LUKU 5
Iloinen yllätys

Laventelinenä vihasi taistelemista, mutta vielä enemmän hän vihasi nähdä läheistensä kärsivän - fyysisesti tai henkisesti. Monta jokiklaanilaista oli menehtynyt taistelussa, jonka pointtia Laventelinenä ei vieläkään täysin ymmärtänyt, eikä hän uskonut Jokiklaanin koskaan oikeastaan toipuvan kaikesta siitä kauhusta, mitä oli tapahtunut. Laventelinenä kiitti Tähtiklaania joka aamu ja joka ilta siitä, että hänen perheensä ja Liekkisade olivat kaikki selvinneet elossa, mutta suri myös menetettyjä henkiä. Jopa Valkotähti oli kuollut. Hänen tilalleen oli siirtynyt Unitähti, ja varapäälliköksi naaras oli nimittänyt Olkiväreen.
Leiri tuntui autiolta, vaikka niin ei todellisesti ollut. Leiri oli täynnä kissoja: osa ruokailemassa, osa leikkimässä ja osa valmistautumassa partioihin tai harjoitteluihin. Hälinästä huolimatta leiri oli hiljaisempi kuin oli pitkään aikaan ollut, ja Laventelinenä huomasi kaipaavansa todella montaa menehtynyttä jokiklaanilaista samaan aikaan.
“Laventelinenä, sinä voit mennä metsästyspartioon Kultaliekin, Hiekkatassun, Liekkilehmuksen ja Tuhkatassun kansa”, Olkiväri sanoi Laventelinenälle, joka oli juuri lopettanut turkkinsa puhdistamisen.
“Totta kai”, Laventelinenä nyökkäsi, mutta siinä samassa hänen vatsaansa vihlaisi ja hän irvisti. “Auts.”
“Kaikki hyvin?” Olkiväre kysyi, oranssit silmät huolestuneina.
“Vatsaani koskee… taisin syödä jotain pilaantunutta”, Laventelinenä vastasi. Hän oli syönyt aamulla kalaa - lempiruokaansa - mutta se oli maistunut aivan normaalilta.
“Käy Vesitassun luona. Lähetän partion matkaan, mutta jos saat Vesitassulta luvan mennä metsästämään, voit etsiä partion tassuihisi”, Olkiväre ohjeisti. “Mutta jos Vesitassu käskee sinun levätä, sinä lepäät. Onko selvä?”
Laventelinenä nyökkäsi. “On selvä.”
“Hyvä”, Olkiväre hymyili. “Menehän siitä.”
Harmaa naaras oli kiitollinen varapäällikölleen, vaikka ei uskonutkaan tarvitsevansa Vesitassun apua. Hänen vatsakipunsa kyllä lähtisi päivän aikaan, eikä Laventelinenä halunnut jäädä metsästyspartiosta pois nyt, kun ilmat kylmenisivät vain entisestään ja lehtikato oli alkanut. Jokiklaani tarvitsi kaikki kykenevät metsästyspartioihin.
Parantajan pesässä haisi yrtit sekä suru. Kaamosmarja, Vesitassun mestari ja Jokiklaanin parantaja, oli menehtynyt taistelussa ja jättänyt oppilaansa yksin. Koko klaani suri Kaamosmarjaa, mutta Laventelinenä epäili Vesitassun surun olevan kaikista suurinta - tai ainakin ainutlaatuisinta.
“Vesitassu?” harmaa, leopardikuvioinen soturi kysyi. “Oletko täällä?”
Vesitassun pää kurkisti pesästä. Kollin vaaleanvihreät silmät tuikkivat uteliaina, mutta huolestuneina. “Laventelinenä, onko kaikki hyvin?”
“On”, Laventelinenä sanoi ja heilautti häntäänsä. “Vatsaani vain koskee. Olen varmaan syönyt jotain huonoa. Mainitsin siitä Olkiväreelle ja hän patisti minut sinun luoksesi.”
“Hyvä, että patisti”, Vesitassu sanoi. “Tule peremmälle niin katsotaan.”
Laventelinenä seurasi pientä kollioppilasta syvemmälle pesään. Vesitassu ohjeisti hänet maahan makaamaan kyljelleen ja alkoi varovaisesti painelemaan naaraan vatsaa keskittynyt ilme kasvoillaan.
“Sattuuko tämä?”
“E-ei”, Laventelinenä sanoi.
“Milloin vatsakipusi alkoi?”
Laventelinenä pysähtyi miettimään. “Vatsaani on välillä sattunut viimeisten päivien aikana, mutta en ole miettinyt asiaa sen enempää. Tänään kipu oli kuitenkin paljon… voimakkaampaa.”
“Hmm…”
“Onko se vakavaa?” Yhtäkkiä Laventelinenää alkoi pelottamaan. Oliko hänen vatsakipunsa merkki jostain pahemmasta?
“Ei”, Vesitassu sanoi ja lopetti naaraan vatsan painelemisen. Hän räpäytti silmiään. “Onko sinulla ollut huonovointisuutta aamuisin? Tai onko ruokahalusi kasvanut? Koskeeko selkääsi?”
Laventelinenä hämmentyi kysymysten paljoudesta, mutta vielä enemmän hän hämmästyi siitä, miten vastasi jokaiseen kysymykseen mielessään ‘kyllä’. “En ole aiemmin ajatellut asiaa, mutta kyllä. Aamulla kestää hetki, että kykenen syömään, mutta syödessäni nälkä ei tunnu lähtevän millään pois. Ja selkääni särkee varsinkin iltaisin.”
Vesitassun kasvoille levisi leveä hymy. “Laventelinenä, sinä odotat pentuja.”
Soturi avasi suunsa hämmennyksestä, eikä saanut sanojaan ulos. Hän odotti pentuja? Todellako? Oliko hänestä tulossa emo, ja Liekkisateesta isä? Heistä tulisi perhe!
“Liekkisade taitaa olla isä”, Vesitassu kehräsi. “Onneksi olkoon!”
“K-kiitos”, Laventelinenä henkäisi. “Oletko aivan varma? En epäile taitojasi, mutta-”
“Olen täysin varma”, Vesitassu kehräsi. “Tiineytesi on vasta alussa, mutta pian saatat jo tuntea pentujesi potkimista, joten älä säikähdä sitä. Vatsakipu on normaali pienissä määrin, mutta jos se on voimakasta, tule heti katsomaan minua. Pahoinvointi ja selkäkipu ovat täysin normaalia, mutta voin antaa niihin yrttejä, jos ne alkavat vaivaksi.”
“Kiitos”, Laventelinenä toisti. Hän ei tiennyt mitä muutakaan voisi sanoa, sillä hänen mielessään oli vain yksi asia: hänestä tulisi emo!
“Haen sinulle vesiminttua. Se auttaa vatsakipuun sekä pahoinvointiin”, Vesitassu sanoi ja katosi syvemmälle parantajan pesään. Pian hän saapui kuitenkin takaisin pieni hampaissaan pieni lehdistä koottu nyytti, jonka hän laski harmaan naaraan eteen. Se avautui itsestään ja paljasti sisällään piilottelemansa yrtit.
Laventelinenä nuuhkaisi yrttjeä varovaisesti ennen kuin lipoi ne suuhunsa, pureskeli hieman ja nielaisi. Vesiminttu ei maistunut pahalta, kuten hän oli epäillyt, vaan mukavan raikkaalta.
“Kiitos”, Laventelinenä naukaisi. “Tiedätkö- tiedätkö milloin pennut syntyvät.”
Vesitassu tuumi hetken. “On vaikea arvioida tarkkaa aikaa vielä, mutta kyllä siinä monta auringonkiertoa menee. Voit jatkaa soturin tehtäviäsi normaaliin tapana, mutta ota hieman varovaisemmin kuin ennen. Vasta kun vatsasi alkaa kasvaa nii isoksi, että se vaikeuttaa arkipäiviäsi, sinun tulee siirtyä kuningattarien pesään.”
Laventelinenä nyökkäsi. “Selvä. Kiitos paljon, Vesitassu.” Soturi katsoi myötätuntoisesti nuorta parantajaoppilasta. “Kaamosmarja on varmasti ylpeä sinusta.”
“Kiitos”, Vesitassu kuiskasi.
“Jos tarvitset apua - minkälaista apua tahansa - voit aina pyytää minua”, Laventelinenä sanoi. “Voin etsiä yrttejä metsästäessäni tai viedä vaikkapa klaaninvanhimmille heidän yrttinsä.”
“Arvostan sitä suuresti, Laventelinenä”, Vesitassu kehräsi. “Menehän nyt kertomaan Liekkisateelle uutiset!”
“Aivan!” Laventelinenä kääntyi ja loikki ulos leiristä, mutta pysähtyi vielä kerran katsomaan taakseen. “Kiitos!”
Parantajaoppilas hymyili ja heilautti häntäänsä vastaukseksi.
Laventelinenä tiesi, että hänen olisi pitänyt osallistua metsästyspartioon, mutta sillä hetkellä hän ei ehtinyt miettiä asiaa. Hänen olisi löydettävä aivan ensimmäiseksi Liekkisade ja kertoa tälle uutiset pennuista. Kumppanukset olivat jo aiemmin puhuneet pentujen hankkimisesta ja siitä, miten he kumpikin ovat siihen valmiita, mutta Laventelinenä ei ollut osannut ajatella sen tapahtuvan näin pian. Olisiko Liekkisade yhtä iloinen kuin hän? Kollin täytyisi olla.
Liekkisadetta ei kuitenkaan näkynyt leirissä, joten Laventelinenä suuntasi vikkelästi ulos leiristä. Häneltä kesti hetki paikantaa kumppaninsa hajujälki kaikkien muiden jokiklaanilaisten hajujen seasta, mutta kun hän sen lopulta löysi, hän ei hukannut hetkeäkään. Liekkisade vaikutti olevan hajuista päätellen rajapartiossa, ja Laventelinenä lähti seuraamaan kumppaninsa tuttua hajua.
Hetken ajan kuluttua Laventelinenä kuuli ääniä läheltä rajaa, joka erotti Jokiklanain Varjoklaanista, ja hetkeä myöhemmin hän näki viisi kissaa kiertämässä rauhassa rajoja. Liekkisade oli joukon keskellä juttelemassa Novalle.
“Liekkisade!” Laventelinenä hihkaisi, kun oli päässyt tarpeeksi lähelle.
Liekkisade kääntyi ja hänen sinisiin silmiin syttyi iloinen pilke, kun hän näki kumppaninsa juoksevan häntä kohti. “Laventelinenä! Mitä sinä täällä?”
“Minulla on sinulle asiaa”, Laventelinenä sanoi ja vilkaisi muita partiossa olevia kissoja. Nova ja Aamuruusu katsoivat häntä uteliaina. “Kahden kesken.”
“Okei”, Liekkisade vastasi hieman hämillään ja kääntyi juttelemaan partiotovereilleen. “Jatkakaa vain matkaa. Minä tulen kohta takaisin.”
“Selvä”, Nova nyökkäsi. “Mennään.”
Laventelinenä oli kiitollinen siitä, että partion muut jäsenet jatkoivat rauhassa matkaansa ilman sen suurempia kyselemisiä ja ihmettelyjä. He saisivat kyllä myöhemmin tietää, mitä asiaa Laventelinenällä oli ollut Liekkisateelle, mutta juuri nyt naaras halusi vain kumppaninsa tietävän. Liekkisateen täytyi olla ensimmäinen, jolle hän kertoisi.
“Sinun kannattaa istua alas”, Laventelinenä ohjeisti.
Liekkisade teki, kuten Laventelinenä käski, ja kallisti uteliaana päätään. “Onko kaikki hyvin?”
“On”, Laventelinenä kehräsi. “Paremmin kuin hyvin, oikeastaan. Olen tiineenä.”
“Sinä-” Liekkisade pomppasi takaisin tassuilleen. “Sinä olet tiineenä? Mahtavaa!”
“Eikö olekin?” Laventelinenä kehräsi. “Me saamme pentuja, Liekkisade.”
Liekkisade puski Laventelinenän kaulaa kehräten kovaan ääneen. “Meistä tulee perhe. Kuinkakohan pentua luulet, että saamme?”
Laventelinenä naurahti ja nuolaisi oranssin kollin korvaa. “Niin kauan kun saamme yhdenkin pennun, olen tyytyväinen. Vaikka toivon kyllä ainakin kolmea…”
“En malta odottaa”, Liekkisade sanoi.
“En minäkään.”
He saisivat pentuja!

Huurremyrsky oli seuraava, jolle Laventelinenä päätti kertoa uutiset. Kyyhkytuuli ja Kultaliekki olivat molemmat partiossa, eikä Laventelinenä halunnut häiritä heitä, ja Leijonaraidalle hän ei vielä osannut kertoa. Leijonaraita oli aina ollut siskoistaan hyvin suojeleva, ja Laventelinenä tiesi tämän ottavan uutiset iloisesti, mutta myös hyvin vakavasti vastaan.
Huurremyrsky oli pentutarhassa sukimassa Hopeapennun turkkia siistiksi. Aarrepentu istui heidän vierellään katsellen emonsa touhua, sekä hymyilemässä huvittuneena siskonsa valituksille.
“Auts! Älä ole noin kovakourainen!” Hopeapentu valitti, mutta Huurremyrsky ei välittänyt.
“Ei tämä satu”, kuningatar murahti lempeästi ja yritti pitää rimpuilevaa pentua paikoillaan.
“Laventelinenä!” Hopeapentu huomasi silloin pesään saapuneen soturin ja juoksi tämän luokse, vaikka Huurremyrsky kuinka yritti estellä. “Tulit pelastamaan minut!”
“Hei, Hopeapentu”, Laventelinenä tervehti hymyillen pientä, harmaata pentua. “Emosi yrittää vain pitää kauniin turkkisi hienossa kunnossa.”
“Mutta se on tylsää!” Hopeapentu valitti.
Laventelinenä pysähtyi Huurremyrskyn ja Aarrepennun luokse. Aarrepentu katsoi häntä hymyillen ja tervehti hiljaisella naukaisulla. Kollipentu oli aina ollut kaksikosta se hiljainen ja rauhallinen. “Hei vain, Aarrepentu.”
“Etkö sinä mennyt partioon?” Huurremyrsky kysyi siskoltaan pää kallellaan.
“Minulle tuli… muuta tehtävää. Käykö jos juttelemme hetken kahdestaan?” Laventelinenä kysyi ja vilkaisi pentuja.
“Mekin haluamme kuulla!” Hopeapentu älähti.
“Hopeapentu…” Aarrepentu aloitti, mutta vaikeni ja katsoi ylös kohti emoaan.
“Kuuntele veljeäsi, Hopeapentu”, Huurremyrsky sanoi - vaikka Aarrpentu ei ollut muuta sanonutkaan kuin siskonsa nimen. “Menkää leikkimään Peurapennun ja muiden kanssa.”
“Hyvä on…” Hopeapentu mumisi. “Tule, Aarrepentu, mennään parempaan seuraan.”
Aarrepentu seurasi siskoaan ulos pentutarhasta.
Huurremyrsky heilautti kiivaasti häntäänsä ja kääntyi kohti Laventelinenää vihreät silmät välähtäen huolestuneina. “Mitä asiaa sinulla on?”
“Huurremyrsky”, Laventeli kuiskasi, “olen tiineenä.”
Leveä hymy levisi leopardikuvioisen kuningattaren kasvoille ja hän syöksyi nuolemaan Laventelinenän kasvoja. “Onneksi olkoon!” hän kehräsi onnellisesti. “Oletko jo kertonut Liekkisateelle?”
“Kerroin äsken”, Laventelinenä sanoi.
“Ja?”
“Hän on onnellinen”, Laventelinenä kehräsi.
Huurremyrsky aloitti jälleen siskonsa kasvojen nuolemisen. “Hyvä. Liekkisade on loistava kumppani ja olen varma, että hän ottaa osaa pentujen hoidossa.”
Laventelinenä muisti silloin, ettei Huurremyrsky ollut kertaakaan maininnut omaa kumppaniaan - tai pentujensa isää, jos hänellä kumppania ei koskaan ollut ollutkaan. Harmaa naaras olisi halunnut kysyä asiasta siskoltaan, mutta ei tiennyt miten, eikä edes uskonut Huurremyrskyn antavan minkäänlaista vastausta.
“Millaista on olla emo?” Laventelinenä kysyi yhtäkkiä. Hän halusi pentuja, todella halusi, mutta häntä myös pelotti. Entä jos hän ei olisi hyvä emo? Entä jos hän ei osaisi hoitaa pentujaan?
“Rankkaa”, Huurremyrsky vastasi rehellisesti, “mutta myös kaiken sen arvoista. Rakastan Aarrepentua ja Hopeapentua enemmän kuin ketään muuta: he ovat minun kalleuteni. Tiedän, että sinusta tulee hyvä emo omille pennuillesi. Etkä sinä sitä paitsi tule olemaan yksin.”
“Kiitos”, Laventelinenä hymyili. Huurremyrskyn paluun jälkeen hän oli ihaillut siskonsa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä. Kahden pennun kasvattaminen yksin ei ollut helppoa, mutta Huurremyrsky tuntui pärjänneen siinä todella hyvin. Kyllä Laventelinenäkin pärjäisi - ja sitä paitsi hän ei olisi yksin. “En malta odottaa, että pennut syntyvät.”
Huurremyrsky katsoi huvittuneena Laventelinenää. “Siinä taitaa kestää vielä jonkun aikaa.”
“Vesitassu sanoi samaa”, Laventelinenä sanoi. “Jaksan kyllä odottaa. Pennut ovat sen arvoisia.”
“Niin ovat”, Huurremyrsky kehräsi ja kampesi itsensä tassuilleen. “Minun on parasta mennä katsomaan, mitä Hopeapentu ja Aarrepentu puuhaavat.”
Laventelinenä seurasi siskoaan ulos pentutarhasta, jonka ulkopuolella Hopeapentu ja Peurapentu leikkivät keskenään, ja Aarrepentu jutteli jotakin Iltapennun kanssa. Huurremyrsky asettui istumaan lähelle omia pentujaan katse kiinnittyen heihin intensiivisesti, mutta pienen hymyn kanssa.
Siskokset hyvästelivät toisensa, ja Laventeli suuntasi etsimään muita perheenjäseniään, jotta voisi kertoa heillekin hyvät uutiset. Hän hehkui ulospäin onnea ja innostusta, eikä voinut vieläkään täysin uskoa olevansa todella tiineenä.
Mutta totta se oli, hän ja Liekkisade saisivat pentuja!

Luku 4

Maa tuntui tärisevän kun Kimallepuron harmaanruskea keho kaatuivat synkkää maata vasten. Hänen leukansa otti kolauksen joustamattomasta pohjasta ja hän oli maistavinaan raudan maun suussaan.

“Nouse ylös”, kuului pistävä ääni naaraan takaa. Kimallepuro yritti räpytellä valuvia kyyneleitään pois silmistänsä, kun kovakourainen tassu kosketti hänen otsaansa.

“Voisin olla kovakouraisempi tiedäthän”, valkoinen naaras sanoi, hieman lempeämmällä äänensävyllä kuin aiemmin. Kimallepuro nyökkäsi hiljaa ja nousi sitten seisomaan.

“Voisinko yrittää uudestaan”, hän kysyi varovaisesti Usvalta, joka oli astunut pari askelta taaksepäin Myrskyklaanin soturista.

“Ei. Tämä riittää tältä päivältä”, Usva tokaisi ja hävisi ilmaan.

Kimallepuro heräsi sammalpediltään soturien pesästä. Pesä oli tyhjentynyt muista kissoista, hänen ollessa ainoita keitä siellä vielä oli. Tämä oli jo alkanut muodostua tavanomaiseksi aamuksi. Kimallepuron harjoitellessa yötäpäivää, ei hän enää jaksanut herätä aikaisin aamunkoittoon. Hänellä ei ollut enää aikaa tuhlattavaksi. Siksi hänen täytyikin nousta sängystänsä nopeasti, jotta hän ei olisi myöhässä Häivätuulen partiojaosta. Se mitä hän viimeiseksi kaipasi, oli varapäällikön aina-ihanat piikittelevät kommentit.

“Huomenta prinsessa!” kuului Kimallepuron ystävän Liekotassun ääni. Musta kolli ilmestyikin hänen takaansa hänen vierellensä. Kimallepuro oli ystävystynyt oppilaan kanssa pikkuhiljaa heidän ollessa yhdessä partioissa usein. Olkiväreen lähdön jälkeen naaras oli kaivannut ystävää, ainakin jotain muuta kuin hänen isänsä. Liekotassu oli sopinut tehtävään hyvin, älykkäällä ajattelullaan ja noh, ehkä hieman tylsillä vitseillään. Kimallepuro kuitenkin viihtyi kollin seurassa. Se sai hänen ajatuksensa toisaalle.

“Huomenta vain idiootti”, Kimallepuro sanoi kieltään näyttäen. Liekotassu katsoi häneen takaisin kulmiaan kurtistaen.

“Mistä sinäkin olet oppinut tuollaista kielenkäyttöä? Kun tutustuimme, olit niin ujo ja viaton”, oppilas tokaisi silmiään pyöritellen. Kimallepuro huokaisi. Joskus nuoremman kissan kanssa keskusteleminen tuntui hieman hankalalta.

“Kuule, sinun kanssa pitää osata hieman puolustaakin itseään”, naaras sanoi olkiaan kohauttaen.

“Hei minähän sanoin vain… hetkonen miksi sinun suustasi valuu… verta?” Liekotassu kysyi yhtäkkiä katse totisena. Kimallepuron silmät suurenivat, kun hän muisti yölliset harjoituksensa. Hän oli täysin unohtanut, että hänen vammansa seurasivat häntä valvemaailmaan.

“Öäähm, se eilinen myyrä jonka söin, oli jotenkin tosi tuore ja niin…” hän vaikeroi saadeen Liekotassulta vain hämmentyneen katseen. Naaras toivoi, että oppilas unohtaisi asian kuitenkin pian, eikä miettisi sitä sen enempää.

Kaksikko saapui pian Häivätuulen luokse, joka jakoi heidät partioihin, yllättäen taas samaan. Kimallepuro ei valittanut, varsinkaan kun kyseessä oli metsästyspartio. Samassa partiossa oli myös Liekotassun mestari Tiikeriyö, Etsijätaivas, sekä Kimallepuron isä, Villivirne.

