin?”
“Onko sinulla antaa Taivaleelle sopivia tehtäviä? Klaaninvanhinten hoitoa tai sammalpetien vaihtamista?”
Surulintu vilkaisi tympääntynyttä Harmaakorppia. “On. Klaaninvanhimmilla on kirppuja, ja sotureiden pesän sammalpeti tulisi vaihtaa uuteen.”
“Asia on sillä selvä. Taival”, päällikön katse oli nyt taas tummassa kollissa, “tee Surulinnun määräämiä tehtäviä seuraavan neljänneskuun ajan, onko selvä?”
Taival olisi halunnut väittää vastaan, mutta ei nähnyt siinä mitään järkeä, joten hän nyökkäsi tyynesti. Ainakin hän saisi vielä jäädä Varjoklaaniin.

Seuraavat päivät Taival teki kaiken, mitä Surulintu tai Harmaakorppi käskivät hänen tekevän. Harmaakorppi antoi vähemmän tehtäviä, mutta ne olivat aina epämieluisempia kuin ne, mitä Surulintu hänelle antoi. Iäkäs parantaja ei muutenkaan vaikuttanut pitävän Taivaleesta lainkaan ja lähinnä vältteli kollia kokonaan. Surulintu taaskin osoitti Taivaleelle myötuntoa, eikä Taival tiennyt kumpi parantajista oli pahempi.
Kokoontumisen aika oli muutaman auringonkierron jälkeen Taivaleen matkasta Kuulammelle. Viime kerroilla hän ei ollut päässyt mukaan, mutta tällä kertaa Kanervatähti kutsui hänetkin, vaikkei Taival itse välittänyt asiasta lainkaan. Päällikkö tuntui ajattelevan kokoontumisen lähtemisen palkintona Taivaleelle siitä, että kolli oli kiltisti auttanut parantajia ties missäkin tehtävässä. Taival itse näki sen vain lisärangaistuksena.
“Pääset näkemään loputkin klaanit”, Valosydän sanoi, kun he poistuivat leiristä muiden kanssa.
“Niin”, Taival totesi. Hän epäili muiden klaanien olevan aivan samanlaisia kuin Varjoklaani paitsi, että heillä oli eri reviirit ja eri nimi. “Mutta Tähtiklaani ei ole siellä, eikö niin?”
“Tavallaan on”, Valosydän sanoi. “Tähtiklaani seuraa kokoontumista tähdistä käsin, mutta he eivät itse osallistu. Jos kokoontumisen sääntöjä - eli rauhaa - rikotaan, Tähtiklaani tuo pilvet taivaalle ja peittää kuun, mikä merkitsee kokoontumisen aikaista päättymistä.”
Jälleen kerran Taival piti suunsa kiinni, kun Valosydän mainitsi Tähtiklaanin hallitsevan säätä. Kolli vilkaisi ylös ja näki satojen tähtien tuikkivan alas heidän suuntaan kirkkaan kuun ympärillä, eikä yhtäkään pilveä näkynyt. “Tähtiklaani on kai sitten tänä yönä tyytyväinen.”
Valosydän kehräsi. “Niin on.”
“Olet ristiriitainen”, Taivaleen vierelle kirinyt Pimeydenvaras totesi yhtäkkiä. “Haluat tavata Tähtiklaanin, mutta samalla arvostelet heidän voimaansa - sekä klaaneja ylipäätään.”
Taival kääntyi valkeaa soturia kohti ja odotti näkevänsä tämän katseesta paheksuntaa, mutta näkikin vain uteliaisuutta. “Tapanne ovat minulle outoja, siinä kaikki.”
“Varmasti”, Pimeydenvaras totesi. “Tuletko sitten kaukaa?”
“Tulen kaikkialta. Minulla ei ole vain yhtä paikkaa, missä asun, vaan kuljen suuntaan jos toiseenkin”, Taival kertoi. “Koko maailma on kotini.”
Pimeydenvaras hiljeni. Pienikokoisen soturin mielessä vaikutti olevan jotain, mutta mitä ikinä se olikaan, hän ei vielä ollut valmis kertomaan sitä ääneen. Taival antoi asian olla ja kääntyi kohti Valosydäntä, joka katsoi häntä pieni hymy kasvoillaan.
“Olemme kohta perillä”, Valosydän sanoi ja nyökkäsi kohti järven laidalla kohoavaa saarta. “Tuo tuolla on Kokoontumissaari.”
Taival näki suuren kissajoukon siluetin suuntaavan saarta kohti heitä paljon edempänä ja tunsi ensimmäistä kertaa hermostuneisuutta turkissaan. Jo Varjoklaanin keskellä oleminen oli tuntunut varsinkin aluksi raskaalta sekä vaikealta, ja nyt hän tulisi viettämään aikaa vielä suuremman joukon kanssa. Kaikki viisi klaani olisivat paikalla.
“Kaikki menee hyvin”, Valosydän sanoi Taivaleelle.
“Olisin mieluummin nukkumassa yksinäni”, kolli mumisi takaisin. “Tuolta tulee vielä lisää kissoja.”
“He taitavat olla Tuuliklaani. Edellämme kulkevat ovat Jokiklaani”, Valosydän kertoi.
“Haluaisin sanoa, että kissojen paljouteen tottuu, mutta en halua valehdella”, Pimeydenvaras sanoi synkkänä Taivaleen toisella puolella ja naurahti kuivasti kulkurin kysyvälle katseelle. “Minäkään en pidä suurista kissajoukoista.”
Taival räpäytti silmiään. Hän ei ollut odottanut klaanikissan sanovan noin: hän oli sokeasti olettanut, että kaikki klaaneissa asustelevat kissat rakastivat olla sosiaalisia ja viettää aikaa mahdollisimman suuren joukon kanssa. Ilmeisesti hän oli väärässä - tai Pimeydenvaras oli poikkeus.
He olivat jo niin lähellä saarta, että Taival näki edellä kulkevien klaanien menevän sinne kaatunutta puunrunkoa pitkin. Heitä lähimpänä oleva klaani haisi vahvasti kalalta ja mudalta, mistä hän päätteli kyseessä todella olevan Jokiklaani. Jokiklaanilaisten turkit olivat kiiltäviä, eivätkä he pelännet ylittää vettä pelkkää runkoa pitkin.
Varjoklaani oli seuraavana, ja Taival jäi odottamaan Valosydämen menevän edeltä. Kilpikonnakuvioinen naaras loikkasi ketterästi puunrungolle, vilkaisi rohkaisevasti Taivalta takanaan ja tasapainotteli itsensä saarelle. Taival matki naarasti ja loikkasi rungolle varovaisesti, mutta itsevarmasti. Hän oli tottunut vaikeisiin maastoihin vaellusretkillään, eikä yksi puunrunko pysäyttäisi häntä.
“Minä en sinua nouki, jos putoat”, Pimeydenvaras hänen takanaan sanoi.
“Jos putoan, vedän sinut mukanani”, Taival vitsaili kollille takaisin. Hän kuuli naurahduksen Pimeydenvarkaan suunnasta.
Taival laskeutui rungolta saarelle Valosydämen perässä ja seurasi tätä muiden varjoklaanilaisten kanssa syvemmälle. He kulkivat puiden ja pensaiden välistä, kunnes saapuivat leveälle aukiolle. Taivaleen katse nousi ylös pitkin suurta tammea, joka kasvoi aivan saaren - ja aukion - keskiosassa.
Kissat ympäri saarta kasaantuivat pääasiassa oman klaaninsa luokse, ja vain muutamat etsivät muiden klaanien seasta tuttuja kasvoja. Taival katseli, kuinka Kanervatähti ja Levi kävelivät tammen luokse, ja päällikkö loikkasi sen oksalle, kun taas varapäällikkö jäi sen juurelle istumaan. Myös muista paikalle saapuneista klaaneista erkaantui aina kaksi kissaa, joista toinen loikkasi tammen oksalle ja toinen jäi puun juurelle.
“Jokaisen klaanin päällikkö kiipeää tammen oksalle ja varapäällikkö jää alas”, Valosydän selitti, vaikka Taival oli jo osannut hoksata asian itse. “Myrskyklaani puuttuu. Sitten kaikki klaanit ovat paikalla ja kokoontuminen voi alkaa.”
Taival nyökkäsi ja tuijotti klaanipäälliköitä yrittäen arvata kuka heistä johti mitäkin klaania. Jokiklaanin päällikön hän osasi erottaa, sillä oli aiemmin nähnyt pienen, valkoisen kollin johtavan jokiklaanilaisia heidän edellään.
“Jokiklaanin päällikkö on Valkotähti”, Valosydän kertoi ja nyökkäsi kohti valkoista kollia. “Hänen varapäällikkönsä on Uniyö: musta naaras puun juurella.”
“Näin heidät aiemmin”, Taival sanoi. Hänen katseensa siirtyi toiseen valkoiseen kolliin, joka oli lähimpänä Valkotähteä. “Entä hän?”
“Hallatähti, Taivasklaanin päällikkö. Kirkasmyrsky eli tuo liekinpunainen naaras on hänen varapäällikkönsä”, Valosydän kertoi.
“Selvä”, Taival sanoi ja pyrki pitämään tärkeimmät nimet mielessään, vaikka tiesikin epäonnistuvansa. Toisaalta, mitä väliä sillä oli? Ei hän aikonut muutenkaan jäädä.
“Tuuliklaanin päällikkö on Huminatähti. Hän on kullankeltainen naaras Kanervatähden lähellä”, Valosydän esitteli seuraavan päällikön.
Taivaleen katse laskeutui viimeiseen varapäällikkööön: lihaksikkaaseen mustavalkoiseen kolliin, jonka oranssit silmät tarkkailivat muita kissoja ilmeettöminä. “Hän on varmaan Tuuliklaanin päällikkö.”
“Kyllä, hän on Pilviharso”, Valosydän sanoi. “Tuuliklaanin uusi varapäällikkö.”
“Ja kenties tylsin kissa koko järven alueella”, Taivaleen vierelle ilmestynyt Pimeydenvaras sanoi yhtäkkiä. Pieni kolli huomasi Valosydämen kysyvän ilmeen ja jatkoi: “Juttelin hänelle kerran. Se oli virhe.”
“Vai juttelit sinä tuuliklaanilaiselle”, Valosydän hymähti.
“Etkö usko?”
Valosydän ei sanonut mitään, vaan ainoastaan liikautti huvittuneena viiksiään.
Myrskyklaani saapui silloin paikalle, eikä keskustelu enää jatkunut. Puunrunkoa pitkin valui metsältä, sammaleelta ja mullalta tuoksuvia kissoja, joita johti suuri, mustavalkoinen kolli. Aivan hänen perässään oli valkoinen, vihreäsilmäinen naaras. Saarella jo olevat kissat siirtyivät hieman, jotta Myrskyklaani mahtui istumaan omalle paikalleen.
“Valhetähti ja Häivätuuli”, Pimeydenvaras kuiskasi.
“Miksi sinä kuiskit?” Taival kysyi.
“Miksi en kuiskisi?”
Valhetähti käveli tammen luokse Häivätuuli perässään ja loikkasi vapaalle oksalle istumaan. Hän jakoi nopeat katseet muiden päällikköjen kanssa, ja yksi heistä julisti pian kokoontumisen alkavaksi. Ei kestänyt kuin hetki, kun klaanikissat tammen ympärillä hiljenivät ja jäivät tuijottamaan päälliköitä.
Taival kuunteli vain puolella korvalla sitä, mitä päälliköt omista klaaneistaan kertiovat. Mitään ihmeellistä ei ilmeisesti ollut tapahtunut. Monissa klaaneissa oli uusia oppilaita, pentuja ja sotureita, joiden kaikkien nimet Taival unohti heti ne kuultuaan, ja jotkut päälliköt mainitsivat kaksijaloista tai ketuista.
Jonkin ajan kuluttua päälliköiltä loppui kerrottava ja he loikkasivat alas tammelta. Vähitellen kissat alkoivat poistua saarelta yksi klaani kerrallaan. Myrskyklaani lähti ensimmäisenä vähin äänin, ja Taivasklaani seurasi heidän perässään. Vaikka osa klaaneista lähtivät, ilma oli silti täynnä kissojen keskustelua ja jostain kuului heleää naurua. Taival väräytti korvaansa ja alkoi tuntea olonsa tukahtuneeksi aivan kuin hänet ympäröivät kissat puristaisivat hänen keuhkojaan kiinni.
Tumma kolli huokaisi helpotuksesta, kun Kanervatähti alkoi johtamaan Varjoklaania pois saarelta. He ylittivät jälleen puunrungon ja lähtivät kulkemaan Jokiklaanin reviirin rantaa pitkin kohti omaa, korpimetsäistä reviiriään, jonka puiden siluetit häilyivät horisontissa. Varjoklaanilaiset olivat väsyneitä ja vaitonaisia. Osa kuiskivat keskenään, jotkut jotain Myrskyklaanista ja toiset muuten vain elämästä.
“Millaista oli?” Valosydän kysyi.
Taivaleen häntä kosketti vahingossa Valosydäntä kollin puhuessa. “Täyttä.”
“Sellaista se on”, Vlosydän hymähti. “Minusta on ihan mukavaa tavata muiden klaanien jäseniä silloin tällöin.”
“Niin kai sitten”, Taival sanoi yksinkertaisesti ja käänsi katseensa naaraan kirjavista kasvoista takaisin eteenpäin.
“Taival”, Pimeydenvaras, joka oli huomannut tilaisuutensa tulleen, sanoi yhtäkkiä. “Minulla olisi kysymys.”
“Kysy pois.”
Pienemmän kollin viikset värähtivät hermostuneen oloisena. “Millaista- millaista on olla kulkuri?”
Taivaleen vihreät silmät kääntyivät varjoklaanilaiseen huvittuneina. “Kysyy klaanikissa? Kiinnostaako sinua kulkuriksi ryhtyminen?”
“Ei tietenkään!” Pimeydenvaras heilautti loukkaantuneena korviaan. “Olen varjoklaanilalainen, en kulkuri!”
“Tiedetään, tiedetään”, Taival sanoi. “Mutta vastauksena kysymykseesi se on vapaata. Saat tehdä mitä haluat ja mennä mihin haluat, mutta saat myös nähdä mitä haluat. Tämä maailma on paljon suurempi kuin luulet, Pimeydenvaras, ja paljon kauniimpi. Aina voi löytää ja sitä kautta oppia jotain uutta: maisemia, salaisuuksia, eläimiä, kasveja... Mutta mikä tärkeintä kun olen yksin maailman kanssa, olen kotona.”
“Eikö sinulle tule yksinäistä?”
Taival käänsi katseensa eteenpäin. “Ei. Etkö sinä muka joskus halua olla aivan yksin omassa rauhassasi ilman, että kukaan tulee kertomaan sinulle mitä saat ja voit tehdä ja mitä taaskin et?”
“Toisinaan… Taidan ymmärtää nyt paremmin. Kiitos”, Pimeydenvaras sanoi hiljaa.
“Epäilen, ettei tavoitteenasi ollut ymmärtää minua paremmin”, Taival totesi. “Tai sitten olet yhtäkkiä löytänyt jostain kiinnostusta minua kohtaan, ja sitä epäilen vahvasti.”
“Olet terävä”, Pimeydenvaras hymähti. “Veljeni ryhtyi kulkuriksi. En koskaan ymmärtänyt miksi.”
“Ymmärrätkö nyt?”
“En”, kolli katsoi ylös Taivaleeseen, “mutta ehkä minä alan nyt ymmärtää.”
Taival ei sanonut enää mitään, vaan räpäytti huvittuneena, mutta myös tyytyväisenä silmiään Pimeydenvarkaalle. Valosydän hänen toisella puolellaan kehräsi hiljaa, ja kun Taival kääntyi katsomaan tätä, naaras virnisti hänelle.
“Sanoinhan, että teistä kahdesta voisi tulla hyvät ystävykset”, Valosydän kuiskasi ja vilkaisi Taivaleen ohi Pimeydenvarkaaseen. “Hän taitaa olla kiintynyt jo sinuun.”
“Tuota on vaikea uskoa”, Taival sanoi, mutta tunsi oudonlaista lämpöä sisällään kulkiessaan Valosydämen ja Pimeydenvarkaan välissä. He olivat hyvin erilaiset keskenään, mutta silti tuntuivat kumpikin omalla tavallaan ymmärtävänsä Taivalta - ja Taival koki ymmärtävänsä heitä kahta. Kävellessään hiljaisuudessa kohti korpimetsää hän alkoi harkita hyväksyvänsä sen tosiasian, että saattoi kuin saattoikin olla Varjoklaanissa jo kaksi ystävää: Valosydän ja Pimeydenvaras.
Lähteminen klaanista Lummekukan tapaamisen jälkeen saattaisi olla vaikeampaa kuin Taival oli alunperin ajatellut.

Luku 1

Aamuaurinko tunkeutui pentutarhan piikkiherneoksien läpi. Aamupentu tunsi, kuinka aurinko lämmittä hänen selkäänsä ja tunsi olonsa raukeaksi. Iltapentu nukkui emon vierellä ja Huomensäteen kylki kohosi hengityksen tahtiin. Aamupennun vatsa murahti. Hänen oli nälkä. Naaras nousi ylös vuoteelta ja hipsutteli hiljaa pentutarhan poikki oviaukolle. Hän työnsi oviaukolla olevat lehdet ja oksat pois tieltä ja astui aukiolle.
Aurinko häikäisi Aamupennun silmiä. Hän oli onnellinen, kun viherlehti oli vihdoin tullut eikä lumi enää nipistellyt tassuja.
“Huomenta, Aamupentu,” Lehväpilvi tervehti pentua.
“Huomenta!” Aamupentu hihkaisi innoissaan ja lähti jahtaamaan perhosta, joka oli lentänyt hänen kuononsa eteen. Hän kyyristyi matalaksi ja loikkasi sitten kaikin voimin perhosta kohti. Aamupentu työnsi kyntensä esiin ja pyydysti perhosen käpäliinsä. Sitruunankeltainen perhonen räpytteli kiivaasti siipiään ja lensi kauemmaksi.
“Hyvä Aamupentu!” Huomensäde kannusti tytärtään, joka loikkasi samalla hetkellä korkeammalle ja sai perhosen suuhunsa. Varmistuttuaan siitä, että perhonen oli varmasti kuollut, Aamupentu laski perhosen sievästi hiekalle ja katseli sen kauniita siipiä.
“Hienosti saalistettu,” Ampiaisturkki kehui silmät loistaen. “Pääset pian saalistamaan ihan oikeita lintuja ja oravia ja muita metsän eläimiä.”
Aamupentu veti dramaattisesti henkeä. “Tuleeko meistä oppilaita?”
Ampiaisturkki nyökkäsi ylpeästi. “Luulisin, että Valhetähti nimittää teidät lähiaikoina. Kun Olkiväre ja Ilveskuurakin lähti, niin Myrskyklaani tarvitsee lisää sotureita,” kolli vilkaisi synkeänä Huomensäteeseen.
Vaikka kaikki näytti päällisin puolin iloiselta ja kauniilta, klaaneja uhkasi iso varjo. Jotakin pahaa oli tapahtumassa, ja Aamupentukin tunsi sen, vaikka ei edes kovin vanha ollut. Kissoja oli kuollut paljon ja vanha päällikkö Heinätähtikin oli kuollut. Toki vaalea naaras oli ollut hyvin vanha, ja Aamupennun mielestä naaras oli näyttänyt ikivanhalta.
Aamupentu lähti tuoresaaliskasalle etsimään sopivaa saalista syötäväksi. Riistakasa oli normaaliakin täydempi ja sieltä löytyi lähes joka sorttia. Aamupentu katseli hetken pörröistä oravaa, mutta totesi ja karvat maistuisivat pahalta. Loppujen lopuksi hän otti hampaisiinsa pienimmän myyrän, sillä myyrä oli naaraan herkkuaan.
Kun Aamupentu istuutui pentutarhan eteen, hän tunsi kuinka joku tuijotti häntä. Naaras kääntyi katsomaan taaksensa, hän huomasi, kuinka Iltapentu istui määrätietoisena pentutarhan suulla, hiljaa kuin hiiri. Tai melkein. Hänen vatsansa kurisi, ja se kuului Aamupennnun korviin asti. Iltapennun tummanraidallinen turkki kiilsi auringon säteissä. Huomatessaan Aamupennun katseen, Iltapentu laittoi silmänsä sirrilleen, kuin olisi jostakin vihainen siskolleen.
“No?” Aamupentu kysyi ärsyyntyneenä. Iltapentu ei vastannut, vaan tuijotti edelleen herkeämättä Aamupentua ja myyrää. Myyrä oli myös Iltapennun suosikki.
“Hyvä on. Tule sitten,” Aamupentu huokaisi ja kumartui uudelleen saaliin ylle. Myös Iltapentu repäisi pienen lihanpalan myyrästä ja söi sen.
“Meistä tulee tänään oppilaita,” Iltapentu tuumasi hetken syötyään.
“Mistä tiedät?” Aamupentu uteli siskoltaan.
“Minulla on suhteita,” Iltapentu sanoi ylevästi ja kiersi häntänsä tassujensa ympärille.
“SUHTEITA?” Aamupentu äimisteli. “Mihin sinä SUHTEITA tarvitset?”
“Jotta menestyisin elämässä,” Iltapentu analysoi.
“Sinä olet vasta pentu!” Aamupentu ällisteli sisarensa sanoja.
“Pian oppilas.”
Aamupentu puhisi. *Mihin ihmeeseen Iltapentu tarvitsee suhteita? Mitä ihmettä hän on elämänsä varalle suunitellut?* Aamupentu mietti ja puhisi hieman lisää. Hän nousi ylös ja vei myyrän jänteet pois pentutarhan edestä.
Naaras ojensi jalkansa suoraksi ja antoi auringon lämmittää kirjavaa turkkiansa.

Kun aurinko oli saavuttanut huippunsa, Valhetähti asettui suurtasanteelle ja katseli, kuinka klaani kerääntyi ympärillensä. Myös Aamupentu ja Iltapentu istuivat aukion reunamilla yhdessä emonsa ja isänsä kanssa. Huomensäde suki kiireisensä Aamupennun sotkuista ja likaista turkkia, mutta oli jo myöhäistä, kun päällikkö kutsui klaanin virallisesti kokoukseen.
“Kaksi klaanimme pentua ovat nyt kyllin vanhoja nimitettäviksi oppilaiksi,” Valhetähti aloitti. “Astukaa eteen, Aamupentu ja Iltapentu.”
Aamupentu nousi ylös ja tassutteli Iltapennun perässä Suurtasanteen alle tassut täristen. Hän veti syvään henkeä ja istuutui alas. Aamupentu kiersi häntänsä tassujensa ympärille, jotta Iltapentu ei huomaisi hänen tassujensa tärisevän-osin innostuksesta ja osin jännityksestä.
“Aamupentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Aamutassuna. Mestariksesi tulee Lehmussydän,” Valhetähti veti henkeä ja sinä hetkenä Aamupentu katsoi kirkkailla, innokkailla silmillään Lehmussydämen kirkkaanvihreisiin, lempeisiin silmiin. “ Toivon, että Lehmussydän välittää sinulle kaiken oppimansa,” päällikkö lopetti puheenvuoronsa.
Aamutassu ei malttanut odottaa että Valhetähti nimittäisi vielä Iltapennunkin oppilaaksi, mutta hillitsi tassunsa ja kuunteli kuin kuuntelikin tarkkaavaisena, kuina Iltatassun mestariksi tuli Saarnisiipi.
Aamutassu kosketti tärisevänä mestarinsa kuonoa kuonollaan ja kuuli samalla, kuinka muu klaani huusi vuorotellen heidän oppilasnimiään. Kosketettuaan neniä Aamutassu katsoi tarkemmin Lehmussydäntä, ja huomasi, kuinka kollin toinen korva puuttui lähes kokonaan. Sen enempää hän ei erikoiseen yksityiskohtaan kiinnittynyt, sillä oli jo innoissaan lähössä kiertämään klaanin rajoja.
“Menemmekö nyt metsään?” Aamupentu kysyi terhakkaasti.
Lehmussydän arvioi hetken katseellaan naarasta. “Kyllä me menemme. Paras aloittaa koulutus heti.”
Iltatassu ilmestyi Aamutassun viereen nuolaisi siskoaan päälaelta.
“Hyi, Iltatassu!” Aamutassu vinkaisi ja pinkaisi siskoaan karkuun. Naaras vilkaisi taakseen ja näki, kuinka Lehmussydän nauroi Saarnisiiven kanssa heille. Hän kuuli, kuinka Lehmussydän sanoi lähtevänsä hänen kanssaan reviirin kierrolle ja ehdotti jos Saarnisiipi lähtisi heidän mukaansa.
“Me mennään Iltatassun kanssa kiertämään kanssa, mutta käydään vanhalla kaksijalantalolla, sillä Kolibri haistoi Säihkytassun kanssa siellä jotain. Voisimme tutkia paikan tarkemmin,” Saarnisiipi selitti pahoittelevan näköisenä. Aamutassu huokaisi helpotuksesta, että imelä sisko ei tullut heidän kanssaan samaa matkaa.
“Tuletko nyt?” hän huusi Lehmussydämelle, joka havahtui mietteistään. Kolli nyökkäsi pikaisesti Saarnisiivelle tämän suunitelmista ja kiiruhti sitten Aamutassun perään.

Kun Aamutassu ensimmäistä kertaa luvallisesti astui piikkihernetunneliin ja siitä ulos, olo oli mahtava. Koko maailma oli hänen edessään ja koko Myrskyklaanin reviiri tutkittavana. Hän aikoisi tutkia sen niin tarkasti, että osaisi sen kuin omat tassunsa. Jos joku hyökkäisi hänen kotikonnuilleen, hän voisi estää heidän hyökkäyksensä.
Maaperä tuntui kirjavan naaraan käpälän alla pehmeältä ja se jousti ihanasti. Puut olivat täynnä lehtiä, erimuotoisia, kokoisia, ja paksuisia. Eräässä vaahterassa oli paksut oksat ja sitäkin paksumpi runko, johon Aamutassun teki heti mieli kiipeillä.
“Saanko kiivetä tuohon puuhun?” hän kysyi anovasti Lehmussydämeltä, joka myöntyi.
“Uskoisin että kiipeäminen voisi olla hyödyllinen taito.”
Myhäillen Aamutassu työnsi kyntensä ulos ja nousi puunrunkoa vasten. Hän tunsi mielensä tyydytetyksi, sillä Lehmussydän eti tiennyt, kuinka monta kertaa naaras oli kiivennyt pitkin Myrskyklaanin leirin kallioseinämää ylös. Hän otti voimaa takajaloista ja loikki ketterästi ylöspäin runkoa. Hän kiipesi aivan huippuun, jossa tuuli otti oksista kiinni ja havisutti lehtiä.
“Täältä näkee järvelle asti!” naaras kiljahti innoissaan. “Se on ihan sairaan iso!”
Lehmussydän kehräsi huvittuneena oppilaan intoa. “Näkyykö sieltä muuta kuin järvi?”
“Näkyy! Iso saari, nummi sekä… iso kissajoukko, joka lähestyy lähimpiä kukkuloita.”
Kissajoukon mainitseminen sai Lehmussydämen hätkähtämään. “Kissajoukko? Kuinka monta kissaa siinä on?”
“Odota. Ne ovat ihan pieniä pisteitä,” Aamutassu sanoi ja alkoi laskemaan.
“Viisitoista,” hän sanoi hetken kuluttua. Aamutassu oli innoissaan, kun taas Lehmussydän oli huolissaan. “Oletko nyt aivan varma?” kolli kysyi epäilevästi ja kiipesi itse katsomaan.
“Ne ovat lampaita,” hän totesi hetken kuluttua.
“Mikä on lammas?” Aamutassu kysyi ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin.
“Lampaat ovat isoja eläimiä, joilla on paksu, kihara karva, joka lämmittää. Ne ovat kaksijalkojen elukoita, joita välillä jahtaa koirat,” Lehmussydän selitti oppilaalleen. Aamutassu iloitsi siitä, että oli taas oppinut uutta.

