Liekkisade - Luku 14 - taistelua, kuolemaa ja verta :)


Liekkisade seurasi Uniyön joukkoa taisteluun. Tämä oli hänen ensimmäinen taistelunsa ja hän oli hyvin hermostunut eikä oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Klaanien päälliköt ja Valhetähti sekä Uniyö antoivat merkin ryhtyä taisteluun, ja niin myös tapahtui. Liekkisade tahtoi pysyä kumppaninsa lähellä. Häntä pelotti, että hän menettäisi tämän niin kuin oli menettänyt vanhempansa. Ehkä naaras osasi pitää huolen itsestään, mutta kolli kuitenkin tiesi että kokeneimmatkaan soturit eivät voineet taata selviävänsä taistelusta. Kuitenkin taistelun sekamelskassa hän kadotti kumppaninsa näkyvistä, ja joutui siis vain rukoilla Tähtiklaania, että Laventelinenälle ei kävisi mitään. Pian tuttu haju kantautui hänen nenäänsä, ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen siitä inhosta, mitä hän koki tällä hetkellä. Luminietos. Tätä kissaa hän ei ollutkaan nähnyt hetkeen, ja liekinvärisellä kollilla oli vielä asiat selvittämättä hänen entisen Synkän metsän mestarinsa kanssa. Hän luimisti hieman korviaan ja yritti katsoa mahdollisimman vihaisesti valkoista kollia suoraan silmiin. Molemmat kollit murisivat toisilleen.
"Vai niin, uskaltauduit sitten taisteluun, petturi", vanhempi Synkän metsän jäsen murahti vihaisena.
"Valehtelit. Väitit murhanneesi isäni, tajuatko, millaista oli ajatella että hän oli kuollut, että minulla ei ollut mahdollisuutta edes löytää häntä ikinä. En ihmettelisi, vaikka kaikki mitä tiedän vanhemmistani olisi valetta!", Liekkisade sähisi.
"Yritin saada sinut tajuamaan, millainen kissa hän oli. Ettei sinun edes olisi kannattanut käyttää aikaasi semmoisen pelkurin etsimiseen" Luminietos jännitti lihaksensa valmistautuakseen loikkaamaan pienen kollin kimppuun.
"Minä en yllättyisi, vaikka olisit valehdellut isäni teoista, tiedätkö, olen tavannut hänet itse", Liekkisade murahti tehdessään saman kuin Luminietos. Liekkisade ei ollut juuri ikinä vihainen, mutta Luminietos sai hänet kiehumaan toden teolla. Liekkisade ei olisi ikinä halunnut nähdä noita kasvoja.
"En usko enää mitä sinä väität. Jos muuten et pysty lopettaa tuon valehtelun ja kertoa totuuden, selvitän sen sitten itse", kolli irvisti. Luminietos tuijotti Liekkisadetta ja hänen kurkustaan kumpusi murinaa. Liekkisade oli kyllästynyt yrittämään saada Luminietoksen kertomaan edes osan totuudesta. Kolli loikkasi valkoisen kissa niskaan ja kynsi hänen selkäänsä vimmatusti. Luminietos sai hänet yhden heilautuksen avulla tiputettua kimpustaan, ja kierähtää nopealla ja sulavalla liikkeellä Liekkisateen päälle. Liekkisade yritti pyristellä pois, mutta Luminietos raapi hänen selkäänsä. Kolli kuitenkin pääsi kiemurtelemaan pois ja yritti kääntyä mahdollisimman nopeasti, ja Luminietos tuli hänen altaan. Nuorempi kissa yritti kääntyä tarpeeksi nopeasti ympäri, ja Luminietos päätyi raapaisemaan häntä poskeen Liekkisade horjahti ja kipu sykki kollin poskessa, mutta Liekkisade tiesi että Luminietos tappaisi hänet jos hän luovutti, ja kolli sai tästä voimaa jatkaa. Hän kääntyi suuntaan minne valkoinen kissa oli syöksähtänyt ja loikkasi tämän päälle. Hän painoi tätä maata vasten, ja kynsi kissan paljasta vatsaa. Verta purskahti ikävän näköisenä, ja Liekkisateen valkoiset tassut olivat ihan veriset. Luminietos syöksyi ylös ja otti kollin kynsillään kiinni, ja puri häntä kurkkuun. Luminietos painoi Liekkisateen maata vasten kuten hän oli äsken tehnyt, ja Liekkisade yritti pyristellä pois. Hän tunsi, kuinka hänen kurkkunsa vuosi verta, vaikka haava ei ollutkaan tappavan syvä. Liekkisade pääsi taas pois, ja sukelsi Luminietoksen alta niin nopeasti, kuin pystyi. Poskessa ja kurkussa olevat haavat vaikeuttivat liikkeitä ja muutenkin taistelua, mutta Liekkisade ei antanut Luminietoksen voittaa tätä taistelua. Jos ei itsensä, niin Laventelinenän tähden. Hän huomasi tilaisuutensa tulleen ja kamppasi Luminietoksen niin, että hän kaatui kömpelöön asentoon ja Liekkisade sai kynsittyä tätä. Hän raapaisi Synkän metsän soturia kasvoihin, ja yritti pitää hänet paikallaan mutta soturi rimpuili irti hänen otteestaan. Liekkisade loikkasi kollin kimppuun uudelleen, ja Luminietos karisti hänet pois äkkiä, mutta valkea kolli kompastui sitten oksaan ja kaatui kuonolleen. Liekkisade asetti lujasti kyntensä kollin päälle, ja puri häntä kaulaan. Verta tuli todella paljon, Liekkisateen kuono oli ihan märkä ja veren paha maku maistui hänen suussaan, mutta hän puri yhä lujemmin ja lujemmin, kunnes kolli valahti veltoksi. Hän ei ollut kuollut, mutta todella heikkona. Liekkisade päätti päästää hänet tuskistaan. Hän ei ollut halunnut tappaa ketään, mutta uskotteli itselleen, että Luminietos oli valehdellut ja oli paha kissa. Liekkisade jätti Synkän metsän vanhan mestarinsa taakseen ja käveli pois paikalta. Kolli ei edelleenkään nähnyt kumppaniaan, ja toivoi vain parasta. Kolli oysähtyi hetkeksi hengittelemään rauhassa, mutta pian Liekkisade haistoi Varjoklaanin, ja näki vaaleanharmaan pitkäturkkisen kollin, jonka silmät hohtivat keltaisina. Liekkisade oli nyt valmiina taistelemaan vielä kun oli saanut hetken lepoa, hävisi hän tai ei koska klaanikissoja vastaan ei olisi kyse elämästä ja kuolemasta. Ei olisi väliä voittaisiko hän vai häviäisikö hän. Kolli tuli lähemmäs, ja Liekkisade loikkasi häntä kohti ja raapaisi. Kolli kääntyi hänen toiselle puolelleen ja puraisi häntä jalkaan. Kipu sykki nyt jalassa, kun ennemmin se oli tuntunut poskessa ja kurkussa. Liekkisade yritti tavoittaa kollin hännän, mutta hänen hampaansa kolahti vain yhteen. Vaalenharmaa kissa raapaisi häntä korvaan, ja Liekkisade säpsähti. Hän kompastui omaan häntäänsä, ja kissa rupesi kynsimään häntä. Liekkisade huomasi että hän oli alakynnessä, mutta päätti sinnitellä vielä hetken. Hän nousi takajaloilleen ja sivalteli etukäpälillään kollia. Tämä kuitenkin sai häntä raapaistua kuonoon, ja Liekkisade päätti perääntyä. Liekkisade tunnisti Laventelinenän tuoksun.
"Liekkisade! Oletko kunnossa?" Laventelinenä kysyi.
"Olen. Vaikka tämä haava kurkussani on hieman arka.." Liekkisade tokaisi. "Taistelin yhtä kissaa vastaan joka.. koulutti minua unissani joskus kun olin oppilas", kolli selitti. "Hän on paha kissa. Hän valehteli minulle isästäni, ja luulen että hän olisi tappanut minut, jos en oli tappanut häntä.. vaikka hän olikin jo valmiiksi kuollut.." hän mutisi.
"Valmiiksi kuollut? Ai niin kuin ne osa niistä kissoista, joita tässä taistelussa on mukana?" Laventelinenä kysyi.
"Juuri niin", kolli vastasi.

Luku 2.

//SISÄLTÄÄ KUOLEMISTA, VERTA JA TAISTELUA!

Taistelu. Hyökkäys. Viholliset. Juuri nuo sanat pyörivät päässäni juuri nyt. Ehkä huomennakin. Ehkä kuiden ja vuodenaikojenkin. Mutta ei muuta. Ajatukseni olivat sekavat. Mikään ei ollut selvää. Saatoin törmätä klaanitoveriinikin jos en keskittynyt oikeasti. Tällä hetkellä juoksen. Nummella varmaan. Kohti Tuuliklaanin leiriä. Minulle oli sanottu että täytyy taistella Tuuliklaania ja ja Myrskyklaania vastaan. Niin. No.. Enhän minä taistella halua, mutta kun on pakko. Piti noudattaa käskyjä. Minulle sanottiin:
"Teet kaikkesi klaanisi puolesta, mikään muu ei ole tarpeen"
Tai niin minä muistan. Maasto vilisee silmissä. En tiedä enää missä päin on mitäkin. Kaikki on niin sumuista. Uniyö, Hallatähti ja Valkotähti johtavat joukkoamme kohti taistelua. Pian huomaan kissoja hieman kauempana, mutta selvästi näkyvissä. Hidastan tahtiani hieman ja jättäydyn enemmän taakse. Nyt nummet piirtyvät selvempinä. Kuin metsää, ilman yhtäkää puuta, tai joen rantaa ilman jokea. Siellä täällä on pensaita ja ilmassa tuntuu jänisten haju. Olen varma ettei kestä enään kauan, kunnes joudun käyttämään kynsiäni. Olen kerennyt silti oppia jo paljon. Pian kuulen jonkun päällikön ulvaisun ja kissajoukko alkaa hajaantua ulvoen, sähisten ja mouruten. Henkäisen ja syöksyn kohti taistoa. Tunnen räjähtävää kipua lavoissani kun kynnet raastavat turkkiani. Käännähdän rääkäisten ja syöksyn kohti vihollista. näykkäisen tämän häntää ja osun. Kissa ulvahtaa ja tämän hännästä tirskahtaa verta. Väistän kun vihollinen loikkaa minua kohti, mutta tajuan tehneeni sen väärin. Valtava paino rysähtää selkääni ja tunnen kamalaa kipua kun kissa raapii selkääni. Yritän nousta ylös ja ravistelen itseäni. Kun kissa ei irtoa, murisen ja loikkaan selälleni niin että vihollinen rutistuu alleni. Sähisen ja tavoittelen tämän kurkkua. Osun, mutta vain kynnellä hipaisten. Kun kissa horjahtaa juoksen tämän ohi ja viillän hänen kylkeään. Murisen ja säntään pois. Huomaan hieman pienikokoisemman naaraan, mutta jätän tämän siihen, kun huomaan Sadejuovan taistelemassa selvässä alivoimassa suurta kollia vastaan. Ennen kuin ehdin auttaa, kolli tekee tappavan vamman mestarilleni ja Sadejuova retjahtaa maahan liikkumattomaksi. Kirkaisen. Kolli hölkyttää ontuen pois ja katoaa väkijoukkoon. Huomaan Kukkatassun taistelemassa yksin toista kissaa vastaan ja syöksyn auttamaan tätä. Raapaisen vihollista kuonoon ja sähisen. Kissa lähtee karvat pystyssä pois. Kukkatassusta valuu runsaasti verta ja tämä näyttää heikolta.
"Kukkatassu, vetäytdy taistelusta", sanon ja nuolaisen Kukkatassun lapaa. Hän katsoo minua kiitollisesti ja häviää paikalta.

//Sori lyhyys mutta ei ollut kovinkaan paljoa aikaa kirjoittaa, jatkan tästä myöhemmin

//VAROITUS! Koko tarina sisältää väkivaltaa, verta ja kuolemaa! Lukeminen omalla vastuulla

KUUDES OSA
Villi, rakkaudesta syntyvä virne

“Tuikemieli.”
Tuikemieli väräytti korvaansa kuin olisi yrittänyt häätää kärpästä ympäriltään, mutta ei avannut silmiään. Sotureiden pesässä oli lämmin, varsinkin nyt kun Roihuruususta oli tullut soturi ja hän kykeni nukkumaan Tuikemielen vierellä.
“Tuikemieli!”
Naaras murahti unissaan. Kuka kehtasi häiritä hänen untaan? Aurinko tuskin oli lähelläkään nousemista, eikä kuulla oli mitään aikomuksia laskeutua. Eikö hän voisi nukkua vielä hetken?
“Kuolema lähestyy, Tuikemieli.”
Se sai naaraan raottamaan silmiään. Hän ei nähnyt ketään tai mitään ja kohotti hieman päätään katsoakseen kuka oli puhunut. Jokainen pesässä oli sikeässä unessa.
Kuka hänelle oli puhunut?
“Ole valmis. Synkkä metsä on levoton.”
“Surmamieli?” Tuikemieli kuiskasi. Hän ei nähnyt kollia missään, ei edes tämän keltaisina hehkuvia silmiään, mutta tämän ääni oli selkeä kuin pöllön huhuili yössä. “Mitä tarkoitat?”
Mutta vastausta ei kuulunut. Tuikemieli ravisti päätään, kun kylmien kynsien kaltaiset väreet kulkivat hänen turkkiaan pitkin. Surmamieli ei yleensä varoitellut mistään.
Jotain oli tapahtumassa.

Tuikemieli oli saalistamassa Roihuruusun kanssa, kun kaikki alkoi. Lintu, jota he olivat juuri yrittäneet saada kiinni, pyrähti yhtäkkiä ilmaan Pisaratassun juostessa heidän luokseen, jarruttaessaan ja törmätessään Roihuruusuun. Valkoisen oppilaan katse oli kauhistunut ja hätääntynyt, eikä hän meinannut saada sanaakaan suustaan.
“Valhetähti- Tuuliklaani…. Uniyö hyökkää”, Pisaratassu yritti selittää terävien henkäystensä ja tärinänsä välistä. “Apua.”
“Mitä?” Roihuruusu kysyi.
“Jokiklaani ja Taivasklaani hyökkäävät Valhetähden kimppuun”, Pisarastassu sanoi nopeasti. “Valhetähti on saanut Tuuliklaanin avukseen. Suurin osa myrskyklaanilaisista ovat jo menossa taisteluun hänen johtamanaan.”
Tuikemielen koko keho jännittyi. Tätäkö Surmamieli oli tarkoittanut? Klaanien välistä taistelua? Miksei kolli ollut voinut olla hieman selkeämpi sanoissaan?
“Missä he ovat?” Tuikemieli kysyi ja työnsi Surmamielen pois mielestään. Kollista ei olisi nyt apua.
“T-tuuliklaanin ja Taivasklaanin reviirillä”, Pisaratassu vastasi. “Valhetähti tarvitsee kaiken avun.”
Kipinätassun, Valotassun, Tuulihännän ja Lehmussydämen kasvot välähtivät Tuikemielen edessä. “Missä sisareni ovat? Entä vanhempani? Ovatko he Valhetähden luona?”
“E- en ole varma”, Pisaratassu änkytti. “Luulen, että ainakin Kipinätassu ja Tuulihäntä ovat jo taistelussa. Lehmussydän ja Valotassu ehkä myös.”
Tuikemielen ei tarvinnut kuulla muuta. Hän pinkaisi juoksuun, jättäen hänen nimeään huutavan Roihuruusun taakseen, ja keskittyi vain maata takoviin tassuihinsa, tiheään hengitykseensä ja perheensä kasvoihin mielessään. Muulla ei ollut väliä. Ei Tuuliklaanilla, ei Jokiklaanilla, ei Taivasklaanilla. Ei edes Myrskyklaanilla.
Jos hänen perheelleen kävisi jotain, Tuikemieli ei koskaan antaisi sitä anteeksi.
Hän juoksi läpi metsän, loikkasi joen ylitse ja kiisi Tuuliklaanin nummia pitkin. Mitä kauemmin hän juoksi, sitä enemmän hänen sydämensä hakkasi ja sitä vähemmän hän kuuli mitään. Veri kuohui hänen korviensa sisällä ja viima tukki ne ulkoapäin niin, ettei hän kuullut edes takaansa kaikuvia Roihuruusun huutoja.
Mutta hän haistoi. Hän haistoi veren, märän maan ja tunkkaisen kuoleman. Hän haistoi mädäntyneen, ummehtuneen hajuisen Synkän metsän, ja kirkkaan, raikkaan Tähtiklaanin. Hän haistoi jokaisen viiden klaanin, ja hän haistoi oman perheensä.
Tuikemieli jarrutti samalla tavalla kuin Pisaratassu oli aiemmin jarruttanut. Hänen edessään avautui verinen, ulvaisujen täyttämä maisema, kun kymmenet kissat loikkasivat toisiaan päin, kynsivät paljaita turkkeja ja repivät edestä vilahtavia häntiä. Kukaan ei ollut yksin paikoillaan, vaan jokainen taistelu jotakuta vastaan.
Eivätkä klaanit olleet yksin. Synkkä metsä ja Tähtiklaani olivat siellä kaikkien keskellä, aiheuttaen vain lisää kaaosta ja kuolemaa.
Tuikemieli veti syvään henkeä ja loikkasi taisteluun mukaan.
Hänen katseensa sinkoili kissasta toiseen, kun hän juoksi heidän välissään väistellen aina välillä jonkun kynsiä tai hampaita, loikkasi kaatuneen jokiklaanilaisen ylitse ja huusi perheenjäsentensä nimiä. Heidän täytyi olla jossain siellä, keskellä taistelua tai sen reunoilla. Heidän oli pakko.
Nähdessään vilauksen oranssin ja punertavan kirjavasta turkista Tuikemieli kääntyi sitä kohti ja juoksi, vaikka hänen lihaksensa valittivat hänelle. Kipinätassu taisteli pientä, valkoista jokiklaanilaista vastaan ja vaikka he olivat suurinpiirtein samankokoisia, Kipinätassu vaikutti olevan häviöllä. Jokiklaanilainen - jonka nimeksi Tuikemieli muisti Kadotustassun - taisteli hävyttömästi: hän oli nopea ja kiivas liikkeissään, eikä antanut hetkeäkään armoa Kipinätassulle.
Tuikemieli tunnisti tuon tavan taistella. Kadotustassun ainoa aikomus oli tappaa.
Hän loikkasi kahden taistelevan kissan keskelle ja onnistui painollaan työntämään Kadotustassun pois Kipinätassun päältä. Jokiklaanilainen sähähti terävät hampaat välähtäen ja yritti puraista Tuikemielen kuonoa. Tuikemieli kuitenkin vetäisi kasvonsa äkkiä kauemmas ja peruutti siskonsa rinnalle.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi Kipinätassulta ja vilkaisi tätä nopeasti.
“Olen”, Kipinätassu vastasi hengästyneenä. “Kiitos.”
Tuikemieli nyökkäsi ja kohtasi jokiklaanilaisen katseen. Tämän vihreissä silmissään oli puhdasta vihaa ja verenhimoa aivan kuin hän olisi odottanut koko ikänsä päästäkseen vuodattamaan verta. Miten joku kykeni haluamaan sellaista? Miten joku halusi taistelua?
“Oletteko vihdoin lopettaneet rupattelutuokionne?” Kadotustassu irvisti heille ivallisesti ja suuntasi seuraavat sanansa Tuikemielelle. “Häivy täältä. Etsi joku toinen, jota vastaan taistella. Tämä tässä on minun.” Hän nyökkäsi kohti Kipinätassua.
“Minä en lähde”, Tuikemieli sanoi ja katsoi Kipinätassua.
Yhdessä? hän kysyi katseellaan.
Yhdessä, vastasi Kipinätassu omallaan.
He loikkasivat kohti Kadotustassua, joka sähisi, laskeutui alas ja syöksähti Tuikemielen vatsan alta. Tuikemieli tunsi terävien kynsien viiltävän hänen vatsaansa, mutta paksun turkkinsa ansiosta hän epäili säästyneensä pahimmilta vammoilta. Hän laskeutui maahan irvistäen vatsansa kirvelylle, mutta käänsi katseensa heti Kadotustassuun.
Valkoinen naaras oli hänen ja Kipinätassun välissä, hampaat irvessä ja kynnet maahan upotettuina. Vaikka jokiklaanilaisella oli selkeä alivoima, hän ei vaikuttanut välittävän siitä lainkaan: hänen vihreistä silmistään hehkui varmuus voitosta. Hänen täytyi todella luottaa omiin taitoihinsa.
Tuikemieli kohtasi Kipinätassun katseen ja he nyökkäsivät lähes huomaamatta toisilleen merkiksi. Sitten he loikkasivat yhdessä Kadotustassua päin. Kipinätassu loikkasi jokiklanailaisen selkään ja alkoi raapia tätä niin voimakkaasti kuin vain kykeni, kun taas Tuikemieli syöksyi Kadotustassun alle. Jokiklaanilainen oli liian keskittynyt saamaan Kipinätassun pois selästään voidakseen estää Tuikemieltä.
Tuikemieli sai Kadotustassun menettämään tasapainonsa, kun hän sujahti tämän alle ja nosti jokiklaanilaisen harteilleen. Kipinätassu oli hetkeä aiemmin ymmärtänyt, mitä hänen siskonsa oli tekemässä ja oli loikannut pois jättäen Kadotustassun oman onnensa nojaan. Jokiklaanilainen kierähti pois Tuikemielen selästä, mutta syöksyi heti takaisin hänen kimppuunsa.
Mistä Kadotustassu sai sinnikkyytensä? Hän oli selkeästi alakynnessä, mutta ei siltikään luovuttanut. Päinvastoin: hän vaikutti saavan vain enemmän ja enemmän energiaa sekä voimaa.
Taistelua jatkui. Kadotustassu yritti parhaansa vältellä kahden siskoksen iskuja samalla, kun itse raapaisi tai puraisi heitä aina mahdollisuuden tullessa esiin. Tuikemieli oli saanut otsaansa syvän viillon, joka vuoti verta hänen kasvoilleen, ja Kipinätassu oli saanut osuman niskaansa. Myös Kadotustassun valkoinen turkki oli värjääntynyt verestä, mutta siltikään hän ei tehnyt elettäkään luovuttaakseen.
“Luovuta jo!” Kipinätassu sähähti. “Sinä kuolet muuten.”
“Te tässä kuolette! Te kaikki”, Kadotustassu sähähti takaisin. “Te kaikki kuolette!”
Tuikemieli paljasti hampaansa. “Lopeta taistelu! Etkö näe, että olet alakynnessä?”
“Minä lopetan, kun kuolen”, Kadotustassu sihahti, “ja sittenkin tulen takaisin. Aivan kuten Synkkä metsäkin on täällä kanssamme nyt.”
Paha aavistus valtasi Tuikemielen. Kadotustassu ei aikonut luovuttaa. hän taistelisi, kunnes tappaisi heidät molemmat tai kunnes kuolisi itse. Ei ollut välimaastoa: ei ollut olemassa ratkaisua, jossa he kaikki kolme selviäisivät hengissä.
Tuikemieli vilkaisi Kipinätassua, muttei tiennyt oliko hänen siskonsa ymmärtänyt saman.
“No? Pelottaako teitä?” Kadotustassu naurahti julmasti.
Sitten hän loikkasi Kipinätassua kohti, ja taistelu jatkui. Oppilaat takertuivat kumpikin toiseensa kiinni, aivan kuten olivat aiemminkin taistelleet, ja repivät toisiaan minkä kerkisivät. Kadotustassun jokainen liike oli tappamiseen tarkoitettu, ja Kipinätassu alkoi näkyvästi väsyä.
“Irti siskostani!” Tuikemieli sähähti vihaisena ja ennen kuin hän ehti edes ajatella hän oli upottanut hampaansa Kadotustassun niskaan.
Kadotustassu päästi rääkäisyn, mutta ei lopettanut Kipinätassun repimistä, ja Tuikemielen oli irrotettava otteensa. Kipinätassu sähisi takaisin päättäväisenä ja yritti kynsiä jokiklaanilaista, vaikka Kadotustassu alkoi selkeästi olla voittamassa. Tuikemieli ei antaisi Kadotustassun vahingoittaa Kipinätassua yhtään enempää. Yksikin isku, ja hän menettäisi malttinsa.
Kadotustassun kynnet viilsivät Kipinätassua.
Tuikemieli tunsi, kuinka hänen hampaansa iskeytyivät Kadotustassun kurkkuun sellaisella voimalla, että jokiklaanilainen ei voinut muuta kuin päästää irti Kipinätassusta. He kaatuivat maahan, Tuikemieli Kadotustassun päälle, ja olivat hetken paikoillaan.
“Pelkuri”, Kadotustassu kähisi, kun Tuikemieli ei liikahtanutkaan. Ei upottanut hampaitaan syvvemmälle.
Sen sijaan hän upotti kyntensä jokiklaanilaisen turkkiin, jotta tämä ei liikkuisi. Hänen suunsa oli täynnä Kadotustassun valkoista turkkia ja hän kykeni tuntemaan oppilaan lihakset hampaissaan.
“Sinä tiedät, mitä sinun täytyy tehdä”, Surmamielen yhtäkkinen ääni kuiskasi Tuikemielen korvaan. “Hän ei lopeta ennen kuin olette molemmat kuolleita.”
“En ole murhaaja”, Tuikemieli mumisi Kadotustassun turkin lävitse.
Kadotustassu tuhahti, luullen selkeästi soturin puhuvan hänelle. “Mutta minä olen.”
Jokiklaanilainen yritti pyristellä irti, ja Tuikemieli napsautti silloin leukansa yhteen. Veri tulvahti hänen suuhunsa, eikä se ollut lainkaan samanmakuista kuin Verenvälkkeen veri oli ollut Synkässä metsässä: siellä se oli ollut kitkerää ja mädäntynyttä, kun taas Kadotustassun veri oli makeaa ja paksua. Se virtasi pitkin Tuikemielen leukoja alas Kadotustassun valkeaan turkkiin.
Kadotustassu liikahteli hänen allaan ja yritti puhua jotain, mutta hänen suustaan tuli vain epämääräistä korinaa, kunnes sekä liikehdintä että äännähtely lakkasivat. Tuikemieli oli jähmettynyt paikoilleen, eikä tajunnut pitävänsä yhä Kadotustassua hampaissaan ennen kuin Kipinätassu puhui hänelle.
“Tuikemieli? Oletko kunnossa?”
Tuikemieli päästi irti ja antoi Kadotustassun pään kolahtaa maata vasten. “Olen.”
Kipinätassu oli kävellyt siskonsa vierelle ja katsoi maassa makaavaa, verenpunaiseksi värjääntynyttä oppilasta. “Olisipa tämä voitu välttää.”
“Tiedän.”
“Se ei ollut sinun vikasi.”
“Tiedän.” Tuikemieli katsoi Kadotustassua. Olisiko hänen pitänyt tuntea katumusta? Surua? Hänen olonsa oli tyyni. “Hän olisi tappanut sinut.”
Kipinätassu huokaisi. “Tämä kaikki on niin… turhaa.”
“Niin on”, Tuikemieli repi katseensa irti Kadotustassun veltosta ruumiista. Kaikki se päättäväisyys, energia ja voima, jota tuo pieni oppilas oli kantanut sisällään, oli kadonnut. “Oletko kunnossa? Saitko pahoja vammoja?”
“Pahemminkin olisi voinut käydä”, Kipinätassu vastasi.
“Missä Valotassu on?”
Kirjava oppilas nyökkäsi Tuikemielen taakse. Naaras kääntyi ja näki Valotassun Sudenlaulun kanssa hieman kauempana, hoitamassa tuntematonta tuuliklaanilaista. He vaikuttivat kumpikin olevan päältäpäin kunnossa, ja Tuikemieli huokaisi helpotuksesta. Ainakin hänen sisaruksensa olivat vielä elossa.
“Mene näyttämään haavojasi Valotassulle. Hän hoitaa sinut kuntoon”, Tuikemieli käskytti siskoaan.
“Entä sinä? Tuo otsasi haava vaikuttaa pahalta.”
“Olen kunnossa.”
Kipinätassu katsoi Tuikemieltä tarkasti. “Oletko nyt aivan varma? Sinä tapoit juuri kissan.”
Tuikemieli räpäytti silmiään. Sitten hän vilkaisi taivaalle. “Niin. Mutta jos en olisi tehnyt sitä, hän olisi tappanut sinut - tai jonkun toisen.”
Kipinätassu ei sanonut enää mitään. Hän painoi päänsä hetkeksi vasten Tuikemieltä, nuolaisi sitten tämän korvaa ja loikki hieman ontuen kohti Valotassua sekä Sudenlaulua. Tuikemieli katsoi siskonsa perään hetken ajan varmistaakseen tämän pääsevän turvassa heidän veljensä luokse ja alkoi sitten jälleen tutkia taistelevia kissoja katseellaan.
Lehmussydämen Tuikemieli näki auttamassa Jokiklaanin parantajaa, eikä ruskealla kollilla vaikuttanut olevan mitään hätää. Tuulihäntä oli kumppaninsa lähettyvillä, mutta taisteli sillä hetkellä yhdessä Täplätuulen kanssa tuntematonta soturia vastaan. Tuikemielen vanhemmillakaan ei vaikuttanut olevan mitään hätää.
Naaraan kaksivärinen katse pysähtyi Aavatassuun. Tuuliklaanin oppilas sähisi hampaat irveessä Synkän metsän kissalle, joka kiersi häntä hitaasti ympäri. Tuikemieli ei tunnistanut Aavatassun vastustajaa ja lähti kävelemään heitä kohti siltä varalta, että Aavatassu tarvitsisi apua. Hän tiesi, ettei ylpeä naaras olisi hyvillään, jos hän auttaisi tätä ilman kunnollista syytä.
Aavatassun vastustaja oli väritykseltään ruskean ja mustan kirjava kolli, jonka häntä oli vain tynkä siitä, mitä se kenties joskus oli ollut. Kolli kallisteli päätään puolelta toiselle ja sanoi jotain, mutta Tuikemieli ei kuullut mitä. Aavatassun häntä heilahti ja hän vastasi yhä irvistäen.
Sitten tumma kolli loikkasi Aavatassua kohti ja onnistui painamaan tämän maahan. Aavatassu rimpuili ja sähisi, eikä vaikuttanut pääsevän irti. Tuikemieli lähti juoksuun.
Aavatassu onnistui kuitenkin vapauttamaan etutassunsa niin, että kykeni raapaisemaan vastustajaansa kasvoihin. Kolli rääkäisi ja peruutti muutaman askeleen antaen epähuomiossa Aavatassulle mahdollisuuden nousta takaisin tassuilleen. Mutta sen sijaan, että kirjava oppilas olisi juossut karkuun tai hyökännyt kollia päin, hän nousi takatassuilleen ja alkoi huitoa.
Seuraavat tapahtumat kävivät niin äkkiä, että Tuikemieli ei ollut varma oliko edes nähnyt oikein,
Kolli, joka oli Aavatassu paljon suurempi, nousi myös takatassuilleen. Aavatassun silmät välähtivät ja hetkeäkään hukkaamatta hän syöksähti kollia kohti kaikella voimallaan, upotti kyntensä tämän poskiin ja potkaisi takatassuillaan kollin vatsaa. Kolli päästi yllättyneen ähkäisyn, kun hän kaatui maata kohti selkä edellä, mutta juuri ennen kuin hän oli osua maahan, Aavatassu työnsi hänen päätään taaksepäin.
Tumma kolli oli selkeästi pökerryksissä päänsä iskusta vasten maata, eikä ehtinyt tehdä mitään, kun Aavatassu potkaisi takatassuillaan kollin pään luonnottomaan asentoon.
Kuului kova rusahdus, ja kolli valui veltoksi Aavatassun alla.
Tuikemieli henkäisi.
Hän oli nähnyt tuon liikkeen aiemminkin - ainakin osittain. Surmamieli oli aikoinaan opettanut sen hänelle ja kertonut kehitelleensä sen kauan sitten ollessaan luopio.
Miten Aavatassu tiesi sen?
Aavatassu ei huomannut Tuikemieltä ennen kuin myrskyklaanilainen oli aivan tämän luona.
“Aavatassu”, Tuikemieli kuiskasi.
Aavatassu tuijotti maassa makaavaa kollia hämmennys oransseissa silmissään. “Minä- hän on kuollut? Mitä tapahtui?”
Oli Tuikemielen vuoro hämmentyä. “Aavatassu”, tuuhea naaras aloitti ja koski varovaisesti hännällään ystäväänsä, “sinä tapoit hänet.”
“Minä?” Aavatassu kääntyi kohti Tuikemieltä ja räpäytti silmiään. “Niin… niin taisin tappaa.”
“Oletko kunnossa?” Tuikemieli kysyi. “Ehkä satutit pääsi tai-”
“Olen kunnossa, älä turhaan murehdi”, Aavatassu hymyili Tuikemielelle. Sitten hänen hymynsä hyytyi ja katse synkkeni. “Yötassu ei ollut yhtä onnekas…”
Silloin Tuikemieli näki mustan naarasoppilaan hieman etäämmällä. Maa oppilaan alla oli värjääntynyt verestä ja tämän auki revitty vatsa tiputti vielä muutamia veripisaroita maahan. Yötassu näytti pieneltä maatessaan siinä.
“Olen pahoillani”, Tuikemieli sanoi myötätuntoisesti. “Olit vasta ystävystynyt hänen kanssaan.”
“En aio koskaan unohtaa Yötassua”, Aavatassu sanoi ääni täynnä surua, mutta myös vihaa, “mutta ainakin olen nyt kostanut.”
Tuikemieli nielaisi. “Se taisteluliike - mistä opit sen? Se ei näyttänyt… tavalliselta.”
Aavatassu kohautti lapojaan vältellen Tuikemielen tutkivaa katsetta.
“Aavatassu. Voit kertoa minulle.”
“En- en ole ihan varma.” Aavatassu rypisti otsaansa. “Unessa, kaiketi? Muistan… muistan keltaiset silmät. Ja kollin äänen. Hän näytti minulle, miten voin suojella itseäni isomman vastustajan edessä. Saa hänet takatassuille, tainnuta hänet ja-”
“-taita niskat.”
Aavatassu näytti yllättyneeltä. “Mistä sinä sen tiesit?”
“Näin sinun äsken tekevän niin”, Tuikemieli sanoi. Se oli totta - mutta hän tiesi liikkeen muutakin kautta. Ja ilmeisesti tiesi Aavatassukin.
Jostain syystä Surmamieli oli opettanut liikkeen Aavatassulle, vaikka Tuikemieli epäilikin, että siitä oli monia kymmeniä kuita.
“Ah.”
Aavatassu käveli Yötassun ruumiin luokse ja painoi kuononsa tämän turkkiin. Siitä pirteästä, säihkyvästä tuuliklaanilaisesta ei ollut jälkeäkään- sen sijaan oli hiljainen, pahaa enteilevä Aavatassu, jonka silmät katsoivat ilmeettöminä Yötassua ja joka oli juuri taittanut itseään paljon suuremman kissan niskat.
Aavatassu oli taistellessaan ollut kuin Kadotustassua vain hetkeä aiemmin: päättäväinen, peloton ja murhanhimoinen. Naaras oli kutsunut tappoa kostoksi, mutta ei ollut aluksi edes tajunnut, mitä oli tehnyt.
Tuikemieli ymmärsi silloin, mitä Surmamieli oli tarkoittanut sanoessaan Aavatassun olevan epävakaa.
“Aavatassu”, Tuikemieli kuiskasi varovaisesti, kun naaras hänen edessään ei ollut liikkunut. “Ehkä sinun pitäisi käydä parant-”
Ilmaa halkoi rääkäisy. Tuikemielen keho tunnisti äänen ennen kuin hänen tajuntansa kykeni ja lähti juoksemaan ääntä kohti. Silmien katse oli lujasti kahden kissan aiheuttamassa ruskean ja mustan kirjavassa pyörremyrskyssä, joka teki tuhoaan Jokiklaanin parantajaoppilaan läheisyydessä. Tuikemieli ei erottanut kunnolla kahta keskenään taistelevaa kissaa, mutta hän oli jo äänestä tunnistanut toisen olevan Lehmussydän.
Kaksikko irrottautui toisistaan hetken päästä. Lehmussydän hengitti raskaasti ja ontui toista käpäläänsä, kun hän kiersi ympyrää vastustajansa kanssa. Kollin kasvoissa oleva pitkä naarmu tiputti verta hänen kuonolleen, mutta huolestuttavinta oli hänen niskansa syvä haava, joka oli värjännyt hänen ruskean turkkinsa tummaksi. Silti Lehmussydämen valpas katse oli lukittuna hänen vastustajaansa.
Vastustajaan, joka oli Verenvälke.
Tuikemieli tunnisti naaraan kiiltävän, mustan turkin ja sitä koristavat punertavat raidat. Verenvälke oli saanut osuman korvaansa, sekä selkäänsä, mutta hänessä ei näkynyt pisaraakaan väsymystä. Hänen suunsa oli ilkeässä virneessä, joka paljasti terävät hampaat, ja silmien katse oli täynnä nautintoa.
Tuikemieli tiesi siinä ja silloin, että Lehmussydän ei voisi koskaan voittaa Verenvälkettä. Naaras sai voimaa tappamisesta.
“Auta häntä!” Jokiklaanin parantajaoppilas Vesitassu huusi paikoilleen jähmettyneelle Tuikemielelle. “Minä en voi! Supihammas synnyttää!”
Tuikemieli ei vastannut Vesitassulle mitään, vaan lähti loikkimaan yhä toisiaan kiertävää kissaa kohti. Lehmussydän oli selkä kohti pentuunsa, mikä tarkoitti Tuikemielen tuijottavan suoraan Verenvälkkeen silmiin.
Naaraan virne levisi leveään hymyyn.
Sitten hän loikkasi Lehmussydäntä kohti.
Lehmussydän yritti väistää, mutta Verenvälke onnistui ottamaan hänen lonkastaan kiinni ja kaatamaan hänet. Kolli potki takatassuillaan, osuen Verenvälkettä kasvoihin niin lujaa, että naaraan oli pakko päästää irti. Mutta Verenvälke ei pysynyt kauaa erossa Lehmussydämestä, vaan syöksähti uudelleen tämän kimppuun.
Tai olisi syöksähtänyt ellei Tuikemieli olisi itse lentänyt tätä päin ja kaatanut tämän maahan.
“Tuikemieli”, Verenvälke sanoi pehmeyttä tihkuvalla äänellään. “Hauska nähdä sinuakin.”
“Jätä Lehmussydän rauhaan!” Tuikemieli sihahti ja painoi Verenvälkettä vain lujemmin maahan, kasvot aivan tämän kasvojen edessä. “Taistele minua vastaan. Älä häntä.”
“Niinkö?” Verenvälke vilkaisi Lehmussydäntä, joka yritti kammeta itsensä ylös. “Hmm… enpä taida.”
Punertava naaras näykkäisi Tuikemieltä kuonoon ja sujahti kuin kala tämän tassujen alta. Tuikemieli älähti, kun kipu säteili hänen kasvojaan pitkin, eikä hän kyennyt estämään luopiota karkaamasta. Naaras kääntyi ja oli loikkaamassa takaisin Verenvälkkeen kimppuun, kun luopion sanat pysäyttivät hänet.
“Minä, Verenvälke, lunastan Tuikemieleltä vastapalveluksen, jonka verivala on minulle taannut!” Verenvälke ilmoitti, aivan kuin olisi puhunut jollekin kolmannelle osapuolelle. “Myrskyklaanin soturi, Tuikemieli, on tehnyt kanssani verivalan. Olen täyttänyt oman osuuteni verivalan sitomasta palveluksesta, ja nyt on Tuikemielen aika täyttää omansa: Tuikemieli ei saa millään tavalla puuttua minun ja hänen sukulaisensa väliseen taisteluun: hän ei saa estää, hän ei saa auttaa, eikä hän saa neuvoa!”
Tuikemieli tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin hänen kehoaan; ne alkoivat hänen korvistaan kuin joku olisi kaatanut jääkylmää vettä hänen päälleen; luikertelivat pitkin hänen niskaansa ja alas kaulaa; ympäri vatsasta selkään ja takaisin vatsaan; alas hänen jokaista neljää tassuaan; hännän tyvestä aivan sen päähän asti.
Tuikemieli yritti liikkua. Hänen lihaksensa eivät totelleet.
“Verenvälke!” hän sihisi raidalliselle naaraalle, joka vain kallisti päätään ja hymyili. “Älä luulekaan koskevasi Lehmussydämeen! Minä revin sinulta turkin irti!”
“Verivalaa ei voi rikkoa”, Verenvälke sanoi tyynesti ja kääntyi.
Lehmussydän pysähtyi Verenvälkkeen eteen ja katsoi tämän ohi Tuikemieltä, katse täynnä äänettömiä lupauksia siitä, miten hän pitäisi Tuikemielen turvassa. Miten hän hankkiutuisi eroon Verenvälkkeestä. Miten Tuikemielen ei tarvinnut enää pelätä.
Lehmussydän luuli Tuikemielen jähmettyneen pelosta. Hän olisi halunnut huutaa isäänsä juoksemaan, pakenemaan pois, sillä tällä ei olisi mitään mahdollisuuksia Verenvälkettä vastaan. Mutta vaikka hän kuinka yritti huutaa niitä sanoja Lehmussydämelle, hänen suustaan ei tullut pihahdustakaan. Ei vaikka hän avasi suunsa, ei vaikka hän kuinka yritti.
Verenvälke loikkasi, ja niin teki Lehmussydänkin. He törmäsivät ilmassa, tarrautuivat toistensa turkkeihin kiinni kynsin ja hampain, ja pamahtivat voimalla alas maahan. Sitten alkoi taistelu, jota Tuikemieli ei olisi halunnut katsoa, mutta hän ei voinut repiä katsettaan irti. Taisteleva kaksikko repi toisiaan, yrittivät kaikkensa voittaakseen, ja vaikka Verenvälke sai osumia koko ajan, Lehmussydän jäi hetki hetkeltä enemmän alakynteen.
Lehmussydän kuolisi.
Tuikemielestä tuntui kuin joku olisi puristanut hänen sydäntään ja keuhkojaan kasaan. Lehmussydän kuolisi! Verenvälke oli liian taitava, liian voimakas! Naaras oli elänyt kymmeniä kuita Synkässä metsässä hiomassa taitojaan vain täydellisemmiksi ja täydellisemmiksi. Lehmussydän ei ollut koskaan ollut taistelija, hän rakasti rauhaa ja pehmeyttä.
Musta turkki vilahti Tuikemielen silmäkulmassa, eikä hänen tarvinnut edes vilkaista siihen suuntaan tietääkseen kuka paikalle oli saapunut. Pikimustan, valtavan kollin läsnäolo oli tunnistettavan voimakas, aivan kuin hän olisi säteillyt ympärilleen muinaista voimaa.
“Auta häntä, Surmamieli”, Tuikemieli aneli mustalta kollilta. “Ole niin kiltti ja auta häntä!”
Surmamieli pudisti päätään. “En voi.”
“Hän kuolee! Isäni kuolee!”
“Tämä on hinta, joka sinun on maksettava.”
“Maksettava mistä?” Tuikemieli rääkyi. Hän katsoi, kuinka Verenvälke painoi Lehmussydämen maata vasten ja lipaisi huuliaan kuin olisi saalistanut itselleen mehukkaimman hiiren.
“Päätöksestäsi tehdä verivala”, Surmamieli sanoi. Hänen äänensä oli liian tyyni. Liian rauhallinen. Kuinka kolli kykeni olemaan niin rentona, vaikka hänen edessään avautui näkymä kuin suoraan painajaisista?
“Hän kuolee! Haluatko sinä olla vastuussa hänen kuolemastaan?” Tuikemieli yritti uudelleen vedota Surmamieleen.
“Vastuussa? Minä?” kolli hämmästeli. “Sinä sen verivalan teit. Sinä olet vastuussa hänen kuolemastaan.”
Tuikemieli huusi.
Verenvälke nosti tassuaan, valmiina iskemään viimeisen iskunsa hädin tuskin tajuissaan olevaan Lehmussydämeen. Naaras tähtäsi terävät kyntensä suoraan Lehmussydämen kurkkuun.
Ja silloin punertava salama iski häneen ja heitti hänet kollin päältä pois.
Verenvälke huudahti yllätyksestä, ja punainen myrsky hänen päällään huusi raivosta. Raidallinen naaras oli niin yllättynyt hyökkäyksestä, ettei tajunnut heti edes mitä oli tapahtunut, vaan pysyi hämmentyneenä riepoteltavana ja revittävänä.
Sitten naaraan kimppuun hyökännyt soturi irrotti otteensa ja laskeutui sulavasti neljälle tassulleen.
Se oli Villivirne.
Punertavanruskean kollin katse oli täynnä raivoa ja vihaa. Tuikemieli ei ollut koskaan nähnyt isänsä veljeä koskaan sen näköisenä: yleensä tämä oli joko apea ja toisissa maailmoissa, tai rento ja vitsikäs. Nyt hänen kultaiset silmänsä salamoivat, turkki oli noussut piikikkäästi pystyyn ja hampaat olivat niin irveessä, että hän näytti enemmän koiralta kuin kissalta.
Verenvälke ravisteli turkkiaan ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Villivirne ei antanut tälle mahdollisuutta. Sen sijaan kolli loikkasi uudelleen luopiota päin ja aloitti taistelun uudelleen, eikä Tuikemieli kyennyt nähdä muuta kuin mustaa ja punertavaa turkkia, kynsien ja hampaiden väläyksiä, sekä silloin tällöin oranssien silmien kipinöintiä.
Tuikemieli tunsi toivon heräävän sisällään. Ehkä Villivirne voittaisi! Hän vilkaisi isäänsä, joka makasi yhä maassa vain hieman liikkuen, ja huomasi Tuulihännän saapuneen paikalle. Valkoinen naaras oli kyyristynyt kumppaninsa luokse ja oli heti alkanut paikkailla tämän vammoja hämähäkinseitillä.
Lehmussydän olisi hyvissä tassuissa.
Tuikemielen katse kääntyi takaisin Villivirneeseen ja Verenvälkkeeseen. Oli vaikea sanoa kumpi oli voitolla, sillä molemmat sähisivät ja kynsivät toisiaan minkä kerkesivät. Kummaltakaan ei vaikuttanut loppuvan voima eikä energia.
Villivirne loikkasi päin Verenvälkettä ja otti tämän niskasta kiinni, pakottaen naaraan kohti maata. Verenvälke sähähti ja kumartui niin äkisti, että Villivirneen ote kirposi ja hän putosi aivan luopion eteen. Hetkeäkään epäröimättä Verenvälke loikkasi Villivirneen päälle ja upotti yhä uudelleen ja uudelleen kyntensä tähän.
Tuikemili älähti ja yritti juosta auttamaan Villivirnettä. Mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet.
Ymmärrys vei hänen hengityksensä pois: verivala ei koskenut vain Lehmussydäntä, se koski myös Villivirnettä. Tuikemieli ei voinut kuin katsoa.
“Luulit voittavasi, etkö vain?” Verenvälke myhäili allaan makaavalle kollille. “Niinhän ne kaikki luulevat. Tiesitkö, että veljesi luuli samaa? Hän olisi huomannut erehdyksensä, ellet sinä olisi tullut keskeyttämään.”
“Sinä et ole voittamaton”, Villivirne sylkäisi naaraan kasvoille. “Kukaan ei ole.”
“Hm? En kaiketi”, Verenvälke sanoi. Hän vilkaisi kohti Tuikemieltä, joka sähisi ja piiskasi paksua häntäänsä ilmassa. “Veljentyttäresi voisi kenties voittaa minut. Tiesitkö sen? Mutta hän ei kykene. Hän on kuules tehnyt verivalan kanssani, ja sellaista ei noin vain rikota.”
“Jätä Tuikemieli pois tästä. Tämä on meidän kahden välinen taistelu”, Villivirne sanoi ja irvisti, kun Verenvälke viilsi hänen kasvojaan kynnellään.
“Ehei, hän on tässä yhtä paljon mukana kuin sinäkin. Hän on syy tähän kaikkeen. Ilman häntä en olisi hyökännyt veljesi kimppuun, etkä sinä olisi tullut auttamaan. Ilman Tuikemieltä, olisitte molemmat turvassa.”
Villivirne sylkäisi Verenvälkkeen kasvoihin, ja naaras sihahti raivoissaan. Taistelu alkoi uudelleen, mutta tällä kertaa entistä sekavaisempana. Verenvälke potkaisi Villivirnettä, jotta tämä vapautuisi hänen altaan, mutta loikkasi sitten heti takaisin kollin kimppuun. Villivirne yritti väistää, epäonnistui, ja rääkäisi terävien kynsien upotessa hänen kylkeensä. Verenvälke vain nauroi.
Viha leimahti Villivirneen silmissä, kun kolli onnistui heristämään naaraan pois kimpustaan ja loikkasi puolestaan tämän päälle. Punertava häntä piiskasi ilmaa ja Villivirneen hampaat hapuilivat Verenvälkkeen niskaa.
Sen jälkeen Tuikemieli ei osannut sanoa, mitä hän näki. Kaksikko oli lujasti toisissaan kiinni, kierivät maassa ja loikkivat vuoronperään toistensa päällä. Jokainen rääkäisy ja huudahdus sai Tuikemielen luimistamaan korviaan ja säpsähtämään ja mitä kauemmin taistelu kesti, sitä enemmän hän katseli ympärilleen kuin apua hakien.
Mutta ketään ei tullut. Kukaan ei huomannut mitään. Kaikki olivat kiinni omissa taisteluissaan, omissa kamppailuissaan pysyä elossa tai tappaa toinen. Ei heiltä riittänyt aikaa tai keskittymistä kääntyi katsomaan, kuinka Synkän metsän julma tappaja repi Villivirnettä vähitellen kappaleiksi.
“Lopeta!” Tuikemieli huusi. “Päästä hänestä irti!”
Verenvälke ei kuunnellut.
Sitten Villivirne onnistui upottamaan hampaansa Verenvälkkeen kaulaan. Naaras rääkäisi ja menetti tasapainonsa niin, että kaatui selkä edellä maahan. Villivirne yritti viimeisillä voimillaan raapia Verenvälkkeen vatsaa auki, mutta naaras onnistui potkaisemaan kollin pois päältään.
Villivirne lensi maahan kyljelleen, eikä enää noussut.
“Jätä hänet rauhaan!” Tuikemieli sähisi Verenvälkkeelle.
Verenvälke vain vilkaisi ruskeaa naarasta ja kääntyi sitten katsomaan maassa makaavaa Villivirnettä, jonka hengitys oli tiheää ja vaivalloista. Luopio tuhahti. “Hän ei tuosta selviä.”
Yksi vilkaisu Tuikemieleen, ja sitten Verenvälke oli kadonnut.
Tuikemieli tunsi lihastensa jälleen toimivan. Hän juoksi Villivirneen luokse ja painoi kuononsa tämän kaulaa vasten, huomasi suuren viillon tämän niskassa ja alkoi lipomaan sitä kuin viimeistä päivää. Ehkä hän voisi tyrehdyttää verenvuodon, ehkä Villivirne saisi tarpeeksi voimiaan takaisin…
“Tuikemieli”, Villivirne kähisi, kun verenvuoto ei helpottanut lainkaan. “Luovuta.”
“En”, Tuikemieli sanoi ja tähyili ympärilleen. “Tarvitsen hämähäkinseittiä. Mistä saan sitä?”
“Minulla on liikaa vammoja”, Villivirne sanoi. Hän päästi muutaman rohisevan yskähdyksen, joiden aikana verta lensi hänen eteensä maahan.
Tuikemieli veti päänsä taaksepäin ja näki setänsä olevan oikeassa. Kollin ruskea, raidallinen turkki oli täynnä haavoja: osa pieniä naarmuja, mutta suurin osa oli syviä viiltoja, jotka vuotivat lakkaamatta verta. Mutta… Villivirne oli terve ja voimakas. Jos Tuikemieli vain saisi parantajan kollin luokse, hänet voitaisiin vielä pelastaa. Naaras oli siitä aivan varma.
Tuikemielen katse singahti Vesitassuun, joka auttoi yhä Supihammasta synnyttämään. Parantajaoppilas oli aivan kiinni synnytyksessä, eikä ollut huomioinut lainkaan sitä, mitä hänen ympärillään oli tapahtunut. Tuikemieli nuolaisi Villivirneen poskea ja juoksi jokiklaanilaisen luokse.
“Villivirne kuolee!” hän sanoi jo ennen kuin pääsi Vesitassun eteen. “Sinun on tehtävä jotain! Auta häntä!”
Vesitassun katse lensi maassa makaavaan, veriseen kolliin. Sitten takaisin Supihampaaseen, joka vaikeroi paksu puukeppi hampaidensa välissä. “Supihampmaan synnytys on kriittisessä vaih-”
“Aivan sama! Villivirne kuolee, jos sinä et auta häntä!” Tuikemieli rääkyi. “Hän tekee kuolemaa tällä hetkellä, sinun on pakko tehdä jotain. Olet hänen ainoa toivo, Vesitassu, ole niin kiltti.”
Vesitassu katsoi edessään makaavaa kuningatarta, sitten taas Villivirnettä. Oppilas veti syvään henkeä ja nousi ylös, hapuillen samalla tassuillaan yrttejä lähelleen. “Hyvä on, hyvä on.”
“Kiitos!” Tuikemieli tunsi huojennuksen valtaavan hänen kehonsa. Villivirne voisi vielä selvitä elossa!
Mutta kun Vesitassu ja Tuikemieli ottivat ensimmäiset askeleensa kohti Villivirnettä, kolli kohotti vaivalloisesti päätään. Hänen katseestaan näki, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteeseen.
“Ei”, kolli kähisi. “Pelasta pennut. Pelasta Supihammas.”
“Mutta-” Tuikemieli aloitti.
“Minä olen elänyt pitkän, hyvän elämän”, Villivirne sanoi. “En halua, että nuo pennut joutuvat elämään ilman emoaan - olen nähnyt millaiset arvet se jättää.”
Vesitassu pysähtyi ja katsoi taakseen. Supihammas vaikeroi.
“Villivirne, sinä kuolet”, Tuikemieli kuiskasi.
“Tiedän”, kolli yski, “ja olen hyväksynyt sen. Anna minun mennä, Tuikemieli.”
“Villivirne…”
Villivirne hymyili. “En voi elää, jos minun takiani pennut menettävät emonsa.”
“Vesitassu, sano jotain!” Tuikemieli yritti vielä.
Mutta Vesitassu pudisti päätään ja peruutti takaisin synnyttävän kuningattaren luokse kuin ei olisi koskaan yrittänytkään lähteä. “Se on hänen tahtonsa. Kuolevan tahto. Sitä ei voi muuttaa, sitä voi vain häpäistä. Ja minä en halua häpäistä Villivirneen viimeistä tahtoa.”
“Mutta-”
“Tuikemieli.”
Lehmussydämen ääni sai Tuikemielen sydämen hypähtämään hänen kurkkuunsa. Ehkä Lehmussydän voisi pelastaa Villivirneen - osasihan ruskea kolli joitakin yrttejä!
Lehmussydän oli ontunut veljensä luokse Tuulihäntä takanaan. Kolli painoi kuononsa vasten veljensä kuonoa ja sanoi jotain, mitä Tuikemieli ei kyennyt kuulemaan. Villivirne vastasi, hymy huulillaan, ja räpäytti hitaasti silmiään kuin sanoakseen hyvästit.
“Tuikemieli”, Lehmussydän sanoi uudelleen ja viittoi hännällään pentunsa lähemmäs.
Tuikemieli otti muutaman haparoivan askeleen. Hän näki isänsä vihreissä silmissään surua ja tuskaa, ja se sattui. Tuikemielestä tuntui kuin hän olisi aiheuttanut sen kaiken, vaikka Verenvälke olikin ollut se, joka oli hyökännyt. Joka oli tehnyt tappavat haavat. Mutta silti Tuikemieli tunsi syyllisyyttä.
Tuikemieli pysähtyi Lehmussydämen taakse ja katsoi Villivirnettä.
“Missä- missä he ovat?” Villivirne kysyi käheällä äänellään ja irvisti yhtäkkiä kivusta. Tuikemieli ei tiennyt keistä kolli puhui, mutta Lehmussydän vaikutti tietävän.
“Varmasti elossa. Olkivärettä ei noin vain kaadeta, ja Kimallepurolla on enemmän sinnikkyyttä kuin osaat uskoakaan”, ruskea kolli kertoi veljelleen. “Minä pidän heistä kahdesta huolta. Älä sinä murehdi.”
“Tiedän, sinähän se olet heistä… aina huolehtinut”, Villivirne sanoi. “En kadu paljoa elämässäni, mutta… kadun sitä, etten ollut heille parempi isä.”
“Sinä teit minkä pystyit”, Lehmussydän vakuutteli. “Sulje silmäsi. Lepää. Tuikemieli, tule lähemmäs.”
Tuikemieli teki työtä käskettyä. Hän ei ymmärtänyt miten hänen isänsä oli niin rauhallinen ja tyyni, vaikka hänen oma veljensä teki kuolemaa hänen edessään. Jos Villivirne olisi ollut Kipinätassu tai Valotassu, Tuikemieli ei uskonut, että kykenisi olemaan niin rauhallinen. Hän olisi vihainen, ja epätoivoinen. Suorastaan kauhuissaan. Niin kamalan kauhuissaan.
“Tuikemieli”, Villivirne sanoi yhtäkkiä. “Älä syytä itseäsi.”
Miten en voisi syyttää itseäni? Tuikemieli mietti, mutta ei sanonut sitä ääneen. sen sijaan hän nyökkäsi. “En ikinä unohda sinua, Villivirne.”
“Sammalrae…” Villivirneen katse muuttui etäisemmäksi, kun hän tuijotti jonnekin veljensä ja veljentyttärensä taakse. “Vääräkajo… Te tulitte.”
Lehmussydän painoi päänsä alas. Tuikemieli näki, kuinka kyynel vieri hänen isänsä poskea pitkin ja putosi maahan veren sekaan.
“Olet niin kaunis, Sammalrae…” Villivirne jatkoi melkein houreista puhettaan. “Minulla oli ikävä teitä molempia. Mutta nyt-” hän alkoi yskimään. “Aikani on tullut.”
Tuikemieli katsoi Villivirnettä. Hän katsoi kuinka kollin suu kääntyi leveään hymyyn, kuinka hänen kultaisen silmänsä syttyivät onnesta - ja sitten se kaikki sammui. Suunpielet palasivat takaisin normaaliin asentoon ja silmät lasittuivat mitäännäkemättömiksi. Viimeinen henkenveto, ja sitten hän oli poissa.
Villivirne oli poissa.
Lehmussydän asettui maahan makaamaan ja painoi kuononsa veljen turkkia vasten. Tuulihäntä istui kumppaninsa vierellä ja silitti tämän selkää hännällään lohduttavasti. Tuikemieli ei tiennyt, mitä hänen tulisi tehdä, mutta sitten valkoinen naaras kohtasi hänen katseensa ja viittoi päällään Tuikemieltä asettumaan maate.
Epäröiden Tuikemieli laskeutui makaamaan Lehmussydämen viereen. Hän painautui aivan isäänsä vasten ja sulki silmänsä, kun surun aalto hukutti ja vei hänet mukanaan.
Hän ei tiennyt kauanko makasi siinä. Jossain vaiheessa paikalle oli saapunut myös Olkiväre, joka oli alkanut huutamaan ja rääkymään kuin joku olisi repinyt soturin sydäntä irti hänen kehostaan. Lopulta Vesitassu oli saanut kollin rauhoittumaan, ja Olkiväre oli painunut maate Villivirnettä vasten.
Tuikemieli ei uskonut oman surunsa olevan puoliksikaan yhtä suurta kuin yhdenkään Villivirneen pennun tai Lehmussydämen, ja silti häneen sattui kuin joku olisi upottanut pitkät kyntensä hänen sydämeensä. Miten Olkiväre, Kimallepuro tai Lehmussydän pystyi kestämään omaa surun määräänsä, jos Tuikemieli tunsi vapisevansa jo omastaan? Tuikemieli ymmärsi silloin varmemmin kuin koskaan, että hänen lupauksensa pitää perheensä turvassa olisi pysyvä. Hän ei antaisi Villivirneen kohtalon toistua. Hänen oli opittava virheistään, hinnalla millä hyvänsä.
Sinä päivänä Myrskyklaani menetti vahvan ja uskollisen soturin. Kimallepuro ja Olkiväre menettivät rakastavan ja lempeän isän. Lehmussydän menetti toisen puolikkaansa; pentutoverinsa, jonka kanssa oli aina elänyt ja johon oli aina voinut luottaa tilanteessa kuin tilanteessa.

