luku 11.

I see you

Ilveskuura oli saanut oppilaan, Sulkatassun. Ilveskuuralle se tuli vähän yllätyksenä - mutta toisaalta hän oli valmis ottamaan vastuun ja opettamaan oppilasta. Se voisi olla ihan hauskaa, vähän erilaista ja Ilveskuura voisi itsekin oppia siinäkin kaikkea uutta.

Valkea myrskyklaanilainen kolli oli opettanut oppilaalleen aivan perusasioita. Nyt he olivat pitkästä aikaa metsällä kahdestaan, yleensä hän oli ottanut mukaansa Olkiväreen, elleivät he olleet käyneet aiemmin jossain muussa partiossa. Hän katseli juovikasta naarasta, joka vaani kauempana olevaa metsämyyrää. Ilveskuuran viikset värähtivät, kun Sulkatassu ponkaisi takajaloillaan vauhtia loikkaan ja nappasi myyrästä kiinni hihkaisten innoissaan. Ilveskuura nyökkäsi oppilaalleen.
“Hyvä. Voit hautaa sen siihen, haemme sen myöhemmin”, valkea kolli sanoi ja Sulkatassu virnisti hänelle. Valkea oppilas toi hänelle mieleen hänen veljensä, Kettukuonon. Kettukuono oli vähän samanlainen. Heillä oli samat eleet ja ilmeet, mutta luonteet erosivat kuitenkin osittain. Kaksikko oli kyllä molemmat energisiä ja impulsiivisia, mutta ei millään pahalla tavalla. Ilveskuurasta tuntui, että muut saivat heistä energiaa. He jatkoivat metsästystä hyvällä metsästysonnella - metsä kukoisti täynnä erilaisia saaliita.

Sinä päivänä, kun Olkiväre oli pyytänyt Ilveskuuraa mukaansa metsään, kuten lukuisia kertoja aikaisemmin, kolli ymmärsi sen, että jokin vaivasi kirjavaa kollia. Olkiväreestä huokui outo energia, jota Ilveskuura ei pystynyt ymmärtämään mistä se johtuisi. Hän lähtisi Olkiväreen mukaan, vaikka kolli ei tahtoisi sitä - Ilveskuura tulisi aina tahtomaan auttaamaan Olkivärettä. Ilveskuura tiesi sen, että hän tahtoi Olkiväreen haluavan sitä - haluavan Ilveskuuran rinnalleen. Hän tarvitsi itse Olkivärettä rinnalleen ja toivoi toiselta samaa. Mutta hän saattoi huokaista helpotuksesta, kun Olkiväre oli myöntänyt sen ja oli painanu oman kuononsa Olkiväreen kuonoa vasten. Olkiväreellä oli ollut huolta hänen oppilaastaan ja Ilveskuura saattoi vain vähän hymyillä - oppilaita saattoi kouluttaa uudessakin klaanissa. Heidän hetki oli nyt - vain he kaksi. Kuten monina muina kertoina, ei Ilveskuura tarvinnut mitään muuta. Hän tahtoi vain Olkiväreen ja se asia jos joku oli totta.

He aterioivat auringon laskiessa Sudenlaulun kanssa kahdestaan. Leiri oli hiljentymäisillään ja kaikki olivat menossa omiin pesiinsä. Ilveskuura oli tavallistakin hiljaisempi, eikä se jäänyt Sudenlaululta huomaamatta. Myrskyklaanin parantaja oli sen verran terävä, että huomasi jos joku muuttui.
“Kaikki okei?” Mustavalkea kolli kysyi katsoen Ilveskuuraa mietteliäänä. Valkea kolli puraisi huultaan ja tiesi voivansa luottavansa veljeensä. Miksi se silti tuntui vähän oudolta, että hän kertoisi poistuvansa Myrskyklaanista? Jossa hänen koko muu perheensä oli ja missä oli kasvanut?
“Olemme miettineet lähtöä -”
“Sinä ja Olkiväre?” Sudenlaulu varmisti ja Ilveskuura nyökkäsi vastauksen hämmentyneenä. Mistä Sudenlaulu oli arvannut sen? Sudenlaululla näkyi pieni hymynväre huulillaan. “Arvelin vain. Mutta.. minulla saattaisi olla idea”, hän kertoi ja sai Ilveskuuran silmät kirkastumaan.
“Onko? Mikä se on?” Olisiko heillä idea, mitä tehdä? Sellainen mikä onnistuisi varmasti?
“Tarinamieli lähtee. Te voisitte lähteä samaan aikaan”, Sudenlaulu mietti ja näytti sitten apealta. “Minulla tulee ikävä sinua”, Ilveskuura tönäisi veljeään lapaan.
“Klaanit ei erota meitä. Olet aina pikkuveljeni”, Ilveskuura hymyili. Pikkuveli kuin pikkuveli. “Seuraava kysymys onkin se, että mihin klaaniin menisimme. Se voisi olla vähän..vaikeampaa miettiä”, Ilveskuura pohti. Sudenlaulu sai syötyä loppuun ja nousi ylös.
“Jokiklaaniin. Siellä teidät otettaisiin parhaiten vastaan. Jokiklaanin varapäällikkö Uniyö auttaa teitä varmasti.”
“Kiitos Sudenlaulu. Jään sinulle velkaa”, Ilveskuura sanoi ja lopetti itsekin ateriansa. Ehkä he vielä pääsivät matkaan, mutta se, miten heidät otettaisiin Jokiklaanissa vastaan huolestutti Ilveskuuraa. Hän kuitenkin uskoi veljensä sanaan siitä, että Jokiklaani olisi paras vaihtoehto.

He olivat hyvästelleet perheensä ja he, keille tahtoivat kertoa lähtemisestään. Pari auringonnousua ennen Ilveskuura oli hyvästellyt sisaruksensa lyhyesti, mutta oli jäänyt puhumaan vielä Kettukuonolle. He eivät olleet viettäneet pitkään aikaan aikaa yhdessä ja asia kalvasi Ilveskuuraa, mutta hän toivoi osaavansa antavan itselleen anteeksi. Kettukuono onneksi ymmärsi asian, eikä ottanut heidän lähtöään pahasti, vaikka surikin asiaa aivan varmasti myöhemmin.

Kahden entisen myrskyklaanilaisen onneksi heidät oltiin päästetty Jokiklaaniin. Valkotähti oli ollut aluksi epäluuloinen, mutta oli sitten myöntynyt. Kuka klaani ei haluaisi kahta hyvää soturia, jotka olivat valmiita vaihtamaan klaania ja palvelemaan uutta klaania? Joten Ilveskuura ja Olkiväre pääsivät opettelemaan uutta elämää Jokiklaanissa.

Heidän valmistautuessa nukkumaan, Ilveskuura ei voinut ajatella muuta kuin sitä, että he olivat Jokiklaanissa. Olkiväre saattoi elää nyt haluamaansa elämää, Ilveskuura oli miettinyt sitä katsellessaan pihalle tuijottavaa kollia. Aluksi Ilveskuura oli nukkunut hieman kauempana, koska ei ollut tottunut nukkumaan niin lähellä ketään, sitten pentuaikojen. Myrskyklaanissa he olivat nukkuneet vierekkäin, mutta.. ei näin lähekkäin. Sitten kun tähdet olivat kirkkaina taivaalla, korkeimmalla kohdalla omilla paikoillaan, Ilveskuura uskaltautui lähemmäksi Olkivärettä. Valkea kolli painoi päänsä Olkivärettä vasten ja hän vannoi mielessään itselleen, että hänen sydämensä laukkasi hevosen tavoin. Mutta hän ei voinut kieltää sitä, että oli nukahtanut nopeampaa kuin koskaan. Hän oli tuntenut olonsa turvalliseksi Olkiväreen rinnalla.

Aamut tuli ja meni. Heillä oli mukana aina soturi, kun poistuivat leiristä. Mutta Ilveskuura ei valittanut, sillä monet jokiklaanilasiet kohtelivat heitä hyvin, vaikka jotkut vuorostaan epäilivät. Kissojen epäilys kuitenkin väistyi, kun kaksikko osoitti moneen otteeseen palvelevan Jokiklaania ja varsin mielellään. He olivat kotiutuneet hyvin. Ilveskuura ei voinut uskoa sitä, että oli soveltunut Jokiklaanin kissaksi. Ennen kaikkea hän oli alkanut pitää uimisesta, joka oli ollut aluksi vaikeaa, mutta hän pääsi haasteiden kautta voittoon. Eikä kulkeminen Jokiklaanin mailla tuntunut enää oudolta, vaan enemmänkin kodilta. Ilveskuura oli nähnyt sen, että klaani kuin klaani. Tärkeintä oli vain se, että Olkiväre kulki hänen kanssaan. Hänen ei tarvinnut enään olla ikinä yksin.

Auringonnousuja tuli ja meni, kunnes eräänä iltana Valkotähti kutsui klaanin koolle. Ilveskuura ja Olkiväre olivat ottaneet vakituisen paikkansa, reunassa, mutta kuitenkin lähellä muita kissoja.
“Auringonnousuja sitten, päästimme kaksi myrskyklaanilaista klaaniimme. Ilveskuura ja Olkiväre ovat osoittaneet olevansa hyvin päteviä, Jokiklaanin kissoja”, Valkotähti sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi heitä kohden. “Teillä ei tarvitse olla enään muita sotureita mukana, kun poistutte leiristä, sillä olette nyt Jokiklaanin täysiä sotureita. Tervetuloa Jokiklaaniin vielä kerran Ilveskuura ja Olkiväre.” Olkiväre saattoi puhaltaa ilmat vatsastaan ja kolli näytti Ilveskuuran mielestä vapautuneelta. Aiemman elämän taakka oli pois tämän harteilta, Ilveskuura ajatteli ja puski hellästi Olkivärettä.
“Olkiväre! Ilveskuura!” Jokiklaanilaisten huudot kaikuivat. He olivat kotona.

He pääsivät ensimmäistä kertaa kaksin matkaan, kun olivat lähteneet metsästyspartioon Supihampaan, Käärmemielen ja Sumutassun kanssa. Kaksikko oli mennyt lähemmäksi järveä, kalojen toivossa. Ilveskuura katsoi Olkivärettä, jonka kanssa oli matkannut matkan Jokiklaaniin uuden kodin toivossa ja he olivat päässeet sinne. Olkiväre, joka oli ollut Ilveskuuran ystävä niin kauan kuin kolli muisti ja hän piti siitä, että oli saanut niin hyvän ystävän rinnalleen. Valkea kolli katseli toista mietteliäänä. Tuon kirjava turkki, jonka joka kohdan Ilveskuura tunnisti jo kaukaa. Hän oli ollut valmis matkaamaan toiselle puolelle järveä Olkiväreen kanssa ja hän tekisi sen uudestaan, mikäli toinen pyytäisi. Ilveskuura tosin ei osannut sanoa sitä miksi..mutta hän tekisi sen uudestaan, hetkeäkään miettimättä.
“Ilveskuura”, Olkiväre sanoi. Ilveskuura hätkähti ja katsahti kollia päin. “Sinä tuijotat. Onko minussa jokin hullusti..?” Olkiväre ihmetteli ja hänen korvansa värähtivät kääntäen päänsä pois tuntiessaan niiden kuumotuksen. Kauanko hän oli katsellut Olkivärettä? Hän kuopaisi tassullaan märkää rantahiekkaa. Ilveskuura katseli Olkivärettä uudestaan ja hiljeni.
“Minä haluan -, tarkoitan, että.. äh en minä mitään”, Ilvestassu sanoi paniikissa. Olkiväre kurtisti kulmiaan miettien, oliko Ilveskuura koskaan ollut yhtä sekava sanoissaan. Kun Ilveskuura oli kääntänyt katseensa takaisin järveen ja oli kalastavinaan, Olkivären suupieleen tuli hymy. Kaloja tuijottaessaan Ilveskuura tahtoi upottaa päänsä veteen ja huutaa. Nyt hän tiesi sen, aivan varmaksi. Hän näki Olkiväreen juuri sellaisena, kuin kolli oli. Ja hän hyväksyi sen. Hän näki kollin sellaisena, joka tuo oli.

Olkiväreenä. Ja Ilveskuura myönsi sen, ensimmäistä kertaa itselleen, kun katseli Olkivärettä nappaamassa kalaa vedestä, tarttuen siihen hampaillaan ja viittoi Ilveskuuraa lähtemään mukaansa, kun olivat napanneet tarpeeksi kaloja.

Hän todellakin rakasti Olkivärettä. Todella paljon.

//vihdoin sain tän tarinan julki!!

Luku 1.

Tunnen kirkkaan auringonvalon silmäluomissani. Väsymys painaa niitä enkä haluaisi avata silmiäni. Nousen väkisin ja istun hetken. Raotan silmiäni ja aurinko häikäisee katsettani. Nipistän ne kiinni ja haukottelen pitkään.
"Tuisketassu!", mestarini ääni kajahtaa pesän ulkopuolella. Hän tietää, että olen jo hereillä. Herään aina aikaisin, sillä haluan olla reippaasti hereillä. Muuten vaikuttaisin laiskimukselta, ja sitä en tietenkään halua. Nousen ja avaan silmäni kokonaan, heilautan häntääni ja astelen ulos. Sadejuova on jäänyt odottaamaan minua ulos, lähelle uloskäyntiä. Nyökkään tervehdykseksi ja hölkkään kollin luo.
"Huomenta!" sanon pirteästi.
"Huomenta, Tuisketassu", Sadejuova vastaa ystävällisesti ja nousee. "Menemme uimaan Terhoturkin ja Kukkatassun kanssa, Kukkatassu pystyy näyttämään ehkä hieman paremmin esimerkkiä kuin minä"
Hymyilen ja venytän vertaloani pitkälle.
"Olen valmis!", huudahdan innokkaasti. Etsin katseellani Terhoturkkia ja Kukkatassua, ja löydän nämä, Terhoturkki astelee oppilaspesästä Kukkaturkki mukanaan. Hymyilen innokkaana.
"Huomenta Kukkatassu!", hihkaisen. Oppilas kohottaa päätään ja hymyilee. Tämä heilauttaa häntäänsä ja tiheyttää tahtiaan.
"Hei Tuisketassu! Tänään uimaan", Kukkatassu kertoo, vaikka tiedän jo.
"Joo! Siitä tulee kivaa", naurahdan. Valkoinen naaras haukottelee, mutta hänestä huokuu silti valmius. Terhoturkki huokaa.
"Mennään?", tämän äänessä on tietynlainen positiivuus, mutta siinä piilee jotain. Itse en ole ikinä tajunnut mitä. Kukkatassu vaikuttaa tietävän enemmän Terhoturkista, en ole vain on ikinä saanut tietää. Alkuun en edes erottanut siinä mitään, sillä kaikki olivat minulle samanlaisia. Siitä asti kun heräsin, siihen asti kun nukahdin. Sain vähän väliä tönäisyn tai tökkäisyn kylkeeni. Olin aina jaloissa ja tiellä. Aina, kokoajan, eikä minusta ollut ikinä hyötyä mihinkään. Kun harvoin sain mestariltani tai sijaisemoltani luvan syödä, minut usein tönittiin sivuun tai poljettiin jalkoihin. Minulle ei ikinä puhuttu, tai jos puhuttiin, niin ilkeästi. Ilkeimmät haukkuivat minua ketunsaastaksi, klaanin tahraajaksi tai mutavereksi. Olin kuulema tarha klaanin kunniassa. Mutta silti osa puolusti minua, ja oli ystäväni. Ei toki hänkään alkuun luottanut minuun niin, hänhän oli vanhempi, mutta hän lämpeni minulle nopeammin kuin muut. Nykyään suurin osa klaanista on minulle ystävällinen, osa ehkä vielä hieman kaihtaa minua, mutta kukaan ei vihaa minua. Tietääkseni.

Huomaan että olemme jo melkein joella.
"Herätys!", Sadejuova näpäyttää minua korvalle. "Luuletko että taisteluissa on aikaa haaveilla?"
Terhoturkki ja Kukkaturkki on vierellämme. Valkea naaras hihittää hieman. Hymähdän itsekin ja alan nauramaan.
"Miksi ei olisi?" esitän hiirenaivoa. Sarkastinen ääneni silti erottuu hyvin ja Sadejuovakin naurahtaa hiema, mutta jatkaa taas matkaa.
Pian ruovikkoreunainen tyyni joki pilkistää mutkan takaa. Juoksen joen törmälle ja odotan lupaa loikata veteen. Kukkatassu hölkyttää vierelleni. Katson mestariani odottavaisesti. Hän nyökkää, ja syöksyn jokeen. Viileä vesi raikastaa oloni, ja kauhon vettä. Kun pääsen pintaan, Kukkatassu uiskentelee ympäriinsä vierelläni.
"Onpa kylmää!", hän toteaa ja sukeltaa. Ravistelen päätäni.
"Jep!", myöntelen. Sadejuova kahlaa syvemmälle, Terhoturkki perässään.
"Harjoitellaan tänään olemaan mahdollisimman kauan veden alla – hengittämättä tietenkin", Sadejuova kertoo. Terhoturkki nyökkää.
"Se auttaa piiloutumaan veteen, ja "selvitymään" veden alla pidempään", Kukkatassun mestari selittää.

Hetken päästä lepään hengästyneenä joentörmällä. Harjoitukset olivat rankat, sillä kun oli oikein pitkään, piti olla pidempi aika tasaamassa hengitystä rannassa. Monta kehua olin saanut. Niin hyvin olin yrittänyt.
Kukkatassu käveli viereeni turkki valuen tolkuttomasti vettä.
"Miten meni?", Kukkatassu kysyy.
"Jos omaa suoritustasi tarkoitit niin tosi hyvin! Varmaan ennätyksesi", kehun naarasta. "Entä minun?"
"Varmasti parempi kuin kenenkään muun sinun ikäisesi oppilaan!", Kukkatassu liioittelee. Kikatan heleästi.
"Vai niin..", hymähdän iloisesti.
"Oppilaat! Lähdetään", Terhoturkki huutaa yläpuoletamme. Aurinko säteilee jo korkealla, mutta ei ole enää niin lämmin. Nyökkäämme molemmat samaan aikaan. Kömmimme ruovikon läpi ja aloitamme matkan takaisin leiriin.

//Apua kuinkahan pitkä tästä tuli?
//Ja kai siis pystyin käyttämään NPC:itä tarinoissani?

//jatkoa Valhetähden tarinalle, kannattaa lukea se ensin


Kolmastoista luku - ...and I hate to love you

”En ole ja tiedät sen oikein hyvin itsekin”, Uniyö sanoi ottaen askeleen kohti itseään suurempaa kissaa. ”Viima.”
Valhetähden silmissä välähti ja Uniyö tiesi heti olevansa oikeassa. Hän olikin jo pidemmän aikaa pohtinut, miksi Myrskyklaanin päällikön ääni kuulosti etäisesti niin tutulta. Ja nyt hän tiesi miksi. Valhetähti oli Viima. Kissa, jonka hän oli tavannut joka kolmas yö oudossa unien maassa. Valhetähti, Viima, kissa, johon Uniyö oli rakastunut korviaan myöten.
Valhetähti yritti kovasti peittää tunteiden vyöryä, mutta loppujen lopuksi kaikki ne tunteet virtasivat hänen silmissään ja Uniyö näki ne kaikki. Viha, inho, yllätys, pelko, rakkaus. Jokaisen niistä tunteista hän näki ihan kuin olisi lukenut ne kaikki suoraan Valhetähden sydämestä.
”Kappas vain”, Valhetähti oli heistä se, joka rikkoi liekehtivätn hiljaisuuden, ”kuinka… säälittävää.”
”Anteeksi?” Uniyö kurtisti kulmiaan.
”Omena ei kauas putoa, eihän?” Valhetähti irvisti. ”Kuten emosi, sinäkin rakastuit toisen klaanin kissaan.”
Uniyön silmät levisivät. Miten… miten Valhetähti tiesi siitä? Ei kukaan tiennyt siitä, ei kukaan muu kuin Uniyö siskoineen! Ellei… Ei.
”Turha sinun on kieltää joutuneesi samaan ansaan”, Uniyö napautti. Hän oli nähnyt ne tunteet, kuullut ne tunteet ja tuntenut ne tunteet, joita tuo kolli häntä kohtaan tunsi. Jopa nytkin, vaikka kollin katseessa leimusikin viha ja ärtymys. Ja inho. Oli se sitten itseinho tai ei. Kaiken sen alta Uniyö näki, että tuo kolli oli myös rakastunut häneen. Eivät ne tunteet voineet noin vain kuihtua. ”Turha syyttää minua siitä, jos itsekin olet samassa jamassa.”
”Ja nyt pikku prinsessa varmaan luulee, että pääsee elämään elämänsä onnellisesti loppuun asti rakastamansa kissa rinnallaan, niinkö?” Valhetähti ivasi. ”Jos tosiaan olet niin lapsellinen, on vain hyvä, ettet ole enää varapäällikkönä. Sillä tämä tunne, jota nyt tunnen, on täyttä vihaa.”
”Ketä kohtaan? Minuako? Vei kenties itseäsi tai Tähtiklaania?” Uniyö haastoi.
”Tähtiklaani on saanut kokea vihaani jo kuita ja silti yritän pelastaa sen”, Valhetähti murisi. Uniyön viiksikarvat värähtivät. Valhetähden silmissä puolestaan välähti. ”Hetkinen. Se olit sinä. Se olet sinä. Sinä olet Tähtiklaanin UUSI valittu. He valitsivat SINUT? Tietysti.”
”Mitä sinä puhut?” Uniyö häkeltyi ja tuijotti läikikästä kollia ihmeissään. Valhetähti naurahti, mutta naurun kaiku oli tyhjä. ”Miten sinä muka voisit-”
”Haukanvastoinen kissa, joka seisoo Synkän metsän kukkulan laella”, Valhetähti ivasi ja Uniyön henki salpautui. ”Minä kuulen kaiken.”
”Siksi sinä tiesit emostani… Ei voi olla”, Uniyö pudisti epäuskoisena päätään. ”Ei voi olla totta. Miten se voit olla sinä? Ei.”
”Vaikka kuinka tahdot sen kieltää, ei se muuta totuutta”, Valhetähti naukui. ”Toivottavasti ymmärrät paikkasi, Uniyö, sillä minulla on tehtävä.”
”Pelastaa Tähtiklaani?” Uniyö kysyi ivallisesti. ”Ethän si-”
”Ja kaikki klaanit myös”, Valhetähti ei antanut Uniyön puhua, ”sillä soturilakia ei seurata. Minä palautan sen merkityksen.”
Uniyö tuijotti Valhetähteä ja kolli tuijotti naarasta takaisin.
”Kerran minäkin olin Tähtiklaanin valittu”, Valhetähti totesi kuivasti, ”mutta sitten he alkoivat pelätä, kun en tanssinutkaan heidän tahtiinsa ja kun he huomasivat minun olevan hitusen liian voimakas kuin mitä he halusivat kissan olevan ja siksi he hylkäsivät minut. He haluavat kontroilloida jokaista askeltasi enkä minä suostu siihen. Minä yritän yhä täyttää tehtäväni, jonka he minulle kauan sitten antoivat, yrittivätpä he mitä tahansa pysäyttääkseen minut. Oma on syynsä, jos antoivat liikaa voimia yhdelle kissalle. Minä en pysähdy ennen kuin olen tehnyt tehtäväni.”
”Sinun täytyy lopettaa tämä hulluus!” Uniyö murisi epätoivoisesti. ”Tapatat viattomia kissoja! Särjet sydämiä-”
”Unelmoitko yhä muka siitä, että me kaksi voisimme seistä rinta rinnan ja rakastaa toisiamme?” Valhetähti sylkäisi päin Uniyön näköä. ”Se on viimeinen asia, joka tulisi koskaan tapahtumaan.”
”Et voi kieltää rakastavasi m-”
Valhetähti sähähti ja hiljensi Uniyön. Kollin silmissä leimusi pelkkää raivoa ja vihaa.
”KOKOONTUMINEN ALKAKOON!” Valhetähti huusi sen ilmoille raivon vallassa. Kissat kokoontumissaarella silmäilivät säikähtäneinä ilmaan ja katsoivat raivosta leimuavaa Valhetähteä, joka asteli kohti puhujantammea. Kolli liimasi katseensa Uniyöhön, kun oli päässyt istumaan oksalleen. Vihan liekit leimusivat kollin katseessa.
”Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!” Valhetähti ulvoi. Muut päälliköt katsoivat Valhetähteä silmät levällään. Sudenlaulu otti askeleen kohti puhujantammea, selvästi ylättyneenä. Sudenlaulu oli siis tiennyt kaiken aikaa. Parantaja oli kuitenkin selkeästi yllättynyt, että hänen päällikkönsä aikoi nyt avata suunsa ja kertoa asiansa myös muille klaaneille. Myrskyklaanin kissat liikehtivät levottomasti. Uniyö katsoi heitä ihmeissään. Heistä huokui hermostuneisuus. He tiesivät tästä kaikesta jo, mutta eivät olleet varautuneet päällikkönsä kertovan siitä nyt kaikille. Uniyö asteli kissajoukon etunenään ja tuijotti Valhetähteä.
”Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin! Ja antanut minulle tehtävän!” Valhetähti puhui, oranssit silmät leiskuen. ”Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit! Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisensa eteen. Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!”
Tiesivätköhän Myrskyklaanin kissat seuraavansa pahaa kissaa? Tiesivätkö he seuraavansa Synkän metsän johtajaa? Eivät varmasti tienneet.
Tähtiklaanin valittu? Tähtiklaani oli käskenyt Uniyön tappamaan Valhetähden! Ei hän ollut, ainakaan enää, Tähtiklaanin valittu. Mutta kuka häntä uskoisi, jos hän siitä nyt sanoisi? Ei kukaan. Valhetähti oli kunnioitettu päällikkö. Kaikki eivät sulattaisi Valhetähden sanoja, mutta suurin osa sulattaisi. Ei ollut muutakaan selitystä Tähtiklaanin hiljaisuudelle ja katoamiselle. Tai siis sellaista, joka voisi kumota Valhetähden sanat. Ei kukaan uskoisi Tähtiklaanin puhuneen tavalliselle soturille kuin Uniyölle. Hänen tulisi löytää oma keinonsa kertoa totuus. Nyt ei ollut sen aika.
Miksi Tähtiklaani muuten oli etääntynyt? Uniyö ravisti päätään. Hän miltei alkoi epäilemään asioita ja siitä hän sai vain varmistuksen Valhetähden vaarallisuudelle. Tähtiklaani oli heikentynyt siksi, koska Valhetähti oli valinnut pahuuden polun ja saanut Synkän metsän vahvistumaan ja eläviä kissoja Synkän metsän rivistöön.
Ei Tähtiklaani pelkäisi Valhetähteä ellei tämä ollut paha.
”Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin”, Valhetähti jatkoi. ”Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto. Pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä, klaanien tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista. Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus? Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille.”
”Tähtiklaaniko puhui sinulle?” Hallatähti kysyi yllättyneenä. Valhetähden silmät leiskuivat.
”Kaikki ovat huomanneet Tähtiklaanin olevan etäinen, ei sitä tulee kieltää enää yhtään kauemmin. Ja syy on selvä, sanoivathan he sen itse; soturilaki ja Tähtiklaanin säädökset on unohdettu! Jokainen kuuleva, joka on soturilakia joskus rikkonut tietää tehneensä väärin. Jotkut tekevät sitä silkasta huvista, jotkut tahattomasti. Ne, jotka tietävät tekevänsä väärin ja silti tekevät niin, rikkovat kaiken. Jokainen meistä tuntee soturilakia rikkovan, vaikka ei sitä tietäisi. Tähtiklaania eikä meitä enää ole, jos sama jatkuu!”
Uniyö tuijotti Valhetähteä silmiin. Kollin katseessa juoksi tuhansia sanoja ja Uniyö ymmärsi ne tärkeimmät; missä on suuret sanasi nyt, Uniyö?
”Tähtiklaani on antanut kauan sitten synkän ennustuksen”, Sudenlaulu puhui ja Uniyöstä tuntui, että maa putosi hänen tassujensa alla. Jopa Myrskyklaanin parantaja uskoi Valhetähteä? ”Tuhojen seasta on nouseva uusi vihollinen, jota klaanit eivät ole ennen kohdanneet. Se voi syöstä kaikki varjoihin tai sitten nousee uusi aamuaurinko.”
”Ei ole Myrsky-Jokiklaani yhdistelmiä eikä Varjo-Tuuliklaani yhdistelmiä, on vain viisi yksittäistä klaania. Joko te seuraatte, mitä on ilmoitettu”, Valhetähti sanoi synkällä ja pahaenteisellä äänellä, ”tai ajatte tuhoon kaiken tämän, minkä me tunnemme. Pahuus voi nousta ja tuhota kaiken hyvän, tuhota Tähtiklaanin. Olette kuulleet Tähtiklaanin sanan, tehkää sille jotain. Ei ole paljoa aikaa.”
Valhetähti sanoi loikaten alas Puhujantammesta. Tänä yönä ei jaettaisi klaanien kuulumisia. Kissojen seasta kuului kamalaa supinaa, joka yltyi kovaksi puheen sorinaksi. Uniyö yritti syöksyä Valhetähden hahmon perään, mutta kissat tukkivat hänen tiensä. Kuu loisti kirkkaana taivaalla ja Uniyötä kismitti. Antaisivat nyt jonkin merkin, että Valhetähti valehteli! Kollihan valehteli, joten miksi he pysyivät hiljaa?
Valhetähden oranssit silmät tuijottivat suoraan Uniyöhön ja naaras kohtasi kollin kylmän katseen. Siinä oli myös outoa haikeutta, jota naaras ei ehtinyt tulkitsemaan, kun kolli oli kadonnut kissojen sekaan.
Puheensorina muuttui paniikinomaiseksi. Päälliköt näyttivät säikähtäneiltä. Muutama kissa näytti Uniyön mielestä turhan tyyneltä, vaikka puhuivatkin paniikinomaisesti. Häivätuuli, Myrskyklaanin varapäällikkö, näytti turhan viileältä ja silloin Uniyö tiesi, että hän tiesi jotakin enemmän. Kissajoukossa oli naaras, jonka virne sai Uniyölle kylmät väreet. Muissa klaaneissa oli jo joukko kissoja, jotka olivat uskollisia Valhetähdelle, osa vielä tietämättään.
Valhetähti johti klaaninsa pois kokoontumissaarelta, luvaten antaa muille päälliköille mahdollisuuden puhua tulevista toimintatavoista asian kanssa. Keskustelu oli kuitenkin lyhyttä, sillä Valhetähti oli selkeästi hyvin kireänä ja hänellä oli varmasti tarve päästä päästelemään höyryjä. Jos jossain Uniyö oli onnistunut, oli hän saanut Valhetähden toimimaan impulsiivisesti. Kukaan muu ei kuitenkana huomannut Valhetähden kireydessä mitään sen syvempää, mutta Uniyö tiesikin enemmän kuin muut.
Päälliköt toimivat rauhallisesti ja johtivat klaaninsa pois kokoontumisesta. He olivat selkeästi hermona myös, mutta heidän tuli silti toimia järkevästi kovankin paineen alla.
Uniyö katsahti taivasta. Ei pilven pilveä. Tähtiklaanilla oli pakko olla tarpeeksi voimaa näyttää edes jokin merkki, mutta ei mitään. Miksi he olivat hiljaa nyt? Ei Uniyö voisi puhua Tähtiklaanin puolesta, jos kaikki uskoivat nyt Valhetähteä Tähtiklaanin sanasta ja jos Tähtiklaani ei auttanut häntä edes vähääkään.
Uniyö oli hermona. Hänen olisi toimittava nopeasti.
Hänen olisi pian keksittävä keino pysäyttää tuho ja tappaa Valhetähti.

Uniyö ei saanut unta seuraavana kahtena yönä. Hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia.
Uniyö ei tienyt mitä ajatella. Valhetähti oli ollut Tähtiklaanin valittu. Ja nyt Uniyö oli valittu tappamaan Valhetähti. Käsketty tappamaan, määrätty tekemään se. Se oli hänen tehtävänsä, joka hänen tulisi saattaa päätökseen yhtä itsevarmasti kuin Valhetähti oli saattamassa omaa tehtäväänsä päätökseen.
Mutta miksi Tähtiklaani halusi nyt yhtäkkiä tappaa Valhetähden, jos he olivat kerran valinneet Valhetähden tekemään tämän? Oliko jokin mennyt vikaan?
Valheiden mestari. Entä jos Valhetähti oli vain valehdellut hänelle ja hänellä oli toinen tehtävä, oma tehtävänsä? Vuodattaa verta, johtaa kaikkia, vallata koko järvi? Entä jos Valhetähti oli yrittänyt saada Uniyön vain epäilemään itseään ja Tähtiklaania? Epäilemään tehtäväänsä, jolloin Valhetähden voitto olisi vain varma?
Mutta… ei Uniyö ollut aistinut valhetta Valhetähden sanoissa. Mutta ei hän voisi luottaa vain tunteisiinsa, sillä ne olivat sumentuneet Valhetähteä kohtaan. Ei hän voinut uskoa mihinkään, mikä koski Valhetähteä sumentuneen sydämensä takia. Ehkä hän ei halunnut uskoa kollin valehtelevan hänelle? Kenties se oli se. Hän antoi sydämensä määräillä ja uskotella, että olisi mahdollista löytää vielä hyvää Valhetähdessä. Uniyö vihasi sitä, että oli rakastunut juuri viholliseensa. Siihen, joka oli paha ja kissa, joka hänen tulisi tappaa. Uniyö vain mietti, miksi hän ja Viima – Valhetähti – olivat tavanneet miltei joka yö monta kuuta unen oudossa maassa? Kenties ei ollutkaan ollut tarkoituksena, että he olisivat sielunkumppaneita tai muuta outoa toiveajattelua vaan se oli ollut outo vihje siitä, että he tuntisivat oman vihollisensa? Ehkä tämä oli keino, jolla Uniyö tietäisi Valhetähden heikkoudet?
Mutta… voisiko se oikeasti olla niin? Voisiko? Uniyön pää oli täynnä ajatuksia ja ne menivät hetki hetkeltä enemmän tukkoon. Hän ei tiennyt, mitä uskoa tai mitä ajatella.
Uniyö tiesi, ettei hän saisi antaa tunteidensa sumentaa mieltään uudelleen. Hänellä oli tärkeä tehtävä kaikkien pelastamisessa.
Jos Valhetähti ei lopeta, niin moni kissa kuolee. Hän ei ole lopettamassa ellei joku pysäytä häntä. Uniyö karisti epäilykset harteiltaan. Hänen olisi toimittava. Hän… hänen olisi pakko. Ei ollut muuta keinoa, niinhän se oli. Eikö vain?
Niin se oli. Hän ei saanut epäillä eikä hän aikoisi enää epäillä. Tähtiklaani luotti häneen ja voisiko kissa pettää itse Tähtiklaanin ja kaikkien klaanien kissojen luottamuksen ja saattaa monet kuoleman syleilyyn ja jopa pahimmillaan ajaa klaanit tuhon omaan?
Ei voinut. Hänen olisi tehtävä tämä eikä hän antaisi epäilyksen vallata mieltään uudestaan.
Hänen oli kovetettava mielensä ja ajateltava vain sitä yhtä asiaa; kaikkien pelastamista. Ja nyt se merkitsi Valhetähden tappamista.
Valhetähdellä oli sama ajatus naaraan tietämättä; kolli ajatteli myös vain yhtä asiaa eli kaikkien pelastamista omalla tavallaan.
Heitä yhdisti myös yksi asia, jota he eivät kuitenkaan nähneet yhdistävänä asiana; heillä oli omat tyttärensä, mutta kukaan ei toki tiennyt Valhetähden pennusta. Valhetähdelle hänen tyttärensä turvallisuus oli hänen tehtävänsä rinnalla tärkeä tehtävä. Uniyölle, vaikka hän halusikin suojella tytärtään, tiesi hän, ettei hän voinut hidastella minkään asian edessä.
Ja hän vihasi sitä tyhjää tunnetta, joka täytti hänet sisimpää myöten.

Seitsemästoista luku - I love to hate you…

Valhetähti tunsi sen oudon kipinöinnin sisällään. Sen kipinöinnin, joka enteili vain pahaa. Hän ei tiennyt, miten edetä kissojen ohjaamisessa oikeaan suuntaan, sillä mikään hetki ei tuntunut oikealta eikä sopivalta julistaa uusien tuulien puhalluksen alkaneen.
Ja samalla se kipinöinti enteili sitä, että tästä ei tultaisi selviämään ilman verenvuodatusta. Kuin jokin toinen voima lähestyisi yhä entisestään ja toisi kaaoksen Valhetähden suunnitelmien ylle pilaten ne.
Hän halusi kovasti välttää kaiken turhan verenvuodatuksen ja vastarinnan. Kissat pitäisi saada näkemään totuus, totuus heidän ja esi-isien virheistä. Heidän tulisi nähdä, että soturilain rikkominen etäännytti heitä klaaneistä, Tähtiklaanista ja omista itseistään. Soturilakia tulisi taas noudattaa. Sen sivuuttaminen oli heikentänyt klaaneja, kissoja ja myös Tähtiklaania.
Valhetähti tiesi, että hänen pitäisi pian alkaa toimiin. Hänen olisi toimittava ja johdettava kaikki kissat totuuteen. Tähtiklaanin voima heikkeni koko ajan. Ja vaikka Valhetähti olikin katkera Tähtiklaanille ja sen kissoille, oli hän tarpeeksi kypsä toimiakseen oikein. Hän tulisi varmasti piikittelemään Tähtiklaanin kissoja lopun elämäänsä. He olivat hylänneet hänet, kertoneet hänestä tulevan paha kissa. Mutta katsokaa häntä nyt! Pelastamassa kaikki! Ja silti Tähtiklaani pelkää. Säälittävät kissat.
Tähtiklaani oli kertonut hänelle kuita sitten hänelle osoitetusta ennustuksesta. Ennustuksesta, jossa hänestä tulisi paha ja häntä seuraisi verivana. Tähtiklaani oli paljastanut, että se ennustus voisi muuttua, jos Valhetähti valitsisi oikein. Mutta koskaan ei hän ollut saanut kuulla sen muuttuneen. Tähtiklaani ei hänen koko kohtaloaan voinut määrätä ja hän tekisi toisin. Hän ei ollut kylmä ja murhanhimoinen. Hän oli ehkä päättäväinen ja itsevarma eikä antaisi minkään estää tavoitteidensa täyttymistä. Mutta joskus olisi tehtävä mitä vain muiden pelastuksen eteen. Hän olisi valmis mustaamaan koko sielunsa, jos vain voisi pelastaa muut. Pelastaa tyttärensä, pelastaa jopa hänet ja monet muut pettäneen Tähtiklaanin.
Sudenlaulu oli osoittautunut luotettavaksi. Tosin, Valhetähti ei ollut varma, seurasiko kolli ainoastaan Tähtiklaanin mukamas antamaa sanaa, mutta olihan kolli toisaalta parantaja eli se kuului ikään kuin toimeenkuvaan. Valhetähti oli kuitenkin varma, että parantaja tiesi enemmän kuin mitä näytti. Hän oli aivan varma siitä.
Ja hän oli oikeassa.