“Mennään nyt hiljemmin,” Lehmussydän sanoi ja hännällään esti Aamutassua liikkumasta niin ripeästi, kuin hän käveli sillä hetkellä. Aamutassu hidasti kulkuaan ja pikkuhiljaa hänen nenäänsä leijaili havujen haju.
“Mikä täällä haisee?” Aamutassu kysyi ehkä liiankin kovaäänisesti.
“Miltä se haisee?” Lehmussydän kysyi huvittuneena.
“Joku piikikäs, ehkä havut… ja pihka. Olemmeko Varjoklaanin rajalla?” Aamutassu heilautti korviaan.
“Olemme. Paina haju tarkasti mieleen, Varjoklaani on toisinaan uhkaava rajanaapuri,” Lehmussydän varoitti. Aamutassu tiirasi korvat hörössä Varjoklaanin mäntymetsää päin, siinä toivossa, että näkisi ihka oikeita Varjoklaanin sotureita, ja ehkä päästä pieneen kahakkaan.
Metsästä kuului pauketta, kun kolme kissaa asteli rajalle.
“Vai on se kotikisuklaani täällä?” mustaraidallinen kolli katsoi ylimielisesti kahteen Myrskyklaanin kissaan.
“Me emme ole kotikisuklaani,” Aamutassu murisi ja hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Hän tiesi, että mitä muut klaanit ajattelivat sitten Tulitähden, joka tunnettiin muissa klaaneissa kotikisujen ystävänä.
Lehmussydän työnsi häntänsä Aamutassun suuhun. Lehmussydän hännän karvat eivät maistuneet maikoisilta. Päinvastoin.
“Hänet nimitettiin tänään. Olen pahoillani,” Lehmussydän pahoitteli Varjoklaanilaissotureille. Eräs muita pienempi, lyhytkarvainen, keltaturkkinen kolli kohotti kulmiaan tietäväisesti. Aamutassua ärsytti oppilaan käytös. Hän kihisi kiukusta, vaikka kolli ei ollut sinänsä tehnyt hänelle mitään pahaa.
“Ahotassu, Orapihlajahäntä,” kolmas kissa kutsui muita ja lähti reviirinsä sydämeen.
“Aamutassu, mekin menemme. Aseta hajumerkit,” tavallisesti niin rauhallinen Lehmussydän sähisi hiljaa oppilaallensa. Silmät viirussa Aamutassu vilkaisi vielä kerran Varjoklaanin reviirille ja loikki mestarinsa perään.

Aurinko paahtoi Aamutassun selkää ja koskettaessaan sitä, hän tunsi, kuinka hänen kuononpäänsä melkein kärventyi kuumudesta. Aamutassun edessä kohosi suuri puu, joka kosketti melkein taivasta.
“Ooh,” Aamutassu henkäisi. “Saanko kiivetä siihen?”
“Et. Eräs oppilas kerran putosi siitä, kun oli muiden klaanien välinen kilpailu heidän saavuttuaan järvelle monta vuodenaikaa sitten. Muutenkin se on läpimätä,” Lehmussydän naukaisi ja oli jo jatkamassa matkaa pienelle purolle, joka näkyi puiden lomasta.
“Jos minä vähän?” Aamutassu aneli. Lehmussydän kääntyi katsomaan lempeästi rasavilliä oppilastaan.
“No hyvä on. Kiipeät ensimmäiselle oksalle,” kolli varoitti. Hän selkeästi oli oppinut tuntemaan oppilaansa näin lyhyessä ajassa. Innostuksesta hyppien Aamutassu loikki runkoa pitkin ylös. Pysähtyessään ensimmäisen oksan kohdalle hän työnsi kyntensä syvälle kaarnaan ja antoi lihastensa levätä hetken ajan.
“Aamutassu!” Lehmussydän varoitti naarasta kiipeämään yhtään korkeammalle. Aamutassu ei välittänyt kollin yrityksistä estää häntä. *Mokomakin syyhyturkki,* hän ajatteli ja otti lisää vauhtia.
Aamutassu pääsi ylemmällä oksalle ja katsoi, kuinka Lehmussydän viuhtoi alhaalla vihaisesti häntäänsä. *Hän ei taitanut pitää tästä. No, minä kyllä tulen alas,* naaras mietti ja peruutti puunrunkoa alas. Hän loikkasi toiseksi matalimmalle oksalle. Ensimmäisen ja toisen oksan välissä näytti olevan vain muutama hännän mitta, ja Aamutassu uskoi, että pystyisi loikkaamaan ensimmäiselle oksalle. Hän keinutti takapuoltaan ja kokeili, lähtikö takajaloista tarpeeksi voimaa hyppyä varten. Sivusilmällä Aamutassu näki, kuinka Lehmussydän yritti sanoa jotain, mutta hän ei kuullut mitä.
Empimättä Aamutassu loikkasi ensimmäistä oksaa kohti. Hänen käpälänsä oli ojossa ja hän otti kynsillään kiinni rysähtäessään oksaan. Naaras yritti etsiä tasapainoa oksalla, mutta pikkuhiljaa hänen voimansa ehtyivät ja kynnet alkoivat irrota oksasta. Aamutassu ei pystynyt pitämään etukäpäliensä voimalla itseään oksalla. *Mitä minä teen?* hän ajatteli kauhuissaan. Aamutassu vilkaisi alas ja huomasi, kuin Lehmussydän oli hävinnyt jonnekkin. *Olen yksin, eikä kukaan näe minua!*
Aamutassu veti kyntensä sisään ja tippui monta hännän mittaa alas puusta. Naaras kääntyi ilmassa siten, kuin olisi hypännyt alas sieltä ja laskeutui tömähtäen sammalelle, etutassut ojossa.
Pensaikosta kuului ryminää, kun Lehmussydän ja Huomensäde juoksivat pensaasta etunenässä Kaislahäntä ja Ampiaisturkki.
“Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen yritit tehdä?” Huomensäde sätti tytärtään.
“Minä kiipesin vain puuhun,” Aamutassu naukui ärtyneenä.
“Mitä mikä saa sinut hyppäämään sieltä puusta alas?” Huomensäde murisi ja mulkoili vihaisena Aamutassua.
“Minä en hypännyt alas, minä hyppäsin oksalta toiselle,” Aamutassu yritti lepytellä, mutta turhaan. Mikään koko maailmassa ei varmasti saisi Huomensädettä leppymään.
“Huomensäde,” Ampiaisturkki aloitti. “Sinä olit Aamutassun ikäisenä aivan samanlainen. Sinun on turha syyttää häntä.”
Huomensäde istuutui alas. “No hyvä on. Mutta jatkossa, Lehmussydän saat antaa niin kovia rangaistuksia hänelle kun vain pystyt.”
Aamutassu siirteli tassujaan vaivaantuneena kuunnellessaan aikuisten soturien kinastelua, kun hän kuuli ääniä pusikosta. Naaras kohotti korviaan ja käänsi katseensa äänen lähteen luo. Hetken toljotettuaan pusikkoa hän näki, kuinka musta kissa astui pensaikosta turkki sädehtien. Naaraskissa asteli Aamutassun ohi suoraan Huomensädettä kohti.
Huomensäteen kohdalla kissa pysähtyi ja kuiskasi jotain Huomensäteen korvaan. Aamutassu katsoi tarkkaavaisesti, kunnes kissa hävisi kuin tuhka tuuleen.
Aamutassu käveli emonsa luokse pian kissan hävittyä
“Mitä se sanoi?” hän kysyi ja jäi katsomaan emonsa meripihkan värisiin silmiin.
“Odota,” hän kuiskasi ja hiljensi samalla muut. “Emoni tuli kertomaan, että Aamutassu oli pudottautunut itse. Hän oli samalla kiepahtanut ilmassa ja laskeutunut etutassuillaan maahan, vaikka oli roikkunut puusta,” mustavalkoinen naaras naukui ja hiljeni äkisti.
Aamutassu huomasi, kuinka emo jätti jotain kertomatta. Lehmussydän katsoi kuitenkin hämmentyneenä Aamutassua. “Sinusta voisi tulla hyväkin taistelemaan.”
“En nyt tiedä…” Aamutassu sanoi vaivaantuneena, kun niin pienestä asiasta oli tehty iso asia. Samaan aikaan hän kuitenkin tiesi, että Lehmussydämen puheessa oli itua. Muut kissat nyökyttelivät hetken, mutta sen jälkeen he hyvästelivät Lehmussydämen ja Aamutassun ja oppilas ja mestari jäivät kahden.
“Aamutassu. Meidän pitäisi käydä vielä Tuuliklaanin rajalla, mutta ilta alkaa hämärtyä.”
Aamutassu todellakin tajusi vasta sitten, kuinka väsyneet hänen tassunsa olivat.
“Käydään siellä joskus muulloin. Sinun pitää oppia tuntemaan Myrskyklaanin reviirin koko käpälänala. Mutta koska teit siten, miten en käskenyt sinua tekemään, saat rangaistukseksi luvan siivota klaaninvanhimpien pesän ja irrottaa heistä punkit ja kirput,” mestari jatkoi pienen tauon jälkeen. Yhtäkkiä oppilaanan olo ei ollutkaan Aamutassun mielestä yhtä hauskaa kuin aiemmin. Hän näytti yrmeätä naamaa kollille, joka päästi hilpeän mrraun.
“Sinä syyhyturkki,” Aamutassu murisi leikillään.
“Mennään sitten.”

***

Aurinko oli jo laskenut kauas, kun Aamutassu raahasi itsensä leiriin. Aukiolla ei ollut odottamassa kuin Iltatassu, kun kaikki muut olivat jo nukkumassa.
“Voit ottaa jotain pientä tuoresaaliskasasta,” Lehmussydän nyökäytti kasan suuntaan. “Minä painun nyt pehkuihin.”
Aamutassu valitsi pienimmän hiiren kuin vain saattoi löytää kasasta ja tunsi, kuinka hänen vatsansa murahteli. Naaras laski hiiren keskelle aukiota ja Iltatassu laskeutui makuulle hänen vierelleen.
“Hyppäsitkö todella alas puusta?” sisko intti. Aamutassu nyökäytti päätään suu täynnä ruokaa.
“Senkin hiirenaivo! Sinulle olisi voinut käydä huonosti,” hän marmatti.
“Älä jaksa, olen väsynyt,” Aamutassu murahti ja heilautti häntää ärsyyntyneenä. Iltatassu tuhahti ja lähti jo oppilaiden pesään. “Nukut sitten Savutassun ja minun välissä!”

Saaliinsa syötyään Aamutassu käveli tassut särkien oppilaiden pesälle. Hän työntyi sisään lehtien verhosta läpi ja etsi Iltatassun, joka nukkui tyytyväisenä Havutassun vasemmalla puolella. Iltatassun vieressä oli tyhjä peti, joka näytti pehmeältä ja niin kutsuvalta, että Aamutassu ei jaksanut edes peseytä, ennen kuin rojahti sammalvuoteelle ja sulki raskaat silmäluomensa kiinni.

Luku 5

Tuhkatassu haukotteli makeasti auringonsäteiden hipoessa hänen kilpikonnakuvioista turkkiaan. Oppilaiden pesä oli vielä melko täynnä, suurin osa kissoista oli naaraan lailla vasta heräilemässä.
“Tuhkatassu!” kuului tuttu mutta hiljainen ääni oppilaan takaa, ja kun naaras käänsi päänsä, näki hän ystävänsä Sumutassun heiluttelemassa harmaata häntäänsä kepeästi puolelta toiselle. Kilpikonnakuvioisen naaraan ilme kirkastui, ja hän venytteli itsensä pystyyn.
“Hei Sumutassu!” kilpikonnakuvioinen oppilas aloitti hymyillen, ja nyökkäsi kohti pesän suuta ennen kuin lähti pujottelemaan vielä unessa olevien Hiillostassun ja Sykkyrätassun ohi ulos. Kun kumpikin olivat päässeet pesästä ulos herättämättä vahingossa muita, pääsivät oppilaat keskustelemaan kunnolla.
“Tänään pääsemme taistelemaan!” raidallinen kolli hihkaisi innoissaan, ja Tuhkatassu tunsi innostuksen kulkevan kehonsa läpi ja nostavan hänen selkäkarvojaan hieman pystyyn.
“Pääsemme näkemään sitten kumpi meistä on parempi!” naaras naukaisi silmät suurina ja työnsi kyntensä vaistomaisesti leirin hiekkaan.
“Hah, onko tuossa nyt oikeasti pohdittavaa. Tottakai minä voitan, sinullahan ei ole edes ollut taisteluharjoituksia ennen”, Sumutassu irvisti ja nauroi perään.
“No mitä väliä sillä on, pääsen vain todistamaan että olen sinua parempi vaikka sinä olet harjoitellut enemmän!” kilpikonnakuvioinen oppilas huudahti näreissään ja veti kyntensä sisään läimäistäkseen ystäväänsä. Hänen tassunsa osuessa Sumutassuun, naarasoppilas sai kuitenkin ikävän muistutuksen kun kipu syöksyi hänen ranteensa läpi. Tassun satuttamisesta oli jo kulunut hetki, joten kävely ei enää sattunut ja naaras meinasikin vähän väliä unohtaa koko asian. Metsästysharjoitukset olivat sujuneet kivun takia hieman huonosti, mutta kaikki oli menossa paranemaan päin joten hän ei ollut vielä sanonut kivusta muille kuin veljelleen Hiillostassulle. Liekkilehmus oli muutamaan kertaan kysynyt jos jokin oli vialla, mutta Tuhkatassu ei tahtonut antaa pienen kivun vaikuttaa mihinkään joten hän ei ollut myöntänyt mestarilleenkaan mitään.

Kaksikon leikkimielinen nahistelu ei päässyt jatkumaan pitkään, kun heidän mestarinsa saapuivat paikan päälle.
“Tehän olette aikaisin ylhäällä, luulin että teitä pitäisi taas tulla herättelemään”, Liekkilehmus naukaisi huvittuneesti ennen kuin katsahti vierellään seisovaa Käärmemieltä ja jatkoi:
“Taisitte muistaa mitä tänään on luvassa”.
Tuhkatassu vaihteli innokkaana painoaan tassulta toiselle. Hän oli odottanut ensimmäisiä taisteluharjoituksiaan jo pitkään, ja ne olisivat vielä kaiken lisäksi Sumutassun kanssa. Naaras vain toivoi ettei hänen tassunsa olisi liikaa haitaksi.

“Uniyö!” Käärmemieli huikkasi mustaturkkiselle naaraalle nelikon ollessa matkalla kohti leirin suuta. Varapäällikkö oli juuri puhumassa Olkiväreen sekä Ilveskuuran kanssa, jotka olivat muuttaneet jonkin aikaa sitten Myrskyklaanista Jokiklaaniin. Tuhkatassu ei ollut vielä puhunut kollien kanssa, he haisivat edelleen hieman Myrskyklaanilaisille eikä kilpikonnakuvioinen oppilas pitänyt siitä.
“Menemme taisteluharjoituksiin”, Käärmemieli jatkoi kun Uniyö käänsi katseensa heitä kohden. Naaras nyökkäsi pikaisesti, ja jatkoi sitten keskusteluaan.
“Mennään sitten”, ruskeavalkoinen kolli huitaisi hännällään kohti leirin suuta ja lähti kävelemään sitä kohden. Tuhkatassu seurasi soturin perässä kuuliaisesti, ja koitti pysyä rauhallisen näköisenä vaikka oikeasti hänen turkkinsa tuntui kihisevän innosta. Juuri ennen kuin naaras poistui leiristä, vilkaisi hän taakseen ja näki Hiillostassun katselevan oppilaiden pesän suuaukolta hänen peräänsä. Veli oli muutenkin huolehtivainen sisaruksiaan kohtaan, ja nyt kun Tuhkatassun käpälä oli ollut kipeänä, oli naaraalla ollut sellainen tunne että Hiillostassu ikään kuin vahti hänen tekemisiään. Kilpikonnakuvioinen oppilas ei pitänyt siitä mutta ei oikein voinut veljeään estää, joten hän vain koitti antaa asian olla.

“Aloitetaan yksinkertaisilla liikkeillä: etutassulla lyömisellä, sekä liikkeiden väistämisellä”, aloitti Käärmemieli katsellen vuoron perään Tuhkatassua, sekä omaa oppilastaan Sumutassua. Tuhkatassu työnteli kynsiään vuoronperään ulos ja sisään, pienen hermostuksen noustessa hänen mieleensä. Ei naaras sitä ääneen myöntäisi, mutta Sumutassulla saattoi oikeasti olla etu näissä harjoituksissa, olihan Käärmemieli jo varmasti opettanut oppilaalleen ainakin joitain perusliikkeitä.
“Koska nämä ovat harjoitukset, pidetäänhän kynnet sisällä koko ajan”, Liekkilehmus lisäsi ruskeavalkoisen kollin perään, ennen kuin kääntyi tätä kohden liekinväriset silmät siristäen leikkisästi.
“Me näytämme ensin. Minä hyökkään Käärmemieltä kohden, ja hän koittaa väistää käpälääni”.
Tuhkatassu katsoi kiivaasti kahta soturia jotka tuijottivat toisiaan kävellen hitaasti pienessä ympyrässä. Hän ei uskaltanut räpäyttää silmiään, ettei mikään menisi vahingossakaan häneltä ohi. Naaras katseli kuinka hänen mestarinsa jännitti lihaksensa, ja silmänräpäystä nopeammin oli jo ponnistanut itsensä lähemmäs tuuheaturkkista kollisoturia. Käärmemieli loikkasi pois alta, mutta vanhempi naarassoturi oli jo kääntänyt suuntaansa ja osui käpälällään kollia korvien väliin. Tuhkatassu sävähti, ja vilkaisi vieressään istuvaa Sumutassua. Harmaa kolli näytti itsevarmalta, ja kilpikonnakuvioisen naaraan hermostus vain kasvoi. Hän ei halunnut hävitä ystävälleen, vaikka toisaalta hän tiesi ettei kehittyisi taistelemisessa ellei harjoittelisi, vaikka siihen kuuluikin häviämisen riski.
“Tässä lyönnissä ei ole tarkoituksenakaan käyttää kynsiä, vaan koittaa iskeä vastustajaa päähän niin, että tämä menettäisi tasapainonsa. Sen saa kuitenkin helposti muutettua etutassulla viilloksi, kun vetää kynnet ulos ja tähtää pään sijaan vastustajaa kasvoihin ja muualle vartaloon”, Liekkilehmus selosti tassuttaen kauemmas Käärmemielestä ja katsellen oppilaita vuorotellen. Käärmemieli katseli maata hieman epävarman näköisenä, mutta nosti pian katseensa ja nyökkäsi vanhemman soturin puheille. Tuhkatassu mietti, hermostuttikohan ruskeavalkoista kollia häviäminen samalla tavoin kun häntä itseään. Toisaalta Liekkilehmus oli osa klaanin vanhempia sotureita, joten Tuhkatassu ei edes ihmetellyt tämän omaavan niinkin nopeat refleksit että saisi liikkeensä käännettyä kesken kaiken.
“Teidän vuoronne seuraavaksi. Sumutassu hyökkää ensin, Tuhkatassu, sinun tehtävänäsi on väistää”, musta naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä.
“Aloittakaa kun olette valmiit”.

Tuhkatassu kääntyi katsomaan harmaaturkkista ystäväänsä kohti, ja huomasi tämän sinisten silmien leiskuvan innosta.
“No, pelottaako?” Sumutassu naurahti ja nousi seisomaan leveä virne kasvoillaan. Tuhkatassun lihakset jännittyivät, ja hän astui muutaman askeleen kauemmas.
“Ei ikinä!” naaras tiuskaisi takaisin ja luimisti korviaan. Pelotti? Pyh, hermostunut hän saattoi olla mutta ei hän nyt pientä taisteluharjoitusta pelkäisi, varsinkaan kun vastustajana oli hänen hyvä ystävänsä. Kilpikonnakuvioinen oppilas heilutteli häntäänsä valmiina väistämään Sumutassua kun tämä hyökkäisi. Harmaa raidallinen kolli käveli hetken edes takaisin, ja jännitti sitten lihaksensa. Oppilastoveri ei ollut yhtä nopea liikkeissään kuin Liekkilehmus, joten Tuhkatassulla oli hyvin aikaa huomata milloin tämä aikoi loikata lähemmäs. Naaras väisti ripeästi, ja oli jo kääntymässä ilkkumaan Sumutassulle kun käpälä läimähti hänen takaraivoonsa ja hän kellahti kohti maata. Naaras pidätteli voihkausta ottaessaan ajattelematta itsensä vastaan etutassullansa, mutta sai pyyhittyä irvistyksen kasvoiltaan ennen kuin kääntyi korvat häpeillen luimussa kohti Sumutassua ja heidän mestareitaan.
“Hienoa Sumutassu”, kehui Käärmemieli tyytyväisen näköisenä oppilaaseensa. Tuhkatassu painoi päänsä ja nuolaisi rinnuksiaan häpeillen, mutta ei mennyt kauaa kun Liekkilehmus kiinnitti hänen huomionsa.
“Sinäkin väistit hienosti Tuhkatassu”, naarassoturi naukaisi, vaikkakaan lausahdus ei tuntunut oppilaan mielestä kovin uskottavalta.
“Vaihdetaan nyt, Tuhkatassu saa hyökätä ja Sumutassu väistää”.

Tuhkatassu käveli edestakaisin pitäen katseensa tiiviisti Sumutassun sinisissä silmissä. Harmaa raidallinen kolli hymyili leveästi silmät viiruina, kuin ilkkuen jo valmiiksi siitä kuinka onnistuisi väistämään naaraan hyökkäyksen. Kilpikonnakuvioinen oppilas pyöräytti silmiään, ja jännitti lihaksensa valmiina hyppäämään lähemmäs kollia. Yksi loikkaus, kyllä hän osuisi. Hän huomasi kuinka kollin lihakset jännittyivät myös, ja harmaa hännänpää heilui hitaasti puolelta toiselle. Tuhkatassun silmät levisivät silmänräpäyksen ajaksi, kun hän huomasi kollin painon siirtyvän tämän oikealle puolelle.
“Hah, saanpas sinut”, naaras murahti hiljaa, varmana siitä että osaisi ennakoida minne kolli väistäisi. Hän ponnisti takajaloillaan, ja lähti samantien kiertämään kehoansa sinne minne uskoi kollin pyrähtävän. Hänen tassunsa kuitenkin löi tyhjää, ja kääntyessään ympäri hän huomasi Sumutassun väistäneen täysin päinvastaiseen suuntaan. Kollin virne alkoi levenemään, mutta Tuhkatassu ei luovuttanut vaan ponnisti samantien uudestaan kohti oppilastoveriaan etutassu ojossa. Harmaa raidallinen kolli ei ollut odottanut Tuhkatassun hyökkäävän uudestaan, ja kilpikonnakuvioisen naaraan silmät kirkastuivat riemusta hänen käpälänsä lähestyessä Sumutassun kasvoja samalla kun hänen suupielensä kääntyivät ylöspäin. Hymy kuitenkin hyytyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, sillä kipu iski Tuhkatassun ranteeseen samalla kun hänen käpälänsä osui Sumutassun otsaan ja työnsi harmaan kollin lapa edellä maahan. Naaraan silmät tuntuivat vetistyvän, ja hän räpytteli niitä saadakseen tunteen pois mahdollisimman nopeasti ennen kuin kukaan huomaisi.

“Hei! Tuo oli huijausta!” Sumutassu kivahti noustessaan takaisin neljälle jalalle. Kolli mulkaisi Tuhkatassua, joka ei kuitenkaan huomannut elettä keskittyessään tassussaan olevaan jomotukseen.
“Se oli hieno hyökkäys Tuhkatassu!” Liekkilehmus kehui kovaan ääneen ja toi naarasoppilaan huomion takaisin muihin kissoihin.
“Vaikkakin Sumutassu on kyllä hieman oikeassa, hyökkäsit kahdesti vaikka hän oli valmistautunut väistämään vain yhden iskun”.
Tuhkatassu katseli tassujaan hieman hämillään siitä, oliko hänen nyt tarkoitus olla itsestään ylpeä vai ei. Mestari oli kyllä kehunut häntä, mutta samaan aikaan…
“Oikeassa taistelussa vihollinen hyökkää niin pitkään kuin pystyy, yhteen liikkeeseen varautuminen ei silloin ole tarpeeksi”, Käärmemielen puhe keskeytti naaraan ajatukset.
“Hienoa Tuhkatassu”, ruskeavalkoinen kolli jatkoi ja hymyili oppilaalle pienesti. Tuhkatassu nosti katseensa ja hymyili takaisin, tuuheaturkkisen soturin kommentti oli saanut hänelle tyytyväisemmän olon itsestään. Tassunkin kipu tuntui jo unohtuvan, kun mielen valtasivat ajatukset siitä, kuinka oppilaasta tulisi joskus mahtava soturi joka voittaisi kenet tahansa taistelussa.

Oppilaat jatkoivat harjoittelemista, tällä kertaa ohjeistuksena oli että kumpikin koittaa sekä hyökätä, että väistää toistensa liikkeitä. Mestarit näyttivät taas ensin mallia, tällä kertaa Käärmemielen onnistuessa ensin läimäisemään Liekkilehmusta. Ohjeena oli, että pysähdytään aina kun toinen onnistuu antamaan iskun.
“Minä kyllä näytän sinulle”, Sumutassu irvisti Tuhkatassulle, edelleen näreissään edellisestä harjoituksesta. Naaras pyöräytti silmiään.
“Aloittakaa vain”, Käärmemieli naukaisi, ja ennen kuin Tuhkatassu oli edes ajatellut väistöliikettä, oli Sumutassu loikannut häntä kohti tassu ojossa valmiina iskuun. Kilpikonnakuvioinen oppilas luimisti korviaan, ja koitti sukeltaa pois kollin hyökkäyksen alta, mutta liian myöhään. Harmaa käpälä iskeytyi hänen päänsä sivulle ja naaras kierähti maahan ähkäisten.
“Voihan sammakonläjä!” hän mutisi noustessaan takaisin tassuilleen ja mulkaisi harjoitustoveriaan.
“Hyvä Sumutassu!” kumpikin mestareista kehui raidallista oppilasta, ennen kuin Liekkilehmus antoi taas käskyn aloittaa.