Kimallepuro ei tiennyt mikä häntä vaivasi, mutta hän ei saanut mitään kiinni. Kaikki saaliseläimet, jotka hän näki ja joita hän jahtasi, pääsivät karkuun. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Liekotassu sai kiinni jopa kaksi oravaa ja jokainen heidän partiosta kantoi jotain, paitsi hän. Kun he palasivat leiriin kantamaan saaliinsa tuoresaaliskasaan, Kimallepurosta tunti vain suuren epäonnistumisen tunteen sisällään. Hän oli pettynyt itseensä, eikä hän puhunut kenellekään mitään heidän paluumatkallaan. Hän halusi olla vain yksin. Päästyään leirin sisäänkäynnistä sisään, naaras lähti kävelemään poispäin muista, katsomatta kenenkään. Hän meni soturien pesästä sisälle omalle paikalleen makaamaan. Jos hän olisi voinut nukkua hän olisi, mutta pettymyksen tunne hänen sisällään oli liian suuri.

“Hei”, kuului lempeä ääni hänen takaansa. Kimallepuro luuli hetken, että Liekotassu oli seurannut häntä, mutta kääntäessään päänsä hän huomasi Villivirneen. Naaraasta tuntui oudolta, hänestä tuntui, ettei hän ollut puhunut isällensä kunnolla aikoihin.

“Hei”, Kimallepuro sanoi pitäen huolta, ettei hän katsonut isäänsä suoraan silmiin. Villivirneen ilme oli huolestunut, mutta välittävä. Naaraasta tuntui melkein pahalta, että toisen täytyi nähdä hänet näin säälittävässä tilassa.

“Onko kaikki hyvin? Olet vaikuttanut väsyneeltä viime aikoina. Johtuuko tämä Olkiväreestä?” Villivirne aloitti tuhansilla kysymyksillä. Kimallepuro ei osannut oikein sanoa mitään. Hän vain käänsi päänsä tassuihinsa.

“Pitäisikö minun sanoa Valhetähdelle, että tarvitset hieman lepoa?” Villivirne kysyi silitellen tyttärensä harmaanruskeata turkkia. Kimallepuro alkoi ärsyyntyä. Lepo oli vähintä mitä hän tarvitsi tällä hetkellä, hän ei vain harjoitellut tarpeeksi.

“Ei! Älä sano Valhetähdelle mitään. Eikä tämä johdu Olkiväreestä, enkä ole väsynyt”, naaras sanoi sähisten. Hän nousi pediltään seisomaan ja katsoi vihaisesti isäänsä. “Olen vain huono, enkä näköjään osaa enää yhtään mitään”, hän tiuskahti.

“Ethän ole huono, olet parhaita saalistajia joita olen nähnyt”, ruskea kolli sanoi lempeästi.

“Enkä ole. Sanot noin vain, koska… en edes tiedä.”

“Se mitä sanon on totta. Mutta olet tyttäreni ja huomaan, että kaikki ei ole hyvin. Ja olet ainoa pentuni tässä klaanissa ja haluan tukea sinua parhaani mukaan.” Kimallepuron silmät täyttyivät kyynelillä.

“Et sinä huomaa mitään. Et huomannut Olkiväreen vaikeuksia täällä, et huomannut Vääräkajon syyllisyyttä. Etkä todellakaan huomaa miten minulla menee. Et halua vain menettää minua, koska klaanin silmissä se olisi varmaan jo jotenkin ala-arvoista, menettää kumppani ja kaikki pentunsa.” Kimallepuro ei edes ajatellut mitä hän sanoi, hän ei ollut vihainen isälleen, mutta hän oli väsynyt ja tunteikas ja sillä hetkellä hänestä tuntui helpoimmalta vain sanoa sitä mitä hänen mieleensä ensimmäisenä sattuikaan tulemaan.

“Kimallepuro…” Villivirne aloitti, mutta naaras keskeytti hänet:

“Mene vain pois. Haluan olla yksin”, soturi sanoi ääni särkyen. Villivirne katsoi häntä hetken kunnes kääntyi poispäin. Kimallepuro painoi päänsä takaisin sammaleeseen ja antoi hiljaisen, tukahdetun itkun tulla.

—

Kimallepuro ei puhunut Villivirneelle kunnolla päiviin. Hän ei tiedä johtuiko se siitä, että hän oli vielä ärsyyntynyt, vai eikö hän vain muuten vain kehdannut. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa öisiin harjoituksiin ja muuten vain päivistä selviämiseen. Ainoa kenelle hän oikein puhui Usvan lisäksi oli Liekotassu, joka jaksoi aina huomautella hänen väsyneestä olemuksestaan ja muuten vain vitsailla hänen kanssaan.

“Kimallepuro, sinun pitää keskittyä”, Usva sanoi katsoen Kimallepuroa silmät viirulla. Tummanharmaa naaras ravisti päätään palaten itsensä nykyhetkeen.

“Anteeksi, olen vähän väsynyt”, hän sanoi häpeillen, katsoessaan tassuihinsa. Hän ei odottanut saavansa Usvalta myötätuntoa, mutta hän ei ollenkaan osannut odottaa naaraan seuraavaa liikettä. Ennen kuin soturi ehti reagoida, oli valkoinen naaras jättänyt hänen kuonolleen kipeät kynnen jäljet. Kimallepuro ähkäisi kivusta, peruuttaen muutaman askeleen taaksepäin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt perääntyä enempää, kun Usva oli tarttunut häntä hänen kasvoistaan kiinni.

“Kuuntele. Minä olen vielä yllättävän kiltti sinulle. Kun koulutuksesi etenee, sinun on kestettävä paljon enemmän, kuin vähän väsymystä ja pahaa mieltä. Joten, kokeillaanpa uudestaan.” Usva ei tuntunut antavan Kimallepurolla vaihtoehtoja, mutta naaras alkoi kyllästyä koko tilanteeseen. Hän päätti kuitenkin yrittää vielä uudelleen. Soturi huokaisi syvään henkeä ja jännitti lihaksensa vielä kerran uudelleen. Hän ponnisti ja hyppäsi Usvaa päin, suunnaten ensin tämän oikeaa puolta kohti, vaihtaen kuitenkin vasemmalle ja saaden kaadettua naaraan selälleen. Usva kuitenkin luikahti nopeasti pois Kimallepuron alta, yrittäen saada tassunsa harmaan naaraan leuan alle, siinä kuitenkaan onnistumatta kun Kimallepuro puraisi tämän tassua. Normaali kissa olisi rääkäissyt siinä tilanteessa, mutta Usva veti tassunsa nopeasti pois. Kimallepuro arveli tilaisuutensa tulleen ja hyökkäsi Usvaa kohti uudestaan. Toinen kissa oli kuitenkin nopeampi, onnistuen kaatamaan Kimallepuron vatsalleen.

Harmaa naaras katsoi tassujaan. Sitten hän nosti vaalean vihreän katseensa kohti niin sanottua mestariaan. Hän oli viime ajat pitänyt Usvaa taitavimpana kissana kenet hän tiesi. Niin hän piti kyllä edelleen. Mutta hän ei enää jaksanut tällaista rutiinia. Hän ei tuntunut oppivan mitään uutta, enemmänkin hänen taitonsa tuntuivat katoavan päivä päivältä. Hän katsoi Usvaa pitkään, kyynel valuen silmäkulmasta. Valkean kissa odotti ilmeettömästi sanomatta mitään. Kimallepuro olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta hän piti suunsa kiinni, kääntyen ympäri ja jättäen tämän synkän paikan taakseen.


—

Kylmän viileä ilma puhalsi kohti Kimallepuron jo paksuksi kasvanutta turkkia. Hän seisoi ryhmässä odottamassa, muiden Myrskyklaanin kissojen kanssa. Valhetähti oli johdattanut heidät Tuuliklaanin rajalle ja sitten jättänyt heidät odottamaan siihen. Ainoa mitä Kimallepuro oli kuullut muiden puheista oli, että heidän päällikkönsä oli käskenyt varautua taisteluun.

Juuri hetkeä aiemmin Kimallepuro ja Liekotassu olivat olleet palaamassa metsästyspartiosta kantaen saamiaan saaliita. He olivat olleet valmiita syömään, kun Valhetähti oli ilmoittanut, että osan kissoista olisi tultava hänen mukaansa. Osan taas oli jäätävä leiriin vartioimaan ja Liekotassu oli ollut yksi näistä.
Kimallepuro ei tiennyt ollako innoissaan vai peloissaan. Hän ei ollut juurikaan ollut taisteluissa, joten tämä olisi kokemuksena ainutlaatuinen, mutta hän ei voinut sivuuttaa mielessään kalvavaa pelkoa siitä, että heidän olisi oikeasti ryhdyttävä taistelemaan. Vaikka hän olikin harjoitellut Usvan kanssa, oli siitäkin kulunut päiviä kun hän oli lähtenyt hänen yöllisestä harjoituspaikastaan. Sen jälkeen hän ei ollutkaan palannut sinne. Naaras kuitenkin toivoi, että jotain olisi lopulta jäänytkin hänen mieleensä.

Kun Valhetähti viimein saapui, oli joukkion aika siirtyä kohti taistelukenttää. Tuuliklaani ja Varjoklaani liittyivät myös pian heidän joukkoonsa. Kaikki tuntui tapahtuvan äkkiä, kun Jokiklaani ja Taivasklaani tulivat heitä vastaan. Kimallepuro seurasi klaaninsa jäseniä taistelun siimekseen. Ensin hän hyökkäsi jonkin Taivasklaanilaisen kimppuun, joka puolustautui saman tien puremalla naarasta korvaan. Kimallepuro rääkäisi ja potkaisi vihollisklaanin kollia kylkeen, saaden tämän irrottamaan otteensa hänestä. Hän kohdisti hampaansa kollin jalkaan saaden tämän pakenemaan. Seuraavaksi hän näki Kolibrin taistelemassa jotakin jokiklaanilaiskollia vastaan ja hän kiirehti auttamaan klaanitoveriaan. Yhdessä he saivat vihollissoturin taannutettua ja hymyilivät toisilleen kun kolli pötki pakoon.

Adrenaliini kuohui Kimallepuron korvissa kun hän katseli taistelua ympärillään. Helpotuksekseen hän ei nähnyt Olkivärettä Jokiklaanin taistelijoiden joukossa, mitä hän oli alunperin hieman pelännyt. Etenkin kun taistelun seassa tuntui olevan vaikea erottaa kissoja joita vastaan taisteli. Naaras oli juuri onnistunut saamaan Varjoklaanilaisoppilaan pois selästään, kun hän tajusi, että klaanilaiset olivat alkaneet taistella aivan sekaisin. Hän ei ollut enää varma mistä ja ketä vastaan hän itse taisteli ja kuka oli edes voitolla. Yrittäessään pilkistellä missä hänen klaanitoverinsa menivät, tunsi naaras terävät kynnet kyljessään. Kääntyessää katsomaan kuka häntä oli vastassa, tunnisti hän likaantuneen valkoisen naaraan.

“Usva! Mitä sinä teet täällä?” Kimallepuro kysyi järkyttyneenä. Hän ei ymmärtänyt mitään. Miten Usva oli täällä, oikeassa maailmassa, kun Kimallepuro oli nähnyt häntä vain unissansa. Hän ei koskaan ollut edes ajatellut naaraan olevan oikea. Mutta ilmeisesti hän oli.

“Olen täällä niinkuin muutkin Synkän metsän kissat”, Usva sanoi, ensimmäistä kertaa ilmeessään muutakin kuin mitäänsanomattomuutta.

“Synkän metsän? Mitä sinä tarkoitat?” Kimallepuro kysyi hämmentyneenä. Vastaukseksi hän sai raapaisun läheltä silmäkulmaansa.

“Tietäisit, jos olisit jatkanut koulutustasi. Luulenpa, ettet saa ikinä tietää”, Usva sanoi virnistäen. “Se ei minua toki haittaa. Olit liian heikko joka tapauksessa.”

Kimallepuro katsoi naarasta yhä järkyttyneempänä, kunnes tajusi, että tämä painoi tassuaan hänen kurkkuaan vasten. Hän yritti pyristellä otteesta, mutta hänen tajuntansa tuntui katoavan sitä mukaa, mitä hän pyristeli. Lopulta kaikki tummui.


—
Kimallepuro avasi silmänsä. Hänen ympärillään leijui veren haju ja maisema oli täynnä maassa makaavia kissoja.

“Olenko Tähtiklaanissa?” naaras kysyi itseltään. Ehkä hän oli jossain muussa paikassa, sillä hän ei uskonut Tähtiklaanin olevan ihan näin karmea paikka. Hänen kaulaansa särki ja hänen olonsa oli kamala. Jokaista lihasta särki, kun soturi pakotti itsensä jalkeille. Hänen katseensa oli sumea kuin mikä, eikä hän erottanut kunnolla keitä hänen ympärillään oli. Ainoa mitä hän tiesi oli, että taistelu oli loppunut. Mutta oliko kukaan elossa?

Tummanharmaan soturin korvat valpastuivat, kun hän kuuli Olkiväreen äänen kaukaisuudesta. Ahdistus kuitenkin kasvoi hänen sisällään, kun hän kuuli myös muiden kissojen ääntä. Ja itkua. Kimallepuro lähti linkuttamaan ääntä kohti, nähden joukon kissoja ruumiin ympärillä.

“Mitä täällä tapahtuu?” naaras kysyi ääni karheana. Hän tunnisti Olkiväreen, Tuikemielen, Lehmussydämen ja kun hän viimein katsoi heidän keskellään makaavaa kissaa, hänen henkensä oli salpaantua. Maassa makasi Villivirne, ja Kimallepuro ei nähnyt hänen hengittävän.

“Onko hän…?” naaras kysyi hiljaa tuntien hänen silmiensä vetistyvän. Olkiväre käänsi katseensa sisareensa ja nyökkäsi hiljaa. Kimallepuron maailma pysähtyi. Hän ei pystynyt hengittämään eikä hän pystynyt tekemään mitään. Kun hän lopulta tajusi mitä oli tapahtumassa, hän juoksi Olkiväreen vierelle ja puski tätä vasten. Myös muut heidän ympärillään olevat kissat painautuivat heitä vasten, kukaan sanomatta mitään. Sinä yönä taivaalle syttyi uusi tähti.

Tiikeritassu, luku 5


Vaaleanruskea raidallinen kolli makoili pedissänsä. Hän oli hiukan rauhoittunut Punatassun suhteen kun tiesi veljensä olevan Tähtiklaanissa, mutta silti sattui puhua taistelusta, kuin se olisi joku piikki joka onkin sydämessä, ei tassuissa. Hän ei ollut nukkunut enää hetkeen aamulla, mutta oli päättänyt jäädä makaamaan vielä, kun hänellä oli kestänyt niin kauan nukahtaa. Rauhaa ei kestänyt kauaa, kun Orvokkiviiksi huusi häntä.
"Tiikeritassu, tule metsästämään!" Orvokkiviiksi käski. Tiikeritassu nousi ylös nopeasti, ja hölkkäsi pirteänä ulos.
"Huomenta", Tiikeritassu sanoi. Orvokkiviiksi vain lähti leiristä, jäämättä katsomaan seurasiko kolli. Pian Tiikeritassu kiiruhti mestarinsa vierelle.
"Orvokkiviiksi, miksi olen ollut näin kauan oppilaana? Olenko minä huono soturi? Onko minulla arviointi pian?" Tiikeritassu päästi suustaan puheryöpyn.
"Et sinä ole, mutta minulla on sinulle vielä paljon opetettavaa. Kyllä arviointisi pian tulee, mutta ensiksi minun täytyy opettaa sinulle kaiken, mitä sinun tulee tietää soturina olemisesta", naaras murahti. Tiikeritassu painoi päänsä. Olisi pitänyt ajatella tuota. Kolea tuuli kävi läpi Varjoklaanin reviirin, pörröttäen Tiikeritassun turkkia.
"Haistatko sinä hiiren?" Orvokkiviiksi kysyi.
"E-En.. tuulee liian kovaa", kolli totesi.
"Hyvä, en minäkään. Nyt koetetaan etsiä oikeaa riistaa", mestari käski. Pian naaras nosti häntänsä merkiksi olla varuillaan.
"Varpunen", Orvokkiviiksi kuiskasi. Tiikeritassu nuuhki ilmaa, ja huomasi sen itsekin. Se tonki matoja pudonneiden lehtien seasta, hyvin keskittyneenä. Tiikeritassu kiersi hieman toiselle puolelle, ja odotti. Hän jopa pidätti hengitystään, ettei vain säikäyttänyt sitä. Sitten hän jännitti takajalkansa, ja hyppäsi. Loikka kantoi melkein sen päälle, mutta laskeutui hiukan sivuun. Se päästi varoitushuudon, ja yritti lähteä lentoon mutta oli liian hidas. Pian kolli kierähti ja nappasi varpusen käpäliinsä. Hän puri nopeasti sen kuoliaaksi.
"Hyvä, Tiikeritassu. Nopeaa toimintaa", Orvokkiviiksi kehui. Vaaleanruskea kissa otti hiiren mielissään hampaisiinsa. Hetken kuluttua he kävelivät vähän eteenpäin reviirin havumetsän suojassa.
"Myyrä", Orvokkiviiksi sihahti. Naaras laskeutui oitis hieman kyyryyn, ja antoi Tiikeritassun ottaa vaanimisasennon. Kolli hiipi myyrän lähettyville. Risu raksahti hänen takanaan. Myyrä ei sitä huomannut, mutta rastas päästi varoitushuudon joka säikäytti myyrän. Pikku otus pinkoi koloonsa.
"Harmi, kun tuo rastas säikähti. Muuten olisit saanut sen", mestari harmitteli. "Tule, mennään leiriin." Tiikeritassu seurasi mestariaan, joka hölkkäsi reviirin poikki. Puolessa välissä naaras kompastui ja kaatui kömpelösti maahan. Kolli jarrutti tassut liukuen.
"Tuo piikkipensas oli tiellä, olisi pitänyt katsoa eteeni", Orvokkiviiksi murahti ja nosti hiukan etukäpäläänsä, jossa oli iso piikki. "Pystyn kyllä kävellä", naaras ilmoitti. Niinpä he jatkoivat matkaansa leiriin.


Tiikeritassu venytteli oppilaiden pesässä juuri heränneenä, hieman tokkuraisena. Orvokkiviiksi oli saanut piikin pois, mutta lepäsi tänään kun se oli ollut niin syvällä. Tiikeritassu oltiin määrätty Rastastassun kanssa Leijonahampaan koulutukseen. Mukavalta vaikuttava naaras odotteli heitä taistekuharjoituksiin leirin suussa. Kolli käveli rauhallisesti kullankeltaisen kissan luokse.
"Ai, huomenta, Tiikeritassu, toivottavasti olet yhtä hyvä taistelija tänään kuin Orvokkiviiksi sanoi sinun taistelleen", Leijonahammas kehräsi. "Näitkö Rastastassua?" Tiikeritassu pudisteli päätänsä hämmentyneenä naaraan kehuista. Jokiväre ei ollut ihan Leijonahampaan suosiossa, joten se tuntui vain jotenkin oudolta. Pientä kollia ei ollut näkynyt, mutta kuitenkin pian Rastastassu kiirehti heidan luokseen, ja kaatui kömpelösti mahalleen. Sitten tämä nousi pystyyn niin nopeasti kuin saattoi. Leijonahammas pyöritteli päätään oppilaalleen.
"Olet sinäkin yksi kömpelys..", naaras mutisi huvittuneena. Rastastassu hyppeli iloisena mukaan. Kolli oli hiukan Tiikeritassua nuorempi.
"Mitä me opetellaan?" Rastastassu kysyi innostuneena. Leijonahammas jatkoi matkaa samalla kun vastasi:
"Näet sen sitten, taistelua." Tämä kääntyi harjoituspaikalle, valmiina opettamaan oppilaita. Tiikeritassu höristi korviaan kuunnellakseen ohjeet tarkasti.
"Harjoittelemme ensiksi takatassuilla seisomista", kullanruskea kissa tokaisi. "Koittakaa pitää tasapaino samalla, kuin seisotte. Häntää voi käyttää apuna tasapainon hakemisee." Tiikeritassu koitti heti. Hetken horjumisen jälkeen hän pääsi tasapainoon, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Kolli horjahti ja putosi tassuilleen. Rastastassukin koitti, ja vaikka tämä kuinka heilui ja yritti saada käytettyä häntäänsä apuna kolli kaatui aina vain. Leijonahammas huokaisi. Tiikeritassu kokeili sitä enemmän, nyt se meni jo hiukan paremmin vaikka ei hän siinä kauaa kyennyt olemaan. Niinpä kolli lopetti sen itse ennen kuin kaatui. Kolmannella kerralla hän onnistui siinä. Rastastassun yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta.
"Hienoa, Tiikeritassu. Harmi, kun minun oppilaani ei ollut yhtä nopea", Rastastassun mestari kehräsi. Jokin siinä sai Tiikeritassulle aikaan kylmät väreet. Mitä hän yritti, oliko naaras vain kehunut?
"Ööh, kiitos kai", Tiikeritassu sanoi katsoen poispäin seisten nyt kaikilla neljällä jalalla. Rastastassultakin alkoi pikkuhiljaa sujumaan paremmin, ja pian tämä pääsi jo hetkeksi aikaa seisomaan.
"Vihdoinkin, Rastastassu. Ottaisit mallia Tiikeritassusta", naaras mutisi itsekseen. "Seuraavaksi, kun kykenette nyt tuohon harjoittelemme puolustamista kun seisoo tuolla tavoin." Oppilaat nousivat molemmat seisomaan.
"Odottakaa nyt hetken, Tähtiklaanin tähden! Ettehän te edes tiedä kunnolla, mitä olisi tarkoitus tehdä!" Leijonahammas sanoi tiukasti. Sitten tämä hiljeni ja nousi takajaloilleen. Naaras viittoi Tiikeritassun koittamaan käydä kimppuun. Tämä syöksyi Leijonahampaan vatsaa kohti ja koitti puskea hänet kumoon, mutta sitten Leijonahammas nojasi hiukan eteenpäin ja löi hänet pois etukäpälillään.
"Näin se hoidetaan", hän tokaisi. "Mutta ihan hyvä yritys, Tiikeritassu. Olet todella hyvä, sinusta voi tulla yksi klaanin parhaista taistelijoista." Tiikeritassu oli hyvin hämmentynyt naaraan mielistelystä. Mutta silti kehut lämmittivät häntä, vaikka ei hän tuntenut olevansa mitään verrattuna siihen, mitä Punatassu oli ollut, hänelle oli käynyt vain tuuri siinä taistelussa. Hänen karvansa nousivat pystyyn kun kolli edes ajatteli sitä. Kolli puristi maata kynsillään, hän katsoi hiukan alaspäin.
"Mitäs nyt, kehuinko sinua liikaa?" Leijonahammas nauroi hiukan ilkeään sävyyn, jota Tiikeritassu ei edes huomannut itse.
"E-Ei tässä mitään… kai", oppilas kakisteli ulos.
"Hyvä, siinä tapauksessa jatketaan heti", Leijonahammas kehräsi. Tiikeritassu ei lähtenyt, hän ei kyennyt pidättelemään tunteitaan mutta ei tosiaankaan halunnut vuodattaa niitä Leijonahampaalle. Aina, kun taistelu mainittiin hän tunsi tämän. Vaikka tiesi veljensä olevan Tähtiklaanissa, silti. Ja menetyksen tunne oli kuin hänen sydämensä leviäisi palasiksi, ja sitten kokoontuisi hetken päästä takaisin kokoon.
"No, jos et meinaa tehdä mitään hyödyllistä, voit aivan hyvin palata leiriin. Kyllä minäkin tiedän, miltä sisaruksen menetys tuntuu, mutta en ole jäänyt haikailemaan hänen peräänsä kuin mikäkin pentu, joka itkee emonsa perään!" sanoi naaras kuin olisi lukenut Tiikeritassun mielen. Hän oli tyrmistynyt niistä ilkeistä sanoista.
"Tämä ei ole se hyvä soturioppilas, mistä Orvokkiviiksi kertoi!" naaras räyhäsi. "Hei, eiväthän nuo sanat pahoittaneet mieltäsi enempää? Anteeksi, unohdan välillä, että kaikkien suhteet sisaruksiinsa eivät ole hyvät. Todella, olen pahoillani. Palaa vain leiriin", Leijonahammas sovitteli teeskennellyn kuuloisesti, kun oli tajunnut sanoneensa jotain sellaista. Mutta Tiikeritassu ei vastustellut, ja lähti kotiin. Kolli ei kuitenkaan ollut huomannut naaraan vain teeskennelleen. Hän ei kyennyt olemaan antamatta anteeksi, vaikka oli se hiukan pahalta tuntunut. Mutta Leijonahampaan kehut todella lisäsivät luottamusta Rastastassun mestaria kohtaan. Ehkä voisin saada hyvän ystävän noista kahdesta, vaikka jokin ei tunnu olevan kohdillaan Leijonahampaan suhteen, Tiikeritassu tuumi.