Sudenlaulu oli ollut Valhetähden rinnalla Tähtiklaanin niin sanotun avunhuudon takia. Parantaja oli päällikkönsä tukena ja Valhetähti oli siitä kiitollinen Sudenlaululle. Mutta vaikka Valhetähti oli aina tiennyt Sudenlaulun olevan nokkela ja viisas, ei hän ollut koskaan olettanut parantajan tietävän/arvaavan sitä, että Valhetähti liittyi Tähtiklaanin kertomaan suureen ennustukseen.
Sudenlaulu oli tuonut asian esiin niin yllättäen, että Valhetähti oli ollut hetken jopa sanaton, vaikka yritti sen kovasti peittää.
Sudenlaulu oli kutsunut päällikön omaan pesäänsä juttusille muista asioista ja lopulta keskustelun päätteeksi oli alkanut puhumaan siitä suuremmasta ennustuksesta ja tiesi varmaksi, että Valhetähti tiesi myös siitä. Mutta sen jälkeen Sudenlaulu oli todennutkin jo, että tiesi enemmän mitä Valhetähti ajatteli ja vain siksi, koska oli tutkinut ennustusta enemmän kuin olisi ollut ehkä tarpeen.
”Sinä olet se ennustuksen kissa”, Sudenlaulu sanoi yllättäen. Valhetähti räpäytti silmiään ilmekään värähtämättä katsoessaan suoraan Sudenlaulun kylmän rauhallisiin silmiin. ”Tähtiklaani ei olisi puhunut sinulle muutoin. Minä tiedän sen. Ja minä tiedän, että he yrittivät estää sinua.”
Uhkaava tunne valtasi Valhetähden. Voisiko Myrskyklaani pärjätä Valotassun taidoilla, jos tilanne nyt ottaisi käänteen, jota Valhetähti ei halunnut kohdata?
”Ainoat asiat, joita sinä olet kuitenkin tehnyt”, Sudenlaulu jatkoi, ”ovat vain olleet klaanien hyväksi. Tähtiklaani antoi sinulle pureskeltavaksi pahan enteen itsestäsi, ja sinä päätit uhmata sitä kaikella mahdillasi. Uskon, että se kääntöpuoli sinun ennustuksestasi on se, johon sinun tiesi johtaa.”
”Sinä… todella uskot niin?” Valhetähti kyseenalaisti. ”Jopa kaiken sen jälkeen, mitä sinulle itsellesi on kerrottu? Ennustettu? Ja sinä olet parantaja, Tähtiklaanin yhteys kissoihin.”
”Tähtiklaani on ollut ennenkin väärässä”, Sudenlaulu sanoi kylmästi. ”Enkä minä sokeasti seuraa jokaista kuolleen kissan käskyä. Minusta kohtalo ei edelleenkään ole kiveen hakattu ja muuttumaton. Sinä olet tehnyt paljon enemmän, mitä moni muu edes voisi koskaan tehdä ja tulet tekemäänkin. Ja toivon, että sallit minun auttaa sinua pelastamaan klaanit.”
Valhetähti tuijotti klaaninsa parantajaa hetken aikaa, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi.
”Olen otettu, Sudenlaulu”, Myrskyklaanin päällikkö totesi. Sudenlaulu… Valhetähti ei ollut varma, oliko kolli uskonut Valhetähden valheellisiin sanoihin Tähtiklaanin antamista sanoista vai oliko Sudenlaulu tietoinen suuremmasta ja ymmärsi, miksi Valhetähti teki asioita miten teki? Kumpi vain kävi Valhetähdelle, vaikka hän halusi uskoa, että Myrskyklaanin parantaja oli viisas ja ymmärsi kissojen tekemät vääryydet ja näki soturilain merkityksen vahvistamisen tärkeänä.
”Johda hyvin, kuten olet nytkin johtanut”, parantaja puhui. ”Ja tee se, minkä koet oikeaksi. Kuten jo sanoin, kenestä tahansa ei olisi seuramaan toista tietä ja vastustamaan pahaa. Kenties olet valinnut sen toiveikkaamman tien, josta sinulle ei kerrottu. Ja älä huoli”, Sudenlaulu vilkaisi Valhetähteä, ”salaisuutesi on turvassa kanssani.”
”Kiitos”, Valhetähti nyökkäsi syvään. ”Tähtiklaani on toisinaan… epäselvä ja mysteerinen. Ja toivon, että sen sanatonta ennustusta olen päätynyt seuraamaan.”
”Minä uskon, että sinä seuraat sitä”, Sudenlaulu hymyili, ”ja että seuraat omaa polkuasi sen rinnalla. Että seuraat sydäntäsi.”
Valhetähti veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Parantajan tuki oli aina tärkeää päällikölle, mutta tällaisen aiheen kanssa se oli vielä entistäkin tärkeämpää.
Epäilys oli aina ollut läsnä. Aluksi Valhetähti oli ollut katkera ja vihainen, ja kenties jopa saattanut kirota Tähtiklaania tuhoon. Samalla hän oli kuitenkin nähnyt oikean syyn klaanien ja Tähtiklaanin tuholle eikä hän ollut koskaan ollutkaan murhanhimoinen ja tappamisen puolella, päinvastoin.
Mutta hän olisi aina valmis tekemään mitä tahansa saattaakseen tehtävänsä päätökseen ja pelastaakseen hänet hylänneen Tähtiklaanin ja muut, viattomat kissat. Hän tekisi sen vaikka Synkän metsän kanssa, jos tarvitsi.
Synkkä metsä kissoineen oli kuitenkin kietoutunut Valhetähden heille syöttämäänsä valheeseen. He uskoivat Valhetähden olevan metsän valtaamisen ja muun pahan kannalla. He eivät aavistaneet mitään ja ei ihmekään, olihan hänen nimensä Valhetähti.

Hopeaviilto oli kaikeksi onneksi kykeneväinen salailemaan asioita ammatimaisesti. Kukaan ei aavistanutkaan naaraan olevan imettävä naaras tai hänen edes saaneen pentuja – pennun. Hän oli onnistunut pysymään tutuissa tehtävissään Tuuliklaanissa eikä kukaan edes Synkän metsän mailla kiinnittänyt Hopeaviiltoon yhtään sen enempää huomiota kuin ennekään.
Naaras tosin kulki enemmän varjoissa, ainakin väliaikaisesti. Kaikki kissat eivät olleet tyhmiä vaikka siltä vaikuttivat. Valhetähti piti Hopeaviiltoa silmällä tarkemmin kuin ennen ja varmisti, että tuuliklaanilainen käyttäytyi ja piti matalaa profiilia Synkässä metsässä. Kolli piti huolen myös siitä, ettei Tuuliklaanissa epäilty mitään ja että samalla Hopeaviilto piti huolta Aurinkopennusta. Tähän asti naaras oli onnistunut kaikessa siinä.
Silloin tällöin Valhetähti kulki yli klaanien rajojen pentunsa luokse, jos Hopeaviilto oli turhan kauan poissa. Hänellä ei ollut enää oppilasta hidasteena, vaikka Tuikemieli olikin ollut taitava oppilas ja oli ollut ilo kouluttaa naaraas soturiksi. Häivätuuli hoiti varapäällikön tehtäviä hyvin ja hän ei kyseenalaistanut päällikönsä toivetta pysytellä sivummalla partioista, vaikka ainahan naaras aina oli kysynyt, oliko Valhetähdellä kiinnostusta lähteä partioihin. Valhetähti meni omaa tahtiaan niin raja- kuin metsästyspartioihin. Nyt hän kävi niissä vähemmän, vaikka toi aina leiriin saalista, kun oli käynyt katsomassa pentuaan, jotta kukaan ei ihmettelisi yhtään sen enempää hänen menojaan. Hän ei halunnut herättää yhtään epäilyksiä ja hän oli taitava pitämään selustansa selkeänä.
Synkälle metsälle valehtelu oli yltynyt. Moni kissa uskoi, että Synkkä metsä olisi tekemässä joko kostoretkeä ja/tai valtausta klaanien reviireille. Jotkut uskoivat enemmän siihen, että he saisivat omat sääntönsä ja mielihalunsa tehtäväksi.
Osan tavoitteet olivat Valhetähden mielestä sellaisai, joita hän ei sallisi tehtäväksi. Osa halusi murhata mielinmäärin, osa taas rikkoa kaiken, jota klaanit seurasivat. Osa oli taas saanut kuulla totuuden, mutta se kuului vain harvoille ja valituille. Osalle oli pakko valehdella, jotta he olisivat osana Valhetähden joukkoa, jos tilanne sitä vaatisi. Sodan ja verenvuodatuksen kolli halusi välttää kokonaan. Kuolemaa ei tulisi tapahtua yhtään sen enempää kuin oli tarvis.
Jos Tähtiklaani antaisi Valhetähden tehdä mitä hän oli tekemässä, ei Valhetähden tarvitsisi turvautua pahoihin kissoihin Synkässä metsässä. Valhetähdelle oli annettu pahuuteen johtava ennustus ja sitä hän ei halunnut seurata. Monelle se toki vaikutti siltä, että hän olisi seuraamassa synkkää ja mustaa polkua.
Tähtiklaani tai mikään typerä ennustus ei määräisi hänen kohtaloaan. Hän ei ollut murhanhimoinen eikä vallanhimoinen. Hän halusi auttaa ja pelastaa klaanit tuholta.
Kenties aluksi kolli oli ollut katkera Tähtiklaanin hylättyä hänet ja hän oli ollut valmis astumaan synkälle polulle, mutta hän oli ollut vahva. Ja hän oli nähnyt Hopeakäärmeen ja Hopeaviillon yritysten lävitse. He olivat vain vahvistaneet hänen ajatusmaailmaansa kaikkien pelastamisesta. He olivat antaneet hänelle vettä pienen ideanjyväsen kasvuun ja se oli kasvanut selkeäksi tehtäväksi, joka hänen tulisi saattaa päätökseen.
Synkkä metsä oli saanut koulutettavakseen suuren joukon kissoja eri klaaneista, niin oppilaita kuin sotureita. Osassa heistä Valhetähti näki potentiaalia uskoutua hänen tehtävälleen, osa heistä taas seurasi omia synkkiä tavoitteitaan. Mutta he tulisivat silti seuraamaan Valhetähteä, jos tarve niin vaatisi, kun he uskoisivat Valhetähden tavoittelevan heidän tavoitteitaan.
Kolli oli jopa hieman ylpeä siitä, että oli onnistunut huijaamaan pahoja kissoja Synkässä metsässä. Ihan kuka vain ei siihen onnistuisi.
Valhetähti näki Hopeaviillon hahmon katoavan Synkästä metsästä. Hän oli varmasti herännyt pennun liikkeisiin. Valhetähti huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Hän oli käskenyt Hopeaviillon pitävän Aurinkopennun poissa Synkän metsän mailta ja antanut Hopeaviillolle toivottavasti tarpeeksi hyvän perustelun; Hopeaviilto voisi vaarantaa itsensä ja Valhetähden seuraajan hengen, jos kukaan saisi tietää Aurinkopennun olevan heidän pentunsa.
Ja Valhetähti toivoi Hopeaviillon tekevän Valhetähden tahdon mukaan. Hän halusi, ettei Aurinkopennun kohtalo olisi lyöty kiveen vain sen takia, että Hopeaviilto haluaisi pennusta pahan. Synkkä metsä ja Hopeaviilto voisivat muovata sen pennusta helposti ja Valhetähti yritti kaikin voiminsa estää sen. Aurinkopennun pitäisi saada mahdollisuus mahdollisimman normaaliin elämään.
Ja jos Valhetähdelle koskana tapahtuisi jotain, ei hän koskaan antaisi anteeksi sitä, ettei olisi suojelemassa Aurinkopentua, rakasta tytärtään.

Valhetähden vatsassa myllersi oudot tunteet. Hän tervehti Pilviharsoa pikaisella nyökkäyksellä ja he vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin Valhetähti jatkoi matkaansa kissojen lomassa. Muut päälliköt vaihtoivat kieliä kauempana, viivytellen täydenkuun kokoontumisen alkua.
Musta turkki kissajoukon laitamilla herätti Valhetähden huomion. Kauempana istui Uniyö, Jokiklaanin entinen varapäällikkö. Oli outoa nähdä naaras täällä. Eikö hänen pitäisi olla pentunsa kanssa Jokiklaanissa?
Valhetähti kohautti lapojaan ja asteli naaraan luokse. Oli outoa, että Uniyö ei ollut vaihtamassa kieliä muiden kanssa. Jos hän oli tänne asti vaivautunut, miksi hän istua kökötti yksin jossain laitamilla?
”Uniyö”, Valhetähti tervehti Jokiklaanin entistä varapäällikköä. Tammihuurre oli palannut entiseen tehtäväänsä varapäällikkönä muutama kuu sitten, mutta outoahan se silti oli. Oliko Tammihuurre vaatinut saavansa paikkansa takaisin vai oliko Uniyö antanut sen kollille? Oikean syyn Valhetähti toki tiesi, mutta ei tiennyt, miksi juuri Tammihuurteesta oli tehty taas varapäällikkö. ”Sinua ei olekaan näkynyt kokoontumisissa sitten Tammihuurteen varapäälliköksi palaamisen jälkeen.”
”Valhetähti”, naaras nyökkäsi Myrskyklaanin päällikölle. Kaksikko ei ollutkaan kovin usein vaihtanut sanoja, mutta ei se ollut toisaalta niin suuri ihmekään. Kaksi eri klaania, kaksi eri asemaa. ”Ei niin”, naaras naurahti, ”on ollut kiireitä, kun tuli pieni elämänmuutos ja muutto uuteen pesään. Oli kiva päästä jaloittelemaan pentutarhassa makoilun jälkeen, vaikkakin vain hetkeksi.”
”Aivan, siksi siis et ole enää varapäällikkö”, Valhetähti naurahti miltei tuhahtaen, ”sinä sait pentuja. Onnitteluni.”
”Pennut tuovat kyllä paljon iloa”, Uniyö nauroi hiljaa ja hymyili. ”Oma pentuni Kaikupentu on oikea ilopilleri ja aina menossa. Hänen kanssaan ei ole tylsää hetkeä.”
Valhetähti nauroi hieman myös. Harvinaista tosiaan, hän ei nauranut nykyisin kuin vain todella harvoin. Sitten hän hätkähti ja kaikki se nauru kuoli hänen sisällään.
”Hetkinen. Miksi sinä kutsuit pentuasi?” Valhetähti kysyi Uniyöltä. Kollin ajatukset laukkasivat kuin villiintynyt hevoslauma. ”Mikä on sinun pentusi nimi?”
Uniyö näytti häkeltyneeltä. ”Kaikupentu.”
Kaikupentu. Sepä kaunis nimi. Uniyö tuijotti Valhetähteä nyt silmiään räpäyttämättä. Naaras tuntui näkevän hänen lävitseen, mutta ei se ollut oikeasti mahdollista. Jokin naaraan katseessa kuitenkin muuttui ja Valhetähti alkoi epäilemään omia ajatuksiaankin.
”Ah, kaunis nimi”, Valhetähti nyökkäsi. Hän piti äänensävynsä tasaisena, mutta mustaturkkinen naaras hänen edessään siristi silmiään entisestään. ”Saanen kysyä, mistä keksit nimetä pentusi Kaikupennuksi?”
Uniyön vihreissä silmissä välähti, mutta naaras ei näyttänyt mitään tunneta katseessaan. Naaras kohotti kuitenkin leukansa ylemmäksi. ”Eräs tuntemani kissa keksi sen nimen.”
”Ei pennun isä?” Valhetähti kallisti päätään. Ilmassa tuntui kipinöivän.
”Ei. Mutta sinähän tiedät jo, mistä se nimi tulee”, Uniyö pudisti päätään, katse tiukasti Valhetähdessä. ”Mietinkin, miksi äänesi oli niin tuttu.”
Valhetähden silmissä välähti. Kolli otti askeleen taaksepäin, mutta irvisti sitten ja pakotti itsensä rauhalliseksi. Uniyö oli tainnut menettää lopultakin järkensä. ”Olet sekoittanut minut toiseen kissaan, Uniyö hyvä.”
”En ole ja tiedät sen oikein hyvin itsekin”, Uniyö siristi silmiään ja otti askeleen kohti Valhetähteä. Heidän nenänsä koskettivat miltei toisiaan ja heidän molempien katseissa paloi tuhannet liekit ja niiden liekkien lomassa tuhansia tunteita. ”Viima.”

//jatkuu Uniyön tarinassa

Luku 3
Tuntui, kun jokin olisi tukkinut harmaanruskean naaraan kurkun. Hänen silmissään tuntui hämärältä, aivan kuin hän ei olisi pystynyt näkemään pimeässä enää kunnolla. Kaikki tuntui epäselkeältä, epäselvältä. Hän yritti sivuuttaa sisällään kasvavan pahan tunteen hänen ympärillään olevasta maisemasta.

“Olet odottanut minua?” Kimallepuro vastasi äänelle, jonka omistajaa hän ei nähnyt missään vaikka yrittikin silmäillä ympärilleen. Hän ei tiennyt näkikö unta, kaikki tuntui niin epämääräiseltä ja epätodelta. Vaikka hänen silmänsä olivat apposen auki, olleet jo pitkään, hän ei tottunut hämärään yhtään sen paremmin. Hänen sisällään kalvava ahdistus kasvoi kasvamistaan ja naaras ei tiennyt mitä tehdä, jotta hän ei alkaisi panikoida.

Ääni ei vastannut hänelle. Soturi ei tiennyt, miksi, mutta hän aisti silti tämän olemuksen lähellään. Naaraan ruskeanharmaat karvat nousivat pystyyn vilusta ja pelosta. Hän olisi halunnut juosta pakoon, mutta hän ei tiennyt edes mihin suuntaan hän lähtisi.

Varjoista astui esiin kissa. Tämä oli vaaleanharmahtava, lähes valkoinen naaras, jonka naamalla oli harmaita pisamia. Kissan silmät olivat vaaleanvihreät ja hänen terävä katseensa teki Kimallepuroon vaikutuksen.

“Olenko Tähtiklaanissa?” Kimallepuro kysyi varovaisesti, yhäkin hieman varuillaan ympäristöstään. Tuntemattoman kissan ilme tuntui muuttumattomalta, kunnes tämä pudisteli päätään pahoittelevan näköisenä.

“Et ihan, arvauksesi ei kuitenkaan aivan kaukana ole totuudesta”, naaras sanoi ja nyt hänen äänensä tuntui pehmeämmältä, kuin aiemmin, jolloin Kimallepurosta oli tuntunut, että kissan ääni raukui salamina taivaalla ja esti hänen korviaan kuulemasta mitään muuta. Se ei kuitenkaan yhäkään selittänyt naaraalle, mitä hän teki täällä.

“Jos tämä ei ole Tähtiklaani, se tarkoittaa että Vääräkajo ei ole täällä. Ja jos en ole täällä näkemässä veljeäni, niin miksi olen täällä?” Kimallepuro kysyi, tiukentaen ääntään.

Toinen naaras pysyi vaiti. Kimallepuro ei ollut varma kävikö tämän katse hänessä, vai jossain kaukaisuudessa.

“Olet hyvä soturi Kimallepuro”, vaalea kissa totesi suoraan, jatkaen: “mutta sinulla on vielä opittavaa. Ja haluan opettaa sinua.”
Kimallepuro ei ymmärtänyt,

“Opettaa? Minua? En nyt oikein ymmärrä… En ole mikään oppilas enää”, naaras sanoi, hämmentyneellä äänellä, hiljeten loppua kohden. Hän katsoi maata, vaikkei erottanut siinä mitään, muttei tiennyt minne muuallekaan kohdistaa katsettaan.

“Sinun ei tarvitse olla oppilas, että voit oppia uusia asioita”, toinen kissa sanoi. Hänen tyyneys melkein raivostutti Kimallepuroa, joka ei yhäkään ymmärtänyt täysin mitä hän teki täällä.

“Ai taistelemisesta vai jostain? En ole koskaan ollut hyvä taisteluliikkeissä tai missään muussakaan. En usko, että voit auttaa minua”, soturi sanoi apealla äänellä. Hän ei tiennyt, mikä säälittävä avuntarjous tämä oli hänelle, mutta hän ei antanut periksi.

“Sinä olet hyvä taistelemaan Kimallepuro, mutta voin opettaa sinulle asioita, mitä mestarisi tai kukaan klaanissasi ei tiedä.”

“Entä jos en halua?”

“Sitten voit lähteä”, naaras sanoi. “Kävelet vain pois.”

Ja niin Kimallepuro teki. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään. Hän ei tiennyt määränpäätään, eikä sitä oliko sitä edes olemassa. Hän vain käveli ja käveli… kunnes heräsi.

Harmaa naaras katsoi ympärilleen unentäyttämillään silmillä. Soturien pesä oli yllättävän tyhjänä, mikä ei ollut tavanomaista. Yleensä Kimallepuro heräsi aikaisemmin kuin kukaan muu lähteäkseen aamukävelylleen. Nyt hän oli selkeästi nukkunut sen ajan ohi. Naaras puistatteli päätään ja nousi ylös, lähtien kävelemään ulos pesästä. Hän yritti löytää katseellaan Olkivärettä, mutta hänen veljensä oli hävinnyt johonkin. Ehkäpä kirjava kolli oli Ilveskuuran seurassa, tai jossain muualla.

Kimallepuro ei ehtinyt oikein tekemään mitään, kun hän ajatuksissaan saapui jo Häivätuulen luokse. Varapäällikkö oli yhtä nyrpeän oloinen, kuten aina, mutta Kimallepuro halusi vain äkkiä tietää mikä hänen tämänpäiväinen roolinsa olisi.

“Katsos Kimallepuro, kerrankin ajoissa, voitkin mennä Täplätuulen johtamaan metsästyspartioon mukaan”, Häivätuuli sanoi kuulostamatta yhtään yllättyneeltä, että Kimallepuro oli kerrankin ajoissa partiojaossa. Kimallepuro oli hämmentynyt, eikä hänen unensa, joka pyöri hänen mielessään, auttanut asiaa.

Päivä oli siis hyvä, Kimallepuron nauttiessa metsästyksestä enemmän kuin rajapartioista. Hän ei kuitenkaan pystynyt oikein keskittymään, eikä saanut napattua juuri mitään. Vaikka normaalisti tämä olisi ollut hänelle pettymys, hän ei saanut vaaleaa naaraskissaa mielestään.

Kimallepuro ei ollut käynyt vierailemassa Tähtiklaanissa, se oli tullut selväksi. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä oli yönsä viettänyt. Ja miksi se naaras oli halunnut kouluttaa häntä? Kimallepuro ei osannut kuvitella itsessään olevan mitään erikoista. Ehkä kyseessä oli oikeasti ollut jostain sääliteosta, tai sitten naaraan oma alitajunta oli kehittänyt jonkin sivujuonen hänen jo nyt monimutkaisen elämän sekoittamiseksi.

Päivä kului hitaasti. Kimallepuro muisti syöneensä jonkin hiiren ja jutelleensa Olkiväreelle. Eniten hän kuitenkin odotti sitä, että pääsisi taas nukkumaan ja löytämään selkeyttä ajatuksiinsa. Kun hän oli vihdoin tarpeeksi väsynyt hän kiirehti omalle makuusijalleen. Soturi sulki silmänsä ja odotti unen tulevan.

Linnunlaulu herätti harmaanruskean naaraan unestaan. Mitä oli tapahtunut? Hän yritti palata takaisin muistoihinsa viime yöstä, mutta mitään ei tullut mieleen. Oliko hän nähnyt unia ollenkaan? Kimallepuro nousi ylös huomatakseen kaikkien muiden nukkuvan vielä. Ainakin hän oli herännyt aikaisin, joten hän pääsi kävelylle selkeyttämään ajatuksiaan.

—

Kimallepuro kantoi partiossa saalistamansaa oravaa tuoresaaliskasaan. Hänestä tuntui taas normaalilta, eikä outo uni vaivannut häntä. Silmäkulmastaan hän näki Olkiväreen kipittävän hänen luokseen.

“Hei Olkiväre!” Kimallepuro tervehti veljeään ja hymyili.
“Hei, Kimallepuro, oletko vielä syönyt?” kirjava kolli kysyi. Kimallepuro pudisti päätään. Hän ei ollu ehtinyt ajatellakaan ruokaa.
“En. Haluatko jakaa riistan kanssani?”
“Totta kai!”

Oli mahtava jutella Olkiväreen kanssa päivän tapahtumista. Se kaikki tuntui niin normaalilta ja Vääräkajon kuoleman jälkeen Kimallepuro kaipasi normaaliin palaamista. Tämä tavallisuuden tunen ei kuitenkaan jatkunut kauan, kun veli heitti yllättävän kysymyksen: Lähtisikö Kimallepuro hänen kanssaan Jokiklaaniin. Naaras oli hämmentynyt, ehkä hieman jopa järkyttynyt. Hän oli ajatellut kaiken olevan tavallisesti, ei hän ollut ajatellut, että hänen veljensä oli suunnitellut klaanista lähtemistä. Sentään tämä pyysi Kimallepuroa mukaan, mutta naaras rakasti Myrskyklaania ja elämäänsä täällä. Ei hän voisi…

“Tietenkin minä tulen.”

He eivät ehtineet jutella pitkään, kun Olkiväreen piti lähteä rajapartioon. Kimallepuro kärsi taas päässään huutavista ajatuksista. Hän ei olisi koskaan kuvitellutkaan, että hänen päivänsä kääntyisi tällaiseen suuntaan. Mutta ehkä tälläkin oli tarkoituksensa. Tietenkin hän muuttaisi Jokiklaaniin veljensä kanssa. He aloittaisivat uuden elämän ja… heitä ei painaisi enää Vääräkajon muisto, eikä heidän tarvitsisi pyöriä heidän äitinsä jalanjäljissä. He voisivat syödä kalaa joka päivä ja uida ja heidän tulevat jälkeläisensä olisivat Jokiklaanilaisia. Se olisi aika mahtavaa elämää.

—

Tummat puut varjostivat Kimallepuron polkua. Tuntui kuin ilma ei olisi liikkunut, mutta hänen hengityksensä ei ainakaan vielä ollut salpaantunut. Vaikka hän ei tälläkään kertaa tiennyt minne oli menossa, oli käveleminen jotenkin varmempaa, aivan kuin hänen määränpäänsä oli selvä. Ja niin se olikin, kun naaras saapui aukiolle, joka muistutti häntä siitä kerrasta kun hän viimeksi näki tätä unta. Soturi pohti oliko kukaan odottamassa häntä täällä tällä kertaa, mutta hän ei pystynyt oikein erottamaan kenenkään läsnäoloa ympärillään. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hän kuitenkin kuuli tutun äänen.

“Hei taas Kimallepuro”, valkoinen naaras sanoi terävän tyytyväisellä äänellä. “Palasit sitten tänne?”

Kimallepuro ei ymmärtänyt mitään.

“Palasin? Minä vain nukahdin ja heräsin täältä. En valinnut palata tänne. Jos olisin, olisin ollut täällä uudestaan jo edellisenä yönä”, hän tuskaili, mutta ei saanut toisen naaraan ilmeeseen reaktiota. Sen sijaan tämä katsoi Kimallepuroa huokaisten ensin syvään itsekseen.

“Et ollut silloin valmis palaamaan, mutta se, että olet nyt takaisin täällä kertoo, että olet valmis aloittamaan koulutuksesi.”

“Koulutukseni? Apua en minä ole valmis mihinkään koulutukseen, minulla on pian muutto Jokiklaaniin, en todellakaan ehdi ajatella mitään muut…”

“Jokiklaaniin?” naaras keskeytti täysin Kimallepuron lauseen. “Et sinä voi lähteä Jokiklaaniin, sinähän olet Myrskyklaanin kissa?” ensimmäistä kertaa soturi saattoi nähdä tämän tuntemattoman kissan ilmeessä muutoksen.

Kimallepuro olisi halunnut sanoa vastalauseen. Hän oli jo aloittamassa monologin siitä kuinka tärkeää hänellä oli olla Olkiväreen kanssa ja kuinka hän oli valmis opettelemaan uuden klaanin tavoille, mutta hän tajusi, että se ei ehkä ollut täysin totta.

“Et sinä ole valmis jättämään kotiasi Kimallepuro”, valkoinen kissa sanoi hiljaa.

Tunnelma heidän välillään oli muuttunut. Kimallepuro ei tuntenut tätä ventovierasta edes, mutta hänestä tuntui kuin tämä taas olisi tuntenut hänet täysin ja tiennyt mitä hän halusi. Toisaalta soturi tiesi sen itsekin. Hän rakasti Olkivärettä enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa, mutta hänen täytyisi päästää toinenkin veljensä menemään. Heidän kohtalonsa olisivat erilaiset, eri klaaneissa. Hänen olisi hyväksyttävä se.

Kimallepuron vaalean vihreät silmät olivat itkuisen kosteat, mutta hän ei voinut antaa kyyneltensä valua tässä paikassa. Hänen lävitseen kulki tunne: hänen olisi oltava vahva. Naaras tunsi olleensa liian heikko liian pitkään. Ehkä tämä paikka auttaisi häntä.

“Olen valmis aloittamaan koulutukseni”, Kimallepuro sanoi viimein. Valkoinen naaras hymyili hänelle.

“Tervetuloa joukkoihimme Kimallepuro. Minä olen Usva ja vastaan koulutuksestasi.”

—-

Kimallepuro kertoi Olkiväreelle, ettei hän lähtisi tämän mukaan Jokiklaaniin. Hetki oli tunteellinen, mutta he molemmat hyväksyivät tilanteen. He tulisivat olemaan sisko ja veli aina ja ikuisesti. Olkiväreellä olisi aina erityinen paikkansa Kimallepuron sydämessä. Vääräkajon kuoleman jälkeen heillä oli ollut vain toisensa.

Olkiväre tulisi lähtemään tulevana yönä. Kimallepuro olisi halunnut hyvästellä veljensä vielä kerran. Hän kuitenkin tiesi ettei voinut. Naaras tulisi viettämään tulevat yönsä harjoittelemassa Usvan koulutuksessa, jotta hänestä tulisi vahvempi kuin koskaan ennen. Hän ei olisi enää heikko.

// Okei apuaa, mulla oli tosi kivaa kirjoittaessa tätä tarinaa. mul on niin paljon juonisuunnitelmia ja musta tuntui Kimallepurolla kirjoittaessa, että hänen elämänsä lähtee vain juoksemaan omaa rataansa, enkä meinaa itse pysyä enää perässä. Tästäkin tarinasta tuli tosi sekava, mutta yritin jotenkin kiteyttää tän tarinan tapahtumat lopulta toisiinsa ;D Mutta joo I feel bad anteeksi rakas Kimalle mitä joudut vielä kokemaan </3 tää oli sille vähän liian heppoisa alkumaistiainen

Kyytassu, luku 4


Myöhäisen viherlehden auringonsäteet tunkeutuivat oppilaiden pesään, missä Kyytassu nukkui. Hän avasi silmänsä hiemsn tokkursidens js noudi. Hän venytteli takajalkojaan ja selkäänsä, yrittäen karistaa aamuväsymyksen pois. Kyytassu oli ollut jo hetken aikaa klaanissa, mutta ei oikein uskaltanut puhua kenenkään muun kuin Lumivarjon kanssa. Hänestä tuntui välillä hieman yksinäiseltä, mutta hän oli jo vähän tottunut siihen kun oli asunut kotiväkensä-tai klaanikissojen nimellä kaksijalkojensa ja Enkelin kanssa, kun lähellä ei ollut ollut paljon kissoja. Oli hän pari kertaa leikkinyt jonkun kissan kanssa.
"Herätys, maailma kutsuu. Lumivarjo juuri sanoi, että minä, sinä ja Vaahteratassu menemme saalistamaan mestareidemme kanssa", sanoi kolli, jonka hän tunnisti Viimetassuksi. "Tuletkos jo?" Kyytassu nyökkäsi. Hän ja Viimatassu lähtivät ulos, Häiväkorvan, Täpläsydämen, Lumivarjon ja Vaahteratassun luokse. Häiväkorva, Vaahteratassun mestari viittilöi kaikkia hännällään seuraamaan.
"Ajattelin, jos koittaisimme saalistaa lähellä Tuuliklaanin rajaa", Häivekorva ilmoitti. Lumivarjo ja Täpläsydän olivat samaa mieltä. Niinpä he kiihdyttivät vauhtia ja juoksivat metsän poikki.

"Ajattelin, jos oppilaat ottaisivat pienen kilpailun. Ei mikään väliarviointi, pelkkä kisa. Se, kuka saa parhaan saaliin aurinkohuippuun mennessä voittaa!" Häivekorva ilmoitti
"Mikä on palkinto?" Vaahteratassu kysyi silmät kiiluen.
"Hmm, voittaja saa valita ensimmäisenä tuoresaaliin", Häivekorva tokaisi. "Menkäähän, tai ette kerkeä saalistamaan paljon ollenkaan!" Täpläsydän käski. Kyytassun onneksi he olivat Lumivarjon kanssa keskittyneet ensiksi melko paljon saalistamiseen. Olivat he pari taisteluharjoitustakin pitäneet, mutta enimmäkseen saalistusta. Kyytassu haisteli ilmaa, hän halusi todistaa ainakin Vaahteratassulle ja Viimatassulle, että vaikka hän oli syntynyt klaanin ulkopuolella, hänestä tulisi ihan yhtä hyvä soturi kuin kenestä tahansa muustakin oppilaasta. Päästäisen haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän otti vaanimisasennon, mutta unohti pitää häntänsä ylhäällä ja se raahasi perässä kuivuneiden lehtien päällä. Päästäinen, joka kaiveli jotain lehtien alla, oli kuullut kollin ja Kyytassun yllätyshyökkäys epäonnistui. Hän pinkaisi sen perään ja loikkasi käpälät ojossa, että saisi sen, mutta se pääsi viiksenmitan hänen ulottuvilleen.
"Huono tuuri", kuului hiljainen ääni puiden seasta. Kyytassu hämmentyi ja vilkaisi taakseen. Ei ketään. Ääni ei ollut kuullostanut Täpläsydämeltä, Häivekarvalta tai Lumivarjolta, eikä Viimatassulta tai Vaahteratassultakaan. Se oli joku ihan tuntematon kissa.
"Ehkä minä vain kuvittelin.." Kyytassu mutisi itselleen. Hän työnsi äänen mielensä takaosaan ja keskittyi saalistamiseen. Hän käveli hieman eteenpäin, ja maistoi ilmaa. Rastas. Pian lintu näkyikin, se oli pullea ja melkoisen iso. Se tonki matoja maasta hyvin keskittyneenä. Kyytassu hiipi hieman lähemmäksi ja ponkaisi. Hän loikkasi sen päälle pitkällä loikalla ja vangitsi sen siivet. Hän antoi nopean tappopuraisun. Sitten hän hautasi linnun maahan. Vielä oli aikaa saalistaa, ja Kyytassu oli varma että haistoi jäniksen. Harvoin ne metsään tulivat, mutta ei se tehnyt siitä yhtään sen huonompaa riistaa. Hän jäljitti jänistä kauan, mutta turhaan. Hän löysi kolo9n, joka oli aivan jäniksen hajuinen ja menetti toivon. Hän oli juuri kääntymässä, kun kuuli oravan. Se nakerteli käpyä puun juurella. Yksi virheliike, ja orava olisi ampaissut puuhun. Kyytassu ei ollut vielä saanut kunnollista koulutusta puuhun kiipeämisestä, joten hän ei mieluusti sitä halunnut vielä kokeilla. Hän hiipi todella hitaasti, ja kun hän oli hännänmitan päässä oravasta. Se huomasi hänet. Mutta oli jo liian myöhäistä, oravan reitti oli tukittu ja Kyytassu nappasi sen. Hän tappoi sen ja huomasi, että oli melkein aurinkohuippu. Jos hän nyt ottaisi rastaansa, hän saattaisi keretä ajoissa. Kolli etsi paikan mihin oli haudannut rastaansa ja ölähti tapaamispaikkaa kohti. Muut olivat jo paikalla. Vaahteratassulla oli kaksi hiirtä ja myyrä ja Viimatassulla jänis.
"Hieno saalis, Kyytassu", Lumivarjo nyökkäsi hyväksyvästi. "Viimatassu taisi voittaa", Lumivarjo sanoi ja he lähtivät leiriin.



//Kirjottelin pitkästä aikaa, vähän lyhyt :D

Kuudes luku - Sama mieli sama sydän, sama nainen

Hiiteen se, mitä muut ajattelisivat. Ei koskaan ennenkään muiden mielipide ollut ratkaiseva Roihutassulle, joten miksi sen pitäisi nytkään olla? Hiirenpapanat sentään. Tämä oli hänen elämänsä, hänen kehonsa, hänen sydämensä, hänen päätöksensä, hänen sielunsa.
Ja aivan kuten niin Sudenlaulu kuin Valhetähtikin olivat sanoneet; hän olisi aina oma itsensä eikä yksi palanen hänestä määrittänyt koko hänen elämäänsä, maailmaansa, olemustaan tai sitä, millainen hän oli.
Roihutassu myönsi sen, että oli antanut muiden mielipiteen vainota mieltään. Hän vihasi sitä, mitemn olikin antanut sen vallata koko olemuksensa niin vahvasti. Ei siinä ollut edes järkeä. Tai, oikeastaan hän tiesikin, miksi häntä oli niin pelottanut. Hän oli klaanien ulkopuolelta tullut kissa, joten osa oli vieläkin mietteliäs häntä kohtaan, vaikka klaanielämä oli ainoa elämä, jonka Roihutassu tiesi. Siihen epäilyksen päälle vielä jokin suuri erilaisuus muista? Se voisi olla joillekin kissoille ratkaiseva tekijä. Ei Roihutassu tosin ollut ihan varma, että mitä se joillekin ratkaisisi.
Hän oli uskollinen Myrskyklaanille. Ja kai Tähtiklaanillekin. Sen olemassaolosta Roihutassu ei ollut koskaan ollut oikein varma. Vaikka hän olikin aluksi nähnyt Punaturkkia, Tähtiklaanin kissaa, oli siitä jo aikaa. Hän oli ollut silloin vasta pentu. Oliko Tähtiklaania edes? Menivätkö kuolleet kissat oikeasti sinne? Se selittäisi toki päälliköin yhdeksän henkeä, mutta Roihutassu ei siltikään ollut niin varma. Outo epäilys oli aina seurannut häntä. Hän ei tiennyt, halusiko uskoa. Ehkä hän halusi, mutta hänelle oli jostain syystä kovin vaikea uskoa Tähtiklaaniin, jota ei ollut koskaan nähnytkään. Ja kaikki tuntuivat nyt Myrskyklaanissa vain hössöttävän juurikin Tähtiklaanista. Se tuli jo korvista ulos.
Mustaturkkinen oppilas asteli ulos leiristä omille teilleen. Yönkajon lauman uhan poistuttua – ainakin väliaikaisesti ja toivottavastu lopullisesti – kukaan ei ollut enää velvollinen kulkemaan ainakin yhden kissan kanssa leirin ulkopuolella. Ei hän ollut onneksi edes kauas menossa. Lähellä oli pieni lampi, jonka äärelle Roihutassu halusi asettua miettimään. Viiltoläikkä oli antanut hänelle loppuillan vapaaksi ja oppilas aikoi ottaa siitä kaiken mahdollisuuden irti.
Aurinko oli jo laskemassa ja värjäsi sinisen taivaan kauniilla väreillä. Muutama hassu pilvenhattara sai vaaleanpunaisen sävyn samalla, kun sininen taivas muuttui oranssin ja punaisen sävyjen kirjoksi. Kauempana muutama tähti jo tuikki, mutta menisi vielä hetki ennen kuin koko taivas muuttuisi tummaksi ja tähdet valtaisivat taivaan kokonaan.
Pieni lampi oli tyhjillään eikä ihme. Suurin osa kissoista olivat metsästämässä, partioissa, leirissä tai koulutuksessa mestariensa tai toistensa kanssa. Roihutassu nautti siitä hiljaisesta hetkestä, jonka sai itselleen lammen tyynen veden äärellä. Muutama pieni kala ui veden uumenissa. Kuuleman mukaan lammesta johti pieni reitti maanalaiseen suurempaan lampeen ja siksi toisinaan kalojen määrä lammessa vaihteli toisinaan suurestikin.
Roihutassu tuijotti omaa kuvajaistaan. Kuka hän koki olevansa? Nyt ei merkinnyt se, mikä hänen pitäisi muiden mielestä olla tai mihin hänen kehonsa kykeni. Tärkeää oli se, mitä hän itse koki.
Kuvajaisesta hän kohtasi itsensä. Hän olisi aina oma itsensä, Roihutassu, tapahtui mitä tapahtui. Ei tuo kuvajainen muuttuisi muuksi.
Koko elämänsö hän oli elänyt naaraana. Hän näytti kasvonpiirteiltään naaraalta. Hän oli ehkä ruumiinrakenteeltaan enemmän kollimainen ja hyvinkin lihaksikas, mutta…
Hän tunsi sen sydämessään. Hän oli naaras. Roihutassu oli naaras. Roihutassu hymyili itsekseen ja nähdessään oman hymynsä veden pinnalta, hän tiesi sen olevan totta. Hän oli yhä se sama kissa eikä se ollut muuttunut, ei tämän pitkän sisäisen taistelun jälkeenkään.