// Se oli sitten Villivirneen loppu :( mun rakas kisuli, joka ansaitsi niin paljon hyvää mutta joka joutu menettämään todella paljon </3 Mutta nyt hän on onnellisena kumppaninsa Sammalrakeen ja poikansa Vääräkajon luona Tähtiklaanissa ja varjelee jäljellä oleviaan sukulaisiaan sieltä käsin <3
// HOX! Verenvälkkeen sanoja ei kuule kukaan muu kuin Tuike itse (ja villi osittain mut sillä nyt ei oo väliä)!!

//varoitus, tarina sisältää taistelua ja verta

Viides luku – I keep my head up

Valotassu tiesi, että pian tapahtuisi jotakin kamalaa. Valhetähti oli julistanut Tähtiklaanin sanoman kaikille klaaneille ja outo tunne kihelmöi oppilaan selkäpiissä. Se tunne ei jättänyt häntä rauhaan, ei lainkaan.
Ja Sudenlaulu oli puhunut niin rohkeasti ja itsevarmana kaikille klaaneille. Valotassua hirvitti ajatus siitä, että hänen tulisi puhua omalle klaanilleen jostain ennustuksesta tai ihan pienestäkin asiasta. Ja Sudenlaulu oli niin hieno parantaja, joka uskalsi ja osasi niin monta asiaa. Sudenlaulu tiesi jokaisen yrtin, jokaisen kasvin ja jokaisen keinon, miten auttaa toisia kissoja.
Valotassun ensimmäinen kerta synnytyksen auttamisessa oli päätynyt siihen, että jokainen pentu oli kuollut. Se oli horjuttanut Valotassulle kertynyttä sitä pientä ja hataraa itsevarmuutta. Sudenlaulu oli sanonut jo heti, etteivät he olisi voineet tehdä mitään, sillä pennut olivat syntyneet kuolleina. Tunne Valotassun takaraivossa oli kuitenkin vain musertunut sille, etteivät he olleet voineet tehdä mitään.
Hän ei kokenut olevansa sopiva Myrskyklaanin parantajaksi. Ei hän ollut kuin Sudenlaulu, joka oli niin itsevarma ja toimi päättäväisesti tilanteessa kuin tilanteessa.
”No niin”, Sudenlaulun ääni herätti beigen värisen oppilaan ajatuksistaan, ”kakaise ulos. Mitä on mielessäsi.”
”Minä…” Valotassu aloitti, mutta hänen sanansa hiipuivat.
”Hei”, Sudenlaulun ääni pehmeni ja hän istui oppilaansa vierelle. ”Et ole ollu noin hiljainen kuihin tai epävarmana puhumassa minulle mistään. Valotassu, mikä on?”
”Minusta tuntuu, että… että minä en ole sopiva parantajaksi”, Valotassu sanoi sitten ja raaputti maata tassullaan. ”Minä en ole itsevarma kuin sinä. Minä en osaa kaikkea mitä sinä osaat. Minä en osaa olla kuin sinä. Olen pahoillani, etten ole sopiva oppilas sinulle…”
”Valotassu”, Sudenlaulu hymähti, mutta hymyili sitten lempeästi. ”Sinä et ole minä. Sinä olet Valotassu. Ei sinun edes pidä olla kuin minä. Sinut valittiin parantajaksi Tähtiklaanin toimesta siksi, koska olet sinä. Monelle Myrskyklaanin kissalle ja muillekin olen tiukka jääräpää, joka sanoo tiukasti heti, mutta osaa myös lohduttaa. Osaan olla jääräpää ja itsevarma, koska se olen kuka olen, olin sitten parantaja tai en. Sinut valittiin sinun itsesi takia. Sinä olet viisas, lempeä ja rauhallinen. Sinä sovit parantajaksi enemmän kuin luuletkaan. Sinä saat kerättyä omaa tiukkuuttasi, mutta et tule käyttämään sitä kuin minä. Sinulle puhunut Jääkyynel oli kovin samanlainen kanssasi.”
”Niinkö?” Valotassun korvat heilahtivat.
”Niin. Häntä ei koskaan nähty vihaisena, mutta hän osasi kuitenkin oikeassa tilanteessa rauhoittaa kissat tiukoilla sanoilla. Hänellä oli lempeämpi ote kuin olet koskaan nähnyt minulla olevan. Vaikka hän osasi lukea sosiaalisia tilanteita, hän oli enemmän sisäänpäin suuntautunut. Hän oli myös oppilaana hiljaisempi, mutta aikuisena hän osasi sanoa mielipiteensä ääneen. Hän oli lempeä ja rauhallinen, ja muistutat häntä”, Sudenlaulu sanoi. ”On kaikenlaisia sotureita, aivan kuten on kaikenlaisia parantajia. Toiset ovat ärhäkkäitä jääräpäitä, toiset taas hyvin lempeitä ja herttaisia. Ja klaani tarvitsee aina molempia silloin tällöin. Minun mestarini oli lepertelijä kun taas minä en. Mutta Myrskyklaani tarvitsee nyt meitä molempia, sinun ja minun kaltaista parantajaa moniin eri tilanteisiin. Siksi juuri sinä olet tässä enkä tiedä ketään parempaa ja sopivampaa kissaa juuri minun oppilaakseni, joka voisi täyttää Myrskyklaanin tarpeen sinunlaisellesi kissalle.”
Valotassu räpäytti silmiään häkeltyneenä. Myrskyklaani pärjäsi niin hyvin Sudenlaulun tiukalla ja osavaalla, mutta silti lohduttavalla ja rauhoittavalla otteellaan. Mitä Valotassu muka voisi tuoda enemmän Myrskyklaanille? Oliko hän oikeasti niin paljon lempeämpi ja kärsivällisempi, että se voisi vaikuttaa niin positiivisella ja tarvittavalla tavalla Myrskyklaaniin?
”Jonakin päivänä sinä saatat olla klaanisi parantaja”, Sudenlaulu puhui, ”se, joka seisoo päällikkönsä rinnalla, mutta taistelee aina klaaninsa kissojen, kuten myös muiden klaanien apua tarvitsevien kissojen, puolesta, oli tilanne mikä tahansa. Jonakin päivänä se olet sinä, joka hoitaa sairaat klaanitoverinsa ja jonain päivänä sinä jatkat parantajien linjaa ja koulutat oman oppilaasi.”
Valotassu katsoi mestariaan silmät suurina. ”En tiedä, pystynkö siihen…”
”Minä tiedän, että sinä pystyt”, Sudenlaulu hymyili. ”Ja kenties joskus saas riesaksi oppilaan, joka on jääräpää ja ärhäntelijä kuten minä. Mutta tiedän, että juuri sinä pystyt hiomaan sellaisesta kissasta lempeämmän ja kohteliaamman kuin kukaan muu. Minä en siihen pystyisi ja siksi on vain hyvä, että sinulta löytyy sellaiset piirteet jo valmiiksi. Minä koulutan sinulle yrittien ja parannustaidon lisäksi viisautta, ymmärrystä ja itsevarmuutta ja myös tiukkuutta sopivalla määrällä. Ja tiedän, että sinusta tulee hieno parantaja juuri sellaisena kuin olet ja vielä jonakin päivänä tulet näkemään sen itse.”

Valotassu kävi läpi mestarinsa lohduttavia sanoja mielessään, kun levitti kasan hämähäkinseittiä parantajien valitsemaan suojaisaan paikkaan taistelun kupeessa. Hänen tulisi olla nyt rohkea ja pystyä pitämään päänsä kylmänä tällaisen raa’an taistelun keskellä. Hänen tulisi keskittyä ja muistaa kaikki oppimansa, jotta voisi pelastaa niin monen hengen kuin mahdollista. Hänen tulisi nyt jos koskaan toimia taitavasti, nopeasti ja oikein.
Sudenlaulu oli painottanut, että vaikka klaanit taistelivat nyt vastakkain, heidän tulisi auttaa muiden klaanien jäseniä parhaansa mukaan. Omat klaaninjäsenet kuitenkin etusijalla ainakin nyt aluksi, mikä oli hämmentänyt Valotassua. Mitä Sudenlaulu sillä tarkoitti? Miksi aluksi etusijalla? Mitä kolli tiesi? Vai tiesikö mitään edes?
Sudenlaulu oli muistuttanut, että vaikka he olivat Myrskyklaanin parantajia, parantajat auttoivat kaikkia klaanista huolimatta. Tilanne oli kuitenkin aluksi nyt tulenarka, joten heidän tulisi auttaa omia klaanitovereitaan ensisijaisesti ja että Valotassun tulisi arvioida kissa läpi ennen auttamista sen varalta, että kyseessä oli kissa, joka kenties seurasi murhaajan polkua. Valotassu ei ollut ihan varma, mitä Sudenlaulu oli sillä tarkoittanut, mutta hän ei edes ehtinyt
He olivat olleet valmiina yrttiensä kanssa jo ennen taistelun virallista alkua, sillä Valhetähti oli tuurilla varautunut taistelun alkuun. Tai kenties siinä ei ollut mitään tuuria vaan silkkaa tietämystä. Valhetähti oli aina ollut kovin rohkea, päättäväinen ja itsevarma, ja sellaisilla tavoilla, joita Valotassu ei ollut muiden omaavan.
Valotassu asetteli osittain paniikinomaisesti tuotuja yrttejä ja parannusvälineitä kiville. Hänen olisi nyt pidettävä pää kylmänä ja keskityttävä hänen tehtäväänsä; kissojen henkien pelastamiseen. Siksi hän oli täällä, se oli hänen tehtävänsä klaanissa ja hänen koko elämänsä tehtävä, olihan hän parantajaoppilas. Siksi hän oli kouluttautunut; jotta voisi pelastaa elämiä eikä olla yksi niistä, jotka niitä ottaisivat toisilta.
Hän olisi valmis tähän, hänen olisi pakko. Niin moni luotti häneen, ja ehkäpä hänen tulisi luottaa itseensä myös.

Valotassu oli joutunut erilleen Sudenlaulusta ja muista parantajista, kun oli syöksynyt auttamaan Kauriskorvaa, jonka korva vuosi solkenaan verta ja peitti kollin näkökenttää estäen hänen kykynsä taistella.
Oranssivalkoinen kolli syöksyi heti takaisin taisteluun, kun Valotassu oli saanut verenvuodatuksen tyrehdytettyä. Valotassu huokaisi ja kun asteli takaisin yrttejä kohti, hän väisti täpärästi kaksi taistelevaa kissaa, jotka kamppailivat keskenään sähisten.
Kolli luimisti korviaan säikähtäneenä ja kiristi tahtiaan päästäkseen pois taistelun sydämestä. Hän ei kuulunut keskelle taistelua paitsi auttaakseen muita ja kaikkien tuskaisat huudot saivat oppilaan värähtämään joka kerta.
Kun kipu iski Valotassun kylkiin, hän päästi pelokkaan ja yllätyneen älähdyksen. Hän hapuili kynsillään kissojen tallomaa maata, mutta se ei auttanut mitään. Hänellä ei ollut fyysistä voimaa niin kuin koulutetuilla sotureilla.
”Hei!” Valotassu yritti herättää häntä raahaan kissan huomion. ”Päästä irti! Olen parantaja!”
Hänen sanoillaan ei kuitenkaan ollut väliä vaan hänen kimppuunsa tullut kissa upotti kyntensä syvemmälle ja yritti heittää Valotassun selälleen. Valotassu alkoi panikoimaan ja hän yritti päästä irti kissan otteesta. Hän käytti voimiaan yllättäen ja potkaisi takajaloillaan kissaa leukaan. Ote irtosi ja Valotassu kompuroi käpälilleen ja lähti juoksuun.
Ei mennyt kuin muutama silmänräpäys kun paino laskeutui hänen koko kehonsa päälle ja hän luuhistui suuremman ja vahvemman kissan painon alla. Valotassu rääkäisi kauhuissaan ja hänen kyntensä osuivat johonkin. Muutama lämmin veripisara tippui Valotassun kasvojen vierelle ja kollin silmät laajenivat. Hän tunsi kynsien uppoavan hänen nahkaansa ja oli varma, että hän vuosi nyt verta. Valotassu pääsi hetkellisesti irti, mutta hänen kimpuunsa hyökännyt kissa sai hänet takaisin otteeseensa heti.
Valotassu rimpuili kauhuissaan toisen kissan otteessa. Ei hän ollut soturi, miksi hänen kimppuunsa hyökättiin?! Hän oli parantajaoppilas! Kissasta huokui Jokiklaanin haju ja Valotassu tunnisti hänet Pöllösateeksi.
Jokin ruskeaturkkisessa naaraassa oli vialla. Hänestä huokui outoa vihaa ja iloa, kun hän painoi kynsiään vasten Valotassun kaulaa. Valotassu tiesi kyllä, että Jokiklaani taisteli heitä vastaan, mutta miksi Pöllösade, joka oli asettunut Valhetähden puolelle taistelun alussa, oli nyt Valotassun kimpussa? Hän tunsi veren valuvan haavoistaan maahan.
Oppilas yritti huutaa apua, mutta ääni, joka hänestä lähti, oli vain tukahtunut vinkaisu. Kuolisiko hän tähän hetkeen, tähän taisteluun? Hänellä oli niin paljon, mitä hän haluaisi vielä tehdä ja nähdä. Hän halusi olla klaaninsa arvoinen parantajaoppilas ja kenties parantaja, hän halusi rohkaistua ja tutustua Vesitassuun paremmin, hän halusi nauraa Kipinätassun jutuille ja jakaa yhteisiä aterioita Tuikemielen kanssa, hän halusi saada rohkaisevan nuolaisun päälaelleen emoltaan ja päästä keräämään yrttejä isänsä kanssa, hän halusi näyttää Sudenlaululle pystyvänsä olemaan se kissa, joksi kolli uskoi hänen pystyvän.
Mutta hän ei ehkä pääsisi koskaan sitä näkemään. Hän silmissän alkoi pimetä ja hänen kylkensä kohosi niin vaivalloisesti kuin vain voi. Hän ei saanut henkeä ja hänen rimpuiliyrityksensä muuttuivat hetki hetkeltä olemattomiksi. Kaikki tuntui sumenevan ja-
Raivoisa huuto kajahti hämnen korvissaan ja pian Sudenlaulun vihasta leimuavat silmät vetivät Pöllösateen Valotassun päältä. Valotassu päästi hätäisen henkäyksen, kun hän täytti keuhkonsa ja koko kehonsa taas ilmalla. Hän näki sivusilmällä kuinka hänen mestarinsa, parantaja, taisteli kokenutta soturia vastaan. Sudenlaulu oli kuitenkin niskan päällä, sillä oli päässyt yllättämään Pöllösateen pahasti.
”Jos sinä hyökkäät oppilaani kimppuun”, Sudenlaulu murisi vihaisesti, painaen Pöllösadetta vasten maata, ”saat kokea kunniasi!”
Pöllösade iski kyntensä Sudenlaulun kasvojen poikki, mutta parantaja ei edes värähtänyt saamalleen iskulle. Ruskeaturkkinen naaras häkeltyi siitä juuri sopivaksi hetkeksi niin, että Sudenlaulu ehti sivaltaa omilla kynsillään suoraan jokiklaanilaisen kaulaa kohti. Se oli siisti ja pieni haava, mutta silti syvempi miltä näytti. Pöllösade päästi kauhistuneen älähdyksen, joka muuttui nopeasti veriseksi yskimiseksi.
”Älä aliarvioi parantajaa”, Sudenlaulu murisi.
Pöllösade luuhistui Sudenlaulun käpälien painon alla ja lopulta siirtyi elävien maailmasta kuolleiden pariin.
Valotassu tuijotti kauhusta kankeana Pöllösateen elotonta ruumista. Hän ei edes voinut kuvitella, millaista oli tappaa toinen kissa. Se tuntui niin… mahdottomalta. Tuntui niin mahdottomalta edes se, että joku kuolisi eikä enää kulkisi Valotassun elämässä, mutta se, että hän näki kissan kuolevan toisen kissan toimesta tai että ajattelisi itsensä tappamassa toista kissaa, tuntui asialta, jota hän ei pystynyt edes kuvittelemaan.
Parantajaoppilaan koko maailma tuntui hidastuvan hänen ympärillään, kun hän tuijotti kuolleen jokiklaanilaisen kissan ruumista. Hän näki Sudenlaulun sumean hahmon silmäkulmassaan, mutta samaan aikaan ei kyennyt rekisteröimään, että kolli oli oikeasti siinä.
Hän tunsi jonkun tönäisevän häntä ja silloin Valotassu heräsi taas todellisuuteen. Hän luimisti korviaan kauhuissaan sille äänien tulvalle, jonka hän taas tiedosti.
”Valotassu!” Sudenlaulun ääni oli jämäkkä ja kireä. ”Maa kutsuu!”
Valotassu kohtasi nyt mestarinsa katseen. Sudenlaulu tuijotti suoraan Valotassua silmiin ja iski hännällään oppilastaan kasvoille.
”Valotassu!” Sudenlaulu kutsui Valotassua taas. ”Oletko kunnossa?”
”J-joo”, Valotassu nyökkäsi hatarasti. Hän muisti taas, että hänen pitäisi pysyä skarppina, sillä hän oli parantaja ja hänen työnsä oli auttaa kissoja tällaisissa tilanteissa. ”Nyt olen, kiitos, kun…” Valotassun katse siirtyi Pöllösateen ruumiiseen. ”Pelastit minut…”
”Valotassu”, Sudenlaulu käänsi oppilaansa huomion itseensä. ”Muistatko, kun kerroin sinulle Synkän metsän puolella marssivista kissoista?”
”Kai?” Valotassu epäröi.
”Hyvä”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Sillä ne kissat eivät välitä soturilaista lainkaan, he ovat pahoja ja murhanhimoisia. Pöllösade olisi tappanut monta viatonta kissaa silkasta huvista, hän olisi toiminut vastoin soturilain sääntöä siitä, että toisen tappaa vain pakolla.”
”Sinä tapoit hänet…” Valotassu nielaisi.
”Ja hän olisi tappanut sinut, minut ja monta viatonta”, Sudenlaulu sanoi. ”Hän olisi voinut tappaa monta viatonta oppilasta, jopa pentuja, jopa sinun sisaresi. Minä en ole tappaja, Valotassu, hän on. Myönnän tappaneeni hänet, mutta en tehnyt sitä ilolla enkä syyttä.”
”Minä tiedän”, Valotassu sanoi nyökäten ja häpesi hieman itseään. Sudenlaulu kuitenkin hymyili lempeästi.
”Ymmärrän reaktiosi”, Sudenlaulu sanoi ja hetken aikaa he istuivat hiljaa taistelun keskellä. ”Valotassu, oletko valmis palaamaan parantajan hommaan?”
Valotassu veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Hänen täytyisi ja tiesi pystyvänsä siihen. Hän kohotti päänsä ylemmäs kohti taivasta ja tiesi pystyvänsä siihen.

