KUUDES LUKU

Laventelinenä oli siirtynyt jo jokin aika sitten pentutarhaan viettämään suurimman osan päivistään, eikä hän enää osallistunut partioihin tai muihin soturin velvollisuuksiin. Silloin tällöin - aina kun hänellä oli energiaa, eikä liikaa kipuja - hän auttoi kyllä Vesitassua parantajan pesässä, vaikka Vesitassu kuinka yritti hätyytellä häntä takaisin pentutarhaan lepäämään.
Pentutarhan asukkaat olivat vähentyneet huimasti viimeisten kuiden aikana. Paikalla olivat enää Laventelinenän lisäksi Orvokkiliekki ja Supihammas pentuineen: kaikista muista pennuista oli tullut jo oppilaita ja sitä myöten kunigattaret olivat siirtyneet takaisin sotureiden pesään nukkumaan. Laventelinenä oli toisaalta kiitollinen siitä, että pentutarhassa ei ollut aivan liian kova meteli, vaikka Orvokkiliekin ja Supihampaan pennuista kyllä lähtikin ääntä.
Laventelinenä suki turkkiaan puhtaaksi pentutarhan edustalla. Hän katseli, kuinka Iltapentu, Ruskopentua ja Välkepentu leikkivät keskenään jonkinlaista painileikkiä. Hämähäkkipentu pyöriskeli Sädepennun kimpussa, selkeästi yrittäen saada naarasta leikkimään keskenään.
Pentujen leikkien seuraaminen sai Laventelinenän kehräämään hiljaa itsekseen. Vaikka hän tiesi, että hänen omat pentunsa voivat syntyä nyt minä hetkenä hyvänsä, hän ei siltikään millään malttanut odottaa. Hän oli jo alustavasti miettinyt nimiä, mutta hänestä tuntui kuin hänen päänsä löisi tyhjää. Nimien keksiminen oli niin… lopullista. Entä jos nimi ei olisi täydellinen? Entä jos pentu ei tykkäisikään nimestään?
“Hei, Laventelinenä”, Kultaliekin ääni sai Laventelinenän kääntymään kohti oranssia naarasta, joka kantoi suussaan kalaa. Hän asetti kalan Laventelinenän eteen. “Toin sinulle hieman ruokaa.”
Yleensä Liekkisade oli se, joka toi Laventelinenälle riistaa, joten Laventelinenä oli yllättynyt nähdessään siskonsa. “Missä Liekkisade on?” Viime aikoina Laventelinenä oli ollut hieman huolissaan kumppanistaan - olihan Liekkisade lähtenyt pienelle matkalle etsimään isäänsä ja palattuaan takaisin Jokiklaaniin Laventelinenä ei oikein halunnut päästää kollia silmistään.
“Partiossa”, Kultaliekki sanoi ja heilautti myötätuntoisesti häntäänsä. Hän tiesi kuinka suojelevainen Laventelinenä tällä hetkellä oli Liekkisateesta. “Hän palaa varmasti kohta. Kuinka voit tänään?”
“Ihan hyvin”, Laventelinenä sanoi. “Tänään on ollut hieman enemmän kipuja, mutta muuten olen pärjäillyt kyllä.”
Huoli kuitenkin välähti Kultaliekin vihreissä silmissä. “Ehkä sinun kannattaisi jutella Vesitassulle… En halua, että sinulle tai pennuille käy mitään. Entä jos kivut ovatkin merkki jostain vakavammasta?”
“Liekkisade patisti minut jo eilen Vesitassun luokse. Hän sanoi kaiken olevan kunnossa”, Laventelinenä yritti rauhoitella Kultaliekkiä.
“Jos kerran olet varma…”
“Olen, olen.”
“Hyvä on…” Kultaliekki mumisi, mutta sitten hänen katseensa kirkastui hieman. “Oletko jo puhunut Liekkisateen kanssa pentujen nimistä?”
“Hieman, mutta emme ole vielä päätyneet yhteenkään nimeen, joten odotamme pentujen syntymistä ja päätämme sitten”, Laventelinenä sanoi ja huokaisi. “En malta odottaa.”
Kultaliekki kehräsi ja puski siskoaan kylkeen. “En minäkään! Sinusta tulee mahtava emo, ja Liekkisateesta mahtava isä! Ja Hopeatassu ja Aarretassukin saavat serkkuja! Ah, tästä tulee täydellistä.”
Laventelinenä ei voinut olla kehräämättä siskonsa sanoille ja hän nuolaisi tätä korvasta. “Toivon vain, että synnytys menee hyvin…”
“Totta kai se menee! Sinä olet vahva kissa, Laventelinenä, ja Vesitassu on hyvä parantaja - vaikka hän onkin vielä oppilas. Auttoihan hän Yksisiipeäki synnyttämään, ja kaikki meni todella loistavasti. Ei sinulla ole syytä huoleen.”
“Olet oikeassa”, Laventelinenä sanoi. “Minä- auts!”
Kultaliekin silmät täyttyivät heti huolesta ja pelosta, kun Laventelinenä irvisti kivusta. “Kaikki hyvin?”
“Joo, vatsani vain- auts!” Laventelinenästä tuntui siltä kuin jokin olisi kiristänyt hänen vatsaansa. Naaraan kasvot olivat kivuliaassa irveessä ja hänen selkänsä kyyryssä, kun hän yritti selvitä kipuaalloista.
“Haen Vesitassun”, Kultaliekki sanoi nopeasti, nuolaisi siskonsa korvaa ja loikki pois kuin hänen häntänsä olisi ollut tulessa.
Lähistöllä ollut Orvokkiliekki saapui heti Laventelinenän luokse, kun hän tajusi jonkin olevan vialla. “Sattuuko pahasti?”
Laventelinenä vain nyökkäsi, mutta se oli tarpeeksi Orvokkiliekille, joka ohjasi kuningattaren sisälle pentutarhaan makaamaan sammalpesän päälle. Hän alkoi varovaisesti hieroa Laventelinenän vatsaa - se auttoi kipuun hieman, mutta Laventelinenä älähteli silti kivusta.
“Synnytys on alkanut. Ei mitään hätää”, Orvokkiliekki selitti rauhallisesti. Hänen äänessään oli emon lempeyttä. “Sinusta tulee pian emo, Laventelinenä, keskity siihen ajatukseen ja kipu helpottuu jo heti. Pennut ovat kohta täällä.”
Laventelinenä yritti keskittyä kivun sijasta Orvokkiliekin sanoihin ja ajatukseen tulevaista pennuista. Kuinka hän vetäisi ne hännällään lähemmäs itseään ja upottaisi kuononsa heidän turkkeihinsa. Kuinka pennut kiipeilisvät hänen päällään ja naukuisivat kun he haluaisivat ruokailla. Kuinka Laventelinenä katsoisi pentujen kasvavan ja ihmettelevän maailmaa, sitten heistä tulisi oppilaita ja lopulta sotureita…
“Tässä hieman katajanmarjaa ja timjamia helpottamaan synnytystä ja sen aiheuttamaa kipua sekä ahdistusta”, Vesitassun ääni tavoitti Laventelinenän tietoisuuden, ja kuningatar avasi silmänsä.
Vesitassu oli tuonut Laventelinenän kuonon eteen kasan yrttejä, joista Laventelinenä osasi hajun perusteella tunnistaa vain timjamin: hän oli ollut joitakin auringonkiertoja sitten keräämässä sitä Vesitassun kanssa.
Laventelinenä ei vastustellut vaan lipaisi yrtit suuhunsa, pureskeli hetken ja sitten nielaisi ne, toivoen niiden auttavan kipuun. Supistukset tulivat jälleen voimakkaina aaltoina, jotka saivat naaraan käpertymään ja ulvaisemaan kivusta.
“Ensimmäinen synnytys on aina raskain”, Vesitassu puhui rauhoittavalla äänellä ja paineli Laventelinenän vatsaa. “Mutta sinä selviät tästä kyllä. Orvokkiliekki, voitko hakea vettä?”
Orvokkiliekki nyökkäsi ja loikki ulos pesästä.
“Missä… Liekkisade on?” Laventelinenä puuskutti supistusten välistä. Hän halusi kumppaninsa rinnalleen - nyt heti.
“Kultaliekki on hakemassa hänet, ei hätää”, Vesitassu vastasi. “Sinun täytyy ponnistaa nyt. Pennut ovat tulossa.”
Ja niin alkoi Laventelinenän synnytys. Se ei ollut pitkä eikä vaikea, mutta kivulias kylläkin - Laventelinenä oli siro naaras, mikä teki synnytyksestä kivuliasta. Liekkisade saapui hyvin pian synnytyksen jälkeen pentutarhaan rauhoittelemaan ja tukemaan Laventelinenää, ja Vesitassu hätisti kaikki muut pesästä sen jälkeen, kun Orvokkiliekki oli palannut veteen kostutetun sammaleen kanssa. Laventelinenän koko perhe - kaikki kolme sisarusta, vanhemmat, ja jopa Aarretassu sekä Hopeatassu - odottivat pesän ulkopuolella jännittyneinä ja uteliaina, kunnes Laventelinenän synnytys oli ohitse ja he pääsivät katsomaan pentuja.
Laventelinenä oli synnyttänyt kolme pentua: kaksi naarasta ja yksi kolli. He olivat kaikki keskenään hyvinkin erinäköisiä, mutta silti niin todella, todella kauniita.
Ensimmäiseksi syntyi harmaa naaraspentu, jonka Liekkisade nimesi Ohdakepennuksi. Ohdakepentu oli raidakas, vaaleanharmaa naaras, jolla oli valkoista kuviointia. Toinen pentu syntyi heti Ohdakepennun jälkeen, ja vaikka Liekkisade kuinka vaati Laventelinenää nimeämään toisen pennun, Laventelinenä ei tähän suostunut: Liekkisade nimesi pentueen ainoan kollin Viserryspennuksi. Viserryspentu oli kuvioinniltaan melko identtinen Ohdakepennun kanssa, mutta hänen värityksensä oli harmaan sijasta rusahtavan oranssi. Viimeinen pentu oli pentueen toinen naaras, ja tälle pennulle Laventelinenä antoi nimeksi Laulupentu. Laulupentu oli pieni naaras, jonka selkä oli harmaanruskea ja kaulan sekä vatsan valkoisessa värityksessä oli mustia pilkkuja.
“He ovat niin kauniita”, Laventelinenä kuiskasi, kun hän oli vetänyt pennut itseään vasten.
“Niin ovat”, Liekkisade vastasi ja nuolaisi Laventelinenän korvaa lempeästi. “Koko järven kauneimmat pennut.”

Seuraavien päivien aikana Laventelinenä pysyi aina lähellä pentujaan. Heidän silmänsä eivät vielä olleet avautuneet, mutta Vesitassu vakuutti - yhdessä muiden kuningattarien kanssa - sen tapahtuvan kyllä piakkoin. Laventelinenä ei malttanut odottaa nähdä millaiset silmät hänen ja Liekkisateen pennut saisivat, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.
Laventelinenän emo Aamulaulu tuli melkein yhtä usein katsomaan pentuja kuin Liekkisade ja hän myös usein jäi pentutarhaan hetkeksi pennunpentujensa seuraksi. Laventelinenä oli emolleen kiitollinen sekä seurasta että avusta, jota tämä tarjosi läsnäolollaan ja neuvoillaan.
“Hehän kasvavat nopeasti”, Aamulaulu totesi yhtenä iltana, kun hän oli jälleen kerran vierailemassa Laventelinenän ja pentujen luona. “Kohta he ovat jo oppilaita!”
“Eivät nyt sentään”, Laventelinenä hymähti. “Eiväthän he ole edes avanneet silmiään vielä!”
“Saakohan kukaan heistä sinun silmiäsi? Minusta jotenkin tuntuu, että Viserryspentu saa isänsä silmät”, Aamulaulu sanoi pienen naurahduksen kanssa. “Ja Ohdakepennun turkki on niin kaunis! Hän sai sinulta harmaan värin.”
“Niin sai”, Laventelinenä kehräsi ja nuolaisi harmaata kollipentua. “Hän on niin kaunis.”
“Laulupentukin on saanut sinun väriäsi”, Aamulaulu totesi, “mutta hän on kyllä pennuista kaikista erilaisin.”
“Kaunis silti.” Laventelinenä nuolaisi myös Laulupentua, ja sitten vielä Viserryspentua. “Heistä kasvaa niin upeita kissoja, tiedän sen jo nyt.”
“Aivan varmasti”, Aamulaulu kehräsi. “Tarvitsetko jotain? Ruokaa? Vettä? Yrttejä?”
Laventelinenä pudisti päätään. “Liekkisade oli tuonut riistaa juuri ennen kuin tulit, joten olen jo syönyt, eikä minulla janokaan ole.”
Aamulaulu nuolaisi tyttärensä päälakea. “Liekkisade on hyvä kumppani. Muista vain pyytää, jos tarvitset jotakin - ihan mitä tahansa.”
“Muistan muistan”, Laventelinenä naurahti. “Olet sanonut tuon nyt monta kertaa viimeisten päivien aikana. Kyllä minä pärjään, Aamulaulu.”
“Tiedän”, Aamulaulu kehräsi. “Haluan vain olla varma.”
Laventelinenä vain kehräsi vastaukseksi emolleen. Lämmön tunne valtasi hänen sydämensä, kun hän ymmärsi kuinka paljon hänen ympärillään oli kissoja, jotka välittivät hänestä ja hänen pennuistaan. Liekkisade, tietenkin, sekä Laventelinenän vanhemmat Aamulaulu ja Täplätuike. Puhumattakaan Laventelinenän sisaruksista, jotka kävivät jokainen vuorotellen katsomassa Laventelinenää. Vesitassu vaikutti välittänä myös, eikä vain siksi, että hän oli Jokiklaanin parantajaoppilas - kolli vaikutti todella välittävän. Myös Syvänneturkki kävi silloin tällöin katsomassa Laventelinenää, olivathan he kaksi ystäviä keskenään.
Laventelinenä oli todella kiitollinen jokaiselle jokiklaanilaiselle. Emona oleminen oli pelottavaa ja haastavaa, mutta Laventelinenä tiesi, ettei hän tulisi olemaan hetkeäkään yksin - ja suurimpana syynä oli Liekkisade. Kolli oli loistava kumppani ja mahtava isä, ja Laventelinenä tiesi Liekkisateen tekevänsä kaikkensa kumppaninsa ja pentujensa eteen aivan kuten Laventelinenäkin. He viisi - Laventelinenä ja Liekkisade, Ohdakepentu, Viserryspentu ja Laulupentu - tulevat olemaan onnellinen perhe täynnä lämpöä ja rakkautta, sen Laventelinenä hiljaa lupasi pennuilleen.
Laventelinenän mielestä Ohdakepentu, Viserryspentu ja Laulupentu olivat saaneet parhaimman mahdollisen perheen.

Viides luku – The memories stay with me

Klaanit olivat kokeneet monta menetystä ja niin monta kissaa oli kuollut. Neljässä klaanissa valta vaihtui ja neljä uutta päällikköä astui johtamaan klaaneja. Asiat olivat alkaneet mennä taas parempaan ja jo ensimmäisen puolenkuun tapaamisen aikana parantajien välinen ilmapiiri oli taas avoimempi. Kun Tähtiklaani oli ollut poissa, olivat jopa parantajat joutuneet pidättäytymään menemästä toisten klaanien reviireille pyytämään tai antamaan apua. Nyt asiat olivat taas toisin.
Oli kuitenkin yksi kiireinen asia, joka parantajien oli pakko hoitaa; Jokiklaanin parantajatilanne. Kaamosmarja oli kuollut ja jättänyt jälkeensä Vesitassun, jonka koulutus oli pahasti kesken. Sudenlaulu oli nostanut asian ensimmäisenä esiin. Jonkun parantajista olisi autettava Vesitassua eteenpäin koulutuksessaan. Järkevin valinta olisi Varjoklaanin Surulintu tai Taivasklaanin Mistelisydän ottaen huomioon, että he olivat Jokiklaanin rajanaapureista. Mutta molemmat naaraista olivat olleet oudon vastahakoisia. Mistelisydän oli selittänyt tilanteensa Riesatassun koulutuksen kanssa ja jollain muulla hölynpölyllä, jota Sudenlaulu ei ollut jaksanut edes kuunnella. Surulinnulla ei ollut oppilasta, mutta se oli taas hänen syynsä, koska kukaan ei sitten olisi Varjoklaanissa hoitamassa parantajan tehtävää. Sudenlaulu oli varma siitä, että sana Vesitassun sukujuurista Vesikauhuun oli vaikuttamassa niin Mistelisydämen kuin Surulinnunkin mielipiteeseen. Sudenlaulu oli päästänyt syvän huokauksen heidän vastahakoisuudelleen ja sanonut, että hän hoitaisi Vesitassun koulutusta eteenpäin. Ja hän tekisi sen mielellään. Vesitassu oli kirkas oppilas, jolla oli paljon intoa ja oppimisen halua. Valotassu, Sudenlaulun oma oppilas oli ollut hermostunut ajatuksesta, että Sudenlaulu jättäisi hänet yksin järven toiselle puolelle hoitamaan kokonaista klaania.
Se oli yksi toinen syy, miksi Sudenlaulu näki hyväksi, että hän opettaisi Vesitassua. Valotassu pääsisi näkemään, että hän pärjäisi, kun joutuisi tositilanteisiin.

Siitä oli jo muutama kuu, kun Sudenlaulu oli lupautunut hoitamaan Vesitassun koulutusta Tähtiklaanin rinnalla. Kyllä vain, Tähtiklaani puhui heille taas. Sudenlaulu kertoi Vesitassulle, että hänkin oli saanut koulutuksensa osittain Tähtiklaanilta hänen oman mestarinsa kuoltua. Sudenlaulu ymmärsi, miltä se tuntui, kun menetti niin tärkeän kissan kuin oman mestarin kesken kaiken. Ja siksi hän koki sen niin tärkeäksi, että Vesitassu saisi elävältä kissalta koulutusta, sillä vaikka Tähtiklaanin kuolleet kissaf olivar päteviä, oli se silti tyhjän tuntuista omalla tavallaan.
Valotassu oli ollut hermoraunio sinä päivänä, kun Sudenlaulu oli lähtenyt ensimmäistä kertaa Jokiklaaniin. Se veisi aikaa, mutta Valotassu näkisi pian kuinka hyvin hän pärjäsi. Palattuaan Sudenlaulu oli sättinyt Valotassun vanhempia siitä, että he olivat auttaneet poikaansa. Vaikka sekä Tuulihännällää ja Lehmussydämmellä oli normaaliin soturiin verrattuna enemmän tietoa yrteistä ja kykyä auttaa, Sudenlaulu halusi Valotassun toimivan ihan yksin.
Jokiklaanin menemisessä oli myös se hyvä puoli, että Sudenlaulu pystyi jollain tavalla parantamaan Jokiklaanin ja Myrskyklaanin välistä suhdetta, joka oli kireytynyt ennen tapahtunutta sotaa. Ja hän pääsi näkemään veljeään Ilveskuuraa, joka oli yhdessä Olkiväreen kanssa muuttanut Jokiklaaniin ennen taistelun alkamista.
Sudenlaulun oli pakko myöntää, että hän piti Vesitassusta yllättävän paljon. Vesitassun syvä välittäminen muista kissoista ja loppumaton uteliaisuus saivat Sudenlaulun aina hymyilemään hieman. Vesitassu oli myös nopea oppija, mikä oli Jokiklaanin kannalta hyvä asia. He tarvitsivat hyvää parantajaa ja Vesitassusta tulisi oiva sellainen. Sudenlaulu näki nuoressa kissassa itseään. Hän näki sen uteliaisuuden yrtteihin ja Tähtiklaaniin, hän näki sen avoimuuden ja uskon muiden hyvyyteen ja sen, miten Vesitassu ei välittänyt muiden mielipiteistä.
Sudenlaulu näki oivan, kirkkaan, taitavan ja välittävän kissan, josta oli tulossa upea parantaja. Ja silti Sudenlaulu näki joidenkin Jokiklaanin kissojen katseissa epäilyksen vivahteen; he näkivät murusen Vesikauhua Vesitassussa. Vesitassu ei kuitenkaan välittänyt moisesta tai ainakaan ei vaikuttanut siltä ja Sudenlaulu ei voinut peittää sitä ylpeyden tunnetta, jota tunsi katsellessaan Vesitassua.
”Vesitassu, muistatko, mitä tämä yrtti tekee?” Sudenlaulu kysyi ja osoitti kuonollaan edessään kasvavaa kasvia. Tämä kasvi on hieman samannäköinen yhden toisen yrtin kanssa ja siksi niien erottaminen toisistaan on tärkeää. Vesitassu asteli lähemmäs ja ensin katsoi kasvia ja sitten haistoi sitä. Sudenlaulu odotti vastausta ja oli tyytyväinen jo siihen, miten Vesitassu tunnisti sekä niin silmillään kuin hajuaistillaan.
”Valkolatva”, kolli sanoi sitten ja katsahti Sudenlaulua, joka hymyili hieman.
”Aivan oikein”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Minkä kasvin kanssa se menee usein sekaisin, jos ei katso ja haista tarkkaan?”
”Kierumataran”, Vesitassu sanoi ja hänen huulillaan oli hymy. Sudenlaulu nyökkäsi taas.
”Kerro, mihin niitä molempia käytetään”, Sudenlaulu pyysi.
”Kierumataran avulla hauteet saadaan pysymään paikoillaan”, Vesitassu kertoi ja istui alas, hänen harmaa turkkinsa heiluen tuulessa. ”Valkolatvaa käytetään taas myrkytyksiin, se on paras lääke niihin.”
”Hienoa, Vesitassu”, Sudenlaulu nyökkäsi Jokiklaanin oppilaalle. ”Onko varastossasi valkolatvaa tarpeeksi?”
”Sitä voisi olla hyvä kerätä hieman lisää”, Vesitassu muisteli ja alkoi sitten varovasti katkomaan muutaman varren kasvista mukaansa. Sudenlaulu nyökkäsi ja hymyili. Vesitassu tulisi pärjäämään hienosti parantajana.
Kun he astelivat takaisin Jokiklaaniin leiriä kohti, Sudenlaulun ajatukset palasivat tuttuun tapaan hänen oppilaaseensa Valotassuun. Hän toivoi kovasti, että oppilas saisi tarvitsemaansa varmuutta ja rohkeutta toimimalla yksin Myrskyklaanissa parantajan asemassa. Ja jo nyt Sudenlaulu oli nähnyt kollin varmuuden kasvavan ja kasvavan, mutta Valotassu tarvitsisi viimeisin ison töytäisyn. Aika tulisi kertomaan, tulisiko se tapahtumaan.
Kun he saapuivat takaisin Jokiklaanin leiriin, Sudenlaulun katse osui leirin laitamilla kiiluviin pistävän oransseihin silmiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Nuo samat oranssit silmät tuntuivat aina seuraavan hänen liikkeitään ja samalla niissä oli jotakin niin tuttua, joka sai Sudenlaulun aina etsimään niitä. Sudenlaulu ei ollut varma, oliko jokiklaanilaiset silmien oranssi sävy vai se intensiivinen katse, jossa oli hitunen pelkoa, tuttu. Koskaan hän ei saanut vastaustaan. Hän ei viitsinyt solmia liikaa tuttavuuksia Jokiklaanin kissojen kanssa, mutta vaihtoi kieliä siellä täällä muutaman kissan kanssa, kun vain ehti. Mutta koskaan oranssit silmät omaava kissa ei lähestynyt häntä vaan pikemminkin tuntui, että hän pysyi tarkoituksella kauempana.
Hänen pistävät silmänsä eivät kuitenkaan päässeet Sudenlaululta karkuun.

Sudenlaulu katsahti taivaalla lipuavia pilviä ja ravisteli turkkiaan. Hänellä oli pieni idea, jonka hän aikoisi toteuttaa tänään.
”Tällä kertaa sinä menet Jokiklaaniin”, Sudenlaulu sanoi, kun asteli parantajien pesään. Beigeturkkinen oppilas jännittyi ja katsoi mestariaan epäuskoisena.
”Minä?” hän sanoi. ”Miksi minä?”
”Saat kokemusta opettamisesta”, Sudenlaulu tokaisi ja asetteli keräämäänsä yrtit oikeille paikoilleen.
”En minä osaa opettaa! Olen vasta oppilas!” Valotassu protestoi ja Sudenlaulu hymyili hieman itsekseen sille, miten Valotassu rohkeasti laittoi vastaan. Mutta tästä Sudenlaulu ei ollut tinkimässä.
”Siinä sinulle syy, miksi mennä kokeilemaan”, Sudenlaulu sanoi ja nyökkäsi itselleen, kun katsoi tyytyväisenä yrttivarastoa. ”Ja sinun on hyvä aika päästä näkemään, mitä parantajat joskus tekevät; matkustavat toiseen klaaniin.”
”Mutta…” Valotassu luimisti korviaan.
”Ei muttia”, Sudenlaulu sanoi jämäkästi. ”Vesitassu on sinun ystäväsi. Ei hän sinua tuomitse mistään. Ja sinä osaat! Valotassu, sinä osaat.”
Valotassu tuijotti mestariaan yhä hieman epäröiden.
”Selvä. Jää tänne sitten ja varaudu siihen, että Lehväpilven viheryskä pahenee”, Sudenlaulu sanoi, piilottaen virneensä. Valotassun silmät levisivät ja hän huokasi.
”Hyvä on”, oppilas sanoi ja nyökkäsi. ”Minä menen.”
”Sinä olet täysin kykenevä, Valotassu. Ja sinä tiedät sen itsekin”, Sudenlaulu sanoi lempeästi. ”Olet taitava. Toimit taitavasti taistelunkin aikana.”
”Sudenlaulu!” Hohdehammas ryntäsi pesään ja Sudenlaulun lempeä katse ja äänensävy muuttui heti hermostuneeksi.
”Mitä?!” hän ärähti. ”Hohdehammas, viimeisin kerran! Älä. Ryntää. Pesään!” hän murisi kollille, joka perääntyi.
”Minäpä tästä lähdenkin”, Valotassu nyökkäsi.
”Osaatko reitin?” Sudenlaulu kysyi, äänensävy taas pehmeämpänä, ja Valotassu katsahti kollia. ”Suuntaa Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajalle ja kulje veden äärtä pitkin. Kun saavut Jokiklaanin reviirille, seuraa sitä ohuempaa jokea, joka lähtee aivan Varjoklaanin ja Jokiklaanin rajalta sisemmälle reviirille. Se vie leirin läheisyyteen.”
”Selvä, kiitos”, Valotassu sanoi ja poistui sitten. Sudenlaulu katsoi hänen menoaan ja sitten katsoi taas suoraan Hohdehammasta kohti, silmät kaventuen viiruiksi.
”Saat luvan selittää, mikä hoppu sinulla on”, parantaja sanoi ja soturi hymyili hermostuneesti. Vaikka Hohdehammas olikin Tuiskusielun, Sudenlaulun veljen, adoptiopentu ja näytti yllättävän paljon Sudenlaululta, oli Hohdehammas toisinaan liian villi. Kerran kolli oli sekoittanut Sudenlaulun yrtit ryntäämällä parantajien pesään, mutta vieläkään kolli ei ollut oppinut. Hän oli saanut korvilleen viimeksi, kun oli kehdannut rynnätä suin päin parantajan pesään.
Sudenlaulu olisi antanut nytkin Hohdehampaalle tämän korville napakan huitaisun, ellei soturilla olisi ollut ihan järkevää syytä pyytää hänen apuaan. Sudenlaulun helpotukseksi kumpikaan klaaninvanhimmista ei ollut oikeasti vakavasti sairas, vaikka oireet olivat siihen suuntaan viitanneet. Heidän pesänsä oli vain vetoisa ja sadevesi oli vuotanut ikävästi pesän sisälle aiheuttaen molemmilla vuotavan nenän ja kipeät kurkut. Sudenlaulu oli määrännyt kasan oppilaita (ja Hohdehampaan) hoitamaan klaaninvanhimpien pesän taas suojaavaksi.

Vaikka Tuiskusielu olikin aina ollut kaikista Sudenlaulun sisaruksista etäisin (Pakkaspuron jälkeen), olivat he rakentaneet yllättävän läheisen veljessuhteen. Sudenlaulu ei ehkä ollut kokenut sitä kaikkea, mitä Tuiskusielu oli, mutta siitä huolimatta Sudenlaulu tunsi eräänlaista yhteyttä kilpikonnakuvioilliseen veljeensä. Kenties se oli heidän jakamansa ärtynyt ja ei niin lähestyttävä luonne tai kenties sarkastisuus. Kenties se oli heidän jakamsan huumori tai kenties suojattu, mutta lämmin ja välittävä sydän. Tai sitten se oli kaikki edellinen ja enemmän. Molemmat heistä aina tiesi sen, ettei toisen sarkastinen huumori tarkoittanut pahaa. He saattoivat heittää todella karua juttua, mutta samaan aikaan virnistellä ja nauraa sen jälkeen.
Valhetähden poismenon jälkeen he olivat olleet ne kissat, jotka olivat istuneet kollin haudan luona seitsemänä iltana. Ikijää oli istunut poikansa haudan luona pisimpään ja kauiten. Ikijää oli ollut myös se, joka oli pyytänyt, että Valhetähti saisi hautapaikan, vaikka kollin ruumista ei voitukaan haudata. Vain harva kissa oli ollut epävarma tai vastaan, mutta suurin osa klaanista kunnioitti yhä Valhetähden muistoa ja hän sai muiden lailla hautapaikan hautausmaalla. Sudenlaulu ja Tuiskusielu olivat olleet mukana tekemässä Valhetähden hautaa ja he olivat jakaneet useamman surullisen katseen hautapaikan kaivamisen, peittämisen ja muistotilaisuuden aikana.
Nyt Valhetähden kuolemasta oli jo muutama kuu ja hiljalleen kaikkien kuolleiden kissojen haudalla käyminen väheni. Jotkut yhä kävivät kuolleiden läheistensä haudoilla, jotkut eivät lainkaan ja jotkut taas tiettynä aikana kerran kuussa. Sudenlaulu esimerkiksi käy jokaisen kuolleen perheenjäsenensä haudalla kerran kuussa. Hän vie jokaisen perheenjäsenensä haudalle yhden kukan, jokaiselle oman. Niin hänen emolleen, isälleen ja kuolleille sisaruksilleen. Hän vie yhden myös Valhetähden haudalle.
Tällä kertaa Sudenlaulu ei kuitenkaan ollut yksin hautauspaikalla. Hän tunnisti Tuiskusielun istuvan kauempana puun juurella, jonne päälliköt aina haudattiin. Sudenlaulu huokaisi ja teki tutun kierroksensa. Hän vei ensin kukat niin Hiutalepennun, Pakkaspuron ja Huurrekuun haudoille. Sen jälkeen hän asteli vanhempiensa hautojen luokse, jotka oli asetettu lähelle heidän pentujensa hautoja. Sudenlaulu laski pienen kukan Iltataipaleen haudan päälle ja sen jälkeen yhden emonsa haudalle. Hän istui hetken aikaa hautojen äärelle ja katsahti sitten yllä tuikkivaa tähtitaivasta.
Vasta sen jälkeen hän asteli veljensä luokse puun juurelle. Tuiskusielu istui Valhetähden haudalla ja Sudenlaulu katsahti häntä, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän laski vain kukan haudan päälle ja asettui sitten istumaan Tuiskusielun vierelle.
Hiljaisuus oli lempeä. Tuuli havisutti puun lehtiä hennosti saaden ne kahisemaan rauhoittavasti. Sudenlaulu antoi yön hiljaisuuden rauhoittaa mieltään ja antoi itsensä tuntea kaipuun tunteen rauhassa.
”Oliko hän sinusta paha kissa?” Tuiskusielu sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, katse yhä tyhjässä haudassa. Sudenlaulu räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä. Hän vilkaisi taas tähtitaivasta.
”Hän piti monta asiaa itsellään. Joskus mietin, tunsimmeko häntä oikeasti”, Sudenlaulu aloitti, mutta hymyili sitten hieman. ”Mutta tiedän, että tunsimme. Hän välitti klaanistaan, hän välitti ystävistään. Hän näytti sen aina. Hän oli älykäs ja karismaattinen, mietti aina klaaninsa ja kissojen parasta.”
Tuiskusielu katsoi Sudenlaulua, mutta ei puhunut.
”Sanoisin, että asiat ovat paljon monimutkaisempia kuin asettaminen kahteen ääripäähän. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, vaikka se voisikin helpottaa asioita. En tiedä, mitä hänelle tapahtui, mutta jotain kamalaa. Vaikka kuinka yritän kuvitella Valhetähteä julmana murhaajana ja pahaa tahtovana, en pysty siihen. Hän ei tappanut kissoja huvikseen, kunnianhimosta tai koska oli parempi kuin muut. Hän hädin tuskin tappoi ketään. Hän halusi aina kaikkien parasta, hän halusi kaikkien selviävän”, Sudenlaulu puhui. ”Muistan, kun hoidin hänen silmänsä arpea… Muistan nähneeni niin monta syvää pientä haavaa hänen käpäliensä takana kyljissä ja vatsassa. Hän ei enää sen jälkeen nukkunut kyljellään parantajien pesässä. En tiedä, mistä hän olisi ne voinut saada, mutta niitä oli liikaa ollakseen vain tavallisesta taistelusta. Eikä sellaisia haavoja saada taisteluista.”
”Mistä sitten?” Tuiskusielu kysyi hiljaa.
”En tiedä”, Sudenlaulu sanoi huokaisten. ”Mutta ei mistään mukavasta. Ne eivät olleet hänellä, kun hän saapui Ikijään ja muun perheensä kanssa Myrskyklaaniin pentuna.”
Tuiskusielu oli hetken aikaa hiljaa. ”Synkkä metsä on julma paikka. Tiedän, että he yrittivät saada minut sinne. Kuka tietää, mitä kaikkea ne kissat tekevät siellä muille.”
”Valhetähti oli rohkea, suojelevainen ja hyvää haluava soturi”, Sudenlaulu sanoi jämäkällä äänellä, ”mutta ei paha. Eikä julma. Monimutkainen ja paljon kokenut ja nähnyt, mutta ei paha.”
Sudenlaulu oli varma, että ne arvet Valhetähden iholla olivat kidutuksen jälkiä. Valhetähti koki niin paljon, mitä kukaan muu ei edes tiennyt kollin kokeneen. Hänen kuorensa alla oli varmasti paljon salattavaa ja traumoja, joista ei kenenkään olisi helppo puhua.
”Hän oli monimutkainen kissa”, Tuiskusielu nyökkäsi. ”Mutta ei paha”, Tuiskusielu sanoi. ”Olen samaa mieltä. Monimutkainen, mutta ei paha.”
”Valhetähti ja se suuri taistelu on vielä arka paikka monelle”, Sudenlaulu sanoi. ”Pitää pysyä valppaana ja varovaisena. Mikään siihen liittyvä ei ole helppo puheenaihe monelle.”
”Hän oli ystävä. On ystävä”, Tuiskusielu sanoi sitten.
”Niin on”, Sudenlaulu sanoi, yhtyen Tuiskusielun sanoihin. ”Hän oli kaikkea muuta kuin paha. Jotkut hänen teoistaan eivät ehkä ole sellaisia, joita hyväksyn itse, mutta hän ei koskaan kuitenkaan tehnyt mitään ylenpalttisen pahaa. Tiedän monia, jotka ovat oikeasti pahoja, mutta Valhetähti ei kuulu heidän joukkoonsa.”
”Jokainen meistä tekee pahoja asioita elämänsä aikana”, Tuiskusielu maukui, ääni miltei väristen. ”Jokainen tekee jotain, jota katuu tai jotain, joka painaa heidän sydäntään. Mutta teot eivät välttämättä aina tee pahaa.”
”Oikeassa olet”, Sudenlaulu nyökkäsi. Hän muisti yhä sen kissan, jonka oli tappanut taistelussa. Hän oli tehnyt sen pelastaakseen Valotassun hengen. Ja monen muun kissan hengen. Tuntui luonnottomalta parantajana tappaa toinen kissa, mutta hän oli tehnyt sen hyvästä syystä.
Sirppikynsi oli sanonut samaa sinä yönä, kun Sudenlaulu oli tavannut hänet parantajien puolenkuun kokoontumisessa Kuulammella. Tähtiklaani oli puhunut heille ensimmäistä kertaa kuihin ja Sudenlaulu oli ollut onnesta soikeana nähdessään emonsa edessään. Hän näytti niin iloiselta ja terveeltä. Ja kuten tavallista, oli hän lohduttanut poikaansa.
Sudenlaulu oli aina tiennyt sen, että hän sekä Tuiskusielu olivat saaneet isoimman ripauksen emonsa luonteesta. Sarkastisuus, kiivaus, terävä kieli, mutta lämmin ja välittävä sydän ja sinnikkyys.
”Onko Valhetähti koskaan tullut puhumaan sinulla unissasi tai Kuulammella?” Tuiskusielu kysyi sen kysymyksen nyt toista kertaa.
”Ei”, parantaja vastasi. ”En ole varma, missä hän on, mutta hän ei kulje Tähtiklaanin mutta ei myöskään Synkän metsän mailla. Hän on jäänyt jumiin välitilaan.”
Tuiskusielu nyökkäsi ja huokaisi. Sudenlaulu aisti nuoremmasta veljestään surun ja epätoivon.
”Kaikki järjestyy kyllä”, Sudenlaulu kuiskasi sitten ja asetti häntänsä veljensä hännän päälle. Sitten hän virnisti hieman. ”Tiesitkö, että emo oli sanonut, että jos hän saisi kolmannen pentueen, hän nimeäisi ne pennut ötököiden mukaan.”
Tuiskusielu kurtisti kulmiaan huvittuneena ja katsahti Sudenlaulua hölmistyneenä. ”Ensin eläinteema, sitten lehtikatoteema. Ja lopulta ötökkäteema?” Tuiskusielu ei voinut olla nauramatta.
”Nimenomaan”, Sudenlaulu naurahti myös. ”Perhopentu olisi ollut kuitenkin kaunis nimi. Tai Mehiläispentu.”
”Torakkapentu”, Tuiskusielu tuhahti.
”Hei! Emo valitsi aina kauniit nimet kaikista teemoista”, Sudenlaulu tönäisi veljeään leikkisästi. ”Hän sanoi, että jos hän saisi vielä pentuja, yhden hän nimeäisi Kimalaispennuksi. Hän jostain syystä piti siitä nimestä paljon.”
Tuiskusielu hymyili hieman. ”Hänellä oli aina jotain nimiä kohtaan. Jokin teemoissa kiehtoi häntä.”
”Hän rakasti sitä, miten ne yhdistävät sisarukset”, Sudenlaulu sanoi. ”Itse nimesit ne kaksi riiviötä loiste ja hohde aluilla.”
”En myönnä mitään”, Tuiskusielu tuhahti, mutta hänen erivärisissä silmissään oli huvittunut pilke. Sudenlaulu tuhahti huvittuneena myös ja ravisti päätään. He istuivat hautuumaalla vielä hetken aikaa, kunnes he palasivat takaisin leiriin, tervehtien vahdissa olevaa Roihuruusua. Sudenlaulu suuntasi omaan pesäänsä, jossa Valotassu nukkui sikeää unta aivan levällään pedillään. Ennen kuin parantaja kuitenkaan katosi pesänsä pimeyteen, hän vilkaisi leirin poikki soturien pesän suuntaan. Tuiskusielu teki samoin ja väläytti veljelleen hymyn. Sudenlaulu vastasi hymyyn hymyllä ja katosi sitten pesäänsä nukkumaan. Hän koki itsensä kovin onnekkaaksi. Vaikka hän oli menettänyt monta perheenjäsentä ja yksi heistä asui nyt järven toisella puolella, oli hänellä silti ympärillään monta perheenjäsentä ja ystäviä, ja myös häne rakas veljensä järven toisella puolella. Hän ei vaihtaisi sisaruksiaan eikä ystäviään eikä myöskään klaaniaan mihinkään.

luku 9.

