Punatassu - luku 5 - varoitus: taistelua, verta, kuolemaa :)



Punatassu oli Taivasklaanin reviirillä taistelemassa eläviä kissoja vastaan. Hän oli Synkän metsän joukoissa. Kolli haistoi veljensä hajun, ja pian tämä tuli esiin. "Punatassu! Etsin sinua!" Tiikeritassu tokaisi ilahtuneena. Punatassu ei ensiksi katsonut tähän, mutta päättikin kääntää päänsä ja tuijottaa tätä suoraan silmiin. Hän oli todella vihainen ja turhautunut. Nyt ei oikein ollut hyvä päivä tälle taistelulle. Kolli ei tiennyt mitä tehdä. Ollako uskollinen Synkälle metsälle, vai veljelleen? Tehdäkö Haukkahallaan vaikutus, vai säästää hänen veljensä kohtalolta mikä ei ehkä ollut se minkä oli tarkoitus tapahtua. Raivo ja turhautuminen pyrki eteenpäin hänen ajatuksissaan, ja hän menetti hallinnan itsestään. Ajatuksissa oli kulunut vain silmänräpäys, vaikka ne olivat tuntuneet kuilta ja kuilta. Ihan kuin niitä tulisi lisää. Ei hän tiennyt mitä piti tehdä. Nyt hän toimi Synkän metsän puolesta, ei klaaninsa. Hän oli pettänyt klaanin. Ja hän ei tuntenut siitä häpeää. Tämä oli kollin kohtalo. Tai ehkä ei. Mutta kohtaloa voi muuttaa. Tämä ei ollut oikein, mutta hän ei oikeasti voinut mitään ajatuksilleen. Oliko hän seonnut?

"Tiikeritassu, pyydän jo valmiiksi anteeksi siitä mitä tulee tapahtumaan. Olen uskollinen Synkälle metsälle, ja sinä taistelet soturilain ja Tähtiklaanin puolesta", Punatassu sanoi hieman liiankin kylmästi. Hän tiesi mitä tuli tapahtumaan. Tappelu, joka johtaisi joko Punatassun tai Tiikeritassun kuolemaan. Ei ollut kääntymistä takaisin. Ei ollut mahdollisuutta lopettaa se, minkä hän oli aloittanut liittyessään Synkkään metsään.

"Mi-Mitä sinä meinaa-" ehti punaisen kollin veli aloittaa, ja Punatassu syöksyi häntä kohti. Tämä selkeästi joutui yllätetyksi ja säikähti. Punatassu raapi tämän paljasta vatsaa pitkillä ja terävillä kynsillään. Pian Tiikeritassu sai hänet ravistetuksi pois. Vaaleanruskea raidallinen kolli pani kunnolla vastaan ja astui hänen hännälleen niin, että tämä kellahti kumoon kuivien, tallottujen saniaisten päälle. Sitten hän nousi, ja Tiikeritassu tarttui kynnellään kiinni punertavan kollin korvasta. Se repeytyi puoliksi, kun Tiikeritassun kynsi ei irronnutkaan heti. Punatassun korvassa sykähteli kipu, mutta hän ei enää välittänyt. Hän oli todella seonnut. Hän oli todella hirviö. Hänet todella tultaisiin muistamaan kissana, joka ainakin yritti tappaa veljensä ilman kunnollista syytä. Tätäkö hän halusi? Punatassu huomasi juuri, että he taistelivat jyrkällä kukkulalla. Punatassu hyppäsi hieman pienemmän veljensä selkään ja kollit kierivät sitä kukkulaa alas kuperkeikassa, Punatassulla kynnet lujasti Tiikeritassun lavoissa kiinni. Punatassu mätkähti maahan ja Tiikeritassu oli hänen päällään. Hänen keuhkoistaan tyhjeni ilma, mutta hän päätti vain tasata nopeasti henkensä ja jatkaa sitten. Hän ei ollut irrottautunut ruskeasta kissasta ja hän tarrasi hampaillaan kollin kurkkuun. Hän puri lujempaa ja lujempaa, niin että sai tehtyä haavan siihen. Haava ei kuitenkaan ollut syvä eikä se riittänyt tappamaan Tiikeritassua. Tiikeritassun silmät olivat apposen auki ja hänestä huokui pelkotuoksua. Sitten pelon haju hävisi ja tämä potkaisi hänet pois kurkultaan. Punatassu käytti vanhaa kikkaa ja valahti kollin alla täysin veltoksi. Tiikeritassu oli juuri käynyt lähellä kuolemaa. Jos hän vain olisi purrut lujemmin.

"Anteeksi, Punatassu. En halua tehdä tätä", veli kuiskasi itsekseen. Sitten Punatassu irvisti ja kiemurteli pois ja rupesi sivaltelemaan ruskeaa kollia etukäpälillään.

"En uskonut, että menisit oikeasti tuohon temppuun", Punatassu totesi yrittäen kuullostaa ivalliselta, vaikka todellisuudessa ei sitä ollutkaan. He jatkoivat taistelua yhä. Nyt todella oli kyse elämästä ja kuolemasta. Molemmat eivät voineet selvitä. Punatassu kaatoi hänet uudelleen. Hän raastoi pienemmän kissan vihreää silmää. Jos hän nyt jää puolisokeaksi, syytän siitä vain itseäni ja hänenkin tulisi syyttää minua. Tiikeritassun voimat alkoivat selkeästi hiipua. Verta pulppusi kollin silmän kohdalta. Tiikeritassu täysi käyttää viimeisiä voimanrippeitään siihen, että heitti Punatassun viimeisen kerran päältään. Punatassu oli rehellisesti sanottuna nyt todella väsynyt. Tiikeritassu ei kuitenkaan ollut yhtä väsynyt, ja kaatoi punaisen kollin. Jokin tässä kertoi, että hän tulisi kuolemaan. Hän ei pärjännyt Tiikeritassulle. Hän ei tehnyt Haukkahallaa eikä ketään muutakaan ylpeäksi. Hän oli selkä maata vasten Tiikeritassun alla ja murisi tälle. Tiikeritassu teki päätöksensä ja puri Punatassua tosi lujasti kurkkuun. Verta pulppusi hänen kurkustaan ja Tiikeritassun hampaat ja suun ympärys kostuivat hänen verestään. Tämä oli loppu. Ja nyt hän joutui tai pääsi Synkkään metsään, sinne minne tälläiset kuuluivatkin.

Yhdestoista luku – My home is at stake!

Ahotassu heräsi kovaan meteliin oppilaiden pesän ulkopuolella. Pesän vahvistetut seinät pitivät yleensä tavallisen puheensorinan sen sisällä nukkuvien korvista pois, joten Ahotassu arvasi, että jotain arkisesta kielenvaihdosta poikkeavaa oli meneillään. Hän nousi ja ravisteli itsensä hereille. Pesästä ulos tullessaan Ahotassu näki suuren joukon kissoja keskustelemassa kiivaasti keskenään. Se muistutti häntä edellisen kokoontumisen paniikinsekaisesta hälinästä.
”Mitä täällä tapahtuu?” Ahotassu tivasi mestariltaan löydettyään tämän. Lehtisydän käänsi katseensa oppilaaseensa hieman hätkähtäen.
”Myrskyklaanista tuli kissa”, laikukas kolli aloitti.
”Hän vaati puhua Kanervatähden ja Närhiviiksen kanssa, ja nyt he keskustelevat kai jostakin Kanervatähden pesässä”, Hiutalehuurre keskeytti kumppaninsa. Ahotassu kurtisti kulmiaan. Hän ei pitänyt siitä, että heillä oli Myrskyklaanilainen leirin sydämessä. Pian Kanervatähti ja Närhiviiksi palasivatkin klaaninsa keskuuteen muukalainen mukanaan.
”Sota on syttynyt!” Kanervatähti ilmoitti Pimeäkivelle hypättyään. Hän käänsi katseensa Närhiviikseen ja nyökkäsi tälle hyväksyvästi.
”Joki- ja Taivasklaani ovat nousseet Valhetähden sanaa vastaan ja osoittaneet siten, etteivät välitä klaanien itsenäisyydestä ja soturilaista”, varapäällikkö selitti.
”Liitymme Myrsky- ja Tuuliklaanin avuksi taisteluun”
Ahotassu luimisti korviaan ja irvisti rumasti. Hän oli huono taistelemaan, mutta jos perääntyminen tarkoittaisi Varjoklaanin katoamista, hän antaisi vaikka henkensä mieluummin. Kanervatähti antoi vielä viimeisen käskyn ennen, kuin lähti johdattamaan joukkojaan taisteluun:
”Osa teistä pysyköön täällä. Emme voi uhrata koko klaania”
Tämän sanottuaan Kanervatähti hyppäsi alas Pimeäkiveltä ja riensi Myrskyklaanin sanantuojan perässä kohti leirin uloskäyntiä. Suurin osa taistelukunnossa olevista sotureista ja oppilaista seurasi päällikköään leiristä ulos – Ahotassu mukaan lukien. Kolli ei ollut täysin varma, mitä mieltä hänen mestarinsa oli hänen liittymisestään taisteluun, mutta sillä ei ollut enää väliä. Tämä oli sotaa, eikä sota tunne oppilaita eikä mestareita, ei pentuja tai aikuisia. Sota tunsi vain voiton ja häviön, elämän ja kuoleman. Ahotassun turkkia kihelmöi, kun hän yhdessä muun sotajoukon kanssa ylitti rajan Myrsky- ja Varjoklaanin välillä. Kallioinen lehtimetsä kuhisi vieraita hajuja. Ahotassu olisi halunnut lähteä tutkimaan ympäristöään, mutta tärkeämpi tehtävä odotti vielä edessäpäin. Ahotassu kiihdytti vauhtiaan, mutta joukkoa silmällä pitänyt Närhiviiksi näpäytti tämän kasvoja hännällään.
”Säästä energiasi taisteluun; sinne, missä sitä oikeasti tarvitaan”, harmaavalkoinen kolli ohjeisti. Ahotassu tuhahti hiljaa, mutta päätti kuitenkin totella varapäällikköä; hän hidasti vauhtinsa aiempaan nopeuteen ja tyytyi seuraamaan joukon hännillä.
*Kun kerran pitää hidastella, voin yhtä hyvin nauttia matkasta ja katsella samalla ympärilleni*, kolli ajatteli, ja nosti katseensa kelta- ja punalehtisten oksien ja valkoisten pilvien värittämälle taivaalle. Lehtimetsän värien kirjo oli nuoresta Varjoklaanilaisesta häkellyttävä näky. Ikivihreiden havupuiden hallitsemassa korpimetsässä tuskin pääsisi koskaan näkemään mitään yhtä värikästä, ellei sitten sateenkaariturkkinen kissa eksyisi käymään vierailulla. Myös hajumaailma oli Myrskyklaanin reviirillä kirjava; Ahotassu kykeni haistaa ties kuinka monen täysin uuden kasvin ja eläimen tuoksun, ja jopa maan sora ja multa tuoksuivat vierailta täällä. Ryhmän kulkureitiltä näki suoraan järvelle, ja vaikka järvi olikin Ahotassulle tuttu näky, oli sen näkeminen tästä näkökulmasta kiehtovaa. Koko metsä oli täynnä kaikenlaista uutta ja kiehtovaa, ja Ahotassu rukoili Tähtiklaanilta pääsevänsä vielä joskus tutkimaan kaiken sen.

//Seuraava kappale sisältää (ehkä vähän liiankin) raakoja kohtauksia ja kuvauksia, kissojen kuolemia ynnä muuta kivaa mitä saan päähäni//

Kun Varjoklaanin joukot viimein saapuivat taistelupaikalle, heidän edessään avautui verisen sekasorron punaiseksi värjäämä nummi täynnä raivosta sekaisin ärjyviä ja rääkyviä kissoja, auki revittyjä ruumiita ja epämääräisiä, kissaa muistuttavia hahmoja. Kylmät väreet kulkivat Ahotassun selkäpiitä pitkin, kun hän näki, miten yksi näistä hahmoista raateli jo henkensä menettänyttä kissaa aivan, kuin olisi nauttinut siitä. Hahmon käytös raivostutti oppilasta, mutta Ahotassu päätti jättää sen rauhaan, sillä se ei sillä hetkellä vaarantanut ketään vielä elossa olevaa. Kolli työnsi itsensä toistensa kimpussa olevien kissojen välistä keskelle taistelutannerta, ja rupesi vilkuilemaan ympärilleen siinä toivossa, että löytäisi itsensä kokoisen vastuksen. Sitten hän näki raidallisen naaraan, jonka oli nähnyt muutamia auringonnousuja sitten taistelemassa metsoa vastaan, ja hyppäsi tämän maahan kaataneen, kookkaan punaruskean kollin kylkeen. Kolli rääkäisi rumasti ja ravisteli toisen päältään, kun Ahotassu viilsi tämän kasvoja, käyttäen hyväkseen vasemman etukäpälänsä kahta ylikasvanutta kynttä. Kun vielä hetki sitten maassa maannut naaras nousi ylös ja puristi leukansa kömpelösti hyökkääjänsä kuonon ympärille, Ahotassu kavahti; naaraan kurkku oli purtu auki, ja nyt punaruskea kolli nähtävästi aikoi käyttää valmista haavaa hyväkseen tappoiskun tehdäkseen. Se nosti etukäpälänsä, mutta Ahotassu ehti ottaa siitä otteen hampaillaan ennen, kuin mitään ehti tapahtua. Kolli heittäytyi kuitenkin uhkarohkeasti hänen päälleen kääntäen hänet selkä maata vasten niin, että Ahotassun pää jäi maan ja kollin koko painon väliin. Hän tiesi, että kolli halusi hänen irrottavan otteensa, mutta hän tiesi myös, että vaikka hän tekisi kuten tämä tahtoi, kolli käyttäisi painoaan hyväkseen ja murskaisi hänet alleen. Ahotassu luuli jo hetken tulevansa varmasti kollin turkin tukehduttamaksi, mutta sitten hän muisti jalkojensa olevan edelleen vapaana. Hän viuhtoi käpälillään hurjasti ympäriinsä, kunnes sai etukäpälillään otteen kollin turkista. Ahotassu upotti vaaleat kyntensä niin syvälle kollin turkkiin, kuin suinkin kykeni ja riuhtaisi sitten mukanaan kaiken mahdollisen. Hän toisti epätoivoisen liikkeen kerta toisensa jälkeen, kunnes hänen päällään makaava kolli rääkäisi ja riuhtaisi itsensä ylös kynsien viimein upottua lihaan. Ahotassu huudahti pelästyneenä, sillä hänen hampaansa pitivät edelleen kollin etukäpälästä kiinni ja hänen kyntensä olivat edelleen uppoutuneena kollin nahkaan, kun se riuhtaisi itsensä ylös ja kaatui sitten toiselle kyljelleen. Nyt, kun Ahotassun pää ei enää ollut kollin kyljen alla, hän näki, ettei harmaaraitainen naaras pitänyt kollin kuonoa enää otteessaan. Hän makasi kuolleena maassa. Sillä aikaa, kun Ahotassu oli pyristellyt vihollisen alla kuin selälleen käännetty kovakuoriainen, naaras oli viimeisillä voimillaan ruhjonut vastuksensa kasvot ja vetänyt sitten viimeisen henkäyksensä saatuaan iskun jo auki olleeseen kurkkuunsa. Ahotassu raivostui. Hän ei ollut varma, oliko hän vihaisempi itselleen vai Taivasklaanilaiseen, joka naaraan oli lopulta kovan kamppailun jälkeen tappanut. Ahotassu käänsi katseensa allansa makaavaan, nyt sokeaan kolliin ja iski hampaansa tämän niskaan. Heti, kun hän niin teki, kolli nousikin taas ylös ja heittäytyi vastuksensa päälle. Ahotassu murisi. Jos hän ei olisi ollut niin heikko, hän olisi varmasti kyennyt estämään kollin nousut ja heittäytymiset. Sysituhka oli kuin olikin ollut oikeassa hänen voimanpuutteestaan. Siinä samassa jokin riuhtaisi kollin sivulle ja pois Ahotassun päältä, samalla pakottaen tämän irrottamaan hampaansa sen niskasta.
”Siinä paha, missä mainitaan”, Ahotassu hengähti kiitollisena nähdessään Sysituhkan tutun hahmon pitämässä vimmatusti räpiköivää vihollista maassa. Kuului kivulias huudahdus, kun harmaa kolli lopetti allaan rimpuilevan kissan voimakkaalla puraisulla kaulaan.
”Hups, ei ollut tarkoitus”, hän tuhahti. Ahotassu kallisti päätään hämmentyneenä ja väräytti viiksiään.
”Tehdä mitä?”
”Tappaa”
Kollit eivät pitkään saaneet toimitella, sillä ennen kuin kumpikaan ehti uutta lausetta aloittaa, kaksi Jokiklaanilaista syöksyi heidän kimppuunsa; toinen ruskearaitainen naaras ja toinen musta kolli, jonka meripihkanväriset silmät loistivat kirkkaina valkoisten raitojen ja tummanharmaiden pilkkujen esiin puskemana. Ahotassu kiljahti ja sulki silmänsä kuin refleksistä, kun musta kolli kaatoi hänet maata vasten ja viilsi kynsillään hänen kasvonsa auki. Kun kolli iski hampaansa hänen kurkkuunsa, Ahotassu ei voinut muuta, kuin kiittää tähtiklaania siitä, että hänen silmänsä olivat säästyneet ja rukoilla, ettei hän kuolisi tässä taistelussa. Pieni osa Ahotassusta uskoi, että hänen rukouksiinsa oli vastattu, kun valkoraitainen kolli hellitti otteensa ja riensi klaanitoverinsa avuksi Sysituhkaa vastaan. Luonnollisesti Ahotassu nousi ja riensi itsekin oman klaanitoverinsa avuksi, muttei haavoista vuotavan veren sokaisemana kyennyt viemään montaakaan iskua perille.
”Sinä senkin-” Ahotassu kuuli jonkun raivoavan.
”Tapan sinut! Et saa ikinä anteeksi sitä, mitä olet tehnyt Viiruturkille!”
Kuului äänekäs mätkähdys, ja hetken Ahotassu jo pelkäsi sen olevan Sysituhkan elottoman ruumiin putoaminen maahan, mutta sitten kollin nenään kantautui tutun kissan tuoksu.
”Lehtisydän!” hän huudahti tokeissaan, muttei saanut vastauksekseen kuin kahden kissan taisteluhenkistä ärjyntää ja lopulta nopeasti loittonevien askelten äänet.
”Mitä oikein tapahtui?” Ahotassu kysyi hämillään samalla, kun Sysituhka nuoli hänen kasvojensa haavat puhtaiksi. Hän sai kuitenkin vastauksen kysymykseensä välittömästi silmänsä taas avattuaan; naaras, jota musta kolli oli kutsunut Viiruturkiksi, makasi kuolleena maassa. Ahotassu käänsi katseensa Sysituhkaan, joka luimisti korviaan ja pudisti nopeasti päätään.
”Minä en tappanut häntä!”, kolli kielsi hätäisesti.
”Kuka sitten?” Ahotassu kysyi hieman epäileväisesti. Hän ei syyttänyt Sysituhkaa naaraan tappamisesta, ja hänen mielestään kolli olisi muutenkin ollut täysin oikeutettu sen tekemään – olisihan Sysituhkan oma henki voinut olla vaarassa – mutta Ahotassu ei pitänyt valehtelemisesta, ja hän halusi varmistaa, ettei siitä ollut kyse.
”Se oli yksi niistä oudoista, tummista kissoista! Sinäkin olet varmasti nähnyt ne, etkö?”
Ahotassu nyökkäsi. Hänen koko kehonsa kavahti, kun hän muisti ruumiilla leikitelleen, oudon kissan, jonka oli nähnyt ennen taisteluun liittymistään.
”Se melkein tappoi minutkin, mutta sitten joku tähtiturkkinen kissa tuli ja pelasti minut! Sitten ne molemmat katosivat…” Sysitassu lopetti kertomuksensa hieman haikeansävyisellä äänellä. Ahotassu hätkähti.
”Onko TÄHTIKLAANIKIN täällä?!”

//tärkeä pääjuonen kannalta!


Kahdeksastoista luku - Warbringer

Valhetähti tuijotti mustaturkkista jokiklaanilaista naarasta suoraan silmiin. Hän tunsi sen sisimmässään. Hänen olisi yritettävä kertoa Uniyölle järjen häivä, mutta jokin hänen sisällään sanoi, että naaras oli liian jääräpäinen. Jokin oli saanut hänet seuramaan hänen ajatusmaailmaansa sokeasti. Naaras ei nähnyt, miksi Valhetähti teki mitä teki.
”Valhetähti”, naaras tiputti Valhetähden nimen huuliltaan. Myrskyklaanilainen kolli kurtisti kulmiaan häkeltyneenä ja kohotti päätään ylemmäs. ”Lopeta hyvän sään aikana se, mitä olet tekemässä.”
Valhetähden ilme meni entistäkin synkemmäksi. ”Minä seuraan tehtävääni, kohtaloani. Se takaa klaanien pelastumisen ja sen, että sääntöjä noudatetaan. Tiedät vallan hyvin, että on viisi klaania eikä vain yhtä. Minä teen mitä vain, vaatisi se mitä tahansa.”
Mustaturkkisen naaraan silmät levisivät ja hän tuijotti epäuskoisena edessään seisovaa suurta kollia. He tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuudessa, molemmat epävarmoina siitä, mitä heidän kannattaisi sanoa. Lopulta Uniyö, Valhetähti muisti naaraan nimen, avasi suunsa.
”Vai niin”, naaras sanoi kuivasti, katse synkistyen. ”Ja kuinka moni kuolee tässä sekasortoisessa tehtävässäsi? Kuinka moni viaton kärsii takiasi”
”Kovat keinot ovat toisinaan välttämättömiä”, Valhetähti vastasi, ”mutta kukaan ei kuole syyttä suotta. En minä-”
”Se, mitä Synkkä metsä on koko ajan tehnyt ja tulee tekemään, tappaa kissoja syyttä suotta”, Uniyö murisi.
”Ai niinkö? Ja miksi kissat sitten kuolevat sisäiseen syyllisyyteensä ja kamppailuunsa, jota he kokevat, kun elämä hajoaa kahtia usean klaanin takia, oli kyseessä sitten puoliverisyys, sukulaisuus toisissa klaaneissa tai sellainen myrkky kuin rakkaus? Kuinka moni joutuu tappamaan oman sukulaisensa? Kuinka moni kärsii muiden teoista, soturilain rikkomisesta?” Valhetähti iski takaisin. Uniyö tuijotti suurta kolli silmiin ilme värähtämättä, mutta vihreissä silmissä myllersi suuri tunteiden kuohunta. ”Ilman soturilakia ei ole klaaneja. Ja kun soturilakia rikotaan jatkuvasti, pian ei ole lakia eikä siis klaaneja.”
”Sinun keinosi aiheuttavat tuskaa”, Uniyö napautti takaisin. Naaras huokaisi. ”Tiedätkö yhtään, että Synkkä metsä ei välitä vain tuosta ajatusmallista vaan haluaa saada vastinetta kostonhimolleen ja verenjanolleen?”
Valhetähti tuhahti, jättäen naaraan kommentin täysin huomioimatta. Synkkä metsä oli täyttä huuhaata ja sen kissat tekisivät näin ilman hänen apuaankin. Tällä tavalla tosin Valhetähti pystyi kontrolloimaan kuinka moni kissa kuolisi heidän kynsiinsä paremmin kuin mitenkään muuten voisi ikinä tehdä.
Tämä hänen tehtävänsä oli ainoa asia, jonka Valhetähti tiesi todeksi. Ei hän ollut tehnyt elämällään muuta moneen kuuhun eikä hän tiennyt muutakaan. Tämä oli se, mitä hänen piti tehdä. Tähän hän oli kasvanut. Ei ollut muuta. Ei hänellä ollut muuta. ”Kunhan he auttavat, muulla ei ole väliä. Ja tiedätkö sinä itse, mitä tuollainen pehmoilu aiheuttaa?”
Uniyö tuijotti Valhetähti intensiivisesti suoraan silmiin, ja Valhetähti teki samaten. Heidän ajatusmaailmansa erosivat totaalisesti toisistaan ja se ällötti heitä molempia; toinen halusi klaanien olevan miltei yhtenäisiä, toinen taas halusi erottaa ne toisistaan vahvemmin.
Jokiklaanilaisen ajatusmaailma oli aivan sammakonaivoinen! Ei klaaneja ole tarkoitettu yhtenäisiksi, on tarkoituksella viisi klaania, joilla on jokaisella omat kissansa, alueensa ja tapansa. Ja niin tulisi aina olla. Tällainen pehmoilu ja rikkomusten tassujen välistä katsominen, joka on jatkunut jo kuita, on loputtava. On syynsä sille, miksi rajat on ja miksi ei tule olla puoliverisiä kissoja! On syynsä sille, miksi on viisi klaania!
Tähtiklaani on vajonnut niin alas, että hyvä jos se edes pystyy enää nousemaan takaisin entiseen asemaansa. Tajuaisivat jo, että he olivat hävinneet tämän taiston. Itsehän he nämä säännöt ovat asettaneet, joten miksi Uniyö oli se heidän valittunsa? Oliko naaras kenties lyönyt päänsä? Päästikö Tähtiklaani toisenkin valitsemansa kissan otteestaan luomaan tahatonta kaaosta? Tosin, ainoa kissa, joka tässä loisi oikeasti kaaosta ja tuhoa, olisi Uniyö tuon logiikkansa mukaan. Tai ainakin tuollaiseksi Valhetähti oli Uniyön ajatusmaailman ymmärtänyt.
”Jos sinä et lopeta”, Uniyö murisi sitten, ”on minun tapettava sinut.”
Valhetähti yllättyi siitä, miten tosissaan Uniyö oli. Mutta eipä naaraan uhkaus yllättänyt. Oliko montaakaan esimerkkiä, jossa pahaksi nähty osapuoli ei olisi kuollut niin sanotus sankarin kynsiin?
”Kuka nyt puhuu tappamisesta kuin se olisi oikeutettu?” Valhetähti kysyi huvittuneesti.
”Tähtiklaani on sen oikeuttanut”, Uniyö sanoi. ”Sinä tapatat viattomia kissoja, joten miksi ei lopettaa sitä?”
”Tähtiklaaniko sinulle on oikein luvan antanut? Missä oli Tähtiklaani, kun tarvittiin oikeasti apua?” Valhetähti nauroi päin Uniyön kasvoja. ”On siinäkin hieno kuolleiden armeija. Minähän heitä tässä autan koko ajan, Uniyö, joten miksi he haluavat minun kuolevan? Minun ansiostani tulee vähemmän kipua ja sydänsuruja ja klaanit pelastuvat, kun soturilaki, klaanien pyhin lakilista, tulee taas noudatetuksi. Minähän tässä olen estänyt niin monen kuoleman, kun olen pitänyt Synkän metsän kissoja ja muita verenhimoisia kissoja aisoissa, enemmän kuin kukaan voi edes kuvitella. Minusta tämä kuulostaa siltä, että sinä olet se murhanhimoinen kissa, Uniyö. Tai sitten Tähtiklaani on tosiaan mennyt sekaisin.”
”Sinä koulutat kissoja!” Uniyö kivahti. ”Sinä valmistat heitä taisteluun, verilöylyyn, kuolemaan sinun päättömän tehtäväsi takia!”
”Päättömän?” Valhetähti kallisti päätään. ”Pystyisitkö itse samaan - tai parempaan? Estämään miltei jokaisen Synkän metsän kissan? Klaanien tuhoutumisen? Tuhon? Et, sinusta ei ole siihen. Minä valmistan kissoja tekemään kaiken pelastuksen vuoksi. Sota on viimeinen asia, jota minä haluan. Sinä se tässä olet sotaa julistamassa, en minä. Ja sitä paitsi, sinulla on itselläsikin armeija, suuri sotajoukko tottelemaan sinun käskyjäsi, eikö olekin? Sinulla ei taida olla ketään kannattamassa sinua. Eiköhän se kerro jo tarpeeksi siitä, kuka tässä on se sankari ja kuka ei.”
Valhetähti kiersi Uniyön takaa hänen toiselle puolelleen.
”Minä en tahdo kenenkään kuolevan. Minä en tahdo viattoman veren vuotavan enkä tahdo kissojen taistelevan, kun on keino pelastaa kaikki ilman verenvuodatusta. Mutta jos sotaa tahdot, minä en peräänny, sillä minun on tehtävä kaikkeni muiden pelastumisen vuoksi. Minä olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta klaanit eivät tuhoudu tai ajaudu Synkän metsän vallan alle, pahojen kissojen kynsiin. Näet minut sitten sen takia pahana tai et, minä en välitä. Sinä olet valmis tappamaan minut, minä taas olen valmis tappamaan muita vain viimeisenä keinona.”
”Olet hullu, päästäsi vialla”, Uniyö murisi. Valhetähti nauroi hiljaa. ”Olet sokaistunut omiin valheisiisi.”
”Sinä taas Tähtikaanin lisäksi omiin valheisiin”, Valhetähti väläytti hampaansa mustaturkkiselle Jokiklaanin naaraalle. ”Usko mitä uskot, mutta se ei muuta totuutta. Sinä olet valmis tappamaan, tekemään siis kaikkesi oman tavoitteesi saavuttamiseksi, olivat ne mitä tahansa. Miksi minä, joka teen samoin, olen tarinan roisto ja sinä se sankari?”
Uniyö tuijotti Valhetähteä synkästi. ”Olet taitava valehtelija, nimesi on juuri sinulle sopiva. Se, mitä aiheutat, ei ole klaanien pelastamista vaan kymmenien kissojen joukkosurma. Johdat kaikki tuhoon.”
”Vau”, Valhetähti ei ollut vaikuttunut ja katsoikin Unitähteä pettyneenä. ”Ja sinä kun vaikutit aluksi niin terävältä, mutta oletkin täystollo. Onnea elämään ja sisäisen taistelusi voittamiseen, kun - tai siis, jos – joskus ymmärrät olleesi väärässä ja minä oikeassa.”
Valhetähti hymyili ivallisesti Uniyölle. Hän antoi häntänsä luikerrella Uniyön kehoa myötäillen kävellessään tämän ohitse.
”Jos sinä et antaudu tai luovuta, minulla ei ole muuta keinoa kuin tappaa sinut”, Uniyö sanoi synkällä äänellä. Se oli viimeinen varmistus, jonka Valhetähti tarvitsi; Uniyö oli vaipunut synkkälle tielle eivätkä mitkään järkipuheet auttaisi enää. Uniyö ei perääntyisi ja käyttäisi kynsiään vaikka väkisin, vaikka Valhetähti olisikin halunnut välttää verenvuodatuksen.
”Uniyö”, Valhetähti vaensi naaraan. ”Tämä sota ja taistelu, joka on syttyvä, on sinun niskoillasi, sinun aloittamasi, ei minun. Jokainen kissa, joka tulee kuolemaan tulevina päivinä, tulee olemaan sinun taakkanasi. Jokainen heistä kuolee sinun takiasi. Jokainen kissa, jonka joku menettää, on sinun vastuullasi. Minä en tahdo sotaa enkä taistelua, mutta jos et voi nähdä sitä, että kaikki tuntemamme on tuhoutumassa etkä auta minua, on tämä sinun haluamasi taistelu sitten sinun. Tämä taistelu on yksinomaan sinun syytäsi, SINUN. Ja muistakin sen ikuisesti. Ja jokainen kissa, joka menettää henkensä tulevina päivinä on kuin sinun itsesi murhaama. Muista tämä. Minä en halunnut sotaa, minä halusin rauhan ja pelastuksen kaikille. Saat olla vielä kiitollinen, että se olin minä, joka valehteli Synkälle metsälle ja vei heidät pois omista suunnitelmistaan. Taistelu olkoon sinun.”
Uniyön vihreät silmät hohtivat pimeässä yössä raivosta. Epäilyksen ja epävarmuuden Valhetähti olisi toivonut näkevänsä, mutta hän oli toivonut turhaan. Hän ei halunnut sotaa, hän ei halunnut kissojen kuolevan. Tähän olisi rauhanomainen keino.
Mutta nyt hänen olisi kuljettava Synkän metsän maille ja julistettava taistelu tulevaksi. Hänen tulisi näyttäytyä ja paljastaa itsensä osalle koulutettavista kissoista.
Uniyö ei sanonut mitään, joten Valhetähti otti sen myöntymisenä. ”Taistelun sinä halusit, taistelun sinä sitten saat”, Valhetähti sanoi ja huokaisi sitten syvään.
Pian kolli katosi metsän pimeyteen, jättäen Uniyön, jonka katse oli tiukasti Valhetähdessä, yksin aukiolle.
Valhetähti koukisteli kynsiään astellessaan takaisin Myrskyklaanin tutulle reviirille. Ei hän olisi pentuna, siellä kaksijalkalan keskellä, uskonut joutuvansa kestämään Uniyön kaltaista kissaa. Kissaa, johon oli kuin pakotettu rakastumaan niiden lukuisten öisten tapaamisten seurauksena. Tapaamisten, joihin hän ei itse ollut saanut sanoa juuta eikä jaata.
Monta kuuta sitten hän oli ollut vain viaton, maailman pahuudesta ja Tähtiklaanin julmasta ennustuksesta tietämätön pentu. Syntynyt Myrskyklaanilaiselle Ikijäälle, joka oli viety kaksijalkojen toimesta kotoaan kaksijalkalaan. Syntynyt kaksijalkalan keskelle neljän sisaruksensa kanssa, syntynyt kulkukissataustaiselle isälleen, joka oli vannonut uskollisuutensa Myrskyklaanille saavuttuaan Ikijään kanssa pitkän matkan takaa Myrskyklaaniin. Syntynyt kirottuna Tähtiklaanin tahdosta ja joutunut sitten Tähtiklaanin hylkäämäksi syyttä.
Ollapa vielä se pentu, joka leikki kaksijalkalan korkeiden aitojen reunoilla sillä syrjäisellä kujalla ilman nykyisiä huolia. Mutta Valhetähti ei enää palaisi sinne. Hänen sydämensä, sielunsa ja koko elämänsä kuuluivat Myrskyklaanille. Ja hänellä oli omaa elämäänsä tärkeämpi tehtävä, suuri kohtalo.
Hän muisti yhä sen innon, jonka oli pentuna kokenut, kun oli nähnyt reviirien keskellä olevan järven ensimmäistä kertaa. Jos hän silloin olisi vain tiennyt, mitä kaikkea tulisi kohtaamaan ja tekemään… Jos hän olisi tiennyt, että oli tosiaan sellaisia kissoja, joiden päät olivat täynnä mehiläisiä kuten Uniyöllä.
Myrskyklaanin leirissä oli hiljaista. Pakkaspuro istui yövahdissa ja nyökkäsi päällikölleen, kun tämä asteli hänen ohitsee leiriin. Tasainen tuhina kuului jokaisesta pesästä. Hän ei halunnut saattaa Myrskyklaania sotaan ja kuolemaan. Hän ei tahtonut sitä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Uniyö oli aloittamassa sodan.
He olivat yhdessä aloittamassa sodan. Ja minkä takia? Valhetähti yritti auttaa ja Uniyö ei kyennyt näkemään sitä? Hän oli sokaistunut tappamiseen. Valhetähti vilkaisi yllä tuikkivaa tähtitaivasta ja irvisti. Tähtiklaani on saattanut tämän kaiken kuran omaan niskaansa. Tulisi ja pysäyttäisi tämän hulluuden, jos he oikeasti halusivat Uniyön tappavan hänet. Tulisivat itse sitten käskemään kissoja seuraamaan soturilakia. Tulisivat pelastamaan oman nahkansa itse, jos ei Valhetähden apu kelvannut. Tulisivat itse pelastamaan itsensä, jos Valhetähden apu ei kelvannut.