Kun Valotassu näki oman sisarensa ontuvan vaivalloisesti kohti häntä ja Sudenlaulua, Valotassun vatsassa muljahti. Hän juoksi Kipinätassua vastaan ja antoi naaraan nojata itseään vasten. Kipinätassu ähisi kivusta ja irvisti, kun yritti laitaa painoa oikealla takajalalleen. Naaras miltei kaatui, mutta Valotassu sai pidettyä sisarensa pystyssä.
Kipinätassu rojahti parantajien yhteiselle alueelle ja sihisi kivusta. Valotassun silmät levisivät, kun hän huomasi Kipinätassun koko oikean takajalan olevan veren vuoraama ja vuotavan yhä solkenaan.
”Hämähäkinseittiä ja paljon!” Sudenlaulu käski heti, kun näki Kipinätassun pulppuavan haavan. Valotassu syöksyi hakemaan kasan hämähäkinseittiä. ”Paina haavan yläpuolelta kaikin voimin!”
”Selvä!” Valotassu nyökkäsi ja teki Sudenlaulu käskemällä tavalla ja huomasi, että Kipinätassun haavan verenvuoto hidastui.
Sudenlaulu pureskeli kehäkukkaa ja pian levitti haudetta Kipinätassun haavan päälle. Hän myös toi Kipinätassulle syötäväksi vadelmanlehtiä, jotta verenvuoto hidastuisi ja pysähtyisi. Kipinätassun haavan verenvuoto oli pahalaatuinen ja Valotassu tiesi, jos sitä ei oltaisi saatu hoidettua ajoissa tai jos ei pysähtyisi nytkään ajoissa, voisi Kipinätassulla olla riski kuolla verenhukkaan.
”Sinä tulet kuntoon kyllä”, Valotassu vakuutti sisarelleen, joka nyökkäsi muutamia kertoja. Häneen selkeästi sattui paljon eikä Valotassu ihmetellyt yhtään.
Valotassu auttoi muita varmistuttuaan Kipinätassun selviävän ja olevan kunnossa. Sudenlaulu oli osannut hyvin rauhoittaa Valotassun mieltä ja nyt oppilas toimi kylmähermoisesti auttaen muita loukkaantuineita kissoja.
”Sinähän saat omat ensimmäiset arpesi”, Kipinätassun kiusoitteleva ääni pysäytti Valotassun. Oranssiturkkinen naaras virnisti Valotassulle, kun heidän katseensa kohtasivat. Valotassu hymyili ja asteli sisarensa luokse. Valotassu vilkaisi kyljissään olevia haavoja ja pudisti päätään huvittuneena. Pian niitä ei edes enää näkyisi turkin alta.
”Tervetuloa takaisin”, Valotassu sanoi ja virnisti leikkisästi sisarelleen, vaikka huoli kiilsikin hänen katseessaan.
”Vie tuo huolestunut katseesi muualle”, Kipinätassu pyöräytti silmiään. Hän kuitenkin huokaisi syvään ja nielaisi. ”Kuinka paha se on?”
Valotassu hymyili haikeasti. ”Sinä elät. Ja tulet vielä kävelemään ja juoksemaan, älä huoli. Joudut vain lepoon pitkäksi aikaa.”
”Tietysti”, Kipinätassu murahti. ”Oi onnea, kun on veli parantajana, joka tulee hengittämään niskaan jos teen yhdenkin liikkeen liikaa.”
Valotassu naurahti ja Kipinätassu näytti ylpeältä.
”Katsos vain”, oranssiturkkinen naaras hymyili leveästi, ”sainpas tuon huolestuneen ja vakavan katseen karkoitettua edes hetkeksi.”
”Tietysti”, Valotassu hymähti huvittuneena, ”sinä osaat sen tehdä. Olen iloinen, että olet kunnossa. Ja että Tuikemielikin on, ja emo ja isä.”
”Onneksi”, Kipinätassu nyökkäsi. ”Noh, menehän nyt häiritsemään jotain muuta huolestuneilla pöllönsilmilläsi ja yrtin löyhkälläsi. Täällä on varmasti monia muita, joilla on suuri hengenhätä, kun taas minulla ei. Mene ja ole rohkea sankari, Valotassu.”
Kipinätassun katse oli ylpeä ja pehmeä, ja hänen huulensa kaartui lempeään hymyyn. Valotassu kosketti nenällään sisarensa päälakea ja lupasi palata pian taas katsomaan sisartaan. Taistelu oli yhä käynnissä ja Kipinätassu oli oikeassa siinä, että pian tulisi taas kissoja, joilla oli vakavia vammoja, jotka tarvitsisivat välitöntä hoitoa. Kipinätassu oli nyt kunnossa ja tulisi olemaan kunnossa, Valotassu oli varma siitä. Ja hän luotti nyt itseensä ja kykyihinsä, olihan hän pelastanut monen kissan hengen tänään. Ehkäpä hän tosiaan voisi elää Sudenlaulun sanojen mukaisesti Myrskyklaanin täysvaltaiseksi parantajaksi.

Luku 17 (VAROITUS! SISÄLTÄÄ surullisia kohtauksia,kuolemaa, verta, sekä ilkeitä kuvauksia tasitelusta. )

Huomensäde oli edelleen pahoillaan Aamutassulle ja Iltatassulle siitä, mitä he kuulivat kokoontumisessa muutama auringonnousua sitten. He olivat istuneet koko yön kivellä ulkona, kylmyyden armoilla katselemassa lehtikadon ensimmäisiä tähtiä. He olivat lämmittäneet toisiaan, Huomensäde oli kertonut tarinan siitä, kuinka oli joutunut Synkkään metsään, kuinka inhottavaa siellä oli, ja kuinka toivoi että taistelua ei tulisi lainkaan. Toisin kävi, ja nyt he olivat lähdössä taisteluun.
Valhetähti seisoi Suurtasanteella itsevarman näköisenä, mutta hänen silmissään oli jotain. Oliko se pelkoa, sitä Huomensäde ei tiennyt. He olivat lähdössä. Taisteluun. Sääkin oli uhkaava, pilvet olivat melkein mustia ja näyttivät kaatuvan pian niskaan. Huomensäde värähti. Naaras ei tiennyt, kuinka moni tulisi takaisin. Elävänä. Hän pelkäsi pentujensa tähden. Aamutassu oli jätetty leiriin puolustamaan pentuja, kuningattaria, klaaninvanhimpia ja haavoittuneita, joita ei toivottavasti tulisi.
“Huomensäde,” Sudenlaulu oli Huomensäteen huomaamatta tullut tämän viereen istumaan. Mustavalkoinen naaras katsoi kysyvästi parantajaan. “Mitä?”
Parantaja empi katsellessaan nuorta naarasta.
“Sinä odotat pentuja,” Sudenlaulu kuiskasi tämän korvaan.
“Minä? Miten se voi olla mahdollista… Vastahan Iltatassusta ja Aamutassusta tuli oppilaita,” Huomensäde hämmästyi ja liikautti hermostuneena häntäänsä. Kirjavat lehdet kieppuivat ilmassa. Kokemuksesta Huomensäde tiesi, että parantaja havaitsi pennut hyvin aikaisessa vaiheessa, kauan ennen kuin niiden liikkeitä oli tunnettavissakaan.
“Sitä en tiedä. Onneksi olkoon. Mutta… Onnea taisteluun. Pidä pennuistasi huolta. Iltatassusta, Aamutassusta ja masuvauvoistasi,” Sudenlaulu hymyili. Pimeässä oli valoa. Toivoa ei oltu vielä menetetty. Tähtiklaani nousisi vielä.
“Myrskyklaani, mennään!” Valhetähti ulvaisi ja lähti johdattamaan joukkoa leiristä kohti Tuuliklaanin reviiriä. Päällikkö aikoi neuvotella Tuuliklaanin päällikön Huminatähden kanssa. Huomensäde nousi ylös ja meni Ampiaisturkin luo. Naaras hipaisi hännällään tämän kylkeä. Onnellisena. Hänellä on perhe ja klaani, jota rakastaa.

Lehdet rapisivat käpälien alla, kun Huomensäde käveli jännittyneenä muiden kissojen mukana Myrskyklaanin reviirin läpi. Ampiaisturkki asteli turkki kiinni Huomensäteessä. Heidän perässänsä kulki Iltatassu, Valonenä sekä Kaislahäntä.
“Huomensäde,” Kaislahäntä kutsui hölkäten hänen vierellensä. Naaras murahti.
“Minä ja veljesi, me olemme kumppaneita,” Kaislahäntä naukaisi innoissaan. Huomensäde päästi ilmoille kehräyksen.
“Oikeasti?” hän kysyi, vaikka tiesikin jo. Valonenä ja Kaislahäntä olivat jo ajat sitten näyttäneet hieman pitävän toisistaan. “Onneksi olkoon!”
Kaislahännän silmät loistivat. “Kiitos.”
*Voi hyvä Tähtiklaani, mitä täällä tapahtuu? Yhtäkkiä minä odotan taas pentuja ja Kaislahäntä ja Valonenä ovat kumppaneita,* Huomensäde mietti järkyttyneenä.

Vaahterat olivat saaneet kauniin oranssin väristyksen. Ne loistivat keltaisina, oransseina sekä punaisina. Koivutkin olivat jo keltaisina.
Huomensäde pujahti aluskasvillisuuden suojista aukealle, jossa puro solisi Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla.
“Osa jää tähän. Osa tulee mukaani. Aikaa ei ole hukattavaksi!” Valhetähti huusi tuulen pauhun yli ja loikkasi puron yli. Huomensäde katsoi, kuinka kissat toisensa perään lähti kukkuloille. Hän jäi empimään. Lähteäkö vaiko ei? Huomensäde liikautti tassuaan. Ampiaisturkki teki samoin, ja niin kumppanit loikkasivat puron yli. Huomensäde koukisti jalkojaan ja ponkaisi. Hän laskeutui pehmeästi puron toiselle puolelle.
“Iltatassu, jää Kaislahännän ja Valonenän kanssa tänne. Kun kuulette Valhetähden sotahuudon, tulkaa mukaan. Taistele niitä vastaan, jotka taistelevat sinua vastaan. Mutta muista: kaikki Myrskyklaanilaiset eivät välttämättä ole lojaaleja meille. Jos joku hyökkää, älä ala miettimään. Armoa ei anneta,” Huomensäde murisi. Iltatassu nyökkäsi silmät selällään.
“Nähdään. Pysy hengissä,” Huomensäde sanoi lempeämmin.
“En- entä jos en selviä hengissä?” Iltatassu nikotteli. Kyyneleet valuivat oppilaan silmistä.
“Iltatassu. Olet vahva. Sinä selviät. Me selviämme. Mutta jos niin käy… Tähtiklaanissa tavataan,” Huomensäde kuiskasi. Naaraan silmät kimmelsivät. Hän kääntyi pois. Jätti tyttärensä maailman armoille, taistelun keskelle, lähti itse taisteluun.
“Iltatassu, vie Aamutassullekin nämä terveiset, jos joku meistä ei selviä hengissä. Tähtiklaanissa tavataan,” Ampiaisturkki henkäisi ja juoksi kumppaninsa luo.
“Huomensäde,” Ampiaisturkki henkäisi. “Me selviämme.” Kolli nuolaisi naaraan poskelta kyyneleet. Huomensäde nyökkäsi, mutta ei jaksaisi uskoa kumppaninsa sanoja.
Pitäisikö hänen kertoa? Pitäisikö Huomensäteen kertoa, että Iltatassu ja Aamutassu ei olisi heidän ainoat pennut? Että he saisivat vielä kokea jälkikasvunsa pentuajan? *Ei. Jos en selviäisikään, Ampiaisturkin täytyisi kestää kaksin verroin tuskaa. Se ei olisi oikein hänelle,* Huomensäde päättii.

Kauempaa kuului Valhetähden sotahuuto. He eivät olleet pysyneet muiden mukana. Kun kissa rääkäisi viimeisen kauhunhuutonsa, Huomensäteen veri jähmettyi paikoilleen ja hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun. Vain Ampiaisturkin toimeliaisuus sai hänet liikkeelle.
“Mennään.”
Huomensäde ampaisi liikkeelle ja juoksi kanervikkoa pitkin kohti taistelukenttää. Se oli jo värjäytynyt punaiseksi kissojen verestä. Mustavalkoinen naaras kuuli, kuinka joku huusi Valhetähteä, kuinka hänen päällikkönsä murahti vastaukseksi ja ampaisi kohti äänen lähdettä. *Uniyö*, Huomensäteen päässä kävi. Hän sanoi murhaavansa Valhetähden.
Samaan aikaan joku tarrasi naaraan häntään. *Olipas nyt niin fiksua?* Huomensäde murahti ja kääntyi vikkelästi. Kolli hyppäsi Huomensäteen selkään. Kun hänen kyntensä porautui naaraan nahkaan, Huomensäde ärähti.
“Kuka olet ja mistä olet tullut?” naaras sähähti vihaisesti.
“Nimeni on Verihäntä,” kolli murisi. Huomensäde siristi silmiään.
“Tulin tuhoamaan klaanit. Tai sen, mitä niistä on jäljellä. Päällikkösi näyttää olevan hieman haksantanut. Niin, ja mitään Tähtiklaania ei edes ole,” kolli jatkoi. *Mitä tuo yrittää sanoillansa?* Huomensäde yritti miettiä. Naaras katsoi arvioivasti kollia. Hänellä oli mahdollisuus tappaa hänet nyt, kun Verihäntä ei keskittynyt.
Huomensäde jännitti lihaksensa ja ponnisti kohti kollin kurkkua. Hän aukaisi suunsa ja tarttui hampaillaan kiinni Jokiklaanilaisen kurkkuun. Hän puri kovaa.
“Mi-mitä sinä yrität?” Verihäntä kähisi anovasti. Huomensäde mulkaisi tämän suuntaan ja pelon heijastuksen hänen kirkkaan keltaisista silmistä.
“Tapan sinut,” mustavalkoinen naaras murisi ja päästi samalla irti. Vahingossa.
“Olet pelokas. Et uskalla tehdä sitä,” Verihäntä totesi kylmästi ja ponkaisi Huomensäteen selkään. Punertavan ruskea kolli takoi takajaloillaan naaraan selkää. Huomensäde valahti rennoksi.
“Kiitos, kun teet tästä niin helppoa. En mene tuohon lankaan. Eräs toinen kissa yritti samaa, ja minä tapoin hänet. Minä tapan myös sinut,” Verihäntä nauroi pilkallisesti ja asetti hampaansa huolellisesti tämän niskarankaan. Pelko muljaisi Huomensäteen vatsassa. *Ei, älä anna sen tapahtua. Ampiaisturkki!* hän ulvaisi ilmaan terävän kauhun huudon.
Yhtäkkiä paino hävisi hänen selästään. Viiltävä kipu iski hänen niskaansa, kun joku tempaisi Verihännän pois Huomensäteen selästä.
“Huomensäde!” Ampiaisturkki huusi kauhuissaan. “Oletko kunnossa?”
*Verihäntä todella aikoi tappaa minut. Kuka hänet ikinä ottikin pois minusta, olen hänelle henkeni velkaa.*
“Olen. Ehkä,” Huomensäde sanoi empien ja katseli ympärilleen. Kuka hänet oli pelastanut? “Verihäntä yritti tappaa minut.”
“Minä näin,” oranssi kolli sanoi synkästi. “Näin vain mustan ja oranssin vilauksen. He menivät tuonne.” Ampiaisturkki osoitti kohti puroa. Lähellä heitä Huomensäde näki kaksi tuttua hahmoa.

“Kukkaköynnös! Yöpentu!” Huomensäde kiljaisi ja ryntäsi heitä kohti.
“Tyttäreni, jatka taistelua, ja näytä, kuinka Tähtiklaani on vielä olemassa. Emme ole vielä luopuneet kokonaan toivosta,” yönmusta naaras sanoi. “Ole urhea. Mekin olemme.”
“Emo, Yöpentu,” Huomensäde nuolasi heidän korviaan. “Menkää takaisin. Täällä on vaarallista.”
“Kenelle tahansa tämä on vaarallista. Sitä paitsi olemme jo… kuolleet.”
“Hyvä on. Nähdään,” Huomensäde naukaisi.
“Emo ei. Vielä ei ole aika,” Yöpentu kuiskasi ja hävisi tähdiksi taivaalle.

“Huomensäde, mennään,” Ampiaisturkki lausui ja lähti johdattamaa kumppaniaan kohti taistelukenttää. “Meidän täytyy pitää klaanit hengissä.”
Huomensäde vilkuili nummea, jonka tuoksu muuttunut hetkessä kanervista veren löyhkään. Siellä täällä retkotti kuolleita kissojen, kurkkuja jotka olivat viilletty auki, viiltoja, jotka ylettyivät kurkusta vatsaan. Nummi oli verestä liukas. Huomensäde oksensi.
“Me selviämme tästä vielä. Muistan, kuinka olit oppilaana innokas taistelemaan, todella energinen. Siihen Huomensäteeseen minä silloin rakastuin. En tähän, joka yökkii nähdessään verta,” Ampiaisturkki tsemppasi. Huomensäteen teki mieli vastata, että rakastui siihen Ampiaisturkkiin, jonka kanssa oli kiva viettää aikaa, ja jonka kanssa oli ihanaa kasvattaa pentuja, ja että hän odotti taas pentuja ja että he saisivat kokea sen kaiken uudelleen, mutta toinen heistä saattaisi kuolla taistelussa, ja sitten ei olisi enää mitään jäljellä. Mutta sen sijaan, että Huomensäde aukaisi suunsa hän vain nyökkäsi. Naaraalla oli paha olo. Mutta se johtunut pelkästään verestä, vaan pennuista.
Ääni herätti Huomensäteen mietteistään.
“Kas. Rakas siskoni,” Jääkynsi murisi ivallisesti.
“Sinä,” Huomensäde kuiskasi. Hän ei empinyt hetkeä kauempaa, vaan hyökkäsi. Hän tarttui Jääkynnen turkkiin, tempoi sitä. Hänen kynsiinsä jäi tuppo veljensä karvaa. Huomensäde tarttui hampaillaan kiinni Jääkynnen kurkusta ja puri. Puri vihan kautta. Hän repäisi.
Jääkynsi äännähti tukahtuneesti, kun Huomensäde päästi irti. Jääkynnellä ei ollut mahdollisuutta puolustautua, ei hyökätä, hänellä oli vain mahdollisuus kuolla, luovuttaa. Huomensäde ei antaisi armoa. Armoa ei anneta.
“Oletko nössö? Pelkäätkö olemattoman Tähtiklaanin rankaisevan sinua kissan tappamisesta?” Jääkynsi pilkkasi nousten vaivalloisesti ylös, vaikka hänen kurkustaan valui verta.
Mutta Huomensäde ei ollut nössö. Hän ei pelännyt. Naaras oli nähnyt vain, kuinka Ampiaisturkki oli saanut vastaansa ison, ruskean naaran, jonka lihakset väreilivät nahkan myötäisen karvan alla. Kaksikko kieri alas rinnettä toistensa kimpussa.
“Ahaa, huomasit siis Linnun. Lintu on kumppanini. Löysin hänet reviirien ulkopuolelta, kun lähdin Myrskyklaanista,” Jääkynsi sanoi imarrellen. “Hän on todella kaunis. Ja taitava tappelemaan.”
“Sinä pelkäsit silloin,” Huomensäde totesi kylmän rauhallisesti. “Ja sinä pelkäät nyt. Haistan pelkosi.” Jääkynnen silmät levisivät, ja hän hyökkäsi Huomensädettä kohti. Naaras väisti ketterästi ja syöksyi kollia kohti. Hän löi tassullaan ruskean harmaan kollin maahan, joka heikkona kaatui, ehkä vähän liiankin helposti. Jääkynsi yritti nousta, mutta Huomensäde esti sen ja viilsi pitkän haavan kurkusta vatsaan. Haavasta pulppusi tummanpunaista verta kanervikolle.
“Minä… minä palaan… vielä…” Jääkynsi rohisi ja valahti veltoksi tapetun oravan tavoin. Kollin silmät lasittuivat ja ne katsoivat jonnekkin kauas, Synkän metsän maille.
Huomensäde järkyttyi. Naaras tärisi hillittömästi. Hän oli tappanut ensimmäisen kissan ikinä, ja se kissa oli hänen veljensä.

Toivuttuaan ensi järkytyksestä Huomensäde etsi katseellaan Ampiaisturkkia. Pienen matkan päässä kolli taisteli edelleen Jääkynnen kumppanin, Linnun kanssa. Ampiaisturkki näytti jääneen pahasti alakynteen.
Huomensäde riensi nopeasti paikalle, ja hyppäsi Linnun selkään.
“Minä tapoin juuri kumppanisi, minun veljeni,” hän murisi hiljaa naaraan korvaan.
“Teit mitä?”
“Tapoin kumppanisi,” Huomensäde toisti muristen ja asettaen hampaansa Linnun selkärankaan, kuten Verihäntä oli tehny hänelle.
“Jos sinä tapoit hänet, minä tapan sinut, ja sinun kumppanisi,” Lintu ärähti ravistaen Huomensäteen alas.
“Jos tapat minut, vien samalla mukanasi pentuni, joita odotan,” Huomensäde ärisi viha meripihkanvärisistä silmistä kiiluen. Kauempaa Huomensäde kuuli, kuinka Ampiaisturkki henkäisi terävästi.
Huomensäde viilsi haavan Linnun kylkeen, mutta naaras ei kiinnittänyt huomiota häneen, vaan Ampiaisturkkiin. Lintu ryntäsi kollin luo ja painoi tämän maahan. Ampiaisturkki yritti vastustella, kun Lintu puraisi tämän kurkun irti ja veti viillon hänen kylkeensä.
Huomensäde oli kauhusta jähmettynyt, kun katsoi kumppaninsa kuolemaa.
“Ampiaisturkki!” hän ulvaisi kauhuissaan. Lähellä olevat kissat säikähtivät hänen ääntänsä, joka kiiri järvellä ja nummella, kaikkien kuultavaksi. Lintu kääntyi pois jättäen jälkeensä vain kaksi kissaa, jotka olivat sidotut toisiinsa, mutta jotka erotettiin liian nopeasti toisistaan.
“Ampiaisturkki, minä odotan pentujasi,” Huomensäde henkäisi. *Minun oli pakko kertoa hänelle. Se ei olisi ollut reilua. Minäkin olisi halunnut tietää,* Huomensäde ajatteli kauhuissaan.
“Minä… minä tiedän sen…” Ampiaisturkki sanoi vaivalloisesti. “Hoida… hoida heidät hyvin… minunkin puolestani… Olet… hyvä emo… Rakastan… teitä kaikkia,” kolli kurottautui nuolaisemaan Huomensäteen poskea, ja naaras kumartui suojelevasti kumppaninsa ylle.
“Tähtiklaanissa tavataan, Huomensäde,” Ampiaisturkki sanoi kuiskaten viimeisen kerran hänen nimensä. Kollin silmät lasittuivat, ja Huomensäde sulki silmäluomet niin, että Ampiaisturkki näytti vain nukahtavan siihen. *Tähtiklaanissa tavataan, Huomensäde.*

Huomensäde makasi kumppaninsa vieressä ikuisuudelta tuntuvan ajan verran, kunnes joku lähestyi häntä. Huomensäde kohotti päätänsä. Hän ei jaksaisi enää taistella. Hän haluaisi liittyä vain Tähtiklaaniin Ampiaisturkin luokse. Hän ei jaksaisi elää, hän ei jaksaisi tehdä mitään.
“Emo…” Aamutassu parkaisi hätääntyneenä. “Mitä on tapahtunut?”
“Isä… Ampiaisturkki… hän on nyt Tähtiklaanissa,” Huomensäde takelteli. “Hän sanoi viimeisiksi sanoiksi, että rakastaa meitä kaikkia.”
Aamutassu katsoi tyhjin silmin isänsä ruumista. “Emo, sinun pitää tulla, et voi jäädä tänne,” oppilas sanoi vetoavasti.
“Iltatassu tulee,” Aamutassu huomasi. Yleensä niin energinen ja iloinen naaras oli nyt niin rauhallinen, kylmä ja tiesi heti, mitä piti tehdä. *Voi hyvä Tähtiklaani,* Huomensäde ajatteli.
“Iltatassu, Ampiaisturkki…” Aamutassu aloitti, mutta Iltatassu käsitti jo.
“Kannetaan hänet leiriin, me jaksamme kyllä,” Iltatassu totesi ilmekään värähtämättä.
Aamutassu ja Iltatassu nostivat Ampiaisturkin ruumiin Huomensäteen selkään. He lähtivät kävelemään kohti Myrskyklaanin leiriä hiljaisuuden vallitessa. Iltatassu ja Aamutassu olivat valppaana hyökkäävien kissojen varalta ja tasapainottivat Ampiaisturkkia Huomensäteen kantaessa kumppaniaan.
Kolmikko nosti vaivalloisesti Ampiaisturkin puunrungon yli ja jatkoivat sitten matkaa aluskasvillisuuden seassa. He olivat päässeet jo Myrskyklaanin reviirille.

“Mitä on tapahtunut?” Sudenlaulu kysyi heidän päästyään leiriin.
“Taistelu… taistelu vei Ampiaisturkin mennessään,” Huomensäde henkäisi hiljaa niin, että vain Sudenlaulu, Aamutassu ja Iltatassu hädin tuskin kuulivat hänen sanojaan.
“Tule, viedään hänet aukiolle, siellä on muitakin kuolleita,” Sudenlaulu tokaisi ja auttoi Huomensädettä kantamaan oranssi kolli leirin keskelle.
Koko leiri oli täynnä hiljaisia kissoja, jotka eivät lähtenyt jostain syystä taisteluun. Sudenlaulu laski Ampiaisturkin hellästi riviin muiden joukkoon. Hän nuolaisi tahmaiset veret pois tämän kurkulta ja asetti hänet levolliseen asentoon, aivan kuin hän nukkuisi.
“Huomensäde, tule niin paikkaan sinut. Iltatassu ja Aamutassu, teidänkin kannattaisi tulla, teilläkin on joitain ruhjeita.”
“Ei, minulla on vain pintanaarmu, paikkaa pahemmin haavoittuneet ensin,” Aamutassu sanoi välttelevästi, vaikka tämän oikea korva oli revennyt ja siitä oli norunut verta hänen silmäänsä. Joka puolella oppilasta oli karvattomia kohtia.
Huomensäde tunsi liikkuvansa kuin unessa, jokseenkin todella pahassa unessa, kun Sudenlaulu johdatti hänet pentutarhaan, joka oli tällä hetkellä tyhjä pennuista. Pian hänkin muuttaisi takaisin sinne.
“Paikkaan nyt tuon ilkeän haavan niskastasi,” Sudenlaulu tokaisi ja haki hämähäkinseittiä ja yrttejä. Hän jauhoi suussaan hauteen ja siveli sitä tassullaan Huomensäteen niskaan. Sen jälkeen hän laittoi siihen hämähäkinseittiä pitämään sitä koossa.
“Nyt alat nukkumaan. Taistelemaan sinusta ei enää ole, Myrskyklaani pärjätköön ilman sinua,” Sudenlaulu virkkoi. “Saanko kokeilla ennen sitä vatsaasi?”
Huomensäde nyökkäsi. Häntä väsytti niinkuin ei olisi nukkunut ikuisuuteen. Sudenlaulu siirsi käpälänsä naaraan vatsalle.
“Tiineys on pidemmällä kuin kuvittelinkaan. Pentusi syntyy reilun kuun päästä,” Sudenlaulu arvioi ja alkoi tehdä lähtöä. “Ainiin, haen sinulle vielä unikonsiemenen.”

Pian Aamutassu tuli pentutarhaan ja ojensi hänelle unikonsiemenen. “Sudenlaulu sanoi, että ei ehtisi tulla. Kaislahäntä tuotiin hänelle, hän on vakavasti loukkaantunut.”
Huomensäde lipoi kiitollisena unikonsiemen suuhunsa, eikä alkanut sen enempää miettiä, mikä Kaislahännän tilanne oli. Hänen päässään soi koko ajan vain Ampiaisturkin sanat. “Tähtiklaanissa tavataan, Huomensäde.”


//Lintu on vaan mun keksimä hahmo, sen saa tappaa, jos haluaa sisällyttää tarinaansa, ja jos se selviää hengissä, se häippäsee jonnekkin, unohtuneena...
Jos joku haluaa sen lisätä luopiohin, tehkööt luonteen ja loput ulkonäöstä, mitä jäi uupumaan mun tarinasta :)

Tiikeritassu - Luku 3 - varoitus, taistelua, verta ja kuolemaa



Tiikeritassu oli taistelun keskellä. Oli alkanut suuri taistelu jokaisen klaanin ja jopa kuolleiden kissojen välillä. Tiikeritassu seurasi suurinta osaa Varjoklaanista. Punatassua ei näkynyt, ja kolli oli hyvin huolissaan veljestään. Ehkä tämä oli Ampiaispilven kanssa. Tiikeritassu yritti tyhjentää päänsä ajatuksista ja keskittyä taisteluun. Joku tummanruskea raidallinen naaras joka oli Taivasklaanista ja ilmeisesti oppilas kävi hänen päälleen. Tiikeritassu oli häntä isompi. Kissa kaatoi hänet nopeasti maahan valkoisilla tassuillaan, koska oli saanut kollin yllätettyä, mutta Tiikeritassu potkaisi hänet takajaloillaan pois ja nousi pystyyn niin nopeasti kuin osasi. Hän kynsi naarasta korville, ja kun he hetkeksi erkaantuivat, kissa tuli hänen altaan. Tiikeritassu tiesi sen tempun ja kääntyi, mutta Taivasklaanilainen oli niin nopea että raapaisi häntä kuonoon. Kolli parkaisi, mutta ei luovuttanut. Toinenkin Taivasklaanin oppilas liittyi joukkoon, musta oranssisilmäinen kolli. Tämä näytti aika kokemattomalta ja hermostuneelta, ja mustan oppilaan iskuja oli siksi helppo väistellä. Tiikeritassu sivalteli molempia vähän vuorotellen, ja nuorempi kissa perääntyi jo. Hän ja ruskea naaras painivat hetken, ja toinen oppilas oli parempi taistelemaan kuin Tiikeritassu. Hän kamppasi Tiikeritassun ja kynsi häntä uudelleen korville ja sitten loikkasi pois häne ulottuviltaan, joten Tiikeritassu tiesi ettei voittaisi tätä. Takaa kuitenkin astui Orvokkiviiksi, kollin mestari joka huitoi oppilasta kynsillään ja Tiikeritassu tuli mukaan. Naaras taisteli hetken sinnikkäästi, mutta tiesi ettei voittaisi häntä nyt kun hänellä oli mestari apunaan ja luikki pakoon. Tiikeritassu jäi ikuisuudelta tuntuneen kamppailun jälkeen lepäämään ja Orvokkiviiksi varmisti, että hän oli kunnossa.

"Ei tässä mitään, hän osui vain tuohon korvaan jossa oli jo aiemmin lovi, ja nyt se taisi revetä lisää, mutta muuten olen ihan kunnossa", Tiikeritassu selitti tehdäkseen selväksi olevansa täysin kunnossa. Hetken päästä Sädelaulu hölkkäsi heidän luokseen.

"Orvokkiviiksi, Tiikeritassu, tiedättekö, missä Punatassu on?" Tiikeritassun veljen mestari kysyi heiltä. Molemmat pudistelivat päätään ja Tiikeritassun huolet nousivat uudelleen pintaan. Mitä Punatassulle oli tapahtunut, missä hän oli?

"Tiikeritassu, etsi sinä hänet. Yritä välttää taisteluun joutumista, jos se on mahdollista, koska emme tiedä jos hän onkin haavoittunut vakavasti ja tarvitsee nopeaa apua", Orvokkiviiksi käski, eikä olisi toista kertaa tarvinnut edes ehdottaa kun Tiikeritassu lähti juoksemaan etsien veljeään. Hän ylitti Tuuliklaanin rajan ja oli nyt Taivasklaanin reviirillä. Hän tutki joka puolelta taistelevien kissojen seasta, ja tuli Taivasklaanin reviirin reunalle. Hän huomasi Punatassun hajua, ja seurasi sitä. Punatassu istui siinä.

"Punatassu! Etsin sinua!" Tiikeritassu huudahti iloisena. Punatassu käänsi katseensa häneen, ja se oli viileä. Jokin siinä karmi nuorta kollia. Hän oli turhankin tyyni.

"Tiikeritassu, pyydän jo valmiiksi anteeksi siitä mitä tulee tapahtumaan. Olen uskollinen Synkälle metsälle, ja sinä taistelet soturilain ja Tähtiklaanin puolesta", Punatassu sanoi kylmästi. Kollin äänessä ei ollut minkäänlaista kauhua tai pelkoa, vain jotain julmaa.


//tästä eteenpäin on enemmän kuvailtua taistelua, verta ja muuta sellasta :) //


"Mi-Mitä sinä meinaa-" kerkesi kolli aloittaa, kun hän jähmettyi yllätyksestä. Punatassu oli hypännyt häne kimppuunsa ja kynsi hänen paljasta vatsaansa takakynsillään. Tiikeritassu heivasi kollin pian pois vatsansa päältä, ja tajusi, että jos hän tahtoi pitää henkensä hänen olisi taisteltava. Kolli pani vastaan vähän isommalle veljelleen ja astui tämän hännälle niin että hän kompastui. Sitten hän kynsi kollin korvia niin, että toinen niistä repeytyi halki. Auts, tuo varmaan sattui. Tiikeritassu ei todellakaan toivonut tätä. Hän ei halunnut satuttaa veljeään, ja yritti tolkuttaa itselleen että tämähän oli itse hyökännyt, ei hän. Punatassu hyppäsi hänen selkäänsä ja he kierivät mäkeä alas kuperkeikassa, mutta Punatassulla oli kynnet kiinni hänessä ja hän puristi koko ajan lujemmin. Kolli tarttui hänen kaulaansa ja puri sitä. Tiikeritassun silmät olivat apposen auki, ja hän pelkäsi että loppu oli tässä. Verta pursusi hänen kurkustaan, mutta haava ei ollut hirveän syvä vielä. Hän tajusi, että nyt oli toimittava ja potkaisi veljensä kaikin voimin pois kaulaltaan. Punatassu valahti veltoksi, ja Tiikeritassu piti häntä paikallaan. Hän ei oikein käsittänyt, mitä tapahtui. Hänen oma veljensä yritti surmata hänet. Hän oli käynyt lähellä kuolemaa.

"Anteeksi, Punatassu. En halua tehdä tätä", Tiikeritassu kuiskasi. Punatassu kuitenkin heivasi hänet sen jälkeen pois päältään ja alkoi sivaltelemaan häntä etukynsillään.

"En uskonut, että menisit temppuuni", punertava kolli totesi silmät kiiluen. Tiikeritassu tunsi nyt olonsa tyhmäksi. Punatassu kaatoi hänet uudelleen, raastaen hänen silmäänsä. Verta tuli nyt todella paljon. Tiikeritassu ei kyennyt edes kuvailemaan, kuinka paljon kipua tuotti ensiksi se, että hänen veljensä oli seonnut, ja se että hänen silmäänsä raastettiin. Viimeisillä voimillaan vaaleanruskea kolli heitti Punatassun vielä kerran pois, ja kävi tämän päälle. Toinenkin kolli rupesi väsymään, ja Tiikeritassu sai hänet kaadettua. Punatassu oli hänen allaan selällään, eikä päässyt pakoon, vaikka murisi koko ajan uhkaavasti. Tiikeritassu ei keksinyt muita nopeita vaihtoehtoja, kuin purra häntä kurkkuun. Ja sen Tiikeritassu tekikin. Hänen hampaansa ja kuononsa oli ihan veressä. Hänen veljensä veressä. Ei kulunut aikaakaan, kun Punatassu valahti veltoksi hänen allaan, ja hän tunsi olevansa hirviö. Hän oli murhannut oman veljensä. Murhannut omaa sukuaan. Murhannut yhden hänelle tärkeimmistä kissoista. Ja vain tämän yhden taistelun tähden. Edes silmässä edelleen pahana ja polttavana tuntuvaa kipua ei voinut verrata siihen tuskaan.

"Punatassu, anna anteeksi. Tämän ei olisi pitänyt tapahtua. Toivottavasti löydät paikkasi Tähtiklaanista, etkä kanna minulle kaunaa", Tiikeritassu lausui. Nämä olivat hänen viimeiset sanat hänen veljelleen, jonka ruumis oli alannut jo tuntumaan kylmältä. Nuori kolli ei tiennyt, mitä piti tehdä ensiksi. Viedä hänen veljensä ruumis pois täältä syrjästä? Kertoa Orvokkiviikselle, Sädelaululle, Jokiväreelle ja Ampiaspilvelle mitä oli tapahtunut? Käydä näyttämässä tätä silmää parantajalle? Siihen hän ei oikein tiennyt vastausta. Hän päätti mennä kertomaan muille.




"Olen pahoillani.. Punatassu kävi kimppuuni ja yritti surmata minut. Minä jouduin tekemään sen itse, vaikka en olisi halunnut", Tiikeritassu sai hädin tuskin sanottua Orvokkiviikselle, Sädelaululle ja Jokiväreelle. Ampiaispilveä ei näkynyt.

"Se ei ollut vikasi. Minusta sinun silmääsi pitäisi kyllä näyttää parantajalle", Jokiväre nyökkäsi kohti Tiikeritassun silmää. Tiikeritassu nyökkäsi. Hän käveli väsyneenä leiriä kohti. Matkalla kuitenkin hän näki jotain järkyttävää. Ampiaispilvi makasi maassa, verisen lammikon keskellä.

"Am-Ampiaispilvi! Haen parantajan! Odota, sinut saadaan pian kuntoon!" Tiikeritassu sanoi peloissaan ja ääni väristen. Tämä ei voinut mennä näin. Kumpa tämä olisi vain unta.. pelkkää kuvitelmaa..

"Ei, Tiikeritassu. Tämä oli Tähtiklaanin minulle määräämä loppu. Et voi tehdä mitään..", Ampiaispilvi sanoi ja yski. Hänen vatsassaan oli haava, pitkä haava, joka ylsi vasemmasta olkapäästä aivan vatsaan saakka. "Olen sinusta ylpeä. Kerro Punatassulle, että rakastan teitä molempia", Ampiaspilvi sanoi, ja Tiikeritassu ei pystynyt kertomaan hänelle että Punatassu oli kuollut, vieläpä hänen murhaamanaan.

"Tahdon kertoa sinulle vielä yhden asian. Sinulla on velipuoli.. Jokiklaanissa-" Ampiaispilvi sanoi ja se keskeytyi kun hän yski. Tästä oudommaksi tämä päivä ei enää voisi mennä. Taistelu, hänen veljensä ja emonsa kuolema, ja vielä se että hänellä oli velipuoli? Ampiaispilven hengitys hiipui, ja tämä valahti täysin veltoksi. Hänen suunsa aukesi ja sieltä valahti ohut verivana. Tiikeritassu ei voinut pidättää parkaisuaan. Miksi, miksi tätä taistelua pitikään käydä?

Punatassu - luku 5 - varoitus: taistelua, verta, kuolemaa :)



Punatassu oli Taivasklaanin reviirillä taistelemassa eläviä kissoja vastaan. Hän oli Synkän metsän joukoissa. Kolli haistoi veljensä hajun, ja pian tämä tuli esiin. "Punatassu! Etsin sinua!" Tiikeritassu tokaisi ilahtuneena. Punatassu ei ensiksi katsonut tähän, mutta päättikin kääntää päänsä ja tuijottaa tätä suoraan silmiin. Hän oli todella vihainen ja turhautunut. Nyt ei oikein ollut hyvä päivä tälle taistelulle. Kolli ei tiennyt mitä tehdä. Ollako uskollinen Synkälle metsälle, vai veljelleen? Tehdäkö Haukkahallaan vaikutus, vai säästää hänen veljensä kohtalolta mikä ei ehkä ollut se minkä oli tarkoitus tapahtua. Raivo ja turhautuminen pyrki eteenpäin hänen ajatuksissaan, ja hän menetti hallinnan itsestään. Ajatuksissa oli kulunut vain silmänräpäys, vaikka ne olivat tuntuneet kuilta ja kuilta. Ihan kuin niitä tulisi lisää. Ei hän tiennyt mitä piti tehdä. Nyt hän toimi Synkän metsän puolesta, ei klaaninsa. Hän oli pettänyt klaanin. Ja hän ei tuntenut siitä häpeää. Tämä oli kollin kohtalo. Tai ehkä ei. Mutta kohtaloa voi muuttaa. Tämä ei ollut oikein, mutta hän ei oikeasti voinut mitään ajatuksilleen. Oliko hän seonnut?

"Tiikeritassu, pyydän jo valmiiksi anteeksi siitä mitä tulee tapahtumaan. Olen uskollinen Synkälle metsälle, ja sinä taistelet soturilain ja Tähtiklaanin puolesta", Punatassu sanoi hieman liiankin kylmästi. Hän tiesi mitä tuli tapahtumaan. Tappelu, joka johtaisi joko Punatassun tai Tiikeritassun kuolemaan. Ei ollut kääntymistä takaisin. Ei ollut mahdollisuutta lopettaa se, minkä hän oli aloittanut liittyessään Synkkään metsään.