It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back

On olemassa tunteita ja asioita, jotka eivät koskaan muutu. Ne ovat kiveen kirjoitettuja ja pysyviä, eikä mikään saa niitä murtumaan. Ne olivat usko, toivo ja rakkaus ja Taivaannova koki niitä kaikkia katsellessaan adoptiopentujaan, joista oltiin tehty oppilaita. Eräänä päivänä, Liekkitassu saapui hänen luokseen, kun hän oli ollut metsällä.
“Emo?” Liekkitassu aloitti varovasti. Taivaannova vetäisi naaraan lähelleen ja nuolaisi tätä huolehtivasti otsasta.
“Mikä hätänä? Olet huolestuneen näköinen”, Taivaannova murehti. Liekkitassu katsoi maata ja vetäisi korvat luimuun, avatessaan suunsa.
“Olen miettinyt.. että onko tavallista, ettei halua pentuja?” Taivaannova yllättyi kysymyksestä. Liekkitassu kuitenkin viihtyi pentujen seurassa, näyttäen heille oppimaansa ja opetti sitä eteenpäin.
“On. Ei kaikki halua pentuja tai pysty edes hankkimaan niitä”, Taivaannova sanoi ja ajatteli itseään. Ei hän tulisi koskaan saamaan biologisia pentuja, mutta hän tyytyi Liekkitassuun ja Roihutassuun. Taivaannova tunsi rakkautta heitä kohtaan ja se oli tärkeintä ja myös se, että pennuilla oli adoptioisä Punaturkki. Vaikka kolli ei pystynyt olla aina läsnä, pääasia oli se, että pennut näkivät myös hänet. Punaturkista oli suuri hyöty Taivaannovalle ja naaras oli iloinen siitä, että hän pystyi näkemään tähtiturkin.
“Emo.. onko se okei, jos minä…” Liekkitassu ei osannut sanoittaa ja puri huultaan yhteen mietteliäänä. “...jos en pidä kolleista?” Hiekanoranssi naaras räpäytti silmiään ja kehräsi puskien hellästi tytärtään kohden.
“Olen sanonut tämän aiemmin, kun olitte pieniä pentuja, mutta siitä sopii muistuttaa. Rakkaus on rakkautta ja jokainen ansaitsee sen sukupuolesta ja muista asioista riippumatta. Muulla ei ole väliä”, Taivaannova sanoi ja katsoi sitten Liekkitassua silmiin. “Sinä olet tyttäreni ja täydellinen juuri noin.”
“Kiitos emo”, Liekkitassu sanoi ja painautui vasten Taivaannovaa. Miksi kenenkään pitäisi pidättäytyä rakkaudesta, koska se kuuluu kaikille?

Ei aikaakaan, kun Punaturkki oli ilmestynyt leiriin, lähelle Taivaannovaa. Taivaannova oli huomannut, että hänen vatsassa tuntui jännitys, ilma tuntui jännittävän ja korvia kuumottavan aina kun kolli oli lähellä. Punaturkin katseista perustellen, tähtiklaanilainen kolli koki samaa. Valhetähti oli kutsunut klaanin koolle Puhujankiveltä, ja he olivat kaikki tulleet kuuntelemaan häntä. Taivaannova tiesi mikä päivä se oli: Roihutassusta tulisi soturi. Roihutassu saisi soturinimensä ennen sisartaan, sellaista sattui joskus, mutta se kertoi hänen ahkerastaan työstään. Ennen nimitysten alkua, Taivaannova huolehti Roihutassun turkin kuntoon. Roihutassu ei olisi välittänyt siitä, mutta antoi emonsa tehdän sen kuitenkin. Hänen pentunsa sai uuden nimen: Roihuruusu. Taivaannova mietti, että se oli oikein hyvä ja sopiva nimi hänelle. Nimitysten jälkeen, Punaturkki viittoi Taivaannovaa kauemmaksi muista. Taivaannova seurasi kollia huolestuneena.
“Onko kaikki hyvin?” Taivaannova kysyi äänessään huolta. Punaturkki vilkasii ympärilleen, kuin joku olisi seuraamassa häntä.
“En tiedä saisinko sanoa tätä, mutta kaikki on pian muuttumassa”, Punaturkki katsoi Taivaannovan sinisiin silmiin. “Ole varovainen, älä luota keneenkään ylimääräiseen. Luota omiin vaistoihin”, sen sanoessa Punaturkki lähti piikkihernetunnelista Valhetähden perään, jättäen Taivaannovan jälkeensä. Taivaannova pelkäsi Punaturkin puolesta, mihin tähtiklaanilainen oli itse joutumassa, ei hän itsestään niin välittänyt. Pahan tuntu oli kyllä jo klaaneissa, se oli eri asia, milloin se mitä tapahtuu oikeasti tulee ilmi… ja mitä se sitten ikinä onkin.

Ja Punaturkki eikä Taivaannova ollut väärässä. Tuli suuri taistelu klaanien välillä. Taistelussa klaanit, klaanitoverit ja muut taistelivat omista mooraleista ja näkemyksistään. Taistelu oli ollut raakaa ja kissoja kuoli paljon jokaisesta klaanista. Kaikki surivat menetettyjä pentujaan, ystäviään, kumppaneitaan omista sekä muista klaaneista. Taistelu tulisi jäämään kaikille mieleen. Taivaannova oli taistellut perheensä ja ystäviensä rinnalla. Kuitenkin, kuten muillakin, Taivaannova ei säästynyt menetyksiltä.

Kolibri oli kuollut.

Taivaannova ei ollut nähnyt sitä, mutta hän oli nähnyt Tulikukan tuskan. Taivaannova ei ollut uskonut itsekään tapahtumaa. Eikä hän ollut huomannut sitä, että oli huutanut itse ääneen.

Naaras näki, kun Tulikukka oli suremassa menetettyä kumppaniaan. Jääruusu oli siellä myös. Taivaannova meni perheensä luokse riiputtaen häntäänsä maata pitkin. Kolibri oli ollut hyvä emo - vaikka hän ei ollut sisarten oikea emo. Mutta Kolibri oli heille aina se aito ja oikea emo, joka oli leikkinyt, hoitanut ja rakastanut heitä kaikkia. Ottanut heidät vastaan. Kastelintu tuli sinne myös. He olivat perheenä siellä, pitkästä aikaa kaikki samalla paikalla. Ja he itkivät hiljaa. Kukaan ei sanonut sanaakaan, sillä jotain oli mennyt rikki.

Taistelun jälkeen, Taivaannovan pennusta, Liekkitassusta tehtiin soturi. Hänestä tuli Liekkikivi - joka oli oikein sopiva nimi. Naaras oli nimestään ylpeä ja pystyi kantamaan nimeään tyytyväisenä. Taivaannova ei kuitenkaan voinut kieltää sitä, että hän tunsi muutoksen tunteen turkissaan. Se nyki häntä luissa ja ytimeissä, mutta raidallinen naaras ei osannut nimetä sitä miksikään varsinaiseksi tunteeksi. Se oli vain… odotusta. Mutta tällä kertaa, se ei ollut paha tunne. Se oli positiivisen oloinen.

Sisarkolmikko oli herännyt yöllä. Heitä oltiin kukinta kutsuttu omilla nimillään ja he olivat nousseet lämpimästä pesästään ulos viileään yöhön. Leirissä näkyi kimalletta, mutta se lipui kohti uloskäyntiä. Jääruusu teki ensimmäisen liikkeen sen kimalteen perään, lopulta Kastelintu ja Taivaannova mukanaan. Jääruusu piti kiirettä, mutta niin piti myös Taivaannova ja Kastelintu. He eivät halunneet päästää valomerkkiä pois näkyvistä.

He päätyivät järvelle. Kun kolmikko oli saapunut sinne, valo lähestyi heitä. Taivaannova ei pelännyt, se tuntui tutulta ja turvalliselta. Hän kosketti nenällään valoon, jolloin taivas repesi ja tähdet näkyivät. Tuntui, kun hänen turkkiaan revittäisiin ja sielusta lähtisi palasia. Heidän eteen ilmestyi kolme, tähtiturkkista kissaa. Taivaannovasta tuntui, että he tunsivat kyseiset kissat. Ja hän ei ollut väärässä.

Kolme kissaa olivat Usko, Toivo ja Rakkaus.

Taivaannova arvasikin sen, että he olivat nähneet heidän muistoja. Taivaannova mietti, että he tavallaan olivat samaa kissaa… mutta samaan aikaan eri kissoja. Heillä oli sama, mutta eri kohtalo. Heidän oli tarkoitus olla näin. Rakkaus katseli Taivaannovaa lempeästi. He esittäytyivät ja puhuivat yleisesti yhdessä.
“Suurten salaisuuksien kantaminen ei ole helppoa, saatika niiden paljastaminen. Te saitte rakastavan perheen, toisenne.” Sen Taivaannova pitäisi mielessään ikuisesti. Kun Jääruusu ja Toivo lähtivät keskenään, Rakkaus viittoi hännällään Taivannovaa sivummalle puhumaan, myös Kastelintu ja Usko saisivat puhua keskenään. Rakkaus hymyili lämmintä hymyä.
“Edustan rakkautta. Se on syvää kiintymystä, sitä on monenlaista”, punaruskeaturkkinen naaras Rakkaus selitti. “Rakkaus koskee kaikkea olemassa olevaa, se on maallisen ja järjen yläpuolella. Se on vahvaa, samalla tavalla kuin usko ja toivo”, naaras jatkoi.
“Sehän koskee kaikkia?” Taivaannnova tiesi ja tunsi. Hänelle tuli mieleen perheensä ja Punaturkki. Koska he olivat olleet sama kissa, tähtiklaanilainen tiesi tämän.
“Punaturkki, pidäthän myös hänestä huolta?” Rakkaus kuiskasi hiljaa.
“Luulin, ettet saisi välittää kenestäkään enempää?” Rakkauden hymy muuttui surulliseksi. Rakkaus unelmoi rakkaudesta, Taivaannova tiesi sen. Hän oli nähnyt ja kokenut sen Rakkauden silmin.
“Olen aina halunnut vain rakastaa, uskoa ja toivoa. Sinun kauttasi, se oli vihdoin.. mahdollista. Ja nyt on sinun vuorosi kokea se sama, sekä sinun jälkeen muilla”, punaturkkinen naaras painoi päänsä Taivaannovaa vasten. “Pidä hyvää huolta heistä, okei?”
“Minä pidän.” Taivaannova lupasi. He olivat palanneet kaikki takaisin toistensa luokse, ilmassa oli jännityksen, mutta rauhan tunne.
”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus”, Toivo, Usko ja Rakkaus sanoivat samaan aikaan. ”Aina ja ikuisesti, minne kukaan meistä kulkeekaan.” Taivaannova seurasi katseellaan, kun muinaiset tähtiklaanin kissat haihtuvat pois, jättäen heille vastuun tulevasta. He olivat olleet ennen, he olivat sisaruksissa nyt ja he olisivat tulevassa. He jäivät istumaan järven rannalle hännät kietoutuneina toisiinsa. He olisivat yhdessä, tuli tulevassa mitä tuli. Heillä olisi kyllä vielä paljon puhuttavaa tämän ja kaiken edestä, mutta Taivaannova ei ollut varma, olivatko he valmiita siihen. Mutta hän oli valmis uskomaan.

Taivaannova oli lähtenyt metsästyspartioon Kimallepuron, Tiikeriyön ja tämän oppilaan Liekotassun kanssa. Taivaannova oli erkaantunut muista, seurannut rastaan hajujälkeä. Hän oli valmistautunut juuri loikkaan, jotta saisi rastaan kiinni, mutta hänen silmäkulmassaan vilahti tuttu tähtiturkki. Taivaannova ilahtui niin totaalisesti, että unohti olevansa metsällä. Se oli Punaturkki! Hän näki Punaturkin ensimmäistä kertaa taistelun jälkeen. Punaturkki katseli Taivaannovaa meripihkan värisillä, Taivaannova katsoi kollia takaisin omilla sinisillä silmillään.
“Olet kunnossa!” Taivaannova henkäisi ja loikki kollin luokse ja puski tätä. Punaturkin huolestunut katse pehmeni saman tien, kun naaras koski häntä nenällään.
“Olin huolissani sinusta. En päässyt näkemään sinua pitkään aikaan… Nyt ymmärrät syyn”, Punaturkki sanoi ja vilkaisi lentoon lähtenyttä rastasta ja irvisti. “Ja pahoittelen metsästysonneasi. Pilasin sen.”
“Pelastit sen. En ole pitkään aikaan..tuntenut näin”, Taivaannova sanoi hiljaa. Punaturkki näytti hetken olevan peloissaan, mutta sitten rauhoittui. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta Taivaannova pystyi vaistoamaan sen.
“Yritä jatkaa metsästystä. Tuolla on mahtava hiirenpesä muutaman ketunloikan päässä”, Punaturkki hymyili, jääden takaviistoon. Taivaannovan onneksi, Punaturkki oli oikeassa ja Taivaannova sai napattua muutamat hiiret. Hiiret mukanaan hän palasi muiden luokse, Punaturkki mukanaan - toki kukaan muukaan ei nähnyt häntä.

Punaturkkilaisen muinaisen kissan tapaaminen, oli saanut hänet ajattelemaan. Rakkaus oli puhunut asiaa elämästä, he kaikki kolme tähtiklaanilaista olivat. Ja.. Taivaannova oli valmis menemään elämässään eteenpäin. Ongelma oli se, että eteenpäin pääsisi vain anteeksiannon kautta ja hän tahtoi sitä. Heidän koko perheensä oli ollut rikki, lukuunottamatta Kolibria, ja Taivaannova halusi korjata asiat. Hän kuitenkin rakasti ja välitti perheestään. Hän, Jääruusu, Vaahterajuova ja Tulitassu olivat olleet Etsijätaivaan johtamassa partiossa. Taivaannova kulki muiden edellä leiriin pysähtyen lähelle kulkuaukkoa. Taivaannova katseli leirissä ympärilleen, etsien katseellaan sisartaan, Kastelintua, Jääruusu taas meni klaaninvanhimpien pesän edustalle keskustelemaan klaaninvanhimpien kanssa. Kastelintu löytyi omasta vakiopaikastaan, missä viettävät paljon aikaa. Kun Tuiskusielu oli lähtenyt Kastelinnun rinnalta pois, Taivaannova uskaltautui lähestyä sisartaan hyvillä mielin - tosin pieni pelko siitä, mitä Kastelintu sanoisi. Kastelinnun hymy hyytyi, kun naaras näki Taivaannovan. Hänelle tuli huolestunut ilme.
“Kastelintu, meidän olisi aika puhua”, Taivaannova sanoi sydän hakaten rintaansa vasten. Kastelintu vilkaisi kumppaniinsa päin, mutta Tuiskusielu nyökkäsi rohkaisevasti Kastelinnulle. Kastelintu nielasi kuuluvasti ja kohtasi Taivaannovan sinisten silmien katseen.
“Olen valmis”, naaras sanoi ehkä enemmänkin itselleen, kuin muille. Kun Taivaannova olisi alkanut puhumaan, hän tunsi Jääruusun katseen. Jääruusun katsoi heitä hetken aikaa, käänsi päänsä muualle, mutta näytti Taivaannovan mielestä pudistavan päätään ja asteli kaksikkoa kohden. Taivaannova hämmentyi, mutta antoi sisarensa tulla heidän luokseen.
“Haluamme puhua”, Kastelintu sanoi Jääruusulle hiljaa ja tuskaisen kuuloisesti. Jääruusu näytti hämmentyneeltä, mutta leppyi sitten. Tämän silmissä näkyi toivoa.
“Olemme olleet vain.. puhumatta toisillemme”, Taivaannova myönsi ääneen heille. Kastelintu painoi päänsä kohti maata, syyllisyyden tuskissa. “Kastelintu, olen pahoillani tästä kaikesta. Haluan, että tiedät, että annan sinulle anteeksi”, Taivaannova sanoi ja hymyili katsoessaan molempia sisariaan.
“Mutta, vaikka me kaikki varmasti tunnemme noin, niin olemme kaikki valmiita sopimaan”, Jääruusu aloitti ja jatkoi, kääntäen katseensa suoraan kohti Kastelinnun sinisiä silmiä. “Olen kaivannut sinua. En koskaan lakannut rakastamasta, välittämästä ja huolehtimasta. En menettänyt toivoa ja uskoa sinuun”, Jääruusu sanoi pyyhkien kyyneleensä silmäkulmastaan. Taivaannova hymyili Kastelinnulle ja painautui tuota vasten, Jääruusu toisella puolella.
“Me molemmat emme lakanneet tekemästä niin.” He nojasivat toisiinsa, itkien ja nauraen, antaen sen puhdistaa heidän välinsä. Taivaannovalla oli tosin surullinen tunne siitä, että se ei valitettavasti kuitenkaan poista Kastelinnun syyllisyyden tunnetta, mutta se voi.. opettaa häntä antamaan anteeksi myös itselleen.

Aurinko oli kerennyt laskea, luoda taivaan punertavaksi. Muutamia tähtiä näkyivät, mutta hopeahäntä ei ollut vielä paikalla. Taivaannova odotti ja odotti, kunnes näki Tulikukan tulemasta sisälle leiriin. Tulikukka olisi mennyt sotureiden pesään, mutta Taivaannova pysäytti hänet.
“Tulikukka”, Taivaannova aloitti. “Mennäänkö kävelylle?” Taivaannova sanoi. Hänellekin kelpasi raitis ilma, lähipäivinä oli käynyt niin paljon asioita. Tulikukka näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi.
“Totta kai.” Kaksikko lähti ulos, pimenevään iltaan. He kävelivät pitkään, olivat puhumatta toisilleen. He ainoastaan katselivat ympärillä herävää yöllistä luontoa, kunnes Taivaannova johdatti isänsä Myrskyklaanin leirin kallionkielekkeelle. He istuivat hiljaa ja Taivaannova näki, että Tulikukka arvioi Taivaannovaa sivusilmillään.
“Isä”, Taivannova aloitti ja kääntyi katsomaan isäänsä vastakkain, jotta pystyisi puhua tuolle suoraan. “Ymmärrän, miksi teit sen kaiken. Sinun ei tarvitse selittää mitään”, Taivaannova sanoi. “Minä ymmärrän ja annan anteeksi.” Ja Tulikukka itki. Taivaannova painoi päänsä isäänsä vasten. Miksi turhaa antaa muiden enää kärsiä? He olivat kaikki kuitenkin kissoja, tekivät virheitä. Se oli elämää ja niin kauan kuin oli elämää, oli uskoa, toivoa ja rakkautta - eritoten rakkautta. Samaa mieltä oli myös kaunis, rakkaudesta punertava aurinko, joka heijasti tähtitaivaan heidän yläpuoleltaan.

// muistakaa, että aina löytyy uskoa, toivoa ja rakkautta <3

Tiikeritassu - yhdeksäs luku

Taivas oli kirkas, kun myöhäisenä iltapäivänä Orvokkiviiksi ja Konnakasvo olivat saaneet idean pitää pienen taisteluharjoituksen. Tiikeritassu oli ollut pettynyt kun Rastastassu ei päässyt mukaan, mutta ymmärsi ettei hän vain voinut valita kenen kanssa harjoitteli. ”No, Tiikeritassu. Saatte pitää pienen harjoitusottelun Seljatassun kanssa”, Orvokkiviiksi tokaisi katsellessaan yli harjoituspaikan. Tiikeritassu kääntyi toiseen oppilaaseen päin ja mittaili tätä katseellaan, miettien kuinka aloittaisi hyökkäyksen. Seljatassu oli suuri, mutta ei suurempi kuin Tiikeritassu, joten hän päätti aloittaa ihan tavallisesti, kiinnitti katseensa tämän korviin. Kolli ei antanut toiselle kissalle hirveästi aikaa valmistautua, mutta näki tämän jännittävän lihaksensa. Tiikeritassu ei kuitenkaan loikannut lyömään tämän korvia, vaan veti Seljatassulta jalat alta. Tämä murahti, kun Tiikeritassu kieri tämän päälle ja piti naaraan paikallaan. Seljatassu valahti veltoksi, joten Tiikeritassu hellitti otettaan, joka oli iso virhe. Kaikella voimallaan vaalea naaras heitti hänet nurin ja potkaisi häntä vatsaan. Ilmat pakenivat kollin keuhkoista, mutta hän ei aikonut luovuttaa. Tiikeritassu riuhtaisi itsensä irti, ja kierähti Seljatassun taakse. Isompi kissa loikkasi naaraan selkään ja painoi hänet maahan.
”Riittää. Tiikeritassu voitti”, Seljatassun mestari Konnakasvo sanoi. Tiikeritassu päästi naaraan nousemaan, ja tämä murahti ärtyneenä.
”Vielä yksi ottelu. Sitten palaamme leiriin”, Orvokkiviiksi käski. Ruskea kolli painoi maata kynsillään turhautuneesti. Hän ei vieläkään päässyt puhumaan Jokiväreelle. Tällä kertaa Seljatassu aloitti, ja hyökkäsi Tiikeritassua kohti. Yllättynyt kolli kompastui ja naaras käytti tilaisuutta hyväkseen. Tiikeritassu koitti heittää Seljatassun päältään mutta epäonnistui, kun tämä astui hänen häntänsä päälle. Hän yritti kerätä kaiken voimansa ja tähtäsi lyönnin korvaan niin, että toinen oppilas säpsähti ja perääntyi. Ruskea kolli loikkasi naaraan toiselle puolelle ja kävi kimppuun pitäen kynnet visusti piilossa. Hän näki kun Seljatassu valahti veltoksi mutta ei antanut sen hämätä. Siitä huolimatta naaras pakeni ja loikkasi Tiikeritassua kohti kaataen kollin. Hetken painin jälkeen kolli päätti antaa toisen kissan voittaa.
”Seljatassu voitti, no, nyt leiriin”, Konnakasvo käski.


”Jokiväre?” Tiikeritassu katsoi isänsä sinisiin silmiin.
”Minulla on kiireitä”, varapäällikkö murahti.
”No, minulla on sinulle kiireistä asiaa”, hän sanoi hyvin turhautuneena. Jokiväre huokaisi.
”Hyvä on, ei väitellä. Minä tulen.”
”Ei tässä”, Tiikeritassu lisäsi ja käveli ulos Varjoklaanin leiristä. Hetken matkaa käveltyään hän pysähtyi ja istui maahan.
”No, mistä sinä halusit keskustella?” Jokiväre kysyi hämmentyneenä. ”Sen on parasta olla tärkeää.”
”Se on. Minä.. muistatko kun hetki sitten löysit minut ja Rastastassun ulkoa?” raidallinen kolli aloitti siirrellessään käpäliä.
”Niin? Mitä te oikeasti teitte siellä? Kyllä huomaan, ettette te olleet vain yösaalistamassa”, Jokiväre kysyi.
”Rastastassu herätti minut yöllä sanoen, että Leijonahammas poistui juuri leiristä”, Tiikeritassu selitti.
”Mitä sitten, vaikka en pidäkään hänestä Leijonahammas on soturi ja saa poistua leiristä”, kollin isä huokaisi. ”Ei siinä ole mitään outoa.”
”Kyllä on! Rastastassu halusi että seuraamme. Minä suostuin, ja kun saimme hänet kiinni näimme hänet jonkun kahden kulkukissan seurassa”, hän jatkoi.
”Jatka.”
”He puhuivat jotain varapäällikön asemasta. Ikään kuin Leijonahammas olisi tahtonut nousevansa sinun tilalle, ja ne kulkukissat lupautuivat olemaan avuksi.”
”Tuota minä en odottanut. Leijonahammas on kyllä kunnianhimoinen mutta syytteesi ovat aika suuria. Olen pahoillani, mutta en voi tehdä asialle mitään vaikka haluaisinkin”, Jokiväre sanoi ja huiskaisi hännällään kääntyessään.
”Odota! Voitko kertoa miksi sinä et pidä Leijonahampaasta?” Tiikeritassu kysyi. Hän janosi vastauksia.
”Hyvä on sitten. Leijonahammas on vihannut minua vaikka kuinka kauan. Kun olin hyvin nuori soturi, rakastin häntä. Luulin, että hänestä tulisi kumppanini. No, yhtenä päivänä olimme partioimassa, kun löysimme mäyrän hajun. Leijonahammas ja hänen emonsa olivat mukana. Leijonahammas yritti taistella, mutta hän haavoittui ja ei kyennyt jatkamaan. Olin niin kauhuissani, etten kyennyt auttamaan hänen emoaan kuin hiukan, ja mäyrä olisi tappanut meidät molemmat, jos Leijonahammas ei olisi viimeisillä voimillaan häätänyt sitä. Mutta hänen emonsa ei selvinnyt leiriin asti, ja Leijonahammas kantaa siitä yhä kaunaa. Luulen myös että se kissa on liian kunnianhimoinen ja itsevarma. Hän on varma olevansa Varjoklaanin seuraava varapäällikkö. Leijonahammas on kuitenkin niin kunnianhimoinen, että en usko hänen tyytyvän varapäällikön asemaan”, hänen isänsä heilautti korvaansa ja jatkoi matkaansa. Tiikeritassu ei ollut uskoa kuulemaansa. Eikö Jokiväre edes yrittäisi tehdä asialle mitään?
”Sinä saat jäädä metsästämään niin kauaksi, että olet saanut tarpeeksi klaaninvanhimmille”, Jokiväre katsoi vielä kerran taakseen.
*Mitä? Nytkö hän rankaisee minua? Enhän minä ole tehnyt mitään väärää!*, Tiikeritassu ajatteli hyvin vihaisena. Kolli kuitenkin piti saalistamisesta, ja sillä saisi helposti ajatukset muualle joten hän kääntyi ja lähti etsimään saalista. Riista oli säikkynyt ihan läheltä, mutta Tiikeritassu päättikin suunnata eri suuntaan. Matkalla hän pysähtyi haistaessaan Rastastassun ja Leijonahampaan.
”Mitäs sinä täällä teet?” Leijonahammas kysyi muka lempeästi.
”Saalistan klaaninvanhimmille. Voisiko Rastastassu tulla kanssani?” hän kysyi toiveikkaana. Jos oli mahdollisuus olla tummanharmaan oppilaan kanssa, hänhän muuten käyttäisi sen.
”Hyvä on. Kaipa te saatte enemmän saalista kahdestaan. Mutta jos ette ole kohta leirissä, siivoatte klaaninvanhimpien pesää seuraavan kuun!” kullanruskea naaras murahti ja kääntyi juosten takaisin leiriin.
”Hän on outo”, Tiikeritassu sanoi katsoen Rastastassun oransseihin silmiin kysyvästi.
”Kaipa hän on vain yllättynyt siitä, että haluamme käyttää aikaamme yhdessä. Minä, no, ei mitään sittenkään”, toinen oppilas sanoi katsoen poispäin ja kuopien hermostuneesti käpälällään maata.
”Mitä sinä olit sanomassa?” Tiikeritassu kysyi uteliaana.
”Ei se ollut mitään tärkeää… Kerron sinulle joskus”, Rastastassu sanoi nyt iloisempana. Sitten hän pudottautui hyvin harjoitelluunsa vaanimisasentoon ja hiipi lähellä sijaitsevaan pensaikkoon. Kului silmänräpäys ja sitten kolli palasi isokokoinen metsähiiri hampaissaan. Tiikeritassu yritti haistella riistaa, ja löysikin rastaan syömästä keskittyneesti jotain. Hän hiipi sitä kohti niin hiljaa kun osasi, ja oikealla hetkellä loikkasi. Kolli katkaisi rastaan varoitushuudon antamalla sille tappopuraisun. Hän otti sen hampaisiinsa ja vei paikkaan, jossa Rastastassu odotti.
”Tämä riittää varmasti klaaninvanhimmille”, ruskea raidallinen kolli kehräsi.
”Niin. Palataanko nyt leiriin?” Rastastassu hymyili.


”Hyvin näytti menevän saalistuksenne. Viekää tuo rastas klaaninvanhimmille ja menkää nukkumaan”, Jokiväre käski tylysti. Tiikeritassu murahti harmissaan tälle, ja tunsi että heidän välit eivät olleet enää niin lämpimät kuin silloin kun Ampiaispilvi ja Punatassu olivat kuolleet. Hänen sydäntään riipaisi taas kuulla noiden kahden kissan nimet, mutta hän myös oli oppinut ajattelemaan ennemmin hyviä muistoja heistä kuin heidän kuolemaansa. Tiikeritassu muisti yhä, kuinka Punatassu oli aina pentuna ollut oikea kiusankappale ja kerran tämä oli vahingossa tönäissyt hänet piikkipuskaan leikkitappelun ohella. Väkisinkin kolli alkoi hymyilemään ajatellessaan sitä. Toisaalta toinen asia jonka hän muisti pentuajoiltaan oli se, kun Jokivärettä ei ollut oikein kiinnostanut kuin vain Punatassu, ja kaipa se johtui siitä, että Tiikeritassu oli ollut pelokkaampi ja innottomampi tarinoista Tiikeritähdestä tai Rikkotähdestä, tai jostain sellaisista. Hän ei ollut unohtanut, että Jokiväre tunsi vieläkin jonkinlaista uskollisuutta Synkälle metsälle enemmän kuin Tähtiklaanille huolimatta siitä, että hän oli nyt varapäällikkö ja Synkkä metsä uhkasi tuhota klaanit.
”Tuletko?” Rastastassu naukui iloisesti herättäen Tiikeritassun ajatuksistaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään tuolle ja hölkkäsi toisen oppilaan kiinni rastas suussaan.


//Vähän lyhyempi tarina mut olis ehkä menny vähän tylsäks muuten :D viittiskö Rastastassun lisää Tiikeritassun parhaisiin ystäviin?

luku 12.

Where the heart is

Hopeahäntä kimalteli kauniisti taivaalla. Ilma oli viileä, mutta ei kuitenkaan kylmä, jolloin pystyi helposti jäädä paikoilleen katselemaan kaunista taivaanrantaa. Ilveskuuran korvanpäät värähtelivät, kun hän kuuli askelia, mutta se oli vain klaaninvanhin, Kuikkalaulu, tulossa tarpeiden tekopaikalta, joka tervehti Ilveskuuraa kauempana mennessään takaisin kohti pesää. Valkea kolli siirsi katseensa takaisin kohti taivasta. Yövartio oli tänä yönä rauhallinen, eikä ollut mitään hälinää. Hänen ajatukset karkasivat pitkästä aikaa kohti Myrskyklaania ja Tähtiklaania. Vaikka hän oli Jokiklaanissa, niin kai Iltataival ja Sirppikynsi katselivat häntäkin? Ei kai Tähtiklaanin maat olleet rajalliset, kuten heillä? Ilveskuura pohti. Kun he olivat ollee Olkiväreen kanssa vielä Myrskyklaanissa, emo oli kuollut äkillisesti, eikä siihen ollut varsinaista syytä. Ilveskuura tiesi vain sen, että Sirppikynsi oli ollut kauhean surullinen ja väsynyt jo pidemmän aikaa ja oli aika varma siitä, että Sirppikynnellä oli ihan hyvä olla Tähtiklaanissa muiden rakkaidensa kanssa. Ilveskuura puhalsi ilmaa ulos suustaan ja sulki silmänsä. Ei ollut kauaa enää auringonnousuun.

Unitähti oli kutsunut klaanin koolle ja oli aika selvää, että nimettäisiin uusi varapäällikkö. Ilveskuuran ja Olkiväären yllätykseksi, Olkiväre valittiin varapäälliköksi. Klaani huusi Olkiväreen nimeä ja kolli näytti hölmistyneeltä. Ilveskuura katseli häntä hymyillen, tuntien lämpöä. Olkiväre sai olla sellainen kuin hänen kuuluisi olla, eikä se taakka painaisi enää hänen harteillaan. Ja Ilveskuura tiesi, että kollista tulisi hyvä varapäällikkö. Olkiväre oli klaanilleen uskollinen, viisas sekä hän..ymmärsi muita kissoja hyvin.
“Minä..minä kiitän kaikkia tästä”, Olkiväre tuntui aluksi hakevan sanojaan, mutta varmistui, mitä enemmän puhui. Kun menot olivat ohi, Ilveskuura meni hänen luokseen ja kohotti kulmiaan, ollessaan aivan varma sanoissaan, että nyt voisi puhua Olkiväreelle tunteistaan.
“Mikään ei muutu meidän välillämme, vaikka olisit mikä varapäällikkö”, Ilveskuura vannoi ja painoi päänsä Olkiväreen päätä vasten, tuntien perhosia vatsassaan. “Ja sinä, noh…”, valkea kolli takelteli sanoissaan.
“Joo?” Olkiväre oli hämmentynyt, mutta odotti Ilveskuuran jatkavan asiaansa.
“Äh. Unohda”, Ilveskuura mutisi ja nousi ylös. “Mitä seuraavaksi?” Ilveskuura kysyi viiksiä väpättäen uudelta varapäälliköltään. Olkiväre kohotti kulmiaan ja pukkasi valkeaa kollia hellästi olallaan.

Oli ollut hirveitä tuulia ja sateita. Ilveskuuran välillä kävi muistoja mielessä, kun he olivat olleet emonsa vieressä ja veljiensä kanssa turvallisessa pesässä säiltä suojassa. Hän ei oikeastaan varsinaisesti ikävöinyt Myrskyklaaniin, vaan ehkä ikävöi niitä tiettyjä hetkiä. Kuitenkin tällä hetkellä näytti siltä, että Tähtiklaani soi heille hetken rauhan. Ja kuinkas ollakaan kun hän mietti tällaisia, Käärmemieli ja Liekkisade tulivat leiriin, mutta Ilveskuura hämmentyi nähdessään veljensä Sudenlaulun. Sudenlaulu katseli Ilveskuuraa silmät kiiltäen ja Ilveskuura nyökkäsi tuolle nopean tervehdyksen. Mitä Myrskyklaanin parantaja teki täällä? Ilveskuura mietti ja katseli, kun parantaja käveli kohti häntä.
“Ilveskuura”, Sudenlaulu tervehti äänessään lämpöä. Ilveskuura hymyili takaisin.
“Mitä..mitä sinä teet täällä?” Ilveskuura ei voinut peittää hämmennystään äänessään. Sudenlaulu pudisteli päätään huvittuneena. Ilveskuura mietti hetken. Mukana ei ollut sotureita, joten se ei voinut olla mitään sellaista. Kollin pää kääntyi kohti parantajanpesää. “Eiku, nyt ymmärrän”, Ilveskuura sanoi ja katseli, kun Jokiklaanin parantajaoppilas Vesitassu tuli ulos pesästään. Parantajilla ei ollut sellaisia rajoja, kuin sotureilla. He saivat mennä ja tulla, auttaen muita miten ikinä kukaan tarvitsisikaan apua.
“Miten muilla menee?” Ilveskuura kysyi saattaessaan veljeään kohti parantajapesää. Sudenlaulu katsahti Ilveskuuraan.
“Kettukuono on noh.. oma itsensä”, Sudenlaulu virnisti ja vakavoitui sitten. “Ja tuiskusielu ja Kastelintu ovat vihdoin kumppaneita”, johon Ilveskuuran pää kääntyi katsomaan valkomustaturkkista kollia.
“Vihdoin ja viimein he ymmärsivät sen”, Ilveskuura naurahti. He kyllä ansaitsivat kaiken, Ilveskuura ajatteli. Mutta samaa ajatteli myös Sudenlaulu, mutta ei heistä vaan Ilveskuurasta.
“Miten sinulla ja Olkiväreellä menee?” Sudenlaulu kysyi äänellä, josta ei voinut erehtyä. Ilveskuuran korvia kuumotti ja vatsassa tuntui jännitys.
“Apua, meillä?” Ilveskuura oli hieman hämmentyneen oloinen. Ei Olkiväre hänestä pitäisi? Eihän? Sudenlaulu tyytyi vain virnistämään, poistuessaan Vesitassun luokse, jättäen hämmentyneen Ilveskuuran taakseen. Ilveskuura vain mietti, mitä Sudenlaulu olikaan sanoillaan oikeasti tarkoittanut.
“Mistä oikein puhuitte?” Olkiväre oli kysynyt hänen takaa. Ilveskuura melkein loikkasi ylös paikoiltaan, sillä oli säikähtänyt niin.
“Ei mitään tärkeää!” Ilveskuura tyytyi irvistämään ja loikkimaan karkuun. Hän pelkäsi, että Olkiväre oli kuullut ja ymmärtänyt, mistä he olivat Sudenlaulun kanssa puhuneet. Ei ollut vielä niiden sanojen aika, Ilveskuura vakuutteli itselleen. Ei ihan vielä, sillä hän ei ollut valmis murtamaan oman sydämensä paikkaa jos Olkiväre ei pitäisi hänestä.