Valhetähti tiesi, että sota olisi pian tulossa. Hän asteli Suurtasanteen huipulle ja katsoi Myrskyklaanin kissoja, jotka elivät päivä kerraallaan kohti huomista tehden heille tuttuja tehtäviä. Hän joutuisi viemään heidät pian taisteluun ja kuinka moni heistä tulisikaan kuolemaan sen aikana. Valhetähti suri jo jokaista menetettyä henkeä. Hän surisi jokaista, joka menettäisi henkensä tämän turhan taistelun takia. Se voitaisiin välttää, mutta Uniyö ei antanut hänelle vaihtoehtoja. Ja samalla Synkkä metsäkään ei antanut hänelle vaihtoehtoja.
Kyllä Valhetähti oli tiennyt sen olleen vaarallista, kun oli päättänyt ottaa Synkän metsän keinokseen kerätä kissoja, joista osa voisi joskus jatkaa hänen aloittamaansa ajatusta, jos hänelle itselleen tapahtuisi jotain. Hän oli tiennyt sen olevan suuri riski, kun oli päättänyt käyttä Synkän metsän kissoja kouluttaakseen itselleen kissoja, jotka voisivat taistella hänen ja muiden pelastumisen puolesta ilman, että kukaan Synkän metsän vaikutuisista asukkaista edes aavisti Valhetähden valehdelleen heille itselleen hänen tavoitteistaan.
Oli kuitenkin ollut jo kuita sitten myöhäistä perääntyä siitä valinnasta, jonka Valhetähti oli tehnyt. Tähtiklaani oli tosin kaatanut sen itsensä päälle, kun oli hylännyt Valhetähden, kissan, joka oli luvannut auttaa heitä selviämään.
Samalla Valhetähti tiesi pitäneensä monet pahat kissat aisoissa kuita, kun oli saanut heidät uskomaan Valhetähden ajavan heidän etuaan ensisijaisesti, mutta tyhmiä he olivat olleet. Valhetähti oli osannut pitää murhanhimoiset kissat poissa tappamasta huvin vuoksi, mutta ei enää tiennyt, voisiko esrää kuolemien tuloa, kun heidät päästettäisiin taistelun keskelle.
Rauhanomainen keino oli aina se, jota Valhetähti halusi seurata, mutta oli kuitenkin aina valmis niihin vaikeisiinkin keinoihin, jos se tarkoitti, että klaanit pelastuisivat. Tämä tuleva verenvuodatus saisi luvan olla kaiken sen arvoista.

Valhetähti asteli yksin Tuuliklaanin maille ja katseli kauas kantavia nummia ja sitä avaraa reviiriä, jolla tuuliklaanilaiset olivat asuneet jo kuita. Sitä seutua, jonne Tarinamieli oli nyt asettunut. Avoin maasto, jolla monet kissat juoksivat saalistaen.
Pilviharso oli osoittanut ajattelevansa samalla tavalla kuin Valhetähti. Soturilaki oli tärkeä osa klaanikissan elämää ja sitä tulisi seurata taas niin kuin sitä olisi aina pitänyt seurata. Valhetähti näki Tähtiklaanin tahdon soturilakia toki ylempänä, mutta toisinaan Tähtiklaanin kissatkin tekivät virheitä. He olivat silti kissoja, vaikka olivatkin kuolleita ja viisastunet monella tavalla kuoltuaan. Uskollisuus omalle klaanille oli myös tärkeämpää kuin mikään ystävyyssuhde, vaikka läheisiä tuli silti vaalia sydämessä arvokkaina aarteina.
Valhetähti näki jo kaukana häämöttävän Tuuliklaanin leirin. Hänen olisi saatava Tuuliklaanin seisomaan rinnallaan tässä vaikeassa taistelussa. Uniyö oli ottanut Taivasklaanin jo liittolaisekseen, siitä Valhetähti oli varma. Nyt hänen oli itse toimittava ja saatava kissoja rinnalleen, kissoja pelastamaan klaanit ja soturilaki.
Osa tuuliklaanilaisista näytti nyrpeää ja yllättynyttä naamaa, kun Myrskyklaanin päällikkö asteli Tuuliklaanin leiriin. Hän pyysi saada puhutella Tuuliklaanin päällikköä ja varapäällikköä tärkeän asian edessä.
”Valhetähti”, Huminatähti tervehti Myrskyklaanin päällikköä. ”Mikä tuo sinut Tuuliklaanin leiriin?”
Tietysti Tuuliklaanin päällikkö oli tyytymätön siihen, että toisen klaanin päällikkö vain marssi hänen omaan leiriinsä keskellä päivää. Valhetähdellä ei ollut kuitenkaan vaihtoehtoja ja hän toivoi Huminatähden näkevän, että oli tullut tapaamaan Huminaatähteä hyvissä merkeissä.
”Minulla on tärkeä ja painava pyyntö sinulle ja koko klaanillesi”, Valhetähti aloitti sitten ja kullankeltainen naaras hänen edessään kohotti kulmaansa kysyvästi. ”Muistat varmasti, mitä puhuin viime täydenkuun kokoontumisessa? Klaanien tuhosta, soturilain seuraamisesta?”
”Muistan”, Huminatähti nyökkäsi. ”Mitä siitä?”
”Sitä vastaan kapinoi Uniyö”, Valhetähti sanoi heti suoraan, ”joka uskoo enemmän klaanien tarpeeseen olla kuin yhtä ja siihen, ettei soturilailla ole niin paljon merkitystä kuin kissojen omalla tahdolla. Hänen… taustansa toki sumentaa hänen näkemystään, onhan hän itse puoliverinen”, Valhetähti sanoi ja Huminatähden silmät välähtivät. ”Hän on johtamassa kissajoukkoa taisteluun, taistelemaan klaanien pelastusta vastaan. Minä pyydänkin hartaimmin, että Tuuliklaani liittyisi meidän rinnallemme auttamaan klaanien pelastamisessa.”
”Valhetähti”, Huminatähti huokaisi. ”Tämä… taistelu, josta puhut, ei ole Tuuliklaanin taistelu. Se vaikuttaa olevan sinun ja muiden välinen taistelu. En siksi oikein tiedä, miksi meidän tulisi astella suden suuhun taisteluun.”
”Huminatähti”, Pilviharso puhui heti ja katsahti sivusilmällä Valhetähteä. ”Meidän tulee taistella, tässä on kyse kaikista klaaneista, Tähtiklaanista, ja siten myös meistä.”
”Pilviharso…”
”Voimmeko puhua hetken kahden?” Pilviharso pyysi ja katsahti sitten Valhetähteä. ”Suothan hetken?”
”Tietysti”, Valhetähti nyökkäsi syvään ja katsoi, kun Pilviharso ja Huminatähti keskustelivat sivummalla asiasta. Hän kuuli koko keskustelun ja arvosti Pilviharson uskollisuutta ja järkeä. Kolli näki totuuden selkeämmin kuin moni muu kissa. Pilviharso oli viisas ja tiesi juuri oikeat sanat sille, miten saada Huminatähti ymmärtämään asian vakavuus paremmin.
Kaksikko palasi pian Valhetähden luokse.
”Hyvä on, Valhetähti”, Huminatähti sanoi sitten, ”Tuuliklaani seisoo Myrskyklaanin kanssa pelastaakseen soturilain ja klaanit. Sinulla on Tuuliklaanin tuki tässä taistossa.”
”Syvimmät kiitokseni, Huminatähti”, Valhetähti kumarsi Tuuliklaanin päällikölle. ”Klaanit ja Tähtiklaani tulevat ikuisesti olemaan kiitollisia Tuuliklaanin panokselle.”
”Toivon niin”, Huminatähti nyökkäsi. Pilviharso nyökkäsi jämäkästi Valhetähdelle ja Myrskyklaanin päällikkö nyökkäsi taas mustavalkoiselle kollille, hymyillen kiitollisena.
Valhetähti oli sanomassa jotakin Huminatähdelle ja Pilviharsolle, kun etäinen huuto ja käpälien töminä veivät hänen huomionsa. Hän näki kaukana saapuvan Jokiklaanin ja Taivasklaanin. He olivat hyökkäämässä nyt.
Valhetähti veti syvään henkeä ja kohtasi itseään pienemmän naaraan katseen. ”Jokiklaani ja Taivasklaani hyökkäävät nyt. Pyydän, olkaa valmiina. Minä haen Myrskyklaanin joukot. Meillä on vielä aikaa, mutta ei paljoa. Kasatkaa joukkonne.”
Huminatähti katsoi epäileväisenä Valhetähteä, mutta Pilviharso oli kaikeksi onneksi jo keräämässä Tuuliklaanin kissoja ja kertomassa tilannetta heille.
Valhetähti juoksi minkä vain käpälistään pääsi kohti Myrskyklaanin reviiriä. Hän oli onneksi kasannut jo kissoja valmiiksi lähelle rajaa ja nyt kiitti kaikkea siitä, että oli tehnyt sen. Hän oli antanut ajatustensa harhailla eikä ollut huomannut Uniyön jo kasanneen joukkonsa taisteluun ja lähteneen liikkeelle.
Hän lähetti yhden kissan kasaamistaan viemään sanaa eteenpäin lopuille Myrskyklaanin kissoille, jotta loputkin pääsisivät taisteluun. He tarvitsisivat kaikki mahdolliset kissat tähän taistoon. Hän oli jo aiemmin ohjeistanut tietyt kissat jäämään leiriin, jotta heitä ei voisi yllättää eikä kuningattaret pentuineen ja klaaninvahimmat olisi välittömässä vaarassa.
Varjoklaani pitäisi saada taistoon mukaan, mutta Valhetähti ei voinut itse mennä saattamaan sanaa heille. Häntä tarvittiin taistelussa, jotta hän voisi auttaa niin montaa kissaa kuin vain voi. Hänellä oli hänen yhdeksän henkeään, hänen sotureillaan ei. Hän oli valmis uhraamaan jokaisen hengistään, jotta saisi pidettyä mahdollisimman monet hengissä.
Valhetähti ulvaisi ilmoille sotahuudon ja lähti johdattamaan joukkojaan Tuuliklaanin reviirin ylitse kohti Tuuliklaanin odottavaa joukkoa. Huminatähti nyökkäsi Valhetähdelle ja hetkeä myöhemmin nummien takaa ilmestyi kissajoukko, jonka etunenässä juoksivat Hallatähti, Valkotähti ja Uniyö.
Uniyön ja Valhetähden katseet kohtasivat. Valhetähden oransseissa silmissä kiilsi syyttävä katse, jonka hän osoitti suoraan Uniyölle. Jokainen menetetty henki tänään olisi naaraan vastuulla.
”Me menemme tähän taistoon tavoitteenamme yksi asia; klaanien pelastus! Soturilaki on saatava takaisin arvoonsa!” Valhetähti puhui kovaan ääneen. ”Suojelkaa toisianne, mutta älkää antako armoa niille, jotka ovat teitä vastaan.”
Valhetähti tiesi joukossaan olevan kissoja, jotka tulisivat tappamaan ihan sama mitä hän tulisi sanomaan, mutta siihen hän ei voinut vaikuttaa, vaikka olisikin halunnut. Vastassa oleva joukko odotti päälliköiden sotahuutoa ja samoin odotti Valhetähden takana odottava joukko.
Valhetähti veti syvään henkeä. Hän kohotti katseensa taivaalle ja hiljaa toivoi, että jokin mahti olisi Tähtiklaanin toimesta näyttänyt, ettei tämän tarvitsisi tapahtua. Mitään merkkiä hän ei kuitenkaan saanut.
Ja silloin niin Valhetähti kuin Uniyö kuin klaanien päälliköt päästivät ilmoille sotahuutonsa ja kissat vyöryivät toisiaan kohti. Uniyö oli yrittänyt kerätä klaaneista kissoja joukkoonsa ja kenties hän heitä oli saanut mukaansa. Sen Valhetähti näkisi vasta myöhemmin. Hän vain toivoi kissojen näkevän totuuden, totuuden siitä, että klaanit tuhoutuisivat, jos soturilakia ei noudatettaisi.
Valhetähti loikkasi hampaat esillä ensimmäisen kissan kimppuun jonka näki juoksevan kohti oman joukkonsa kissaa. Hän yrittäisi pelastaa niin monen kissan hengen kuin mahdollista, mutta samalla hänen olisi saatava tämä taistelu päätökseen ja voittoon.

Ei mennyt kauaakaan, kun Valhetähti näki ensimmäisen Synkän metsän kissan nousseen Synkästä metsästä taistoon mukaan. Kauhunkuvat välkkyivät kollin silmissä. Hän ei ollut halunnut kenenkään Synkän metsän mustasieluisista kissoista liittyvän taistoon, mutta hänen toiveensa olivat olleet turhat.
Synkän metsän kissoja ei kuitenkaan ollut niin paljoa, mitä Valhetähti oli pelännyt ja siitä kolli oli kiitollinen.
Ja hän oli varma, että kerran taistelun siimeksessä hän näki yhden tähtiturkkisenkin kissan taistelemassa jotain vastaan.
Varjoklaanin joukot, tai osa heistä, oli liittynyt Valhetähden puolelle hetken taistelun alun jälkeen, kun sanansaattaja oli saanut vietyä pyynnön Kanervatähdelle. Närhiviiksen olo varapäällikkönä oli auttanut joukkojen kasaamisessa. (pienempi puoli liittyy Uniyön puolelle, ja jossain vaiheessa puolet menee sekaisin, ks. juonikuvio)


//tosiaan osa Synkän metsän kissoista on mukana taistelussa :] ja Tähtiklaanista on mukana vaan ihan muutamia ja ne taistelee aikalailla vaan Synkän metsän kissoja vastaan kun taas Synkän metsän kissat hyökkää kenen kimppuun vaan, välittämättä puolista.

Kahdestoista luku
Käännekohta

Pilviharson koko elämä oli muuttunut sen jälkeen, kun Tarinamieli oli yhtäkkiä kävellyt Tuuliklaanin leiriin ja pyytänyt lupaa liittyä klaanin täydeksi jäseneksi. Pilviharso ei ollut uskoa korviaan taikka silmiään, ei edes esitellessään Tarinamielelle reviiriä Huminatähden pyynnöstä. Oliko naaras todella liittynyt Tuuliklaaniin, tullut hänen luokseen? Tulisiko Pilviharso oikeasti näkemään naaraan joka ikinen päivä ilman, että heitä erotti nummi, joki ja metsä?
Ja sitten Tarinamieli oli kertonut Pilviharsolle rakastavansa tätä aivan kuten Pilviharso rakasti Tarinamieltä, ja kolli oli tuntenut maailmansa kiepahtavan vihdoin kohdilleen. Nyt kun Tarinamieli oli tuuliklaanilainen, mikään ei voisi estää heidän kahden rakkauttaan ja yhdessäoloaan. Ei mikään.
Seuraavana päivänä Pilviharso oli pyytänyt Tarinamieltä kumppanikseen. Hän oli kysynyt apua Hunajataivaalta, joka oli neuvonut häntä viemään Tarinamielen syrjemmälle, mutta kauniimmalle paikalle ja olemaan rauhallinen. Pilviharso oli tehnyt parhaan ystävänsä neuvojen mukaisesti ja näyttänyt Tarinamielelle nummen korkeimman paikan, mistä avautui näkymä koko Tuuliklaanin reviirille, sekä osittain järvelle. Oli ollut ilta, ja taivas oli täyttynyt tähdistä. Ja siellä, Tähtiklaanin katseen alla, Pilviharso oli pyytänyt Tarinamieltä kumppanikseen.
Naaras oli vastannut myöntävästi.
Ensimmäiset päivät olivat olleet jännittävimpiä, kun Pilviharso ja Tarinamieli olivat lähekkäin, vaihtoivat kieliä ja nukkuivat yhdessä. Kukaan ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he kaksi rakastaneet toisiaan, mutta silti jotkut katsoivat heitä epäilys silmissään. Olihan Tarinamieli uusi ja vasta klaaniin liittynyt - ei varmastikaan ollut helppoa nähdä oman varapäällikön pyytävän heti uutta jäsentä omaksi kumppanikseen - mutta vähitellen tuuliklaanilaisten epäilykset alkoivat häivetä. Pilviharso oli tehnyt kaikille selväksi valintansa olleen oikea ja Tarinamielen olevan yhtä uskollinen Tuuliklaanille kuin hänkin.
Ehkä he uskoivat Pilviharsoa tai ehkä kollin katse oli ollut pelottava, mutta joka tapauksessa he lopettivat kuiskailun ja sivusilmällä luodut katseet siihen.
Varapäällikön tehtävät luontuivat Pilviharsolta helposti. Hän määräsi joka aamu partiot, osallistui itsekin yleensä vähintään yhteen ja järjesteli illemmaksi lisää partioita. Yleensä hän jätti aikatauluunsa aikaa Tarinamielelle, jotta he pystyivät käydä saalistamassa tai edes pienellä kävelyllä yhdessä joka päivä. Ruokailessa heidän kahden mukana olivat yleensä Hunajataivas, Purppuravaahtera sekä Korppivaisto, joka muutenkin seurasi Pilviharsoa tiiviisti.
Vaikka moni piti Pilviharsoa tylsänä ja turhan vakavana kissana, he silti luottivat varapäällikkönsä ja tämän kykyihin. Kolli oli onnistunut voittamaan heidän uskollisuutensa olemalla reilu, mutta myös vahva ja jämäkkä varapäällikkö, joka osoitti selkeää lojaaliutta sekä Huminatähdelle että Tähtiklaanille, eikä yrittänyt sooloilla tai saada kaikkea huomiota itseensä. Ainut tuuliklaanilainen, joka selkeästi osoitti erimielisyyttä Pilviharsoa kohtaan oli Hopeaviilto.
Pilviharso itse ei ollut tästä lainkaan yllättynyt. Hän ja Hopeaviilto eivät olleet koskaan oikeastaan tulleet millään tavalla toimeen, eikä Pilviharson pääsy varapäälliköksi auttanut asiaa lainkaan. Pilviharso kykeni tuntemaan Hopeaviillon katseen itsessään useammin kuin koskaan ennen, mutta kolli ei antanut sen häiritä, vaan piti oman katseensa siskossaan vieläkin lujemmin kiinni. Hän tarkkaili Hopeaviillon jokaista askelta ja teki sen myöskin häpeilemättä selväksi. Niin kauan kun Pilviharso olisi varapäällikkö - ja myöhemmin toivottavasti päällikkö - hän ei antaisi Hopeaviillon aiheuttaa ongelmia.
Tarinamielen Pilviharso piti mahdollisimman kaukana petollisesta siskostaan. Hän ei laittanut heitä samaan partioon, jos vain kykeni välttämään sen, ja muutenkin aina nähdessään siskonsa kumppaninsa lähettyvillä Pilviharso otti paikkansa Tarinamielen vierestä. Kolli ei antanut siskolleen mitään mahdollisuutta vahingoittaa Tarinamieltä, eikä yrittänyt edes peittää suojeluvaistonsa aiheuttamaa käyttäytymistään.
Jos Pilviharso vain olisi voinut, hän olisi jättänyt Hopeaviillon leiriin kokoontumisen ajaksi, mutta Huminatähdellä oli muita ajatuksia. Päällikkö oli juuri etsinyt Pilviharson tassuihinsa ja kertonut kollille keitä ajatteli ottavansa tällä kertaa kokoontumiseen mukaan - ja olisiko Pilviharsolla mielessä jotain lisäyksiä tai muita muutoksia.
Ja Pilviharsolla oli.
“Jätä Hopeaviilto leiriin”, mustavalkoinen kolli sanoi.
Huminatähti huokaisi, aivan kuin olisi osannut etukäteen arvata mitä hänen varapäällikkönsä sanoisi. “Pilviharso”, kullankeltainen naaras aloitti, “olen huomannut, että sinun ja siskosi välit eivät ole kaikista parhaimmat, mutta en voi aina jättää häntä leiriin vain siksi, ettet sinä halua nähdä häntä kokoontumisessa.”
“En minä-”
“Hopeaviilto tulee kokoontumiseen, siitä ei keskustella”, Huminatähti sanoi ja hymyili pienesti. “Yritä korjata välisi häneen. Kadut vanhana, jos et yritä pitää yhteyttä omaan siskoosi.”
Enkä kadu, Pilviharso mutisi mielessään. Eikä hän halunnut jättää Hopeaviiltoa leiriin siksi, ettei haluaisi itse nähdä tätä kokoontumisessa. Hän halusi siskonsa jäävän leiriin vain sen takia, että Tarinamieli oli tulossa kokoontumiseen.
“Selvä”, Pilviharso sanoi. Vaikka hän oli vahvatahtoinen ja itsepäinen, hän tiesi kyllä milloin luovuttaa. Varsinkin kun kyseessä oli hänen oma päällikkönsä. “Muita ehdotuksia minulla ei ole.”
Huminatähti nyökkäsi. “Käyn ilmoittamassa kokoontumiseen osallistujat.”
Pilviharso käveli kuuliaisena päällikkönsä perässä ja asettui istumaan Viimakiven juurelle, kuten varapäällikön oli tapana. Jo ennen kuin Huminatähti ehti kutsua klaanin kokoontumiseen, kissoja alkoi virrata aukiolle. Kaikki tiesivät mikä päivä - tai ennemminkin mikä yö - silloin oli ja jokainen halusi kuulla joutuisiko viettämään sen leirissä vai pääsisikö tapaamaan muita klaaneja saarelle.
Pilviharson liekinoranssit silmät kiersivät kissoja Huminatähden kertoessa kokoontumiseen pääsijät. Hän näki, miten Hunajataivas ja Purppuravaahtera katsoivat toisiaan hymyillen kuullessaan omat nimensä; miten Korppivaisto kohotti leukaansa ylpeänä ylemmäs nimensä kohdalla; kuinka Hopeaviillon silmät välähtivät päällikön päästäessä hänet kokoontumiseen. Tarinamielen kohdalle Pilviharson katse pysähtyi. Valkoinen naaras katsoi häntä takaisin ja hymyili.
Se olisi heidän ensimmäinen kokoontumisensa saman klaanin jäseninä, ja Pilviharso rukoili Tähtiklaanilta, ettei Hopeaviilto pilaisi sitä.

Yö tuli nopeammin kuin koskaan, ja Pilviharso venytteli väsyneitä lihaksiaan. Hän oli käynyt vielä iltapartiossa, sekä jäänyt hetkeksi Korppivaiston kanssa saalistamaan, jotta leiriin jäävillä kissoilla olisi ruokaa. Jokainen tiesi, etteivät he tulisi nukkumaan, vaan he jäisivät odottamaan muiden paluuta takaisin - ja odotellessa tulisi nälkä.
Tarinamieli asteli Pilviharson rinnalle, ja kolli kosketti kevyesti kumppaninsa lapaa hännällään. Huminatähti heidän edessään kääntyi katsomaan taaksensa tarkistaakseen kaikkien olevan mukana ennen kuin lähti johdattamaan Tuuliklaanin kissoja ulos leiristä ja kohti järveä.
Pilviharso asteli päällikkönsä takana ylpeänä paikastaan, mutta vielä enemmän häntä lämmitti vierellään kävelevä Tarinamieli. Vielä kuu sitten hän ei olisi voinut uskoa voivansa kävellä yhdessä tuon lumoavan naaraan kanssa kokoontumiseen, eikä hän oikeastaan vieläkään uskonut sitä. Ehkä sen takia Pilviharson häntä tai kylki alati kosketti Tarinamieltä: todetakseen naaraan todella olevan siinä.
Hunajataivas Pilviharson takana nauroi heleästi jollekin, mitä Purppuravaahtera oli sanonut. Korppivaiston päästämä tuhahdus sai mustavalkoisen kollin heilauttamaan huvittuneena korviaan. Vaikka hänestä oli tullut varapäällikkö, hänen ystävänsä pysyivät silti aina jossain hänen lähellään ja kohtelivat häntä samalla tavalla kuin aina ennenkin. Pilviharso arvosti sitä ja kenties ensimmäistä kertaa elämässään ymmärsi ystävien merkityksen elämässään.
Kokoontumissaarelle pääsy oli Pilviharsolle tuttua monien kokoontumisten takia ja hän ylitti kaatuneen puunrungon ketterästi koostaan huolimatta. Tarinamieli seurasi hänen perässään yhtä ketterästi ja puski kumppaninsa kylkeä, kun he olivat molemmat astuneet kuivalle, kestävälle maalle.
“Onko sinun pakko mennä heti Puhujantammelle? Emmekö voisi hetken kierrellä kahdestaan?” Tarinamieli kysyi.
“Hyvä on, ei tässä mikään kiire ole”, Pilviharso sanoi. Huminatähtikään ei ollut vielä kiivennyt Puhujantammen oksalle, vaan oli jäänyt juttelemaan muiden päällikköjen kanssa.
“Minä ja Purppuravaahtera menemme tapaamaan jokikklaanilaisia”, Hunajataivas ilmoitti Pilviharsolle. “Saatte hieman kaksinkeskistä aikaa.”
“Emmekö voisi mieluummin jutella taivasklaanilaisten kanssa? He eivät sentään haise kalalta…” Purppuravaahtera mumisi, mutta sai Hunajataivaalta vastaukseksi vain naurahduksen ja pienen läpsäyksen hännästä.
Naaraskaksikko katosi kissojen sekaan, ja vain Korppivaisto oli jäänyt Pilviahrson ja Tarinamielen kanssa. Sysimusta soturi vaikutti hieman kiusaantuneelta istuessaan siinä entisen mestarinsa ja tämän kumppanin kanssa, ja Pilviharso huomasi sen heti. Tarinamieli oli kuitenkin se, joka puhui ensimmäisenä.
“Mikset mene Varjosulan luokse? Hän vaikuttaa yksinäiseltä.”
Korppivaisto vilkaisi kohti valkoista kollia ja kohautti lapojaan. “Okei.”
Kun sysimusta naaras oli lähtenyt paikalta, Pilviharso katsoi huvittuneena kumppaniaan. “Yritätkö saattaa heitä yhteen?”
“Katso nyt heitä”, Tarinamieli hymähti ja osoitti kohti soturikaksikkoa, “he tulevat todella hyvin toimeen. Heistä tulisi loistava pari.”
Pilviharso oli miettinyt samaa. Korppivaisto vaikutti selvästi kiintyneen Varjosulkaan, ja Varjosulka puolestaan tuntui sietävän Korppivaiston seuraa paremmin kuin useamman muun kissan. Ehkä joku päivä heistä tulisi enemmän kuin ystäviä.
Pilviharso kohtasi Valhetähden katseen ja he nyökkäsivät kohteliaasti tervehdyksenä toisilleen. Myrskyklaanin päällikkö pysähtyi Tuuliklaanin varapäällikön luokse, ja he vaihtoivat muutaman nopean sanan keskenään käsitellen lähinnä viime kuuta ja sen tapahtumia. Myös Tarinamieli jutteli hetken Valhetähden kanssa ennen kuin Valhetähti jatkoi matkaansa.
Pilviharsoa ei juurikaan kiinnostanut kysellä muiden klaanien kuulumisia, mutta hän seurasi Tarinamieltä paikalle saapuneiden myrskyklaanilaisten luokse. Totta kai Tarinamieli halusi tervehtiä joitakin entisiä klaanitovereitaan, eikä Pilviharso aikonut estää kumppaniaan. Kohteliaasti Pilviharso vaihtoi myös muutamia sanoja myrskyklaanilaisten kanssa.
Tarinamieli tervehti myös kahta jokiklaanilaista, joita Pilviharso ei tunnistanut. Uteliaana kolli kääntyi katsomaan kumppaniaan, kun jokiklaanilaiset olivat jatkaneet matkaansa toisaalle.
“Keitä he olivat?” hän kysyi.
“Olkiväre ja Ilveskuuta”, Tarinamieli vastasi. “He olivat ennen Myrskyklaanissa, mutta halusivat vaihtaa klaania.”
“Monet ovat viime aikoina vaihtaneet klaania…” Pilviharso mumisi. Suurin osa klaanin vaihtajista vaikuttivat olleen alunperin Myrskyklaanissa.
He jatkoivat saaren kiertelyä, mutta Pilviharso piti Huminatähden aina jossain silmäkulmassaan. Heti jos Tuuliklaanin päällikkö ottaisi yhdenkin askeleen Puhujantammea kohti, Pilviharso menisi hänen perässään ja ottaisi oman paikkansa tammen juuresta. Mutta niin kauan kuin Huminatähti jutteli muiden päällikköjen ja kissojen kanssa, Pilviharso aikoi viettää aikaa Tarinamielen kanssa.
“KOKOONTUMINEN ALKAKOON!” Valhetähden ääni kajahti yhtäkkiä kaikkialla saarella, ja Pilviharson katse sinkosi salamannopeudella kohti Puhujantammea.
“Mitä tapahtuu?” Tarinamieli kysyi, kun Valhetähti loikkasi tammen oksalle. “Eiväthän muut päälliköt ole vielä valmiita.”
“En tiedä”, Pilviharso sanoi ja lähti kävelemään tammea kohti.
Hän kohtasi Huminatähden hämmentyneen katseen ja kohautti lapojaan, yhä lähestyen tammea, mutta pysytellen kuitenkin etäällä. Jotain oli tapahtumassa.
Valhetähti alkoi puhua. Hän kertoi Tähtiklaanilta saamastaan viestistä, jonka mukaan Tähtiklaani teki kuolemaa yhdessä klaanien kanssa. Hän kertoi siitä, miten kissat jatkuvasti rikkoivat soturilakia - lakia, jonka oli määrä pitää klaanit elossa ja vahvoina. Hän kertoi, miten klaanit olivat lähteneet harhateille, alkaneet sekoittua keskenään aiheuttaen vain kaaosta, kun soturilaki ja säännöt vähitellen unohtuivat kissojen mielestä. Hän kertoi ennustuksesta, saapuvasta tuhosta ja ajan loppumisesta, ja Pilviharso huomasi olevansa samaa mieltä.
Klaanit rikkoivat soturilakia yhä enemmän ja enemmän, aivan kuin he olisivat unohtaneet minkä takia soturilaki alunperin kehitettiin. Myös Pilviharso itse oli joutunut soturilain repimäksi, kun Tarinamieli oli vielä ollut Myrskyklaanissa, ja hän ymmärsi sen ristiriidan, joka kissan mielessä saattoi olla. Mutta hän oli myös aikoinaan tehnyt oman päätöksensä: hän oli valinnut soturilain. Soturilaki ja Tähtiklaani tulivat kaiken edellä, ja jos hän kykeni tekemään oikein, muiden tulisi kyetä siihen myös. Olihan se oikea valinta.
Pilviharso huomasi Tarinamielen vierellään jännittyneen ja tuijottavan Valhetähteä katseella, jota Pilviharso ei oikein osannut lukea. Silti, oli selvää, että Tarinamieli tiesi jotain.
“Puhuiko Valhetähti tästä myrskyklaanilaisille ennen kuin tuli Tuuliklaaniin?” Pilviharso kysyi.
Tarinamieli nyökkäsi. “Hieman.”
“Minusta hän on oikeassa”, Pilviharso sanoi sitten. “Soturilaista, ja siitä miten klaanikissat ovat alkaneet laiminlyömään sitä. Miten voimme suojella klaaniamme ja antaa kaiken klaanitovereillemme, jos uskolisuutemme on yhtä häilyvää kuin usva järven pinnalla? Soturilaki on luotu syystä.”
Tarinamieli ei sanonut mitään, eikä Pilviharso aikonut kysyä kumppaninsa mielipidettä asiasta. Ehkä häntä pelotti, että naaras sanoisi jotain, mitä hän ei haluaisi kuulla. Tai kysyvän jotain, mihin Pilviharso ei halunnut vastata.
Valhetähti loikkasi alas Puhujantammelta, ja kokoontuminen oli ohi ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa. Päälliköt olivat hämmentyneitä,kuten myös varapäälliköt ja soturit. Oppilaat näyttivät epävarmoilta siitä, mitä oli oli juuri tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan tulevaisuudessa.
Pilviharso ei tuntenut lainkaan hämmennystä tai epävarmuutta. Hän tunsi voimaa, kuin Valhetähden sanat olisivat saaneet hänen verensä virtaamaan tehokkaammin, lihakset kasvamaan vahvemmiksi ja ajatusten siirtyneen vihdoin kohdilleen kirkkaina ja selkeinä.
“Käyn Valhetähden luona”, Pilviharso sanoi Tarinamielelle ja ennen kuin hänen kumppaninsa ehti sanoa mitään, hän oli sujahtanut kissajoukkoon.
Valhetähden tavoittaminen oli helppoa. Valkomusta päällikkö oli alkanut keräämään myrskyklaanilaisia luokseen, ja Pilviharso pysähtyi ystävänsä eteen ilme vakaana ja rauhallisena.
“Pilviharso”, Valhetähti tervehti varapäällikköä. Hänen äänensä oli kireä, mutta se ei saanut Pilviharsoa perääntymään.
“Valhetähti”, Pilviharso nyökkäsi. “Sanoit hyvin. Soturilaki on pyyhkiytynyt pois klaanien mielestä, ja siten myös uskollisuus on heikkenemässä - Tähtiklaanista puhumattakaan. Tuen sinua niin paljon kuin uskollisuudestani Tuuliklaanille kykenen tukemaan ja yritän saada Huminatähden näkemään samoin.”
“Kiitos, Pilviharso”, Valhetähti kiitti. “Meidän tulee kaikkien ajatella klaanimme parasta.”
“Niin tulee.”
Valhetähti vaikutti siltä, ettei sanoisi enää mitään, joten Pilviharso kumarsi ystävälleen kohteliaasti ja palasi takaisin Tarinamielen luokse. Huminatähti oli alkanut itsekin kerätä tuuliklaanilaisia luokseen, yhä säikähtäneen ja hämmentyneen oloisena.
Kullankeltainen päällikkö lukitsi katseensa Pilviharsoon. “Kävele kanssani. Meidän täytyy jutella. Kahden.”
Pilviharso vilkaisi pahoittelevana Tarinamieltä, mutta ei ehtinyt sanoa mitään.
Tarinamieli nuolaisi hänen korvaansa hymyillen. “Älä huoli. Kävelen Hunajataivaan ja Purppuravaahteran kanssa.”
Pilviharso nyökkäsi. Tarinamieli olisi turvassa kahden naaraan kanssa, eikä sitä paitsi Hopeaviiltoa näkynyt heidän lähettyville. “Nähdään leirissä.”
Huminatähti lähti johdattamaan klaaniaan pois saarelta, ja Pilviharso tasasi askeleensa vastaamaan itseään pienemmän naaraan askeleita. He kävelivät vierekkäin sen verran kauempana heitä seuraavista sotureista sekä oppilaista, etteivät muut voineet vahingossakaan kuulla heidän sanojaan.
“Mitä mieltä olet Valhetähden sanoista?” Huminatähti kysyi, kun he olivat kävelleet hetken hiljaisuudessa. “Normaalisti kysyisin vasta aamulla mielipidettäsi, kun olemme molemmat saaneet levätä, mutta… tällä kertaa asiat ovat toisin.”
“Hänen sanoissaan on perää”, Pilviharso sanoi totuudenmukaisesti.
“Sinä juttelit hänen kanssaan. Tiedän, että te kaksi olette ystävystyneet ja ehkä et halua paljastaa kaik-”
“Uskollisuuteni on vain ja ainoastaan Tuuliklaanille, soturilaille ja Tähtiklaanille. Ei Valhetähdelle, vaikka hän onkin ystäväni”, Pilviharso sanoi heti aavistaessaan, mihin Huminatähti oli menossa sanojensa kanssa. “Siten myös mielipiteeni ja näkemykseni asiasta on Tuuliklaanin edun myötäinen. Minun mielestäni Valhetähti on oikeassa. Soturilain merkitys on heikentynyt klaanien silmissä, ja se johtaa meidät tuhoon.”
Huminatähti vilkaisi taakseen. “Huomasin jo kauan sitten, että sinulla ja Tarinamielellä oli jotain meneillään. En halunnut sanoa mitään, sillä en halunnut saattaa sinua vaikeaan paikkaan, ja sitten Tarinamieli liittyi Tuuliklaaniin ja asia ei ollut enää merkityksellinen.”
“Niin.”
“Jos Tarinamieli olisi jäänyt Myrskyklaaniin, olisitko rikkonut soturilakia?”
Kysymys ei tullut yllätyksenä. Se oli luonnollinen. Mutta silti siinä oli uhkaava sävy, vaikkei Huminatähti tarkoittanut sitä millään tavalla uhkauksena, ja Pilviharso tiesi voivansa vastata vain ja ainoastaan totuuden. “En. Ehdin tehdä päätöksen jo ennen kuin Tarinamieli päätti liittyä klaaniimme. Olin valmis noudattamaan soturilakia.”
“Ja unohtamaan Tarinamielen? Sivuuttamaan omat tunteesi?”
“Kyllä. Se on soturilain ja Tähtiklaanin tahto”, Pilviharso sanoi tyynesti. “Soturilaki on olemassa, koska sen täytyy. Ilman sitä meidän elämämme vaikeutuu ja löydämme vain hämmennystä sekä sekaannusta.”
“Puhut soturilaista kuin se olisi oma elävä olentonsa, aivan kuten Tähtiklaani”, Huminatähti tuumi. Hänen vihreät silmät välähtivät uteliaina.
“Eikö se tavallaan olekin? Soturilaki on kulkenut kanssamme niin kauan kuin voimme muistaa. Kyllä, joku sen joskus on luonut - tai ennemminkin jotkut - mutta se silti hallitsee jokaista päiväämme. Jokaista kissaa. Soturilaki on kaikkialla, eikä sitä voi erottaa meistä, Tähtiklaanista tai Synkästä metsästä. Eikö sellainen, kaikkea hallitseva ja muokkaava voima sitten sinun mielestäsi ole oma elävä olentonsa?”
“Kenties olet oikeassa, Pilviharso”, Huminatähti huokaisi. “Sinulla on vahvat näkemykset, mutta tiedän sinun ajattelevan vain klaanisi ja läheistesi parasta. Luotan arvioosi Valhetähdestä.”
“Tarkoitatko, että tuet Valhetähteä?” Pilviharso kysyi.
“Näillä näkymin kyllä. Kunhan sinä kuljet rinnallani koko matkan - mitä ikinä tästä seuraakaan”, päällikkö sanoi.
“En haluaisi muuta.”
Loppumatkan he kävelivät hiljaisuudessa, vaikka sekä Huminatähden että Pilviharson mielessä kaikuivat Valhetähden uhkaavat sanat.