"Mi-Mitä sinä meinaa-" ehti punaisen kollin veli aloittaa, ja Punatassu syöksyi häntä kohti. Tämä selkeästi joutui yllätetyksi ja säikähti. Punatassu raapi tämän paljasta vatsaa pitkillä ja terävillä kynsillään. Pian Tiikeritassu sai hänet ravistetuksi pois. Vaaleanruskea raidallinen kolli pani kunnolla vastaan ja astui hänen hännälleen niin, että tämä kellahti kumoon kuivien, tallottujen saniaisten päälle. Sitten hän nousi, ja Tiikeritassu tarttui kynnellään kiinni punertavan kollin korvasta. Se repeytyi puoliksi, kun Tiikeritassun kynsi ei irronnutkaan heti. Punatassun korvassa sykähteli kipu, mutta hän ei enää välittänyt. Hän oli todella seonnut. Hän oli todella hirviö. Hänet todella tultaisiin muistamaan kissana, joka ainakin yritti tappaa veljensä ilman kunnollista syytä. Tätäkö hän halusi? Punatassu huomasi juuri, että he taistelivat jyrkällä kukkulalla. Punatassu hyppäsi hieman pienemmän veljensä selkään ja kollit kierivät sitä kukkulaa alas kuperkeikassa, Punatassulla kynnet lujasti Tiikeritassun lavoissa kiinni. Punatassu mätkähti maahan ja Tiikeritassu oli hänen päällään. Hänen keuhkoistaan tyhjeni ilma, mutta hän päätti vain tasata nopeasti henkensä ja jatkaa sitten. Hän ei ollut irrottautunut ruskeasta kissasta ja hän tarrasi hampaillaan kollin kurkkuun. Hän puri lujempaa ja lujempaa, niin että sai tehtyä haavan siihen. Haava ei kuitenkaan ollut syvä eikä se riittänyt tappamaan Tiikeritassua. Tiikeritassun silmät olivat apposen auki ja hänestä huokui pelkotuoksua. Sitten pelon haju hävisi ja tämä potkaisi hänet pois kurkultaan. Punatassu käytti vanhaa kikkaa ja valahti kollin alla täysin veltoksi. Tiikeritassu oli juuri käynyt lähellä kuolemaa. Jos hän vain olisi purrut lujemmin.

"Anteeksi, Punatassu. En halua tehdä tätä", veli kuiskasi itsekseen. Sitten Punatassu irvisti ja kiemurteli pois ja rupesi sivaltelemaan ruskeaa kollia etukäpälillään.

"En uskonut, että menisit oikeasti tuohon temppuun", Punatassu totesi yrittäen kuullostaa ivalliselta, vaikka todellisuudessa ei sitä ollutkaan. He jatkoivat taistelua yhä. Nyt todella oli kyse elämästä ja kuolemasta. Molemmat eivät voineet selvitä. Punatassu kaatoi hänet uudelleen. Hän raastoi pienemmän kissan vihreää silmää. Jos hän nyt jää puolisokeaksi, syytän siitä vain itseäni ja hänenkin tulisi syyttää minua. Tiikeritassun voimat alkoivat selkeästi hiipua. Verta pulppusi kollin silmän kohdalta. Tiikeritassu täysi käyttää viimeisiä voimanrippeitään siihen, että heitti Punatassun viimeisen kerran päältään. Punatassu oli rehellisesti sanottuna nyt todella väsynyt. Tiikeritassu ei kuitenkaan ollut yhtä väsynyt, ja kaatoi punaisen kollin. Jokin tässä kertoi, että hän tulisi kuolemaan. Hän ei pärjännyt Tiikeritassulle. Hän ei tehnyt Haukkahallaa eikä ketään muutakaan ylpeäksi. Hän oli selkä maata vasten Tiikeritassun alla ja murisi tälle. Tiikeritassu teki päätöksensä ja puri Punatassua tosi lujasti kurkkuun. Verta pulppusi hänen kurkustaan ja Tiikeritassun hampaat ja suun ympärys kostuivat hänen verestään. Tämä oli loppu. Ja nyt hän joutui tai pääsi Synkkään metsään, sinne minne tälläiset kuuluivatkin.

Yhdestoista luku – My home is at stake!

Ahotassu heräsi kovaan meteliin oppilaiden pesän ulkopuolella. Pesän vahvistetut seinät pitivät yleensä tavallisen puheensorinan sen sisällä nukkuvien korvista pois, joten Ahotassu arvasi, että jotain arkisesta kielenvaihdosta poikkeavaa oli meneillään. Hän nousi ja ravisteli itsensä hereille. Pesästä ulos tullessaan Ahotassu näki suuren joukon kissoja keskustelemassa kiivaasti keskenään. Se muistutti häntä edellisen kokoontumisen paniikinsekaisesta hälinästä.
”Mitä täällä tapahtuu?” Ahotassu tivasi mestariltaan löydettyään tämän. Lehtisydän käänsi katseensa oppilaaseensa hieman hätkähtäen.
”Myrskyklaanista tuli kissa”, laikukas kolli aloitti.
”Hän vaati puhua Kanervatähden ja Närhiviiksen kanssa, ja nyt he keskustelevat kai jostakin Kanervatähden pesässä”, Hiutalehuurre keskeytti kumppaninsa. Ahotassu kurtisti kulmiaan. Hän ei pitänyt siitä, että heillä oli Myrskyklaanilainen leirin sydämessä. Pian Kanervatähti ja Närhiviiksi palasivatkin klaaninsa keskuuteen muukalainen mukanaan.
”Sota on syttynyt!” Kanervatähti ilmoitti Pimeäkivelle hypättyään. Hän käänsi katseensa Närhiviikseen ja nyökkäsi tälle hyväksyvästi.
”Joki- ja Taivasklaani ovat nousseet Valhetähden sanaa vastaan ja osoittaneet siten, etteivät välitä klaanien itsenäisyydestä ja soturilaista”, varapäällikkö selitti.
”Liitymme Myrsky- ja Tuuliklaanin avuksi taisteluun”
Ahotassu luimisti korviaan ja irvisti rumasti. Hän oli huono taistelemaan, mutta jos perääntyminen tarkoittaisi Varjoklaanin katoamista, hän antaisi vaikka henkensä mieluummin. Kanervatähti antoi vielä viimeisen käskyn ennen, kuin lähti johdattamaan joukkojaan taisteluun:
”Osa teistä pysyköön täällä. Emme voi uhrata koko klaania”
Tämän sanottuaan Kanervatähti hyppäsi alas Pimeäkiveltä ja riensi Myrskyklaanin sanantuojan perässä kohti leirin uloskäyntiä. Suurin osa taistelukunnossa olevista sotureista ja oppilaista seurasi päällikköään leiristä ulos – Ahotassu mukaan lukien. Kolli ei ollut täysin varma, mitä mieltä hänen mestarinsa oli hänen liittymisestään taisteluun, mutta sillä ei ollut enää väliä. Tämä oli sotaa, eikä sota tunne oppilaita eikä mestareita, ei pentuja tai aikuisia. Sota tunsi vain voiton ja häviön, elämän ja kuoleman. Ahotassun turkkia kihelmöi, kun hän yhdessä muun sotajoukon kanssa ylitti rajan Myrsky- ja Varjoklaanin välillä. Kallioinen lehtimetsä kuhisi vieraita hajuja. Ahotassu olisi halunnut lähteä tutkimaan ympäristöään, mutta tärkeämpi tehtävä odotti vielä edessäpäin. Ahotassu kiihdytti vauhtiaan, mutta joukkoa silmällä pitänyt Närhiviiksi näpäytti tämän kasvoja hännällään.
”Säästä energiasi taisteluun; sinne, missä sitä oikeasti tarvitaan”, harmaavalkoinen kolli ohjeisti. Ahotassu tuhahti hiljaa, mutta päätti kuitenkin totella varapäällikköä; hän hidasti vauhtinsa aiempaan nopeuteen ja tyytyi seuraamaan joukon hännillä.
*Kun kerran pitää hidastella, voin yhtä hyvin nauttia matkasta ja katsella samalla ympärilleni*, kolli ajatteli, ja nosti katseensa kelta- ja punalehtisten oksien ja valkoisten pilvien värittämälle taivaalle. Lehtimetsän värien kirjo oli nuoresta Varjoklaanilaisesta häkellyttävä näky. Ikivihreiden havupuiden hallitsemassa korpimetsässä tuskin pääsisi koskaan näkemään mitään yhtä värikästä, ellei sitten sateenkaariturkkinen kissa eksyisi käymään vierailulla. Myös hajumaailma oli Myrskyklaanin reviirillä kirjava; Ahotassu kykeni haistaa ties kuinka monen täysin uuden kasvin ja eläimen tuoksun, ja jopa maan sora ja multa tuoksuivat vierailta täällä. Ryhmän kulkureitiltä näki suoraan järvelle, ja vaikka järvi olikin Ahotassulle tuttu näky, oli sen näkeminen tästä näkökulmasta kiehtovaa. Koko metsä oli täynnä kaikenlaista uutta ja kiehtovaa, ja Ahotassu rukoili Tähtiklaanilta pääsevänsä vielä joskus tutkimaan kaiken sen.

//Seuraava kappale sisältää (ehkä vähän liiankin) raakoja kohtauksia ja kuvauksia, kissojen kuolemia ynnä muuta kivaa mitä saan päähäni//

Kun Varjoklaanin joukot viimein saapuivat taistelupaikalle, heidän edessään avautui verisen sekasorron punaiseksi värjäämä nummi täynnä raivosta sekaisin ärjyviä ja rääkyviä kissoja, auki revittyjä ruumiita ja epämääräisiä, kissaa muistuttavia hahmoja. Kylmät väreet kulkivat Ahotassun selkäpiitä pitkin, kun hän näki, miten yksi näistä hahmoista raateli jo henkensä menettänyttä kissaa aivan, kuin olisi nauttinut siitä. Hahmon käytös raivostutti oppilasta, mutta Ahotassu päätti jättää sen rauhaan, sillä se ei sillä hetkellä vaarantanut ketään vielä elossa olevaa. Kolli työnsi itsensä toistensa kimpussa olevien kissojen välistä keskelle taistelutannerta, ja rupesi vilkuilemaan ympärilleen siinä toivossa, että löytäisi itsensä kokoisen vastuksen. Sitten hän näki raidallisen naaraan, jonka oli nähnyt muutamia auringonnousuja sitten taistelemassa metsoa vastaan, ja hyppäsi tämän maahan kaataneen, kookkaan punaruskean kollin kylkeen. Kolli rääkäisi rumasti ja ravisteli toisen päältään, kun Ahotassu viilsi tämän kasvoja, käyttäen hyväkseen vasemman etukäpälänsä kahta ylikasvanutta kynttä. Kun vielä hetki sitten maassa maannut naaras nousi ylös ja puristi leukansa kömpelösti hyökkääjänsä kuonon ympärille, Ahotassu kavahti; naaraan kurkku oli purtu auki, ja nyt punaruskea kolli nähtävästi aikoi käyttää valmista haavaa hyväkseen tappoiskun tehdäkseen. Se nosti etukäpälänsä, mutta Ahotassu ehti ottaa siitä otteen hampaillaan ennen, kuin mitään ehti tapahtua. Kolli heittäytyi kuitenkin uhkarohkeasti hänen päälleen kääntäen hänet selkä maata vasten niin, että Ahotassun pää jäi maan ja kollin koko painon väliin. Hän tiesi, että kolli halusi hänen irrottavan otteensa, mutta hän tiesi myös, että vaikka hän tekisi kuten tämä tahtoi, kolli käyttäisi painoaan hyväkseen ja murskaisi hänet alleen. Ahotassu luuli jo hetken tulevansa varmasti kollin turkin tukehduttamaksi, mutta sitten hän muisti jalkojensa olevan edelleen vapaana. Hän viuhtoi käpälillään hurjasti ympäriinsä, kunnes sai etukäpälillään otteen kollin turkista. Ahotassu upotti vaaleat kyntensä niin syvälle kollin turkkiin, kuin suinkin kykeni ja riuhtaisi sitten mukanaan kaiken mahdollisen. Hän toisti epätoivoisen liikkeen kerta toisensa jälkeen, kunnes hänen päällään makaava kolli rääkäisi ja riuhtaisi itsensä ylös kynsien viimein upottua lihaan. Ahotassu huudahti pelästyneenä, sillä hänen hampaansa pitivät edelleen kollin etukäpälästä kiinni ja hänen kyntensä olivat edelleen uppoutuneena kollin nahkaan, kun se riuhtaisi itsensä ylös ja kaatui sitten toiselle kyljelleen. Nyt, kun Ahotassun pää ei enää ollut kollin kyljen alla, hän näki, ettei harmaaraitainen naaras pitänyt kollin kuonoa enää otteessaan. Hän makasi kuolleena maassa. Sillä aikaa, kun Ahotassu oli pyristellyt vihollisen alla kuin selälleen käännetty kovakuoriainen, naaras oli viimeisillä voimillaan ruhjonut vastuksensa kasvot ja vetänyt sitten viimeisen henkäyksensä saatuaan iskun jo auki olleeseen kurkkuunsa. Ahotassu raivostui. Hän ei ollut varma, oliko hän vihaisempi itselleen vai Taivasklaanilaiseen, joka naaraan oli lopulta kovan kamppailun jälkeen tappanut. Ahotassu käänsi katseensa allansa makaavaan, nyt sokeaan kolliin ja iski hampaansa tämän niskaan. Heti, kun hän niin teki, kolli nousikin taas ylös ja heittäytyi vastuksensa päälle. Ahotassu murisi. Jos hän ei olisi ollut niin heikko, hän olisi varmasti kyennyt estämään kollin nousut ja heittäytymiset. Sysituhka oli kuin olikin ollut oikeassa hänen voimanpuutteestaan. Siinä samassa jokin riuhtaisi kollin sivulle ja pois Ahotassun päältä, samalla pakottaen tämän irrottamaan hampaansa sen niskasta.
”Siinä paha, missä mainitaan”, Ahotassu hengähti kiitollisena nähdessään Sysituhkan tutun hahmon pitämässä vimmatusti räpiköivää vihollista maassa. Kuului kivulias huudahdus, kun harmaa kolli lopetti allaan rimpuilevan kissan voimakkaalla puraisulla kaulaan.
”Hups, ei ollut tarkoitus”, hän tuhahti. Ahotassu kallisti päätään hämmentyneenä ja väräytti viiksiään.
”Tehdä mitä?”
”Tappaa”
Kollit eivät pitkään saaneet toimitella, sillä ennen kuin kumpikaan ehti uutta lausetta aloittaa, kaksi Jokiklaanilaista syöksyi heidän kimppuunsa; toinen ruskearaitainen naaras ja toinen musta kolli, jonka meripihkanväriset silmät loistivat kirkkaina valkoisten raitojen ja tummanharmaiden pilkkujen esiin puskemana. Ahotassu kiljahti ja sulki silmänsä kuin refleksistä, kun musta kolli kaatoi hänet maata vasten ja viilsi kynsillään hänen kasvonsa auki. Kun kolli iski hampaansa hänen kurkkuunsa, Ahotassu ei voinut muuta, kuin kiittää tähtiklaania siitä, että hänen silmänsä olivat säästyneet ja rukoilla, ettei hän kuolisi tässä taistelussa. Pieni osa Ahotassusta uskoi, että hänen rukouksiinsa oli vastattu, kun valkoraitainen kolli hellitti otteensa ja riensi klaanitoverinsa avuksi Sysituhkaa vastaan. Luonnollisesti Ahotassu nousi ja riensi itsekin oman klaanitoverinsa avuksi, muttei haavoista vuotavan veren sokaisemana kyennyt viemään montaakaan iskua perille.
”Sinä senkin-” Ahotassu kuuli jonkun raivoavan.
”Tapan sinut! Et saa ikinä anteeksi sitä, mitä olet tehnyt Viiruturkille!”
Kuului äänekäs mätkähdys, ja hetken Ahotassu jo pelkäsi sen olevan Sysituhkan elottoman ruumiin putoaminen maahan, mutta sitten kollin nenään kantautui tutun kissan tuoksu.
”Lehtisydän!” hän huudahti tokeissaan, muttei saanut vastauksekseen kuin kahden kissan taisteluhenkistä ärjyntää ja lopulta nopeasti loittonevien askelten äänet.
”Mitä oikein tapahtui?” Ahotassu kysyi hämillään samalla, kun Sysituhka nuoli hänen kasvojensa haavat puhtaiksi. Hän sai kuitenkin vastauksen kysymykseensä välittömästi silmänsä taas avattuaan; naaras, jota musta kolli oli kutsunut Viiruturkiksi, makasi kuolleena maassa. Ahotassu käänsi katseensa Sysituhkaan, joka luimisti korviaan ja pudisti nopeasti päätään.
”Minä en tappanut häntä!”, kolli kielsi hätäisesti.
”Kuka sitten?” Ahotassu kysyi hieman epäileväisesti. Hän ei syyttänyt Sysituhkaa naaraan tappamisesta, ja hänen mielestään kolli olisi muutenkin ollut täysin oikeutettu sen tekemään – olisihan Sysituhkan oma henki voinut olla vaarassa – mutta Ahotassu ei pitänyt valehtelemisesta, ja hän halusi varmistaa, ettei siitä ollut kyse.
”Se oli yksi niistä oudoista, tummista kissoista! Sinäkin olet varmasti nähnyt ne, etkö?”
Ahotassu nyökkäsi. Hänen koko kehonsa kavahti, kun hän muisti ruumiilla leikitelleen, oudon kissan, jonka oli nähnyt ennen taisteluun liittymistään.
”Se melkein tappoi minutkin, mutta sitten joku tähtiturkkinen kissa tuli ja pelasti minut! Sitten ne molemmat katosivat…” Sysitassu lopetti kertomuksensa hieman haikeansävyisellä äänellä. Ahotassu hätkähti.
”Onko TÄHTIKLAANIKIN täällä?!”

//tärkeä pääjuonen kannalta!


Kahdeksastoista luku - Warbringer

Valhetähti tuijotti mustaturkkista jokiklaanilaista naarasta suoraan silmiin. Hän tunsi sen sisimmässään. Hänen olisi yritettävä kertoa Uniyölle järjen häivä, mutta jokin hänen sisällään sanoi, että naaras oli liian jääräpäinen. Jokin oli saanut hänet seuramaan hänen ajatusmaailmaansa sokeasti. Naaras ei nähnyt, miksi Valhetähti teki mitä teki.
”Valhetähti”, naaras tiputti Valhetähden nimen huuliltaan. Myrskyklaanilainen kolli kurtisti kulmiaan häkeltyneenä ja kohotti päätään ylemmäs. ”Lopeta hyvän sään aikana se, mitä olet tekemässä.”
Valhetähden ilme meni entistäkin synkemmäksi. ”Minä seuraan tehtävääni, kohtaloani. Se takaa klaanien pelastumisen ja sen, että sääntöjä noudatetaan. Tiedät vallan hyvin, että on viisi klaania eikä vain yhtä. Minä teen mitä vain, vaatisi se mitä tahansa.”
Mustaturkkisen naaraan silmät levisivät ja hän tuijotti epäuskoisena edessään seisovaa suurta kollia. He tuijottivat toisiaan hetken hiljaisuudessa, molemmat epävarmoina siitä, mitä heidän kannattaisi sanoa. Lopulta Uniyö, Valhetähti muisti naaraan nimen, avasi suunsa.
”Vai niin”, naaras sanoi kuivasti, katse synkistyen. ”Ja kuinka moni kuolee tässä sekasortoisessa tehtävässäsi? Kuinka moni viaton kärsii takiasi”
”Kovat keinot ovat toisinaan välttämättömiä”, Valhetähti vastasi, ”mutta kukaan ei kuole syyttä suotta. En minä-”
”Se, mitä Synkkä metsä on koko ajan tehnyt ja tulee tekemään, tappaa kissoja syyttä suotta”, Uniyö murisi.
”Ai niinkö? Ja miksi kissat sitten kuolevat sisäiseen syyllisyyteensä ja kamppailuunsa, jota he kokevat, kun elämä hajoaa kahtia usean klaanin takia, oli kyseessä sitten puoliverisyys, sukulaisuus toisissa klaaneissa tai sellainen myrkky kuin rakkaus? Kuinka moni joutuu tappamaan oman sukulaisensa? Kuinka moni kärsii muiden teoista, soturilain rikkomisesta?” Valhetähti iski takaisin. Uniyö tuijotti suurta kolli silmiin ilme värähtämättä, mutta vihreissä silmissä myllersi suuri tunteiden kuohunta. ”Ilman soturilakia ei ole klaaneja. Ja kun soturilakia rikotaan jatkuvasti, pian ei ole lakia eikä siis klaaneja.”
”Sinun keinosi aiheuttavat tuskaa”, Uniyö napautti takaisin. Naaras huokaisi. ”Tiedätkö yhtään, että Synkkä metsä ei välitä vain tuosta ajatusmallista vaan haluaa saada vastinetta kostonhimolleen ja verenjanolleen?”
Valhetähti tuhahti, jättäen naaraan kommentin täysin huomioimatta. Synkkä metsä oli täyttä huuhaata ja sen kissat tekisivät näin ilman hänen apuaankin. Tällä tavalla tosin Valhetähti pystyi kontrolloimaan kuinka moni kissa kuolisi heidän kynsiinsä paremmin kuin mitenkään muuten voisi ikinä tehdä.
Tämä hänen tehtävänsä oli ainoa asia, jonka Valhetähti tiesi todeksi. Ei hän ollut tehnyt elämällään muuta moneen kuuhun eikä hän tiennyt muutakaan. Tämä oli se, mitä hänen piti tehdä. Tähän hän oli kasvanut. Ei ollut muuta. Ei hänellä ollut muuta. ”Kunhan he auttavat, muulla ei ole väliä. Ja tiedätkö sinä itse, mitä tuollainen pehmoilu aiheuttaa?”
Uniyö tuijotti Valhetähti intensiivisesti suoraan silmiin, ja Valhetähti teki samaten. Heidän ajatusmaailmansa erosivat totaalisesti toisistaan ja se ällötti heitä molempia; toinen halusi klaanien olevan miltei yhtenäisiä, toinen taas halusi erottaa ne toisistaan vahvemmin.
Jokiklaanilaisen ajatusmaailma oli aivan sammakonaivoinen! Ei klaaneja ole tarkoitettu yhtenäisiksi, on tarkoituksella viisi klaania, joilla on jokaisella omat kissansa, alueensa ja tapansa. Ja niin tulisi aina olla. Tällainen pehmoilu ja rikkomusten tassujen välistä katsominen, joka on jatkunut jo kuita, on loputtava. On syynsä sille, miksi rajat on ja miksi ei tule olla puoliverisiä kissoja! On syynsä sille, miksi on viisi klaania!
Tähtiklaani on vajonnut niin alas, että hyvä jos se edes pystyy enää nousemaan takaisin entiseen asemaansa. Tajuaisivat jo, että he olivat hävinneet tämän taiston. Itsehän he nämä säännöt ovat asettaneet, joten miksi Uniyö oli se heidän valittunsa? Oliko naaras kenties lyönyt päänsä? Päästikö Tähtiklaani toisenkin valitsemansa kissan otteestaan luomaan tahatonta kaaosta? Tosin, ainoa kissa, joka tässä loisi oikeasti kaaosta ja tuhoa, olisi Uniyö tuon logiikkansa mukaan. Tai ainakin tuollaiseksi Valhetähti oli Uniyön ajatusmaailman ymmärtänyt.
”Jos sinä et lopeta”, Uniyö murisi sitten, ”on minun tapettava sinut.”
Valhetähti yllättyi siitä, miten tosissaan Uniyö oli. Mutta eipä naaraan uhkaus yllättänyt. Oliko montaakaan esimerkkiä, jossa pahaksi nähty osapuoli ei olisi kuollut niin sanotus sankarin kynsiin?
”Kuka nyt puhuu tappamisesta kuin se olisi oikeutettu?” Valhetähti kysyi huvittuneesti.
”Tähtiklaani on sen oikeuttanut”, Uniyö sanoi. ”Sinä tapatat viattomia kissoja, joten miksi ei lopettaa sitä?”
”Tähtiklaaniko sinulle on oikein luvan antanut? Missä oli Tähtiklaani, kun tarvittiin oikeasti apua?” Valhetähti nauroi päin Uniyön kasvoja. ”On siinäkin hieno kuolleiden armeija. Minähän heitä tässä autan koko ajan, Uniyö, joten miksi he haluavat minun kuolevan? Minun ansiostani tulee vähemmän kipua ja sydänsuruja ja klaanit pelastuvat, kun soturilaki, klaanien pyhin lakilista, tulee taas noudatetuksi. Minähän tässä olen estänyt niin monen kuoleman, kun olen pitänyt Synkän metsän kissoja ja muita verenhimoisia kissoja aisoissa, enemmän kuin kukaan voi edes kuvitella. Minusta tämä kuulostaa siltä, että sinä olet se murhanhimoinen kissa, Uniyö. Tai sitten Tähtiklaani on tosiaan mennyt sekaisin.”
”Sinä koulutat kissoja!” Uniyö kivahti. ”Sinä valmistat heitä taisteluun, verilöylyyn, kuolemaan sinun päättömän tehtäväsi takia!”
”Päättömän?” Valhetähti kallisti päätään. ”Pystyisitkö itse samaan - tai parempaan? Estämään miltei jokaisen Synkän metsän kissan? Klaanien tuhoutumisen? Tuhon? Et, sinusta ei ole siihen. Minä valmistan kissoja tekemään kaiken pelastuksen vuoksi. Sota on viimeinen asia, jota minä haluan. Sinä se tässä olet sotaa julistamassa, en minä. Ja sitä paitsi, sinulla on itselläsikin armeija, suuri sotajoukko tottelemaan sinun käskyjäsi, eikö olekin? Sinulla ei taida olla ketään kannattamassa sinua. Eiköhän se kerro jo tarpeeksi siitä, kuka tässä on se sankari ja kuka ei.”
Valhetähti kiersi Uniyön takaa hänen toiselle puolelleen.
”Minä en tahdo kenenkään kuolevan. Minä en tahdo viattoman veren vuotavan enkä tahdo kissojen taistelevan, kun on keino pelastaa kaikki ilman verenvuodatusta. Mutta jos sotaa tahdot, minä en peräänny, sillä minun on tehtävä kaikkeni muiden pelastumisen vuoksi. Minä olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta klaanit eivät tuhoudu tai ajaudu Synkän metsän vallan alle, pahojen kissojen kynsiin. Näet minut sitten sen takia pahana tai et, minä en välitä. Sinä olet valmis tappamaan minut, minä taas olen valmis tappamaan muita vain viimeisenä keinona.”
”Olet hullu, päästäsi vialla”, Uniyö murisi. Valhetähti nauroi hiljaa. ”Olet sokaistunut omiin valheisiisi.”
”Sinä taas Tähtikaanin lisäksi omiin valheisiin”, Valhetähti väläytti hampaansa mustaturkkiselle Jokiklaanin naaraalle. ”Usko mitä uskot, mutta se ei muuta totuutta. Sinä olet valmis tappamaan, tekemään siis kaikkesi oman tavoitteesi saavuttamiseksi, olivat ne mitä tahansa. Miksi minä, joka teen samoin, olen tarinan roisto ja sinä se sankari?”
Uniyö tuijotti Valhetähteä synkästi. ”Olet taitava valehtelija, nimesi on juuri sinulle sopiva. Se, mitä aiheutat, ei ole klaanien pelastamista vaan kymmenien kissojen joukkosurma. Johdat kaikki tuhoon.”
”Vau”, Valhetähti ei ollut vaikuttunut ja katsoikin Unitähteä pettyneenä. ”Ja sinä kun vaikutit aluksi niin terävältä, mutta oletkin täystollo. Onnea elämään ja sisäisen taistelusi voittamiseen, kun - tai siis, jos – joskus ymmärrät olleesi väärässä ja minä oikeassa.”
Valhetähti hymyili ivallisesti Uniyölle. Hän antoi häntänsä luikerrella Uniyön kehoa myötäillen kävellessään tämän ohitse.
”Jos sinä et antaudu tai luovuta, minulla ei ole muuta keinoa kuin tappaa sinut”, Uniyö sanoi synkällä äänellä. Se oli viimeinen varmistus, jonka Valhetähti tarvitsi; Uniyö oli vaipunut synkkälle tielle eivätkä mitkään järkipuheet auttaisi enää. Uniyö ei perääntyisi ja käyttäisi kynsiään vaikka väkisin, vaikka Valhetähti olisikin halunnut välttää verenvuodatuksen.
”Uniyö”, Valhetähti vaensi naaraan. ”Tämä sota ja taistelu, joka on syttyvä, on sinun niskoillasi, sinun aloittamasi, ei minun. Jokainen kissa, joka tulee kuolemaan tulevina päivinä, tulee olemaan sinun taakkanasi. Jokainen heistä kuolee sinun takiasi. Jokainen kissa, jonka joku menettää, on sinun vastuullasi. Minä en tahdo sotaa enkä taistelua, mutta jos et voi nähdä sitä, että kaikki tuntemamme on tuhoutumassa etkä auta minua, on tämä sinun haluamasi taistelu sitten sinun. Tämä taistelu on yksinomaan sinun syytäsi, SINUN. Ja muistakin sen ikuisesti. Ja jokainen kissa, joka menettää henkensä tulevina päivinä on kuin sinun itsesi murhaama. Muista tämä. Minä en halunnut sotaa, minä halusin rauhan ja pelastuksen kaikille. Saat olla vielä kiitollinen, että se olin minä, joka valehteli Synkälle metsälle ja vei heidät pois omista suunnitelmistaan. Taistelu olkoon sinun.”
Uniyön vihreät silmät hohtivat pimeässä yössä raivosta. Epäilyksen ja epävarmuuden Valhetähti olisi toivonut näkevänsä, mutta hän oli toivonut turhaan. Hän ei halunnut sotaa, hän ei halunnut kissojen kuolevan. Tähän olisi rauhanomainen keino.
Mutta nyt hänen olisi kuljettava Synkän metsän maille ja julistettava taistelu tulevaksi. Hänen tulisi näyttäytyä ja paljastaa itsensä osalle koulutettavista kissoista.
Uniyö ei sanonut mitään, joten Valhetähti otti sen myöntymisenä. ”Taistelun sinä halusit, taistelun sinä sitten saat”, Valhetähti sanoi ja huokaisi sitten syvään.
Pian kolli katosi metsän pimeyteen, jättäen Uniyön, jonka katse oli tiukasti Valhetähdessä, yksin aukiolle.
Valhetähti koukisteli kynsiään astellessaan takaisin Myrskyklaanin tutulle reviirille. Ei hän olisi pentuna, siellä kaksijalkalan keskellä, uskonut joutuvansa kestämään Uniyön kaltaista kissaa. Kissaa, johon oli kuin pakotettu rakastumaan niiden lukuisten öisten tapaamisten seurauksena. Tapaamisten, joihin hän ei itse ollut saanut sanoa juuta eikä jaata.
Monta kuuta sitten hän oli ollut vain viaton, maailman pahuudesta ja Tähtiklaanin julmasta ennustuksesta tietämätön pentu. Syntynyt Myrskyklaanilaiselle Ikijäälle, joka oli viety kaksijalkojen toimesta kotoaan kaksijalkalaan. Syntynyt kaksijalkalan keskelle neljän sisaruksensa kanssa, syntynyt kulkukissataustaiselle isälleen, joka oli vannonut uskollisuutensa Myrskyklaanille saavuttuaan Ikijään kanssa pitkän matkan takaa Myrskyklaaniin. Syntynyt kirottuna Tähtiklaanin tahdosta ja joutunut sitten Tähtiklaanin hylkäämäksi syyttä.
Ollapa vielä se pentu, joka leikki kaksijalkalan korkeiden aitojen reunoilla sillä syrjäisellä kujalla ilman nykyisiä huolia. Mutta Valhetähti ei enää palaisi sinne. Hänen sydämensä, sielunsa ja koko elämänsä kuuluivat Myrskyklaanille. Ja hänellä oli omaa elämäänsä tärkeämpi tehtävä, suuri kohtalo.
Hän muisti yhä sen innon, jonka oli pentuna kokenut, kun oli nähnyt reviirien keskellä olevan järven ensimmäistä kertaa. Jos hän silloin olisi vain tiennyt, mitä kaikkea tulisi kohtaamaan ja tekemään… Jos hän olisi tiennyt, että oli tosiaan sellaisia kissoja, joiden päät olivat täynnä mehiläisiä kuten Uniyöllä.
Myrskyklaanin leirissä oli hiljaista. Pakkaspuro istui yövahdissa ja nyökkäsi päällikölleen, kun tämä asteli hänen ohitsee leiriin. Tasainen tuhina kuului jokaisesta pesästä. Hän ei halunnut saattaa Myrskyklaania sotaan ja kuolemaan. Hän ei tahtonut sitä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Uniyö oli aloittamassa sodan.
He olivat yhdessä aloittamassa sodan. Ja minkä takia? Valhetähti yritti auttaa ja Uniyö ei kyennyt näkemään sitä? Hän oli sokaistunut tappamiseen. Valhetähti vilkaisi yllä tuikkivaa tähtitaivasta ja irvisti. Tähtiklaani on saattanut tämän kaiken kuran omaan niskaansa. Tulisi ja pysäyttäisi tämän hulluuden, jos he oikeasti halusivat Uniyön tappavan hänet. Tulisivat itse sitten käskemään kissoja seuraamaan soturilakia. Tulisivat pelastamaan oman nahkansa itse, jos ei Valhetähden apu kelvannut. Tulisivat itse pelastamaan itsensä, jos Valhetähden apu ei kelvannut.

Valhetähti tiesi, että sota olisi pian tulossa. Hän asteli Suurtasanteen huipulle ja katsoi Myrskyklaanin kissoja, jotka elivät päivä kerraallaan kohti huomista tehden heille tuttuja tehtäviä. Hän joutuisi viemään heidät pian taisteluun ja kuinka moni heistä tulisikaan kuolemaan sen aikana. Valhetähti suri jo jokaista menetettyä henkeä. Hän surisi jokaista, joka menettäisi henkensä tämän turhan taistelun takia. Se voitaisiin välttää, mutta Uniyö ei antanut hänelle vaihtoehtoja. Ja samalla Synkkä metsäkään ei antanut hänelle vaihtoehtoja.
Kyllä Valhetähti oli tiennyt sen olleen vaarallista, kun oli päättänyt ottaa Synkän metsän keinokseen kerätä kissoja, joista osa voisi joskus jatkaa hänen aloittamaansa ajatusta, jos hänelle itselleen tapahtuisi jotain. Hän oli tiennyt sen olevan suuri riski, kun oli päättänyt käyttä Synkän metsän kissoja kouluttaakseen itselleen kissoja, jotka voisivat taistella hänen ja muiden pelastumisen puolesta ilman, että kukaan Synkän metsän vaikutuisista asukkaista edes aavisti Valhetähden valehdelleen heille itselleen hänen tavoitteistaan.
Oli kuitenkin ollut jo kuita sitten myöhäistä perääntyä siitä valinnasta, jonka Valhetähti oli tehnyt. Tähtiklaani oli tosin kaatanut sen itsensä päälle, kun oli hylännyt Valhetähden, kissan, joka oli luvannut auttaa heitä selviämään.
Samalla Valhetähti tiesi pitäneensä monet pahat kissat aisoissa kuita, kun oli saanut heidät uskomaan Valhetähden ajavan heidän etuaan ensisijaisesti, mutta tyhmiä he olivat olleet. Valhetähti oli osannut pitää murhanhimoiset kissat poissa tappamasta huvin vuoksi, mutta ei enää tiennyt, voisiko esrää kuolemien tuloa, kun heidät päästettäisiin taistelun keskelle.
Rauhanomainen keino oli aina se, jota Valhetähti halusi seurata, mutta oli kuitenkin aina valmis niihin vaikeisiinkin keinoihin, jos se tarkoitti, että klaanit pelastuisivat. Tämä tuleva verenvuodatus saisi luvan olla kaiken sen arvoista.