Jokiväre oli vastassa leirissä.
"Ai, hei! Hetkinen, näytät hieman, no, surulliselta? Mikä on?" Jokiväre istuutui poikansa viereen. Hän rupesi silittelemään hännällään Tiikeritassun kylkeä.
"En tiedä, kun minusta vain tuntuu niin pahalta Punatassun suhteen", Tiikeritassu sanoi itkuisella äänellä, katsoen varapäällikön silmiin.
"Ymmärrän. Haluaisitko kertoa, mitä tapahtui?" Jokiväre kuiskasi. Tiikeritassu oli hiljaa ihan hetkisen.
"En minä… jotenkin kykene. Ainakaan vielä", kolli sanoi lähes kuiskaten, nojaten isänsä kylkeen.
"Uskon että se oli kauheaa. Muista vain, että olen isäsi, voit kyllä kertoa minulle. Ymmärrän kyllä, että et ole valmis vielä, mutta kerro vain heti kun siltä tuntuu. Iltaisin minä käyn aina metsässä, kunhan vain kerkeän. Kerron usein siellä ollessani Punatassulle ja Ampiaispilvelle kaipaavani heitä. Toivon että he kuulevat, ja vaikka en ole siltikään aivan varma Tähtiklaanin suhteen, toivon heidän olevan turvassa. Toivon heidän ymmärtävän, että minä todella kaipaan heitä. Saan lohtua, kun teen niin. Voit tulla mukaani, jos tahdot, ehkä se keventäisi mieltäsi. Käydään muistelemassa heitä illalla, jos se sopii", Jokiväre kertoi. Tiikeritassu oli liikuttunut, olihan hänen isänsä aina ollut hieman kylmä, eikä ollut näyttänyt rakkauttaan. Mutta Jokiväre oli oikeasti hieno kissa.
"Tulen kyllä. Kiitos, oikeasti, tuo auttoi", Tiikeritassu sanoi edelleen hieman itkuisesti mutta nyt jo paremmalla mielellä. Vaikka Tiikeritassu itse oli aina uskonut Tähtiklaaniin, häntä ei haitannut että tämä ei niinkään uskonut. Loppujen lopuksi jokainen sai itse päättää, mihin uskoi. Kaikki eivät olleet välttämättä samaa mieltä, eikä tarvinnutkaan, mutta se oli vain Tiikeritassun mielipide.



Hopeahäntä kimmelsi taivaalla. Tiikeritassu katsoi sitä Jokiväreen kanssa kiven päältä.
"Mikähän noista mahtaa olla Punatassu? Tai Ampiaispilvi?" Tiikeritassu pohti.
"Ei voi tietää. Jossakin tuolla he ovat, se on varmaa", Jokiväre kuiskasi. Kolli veti poikaansa vielä lähemmäs hännällään.
"Älä murehdi heistä. Punatassu ja Ampiaispilvi ovat turvassa tuolla", vanhempi kissa sanoi lempeämmin, kuin hän oli ikinä kuullut Jokiväreen sanovan. Ainahan hän oli ollut kylmä, eikä tuntunut välittävän sukulaisistaan. Ehkä taistelusta oli jotain hyötyä. Ehkä se oli tuonut Tiikeritassun ja Jokiväreen läheisimmiksi.
"Miten harjoitukset sujuivat tänään?" Jokiväre kysyi pestessään itseään.
"Hyvin. Leijonahammas on mahtava opettaja, vaikka ei hän olekaan mestarini. Ja Rastastassu on tosi mukava", Tiikeritassu kehräsi.
"Vai että Leijonahammas", Jokiväre murahti niin hiljaa, ettei Tiikeritassu kunnolla kuullut, ja vaikka olisikin, hän ei olisi jaksanut välittää.


Tiikeritassu heräsi huonosti nukutun yön jälkeen tokkuraisena oppilaiden pesään. Kissoja oli kokoontunut jo aukiolle odottamaan tehtäviään, joita Jokiväre jakoi.
"Jonkun pitäisi siivota klaaninvanhimpien pesä", Jokiväre mietti.
"Tiikeritassu voi tehdä sen", Orvokkiviiksi ehdotti.
"Ja Rastastassu voi auttaa", Leijonahammas tarjosi.
“Selvä, he eivät varmaan tarvitse teitä mukaansa. Te voittekin sitten mennä… Salamasydämen kanssa aamupartioon, tuota, Jokiklaanin rajalle, Salamasydän voi ottaa oppilaansa mukaan”; Jokiväre päätti. Musta kolli pörhisteli kylmässä ilmassa karvojaan ja keräsi partionsa.
“Ja Ruohojalka vie Salamasydämen partion palaamisen jälkeen Myrskyklaanin rajalle partion, johon kuuluu… Havukatse, Kulosydän ja Jäkälätäplä j.” Jokiväre pohti hetken. “Haukkahammas voi johtaa metsästyspartion minne haluaa, voit valita soturit mukaan ja muut, katsotaan näiden partioiden jälkeen, voitte toki mennä kouluttamaan oppilaitanne”, Jokiväre päätti. Kolli näytti helpottuneelta nyt kun tämä oli ohi. Oli varmasti raskasta olla varapäälikkö.

Rastastassu lähti klaaninvanhimpien pesälle ja Tiikeritassu seurasi perässä. Varjoklaanilla oli ainoastaan kaksi klaaninvanhinta; Keltaturkki ja Käärmekallo. Oppilaat menivät sisään ja tervehtivät heitä. He rupesivat heti töihin, Rastastassu keräsi vanhoja sammalia kun Tiikeritassu vei ne ulos leiristä tunnelin kautta.
“Olin juuri ottamassa torkut…” Käärmekallo valitti.
“No, mennään sitten syömään jotain”; Keltaturkki ehdotti ja vanhukset kävelivät hitaasti ulos.
“Mennään me hakemaan niitä sammalia”, Tiikeritassu naukui. Rastastassu nyökkäsi ja käveli ulos. Tiikeritassu seurasi häntä kun he kävelivät Varjoklaanin reviirillä etsimässä sammalta.
“Miltä tuntuu kun on noin mahtava mestari?” Tiikeritassu kysyi yllättäen.
“Ai millä tavalla mahtava?” Rastastassu hätkähti.
“No niin kuin Leijonahammas; hän on hyvä taistelemaan, mukava ainakin useimmiten, hyvä opettamaan”, Tiikeritassu selitti.
“Ai sillä tavalla. No, ihan kivaa… Vaikka mielummin olisinkin kenen tahansa muun oppilas”, Rastastassu sanoi, hiljentäen ääntään lopussa.
“Ai, miksi? On Orvokkiviiksikin hyvä, olen tosi iloinen kun hän on mestarini mutta Leijonahammas vain on, no, mahtava”, vaaleanruskea kolli heilautti häntäänsä.
“En ole varma, haluanko vielä puhua siitä”, Rastastassu sanoi, ja hänen äänestään huomasi että kolli alkoi ahdistumaan.
“Ei tarvitsekaan, ymmärrän jos et halua”, Tiikeritassu kehräsi ja näki Rastastassun kasvoilla helpottuneen ilmeen. Tosin häntä todella jäi mietityttämään mitä Rastastassu oikein meinasi, mutta ei kehdannut kysellä enempää, olihan toinen oppilas ollut hieman vaivaantunut.
"Ei näy sammalia, ne olisivat muutenkin aivan märkiä ja kylmiä", Rastastassu huokaisi. "Mennään vain kysymään, jos Surulinnulla sattuisi olemaan varastossaan jäljellä." Tiikeritassu nyökkäsi ehdotukselle, ja niin he kääntyivät leiriin.

//Leijonahampaan ja Rastastassun tiedot oli vieraskirjassa, ja Rastastassun voi lisää Tiikeritassun ystäviin jos haluu :D

Neljästoista luku – A shock into responsibility

Ahomyrsky hiipi aamunkoitteessa ulos pentutarhasta. Oli kulunut jo monta auringonnousua siitä, kun Surulintu oli nimittänyt hänet soturiksi, mutta hän ei vieläkään ollut astunut käpälälläkään soturien pesän seinien sisään; hän oli keskittynyt pitämään huolta Raitapennusta, joka oli menettänyt perheensä taistelussa. Ahomyrsky venytteli hetken, toivoen sen auttavan kipeisiin lihaksiin, ja avasi sitten suunsa makeaan haukotukseen. Hereillä oli vasta muutamia kissoja, mutta Jokiväre kokosi jo kovaa vauhtia aamupartiota kasaan. Ahomyrsky naksautti jumiset niskansa pyöräyttämällä päätään rajusti ja jolkotti ruskeaturkkisen varapäällikön luo.
”Huomenta, Jokiväre”, nuori soturi tervehti kohteliaasti. Jokiväre vastasi vain silmiään räpäyttämällä.
”Mitä asiaa?” Varapäällikkö kysyi tylysti. Ahomyrsky pidätti loukkaantuneen ärähdyksen.
”Saanko liittyä aamupartioon?” Hän pyysi ja vilkaisi sivusilmällä tiiviiksi joukoksi kerääntyneitä kissoja. Sysituhka ja Ruskotassu puuttuivat molemmat joukosta.
*He ovat kai molemmat vielä nukkumassa…*
Ahomyrsky kaipasi niitä öitä, jolloin he olivat kaikki kolme nukkuneet vierekkäin oppilaiden pesässä. Heidän oli ollut tapana vuorotella siitä, kuka nukkui keskellä ja Ahomyrsky toivoi, että ne yöt palaisivat vielä joskus. Kolli hymähti itsekseen.
*Ehkä sitten, kun Ruskotassustakin tulee soturi*, kolli pohti. Hänen vierellään Jokiväre murahti hiljaa.
”No? Menetkö, vai etkö mene?” varapäällikkö tiedusteli. Ahomyrsky hymyili nolona. Hän oli kai ollut liian syvällä ajatuksissaan kuullakseen Jokiväreen myönteisen vastauksen.
”Menen. Kiitos”, soturi vastasi ja hölkkäsi muiden partiolaisten luo. Joukon mukana ei ollut ketään Ahomyrskyn sen paremmin tuntemaa, joten hän vain istahti johonkin lähelle ja yritti olla häiritsemättä niitä, joilla oli jonkinlainen keskustelu meneillään. Hän nyökkäsi tervehdykseksi mestarinsa vieressä seisovalle Tiikeritassulle ja väläytti ystävällisen hymyn entiselle pesätoverilleen. Hän oli vaihtanut kollin kanssa muutaman sanan kerran tai kaksi, muttei ollut tutustunut tämän kanssa sen paremmin. Ahomyrskyn mieleen tunkeutui pieni säälinpistos, kun hän muisti oppilaan menettäneen emonsa ja veljensä taistelussa.
”Olen pahoillani siitä, mitä perheellesi tapahtui”, Ahomyrsky sanoi hiljaa. ”Otan osaa”

Tulevan lehtikadon ensimmäinen kuura oli jähmettänyt havumetsän sammalpohjan pinnan. Ahomyrsky piti siitä äänestä, joka kylmästä jähmettyneiden sammalten päälle astumisesta kuului. Nuori kolli tallusti häntä pystyssä aamupartion perällä ja nuuhki uteliaana kylmää ilmaa; edellisen lehtisateen aikaan hän oli ollut vielä pieni, avuton ja ahdistunut pentu, joka ei olisi voinut kuvitellakaan joku päivä vielä astelevansa metsässä täytenä soturina. Niinä aikoina jo ajatus pelkistä oppilasajoistakin oli tuntunut niin… kaukaiselta. Nyt hänestä tuntui välillä jopa siltä, että hän voisi ehkä joku päivä saada omankin oppilaan.
*Mutta ensin Raitapennun, Liekkipennun ja Apilapennun on päästävä pois pentutarhasta* Ahomyrsky mietti. Hän ei halunnut keskittyä mihinkään muuhun, ennen kuin saisi olla varma, että emottomaksi jääneet pennut pärjäisivät. Kolli haukotteli. Vaikka Sarastuskatse pitikin pääsääntöisesti huolta pennuista ja Havukatse ja Haukkahammas pistäytyivät silloin tällöin käymään, Ahomyrsky ei kyennyt kuin murehtia, joutuisivatko pennut kasvamaan tuntien olonsa yhtä yksinäisiksi ja epävarmoiksi, kuin hän oli itse aikoinaan ollut Suomuviiksen kuoltua. Edellä kulkenut Havukatse hidasti tahtiaan jäädäkseen kävelemään nuoremman soturin vierelle.
”Onko kaikki hyvin? Näytät aika kalpealta…”, tummanruskea kolli kysyi varovasti.
”Eivät kai pentuni kiusaa sinua?”
Ahomyrsky vilkaisi kollin sinisiin silmiin ja pudisti päätään.
”Eivät toki. He ovat oikein mukavia”, hän vastasi rauhallisesti.
”Olen vain… väsynyt. Murehdin kai liikoja”, Ahomyrsky selitti ja painoi katseensa maahan. Havukatse hymyili myötätuntoisesti.
”Kyllä he pärjäävät, kaikki kolme”, ruskea kolli vakuutti. Ahomyrsky huokaisi hiljaa. Hän toivoi Havukatseen olevan oikeassa, muttei tiennyt, oliko asia oikeasti niin, kuin tämä oli luvannut. Laimea kissanhaju havahdutti hänet ajatuksistaan. Haju tuli melko kaukaa, mutta vaikutti olevan peräisin sillä hetkellä metsästä olevasta kissasta.
”Haistatko sinä tuon?” Ahomyrsky kysyi hämillään Havukatseelta. Kolli nyökkäsi, muttei näyttänyt olevan siitä huolissaan.
”Kaksijalanpesään muutti hiljattain uusi kissa”, hän selitti.
”Hän pysyy poissa kotipiirinsä ulkopuolelta, joten jätämme hänet rauhaan. Hän ei ole uhka”, viimeinen lause kuulosti Ahomyrskystä hätäisesti lisätyltä, mutta hän päätti olla kyselemättä sen enempää vieraasta kissasta.
*Voin aivan hyvin käydä myöhemmin itse kurkkaamassa, millainen se uusi kissa on*
Ahomyrsky hidasti tahtiaan ja vilkuili ympärilleen, avaten samalla suunsa maistellakseen ilmaa siinä toivossa, että jostain kantautuisi riistanhaju. Tuoresaaliskasa oli vielä sillä hetkellä tarpeeksi iso ruokkimaan klaanin ilman kovin montaa saalistuskertaa päivässä, mutta pian tulisi lehtikato, joka vaikeuttaisi huomattavasti ruuan hankintaa.
”Pian on kulunut vuosi siitä, kun astuin ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolelle”, kolli mutisi itsekseen samalla, kun silmäili havupuiden oksilla hyppeleviä oravia ja lintuja.
*Varikset ovat aika valtavia…*
Ahomyrsky naulitsi katseensa korkean männyn yläoksilla istuvaan varikseen, joka raakkui reviiriään partioiville kissoille kuin nauraen kaikelle vaivannäölle, jota tarvittiin klaanin hengissä pitämiseen.
*Voisimme koettaa jättää varikset rauhaan ja metsästää niitä vain lehtikadon aikaan, mutta ne saattaisivat muuttaa lehtikadoksi pois, jos ne tajuaisivat olevansa vain silloin vaarassa*, kolli pohti. Hän pudisti päätään.
*Eikö ruuansaannin turvaamiseksi ole mitään keinoa…?*
Vielä jonkin aikaa asiaa pohdittuaan Ahomyrsky päätti jättää hankalat kysymykset illalla pohdittavaksi ja keskittyä nykyhetkeen; hän katosi saniaispusikkoon ja hiipi sen suojissa matalaoksaisen kuusen luo, sujahtaen sitten sen oksien alle ja alkaen hakea katseellaan toista puuta tai pusikkoa, jota voisi käyttää näkösuojanaan. Hänen juuri hyödyntämäänsä saniaispusikkoa lukuun ottamatta lähistöllä ei kuitenkaan ollut suojaa. Nähdessään vieressään kohoavasta kuusesta valuvan pihkan kolli kuitenkin sai älynväläyksen; hän irrotti muutaman isokokoisen sananjalanlehden varsistaan ja keräsi pihkan varovasti niihin. Sitten hän liimasi lehdet toisiinsa käyttäen hyväkseen aineen tahmeaa koostumusta ja heitti lopuksi lehtipeittonsa ylleen. Se ei ehkä ollut täydellinen, mutta peitti se silti suuren osan hänen turkistaan, ja siihen Ahomyrsky oli tyytyväinen. Kolli kävi matalaksi ja lähti hiipimään kohti sitä samaista mäntyä, jonka oksalla hän oli aiemmin nähnyt variksen istuvan. Puun juurelle päästyään hän kävi yhä matalammaksi, jännitti lihaksensa ja jäi odottamaan. Ahomyrsky tiesi varisten olevan uteliaita lintuja, eikä kulunut kauaakaan, ennen kuin lintu hyppäsi alas puusta tutkimaan sen alapuolelle ilmestynyttä, pihkanhajuista lehtimyttyä. Ahomyrsky odotti vielä hetken, ennen kuin syöksyi linnun kimppuun ja upotti hampaansa sen kurkkuun. Varis päästi, ikään kuin kostoksi, korvia huumaavan rääkäisyn ja valahti vasta sitten veltoksi. Ahomyrsky tuhahti hiljaa ja kääntyi sitten takaisin liittyäkseen takaisin muun partion joukkoon. Joukon johdossa kulkenut Ruohojalka oli selvästi aikeissa sanoa jotakin, mutta nuoremman soturin suussa roikkuvan variksen ja tämän selän päällä edelleen lepäävän lehtipeiton nähdessään hän vaihtoi sanansa vain kummastuneeseen ilmeeseen ja kysyvään katseeseen. Ahomyrsky tassutti joukon perälle ja myhäili hiljaa itsekseen, tyytyväisenä nappaamaansa saaliiseen. Kun he saapuivat Myrskyklaanin rajalle, rajan toisella puolella erottuva, tumma hahmo kiinnitti nopeasti kollin huomion. Ahomyrsky luimisti korviaan. Hahmo muistutti kissaa, mutta sen keho vaikutti epämääräisen usvaiselta. Ahomyrsky olisi tahtonut keskittyä partioimiseen, mutta olennon tyhjänvalkoiset silmät tuntuivat pitävän tiukasti kollin huomiota otteessaan. Loputtomalta tuntuvan hetken jälkeen hahmo katosi sumuun, joka peitti kaiken ympärillä olevan. Kaiken. Nuori soturi ei nähnyt enää mitään edes viiden hiirenmitan päässä kuonostaan olevaa. Hän pysähtyi. Hän oli kadottanut nappaamansa variksen ja lehtipeitteensä. Myös ympärillä olleet kissat olivat hävinneet, koko metsä oli. Ahomyrsky ynisi hiljaa, kun hämmennys valtasi hänen mielensä, ja edellisillan aterianrippeet nousivat kurkusta ylös, kadoten suusta ulos päästyään ympäristöä vallitsevaan, hitaasti pimenevään usvaan. Sen jälkeen kaikki pimeni, kunnes kolli löysi itsensä jonkinlaisesta pesästä. Hän nosti päänsä ja vilkuili ympärilleen hätääntyneenä, kunnes kuuli jonkun rauhoittelevan äänen. Ahomyrsky huomasi alkavansa hengittää nopeammin ja nopeammin tajutessaan, ettei ymmärtänyt tämän puhetta. Naaraan elekieltä oli kuitenkin helpompi ymmärtää, ja kolli laski päänsä takaisin maahan hieman rauhoituttuaan. Kului jonkin aikaa, ennen kuin maailma hänen ympärillään alkoi seljetä, mutta viimein hän tajusi olevansa Surulinnun luona parantajanpesässä.
”Hei, Surulintu”, kolli kutsui yrttien parissa puuhaavaa parantajaa. Heti nimensä kuultuaan naaras käänsi taas huomionsa potilaaseensa.
”Onko jo parempi olo?” naaras kysyi hymyillen. Ahomyrsky nyökkäsi.
”On”, hän vastasi.
”Mitä tapahtui?”
Surulintu näytti mietteliäältä.
”Kasvosi haavat ovat tulehtuneet, koska et ole antanut minun hoitaa niitä”, naaras kertoi.
”Sait varmaan septisen sokin”, hän päätteli. Ahomyrsky kallisti päätään hämmentyneenä.
”Septisen sokin?”
Surulintu nyökkäsi.
”Yleensä ne tulevat tulehtuneista haavoista, mutta Harmaakorpin mukaan jotkut ovat saaneet sellaisen muistakin syistä. En ole tosin varma, mistä”, parantaja selitti. Ahomyrsky luimisti korviaan kuullessaan kuolleen parantajan nimen. Muistot taistelusta, kahden kuningattaren ja Hiilipennun kuolemasta, sekä Ahmakäpälästä olivat edelleen kirkkaana kollin mielessä, ja jokaisen taistelussa kuolleen kissan nimen kuuleminen toi ne aina takaisin.
*Minun olisi pitänyt kuolla heidän sijastaan…*
Ahomyrsky nousi vuoteeltaan ja ravisti turkkiaan.
”Kiitos, Surulintu, mutta nyt minun pitää mennä. En voi vain makoilla tyhjänpanttina täällä”, kolli naukui kiitoksensa ja poistui parantajan luota ennen, kuin tämä kerkesi sanoa vastaan.
*Viis tulehduksista! Hiilipentu, Liljalintu, Yösiipi ja Pihlajakynsi kuolivat, koska annoin Ahmakäpälän riehua leirissä mielin määrin, joten minun on myös otettava heidän vastuunsa klaanissa*, kolli muistutti itseään. Hän vilkaisi taivaalle ja irvisti huomatessaan, että auringonhuipun aika oli jo mennyt.
”Hyödytön hiirenjätös”, kolli kuiskasi itselleen, ja riensi ulos leiristä.