Harjoittelu jatkui vielä jonkin aikaa, ja Tuhkatassun mieliala jatkoi laskemistaan. Sumutassu osui häneen kerta toisensa jälkeen, ja vaikka mestarit antoivatkin naaraalle vinkkejä, ei hän pystynyt pahalta mieleltään keskittymään niiden noudattamiseen. Kun harjoitukset viimein päättyivät, joutui Tuhkatassu pidättelemään kyyneleitään ettei näyttäisi muiden silmissä heikolta.
“Harjoitukset menivät hienosti”, kehui Käärmemieli oppilastaan Tuhkatassun jurottaessa vieressä. Liekkilehmus viittoi häntä hännällään lähemmäksi, ja naukui sitten hiljaisemmalla äänellä etteivät Sumutassu ja Käärmemieli kuulisi mitä hän sanoisi:
“Hei, huomaan että sinulla on paha mieli. Tehdäänkö niin, että suunnittelen meille normaalia enemmän taisteluharjoituksia keskenämme, ja pääset voittamaan Sumutassun kunhan olet kirinyt hänet opetuksessa kiinni?”
“Oikeastiko?” kilpikonnakuvioisen oppilaan silmät kirkastuivat ja hänen mielialansa parani heti. Mestari hymyili lempeästi, ja vastasi sitten:
“Kyllä, oikeasti. Mutta sitä varten sinun on oltava valmis käymään harjoittelemassa enemmän kuin muut oppilaat, joten sinulla olisi myös vähemmän vapaa-aikaa”.
“Jes! Taisiis, kyllä se sopii, ja ei minua haittaa se että vapaa-aikaa olisi vähemmän”.
“Hyvä kuulla. Mutta muista että voit aina sanoa jos harjoittelu tuntuu sinusta liialta”. Tuhkatassu pyöräytti silmiään kysymykselle, ei se nyt niin rankkaa voisi olla. Kyllä hän pärjäisi, hänestä tulisi vielä Jokiklaanin paras taistelija!
“Milloin aloitamme? Tänäänkö jo?” naaras kysyi mestariltaan innostuneena. Musta soturi heilautti häntäänsä välinpitämättömän oloisesti ja naukui sitten kiusoittelevalla äänellä.
“Kokoontuminen on pian, ja eräs paras-mestari-ikinä on saattanut kysyä Valkotähdeltä pääsisikö hänen oppilaansa osallistumaan…”
“Pääsenkö minä kokoontumiseen?!?” Tuhkatassu kiljaisi innoissaan ja pyörähti pienen ympyrän jääden sitten loikkimaan puolelta toiselle energiapiikin iskettyä. Liekkilehmus nauroi kepeästi:
“Pääsethän sinä. Mutta sinun täytyy olla levännyt ennen sitä, joten aloitamme ylimääräisen harjoittelun vasta kun kokoontuminen on ohi”.

Matkalla takaisin leiriin Sumutassu kiusoitteli Tuhkatassua harjoituksista. Se sai naaraan taas hieman epävarmaksi itsestään, mutta hän ei antanut sen näkyä. Kilpikonnakuvioinen oppilas muisteli kuitenkin sopimustaan Liekkilehmuksen kanssa, joten hänen mielialansa ei päässyt laskemaan paljoa.
“Menkäähän hakemaan jotain syötävää”, Liekkilehmus kehotti ja Käärmemieli nyökkäsi vierestä, kun nelikko saapui leiriin. Tuhkatassua ei tarvinnut kahdesti käskeä, taisteluharjoitukset olivat saaneet hänet hyvinkin nälkäiseksi. Ei naaras sitä tosin ollut huomannut ennen kun mestari asiasta mainitsi, mutta nyt vatsa tuntui kurnivan kuin viimeistä päivää. Oppilaat suuntasivat suoraa tietä tuorekasalle ja valitsivat ateriakseen keskisuuren kalan, jonka sitten jakaisivat.
“Mithä hinä oikein innothuit tuolla?” Sumutassu mumisi kalanpalaa ahmiessaan ja katseli Tuhkatassua uteliaasti. Kilpikonnakuvioinen naaras haukkasi itselleen palasen kalasta ja räpytteli silmiään esittäen tietämätöntä. Hän nielaisi suupalansa ja vastasi:
“Mistä sinä oikein puhut? En saa selvää?”
“Hei älä viithi”, harmaa kolli murahti ja nielaisi ruokansa ennen kuin jatkoi:
“Kun puhuitte Liekkilehmuksen kanssa, innostuit hirveästi mutta en saanut selvää mistä puhuitte”.
“Niin?”
“Niin, että meinaatko kertoa minulle mikä sai sinut innostumaan?”
“Hmmm…” Tuhkatassu esitti mietteliästä, ja haukkasi taas uuden palasen heidän kalastaan. Naaras otti aikansa suupalaansa pureskellessaan, ja pieni ilkikurinen hymy nousi hänen kasvoilleen kun hän huomasi oppilastoverinsa ärsyyntyvän.
“Enpä tiedä taidanko kertoa…”
“Hei! Kerro nyt!”
“Liekkilehmus sanoi että pääsen kokoontumiseen!” Tuhkatassu antoi viimein periksi ja katseli kuinka Sumutassun silmät levisivät.
“Mitä?! Nyt jo, vaikka olet ollut vasta näin vähän aikaa oppilaana!”
“Joo, Liekkilehmus sanoi että hän pyysi Valkotähdeltä että pääsisin mukaan”, kilpikonnakuvioinen oppilas röyhisti rintaansa ylpeästi, ja vilkaisi sitten jäljellä olevaa kalaa.
“Voinko ottaa loput?” naaras kysyi ja nyökkäsi sitten kohti suurimmaksi osaksi syötyä kalanraatoa. Sumutassu siristi silmiään kuin aikoisi vastata ei, mutta nyökkäsi sitten samalla kun pieni virne levisi hänen kasvoilleen. Tuhkatassun kumartuessa haukkaamaan viimeisen palan riistaa suuhunsa, kolli nousi ja hiippaili aivan naaraan korvan juureen:
“Saat sen lohdutuspalkinnoksi siitä että hävisit taisteluharjoituksista”.
Tuhkatassu mulkaisi ystäväänsä posket pullottaen ja nielaisi pikaisesti päästäkseen taas puhumaan.
“Älä edes aloita! Minusta tulee vielä sinua parempi taistelij-” oppilaan lause keskeytyi jonkun tökkäistessä häntä kylkeen. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen leopardikuvioisen pennun seisovan sinivihreät silmät suurina hänen vieressään.
“Ai, hei Huurupentu”, hän naukaisi ja hymyili nuorelle kollille.
“Hei Tuhkatassu, hei Sumutassu”, Pentu vastasi hymyilevästi ja räpäytti sitten hitaasti silmiään ennen kuin kysyi:
“Mistä te puhutte? Onko teillä riita?”
Tuhkatassu katsahti nopeasti Sumutassuun, ja pudisti sitten päätään.
“Kunhan kiusoittelemme toisiamme”, hän naukaisi ja kallisti päätään sivulle katsahtaen pennun ympärille.
“Eikö sinun pitäisi olla jonkun kanssa? Missä emosi on?”
“Hän on Aavepennun kanssa. Tulisitteko leikkimään, haluaisimme muiden pentujen kanssa olla piilosta, mutta kukaan ei halua etsiä”.

Tuhkatassu käveli Huurupennun perässä pentutarhalle, josta kuului jos jonkinlaista ääntä pentujen temmeltäessä väsyneen näköisten kuningatarten ympärillä. Sumutassu oli sanonut menevänsä juttelemaan sisarensa Huomentassun kanssa, joten Tuhkatassu oli saanut tulla leikittämään pentuja yksinään.
“Tuhkatassu!” kuului kiljahdus kun Lummepentu huomasi entisen pesätoverinsa saapuneen. Muutkin pennut käänsivät päänsä, ja monet heistä kipittivätkin suoraan kilpikonnakuvioisen naaraan ympärille.
“Hei Lummepentu ja Kaislapentu, olettepa te kasvaneet! Hopeapentu, Peurapentu, kiva nähdä teitäkin!” kilpikonnakuvioinen oppilas tervehti vuorotellen ympärilleen kerääntyineitä pentuja.
“Onko kivaa olla oppilas?” Kaislapentu kyseli innoissaan, ja Tuhkatassu hymähti mielissään saamastaan huomiosta.
“Onhan se. Odottakaahan vain, minusta tulee vielä klaanin paras taistelija!” naaras pudottautui matalaksi ja heilutteli häntäänsä puolelta toiselle kuin aikoakseen hyökätä.
“Ei sinusta klaanin parasta taistelijaa tule, täällä on paljon sotureita jotka ovat harjoitelleet paljon pidempään”, Peurapentu keskeytti ja hymyili, jatkaen pian:
“Niin kuin Tammihuurre”.
Tuhkatassu tuhahti ja nousi istumaan pyöräyttäen samalla silmiään.
“Totta kai sanot noin isästäsi”, naaras naukaisi hieman ärsyyntyneenä Peurapennun kommentista. Sitten hän kääntyi kohti kahta leopardikuvioista kollia jotka kumpikin olivat istuskelleet paikoillaan sanomatta mitään koko aikana.
“Aarrepentu, Aavepentu, ettekö aio tervehtiä minua? Tulin kuitenkin kaukaa tuoresaaliskasalta tänne asti”, hän naurahti.
“Tervehdys Tuhkatassu”, Aavepentu naukaisi ja väräytti viiksiään. Äänensävy oli ystävällinen, ja Tuhkatassusta tuntui kuin vaalea kolli olisi vain odottanut että häntä itseään puhuteltaisiin. Naaras ei ollut ikinä kuullut pennun puhuvan muuta sanaa enempää, mutta kyllä tämä silti osasi kohtelias olla. Ehkä kolli vain oli ujo, vaikkakin ainoa piirre joka siihen viittasi oli tämän hiljaisuus. Aarrepentu sen sijaan oli varmaankin ujoin kissa jonka Tuhkatassu oli tavannut. Pentu vietti suurimman osan ajastaan pentutarhassa emonsa kanssa, eikä juurikaan leikkinyt muiden pentujen kanssa edes pyydettäessä.
“Hei”, kollipentu naukaisi hiljaa, laskien katseensa maahan heti kun Tuhkatassu katsoi hänen suuntaansa. Kilpikonnakuvioinen oppilas katseli kun Huurremyrsky nuolaisi poikaansa hellästi, ja kääntyi sitten kohti Huurupentua.
“Tehän halusitte leikkiä, eikö?”

“....kaksi, yksi, täältä tullaan!” Tuhkatassu naukui kovaan ääneen ja vetäisi hännänpäänsä pois silmiensä edestä ja katseli ympärilleen. Pennut olivat nyt kadonneet pentutarhasta, joten oppilas suuntasi kohti pesän suuaukkoa.
“Kiitos Tuhkatassu, kun leikität heitä”, Kaikusielu kehräsi ja Tuhkatassu nyökkäsi hymyillen.
“Ei siitä vaivaa ole, kiva itsekin päästä leikkimään”, oppilas huikkasi vielä peräänsä ennen kuin tassutti takaisin leiriin ja alkoi miettimään mistä etsisi ensin.

Ei mennyt kauaa kun naaras löysi Lummepennun ja Kaislapennun klaaninvanhimpien pesästä. Kaksikon kikatus oli kuulunut jo pentutarhan suulle, ja Tuhkatassun saapuessa klaaninvanhimpien luokse, pilkistivät pienet kasvot Huomenkukan takaa ennen kuin pennut vetäytyivät takaisin vaaleanharmaan vanhuksen taakse.
“Ettehän te ole sattumalta nähneet pentuja missään?” Tuhkatassu kysyi klaaninvanhimmilta, esittäen ettei ollut nähnyt kaksikkoa. Hän askelsi vähitellen lähemmäs Huomenkukkaa, joka kehräsi huvittuneena:
“Emmehän me”. Mustakynsi tuhahti kyllästyneen oloisena pesän reunalta, kolli ei vaikuttanut innostuneelta pentujen leikeistä.
“Hmm… mistähän minä oikein löytäisin jonkun, kaikki ovat niin hyvin piiloutuneita”, kilpikonnakuvioinen oppilas puheli vielä ääneen ennen kuin astui Huomenkukan ohitse ja pääsi näköyhteyteen pentukaksikon kanssa.
“Hahaa, löysinpäs teidät!”
“Mutta Huomenkukkahan sanoi ettei ollut nähnyt meitä!” Kaislapentu huudahti äimistyneenä. Tuhkatassu nauroi ja heilautti häntäänsä merkkinä pennuille seurata häntä ulos.
“Varmistin kuitenkin, ettette vain olleet saaneet Huomenkukkaa piilottelemaan teitä”, naaras naukaisi huvittuneena ja Lummepentu puuskahti pettyneesti.
“Sen oli tarkoitus olla hyvä suunnitelma!”

Tuhkatassu jatkoi etsiskelyä Lummepennun ja Kaislapennun kipittäessä hänen perässään. Pian Hopeapentu löytyi virtakiven luota, ja Peurapentu taas soturien pesän takaa.
“Enää meidän täytyy löytää Aarrepentu, Huurupentu sekä Aavepentu”, mietiskeli Tuhkatassu ääneen koittaessaan keksiä mihin loput pennuista olivat saattaneet mennä. Hän kiersi pentujen kanssa oppilaiden pesän ympäri, ja käväisi vielä parantajan pesänkin luona katsomassa löytyisivätkö pennut sieltä. Ei jälkeäkään heistä. Oppilaan selkäpiitä alkoi karmimaan, mitä jos pennut olivat lähteneet pois leiristä? Hän oli ollut vastuussa heistä, ja nyt he olivat kadonneet.
“Hei, Laventelinenä!” oppilas huikkasi nähdessään nuoren soturinaaraan vähän matkan päässä tuorekasalla. Läikikäs soturi katsoi häneen hämmästyneenä, ja pudotti kasasta nappaamansa hiiren.
“Hei Tuhkatassu, onko kaikki hyvin?”
“Oletko nähnyt Huurupentua, Aavepentua tai Aarrepentua?” oppilas kysyi väännellen hännänpäätänsä hermostuneesti.
“En löydä heitä mistään”.
Laventelinenä kehräsi huvittuneena, eikä vastannut kysymykseen suoraan.
“En ole aivan varma, mutta tulehan kysymään Liekkisateelta ja Kultaliekiltä jos he tietäisivät. Olen menossa juuri syömään heidän kanssaan”. Tuhkatassu nyökkäsi ja seurasi harmaata läikikästä naarasta muiden seuraan, käskettyään ensin muita pentuja palaamaan pentutarhalle.
“Hei Liekkisade, Kultaliekki”, oppilas tervehti sotureita ja aloitti sitten kysymyksensä:
“Oletteko nähneet Aavepentua, Huurupentua tai- hm?”
Soturit katsahtivat toisiinsa huvittuneena, kun oranssinruskea pentu tassutti heidän takaansa näkyville, veljensä seuratessa perässä. Tuhkatassu huokaisi helpottuneena, mutta painoi pian päänsä häpeissään maahan.
“Miksi en ajatellut että piiloutuisitte muiden kissojen joukkoon…” hän mutisi turhautuneena. Oppilas nosti päänsä, ja puhui sitten pennuille:
“Huurupentu, Aavepentu, mentäisiinkö nyt pentutarhalle muiden pentujen luokse? Lähden sitten etsimään Aarrepentua, kunhan olette kaikki muut emojenne silmien alla”. Pennut nyökkäsivät, ja lähtivät kipittämään hänen perässään oppilaan sanottua vielä kiitoksensa huvittuneelle soturijoukolle.
“Eikö me voitaisi auttaa etsimisessä?” Huurupentu kysyi ja loikki muutaman askeleen verran päästäkseen lähemmäs oppilasta.
“Minä osaan huomata asioita, ja Aavepentu on tosi hyvä miettimään”. Tuhkatassu kuitenkin pudisti päätään, ja vastasi:
“Löydän hänet kyllä, menkää te vain emonne luokse”.

“Tuhkatassu, olet hermostunut”, Aavepentu tokaisi yhtäkkisesti pienen hiljaisuuden jälkeen ja sai oppilaan hätkähtämään.
“Een oikeastaan, mistä sinä niin päättelet?” hän vastasi leopardikuvioiselle pennulle. Naaras ei halunnut jakaa huolestumistaan pennuille, he olivat vielä niin pieniä ettei heidän tarvitsisi miettiä kadonneita pentuja tai sellaisia.
“Häntäsi kääntyilee ja vaikutat muutenkin kireältä. Ei Aarrepentu ole kadonnut, ei hän uskaltaisi lähteä pois leiristä”.
Tuhkatassu pysähtyi ja kääntyi katsomaan vaaleanharmaata pentua äimistyneenä. Miten hän oikein… ei sillä ollut niin väliä, sillä tämä oli oikeassa. Aarrepentu oli vasta vähän aikaa sitten uskaltautunut edes ulos pentutarhasta, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta että ruskea kolli olisi lähtenyt leiristä. Kilpikonnakuvioinen oppilas huokaisi helpotuksesta, ja pian hänen korvansakin nousivat pystyyn hänen saatuaan idean.
“Hei, keksin missä Aarrepentu on! Mennään!” hän hihkaisi ja lähti hölkkäämään kohti pentutarhaa, varmistaen että kollikaksikko pysyisi perässä. Pian he saapuivat pentutarhan suulle, ja siellä Huurremyrskyn vieressä näkyi Aarrepentu pyörittelemässä pientä kiveä tassuillaan edestakaisin.
“Kiitos Tähtiklaanin, onneksi olet täällä!” Tuhkatassu naukaisi helpottuneena ja tassutti ruskean pennun luokse.
“Oletko kunnossa?”
Aarrepentu nyökkäsi hieman pelokkaan näköisenä, ja naukui sitten hiljaa:
“Anteeksi”.
“Ei se mitään Aarrepentu, ihmettelin vain kun en löytänyt sinua”, oppilas sanoi lempeällä äänellä ja kallisti hieman päätään.
“Kerrothan seuraavalla kerralla jos lähdet takaisin kesken leikkien?”
“Joo, kerron”, ujo kolli sanoi vielä, näyttäen nyt jo rauhalliselta.
“Etkö kertonut Tuhkatassulle että lähdit?” Huurremyrsky kuulosti yllättyneeltä puhuessaan pennulleen. Tuhkatassu päätti että antaisi heidän keskustalla kaksin, ja lähti kulkemaan kohti pentutarhan ovea.
“Minä lähden nyt, toivottavasti teistä oli kiva leikkiä”, oppilas heilautti häntäänsä ja kääntyi katsomaan taakseen:
“Hei sitten”.
“Heihei Tuhkatassu!” kuului vastauksia sekä pentujen, että joidenkin kuningatarten suusta. Kilpikonnakuvioinen oppilas kääntyi takaisin leirin suuntaan, ja oli juuri astunut ulos vatukkapensaiden alta kun leopardikuvioinen oranssinruskea turkki ilmestyi hänen vierelleen.
“Ai, hei Huurupentu. Oliko sinulla vielä jotain?” naaras kysyi yllättyneenä.
“Tulethan leikkimään meidän kanssa vielä uudestaan? Tai vaikka opettaisit jotain?”
Tuhkatassu hymyili leveästi, ja nyökkäsi sitten.
“Totta kai”. Huurupennun ilme näytti kirkastuvan tämän kuultua vastauksen. Pentu suuntasi jo takaisin pentutarhaan, kun Tuhkatassu huomasi tämän niskaturkissa jotakin. Se oli pieni vaalea kukka, joka oli varmaankin irronnut pentutarhan ympärillä olevista vatukkapensaista. Näky sai naaraan hymyilemään, ennen kuin hän lähti loikkimaan kohti leiriin juuri saapuvia sisaruksiansa.

//viihdoin sain tänkin tarinan nyt kirjotettua... seuraavaks sitten kokoontumistarinaa :D

18. luku – I’m on my way

Se vatsassani kihelmöivä tunne oli muuttunut varmuudeksi. Olin tiennyt jo kauan, mitä minun olisi tehtävä ja mitä kauemmin odotin, sitä vaikeammaksi lähtemiseni tulisi. Ja mitä kauemmin oli poissa, sitä enemmän Jokiklaanin väki, oma perheeni siellä, uskoisi minun kuolleen.
”Kuunvalo”, Aurinko tervehti, kun astelin hänen luokseen mukanani mehukas orava, jonka tarkoitin meille jaettavaksi. Kollin katse oli kirkkaampi kuin eilen eikä hänen äänensä rahissut. ”Olet tainnut olla seurassani liian kauan, kun osaat jo aavistaa, milloin on nälkä.”
Naurahdin huvittuneena ja laskin oravan oranssin kollin tassujen juureen. Hän alkoi repiä siitä palasia ja nauttia ateriaansa mielellään. Hän kuitenkin huomasi, etten minä syönyt hänen kanssaan vaan vain tuijotin oravaa tyhjällä katseella.
”Kerrohan, nuori Kuunvalo”, Aurinko suoristi selkänsä, ”mitä on mielesi päällä? Sinua selvästi vaivaa jokin.”
Valehteleminen ei auttaisi, ei enää. Hänen olisi sanottava se ja lähdettävä kotiin. Takaisin Jokiklaaniin.
”Minun täytyy mennä takaisin kotiin”, sanoin sitten huokaisten. Aurinko katsoi minua ilmekään värähtämättä hetken aikaa, kunnes hän huokaisi. Hän näytti arvanneen sen, mutta samalla hänestä huokui apeus.
”Tiedän”, Aurinko hymyili surullista hymyään, ”olen tiennyt sen koko ajan. Olen ehkä koko ajan yrittänyt vain olla ajattelematta sitä.”
”Älä käsitä väärin. Tämä paikka on upea ja olen kiitollinen, että olen saanut tavata teidät kaikki ja…” sanani tuntuivat hukkuvan. Mitä vain sanoisin, ei poistaisi sitä haikeutta ja ikävää. ”En olisi koskaan ilman teitä saanut parannuttua tai löydettyä tätä itseäni, joka nyt olen.”
”Tämä paikka tulee ikuisesti olemaan sinulle kuin toinen koti. Olet aina tervetullut tulemaan takaisin, oli se väliaikaisesti tai pysyvästi”, Aurinko vakuutti ja hymyili iloisemmin. ”Sinä itse päätät, mitä sinä teet ja minne polkusi vie. Älä anna toisten päättää puolestasi. Tämä elämä on vain kerran. Ole vahva, ole itsesi valtias.”
Tiesin heti, mitä kolli tarkoitti. Minun olisi määrä – Auringon mukaan - ottaa hänen paikkansa näiden kissojen päällikkönä, mutta minun paikkani ei ollut täällä. He pärjäisivät varmasti ilman minuakin johtamassa. En minä sopinut johtamaan muita. Olen liian kaaottinen ja temperamenttinen, enkä lainkaan emomainen kuten Aurinko tai järkevä kuin Valkotähti. Eivät päälliköt ole sellaisia. Minä en todellakaan sopinut mihinkään, varsinkaan johonkin päällikön tehtäviin.
”Minä toivon sinulle kaikkea hyvää, Kuunvalo”, Aurinko sanoi hymyillen. ”Mene ja palaa perheesi luokse. Kerro heille olevasi kunnossa. Palaa tyttäresi luokse. He ovat kaikki kamalan huolissaan sinusta ja kaipaavat sinua, kuten sinäkin heitä.”
Nyökkäsin hitaasti ja kosketin sitten kollin kuonoa. ”Minä jään kaipaamaan myös teitä. Olette opettaneet minulle paljon ja näyttäneet minulle, ettei tarvitse olla täysin ehjä elääkseen.”
”Sano hyvästit myös uusille ystävillesi täällä”, Aurinko kehotti. Hän heilautti häntäänsä hyvästiksi ennen kuin astelin ulos hänen pesästään. Tästä tulisi vaikeaa. Niin moni varmasti odotti minun jäävän ja ottavan päällikön paikan Auringon jälkeen. Mutta… se ei vain ollut mitä minun pitäisi oikeasti tehdä.
Suurin osa otti lähtöni hyvin, osa taas huonommin. Kukaan ei kuitenkaan ollut estämässä lähtöäni, ei ainakaan ääneen. Vesi ja Karhu katsoivat minua kaihoisasti ja sanoivat jäävänsä kaipaamaan minua, mutta he eivät jääneet ainoiksi jotka sanoivat minulle niin. Olin saanut monia ystäviä ja tuttuja. Minun oli kuitenkin mentävä. Olin jo pidemmän aikaa taistellut päätöksen kanssa, vaikka aina olinkin tiennyt, että minun olisi pakko palata, oli se ennemmin tai myöhemmin.

Päädyin kulkemaan sitä samaa jokea myöten, joka oli minut tänne tuonut. Se johdattaisi minut kotiin. Minun oli saalistettava oma ruokani, etsittävä suojaa itse ja pidettävä itsestäni huolta yksin. Se ei ollut erityisen vaikeaa, vaikka olinkin pennusta asti tottunut siihen, että ympärilläni kulki aina kymmeniä kissoja, jotka huolehtivat monista asioista, joista minun ei tarvinnut aina olla huolehtimassa jos edes koskaan. Minun oli pidettävä itseni turvassa ilman kenenkään apua.
Matkan pituus täältä kotiin oli aivan auki. Siinä voisi mennä päiviä tai viikkoja. Joki voisi myös haarautua ja joutuisin etsimään tieni kotiin eri reittejä. En voinut tietää kuinka kauan minulla menisi matkata takaisin kotiin.
Ja joutuisin tekemään tämän matkan nyt yksin. Olin joutunut tekemään matkani sydänsuruista Aamuruusun emoksikin yksin. Tai, oli siinä jossain matkan vaiheessa mukaan tullut Korppivarjo. Mutta tämä oli matka, jonka joutuisin tosiaan tekemään yksin. En uskonut, että edes Tähtiklaani oli kanssani, oli se olemassa tai ei. Vaikka se olisikin olemassa, otin tämän kuin koettelemuksena. Kuin viimeinen tehtävä ennen kuin voisin olla se jokin oma itseni.
Onneksi en joutunut tarpomaan lumessa ja pistelevissä pakkassäissä vaan Viherlehden lämmössä. Saalista olisi paljon enkä näkisi nälkää. Sairastumisen ja loukkaantumisen riski olisi aina läsnä, mutta onnekseni Kuutamo oli kertonut minulle kaiken tarpeellisen mahdollisia pahimpia tilanteita varten.
Hiekka tassujeni alla kahisi ja tunkeutui varpaiden väliin, mutta Jokiklaanin kissana olin tottunut siihen. Hiekan kahina toi mieleen Jokiklaanin hiekkaiset järvet, lammet ja joet. Mieleeni tuli kerta, kun mestarini Supihammas oli painanut tassunsa märkään hiekkaan ja jälki oli ollut siinä vielä seuraavana päivänä. Hän oli ollut hyvä mestari.