Pitkän aamun jälkeen, joka oli ollut täynnä taisteluharjoituksia, pääsi Roihutassu viimein täyttämään nälkää huutavan vatsansa. Hän valitsi tuoresaaliskasasta mehukkaan näköisen oravan, joka varmasti täyttäisi hänen nälkänsä tunteen. Tuikemieltä ei valitettavasti näkynyt leirissä, joten hän oli varmasti joko metsästyspartiossa tai kenties jopa rajapartiossa. Roihutassu olisi mielelään jakanut saaliin ystävänsä kanssa, mutta tyytyi syömään itsekseenkin.
Naaras tunsi turkillaan jonkun katseen ja jos oli oikeassa, oli häntä tuijottava silmäpari Valhetähden. Jokin kollin katseessa oli niin intensiivinen, ei uhkaava, mutta silti tunnistettavissa.
”Olemuksestasi hohkaa taas se tuttu oppilas”, Valhetähti kommentoi, kun istui Roihutassun vierelle tämän ollessa syömässä oravaa, ”se sama oppilas, joka olit ennen Sudenlaulun kertomaa totuutta.”
Roihutassu nyökkäsi. ”Tiedän, kuka olen nyt.”
”Hieno kuulla”, Valhetähti väläytti nopeasti hymyn. Se oli poissa heti, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, mutta Roihutassu tulisi muistamaan sen varmaan ikuisesti. Siinä hymyssä oli ollut jotain todellista iloa. ”Hyvä saada sinut taas takaisin, Roihutassu.”
”Kiitos”, Roihutassu nyökkäsi kunnioittavasti päällikölleen.
”Jos saan udella”, Valhetähti aloitti, ”miten sinuun tulisi viitata nimesi lisäksi?”
”Naaraana”, Roihutassu vastasi ja Valhetähti nyökkäsi.
”Muista sanomani sanat sinulle”, Valhetähti kehotti sitten. ”Maailma ympärillämme muuttuu, kuten myös monet asiat sisällämme. Jos mielesi, sydämesi ja sielusi suovat, tulet olemaan ikuisesti tyytyväinen itseesi naaraana. Roihutassuna. Ja kenties pian vielä soturinimesi kanssa.”
”Onko sinulla jo nimi mielessä?” Roihutassu ei voinut estää uteliaisuuttaan. Hän oli jonkin aikaa ollut jo niin epäileväinen kyvystään olla soturi, mutta nyt hän tunsi jo pientä innon kipinää. Valhetähti hymyili ovelasti, mutta ei vastannut mitään. Hän nyökkäsi hyvästiksi ja katosi tekemään mitä päällikön tehtäviä hänellä olikaan tehtävänä.
Jos hänestä tulisi pian soturi, voisi hän taas nukkua samassa pesässä Tuikemielen kanssa. Mitähän mieltä Tuikemieli olisi siitä, kun Roihutassusta tulisi soturi? He voisivat saalistaa rinta rinnan ja kulkea useammin taas samoissa rajapartioissa.
Roihutassu vain toivoi, että Tuikemieli jakoi hänen ilonsa siitä, että he voisivat olla yhdessä sotureita ja viettää sen ansiosta taas paljon enemmän aikaa yhdessä.

Viiltoläikkä oli laittannut Roihutassun arvioinnin läpi ja vielä senkin jälkeen opettanut Roihutassulle lisää esimerkiksi erinäisistä taisteluliikkeistä. Arvioinnista oppilas oli suoriutunut kunnialla ja olikin ylpeä taidoistaan.
Ei mennyt kuin muutama auringonkierto, kun Viiltoläikästä huokui ylpeyttä ja haikeutta.
”Sinusta tulee tänään soturi”, Viiltoläikkä sanoi hymyillen ylpeänä. ”Jos siis koet olevasi valmis. Tiedän, että se ei välttämättä tunnu oikealta juuri nyt.”
”Minä olen valmis”, Roihutassu sanoi itsevarmana. ”Jos vain sinä koet minun olevan valmis soturiksi. Mutta minä ainakin tiedän jo pystyväni siihen, kun tiedän kuka olen.
”Olen iloinen puolestasi”, arpinen kolli sanoi lempeyttä katseessaan. ”Olet taivaltanut pitkän matkan päästäksesi tähän. Et saa vain soturinimeäsi vaan astut uuteen lukuun elämässäsi. Toivon soturinimesi antavan suuremman vahvistuksen sinulle. Ja-”
”Minä toivon myös, että pääsemme metsästämään yhdessä usein”, Roihutassu vastasi ja Viiltoläikkä hymyili iloista, mutta samalla apeaa hymyä.
”Olet ollut hieno oppilas ja oli kunnia toimia mestarinasi”, Viiltoläikkä sanoi ja kosketti nenällään Roihutassun päälakea. ”Ja sain sinusta myös ystävän, jos ystävyyteni huolit.”
”Huolin sen jo kuita sitten”, mustaturkkinen naaras vastasi ja Viiltoläikkä nauraht.
”Tulehan”, Viiltoläikkä kehotti ja katsahti Suurtasannetta, jonka laelle Valhetähti asteli jo. ”On aika.”
Roihutassu nyökkäsi ja veti syvään henkeä. Hän oli tosiaan valmis. Enää hän ei epäillyt itseään ja valmiuttaan eikä kykeneväisyyttään soturiuuteen.
Naaras vilkaisi mestariaan. Viiltoläikkä ei ehkä ollut hänen isänsä, mutta eräänlaisen velihahmon – jos ei isähahmoa - hän oli ainakin kollista saanut. Kolli pysähtyi kissajoukon laitamille.
Viiltoläikän ylpeä katse rohkaisi Roihutassua entisestään. Hän oli valmis tähän ja hän tunsi sen sisällään voimakkaana liekkinä. Vielä jokin aika sitten hän oli ollut epävarmin mitä oli koskaan elämänsä aikana ollut, mutta nyt hän oli saanut takaisin sen tutun itsevarmuuden nyt, kun tiesi kuka oli. Ja nyt astuisi elämässään uuteen lukuun.
Valhetähti seisoi Suurtasanteen päällä ylväänä ja katsoi kohti Roihutassua, pieni rohkaiseva ja ylpeä hymy huulillaan. Kolli nyökkäsi Roihutassulle, joka hymyili hieman vastaukseksi.
”On aikamme nimittää uusi soturi”, Valhetähti puhui Myrskyklaanin kissoille. ”Pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen, sillä hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen esi-isiemme lajot lait ja löytääkseen omat tiensä soturiuuteen. Onkin hänen aikansa saada hänen soturinimensä.”
Roihutassu asteli Suurtasanteen alle, kun Valhetähti nyökkäsi häntä kohti.
”Roihutassu”, Valhetähti puhutteli Roihutassua, ”lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa Myrskyklaania jopa henkesi uhalla?”
Valhetähden silmissä paloi jokin intohimoinen liekki ja hänen katseensa tuntui porautuvan suoraan Roihutassun sisimpään. Naaras kuitenkin karisti sen ahdistamasta itseään ja nyökkäsi jämäkästi. Soturilakia hän oli seurannut ja tulisi seuraamaan. Ja hän oli uskollinen Myrskyklaanille, kodilleen.
”Lupaan”, hän vastasi ja Valhetähti nyökkäsi, oranssit silmät kuin hymyillen tyytyväistä hymyä.
”Roihutassu, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Roihuruusuna”, Valhetähti puhui ja mustaturkkinen naaras näki sen oudon välähdyksen kollin oransseissa silmissä. Hän antoi tämän nimen syystä. Oppilas muisti päällikön sanat hänelle kukista ja niiden elämästä. ”Tähtiklaani kunnioittaa itsevarmuuttasi ja voimaasi olla oma itsesi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!”
Roihuruusu päästi ulos pidättelemänsä henkäyksen ja nyökkäsi tyytyväisenä. Valhetähti loikkasi komeasti alas Suurtasanteelta ja kosketti tuoreen soturin päälakea nenällään. Roihuruusu vastasi eleeseen nuolaisemalla päällikön lapaa ja otti sitten askeleen taaksepäin. Valhetähti nyökkäsi ylpeästi ja Roihuruusu tiesi keltaisten silmiensä säkenöivän ilosta.
Klaanitoverien hurraavat huudot hänen tuoreesta nimestään täyttivät ilman. Roihuruusu kohtasi klaanitoveriensa huudot ja onnittelevat katsee hymyillen. Tuikemielen hän näki joukosta heti ja iloitsi, kun näki naaraan katseessa iloa ja ylpeyttä.
Taivaannova, Roihuruusun ottoemo, tuli iloinen hymy kasvoillaan onnittelemaan Roihuruusua tämän soturiudesta. Roihuruusu kuitenkin katsahti vielä Tuikemieltä ennen kuin Taivaannova hukutti hänet useaan lempeään kielenlipaisuun.
Ja Roihuruusu oli aivan varma, että oli nähnyt Tuikemielen kauniissa erivärisissä silmissä iloa ja intoa, vaikka naaras ei useinkaan tunteitaan herkästi näyttänyt.
Kun aurinko oli jo laskemaan päin, oli Roihuruusu valmiina yölliseen tehtäväänsä leirin vartioimiseksi. Hän oli yhdessä Tuikemielen kanssa tehnyt hänelle tuoreista sammalista ja lehdistä oman pedin soturien pesään – ja aivan Tuikemielen pedin vierelle, aivan kuten oppilasaikana.
Kun tähdet tuikkivat taivaalla ja pian täysi kuu loisti taivaalla valaisten pimeää yötä, Roihuruusu valvoi perinteen lailla leiriä ja siellä nukkuvia kissoja hiljaa. Hän ihaili kaunista tähtitaivasta ja silloin tällöin pälyili pimeään metsään. Hän arvosti klaanien perinteitä ja yritti parhaansa mukaan seurata jokaista soturilain pykälää ja tapaa, joka klaanikissoilla oli. Hän toivoi voivansa myös kunnioittaa Tähtiklaania mahdollisimman paljon, vaikka se sama epäilyksen väre kulki hänen sisimmässään. Hän ei ollut varma, pääsisikö koskaan eroon siitä epäilyksestä, joka häntä seurasi jatkuvasti. Ehkä joku päivä se selkenisi, kenties ei koskaan. Hän toivoi kuitenkin olevansa silti yhtä hyvä soturi kuin kuka tahansa muukin, vaikka epäilys suuresta ja kaikkien ylistämästä Tähtiklaanista olikin vallannut hänen olemuksensa.
Roihuruusu oli kuullut myös tarinoita ja hiljaisia kuiskauksia Synkästä metsästä, jonne päätyi myös kuolleita kissoja. Klaaninvanhimmat olivat varoittaneet nuoria oppilaita ja pentuja siitä paikasta, mutta Synkkään metsään Roihuruusu ei kokenut mitään uskoa. Hän ei kuitenkaan kieltänyt sen olemassaoloa, aivan kuten ei kieltänyt Tähtiklaaninkaan olemassaoloa.
Pahojen kuolleiden kissojen koti, Synkkä metsä. Entä jos oli kissoja, jotka eivät olleet hyviä eivätkä pahoja? Kuka päätti, mistä hyvän ja pahan raja vedetään? Oliko vain mustaa ja valkoista?
Roihuruusu ei ollut varma, mutta tuollainen radikaali jaottelu hyvän ja pahan välillä oli hänestä outoa ja vierasta.
Naaras ravisti päätään ja hymähti hiljaa. Selkeästi yöllä yksin valvominen kaikessa hiljaisuudessa tosiaan sai ajatukset juoksemaan vauhdikkaasti kuin säikähtänyt saaliseläin. Tänä yönä hän tulisi pohtimaan siis laidasta laitaan vaikka ja mitä. Ei hän siitä ollut pahoillaan, sillä nyt hän ainakin tiesi, kuka oli.
Hän oli Roihuruusu. Hänellä oli se sama mieli ja sama sydän kuin aina ennenkin eikä se ollut muuttunut mihinkään.

Kuudestoista luku – You are worthy of a better tale, my dear

Valhetähti kulki matalana varjojen suojassa, kohti Hopeaviillon sijaintia. Tuskan äänet olivat jo hiljentyneet ja Valhetähti ei ollut varma, oliko musta naaras enää edes elossakaan. Jos hän oli kuollut, ei hänen tarinansa ollut lopussa, sillä Hopeaviilto jatkaisi tekojaan Synkästä metsästä käsin. Valhetähti ei kyllä ollut edes niin pahoillaan, jos Hopeaviilto olisikin kuollut, joten jos Myrskyklaanin päällikköä kohtaisi näky tuuliklaanilaisen naaraan ruumiista, ei hän tuntisi surun häivähdystäkään. Siitä ei kuitenkaan kannattaisi koskaan sanoa naaraalle päin näköä.
Hopeaviilto oli yllättävän kaukana Tuuliklaanin reviiristä, lähempänä Myrskyklaanin rajaa kaikkien reviirien ulkopuolella. Mikä hänet oli tänne tuonut?
Valhetähti oli hukassa, sillä jostain syystä hän ei kyennyt löytämään Hopeaviiltoa aisteillaan. Ensimmäistä kertaa hän ei pystynyt löytämään etsimäänsä. Häntä ei niinkään pelottaanut vaan huolestutti.
Hylätty ketunpesä erään kallion kupeessa herätti Valhetähden huomion ja kolli suuntasi hipihiljaa, jokainen askel tarkasti harkittuna pesää kohti. Ketunhaju oli tuore.
Hyvin tuore. Oranssiturkkinen otus makasi pesän suun lähettyvillä kuolleena. Kettu ei siis ollut tappanut Hopeaviiltoa vaan toisinpäin eikä se yllättänyt Valhetähteä. Naaras taisi siis olla elossa, mutta miksi hän haluaisi tänne, ketunlöyhkäiseen pesään?
Valhetähti astui sisälle pesän pimeyteen, vaikka hänelle edes pimeys ei vaikuttanut hänen näköönsä, kiitos hänelle suotujen voimien. Pimeys oli hänelle sama kuin päivän kirkas valo.
Pimeän pesän perällä, seinustaa vasten ketun tekemällä pedillä makasi musta, kiiltäväturkkinen naaras, joka oli selkä päin Valhetähteä. Naaraan kylki kohosi tasaisesti, mutta ilmassa haisi myös veren tuore löyhkä eikä se ollut ketun verta.
”Hopeaviilto?” Valhetähti kutsui naarasta nimeltä. Musta kissa käänsi päänsä kohtaamaan Valhetähden katseen. Naaraan vaaleansiniset silmät hohtivat pesän pimeydessä. Naaraan suu kääntyi iloiseen virneeseen ja hän katsoi kutsuvasti valkoista, läikikästä kollia. Valhetähti siristi silmiään. Jokin oli vialla. Valhetähden aistit alkoivat taas pelittää.
Hopeaviilto ei ollut yksin täällä ketun vanhassa pesässä, sillä Hopeaviillon hengityksen lomasta kuului toisen kissan hengitys. Se oli niin pieni ja hento ettei Valhetähti ollut aiemmin huomannut sitä, ei ennen kuin nyt. Se oli outoa, sillä useimmiten hän kuuli ja näki kaiken oli hän missä tahansa.
Läikikäs kolli asteli lähemmäs, katsoen Hopeaviiltoa kysyvästi, oranssin silmät viiruilla. Hopeaviillon katse oli tyytyväinen ja hän virnisti valkoiset hampaat välähtäen. Naaras oli liian tyytyväinen johonkin, aivan liian tyytyväinen eikä se tiennyt koskaan mitään hyvää. Hopeaviilto nosti pitkän mustan häntänsä hitaasti sivuun vatsansa edustalta paljasten pienen, mustaturkkisen pennun, joka imi puoliunessa maitoa Hopeaviillosta.
Valhetähden silmät levisivät. Tämä oli vastoin kaikkea mitä hän olisi halunnut tapahtuvan, kaikkea mitä kolli seurasi koko olemassaolollaan. Tosin, tosiasiassa Valhetähti ei nyt välittänyt koko idealogiasta, sillä tämän pennun ei pitäisi muutenkaan olla olemassa. Se oli selkeästi Valhetähden pentu. Sen oli pakko olla. Vahva tunne siitä valtasi Valhetähden hännänpäätä myöten. Tämä pentu ei ansainnut tällaisia vanhempia, jotka eivät edes oikeasti välittäneet toisistaan niin, että siitä suhteesta pitäisi syntyä pentu. Tämä pentu ei ansainnut tällaista kohtaloa. Valhetähden mielestä vain sellaisten kissojen, jotka olivat kykeneviä kasvattamaan ja rakastamaan pentuaan pitäisi hankkia sellaisia. Ja vain sellaisten kissojen, jotka oikeasti rakastivat toisiaan. Sellaisten kissojen, jotka kykenisivät antamaan pennulle sen ansaitsemaa rakkautta ja täyttämään sen tarpeet.
Ja Valhetähti oli kieltänyt ja torjunut Hopeaviillon ehdotukset heidän yhteisestä pennustaan kuita sitten. Miten tämä oli päässyt tapahtumaan?
Hopeaviilto varmaan koki olevansa Valhetähden rakastettu, mutta tosiasiassa Valhetähti olisi halunnut nähdä pentunsa emon kuolevan edessään. Hän ei rakastanut Hopeaviiltoa, vaikka oli nuorempana saattanutkin tuntea niin tätä tuuliklaanilaista kohtaan. Pentujen pitäisi syntyä vain sellaisille kissoille, jotka oikeasti rakastivat toisiaan. Toinen koki omistavansa toisen ja toinen halusi toisen kuolevan. Tällaiset kissat eivät rakastaneet toisiaan.
Ja nytkö Synkän metsän idealogia hylättiin, kun yhdet sen mahtavimmista kissoista saivat jälkeläisen, joka jatkaisi vanhempiensa tassujäljissä? Ei. Valhetähti ei halunnut sellaista kohtaloa kenellekään, varsinkaan omalle pennulleen. Ja sitä paitsi, hänen tuli noudattaa itsekin tätä ideologiaa, joka oli tärkeä osa kissojen pelastamista, ja hän tekisi mitä tahansa sen eteen, että onnistuisi. Jopa niitä asioita, joita ei todellakaan haluaisi tehdä.
Jokin kollin sisällä muljahti, kun hän katsoi pentua. Jokin hänen sisällään kuin loksahti samaan aikaan paikoiltaan että oikealle paikalleen.
”Sinun perillisesi”, Hopeaviilto sanoi myrkkyllisen tyytyväisesti ja vilkaisi mustaa pentua vatsansa vierellä. Valhetähti kyllä näki täysin Hopeaviillon kuoren läpi suoraan hänen mustaakin mustempaan sieluunsa ja sydämeensä. ”Sinun seuraajasi. Sinun tyttäresi.”
”Se on vastoin ideologiaamme”, Valhetähti sanoi kylmästi, nostaen katseensa Hopeaviiltoon. Hänellä oli tytär. Hänellä oli tosiaan tytär.
”Kuka muukaan voisi olla sinun valittusi?” Hopeaviilto haastoi. ”Sinun perinteesi jatkaja? Sinun oma pentusi on ainoa järkevä vaihtoehto. Ja sen verissä virtaa kahden pahanhimoisimman kissan veri, joten ei pitäisi olla vaikea tehtävä seurata sinun tassunjäljissäsi. Ja sinä tiedät minun taitoni, tästä pennusta tulee taitava.”
Valhetähti irvisti. Jos pennusta tulisi yhtään emonsa kaltainen luonteeltaan, olisi se pelkkää painajaista. ”Ja minä kielsin. Minä nimenomaan sanoin, etten minä hanki tai halua pentuja, en vaikka siinä olisi pelkkää positiivista. Varsinkaan toisen klaanin jäsenen kanssa jos ollenkaan. Se on vastoin kaikkea, mitä me teemme ja minkä eteen me toimimme. Minkä eteen minä toimin. KAIKKEA sitä vastaan, Hopeaviilto.”
”Sentään sait vain yhden pennun”, Hopeaviilto murahti, katsoen Valhetähden vihaista katsetta. Sitten naaraan katse muuttui kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Sellaiseksi, joka ei todellakaan sopinut emolle. ”Hyvä on. Jos et halua sen hengittävän, tapa se.”
Valhetähti vilkaisi pentua ja sitten Hopeaviiltoa, pitäen katseensa tyynenä. Kuinka hän voisi tappaa pennun? Sehän oli vastoin soturilakia. Hopeaviilto tosin vähät vällitti soturilaista ja teki miten huvitti, mutta Valhetähti oli eri kissa. Hän teki tämän kaiken juuri soturilain takia. Hän teki kaiken sen takia, että voisi lopettaa vääryydeet, sydänsurut ja soturilain loputtoman rikkomisen. Ei olisi klaaneja ilman soturilakia.
”Tapa hänet”, Hopeaviilto haastoi, vaaleansiniset silmät viiruina. Hän työnsi pennun aivan Valhetähden tassujen juureen, sen pienen mytyn, jolla ei ollut mitään sanavaltaa tai kykyä vastata tällaisesta päätöksestä, saatika syntymisestään. ”Tapa tyttäresi, jos et kerran hyväksy häntä.”
Se olisi kuitenkin ehkä armollista pentua kohtaan. Olla nyt itse murhanhimoisen ja kylmääkin kylmemmän Hopeaviillon pentu ja joutua kärsimään isänsä perinnön takia? Olisi vain armollista tappaa pentu ennen kuin se joutuisi kestämään mitään, joka sen päälle lankeaisi vain sen vanhempien nimien ja tekojen takia. Mitä kaikkea hänen tyttärensä joutuisi kokemaan vain, koska oli syntynyt Valhetähdelle ja Hopeaviillolle. Niin paljon pahaa, ettei Valhetähti toivoisi edes pahimman vihollisensa kokevan sellaista saatika oman tyttärensä.
Valhetähti käänsi katseensa pienen, vasta maksimissaan päivän vanhaan mustaturkkiseen pentuun. HÄNEN tyttäreensä. Valhetähden katse muuttui, mutta Hopeaviilto ei nähnyt eikä tiennyt miksi. Ei Hopeaviilto ymmärtänyt sitä tunneta, jota Valhetähti sillä hetkellä koki ja siksi hän ei tunnistanut sitä. Kolli katsoi pentuaan hiljaa, mukamas arvoiden. Hän ei koskaan tappaisi häntä. Ei hän voisi. Tämä oli hänen tyttärensä ja hän välitti pennusta jo enemmän kuin mistään muusta, mutta kukaan ei tulisi koskaan tietämään siitä tai muuten pennun henki olisi vaarassa. Tuo oli hänen tyttärensä ja jo nyt Valhetähti tunsi outoa välitystä pentua kohtaan, vaikka kielsikin sen sisimmässään. Hän ei saisi kiintyä liikaa, se olisi vaarallista.
”Hyvä on”, Valhetähti sanoi sitten ja nosti katseensa Hopeaviiltoon, yrittäen jättää huomioimatta pennun hätäiset naukaisut. Sen emon lämpö oli poissa ja sen vatsa murisi nälästä, joten ei ollut ihme, että se oli pelokas ja hädissään. ”Hän olkoon seuraajani.”
Pentu hiljeni yllätten, kun se painoi itsensä Valhetähden tassua vasten. Se oli niin pieni ja Valhetähti oli niin iso, että olisi helposti voinut murskata pienen pennun tassunsa alle. Kolli siirtyi varovasti kauemmas, kun Hopeaviilto otti pennun taas luokseen, ilkeä hymy kasvoillaan. Pentu päästi hätäätyneen naukaisun ja hetken aikaa päästi valittavaa ja pelokasta vikinää kuin etsien jotakuta ja Valhetähti pystyi vaikka vannomaan, että pentu yritti päästä takaisin isänsä luokse. Se tuntui olevan niin hädissään Hopeaviillon lähellä nyt. Valhetähti ei olisi ihmetellyt, jos asia olisikin niin Hopeaviillon tuntien, olihan naaras läpeensä paha ja pimeä, että pieni pentukin voisi sen aavistaa. Mutta se oli vain pieni pentu, kuka nyt niiden ajatuksenjuoksusta tiesi? Ne nyt vinkuivat tämän ikäisinä kaikesta ja kaikelle. Hän ei saisi kiintyä tähän pentuun liikaa eikä näyttää kellekään, varsinkaan Hopeaviillolle, että tuo pentu merkitsi hänelle nyt kaikkea. Jo se, että hän itse tiesi hänen tyttärensä merkitsevän hänelle kaikkea, oli vaarallista.
”Saat päättää hänen nimensä”, Hopeaviilto sanoi sitten. ”Onhan hän sinun tyttäresi.”
Valhetähti nyökkäsi, katsoen mustaa pentua hiljaa ja miettien. Hopeaviilto antoi Valhetähden päättää pennun nimen yhdestä syystä; pentu oli syntynyt Valhetähden tahdon vastaisesti. Ja varmasti siitäkin syystä, että saisi Valhetähden kiintymään siihen.
Ja Valhetähdellä oli sopiva nimi mielessä.
”Aurinkopentu.”
Hopeaviilto siristi silmiään hämillään. ”Eihän se kerro hänestä mitään. Eikö Pimeyspentu tai-”
”Minä sanoin”, Valhetähti sihisi uhkaavasti ja väläytti hampaitaan mustaturkkiselle naaraalle, ”hänen nimensä on Aurinkopentu.”
Hopeaviilto hiljeni, kohotti kuonoaan ja nyökkäsi sitten. ”Selvä sitten. Sinähän sen päätät.”
”Niin, niinhän sinä sanoit”, Valhetähti sanoi kuivasti, astellen poispäin pennustaan ja sen emosta. ”Minun on nyt mentävä, minulla kun on klaani johdettavanani, jos et sattunut unohtamaan.”

Valhetähti palasi joka päivä noin viikon ajan ketunpesälle, jossa Hopeaviilto nyt asui Aurinkopennun luona. Naaras piti pentua selkeästi piilossa muilta, ja turvassa. Kuka tietää mitä joku idiootti saattaisi keksiä, kuten typeränä tappaa pennun, johon Valhetähti pyrki pitämään etäisyyttä ja olemaan kiintymättä. Hän oli epäonnistunut jo, mutta hän uskottelisi muille olevansa välinpitämätön pentua kohtaan. Yritti hän itselleenkin uskotella, ettei välittänyt Aurinkopennusta, mutta se oli hyvin, hyvin vaikeaa. Mahdotonta jopa.
Kantaen jänistä, Valhetähti astui sisälle pesään. Hopeaviilto tuijotti Valhetähteä ja nyökkäsi, harvinainen pieni kiitollisuuden vivahdus hänen katseessaan. Hopeaviilto saisi pian hankkia omat saaliinsa, ei Valhetähti ehtinyt koko ajan ravata täällä, hän oli Myrskyklaanin päällikkö hiiren jätökset sentään! Onneksi kukaan ei tohtinut kyseenalaistaa päällikön menoja, joten sen kanssa ei ollut ongelmaa eikä kukaan edes pystynyt seuraamaan kollia, olihan hänellä paremmat vaistot kuin kellään muulla kissalla koko metsästä. Hän näki kaikean, kuuli kaiken ja haistoi kaiken.
Musta naaraspentu tuntui aistivan kollin läsnäolon, kun se nosti päätään hatarasti kohti Valhetähteä, joka laski jäniksen Hopeaviillon eteen.
Valhetähti jäi tuijottamaan mustaa pentua, silmät hieman levällään, kun tajusi tyttärensä avaavan silmiään ensimmäistä kertaa. Kirkkaat oranssit silmät kohtasivat Valhetähden omat silmät ja päällikön selkäpiitä pitkin kulki kylmät väreet, kun hän kohtasi aivan saman sävyiset oranssit silmät kuin itsellään.
”Oh!” Hopeaviilto päästi tyytyväisen hymähdyksen. ”Hänellä on sinun intensiiviset, oranssit silmäsi”, naaras sanoi, kunnes jatkoi, puhuen taas tyytymättömästi pennun nimestä: ”Taisi se Aurinkopentu sitten olla jollain tavalla sopiva.”
”Turhaan nuriset siitä nimestä enää”, Valhetähti mulkaisi mustaa naarasta. ”Itsepä annoit minun päättää sen. Ja se on vain hyvä, kukaan ei voi epäillä tästä nimestä mitään.”
Hopeaviilto murahti, mutta piti kuononsa ummessa. Hyvä vain. Nimenvaihto olisi turhaa enää.
Pieni ylpeyden pilke valtasi Valhetähden, kun hänen pennullaan oli hänen silmänsä. Ja ne sopivat niin hyvin hänen mustaan turkkiinsa. Edes jotain, joka erotti Aurinkopennun Hopeaviillosta. Ja Valhetähti toivoi, että Aurinkopentu olisi kaikkea muuta kuin Hopeaviillon kaltainen.

Hopeaviilto oli mennyt metsästämään ja piipahtamaan Tuuliklaanissa niin nopeasti kuin vain voi, jotta voisi pitää jollain tavalla edes silmällä klaaninsa kissoja ja vaikuttaa olevansa kunnossa. Valhetähti oli joutunut jäämään pentuvahtiin, sillä ei pentua voisi jättää yksin näin pienenä, vaikka Hopeaviilto oli niin sanonut ja myönsi olleensa Tuuliklaanissa joka päivä pennun syntymästä asti. Se naaras ei tosiaan sopinut emoksi. Kuka tietää millainen vihollinen – kissa, kettu, susi tai mikä tahansa muu - tänne osaisi tulla ja tappaa avuttoman pennun, joka oli yksin vanhassa ketunpesässä.
Aurinkopentu opetteli ahkerasti kävelemään. Hänen oranssit silmänsä olivat täysin samaa sävyä Valhetähden silmien kanssa ja ne tuntuivat tutkivan pennun pientä elinympäristöä kovin tarkasti koko ajan. Naaraspentu oli kiinnostunut monesta asiasta, ja tietysti myös siitä, mitä pesän ulkopuolelta löytyi. Hän kuitenkin totteli eikä lähtenyt vaeltamaan minnekään yksikseen. Hän oli ehtinyt kysyä Hopeaviillollta jo muutaman kerran, mutta nyt ei ollut maininnutkaan ulos menemistä sen jälkeen, kun Valhetähti oli sanonut, että se ei ollut hyvä idea niin pienelle pennulle.
”Hei!” pieni pentu sanoi. Hän asteli kömpelösti, pieni häntä heiluen puolelta toiselle, kun hän taapersi kohti läikikästä kollia. Pennun häntä oli hieman huvittavan näköinen vielä, mutta Valhetähti oli varma, että se olisi tuuhea, vaikka pennun vanhemmilla ei kummallakaan ollut erityisen tuuheaa häntää, Valhetähdellä tuuheampi heistä kahdesta, mutta silti.
”Niin?” Valhetähti sanoi mahdollisimman lempeästi pennulle, jonka oranssit silmät kiilsivät kiinnostuneena, kun hän tuijotti suurta kissaa edessään. Naaraan silmissä ei ollut minkäänlaista pelkoa, kun hän katsoi suurta kissaa, joka kohosi hänen edessään. Tosin, eipä pentu ollut nähnyt muita kissoja, mutta olihan se silti outoa, että naaras ei kokenut mitään pelkoa sellaista kissaa kohtaan, joka voisi murskata hänet yhdellä tassulla. Jokin siinä, että hänen tyttärensä tuntui luottavan häneen, lämmitti Valhetähden sydäntä. Hopeaviilto ei tosin saisi koskaan nähdä mitään Valhetähden käytöksestä pentuaan kohtaan. Siinä oli liikaa riskejä suuntaan ja toiseen.
”Oletko sinä minun isäni?” pentu kysyi sitten, räpytellen silmiään ihmeissään. Valhetähti hymähti.
”Mistä niin ajattelet?” Valhetähti kysyi.
”Emo sanoi, että olet”, pentu vastasi. Hän kellahti kumoon ja Valhetähti auttoi hellästi hänet taas pystyyn. ”Ja sinä olet siinä.”
”Emosi puhui kyllä totta”, Valhetähti nyökkäsi, ”minä olen sinun isäsi.”
Pentu hymyili leveästi ja jotenkin onnistui nousemaan takakäpälilleen. Pentu painoi pienet tassunsa Valhetähden kasvoja vasten ja katsoi suoraan Valhetähteä silmiin. Ei mitään pelkoa tai arkuutta vaan täyttä uteliaisuutta ja iloa.
”Arvasin. Minä muistan sinun äänesi”, Aurinkopentu sanoi hymyillen.
Valhetähti hymyili lempeästi ja nuolaisi pennun vatsaa. Häntä kuitenkin säälitti se, millaiseksi pentu muuttuisi, kun Hopeaviilto alkaisi menettää kärsivällisyytensä pieneen, kömpelöön ja vielä osaamattomaan. Valhetähti hätkähti. Jos Hopeaviilto menettäisi kärsivällisyytensä... Entä jos ei tarvitsisi edes jossitella. Voisiko Valhetähti viedä pennun turvaan Hopeaviillolta? Hänen pitäisi olla ovela. Hopeaviilto ei saisi edes arvata Aurinkopennun sijaintia. Hänen pitäisi olla Hopeaviiltoa ovelampi.
Ja hänen pitäisi samalla saattaa tehtävänsä loppuun.

ENSIMMÄINEN LUKU
Kaipaus

Ymmärsin hyvin nopeasti, että minulta puuttui isä.
Muita pentuja kävi usein katsomassa joku vanhempi kolli, jonka katse oli täynnä lämpöä ja sanat olivat rakkaudella ladatut. Kaislapentua ja Lummepentua kävi tervehtimässä kellanpunertava, päätään ylhäällä pitävä Haukiturkki, ja Peurapennun luona vieraili usein ruskeatäplikäs, lempeä Tammiturkki. Aavepentua ja Huurupentua kävi katsomassa oranssinruskea, sosiaalinen Leopardikynsi.
Minua ja Hopeapentua ei käynyt katsomassa kukaan, joka olisi voinut olla meidän isämme. Vesitassu oli parantajaoppilas ja aivan liian nuori, Leijonaraita oli emomme Huurremyrskyn veli, ja Liekkisade tuli aina kumppaninsa Laventelinenän mukana. Kysyin kerran emoltani, kuka minun ja Hopeapennun isä oli. Hän ei koskaan vastannut, enkä minä koskaan kysynyt uudestaan.
Katsoin usein kaihoisasti, kuinka muilla pennuilla oli kaksi vanhempaa. Huurremyrsky aina muistutteli minulle ja siskolleni, ettemme me tarvinneet isää: meillä oli Huurremyrsky, ja hän pitäisi meidät aina ja ikuisesti turvassa. Uskoin häntä, sillä miksi olisin epäillyt?
Hopeapentua isän puute ei vaikuttanut häiritsevän yhtä paljon kuin minua, tai sitten hän vain peitti sen paremmin. Yritin itsekin peittää sen. En halunnut emoni luulevan, että en luottanut häneen tai että hän olisi jotenkin huonompi. Joten pyrin pitämään olemattoman isäni poissa mielestäni ja sen sijaan hymyilin, kun Leopardikynsi leikki omien pentujensa kanssa.
Kun Leopardikynnen oli aika lähteä, Lummepentu ja Peurapentu alkoivat leikkiä keskenään jonkinlaista taisteluleikkiä. Aavepentu jäi sivummalle Kaislapennun ja Huurupennun kanssa. He näyttivät siltä, että olisivat harjoitelleet saalistamista loikkiessaan sammalpallon kimppuun.
Hopeapentu syöksyi leikkiviä pentuja kohti, jarrutti sitten äkisti ja kääntyi katsomaan minua. Tunnistin siskoni vedenvihreiden silmien katseen heti.
“Tuletko mukaan, Aarrepentu?” Hopeapentu kysyi.
Avasin suuni. Sitten suljin sen. Halusinko? En tahtonut jäädä kiusallisesti yksin, joten kaipa minä halusin. Toisaalta Aavepennun ja Kaislapennun saalistusleikit vaikuttivat paljon mukavammilta kuin Lummepennun ja Peurapennun kovaotteinen taistelu.
Vilkaisin Aavepentua ja Kaislapentua. He eivät olleet kutsuneet minua mukaansa. Voisinko vain mennä heidän luokseen ja liittyä heidän leikkeihin? Ehkä, luulisin niin. Mutta entä jos en? Entä jos he halusivat olla vain kahdestaan, ja minä olisin tunkeilija. Sitä en halunnut.
Joten nyökkäsin Hopeapennulle. “Joo.”
“Jes! Tule!” Siskoni juoksi kahta pentua kohti ja loikkasi Lummepentua päin niin, että he kaatuivat molemmat maahan.
Kävelin lähemmäs, epävarmana siitä, mitä minun tulisi tehdä - mitä minä saisin tehdä. Hopeapentu ja Lummepentu kamppailivat keskenään ja kiljuivat riemusta samalla, kun Peurapentu oli vaanimisasennos heidän vierellään häntä heiluen.
Hän kääntyi katsomaan minua, uteliaisuus vaaleanvihreissä silmissä. “Tuletko mukaan?”
“J-joo.” Mitä ihmettä minun tulisi tehdä?
“Hei, te kaksi rämäpäätä”, Peurapentu sanoi kahdelle keskenään kamppailevalle ystävälleen. “Leikitäänkö jokiklaanilaisia ja varjoklaanilaisia?”
Lummepentu ravisteli Hopeapennun päältään pois. “Joo! Minä olen jokiklaanilainen!”
“Hopeapentu, oletko sinä sitten varjoklaanilainen?” Peurapentu kysyi siskoltani.
Hopeapentu ei näyttänyt aivan tyytyväiseltä, mutta kohautti lapojaan. “Selvä sitten!” Hänen katseensa singahti takaisin Lummepentuun. “Ole valmiina, sillä minä aion repiä sotkuisen turkkisi irti!”
Lummepentu pörhisti turkkiaan. “Niinkö? Minä revin sinulta sitten korvat irti!”
Katsoin, kuinka siskoni loikkasi Lummepentua päin, ja he jatkoivat leikkimielistä taisteluaan. Kun tunsin Peurapennun katseen itsessäni, tajusin hänen odottavan minua. Tietenkin. Jos kerran Lummepentu ja Hopeapentu kamppailivat keskenään, Peurapentu olisi minun parini.
Ruskean kollin katse oli tyyni, mutta kirkas, kun hän tuijotti minua. Hänen hymyillessään hymyilin takaisin ja yritin rauhoittaa itseäni. Yleensä vietin aikaa eniten Aavepennun tai Kaislapennun kanssa, jos siskoani ei laskettu. Peurapennun kanssa en ollut vielä koskaan ollut kaksin.
Tunsin hermostuneisuuden valtaavan kehoni.
“Haluatko olla jokiklaanilainen vai varjoklaanilainen?” Peurapentu kysyi.
“Ihan sama”, sanoin.
Peurapentu räpäytti silmiään. “Okei. Sinä voit olla jokiklaanilainen, ja minä varjoklaanilainen. Käykö se?”
“Joo.” Huokaisin helpotuksesta. En olisi halunnut olla varjoklaanilainen. He olivat voimakkaita ja pelottavia, enkä minä osannut sellaista.
“Hyökkää sinä ensin”, Peurapentu naukui ja laski vatsansa maahan kuin valmiina loikkaamaan kimppuuni. Hänen takapäänsä heilui samaan tahtiin hänen häntänsä kanssa. “Minä yritän puolustautua!”
Otin jonkinlaisen vaanimisasennon, samanlaisen kuin mitä olin Hopeapennun ja Lummepennun käyttäneen aiemmin, ja katsoin jännittyneenä Peurapentua. Hän heilutti yhä häntäänsä odottaen, että tekisin aloitteen.
Nielaisin. Pakko minun oli jotain yrittää, tai muuten Peurapentu joutuisi vain odottamaan ja odottamaan.
Potkaisin takajaloillani voimakkaasti maata ja singahdin ilmaan. Tuuli osui minua vastaan ja kiemurteli turkkiani pitkin hännänpäähäni asti, ja tunsin kuin olisin lentänyt ilmassa, vaikka todellisudessa nousin vain hieman ilmaan ja en päätynyt kauas. Silti tunne oli mahtava.
Laskeuduin Peurapentua päin, mutta horjahdimme molemmat maahan, minä tummanruskean kollin päälle ja hän minun alleni. Hänen häntänsä osui minua naamaan ja vedin kasvoni kauemmas.t
“Oi, anteeksi!” Peurapentu pahoitteli. “Se oli aikamoinen isku.”
“Sattuiko sinuun?” kysyin Peurapennulta, kun kompuroin pois hänen päältään. “Ei pitänyt kaatua sinun päällesi…”
“Olen kunnossa, olen kunnossa”, Peurapentu vakuutteli minulla ja nousi tassuilleen, kun olin kavunnut alas hänen päältään. “En minä nyt aivan lehdistä ole tehty! Sinulla on vahvat takajalat.”
Vilkaisi jalkojani. Ne näyttivät aivan tavallisilta. “Ehkä”, mumisin vastaukseksi.
“Kyllä, kyllä! Sinusta tulee varmasti nopea ja hyvä loikkaamaan”, Peurapentu sanoi ja kiersi minua ympäri. “Emo sanoi minusta samaa, ja Tammihuurre myös! Tai no, en varmaan ole yhtä hyvä loikkimaan kuin sinä, mutta olen nopea.”
Hymähdin. Peurapennun itsevarmuus ja puheliaisuus sai minut rentoutumaan. Silloin kun toinen puhui paljon, hiljaisuudet eivät muuttuneet kiusallisiksi ja minun ei tarvinnut kokea paineita siitä, etten saanut sanojani sanotuksi. Kun toinen puhui, pystyin vain kuunnella ja vastailla lyhyesti.
En tiennyt ymmärsikö Peurapentu saman vai ei, mutta loppujen lopuksi sillä ei edes ollut väliä.
“Yritetäänkö uudelleen?” Peurapentu ehdotti. Jälleen kerran hänen häntänsä heilui puolelta toiselle. “Emme me vielä voi luovuttaa! Eihän meistä koskaan tule mestaritaistelijoita, jos emme harjoittele.”
Peurapentu oli oikeassa. Mitä aiemmin aloittaisimme harjoittelun, sitä helpompaa oppilaana oleminenkin tulisi olemaan. Laskeuduin innoissani takaisin vaanimisasentoon ja kun loikkasin ilman, olin tarkka laskeutumisestani. En halunnut kaataa meitä uudelleen.
Peurapentu sujahti ketterästi vatsani alta juuri ennen kuin olisin osunut häneen, mutta onnistuin nappaamaan hänen hännästään kiinni. Olin varovainen, etten vahingossakaan upottanut kynsiäni - tai hampaitani - kollin turkkiin.
Peurapentu joutui pysähtymään, ja hän kääntyi niin voimalla, että heikko otteeni kirposi ja kaaduin maahan. Samassa Peurapentu olikin jo päälläni, voitonriemuinen katse hänen vihreissä silmissään.
“Voitin, haha!” minua vanhempi pentu julisti.
Irvistin, mutta en aikonut vielä luovuttaa. Sain kiemurreltua itseni niin, että takajalkani olivat Peurapennun vatsan alla ja potkaisin mahdollisimman lujaa. Peurapennun ote irtosi ja hän lennähti kyljelleen maahan.
“Etpäs”, hymähdin ruskealle pennulle ja nousin seisomaan tassuilleni. Tunsin lihasteni jo väsyvän kaikesta siitä loikkimsesta ja leikkimisestä.
“Voitit tällä kertaa”, Peurapentu irvisti. “Yritetäänkö-”
“Kaamosmarja! Hakekaa Kaamosmarja!” kuului yhtäkkiä pentutarhan suulta. “Orvokkiliekki synnyttää!”
Käännyin katsomaan pesän suuntaan. Kaikusielu kurkisti sieltä ulos hätäännys ja innostus sinisissä silmissään. Huuhkajahuuto, joka oli juuri tulossa pesälle katsomaan kumppaniaan Orvokkiliekkiä, pudotti kantamansa vesimyyrän maahan ja syöksähti pesää kohti. Kaikusielu pysäytti hänet.
“Hae Kaamosmarja!”
“Mutta-”
“Kaamosmarja, nyt!”
Huuhkajahuuto näytti siltä, että olisi sanomassa jotain vastaan, mutta tajusi sitten Kaikusielun olevan oikeassa. Hän kääntyi ja lähti juoksuun, kohti parantajan pesää, missä parantaja ja tämän oppilas yleensä viettivät aikaa.
Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Orvokkiliekki synnyttäisi? Pentutarhaan tulisi vain enemmän pentuja, varsinkin nyt kun Uniyö oli juuri saanut Kaikupennun, ja öistä tulisi paljon tukalampia. Toisaalta en enää olisi kaikista nuorin pentu Hopeapennun kanssa.
“Mitä täällä tapahtuu?” Puhuja oli Vesitassu, joka oli tullut nopeasti paikalle. Kenties hän oli kuullut Kaikusielun huudon. Parantajaoppilaan silmät laajenivat. “Orvokkiliekki synnyttää?”
“Huuhkajahuuto meni hakemaan Kaamosmarjan”, Huurupentu naukaisi.
Vesitassu nyökkäsi. “Hyvä. Kaikki ulos pesästä, vain yksi kuningatar saa jäädä antamaan tukea Orvokkiliekille, kunnes Huuhkajahuuto tulee takaisin.”
Katsoin, kuinka Vesitassu sujahti pesään samalla, kun ylimääräiset kissat tulivat ulos. Narsissiketo vilkaisi Kaikusielua, nyökkäsi ja meni Vesitassun perään. Ilmapiiri oli muuttunut hetkessä jännittyneeksi ja odottavaksi, eivätkä pennutkaan enää leikkineet.
Katseeeni kohtasi Hopeapennun kanssa. Siskoni käveli luokseni ja istahti aivan kylkeeni kiinni. “Lisää pentuja.”
“Niin.”
“Millaisiakohan he ovat?” Hopeapentu tuumi. “Emmehän me kohta edes mahdu pesään sisälle?”
“Sitä täytyy laajentaa”, emomme Huurremyrsky naukaisi. Hän oli kävellyt luoksemme, kuten hän yleensäkin teki heti leikiemme päättyessä. “Eiköhän joku sotureista ja oppilaista suostu auttamaan siinä.”
“Minä haluan auttaa!” Hopeapentu naukui.
“Katsotaan, katsotaan.”
Pesästä kuului ulvaisu, ja luimistin korviani. Vesitassu naukui jotain vaimealla, mutta lempeällä äänellä, mutten erottanut lainkaan yksittäisiä sanoja. Uniyö nuolaisi Kaikupennun päälakea, ja Kaikusielu yritti pitämään sekä omat pentunsa että Peurapennun paikoillaan.
Kaamosmarja tuli pian paikalle suu täynnä yrttejä. Hän pujahti pentutarhaan Huuhkajahuuto aivan perässään, eikä kestänyt kuin hetki, kun Narsissiketo tuli ulos. Vaaleanharmaa kuningatar katsoi Kaikusielu merkitsevästi.
“Orvokkiliekki pärjää hyvin”, hän sanoi.
Sen jälkeen kukaan ei juurikaan puhunut. Kuningattaret yrittivät saada meitä leikkimään tai keskittymään muihin asioihin, mutta luovuttivat melko nopeasti. Itse katselin pentutarhan suuta jännittyneenä ja odottavaisena. Silloin tällöin Orvokkiliekki ulvaisi tai huusi äkäisesti, toisinaan kuului Huuhkajahuudon rauhoittelevia sanoja.
Sitä tuntui kestävän ikuisuus. Hopeapentu vierelläni liikahteli hermostuneena, ja Huurremyrsky yritti pitää siskoni paikoillaan nuolemalla tämän turkkia. Hännänpääni kääntyili puolelta toiselle. Koko leiri tuntui pysähtyneen.
Lopulta Vesitassu tuli ulos pentutarhasta. Hän pysähtyi ja katsoi hieman hämmentyneenä kuningattaria ja pentuja, jotka kaikki tuijottivat joko häntä tai hänen takanaan olevaa pentutarhaa. “Orvokkiliekki voi hyvin”, parantajaoppilas sanoi.
“Kolme pientä pentua”, Vesitassun takaa saapunut Kaamosmarja kehräsi. “Kaksi naarasta ja yksi kolli.”
Lummepentu nousi tassuilleen ja olisi syöksynyt pentutarhaan, jos Kaikusielu ei olisi napannut tätä hampaisiinsa. “Et mene minnekään, Lummepentu! Annetaan Orvokkiliekille ja hänen pennuilleen tilaa.”
“Orvokkiliekki sanoo, että voitte pari kerrallaan tulla katsomaan pentujamme”, pesästä poistunut Huuhkajahuuto sanoi. “Minä menen nyt hakemaan kumppanilleni riistaa.”
“Saammeko me mennä ensin?” Lummepentu kysyi toiveikkaasti Kaikusielulta.
“Huurremyrsky”, Vesitassu sanoi ennen kuin Kaikusielu ehti vastata mitään. “Vietkö sinä ensin pentusi katsomaan Orvokkiliekkiä ja hänen pentuetta? Te olette rauhallisia.”
Katsoin ylös emooni, joka nyökkäsi pienesti. Vesitassun silmissä oli jotain, mitä en osannut lukea, mutta en antanut sille sen enempää huomiota. Seurasin emoani ja siskoani sisälle hämärään pesään, missä Orvokkiliekki makasi vatsansa juurella kolme pientä, kiemurtelevaa pentua.
“He ovat kauniita”, Huurremyrsky totesi. “Kolme kappaletta vahvoja pentuja.”
“Kiitos”, Orvokkiliekki sanoi pehmeästi.
Hopeapentu hiipi lähemmäs, ja seurasin häntä. Ainut kollipentu oli valkoruskea ja raidallinen, naaraat puolestaan pastellinkirjava ja kilpikonnakuvioinen. He olivat niin kovin pieniä ja haavoittuvan näköisiä, että pelkäsin heille tapahtuvan jotakin.
“Vau, mitkä heidän nimensä ovat?” Hopeapentu kysyi.
“Kolli on Ruskopentu”, Orvokkiliekki kertoi. “Naaraat ovat Iltapentu ja Sädepentu.”
“Kauniit nimet”, Hopeapentu sanoi.
Minä nyökkäsin ja katselin, kuinka Orvokkiliekki hellästi nuoli jokaisen pentunsa selkää ja painoi heidät lähemmäs vatsaansa. Pennut kiemurtelivat toistensa ylitse ja inisivät hiljaa näkemättä mitään suljetuilla silmillään.
Vilkaisin Hopeapentua. Joskus mekin olimme olleet yhtä pieniä ja avuttomia, yrittäneet löytää maitoa emomme vatsasta. En muistanut mitään niistä päivistä, enkä varmasti tulisi koskaan muistamaan, mutta katsellessani kolmea vastasyntynyttä en voinut olla tuntematta jotain puuttuvan. Aivan kuin joskus meitäkin olisi ollut kolme, ja nyt vain kaksi.
Kun Huuhkajahuuto saapui pesään lintu hampaissaan, Huurremyrsky veti hieman liiankin ilmeettömän katseensa pois pennuista ja veti minut ja Hopeapennun lähemmäs itseään. Poistuimme yhdessä pesästä, mutta vilkaisin vielä kerran taakseni.
Huuhkajahuuto nuoli Orvokkiliekin korvaa rakastavaisesti ja katseli kolmea, pientä pentua lämpö katseessaan.