Unitähti kutsui klaanin koolle Virtakiven päältä. Kun kissat olivat kokoontuneet paikalle ja odottivat hiljaa päällikkönsä sanoja, muutamat pennut näyttivät malttamattomilta. Pennuista nimitettiin oppilaita ja heille nimitettiin mestarit, kunnes tuli Lummepennun vuoro. Unitähti katseli Lummepentua ja hänen katseensa kierteli klaanilaisiaan. Ilveskuura oli saanut Olkiväreeltä vinkkiä, että hän olisi yksi mestariehdokkaista.
“Lummepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Lummetassuna. Mestariksesi tulee Ilveskuura. Toivon, että Ilveskuura välittää sinulle kaiken oppimansa.” Ilveskuura heilautti korviaan, lähestyessään uutta oppilasta. He koskettivat neniäänsä yhteen ja Lummetassu katseli häntä kirkkailla, turkoosilla silmillään. Klaani huusi uusien oppilaiden nimiä yhteen ääneen. Kun Lummetassu oli käynyt puhumassa ystävilleen, kolli saapui takaisin mestarinsa luokse.
“Minne mennään? Metsästämään? Vai TAISTELEMAAN?” Kolli kysyi innokkaana ja kiersi Ilveskuuraa ympäri. Ilveskuura hymähti ja peitti hymynsä oppilaalta katsomalla muualle.
“Käydään ensiksi kiertämässä rajat, jotta tiedät missä kuuluu partioida ja minne rajamerkit kuuluvat tehdä”, Ilveskuura selitti ja ajatteli, jos oppilas kykenisi, matkalla voisi näyttää metsästyksen alkeita.
“Hyvä on”, oppilas sanoi muka pettyneenä, mutta hymyili sitten ja lähti jo edeltä ulos leiristä. Ilveskuura pudisteli päätään ja lähti oppilaansa perään.
“Jokiklaani sijaitsee Varjoklaanin ja Taivasklaanin välissä. Osaatko sanoa, kumman rajanaapurin lähellä olemme?” Ilveskuura kysyi. Lummetassu haisteli ilmaa, ja mietti hetken aikaa.
“Ehkä Varjoklaanin? Siellä on enemmän puita ja se haisee erilaiselta”, Lummetassu mietti ja Ilveskuura nyökkäsi.
“Hyvä”, hän vastasi ja näytti, mihin kohtiin rajamerkit tehdään. Sitten he kiersivät koko alueen, päätyen Taivasklaanin rajalle. “Tiedätkö Taivasklaanista mitään?” Ilveskuura uteli, mutta samalla sitä, että hän voisi opettaa.
“Se oli ennen hevospaikka! Mutta se.. taisi palaa”, Lummetassu pohti ja jäi katsomaan Ilveskuuraa mietteliäänä. Kolli nyökkäsi oppilaalleen, kunnes kuuli rasahduksen ja metsämyyrä kulki kauempana. Tuuli oli heidän puolellaan.
“Osaatko vaanimisasentoa?” Lummetassu näytti, mutta hänen käpälänsä olivat raskaat ja häntä laahasi maata. Ilveskuura auttoi häntä saamaan asennon paremmaksi. “Partio on siitä erilainen, että silloin saa metsästää”, Ilveskuura sanoi hiljaa, pudottautuen myös vaanimisasentoon. “Muista, jokainen riista on aina klaania kohden ja Tähtiklaania pitää kiittää saaliista”, Ilveskuura sanoi ja kiersi tuulen suunnan mukaisesti. Myyrä haistoi Ilveskuuran, joten se juoksi vastakkaiseen suuntaan. Lummetassu näytti hämmentyneeltä, mutta loikkasi myyrän kimppuun ja hyvällä tuurilla saaden sen kiinni.
“Minä sain sen! Sain sen!” Lummetassu loikki saaliinsa ympärillä. Ilveskuura katsoi oppilastaan ja Lummetassu irvisti. “Kiitos Tähtiklaani tästä myyrästä..” hän sanoi ja nappasi saaliinsa suuhun. Ilveskuura tiesi, että se saattoi olla vain aloittelijan tuuria, mutta ei menisi pilaamaan oppilaansa iloa. He olisivat valmiita palaamaan leiriin, jolloin Ilveskuura käskisi oppilaan viedä saalista kuningattarille ja syödä itsekin jotain.

Valkea kolli oli vältellyt koko päivän Olkivärettä. Hän ei voinut sille mitään, että aina kun oli tämän seurassa, hän tunsi vatsassaan perhoset ja sen jännityksen, mitä hän tunsi, koska ei ollut kertonut tunteitaan. Ilveskuura ymmärsi vihdoin, että tämä oli se kissa, kenet haluaisi kumppaniksi. Tämä oli se kissa, jonka kanssa viettäisi aikaansa enemmän kuin kenenkään muun. Olkiväre jakoi iltapartioon kissoja ja heille ohjeita, mitä rajaa he menisivät tällä kertaa partioimaan. Kun kolli oli saanut tehtävät jaettua, hänen tummankeltaiset silmät kääntyivät kohti Ilveskuuraa, joka jäi kiinni siitä, että oli katsellut Olkivärettä. Olkiväreen katseessa näkyi hämmennys, sekä suru, koska he eivät olleet puhuneet koko päivänä. Lopulta Olkiväre lähti astelemaan kohti Ilveskuuraa ja Ilveskuura nousi ylös. Hän olisi ollut valmiina menemään karkuun, mutta se ei voisi jatkua pitkään. Hehän.. olivat nukkuneet samassa pesässä. Jo pitkään.
“Ilveskuura!” Olkiväre aloitti, mutta Ilveskuura heilautti korviaan ja irvisti nopeasti kirjavalle kollille.
“E-en ehdi nyt!” Ilveskuura selitti ja ravasi karkuun, oikeastaan heidän pesäänsä. Hän tiesi, että Olkiväre ei tulisi vielä perään, sillä tämä odottaisi partion paluuta. Hänellä olisi se hetki aikaa vielä ajatella, mitä tapahtuisi. Pesään päästyään, Ilveskuura joutui tasaamaan sykkeensä. Hän meni makaamaan ja kääri häntänsä ympärilleen sulkien silmänsä. Ilveskuura murehti, että Olkiväre ei vastaisi hänen tunteisiinsa. Mutta jos niin kävisi, olisiko Olkiväre ikinä nukkunut hänen pesässään, heidän pesässään? Entä jos Olkiväre vihaisi häntä ja hän menettäisi tämän ikuisiksi ajoiksi, vaikka olivat samassa klaanissa! Pitkältä ajalta kestäneen hetken jälkeen, valkea kolli kuuli tutut, lähestyvät askeleet jotka tunnisti, vaikka unissaan.
“Ilveskuura?” Hiljainen ääni kuului pesän edustalta. Ilveskuura nosti päänsä ja avasi eriväriset silmänsä.
“Olen hereillä”, Ilveskuura vastasi yhtä hiljaa.
“Oletko minulle vihainen?” Olkiväre kuiskasi astuessaan pesän sisälle ja tuon katse oli enemmänkin surullinen, kuin vihainen. Ilveskuura kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään nopeasti.
“En ole! En ole koskaan ollutkaan..” Ilveskuura sanoi hiljaa ja nousi ylös.
“Miksi sitten olet tänään ollut niin outo?” Olkiväre kysyi ja katseli Ilveskuuraa läpitunkevasti katseellaan, kuin voisi pusertaa tiedon pelkästään sillä. Ilveskuura tunsi turkkiansa polttelevan. Ehkä hänen pitäisi nyt kertoa, ehkä tämä oli se hetki. Jos hän ei nyt kertoisi sitä, se pilaisi heidän välinsä ja he eivät saisi takaisin sitä, mitä heidän välinsä ovat olleet.
“Hyvä on. Sanon suoraan”, Ilveskuura ryhdistäytyi ja asteli Olkivärettä lähemmäksi. Hän puhalsi syvään, sulkien silmänsä ja avasi sitten ne, huomatessaan Olkiväreen tullen lähemmäksi. “Minä.. minä pidän sinusta. Paljon. Paljon ja enemmän kuin uskallat arvata. Ja olen aina pitänyt”, Ilveskuura aloitti, eikä voinut enää lopettaa sanojen tulemista. “Ja minä tahdon, että olisit kumppanini. Jos et tahdo sitä, niin minä en todellakaan tiedä, haluanko muita -”
“Ilveskuura”, Olkiväre sanoi hiljaa keskeyttäen hänet. “Ilveskuura, tämäkö oli asiasi?” Olkiväre kuiskasi ja painoi päänsä Ilveskuuraa vasten helpottuneen oloisena. Ilveskuura oli sanaton, hän pysty vain räpyttämään silmiään. “Ilveskuura, turhaan pelkäsit tätä asiaa”, Olkiväre sanoi ja katseli sitten Ilveskuuraa hetken aikaa. Hän painoi päänsä takaisin Ilveskuuraa vasten sulkien silmänsä, jolloin Ilveskuura uskalsi myös sulkea silmänsä. “Minä en vain pidä sinusta, minä rakastan sinua.” Silloin Ilveskuura tiesi, että tämän asia oli oikein. He olisivat oikein.
“Ja minä rakastan sinua”, Ilveskuura kuiskasi, tuskin kuuluvasti, mutta kolli kyllä tiesi Olkiväreen kuulevan sen. Hänen sydämensä oli siellä, missä olivat he. Siellä, missä oli Olkiväre.

Toinen luku – A Story Told

Kun Metsopentu työnsi vielä pienen kehonsa sisään klaaninvanhimpien pesän suuaukosta, hän näki Keltaturkin ja Käärmekallon tavalliseen tapaan päivänokosilla. Hän oli vähällä kääntyä takaisin, ettei herättäisi vanhuksia, mutta yllättäen Keltaturkki nosti päätään ja loi tähän kysyvän katseen.
”Ai, Metsopentuko se siinä?” Vanha naaras kysyi, saaden vastauksekseen aina yhtä hiljaisen nyökkäyksen. Kilpikonnakuvioinen naaras oli käynyt kerran pentutarhalla nähdäkseen klaanin uudet tulokkaat, luultavasti epäillen kotikisutaustaisten pentujen hyötyä klaanille. Metsopentu tiesi, etteivät Keltaturkki ja Käärmekallo kumpikaan perustaneet erityisesti hänestä tai hänen siskostaan, mutta halusi silti näyttää heillekin olevansa kyvykäs Varjoklaanin soturiksi.
”Mitä sinä täällä teet? Makuualustamme ovat vielä ihan puhtaat, eikä punkkejakaan ole”, Keltaturkki haastoi. Metsopentu luimisti korviaan. Hän ei ollut varma, luuliko naaras hänen tosiaan olevan jo oppilas, vai härnäsikö tämä vain. Täplikkään vanhuksen ilme tai silmätkään eivät antaneet asiasta vihiä.
”Eihän se ole vielä kahtakaan kuuta”, Käärmekallo murahti puoliunessa paikaltaan, kärttyisenä herättyään pesätoverinsa ääneen.
”Ei se vielä töitä tee”
Metsopentu käänsi katseensa vanhaan kolliin ja painoi päänsä alas.
*Kyllä minä tekisin, jos saisin!*
Keltaturkki mutisi jotain, josta Metsopentu ei saanut selvää, muttei alkanut haastamaan riitaa.
”Tarinoitako sitten tulit kuuntelemaan?” naaras kysyi, kallistaen päätään sivummalle. Metsopentu nyökkäsi. Hänelle ei ollut väliä, mistä vanhukset kertoisivat, kunhan se vain olisi kiinnostavaa. Ehkä se voisi jopa auttaa hänen tulevassa soturikoulutuksessaan.
”Ajankohtaisista asioista hädin tuskin tiedämme, mutta kai sinulle voisi kertoa sodasta, joka päättyi hieman ennen sinun ja sisaresi saapumista klaaniin”, Käärmekallo mutisi. Keltaturkki koetti esittää vastaväitteen, luultavasti siksi, että sodat olivat taisteluista raaimpia, mutta vanha kolli jätti tämän täysin huomiotta.
”Klaanimme menetti monta kissaa sodassa, mukaan lukien pesätoverimme Pihlajakynnen”, harmaa vanhus selitti. Keltaturkki luimisti korviaan.
”Raitapentu, josta ottoisäsi Ahomyrsky pitää huolta, menetti emonsa ja veljensä”, naaras naukui hiljaa, selvästi surren kuolleita kissoja.
”Jokiklaani ja Taivasklaani olivat saaneet päähänsä, että klaanien väliset rajat pitäisi poistaa, ja kun muut klaanit eivät olleetkaan samaa mieltä he julistivat sodan”, Käärmekallo murisi katkerana.
”Mikä olisikaan sen parempi tapa yhdistää klaanit, kuin asettaa ne taistelemaan toisiaan vastaan ja tapattaa siinä samassa puolet järven kissoista…”
Metsopentu nielaisi kurkkuunsa nousseen jännityksen. Hän oli kuullut Raitapennun menettäneen perheensä, mutta sai vasta nyt kuulla, että syynä oli vihollisklaanien aloittama sota.
”Kuolemasta puheen ollen, Metsopentu… onko sinulle kerrottu Tähtiklaanista?” Keltaturkki kysyi. Metsopentu pudisti päätään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ylipäätään kuuli muiden klaanien kuin Varjoklaanin nimen.
”Tähtiklaani ei ole samalla tavoin klaani, kuin metsän ympärillä elävät klaanit”, Keltaturkki virkkoi. Metsopentu asettui makaamaan käpäliensä päälle keskittyäkseen, sillä hän arveli tämän Tähtiklaanin olevan jokin sellainen, josta hänen kuuluisi tietää, jos hän haluaisi olla todellinen klaanikissa.
”Voit tavata heidät vasta kuoltuasi, joskus et edes silloin…”
Vanhan naaraan ja pennun vihreät katseet lukittuivat toisiinsa.
”Kun kissa, joka uskoo heidän voimaansa, kuolee, hän yleensä siirtyy Tähtiklaanin riveihin. Tähtiklaanin kissoilla on tähdenhohtoiset turkit eivätkä he koskaan joudu kokemaan nälkää, sillä Tähtiklaanin reviirillä on loputtomasti riistaa. He antavat neuvoja parantajille ja vierailevat elossa olevien läheistensä luona, ohjaten heitä oikealle polulle. Joskus, tosin, kissa päätyy synkkään metsään pahuutensa takia. Se on paikka, jossa kuljet yksin ja kärsit nälästä ja kivusta kunnes sielusi lopulta haihtuu ja tulee yhdeksi mudan kanssa, jolla sukupolvien jälkeen uudet pahantekijät astelevat, kärsien kaiken saman”
Tumman naaraan kertomus sai Metsopennun häkeltymään. Hänen oli vaikea uskoa, että jossain, mihin elävä kissa ei pystyisi matkata, oli henkiä, jotka tarkkailivat jälkipolviaan kaukaisuudesta.
”Sinun on varmaan kotikisusyntyisenä hankala ymmärtää tätä, mutta Tähtiklaani on ohjannut klaanejamme eteenpäin pidempään, kuin ne ovat edes eläneet järvellä. Siksi se on meille niin tärkeä”, vanha kissa selitti haikea katse silmissään, mutta Metsopentu vain kallisti päätään. Hän ei ollut koskaan osannut ajatella klaanien eläneen jossain muualla, varsinkaan, kun hän ei edes tiennyt, millaisilla reviireillä muut klaanit elivät. Maailma, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnytkään, tuntui pennusta mahdottoman valtavalta, mutta ahdistuksen sijaan se täytti hänet päättäväisyydellä. Hän ymmärsi vihdoin, miksi kissat tarvitsivat klaaneja selviytyäkseen, ja miksi Ahomyrskykin teki työtänsä niin tunnollisesti. Pitkäturkkinen pentu osoitti vanhuksille sanattomat kiitoksensa ja pinkaisi sitten ulos tarhasta. Hänestä ei koskaan tulisi klaaninsa arvoista soturia, jos hän vain loikoilisi paikallaan ja ottaisi rennosti!

Metsopentu hiipi äänettömästi pitkin leirin hiekkaista pohjaa lähestyessään tähtäimeensä joutunutta oranssia häntää, joka viuhkoi puolelta toiselle kuin kouristuksista kärsivä käärme. Kun kolli oli noin hiirenmitan päässä kohteestaan, hän teki matalan loikan ja syöksyi sen kimppuun, kietoen käpälänsä sen ympärille. Yllätyshyökkäyksestä säikähtänyt Virvatuli hyppäsi käpälilleen ja riuhtaisi häntänsä ylös, lennättäen nyt otteensa menettäneen Metsopennun ilmaan. Hallinnan menettänyt kollipentu muksahti selkä edellä maahan kuin puusta pudonnut lintu.
”Mitä ihmettä?!” Virvatuli huoahti häkeltyneenä. Naaras oli ollut liian keskittynyt korvantaustojensa perusteelliseen pesemiseen huomatakseen pentua. Metsopentu jätti vastaamatta soturin älähdykseen, ja sen sijaan heti noustuaan ryntäsi tätä päin. Oranssi naaras väisti pennun hyökkäyksen helposti nopealla hypyllä, mutta kolli ei luovuttanut. Ohi juostuaan hän teki tiukan käännöksen ja hyppäsi kohti Virvatulta, joka seisoi nyt selätysten ystävänsä Sädelaulun kanssa. Raidallinen naaras kiljaisi, kun matalaksi painuneen Virvatulen väistön takia Metsopentu laskeutuikin hänen selkäänsä.
”Hullu kakara!” Virvatuli huudahti ja poimi pennun niskaotteella ystävänsä selästä ennen, kuin tämä ehti keksiä, mitä seuraavaksi kokeilisi.
”Miksi se sinun kimppuusi oikein hyökkäsi?” Sädelaulu naurahti. Metsopentu tuhahti pettyneenä kiinnijäämisestä, muttei sanonut mitään.
”Mistä minä tiedän! Hädin tuskin tunnen pennun!”
Virvatuli laski kiinniottamansa pennun maahan, mutta se osoittautui välittömästi virheeksi; heti ensitöikseen hän näykkäisi naarasta jalkaan ja juoksi sitten muutaman hännänmitan päähän tästä ennen, kuin pysähtyi ja kääntyi taas. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan lähtenyt taas syöksyyn, vaan laski rintansa maata vasten haasteen merkkinä.
”Älä löylytä sitä liiaksi”, Sädelaulu pyysi, ennen kuin kirkkaamman oranssi naaras ryntäsi pennun kimppuun. Virvatuli läimäytti nopeasti pienemmän kollin kasvoja oikealla etukäpälällään niin, että tämä menettäisi tasapainonsa, mutta Metsopennun vankat rakenteet pitivät hänet juuri ja juuri pystyssä.
”Yritätkö matkia soturioppilasta? Mene ennemmin muiden pentujen kanssa leikkimään!”
Metsopentu irvisti, vähällä hypätä taas naarasta päin, kunnes tunsi hampaat niskassaan.
”Anteeksi, Virvatuli”, tuttu ääni pyysi tumman kollin takaa. Ahomyrsky oli herännyt mekkalointiin ja piti nyt ottopoikaansa niskasta maassa. Metsopentu kiemurteli paikallaan, muttei pystynyt irrottaa itseään aikuisen soturin otteesta.
”Käskisin häntäkin pyytämään anteeksi, mutta hän ei kai osaa puhua”, keltainen kolli selitti. Etäämmällä istuskeleva Sädelaulu naurahti, mutta Ahomyrsky pysyi vakavana. Kolli nosti pentunsa ylös, luoden vielä kerran anteeksipyytävän katseen tovereihinsa ennen, kuin lähti kiikuttamaan hampaissaan roikkuvaa pentua takaisin pentutarhaan.
”Et sinä voi tuolla lailla sotureiden kimppuun hyökätä”, Ahomyrsky torui viimein, laskettuaan Metsopennun tarhan sammalpohjalle. Metsopentu ei vastannut mitään, luimisti vain korviaan ja tuijotti muualle. Hänestä oli kasvanut jo muita pentuja suurempi ja painavampi, jonka takia ikätovereiden kanssa leikkiminen ei ollut enää kivaa. Oppilaiden koulutusta Metsopentu taas ei halunnut häiritä, eikä klaaninvanhimmilla ollut energiaa mihinkään muuhun, kuin paikallaan loikoilemiseen. Kolli kirosi hiljaa mielessään kokoaan ja toivoi, että siitä tulisi edes joskus olemaan hyötyä.
*Ehkä sitten, kun minusta tulee oppilas voin olla hyödyksi… mutta ilmeisesti en vielä*
”Metsopentu, kuunteletko sinä minua?” Ahomyrsky kysyi yhtäkkiä. Nuori kolli laski päätään häpeissään ja loi isäänsä häpeävän katseen. Ahomyrsky pudisti päätään.
”Lakkaa esittämästä. Jos haluat oppia taistelemaan, voin kyllä opettaa sinua, mutta älä hyöki tuolla tavalla muiden soturien kimppuun”
Ahomyrskyn lupaus tuli Metsopennulle yllätyksenä, mutta hän oli silti innoissaan. Hänen ei enää tarvitsisi istuskella toimettomana päivät pitkät, vaan hän voisi oikeasti harjoitella tulevaisuutta varten!

KOLMAS OSA
Määränpää

Taival ei ymmärtänyt, miksi klaanikissat olivat taistelleen keskenään. Hän ei ymmärtänyt siitä mitään, ei vaikka Valosydän ja Pimeydenvaras yrittivät kumpikin hänelle sitä selittää. Hämmennyksestä huolimatta Taival oli osallistunut taisteluun, vaikkakin vain suojellakseen heikompia - toisin sanoen pentuja, kuningattaria ja klaaninvanhimpia. Taival ei ollut tiennyt kenen puoli olisi moraalisesti oikein, joten hän oli päättänyt suojella heitä, jotka eivät voisi puolustaa itseään yhtä hyvin. Muutoin hän ei välittänyt osallistua klaanikissojen välisiin kärhämiin.
Taistelu oli ollut verinen ja vienyt enemmän henkiä kuin Taival oli koskaan osannut kuvitella olevan mahdollista. Hänen yksinäisillä vaelluksillaan kuolema oli ollut osa hänen elämää, mutta vain ohimennen ja sivussa. Koskaan hän ei ollut nähnyt niin paljon tuhoa ja kuolemaa yhdessä paikassa, ja se sai Taivaleen ikävöimään hänen entistä elämäänsä. Silloin kissat eivät ainakaan kuolleet turhien taisteluiden takia.
Jotain suurta oli tapahtunut taistelun jälkeen. Jopa klaanien tavoista ymmärtämätön Taival oli tajunnut sen. Valosydämestä - siitä soturista, joka oli tutustuttanut Taivaleen Varjoklaanin elämään - oli tullut päällikkö ja hän kulki nyt nimellä Valotähti. Kilpikonnakuvioinen naaras oli vaihtanut sotureiden pesästä päällikön pesään, mikä oli yllättäen saanut Taivaleen ikävöimään naarasta, vaikka hän ei siitä tälle mitään maininnut. Ehkä hän ei itsekään täysin halunnut myöntää sitä itselleen.
Kyllä, Taival oli vihdoin siirtynyt leirin aukiolta sotureiden pesään nukkumaan, mutta vain siksi, että hänen oli ollut pakko. Lehtikadon kylmyys oli alkanut olla liikaa jopa Taivaleelle, joka oli tottunut yöpymään kylmässä, ja hänen oli ollut pakko siirtyä sotureiden pesän lämpöön. Kolli oli aluksi ollut hyvin harmistunut asiasta, mutta oli sitten tottunut Valosydämen lämpöön vierellään. Nyt sekin oli viety häneltä.
“Tämä kylmyys tappaa minut vielä, sano minun sanoneeni”, Pimeydenvaras murahti Taivaleen vierellä.
He olivat lähteneet yhdessä saalistamaan, kuten he usein nykyään tekivätkin. Taival oli huomannut pitävänsä kyynisestä, sarkastisesta soturista paljon enemmän kuin oli alunperin ajatellut, ja pian heistä olikin tullut melko läheisiä.
“Kasvata paksumpi turkki”, Taival hymähti vastauksensa pienelle kollille, joka heitti mulkauksen hänen suuntaansa.
“Kasvattaisin jos voisin!” Pimeydenvaras pysähtyi yhtäkkiä, korvat värähtäen ja kuononpää ilmaa haistellen. “Lintu! Tuolla, tuon kumpareen takana.”
Taival avasi suunsa maistaakseen ilmaa. Pimeydenvaras oli oikeassa: ilmassa oli linnun makea tuoksu, ja pian hän kykeni kuulemaan sen naputuksen kumpareen toiselta puolelta. Kysyvänä kolli kääntyi katsomaan Pimeydenvarasta.
Pimeydenvaras heilautti häntäänsä. “Minä yritän hiipiä sen taakse. Jos lintu näkee minut, koita loikata sen päälle. Sinulla on pidemmät jalat.”
Taival nyökkäsi, ja Pimeydenvaras alkoi hiipiä kumparetta kohti. Siamilainen kolli kiersi hiljaa kumpareen ympäri, häntä alhaalla ja korvat valppaina, ja Taival huomasi pidättävänsä hengitystä. Hän otti itsekin muutaman varovaisen askeleen kumparetta kohti niin, että pystyi näkemään linnun, ja jäi odottamaan.
Pimeydenvaras lipaisi huuliaan ja sitten hän loikkasi kynnet ojossa. Lintu huomasi kollin, mutta aivan liian myöhään: sulavasti Pimeydenvaras upotti kyntensä tämän pyrstöön, veti linnun sulavasti lähemmäs itseään ja katkaisi sen niskat.
“Loistavaa!” Taival onnitteli kollia. “Kaunis kiinniotto.”
“Kiitos”, Pimeydenvaras sanoi selkeästi ylpeänä kehuista. Taival oli oppinut, että soturin silmät syttyivät ilosta, kun häntä kehuttiin. “Etsitään lisää. Tämän säästän Kulosydämelle.”
“Miten Kulosydämellä menee?” Taival kysyi samalla, kun kaapi linnun päälle lunta.
“Hän on väsynyt”, Pimeydenvaras vastasi, “mutta muuten hänellä menee hyvin. Pentujen syntymiseen ei ole enää kauaa tai ainakin niin Surulintu on sanonut.”
Kulosydän - Pimeydenvarkaan kumppani - oli siirtynyt pentutarhaan jokin aika sitten ja odotti kollin pentuja. Se olisi heidän toinen pentueensa. Heidän ensimmäiset pentunsa, Virvatuli ja Lumituhka, olivat jo kokeneita sotureita vanhempiensa tavoin.
“Hän selviää kyllä”, Taival sanoi. Hän tiesi, että Pimeydenvarasta jännitti pentujen syntyminen lehtikadon aikana. “Pennut selviävät myös.”
“Tiedän”, valkea kolli sanoi. “Jatketaanko?”
“Jatketaan.”

Kun he palasivat leiriin, Pimeydenvaras suuntasi heti ensimmäisenä pentutarhaan lintu suussaan, ja Taival vei heidän lopun saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hän itse ei ollut vielä nälkäinen, sillä hän oli syönyt ennen metsästämään menemistä, eikä hän muutenkaan tykännyt mennä täydellä vatsalla nukkumaan. Aurinko oli jo alkanut laskea puiden taakse, levittäen varjoja ja pimeyttä leiriin.
“Taival.”
Valotähden ääni sai Taivaleen kääntymään kohti naarasta. Kohteliaana kolli kumarsi päällikölle, vaikka Valotähti oli monta kertaa kieltänyt häntä. “Valotähti.”
“Haluan jutella kanssasi”, Valotähti sanoi ja viittoi kollin seuraamaan häntä päällikön pesään.
Taival seurasi naarasta ja istahti tämän eteen istumaan, pää hieman kallellaan uteliaisuudesta. “Niin?”
“Haluatko käydä taas Kuulammella?” Valotähti kysyi.
“Luulin, ettei minua enää päästetä sinne”, Taival sanoi, mutta vain kohteliaisuudesta. Kiellot eivät olisi voineet estää häntä kuitenkaan: jos hän haluaisi mennä Kuulammelle, hän menisi sinne. Ainut syy miksei hän ollut vielä tehnyt sitä oli taistelun aiheuttama shokki. “Mutta kyllä, haluaisin käydä siellä taas.”
“Voit käydä tänä yönä. Surulintu on sanonut, että Tähtiklaani on alkanut taas olla aktiivinen. Ota mukaasi joku soturi - Pimeydenvaras vaikkapa”, Valotähti ohjeisti. Pieni hymy levisi naaraan kasvoille. “Uskonpa, että tänä yönä pääset tapaamaan emosi.”
Toivo heräsi Taivaleen sisällä. Pääsisikö hän todella vihdoin tapaamaan emonsa kaikkien niiden kuiden jälkeen? Ja sen jälkeen hän voisi vihdoin lähteä Varjoklaanista ja jatkaa normaalia, tuttua elämäänsä kulkurina, jonka kotina olisi koko maailma.
Taival hymyili. “Menen siis Kuulammelle.”
“Ole varovainen”, Valotähti sanoi, huoli hänen äänessään. “Klaanien välit voivat olla hieman kireitä taistelun jälkeen.”
Taival nyökkäsi ja poistui Valotähden pesästä. Hän ei pelännyt toisia klaaneja. Miksi pelkäisi? Eihän hän edes ollut varjoklaanilainen. Muut klaanit eivät välittäneet hänestä, eikä hän välittänyt muista. Silti Taival oli tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvitsisi mennä Kuulammelle tällä kertaa yksin.
Pimeydenvarasta ei ollut vaikea suostutella mukaan. Pieni kolli oli väräyttänyt korviaan, hymähtänyt - tai kenties tuhahtanut - ja sanonut sitten tulevansa mukaan, sillä mitäpä hän hyvillä yöunilla tekisi. Taival oli läimäissyt varjoklaanilaista huvittuneena hännällään, mutta oli kiitollinen tälle. Kaksin matka kävisi nopeammin.
Matka Kuulammelle oli tuttu ja silti erilainen kuin viime kerralla. Ehkä se johtui siitä, että tällä kertaa Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirit olivat peittyneet lumella, tai ehkä se johtui ruskean kollin vieressä kulkevasta Pimeydenvarkaasta, joka haisteli alati ilmaa kuin mistä tahansa voisi hyökätä mäyrä heidän kimppuunsa. Joka tapauksessa, matka kului vaivatta, ja Kuulampi oli heidän edessään juuri ennen kuunhuippua.
Lampi ei ollut jäässä, kuten Taival oli epäillyt. Pimeydenvaras väräytti tietäväisesti viiksiään Taivaleelle: he olivat aiemmin väitelleet siitä, olisiko lampi jäässä vai ei. Selkeästi Pimeydenvaras oli ollut oikeassa. Kuulampi ei koskaan jäätynyt.
Taival asteli tutun lammen äärelle ja katsoi omaa kuvajaistaan. Häntä tuijotti takaisin vihreä silmäpari tyynenä ja vakaana. Taival ei tuntenut oloaan tyyneksi tai vakaaksi. Hän tunsi olevansa ensimmäistä kertaa eksyksissä. Mitä jos hän ei vieläkään tapaisi emoaan? Halusiko Lummekukka edes nähdä poikaansa? Mitä Taival tekisi, jos vastaus oli ei?
“Sinä tapaat hänet kyllä”, Pimeydenvaras sanoi aivan kuin olisi lukenut ruskean kollin ajatuksia. “Ennemmin tai myöhemmin sinä tapaat hänet.”
“Miten voit olla noin varma?” Taival kysyi. Hän oli nostanut katseensa Pimeydenvarkaaseen.
Siamilainen kolli kohautti lapojaan. “Koska minäkin tapasin emoni.”
Taival ei kysynyt asiasta enempää. Hän vain räpäytti silmiään ymmärryksen merkiksi ja meni makuulle Kuulammen eteen. Hän muisti yhä Valotähden neuvot siitä, miten Kuulampea käytettiin. Maahan makuulleen, kuono vasten Kuulammen kirkasta vettä ja silmät kiinni kuunhuipun ollessa kohdillaan.
Ja niin Taival teki.
Tällä kertaa hänellä ei ollut vastassa sankkaa sumua, vaan läheisesti Varjoklaanin reviiriä muistuttava metsä paitsi että missään ei ollut lunta, värit olivat normaalia haaleampia ja aluskasvillisuuden seassa kiemurteli tähtipölyä. Taival katseli ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Oliko hän Tähtiklaanissa - vai oliko kaikki vain unta?
Kuin vastaukseksi tähtipölyn seasta käveli kaunis, solakka naaras, jonka musta turkki oli yhtä sileää kuin Taivaleen ja jonka vaaleanvihreät silmät tuikkivat täynnä eloa, vaikka hän olikin kuollut kuita sitten.
“Tuhka”, Lummekukka sanoi, pää kallistuen ja hymy leviten hänen kasvoilleen, “sinä olet kasvanut.”
“Emo”, Taival sanoi ja hämmentyi äänensä käheyttä. Hänen viimeinen muisto emostaan oli kaukainen, jollain tavalla pyyhitty pois, mutta silti samalla kirkas kuin yötaivaan ensimmäinen tähti. Lummekukka makaamassa maassa kyljellään, hädin tuskin hengittäen, mutta hymy kasvoillaan ja vihreät silmät Taivaleeseen kiinnittyneinä. Mustaa turkkia vasten kirkkaita ja värikkäitä kukkia kuin metsän viimeinen kaunis teko omalle lapselleen. Se oli Taivaleen viimeinen muisto emostaan.
“Anteeksi, että minulla kesti näin kauan, Tuhka”, Lummekukka kuiskasi. Hänen kasvoilleen oleva hymy oli se sama, joka hänellä oli ollut kuollessaan.
Taival ei saanut sanojaan sanotuksi. Hänen emonsa oli hänen edessään. Elävänä, tai ainakin sen näköisenä. Kutsumassa häntä hänen syntymänimellään. Katsomassa häntä. Hymyilemässä hänelle.
“Tähtiklaani ei saanut yhteyttä klaaneihin. Muuten olisin tullut luoksesi heti saavuttuasi järven alueelle”, Lummekukka kertoi. Hän oli kävellyt Taivaleen luokse ja kurottanut koskettamaan pentunsa kuonoa omallaan. “Sinusta on tullut aivan upea kissa. Anteeksi, että lähdin niin aikaisin luotasi.”
“Ei se mitään, emo”, Taival sai vihdoin sanottua. Hän nuolaisi hellästi emonsa päälakea. “Ei se mitään. Minä tulin nyt luoksesi.”
“Niin tulit, rakkaani, niin tulit.” Suru lasitti Lummekukan katsetta. “Olen pahoillani Harakasta.”
“Niin minäkin.”
“Isäsi oli taitava kissa. Hän kasvatti sinut hyvin.”
“Niin hän teki.” Mutta Taival ei ollut tullut Tähtiklaanin maille puhumaan Harakasta. “Minulla on sinua niin kova ikävä.”
Lummekukka painautui poikaansa vasten ja kehräsi surullisesta. “Tiedän. Minullakin on sinua ikävä. Mutta muista, että olen aina kanssasi. Katselen sinua täältä, Tähtiklaanista, ja ohjaan matkaasi. Aina.”
“Jopa silloin kun en ole klaanien mailla?” Taival kysyi ja huomasi pelkäävän sekä omaa kysymystään että emonsa vastausta.
“Jopa silloin”, Lummekukka sanoi, mutta hänen äänessään oli surumielisyyttä, “vaikkakin silloin en näe sinua yhtä selkeästi. Tähtiklaanin voima ei ylety aivan kaikkialle, Tuhka pienoinen, mutta minä kuljen kanssasi aina kuin suinkin mahdollista.”
Taival ei yllättynyt kuulemastaan, mutta se silti satutti häntä. Ajatus siitä, että hänen emonsa ei kulkisi yhtä kirkkaasti hänen vierellään, kun hän lähtisi pois järveltä, sai hänet luimistamaan korviaan.
“Mikset jäisi Varjoklaaniin?” Lummekukka yhtäkkiä ehdotti pennulleen, äänessään toiveikkuutta. “Sinulla on jo ystäviäkin: Valotähti ja Pimeydenvaras. Mikset jäisi heidän luokseen?”
Taivaleen korva värähti. “En ole varjoklaanilainen.”
“Valotähti on valmis ottamaan sinut klaaninsa täysivaltaiseksi jäseneksi, Tuhka. Sinun täytyy vain pyytää häntä”, Lummekukka sanoi. Hänen äänessään oli tietynlaista määrätietoisuutta: se muistutti Taivalta Katajanmarjasta.
Taival pudisti päätään. “En kuulu klaaneihin. Heidän tapansa ovat minulle outoja, täysin vieraita. Minä kuulun vapaaseen maailmaan, jossa säännöt eivät kahlitse minua kiinni muihin. En ole klaanikissa, emo, enkä tule koskaan olemaan.”
“Kulta pieni”, Lummekukka huokaisi, “etkö sinä ole yksinäinen?”
Ei Taival halunnut miettiä, oliko hän yksinäinen vai ei. Jos hän miettisi asiaa ythään sen enempää, oli riskinä, että hän todella tajuaisi olevansa yksinäinen - ja sitä hän ei voinut sallia.
Joten ruskea kolli pudisti päätään. “En. Miksi olisin? Minulla on koko maailma seuranani.”
Lummekukka ei sättinyt Taivalta tai alkanut väittää vastaan. Sen sijaan hän kehräsi lempeästi, pieni hymy kasvoillaan. “Minä vietin nuoruuteni Varjoklaanissa. Olin muiden ympäröimänä, enkä koskaan yksin. Vasta kun tapasin isäsi tajusin kuinka yksinäinen olinkaan ollut.”
Taival väräytti korvaansa. Hän ei ymmärtänyt, mitä hänen emonsa haki takaa.
“Joskus yksinäisyys ei tarkoita sitä, että olet yksin. Joskus yksinäisyys tarkoittaa sitä, että ympäriltäsi puuttuu joku, jonka kanssa jakaa elämäsi pienimmät hetket”, Lummekukka kertoi. “Minä ymmärsin sen vasta, kun tapasin Harakan. Hänen kanssaan sain olla oma itseni ja jakaa sekä kauneimmat että vaikeimmat hetket - ja yhtäkkiä elämästäni katosi yksinäisyyden paino.”
Taival oli hiljaa.
“Etkö sinä halua jakaa elämäsi pieniä ja suuria hetkiä jonkun sellaisen kanssa, joka hyväksyy sinut juuri tuollaisena, eikä vaadi sinulta mitään muuta?”
Kolli käänsi katseensa pois. “En minä ole yksinäinen.” Hänen äänensä värisi. “Minä lähden pois Varjoklaanista. Halusin vain tavata sinut ja- ja tietää miten sinulla menee.”
“Minulla menee hyvin, Tuhka”, Lummekukka sanoi hellästi. Hänen hymynsä oli kuin lupaus järkkymättömästä rakkaudesta ja lempeydestä Taivalta kohtaan, ja Taival tunsi kehräyksen kurkussaan. “Tähtiklaanissa on kaikki, mitä tarvitsen. Paitsi sinä ja isäsi.”
Taival räpäytti silmiään. “Niin… Isä ei ole täällä.”
“Ei.”
“Oletko nähnyt häntä?” Taival kysyi.
Lummekukan silmissä välähti jotain, mitä Taival ei tunnistanut. “En.”
Taival olisi voinut kysyä lisää. Hän olisi voinut kysyä, miksi Lummekukan katseesta paistoi haudattu suru tai miksi Lummekukka ei ollut nähnyt Harakkaa missään - olihan Lummekukka katsellut Taivaltakin Tähtiklaanista. Miksei siis Harakkaa?
Mutta Taival ei kysynyt.
Sen sijaan poika ja emo jatkoivat juttelua. He kertoivat toistensa elämästä: Lummekukka kertoi millaista oli olla Tähtiklaanissa ja siitä, kuinka hän ikävöi Taivalta joka ikinen hetki, ja Taival kertoi lukuisista vaelluksistaan ja seikkailuistaan, mutta yhdessäkään hän ei maininnut mitään isästään.