Sateiset päivät eivät haitanneet viiksikarvan vertaa. Vettä hylkivä turkki oli tosiaan vain eduksi. Vilustumisen riski oli aina, joten pidin huolen, että kylminpinä sadepäivinä pysyttelin sateensuojassa odottamassa kirkasta taivasta.
Sateisina päivinä saalistaminen oli vaikeaa, sillä saaliiden hajut olivat vaimeita ja vesi huuhtoi ne mennessään. Joen viertä, jota pitkin kuljin kohti kotia, oli kuitenkin aina oiva paikka saalistaa, sillä joki kuhisi aina kalaa. Piti tietysti etsiä aina kohta, jossa virta olisi mahdollisimman leppeä.
Auringon kääntyessä jo lähemmäs laskuaan, vatsani kurni jo äänekkäästi. Onnekseni joen virtaus oli lähes olematon tässä kohtaa, joten katosin sukkelasti pinnan alle ja uin suomukylkien perässä.
Onnekseni sain napattua juuri hyvänkokoisen kalan nautittavakseni. En tiennyt kuinka pitkä matka minulla olisi vielä edessäni klaanien luokse, mutta toivoin sen olevan mahdollisimman nopea ja helppo matka.
Olin kulkenut jo kolme auringonnousua, joista yhden olin viettänyt suojassa sateelta ja kylmältä ilmalta ja käyttänyt sen päivän voimien keräämiseen. Minulla ei ollut mikään kuoleman kiire kotiin, joten kulkin rauhassa ja annoin silmieni ihailla minulle aivan uutta ja tuntematonta ympäristöä.

Koti. Tunnistin sen kaksijalkojen rakentaman sillan horisontissa, jonka alitse joki kohisi ja haarautui kahteen eri suuntaan. Olin selvinnyt kotiin.
Kuin tyhjästä löysin uutta energiaa juosta. Ukkospolku huusi tyhjyyttään ja juoksin sen ylitse. Järvi kimalteli auringon valossa ja en voinut estää hymyä nousemasta huulilleni. Ukkospolun laitamilta näin järven pilkahtavan esiin puiden lomasta. Tuulen lempeä tuulahdus kulki ohitseni ja leikitteli turkillani.
Ukkospolun ylittäminen oli pelkkää leikkiä ja hymyilin leveästi. Jokiklaanin raja oli aivan edessäni. Koti.
Ja silti epävarmuuden aalto pyyhkäisi ylitseni. En kyennyt astumaan Jokiklaanin puolelle. Otettaisiinko minut vastaan? Tunnistettaisiinko minua? En varmasti haissut enää Jokiklaanin kissalta.
Emo oli aina opettanut olemaan rohkea. Ja nyt minun tulisi olla rohkea ja toimia.
Yllättäen mikään ei ollut muuttunut Jokiklaanin reviirillä, ei ainakaan tässä osassa sitä. Kuinkahan moni oli saanut soturinimensä? Entä kuinkahan moni oli mahdollisesti kuollut? Kuinkahan monta uutta pentua klaaniin oli syntynyt? Entä olivatkohan kissat joutuneet taisteluiden uhreiksi?
”Tunkeilija!” ääni kajahti ja niskakarvani pörhistyivät. Kaislojen takaa rynnisti mustavalkoinen kolli, joka jarrutti äkisti kun hänen silmänsä osuivat minuun ja liukui kosteaa ruohikkoa pitkin eteenpäin. ”Kuunvalo?” kolli sanoi nimeni keltaiset silmät levällään. ”Kuunvalo!”
Korppivarjo ponkaisi käpälilleen ja juoksi luokseni, koskettaen kuonollaan päälakeani. Kolli häkeltyi heti ja perääntyi muutaman askeleen. En kuitenkaan välittänyt siitä. Kolli oli kaivannut minua. Hän oli iloisen ja surullisen sekainen. En ole koskaan ollut kissa, joka olisi näyttänyt välittävänsä kosketuksella – tai muullakaan tapaa. Korppivarjo oli aina pitänyt tietyn etäisyyden.
”Hei, Korppivarjo”, sanoin niellen ilon kyyneleitä ja kosketin kollin päälakea omallani. Kolli rentoutui heti.
”Sinä olet elossa, sinä tosiaan olet elossa!” kolli sanoi sitten keltaiset silmät tuikkien. ”Niin moni on uskonut sinun kuolleen! Mutta en minä, minä olin ihan varma, että olet elossa!”
”Ihmeen kaupalla, olen elossa”, vastasin ja hymyilin.
”Missä sinä olet ollut nämä kuut?” Korppivarjo kysyi. ”Näytät terveeltä ja hyvinvoivalta.”
”Minä… päädyin erään kissajoukon luokse, joka elää täältä hieman kauempana”, kerroin Korppivarjolle. ”He auttoivat minua ja auttoivat minua voimistumaan.”
”Voi kuinka upeaa!” Korppivarjo hymyili leveästi. ”Sinulla kävi mitä upein tuuri. Minä olen etsinyt sinua ja pitänyt aina silmällä, jos palaisit ja olen yrittänyt tehdä kaikkea, mitä ajattelin sinun haluavan minun tekevän ja-”
”Korppivarjo”, keskeytin kollin puhetulvan. ”Minulla olisi asiaa juuri… tuosta. En halua, että enää teet mitään noista asioista.”
”Mitä?” kollin häntä valahti alas ja hänen korvansa heilahtivat yllättyneesti. ”Mutta… minähän olen-”
”Et ole velkaa minulle enää yhtään mitään”, sanoin haikeasti hymyillen. ”Et ole ollut pitkään aikaan.”
Korppivarjo tuijotti minua hetken silmiin. ”Onko tämä… hyvästit?”
”Ei sen tarvitse olla”, sanoin huvittuneena. ”Emmekö me voisi olla ystäviä? Vai, emmekö ole jo?”
”Löitkö pääsi kuinka kovaa poissaollessasi?” Korppivarjo kohotti kulmiaan ja räpäytteli silmiään muutamankin kerran. Sitten hän hymyili. ”Tietysti, olemmehan me. En lähtisi minnekään, en mistään hinnasta. Minun on hyvä olla tässä, sinun vierelläsi.”
”Kiitos”, sanoin ja hymyilin lempeästi kollille.
”Sinähän hymyilet paljon! Taisi olla hyvä reissu, eikö?” Korppivarjo sanoi taas ilme kirkastuen.
”Eipä mennä asioiden edelle”, pyöräytin silmiäni, mutta hymyilin yhä. ”Onko… Jokiklaanissa käynyt paljon muutoksia?”
”Oi kuule, minulla on kerrottavaa ja paljon!” Korppivarjo asteli paikoillaan innoissaan. ”Mutta… mutta saanko tehdä vielä yhden asian ennen kuin kerron?”
”Toki?” kallistin päätäni häkeltyneenä. Korppivarjo hymyili ja laski päänsä selkäni päälle. Hän huokaisi syvään.
”Olet todella siinä”, kolli sanoi hiljaa. Tunsin outoa leiskuntaa. Minua oltiin kaivattu. Oikeasti kaivattu. Kolli vetäytyi pois ja hymyili. ”No, ensinnäkin, Jokiklaanissa on uusi parantajaoppilas, Vesitassu. Hän on kuulemma Vesikauhun pennun pentu!”
”Oletko tosissasi?” katsoin mustavalkoista kollia epäuskoisena.
”Kyllä vain! Yksisiipi ja hän ovat läheiset, ja Vesitassu on hyvä parantajaoppilas”, Korppivatjo kertoi ja lähti johdattamaan minua kohti leiriä. ”Ja Yönkajon laumasta ei ole vaivaa enää, ja sen entinen johtaja liittyi Jokiklaanin riveihin?”
Vai että sellaisia muutoksia.
”AI!” Korppivarjo pomppasi taas. ”Ja Uniyö on Jokiklaanin uusi varapäällikkö?”
”Oikeasti?” pysähdyin hetkeksi ja naurahdin sitten. ”Niin sitä pitää.”
Korppivarjo hymyili. ”Olet tosiaan saanut aikaa parantua.”
”Niin olen.”
”Hei, et ole kysynyt Aamuruususta mitään?” Korppivarjo pysähtyi itsekin. Kaavin vaivaantuneena maata ja koska Korppivarjo tunsi minut läpikotaisin, hän tiesi heti mitä mieleni päällä oli. ”Hei, hän on kaivannut sinua yhtä paljon kuin minäk- koko muu klaani. Hän on ollut huolesta soikeana ja helpottuu tosissaan, kun näkee sinut.”
”Niinkö uskot?” kysyin varovaisesti. ”Me kun jäimme niin huonoihin väleihin ennen…”
”Olen aivan varma, olethan sinä hänelle kuin emo”, Korppivarjo nyökkäsi jämäkästi. ”Hän ei ole saanut aina edes untakaan sen takia, kun on ollut huolissaan ja kaivannut sinua; hänen emoaan.”

”Suurin osa on varmasti metsästyspartioissa ja rajapartioissa nyt”, Korppivarjo sanoi juuri, kun he astelivat leirin sisäänkäynnistä peremmälle leiriin. Leiri oli tosiaan hiljainen tähän aikaan päivästä. Vain muutama kissa makoili auringonläikissä, osa nukkuen ja osa vaihtaen kieliä muiden kanssa. ”Kuunvalo… pieni varoitus.”
”Mistä?” hätkähdin.
”Eräs kissa löytyy nykyään pentutarhasta pentujensa kanssa”, Korppivarjo sanoi virnistäen. Korppivarjo oli toisinaan veikeä, mutta vieläkin se yllätti minut, varsinkin tällaisissa tilanteissa. Kurtistin kulmiani ja katsahdin pentutarhaa. ”Mene vain.”
Nielaisin. Kuka se voisi olla? Aamuruusu?
Pentutarhan perällä makoili tuttu harmahtava naaras, jonka vatsan vierellä nukkui kaksi pientä pentua. Pala tarttui kurkkuuni. Menetin tämän kaiken ollessani poissa.
”Kuka tuo on?” joku pentu kysyi yllättäen. Hopeanharmaa pentu tuijotti minua silmät suurina.
”Hänellä on kauniit silmät”, tutun harmaan naaraan vatsan vierellä oleva oranssiturkkinen pentu sanoi katsellessaan minua.
”Tätä päivää en olisi uskonut näkeväni”, sanoin sitten ja astelin lähemmäs Yksisiipeä. ”He ovat kauniita.”
Yksisiipi, joka oli vielä hetki sitten maannut kaisloista ja sammalista kudotuista pedillään silmät kiinni, nosti päänsä häkeltyneenä.
”Hei, Yksisiipi”, sanoin hymyillen.
Kun hänen katseensa osui minuun, hänen silmänsä levisivät ja naaras pomppasi siltä istumalta pystyyn. Toinen hänen pennuistaa, joka oli ollut jo hereillä, älähti.
”Kuunvalo!” Yksisiiven silmät vettyivät ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan ennen kuin hän ehti edes luokseni. Hän painoi päälakensa omaani vasten ja huokaisi värisevän helpotuksen huokaisun. ”Tähtiklaanin kiitos sinä olet elossa.”
”Ei minusta niin helpolla päästä”, sanoin naurahtaen. ”Sinulla taas taitaa olla jotain selitettävää minulle?” sanoin ja katsahdin Yksisiiven taakse. Kaksi pentua, joilla oli Yksisiiven silmät, tapittivat minua.
”Ah!” Yksisiipi hätkähti ja hymyili sitten. ”Kuunvalo, tässä ovat minun pentuni”, harmaa naaras sanoi ja toi minut lähemmäksi kahta kollipentua. ”Huurupentu”, naaras sanoi ja osoitti hännällään oranssinruskeaa pentua ja sitten vaaleampaa pentua, ”ja Aavepentu.”
”He ovat kauniita”, sanoin taas. ”Hei, olen Kuunvalo, Yksisiiven sisko.”
”Emo on kertonut sinusta!” Huurupentu sanoi silmät tuikkien. ”Ja sinulla tosiaan on mitä upeimmat silmät! Odotas kun isä kuulee!”
”Kuka on se onnekas kissa?” virnistin sitten Yksisiivelle.
”Leopardikynsi”, Yksisiipi hymyili lempeästi ja näin hänen katseestaan, miten paljon hän välitti tästä kollista. Muistin kyllä Leopardikynnen. ”Voi, Kuunvalo, sinun täytyy kertoa paluustasi emolle ja Uniyölle. Ja Aamuruusulle tietysti myös.”
”Mutta-”
”Hei, me ehdimme puhua vielä ja paljon”, Yksisiipi sanoi lempeästi. ”Muutkin ovat kaivanneet sinua kuin vain minä. Menehän jo, ennen kuin pentuni lukitsevat sinut tänne koko loppupäiväksi.”
Huokaisin hymyillen, mutta tottelin. Yksisiipi oli kuitenkin oikeassa, kuten aina. Ja hänen pentujensa katseet kertoivat, ettei Yksisiiven uhkaus ollut tyhjästä tempaistu.
”Kuunvalo!” Uniyön ääni kajahti ja mustaturkkinen naaras juoksi aukion poikki ja miltei kaatoi meidät molemmat kumoon. ”Sinä tosiaan olet kotona! Korppivarjo kertoi.”
”Hei vain, Uniyö”, nauroin ja kosketin sisareni nenää omallani. ”Vai tehtiin sinusta varapäällikkö.”
Uniyö näytti nyt hermostuvan ja vaivaantui heti. Minua se vain nauratti.
”Sinä ansaitset sen”, sanoin hymyillen lempeästi ja Uniyö häkeltyi.” Olethan unelmoinut siitä pennusta asti, etkö olekin, senkin kunnianhimoinen hölmö”, kiusasin ja työnsin tuuhean häntäni sisareni kasvoihin. Uniyö alkoi nauraa.
”Et tiedäkään kuinka paljon olen kaivannut piikittelyäsi”, Uniyö sanoi huvittuneena.
”Kuunvalo?” heleä ja sitäkin tutumpi ääni kuului takaatani. Käännyin ympäri ja kohtasin Aamuruusun levinneet silmät ja yllättyneen katseen. Naaraan huuli värähti.
”Hei sinullekin, Aamuruusu”, sanoin ja hymyilin haikeastui. Aamuruusu asteli luokseni, katsoi minua hetken epäuskoisena ja vasta sitten kyyneleet valuivat hänen poskillaan.
”Minulla on ollut niin kova ikävä”, naaras sanoi ja painoi itsensä rintakehääni vasten.
”Ja minulla sinua”, sanoin ja helpotunut huokaus sai lihakseni taas rentoutumaan.
Olin viimeinkin kotona ja nyt, kuiden ja kuiden jälkeen, minusta jopa oikeasti tuntui siltä. Koin viimeinkin olevan kotona, täällä Jokiklaanissa näiden kaikkien kissojen ympäröimänä. En kokenut itseäni taakaksi, turhaksi, kostonhimoiseksi, katkeraksi, välinpitämättömäksi siskoksi…
Minä koin olevan oikeasti kotona, ja koin olevani iloinen.

Kahdeksas luku – You’ll be in my heart

Pennut olivat lahja. Vaikka ne toivat mukanana paljon huolta, vastuuta ja ongelmia, toivat ne sitäkin enemmän hyvää. Yksisiipi rakasti seurata kuinka hänen kaksi pentuaan kasvoivat ja kehittyivät. Eikä aikaakaan, kun Huurupentu ja Aavepentu avasivat silmänsä nähdäkseen kaiken sen kauniin, jota maailma tarjosi nähtäväksi ja koettavaksi. He olivat saaneet Yksisiiven silmät, molemmat heistä. Ehkä pieni sävyero, mutta muutoin heidän silmänsä olivat täysin samanväriset.
Pienokaisten luonteet olivat selkeästi esillä jo miltei heti alusta asti. Huurupentu oli selkeästi menevämpi ja villimpi kuin veljensä Aavepentu. Aavepentu oli asioita tarkkaileva, mutta silti rohkea. Hän toi Yksisiivelle mieleen tämän oman isän Yötähden, joka oli kertomusten mukaan ollut vähäpuheinen, looginen ja hyvin viisas. Ajatus siitä, että osa Yötähdestä eli hänessä ja hänen pennussaan toivat eräänlaista iloa Yksisiivelle.
Huurupentu, vaikka olikin paljon hymyilevämpi ja pirteämpi, toi silti Yksisiivelle mieleen hänen emonsa Kirkaskuun. Heissä oli sitä samanlaista leikkimielisyyttä ja lempeyttä.
Kaksikko oli toisaalta erilainen, mutta samalla samanlainen. He tulivat toimeen todella hyvin ja se lämmitti heidän emonsa sydäntä kovasti. Ei ollut mikään ihme, että monet sanoivat aina emojen tuntevan pentunsa paremmin kuin kukaan voisi kuvitellakaan. Yksisiipi ymmärsi nyt sen paremmin kuin koskaan ennen.
Aavepentu oli loogisesti asioihin suhtautuva, kun taas Huurupentu lähestyi asioita tunneperäisesti. He tasapainottivat toisiaan niin monella tapaa, jopa tajuamattaankin. He molemmat olivat omilla tavoillaan sosiaalisia, vaikka monet olivatkin sanoneet Huurupennun olevan sosiaalinen kaksikosta. He eivät vain olleet näheet Aavepentua tositoimissa. Se vaalea pentu kun osasi lukea tilanteita paremmin kuin moni aikuinen kissa.
Yksisiipi ei ollut koskaan ajatellut, että voisi kokea tällaista lämpöä ja rakkautta. Hän ei ollut koskaan voinut edes kuvitellakaan, millaista olisi olla emo ja kasvattaa omia pentuja. Nyt hän sai kokea sen eikä vahtaisi sitä mihinkään muuhun tässä koko maailmassa.

Huurupentu lähti liikkelle heti, kun hänen tassunsa vain kantoivat. Aavepentu seurasi perässä pian, hän ei nimittäin ollut jäämässä jälkeen veljestään. Toki vaaleampi pentu oli ensin tutkinut katseellaan pentutarhan ennen kuin oli lähtenyt veljensä perään.
Pentutarhan muut pennut olivat nopeasti ottaneet kaksikon mukaan leikkeihinsä, toki ensin varovasti, sillä olivathan he kooltaan pienempiä ja muita vahvempia pentuja heikompia. Kaislapentu oli varovaisin, kun taas tämän veli Lummepentu oli ollut ensin hieman ulkona siitä, miten niin paljon pienempien kanssa leikittiinkään. He ottivat Yksisiiven pennut kuitenkin lämpimästi mukaan ja kertoivat kaiken tietämänsä. Yksisiipi kertoi heille yhteisesti paljon tarinoita ja saattoi kaikki pentutarhan pennut usein unten maille rauhallisella puheellaan.
Peurapentu oli innokkain aina leikkimään muiden pentujen kanssa, eikä Yksisiipi sitä toisaalta ihmetellyt. Hän oli syntynyt ainoana pentuna eikä hänellä niinkään ollut omia pentutovereita leikkikavereina. Onneksi muut pentutarhassa olivat aina valmiita hänen kavereikseen.
Leopardikynsi tuli aina kuin vain ehti pentujensa ja kumppaninsa luokse. Hän oli läsnä pentujensa päivittäisessä elämässä aina kun mahdollista. Hän kertoi heille aina partioistaan reviirin rajoilla ja saalistusretkistään niin vedessä kuin maalla.
Leopardikynsi oli läsnä myös silloin, kun heidän pentunsa pääsivät ensimmäistä kertaa ulos pentutarhasta näkemään leirin. Huurupennun silmät olivat levinneet, kun hän näki miten paljon kissoja Jokiklaanissa oikeasti oli.
Leopardikynsi piti huolen, että kaksikko pysyi lähellä ja etteivät he lähteneet omille teilleen vaeltelemaan. Leiriä kun ympäröi kaksi jokea ja pennuille kovat virtaukset olivat vaarallisia. Myös vanhempien kissojen käpälien alle talloutuminen ei ollut mikään mahdottomuus, vaikka varovaisiahan monet olivat. Muutama villi, sinne tänne säntäilevä oppilas toisaalta saivat pidettyä Huurupennun ja Aavepennun lähellä isäänsä.
Yksisiipi jäi pentutarhan suulle ja veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Hän antoi kumppanilleen ja pennuilleen mahdollisuuden viettää arvokasta yhdessäoloa ja antoi samalla itselleen arvokkaan hetken vain istua ja seurata heidän kulkuaan leirissä.
Myös muut kuningattaret olivat tulleet ulos pentutarhasta jaloittelemaan pentujensa kanssa, olihan lämmin päivä. Jopa Aarrepentu oli uskaltautunut nyt paljon pidämmelle kuin viimeksi. Hänen sisarensa Hopeapentu oli veljeään rohkeampi ja itsevarmempi ja liittyikin muiden pentujen leikkeihin. Samalla, kun muut pennut leikkivät keskenään, Aarrepentu tutki pentutarhan ympäristöä katse kasvillisuudessa, hiekkaisessa maassa ja heinikoissa. Yksisiipi seurasi hänen kulkuaan hymyillen. Hän muisti itse tehneensä samoin ollessaan vielä pieni pentu. Hänen siskojensa leikkiessä hurjia leikkejään, hän oli löytänyt vaikka ja mitä pentutarhan lähistöltä. Aivan joen tuntumasta hän oli löytänyt kauniin simpukan ja vienyt sen ylpeänä emollensa.
Kun Aarrepentu katosi pentutarhan taakse, Yksisiipi lähti hänen peräänsä hiljaisin askelin. Hän kyllä luotti niin Aarrepentuun kuin tämän emoonsa, mutta silti hänet valtasi vastuuntunto pitää leopardikuvioista pentua silmällä kaiken varalta.
Yksisiipi jäi pentutarhan laitamille ja antoi Aarrepennulle omaa tilaa kulkea ja tutkia. Aivan veden tuntumasta pentu pysyi kaukana ja Yksisiipi oli kyllä luottanutkin siihen. Pikkukivet kiinnostivat Aarrepentua ja tämä katselikin niitä mielellään, ja osan jopa kaivoi esille maasta. Osa niistä oli kauniita, osa taas tavallisen harmaita.
Yksisiipi asteli Aarrepennun luokse ja hymyili tälle lempeästi. Pentu oli ensin säikähtäneen näköinen, mutta rauhoittui nähdessään Yksisiiven lempeän katseen. Yksisiipi iski silmäänsä Aarrepennulle ennen kuin kaivoi tassulla hellästi hiekkaa lähempänä vettä ja nosti kynsillään kauniin kiven Aarrepennun nähtäville. Aarrepennun vihreät silmät tuikkivat kun hän katsoi kiveä ja lähti sitten kulkemaan taas eteenpäin etsien lisää kiviä.
Yksisiipi katsoi hymyillen pennun perään ja otti löytämänsä kiven mukaansa ennen kuin palasi kauemmaksi.
Yksisiipi oli silmät sirillä, kun tunsi jonkun hennosti hipaisevan häntä kyljestä. Hän käänsi katseensa ja kohtasi Aarrepennun ujon katseen. Pentu laski Yksisiiven eteen suuren kävyn ja hymyili ujosti. Yksisiiven silmät tuikkivat ja hän veti kävyn lähemmäksi katsoakseen sitä tarkemmin.
”Kukaan ei olekaan vielä antanut minulle käpyä”, Yksisiipi kertoi leopardikuvioiselle pennulle ja hymyili leveästi. ”Kiitos. Pidän sen ikuisesti turvassa, onhan se erityinen ja kaunis, kuten sinäkin.”
Aarrepennun huulet kääntyivät iloiseen hymyyn. Yksisiipi kosketti pentua nenällään päälaelle. Hän muisti sitten sen kiven, jonka oli löytänyt ja työnsi sen Aarrepentua kohti.
”Ja minä annan sinulle tämän”, Yksisiipi sanoi pennulle, ”jotta sinullakin on jotain petisi vierellä.”
Aarrepentu katsoi silmät suurina Yksisiiven hänelle antamaa kiveä ja hymyili taas.
”Se kimaltelee kuin Hopeahäntä!” pentu sanoi innoissaan ja Yksisiipi tunsi sydämensä lämpenevän taas. ”Kiitos.”
”Ilo on minun puolellani, Aarrepentu”, Yksisiipi sanoi lempeästi. Hän katsoi kuinka pentu loikki emonsa luokse tämän kutsusta. Kauempana Leopardikynsi paini leikkimielisesti Huurupennun ja Aavepennun. Kaikki kolme nauroivat silmät tuikkien ja se näky sai Yksisiiven iloisemmaksi kuin mikään.
Hän asteli kumppaninsa ja pentujensa luokse ja huokaisi huvittuneena.
”Kukahan saa kunnian pestä heidän turkkinsa tänään?” Yksisiipi kysyi ilkikurisesti Leopardikynneltä, joka viattomasti katsoi kumppaniaan silmiään räpytellen. Sitten kolli hymyili.
”Minähän se, älä huoli, rakkaani”, hän vastasi ja kosketti Yksisiiven nenää omallaan. Yksisiipi nauroi ja pudisti päätään huvittuneena.

Toisina päivinä väsymys painoi jokaista kissaa. Tänään oli se päivä Yksisiivelle. Huurupentu ja Aavepentu olivat valvottaneet häneä yöllä, joten ei ollut mikään ihmekään, että häntä väsytti. Hän jaksoi siitäkin huolimatta kertoa pennuilleen tarinoita, jotka vaivuttivat heidät unten maille.
Kun pennut olivat saaneet osansa levostaan, olivat he lähteneet temmeltämään keskenään hieman kauemmaksi emostaan. Yksisiipi katseli heidän leikkejään mielellään.
Kun pennut alkoivat taas väsyä villien leikkiensä jälkeen, he käpertyivät emonsa vatsan äärelle ruokailemaan lämmintä maitoa. Yksisiipi suki heidän turkkinsa siistiksi ennen kuin laski päänsä tassujensa päälle ja sulki silmänsä. Pentutarhassa kuului tasainen tuhina ja hento puheensorina, kun Yksisiipi vaipui eräälaiseen unen ja valvetilan välitilaan. Hän tunsi kahden pentunsa levottomat liikehdinnät, mutta ne vain rauhoittivat häntä edelleen.
Hän ei tiennyt kuinka kauan oli siinä lepäämässä, mutta se tuntui ihanan pitkältä ajalta. Silloin tällöin hän kuuli pentujensa lähteneen leikkimään muiden pentujen kanssa kunnes he taas palasivat emonsa vierelle.
Kun joku astui sisälle pentutarhaan, ei Yksisiipi ensin ajatellut siitä mitään. Hän ei edes aluksi rekisteröinyt, kun Huurupentu puhui jotakin kauniista silmistä.
Mutta sitten kun pesään astunut kissa puhui, kaikki Yksisiiven ympärillä tuntui romahtavan.
”He ovat kauniita”, Yksisiipi hätkähti ja nosti katseensa pennuistaan. Hänen silmänsä levisivät ja tuntui kuin hänen sydämensä olisi jättänyt lyönnin välistä. ”Hei, Yksisiipi.”
Puhtaan valkoinen turkki, tuuhea häntä ja ne tutut, sinisen ja keltaisen kirjavat silmät. Hän tunnistaisi tuon kissan missä tahansa.
”Kuunvalo.”