//Kännykkätarina, sisältää taistelua ja kuolemaa

luku 11.

This is my Rubik's Cube ~
~ I know i can figure it out

Ilmassa oli sateen tuntua.

Pentujen kuolemasta oli kulunut muutama auringonnousu. Etsijätaivas oli syönyt muutamia yrttejä, jotka vähentäisivät maidontuotantoa - hänen ei tarvitsisi imettää pentuja, sillä pentuja ei enää ollut. Etsijätaivas ei muistanut aiempien päivien tapahtumista yhtään. Hän ei tehnyt mitään ylimääräistä - vain kaikki pakollinen ja se riitti hänelle. Loput päivästä hän makasi hiljaa pesässään Näkyviiksi rinnallaan. Yhtenä aamuna Näkyviiksi kuitenkin nousi ylös, katsoen Etsijätaivaan suuntaan mietteliäänä.
"Etsijätaivas. Sinun on noustava", Näkyviiksi sanoi. Etsijätaivas pudisti päätään.
"En tahdo. En tahdo jatkaa", hän kuiskasi hiljaa surullisena. Näkyviiksi ei jäänyt odottamaan, vaan lähti suoraan liikkeelle. Etsijätaivas huokaisi syvään ja nousi ylös, ravistellen turkista enimmät sammaleet pois. Hän ei jaksanut välittää, miltä hän tällä hetkellä vaikuttaisi muiden silmissä.

Näkyviiksi oli valinnut heille syötäväksi oravan. Näkyviiksi jakoi sen Etsijätaivaalle ja hänelle itselleen. Naaraa puraisi siitä palasen, nielaisten sen hitaasti. Hänen turkki värähti vaivautuneena, kun hän katseli muiden kissojen arkisia menoja. Miten hänelle niin rakas Myrskyklaanin leiri voikaan tuntua vieraalta?
"Minusta tuntuu, että kaikki tuijottaa minua", Etsijätaivas sanoi ahdistuneisuus äänessään. Näkyviiksi pudisti päätään.
"Eivät he tuijota."
"Vähintään ajattelevat, kun kävelevät ohitse", naaras intti vastaan ja Näkyviiksi luimisti. Sitä hän ei voinut kieltää - leirissä oli ollut jo valmiiksi outo tunnelma ja se muuttui entisestään.
"En voi olla leirissä", Etsijätaivas parahti ja jätti ateriansa kesken. Kauempana oleva Pilkkutassu katseli sisartaan huolestuneena ja asteli sitten tämän luokse.
"Oletko kunnossa?" Hän puski Etsijätaivasta. Harmaa naaras pudisti päätään.
"En tiedä, voinko olla enää koskaan kunnossa", hän sanoi hiljaa. Pilkkutassu lohdutti tuota painaessaan päänsä sisartaan vasten.
"Oli miten oli..syöthän loppuun?"
"Hyvä on", Etsijätaivas sanoi ja söi ateriansa loppuun, jokseenkin hitaasti. Kun he olivat syöneet, Näkyviiksi vilkaisi partion suuntaan, joka oli juuri lähtenyt leiristä.
"Halusit ulos? Lähdetään partion perässä. Ei mennä kuitenkaan heidän mukaansa", Näkyviiksi mietti ääneen. Etsijätaivas hymähti, hyväksyen ystävänsä ehdotuksen.

He olivat menneet kävelylle, koska Näkyviiksi halusi huolehtia naaraan terveydestä. Etsijätaivas olisi muuten kulkenut kuin sumussa, ellei hänellä olisi ollut ystäväänsä rinnallaan. Näkyviiksi oli sanonut Etsijätaivaalle, että vaikka pahaa tapahtui, sen ei tarvitsenut tarkoittaa maailmanloppua. Etsijätaivas ei halunnut uskoa siihen, mutta he olivat lähteneet kiertämään rajoja. Lähellä hänen ja Nicon tapaamispaikkaa, Näkyviiksi pysähtyi viittoen hännällään naaraan tekevän samoin. Etsijätaivas pysähtyi ja katsoi huolestuneena kohti Näkyviikseä, joka nyökkäsi kohti puita. Etsijätaivas katseli puuta huomatessaan valkean turkin oksiston seassa.
"Keitä olette? Mitä teette Myrskyklaanin alueella?" Etsijätaivas huusi. Kolme kissaa loikkasivat alas puusta ja asettuivat kaksikon eteen silmät sirillään, katsoen suoraan kohti Etsijätaivasta.
"Oletko Etsijätaivas?" Mustavalkea naaras kysyi turkki pörheänä katsoen Etsijätaivasta silmät leiskuen vihasta. Etsijätaivas kohotti kulmiaan, antaen kyntensä liukua varovaisesti ulos, ilma oli jännittynyt kissojen välillä.
"Mistä tiedät nimeni?" Hän ihmetteli ja katsoi, kun takaa tuli eteen oranssi mustankirjava kolli ja puhtaanvalkea kolli. Etsijätaivas katsoi Näkyviikseä kohti, joka nyökkäsi Etsijätaivaalle vakavan näköisenä. He eivät voisi tehdä mitään ylimääräistä liikettä, tai muuten taistelu olisi varmaa. "Minä en tunne teitä," Etsijätaivas sanoi ääneen. Näkyviiksi vilkaisi vieraita kissoja hämmentyneenä - jos Etsijätaivas ei tuntenut heitä, mutta he tunsivat naaraan, luvassa ei olisi mitään hyvää.
"Missä Nico on?" Valkea kolli murahti ja sai vihaisen katseen mustavalkealta naaraalta.
"Nero! Paljastit meidät heti senkin typerys!" Hän kirosi ääneen ja vilkaisi sitten myrskyklaanilaisia. "Mutta kysymys kuuluu: mitä teitte hänelle?"
"Hän..hän jätti minut. Luulin, että hän saapuisi kotiin sen jälkeen", Etsijätaivas sanoi huolestuneena. Mitä Nicolle oli tapahtunut? Minne kolli oli mennyt?
"En usko sinua!" Mustavalkoinen naaras sanoi ja loikkasi kynnet esillä kohti Etsijätaivasta. Harmaavalkea naaras ei kerennyt reagoimaan mitään, mutta Näkyviiksi ehti. Kolli pukkasi Etsijätaivaan edestä ja loikkasi itse sitten hyökkääjää vastaan. Se oli merkki muille, kaksi muuta vierasta loikkasi myös taisteluun mukaan. Etsijätaivas otti Neroksi kutsutun kollin vastaansa, vilkaisten sivusilmällä Näkyviikseä, joka taisteli yksin kahta vastaan, mutta selvästi vaivatta. Kolli ei tosin pystynyt hyökkäämään, vaan kykeni pelkästään puolustamaan itseään.
"Sinä mursit minun sydämeni, joten minä murran sinun sydämesi!" Mustavalkea naaras huusi painiessa Näkyviiksen kurkussa kiinni samalla, kun toinen kolleista oli myös Näkyviiksen kimpussa. Etsijätaivas syöksyi valkean kollin alta auttamaan klaanitoveriaan, työntäen naaraan irti. Mustavalkea naaras oli väkivaltainen taistelija, joka huitoi kohti Etsijätaivaan silmiä. Etsijätaivas keskittyi kynsien väistämiseen niin paljon, ettei huomannut mustan oranssinkirjavaa kollia takanaan ja kaatui. Mustavalkea naaras tuli mukana, painaen hänet maata vasten.
"Kerro niin selviätte!" Hän sähisi. Etsijätaivas sulki silmänsä kyynel valuen silmäkulmasta. "Olemme hänen ryhmästään ja tarvitsemme sen tiedon!"
"Vannon Tähtiklaanin nimeen, etten tiedä!" Harmaavalkea naaras murisi vastaan. Sitten taistelu olevinaan hellitti.
"Tule Sara, he eivät tiedä mitään…", valkea kolli repi ystävänsä irti Etsijätaivaan päältä. Etsijätaivas ei noussut, vaan hän jäi makaamaan maahan. Miten näin oli käynyt? Mitä hän oli tehnyt väärin, ansaitakseen tämän? Kun Nicon toverit olivat poistuneet, Etsijätaivas uskaltautui nousemaan ylös. Naaras katsoi ensimmäisenä Näkyviikseen, joka ei ollut kuitenkaan noussut ylös. Tummanruskealla kollilla oli erittäin pahan näköinen, verta vuotava haava kaulassaan. Näkyviiksi hymyili pienesti Etsijätaivaalle ja nousi horjahtaen ylös.
"Jaksatko leiriin?" Naaras kysyi varovaisesti, nähdessään kollin haavan. Näkyviiksi kuitenkin vaikutti itsevarmalta.
"Jaksan", Näkyviiksi vannoi. Etsijätaivas syöksyi ystävänsä rinnalle ja hän lähti saattamaan kollia kohti Myrskyklaania, metsän lävitse ihan hiljaisuudessa. Ainoastaan metsäneläimet ja tuuli pitivät ääntä.

Matkaa ei ollut jäljellä paljoa, mutta Etsijätaivas tunsi kun Näkyviiksen painoa tuli enemmän ja enemmän häntä vasten. Hänen täytyi tehdä työtä, jotta kaksikko pysyisi pystyssä vammojensa kera. Etsijätaivas pysähtyi tarkistaakseen kollin kunnon, mutta Näkyviiksi horjahti maahan samalla hetkellä, kun hän oli irtaantunut kollista.
"Näkyviiksi!" Etsijätaivas parahti. Näkyviiksi näytti väsyneeltä, turkki takkuiselta. "Oletko kunnossa? Matkaa ei ole paljon", hän panikoi, saaden Näkyviikseltä murahduksen ja katseen.
"Etsijätaivas."
"Nouse ylös, ole kiltti", Etsijätaivas selitti ja puski ystäväänsä leuallaan. "Voin hakea Sudenlaulun ja Valotassun -"
"Etsijätaivas", Näkyviiksi keskeytti naaraan lauseen huokaisten hiljaa. "Katso minua, ole kiltti", kolli pyysi ja niin Etsijätaivas teki. Kolli tosiaan näytti…raskaalta ja väsyneeltä. "Etsijätaivas…mitään ei ole tehtävissä", Näkyviiksi kuiskasi ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Olen pahoillani. Tiesin jo aluksi, että näin käy", kolli sanoi sulkien silmänsä. "Mutta en halunnut sinun satuttaa itseäsi. Siinä kävi kuitenkin niin, että satutit itseäsi. Henkisesti ja fyysisesti..", kolli kuiskasi ääni väristen avaten silmänsä uudestaan. "Minä tulen pysymään täällä", Näkyviiksi sanoi painaen tassunsa Etsijätaivaan sydämen päälle. "Seuraa sydämesi ääntä. Se ei ole väärässä." Sitten hänen tassunsa valahti maahan, kerran värähtäen. Sitten Etsijätaivaan paras ystävä lopetti hengittämisen. Harmaa naaras katsoi tyhjä ilme kasvoillaan Näkyviikseä ja parahti sitten itkuun painaen päänsä kollia vasten, kuin voisi perua kaiken tapahtuneen. Hän nousi hieman ylös, katsoi ympärilleen, näkyisikö ketään, mutta ketään ei ollut lähistöllä. Naaras huusi kovaan ääneen apua, tietämättä kuulisiko kukaan. Kun hän sai nenäänsä vainun muista, Etsijätaivas romahti uudestaan maahan. Hän oli…menettänyt kaiken. Hänen täytyi kuitenkin selvitä tästä - oli pakko. Hänen oli pakko selvittää tämä kaikki ja selittää Näkyviiksen kuolema - vieraat kissat olivat tulleet rajan yli. Hyökänneet kimppuun.

Hänen piti vain..koota itsensä ja ratkaista kaikki uudestaan. Yksin.

Alkoi satamaan.

Luku 6

Tuhkatassun ensimmäinen kokoontuminen oli ollut hieno, mutta ei aivan yhtä hieno kuin naaras olisi olettanut. Ilmapiiri oli ollut vaivaannuttava ja erikoinen, ja oppilaan innostus oli laskenut nopeaa heidän saavuttuaan paikalle.
“Onko täällä aina tälläinen tunnelma?” oli Tuhkatassu kysynyt Liekkilehmukselta, joka oli pudistanut päätään ja vastannut:
“Ei, usein kaikki klaanit ovat haudanneet riitansa ja juttelevat muiden kanssa sujuvasti. Tänään on jokin oudosti”.
Naarasoppilas oli kuljeksinut paljolti mestarinsa perässä, he olivat käyneet tervehtimässä joitakin muiden klaanien kissoja, ja yksi tai kaksi heistä olivat jopa onnitelleet Tuhkatassua oppilaaksi pääsemisestä. Hän kuitenkin oli kyllästynyt pian kuuntelemaan Liekkilehmuksen keskusteluja muiden kanssa, ja oli etsinyt Sumutassun käpäliinsä.
“En ymmärrä, viime kokoontumisessa Ukkostassu oli ollut ystävällinen, nyt hän juuri ja juuri katsoi minua päin”, oli kolli valittanut ystävälleen, ja kaksikko oli loppukokouksen ajan pitäytynyt muiden klaanien seurasta. Tuhkatassu oli ollut hieman pettynyt, hän oli ollut utelias muista klaaneista ja olisikin tahtonut jutella jollekulle, vaikka ei ihan ymmärtänytkään miksi kukaan haluaisi olla osana muita kuin Jokiklaania. Kun kokous vihdoin oli alkanut, oli naaras kuitenkin unohtanut harmistuksensa kun kylmät väreet olivat kulkeneet hänen turkkiaan pitkin. Päälliköt olivat näyttäneet niin majesteettisilta seistessään muiden kissojen yläpuolella. Siellä Tuhkatassu haluaisi jonain päivänä olla.

***

Oli kulunut muutama auringonnousu kokoontumisesta. Tuhkatassu haukoitteli makeasti noustessaan ylös sammalpediltään, ja nousi sitten ylös venytellen raajojansa samalla. Osa muistakin oppilaista oli heräilemässä, mutta Sumutassu nukkui vielä sikeästi tassu petinsä ulkopuolella roikkuen. Tuhkatassu hymähti näylle, ja loikki sitten varovaisesti ulos leiriin, koittaen olla herättämättä muita. Oviaukolle päästyään hän kuitenkin kuuli kahinaa, ja huomasi pian Hiillostassun nousseen hänen peräänsä. Naaras odotti veljeään hieman, ja puski tämän kylkeä ennen kuin he lähtivät yhdessä keskemmälle leiriä.
“Et ikinä tee noin?” musta kolli sanoi kysyvällä äänellä ja katsoi sinisillä silmillään Tuhkatassua terävästi:
“Onko jotain käynyt?”
Tuhkatassu naurahti pienesti ja pudisti päätään.
“Ei, kaikki on hyvin. Olen vain iloinen tämän päivän harjoituksistani!”
Hiillostassun ilme näytti hieman epäilevältä, mutta sitten tämä nyökkäsi ja räpäytti silmiään sisarelleen.
“Onko tassusi vielä haitannut sinua?”
“Ei”, naaras vastasi, mutta veljensä antaman katseen jälkeen hän jatkoi:
“...Ainakaan paljoa. Mutta parilla viime metsästyskerralla en ole edes huomannut sitä, joten ei sinun tarvitse huolehta”. Hiillostassu huokaisi, eikä Tuhkatassu ollut aivan varma mitä veli tällä tarkoitti. Hän päätti vaihtaa aihetta:
“Mitä sinulla on tänään tehtävänä?”
“Käyn Pyökkihännän ja parin muun kanssa aamupartiossa” veli naukaisi pieni hymy kasvoillaan, joka kuitenkin putosi heti kun hän aloitti seuraavan lauseensa:
“Sen jälkeen pitää käydä klaaninvanhinpien luona. Siellä on kai kirppuja liikkeellä”.
Tuhkatassu ei voinut olla tirskahtamatta tälle hieman, mutta koitti sitten pitää itsensä kasassa. Ei hänen nyt pitäisi nauraa veljelleen, varmasti joskus olisi tilanne toisin päin ja Tuhkatassu joutuisi olemaan haistelemassa hiirensappea vanhusten valituksen keskellä.
“Kiva että sinulla on kuitenkin jotain mistä pidät. Varo tassuasi”, kollioppilas naukaisi ja nousi sitten lähteäkseen, sillä Pyökkihäntä oli ilmestynyt Aamuruusun, Simpukkapuron sekä Huomentassun kanssa leirin suuaukolle. Kenen tahansa muun suusta lause olisi varmastikin ollut sarkastinen, mutta Tuhkatassu tiesi että hänen veljensä tarkoitti mitä sanoi. Hän ei puhunut paljoa muille klaanin kissoille, mutta hän olisi silti todennäköisemmin heitä kohtaan tyly kuin omia sisariaan. Kilpikonnakuvioinen naaras tunsi lämmön kulkevan kehonsa läpi, hän oli kiitollinen veljestään, vaikka tämä olikin hiukan ylisuojeleva.
“En lähde ennen kuin vastaat kyllä”, Hiillostassu naukaisi ja keskeytti sisarensa ajatukset. Tuhkatassu pyöräytti silmiään.
“Joo joo, varon minä”, hän tuhahti, mutta heilautti samalla viiksiään huvittuneesti. Onneksi hänellä oli Hiillostassu.

“Hei Liekkilehmus!”
“Huomenta Tuhkatassu, oletko valmis?” Ai oliko hän valmis? Naaras suorastaan kihisi innostuksesta. Hänellä olisi tänään kahdet kaksinkeskiset taisteluharjoitukset mestarinsa kanssa, hän ei olisi voinut olla enempää innoissaan.
“Enemmän kuin valmis! Mennään jo!”
Naaraat loikkivat leiristä ulos ja kohti harjoitusaluetta. Tuhkatassu hyppelehti edestakaisin, ja Liekkilehmus katsoi tätä huvittuneena.
“Älä käytä kaikkea energiaasi jo matkalla, ettet vain väsy kesken harjoitusten”, mestari muistutti hymyillen silmillänsä. Tuhkatassu naurahti ja vastasi:
“Minulla on energiaa vaikka koko klaanille! En minä väsy!”
“Ninkö luulet?” Liekkilehmus naukaisi vastaan pidätellen naurahdusta, mutta Tuhkatassu vain heilautti häntäänsä dramaattisesti ja pompahti sitten kokonaisen ympyrän ennen kuin jatkoi matkaansa.

“Jos vastustajasi antaa sinulle mahdollisuuden päästä vatsaansa käsiksi, vaikkapa nousemalla takatassuilleen tai kääntymällä selälleen, sinun kannattaa aina käyttää se”, selitti Liekkilehmus Tuhkatassulle, joka istui korvat höröllään kuuntelemassa mestarinsa puheita. Naarasoppilaan häntä viuhtoi puolelta toiselle maata pitkin, eikä hän malttanut päästä kokeilemaan liikettä.
“Koska tämä on harjoitus, emme tietenkään käytä kynsiä. Oikeassa taistelutilanteessa sinun tulee kuitenkin pitää kynnet ulkona ja valmiina”, musta soturinaaras naukui vielä ennen kuin antoi oppilaalleen merkin nousta ylös.
“Aloitetaan. Minä olen hyökkäämässä sinua kohden, ja sinä tähtäät vatsaani”.

Tuhkatassu jännitti lihaksensa valmiina mestarinsa hyökkäykseen. Liekkilehmus loikkasi kohti oppilastaan etutassut ylhäällä, paljastaen pehmeän vatsansa, ja Tuhkatassu syöksyi eteenpäin ja huitaisi käpälällään kohti mestarinsa vatsaa. Hän hymyili tyytyväisenä osuessaan mustaan karvaan, mutta Liekkilehmus ei ollutkaan lopettamassa hyökkäystään vaan laskeutui maahan ja syöksyi silmänräpäyksessä työntämään Tuhkatassun maahan. Oppilas makasi maassa selällään, ja rimpuili mestarinsa tassun alla.
“Et voi lopettaa taistelua, ennen kuin vastustajasi on joko antautunut tai juossut pakoon. Jos olisin vihollissoturi, minulla olisi nyt esteetön pääsy hyökkäämään vatsaasi kohden.”
Tuhkatassu nyökkäsi hieman vaivaantuneena, ja Liekkilehmus päästi hänet tassunsa alta.
“Kokeillaan uudestaan. Osuit hienosti, mutta koita tällä kertaa saada minut selälleni”.

Liekkilehmus loikkasi taas Tuhkatassua kohden, ja kilpikonnakuvioinen naaras huitaisi tämän vatsaa tassullaan ennen kuin pyrähti nopeasti sivulle väistääkseen mestarinsa seuraavan iskun. Mustan soturin osuttua ohi oppilaastaan, tämä kääntyi nopeasti ympäri hymyillen, mutta valmiina taistelemaan.
“Hieno väistö, Tuhkatassu”.
Oppilas syöksyi mestariaan kohden ja koitti läimäistä tätä kasvoille, mutta Liekkilehmus oli ehtinyt pois alta. Kilpikonnakuvioisen oppilaan kääntyessä taas mestariaan kohden, oli tämä jo ehtinyt loikata kohti häntä, ja olisi silmänräpäyksen päästä nuoremman naaraan selässä. Tuhkatassu ei ehtinyt edes ajatella, ennen kuin hänen vaistonsa ottivat vallan ja hän veti kehonsa kohti maata ja kääntyi ympäri saadakseen osuttua mestariinsa alhaalta päin. Liekkilehmuksen ilme oli hämmästynyt, kun Tuhkatassun käpälä pyyhki hänen vatsakarvojaan vasten, ja kun naarassoturi oli laskeuduttuaan kääntymässä ympäri, oli oppilas jo päässyt takaisin jaloilleen.
“Odota!” Liekkilehmus naukaisi ennen kuin Tuhkatassu ehtisi hyökätä häntä kohden uudestaan. Kilpikonnakuvioinen oppilas rentoutti hitaasti lihaksensa, ja katsoi mestariaan hölmistyneenä.
“Mitä nyt?” nuori naaras kysyi ja kallisti päätään. Oliko hän tehnyt jotakin väärin? Lopettaisiko Liekkilehmus nyt hänen kanssaan harjoittelun? Entä jos-
“Mistä sinä oikein opit tuon liikkeen?” soturi kysyi ja tassutti lähemmäs oppilastaan, liekinväriset silmänsä samaan aikaan hämmentyneen, mutta ylpeän näköisenä.
“En… mistään?” Tuhkatassu vastasi vaivaantuneena ja siirteli tassujaan puolelta toiselle. Uskoisiko Liekkilehmus häntä? Mitä jos mestari luulisi hänen valehtelevan?
“Minä vain… en oikeastaan ehtinyt edes ajatella, tuntui kuin kehoni olisi liikkunut itsestään”, hän yritti selittää. Liekkilehmus oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:
“Tuo oli hienoa Tuhkatassu, liikettä kutsutaan vatsan puoliraastoksi. Ajattelin että se olisi hieman vaikea liike näin aikaisessa vaiheessa koulutustasi, mutta näköjään osaat sen jo vaistomaisesti. Voimme hioa liikerataasi vielä, niin että isku on sinulle helpompi ja saat sitä käytettyä vaikka vaistosi eivät iskisikään päälle”.
Tuhkatassun kasvoille levisi valtava hymy, ja hänestä tuntui että hän oikein säteili. Ehkä hänestä tulisi kuin tulisikin mahtava taistelija. Oppilaasta tuntui hyvin ylpeältä itsestään, eikä hän malttanut odottaa että pääsisi kertomaan sisaruksilleen tästä. Sykkyrätassu olisi varmasti kateellinen.
“Jatketaanko harjoittelua? Tällä kertaa kumpikaan ei pysähdy ennen kuin on saanut toisen maahan, sopiiko?”
“Sopii!”

//sellasia taisteluharjotuksia näin pitkästä aikaa :D

Seitsemäs luku – A wood grouse can be a food source

Ahotassu kulki hiljaa mestarinsa vierellä ja kuunteli, kun tämä selitti, mitä lentoon lähteneen linnun napatakseen täytyi osata.
”Se ei ole helppo temppu, koska vielä sen lisäksi, että sinun tulee olla lentoonlähdöstä alle silmänräpäytyksen kuluttua valmiina seuraavaan vaiheeseen, lintu on oman mielensä mukaan liikkuva kohde, joten sinun on myös osattava ennakoida sen liikkeitä”
Lehtisydämen hitaasti puolelta toiselle heilahteleva häntä vaikeutti Ahotassun keskittymistä. Se oli kovin tuuhea ja pehmeän näköinen, ja muistutti opetuksestaan hairaantunutta oppilasta oravanpennusta, jonka hän oli nostanut takaisin puuhun sen pudottua maahan yllättävän voimakkaan tuulenpuuskan takia.
*Mitenköhän sillä menee?*
”Kuunteletko sinä, Ahotassu?” Lehtisydän kysyi huomatessaan viimein oppilaansa keskittymisenpuutteen. Ahotassu nyökkäsi pitkästyneenä, irrottamatta katsettaan edelleen hitaasti heilahtelevasta, täplikkäästä hännästä. Hän käänsi huomionsa toisaalle vasta kuullessaan kovaa meteliä Varjoklaanin ja Myrskyklaanin välisenä rajana toimivan ukkospolun suunnasta. Äänet kuuluivat Ahotassulle vieraille kissoille, eivät hirviöille, joten kolli pinkaisi pian juoksuun nähdäkseen, mitä rajalla tapahtui. Hän harkitsi hetken takaisin kääntymistä huomattuaan, ettei Lehtisydän ollutkaan lähtenyt hänen peräänsä niin kuin hän oli odottanut, mutta päättikin loppujen lopuksi jatkaa matkaansa. Kun hän viimein pääsi rajalle asti, Ahotassu näki kolmen kissan joukon tappelemassa kookasta, mustapukuista lintua vastaan sen toisella puolella. Hän siristi silmiään, koettaen painaa mieleensä linnun ulkonäön mahdollisia tulevaisuuden tilanteita varten. Sitten hän käänsi katseensa sitä vastaan taistelevia kissoja kohti; naaraita oli kaksi, hopeavalkoinen selvästi tummempaa raidallista pienikokoisempi, kolmas oli siro valkoinen kolli punertavine kasvokuvioineen ja hännänpäineen. Ahotassu istahti alas tarkkailemaan tilannetta. Sen lisäksi, että kissat olivat Varjoklaanin rajojen ulkopuolella, lintu, jota vastaan ne taistelivat, olisi joka tapauksessa ollut Ahotassulle liian suuri vastus. Nuori kolli irvisti ja upotti kyntensä maahan nähdessään, millaista jälkeä raivostuneen linnun siiveniskut olivat jo päässeet tekemään hopeisen naaraan turkille; tummemman harmaat raidat näyttivät siltä, kuin ne olisivat itsekin lähdössä linnun tavoin lentoon ja karvatuppoja puuttui sieltä täältä.
”Ihme, etteivät ole vielä saaneet päähänsä luovuttaa”
Ahotassu käänsi katseensa vierelleen ilmestyneeseen Lehtisydämeen ja nyökkäsi sitten osoittaakseen olevansa samaa mieltä.
”Mikä tuo lintu on?” hän kysyi sitten. Lehtisydän istahti alas myhäillen hyväntuulisen näköisenä ja heilautti häntänsä oppilaansa olalle.
”Metso. Niiden kanssa ei noin vain ryhdytä leikkimään, ne voivat aiheuttaa mustelmia kaksijaloillekin”, täplikäs kolli selitti. Ahotassu luimisti korviaan tuntiessaan kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Hän käänsi taas katseensa kolmen metsoa vastaan taistelevan kissan suuntaan ja ähkäisi hiljaa kiusaantuneena huomatessaan, miten väsyneeltä nämä näyttivätkään. Kissat eivät kuitenkaan olleet yksin väsymyksessään, sillä myös metso näytti hitaasti, mutta varmasti menettävän puhtinsa. Ahotassu pani merkille, miten kissat olivat luopuneet yrityksistä iskeä linnun kurkkuun ja vatsaan, ja siirtyneet sen sijaan tekemään nopeita iskuja sen siipiin tehdäkseen niistä käyttökelvottomat. Sen jälkeen hän nousi sanaakaan sanomatta ylös ja lähti tallustamaan takaisin syvemmälle oman klaaninsa reviirille.
”Eikö huvita jäädä katsomaan ottelun lopputulosta?” Lehtisydän kysyi huvittuneena, ennen kuin nousi itsekin ja hölkkäsi sitten oppilaansa vierelle. Ahotassu pudisti päätään.
”Emmeköhän me jonkun kuule seuraavassa kokoontumisessa kerskailevan metsoaterialla, jos ne tuon onnistuvat pyydystämään”, hän naukui ja kiristi sitten vauhtia.
”Ateriasta puheenollen…” tuulessa huojuvan kuusen juurelta kuuluva rapina oli herättänyt nuoren kollin huomion, ja pian hän syöksyikin nappaamaan hampaidensa väliin sen, mikä ikinä äänen olikaan aiheuttanut. Sitten hän palasi mestarinsa luo ja tiputti saaliinsa tämän tassujen eteen.
”Taitaa kaksijalka olla edelleen liikkeellä koiriensa kanssa”, Lehtisydän tokaisi nähdessään oppilaansa nappaaman, pulskan hiiren. Sitten hän käänsi katseensa taivaalle ja huokaisi nähdessään auringon olevan jo laskemassa.
”Tänään ei näköjään lintujahtiin päästy, mutta ehkä huomenna”, hän naukaisi, ja leirin määränpääkseen otettuaan viittoi hännällään oppilastaan seuraamaan. Ahotassu nosti hiirensä maasta ja lähti kuuliaisesti seuraamaan kevyesti hölkäten. Hän nuuhkaisi ilmaa ja nosti hetkeksi katseensa taivaalle hitaasti muodostuviin pilviin.
*Pian sataa*

//Apua kun en oo kirjottanut pitkään aikaan, sori (viimesestä tarinasta tasan kaks kuukautta....) XDDD Tämmönen filleri tällä kertaa, toivotaan, et saisin seuraavasta vähän tapahtumarikkaamman :')

Kahdestoista luku – This world will break your heart

Kun Uniyö ja Harhamieli olivat lähentyneet, oli se ollut Harhamielen tunnustus, että hän taisi pitää Uniyöstä jopa enemmän kuin ystävänä. Musta naaras ei ollut siinä tilanteessa ollut lainkaan valmis sellaiseen tunnustukseen, mutta hän oli varma, että tunsi myös jotakin voimakasta Harhamieltä kohtaan, vaikka muutaman kuun jälkeen Uniyö oli tuntenut outoa katumusta ja oivalluksia.
Ja sitten se väistämätön oli tapahtunut, se, mitä Uniyö ei ollut edes halunnut tapahtuvan; hän odotti pentuja. Harhamielen pentuja.
Jo alusta asti Uniyö oli tiennyt, että oli etsinyt kuin väkisin jotakuta kissaa Jokiklaanista, joka voisi turruttaa sen kaipuun ja tunteet, joita hän tunsi. Hän oli rakastunut kissaan, jonka oikeaa nimeä ei edes tiennyt ja jota ei ollut koskaan tavannut valvemaailmassa. Hän oli rakastunut kissaan, jota ei ehkä koskaan voisi saada. Ja sepä vasta olikin särkenyt häntä sisältä.
Kuin väkisin oli hän yrittänyt uskotella itselleen voivansa turruttaa ne tunteet, joita koki Viimaa kohtaan, jos vain löytäisi ihan kenet tahansa omasta klaanistaan ja kissan, jonka oikeasti tapasi päivittäin kasvotusten. Jo silloin oli naaras tiennyt sen olevan turhaa ja vain valehtelua häntä itseään kohtaan.
Ja hän oli antanut sen mennä liian pitkälle. Hän oli antanut pakottavan tarpeensa turruttaa sen surun ja kaipuun sisällään vallata itsensä. Ja nyt hän katui sitä sanoin kuvaamattoman paljon. Tästä ei ollut takaisin menemistä. Ei, vaikka hän oli kuinka halunnut uskoa sen kaiken olevan vain pahaa unta.
Hän oli saattanut tuhota muutakin kuin oman elämänsä. Hän oli saattanut tuomita kaikki klaanit ja niiden kissat tuhoon. Pennut toisivat suuren esteen monelle asialle, joita hänen tulisi päästä tekemään ennustuksensa vuoksi. Tehtävänsä vuoksi.
Uniyö oli jo jonkin aikaa epäillyt kykyään olla klaaninsa varapäällikkö. Kenties hänet oli valittu siihen vain ennustuksen vuoksi, vaikka ei Valkotähti siitä voinut tietää mitään. Kenties Tähtiklaani oli päättänyt vain antaa hänelle vastuullisen ja merkittävän aseman ennustuksen vuoksi eikä ajatellut yhtään Uniyön oikeita taitoja.
Jo pennusta asti oli hän tahtonut olla jotain merkittävää ja pennulle se usein tarkoitti varapäällikyyttä ja toisinaan jopa päällikyyttä. Oli hän suoritunut varapäällikkön tehtävistään kunnialla ja monet olivat kehuneet häntä ja tuoneet esille hänen nuoren ikänsä esille. Ei kuulemma kuka tahansa pystynyt samaan hänen nuorella iällään ja vähäisellä kokemuksellaan.
Siltikin epäilys kalvoi Uniyön mieltä; Entä jos? Entä jos?