Kun Taival heräsi, oli vielä pimeää, vaikka hänestä tuntui siltä, että hän olisi viettäny aikaa emonsa kanssa Tähtiklaanin mailla paljon kauemmin, koko yön kenties. Ehkä aika kulki eri tavalla Tähtiklaanissa.
Taival nousi ylös ja ravisteli turkkiaan. Kun hän kääntyi, hän kohtasi Pimeydenvarkaan läpitunkevan katseen. Siamilainen oli istunut vartiossa koko sen ajan, kun Taival oli jutellut emolleen Tähtiklaanissa.
“No?” Pimeydenvaras kysyi.
“Hän on onnellinen”, Taival vastasi.
Se riitti vastaukseksi. Pimeydenvaras nyökkäsi pieni, ymmärtäväinen hymy kasvoillaan ja nousi tassuilleen. Taival oli kiitollinen siitä, että varjoklaanilainen ei kysellyt enempää tai yrittänyt hukuttaa häntä myötätuntoisiin sanoihin, ja yhdessä kaksikko alkoi kävellä takaisin kohti järveä ja tuttua havumetsää.
Pimeydenvaras kulki hieman edellä, häntä ylhäällä ja katse suunnattuna eteenpäin, ja Taival ymmärsi, että hän tulisi ikävöimään tuota pientä, mutta pippurista kollia. Kuinka kummallista se olikaan kokea ikävää jotakuta kohtaan.
Lummekukan sanat yksinäisyydestä välähtivät Taivaleen mielessä, mutta ruskea kolli työnsi ne pois.
Ei hän ollut yksinäinen.
Kun he pääsivät Varjoklaanin reviirille ja lopulta kahden polun risteykseen, josta toinen veisi Varjoklaanin leiriin ja toinen kohti reviirin reunaa, Taival pysähtyi. Pimeydenvaras huomasi sen heti ja pysähtyi itsekin, hänen katseessaan epäilystä, kun hän kääntyi katsomaan kulkuria.
“Tässäkö se sitten oli?”
Taival räpäytti silmiään kun olisi pyytänyt anteeksi. “Kyllä. Tässä se oli.”
“Etkö todella halua jäädä?”
“Oletko sinä noin kiintynyt minuun? Luulin, ettet tarvitse ystäviä.”
Pimeydenvarkaan häntä heilahti. “Myönnät kuitenkin, että me OLEMME ystäviä.”
Taival hymyili. Pimeydenvaras oli oikeassa: kyllä he olivat ystäviä, ja Taival itsekin tiesi sen. Niin hullulta ja uskomattomalta kuin se tuntuikin, Taival oli saanut Varjoklaanista ystävän. “Hyvästi, Pimeydenvaras.”
Pimeydenvaras siristi jäisiä silmiään ja näytti hetken siltä, että kävelisi Taivaleen luokse lyömään ruskeaa kollia tassullaan, mutta sitten hän huokaisi. “Hyvä on.” Varjoklaanilaisen ääni oli haavoittunut, kenties jopa hieman loukkaantunut. “Hyvästi, Taival.”
Taival kumarsi Pimeydenvarkaalle, joka vain tuijotti häntä pistävällä katseellaan sanomatta enää mitään. Taival ei voinut muuta kuin kääntää päänsä pois ja valita risteyksen poluista se, joka kiersi kiven oikealta puolelta kohti reviirin ulkorajaa. Jokainen askel vei kollia kauemmas Varjoklaanista. Kauemmas Valotähdestä ja Pimeydenvarkaasta, joista oli molemmista tullut hänelle tärkeitä.
Kolli pudisti päätään. Hän ei tarvinnut muita. Hän pärjäsi yksin: hänen kuului olla yksin. Niin oli aina ollut ja tulisi aina olemaan, riippumatta siitä oliko hänellä ystäviä Varjoklaanissa vai ei. Varjoklaani ei ollut hänen kotinsa, eikä hän kaivannut ympärilleen kymmeniä kissoja ja ystäviä ja perhettä ja-
Taival pysähtyi. Hän käytti kaiken tahdonvoimansa siihen, ettei kääntynyt katsomaan taakseen. Viime kuiden aikana hän oli huomannut, kuinka onnellisia varjoklaanilaiset olivat - siitäkin huolimatta, että he olivat joutuneet suureen taisteluun. Heillä oli jotain, minkä vuoksi taistella. Heillä oli ystäviä, perhe ja koti. Heillä oli lämmin pesä aina odottamassa ja läheisten hymyt tuomassa lohtua sekä turvaa.
Niin oli Taivaleellakin joskus ollut.
Kolli ravisteli päätään. Hän ei kuulunut varjoklaanilaisten joukkoon. Hänen sisältään ei löytynyt sitä samaa iloa ja yhteenkuuluvuutta, jonka varjoklaanilaiset jakoivat keskenään ja josta he saivat voimansa. Hän oli vain kulkuri, vailla päämäärää ja vailla kotia, eikä hän kokenut yksinäisyyttä vaellellessaan pitkin metsiä ja nummia.
Hän koki yksinäisyyttä seisoessaan Varjoklaanin leirin laitamilla katselemassa, kuinka kuningattaret hoivasivat pentujansa, mestarit opettivat oppilaitansa ja soturit vaihtoivat kieliä auringossa. Keskellä sitä kaikkea lämpöä, iloa ja riemua, Taival oli ollut aivan yksin.
Joten Taival jatkoi matkaansa katsomatta taakseen. Varjoklaanin reviiristä oli tullut hänelle viime kuiden aikana tuttu, ja hän löysi tiensä helposti reviirin rajalle, jonka takana avautui kokonainen maailma hänen kodikseen. Taival veti syvään henkeä, mutta juuri kun hän oli ottamatta askeleen rajan ylitse, hän kuuli äänen takaansa.
“Taival.”
Taival kääntyi katsomaan taakseen, vaikka hänen mielensä yritti kuinka kieltää häntä. Kolli kohtasi Valotähden sinisten silmien katseen ja hän yllättyi nähdessään niissä surua.
“Aiotko todella lähteä ilman, että sanot ensin hyvästejä?” Valotähti kysyi pieni, surullinen hymy kasvoillaan.
Taival nyökkäsi. Niin hän oli ainakin ajatellut. Hyvästien sanominen olisi… sattunut liikaa.
“Pimeydenvaras kertoi, että tapasit emosi”, Valotähti paljasti, ja Taival ymmärsi, että tuo pieni kollisoturi oli varmasti myös kertonut Valotähdelle Taivaleen lähteneen.
“Kyllä”, Taival sanoi. “Hän on onnellinen Tähtiklaanissa. Voin nyt lähteä takaisin kotiin.”
“Kotiin?”
“Niin.” Taival viittoi hännällään kohti metsää, joka avautui hänen takanaan. “Maailma on kotini. Sinä tiedät sen, Valotähti, olen kertonut sinulle monta kertaa.”
Valotähti huokaisi. “Ehdin jo toivoa, että jäisit Varjoklaaniin. Sinulla olisi koti täällä.”
“En kuulu Varjoklaaniin”, Taival kuiskasi, pudistellen päätään hiljaa. “En ole klaanikissa.”
“Sinä voisit olla”, Valotähti sanoi ja otti muutaman askeleen lähemmäs Taivalta. “Olet oppinut jo niin paljon klaanielämästä ja Varjoklaanista. Etkö todella halua jäädä?”
Taival pudisti jälleen päätään. “En voi jäädä. Ei minulla ole täällä mitään. Olen pahoillani, Valotähti, mutta Varjoklaani ei ole kotini.”
“Taival”, Valotähti kuiskasi hiljaa, mutta hänen sanansa tuntuivat tunkeutuvan syvälle Taivaleen sydämeen. “Sinulla on koti Varjoklaanissa. Sinulla on ystäviä. Sinulla on mahdollisuus elämään täynnä lämpöä, onnellisuutta ja rakkautta. Etkö sinä halua sitä?”
“Varjoklaani ei ole kotini.”
“Missä kotisi sitten on?” Valotähti otti uuden askeleen eteenpäin. “Missä on se paikka, jonne voit mennä pitkän päivän jälkeen ja jossa koet olevasi turvassa? Missä on se paikka, jonka tunnet yhtä hyvin kuin oman turkkisi ja joka antaa sinulle lämpöä ja rakkautta? Missä, Taival?” Kilpikonnakuvioisen naaraan silmät olivat täynnä lempeyttä. “Jos se ei ole Varjoklaanissa minun ja ystäviesi luona, missä se sitten on?”
Taival katsoi takanaan jatkuvaa metsää ja ensimmäistä kertaa hänen äänessään kuului epäröintiä. “Kotini on…” hän aloitti ja tajusi sitten, ettei tuo metsä, tuo loputtomasti jatkuva maailma, ole hänen kotinsa. “Ei minulle ole kotia.”
“Sinulla voisi olla koti täällä, Varjoklaanissa”, Valotähti sanoi. “Et tulisi enää koskaan olemaan yksin: et aamulla, et päivällä etkä mennessäsi nukkumaan. Sinulla on jo ystäviäkin täällä. Pimeydenvaras ei halua sinun lähtevän, enkä minäkään, ja muukin klaani olisi iloinen sinun jäädessäsi. Sinulla on paljon enemmän täällä kuin yksin maailmalla.”
Taival mietti Valotähden sanoja tarkkaan. Oli totta, että hän joutuisi viettämään jokaisen päivänsä yksinään, jos hän nyt päättäisi lähteä - vaikka samalla hän saisi takaisin vapautensa, jota hän niin kovasti kaipasi ja tarvitsi. Klaanien säännöt ja elämä olivat rajoittavia, mutta niissä oli myös hyvät puolensa: ne antoivat varmuutta ja tasapainoa muuten niin epävarmaan elämään ja maailmaan.
Ja… Taival ei halunnut erota Valotähdestä. Tuosta kilpikonnakuvioisesta naaraasta oli tullut hänelle yllättävän tärkeä viimeisten kuiden aikana ja ajatus siitä, että Taival ei enää koskaan näkisi Valotähteä, riipaisi hänen sydäntään. Hän tykkäsi Valotähdestä. Todella tykkäsi.
“Minä todella välitän sinusta, Taival”, Valotähti sanoi, ja nyt hänen äänessään oli selkeää kipua - aivan kuin Taivaleen lähteminen sattuisi naaraaseen fyysisesti. “Älä lähde, minä pyydän.”
Taival tuijotti suoraan Valotähden lumoaviin, sinisiin silmiin. Valotähti oli kaunein naaras, jonka hän oli koskaan nähnyt: sen kolli oli aina tiennyt. Mutta sen lisäksi että Valotähti oli kaunis, hän oli myös hyväsydäminen, lempeä ja yksinkertaisesti… täydellinen. Taival tiesi, ettei tulisi koskaan tapaamaan ketään, joka muistuttaisi edes vähääkään Valotähteä. Valotähti oli ainutlaatuinen.
“Ymmärrän, kuinka paljon maailmalla kiertäminen merkitsee sinulle”, Valotähti puhui taas, “mutta voitko todella väittää itsellesi, ettet jäisi ikävöimään yhtään mitään, jos päätät lähteä?”
Taival pudisti päätään. “Minun on mentävä.”
“Taival”, Valotähti otti askeleen eteenpäin, “etkö sinä todella välitä edes minusta? Näiden viime kuiden aikana olen ajatellut, että sinä välittäisit minusta edes sen verran, että jäisit ikävöimään minua. Välitätkö sinä yhtään?”
“Minä rakastan sinua.” Ne sanat vain karkasivat Taivaleen suusta ulos. Ei hän tarkoittanut sanoa niitä ääneen, ei edes ajatella niitä, mutta Valotähden aneleva ja epätoivoinen katse toivat ne sanat hänen suuhunsa ja sitten ilmaan heidän välilleen. Niitä ei voinut enää ottaa takaisin, eikä Taival edes halunnut. “Kyllä minä välitän sinusta, Valotähti. Todella paljon, ehkä jopa liikaakin. Sinä olisit ainut syy, miksi jäisin Varjoklaaniin.”
Valotähti katsoi hieman häkeltyneenä Taivalta, mutta alkoi sitten hymyillä leveästi ja otti viimeisen askeleen kohti Taivalta. Nyt he olivat aivan lähellä toisiaan, melkein koskettivat toistensa kuonoja. “Ja minä niin ajattelin, että olen ainut, joka tuntee niin.” Valotähden katse pehmeni ja hänen äänensä oli enää pelkkä kuiskaus. “Minäkin rakastan sinua, Taival. Etkö voisi jäädä? Minun vuokseni?”
“En tiedä, Valotähti”, Taival kuiskasi takaisin. “En minä kuulu Varjoklaaniin. Teillä kaikilla on ystäviä ja perhe klaanissa; minulla ei ole enää ketään. Mutta… en halua jättää sinua taakseni, enkä voi pyytää sinua mukaani.”
“Jää luoksemme, Taival. Jää minun luokseni”, Valotähti sanoi. “Sinulla on mahdollisuus onnellisuuteen täällä, Varjoklaanissa.”
Taival sulki hetkeksi silmänsä. Hän tiesi syvällä sisimmässään Valotähden olevan oikeassa: Varjoklaanissa hän kenties voisi olla todellisesti onnellinen, toisin kuin vaellellessaan yksinään pitkin maailmaa. “Entä jos en olekaan onnellinen? Entä jos janoankin takaisin maailmalle?” Taival avasi silmänsä. “En haluaisi jättää sinua.”
“Mitä sinä haluat juuri nyt, Taival? Lähteä vai jäädä?” Valotähti kysyi. “Älä mieti mahdollista tulevaisuutta, vaan mieti vain tätä hetkeä. Haluatko sinä lähteä vai jäädä?”
“Haluan jäädä”, Taival kuiskasi, “mutta-”
“Sitten sinä jäät.” Valotähti painoi kuononsa vasten Taivaleen kuonoa. “Voimme miettiä mitä teemme sitten, jos haluatkin lähteä. Otetaan yksi askel kerrallaan. Käykö se sinulle, Taival?”
Taival virnisti pienesti. “Paremmin kuin hyvin.”
“Mennään kotiin, Taival”, Valotähti hymyili kollille. “Mennään kotiin.”
Seuratessaan Valotähteä takaisin Varjoklaanin leiriin Taival ei voinut olla miettimättä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Vaikka hän olikin tällä hetkellä tyytyväinen päätöksestään jäädä Varjoklaaniin etsimään omaa onneaan ja paikkaansa, häntä silti pelotti yhä tasapainoiseen elämään asettuminen. Entä jos se ei olisi hänelle tarpeeksi? Entä jos hän alkaisi kaivata takaisin paljaan taivaan alle, keskelle tuntemattomia vuoria, metsiä ja nummia? Entä jos Taival kokisi olonsa vangituksi Varjoklaanissa?
Mutta Taival oli valmis ottamaan riskin, Valotähden vuoksi. Sillä entä jos hän todella löytäisi onnensa ja paikkansa Varjoklaanista? Entä jos tämä oli juuri se paikka, mihin hänen matkansa - hänen taipaleensa - kuuluikin päättyä? Entä jos Varjoklaanin tasapainoinen elämä Valotähden kanssa olisi juuri se onnellisuus, mitä Taival oli koko elämänsä ajan etsinyt? Se pieni toivo siitä, että Varjoklaani ja Valotähti voisivat tehdä Taivaleesta onnellisen sai hänet seuraamaan rakastamaansa kissaa takaisin Varjoklaanin leiriin, missä Pimeydenvaras oli häntä vastassa häntä ilmaa piiskaten ja silmät ilosta tuikkien.
Ja niin Taivaleesta tuli Varjoklaanin uusin soturi; Taivalsielu.

Ensimmäinen luku – Stuck

Pääskypentu makasi kerälle käpertyneenä Haikarapennun ja Kielopennun välissä, vielä hieman unisena. Aurinko paistoi jo, mutta ulkona oli silti kylmä, eikä pieni kolli olisi millään tahtonut nousta vielä. Hän nosti hieman päätään nähdäkseen Haikarapennun toisella puolella nukkuvan Kylmäpennun ja nelikon takana makaavan Tarinamielen. Myös hän nukkui sikeää unta, vaikkei tuhissutkaan pentujensa tavoin tai miukunut unissaan. Ikirouta, Kipinäsydän ja Kalmakukkakin nukkuivat, tosin kaikki eri asennoissa. Pääskypennun katsellessa ympärilleen väsymys alkoi pikkuhiljaa haihtua, ja pian hän olikin jo jaloillaan. Kun hän näki Ikiroudan pentujenkin nukkuvan vielä, hän tuhahti hengityksensä alla ja hiipi kaikessa hiljaisuudessa pois emonsa ja sisarustensa luota. Kolli pinkaisi ulos pentutarhasta ja pysähtyi vasta vielä tokkuraisen leirin keskelle päästyään. Sotureista oli vasta muutama hereillä, mutta Sadehäntä hoiti jo tehtäväänsä varapäällikkönä ja laskeskeli, kuinka moni kannattaisi lähettää aamupartioon.
”Onko ketään, joka välttämättä haluaa mukaan?” Varapäällikkö varmisti ennen, kuin alkoi nimittämään ketään partion jäseneksi. Pääskypentu hypähti paikallaan ja säntäsi naaraan luo.
”Minä haluan!” Hän huudahti innoissaan, mutta Sadehäntä vain naurahti ja pudisti päätään.
”Ethän sinä ole vielä lähelläkään oppilasikää, joudut odottamaan vielä muutaman kuun”, musta naaras kehräsi, silittäen käpälällään pennun päätä. Pääskypentu luimisti korviaan ja irvisti.
”Mutta kun–”, Sadehäntä siirsi käpälänsä kollin suulle ja pysäytti hänet kesken lauseen.
”Tiedät, miten isäsikin vihastuisi, jos saisi tietää sinun kysyneen tuollaista”, naaraan ääni oli lempeä, mutta samalla määrätietoinen ja jämäkkä. Pääskypentu olisi halunnut edelleen inttää vastaan, mutta tiesi, ettei se tuottaisi tulosta. Lyhyen hännän pää maata laahaten hän löntysti pois varapäällikön luota ja istahti taas leirin keskelle. Hän polkaisi vihoissaan maata ja päästi ilmoille kimeän huudahduksen. Ärtyneen poikansa huomannut Pilvitähti loikkasi alas Viimakiveltä hämmentynyt katse silmissään.
”Luulin, että olisitte vielä nukkumassa”, päällikkö sanoi, istahtaen vielä öisen sateen jäljiltä kostealle maalle. Pääskypentu käänsi katseensa käpälistään isäänsä.
”Niin kaikki muut ovatkin”, hän vastasi edelleen hieman äreänä.
”Minä olen ainut, joka on hereillä”
”Vai niin…” Pilvitähti näytti mietteliäältä.
”Voin kerrata soturilakia kanssasi, jos tahdot”, päällikkö ehdotti. Pääskypentu nyrpisti nenäänsä ja pyöritti silmiään. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa joidenkin muinaisten kissojen asettamat säännöt, joiden perusteella elää. Varsinkaan, kun ne olivat juuri estäneet häntä pitämästä hauskaa!
”En minä halua kuulla mistään kuolleiden kissojen typeristä säännöistä”, pieni kolli tuhahti. Pilvitähden silmissä näkyi tyrmistynyt katse; ikään kuin päällikkö ei olisi ollut uskoa korviaan.
”Kuules nyt”, valkomusta kolli naukui jämäkästi.
”Jos emme noudattaisi esi-isiemme laatimia lakeja, koko järvi olisi tälläkin hetkellä kaaoksen vallassa, jos kukaan meistä olisi edes elossa. Nämä lait on asetettu klaaniemme ja kissojemme menestyksen ja tulevaisuuden turvaamisen vuoksi, ei siksi, että ne heitettäisiin syrjään milloin vain siltä sattuu itsestä tuntua. Minä en suvaitse sellaista käytöstä klaanissani, varsinkaan omilta pennuiltani!”
Pilvitähden ääni oli siihen asti pysynyt rauhallisena, mutta ärtymys alkoi hiipiä päällikön sanoihin. Pääskypentu luimisti korviaan ja käänsi katseensa toisaalle. Hän ei todellakaan alkaisi kuunnella saarnaa laeista, jotka asetettiin jo ennen, kuin kukaan sillä hetkellä elossa ollut oli edes syntynyt.
”Miksi me edes elämme jossain typerissä klaaneissa?? Eikö olisi paljon helpompaa vain tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja pitää kaikki huolta toinen toisistamme? Eivät KAIKKI soturilainkaan kohdat voi olla järkeviä kaikissa tilanteissa!” pentu nurisi. Pääskypentu huomasi, miten joka sanan jälkeen hänen isänsä katse muuttui yhä tulisemmaksi ja tulisemmaksi. Päällikkö ei kuitenkaan antanut vihan tunteelle periksi, vaan pudisti vain päätään ja tuijotti poikaansa suoraa silmiin.
”Voit miettiä sitä tämän päivän ajan pentutarhassa”, hän sanoi taas rauhallinen sävy puheessaan.
”Siis mitä?? Nytkö annat arestia?!” Pääskypentu kivahti äimistyneenä.
”Enhän minä ole edes tehnyt mitään! En varmana vietä koko päivää sisällä makaamassa!”
Pieni kolli kiljui ja kirosi täplikästä päällikköä, kun tämä kantoi hänet takaisin perheensä luo pentutarhaan. Kun Pilvitähti vihdoin astui pentutarhan seinien sisäpuolelle, Tarinamieli oli jo jaloillaan, selvästi huolissaan.
”Hankala pentu”, oranssisilmäinen kolli totesi laskiessaan rimpuilevan Pääskypennun maahan. Pieni kolli riensi huolestuneen emonsa jalkojen turvaan ja irvisti sitten rumasti isälleen. Etäämmällä makoileva Kipinäsydän virnuili huvittuneen näköisenä.
”Pitäisitkö sinäkin hänelle puhuttelun illemmalla? Hän ei tunnu ollenkaan ymmärtävän klaaninsa tärkeyttä”, päällikkö pyysi ja loi vielä viimeisen katseen nuorimpaan poikaansa, ennen kuin poistui pesästä. Tarinamieli huokaisi ja asettui taas makuulleen pentujensa viereen.
”Tiesitkös, Pääskypentu”, naaras aloitti, ottaen mukavan asennon makuualustallaan.
”Meidän klaanimme on ollut olemassa pidempään, kuin kissat ovat eläneet tämän järven ympärillä”
Myös Kielopentu, Kylmäpentu ja Haikarapentu olivat heränneet Pääskypennun kiljuntaan, mutta he olivat painautuneet taas emonsa lämpimään kylkeen tämän asetuttua uudelleen makuulleen. Pääskypentu tiesi pentuetovereidensa olevan edelleen vihaisia aikaisesta herätyksestä, joten hän asettui makuulle hieman kauemmas, ja hiljentyi kuuntelemaan emonsa alkavaa tarinaa.
”Sukupolvia sitten, neljä klaania asui metsässä, jota ei enää tänä päivänä ole”, emo kertoi. Haikarapentu nosti hämillään päänsä ja esitti kysymyksen:
”Eikö klaaneja ole viisi? Miksi vain neljä niistä asui metsässä?”
Tarinamieli pudisti päätään, nähtävästi hieman hyvillään pentunsa uteliaisuudesta.
”Se on tarina toiselle kertaa”, naaras vastasi ja jatkoi tarinaansa:
”Kaikki tällä hetkellä olemassa olevat klaanit perustettiin siinä metsässä, kun muinaiset esi-isämme lähtivät matkaan pelastaakseen oman heimonsa nälkäkuolemalta. Heidän nimensä ovat jo kauan sitten hukkuneet ajan virtaan, mutta tarinat heidän urotyöstään elävät yhä”, emo kertoi.
”He taivalsivat monta auringonnousua, monien haasteiden ohi. He kulkivat läpi vuorten, yli jokien ja kohisevien koskien, halki metsien ja jopa kaksijalkaloiden läpi. Jotkut menettivät jopa henkensä, mutta henkiin jääneet kissat eivät luovuttaneet. Kun he saapuivat metsään, he jakaantuivat lopulta ryhmiin suuren alueen takia ja erimielisyydet alkoivat hiertää heidän välejään. Kaaoksen välttämiseksi perustettiin soturilaki ohjaamaan kaikkia klaaneja oikeaan suuntaan. Ilman sitä mekään emme olisi olemassa; soturilaki ja Tähtiklaani ohjasivat näet aikanaan myös metsästä järvelle lähteneitä kissoja. Klaanien säilyttäminen yhtenäisinä ja itsenäisinä, ja soturilain noudattaminen ovat vähintä, mitä voimme tulevaisuutemme vuoksi uhrautuneiden sukupolvien kunniaksi tehdä, ja siksi…”
Pääskypentu ei enää kuullut mitään. Hänen ajatuksensa vilisivät muinaisissa kissoissa ja ympäristöissä, joissa hän ei koskaan pääsisi vierailemaan.
*Pääsisinpä minäkin matkalle…* kolli pohti ja mietti, millaista olisi vaeltaa kohti tuntematonta ja kohdata kaikenkokoisia ja -näköisiä vastustajia, ja saalistaa aivan uudenlaista riistaa. Veri herui kielelle, kun Pääskypentu ajatteli oravia, metsän lintuja ja kaikkia niitä kaloja, joita ei Tuuliklaanin nummilla elänyt.
”Vielä joskus”, hän lupasi itselleen niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Vielä joskus hän näkisi maailman leirin – ja nummien – ulkopuolella.

// jess eka tarina kirjotettuna Pääskyllä!! :D Tämä oli jotenkin hauska kirjoittaa, kun pääsi pohtimaan hänen arvomaailmaansa ja unelmiaan. Saa nähdä, mihin Pääskypennun tie tulee viemään ;)

Liekkisade - kahdeksastoista luku


Kolli heräsi epämukavalta makuusijalta. Hän ei heti muistanut, missä oli, mutta sitten edellisten päivien tapahtumat tulivat mieleen. Liekkisade pudisteli päätään, ikään kuin karkottaakseen unisuuden. Kolli tahtoi löytää Risasydämen niin pian, kuin mahdollista-häntä alkoi pikkuhiljaa painostaa huoli. *Mitä minä ajattelin, kun lähdin näin lähellä Laventelinenän pentujen syntymistä? Entäpä Kaislatassu? Kaikki ajattelevat, että olen itsekäs, koska haluan niin palavasti vain tietää, onko Risasydän isäni!* Liekkisade ei tahtonut jäädä odottelemaan enää hetkeksikään, vaikka hänen vatsansa kurni. Suunnitelma oli nyt tämä-etsiä Risasydän, tiedustella häntä ja palata mahdollisimman nopeasti Jokiklaaniin.



Liekkisade oli taivaltanut koko aamun ja metsästänyt välissä, mutta hänen matkanpäänsä oli siinä. Hylätty kaksijalanpesä, missä Risasydän ehkä asui. Hän laahusti pesän toiselle puolelle, ja näki varjoissa kissan. Sen oranssit hehkuvat silmät kiiluivat siellä, eikä Liekkisade edes tajunnut tumman kissan loikanneen hänen kimppuunsa.
”Päästä irti!” Liekkisade huusi raivoissaan kissalle, jonka hän nyt tunnisti Risasydämeksi.
”Liekkisade”, tämä vain murahti.
”Risasydän”, Liekkisade vastasi takaisin tuijottaen kollia raivoissaan.
”Ei, olen nykyään vain Risa”, hän murisi uhkaavasti. ”En odottanut näkeväni sinua enää.”
”En minäkään sinua, enkä edes toivonut, että näkisin. Kenelläkään muulla ei ole vastauksia, joten päätin, että etsin sinut”, Liekkisade kertoi nopeasti, yhä karvansa pörhistäneenä.
”Mitäs minä sinulle kerron?” Risa haukotteli äänellä, jossa ei ollut yhtään lempeyttä, ei yhtään ääntä, jolla isä usein puhui pennulleen.
”Kerrot minulle, kuka emoni on”, Liekkisade sanoi paljastaen kyntensä.
”Luuletko, että puhun ihan noin vain?” Risa tokaisi hymyillen julmasti.
”Kerro, tai saat maksaa hengelläsi!”, Liekkisade sihahti, ja loikkasi isomman kissan päälle kynnet esillä, asettaen ne tämän kurkulle. Hän oli tässä pisteessä valmis tappamaan Risan. Hän ei tuntenut tummanruskeaa kollia kohtaan mitään.
”Päästä irti! Hyvä on, puhutaan sitten”, tämä sanoi vastahakoisesti, ja Liekkisade helläsi otettaan. Hän katsoi yhä Risan oransseihin silmiin, ja oli haistavinaan hitusen pelkotuoksua.
”No, kuka on emoni?” Liekkisade sanoi hampaat irvessä.
”Varjoklaanilainen”, Risasydän kuiskasi.
”Varjoklaanilainen?” Liekkisade tivasi.
”Niin, voin kertoa lisääkin. Lupaa vain yksi asia”, Risa naukui.
”No, mikä?” liekkiturkkinen kolli kysyi.
”Vaikka olisit kuinka vihainen minulle, älä satuta pentujani”, tämä pyysi. Liekkisateen silmissä leimahti raivo.
”Millaisena hirviönä sinä minua pidät?” tämä sihisi kykenemättä pysymään rauhallisena.
”Rauhoitu, ja käy istumaan, jos haluat kuulla emostasi lisää”, Risa sanoi ärtyneenä. Liekkisade totteli vastahakoisesti. Jos tämä oli ainut keino saada tietoa, hänhän tottelisi.
”Kuten sanoin, emosi oli Varjoklaanista. Vaikka olinkin Jokiklaanilainen, minä olin täysin rakastunut häneen. Hänellä oli kuitenkin toinen kissa, jota kohtaan hän tunsi jotain, mitä minä häntä kohtaan. Hän oli tiineenä, ja kun hän sai pennun, sinut”, Risa sanoi ja piti pienen tauon. ”Hänen kumppaninsa kuoli. Luulen, että sen kollin nimi oli Tuli, tai jotain sellaista. Emosi oli niin surullinen, että ei kyennyt pitämään sinua, ja minä olin ainut vaihtoehto, kelle antaa pentu. Vaikka hän näki minut vain hyvänä ystävänä, hän luotti minuun, nimesi sinut Liekkipennuksi, ja antoi sinut minulle, Jokiklaanin kasvatettavaksi”, Risa kertoi. Liekkisade oli todella järkyttynyt. Häntä melkein pyörrytti. Nyt, kun hän oli saanut näin paljon tietoa, hän ei voinut olla lopettamatta.
”Mikä.. Mikä oli emoni nimi?” Liekkisade kysyi hiljaa. Hänen vihansa oli hieman laantunut. Ei tosin lähellekkään kokonaan.
”Ampiaispilvi”, Risa sanoi mietteliään kuuloisena.
”Miksi.. Miksi.. Miten sinä saatoit hylätä minut, kun emoni oli Varjoklaanilainen ja isäni oli kuollut?” Liekkisade tiuskaisi. Risa yllättyi vihaisuudesta yleensä ystävällisen Liekkisateen äänessä, vaikka kolli olikin alusta alkaen ollut vihamielinen.
”Klaanielämä ei ollut minua varten. Sitä paitsi minä en koskaan nähnyt sinua poikanani, enkä tuntenut sinut nähdessäni muuta, kuin kateutta oikeaa isääsi kohtaan-ei siitä, että oli oikeasti omia pentuja, vaan rakkaus, jota Ampiaispilvellä ei riittänyt kuin isällesi. Ja tätä pahensi se, että olit aivan kuin isäsi ulkonäöltäsi”, Risa murisi katkerasti. Liekkisade tahtoi vain juosta takaisin leiriin. Juosta koko matka takaisin kotiin, haudata päänsä Laventelinenän pehmeään, harmaaseen turkkiin.
”Kukaan ei siis rakastanut minua tarpeeksi, paitsi Laventelinenä”, Liekkisade sihisi itsekseen, täynnä raivoa. ”Kaikki tuska, mitä olen kokenut, on sinun syytäsi!” Liekkisade sanoi ääni väristen. Hänen silmänsä kostuivat, ja hän tunsi kyynelet, jotka vierivät hänen poskiaan pitkin. Kolli ei voinut tehdä muuta, kuin juosta pois. Hän ei muuta halunnutkaan, kun päästä leiriin. Eipä hän ollut saanut tietää muuta, kuin että Laventelinenä oli ainut kissa, joka oli koskaan rakastanut häntä. Vaikka miten hän yritti ajatella, kuka oli hänen emonsa, ei hän tiennyt. Kollilla oli ollut rankkaa se, että hänellä ei ollut minkäänlaista vanhempaa Jokiklaanissa.



Pitkän matkan juostuaan Liekkisade oli aivan uuvuksissa. Matka olikin kestänyt aika vähän aikaa, nyt kun ei ollut keskeytyksiä. Häntä väsytti, ja kaikkia paikkoja särki. Kolli ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa. Hän halusi päästä jo Jokiklaanin leiriin. Reviiri oli lähellä, lähempänä kuin hänestä oli menomatkan aikana tuntunut. Mutta Risasydän-tai siis Risa oli löydetty. Ei sillä, että se olisi helpottanut, se vain pahensi nuoren kollin mielipahaa. Hän tahtoi olla leirissä ennen kuuhuippua, joka oli jo kohta. Millään kolli ei jaksanut juosta, ja hän tyytyi kävelemään lyhyen matkan väsyneenä takaisin Jokiklaanin reviirille, sen pienen aukion kautta, josta hän oli kulkenut lähtiessäänkin. Väsymys alkoi painaa jo nuorta soturia, mutta hän oli viimein kotona. Hän katsoi puita ja maata, jotka olivat hänelle tuttuja, jotka hän oli nähnyt vaikka miten monta kertaa ennenkin. Mutta yhä kolli tunsi olonsa hylätyksi, vieläkin enemmän ulkopuoliseksi kuin lähtiessään. Heti leirissä hän käveli soturien pesään ja istui oman petinsä päälle. Oli niin myöhä, että hän käpertyi siihen. Hetken kuluttua hän kuuli Laventelinenän tulevan hänen viereensä. Kissat nukkuivat kiinni toisissaan aamuun asti, vaikka Liekkisateen uni olikin katkonaista.