Punatassu-luku 3


Punatassu makoili vuoteellaan. Hän oli juuri käynyt nukkumaan, mutta hänestä ei tuntunut oikealta nukkua. Ainakaan vielä. Kolli ei tahtonut taas Synkkään metsään. Hän ei todellakaan tahtonut sinne tänä yönä, sillä viime yönä hän oli suututtanut Synkän metsän mestarinsa. Punatassu oli ollut todella väsynyt ja äreä, ja mestari oli luullut, ettei hän osannut jotain liikettä, jonka Punatassu muisteli opeteltuaan jo ensimmäisellä taisteluharjoituskerrallaan. Kolli oli ruvennut pätemään liikkeen helppoudesta, ja häntä opettanut kissa oli ärsyyntynyt ja suuttui nuoremmalle kissalle. Sitten Punatassusta oli ensimmäisen kerran elämässään tuntunut siltä, että hän oli sanonut jotain mitä ei olisi kannattanut. Ei häntä oikeastaan haitannut, että oli suututtanut jonkun, itse asiassa hän oli salaa hieman ylpeä itsestään, kun oli uskaltanut ruveta hankalaksi sellaiselle kissalle, mutta hän ei viitsinyt nyt hetkeen harjoitella Synkässä metsässä. Sen sijaan hän nousi vuoteestaan ja hiipi kissojen ohi. Sitten kolli livahti ulos tunnelista, jota kukaan ei juuri sillä hetkellä vartioinut. Luultavasti vartija kiertelee tällä hetkellä jossain leirissä. Kolli ei juuri sillä hetkellä halunnut kuin pienen kävelyn. Yksin, ilman seuraa. Ei ystäviä, ei veljeä, ei mitään muuta kuin raikas ulkoilma, puut ja neulasten peittämä maa. Punatassu huokaisi.


Punaruskea kissa ei ollut edes huomannut, että oli päätynyt näin lähelle rajaa. Iltapartion tuoksumerkit haisivat vielä voimakkaasti. Hyvä, eivät mitkään kapiset katit tunkeudu tänne. Punatassu katsahti taivaalle, ja huomasi, että kuu oli aivan taivaan keskellä. *Nyt täytyy palata, että kerkeän leiriin ennen kuin Sädelaulu tai muut herää!*, Punatassu ajatteli. Juovikas kolli pinkaisi juoksuun. Hän juoksi monien puiden ohi. Nuoren kissan juostessa viima pörrötti turkkia. Jos hän olisi voinut, olisi hän kävellyt hitaasti, ihastellen maisemaa, mutta täytyi päästä leiriin ennen muiden heräämistä. Kolli oli tunnelin suulla, ja hän hiipi sisään. Yövartiossa istuva kissa, jota hän ei tunnistanut, torkkui. Punatassu hiipi siis niin hiljaa kuin osasi kissan ohi. Sitten nuorukainen livahti takaisin pesään, asteli Ruskotassun vuoteen ohi ja kellahti veljensä vuoteen viereiselle vuoteelle.



Aamu alkoi sarastaa. Kolli odotti, että Sädelaulu tulisi herättämään hänet. Tiikeritassu nousi.
"Punatassu, tule, mennään aukiolle!" hän naukaisi. Punatassu murahti, mutta nousi silti. Tämä asteli ulos pesästä aukiolle, ja näki, että Sädelaulu ja Orvokkiviiksi olivat keskustelemassa.
"Tänään on taisteluharjoitukset", Orvokkiviiksi sanoi. Punatassu innostui, mutta ei ollut varma oliko Tiikeritassu yhtä innoissaan. Kun Sädelaulu pinkaisi juoksuun, Punatassu seurasi.


"Ei, ei, ei! Sinun täytyy ottaa lujempi ote Punatassun lavoista, muuten et onnistu painamaan häntä allesi! Kokeile nyt uudestaan", Orvokkiviiksi ohjeisti Tiikeritassua. Punatassu oli kollin alla mutta tämä oli ottanut liian löysän otteen, ja Punatassu sai tiputettua veljensä pois päältään. Tiikeritassu loikkasi uudelleen, otti tälläkertaa lujemmin kiinni hänen lavoistaan ja painoi Punatassun maahan.
"Ääh!" Punatassu ähkäisi. Orvokkiviiksi nyökkäsi hyväksyvästi.
"Sitten Punatassu, sinä voisit kokeilla horjuttaa Tiikeritassua", Sädelaulu ohjeisti.
"Miksi niin helppo liike, luuleeko tuo että en osaa taistella", punaruskea kolli mutisi itsekseen. Sädelaulu ei ilmeisesti kuullut, ainakaan tämä ei maininnut siitä mitään. Sitten Punatassu kumminkin totteli, katsoi Tiikeritassun lapoja mutta syöksyi sitten huitaisemaan jalkoja, ja hänen veljensä menetti tasapainonsa.
"Hyvä, juuri noin", Sädelaulu kehui. "Sitten palataan leiriin, Punatassu menee tutkimaan klaaninvanhimmista punkit ja vie heille ruokaa", Sädelaulu sanoi sellaisella äänensävyllä, että Punatassukaan ei viitsinyt vastustaa. Ilmeisesti Sädelaulu olikin kuullut mitä hän oli sanonut, ja tämä oli jokin rangaistus siitä. Punatassu murahti.



"No missä teillä on niitä punkkeja", Punatassu kysyi vanhimmilta tylysti kun oli hakenut hiirensappeen kastettua sammalta.
"Minulla on tuolla selässä yksi johon en ylety", Pihlajakynsi sanoi, ja Punatassu alkoi painelemaan sammalmytyllään sitä kohtaa hieman huolimattomasti. Pian punkki irtosikin. Sitten hän meni Käärmekallon luokse, ja kysyi myös tältä, missä hänellä oli punkkeja ja tuputti niihin hiirensappea. Hän teki saman vielä Keltaturkille, sitten lähti pesästä ja suuntasi tuoresaaliskasalle. Hän otti valtavan rastaan ja yhden hiiren ja vei ne klaaninvanhimmille. Hänellä itsellään ei ollut nälkä, joten hän meni vain oppilaiden pesän eteen. Hän istui siinä niin kauan, että ilta alkoi jo hämärtää. Sitten Ruskotassukin tuli oppilaiden pesän eteen.
"Hei, Punatassu", Ruskotassu sanoi. Punatassu heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Hän ei oikeastaan jaksanut nyt jutella.
"Pääsemmeköhän me kokoontumiseen, tänä yönä on täysikuu", Ruskotassu mietti.
"Enpä tiedä", Punatassu vastasi. Häntä ärsytti tällä hetkellä niin paljon, että hän ei oikeasti olisi tahtonut puhua, mutta ei hän viitsinyt olla tyly, kun Ruskotassu ei ollut tehnyt hänelle mitään.



"Hei, älä ole noin pettynyt, minä lupaan kertoa sinulle kaiken kokoontumisesta heti kun palaan. Kyllä sinä sitten seuraavaan kokoontumiseen pääset!" Tiikeritassu rauhoitteli häntä.
"En minä olekaan pettynyt siitä, etten pääse kokoontumiseen vaan siitä, että olen varmaan muka tehnyt jotain pahaa, kun sinä pääset mutta minä en!" hän ärähti veljelleen hieman liian ärtyneemmin kuin hänellä oli ollut tarkoitus. Tiikeritassu ymmärsi jättää hänet rauhaan ja painui matkoihinsa. Punatassu käveli kiukuissaan oppilaiden pesään, meni petiinsä ja yritti rauhoitella itseään. Hän tajusi rauhoituttuaan, kuinka tyhmästi oli ajatellut ja ettei siinä ollut ollut mitään järkeä, ei hän ollut tehnyt mitään pahaa mutta ei aina voinut päästä kokoontumiseen. Sitten häntä rupesi nukuttamaan, ja hän yritti nukkua. Pian hän onnistuikin ja rupesi nukkumaan. Hän heräsi taas tutussa paikassa, Synkässä metsässä. Mustaraita odotti häntä jo, ja kolli käski häntä seuraamaan. He tulivat joelle, jonka vesi oli sakeaa ja likaisen väristä, sekä se haisi kauhealle. Punatassua ällötti. Hän nuuhkaisi vielä vettä uudelleen.
"Tämä on ainutta mitä meillä on, se saakoon kelvata. Äläkä sitten valita", Mustaraita murahti, kuin arvaten hänen ajatuksensa. Punatassu nyrpisteli edelleen nenäänsä mutta sitten päätti olla välittämättä hajusta. Hän huomasi toisella puolella olevan kissan, joka haisi Jokiklaanille.
"Tässä on harjoittelukumppanisi. No, sinä voit nyt näyttää hänelle miten kissa painetaan veden alle", Mustaraita sanoi katsoen ensiksi Punatassua ja sitten valkoharmaata pientä kissaa.
"Astukaa veteen", Mustaraita käski. Toinen naaras meni heti syvemmälle, mutta Punatassu meni ensiksi vain niin matalaan, että hänen tassunsa ulottuivat pohjaan.
"Syvemmälle!" Mustaraita ärähti. Hän meni syvemmälle, ja joutui pinnistelemään voidakseen kellua siinä kohdassa. Jos hän kurkotti, hän sai tassunsa juuri ja juuri maahan. Sitten harjoitus ilmeisesti alkoi, ja toinen kissa sukelsi veden alle. Punatassu ei nähnyt häntä, sillä hän ei uskaltanut sukeltaa ja uskoi ettei olisi nähnyt mitään vaikka olisikin sukeltanut. Hän katseli ympärilleen etsien toista kissaa, mutta yhtäkkiä hän tunsi että joku veti häntä jaloista. Se oli ilmiselvästi se toinen kissa, joka oli pienestä koostaan huolimatta melko vahva. Pian kissa sai vedettyä hänet kokonaan veden alle, ja kolli tunsi kuinka vettä tulvi nenään, korviin, suuhun ja silmiin. Hän oli vedessä aivan avuton, mistään taisteluliikkeistä mitä hän oli oppinut ei ollut hyötyä tässä kamppailussa. Hän ei saanut happea, ja naaras oli kammennut itsensä hänen päälleen ja painoi häntä veden alle niin, ettei hän kyennyt pääsemään pintaan. Hän voi jo pahoin, ja yritti räpiköidä pois otteesta mutta turhaan.
"Nyt riittää! Voitit hänet, sinun ei ole kuitenkaan tarkoitus tappaa häntä", Mustaraita sanoi tiukasti. Sitten ote hellitti, ja hänen päänsä pulpahti pintaan. Hän yski ja pärskähteli vaikka kuinka kauan, kunnes hän sai lopetetuksi.
"Nyt, kokeilkaa toisin päin", Mustaraita sanoi. Sitten Punatassu keräsi rohkeutensa ja sukelsi sakeaan veteen. Hän näki toisen kissan jalat ja tarttui yhteen niistä, vetäen kaikella voimallaan kissaa alaspäin, kohti vettä. Mutta koska toinen kissa oli harjoitellut tätä varmaan enemmän kun oli kerran Jokiklaanilainen, tuo laittoi päänsä itse veteen ja puraisi Punatassun etujalkaa. Hänen otteensa pääsi hetkeksi, joten hän yritti uudelleen. Tällä kertaa hän oli varautunut tulevaan iskuun ja veti jalkansa pois alta. Hän sai kuin saikin vedettyä naaraan pinnan alle, ja sitten kampesi itsensä tämän päälle, samalla tavalla. Hän käytti hyödyksi isoa kokoaan, ja käytti voimaansa niin, ettei pienempi kissa päässyt pakenemaan. Punatassun sisällä kohahti voitonriemun tunne, ja hän unohti hetkeksi keskittyä. Sillä välin naaras räpiköi pois.
"Loistavaa. Mutta älä ikinä unohda keskittyä", Mustaraita sanoi hieman ärtyneesti.



"Huomenta, Punatassu. Kokoontuminen oli hieman outo.. tai siis, siellä oli todella oudon tuntuista ja.. en minä osaa selittää, sinun pitäisi tuntea se itse että ymmärtäisit. Et ole jäänyt paljosta paitsi, kenelläkään ei ollut mitään erikoista ilmoitettavaa", Tiikeritassu kertoi kokoontumisesta. Punatassu nyökkäsi, mutta ei noussut siltikään pedistään. Ennen kuin edes puolet oppilaista oli heränneet, kuului Sädelaulun ääni. Punatassu ei ensiksi välittänyt, mutta sitten se kuului uudelleen tiukemmin ja hän meni vastahakoisesti paikalle.
"Metsästysharjoitus, hakisitko Tiikeritassunkin? Orvokkiviiksi sai piikin tassuunsa eikä voi nyt lähteä kouluttamaan häntä joten otamme Tiikeritassunkin mukaan", Sädelaulu selitti. Punatassu nyökkäsi, vaikka olikin harmistunut ettei ollut taas taistelua. No, kerkeät taistella aina öisin, kuului ääni hänen päässään. Siispä hän tyytyi laahustamaan oppilaiden pesälle, mutta Tiikeritassu ei ollutkaan siellä. Hän näki veljensä aukiolla juttelemassa Yötassulle. Hän hölkkäsi tämän luo ja rupesi puhumaan, eikä välittänyt vaikka puhuikin Yötassun päälle.
"Tule, metsästysharjoitukset", Punatassu murahti.
"Onko hän aina noin.. äreä?" Yötassu kysyi kuiskaamalla Tiikeritassulle, luullen ettei Punatassu kuullut mutta kolli vain esitti ettei kuullut, ei hän jaksanut riidellä.
"Älä välitä, siihen pitää vain tottua", Tiikeritassu lähti Yötassun luota ja tuli Punatassun mukaan. He kävelivät Sädelaulun luokse joka lähti johdattamaan heitä metsään.



"Tiikeritassu, mitä jäniksiä vaaniessa pitää muistaa?", Sädelaulu koetteli Tiikeritassun taitoja. Tiikeritassu empi hetken.
"Öö, no jänis kuulee pienimmätkin äänet ja ne ovat tosi nopeita joten useimmiten sinun täytyy ajaa niitä takaa, eikö?" Tiikeritassu sanoi. Sädelaulu nyökkäsi.
"Entä Punatassu, kerro jotain hiirien pyytämisestä", Sädelaulu käänsi katseensa häneen.
"Hiiri tuntee askelieni tärähtelyt maassa ennen kuin näkee tai haistaa", kolli tokaisi.
"Hyvä. No, ehkä voisimme metsästää nyt. Muistakaa nämä, mitä kyselin teiltä ja palatkaa tänne viimeistään aurinkohuippuun mennessä."

Luku 1

Istuin pentutarhan pedillä odottaen aamupesuvuoroani. Kukkaispentu oli selällään emon edessä samalla, kun tämä suki hänen masuaan.
“Vauhtia emo! Haluan päästä jo ulos katsomaan onko vaari tullut aamupartiosta”, maukaisin kärsimättömänä.
“Odota ihan rauhassa vuoroasi”, emo kehräsi ja huokaisin syvään.
“Minä päädyn tätä vauhtia klaanin vanhimmaksi”, mutisin ja Kalliopentu töytäisi minua kuonollaan.
“Ihmettelinkin miksi sinulla alkaa karva harmaantua”, veljeni virnisti ja hyökkäsin hänen niskaansa. Pyörimme sammalpedillä toisiimme tarrautuneena ja kikatin niin että meinasi henki loppua keuhkoista.
“No niin! Sinun vuorosi Niittypentu. Älä sotke veljesi turkkia heti”, emo huokaisi ja ravistelin itseäni.
“Se on sotkussa kuitenkin pian”, totesin tassutellen emon lämpimien tassujen väliin. Emo ryhtyi pesemään turkkiani ja välillä se ihan kutitti.
Pesu tuntui kestävän ikuisuuden ja päästelin välillä turhautuneita henkäyksiä.
“Joko jo?” marisin.
“Nyt olet puhdas”, emo nyökkäsi viimein ja ponkaisin pystyyn neljälle käpälälleni.
“Ja eikun vaarin metsästykseen!” hihkaisin ja olin jo pinkaisemassa ulos käynnille, kun Koivukajo tarrasi niskavilloistani.
“Hetkinen nyt villikko. Saatte mennä ulos sillä ehdolla että pysytte minun lähelläni onko selvä?” emo maukui ja huokaisin.
“On, on. Mennään jo”, mau’uin kärsimättömänä. Emo nousi seisomaan, ravisteli sammaltupot karvoistaan ja asteli luolan suulle me kannoillaan.

Aamuauringon myöhäiset säteet tulvivat leiriin kallio halkeamista ja leirin sisäänkäynniltä. Se valaisi leirin siten että saatoin nähdä jokaisen klaanilaisen tarkasti ja seurasin silmät kiiluen miten he tekivät askareitaan.
Emo istahti muiden kuningatarien seuraan me vierellään. Isommat pennut painivat ja juoksivat hieman kauempana kunnes kaksi heistä pinkaisivat meitä kohti rymistellen.
Koivukajo kietoi häntänsä äkisti meidän ympärille suojellakseen meitä isompien pentujen rajuilta leikeiltä.
“Varovasti nyt! Muistakaa että Koivukajon pennut ovat vielä puolta pienempiä kuin te”, Kirkaskyyhky torui pentujaan jotka olivat tulleet painimaan vain karvan mitan päästä meistä. Pennut seisahtuivat tapittamaan meitä ennen kuin ravistelivat turkkejaan.
“Anteeksi”, he maukuivat.
“Menkää vähän kauemmas leikkimään”, Kirkaskyyhky kehotti ja pennut nyökkäsivät ja pinkaisivat juoksuun ketun mitan päähän.
“Tuolta tulee vaari!” huudahdin nähdessäni Honkasydämen astuvan leirin sisään suussaan pulska kyyhkynen. Mitään ajattelematta irrottauduin emon hännän suojista ja lähdin juoksemaan kohti vaaria.
“Odota! Älä mene niin kauas!” Koivukajo maukaisi perääni ja vilkaisin taakseni huomatakseni että olin kauempana emosta mitä koskaan aikaisemmin.
“Auts!” henkäisin törmätessäni jonkun jalkoihin. Musta kolli kääntyi katsomaan mikä häneen oli osunut ja hänen keltaiset silmänsä kiiluivat yllättyneinä nähdessään minut takanaan.
“Katso hieman eteesi ettei satu”, kolli totesi matalalla äänellä joka sai niska villani nousemaan jännityksestä.
“A-anteeksi. Se oli ihan vahinko, kun olin niin innoissani juoksemassa vaarin luo. Emo kyllä kielsi minua menemästä liian kauas mutta innostuin niin kovasti. Toivottavasti sinuun ei sattunut. Minuun kyllä vähän sattui mutta jään henkiin enkä matkaa Tähtiklaaniin niin kuin Tuulenpentu teki. Tuulenpentu on siskoni mutta hän kuoli ennen kuin ehdin nähdä häntä”, mau’uin minkä kerkesin ja kolli räpytteli silmiään kuunnellessaan selitystäni.
“Tuota.. vai niin”, hän maukui, kun pidin hengähdystauon.
“Olen muuten Niittypentu. Pentueen nuorin. Tuolla on emoni Koivukajo ja sisarukseni. Isi on mahtava soturi nimeltä Iltakatse. Ja minä olen Niittypentu. Sen taisin jo maukuakin”, pohdin lopuksi ja kolli virnisti huvittuneena.
“Minä olen Korppitassu”, kolli kertoi.
“Vauuu. Tosi siisti nimi”, silmäni laajenivat jännityksestä ja kolli vaihtoi asentoaan vaivautuneesti.
“Hei poikani”, Honkasydän maukui kävellessään luoksemme. Kallistin päätäni uteliaasti. Isi kutsui Kalliopentua pojakseen joten ihmettelin miksi vaari oli tehnyt siten tälle kollille.
Korppitassu nyökkäsi vaarille vastaukseksi ennen kuin siirsi katseensa taas minuun.
“Nähdään penska”, tämä vinkkasi minulle silmää ennen kuin poistui paikalta.
“Minä aina säikytän hänet tiehensä”, vaari huokaisi.
“Miksi?” kysyin, kun Honkasydän nosti minut niskavilloista ylös samalla, kun lähti tassuttelemaan pentutarhaa kohti.
“Olen tainnut olla hänelle huono isä”, vaari mutisi.
“MITÄ!? OLETKO SINÄ TUON ISÄ!?” kiljaisin yllättyneenä niin että leiri kaikui ja sai kissan jos toisenkin kääntämään katseensa meihin.
“Olen mutta ei tarvitse huutaa niin kovaa”, vaari maukui laskien minut maahan, kun tulimme emon tarkkailevan silmän alle.
“Emo! Onko Korppitassu sinun veli vai?” käännyin Koivukajon puoleen kysyvästi.
“Kyllä. Tai oikeastaan olemme kasvaneet yhdessä pentutarhassa sen jälkeen, kun Honkasydän pelasti minut tulvasta. Hän on teidän enonne”, emo kertoi.
“Mutta miksei me olla nähty sitä ennen?” kysyin.
“No tuota. Hän ei ole tullut sen jälkeen teitä katsomaan, kun olitte vielä muutaman päivän ikäisiä”, Koivukajo totesi.
“Hän oli kiva”, kehräsin vilkaisten oppilaiden pesää kohti jossa Korppitassu suki turkkiaan. Emo katsahti Honkasydämeen ja vaari asettui viereeni makuulle.
“Hän tosiaan on kiva mutta hyvin arvaamaton. Kukaan ei oikein tiedä mikä häntä vaivaa joten kannattaa olla hänen seurassa varovainen”, vaari maukui hiljaa.
“Mitä sinä tarkoitat?” uteliaisuuteni heräsi ja sisarukseni asettuivat viereeni kuullakseen mitä vaarilla oli maukumista.
“Tarkoitan sitä että hän on välillä kiva ja välillä hän muuttuu vaaralliseksi ihan yllättäen joten silloin voi käydä huonosti. Sen takia vaikka hän on emonne kanssa saman ikäinen niin hän on silti vielä oppilas, koska ei pysty hallitsemaan raivokohtauksiaan”, vaari kertoi.
“Aika surullista”, totesin ja Honkasydän nyökkäsi.
“Mutta minä olen sitä mieltä että hän ei muista tehneensä asioita joita on tehnyt kohtausten aikana. Hän on kuin kaksi eri persoonaa. Minusta on epäreilua että kaikki pelkäävät häntä ja välttelevät häntä, koska ei mahda itselleen mitään”, emo maukui hieman näreissään tullessaan vaarin viereen.
“Minä ainakin aion olla hänen ystävänsä enkä pelkää häntä IKINÄ!” kajautin terävästi.
“Kannattaa silti olla varovainen”, vaari huokaisi ja heilautin hänelle häntääni.
“Vaari sinunkin kannattaisi kokeilla olla hänen ystävänsä ja olla parempi isi hänelle”, tuhahdin kipakasti. Vaari räpytti silmiään vaivautuneena ja Koivukajo nyökkäsi hänen vierellään.
“Pennun suusta totuus tulee. Minä olen täysin samaa mieltä tyttäreni kanssa”, emo maukui ja tunsin pientä ylpeyttä sanoistani.

Päivään mahtui paljon leikkimistä sisarusten kanssa, syömistä ja pesuja. Vaari viihdytti meitä tovin ja sen jälkeen isi tuli meidän kanssa painimaan joka oli hirmu kivaa. Nyt aurinko oli jo laskemassa ja iltatoimet odottivat. Söimme pentutarhassa pulskaa jänistä hyvällä ruokahalulla ja mehevä lihan maku oli niin mahtavaa että sai kuolani valumaan suupielestä.
Syötyämme oli jälleen iltapesun aika.
“Kuka haluaa tänään toivottaa Tuulenpennulle hyvät yöt?” emo kysyi pestessään viimeistä pentuaan joka oli veljeni.
“Minä!” kuulutin ja emo nyökkäsi.
“Minä olisin halunnut”, Kalliopentu mutisi.
“Sinä voit tehdä sen huomenna”, Koivukajo kehräsi hymyillen ja veljeni nyökkäsi.
“No niin, nyt olette kaikki puhtaita”, hän lisäsi ja asetuimme lähelle emoa joka huokui lämpöä ja turvaa.
Selvitin kurkkuni ja kuvittelin eteeni pienen sisaruksemme sulkiessani silmäni. Emo oli kertonut meille kaiken Tähtiklaanista ja hän sanoi että Tuulenpentu oli matkannut heidän mailleen ja kulki siellä nyt tuulen lailla. Minusta Tähtiklaani kuulosti mahtavalta klaanilta ja olin onnellinen että sisko oli päässyt niin kivaan paikkaan.

“Rakas Tähtiklaani ja Tuulenpentu. Meidän päivä oli tosi kiva. Toivottavasti sinunkin päivä oli tosi kiva sisko. Ja et ikinä arvaa! Minä näin meidän enomme ekaa kertaa! Hänen nimensä on Korppitassu ja hän on tosi siistin näköinen ja tosi kiva. Kaikki kuulemma pelkää häntä ja se on minusta tosi surullista, koska hän oli tosi mukava. Minä olen päättänyt olla hänen ystävänsä ja olen päättänyt etten pelkää häntä ikinä koskaan milloinkaan ikinä! Joten Tähtiklaani olettehan hänen ystäviään myös. Minä uskon että jos hän saa paljon kavereita niin hän ilahtuu niin kovasti ettei suutu enää ikinä mistään, koska hänen ystävänsä ovat hänen kanssaan. Nyt hän on yksinäinen joten auttakaa häntä ettei hänen tarvitse olla yksin enää. Sanoin muuten vaarillekin tupen rapinat! Vaari on kyllä sellainen hiirenaivo. Anteeksi. Emo on sanonut ettei niin tulisi kutsua ketään mutta se on totta. Antakaa vaarille rohkeutta ystävystyä poikansa Korppitassun kanssa jooko? Mutta niin siinä varmaan kaikki mitä halusin tänään kertoa. Ei minulla muuta. Olet rakas Tuulenpentu ja te myös Tähtiklaani! Öitä!” mau’uin ja saatuani puhuttua avasin silmäni vain nähdäkseni että Kukkaispentu ja Kalliopentu olivat jo täydessä unessa. Vain emo katsoi minua lämpimästi ja nuolaisi päälakeani hellästi.
“Kauniisti mau’uttu Niittypentu. Korppitassu varmasti arvostaisi kuullessaan miten olet hänestä puhunut Tähtiklaanille”, emo kehräsi ja menin sisarusteni viereen makuulle.
“Hyvää yötä, emo”, haukottelin ja suljin silmäni. “Hyvää yötä Korppitassu”, mau’uin hiljaa ja aloin tuhisemaan unen tullessa.