Liekkisade, luku 13


Jokiklaanin reviirin puut kohosivat hänen yllään. Oli hieman viileää, ja hän oli juuri herännyt. Liekkisade oli metsästämässä Nokkosväreen, Ruokoviiksen, Mustatassun ja Telkkälaulun kanssa. Liekkisade yritti löytää riistan hajua. Hän maisteli ilmaa ja löysikin pääskysen hajujäljen. Hän hiipi kohti lintua, ja näki sen tonkimassa maata nokallansa. Pieni kolli koukisti jalkansa ja valmistautui hyppyyn. Hän ponkaisi ja laskeutui suoraan sen päälle. Liekkisade otti siitä kiinni käpälillään ja puraisi siltä niskan poikki. Lintu kuoli, ja hän hautasi sen maahan etsiessään muuta riistaa. Pian hänen nenäänsä kantautui hiiren haju. Kolli otti vaanimisasennon ja lähti hiipimään sitä kohti. Hiiri kuitenkin kuuli hänet ja pakeni. Hän oli valmiina lähtemään pakoon, mutta hiiri juoksi ahtaaseen koloon eikä hän ylettynyt siihen. Liekkisade luovutti, ja yritti löytää jotain muuta. Hän päätyi joen rantaan kalastamaan. Pieni särki tuli tarpeeksi lähelle että hän saisi sen, ja koitti kauhaista sen kynnet esillä. Se oli kuitenkin niin liukas, että pääsi karkuun. Ei kalastaminen koskaan ollutkaan kuulunut hänen vahvuuksiinsa vaikka hän olikin Jokiklaanin kissa. Tuo särki varmaan säikäytti kaikki muutkin kalat, Liekkisade tuumasi. Hän keskittyi taas maariistaan, ja löysikin oravan. Se nakerteli käpyä, ja kun Liekkisade lähestyi, se pinkaisi pakoon. Kolli nousi seisomaan ja lähti ajamaan sitä takaa. Orava oli nopea, mutta se otti sen verran pieniä askelia että liekinvärinen kissa sai sen kiinni. Hän piti sitä käpälillään kiinni ja antoi tappopuraisun. Kolli otti sen suuhunsa ja lähti hakemaan pääskystään. Hän kaivoi sen esiin ja otti sen suuhunsa. Sitten hän palasi etsimään muita. Telkkälaulu ja Nokkosväre olivat odottamassa häntä, ja vielä Mustatassu ja Ruokoviiksi puuttuivat. Hetken kuluttua pensaasta kuului kahinaa ja puuttuvat kissat tulivat esiin. Ruokoviiksi nilkutti takajalkaansa.
"Mikä jalkaasi tuli?" Liekkisade kysyi kollilta nyökäten kohti tämän oikeanpuoleista takajalkaa. Ruokoviiksi ähkäisi.
"Tikku vain, ei sen ihmeellisempää", kolli sanoi. Liekkisateesta näytti siltä, että vanhempi soturi ehkä kaipasi hieman apua, joten hän meni tämän viereen antamaan tukea. Leiriin päästyään Ruokoviiksi meni parantajan pesälle hoidattamaan jalkansa ja Liekkisade vei saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hän meni etsimään Laventelinenää ja löysikin hänet soturien pesältä. Liekkisade kävi makaamaan tämän viereen.
"Oliko hyvä pyyntionni?" naaras kysyi häneltä. Liekkisade nyökkäsi.
"Kyllä, sain pääskysen ja oravan", pieni kolli vastasi. Liekkisade suki turkkinsa ja nousi sitten istumaan.
"Oletko jo syönyt? Voisimme syödä yhdessä", hän ehdotti Laventelinenälle ja tämä nousi myös istumaan.
"En ole, yhdessä syöminen käy mainiosti", naaras sanoi lempeästi. He kävelivät tuoresaaliskasalle ja Liekkisade otti vesimyyrän. Se oli hänen lempi riistansa. Laventelinenä otti päästäisen. He söivät yhdessä ja juttelivat niitä näitä. Tammihuurre tuli näkyviin.
"Laventelinenä, mene Aurinkohännän partioon", kolli käski.
"Heippa, nähdään", Liekkisade sanoi ja Laventelinenä heilautti häntäänsä hyvästiksi. Liekkisade jäi yksin.


Kolli oli juuri ollut kokoontumisessa ja nyt hän makasi Laventelinenän vieressä. Naaras nukkui jo. Muttaa Liekkisade ei saanut nukuttua. Liekkisateen pää oli täynnä ajatuksia. Oliko Valhetähden kokoontumisessa kertomat asiat totta? Mitä Tähtiklaanille oli oikeasti tapahtunut? Oliko hän rikkonut soturilakia koskaan? Mitä jos hän oli rikkonut sitä joskus vahingossa? Nämä ajatukset tuntuivat olevan vain taustalla. Samalla hänen päässään pyöri yksi toive. Hän halusi jonkun, josta olla ylpeä. Hän oli aina tykännyt pennuista, ja halusi pentuja. Laventelinenän kanssa. Toki, jos naaras ei tykännyt pennuista tai halunnut niitä, silloin Liekkisade kyllä kunnioittaisi hänen päätöstään, mutta jos naaras halusi myös pentuja, Liekkisade niitä ehdottomasti toivoisi. Jos pennut eivät olleet mahdollisuus, hän halusi edes oman oppilaan. Nuoren kissan, jolle opettaa klaanien tavat ja soturilain, vaanimisasennon ja metsästämisen, taistelun, katsoa kun kissa kasvoi ja oppi mitä hän opetti, josta hän voisi olla ylpeä. Hän todella halusi sitä.

Luku 14

// Jatkuu…

Kylmä tuuli puhalsi ylitseni ja kauhun sekaiset tunteet valtasivat minut. Ravistelin päätäni ja räpyttelin silmiäni. En antaisi tämän tapahtua.
Niittypentu kyyhötti pelosta jäykkänä keskellä Ukkospolkua. Hirviö lähestyi kaukaisuudesta kovalla ryminällä ja pennun silmät olivat lasittuneet kohti sitä. Tuntui siltä, kuin jokin pitäisi minua paikallaan enkä saanut tassujani liikkeelle. Niittypennun epätoivoinen vikinä kantautui korviini.
*Älä anna pimeyden niellä sinua!* toistin mielessäni Niittypennun sanat ja hengitin syvään.
Jännitin lihakseni ja loikkasin pitkän loikan Niittypennun ylle.
“Ei hätää! Olen tässä”, kuiskasin naaraalle ja tämä katsoi minua itkuisin silmin. Raahasin Niittypennun lähemmäs Ukkospolun reunaa mutta tajusin etten ehtisi viemään pentua ajoissa turvaan.
“Luotatko minuun?” kysyin pennulta ja tämä nyökkäsi varovaisesti. Asetuin pennun ylle ja katsoin vain muutaman ketun mitan päässä olevaa hirviötä. Silmän räpäyksessä suojasin Niittypentua kehollani, kun hirviö viiletti vauhdilla meidän ylitsemme.
Pidin silmäni tiukasti kiinni ja avasin ne vasta, kun hirviön ääni loittoni. Olimme hengissä!
Otin pentua niskasta kiinni ja raahasin hänet turvaan Ukkospolun reunalle.

“Kiitos”, Niittypentu tärisi kauttaaltaan ja kyyneleet vain virtasivat hänen poskiaan pitkin.
“ARVASIN!” hätkähdin lähestyvästä äänestä joka oli raivoissaan.
“Senkin ketun ryökäle!” Iltakatse hyökkäsi niskaani ja pamahdin vasten kovaa maata. Pyörimme tomussa ja yritin väistellä kollin raivokkaita kynnen iskuja.
“Iltakatse! Odota! Anna minun selittää!” yritin maukua mutta ääneni kantautui kuuroille korville.
“ISÄ!” Niittypentu parkui ja Tiikerilumi, joka oli saapunut kollin mukana nappasi Iltakatseen niskasta ja veti tämän pois päältäni.
“Kuuntelehan Iltakatse. Pentusi on kokenut kovia ja hänet täytyy viedä parantajan luo. Annetaan Hallatähden päättää mitä teemme tälle variksen ruualle”, kolli maukui kylmän rauhallisesti ja sai Iltakatseen tolkkuihinsa.
“Minä vien Niittypennun leiriin ja sinä saat varmistaa ettei tämä saasta karkaa mihinkään”, Iltakatse sylki suustaan ja otti pentunsa niskavilloista kiinni ja lähti kantamaan tätä kohti leiriä.
“Sinä saat luvan kuulla tuomiosi päälliköltä”, Tiikerilumi murahti minulle ja lähdin kävelemään hänen rinnallaan leiriin.

Klaanilaisten hälinä kuului leirin ulkopuolelle asti ja sain osakseni vihaisia katseita kävellessäni Tiikerilumen kanssa kohti päällikköä joka istui pesänsä edustalla vakavana.
“Tässä tämä saastainen katti nyt on”, Tiikerilumi sihahti ja jätti minut päällikön ja hänen varapäällikkönsä luo. Päällikkö viittoi minua pesänsä suojiin jossa hän saisi lausua tuomioni.

“Olen syvästi pettynyt sinuun, Korppitassu”, päällikkö aloitti ja painoin pääni alas.
“Olen pahoillani. Tämä voi kuullostaa hullulta mutta hullu minä olenkin. Se en ollut minä joka vei Niittypennun. Minä olin se, joka pelasti hänet”, maukaisin ja Kirkasmyrsky tuhahti päällikkönsä vierellä.
“Nyt en oikein ymmärrä”, Hallatähti huokaisi.
“Kuten tiedät raivokohtaukset ovat piinanneet minua jo kauan mutta se ei ole perimmäinen syy käytökseeni vaan minusta tuntuu, että sisälläni asuu toinen. Joku joka on murhanhimoinen ja pelottava. Joku jota en pysty hallitsemaan yksin. Joskus se saa minusta otteen ja tekee asioita joita en haluaisi itse tehdä. Kuten se, että hän vei Niittypennun pentutarhasta ja heitti Ukkospolulle. En halunnut, että niin käy”, yritin selittää parhaani mukaan.
“Vai niin. Oli miten oli, niin kävi ja minä olen antanut sinulle jo monta mahdollisuutta elää tässä klaanissa. Luulen, että jos antaisin sinun jäädä, klaani ei pitäisi ratkaisuani oikeudenmukaisena. Enkä halua, että klaanilaiseni joutuvat elämään jatkuvassa pelossa vain, koska sinä olet klaanissa. Sinun täytyy itse selvittää miten saat itsesi kuriin. Valitettavasti me emme voi sinua enää auttaa. Tähtiklaanin nimessä joudun karkottamaan sinut klaanistani ja reviiriltämme. Et saa palata ellet ole täysin tervehtynyt. Et saa astua tassullasikaan reviirillemme etkä saalistaa maillamme. Toivon sinulle kaikkea hyvää siitä huolimatta. Toivottavasti löydät polkusi mutta se polku ei kulje Taivasklaanissa. Ei ainakaan nyt”, Hallatähti lausui ja huokaisin syvään.
“Kiitos, että olit minulle hyvä päällikkö. Ymmärrän päätöksesi”, maukaisin hiljaa, kumarsin päällikölle viimeistä kertaa arvokkaasti ja astelin hänen ohjauksessaan ulos pesästä.

Klaanilaisten solvaukset iskivät vasten kasvojani, kun päällikkö hyppäsi Vuoksikalliolle.
“Tulkoot kaikki oman riistansa metsästämään kykenevät klaanikokoukseen!” päällikkö kajautti ilmoille minun istuessa varapäällikön rinnalla.
“Kaikki tiedämme varmasti mitä Korppitassu on tehnyt ja tästä syystä joudun Tähtiklaanin nimessä karkottamaan hänet klaanista!” Hallatähti maukui kuuluvasti.
“EI!” Niittypennun parkaisu Koivukajon hellästä huomasta kaikui leirin keskuudessa. Koivukajo kietoi häntänsä tiukemmin pentunsa ympäri ja kuiskasi tämän korvaan jotakin. Niittypentu alkoi vikistä ja hän painoi päänsä alas kyynelten virratessa alas hänen pienien tassujensa päälle.
“Tiikerilumi ja Vinhaviiksi! Saattakaa Korppitassu ulos reviiriltämme!” Hallatähti nyökkäsi kahdelle soturille jotka nousivat ja lähtivät viemään minua leirin suuaukolle.
“Poikani ei ole tehnyt mitään! Tämä ei ole oikein! Olette hulluja! HULLUJA KAIKKI!” Syyslilja kähisi äänekkäästi. Honkasydän joutui pidättelemään kumppaniaan ja rauhoittelemaan tätä jottei naaras tekisi tilanteesta vielä pahempaa mitä se jo oli.
Vilkaisin sivusilmällä kohti Koivukajoa jonka silmistä kajasti huoli ja suru. Saatoin tuntea hänen tunteensa ja olin niin pahoillani kaikesta mitä olin hänelle tehnyt hänen elämänsä aikana. Jonakin päivänä korvaisin hänelle kaiken.

“Pysykin poissa”, Tiikerilumi murahti, kun astuin Taivasklaanin rajan yli tuntemattomaan.
“Totta kai”, nyökkäsin vaitonaisena ja juoksin ryteikköön, joka oli täynnä vieraita tuoksuja. Nyt minun täytyi selvitä yksin. En tiennyt mistä aloittaisin uuden elämäni. Miten saisin pidettyä toisen puoleni poissa? Vain aika näyttäisi sen.

// Korppitassun voi siis poistaa Taivasklaanista ja siirtää Luopioihin.

Luku 7

“Tuhkatassu, merkitsisitkö sinä rajan tässä?” Liekkilehmus kysyi oppilaaltaan hyväntuulisesti. Kilpikonnakuvioinen naaras nyökkäsi iloisesti ja merkitsi paikan Jokiklaanin ja Taivasklaanin rajalla. Mestari nyökkäsi hänelle hyväksyvästi ja sanoi kiitoksen, ja Tuhkatassu väräytti viiksiään. Kuului ärsyyntynyt huokaus.
“Hänhän vain merkitsi rajaa, miksi siitä pitää kiittää?”
“Hiekkatassu”, Haukiturkin varoittava ääni sai raidallisen naaraan hiljenemään ja vetämään korvansa hiukan alaspäin. Tämän perässä kulkeva Telkkälaulu pyöräytti silmiään, ja partio jatkoi matkaansa inhottavan hiljaisuuden tuntuessa ilmassa.
“Nyt on mukava ilmapiiri…” Tuhkatassu mutisi ja katsahti kohti mestariaan, joka heilautti häntäänsä merkiksi siitä että oli samaa mieltä. Tai saattoi se olla myös merkki siitä että oppilaan kannattaisi pitää kuononsa kiinni, ja hän vain yritti tulkita elettä oman mielensä mukaan.
“No jos ei kelpaa niin hauskuuta meitä sitten? Tai painu vaikka kertomaan Valkotähdelle kuinka partioiminen ei ole kivaa, ehkä pääset nyppimään kirppuja klaaninvanhimmista jos se on mieluisampaa!” Hiekkatassu ärähti ja sai toisen oppilaan säpsähtämään. Tuhkatassu huomasi Liekkilehmuksen avaavan suutaan sanoakseen jotain, mutta Telkkälaulu ehti väliin ensin:
“Noilla asenteilla teistä kummastakaan ei tule soturia vielä moneen vuodenaikaan”, ruskea naaras tokaisi ja heilautti häntäänsä kipakasti. Haukiturkin niskakarvat nousivat hieman, Tuhkatassu oletti soturin tulkinneen Telkkälaulun kritisoineen tämän mestarintaitoja, ja ärsyyntyneen tästä. Kolli kuitenkin käännähti kohti oppilastaan, ja tasoitettuaan turkkinsa naukaisi pakotetun rauhallisella äänellä:
“Klaaninvanhimmista huolehtiminen on tärkeää. Kun palaamme leiriin, sinun kannattaisi ehkä käydä kysäisemässä jos sinusta voisi olla heille avuksi”. Tuhkatassu olisi voinut naurahtaa Hiekkatassun äkäisyyden kolahtaessa hänen omiin tassuihinsa, mutta oikeastaan hänestä tuntui hieman pahalta oppilastoverinsa puolesta. Ja vielä pahemmalta sen jälkeen, kun Liekkilehmus avasi suunsa:
“Sinäkin voisit mennä mukaan, Tuhkatassu. Et olekaan vielä päässyt auttamaan kirppujen poistossa”. Tuhkatassun suu loksahti auki ja hän katsahti mestariaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Naaras tuhahti hiljaa, mutta kulki loput partioinnista hiljaa, kiinnittämättä juuri huomiota ympäristöönsä ellei joku muu maininnut jostakin. Ajatus kirppujen nyppimisestä veti oppilaan pään ympärille niin synkän pilven, ettei tämä edes huomannut kaksijalkojen siltaa, ja sen alta näkyvää kimallusta ja kiiltelyä kun kissajoukko käveli siitä ohi.

Päästyään takaisin leiriin, Tuhkatassu näytti ilmeisesti hyvinkin surkealta, sillä Liekkilehmus vetäisi hänet sivummalle juttelemaan.
“Rajapartio ei ollut kovin mukava vai?” mestari kysyi ja istahti maahan kietaisten samalla häntänsä tassujensa ympärille. Kilpikonnakuvioinen oppilas ei vastannut mitään, roikutti vain päätään.
“Kyllä se siitä, kissoilla on vain välillä huonoja päiviä. Eikä se klaaninvanhimpien hoitaminenkaan ihan niin kamalaa ole, sinun täytyy saada se pois alta joka tapauksessa. Se kuuluu kuitenkin oppilastehtäviisi”.
Tuhkatassu huokaisi, muttei vieläkään sanonut mitään.
“Tänään on nyt vähän tälläinen päivä. Huomenna on taas kokoontuminen joten en suunnittele sinulle paljoa tekemistä, mutta sen jälkeen voimme jatkaa taas taisteluharjoituksiamme ja muuta koulutustasi, sen luulisi piristävän sinua?” mestari naukaisi vielä ja nuolaisi oppilaansa päälakea ennen kuin jatkoi hymyillen vinosti:
“Menehän hakemaan vähän syötävää tässä välissä, se on kivempi hoitaa pois alta ennen kuin nenäsi on täynnä hiirensapen hajua”.
Oppilas oli jo kokoontumisesta ja harjoituksista kuullessaan piristynyt hieman, ja nostanut taas päänsä pystyyn, vaikkakin viimeinen lausahdus sai hänet nyrpistämään nenäänsä.
“Kiitos Liekkilehmus…” hän mutisi, ja käännähti kohti tuoresaaliskasaa. Naaraan onneksi juuri Liekkilehmus oli osunut hänen mestarikseen, joku toinen soturi, kuten Hiekkatassun mestari Haukiturkki, ei varmasti olisi ollut yhtä ymmärtäväinen. Hän kävi nappaamassa kasasta pienen kalan, ja oli aikeissa suunnata oppilaiden pesän edessä ruokailevien Sykkyrätassun ja Huomentassun luokse, mutta muisti sitten äkkiä sopineensa menevänsä partion jälkeen leikkimään Huurupennun ja Aavepennun kanssa. Naaras oli hetken kahden vaiheilla, kunnes kävi hakemassa toisenkin, vähän suuremman kalan, ja suuntasi sitten kohti pentutarhaa.

“Tuhkatassu!” kuului iloinen joukko kiljahduksia oppilaan astuessa pesään.
“Hei kaikki”, naaras vastasi hymyillen pudotettuaan kalat maahan, ja nyökkäsi pesässä makoileville kuningattarille. Osa heistä näytti olevan muualla leirissä pentujensa kanssa, sillä pesä oli vain osittain täynnä.
“Tulitko nyt leikkimään meidän kanssa?” Huurupentu kysyi innoissaan räpytellen sinivihreitä silmiään. Hänen veljensä Aavepentu katseli myös Tuhkatassua, tosin ei sanonut mitään.
“En oikeastaan…” oppilas aloitti, mutta joutui nopeasti keskeytetyksi?
“Mitä, miksi et?” huudahti oranssinruskea pentu ja astui muutaman askelen taaksepäin.
“Minut määrättiin hoitamaan klaaninvanhimpia, niin en kerkeä nyt leikkimään kanssanne. Mutta lupaan tulla leikkimään kunhan ehdin!”
“Sinä leikit niin harvoin, etkö voisi sanoa että hoidat pentuja ja tulisit vain leikkimään kanssamme?” naukaisi Hopeapentu ja loikki muiden luokse, jättäen veljensä Aarrepennun heidän emonsa luokse.
“Se ei oikein onnistu, olen pah-”
“Joooooko?”
“Ei Tuhkatassu sitä voi päättää”, naukaisi Aavepentu ja katsahti kilpikonnakuvioista oppilasta silmiin.
“Hän ei haluaisi edes mennä tuonne”, kollipentu jatkoi ja heilautti häntäänsä klaaninvanhimpien pesää kohden. Tuhkatassu katseli pentua hieman hölmistyneenä, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. Ei pentu väärässä ollut ollut, naarasta vain mietitytti miten tämä oli tajunnut hänen mielipiteensä. Oppilas oli kuitenkin koittanut näyttää iloiselta.
“Minun pitää pian mennä, tulin vain kertomaan teille ensin. Ja toin teille riistaa, sopiiko jos syön kanssanne?”
Pennut nyökkäsivät, ja Tuhkatassu töykkäisi suuremman kalan kolmea pentua kohden ennen kuin nosti katseensa.
“Tule sinäkin, Aarrepentu”.
Ruskea kolli hymyili epävarmasti ja tassutti muiden pentujen luokse, asettuen sisarensa viereen. Tuhkatassu oli juuri haukkaisemassa omaa kalaansa, kunnes ajatus iski hänen tajuntaansa ja hän katsahti ylös.
“Eh, Yksisiipi? Huurremyrsky? Olisitteko tekin halunneet?” hän kysyi epävarmana. Kuningattaret mahtoivat pitää häntä epäkohteliaana. Huurremyrsky hymyili, ja naukaisi:
“Kiitos, mutta en tarvitse”.
“Syö sinä vain”, Yksisiipi sanoi rauhallisella äänellä. Tuhkatassu oli helpottunut. Ensinnäkin, hänellä oli nälkä. Toisekseen, olisi ollut hyvin omituista jos hän olisi käynyt vielä kolmannen kerran riistakasalla, varsinkin kun häntä varmastikin odotettiin jo klaaninvanhimpien pesälle.


“Hei Tuhkatassu”, kuului tervehdys oppilaan saapuessa vanhusten luokse. Tuhkatassu tervehti hymyilevää Kivivirtaa takaisin, ja nyökkäsi sitten muillekin pesässä loikoileville vanhuksille.
“Vihdoin sitä saavuttiin”, tuhahti Mustakynsi ja pyöräytti keltaisia silmiään ennen kuin kääntyi kohti hänen vierellään seisovaa Hiekkatassua ja jatkoi:
“Lapani kutisee vielä, katso sieltä”. Tuhkatassu kääntyi katsomaan kun oppilastoveri tutki hetken mustan kollin turkkia, ja nappasi sitten irvistäen sammaltupon jota alkoi painamaan tämän lapaa kohden. Kaamea haju tulvi Tuhkatassun kuonoon, ja hänen teki mieli yökkäistä.
“Punkki on irti nyt”, mutisi hiekanvärinen oppilas pian, ennen kuin kääntyi kohti Tuhkatassua:
“Mitä siinä odotat, ala hommiin”.
Kilpikonnakuvioinen naaras mutisi anteeksipyynnön, ja katseli ympärilleen hetken ennen kuin huomasi kasan pahalta löyhkääviä sammaltuppoja. Hän ei ollut ihan varma mitä hänen oli nyt tehtävä, ja Sammalturkki näytti huomaavan sen. Vanhus räpäytti sinisiä silmiään, ja aukaisi suunsa:
“Hiekkatassu on jo poistanut muutamia punkkeja, mutta hän ei ole vielä katsastanut Lehtimyrskyä, Huomenkukkaa ja minua. Katso vaikka Huomenkukkaa ensimmäisenä”.
Tuhkatassu nyökkäsi, ja kävi poimimassa muutaman sammaltupon. Naaraan silmät vetistyivät hänen napatessansa ne suuhunsa.
“Onko sinulla kutisevia paikkoja?”, oppilas mumisi räpytellen silmiään, ja tiputti sammalet vaaleanharmaan naaraan vierelle.
“Jalassani on yksi, viitsisitkö katsoa?” vanhempi naaras naukaisi lempeästi ojentaen vasenta takajalkaansa. Tuhkatassu meni lähemmäs, ja huomasi heti pienen, iljettävän palleron kiinni toisen kissan ihossa. Hän nappasi sammaltupon ja painoi sen punkkia vasten käpälällään.
“Tämä haisee aivan kammottavalle”, hän huokaisi ja nyrpisti nenäänsä taas, aivan kuin siitä olisi ollut jotain apua”.
“Olet ollut täällä vasta kaksi silmänräpäystä, mieti miltä meistä tuntuu”, tiuskaisi Mustakynsi ja sai kummankin oppilaan säpsähtämään. Kumpikaan ei kuitenkaan vastannut, mutta Tuhkatassun häntä valahti vielä alemmas kuin entisestään, jos se oli edes mahdollista.
“Ei hätää, tämä on ensimmäinen kertasi. Kyllä se siitä, käy joessa pesulla kun olet valmis”, Huomenkukka lohdutti ja Tuhkatassu irrotti sammalen ja huomasi punkin tippuneen. Oppilas huokaisi, hänen ei olisi pitänyt naureskella veljelleen silloin kun tällä oli ollut punkinpoistovuoro.

Aurinko oli jo laskemassa kun Tuhkatassu laahusti pois pesästä pahanhajuisena ja surkeana. Hän oli koittanut saada Hiekkatassua mukaan keksimäänsä kilpailuun, jossa se joka on napannut enemmän punkkeja voittaisi, mutta toinen oppilas oli vain pyöräyttänyt silmiään, eikä kilpikonnakuvioinen oppilas ollut keksinyt muutakaan keinoa saada hommista miellyttävämpiä. Jos totta puhuttiin, häntä ei enää edes huvittanut mennä kokoukseen tämän jälkeen.
“Tuhkatassu”, kuului naukaisu hänen takaansa ja naaras nosti korviaan yllättyneenä.
“Mennäänkö yhdessä joelle?”
Hiekkatassu ilmestyi hänen vierelleen, yhtä pahanhajuisena, mutta vähän vähemmän surkean näköisenä. Kilpikonnakuvioinen oppilas kallisti päätään ensin hämmentyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
“Joo, mennään vaan”.

“Kuule, anteeksi että olen ollut sinulle inhottava tänään. On vain ollut huono päivä ja Haukiturkki… tai siis, on ollut huono päivä”, hiekankeltainen naaras avasi yhtäkkiä suunsa kun oppilaat olivat hiljaisen matkan jälkeen päässeet joelle. Tuhkatassu hätkähti hieman, mutta hänen kehonsa läpi kulki pieni lämmin aalto.
“Ai, ei se mitään”, hän naukui pienesti, katsomatta kuitenkaan toista oppilasta, ennen kuin pulahti veteen. Viileä virtaus tuntui ihanalta naaraan turkissa, ja sai hänet viimein hymyilemään pitkän päivän päätteeksi. Tuhkatassusta tuntui kuinka energia täytti hänen kehonsa joka kolkan, ja hän sulki silmänsä nauttiakseen veden lainehdinnasta. Kun hän avasi hetken kuluttua silmänsä, oli raidallinenkin oppilas jo astunut veteen, ja ilmeisesti sukeltanutkin, sillä tämän korvia pitkin valuivat vesinorot kohti kasvoja.
“Oletko varma ettei sinua haittaa”, Hiekkatassu lipui Tuhkatassun viereen ja katsoi toista naarasta suurilla silmillään. Tuhkatassu ei ollut ennen huomannut kuinka värikkäät toisen naaraan silmät olivat, niissä oli sekä oranssia että keltaista, mutta myös vihreää. Ne olivat kauniit.
“Sinulla on oudot silmät”, hän töksäytti, ja Hiekkatassu näytti hetken yllättyneeltä, mutta siristi sitten silmiään ja vastasi:
“Sinun silmäsi ovat vain tylsän keltaiset, sentään minussa on jotain kiinnostavaa”. Naaras kääntyi poispäin ja kohti rantaa. Vasta tällöin Tuhkatassu tajusi mitä oli sanonut väärin.
“Ei- anteeksi- odota!” hän naukaisi ja räpisteli hetken vedessä ennen kuin pääsi toisen oppilaan perään. Hiekkatassu ei edes kääntynyt katsomaan, vaan kipusi vain rannalle.
“En tarkoittanut sitä pahalla, minä pidän niistä”, kilpikonnakuvioinen naaras koitti selittää, ja sai kuin saikin raidallisen oppilaan pysähtymään.
“Ihan totta, minusta ne ovat hienot. En vain ole nähnyt muilla kissoilla samanlaisia”, hän jatkoi, ja Hiekkatassu kääntyi ympäri hämillään.
“Ai”.
“Ja olen varma ettei minua haittaa että olet ollut vähän ilkeä, harmi että sinulla on ollut huono päivä”, Tuhkatassu jatkoi muistaessaan toisen naaraan viimeisimmän kysymyksen.
“Sinäkin olet ollut vähän tyly tänään”, vaaleampi oppilas vastasi, ei kuitenkaan vihaisen kuuloisesti. Tuhkatassu ei ollut edes tajunnut. Oli hän kyllä ollut aika negatiivinen, ja sanonut ääneen kaiken mitä hänen mieleensä oli tullut.
“Anteeksi”, hän mutisi ja katsoi alas tassuihinsa, jotka olivat osittain vielä veden alla. Hetken ajan heidän välillään oli hiljaisuus, ja ainoat äänet kuuluvilla olivat veden solina ja lehtien kahina kummankin ollessa liikkumattomina. Paikallaan viileässä vedessä seisominen sai Tuhkatassun käpälät hieman kylmiksi.
“Tule jo pois sieltä vedestä”, Hiekkatassu rikkoi hiljaisuuden, ja Tuhkatassu nosti katseensa. Vaalea naaras hymyili.
“Ai. Joo”.
Tuhkatassu nousi kokonaan rannalle, ja ravisteli hieman kehoaan. Hänen lyhyt, sileä turkkinsa ei onneksi kerännyt paljoa vettä.