”Huomenta”, Laventelinenä sanoi lempeästi, kun tämä nuoli kumppaninsa päälakea. Liekkisade heräsi, ja katseli ympärilleen. Pesä oli melkein tyhjä, he olivat kahdestaan.
”Kuinka myöhä on?” Liekkisade sanoi huolestuneena.
”Rauhoitu, et sinä nyt niin myöhään nukkunut”, Laventelinenä kehräsi hymyillen. Liekkisade katsoi häneen surullisesti, kun muisti, mitä Risa oli kertonut.
”Mikä hätänä? Saitko tietää, mitä halusit?” kollin kumppani kysyi, kun huomasi, ettei Liekkisade ollut hirveän iloisen näköinen.
”Sain, vaikka se ei ollutkaan kovin mieluista”, Liekkisade mutisi. Hän ei tahtonut käyttäytyä kuin pentu, joka ei saanut tahtoaan lävitse, joten kolli ei näyttänyt, kuinka vihainen oikeasti oli. Sitä paitsi, ei Laventelinenän tarvitsisi kärsiä, koska hän kärsi.
”Haluatko puhua siitä?” Laventelinenä naukui ystävällisesti. Liekkisade nyökkäsi hieman paremmalla tuulella kuin oli ollut. Sitten, hän vilkaisi Laventelinenän vatsaa, ja muisti pennut. Ne varmasti syntyisivät pian.
”Mentäisiinkö kävelemään vaikka joelle?” Liekkisade ehdotti. Laventelinenä nyökkäsi, ja kumppanukset lähtivät kävellen sinne. Heidän kävellessään Liekkisade päätti avata suunsa.
”Minä löysin isäni. Tai siis kissan, jota luulin isäkseni”, Liekkisade sanoi hiljaa.
”Saitko sinä tietää mitään, mihin halusit vastauksen?” Laventelinenä vilkaisi taakseen.
”Istutaan tähän, sain kaikkeen vastauksen. Joskus salaisuuksien vain olisi hyvä pysyä piilossa”, Liekkisade lisäsi samalla, kun suki turkkiaan.
”Mitä sinä tarkoitat?” Laventelinenä käänsi päätänsä hiukan vinoon.
”Risa kertoi… hän siis vaihtoi nimensä pelkkään Risaan. Risa kertoi, että emoni oli Varjoklaanilainen, ja isäni erakko, mutta isäni kuoli… ja emoni oli niin surullinen, ettei tahtonut kasvattaa minua”, Liekkisade mutisi, yrittäen estää ääntänsä muuttumasta sekavaksi.
”Sehän on hirveää! Saanko kysyä, miten sinä jouduit Risalle?” naaras henkäisi.
”Risa oli emoni hyvä ystävä, joten hän oli käytännössä viimmeinen kissa, jolle Ampiaispilvi saattoi antaa pennun”, Liekkisade sanoi, nyt jo selkeämmällä äänellä. Hän tiesi, ettei se ollut niin paha menetys, kun se olisi voinut olla, koska hän ei koskaan saanut tuntea vanhempiaan, mutta kyllä se kirpaisi hieman, koska suurin osa kissoista oli saanut tuntea vanhempansa, tai edes omistaa jonkun, joka oli kuin vanhempi.
”Olen pahoillani”, Laventelinenä sanoi hiljaa, ja laittoi kuononsa kiinni Liekkisateeseen.
”Ei se mitään. Olen minä pärjännyt tähänkin asti ilman, sitä paitsi, minulla on sinut, ja se riittää minulle”, Liekkisade vastasi hymyillen ja kietoi hännänsä kumppaninsa hännän ympärille.
”Sitä paitsi, kohta meillä on pentuja.”

Tiikeritassu - kahdeksas luku


Tiikeritassu näki painajaista taistelusta Synkkää metsää vastaan. Hän koko taas tuskan joutuessaan taistelemaan veljeään vastaan. Sitten hän oli juoksemassa tuskanhuutojen täyteisessä metsässä, ja näki Anpiaispilven.
”Odota! Minä haen parantajan! Sinnittele vielä hetken!” Tiikeritassu huusi emolleen.
”Ei, minun aikani… hyvästi. Yksi-” Ampiaispilvi sanoi ja se keskeytyi yskäisyyn.
”Asia jonka haluan sanoa sinulle. En.. kerinnyt sanomaan.. sitä.. ajoissa. Sinulla on-” taas yskäisy.
”Sinulla on sukua Jokiklaanissakin. Sinulla on velipuoli…” Ampiaispilvi sanoi unessa, kuten tämä oli sanonutkin viimmeisinä hetkinään oikeastikin.
”Halusin.. halusin sinun tietävän, vaikka.. vaikka luulet Jokiväreen olevan viimeinen sukulaisesi, katso rajojen ulkopuolelle.. poikani, tiedän, että jotenkin saat selville, kuka se on”, Ampiaispilvi sanoi ennen kuin painoi silmänsä kiinni. Tiikeritassu ulvaisi tuskasta. Miksi, miksi Tähtiklaani halusi hänen näkevän kaiken uudelleen, juuri, kun hän oli päässyt yli? Kolli heräsi huohottaen. Hän katsoi, kuinka Rastastassu hänen vierellään käänsi kylkeään ja avasi silmänsä hiukan raolleen.
”Onko kaikki hyvin?” Sanat lämmittivät Tiikeritassua.
”On, se oli vain painajainen”, Tiikeritassu sanoi parhaalle ystävälleen.
”Hyvä..” Rastastassu kuiskasi haukotellen. Hän oli aina ajatellut toisen kollin vain parhaana ystävänään, mutta hän tunsi uudenlaista kiintymystä. Jotain, mitä hän ei ikinä ennen ollut tuntenut. Kolli merkkasi hänelle ehkä hiukan enemmänkin, kuin vain tavallinen ystävä. Mutta Tiikeritassu oli täysin sokea tunteilleen, ja nuori kolli ajatteli sen johtuvan vain siitä, että he olivat menettäneet samat asiat. Rastastassun sisko oli kai syntynyt kuolleena, ja hänen emonsa oli kuollut hiukan synnytyksen jälkeen. Rastastassun isästä Tiikeritassulla ei ollut mitään käsitystä.


Hetken kuluttua Tiikeritassu oli saanut unta, mutta heräsi Rastastassun tökkiessä häntä kylkeen.
”Mitä..?” Tiikeritassu kysyi unenpöpperöisenä.
”Leijonahammas lähti leiristä juuri, kun kävin tarpeidentekopaikalla!” Rastastassu sanoi niin hiljaa, että Tiikeritassu hädin tuskin kuuli.
”Ehkä hän vain meni saalistamaan, kun nyt oli niin hieno ilma?” Tiikeritassu ehdotti karisteltuaan suurimman osan väsymyksestä pois.
”Nyt on kyseessä Leijonahammas, hänellä on jotain mielessään! Auta minua, kiltti”, pienempi oppilas aneli.
”Eikö voisi odottaa aamuun ja seurata silloin hajujälkeä ja katsoa mihin se johtaa?” ruskea kolli kysyi haukotellessaan.
”Ei, jos sinä et auta, menen yksin”, Rastastassu sanoi loukkaantuneena.
”Hyvä on, hyvä on, tulen. Mutta en kyllä aijo mennä vartijan ohi, mennään tarpeidentekopaikan kautta”, Tiikeritassu huomautti, ja Rastastassu näytti todella huojentuneelta. Yhdessä he hiipivät nukkuvien oppilaitten ohi, ja olivat ilosia, kun eivät herättäneet ketään. Sitten oppilaat hiipivät tarpeidentekopaikalle, ja ahtautuivat sieltä välistä ulos leiristä.
”Toivottavasti kukaan ei huomaa”, Rastastassu sanoi mietteliään kuuloisena.
”Tule, voin haistaa Leijonahampaan. Hän on varmaan kulkenut tästä”, Tiikeritassu tokaisi ja lähti seuraamaan hajujälkeä. Hetken seurattuaan he saapuivat aivan Varjoklaanin reviirin rajalle, jonka takana alkoi metsästysmaat, jotka eivät kuuluneet millekään klaanille. Hän saattoi nähdä pensaiden takaa Leijonahampaan, Tuhkan, ja yhden pienemmän kissan, joka ei kuitenkaan ollut pentu. Rastastassu eikä Tiikeritassu tunnistanut kissaa, mutta he pystyivät kuulla osan keskustelusta.
”Mitä minä saan, jos autan teitä suunnitelmassanne?” pienin kolli sanoi.
”Me voimme kyllä auttaa sinua myöhemmin tappamaan sen kissan, jonka kerroit..” Leijonahammas sanoi, jonka jälkeen naaraan ääni hiljeni niin, että kumpikaan ei kuullut sitä loppuun.
”Eli kostamme sille sinun kissallesi, niin että hän menettää sen jonkun asemansa, ja sinä saat enemmän valtaa, kuin sinulla on juuri nyt?” pienin kissa toisti heidän suunnitelmansa.
”Niin. Kun… on murheen murtama, hän ei tule kestämään surua, ja hän… Varjoklaanista… mukaan… minusta tulee Varjoklaanin seuraava varapäällikkö. Viimeinen tehtäväni olisikin sitten vain tehdä jotain niin uskomatonta, että.. on varmaa”, Leijonahampaan ääni kuului, mutta Tiikeritassu ei saanut selvää osasta.
”Haistatko sinäkin tuon?” Tuhka kysyi ja hänen keltaiset silmänsä muuttuivat viiruiksi. Leijonahammas ja pienin kissa kääntyivät katsomaan pensasta.
”Minun täytyy nyt mennä. Tavataan sitten taas..” Leijonahammas sanoi, ja Tiikeritassu nyökkäsi Rastastassulle merkin juosta. Oppilaat juoksivat, ja ennen kuin he olivat leirissä, vastaan tuli Jokiväreen aamupartio.
”Mitäs te täällä teette?” Jokiväre kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Öö..” Tiikeritassu aloitti, mutta ei voinut tietenkään sanoa sitä tässä, sillä Leijonahammas oli tullut heidän takaansa.
”Olimme yösaalistamassa..” Rastastassu mutisi.
”Kukas teidät sinne määräsi? Tajuatteko te ollenkaan, että metsässä voi yöllä liikkua kettuja, tai mäyriä, tai teille voi käydä mitä vain. Mitä vain”, Jokiväre raivosi, mutta Tiikeritassusta tuntui, että hän oli vain huolissaan pojastaan, joka oli hänen viimeinen elossa oleva sukulaisensa Varjoklaanissa.
”Ei kukaan… oikeasti, olemme pahoillamme”, Rastastassu sanoi kuopiessaan maata käpälällään.
”Minä lähdin etsimään heitä”, Leijonahammas tokaisi.
”Tiikeritassu, oletin sinulta hiukan parempaa käytöstä, olethan sinä jo kohta soturi. Mitä sinuun tulee Rastastassu, et saa ottaa ruokaa tänään ollenkaan”, Leijonahammas määräsi.
”Pidä sinä käpäläsi erossa tästä! Tuo on hiukan liian rankka rangaistus. Muistat kai, että minä olen varapäällikkö, et sinä”, Jokiväre sihisi vihaisesti.
”Kuule, oi suuri varapäällikkö, kerroppa, mikä sinusta on sitten parempi rangaistus?” Leijonahammas hymyili pelottavan näköisesti, silmät kiiluen.
”Minä sanon, että he saavat huolehtia klaaninvanhimmista tämän päivän. Ruokaa saavat sitten, kun heiltä on otettu punkit, vaihdettu makuualuset ja metsästetty niin, että klaaninvanhimmat saavat ruokaa”, Jokiväre murahti.
”Selvä sitten, kuulit kyllä, Rastastassu. Hommiin siitä, kuin olisi jo!” Leijonahammas karjui oppilaalleen. Yleensä Leijonahammas kyllä yritti olla kiltti Rastastassulle muiden nähden, Tiikeritassu pani merkille. Rastastassu säpsähti, mutta meni takaisin leiriin Tiikeritassu kinterellään.
”Aloitetaanko niistä punkeista? Jos hiirensappea läikkyy makuualusille, ne pitää vaihtaa uudestaan…” Tiikeritassu ehdotti iloisena, kun sai olla sen kissan kanssa, jonka seurassa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä irtoaisi ilosta. Tiikeritassu tiesi olevansa valmis tekemään mitä tahansa Rastastassun kanssa, niin paljon hän tästä välitti. Kolli oli jopa lopettanut Leijonahampaan ihailun, kun Rastastassu oli pyytänyt. Ja nytkin he olivat tässä Rastastassun idean takia, mutta Tiikeritassu ei kantanut kaunaa, eikä häntä haitannut yhtään.
”Tuletko?” Rastastassu kysyi iloisesti, jonka jälkeen Tiikeritassu hölkkäsi kollin perään. Tiikeritassu pelkäsi, että Rastastassu näki hänet vain ystävänä, vaikka itsekin luuli näkevänsä tämän vain parhaana ystävänään. Oikeasti kolli näki Rastastassussa jotain niin erikoista, että se sai hänet tuntemaan sellaisen tunteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.


Rastastassulla oli suussaan keppi, jonka päässä nuokkui hiirensappeen kastettu sammal. Tiikeritassu juoksi klaaninvanhimpien pesälle katsomaan, olivatko vanhukset hereillä jo. Keltaturkki oli pesemässä itseään.
”Hei, sammeko tulla ottamaan punkit teistä?” Tiikeritassu kysyi.
”Toki. Sitten, kun saatte ne minusta, antakaa minun herättää Käärmekallo, niin hän ei ole niin pahalla tuulella”, Keltaturkki haukotteli. ”Minulla on yksi punkki tuolla selässä”, Keltaturkki sanoi osoittaen hännällään kohtaa, jossa oli punkki. Tiikeritassu otti oksan ja sammalen Rastastassulta, ja paineli punkkia sillä niin kauan, että se tipahti.
”Kiitos, voin herättää nyt Käärmekallon”, Keltaturkki sanoi.
”Rastastassu, otatko sinä hänen punkit, niin voin viedä vanhat sammalet pois sillä aikaa?” Tiikeritassu ehdotti. Rastastassu nyökkäsi myöntymisen merkiksi, joten Tiikeritassu pyöritteli Keltaturkin sammalet palloksi ja otti ne hampaisiinsa. Sitten oppilas käveli ulos.
”Oliko pakko herättää?” Tiikeritassu kuuli Käärmekallon murisevan, ennen kuin kolli katosi ulos pesästä.



Tiikeritassu oli saanut vietyä sammalet, joten hän meni takaisin pesään, missä Rastastassu ei enää ollut.
”Hän meni viemään hiirensapen pois”, Keltaturkki tokaisi juuri, kun Rastastassu asteli sisään.
”Mennäänkö nyt hakemaan uudet sammalet?” Rastastassu kysyi Tiikeritassulta iloisesti.
”Mennään vain”, Tiikeritassu kehräsi.
”Ja katsokaakin, etteivät ne ole kosteita!” Käärmekallo sanoi. Tiikeritassu otti hänenkin makuusijansa palloksi ja vei sen ulos Rastastassu mukanaan. Sitten kollit kävelivät tavanomaiselle paikalle, josta sammalia kerättiin.
”Katso! Tuon onton puunrungon sisällä on sammalta, ja se on vielä varmasti kuivaa, kun on suojassa sateelta!” Rastastassu hihkaisi ja juoksi niin nopeasti, että yllättyneen Tiikeritassun oli hankala pysytellä perässä. He saapuivat puunrungon luokse, ja Rastastassu työnsi käpälänsä kynnet esillä sinne, ja ryhtyi ottamaan sammalta. Hän puristeli sammalet palloksi, ja otti ne hampaisiinsa. Tiikeritassukin otti sammalta niin paljon, kun kykeni ja käveli leiriin Rastastassun kanssa.


Tiikeritassu söi nälkäisenä hiirtä. Koko päivän hän ja Rastastassu olivat hoitaneet klaaninvanhimpia. Nyt heidän rangaistuksensa oli ohi, joten he saisivat syödä ja käydä nukkumaan. Päivän touhuissa Tiikeritassu oli täysin unohtanut Leijonahampaan, Tuhkan ja tunnistamattoman kollin suunnitelmat, mutta nyt kolli paloi halusta päästä kertomaan Jokiväreelle, mitä hän oli kuullut. Harmillisesti Tiikeritassu ei nähnyt isäänsä missään, joten hän ajatteli tämän olevan Valotähden pesässä.
”Tuletko?” Rastastassu sanoi väsyneen kuuloisena, kun Tiikeritassu oli tuijotellut päällikön pesää hetken. Kolli nyökkäsi vastaukseksi ja laahusti tämän perässä.
”Hyvää yötä”, Tiikeritassu sanoi hymyillen Rastastassulle heidän asettuessaan makuulle makuusijoilleen. Vaikka Tiikeritassu ei ollut iloinen tällä hetkellä, Rastastassu sai hänet hymyilemään, kun kolli vaipui uneen.



Aamulla Tiikeritassu heräsi, mutta Rastastassu nukkui vielä, joten Tiikeritassu ei raaskinut herättää tätä. Kolli oli varma, mitä hän tahtoisi tehdä ensimmäiseksi tänään. Hän meni varovaisesti ulos oppilaiden pesästä, asteli aukiolle, ja huomasi heti Jokiväreen juuri järjestämässä aamupartiota. Hän näytti tavallistakin äreämmältä, mutta Tiikeritassu ei välittänyt. Hän asteli isänsä eteen.
”Jokiväre, onko sinulla aikaa puhua?” Tiikeritassu tiedusteli.
”Miltä näyttää? Mene vaikka aamupartioon, jos ei ole muuta tekemistä kuin jutella”, Jokiväre tiuskaisi. Tiikeritassu oli pettynyt, mutta käveli aamupartion mukaan mukisematta.
*Kai minä nyt joskus saan sanottua asiani*, Tiikeritassu mietti vihaisena, kun käveli aamupartion mukaan.

Tiikeritassu-seitsemäs luku



Lehtikato ja pakkaset alkoivat viimein hellittää. Lehtikato tuntui kestäneen ikuisuuksia. Onneksi kohta olisi hiirenkorva ja sen jälkeen viherlehti. Tiikeritassu ei malttanut odottaa sitä, että saalista olisi jokaiselle niin paljon kuin jaksoi syödä. Kuitenkin jotakin oli tapahtumassa vielä ennen viherlehteä. Orvokkiviiksi oli sanonut, että Tiikeritassu oli valmis arviointiinsa, jonka hän suorittaisi Jokiklaanin rajan läheisyydessä. Jokin siinä tuntui hieman pahalta, koska Punatassunkin oli kuulunut olla mukana arvioinnissa. Jokiväre oli hetki sitten toivottanut onnea, eikä Tiikeritassu halunnut tuottaa pettymystä. Nyt hän ja Orvokkiviiksi kävelivät läpi hieman märän, vielä hiukan lumisen metsän. Hetken kuluttua Orvokkiviiksi nosti häntäänsä pysähtymisen merkiksi.
”Voit aloittaa. Vaikka et näekään minua, tarkkailen silti edistymistäsi. Onnea, Tiikeritassu” Orvokkiviiksi sanoi. Tiikeritassu lähti hiljaa kävelemään eteenpäin, pitäen suutaan auki maistaakseen saaliin hajun. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Missään ei tuntunut kuin märän mudan haju. Nyt, kun pakkanen ei ollut enää hirveän kylmä, puista tippui pisaroita ja lumi oli sulanut niin, että siinä näkyi laikkuja maata, saalis oli silti koloissaan. Myyrät, hiiret ja päästäiset eivät kai halunneet kastella käpäliään, tai ehkä ne luulivat, että nyt on vielä kylmä. Ei sillä ollut kuitenkaan väliä. Ainut, millä oli väliä oli saaliin saaminen, mutta ei koko reviiriltä tuntunut löytyvän mitään. Viimeinkin Tiikeritassu sai vainun. Se oli valtava rastas, jonka saamalla kolli todistaisi olevansa valmis soturiksi. Kuitenkin kollin harmiksi hän jäi odottelemaan ja joku muu nappasi saaliin hänen nenän edestä. Kolli alkoi olemaan jo hieman turhautunut.
”Hiirenpapanat!” tämä kirosi hiljaa. Hän tunnisti Leijonahampaan olevan kissa, joka oli napannut rastaan.
”Anteeksi, en tiennyt että olit vaanimassa samaa riistaa”, Leijonahammas sanoi kohteliaasti mutta kylmemmin kuin yleensä, ikään kuin puhuisi klaanipäällikölle. Yleensä naaras puhui lempeästi, mutta kolli ei jaksanut kiinnittää siihen huomiota koska hän oli niin ärsyyntynyt. Ei auttanut muuta kuin etsiä lisää riistaa. Kyllä kai tästä metsästä nyt jotain löytyisi?


Tiikeritassu oli lävellyt Jokiklaanin rajalle asti. Mitään ei vieläkään tuntunut löytyvän.
”Olisi ehkä pitänyt mennä Myrskyklaanin rajaa kohti, täällä nyt varmasti on vielä märempää..” hän jupisi itsekseen. Kohta kolli huomasi pulskan - tai siis niin pulskan mitä tähän aikaan vuodestä löytyy - myyrän, mutta se oli rajan toisella puolen. Olisi tehnyt mieli loikata Jokiklaanin reviirille ja napata se, kun kukaan ei olisi edes näkemässä. Se kuitenkin oli vasten soturilakia ja jos Orvokkiviiksi näkisi, kollista ei tulisi soturia. Sitä paitsi olisi parempi vain etsiä kauemmin kuin ylittää raja, ja Tiikeritassu työnsikin nopeasti ajatuksen mielestään. Kolli tajusi olleensa siinä asennossa, kuin hän olisi vaaninut myyrää ja nolostuneena hän nousi seisomaan. Hetken etsiskelyn jälkeen mitään ei vieläkään löytynyt, ja Tiikeritassu luovutti. Pää painuksissa hän kävi istumaan ja odotti, että Orvokkiviiksi tulisi esiin. Aivan pian naaras asteli puiden takaa.
”Olin aivan varma että ylittäisit rajan! Ei kannattaisi olla tuossa asennossa rajan vieressä, ettei ne kalansyöjät vain luule sinun olevan riistavarkaissa”, Orvokkiviiksi murahti toruvasti. ”Teit kuitenkin hienoa työtä pysytellessäsi valppaana ja matalana ja liikkuessasi niin hiljaa, ettet säikyttäisi vastaantulevaa riistaa, ja se, ettet saanut sitä rastasta oli vain huonoa tuuria. Tiedäthän, riista on muutenkin vähässä juuri nyt”, mestarin ääni muuttui lempeämmäksi. ”Valitan. En voi päästää sinua läpi, koska en nähnyt kun saalistit oikeasti.” Tiikeritassu ei ollut iloinen, ja hän tiesi, että Jokiväre ja Sädeviiksi olivat tuoneet eilen vaikka kuinka paljon riistaa leiriin. Hän kuitenkin toivoi saavansa kohta uuden mahdollisuuden. Pahinta oli, että hän oli tuottanut pettymyksen. Sentään Tiikeritassu ehkä pääsisi soturiksi samaan aikaan, kuin Rastastassu? Se olisi sentään hieman mukavempaa, kuin päästä soturiksi yksin. Silloin ei olisi ketään kenen kanssa jakaa ilon. Kolli soimasi itseään ajatuksissaan. Hiirenaivo! Punatassu olisi päässyt läpi, joku ääni sanoi oppilaan päässä.
”Ei se haittaa, jaksan kyllä odottaa vielä soturiksi pääsemistä”, Tiikeritassu nielaisi. Vasta nyt hän katsoi tassujaan. Ne olivat ihan mudassa, ja hänen vatsanalusensa oli märkä.
”Hiirenpapanat!” kollilta pääsi suustaan. Orvokkiviiksi katsoi taakseen, ja huomasi oppilaan mutaiset käpälät.
”Tule, kerkeät kyllä pestä ne leirissä”, mestari sanoi ennen kuin katosi harvaan aluskasvillisuuteen, eikä vaivautunut katsomaan seurasiko Tiikeritassu. Kolli lähti mestarinsa perään, mutta kun hän haistoi päästäisen, nuoren kissan oli aivan pakko pysähtyä nappaamaan se. ”En ehkä voi vaikuttaa enää arviointiinsa, mutta ainakin voin näyttää, etten ole aivan menetetty tapaus”, Tiikeritassu sanoi hiljaa itselleen. Hän kyyristyi vaanimisasentoon ja heilutteli lantiotaan puolelta toiselle. Sitten iso kolli loikkasi ja nappasi päästäisen. Nopeasti kissa puri pikkueläimen kuoliaaksi. Tyytyväisenä hän juoksi Orvokkiviiksen kiinni.
”Tiedän, etten voi enää vaikuttaa arviointiin, mutta en tahtonut palata tyhjin tassuin” Tiikeritassu sanoi karvan läpi. Orvokkiviiksi nyökkäsi pikaisesti. Pian he olivat leirissä, ja Tiikeritassu kävi nakkaamassa päästäisen tuoresaaliskasaan.
”No, tuleeko pojastani soturi pian?” Jokiväre kysyi, ja hänen katseensa oli lämmin.
”Ei, minä en löytänyt mitään riistaa”, Tiikeritassu niiskaisi pettyneenä.
”Eihän kukaan täällä löydä paljon mitään riistaa varsinkaan Jokiklaanin rajalta, minne te lähditte. Ehkä, kun saat uuden mahdollisuuden saat kiinni jotain? Joka tapauksessa, olet poikani ja olen ylpeä sinusta”, Jokiväre sanoi ja nuolaisi Tiikeritassun päälakea. Tiikeritassu katsoi hänen isäänsä silmiin.
”Punatassun olisi pitänyt päästä soturiksi… minä.. minä olisin voinut tehdä toisin. Jos minä en olisi välittänyt omasta hengestäni enemmän kuin hänen, hän olisi nyt tässä, kohta soturi”, Tiikeritassu kuiskasi surullisena.
”Se ei ollut sinun vikasi, eikä Punatassun, jos Synkkää metsää ei olisi, hän olisi tässä. Minulla ei ehkä ole kunnollista yhteyttä Tähtiklaaniin, enkä ole niin vahvauskoinen kuin suurin osa, mutta jos olisin tiennyt Synkän metsän aikeista, olisin valinnut toisin, ja niin olisi Punatassukin. Vaikka he onnistuivat hämäämään häntä, hän oli silti uskollinen, mutta ei vain osannut valita mikä oli oikein”, Jokiväre lohdutti samalla, kun silitti kollia hännällään. ”No, mene siitä syömään ja lakkaa murehtimasta. Tehty mikä tehty, mutta Punatassu katselee sinua Tähtiklaanista”, Jokiväre naukui ennen kuin asteli aukiolle järjestämään partioita. Tiikeritassu huokaisi. Olisipa Punatassu tässä, mutta Jokiväre oli täysin oikeassa, ja Tiikeritassu meni hakemaan kasasta surkean, laihan hiiren ja rupesi näykkimään sitä. Hänellä ei oikein ollut nälkä.


Hetken kuluttua Rastastassu ja Leijonahammas astelivat sisään. Rastastassu katseli käpäliinsä ikään kuin välttääkseen Tiikeritassun katseen. Sitten kolli käveli Tiikeritassun luo.
”No, miten meni arviointi? Tuleeko sinusta nyt soturi?” Rastastassu sanoi hiljaa.
”En päässyt läpi”, Tiikeritassu mutisi, ja Rastastassu näytti todella vaivaantuneelta.
”Mikä hätänä?”
”Olisit ehkä päässyt läpi, jos Leijonahammas ei olisi napannut sitä rastasta, ja mikä pahinta, minä osoitin hänelle, että rastas oli siellä!” Rastastassu henkäisi.
”Vain se on tärkeintä, että klaani saa ruokaa. Ei se haittaa, että joudun idottamaan vielä”, Tiikeritassu tokaisi häpeissään olevalle kollille.
”Oikeastiko?”
”Oikeasti, lupaan. Ei minua haittaisi, jos sattuisimmekin pääsemään sotureiksi vaikka samaan aikaan”, kolli kehräsi ja Rastastassu oli selkeästi huojentunut. Sitten hän katsoi Leijonahammasta.
”Tuo minun oppilaani on kyllä yksi turhake! Ei hän taaskaan saanut yhtään saalista”, Leijonahammas murisi syödessään soturien vieressä.
”Älä välitä, en minäkään saanut paljoa mitään”, Tiikeritassu naukaisi ystävällisesti.

Liekkisade - Seitsemästoista luku


”Juuri noin, Kaislatassu. Muista vain, että kykenen valmistautumaan, kun tuijotat sinne minne aijoit iskeä” Liekkisade neuvoi oppilastaan. Kaislatassu oli reipas nuori kissa, joka oppi nopeasti. Liekkisade ei malttanut odottaa, millainen soturi nuoresta kissasta vielä varttuisi. Kaislatassu taisi ollai kuitenkin huomannut, että Liekkisade oli hiukan etäinen tänään. Oppilas oli kai vain niin ujo, ettei uskaltanut kysyä mestariltaan siitä.
”Voimme lopettaa nyt, sinulla meni hienosti. Mennään leiriin, ja voit mennä syömään”, Liekkisade sanoi poissaolevasti. Hänen mieltään painoi jotain. Kissa ei kyennyt keskittymään, koska yksi asia vain pyöri hänen mielessään. Oikeasti, se oli pyörinyt hänen mielessään jo vaikka kuinka kauan. Asia oli se, että kukaan ei tiennyt - tai ehkä kukaan ei vain halunnut kertoa Liekkisateelle, mistä hän oli kotoisin. Pienestä pitäen kissat olivat vain kertoneet hänelle, että mäyrä oli tappanut hänen emonsa monta, monta kuuta sitten. Hänen isäänsä kukaan ei enää edes viitsinyt peitellä. Oli siinäkin mennyt kauan selvittää. Liekkisateen isä oli petturi. Risasydän. Kolli oli lähtenyt erakoksi Jokiklaanista, ja vain Tähtiklaani tiesi, missä kissa majaili. Ikään kuin hänellä ei olisi edes tunteita laisinkaan, oli liekinvärisen kollin isä lähtenyt juuri, kun kuuli olevansa isä. Kuitenkin, Liekkisade ei uskonut, että totuus oli niin yksinkertainen - tai siis, että totuus ei voisi mennä enää mutkikkaammaksi. Mutta enempää kissoja Liekkisade ei enää kaivannut sekaantumaan asiaan. Risasydän, hänen ”emonsa” ja Luminietos olivat jo ihan tarpeeksi. Luminietos syytti hänen isäänsä petturiudesta, eikä kolli olisi ihmetellyt, jos asia olisikin niin. Miksi kaikki muuten olivat niin vastahakoisia puhumaan Risasydämestä? Oli yksi asia, mitä Liekkisade saattoi tehdä. Etsiä Risasydän, ja saada tämä kertomaan vihdoin totuus.

Vielä sen päivän aikana Liekkisade pyysi päästä Unitähden puheille.
”Unitähti”, kolli nyökkäsi osoittaakseen arvostustaan.
”Mistä halusit jutella, Liekkisade? Onko kaikki hyvin?” Unitähti kysyi. Yhtäkkiä Liekkisade tunsi olonsa pieneksi pennuksi.
”Ei oikeastaan. Minä- Minä pyydän lupaa lähteä Jokiklaanista etsimään Risasydän. Minä tarvitsen vastauksia. En voi keskittyä mihinkään, kun mielessäni pyörii vain hän. Tunnen oloni ulkopuoliseksi klaanissa - mutta en suinkaan aijo lähteä pysyvästi. Haluaisin.. haluaisin vain päästä etsimään hänet, ja kertomaan totuus perheestäni minulle”, Liekkisade selitti. Sanat ryöppysivät kollin suusta kuin hän olisi harjoitellut puhetta, ja hän ei tuntenut oloaan enää niin mitättömäksi.
”Liekkisade. Tietenkin saat lähteä Jokiklaanista, mutta muista, että et voi tietää miten pitkän matkan joudut taivaltamaan. Et taida tietää, missä etsimäsi kissa asuu. Sinun tulee olla kova työ löytää hänet, mutta saat luvan. Huolehdin, että joku muu kouluttaa oppilastasi sillä aikaa, kun olet poissa. Milloin ajattelit lähteä?” Unitähti vastasi tyynesti.
”Niin pian, kuin mahdollista. Ajattelin… ajattelin lähteä pian tämän päivän aikana”, Liekkisade tokaisi huojentuneena.
”Se sopii. Muista vain kertoa kumppanillesi, voin pyytää jonkun kertomaan oppilaallesi, minne menet”, Unitähti vastasi, ja nyökkäsi Liekkisateelle merkiksi poistua. Pikimmiten kolli etsi Laventelinenän.
”Laventelinenä!” Liekkisade huudahti ja nuolaisi kumppaniaan poskelle.
”Hei vaan”, naaras sanoi iloisesti.
”Laventelinenä… minä…” sanat eivät meinanneet tulla kollin suusta. “Minä lähden etsimään Risasydäntä. Haluan saada vastauksia perheestäni. Mutta lupaan että tulen pian takaisin”, Liekkisade kiirehti lisäämään. Hän ei halunnut antaa vaikutelmaa, että halusi jäädä isänsä luo. Ei ainakaan heidän viimeisen keskustelunsa jälkeen.
”Liekkisade, tiedän, etten voi estää sinua, ja uskon, että jos tämä auttaa sinua löytämään itsesi, sinun on parasta etsiä hänet”, Laventelinenä maukui hiljaa, mutta lempeästi. ”Haluaisitko kuitenkin vaihtaa ensin kieliä?” Laventelinenä kysyi varovasti.
”Tietenkin.”


Oli seuraava aamu. Liekkisade oli päättänytkin lähteä vasta nyt, ja hän kulki Jokiklaanin reviirin läpi paikkaan, jossa oli viimeksi Risasydämen nähnyt. Se oli aukea paikka, joka oli suoraan auringonvalossa, jonka takia lumet olivat täysin sulaneet. Sitä ikään kuin ympäröivät saniaiset, mutta yhdestä suunnasta ne olivat tallotut. Niiden takana oli myös karhunvatukkapensas, joita ei Jokiklaanin reviirillä paljoa ollut. Tästä Risasydämen täytyi aina tulla. Pensaassa oli reikä, ja saniaiset olivat tallotut. Liekkisade sukelsi pensaan läpi. Nyt hän oli astunut ulos Jokiklaanin metsästysmailta. Liekkisade tutki nopeasti, oliko missään Risasydämen hajua. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Ilmeisin paikka, missä kolli piilottelisi, oli varmaankin kaksijalanpesä, joka näkyi kaukana, kaukana edessä. Sinne oli pitkä matka, pidempi, missä Liekkisade oli ikinä käynyt. Hän oli kuitenkin kuullut tarinoita vanhasta metsästä, kuukivestä ja korkokivistä, joten sinne pääseminen ei olisi mahdottomuus. Kolli oli hyvin päättäväinen, ja hän juoksi pienen kukkulan alas. Nyt, kun kolli oikein ajatteli, ehkä Luminietos oli valehdellut. Ehkä Risasydän ei ollut hänen isänsä. Kolli ei muistuttanut ulkonäöltään yhtään Liekkisadetta. Hänellä oli leveät kasvot, tummanruskea raidallinen turkki ja kellertävät silmät. Liekkisateella oli kullanruskea turkki, vaaleat tassut sekä kuono ja siniset silmät. Risasydän ei myöskään ollut melkoisen pieni. Liekkisade taas oli. Oli tietenkin totta, että ehkä hän vain yksinkertaisesti näytti emoltaan, mutta oikeasti, hänessä ei ollut Risasydämen kanssa mitään samaa. Vasta nyt Liekkisade huomasi mahansa kurnivan. Hän ei ollut syönyt sitten aamun, ja päätti jäädä metsästämään. Hänellä olisi hyvin aikaa ehtiä vielä kaksijalanpesälle. Pesä näytti hylätyltä, ja Liekkisade oli koko ajan vain varmempi ja varmempi, että hän onnistuisi pääsemään sinne ennen huomisiltaa. Matka kuitenkin olisi raskas - ei sopinut pysähtyä liian usein. Tämä oli todella tärkeää kollille. Hänestä oli aina tuntunut ulkopuoliselta, joskin pian saisi omaa sukuaan klaaniinsa. Laventelinenä odotti pentuja, Liekkisateen pentuja. Se oli mahtavaa. Kumpa kaikki vain menisi hyvin. Kolli oli tyystin unohtanut metsästämisen pohdiskellessaan, eikä vieläkään muistanut tyhjää vatsaansa, joten hän lähti jo jatkamaan matkaa. Olisi parasta päästä pian kaksijalanpesälle. Velvollisuudet leirissä odottivat, joten kolli ei voinut olla matkallaan ikuisuuksia. Sitä paitsi, jos Risasydän ei edes asunut kaksijalanpesässä, Liekkisade olisi hukassa.
”Kaipa se ketunsyömä petturi asuisi siellä…” Liekkisade mutisi itsekseen. Hän oli yhä vihainen Risasydämelle. Sitten kolli muisti jotain. Risasydänhän kertoi silloin kumppaninsa saavan pentuja. Liekkisateen viha kuohahti. Ensiksi hankkii pentuja ja sitten tekee mitä hän teki, sitten, että ei muistaisi enää vanhoja pentujaan hankkii lisää pentuja! Liekkisade todella halusi uskoa että Risasydän olisi nyt parempi isä pennuilleen, vaikka ei ikinä ollutkaan Liekkisateelle mikään isä. Liekkisade ei suostuisi kutsumaan kollia enää koskaan isäkseen, koska eihän tämä ollutkaan ollut sellainen, ei ainakaan Liekkisateelle. Tietenkin kolli toivoi, että hän kohtelisi tulevia pentujaan paremmin, mutta hän tunsi pientä kateutta, vaikka ei olisi saanut. Kaikki oli yksin Risasydämen vika. Yhtäkkiä Liekkisade huomasi punaruskean turkin takanaan. Kettu! Sehän tästä nyt vielä puuttuikin. Kaikki tiesivät, ettei kettua vastaan kannattanut asettua yksin, joten Liekkisade päätti juosta katsomatta taakseen. Kettu oli kuitenkin nopeampi. Pakoon ei päässyt, joten kolli kääntyi nopeasti ja sivalsi otusta kuonoon sähisten. Kettu heittäytyi päin kollia, mutta Liekkisade meni matalaksi ja syöksyi sen vatsan ali. Se kuitenkin oli yhtä nopea, vaikka hiukan kömpelö olikin ja näykkäisi liekinväristä kollia hännästä. Liekkisade onnistui saaamaan ketun irrottamaan otteensa, ja loikkasi sen päälle kynsien sitä. Kolli onnistui sivaltamaan kettua vielä toisenkin kerran nenälle, ja se pötki pakoon.
“Minulla taisi olla tuuria matkassa…” Liekkisade murahti itsekseen. Hän oli juossut paetessaan kettua, ja oli jo lähempänä hylättyä pesää, kuin Jokiklaanin reviiriä. Kuitenkin nyt kolli tunsi lihastensa tuntuvan raskaalta, ja hänestä tuntui kuin olisi voinut nukahtaa pystyyn.
”Nyt taitaa olla aika etsiä lepopaikka”, Liekkisade haukotteli.