Epävarmuus pureskeli Uniyötä hänen sisimmässään. Hänen olisi tehtävä jotakin, joka rikkoi hänet sisältäpäin. Hänen tulisi tehdä jotakin, jota hän ei halunnut tehdä. Ja entä jos hänestä ei olisi mihinkään siihen, mihin Tähtiklaani halusi hänen olevan kykeneväinen? Varapäällikkyys, kissojen pelastaminen, tappaminen, kissojen johtaminen… kaikki, mikä hänen elämässään oli juuri nyt läsnä ja ajankohtaista.
Ja hän oli mahdollisesti jo tuhonnut osan toivosta tultuaan tiineeksi. Mitähän Tähtiklaanikaan ajatteli asiasta? Varmasti sylkivät Uniyötä päin syyttäen häntä klaanien selviytymisen vaarantamisesta.
Yksisiipi oli, kuten vain arvata saattaa, jo pidemmän aikaa seurannut Uniyön menoa. Hän oli nähnyt kuinka kuin synkkä pilvi olisi seurannut mustaturkkista naarasta päivästä toiseen. Toisinaan Uniyö oli selkeästi ollut paremmalla tuulella, mutta nyt jo jonkin aikaa oli hän vajonnut vain syvemmälle ja syvemmälle mielensä sopukoihin.
Uniyöllä oli useimmiten ollut tapana puhua Yksisiivelle ja nykyään myös Kuunvalolle mieltään askarruttavista asioista, mutta viime kuiden saatossa oli Uniyö pitänyt asiat visusti itsellään. Ei Yksisiipi pitänyt sitä pahana asiana, mutta liika oli liikaa, sillä koko ajan Uniyön tuttu eläväinen olemus haihtui kuin savuna ilmaan.
”En ole sitä tyyppiä, joka pakottamalla pakottaisi toisen puhumaan”, Yksisiipi aloitti heti, kun he olivat päässeet tarpeeksi kauaksi leiristä, ”mutta nyt on sinun aikasi tosiaankin vuodattaa sisimmästäsi asiat, jotka mustaavat sydäntäsi. Uniyö, sinä tiedä, että voit luottaa minuun asiassa kuin asiassa.”
Uniyö räpäytti silmiään sisartaan kohti. Ei hän ollut yllättynyt, ei sitten lainkaan. Jos joku niin juuri Yksisiipi olisi huomannut Uniyössä tapahtuneen muutoksen ja uskaltautunut ottamaan sen esille Uniyön kanssa. Ja koskaan, koskaan, ei Yksisiipi ollut rikkonut lupaustaan eikä levittänyt yhtäkään salaisuutta eteenpäin. Sen hän osasi.
Mutta mitä Tähtiklaani sanoisi, jos hän kertoisi Yksisiivelle? Rankaistaisiinko häntä? Tosin, mitä Tähtiklaani voisi edes tehdä, kun se ei kyennyt edes Kuulammella tulemaan esiin? Ei mitään. Uniyö tiesi, ettei hänen mielensä eikä sydämensä varmaan pysyisi kasassa, jos hän ei pystyisi edes yhdelle kissalle, johon luotti hengellään, uskoutumaan.
Ja Yksisiipi oli kissa, jonka suu ei laulaisi edes synkintä salaisuutta eteenpäin.
”Uniyö”, Yksisiipi huokaisi hiljaa, ”minä näen kyllä, että sinulla on mielesi päällä jotakin.”
”Muistat varmaankin, kun kerroin sinulle siitä ennustuksesta? Joka koski minua?” Uniyö kysyi sitten ja ymmärrys valtasi Yksisiiven silmät.
”Sen huipentuma on tulossa, eikö olekin? Tiedän, että tunnet sen”, Yksisiipi arvasi. ”Onko… Tähtiklaani sattunut puhumaan sinulle?”
”Ei vähään aikaan, mutta se antoi minulle… hälyttävän viestin kuita sitten”, Uniyö kertoi ja nyökkäsi hitaasti. ”Yksi kissa kertoi kaiken olevan tuhoutumassa. Vihollinen, josta ennustuksesta puhutaan, johtaa Synkän metsän kissoja.”
”Voi ei”, Yksisiiven silmät levisivät. ”Se ei ole hyvä juttu.”
”No ei todellakaan”, Uniyö totesi. ”Ja… koska minut luotiin tätä varten, sain tietää, mikä minun tarkoitukseni on.”
”Ja se on?”
”Tappaa se kissa. Tapahtui mitä tapahtui”, Uniyö nyökkäsi jämäkästi.
”Eikö ole muka mitään muuta keinoa?” Yksisiipi kysyi. ”Näen sinusta, että epäröit itsekin.”
”Ei ole muutakaan vaihtoehtoa, Tähtiklaani itse sanoi niin”, Uniyö vastasi.
”Oletko ihan varma?” Yksisiipi kyseenalaisti.
”Eikö sinun pitänyt olla se Tähtiklaanin sanoja seuraava kissa?” Uniyö murahti ja Yksisiipi siristi silmiään.
”Tähtiklaani varjelee ja johdattaa, mutta ei se jokaisen kissan tekoja päätä jokaisen askeleen kohdalla”, Yksisiipi vastasi. ”Voi oll toinenkin keino, haluat sitä itsekin, Uniyö.”
”Ei ole mitään muuta keinoa!” Uniyö sähähti raivoissaan hampaat uhkaavasti esillä, kun hän kohtasi Yksisiiven. Harmahtava naaras kavahti, mutta kohotti sitten kuononsa hieman ylemmäs. Hän ei perääntyisi sisarensa edessä. ”Tähtiklaani on valinnut minut! Minulla ei ole muuta tarkoitusta! Tähtiklaani loi minut tätä varten, loi minut tappamaan sen kissan! Yksisiipi, sinä et ymmärrä! Minun pitää tehdä se, jotta kukaan ei kuole turhaan ja jotta klaanit eivät tuhoudu! Niin minun pitää tehdä, niin Tähtiklaani sanoo!”
Uniyön silmät olivat täynnä kyyneliä, mutta silti viha oli nähtävillä hänen kasvojensa piirteistä. Yksisiiven katse muuttui apean ja pahoittelevan sekoitukseksi ja hän laski tassunsa Uniyön tassun päälle.
”Sinä seuraat sitä, minkä koet olevan oikea tie”, Yksisiipi sanoi sitten. ”Ja tämä kaikki on varmasti rankkaa. Sinulla on niin paljon huolehdittavaa tämän kaiken kanssa eikä ole siksi ihmekään, että sinua hermostuttaa. Jokaista kissaa hermostuttaa joskus, oli aihe suuri tai pieni eikä sinunkaan tule hävetä pelkoa ja epävarmuutta. Eikä sinun tarvitse yksin kamppailla tätä kaikkea vastaan. Sinulla on minut, Kuunvalo ja myös emomme.”
”Minä en tiedä, mikä on oikea tie, Yksisiipi. Mutta minä teen minkä vain voin, minun on pakko, sillä kaikki riippuu siitä”, Uniyö sanoi hiljaisella äänellä. ”Vastuu on suuri enkä halua, että kaikki romahtaa takiani.”
”Muista etsiä myös ilon hetkiä”, Yksisiipi laski päänsä sisarensa niskan päälle. ”Ja sinä pystyt ihan mihin tahansa, Uniyö, sillä sinä olet vahva ja upea.”
Uniyö huokasi syvään ja nyökkäsi. Hänen olisi pakko tehdä se, mikä oli tarpeen. Liian moni henki riippui hänestä eikä hän saisi epäröidä tositilanteen keskellä. Ja hän pystyisi mihin tahansa, aivan kuten Yksisiipi sanoi. Hänen olisi pakko ja häntä oli valmistettu tähän.
Hän oli Uniyö, hän tekisi mitä tahansa.

Uniyö ei ollut enää edes varma kuinka mones kerta tämä oli, kun he tapasivat Viiman kanssa tässä unien maassa. Mutta jokaisen kerran jälkeen hän oli vain iloinen siitä, että pääsi tänne. Ja Uniyö joutui painimaan pitkään itsensä ja tunteidensa kanssa, jotka olivat heränneet.
Ja ne rikkoivat hänet palasiksi, koska hänellä oli mukamas virallisesti kumppani Jokiklaanissa.
”Sinulla on mielesi päällä jotakin, Kaiku”, Viima rikkoi hiljaisuuden ja Uniyö huokaisi. Totta kai Viima oli huomannut hänen alhaisen mielialansa. Vaikka he eivät nähneet toisiaan, he olivat oppineet aistimaan ja huomaamaan hiljaisuudesta ja äänensävyistä toistensa tunnetiloja.
”Odotan pentuja”, Uniyö vastasi hiljaa ja jostain syystä häntä pelotti, miten Viima reagoisi. Ehkä se, että Uniyö ei halunnut pentuja Harhamielen kanssa, koska ei oikeasti edes rakastanut kyseistä kollia sillä tavalla eikä Harhamieli edes kyennyt rakastamaan toista kissaa niin. Ja Uniyö uskoi sielunkumppaneihin ja Harhamieli ei sitä ollut. Hän oli ymmärtänyt sen, kun oli ollut jo liian myöhäistä.
”Eikö siitä pitäisi olla iloinen?” Viima kysyi, hämmentyneenä Uniyön äänensävylle. Kolli oli hetken hiljaa ja varovasti kysyi naaraalta: ”Ovatko pennut vahinkopentuja, sellaisia, joita et haluaisi?”
”Ehkä sen kissan kanssa, kyllä”, Uniyö vastasi huokaisten. ”Jonain päivänä haluaisin pentuja, mutta oikean kissan kanssa.”
”Ah, valheelliset tunteet hämäsivät?” kolli kysyi varmistukseksi.
”Kyllä.”
”Tiedän, mitä tarkoitat.”
”Haluatko sinä pentuja joskus?”
Tuli hiljaista ja Uniyö kurtisti kulmiaan.
”En… tiedä”, Viima vastasi sitten. ”En ole koskaan ajatellut.”
Uniyö aisti kummasti valheen kollin sanoissa, mutta ei sanonut siitä mitään. Viimalla oli oikeus omiin salaisuuksiinsa eikä naaras vaatisi kollia kertomaan.
”Tai… olen ajatellut, mutta minä en sovi isäksi”, kolli sanoi sitten katkeralla äänellä. ”Minä en voi olla isä.”
Uniyö kallisti päätään, vaikka tiesi ettei kolli nähnyt. Viima ei… voinut olla isä. Oliko hän kykenemätön saamaan omia pentuja?
”Miksi?” Uniyö kysyi ja katui heti sanojaan. Ei hänelle kuulunut jokainen kollin asia, ei vaikka Uniyö niin olisi tahtonut.
”Se on minusta riippumaton asia”, kolli vastasi ja Uniyö luimisti pahoillaan korviaan. ”Itse en ole voinut siihen vaikuttaa millään tavalla. Kenties jonakin päivänä, jos vain ajat niin sallivat, mutta tulevaisuus näyttää synkältä sen osalta. Ainakin tällä hetkellä.”
”Sinä olisit loistava isä”, Uniyö totesi sitten, ”olen varma siitä.”
”Ja miksi niin ajattelet?” Viima kysyi uteliaasti.
”Olet välittävä. Osaat olla jämäkkä, mutta… silti nauraa. Osaisit kasvattaa pentuja, jotka tietäisivät olevansa rakastettuja ja osaisit suojella heitä miltä vain”, Uniyö vastasi ja hymyili itsekseen omien sanojensa takia. Viima oli hiljaa, mutta vain hetken.
”Kenties”, kolli vastasi sitten. ”Mutta se ei vain ole mahdollista.”
”Ymmärrän”, Uniyö humisi. ”Aina asiat eivät mene suunnitellusti.”
”Vaikka eivät, voi niistä silti löytää jotakin hyvää”, Viima puhui sitten. ”Älä anna minkään tulla esteeksi sinun ja pentujesi rakkauden väliin. He ansaitsevat kaiken rakkautesi ja tiedän sinun pystyvän antamaan heille sen. Olemaan jämäkkä ja suojelemaan heitä. Hän on sinun pentusi ja vaikka ei toivottu, on hän silti vain ja ainoastaan ilon aihe sinun elämässäsi.”
”Olisitpa sinä hänen isänsä”, Uniyö sanoi hiljaa.
”Kenties toisessa elämässä, Kaiku”, Viima vastasi yhtä hiljaa. Uniyö tunsi kuinka yksi kyynel valui hänen poskeaan pitkin.
Ja vielä herätessäänkin hän löysi itsensä kyynelehtimästä.

Varapäällikkyys siirtyi takaisin Tammihuurtelle, kun Uniyö ilmoitti odottavansa pentuja. Hän oli pitkittänyt sitä turhankin kauan, mutta pelko ja epävarmuus olivat vallaneet hänen mielensä. Valkotähti oli kuitenkin – kuten Uniyö oli arvannutkin – ymmärtänyt tilanteen.
Tammihuurre oli parantunut vammoistaan hyvin ja Valkotähden konsultoituaan häntä, oli kolli palannut vanhaan asemaansa Jokiklaanin varapäällikkönä. Uniyön ilmoitus tiineydestä tuli monelle yllätyksenä. Hän ei ollut vaikuttanut kissalta, joka olisi hankkimassa pentuja lähiaikoina jos edes koskaan. Kuunvalon reaktio oli se, jota Uniyö pelkäsi eniten, mutta mustaturkkisen naaraan yllätykseksi Kuunvalo oli ollu kaikke muuta kuin vihainen ja ärtynyt. Hän oli ollut iloinen ja muistuttanut – kuin nähden Uniyön läpi – ettei hän ollut yksin ja että pennut olisivat lahja ja suuri ilon aihe, vaikka Uniyö selkeästi epäröikin.
Ja ei mennyt kauaakaan, kun tuli Uniyön aika synnyttää. Synnytys oli nopea, sillä hän sai vain yhden pennun. Vesitassu oli arvioinut oikein siis.
Uniyö katseli päivän ikäistä pentuaan haikeana. Muutama yö sitten tapahtunut oli silmiä avaava. Harhamieli ei ollut kykeneväinen tuntemaan sosiaalisia tunteita, kuten rakkautta tai katumusta tai kateellisuutta. Kolli oli ymmärtänyt sen itsestään vähän aikaa sitten, vaikka olikin ollut epäuskossa asiasta.
Uniyö ei ollut varma, oliko iloinen vai surullinen sen tiedon takia. Heidän pentunsa ei kokisi isänsä rakkautta, sillä kolli ei kyennyt tuntemaan sitä. Harhamieli osasi matkia moniakin ilmeitä ja luuli tuntevansa tiettyjä asioita, vaikka ei tuntenut.
Uniyö ja Harhamieli olivat päättäneet yhdessä sen, että heidän ei kannattaisi jatkaa heidän kumppanuuttaan, mutta he lopettivat sen hiljaa. Harhamieli oli yhä Uniyön hyvä ystävä ja olisi läsnä pentujensa, tässä tapauksessa kyllä pennun, elämässä. Harhamieli tunsi kuitenkin jonkinlaista välittämistä omaa jäkikasvuaan kohtaan ja Uniyö näki sen selvästi.
Pentu oli syntynyt nopeasti, vaikka Tähtiklaanin maille lähtö olikin ollut lähellä. Naaraspentu oli vahva ja selviäisi monta kuuta eteenpäin. Uniyö ei vieläkään ollut varma, haluaisiko olla vielä emo, varsinkaan tälle pennulle, mutta heti kun oli tavannut rakkaan pentunsa, hän tiesi ettei koskaan antaisi häntä pois, ei mistään hinnasta. Ja hän tiesi rakastavansa tytärtään enemmän kuin mitään.
Uniyö katsahti pientä pentuaan ja huokaisi syvään. Hänellä oli maailman kaunein tytär ja hän olisi rakastettu, aina ja ikuisesti.
Viima oli vieny hänen sydämensä jo kauan aikaa sitten, mutta Uniyö ei ollut hyväksynyt sitä. Ja eihän se edes onnistuisi, he eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan eivätkä varmaan tulisi tapaamaan.
Uniyö katseli mustan ja oranssin kirjavaa pentuaan ja hymyili. Hän vain mietti, mitä Viima oli ajatellut siitä, kun Uniyö oli kertonut odottavansa pentuja. Ja kollin sanat toivat hänelle voimia ja rohkeutta kasvattaa hänen pentunsa.
Nimen päättäminen oli aina ollut niin vaikea askel ja Uniyö ei koskaan ollut kyennyt ymmärtämään sitä, miten pentujen vanhemmat pystyisivät valitsemaan juuri sen oikean nimen pennuilleen. Mutta nyt Uniyö ymmärsi sen. Ja vain yksi nimi olisi oikea hänen pennulleen.
Se oli ainoa nimi, joka hänen tyttärelleen sopi. Jos vain Viima sen joskus saisi tietää, olisi kolli varmasti iloinen.
”Hei, Kaikupentu”, Uniyö sanoi sitten ja antoi lempeän lipaisun tyttärensä turkille. ”Tervetuloa Jokiklaaniin.”

Viides luku - What if?

Tuiketassu oli nyt Tuikemieli. Roihutassu tunsi ylpeyttää ystävästään, olihan hän tehnyt kovan työn saadakseen soturinimensä. Hän oli ollut kolmen mestarin oppilaansa ja oli jo aikakin, että hän sai soturinimensä ja pääsi nukkumaan soturien pesässä.
Tuikemieli oli alusta asti tehnyt kovasti töitä koulutuksensa eteen, toisinaan jopa vähän liikaakiin. Naaras oli tuntunut tähtäätävän niin kovin täydelliseen suoritukseen ja olikin toisinaan tarvinnut pienen muistutuksen niin omalta siskoltaan kuin Roihutassulta, ettei kaiken tarvinnut olla niin täydellistä.
Roihutassu näki sen huolehtivaisen ja suojelevan piirteen voimakkaasti Tuikemielessä. Kokoontumisissa naaras piti aina tarkasti silmällä sisaruksiaan ja jokin naaraan aina niin vakaassa olemuksessa oli ollut toisin, kun hän oli ensimmäistä kertaa nukkunut eri pesässä kuin siskonsa Kipinätassu. Roihutassu oli kuitenkin varma, että hyvinkin pian Kipinätassu ja Tuikemieli saisivat taas nukkua vierekkäisillä sammalpedeillä.
Omasta soturiuudestaan Roihutassu ei ollut varma. Hän ei ollut varma edes itsestään ja miten epävarma, itsestään tietämätön kissa, voisi edes kuvitellakaan saavansa soturinimensä? Hän ei ollut vakaa ja tyyni, rankan myrskyn ja aaltojen kuohunnan keskellä oleva vakaa suojaava piste niin kuin Tuikemieli. Hän ei ollut rohkea, vapaan mielen omaava, aina oma itsensä ja itsevarma niin kuin Kipinätassu. Hän ei ollut aina valmis näyttämään oman itsensä ja itsestään niin itsevarma kuin juuri vähän aikaa sitten oppilaaksi päässyt Vititassu. Hän ei tiennyt, mitä oli tai kuka oli. Hän ei tiennyt, kuka olla.
Miten sellainen kissa voisi olla soturi? Soturin tuli olla koulutukseltaan valmis, mieleltään vahva ja tietää, kuka oli. Se oli tärkeä osa soturiseremoniaa. Siksi kissat valvoivat yön vahtien leiriä. Heidän tuli siinä samalla pohtia oman nimensä merkitystä ja sitä, mitä se tarkoitti heille. Ei Roihutassu kyennyt siihen, kun ei tiennyt alkujaan, kuka oli.
Viiltoläikkä teki upeaa työtä kouluttaessaan Roihutassua soturiksi. Mutta aina Roihutassu pelkäsi mestarinsa työn menevän hukkaan. Nykyään Roihutassun ote niin metsästys- kuin taistelyharjoituksissa oli hitusen hatarampi. Hän pärjäsi hyvin, mutta hänen itsevarma otteensa oli tiessään. Monta kertaa Roihutassu oli nähnyt mestarinsa katseessa olevan huoli ja useammankin kerran soturi oli selkeästi halunnut kysyä asiasta, mutta lopulta arpinen soturi oli sulkenut suunsa ja antanut asian olla. Roihutassu oli toisaalta kiitollinen siitä, vaikka toisaalta hän olisi halunnut kertoa Viiltoläikälle, jotta kolli ymmärtäisi paremmin, mitä tapahtui. Mutta… Roihutassu ei tiennyt yhtään, miten hän asiasta kertoisi mestarilleen. Ei hän tiennyt, miten selittäisi asian kellekään. Voisiko kukaan edes ymmärtää? Kukaan ei tiennyt, miltä hänestä tuntui. Ei Myrskyklaanissa ollut hänen kaltaistaan. Entä jos joku tuomitsisi hänet? Entä jos kaikki vain kääntäisivät selkänsä hänelle?
Roihutassu oli kovasti yrittänyt miettiä, kuka hänen tulisi olla. Miten muut hänet hyväksyisivät? Miten se onnistuisi? Mitä hänen tulisi tehdä, jotta muut olisivat tyytyväisiä?
Koskaan ei oppilas päässyt eteenpäin ajatustyönsä kanssa. Jokin siinä kaikessa piti hänet aloillaan ja yhä epävarmana itsestään ja siitä, kuka hän oli.

Viiltoläikkä piti tuttuun tahtiinsa huolta Roihutassun koulutuksesta. Oppilas arvosti jokaista hetkeä, jolloin sai ajatuksensa tyhjennettyä ja muualle mieltään ahdistelevasta aiheesta. Taisteluharjoitukset olivat erityisesti oppilaan mieleen juuri siitä syystä, että hän miltei aina sai mielensä keskittymään taisteluliikkeisiin.
Mutta kuten tavallista, aivan kuten tänäänkin, harjoitusten jälkeen hänen mielensä vei hänet taas tuttujen aiheiden äärelle.
”Roihutassu”, Valhetähden ääni sai oppilaan pysähtymään aivan leirin sisäänkäynnille. Hänen mestarinsa Viiltoläikkä vilkaisi oppilastaan hymyillen rohkaisevasti, kunnes asteli piikkihernetunnelin kautta leiriin. ”Jos vain sallit, haluaisin vaihtaa muutaman sanan kanssasi. Ei mitään vakavaa.”
”Tietysti”, Roihutassu nyökkäsi ja seurasi Valhetähteä hieman kauemmaksi leiristä ja sieltä kumpuavasta kissojen puheen sorinasta.
”Pahoittelen heti aluksi sitä, että tiedän tästä”, Valhetähti naukui, kun istui alas. ”Kuulin sinun ja Sudenlaulun keskustelusta osan, kun olin tulossa Sudenlaulun puheille.”
Roihutassu jännittyi. Valhetähti tiesi. Mitä se tarkottaisi? Mitä Valhetähti tekisi? Käskisikö hän Roihutassun pois? Moittisiko kolli häntä? Käskisikö päällikkö häntä ryhdistäytymään ja olemaan vahvana nyt, kun ajat olivat jo valmiiksi rankat? Erottaisiko kolli hänet Myrskyklaanista?
”Elät aikaa, jolloin koko maailma tuntuu kääntyneen sinua vastaan”, päällikkö puhui kuitenkin lempeällä äänellä, ja siihen Roihutassu ei ollut tottunut lainkaan. Valhetähti kun oli aina ollut vahva ja hänellä oli selkeä jämäkkä ote aina puhuessa. ”Ja joudut tekemään vaikean matkan löytääksesi itsesi ja ollaksesi sinut itsesi kanssa kaikin puolin. Mihin ikinä päädytkään, tiedä, että sinulla on suuri joukko kissoja ympärilläsi, jotka ovat rinnallasi, tukenasi ja näkevät sinut yhä sinä kissana, joka olet sukupuolestasi huolimatta. Olit sitten kolli, naaras tai ihan mitä tahansa muuta, olet silti sinä, Roihutassu. Sukupuolesi ei määritä koko eläämäsi ja olemustasi.”
Roihutassu räpäytti silmiään häkeltyneenä, kunnes laski katseensa tassujaan kohti.
”Tämä elämä on lyhyt ja täynnä pettymyksiä”, Valhetähti totesi hetken päästä. ”Mutta se, mitä itse päättää tehdä, on tärkeintä. Aikooko antaa maailman murskata itsensä sen alle vai laittaako vastaan. Osa elämää on itsensä löytäminen eikä se ole todellakaan helppo matka. Osan matkasta joutuu kuitenkin tekemään lopulta yksin. Koskaan ei kuitenkaan tarvitse olla aivan yksin.”
Roihutassu ei sanonut mitään, tuijotti yhä tassujaan.
”Roihutassu”, Valhetähti kutsui oppilasta ja mustaturkkinen kissa kohotti katseensa hieman kohdatakseen päällikkönsä katseen. ”Sinä et ole rikki. Se voi tuntua siltä ja myönnän, että toisinaan minäkin koen olevani palasina. Ja ne pienet palaset ja säröt kertovat, keitä me olemme. Me tekevät meistä meidät. Joskus ne säröt ovat epämiellyttäviä, joskus ne taas luovat pohjaa jollekin kauniille. Mutta sinä et ole rikki tavalla, millä luulet olevasi rikki. Ei mikään niityllä kasvava kukka ole identtinen toisen kukan kanssa. Ja joissakin kukissa on enemmän tai vähemmän terälehtiä ja osassa niistä puuttuu palasia. Katso, Roihutassu”, Valhetähti kallisti punaista ruusua lähemmäksi Roihutassun kasvoja. ”Jopa jokaisessa terälehdessä kulkee pieniä juovia, ja ne ovat kuin säröjä. Kellään toisella ei ole samanlaisia.”
”Se on vain ruusu”, Roihutassu totesi.
”Se ei ole vain ruusu, Roihutassu, se on paljon enemmän kuin ruusu. Se on kukka, sillä on juuret, piikit, lehdet, kukka, siemenet, tarina ja elämä”, Valhetähti pudisti päätään. ”Se on tehnyt kovan työn ollaakseen juuri tuollainen, mitä se on. Se on kestänyt tulvat, kuivuuden, sitä syövät hyönteiset ja mikä tärkeintä, pitkän ja haastavan kasvun siemenestä omaksi itsekseen. Ja samalla tavalla meissä jokaisessa on oma siemenemme. Me kasvamme, me koemme, me kehitymme ja jokaisesta meistä kasvaa oma uniikki kukkasemme. Sinä et ole rikki, Roihutassu. Sinä olet yhä sinä ja vaikka tuletkin kuiden aikana muuttumaan ja kehittymään, ei se tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että olet aina silti sinä, vaikka kuinka muuttuisit. Tulet aina olemaan sinä, vaikka nimesi vaihtuisi, vaikka persoonasi vaihtuisi, vaikka koko elämäsi mullistuisi. Sinä muutut sen mukana ja vain sinä tiedät, kuka sinä olet. Olit naaras, tai kolli, tai jotain aivan muuta. Se on vain yksi sirpale sinusta. Sinä päätät, mitä sille sirpaleelle teet ja mihin se sijoittuu ja minkä muotoinen se on.”
”Sinä tunnut tietävän enemmän kuin miltä vaikutat siitä, kun koko maailma tuntuu ympärillä mullistuvan”, Roihutassu totesi sitten ja Valhetähti hymähti, hymyillen hieman samalla.
”Enemmän kuin tarpeeksi”, päällikkö vastasi. ”Joskus kaikki, minkä tiedämme ja luulemme oikeaksi, onkin valhetta. Joskus kaikki unelmamme ja toiveemme viedään ja murskataan edessämme. Joskus kaikki, mitä on suunnitellut, tuhoutuu. Joskus maailma näyttääkin puolensa, jota ei olisi halunnut kohdata. Minä jouduin ottamaan suuren askeleen, vastuun, jota kuka tahansa ei pystyisi ottamaan,” Valhetähti vastasi ilme järkähtämättä. ”Roihutassu, tiedä, että vaikka juuri nyt ei tunnukaan siltä, niin sinusta puhkeaa mitä upein kukka. Ja monet tulevat varjelemaan sitä kukkasta hengellään ja rakastamaan sitä koko olemuksellaan. Ja toivon mukaan niin tulet sinäkin vielä tekemään, oli se yksi palanen sinusta mitä tahansa vain.”
”Kuka olisikaan uskonut, että suurta vastuuta kantavan kivikasvoisen päällikön sydämessä olisi jotain sellaista kuin suuri empatia, välitys ja rakkaus. Sinun heikkoutesi ja pehmeämmän puolen näyttäminen tekivät sinusta entistäkin vahvemman ja paremman päällikön”, Roihutassu sanoi ja Valhetähti räpäytti silmiään yllättyneesti. ”Jos jotain olen oppinut, niin sen, että rakkaus on voimakasta, voimakkaampaa kuin moni muu asia ja se, että sinä välität, tekee sinusta vahvemman kuin mitä moni tietääkään. Valhetähti, arvostan paljon sanojasi ja ne auttavat minua aivan varmasti selviämään.”
”Toivon, että selviät tästä kuohuisasta elämäsi ajasta hyvällä mielellä”, Valhetähti nyökkäsi syvään Roihutassulle. ”Ja että muistat, että sinun ei tarvitse yksin kamppailla aaltoja vastaan.”
”Minä muistan”, Roihutassu nyökkäsi hymyillen, ”varsinkin nyt. Kiitos.”
Roihutassu oli jo suuntaamassa takaisin leiriin, kun kuuli Valhetähden kutsuvan häntä vielä; ”Roihutassu, yksi asia vielä.”
”Niin?” oppilas kallisti päätään kysyvästi.
”Älä anna oman menneisyytesi tai taustasi koskaan kahlita itseäsi tai päättää, kuka sinä voit olla”, Valhetähti sanoi. ”Ole oma persoonasi ja sinä itse päätät, kuka olet ja mitä voit olla.”
Roihutassu tuijotti hetken aikaa päällikköään, kunnes nyökkäsi kiitollisena. Kollin sanat kuitenkin tuntuivat pitävän sisällään jotakin suurempaa, jota Roihutassu ei kyennyt ymmärtämään. Hänen taustansa? Mitä Valhetähti sillä tarkoitti? Ei Roihutassulla ollut mitään suurempaa taustaa kuin Myrskyklaani. Eikä kukaan tiennyt hänen biologisista vanhemmistaan mitään. Valhetähden sanat olivat miltei heti saaneet oppilaan ajattelemaan hänen biologista perhettään, mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Ei edes Valhetähti voinut tietää hänen isästään ja emostaa.
Ja sitä paitsi, miten paha hänen biologinen perheensä edes voisi olla?

Nyt kaksi kissaa oli Roihutassulle todennut, ettei hän ollut rikki. Ja nyt jo toistamiseen hänelle oli kerrottu, että se, mitä hän itse päätti, oli tärkeintä. Mutta jostain syystä Roihutassu ei sisäistänyt niitä sanoja niin kuin oli tarkoitus.
Mitä hänen oma biologinen perheensä ajattelisi? Mitä hänen isänsä ajattelisi hänestä, jos tietäisi? Entä jos hänen emonsa oli tiennyt ja siksi oli antanut hänet pois?
”Tarvitseko tauon, Roihutassu?” Viiltoläikän ääni palautti Roihutassun takaisin taisteluharjoituksiin. ”Voitko hyvin?”
Roihutassu räpäytti silmiään ennen kuin nyökkäsi hitaasti. ”Mielen päällä… on vain asioita.”
Viiltoläikkä tuijotti oppilastaan hetken ajan, taas se tuttu epäröivä ilme kasvoillaan. Nyt kuitenkin kolli yllätti Roihutassun.
”Haluatko puhua siitä?” hän kysyi. ”Oli se mitä vain, ihan mitä tahansa, en minä sinua rankaise tai tuomitse.”
Roihutassu tuijotti arpista mestariaan, mutta ei sanonut sanaakaan.
”En ehkä… omakohtaisesti ymmärrä, mikä mieltäsi painaa”, Viiltoläikkä aloitti sitten, ”mutta haluan, että tiedät, ettet ole yksin sellaisten asioiden kanssa eikä sinun tarvitse koskaan olla yksin mieltäsi painavien asioiden kanssa.”
”Koetko… koetko koskaan, että muut tuomitsevat sinua?” Roihutassu kysyi sitten. Viiltoläikän korvat heilahtivat ja hän hymyili lempeästi.
”Toisinaan kyllä”, kolli myönsi. ”Varsinkin silloin, kun liityin Myrskyklaaniin. Kulkukissa liittymässä Myrskyklaaniin. Monella oli varmasti paljon ajatuksia minua kohtaan, mutta nyt olen vahva osa Myrskyklaania. Tai ainakin minä koen niin ja se on tärkeintä. Minä koen olevani osa Myrskyklaania.”
”Menneisyytesi painoi sinua?” Roihutassu uteli ja Viiltoläikkä nyökkäsi.
”Näet nämä arvet?” Viiltoläikkä totesi ja Roihutassu nyökkäsi hitaasti. ”Ne eivät ole kaikki kunniakkaista taisteluista. Meidät pakotettiin taistelemaan toisiamme vastaan, joskus jopa kuolemaan asti. Monet, joiden kanssa saalistin yhdessä, jaoin pesät yhdessä ja joiden kanssa kasvoin, ovat kuolleet kynsiini. Se tulee aina olemaan osa minua, mutta…”
”Se ei määritä sinua”, Roihutassu sanoi keskeyttäen. ”Tappamasi kissat eivät ole kaikki, mitä sinä olet. Se on ehkä osa sinua, mutta sinussa on monta muutakin osaa.”
”Palaset tekevät kokoonaisuuden, mutta eivät yksin”, Viiltoläikkä nyökkäsi hyväksyvästi. ”Jääkyynel sanoi minulle noin kuita sitten.”
Jääkyynel. Viiltoläikän kumppani Myrskyklaanista, joka kuoli kuita sitten. Parantaja, joka sai pennun.
”Ja hänen sanansa ovat totta”, Viiltoläikkä lisäsi miltei heti. ”Jotkut palaset ovat meille tärkeämpiä kuin toiset, osan taas unohdamme ja osaa taas kadumme, osaa varjelemme ja osaa rakastamme.”
”Minä…” Roihutassu aloitti, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Viiltoläikän katse muuttui taas huolestuneeksi ja hän kosketti lohduttavasti oppilaansa päälakea.
”Ei sinun tarvitse kertoa, Roihutassu”, Viiltoläikkä sanoi hymyillen lempeästi. ”Kerrot, jos olet valmis ja jos koskaan et-”
”Minä en ole naaras enkä kolli”, Roihutassu pudotti asian suustaan ilmoille. Viiltoläikkä räpäytti yllättyneesti silmiään oppilaansa keskeytykselle.
”Sinä et… mitä?” Viiltoläikkä kallisti päätään. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minä… niin. Sudenlaulu kertoi minulle, että on kissoja, jotka eivät ole naaraita tai kolleja, tai ovat molempia ja niin edelleen. Minä olen sellainen kissa. En ole biologisella tasolla selkeästi kolli enkä naaras”, Roihutassu sanoi, jämäkästi nyökäten. Epävarmuus kaiveli hänen nahkaansa ja hänen turkkinsa väreili epämiellyttävästi. ”Ja minä en tiedä, mitä minun pitäisi olla.”
”Mitä sinä koet olevasi?” Viiltoläikkä kysyi. ”Koetko sinä olevasi naaras? Vai kolli? Vai molempia vai et kumpaakaan?”
”En… minä tiedä. Minä kun en tiedä, mitä minun pitäisi olla”, Roihutassu vastasi, roikottaen luovuttaneena päätään.
”Ei ole kyse siitä, mitä sinun pitäisi olla”, Viiltoläikkä sanoi. ”Monet tulevat aina olettamaan sinusta asioista; jotkut tulevat olettamaan, että olet hurja soturi, jotkut taas että et pelkää tappaa vastustajaasi. Jotkut tulevat olettamaan sinusta aina jotakin, mutta heidän olettamuksillaan tai mielipiteillään ei ole väliä. Vain sillä on, miksi sinä koet itesi, sillä vain ja ainoastaan sinä tiedät, kuka sinä olet.”
”Sinulleko ei ole väliä tällä… asialla?” Roihutassy kysyi varovasti.
”Miksi sillä pitäisi olla?” arpinen kolli kysyi, huvittunut virne huulillaan. ”Sillä on väliä, miksi sinä koet itsesi. Jos sanot minulle olevasi naaras, silloin pidän sinua sellaisena. Jos kerrot, ettet ole kumpaakaan, silloin pidän sinua sellaisena. Minulle tärkeintä on se, kuka sinä olet sisällä, Roihutassu, ja tähän asti olet osoittanut olevasi upea kissa ja taitava oppilas, josta tulee vielä hieno soturi. Ja tässä merkitsee se, kuka sinä koet olevasi, ei se mitä minä koen. Kyse on sinusta, ei minusta.”
Roihutassu tuijotti mestariaan, jonka katse oli lempeä ja kannustava. Valhetähti ja Sudenlaulu – Sudnelaulu erityisesti ja vieläpä monta kertaa – olivat sanoneet aikalailla samoja asioita, toki eri tavoin. Sudenlaulu oli puhunut aiheesta paljonkin Roihutassulle tästä. Ja joka kerta kolli painotti Roihutassun omaa päätöstä, omaa kokemusta.
”Kiitos”, Roihutassu sai lopulta sanottua.
”Tiedä, että voit aina, oli tilanne mikä vain, luottaa minuun”, Viiltoläikkä sanoi lempeästi hymyillen ja hän hipaisi kuonollaan oppilaansa päälakea.
”Minä luotankin”, Roihutassu nyökkäsi. ”Kiitos, Viiltoläikkä, oikeasti. On helpottava kuulla… juuri nuo sanat.”
”Mitä ikinä tarvitsetkaan, olen aina valmis auttamaan”, läikikäs kolli sanoi rintaansa röyhistäen. ”Tulehan, palataan leiriin. Olet harjoitellut tänään ahkerasti, omana itsenäsi, Roihutassuna, enkä voisi koskaan pyytää sen enempää.”
Roihutassu hymyili, oikeaa hymyä, ja asteli mestarinsa perässä kohti leiriä. Hänen vatsansa pohjassa kaiversi nälkä ja hiljaa mielessään hän toivoi pääsevänsä syömään Tuikemielen kanssa, jos kyseinen nuori soturi ei ollut partioimassa tai muissa kiireissään.
Astellessaan kohti tuttua leiriä, Roihutassun ajatukset juoksivat. Tällä kertaa kuitenkin hän tuntui näkevän Sudenlaulun sanoissa jotakin uutta, kiitos niin Valhetähden kuin Viiltoläikänkin.
Entä jos… entä jos se, mitä hänen tuli tehdä, oli päättää mikä hänelle itselleen oli oikea ratkaisu kuin se, mikä olisi se muita miellyttävä?