“Sinun kanssasi on oikeastaan aika kiva jutella”, hymyili Hiekkatassu kaksikon palattua leiriin. Tuhkatassu kehräsi pienesti, ja väräytti viiksiään.
“Niin sinunkin, nyt kun et vaikuta enää niin ärtyneeltä”, hän vastasi ja katsoi toista naarasta silmiin.
“Oletko tulossa kokoontumiseen?”
Hiekkatassu pudisti päätään. Tämän suupielet valahtivat hieman, kuitenkaan lopettamatta hymyilemästä.
“En tällä kertaa pääse, mutta toivottavasti sinulla on siellä kivaa”.
Tuhkatassu nyökkäsi, hieman pettyneenä.
“Toivottavasti pääset ensi kokoontumiseen sitten”.
“Niin, toivottavasti”.
Hiekkatassu näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotakin, mutta Valkotähti kerkesi keskeyttämään tämän Virtakiveltä. Päällikkö kutsui kaikki kokoontumiseen lähtijät koolle, ja oppilaita ja sotureita alkoi lipua kohti Virtakiveä.
“Sinun pitää näköjään mennä, nähdään myöhemmin sitten”, Hiekkatassu naukaisi ja räpäytti silmiään.
“Joo, nähdään sitten”, Tuhkatassu vastasi, keskittyminen kuitenkin vain enää puoliksi toisessa oppilaassa. Kokoontumisinto oli palannut hänen piristyttyään. Kilpikonnakuvioinen naaras kääntyi lähteäkseen kohti Virtakiveä, mutta tunsikin yllättäen jonkin kiertyvän hänen häntänsä ympärille, ja hipuvan sitten pois. Meni hetki ennen kuin naaras ehti rekisteröidä mitä oli tapahtunut, ja kun hän kääntyi katsomaan takaisin taakseen, Hiekkatassu oli jo kävelemässä Oppilaiden pesälle päin. Tuhkatassun kehon läpi kulki pieni värähdys, ja hänen kasvojansa tuntui kuumottavan hieman. Naaras pudisti päätään nopeasti, ja hölkkäsi sitten Virtakivelle, missä häntä odottivat jo Liekkilehmus sekä Sumutassu.
“Miten punkkien poisto sujui?” mestari kysyi naarasoppilaalta uteliaasti. Tuhkatassulla meni hetki vastata, hänen ajatustensa leijaillessa muualla:
“Ai, ihan okei”.
Liekkilehmus selkeästi yllättyi, mutta vielä isommin yllättyi Sumutassu.
“Miten se voi muka olla ‘ihan okei’? Sehän on ihan kauheaa hommaa!”
Vaikka Tuhkatassu yleensä olikin puhelias, ja olisi varmastikin ollut Sumutassun kanssa samaa mieltä, nyt hän vain kohautti olkiaan ja katsahti sitten kohti oppilaiden pesää. Hiekkatassua ei näkynyt.
“Missä välissä sinusta oikein tuli tuollainen matoaivo?” harmaa kolli tuhahti.
“Mitenniin matoaivo?” Tuhkatassu puuskahti, saaden huomionsa taas takaisin ympäröiviin kissoihin.
“Ihan kuin madot olisivat syöneet reikiä päähäsi, olet ihan hiljainen ja outo”, Sumutassu murahti ja huitaisi hännällään. Tuhkatassu nosti käpälänsä läimäistäkseen ystävänsä korvia, mutta Liekkilehmus keskeytti hänet:
“Noniin, olkaahan nyt kunnolla. Olemme kuitenkin menossa kokoontumiseen”. Tuhkatassu tuhahti, ja Sumutassu pyöräytti silmiään.
“Ihan sama”, kolli huokaisi.
“Menen juttelemaan Saniaistassun kanssa, tule puhumaan kun olet taas hauska”.
Tuhkatassu ei voinut ymmärtää miksi Sumutassu olisi mennyt Saniaistassun luokse jos kaipasi hauskaa seuraa. Punaruskea kolli oli ehkä huumorintajuton oppilas koko klaanista. Ehkä hän oli näyttänyt itsestään hauskemman puolen ollessaan Sumutassun kanssa metsästämässä? Naaras huokaisi, ja lähti kävelemään kohti leirin suuaukkoa muun kissajoukon lähdettyä myös liikkeelle. Hän olisi toivonut Hiekkatassun päässeen mukaan, mutta ehkä hän kokoontumissaarelle päästyään liittyisi kollien seuraan. Ja olihan Huomentassukin mukana, kyllä hän seuraa saisi.

Matka kokoontumissaarelle sujui nopeasti. Tuhkatassu lähinnä jutteli mestarinsa kanssa, vaikka katselikin vähän haikeasti Sumutassun perään. Naaras olisi mennyt juttelemaan ystävänsä kanssa, mutta Varjoklaani oli liittynyt heidän joukkoonsa kesken matkan, ja nyt joku raidallinen oppilas oli puhumassa Sumutassun ja Saniaistassun kanssa, eikä Tuhkatassu halunnut mennä hankkimaan sieltä päänsärkyä. Varjoklaanilaiset haisivat oudoille, ja kilpikonnakuvioinen naaras oli saanut päivän inhottavien hajujen kiintiönsä jo täyteen. Hänen pitäisi pysyä pois muiden klaanien luota kokoontumisissa.

Kokoontumissaarella hetken oltuaan Varjoklaanilaiset erkaantuivat Jokiklaanilaisista, ja Tuhkatassu pääsi vihdoin Sumutassun luokse. Saniaistassukin oli lähtenyt jonnekin.
“Olet ihan sammakonaivoinen”, naaras tuhahti, mutta istuutui kuitenkin kollin viereen ja väräytti huvittuneesti viiksiään.
“Kuka tuo oli?”
“Se oli Ahotassu Varjoklaanista. Hän oli ihan mukava, kertoi meille jostain jalattomista liskoista ja sellaisista”.
“Jalattomista liskoista? Eivätkö ne ole vain käärmeitä?” Tuhkatassu kysyi hämmentyneesti.
“Eivät kai, niin hän ainakin sanoi”, Sumutassu naurahti, mutta irvisti sitten ja jatkoi:
“He syövät siellä käärmeitä”.
Tuhkatassu pudisti päätään, Varjoklaanilaiset olivat kyllä sitten outoja. Kuka nyt käärmeitä haluaisi syödä? Oppilaat jatkoivat juttelua hetken, kunnes heidät keskeytti kovaääninen karjaisu:
“KOKOONTUMINEN ALKAKOON!”
Tuhkatassu säpsähti ja kääntyi silmät suurina kohti puhujantammea. Siellä Myrskyklaanin päällikkö Valhetähti oli juuri istuuntunut oksallensa, katse raivosta niin villinä että se erottui kaukaakin. Kukaan muu päälliköistä ei ollut siellä.
“Mitä ihmettä oikein tapahtuu?” naaras naukui hitaasti, päästämättä katsettaan irti läikikkäästä päälliköstä.
Yleensä aina äänessä oleva Sumutassu ei näyttänyt saavan sanaakaan suustaan, tuijotti vain leuat loksallaan samaa mitä kaikki muutkin. Valhetähti aloitti puheensa.


// Sellanen siitä nyt sit tuli ^^ Olis kiva jos viititte laittaa Tuhkan profiiliin suhteet osioon Hiekkatassun ystäväksi (ja ihastukseksi, hih)

Kuudes luku – Epävarmuuden väreet

Kokoontuminen oli muuttunut nopeasti kaaokseksi. Valhetähti oli kertonut kaikille klaaneille Tähtiklaanista ja heidän viimeisimmistä sanoistaan. Kipinätassu ei ollut yhtään valmis siihen julistukseen. Hän oli luullut, että Valhetähti kertoisi klaanilleen etukäteen kertovansa kaikille, mutta näemmä Kipinätassu oli luullut aivan väärin.
Outo kipinöinti täytti ilman eikä kokoontumisessa käsitelty tavallisia asioita kuten uusien oppilaiden nimiä tai uusia sotureita. Kokoontuminen loppui vain seinään ja klaanit hajaantuivat peloissaan ja hermostuksissaan omille teilleen.
Valhetähdestä oli kotimatkan aikana huokunut outoa tunnetilaa eikä kukaan uskaltanut puhua päällikölle matkalla mitään. Hän kuitenkin puhui puolivälissä klaanilleen, että nyt pitäisi ottaa oikeasti ohjat omiin käpäliin ja toimia. Nyt kaikki tiesivät uhasta ja olivat saaneet vastauksen sille, miksi Tähtiklaani oli hiljaa.
Kipinätassua hermostutti se, mitä Valhetähden sanat aiheuttaisivat. Miten klaanit olivat toimimassa? Mitä he voisivat tehdä yhdessä? Ei ollut annettu selkeitä ohjeita ja se vain hermostutti Kipinätassua entisestään.

Seuraavina öinä Kipinätassu oli aistinut Pimeyskynnestä outoa olotilaa ja yhtenä yönä se muuttui radikaalisti.
Pimeyskynsi oli vienyt Kipinätassua lähemmäksi sitä samaa kukkulaa, jonka luona oli naaras häntä käyttänyt vain kerran aiemmin. He olivat aina pysytelleet mahdollisimman kaukana siitä, mutta nyt Pimeyskynsi oli hätyyttänyt Kipinätassun sitä ja vaimeita kissojen ääniä kohti. Pimeyskynnestä huokui kuitenkin vastahakoisuus, mutta Kipinätassu ei ymmärtänyt, miksi heidän sitten piti tänne päin tulla.
”Miksi me olemme menossa sinne kukkulan luokse?” Kipinätassu päätti lopulta kysyä.
”Kukkulan kissa on kutsunut tietyt kissat sen alle”, Pimeyskynsi sanoi matalalla äänellä. ”En tiedä miksi, mutta pian se selviää. En olisi uskonut, että sinut kutsuttaisiin mukaan ja olin jopa toivonut, ettet joutuisi mukaan tähän. Asiat ovat muuttumassa, Kipinätassu.”

”On aika!” kajahti kukkulan laelta. Kipinätassun karvat nousivat pystyyn. Ilmapiiri muuttui niin rajusti, kun kukkulan laella oleva kissa puhui. Paikalla ei ollut montaa kissaa, vain muutama elävä kissa ja muutama muu heidän kouluttajiensa lisäksi.
Pimeyskynsi oli kertonut kukkulan laella olevan kissan pysyvän aina hiljaa ja vain tarkkailevan muita kissoja. Mutta nyt hän puhutteli kaikkia, jotka olivat kuuloetäisyydellä. Kipinätassu hätkähti, kun näki muutaman kissan siellä täällä ilmestyvän kuin tyhjästä. Heidän kehojensa äärivivat olivat punaiset, aivan kuten Pimeyskynnen. Heidän katseensa olivat kuitenkin kylmääviä ja osa jopa pelottavan tyytyväisiä.
Pimeyskynsi painoi Kipinätassun lähemmäksi itseään. Tummanpuhuva naaras oli selkeästi hämillään myös, mutta silmäänpistävästi huolestunut.
”Pysy lähellä”, naaras kuiskasi Kipinätassun korvaan. ”Olemme nyt monen murhanhimoisen kissan ympäröimiä.”
”Miksi?” Kipinätassu kysyi ja Pimeyskynsi vain pudisti päätään. Hän huokaisi kuitenkin ja laski katseensa oppilaan silmiin.
”Minähän kerroin sinulle, että pian olemme kuoleman aallon keskellä”, raidallinen naaras sanoi hiljaisella äänellä. ”Mutta muista, Kipinätassu”, Pimeyskynsi sanoi vakavalla äänellä, ”joskus sen aiheuttajat eivät ole ne, keihin syyttävä tassu osoitetaan. Pidä mielesi ja sydämesi puhtaana ja muista, mitä sanoin sinulle tänään. Ja pidä itsesi erossa muista kissoista.”
Kipinätassu nyökkäsi häkeltyneenä. Hän painautui pieneksi Pimeyskynttä vasten ja silmäili varovaisena ympärilleen.
Vasta vähän aikaa sitten Valhetähti oli julistanut Tähtiklaanin tahdon kaikille klaaneille. Synkkä metsä oli siis tekemässä vastatoimensa, eikö? Sillä hetkellä Kipinätassu toivoi olevansa kaikkialla muualla kuin juuri Synkässä metsässä.
Kipinätassu nielaisi, kun näki haaleiden kissojen joukossa selkeästi eläviä kissoja. Heitä Kipinätassu ei ollut nähnyt vielä yhtä oppilasta lukuun ottamatta enempää.
Joidenkin kissojen turkit olivat tutun näköisiä ja Kipinätassu ei ollut varma, tuliko hänen nimetä heidät vai pitää silmänsä kurissa. Hän ei kuitenkaan voinut uteliaisuudelleen mitään.
Tuuliklaanin naaraan Kipinätassu tunnisti heti. Hänet Kipinätassu oli ollut nähnyt muutaman kerran kokoontumisissa puhumassa Valhetähdelle, vaikkakin vain muutamia sanoja. Pakkaspuron Kipinätassu tunnisti heti, mutta se johtui vain siitä, että he olivat samasta klaanista. Pakkaspuro ja Tuuliklaanin naaras suuntasivat erilleen muista kissoista.
Kipinätassun vatsasta otti, kun hän tunnisti heidän luonaan istuvan Häivätuulen ja Pihkahumun. Myrskyklaanin varapäällikkö oli osa Synkän metsän rivistöä?
Ja Kipinätassuko ei ollut? Täällä hän istui näiden muiden kissojen seassa. Mitä hän teki?
Varjoklaanin varapäällikkö liittyi varovaisin askelin Häivätuulen vierelle ja he nyökkäsivät toisilleen, mutta eivät vaihtaneet sen enempiä sanoja tai katseita. Osa siis tiesi tuttujensa olevan täällä, osa taas ei.
”He kuuluvat kukkulan kissan sisäpiiriin”, Pimeyskynsi vastasi Kipinätassun sanattomaan kysymykseen. Oranssiturkkinen oppilas nyökkäsi. ”Pistä merkille, keitä muita ympärilläsi löytyy. Näet heidät nyt ensi kertaa. Kaikki eivät ole ansainneet kukkulan kissan luottamusta, mutta sinä olet ja he ovat. Luottamus ei kuitenkaan ole ehdoton ja sen voi menettää yhdelläkin virheliikkeellä. Pidä pääsi kylmänä ja muista, ettei kukaan näistä kissoista oikeasti luota sinuun eikä sinun tule luottaa heihin.”
”Selvä”, Kipinätassu nielaisi kuivasti.
”Aikooko hän tosiaan näyttäytyä?” Pimeyskynsi kuulosti epäuskoiselta. ”Miksi?”
Kipinätassu luimisti korviaan. Mitä oli oikein tapahtumassa? Miksi tämä puhuttu kukkulan kissa nyt näyttäytyisi? Mitä se tarkoittaisi?
Kukkulan laella oleva kissa loikki alas kukkulan rinnettä pitkin ja laskeutui alempana olevalle suurelle kivelle. Hänen hahmonsa oli punaisen usvan takana, mutta lopulta usva hälveni hänen ympäriltään ja Kipinätassun korvissa suhisi.
Kipinätassun silmät levisivät. Kiven päällä seisoi hänen päällikkönsä, Valhetähti. Nyt olisi pidettävä pokka eikä antaa pelon tai kauhun vallata mieltä. Myrskyklaanin päällikkö katseli alapuolellaan istuvia kissoja neutraalilla katseella ja kun hänen ja Kipinätassun katseet kohtasivat, Kipinätassua kylmäsi.
Monet kissat oppilaan ympärillä päästivät yllättyneitä henkäyksiä, mutta kukaan ei uskaltanut avata suutaan sen enempää – ainakaan vielä.
Kipinätassun pää oli pyörällä. Miten kukkulan kissa voisi olla Valhetähti, jos Valhetähti oli julistanut juuri kaikille kissoille Tähtiklaanin tahdon? Kipinätassu ei tiennyt lainkaan, mitä ajatella. Valhetähti oli viisas ja lempeä päällikkö, jolla oli kuitenkin varma ja tiukka ote klaanistaan. Hän oli vahva ja järkkymätön, mutta hän oli näyttänyt myös lempeämmän puolensa, vaikka se oli harvassa.
Mitä Valhetähti ajoi? Ajoiko hän Tähtiklaanin sanaa vai oliko hän sitä vastaan? Kipinätassu ei tiennyt vastausta, vaikka olisi kovasti halunnut. Hänen tulisi joko elää tietämättömyydessä tai kysyä. Tai sitten hänen tulisi päätellä itse, mutta siitä johtopäätöksestä hän ei voisi olla täysin varma.
”Pian on aika astella taistoon”, Valhetähti puhui ja Kipinätassu häkeltyi. Sota? Ketä vastaan? Ja miksi? ”Olkaa jokainen valmiina ja odottakaa merkkiä, jonka te saatte, kun aika koittaa. Taistelu on tulossa ja sitä ei voi enää välttää. Teroittakaa kyntenne, venytelkää lihaksenne ja olkaa valmiina juoksemaan vastustajan kimppuun. Vihollisen!”
Kuka oli vihollinen? Osa tuntui jo tietävän, mutta ei Kipinätassu. Mitä Valhetähti tarkoitti? Kuka oli vihollinen?
Mutta vastausta Kipinätassu ei saanut. Vielä muutama yö sitten vihollinen oli ollut sääntöjen rikkominen ja kaikki se, mutta kuka se nyt oli? Ei se voinut olla sama, sillä nämä kissat taistelivat vallan ja murhan puolesta. Nämä kissat olivat pahoja kissoja. Mitä Valhetähti halusi? Miksi hän johti joukkoa Synkässä metsässä, mutta sanoi toista kokoontumisessa?

Tuikemielelle Kipinätassu olisi halunnut kertoa, mutta häntä pelotti. Tuikemieli ei ollut ollut siellä ja Valhetähti oli vannonut kissojen pysyvän hiljaa.
Ketä vastaan hänen tulisi taistella? Ketä vastaan Valhetähti taisteli? Ketä vastaan he olivat hyökkäämässä? Taistelusta ei ollut edes puhuttu valvemaailmassa, joten kukaan ei valmistautunut siihen. Tulisiko se yllättäen? Mikä oli saanut Valhetähden puhumaan taistosta Synkässä metsässä siellä oleville kissoille? Ja sielläkin vain harvoille.
Jos kukaan viime yön puheen kuullut puhuisi siitä toisille, ketkä eivät olleet läsnä, saattoi odottaa synkkä kohtalo, kuten kuolema. Kipinätassu ei tiennyt, miten Valhetähti saisi tietää, jos joku puhuisi asiasta, mutta oppilas ei olisi ottamassa siitä selvää.
”Kipinätassu”, Tuikemielen ääni sai Kipinätassun hätkähtämään. ”Onko kaikki hyvin?” raidallinen naaras kysyi kulmat kurtussa.
”Ai, o-on!” Kipinätassu nyökkäsi hätäisesti. ”Minä vain- näin painajaista. Se tuntui kovin todelta.”
”Haluatko puhua siitä?” Kipinätassun sisaren katse pehmeni ja tämä istui tämän vierelle. Kelle tahansa Tuikemieli ei ollut niin tuttavallinen tai huolehtivainen, mutta Kipinätassu ja Valotassu olivat poikkeus ja syynä oli varmasti heidän sisaruussuhteensa.
”Se liittyi vain siihen kokoontumiseen”, Kipinätassu kohautti lapojaan. Hänestä tuntui pahalta valehdella, mutta hän ei voinut kertoa totuuttakaan. Tämä oli kaikista lähimpänä. ”Pelottaa vain, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
”Mitä vain voi tapahtua”, Tuikemieli nyökkäsi, ”mutta toivotaan parasta. Asiat selkevät ihan varmasti. Meidän täytyy vain… tehdä töitä sen eteen.”
”Niin”, Kipinätassu nyökkäsi. Tarkoittaisiko se taistelemista? Mutta ketä vastaan.
”Tulehan”, Tuikemieli sanoi sitten hymyillen. ”Mennään saalistamaan. Saat ajatukset muualle edes hetkeksi. Sinähän pidät saalistamisesta, eikö? Etkä halua näyttää minulle olevasi parempi?”
Kipinätassu virnisti ja hymähti huvittuneena. ”No tietysti. Mennään jo!”
Tuikemieli naurahti ja lähti edeltä kohti piikkihernetunnelia. Kipinätassu päästi ulos tärisevän huokauksen. Tuikemieli oli kuitenkin oikeassa. Ei voinut kuin toivoa parasta.
Ei voitu muuta kuin odottaa. Vain Valhetähti tiesi paremmin eikä Kipinätassu saisi vastauksia istumalla tyhjäntoimittajana.
Paha tunne sai hänen selkäkarvansa väreilemään. Valhetähti seisoi Suurtasanteen huipulla ja vaikka kollin katse ei ollut Kipinätassussa, oli naaraalla outo tunne, että kolli olisi siltikin katsonut suoraan häneen.
Kipinätassu silmäili klaanitovereitaan. Hän ei ollut yhtään varma siitä, ketkä heistä olivat osa Synkän metsän koulutettua joukkoa. Ketkä heistä olisivat oikeasti pahoja ja ketkä heistä olisivat kuin hän itse, epävarma ja hukassa.
Mutta kuten Pimeyskynsi oli sanonut, tiesi Kipinätassu varmaksi, ettei taistelulta voisi välttyä.


//pian saadaan juonikuvion huippu käyntiin! Katotaan vaan saanko sitä ajoissa ulos ;-;

Kymmenes luku – A strange announcement

Ahotassu kiersi levottomana tuoresaaliskasaa ja odotti lähtöä kokoontumiseen. Kuu alkoi jo nousta, eivätkä kaikki kokoontumiseen lähtijät olleet vieläkään paikalla, ja se hermostutti Ahotassua.
”Kuinka vaikeaa voi ajallaan leiriin tuleminen olla?!” hän mutisi itsekseen hätkähtäen, kun leirin sisään- ja uloskäyntinä toimivan karhunvatukkatunnelin suunnasta alkoi kuulua puheensorinaa. Pian Närhiviiksen harmaavalkoinen hahmo astui leiriin sisään iltapartio mukanaan. Muutamalla kissalla oli tuoresaalista mukanaan, mutta partiosta ne, jotka olivat lähdössä kokoontumiseen, veivät vain tuomisensa kasaan eivätkä jääneet nautiskelemaan ateriasta, sillä he ymmärsivät, että lähtö tapahtuisi heti.
”Meidän kannattaa kai kiirehtiä, näimme Myrskyklaanin olevan jo matkalla kokoontumissaarelle”, Närhiviiksi ilmoitti. Ahotassu luimisti korviaan. Eivätkö he tosiaankaan olleet huomanneet ajankulua ennen, kuin näkivät Myrskyklaanin joukot matkalla kokoontumiseen? Jotkut heistä olivat varmaan unohtaneet koko kokoontumisen! Ahotassu pudisti hiljaa päätään itsekseen, kun Kanervatähti loikkasi alas Pimeäkiveltä ja lähti johtamaan kissajoukkoa ulos leiristä ja kohti kokoontumissaarta. Ilma leirin ulkopuolella oli kylmä ja raikas, ja se pisteli Ahotassun kuonoa juuri sen verran, että se muistutti häntä lehtikadon ajasta. Silloin hän oli aloittanut koulutuksensa, ja pian hän olisi jo valmis soturi. Tästä huolimatta Ahotassu tiesi, että hänellä oli vielä paljon opittavaa soturikoulutuksen päättymisen jälkeenkin.
”Mitä veikkaat, Ruskotassu, tuleekohan minusta hyvä soturi?” Ahotassu kysyi vieressään kävelevältä kollilta. Ruskotassu tuumi hetken ja nyökkäsi sitten.
”Pakko myöntää, ettet ole kauhean hyvä taistelemaan, mutta ainakin toit paljon saalista tänään leiriin. Sen pitäisi olla hyvä merkki, eikö?” Täplikäs kolli toimitti. Ahotassu olisi halunnut väittää ensimmäistä väitettä vastaan, mutta voimakas kalanhaju sai hänet nyrpistämään kuononsa ja irvistämään inhosta, ennen kuin hän ehti sanoa mitään. Se oli Jokiklaanista kokoontumiseen lähtenyt joukko. Ahotassu toivoi, etteivät Jokiklaanilaiset jäisi kulkemaan samaa matkaa heidän kanssaan, ja Ruskotassun ilmeestä päätellen tämä toivoi samaa. Kolli vilkaisi myös Sysituhkaa, joka vielä muutama päivä sitten oli ollut heidän pesätoverinsa, eikä tämänkään naama ollut säästynyt irvistykseltä. Näitä veteen tottuneita kissoja irvistykset eivät kuitenkaan näyttäneet haittaavan, sillä he liittyivät piittaamattoman näköisinä kokoontumissaarelle kulkevien Varjoklaanin kissojen joukkoon. Joukkoa johtava Valkotähti alkoi oitis juttelemaan Kanervatähden kanssa ja vaihtamaan henkilökohtaisia kuulumisia. Ahotassua hieman häiritsi, että hänen klaaninsa päällikkö tuli niin hyvin toimeen muiden klaanien päälliköiden kanssa, mutta hän päätti olla ajattelematta asiaa sen enempää ja keskittyä sen sijaan oman ikäisiinsä kissoihin. Karseasta hajusta huolimatta kollia kiinnosti nähdä, millaisia toisen klaanin kissat oikeasti olivat. Hän lähestyi hiukan joukon hännillä tepastelevaa, raidallista kollia ja tuijotti tätä, kunnes sai hänen huomionsa.
”Mitä?” kolli ihmetteli, ja astui askeleen kauemmas.
”Miksi te kaikki haisette niin vahvasti kalalta?” Ahotassu töksäytti ja sulki kuononsa tajutessaan, ettei hänen kysymänsä kysymys ehkä ollut maailman paras tapa aloittaa keskustelu.
”Koska me syömme ja pyydystämme kalaa lähes päivittäin”, harmaaraidallisen kollin vierellä kävelevä, punaruskea kolli vastasi tylysti.
”Miksi sinä haiset noin vahvasti suovedeltä?”
Ahotassu haistoi turkkiaan. Hän ei omasta mielestään haissut erityisen pahalta, mutta ehkä se johtui siitä, että hän oli tottunut suon hajuihin.
”Olin suolla metsästämässä aiemmin tänään”, hän selitti Jokiklaanilaisille. Harmaan kollin korvat värähtivät.
”Nappasitko mitään?” hän kysyi, selvästi aiempaa innostuneena. Ehkä hän oli utelias tietämään, millaista riistaa Varjoklaanin reviirillä liikkuu. Ahotassu nyökkäsi matalammalle kollille ja nosti suupielensä veikeään hymyyn.
”Löysin vaskitsan paistattelemassa päivää kivellä, mutta kyy oli ehtinyt jo iskeä silmänsä siihen”, hän kertoi.
”Annoin sen siis napata saaliinsa, ennen kuin hyökkäsin sen kimppuun ja tapoin sen. Kaksi yhdellä iskulla siis”
Kertomuksen aikana raidallisen kollin karvat olivat nousseet pystyyn, ja nyt tämä melkein näytti pelästyneeltä kissanpennulta.
”Hyi, käärmeet ovat kamalia! …mutta mikä on vaskitsa?” kolli naukui. Ahotassu kallisti päätään tämän kysymykselle. Hän ei ollut odottanut, etteivät Jokiklaanin oppilaat tietäisi, mikä vaskitsa on. Sitten hän muisti metson, josta hän oli joutunut kysymään Lehtisydämeltä ja pudisti hiljaa päätään itsekseen.
”Se on eräänlainen jalaton lisko. Se näyttää vähän käärmeeltä, mutta sen hännänpää on muuhun kehoon verrattuna paksumpi kuin käärmeillä ja sen pää näyttää siltä, kuin se olisi sulautunut muuhun kehoon. Ne ovat yleensä ruskeita tai ruskehtavan harmaita. Ne eivät ole vaarallisia”, hän selitti. Harmaaraidallinen Jokiklaanin oppilas näytti vaikuttuneelta. Ahotassu arveli, että tämäkin halusi päästä kertomaan omista metsästysretkistään, joten hän päätti kysyä kollilta asiasta suoraan.
”Sanoitte, että nappaatte kaloja lähes päivittäin. Nappasitko tänään yhtäkään?”
Tämän kuultuaan raidallisen kollin silmiin syttyi sellainen loiste, ettei Ahotassu ollut moista ennen nähnytkään, ja myös nyrpeämmältä vaikuttavan, punaruskean kollin silmissä alkoi näkyä pieni pilke.
”Kyllä vain! Nappasimme Saniaistassun, siis vieressäni kävelevän kollin, kanssa ison hauen! Tiedätkö sinä, mikä hauki on?”
Ahotassu pudisti päätään.
”En ole koskaan nähnyt yhtäkään kalaa läheltä, enkä todellakaan tiedä eri kalalajeja”, hän myönsi. Raidallinen kolli näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten ymmärtäväisen näköisenä.
”Aivan niin, Varjoklaanilaisethan eivät syö kalaa”, se muisti.
”Hauki on iso petokala, ne ovat yleensä vihertäviä, ja niillä on vaaleampia pilkkuja ja pilkkujen värinen vatsa”
Ahotassu väräytti viiksiään yllättyneenä.
”En ole koskaan nähnyt vihreää eläintä!” hän naurahti. Harmaaraidallinen kolli näytti huvittuneelta.
”Yllättyisit todella, jos pääsisit näkemään, kuinka monen värisiä kalat voivatkaan olla!” hän naukui pirteästi. Loppumatka kokoontumissaarelle sujui yllättävän sutjakkaasti Jokiklaanin kissojen kanssa puhuessa, ja saarelle päästyään ja Myrsky- Tuuli- ja Taivasklaanin hajut haistaessaan Ahotassu huomasi, ettei Jokiklaanin kissoista tuleva kalanhaju häirinnyt häntä enää. Ehkä hän oli siihenkin ehtinyt lyhyen, yhteisen matkan aikana tottua.
”Ainiin, mikä sinun nimesi olikaan? Saniaistassun nimen sinä jo sanoitkin, mutta omaasi en tainnut kuulla”, hän sanoi raidalliselle kissalle, jonka kanssa hän oli suurimman osan matkasta toimitellut.
”Sumutassu! Entä sinun?”
”Minä olen Ahotassu”, Ahotassu vastasi lempeästi. Vielä hetken juteltuaan kollit erosivat ja lähtivät kulkemaan omiin suuntiinsa. Kokoontumissaari oli jälleen tupaten täynnä kissoja ja hälinää, mutta Myrskyklaanin kissat olivat taas vetäytyneet omiin oloihinsa. Ahotassu tuhahti ja tepasteli rohkeasti vieraan klaanin luokse, ängeten sitten itsensä kissajoukon sisään. Hän halusi nähdä, mitä oli meneillään. Myrskyklaanin metsäinen haju oli Jokiklaanin kalanlöyhkää normaalimpi Ahotassulle, mutta silti se tuntui oman klaanin hajuun verrattuna tunkkaiselta, ehkä jopa hieman ahdistavalta. Tarkemmin ympärillään seisovia kissoja katsoessaan Ahotassu huomasi, että suuri osa heistä näyttikin enemmän tai vähemmän stressaantuneelta tai ihan vain ahdistuneelta. Kolli pujotteli tiensä takaisin lähemmäs oman klaaninsa kissoja, mutta päätyi kohtaan väkijoukon seassa, josta hän ei nähnyt eteen muutaman suurikokoisen kissan takia. Hetken pähkäiltyään Ahotassu kokeili nousta takajaloilleen. Polkuanturoilla seisominen nelijalkakulun tapaan osoittautui liian vaikeaksi, joten hän päätti laskea kantapäänsä maahan ja seistä samalla tavoin, kuin Katajanmarja oli kertonut mangustin seisseen. Se osoittautui huomattavasti helpommaksi. Ahotassu värähti, kun joku päästi ilmoille raivoisan karjaisun:
”KOKOONTUMINEN ALKAKOON!”
Huutanut kissa oli Valhetähti, joka oli ilmeisesti menettänyt hermonsa jollekin jo ennen kokoontumisen alkua. Ahotassu oli hieman hämillään, sillä hän oli odottanut kuulevansa aloitusilmoituksen joltakulta puhujantammella istuvalta, mutta pian valkomusta kolli hyppäsikin yhdelle oksista ja kääntyi väkijoukon puoleen. Hän näytti keskittäneen katseensa johonkin tiettyyn paikkaan tai kissaan, mutta yleisestä uteliaisuudestaan huolimatta Ahotassulla ei ollut kiinnostusta yrittää selvittää tämän tuijotuksen kohdetta. Kuka tietäisi, vaikka hän olisi itsekin joutunut hankaluuksiin siinä tapauksessa.
”Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!” Myrskyklaanin päällikkö julisti. Ahotassu tuhahti hiljaa epäuskoisena. Mitä tärkeää jollain typerällä Myrskyklaanilaisella muka voisi olla sanottavanaan? Olihan Valhetähti toki päällikkö ja hullun pelottava, mutta pelkkä Myrskyklaanin lehtiniska hän silti oli.
”Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin!” Valhetähti ilmoitti. Ahotassu pyöritteli silmiään.
*Juupa juu…*
”Ja antanut minulle tehtävän!”
Ahotassun korvat värähtivät. Tehtävän? Millaisen tehtävän voisi Tähtiklaani muka Myrskyklaanin päällikölle olla antanut? Uteliaisuuden kipinä syttyi taas Ahotassun silmissä.
”Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit!” Valhetähti jatkoi julistustaan.
”Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisensa eteen”, hän lisäsi väliin.
”Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!”
Kuolemaa? Ahotassu ei ollut varma, mitä ajatella. Eivätkö Tähtiklaanin kissat olleet jo valmiiksi kuolleita? Miten he muka voisivat kuolla uudestaan? Vai tarkoittiko Valhetähti jotain aivan muuta?
”Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin”, Valhetähti päätteli.
”Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto”, hän ilmoitti.
”Pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä, klaanien tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista”
”Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus?” Valhetähti kysyi, vastaten sitten itse kysymykseensä:
”Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille”
Ahotassu ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta Valhetähti oli oikeassa; oma klaani ja soturilaki tulisi aina asettaa etusijalle, oli tilanne mikä hyvänsä. Ahotassu ei keksinyt yhtäkään hyvää syytä tehdä toisin.
”Tähtiklaaniko puhui sinulle?” Kysyi Hallatähti, joka siihen mennessä oli vain kuunnellut hiljaa vieressään saarnaavaa Valhetähteä.
”Kaikki ovat huomanneet Tähtiklaanin olevan etäinen, ei sitä tulee kieltää enää yhtään kauemmin. Ja syy on selvä, sanoivathan he sen itse; soturilaki ja Tähtiklaanin säädökset on unohdettu!” Valkomusta päällikkö ilmoitti.
”Jokainen kuuleva, joka on soturilakia joskus rikkonut tietää tehneensä väärin. Jotkut tekevät sitä silkasta huvista, jotkut tahattomasti. Ne, jotka tietävät tekevänsä väärin ja silti tekevät niin, rikkovat kaiken. Jokainen meistä tuntee soturilakia rikkovan, vaikka ei sitä tietäisi. Tähtiklaania eikä meitä enää ole, jos sama jatkuu!”
”Tähtiklaani on antanut kauan sitten synkän ennustuksen”, joku muu puhui. Ahotassu kurotti kaulaansa nähdäkseen, kuka se oli. Puhuja oli toinen valkomusta, Myrskyklaanilainen kolli. Päälliköstään eroten tällä oli syvänsiniset silmät ja pienempi ulkomuoto, mutta hän näytti koostaan huolimatta Valhetähteä ehkä jonkin verran vanhemmalta.
”Tuhojen seasta on nouseva uusi vihollinen, jota klaanit eivät ole ennen kohdanneet”, kolli jatkoi. Ahotassu päätteli, että puhujan täytyi olla joko klaanin varapäällikkö tai parantaja, muussa tapauksessa hän olisi varmasti saanut enemmän oudoksuvia katseita.
”Se voi syöstä kaikki varjoihin tai sitten nousee uusi aamuaurinko”, sinisilmäinen kissa lopetti. Ahotassu päätteli kollin puheista, että hän oli varmaankin klaanin parantaja; varapäälliköt harvemmin sekaantuvat ennustuksiin. Valhetähti jatkoi saarnaansa:
”Ei ole Myrsky-Jokiklaani yhdistelmiä eikä Varjo-Tuuliklaani yhdistelmiä, on vain viisi yksittäistä klaania. Joko te seuraatte, mitä on ilmoitettu, tai ajatte tuhoon kaiken tämän, minkä me tunnemme”
”Pahuus voi nousta ja tuhota kaiken hyvän, tuhota Tähtiklaanin. Olette kuulleet Tähtiklaanin sanan, tehkää sille jotain. Ei ole paljoa aikaa”, hän lopetti, ja loikkasi alas oksalta, jolla oli istunut, kadoten sitten kissajoukon sekaan. Saarella vallinnut hiljaisuus vaihtui ensin supinaan, sitten kovaääniseen puheensorinaan ja jonkin ajan kuluttua paniikinomaiseen hälinään. Ahotassu laskeutui takaisin neljälle jalalle ja lähti etsimään Sysituhkaa ja Ruskotassua. Hänen oli saatava keskustella tapahtuneesta jonkun kanssa. Hetken kuljettuaan hän haistoikin ystävänsä ja kiiruhti näiden luo. He kävivät jo kiivasta keskustelua tapahtuneesta muutaman Tuuliklaanin oppilaan kanssa. Ahotassu hidasti kulkuvauhtiaan reippaaseen kävelyyn ja tökkäisi klaanitovereitaan selkään heidän luo saavuttuaan.
”Ai hei, Ahotassu!” Ruskotassu naukui pirteään sävyyn. Ahotassu väräytti viiksiään. Ruskotassu oli yllättävän tyyni siihen nähden, mitä juuri oli tapahtunut, mutta Ahotassu päätti olla huomioimatta asiaa sen enempää sillä hän tiesi hermoilevansa usein muutenkin turhaan.
”Minä en ole ihan varma, voiko Valhetähteä uskoa”, Sysituhka myönsi. Ahotassu nyökkäsi osoittaakseen olevansa samaa mieltä.
”On aivan mahdollista, että hän valehtelee”, yksi Tuuliklaanin oppilaista, joiden kanssa Sysituhka ja Ruskotassu olivat keskustelleet, aloitti.
”Hänen nimensäkin on Valhetähti!” Toinen lisäsi.
”Mutta siinä hän ainakin puhui totta, että Tähtiklaani on ollut hiljainen”, Ruskotassu huomautti.
”En usko, ettei hänen sanoissaan mitään perää olisi”
Ahotassu ei ollut täysin varma omasta mielipiteestään, ja hän pohtikin sitä koko kotimatkan ja vielä leirissä nukkumaan mentyäänkin. Kesti kauan, ennen kuin hän pääsi uneen, ja siinä viimein onnistuttuaan Ahotassu ajautui koko yön kestävään painajaiskierteeseen. Unet Varjoklaanin katoamisesta ja Tähtiklaanin vihasta ja surusta olivat tuoreina kollin mielessä vielä tämän herättyäkin. Ahotassu aavisti, ettei kaikki tulisi pysymään enää täysin samana, kuin ennen.