Valhetähti asteli yksin Tuuliklaanin maille ja katseli kauas kantavia nummia ja sitä avaraa reviiriä, jolla tuuliklaanilaiset olivat asuneet jo kuita. Sitä seutua, jonne Tarinamieli oli nyt asettunut. Avoin maasto, jolla monet kissat juoksivat saalistaen.
Pilviharso oli osoittanut ajattelevansa samalla tavalla kuin Valhetähti. Soturilaki oli tärkeä osa klaanikissan elämää ja sitä tulisi seurata taas niin kuin sitä olisi aina pitänyt seurata. Valhetähti näki Tähtiklaanin tahdon soturilakia toki ylempänä, mutta toisinaan Tähtiklaanin kissatkin tekivät virheitä. He olivat silti kissoja, vaikka olivatkin kuolleita ja viisastunet monella tavalla kuoltuaan. Uskollisuus omalle klaanille oli myös tärkeämpää kuin mikään ystävyyssuhde, vaikka läheisiä tuli silti vaalia sydämessä arvokkaina aarteina.
Valhetähti näki jo kaukana häämöttävän Tuuliklaanin leirin. Hänen olisi saatava Tuuliklaanin seisomaan rinnallaan tässä vaikeassa taistelussa. Uniyö oli ottanut Taivasklaanin jo liittolaisekseen, siitä Valhetähti oli varma. Nyt hänen oli itse toimittava ja saatava kissoja rinnalleen, kissoja pelastamaan klaanit ja soturilaki.
Osa tuuliklaanilaisista näytti nyrpeää ja yllättynyttä naamaa, kun Myrskyklaanin päällikkö asteli Tuuliklaanin leiriin. Hän pyysi saada puhutella Tuuliklaanin päällikköä ja varapäällikköä tärkeän asian edessä.
”Valhetähti”, Huminatähti tervehti Myrskyklaanin päällikköä. ”Mikä tuo sinut Tuuliklaanin leiriin?”
Tietysti Tuuliklaanin päällikkö oli tyytymätön siihen, että toisen klaanin päällikkö vain marssi hänen omaan leiriinsä keskellä päivää. Valhetähdellä ei ollut kuitenkaan vaihtoehtoja ja hän toivoi Huminatähden näkevän, että oli tullut tapaamaan Huminaatähteä hyvissä merkeissä.
”Minulla on tärkeä ja painava pyyntö sinulle ja koko klaanillesi”, Valhetähti aloitti sitten ja kullankeltainen naaras hänen edessään kohotti kulmaansa kysyvästi. ”Muistat varmasti, mitä puhuin viime täydenkuun kokoontumisessa? Klaanien tuhosta, soturilain seuraamisesta?”
”Muistan”, Huminatähti nyökkäsi. ”Mitä siitä?”
”Sitä vastaan kapinoi Uniyö”, Valhetähti sanoi heti suoraan, ”joka uskoo enemmän klaanien tarpeeseen olla kuin yhtä ja siihen, ettei soturilailla ole niin paljon merkitystä kuin kissojen omalla tahdolla. Hänen… taustansa toki sumentaa hänen näkemystään, onhan hän itse puoliverinen”, Valhetähti sanoi ja Huminatähden silmät välähtivät. ”Hän on johtamassa kissajoukkoa taisteluun, taistelemaan klaanien pelastusta vastaan. Minä pyydänkin hartaimmin, että Tuuliklaani liittyisi meidän rinnallemme auttamaan klaanien pelastamisessa.”
”Valhetähti”, Huminatähti huokaisi. ”Tämä… taistelu, josta puhut, ei ole Tuuliklaanin taistelu. Se vaikuttaa olevan sinun ja muiden välinen taistelu. En siksi oikein tiedä, miksi meidän tulisi astella suden suuhun taisteluun.”
”Huminatähti”, Pilviharso puhui heti ja katsahti sivusilmällä Valhetähteä. ”Meidän tulee taistella, tässä on kyse kaikista klaaneista, Tähtiklaanista, ja siten myös meistä.”
”Pilviharso…”
”Voimmeko puhua hetken kahden?” Pilviharso pyysi ja katsahti sitten Valhetähteä. ”Suothan hetken?”
”Tietysti”, Valhetähti nyökkäsi syvään ja katsoi, kun Pilviharso ja Huminatähti keskustelivat sivummalla asiasta. Hän kuuli koko keskustelun ja arvosti Pilviharson uskollisuutta ja järkeä. Kolli näki totuuden selkeämmin kuin moni muu kissa. Pilviharso oli viisas ja tiesi juuri oikeat sanat sille, miten saada Huminatähti ymmärtämään asian vakavuus paremmin.
Kaksikko palasi pian Valhetähden luokse.
”Hyvä on, Valhetähti”, Huminatähti sanoi sitten, ”Tuuliklaani seisoo Myrskyklaanin kanssa pelastaakseen soturilain ja klaanit. Sinulla on Tuuliklaanin tuki tässä taistossa.”
”Syvimmät kiitokseni, Huminatähti”, Valhetähti kumarsi Tuuliklaanin päällikölle. ”Klaanit ja Tähtiklaani tulevat ikuisesti olemaan kiitollisia Tuuliklaanin panokselle.”
”Toivon niin”, Huminatähti nyökkäsi. Pilviharso nyökkäsi jämäkästi Valhetähdelle ja Myrskyklaanin päällikkö nyökkäsi taas mustavalkoiselle kollille, hymyillen kiitollisena.
Valhetähti oli sanomassa jotakin Huminatähdelle ja Pilviharsolle, kun etäinen huuto ja käpälien töminä veivät hänen huomionsa. Hän näki kaukana saapuvan Jokiklaanin ja Taivasklaanin. He olivat hyökkäämässä nyt.
Valhetähti veti syvään henkeä ja kohtasi itseään pienemmän naaraan katseen. ”Jokiklaani ja Taivasklaani hyökkäävät nyt. Pyydän, olkaa valmiina. Minä haen Myrskyklaanin joukot. Meillä on vielä aikaa, mutta ei paljoa. Kasatkaa joukkonne.”
Huminatähti katsoi epäileväisenä Valhetähteä, mutta Pilviharso oli kaikeksi onneksi jo keräämässä Tuuliklaanin kissoja ja kertomassa tilannetta heille.
Valhetähti juoksi minkä vain käpälistään pääsi kohti Myrskyklaanin reviiriä. Hän oli onneksi kasannut jo kissoja valmiiksi lähelle rajaa ja nyt kiitti kaikkea siitä, että oli tehnyt sen. Hän oli antanut ajatustensa harhailla eikä ollut huomannut Uniyön jo kasanneen joukkonsa taisteluun ja lähteneen liikkeelle.
Hän lähetti yhden kissan kasaamistaan viemään sanaa eteenpäin lopuille Myrskyklaanin kissoille, jotta loputkin pääsisivät taisteluun. He tarvitsisivat kaikki mahdolliset kissat tähän taistoon. Hän oli jo aiemmin ohjeistanut tietyt kissat jäämään leiriin, jotta heitä ei voisi yllättää eikä kuningattaret pentuineen ja klaaninvahimmat olisi välittömässä vaarassa.
Varjoklaani pitäisi saada taistoon mukaan, mutta Valhetähti ei voinut itse mennä saattamaan sanaa heille. Häntä tarvittiin taistelussa, jotta hän voisi auttaa niin montaa kissaa kuin vain voi. Hänellä oli hänen yhdeksän henkeään, hänen sotureillaan ei. Hän oli valmis uhraamaan jokaisen hengistään, jotta saisi pidettyä mahdollisimman monet hengissä.
Valhetähti ulvaisi ilmoille sotahuudon ja lähti johdattamaan joukkojaan Tuuliklaanin reviirin ylitse kohti Tuuliklaanin odottavaa joukkoa. Huminatähti nyökkäsi Valhetähdelle ja hetkeä myöhemmin nummien takaa ilmestyi kissajoukko, jonka etunenässä juoksivat Hallatähti, Valkotähti ja Uniyö.
Uniyön ja Valhetähden katseet kohtasivat. Valhetähden oransseissa silmissä kiilsi syyttävä katse, jonka hän osoitti suoraan Uniyölle. Jokainen menetetty henki tänään olisi naaraan vastuulla.
”Me menemme tähän taistoon tavoitteenamme yksi asia; klaanien pelastus! Soturilaki on saatava takaisin arvoonsa!” Valhetähti puhui kovaan ääneen. ”Suojelkaa toisianne, mutta älkää antako armoa niille, jotka ovat teitä vastaan.”
Valhetähti tiesi joukossaan olevan kissoja, jotka tulisivat tappamaan ihan sama mitä hän tulisi sanomaan, mutta siihen hän ei voinut vaikuttaa, vaikka olisikin halunnut. Vastassa oleva joukko odotti päälliköiden sotahuutoa ja samoin odotti Valhetähden takana odottava joukko.
Valhetähti veti syvään henkeä. Hän kohotti katseensa taivaalle ja hiljaa toivoi, että jokin mahti olisi Tähtiklaanin toimesta näyttänyt, ettei tämän tarvitsisi tapahtua. Mitään merkkiä hän ei kuitenkaan saanut.
Ja silloin niin Valhetähti kuin Uniyö kuin klaanien päälliköt päästivät ilmoille sotahuutonsa ja kissat vyöryivät toisiaan kohti. Uniyö oli yrittänyt kerätä klaaneista kissoja joukkoonsa ja kenties hän heitä oli saanut mukaansa. Sen Valhetähti näkisi vasta myöhemmin. Hän vain toivoi kissojen näkevän totuuden, totuuden siitä, että klaanit tuhoutuisivat, jos soturilakia ei noudatettaisi.
Valhetähti loikkasi hampaat esillä ensimmäisen kissan kimppuun jonka näki juoksevan kohti oman joukkonsa kissaa. Hän yrittäisi pelastaa niin monen kissan hengen kuin mahdollista, mutta samalla hänen olisi saatava tämä taistelu päätökseen ja voittoon.

Ei mennyt kauaakaan, kun Valhetähti näki ensimmäisen Synkän metsän kissan nousseen Synkästä metsästä taistoon mukaan. Kauhunkuvat välkkyivät kollin silmissä. Hän ei ollut halunnut kenenkään Synkän metsän mustasieluisista kissoista liittyvän taistoon, mutta hänen toiveensa olivat olleet turhat.
Synkän metsän kissoja ei kuitenkaan ollut niin paljoa, mitä Valhetähti oli pelännyt ja siitä kolli oli kiitollinen.
Ja hän oli varma, että kerran taistelun siimeksessä hän näki yhden tähtiturkkisenkin kissan taistelemassa jotain vastaan.
Varjoklaanin joukot, tai osa heistä, oli liittynyt Valhetähden puolelle hetken taistelun alun jälkeen, kun sanansaattaja oli saanut vietyä pyynnön Kanervatähdelle. Närhiviiksen olo varapäällikkönä oli auttanut joukkojen kasaamisessa. (pienempi puoli liittyy Uniyön puolelle, ja jossain vaiheessa puolet menee sekaisin, ks. juonikuvio)


//tosiaan osa Synkän metsän kissoista on mukana taistelussa :] ja Tähtiklaanista on mukana vaan ihan muutamia ja ne taistelee aikalailla vaan Synkän metsän kissoja vastaan kun taas Synkän metsän kissat hyökkää kenen kimppuun vaan, välittämättä puolista.

Kahdestoista luku
Käännekohta

Pilviharson koko elämä oli muuttunut sen jälkeen, kun Tarinamieli oli yhtäkkiä kävellyt Tuuliklaanin leiriin ja pyytänyt lupaa liittyä klaanin täydeksi jäseneksi. Pilviharso ei ollut uskoa korviaan taikka silmiään, ei edes esitellessään Tarinamielelle reviiriä Huminatähden pyynnöstä. Oliko naaras todella liittynyt Tuuliklaaniin, tullut hänen luokseen? Tulisiko Pilviharso oikeasti näkemään naaraan joka ikinen päivä ilman, että heitä erotti nummi, joki ja metsä?
Ja sitten Tarinamieli oli kertonut Pilviharsolle rakastavansa tätä aivan kuten Pilviharso rakasti Tarinamieltä, ja kolli oli tuntenut maailmansa kiepahtavan vihdoin kohdilleen. Nyt kun Tarinamieli oli tuuliklaanilainen, mikään ei voisi estää heidän kahden rakkauttaan ja yhdessäoloaan. Ei mikään.
Seuraavana päivänä Pilviharso oli pyytänyt Tarinamieltä kumppanikseen. Hän oli kysynyt apua Hunajataivaalta, joka oli neuvonut häntä viemään Tarinamielen syrjemmälle, mutta kauniimmalle paikalle ja olemaan rauhallinen. Pilviharso oli tehnyt parhaan ystävänsä neuvojen mukaisesti ja näyttänyt Tarinamielelle nummen korkeimman paikan, mistä avautui näkymä koko Tuuliklaanin reviirille, sekä osittain järvelle. Oli ollut ilta, ja taivas oli täyttynyt tähdistä. Ja siellä, Tähtiklaanin katseen alla, Pilviharso oli pyytänyt Tarinamieltä kumppanikseen.
Naaras oli vastannut myöntävästi.
Ensimmäiset päivät olivat olleet jännittävimpiä, kun Pilviharso ja Tarinamieli olivat lähekkäin, vaihtoivat kieliä ja nukkuivat yhdessä. Kukaan ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he kaksi rakastaneet toisiaan, mutta silti jotkut katsoivat heitä epäilys silmissään. Olihan Tarinamieli uusi ja vasta klaaniin liittynyt - ei varmastikaan ollut helppoa nähdä oman varapäällikön pyytävän heti uutta jäsentä omaksi kumppanikseen - mutta vähitellen tuuliklaanilaisten epäilykset alkoivat häivetä. Pilviharso oli tehnyt kaikille selväksi valintansa olleen oikea ja Tarinamielen olevan yhtä uskollinen Tuuliklaanille kuin hänkin.
Ehkä he uskoivat Pilviharsoa tai ehkä kollin katse oli ollut pelottava, mutta joka tapauksessa he lopettivat kuiskailun ja sivusilmällä luodut katseet siihen.
Varapäällikön tehtävät luontuivat Pilviharsolta helposti. Hän määräsi joka aamu partiot, osallistui itsekin yleensä vähintään yhteen ja järjesteli illemmaksi lisää partioita. Yleensä hän jätti aikatauluunsa aikaa Tarinamielelle, jotta he pystyivät käydä saalistamassa tai edes pienellä kävelyllä yhdessä joka päivä. Ruokailessa heidän kahden mukana olivat yleensä Hunajataivas, Purppuravaahtera sekä Korppivaisto, joka muutenkin seurasi Pilviharsoa tiiviisti.
Vaikka moni piti Pilviharsoa tylsänä ja turhan vakavana kissana, he silti luottivat varapäällikkönsä ja tämän kykyihin. Kolli oli onnistunut voittamaan heidän uskollisuutensa olemalla reilu, mutta myös vahva ja jämäkkä varapäällikkö, joka osoitti selkeää lojaaliutta sekä Huminatähdelle että Tähtiklaanille, eikä yrittänyt sooloilla tai saada kaikkea huomiota itseensä. Ainut tuuliklaanilainen, joka selkeästi osoitti erimielisyyttä Pilviharsoa kohtaan oli Hopeaviilto.
Pilviharso itse ei ollut tästä lainkaan yllättynyt. Hän ja Hopeaviilto eivät olleet koskaan oikeastaan tulleet millään tavalla toimeen, eikä Pilviharson pääsy varapäälliköksi auttanut asiaa lainkaan. Pilviharso kykeni tuntemaan Hopeaviillon katseen itsessään useammin kuin koskaan ennen, mutta kolli ei antanut sen häiritä, vaan piti oman katseensa siskossaan vieläkin lujemmin kiinni. Hän tarkkaili Hopeaviillon jokaista askelta ja teki sen myöskin häpeilemättä selväksi. Niin kauan kun Pilviharso olisi varapäällikkö - ja myöhemmin toivottavasti päällikkö - hän ei antaisi Hopeaviillon aiheuttaa ongelmia.
Tarinamielen Pilviharso piti mahdollisimman kaukana petollisesta siskostaan. Hän ei laittanut heitä samaan partioon, jos vain kykeni välttämään sen, ja muutenkin aina nähdessään siskonsa kumppaninsa lähettyvillä Pilviharso otti paikkansa Tarinamielen vierestä. Kolli ei antanut siskolleen mitään mahdollisuutta vahingoittaa Tarinamieltä, eikä yrittänyt edes peittää suojeluvaistonsa aiheuttamaa käyttäytymistään.
Jos Pilviharso vain olisi voinut, hän olisi jättänyt Hopeaviillon leiriin kokoontumisen ajaksi, mutta Huminatähdellä oli muita ajatuksia. Päällikkö oli juuri etsinyt Pilviharson tassuihinsa ja kertonut kollille keitä ajatteli ottavansa tällä kertaa kokoontumiseen mukaan - ja olisiko Pilviharsolla mielessä jotain lisäyksiä tai muita muutoksia.
Ja Pilviharsolla oli.
“Jätä Hopeaviilto leiriin”, mustavalkoinen kolli sanoi.
Huminatähti huokaisi, aivan kuin olisi osannut etukäteen arvata mitä hänen varapäällikkönsä sanoisi. “Pilviharso”, kullankeltainen naaras aloitti, “olen huomannut, että sinun ja siskosi välit eivät ole kaikista parhaimmat, mutta en voi aina jättää häntä leiriin vain siksi, ettet sinä halua nähdä häntä kokoontumisessa.”
“En minä-”
“Hopeaviilto tulee kokoontumiseen, siitä ei keskustella”, Huminatähti sanoi ja hymyili pienesti. “Yritä korjata välisi häneen. Kadut vanhana, jos et yritä pitää yhteyttä omaan siskoosi.”
Enkä kadu, Pilviharso mutisi mielessään. Eikä hän halunnut jättää Hopeaviiltoa leiriin siksi, ettei haluaisi itse nähdä tätä kokoontumisessa. Hän halusi siskonsa jäävän leiriin vain sen takia, että Tarinamieli oli tulossa kokoontumiseen.
“Selvä”, Pilviharso sanoi. Vaikka hän oli vahvatahtoinen ja itsepäinen, hän tiesi kyllä milloin luovuttaa. Varsinkin kun kyseessä oli hänen oma päällikkönsä. “Muita ehdotuksia minulla ei ole.”
Huminatähti nyökkäsi. “Käyn ilmoittamassa kokoontumiseen osallistujat.”
Pilviharso käveli kuuliaisena päällikkönsä perässä ja asettui istumaan Viimakiven juurelle, kuten varapäällikön oli tapana. Jo ennen kuin Huminatähti ehti kutsua klaanin kokoontumiseen, kissoja alkoi virrata aukiolle. Kaikki tiesivät mikä päivä - tai ennemminkin mikä yö - silloin oli ja jokainen halusi kuulla joutuisiko viettämään sen leirissä vai pääsisikö tapaamaan muita klaaneja saarelle.
Pilviharson liekinoranssit silmät kiersivät kissoja Huminatähden kertoessa kokoontumiseen pääsijät. Hän näki, miten Hunajataivas ja Purppuravaahtera katsoivat toisiaan hymyillen kuullessaan omat nimensä; miten Korppivaisto kohotti leukaansa ylpeänä ylemmäs nimensä kohdalla; kuinka Hopeaviillon silmät välähtivät päällikön päästäessä hänet kokoontumiseen. Tarinamielen kohdalle Pilviharson katse pysähtyi. Valkoinen naaras katsoi häntä takaisin ja hymyili.
Se olisi heidän ensimmäinen kokoontumisensa saman klaanin jäseninä, ja Pilviharso rukoili Tähtiklaanilta, ettei Hopeaviilto pilaisi sitä.

Yö tuli nopeammin kuin koskaan, ja Pilviharso venytteli väsyneitä lihaksiaan. Hän oli käynyt vielä iltapartiossa, sekä jäänyt hetkeksi Korppivaiston kanssa saalistamaan, jotta leiriin jäävillä kissoilla olisi ruokaa. Jokainen tiesi, etteivät he tulisi nukkumaan, vaan he jäisivät odottamaan muiden paluuta takaisin - ja odotellessa tulisi nälkä.
Tarinamieli asteli Pilviharson rinnalle, ja kolli kosketti kevyesti kumppaninsa lapaa hännällään. Huminatähti heidän edessään kääntyi katsomaan taaksensa tarkistaakseen kaikkien olevan mukana ennen kuin lähti johdattamaan Tuuliklaanin kissoja ulos leiristä ja kohti järveä.
Pilviharso asteli päällikkönsä takana ylpeänä paikastaan, mutta vielä enemmän häntä lämmitti vierellään kävelevä Tarinamieli. Vielä kuu sitten hän ei olisi voinut uskoa voivansa kävellä yhdessä tuon lumoavan naaraan kanssa kokoontumiseen, eikä hän oikeastaan vieläkään uskonut sitä. Ehkä sen takia Pilviharson häntä tai kylki alati kosketti Tarinamieltä: todetakseen naaraan todella olevan siinä.
Hunajataivas Pilviharson takana nauroi heleästi jollekin, mitä Purppuravaahtera oli sanonut. Korppivaiston päästämä tuhahdus sai mustavalkoisen kollin heilauttamaan huvittuneena korviaan. Vaikka hänestä oli tullut varapäällikkö, hänen ystävänsä pysyivät silti aina jossain hänen lähellään ja kohtelivat häntä samalla tavalla kuin aina ennenkin. Pilviharso arvosti sitä ja kenties ensimmäistä kertaa elämässään ymmärsi ystävien merkityksen elämässään.
Kokoontumissaarelle pääsy oli Pilviharsolle tuttua monien kokoontumisten takia ja hän ylitti kaatuneen puunrungon ketterästi koostaan huolimatta. Tarinamieli seurasi hänen perässään yhtä ketterästi ja puski kumppaninsa kylkeä, kun he olivat molemmat astuneet kuivalle, kestävälle maalle.
“Onko sinun pakko mennä heti Puhujantammelle? Emmekö voisi hetken kierrellä kahdestaan?” Tarinamieli kysyi.
“Hyvä on, ei tässä mikään kiire ole”, Pilviharso sanoi. Huminatähtikään ei ollut vielä kiivennyt Puhujantammen oksalle, vaan oli jäänyt juttelemaan muiden päällikköjen kanssa.
“Minä ja Purppuravaahtera menemme tapaamaan jokikklaanilaisia”, Hunajataivas ilmoitti Pilviharsolle. “Saatte hieman kaksinkeskistä aikaa.”
“Emmekö voisi mieluummin jutella taivasklaanilaisten kanssa? He eivät sentään haise kalalta…” Purppuravaahtera mumisi, mutta sai Hunajataivaalta vastaukseksi vain naurahduksen ja pienen läpsäyksen hännästä.
Naaraskaksikko katosi kissojen sekaan, ja vain Korppivaisto oli jäänyt Pilviahrson ja Tarinamielen kanssa. Sysimusta soturi vaikutti hieman kiusaantuneelta istuessaan siinä entisen mestarinsa ja tämän kumppanin kanssa, ja Pilviharso huomasi sen heti. Tarinamieli oli kuitenkin se, joka puhui ensimmäisenä.
“Mikset mene Varjosulan luokse? Hän vaikuttaa yksinäiseltä.”
Korppivaisto vilkaisi kohti valkoista kollia ja kohautti lapojaan. “Okei.”
Kun sysimusta naaras oli lähtenyt paikalta, Pilviharso katsoi huvittuneena kumppaniaan. “Yritätkö saattaa heitä yhteen?”
“Katso nyt heitä”, Tarinamieli hymähti ja osoitti kohti soturikaksikkoa, “he tulevat todella hyvin toimeen. Heistä tulisi loistava pari.”
Pilviharso oli miettinyt samaa. Korppivaisto vaikutti selvästi kiintyneen Varjosulkaan, ja Varjosulka puolestaan tuntui sietävän Korppivaiston seuraa paremmin kuin useamman muun kissan. Ehkä joku päivä heistä tulisi enemmän kuin ystäviä.
Pilviharso kohtasi Valhetähden katseen ja he nyökkäsivät kohteliaasti tervehdyksenä toisilleen. Myrskyklaanin päällikkö pysähtyi Tuuliklaanin varapäällikön luokse, ja he vaihtoivat muutaman nopean sanan keskenään käsitellen lähinnä viime kuuta ja sen tapahtumia. Myös Tarinamieli jutteli hetken Valhetähden kanssa ennen kuin Valhetähti jatkoi matkaansa.
Pilviharsoa ei juurikaan kiinnostanut kysellä muiden klaanien kuulumisia, mutta hän seurasi Tarinamieltä paikalle saapuneiden myrskyklaanilaisten luokse. Totta kai Tarinamieli halusi tervehtiä joitakin entisiä klaanitovereitaan, eikä Pilviharso aikonut estää kumppaniaan. Kohteliaasti Pilviharso vaihtoi myös muutamia sanoja myrskyklaanilaisten kanssa.
Tarinamieli tervehti myös kahta jokiklaanilaista, joita Pilviharso ei tunnistanut. Uteliaana kolli kääntyi katsomaan kumppaniaan, kun jokiklaanilaiset olivat jatkaneet matkaansa toisaalle.
“Keitä he olivat?” hän kysyi.
“Olkiväre ja Ilveskuuta”, Tarinamieli vastasi. “He olivat ennen Myrskyklaanissa, mutta halusivat vaihtaa klaania.”
“Monet ovat viime aikoina vaihtaneet klaania…” Pilviharso mumisi. Suurin osa klaanin vaihtajista vaikuttivat olleen alunperin Myrskyklaanissa.
He jatkoivat saaren kiertelyä, mutta Pilviharso piti Huminatähden aina jossain silmäkulmassaan. Heti jos Tuuliklaanin päällikkö ottaisi yhdenkin askeleen Puhujantammea kohti, Pilviharso menisi hänen perässään ja ottaisi oman paikkansa tammen juuresta. Mutta niin kauan kuin Huminatähti jutteli muiden päällikköjen ja kissojen kanssa, Pilviharso aikoi viettää aikaa Tarinamielen kanssa.
“KOKOONTUMINEN ALKAKOON!” Valhetähden ääni kajahti yhtäkkiä kaikkialla saarella, ja Pilviharson katse sinkosi salamannopeudella kohti Puhujantammea.
“Mitä tapahtuu?” Tarinamieli kysyi, kun Valhetähti loikkasi tammen oksalle. “Eiväthän muut päälliköt ole vielä valmiita.”
“En tiedä”, Pilviharso sanoi ja lähti kävelemään tammea kohti.
Hän kohtasi Huminatähden hämmentyneen katseen ja kohautti lapojaan, yhä lähestyen tammea, mutta pysytellen kuitenkin etäällä. Jotain oli tapahtumassa.
Valhetähti alkoi puhua. Hän kertoi Tähtiklaanilta saamastaan viestistä, jonka mukaan Tähtiklaani teki kuolemaa yhdessä klaanien kanssa. Hän kertoi siitä, miten kissat jatkuvasti rikkoivat soturilakia - lakia, jonka oli määrä pitää klaanit elossa ja vahvoina. Hän kertoi, miten klaanit olivat lähteneet harhateille, alkaneet sekoittua keskenään aiheuttaen vain kaaosta, kun soturilaki ja säännöt vähitellen unohtuivat kissojen mielestä. Hän kertoi ennustuksesta, saapuvasta tuhosta ja ajan loppumisesta, ja Pilviharso huomasi olevansa samaa mieltä.
Klaanit rikkoivat soturilakia yhä enemmän ja enemmän, aivan kuin he olisivat unohtaneet minkä takia soturilaki alunperin kehitettiin. Myös Pilviharso itse oli joutunut soturilain repimäksi, kun Tarinamieli oli vielä ollut Myrskyklaanissa, ja hän ymmärsi sen ristiriidan, joka kissan mielessä saattoi olla. Mutta hän oli myös aikoinaan tehnyt oman päätöksensä: hän oli valinnut soturilain. Soturilaki ja Tähtiklaani tulivat kaiken edellä, ja jos hän kykeni tekemään oikein, muiden tulisi kyetä siihen myös. Olihan se oikea valinta.
Pilviharso huomasi Tarinamielen vierellään jännittyneen ja tuijottavan Valhetähteä katseella, jota Pilviharso ei oikein osannut lukea. Silti, oli selvää, että Tarinamieli tiesi jotain.
“Puhuiko Valhetähti tästä myrskyklaanilaisille ennen kuin tuli Tuuliklaaniin?” Pilviharso kysyi.
Tarinamieli nyökkäsi. “Hieman.”
“Minusta hän on oikeassa”, Pilviharso sanoi sitten. “Soturilaista, ja siitä miten klaanikissat ovat alkaneet laiminlyömään sitä. Miten voimme suojella klaaniamme ja antaa kaiken klaanitovereillemme, jos uskolisuutemme on yhtä häilyvää kuin usva järven pinnalla? Soturilaki on luotu syystä.”
Tarinamieli ei sanonut mitään, eikä Pilviharso aikonut kysyä kumppaninsa mielipidettä asiasta. Ehkä häntä pelotti, että naaras sanoisi jotain, mitä hän ei haluaisi kuulla. Tai kysyvän jotain, mihin Pilviharso ei halunnut vastata.
Valhetähti loikkasi alas Puhujantammelta, ja kokoontuminen oli ohi ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa. Päälliköt olivat hämmentyneitä,kuten myös varapäälliköt ja soturit. Oppilaat näyttivät epävarmoilta siitä, mitä oli oli juuri tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan tulevaisuudessa.
Pilviharso ei tuntenut lainkaan hämmennystä tai epävarmuutta. Hän tunsi voimaa, kuin Valhetähden sanat olisivat saaneet hänen verensä virtaamaan tehokkaammin, lihakset kasvamaan vahvemmiksi ja ajatusten siirtyneen vihdoin kohdilleen kirkkaina ja selkeinä.
“Käyn Valhetähden luona”, Pilviharso sanoi Tarinamielelle ja ennen kuin hänen kumppaninsa ehti sanoa mitään, hän oli sujahtanut kissajoukkoon.
Valhetähden tavoittaminen oli helppoa. Valkomusta päällikkö oli alkanut keräämään myrskyklaanilaisia luokseen, ja Pilviharso pysähtyi ystävänsä eteen ilme vakaana ja rauhallisena.
“Pilviharso”, Valhetähti tervehti varapäällikköä. Hänen äänensä oli kireä, mutta se ei saanut Pilviharsoa perääntymään.
“Valhetähti”, Pilviharso nyökkäsi. “Sanoit hyvin. Soturilaki on pyyhkiytynyt pois klaanien mielestä, ja siten myös uskollisuus on heikkenemässä - Tähtiklaanista puhumattakaan. Tuen sinua niin paljon kuin uskollisuudestani Tuuliklaanille kykenen tukemaan ja yritän saada Huminatähden näkemään samoin.”
“Kiitos, Pilviharso”, Valhetähti kiitti. “Meidän tulee kaikkien ajatella klaanimme parasta.”
“Niin tulee.”
Valhetähti vaikutti siltä, ettei sanoisi enää mitään, joten Pilviharso kumarsi ystävälleen kohteliaasti ja palasi takaisin Tarinamielen luokse. Huminatähti oli alkanut itsekin kerätä tuuliklaanilaisia luokseen, yhä säikähtäneen ja hämmentyneen oloisena.
Kullankeltainen päällikkö lukitsi katseensa Pilviharsoon. “Kävele kanssani. Meidän täytyy jutella. Kahden.”
Pilviharso vilkaisi pahoittelevana Tarinamieltä, mutta ei ehtinyt sanoa mitään.
Tarinamieli nuolaisi hänen korvaansa hymyillen. “Älä huoli. Kävelen Hunajataivaan ja Purppuravaahteran kanssa.”
Pilviharso nyökkäsi. Tarinamieli olisi turvassa kahden naaraan kanssa, eikä sitä paitsi Hopeaviiltoa näkynyt heidän lähettyville. “Nähdään leirissä.”
Huminatähti lähti johdattamaan klaaniaan pois saarelta, ja Pilviharso tasasi askeleensa vastaamaan itseään pienemmän naaraan askeleita. He kävelivät vierekkäin sen verran kauempana heitä seuraavista sotureista sekä oppilaista, etteivät muut voineet vahingossakaan kuulla heidän sanojaan.
“Mitä mieltä olet Valhetähden sanoista?” Huminatähti kysyi, kun he olivat kävelleet hetken hiljaisuudessa. “Normaalisti kysyisin vasta aamulla mielipidettäsi, kun olemme molemmat saaneet levätä, mutta… tällä kertaa asiat ovat toisin.”
“Hänen sanoissaan on perää”, Pilviharso sanoi totuudenmukaisesti.
“Sinä juttelit hänen kanssaan. Tiedän, että te kaksi olette ystävystyneet ja ehkä et halua paljastaa kaik-”
“Uskollisuuteni on vain ja ainoastaan Tuuliklaanille, soturilaille ja Tähtiklaanille. Ei Valhetähdelle, vaikka hän onkin ystäväni”, Pilviharso sanoi heti aavistaessaan, mihin Huminatähti oli menossa sanojensa kanssa. “Siten myös mielipiteeni ja näkemykseni asiasta on Tuuliklaanin edun myötäinen. Minun mielestäni Valhetähti on oikeassa. Soturilain merkitys on heikentynyt klaanien silmissä, ja se johtaa meidät tuhoon.”
Huminatähti vilkaisi taakseen. “Huomasin jo kauan sitten, että sinulla ja Tarinamielellä oli jotain meneillään. En halunnut sanoa mitään, sillä en halunnut saattaa sinua vaikeaan paikkaan, ja sitten Tarinamieli liittyi Tuuliklaaniin ja asia ei ollut enää merkityksellinen.”
“Niin.”
“Jos Tarinamieli olisi jäänyt Myrskyklaaniin, olisitko rikkonut soturilakia?”
Kysymys ei tullut yllätyksenä. Se oli luonnollinen. Mutta silti siinä oli uhkaava sävy, vaikkei Huminatähti tarkoittanut sitä millään tavalla uhkauksena, ja Pilviharso tiesi voivansa vastata vain ja ainoastaan totuuden. “En. Ehdin tehdä päätöksen jo ennen kuin Tarinamieli päätti liittyä klaaniimme. Olin valmis noudattamaan soturilakia.”
“Ja unohtamaan Tarinamielen? Sivuuttamaan omat tunteesi?”
“Kyllä. Se on soturilain ja Tähtiklaanin tahto”, Pilviharso sanoi tyynesti. “Soturilaki on olemassa, koska sen täytyy. Ilman sitä meidän elämämme vaikeutuu ja löydämme vain hämmennystä sekä sekaannusta.”
“Puhut soturilaista kuin se olisi oma elävä olentonsa, aivan kuten Tähtiklaani”, Huminatähti tuumi. Hänen vihreät silmät välähtivät uteliaina.
“Eikö se tavallaan olekin? Soturilaki on kulkenut kanssamme niin kauan kuin voimme muistaa. Kyllä, joku sen joskus on luonut - tai ennemminkin jotkut - mutta se silti hallitsee jokaista päiväämme. Jokaista kissaa. Soturilaki on kaikkialla, eikä sitä voi erottaa meistä, Tähtiklaanista tai Synkästä metsästä. Eikö sellainen, kaikkea hallitseva ja muokkaava voima sitten sinun mielestäsi ole oma elävä olentonsa?”
“Kenties olet oikeassa, Pilviharso”, Huminatähti huokaisi. “Sinulla on vahvat näkemykset, mutta tiedän sinun ajattelevan vain klaanisi ja läheistesi parasta. Luotan arvioosi Valhetähdestä.”
“Tarkoitatko, että tuet Valhetähteä?” Pilviharso kysyi.
“Näillä näkymin kyllä. Kunhan sinä kuljet rinnallani koko matkan - mitä ikinä tästä seuraakaan”, päällikkö sanoi.
“En haluaisi muuta.”
Loppumatkan he kävelivät hiljaisuudessa, vaikka sekä Huminatähden että Pilviharson mielessä kaikuivat Valhetähden uhkaavat sanat.

Liekkisade, luku 13


Jokiklaanin reviirin puut kohosivat hänen yllään. Oli hieman viileää, ja hän oli juuri herännyt. Liekkisade oli metsästämässä Nokkosväreen, Ruokoviiksen, Mustatassun ja Telkkälaulun kanssa. Liekkisade yritti löytää riistan hajua. Hän maisteli ilmaa ja löysikin pääskysen hajujäljen. Hän hiipi kohti lintua, ja näki sen tonkimassa maata nokallansa. Pieni kolli koukisti jalkansa ja valmistautui hyppyyn. Hän ponkaisi ja laskeutui suoraan sen päälle. Liekkisade otti siitä kiinni käpälillään ja puraisi siltä niskan poikki. Lintu kuoli, ja hän hautasi sen maahan etsiessään muuta riistaa. Pian hänen nenäänsä kantautui hiiren haju. Kolli otti vaanimisasennon ja lähti hiipimään sitä kohti. Hiiri kuitenkin kuuli hänet ja pakeni. Hän oli valmiina lähtemään pakoon, mutta hiiri juoksi ahtaaseen koloon eikä hän ylettynyt siihen. Liekkisade luovutti, ja yritti löytää jotain muuta. Hän päätyi joen rantaan kalastamaan. Pieni särki tuli tarpeeksi lähelle että hän saisi sen, ja koitti kauhaista sen kynnet esillä. Se oli kuitenkin niin liukas, että pääsi karkuun. Ei kalastaminen koskaan ollutkaan kuulunut hänen vahvuuksiinsa vaikka hän olikin Jokiklaanin kissa. Tuo särki varmaan säikäytti kaikki muutkin kalat, Liekkisade tuumasi. Hän keskittyi taas maariistaan, ja löysikin oravan. Se nakerteli käpyä, ja kun Liekkisade lähestyi, se pinkaisi pakoon. Kolli nousi seisomaan ja lähti ajamaan sitä takaa. Orava oli nopea, mutta se otti sen verran pieniä askelia että liekinvärinen kissa sai sen kiinni. Hän piti sitä käpälillään kiinni ja antoi tappopuraisun. Kolli otti sen suuhunsa ja lähti hakemaan pääskystään. Hän kaivoi sen esiin ja otti sen suuhunsa. Sitten hän palasi etsimään muita. Telkkälaulu ja Nokkosväre olivat odottamassa häntä, ja vielä Mustatassu ja Ruokoviiksi puuttuivat. Hetken kuluttua pensaasta kuului kahinaa ja puuttuvat kissat tulivat esiin. Ruokoviiksi nilkutti takajalkaansa.
"Mikä jalkaasi tuli?" Liekkisade kysyi kollilta nyökäten kohti tämän oikeanpuoleista takajalkaa. Ruokoviiksi ähkäisi.
"Tikku vain, ei sen ihmeellisempää", kolli sanoi. Liekkisateesta näytti siltä, että vanhempi soturi ehkä kaipasi hieman apua, joten hän meni tämän viereen antamaan tukea. Leiriin päästyään Ruokoviiksi meni parantajan pesälle hoidattamaan jalkansa ja Liekkisade vei saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hän meni etsimään Laventelinenää ja löysikin hänet soturien pesältä. Liekkisade kävi makaamaan tämän viereen.
"Oliko hyvä pyyntionni?" naaras kysyi häneltä. Liekkisade nyökkäsi.
"Kyllä, sain pääskysen ja oravan", pieni kolli vastasi. Liekkisade suki turkkinsa ja nousi sitten istumaan.
"Oletko jo syönyt? Voisimme syödä yhdessä", hän ehdotti Laventelinenälle ja tämä nousi myös istumaan.
"En ole, yhdessä syöminen käy mainiosti", naaras sanoi lempeästi. He kävelivät tuoresaaliskasalle ja Liekkisade otti vesimyyrän. Se oli hänen lempi riistansa. Laventelinenä otti päästäisen. He söivät yhdessä ja juttelivat niitä näitä. Tammihuurre tuli näkyviin.
"Laventelinenä, mene Aurinkohännän partioon", kolli käski.
"Heippa, nähdään", Liekkisade sanoi ja Laventelinenä heilautti häntäänsä hyvästiksi. Liekkisade jäi yksin.


Kolli oli juuri ollut kokoontumisessa ja nyt hän makasi Laventelinenän vieressä. Naaras nukkui jo. Muttaa Liekkisade ei saanut nukuttua. Liekkisateen pää oli täynnä ajatuksia. Oliko Valhetähden kokoontumisessa kertomat asiat totta? Mitä Tähtiklaanille oli oikeasti tapahtunut? Oliko hän rikkonut soturilakia koskaan? Mitä jos hän oli rikkonut sitä joskus vahingossa? Nämä ajatukset tuntuivat olevan vain taustalla. Samalla hänen päässään pyöri yksi toive. Hän halusi jonkun, josta olla ylpeä. Hän oli aina tykännyt pennuista, ja halusi pentuja. Laventelinenän kanssa. Toki, jos naaras ei tykännyt pennuista tai halunnut niitä, silloin Liekkisade kyllä kunnioittaisi hänen päätöstään, mutta jos naaras halusi myös pentuja, Liekkisade niitä ehdottomasti toivoisi. Jos pennut eivät olleet mahdollisuus, hän halusi edes oman oppilaan. Nuoren kissan, jolle opettaa klaanien tavat ja soturilain, vaanimisasennon ja metsästämisen, taistelun, katsoa kun kissa kasvoi ja oppi mitä hän opetti, josta hän voisi olla ylpeä. Hän todella halusi sitä.

Luku 14

// Jatkuu…

Kylmä tuuli puhalsi ylitseni ja kauhun sekaiset tunteet valtasivat minut. Ravistelin päätäni ja räpyttelin silmiäni. En antaisi tämän tapahtua.
Niittypentu kyyhötti pelosta jäykkänä keskellä Ukkospolkua. Hirviö lähestyi kaukaisuudesta kovalla ryminällä ja pennun silmät olivat lasittuneet kohti sitä. Tuntui siltä, kuin jokin pitäisi minua paikallaan enkä saanut tassujani liikkeelle. Niittypennun epätoivoinen vikinä kantautui korviini.
*Älä anna pimeyden niellä sinua!* toistin mielessäni Niittypennun sanat ja hengitin syvään.
Jännitin lihakseni ja loikkasin pitkän loikan Niittypennun ylle.
“Ei hätää! Olen tässä”, kuiskasin naaraalle ja tämä katsoi minua itkuisin silmin. Raahasin Niittypennun lähemmäs Ukkospolun reunaa mutta tajusin etten ehtisi viemään pentua ajoissa turvaan.
“Luotatko minuun?” kysyin pennulta ja tämä nyökkäsi varovaisesti. Asetuin pennun ylle ja katsoin vain muutaman ketun mitan päässä olevaa hirviötä. Silmän räpäyksessä suojasin Niittypentua kehollani, kun hirviö viiletti vauhdilla meidän ylitsemme.
Pidin silmäni tiukasti kiinni ja avasin ne vasta, kun hirviön ääni loittoni. Olimme hengissä!
Otin pentua niskasta kiinni ja raahasin hänet turvaan Ukkospolun reunalle.

“Kiitos”, Niittypentu tärisi kauttaaltaan ja kyyneleet vain virtasivat hänen poskiaan pitkin.
“ARVASIN!” hätkähdin lähestyvästä äänestä joka oli raivoissaan.
“Senkin ketun ryökäle!” Iltakatse hyökkäsi niskaani ja pamahdin vasten kovaa maata. Pyörimme tomussa ja yritin väistellä kollin raivokkaita kynnen iskuja.
“Iltakatse! Odota! Anna minun selittää!” yritin maukua mutta ääneni kantautui kuuroille korville.
“ISÄ!” Niittypentu parkui ja Tiikerilumi, joka oli saapunut kollin mukana nappasi Iltakatseen niskasta ja veti tämän pois päältäni.
“Kuuntelehan Iltakatse. Pentusi on kokenut kovia ja hänet täytyy viedä parantajan luo. Annetaan Hallatähden päättää mitä teemme tälle variksen ruualle”, kolli maukui kylmän rauhallisesti ja sai Iltakatseen tolkkuihinsa.
“Minä vien Niittypennun leiriin ja sinä saat varmistaa ettei tämä saasta karkaa mihinkään”, Iltakatse sylki suustaan ja otti pentunsa niskavilloista kiinni ja lähti kantamaan tätä kohti leiriä.
“Sinä saat luvan kuulla tuomiosi päälliköltä”, Tiikerilumi murahti minulle ja lähdin kävelemään hänen rinnallaan leiriin.