//Tää meni vähä eri suuntaan, ku oli alunperin tarkootus LMAO

Ensimmäinen luku - Maybe we'll get our revenge one day

Mustaturkkinen pentu kompuroi omiin tassuihinsa ja lensi kumoon. Hän ähkäisi, kun hänen kuononsa iskeytyi maata vasten ja kaikki ilma karkasi hänen keuhkoistaan. Hän tiesi jo nyt, mitä hänen emonsa sanoisi.
Aikuinen musta naaras, Hopeaviilto, pennun emo, tuhahti ja asteli pennun luokse. Hän tarttui hampaallaan pentunsa niskanahasta ja nosti tämän pystyyn. ”Oletko hiiri vai kissa, Aurinkopentu?”
Pentu luimisti korviaan. ”Kissa…”
”Et vaikuta siltä!” Hopeaviilto murisi vihaisesti. ”Paremmin. Sinä et saa lentää kuonollesi. Hallitse koko kehoasi.”
Pentu nyökkäsi. Hän oli kyllä yrittänyt kaikkensa, mutta silti hän oli lehtänyt nurin. Hän olisi laittanut vastaan, mutta viimeksi niin tehdessään hän sai korvilleen. Hän ei saisi laittaa emolleen vastaan.
Pentu yritti uudestaan ja toisti emonsa näyttämän liikkeen.
Ja lensi taas nurin. Hän nousi kyllä äkkiä taas pystyyn, mutta kun hän kääntyi kohtaamaan emonsa, kynnet iskeytyivät hänen kuonoonsa. Pentu kavahti kauemmas ja vikisi. Hän hieroi pienellä tassullaan uutta haavaansa.
Hopeaviilto mulkoili pentua siniset silmär viiruina. ”Ei voisi uskoa, että olet Valhetähden tytär. Tai edes minun tyttäreni.”
”Minulla on pienemmät tassut!” pentu älähti. ”Et sinäkään parikuisena juossut nopeasti kuin tuuli!”
Hopeaviilto katsoi pentua hetken aikaa mietteliäänä. Pentu hieroi haavaansa, jonka verenvuoto oli jo tyrehtymässä.
”Sinulta löytyy kuitenkin älyä”, Hopeaviilto sanoi sitten ja tuli lähemmäs. ”Mutta kuitenkin kannattaa pohtia, mitä ääneen sanoo.”
Pentu ei vastannut mitään, katsahti vain emoaan.
”Mutta sinä opit kyllä”, Hopeaviilto sanoi, ”jos käytät noita aivonystyröitäsi ja keskityt, mitä teet. Älä ajattele liikaa vaan käytä vaistojasi. Keskity kuitenkin tekemiseesi ja arvioi vastustajasi mahdolliset tulevat liikkeet. Yritä olla aina askeleen edellä”, naaras sanoi. ”No niin. Kokeile uudestaan,” Hopeaviillon katse muuttui entistäkin kylmemmäksi, kun hän astui lähemmäksi pentuaan, ”Ja tällä kertaa, älä epäonnistu.”
Aurinkopentu oli siitä päivästä asti, kun Hopeaviilto oli tullut kotiin haavoilla, joutunut jatkuvan raa’an koulutuksen kohteeksi. Miltei joka päivä pieni pentui joutui opettelemaan jotain uutta tai terästämään jo opittua. Ja niin usein Hopeaviilto jatkuvasti jankkasi hänelle jokaisesta epäonnistumisesta – ja toisinaan jopa rankaisi pentuaan niistä. Niin usein Hopeaviilto kehui omaa osaamistaan ja Aurinkopennun isän osaamista ja sylki päin pennun kasvoja siitä, miten ihmeessä hän voisi olla niin upean kaksikon pentu, kun kompuroi omiin käpäliinsä.
Niin monet kerrat, kun Aurinkopentu nukkui yksin öitä, hän mietti, olikohan hänen kuollut isänsä ylpeä hänestä.

”Kiristä tahtia! Älä juokse kuin saalis, sinä olet saalistaja!” Hopeaviilto huusi tyttärelleen. Hän oli miltei kuusi kuuta vanha ja pentukarva oli jo varissut hänen keholtaa ja tilalla oli kiiltävä, musta turkki. ”Koukista selkäsi ja ojenna etukäpäläsi pitkälle! Ota pitkiä harppauksia!”
Pentu totteli ja muutti juoksutapaansa heti. Hän kurkotti niin pitkälle kuin vain pystyi. Hän koukisti takajalkansa ennen kuin suoristi ne taas ponkaisun jälkeen. Nyt hän tunsi olonsa kuin olisi ollut osa tuulta. Tältäkö emosta tuntui, kun hän juoksi Tuuliklaanin nummilla? Tai siis silloin kun oli vielä juossut. Tuntuiko tältä, kun emo juoksi missä vain? Tältäkö Tuuliklaanin kissoista tuntui?
”Hyvä!” Hopeaviilto yllättäen huusi. ”Hidasta.”
Mustaturkkinen pentu hidasti hölkkään kunnes pysähtyi kokoaan. Hän hengitti nopeasti ja yritti parhaansa mukaan tasoittaa hengitystään. Hopeaviilto nyökkäsi tyttärelleen. Hän oli siis onnistunut. Hienoa.
”Ja nyt”, Hopeaviilto naukaisi, ”hyökkää!”
Pentu häkeltyi, mutta pörhisti karvojaan. Emo pörhisteli omiaan ja katseli pentuaan haastellen. Pentu silmäili emoaan ja mietti, miten tosissaan emo nyt oli. Olisiko hän testaamassa pentunsa vähäisiä taitoja vai oliko hän opettamassa jotakin?
Vastaus tuli, kun Hopeaviilto hyökkäsi. Hopeaviilto oli testaamassa pentunsa taitoja. Pentu väisti emonsa liikkeen ennen kuin käytti oppimiaan liikkeitä ja loikki emonsa perään, yrittäen pysyä poissa emonsa näköpiiristä. Se oli vaikeaa, koska emo oli nopea ja ketterä Tuuliklaanin entinen soturi. Hopeaviilto ei myöskään tehnyt tätä helpoksi, sillä hän hyökkäsi silmänräpäyksessä pentuaan kohti. Aurinkopentu väisti loikkaamalla ilmaan ja emonsa selkään.
Hopeaviilto ei ollut kuitenkaan leppoisalla päällä tänään vaan alkoi vimmatusti sätkiä heittäen pentunsa selkänsä päältä. Pentu upotti kyntensä hätäisenä emonsa nahkaan ja alkoi potkia. Ei hän muutakaan voinut.
Kunnes Hopeaviilto nousi kahdelle käpälälle ja kaatui selkänsä päälle, liiskaten pentunsa alleen. Aurinkopentu älähti ja sätki emonsa painon alla. Hopeaviilto päästi pentunsa pois ja virnisti. Aurinkopentu oli kuitenkin oppinut ja loikkasi emonsa kaulaan. Vanhemman naaraan katse oli yllättynyt, mutta hän innostui pentunsa liikkeestä. Kaksikon painihetki jatkui vielä hetken aikaa, kunnes Hopeaviilto painoi pentunsa maata vasten. Aurinkopentu ei ollut yllättynyt siitä, että oli hävinnyt. Emo oli häntä niin paljon suurempi ja vahvempi ja taitavampi. Ja nyt hän valmistautui rangaistukseen emoltaan; joko hän saisi huutoa tai iskun.
Mutta mitään rangaistusta ei tullut.
”Hyvä”, Hopeaviilto nyökkäsi. ”Ja kun sinä kasvat suuremmaksi ja pääset eroon pentukarvastasi, saatat jopa päästä niskan päälle. Sinulla on perustekniikka hallussa.”
Aurinkopentu tuijotti emoaan ja tunsi kuinka hengästynyt oli. Hän nyökkäsi hitaasti emonsa sanoille, mutta ei sanonut muuta.
”Voit mennä lepäämään”, Hopeaviilto sanoi ja käänsi katseensa poispäin pennusta. ”Tuon sinulle jotain syötävää. Pian sinun täytyy oppia saalistamaan oma ruokasi, sillä en ole aina kaitsemassa sinua kuin lintuemot ovat omia huutavia poikasiaan. Niiden emo tuo niille loppuun asti ruokaa, mutta sinä saatat jopa nääntyä, jos et pian opi.”
”Kyllä, emo”, Aurinkopentu nyökkäsi. ”Lupaan oppia nopeasti.”
”Hyvä”, Hopeaviilto virnisti tyytyväisenä. ”Mutta vielä ei ole kiire.”

Hopeaviilto tuntui rakastavan Synkän metsän maita. Emo kertoi niin paljon aina Synkän metsän kissoista ja siitä, mitä kaikkea oli sieltä oppinut. Samalla naaras kertoi aina paljon siitä, miten raaka paikka Synkkä metsä oli. Aurinkopentu joutui aina pidättelemään omaa värinäänsä, kun emo kertoi hyvin yksityiskohtaisesti Synkästä metsästä.
”Aiotko sinä viedä minut Synkän metsän maille?” Aurinkopentu kysyi ja Hopeaviilto jännittyi. Aurinkopentu tiesi silloin tehneensä virheen kysyessään sitä.
”Oletko typerä?” mustaturkkinen naaras murisi ja tuijotti suoraan pentunsa silmiin.
”Mi-minä vain ajattelin, että kun sinä ja i-isä olette molemmat olleet siellä, e-että minäkin kouluttautuisin siellä?” Aurinkopentu änkytti. ”Isähän oli suuri siellä?”
”Oli”, Hopeaviilto nyökkäsi, ”ja he odottavat häntä yhä sinne.”
”Eivätkö he sitten ottaisi minutkin kouluttettavaksi sinne?” Aurinkopentu kysyi.
”Jos he tietäisivät, että minulla ja Valhetähdellä on pentu, ties mitä he tekisivät sinulle”, Hopeaviilto sanoi synkästi, mutta Aurinkopentu näki sen ivallisen virneen emonsa kasvoilla. ”He repisivät sinut riekaleiksi. Se ei ole mikään leikkikenttä, typerä pentu.”
”Se-selvä”, Aurinkopentu mutisi hiljaa. ”Minä vain luulin heidän olevan iloisia minusta, Valhetähden, isän, pennusta.”
”Jonain päivänä sinä liityt yhteen viidestä klaanista”, Hopeaviilto sanoi yllättäen. ”Ja silloin on sinun aikasi maistaa kostoa ja sitä, mitä sinun isäso aloitti. Suurta valloitusta.”
”Niinkö?” Aurinkopentu räpäytti yllättyneenä silmiään. ”Minäkö liityn johonkin klaaneista? Mutta… entä sinä?”
”Sinä joudut menemään yksin”, Hopeaviilto sanoi kylmällä äänensävyllä, ”ja siksi sinun tulee onnistua koulutuksessasi minun kanssani. Älä tuota pettymystä. Sinulla on suuri tehtävä isäsi tassunjäljissä kulkemisessa.”
Aurinkopentu nyökkäsi hätäisesti.
”Oman turvallisuutesi vuoksi, älä kerro kellekään ketkä ovat sinun vanhempasi”, Hopeaviillon hengitys iski päin pienen pennun kasvoja, ”et yhdellekään sielulle. Kuka tietää, mitä sinulle tehtäisiin, jos muut saisivat tietää.”
”H-hyvä on”, silloinen Aurinkopentu nyökkäsi päätään.
”Äläkä koskaan, et koskaan, et ilman lupaani, kulje Synkässä metsässä”, Hopeaviilto antoi merkitsevän katseen pennulleen. ”Vaikka minä ja isäsi kuljimme siellä, ei sinun tule näyttäytyä. Turvallisuutesi vuoksi, muistathan sen, pikkuinen?”
Kylmät väreet kulkivat pennun selkää pitkin Hopeaviillon äänensävyn takia. Pentu nyökkäsi ja väänsi kasvoilleen leveän hymyn. Synkkä metsä kuulosti jo muutenkin niin pelottavalta paikalta pienen pennun mielestä, ettei hän edes uskaltanut astua Synkän metsän maille. Ja nyt, kun emo uhosi hänelle niin kovin asiasta, ei hän suuremmalla syyllä uskaltanut edes harkita asiaa.

Tarinat isästä, Myrskyklaanin entisestä päälliköstä, olivat Aurinkopennun lempihetkiä. Emo kertoi usein Valhetähdestä ja toisinaan Aurinkopentu huomasi sen, että tarinat tuntuivat muuttuvan silloin tällöin ja joskus Aurinkopentu ei ollut varma, mikä oli totta ja mikä ei. Hän silti rakasti kuulla isästään.
Hän muisti etäisesti isänsä. Hän muisti tavanneensa hänet. Vaikka emo väittikin, ettei Valhetähti koskaan tullut tapaamaan pentuaan, Aurinkopentu oli varma siitä, että oli tavannut isänsä. Valhetähti oli ollut muka niin kiireinen kaiken muun kanssa ja hän ei välittänyt pennuista. Hän oli saanut Aurinkopennun vain välineeksi jatkaa tehtäväänsä, jos hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, aivan kuten oli tapahtunutkin. Aurinkopentu oli silti varma siitä, että se muisto, jossa hänen isänsä katsoi häntä lämpimästi, oli aito. Ja hän kantoi sitä mukanaan lämpö rinnassaan ja toivoi, että jonakin päivänä hän saisi tavata isänsä, missä lie isä olikaan. Emo oli kertonut, ettei Valhetähti ollut Tähtiklaanissa eikä Synkässä metsässä. Hän oli kuullut huhuja, ettei Valhetähti ollut päässyt kumpaankaan paikkaan. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli päätynyt, mutta moni Synkässä metsässä uskoi, että kolli yritti kaikkensa, jotta pääsisi pois tyhjyydestä Synkkään metsään.

Aurinkopentu toisaalta toivoi pääsevänsä Myrskyklaaniin, isänsä klaaniin. Hän saisi tavata sukulaisiaan, vaikka tiesi, ettei voisi kertoa heille olevansa Valhetähden tytär. Hän pääsisi elämään niiden kissojen kanssa, joiden kanssa hänen isänsä oli elänyt koko ikänsä. Hän saisi kulkea niitä samoja polkuja, joita hänen isänsä oli kulkenut.
Siitä hän unelmoi. Myrskyklaanin kissuudesta.
Mutta emolla oli toiset ajatukset. Hän halusi Aurinkopennun Jokiklaaniin, Valhetähden tappajan luokse. Aurinkopentu toisaalta ymmärsi sen, sillä hän vihasi Unitähteä, isänsä tappajaa, ja hän halusi kostaa. Mutta siltikin hän olisi ennemmin halunnut Myrskyklaaniin. Eikö hän voisi tehdä samat asiat Myrskyklaanin kissana kuin Jokiklaanin kissana?
Kenties ei. Näin hän pääsisi lähemmäksi isänsä murhaajaa, tai näin ainakin Hopeaviilto oli sanonut. Ja kenties se oli jopa totta. Unitähti luottaisi häneen paremmin, jos hän olisi Jokiklaanin kissa. Unitähti oli tappanut hänen isänsä, vienyt häneltä isän! Valhetähti olisi yhä täällä, jos Unitähti ei olisi tappanut häntä. Valhetähti olisi ansainnut tehdä… mitä ikinä olikaan ollut tekemässä loppuun. Tarina tuntui aina vaihtelevan eikä Aurinkopentu tosiaan ollut varma siitä, mitä hänen isänsä oli halunnut saavuttaa. Mutta jos hän jotain tiesi, niin sen, että se oli täysin väärin, että Valhetähti ei ollut saanut elää.

Kolmastoista luku
Whatever I’ve done, I did it for love

Taistelu oli vienyt heiltä kaikilta paljon. Kukaan ei ollut selvinnyt ilman menetyksiä, eikä kukaan astellut kotiinsa ilman kipuja - niin fyysisiä kuin henkisiä kipuja. Monet heistä kantoivat kuolleita klaanitovereitaan mukanaan kohti leiriä, kohti kotia, mihin heidät haudattaisiin. Taistelu oli päättynyt yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja monet eivät vieläkään olleet varmoja siitä miksi taistelu oli käyty.
Paitsi Pilviharso. Hän tiesi. Valhetähti oli ollut soturilain asialla, suojellut sitä henkensä uhalla, ja vaikka kolli oli kuollut, hän ei ollut hävinnyt. Ei täysin. Sillä niin kauan kuin Pilviharso hengittäisi järven ilmaa ja kävelisi sitä ympäröivällä maalla osa Valhetähdestä olisi aina olemassa.
Pilviharso joutui taistelussa kokemaan menetyksiä aivan kuten kaikki muutkin. Ehkä hän koki niitä eniten, ehkä yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Kolli oli menettänyt molemmat vanhempansa, Liekinsyöjän sekä Lumikiteen, ja se oli tapahtunut niin yllättäen, ettei hän tiennyt mitä ajatella. Lumikide oli aina ollut Pilviharsolle lämmin ja lempeä, aina kannustanut ja aina rakastanut. Hänen menetyksensä sattui juuri niin paljon kuin Pilviharso oli epäillytkin. Mutta Liekinsyöjä… kolli oli aina ollut ainoalle pojalleen ankara ja vaativa, aina arvostelemassa ja aina epäilemässä Pilviharson taitoja, mutta juuri ennen viimeistä hengenvetoaan hän oli kuiskannut pojalleen juuri ne sanat, jotka Pilviharso oli halunnut kuulla koko elämänsä ajan.
“Olen ylpeä sinusta.”
Kolme pientä sanaa, jotka olivat saaneet Pilviharson vetämään henkeä sisäänsä, ja sitten Liekinsyöjä oli poissa.
Ja Pilviharso oli ymmärtänyt, että hänen isänsä kuolema sattui paljon enemmän kuin hän oli osannut kuvitella.
Sekä Liekinsyöjän että Lumikiteen tappajana oli ollut kuka muukaan kuin Pilviharson oma sisko Hopeaviilto. Hopeaviilto, joka oli koko elämänsä esittänyt kultaista ja täydellistä tytärtä ja soturia, mutta ei koskaan siskoa. Pilviharso oli nähnyt siskonsa lävitse, mutta hänellä ei ollut koskaan ollut minkäänlaisia todisteita mustaa naarasta vastaan.
Ennen kuin nyt.
Toinen, tai ennemminkin kolmas, Pilviharson menetys oli ollut Humintatähti. Tuuliklaanin päällikkö oli pudonnut kalliolta niin, että hänen keuhkonsa oli puhjennut ja luut olivat murtuneet, ja hän oli kuollut pian putoamisensa jälkeen. Huminatähden kuoleman Pilviharso otti raskaasti, mutta pyrki silti pitämään päänsä kylmänä. Hänestä tulisi nyt päällikkö. Ja se antoi Pilviharsolle vihdoin mahdollisuuden tehdä sen, mitä hän oli halunnut aina tehdä.
Hän tulisi karkoittamaan Hopeaviillon.