Ensimmäinen luku – Satisfied

Usvapentu käänsi katseensa veljeensä kuullessaan tämän etääntyvät askeleet. Metsopennun näytti olevan vaikea pysyä aloillaan ja nauttia sisarensa tavoin rauhasta ja hiljaisuudesta. Kolli olisi aina painimassa ja tappelemassa ja silloin, kun hän joskus suostui istua aloillaan hän halusi kuunnella tarinoita klaanien välisistä sodista ja erilaisista taistelutekniikoista. Pentu tuhahti hiljaa, ja käänsi katseensa Surulintuun.
”Auttaisitko minua laskemaan kissanmintun määrän, Usvapentu?” parantaja pyysi. Usvapentu nyökkäsi ja nousi ylös, muttei ottanut vielä askeltakaan. Surulintu kallisti päätään hieman hämmentyneenä ja sitten nosti korvansa, kuin olisi yhtäkkiä tajunnut jotain.
”Ai niin… et kai tiedä, mikä näistä on kissanminttua?” naaras naurahti nolona. Usvapentu nyökkäsi. Hän osasi jotakuinkin erottaa kasvit toisistaan, muttei tiennyt yhdenkään nimeä. Vaalea parantaja nosti käpäläänsä hieman nokkosta muistuttavan kasvin ja laski sen pennun eteen. Tuoksu oli huumaava, vaikka kasvi oli kokonaan kuivatettu helpompaa säilömistä varten.
”Katso sen lehtiä”, Surulintu ohjeisti. Parantajan kissanmintuksi esittelemän kasvin lehdet olivat hyvin samanlaiset nokkosen kanssa, mutta haarautuvien sivuja koristava sahalaita kaartui pehmeämmin ja leveämmin, kuin nokkosen pieniä kynsiä muistuttava laita. Usvapentu painoi sen mieleensä, vaikka uskoikin tulevaisuudessa erottavansa kasvit nopeammin tuoksun perusteella.
”Niitä on noiden kuivattujen vaahteranlehtien alla”, parantaja kertoi, osoittaen hännällään pesän nurkassa makaavaa kasaa edellisenä ruskona värjäytyneitä, kuivia oransseja lehtiä. Kun Usvapentu työnsi lehdet hellästi sivuun, niiden alta paljastui kerällä nukkuvan soturin kokoinen kasa vahvatuoksuista kissanminttua.
”Miksi tätä on näin paljon…?” Usvapentu henkäisi. Muita yrttejä oli jokaista pesässä ehkä enintään puolet siitä määrästä, mikä hänen edessään makasi, joitakin alle neljäsosa. Surulintu pudisti päätään.
”Kissanminttu on ainut lääke viheryskään… se tarttuu helposti ja vie hoitamattomana hengen”, parantaja huokaisi.
”Ilman kissanminttua voi vain toivoa, että muut yrtit tekisivät kuolemasta helpomman”, hän naukui vielä ennen, kuin istui alas ja käänsi katseensa käpäliinsä. Naaras oli hetken hiljaa, mutta avasi sitten taas suunsa puhuakseen:
”Joihinkin tauteihin ei edes kissanminttu auta…”
Usvapentu luimisti korviaan.
”Eli… sairastuneet kuolevat varmasti?” hän kysyi varovasti. Surulintu nyökkäsi.
”Yksi entisistä varapäälliköistämme, Levi, kuoli vesikauhuun”, parantaja kertoi.
”Se on vaarallinen ja tappava tauti, joka leviää puremien kautta”
Usvapentu tunsi kylmän väreen kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Mitä enemmän hän kuuli taistelusta ja sen vaaroista, sitä vähemmän hän halusi ryhtyä soturiksi. Kotikisuksi hän ei rupeaisi, mutta jollakin tavalla hän halusi välttää päivittäisen tappelemisen ja metsästämisen. Pelkkä ajatuskin sai pennun pöyheän hännän pään nykimään hermostuksesta. Hän pudisti lopulta vain päätään ja käänsi huomionsa taas kissanminttuun, kooten niitä uuteen kasaan laskiessaan. Joku päivä hän joutuisi luultavasti väittelemään tiensä ulos soturioppilaaksi ryhtymisestä, mutta nyt hän halusi keskittyä yrtteihin. Ahdistava tulevaisuus saisi odottaa.

Ensimmäinen luku – This World Will Remember Me

Metsopentu makasi yksin pentutarhan lattialla ja jäyti sitkeää variksenpalasta. Ahomyrsky oli alkanut jättämään lihamuhennokseen suurempia ja sitkeämpiä riistanpaloja, ja vähentänyt yrttien määrää. Usvapentu oli alkanut syömään hieman huonommin, mutta Metsopennun ruokahalua se oli vain lisännyt. Kolli oli jo valmiiksi kova syömään, ja kunnollinen liha tuntui saavan hänen metsästysvaistonsa heräämään. Pentu nautti siitä tunteesta, ja odotti jo innolla tulevaa soturikoulutustaan.
*Minusta tulee koko järven taitavin soturi*, kolli pohti itsekseen.
*Sellainen, jota päälliköt ja Tähtiklaanikin ihailevat*, hän päätti, nielaisten samalla viimeisen suupalan. Ruskea kolli nousi ylös ja ravisteli paksua turkkiaan saadakseen sen ilmavammaksi. Paksusta turkista oli kylmällä säällä eniten hyötyä juuri siksi, että sen väliin jäävä, kehon lämmöstä lämpenevä ilma auttoi pitämään kylmän ja märän ilman ihosta erossa. Nuori pentu loikki ulos tarhasta, etsien sopivaa painivastustajaa. Kolli kompasteli vielä kovin, sillä suuret tassut olivat pienelle pennulle vaikeat hallita, eikä päätähuimaava kasvunopeus auttanut asiaa yhtään. Pian Metsopentu olikin jo naamallaan lumessa, mutta vahvat käpälät nostivat hänet takaisin ylös yhtä nopeasti, kuin olivat hänet kaataneetkin. Kompuroinnista ja kaatuilusta huolimatta Metsopennusta huokui itsevarmuus ja pelonpuute; hän ei edes ajatellut tassujensa aiheuttamia hankaluuksia, vaan jatkoi tepasteluaan aukion keskustaan. Kollin uhriksi oli päätynyt auringossa vatsa esillä lekotteleva Seljatassu, joka makasi lumesta puhdistetulla maaläiskällä keskellä leiriä. Naaraan vaaleanharmaa turkki sai auringolta punertavan sävyn, ja sitä koristavat liekit näyttivät Metsopennusta liekehtiviltä käärmeiltä. Ruskea kolli heittäytyi matalaksi ja lähti hiipimään kohdettaan päin. Jos hänellä olisi ollut häntää hiirenmittaa enemmän, se olisi luultavasti lyönyt ilmaa ja luonut varjon, herättäen rauhallisesti nukkuvan oppilaan, mutta kun se puuttui, kokemattomalla pennulla ei ollut juurikaan murehtimisen aihetta. Noin hännänmitan – siis normaalin hännän – päähän kohteestaan päästyään Metsopentu pysähtyi, jännitti takajalkansa ja hyppäsi. Hyppy jäi kuitenkin lyhyeksi vielä kehittymättömien lihasten takia, ja kolli muksahti vatsalleen maahan. Ääni herätti Seljatassun, joka kääntyi äkäisenä mulkaisemaan edelleen vatsallaan makaavaa kollia ennen, kuin siirtyi auringonottopaikaltaan oppilaiden pesän suojiin lepäämään. Metsopentu tuhahti ja nousi turkkiaan ravistellen ylös. Hän jätti epäonnistuneen yllätyshyökkäyksen huomiotta ja riensi metsästä palaavan rajapartion luokse. Ahomyrsky ei ollut partion mukana, sillä hän oli mennyt Sysituhkan kanssa saalistamaan. Palanneiden kissojen joukossa oli muutama tuttu kasvo, mutta kukaan heistä ei tuntunut kiinnostavan ruskeaa pentua sillä hetkellä.
*Pääsisinpä minäkin jo metsään saalistamaan…* Metsopentu harmitteli, ja suuntasi takaisin pentutarhalle. Hänen pettymyksekseen tarha oli nukkuvaa Sarastuskatsetta lukuun ottamatta tyhjillään, joten hänen olisi etsittävä jotakin tekemistä muualta. Pian kuitenkin tutut askeleet lähestyivät leirin portin suunnalta.
*Ahomyrsky!* Metsopentu tajusi, ja riensi metsältä palanneen kollin luo. Hän loi soturille kysyvän katseen, tarkastellen tämän hampaissa räpiköivää, hopeankuultavaa otusta. Ahomyrsky ei vastannut mitään, vaan lähti kävelemään suoraa pentutarhaa kohti, viittoen hännällään kasvattiansa seuraamaan. Metsopentu vilkuili hetken hämmentyneenä ympärilleen. Yrittikö Ahomyrsky salata jotain muulta klaanilta? Hädin tuskin ajatuksensa valmiiksi saatettuaan punakorvainen kolli tunsi hellän tuuppauksen selässään. Päänsä käännettyään tämä näki Sysituhkan rohkaisevan katseen, joka viittoi pentua seuraamaan isäänsä. Metsopentu luimisti korviaan harmaalle kollille edelleen hieman hämmentyneenä, mutta riensi sitten keltaisen soturin perään. Hän katseli, kuinka Ahomyrsky poisti sammalen käpälällään pieneltä alueelta ja tiputti sitten edelleen elossa olevan saaliinsa paljaalle maalle.
”Tapa se.”
*Mitä?*
”Tapa se”, Ahomyrsky käski uudelleen. Metsopentu oli edelleen hämmentynyt, muttei halunnut näyttää pelokkaalta, joten hän päätti lähestyä maassa räpiköivää eläintä rohkeasti.
”Edessäsi räpiköivä eläin on kala”, vaalea soturi kertoi.
”Ne eivät voi hengittää tai liikkua maan päällä. Se kuolee pian, vaikket tappaisi sitä”
Metsopentu käänsi katseensa taas kalasta edessään seisovaan kolliin. Hän ei ollut varma, miksi Ahomyrsky halusi hänen tappavan nappaamansa kalan, mutta aikoi silti tehdä sen. Hän halusi todistaa, että olisi kykenevä soturiksi, vaikka syntyikin kotikisulle. Kala oli pieni, eikä tarvittu paljoakaan voimaa sen niskan katki puremiseen. Se valahti veltoksi kuin käskystä, jolloin Metsopentu irrotti hampaansa siitä. Kun hän käänsi katseensa taas Ahomyrskyyn, keltamustan soturin kasvoilla oli tyytyväinen hymy.
”Hienosti toimittu, Metsopentu”, kolli kehui.
”Voit syödä sen”
Pienen kollin silmät kirkastuivat, ja hetkeäkään odottamatta hän upotti hampaansa uudenlaiseen lihaan. Kala maistui kummalliselta eikä todellakaan yhtä hyvältä, kuin havumetsän normaali riista, mutta se kelpasi Metsopennulle. Pieni kolli ahmi kalan ruotoja ja kalloa myöten, eikä tuntunut huomaavan ottoisänsä hienoista pelästystä, kun tämä murskasi kalan kallon leuoillansa.
”No, miltä maistui?” Ahomyrsky kysyi viimein. Metsopentu nuolaisi huuliaan ja nyökkäsi vanhemmalle kollille. Häntä ei kiinnostanut valittaa erikoisesta mausta. Vaalea soturi hymähti tyytyväisenä ja ojensi selkänsä venytykseen, käyden sitten makuulle sammalvuoteelle. Metsopentu taas korjasi vuoteen paljaan kohdan vierittämällä kuoritut sammalet takaisin paikalleen ja riensi sen jälkeen takaisin ulos pentutarhasta. Kolli päätti suunnata parantajan pesälle, sillä hän tiesi varmasti löytävänsä sisarensa sieltä; Usvapentu oli alkanut viettää päiviänsä Surulinnun luona, joskus jääden vanhemman naaraan luo jopa yön yli. Metsopentu ei ollut varma, oliko pentu sairas vai vain kiintynyt parantajaan, mutta ajan vietto yrttien ja tarinoiden parissa tuntui sopivan mustaharmaalle naaraalle paremmin, kuin muiden pentujen kanssa painiminen. Kun Metsopentu viimein saapui parantajan pesälle, hän näki Usvapennun istumassa hiljaa pesän laidalla tarkkailemassa, mitä Surulintu teki milloinkin ja miten.
”Ai hei, Metsopentu!” Surulintu tervehti aistiessaan tumman kollin läsnäolon. Metsopentu ei sanonut mitään, tuhahti vain tervehdykseksi ja istahti sisarensa viereen pesemään itseään.
”Silti mykkä, vai?” parantaja naurahti ja jatkoi yrttien parissa työskentelyä. Metsopentu tuijotti jonkin aikaa vaaleaa naarasta ja tämän touhuja, mutta menetti kiinnostuksensa pian. Kollille kaikki yrtit näyttivät samanlaisilta, ja hänestä niiden lajittelu vaikutti vielä tylsemmältä, kuin leikkitoverin etsiminen tyhjässä leirissä. Hän ymmärsi toki, että parantaja oli välttämätön klaanin selviytymisen kannalta, mutta Surulinnun päivittäiset askareet tuntuivat hänestä melko merkityksettömiltä. Metsopentu loi sisareensa kysyvän katseen, mutta tämä oli liian keskittynyt parantajan touhuihin edes huomatakseen sitä. Pettyneenä, kolli tuhahti ja päätti poistua häiritsemästä naaraita.
*Pentuna olo on tylsää…* kolli pohti, ja suuntasi takaisin pentutarhalle. Matkan puolessa välissä hän kuitenkin pysähtyi, ja käänsi katseensa jossain leirin ympärille kaartuvien kuusipuiden oksilla raakkuviin korppeihin. Hän olisi halunnut juosta lintujen perään mutta tiesi, ettei pääsisi leiristä ulos kenenkään huomaamatta; Valotähti ja Jokiväre istuivat juuri leirin suun vieressä, ja höpöttivät jostain Metsopennusta vähäpätöisestä asiasta. Pieni kolli käänsi huomionsa päällikön hännäntynkään, ja kääntyi sitten katsomaan omaansa. Hän pohti, oliko Valotähdenkin häntä ollut yhtä lyhyt syntymästä asti, vai katkesiko se taistelussa. Pentu olisi kovasti halunnut mennä kysymään, mutta päätti hylätä ajatuksen, kun kolmas kissa liittyi päällikön ja varapäällikön keskusteluun.
*Ehkä sitten joskus toiste*, hän päätti, ja pinkaisi sitten klaaninvanhimpien pesälle. Hänellä ei ollut muutakaan tekemistä ja kaikki olivat omissa maailmoissaan, joten miksei hän kävisi kuuntelemassa, mitä vanhuksilla olisi sanottavanaan?

Tiikeritassu - kuudes luku


Tiikeritassu oli metsästyspartiossa Orvokkiviiksen, Leijonahampaan ja Rastastassun kanssa. Rastastassulla oli suussaan myyrä ja Leijonahampaalla iso rastas jota hän raahasi mukanaan.
"Mene sinä leiriin, Orvokkiviiksi. Tulemme aivan pian perässä", Leijonahammas sanoi äkillisesti pysähtyen ja pysäytti oppilaat. Orvokkiviiksi kohautti lapojaan ja käveli tasaista vauhtia pois. Kun hän oli kadonnut näkyvistä, Leijonahammas aloitti kehräämällä.
"Olitte hyvin taitavia tänään. Varsinkin sinä, Tiikeritassu. Vaanit melkein yhtä hyvin, kuin minä. Tosi vaikuttavaa. Tulisitteko tapaamaan kanssani yhden kissan?", Leijonahammas maanitteli. Tiikeritassun silmät alkoivat loistamaan. Hän nyökytti päätään. Rastastassu alkoi näyttää vähän epävarmalta.
"Mennään ennen kuin meitä etsitään", Leijonahammas sanoi äkisti. He kävelivät lyhyen matkan leiriin asti. Suulla he vielä pysähtyivät.
"Huomenna aurinkohuipun aikaan. Tulkaa tuolle paikalle, jos haluatte mukaan", Leijonahammas sanoi.
"Me jäädään hetkeksi vielä pihalle, jos se vain käy", Rastastassu kysyi ja Tiikeritassu hämmentyi, mutta ei pannut vastaan. Leijonahammas meni, ja Rastastassu viittoi hänet kauemman.
"Tiikeritassu. Älä mene sinne. Se on pahin virhe, mitä voit tehdä Leijonahampaan kanssa", Rastastassu sanoi hiukan peloissaan. Tiikeritassu kallisti päätään ja katsoi ystäväänsä.
"Mutta hän pitää minua hyvänä saalistajana! Ei hän ole paha. Kyllä minä menen", Tiikeritassu kysyi yhä hyvin hämmentyneenä.
"Tiikeritassu, en saa sinua mitenkään uskomaan. Mutta pyydän, älä mene sinne. En halua menettää sinua. Leijonahammas ei ole hyvä kissa, eikä sinun tulisi pitää häntä mahtavana sen verran, mitä olen oppinut tuntemaan häntä oppilasaikani aikana", Rastastassu sanoi.
"Kerro edes miksi", Tiikeritassu vaati.
"Mutta kun sinä et tule uskomaan. Mutta oikeasti. Minä… äh. Sinä olet minulle tärkeä, älä tee sitä", pienempi kolli parahti. Tiikeritassu painoi päänsä tämän harteille lohdutukseksi. Hän ei yhä ymmärtänyt ja aikoi mennä, mutta ei kolli aikonut olla ilkeä. Se ei ollut Tiikeritassun tapaista.
"Hei, minä uskoisin kyllä. Mutta en pakota sinua kertomaan. Aion kyllä mennä, olen pahoillani, mutta se ei ole sinun päätöksesi", Tiikeritassu sanoi rauhallisesti. Hän ei haastanut riitaa mutta teki erittäin selväksi ettei Rastastassu voisi muuttaa hänen mieltään. Ainakaan ilman kertomatta, mikä Leijonahampaassa oli vikana. Kolli puikkelehti oksien välistä takaisin ja meni leiriin. Leijonahammas oli siellä syömässä, ja Tiikeritassu haki itselleen saalista.
"Tulisitko syömään kanssani?" Leijonahammas kysyi ystävällisen kuuloisena. Tiikeritassu nyökkäsi ja liittyi naaraan seuraan, tosin hiukan epävarmasti, koska yleensä soturit-ainakaan noin kokeneet eivät syöneet oppilakden seurassa. Hän söi päästäisensä nopeasti ja meni sitten katsomaan Jokivärettä, isäänsä.
"Älä vietä Leijonahampaan kanssa aikaa, pyydän. Ei, vaadin", Jokiväre tuhahti katsoen poispäin. Tiikeritassua puistatti. Mikä Leijonahampaassa oli niin pahaa?
"Mikä hänessä on niin kamalaa? Ensiksi Rastastassu, sitten sinä. En ihmettelisi vaikka olisit pelotellut Rastastassua Leijonahampaasta!" Tiikeritassu sanoi vähän turhankin kovaa, ja oli varma, että Leijonahammas oli kuullut sen sillä tämä oli astellut hiukan tänne päin, mutta kääntänyt sitten katseensa.
"Hiljempaa. Huomaat sen kyllä itsekin kohta", Jokiväre huokaisi. Tiikeritassu juoksi pois isänsä luota.
"Älä kuuntele häntä. Taitaa olla kateellinen, kun olet minun kanssani enemmän", Leijonahammas naurahti ja Tiikeritassu alkoi myös nauraa. Hän nautti kun Leijonahammas kehui häntä jatkuvasti, mutta jokin häntä etoi siinä tavassa, kuinka kaikki varoittelivat ja varoittelivat, ja vielä varoittelivat jatkuvasti kuinka paha kissa Leijonahammas oli eivätkä kertoneet syytöksiensä syytä. Ehkä Leijonahampaassa kuitenkin oli jotain pahaa? Nyt kun ajatteli, hänessä oli jotain outoa. Kaikki tuntuivat näkevän sen, mutta ikään kuin Leijonahammas yrittäisi päästä oppilaan suosioon. Tiikeritassu kuitenkin pyyhki ajatuksen nopeasti mielestään. Sen täytyi olla niin, että Jokiväre oli pelotellut Rastastassua. Ei saanut unohtaa, että vaikka Jokiväre oli klaanin varapäällikkö, Tiikeritassun isä, tämä oli ollut Synkässä metsässä.



Aurinko oli melkein huipulla. Tiikeritassu etsi Rastastassua, ja hän vihdoin löysi tämän.
"Minä menen", Tiikeritassu tokaisi.
"Sitten tulen myös", Rastastassu sanoi hyvin päättäväisesti mutta selkeästi hiukan peloissaan. Kollit lähtivät juoksemaan että olisivat ajoissa. Kumpa Leijonahammas oli tiedottanut vievänsä heidät tai jotain. Pienellä aukiolla seisoi Leijonahammas ja hänen vieressään pieni kolli, joka oli noin Tiikeritassun kokoinen vaikka selkeästi paljon vanhempi. Noin Leijonahampaan ikäinen.
"Tämä on Tuhka. Toin teidät tapaamaan häntä, koska kerroin hänelle teistä. Etenkin Tiikeritassusta", Leijonahammas sanoi yllättyneenä, kun molemmat tulivat paikalle.
"Hei, Tuhka!" Tiikeritassu tervehti innoissaan.
"Eikös tämä ole soturilain vastaista? Koska hän on erakko…" Rastastassu sanoi hiljaa. Niin hiljaa, ettei kukaan melkein edes kuullut.
"Voi, ei. Kyllä Valotähti tietää. Älkää vain kertoko hänelle silti. Syyt ovat yksityisiä, älkää edes vaivautuko kyselemään vaikka varmasti uteliaita molemmat olettekin", naaras kehräsi. Tiikeritassu katsoi häneen ymmällään. Yksityisiä? No, selvä. Aikaa kului hieman ja oppilaat, Leijonahammas ja Tuhka juttelivat hiukan. Rastastassu ei tosin puhunut juurikaan mitään. Tiikeritassu kykeni haistamaan pienemmän kollin pelkotuoksun selkeästi, ja oli varma että muutkin kykenivät haistamaan sen. Rastastassu hivuttautui lähemmäs.
"Voidaanko mennä?" kolli kysyi. Tiikeritassu nyökkäsi hiukan.
"Orvokkiviiksi varmaan etsii minua… me saatamme ehkä mennä tästä, hei sitten, Tuhka", oppilas ehdotti varovaisesti. Leijonahammas nyökkäsi, ja kääntöi päänsä takaisin Tuhkaan. Oppilaat kävelivät hitaasti lumisen metsän poikki. Alkoi sataa lunta hiljaa. Kollit pysähtyivät ja katsoivat kuinka lumi satoi kauniisti maahan asti ja metsän lumikerros paksuni koko ajan, tosin hyvin hitaasti. Tiikeritassu vilkaisi Rastastassuun.
"Ota kiinni!" hän naukui iloisena ja juoksi vähän matkan päähän. Rastastassu naurahti ja loikkasi noin samanikäisen oppilaan perään. Kaikki murheet Leijonahampaasta unohtuivat. Tiikeritassu oli hieman nopeampi, mutta jäinen kohta aiheutti kollin kaatumisen. Rastastassu juoksi perässä eikä edes huomannut jäätä, ja hän kaatui isomman oppilaan päälle. Nuoret kissat nauroivat keskenään.
"Onneksi ei sentään toisin päin", Rastastassu kehräsi. Kolli nousi Tiikeritassun päältä hitaasti.
"Niinpä. Sinä olisit murskana!" vaaleanruskea kissa hymyili ystävällisesti. Kylki kyljessä oppilaat kävelivät leiriin.
"En minä ensikerralla mene jos Leijonahammas pyytää. Luulin että se oli tärkeää, mutta ei tuo mitenkään hirvittävän tärkeältä tuntunut", Tiikeritassu totesi.
"Ja ehkä minun on parempi uskoa sinua ja Jokivärettä. En minä Leijonahammasta ilman syytä ala vihaamaan ja välttelemään, mutta en… no, ylistä häntä sillä tavalla, kun se selkeästi saa sinut epämukavaksi. Muista, että voit kertoa kyllä minulle, miksi Leijonahammas on mielestäsi niin kamala", Tiikeritassu palasi aiheeseen. Rastastassu nyökkäsi kiitollisena.
"Onneksi olemme samassa klaanissa. Minusta on tuntunut hiukan, no, yksinäiseltä Punatassun kuoleman jälkeen", vaaleanruskea kolli naukui hiljaa ystävänsä korvaan.
"Olisin halunnut jutella Punatassulle. En oikein ikinä uskaltanut, kun hän aina vaikutti vähän äreältä", Rastastassu sanoi varovaisesti.
"Niin, mutta Punatassu oli oikeastaan tosi hauska kun ei vain suututtanut häntä ja kun kunnolla tutustui." He astuivat sisään leiriin ja asettuivat leirin keskelle istumaan nuolemaan itseään.
"Minulla oli sisko. Hän tosin kuoli melkein heti syntymänsä jälkeen", Rastastassu kertoi. Tiikeritassu vilkaisi häntä.
"Olen pahoillani", kolli sanoi oikeasti tarkoittaen sitä. Olisi varmaan rankkaa, jos ei ikinä saisi edes tavata pentuetoveriaan. Jokiväre asteli kohti.
"No niin, oppilaat. Oletteko valmiita partioon?" Jokiväre kehräsi hymyillen.
"Aina!" Tiikeritassu sanoi iloisesti. Rastastassu nyökkäsi.
"No, mennään jo metsälle. Orvokkiviiksellä oli kiireitä, joten tulkaa vain mukaani", Jokiväre naukui.


Tiikeritassu syöksyi laihan hiiren, joka kaiveli maata kimppuun ja puri sen äkkiä poikki. Jokiväreellä oli vain laiha myyrä. Rastastassu ei vain löytänyt yhtään mitään. Riista oli selkeästi vähissä, koska tänään oli paljon pakkasta. Kaikki hiiret ja kanit olivat koloissaan, linnut pesissään, mateliat nukkuivat ja oravat olivat puiden koloissa. Kaloja Varjoklaanilaiset eiväs edes saalistaneet, kuten ei mikään muukaan klaani paitsi Jokiklaani.
"Palataan leiriin. Ei täällä ole enää muuta riistaa tällä hetkellä", Jokiväre päätti. Tiikeritassu seurasi isäänsä Rastastassu vierellään. He saapuivat leiriin ja näkivät Leijonahampaan.
"Sinäkö veit oppilaani? Tietääkseni hän on minun oppilaani, ei sinun", Leijonahammas siristi silmiään.
"Missä sinä olit kun partioita järjestettiin? Jos hän on oppilaasi, eikö tehtäväsi ole kouluttaa häntä ennen kuin joku muu ehtii ensin?" Jokiväre pisti takaisin. Tiikeritassu ja Rastastassu hivuttautuivat pois tilanteesta oppilaiden pesään, jossa Ruskotassu ja Tummatassu heittelivät toisiaan sammalpalloilla. Tiikeritassu yhtyi mukaan ja muodosti makuusijastaan yhden sammalpallon ja heitti sen Ruskotassua päin. Kolli näki sen ja heitti sen takaisin Rastastassua päin. Rastastassu otti sen ja heitti sen takaisin Tiikeritassulle. Hiukan nuorempi tummanruskea kissa otti omasta makuusijastaan vähän sammalta ja heitti Tiikeritassua sillä. Vaaleanruskea kissa alkoi pommittaa vähän kaikkia vuorollaan. Oppilaiden leikkiessä kului hetki, ja Tummatassun mestari tuli hakemaan hänet taisteluharjoituksiin.
"Voisimmeko mekin tulla?" Tiikeritassu kysyi Havukatseelta.
"Jos se sopii mestareillenne, ja jos joku mestareista pääsee mukaan. En ole varma, saanko pidettyä yksinäni neljälle oppilaalle taisteluharjoituksia. Ettekös sinä ja Rastastassu muuten olleet juuri metsällä? Jaksatteko te muka heti?" Havukatse luetteli syitä, miksi ei varmaan ottaisi heitä mukaan.
"Mutta-" Tiikeritassu aloitti.
"Ei, katsotaan vähän myöhemmin, kun olette syöneet ja levänneet", Havukatse sanoi ymmärtäväisesti. Vaaleanruskea raidallinen kolli pettyi hieman, mutta antoi olla. Ja tottahan se oli, hänellä oli kiljuva nälkä. Havukatse lähti Tummatassu mukanaan.
"Menen syömään", Tiikeritassu ilmoitti äkisti ja käveli ulos pesästä, huomaten Ruskotassun myös tulleen mukanaan. Tiikeritassu käveli tuoresaaliskasalle, mutta Ruskotassu ei seurannut enää. Hän valitsi sieltä pienen hiiren. Taisi olla se minkä hän oli aikaisemmin napannut metsästyspartiossa. Nuori kolli kävi laihan hiiren kimppuun ja söi sen muutamalla suupalalla. Hän nuoli huulensa puhtaaksi ja käveli pesälle. Taivas oli jo pimeä koska lehtikadon aikaan pimeys tuli todella aikaisin. Mitäköhän sitä pitäisi tehdä ennen, kuin käyn nukkumaan? Tiikeritassun katse kulki leirin poikki. Klaaninvanhimpien makuualuset pitäisi ehkä vaihtaa, kolli tuumi, kunnes näki Ruskotassun tulevan ulos pesästä sammalta mukanaan.
"Hei, Ruskotassu! Tarvitsetko apua?" Tiikeritassu huikkasi kollille. Tämä pudisteli päätään.
"Kaarnatassu lupasi auttaa kun tulee, pärjäämme kyllä!" Ruskotassu sanoi tehdessään työtänsä. Tiikeritassu nyökkäsi, vaikka Ruskotassu ei varmastikaan nähnyt sitä. Rastastassu istui yksin oppilaiden pesän suulla, ja siirteli tassujaan. Kolli näytti hiukan surulliselta, joten Tiikeritassu viittoi häntä hännällään tulemaan vaaleanruskean kollin luokse. Rastastassu huomasi, ja käveli hitaasti.
"No, mikä on?" Tiikeritassu kysyi ystävällisesti.
"En tiedä, ei mikään", Rastastassu vastasi pienen tauon jälkeen. Kollista kuitenkin näki, ettei tämä puhunut totta. Tiikeritassu ei halunnut kysellä, jos Rastastassu ei halunnut kertoa. Kuitenkin, Tiikeritassun huomio kiinnittyi johonkin muuhun. Osa kissoista oli partiossa, osa jo pesissään, mutta Leijonahammas katseli ympärilleen varuillaan tarpeidentekopaikan uloskäynnin vieressä. Sitten naaras katosi sinne. Tiikeritassu tajusi, että Rastastassu oli kääntynyt ja nähnyt saman.
"Olen varma, että hän ei mennyt ainoastaan tarpeilleen", toinen kolli totesi vaivaantuneesti.
"Otetaanko selvää?" Tiikeritassu ehdotti.
"Emmehän me saa mennä yksin leirin ulkopuolelle ilman lupaa?" Rastastassu sanoi katsoen tassuihinsa.
"Entä, jos kukaan ei saa tietää? Käymme vain katsomassa, missä Leijonahammas on. Aamulla hajujäljet voivat olla jo pyyhkiytyneet pois", Tiikeritassu katsoi Rastastassua kohti.
"Hyvä on sitten, mutta muista, ollaan tosi nopeita", kolli viimein suostui. Tiikeritassu viittoi häntä seuraamaan hännällään. Hän meni tarpeidentekopaikalle, ja etsi kolon, mistä pääsisi ulos.
"Jep, Leijonahammas", kolli totesi niin hiljaa, että edes Rastastassu ei kuullut sitä. Naaraan hajujälkiä löytyi siellä täällä, ja ne johtivat paikkaan, jossa oppilaat olivat tavanneet Tuhkan. Hetken kuluttua Tiikeritassu haistoi kahden muun kissan hajua. Ne eivät olleet peräisin klaanikissoista. Kulkukissoja varmasti. Tiikeritassu kurkisti pensaan yli. Siellä seisoi Leijonahammas, Tuhka ja kissa, jota kumpikaan heistä ei tuntenut. Tiikeritassu yritti kurkotella, jotta näkisi paremmin, mutta astui kuivan risun päälle, ja kaikkien kolmen kissan katseet kääntyivät sinne päin. Tiikeritassu painoi äkkiä päänsä alas ja viittoi Rastastassua seuraamaan, kun he juoksivat metsän poikki hädissään, peläten, että Leijonahammas ja muut kaksi kissaa huomasivat, että he olivat siinä. Rastastassu meni ensin kolosta tarpeidentekopaikalle, ja Tiikeritassu tuli perässä.
"Huh", Rastastassu huokaisi.
"Toivotaan, että he eivät haista meitä", Tiikeritassu kuiskasi.

10. osa – I will love you, no matter what happens in life as I am your mother and nothing will change my love for you

Elämä Tuuliklaanissa oli Tarinamielen elämän parhainta aikaa. Täällä hän koki olevansa kotonaan. Samaan aikaan hän oli saanut aivan uuden alun ja samalla taas hän jatkoi siitä, mihin oli jäänyt. Hän oli saanut paljon ystäviä, hän pärjäsi hyvin elämänsä ensimmäisen oppilaan kanssa, hän saalisti muiden klaaninsa jäsenten kanssa ja eli kumppaninsa Pilvitähden rinnalla.
Myrskyklaanissa hän muisti aina päivittäin monen sanat hänen kieroista silmistään ja koki aina olevansa jollain tavalla alempiarvoisempi ja saavansa paljon ennakkoluuloja niskaansa. Täällä se tunne ei ollut läsnä, ei ainakaan voimakkaana. Hän ei hävennyt silmiään niin paljoa ja niistä oli kysytty vain muutaman kerran ja silloinkin ystävällisesti.
Hän kaipasi usein emoaan ja sisaruksiaan. Hän mietti toisinaan, milloin Ukkostassu ja Pilkkutassu saisivat soturinimensä ja miten Etsijätaivas pärjäsi. Entä Tuulihäntä ja hänen pentunsa? Entä emo, miten hänellä meni? Perheen jääminen toiseen klaaniin oli ollut se kovin isku Tarinamielelle. Hän oli sopeutunut nopeasti harvapuiseen nummimaisemaan ja oli oppinut jokaisen nimen hetkessä.
Tarinamieli oli tullut erityisen hyvin toimeen Ikiroudan, Tuuliklaanin kuningattaren, ja Kuohuvirran kanssa. He viettivät usein aikaa yhdessä ja yhdessä Kuohuvirran kanssa he veivät Ikiroutaa haukkaamaan raitista ilmaa ja jopa saalistamaan pentutarhan suojasta. He jakoivat kuulumisensa päivittäin, söivät yhteisiä aterioita miltei päivittäin ja nykyisin Ikirouta kertoi kokemuksiaan emona olosta Tarinamielelle helpottaakseen Tarinamielen edessä olevaa arkea.
Tarinamieli oli ollut yllättynyt, mutta vain positiivisella tavalla, kun oli saanut tietää odottavansa pentuja. Hänestä ja Pilvitähdestä tulisi vanhemmat ja Tarinamieli tiesi heidän pärjäävän hyvin. Tarinamielellä oli hyvä esikuva omasta emostaan.

Pilvitähden pesä Viimakiven juurella suojaisassa kolossa oli ollut pesä myös Tarinamielelle. Aina päivän päätteeksi kaksikko oli aina käperynyt toistensa lämpöön, vaihtaneet kuulumisia ja toisinaan pesseet toisensa turkit. Tarinamieli hymyili aina, kun heräsi kumppaninsa viereltä. Vielä kauan sitten hän ei olisi voinut koskaan kuvitellakaan, että olisi saanut tällaisen elämän, jossa hänen sydämensä sykki jatkuvasti iloa.
He söivät usein yhdessä ja saalistiva yhdessä. He etsuvät aina aikaa toisilleen jokaisesta kiireisestäkin päivästä. Oppilaana Tarinamieli oli pohtinut, millaista olisi olla rakastunut ja elää rinnallaan rakastamansa kissa. Nyt hän sai kokea sen jokaisena päivänään.
Lumihiutaleet leijailivat hiljaa taivaalta maahan. Maisema oli lumoavan kaunis ja oli kuin aika olisi pysähtynyt. Pilvitähti istui Tarinamielen vierellä ja yhdessä he katselivat lumisadetta kylki kyljessä. Kauempana nummet kohosivat yhä korkeammalle pakkautuvan lumen takia ja Tuuliklaanin reviiri näytti taianomaiselta. Joku voisi kutsua näkyä karuksi ja tyhjäksi, mutta Tarinamieli näki vain elämää lumen peittämän nummen äärellä. Kymmenet kissat kulkivat tuttuja polkuja rajapartioissa, riistan perässä ja erinäisiin harjoituksiin.
Kauempana pentutarhan äärellä muutama oppilas leikki lumessa ja heidän iloinen naurunsa sai Tarinamielen hymyilemään. Elämä jatkui eteenpäin kaiken kamalan ja karun jälkeen. Taistelu oli jättänyt arpensa, mutta uudet ilot, muistot ja hetket paransivat kissojen mieliä ja muistutti, että pahan keskeltä nousee aina paljon hyvää. Taistelu tultaisiin muistamaan varmasti kauan, kenties ikuisesti, mutta jo nyt sitä tärkeämmäksi oli noussut monta muuta asiaa. Taistelu oli luonut pohjaa uudelle ajalle, vaikka kuolemaa olikin jouduttu kohtaamaan enemmän kuin oli tarpeen.
Tarinamieli vilkaisi Pilvitähteä ja hymyili ennen kuin nojasi koko painollaan kollia vasten. Hän oli kotona ja hän oli onnellinen.