Klaanilaisten hälinä kuului leirin ulkopuolelle asti ja sain osakseni vihaisia katseita kävellessäni Tiikerilumen kanssa kohti päällikköä joka istui pesänsä edustalla vakavana.
“Tässä tämä saastainen katti nyt on”, Tiikerilumi sihahti ja jätti minut päällikön ja hänen varapäällikkönsä luo. Päällikkö viittoi minua pesänsä suojiin jossa hän saisi lausua tuomioni.

“Olen syvästi pettynyt sinuun, Korppitassu”, päällikkö aloitti ja painoin pääni alas.
“Olen pahoillani. Tämä voi kuullostaa hullulta mutta hullu minä olenkin. Se en ollut minä joka vei Niittypennun. Minä olin se, joka pelasti hänet”, maukaisin ja Kirkasmyrsky tuhahti päällikkönsä vierellä.
“Nyt en oikein ymmärrä”, Hallatähti huokaisi.
“Kuten tiedät raivokohtaukset ovat piinanneet minua jo kauan mutta se ei ole perimmäinen syy käytökseeni vaan minusta tuntuu, että sisälläni asuu toinen. Joku joka on murhanhimoinen ja pelottava. Joku jota en pysty hallitsemaan yksin. Joskus se saa minusta otteen ja tekee asioita joita en haluaisi itse tehdä. Kuten se, että hän vei Niittypennun pentutarhasta ja heitti Ukkospolulle. En halunnut, että niin käy”, yritin selittää parhaani mukaan.
“Vai niin. Oli miten oli, niin kävi ja minä olen antanut sinulle jo monta mahdollisuutta elää tässä klaanissa. Luulen, että jos antaisin sinun jäädä, klaani ei pitäisi ratkaisuani oikeudenmukaisena. Enkä halua, että klaanilaiseni joutuvat elämään jatkuvassa pelossa vain, koska sinä olet klaanissa. Sinun täytyy itse selvittää miten saat itsesi kuriin. Valitettavasti me emme voi sinua enää auttaa. Tähtiklaanin nimessä joudun karkottamaan sinut klaanistani ja reviiriltämme. Et saa palata ellet ole täysin tervehtynyt. Et saa astua tassullasikaan reviirillemme etkä saalistaa maillamme. Toivon sinulle kaikkea hyvää siitä huolimatta. Toivottavasti löydät polkusi mutta se polku ei kulje Taivasklaanissa. Ei ainakaan nyt”, Hallatähti lausui ja huokaisin syvään.
“Kiitos, että olit minulle hyvä päällikkö. Ymmärrän päätöksesi”, maukaisin hiljaa, kumarsin päällikölle viimeistä kertaa arvokkaasti ja astelin hänen ohjauksessaan ulos pesästä.

Klaanilaisten solvaukset iskivät vasten kasvojani, kun päällikkö hyppäsi Vuoksikalliolle.
“Tulkoot kaikki oman riistansa metsästämään kykenevät klaanikokoukseen!” päällikkö kajautti ilmoille minun istuessa varapäällikön rinnalla.
“Kaikki tiedämme varmasti mitä Korppitassu on tehnyt ja tästä syystä joudun Tähtiklaanin nimessä karkottamaan hänet klaanista!” Hallatähti maukui kuuluvasti.
“EI!” Niittypennun parkaisu Koivukajon hellästä huomasta kaikui leirin keskuudessa. Koivukajo kietoi häntänsä tiukemmin pentunsa ympäri ja kuiskasi tämän korvaan jotakin. Niittypentu alkoi vikistä ja hän painoi päänsä alas kyynelten virratessa alas hänen pienien tassujensa päälle.
“Tiikerilumi ja Vinhaviiksi! Saattakaa Korppitassu ulos reviiriltämme!” Hallatähti nyökkäsi kahdelle soturille jotka nousivat ja lähtivät viemään minua leirin suuaukolle.
“Poikani ei ole tehnyt mitään! Tämä ei ole oikein! Olette hulluja! HULLUJA KAIKKI!” Syyslilja kähisi äänekkäästi. Honkasydän joutui pidättelemään kumppaniaan ja rauhoittelemaan tätä jottei naaras tekisi tilanteesta vielä pahempaa mitä se jo oli.
Vilkaisin sivusilmällä kohti Koivukajoa jonka silmistä kajasti huoli ja suru. Saatoin tuntea hänen tunteensa ja olin niin pahoillani kaikesta mitä olin hänelle tehnyt hänen elämänsä aikana. Jonakin päivänä korvaisin hänelle kaiken.

“Pysykin poissa”, Tiikerilumi murahti, kun astuin Taivasklaanin rajan yli tuntemattomaan.
“Totta kai”, nyökkäsin vaitonaisena ja juoksin ryteikköön, joka oli täynnä vieraita tuoksuja. Nyt minun täytyi selvitä yksin. En tiennyt mistä aloittaisin uuden elämäni. Miten saisin pidettyä toisen puoleni poissa? Vain aika näyttäisi sen.

// Korppitassun voi siis poistaa Taivasklaanista ja siirtää Luopioihin.

Luku 7

“Tuhkatassu, merkitsisitkö sinä rajan tässä?” Liekkilehmus kysyi oppilaaltaan hyväntuulisesti. Kilpikonnakuvioinen naaras nyökkäsi iloisesti ja merkitsi paikan Jokiklaanin ja Taivasklaanin rajalla. Mestari nyökkäsi hänelle hyväksyvästi ja sanoi kiitoksen, ja Tuhkatassu väräytti viiksiään. Kuului ärsyyntynyt huokaus.
“Hänhän vain merkitsi rajaa, miksi siitä pitää kiittää?”
“Hiekkatassu”, Haukiturkin varoittava ääni sai raidallisen naaraan hiljenemään ja vetämään korvansa hiukan alaspäin. Tämän perässä kulkeva Telkkälaulu pyöräytti silmiään, ja partio jatkoi matkaansa inhottavan hiljaisuuden tuntuessa ilmassa.
“Nyt on mukava ilmapiiri…” Tuhkatassu mutisi ja katsahti kohti mestariaan, joka heilautti häntäänsä merkiksi siitä että oli samaa mieltä. Tai saattoi se olla myös merkki siitä että oppilaan kannattaisi pitää kuononsa kiinni, ja hän vain yritti tulkita elettä oman mielensä mukaan.
“No jos ei kelpaa niin hauskuuta meitä sitten? Tai painu vaikka kertomaan Valkotähdelle kuinka partioiminen ei ole kivaa, ehkä pääset nyppimään kirppuja klaaninvanhimmista jos se on mieluisampaa!” Hiekkatassu ärähti ja sai toisen oppilaan säpsähtämään. Tuhkatassu huomasi Liekkilehmuksen avaavan suutaan sanoakseen jotain, mutta Telkkälaulu ehti väliin ensin:
“Noilla asenteilla teistä kummastakaan ei tule soturia vielä moneen vuodenaikaan”, ruskea naaras tokaisi ja heilautti häntäänsä kipakasti. Haukiturkin niskakarvat nousivat hieman, Tuhkatassu oletti soturin tulkinneen Telkkälaulun kritisoineen tämän mestarintaitoja, ja ärsyyntyneen tästä. Kolli kuitenkin käännähti kohti oppilastaan, ja tasoitettuaan turkkinsa naukaisi pakotetun rauhallisella äänellä:
“Klaaninvanhimmista huolehtiminen on tärkeää. Kun palaamme leiriin, sinun kannattaisi ehkä käydä kysäisemässä jos sinusta voisi olla heille avuksi”. Tuhkatassu olisi voinut naurahtaa Hiekkatassun äkäisyyden kolahtaessa hänen omiin tassuihinsa, mutta oikeastaan hänestä tuntui hieman pahalta oppilastoverinsa puolesta. Ja vielä pahemmalta sen jälkeen, kun Liekkilehmus avasi suunsa:
“Sinäkin voisit mennä mukaan, Tuhkatassu. Et olekaan vielä päässyt auttamaan kirppujen poistossa”. Tuhkatassun suu loksahti auki ja hän katsahti mestariaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Naaras tuhahti hiljaa, mutta kulki loput partioinnista hiljaa, kiinnittämättä juuri huomiota ympäristöönsä ellei joku muu maininnut jostakin. Ajatus kirppujen nyppimisestä veti oppilaan pään ympärille niin synkän pilven, ettei tämä edes huomannut kaksijalkojen siltaa, ja sen alta näkyvää kimallusta ja kiiltelyä kun kissajoukko käveli siitä ohi.

Päästyään takaisin leiriin, Tuhkatassu näytti ilmeisesti hyvinkin surkealta, sillä Liekkilehmus vetäisi hänet sivummalle juttelemaan.
“Rajapartio ei ollut kovin mukava vai?” mestari kysyi ja istahti maahan kietaisten samalla häntänsä tassujensa ympärille. Kilpikonnakuvioinen oppilas ei vastannut mitään, roikutti vain päätään.
“Kyllä se siitä, kissoilla on vain välillä huonoja päiviä. Eikä se klaaninvanhimpien hoitaminenkaan ihan niin kamalaa ole, sinun täytyy saada se pois alta joka tapauksessa. Se kuuluu kuitenkin oppilastehtäviisi”.
Tuhkatassu huokaisi, muttei vieläkään sanonut mitään.
“Tänään on nyt vähän tälläinen päivä. Huomenna on taas kokoontuminen joten en suunnittele sinulle paljoa tekemistä, mutta sen jälkeen voimme jatkaa taas taisteluharjoituksiamme ja muuta koulutustasi, sen luulisi piristävän sinua?” mestari naukaisi vielä ja nuolaisi oppilaansa päälakea ennen kuin jatkoi hymyillen vinosti:
“Menehän hakemaan vähän syötävää tässä välissä, se on kivempi hoitaa pois alta ennen kuin nenäsi on täynnä hiirensapen hajua”.
Oppilas oli jo kokoontumisesta ja harjoituksista kuullessaan piristynyt hieman, ja nostanut taas päänsä pystyyn, vaikkakin viimeinen lausahdus sai hänet nyrpistämään nenäänsä.
“Kiitos Liekkilehmus…” hän mutisi, ja käännähti kohti tuoresaaliskasaa. Naaraan onneksi juuri Liekkilehmus oli osunut hänen mestarikseen, joku toinen soturi, kuten Hiekkatassun mestari Haukiturkki, ei varmasti olisi ollut yhtä ymmärtäväinen. Hän kävi nappaamassa kasasta pienen kalan, ja oli aikeissa suunnata oppilaiden pesän edessä ruokailevien Sykkyrätassun ja Huomentassun luokse, mutta muisti sitten äkkiä sopineensa menevänsä partion jälkeen leikkimään Huurupennun ja Aavepennun kanssa. Naaras oli hetken kahden vaiheilla, kunnes kävi hakemassa toisenkin, vähän suuremman kalan, ja suuntasi sitten kohti pentutarhaa.

“Tuhkatassu!” kuului iloinen joukko kiljahduksia oppilaan astuessa pesään.
“Hei kaikki”, naaras vastasi hymyillen pudotettuaan kalat maahan, ja nyökkäsi pesässä makoileville kuningattarille. Osa heistä näytti olevan muualla leirissä pentujensa kanssa, sillä pesä oli vain osittain täynnä.
“Tulitko nyt leikkimään meidän kanssa?” Huurupentu kysyi innoissaan räpytellen sinivihreitä silmiään. Hänen veljensä Aavepentu katseli myös Tuhkatassua, tosin ei sanonut mitään.
“En oikeastaan…” oppilas aloitti, mutta joutui nopeasti keskeytetyksi?
“Mitä, miksi et?” huudahti oranssinruskea pentu ja astui muutaman askelen taaksepäin.
“Minut määrättiin hoitamaan klaaninvanhimpia, niin en kerkeä nyt leikkimään kanssanne. Mutta lupaan tulla leikkimään kunhan ehdin!”
“Sinä leikit niin harvoin, etkö voisi sanoa että hoidat pentuja ja tulisit vain leikkimään kanssamme?” naukaisi Hopeapentu ja loikki muiden luokse, jättäen veljensä Aarrepennun heidän emonsa luokse.
“Se ei oikein onnistu, olen pah-”
“Joooooko?”
“Ei Tuhkatassu sitä voi päättää”, naukaisi Aavepentu ja katsahti kilpikonnakuvioista oppilasta silmiin.
“Hän ei haluaisi edes mennä tuonne”, kollipentu jatkoi ja heilautti häntäänsä klaaninvanhimpien pesää kohden. Tuhkatassu katseli pentua hieman hölmistyneenä, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. Ei pentu väärässä ollut ollut, naarasta vain mietitytti miten tämä oli tajunnut hänen mielipiteensä. Oppilas oli kuitenkin koittanut näyttää iloiselta.
“Minun pitää pian mennä, tulin vain kertomaan teille ensin. Ja toin teille riistaa, sopiiko jos syön kanssanne?”
Pennut nyökkäsivät, ja Tuhkatassu töykkäisi suuremman kalan kolmea pentua kohden ennen kuin nosti katseensa.
“Tule sinäkin, Aarrepentu”.
Ruskea kolli hymyili epävarmasti ja tassutti muiden pentujen luokse, asettuen sisarensa viereen. Tuhkatassu oli juuri haukkaisemassa omaa kalaansa, kunnes ajatus iski hänen tajuntaansa ja hän katsahti ylös.
“Eh, Yksisiipi? Huurremyrsky? Olisitteko tekin halunneet?” hän kysyi epävarmana. Kuningattaret mahtoivat pitää häntä epäkohteliaana. Huurremyrsky hymyili, ja naukaisi:
“Kiitos, mutta en tarvitse”.
“Syö sinä vain”, Yksisiipi sanoi rauhallisella äänellä. Tuhkatassu oli helpottunut. Ensinnäkin, hänellä oli nälkä. Toisekseen, olisi ollut hyvin omituista jos hän olisi käynyt vielä kolmannen kerran riistakasalla, varsinkin kun häntä varmastikin odotettiin jo klaaninvanhimpien pesälle.


“Hei Tuhkatassu”, kuului tervehdys oppilaan saapuessa vanhusten luokse. Tuhkatassu tervehti hymyilevää Kivivirtaa takaisin, ja nyökkäsi sitten muillekin pesässä loikoileville vanhuksille.
“Vihdoin sitä saavuttiin”, tuhahti Mustakynsi ja pyöräytti keltaisia silmiään ennen kuin kääntyi kohti hänen vierellään seisovaa Hiekkatassua ja jatkoi:
“Lapani kutisee vielä, katso sieltä”. Tuhkatassu kääntyi katsomaan kun oppilastoveri tutki hetken mustan kollin turkkia, ja nappasi sitten irvistäen sammaltupon jota alkoi painamaan tämän lapaa kohden. Kaamea haju tulvi Tuhkatassun kuonoon, ja hänen teki mieli yökkäistä.
“Punkki on irti nyt”, mutisi hiekanvärinen oppilas pian, ennen kuin kääntyi kohti Tuhkatassua:
“Mitä siinä odotat, ala hommiin”.
Kilpikonnakuvioinen naaras mutisi anteeksipyynnön, ja katseli ympärilleen hetken ennen kuin huomasi kasan pahalta löyhkääviä sammaltuppoja. Hän ei ollut ihan varma mitä hänen oli nyt tehtävä, ja Sammalturkki näytti huomaavan sen. Vanhus räpäytti sinisiä silmiään, ja aukaisi suunsa:
“Hiekkatassu on jo poistanut muutamia punkkeja, mutta hän ei ole vielä katsastanut Lehtimyrskyä, Huomenkukkaa ja minua. Katso vaikka Huomenkukkaa ensimmäisenä”.
Tuhkatassu nyökkäsi, ja kävi poimimassa muutaman sammaltupon. Naaraan silmät vetistyivät hänen napatessansa ne suuhunsa.
“Onko sinulla kutisevia paikkoja?”, oppilas mumisi räpytellen silmiään, ja tiputti sammalet vaaleanharmaan naaraan vierelle.
“Jalassani on yksi, viitsisitkö katsoa?” vanhempi naaras naukaisi lempeästi ojentaen vasenta takajalkaansa. Tuhkatassu meni lähemmäs, ja huomasi heti pienen, iljettävän palleron kiinni toisen kissan ihossa. Hän nappasi sammaltupon ja painoi sen punkkia vasten käpälällään.
“Tämä haisee aivan kammottavalle”, hän huokaisi ja nyrpisti nenäänsä taas, aivan kuin siitä olisi ollut jotain apua”.
“Olet ollut täällä vasta kaksi silmänräpäystä, mieti miltä meistä tuntuu”, tiuskaisi Mustakynsi ja sai kummankin oppilaan säpsähtämään. Kumpikaan ei kuitenkaan vastannut, mutta Tuhkatassun häntä valahti vielä alemmas kuin entisestään, jos se oli edes mahdollista.
“Ei hätää, tämä on ensimmäinen kertasi. Kyllä se siitä, käy joessa pesulla kun olet valmis”, Huomenkukka lohdutti ja Tuhkatassu irrotti sammalen ja huomasi punkin tippuneen. Oppilas huokaisi, hänen ei olisi pitänyt naureskella veljelleen silloin kun tällä oli ollut punkinpoistovuoro.

Aurinko oli jo laskemassa kun Tuhkatassu laahusti pois pesästä pahanhajuisena ja surkeana. Hän oli koittanut saada Hiekkatassua mukaan keksimäänsä kilpailuun, jossa se joka on napannut enemmän punkkeja voittaisi, mutta toinen oppilas oli vain pyöräyttänyt silmiään, eikä kilpikonnakuvioinen oppilas ollut keksinyt muutakaan keinoa saada hommista miellyttävämpiä. Jos totta puhuttiin, häntä ei enää edes huvittanut mennä kokoukseen tämän jälkeen.
“Tuhkatassu”, kuului naukaisu hänen takaansa ja naaras nosti korviaan yllättyneenä.
“Mennäänkö yhdessä joelle?”
Hiekkatassu ilmestyi hänen vierelleen, yhtä pahanhajuisena, mutta vähän vähemmän surkean näköisenä. Kilpikonnakuvioinen oppilas kallisti päätään ensin hämmentyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
“Joo, mennään vaan”.

“Kuule, anteeksi että olen ollut sinulle inhottava tänään. On vain ollut huono päivä ja Haukiturkki… tai siis, on ollut huono päivä”, hiekankeltainen naaras avasi yhtäkkiä suunsa kun oppilaat olivat hiljaisen matkan jälkeen päässeet joelle. Tuhkatassu hätkähti hieman, mutta hänen kehonsa läpi kulki pieni lämmin aalto.
“Ai, ei se mitään”, hän naukui pienesti, katsomatta kuitenkaan toista oppilasta, ennen kuin pulahti veteen. Viileä virtaus tuntui ihanalta naaraan turkissa, ja sai hänet viimein hymyilemään pitkän päivän päätteeksi. Tuhkatassusta tuntui kuinka energia täytti hänen kehonsa joka kolkan, ja hän sulki silmänsä nauttiakseen veden lainehdinnasta. Kun hän avasi hetken kuluttua silmänsä, oli raidallinenkin oppilas jo astunut veteen, ja ilmeisesti sukeltanutkin, sillä tämän korvia pitkin valuivat vesinorot kohti kasvoja.
“Oletko varma ettei sinua haittaa”, Hiekkatassu lipui Tuhkatassun viereen ja katsoi toista naarasta suurilla silmillään. Tuhkatassu ei ollut ennen huomannut kuinka värikkäät toisen naaraan silmät olivat, niissä oli sekä oranssia että keltaista, mutta myös vihreää. Ne olivat kauniit.
“Sinulla on oudot silmät”, hän töksäytti, ja Hiekkatassu näytti hetken yllättyneeltä, mutta siristi sitten silmiään ja vastasi:
“Sinun silmäsi ovat vain tylsän keltaiset, sentään minussa on jotain kiinnostavaa”. Naaras kääntyi poispäin ja kohti rantaa. Vasta tällöin Tuhkatassu tajusi mitä oli sanonut väärin.
“Ei- anteeksi- odota!” hän naukaisi ja räpisteli hetken vedessä ennen kuin pääsi toisen oppilaan perään. Hiekkatassu ei edes kääntynyt katsomaan, vaan kipusi vain rannalle.
“En tarkoittanut sitä pahalla, minä pidän niistä”, kilpikonnakuvioinen naaras koitti selittää, ja sai kuin saikin raidallisen oppilaan pysähtymään.
“Ihan totta, minusta ne ovat hienot. En vain ole nähnyt muilla kissoilla samanlaisia”, hän jatkoi, ja Hiekkatassu kääntyi ympäri hämillään.
“Ai”.
“Ja olen varma ettei minua haittaa että olet ollut vähän ilkeä, harmi että sinulla on ollut huono päivä”, Tuhkatassu jatkoi muistaessaan toisen naaraan viimeisimmän kysymyksen.
“Sinäkin olet ollut vähän tyly tänään”, vaaleampi oppilas vastasi, ei kuitenkaan vihaisen kuuloisesti. Tuhkatassu ei ollut edes tajunnut. Oli hän kyllä ollut aika negatiivinen, ja sanonut ääneen kaiken mitä hänen mieleensä oli tullut.
“Anteeksi”, hän mutisi ja katsoi alas tassuihinsa, jotka olivat osittain vielä veden alla. Hetken ajan heidän välillään oli hiljaisuus, ja ainoat äänet kuuluvilla olivat veden solina ja lehtien kahina kummankin ollessa liikkumattomina. Paikallaan viileässä vedessä seisominen sai Tuhkatassun käpälät hieman kylmiksi.
“Tule jo pois sieltä vedestä”, Hiekkatassu rikkoi hiljaisuuden, ja Tuhkatassu nosti katseensa. Vaalea naaras hymyili.
“Ai. Joo”.
Tuhkatassu nousi kokonaan rannalle, ja ravisteli hieman kehoaan. Hänen lyhyt, sileä turkkinsa ei onneksi kerännyt paljoa vettä.

“Sinun kanssasi on oikeastaan aika kiva jutella”, hymyili Hiekkatassu kaksikon palattua leiriin. Tuhkatassu kehräsi pienesti, ja väräytti viiksiään.
“Niin sinunkin, nyt kun et vaikuta enää niin ärtyneeltä”, hän vastasi ja katsoi toista naarasta silmiin.
“Oletko tulossa kokoontumiseen?”
Hiekkatassu pudisti päätään. Tämän suupielet valahtivat hieman, kuitenkaan lopettamatta hymyilemästä.
“En tällä kertaa pääse, mutta toivottavasti sinulla on siellä kivaa”.
Tuhkatassu nyökkäsi, hieman pettyneenä.
“Toivottavasti pääset ensi kokoontumiseen sitten”.
“Niin, toivottavasti”.
Hiekkatassu näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotakin, mutta Valkotähti kerkesi keskeyttämään tämän Virtakiveltä. Päällikkö kutsui kaikki kokoontumiseen lähtijät koolle, ja oppilaita ja sotureita alkoi lipua kohti Virtakiveä.
“Sinun pitää näköjään mennä, nähdään myöhemmin sitten”, Hiekkatassu naukaisi ja räpäytti silmiään.
“Joo, nähdään sitten”, Tuhkatassu vastasi, keskittyminen kuitenkin vain enää puoliksi toisessa oppilaassa. Kokoontumisinto oli palannut hänen piristyttyään. Kilpikonnakuvioinen naaras kääntyi lähteäkseen kohti Virtakiveä, mutta tunsikin yllättäen jonkin kiertyvän hänen häntänsä ympärille, ja hipuvan sitten pois. Meni hetki ennen kuin naaras ehti rekisteröidä mitä oli tapahtunut, ja kun hän kääntyi katsomaan takaisin taakseen, Hiekkatassu oli jo kävelemässä Oppilaiden pesälle päin. Tuhkatassun kehon läpi kulki pieni värähdys, ja hänen kasvojansa tuntui kuumottavan hieman. Naaras pudisti päätään nopeasti, ja hölkkäsi sitten Virtakivelle, missä häntä odottivat jo Liekkilehmus sekä Sumutassu.
“Miten punkkien poisto sujui?” mestari kysyi naarasoppilaalta uteliaasti. Tuhkatassulla meni hetki vastata, hänen ajatustensa leijaillessa muualla:
“Ai, ihan okei”.
Liekkilehmus selkeästi yllättyi, mutta vielä isommin yllättyi Sumutassu.
“Miten se voi muka olla ‘ihan okei’? Sehän on ihan kauheaa hommaa!”
Vaikka Tuhkatassu yleensä olikin puhelias, ja olisi varmastikin ollut Sumutassun kanssa samaa mieltä, nyt hän vain kohautti olkiaan ja katsahti sitten kohti oppilaiden pesää. Hiekkatassua ei näkynyt.
“Missä välissä sinusta oikein tuli tuollainen matoaivo?” harmaa kolli tuhahti.
“Mitenniin matoaivo?” Tuhkatassu puuskahti, saaden huomionsa taas takaisin ympäröiviin kissoihin.
“Ihan kuin madot olisivat syöneet reikiä päähäsi, olet ihan hiljainen ja outo”, Sumutassu murahti ja huitaisi hännällään. Tuhkatassu nosti käpälänsä läimäistäkseen ystävänsä korvia, mutta Liekkilehmus keskeytti hänet:
“Noniin, olkaahan nyt kunnolla. Olemme kuitenkin menossa kokoontumiseen”. Tuhkatassu tuhahti, ja Sumutassu pyöräytti silmiään.
“Ihan sama”, kolli huokaisi.
“Menen juttelemaan Saniaistassun kanssa, tule puhumaan kun olet taas hauska”.
Tuhkatassu ei voinut ymmärtää miksi Sumutassu olisi mennyt Saniaistassun luokse jos kaipasi hauskaa seuraa. Punaruskea kolli oli ehkä huumorintajuton oppilas koko klaanista. Ehkä hän oli näyttänyt itsestään hauskemman puolen ollessaan Sumutassun kanssa metsästämässä? Naaras huokaisi, ja lähti kävelemään kohti leirin suuaukkoa muun kissajoukon lähdettyä myös liikkeelle. Hän olisi toivonut Hiekkatassun päässeen mukaan, mutta ehkä hän kokoontumissaarelle päästyään liittyisi kollien seuraan. Ja olihan Huomentassukin mukana, kyllä hän seuraa saisi.

Matka kokoontumissaarelle sujui nopeasti. Tuhkatassu lähinnä jutteli mestarinsa kanssa, vaikka katselikin vähän haikeasti Sumutassun perään. Naaras olisi mennyt juttelemaan ystävänsä kanssa, mutta Varjoklaani oli liittynyt heidän joukkoonsa kesken matkan, ja nyt joku raidallinen oppilas oli puhumassa Sumutassun ja Saniaistassun kanssa, eikä Tuhkatassu halunnut mennä hankkimaan sieltä päänsärkyä. Varjoklaanilaiset haisivat oudoille, ja kilpikonnakuvioinen naaras oli saanut päivän inhottavien hajujen kiintiönsä jo täyteen. Hänen pitäisi pysyä pois muiden klaanien luota kokoontumisissa.

Kokoontumissaarella hetken oltuaan Varjoklaanilaiset erkaantuivat Jokiklaanilaisista, ja Tuhkatassu pääsi vihdoin Sumutassun luokse. Saniaistassukin oli lähtenyt jonnekin.
“Olet ihan sammakonaivoinen”, naaras tuhahti, mutta istuutui kuitenkin kollin viereen ja väräytti huvittuneesti viiksiään.
“Kuka tuo oli?”
“Se oli Ahotassu Varjoklaanista. Hän oli ihan mukava, kertoi meille jostain jalattomista liskoista ja sellaisista”.
“Jalattomista liskoista? Eivätkö ne ole vain käärmeitä?” Tuhkatassu kysyi hämmentyneesti.
“Eivät kai, niin hän ainakin sanoi”, Sumutassu naurahti, mutta irvisti sitten ja jatkoi:
“He syövät siellä käärmeitä”.
Tuhkatassu pudisti päätään, Varjoklaanilaiset olivat kyllä sitten outoja. Kuka nyt käärmeitä haluaisi syödä? Oppilaat jatkoivat juttelua hetken, kunnes heidät keskeytti kovaääninen karjaisu:
“KOKOONTUMINEN ALKAKOON!”
Tuhkatassu säpsähti ja kääntyi silmät suurina kohti puhujantammea. Siellä Myrskyklaanin päällikkö Valhetähti oli juuri istuuntunut oksallensa, katse raivosta niin villinä että se erottui kaukaakin. Kukaan muu päälliköistä ei ollut siellä.
“Mitä ihmettä oikein tapahtuu?” naaras naukui hitaasti, päästämättä katsettaan irti läikikkäästä päälliköstä.
Yleensä aina äänessä oleva Sumutassu ei näyttänyt saavan sanaakaan suustaan, tuijotti vain leuat loksallaan samaa mitä kaikki muutkin. Valhetähti aloitti puheensa.


// Sellanen siitä nyt sit tuli ^^ Olis kiva jos viititte laittaa Tuhkan profiiliin suhteet osioon Hiekkatassun ystäväksi (ja ihastukseksi, hih)

Kuudes luku – Epävarmuuden väreet

Kokoontuminen oli muuttunut nopeasti kaaokseksi. Valhetähti oli kertonut kaikille klaaneille Tähtiklaanista ja heidän viimeisimmistä sanoistaan. Kipinätassu ei ollut yhtään valmis siihen julistukseen. Hän oli luullut, että Valhetähti kertoisi klaanilleen etukäteen kertovansa kaikille, mutta näemmä Kipinätassu oli luullut aivan väärin.
Outo kipinöinti täytti ilman eikä kokoontumisessa käsitelty tavallisia asioita kuten uusien oppilaiden nimiä tai uusia sotureita. Kokoontuminen loppui vain seinään ja klaanit hajaantuivat peloissaan ja hermostuksissaan omille teilleen.
Valhetähdestä oli kotimatkan aikana huokunut outoa tunnetilaa eikä kukaan uskaltanut puhua päällikölle matkalla mitään. Hän kuitenkin puhui puolivälissä klaanilleen, että nyt pitäisi ottaa oikeasti ohjat omiin käpäliin ja toimia. Nyt kaikki tiesivät uhasta ja olivat saaneet vastauksen sille, miksi Tähtiklaani oli hiljaa.
Kipinätassua hermostutti se, mitä Valhetähden sanat aiheuttaisivat. Miten klaanit olivat toimimassa? Mitä he voisivat tehdä yhdessä? Ei ollut annettu selkeitä ohjeita ja se vain hermostutti Kipinätassua entisestään.

Seuraavina öinä Kipinätassu oli aistinut Pimeyskynnestä outoa olotilaa ja yhtenä yönä se muuttui radikaalisti.
Pimeyskynsi oli vienyt Kipinätassua lähemmäksi sitä samaa kukkulaa, jonka luona oli naaras häntä käyttänyt vain kerran aiemmin. He olivat aina pysytelleet mahdollisimman kaukana siitä, mutta nyt Pimeyskynsi oli hätyyttänyt Kipinätassun sitä ja vaimeita kissojen ääniä kohti. Pimeyskynnestä huokui kuitenkin vastahakoisuus, mutta Kipinätassu ei ymmärtänyt, miksi heidän sitten piti tänne päin tulla.
”Miksi me olemme menossa sinne kukkulan luokse?” Kipinätassu päätti lopulta kysyä.
”Kukkulan kissa on kutsunut tietyt kissat sen alle”, Pimeyskynsi sanoi matalalla äänellä. ”En tiedä miksi, mutta pian se selviää. En olisi uskonut, että sinut kutsuttaisiin mukaan ja olin jopa toivonut, ettet joutuisi mukaan tähän. Asiat ovat muuttumassa, Kipinätassu.”

”On aika!” kajahti kukkulan laelta. Kipinätassun karvat nousivat pystyyn. Ilmapiiri muuttui niin rajusti, kun kukkulan laella oleva kissa puhui. Paikalla ei ollut montaa kissaa, vain muutama elävä kissa ja muutama muu heidän kouluttajiensa lisäksi.
Pimeyskynsi oli kertonut kukkulan laella olevan kissan pysyvän aina hiljaa ja vain tarkkailevan muita kissoja. Mutta nyt hän puhutteli kaikkia, jotka olivat kuuloetäisyydellä. Kipinätassu hätkähti, kun näki muutaman kissan siellä täällä ilmestyvän kuin tyhjästä. Heidän kehojensa äärivivat olivat punaiset, aivan kuten Pimeyskynnen. Heidän katseensa olivat kuitenkin kylmääviä ja osa jopa pelottavan tyytyväisiä.
Pimeyskynsi painoi Kipinätassun lähemmäksi itseään. Tummanpuhuva naaras oli selkeästi hämillään myös, mutta silmäänpistävästi huolestunut.
”Pysy lähellä”, naaras kuiskasi Kipinätassun korvaan. ”Olemme nyt monen murhanhimoisen kissan ympäröimiä.”
”Miksi?” Kipinätassu kysyi ja Pimeyskynsi vain pudisti päätään. Hän huokaisi kuitenkin ja laski katseensa oppilaan silmiin.
”Minähän kerroin sinulle, että pian olemme kuoleman aallon keskellä”, raidallinen naaras sanoi hiljaisella äänellä. ”Mutta muista, Kipinätassu”, Pimeyskynsi sanoi vakavalla äänellä, ”joskus sen aiheuttajat eivät ole ne, keihin syyttävä tassu osoitetaan. Pidä mielesi ja sydämesi puhtaana ja muista, mitä sanoin sinulle tänään. Ja pidä itsesi erossa muista kissoista.”
Kipinätassu nyökkäsi häkeltyneenä. Hän painautui pieneksi Pimeyskynttä vasten ja silmäili varovaisena ympärilleen.
Vasta vähän aikaa sitten Valhetähti oli julistanut Tähtiklaanin tahdon kaikille klaaneille. Synkkä metsä oli siis tekemässä vastatoimensa, eikö? Sillä hetkellä Kipinätassu toivoi olevansa kaikkialla muualla kuin juuri Synkässä metsässä.
Kipinätassu nielaisi, kun näki haaleiden kissojen joukossa selkeästi eläviä kissoja. Heitä Kipinätassu ei ollut nähnyt vielä yhtä oppilasta lukuun ottamatta enempää.
Joidenkin kissojen turkit olivat tutun näköisiä ja Kipinätassu ei ollut varma, tuliko hänen nimetä heidät vai pitää silmänsä kurissa. Hän ei kuitenkaan voinut uteliaisuudelleen mitään.
Tuuliklaanin naaraan Kipinätassu tunnisti heti. Hänet Kipinätassu oli ollut nähnyt muutaman kerran kokoontumisissa puhumassa Valhetähdelle, vaikkakin vain muutamia sanoja. Pakkaspuron Kipinätassu tunnisti heti, mutta se johtui vain siitä, että he olivat samasta klaanista. Pakkaspuro ja Tuuliklaanin naaras suuntasivat erilleen muista kissoista.
Kipinätassun vatsasta otti, kun hän tunnisti heidän luonaan istuvan Häivätuulen ja Pihkahumun. Myrskyklaanin varapäällikkö oli osa Synkän metsän rivistöä?
Ja Kipinätassuko ei ollut? Täällä hän istui näiden muiden kissojen seassa. Mitä hän teki?
Varjoklaanin varapäällikkö liittyi varovaisin askelin Häivätuulen vierelle ja he nyökkäsivät toisilleen, mutta eivät vaihtaneet sen enempiä sanoja tai katseita. Osa siis tiesi tuttujensa olevan täällä, osa taas ei.
”He kuuluvat kukkulan kissan sisäpiiriin”, Pimeyskynsi vastasi Kipinätassun sanattomaan kysymykseen. Oranssiturkkinen oppilas nyökkäsi. ”Pistä merkille, keitä muita ympärilläsi löytyy. Näet heidät nyt ensi kertaa. Kaikki eivät ole ansainneet kukkulan kissan luottamusta, mutta sinä olet ja he ovat. Luottamus ei kuitenkaan ole ehdoton ja sen voi menettää yhdelläkin virheliikkeellä. Pidä pääsi kylmänä ja muista, ettei kukaan näistä kissoista oikeasti luota sinuun eikä sinun tule luottaa heihin.”
”Selvä”, Kipinätassu nielaisi kuivasti.
”Aikooko hän tosiaan näyttäytyä?” Pimeyskynsi kuulosti epäuskoiselta. ”Miksi?”
Kipinätassu luimisti korviaan. Mitä oli oikein tapahtumassa? Miksi tämä puhuttu kukkulan kissa nyt näyttäytyisi? Mitä se tarkoittaisi?
Kukkulan laella oleva kissa loikki alas kukkulan rinnettä pitkin ja laskeutui alempana olevalle suurelle kivelle. Hänen hahmonsa oli punaisen usvan takana, mutta lopulta usva hälveni hänen ympäriltään ja Kipinätassun korvissa suhisi.
Kipinätassun silmät levisivät. Kiven päällä seisoi hänen päällikkönsä, Valhetähti. Nyt olisi pidettävä pokka eikä antaa pelon tai kauhun vallata mieltä. Myrskyklaanin päällikkö katseli alapuolellaan istuvia kissoja neutraalilla katseella ja kun hänen ja Kipinätassun katseet kohtasivat, Kipinätassua kylmäsi.
Monet kissat oppilaan ympärillä päästivät yllättyneitä henkäyksiä, mutta kukaan ei uskaltanut avata suutaan sen enempää – ainakaan vielä.
Kipinätassun pää oli pyörällä. Miten kukkulan kissa voisi olla Valhetähti, jos Valhetähti oli julistanut juuri kaikille kissoille Tähtiklaanin tahdon? Kipinätassu ei tiennyt lainkaan, mitä ajatella. Valhetähti oli viisas ja lempeä päällikkö, jolla oli kuitenkin varma ja tiukka ote klaanistaan. Hän oli vahva ja järkkymätön, mutta hän oli näyttänyt myös lempeämmän puolensa, vaikka se oli harvassa.
Mitä Valhetähti ajoi? Ajoiko hän Tähtiklaanin sanaa vai oliko hän sitä vastaan? Kipinätassu ei tiennyt vastausta, vaikka olisi kovasti halunnut. Hänen tulisi joko elää tietämättömyydessä tai kysyä. Tai sitten hänen tulisi päätellä itse, mutta siitä johtopäätöksestä hän ei voisi olla täysin varma.
”Pian on aika astella taistoon”, Valhetähti puhui ja Kipinätassu häkeltyi. Sota? Ketä vastaan? Ja miksi? ”Olkaa jokainen valmiina ja odottakaa merkkiä, jonka te saatte, kun aika koittaa. Taistelu on tulossa ja sitä ei voi enää välttää. Teroittakaa kyntenne, venytelkää lihaksenne ja olkaa valmiina juoksemaan vastustajan kimppuun. Vihollisen!”
Kuka oli vihollinen? Osa tuntui jo tietävän, mutta ei Kipinätassu. Mitä Valhetähti tarkoitti? Kuka oli vihollinen?
Mutta vastausta Kipinätassu ei saanut. Vielä muutama yö sitten vihollinen oli ollut sääntöjen rikkominen ja kaikki se, mutta kuka se nyt oli? Ei se voinut olla sama, sillä nämä kissat taistelivat vallan ja murhan puolesta. Nämä kissat olivat pahoja kissoja. Mitä Valhetähti halusi? Miksi hän johti joukkoa Synkässä metsässä, mutta sanoi toista kokoontumisessa?