//Vihdoin tääkin pois alta XD

13 luku

Synkkä mieli oli vallannut minut. En pystynyt ajattelemaan enää selkeästi ja sisälläni oleva raivo vain leimusi yhä kirkkaammin päivien kuluessa. Synkkä metsä oli tuntunut nyt enemmän kodilta kuin koskaan ennen ja olin kadottanut aidon itseni jonnekin sen syvyyksiin. Synkkä pilvi seurasi minua minne ikinä meninkin ja Koivukajo ei enää edes uskaltanut tulla pentujensa kanssa lähelleni. Kummallista kyllä se ei minua haitannut yhtään vaikka ennen olisin ollut asiasta harmissani.
Punakynsi oli pitänyt huolen koulutuksestani Synkässä metsässä ja hänestä olisin täysin valmis soturi. Kuitenkaan Ahmakäpälä ja päällikkö eivät olleet asiasta samaa mieltä, koska he eivät kyenneet luottamaan minuun. Koko klaani oli kääntänyt selkänsä minua kohti viherlehden ajan hiipuessa kohti loppuaan ja lehtisateen ajan saapuessa tilalle. Saatoin tuntea lähestyvän kylmyyden ja turkkiani kihelmöi.
Klaanini oli viherlehden aikana sattuneesta tilanteesta asti pitänyt minua pentuvarkaana vaikka Niittypentu oli parhaansa mukaan puolustanut minua kertomalla, että hän oli itse seurannut minua metsään vaikka olin häntä asiasta kieltänyt. Se ei kuitenkaan ollut vakuuttanut klaania luotettavuudestani vaan he pitivät huolen etten päässyt lähellekään pentutarhaa.
Synkkä puoleni piti minut vankinaan eikä päästänyt valoa läpi vaikka se kuinka olisi yrittänyt puskea esiin. Olin pimeyden loukussa enkä päässyt sieltä pois.


Istuin leirin varjoissa katsellen klaanilaisten tekemisiä. Näin miten Honkasydän leikki Koivukajon pentujen kanssa pentutarhan ulkopuolella. Pentujen oppilasajat alkoivat olla lähellä ja pian Honkasydän ei pärjäisi kolmen pennun painileikeille. Koivukajo katseli pentujensa leikkiä ja nauroi aina välillä heidän kömpelyydelleen tai Honkasydämen hassuttelulle.
Murahdin mielessäni ja katsoin heitä silmät kiiluen. Minut oli heitetty perheestä kuin variksen ruoka tuoresaaliskasasta. He olivat kääntäneet minulle selkänsä ja olin heille ventovieras yksilö. Niin ainakin toinen puoliskoni minulle hiljaa kuiskutteli mielessäni ja sai vihan heitä kohtaan kasvamaan.
Syyslilja istui soturienpesän edustalla ja katsoi yhtä synkkänä Honkasydämen ja pentujen touhuja kuin minäkin. Emoni oli vajonnut ikää saadessaan yhä syvemmälle omiin synkkiin ajatuksiinsa ja jopa jotkut klaanilaiset olivat hämillään naaraan epäystävällisestä olemuksesta. Syyslilja oli tullut siihen pisteeseen hulluuttaan ettei hän pystynyt enää paljoakaan siitä peittämään ulkopuolisille. Hän kuitenkin yritti parhaansa mukaan korjata tilannetta aina, kun tuli järkiinsä mutta alkoi olla kaikille selvää millainen psykopaatti Syyslilja todellisuudessa oli. Olin aina pelännyt muuttuvani samanlaiseksi, kuin hän ja näytti pahasti siltä, että synkkä puoleni oli juuri samanlainen, kuin emoni. En halunnut sitä mutten kyennyt vapautumaan sen kahleista. En ainakaan yksin.
Minusta tuntui etten ollut pitkään aikaan löytänyt muistoja pentuajoiltani ja minua alkoi epäilyttämään ettei mieleni halunnut päästää niitä ilmi. Oma hulluuteni saattoi olla perintöä sieltä. Se saattoi olla Syysliljan aikaan saamaa tai sitten jonkin muun. En saanut ajatuksistani kiinni joten muistot tuolta ajalta saattaisivat jäädä ikiajoiksi unholaan.

Illan hämärtyessä sukelsin oppilaiden pesään ja asetuin makuulle sammalpedilleni. Oppilaat olivat järjestelleet omat petinsä siten etteivät joutuneet nukkumaan minun lähelläni joten sain olla rauhassa pesän pimeimmässä nurkassa.
Suljin silmäni ja painajainen sai alkaa.

Seisoin pimeydessä täysin yksin ja saatoin haistaa veren ja variksen ruuan mutta joukossa oli muutakin. Haistoin pehmeän lämpimän tuoksun ja saatoin nähdä kaukaisuudessa valon. Kuitenkin pimeys imi minua puoleensa ja varjot ympäröivät minua. Sumu alkoi muodostaa ympärilleni kissojen hahmoja jotka kiersivät minua maukuen ja mouruten. Kylmä viima viilsi turkkiani ja näin keltaisten silmien kirkkaan loiston. Se ei ollut lämmin vaan tuima ja rakkaudeton.
*Älä anna pimeyden niellä sinua!* kuulin äänen huutavan päässäni. Se oli hento ja kimeä mutta samalla tuttu ja se riipaisi jostain syystä sydäntäni.
*Miksi teet näin veljeni? En ole tehnyt sinulle mitään pahaa!* kuului toinen ääni joka oli nyt vahva ja möreä lähes Honkasydämen äänen kaltainen. Turkkiani kihelmöi, kun saatoin nähdä vilauksia tapahtumista joita mielestäni ei ollut tapahtunut. Sydäntäni kylmäsi ja aloin väristä pelosta. Sitten äkkiä katsoin itseäni, omaa kaksoisolentoani suoraan kasvoihin. Hän tai minä tuijotti minua kiiluvin silmin ja tunsin hänen murhanhimonsa.
“Olet heikko! Muista mitä Punakynsi on opettanut! Sinun tulee olla armoton!” oma ääneni murisi minulle vasten kasvojani.
“Ei! Ei! Ei! En halua olla sellainen!” sähisin pelosta.
“Olet säälittävä! Säälittävä pikku pelokas pentu! Minun täytyy siis ottaa ohjat omiin tassuihini!” edessäni oleva hahmo sähisi ja äkisti katosi.
“Ei! Et saa! Apua! Joku! Auttakaa! Päästäkää minut pois!” huusin niin lujaa, kuin kurkustani pääsi.
“Sinun täytyy olla vahva. Vahvempi, kuin hän”, kuulin rauhallisen lempeän äänen päässäni.
“Miten?”
“Uskalla olla aito itsesi. Uskalla näyttää tunteesi”, ääni maukui.


Yön edetessä loppuaan nousin pediltäni ja astelin ulos pesästä. Keltaiset silmät kiiluen pimeydessä astelin kohti pentutarhaa. Seurasin katseellani ettei kukaan nähnyt tai kuullut liikkeitäni ja sujahdin pentutarhan sisään.
Astelin hiljaisin askelin Koivukajon ja hänen pentujensa pedille ja nostin Niittypennun leukojeni väliin varoen ja hiljaa. Naaraalla oli sen verran hyvät unenlahjat, että hän nukkui sikeästi vaikka roikkui ilmassa.
Hiivin ulos tarhasta ja etsin leirin suojasta kolon josta pääsin sukkelasti ulos kenenkään huomaamatta.

“Mmmm… mitä ihmettä?” Niittypentu mutisi unenpöpperössä meidän jo ollessa kaukana kotoa.
“Korppitassu? Sinäkö siinä?” naaras haukotteli kääntäen katseensa minua kohti. Vilkaisin pentua keltaisilla silmilläni ja Niittypentu muuttui äkisti vakavaksi.
“Et sinä ole Korppitassu”, hän totesi ja virnistin pennun edelleen roikkuessa leukojeni välistä.
“Olenhan”, sain mutistua ja pentu alkoi sähisemään ja kiemurtelemaan otteessani.
“Etkä ole! Korppitassu! Sinun täytyy herätä! En tykkää tästä Korppitassusta!” Niittypentu kiljui meidän lähestyessä Ukkospolkua.
Ukkospolun katku kantautui nenääni ja ryminä kuului kauas.
“Mitä sinä teet?” pentu alkoi väristä.
“Hankkiudun Korppitassun heikkoudesta eroon, tietysti”, murisin hypäten Ukkospolun reunalle.
“Ei… et saa!” Niittypentu maukui hätääntyneenä, kun heilautin hänet kauas ilmaan siten, että hän muksahti keskelle Ukkospolkua. Pennun ilmat lensivät keuhkoista pihalle hänen tömähtäessä kovalle alustalle ja hän alkoi yskiä hirviöiden katkun karaten hänen suuhunsa.
“KORPPITASSU!” Niittypentu parkui kaukaa olevan hirviön lähestyessä häntä.
“ÄLÄ ANNA PIMEYDEN NIELLÄ SINUA!”

// Jatkuu….

Luku 2

Astelin piikkihernetunnelista Myrskyklaanin leiriin vatsassa kalvava tunne mukanani. Kissoista oli tullut omituisia, varautuneita ja leirin ilmapiiri oli ahdistava.
Laskin oravani tuoresaaliskasaan ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Tänään olisi kokoontuminen, ja pääsisin Aamutassun ja Huomensäteen kanssa kokoontumiseen.
Kylmä tuuli otti mukaansa jo maahan tippuneita lehtiä. Lehtikato oli täällä ja se olisi ensimmäinen. Minulle. Oli hurjaa ajatella, kuinka emo oli syntynyt vasta viime lehtikadon aikaan.
Raahasin itseni oppilaiden pesään, jossa Aamutassu loikoili tyytyväisenä.
“Aamutassu, mitä sinä teet täällä?” ärähdin laiskalle siskolleni tympääntyneenä siitä, kuinka hän ei edes yrittänyt tehdä kuin oman päänsä mukaan asioita.
“Öööh, Tähtiklaanin velvottama lepotauko. Minulla on kerran auringonnousussa,” sisko päästi valheen.
“Senkin hiirenaivo! Voisitko edes yrittää tehdä asioita?” sähähdin kirjavalle naaraalle. Vititassu katsoi silmät pyöreinä Aamutassua ja minua. Huokaisin raskaasti.
“No kerros nyt mitä olet oikeasti tehnyt. Siis sen lisäksi että pitänyt Tähtiklaanin velvoittavia lepotaukoja,” sanoin painottaen sanaa oikeasti.
“Hyvä on. Kävin harjoittelemassa Tuomitassun kanssa taisteluliikkeitä ja häädettiin eksynyt kettu,” Aamutassu totesi rinta rottingilla. Viimeisetkin pentukarvat olivat lähteneet viherlehden aikana meiltä kummaltakin.
Aamutassu oli selkeästi muuttunut ylimieliseksi Tuomitassun seurassa, joka oli muovannut hänen siskostaan samanlaisen, kuin hän itse on. *Onneksi hänen silmissään on vielä pilkettä,* ajattelin mielessäni onnellisena siskostani -sellaisena kuin hän on. Toisaalta, voin sanoa, että aina en ole ollut ylpeä Aamutassusta. Naaras keksii aina mitä tahansa, eikä mieti onko se kuinka fiksua.

“Aamutassu, Iltatassu!” Lehmussydän havisteli saniaisia pois pesän suulta. “Lähdette kokoontumiseen. Lähdette aika pian.”
Aamutassun silmät rävähtivät auki. Päästin hilpeän mrrraun siskon innostuksesta.
“Aamutassu, rauhoitu,” ehdin tokaista.
“Niin. Ja sinä,” Lehmussydän sanoi osoittaen kynnellään Aamutassuun.
“Mitä minusta?” Aamutassu kysyi ja näytteli loukkaantunutta -erittäin huonosti.
“Sinun kanssasi käydään säännöt läpi. Tarkasti,” Lehmussydän huokasi lopettaen kesken jääneen lauseensa.
“Äh, miksi niin?” Aamutassu kyseenalaisti, mutta tungin häntäni hänen suuhunsa, eikä puhumisesti tullut mitään. Aamutassu puraisi häntääni, ja parahdin kovaan ääneen.
“Juuri tuon takia,” Lehmussydän kehräsi ja lähti pois.

Pimeys oli laskeutunut leirin ylle kuin jollakin verholla peitettynä. Ainoa valonlähde oli täysikuu, joka loisti kirkkaana taivaalla. Illat olivat alkanut pimetä. Rakastin auringonlaskuja. Silloin oli kerrankin pimeää ja pystyin soluttautumaan piiloon, eikä siluettiani näy. Olimme Aamutassun kanssa kerran jos toisenkin olleet piilosta ulkona.
“Myrskyklaani! Lähdetään!” Valhetähti ulvaisi ja lähti johtamaan joukkoa kohti kokoontumissaarta.
Pujahdin piikkihernetunnelista saaden turkkiini vain yhden piikin, jonka Aamutassu ystävällisesti otti pois turkistani.
Huomensäde liittyi seuraamme ja nuolaisi Aamutassun turkista roskat pois. Sisko kiemurteli äkäisenä emon alta pois ja hölkytteli muiden perään.
Katselin, kuinka kissat virtasivat yön pimeydessä ohitseni ja jättäydyin jonon hännille. Katsahdin taivaalle, kuinka pilvet verhosivat kuuta, ja kuulin kuinka vanhemmat kissat puhuivat jotain siitä, mitä tapahtuisi jos Tähtiklaani lopettaisi kokoontumisen. Tulisi taistelu ja aselepoa rikottaisiin. Niin oli käynyt metsässä.
Olin ylpeä, kuinka sain kasvaa niin hienossa klaanissa kuin Myrskyklaanissa. Olin päättänyt jo pienenä pentuna, kuinka Myrskyklaani on paras klaani. Varjoklaanilaiset olivat hiippailijoita, Tuuliklaani elää taivaan alla, Taivasklaanilaiset ovat liian lempeitä ja Jokiklaanilaiset uivat.

Kuu loisti säteitään Tuuliklaanin nummille, kun kissajoukkio ohitti reviiriä. Horisontissa näkyi lisää kissoja, jotka liittyivät Myrskyklaanin kissojen virtaan. Harhauduin liian lähelle vettä ja kastelin tassuni veteen.
“Kylmää!” sävähdin ja astuin pois vedenrajasta auheuttaen sekasortoa jonoon.
“Anteeksi,” mutisin nolona ja menin Huomensäteen luokse.
“Hei kultapieni,” Huomensäde leperteli. Huokaisin. Eikö emo voisi jo lopettaa turhanpäiväisen lepertelyn?
“Olemme kohta perillä,” Etsijätaivas totesi.
“Toivottavasti klaaneilla olisi edes jotain kiinnostavaa kerrottavaa,” Huomensäde naukaisi.

Olimme huomaamattani saapuneet kokoontumissaaren lähelle. Kissat jonottivat pääsyä saareen, johon pääsi puunrungon kautta. Omaa vuoroani odotellessa siirtelin hermostuneena tassujani muiden kissojen ympäröimänä. Sain omasta mielestäni liikaa katseitani, ja arvasin mistä se johtui. Silmistäni. Ne olivat tavallisuudesta poikkeavat, violetit. Syvän violetit, jotka näyttivät pelottavilta. Silmäni saavat minut näyttämään syrjäytyneeltä, uhkaavalta, pelottavalta.
“Iltatassu?” Huomensäde kysyi tiedustelevasti. Nostin päätäni. “Niin?”
“Onko kaikki hyvin? Sinun…” Huomensäde lopetti yllättäen.
“Minun mitä?” murahdin ja siirsin tassuani kohti emoa.
“Silmäsi. Sinun silmäsi,” mustavalkoinen naaras henkäisi.
“Mi.. mitä niistä?” kysyin säikähtäneenä. Sydän hakkasi rintaa vasten. Saatoin kuulla, kuinka viereisetkin kissat kuulivat sen.
“Ne ovat… ne ovat moniväriset,” Huomensäde kuiskasi ja istuutui täristen aloilleen. Jono liikkui heidän edessään, ja pian olisi heidän vuoro.
“Minä… haenko Sudenlaulun?” tiedustelin arasti viikset väristen.
Mitä silmilleni oli tapahtunut? Kuka oli vaihtanut silmien värin kirjavaksi? Miksi niin oli käynyt? Päässäni oli tuhat kysymystä.
“Ei tarvitse. Olen jo tässä,” Sudenlaulu sanoi ja katsoi minuun. Hän sävähti. Säikähti. “Sinä… sinun…” hän hengitti sisään rajusti.
“Minun silmäni. Aivan… en näe niitä itse.”
“Iltatassu,” Sudenlaulu aloitti. “Sinun… olisi varmaankin paras jäädä tähän. Varmuuden vuoksi. En haluaisi että muut klaanit saa tietää tästä, mutta uskon, että huhut ovat jo lähteneet liikkeelle.”
Nyökkäsin. En haluaisi huomiota, kun en itsekään tiedä, mikä minun oli.
“Aamutassu, mene sinä jo. Mene Lehmussydämen luoksen, etkä harhaile ympäriinsä. Onko selvä?” Huomensäde sanoi tiukasti. Aamutassu kiiruhti puunrungolle ja katosi näkyvistä päästyään saareen.
Kuulin supinaa viimeisten kissojen joukossa, jotka jonottivat pääsyä kokoontumiseen. Kuulin, kuinka parantaja ja Huomensäde keskusteli siitä, kuinka jäisin tähän emon kanssa, ja siitä, että Sudenlaulu ei tiennyt mikä minulla on.

Kokoontuminen oli alkanut. Kuulin rannasta, kuinka Valhetähti aloitti kokoontumisen. Osasin kuvitella, kuinka kissat istuivat jännittyneinä puunjuurella, kun Myrskyklaanin päällikkö alkoi puhumaan.
”Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!” Valhetähti veti henkeä. “Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin! Ja antanut minulle tehtävän! Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit! Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisensa eteen. Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!”
Säikähdin. Kuulin sanat kuin päällikkö olisi puhunut korvani juuressa. Yhtä selkeinä. Valhetähdelle oli todella annettu jokin tehtävä. Ja hän oli saanut mukana jotain. Jotain, mitä tuiki tavallisilla kissoilla ei ollut.
”Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin. Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto. Pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä, klaanien tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista. Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus? Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille.”
Tärisin. Huomensäde tärisi. Uskoin, että kaikki saaressakin tärisivät. Kukaan, ei kukaan ollut enää turvassa, jos tämä jatkuisi. Jos soturilakia rikottaisiin vielä.
Painauduin lähelle emoa. Olimme kahdestaan järven rannalla, kaukana leiristä, tai ainakin omasta mielestäni tarpeeksi kaukana, että tuli ikävä. Huomensäde aukaisi suunsa ja sulki sen. Hän kääräisi pitkän häntänsä ympärilleni lohduttavasti.
”Kaikki ovat huomanneet Tähtiklaanin olevan etäinen, ei sitä tulee kieltää enää yhtään kauemmin. Ja syy on selvä, sanoivathan he sen itse; soturilaki ja Tähtiklaanin säädökset on unohdettu! Jokainen kuuleva, joka on soturilakia joskus rikkonut tietää tehneensä väärin. Jotkut tekevät sitä silkasta huvista, jotkut tahattomasti. Ne, jotka tietävät tekevänsä väärin ja silti tekevät niin, rikkovat kaiken. Jokainen meistä tuntee soturilakia rikkovan, vaikka ei sitä tietäisi. Tähtiklaania eikä meitä enää ole, jos sama jatkuu!” Valhetähti jatkoi saarnaustaan saaressa, vaikka en olisi halunnut kuulla yhtäkään sanaa enää. Elämäni tuntui olevan rikki. Miksi aikuiset soturit tekivät näin ja pilasivat seuraavan polven elämän? He eivät taanneet nuoremmille turvallista nuoruutta, oppilasaikaa.
Huomensäde tiukensi otettaan minusta, painautui lähemmäs, antoi turvaa.
“Minä… olen suojellut teitä tuolta tiedolta. Olen yrittänyt pitää teidät pimennossa, mutta… nyt te itse kuulitte sen päälliköltä. Olisin halunnut, että te saisitte turvallisen elämän, olisitte turvassa ja onnellisia niin kauan kunnes olisitte sotureita, samoin kuin minä. Olisitte kuulleet asiasta, kun olisitte siihen valmiita. Mutta ei. Pian koittaa sota, Synkän metsän ja klaanien välillä. Olen pahoillani, Iltatassu,” Huomensäde kuiskasi viimeiset sanat tyhjyyteen.

”Ei ole Myrsky-Jokiklaani yhdistelmiä eikä Varjo-Tuuliklaani yhdistelmiä, on vain viisi yksittäistä klaania. Joko te seuraatte, mitä on ilmoitettu”, Valhetähti sanoi synkällä ja pahaenteisellä äänellä, ”tai ajatte tuhoon kaiken tämän, minkä me tunnemme. Pahuus voi nousta ja tuhota kaiken hyvän, tuhota Tähtiklaanin. Olette kuulleet Tähtiklaanin sanan, tehkää sille jotain. Ei ole paljoa aikaa.” Valhetähti lopetti kokoontumisen. Kuulin kuin transsista, kuinka kissat supisivat, lähtivät kiireesti omiensa luokse, omaan leiriinsä.
Katsahdin järven tummaan pintaan. Näin siitä peilikuvana silmäni. Silmäni, jotka hehkuivat sateenkaarenväreissä.

“Aamutassu!” Huomensäde ulvoi kaiken metelin yli, jota kissat aiheuttivat tullessaan pois saaresta. Olin huolissani siskostani emoni puolesta. Toivoin, että hän olisi Lehmussydämen kanssa.
“Tuolla on Lehmussydän, Valhetähden ja Sudenlaulun perässä,” nyökkäsin kohti Myrskyklaanin kissoja, jotka olivat päässet ensimmäisenä pois saaresta.
“Huomensäde,” Aamutassu hengitti raskaasti tullessaan luoksemme. Huomensäde veti hänet vierellemme ja kuiskasi meidän molempien korviin sanat: “ Olen pahoillani.”

//Tämmöstä tarinaa nyt sit.. Taitas olla viimenen ennen viikonlopun "H-hetkeä".
Liian helpoks tehtiin varmaan mulle toi kokoontuminen, kopsasin vaan Uniyön tarinasta Valhetähden fraasitXD
Mut huhhuh, keksin yhtäkkiä vaan ton silmä hommelin ja päätin et se on ihan hyvä idea, et saa nähä miten siitä sit jatkan ens kerralla...

Punatassu - luku 4



Oppilaiden pesä oli sortunut muutama auringonnousu sitten. He olivat muiden oppilaiden kanssa korjanneet sen, ja eilen se oli tullut valmiiksi. Sysitassusta oli myös tehty soturi, Sysituhka. Nuori kolli asteli rankan päivän jälkeen nukkumaan. Hän ei kuitenkaan saanut heti unta, kun ajatukset kieppuivat päässä. Punatassu oli jo jonkin aikaa heräillyt Synkässä metsässä, jossa hänestä koulutettiin suurta soturia. Hän ajatteli jo, että oli tullut paljon vahvemmaksi Synkässä metsässä ja hän jopa ihaili joitakin Synkän metsän sotureita, kuten Haukkahallaa. Kolli oli ylpeä että sai harjoitella Synkässä metsässä. Kyllä hän tiesi, että Haukkahalla oli kai tehnyt jotain pahaa mutta Punatassua se ei haitannut. Haukkahalla oli hieno soturi ja hyvä taistelija, ja Punatassu sai tältä arvokkaita harjoitustuokioita, ja menetti ainoastaan hyvät yöunet, ja tämä oli sen arvoista. Kukapa ei tahtoisi oppia taistelemaan niin hyvin kuin Haukkahalla? Punatassu tiesi, etteivät klaanitoverit ajattelisi samalla tavalla Haukkahallasta ja muista, joten hän ei ollut kertonut heille mitään, se ei ollut tullut kuuloonkaan. Mutta nuorelle kollille Haukkahalla oli roolimalli, hieno soturi joka oli todella hyvä taistelemaan. Punatassu oli jo parempi taistelemaan kuin Tiikeritassu. Nämä yölliset harjoittelut tekivät hänestä vain vahvemman, ja hän halusi olla yhtä hyvä kuin Haukkahalla. Hän halusi tehdä Haukkahallaan ja isäänsä, Jokiväreeseen vaikutuksen taistelutaidoillaan. Viimein Punatassu nukahti. Jälleen kerran Synkässä metsässä, onneksi, kolli totesi.
"Hei, Punatassu. Tänään harjoittelemme kahdestaan. Katsos. Näytän sinulle, miten pääset käsiksi isomman vastustajasi kaulaan", Haukkahalla nyökäytti päätään tervehdykseksi. "Ensiksi, ole valmiina solahtamaan vihollisen jalkojen välistä. Kuvitellaan nyt, että vastustaja on tulossa sinua kohti. Sitten sinä vain menet hänen vatsansa ali toiselle puolelle, ja kun hän kääntyy sinuun päin, tarraa kaulaan kiinni kynsilläsi." Punatassu valmistautui. Haukkahalla syöksyi häntä kohti kynnet esillä. Kolli meni Synkän metsän soturin jaökojen välistä, mutta Haukkahalla tarrasi kynsillään kiinni häneen. Punatassu ähkäisi, mutta pian Haukkahalla hellitti otettaan.
"Liian hidasta, yritä uudelleen", Haukkahalla totesi. Punatassu noudatti käskyä. Tällä kertaa hän päätti onnistua. Punatassu pinnisteli ollakseen nopeampi, ja kun Haukkahalla kääntyi, hän tarrasi ison soturin kurkkuun kynsillään, ja raastoi tätä. Haukkahalla sai hänet heitettyä pois ison kokonsa ansiosta, mutta Punatassu piti tasapainon ja laskeutui kaikille neljälle käpälälleen.
"Hyvää työtä", Haukkahalla kehui. "Voisimme harjoitella vielä jotain muuta", soturi lisäsi.



Raskaan yöllisen harjoittelun jälkeen Punatassua väsytti. Hän oli juuri ollut aamupartiossa mestarinsa kanssa. Punatassun ei juurikaan ollut nälkä. Hän meni takaisin pesäänsä, jos saisi hieman unta. Kolli kuitenkin vain pyöri vuoteellaan, eikä jostain syystä saanut vain oikein unta. Eikä Tiikeritassun kuorsaus oikein auttanut. Punatassu päätti luovuttaa nukkumisen suhteen, ja katsoa jos voisi keksiä itselleen tekemistä. Hän ei huomannut, että kukaan olisi kaivannut häntä, joten hän meni ottamaan kasasta päästäisen, vaikka ei vieläkään tuntenut oloaan nälkäiseksi. Kolli näykki sitä vastentahtoisesti. Hetken kuluttua Tiikeritassu asteli ulos oppilaiden pesästä ja haukotteli leveästi.
"Huomenta, Punatassu", Tiikeritassu sanoi. Punatassu nielaisi päästäisen loppuun.
"Huomenta sinullekkin", hän tokaisi. He seisoivat vain ihan hiljaa, kunnes Orvokkiviiksi tuli soturien pesästä ulos.
"Hei Tiikeritassu ja Punatassu, siivotkaa klaaninvanhimpien pesä, viekää heille riistaa ja poistakaa heistä punkit", naaras käski tuikasti. Punatassu murahti, mutta totteli silti. Kun Tiikeritassu meni hakemaan hiirensappea, hän lähti pesälle mukanaan kaksi hiirtä ja sammakko. Hän tiputti saaliit yhteen kasaan ja alkoi hiljaisesti tehdä työtään. Kolli pyöritti likaiset sammaleet kasaan ja vei ne ulos. Hänen kävellessöön pois, hakemaan sammalia hän mietti, kuinka mielummin olisi ollut Synkässä metsässä harjoittelemassa oikeaa tappelua. Klaanissa tapahtuvat taisteluharjoitukset olivat alkaneet tuntua pentujen leikkitappelulta, kun kynnet pidettiin sisällä. Nyt Punatassu työnsi kyntensä ulos, ja otti puun juurelta niin paljon sammalta, kun vain pystyi kantaa. Leiriin päästyään, hän meni suoraan klaaninvanhimpien pesään jossa Tiikeritassu jo poisti punkkeja Keltaturkista.
"Minulla on punkki lavassa, siinä mihin en ylety", Keltaturkki murahti. Tiikeritassu paineli kohtaa hiirensappeen kastetulla sammaleella. Punatassu taputteli sammalesta makuunsijoja. Kun kaikki makuusijat oli valmiina, hän laittoi ne paikoilleen. Sitten hän auttoi Tiikeritassua saamaan tämän työn valmiiksi katsomalla Pihlajakynnen punkit.
"Valmista tuli", Tiikeritassu ilmoitti.
"Kiitos paljon", Pihlajakynsi kehräsi. He lähtivät hänen veljensä kanssa, ja Orvokkiviiksi odotti heitä.
"Hyvää työtä, pääsette kokoontumiseen molemmat", naaras sanoi. Sitten tämä käveli pois oppilaiden luota. Punatassu oletti, että he saisivat nyt vain olla hetken. Hän huomasi Ampiaispilven ja Jokiväreen keskustelemassa kiivaasti leirin nurkassa. Punatassun uteliaisuus toden totta heräsi heti. Hän hiipi hieman lähemmäs, sellaiseen paikkaan mistä häntä ei nähtäisi. Hän yritti kuunnella vanhempiensa puhetta parhaansa mukaan.
"Miten minä tiedän, voinko luottaa sinuun, kun et ole kertonut minulle, että olit rakastunut siihen Jokiklaanin soturiin joskus aiemmin?" Jokiväre sihahti raivoissaan.
"Ei.. minä.. siis, siitä on niin kauan! Sehän tapahtui ehkä kuu ennen kuin meistä tuli kumppanit!" Ampiaispilvi puolusteli ääni väristen.
"Miten saatoit väittää minulle, että meillä oli yksi pentu, joka kuoli hetken sen jälkeen kun olit synnyttänyt hänet? Veit minulta yhden pennun Jokiklaaniin isänsä luokse, ja luulin, että pentuni oli kuollut? Saatat kuvitella, etten välitä Punatassusta ja Tiikeritassusta mutta minä välitän heistä, he ovat poikiani. Ketä Jokiklaanilaista sinä edes rakastit?" Jokiväre räyhäsi edelleen todella kiihtyneenä.
"Risasydäntä", Ampiaispilvi vastasi hieman rauhoittuneena.
"Ai sitä, sitä ärsyttävää karvapalloa joka lähti klaanistansa kauan sitten?" Jokiväre sanoi.
"Kyllä, ja kadun sitä, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Voimmeko me vain unohtaa tämän?" Ampiaispilvi kysyi ja Punatassu oli kuullut tarpeeksensa. Hän ei ajatellut, että saisi enää kuulla jotain kiinnostavaa. Niinpä hän vain painui takaisin aukiolle, toivoen ettei Ampiaispilvi ja Jokiväre haistaneet häntä.