Routaruusu arvioi Tarinamielen odottavan ainakin kolmea pentua ja mitä luultavimmin useampaakin. Tarinamieli ei epäillyt parantajan sanaa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun huomasi vatsansa pyöristyvän hurjaa vauhtia ja vaikeuttavan hänen liikkumistaan päivä päivältä enemmän. Pilvitähti pyysi häntä jo paljon aiemmin jättämään soturin tehtävät vähemmälle ja Tarinamieli oli kuunnellut, olihan hän ollut samaa mieltä kumppaninsa kanssa.
Nyt naaras oli lopullisesti siirtynyt pentutarhaan odottamaan pentujen syntymistä. Niin Tarinamieli kuin Pilvitähtikin oli harkinnut pentujen kasvattamista Pilvitähden pesässä – jossa Tarinamielikin nukkui – mutta he olivat todenneet pentujen kasvamisen olevan paremmin muiden pentujen kanssa pentutarhassa. Pilvitähti olisi kuitenkin katsomassa ja kasvattamassa pentujaan aina, kun ehtisi.
”Ei enää montaa päivää”, Ikirouta hymyili pediltään, joka oli Tarinamielen pedin lähettyvillä. ”Kaikki menee varmasti hyvin.”
Tarinamieli hymyili nyökäten Ikiroudalle. ”Tulee olemaan monta suuta ruokittavana.”
”Pilvitähti on varmasti iloinen saadessaan monta pentua ja monta vahvaa soturia Tuuliklaanille”, Kyyarpi sanoi hieman kauempaa omalta pediltään. Hänen kolme pentuaan olivat tekemässä ties mitä hieman kauempana pesän perällä. He olivat saapuneet Tuuliklaanin vasta vähän aikaa sitten, mutta tuntuivat kotiutuneen hyvin.
”Hänestä tulee hyvä isä pennuillemme”, Tarinamieli hymyili lempeästi ja katsahti pyöreää vatsaansa. ”Ja odottaa innolla, että pääsee tapaamaan teidät”, hän kuiskasi hiljaa.

Kun Tarinamielen synnytys alkoi, oli naaras valmistautunut siihen. Hän tiesi saavansa kaiken tarvitsemansa tuen ja avun kumppaniltaan ja parantajalta. Kipu oli silti jotain, jonka Tarinamieli olisi halunnut jättää kokemuksesta kokonaan pois. Hän kestäisi sen, hän tiesi kestävänsä.
Naaraan onneksi synnytys oli nopea, jopa Routaruusu sanoi niin. Ensimmäinen pentu syntyi vain hetkeä myöhemmin siitä, kun Tarinamielen supistukset olivat alkaneet. Pilvitähti oli ollut heti kumppaninsa rinnalla ja tukena. Huoli oli selkeästi aistittavissa kollista, mutta hän piti itsensä tuttuun tapaansa rauhallisena.
Ensimmäisenä syntyi valkoinen pieni kolli, jonka turkissa oli siniharmaita läikkiä ja täpliä. Tarinamielestä tuntui kuin koko maailma olisi muuttunut juuri sillä hetkellä, kun hän näki ensimmäisen pentunsa. Hän oli nyt emo. Hänellä oli pentuja.
Toisena pentuna syntyi naaras, jonka turkilla oli valkoista, harmaata ja oranssia. Hän oli kaunis vaalea kilpikonnakuviollinen naaras.
Kolmantena pentuna syntyi valkoinen kolli, jonka turkilla oli mustia läikkiä. Hän toi mieleen Pilviharson ja myös Tarinamielen emon Täplätuulen. Tarinamieli hymyili katsellessaan jokaista pentuaan. He kaikki tulisivat olemaan rakastettuja, jopa vielä viimeisenä syntynyt kaunis kollipentu.
Neljäntenä ja viimeisenä pentuna syntyi pieni tummanharmaa kolli, jonka turkissa oli valkeaa ja mustaa harmaan lisäksi.
He olivat kaikki niin kauniita ja Tarinamielen sydän oli haljeta, kun hän katseli neljää kaunista ja tervettä pentuaan. Koskaan ei hän olisi voinut kuvitella, että tuntisi näin paljon iloa ja rakkautta pentujaan kohtaan, mutta se kävi vain järkeen.
”Pärjäsit hienosti”, Pilvitähti sanoi ja puski päätään Tarinamielen päälakea vasten. ”He ovat kaikki kauniita.”
”Kolme kollia, yksi naaras”, Tarinamieli hymyili ja puski päätään vasten Pilvitähden päätä. ”He tarvitsevat nimet.”
”Mustaläikikäs kolli voisi olla… Haikarapentu”, Tarinamieli ehdotti ja Pilvitähti nyökkäsi. ”Ja harmaaläikikäs kolli… Kylmäpentu. Sinä saat nimetä kaksi muuta.”
Pilvitähti nyökkäsi ja katsahti kahta pentua. ”Kollin nimi olkoon Pääskypentu. Ja naaraan… Kielopentu.”
Tarinamieli hymyili ja katsahti neljää pentua rakastavasti. ”He ovat kauniita.”
Pilvitähti painautui kumppaaniaan vasten ja laski päänsä naaraan päälaelle. ”Niin ovat. Meidän pentumme.”
”Meidän perheemme”, Tarinamieli sanoi hymyillen ja kosketti kumppaninsa nenää omallaan.

Kymmenes luku – Now these three remain: faith, hope and love

Taistelun jälkeen jokainen klaani oli kohdannut jonkun muutoksen ja moni oli menettänyt perheenjäsenen tai ystävän. Neljä viidestä klaanista sai uuden päällikön johtamaan taistelun runtelemaa klaania. Ja vaikka olisi voinut luulla – ja moni luulikin – rauhan palanneen klaanien välille, niin ei ollut. Jääruusu näki sen. Klaaneissa oli yhä eripuraa siitä, miten asioiden pitäisi olla. Osa seurasi voimakkaammin edesmenneen Valhetähden ajatusta, osa taas enemmän Unitähden näkemystä. Myrskyklaani ja Tuuliklaani olivat voimakkaimmin soturilain ja Valhetähden näkemyksen puolella kun taas Jokiklaani ja Taivasklaani enemmän soturilain soveltamisen ja klaanien välisen yhtenäisyyden puolella. Hallatähti koki klaanien välisen rauhan ja yhtenäsyyden ja yksilöllisyyden huomioimisen jokaisessa tilanteessa, mutta näki soturilain silti tärkeänä ja sen seuraaminen olisi silti huomioitava. Varjoklaanin päälliköstä Jääruusu ei ollut niin varma. Valotähti tuntui olevan molempien ääripäiden puolessa välissä.
Kuten jo sanottu, jokainen klaani koki monta muutosta ja menetystä, myös Myrskyklaani. Jääruusu muisti yhä isänsä sydäntäsärkevän huudon, kun tämä oli valahtanut kumppaninsa Kolibrin ruumiin äärelle taistelun päätyttyä. Taistelun aikana, kun Tulikukka oli nähnyt kumppaninsa kuolevan, oli oranssiturkkinen kolli täyttynyt surun aiheuttamasta raivosta ja ei ollut antanut kenenkään pysäyttää itseään. Monen nahasta löytyi varmasti Tulikukan aiheuttama arpi.
Jääruusu oli ollut ensimmäinen, joka oli tullut isänsä rinnalle suremaan Kolibrin kuolemaa. Hän oli kolmesta siskoksesta se, joka oli ottanut Tulikukan tunnustuksen parhaiten; Jääruusulla, Taivaannovalla ja Kastelinnulla oli jokaisella oma emo eri klaanista. Se oli rikkonut isän ja tytärten välit. Jääruusulle tieto ei ollut niinkään mikään maailmaa mullistavaa. Ei häntä haitannut. Hänellä oli ollut ja on yhä rakastava isä ja hänet kasvatti naaras, joka oli pitänyt huolta kolmesta pennusta aivan kuin ominaan. Kolibri oli hänen emonsa, ei kukaan muu.
Taivaannova ja Kastelintu liittyivät hieman Jääruusun jälkeen suremaan Kolibrin kuolemaa. Kukaan ei sanonut mitään. Tulikukan paljastuksesta oli kuita, mutta välit olivat yhä kylmät ja vain harvat sanat oli vaihdettu heidän välillään niiden kuiden aikana. Paitsi Jääruusun ja Tulikukan. Jääruusu oli silti yrittänyt näyttää isälleen, että asiat eivät olleet niin pahasti kuin miltä näyttivät. Hän näytti, että yhä rakasti isäänsä, vaikka salaisuuden pitäminen niin kauan oli satuttanut myös Jääruusua.
Suru vihlaisi Jääruusua sydämestä aina, kun hän näki isänsä kulkemassa leirin poikki. Hän oli entistäkin alakuloisempi nyt, kun Kolibri oli poissa. Hän oli kuita sitten menettänyt jokaisen pennustaan, vaikka he olivat yhä elossa, ja nyt oli menettänyt kumppaninsa kuolemalle. Ja vaikka kuinka Jääruusu olisi halunnut, että hän ja hänen sisarensa voisivat yhdessä mennä antamaan anteeksi, niin ei käynyt. Hän kuitenkin aikoisi tehdä sen pian itse, jos hänen sisarensa eivät voineet niin tehdä.

Ilmassa tuntui olevan muutosta vielä kuita taistelun jälkeenkin. Jääruususta tuntui jatkuvasti, että jotakin suurta olisi tapahtumassa. Tietenkään hän ei tiennyt mitä se oli, mutta toivoi sen tapahtuvan pian, sillä tämä tunne hänen turkissaan aiheutti vain turhaa stressiä.
Jääruusu oli iloinen sisarensa Kastelinnun puolesta. Kaiken sen synkän ja vastuun jälkeen, naaras sai nyt jotain valoa elämäänsä; Tuiskusielun. Taivaannova oli saanut jo kuita sitten kasvateikseen kaksi pentua, joista toinen oli jo soturi.
Jääruusu oli ollut samaan aikaan iloinen ja surullinen siitä, kun hänen entinen mestarinsa Täplätuuli siirtyi vähän aikaa sitten klaaninvanhimpien pesään. Täplikäs naaras kuitenkin ansaitsi sen kaiken levon ja rauhan palveltuaan Myrskyklaania niin monta kuuta.
Mikään pieni muutos, joka klaanin sisällä tapahtui, ei helpottanut sitä häiritsevää tunnetta Jääruusun selkäpiissä. Öinen tähtitaivas tuntui aina kutsuvan valkoturkkista naarasta ja hän katseli usein ennen nukahtamista kirkkaana tuikkivaa hopeahäntää välittämättä pakkasesta ja kylmästi ulvovasta tuulesta.
Jääruusu oli viimein puhunut siskoilleen oudosta tunteestaan ja sai vastakaikua heiltä; he tunsivat jotain olevan tapahtumassa myös. Jääruusun tavoin valitettavasti heilläkään ei ollut mitään tietoa siitä, mitä olisi tuleva tapahtumaan. Joten… Jääruusu jatkoi tavallista arkipäiväistä soturinelämäänsä miettien, mikä mullistaisi piamn hänen elämänsä jälleen.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa.

”Jääruusu…” hento kuiskaus miltei herätti Jääruusun. Hän painoi silmänsä tiukemmin kiinni toivoen, että pääsisi takaisin uneen. ”Jääruusu…”
Jääruusu nosti päänsä tassujensa päältä ja silmäili pimeää pesää ja sen suojassa nukkuvia klaanitovereitaan. Kukaan muu ei ollut hereillä. Mutta se ääni oli niin tuttu. Mistä hän tiesi sen?
Yhtäkkiä Taivaannova nosti päänsä hänen vierellään ja räpäytti häkeltyneenä silmiään. Silmänräpäystä myöhemmin myös Kastelintu heräsi. He katsahtivat toisiaan ihmeissään, siniset silmät hehkuen pimeässä.
Silloin he kaikki kuulivat sen; he kuulivat kuinka kolme eri ääntä kutsuivat heidän nimiään. Ja jokainen niistä äänestä kuulosti niin tutulta. Hiipien hiljaa he astuivat ulos soturien pesästä ja katsoivat tyhjää leiriä. Kauempana näkyi liikettä… tai pikemminkin tuiketta. Jääruusu siristi silmiään ja hän hätkähti, kun ymmärsi, mitä näki. Leirin suuaukolla tuikki muutama pieni tähtimainen muoto. Ja pian ne katosivat ulos leiristä.
Jääruusu lähti ensimmäisena niiden perään, kaksi sisartaan pian perässään. Hän ei todellakaan antaisi Tähtiklaanin merkin kadota. Tähtiklaani oli hiljentynyt sen kaiken jälkeen, mitä olivat tehneet kaikkien klaanien eteen. Jos he nyt saisivat vastauksia, hän ei menettäisi tätä tilaisuutta minkään takia.
Jääruusu juoksi pujotellen jokaisen puun ja kiven välitse. Hän hidasti vasta, kun järvi ilmestyi näkyviin metsän jälkeen. Tuikkivat tähdet olivat pysähtyneet järven rannalle ja leijuivat paikoillaan kirkkaan tähtitaivaan alla. Kastelintu ja Taivaannova tulivat pian Jääruusun rinnalle ja he katsoivat Jääruusun lailla kolmea hennosti tuikkivaa valopalloa. Hitaasti, mutta varmasti, he lähestyivät niitä.
Jääruusu hätkähti, kun yksi valopalloista tuli häntä lähemmäksi. Hän veti syvään henkeä ja kosketti sitä nenällään, kun kuuli nimensä lausuttavan hennosti.
Naarasta tuntui kuin jokin olisi revennyt hänen sisältään irti ja hän yritti ottaa hätääntyneen askeleen kauemmaksi, mutta hän ei kyennyt liikkumaan. Ja hiljalleen valopallo sai toisen muodon; kissan muodon.
Ja kuin hetkessä, kolmikon edessä seisoi kolme kissahahmoa, joiden turkeilla tuikki sadat tähdet. Jääruusu kallisti päätään, kun katsoi edessään olevaa valkoturkkista naarasta, jolla on oli kauniit vaaleansiniset silmät. Hän näytti niin tutulta ja samalla… Ei.
”Keitä te olette?” Kastelintu kysyi ensimmäisenä. Hänen edessään seisova harmaa kissa hymyili hieman. Taivannovan edessä seisova kissa oli taas punertava ja hän nyökkäsi kohti harmaata kissaa.
”Me olemme Usko”, harmaa kissa sanoi.
”Toivo”, valkoinen kissa nyökkäsi.
”Ja Rakkaus”, punertava kissa sanoi viimeisenä.
Jääruusu katsahti edessään seisovaa valkoista naarasta ja silloin kaikki tuntui valkenevan. ”Teidän muistonne. Me olemme nähneet teidän muistonne.”
”Kyllä”, Toivo sanoi hymyillen lempeästi. ”Te olette nähneet monet elämämme tärkeät ja pienetkin hetket, kokeneet sen mitä mekin. Te olette nähneet sen kaiken.”
Taivaannova kysyi: ”Ovatko usko ja toivo ja rakkaus oikeasti kissojen ohjaamia?”
”Eivät sentään”, Usko pudisti päätään. ”Ne kaikki löytyvät jokaisesta meistä aina, joskus voimakkaampana. Mutta me vahvistamme jokaista niistä teoillamme ja olemassaolollamme. Me olemme tuoneet vaikeina hetkinä monelle lohtua ja sitä, mitä kissa tarvitsee eniten. Jokainen meistä on vain kissa, kuten myös me kolme ja te kolme. Kukaan ei ole täydellinen eikä kukaan ole vain yhtä asiaa. Minä edustan, vahvistan ja tuon uskoa, mutta en ole vain pelkästään uskoa. Eikä Toivo ole pelkästään toivoa tai Rakkaus rakkautta. He ovat kuin te ja te olette kuin me ja me kaikki olemme kuin kaikki muutkin kissat.”
”Mekään emme tajunneet sitä aluksi”, Toivo sanoi sitten surullinen katse silmissään. ”Me näimme totuuden, kun oli liian myöhäistä. Me näimme sen, että me olemme kuin kaikki muutkin ja oikeutettuja kaikkeen samaan kuin muutkin, vaikka meillä on erilainen vastuu harteillamme kuin monella muulla. Vastuu ja erilaisuus ei vie pois sitä, että on tasavertainen muiden kanssa.”
”Te kaikki ansaitsette rakkautta, onnea… Tavallista arkea, mitä muillakin on”, Rakkaus lisäsi. ”Älkää antako kenenkään, edes itsenne, estää sitä enää.”
Jääruusu hymyili hieman heidän sanoilleen. Heidän olisi pitänyt kuulla nuo sanat jo kuita sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Jääruusu katsoi tähtiturkkista, valkoista ja sinisilmäistä naarasta haltioituneena. He näyttivät niin samalta eivätkä vain turkin värin ja silmien värin perusteella vaan myös ruumiinrakenteen perusteella.
”Jääruusu”, valkoinen naaras hymyili ja asteli lähemmäs tähtien samalla leikkien hänen valkoisella turkillaan. Naaras näytti haalistuvan koko ajan entisestään. ”Vai sanoisinko Toivo?”
”Minä?” Jääruusu hämmentyi ja valkoinen naaras nyökkäsi.
”Sinä otat paikkani Toivona”, naaras sanoi ja hymyili lempeästi. ”Olet aina ollut Toivo, mutta nyt se on virallista, kun viimeinkin ymmärrätte sen ja toteutitte ennustuksen, joka teille oli langetetty kuita ja kuita sitten.”
”Miksi?” Jääruusu kysyi Toivolta.
”Me valitsimme teidät”, Toivo kertoi. ”Ja samalla jokin valitsi teidät.”
”Me olemme kaikki teidän seuraajianne?” Jääruusu hätkähti.
”Kyllä”, Toivo hymyili. ”Sinä edustat toivoa. Olemme kulkeneet aina kansanne, minä sinun sisälläsi ja sydämessäsi. Ja osa minua, sieluani, tulee aina olemaan osa sinua.”
”Tietääkö Tulikukka tästä?” Jääruusu kysyi sitten, keskeyttäen kaikki kolme Tähtiklaanin kissaa. ”Hän tiesi ennustuksesta, joten…”
”Ei”, Usko pudisti päätään. ”Hän ei tiedä tästä. Hän ei tiedä, että te olette seuraajiamme.”
”Onko sillä sitten jokin tarkoitus, että me olemme kaikki eri emon pentuja?” Kastelintu kysyi. Jääruusu luimisti korviaan. Tuo tieto oli aina ollut Kastelinnulle niin merkittävä.
”On”, Rakkaus sanoi nyökäten jämäkästi. ”Samalla tavalla kuin me olimme aluksi toisillemme tuntemattomia, tuli meistä lopulta siskoja. Ja jokainen teistä on yhteydessä jokaiseen klaaniin.”
”Tulikukka itse ei päättänyt niin”, Toivo lisäsi. ”Me valitsimme teidän emonne. Me valitsimme, keiden luokse Tulikukan polku vie. Me ohjasimme hänet hänen tietämättään teidät synnyttäneiden kissojen luokse.”
Jääruusu laski katseensa tassuihinsa. Kaikella sillä oli oikeasti tarkoitus, suurempi mitä edes isä tiesi.
”Älkää syyttäkö häntä”, Toivo lisäsi sitten hymyillen lempeästi. ”Suurten salaisuuksien kantaminen ei ole helppoa, saatika niiden paljastaminen. Te saitte rakastavan perheen, toisenne.”

Jääruusu kulki kahden Toivon kanssa.
”Älä anna epäonnistumisten koskaan lannistaa itseäsi”, Toivo sanoi katse kulkusuunnassa. He kulkivat rauhallisin askelin aivan rantaviivaa pitkin. Toivon tassut eivät uponnet veden pinnan alle vaan naaras kulki veden pinnan päällä. ”Elämässä tulee olemaan paljon hyviä ja huonoja asioita, ja joskus toivo on hyvän sijaan raskas ja aiheuttaa surua enemmän kuin iloa. Älä kuitenkaan koskaan unohda, että sinun vastuullasi ei ole muiden hyvinvointi loputtomiin. Voit olla tukena ja auttamassa, mutta et ole se, jonka täytyy pystyä ihmeisiin.”
Jääruusu nyökkäsi. Toivo voisi olla toisinaan se pelastava voima, toisinaan synkkä ja tuhoava voima, toisinaan molempia samaan aikaan. Hän yrittäisi aina muistaa olevansa vain tavallinen kissa ja vain edustavansa ja voimistavansa toivoa ja joskus olisi sen aiheuttaja.
”Jos sydämesi koskaan sykkii toiselle kissalle”, Toivo puhui sitten, ”älä anna tilaisuuden mennä. Elämä on lyhyt.”
”Toivo”, toinen tuttu ääni sai Jääruusun kääntämään katseensa. Hän tunnisti tuon kollin Toivon muistoista. Aurinko. ”On aika.”
”Aika mihin?” Jääruusu häkeltyi. ”Palaatteko te Tähtiklaaniin?”
”Emme”, Toivo pudisti päätään. ”Meidän paikkamme on muualla, Tähtiklaanin jälkeisessä ajassa.”
”Tähtiklaanin… jälkeisessä?” Jääruusun silmät levisivät. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kun jo kuollut kissat unohdetaan tai hänet tapetaan uudestaan, hän jättää Tähtiklaanin taaksensa”, Toivo selitti Jääruusulle. ”Ja nyt me saamme vihdoin oman rauhamme kaikkien näiden kuiden jälkeen. Tähtiklaanissa ei voi olla kahta Toivoa samaan aikaan, Jääruusu rakas. Mutta minä olen aina kanssasi, täällä”, Toivo kosketti Jääruusun rintakehää siitä kohtaa, jossa naaraan sydän pamppaili nopeaan tahtiin, ”ja olen osa sinua myös sielussasi. Et koskaan menetä minua kokonaan.”
Toivo kosketti Auringon nenää omallaan. ”Mietinkin, milloin sinun lopullinen aikasi koittaisi.”
”Olen odottanut sinua kärsivällisesti”, Aurinko sanoi hymyillen. ”Ja seuraajani pitää huolta kissoistani, vaikka jätinkin hänet kenties hieman äkillisesti.”
”He kaikki ymmärtävät vielä, miksi meidän oli aika lähteä”, Toivo nyökkäsi ja kääntyi sitten katsomaan Jääruusua. ”Sinä olet voimakas ja lempeä kissa, Jääruusu, älä koskaan unohda sitä.”
Toivo kosketti nenällään Jääruusun nenää ja Jääruususta tuntui, että ainakin osa aiemmin revitystä palasi takaisin hänen sisällensä. Hän kohtasi Toivon katseen omalla haikealla katseellaan.
”Toivon sinulle ja kaikille muillekin vain hyvää minne ikinä menettekään”, hän sanoi hymyillen. Toivo nyökkäsi kiitollisena.
”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus”, Toivo, Usko ja Rakkaus sanoivat samaan aikaan, ”aina ja ikuisesti, minne kukaan meistä kulkeekaan.”
Jääruusu katsoi kuinka hiljalleen jokaisen tähtiturkkisen kissan hahmot haihtuivat pois. Toivo väläytti silmiään Jääruusulle hetkeä ennen kuin oli kokonaan poissa. Nyt hän oli saanut Toivon tehtävän vastuulleen ja oli antanut oman lupauksensa; ei koskaan antaisi sen estää itseään elämästä.
Jääruusu istui Kastelintua vasten ja kietoi häntänsä hänen ja Taivaannovan hännän ympärille. He olivat kokeneet paljon ja niin moni asia kaipasi yhä vastaustaan, mutta samalla he olivat saaneet monta vastausta, joita olivat tarvinneet elämäänsä.
Ja mikä tärkeintä, he olivat yhdessä tämän kaiken tutun ja uuden edessä.

Seitsemästoista luku – Sunrise

Aurinko oli juuri noussut horisontin takaa, kun Ahomyrsky palasi saalistusretkeltään takaisin leiriin. Puiden tuoma varjo piti leirin hämäränä, mutta elämää kuhisi jo joka kolkassa; Jokiväre kokosi aamupartiota kasaan, ja koulutustuokioiden alkua odottelevat oppilaat olivat kerääntyneet yhdessä aterioimaan tuoresaaliskasan liepeille. Ahomyrsky vei saaliistaan kovalihaisemmat varikset kasalle, ja suuntasi parantajanpesälle parin hiiren kanssa. Muiden kissojen tapaan Surulintu oli jo kovaa vauhdissa, tällä kertaa listatessaan ääneen vähiin käyneitä yrttejä.
”Täälläkin on jo näköjään elämää, vai?” Ahomyrsky kehräsi astuessaan sisään. Parantaja tervehti kollia huvittuneella ’mrrau’lla, ja ojensi tälle nopeasti seokseen tarvittavat yrtit ja suuren lehden alustaksi käytettäväksi.
”Vieläkö he suostuvat syömään?” Surulintu kysyi uteliaana laskiessaan jäljellä olevan laventelin määrää. Ahomyrsky nyökkäsi tyytyväisenä, ja alkoi poimia pois syömäkelvottomia osia avaamastaan hiirestä.
”Toki”, kolli vastasi.
”He syövät paremmin ja paremmin joka päivä! Ehdotuksesi vaihdella lihaa ja laittaa joitakin yrttejä maun muuttamiseksi on todella toiminut”
Parantaja vaikutti tyytyväiseltä soturin raporttiin, ja hyrisi hetken itsekseen.
”Jätä tällä kertaa lihasta pieniä paloja soseeseen”, naaras ohjeisti. Ahomyrsky nosti välittömästi katseensa tekemisistään, ja vaihtoi kasvoilleen hämmentyneen ilmeen.
”Pennut ovat jo yli puolen kuun vanhoja, eivätkö olekin?” parantaja johdatteli, ja Ahomyrsky nyökkäsi vastaukseksi.
”He ovat jo tarpeeksi vanhoja alkamaan totutella kiinteään ruokaan”, Surulintu selitti ennen, kuin kolli ehti sanoa mitään. Ahomyrsky nyökkäsi hieman epävarmana, ja soseutti parantajan ohjeiden mukaan vain osan lihasta, vieden sitten taas valmiin seoksen pentutarhalle.
”Metsopentu, Usvapentu”, kolli herätteli vielä sikeästi tuhisevia pentujaan.
”Toin ruokaa”
Viimeisen sanan kuullessaan Metsopentu räväytti vihreät silmänsä auki ja loikki suoraan aterian luo, mutta Usvapentu tuhisi vielä tyytyväisenä Raitapennun kylkeen painautuneena. Kun soturi oli jonkin aikaa tökkinyt pentuja hereille, Raitapentu ärähti hiljaa ja nousi pitkin venytyksin ylös, Usvapentu pian seuraten vanhemman naaraan esimerkkiä. Kun Usvapentu vielä puoliksi unessa hoiperteli veljensä viereen aterioimaan, Ahomyrsky ojensi Raitapennulle kokonaisena säästämänsä hiiren. Naaras kävi vielä Metsopentuakin kipeämmin ateriansa kimppuun, ja söi vatsansa täyteen ennen, kuin soturi kerkesi edes kääntää katsettaan toisaalle.
”Älä hotki, voit saada vatsanpuruja!” kolli torui, enemmän huolissaan, kuin vihoissaan. Raitapentu lipoi huuliaan mitään sanomatta, ja loikki ulos telmimään Liekkipennun ja Apilapennun kanssa. Ahomyrsky huokaisi, ja käänsi huomionsa Usvapentuun ja Metsopentuun, jotka olivat juuri saaneet syötyä tarpeekseen. Soturi väräytti korviaan yllättyneenä, kun huomasi osan paloiksi jätetystä lihastakin kadonneen, sillä hän ei ollut odottanut kaksosten uskaltautuvan vielä kokeilla uudenlaista ruokaa. Kolli osasi kuitenkin heti arvata, että aloitteen oli luultavasti tehnyt pennuista rohkeampi Metsopentu, ja että Usvapentu oli luultavasti seurannut lähinnä veljensä esimerkkiä. Ajatuksistaan soturin herätti pentutarhan suulta kuuluvat askeleet, jotka kuuluivat tuttuakin tutummalle kollille.
”Sysituhka!” Ahomyrsky hengähti iloisena, ja riensi tervehtimään ystäväänsä.
”Huomenta, Ahomyrsky”, harmaa kolli tervehti.
”Miten voit?”
”Ihan hyvin! Otan varmaan torkut pian, koska olin koko yön metsällä”, Ahomyrsky vastasi, lisäten toisen virkkeen huomatessaan väsymyksen alkavan yhtäkkiä painaa kehoaan. Sysituhka nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja viittoi hännällään ruuantähteiksi jääneitä lihanpaloja tutkivia pentuja tulemaan luokseen.
”Voin vahtia heitä sillä aikaa, kun nukut”, kolli tarjoutui, pitäen katseensa kiinni luokseen hoipertelevissa pennuissa.
”Tuskin näin pienet pennut paljoa tuhoa voivat saada aikaan”
Ahomyrsky naurahti ystävänsä kommentille ja nyökkäsi sitten tälle kiitollisena, nukahtaen lähes silmänräpäyksessä makuulle päästyään.

Kun Ahomyrsky heräsi päivänokosiltaan, aurinko oli jo huipussaan. Sysituhka oli poissa, mutta Raitapentu, Metsopentu ja Usvapentu nukkuivat sikeästi juuri heränneen soturin kylkeen painautuneina. Kolli laski päänsä takaisin makuualustalleen ja muutaman lyhyen torkahduksen jälkeen nousi varovasti ylös, pitäen huolen olevansa herättämättä nukkuvia pentuja. Usvapentu ja Metsopentu olivat nähtävästi syöneet loputkin aamun ateriasta Ahomyrskyn nukkuessa, joten kolli painui metsälle pyydystääkseen riistan seuraavaa varten. Ruuan valitseminen tuoresaaliskasasta olisi ollut huomattavasti helpompaa, mutta Ahomyrsky oli luvannut Valotähdelle, etteivät pennut tulisi olemaan millään tavoin taakaksi klaanille. Päällikkö oli vakuutellut soturille, ettei tämän tarvitsisi huolehtia siitä, vaikuttaisivatko pennut negatiivisesti vai positiivisesti klaanin tilanteeseen, mutta kolli tiesi, että klaanissa oli kissoja, jotka paheksuisivat sekä häntä, että hänen pentujaan silkan taustan perusteella, elleivät he kykenisi osoittamaan pystyvänsä tuoda kortensa kekoon muita paremmin. Ketun jättämää linnunraatoa järsivää hiirtä vaaniessaan Ahomyrsky pohti, miten voisi opettaa metsästystaitoja pennuille jo ennen, kuin heistä tulisi oppilaita. Kolli hiipi niin lähelle saalistaan, kuin suinkin pääsi ilman, että se huomaisi hänet, ja kun se nosti korviaan kuullakseen ympäristönsä äänet paremmin, Ahomyrsky loikkasi sen kimppuun ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan.
”Enpä ikinä arvannut näkeväni joskus hiiren syömässä lihaa”, soturi mutisi, haudaten sitten kuolleen jyrsijän umpijäätynyttä maata periksi antavampaan lehtikasaan. Kolli jätti hiiren paikalleen ja suuntasi sitten pitkästä aikaa kaksijalanpesälle. Hän toivoi pääsevänsä taas näkemään Sumun ja kertomaan tälle pentujen olevan turvassa, mutta valtavan naaraan sijaan pesän oven edessä istui tummanharmaankirjava kolli, jolla oli samanlaiset sisään kääntyneet korvat, kuin Metsopennulla ja Usvapennulla.
”Olet kai Kosmos, olenko oikeassa?” Ahomyrsky tervehti, mutta harmaa kolli ei vastannut mitään, tuijotti vain tyhjyyteen jonkinlainen kaiho silmissään. Villikissa kurtisti kulmiaan ja käänsi korvansa taakse vastauksen puutteesta närkästyneenä, mutta tajusi pian, miksi kotikisu oli niin haikean oloinen.
”Pentusi ovat turvassa ja voivat hyvin”
Sen kuultuaan Kosmos käänsi äkkiä päänsä vieraan kissan puoleen, äimistynyt ilme kasvoillaan.
”Mitä?”
”Pentusi ovat turvassa”, Ahomyrsky toisti.
”Heillä on sinun korvasi”, hän sanoi, hymyillen lempeästi.
”Molemmilla?”
”Molemmilla”, soturi vahvisti. Kosmos rentoutui silmänräpäystäkin nopeammin, ja päästi pian helpottuneen huokaisun leveän hymyn saattelemana.
”Entä Sumu? Näyttääkö kumpikaan heistä yhtään häneltä?”
Ahomyrsky mietti hetken.
”Heillä molemmilla on pitkä, paksu turkki ja karvatupsut korvien päissä. Usvapennun häntä on pitkä, kuten sinulla ja hänellä, mutta Metsopennulla tuskin on häntää ollenkaan”, kolli selitti.
”Sumu kertoikin, että toisen häntä katkesi synnytyksen aikana…” Kosmos pohti.
”Olisinpa päässyt näkemään heidät”
Ahomyrsky hymyili hiljaa, ja sai pian idean.
”Jonakin päivänä heistä tulee vielä oppilaita”, kolli ilmoitti.
”Voin tuoda heidät käymään luonasi silloin”, hän tarjoutui. Kosmos pudisti kuitenkin vain päätään.
”He ovat villikissoja nyt, ja heillä on uusi perhe”, kotikissa naukui harmistuneena.
”Sekoittaisit vain heidän päänsä”
Ahomyrsky luimisti korviaan pettyneenä, mutta tajusi pian kollin olevan oikeassa; kotikisuvanhempien tapaileminen ei toisi kahden klaanikissan elämään muuta, kuin ongelmia. Vielä hetken juteltuaan Kosmoksen kanssa Ahomyrsky palasi metsään, hankkien hampaisiinsa vielä muutaman jyrsijän ennen, kuin haki ensimmäisen saaliinsa lehtien peitosta ja palasi leiriin. Matka paikalta leiriin oli lyhyt, ja perille päästyään kolli pudotti rutiininomaisesti osan saaliistaan tuoresaaliskasaan ja suuntasi parantajanpesälle valmistamaan pentujen aterian. Viime kerran tavoin hän jätti muutaman palan kokonaiseksi ja suuntasi sitten taas pentutarhalle. Kun pennut ahmivat aterioitaan, Ahomyrsky istahti alas miettimään. Hän tiesi kertoneensa pentujen voivan hyvin Kosmokselle, muttei oikeastaan ollut asiasta kovin varma; Usvapentu oli jo oppinut jonkinlaisia sanoja ja lyhyempiä lauseita, mutta Metsopentu ei ollut päästänyt suustaan vielä edes minkäänlaista tervehdystä. Soturi oli huolissaan, oppisiko nuori kolli ollenkaan puhumaan. Hetken mietiskelyn jälkeen hän kuitenkin pudisti päätään. Vaikkei Metsopentu kykenisi koskaan sanomaan sanaakaan, hän pärjäisi klaanissa varmasti hyvin; kolli oli vahva ja rohkea, ja uskalsi jo mennä mukaan vanhempienkin pentujen leikkiin, vaikka oli näitä monta kuuta nuorempi. Mukana hän ei vielä ihan pysynyt, mutta parani siinäkin pelottavan nopeaa vauhtia. Usvapentu vaikutti hieman hillitymmältä; hän ei vaikuttanut olevan kiinnostunut muiden pentujen väkivaltaisista leikeistä, vaan vietti aikansa mieluummin vanhempien kissojen höpötyksiä kuunnellen, aivan kuin Ahomyrsky. Pian Metsopentu katosikin Raitapennun, Apilapennun ja Liekkipennun kanssa syvemmälle pentutarhaan painimaan samalla, kun Usvapentu hiipi tarhan oviaukolle istumaan ja katselemaan leirin menoa. Soturi päätti liittyä harmaan pennun seuraan ja istahti tämän vierelle.
”Mitä mielessä?” kolli kysyi. Usvapentu ei vastannut mitään, tuijotti vain tyhjyyteen samalla tavoin, kuin isänsä oli tehnyt aiemmin. Leirissä ei ollut mitään sen erikoisempaa meneillään, mutta se kaikki vaikutti kiinnostavan vielä nuorta pentua. Yllättäen Usvapentu osoitti käpälällään tuoresaaliskasan liepeillä kieliä vaihtavia Lehtisydäntä ja Hiutalehuurretta, ja loi kysyvän katseen keltaiseen soturiin.
”Nuoko?” Ahomyrsky kysyi, ja Usvapentu nyökkäsi vastaukseksi, laskien käpälänsä sitten taas alas varmistuttuaan siitä, että soturi ymmärsi kysymyksen.
”Nuo ovat entinen mestarini Lehtisydän ja Hiutalehuurre”, vanhempi kolli kertoi.
”He ovat kumppaneita, niin kuin Haukkahammas ja Sarastuskatse”
Usvapentu näytti hetken mietteliäältä, ja tuhahti sitten vaivaantuneena.
”Pitääkö minunkin?”
Ahomyrsky väräytti korviaan.
”Ei, mutta saat, jos haluat”
Usvapentu vaikutti hieman helpottuneemmalta.
”En halua”, pentu päätti. Ahomyrsky hymyili huvittuneena.
”Minä en halua jonkun oudon kollin pesevän minua”, Usvapentu selvensi ajatuksiaan yhtäkkiä. Tämä yllätti Ahomyrskyn, sillä hän ei ollut osannut odottaa pennun nähneensä itsensä Hiutalehuurteen tai Sarastuskatseen roolissa.
”Mutta sinähän olet itse kolli, ethän sinä toista kollia voisikaan ottaa kumppaniksesi”, soturi ihmetteli. Usvapentu ei vaikuttanut pitäneen vanhemman kollin huomautuksesta, sillä hän käänsi korvansa taakse ja päästi ärtyneen murahduksen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Ahomyrsky näki Usvapennun niin ärtyneenä.
”Kaikki hyvin?” kolli kysyi varovasti, yrittäen olla ärsyttämättä kiukkuista pentua enempää. Usvapentu ei vastannut, mutta se vaikutti johtuvan enemmän siitä, että hän haeskeli oikeita sanoja, kuin suuttumuksesta. Hetken hiljaisuuden jälkeen harmaa pentu avasi kuitenkin suunsa esittääkseen Ahomyrskystä hyvin oudon kysymyksen;
”Miksi minun pitää olla kolli?”
Ahomyrsky käänsi päätään hämmentyneenä. Hänen ei ollut koskaan tullut ajateltua sellaisia asioita sen kummemmin, vaikka hän miettikin sitä sun tätä useasti, välillä jopa useampaa asiaa samaan aikaan. Kollia kiinnosti tietää, mistä nuoremman ajatukset kumpusivat, joten kunnollisen vastauksen sijaan hän vastasi hetken pohdinnan jälkeen itse kysymyksellä;
”Etkö sinä halua olla, vai?”
Usvapentu pudisti päätään.
”En”, pentu vinkaisi. Ahomyrsky käänsi katseensa käpäliinsä. Hänen teki mieli kyseenalaistaa pennun tunteet, mutta päätti pysyä hiljaa. Loppujen lopuksi se, miten Usvapentu ja hänen veljensä eläisivät elämänsä ei ollut hänen valittavissaan. Kolli pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa, ja käänsi sitten katseensa taas Usvapentuun.
”Haluat siis olla ennemmin naaras? Oletko varma?” kolli kysyi, ja Usvapentu nyökkäsi.
”Hyvä on, kunhan et satuta ketään, saat minun puolestani elää elämäsi juuri niin, kuin haluat”, Ahomyrsky päätti. Kollista tuntui oudolta ajatella Usvapentua naaraana, mutta jos tätä ahdisti kolliksi kutsuminen, oli soturin mielestä parempi tehdä niin, kuin pentu toivoi.
”En varmaan heti pysty kokonaan muuttamaan sitä, miten sinusta puhun, mutta lupaan yrittää”, kolli lupasi. Usvapennun kasvoille levisi hyväntuulinen hymy. Ahomyrsky istui vielä auringonlaskuun asti tyttärensä vierellä ja seurasi leirin tohinaa, painuen kaiken hiljennyttyä taas yöksi maata pentujensa viereen. Kaikki se oli nuorelle kollille vielä hyvin uutta, mutta hän oli silti tyytyväinen elämäänsä. Ahomyrsky oli onnellinen, vihdoin ja viimein, ja tulisi vielä hyvän aikaa olemaan.