Tuikemielelle Kipinätassu olisi halunnut kertoa, mutta häntä pelotti. Tuikemieli ei ollut ollut siellä ja Valhetähti oli vannonut kissojen pysyvän hiljaa.
Ketä vastaan hänen tulisi taistella? Ketä vastaan Valhetähti taisteli? Ketä vastaan he olivat hyökkäämässä? Taistelusta ei ollut edes puhuttu valvemaailmassa, joten kukaan ei valmistautunut siihen. Tulisiko se yllättäen? Mikä oli saanut Valhetähden puhumaan taistosta Synkässä metsässä siellä oleville kissoille? Ja sielläkin vain harvoille.
Jos kukaan viime yön puheen kuullut puhuisi siitä toisille, ketkä eivät olleet läsnä, saattoi odottaa synkkä kohtalo, kuten kuolema. Kipinätassu ei tiennyt, miten Valhetähti saisi tietää, jos joku puhuisi asiasta, mutta oppilas ei olisi ottamassa siitä selvää.
”Kipinätassu”, Tuikemielen ääni sai Kipinätassun hätkähtämään. ”Onko kaikki hyvin?” raidallinen naaras kysyi kulmat kurtussa.
”Ai, o-on!” Kipinätassu nyökkäsi hätäisesti. ”Minä vain- näin painajaista. Se tuntui kovin todelta.”
”Haluatko puhua siitä?” Kipinätassun sisaren katse pehmeni ja tämä istui tämän vierelle. Kelle tahansa Tuikemieli ei ollut niin tuttavallinen tai huolehtivainen, mutta Kipinätassu ja Valotassu olivat poikkeus ja syynä oli varmasti heidän sisaruussuhteensa.
”Se liittyi vain siihen kokoontumiseen”, Kipinätassu kohautti lapojaan. Hänestä tuntui pahalta valehdella, mutta hän ei voinut kertoa totuuttakaan. Tämä oli kaikista lähimpänä. ”Pelottaa vain, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
”Mitä vain voi tapahtua”, Tuikemieli nyökkäsi, ”mutta toivotaan parasta. Asiat selkevät ihan varmasti. Meidän täytyy vain… tehdä töitä sen eteen.”
”Niin”, Kipinätassu nyökkäsi. Tarkoittaisiko se taistelemista? Mutta ketä vastaan.
”Tulehan”, Tuikemieli sanoi sitten hymyillen. ”Mennään saalistamaan. Saat ajatukset muualle edes hetkeksi. Sinähän pidät saalistamisesta, eikö? Etkä halua näyttää minulle olevasi parempi?”
Kipinätassu virnisti ja hymähti huvittuneena. ”No tietysti. Mennään jo!”
Tuikemieli naurahti ja lähti edeltä kohti piikkihernetunnelia. Kipinätassu päästi ulos tärisevän huokauksen. Tuikemieli oli kuitenkin oikeassa. Ei voinut kuin toivoa parasta.
Ei voitu muuta kuin odottaa. Vain Valhetähti tiesi paremmin eikä Kipinätassu saisi vastauksia istumalla tyhjäntoimittajana.
Paha tunne sai hänen selkäkarvansa väreilemään. Valhetähti seisoi Suurtasanteen huipulla ja vaikka kollin katse ei ollut Kipinätassussa, oli naaraalla outo tunne, että kolli olisi siltikin katsonut suoraan häneen.
Kipinätassu silmäili klaanitovereitaan. Hän ei ollut yhtään varma siitä, ketkä heistä olivat osa Synkän metsän koulutettua joukkoa. Ketkä heistä olisivat oikeasti pahoja ja ketkä heistä olisivat kuin hän itse, epävarma ja hukassa.
Mutta kuten Pimeyskynsi oli sanonut, tiesi Kipinätassu varmaksi, ettei taistelulta voisi välttyä.


//pian saadaan juonikuvion huippu käyntiin! Katotaan vaan saanko sitä ajoissa ulos ;-;

Kymmenes luku – A strange announcement

Ahotassu kiersi levottomana tuoresaaliskasaa ja odotti lähtöä kokoontumiseen. Kuu alkoi jo nousta, eivätkä kaikki kokoontumiseen lähtijät olleet vieläkään paikalla, ja se hermostutti Ahotassua.
”Kuinka vaikeaa voi ajallaan leiriin tuleminen olla?!” hän mutisi itsekseen hätkähtäen, kun leirin sisään- ja uloskäyntinä toimivan karhunvatukkatunnelin suunnasta alkoi kuulua puheensorinaa. Pian Närhiviiksen harmaavalkoinen hahmo astui leiriin sisään iltapartio mukanaan. Muutamalla kissalla oli tuoresaalista mukanaan, mutta partiosta ne, jotka olivat lähdössä kokoontumiseen, veivät vain tuomisensa kasaan eivätkä jääneet nautiskelemaan ateriasta, sillä he ymmärsivät, että lähtö tapahtuisi heti.
”Meidän kannattaa kai kiirehtiä, näimme Myrskyklaanin olevan jo matkalla kokoontumissaarelle”, Närhiviiksi ilmoitti. Ahotassu luimisti korviaan. Eivätkö he tosiaankaan olleet huomanneet ajankulua ennen, kuin näkivät Myrskyklaanin joukot matkalla kokoontumiseen? Jotkut heistä olivat varmaan unohtaneet koko kokoontumisen! Ahotassu pudisti hiljaa päätään itsekseen, kun Kanervatähti loikkasi alas Pimeäkiveltä ja lähti johtamaan kissajoukkoa ulos leiristä ja kohti kokoontumissaarta. Ilma leirin ulkopuolella oli kylmä ja raikas, ja se pisteli Ahotassun kuonoa juuri sen verran, että se muistutti häntä lehtikadon ajasta. Silloin hän oli aloittanut koulutuksensa, ja pian hän olisi jo valmis soturi. Tästä huolimatta Ahotassu tiesi, että hänellä oli vielä paljon opittavaa soturikoulutuksen päättymisen jälkeenkin.
”Mitä veikkaat, Ruskotassu, tuleekohan minusta hyvä soturi?” Ahotassu kysyi vieressään kävelevältä kollilta. Ruskotassu tuumi hetken ja nyökkäsi sitten.
”Pakko myöntää, ettet ole kauhean hyvä taistelemaan, mutta ainakin toit paljon saalista tänään leiriin. Sen pitäisi olla hyvä merkki, eikö?” Täplikäs kolli toimitti. Ahotassu olisi halunnut väittää ensimmäistä väitettä vastaan, mutta voimakas kalanhaju sai hänet nyrpistämään kuononsa ja irvistämään inhosta, ennen kuin hän ehti sanoa mitään. Se oli Jokiklaanista kokoontumiseen lähtenyt joukko. Ahotassu toivoi, etteivät Jokiklaanilaiset jäisi kulkemaan samaa matkaa heidän kanssaan, ja Ruskotassun ilmeestä päätellen tämä toivoi samaa. Kolli vilkaisi myös Sysituhkaa, joka vielä muutama päivä sitten oli ollut heidän pesätoverinsa, eikä tämänkään naama ollut säästynyt irvistykseltä. Näitä veteen tottuneita kissoja irvistykset eivät kuitenkaan näyttäneet haittaavan, sillä he liittyivät piittaamattoman näköisinä kokoontumissaarelle kulkevien Varjoklaanin kissojen joukkoon. Joukkoa johtava Valkotähti alkoi oitis juttelemaan Kanervatähden kanssa ja vaihtamaan henkilökohtaisia kuulumisia. Ahotassua hieman häiritsi, että hänen klaaninsa päällikkö tuli niin hyvin toimeen muiden klaanien päälliköiden kanssa, mutta hän päätti olla ajattelematta asiaa sen enempää ja keskittyä sen sijaan oman ikäisiinsä kissoihin. Karseasta hajusta huolimatta kollia kiinnosti nähdä, millaisia toisen klaanin kissat oikeasti olivat. Hän lähestyi hiukan joukon hännillä tepastelevaa, raidallista kollia ja tuijotti tätä, kunnes sai hänen huomionsa.
”Mitä?” kolli ihmetteli, ja astui askeleen kauemmas.
”Miksi te kaikki haisette niin vahvasti kalalta?” Ahotassu töksäytti ja sulki kuononsa tajutessaan, ettei hänen kysymänsä kysymys ehkä ollut maailman paras tapa aloittaa keskustelu.
”Koska me syömme ja pyydystämme kalaa lähes päivittäin”, harmaaraidallisen kollin vierellä kävelevä, punaruskea kolli vastasi tylysti.
”Miksi sinä haiset noin vahvasti suovedeltä?”
Ahotassu haistoi turkkiaan. Hän ei omasta mielestään haissut erityisen pahalta, mutta ehkä se johtui siitä, että hän oli tottunut suon hajuihin.
”Olin suolla metsästämässä aiemmin tänään”, hän selitti Jokiklaanilaisille. Harmaan kollin korvat värähtivät.
”Nappasitko mitään?” hän kysyi, selvästi aiempaa innostuneena. Ehkä hän oli utelias tietämään, millaista riistaa Varjoklaanin reviirillä liikkuu. Ahotassu nyökkäsi matalammalle kollille ja nosti suupielensä veikeään hymyyn.
”Löysin vaskitsan paistattelemassa päivää kivellä, mutta kyy oli ehtinyt jo iskeä silmänsä siihen”, hän kertoi.
”Annoin sen siis napata saaliinsa, ennen kuin hyökkäsin sen kimppuun ja tapoin sen. Kaksi yhdellä iskulla siis”
Kertomuksen aikana raidallisen kollin karvat olivat nousseet pystyyn, ja nyt tämä melkein näytti pelästyneeltä kissanpennulta.
”Hyi, käärmeet ovat kamalia! …mutta mikä on vaskitsa?” kolli naukui. Ahotassu kallisti päätään tämän kysymykselle. Hän ei ollut odottanut, etteivät Jokiklaanin oppilaat tietäisi, mikä vaskitsa on. Sitten hän muisti metson, josta hän oli joutunut kysymään Lehtisydämeltä ja pudisti hiljaa päätään itsekseen.
”Se on eräänlainen jalaton lisko. Se näyttää vähän käärmeeltä, mutta sen hännänpää on muuhun kehoon verrattuna paksumpi kuin käärmeillä ja sen pää näyttää siltä, kuin se olisi sulautunut muuhun kehoon. Ne ovat yleensä ruskeita tai ruskehtavan harmaita. Ne eivät ole vaarallisia”, hän selitti. Harmaaraidallinen Jokiklaanin oppilas näytti vaikuttuneelta. Ahotassu arveli, että tämäkin halusi päästä kertomaan omista metsästysretkistään, joten hän päätti kysyä kollilta asiasta suoraan.
”Sanoitte, että nappaatte kaloja lähes päivittäin. Nappasitko tänään yhtäkään?”
Tämän kuultuaan raidallisen kollin silmiin syttyi sellainen loiste, ettei Ahotassu ollut moista ennen nähnytkään, ja myös nyrpeämmältä vaikuttavan, punaruskean kollin silmissä alkoi näkyä pieni pilke.
”Kyllä vain! Nappasimme Saniaistassun, siis vieressäni kävelevän kollin, kanssa ison hauen! Tiedätkö sinä, mikä hauki on?”
Ahotassu pudisti päätään.
”En ole koskaan nähnyt yhtäkään kalaa läheltä, enkä todellakaan tiedä eri kalalajeja”, hän myönsi. Raidallinen kolli näytti ensin yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten ymmärtäväisen näköisenä.
”Aivan niin, Varjoklaanilaisethan eivät syö kalaa”, se muisti.
”Hauki on iso petokala, ne ovat yleensä vihertäviä, ja niillä on vaaleampia pilkkuja ja pilkkujen värinen vatsa”
Ahotassu väräytti viiksiään yllättyneenä.
”En ole koskaan nähnyt vihreää eläintä!” hän naurahti. Harmaaraidallinen kolli näytti huvittuneelta.
”Yllättyisit todella, jos pääsisit näkemään, kuinka monen värisiä kalat voivatkaan olla!” hän naukui pirteästi. Loppumatka kokoontumissaarelle sujui yllättävän sutjakkaasti Jokiklaanin kissojen kanssa puhuessa, ja saarelle päästyään ja Myrsky- Tuuli- ja Taivasklaanin hajut haistaessaan Ahotassu huomasi, ettei Jokiklaanin kissoista tuleva kalanhaju häirinnyt häntä enää. Ehkä hän oli siihenkin ehtinyt lyhyen, yhteisen matkan aikana tottua.
”Ainiin, mikä sinun nimesi olikaan? Saniaistassun nimen sinä jo sanoitkin, mutta omaasi en tainnut kuulla”, hän sanoi raidalliselle kissalle, jonka kanssa hän oli suurimman osan matkasta toimitellut.
”Sumutassu! Entä sinun?”
”Minä olen Ahotassu”, Ahotassu vastasi lempeästi. Vielä hetken juteltuaan kollit erosivat ja lähtivät kulkemaan omiin suuntiinsa. Kokoontumissaari oli jälleen tupaten täynnä kissoja ja hälinää, mutta Myrskyklaanin kissat olivat taas vetäytyneet omiin oloihinsa. Ahotassu tuhahti ja tepasteli rohkeasti vieraan klaanin luokse, ängeten sitten itsensä kissajoukon sisään. Hän halusi nähdä, mitä oli meneillään. Myrskyklaanin metsäinen haju oli Jokiklaanin kalanlöyhkää normaalimpi Ahotassulle, mutta silti se tuntui oman klaanin hajuun verrattuna tunkkaiselta, ehkä jopa hieman ahdistavalta. Tarkemmin ympärillään seisovia kissoja katsoessaan Ahotassu huomasi, että suuri osa heistä näyttikin enemmän tai vähemmän stressaantuneelta tai ihan vain ahdistuneelta. Kolli pujotteli tiensä takaisin lähemmäs oman klaaninsa kissoja, mutta päätyi kohtaan väkijoukon seassa, josta hän ei nähnyt eteen muutaman suurikokoisen kissan takia. Hetken pähkäiltyään Ahotassu kokeili nousta takajaloilleen. Polkuanturoilla seisominen nelijalkakulun tapaan osoittautui liian vaikeaksi, joten hän päätti laskea kantapäänsä maahan ja seistä samalla tavoin, kuin Katajanmarja oli kertonut mangustin seisseen. Se osoittautui huomattavasti helpommaksi. Ahotassu värähti, kun joku päästi ilmoille raivoisan karjaisun:
”KOKOONTUMINEN ALKAKOON!”
Huutanut kissa oli Valhetähti, joka oli ilmeisesti menettänyt hermonsa jollekin jo ennen kokoontumisen alkua. Ahotassu oli hieman hämillään, sillä hän oli odottanut kuulevansa aloitusilmoituksen joltakulta puhujantammella istuvalta, mutta pian valkomusta kolli hyppäsikin yhdelle oksista ja kääntyi väkijoukon puoleen. Hän näytti keskittäneen katseensa johonkin tiettyyn paikkaan tai kissaan, mutta yleisestä uteliaisuudestaan huolimatta Ahotassulla ei ollut kiinnostusta yrittää selvittää tämän tuijotuksen kohdetta. Kuka tietäisi, vaikka hän olisi itsekin joutunut hankaluuksiin siinä tapauksessa.
”Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!” Myrskyklaanin päällikkö julisti. Ahotassu tuhahti hiljaa epäuskoisena. Mitä tärkeää jollain typerällä Myrskyklaanilaisella muka voisi olla sanottavanaan? Olihan Valhetähti toki päällikkö ja hullun pelottava, mutta pelkkä Myrskyklaanin lehtiniska hän silti oli.
”Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin!” Valhetähti ilmoitti. Ahotassu pyöritteli silmiään.
*Juupa juu…*
”Ja antanut minulle tehtävän!”
Ahotassun korvat värähtivät. Tehtävän? Millaisen tehtävän voisi Tähtiklaani muka Myrskyklaanin päällikölle olla antanut? Uteliaisuuden kipinä syttyi taas Ahotassun silmissä.
”Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit!” Valhetähti jatkoi julistustaan.
”Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisensa eteen”, hän lisäsi väliin.
”Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!”
Kuolemaa? Ahotassu ei ollut varma, mitä ajatella. Eivätkö Tähtiklaanin kissat olleet jo valmiiksi kuolleita? Miten he muka voisivat kuolla uudestaan? Vai tarkoittiko Valhetähti jotain aivan muuta?
”Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin”, Valhetähti päätteli.
”Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto”, hän ilmoitti.
”Pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä, klaanien tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista”
”Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus?” Valhetähti kysyi, vastaten sitten itse kysymykseensä:
”Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille”
Ahotassu ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta Valhetähti oli oikeassa; oma klaani ja soturilaki tulisi aina asettaa etusijalle, oli tilanne mikä hyvänsä. Ahotassu ei keksinyt yhtäkään hyvää syytä tehdä toisin.
”Tähtiklaaniko puhui sinulle?” Kysyi Hallatähti, joka siihen mennessä oli vain kuunnellut hiljaa vieressään saarnaavaa Valhetähteä.
”Kaikki ovat huomanneet Tähtiklaanin olevan etäinen, ei sitä tulee kieltää enää yhtään kauemmin. Ja syy on selvä, sanoivathan he sen itse; soturilaki ja Tähtiklaanin säädökset on unohdettu!” Valkomusta päällikkö ilmoitti.
”Jokainen kuuleva, joka on soturilakia joskus rikkonut tietää tehneensä väärin. Jotkut tekevät sitä silkasta huvista, jotkut tahattomasti. Ne, jotka tietävät tekevänsä väärin ja silti tekevät niin, rikkovat kaiken. Jokainen meistä tuntee soturilakia rikkovan, vaikka ei sitä tietäisi. Tähtiklaania eikä meitä enää ole, jos sama jatkuu!”
”Tähtiklaani on antanut kauan sitten synkän ennustuksen”, joku muu puhui. Ahotassu kurotti kaulaansa nähdäkseen, kuka se oli. Puhuja oli toinen valkomusta, Myrskyklaanilainen kolli. Päälliköstään eroten tällä oli syvänsiniset silmät ja pienempi ulkomuoto, mutta hän näytti koostaan huolimatta Valhetähteä ehkä jonkin verran vanhemmalta.
”Tuhojen seasta on nouseva uusi vihollinen, jota klaanit eivät ole ennen kohdanneet”, kolli jatkoi. Ahotassu päätteli, että puhujan täytyi olla joko klaanin varapäällikkö tai parantaja, muussa tapauksessa hän olisi varmasti saanut enemmän oudoksuvia katseita.
”Se voi syöstä kaikki varjoihin tai sitten nousee uusi aamuaurinko”, sinisilmäinen kissa lopetti. Ahotassu päätteli kollin puheista, että hän oli varmaankin klaanin parantaja; varapäälliköt harvemmin sekaantuvat ennustuksiin. Valhetähti jatkoi saarnaansa:
”Ei ole Myrsky-Jokiklaani yhdistelmiä eikä Varjo-Tuuliklaani yhdistelmiä, on vain viisi yksittäistä klaania. Joko te seuraatte, mitä on ilmoitettu, tai ajatte tuhoon kaiken tämän, minkä me tunnemme”
”Pahuus voi nousta ja tuhota kaiken hyvän, tuhota Tähtiklaanin. Olette kuulleet Tähtiklaanin sanan, tehkää sille jotain. Ei ole paljoa aikaa”, hän lopetti, ja loikkasi alas oksalta, jolla oli istunut, kadoten sitten kissajoukon sekaan. Saarella vallinnut hiljaisuus vaihtui ensin supinaan, sitten kovaääniseen puheensorinaan ja jonkin ajan kuluttua paniikinomaiseen hälinään. Ahotassu laskeutui takaisin neljälle jalalle ja lähti etsimään Sysituhkaa ja Ruskotassua. Hänen oli saatava keskustella tapahtuneesta jonkun kanssa. Hetken kuljettuaan hän haistoikin ystävänsä ja kiiruhti näiden luo. He kävivät jo kiivasta keskustelua tapahtuneesta muutaman Tuuliklaanin oppilaan kanssa. Ahotassu hidasti kulkuvauhtiaan reippaaseen kävelyyn ja tökkäisi klaanitovereitaan selkään heidän luo saavuttuaan.
”Ai hei, Ahotassu!” Ruskotassu naukui pirteään sävyyn. Ahotassu väräytti viiksiään. Ruskotassu oli yllättävän tyyni siihen nähden, mitä juuri oli tapahtunut, mutta Ahotassu päätti olla huomioimatta asiaa sen enempää sillä hän tiesi hermoilevansa usein muutenkin turhaan.
”Minä en ole ihan varma, voiko Valhetähteä uskoa”, Sysituhka myönsi. Ahotassu nyökkäsi osoittaakseen olevansa samaa mieltä.
”On aivan mahdollista, että hän valehtelee”, yksi Tuuliklaanin oppilaista, joiden kanssa Sysituhka ja Ruskotassu olivat keskustelleet, aloitti.
”Hänen nimensäkin on Valhetähti!” Toinen lisäsi.
”Mutta siinä hän ainakin puhui totta, että Tähtiklaani on ollut hiljainen”, Ruskotassu huomautti.
”En usko, ettei hänen sanoissaan mitään perää olisi”
Ahotassu ei ollut täysin varma omasta mielipiteestään, ja hän pohtikin sitä koko kotimatkan ja vielä leirissä nukkumaan mentyäänkin. Kesti kauan, ennen kuin hän pääsi uneen, ja siinä viimein onnistuttuaan Ahotassu ajautui koko yön kestävään painajaiskierteeseen. Unet Varjoklaanin katoamisesta ja Tähtiklaanin vihasta ja surusta olivat tuoreina kollin mielessä vielä tämän herättyäkin. Ahotassu aavisti, ettei kaikki tulisi pysymään enää täysin samana, kuin ennen.

//Vihdoin tääkin pois alta XD

13 luku

Synkkä mieli oli vallannut minut. En pystynyt ajattelemaan enää selkeästi ja sisälläni oleva raivo vain leimusi yhä kirkkaammin päivien kuluessa. Synkkä metsä oli tuntunut nyt enemmän kodilta kuin koskaan ennen ja olin kadottanut aidon itseni jonnekin sen syvyyksiin. Synkkä pilvi seurasi minua minne ikinä meninkin ja Koivukajo ei enää edes uskaltanut tulla pentujensa kanssa lähelleni. Kummallista kyllä se ei minua haitannut yhtään vaikka ennen olisin ollut asiasta harmissani.
Punakynsi oli pitänyt huolen koulutuksestani Synkässä metsässä ja hänestä olisin täysin valmis soturi. Kuitenkaan Ahmakäpälä ja päällikkö eivät olleet asiasta samaa mieltä, koska he eivät kyenneet luottamaan minuun. Koko klaani oli kääntänyt selkänsä minua kohti viherlehden ajan hiipuessa kohti loppuaan ja lehtisateen ajan saapuessa tilalle. Saatoin tuntea lähestyvän kylmyyden ja turkkiani kihelmöi.
Klaanini oli viherlehden aikana sattuneesta tilanteesta asti pitänyt minua pentuvarkaana vaikka Niittypentu oli parhaansa mukaan puolustanut minua kertomalla, että hän oli itse seurannut minua metsään vaikka olin häntä asiasta kieltänyt. Se ei kuitenkaan ollut vakuuttanut klaania luotettavuudestani vaan he pitivät huolen etten päässyt lähellekään pentutarhaa.
Synkkä puoleni piti minut vankinaan eikä päästänyt valoa läpi vaikka se kuinka olisi yrittänyt puskea esiin. Olin pimeyden loukussa enkä päässyt sieltä pois.


Istuin leirin varjoissa katsellen klaanilaisten tekemisiä. Näin miten Honkasydän leikki Koivukajon pentujen kanssa pentutarhan ulkopuolella. Pentujen oppilasajat alkoivat olla lähellä ja pian Honkasydän ei pärjäisi kolmen pennun painileikeille. Koivukajo katseli pentujensa leikkiä ja nauroi aina välillä heidän kömpelyydelleen tai Honkasydämen hassuttelulle.
Murahdin mielessäni ja katsoin heitä silmät kiiluen. Minut oli heitetty perheestä kuin variksen ruoka tuoresaaliskasasta. He olivat kääntäneet minulle selkänsä ja olin heille ventovieras yksilö. Niin ainakin toinen puoliskoni minulle hiljaa kuiskutteli mielessäni ja sai vihan heitä kohtaan kasvamaan.
Syyslilja istui soturienpesän edustalla ja katsoi yhtä synkkänä Honkasydämen ja pentujen touhuja kuin minäkin. Emoni oli vajonnut ikää saadessaan yhä syvemmälle omiin synkkiin ajatuksiinsa ja jopa jotkut klaanilaiset olivat hämillään naaraan epäystävällisestä olemuksesta. Syyslilja oli tullut siihen pisteeseen hulluuttaan ettei hän pystynyt enää paljoakaan siitä peittämään ulkopuolisille. Hän kuitenkin yritti parhaansa mukaan korjata tilannetta aina, kun tuli järkiinsä mutta alkoi olla kaikille selvää millainen psykopaatti Syyslilja todellisuudessa oli. Olin aina pelännyt muuttuvani samanlaiseksi, kuin hän ja näytti pahasti siltä, että synkkä puoleni oli juuri samanlainen, kuin emoni. En halunnut sitä mutten kyennyt vapautumaan sen kahleista. En ainakaan yksin.
Minusta tuntui etten ollut pitkään aikaan löytänyt muistoja pentuajoiltani ja minua alkoi epäilyttämään ettei mieleni halunnut päästää niitä ilmi. Oma hulluuteni saattoi olla perintöä sieltä. Se saattoi olla Syysliljan aikaan saamaa tai sitten jonkin muun. En saanut ajatuksistani kiinni joten muistot tuolta ajalta saattaisivat jäädä ikiajoiksi unholaan.

Illan hämärtyessä sukelsin oppilaiden pesään ja asetuin makuulle sammalpedilleni. Oppilaat olivat järjestelleet omat petinsä siten etteivät joutuneet nukkumaan minun lähelläni joten sain olla rauhassa pesän pimeimmässä nurkassa.
Suljin silmäni ja painajainen sai alkaa.

Seisoin pimeydessä täysin yksin ja saatoin haistaa veren ja variksen ruuan mutta joukossa oli muutakin. Haistoin pehmeän lämpimän tuoksun ja saatoin nähdä kaukaisuudessa valon. Kuitenkin pimeys imi minua puoleensa ja varjot ympäröivät minua. Sumu alkoi muodostaa ympärilleni kissojen hahmoja jotka kiersivät minua maukuen ja mouruten. Kylmä viima viilsi turkkiani ja näin keltaisten silmien kirkkaan loiston. Se ei ollut lämmin vaan tuima ja rakkaudeton.
*Älä anna pimeyden niellä sinua!* kuulin äänen huutavan päässäni. Se oli hento ja kimeä mutta samalla tuttu ja se riipaisi jostain syystä sydäntäni.
*Miksi teet näin veljeni? En ole tehnyt sinulle mitään pahaa!* kuului toinen ääni joka oli nyt vahva ja möreä lähes Honkasydämen äänen kaltainen. Turkkiani kihelmöi, kun saatoin nähdä vilauksia tapahtumista joita mielestäni ei ollut tapahtunut. Sydäntäni kylmäsi ja aloin väristä pelosta. Sitten äkkiä katsoin itseäni, omaa kaksoisolentoani suoraan kasvoihin. Hän tai minä tuijotti minua kiiluvin silmin ja tunsin hänen murhanhimonsa.
“Olet heikko! Muista mitä Punakynsi on opettanut! Sinun tulee olla armoton!” oma ääneni murisi minulle vasten kasvojani.
“Ei! Ei! Ei! En halua olla sellainen!” sähisin pelosta.
“Olet säälittävä! Säälittävä pikku pelokas pentu! Minun täytyy siis ottaa ohjat omiin tassuihini!” edessäni oleva hahmo sähisi ja äkisti katosi.
“Ei! Et saa! Apua! Joku! Auttakaa! Päästäkää minut pois!” huusin niin lujaa, kuin kurkustani pääsi.
“Sinun täytyy olla vahva. Vahvempi, kuin hän”, kuulin rauhallisen lempeän äänen päässäni.
“Miten?”
“Uskalla olla aito itsesi. Uskalla näyttää tunteesi”, ääni maukui.


Yön edetessä loppuaan nousin pediltäni ja astelin ulos pesästä. Keltaiset silmät kiiluen pimeydessä astelin kohti pentutarhaa. Seurasin katseellani ettei kukaan nähnyt tai kuullut liikkeitäni ja sujahdin pentutarhan sisään.
Astelin hiljaisin askelin Koivukajon ja hänen pentujensa pedille ja nostin Niittypennun leukojeni väliin varoen ja hiljaa. Naaraalla oli sen verran hyvät unenlahjat, että hän nukkui sikeästi vaikka roikkui ilmassa.
Hiivin ulos tarhasta ja etsin leirin suojasta kolon josta pääsin sukkelasti ulos kenenkään huomaamatta.

“Mmmm… mitä ihmettä?” Niittypentu mutisi unenpöpperössä meidän jo ollessa kaukana kotoa.
“Korppitassu? Sinäkö siinä?” naaras haukotteli kääntäen katseensa minua kohti. Vilkaisin pentua keltaisilla silmilläni ja Niittypentu muuttui äkisti vakavaksi.
“Et sinä ole Korppitassu”, hän totesi ja virnistin pennun edelleen roikkuessa leukojeni välistä.
“Olenhan”, sain mutistua ja pentu alkoi sähisemään ja kiemurtelemaan otteessani.
“Etkä ole! Korppitassu! Sinun täytyy herätä! En tykkää tästä Korppitassusta!” Niittypentu kiljui meidän lähestyessä Ukkospolkua.
Ukkospolun katku kantautui nenääni ja ryminä kuului kauas.
“Mitä sinä teet?” pentu alkoi väristä.
“Hankkiudun Korppitassun heikkoudesta eroon, tietysti”, murisin hypäten Ukkospolun reunalle.
“Ei… et saa!” Niittypentu maukui hätääntyneenä, kun heilautin hänet kauas ilmaan siten, että hän muksahti keskelle Ukkospolkua. Pennun ilmat lensivät keuhkoista pihalle hänen tömähtäessä kovalle alustalle ja hän alkoi yskiä hirviöiden katkun karaten hänen suuhunsa.
“KORPPITASSU!” Niittypentu parkui kaukaa olevan hirviön lähestyessä häntä.
“ÄLÄ ANNA PIMEYDEN NIELLÄ SINUA!”

// Jatkuu….

Luku 2

Astelin piikkihernetunnelista Myrskyklaanin leiriin vatsassa kalvava tunne mukanani. Kissoista oli tullut omituisia, varautuneita ja leirin ilmapiiri oli ahdistava.
Laskin oravani tuoresaaliskasaan ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Tänään olisi kokoontuminen, ja pääsisin Aamutassun ja Huomensäteen kanssa kokoontumiseen.
Kylmä tuuli otti mukaansa jo maahan tippuneita lehtiä. Lehtikato oli täällä ja se olisi ensimmäinen. Minulle. Oli hurjaa ajatella, kuinka emo oli syntynyt vasta viime lehtikadon aikaan.
Raahasin itseni oppilaiden pesään, jossa Aamutassu loikoili tyytyväisenä.
“Aamutassu, mitä sinä teet täällä?” ärähdin laiskalle siskolleni tympääntyneenä siitä, kuinka hän ei edes yrittänyt tehdä kuin oman päänsä mukaan asioita.
“Öööh, Tähtiklaanin velvottama lepotauko. Minulla on kerran auringonnousussa,” sisko päästi valheen.
“Senkin hiirenaivo! Voisitko edes yrittää tehdä asioita?” sähähdin kirjavalle naaraalle. Vititassu katsoi silmät pyöreinä Aamutassua ja minua. Huokaisin raskaasti.
“No kerros nyt mitä olet oikeasti tehnyt. Siis sen lisäksi että pitänyt Tähtiklaanin velvoittavia lepotaukoja,” sanoin painottaen sanaa oikeasti.
“Hyvä on. Kävin harjoittelemassa Tuomitassun kanssa taisteluliikkeitä ja häädettiin eksynyt kettu,” Aamutassu totesi rinta rottingilla. Viimeisetkin pentukarvat olivat lähteneet viherlehden aikana meiltä kummaltakin.
Aamutassu oli selkeästi muuttunut ylimieliseksi Tuomitassun seurassa, joka oli muovannut hänen siskostaan samanlaisen, kuin hän itse on. *Onneksi hänen silmissään on vielä pilkettä,* ajattelin mielessäni onnellisena siskostani -sellaisena kuin hän on. Toisaalta, voin sanoa, että aina en ole ollut ylpeä Aamutassusta. Naaras keksii aina mitä tahansa, eikä mieti onko se kuinka fiksua.

“Aamutassu, Iltatassu!” Lehmussydän havisteli saniaisia pois pesän suulta. “Lähdette kokoontumiseen. Lähdette aika pian.”
Aamutassun silmät rävähtivät auki. Päästin hilpeän mrrraun siskon innostuksesta.
“Aamutassu, rauhoitu,” ehdin tokaista.
“Niin. Ja sinä,” Lehmussydän sanoi osoittaen kynnellään Aamutassuun.
“Mitä minusta?” Aamutassu kysyi ja näytteli loukkaantunutta -erittäin huonosti.
“Sinun kanssasi käydään säännöt läpi. Tarkasti,” Lehmussydän huokasi lopettaen kesken jääneen lauseensa.
“Äh, miksi niin?” Aamutassu kyseenalaisti, mutta tungin häntäni hänen suuhunsa, eikä puhumisesti tullut mitään. Aamutassu puraisi häntääni, ja parahdin kovaan ääneen.
“Juuri tuon takia,” Lehmussydän kehräsi ja lähti pois.

Pimeys oli laskeutunut leirin ylle kuin jollakin verholla peitettynä. Ainoa valonlähde oli täysikuu, joka loisti kirkkaana taivaalla. Illat olivat alkanut pimetä. Rakastin auringonlaskuja. Silloin oli kerrankin pimeää ja pystyin soluttautumaan piiloon, eikä siluettiani näy. Olimme Aamutassun kanssa kerran jos toisenkin olleet piilosta ulkona.
“Myrskyklaani! Lähdetään!” Valhetähti ulvaisi ja lähti johtamaan joukkoa kohti kokoontumissaarta.
Pujahdin piikkihernetunnelista saaden turkkiini vain yhden piikin, jonka Aamutassu ystävällisesti otti pois turkistani.
Huomensäde liittyi seuraamme ja nuolaisi Aamutassun turkista roskat pois. Sisko kiemurteli äkäisenä emon alta pois ja hölkytteli muiden perään.
Katselin, kuinka kissat virtasivat yön pimeydessä ohitseni ja jättäydyin jonon hännille. Katsahdin taivaalle, kuinka pilvet verhosivat kuuta, ja kuulin kuinka vanhemmat kissat puhuivat jotain siitä, mitä tapahtuisi jos Tähtiklaani lopettaisi kokoontumisen. Tulisi taistelu ja aselepoa rikottaisiin. Niin oli käynyt metsässä.
Olin ylpeä, kuinka sain kasvaa niin hienossa klaanissa kuin Myrskyklaanissa. Olin päättänyt jo pienenä pentuna, kuinka Myrskyklaani on paras klaani. Varjoklaanilaiset olivat hiippailijoita, Tuuliklaani elää taivaan alla, Taivasklaanilaiset ovat liian lempeitä ja Jokiklaanilaiset uivat.

Kuu loisti säteitään Tuuliklaanin nummille, kun kissajoukkio ohitti reviiriä. Horisontissa näkyi lisää kissoja, jotka liittyivät Myrskyklaanin kissojen virtaan. Harhauduin liian lähelle vettä ja kastelin tassuni veteen.
“Kylmää!” sävähdin ja astuin pois vedenrajasta auheuttaen sekasortoa jonoon.
“Anteeksi,” mutisin nolona ja menin Huomensäteen luokse.
“Hei kultapieni,” Huomensäde leperteli. Huokaisin. Eikö emo voisi jo lopettaa turhanpäiväisen lepertelyn?
“Olemme kohta perillä,” Etsijätaivas totesi.
“Toivottavasti klaaneilla olisi edes jotain kiinnostavaa kerrottavaa,” Huomensäde naukaisi.

Olimme huomaamattani saapuneet kokoontumissaaren lähelle. Kissat jonottivat pääsyä saareen, johon pääsi puunrungon kautta. Omaa vuoroani odotellessa siirtelin hermostuneena tassujani muiden kissojen ympäröimänä. Sain omasta mielestäni liikaa katseitani, ja arvasin mistä se johtui. Silmistäni. Ne olivat tavallisuudesta poikkeavat, violetit. Syvän violetit, jotka näyttivät pelottavilta. Silmäni saavat minut näyttämään syrjäytyneeltä, uhkaavalta, pelottavalta.
“Iltatassu?” Huomensäde kysyi tiedustelevasti. Nostin päätäni. “Niin?”
“Onko kaikki hyvin? Sinun…” Huomensäde lopetti yllättäen.
“Minun mitä?” murahdin ja siirsin tassuani kohti emoa.
“Silmäsi. Sinun silmäsi,” mustavalkoinen naaras henkäisi.
“Mi.. mitä niistä?” kysyin säikähtäneenä. Sydän hakkasi rintaa vasten. Saatoin kuulla, kuinka viereisetkin kissat kuulivat sen.
“Ne ovat… ne ovat moniväriset,” Huomensäde kuiskasi ja istuutui täristen aloilleen. Jono liikkui heidän edessään, ja pian olisi heidän vuoro.
“Minä… haenko Sudenlaulun?” tiedustelin arasti viikset väristen.
Mitä silmilleni oli tapahtunut? Kuka oli vaihtanut silmien värin kirjavaksi? Miksi niin oli käynyt? Päässäni oli tuhat kysymystä.
“Ei tarvitse. Olen jo tässä,” Sudenlaulu sanoi ja katsoi minuun. Hän sävähti. Säikähti. “Sinä… sinun…” hän hengitti sisään rajusti.
“Minun silmäni. Aivan… en näe niitä itse.”
“Iltatassu,” Sudenlaulu aloitti. “Sinun… olisi varmaankin paras jäädä tähän. Varmuuden vuoksi. En haluaisi että muut klaanit saa tietää tästä, mutta uskon, että huhut ovat jo lähteneet liikkeelle.”
Nyökkäsin. En haluaisi huomiota, kun en itsekään tiedä, mikä minun oli.
“Aamutassu, mene sinä jo. Mene Lehmussydämen luoksen, etkä harhaile ympäriinsä. Onko selvä?” Huomensäde sanoi tiukasti. Aamutassu kiiruhti puunrungolle ja katosi näkyvistä päästyään saareen.
Kuulin supinaa viimeisten kissojen joukossa, jotka jonottivat pääsyä kokoontumiseen. Kuulin, kuinka parantaja ja Huomensäde keskusteli siitä, kuinka jäisin tähän emon kanssa, ja siitä, että Sudenlaulu ei tiennyt mikä minulla on.

Kokoontuminen oli alkanut. Kuulin rannasta, kuinka Valhetähti aloitti kokoontumisen. Osasin kuvitella, kuinka kissat istuivat jännittyneinä puunjuurella, kun Myrskyklaanin päällikkö alkoi puhumaan.
”Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!” Valhetähti veti henkeä. “Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin! Ja antanut minulle tehtävän! Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit! Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisensa eteen. Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!”
Säikähdin. Kuulin sanat kuin päällikkö olisi puhunut korvani juuressa. Yhtä selkeinä. Valhetähdelle oli todella annettu jokin tehtävä. Ja hän oli saanut mukana jotain. Jotain, mitä tuiki tavallisilla kissoilla ei ollut.
”Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin. Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto. Pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä, klaanien tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista. Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus? Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille.”
Tärisin. Huomensäde tärisi. Uskoin, että kaikki saaressakin tärisivät. Kukaan, ei kukaan ollut enää turvassa, jos tämä jatkuisi. Jos soturilakia rikottaisiin vielä.
Painauduin lähelle emoa. Olimme kahdestaan järven rannalla, kaukana leiristä, tai ainakin omasta mielestäni tarpeeksi kaukana, että tuli ikävä. Huomensäde aukaisi suunsa ja sulki sen. Hän kääräisi pitkän häntänsä ympärilleni lohduttavasti.
”Kaikki ovat huomanneet Tähtiklaanin olevan etäinen, ei sitä tulee kieltää enää yhtään kauemmin. Ja syy on selvä, sanoivathan he sen itse; soturilaki ja Tähtiklaanin säädökset on unohdettu! Jokainen kuuleva, joka on soturilakia joskus rikkonut tietää tehneensä väärin. Jotkut tekevät sitä silkasta huvista, jotkut tahattomasti. Ne, jotka tietävät tekevänsä väärin ja silti tekevät niin, rikkovat kaiken. Jokainen meistä tuntee soturilakia rikkovan, vaikka ei sitä tietäisi. Tähtiklaania eikä meitä enää ole, jos sama jatkuu!” Valhetähti jatkoi saarnaustaan saaressa, vaikka en olisi halunnut kuulla yhtäkään sanaa enää. Elämäni tuntui olevan rikki. Miksi aikuiset soturit tekivät näin ja pilasivat seuraavan polven elämän? He eivät taanneet nuoremmille turvallista nuoruutta, oppilasaikaa.
Huomensäde tiukensi otettaan minusta, painautui lähemmäs, antoi turvaa.
“Minä… olen suojellut teitä tuolta tiedolta. Olen yrittänyt pitää teidät pimennossa, mutta… nyt te itse kuulitte sen päälliköltä. Olisin halunnut, että te saisitte turvallisen elämän, olisitte turvassa ja onnellisia niin kauan kunnes olisitte sotureita, samoin kuin minä. Olisitte kuulleet asiasta, kun olisitte siihen valmiita. Mutta ei. Pian koittaa sota, Synkän metsän ja klaanien välillä. Olen pahoillani, Iltatassu,” Huomensäde kuiskasi viimeiset sanat tyhjyyteen.