Varjoklaani valmistautui kokoontumiseen. Kaikki sinne lähtevät kissat olivat kokoontuneet yhteen, ja sitten he lähtivät liikkeelle. Kokoontumissaarelle päästyään, Punatassu meni istumaan Tiikeritassun viereen. Ennen kuin kukaan muu päälliköistä ehti sanoa mitään, Valhetähti puhui.
"Kokoontuminen alkakoon!" Myrskyklaanin päällikkö huusi. Kissat hiljenivät kaikki.
"Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!" Valhetähti sanoi. Muut päälliköt katsoivat kollia. Punatassu huomasi, että Myrskyklaanilaiset käytytyivät nyt hieman eri tavalla. Ehkä he tiesivät jo mitä heidän päälliköllään oli.
"Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin! Ja antanut minulle tehtävän", kolli puhui. "Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit. Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisen eteen. Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!" Punatassu kuunteli Valhetähden puhetta.
"Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin", kolli jatkoi. "Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto. Siksi pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista. Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus? Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille", Valhetähti kertoi. Punatassu oli yhä kuunnellut tarkasti. Yleensä hän ei niinkään kuunnellut kokoontumisissa mutta nyt häntä oli kiinnostanut.


//Tosta jokiklaanilaisesta mistä Ampiaispilvi ja Jokiväre puhui, nii se oli se joskus Liekin tarinas ollut erakko joka oli paljastunu liekin iskäksi ja kertonu kuuluneensa joskus jokiklaaniin :D

Yhdeksäs luku – A day of hunting

Männynneulaset kahisivat äänekkäästi, kun oksat liikahtelivat niillä hyppelevän, nuoren kollikissan painosta. Kissa oli Ahotassu, joka oli lähtenyt ajamaan vahingossa pakoon päästämäänsä oravaa takaa siinä toivossa, että hän saisi sen vielä kiinni. Pörröhäntäinen otus onnistui kuitenkin livahtamaan turvaan puunkoloon, joka sattui olemaan juuri sen verran liian pieni isokäpäläiselle oppilaalle, ettei tämä saanut kouraistua saalistaan enää sen sisältä ulos. Hetken pähkäilyn jälkeen kolli luovutti; viereiselle oksalle oli laskeutunut utelias varis seuraamaan tilannetta, ja se olisi eittämättä helpompi saalis, kuin ahtaaseen koloon käpertynyt orava. Nopean syöksyn avuin Ahotassu puristi leukansa variksen kaulan ympärille ja tappoi sen, ennen kuin se ehti edes hätääntynyttä rääkäisyä päästää suustaan. Tämä jahti ei aivan suunnitelmien mukaan ollut mennyt, mutta olipa kumminkin loppujen lopuksi kääntynyt Ahotassun eduksi, ja siihen kissa päätti tyytyä tällä kertaa. Kolli hyppäsi alas puusta, ja antoi mustien tassujensa iskeytyä maahan ennen muuta ruumista. Hän hautasi linnun puun juurelle ja tepasteli pois, mutta muutaman ketunmitan kuljettuaan muuttikin sitten mielensä, painui matalaksi ja lähti hiipimään takaisin kellertyneeseen kanervikkoon painautuneena. Puuta lähestyessään hän painui yhä matalammaksi ja kiinnitti yhä enemmän huomiota askeltensa äänenvoimakkuuteen. Hännänmitan ja kahden hiirenmitan päässä puusta ollessaan hän painui niin matalaksi, kuin kykeni ja pysähtyi odottamaan. Hän jännitti takajalkansa hyppyä varten, ja kun puunkoloon piiloutunut orava viimein uskaltautui ulos, Ahotassu syöksyi sen kimppuun ja vangitsi sen keskiruumiin leukojensa väliin. Hän heitti eläimen ilmaan ja hyppäsi alas puusta, ja nappasi sen sitten niskaotteella lopettaakseen sen nopeasti, kun se putosi alas. Sitten hän hautasi sen aiemmin nappaamansa variksen viereen ja lähti etsimään lisää riistaa. Tyytyväisenä suoritukseensa kolli alkoi hyräillä itsekseen, ja hetken tepastelun jälkeen hän huomasikin jo olevansa Myrskyklaanin rajalla. Rajan toisella puolella tepasteli ylpeännäköinen metsokoiras, jonka siivet olivat luultavasti Myrskyklaanin kissoja vastaan taistelusta ruhjoutuneet. Lintu ei vaikuttanut olevan sama, jonka hän oli aiemmin nähnyt; tämä oli huomattavasti pienempi ja luultavasti heikompi. Ahotassu istahti alas katselemaan sitä ja pohtimaan, mikseivät sitä vastaan taistelleet kissat olleet saaneet sitä tapettua. Ehkä linnulla oli kokoaan enemmän voimaa? Tai ehkä metsälle lähteneitä kissoja oli ollut vain yksi, tai kenties yksi soturi ja yksi hyvin kokematon oppilas. Ahotassu istui hetken odottamassa ja toivoi, että metso erehtyisi astumaan rajan yli, mutta se pysyi rajan tuolla puolen ja jonkin ajan kuluttua häipyi syvemmälle Myrskyklaanin reviirille. Metsoa pienempi fasaaninaaras oli kuitenkin onnistunut tekemään virheen, jonka suurempi lintu oli jättänyt tekemättä, ja Ahotassu pääsi taas lähtemään uuteen jahtiin. Lintu nousi ilmaan, mutta Ahotassu jatkoi takaa-ajoa sillä hän tiesi, etteivät fasaanit jaksaneet lentää pitkiä matkoja. Kun siipiveikko viimein laskeutui alas, Ahotassu hyppäsi sen päälle ja painoi sen maahan, antaen sen hetken räpiköidä tuskissaan ennen viimeistelevää tappoiskua. Hän hautasi sen, ja käänsi sitten katseensa pensaikkoon, joka oli hetki sitten alkanut rapista.
”Ai hei, Lehtisydän”, hän naukui, kun ruskeankirjava kolli tunki itsensä ulos tiheiköstä.
”No hei vain, miten sujuu?” Lehtisydän tervehti ja kysyi ravistellessaan turkistaan siihen tarttuneita lehtiä.
”Ihan kohtuullisesti kai, nappasin hieman aiemmin variksen ja oravan, ja äsken fasaanin”, Ahotassu selitti mestarilleen.
”En kyllä usko, että olisin vielä pitkään aikaan valmis soturiksi tällä tahdilla”
”Miten niin?”
”Jos olisin lähelläkään valmista soturia, olisin saanut tähän mennessä ainakin viisi saalista”, Ahotassu selitti mestarilleen. Lehtisydän naurahti ja pudisti päätään.
”Nyt on vasta auringonhuippu, minulla oli arviointini aikana koko päivä aikaa, enkä napannut kuin neljä elukkaa”, soturi naureskeli. Ahotassu ähkäisi turhautuneena ja pyöritteli silmiään.
”Arviointisihan oli lehtikadon aikaan, eikö? Jos minä olisin ollut samassa tilanteessa, olisin saanut kiinni yhden tai kaksi!”
Lehtisydän huokaisi.
”Muistelet edellisiä saalistuskertojasi lehtikadon aikaan, etkö? Olit vasta aloittamassa soturikoulutustasi silloin”
Ahotassu hiljeni hetkeksi, ja huokaisi sitten itse vuorostaan. Lehtisydän oli oikeassa. Hän oli parantunut metsästyksessä paljon sinä aikana, jonka hän oli kerennyt olla oppilas; riista pääsi harvemmin karkuun ja tappaminen sujui nopeammin. Kun hän vain saisi vielä aistinsa terästettyä niin, että riistan löytäminen sujuisi helpommin. Ahotassu olisi halunnut jäädä vielä pohtimaan, mitä parannettavaa hänellä vielä oli, mutta tuttu, herkullinen tuoksu keskeytti ajatusvirran ja herätti taas nuoren kollin saalistusvietin. Hän heittäytyi matalaksi ja lähti hiipimään hajun suuntaan, koettaen samalla paikantaa kohteensa tarkemman sijainnin kuuntelemalla ympäristönsä ääniä. Päätettyään olevansa tarpeeksi lähellä kohdetta, Ahotassu jännitti lihaksensa hyppyyn ja polkaisi jalkojensa alla olevaa maata kaikin voimin. Tässä kohdassa multa oli kuitenkin sen verran kuivaa, että hyppyyn tarkoitettu voima lennätti vain pölyä ilmaan ja sai nuoren kollin mätkähtämään vaalea vatsa edellä maahan. Mustikanvarpujen seassa piileskellyt hiiri taas pinkaisi vaivatta juoksuun ja katosi pian alkukasvillisuuden sekaan. Ahotassu vilkaisi nopeasti mestariinsa, mutta ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, hän oli jo lähtenyt karkuun päästämänsä hiiren hajujäljen perään. Hiiri saattoi olla pieni ja kevyt, mutta sen jalat olivat monta kertaa kissan jalkoja lyhyemmät, ja hetken takaa-ajon jälkeen Ahotassu saavuttikin jo pienen jyrsijän. Hän ei kyennyt näkemään eläintä kasvien seasta, mutta kollin korvat kertoivat hänelle tarpeeksi tarkan sijainnin siihen, että hän kykeni nappaamaan hiiren hampaisiinsa. Kolmea aiempaa saalista pienempänä otuksena hiiri kykeni kuitenkin pyristelemään pakoon ennen viimeistelevää tappoiskua, ja niin takaa-ajo sai jatkua. Ahotassu luuli jo menettäneensä neljännen saaliinsa, kun hiiri sujahti kuusen juurten alle muodostuneeseen koloon, mutta kolli onnistui lopulta kaivamaan sen esiin ja viemään ikuisuudelta tuntuneen takaa-ajon päätökseensä. Hän hautasi kuolleen jyrsijän maahan ja palasi sitten varmistamaan, että orava ja varis olivat edelleen tallella. Sen jälkeen hän suuntasi suolle. Lehtisydän oli erään rajapartion aikana kertonut hänelle, että Varjoklaanin entinen reviiri oli vanhassa metsässä koostunut kaksijalkojen haaskalaa lukuun ottamatta ainoastaan suosta. Se tuntui selittävän, miksi klaani edelleen piti ruokaa suuressa arvossa; suolla ei koskaan voisi olla yhtä paljon riistaa, kuin hyvinvoivassa korpimetsässä. Vanha Varjoklaani joutui varmasti näkemään usein – etenkin lehtikadon aikaan – nälkää. Näitä pohdiskellessaan Ahotassu saapui suolle ja vaihtoi askeleensa varovaisempiin, ettei päätyisi vahingossa kävelemään suonsilmään.
*Jos kykenen nappaamaan vielä kaksi eläintä, niin sitten olen tyytyväinen*, kolli päätti, ja suuntasi auringon usein syleilemälle kivenlohkareelle. Tällä kivellä tapasivat sekä kissat, että matelijat paistatella päivää, eikä tämäkään päivä näyttänyt olevan poikkeus; kivellä makoili tyytyväisen näköinen vaskitsa keräämässä energiaa, ja se olisi helppo saalis jopa leiristä karanneelle pennulle. Tämä jalaton lisko näytti kuitenkin olevan jonkun muunkin mielessä; kiven loivempaa puolta pitkin luikerteli metsästysretkelle lähtenyt kyy, eikä se varmasti katsoisi hyvällä sen saaliin viemiseen erehtynyttä typerystä. Ahotassu kuitenkin näki tilanteessa tilaisuuden; hän voisi antaa kyyn tappaa ensin saaliinsa ja iskeä käärmeen kimppuun sitten yllättäen, ja viedä sekä käärmeen, että vaskitsan mukanaan leiriin. Hän painautui matalaksi ja odotti, ja kun käärme oli saanut iskettyä hampaansa vaskitsaan, Ahotassu hyppäsi kiven takaa ja puri sen kuoliaaksi. Hän varmisti vielä nopealla, mutta vahvalla läimäisyllä, että myös vaskitsa oli kuollut ja lähti sitten etsimään metsään jäänyttä Lehtisydäntä. Hän halusi kertoa hyvästä tuuristaan mestarilleen, ja tarvitsi sen lisäksi kantoapua saadakseen kaiken nappaamansa takaisin leiriin yhdellä kertaa. Kolli istuikin edelleen samassa paikassa, jossa Ahotassu oli tästä eronnut. Oppilas hölkkäsi hänen luokseen ja pudotti sitten matelijat hänen tassujensa eteen.
”Montako sinulla nyt on?” Lehtisydän kysyi uteliaana.
”Kuusi. Nämä kaksi tulivat kerralla, koska satuin eksymään tämän käärmeen metsästystuokion keskipisteeseen”, Ahotassu selitti koettaen peitellä intoaan. Lehtisydän kallisti ensin päätään ja väräytti sitten korviaan tajutessaan itse vastauksen kysymykseen, jonka hän oli ollut aikeissa kysyä.
”Sait siis pakoon päästämäsi hiiren kiinni?”
Ahotassu nyökkäsi ja vilautti edelleen multaisia kynsiään.
”Se livahti puun juurten alla olevaan koloon, mutta kaivoin sen ulos”, hän sanoi hieman ylpeänä itsestään. Lehtisydän naurahti hiljaa.
”Koiranko minä sain oppilaakseni?”
”Tosiaan!” Ahotassu muisti.
”Voitko auttaa minua kantamaan kaiken tämän leiriin? Jos vaikka molemmat otamme kolme…”
Lehtisydän nyökkäsi ja nosti edessään makaavat matelijat hampaisiinsa. Ahotassu kaivoi lähettyville hautaamansa fasaanin ylös, ojensi sen mestarilleen ja riensi hakemaan aiemmin nappaamaansa hiirtä ja ennen auringonhuippua pyydystämiään oravaa ja varista. Hän vilkaisi taivaalle ja heilautti häntäänsä innoissaan huomatessaan auringon lähteneen laskuun. Tänä yönä olisi kokoontuminen, eikä Ahotassu malttanut odottaa, sillä Kanervatähti oli luvannut hänen pääsevän mukaan. Kolli ei järin pitänyt muista klaaneista tai niiden kissoista, mutta kokoontumiset olivat aina jännittäviä, olivathan ne ainoita öitä, jolloin kaikki viisi vihollisklaania olivat valmiita keskustelemaan rauhanomaisesti. Ahotassu tuijotti hetken taivasta ja toivoi hartaasti, että sinä yönä tapahtuisi jotakin jännittävää.

Kahdeksas luku – Here comes the thunder!

Ahotassu heräsi kovaääniseen rääkäisyyn ja märkään turkkiin, kun oppilaiden pesän katto sortui rankkasateen luoman vesilastin painosta. Hän irvisti vatukanoksien piikkien painautuessa hänen turkkinsa lävitse ja pistellessä hänen nahkaansa, ja ärähti huomatessaan olevansa jumissa märkien oksien välissä. Ympärilleen vilkuillessaan hän huomasi myös Sadetassun harmaan hahmon rimpuilemassa kiivaasti oksiin kietoutuneena sekä Kettutassun, joka koetti saada etutassuaan irti oksien otteesta hampaillaan. Muut evät olleet näyttäneet jäävän jumiin. Ahotassu kiemurteli ärtyneenä itsensä vapaaksi ja pujotteli tiensä Sadetassun luo auttaakseen tätä, mutta perääntyi sitten naaraan tiuskaistessa tälle rumasti. Hän käänsi katseensa Kettutassuun, mutta kolli oli jo ajat sitten liittynyt muiden aukealla seisovien oppilaiden seuraan. Vasta nyt, kun hän pääsi näkemään kaikki pesätoverinsa samassa paikassa yhtä aikaa hän tajusi, kuinka monta heitä olikaan.
*Jos jo pelkästään oppilaita on näin monta, niin Varjoklaani kyllä pärjää… ilman Tähtiklaaniakin* Ahotassu pohti ja väisti itsensä vihdoin irti saaneen Sadetassun tieltä. Nyt, kun hän tiesi varmaksi, ettei naaras tulisi enää tarvitsemaan hänen apuaan kolli liittyi muiden oppilaiden seuraan ja keskittyi silmäilemään sortunutta pesää.
”Mitä me nyt teemme? On keskiyö, eikä meillä ole nukkumapaikkaa!” Paikallaan maata polkeva Sammakkotassu kivahti ärtyneenä. Ahotassu nosti katseensa taivaalle miettiäkseen, mutta joutui laskemaan päänsä sadepisaroiden osuessa hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään ja ilmaisi sitten ehdotuksensa:
”Pentutarhassa ja klaaninvanhimpien pesässä on varmaan tilaa, voisimme nukkua siellä”
”Tai sitten voisimme korjata pesän, emme ole mitään pentuja tai vanhuksia”, siihen asti harvinaisen hiljaa ollut Sysitassu ehdotti.
”Mitä järkeä, jos katto kumminkin sortuu uudestaan? Sade tuskin lakkaa ennen auringonnousua”, Kaarnatassu pisti vastaan. Ahotassu luimisti korviaan. Sysitassun ehdotuksessa oli järkeä, mutta Kaarnatassullakin oli pointti.
”Vilkaisepa muita pesiä. Ne ovat edelleen ehjiä, tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
Kaarnatassu kohotti ensin toista kulmaansa ja pudisti sitten päätään hitaasti.
”Se, joka pesän kattoa on viimeksi korjannut, on ollut sammakonaivo!” Sysitassu päätti. Ahotassu käänsi katseensa muualle muistaessaan, miten hän oli roikkunut etukäpälillään pesän katosta pujotellessaan tietään ulos silloin, kun hän oli lähtenyt yöllä Ruskotassun kanssa saalistamaan.
*Minä varmaan hajotin katon…* hän tajusi ja irvisti hiukan. Sitten hän käänsi katseensa Ruskotassuun, joka oli selvästi ajatellut samaa.
”Ahotassu, etkö sinä ottanut tukea katosta silloin, kun menimme yöllä metsästämään?” ruskea kolli muistutti. Ahotassu nyökkäsi kiusaantuneena ja valmistautui kuulemaan kunniansa pesätovereiltaan. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin edelleen allaan olevaa maata polkeva Sammakkotassu avasi suunsa.
”Eli SINUN takiasi joudumme korjaamaan pesän sateessa, keskellä yötä?!” kolli ärisi. Ahotassu painui matalaksi ja nyökkäsi varovasti.
”Jos emme olisi samassa klaanissa, kynsisin sinut elävältä!” hän lisäsi vielä ja nosti etukäpälänsä ilmaan kynnet esillä ikään kuin viestiäkseen olevansa tosissaan.
”Kuono umpeen! Tekisit sen muutenkin, eikä tuon kokoisen pesän katto yhden kissan painosta sorru. Varsinkaan, kun on kyse Ahotassusta”, Sysitassu murahti ja siirtyi tutkimaan pesän rakenteita tarkemmin. Ahotassu nousi ja kurtisti kulmiaan.
”Väitätkö minua heikoksi?!” kolli tivasi ja hölkkäsi vanhemman pesätoverinsa luo. Sysitassu pudisti päätään välinpitämättömästi ja murahti uudelleen.
”En minä väitä, sinä olet heikko. Nyt kuono umpeen jokainen, ennen kuin minä suutun”
Ahotassu tuhahti turhautuneena, mutta totteli kuitenkin käskyä. Hetken sortunutta pesää silmäiltyään Sysitassu nousi ja kääntyi hartaasti odottavan oppilasjoukon puoleen.
”Joudumme rakentamaan pesän aivan alusta asti uudelleen. Aloitetaan rikkinäisten ja ehjien oksien erittelyllä; voimme käyttää ehjinä pysyneitä oksia uuden pesän rakentamisessa”, kolli ohjeisti. Aukealle kerääntyneestä ryhmästä kuului muutama valituksen sana ja hieman vastahakoista mutinaa, mutta loppujen lopuksi kaikki ryhtyivät toimeen. Hetken työskentelyn jälkeen Sysitassu antoi joukolle uudet ohjeet:
”Emme tarvitse kaikkia tähän, puolet jäävät tänne ja toinen puoli voi lähteä hakemaan lisää vatukanoksia ja sammalta”, kolli naukui ja heilautti harmaata häntäänsä. Ahotassu kallisti päätään hieman hämmentyneenä.
”Mihin me sammalta tarvitsemme? Metsässä tuskin on missään niin kuivaa sammalta, että siitä saisi uudet makuualustat, ja vaikka olisikin, sitä ei kyllä millään saataisi pidettyä kuivana siihen asti, että pesä on valmis”
”Hyvä kysymys. Ajattelin, että voisimme käyttää sitä apuna pitämään seiniä kasassa sitten, kun alamme rakentamaan… ainakin näin alkuvaiheessa”, Sysitassu selitti. Ahotassu nyökkäsi hyväksyvään sävyyn ja riensi leiristä poistumassa olevan ryhmän luokse. Ulos leiristä päästyään hän varmisti vielä, että lähteneitä oli tasan kuusi ja jolkotti sitten etsimään sammalta Sysitassun ohjeistamaan tapaan. Märät havunneulaset ja muta tuntuivat inhottavilta tassujen alla, mutta Ahotassu päätti koettaa jättää epämiellyttävät tuntemukset huomiotta, olihan hänen turkkinsa jo muutenkin valmiiksi märkä. Hän pysähtyi myrskyn juuriltaan irrottaman kuusen viereen ja alkoi keräämään sammalta sen ympäriltä. Kerättyään selkänsä ja suunsa täyteen hän vilkaisi vielä puuta ja lähti sitten uusi idea mielessään takaisin kohti leiriä.

Kun Ahotassu pääsi takaisin leiriin, puolet pesän oksista oli jo koottu pinoihin. Käyttökelvottomia oksia oli huomattavasti ehjiä vähemmän, joka oli helpotus. Ahotassu pudotti tuomansa sammalet muiden leiristä poistuneiden luomaan, ehjien oksien lähellä olevaan sammalkasaan ja vaihtoi tehtäviä sortuneen pesän oksia keränneen Seljatassun kanssa. Piikikkäiden vatukanoksien yksitellen poimiminen ja eritteleminen oli pitkäjänteistä puuhaa, mutta niin kauan, kuin kaikki tekivät sovussa yhteistyötä, osallistui Ahotassukin mielellään työhön. Hän ei ollut varma, oliko hän oikeasti hyödyksi millään tavoin, mutta ainakin hän yritti parhaansa ja teki jotain. Myrskypilvet peittivät kuun ja tähdet, joten yössä työskentelevien oppilaiden ainoana valonlähteenä toimivat taivaalla silloin tällöin välähtelevät salamat. Vasta aamunkoitteessa päästiin aloittamaan rakentamista, ja siihen mennessä suurimman osan oppilaista energiavarannot olivat jo ehtineet palaa loppuun. Kun muu klaani alkoi vasta heräillä, sen tulevat soturit olivat jo täysin uupuneita.
”Mitäs te nuoret touhuatte?” pirteänä herännyt Kanervatähti kysyi nähdessään meneillään olevan projektin. Suurin osa karhunvatukoista punomiseen keskittyneistä oppilaista oli liian väsyneitä vastaamaan päällikölle, mutta projektin johdon ottanut Sysitassu nosti edelleen energisenä päänsä ja ryhtyi selittämään tilannetta.
”Oppilaiden pesä sortui yöllä rankkasateen takia, joten ryhdyimme rakentamaan sitä uudelleen, tällä kertaa kestävämpänä versiona”, kolli naukui innostuneena. Kanervatähti näytti ensin yllättyneeltä, mutta nosti sitten suupielensä lempeään hymyyn.
”Kuka semmoisen oikein keksi?” naaras kysyi, ilmeisesti tyytyväisenä oppilaiden omatoimisuudesta.
”Sysitassu”, Ahotassu ilmoitti, päästäen ilmoille syvän haukotuksen puolivälissä nimeä. Kanervatähti kehräsi hiljaa ja istui alas.
”Teidän kannattaisi mennä nukkumaan. Pentutarhassa on varmaan eniten tilaa, menkää sinne ja selittäkää kuningattarille tilanne, jos he näyttävät hämmentyneiltä”, päällikkö ohjeisti. Suurin osa oppilaista riensi oitis pentutarhaan nukkumaan, vaikkakin jotkut hieman vastahakoisesti, mutta jotkut jäivät vielä punomaan uuden pesän seiniä. Kun Kanervatähti oli poistunut paikalta, Ahotassu hivuttautui lähemmäs ystäviään ja tökkäsi hellästi Sysitassua käpälällään lapaan.
”Mitä?” harmaa kolli kysyi hämmentyneenä.
”Sain metsässä ollessani idean, haluatko kuulla?” Ahotassu kysyi. Kollin toisella puolella istuva Ruskotassu hivuttautui myös lähemmäs, korvat uteliaasti höröllä.
”Jos Sysitassua ei kiinnosta, niin kerro minulle!” hän kuiskasi. Sysitassu oli hetken hiljaa, mutta myöntyi sitten:
”Jos se liittyy tähän…” hän sanoi potkaisten jalkojensa edessä olevaa pesän alkua.
”…niin sitten haluan, mutta muuten jatkan mieluummin työskentelyä omassa rauhassa”
Ahotassu virnisti ja väräytti viiksiään innostuneena.
”Näin kaatuneen puun metsässä ja ajattelin, että voisimme sitoa yhteen karhunvatukoilla muutaman paksun oksan ja laittaa ne pesän keskelle tukemaan kattoa”, hän selitti. Sysitassu kohotti kulmiaan ja nyökkäsi.
”Ei yhtään huono idea! Täytyy vain pitää huoli siitä, että karhunvatukkasidos on tarpeeksi kestävä”
Silloin Ruskotassu kurotti päänsä Ahotassun ylitse tehdäkseen oman ehdotuksensa:
”Voisimme tehdä oksien ympärille samanlaisen kudoksen, kuin pesän seinät! Sitten se ei varmasti pettäisi, eikö?”
”Ihan totta, hyvin ajateltu, Ruskotassu!” Sysitassu kehui.

Kolmen auringonnousun jälkeen uusi pesä oli viimein valmis, tällä kertaa suurempana ja paljon kestävämpänä. Sen seinät oli tehty viideksi eri kerrokseksi; Kolme vatukkakerrosta, joiden kaikkien välissä oli sammalkerros. Seinien ylläpitämiseksi sammalta oli aina vain hännänmitta kerrallaan, ja niiden välissä oli noin hiirenmitta vatukkapunosta. Nämä kohdat olivat myös niitä, joiden avulla vatukkakerrokset yhdistettiin toisiinsa. Uusi pesä oli noin ketunmitan korkea, ja oppilaat olivat päätyneet joutumaan pyytää sotureita avuksi ja käyttämään toisiaan korokkeina korkeampien kohtien rakennuksessa. Idea makuualustoista oli hylätty kokonaan, vaan sen sijaan koko pesän lattia oli vuorattu pehmeällä – ja kuivalla – sammalella. Pesän valmistumispäivä oli myös päivä, jolloin Sysitassusta tuli Sysituhka. Kanervatähti oli ollut hyvin tyytyväinen siihen, miten kolli oli keksinyt aloittaa pesän rakennuksen heti sen sorruttua ja vienyt projektin sen johtajana myös päätökseensä. Ahotassua harmitti hieman, ettei Sysituhka enää nukkunut hänen ja Ruskotassun vieressä, mutta samalla hän oli ylpeä ystävästänsä saavutuksesta. Kollin soturiseremonian näkeminen antoi Ahotassullekin kipinän toivoa tulevaisuudesta.

// huomasin klaanien sivuja selatessani, että Sysituhkasta oli tullu soturi ja mun oli pakko kirjottaa siitä jotakin, toivottavasti ei haittaa :'D

luku 11.

I see you

Ilveskuura oli saanut oppilaan, Sulkatassun. Ilveskuuralle se tuli vähän yllätyksenä - mutta toisaalta hän oli valmis ottamaan vastuun ja opettamaan oppilasta. Se voisi olla ihan hauskaa, vähän erilaista ja Ilveskuura voisi itsekin oppia siinäkin kaikkea uutta.

Valkea myrskyklaanilainen kolli oli opettanut oppilaalleen aivan perusasioita. Nyt he olivat pitkästä aikaa metsällä kahdestaan, yleensä hän oli ottanut mukaansa Olkiväreen, elleivät he olleet käyneet aiemmin jossain muussa partiossa. Hän katseli juovikasta naarasta, joka vaani kauempana olevaa metsämyyrää. Ilveskuuran viikset värähtivät, kun Sulkatassu ponkaisi takajaloillaan vauhtia loikkaan ja nappasi myyrästä kiinni hihkaisten innoissaan. Ilveskuura nyökkäsi oppilaalleen.
“Hyvä. Voit hautaa sen siihen, haemme sen myöhemmin”, valkea kolli sanoi ja Sulkatassu virnisti hänelle. Valkea oppilas toi hänelle mieleen hänen veljensä, Kettukuonon. Kettukuono oli vähän samanlainen. Heillä oli samat eleet ja ilmeet, mutta luonteet erosivat kuitenkin osittain. Kaksikko oli kyllä molemmat energisiä ja impulsiivisia, mutta ei millään pahalla tavalla. Ilveskuurasta tuntui, että muut saivat heistä energiaa. He jatkoivat metsästystä hyvällä metsästysonnella - metsä kukoisti täynnä erilaisia saaliita.

Sinä päivänä, kun Olkiväre oli pyytänyt Ilveskuuraa mukaansa metsään, kuten lukuisia kertoja aikaisemmin, kolli ymmärsi sen, että jokin vaivasi kirjavaa kollia. Olkiväreestä huokui outo energia, jota Ilveskuura ei pystynyt ymmärtämään mistä se johtuisi. Hän lähtisi Olkiväreen mukaan, vaikka kolli ei tahtoisi sitä - Ilveskuura tulisi aina tahtomaan auttaamaan Olkivärettä. Ilveskuura tiesi sen, että hän tahtoi Olkiväreen haluavan sitä - haluavan Ilveskuuran rinnalleen. Hän tarvitsi itse Olkivärettä rinnalleen ja toivoi toiselta samaa. Mutta hän saattoi huokaista helpotuksesta, kun Olkiväre oli myöntänyt sen ja oli painanu oman kuononsa Olkiväreen kuonoa vasten. Olkiväreellä oli ollut huolta hänen oppilaastaan ja Ilveskuura saattoi vain vähän hymyillä - oppilaita saattoi kouluttaa uudessakin klaanissa. Heidän hetki oli nyt - vain he kaksi. Kuten monina muina kertoina, ei Ilveskuura tarvinnut mitään muuta. Hän tahtoi vain Olkiväreen ja se asia jos joku oli totta.

He aterioivat auringon laskiessa Sudenlaulun kanssa kahdestaan. Leiri oli hiljentymäisillään ja kaikki olivat menossa omiin pesiinsä. Ilveskuura oli tavallistakin hiljaisempi, eikä se jäänyt Sudenlaululta huomaamatta. Myrskyklaanin parantaja oli sen verran terävä, että huomasi jos joku muuttui.
“Kaikki okei?” Mustavalkea kolli kysyi katsoen Ilveskuuraa mietteliäänä. Valkea kolli puraisi huultaan ja tiesi voivansa luottavansa veljeensä. Miksi se silti tuntui vähän oudolta, että hän kertoisi poistuvansa Myrskyklaanista? Jossa hänen koko muu perheensä oli ja missä oli kasvanut?
“Olemme miettineet lähtöä -”
“Sinä ja Olkiväre?” Sudenlaulu varmisti ja Ilveskuura nyökkäsi vastauksen hämmentyneenä. Mistä Sudenlaulu oli arvannut sen? Sudenlaululla näkyi pieni hymynväre huulillaan. “Arvelin vain. Mutta.. minulla saattaisi olla idea”, hän kertoi ja sai Ilveskuuran silmät kirkastumaan.
“Onko? Mikä se on?” Olisiko heillä idea, mitä tehdä? Sellainen mikä onnistuisi varmasti?
“Tarinamieli lähtee. Te voisitte lähteä samaan aikaan”, Sudenlaulu mietti ja näytti sitten apealta. “Minulla tulee ikävä sinua”, Ilveskuura tönäisi veljeään lapaan.
“Klaanit ei erota meitä. Olet aina pikkuveljeni”, Ilveskuura hymyili. Pikkuveli kuin pikkuveli. “Seuraava kysymys onkin se, että mihin klaaniin menisimme. Se voisi olla vähän..vaikeampaa miettiä”, Ilveskuura pohti. Sudenlaulu sai syötyä loppuun ja nousi ylös.
“Jokiklaaniin. Siellä teidät otettaisiin parhaiten vastaan. Jokiklaanin varapäällikkö Uniyö auttaa teitä varmasti.”
“Kiitos Sudenlaulu. Jään sinulle velkaa”, Ilveskuura sanoi ja lopetti itsekin ateriansa. Ehkä he vielä pääsivät matkaan, mutta se, miten heidät otettaisiin Jokiklaanissa vastaan huolestutti Ilveskuuraa. Hän kuitenkin uskoi veljensä sanaan siitä, että Jokiklaani olisi paras vaihtoehto.

He olivat hyvästelleet perheensä ja he, keille tahtoivat kertoa lähtemisestään. Pari auringonnousua ennen Ilveskuura oli hyvästellyt sisaruksensa lyhyesti, mutta oli jäänyt puhumaan vielä Kettukuonolle. He eivät olleet viettäneet pitkään aikaan aikaa yhdessä ja asia kalvasi Ilveskuuraa, mutta hän toivoi osaavansa antavan itselleen anteeksi. Kettukuono onneksi ymmärsi asian, eikä ottanut heidän lähtöään pahasti, vaikka surikin asiaa aivan varmasti myöhemmin.