LUKU 1
Pentuja, oppilaita ja sotureita

Aavepentu oli viettänyt vasta muutamia kuita pentutarhassa, mutta hän oli muodostanut jo jokaisesta sen asukkaasta jonkinlaisen pennun käsityksen ja mielipiteen. Kuningattaret olivat kaikki pääosin mukavia ja ystävällisiä, mutta heidän tavassaan vahtia pentuja ja jutella muille oli joitakin eroja.
Ensinnäkin, Yksisiipi oli hänen suosikkinsa - tietenkin, olihan naaras hänen emonsa. Yksisiipi oli lempeä, huolehtivainen ja rauhallinen. Juuri sellainen, mistä Aavepentu piti. Hän luotti emoonsa monin eri tavoin: hän luotti, että tämä piti hänet turvassa, ruokki häntä ja leikki hänen kanssaan. Aavepennun mielestä Yksisiipi oli täydellinen emo.
Kaikusielulla oli kaksi pentua, Kaislapentu ja Lummepentu. Kuningattarista hän oli kenties kaikista energisin ja toimelian, ja hän usein osallistui pentujen leikkeihin mukaan. Hän nauroi paljon vahvalla äänellään ja hoiti kahta pentuaan samalla, tarmokkaalla otteella. Kaikusielu oli se, joka heti ensimmäisenä tarjosi auttavaa tassua, kun joku kuningattarista halusi hetken taukoa pennuistaan ja metelistä. Aavepennun mielestä Kaikusielu oli kuningattarista se hauskin.
Narsissiketo, Peurapennun emo, oli Kaikusielua hieman hiljaisempi, mutta sitäkin tiukempi. Hän halusi aina tietää, missä Peurapentu oli ja mitä tämä oli tekemässä, eikä poistunut pesästä pitkiksi ajoiksi. Hän piti myös pentunsa aina siistinä ja puhtaana, eikä suuttunut Peurapennulle melkeinpä koskaan. Hän oli kuitenkin myös reilu, ja antoi pentunsa vapaasti leikkiä muiden kanssa, kun tämä halusi. Narsissiketo oli muiden kuningattarien tapaan ystävällinen ja lempeä, ja Aavepentu luotti naaraaseen melkein yhtä paljon kuin Yksisiipeen. Jos hän tarvitsisi jotain, eikä hänen oma emonsa ollut lähettyvillä, Narsissiketo oli se kenen luokse mennä.
Huurremyrsky oli erikoisin tapaus. Hänellä oli kaksi pentua, Hopeapentu ja Aarrepentu, ja hän oli Narsissiketoakin tiukempi. Hän ei koskaan kadottanut kumpaakaan pentuaan silmistään, varmisti heillä aina olevan kaikki hyvin ja reagoi herkästi, jos jommallekummalle kävi jotain. Pesästä hän ei poistunut ilman pentujaan, ja kun Hopeapentu ja Aarrepentu lähtivät leikkimään muiden kanssa, Huurremyrsky seurasi heitä etäältä. Aavepentu oli pistänyt huomiolle, että Huurremyrsky oli muita pentuja ja kuningattaria kohtaan hieman normaalia etäisempi, mutta silti ystävällinen ja lämmin. Silti, Aavepentu mielummin vältteli kyseistä kuningatarta.
Pennuista Aavepentu oli läheisin veljensä Huurupennun kanssa. Huurupentu oli häntä paljon puheliaampi ja pirteämpi, mutta se ei Aavepentua häirinnyt - päinvastoin. Huurupennun kanssa oli mukava leikkiä ja vitsailla, sillä kolli vaikutti ymmärtävän Aavepentua paremmin kuin kukaan muu koko klaanista. Aavepennun mielestä Huurupentu oli kaikista pennuista mukavin, lähestyttävin ja hauskin, eikä hän haluaisi vaihtaa veljeään kenenkään kanssa.
Kaislapentu ja Lummepentu olivat kuin kaksi marjaa. He olivat Huurupennun tavoin puheliaita, mutta myös vilkkaampia ja villimpiä. Varsinkin Lummepentu oli hyvin uhkarohkea ja pennuista ensimmäinen, joka yritti kiivetä pesän päälle tai hyökätä varapäällikön hännän kimppuun. Kaislapentu nauroi veljensä seikkailuille ennen kuin seurasi tätä perässä. Hän oli veljeään sosiaalisempi siinä mielessä, että meni usein juttelemaan oppilaille tai sotureille. Aavepentu piti heistä molemmista, mutta toisinaan heidän juttunsa olivat hänelle liikaa ja hän vetäytyi omaan rauhaansa - useimmiten Yksisiiven tai Huurupennun luokse.
Peurapennulla oli kaikista pennuista terävin ja uskaliain kieli. Hän sanoi helposti vastaan, kiusoitteli muita ja kertoi omat mielipiteensä itsevarmalla äänellään. Mutta häneltä löytyi myös yllättävää viisautta. Hän keksi uusia leikkejä ja osasi ratkoa ongelmia, joita muille pennuille usein tuli vastaan, minkä takia varsinkin Lummepentu pyysi usein Peurapennulta neuvoa tai apua. Aavepentukin arvosti Peurapentua paljon, sillä hän piti tämän suorasanaisuudestaan sekä viisaudestaan.
Hopeapentu ja Aarrepentu olivat toistensa vastakohdat, vaikka olivatkin hyvin läheisiä keskenään. Hopeapentu oli monien muiden pentutarhan pienempien asukkaiden tapaan puhelias ja vilkas, mutta myös ahkera ja itsevarma. Hän auttoi kuningattaria ja muita pentuja ylpeänä itsestään, eikä koskaan tuntunut epäilevän omia taitojaan tai kykyjään. Aavepennun mielestä naaras oli toisinaan kuitenkin hieman itsekäs: hän ei jakanut riistaa muiden kanssa, halusi aina leikeissä itselleen mieluisan osan, ja työnsi usein muuta syrjään. Aarrepentua hän sen sijaan suojeli ahkerasti.
Aarrepentu olikin sisaruksista se ujompi, vaisumpi ja syrjääntyvämpi ja joka jäi aina sekä Hopeapennun että muiden pentujen varjoon. Hän harvoin puhui kenellekään, ellei häntä puhuteltu itse, mutta jostain syystä Aavepentu huomasi nauttivansa vaitonaisen kollin seurasta enemmän kuin muiden - jos Huurupentua ei laskettu. Aarrepennussa oli myös tietynlaista itsepäisyyttä, minkä avulla hän selvisi asiasta kuin asiasta, vaikka olikin ujo. Sitä Aavepentu piti suuressa arvossa. Aarrepennun seurassa Aavepentu sai taukoa muuten niin kovaäänisestä ja sekavasta maailmasta.
Kokonaisuudessaan pentutarhan kirjava kissajoukko teki Aavepennun elämästä mielenkiintoista, ja hänellä harvoin oli tylsää.

Yksisiiven pitkät kielenvedot Aavepennun turkissa saivat kollin haukottelemaan, kun hänen lihaksensa alkoivat rentoutumaan. Huurupentu, jonka turkin Yksisiipi oli siistinyt hetkeä aiemmin, odotteli veljeään ja pyrki olemaan mahdollisimman kärsivällinen. Aavepentu huomasi kuitenkin heti, miten Huurupentu olisi jo halunnut poistua pesästä: hänen häntänsä heilui, korvat värähtelivät ja tassut lähes pomppivat maata vasten.
“Nopeammin!” Huurupentu naukui, ja Aavepentu varmistui siitä, että hänen veljensä kärsivällisyys oli lopussa.
“Leiri ja oppilaat eivät katoa mihinkään”, Yksisiipi sanoi Huurupennulle. “Teidän täytyy olla siistejä, jos haluatte jutella oppilaiden - ja sotureiden - kanssa.”
“Ääh, mutta sinulla kestää niin kauan”, Huurupentu älähti.
“Sinä siistit jo sen kohdan”, Aavepentu sanoi emolleen, joka nuoli hänen päälakeaan. Hänenkin kärsivällisyytensä alkoi hiljalleen hiipua.
“Sinulla on niin kaunis turkki, Aavepentu. Teillä molemmilla on”, Yksisiipi kehräsi pennuilleen. “Hyvä on, menkäähän siitä. Mutta pysykää leirin sisällä! Älkää luulkokaan, että menisitte oppilaiden mukana harjoituksiin tai partioon.”
“Kyllä, kyllä, emo”, Aavepentu sanoi.
“Joo, pysytään leirissä. Tiedetään”, Huurupentu naukui ja hyppäsi tassuilleen, kun Aavepentu käveli hänen luokseen. “Oletko valmis?”
“Olen”, Aavepentu sanoi.
Veljekset kävelivät ripeästi kylki kyljessä ulos pesästä. Aurinko oli noussut tervehtimään heitä valolla sekä lämmöllä, ja virkistävä tuulenvire pyörähteli heidän ympärillään. Leiri vaikutti pienen Aavepennun silmään valtavalta, lähes loputtomalta, ja monet eriväriset ja -kokoiset kissat puuhastelivat sen nurkissa omien tehtäviensä parissa. Tuuli toi pentutarhan vierellä olevasta Parantajan pesästä yrttien tuoksun Aavepennun ja Huurupennun luokse.
Huurupentu huomasi Aavepentua ennen pentutarhan lähellä leikkivän Hopeapennun ja Aarrpennun ja tervehti heitä pirteästi.
“Hei, Huurupentu ja Aavepentu”, Hopeapentu tervehti takaisin.
“Hei”, Aarrepentu sanoi ujosti.
“Olemme menossa juttelemaan oppilaille ja sotureille, tuletteko mukaan?” Huurupentu kutsui pesätoverinsa mukaan.
Hopeapennun silmät syttyivät innosta, mutta Aarrepentu liikutteli etutassuaan ja vilkaisi vaitonaisena maahan. Hopeapentu vaikutti huomaavan veljensä kehonkielen muutoksen, sillä hän pudisteli päätään Huurupennulle. Aavepentu kykeni näkemään pienen pettymyksen naaraan vedevihreistä silmistä.
“Emme tällä kertaa”, Hopeapentu sanoi. “Mutta ehkä joku toinen päivä!”
“Selvä sitten”, Huurupentu sanoi.
Aavepentu nyökkäsi ja jatkoi matkaa veljensä kanssa. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen: Hopeapentu oli kyyristynyt veljensä lähelle, ja kaksikko vaikutti juttelevan jostakin vaitonaisin naukaisuin. Huurremyrsky heidän takanaan oli nostanut päänsä ylös ja tuijotti tarkasti pentujaan tapansa mukaisesti.
“Kenelle juttelemme ensin?” Huurupentu kysyi Aavepennulta. “Tuolla on Tuhkatassu!”
“Leikimme hänen kanssaan piilosta”, Aavepentu muisti. Tuhkatassun kanssa leikkiminen oli ollut hauskaa, osittain siksi, että Aavepentu oli Huurupennun kanssa keksinyt loistavan piilopaikan muiden kissojen joukosta.
“Hei, Tuhkatassu”, Huurupentu tervehti Tuhkatassua.
Tuhkatassu kääntyi katsomaan kahta pentua ja heilautti tervehdyksenä häntäänsä. Hänen viiksensä väpättivät huvittuneina. “Hei, Huurupentu ja Aavepentu. Oletteko tutkimusretkellä?”
“Tulimme juttelemaan oppilaille”, Huurupentu kertoi, “ja sotureille!”
“Niinkö? Sepäs reipasta, teistä tulee vielä hyviä oppilaita”, Tuhkatassu sanoi. “Keille olette jutelleet?”
“Vasta sinulle”, Aavepentu myönsi. Hän piti Tuhkatassusta: kilpikonnakuvioinen oppilas oli mukava, mutta myös leikkisä. Muut oppilaat eivät oikein tulleet pentutarhalle leikkimään pentujen kanssa.
“Jäisin juttelemaan pidemmäksi aikaa, mutta olen menossa partioon Liekkilehmuksen, Telkkälaulun, Haukiturkin ja Hiekkatassun kanssa”, Tuhkatassu pahoitteli kahdelle pennulle, jotka vilkaisivat toisiaan harmistuneina. “Mutta voin tulla leikkimään kanssanne myöhemmin!”
“Sovittu”, Huurupentu virnisti Tuhkatassulle. “Et sitten petä lupaustasi.”
“Enhän minä koskaan”, Tuhkatassu hymyili heille. “Nyt minun täytyy kyllä mennä. Muut odottavat jo.”
“Nähdään”, Aavepentu sanoi ja katseli kuinka tumma oppilas loikki leirin sisäänkäynnille, missä kolme soturia ja yksi oppilas odottelivat häntä.
“Kohta mekin pääsemme partioihin”, Huurupentu sanoi innoissaan. “Eihän siihen enää kauaa kulu, eihän?”
“Ei kai”, Aavepentu tuumi. Heille ei oltu vielä kyllä vihjailtukaan oppilasnimityksistä, mutta ei siihen kovinkaan kauan voisi enää kulua. Vai voisiko? Aarrepentu ja Hopeapentu olivat heitä vanhempia, eivätkä hekään vielä edes oppilaita. Saatika sitten Kaislapentu ja Lummepentu. “Varmaan Kaislapennusta, Lummepennusta ja Peurapennusta tulee ensin oppilaita.”
“Totta”, Huurupentu sanoi viikset värähtäen. “Kai meidän pitää vielä odottaa. Mutta niin… kenelle me nyt menemme juttelemaan?”
Aavepentu antoi katseensa kiertää Jokiklaanin leiriä. Aukio oli pikku hiljaa alkanut tyhjentyä kissoista, kun kaikki lähtivät omiin puuhiinsa. Aavepentu katsoi haikeana, kun mestarit vievät oppilaitaan ulos leiristä harjoittelemaan ties mitä hauskuuksia. Joku päivä hänkin saisi oman mestarin, jos hän vain jaksaisi odottaa siihen asti.
Harmaan kollin katse osui valkoiseen oppilaaseen, joka venytteli aukion laidalla ja haukotteli syvään. Aavepentu tunnisti oppilaan Kukkatassuksi - Jokiklaanin vanhimmaksi oppilaaksi - ja tönäisi kevyesti Huurupentua saadakseen tämän huomion. “Tuolla on Kukkatassu.”
“Kappas”, Huurupentu sanoi sinivihreät silmät välähtäen. “Hän on täydellinen uhri.”
Aavepentu hymähti veljensä vitsailulle ja lähti kävelemään Kukkatassua kohti. He eivät päässeet pitkälle, kun oppilas jo huomasi heidät ja tervehti kevyellä hännänheilautuksella.
“Olettepas te kaukana pentutarhasta”, Kukkatassu sanoi ja vilkaisi huolestuneena kohti pentujen pesäpaikkaa. “Tietääkö emonne?”
“Joo”, Huurupentu vastasi. “Tulimme juttelemaan oppilaille, ja sinä olet ensimmäinen uhrimme. Tai oikeastaan toinen, sillä juttelimme jo hetken Tuhkatassun kanssa.”
“Onko sinulla aikaa?” Aavepentu kysyi toiveikkaana. Hän ei halunnut häiritä oppilaita, jos heillä oli muuta tekemistä.
“Tottahan toki. Mestarini Terhoturkki on aamupartiossa ja kun hän tulee takaisin, menemme harjoittelemaan taistelua.”
“Taistelua? Vau!” Huurupentu kommentoi silmät säkenöiden. “Millaista se on?”
“Voitko näyttää meille jotain?” Aavepentu kysyi ja tunsi itsekin innostuvansa. Taisteluharjotukset kuulostivat mielenkiintoisilta - ja hyödyllisiltä!
Kukkatassu hymyili ja laskeutui alas melkein vatsalleen, mutta piti takamuksensa ilmassa ja häntänsä koholla. Hänen tummansiniset silmänsä välähtivät leikkisästi, kun hän yhtäkkiä loikkasi Aavepentua kohti ja kaatoi tämän maahan.
“Irti veljestäni, sinä kapinen kettu!” Huurupentu kiljaisi ja loikkasi päin Kukkatassua, tarraten tämän häntään pienillä hampaillaan.
Aavepentu heilautti tassuaan ja onnistui osumaan Kukkatassun kasvoihin. “Siitäs sait!”
Kukkatassu loikkasi sivuun, ja Aavepentu pääsi pois suuremman kissan alta. Hän katsoi kuinka Huurupentu oli yhä Kukkatassun hännässä kiinni, mutta joutui irrottamaan otteensa oppilaan tönäistessä hänet kevyesti irti.
“Taistelussa on aina oltava valppaana”, Kukkatassu kertoi huvittuneena. “Te kaksi teette hyvin yhteistyötä.”
“Emmekö vain?” Huurupentu kysyi ja pörhisti ylpeänä turkkiaan. “Aavepennusta ja minusta tulee klaanin parhaimmat soturit. Yhdessä pystymme mihin vain.”
Ylpeys valtasi myös Aavepennun, ja hän nosti leukaansa. “Niin tulee. Vahvimmat ja taitavimmat soturit.”
“Sitä en epäile yhtään”, Kukkatassu hymähti ja suki hetken valkoista turkkiaan. “Jokiklaani tarvitsee paljon voimakkaita sotureita.”
“Mikäs pentukokous se täällä on?” pehmeä, sulava ääni kysyi, ja kun Aavepentu kääntyi äänen suuntaan, hän näki siron, oranssivalkean naaraan. “Ettekös te kuulu pentutarhaan?”
“Saimme luvan kiertää leiriä ja jutella oppilaille, sekä sotureille”, Aavepentu sanoi ja räpäytti silmiään. Aavepentu ei osannut sanoa miksi, mutta jokin hänen edessään seisovassa soturissa oli… erilaista. Uhkaavaa.
“Kirjokiito”, Kukkatassu tervehti naarasta ja nyökkäsi pienesti. “Näytin pennuille taisteluliikkeitä.”
“Huomasin”, Kirjokiito naukaisi ja vilkaisi kohti klaaninvanhimpien pesää, missä Vesitassu hoiti Lehtimyrskyä. “Niitä on hyvä osata. Koskaan ei tiedä kuka yhtäkkiä hyökkää kimppuusi.”
“Jos viittaat Vesitassuun, olet väärässä. Hän on parantajaoppilas, eikä lainkaan sellainen, mitä monet luulevat”, Kukkatassu sanoi kylmästi Kirjokiidolle. “Jätä hänet rauhaan.”
“Minä en vihjaillut mitään”, Kirjokiito sanoi. “Sinä se johtopäätökset vedit.”
“Mistä te puhutte? Miksi Vesitassu hyökkäisi meidän kimppuumme?” Huurupentu kysyi uteliaana, mutta hänen silmissään oli myös hämmentyneisyyttä.
Aavepentu oli yhtä hämmentynyt. Vesitassu, Jokiklaanin parantajaoppilas, oli ystävällinen, lempeä ja auttavainen, eikä hän ollut koskaan tehnyt mitään, mikä olisi viitannut hänen haluavan hyökätä kenenkään kimppuun. “Vesitassu on ystävä.”
“Kyllä te vielä joskus kasvatte”, Kirjokiito sanoi kopeasti ja pysäytti katseensa Kukkatassuun. “Te kaikki kolme.”
“Eikö sinulla ole partio johdettavana?” Kukkatassu kysyi.
Kirjokiito tuhahti, mutta poistui paikalta häntä heilahtaen. Aavepentu jäi ihmettelemään oranssin soturin perään ja olisi halunnut kysyä Kukkatassulta Kirjokiidosta. Jokin kuitenkin kertoi pennulle, ettei hänen kannattanut.
Kukkatassu nousi seisomaan ja katsoi kahta pentua pienesti hymyillen. “Älkää välittäkö Kirjokiidosta, hänellä on aina kirppuja turkissa. Minun täytyy nyt mennä. Teidänkin varmaan kannattaa palata takaisin Yksisiiven luokse.”
“Joo”, Huurupentu sanoi ja katseli leiriä. “Ehtisimmeköhän jutella vielä yhdelle kissalle?”
Aavepentukin tutkaili leiriä katseellaan. Hän pysähtyi tuijottamaan Vesitassua, joka laski jotain Mustakynnen eteen ja heilutti häntäänsä tyytyväisenä, kun savunmusta klaaninvanhin nuoli yrtit edestään. Sitten Vesitassun katse käännähti kohti Aavepentua. Aavepentu värähti ja hymyili pienesti hymyä, johon Vesitassu vastasi omallaan.
“Mennään vain takaisin”, Aavepentu sanoi veljelleen ja tuuppasi tätä kohti pentutarhaa, jonka edustalla muut pennut leikkivät keskenään. Hän repi katseensa irti parantajaoppilaasta.
Huurupentu nyökkäsi ja lähti ripeästi kävelemään pesätovereitaan kohti. Aavepentu kiiruhti veljensä perää häntä keinuen perässään, mutta hidasti hieman vauhtiaan ja vilkaisi taakseen. Vesitassu ei enää katsonut häntä, vaan oli keskittynyt jälleen klaaninvanhimpien hoitamiseen.
Aavepetu kohautti lapojaan ja loikki Huurupennun luokse.

LUKU 12

Istuin oppilaiden pesällä ja katselin pentutarhaa kohti. Olin juuri tullut aamupartiosta ja söin parhaillani päivän ensimmäistä ateriaa. Ajattelin käydä vielä syötyäni metsästämässä ennen kuin minun täytyi täyttää velvollisuuteni klaaninvanhimpien pesän siivouksen parissa.
Näin miten Koivukajo tuli ulos pentutarhasta kolmen villikkonsa kanssa. Niittypentu oli yksi takiainen turkissani joka ei jättänyt minua rauhaan vaan pölötti korvani juuressa minkä kerkesi joka ikinen päivä. Olin jo monesti saanut kuulla kunniani pennulta tökeröstä käytöksestäni joka oli joskus ihan aiheellistakin. Vaikka kuinka yritin, synkkä puoleni otti valtaa yhä voimakkaammin päivä päivältä. Niittypentu onnistui monesti hillitsemään sen tulon mutta pelkäsin kovasti pennun puolesta tämän ollessa lähelläni. Olin pyrkinyt yhä enemmän välttämään kohtaamisia toisten kissojen kanssa ja söin aterianikin hiljaisemmassa nurkassa varjojen peittelemänä. Olin myös öisin alkanut pelätä nukahtamista, koska minusta tuntui että joka kerta, kun palasin Synkästä metsästä oli raivokohtaukseni lisääntyneet ja voimistuneet. Minusta tuntui, että Synkkä metsä oli osasyyllinen kohtauksilleni mutten tiennyt miksi ja minkä takia.
“Huomenta”, kuulin pienen maukaisun juuri, kun sain viimeisen palan hiirestä nielaistua.
Niittypentu tapitti minua suurilla pentu silmillään ja kehräsi hennosti. Nyökkäsin pennulle ja ryhdyin pesemään tassujani.
“Mitä aiot seuraavaksi tehdä?” Niittypentu kysyi uteliaana.
“Menen metsästämään”, vastasin lyhyesti.
“Saanko tulla mukaan?” pentu kysyi häntä väpättäen.
“Et”, tuhahdin nousten seisomaan.
“Miksen?” Niittypentu kysyi.
“Koska olet liian pieni ja emosi tuskin olisi mielissään jos sinä vaeltelisit metsässä”, mutisin.
“En ole liian pieni! Ja minä olisin sinun kanssa”, pentu tokaisi turhautuneena.
“Sitä suuremmalla syyllä et saa tulla mukaani. Pysy täällä ja pysy kaukana minusta, onko selvä?” en jäänyt odottamaan pennun vastausta vaan heilautin häntääni ja lähdin juoksuun ulos leiristä.

Pysähdyin korkeiden puiden keskellä olevalle pienelle aukiolle jossa yleensä hiiret vipelsivät kivien ja kallioiden välissä olevissa piiloissa. Ei mennyt kauaa, kun sain vainun pienestä hengittävästä jyrsijästä joka oli pian hengiltä. Piilotin otuksen turvalliseen paikkaan josta sitä ei vietäisi ja ryhdyin vaanimaan seuraavaa kohdetta.
Aurinko oli madellut hitaasti eteenpäin korkeiden puiden latvuksien taa, kun olin saanut kasan hiiriä saaliiksi. Venyttelin tyytyväisenä suoritukseeni ja asetuin lämpimälle kalliolle makaamaan nauttien hetken hiljaisuudesta. Pian saisin kuulla tarpeeksi klaaninvanhimpien marinaa joten otin kaiken ilon irti hetkestä ennen kuin minun täytyisi palata takaisin leiriin.

“Siinä sinä olet!” hätkähdin kuullessani hihkaisun kallion vierestä ja laskin katseeni maahan vain nähdäkseni että pieni tottelematon penikka yritti kiivetä kalliota ylös luokseni.
“Enkö käskenyt sinua pysymään leirissä senkin hiiren aivo!” ärähdin, kun Niittypentu ryömi puuskuttaen viereeni kallion päälle.
“Halusin tulla mukaasi”, Niittypentu totesi ja näytti tyytyväiseltä.
“Minä seurasin hajuasi tänne asti! Mieti!” pentu hihkaisi sitten silmät loistaen ja hetken olin yllättynyt pennun hyvästä jäljestys taidosta. Pudistin kuitenkin päätäni ja katsoin pentua silmät loimuten.
“Emosi on varmasti sairas huolesta! Et voi tehdä näin!” murisin ja se sai Niittypennun matalaksi ja hänen korvansa menivät luimuun. Tunsin miten karvani nousivat pystyyn ja sydämeni alkoi jyskyttää aivan niin kuin aina ennen raivokohtauksen tuloa. Pakotin itseni rauhoittumaan ja suljin silmäni. Hengitin syvään ja annoin karvani laskeutua. Pennulle ei saisi tapahtua mitään.
“Saat luvan palata leiriin ja pyytää anteeksi. Olet vasta pentu eikä sinun kuulu olla täällä yksinäsi saatikka minun kanssani”, tuhahdin ja hyppäsin alas kalliolta.
“Tule alas”, käskin ja pentu liukui alas kalliolta mutta hänen tasapainonsa kuitenkin järkkyi ja hän tuli muutamalla kuperkeikalla maahan tömähtäen alas. Ennen kuin ehdin kysymään sattuiko pentua kuulin voimakasta sähinää joka lähestyi juoksuaskelten kera.
“Sinäkö pennun veit leiristä senkin ketun läjä!” niskavillani nousivat kuullessani syytökset Valkohännän suusta.
“Mitä?” sähähdin takaisin kollille Niittypennun ravistellessa hiekat turkistaan.
“Mitä sinä sitten teet Niittypennun kanssa?” Aurinkokatse kysyi kietoen häntänsä pienokaisen ympäri.
“Mitäkö teen? Tuo hiirenaivo seurasi minua”, ärähdin ja kaksikko tuhahti minulle aivan kuin eivät olisi uskoneet sanojani.
“Tulehan Niittypentu. Emosi on hyvin huolissaan”, Aurinkokatse maukui hiljaa pennulle ja antoi minulle kylmän katseen. Huokaisin syvään ja tiesin että sanoinpa mitä tahansa se ei auttaisi. Ei nyt.

Kaksikon häipyessä pennun kanssa etsin hiiret jotka olin saalistanut ja lähdin myös leiriin. Tiesin millainen hälinä minua odottaisi siellä mutta oli parempi että kohtaisin sen ajoissa.
“Sieltä hän tulee. Pentuvaras”, kuulin ensimmäiset syytökset heti astuttuani leiriin sisään. Kannoin tuoresaaliin kylmän rauhallisesti tuoresaaliskasaan ja etsin katseellani Koivukajon.
Naaras olikin pentutarhan edustalla ja nuoli Niittypennun kauttaaltaan kiivain vedoin.
Päällikkö istui myös heidän lähellään samoin Iltakatse, Sadekatse ja Honkasydän sekä soturikaksikko joka oli Niittypennun löytänyt minun seurastani.
Astelin heidän luokseen varmoin askelin viileä katse silmissäni. Jos minua alettiin syyttelemään pennun varastamisesta niin klaani oli täysin hiirenaivoinen.

“Älä luulekaan tulevasi yhtään lähemmäs pentujani!” Iltakatse sähisi huomatessaan minun lähestyvän joukkoa.
“Uskotteko todella että vein Niittypennun tieten tahtoen ulos leiristä ilman että olisin kertonut asiasta teille?” ärähdin.
“Sinusta uskoo mitä vain”, Iltakatse murahti ja niskavillani nousivat pystyyn.
“Teidän pikku penikkanne itse seurasi minun hajujälkeäni metsäaukiolle asti. Metsästin kaikessa rauhassa, kun tuo nyytti ilmestyi viereeni!” sähisin.
“Väitätkö todella että tuon ikäinen pentu jäljitti hajujälkesi niin kauas leiristä”, Valkohäntä naurahti alentavasti.
“Totta se on!” Niittypentu kivahti ja huiski tassuillaan Koivukajoa lopettamaan liiallisen huolenpitonsa.
“Minä haistoin Korppitassun ja seurasin hajua. Korppitassu ei vienyt minua vaan minä karkasin!” Niittypentu sähähti.
“Et kai nyt vain suojele Korppitassua maukaisuillasi”, Koivukajo huokaisi hiljaa enkä voinut olla uskoa korviani. Koivukajo joka puolusti minua aina henkeen ja vereen maukui nyt suustaan tuollaisia asioita.
“En! Totta se on!” Niittypentu kivahti jälleen ja oli kuin ei olisi itsekään uskonut emonsa maukaisuja.
“Hyvä on uskotaan uskotaan”, Koivukajo rauhoitteli kiivasta pentuaan ja nuolaisi tätä päälaelle.
“Oletko Koivukajo tosissasi? Uskotko sinä tosiaan että minä vein pentusi? Uskotko minusta tosiaan jotain sellaista?” kysyin katsoen siskoani suoraan silmiin. Naaras paransi ryhtiään ja huokaisi syvään.
“Olin vain niin kovin huolissani ja, kun Aurinkokatse ja Valkohäntä kertoivat nähneensä miten Niittypentu satutti itsensä sinun käskiessä tämän hyppäämään alas kallion päältä niin mitä luulet uskoinko heitä heidän tuodessa pentuni takaisin?” kuningatar maukui.
“Olin tuomassa häntä kotiin ja hän itse kiipesi sille kalliolle. Pentusi ei ole tehty hiekasta. He ovat jo tarpeeksi vahvoja nousemaan ja laskeutumaan kalliota pitkin”, tuhahdin.
“Onko sinulla pentuja? Viime tietoni mukaan ei ole joten älä neuvo minua pentujeni suhteen!” Koivukajo sähähti ja kietoi häntänsä pentujensa ympärille.
“Korppitassu on oikeassa emo”, Niittypentu maukaisi.
“Hys! Ei enää maukaisuakaan sinulta”, Koivukajon silmät olivat tiukat, kun hän ohjasi pentunsa sisälle pentutarhaan ja käänsi minulle selkänsä.
“Sinun on parasta pysyä poissa meidän läheltä”, Iltakatse maukaisi seuraten kumppaniaan.
Vilkaisin päällikköä joka laski katseensa alas.
“Uskon Niittypennun sanoja mutta sinun täytyy ymmärtää että jo ennen tätä, klaani jännittää sinun seurassasi eivätkä he luota sinuun täysin. Sinun täytyy ansaita heidän luottamuksensa eikä murentaa sitä”, päällikkö maukui.
“Mutta tuo pentu seurasi minua”, sähähdin.
“Ymmärrän, enkä syytä sinua mistään. Menehän nyt syömään ja voit mennä sitten lepäämään. On ehkä parempi että annan klaaninvanhimpien pesän siivouksen jollekin toiselle tälle päivää. He tuskin ottaisivat sinua mielellään vastaan tällaisen väärinkäsityksen jälkeen”, päällikkö totesi ennen kuin lähti.
“Enhän minä tehnyt mitään”, mutisin itsekseni astellen tuoresaaliskasalle. Sain osakseni tuimia katseita joilta olin jo hetken ehtinyt välttymään. Murahdin napatessani harakan kasasta ja vein sen paikkaan jossa olin tottunut nykyisin syömään.
(Jos klaani pitää minua pentuvarkaana niin olkoon. Olen pentuvaras), synkkä ääni murisi mielessäni ja haukkasin palan ateriasta.

VIIDES OSA
Kirkas, tuikkiva lampi vai vahva, tuikkiva mieli?

Tuiketassu oli lähtenyt Kipinätassun ja Hiirinenän kanssa saalistamaan. Valhetähdellä oli ollut kiireellistä tekemistä, minkä takia hän ei ehtinyt käydä harjoituksissa oppilaansa kanssa sinä päivänä - niinpä Tuiketassu oli mennyt siskonsa ja tämän mestarinsa kanssa saalistusretkelle. Tuiketassu oli ollut pettynyt, mutta hän oli myös iloinen päästessään viettämään aikaa siskonsa kanssa.
“Jossain on hiiri”, Kipinätassu kuiskasi.
“Niin on, hyvin huomattu!” Hiirinenä kehui oppilastaan.
Kipinätassu heilautti häntäänsä ylpeänä itsestään. Hän haisteli ilmaa uudelleen, laskeutui vaanimisasentoon ja alkoi lähestyä tammen vieressä olevaa pensasta. Tuiketassu pysyi paikoillaan, jotta ei häiritsisi siskoaan tai säikäyttäisi hiirtä pois, ja Hiirinenä teki samoin.
Kipinätassu kurkisti pensaan taakse, väräytti korvaansa ja loikkasi hiirtä kohti. Tuiketassun ei tarvinnut kysyä saiko pensaikon taakse kadonnut oranssikirjava oppilas hiirtä kiinni, sillä hän kuuli Kipinätassun iloiset huudahdukset.
“Hahaa!” kuului pensaan takaa. “Sain sen kiinni!”
Hiirinenä jolkurri oppilaansa luokse. “Haudataan se lähettyville.”
Tuiketassu värähti. Hän oli tuntevinaan jonkun katseen niskassaan, mutta kun hän katsoi ympärilleen, hän ei nähnyt puiden siimeksissä ketään. Metsä kuitenkin tuntui erilaiselta. Varjot olivat syvempiä, linnut olivat hiljenneet, ja tuuli ei enää havisuttanut puiden lehtiä. Tuiketassu heristi korviaan.
“Täälläpäin ei taida olla enempää saalista”, Hiirinenä sanoi. “Tuiketassu, haistatko sinä mitään?”
“En”, Tuiketassu sanoi. Hän ei kääntänyt katsettaan pois puista. Jokin oli muuttunut.
“Mennään lähemmäs Varjoklaanin reviiriä. Siellä saalistuspartio ei ole vielä tänään käynyt”, Hiirinenä tuumi. “Tulkaa, Kipinätassu ja Tuiketassu. Kuulustelen teiltä matkalla lisää saalistamisesta.”
Tuiketassu lähti soturin perään, mutta keskittyi vain puolella korvalla kysymyksiin ja neuvoihin, joita Hiirinenä heille esitti. Loput hänen keskittymisensä oli heitä ympäröivässä metsässä. Naaras yritti terästää aistinsa aivan kuten Surmamieli oli aikoinaan opettanut, sekä pitää selustaansa silmällä Valhetähden neuvojen mukaan.
Kylmä tuulenvire kosketti Tuiketassun vatsaaa, ja hän pysähtyi. Kylmät väreet kihelmöivät hänen turkkiaan pitkin, kun hän koetti havaita sen, mikä metsässä häntä odotti. Mitään ei kuulunut, ei rapinaa eikä katkeavaa oksaa. Ei edes lintua, joka pyrähtäisi lentoon. Hänestä tuntui siltä kuin-
“Tuiketassu, onko kaikki hyvin?” Hiirinenä kysyi yhtäkkiä.
Tuiketassu ravisti kevyesti päätään yrittäen rentouttaa lihaksensa. “Taisin… taisin syödä jotain pilaantunutta. Voinko mennä leiriin lepäämään?”
Hiirinenä katsoi häntä huolestuneena. “Voimme jättää saalistmisen kesken ja lähteä takaisin.”
“Ei, jatkakaa te vain. Pärjään kyllä.”
Kipinätassun silmissä oli pettynyt, mutta myös huolestunut ilme. “Menethän heti Valotassun luokse tarkistamaan itsesi?”
“Totta kai”, Tuiketassu sanoi. Hän ei tykännyt valehdella siskolleen, muttei voinut muutakaan.
“Oletko varma, että pärjäät leiriin asti yksin?” Hiirinenä varmisti vielä tunnollisen soturin tavoin. “Voimme kyllä saattaa sinut ja palata sitten takaisin saalistamaan.”
“Ei, ei. Pärjään kyllä”, Tuiketassu sanoi. “Tarvitsen vain vähän lepoa, siinä kaikki.”
“Hyvä on”, Hiirinenä huokaisi. “Olethan varovainen.”
Niin varovainen kuin voin olla, Tuiketassu irvisti mielessään. “Olen, olen.”
“Hei hei, Tuiketassu”, Kipinätassu sanoi ja hymyili apeasti. Sitten hänen katseensa kirkastui. “Tuon sinulle jotain hyvää syötävää!”
“Nähdään pian, Kipinätassu”, Tuiketassu kehräsi siskolleen.
Hiirinenä ja Kipinätassu jatkoivat matkaansa. Kipinätassu vilkaisi vielä kerran taakseen, ja kun he molemmat olivat kadonneet näkyvistä, Tuiketassu heristi korviaan vielä kerran. Hän ei kääntynyt, ei vielä, vaan antoi kaikkien aistiensa työskennellä niin tarkasti kuin suinkin mahdollista.
Yksikin vääränlainen tuulenvire tai ylimääräinen lehtien havina, se oli ainut, mitä Tuiketassu tarvitsisi paikantaakseensa tunkeilijan.
Hiiri pinkaisi karkuun jossain hänen takaansa, ja Tuiketassu kääntyi salamana ympäri. Aluksi hän ei nähnyt ketään, haistoi vain Myrskyklaanin hajun, mutta pian aluskasvillisuudesta astui esiin hyvin tuttu kolli keltaiset silmät kiiluen. Valtavan suuri, pikimusta kissa katsoi alas häneen.
“Surmamieli!” Tuiketassu henkäisi. “Miten sinä…? Luulin, ettet pääse tänne.”
“En aiemmin päässytkään, en ainakaan näin fyysisesti, mutta Synkkä metsä on voimistunut ja sitä myötä myös minä”, Surmamieli sanoi ja katseli ympärilleen. “Olen seurannut sinua paljon näkymättömämmässä olomuodossa, mutta en siltikään ole tottunut vielä tähän uuteen reviiriin.”
Toisinaan Tuiketassu unohti Surmamielen eläneen vanhalla reiivirillä kauan ennen kuin klaanit joutuivat siirtymään järven ympärille. “Voin näyttää sinulle paikkoja.”
“Ehkä myöhemmin”, Surmamieli sanoi. “Oletko valmis harjoittelemaan?”
“N-nytkö?”
“Miksei?”
Tuiketassu vaihteli painoaan puolelta toiselle. Jos hän harjoittelisi Surmamielen kanssa Myrskyklaanin reviirillä, oli hyvin suuri todennäköisyys, että joku näkisi heidät. “Eikö se ole liian suuri riski?”
“Mennään reviirin ulkopuolelle.”
“Ulkopuolelle?”
“Kyllä. Tule.”
Surmamieli lähti johdattamaan Tuiketassua ulos Myrskyklaanin reviiriltä, poispäin järvestä. Kaikenlaiset kysymykset alkoivat jälleen pyöriä Tuiketassun mielessä. Surmamieli ei näyttänyt aivan fyysiseltä: silloin tällöin naaras saattoi nähdä kollin lävitse, ja astuessaan varjoihin Surmamieli sulautui niihin täydellisesti. Silti hän ei ollut aivan aineetonkaan, sillä toisinaan heinät ja kasvit liikkuivat kollin kävellessä niiden ylitse.
“Entä jos muut haistavat sinun olleen täällä?” Tuiketassu kysyi hetken päästä.
Surmamieli hymähti. “Eivät he erota minun hajuani muista. Olinhan minä myrskyklaanilainen.”
Tuiketassu ei ollut asiasta niin varma, sillä Surmamielen turkista tuli Synkän metsän pistävä haju, mutta hän ei sanonut asiasta mitään. Sen sijaan hän päätti puhua jostain. “Synkkä metsä vahvistuu - mitä se tarkoittaa?”
“Pahoja asioita”, Surmamieli sanoi yksinkertaisesti. “Sen enempää en kerro.”
“Mutta sinä tiedät?”
Surmamieli virnisti. “Tottakai.”
“Eikö minun olisi hyvä tietää? Jotta osaan varautua”, Tuiketassu yritti vielä. Synkän metsän vahvistuminen ei voinut olla millään tavalla hyvä asia. Jos hän ei tiennyt, mitä odottaa ja mihin valmistautua, miten hän voisi kohdata sen, mitä ikinä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan. Miten hän voisi suojella Kipinätassua ja Valotassua? Tai vanhempiaan? Tai Roihutassua?
“Vaikka tietäisit kaiken, et voisi muuttaa tai estää mitään. Ainut, mitä voit tällä hetkellä tehdä, on harjoitella ja vahvistaa itseäsi”, Surmamieli sanoi ja vilkaisi meripihkasilmät kiiluen kohti Tuiketassua, “ja juuri sitä olemme tekemässä. Tule, tänne päin.”
He olivat ylittäneet Myrskyklaanin rajan ja saapuneet reviirittömälle alueelle. Surmamieli johdatti Tuiketassua syvemmälle, kaartaen hieman oikealle, kunnes he saapuivat kahden kaatuneen puunrungon muodostaman aukion luokse. Tuiketassusta oli outoa kävellä maalla, joka ei kuulunut yhdellekää klaanille ja joka ei ollut tuttujen, myrskyklaanilaisten hajujen ympäröimä. Surmamieltä hajuttomuus ei vaikuttanut häiritsevän lainkaan. Kolli oli kävellyt aukion keskelle, istahtanut alas ja kääntynyt katsomaan Tuiketassua.
“Tänään harjoittelemme hieman eri tavalla, eikä ainoastaan siksi, että olemme järven alueella Synkän metsän sijasta”, Surmamieli sanoi. “Tänään käytämme kynsiä ja hampaita.”
Tuiketassu värähti. Klaanit eivät koskaan harjoitelleet kynsien ja hampaiden kanssa! “Mutta-”
“Sinun on valmistauduttava”, Surmamieli keskeytti oppilaansa heti. “Et ole koskaan ollut oikeassa taistelussa. Tämä ei tietenkään korvaa sitä, mutta on lähin mahdollinen vaihtoehto.”
Surmamielen sanat saivat Tuiketassun nielaisemaan. Luopio puhui kuin Tuiketassun olisi valmistauduttava todelliseen, kynsin ja hampain taisteltavaan taisteluun. Oliko jotain niin pahaa tapahtumassa? “Sanoin klaanitovereilleni olevani menossa takaisin leiriin huonon olon vuoksi. Miten selitän harjoittelussa saamani haavat heille?”
“Yksinkertaista: älä anna minun osua”, Surmamieli sanoi virne kasvoillaan.
Tuiketassu nielaisi, veti syvään henkeä ja loikkasi kohti Surmamieltä.
Surmamieli väisti helposti, kuten Tuiketassu oli osannut arvatakin. He olivat kamppaileet keskenään jo monesti, ja siten oppineet toistensa tavat. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin erilaista, sillä molempien kynnet ja hampaat välähtelivät ja kurkoittelivat toistensa turkkeja.
Tuiketassu väisteli Surmamielen iskuja ja piteli erityisesti häntänsä erossa kollin kynsistä. Surmamieli puolestaan oli ottanut hyökkäävän taktiikan: hän yritti yhä uudelleen ja uudelleen ottaa oppilaasta kiinni ja painaa tämän maata vasten. Kolli oli Tuiketassua monta kertaa vahvempi, mutta onneksi myös hitaampi.
Tuiketassu älähti kivusta, kun kynnet uppoutuivat hänen kylkeensä ja työnsivät hänet maata vasten. Hetkessä naaras oli kyljellään pehmeällä sammaleella. Hänen oli tehtävä seuraava valinta nopeasti ennen kuin Surmamieli ehtisi painaa hänet koko painollaan maata vasten.
Tuiketassu odotti hetken. Surmamieli upotti kyntensä syvemmälle naaraan turkkiin saadakseen paremman otteen ja valmisatutui sitten loikkaamaan tämän päälle. Hänen kasvonsa tulivat kuitenkin hieman liian lähelle Tuiketassua, ja myrskyklaanilainen onnistui viiltämään niitä kynsillään.
Surmamieli sihahti ja veti päänsä kauemmas, mutta myös hellitti hieman otettaan Tuiketassusta. Naaras virnisti ylpeänä itsestään ja onnistui rimpuilemaan itsensä irti suuremman kollin otteesta. Heti päästyään jaloilleen hän loikkasi Surmamielen selkään ja alkoi raapimaan tätä kaikin voimin.
Surmamieli murahti kivusta ja teki tutun kierähdyksen saadakseen Tuiketassun pois kimpustaan. Tuiketassu loikkasi alas ja yritti hyökätä jälleen kollin kimppuun, mutta tällä kertaa Surmamieli onnistuikin nappaamaan hänen hännästään kiinni ja veti hänet lähemmäs.
Taistelu jatkui, kunnes Tuiketassu oli liian väsynyt. Surmamieli keskeytti harjoituksen ja istahti alas nuolemaan haavansa puhtaiksi. Mitään sanomatta Tuiketassu teki samoin ja huomasi tyytyväisenä paksun turkkinsa peittävän ainakin pahimmat viillot ja naarmut, joita Surmamieli oli hänelle aiheuttanut.
“Taistelit hyvin”, Surmamieli sanoi, kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa.
“Kiitos”, Tuiketassu sanoi ylpeänä itsestään. Hän epäili, ettei luopio ollut käyttänyt kaikkea voimaansa ja taitojansa Tuiketassua vastaan, mutta se ei naarasta haitannut. Surmamieli olisi muuten voittanut hänet hetkessä.
“Kuka tahansa ei olisi pärjännyt minua vastaan yhtä kauan kuin sinä pärjäsit”, Surmamieli sanoi.
“Koska et tappanut minua.”
Surmamieli hymähti. “Olisin voinut, totta, mutta se ei hyödyttäisi ketään. Tappaminen ei ollut missään vaiheessa harjoituksen tavoitteena. Halusin testata taitojasi, kekseliäisyyttäsi ja sinnikkyyttäsi. Pärjäsit todella hyvin.”
“Kiitos”, Tuiketassu kiitti jälleen. Ylpeys ja tyytyväisyys värähteli hänen turkissaan.
“Olet valmis soturiksi”, Surmamieli sanoi.
Tuiketassu katsoi vieressään istuvaa kollia. Naaras oli kasvanut jo paljon ja hänen paksu turkkinsa teki hänestä paljon isomman näköisen kuin hän todellisuudessa oli, mutta silti Surmamieli kohosi yhä hänen yläpuolellaan. “Valhetähti on vihjaillut samaa.”
“Oletko miettinyt soturinimeäsi?”
Tuiketassu hämmentyi. “Mutta emmehän me oppilaat nimeä päätä? Päällikkö tekee sen - Valhetähti valitsee nimeni.”
“Oppilaat voivat pyytää tai lähinnä ehdottaa nimeä. Aivan kuten vanhemmatkin”, Surmamieli sanoi. “Haluan, että nimesi on Tuikemieli.”
“Tuike… mieli.”
“Niin. Isäsi haluaisi nimesi olevan Tuikelampi emonsa mukaan.”
“Tuikelampi.” Tuiketassu ei viitsinyt edes kysyä, miten Surmamieli tiesi sen. Kolli tiesi asioita, joita normaalit kissat eivät tietäneet, eikä hän koskaan tarkalleen paljastanut miten tai miksi.
Surmamielen katse lävisti Tuiketassun. “Se on sinun päätöksesi.”
Jokin mustan kollin katseessa kertoi päätöksen olevan paljon valtavampi ja merkittävämpi kuin tämä antoi ymmärtää. Nimet kantoivat merkitystä mukanaan, niin Surmamieli oli aikoinaan sanonut. Niitä ei annettu turhaan, eikä niitä tulisi noin vain päättää ilman, että otti huomioon sen, mitä nimet kuvasivat - ja merkitsivät.
Tuiketassu kurtisti kulmiaan, kun hän ymmärsi mitä soturius tarkoitti: hän ei olisi enää oppilas. “Loppuuko minun koulutukseni tähän? Tai siis, koulutatko sinä minua enää?”
“Koetko, että sinulla olisi vielä jotain opittavaa minulta?” Surmamieli vastasi oppilaalleen tuttuun tapaan kysymyksellä.
Tuiketassu vaikeni miettimään hetkeksi. Surmamieli oli vanha, todennäköisesti yksi Synkän metsän vanhimmista kissoista, ja siten myös hänen tietonsa ja taitonsa olivat hyvin laajat. Hän oli katsonut kymmenien kuiden ajan Tähtiklaanin sekä elävien kissojen touhuja, oppien aina vain lisää uutta virheistä ja onnistumisista. Tuiketassu oli ollut vasta joitakin kuita Surmamielen opeissa. “Kyllä.”
“Sitähän minäkin”, Surmamieli sanoi tyytyväisenä. “Kun sinusta tulee soturi, en enää ole mestarisi. Mutta voimme harjoitella aivan kuten kaksi soturia harjoittelevat keskenään, ja auttaa toisiamme. Sinun tehtäväsi suojella Aavatassua ei ole vielä ohitse, joten minä jatkan tietojeni ja taitojeni jakamista sinulle.”
“Milloin tehtäväni on ohitse?” Tuiketassu kysyi asiasta ensimmäisen kerran. Hän ei ollut miettinyt sitä kovinkaan paljon, mutta nyt kun hänen soturinimensä lähestyi, asia painoi hänen mieltään. “Täytyykö minun katsoa hänen perään koko elämäni ajan?”
“Ei”, Surmamieli sanoi. “Hän on jo nyt oppilaana epävakaa, mutta epäilen sen vain pahenevan, kun hänestä tulee soturi. Paitsi tietenkin, jos sinä autat häntä. Kun hän soturina löytää itsensä ja paikkansa Tuuliklaanista, tehtäväsi on suoritettu.”
“Selvä”, Tuiketassu vastasi.
“Sinun on parasta palata takaisin leiriin”, Surmamieli sanoi. “Muista tehdä päätöksesi nimestäsi.”
“Älä huoli”, Tuiketassu aloitti ja nousi tassuilleen, “en voisi unohtaa.”
Se oli totta. Hän tunsi soturiseremoniansa lähestyvän päivä päivältä, ja nyt sekä Valhetähden vakuuttaminen hänen taidoistaan että päätös hänen nimestään painoivat mukavan haastavina hänen harteillaan. Mielessään naaras pyöritteli kahta nimivaihtoehtoaan, punniten ja arvioiden niitä joka suunnasta.
Oliko hän Tuikelampi - isänsä emonsa mukaan nimetty soturi, kirkas ja virkistävä kuin metsän keskellä lepäävä lampi - vai Tuikemieli - ikivanhan, ennen kunnioitetun luopion mukaan nimetty soturi, vahva ja terävä kuin kaiken kokenut mieli?