Kuudes luku – Oh dear Starclan, how weird twolegs are

Kun Ahotassu seuraavana aamuna tuli ulos oppilaiden pesästä, Katajanmarja istui jo aukealla odottamassa Hiutalehuurteen kanssa. Lehtisydän nieli vielä hieman etäämmällä viimeisiä paloja aamiaisestaan, mutta liittyi kuitenkin pian seuraan huomatessaan oppilaansa heränneen.
”Syö sinäkin jotain, voimme kyllä odottaa sen aikaa”, ruskea kolli ohjeisti nuorempaa. Ahotassu pudisti hitaasti päätään matkien tapaa, jolla Lehtisydän sen yleensä teki.
”Syön sitten, kun palaamme”, hän vastasi, vilkaisten samalla sivusilmällä selvästi odottamiseen kyllästynyttä Katajanmarjaa. Vanhempi naaras vastasi vilkaisuun hyväksyvällä nyökkäyksellä ja nousi sitten välittömästi ylös.
”Mennään sitten”, hän naukui ja lähti johdattamaan joukkoa metsään. Heti leiristä ulos päästyään Ahotassu avasi suunsa vetääkseen hajua sieraimiinsa. Se oli ilmeisesti oikein tehty, sillä myös soturit olivat avanneet suunsa haistellakseen ympäristöään. Kun he olivat hetken kävelleet ympäristöään haistellen, Katajanmarja pysähtyi.
”Ahotassuko se oli? Haistatko mitään eroa eilisestä?” naaras kysyi mitään paljastamaton katse silmissään. Ahotassu mietti hetken hieman hämillään soturin yhtäkkisestä kysymyksestä.
”Haju on voimakkaampi, kuin eilen ennen auringonhuippua, mutta lievempi kuin auringonhuipun tai -laskun aikaan”, hän vastasi lopulta. Mustavalkoinen naaras nyökkäsi mitään sanomatta ja lähti sitten taas kävelemään eteenpäin. Ahotassu seurasi hiljaa joukon perällä ja koetti pitää ajatuksensa ympäristössään siltä varalta, jos hän kykenisi huomaamaan jotain uutta. Metsä näytti kuitenkin vuodenajan vaihtumisen tuomia muutoksia lukuun ottamatta täysin samalta, kuin aina ennenkin. Lopulta kuusen oksilla istuvien punarintakoiraiden liverrys alkoi kuitenkin käydä sen verran hermoille, ettei muuhun, kuin lintujen ääniin keskittymisestä tullut enää mitään. Lintujen äänet tuntuivat valtaavan koko aivojen ajattelutilan, ja nyt Ahotassun alkoi tehdä mieli rääkäistä niin kovaa, että koko metsän linnut varmasti kaikkoaisivat. Sen sijaan hän vetikin lopulta syvään henkeä ja kiipesi sulavin liikkein lähimmän lauleskeluun keskittyneen lintuparan luo, kouraisten sen sitten käpäläänsä ja antaen sen hoitaa karmean varoitusrääkäisyn puolestaan ennen tappopuraisua niskaan. Pakoon lentävien lintujen ääniä ei kuulunut, mutta liverrys hiljeni oitis. Ahotassu pudottautui alas matalahkolta kuusenoksalta, ja palasi klaanitoveriensa seuraan tyytyväisenä metsään laskeutuneesta hiljaisuudesta. Oppilaan omille teilleen lähdön huomannut Hiutalehuurre vilkaisi ensin edessään kävelevää, vanhempaa naarasta ja vilautti sitten kysyvän katseen nuoremmalle kollille.
”Kävi meteli hermoille”, Ahotassu kuiskasi vastaukseksi hampaidensa välistä toivoen, ettei Katajanmarja ollut huomannut hänen temppuaan. Sitten hän vilkaisi takanaan kävelevää mestariaan, jonka kasvoilla oli perin huvittunut ilme. Hän loi samanlaisen kysyvän katseen tähän, kuin Hiutalehuurre oli aiemmin häneen. Lehtisydän käveli hieman lähemmäs oppilastaan, edelleen huvittuneen näköisenä, ja kumarsi päätään voidakseen kuiskata vastauksensa oppilaalleen helpommin niin, ettei joukkoa johtava, tiukkaluontoinen Katajanmarja kuulisi.
”Ei kauhean montaa kissaa lintujen liverrys häiritse”
Ahotassu vastasi mestarinsa kommenttiin ensin vilauttamalla tälle ovelan hymyn ja nousten sitten takajaloilleen, pudottaen nappaamansa linnun samalla maahan.
”Ehkä minä olenkin kaksijalka!” hän julisti ja nosti etukäpälänsäkin ilmaan näyttääkseen mahdollisimman korkealta. Lehtisydänkin nousi takajaloilleen, mutta joutui oppilaansa pitkien jalkojen takia nostamaan itsekin etukäpälänsä ilmaan ollakseen tätä korkeampi.
”Kaksijalan pentu sinä enintään olet!” mestari nauroi leikkimielisesti. Lähes koko matkan hiljaa ollut Katajanmarja käänsi vihdoin katseensa perässään kulkeviin kissoihin ja siristi sitten silmiään kollien pelleilylle. Molemmat laskivat heti etukäpälänsä, mutta pysyivät kuitenkin pystyasennossa sitä sen kummemmin ajattelematta. Katajanmarja tuijotti heitä jonkin aikaa tuimin silmin, mutta käänsi sitten taas selkänsä.
”Näytätte molemmat ihan mangusteilta”, naaras kommentoi kyllästyneen kuuloisena ennen, kuin lähti taas jatkamaan matkaa. Tämän kuullessaan Ahotassu pudottautui välittömästi takaisin neljälle jalalle ja hölkkäsi vanhemman naaraan luo pää täynnä kysymyksiä.
”Mikä on mangusti?” hän kysyi yrittämättäkään peittää uteliaisuuttaan ja innostustaan uudesta sanasta. Katajanmarja vilkaisi vierelleen tullutta oppilasta, ja päästi sitten syvän, väsyneenkuuloisen huokauksen.
”Eläin”, hän vastasi, syventyen sitten muistelemaan monen kuun takaista kokemustaan.
”Näin sellaisen kerran, karkasi kai kaksijaloilta”, naaras jatkoi pehmeämpään sävyyn. Ahotassu pani merkille, kuinka naaras vaikutti rennommalta nyt muistellessaan menneitä ja jatkoi kuuntelemista.
”En tiedä mitä varten ne sitä olivat pitäneet vankina, koska kun ne sen viimein löysivät niin silmänräpäys vain ja se makasi jo kuolleena maassa”
Ahotassu luimisti korviaan järkyttyneenä, mutta yhä enemmän kiinnostuneena, kuulemastaan.
”Miten?” hän uteli. Katajanmarjan ilme vakavoitui taas.
”Yksi osoitti sitä kummallisella puusta tehdyllä kepillä”, naaras aloitti, koettaen muistaa paremmin, miltä kyseinen keppi näytti.
”Siinä oli päässä jostain tumman kiven näköisestä koverrettu putki, ja sen toinen pää oli huomattavasti osoituspäätä paksumpi”, naaras selitti.
”Ohuemman ja paksumman pään välissä sen alla oli samanlaisesta tummasta materiaalista koverrettu hyvin pieni, ehkä koiran kynnen kokoinen, samalla tavalla kaareva tikku. Kaksijalka painoi sen kepin isompaa osaa vasten. Kuului niin kova pamaus, että luulin menettäväni kuuloni ja kun sitten viimein toivuin shokista, kaksijalka nosti jo mangustin kuollutta ruumista maasta”, Katajanmarja tarinoi. Ahotassu tuijotti soturia silmät suurina ja suu epäuskosta auenneena. Sitten hän pudotti katseensa maahan ja pysähtyi sulattelemaan juuri kuulemaansa tarinaa. Kaksijalat tuntuivat nyt paljon vaarallisemmilta, kuin koskaan ennen. Ajatus olennosta, joka pystyisi tappamaan koskematta edes saalistaan, kylmäsi vielä ympäröivästä maailmasta oppivan kollin selkäpiitä. Pian pohdinta joutui kuitenkin jäädä toissijaiseksi, kun edellispäivän outo haju leijaili taas voimakkaampana sieraimiin. Myös Katajanmarja huomasi hajun, ja hänen häntämerkistään kissajoukko pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään. Ahotassu huomasi mestarinsa jäykistävän lihaksensa ja käänsi katseensa mustavalkoisesta naaraasta tähän. Täplikäs kolli seisoi väriseviä korviaan ja viiksiään lukuun ottamatta täysin paikallaan, luultavasti kuulostellen jotain, jota kukaan muu ei ollut vielä huomannut.
”Askelia. Joku tulee”, hän ilmoitti viimein. Hetken kuluttua myös Hiutalehuurre vahvisti kuulohavainnon. Ahotassu koetti myös terästää kuuloaan, mutta joutui lopulta painautumaan tovereidensa mukana alkukasvillisuuden suojaan piiloon ennen minkäänlaista omaa kuulohavaintoa. Lopulta hän kuitenkin erotti kahdet askeleet; toiset lähes samanlaiset, kuin klaanitoveriensa ja toiset paljon raskaammat. Ahotassu käänsi taas katseensa mestariinsa huomatessaan tämän tuijottavan. Hän nielaisi hiljaa ja luimisti korviaan.
”Tämä taitaa olla jotain muutakin, kuin pelkkä tiedusteluretki”
Lehtisydän nyökkäsi.
”Pyysin Katajanmarjaa avukseni arvioimaan havainnointitaitojasi”, mestari selitti pikaisesti, kääntäen sitten taas katseensa lähestyvien askelenäänten suuntaan.
”Mitä kuulet?”
Ahotassu murahti hieman ärsyyntyneenä, mutta päätti kuitenkin vastata mestarinsa kysymykseen parhaansa mukaan.
”Tulijoita on kaksi. Toinen on huomattavasti kissaa isompi, toinen enintään hieman täysikokoista soturia kookkaampi”, hän selitti. Lehtisydän huitaisi oppilaansa korvia hännällään.
”Kuuntele tarkemmin”
Ahotassu luimisti taas korviaan entistä ärsyyntyneempänä, totellen kuitenkin lopulta saamaansa käskyä. Hän höristi korviaan ja koetti pysytellä mahdollisimman liikkumattomana estääkseen itse aiheuttamiensa äänien tuottamat häiriöt. Pian hän huomasikin jotakin kummallista raskaampien askelten äänessä; niiden tiheys oli huomattavasti pienempi, kuin kevyempien askelten ja käpälien maahan osuessa ääni oli jotenkin luonnoton.
”Isompi tulija kävelee hitaammin askelein kuin pienempi, mutta pysyy silti samassa tahdissa. Sen käpälien astumapinta on myös kovempi, kuin meidän polkuanturoidemme tai tassujemme”, hän arvioi viimein. Lehtisydän ei kääntänyt katsettaan äänten suunnasta, mutta mutisi kuitenkin hiljaa jotakin vastaukseksi. Kun Ahotassu koetti liikkua lähemmäs kuullakseen, mitä hänen mestarinsa sanoi, Hiutalehuurre pysäytti hänet käpälällään.
”Tulijoita on kolme, ei kaksi”, naaras selitti hiljaiseen ääneen, ikään kuin varoen häiritsemästä kuuntelemiseen keskittynyttä kumppaniaan. Ahotassu kavahti taaksepäin hämmentyneenä.
”Minä kuulen edelleen vain kahdet askeleet”, hän vastusti. Hiutalehuurre nyökkäsi ymmärtäväinen katse silmissään.
”Minäkin luulin aluksi, että niitä on vain kaksi. Kaksi pienempää kulkevat lähes samaan tahtiin”
Ahotassu hiljeni taas kuuntelemaan lähestyviä askelia, tällä kertaa keskittyen luonnollisemman kuuloisiin, kevyempiin askeliin. Yksi askel, seuraava askel ja sitten kolmas ja neljäs. Vasta yhdennentoista askeleen kohdalla Ahotassu huomasi pienen eron ajoituksessa, joka paljasti kävelijöitä olevan yksi enemmän, kuin hän oli luullut.
*Tämän Lehtisydän odotti minun siis huomaavan*
Ahotassu pysyi vielä jonkin aikaa hiljaa, keskittyen askelten välisiin aikaeroihin. Sitten hän ryömi mestarinsa vierelle ja pyysi hännänheilautuksella tätä kiinnittämään hetkeksi huomionsa häneen. Lehtisydän käänsi päänsä oppilaansa päin odottava katse silmissään.
”Pienempiä tulijoita onkin kaksi. Niin kuin Hiutalehuurre sanoi, ne kävelevät lähes samaan tahtiin”
Lehtisydän antoi viimein hyväksyvän nyökkäyksen ja pienen hymyn vastaukseksi.
”Ne ottavat joka yhdentoista askeleen parin silmänräpäyksen aikaerolla”, Ahotassu lisäsi vielä, ja palasi sitten kuuntelupaikalleen.

Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin tulijat astuivat viimein näkyviin. Kun sen aika tuli näky oli kuitenkin odotuksen arvoinen; metsään muodostunutta polkua pitkin asteli valtavan korkea, takajaloillaan kävelevä olento, joka kantoi toisella etukäpälällään kahta sinistä vartta, joista roikkui suuri, sininen ja neliskulmainen asia, jossa näytti olevan iso aukko varsien välissä. Aukosta pilkisti oudolla tavalla rikkoutuneita – tai rikottuja – puunpalasia ja jonkinlainen läpinäkyvä käärö, jossa oli jotain ruskehtavaa. Olento piti toisellakin etukäpälällään kiinni jonkinlaisista kummallisista varsista, mutta nämä varret olivat paljon sinistä puita sisältävää juttua kannattelevia ohuempia ja pidempiä, ja niiden päässä tepasteli kaksi ruumiinsa pituuteen nähden lyhytjalkaista, pitkäkuonoista eläintä, joiden korvat olivat vielä pidemmät ja makasivat löysinä päiden sivuilla. Toinen pienemmistä eläimistä oli täysin ruskea, mutta toinen oli ruskeaa kuonoa ja kehon alaosia lukuun ottamatta musta. Ahotassu käänsi katseensa taas korkeana kävelevään, isompaan olentoon. Sen pää ja etukäpälät olivat täysin karvattomat ja kutakuinkin saman väriset, kuin yksivärisen eläimen turkki, mutta sen takakäpälät olivat kiiltävät ja mustat, ja sen takajalat iltataivaan siniset. Lantioista kaulaan ja etukäpälien alkuun sen nahka oli oudon löysä ja kutakuinkin sammalen värinen, vaikkakin siinä oli vaaleampia ja tummempia läiskiä. Ahotassu tuijotti uteliaana kummallista näkyä ja oli vähällä lähteä kulkijoiden perään, mutta juuri kun hän pääsi pois alkukasvillisuuden suojista, Katajanmarja veti hänet niskasta takaisin pusikkoon.
”Tuo iso, kahdella jalalla kävelevä olento on kaksijalka”, naaras varoitti. Ahotassu avasi pelästyneenä silmänsä suuremmiksi muistaessaan tarinan mangustista, jonka soturi oli juuri vähän aikaa sitten kertonut. Ärtymys mahdollisen seikkailun väliin jäämisestä muuttui kiitollisuuden tunteeseen, kun Ahotassu tajusi, että naaraan väliintulo oli saattanut pelastaa hänen henkensä. Lehtisydän ja Hiutalehuurre hiipivät lähemmäs parivaljakkoa, molemmilla seuraavaa vaihetta kysyvä katse silmissään.
”Seuraamme perässä, mutta pysytään kaukana ja niin suojassa, kuin vain suinkin voimme”, mustavalkoinen naaras ohjeisti. Kaikki kolme nuorempaa kissaa nyökkäsivät yhtä aikaa ja lähtivät sitten vanhemman naaraan johdolla seuraamaan kummallisia vieraita. Ahotassu tuijotti huvittuneena, miten kaksijalan edellä kävelevien eläinten hännät heiluivat puolelta toiselle täysin samaan tahtiin. Samalla hän huomasi, että varret, joiden päässä ne kävelivät, olivat kiinnitetty niiden kaulojen ympärille kiedottuihin, löysää ja erittäin ohutta nahkaa muistuttaviin palasiin. Ruskean nahkapala oli täysin punainen, kun taas mustan oli violetti valkoisin kiemurakuvioin. Ahotassu kiristi vauhtiaan huomatessaan jäävänsä jälkeen ja hölkkäsi mestarinsa vierelle kävelläkseen tämän kanssa samaan tahtiin kaksijalan eläinten tavoin.
”Tiedätkö, mitä nuo pienemmät eläimet ovat?” hän kysyi hetken kuluttua. Lehtisydän tuumaili hetken vastaustaan, silmäillen samalla parin ketunmitan päässä edessäpäin veikeästi tepastelevia, lyhytjalkaisia eläimiä.
”Varmaan koiria”, hän vastasi lopulta hieman epävarman kuuloisena.
”Paljon normaalia pienempiä kyllä…”
”Eivätkä läheskään yhtä aggressiivisia!” Hiutalehuurre lisäsi kumppaninsa perään. Lehtisydän nyökkäsi osoittaakseen olevansa samaa mieltä. Ahotassu seurasi hiljaa sivusta, kun soturit keskustelivat aiemmin tapaamistaan koirista ja niistä kuulemistaan tarinoista ja haisteli samalla ympäristöään huomatessaan metsän hajujen alkavan muuttua.
”Lähestymme Jokiklaanin reviiriä”, hän huomautti juuri, ennen kuin kaksijalkojen viherlehtipaikan puiset rakennelmat tulivat näkyviin. Kissajoukko pysähtyi, mutta kaksijalka jatkoi vielä hetken matkaa koiriensa kanssa. Lopulta sekin pysähtyi hiekkaiselle alueelle, ja laski kantamansa sinisen jutun. Sitten se otti selästään oudon, mustan löysästä nahantapaisesta tehdyn asian, jota Ahotassu ei ollut aiemmin huomannut, ja laski senkin maahan käyden vasta sitten istumaan. Kaksijalka otti puut sinisestä jutusta, jota se oli ilmeisesti käyttänyt niiden kantoapuna ja laittoi ne maahan puolipystyyn niin, että niiden ylös jäävät päät koskettivat toisiaan, mutta maahan osuvat olivat toisistaan kauempana. Sitten se kokosi rakennelman ympärille kiviä ja avasi mustan juttunsa ottaen sieltä esiin jotain, joka oli liian pieni Ahotassun nähtäväksi niin kauaa. Seurasi hetken hiljaisuus kaksijalan käpälöidessä esille ottamaansa asiaa. Ahotassu hypähti pelästyneenä taaksepäin, kun kokoon kasatut puut syttyivät yhtäkkiä tuleen, mutta kaksijalka ei näyttänyt olevan liekeistä moksiskaan. Sen sijaan se otti mustasta jutustaan esille paksun kepin ja veti sitä niin, että se piteni ja avasi sitten läpinäkyvän käärön, jota se oli kantanut puiden päällä. Ahotassu tajusi hajusta kääröihin käärityn ruskean aineen olevan lihaa, mutta se näytti kaksijalan muun olemuksen tavoin hyvin luonnottomalta. Koirat kuitenkin söivät outoa lihaa innoissaan kaksijalan jakaessa osan niiden kanssa. Ahotassu katseli ihmeissään, miten kaksijalka otti mustasta asiasta esiin yhä oudomman näköisiä herkkuja ja söi niitä kuin se olisi ollut normaalia riistaa. Auringon alkaessa tehdä laskuaan se sammutti viimein sytyttämänsä tulen ja lähti koirineen tuloreittiään pitkin takaisin. Siinä ajassa Ahotassu oli ehtinyt käydä noutamassa mangustipaikalle unohtamansa punarinnan ja napata Katajanmarjan ohjeistuksella ja Hiutalehuurteen avustuksella ensimmäisen jäniksensä. Lehtisydän oli saatuaan hieman taukoa oppilaan koulutuksesta napannut oravaparin, ja Hiutalehuurre roikotti tyytyväisenä hampaissaan varista. Myös Katajanmarja hymyili viimein. Naaraan hymy oli pieni, mutta tavattoman kaunis. Kaksijalan poistuessa näkyvistä hän kuitenkin vakavoitui taas silmäillessään kohtaa, jossa se oli koirinensa oleskellut.
”Ylipainoisten hiirten mysteeri on näköjään selvitetty”, hän tokaisi, osoittaen hännällään valtavia määriä ruuantähteitä, jotka kaksijalka oli jättänyt jälkeensä. Ahotassu nyrpisti nenäänsä iljetyksissään. Kaksijalat eivät olleet vain oudon näköisiä ja vaarallisia, mutta myös uskomattoman tuhlaavaisia. Myös toinen, ehkä edellistäkin kummallisempi asia, juolahti hänen mieleensä ja pysäytti hetkeksi kaiken meneillään olevan ajatuksenkulun.
”Tarkoitatko, että hiiret syövät kaksijalkojen ruokaa?!” hän huudahti äimistyneenä. Katajanmarja päästi ilmoille huvittuneen tuhahduksen.
”Ne syövät melkein mitä vain ikinä löytävätkään”, hän naukui ja kääntyi suuntaamaan takaisin kohti leiriä.
”Mennään, etteivät muut huolestu. Aurinko on jo laskemassa”
Ahotassu nosti maasta saaliinsa ja lähti tepastelemaan joukon perässä kohti leiriä. Punarinnan ja jäniksen hajut niin lähellä nenää saivat hänet viimein tajuamaan, ettei hän ollut syönyt koko päivänä, ja se teki paluumatkasta vatsaa raastavan tuskallisen. Kun hän viimein leirissä sai pudotettua saaliinsa tuoresaaliskasaan ja oli käydä aterioimaan, klaaninvanhimpien pesältä kuului närkästynyt ulvahdus sen merkiksi, että kissavanhukset oli jätetty liian pitkään huomiotta. Ahotassu olisi halunnut jättää asian jonkun muun hoidettavaksi, mutta sillä hetkellä hän oli ainut oppilas leirin sisäpuolella, jolla ei ollut käpälät täynnä. Syvään huokaisten hän nosti kasasta nappaamansa jäniksen ja punarinnan sekä Hiutalehuurteen variksen ja kiikutti ne niin nopeasti kuin suinkin kykeni ärtyneiden klaaninvanhimpien luo. Heti pesään astuessaan hän sai kohdata Keltaturkin vihaiset kasvot ja Käärmemielen uhkaavan tuijotuksen.
”Jo oli aikakin! Olin nääntyä nälkään!” Keltaturkki kivahti ja nappasi jäniksen hampaisiinsa vain silmänräpäyksen jälkeen siitä, kun Ahotassu sai laskettua sen muun riistan ohella alas.
”Anteeksi, olen ollut aamusta asti metsällä ja pääsin vasta nyt takaisin leiriin”, Ahotassu naukui ja laski päätään alistumisen merkiksi. Keltaturkki tuhahti turhautuneena ja repi palasen ateriastaan.
”Juu juu, menehän nyt siitä itsekin syömään, ettet sentään minua ennen näänny kuoliaaksi”, naaras naukui suu täynnä ruokaa, viittilöiden samalla tassullaan kohti pesän uloskäyntiä. Ahotassu huokaisi hiljaa ja kääntyi takaisin, mutta Keltaturkilla olikin vielä jotakin asiaa.
”Tahdon nähdä vielä joskus sinutkin soturina, pidä minut edes siihen asti hengissä, jookos?” naaras naukui huomattavasti edeltävää pehmeämpään sävyyn. Ahotassu vilkaisi taakseen yllättyneenä ja nyökkäsi sitten pienesti hymyillen.
”Lupaan sen”, hän naukui ja poistui klaaninvanhimpien pesästä.

// Tästä piti tulla semmonen nopee kolmen sivun "Okei joo tääl on kaksijalka käyny lähiaikoina eväsretkillä" mut ajatukset menikin mangusteihin ja kivääreihin ::D noh, onneksi pääsin kuitenki juoneen takasi kiinni ja sain tällekkin jonkun lopputuloksen xD

// Jee eka tarina Kukkaispennulla tulee tässä! :D


Luku 1

Lämpimät tuoksut täyttivät sieraimeni. Oli mukavaa että kutiseva nenä ja kipeä kurkkukipu olivat hävinneet päiviä sitten ja olo tuntui jälleen mukavalta emon rinnalla.
Tunsin kaksi tuttua ja turvallista nyyttiä vierelläni molemmin puolin jotka vikisivät nälkäisinä. Kuulin miten emo lausui meille kauniita maukaisuja lempeällä äänellä ja ohjasi meidät ruuan ääreen.
Suuni täyttyi maukkaasta maidosta imiessäni emoni nisää. Tunsin miten vatsani täyttyi ja aloin olla tyytyväinen. Myös kaksi sisarustani hiljenivät ja ryhtyivät tuhisemaan masut täynnä maitoa. Oli ihmeellistä miten korvani olivat auenneet ja saatoin erottaa erilaisia ääniä ympäriltäni. Odotin innolla näkeväni millainen maailma minua odotti kunhan saisin silmäni avattua.
Nukuin tovin sisarusteni kanssa kunnes nälkä alkoi jälleen kurnia vatsan pohjassa. Päästin nälkäisen miukaisun ja tunsin heti miten emoni lämmin karhea kieli ryhtyi sukimaan hentoista karvapeitettäni. Minua alkoi turhauttaa. Emoni ei selvästi ymmärtänyt että minulla oli jo kova nälkä joten ryhdyin ääntelemään kovemmin. Kuulin miten emo hyssytteli minua ja opasti maidon lähteelle. Imin vauhdikkain ja kovin vedoin saadakseni nälkäni tyydytettyä.
Saatuani syödyksi hoksasin äkisti jotakin. Aloin erottaa heikosti emoni hahmoa ja sisarusteni myös. Maukaisin hiljaa yllättyneenä ja emo nuolaisi päälakeani.
“Katso Iltakatse! Pentujen silmät alkavat aueta”, emoni kehräsi kovaa ja toinen hahmo ilmestyi lähemmäs. En vielä erottanut minkä näköinen hän oli mutta hänkin tuoksui tutulle. Ihan minulle, emolle ja muille sisaruksille. Se oli isi.
“Sillä lailla. Kohta näette ihmeellisen maailman klaanin keskellä”, isi kehräsi meille ja nuolaisi meitä jokaista päälaelle. Ryhdyin kehräämään ja kuulin miten vanhempani naurahtivat.


Päivä päivältä maailma alkoi selkeytyä ympärilläni ja saatoin jo nähdä kuinka kaunis emomme oli ja kuinka ylväältä isämme näytti. Sisarukseni olivat myös kivan näköisiä ja tunsin miten minun olisi tehnyt mieli jo päästä leikkimään heidän kanssaan. Se ei kuitenkaan vielä onnistunut kovin hyvin vaikka kuinka yritin. Kulku oli hieman hidasta mutta oli meillä silti hauskaa, kun ryömimme toistemme päälle minkä kerkesimme.


Päivät muuttuivat viikoiksi ja pian jo tunsin miten kehoni alkoi vahvistumaan ja kehittymään pikku hiljaa. Kuuloni ja näköni oli nyt täysin kehittynyt ja olimme jo muutamaan otteeseen käyneet jopa pentutarhan ulkopuolella katselemassa klaanin elämää.

“Mrau!” Kalliopentu syöksähti minua päin ja kiepahdin pentutarhassa olevalla pedillämme ympäri.
“Auts! Tuo sattui”, kivahdin ja hyppäsin veljeni kaulalle. Niittypentu kikatti vieressä meidän painille mutta sai pian osansa rytäkän keskeltä, kun nappasimme hänet mukaan leikkiin.
“Mitä pikku petoja täältä löytyy?” kuulimme karhean äänen kysyvän.
“Vaari!” Niittypentu hihkaisi ja yritti kiivetä suuren soturin selkään siinä kuitenkaan onnistumatta. Honkasydämen möreä ääni ryhtyi matalaan nauruun pennun ähkiessä ja puhkuessa hänen karvoissaan. Emomme hymyili kehräten seuratessaan pienokaisiaan.
“Odotappas”, Honkasydän maukaisi ja kävi makuulle auttaen Niittypennun tämän selkään.
“Minä myös!” Kalliopentu juoksi kömpelösti kollin luo ja liittyi siskonsa seuraan.
“Entäs sinä, Kukkaispentu?” Honkasydän kysyi katsoen eri värisiin silmiini.
“Tuo ei sovi kaltaiselleni arvokkaalle soturille”, paransin ryhtiäni ja pörhistin karvojani vakuuttaakseni ylväyteni.
“Vai niin. Kuten tahdotte neiti soturi”, Honkasydän virnisti ja kikatin.
“Se oli vitsi!” naukaisin iloisesti ja kömmin vaarini selkään Kalliopennun taakse.
“Varovasti”, Koivukajo henkäisi, kun Honkasydän nousi seisomaan me selässään.
“Hihii kivaa! Vie meidät ulos!” Niittypentu hihkui pidellen tassuillaan tiukasti kiinni vaarin turkista. Honkasydän vilkaisi emoa kysyvästi joka huokaisi kuin saadakseen pian päänsäryn. Sitten hän nyökkäsi luvan ja Honkasydän suuntasi ulos pentutarhasta.