Matka Tuuliklaanin leiriin oli lyhyt, mutta hiljainen. Pilviharso ei kyennyt kuulemaan juuri kenenkään puhuvan mitään, vaan jokainen oli keskittynyt kävelemiseen tai kuolleiden kantamiseen. Hän itse oli nostanut Lumikiteen Tarinamielen avustuksella selkäänsä, ja Purppuravaahtera kantoi Korppivaiston kanssa Liekinsyöjän ruumista. Pilviharso tunsi Hunajataivaan hännän koskettavan hänen lonkkaansa, ja Tarinamieli oli kietonut oman häntänsä Pilviharson hännän ympärille.
Leiriin saapuessa hiljaisuus raukesi. Klaaninvanhimmat, pennut, kuningattaret ja leiriä puolustamaan jääneet soturit sekä oppilaat tulivat heitä vastaan kauhu ja suru silmissään. Jo ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään Pilviharso ymmärsi, että leiriin oli hyökätty: muutaman kuolleen tuuliklaanilaisen ruumiit oli aseteltu leirin keskelle ja heidän ympärillään oli kissoja suremassa.
“Olivatko tappiot pahoja?” Pilviharso kysyi Sadehännältä, joka oli tullut ensimmäisenä häntä vastaan.
Musta kuningatar painoi päänsä alas. “Yksisiipi, Seittijalka, Vuokkovirta ja Tundratassu menehtyivät.”
Pilviharson katse kääntyi Kipinäsydämestä kuolleisiin kissoihin. Hän tunnisti heti Vuokkovirran harmaan, vereen tahriintuneen turkin ja sulki silmänsä. Vuokkovirta oli ollut hänen pesätoverinsa pentuna: he olivat olleet läheiset, kunnnes Pilviharsosta oli tullut oppilas, ja Vuokkovirta oli hiljalleen sulkeutunut kollilta. Vaikka heidän ystävyytensä ei ollut pitkään aikaan ollut yhtä voimakas kuin joskus kuita sitten, Pilviharso tunsi silti syvää surua nähdessään entisen parhaan ystävänsä kuolleen ruumiin.
“Entä te?” Sadehäntä kuiskasi. “Olen pahoillani Lumikiteestä, Pilviharso.”
“Menetimme monia hyviä sotureita ja oppilaita”, Pilviharso sanoi. “Myös Huminatähden.”
Sadehäntä ei sanonut mitään, mutta Pilviharso pystyi lukemaan surun tämän katseesta. He olivat menettäneet paljon - liikaakin.
Silti, Pilviharsolla ei ollut aikaa jäädä suremaan ja voivottelemaan. Hän käveli kuningattaren ohitse ja laski emonsa Vuokkovirran vierelle. Korppivaisto ja Purppuravaahtera asettivat Liekinsyöjän aivan Lumikiteeseen kiinni. Pian muutkin kuolleet kissat tuotiin leirin aukiolle, Huminatähti heidän kaikkien joukossa.
Leiriin jääneet kissat tulivat piiloistaan ja jäivät suremaan lisää kuolleita kissoja. Kukaan ei puhunut mitään, vaan hiljaisuus oli jälleen vallannut koko klaanin: edes pennut eivät sanoneet sanaakaan. Suru ajelehti heidän kaikkieen ympärillään, kietoutui heidän sydäntensä ympärille ja varjostivat jokaista otettua askelta.
Pilviharso antoi heidän olla hetken ajan. Sitten hän loikkasi Viimakivelle ja päästi kovan ulvaisun, jotta kaikki kääntäisivät huomionsa häneen ja hänen sanoihinsa.
Päät kääntyivät väsyneinä ja uupuneina, mutta myös uteliaina.
“Olemme menettäneet paljon”, Pilviharso aloitti ja katsoi jokaista tuuliklaanilaista silmiin. “Ystäviämme, perheenjäseniämme, pentujamme, kumppneitamme… päällikkömme.”
Tuuliklaanilaiset painoivat päänsä alas.
“Haluaisin kunnioittaa heitä kaikkia yksitellen, mutta siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Varsinkin Huminatähden menetys on meille kaikille raskas. Hän oli taitava ja lempeä päällikkö, jota me kaikki seurasimme ylpeydellä ja arvostuksella - ja nyt hän on poissa. Mutta älkää luulkokaan, että hän olisi jättänyt meidät! Huminatähti seuraa ja ohjaa meitä yhtä Tähtiklaanista!”
“Huminatähti! Huminatähti!” klaani huusi entisen päällikkönsä nimeä, hakien siitä voimaa synkkään surun hetkeen.
“Minä haen yhdeksän henkeäni Tähtiklaanilta vielä tämän yön aikana, mutta sitä ennen minun on tehtävä jotain”, Pilviharso sanoi. Hänen oranssien silmien intensiivinen katse porautui leirin syrjällä olevaan Hopeaviiltoon. “Hopeaviilto, astu eteenpäin.”
“Teetkö rakkaasta siskostasi varapäällikön?” Hopeaviilto sanoi ja asteli sulavin askelin hieman eteenpäin. “Voi kiitos, olen niin otettu.”
“Tulevana Tuuliklaanin päällikkönä minä, Pilviharso, karkotan Hopeaviillon lopullisesti Tuuliklaanista!”
Kissojen keskuudessa nousi kohu ja hämmentyneitä kysymyksiä. Tuuliklaanilaiset vilkauilivat toisiaan, sitten Hopeaviiltoa ja sitten Viimakivellä seisovaa Pilviharsoa. Hämmennys paistoi heidän kasvoistaan, ja se sai Hopeaviillon omahyväiseksi.
“Ja millä perusteilla sinä niin teet, velikulta?”
“Sinä tapoit kylmäverisesti Lumikiteen, Liekinsyöjän, Ennepennun ja ties keitä muita”, Pilviharso sanoi tyynesti, vaikka hänen katseensa oli täynnä puhdasta vihaa sekä inhoa. “Sinulla ei ole enää paikkaa Tuuliklaanissa, eikä tule koskaan olemaankaan niin kauan kuin minä olen täällä. Tällä klaanilla ei ole sinulle enää mitään tarjottavaan.”
Hopeaviillon häntä piiskasi ilmaa. “Ja sinä tapoit Surmakorennon!”
Tuuliklaanilaiset hätkähtivät, hämmentyneitä koko keskustelusta ja tietämättä ketä uskoa: Pilviharsoa vai Hopeaviiltoa.
“Ja Surmakorento yritti tappaa Tarinamielen.”
“Se on totta”, Tarinamieli sanoi ja astui eteenpäin. Hän katsoi kieroilla silmillään Pilviharsoa kuin kertoakseen kollille olevansa tämän puolella, kävi mitä kävi. “Surmakorento kävi kimppuuni. Pilviharsolla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin tappaa hänet.”
“Minä- minä näin Hopeaviillon Lumikiteen kimpussa”, Jäniskäpälä sanoi. “En ollut varma näkemästäni silloin. En halunnut uskoa, mutta…” valkoinen kolli kääntyi kohti Hopeaviiltoa. “Hän tappoi oman emonsa.”
“Murhaaja!” joku huusi kissajoukon keskeltä.
“Lumikide oli hyvä kissa!”
“Ja Liekinsyöjä oli hyvä soturi!”
Kissat alkoivat huutaa syytöksiä Hopeaviiltoa kohtaan. Hopeaviilto katseli ympärillään häntä ilmaa piiskaten, mutta pyrki selkeästi pitämään itsensä mahdollisimman rauhallisena ja ilmeettömänä häntä kohtaan lentävistä syytöksistä huolimatta. Pilviharso tunsi omahyväisyyden kasvavan sisällään. Vihdoin Hopeaviilto saisi mitä tilasi. Vihdoin naaras lähtisi pois.
“Hiljaisuutta!” Pilviharso huusi hetken päästä ja kaikki hiljenivät. Hänen palavat silmänsä porautuivat jälleen Hopeaviiltoon. “Tuuliklaanin mielipide on yhtenäinen: Hopeaviillon on lähdettävä klaanista heti, eikä paluuta ole enää koskaan. Jos kukaan teistä-” kolli katsoi klaanitovereitaan, “-näkee Hopeaviillon astuneen tassullakaan Tuuliklaanin reviirille, teillä on lupa ja oikeus hyökätä. Hopeaviilto, en halua enää koskaan nähdä naamaasi, en edes hännänpäätäsi.”
“Sitä samaa sinulle, veli”, Hopeaviilto sylki hampaidensa välistä.
“Karkotuksesi astuu voimaan nyt.”
Pilviharso loikkasi siskoaan kohti ennen kuin kukaan ehti sanoa tai tehdä mitään, kaatoi siskonsa maahan ja otti tassullaan tämän päästä kiinni. Ilman pienintäkään epäröintiä hän iski Hopeaviillon pään voimalla maahan niin, että tämä menetti tajuntansa.
“Hän on liian vaarallinen, jotta hänet voisi vain saattaa ulos leiristä”, Pilviharso selitti ympärillään oleville tuuliklaanilaisille. “Korppivaisto, ota Varjosulka sekää Aavatassu mukaasi ja viekää Hopeaviilto pois Tuuliklaanin reviiriltä. Katsokaa, ettette jätä häntä liian lähelle reviirin rajaa. Olkaa myös varovaisia kettujen varalta - äsken käyty verenvuodatus on voinut tuoda niitä lähistölle.”
Korppivaisto nyökkäsi ja viittoi Varjosulan sekä Aavatassun luokseen. Kolmikko alkoi heti hommiin, ja Pilviharso kääntyi katsomana muita tuuliklaanilaisia. Kolli ei halunnut käskyttää klaanitovereitaan heidän vielä surressa, mutta oli paljon tehtävää ja hänen täytyi olla ripeä, jotta klaani pysyisi kasassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi.
“Kaikki, joilla on pahoja vammoja menevät heti Routaruusun luokse tarkistuttamaan itsensä! Muut alkavat kaivamaan hautaa menehtyneille ystävillemme sekä perheenjäsenillemme”, Pilviharso alkoi huutamaan käskyjä.
“Me haluamme vielä surra”, Pyörresydän kuiskasi. Naaraan siniset silmät olivat surusta lasittuneet: hän oli menettänyt kumppaninsa.
Pilviharso huokaisi ja kosketti hellästi hännällään Pyörresydämen kylkeä. “Surkaa vielä hetki rakkaittenne vierellä, mutta älkää käyttäkö siihen liikaa aikaa. Veri ja kuolema houkuttelevat kettuja paikalle, ja meillä ei ole voimia uuteen taisteluun. Olen pahoillani, Pyörresydän.”
“Kiitos”, Pyörresydän kuiskasi.
“Pilviharso.” Sadehäntä oli loikkinut mustavalkoisen kollin luokse. “Voinko minä tehdä mitään?”
“Hyvä, juuri sinua tarvitsenkin”, Pilviharso sanoi. “Haluan sinut mukaani Kuulammelle. Ottaisin toisenkin soturin, mutta kissoja tarvitaan nyt leirissä enemmän kuin minun mukanani.”
“Sinä lähdet jo nyt?” Sadehäntä kysyi.
“Pakko”, Pilviharso sanoi ja katsoi taivaalle. Tähdet olivat alkaneet jo ilmestyä. “Tarinamieli!”
Valkoinen naaras ilmestyi heti kumppaninsa vierelle kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. “Niin?”
“Jätän Tuuliklaanin sinun hoivaasi siksi aikaa, kun minä olen poissa. Ota Hunajataivas avuksesi. Katsokaa, että haavoittuneet saavat hoitoa Routaruusulta ja keneltä tahansa muulta, joka osaa parantajan hommia. Varmistakaa myös, että klaaninvanhimmat, pennut ja kuningattaret ovat kunnossa”, Pilviharso sanoi ja nuolaisi Tarinamielen korvaa hellästi. “Luotan sinuun.”
“Voit aina luottaa minuun”, Tarinamieli kehräsi. “Entä leirin vartiointi? Siltä varalta, että kettuja - tai muita - tulee.”
“Pyydä Purppuravaahteraa hoitamaan asia.”
“Selvä”, Tarinamieli sanoi. “Olethan varovainen?”
“Ainahan minä.”
He katsoivat toisiaan hetken silmiin, molempien katseet täynnä rakkautta. Tarinamieli avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen hetken mietinnän jälkeen. Pilviharso olisi halunnut kysyä, mitä hänen kumppaninsa mielessä oli, mutta antoi asian olla.
Tarinamieli kertoisi, kunhan kaikki tärkeimmät asiat olisi hoidettu pois alta.

Matka Kuulammelle ei ollut pitkä - olihan lampi aivan Tuuliklaanin reviirin vieressä - ja suurimman osan ajasta sekä Pilviharso että Sadehäntä olivat hiljaa. Vasta kun he alkoivat nousta Kuulammelle vievää mäkeä ylös, Sadehäntä rikkoi heidän ympärillään leijailleen hiljaisuuden.
“Vatukkapentu ja Herukkapentu ovat valmiita oppilaiksi”, Sadehäntä sanoi. “Vatukkapentu haluaisi Tarinamielestä hänen mestarinsa.”
“Tarinamielestä?” Pilviharso toisti ja kääntyi katsomaan vierellään kulkevaa naarasta. “Se käy minulle. Eiköhän se käy Tarinamielellekin.”
“Kiitos”, Sadehäntä kehräsi. “Vatukkapentu on kovin kiintynyt kumppaniisi. Hän tulee iloiseksi saadessaan tietää mestarinsa ja… iloa hän tarvitseekin. He molemmat tarvitsevat sitä.”
Pilviharso muisti silloin Sadehännän kumppanin Tuhkasiiven kuolleen taistelussa. “Tietävätkö pentusi Tuhkasiivestä?”
“Eivät vielä. En ole… löytänyt oikeita sanoja.” Sadehäntä huokaisi ja suuntasi katseensa kohti tähtitaivasta. “Kerron heille huomenna. He tarvitsevat lepoa.”
“Entä Herukkapentu? Onko sinulla hänelle mestaritoiveita?” Pilviharso kysyi.
Sadehäntä hymyili kollille. “Tiedän, että sinä osaat tehdä oikean valinnan.”
Pilviharso nyökkäsi, ja kaksikko vaikeni jälleen. He kävelivät lopun matkan Kuulammelle rauhassa, vaikka jännitys ja kiire kipinöiväitkin kollin polkuanturoissa. Hän halusi palata takaisin leiriin yhdeksän henkensä kanssa, eikä vain siksi, että pääsisi olemaan päällikkö, vaan lähinnä suojelun halun takia. Entä jos Hopeaviilto tulisi takaisin ja hyökkäisi Tarinamielen kimppuun? Entä jos ketut olivat tosiaan haistaneet kuolleiden veren ja olivat matkalla leiriin?
Pelottavat ajatukset katosivat kuitenkin kokonaan pois, kun Pilviharso näki Kuulammen. Sen pinta oli tyyni ja heijasti tummaa tähtitaivasta, mutta kuuta siinä ei vielä näkynyt. Mustavalkoinen kolli käveli aivan lammen vierelle, vilkaisi Sadehäntää ja naaraan nyökätessä asettui makaamaan maahan.
Kun kuu ilmestyi lammen pinnalle, Pilviharso painoi päänsä alas silmät jo suljettuina ja kosketti kuonollaan vettä.