Pari auringonkiertoa myöhemmin Valhetähti ilmoitti Tuiketassun olevan valmis arviointiin. Kävellessään mestarinsa perässä Tuiketassu tunsi kihelmöintiä käpälöissään kuin ne olisivat jo halunneet juosta metsään ja tehdä kaiken, mitä Valhetähti vain häneltä pyysi. Omien tassujensa tuntemuksista huolimatta Tuiketassu piti askeleensa rauhallisena ja keskittyi hengittämään syvään sisään ja ulos tasatakseen hakkaavan sydämensä.
He pysähtyivät rauhallisessa paikassa, ja Tuiketassu jäi odottamaan Valhetähden ohjeita. Myrskyklaanin päällikkö tarkkaili hetken oppilastaan hännänpäästä korviin asti ennen kuin alkoi puhumaan.
“Kuten hyvin tiedätkin, sinun tehtävänäsi on saalistaa niin hyvin kuin pystyt samalla, kun minä seuraan sinua etäältä. Koko metsä on sinun käytettävissäsi”, Valhetähti kertoi. “Muista käyttää kaikkien mestariesi oppeja.”
Tuiketassun korva värähti. Kaikkien mestariensa? Saattoiko Valhteäthti tietää Surmamielestä? Se ei ollut mahdollista, vaan todennäköisesti valkomusta kolli viittasi Iltataivaleeseen ja Heinätähteen, jotka olivat kuita aiemmin toimineet hänen mestarinaan. “Selvä.”
“Saat mennä”, Valhetähti sanoi, “ja turhaan yrität paikantaa minua: siinä et onnistu.”
Tuiketassu hymähti ja nyökkäsi. Sitten hän loikkasi aluskasvillisuuden sekaan häntä heilahtaen ilmassa, eikä hän nähnyt kuinka Valhetähti kiipesi lähimpään puuhun.
Metsä tuntui suurelta Tuiketassun ympärillä. Hän avasi suunsa maistaakseen ilmaa, mutta lähettyvillä ei ollut yhtäkään saalista. Ehkä hän ja Valhetähti olivat pitäneet liikaa meteliä, ja nyt kaikki riista oli karannut kauemmas. Tuiketassu lähti kävelemään eteenpäin mahdollisimman äänettömästi.
Naaras tassutteli jonkin aikaa eteenpäin ja pysähtyi haistaessaan oravan. Hetken tutkailtuaan ympäristöään hän paikansi sen erään puun juurelta järsimässä käpyä, korvat värähtäen tarkkaavaisina. Epävarmuus iski Tuiketassuun. Hän ei ollut kaikista nopein - ei ainakaan yhtä nopea kuin Kipinätassu - ja tunnetusti oravat olivat vikkeliä. Lisäksi tuo kyseinen orava vaikutti tarkkailevan ympäristöään hyvin tarkasti. Jos Tuiketassu yrittäisi saalistaa sitä maasta käsin ja tekisi yhdenki virheen, orava livahtaisi puuhun ja siten hänen tassujensa ulottumattomiin.
Mitä Surmamieli tekisi? Tuiketassu huomasi itsensä kysyvän. Entä mitä Valhetähti?
Oranssin naaraan katse nousi ylös pitkin puunrunkoa. Oravan yläpuolella oli kestävän näköinen oksa. Jos Tuiketassu kykenisi kiipeämään siihen oravan huomaamatta, hän voisi loikata alas sen kimppuun, eikä oravalla olisi mitään mahdollisuuksia.
Tuiketassu paikansi läheltä sopivan puun, johon hän voisi kiivetä ja jonka oksia pitkin hän pääsisi oravan yläpuolella olevalle oksalle. Hän painoi kyntensä kaarnaan, tunnustellen sen kestävyyttä aivan kuten Valhetähti oli aikoinaan opettanut. Sitten hän alkoi kiivetä, varoen upottamasta kynsiä liian syvälle, jotta ne eivät jäisi jumiin.
Hän pääsi ensimmäiselle oksalle. Nopeasti hän vilkaisi oliko orava vielä paikallaan, hymyili tyytyväisenä nähdessään sen yhä järsivän käpyä ja loikkasi sitten seuraavalle oksalle. Se heilahti hänen allaan, mutta ei pettänyt, eikä pudottanut lehtiä.
Tuiketassu veti syvään henkeä ennen kuin loikkasi oravan yläpuolella olevalle oksalle. Sekin kesti jykevänä hänen painonsa ja vaikkei sekään pudottanut lehtiä tai heilauttanut varjoa oravan päälle, Tuiketassu jähmettyi silti paikoilleen. Hän vilkaisi alas, kaksiväriset silmät välähtäen, kun hän huomasi oravan pysähtyneen tarkkailemaan ympäristöään.
Nyt tai ei koskaan!
Tuiketassu loikkasi alas kynnet ojossa. Orava huomasi hänet ja yritti loikata karkuun, mutta puusta syöksyvä oppilas onnistui saamaan sen hännästä kiinni. Surmamielen tavoin Tuiketassu veti oravan lähelle itseään ja puraisi sitä terävästi niskaan.
Orava kuoli hänen hampaisiinsa.
Tyytyväisenä itseensä ja kekseliäisyyteensä Tuiketassu nosti oravan leukojensa välissä ja vei sen turvalliseen paikkaan haudattavaksi. Hän ei voinut olla etsimättä Valhetähteä katseellaan, mutta aivan kuten päällikkö oli hänelle aiemmin todennut, se oli turhaa. Kollia ei näkynyt missään.
Saalistaminen jatkui samaan malliin. Tuiketassu sai kiinni vielä hiiren ja vesimyyrän, mutta menetti peipon, joka lensi häneltä karkuun. Lopulta Valhetähti paljasti itsensä oksistosta. Tuiketassu katsoi kollia odottavana, vaikkakin jännittyneenä.
“Suoriuduit todella hyvin”, Valhetähti sanoi ja räpäytti hitaasti silmiään. “Olen ylpeä sinusta, sekä mestarinasi että päällikkönäsi.”
Tuiketassu ei voinut estää kehräystä karkaamasta hänen kurkustaan. Valhetähti oli ylpeä hänestä! Tarkoittiko se, että hän oli todella valmis soturiksi?
“Olet valmis”, Valhetähti sanoi kuin lukien oppilaansa ajatuksia. “Haetaan saalistamasi riista ja saat sitten hieman aikaa valmistautua soturiseremoniaasi. Lehmussydän ja Tuulihäntä haluavat varmasti kuulla siitä, miten sinulla meni.”
Tuiketassu muisti silloin Surmamielen kehotuksen soturinimen päättämisestä. Se oli tehtävä nyt, tai muuten mahdollisuus siihen menisi ohi. Naaras keräsi kaiken rohkeutensa ja katsoi Valhetähteä suoraan silmiin puhuessaan. “Minulla olisi vielä yksi asia.”
“Kerro vain, Tuiketassu”, Valhetähti sanoi.
“Soturinimeni… Haluaisin valita sen itse, jos se käy”, Tuiketassu sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta, vaikka hänen sydämensä hakkasi useammasta syystä.
“Minkä nimen haluat?”
Tuiketassu nosti leukaansa ylös. “Tuikemieli.”
“Tiedäthän, että Lehmussydän on jo ehdottanut sinulle nimeä?”
“Tiedän.” Tuiketassun sydäntä riipaisi.
“Oletko varma päätöksestäsi?” Valhetähti kysyi.
“Olen.” Ei hän ollut.
Valhetähti nyökkäsi. “Sinä olet se, joka nimeä tulee kantamaan. Siten se on myös sinun päätettävissäsi. Haetaan riista, ja mene sitten kertomaan uutiset vanhemmillesi.”

Tuiketassu ja Valhetähti saapuivat pian takaisin leiriin. Tuiketassu laski hiiren ja oravan tuoresaaliskasaan, ja Valhetähti asetti sen jälkeen vesimyyrän niiden päälle. Hän nyökkäsi kerran oppilaalleen ennen kuin katosi pesäänsä Häivätuuli perässään.
Tuiketassun ei tarvinnut etsiä perhettään kauaa, sillä Kipinätassu juoksi vain hetken päästä hänen luokseen.
“Kuulin, että sinulla oli arviointi!” naaras sanoi hengästyneenä. “Miten sinulla meni? Milloinkohan minun arviointini on? Hiirinenä ei ole vielä puhunut siitä mitään…”
“Eiköhän sinunkin arviointisi ole kohta”, Tuiketassu sanoi. “Minulla meni hyvin. Valhetähti sanoi minun olevan valmis soturiksi.”
“Nytkö jo?”
Tuiketassu oli näkevinään siskonsa katseen synkkenevän. “Nimitykseni on hetken päästä.”
“Sinusta… sinusta tulee soturi ennen minua…” Kipinätassu mumisi korvat luimussa. “Olen iloinen puolestasi! Todella olen, mutta… ajattelin vain, että Hiirinenä arivoisi minut kohta ja sitten meistä tulisi sotureita yhtä aikaa.”
“Tiedän”, Tuiketassu sanoi ja painoi kuononsa Kipinätassun korvaa vasten. “Minä myös.”
Hän näki Lehmussydämen ja Tuulihännän lähestyvän heitä Valotassu mukanaan. Heidän silmistään paistoi ylpeys ja ilo, samat tunteet, joita Tuiketassu tunsi sisällään. Samalla myös pettymys ja epävarmuus varjosti häntä. Hän oli myös halunnut saada soturinimensä yhdessä Kipinätassun kanssa ja nähtyään siskonsa katseen ja kuultuaan tämän sanat, hän oli alkanut epäillä soturiseremoniaa. Ehkä hänen tulisi vielä odottaa? Voisiko heistä tulla sitten sotureita samaan aikaan?
“Sinä olet valmis soturiksi”, Kipinätassu sanoi pieni, apea hymy kasvoillaan. “En yhtään ihmettele, miksi Valhetähti nimittää sinut tänään.”
“Onneksi olkoon, Tuiketassu!” Lehmussydän naukaisi kuultuaan Kipinätassun sanat.
Kipinätassu astui sivuun, ja Tuiketassu melkein kaatui Tuulihännän puskiessa häntä kylkeen. Valkoinen, mykkä soturi ei tarvinnut sanoja kertoakseen kuinka ylpeä ja iloinen hän oli Tuiketassun puolesta, ja Tuiketassu tunsi lämmön leimahtavan sisällään.
“Olemme Tuulihännän kanssa sinusta niin kamalan ylpeitä”, Lehmussydän kehräsi tyttärelleen.
“Minä myös”, Valotassu sanoi hiljaisella äänellään. “Sinusta tulee upea soturi.”
“Kiitos”, Tuiketassu sanoi. “Toivon niin.”
“Sanoiko Valhetähti tarkkaa aikaa nimittäjäisille?” Lehmussydän kysyi. Kollin vihreä katse käväisi päällikön pesällä, missä Valhetähti vieläkin oli.
Tuulihäntä oli alkanut sukimaan Tuiketassu tuuheaa turkkia siistiksi. “Ei. Pian, varmaankin.”
Kuin käskystä Valhetähti palasi takaisin aukiolle varapäällikkö aivan perässään. Hän katsoi Tuiketassua ja tämän perhettä, nyökkäsi heille merkiksi ja loikkasi sitten Suurtasanteelle. Kun hän kutsui koko klaanin koolle voimakkaalla äänellään, Tuiketassu siirtyi perheineen hieman sivummalle, mutta ei liikaa. Tuulihäntä jatkoi tyttärensä turkin siistimistä vahvin, mutta lempein vedoin, ja Kipinätassu Tuiketassun vierelle tärisi innostuksesta. Lehmussydän oli Tuiketassun takana Valotassun kanssa.
Myrskyklaanilaiset ilmestyivät aukiolle pesistään ja leirin nurkista. Myös Kauriskorvan johtama saalistuspartio käveli silloin leiriin ja asettui istumaan aukion reunoille vietyään riistan tuoresaaliskasaan. Aaltotassu istui Sulkatassun ja Roihutassun kanssa, ja Tuiketassu hymyili heille. Roihutassu kallisti päätään ja heilautti häntäänsä kuin tervehdykseksi.
“Tuiketassu, astu eteenpäin”, Valhetähti sanoi.
Tuiketassu nousi seisomaan ja käveli häntä pystyssä aukiolle muodostuneen ympyrän keskelle. Jokaisen kissan katseet olivat hänessä, jotkut yllättyneinä ja hämmentyneinä, toiset innoikkaina ja lämpiminä. Lehväpilvi kohtasi Tuiketassun katseen ja hymyili hänelle lempeästi.
“Minä, Valhetähti ja Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Valhetähti aloitti ja laski katseensa Tuiketassuun. “Tuiketassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Tuiketassu sanoi automaattisesti. Hänen katseensa pyyhkäisi Valhetähden ohitse. Katsoikohan Surmamieli häntä jostain tuolta varjoista?
“Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi”, Valhetähden ääni kajahteli aukiolla. “Tuiketassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Tuikemielenä. Tähtiklaani kunnioittaa vahvuuttasi ja älykkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
“Tuikemieli! Tuikemieli!” Myrskyklaanin jokainen kissa alkoi huutamaan, ja Tuikemieli oli pakahtua onnesta. Hän oli soturi! Vihdoin! Hänen ei tarvitsisi pyytää Valhetähden tai kenenkään muun lupaa poistua leiristä, hän pääsisi johtamaan omia partioita ja voisi osallistua kokoontumiseen täytenä Myrskyklaanin soturina. Hän pääsisi kertomaan Aavatassulle soturiudestaan!
Tuikemielen katse osui Kipinätassuun, joka hymyili hänelle, mutta jonka silmissä oli kuitenkin apea katse. He eivät voisi enää nukkua samassa pesässä, eivät ennen kuin Kipinätassukin saisi soturinimensä. Miten Tuikemieli voisi nukahtaa tietämättä varmasti, että Kipinätassu oli turvassa? Miten hän nukkuisi ilman siskonsa lämpöä ja liikkuvia tassuja vierellään?
Entä sitten Roihutassu? Tuikemieli oli ystävystynyt mustan naaraan kanssa nopeammin kuin kenenkään muun ja vaikka he voisivat yhä viettää päivät yhdessä, he eivät voisi nukkua samassa pesässä.
Yhtäkkiä Tuikemieli tunsi olonsa kovin yksinäiseksi.
“Muista, että sinun tulee valvoa seuraava yö täysin hiljaa”, Valhetähti muistutti vanhaa oppilastaan. Hän oli loikannut tasanteelta alas Tuikemielen luokse. “Ja onneksi olkoon vielä kerran minunkin puolestani.”
“Kiitos.”
“Onneksi olkoon, Tuikemieli”, Täplätuuli onnitteli uutta soturia. “Olet ansainnut soturinimesi.”
“Onnea, Tuikemieli!” Aaltotassu naukaisi Tuikemielelle.
Onnitteluita sateli Tuikemielelle joka puolelta, eikä hän ehtinyt edes vastata heille kaikille. Lähes jokainen kävi vuorollaan onnittelemassa häntä tai koskettamassa häntä kuonollaan, kunnes Tuikemieli oli aivan sekaisin siitä keitä hän oli jo kiittänyt ja keitä ei.
Hetken päästä myrskyklaanilaiset palasivat vähitellen tehtäviensä pariin. Seuraavat partiot poistuivat leiristä, mestarit veivät oppilaansa harjoituksiin, ja jotkut jäivät leiriin vaihtamaan kieliä tai lepäämään. Tuikemieli ei tiennyt minne mennä tai mitä tehdä - iltaan oli vielä hetki aikaa - joten hän katseli hölmistyneenä ympärilleen.
“Haluatko käydä saalistamassa?” paikalle saapunut Roihutassu kysyi. “Eihän sinun vielä tarvitse istua mykkänä vartiossa?”
“Ei vielä”, Tuikemieli sanoi ja räpäytti silmiään. Ehkä saalistus Roihutassun kanssa olisi hyvä idea. “Mennään vain.”
“Käyn kysymässä Hiirinenältä ensin luvan.”
Roihutassu sai luvan mestariltaan, ja Tuikemieli poistui ystävänsä kanssa leiristä.

Kun aamu valkeni, vartiossa hiljaa istunut Tuikemieli pääsi vihdoin nukkumaan. Hän kääriytyi soturien pesän perälle häntä kuononsa päällä ja sulki silmänsä. Osa hänestä toivoi, että hän päätyisi jälleen Synkkään metsään tapaamaan Surmamielen, mutta toinen osa hänestä halusi saada kunnon yöunet.
Ja niin hän saikin. Tuikemieli nukkui sikeämmin kuin koskaan ja heräsi vasta, kun aurinko oli ohittanut korkeimman kohtansa ja alkanut hiljalleen laskea alas kohti horisonttia. Tuikemieli venytteli pitkään päästyään aukiolle, joka oli yllättävän hiljainen. Muutama kissa oli ruokailemassa, yksi partio oli lähdössä ulos leiristä, ja Valotassu keskusteli jostain Sudenlaulun kanssa klaaninvanhimpien pesällä.
Tuikemieli etsi katseellaan Kipinätassua, Roihutassua tai Aaltotassua, muttei nähnyt heistä ketään. Myöskään heidän mestarinsa eivät olleet leirissä, joten kenties he olivat kaikki harjoittelemassa.
Naaraasta tuntui oudolta, ettei hän enää menisi harjoituksiin Valhetähden kanssa tai ettei hän enää kävisi taisteluharjoituksissa muiden oppilaiden kanssa. Jälleen kerran yksinäisyys viilsi hänen sydäntään kuin terävä kynsi, mutta päättäväisenä Tuikemieli tunsi sen pois mielestään. Hän oli nyt soturi, ja varmasti kohta hänen ystävänsäkin. Tätähän hän oli odottanut!
Naaraan tassut johdattivat hänet ulos leiristä. Pieni kävely tekisi varmasti hyvää, ja hän halusi kokea soturiuden tuoman vapauden. Hän käveli järven rannalle, katseli hetken sen ylitse kohti kokoontumissaarta ja lähti sitten kävelemään Tuuliklaanin reviiriä kohti. Pieni tuuli leikki hänen turkkinsa kanssa, liikutellen sitä puolelta toiselle ja viilentävän häntä porottavalta auringolta.
Tuuliklaanin haju tunkeutui Tuikemielen sieraimiin ja hän hidasti vauhtiaan. Kahden klaanin reviirit toisistaan erottavan joen kuohunta kuului pian edestäpäin ja pian se ilmestyi naaraan eteen. Sen toisella puolella avautui Tuuliklaanin nummimaisena, jonka avaruus sai Tuikemielen värähtämään. Hän ei pystyisi elää ja saalistaa ilman puiden tuomaa suojaa.
“Tuiketassu!”
Tuikemielen katse kääntyi hieman vasemmalle jokea pitkin. Aavatassu heilutti häntäänsä joen toiselta puolelta ja yritti nousta kahdelle takatassulleen seisomaan nähdäkseen ystävänsä paremmin.
“Täällä näin!” tuuliklaanilainen huusi taas.
“Tullaan!” Tuikemieli vastasi ja jolkutti jokea pitkin lähemmäs, kunnes pääsi Aavatassun kohdalle.
Aavatassun kirjava, raidakas turkki tuntui loistavan ilta-auringossa. Oranssi pohjaväri hehkui kirkkaana vasten mustia ja valkeita raitoja, ja Tuikemieli ei voinut olla hymyilemättä. Surmamieli oli kuvaillut Aavatassua monesti epävakaaksi ja arvaamattomaksi, jopa vaaralliseksi kaikille ympärillään, mutta Tuikemieli näki vain energisen ja itsevarman oppilaan, joka toisinaan saattoi olla hieman liian ylimielinen, mutta joka ei koskaan halunnut kenellekään mitään pahaa.
“Pitkästä aikaa”, Aavatassu naukui iloisena. “Mitä sinulle kuuluu?”
“Hyvää, sai tänään soturinimeni”, Tuikemieli kertoi heti ensimmäisenä.
“Sait soturinimesi?” Aavatassu hämmästeli, ja Tuikemieli oli näkevinään tämän oranssien silmien katseen synkkenevän hetkeksi, mutta ei ollut aivan varma. “Vau! Olen kateellinen! Mikä nimesi on nykyään?”
“Tuikemieli.”
Aavatassu räpäytti silmiään ja kallisti hiukan päätään. Kun hän puhui, hän tuntui olevan täysin omissa maailmoissaan. “Tuike…mieli. Se on hieno nimi. Vahva.”
Muistuttaako nimeni liikaa Surmamielen nimeä? Tuikemieli pohti. Surmamieli ei ollut koskaan kertonut asiasta suoraan, mutta naaras oli hyvin varma Aavatassun jotenkin tunteneen kollin aiemmassa elämässään. Tuikemieli ei vain tiennyt miksi tai miten. Olivatko he eläneet samaan aikaan samassa klaanissa, vai oliko Surmamieli vieraillut Aavatassun unissa ennen tämän uudelleensyntymistään?
“Minusta tulee myös kohta soturi, ehkä”, Aavatassu sanoi yhtäkkiä. “Varjosulka on hieman puhunut siitä. Ehkä menee vielä kuu tai kaksi, mutta ei kauaa! Saan sinut kyllä kiinni vielä!”
Tuikemieli hymähti. “Toki. Sinusta tulee hyvä soturi.”
“Varmasti”, Aavatassu sanoi.
“Oletko nähnyt lisää niitä.. unia?”
Raidallinen naaras kohautti lapojaan. “Hieman. Näin yhtenä yönä unta, että minulla oli veli ja sisko. Siskoni oli kunnioitettu soturi, ja veljeni oli parantaja, mutta jostain syystä kaukana.”
“Kaukana?”
“En tiedä, unet ovat outoja joskus”, Aavatassu naurahti. “En muista heidän nimiään, eikä minulla edes ole sisaruksia. Ehkä se oli vain toiveunta. Sinullahan on veli ja sisko?”
“Valotassu ja Kipinätassu.”
“Aivan!” Aavatassu kiljaisi riemusta. “Valotassu on parantajaoppilas, ja Kipinätassu soturioppilas! Ehkä uneni sisarukset heijastuivat sinun sisaruksistasi.”
“Luultavasti”, Tuikemieli meni ystävänsä ajatusten mukana. Todellisuudessa hän ei uskonut Aavatassun heijastaneen uneensa Tuikemielen sisaruksia. Todennäköisesti Aavatassu oli nähnyt entisen elämänsä perheen, keitä he ikinä sitten olivatkaan. “Miten sinulla menee Tuuliklaanissa?”
“Hyvin! Olen ystävystynyt Yötassun ja Pellavatassun kanssa. Meillä on aina todella hauskaa harjoituksissa yhdessä”, Aavatssu kertoi iloisesti hymyillen. “Tykkäämme kilpailla keskenään. Yleensä minä voitan! Yötassu on hieman… hidas, joten hän tulee viimeisenä.”
“Mukava kuulla”, Tuikemieli sanoi. Hän oli oikeasti iloinen Aavatassun puolesta. Ehkä ystävät auttaisivat häntä pääsemään elämässään eteenpäin ja jättämään jälkeensä sen elämän, joka tunkeutui öisin hänen uniinsa.
“Toisinaan… toisinaan minusta tuntuu, etten ole tarpeeksi hyvä”, Aavatassu kertoi yhtäkkiä. “Tai siis… pelkään, että Varjosulka pitää minua liian tyhmänä, ja muut oppilaat ovat tuntuneet usein unohtavan olemassaoloni. Tai siltä se ainakin tuntuu.”
“Tuskin he sinua unohtavat, ja varmasti Varjosulka on sinusta ylpeä”, Tuikemieli sanoi lämpimästi. “Eikö hän juuri sanonut, että sinusta tulee pian soturi?”
“Sanoi.”
“Siinä näet. Sinä olet tarpeeksi hyvä, Aavatassu, ja ystäväsi välittävät sinusta.”
Aavatassun viikset värähtivät. “Kiitos, Tuikemieli. Sinä se aina osaat. Miten sinulla sitten on mennyt?”
Tuikemieli kertoi hieman elämästään Myrskyklaanissa, mutta ainoastaan kaikista oleellisimmat asiat. Hän ja Aavatassu jäivät juttelemaan hieman kaikenlaisesta kahden reviirin rajalle, kunnes hämärä laskeutui joen ylle. Aavatassun haukotellessa syvään Tuikemieli päätti lähteä takaisin leiriin, ja hän hyvästeli tuuliklaanilaisen ystävänsä. Aavatassu loikkasi joen ylitse, kosketti Tuikemielen kuonoa nopeasti omallaan ja palasi omalle reviirilleen. Pienen virneen kanssa raidakas naaras heilautti häntäänsä ja juoksi pois, jättäen Tuikemielen hieman hämmentyneenä taakseen.
Tuikemieli räpäytti silmiään, kohautti lapojaan ja lähti kävelemään takaisin kotiin iloisena onnistuneesta päivästä. Kenties se oli hänen elämänsä paras päivä.

Luku 16

//VAROITUS: tarina sisältää taistelua ja verta

Kun Aamutassu ja Iltatassu olivat saaneet oppilasnimensä, ja Huomensäde oli vaihtanut nukkumapaikkaansa takaisin soturienpesään, hänelle tuli yksinäinen olo. Naaras oli tottunut tyttäriensä läheisyyteen, jota ei nyt enää ollut. Toki hän oli päässyt vihdoin nukkumaan Ampiaisturkin viereen, ja Huomensäde nautti, kuinka nukkuessa hänen nenänsä haistoi Ampiaisturkin tuoksun, jota hän oli kaivannut kuningattaren ajan ollessaan.
Huomensäde on ylpeä tyttäristään. Etenkin Iltatassu oli kehittynyt paljon, ja Aamutassu… No, Aamutassu on enemmän emonsa kaltainen. Heti reviirinkierron aikana naaras oli kiivennyt että lahoimpaan, myös korkeimpaan puuhun koko reviirillä. Aamutassu oli käynyt Tuuliklaanin reviirillä ja melkein käynyt varjoklaanilais oppilaan kimppuun.
Toisinaan Huomensäde mietti, millainen Yöpentu olisi, jos tämä ei olisi hyväsydämisenä lähtenyt saalistamaan klaanille vain yhden kuun ikäisenä, ja kuollut lumimyrskyssä kylmyyteen. Hän olisi varmasti päässyt pitkälle ja auttanut klaanitovereita sekä sisariaan pulassa. Huomensäde suri menetettyä tytärtään, mutta samaan aikaan hän tiesi, kuinka hyvä Yöpennulla oli olla Tähtiklaanissa Huomensäteen emon, Kukkaköynnöksen hoivissa.
Hän mietti, miltä Etsijätaivaasta oli tuntunut, kun kaikki hänen kolme pentuansa oli kuollut synnytyksessä. Yöpentu oli saanut seurakseen Koivupennun, Mäntypennun sekä Kuusipennun. Vehreillä metsästysmailla on hyvä metsästää, eikä siellä koskaan ole kylmä. Vaara tosin vaanii joka nurkalla, eikä enää oikein tiedä, kehen voi luottaa. Osa kissoista oli käynyt salamyhkeiksi ja Jääkynsi oli jostain saanut ilmiömäisen kyvyn taistella. Huomensäde kuitenkin tiesi, että kyvyt on peräisin Synkästä metsästä. Paikasta, jonne kissat menevät, kun eivät ole tarpeeksi hyviä Tähtiklaaniin. Ennen pentujensa syntymistä, ja ennen kuin hän edes tiesi odottavansa pentuja, monta kuuta sitten, hän oli joutunut unissaan sinne. Siellä oli verijoki, joka puolella löyhkäsi. Varjot olivat luonnottaman pitkät ja ympärillä oli tumma, sankka metsä.

***

Huomensäde räväytti silmänsä auki tuntiessaan jonkun painon hännällään. Hän kiskaisi sen pois käytävältä, jonne se oli yön aikana joutunut. Lämmin aamuaurinko lämmitti turkkia, kun se änkesi sisään pesään.
"Huomenta, kulta," Ampiaisturkki räpsäytti silmiään ja nuolaisi Huomensäteen korvannipukkaa.
"Huomenta," hän sanoi raukeasti ja haukotteli makeasti.
"Metsästyspäivä," Huomensäteen vanha ystävä, Kaislahäntä totesi hiljalleen läheiseltä vuoteelta. Huomensäde nyökkäsi ja nousi hiljalleen sammalpedin päältä. Hän venytteli jäsenensä ja päästi haukouksen. Naaras pudisti päätään. "Että kissaa osaakin väsyttää näin paljon."
"Olet vain laiskotellut viimeiset kuusi kuuta," Kaislahäntä kiusoitteli. Se oli totta. Huomensäde oli totta tosiaan maannut vain pentutarhassa ja silloin tällöin käynyt leirin ulkopuolella, Tuhkamarjan, Kaislahännän tai Ampiaisturkin vahtiessa Aamutassua ja Iltatassua. Huokaisten Huomensäde lähti Suurtasanteen juurelle, jossa Häivätuuli jakoi partioita. Suurin osa sotureista oli jo siellä ja soturienpesäkin näytti tyhjältä heidän lähtiessään sieltä.
Häivätuuli vilkaisi Huomensäteeseen ja tämän kumppaneihin. "Lähtekää Huomensäde, Ampiaisturkki ja Kaislahäntä kaksijalanpesälle metsästämään. Siellä pitäisi olla paljon hiiriä."
Huomensäde nyökkäsi tyytyväinen ilme naamallaan. Vihdoin rajapartioista saisi vaihtelua.
"Mennään," Kaislahäntä sanoi ja näytti etsivän jotakin. Ampiaisturkki otti johdon ja lähti naaraiden edellä ja meni ensimmäisenä piikkihernetunnelista läpi.
Huomensäde haistoi raikasta, auringon lämmittämää metsää. Korkealla ilmassa puiden lehdet havisivat silloin tällöin käyvän tuulen liilkuessa.
"Nautin," Huomensäde sanoi. Kaislahännän viikset värisivät huvittuneesti. "Sait totisesti tarpeeksesi pentutarhasta."
Huomensäde kehräsi. "Sain totisesti. Heidän saamisensa oli täysi yllätys, mutta… He, he ovat suuri lahja. Lahja Tähtiklaanilta ja sen lisäksi he ovat… ovat rakkaita," Huomensäde asetti sanansa varovaisesti. Ampiaisturkki vilkaisi naaraaseen rakastavainen ilme silmissä. "Se on totta," kolli myönsi, ja puski Huomensädettä lapaan.
"Hyi, lopettakaa nyt!" Kaislahäntä kiljaisi. Huomensäde kehräsi.
"Olemme pian kaksijalan pesällä," Ampiaisturkki huomasi ja laittoi vauhtia liikkeisiinsä.
"Tunnen jo hiiren lämpimän veren kielelläni," Huomensäde huokaisi ajatellessaan tuoretta hiirtä.
"Älä sitten syö kaikkea," Kaislahäntä tokaisi huvittuneena. Siitä oli kauan, kun Huomensäde oli viimeksi metsästänyt mitään. Jo pelkästään hiiren lämmin ruumis sai veden herahtamaan suuhun.

Huomensäde huomasi hiiren nakertelevan tammenterhoa edessäpäin ja hän laskeutui vaanimis asentoon. Hänen häntänsä värisi innostuksesta kuin pienen pennun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä loikkaamasta samantien hiiren kimppuun. Se oli jo sinänsä iso saavutus.
Huomensäde liukui pikkuhiljaa hiirtä kohti ja ollessaan muutaman hännän päässä hiirestä, hän jännitti jäsenensä loikkaan. Mustavalkoinen naaras ponnisti ja iski kyntensä kiinni hiiren niskaan. Hiiri valahti veltoksi, vaikka hän ei ollut edes koskenut siihen hampaillaan. *Olisipa metsästäminen näin helppoa lehtikadonkin aikaan,* Huomensäde huomasi ajattelevansa. Lehtikato oli ollut hänelle vaikea, eikä maitoa läheskään aina tullut. Hän oli saanut pidettyä kolmesta pennustaan kaksi hengissä. Eikä Yöpentukaan ollut kuollut nälkään.
Huomensäde peitti kolmannen hiirensä kuihtuneilla lehdillä. Hän pysähtyi ja kuuli, kuinka jokin rymisti pensaikosta kovaa kyytiä. Naaras haistoi kanin ja arvasi tuoksusta päätellen Ampiaisturkin jahtaavan kania. Huomensäde huomasi otuksen tulevan esiin muutaman hännän mitan päästä ja teki päätöksensä. Hän loikkasi kanin tielle ja sai sen vaihtamaan suuntaa. Ampiaisturkki huomasi Huomensäteen puuttuvan peliin ja pysähtyi liukuen paikalleen. Hän odotti kanin ampaisevan syliinsä. Pian se tekikin sen. Ja niin kani kohtasi loppunsa, kun Ampiaisturkki iski kyntensä sen turkkin ja antoi tappopureman niskaan.