“Kaikki on täältä katsottuna paljon alempana ja pienempiä”, Niittypennun silmät säihkyivät innosta.
“Tahdon isona tulla yhtä isoksi kuin sinä vaari!” Kalliopentu naukaisi.
“Niin minäkin!” Niittypentu yhtyi mukaan kunnes alkoi miettiä hetken.
“Tai en sittenkään. En halua kuitenkaan olla jättiläinen muihin verrattuna”, sisko totesi lopulta.
“Vau..” maukaisin hiljaa nähdessäni lumenvalkoisen kissan astuvan ulos suuresta luolasta ylvään ja arvokkaan näköisenä.
“Minä haluan olla tuollainen isona”, henkäisin ihastellen siroa kissaa joka jutteli liekinpunaisen kissan kanssa. Honkasydän vilkaisi minua sivusilmällä ja seurasi katsettani.
“Hän on klaanimme päällikkö”, vaari osasi kertoa.
“Vauuuu päällikkö”, maukaisimme sisarusteni kanssa kuin yhdestä suusta. Honkasydän naurahti ja nyökkäsi.
“Hänen nimensä on Hallatähti ja tuo liekinpunainen naaras on hänen varapäällikkönsä Kirkasmyrsky”, vaari kertoi. Äkkiä päällikkö huomasi meidän tuijottavan häntä ja hän nyökkäsi varapäällikölleen ja lähti tulemaan meitä kohti.
“Nyt se tulee! Olkaa kunnolla!” sihahdin sisaruksilleni ja molemmat nyökkäsivät laittaen huulensa tiukasti yhteen ja parantaen ryhtiään.
“Ketäs meillä täällä on. Hei vain pennut. Taidattekin olla Koivukajon ja Iltakatseen pienokaiset”, päällikön ääni oli samettisen pehmeä ja se sai minun sydämeni sykkimään kiivaammin. Tapitimme vain päällikköä saamatta ääntäkään suustamme.
“Päällikkö. Mukava että tulit tervehtimään. Tämä taitaa olla pentujen ensimmäinen kerta, kun he näkevät sinut”, Honkasydän nyökkäsi päällikölle arvokkaasti ja tämä nyökkäsi hänelle takaisin hymyillen.
“Olet niin kaunis”, päästin suustani ja Hallatähti räpytti silmiään häkeltyneenä.
“Voi kiitos. Niin sinäkin. Mikä sinun nimesi on?” päällikkö maukaisi sitten ja katseli meitä keltaisilla silmillään.
“Olen Kukkaispentu ja tässä on pikkuveljeni Kalliopentu ja pikkusiskoni Niittypentu”, esittelin hymyillen.
“Teillä on hienot nimet. Olet siis pentueen vanhin. Taidatkin olla aika hyvä isosisko, vai mitä?” Hallatähti kehräsi hyväntuulisesti.
“Paras!” Niittypentu hihkaisi ja tunsin miten poskiani alkoi kuumottaa hieman.
“Sepä mahtavaa. Minäpä jätän teidät pitämään hauskaa isoisänne kanssa”, Hallatähti kehräsi.
“Voi päällikkö te saatte minut kuulostamaan vanhalta”, Honkasydän maukaisi pilke silmäkulmassaan.
“Mutta vaari. Sinähän olet vanha”, Niittypentu totesi pää kallellaan viattomin silmin.
“Hetkinen nyt nuori soturi”, Honkasydän takelteli ja Hallatähti yritti pidätellä nauruaan huvittuneena.
“Oli erittäin mukava tavata teidät, oi arvon päällikkö”, nyökkäsin arvokkaasti ja päällikön silmät vaikuttivat nauravaisilta.
“Kuin myös. Pitäkäähän mukava päivä ja muistakaa jo harjoitella hyvin tulevia oppilasaikojanne varten jotta pääsette tulevaisuudessa sotureiksi”, Hallatähti maukaisi hymyillen ennen kuin heilautti häntäänsä hyvästiksi.
“Varmasti!” hihkaisimme vielä päällikön perään ja ryhdyimme kehräämään sen jälkeen.
“Kerrotaan heti emolle!” Niittypentu maukaisi.
“Vauhtia vaari! Mennään takaisin sisälle!” kikatin ja Honkasydän lähi liikkeelle.

Koivukajo katsoi meitä silmät kirkkaina, kun selostimme hänelle mitä ulkona oli tapahtunut.
“Sitten hän kehui Kukkaispentua kauniiksi ja hyväksi isosiskoksi ja minä huusin että PARAS isosisko ikinä ja sitten hän sanoi että mahtavaa ja sanoi vaaria isoisäksi vaikka oikeasti vaari on vaari ja sitten vaari sanoi…” Niittypentu oli äänessä selittämässä niin kuin aina ja annoimme Kalliopennun kanssa nuorimmaisen kertoa tapahtumista tyytyen vain nyökkäämään aika ajoin hänen vierellään.
“Teillä taisi olla aika kiva ja jännittävä kokemus”, Koivukajo kehräsi, kun Niittypentu oli saanut asiansa kerrottua.
“Minun täytyy tästä mennä. Tulen huomenna taas leikkimään teidän kanssa”, Honkasydän maukaisi.
“Ei kai nyt vielä! Vaari!” Niittypentu parahti.
“Olen pahoillani mutta velvollisuudet kutsuu”, vaari kehräsi nuolaisten pikku siskon päälakea.
“Mitä tarkoittaa velvollisuus?” Kalliopentu ehti kysyä.
“Tuota… mitenhän sen nyt selittäisi. Se tarkoittaa sitä että minulla on tehtäviä jotka minun täytyy tehdä. Esimerkiksi jos teidän emonne sanoo että teidän täytyy pestä turkkinne niin silloin se on teidän tehtävä joka teidän täytyy suorittaa”, Honkasydän selitti.
“Eli pitääkö sinun mennä pesemään turkkisi?” Niittypentu kallisti päätään kysyvästi.
“Ei senkin hiirenaivo. Vaan se oli esimerkki”, totesin.
“Mistä sinä moisen kutsumanimen olet oppinut?” Koivukajon korvat värähtivät.
“Kuulen sitä vähän väliä, kun toiset pennut kutsuvat toisiaan siten painiessaan”, kerroin ja Koivukajo huokaisi syvään.
“Toisia ei ole kiva kutsua hiirenaivoiksi”, emo torui isin ilmestyessä pentutarhaan tuoresaalis suussaan.
“Sinä kutsut minua välillä siten”, Iltakatse maukaisi pudottaen kanin emon eteen ja Koivukajo mulkaisi tätä varoittavasti.
“Minä tästä lähdenkin. Olkaa kiltisti pennut. Te kaksi myös”, Honkasydän katsahti vanhempiimme ennen kuin lähti.
“Miten metsästyspartiossa meni?” Emo kysyi samalla, kun haukkasi ensimmäisen palan tuoresaaliista.
“Hyvin. Tuoresaaliskasa on runsaimmillaan juuri nyt”, isi kertoi samalla, kun mekin ryhdyimme syömään emon kanssa ateriaa. Vanhempamme vaihtoivat päivän kuulumisia tovin kunnes olimme syöneet ja oli iltapesun aika.
“Lähden tästä nukkumaan. Aamulla partiovuoro odottaa”, Iltakatse nuolaisi emoa poskelle ja antoi meille jokaiselle nuolaisun päälaelle ja hän maukui hyvän yön toivotukset ennen kuin poistui pentutarhasta.
“Miksi isi nukkuu muualla?” Niittypentu kysyi samalla, kun emo suki häntä pitkin nuolaisuin.
“Hän on soturi joten hän nukkuu soturienpesässä”, Koivukajo kertoi nuolaisuidensa välissä.
“Etkö sinä ole soturi?” Kalliopentu kysyi.
“Kyllä mutta juuri nyt velvollisuuteni on olla kuningatar ja hoitaa ja kasvattaa teistä klaanille oppilaita. Olen tehtävästäni erittäin onnellinen ja ylpeä”, emo kehräsi hymyillen ja ryhtyi sukimaan vuorostaan pikkuveljeäni.
“Millaista on olla oppilas?” kysyin, kun tuli minun vuoroni peseytyä.
“Se on mukavaa aikaa. Silloin opitaan metsästystä, taistelemista ja opetellaan soturilaki sekä reviirin rajat ja muiden klaanilaisten tuoksut”, emo kertoi ja se kuulosti mielestäni mahtavalta.
“En malta odottaa että minusta tulee oppilas”, Kalliopentu maukaisi asettuessaan mukavasti makuulle.
“En minäkään”, Niittypentu haukotteli ja asettui veljensä viereen pienelle kerälle.
“Ennen kuin nukahdatte niin muistatteko mikä melkein unohtui”, Koivukajo kehräsi, kun oli saanut minut pestyä.
“Saanko minä puhua siskolle?” kysyin, kun sisarukseni nostivat vielä unisia päitään ylös.
“Hyvä on”, emo nyökkäsi hymyillen.
“Rakas Tähtiklaani ja pikkusisko. Olemme hyvin kiitollisia vaarista, isistä ja emosta sekä meidän klaanimme kauniista ja ylväästä päälliköstä jonka saimme tänään nähdä. Tähtiklaani olkoon heidän ja meidän kanssa. Ja Tuulenpentu me haluaisimme kovasti leikkiä kanssasi mutta toivottavasti sinulla on siellä paljon muita leikkikavereita. Emon isi, äiti ja sisarukset pitää sinusta varmasti hyvää huolta siellä. Muista olla kiltisti ja totella heitä. Isosisko käskee. Olet rakas! Huomiseen! Heippa”, kehräsin ja emo nuolaisi poskeani.
“Olipa kauniisti puhuttu”, hän maukui.
“Harmi, kun Tuulenpentu ei ole täällä meidän kanssa”, huokaisin.
“Olet väärässä. Hän on täällä meidän sydämissämme ja mielessämme”, emo hymyili ja osoitti tassullaan rintaani jossa sydämeni sykki.
“Ja hän matkaa Tähtiklaanissa seuraten meidän kulkua”, Kallipentu lisäsi kietoen häntänsä ympärilleen.
“Aivan niin. Eiköhän ruveta nukkumaan että jaksatte huomenna taas leikkiä”, emo kehräsi ja toivotti meille hyvät yöt ennen kuin suljimme silmämme.
Kuvittelin mielessäni miltä Tähtiklaanin maat näyttivät ja millainen heidän klaanituoksunsa oli. Mielikuva sai minut hymyilemään ja nukahdin onnellisena.

Kiilu/Kyytassu-luku 3


Kiilu heräsi saniaisvuoteeltaan. Hän ei ollut kerennyt vielä kauas, ja kuuli jopa Enkelin huudot. Hän rupesi säälimään emoaan, jolle hän ei ollut edes kertonut lähtevänsä.
*Noh, ehkä Myrsky kertoo hänelle kun hän on valmis kuulemaan.* Kiilu käveli hetken matkaa, kunnes hän haistoi oudon hajun. Se ei ollut ollut kettu, hän oli kerran haistanut ketun hajua kun heidän pihansa poikki oli juossut yksi. Haju tuntui kuuluvan kissoille, siinä oli mukana metsän tuoksua. Hän näki korkeat puut ja tiesi tulleensa metsään.
*Tästä se alkaa, nyt pitää vain saada heidät uskomaan että minusta voisi tulla villikissa.* Kolli käveli metsän läpi, kunnes kuuli kahinaa. Esiin tuli valkoinen naaras jolla oli keltaiset silmät, vaaleanruskea naaras ja punaturkkinen kolli. Perässä tuli vielä nuorempi mustavalkoinen kolli.
"Mitä teet täällä! Tunkeilija!" nuorin kissa sanoi kiivaasti.
"Rauhoitu, Pilvitassu. Anna minun hoitaa tämä. No niin, miksi olet täällä? Haistan sinussa kaksijalkalan, olet ilmeisesti kotikisu. Oletpas kaukana kotoa!" valkoinen naaras sanoi paljon lempeämmin kuin mustavalkoinen kolli.
"Ööh, no minä tiesin että täällä asui villikissoja, isäni kertoi teistä. Minä haluaisin tuota… mahdollisuuden kokeilla teidän tuota, klaanielämää.. en oikein kuulunut sinne kulmikkaaseen pesään", Kiilu sanoi hieman kakistellen. Häntä jännitti erittäin paljon.
"Odota, puhun hieman Susikynnen ja Vadelmalehden kanssa", valkoinen kissa sanoi. Sitten he siirtyivät syrjään ja kuiskuttelivat hetken jotain. Se hetki tuntui ikuisuudelta, mutta vihdoin he olivat kai tehneet päätöksensä.
"Viemme sinut Hallatähden luokse, hän päättää saatko mahdollisuuden. Kulje perässämme", vanhempi kolli tokaisi. Kiilu totteli, ja kulki nuorimman kissan jonka nimi oli kai Pilvitassu perässä.



Melkein kaikki klaanin kissat, jotka olivat täällä leirissä tuijottivat vierastansa. Osa hieman ystävällisemmin, mutta kaikki katseet eivät olleet ystävällisiä.
"Tule, juttelin Hallatähden kanssa ja hän sanoi että voit tulla sisään hänen pesäänsä. Anna kun johdatan sinut sinne", vaaleanruskea naaras sanoi. Sitten hän asteli ilmeisesti johtajan pesän ovelle ja viittoi hänet hännällään sisään.
"Päivää, nimeni on Hallatähti. Olen tämän klaanin, Taivasklaanin päällikkö. Olit halukas kokeilemaan klaanielämää?" valkoinen kolli naukaisi ystävällisesti. Kiilu nyökkäsi.
"Ky-Kyllä. Nimeni on Kiilu", hän sanoi. Isompi kissa katsoi häntä hetken.
"Minä uskon, että voisit liittyä klaaniini. Kuitenkin uskon että osa sotureistani eivät ole samaa mieltä, joten varaudu että kaikki eivät luota sinuun ihan heti. Sinä ansaitset heidän luottamuksensa", Hallatähti selitti. Kiilu katsoi häntä silmät pyöreinä.
*En todellakaan uskonut tämän käyvän helposti!*
"Taidat olla melkein oppilaan ikäinen, joten aion antaa sinulle mestarin ja oppilasnimen", Hallatähti sanoi.
"Se sopii, kiitos paljon", Kiilu sanoi innoissaan. Hänestä tulee klaanikissa!



"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne Vuoksikalliolle klaanikokoukseen!" Hallatähti huusi kai jonkinlaisen kutsuhuudon, ja kissat alkoivat kerääntyä tämän Vuoksikallion juurelle. Näytti siltä, että suurin osa oli jo kuullut että Hallatähti aikoi päästää kotikisun klaaniin.
"Kiilu, astu eteen. Et ole klaanisyntyinen, mutta oletan että sinusta tulee silti yhtä uskollinen kuin muutkin kissat. Tästä päivästä siihen asti, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kyytassuna. Mestariksesi tulee Lumivarjo. Toivon, että Lumivarjo välittää sinulle kaiken oppimansa", Hallatähti sanoi ja piti pienen tauon. Sitten kolli kääntyi Lumivarjon puoleen.
"Olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta entiseltä mestariltasi ja olet osoittanut olevasi uskollinen soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kyytassulle", Hallatähti lausui seremonian sanat loppuun ja lopetti. Sitten Lumivarjo tuli koskettamaan neniä Kiilun, tai siis Kyytassun kanssa, joka kuului seremoniaan. Osa kissoista tervehti häntä uudella nimellään, osa ei.
"No, Kyytassu, ajattelin että voisimme lähteä kiertämään reviirin rajat ja sitten huomenna kertoisin sinulle soturilaista ja klaanin muista tavoista", Lumivarjo selitti. Kyytassu nyökkäsi. Hän oli todella iloinen, että Hallatähtu oli ottanut hänet näin hyvin vastaan, ja hän aikoi pitää huolen ettei tuota tälle pettymystä.

Lumivarjo viittoi häntä seuraamaan, ja pian he olivat metsässä. He juoksivat nopeaa tahtia ja Kyytassu joutui ponnistelemaan pysyäkseen perässä. Hän yritti kuunnella metsän ääniä parhaansa mukaan ja kuuli lintujen viserrystä sekä pensaitten kahinaa. Kyytassu tunsi tuulen turkillaan ja unohti hetkeksi missä oli, se tuntui niin hyvälle juosta täysiä. Sitten Lumivarjon ääni havahdutti hänet.
"Tämä on Tuuliklaanin raja. Tuuliklaanilaiset ovat nopeita juoksijoita, ja he syövät pääosin jäniksiä. Heidän päällikkönsä on Huminatähti. Me emme ylitä toistemme rajoja, eikä toisen rajojen toisella puolella saa metsästää tai olla. Ainoastaan parantajat ja päälliköt joilla on asiaa saavat", Lumivarjo kertoi Kyytassulle. Hän kuunteli tarkasti mitä sanottiin, ettei vain unohtaisi niin tärkeää asiaa. Sitten he jatkoivat matkaansa rajaa pitkin. Pian he saapuivat toiselle rajalle jonka takana oli harvapuista aluetta jossa kulki pari puroa.
"Tämä taas on Jokiklaanin raja. Jokiklaanilaiset syövät pääosin kalaa ja osaavat uida todella hyvin. Heidän päällikkönsä on Valkotähti", Lumenvalkea naaras selitti taas hänelle. Kyytassu nyökkäsi.
"Näet myös varmasti järven rantaa", Lumivarjo sanoi.
"Eli Tuuliklaanilaiset ovat nopeita juoksijoita ja Jokiklaanilaiset hyviä uimareita", Kyytassu sanoi hiljaa itselleen. Lumivarjo viittoi häntä seuraamaan.


"Tämä tässä on ukkospolku. Älä koskaan mene sen päälle yksin, se on todella vaarallinen kissalle. Sitä pitkin ajavat kaksijalkojen hirviöt, jotka ovat kuitenkin niin tyhmiä etteivät ne koskaan poikkea polulta", Lumivarjo kertoi tummanharmaasta, kovasta ja haisevasta polusta.
"Seuraavaksi menemme katsomaan hevospaikan jämiä. Se tuhoutui tulipalossa, mutta siellä on jotain jämiä jotka voisivat olla kiinnostava nähdä, seuraa vain minua", Lumivarjo kertoi. He jatkoivat matkaa, nyt jo hieman hitaammin ja pian näkyikin jo näitä hevospaikan jämiä.
"Emme käy nyt katsomassa lähempää mutta näit varmasti jo ne mitä tulimme katsomaan. Sitten suuntaammekin jo leiriin päin. Siellä voisit ehkä viedä klaaninvanhimmille riistaa, koska voisit tällöin saada tilaisuuden tutustua heihin. Voin näyttää missä heidän pesänsä on sitten kun olemme leirissä. Sitten kun olet tehnyt sen, mene itsekin syömään, sinulla on varmasti nälkä", Lumivarjo ohjeisti.


Kun he saapuivat Taivasklaanin leiriin, Kyytassu teki sen mitä hänen piti, nappasi riistaa mukaansa ja meni pesään minkä ovella Lumivarjo seisoi ja viittoi hännällään Kyytassun sisään. Hän meni ja näki neljä vanhaa kissaa.
"Hei, minä olen Kyytassu. Kuulitte varmaan, että olin ennen kotikisu- vai miksi te niitä kissoja kutsuittekaan, siksi ette ole nähneet minua", Kyytassu esittäytyi.
"No terve, nuorukainen! Kiitos että toit ruokaa, minä olen Yksihammas. Tuo nukkuva kolli on Varpusturkki, hän on Taivasklaanin vanhin kissa. Valkea vihreäsilmäinen naaras on Sammalsilmä, ja tuo pieni naaras on Pikkusiipi", Yksihammas esitteli muut kissat. He juttelivat melko kauan, jonka jälkeen Kyytassu meni hakemaan ruokaa itselleen. Sitten kun hän oli valmis, hän meni Lumivarjon luo joka jutteli jollekkin kullanpunaiselle naaraalle.
"Hei, Kyytassu. Olen Kultasavu. Jos etsit oppilaitten pesää, se on tuo onkalo tuolla", naaras jolle Lumivarjo jutteli sanoi.

Viides luku – There’s something wrong with this mouse!

Edellispäiväistä lämpimämpi tuuli heilutti korkeana kasvavien kuusten oksia samalla, kun pesästään pudonnut oravanpoikanen koetti hädissään kiivetä takaisin puunkolonsa suojiin. Ahotassu katseli hiljaa, miten sen tuuhea häntä heilahti yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen sivulle tuulenpuuskan osuessa siihen, ja miten koko eläin näytti olevan täysin puuskien armon varassa. Ahotassu olisi halunnut nähdä sen pääsevän takaisin pesänsä turvaan, mutta kaikkia edellisiä voimakkaampi puuska, sellainen, joka sai Ahotassunkin kellahtamaan kumoon, sai viimein oravanpoikasen irrottamaan otteensa puusta ja putoamaan sen alla kasvavaan kanervikkoon. Ahotassu nousi nopeasti ylös ja tassutti tarkistamaan pikkueläimen tilanteen. Se oli pökertynyt pudotuksesta. Ahotassu nosti katseensa puun yläosaan muodostuneeseen koloon ja tarkkaili tuulen nopeutta viiksiensä avulla. Sitten hän nosti oravanpoikasen suuhunsa ja palautti sen äkkiä koloonsa ennen, kuin seuraava puuska ilmestyi taas.
”Kasva sitten isoksi ja tee paljon pentuja, niin että tämä metsä pystyy ruokkimaan vielä monta kissasukupolvea”, hän kuiskasi ja palasi sitten puunrunkoa pitkin alas takaisin maanpinnalle. Hän päätti suunnata lammelle, jonka luo Lehtisydän oli heidän aamulla erotessaan ilmoittanut suuntaavansa. Hän kaivoi esiin hiiren, jonka hän oli hieman aiemmin saanut kiinni ja lähti sitten matkaan. Ahotassu pysyi hiljaa hölkätessään sammalmättäiden väliin muodostunutta polkua pitkin, mutta hänen päänsä oli yhä täynnä ajatuksia. Tämäkin hiiri oli ollut ylensyöneenä helppo saalis. Peipponen ja jänis olivat terveinä päässeet häneltä karkuun, mutta tämä hiiri oli syönyt jossain niin paljon, että se varmaan hädin tuskin jaksoi kävellä, jos sitäkään. Hän muisteli noin viikko sitten nappaamaansa päästäistä ja hiiriä, jotka joku oli tuonut leiriin samana aamuna. Sen päivän jälkeen lähes jokainen jyrsijä, jonka hän oli nähnyt tuotavan leiriin, oli syönyt itsensä muodottomaksi. Kummallinen haju tunkeutui jostakin Ahotassun sieraimiin, mutta hän päätti jättää sen toistaiseksi huomiotta. Jos se ei olisi siihen mennessä hälvennyt, kun hän löytäisi Lehtisydämen, he voisivat varmaan tutkia asiaa yhdessä. Aurinko oli tuskin huipussaan, joten heillä olisi vielä miltei koko päivä aikaa asian tutkimiseen, jos siltä tuntuisi.