Toinen luku - The battle was won they thought that the story was done... Patience, my dears, I've only just begun

Pieni pentu asteli korvat luimussa puiden varjoissa, vilkuillen varuillaan ympärilleen. Hän ei tiennyt mihin suuntaan hänen piti oikein mennä, sillä Jokiklaanin kissojen hajuja oli ihan joka puolella. Oikeastaan, kyllä hän tiesi ainakin suurinpiirtein, minne mennä, mutta hän ei halunnut mennä. Entä jos hänet tunnistatettaisiin? Mitä hänelle sitten tehtäisiin? Emo oli kyllä vannonut, että kukaan ei tiennyt Hopeaviillolla ja Valhetähdellä olevan pentua. Mutta entäs jos hän näytti todella samanlaiselta vanhempiinsa verrattuna? Emo oli aina sanonut pentunsa silmien olevan täysin samanlaiset kuin Valhetähden. Entä jos hän haisi aivan samalta kuin emonsa tai isänsä ja joku tunnistaisi hänet? Hänellä oli emonsa turkin väri kaiken kukkuraksi!
Aurinkopentu tiesi tehtävänsä, mutta pelot jäytivät häntä sisältäpäin. Ei Hopeaviilto ollut opettanut minua näin! Aurinkopentu veti syvään henkeä, suoristautui ja lähti suuntaamaan erään partion hajumerkin perään. Olisi outoa pölähtää suoraan leiriin, joten partioon törmääminen oli paras vaihtoehto. Kuka kissa muka oikeasti vain kävelisi suoraan paikkaan, jossa olisi kymmenittäin kissoja? Eivät edes pennut olleet niin tyhmiä! Tai ainakaan Hopeaviillon ja Valhetähden pennun ei pitäisi olla niin typerä.
Hajujäljessä oli joku oudon tuttu ja lämmin haju. Aurinkopentu kallisti päätään, mutta jatkoi matkaansa päättäväisenä. Partio oli suunnannut Varjoklaanin suuntaan ja Aurinkopentu rukoili mielessään, että kaikki olisi rajalla hyvin.
Pennuksi Aurinkopentu oli taitava, kiitos hänen emonsa rankan koulutuksen. Aurinkopentu oli tosin vasta nuori ja pieni, mutta taitoa löytyi. Ei hän soturia päihittäisi, mutta toisen oppilaan ehkä. Ja Hopeaviilto jatkaisi tyttärensä koulutusta aina kuin ehti. Suunnitelmaa varten Aurinkopennun vain piti olla osa Jokiklaania, jotta asia toimisivat. Hänen täytyisi kasvaa osana Jokiklaania ja kasvaa osaksi heitä, jotta häneen luotettaisiin.
Aurinkopentu hiipi pusikoiden takana, pysytellen varjojen avulla piilossa. Partio oli merkitsemässä rajaa, jutellen mukavia hiljaa. Aurinkopentu silmäili kissoja varovaisesti. Yksi oli oranssivalkoinen kolli, joka silmäili jatkuvasti Varjoklaanin puolelle ja välillä yritti hiljentää hänelle puhuvaa valkoista, mustaraidallista naarasta.
Kun partio lähti liikkeelle, Aurinkopentu painautui tiukemmin varjojen suojaan ja syvemmälle ruusupensasta, peittäen hajunsa kokonaan jokiklaanilaisilta. Musta, kiiltäväturkkinen naaras asteli partion etunenässä aluksi, mutta haisteltuaan ilmaa hetken, hän laittoi partion neljännen kissan, kolmijalkaisen naaraan johtoon. Ehkä Aurinkopennulla ei ollutkaan hätää. Ei häntä tunnistettaisi vain turkin värin perusteella.
Musta naaras asteli takaisin lähemmäs rajaa, antaen partion kulkea takaisin leiriin. Aurinkopentua kuumotteli ja hänen silmänsä oli viiruina. Oliko tuo naaras nähnyt hänet? Mitä väliä! Aurinkopennunhan pitäisikin tulla nähdyksi, jotta hänet vietäisiin leiriin ja otettaisiin klaaniin!
Musta aikuinen naaras asteli Aurinkopennun ohitse, pysähtyi ja silmäili ympäristöä mietteliäänä. Aurinkopentu nielaisi, keräsi rohkeutensa ja naukaisi, tosin käheästi. Hän naukaisi uudestaan, nyt kovempaa, herättäen mustan naaraan huomion saaden hänet kääntymään äänen suuntaan. Hänen vihreät silmänsä osuivat Aurinkopennun turkille ja Aurinkopentu nielaisi, vetäen henkeä hätäisesti.
”Hei?” musta naaras kutsui, kumartuen alas jolloin hän näki Aurinkopennun, joka kyyristeli kukkapuskan juurella. ”Mitä sinä siellä teet, pikkuinen?”
Aurinkopentu nielaisi, kallistaen päätään. Tuon mustan naaraan katseessa välähti jotain, kun heidän katseensa kohtasivat.
”Tule pois sieltä, kaikki on hyvin”, naaraan ääni oli lempeä ja lämmin, ja Aurinkopentu melkein tahtomattaan asteli pois piikkien lomasta, naaraan eteen. Hänen ominaistuoksunsa pelmahti kuin päin näköä ja Aurinkopentu hämmentyi. Tämän naaraan hän oli aiemmin haistanut! Mutta miksi hän tuoksui tutulta? ”Mitä sinä teet täällä? Oletko yksin?”
Naaras vilkuili ympärilleen ennen kuin katsoi taas pentua. ”Olen.”
”Missä sinun emosi on?” naaras kysyi pennulta kumartuen alas, kohtaamana pennun paremmin.
”Poissa”, Aurinkopentu vastasi lyhyesti ja painoi päänsä.
Musta naaras hymyili sympaattisesti pennulle. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Aurinkopentu”, Aurinkopentu kertoi. Hän ei todellakaan ollut vaihtamassa nimeään, jos joutuisi klaaniin.
”Oliko emosi joskus klaanikissa? Tai isäsi?” musta naaras uteli ja Aurinkopentu hätääntyi sisällään. Mitä hän tähän nyt vastaisi? ”Mukavaa, että hän piti perinteen yllä nimesi suhteen.”
Aurinkopentu tunsi helpotuksen tuulahduksen puhaltavan ylitseen tai sitten se oli tuon naaraan hengitys. Pentu nyökkäsi aikuiselle kissalle, joka hymyili.
”Mitä sanoisit Jokiklaaniin liittymisestä?” hän kysyi pennulta, kallistaen päätään. Hänen katseensa oli kutsuva ja niin lempeä. Aurinkopentu näytteli miettivänsä hetken, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi. Mitä muutakaan hylätty pentu voisi sanoa? ”Jaksatko kävellä vai haluatko, että kannan sinut? Leiriin on pitkä matka ja olet varmasti vaeltanut jo kauan.”
Aurinkopentu vain nyökkäsi, tuntien mustan naaraan ottavan Aurinkopennun hellästi leukojensa väliin. Naaras kantoi pennun reviirin poikki ja Aurinkopentu antoi lihastensa viimeinkin rentoutua. Hän oli kyllä uupunut, sillä emo oli käskenyt hänen itse etsiä reviirille ennen kuin oli häipynyt. Aurinkopennun oli tehnyt mieli juosta hänen peräänsä, mutta oli antanut olla, koska tiesi, että saisi vain korvilleen.
Kun leiri lähestyi, Aurinkopennun vatsa tuntui täyttyvän perhosista. Se oli kamalaa! Koko klaani katsoisi häntä nyt, kun hän saapuisi!
Aurinkopentu luimisti korviaan, kun hänet laskettiin maahan juuri leirin sisäänkäynnillä. Hänen tassujaan pisteli ja hän oli hetken epävarma, uskaltaisiko astella leiriin. Musta naaras kuitenkin työnsi häntä lempeästi eteenpäin ja Aurinkopentu keräsi rohkeutensa. Hän pystyi tähän! Vaikein osuus oli jo ohi! Eikä hän voisi siksi enää perääntyä.
Leiri oli täynnä kaikenkirjavia kissoja, jotka olivat tiukasti omissa tehtävissään. Muutaman katse kääntyi Aurinkopentuun ja mustaan naaraaseen, joka tuli hänen perässään leiriin.
”Emo!” Aurinkopentu jännittyi, kun huomasi itseään vain hieman isomman naaraan juoksevan häntä kohti.
”Kaikutassu”, musta naaras puhutteli saapunutta naarasta rauhallisesti. ”Onko jokin hätänä?”
”Et tullut muun partion kanssa ja-”, Kaikutassuksi puhuteltu oppilas hiljeni, kun hänen silmänsä laskeutuivat katsomaan suoraan Aurinkopennun silmiin. ”Ai! Hei! Olen Kaikutassu!”
”Aurinkopentu..?” Aurinkopentu sanoi nimensä oppilaalle häkeltyneenä. Kaikutassulla oli upeat silmät; tumman liilahtavan siniset. Mustaturkkinen pentu ei ollut koskaan kuullut, että kissalla voisi olla noin upeat silmät.
”Onpa kaunis nimi! Tervetuloa Jokiklaaniin!” oppilas tervehti kirkkaasti hymyillen, kääntäen sitten katseensa emoonsa, joka seisoi yhä Aurinkopennun takana. ”Tuleeko hän Jokiklaaniin oppilaaksi? Kuinka vanha hän on?”
”Sinua juuri muutaman kuun nuorempi”, musta naaras kertoi.
”Eli juuri sopivan vanha oppilaaksi! Saanko näyttää paikkoja, jooko?” Kaikutassu kysyi innostuen ja käänsi katseensa Aurinkopentuun, kun Aurinkopentua kantanut kissa oli nyökännyt. ”Saanko?”
”To-toki”, Aurinkopentu nyökkäsi, saaden mustaoranssin naarasoppilaan hymyilemään leveästi. Hän viittoili hännällään Aurinkopentua seuraamaan ja musta naaraspentu seurasi mukisematta, vilkaisten vielä nopeasti mustaa aikuista naarasta, joka nyökkäsi rohkaisevasti.
”Sinusta tulee pian oppilas”, hän sanoi hiljaa itselleen, kunnes asteli sitten ties minne Kaikutassun perässä.
”Tässä on oppilaiden pesä, jossa sinä ja minä pian nukutaan yhdessä!” Kaikutassu esitteli heidän edessään olevaa pesän suuaukkoa. ”Ja tuolla on parantajien pesä, jonne emo juuri meni ja tuolla on päällikön pesä ja-”
Aurinkopentu kuunteli tarkkaan Kaikutassua, joka esitteli leiriä hyvin perinpohjaisesti hänelle. Hän kertoi ties mistä piilopaikoista ja missä tuoresaaliskasa oli ja kaikki sisäänkäynnit käytiin myös läpi.
”Mistä sinä muuten tulit?” Kaikutassu kysyi sitten, kallistaen päätään. ”Haiset joltain uudelta! Hassulta jopa!”
”Tuota, minä tulin vain reviirille, kun emoni… meni pois”, Aurinkopentu sanoi, irvistäen sille kuinka huonosti osasi selittää. Emo oli jo murissut hänelle tai iskenyt korville.
”Voi ei!” Kaikutassun silmät levisivät järkkyttyneesti. ”Olen tosi pahoillani! Minunkin isäni on kuollut.”
Aurinkopentu nyökkäsi muutaman kerran. Ei hänen emonsa ollut kuollut, mutta isä ainakin. Ehkä se oli selkeää, ettei hänellä ollut isääkään, kun oli aivan yksin.
”Hei, katso! Sinusta tulee oppilas nyt!” Kaikutassu hihkaisi sitten, tuupaten Aurinkopennun lähemmäs suurta kiveä, jonka päällä seisoi musta naaras… Hetkinen, se oli se sama naaras, joka oli tuonut Aurinkopennun tänne. Kissat kerääntyivät Virtakiven ympärille, katseet tiukasti mustaturkkisessa naaraassa sen päällä.
”Klaanimme saa tänään uuden oppilaan”, musta naaras sanoi, kääntäen katseensa Aurinkopentuun. ”Löysin hänet reviiriltämme, perheensä menettäneenä. Jokiklaani”, musta naaras puhutteli klaaniaan, ”hyväksyttekö tämän pennun klaanitoveriksenne?”
Jokiklaanin kissat kääntyivät katsomaan Aurinkopentua, joka piti itsensä vahvana ja lihaksensa jännittyinenä. Kissat nyökkäsivät hyväksyvinä.
”Aurinkopentu, tästä päivästä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Aurinkotassuna”, musta naaras puhui ja Aurinkotassua karmi. Tuo oli juuri se kissa, jonka hänen emonsa halusi tuhota. Ei. Jonka sekä Aurinkotassu että Hopeaviilto halusivat tuhota. Hän oli se, joka oli tuhonnut klaanien pelastuksen ja riistänyt Aurinkotassun isän hengen. Aurinkotassu ehti rukoilla vielä hetken aikaa, kunnes hänen teoriansa varmistui tuon kissan henkilöllisyydestä, hieman shokeeraavalla tavalla:
”Mestariksesi tulen minä, Unitähti, ja aion kouluttaa sinusta vahvan Jokiklaanin soturin!”
Aurinkotassu ei ollut varma, mitä hänen tuli ajatella tästä. Hänen vihollisensa oli hänen mestarinsa. Ehkä siitä olisi enemmänkin hyötyä? Päällikkö oppisi luottamaan häneen eikä osaisi odottaa hyökkäystä.
Samaan aikaan Aurinkotassu pohti, miksi klaanin päällikkö, joka oli varmasti muutenkin kiireinen, otti itselleen oppilaan, joka tiedettävästi ei tuntenut klaanin tapoja lainkaan tai vähemmän, mikä oli hyväksi?
Unitähti loikkasi kaaressa alas Virtakiveltä ja hän ja Aurinkotassu koskettivat toisensa neniä, kuten tapaan kuului.
”Aurinkotassu! Aurinkotassu!” klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä yllättävän iloisesti. Ulkopuolinen kissa, josta kukaan ei tiennyt mitään, hyväksyttiin osaksi klaania noin helposti? Nämä kissat luottivat päällikköönsä niin paljon, että Aurinkotassua oikein etoi.
Ja nyt kaikki oli vasta alussa.

Ensimmäinen luku – I will prove you I am worthy

Emo oli aina muualla. Häneen oli miltei mahdotonta tehdä vaikutus. Ihan sama mitä Perhopentu teki, hän tunsi vain epäonnistuvansa uudestaan ja uudestaan, harjoitteli hän kuinka kovin tai ahkerasti. Emo ei koskaan kehunut tai näyttänyt olevansa ylpeä vaan sen sijaan hän vain moitti ja sätti pentujaan. Erityisesti Perhopentu tunsi olevansa emonsa haukkujen ja mulkoilujen kohteena, joka kerta. Jokainen pennuista sai osakseen saman verran ja yhtä rajusti haukkuja, mutta pienelle pennulle itseen kohdistetut tuntuivat aina suuremmilta.
Emon katse oli jäätävä ja tuomitseva. Perhopentu teki aina kaikkensa, jotta voisi olla tarpeeksi hyvä ja taitava, mutta aina hänen emonsa katse kertoi toista. Hän oli aina odottanut näkevänsä rakkautta emonsa silmissä, mutta sitä pentu ei koskaan nähnyt eikä hän ollut edes varma, oliko olemassa edes rakkautta, mitä hän niin kovin etsi. Perhopentu harjoitteli niin paljon, että hänen pienet pennuntassunsa olivat aina kipeänä. Pienen pennun lihaksia särki miltei jokaisena iltana, kun hän rasitti itseään. Hän oli vasta pieni pentu, joka yritti olla yhtä taitava kuin kokenut soturi.
Perhopentu tunsi olevansa aina muita huonompi ja vähempi arvoisempi. Hän yritti tehdä kaikkensa, mutta aina tunsi itsensä vähäpätöiseksi. Ruostepentu tuntui olevan niin vahva ja taitava verrattuna siskoihinsa ja aina niin kylmän rauhallisena.
Perhopentu vihasi itseään ja vihasi sitä, miten epäonnistui koko ajan. Hänen olisi pitänyt olla täydellinen! Hänen pitäisi olla juuri täydellinen! Jotta kelpaisi emolle! Emo vertasi Perhopennun osaamista aina hänen sisaruksiinsa ja jokaikiseen muuhun olemassaolevaan kissaan! Erityisesti siihen yhteen kissaan!
Perhopentu iski kynsillään tuulessa huojuvat heinänkorret poikki. Hän suututti niin suunnattomasti. Hänen pitäisi pystyä parempaan! Hänen pitäisi olla paras kaikista! Ja hän tulisi olemaan. Hänen tulisi vain kasvaa ja kehittyä.
”Nuo heinänkorret eivät ole tehneet sinulle mitään”, Ruostepentu naukaisi ja Perhopentu mulkaisi isoveljeään. ”Tarvitsetko apua?”
”Missä niin?” Perhopentu irvisti.
”Oppimisessa?” Ruostepentu sanoi ilman, että hänen ilmeensä edes värähti. ”Vaikka toisin saatat luulla, me opimme toisiltamme ja muilta kissoilta, joita kohtaamme, emme me opi ilman tukea ja ohjausta ja kokemusta.”
”Aha?” Perhopentu tuhahti.
”Me voisimme yhdistää voimiamme”, Ruostepentu totesi. ”Sinulta löytyy voimaa, taitoa ja raakuutta. Minulta taas älyä ja kylmähermoisuutta. Voimme opettaa toisiamme.”
”Entäs Elopentu?” Perhopentu kohotti kulmiaan tummanruskealle kollille.
”Olen jo puhunut hänelle”, Ruostepentu totesi. ”Häneltä löytyy omat taitonsa, sinulta omasi ja minulta omani. Voit toki jatkaa heinänkorsien katkomista tai oikeasti oppia jotakin.”
”Kerro yksikin asia, mitä voin oppia sinulta”, Perhopentu haastoi veljeään, joka virnisti huvittuneena.
”Yrität liian kovin”, Ruostepentu totesi. ”Jos vähän höllennät, onnistuisit paremmin. Et ajattele taistelua tai taisteluliikettä vaan onnistumista. Se saa sinut epäonnistumaan. Ajattele sitä mitä teet ja mitä vastustajasi tekee.”
Perhopentu tuijotti veljeään mietteliäänä. ”Todista se.”
”Kokeile sitä ensi kerralla, kun harjoittelemme”, Ruostepentu tokaisi ja jätti sitten sisarensa omaan rauhaansa. Perhopentu katoi tummanruskean kollin perään. Ehkä veljen ehdotuksessa oli enemmän järkeä mitä Perhopentu pystyikään ymmärtämään vielä.
Perhopentu lähti Ruostepennun perässä takaisin heidän pesäpaikkaansa, jossa Elopentu söi jo heidän isänsä tuomaa jänistä. Läikikäs kolli vilkaisi Perhopentua ja nyökkäsi kohti jänistä, jota nyt kaksi pentua söivät. Ruostepentu oli liittynyt Elopennun seuraan syömään mehevää saalista. Perhopentu vilkaisi vaaleaa eläintä ennen kuin otti ison suupalan itselleen.
Sentään isä oli aina läsnä. Ja vaikka isä oli synkkä ja murhanhimoinen, kuten pennuistaankin kasvatti, näytti kolli selkeästi sen, että välitti pennuistaan. Toisin kuin emo. Kyyarpi ei tosin aina ollut mikään paras näyttämään välittämistään pentuja kohtaan, mutta eihän Perhopentu tai tämän sisarukset tienneet, miten asiat voisivat olla, jos heillä olisi vanhempina ketkä tahansa muut.

Perhopentu huokaisi, kun isä alkoi taas kertomaan klaanielämästä. Ruostepentu kuunteli isän kertomuksia taas silmät suurina ja innokkaana, aivan isän kyljessä kiinni. Emo ei pitänyt klaaneista ja siksi Perhopentu halusi keskittyä enemmän emon opetuksiin, jotta voisi osoittaa olevansa emonsa arvoinen vahva pentu. Hän halusi näyttää olevansa voimakas, taitava, armoton, aivan kuten emo.
Uteliaisuus klaanielämästä oli kuitenkin ottanut otteen myös Perhopennusta. Millaista klaanissa oli? Mitä kaikkea uutta hän voisikaan siellä oppia ja näyttää emolleen olevansa parempi mitä emo koskaan oli voinut edes kuvitella hänen olevan! Niin paljon uusia taitoja ja asioita, joista emo ei edes tiennyt.
Perhopentu vaipui nopeasti uneen ajatellen sitä kaikkea, mitä hän aikoisi tehdä näyttääkseen emolleen olevansa enemmän, mitä kukaan ajatteli hänen voivan olla!
”Minä vien heidät Tuuliklaaniin”, Kyyarven ääni herätti Perhopennun. Ruostepentu hänen vierellään oli jo hereillä ja Perhopentu herätti Elopennun tökkäisemällä tätä kuonollaan. ”Pidit siitä tai et.”
”Miksi sinä heidät yhtäkkiä sinne haluat viedä?” Perhopennun niskakarvat pörhistyivät. Emo oli täällä?
”He voivat oppia enemmän klaanissa”, Kyyarpi tuhahti. ”He oppivat sinulta, minulta ja lisäksi kolmannelta kissalta. He ovat muutenkin turvassa klaanissa kuin täällä keskellä ei mitään.”
”Ottaako Tuuliklaani sinut edes enää vastaan?” emo nauroi ivallisesti. ”Et ole ollut siellä moneen kuuhun.”
”He ovat varmaankin vain iloisia, että tulen takaisin”, Kyyarpi naukaisi. ”He luulevat, että kuolin. Viimeinen asia, minkä he muutenkin minusta näkivät oli se, että tapoin yhden ’omistani’.”
Emo oli hiljaa kauan. Hän oli aina ollut vastaan sitä ajatusta, että isä veisi pennut Tuuliklaaniin, klaanielämään. Mutta emon seuraavat sanat yllättivät kaikki kolme pentua.
”Jos olet varma”, emo sanoi. Hänen äänessään oli huvittuneisuutta. ”Vie heidät sinne sitten. Kasvata heitä hyvin.”
”Tosissasi päästät?” Kyyarven ääni oli yllättynyt.
”Miksi en päästäisi? Olet oikeassa, Kyyarpi. He oppivat paremmin siellä klaanissa”, emo sanoi. ”Heistä tulee vaarallisempia, kun he näkevät klaanielämän omin silmin. Ja sitä paitsi, hehän ovat tuuliklaanilaisia jo, ovathan he sinun pentujasi.”
”Ovathan he minun pentujani”, Kyyarpi nyökkäsi toistaen emon sanat. ”Vien heidät sinne heti huomenna.”
”Näemme, kun he ovat oppilaita täällä”, emo sanoi. ”Heidät tulee kouluttaa. Minä ja sinä. Yhdessä.”
”Kuinkas muutenkaan?” Perhopentu kuuli isänsä äänessä virnistyksen lisäksi tukahdutetun huokaisun.
”Älä kuitenkaan syytä minua, jos heistä tulee pehmeitä ja klaanien sääntöjen ja muun elämän syövyttämiä riesoja”, emo murisi varoittavasti. ”Heidän ei kannata tuottaa yhtään sen suurempaa pettymystä kuin ovat jo osoittaneet välillä olevansa.”
Kyyarpi huokaisi syvään.
Kun askeleet lähestyivät, kaikki kolme pentua painuivat äkkiä alas ja esittivät nukkuvansa. Kyyarpi katseli pentujaan hetken ja asettui sitten heidän ympärilleen.
Perhopentu raotti silmiään ja pesän suussa huomasi tumman hahmo, joka langetti pitkän varjon pentujensa ylle. Hänen takanaan hopeinen kuu hohti aavemaisesti. Perhopentu kohotti katseensa ja hänen ja emon katseet kohtasivat. Pian emo oli jo poissa.
Perhopentu lupasi mielessään osoittaa olevansa emonsa arvoinen ja tekevänsä hänet oikeasti ylpeäksi tuuliklaanilaisena! Klaanikissana! Saisi emo vielä nähdä!

”Miksi meidän pitää mennä klaaniin?” Elopentu kysyi.
”Siellä te opitte enemmän klaaneista ja itsestänne”, Kyyarpi selitti. He olivat lähteneet liikkeelle aamuvarhaisessa. ”Teistä tulee taitavampia, kun pääsette terästämään taitojanne minun ja emonne lisäksi toisen aikuisen kissan ja muiden ikäistenne kanssa”, Kyyarpi kertoi. ”Ja olette turvassa siellä. Klaanien ulkopuolella on paljon vihollisia. Koko klaani suojelee teitä uhkien edessä.”
”Kyllä me pärjätään ilman jotain klaaniakin!” Perhopentu älähti.
”Pärjäisitkö emoasi vastaan?” Kyyarpi kysyi ja Perhopentu pysyi hiljaa. ”Olette vasta pentuja. Koiran tai mäyrän tai toisen kissan hyökätessä mikään ei pelasta teitä. Klaanissa opitte taitavimmiksi. Ettekö halua sitä?”
”Tietysti haluamme!” Ruostepentu nyökkäsi. Kyyarpi pysäytti pentunsa ja katsoi heitä jokaista vuorotellen.
”Te ette saa koskaan kertoa kellekään, kuka on teidän emonne”, Kyyarpi sanoi vakavana.
”Miksi?” Perhopentu ihmetteli.
”Emonne on klaanien ulkopuolelta”, Kyyarpi perusteli. ”Ette halua saada ennakkoluuloja tai haukkuja niskaanne sen takia. Te olette minun pentuni ettekä hänen klaanin silmissä. Monet klaanien kissat, varsinkin viimeisimmän suuren taistelun jälkeen, näkevät muut kuin täysveriset klaanikissat… huonompina. Varsinkin nyt, kun Tuuliklaanin johdossa on Pilvitähti, joka seurasi Valhetähden sanomaa, jos muistatte mitä olen kertonut siitä.”
Pennut nyökkäsivät ja vasta sitte Kyyarpi jatkoi matkaa. Perhopentua toisaalta ärsytti. Muut oppilaat ja pennut ainakin jättäisivät hänet rauhaan, jos he saisivat tietää, että hänen emonsa oli hurja kulkukissa, jonka voimasta muut eivät edes tienneet! Perhopentu ei kuitenkaan ollut itsekään ihan varma, tunsiko omaa emoaan kokonaan. Ei hän totta puhuen tuntenut. Ei hän tiennyt, mitä kaikkea emo oli tehnyt elämänsä aikana. Emohan ei ollut miltei koskaan läsnä.
Suuret nummet kohosivat silmänkantamattomiin ja vain muutama hassu puu kasvoi karulla alueella. Erilaiset heinikot siellä täällä toivat puiden lisäksi jotain tähän nummien maisemaan. Perhopentu irvisti. Eivät kai he tänne jäisi? He olivat olleet harvaan kasvavien puiden lomassa koko elämänsä ja nyt he olivat nummella.
Voimakas tuulenviima vei mukanaan ruohikkoa ja heinikkoa, joka pilkisti esiin lumen alta ja kulki neljän kissan turkkien läpi. Okei, tuo oli jotain, josta Perhopentu piti. Reviirillä oli ehkä yksi tai kaksi hassua aluetta, jossa oli enemmän kuin kaksi puuta vierekkäin.
”Tervetuloa Tuuliklaanin reviirille”, Kyyarpi naukaisi yllättäen. Ai tämäkö oli Tuuliklaanin reviiri, jolla kokonainen klaani eli ja ruokki itsensä? ”Täällä teistä tehdään taitavimmat ja nopeimmat juoksijat ja vahvat taistelijat.”
”Onko täällä edes ruokaa?” Perhopentu mutisi.
”Täältä löytyy paljon jäniksiä, rusakoita, kärppiä, oravia ja muita pieneläimiä”, Kyyarpi totesi. ”Ei ole toista klaania, joka selviytyy vaikeimmissakin oloissa kuin Tuuliklaani. Muuta klaanit elävät puidensa ja kallioidensa suojissa, mutta emme me. Täällä teistä tulee juoksijoita, joita ei ihan kuka tahansa saa kiinni. Tai pakene.”
Perhopentu nyökkäsi. Vai että nopea juoksija… entä ne taistelutaidot? Kyyarpi oli kyllä taitava ja hän oli oppinut kaiken täältä.
Maa tärisi ja toisin kuin voisi luulla, pennut eivät piiloutuneet vaan pörhistivät turkkejaan. He eivät pakenisi uhan alta ja Kyyarpi oli rauhallinen, mikä kertoi pennuille, ettei ollut oikeasti edes mitään hätää. Jos emo näkisi heidät kyyristelemässä peloissaan, olisi hän jo iskenyt pentujaa korville.
Pian erään nummen päälle ilmestyi ainakin viisi kissaa, jotka liikkuivat nopeasti kuin tuuli. Hetkessä joukkio oli Kyyarven ja tämän pentujen luona.
”Kyyarpi..?” mustan, ruskean ja valkoisen kirjava kolli katseli pentujen isää. ”Olet elossa.”
”Ei minusta niin helpolla henki lähde, Sotkasiipi”, Kyyarpi naurahti. Raidallinen kolli asteli lähemmäs.
”Miten ihmeessä sinä olet vielä pystyssä?” kissa kysyi. ”Viimeksi näimme sinut jahtaamassa Synkän metsän puolella olevaa kissaa etkä enää palannut sen jälkeen.”
”Miltei kuolin, sen myönnän”, Kyyarpi totesi. ”Mutta pentujeni emo pelasti minut.”
”Sinun pentusi?” kullanvärinen naaras laski hitaasti katseensa kolmeen pentuun ja hymyili. ”Ovatpa he sieviä.”
”Missä heidän emonsa on nyt?” Sotkasiiveksi nimitetty kolli kysyi.
”Hylkäsi pentunsa. Ja nyt… Kuollut”, Kyyarpi sanoi ja Perhopentu häkeltyi. ”Ja siksi sain viimeinkin tilaisuuden tuoda heidät kotiin. Tuuliklaaniin, minne he kuuluvatkin.”
”On hienoa saada sinut takaisin”, raidallinen kolli sanoi. ”Onko teillä nimet?”
”Ruostepentu”, Ruostepentu sanoi ensimmäisenä.
”Elopentu.”
”Perhopentu”, Perhopentu sanoi ja siristi silmiään raidalliselle kollille.
”Hänessä on luonnetta”, raidallinen kolli sanoi virnistäen. ”Olen Tähkäviiksi ja tulette kaikki olemaan upeita Tuuliklaanin sotureita.”
Perhopentu kallisti päätään. Uskoiko kolli tosiaan niin? Perhopentu röyhisti rintaansa, kun kissajoukkio lähti viemään Kyyarpea pentuineen kohti Tuuliklaanin leiriä. He olivat tehneet vaikutuksen. Näkisipä emo tämän!
Perhopentu räpäytti silmiään, kun he näkivät pienen syvänteessä olevan alueen nummien keskellä. Se oli yllättävän suojainen paikka, jonka reunamilla kasvoi yksi puu. Pesät oli punottu piikkiherneistä, heinistä ja oksista. Pesiä oli kaivettu osittain maan sisälle, mikä toi suojaa sekä eri säätiloilta että hyökkääjiltä.
Leiriin oli kaksi sisäänkäyntiä, jotka olivat leirin ympärille punotussa piikkiherne- ja heinäaidassa. Leirin keskellä oli suuri kivi, jonka kupeessa oli piilossa vanha jäniksenpesä. Sen uumenista tuli esiin valkoisen ja mustan värittämä kolli, jolla on erityisen kirkkaat oranssit silmät. Hänen vierellään seisoi valkea naaras, jolla oli beiget läikät.
Oranssisilmäinen kolli loikkasi suuren kiven päälle katse Kyyarvessa ja hänen pennuissaan.
”Pilviharso? Tai, Pilvitähti se kai on nykyään, pahoitteluni”, Kyyarpi tervehti ja kumarsi kunnioittavasti kollille. ”Ja onnittelut päällikön asemasta.”
”Kyyarpi”, Pilvitähti nyökkäsi. ”Ja kolme pentua.”
”Pyytäisin saada lupaa liittyä takaisin Tuuliklaaniin nyt, kun sain pentuni pois emonsa otteesta”, Kyyarpi pyysi Tuuliklaanin päälliköltä. Perhopentu tuijotti Pilvitähteä. Pentu piti kollin turkinvärityksestä ja siitä, miten rauhalliselta kolli vaikutti.
”Olet tietenkin tervetullut takaisin Tuuliklaanin soturien rivistöön”, Pilvitähti sanoi nyökäten hetken päästä. ”Ethän sinä ole koskaan ollutkaan muuta kuin tuuliklaanilainen, jos uskollisuutesi kuuluu Tuuliklaanille. Ja pentujesi.”
”Kiitos, Pilvitähti”, Kyyarpi kumarsi kollille. ”Tuuliklaanille olen vannonut uskollisuuteni ja miltei kuolin Tuuliklaanin tähden. Pentuni tulevat varmasti osoittamaan sen sinulle vielä myös.”
”Kuinka vanhoja pentusi ovat?” Pilvitähti kysyi sitten ja katsahti kolmea pentua.
”Vasta nelikuisia”, Kyyarpi kertoi. Pilvitähti nyökkäsi ja ohjasi Kyyarven paikkaan, jonka nimi oli pentutarha. Perhopennun tassuja särki jo tämä loputon kävely, mutta hän ei valittaisi nyt, kun oli pääsemässä lepäämään. Hän oli vahva ja emo sättisi heti, jos hän päästäisi edes yhdenkin valittavan äännähdyksen.
Kyyarpi ohjasi pennut erääseen pesään, jonka maidontuoksu toi Perhopennulle muistoja mieleen. Ne toivat mieleen hänen oman emonsa, kun tämä oli vielä imettänyt pentujaan ja oli oikeasti ollut läsnä enemmänkin heidän elämässään kuin vain silloin tällöin.
Pesässä oli kolme kuningatarta paikalla ja yksi tyhjä peti, jolle Kyyarpi asettui. Hänen pentunsa katsoivat petiä epäilevästi, kunnes lopulta väsähtäneinä seurasivat isäänsä pedin pehmeyteen. He olivat kaikki kovin uupuneita ja nyt saisivat lopulta levätä.
Perhopennun karvat väreilivät, kun hän vain ajattelikin sitä, miten hän voisi osoittaa olevansa taitava ja tarpeeksi hyvä emolleen.