Kahden entisen myrskyklaanilaisen onneksi heidät oltiin päästetty Jokiklaaniin. Valkotähti oli ollut aluksi epäluuloinen, mutta oli sitten myöntynyt. Kuka klaani ei haluaisi kahta hyvää soturia, jotka olivat valmiita vaihtamaan klaania ja palvelemaan uutta klaania? Joten Ilveskuura ja Olkiväre pääsivät opettelemaan uutta elämää Jokiklaanissa.

Heidän valmistautuessa nukkumaan, Ilveskuura ei voinut ajatella muuta kuin sitä, että he olivat Jokiklaanissa. Olkiväre saattoi elää nyt haluamaansa elämää, Ilveskuura oli miettinyt sitä katsellessaan pihalle tuijottavaa kollia. Aluksi Ilveskuura oli nukkunut hieman kauempana, koska ei ollut tottunut nukkumaan niin lähellä ketään, sitten pentuaikojen. Myrskyklaanissa he olivat nukkuneet vierekkäin, mutta.. ei näin lähekkäin. Sitten kun tähdet olivat kirkkaina taivaalla, korkeimmalla kohdalla omilla paikoillaan, Ilveskuura uskaltautui lähemmäksi Olkivärettä. Valkea kolli painoi päänsä Olkivärettä vasten ja hän vannoi mielessään itselleen, että hänen sydämensä laukkasi hevosen tavoin. Mutta hän ei voinut kieltää sitä, että oli nukahtanut nopeampaa kuin koskaan. Hän oli tuntenut olonsa turvalliseksi Olkiväreen rinnalla.

Aamut tuli ja meni. Heillä oli mukana aina soturi, kun poistuivat leiristä. Mutta Ilveskuura ei valittanut, sillä monet jokiklaanilasiet kohtelivat heitä hyvin, vaikka jotkut vuorostaan epäilivät. Kissojen epäilys kuitenkin väistyi, kun kaksikko osoitti moneen otteeseen palvelevan Jokiklaania ja varsin mielellään. He olivat kotiutuneet hyvin. Ilveskuura ei voinut uskoa sitä, että oli soveltunut Jokiklaanin kissaksi. Ennen kaikkea hän oli alkanut pitää uimisesta, joka oli ollut aluksi vaikeaa, mutta hän pääsi haasteiden kautta voittoon. Eikä kulkeminen Jokiklaanin mailla tuntunut enää oudolta, vaan enemmänkin kodilta. Ilveskuura oli nähnyt sen, että klaani kuin klaani. Tärkeintä oli vain se, että Olkiväre kulki hänen kanssaan. Hänen ei tarvinnut enään olla ikinä yksin.

Auringonnousuja tuli ja meni, kunnes eräänä iltana Valkotähti kutsui klaanin koolle. Ilveskuura ja Olkiväre olivat ottaneet vakituisen paikkansa, reunassa, mutta kuitenkin lähellä muita kissoja.
“Auringonnousuja sitten, päästimme kaksi myrskyklaanilaista klaaniimme. Ilveskuura ja Olkiväre ovat osoittaneet olevansa hyvin päteviä, Jokiklaanin kissoja”, Valkotähti sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi heitä kohden. “Teillä ei tarvitse olla enään muita sotureita mukana, kun poistutte leiristä, sillä olette nyt Jokiklaanin täysiä sotureita. Tervetuloa Jokiklaaniin vielä kerran Ilveskuura ja Olkiväre.” Olkiväre saattoi puhaltaa ilmat vatsastaan ja kolli näytti Ilveskuuran mielestä vapautuneelta. Aiemman elämän taakka oli pois tämän harteilta, Ilveskuura ajatteli ja puski hellästi Olkivärettä.
“Olkiväre! Ilveskuura!” Jokiklaanilaisten huudot kaikuivat. He olivat kotona.

He pääsivät ensimmäistä kertaa kaksin matkaan, kun olivat lähteneet metsästyspartioon Supihampaan, Käärmemielen ja Sumutassun kanssa. Kaksikko oli mennyt lähemmäksi järveä, kalojen toivossa. Ilveskuura katsoi Olkivärettä, jonka kanssa oli matkannut matkan Jokiklaaniin uuden kodin toivossa ja he olivat päässeet sinne. Olkiväre, joka oli ollut Ilveskuuran ystävä niin kauan kuin kolli muisti ja hän piti siitä, että oli saanut niin hyvän ystävän rinnalleen. Valkea kolli katseli toista mietteliäänä. Tuon kirjava turkki, jonka joka kohdan Ilveskuura tunnisti jo kaukaa. Hän oli ollut valmis matkaamaan toiselle puolelle järveä Olkiväreen kanssa ja hän tekisi sen uudestaan, mikäli toinen pyytäisi. Ilveskuura tosin ei osannut sanoa sitä miksi..mutta hän tekisi sen uudestaan, hetkeäkään miettimättä.
“Ilveskuura”, Olkiväre sanoi. Ilveskuura hätkähti ja katsahti kollia päin. “Sinä tuijotat. Onko minussa jokin hullusti..?” Olkiväre ihmetteli ja hänen korvansa värähtivät kääntäen päänsä pois tuntiessaan niiden kuumotuksen. Kauanko hän oli katsellut Olkivärettä? Hän kuopaisi tassullaan märkää rantahiekkaa. Ilveskuura katseli Olkivärettä uudestaan ja hiljeni.
“Minä haluan -, tarkoitan, että.. äh en minä mitään”, Ilvestassu sanoi paniikissa. Olkiväre kurtisti kulmiaan miettien, oliko Ilveskuura koskaan ollut yhtä sekava sanoissaan. Kun Ilveskuura oli kääntänyt katseensa takaisin järveen ja oli kalastavinaan, Olkivären suupieleen tuli hymy. Kaloja tuijottaessaan Ilveskuura tahtoi upottaa päänsä veteen ja huutaa. Nyt hän tiesi sen, aivan varmaksi. Hän näki Olkiväreen juuri sellaisena, kuin kolli oli. Ja hän hyväksyi sen. Hän näki kollin sellaisena, joka tuo oli.

Olkiväreenä. Ja Ilveskuura myönsi sen, ensimmäistä kertaa itselleen, kun katseli Olkivärettä nappaamassa kalaa vedestä, tarttuen siihen hampaillaan ja viittoi Ilveskuuraa lähtemään mukaansa, kun olivat napanneet tarpeeksi kaloja.

Hän todellakin rakasti Olkivärettä. Todella paljon.

//vihdoin sain tän tarinan julki!!

Luku 1.

Tunnen kirkkaan auringonvalon silmäluomissani. Väsymys painaa niitä enkä haluaisi avata silmiäni. Nousen väkisin ja istun hetken. Raotan silmiäni ja aurinko häikäisee katsettani. Nipistän ne kiinni ja haukottelen pitkään.
"Tuisketassu!", mestarini ääni kajahtaa pesän ulkopuolella. Hän tietää, että olen jo hereillä. Herään aina aikaisin, sillä haluan olla reippaasti hereillä. Muuten vaikuttaisin laiskimukselta, ja sitä en tietenkään halua. Nousen ja avaan silmäni kokonaan, heilautan häntääni ja astelen ulos. Sadejuova on jäänyt odottaamaan minua ulos, lähelle uloskäyntiä. Nyökkään tervehdykseksi ja hölkkään kollin luo.
"Huomenta!" sanon pirteästi.
"Huomenta, Tuisketassu", Sadejuova vastaa ystävällisesti ja nousee. "Menemme uimaan Terhoturkin ja Kukkatassun kanssa, Kukkatassu pystyy näyttämään ehkä hieman paremmin esimerkkiä kuin minä"
Hymyilen ja venytän vertaloani pitkälle.
"Olen valmis!", huudahdan innokkaasti. Etsin katseellani Terhoturkkia ja Kukkatassua, ja löydän nämä, Terhoturkki astelee oppilaspesästä Kukkaturkki mukanaan. Hymyilen innokkaana.
"Huomenta Kukkatassu!", hihkaisen. Oppilas kohottaa päätään ja hymyilee. Tämä heilauttaa häntäänsä ja tiheyttää tahtiaan.
"Hei Tuisketassu! Tänään uimaan", Kukkatassu kertoo, vaikka tiedän jo.
"Joo! Siitä tulee kivaa", naurahdan. Valkoinen naaras haukottelee, mutta hänestä huokuu silti valmius. Terhoturkki huokaa.
"Mennään?", tämän äänessä on tietynlainen positiivuus, mutta siinä piilee jotain. Itse en ole ikinä tajunnut mitä. Kukkatassu vaikuttaa tietävän enemmän Terhoturkista, en ole vain on ikinä saanut tietää. Alkuun en edes erottanut siinä mitään, sillä kaikki olivat minulle samanlaisia. Siitä asti kun heräsin, siihen asti kun nukahdin. Sain vähän väliä tönäisyn tai tökkäisyn kylkeeni. Olin aina jaloissa ja tiellä. Aina, kokoajan, eikä minusta ollut ikinä hyötyä mihinkään. Kun harvoin sain mestariltani tai sijaisemoltani luvan syödä, minut usein tönittiin sivuun tai poljettiin jalkoihin. Minulle ei ikinä puhuttu, tai jos puhuttiin, niin ilkeästi. Ilkeimmät haukkuivat minua ketunsaastaksi, klaanin tahraajaksi tai mutavereksi. Olin kuulema tarha klaanin kunniassa. Mutta silti osa puolusti minua, ja oli ystäväni. Ei toki hänkään alkuun luottanut minuun niin, hänhän oli vanhempi, mutta hän lämpeni minulle nopeammin kuin muut. Nykyään suurin osa klaanista on minulle ystävällinen, osa ehkä vielä hieman kaihtaa minua, mutta kukaan ei vihaa minua. Tietääkseni.

Huomaan että olemme jo melkein joella.
"Herätys!", Sadejuova näpäyttää minua korvalle. "Luuletko että taisteluissa on aikaa haaveilla?"
Terhoturkki ja Kukkaturkki on vierellämme. Valkea naaras hihittää hieman. Hymähdän itsekin ja alan nauramaan.
"Miksi ei olisi?" esitän hiirenaivoa. Sarkastinen ääneni silti erottuu hyvin ja Sadejuovakin naurahtaa hiema, mutta jatkaa taas matkaa.
Pian ruovikkoreunainen tyyni joki pilkistää mutkan takaa. Juoksen joen törmälle ja odotan lupaa loikata veteen. Kukkatassu hölkyttää vierelleni. Katson mestariani odottavaisesti. Hän nyökkää, ja syöksyn jokeen. Viileä vesi raikastaa oloni, ja kauhon vettä. Kun pääsen pintaan, Kukkatassu uiskentelee ympäriinsä vierelläni.
"Onpa kylmää!", hän toteaa ja sukeltaa. Ravistelen päätäni.
"Jep!", myöntelen. Sadejuova kahlaa syvemmälle, Terhoturkki perässään.
"Harjoitellaan tänään olemaan mahdollisimman kauan veden alla – hengittämättä tietenkin", Sadejuova kertoo. Terhoturkki nyökkää.
"Se auttaa piiloutumaan veteen, ja "selvitymään" veden alla pidempään", Kukkatassun mestari selittää.

Hetken päästä lepään hengästyneenä joentörmällä. Harjoitukset olivat rankat, sillä kun oli oikein pitkään, piti olla pidempi aika tasaamassa hengitystä rannassa. Monta kehua olin saanut. Niin hyvin olin yrittänyt.
Kukkatassu käveli viereeni turkki valuen tolkuttomasti vettä.
"Miten meni?", Kukkatassu kysyy.
"Jos omaa suoritustasi tarkoitit niin tosi hyvin! Varmaan ennätyksesi", kehun naarasta. "Entä minun?"
"Varmasti parempi kuin kenenkään muun sinun ikäisesi oppilaan!", Kukkatassu liioittelee. Kikatan heleästi.
"Vai niin..", hymähdän iloisesti.
"Oppilaat! Lähdetään", Terhoturkki huutaa yläpuoletamme. Aurinko säteilee jo korkealla, mutta ei ole enää niin lämmin. Nyökkäämme molemmat samaan aikaan. Kömmimme ruovikon läpi ja aloitamme matkan takaisin leiriin.

//Apua kuinkahan pitkä tästä tuli?
//Ja kai siis pystyin käyttämään NPC:itä tarinoissani?

//jatkoa Valhetähden tarinalle, kannattaa lukea se ensin


Kolmastoista luku - ...and I hate to love you

”En ole ja tiedät sen oikein hyvin itsekin”, Uniyö sanoi ottaen askeleen kohti itseään suurempaa kissaa. ”Viima.”
Valhetähden silmissä välähti ja Uniyö tiesi heti olevansa oikeassa. Hän olikin jo pidemmän aikaa pohtinut, miksi Myrskyklaanin päällikön ääni kuulosti etäisesti niin tutulta. Ja nyt hän tiesi miksi. Valhetähti oli Viima. Kissa, jonka hän oli tavannut joka kolmas yö oudossa unien maassa. Valhetähti, Viima, kissa, johon Uniyö oli rakastunut korviaan myöten.
Valhetähti yritti kovasti peittää tunteiden vyöryä, mutta loppujen lopuksi kaikki ne tunteet virtasivat hänen silmissään ja Uniyö näki ne kaikki. Viha, inho, yllätys, pelko, rakkaus. Jokaisen niistä tunteista hän näki ihan kuin olisi lukenut ne kaikki suoraan Valhetähden sydämestä.
”Kappas vain”, Valhetähti oli heistä se, joka rikkoi liekehtivätn hiljaisuuden, ”kuinka… säälittävää.”
”Anteeksi?” Uniyö kurtisti kulmiaan.
”Omena ei kauas putoa, eihän?” Valhetähti irvisti. ”Kuten emosi, sinäkin rakastuit toisen klaanin kissaan.”
Uniyön silmät levisivät. Miten… miten Valhetähti tiesi siitä? Ei kukaan tiennyt siitä, ei kukaan muu kuin Uniyö siskoineen! Ellei… Ei.
”Turha sinun on kieltää joutuneesi samaan ansaan”, Uniyö napautti. Hän oli nähnyt ne tunteet, kuullut ne tunteet ja tuntenut ne tunteet, joita tuo kolli häntä kohtaan tunsi. Jopa nytkin, vaikka kollin katseessa leimusikin viha ja ärtymys. Ja inho. Oli se sitten itseinho tai ei. Kaiken sen alta Uniyö näki, että tuo kolli oli myös rakastunut häneen. Eivät ne tunteet voineet noin vain kuihtua. ”Turha syyttää minua siitä, jos itsekin olet samassa jamassa.”
”Ja nyt pikku prinsessa varmaan luulee, että pääsee elämään elämänsä onnellisesti loppuun asti rakastamansa kissa rinnallaan, niinkö?” Valhetähti ivasi. ”Jos tosiaan olet niin lapsellinen, on vain hyvä, ettet ole enää varapäällikkönä. Sillä tämä tunne, jota nyt tunnen, on täyttä vihaa.”
”Ketä kohtaan? Minuako? Vei kenties itseäsi tai Tähtiklaania?” Uniyö haastoi.
”Tähtiklaani on saanut kokea vihaani jo kuita ja silti yritän pelastaa sen”, Valhetähti murisi. Uniyön viiksikarvat värähtivät. Valhetähden silmissä puolestaan välähti. ”Hetkinen. Se olit sinä. Se olet sinä. Sinä olet Tähtiklaanin UUSI valittu. He valitsivat SINUT? Tietysti.”
”Mitä sinä puhut?” Uniyö häkeltyi ja tuijotti läikikästä kollia ihmeissään. Valhetähti naurahti, mutta naurun kaiku oli tyhjä. ”Miten sinä muka voisit-”
”Haukanvastoinen kissa, joka seisoo Synkän metsän kukkulan laella”, Valhetähti ivasi ja Uniyön henki salpautui. ”Minä kuulen kaiken.”
”Siksi sinä tiesit emostani… Ei voi olla”, Uniyö pudisti epäuskoisena päätään. ”Ei voi olla totta. Miten se voit olla sinä? Ei.”
”Vaikka kuinka tahdot sen kieltää, ei se muuta totuutta”, Valhetähti naukui. ”Toivottavasti ymmärrät paikkasi, Uniyö, sillä minulla on tehtävä.”
”Pelastaa Tähtiklaani?” Uniyö kysyi ivallisesti. ”Ethän si-”
”Ja kaikki klaanit myös”, Valhetähti ei antanut Uniyön puhua, ”sillä soturilakia ei seurata. Minä palautan sen merkityksen.”
Uniyö tuijotti Valhetähteä ja kolli tuijotti naarasta takaisin.
”Kerran minäkin olin Tähtiklaanin valittu”, Valhetähti totesi kuivasti, ”mutta sitten he alkoivat pelätä, kun en tanssinutkaan heidän tahtiinsa ja kun he huomasivat minun olevan hitusen liian voimakas kuin mitä he halusivat kissan olevan ja siksi he hylkäsivät minut. He haluavat kontroilloida jokaista askeltasi enkä minä suostu siihen. Minä yritän yhä täyttää tehtäväni, jonka he minulle kauan sitten antoivat, yrittivätpä he mitä tahansa pysäyttääkseen minut. Oma on syynsä, jos antoivat liikaa voimia yhdelle kissalle. Minä en pysähdy ennen kuin olen tehnyt tehtäväni.”
”Sinun täytyy lopettaa tämä hulluus!” Uniyö murisi epätoivoisesti. ”Tapatat viattomia kissoja! Särjet sydämiä-”
”Unelmoitko yhä muka siitä, että me kaksi voisimme seistä rinta rinnan ja rakastaa toisiamme?” Valhetähti sylkäisi päin Uniyön näköä. ”Se on viimeinen asia, joka tulisi koskaan tapahtumaan.”
”Et voi kieltää rakastavasi m-”
Valhetähti sähähti ja hiljensi Uniyön. Kollin silmissä leimusi pelkkää raivoa ja vihaa.
”KOKOONTUMINEN ALKAKOON!” Valhetähti huusi sen ilmoille raivon vallassa. Kissat kokoontumissaarella silmäilivät säikähtäneinä ilmaan ja katsoivat raivosta leimuavaa Valhetähteä, joka asteli kohti puhujantammea. Kolli liimasi katseensa Uniyöhön, kun oli päässyt istumaan oksalleen. Vihan liekit leimusivat kollin katseessa.
”Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!” Valhetähti ulvoi. Muut päälliköt katsoivat Valhetähteä silmät levällään. Sudenlaulu otti askeleen kohti puhujantammea, selvästi ylättyneenä. Sudenlaulu oli siis tiennyt kaiken aikaa. Parantaja oli kuitenkin selkeästi yllättynyt, että hänen päällikkönsä aikoi nyt avata suunsa ja kertoa asiansa myös muille klaaneille. Myrskyklaanin kissat liikehtivät levottomasti. Uniyö katsoi heitä ihmeissään. Heistä huokui hermostuneisuus. He tiesivät tästä kaikesta jo, mutta eivät olleet varautuneet päällikkönsä kertovan siitä nyt kaikille. Uniyö asteli kissajoukon etunenään ja tuijotti Valhetähteä.
”Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin! Ja antanut minulle tehtävän!” Valhetähti puhui, oranssit silmät leiskuen. ”Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit! Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisensa eteen. Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!”
Tiesivätköhän Myrskyklaanin kissat seuraavansa pahaa kissaa? Tiesivätkö he seuraavansa Synkän metsän johtajaa? Eivät varmasti tienneet.
Tähtiklaanin valittu? Tähtiklaani oli käskenyt Uniyön tappamaan Valhetähden! Ei hän ollut, ainakaan enää, Tähtiklaanin valittu. Mutta kuka häntä uskoisi, jos hän siitä nyt sanoisi? Ei kukaan. Valhetähti oli kunnioitettu päällikkö. Kaikki eivät sulattaisi Valhetähden sanoja, mutta suurin osa sulattaisi. Ei ollut muutakaan selitystä Tähtiklaanin hiljaisuudelle ja katoamiselle. Tai siis sellaista, joka voisi kumota Valhetähden sanat. Ei kukaan uskoisi Tähtiklaanin puhuneen tavalliselle soturille kuin Uniyölle. Hänen tulisi löytää oma keinonsa kertoa totuus. Nyt ei ollut sen aika.
Miksi Tähtiklaani muuten oli etääntynyt? Uniyö ravisti päätään. Hän miltei alkoi epäilemään asioita ja siitä hän sai vain varmistuksen Valhetähden vaarallisuudelle. Tähtiklaani oli heikentynyt siksi, koska Valhetähti oli valinnut pahuuden polun ja saanut Synkän metsän vahvistumaan ja eläviä kissoja Synkän metsän rivistöön.
Ei Tähtiklaani pelkäisi Valhetähteä ellei tämä ollut paha.
”Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin”, Valhetähti jatkoi. ”Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto. Pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä, klaanien tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista. Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus? Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille.”
”Tähtiklaaniko puhui sinulle?” Hallatähti kysyi yllättyneenä. Valhetähden silmät leiskuivat.
”Kaikki ovat huomanneet Tähtiklaanin olevan etäinen, ei sitä tulee kieltää enää yhtään kauemmin. Ja syy on selvä, sanoivathan he sen itse; soturilaki ja Tähtiklaanin säädökset on unohdettu! Jokainen kuuleva, joka on soturilakia joskus rikkonut tietää tehneensä väärin. Jotkut tekevät sitä silkasta huvista, jotkut tahattomasti. Ne, jotka tietävät tekevänsä väärin ja silti tekevät niin, rikkovat kaiken. Jokainen meistä tuntee soturilakia rikkovan, vaikka ei sitä tietäisi. Tähtiklaania eikä meitä enää ole, jos sama jatkuu!”
Uniyö tuijotti Valhetähteä silmiin. Kollin katseessa juoksi tuhansia sanoja ja Uniyö ymmärsi ne tärkeimmät; missä on suuret sanasi nyt, Uniyö?
”Tähtiklaani on antanut kauan sitten synkän ennustuksen”, Sudenlaulu puhui ja Uniyöstä tuntui, että maa putosi hänen tassujensa alla. Jopa Myrskyklaanin parantaja uskoi Valhetähteä? ”Tuhojen seasta on nouseva uusi vihollinen, jota klaanit eivät ole ennen kohdanneet. Se voi syöstä kaikki varjoihin tai sitten nousee uusi aamuaurinko.”
”Ei ole Myrsky-Jokiklaani yhdistelmiä eikä Varjo-Tuuliklaani yhdistelmiä, on vain viisi yksittäistä klaania. Joko te seuraatte, mitä on ilmoitettu”, Valhetähti sanoi synkällä ja pahaenteisellä äänellä, ”tai ajatte tuhoon kaiken tämän, minkä me tunnemme. Pahuus voi nousta ja tuhota kaiken hyvän, tuhota Tähtiklaanin. Olette kuulleet Tähtiklaanin sanan, tehkää sille jotain. Ei ole paljoa aikaa.”
Valhetähti sanoi loikaten alas Puhujantammesta. Tänä yönä ei jaettaisi klaanien kuulumisia. Kissojen seasta kuului kamalaa supinaa, joka yltyi kovaksi puheen sorinaksi. Uniyö yritti syöksyä Valhetähden hahmon perään, mutta kissat tukkivat hänen tiensä. Kuu loisti kirkkaana taivaalla ja Uniyötä kismitti. Antaisivat nyt jonkin merkin, että Valhetähti valehteli! Kollihan valehteli, joten miksi he pysyivät hiljaa?
Valhetähden oranssit silmät tuijottivat suoraan Uniyöhön ja naaras kohtasi kollin kylmän katseen. Siinä oli myös outoa haikeutta, jota naaras ei ehtinyt tulkitsemaan, kun kolli oli kadonnut kissojen sekaan.
Puheensorina muuttui paniikinomaiseksi. Päälliköt näyttivät säikähtäneiltä. Muutama kissa näytti Uniyön mielestä turhan tyyneltä, vaikka puhuivatkin paniikinomaisesti. Häivätuuli, Myrskyklaanin varapäällikkö, näytti turhan viileältä ja silloin Uniyö tiesi, että hän tiesi jotakin enemmän. Kissajoukossa oli naaras, jonka virne sai Uniyölle kylmät väreet. Muissa klaaneissa oli jo joukko kissoja, jotka olivat uskollisia Valhetähdelle, osa vielä tietämättään.
Valhetähti johti klaaninsa pois kokoontumissaarelta, luvaten antaa muille päälliköille mahdollisuuden puhua tulevista toimintatavoista asian kanssa. Keskustelu oli kuitenkin lyhyttä, sillä Valhetähti oli selkeästi hyvin kireänä ja hänellä oli varmasti tarve päästä päästelemään höyryjä. Jos jossain Uniyö oli onnistunut, oli hän saanut Valhetähden toimimaan impulsiivisesti. Kukaan muu ei kuitenkana huomannut Valhetähden kireydessä mitään sen syvempää, mutta Uniyö tiesikin enemmän kuin muut.
Päälliköt toimivat rauhallisesti ja johtivat klaaninsa pois kokoontumisesta. He olivat selkeästi hermona myös, mutta heidän tuli silti toimia järkevästi kovankin paineen alla.
Uniyö katsahti taivasta. Ei pilven pilveä. Tähtiklaanilla oli pakko olla tarpeeksi voimaa näyttää edes jokin merkki, mutta ei mitään. Miksi he olivat hiljaa nyt? Ei Uniyö voisi puhua Tähtiklaanin puolesta, jos kaikki uskoivat nyt Valhetähteä Tähtiklaanin sanasta ja jos Tähtiklaani ei auttanut häntä edes vähääkään.
Uniyö oli hermona. Hänen olisi toimittava nopeasti.
Hänen olisi pian keksittävä keino pysäyttää tuho ja tappaa Valhetähti.

Uniyö ei saanut unta seuraavana kahtena yönä. Hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia.
Uniyö ei tienyt mitä ajatella. Valhetähti oli ollut Tähtiklaanin valittu. Ja nyt Uniyö oli valittu tappamaan Valhetähti. Käsketty tappamaan, määrätty tekemään se. Se oli hänen tehtävänsä, joka hänen tulisi saattaa päätökseen yhtä itsevarmasti kuin Valhetähti oli saattamassa omaa tehtäväänsä päätökseen.
Mutta miksi Tähtiklaani halusi nyt yhtäkkiä tappaa Valhetähden, jos he olivat kerran valinneet Valhetähden tekemään tämän? Oliko jokin mennyt vikaan?
Valheiden mestari. Entä jos Valhetähti oli vain valehdellut hänelle ja hänellä oli toinen tehtävä, oma tehtävänsä? Vuodattaa verta, johtaa kaikkia, vallata koko järvi? Entä jos Valhetähti oli yrittänyt saada Uniyön vain epäilemään itseään ja Tähtiklaania? Epäilemään tehtäväänsä, jolloin Valhetähden voitto olisi vain varma?
Mutta… ei Uniyö ollut aistinut valhetta Valhetähden sanoissa. Mutta ei hän voisi luottaa vain tunteisiinsa, sillä ne olivat sumentuneet Valhetähteä kohtaan. Ei hän voinut uskoa mihinkään, mikä koski Valhetähteä sumentuneen sydämensä takia. Ehkä hän ei halunnut uskoa kollin valehtelevan hänelle? Kenties se oli se. Hän antoi sydämensä määräillä ja uskotella, että olisi mahdollista löytää vielä hyvää Valhetähdessä. Uniyö vihasi sitä, että oli rakastunut juuri viholliseensa. Siihen, joka oli paha ja kissa, joka hänen tulisi tappaa. Uniyö vain mietti, miksi hän ja Viima – Valhetähti – olivat tavanneet miltei joka yö monta kuuta unen oudossa maassa? Kenties ei ollutkaan ollut tarkoituksena, että he olisivat sielunkumppaneita tai muuta outoa toiveajattelua vaan se oli ollut outo vihje siitä, että he tuntisivat oman vihollisensa? Ehkä tämä oli keino, jolla Uniyö tietäisi Valhetähden heikkoudet?
Mutta… voisiko se oikeasti olla niin? Voisiko? Uniyön pää oli täynnä ajatuksia ja ne menivät hetki hetkeltä enemmän tukkoon. Hän ei tiennyt, mitä uskoa tai mitä ajatella.
Uniyö tiesi, ettei hän saisi antaa tunteidensa sumentaa mieltään uudelleen. Hänellä oli tärkeä tehtävä kaikkien pelastamisessa.
Jos Valhetähti ei lopeta, niin moni kissa kuolee. Hän ei ole lopettamassa ellei joku pysäytä häntä. Uniyö karisti epäilykset harteiltaan. Hänen olisi toimittava. Hän… hänen olisi pakko. Ei ollut muuta keinoa, niinhän se oli. Eikö vain?
Niin se oli. Hän ei saanut epäillä eikä hän aikoisi enää epäillä. Tähtiklaani luotti häneen ja voisiko kissa pettää itse Tähtiklaanin ja kaikkien klaanien kissojen luottamuksen ja saattaa monet kuoleman syleilyyn ja jopa pahimmillaan ajaa klaanit tuhon omaan?
Ei voinut. Hänen olisi tehtävä tämä eikä hän antaisi epäilyksen vallata mieltään uudestaan.
Hänen oli kovetettava mielensä ja ajateltava vain sitä yhtä asiaa; kaikkien pelastamista. Ja nyt se merkitsi Valhetähden tappamista.
Valhetähdellä oli sama ajatus naaraan tietämättä; kolli ajatteli myös vain yhtä asiaa eli kaikkien pelastamista omalla tavallaan.
Heitä yhdisti myös yksi asia, jota he eivät kuitenkaan nähneet yhdistävänä asiana; heillä oli omat tyttärensä, mutta kukaan ei toki tiennyt Valhetähden pennusta. Valhetähdelle hänen tyttärensä turvallisuus oli hänen tehtävänsä rinnalla tärkeä tehtävä. Uniyölle, vaikka hän halusikin suojella tytärtään, tiesi hän, ettei hän voinut hidastella minkään asian edessä.
Ja hän vihasi sitä tyhjää tunnetta, joka täytti hänet sisimpää myöten.

Seitsemästoista luku - I love to hate you…

Valhetähti tunsi sen oudon kipinöinnin sisällään. Sen kipinöinnin, joka enteili vain pahaa. Hän ei tiennyt, miten edetä kissojen ohjaamisessa oikeaan suuntaan, sillä mikään hetki ei tuntunut oikealta eikä sopivalta julistaa uusien tuulien puhalluksen alkaneen.
Ja samalla se kipinöinti enteili sitä, että tästä ei tultaisi selviämään ilman verenvuodatusta. Kuin jokin toinen voima lähestyisi yhä entisestään ja toisi kaaoksen Valhetähden suunnitelmien ylle pilaten ne.
Hän halusi kovasti välttää kaiken turhan verenvuodatuksen ja vastarinnan. Kissat pitäisi saada näkemään totuus, totuus heidän ja esi-isien virheistä. Heidän tulisi nähdä, että soturilain rikkominen etäännytti heitä klaaneistä, Tähtiklaanista ja omista itseistään. Soturilakia tulisi taas noudattaa. Sen sivuuttaminen oli heikentänyt klaaneja, kissoja ja myös Tähtiklaania.
Valhetähti tiesi, että hänen pitäisi pian alkaa toimiin. Hänen olisi toimittava ja johdettava kaikki kissat totuuteen. Tähtiklaanin voima heikkeni koko ajan. Ja vaikka Valhetähti olikin katkera Tähtiklaanille ja sen kissoille, oli hän tarpeeksi kypsä toimiakseen oikein. Hän tulisi varmasti piikittelemään Tähtiklaanin kissoja lopun elämäänsä. He olivat hylänneet hänet, kertoneet hänestä tulevan paha kissa. Mutta katsokaa häntä nyt! Pelastamassa kaikki! Ja silti Tähtiklaani pelkää. Säälittävät kissat.
Tähtiklaani oli kertonut hänelle kuita sitten hänelle osoitetusta ennustuksesta. Ennustuksesta, jossa hänestä tulisi paha ja häntä seuraisi verivana. Tähtiklaani oli paljastanut, että se ennustus voisi muuttua, jos Valhetähti valitsisi oikein. Mutta koskaan ei hän ollut saanut kuulla sen muuttuneen. Tähtiklaani ei hänen koko kohtaloaan voinut määrätä ja hän tekisi toisin. Hän ei ollut kylmä ja murhanhimoinen. Hän oli ehkä päättäväinen ja itsevarma eikä antaisi minkään estää tavoitteidensa täyttymistä. Mutta joskus olisi tehtävä mitä vain muiden pelastuksen eteen. Hän olisi valmis mustaamaan koko sielunsa, jos vain voisi pelastaa muut. Pelastaa tyttärensä, pelastaa jopa hänet ja monet muut pettäneen Tähtiklaanin.
Sudenlaulu oli osoittautunut luotettavaksi. Tosin, Valhetähti ei ollut varma, seurasiko kolli ainoastaan Tähtiklaanin mukamas antamaa sanaa, mutta olihan kolli toisaalta parantaja eli se kuului ikään kuin toimeenkuvaan. Valhetähti oli kuitenkin varma, että parantaja tiesi enemmän kuin mitä näytti. Hän oli aivan varma siitä.
Ja hän oli oikeassa.