Kun Ahotassu viimein pääsi järvelle, Lehtisydän istuskeli aivan sen rannalla kasvavalla sammalmättäällä, kuusenoksien suojassa tuijottamassa peilikuvaansa vedestä. Ahotassu käveli mestarinsa luo ja pudotti hiirensä tämän tassujen viereen, käyden sitten itsekin istumaan. Lehtisydän loi pikaisen katseen oppilaansa saaliiseen, muttei kommentoinut mitään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kuitenkin avasi suunsa kysyäkseen kysymyksen:
”Oletko huomannut lähiaikoina mitään outoa?”
Ahotassu siristi silmiään mestarinsa kysymykselle. Tietenkin hän oli, mutta tällaisessa tilanteessa ’mitään outoa’ voisi tarkoittaa melkein mitä tahansa, eikä hän voisi millään tietää, mitä soturi tarkalleen ottaen tarkoitti.
”Tarkennatko vähän?”
Lehtisydän pudisti päätään hiljaa, pitäen katseensa tiukasti kiinni vieressään istuvassa kissassa. Ahotassu kiemurteli hetken kiusaantuneena paikoillaan. Hän halusi kovasti antaa mestarilleen sellaisen vastauksen, johonka tämä voisi olla tyytyväinen, mutta kollin kasvoista ei kyennyt lukemaan mitään.
”Haluan lähinnä vain tietää enemmän ajatusmaailmastasi”, ruskea kolli sanoi viimein. Ahotassu kallisti päätään. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä mestari haki takaa, muttei viitsinyt kysellä enempää, joten hän päätti vain kertoa ensimmäisenä mieleen tulevat asiat.
”Lähiaikoina kaikki leiriin tuodut päästäiset ja jyrsijät, oravia lukuun ottamatta, ovat olleet selvästi ylipainoisia. Metsästä alkoi myös kantautua outoa hajua tänään aiemmin, kun lähdin hiiren napattuani kävelemään tännepäin”, nuori kolli selitti, koettaen pitää hermostuneesti huitoa haluavan häntänsä paikoillaan. Lehtisydän vuorostaan nosti korviaan ja avasi silmänsä aiempaa avoimemmiksi yllättyneen näköisenä.
”Oikein hyvä”, hän virkkoi.
”Hajusta osasinkin arvata sinun huomauttavan, mutten todellakaan osannut odottaa, että olisit huomannut viimeaikojen riistan ylipainoisuuden keskittyvän jyrsijöihin ja päästäisiin”
Lehtisydämen kasvoilla oli edelleen hieman yllättynyt ilme, mutta nyt hän kehräsi sen lisäksi tyytyväisen kuuloisena. Ahotassu oli iloinen nähdessään, että hän oli viimein kyennyt tekemään vaikutuksen mestariinsa, mutta yksi kysymys nousi kehujen jälkeen painamaan hänen mieltään.
”Luuletko minua tyhmäksi?”
Ahotassu tajusi pian sanoneensa ajatuksensa ääneen, kun Lehtisydän siirsi päätään aavistuksen tästä kauemmas hieman typertyneen näköisenä.
”Mistä sinä tuollaista keksit?” kolli kysyi viimein hetken hiljaisuuden jälkeen. Ahotassu luimisti vain korviaan ja siirsi häpeissään katseensa käpäliinsä. Hän halusi pyytää anteeksi ja hypätä järveen häpeämään, mutta samalla jostain kumpusi myös halu tivata vastausta kysymykseen. Nuori kolli joutui avaamaan ja sulkemaan suunsa uudelleen muutaman kerran, ennen kuin sai minkäänlaista vastausta muodostettua.
”Anteeksi. Minulle se vain oli niin itsestään selvä asia huomata, että ajattelin kai, että kuka tahansa huomaisi sen”, hän sopersi viimein, laskien sitten päätään tajutessaan, kuinka omahyväiseltä hän edelleen kaiken miettimisen jälkeen kuulosti. Antamatta mestarilleen edes aikaa avata suunsa vastatakseen, Ahotassu pudisti päätään ja koetti muotoilla lauseensa uudestaan;
”Tarkoitan siis, että… öh…” soveliaan lauseen muodostamisesta ei tullut mitään. Muutaman yrityksen jälkeen hän luovutti syvän huokauksen kera.
”Anteeksi. Sanoin typerästi, enkä osaa selittää, mitä ajattelin”, hän myönsi viimein. Lehtisydän pudisti taas päätään, tällä kertaa hieman nopeampaan tahtiin, kuin edellisellä, muttei siltikään vihaisen oloisena. Ahotassu kiitti taas hiljaa Tähtiklaania lempeästä mestaristaan.
”Juuri sen selityksen olisin halunnut kuulla”, Lehtisydän sanoi.
”En siksi, että voisin määritellä rangaistuksen vaan siksi, että osaisin tulkita sinua paremmin”, kolli virkkoi vielä tarkentaakseen. Ahotassu nosti taas katseensa mestariinsa, jälleen hämmentyneenä tämän sanoista.
”Miksi sinä haluat semmoista osata?”
Lehtisydän hymyili taas normaaliin, lempeään sävyynsä.
”Jos pystyn ymmärtää sinua ja ajatusmaailmaasi, minun on helpompi ohjata sinua oikeaan suuntaan elämässä ja vastata paremmin tarpeisiisi koulutuksen suhteen”, kolli selitti. Ahotassu hiljeni taas hetkeksi. Nuori kolli tajusi viimein, mistä oli kyse; hänen ja hänen mestarinsa välille näytti kehkeytyneen jonkin sortin isäpoika suhde. Lehtisydämen lempeys ja huolehtiminen soturikoulutuksen alettua olivat tuntuneet Ahotassusta aivan uudelta kokemukselta. Ahotassu joutui taas syventyä pohtimaan kokemustaan ja ajatuksiaan. Kaipa pennut normaalisti muodostivat vanhempiinsa samankaltaisen siteen, mutta useamman kissan kasvattamana Ahotassu ei ollut sellaista sidettä päässyt rakentamaan kenenkään kanssa ennen oppilaskoulutuksensa alkamista. Nyt Ahotassu siirsi ajatuksensa taas pitkästä aikaa jo monta kuuta sitten kuolleeseen emoonsa. Muistot olivat vielä sumuisempia, kuin ennen. Äkkiä hän tajusi, kuinka yksin oli koko pentuaikansa ollutkaan, vaikka moni kissa olikin hänestä pitänyt huolta ja pitänyt hänelle seuraa. Vanhemman rakkautta tuntemattomana Ahotassu oli kiintynyt lempeään ja ymmärtäväiseen Lehtisydämeen, ja alkanut ihailla tätä kuin pentu isäänsä. Lehtisydän taas oli ilmeisesti oppilaansa tilanteesta tietoisena ottanut vastuukseen opettaa tälle soturitaitojen lisäksi asiat, jotka pennut normaalisti oppivat vanhemmiltaan. Toisten kissojen ajatusmaailmojen ymmärtämisen yrittäminen oli juuri yksi näistä asioista; Ahotassu osasi kyllä yrittää lukea vastustajansa liikkeitä tai arvuutella, millä tuulella hänen ympärillään olevat kissat olivat, mutta hän ei väsymyksen kaltaisia selviä syitä lukuun ottamatta kyennyt millään tavoin ymmärtää, mitä syitä vaikkapa tietyn hyökkäysstrategian tai klaanitoverin äksyilyn takana oikeasti oli. Ahotassu havahtui ajatuksistaan vasta, kun Hiutalehuurteen hyväntuulinen tervehdys kantautui hänen korviinsa hännänmitan päästä. He olivat palanneet Lehtisydämen kanssa leiriin Ahotassun sitä edes tajuamatta.
”Ahotassukin on huomannut piennisäkkäiden lihomisen”, Lehtisydän virkkoi vietyään oppilaansa saaliin tuoresaaliskasaan. Ahotassu luimisti korviaan nolona tajutessaan, että hänen mestarinsa oli joutunut kantamaan hänen saaliinsa koko matkan takaisin leiriin.
”Lähdemme selvittämään syytä huomenaamulla Katajanmarjan kanssa, tuletko mukaan?”
Hiutalehuurre näytti yllättyneen jostakin kumppaninsa kysymyksessä, sillä hän käänsi päätään ja oikeaa korvaansa hieman vasemmalle, kuten hän usein hämmentyneenä teki.
”Toki, mutta onko neljän kissan ryhmä varmasti tarpeeksi iso?” naaras naukui lopulta. Lehtisydän pudisti taas päätään tavalliseen tapaansa.
”Käymme vain tiedustelukierroksella, ja Levi tietää jo suunnitelmasta. Lähdemme heti takaisin leiriin, jos jokin vaikuttaa vaaralliselta, ja Levi lupasi lähettää apujoukkoja, jos meistä ei kuulu auringonlaskuun mennessä”, kolli selitti. Hiutalehuurre rentoutti hartiansa ja nyökkäsi sitten hyväksyvään sävyyn. Soturit käänsivät kuitenkin pian katseensa toisistaan, kun Katajanmarja, mustavalkoinen naaras, jonka Lehtisydän oli juuri maininnut, asteli paikalle.
”No miten on? Millainen komppania meitä lähtee huomenna tiedusteluretkelle?” meripihkasilmäinen naaras kysyi uteliaaseen sävyyn.
”Sinä, minä, Hiutalehuurre ja Ahotassu”, Lehtisydän vastasi nopeasti ja osoitti hännällään ensin kumppaniaan ja sitten oppilastaan. Katajanmarja ei sanonut mitään, nyökkäsi vain vastaukseksi ja lähti sitten pois.
*Varmaan paljon mielessä noin kokeneella soturilla* Ahotassu pohti ja käänsi katseensa sitten pois tepastelevasta naaraasta taivaalle. Sen jälkeen hän kääntyi taas mestarinsa puoleen.
”Päivää on vielä hyvin jäljellä, voinko mennä vielä metsälle?” nuori kolli pyysi aneleva katse sinisissä silmissään. Lehtisydän nyökkäsi.
”Voit, mutta syö ensin jotain, ettet näänny nälkään”, hän vitsaili. Ahotassu hotki nopeasti pienen varpusen, jonka hän nappasi tuoresaaliskasan pohjilta ja riensi sitten takaisin metsään. Koko loppuillan hän siellä vietti, mutta joutui palaamaan leiriin tyhjin tassuin kuun noustua. Vielä hereille jäänyt Lehtisydän taputti tätä muutaman kerran rohkaisevasti lapaan, ennen kuin patisti nukkumaan ja painui itsekin soturien pesään yöunille. Oppilaiden pesässä Ahotassu käpertyi taas Sysitassun viereen samalle paikalle, jossa hän yleensäkin nukkui. Viime öinä hänen nukkumapaikkansa oli kuitenkin eronnut aikaisemmasta sillä tavoin, että normaalisti leveästi nukkuvan Yötassun tilalla tuhisi sieväsi kerälle käpertynyt Ruskotassu. Oppilaat olivat onnistuneet vaihtamaan nukkumapaikkansa sopusoinnussa, sillä Ruskotassun edellisellä paikalla oli unissaan liikehtivälle Yötassulle enemmän tilaa ja Ruskotassu oli persompi pesän ovesta kauempana olevan alueen lämmölle, kuin mustaturkkinen naaras. Ahotassu oli salaa kiitollinen ystävälleen, sillä Yötassu oli onnistunut vahingossa herättämään hänet useammin, kuin vain muutaman kerran, ja nyt siitä oli viimein tullut loppu. Kahden ystävän tutut tuoksut molemmin puolin saivat Ahotassun pian nukahtamaan sikeään, miellyttävään uneen ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi saavansa vihdoin levätä päivän päätteeksi kunnolla.

// Tämmönen (melkein) yhden illan veto tällä kertaa! :D

Kiilu-luku 2



Kiilu oli päättänyt ottaa selvää villikissoista. Hän tahtoi tietää heistä kaiken mahdollisen. Siispä hän juoksi varhain aamulla isänsä pesälle.
"Myrsky! Myrsky, herää!" nuori kolli sihahti.
Myrsky tuki ulos.
"No, mitä asiaa, pikkuinen?" Myrsky kysyi haukotellen samalla leveästi. Hän meni Kiilun eteen ja istahti. Myrsky kietoi häntänsä tassujen ympäri, ja kuunteli.
"Voitko kertoa minulle kaiken metsäkissoista? Siis kaiken, minkä tiedät", Kiilu sanoi painottaen sanaa kaiken. Myrsky huokaisi ja nyökkäsi.
"No, kyllähän minä voin. Sinähän tiedät että isäni oli metsäkissa, no, metsäkissat asuvat laumassa, jota he kutsuvat klaaniksi. Klaaneja on viisi, mutta en tiedä niiden nimiä", Myrsky kertoi.
"Tappavatko metsäkissat oikeasti kaikki keitä löytävät?" Kiilu kysyi silmät pyöreinä. Myrsky pudisteli päätään.
"Ei, eivät he tapa. He useimmiten antavat sinun päästä pakoon ja antavat vain varoituksen. Mutta he metsästävät itse oman ruokansa.", Myrsky kertoi.
"Selvä, siinäkö kaikki?" Kiilu kysyi odottaen saavansa kuulla lisää. Mutta isä vain nyökytteli.
"Sinun kannattaisi varmaan mennä. Enkeli ei pidä siitä, että olet lähtenyt sanomatta."
"Totta, ja hän raivostuu jos saa kuulla että olet kertonut minulle villikissoista. Parasta mennä, nähdään taas!" Kiilu naukaisi ja juoksi omalle pesälleen. Hän meni makaamaan ruohikolle ja mietti.
*Jos minä löytäisin ne villikissat niin.. saisinkohan mahdollisuuden kokeilla sitä elämää. Minä en kuulu tänne, tänne kulmikkaaseen outoon paikkaan, jossa on kuivaa ruokaa.* Kiilu oli kerran saanut hiiren kiinni ja syönyt sen, ja se oli ollut paljon parempaa mitä kotiväen mössö. Myös ulkona oleva vesi maistui paljon, paljon paremmalta. Kiilu myös rakasti olla ulkona, pyydystää lehtiä ja sammalta ja kiipeillä heidän piha-aidalla. Hän meni takaisin sisälle, pohtien edelleen villikissoja.


Päivä alkoi vaihtua iltaan, mutta kolli meni uudestaan ulos heti, kun oli syönyt ruokansa, vaikkei hänellä ollut edes nälkä. Hän ei kuitenkaan halunnut että Enkeli luulisi ettei hänellä ollut kaikki hyvin.
"Minä lähden yöllä", Kiilu kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan varmasti kuullut. Hän oli jo päättänyt tämän, ja hän oli käyttänyt koko päivänsä sen miettimiseen, mitä hän sanoisi kun kohtaisi heidät. Hän rupesi katselemaan kaunista taivasta ja aika kului silmänräpäyksessä. Enkeli tuli ovelle ja sanoi:
"Kiilu, tule nukkumaan, on jo myöhä ja tarvitset lepoa." Kiilu nyökkäsi ja asteli sisään emonsa ohi. Enkelikin tuli perässä.



Nyt olisi aika. Hän ei aikonut kertoa Enkelille minne oli menossa, mutta hänen täytyi herättää hänet ja keksiä syy miksi hän saisi poistua. Hän tökki emoaan kylkeen, jotta tämä heräsi, ja pian tämä tuottikin tulosta.
"Mitä nyt Kiilu, on keskiyö, miksi herätit minut? Ei kai ole sattunut mitään? Mistä kohdasta olet loukkaantunut?!" Enkeli hätäili.
"Ei, ei ole sattunut mitään, olen ihan kunnossa mutta ajattelin vain sanoa että käyn ulkona tarpeillani, nyt on kuitenkin niin lämmin ja kaunista että tahdon nauttia ulkoilmasta", Kiilu selitti emolleen ja tämä nyökkäsi. Kiilu odotti kunnes kuuli kuorsausta ja hiipi ulos. Hän tiesi että pääsisi ulos luukusta, sillä sitä ei saanut pysymään kiinni ja sitten hän meni ulos. Hän kiipesi aidan yli ja suuntasi ensiksi isänsä luokse. Hän raapi tämän ovea, kunnes Myrskyn kotiväki avasi sen ja Myrsky tuli ulos.
"Kiilu, tämän täytyy olla-" Myrsky sanoi unisena ja keskeytti sitten koska hän haukotteli leveästi.
"Tärkeää. Ethän sinä muuten minua herättäisi yöllä?" isä jatkoi ja kävi istumaan.
"Myrsky, minä.. minä aion lähteä. Tiedäthän, olen ollut kiinnostunut niistä villikissoista ja koen etten oikeasti kuulu tänne. Toivon että ymmärrät", Kiilu sanoi hieman vastahakoisesti. Myrsky oli ollut hänelle tärkeä eikä tämä millään haluaisi jättää häntä, muttei voinut mitään sille minne hän kuului.
"Tietenkin minä ymmärrän, Kiilu. Uskon ettei tämä ole hyvästit, mutta onnea sinulle, minä luotan että löydät heidät!" Myrsky sanoi. Hän vain painoi päänsä vasten vanhemman kissa turkkia ja toivoi että se riitti hyvästiksi. Sitten Myrsky vielä kurottautui nuolaisemaan hänen päälakeaan, ja Kiilu juoksi metsään. Hän päätti levätä jossain, sillä ei tiennyt miten kauas joutui taivaltamaan löytääkseen ne kissat.
*Jos nyt ikinä löydänkään heidät*, Kiilu ajatteli. Hän löysi sopivan kasan saniaisia ja käpertyi kerälle.

Luku 16

Pesin pienokaisteni turkit lempein vedoin ja kehräsin äänekkäästi. Pentuni olivat vain kahden päivän ikäisiä ja parantaja oli käynyt tarkistamassa heidän vointinsa kerran päivässä. Keskospennut olivat alttiimpia sairauksille eikä pikkuiseni olleet turvassa niiltä. He eivät olleet vielä tarpeeksi vahvoja taistelemaan sairauksia vastaan joten tein kaikkeni jotta paikat pysyisivät puhtaina ja alustat kuivina. Klaanin oppilaat olivat olleet suureksi avuksi auttaessaan minua alustoiden vaihdossa ja he olivat tuoneet säännöllisin väliajoin minulle tuoresaalista vahvistukseksi.
“Kiitos, Saniaistassu”, kehräsin, kun nuori oppilas laski pulskan kyyhkysen eteeni.
“Ole hyvä. Pentusi ovat kyllä tosi pieniä”, kolli maukui katsellen miten pienet pentuni tuhisivat vatsat pullollaan ruokailun jälkeen. He makoilivat päät toisiinsa lepuuttaen ja kiedoin häntäni heidän ympärilleen hymyillen.
“Niin he ovat mutta kasvavat päivä päivältä yhä enemmän”, kehräsin.
“Miten harjoituksesi ovat sujuneet?” kysyin katsellen reipasta oppilasta silmiin.
“Tosi hyvin. Edistyn joka päivä”, Saniaistassu paransi ryhtiään ja hymyilin hänelle leveästi.
“Sepä hienoa. Jatka samaan malliin”, maukaisin ja kolli nyökkäsi reippaasti ennen kuin hyvästeli minut ja poistui pentutarhan suojista.
Korvani värähtivät syödessäni oppilaan tuomaa tuoresaalista, kun yksi pennuistani äkkiä yskähti. Nuolaisin kaikkein pienimmän pennun päälakea joka oli saanut nimekseen Niittypentu.
“Mistä tuo oli peräisin”, pohdin hiljaa ääneen seuraten miten Niittypentu paransi asentoaan ryömien sisarustensa alimmaiseksi. Huokaisin syvään ja annoin mieleni rauhoittua. Oli kai normaalia että pennut välillä pitivät moista ääntä mutta varmistaisin asian, kun parantaja tulisi taas seuraavana päivänä tarkistamaan pentujeni voinnin. Olin kerran kuullut klaaninvanhimmilta miten tuoreet kuningataret huolestuivat liian pienistä ja mitättömistä asioista jotka koskivat heidän pentujaan joten yritin olla siten etten panikoisi liiaksi.
“Puhun kuitenkin huomenna Mistelisydämen kanssa”, mutisin itsekseni haukatessani palan ateriasta.

Päivä väistyi saapuvan yön tieltä ja sai pentutarhan seinämät hohkaamaan tulen eri väreissä auringon laskiessa korkeiden puiden taa ja osuessa sopivassa kulmassa Taivasklaanin leirin suuaukosta sisään. Pieni tuulenvire havisutti puiden lehtiä, aivan kuin ne olisivat kuiskutelleet hyvästejä auringolle ja tervehtineet kuunsirppiä joka nousi parhaillaan taivaalle.
Haukottelin makeasti ja yritin saada Niittypentua imemään mutta jostain syystä pikkuinen ei ryhtynyt aterioimaan vaan ainoastaan vikisi nälkäänsä. Huokaisin syvään ja nuolin pennun takamusta pitkin vedoin. Pentueen pienin tarvitsisi ravintoa kaikkein eniten ja ihmettelin miksei se suostunut syömään. Lisäksi pikkuinen tuhahteli kuin aivastaen aina silloin tällöin.
“Hei kuningatareni”, kuulin Iltakatseen äänen yläpuolellani ja kehräsin nähdessäni hänet. Kolli nuolaisi poskeani jonka jälkeen hän tervehti pentujaan.
“Iltakatse, minua hieman huolettaa”, aloitin mietteliäänä. Soturi nosti katseensa minuun kysyvästi.
“Niittypentu ei suostu syömään ja hän köhii aina välillä. Voisitkohan hakea parantajan varmuuden vuoksi jo nyt? En tiedä saanko nukutuksi ellen saa näytettyä pentua hänelle”, mau’uin hiljaisella äänellä.
“Eikö Mistelisydän käynyt aamulla?” Iltakatse kysyi ja nyökkäsin.
“Kävi mutta silloin Niittypentu vielä imi maitoa ja vaikutti terveeltä mutta hän lakkasi syömästä aamiaisen jälkeisten unien jälkeen ja alan huolestua. Lisäksi hänellä on tuo pieni köhiminenkin”, huokaisin nuolaisten pientä pentua jälleen.
“Minä käyn hakemassa hänet. Pieni hetki. Palaan pian”, Iltakatse kehräsi, nuolaisi päälakeani ja kiiruhti parantajan pesälle.

Mistelisydän saapui kotvan kuluttua pentutarhaan ja laskeutui pienokaisten viereen.
“Iltakatse kertoi jo tilanteen. Minäpä vilkaisen Niittypentua pikaisesti”, parantaja maukui tyynesti ja nyökkäsin hänelle nostaen pientä jälkikasvuani niskanahasta ja laskien sen Mistelisydämen eteen. Iltakatse asettui pääni viereen istumaan ja suki niskaani rauhallisin vedoin.
“Näyttää siltä että piskuisen kirstu vuotaa hieman. Luultavasti hänen kurkkunsa saattaa myös olla kipeä, koska ei suostu imemään maitoa”, Mistelisydän pohti ja katsahdin Iltakatsetta huolissani.
“Ei kai se ole vakavaa? Viheryskää, valkoyskää tai keltayskää?” minua hirvitti.
“Ei suinkaan. Pieni vilustuminen vain mutta näin pienille pennuille myös vilustuminen voi olla huono juttu”, Mistelisydän yritti valita sanansa siten etten ryhtyisi panikoimaan liiaksi.
“Vilustuminenko? Mutta olen pyrkinyt tekemään kaikkeni että he ovat lämpöisessä ja kuivassa pedissä”, henkäisin ja Mistelisydän kosketti häntääni omallaan.
“Ei huolta, Koivukajo. Joskus näin vain käy varsinkin liian aikaisin syntyneiden pentujen kanssa. Tarkistan vielä kaksi muutakin pentua ja haen sitten tarvikkeita pesästäni”, Mistelisydän maukaisi ja siirsi Niittypennun lämpimän masuni suojiin ja nosti Kalliopennun seuraavaksi tarkailevien silmiensä alle.
Myös kahdella muulla pennulla nenä vuoti hieman joten Mistelisydän lähti hakemaan kaikille kolmelle parannuskeinoa pesästään.
Häntäni nyki hieman huolesta, kun pesin pentuni tarkasti ja kiedoin häntäni heidän suojaksi yhä tiukemmin.
“Älä huoli. Mistelisydän tietää mitä tekee ja pentumme paranevat tuota pikaa”, Iltakatse lohdutti.
“Niin kai”, mutisin katsellen kolmea pientä aarrettani.
“Minun on pakko nyt mennä. Minut on määrätty iltapartioon joka lähtee ihan kohta matkaan. Pärjäätkö?” Iltakatse maukaisi kysyvästi.
“Kyllä. Mene vain ja ole varovainen”, nyökkäsin kollin laskiessa kuononsa minun kuonoani vasten.
“Tulen heti partiokierroksen jälkeen katsomaan sinua”, kumppanini maukui hiljaa ennen kuin poistui pesästä.
Iltakatseen hännänpään kadotessa ulos, tuli Mistelisydän oppilaansa kanssa heti hänen jälkeensä sisälle. Riesatassu oli tullut parantajalle kantoavuksi ja laski lehdistä tehdyn käärön viereeni josta pilkisti laventelin kukkia. Mistelisydän puolestaan laski hunajalla täytetyn sammaltupon suustaan ja nosti lempeästi Niittypennun lähemmäs. Riesatassu avusti parantajaa pienokaisen paikallaan pitämisessä, kun parantaja puristi sammaltuposta hunajaa pennun huulille. Niittypennun piskuinen kieli alkoi litkimään huulilleen ilmestynyttä makeaa nestettä ja hän alkoi vikisemään nesteen yllättävästä mausta jota ei ollut vielä koskaan ennen maistanut. Sen jälkeen Mistelisydän teki saman varotoimenpiteenä Kalliopennulle ja Kukkaispennulle jonka jälkeen he Riesatassun kanssa asettivat ensin pennut minun lähelleni jonka jälkeen he laittoivat laventelit heidän neniensä alle.
“Hunaja rauhoittaa pikkuisten kurkkuja, kun taas laventelin tuoksu auttaa vilustumiseen”, Mistelisydän selitti.
“Kiitos teille”, kehräsin oloni hieman rauhoittuessa.
“Pidetään laventelit heidän nenien lähellä yön yli niin tulen aamulla katsomaan miten ne on tehonnut. Kun he yöllä syövät niin asettele kukat heidän ryhtyessä uudestaan nukkumaan niin kuonojen viereen”, parantaja opasti.
“Selvä”, nyökkäsin ja hyvästelin kaksikon heidän lähtiessä.

Seuraava aamu sarasti ja tunsin miten väsymys oli vallannut minut. Yö oli ollut raskas, koska en ollut nukkunut lähes silmäystäkään miettiessä pentujeni vointia. Iltakatse oli edellisenä myöhäisenä iltana tullut vielä toivottamaan hyvät yöt ennen kuin oli mennyt soturien pesään nukkumaan. Niittypentu oli yön viimeisinä hetkinä ryhtynyt viimein imemään maitoa joka oli ollut minulle suuri helpotus. Nyt odottelin parantajan saapumista pesten pienokaiseni läpikotaisin ja asetellen laventelit lähemmäs heitä.
“Miten täällä jaksellaan?” Mistelisydän maukui tervehdyksen myös muille tarhassa oleville ja asteli luokseni.
“Vaikuttaa siltä että Niittypennulle on alkanut taas ruoka maittaa”, parantaja kehräsi ilokseen huomatessaan Niittypennun imemässä maitoa.
“Hän ryhtyi yöllä vihdoin syömään. Hunaja taisi tehdä ihmeitä”, kehräsin.
“Toin sitä hieman lisää. Voimme antaa sitä heille jotta varmistumme ettei kurkkukipu enää vaivaa ollenkaan”, parantajan oppilas asteli juuri parahiksi mestarinsa taakse sammaltuppo suussaan. Jälleen he antoivat yhteistyöllä pienokaisille hunajaa kurkkua rauhoittamaan ja he vaihtoivat vielä jo hieman nuupahtaneet laventelit uusiin.
“Pidä vielä tämä päivä ja yö laventeleja heidän neniensä lähellä. Vaikutti siltä että heillä oli vielä pientä vuotoa joten se tekee hyvää”, Mistelisydän maukui Riesatassun kerätessä yrttikäärettä takaisin suuhunsa. Parantaja nosti sammaltupon hennosti leukojensa väliin juuri, kun Korppitassu raahasi pentutarhaan jänistä.
“Aamupalaa!” Valkopennun ääni kajahti kuuluviin mutta hänen emonsa nappasi pientä naarasta niskanahasta ettei tämä ennättäisi Korppitassun lähelle. Korppitassu laski tuoresaaliin paikkaan josta muiden olisi helppo syödä sitä ja huomasin miten hän huokaisi syvään.
“Korppitassu!” en voinut olla tervehtimättä häntä. Kollin korvat värähtivät ja hän paikansi äänen lähteen.
“Tule tänne”, maukaisin ja kolli selvästi epäröi hieman. Muut kuningataret vilkaisivat minua epäluuloisina, kun vanhempi oppilas asteli luokseni hieman epävarmasti. Mistelisydän ja Riesatassu nyökkäsivät kollille ennen kuin poistuivat tieltä.
“Et ole vielä käynyt tervehtimässä siskon pentujasi”, kehräsin nyökäten pienokaisteni puoleen.
“Kuulin että ne syntyivät etuajassa”, Korppitassu totesi vilkaisten kolmea pientä nukkuvaa nyyttiä.
“Niin tekivät. He ovat hieman vilustuneet mutta ovat jo parempina kuin eilen”, kerroin.
“Tuonko sinulle syömistä nyt, kun penskasi nukkuvat?” Korppitassu kysyi ja aloin kehräämään tyytyväisenä.
“Se olisi mahtavaa. Minulla on hirmu kova nälkä”, maukaisin ja veljeni nyökkäsi ennen kuin lähti hakemaan tuoresaaliskasasta minulle ruokaa.
Pian hän palasi mukanaan toinen pieni jänis, joka oli edellistä vielä pienempi mutta saisi kurnivan vatsani tyytyväiseksi.
“Tässä. Sain aikaisin aamulla kaksi jänistä ja muutaman hiiren pyydystettyä”, Korppitassu kertoi laskien aterian eteeni.
“Mahtava saalis heti aamusta. Aikainen kissa jäniksen nappaa”, naurahdin. “Haluaisitko jakaa tämän kanssani?” lisäsin ja Korppitassu astui askeleen taaemmas häkeltyneenä.
“Ei kiitos. Syö sinä vain. Minun pitää tästä mennä harjoittelemaan Ahmakäpälän kanssa. Nähdään”, kolli heilautti häntäänsä ennen kuin kiiruhti tiehensä. Katselin hänen peräänsä mietteliäänä kunnes nälkä vei voiton ja ryhdyin syömään.