Kun hän avasi silmänsä, kaikki oli kirkasta.
Pilviharson ympärillä oli avoin, kukkiva niitty, joka oli niin valkea ja kirkas, että Pilviharson täytyi aluksi siristää silmiään. Kukkien ympärillä ja kaikkialla ilmassa leijaili pieniä, tähtimäisiä valopalloja, ja maata peitti ohut sumuinen kerros.
Pilviharson mielestä Tähtiklaani oli lumoava.
“Tervetuloa, Pilviharso.”
Mustavalkoinen kolli kääntyi. Hänen taakseen oli ilmestynyt yhdeksän tähtiturkkista kissaa, jotka tuijottivat häntä loistavin silmin.
Pilviharso nielaisi ja kumarsi kunnioittavasti edessään seisoville tähtiklaanilaisille. Hän oli aina halunnut tavata Tähtiklaanin - oli halunnut penusta pitäen - ja nyt kun hän vihdoin pääsi toteuttamaan suurimman toiveensa, hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Tähtiklaani seisoi aivan hänen edessään!
“Olen pahoillani, että jätin sinut niin äkkiä ja siirsin päällikön taakan harteillesi”, keskimmäinen kissa sanoi ja kun hän käveli lähemmäs Pilviharsoa, hänen turkki sai enemmän väriä ja kolli tunnisti tämän Humintähdeksi.
“Huminatähti”, Pilviharso henkäisi. Vain hetkiä aikaisemmin tuo kullankeltainen päällikkö oli ollut elossa ja kulkenut Pilviharson rinnalla taisteluun. Ja vain hetkiä sen jälkeen Huminatähti oli menettänyt viimeiset henkensä. “Anteeksi, etten pystynyt pelastamaan sinua.”
“Oli minun aikani lähteä, Pilviharso”, Huminatähti kuiskasi lempeästi, “ja nyt on sinun aikasi saada yhdeksän henkeäsi. Annan sinulle sinun ensimmäisen henkesi.”
Pilviharso jäykistyi ja nosti leukaansa hieman ylemmäs näyttääkseen arvokkaalta, vaikka todellisuudessa häntä jännitti.
“Saat minulta avoimuuden hengen: muista pitää mielesi ja sydämesi avoimena johtaessasi Tuuliklaania. Kaikki klaanin ulkopuoliset eivät ole vihamielisiä; joskus he voivat olla yllättävä apu”, Huminatähti kertoi ja kosketti hellästi Pilviharson kuonoa omallaan.
Pilviharso tunsi kylmien väreiden kulkevan hänen selkäpiitään pitkin kuin pieninä salamoina, jotka nipistelivät häntä sieltä täältä. Kolli henkäisi yllätyksestä, mutta piti katseensa vakaana. Hän kestäisi kyllä kivun.
Hän oli saanut ensimmäisen henkensä.
Huminatähti hymyili ja palasi takaisin omalle paikalleen kissajoukkoon. Seuraavaksi esiin astui pitkäturkkinen, hopeanharmaa kolli, jonka tummansinisissä silmissä välkehtivät tuhannet tähdet. Pilviharso ei tuntenut kollia ja kumarsi kunnioittavasti.
“Olen Yllätystähti”, harmaa kolli sanoi rauhallisella äänellä, mutta hänen silmänsä välähtivät viekkaasti. “Olin päällikkönä, kun klaanit olivat vielä metsäreviirillä.”
“Kunnia tavata sinut, Yllätystähti”, Pilviharso vastasi. Hän tutkaili edessään seisovaa muinaista Tuuliklaanin päällikköä varovaisesti ja tunsi olonsa otetuksi siitä, että hänelle täysin tuntematon, mutta myös hyvin vanha päällikkö, oli päättänyt antaa hänen toisen henkensä.
“Annan sinulle uteliaisuuden hengen”, Yllätystähti sanoi ja painoi kuononsa Pilviharson kuonoa vasten rikkomatta katsekontaktia. “Älä aina vaivu samoihin polkuihin, vaan ole utelias löytämään uusia keinoja, uusia reittejä ja uusia mahdollisuuksia.”
Pilviharso siristi silmiään, kun kipu lävistä äkkiä hänen kehonsa. Sitten, aivan yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, kipu katosi, ja Pilviharso haukkoi henkeä. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä levottomaksi: kuin hän olisi halunnut juosta Tähtiklaanin nummien rajamaille asti nähdäkseen mitä siellä oli.
“Pidä Tuuliklaanista hyvää huolta”, Yllätystähti sanoi, tummansiniset silmät täynnä viisautta.
“Lupaan sen”, Pilviharso sanoi ja tarkoitti sitä. Hänen hallussaan Tuuliklaani tulisi kukoistamaan, hän tiesi sen itsekin. Hän olisi hyvä, luotettava ja taitava päällikkö.
Yllätystähti palasi takaisin omalle paikalleen, ja seuraava kissa astui esiin.
Pilviharso henkäisi ja tunsi palan kurkussaan, kun hän tuijotti suoraan emonsa sinisiin silmiin. Lumikide oli yhä kaunis, ellei jopa kauniimpi, kuin eläessään: hänen sileä ja valkoinen turkkinsa hehkui satojen tähtien valoa, hänen kasvoillaan oli lempeä hymy ja silmät loistivat elinvoimaisina.
Pilviharso avasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan sanottua. Mitä hän voisi edes sanoa? Hänen oma siskonsa - Lumikiteen oma tytär - oli tappanut Lumikireen armottomasti ja vailla minkäänlaista katumusta. Ei siihen voinut sanoa mitään. Ei sellaista tuskaa ja petetyksi tulemisen tunnetta voinut paikata sanoilla.
“Kaikki on hyvin, Pilviharso”, Lumikide naukui lempeästi ja painoi päänsä vasten Pilviharson kaulaa. “Kaikki on nyt hyvin.”
“Minä-” kolli haki sanojaan, “minä karkoitin Hopeaviillon. Hän ei enää kulu Tuuliklaaniin. Hän ei ole enää klaanikissa.”
“Tiedän, Pilviharso”, Lumikide sanoi. Hänen äänensä oli raskas surusta, mutta Pilviharso ei havainnut siinä pettymystä tai vihaa. “Olisivatpa asiat voineet mennä toisin. Jos olisin vain huomannut aiemmin, ettei Hopeaviillolla ollut kaikki täysin hyvin…” Lumikide sulki silmänsä hetkeksi. “Sille ei voi enää mitään. En ole hänelle vihainen. Enkä sinulle, Pilviharso. Sinun täytyi tehdä mitä sinun täytyi, ja ymmärrän sen täysin.”
Pilviharso värähti, kun tajusi, ettei Lumikide puhunut ainoastaan Hopeaviillon karkoittamisesta vaan myös Surmakorennon tappamisesta. “Hän olisi muuten tappanut Tarinamielen.”
“Tiedän.”
“Onko hän Synkässä metsässä?”
Lumikiteen kasvoilta loisti niin syvä suru, että se hätkähdytti Pilviharsoa. “On.”
Pilviharso nyökkäsi. Ei ollut enää mitään muuta sanottavaa. Surmakorento oli päätynyt sinne, minne kuuluikin ja saanut sen, mitä oli ansainnut - ja joku päivä Hopeaviilto seuraisi siskoaan. Pilviharso toivoi sen päivän tulevan mahdollisimman pian, sillä niin kauan kuin tuo musta luopio olisi elossa, kolli ei voisi hengittää vapaasti.
“Sinulle, Pilviharso, minä annan emon rakkauden hengen - emon rakkaus on kaikista tunteista voimakkain, mutta myös kohtalokkain, sillä emo on valmis tekemään mitä vain omien pentujensa vuoksi. Rakasta klaanitovereitasi kuin omia pentujasi ja voit uskoa klaanisi kukoistavan.”
Kipuaalto, joka valtasi Pilviharson, oli siihen mennessä voimakkain. Se tuntui hänen jokaisessa lihaksessaan ja syvällä luussa asti, painoi hänen keuhkojaan kasaksi ja repi hänen sydäntään kappaleiksi. Kollista tuntui kuin hän olisi hukkumassa, kun hän haukkoi henkeään ja räpiköi kaatuneena maassa.
Sitten, hiljalleen, kipu lähti hänen kehostaan ja vain muisto siitä jäi jäljelle. Ei enempää, ei vähempää.
Kun Pilviharso avasi silmänsä, Lumikide katsoi häntä myötätuntoisesti ennen kuin palasi omalle paikalleen sanomatta enää mitään.
Seuraavana oli vuorossa kolli, jonka Pilviharso tunnisti mistä vain. Hänen isänsä Liekinsyöjä katsoi häntä palavilla, arvostelevilla silmillään leuka hieman ylhäällä ja häntä korkealla ilmassa.
“Pilviharso”, Liekinsyöjä sanoi ja kumarsi hieman. Se oli ensimmäinen, ja kenties viimeinen kerta, kun Liekinsyöjä näytti mitään kunnioitusta poikaansa kohtaan. “Sinä olet päässyt pitkälle.”
“Vaikka sinä jaksoit epäillä ja vähätellä minua”, Pilviharso totesi ja sanoi ensimmäistä kertaa isälleen vastaan.
Liekinsyöjä hymähti. “Olet ilmeisesti saanut rohkeutta. Hyvä. Sitä sinä tulet tarvitsemaan seuraavien kuiden aikana.”
“Teen mitä vain Tuuliklaanin vuoksi”, Pilviharso sanoi. Vaikka hänen isänsä oli kuollut ja hän itse oli päällikkö, hänestä silti tuntui kuin hänen täytyisi yhä todistella itseään ja tekojaan isälleen. “Häädin Hopeaviillon. Tapoin Surmakorennon. Mitä ikinä Tuuliklaani tarvitsee, minä aion antaa sen.”
“Sitä en epäile yhtään”, Liekinsyöjä sanoi. “Tyttäreni… he olivat taitavia ja todella loistavia sotureita siitä huolimatta, että tekivät kyseenalaisia valintoja. Silti, niidenkin valintojen tekemiseen tarvittiin rohkeutta ja jotain, mitä kaikilla ei ole.”
Pilviharson korva värähti. “Sinäkö puolustat heitä?”
“En minä niin sanonut”, Liekinsyöjä huokaisi. “Minun olisi pitänyt huomata jo aiemmin, ettei kaikki ollut aivan hyvin heidän kohdallaan… Mutta meidän ei pidä jutella siskoistasi nyt. Ei anneta heidän viedä sinulta tätäkin hetkeä, sillä kyse on tällä hetkellä vain ja ainoastaan sinusta.”
Pilviharso nyökkäsi ja tunsi lämmön sisällään. Hänen isänsä välitti. Siitä huolimatta, että Liekinsyöjä oli aina ollut kylmä ja arvosteleva, sekä vaatinut pojaltaan hyvin paljon, hän välitti, vaikkakin omalla tavallaan.
Liekinsyöjä kosketti poikansa kuonoa. “Annan sinulle ylpeyden hengen - ole ylpeä siitä, mitä klaanisi ja klaanitovereisi ovat saavuttaneet ja siitä, keitä he ovat, mutta ole yhtä lailla ylpeä itsestäsi. Älä anna muiden lannistaa tai mitätöidä sinua tai sinun saavutuksiasi: muista oma arvosi.”
Pilviharso veti syvään henkeä, kun kipu jälleen kerran levisi hänen kehoonsa. Se ei ollut pistävää kipua tai sellaista, joka valtasi hänen koko kehonsa, kuten aiemmat kivut olivat olleet, vaan se oli jomottavaa kipua syvällä hänen sisällään. Se voimistui ja voimistui, ja siitä huolimatta se tuntui hyvältä: kipu teki hänestä vahvemman, suuremman. Se muistutti häntä siitä, että hän oli yhä elossa, yhä olemassa ja yhä vahva.
Pilviharso avasi silmänsä, ja Liekinsyöjä oli poissa.
Seuraava Pilviharson eteen kävelevä kissa sai kollin henkäisemään yllätyksestä. Hänen edessään seisoi pienikokoinen, sileäturkkinen naaras, jonka kehossa vaaleanruskea ja oranssi väri taistelivat keskenään ja jonka turkoosinvihreät silmät tuikkivat kirkkaan päättäväisinä. Viimeksi kun Pilviharso oli nähnyt tuon naaraan, tämä oli maannut maassa keskellä taistelua puoliksi halvaantuneena ja pyytänyt Pilviharsoa päästämään hänet menemään.
“Arotassu”, Pilviharso kuiskasi ja loikkasi lähemmäs naarasta painaakseen päänsä tätä vasten. “Siitä on pitkä aika.”
“Niin on, Pilviharso, niin on”, Arotassu vastasi hymyillen. “Sinusta kasvoi upea kissa, ja vieläpä päällikkökin.”
“Olisitpa sinäkin päässyt kasvamaan ja saamaan soturinimesi”, Pilviharso sanoi ja painoi päätään alemmas. Hän ei ollut ollut erityisen läheinen Arotassun kanssa, mutta he olivat silti omalla tavallaan olleet ystäviä - ja Arotassu oli ollut ensimmäinen Pilviharson edessä kuollut kissa. Yönkajon lauman kanssa käyty taistelu oli vienyt naaraan hengen, mutta vasta ensin halvaannutettua tämän, ja Pilviharso oli yrittänyt hakea apua. Arotassu oli kuitenkin pyytänyt kollia jättämään hänet kuolemaan.
“Minä tulin Tähtiklaaniin, koska oli minun aikani jättää järvi”, Arotassu sanoi lohduttaen, “mutta en koskaan jättänyt klaaneja. Täällä minä olen onnellinen, Pilviharso.”
“Ymmärrän.” Olihan se suurin kunnia päästä Tähtiklaanin joukkoihin.
“Minä annan sinulle anteeksiannon hengen - joskus rohkein teko on antaa anteeksi, jotta molemmat osapuolet voivat selviytyä ja kasvaa. Älä pelkää antaa muille uutta mahdollisuutta”, Arotassu sanoi pieni hymy kasvoillaan ja kosketti hellästi Pilviharson kuonoa omallaan. “Anna myös itsellesi anteeksi.”
Pilviharso räpäytti silmiään ja älähti sitten, kun kipu yhtäkkiä valtasi hänen kehonsa. Hän oli ehtinyt luulla, ettei Arotassun antama henki ollut kivulias, mutta se pisteli hänen kehoaan kuin pienten pentujen sadat, terävät kynnet. Kolli jännitti lihaksiaan tahtomattaankin ja tunsi kylmien väreiden kulkevan hänen niskaansa pitkin, kunnes kipu lopulta hellitti ja hänen olonsa oli virkeämpi, sekä jollain tavalla jopa huojentunut. Kuin jokin iso paino olisi vierinyt pois hänen sydämestään.
Arotassu nyökkäsi, kääntyi ja palasi takaisin tähtiklaanilaisten joukkoon, ja Pilviharso jäi jännittyneenä odottamaan kenet hän seuraavaksi tapaisi. Arotassun näkemistä hän ei ollut osannut odottaa - kuinka monta muuta vanhaa tuttua hän tulisi vielä näkemään?
Vuokkovirta oli seuraava. Harmaa naaras tuijotti ilmeettömästi Pilviharsoa, kun hän käveli tämän luokse. He olivat olleet parhaita ystäviä kauan sitten pentuina ja oppilaina, mutta jotain oli tapahtunut. He olivat hiljalleen etääntyneet toisistaan, kun Vuokkovirta oli sulkeutunut ja jättänyt Pilviharson ulkopuolelle. Oli outoa miten niin läheisistä ystävyksistä kykeni tulemaan lähes tuntemattomia hyvin lyhyessä ajassa.
Mutta Pilviharso oli silti iloinen nähdessään vanhan ystävänsä. “Vuokkovirta”, hän tervehti. “Sinua suretaan.”
“Eivät he sure minua.” Vuokkovirralla ei ollut ollut paljonkaan ystäviä Tuuliklaanissa.
“Minä suren.”
“Okei.” Vuokkovirta kallisti hieman päätään. “Annan sinulla soturilain ylläpitämisen hengen - älä unohda, että soturilaki yhdistää kaikkia klaaneja ja pitää meistä jokaisen elossa. Ilman soturilakia, ei olisi klaaneja. Ilman soturilakia, olisimme kaaoksessa.”
Harmaa naaras hipaisi kuonollaan Pilviharson kuonoa, ja ensimmäistä kertaa hengen saatuaan Pilviharso ei tuntenut kipua, vaan painetta. Hänestä tuntui kuin jokin suuri aalto olisi yrittänyt räjähtää ulos hänestä, mutta siitäkään huolimatta se ei sattunut: se ennemminkin sai Pilviharson tuntemaan olonsa voimakkaammaksi.
Mustavalkoinen kolli nyökkäsi entiselle parhaalle ystävälleen, joka nyökkäsi vastaukseksi ja kääntyi sitten takaisin tähtiklaanilaisten tykö. Pilviharso olisi halunnut vielä sanoa jotain, muttei ollut varma mitä, eikä hän tiennyt oliko mitään sanottavaa edes jäljellä. Hänen oli vain päästettävä Vuokkovirta menemään.
Seuraava tähtiklaanilainen sai Pilviharson hätkähtämään. Hän oli oranssinkirjava, raidallinen kolli, jonka vasen puoli oli peittynyt palovammojen aiheuttamista, epätasaisista arvista. Kollin kaksiväriset silmät tuijottivat Pilviharsoa intensiivisesti kuin yrittäen kaivaa tästä esiin jotain niin syvää ja salaista, ettei Pilviharso itsekään tiennyt mitä.
“Olen Liekkiraita, Tuuliklaanin entinen parantaja metsäreviirin ajoilta”, puoliksi palanut kolli paljasti nimensä. Vaikka hänen äänensä oli rauhallinen ja hiljainen, se tuntui kaikuvan Pilviharson pään sisällä.
“Kunnia tavata, Liekkiraita”, Pilviharso sanoi ja räpäytti silmiään. Hän ei olisi halunnut katsoa parantajan lukuisia arpia, mutta ei myöskään kyennyt repimään katsettaan täysin irtikään. Arvet eivät vaikuttaneet aivan tavallisilta: ne halkoivat oranssin kollin kahteen osaan aivan liian nätisti ollakseen yksinkertaisen metsäpalon tuottamia. Ne tuntuivat kertovan jostain suuremmasta, jostain merkityksellisemmästä.
“Tämä”, Liekkiraita heilautti hännällään palanutta puoltaan huomatessaan Pilviharson katseen, “on täysin oma vikani - Tähtiklaanin rangaistus siitä, että rikoin heidän tahtoaan sekä soturilakia.”
“Olen pahoillani.” Pilviharso ei tiennyt mitä muuta sanoa, vaikka hän olisi halunnut kysyä minkä rikoksen parantaja oli tehnyt. Se ei kuitenkaan ollut sellainen asia, jonka hän olisi voinut noin vain laukoa ulos suustaan.
“Älä ole”, Liekkiraita hymyili ja astui lähemmäs koskettamaan mustavalkoista kollia kuonollaan. “Minulta saat rohkeuden hengen. Aina oikea valinta ei ole se helpoin, vaan joskus täytyy kerätä itsestään rohkeutta tehdä se, minkä koet olevan parasta - ja toisinaan vaatii rohkeutta seurata omaa sydäntään. Älä pelkää olla rohkea.”
Pilviharso sulki silmänsä, kun kipuaalto lävisti hänen kehonsa vasemman puolen polttavana kuin tuhansien tähtien sytyttämät liekit. Kipu loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja kun kolli avasi silmänsä, hän tuijotti Liekkiraitaa suoraan silmiin.
“Katsothan Aavatassun perään?” parantaja kuiskasi. Niin hiljaa, ettei Pilviharso ollut varma oliko kuullut oikein.
“Aavatassun? Mutta-”
Liekkiraita pudisti päätään, ja Pilviharso hiljeni. Parantaajn katse oli varoittava: älä anna muiden kuulla Aavatassun nimeä.
Pilviharso ei voinut olla miettimättä oliko Liekkiraita antanut hänelle hengen pelkästä anteliaisuudestaan vai oliko mystisellä parantajalla ollut muita taka-ajatuksia. Jotain, mikä liittyi Aavatassuun. Mutta miksi Liekkiraitaa - parantajaa, jonka elämästä oli kulunut kymmeniä kuita - kiinnosti Aavatassu?
Liekkiraita ei sanonut enää mitään, vaan tutki hetken kaksivärisillä silmillään Pilviharsoa ennen kuin nyökkäsi pienesti ja jätti Pilviharson hetkeksi seisomaan yksinään, hämmentyneenä juuri tapahtuneesta.
Tähtiklaanin rivistöstä astui seuraavaksi eteenpäin harmaa kolli, jota Pilviharso ei täysin tunnistanut. Kolli käveli hänen eteensä ja räpäytti hitaasti silmiään ennen kuin alkoi puhumaan.
“Olen Tulimyrsky”, hän esitteli itensä.
“Tulimyrsky”, Pilviharso tervehti.
Tulimyrsky astui vielä yhden askeleen eteenpäin ja kosketti mustavalkoisen tuuliklaanilaisen kuonoa omallaan. “Minulta saat onnellisuuden hengen - älä unohda, että voit olla onnellinen kaiken vastuun ja velvollisuuksiesi takana. Vaikka sinä tuletkin johtamaan kokonaista klaania, se ei tarkoita oman henkilökohtaisen onnellisuutesi sivuuttamista.”
Pilviharso ei sillä kertaa tuntenut lainkaan kipua, vaan lämpöä, joka levisi hänen koko kehoonsa. Hetken kollista tuntui kuin hän voisi lentää kevyenä taivaalla tai käpertyä hiljaa maahan nukkumaan ilman minkäänlaisia murheita tai huolia, ja sitten tunne oli poissa.
Tulimyrsky oli kääntymässä pois, mutta Pilviharso pysäytti tämän. “Odota!”
Harmaa kolli katsoi taakseen.
“Olen saanut kahdeksan henkeä”, Pilviharso aloitti ja tunsi kipinöintiä käpälissään, kun hän mietti miten esittäisi asiansa. “Enää yksi puuttuu. Onko se- Voiko viimeinen henki olla-”
“Minä en voi kertoa sinulle kuka antaa viimeisen henkesi”, Tulimyrsky keskeytti Pilviharson. Harmaan kollin katseessi välähti pieni suru.
Pilviharso nyökkäsi. Hän ei ollut uskonutkaan Tulimyrskyn kertovan, mutta oli silti halunnut yrittää. Valhetähti oli kuollut taistelussa, eikä Pilviharso ollut päässyt sanomaan tälle hyvästejä. Hän ei ollut edes päässyt näkemään ystävänsä ruumista - ja siksi hän toivoi näkevänsä tämän Tähtiklaanissa. Saavansa hengen tältä.
Hehän olivat olleet läheisiä, eivätkö olleetkin? Joten miksi Valhetähti ei antaisi hänelle hänen viimeistä henkeään?
Tulimyrsky palasi paikoilleen, ja Pilviharso pidätti hengitystään, kun seuraava kissa astui eteenpäin.
Mutta jo ennen kuin Pilviharso kykeni tunnistamaan tähtiklaanilaisen, hän tiesi, ettei se voinut olla Valhetähti. Tulija oli liian pieni.
Pennun kokoinen.
Ja sitten Ennepentu - Pilviharson pikkuveli - seisoi hänen edessään, silmät kirkkaina ja toiveikkaina kuten eläessäänkin. Turkki puhdas ja siisti, selvästi juuri suittu. Kenties Lumikiteen tekosia.
Ennepentu tuijotti veljeään ja heilutti häntäänsä. “Pilviharso.”
“Ennepentu… Minä- sain vihdoin tietää, mitä sinulle tapahtui”, Pilviharso kuiskasi ja nuolaisi veljensä päälakea. “Olen pahoillani.”
“Sinä tiesit aina”, Ennepentu sanoi äänessään tähtiklaanilaisen viisautta. Vaikka kolli näytti pennulta, hän ei enää ollut pentu. Ei oikeasti. “Tiesit aina, mutta et voinut todistaa sitä. Sen takia olit varuillasi siskojemme lähettyvillä.”
“Niin”, Pilviharso sanoi.
“Minä seurasin sinua aina täältä. Kannustin sinua joka hetkellä”, Ennepentu kuiskasi. “Olen aina ollut kanssasi ja tiedän, että sinulla tulee olemaan pitkä ja kaunis elämä edessäsi. Paljon kauniimpi kuin Hopeaviillolla.”
Pilviharso räpäytti silmiään kiitollisuuden merkiksi, mutta ei voinut ravistaa mielestään pois kysymystä, joka oli vallannut hänet. “Missä Valhetähti on? Ajattelin… ajattelin, että hän olisi antamassa minulle yhden hengistä.”
Ennepennun katse synkkeni ja hän huokaisi syvään. “Pilviharso… tiedän, mitä Valhetähti sinulle merkitsi. Kuinka läheisiä te olitte ja kuinka hän antoi sinulle tukea. Tottakai sinä haluat hänet tänne, ja hän varmasti haluaisi antaa sinulle yhden hengistäsi - jos hän vain suinkin voisi.”
Pilviharso aavisti pahaa. “Onko hän Synkässä metsässä?”
Ennepentu pudisti päätään. “Ei.”
“Miksei hän sitten pystynyt antamaan minulle henkeä? Voinko kuitenkin tavata hänet?”
“Et”, Ennepentu sanoi ja katsoi veljeään suoraan tämän palaviin silmiin. “Pilviharso, Valhetähti ei ole täällä. Hän ei ole Tähtiklaanissa, eikä Synkässä metsässä?”
“Mitä?” Pilviharso kysyi uskomatta sanaakaan. Miten niin Valhetähti ei ollut Tähtiklaanissa eikä Synkässä metsässä? Miten se oli mahdollista. “Onko hän sitten yhä järvireviirillä? Tai siis hänen henkensä?”
“Ei”, Ennepentu sanoi jälleen. “Häntä ei enää ole. Ei missään. Ei yhtikäs missään.”
Pilviharso halusi sanoa vastaan. Hän halusi väittää veljensä olevan väärässä: että Valhetähden oli pakko olla siellä jossain. Jos ei muiden kuolleiden luona, niin edes järvireviirillä haamuna. Mutta hän tiesi Ennepennun puhuvan totta.
Valhetähdestä ei ollut jäljellä enää mitään. Hän oli kadonnut kuin ei olisi koskaan ollut olemassakaan, eikä Pilviharso pääsisi enää koskaan tapaamaan tuota valkomustaa kollia.
Ei koskaan.
Ennepentu ojentui koskettamaan kuonollaan veljensä kuonoa. “Nyt annan sinulle sinun viimeisen henkesi, rakas veljeni. Saat minulta totuuden hengen - älä väistä totuutta ja rakenna valheista verkkoa kuin hämähäkki, vaan katso totuutta silmiin ja anna sen ohjata askeleitasi eteenpäin. Totuuden kanssa sinun ei tarvitse katua mitään.”
Pilviharso veti äkisti henkeä sisäänsä ja sulki silmänsä, kun tunsi kipuaallon lähestyvän. Se oli voimakas, ei pistävä, vaan ravistava: kuin suuri voima, joka repi hänen lihaksiaan ja ihoaan kuin etsien jotain kuumeisesti. Sitten se hiljalleen laantui ja katosi, jättäen vain heikon muistijäljen Pilviharson kehoon.
“Olet nyt saanut kaikki yhdeksän henkeäsi”, Ennepentu sanoi. “Olet nyt Pilvitähti, Tuuliklaanin uusi päällikkö.”
Tähtiklaanilaiset hurrasivat Pilvitähden uutta nimeä ja asemaa, ja Pilvitähti nosti leukaansa ylemmäs. Hän tunsi kaikkien yhdeksän hengen voiman virtaavan sisällään ohjaamassa hänen jokaista askeltaan ja päätöstään.
Hän oli nyt virallisesti Tuuliklaanin päällikkö.

Pilvitähti katsoi alas tuuliklaailaisiin, jotka olivat juuri lopettaneet uuden päällikkönsä hurraamisen. Kolli oli saapunut takaisin hieman ennen auringonnousua, nukkunut hetken uudessa pesässään, ja heti auringon ensimmäisten säteiden osuttua leiriin oli hän kavunnut Viimakivelle ja kutsunut klaanin koolle. Tuuliklaanilaiset olivat väsyneitä ja uupuneita, mutta uuden päällikön nimittäminen oli saanut heihin uudenlaista voimaa.
Oli aika tehdä ensimmäinen päätös Tuuliklaanin virallisena päällikkönä.
“Tuuliklaani on menettänyt paljon, mutta siitä huolimatta on liikuttava eteenpäin. Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Tuuliklaanin uusi päällikkö on Sadehäntä”, Pilvitähti julisti Tuuliklaanille, joka aloitti heti hurraahuudot.
Sadehäntä näytti hämmentyneeltä, mutta myös otetulta, kun hän käveli tuuliklaanilaisten eteen. “Otan varapäällikön paikan ylpeänä vastaan ja lupaan auttaa Pilvitähteä tekemään Tuuliklaanista jälleen eloisan ja turvallisen klaanin.”
“Kiitos, Sadehäntä”, Pilvitähti sanoi nyökäten. “Tuuliklaani on kärsinyt paljon ja vaikka taistelu on ohitse, vaikeudet eivät tähän lopu. Lehtikato on vielä edessämme ja koska olemme menettäneet paljon rakkaita läheisiämme, meidän on keskityttävä entistä enemmän pitämään auttamaan klaanitovereitamme ja elämään Soturilain mukaisesti. Yhdessä me selviämme mistä vain ja niin kauan kuin seuraamme Soturilakia, Tähtiklaani ei koskaan hylkää meitä! ”
“Kyllä!”
“Hyvin sanottu, Pilvitähti!”
Pilvitähti odotti, että kissat rauhottuisivat ennen kuin jatkoi. “Uusi aika on alkanut, ja haluaisin aloittaa uuden polkumme nimittämällä kaksi uutta oppilasta. Herukkapentu ja Vatukkapentu, astutteko eteenpäin?”
Sadehännän kaksi pentua astui eteenpäin, ja Pilviharso suoritti ensimmäisen oppilasseremoniansa. Herukkatassu sai mestarikseen Purppuravaahteran, joka oli ollut varsin yllättynyt saadessaan oppilaan, ja Vatukkatassu mestariksi Pilvitähti nimitti Tarinamielen. Vatukkatassu oli tästä erityisen mielissään ja oli lähes hypätä Tarinamielen selkään, ellei Sadehäntä olisi estänyt pentuaan.
Pilvitähti katseli Tuuliklaania ja sen kissoja. He olivat ruhjeisia, uupuneita ja paljon menettäneitä, mutta kolli kykeni silti näkemään toivonpilkkeen ja ilon heidän katseistaan. Taistelu oli vienyt heiltä paljon - aivan liikaa - ja siitä toipuminen tulisi viemään monia kuita, sen Pilvitähti tiesi jo nyt. Silti se ei saanut Pilvitähteä masentumaan. Hän tiesi voivansa johtaa Tuuliklaanin kohti menestystä ja onnistumisia, jos hän vain pistäisi kaikkensa päällikön rooliinsa. Uudet ajat alkaisivat Tuuliklaanissa.
Kolli loikkasi alas Viimakiveltä aikeina jutella hetken Routaruusun kanssa, kun Tarinamieli veti kumppaninsa sivummalle. Jo ennen kuin naaras sanoi mitään Pilvitähti kykeni huomaamaan tämän hermostuneisuuden, mutta myös innokkuuden.
“Pilvitähti”, Tarinamieli aloitti ja hymyili ujosti. “Minulla on sinulle kerrottavaa.”
“Kerro vain."
“Minä-” naaras veti syvään henkeä. “Me saamme pentuja, Pilvitähti.”
Kollin suu avautui hämmennyksestä. “Tarkoitatko- oletko sinä-”
“Olen”, Tarinamieli sanoi. “Minä olen tiineenä.”
Onnellisuus levisi Pilvitähden jokaiseen lihakseen ja hän alkoi nuolemaan kumppaninsa kasvoja tarmokkaalla voimalla. “Olen todella, todella onnellinen! Me saamme pentuja, Tarinamieli! Meistä tulee vanhempia!”
“Niin tulee”, Tarinamieli sanoi ja nuolaisi kumppaninsa korvaa hellästi. “Meistä tulee vanhempia.”