”Ei ole Myrsky-Jokiklaani yhdistelmiä eikä Varjo-Tuuliklaani yhdistelmiä, on vain viisi yksittäistä klaania. Joko te seuraatte, mitä on ilmoitettu”, Valhetähti sanoi synkällä ja pahaenteisellä äänellä, ”tai ajatte tuhoon kaiken tämän, minkä me tunnemme. Pahuus voi nousta ja tuhota kaiken hyvän, tuhota Tähtiklaanin. Olette kuulleet Tähtiklaanin sanan, tehkää sille jotain. Ei ole paljoa aikaa.” Valhetähti lopetti kokoontumisen. Kuulin kuin transsista, kuinka kissat supisivat, lähtivät kiireesti omiensa luokse, omaan leiriinsä.
Katsahdin järven tummaan pintaan. Näin siitä peilikuvana silmäni. Silmäni, jotka hehkuivat sateenkaarenväreissä.

“Aamutassu!” Huomensäde ulvoi kaiken metelin yli, jota kissat aiheuttivat tullessaan pois saaresta. Olin huolissani siskostani emoni puolesta. Toivoin, että hän olisi Lehmussydämen kanssa.
“Tuolla on Lehmussydän, Valhetähden ja Sudenlaulun perässä,” nyökkäsin kohti Myrskyklaanin kissoja, jotka olivat päässet ensimmäisenä pois saaresta.
“Huomensäde,” Aamutassu hengitti raskaasti tullessaan luoksemme. Huomensäde veti hänet vierellemme ja kuiskasi meidän molempien korviin sanat: “ Olen pahoillani.”

//Tämmöstä tarinaa nyt sit.. Taitas olla viimenen ennen viikonlopun "H-hetkeä".
Liian helpoks tehtiin varmaan mulle toi kokoontuminen, kopsasin vaan Uniyön tarinasta Valhetähden fraasitXD
Mut huhhuh, keksin yhtäkkiä vaan ton silmä hommelin ja päätin et se on ihan hyvä idea, et saa nähä miten siitä sit jatkan ens kerralla...

Punatassu - luku 4



Oppilaiden pesä oli sortunut muutama auringonnousu sitten. He olivat muiden oppilaiden kanssa korjanneet sen, ja eilen se oli tullut valmiiksi. Sysitassusta oli myös tehty soturi, Sysituhka. Nuori kolli asteli rankan päivän jälkeen nukkumaan. Hän ei kuitenkaan saanut heti unta, kun ajatukset kieppuivat päässä. Punatassu oli jo jonkin aikaa heräillyt Synkässä metsässä, jossa hänestä koulutettiin suurta soturia. Hän ajatteli jo, että oli tullut paljon vahvemmaksi Synkässä metsässä ja hän jopa ihaili joitakin Synkän metsän sotureita, kuten Haukkahallaa. Kolli oli ylpeä että sai harjoitella Synkässä metsässä. Kyllä hän tiesi, että Haukkahalla oli kai tehnyt jotain pahaa mutta Punatassua se ei haitannut. Haukkahalla oli hieno soturi ja hyvä taistelija, ja Punatassu sai tältä arvokkaita harjoitustuokioita, ja menetti ainoastaan hyvät yöunet, ja tämä oli sen arvoista. Kukapa ei tahtoisi oppia taistelemaan niin hyvin kuin Haukkahalla? Punatassu tiesi, etteivät klaanitoverit ajattelisi samalla tavalla Haukkahallasta ja muista, joten hän ei ollut kertonut heille mitään, se ei ollut tullut kuuloonkaan. Mutta nuorelle kollille Haukkahalla oli roolimalli, hieno soturi joka oli todella hyvä taistelemaan. Punatassu oli jo parempi taistelemaan kuin Tiikeritassu. Nämä yölliset harjoittelut tekivät hänestä vain vahvemman, ja hän halusi olla yhtä hyvä kuin Haukkahalla. Hän halusi tehdä Haukkahallaan ja isäänsä, Jokiväreeseen vaikutuksen taistelutaidoillaan. Viimein Punatassu nukahti. Jälleen kerran Synkässä metsässä, onneksi, kolli totesi.
"Hei, Punatassu. Tänään harjoittelemme kahdestaan. Katsos. Näytän sinulle, miten pääset käsiksi isomman vastustajasi kaulaan", Haukkahalla nyökäytti päätään tervehdykseksi. "Ensiksi, ole valmiina solahtamaan vihollisen jalkojen välistä. Kuvitellaan nyt, että vastustaja on tulossa sinua kohti. Sitten sinä vain menet hänen vatsansa ali toiselle puolelle, ja kun hän kääntyy sinuun päin, tarraa kaulaan kiinni kynsilläsi." Punatassu valmistautui. Haukkahalla syöksyi häntä kohti kynnet esillä. Kolli meni Synkän metsän soturin jaökojen välistä, mutta Haukkahalla tarrasi kynsillään kiinni häneen. Punatassu ähkäisi, mutta pian Haukkahalla hellitti otettaan.
"Liian hidasta, yritä uudelleen", Haukkahalla totesi. Punatassu noudatti käskyä. Tällä kertaa hän päätti onnistua. Punatassu pinnisteli ollakseen nopeampi, ja kun Haukkahalla kääntyi, hän tarrasi ison soturin kurkkuun kynsillään, ja raastoi tätä. Haukkahalla sai hänet heitettyä pois ison kokonsa ansiosta, mutta Punatassu piti tasapainon ja laskeutui kaikille neljälle käpälälleen.
"Hyvää työtä", Haukkahalla kehui. "Voisimme harjoitella vielä jotain muuta", soturi lisäsi.



Raskaan yöllisen harjoittelun jälkeen Punatassua väsytti. Hän oli juuri ollut aamupartiossa mestarinsa kanssa. Punatassun ei juurikaan ollut nälkä. Hän meni takaisin pesäänsä, jos saisi hieman unta. Kolli kuitenkin vain pyöri vuoteellaan, eikä jostain syystä saanut vain oikein unta. Eikä Tiikeritassun kuorsaus oikein auttanut. Punatassu päätti luovuttaa nukkumisen suhteen, ja katsoa jos voisi keksiä itselleen tekemistä. Hän ei huomannut, että kukaan olisi kaivannut häntä, joten hän meni ottamaan kasasta päästäisen, vaikka ei vieläkään tuntenut oloaan nälkäiseksi. Kolli näykki sitä vastentahtoisesti. Hetken kuluttua Tiikeritassu asteli ulos oppilaiden pesästä ja haukotteli leveästi.
"Huomenta, Punatassu", Tiikeritassu sanoi. Punatassu nielaisi päästäisen loppuun.
"Huomenta sinullekkin", hän tokaisi. He seisoivat vain ihan hiljaa, kunnes Orvokkiviiksi tuli soturien pesästä ulos.
"Hei Tiikeritassu ja Punatassu, siivotkaa klaaninvanhimpien pesä, viekää heille riistaa ja poistakaa heistä punkit", naaras käski tuikasti. Punatassu murahti, mutta totteli silti. Kun Tiikeritassu meni hakemaan hiirensappea, hän lähti pesälle mukanaan kaksi hiirtä ja sammakko. Hän tiputti saaliit yhteen kasaan ja alkoi hiljaisesti tehdä työtään. Kolli pyöritti likaiset sammaleet kasaan ja vei ne ulos. Hänen kävellessöön pois, hakemaan sammalia hän mietti, kuinka mielummin olisi ollut Synkässä metsässä harjoittelemassa oikeaa tappelua. Klaanissa tapahtuvat taisteluharjoitukset olivat alkaneet tuntua pentujen leikkitappelulta, kun kynnet pidettiin sisällä. Nyt Punatassu työnsi kyntensä ulos, ja otti puun juurelta niin paljon sammalta, kun vain pystyi kantaa. Leiriin päästyään, hän meni suoraan klaaninvanhimpien pesään jossa Tiikeritassu jo poisti punkkeja Keltaturkista.
"Minulla on punkki lavassa, siinä mihin en ylety", Keltaturkki murahti. Tiikeritassu paineli kohtaa hiirensappeen kastetulla sammaleella. Punatassu taputteli sammalesta makuunsijoja. Kun kaikki makuusijat oli valmiina, hän laittoi ne paikoilleen. Sitten hän auttoi Tiikeritassua saamaan tämän työn valmiiksi katsomalla Pihlajakynnen punkit.
"Valmista tuli", Tiikeritassu ilmoitti.
"Kiitos paljon", Pihlajakynsi kehräsi. He lähtivät hänen veljensä kanssa, ja Orvokkiviiksi odotti heitä.
"Hyvää työtä, pääsette kokoontumiseen molemmat", naaras sanoi. Sitten tämä käveli pois oppilaiden luota. Punatassu oletti, että he saisivat nyt vain olla hetken. Hän huomasi Ampiaispilven ja Jokiväreen keskustelemassa kiivaasti leirin nurkassa. Punatassun uteliaisuus toden totta heräsi heti. Hän hiipi hieman lähemmäs, sellaiseen paikkaan mistä häntä ei nähtäisi. Hän yritti kuunnella vanhempiensa puhetta parhaansa mukaan.
"Miten minä tiedän, voinko luottaa sinuun, kun et ole kertonut minulle, että olit rakastunut siihen Jokiklaanin soturiin joskus aiemmin?" Jokiväre sihahti raivoissaan.
"Ei.. minä.. siis, siitä on niin kauan! Sehän tapahtui ehkä kuu ennen kuin meistä tuli kumppanit!" Ampiaispilvi puolusteli ääni väristen.
"Miten saatoit väittää minulle, että meillä oli yksi pentu, joka kuoli hetken sen jälkeen kun olit synnyttänyt hänet? Veit minulta yhden pennun Jokiklaaniin isänsä luokse, ja luulin, että pentuni oli kuollut? Saatat kuvitella, etten välitä Punatassusta ja Tiikeritassusta mutta minä välitän heistä, he ovat poikiani. Ketä Jokiklaanilaista sinä edes rakastit?" Jokiväre räyhäsi edelleen todella kiihtyneenä.
"Risasydäntä", Ampiaispilvi vastasi hieman rauhoittuneena.
"Ai sitä, sitä ärsyttävää karvapalloa joka lähti klaanistansa kauan sitten?" Jokiväre sanoi.
"Kyllä, ja kadun sitä, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Voimmeko me vain unohtaa tämän?" Ampiaispilvi kysyi ja Punatassu oli kuullut tarpeeksensa. Hän ei ajatellut, että saisi enää kuulla jotain kiinnostavaa. Niinpä hän vain painui takaisin aukiolle, toivoen ettei Ampiaispilvi ja Jokiväre haistaneet häntä.



Varjoklaani valmistautui kokoontumiseen. Kaikki sinne lähtevät kissat olivat kokoontuneet yhteen, ja sitten he lähtivät liikkeelle. Kokoontumissaarelle päästyään, Punatassu meni istumaan Tiikeritassun viereen. Ennen kuin kukaan muu päälliköistä ehti sanoa mitään, Valhetähti puhui.
"Kokoontuminen alkakoon!" Myrskyklaanin päällikkö huusi. Kissat hiljenivät kaikki.
"Minulla on tärkeä ilmoitus kaikille klaaneille ja kissoille!" Valhetähti sanoi. Muut päälliköt katsoivat kollia. Punatassu huomasi, että Myrskyklaanilaiset käytytyivät nyt hieman eri tavalla. Ehkä he tiesivät jo mitä heidän päälliköllään oli.
"Tähtiklaani on puhunut minulle ja antanut tärkeän viestin! Ja antanut minulle tehtävän", kolli puhui. "Tähtiklaani on kuolemassa ja sen mukana kaikki klaanit. Elleivät klaanit siis tee mitään pelastumisen eteen. Koska soturilakia on rikottu jatkuvasti eikä loppua sille ole näkynyt, on Tähtiklaani heikentynyt ja se on lähellä kuolemaa!" Punatassu kuunteli Valhetähden puhetta.
"Klaaneja ei pian enää ole, jos kaikki eivät ryhdy toimiin", kolli jatkoi. "Se on Tähtiklaanin viimeinen varoitus. Sen viimeinen hätähuuto. Siksi pyydänkin jokaista klaanin päällikköä, varapäällikköä ja parantajaa muistuttamaan kissojaan kuin itseään soturilain ja Tähtiklaanin tärkeydestä. Pyydän jokaista kissaa katsomaan sisimpäänsä ja muistavan, keitä me olemme ja minkä vuoksi elämme, mitä seuraamme. Jos jätämme soturilain taakse, emme ole enää klaaneja vaan menemme joko kulkukissoista tai kotikisuista. Kenelle kuuluu jokaisen uskollisuus? Sen pitäisi kuulua vain omalle klaanille ja soturilaille", Valhetähti kertoi. Punatassu oli yhä kuunnellut tarkasti. Yleensä hän ei niinkään kuunnellut kokoontumisissa mutta nyt häntä oli kiinnostanut.


//Tosta jokiklaanilaisesta mistä Ampiaispilvi ja Jokiväre puhui, nii se oli se joskus Liekin tarinas ollut erakko joka oli paljastunu liekin iskäksi ja kertonu kuuluneensa joskus jokiklaaniin :D

Yhdeksäs luku – A day of hunting

Männynneulaset kahisivat äänekkäästi, kun oksat liikahtelivat niillä hyppelevän, nuoren kollikissan painosta. Kissa oli Ahotassu, joka oli lähtenyt ajamaan vahingossa pakoon päästämäänsä oravaa takaa siinä toivossa, että hän saisi sen vielä kiinni. Pörröhäntäinen otus onnistui kuitenkin livahtamaan turvaan puunkoloon, joka sattui olemaan juuri sen verran liian pieni isokäpäläiselle oppilaalle, ettei tämä saanut kouraistua saalistaan enää sen sisältä ulos. Hetken pähkäilyn jälkeen kolli luovutti; viereiselle oksalle oli laskeutunut utelias varis seuraamaan tilannetta, ja se olisi eittämättä helpompi saalis, kuin ahtaaseen koloon käpertynyt orava. Nopean syöksyn avuin Ahotassu puristi leukansa variksen kaulan ympärille ja tappoi sen, ennen kuin se ehti edes hätääntynyttä rääkäisyä päästää suustaan. Tämä jahti ei aivan suunnitelmien mukaan ollut mennyt, mutta olipa kumminkin loppujen lopuksi kääntynyt Ahotassun eduksi, ja siihen kissa päätti tyytyä tällä kertaa. Kolli hyppäsi alas puusta, ja antoi mustien tassujensa iskeytyä maahan ennen muuta ruumista. Hän hautasi linnun puun juurelle ja tepasteli pois, mutta muutaman ketunmitan kuljettuaan muuttikin sitten mielensä, painui matalaksi ja lähti hiipimään takaisin kellertyneeseen kanervikkoon painautuneena. Puuta lähestyessään hän painui yhä matalammaksi ja kiinnitti yhä enemmän huomiota askeltensa äänenvoimakkuuteen. Hännänmitan ja kahden hiirenmitan päässä puusta ollessaan hän painui niin matalaksi, kuin kykeni ja pysähtyi odottamaan. Hän jännitti takajalkansa hyppyä varten, ja kun puunkoloon piiloutunut orava viimein uskaltautui ulos, Ahotassu syöksyi sen kimppuun ja vangitsi sen keskiruumiin leukojensa väliin. Hän heitti eläimen ilmaan ja hyppäsi alas puusta, ja nappasi sen sitten niskaotteella lopettaakseen sen nopeasti, kun se putosi alas. Sitten hän hautasi sen aiemmin nappaamansa variksen viereen ja lähti etsimään lisää riistaa. Tyytyväisenä suoritukseensa kolli alkoi hyräillä itsekseen, ja hetken tepastelun jälkeen hän huomasikin jo olevansa Myrskyklaanin rajalla. Rajan toisella puolella tepasteli ylpeännäköinen metsokoiras, jonka siivet olivat luultavasti Myrskyklaanin kissoja vastaan taistelusta ruhjoutuneet. Lintu ei vaikuttanut olevan sama, jonka hän oli aiemmin nähnyt; tämä oli huomattavasti pienempi ja luultavasti heikompi. Ahotassu istahti alas katselemaan sitä ja pohtimaan, mikseivät sitä vastaan taistelleet kissat olleet saaneet sitä tapettua. Ehkä linnulla oli kokoaan enemmän voimaa? Tai ehkä metsälle lähteneitä kissoja oli ollut vain yksi, tai kenties yksi soturi ja yksi hyvin kokematon oppilas. Ahotassu istui hetken odottamassa ja toivoi, että metso erehtyisi astumaan rajan yli, mutta se pysyi rajan tuolla puolen ja jonkin ajan kuluttua häipyi syvemmälle Myrskyklaanin reviirille. Metsoa pienempi fasaaninaaras oli kuitenkin onnistunut tekemään virheen, jonka suurempi lintu oli jättänyt tekemättä, ja Ahotassu pääsi taas lähtemään uuteen jahtiin. Lintu nousi ilmaan, mutta Ahotassu jatkoi takaa-ajoa sillä hän tiesi, etteivät fasaanit jaksaneet lentää pitkiä matkoja. Kun siipiveikko viimein laskeutui alas, Ahotassu hyppäsi sen päälle ja painoi sen maahan, antaen sen hetken räpiköidä tuskissaan ennen viimeistelevää tappoiskua. Hän hautasi sen, ja käänsi sitten katseensa pensaikkoon, joka oli hetki sitten alkanut rapista.
”Ai hei, Lehtisydän”, hän naukui, kun ruskeankirjava kolli tunki itsensä ulos tiheiköstä.
”No hei vain, miten sujuu?” Lehtisydän tervehti ja kysyi ravistellessaan turkistaan siihen tarttuneita lehtiä.
”Ihan kohtuullisesti kai, nappasin hieman aiemmin variksen ja oravan, ja äsken fasaanin”, Ahotassu selitti mestarilleen.
”En kyllä usko, että olisin vielä pitkään aikaan valmis soturiksi tällä tahdilla”
”Miten niin?”
”Jos olisin lähelläkään valmista soturia, olisin saanut tähän mennessä ainakin viisi saalista”, Ahotassu selitti mestarilleen. Lehtisydän naurahti ja pudisti päätään.
”Nyt on vasta auringonhuippu, minulla oli arviointini aikana koko päivä aikaa, enkä napannut kuin neljä elukkaa”, soturi naureskeli. Ahotassu ähkäisi turhautuneena ja pyöritteli silmiään.
”Arviointisihan oli lehtikadon aikaan, eikö? Jos minä olisin ollut samassa tilanteessa, olisin saanut kiinni yhden tai kaksi!”
Lehtisydän huokaisi.
”Muistelet edellisiä saalistuskertojasi lehtikadon aikaan, etkö? Olit vasta aloittamassa soturikoulutustasi silloin”
Ahotassu hiljeni hetkeksi, ja huokaisi sitten itse vuorostaan. Lehtisydän oli oikeassa. Hän oli parantunut metsästyksessä paljon sinä aikana, jonka hän oli kerennyt olla oppilas; riista pääsi harvemmin karkuun ja tappaminen sujui nopeammin. Kun hän vain saisi vielä aistinsa terästettyä niin, että riistan löytäminen sujuisi helpommin. Ahotassu olisi halunnut jäädä vielä pohtimaan, mitä parannettavaa hänellä vielä oli, mutta tuttu, herkullinen tuoksu keskeytti ajatusvirran ja herätti taas nuoren kollin saalistusvietin. Hän heittäytyi matalaksi ja lähti hiipimään hajun suuntaan, koettaen samalla paikantaa kohteensa tarkemman sijainnin kuuntelemalla ympäristönsä ääniä. Päätettyään olevansa tarpeeksi lähellä kohdetta, Ahotassu jännitti lihaksensa hyppyyn ja polkaisi jalkojensa alla olevaa maata kaikin voimin. Tässä kohdassa multa oli kuitenkin sen verran kuivaa, että hyppyyn tarkoitettu voima lennätti vain pölyä ilmaan ja sai nuoren kollin mätkähtämään vaalea vatsa edellä maahan. Mustikanvarpujen seassa piileskellyt hiiri taas pinkaisi vaivatta juoksuun ja katosi pian alkukasvillisuuden sekaan. Ahotassu vilkaisi nopeasti mestariinsa, mutta ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, hän oli jo lähtenyt karkuun päästämänsä hiiren hajujäljen perään. Hiiri saattoi olla pieni ja kevyt, mutta sen jalat olivat monta kertaa kissan jalkoja lyhyemmät, ja hetken takaa-ajon jälkeen Ahotassu saavuttikin jo pienen jyrsijän. Hän ei kyennyt näkemään eläintä kasvien seasta, mutta kollin korvat kertoivat hänelle tarpeeksi tarkan sijainnin siihen, että hän kykeni nappaamaan hiiren hampaisiinsa. Kolmea aiempaa saalista pienempänä otuksena hiiri kykeni kuitenkin pyristelemään pakoon ennen viimeistelevää tappoiskua, ja niin takaa-ajo sai jatkua. Ahotassu luuli jo menettäneensä neljännen saaliinsa, kun hiiri sujahti kuusen juurten alle muodostuneeseen koloon, mutta kolli onnistui lopulta kaivamaan sen esiin ja viemään ikuisuudelta tuntuneen takaa-ajon päätökseensä. Hän hautasi kuolleen jyrsijän maahan ja palasi sitten varmistamaan, että orava ja varis olivat edelleen tallella. Sen jälkeen hän suuntasi suolle. Lehtisydän oli erään rajapartion aikana kertonut hänelle, että Varjoklaanin entinen reviiri oli vanhassa metsässä koostunut kaksijalkojen haaskalaa lukuun ottamatta ainoastaan suosta. Se tuntui selittävän, miksi klaani edelleen piti ruokaa suuressa arvossa; suolla ei koskaan voisi olla yhtä paljon riistaa, kuin hyvinvoivassa korpimetsässä. Vanha Varjoklaani joutui varmasti näkemään usein – etenkin lehtikadon aikaan – nälkää. Näitä pohdiskellessaan Ahotassu saapui suolle ja vaihtoi askeleensa varovaisempiin, ettei päätyisi vahingossa kävelemään suonsilmään.
*Jos kykenen nappaamaan vielä kaksi eläintä, niin sitten olen tyytyväinen*, kolli päätti, ja suuntasi auringon usein syleilemälle kivenlohkareelle. Tällä kivellä tapasivat sekä kissat, että matelijat paistatella päivää, eikä tämäkään päivä näyttänyt olevan poikkeus; kivellä makoili tyytyväisen näköinen vaskitsa keräämässä energiaa, ja se olisi helppo saalis jopa leiristä karanneelle pennulle. Tämä jalaton lisko näytti kuitenkin olevan jonkun muunkin mielessä; kiven loivempaa puolta pitkin luikerteli metsästysretkelle lähtenyt kyy, eikä se varmasti katsoisi hyvällä sen saaliin viemiseen erehtynyttä typerystä. Ahotassu kuitenkin näki tilanteessa tilaisuuden; hän voisi antaa kyyn tappaa ensin saaliinsa ja iskeä käärmeen kimppuun sitten yllättäen, ja viedä sekä käärmeen, että vaskitsan mukanaan leiriin. Hän painautui matalaksi ja odotti, ja kun käärme oli saanut iskettyä hampaansa vaskitsaan, Ahotassu hyppäsi kiven takaa ja puri sen kuoliaaksi. Hän varmisti vielä nopealla, mutta vahvalla läimäisyllä, että myös vaskitsa oli kuollut ja lähti sitten etsimään metsään jäänyttä Lehtisydäntä. Hän halusi kertoa hyvästä tuuristaan mestarilleen, ja tarvitsi sen lisäksi kantoapua saadakseen kaiken nappaamansa takaisin leiriin yhdellä kertaa. Kolli istuikin edelleen samassa paikassa, jossa Ahotassu oli tästä eronnut. Oppilas hölkkäsi hänen luokseen ja pudotti sitten matelijat hänen tassujensa eteen.
”Montako sinulla nyt on?” Lehtisydän kysyi uteliaana.
”Kuusi. Nämä kaksi tulivat kerralla, koska satuin eksymään tämän käärmeen metsästystuokion keskipisteeseen”, Ahotassu selitti koettaen peitellä intoaan. Lehtisydän kallisti ensin päätään ja väräytti sitten korviaan tajutessaan itse vastauksen kysymykseen, jonka hän oli ollut aikeissa kysyä.
”Sait siis pakoon päästämäsi hiiren kiinni?”
Ahotassu nyökkäsi ja vilautti edelleen multaisia kynsiään.
”Se livahti puun juurten alla olevaan koloon, mutta kaivoin sen ulos”, hän sanoi hieman ylpeänä itsestään. Lehtisydän naurahti hiljaa.
”Koiranko minä sain oppilaakseni?”
”Tosiaan!” Ahotassu muisti.
”Voitko auttaa minua kantamaan kaiken tämän leiriin? Jos vaikka molemmat otamme kolme…”
Lehtisydän nyökkäsi ja nosti edessään makaavat matelijat hampaisiinsa. Ahotassu kaivoi lähettyville hautaamansa fasaanin ylös, ojensi sen mestarilleen ja riensi hakemaan aiemmin nappaamaansa hiirtä ja ennen auringonhuippua pyydystämiään oravaa ja varista. Hän vilkaisi taivaalle ja heilautti häntäänsä innoissaan huomatessaan auringon lähteneen laskuun. Tänä yönä olisi kokoontuminen, eikä Ahotassu malttanut odottaa, sillä Kanervatähti oli luvannut hänen pääsevän mukaan. Kolli ei järin pitänyt muista klaaneista tai niiden kissoista, mutta kokoontumiset olivat aina jännittäviä, olivathan ne ainoita öitä, jolloin kaikki viisi vihollisklaania olivat valmiita keskustelemaan rauhanomaisesti. Ahotassu tuijotti hetken taivasta ja toivoi hartaasti, että sinä yönä tapahtuisi jotakin jännittävää.

Kahdeksas luku – Here comes the thunder!

Ahotassu heräsi kovaääniseen rääkäisyyn ja märkään turkkiin, kun oppilaiden pesän katto sortui rankkasateen luoman vesilastin painosta. Hän irvisti vatukanoksien piikkien painautuessa hänen turkkinsa lävitse ja pistellessä hänen nahkaansa, ja ärähti huomatessaan olevansa jumissa märkien oksien välissä. Ympärilleen vilkuillessaan hän huomasi myös Sadetassun harmaan hahmon rimpuilemassa kiivaasti oksiin kietoutuneena sekä Kettutassun, joka koetti saada etutassuaan irti oksien otteesta hampaillaan. Muut evät olleet näyttäneet jäävän jumiin. Ahotassu kiemurteli ärtyneenä itsensä vapaaksi ja pujotteli tiensä Sadetassun luo auttaakseen tätä, mutta perääntyi sitten naaraan tiuskaistessa tälle rumasti. Hän käänsi katseensa Kettutassuun, mutta kolli oli jo ajat sitten liittynyt muiden aukealla seisovien oppilaiden seuraan. Vasta nyt, kun hän pääsi näkemään kaikki pesätoverinsa samassa paikassa yhtä aikaa hän tajusi, kuinka monta heitä olikaan.
*Jos jo pelkästään oppilaita on näin monta, niin Varjoklaani kyllä pärjää… ilman Tähtiklaaniakin* Ahotassu pohti ja väisti itsensä vihdoin irti saaneen Sadetassun tieltä. Nyt, kun hän tiesi varmaksi, ettei naaras tulisi enää tarvitsemaan hänen apuaan kolli liittyi muiden oppilaiden seuraan ja keskittyi silmäilemään sortunutta pesää.
”Mitä me nyt teemme? On keskiyö, eikä meillä ole nukkumapaikkaa!” Paikallaan maata polkeva Sammakkotassu kivahti ärtyneenä. Ahotassu nosti katseensa taivaalle miettiäkseen, mutta joutui laskemaan päänsä sadepisaroiden osuessa hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään ja ilmaisi sitten ehdotuksensa:
”Pentutarhassa ja klaaninvanhimpien pesässä on varmaan tilaa, voisimme nukkua siellä”
”Tai sitten voisimme korjata pesän, emme ole mitään pentuja tai vanhuksia”, siihen asti harvinaisen hiljaa ollut Sysitassu ehdotti.
”Mitä järkeä, jos katto kumminkin sortuu uudestaan? Sade tuskin lakkaa ennen auringonnousua”, Kaarnatassu pisti vastaan. Ahotassu luimisti korviaan. Sysitassun ehdotuksessa oli järkeä, mutta Kaarnatassullakin oli pointti.
”Vilkaisepa muita pesiä. Ne ovat edelleen ehjiä, tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
Kaarnatassu kohotti ensin toista kulmaansa ja pudisti sitten päätään hitaasti.
”Se, joka pesän kattoa on viimeksi korjannut, on ollut sammakonaivo!” Sysitassu päätti. Ahotassu käänsi katseensa muualle muistaessaan, miten hän oli roikkunut etukäpälillään pesän katosta pujotellessaan tietään ulos silloin, kun hän oli lähtenyt yöllä Ruskotassun kanssa saalistamaan.
*Minä varmaan hajotin katon…* hän tajusi ja irvisti hiukan. Sitten hän käänsi katseensa Ruskotassuun, joka oli selvästi ajatellut samaa.
”Ahotassu, etkö sinä ottanut tukea katosta silloin, kun menimme yöllä metsästämään?” ruskea kolli muistutti. Ahotassu nyökkäsi kiusaantuneena ja valmistautui kuulemaan kunniansa pesätovereiltaan. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin edelleen allaan olevaa maata polkeva Sammakkotassu avasi suunsa.
”Eli SINUN takiasi joudumme korjaamaan pesän sateessa, keskellä yötä?!” kolli ärisi. Ahotassu painui matalaksi ja nyökkäsi varovasti.
”Jos emme olisi samassa klaanissa, kynsisin sinut elävältä!” hän lisäsi vielä ja nosti etukäpälänsä ilmaan kynnet esillä ikään kuin viestiäkseen olevansa tosissaan.
”Kuono umpeen! Tekisit sen muutenkin, eikä tuon kokoisen pesän katto yhden kissan painosta sorru. Varsinkaan, kun on kyse Ahotassusta”, Sysitassu murahti ja siirtyi tutkimaan pesän rakenteita tarkemmin. Ahotassu nousi ja kurtisti kulmiaan.
”Väitätkö minua heikoksi?!” kolli tivasi ja hölkkäsi vanhemman pesätoverinsa luo. Sysitassu pudisti päätään välinpitämättömästi ja murahti uudelleen.
”En minä väitä, sinä olet heikko. Nyt kuono umpeen jokainen, ennen kuin minä suutun”
Ahotassu tuhahti turhautuneena, mutta totteli kuitenkin käskyä. Hetken sortunutta pesää silmäiltyään Sysitassu nousi ja kääntyi hartaasti odottavan oppilasjoukon puoleen.
”Joudumme rakentamaan pesän aivan alusta asti uudelleen. Aloitetaan rikkinäisten ja ehjien oksien erittelyllä; voimme käyttää ehjinä pysyneitä oksia uuden pesän rakentamisessa”, kolli ohjeisti. Aukealle kerääntyneestä ryhmästä kuului muutama valituksen sana ja hieman vastahakoista mutinaa, mutta loppujen lopuksi kaikki ryhtyivät toimeen. Hetken työskentelyn jälkeen Sysitassu antoi joukolle uudet ohjeet:
”Emme tarvitse kaikkia tähän, puolet jäävät tänne ja toinen puoli voi lähteä hakemaan lisää vatukanoksia ja sammalta”, kolli naukui ja heilautti harmaata häntäänsä. Ahotassu kallisti päätään hieman hämmentyneenä.
”Mihin me sammalta tarvitsemme? Metsässä tuskin on missään niin kuivaa sammalta, että siitä saisi uudet makuualustat, ja vaikka olisikin, sitä ei kyllä millään saataisi pidettyä kuivana siihen asti, että pesä on valmis”
”Hyvä kysymys. Ajattelin, että voisimme käyttää sitä apuna pitämään seiniä kasassa sitten, kun alamme rakentamaan… ainakin näin alkuvaiheessa”, Sysitassu selitti. Ahotassu nyökkäsi hyväksyvään sävyyn ja riensi leiristä poistumassa olevan ryhmän luokse. Ulos leiristä päästyään hän varmisti vielä, että lähteneitä oli tasan kuusi ja jolkotti sitten etsimään sammalta Sysitassun ohjeistamaan tapaan. Märät havunneulaset ja muta tuntuivat inhottavilta tassujen alla, mutta Ahotassu päätti koettaa jättää epämiellyttävät tuntemukset huomiotta, olihan hänen turkkinsa jo muutenkin valmiiksi märkä. Hän pysähtyi myrskyn juuriltaan irrottaman kuusen viereen ja alkoi keräämään sammalta sen ympäriltä. Kerättyään selkänsä ja suunsa täyteen hän vilkaisi vielä puuta ja lähti sitten uusi idea mielessään takaisin kohti leiriä.

Kun Ahotassu pääsi takaisin leiriin, puolet pesän oksista oli jo koottu pinoihin. Käyttökelvottomia oksia oli huomattavasti ehjiä vähemmän, joka oli helpotus. Ahotassu pudotti tuomansa sammalet muiden leiristä poistuneiden luomaan, ehjien oksien lähellä olevaan sammalkasaan ja vaihtoi tehtäviä sortuneen pesän oksia keränneen Seljatassun kanssa. Piikikkäiden vatukanoksien yksitellen poimiminen ja eritteleminen oli pitkäjänteistä puuhaa, mutta niin kauan, kuin kaikki tekivät sovussa yhteistyötä, osallistui Ahotassukin mielellään työhön. Hän ei ollut varma, oliko hän oikeasti hyödyksi millään tavoin, mutta ainakin hän yritti parhaansa ja teki jotain. Myrskypilvet peittivät kuun ja tähdet, joten yössä työskentelevien oppilaiden ainoana valonlähteenä toimivat taivaalla silloin tällöin välähtelevät salamat. Vasta aamunkoitteessa päästiin aloittamaan rakentamista, ja siihen mennessä suurimman osan oppilaista energiavarannot olivat jo ehtineet palaa loppuun. Kun muu klaani alkoi vasta heräillä, sen tulevat soturit olivat jo täysin uupuneita.
”Mitäs te nuoret touhuatte?” pirteänä herännyt Kanervatähti kysyi nähdessään meneillään olevan projektin. Suurin osa karhunvatukoista punomiseen keskittyneistä oppilaista oli liian väsyneitä vastaamaan päällikölle, mutta projektin johdon ottanut Sysitassu nosti edelleen energisenä päänsä ja ryhtyi selittämään tilannetta.
”Oppilaiden pesä sortui yöllä rankkasateen takia, joten ryhdyimme rakentamaan sitä uudelleen, tällä kertaa kestävämpänä versiona”, kolli naukui innostuneena. Kanervatähti näytti ensin yllättyneeltä, mutta nosti sitten suupielensä lempeään hymyyn.
”Kuka semmoisen oikein keksi?” naaras kysyi, ilmeisesti tyytyväisenä oppilaiden omatoimisuudesta.
”Sysitassu”, Ahotassu ilmoitti, päästäen ilmoille syvän haukotuksen puolivälissä nimeä. Kanervatähti kehräsi hiljaa ja istui alas.
”Teidän kannattaisi mennä nukkumaan. Pentutarhassa on varmaan eniten tilaa, menkää sinne ja selittäkää kuningattarille tilanne, jos he näyttävät hämmentyneiltä”, päällikkö ohjeisti. Suurin osa oppilaista riensi oitis pentutarhaan nukkumaan, vaikkakin jotkut hieman vastahakoisesti, mutta jotkut jäivät vielä punomaan uuden pesän seiniä. Kun Kanervatähti oli poistunut paikalta, Ahotassu hivuttautui lähemmäs ystäviään ja tökkäsi hellästi Sysitassua käpälällään lapaan.
”Mitä?” harmaa kolli kysyi hämmentyneenä.
”Sain metsässä ollessani idean, haluatko kuulla?” Ahotassu kysyi. Kollin toisella puolella istuva Ruskotassu hivuttautui myös lähemmäs, korvat uteliaasti höröllä.
”Jos Sysitassua ei kiinnosta, niin kerro minulle!” hän kuiskasi. Sysitassu oli hetken hiljaa, mutta myöntyi sitten:
”Jos se liittyy tähän…” hän sanoi potkaisten jalkojensa edessä olevaa pesän alkua.
”…niin sitten haluan, mutta muuten jatkan mieluummin työskentelyä omassa rauhassa”
Ahotassu virnisti ja väräytti viiksiään innostuneena.
”Näin kaatuneen puun metsässä ja ajattelin, että voisimme sitoa yhteen karhunvatukoilla muutaman paksun oksan ja laittaa ne pesän keskelle tukemaan kattoa”, hän selitti. Sysitassu kohotti kulmiaan ja nyökkäsi.
”Ei yhtään huono idea! Täytyy vain pitää huoli siitä, että karhunvatukkasidos on tarpeeksi kestävä”
Silloin Ruskotassu kurotti päänsä Ahotassun ylitse tehdäkseen oman ehdotuksensa:
”Voisimme tehdä oksien ympärille samanlaisen kudoksen, kuin pesän seinät! Sitten se ei varmasti pettäisi, eikö?”
”Ihan totta, hyvin ajateltu, Ruskotassu!” Sysitassu kehui.

Kolmen auringonnousun jälkeen uusi pesä oli viimein valmis, tällä kertaa suurempana ja paljon kestävämpänä. Sen seinät oli tehty viideksi eri kerrokseksi; Kolme vatukkakerrosta, joiden kaikkien välissä oli sammalkerros. Seinien ylläpitämiseksi sammalta oli aina vain hännänmitta kerrallaan, ja niiden välissä oli noin hiirenmitta vatukkapunosta. Nämä kohdat olivat myös niitä, joiden avulla vatukkakerrokset yhdistettiin toisiinsa. Uusi pesä oli noin ketunmitan korkea, ja oppilaat olivat päätyneet joutumaan pyytää sotureita avuksi ja käyttämään toisiaan korokkeina korkeampien kohtien rakennuksessa. Idea makuualustoista oli hylätty kokonaan, vaan sen sijaan koko pesän lattia oli vuorattu pehmeällä – ja kuivalla – sammalella. Pesän valmistumispäivä oli myös päivä, jolloin Sysitassusta tuli Sysituhka. Kanervatähti oli ollut hyvin tyytyväinen siihen, miten kolli oli keksinyt aloittaa pesän rakennuksen heti sen sorruttua ja vienyt projektin sen johtajana myös päätökseensä. Ahotassua harmitti hieman, ettei Sysituhka enää nukkunut hänen ja Ruskotassun vieressä, mutta samalla hän oli ylpeä ystävästänsä saavutuksesta. Kollin soturiseremonian näkeminen antoi Ahotassullekin kipinän toivoa tulevaisuudesta.

// huomasin klaanien sivuja selatessani, että Sysituhkasta oli tullu soturi ja mun oli pakko kirjottaa siitä jotakin, toivottavasti ei haittaa :'D