***

"Kaislahäntä, mitä sinulla on?" Huomensäde uteli kantaessaan muutamaa hiirtä ja yhtä oravaa.
"Viisi hiirtä ja kani," naaras sanoi röyhistäen rintaansa.
"Kanin?" Ampiaisturkki kysyi epäuskoisena.
"Kyllä vain. En vain jaksa raahata sitä, joten se oli pakko jättää puuhun turvaan. Haen sen myöhemmin."
"Hienoa! Mekin saimme kanin. Mitä Ampiaisturkki sai?" Huomensäde kehräsi innoissaan. Klaani alkoi olla jo väsymiseen asti täynnä.
"Myös viisi hiirtä," Kaislahäntä sanoi kollin puolesta. Huomensäde huokaisi. "Saamme raahata näitä nyt koko loppupäivän leiriin."
"Älä valita, klaani saa syödäkseen," Ampiaisturkki kehräsi. Kaislahäntä oli jo lähtenyt tassuttelemaan kohti leiriä saaliit suussa.
Huomensädekin lähti Kaislahännän perään jättäen Ampiaisturkin jälkeen.
"Ohohhahaa!" kolli sanoi suu täynnä saalista. Ampiaisturkki pinkaisi naaraiden perään.

Huomensäde meni ensimmäisenä pikkihernetunneliin. Tunnelin varjoissa oli ihanan viileää, kun muualla metsässä aurinko porotti armottomasti. Naaras käveli leirin poikki tuoresaaliskasalle, ja laski kantamuksensa siihen.
"Mennään hakemaan se kani," Ampiaisturkki sanoi Huomensäteelle laskiessaan myös saaliinsa kasaan. Huomensäde nyökkäsi. Hiljaisuuden vallitessa Kaislahäntä liittyi heidän joukkoonsa hakemaan kaneja.
"Oletko varma että jaksamme kantaa ne kaksi kania?" vaaleanruskea naaras kysyi epäilevänä Huomensäteeltä.
"Aivan varma. Epäiletkö taitojani?" Huomensäde kohotti kulmiaan.
"En tietenkään," Kaislahäntä kehräsi ja räpäytti silmäripsiään muka viattoman näköisenä.
"Naaraat," Ampiaisturkki puhisi ja ohitti heidät hölkäten.

***

Huomensäde raahasi Kaislahännän kanssa naaraan nappaaman kanin leiriin Ampiaisturkin kantaen vaikean näköisesti toista kania.
Piikkihernetunnelilla oli vartiossa Valonenä. Valhetähti oli päättänyt aina välillä päivisinkin asettaa vartioita leirille.
"Huomensäde," Valonenä sihahti. "Tule tänne."
Huomensäde katsoi kysyvästi Kaislahäntään ja tämä nyökkäsi. "Vien tämän itse kasaan," naaras naukaisi, vaikka näytti siltä että haluaisi jäädä kuuntelemaan.
"Kaislahäntä, perheasioita, mene vain," Valonenä maukui. Huomensäteen silmään kaikki näytti siltä, kuin Valonenä ja Kaislahäntä oli aiemminkin jutelleet.
"Mitä asiaa?" Huomensäde maukui huolestuneena.
"Istu alas," Valonenä huokaisi ja veti henkeä. "Jääkynsi on kadonnut."

Jääkynsi on kadonnut. Valonenä oli sanonut, että heidän veljeänsä ei ollut nähty koko päivänä ja tämän vuode oli tyhjä. Kukaan ei ollut nähnyt Jääkynnen lähtevän, mutta partio oli jäljittänyt ja etsinyt Jääkynttä kaksijalanpesälle asti. Huomensäde ihmetteli, miksi ei ollut haistanut veljeään metsästäessään. Oliko veli kieriskellyt ketunläjissä? Kettuakaan naaras ei ollut haistanut. Mutta sen Huomensäde tiesi, että Jääkynsi oli lähtenyt luvattomasti ja että kolli oli sekaantunut johonkin pahaan ja synkkään, sillä Valhetähti oli näyttänyt hyvin vihaiselta.
*Jos Jääkynsi otti ritolat vain sen takia että pelkää. Pelkää tulevaa. Pelkää klaaneja. Jos hän on Synkän metsän leivissä, tapan hänet omin tassuin,* Huomensäde huomasi ajattelevansa.
"Huomensäde," Valonenä keskeytti naaraan ajatukset. Kolli siirteli tassujaan hermostuneesti.
"Mitä?"
“Meidän pitää löytää Jääkynsi,” Valonenä aneli.
“Löytää? Jääkynsi lähti omaa pelkuruuttaan, sinä tiedät, ettei hän ole uskollinen Myrskyklaanille, ei millekkään klaanille. Hän ei usko Tähtiklaaniin. Hän on uskollinen Synkälle metsälle ja Synkkä metsä aikoo tuhota klaanit,” Huomensäde istuutui vihaisena alas. Valonenä vain katsoi, kuinka hänen siskonsa sähisi sanansa ulos suustaan.
“Pitäisikö meidän muka etsiä petturi? Jääkynsi ansaitsee kuolla. Jos hän osuu minun tielleni, minä tapan hänet. Tapan hänet omin käpälin, eikä kukaan saa auttaa,” naaras murisi. Valonenä nyökkäsi silminnähden kauhistuneena Huomensäteen vimmasta tappaa veljensä.
Huomensäde kääntyi ja lähti etsimään Ampiaisturkkia. Jokapuolella aukiota oli lukemattomien kissojen tuoksuja, eikä kollin löytäminen ollut helppoa. Leirissä olisi paljon Ampiaisturkin jälkiä, sekä uusia että vanhoja.
“Oletko nähnyt Ampiaisturkkia?” Huomensäde kysyi Valkomyrskyltä, joka sattui tulemaan vastaan.
“Taisi juuri lähteä Pisaratassun, Häivätuulen ja Savutassun kanssa hiekkakuopalle,” naaras vastasi. Huomensäde nyökkäsi ja lähti juoksemaan kohti hiekkakuoppaa.
“Hei varo! Mikä kiire sinulla on?” Kotkasiipi murahti.
“Anteeksi, minun pitää vain löytää Ampiaisturkki,” naaras pahoitteli ja jatkoi matkaa hiekka pöllyten.
Huomensäde puikkelehti aluskasvillisuuden seassa ja etsi polkua hiekkakuopalle. Edessään hän haistoi Ampiaisturkin tuoksun, joka toimi tienviittana hänelle. Kuivuneet lehdet rapisivat anturoiden alla.
Tuuli humisi Huomensäteen korvissa, kun hän juoksi kohti hiekkakuoppaa. Silloin tällöin linnun viserrys kantautui hänen korviinsa, mutta vähät välitti äänistä. Mustavalkoinen naaras venytti raajansa äärimmilleen ja pysähtyi vasta nähdessään kumppaninsa.
“Ampiaisturkki!” hän kiljaisi keskeyttäen Pisaratassun yrityksen kiepsahtaa Savutassun vatsan alta. Raidallinen kolli lähestyi Huomensädettä.
“Mitä nyt?” hän kysyi huolestuneena
“Aion löytää Jääkynnen, tuletko mukaan?” naaras supatti hiljaa Ampiaisturkin korvaan.
“Mitä te supatatte?” Häivätuuli naukaisi.
“Salaisuuksia,” Huomensäde murahti.
“Eikai taas pentuja?” Pisaratassu lohkaisi ja sai Häivätuulen kehräämään. Huomensäde huolestui. Eikai vain se näyttäisi siltä? Hän ei haluaisi synnyttää uudelleen, varsinkaan näin vaarallisin aikoina.
“Ei,” Ampiaisturkki tokaisi silittäen rauhoittavasti Huomensäteen selkää hännänpäällään. Kolli oli huomannut, kuinka naaras oli kiihtynyt. Saaman aikaan hän supatti Huomensäteen korvaan, että tulisi mukaan.
“Häivätuuli.., voisitko ottaa Pisaratassun, minun pitää mennä Huomensäteen mukaan,” hän sanoi muille.
Häivätuuli katsoi arvioivasti kollia. “Hyvä on. Mutta muista, että tämä ei saisi toistua.”
Helpottuneena Huomensäde huokaisi ja lähti rauhallisesti pois Ampiaisturkki mukanaan.
“Mihin menemme?” Ampiaisturkki kysyi.
“Kaksijalanpesälle. Etsimme sieltä Jääkynnen hajun.”
Ampiaisturkki nyökkäsi ja suuntasi kulkunsa kohti kaksijalanpesää.

Huomensäde nuuhki aluskasvillisuutta kaksijalanpesällä. Hän löytäisi vielä Jääkynnen.
“Huomensäde! Täällä!” Ampiaisturkki hihkaisi ja Huomensäde pinkaisi kollin luokse. Hän haistoi lehteä. Siinä toden totta oli Jääkynnen hajua.
Naaras lähti seuraamaan veljensä hajua kohti klaanien reviirien ulkopuolta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli siellä.

“En usko, että hän olisi lähtenyt kovin kauaksi,” Ampiaisturkki totesi hetken jälkeen, kun Huomensäde pysähtyi. He olivat keskellä sankkaa kuusimetsää, johon auringon valo ei yltänyt.
Huomensäde istuutui ja mietti. Kauaksi Jääkynsi ei totta vie voinut lähteä. Veli ei tiedä hyviä saalistuspaikkoja, ja täällä, lähellä klaaneja vilisi saalista kuin kissoja leirissä. Kuolla hän ei ainakaan aikoisi, varsinkaan nälkään.
Puusta kuului räks, kun orava pinkaisi karkuun.
“Ampiaisturkki, matalaksi,” Huomensäde kuiskasi. Hän haistoi Jääkynnen. Vaarallisen läheltä.
Jääkynnen kynnet olivat kuitenkin jo Huomensäteen niskassa. Naaras ulvaisi kivusta, kun kolli upotti kyntensä syvälle tämän nahkaan. Jääkynsi raapi hänen selkäänsä ja oli ottamassa tappopuraisua. “Sinut minä säästän, siskoni kumppani, jotta voit viedä kumppanisi ruumiin klaaneille näytiksi, mikä heitä odottaa.”
Huomensäde tunsi jo hampaat kurkullaan, kun paino hävisi hänen selästään. Ampiaisturkki kamppaili Jääkynnen kanssa kauempana.
“Huomensäde! Pakene!” kolli huusi.
“Ei, minä tapan hänet!” Huomensäde sähisi ja syöksyi kohti Jääkynttä. Hän raapaisi kollin kylkeen pitkän haavan, josta tihkui verta solkenaan. Tummanpunainen veri norui hiljaa maahan, mutta se sai Jääkynnen vielä raivostuneeksi. Hän vaani Huomensädettä. Naaras oli hyökkäävinään, mikä sai Jääkynnen väistymään, mutta samalla Ampiaisturkki tarttui häntä niskanahasta ja retuutti kaikin voimin puolelta toiselle. Huomensäde meni auttamaan Ampiaisturkkia ja sohaisi käpälänsä kohti Jääkynnen kuonoa. Isku kohdistui silmään. Jääkynsi ulvaisi kivusta. Huomensäde katsoi veljensä naamaa, ja huomasi, kuinka hän oli puhkaissut kollin silmän.
Ampiaisturkin ote kirposi, kun hän kääntyi katsomaan uhrinsa silmää. Oranssi kolli henkäisi, mikä sai hänen otteensa lipeämään ja Jääkynnen pääsevän karkuun. Kolli juoksi henkensä edestä kauas metsään.
“Minä menen…”
“Et, me menemme nyt Myrskyklaaniin. Jääkynsi saa kertoa petturitovereilleen, kuka oli puhkaissut tämän silmän,” Ampiaisturkki murahti ja lähti kohti leiriä pakottaen Huomensäteen mukaansa.

***

Leirissä Sudenlaulu juoksi heitä vastaan. Huomensäde tunsi olonsa heikoksi, ja hän oli menettänyt verta Jääkynnen viiltäessä haavan hänen vatsaansa, joka oli valmiiksi jo arka.
“Mennään pesääni,” parantaja sanoi. Varmasti kolli jo tiesi mitä oli tapahtunut. Valonenä oli varmasti kertonut.
Huomensäde käveli vaivoin pesään. Hänen päänsä oli täynnä sumua, eikä hän nähnyt silmillään kuin sumeasti. Korvissa surisi. Huomensäde näki pelkkää mustaa ja pyörtyi.

Huomensäde makasi pehmeällä sammalvuoteella jonkun siirrettyään hänet siihen. Hän kuuli jonkun kuiskaavan hänen korvaansa jotain. “Sinä tapat hänet.”
Hän tappaisi hänet.

//Oon kirjottanut tätä tarinaa pitkään, moneen eri otteeseen, pahoittelen jos on sekava :´D. Toivottavasti Huomensäde ei tiedä liikaa Synkästä metsästä, tarina antaa sen kuvan että tietää suurinpiirtein kaiken... No, oli mikä oli taas piiitkästä aikaa turinaa.

Luku 12 - To that king I will bow, at least for now

Hopeaviillon oli pakko myöntää olleensa jopa hieman yllättynyt onnistuneensa tehtävässään. Toisaalta, hän vihasi tätä tunnetta sisällään. Hän ei nimittäin ollut ajatellut tämän olevan… tällaista. Hän vihasi sitä, miten hän tunsi itsensä kömpelömmäksi kuin koskaan. Koskaan ennen juokseminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin se oli nyt eikä koskaan ennen saalistaminen ollut niin hataraa ja vaikeaa kuin nyt. Tuntui kuin tassut olisivat astuneet aina ihan minne tahansa muualle kuin sinne minne Hopeaviilto tarkoitti.
Joka kerta, kun Hopeaviilto epäonnistui niissä asioissa, joissa oli ennen onnistunut, hän ärähti ja tunsi vihan kuplivan sisällään. Hän kuitenkin muisutti itseään uudestaan ja uudestaan, että tämä toi mukanana monia hyötyjä, joita ei muutoin voisi saavuttaa. Hänen oli jaksettava. Hän tiesi jaksavansa, olihan hän Hopeaviilto. Ja Hopeaviilto selviäisi ihan mistä tahansa.
Vaikkakin Pilviharson tarkkailevan silmän alla olo sai mustaturkkisen naaraan ärtymään päivä päivältä enemmän. Se oli jatkunut kuita ja tuntui vain pahenevan.
Typerän Pilviharson katse tuntui olevan nyt tavanomaista enemmän Hopeaviillon turkilla. Siitä lähtien, kun hänet oli nimitetty varapäälliköksi, oli se kirppusäkki tarkkaillut Hopeaviiltoa. Se ketunläjä tosiaan luuli, että Hopeaviilto tekisi hänen katseensa alla jotakin? Pilviharso oli typerämpi, mitä Hopeaviilto oli luullut ja se sanoi jo paljon.
Perheen ainoa kollipentu, Pilviharso, isän vaativan katseen alainen alusta asti. Pilviharso oli saanut kovat paineet Liekinsyöjältä eikä kahden vanhemman pennun, Hopeaviillon ja Surmakorennon, menestyminen auttanut pätkääkään. Ja hyvä niin.
Pilviharso ei ennen ollut mikään uhka Hopeaviillolle, mutta kuu kuulta hänestä oli alkanut kehittymään uhka. Ennepennun Hopeaviilto oli tappanut tämän ollessa jo pentu ja silloin se oli ollut helppoa ja vaikka Pilviharso olikin Hopeaviillon mielestä typerä kuin saaliseläin, ei Hopeaviilto ollut tyhmä. Pilviharso oli vahva ja olisi vahva taistelija. Hän oli kartuttanut kuiden saatossa hyvät taistelutaidot sekä vahvat lihakset, joista kolli oli aina niin kovin ylpeä.
Kissojen aliarvioiminen oli kostautunut Hopeaviillolle kerran aiemmin, vaikka hän olikin miltei aina voitokas taisteluissa. Hän oli kuitenkin oppinut eikä hän ketä tahansa lähtisi haastamaan ilman varmuutta voitostaan, varsinkin nyt näinä aikoina. Häntä tarvittiin Tuuliklaanissa, Valhetähti tarvitsi hänet Tuuliklaanissa. Luopiona hänestä olisi vähemmän hyötyä, vaikkakin silloin Hopeaviilto pääsisi maistamaan veren maun useamminkin ja tuntemaan kyntensä vasten toisen kissan nahkaa.
Valhetähti oli osoittanut Hopeaviillolle, ettei ketä vain kannattaisi aliarvioida. Kolli oli voittanut Hopeaviillon taistelussa vasta nuorena soturina ja silloin Hopeaviilto oli tuntenut sen ensimmäisen kerran; tuo kolli kuului hänelle.
Nyt oli muutenkin huono aika edes suunnitella Pilviharson tai kenenkään muun tappamista. Hän oli ottanut harteilleen suuremman tehtävän ja vaikka hän vihasikin kaikkea sen tuomaa huonoa; painonnousu, kömpelyys, väsymys jota ei koskaan ennen ollut ja ruuanhimo… Hänen olisi selvittävä siitä kunnialla. Hänen tilansa vuoksi hänen olisi pidettävä etäisyytensä muihin ja pidettävä murhanhimonsa kurissa. Hän tiesi vallan hyvin, että jos kukaan saisi tietää tästä, olisi hän pahassa pulassa ja heikossa asemassa. Kuka tietää, mitä joku voisikaan tehdä. Hän tunsi itsensä, joten hän tiesi myös muiden mahdolliset teot ja ajatukset. Jos hän olisi tekemässä jotakin vastaavassa tilanteessa, joku toinenkin kissa voisi tehdä niin.
Pilviharson olisi kuitenkin parasta lopettaa jatkuva tuijottamisensa ennen kuin Hopeaviillolta palaisi hermot.

Hopeaviilto kävi mielessään läpi, miksi oli oikein suostunut aterioimaan emonsa kanssa. Lumikide jaksoi puhua kaikesta turhanpäiväisestä ja suurin osa hänen puheestaan meni Hopeaviillon toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Onpa sinulla nälkä”, Lumikide kehräsi huvittuneena. Hän ei onnekseen nähnyt Hopeaviillon silmien pyöräytystä. Olivatko kaikki emot tuollaisia? Toivottavasti eivät. ”Vaivaako selkä yhä?”
”Toisinaan”, Hopeaviilto kohautti vain lapojaa. Lumikiteen katse tuntui hänen turkillaan ja muistutti liikaakin Pilviharson polttavasta katseesta. Onneksi kuitenkin Lumikiteen katse hänen turkillaan ei ollut sellainen hiljaisen tuomitseva ja jatkuvasti etsivä.
”No?” Hopeaviilto suoristautui ja näki emonsa katseen katsovam kohti Hopeaviillon vatsaa, mutta ei naaras nähnyt mitään poikkeavaa. Hopeaviilto pidätteli tuhahdustaan. Miksi edes näkisi?
”Voisitko sinä odot-” Lumikide aloitti ja Hopeaviillon silmät välähtivät.
”Missään nimessä en”, Hopeaviilto sylkäisi. Lumikide räpäytti silmiään yllättyneenä.
”En tiennytkään, että noin kovin et halua omia pentuja”, Lumikide sanoi. Hopeaviilto tuhahti.
”Jos edes koskaan näet rinnallani jonkun kapisen kollin, saat lyödä minulta korvat irti”, Hopeaviilto sanoi. ”Tiedät hyvin, että minulla ei ole aikaa moiselle turhuudelle ja että minulle on tärkeämpää Tuuliklaanin palveleminen muilla keinoilla.”
”Ehkä jonakin päivänä muutat mielesi”, Lumikide kehräsi. ”Sinulla on monta ihailijaa klaanissa. Ja kuka sanoi, että tarvitse rinnallesi kapisen kollin?”
Lumikiteen silmissä oli ovela katse.
”Sitä päivää voit odotella”, Hopeaviilto vastasi Lumikiteen ensimmäiseen lauseeseen.
”Sinä kasvattaisit vahvoja ja hienoja pentuja, usko pois”, Liekinsyöjä sanoi, kun asteli kumppaninsa ja tyttärensä luokse. ”Sotureita, jotka olisivat vahvoja ja rohkeita ja taitavia, kuten sinä!”
Liekinsyöjä oli oikeassa; Hopeaviillon pennuista olisi vaikka mihin, jos niitä siis olisi.
”Niinpä kai”, Hopeaviilto kohautti lapojaan. ”Mutta ei ole. Ja se siitä.”
”Älä evää itseltäsi jokaista iloa”, Lumikide sanoi hymyillen haikeana. ”Tuuliklaanissa on monta hyvää kissaa eikä vain niitä kapisia kolleja.”
”Hopeaviilto ansaitsee vain parasta”, Liekinsyöjä totesi jämäkästi. ”Ei ihan kuka vain kolli voi vastata hänen taitoihinsa ja standardeihinsa. Ymmärrän häntä hyvin. Miksi tuhlata aikaa johonkin heikkoon kolliin, kun voi saada suurimman ja vahvimman?”
Hopeaviilto ei saisi kuulla tästä loppua. Mutta jokin hänen sisällään esti häntä kieltämästä sitä, mutta pian ajatus oli jo poissa. Ei hänellä ollut aikaa jollekin kumppanille. Hän oli murhanhimoinen ja hänellä oli tavoitteita. Mitä hyötyä oli jostain kissasta – kollista -, joka juoksisi hänen perässään kuin eksynyt koiranpentu? Ei mitään. Rakkaus? Pyh. Jos sellaista oli, oli se pelkkää tahmeaa siirappia Hopeviillolle.

Aina, kun oli vain mahdollista, Hopeaviilto asteli pois Tuuliklaanin reviiriltä. Hän tiesi, että Valhetähti saattoi nähdä hänen kulkemisensa, mutta hän ei välittänyt. Tämä oli tärkeää. Hän ei todellakaan voinut jäädä Tuuliklaanin, kun aika koittaisi. Hän tarvitsi piilopaikan, suojaisan sellaisen.
Tuuliklaanin lähellä oli liikaa Vesikauhun hajua, ja vaikka kyseinen luopio vaihtoikin paikkaansa usein, oli se silti riskialtista. Hopeaviilto suuntasikin ensin lähemmäs Myrskyklaanin rajojen ulkopuolella sijaitsevaa metsäaluetta. Paljon saaliseläimiä ainakin. Vähemmän jäniksiä ja rusakoita kuin Hopeaviilto olisi halunnut, mutta minkäs teet.
Hopeaviillon etsinnät eivät tuottaneet – ainakaan aluksi – kovinkaan hyviä tuloksia. Hän turhautui aluksi, mutta muistutti itselleen, että hänellä oli aikaa, vaikka hän olikin tajunnut asian myöhemmin, mitä olisi halunnut.
Matkoillaan ei kenenkään mailla, huomasi Hopeaviilto Varjoklaanin varapäällikön vaihtuneen. Ihan sattumalta oli hän huomannut partion merkitsemässä rajoja ja he puhuivat Levin kuolemasta. Hopeaviilto virnisti. Kukahan oli tullut valituksi Varjoklaanin varapäälliköksi? Närhiviiksi voisi tietää asiasta, tai Valhetähti myös. Yöllä olisi siis oiva aika käydä visiitillä Synkän metsän mailla.

Punainen usva teki kiekuroita puiden runkojen ympärille ja kietoi itsensä sankasti ilmaan. Hopeaviilto kulki tuttua reittiään varjojen pimeydessä kohti Valhetähden tuttua paikkaa suuren kiellekeen laella.
Matkallaan hän näki vilauksen Myrskyklaanin oppilaasta ja tämän Synkän metsän mestarista. He olivat ajatuneet tavanomaista lähemmäksi tätä aluetta, sillä ennen Hopeaviilto ei ollut heitä tällä seudulla nähnyt.
Valhetähti istui tutulla paikallaan kiellekkeen laella, katse alapuolellaan olevissa kissoissa. Mitä luultavimmin kuitenkin Valhetähden katse oli kauempana kuin miltä näytti.
”Klaaneissa on alkanut tapahtua haluttuja asioita”, Valhetähti sanoi, kun Hopeaviilto oli kuuloetäisyydellä. Hopeaviilto kohotti kulmiaan ja asteli lähemmäksi.
”Suunnitelmat etenevät halutusti”, Valhetähti totesi ja katsahti kulma koholla Hopeaviiltoa. ”Närhiviiksi nimitettiin Varjoklaanin uudeksi varapäälliköksi.”
Hopeaviillon silmät menivät viiruiksi. Ei voinut olla totta. Kanervatähti oli valinnut kaikista kissoista Närhiviiksen?! Kissan, joka pelkäsi omaa häntäänsä. Hopeaviilto kismitti. Jos Närhiviiksestä tehtiin itse pelätyn Varjoklaanin varapäällikkö, miksi Hopeaviillon typerästä veljestä oli tullut Tuuliklaanin varapäällikkö? Hopeaviilto olisi voinut saada niin paljon aikaan varapäällikkönä, varsinkin Valhetähden suunnitelmia ajatellen.
”Varo tai poltat jonkun turkin vihaisella katseellasi”, Valhetähti sanoi. Hopeaviilto ei ollut ihan varma, oliko Valhetähden äänensävy toruva vai kiusoitteleva. Kumpi vain se olikin, ei Hopeaviilto pitänyt siitä. Nyt hän ei kuitenkaan kaivannut verta nenästään, mutta hänen tulisi silti olla tarpeeksi puskeva ja ärtynyt, mitä hän oli aina. Mutta, tietyissä rajoissa.
”Oliko sinulla jotain tekemistä asian kanssa?” Hopeaviilto tyytyi kysymään. Närhiviiksen valinta varapäälliköksi oli outo, joten olisi ihme, jos Valhetähti ei olisi tehnyt mitään asian eteen.
”Jos Närhiviiksen opettaminen ja valmistaminen asiaan lasketaan, niin kyllä”, Valhetähti sanoi. ”Olen opettanut häntä tekemään asioita, mitä varapäälliköltä halutaan. Ja taisi siitä olla hyötyä.”
”Näemmä”, Hopeaviilto nyrpisti nenäänsä. ”Yllättävää kuitenkin. Olitko sinä asialla edellisen kuolemassa?”
”Minäkö?” Valhetähti tuhahti. ”No en tietenkään. Vesikauhu Levin tappoi.”
Hopeaviillon korvat heilahtivat. ”Vesikauhu? Mitä hän Varjoklaanin alueella teki?”
”Kulki poissa seuraajiensa luota”, Valhetähti totesi, ”ja oli palaamassa tarkkailemasta Jokiklaania. Olen yllättynyt tosin siitä, että hän jätti Närhiviiksen eloon. Hänellä olisi kuitenkin ollut mitä oivin tilaisuus tappaa hänet, olivathan he kahden hetken aikaa.”
Hopeaviilto tiesi enemmän kuin Valhetähti ja se oli harvinaista. Hopeaviilto oli pyytänyt Vesikauhua pitämään tietyt kissat poissa tappolistaltaan ja vastineeksi Hopeaviilto piti huolen, ettei kukaan hänen – tai siis Valhetähden – kissoistaan koskisi Vesikauhun kahteen seuraajaan. Siinä oli hommaa, mutta tähän asti Hopeaviilto oli onnistunut siinä, tekemättä oikeastaan mitään.
Hopeaviilto vilkaisi Valhetähteä, jonka mielen päällä oli aivan selvästi jotakin, joka sai hänet mietteliääksi, mutta Hopeaviilto tiesi parhaaksi olla kysymättä – vaikka hän olisikin halunnut kysyä. Nyt hänen energiansa ei kuitenkaan riittänyt inttämiseen Myrskyklaanin päällikön kanssa. Normaalisti hän olisi varmana kuin kallio laittanut Valhetähden puhumaan, mutta juuri nyt hän ei halunnut riskeerata mitään.
Hopeaviilto jättikin Valhetähden omaan rauhaansa ja mustaturkkinen naaras oli varma, että läikikäs kolli oli siitä yllättynyt. Hopeaviilto ei todellakaan halunnut herättää epäilyksiä millään tavalla, mutta samalla hänen tulisi toimia järkevästi ja välttää suuret riskit.

Myrskyklaanin naaras Tarinamieli oli liittynyt jo jonkin aikaa sitten Tuuliklaanin rivistöön. Hopeaviilto pohti, mikä oli saanut kolme kissaa vaihtamaan klaaniaan. Valhetähti ei ollut avannut asiaa edes Hopeaviillolle, joka oli asiasta kysynyt. Valhetähti oli vain lyhyesti todennut kyseisten kissojen uskollisuuden kuuluvan muualle.
Tarinamieli oli ollut alusta asti turhankin läheinen Pilviharson kanssa. Hopeaviilto oli kuitenkin suurimmaksi osaksi vältellyt Tarinamielen silmäilyä, sillä tiesi saavansa vain Pilviharson tarkkailevan katseen tiukemmin kiinni itseensä, jos tekisi niin.
Pilviharso oli tehnyt alusta asti selväksi sen, että Hopeaviilto ja Tarinamieli eivät päätyisi kuin vain pakosta samoihin partioihin. Hän piti aina tarkasti huolen, että jos Tarinamieli meni metsästyspartioon, oli Hopeaviilto joko leirissä tai sitten toisessa partiossa, mutta koskaan ei Tarinamielen mukana samassa joukossa. Aluksi se oli vaikuttanut sattumalta, mutta Hopeaviilto tiesi nyt, että Pilviharso teki sen tahallaan. Hän kuin suojeli Tarinamieltä.
Entinen myrskyklaanilainen sopeutui harvinaisen hyvin Tuuliklaaniin. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia saalistaa avoimilla nummilla ja hän pääsi nopeasti jyvälle Tuuliklaanin tapoihin. Hän oli myös pentujen suosiossa.
Hopeaviilto huomasi sen, että hän ja Tarinamieli olivat kovin erilaiset. Tarinamieli oli lempeä, rauhallinen ja rakasti muiden seuraa. Mikähän ihme Pilviharson oli saanut juoksemaan tuon naaraan perässä?
Susimarja asteli Hopeaviillon luokse ja nyökkäsi kohti leirin suuta. Susimarja oli erikoinen naaras siitä, että hän ei ollut koskaan saanut Hopeaviiltoa hermostumaan mistään. Siniharmaa naaras antoi Hopeaviillon ottaa johdon rajapartiosta jääden itse taaemmas. Hopeaviilto oli tyytyväinen saadessaan johtaa rajapartiota ja väläytti Viimakiven juurella olevalle Pilviharsolle katseen, jota ei kolli osaisi lukea. Pilviharson astuttua varapäällikön asemaan oli kolli antanut edellistä varapäällikköä vähemmän hänelle partioita johtoon, mutta saisi Pilviharso vielä nenilleen sen takia, sillä vaikka Pilviharso ei selvästikään välittänyt sisarestaan, ei kolli voinut kieltää Hopeaviillon olevan taitava. Jos hän kielsi sen, oli hän hiirenaivoinen kissa.
Nopeasti Pilviharso oli taas vienyt kaiken vallan Hopeaviillon ajatuksista ja se sai mustan naaraan hännänpään nykimään. Ei edes hetkeä rauhaa typerältä veljeltä.
Hopeaviilto vilkaisi laskevaa aurinkoa ja virnisti itselleen. Pian hän pääsisi taas maistamaan pientä vallan makeaa makua, kunhan vain aika olisi juuri oikea. Vielä enää hetki...

LUKU 2

“Sainpas!” hihkaisin hypätessäni ilmaan nappaamaan sammalpallon lennosta suuhuni.
“Hyvä koppi Niittypentu!” Kalliopentu maukaisi, kun laskeuduin neljälle tassulleni maahan niin että maa pölisi.
“Heitä tänne!” Neilikkapentu heilautti häntäänsä ja taivutin niskaani siten että sain heitettyä sammalpallon valkoiselle naaraalle. Kirmasimme kohti Liuskepentua joka oli kahden kivenlohkareen välissä maalivahtina. Äkkiä Ohdakepentu joka oli toisessa joukkueessa hyppäsi Neilikkapennun niskaan niin että tämä kompuroi ja muksahti leuka edellä maahan.
“Senkin kollin ryökäle!” Neilikkapentu sylki hiekkaa suustaan, kun Ohdakepentu nappasi pallon itselleen.
“Älä luulekaan!” mutisin itsekseni ja lähdin juoksemaan kohti kollia mutta isosiskoni oli minua nopeampi.
Kukkaispentu syöksyi takavasemmalta Ohdakepentua kohti, luikahti sukkelasti tämän mahan alle ja kaatoi kollin kumoon.
“Mahtista!” kiljaisin riemuissani, kun siskoni vieritti pallon minulle. Nakkasin sammalpallon takaisin Neilikkapennulle joka teki joukkueelle voittoisan maalin.
“Hyvää tiimityöskentelyä!” Kukkaispentu hymyili leveästi ja huiskautti häntäänsä Ohdakepentua kohti niin että se osui tämän pölyiselle kuonolle.
“Sait maistaa samalla mitalla hiekkaa niin kuin Neilikkapentukin”, siskoni kiusoitteli ja kolli siristi silmiään leikkisästi.
“Kohta saat sinäkin”, tämä virnisti ja kaksikko ryhtyi painimaan niin että heidän turkkinsa olivat aivan hiekan peitossa.
Kikatin katsellen pentujen nahistelua, kun huomasin Korppitassun tassuttelevan jänis suussaan kohti tuoresaaliskasaa. Sydämeni hypähti jännityksestä, kun kolli vilkaisi meitä kohti ja olin näkevinäni hänen silmissään pienen pilkkeen.
“Tulen kohta!” nau’uin muille ja juoksin kohti tuoresaaliskasaa.
“Mihin sinä menet?” Koivukajon ääni huusi pentutarhan edestä.
“Palaan pian!” vastasin ja luikahdin erään soturin jalkojen alta samalla, kun pidin katseeni tiiviisti mustassa kollissa.

“Hei Korppitassu”, maukaisin häntä vipattaen.
“Sinäkö taas?” kolli mutisi valitessaan itselleen ateriaa.
“Juu”, nyökkäsin ja vaivaannuin hieman. Olin ehkä sattumoisin jo viikon jos toisenkin häirinnyt Korppitassua jutuillani ja seurallani. Yritin tutustua häneen ja näyttää hänelle että olen hänen ystävänsä enkä pelkää häntä. Jotenkaan kolli ei vain ollut vielä lämmennyt minulle ja minusta tuntui että en ollut edennyt puusta pitkälle tehtävässäni.
“Mitä haluat?” Korppitassu tuhahti nostaen hiiren kasasta ja kiikuttaen sitä kohti oppilaidenpesää minä kannoillaan.
“Olla sinun ystäväsi”, vastasin hymyillen häntä pystyssä.
“Tuskin”, kolli murisi asettuen makuulle ja laskien hiiren tassujensa väliin.
“Totta se on! Sinulla ei ole yhtään ystävää joten minä haluan olla sinun ystäväsi. Olen rohkea pentu enkä pelkää sinua olit minulle sitten kuinka tyly hyvänsä”, maukaisin päättäväisenä rinta pörheänä.
“Tiesitkö että siihen on syynsä miksei minulla ole ystäviä, koska minä haluan olla yksin. Joten anna minun olla yksin. Heippa”, Korppitassu ojensi tassunsa ja hätisteli minua sillä tiehensä. Astuin askeleen taaksepäin ja nostin niskakarvani pystyyn.
“Et voi pakottaa minua lähtemään. Minä olen tässä enkä aio antaa sinun olla yksinäsi. Kukaan ei oikeasti halua olla yksin. Et edes sinä”, tuhahdin ja painoin pyllyni maahan korostaakseni sanojani.
“Mistä sinä sen voit tietää?” Korppitassu mutisi haukaten hiirestä palan ja nielaisten sen lähes pureksimatta.
“Tiedänpä vain”, tokaisin. “Haluatko kuulla hauskan jutun”, vaihdoin puheenaihetta.
“En”, Korppitassu tuhahti.
“Kerron sen silti. Tänään aamulla me aloitettiin pelamaan sammalpalloa yhdessä muiden pentujen kanssa ja meillä oli ihan sairaan hauskaa. Meillä kävi monta hassua juttua ja tässä ensimmäinen”, mau’uin minkä kerkesin ja kerroin päivän tapahtumista sammalpallopelin parissa. Korppitassu oli kuin ei olisi ollut kuulevinaan mutta aina välillä näin miten häntä alkoi naurattaa, kun kerroin mitä kaikkea hauskaa meille oli sattunut.
“Täällä sinä vain höpötät”, kuulin emon lempeän maukaisin takaani joka keskeytti hyvän jutun.
“Emo! Sinä keskeytit juuri, kun olin pääsemässä hyvään kohtaan!” marisin.
“Ehkä voisit kertoa sen joku toinen kerta Korppitassulle. Luulen että hän on saanut kuulla jo tarinoita tarpeeksi”, emo totesi vilkaisten veljeään lempeästi.
“Oli jo aikakin että haet rasittavan kakarasi pois. Hän on yhtä raivostuttava kuin sinäkin. Saisit katsoa hänen peräänsä tarkemmin”, Korppitassu tuhahti pesten tassujaan.
“Olen pahoillani”, emo nyökkäsi ja vilkaisi minua surullinen katse silmissään. Saatoin tuntea miten emon sydäntä riipaisi, kun hänen veljensä maukui hänelle niin töykeästi vaikka emo oli hänelle ystävällinen. Tunsin miten tassuni alkoivat täristä raivosta ja astuin askeleen uhmakkaasti kohti Korppitassua.
“Tuo ei ollut lainkaan kivasti mau’uttu! Sietäisit hävetä! Pyydä heti emolta anteeksi!” mau’uin niin syvällä rintaäänellä kuin kykenin. Lähellä olevat oppilaat ja soturit kääntyivät katsomaan meitä kohti uteliaina ja ihmeissään. Koivukajon korvat menivät luimuun säikähdyksestä ja hän kietoi häntänsä ympärilleni suojelevasti.
Korppitassu katsoi minua viileästi ja nousi seisomaan uhkaavan oloisesti.
“Mitä sinä oikein päästit suustasi?” kolli sihisi ja pörhistin karvojani näyttääkseni isommalta.
“Kuulit kyllä senkin kollin ryökäle! Jos minä tai kuka tahansa muu puhuisi sinulle samalla tavalla kuin sinä äsken minun emolleni niin se tuskin tuntuisi sinustakaan mukavalta! Miettisit joskus! Ei ihme ettei kukaan halua olla ystäväsi, koska kohtelet kaikkia niitä huonosti jotka edes yrittävät olla sinulle ystävällisiä! Minä tiedän että olet kiva ja lempeä mutta sinä päästät aina vihasi ja raivosi ja ties minkä muun valloilleen ja se tukahduttaa aina sen kivan ja siistin tyypin josta niin kovasti tykkään! Minä halua olla sinun ystäväsi ja niin haluaa emokin! Mutta tuo ei ollut ollenkaan kivaa! Olen sinulle hyvin hyvin hyvin HYVIN vihainen!” karjaisin niin että leiri kaikui ja paljastin kynteni kollille.
Hiljaisuus laskeutui koko leirin ylle ja ainoastaan ääni joka kuului oli pieni kivi joka ryömi kivenlohkareiden välistä maahan.
Korppitassun niskakarvat olivat vielä hetken ylhäällä, kun hän sulki silmänsä ja yritti painia mielensä kanssa.
“Korppitassu. Ei hätää”, emo kuiskasi hiljaa odottaen kumpi puoli kollista saisi vallan. Olin kuullut emon kertomien juttujen lisäksi myös muilta klaanilaisilta sivukorvalla millainen Korppitassu oli ja mitä kaikkea hän oli tehnyt. Annoin karvojeni laskeutua mutta olin luvannut kollille etten pelkäisi häntä joten sivuutin hiipivän pelon tunteen ja paransin ryhtiäni.
Korppitassu huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Nyt katseessa oli rauhoittunut ja tyyni katse.
“Joskus en ymmärrä sinua, Niittypentu”, kolli huokaisi ja nosti katseensa Koivukajoon.
“Anteeksi”, hän maukui hiljaa ennen kuin lähti kohti leirin suuaukkoa.
Katsoimme hänen peräänsä ja minä sekä emo huokaisimme samanaikaisesti ja vilkaisimme toisiamme.
“Hyvin tehty”, emo hymyili hiljaa ja nosti tassunsa ylävitoseen. Kohotin tassuni ja läpsäisin sillä emoni tassua ja menimme takaisin pentutarhalle.
Korppitassu ei ollut toivoton tapaus.