Luku 2

//sisältää suremista, hautajaisia, pieni varoitus...

Aamutassu makasi mieli tyhjänä emonsa liikkumattoman ruumiin luona. Hänen vieressään kyhjötti Iltatassu, jonka silmät kiilsivät kyynelistä. Miten voi olla mahdollista, että he menettivät emonsakin? Oliko Jääkynsi tosiaan tappanut hänet, vaikka Huomensäde aikaisemmin oli tappanut kyseisen kollin?
Huomensäde oli ollut tyhjyyden tilassa kolme auringonkiertoa. Sinä aikana hänen haavaansa kaulassa oli yritetty saada parantaa, häntä oli yritetty saada hereille, mutta Huomensäde oli vain nukkunut ja mumissut samoja sanoja.
“Aamutassu,” Iltatassu kuiskasi Aamutassulle, joka nyyhkytti hiljaa Huomensäteen kyljessä kiinni. “Tähtiklaani näki parhaaksi ottaa hänet pois.”
Aamutassu jatkoi nyyhkyttämistä. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään vuolaina kuin vesiputoukset Huomensäteen turkille.
“Viisaita sanoja,” hän kuiskasi lopulta. Jotain totuuden perää Iltatassun sanoissa täytyi olla. Ei Tähtiklaani häntä turhaan ottaisi pois. Ehkä Tähtiklaani halusi pitää sen kenties opetuksena siskoksille. Tai ehkä kaikki olisi tapahtunut toisin, jos Tähtiklaani olisi pitänyt Huomensäteen klaanien keskuudessa? Jos asiat olisivat menneet nykyistäkin huonommin.

“Iltatassu, tule,” Aamutassu sanoi nousten ylös Huomensäteen ruumiin yltä. “Meidän täytyy palata arkeen. Emme ole tehneet mitään viimeiseen kolmeen auringonkiertoon.”
Päätän roikottaen Iltatassukin nousi ylös. “Velvollisuudet odottavat.”
Aamutassu huokaisi raskaasti. “En vain jaksaisi.”
Iltatassu räpäytti silmiäripsiään kannustavasti. “Tehdään se, mitä on pakko. Sitten on hyvä. Se saa luvan kelvata.”
Aamutassu työntyi ulos parantajienpesän suuaukkoa peittävistä lehvistä. Hänen perässään seurasi Iltatassu, lavat lysyssä ja häntä roikkuen.
“Aamutassu, sano jotain kannustavaa,” Iltatassu marmatti tavallisesti niin innokkaalle ja energiselle Aamutassulle.
“Äh… Kyllä me selviämme…” Aamutassu yritti, mutta ei saanut sanoihin samanlaista pirteyttä, mitä niissä yleensä oli. Iltatassu hymähti huvituksesta, kuinka Aamutassu ei jaksanut edes yrittää.
Kaksikkoa vastaan käveli Ikijää, vaaleanvihreät silmät surusta kiiltäen. “Iltatassu, olen sinun uusi mestarisi.”
Aamutassu katsoi, kuinka Iltatassu katsoi hämmentyneenä Ikijäätä, joka nuolaisi tämän päälakea lohduttavasti.
“Ai. Saarnisiipihän siis kuoli?” Iltatassu kysyi epävarmana. Ikijää nyökkäsi. “Aamutassu ja Lehmussydän, te tulette meidän kanssa pienelle kävelylle,” naaras jatkoi lempeästi osoittaen sanansa Aamutassulle.

Aamutassu asteli Lehmussydämen vierellä pois kivinotkosta, jossa arki jatkui tavalliseen tapaan, huolimatta siitä, että Huomensäde oli kuollut, huolimatta siitä, että hän ja Iltatassu olivat nyt ilman vanhempia.
“Me kierrämme nyt Tuuliklaanin rajan, ja yritämme saada jotain saalista,” Lehmussydän kertasi havahduttaen Aamutassun mietteistään. Nuori naaras sekosi askelissaan ja kompastui maan alta pilkottavaan juureen.
“Aih,” hän kiljahti ja nousi pystyyn.
“Eikai sattunut?” Iltatassu huolehti.
“Ei,” Aamutassu vastasi kärkkäästi ja jatkoi matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
“Oletko varma?”
“Aivan varma, älä sinä siihen tule valittamaan! Pärjään ihan itsekin,” Aamutassu kivahti kääntäen selkänsä siskolleen. Hän lähti juoksemaan kohti järven rantaa, kauas pois muista kissoista.
Hetken verran Aamutassu jo luuli, että Iltatassu oli jättänyt hänet rauhaan, mutta tunsi kuitenkin yhtäkkiä kissan hengityksen niskassaan.
“Aamutassu, me tiedämme että sinun on vaikea olla. Olet juuri menettänyt emosi, ja ennen sitä isäsi. Iltatassu on aivan samassa tilanteessa ei sinun tarvitse hänelle tiuskia. Hän haluaa pitää sinusta huolen,” Ikijää kuiskasi lempein sanoin, lempein äänensävyin. Aamutassu piti pintansa, ja tuijotti tiukasti rantaan tulevia aaltoja. Kuului soran rohinaa kun aalto työntyi rannalle ja vetäytyi sitten yhtä nopeasti ulapalle, kuin oli tullutkin siihen.
“Onko pakko?” Aamutassu vihdoin kuiskasi. Hänen äänensä petti kesken lauseen, ja se jäi leijumaan jonnekkin kielen ja vatsan välille.
“Ehkä. Sinun pitää ajatella asiaa kahdelta kantilta; ensinnäkin et voi vaipua epätoivoon, muuten Iltatassu ottaa sinusta vaikutteita ja menetämme hyviä sotureita. Klaani tarvitsee teitä,” Ikijää veti henkeä “Toiseksi se ei tee hyvää sinun terveydellesi, jos vaivut epätoivoon ja makaat vuoteessasi auringonkierrot pitkät tekemättä mitään. Jos kiukuttelet koko ajan, kukaan ei enää siedä sinua.”
Aamutassu käänsi katseensa varovaisesti mustavalkoiseen, niin lempeään naaraaseen. Rohkaisevasti Ikijää kietaisi häntänsä oppilaan ympärille. “Lupaatko yrittää?”
“Lupaan,” Aamutassu kuiskasi ja siirsi katseensa kohti järven selkää, vasta rannalle, jossa muutkin klaanit yrittävät koota elämäänsä uusiksi. Hetken ajan Aamutassu ja Ikijää vain istuivat vierekkäin järven rannalla, hiljaa.
“Nyt he taitavat tulla,” Ikijää sanoi kuullessaan Iltatassun ja Lehmussydämen lähestyvät äänet.
“Mennään,” Aamutassu nousi ylös, kohdaten elämän sellaisena kuin se on, mieli täynnä uutta toivoa.

“Jättäkää hajumerkit noihin puskiin,” Lehmussydän sanoi nyökäten edessä siintäviin puskiin. Aamutassu nyökkäsi kuuliaisena. Hän haistoi ilmaa.
“Tuuliklaani ei ole käynyt täällä vähään aikaan,” hän sanoi heilauttaen häntäänsä pitkin puron vartta.
“Jokainen klaani parantelee yksin hiljaisuudessa haavojaan, jotka taistelu jätti,” Ikijää totesi. Lehmussydän hymähti Ikijään sanoille.
*Ikävä kyllä. Olisiko Ampiaisturkki ja Huomensäde vielä elossa, jos taistelua ei olisi tullut?*
Nummilta puhalsi kanervien ja veren löyhkän sekoitus. Sieltä täältä saattoi nähdä läikkiä veresta, joka ei ollut vielä lähtenyt pois.
“Kunpa sataisi pian,” Iltatassu huokaili Ikijäälle, joka nyökkäsi.
“Kaikki veri lähtisi. Ei olisi enää mitään, mikä muistuttaisi taistelusta jos fyysisiä ja henkisiä, etenkin henkisiä haavoja ei olisi,” Lehmussydän osallistui oppilaan ja mestarin keskusteluun istahtaen aloilleen sammalmättään päälle.
“Vain aika parantaa haavat,” Aamutassu lisäsi Lehmussydämen sanojen päätteeksi.
Iltatassu parahti kuuluvasti. “Aamutassu, milloin sinusta on tullut tuommoinen mmm. parantaja, joka pohtii syvällisiä asioita. Sinusta on tullut liian vakava!”
Aamutassu päästi hilpeän mrrraun. “Sisko-kultaseni, aina oppii uutta. Ennen minä olin huoleton kuin pentu, mutta tämän taistelun myötä olen oppinut ajattelemaan asioita uudelta kantilta.”
Ikijää katsoi Aamutassua miettiväisenä, ajatellen heidän aiempaa keskustelua. “Tuo on totta. Aina voi muuttaa persoonaansa, käyttäytymistapoja, eikä aina tarvitse esittää hilpeää tai sitä, miltä yleensä tuntuu, jos on vihainen, surullinen tai muuten vain huono-olo.”
Aamutassu jäi pohtimaan Ikijään sanoja. Ne olivat viisaita. Ehkä hänkin voisi muuttaa käyttäytymistapojaan, olla enemmän hiljaa, eikä pälpättää koko ajan kuin mikäkin varislauma, ja sitten reagoida oikeissa väleissä, toisin kuin nyt?
“Mennäänkö nyt leiriin? Huomensäteen valvojaiset alkavat pian,” Iltatassu maukui tähyten pimenevälle taivaalle. Muut ottivat askeleita kohti kivinotkoa, jossa elämä rullasi jo lähes normaaliin tapaan.

Aamutassu nuuhkaisi emon yrtin tuoksuista kylkeä. Huomensäde oli laitettu kuntoon sillä välin, kun he olivat käyneet Tuuliklaanin rajalla. Nyt Huomensäteelle läheiset kissat olivat kerääntyneet tämä ympärille viemään viimeiset terveiset hänelle. Oikeastaan naaraan ympärillä oli vain muutamia kissoja; Tuiskumarja, Huomensäteen vanha mestari, jotka olivat olleet oikeastaan hyvinkin läheisiä, huolimatta siitä, että Huomensäde saattoi olla toisinaan hyvinkin rasittava ja aiheuttaa huolia muille. Lisäksi hänen ympärillään parveili Vaahterajuova, Merilintu sekä Merilinnun oppilasikäiset pennut.
“Halusin tutustua Huomensäteeseen tarkemmin. Ehdin tehdä tuttavuutta ensimmäisen kerran vasta taistelun jälkeisenä päivänä. Osanottoja teille,” Vaahterajuova naukui Aamutassulle.
“Kiitos,” Aamutassu nielaisi palaa kurkustaan pois. Hänestä tuntui, kuin vatsassa olisi ollut iso, musta möykky.

Kun loputkin halukkaat, viimeiset kissat olivat vieneet viimeiset sanansa Huomensäteelle, Aamutassu ja Iltatassu kumartuivat emon viereen makaamaan. He lämmittivät toisiaan, kylki kyljessä, kuonot vierekkäin emon lyhyen, mustavalkoisen turkin seassa.
*Tähtiklaanille kiitos tästä päivästä. Olen oppinut enemmän kuin yhteensä koko oppilasaikanani. Huomensäde, kiitos, kun annoit minulle elämän. Kiitos emo ja isä.*

Luku 18

//varoitus verestä, taistelusta, kuolemasta, itsetuhoisista asoista sekä eräänlaisesta masennuksesta hahmolla!

Huomensäde makasi masentuneena sotureiden pesässä. Taistelu oli hiipunut vähän aika sitten, ja muut Myrskyklaanin kissat olivat paikattavana, osa siivosi leiriä, toiset kantoivat kuolleita. Mustavalkoisen naaraan mielessä pyöri vain Ampiaisturkki, Ampiaisturkin sanat. Hänen rakkaansa oli nyt Tähtiklaanissa ja he olivat ikuisesti erotetut, kunnes hänkin kuolisi ja naaras pääsisi Tähtiklaaniin rakkaidensa luokse. Ainoa asia, mitä hänellä on tällä hetkellä, on hänen tyttärensä Aamutassu ja Iltatassu. Kaksi nuorta naarasta olivat taistelleet urheasti ja Iltatassu oli tullut jopa vartiomaan hänen untaan.

Huomensäde nousi vuoteeltaan ylös. Ampiaisturkin viereinen peti vielä tuoksui kollilta, mutta oli kuitenkin tyhjä ja kylmä.
“Mihin menet?” Vaahterajuova tivasi. Tabbykuvioinen naaras katsoi kysyvästi nuorempaan naaraaseen.
“Ulos,” Huomensäde vastasi hiljaisesti.
“Sudenlauluhan sanoi, että sinun pitää levätä. Ole kiltti,” Vaahterajuova anoi. “Olet kokenut paljon… me kaikki olemme. Rakkaita on Tähtiklaanissa, omat sukulaiset kuolivat, omat sukulaiset pettivät” hän sanoi murtuen.
“Ei. Minä menen,” Huomensäde sanoi sydän pamppaillen.
“Saanko tulla mukaasi?” Vaahterajuova liikahti pedillään. Huomensäde ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa yksin ulos soturienpesästä.

Huomensäde loikkasi kylmää hohtavalle kivelle leirin ulkopuolella. Klaanitoverit olivat olleet hiljaisia hänen kulkiessaan touhuavien kissojen ohi. Vaikka oli kuuhuippu ja yö pimeimmillään kissat touhusivat.
Huomensäde katsoi taivaalle, joka tuikki tähdistä täynnä. Hän katsoi surumielisenä taivaalle. Yksi tähdistä oli Ampiaisturkin, toinen Aurinkohuipun, kolmas Kukkaköynnöksen ja neljäs Yöpennun. *Mitä, jos olisin kuollut? Olisiko Ampiaisturkki kuollut? Olisiko Aamutassu ja Iltatassu minun laillani jo noin nuorena ilman emoa?* Naaraan silmät alkoivat kiiltää. Hänen teki mieli ulvoa. Ulvoa koko maailmalle hänen tuskaansa. Miksi juuri hän? Miksi juuri Ampiaisturkki?
Huomensäde antoi surun ottaa vallan ja laski päänsä käpälilleen. Hän nyyhkytti hiljaa yksinäisyydessä, tähtitaivaan tuikkiessaan hänen yllään.
Taivas alkoi valjeta vaaleana taivaanrannassa. Lämpötila yöllä oli ollut viileä, mutta Huomensäteellä ei ollut laisinkaan kylmä. Hän avasi silmänsä, ja tunsi toisen kissan vierellään. Naaras haistoi Vaahterajuovan raikkaan tuoksun vierellään.
“Huomenta.”
Huomensäde nyökkäsi häkeltyneenä. “Miksi sinä?...”
“En voinut antaa sinun mennä yksin. Ajattelin, että kylmettyisit yöllä. Annoin sinulle lämpöä.”
“Kiitos.” Huomensäde sanoi silmät kiiltäen. Toisen naaraan vilpitön välittäminen toi lämmön sisälle. Hän ei ehkä olisikaan enää niin yksin. Yhtäkkiä hän tunsi tarpeen kertoa pennuistaan. Kukaan muu ei tiennyt paitsi Sudenlaulu. Niin, ja kuollut Ampiaisturkki.
“Kiitos,” Huomensäde toisti uudelleen. Hän vetäisi henkeä. “Minä…”
Vaahterajuova nuolaisi häntä lohduttavasti korvien välistä. Ehkä kannustavasti?
“Minä… odotan Ampiaisturkin pentuja,” Huomensäde kuiskasi vanhemmalle naaraalle. Vaahterajuova ei tosin koskaan ollut saanut pentuja.
Hiljaisena naaras katsoi Huomensäteehen. “Minä… olen pahoillani.”
Mistä naaras oli pahoillaan? Eikö ollut hieno juttu, että naaras oli tiineenä? Vai että… Pennut tulisi kasvamaan ilman isää? Totuus valkeni Huomensäteelle päin kasvoja, ja siinä hetkessä, ja aivan yllättäen hän halusi vain vaipua maanrakoon ja unohtaa kaiken.
“Huomensäde. Mennään,” Vaahterajuova tokaisi huomatessaan toisen naaraan epätoivon. “Siellä korjataan leiriä. Sinua tarvitaan.”

***

Päivä oli kulunut leiriä siivotessa. Huomensäde oli autellut muita kissoja, jotka olivat touhunneet kuka mitäkin. Parantajat olivat valmistelleet kuolleet kissat valmiiksi valvojaisia varten.
“Minne menet, Huomensäde?” Tihkuviiksi murahti Huomensäteen etsiessä katseellaan tyttäriään.
“Menen etsimään Aamutassun ja Iltatassun,” naaras tokaisi.
“Lehmussydän kehui heitä minulle. Ovat olleet reippaita,” kolli naukui tyytyväisenä.
Huomensäde kehräsi. “He ovat reippaita.”
“Klaani tarvii lisää ahkeria sotureita… Niin moni kuoli,” Tihkuviiksi jatkoi hiljaisena. Huomensäde istui alas. Kolli tuntui mukavalta. Hän ei ollut ennen liiemmin jutellut Tihkuviiksen kanssa, mutta nyt hän tuntui saaneen uuden ystävän. Vaahterajuovan lisäksi, joka tuntui lyöttäytyvän hänen seuraansa.

Huomensäde viittilöi tyttärensä luokseen. “Aamutassu ja Iltatassu.”
Aamutassu kantoi suussaan mehevää myyrää. “Tuletteko vaihtamaan kieliä ennen valvojaisia? Vanhemmat soturit kävivät metsällä.”
Huomensäde nyökkäsi. “Tulen.” Hän nousi ylös ja seurasi oppilaita pensaan juurelle, joka oli tiputtanut lehtensä maahan.
“Otatko myyrää vai oravaa?” Iltatassu tiedusteli silmiään räpäyttäen. Nuoren oppilaan violetit silmät säihkyivät pimenevässä illassa.
“Oravaa,” Huomensäde maukui nyökäten Iltatassun saaliiseen. Mustavalkoinen naaras upotti hampaansa oravan sitkeään lihaan. Hän repäisi siitä palan ja alkoi pureskella.
“Kuinka menee?” Huomensäde kysyi Aamutassulta, jonka oikeasta korvasta oli lähtenyt pala. Veri oli kuivunut noroksi hänen korvalehdelleen.
“Ihan hyvin. Olemme muiden oppilaiden kanssa korjanneet pesiä ja siivonneet leiriä. Sudenlaulu laittoi meidät siivoamaan pesiä,” Aamutassu selosti päivän tapahtumia.
Huomensäde katsoi ylpeänä tyttäriään. “Ampiaisturkki olisi teistä ylpeä.”
Iltatassu hymyili lempeästi.
“Haluaisin kertoa teille erään asian,” Huomensäde naukaisi lempeästi. “Odotan pentuja.”
Aamutassu näytti järkyttyneeltä, kun taas Iltatassu oli hämmentynyt.
“Saatte sisaruksia,” Huomensäde totesi. Aamutassu virnisti.
“Emme ole enää kolmisin,” Iltatassu naukaisi. Huomensäde kietaisi häntänsä tyttäriensä ympärille. “Tapahtuipa mitä tahansa, rakastan teitä ikuisesti. Me selviämme tästä.”
Mustavalkoisen naaraan oli vaikea uskoa sanoihinsa. Hänen mieli oli kuitenkin mustana syvältä, vaikka päällimmäisenä tunteena sillä hetkellä oli ylpeys.