Sudenlaulu oli ollut Valhetähden rinnalla Tähtiklaanin niin sanotun avunhuudon takia. Parantaja oli päällikkönsä tukena ja Valhetähti oli siitä kiitollinen Sudenlaululle. Mutta vaikka Valhetähti oli aina tiennyt Sudenlaulun olevan nokkela ja viisas, ei hän ollut koskaan olettanut parantajan tietävän/arvaavan sitä, että Valhetähti liittyi Tähtiklaanin kertomaan suureen ennustukseen.
Sudenlaulu oli tuonut asian esiin niin yllättäen, että Valhetähti oli ollut hetken jopa sanaton, vaikka yritti sen kovasti peittää.
Sudenlaulu oli kutsunut päällikön omaan pesäänsä juttusille muista asioista ja lopulta keskustelun päätteeksi oli alkanut puhumaan siitä suuremmasta ennustuksesta ja tiesi varmaksi, että Valhetähti tiesi myös siitä. Mutta sen jälkeen Sudenlaulu oli todennutkin jo, että tiesi enemmän mitä Valhetähti ajatteli ja vain siksi, koska oli tutkinut ennustusta enemmän kuin olisi ollut ehkä tarpeen.
”Sinä olet se ennustuksen kissa”, Sudenlaulu sanoi yllättäen. Valhetähti räpäytti silmiään ilmekään värähtämättä katsoessaan suoraan Sudenlaulun kylmän rauhallisiin silmiin. ”Tähtiklaani ei olisi puhunut sinulle muutoin. Minä tiedän sen. Ja minä tiedän, että he yrittivät estää sinua.”
Uhkaava tunne valtasi Valhetähden. Voisiko Myrskyklaani pärjätä Valotassun taidoilla, jos tilanne nyt ottaisi käänteen, jota Valhetähti ei halunnut kohdata?
”Ainoat asiat, joita sinä olet kuitenkin tehnyt”, Sudenlaulu jatkoi, ”ovat vain olleet klaanien hyväksi. Tähtiklaani antoi sinulle pureskeltavaksi pahan enteen itsestäsi, ja sinä päätit uhmata sitä kaikella mahdillasi. Uskon, että se kääntöpuoli sinun ennustuksestasi on se, johon sinun tiesi johtaa.”
”Sinä… todella uskot niin?” Valhetähti kyseenalaisti. ”Jopa kaiken sen jälkeen, mitä sinulle itsellesi on kerrottu? Ennustettu? Ja sinä olet parantaja, Tähtiklaanin yhteys kissoihin.”
”Tähtiklaani on ollut ennenkin väärässä”, Sudenlaulu sanoi kylmästi. ”Enkä minä sokeasti seuraa jokaista kuolleen kissan käskyä. Minusta kohtalo ei edelleenkään ole kiveen hakattu ja muuttumaton. Sinä olet tehnyt paljon enemmän, mitä moni muu edes voisi koskaan tehdä ja tulet tekemäänkin. Ja toivon, että sallit minun auttaa sinua pelastamaan klaanit.”
Valhetähti tuijotti klaaninsa parantajaa hetken aikaa, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi.
”Olen otettu, Sudenlaulu”, Myrskyklaanin päällikkö totesi. Sudenlaulu… Valhetähti ei ollut varma, oliko kolli uskonut Valhetähden valheellisiin sanoihin Tähtiklaanin antamista sanoista vai oliko Sudenlaulu tietoinen suuremmasta ja ymmärsi, miksi Valhetähti teki asioita miten teki? Kumpi vain kävi Valhetähdelle, vaikka hän halusi uskoa, että Myrskyklaanin parantaja oli viisas ja ymmärsi kissojen tekemät vääryydet ja näki soturilain merkityksen vahvistamisen tärkeänä.
”Johda hyvin, kuten olet nytkin johtanut”, parantaja puhui. ”Ja tee se, minkä koet oikeaksi. Kuten jo sanoin, kenestä tahansa ei olisi seuramaan toista tietä ja vastustamaan pahaa. Kenties olet valinnut sen toiveikkaamman tien, josta sinulle ei kerrottu. Ja älä huoli”, Sudenlaulu vilkaisi Valhetähteä, ”salaisuutesi on turvassa kanssani.”
”Kiitos”, Valhetähti nyökkäsi syvään. ”Tähtiklaani on toisinaan… epäselvä ja mysteerinen. Ja toivon, että sen sanatonta ennustusta olen päätynyt seuraamaan.”
”Minä uskon, että sinä seuraat sitä”, Sudenlaulu hymyili, ”ja että seuraat omaa polkuasi sen rinnalla. Että seuraat sydäntäsi.”
Valhetähti veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Parantajan tuki oli aina tärkeää päällikölle, mutta tällaisen aiheen kanssa se oli vielä entistäkin tärkeämpää.
Epäilys oli aina ollut läsnä. Aluksi Valhetähti oli ollut katkera ja vihainen, ja kenties jopa saattanut kirota Tähtiklaania tuhoon. Samalla hän oli kuitenkin nähnyt oikean syyn klaanien ja Tähtiklaanin tuholle eikä hän ollut koskaan ollutkaan murhanhimoinen ja tappamisen puolella, päinvastoin.
Mutta hän olisi aina valmis tekemään mitä tahansa saattaakseen tehtävänsä päätökseen ja pelastaakseen hänet hylänneen Tähtiklaanin ja muut, viattomat kissat. Hän tekisi sen vaikka Synkän metsän kanssa, jos tarvitsi.
Synkkä metsä kissoineen oli kuitenkin kietoutunut Valhetähden heille syöttämäänsä valheeseen. He uskoivat Valhetähden olevan metsän valtaamisen ja muun pahan kannalla. He eivät aavistaneet mitään ja ei ihmekään, olihan hänen nimensä Valhetähti.

Hopeaviilto oli kaikeksi onneksi kykeneväinen salailemaan asioita ammatimaisesti. Kukaan ei aavistanutkaan naaraan olevan imettävä naaras tai hänen edes saaneen pentuja – pennun. Hän oli onnistunut pysymään tutuissa tehtävissään Tuuliklaanissa eikä kukaan edes Synkän metsän mailla kiinnittänyt Hopeaviiltoon yhtään sen enempää huomiota kuin ennekään.
Naaras tosin kulki enemmän varjoissa, ainakin väliaikaisesti. Kaikki kissat eivät olleet tyhmiä vaikka siltä vaikuttivat. Valhetähti piti Hopeaviiltoa silmällä tarkemmin kuin ennen ja varmisti, että tuuliklaanilainen käyttäytyi ja piti matalaa profiilia Synkässä metsässä. Kolli piti huolen myös siitä, ettei Tuuliklaanissa epäilty mitään ja että samalla Hopeaviilto piti huolta Aurinkopennusta. Tähän asti naaras oli onnistunut kaikessa siinä.
Silloin tällöin Valhetähti kulki yli klaanien rajojen pentunsa luokse, jos Hopeaviilto oli turhan kauan poissa. Hänellä ei ollut enää oppilasta hidasteena, vaikka Tuikemieli olikin ollut taitava oppilas ja oli ollut ilo kouluttaa naaraas soturiksi. Häivätuuli hoiti varapäällikön tehtäviä hyvin ja hän ei kyseenalaistanut päällikönsä toivetta pysytellä sivummalla partioista, vaikka ainahan naaras aina oli kysynyt, oliko Valhetähdellä kiinnostusta lähteä partioihin. Valhetähti meni omaa tahtiaan niin raja- kuin metsästyspartioihin. Nyt hän kävi niissä vähemmän, vaikka toi aina leiriin saalista, kun oli käynyt katsomassa pentuaan, jotta kukaan ei ihmettelisi yhtään sen enempää hänen menojaan. Hän ei halunnut herättää yhtään epäilyksiä ja hän oli taitava pitämään selustansa selkeänä.
Synkälle metsälle valehtelu oli yltynyt. Moni kissa uskoi, että Synkkä metsä olisi tekemässä joko kostoretkeä ja/tai valtausta klaanien reviireille. Jotkut uskoivat enemmän siihen, että he saisivat omat sääntönsä ja mielihalunsa tehtäväksi.
Osan tavoitteet olivat Valhetähden mielestä sellaisai, joita hän ei sallisi tehtäväksi. Osa halusi murhata mielinmäärin, osa taas rikkoa kaiken, jota klaanit seurasivat. Osa oli taas saanut kuulla totuuden, mutta se kuului vain harvoille ja valituille. Osalle oli pakko valehdella, jotta he olisivat osana Valhetähden joukkoa, jos tilanne sitä vaatisi. Sodan ja verenvuodatuksen kolli halusi välttää kokonaan. Kuolemaa ei tulisi tapahtua yhtään sen enempää kuin oli tarvis.
Jos Tähtiklaani antaisi Valhetähden tehdä mitä hän oli tekemässä, ei Valhetähden tarvitsisi turvautua pahoihin kissoihin Synkässä metsässä. Valhetähdelle oli annettu pahuuteen johtava ennustus ja sitä hän ei halunnut seurata. Monelle se toki vaikutti siltä, että hän olisi seuraamassa synkkää ja mustaa polkua.
Tähtiklaani tai mikään typerä ennustus ei määräisi hänen kohtaloaan. Hän ei ollut murhanhimoinen eikä vallanhimoinen. Hän halusi auttaa ja pelastaa klaanit tuholta.
Kenties aluksi kolli oli ollut katkera Tähtiklaanin hylättyä hänet ja hän oli ollut valmis astumaan synkälle polulle, mutta hän oli ollut vahva. Ja hän oli nähnyt Hopeakäärmeen ja Hopeaviillon yritysten lävitse. He olivat vain vahvistaneet hänen ajatusmaailmaansa kaikkien pelastamisesta. He olivat antaneet hänelle vettä pienen ideanjyväsen kasvuun ja se oli kasvanut selkeäksi tehtäväksi, joka hänen tulisi saattaa päätökseen.
Synkkä metsä oli saanut koulutettavakseen suuren joukon kissoja eri klaaneista, niin oppilaita kuin sotureita. Osassa heistä Valhetähti näki potentiaalia uskoutua hänen tehtävälleen, osa heistä taas seurasi omia synkkiä tavoitteitaan. Mutta he tulisivat silti seuraamaan Valhetähteä, jos tarve niin vaatisi, kun he uskoisivat Valhetähden tavoittelevan heidän tavoitteitaan.
Kolli oli jopa hieman ylpeä siitä, että oli onnistunut huijaamaan pahoja kissoja Synkässä metsässä. Ihan kuka vain ei siihen onnistuisi.
Valhetähti näki Hopeaviillon hahmon katoavan Synkästä metsästä. Hän oli varmasti herännyt pennun liikkeisiin. Valhetähti huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Hän oli käskenyt Hopeaviillon pitävän Aurinkopennun poissa Synkän metsän mailta ja antanut Hopeaviillolle toivottavasti tarpeeksi hyvän perustelun; Hopeaviilto voisi vaarantaa itsensä ja Valhetähden seuraajan hengen, jos kukaan saisi tietää Aurinkopennun olevan heidän pentunsa.
Ja Valhetähti toivoi Hopeaviillon tekevän Valhetähden tahdon mukaan. Hän halusi, ettei Aurinkopennun kohtalo olisi lyöty kiveen vain sen takia, että Hopeaviilto haluaisi pennusta pahan. Synkkä metsä ja Hopeaviilto voisivat muovata sen pennusta helposti ja Valhetähti yritti kaikin voiminsa estää sen. Aurinkopennun pitäisi saada mahdollisuus mahdollisimman normaaliin elämään.
Ja jos Valhetähdelle koskana tapahtuisi jotain, ei hän koskaan antaisi anteeksi sitä, ettei olisi suojelemassa Aurinkopentua, rakasta tytärtään.

Valhetähden vatsassa myllersi oudot tunteet. Hän tervehti Pilviharsoa pikaisella nyökkäyksellä ja he vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin Valhetähti jatkoi matkaansa kissojen lomassa. Muut päälliköt vaihtoivat kieliä kauempana, viivytellen täydenkuun kokoontumisen alkua.
Musta turkki kissajoukon laitamilla herätti Valhetähden huomion. Kauempana istui Uniyö, Jokiklaanin entinen varapäällikkö. Oli outoa nähdä naaras täällä. Eikö hänen pitäisi olla pentunsa kanssa Jokiklaanissa?
Valhetähti kohautti lapojaan ja asteli naaraan luokse. Oli outoa, että Uniyö ei ollut vaihtamassa kieliä muiden kanssa. Jos hän oli tänne asti vaivautunut, miksi hän istua kökötti yksin jossain laitamilla?
”Uniyö”, Valhetähti tervehti Jokiklaanin entistä varapäällikköä. Tammihuurre oli palannut entiseen tehtäväänsä varapäällikkönä muutama kuu sitten, mutta outoahan se silti oli. Oliko Tammihuurre vaatinut saavansa paikkansa takaisin vai oliko Uniyö antanut sen kollille? Oikean syyn Valhetähti toki tiesi, mutta ei tiennyt, miksi juuri Tammihuurteesta oli tehty taas varapäällikkö. ”Sinua ei olekaan näkynyt kokoontumisissa sitten Tammihuurteen varapäälliköksi palaamisen jälkeen.”
”Valhetähti”, naaras nyökkäsi Myrskyklaanin päällikölle. Kaksikko ei ollutkaan kovin usein vaihtanut sanoja, mutta ei se ollut toisaalta niin suuri ihmekään. Kaksi eri klaania, kaksi eri asemaa. ”Ei niin”, naaras naurahti, ”on ollut kiireitä, kun tuli pieni elämänmuutos ja muutto uuteen pesään. Oli kiva päästä jaloittelemaan pentutarhassa makoilun jälkeen, vaikkakin vain hetkeksi.”
”Aivan, siksi siis et ole enää varapäällikkö”, Valhetähti naurahti miltei tuhahtaen, ”sinä sait pentuja. Onnitteluni.”
”Pennut tuovat kyllä paljon iloa”, Uniyö nauroi hiljaa ja hymyili. ”Oma pentuni Kaikupentu on oikea ilopilleri ja aina menossa. Hänen kanssaan ei ole tylsää hetkeä.”
Valhetähti nauroi hieman myös. Harvinaista tosiaan, hän ei nauranut nykyisin kuin vain todella harvoin. Sitten hän hätkähti ja kaikki se nauru kuoli hänen sisällään.
”Hetkinen. Miksi sinä kutsuit pentuasi?” Valhetähti kysyi Uniyöltä. Kollin ajatukset laukkasivat kuin villiintynyt hevoslauma. ”Mikä on sinun pentusi nimi?”
Uniyö näytti häkeltyneeltä. ”Kaikupentu.”
Kaikupentu. Sepä kaunis nimi. Uniyö tuijotti Valhetähteä nyt silmiään räpäyttämättä. Naaras tuntui näkevän hänen lävitseen, mutta ei se ollut oikeasti mahdollista. Jokin naaraan katseessa kuitenkin muuttui ja Valhetähti alkoi epäilemään omia ajatuksiaankin.
”Ah, kaunis nimi”, Valhetähti nyökkäsi. Hän piti äänensävynsä tasaisena, mutta mustaturkkinen naaras hänen edessään siristi silmiään entisestään. ”Saanen kysyä, mistä keksit nimetä pentusi Kaikupennuksi?”
Uniyön vihreissä silmissä välähti, mutta naaras ei näyttänyt mitään tunneta katseessaan. Naaras kohotti kuitenkin leukansa ylemmäksi. ”Eräs tuntemani kissa keksi sen nimen.”
”Ei pennun isä?” Valhetähti kallisti päätään. Ilmassa tuntui kipinöivän.
”Ei. Mutta sinähän tiedät jo, mistä se nimi tulee”, Uniyö pudisti päätään, katse tiukasti Valhetähdessä. ”Mietinkin, miksi äänesi oli niin tuttu.”
Valhetähden silmissä välähti. Kolli otti askeleen taaksepäin, mutta irvisti sitten ja pakotti itsensä rauhalliseksi. Uniyö oli tainnut menettää lopultakin järkensä. ”Olet sekoittanut minut toiseen kissaan, Uniyö hyvä.”
”En ole ja tiedät sen oikein hyvin itsekin”, Uniyö siristi silmiään ja otti askeleen kohti Valhetähteä. Heidän nenänsä koskettivat miltei toisiaan ja heidän molempien katseissa paloi tuhannet liekit ja niiden liekkien lomassa tuhansia tunteita. ”Viima.”

//jatkuu Uniyön tarinassa

Luku 3
Tuntui, kun jokin olisi tukkinut harmaanruskean naaraan kurkun. Hänen silmissään tuntui hämärältä, aivan kuin hän ei olisi pystynyt näkemään pimeässä enää kunnolla. Kaikki tuntui epäselkeältä, epäselvältä. Hän yritti sivuuttaa sisällään kasvavan pahan tunteen hänen ympärillään olevasta maisemasta.

“Olet odottanut minua?” Kimallepuro vastasi äänelle, jonka omistajaa hän ei nähnyt missään vaikka yrittikin silmäillä ympärilleen. Hän ei tiennyt näkikö unta, kaikki tuntui niin epämääräiseltä ja epätodelta. Vaikka hänen silmänsä olivat apposen auki, olleet jo pitkään, hän ei tottunut hämärään yhtään sen paremmin. Hänen sisällään kalvava ahdistus kasvoi kasvamistaan ja naaras ei tiennyt mitä tehdä, jotta hän ei alkaisi panikoida.

Ääni ei vastannut hänelle. Soturi ei tiennyt, miksi, mutta hän aisti silti tämän olemuksen lähellään. Naaraan ruskeanharmaat karvat nousivat pystyyn vilusta ja pelosta. Hän olisi halunnut juosta pakoon, mutta hän ei tiennyt edes mihin suuntaan hän lähtisi.

Varjoista astui esiin kissa. Tämä oli vaaleanharmahtava, lähes valkoinen naaras, jonka naamalla oli harmaita pisamia. Kissan silmät olivat vaaleanvihreät ja hänen terävä katseensa teki Kimallepuroon vaikutuksen.

“Olenko Tähtiklaanissa?” Kimallepuro kysyi varovaisesti, yhäkin hieman varuillaan ympäristöstään. Tuntemattoman kissan ilme tuntui muuttumattomalta, kunnes tämä pudisteli päätään pahoittelevan näköisenä.

“Et ihan, arvauksesi ei kuitenkaan aivan kaukana ole totuudesta”, naaras sanoi ja nyt hänen äänensä tuntui pehmeämmältä, kuin aiemmin, jolloin Kimallepurosta oli tuntunut, että kissan ääni raukui salamina taivaalla ja esti hänen korviaan kuulemasta mitään muuta. Se ei kuitenkaan yhäkään selittänyt naaraalle, mitä hän teki täällä.

“Jos tämä ei ole Tähtiklaani, se tarkoittaa että Vääräkajo ei ole täällä. Ja jos en ole täällä näkemässä veljeäni, niin miksi olen täällä?” Kimallepuro kysyi, tiukentaen ääntään.

Toinen naaras pysyi vaiti. Kimallepuro ei ollut varma kävikö tämän katse hänessä, vai jossain kaukaisuudessa.

“Olet hyvä soturi Kimallepuro”, vaalea kissa totesi suoraan, jatkaen: “mutta sinulla on vielä opittavaa. Ja haluan opettaa sinua.”
Kimallepuro ei ymmärtänyt,

“Opettaa? Minua? En nyt oikein ymmärrä… En ole mikään oppilas enää”, naaras sanoi, hämmentyneellä äänellä, hiljeten loppua kohden. Hän katsoi maata, vaikkei erottanut siinä mitään, muttei tiennyt minne muuallekaan kohdistaa katsettaan.

“Sinun ei tarvitse olla oppilas, että voit oppia uusia asioita”, toinen kissa sanoi. Hänen tyyneys melkein raivostutti Kimallepuroa, joka ei yhäkään ymmärtänyt täysin mitä hän teki täällä.

“Ai taistelemisesta vai jostain? En ole koskaan ollut hyvä taisteluliikkeissä tai missään muussakaan. En usko, että voit auttaa minua”, soturi sanoi apealla äänellä. Hän ei tiennyt, mikä säälittävä avuntarjous tämä oli hänelle, mutta hän ei antanut periksi.

“Sinä olet hyvä taistelemaan Kimallepuro, mutta voin opettaa sinulle asioita, mitä mestarisi tai kukaan klaanissasi ei tiedä.”

“Entä jos en halua?”

“Sitten voit lähteä”, naaras sanoi. “Kävelet vain pois.”

Ja niin Kimallepuro teki. Hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään. Hän ei tiennyt määränpäätään, eikä sitä oliko sitä edes olemassa. Hän vain käveli ja käveli… kunnes heräsi.

Harmaa naaras katsoi ympärilleen unentäyttämillään silmillä. Soturien pesä oli yllättävän tyhjänä, mikä ei ollut tavanomaista. Yleensä Kimallepuro heräsi aikaisemmin kuin kukaan muu lähteäkseen aamukävelylleen. Nyt hän oli selkeästi nukkunut sen ajan ohi. Naaras puistatteli päätään ja nousi ylös, lähtien kävelemään ulos pesästä. Hän yritti löytää katseellaan Olkivärettä, mutta hänen veljensä oli hävinnyt johonkin. Ehkäpä kirjava kolli oli Ilveskuuran seurassa, tai jossain muualla.

Kimallepuro ei ehtinyt oikein tekemään mitään, kun hän ajatuksissaan saapui jo Häivätuulen luokse. Varapäällikkö oli yhtä nyrpeän oloinen, kuten aina, mutta Kimallepuro halusi vain äkkiä tietää mikä hänen tämänpäiväinen roolinsa olisi.

“Katsos Kimallepuro, kerrankin ajoissa, voitkin mennä Täplätuulen johtamaan metsästyspartioon mukaan”, Häivätuuli sanoi kuulostamatta yhtään yllättyneeltä, että Kimallepuro oli kerrankin ajoissa partiojaossa. Kimallepuro oli hämmentynyt, eikä hänen unensa, joka pyöri hänen mielessään, auttanut asiaa.

Päivä oli siis hyvä, Kimallepuron nauttiessa metsästyksestä enemmän kuin rajapartioista. Hän ei kuitenkaan pystynyt oikein keskittymään, eikä saanut napattua juuri mitään. Vaikka normaalisti tämä olisi ollut hänelle pettymys, hän ei saanut vaaleaa naaraskissaa mielestään.

Kimallepuro ei ollut käynyt vierailemassa Tähtiklaanissa, se oli tullut selväksi. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä oli yönsä viettänyt. Ja miksi se naaras oli halunnut kouluttaa häntä? Kimallepuro ei osannut kuvitella itsessään olevan mitään erikoista. Ehkä kyseessä oli oikeasti ollut jostain sääliteosta, tai sitten naaraan oma alitajunta oli kehittänyt jonkin sivujuonen hänen jo nyt monimutkaisen elämän sekoittamiseksi.

Päivä kului hitaasti. Kimallepuro muisti syöneensä jonkin hiiren ja jutelleensa Olkiväreelle. Eniten hän kuitenkin odotti sitä, että pääsisi taas nukkumaan ja löytämään selkeyttä ajatuksiinsa. Kun hän oli vihdoin tarpeeksi väsynyt hän kiirehti omalle makuusijalleen. Soturi sulki silmänsä ja odotti unen tulevan.

Linnunlaulu herätti harmaanruskean naaraan unestaan. Mitä oli tapahtunut? Hän yritti palata takaisin muistoihinsa viime yöstä, mutta mitään ei tullut mieleen. Oliko hän nähnyt unia ollenkaan? Kimallepuro nousi ylös huomatakseen kaikkien muiden nukkuvan vielä. Ainakin hän oli herännyt aikaisin, joten hän pääsi kävelylle selkeyttämään ajatuksiaan.

—

Kimallepuro kantoi partiossa saalistamansaa oravaa tuoresaaliskasaan. Hänestä tuntui taas normaalilta, eikä outo uni vaivannut häntä. Silmäkulmastaan hän näki Olkiväreen kipittävän hänen luokseen.

“Hei Olkiväre!” Kimallepuro tervehti veljeään ja hymyili.
“Hei, Kimallepuro, oletko vielä syönyt?” kirjava kolli kysyi. Kimallepuro pudisti päätään. Hän ei ollu ehtinyt ajatellakaan ruokaa.
“En. Haluatko jakaa riistan kanssani?”
“Totta kai!”

Oli mahtava jutella Olkiväreen kanssa päivän tapahtumista. Se kaikki tuntui niin normaalilta ja Vääräkajon kuoleman jälkeen Kimallepuro kaipasi normaaliin palaamista. Tämä tavallisuuden tunen ei kuitenkaan jatkunut kauan, kun veli heitti yllättävän kysymyksen: Lähtisikö Kimallepuro hänen kanssaan Jokiklaaniin. Naaras oli hämmentynyt, ehkä hieman jopa järkyttynyt. Hän oli ajatellut kaiken olevan tavallisesti, ei hän ollut ajatellut, että hänen veljensä oli suunnitellut klaanista lähtemistä. Sentään tämä pyysi Kimallepuroa mukaan, mutta naaras rakasti Myrskyklaania ja elämäänsä täällä. Ei hän voisi…

“Tietenkin minä tulen.”

He eivät ehtineet jutella pitkään, kun Olkiväreen piti lähteä rajapartioon. Kimallepuro kärsi taas päässään huutavista ajatuksista. Hän ei olisi koskaan kuvitellutkaan, että hänen päivänsä kääntyisi tällaiseen suuntaan. Mutta ehkä tälläkin oli tarkoituksensa. Tietenkin hän muuttaisi Jokiklaaniin veljensä kanssa. He aloittaisivat uuden elämän ja… heitä ei painaisi enää Vääräkajon muisto, eikä heidän tarvitsisi pyöriä heidän äitinsä jalanjäljissä. He voisivat syödä kalaa joka päivä ja uida ja heidän tulevat jälkeläisensä olisivat Jokiklaanilaisia. Se olisi aika mahtavaa elämää.

—

Tummat puut varjostivat Kimallepuron polkua. Tuntui kuin ilma ei olisi liikkunut, mutta hänen hengityksensä ei ainakaan vielä ollut salpaantunut. Vaikka hän ei tälläkään kertaa tiennyt minne oli menossa, oli käveleminen jotenkin varmempaa, aivan kuin hänen määränpäänsä oli selvä. Ja niin se olikin, kun naaras saapui aukiolle, joka muistutti häntä siitä kerrasta kun hän viimeksi näki tätä unta. Soturi pohti oliko kukaan odottamassa häntä täällä tällä kertaa, mutta hän ei pystynyt oikein erottamaan kenenkään läsnäoloa ympärillään. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hän kuitenkin kuuli tutun äänen.

“Hei taas Kimallepuro”, valkoinen naaras sanoi terävän tyytyväisellä äänellä. “Palasit sitten tänne?”

Kimallepuro ei ymmärtänyt mitään.

“Palasin? Minä vain nukahdin ja heräsin täältä. En valinnut palata tänne. Jos olisin, olisin ollut täällä uudestaan jo edellisenä yönä”, hän tuskaili, mutta ei saanut toisen naaraan ilmeeseen reaktiota. Sen sijaan tämä katsoi Kimallepuroa huokaisten ensin syvään itsekseen.

“Et ollut silloin valmis palaamaan, mutta se, että olet nyt takaisin täällä kertoo, että olet valmis aloittamaan koulutuksesi.”

“Koulutukseni? Apua en minä ole valmis mihinkään koulutukseen, minulla on pian muutto Jokiklaaniin, en todellakaan ehdi ajatella mitään muut…”

“Jokiklaaniin?” naaras keskeytti täysin Kimallepuron lauseen. “Et sinä voi lähteä Jokiklaaniin, sinähän olet Myrskyklaanin kissa?” ensimmäistä kertaa soturi saattoi nähdä tämän tuntemattoman kissan ilmeessä muutoksen.

Kimallepuro olisi halunnut sanoa vastalauseen. Hän oli jo aloittamassa monologin siitä kuinka tärkeää hänellä oli olla Olkiväreen kanssa ja kuinka hän oli valmis opettelemaan uuden klaanin tavoille, mutta hän tajusi, että se ei ehkä ollut täysin totta.

“Et sinä ole valmis jättämään kotiasi Kimallepuro”, valkoinen kissa sanoi hiljaa.

Tunnelma heidän välillään oli muuttunut. Kimallepuro ei tuntenut tätä ventovierasta edes, mutta hänestä tuntui kuin tämä taas olisi tuntenut hänet täysin ja tiennyt mitä hän halusi. Toisaalta soturi tiesi sen itsekin. Hän rakasti Olkivärettä enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa, mutta hänen täytyisi päästää toinenkin veljensä menemään. Heidän kohtalonsa olisivat erilaiset, eri klaaneissa. Hänen olisi hyväksyttävä se.

Kimallepuron vaalean vihreät silmät olivat itkuisen kosteat, mutta hän ei voinut antaa kyyneltensä valua tässä paikassa. Hänen lävitseen kulki tunne: hänen olisi oltava vahva. Naaras tunsi olleensa liian heikko liian pitkään. Ehkä tämä paikka auttaisi häntä.

“Olen valmis aloittamaan koulutukseni”, Kimallepuro sanoi viimein. Valkoinen naaras hymyili hänelle.

“Tervetuloa joukkoihimme Kimallepuro. Minä olen Usva ja vastaan koulutuksestasi.”

—-

Kimallepuro kertoi Olkiväreelle, ettei hän lähtisi tämän mukaan Jokiklaaniin. Hetki oli tunteellinen, mutta he molemmat hyväksyivät tilanteen. He tulisivat olemaan sisko ja veli aina ja ikuisesti. Olkiväreellä olisi aina erityinen paikkansa Kimallepuron sydämessä. Vääräkajon kuoleman jälkeen heillä oli ollut vain toisensa.

Olkiväre tulisi lähtemään tulevana yönä. Kimallepuro olisi halunnut hyvästellä veljensä vielä kerran. Hän kuitenkin tiesi ettei voinut. Naaras tulisi viettämään tulevat yönsä harjoittelemassa Usvan koulutuksessa, jotta hänestä tulisi vahvempi kuin koskaan ennen. Hän ei olisi enää heikko.

// Okei apuaa, mulla oli tosi kivaa kirjoittaessa tätä tarinaa. mul on niin paljon juonisuunnitelmia ja musta tuntui Kimallepurolla kirjoittaessa, että hänen elämänsä lähtee vain juoksemaan omaa rataansa, enkä meinaa itse pysyä enää perässä. Tästäkin tarinasta tuli tosi sekava, mutta yritin jotenkin kiteyttää tän tarinan tapahtumat lopulta toisiinsa ;D Mutta joo I feel bad anteeksi rakas Kimalle mitä joudut vielä kokemaan </3 tää oli sille vähän liian heppoisa alkumaistiainen

Kyytassu, luku 4


Myöhäisen viherlehden auringonsäteet tunkeutuivat oppilaiden pesään, missä Kyytassu nukkui. Hän avasi silmänsä hiemsn tokkursidens js noudi. Hän venytteli takajalkojaan ja selkäänsä, yrittäen karistaa aamuväsymyksen pois. Kyytassu oli ollut jo hetken aikaa klaanissa, mutta ei oikein uskaltanut puhua kenenkään muun kuin Lumivarjon kanssa. Hänestä tuntui välillä hieman yksinäiseltä, mutta hän oli jo vähän tottunut siihen kun oli asunut kotiväkensä-tai klaanikissojen nimellä kaksijalkojensa ja Enkelin kanssa, kun lähellä ei ollut ollut paljon kissoja. Oli hän pari kertaa leikkinyt jonkun kissan kanssa.
"Herätys, maailma kutsuu. Lumivarjo juuri sanoi, että minä, sinä ja Vaahteratassu menemme saalistamaan mestareidemme kanssa", sanoi kolli, jonka hän tunnisti Viimetassuksi. "Tuletkos jo?" Kyytassu nyökkäsi. Hän ja Viimatassu lähtivät ulos, Häiväkorvan, Täpläsydämen, Lumivarjon ja Vaahteratassun luokse. Häiväkorva, Vaahteratassun mestari viittilöi kaikkia hännällään seuraamaan.
"Ajattelin, jos koittaisimme saalistaa lähellä Tuuliklaanin rajaa", Häivekorva ilmoitti. Lumivarjo ja Täpläsydän olivat samaa mieltä. Niinpä he kiihdyttivät vauhtia ja juoksivat metsän poikki.

"Ajattelin, jos oppilaat ottaisivat pienen kilpailun. Ei mikään väliarviointi, pelkkä kisa. Se, kuka saa parhaan saaliin aurinkohuippuun mennessä voittaa!" Häivekorva ilmoitti
"Mikä on palkinto?" Vaahteratassu kysyi silmät kiiluen.
"Hmm, voittaja saa valita ensimmäisenä tuoresaaliin", Häivekorva tokaisi. "Menkäähän, tai ette kerkeä saalistamaan paljon ollenkaan!" Täpläsydän käski. Kyytassun onneksi he olivat Lumivarjon kanssa keskittyneet ensiksi melko paljon saalistamiseen. Olivat he pari taisteluharjoitustakin pitäneet, mutta enimmäkseen saalistusta. Kyytassu haisteli ilmaa, hän halusi todistaa ainakin Vaahteratassulle ja Viimatassulle, että vaikka hän oli syntynyt klaanin ulkopuolella, hänestä tulisi ihan yhtä hyvä soturi kuin kenestä tahansa muustakin oppilaasta. Päästäisen haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän otti vaanimisasennon, mutta unohti pitää häntänsä ylhäällä ja se raahasi perässä kuivuneiden lehtien päällä. Päästäinen, joka kaiveli jotain lehtien alla, oli kuullut kollin ja Kyytassun yllätyshyökkäys epäonnistui. Hän pinkaisi sen perään ja loikkasi käpälät ojossa, että saisi sen, mutta se pääsi viiksenmitan hänen ulottuvilleen.
"Huono tuuri", kuului hiljainen ääni puiden seasta. Kyytassu hämmentyi ja vilkaisi taakseen. Ei ketään. Ääni ei ollut kuullostanut Täpläsydämeltä, Häivekarvalta tai Lumivarjolta, eikä Viimatassulta tai Vaahteratassultakaan. Se oli joku ihan tuntematon kissa.
"Ehkä minä vain kuvittelin.." Kyytassu mutisi itselleen. Hän työnsi äänen mielensä takaosaan ja keskittyi saalistamiseen. Hän käveli hieman eteenpäin, ja maistoi ilmaa. Rastas. Pian lintu näkyikin, se oli pullea ja melkoisen iso. Se tonki matoja maasta hyvin keskittyneenä. Kyytassu hiipi hieman lähemmäksi ja ponkaisi. Hän loikkasi sen päälle pitkällä loikalla ja vangitsi sen siivet. Hän antoi nopean tappopuraisun. Sitten hän hautasi linnun maahan. Vielä oli aikaa saalistaa, ja Kyytassu oli varma että haistoi jäniksen. Harvoin ne metsään tulivat, mutta ei se tehnyt siitä yhtään sen huonompaa riistaa. Hän jäljitti jänistä kauan, mutta turhaan. Hän löysi kolo9n, joka oli aivan jäniksen hajuinen ja menetti toivon. Hän oli juuri kääntymässä, kun kuuli oravan. Se nakerteli käpyä puun juurella. Yksi virheliike, ja orava olisi ampaissut puuhun. Kyytassu ei ollut vielä saanut kunnollista koulutusta puuhun kiipeämisestä, joten hän ei mieluusti sitä halunnut vielä kokeilla. Hän hiipi todella hitaasti, ja kun hän oli hännänmitan päässä oravasta. Se huomasi hänet. Mutta oli jo liian myöhäistä, oravan reitti oli tukittu ja Kyytassu nappasi sen. Hän tappoi sen ja huomasi, että oli melkein aurinkohuippu. Jos hän nyt ottaisi rastaansa, hän saattaisi keretä ajoissa. Kolli etsi paikan mihin oli haudannut rastaansa ja ölähti tapaamispaikkaa kohti. Muut olivat jo paikalla. Vaahteratassulla oli kaksi hiirtä ja myyrä ja Viimatassulla jänis.
"Hieno saalis, Kyytassu", Lumivarjo nyökkäsi hyväksyvästi. "Viimatassu taisi voittaa", Lumivarjo sanoi ja he lähtivät leiriin.



//Kirjottelin pitkästä aikaa, vähän lyhyt :D