Tähtien tuikkiessa taivaalla Myrskyklaanilaiset olivat kokoontuneet Suurtasanteen juurelle, jolla Myrskyklaanin uusi päällikkö, Häivätähti seisoi. Hän istui alas katsoessaan alas klaaniinsa.
“Myrskyklaanilaiset. Olemme kokeneet kovia, monet kissat ovat kuolleet. Sukulaisemme, ystävämme, jälkipolvemme. Tänään illalla kunnioitamme kaikkia Kuolleita ja valvomme heidän muistolleen. Seuraavana auringonnousuna jatkamme elämää mahdollisimman tavallisesti. Kauriskorva, uusi varapäällikkömme lähettää partiot. Nyt menemme valvomaan läheisiämme,” Häivätähti sanoi laskien päätään kunnioittaen.
Huomensäde katsoi uutta päällikköä. Hän otti askeleen Aamutassun perässä kohti kuolleiden riviä. Se näytti synkältä.
“Huomensäde, tuletko tänne?” Aamutassu kysyi heilauttaen häntäänsä Ampiaisturkin ruumista kohden. Naaras nyökkäsi ja asettui Ampiaisturkin ruumiin viereen Iltatassun ja Aamutassun kanssa.
Ampiasturkki ei tuoksunut enää Ampiaisturkilta. Se haisi parantajien yrteille. Huomensäde laski päänsä Ampiaisturkin kyljelle, joka ei enää ikinä kohoilisi lohduttavasti tai tasaisesti. Iltatassu painautui lohduttavasti Huomensäteen kylkeä vasten.
“Miksi Tähtiklaani vei hänet pois?” Aamutassu vaikersi vierellä.
“Shhhh,” Huomensäde hyssytteli tytärtään hiljaiseksi. *Niin. Miksi Tähtiklaanin piti viedä Ampiaisturkki pois?* mustavalkoinen naaras kuitenkin mietti. *Miksi?*
Huomensäde sulki silmänsä. Hän haluaisi pois. Pois täältä, jossa menettää koko ajan rakkaita. “Huomensäde, malta vielä. Vielä ei ole sinun vuorosi,” Ampiaisturkin ääni kaikui hänen päässään. “Kaikki on hyvin. Jatka elämääsi.”
“Mutta en pysty! Menetin isäni, veljeni, ystäväni. SINUT!” jokin taisteli Huomensäteen aivoissa Ampiaisturkin sanoja vastaan.
“Kuuntele. Klaanien keskuudessa on vielä hyviäkin asioita.”
“Oli.” Huomensäde vinkaisi ja vaipui uneen.

***

Unen läpi Huomensäde kuuli Aamutassun tai Iltatassun nyyhkytykset, hän ei tiennyt kumman. Ehkä molempien.
Huomensäde juoksi unessaan läpi metsien, pieni paino vatsassaan. Hänen perässään juoksi Ampiaisturkki, joka ei vielä tiennyt. Lumi narskui käpälien alla ja hengitys huurusi ilmaan. Oli pimeää, ja tähdet tuikkivat taivalla.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde naukui hengästyneellä äänellään.
“Kiivetään tuohon puuhun,” Ampiaisturkki nyökkäsi. Huomensäde kapusi hänen edellään maailman parhaimpaan puuhun, jonka hän tiesi. Ampiaisturkki seurasi naarasta hiljaisin käpälän askelin, kunnes Huomensäde pysähtyi parhaalle oksalle istumaan.
Huomensäde katseli hopeahäntää, joka tuikki taivaalla. Hän mietti, mitä mieltä Kukkaköynnös olisi. Hän ei ehtinyt nähdä tyttärensä pentuja.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde huokaisi. Kolli nosti päätänsä. “Minä… minä odotan pentujasi.”
Syntyi painostava hiljaisuus. Ampiaisturkki ei selvästikää osannut odottaa mitään sellaista.
“Sehän… sehän on mahtavaa!” kolli hihkaisi.
“Todella?” Huomensäde varmisti arasti. Ampiaisturkki ei vastannut, vaan kehräsi onnellisena. Kolli nuolaisi naarasta hellästi korvasta. Huomensäde silitti hännällänsä kollin selkää ja jätti sen siihen lepäämään.

***

“Huomensäde!” Aamutassu naukui, ja tökki samanaikaisesti naarasta kyljestä. Huomensäde mumisi. “Ampiaisturkki…”
“Muista…” vaimea ääni tukahtui kesken lauseen. Huomensäde heräsi ja räpytteli silmiään. Hän oli nähnyt unta. Unta muistostaan, yönä, jolloin Ampiaisturkki oli saanut tietää Aamutassusta, Iltatassusta ja Yöpennusta.
“Auringonnousu on valjennut,” Iltatassu kuiskasi.
Huomensäde nousi ylös. Hän katseli ympärilleen. Joka puolella kissat nousivat ylös, jäsenet kohmettuneina. Tuonnempana Lehmussydän nosti Villivirneen ruumista selkäänsä. Samoin tekivät muut, joiden läheisiä oli kuollut. Huomensäde räpäytti surullisena silmiään ja kääntyi alas nostamaan Ampiaisturkin ruumista Aamutassun selkään ja Valonenän ruumista Iltatassun selkään. *Kaislahäntä ja Valonenä olisi voinut saada pentuja, jos he eivät olisi kuolleet.*

Huomensäde kulki muiden kissojen perässä kohti kivinotkoa. He olivat käyneet hautaamassa ruumit lähelle vanhaa kaksijalanpesää. Iltatassu ja Aamutassu kulkivat Huomensäteen kyljissä, molemmin puolin kuin tukeakseen ja kantaakseen häntä pystyssä.
“Kiitos,” Huomensäde kuiskasi tyttärilleen heidän päästyään leiriin. Iltatassu katsoi violeteilla silmillään emoaan. “Mene nyt lepäämään.”

***

Kuu loisti tummalla taivaalla. Ulkona oli kylmä, ja pensaat olivat kuurassa. Huomensäde makasi valveilla katsoessaan yötä, ja kaikkea sitä, mitä ulkona oli. Hänen päähänsä ei mahtunut mitään muuta, kuin Ampiaisturkki. “Yritä nyt, yritä alkaa elämään elämääsi, pentujesi tähden,” hän kuiskasi itselleen.
Viereisessä vuoteessa Tuiskumarjan kylki kohoili, mutta katkesi yllättäen Huomensäteen kuiskattua sanat.
Huomensäde huomasi, kuinka Tuiskumarja ei enää nukkunut, ja pian hänen mestarinsa pää nousi ylös sammalvuoteesta.
“Saatko nukuttua?” mestari kysyi. Huomensäde puisti päätään.
“Käy hakemassa Sudenlaululta unikonsiemen. Sinun pitäisi nukkua.”
Huomensäde laski surullisena päänsä vuoteelleen. “En… en jaksa elää.”
Tuiskumarja katsoi huolestuneena vanhaa oppilastaan. “Kyllä sinä jaksat. Aamutassu ja Iltatassu tarvitsee sinua.”
“Niin. Ja uudet pentuni,” Huomensäde vikisi, kuin pieni, avuton pentu.
“Huomensäde. Sinä selviät. ME selviämme. Haen sen unikonsiemenen sinulle itse jos et hae sitä.”
Naaras nyökkäsi.

Pian Tuiskumarja tuli parantajienpesältä unikonsiemen tassussaan. “Nielaise tämä.”
Kiitollisena Huomensäde lipoi siemenen vanhan mestarinsa tassulta.
“Minä vahdin, että nukut hyvin,” Tuiskumarja totesi ja asettui Huomensäteen kylkeen. Mustavalkoinen naaras katseli hetken ympärilleen ja vaipui sitten hiljaiseen tyhjyyteen, uneen.

***

Taivalla ei näkynyt auringonsädettäkään, ei mitään valonlähdettä. Puiden varjot pitenivät synkiksi, tummemmiksi laikuiksi jo kaiken tummuuden seassa. Missään ei näkynyt liikettä, edes puut eivät liikkuneet. Kaikkialla oli kuoleman hiljaista. Koko paikka vaikutti kuolemalta.
Huomensäde avasi silmänsä. *Tähtiklaanin nimeen, EI!* hän oli tunnistanut paikan. Synkkä metsä. *Jostain täältä menee varmasti tie Tähtiklaaniin.* Huomensäde otti ensimmäisen varovaisen askeleen kohti jotain. Hän vilkuili ympärilleen. Missään ei näkynyt häivähdystäkään kissoista, niin kuin viimeksi oli ollut. Edes ruumiita ei ollut.
Huomensäde lähti juoksemaan kohti aukiota, josta olisi varmasti hyvä näkymä kaikkialle.
Yhtäkkiä naaras näki edessään vanan verta, joka johti samaan suuntaan kuin hän oli itse menossa. Hän avasi suunsa ja maistoi ilmaa, mutta ei haistanut muuta kuin kuoleman löyhkän.
Ajattelematta enempää Huomensäde lähti seuraamaan verivanaa. Hänen sydämensä pumppasi rinnassa. *Mitä tämä tarkoittaa? Eikö Synkkä metsä kuollutkaan?* Hän pujahti hämähäkinverkon alta, jossa oli siinäkin verta. Huomensäde huomasi tulleensa aukiolle.
Tarkalleen aukion keskikohdassa verijäljet loppuivat kuin seinään. Huomensäde näki verijälkien lopun kohdalla häivähdyksen valkoisesta kissasta. Hän pysähtyi.
“Tervetuloa.” Liian tuttu ääni kantautui Huomensäteen korviin.
“Jääkynsi?” Huomensäteestä tuntui aivan kuin hänen verenkiertonsa olisi pysähtynyt.
“Aivan oikein. Arvaa, mitä tulin tänään tekemään sinulle?” Jääkynsi kysyi liian rauhallisesti, kuitenkin pilkan ja ivan sävy äänessään. Huomensäde siristi silmiään.
“Tänä yönä sinä kuolet, rakas sisko.” Nyt Jääkynnen ääni oli ivallinen. “Synkkä metsä saattoi kuolla osittain, mennä eteenpäin. Ja tänä iltana minä lähden kaltaisteni tykö.”
“Miten voit olla hengissä? MInähän tapoin sinut.” Huomensäde murisi. Silloin Jääkynsi hyökkäsi. Kolli syöksähti eteenpäin, huitaisi käpälillään Huomensädettä kohti. Naaras oli jähmettyneenä aloilleen, mutta liikahdus hänen vatsassaan sai hänet muistamaan. *Minä, minä yritän! Yrittäkää kestää!* Huomensäde syöksähti Jääkynttä, huitaisi käpälällään hänen kasvojaan ja pujahti vatsan alle.
Hetken ajan Huomensäde luuli, että hän tukehtuisi. Jääkynsi oli nimittäin lätsähtänyt hänen päälleen.
Jäänkynsi murisi hänen korvaansa sanoja. “Luovutatko?”
Huomensäde yritti sanoa vastaan, mutta ääntä ei lähtenyt. Vain epämääräistä möngerrystä, josta ei saanut mitään selvää. *Minun täytyy päästä pois täältä. Jotenkin pois, että heräisin unestani soturienpesässä,* Huomensäde ajatteli kiihkeästi. *Minun täytyy saada haava. Vamma, joka sattuu, jolla todellinen minä herään vuoteestani.*
Huomensäde nyökkäili kuumeisesti päätään toivoen, että Jääkynsi huomaisi sen.

Yhtäkkiä paino hävisi Huomensäteen yltä. Hän ei ehtinyt katsoa, ennen kuin tunsi viiltävän kivun kaulassaan kurkun kohdalla. Hän rääkäisi kivusta, kun verta alkoi vuotaa synkälle maaperälle.
Jääkynsi nauroi pilkallisesti, kun Huomensäde vaipui maahan. “Sinä… tulet katumaan tätä vielä,” hän kähisi. *Minun täytyy päästä pois. Nyt!*

***

Huomensäde havahtui vuoteellaan. Hänen kaulastaan vuoti verta, ja hän oli hiestä märkä.
“Tuiskumarja!” hän murisi kivusta.
“Mitä nyt?” naaras säpsähti pystyyn. “Sinä ulvoit,” Tuiskumarja aloitti, mutta lopetti huomatessaan verta valuvan haavan nuoremman naaraan kaulassa.
“Sudenlaulu!”Tuiskumarja ulvaisi ja lähti juoksemaan pois pesästä. “Huomensäteellä on haava kaulassaan!”
Pian Huomensäde huomasi, kuinka Sudenlaulu tuli juoksujalkaa parantajien pesältä mukanaan hämähäkin seittiä.
“Ole aloillasi. Laitan heti nämä tuohon kaulallesi,” Sudenlaulu komensi. Huomensäde laski päänsä vuoteelleen ja antoi Sudenlaulun häärätä mielensä mukaan.
“Kuinka sinä sait tämän haavan?” parantaja tivasi.
“Jää…kynsi,” Huomensäde tunsi olonsa tokkuraiseksi. Hänen silmänsä olivat sekaisin, loivat
harhakuvia siitä, kun hän oli ollut Jääkynnen kanssa aukiolla. Sitten pimeni.

*** (tässä kohti mennään eteenpäin noin kolme auringonnousua)

Huomensäde oli vaipunut pimeyteen, kuin uneen, mutta kuuli ääniä ulkoisesta elämästä. Hän ei nähnyt muuta kuin pimeää, eikä pystynyt reagoimaan muihin kissoihin. Kuinka kauan hän oli jo ollut tiedottomana?
“Huomensäde… Huomensäde…” ääni kaikui jostain kaukaa, uudesta ulottuvuudesta. Väkisin Huomensäde sai avattua silmänsä. Hän ei nähnyt edessään Sudenlaulua, ei parantajanpesää, vaan metsän, jossa vaahterat olivat vihreinä. Joka puolelta kuului lintujen liverrys, eikä ollut laisinkaan kylmä.
“Tervetuloa Tähtiklaaniin, Huomensäde ja poikani Sammalpentu,” Ampiaisturkki kuiskasi hiljaa, silmät tuikkien kuin tähdet. Ampiaisturkin vieressä istui Kukkaköynnös ja Yöpentu. Sammalpentu? Huomesäde tunsi vierellään liikettä, pikkuruisen hahmon. Hän kääntyi katsomaan oikealle puolelle kylkeään ja huomasi pienen kollipennun. Pennun turkki säkenöi valkoisena, jossa oli ruskeita läikkiä.
“Poikani,” Huomensäde kuiskasi. Sammalpentu oli pörröinen, ja tämän jäänsiniset silmät loistivat kirkkaina katsoessaan emoaan ja isäänsä.
“Emo, missä me olemme?” keskenkasvuinen pentu kysyi avuttoman haparoivalla äänellään.
“Me… me pääsimme perille. Tähtiklaaniin,” Huomensäde vastasi. Hän oli jo emo pojalleen, vaikka ei ollut edes poikinut häntä maailmaan. Pentu oli vain kuollut emonsa mukana. Mustavalkoinen naaras veti Sammalpennun hännällään kiinni itseensä.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde kehräsi kohdistaen huomionsa nyt kumppaniinsa. Naaras astui askeleen eteenpäin tunteakseen kumppaninsa lämmön itsessään. “Oletin että kestäisi kauemmin.”
“Jääkynsi oli toisaalta ystävällinen, kun teki sen, minkä teki,” Huomensäde totesi.
“Ei mietitä nyt semmoisia,” Sammalpentu tokaisi. Huomensäde kehräsi. “Olet rakas,” hän kuiskasi poikansa korvaan. Ainoan poikansa.
Huomensäde oli päässyt nyt perille. Kumppaninsa, tyttärensä luo. Hänen ei tarvitse enää murehtia, surea. Hän on nyt onnellinen.

//R.I.P. Huomensäde 2022:(. Huomensäde eli keskuudessamme reilun vuoden. Nyt semmonen vähä surullinen&tyhjä olo.
Tais hieman tää Synkkä metsä juonikuvio olla mulla semmonen ylimääröset hahmot pois listalta, Nyt mul on enää Aamu&Ilta :O.
Tämmönen tarina sit… Mun eka Sk hahmo IKINÄ on nyt Tähtiklaanissa kumppaninsa ja tyttärensä sekä poikansa luona…

Sen verran tosta tarinasta, että ku Huomensäde oli niin sanotussa “koomassa” se toisteli sanoja Synkkä metsä, Jääkynsi, josta Myrskyläiset päätteli et Huomensäde kuoli Synkässä metsässä, Jääkynnen käpäliin…

Liekkisade luku 15


Liekinvärinen kolli palasi leiriin Laventelinenän kanssa yksi vesimyyrä suussaan. Lehtisade oli kellastuttanut lehdet Jokiklaanin reviirillä kasvavista puista, ja pieni, kolea tuulenvire oli puhaltanut reviirin läpi. Riistaakaan ei pursunnut enää joka kolosesta, pian olisi lehtikato. Tai no, pian ja pian. Laventelinenällä oli särki. Kumppanukset veivät saaliinsa kasaan, ja Liekkisade alkoi pesemään itseään.
“Liekkisade, silloin taistelussa.. kun näin sen haavan kurkussasi, luulin että se oli syvä. Minä pelkäsin, että sinulle tapahtuisi jotain” naaras sanoi ääni hiukan väristen.
“Minäkin pelkäsin puolestasi, enemmän kuin itseni. Mutta älä välitä, taistelu on nyt ohi - ja olemme molemmat ehjinä. Rakastan sinua”, Liekkisade kehräsi.
“Samoin”, Laventelinenä sanoi rauhoittuneena, ja he lähtivät molemmat omille teilleen. Liekkisade tiesi, mitä halusi tehdä. Hän selvittäisi, kuka Risasydän - hänen isänsä oikeasti oli. Paha kissa, josta Luminietos oli kertonut, vaiko se mukava erakko jonka hän oli itse tavannut. Kuikkalaulu seisoi lähellä pesän suuta.
“Hei, Kuikkalaulu ja muut, haluaisin kysyä teiltä yhdestä kissasta”, Liekkisade kertoi.
“No, kysy pois”, Kuikkalaulu käski ystävällisesti. Liekkisade vilkaisi muita klaaninvanhimpia, jotka olivat nostaneet päänsä ylös.
“No, kuka oli Risasydän? Missä hän nykyään on?” kolli esitti. Kuikkalaulu vilkaisi pesätovereihinsa.
“Hän oli vain yksi tavallinen soturi. En muista miksi hän lähti, luulisin, ettei sille ollut mitään suurta syytä. Se oli vain hänen oma päätöksensä”, Kuikkalaulu sanoi.
“Tiedätkö hänestä jotakin muuta? Oliko hänellä kenties.. pentuja?”
“Ei tietääkseni, eikä kumppaniakaan. Vaikka jostain Varjoklaanilaisesta hän puhui jotain, ei kukaan koskaan ainakaan häntä sellaisen kanssa olemisesta kiinni ole saatu - paitsi kokoontumiset ovat toki poikkeus” Varjokorppi vastasi Kuikkalaulun puolesta hieman äkäisellä äänellä kuten tavallisestikin. Liekkisadetta alkoi kiinnostaa.
“Muistatko, oliko jotain, kenen kanssa hän oli jotenkin erityisen läheinen ollakseen eri klaaneista?” Liekkisade uteli.
“En”, Varjokorppi murahti. Liekkisade vilkaisi Lehtimyskyyn joka pudisteli päätään.
“Valitan. Emme voi auttaa enempää”, Kuikkalaulu pahoitteli. Liekkisade oli pettynyt, kun ei ollut saanut tietoonsa mitään emostansa. Kaikki tuntuivat peittelevän häneltä sitä. Kukaan ei koskaan voinut kertoa, kuka hänen emonsa oli ollut, tai mistä hän oli päätynyt klaaniin. Hän tassutti ulos, huiskautti häntäänsä hyvästiksi ja käveli pää ja häntä painuksissa pois. Kollista tuntui, kuin hän olisi oikeasti vain joku erakko, että Risasydän ei edes ollut hänen isänsä vaan että tämä oli vain valehdellut. Laventelinenä katsoi häneen.
"Hei, mikä on Liekkisade?" Laventelinenä kysyi huolissaan.
"Ei kai mitään. Olen vain vähän pettynyt", Liekkisade tokaisi kumppanilleen. Hän jatkoi kävelyä, mutta Laventelinenä pysäytti hänet.
"Mistä sinä olet pettynyt? Voit kyllä kertoa minulle", naaras sano äänellään, joka rauhoitti kollia.
"No, minusta vain tuntuu siltä kuin… siltä kuin kaikki peittelisivät sitä, kuka emoni on. Kuin olisin joku erakko. Ehkä isästänikin on vain valehdeltu, enkä olekaan hänen pentunsa", Liekkisade kuiskasi ja katsoi Laventelinenään. Laventelinenä katsoi takaisin
"Et sinä ole erakko. Eikä se haittaisi vaikka olisitkin. Kissat pitävät sinusta, ei siitä, keitä vanhempasi ovat. Ehkä sinun pitäisi kysyä muilta kissoilta, tietävätkö he mitään vanhemmistasi?" tämä ehdotti.
"Ehkä. Kysyin jo klaaninvanhimmilta, mutta minun pitää vain yrittää kovemmin. Kiitos, Laventelinenä", Liekkisade piristyi hieman ja nuolaisi Laventelinenän poskea. Sitten hän lähti, miettien keltä voisi kysyä. Hän ajatteli kysyä entiseltä mestariltaan, Kirkaskuulta kunnes muisti naaraan kuolleen taistelussa. Hän oli ollut hieman surullinen, kun oli luottanut Kirkaskuuhun ja tämä oli aina ollut ystävällinen Liekkisateelle, mutta oli jo päässyt siitä yli, kuten muistakin kuolemista kun oli keskittynyt siihen että Laventelinenä oli kunnossa, ja tämä oli kaikki mitä kolli kaipasi elämäänsä, vaikka olihan se nyt surullista miten niin monta kissaa, niin monta ystävää oli kuollut. Hänen ajatuksensa pääsivät harhailemaan, mutta pian hän päätti kääntyä takaisin klaaninvanhimpien puoleen, nyt esittäen kysymyksensä eri tavalla. Lehtimyrsky ja Varjokorppi olivat ainoita, jotka olivat pesässä ja hän ajatteli Kuikkalaulun menneen ulos.
"Hei taas. Olen pahoillani, kun häiritsen teitä jatkuvasti kysymyksilläni. Haen kyllä ilomielin teille saalista tai vaihdan makuualusenne", Liekkisade tokaisi.
"Ei tarvitse, oppilaat tekivät sen jo", Varjokorppi murahti. "Sitä paitsi, olet soturi. Nuo ovat oppilaiden hommia." Liekkisade tajusi juuri, ettei hänen odotettu enää tekevän oppilaiden hommia, vaikka oli ollut jo kuita soturina. No, voin minä silti auttaa oppilaita niissä hommissa. Klaaninvanhimmat ovat oikeastaan ystäviäni..
"No, mitä sinä vielä tulit kysymään?" Lehtimyrsky kehräsi.
"Öö, no, muistatteko, kuka on emoni?", Liekkisade kakisteli ulos. Varjokorppi pudisteli päätään.
"En tiedä, oletan ettei kukaan tiedä", kolli murahti hieman ärtyneesti.
"Valitan, Liekkisade. Emostasi minulla ei ole tietoa. Muistan vain, kun oli ukkonen. Risasydän toi leiriin pennun, jonka hän sanoi löytäneensä ulkoa partioidessaan. Emme tietäneet, miksi hän oli ollut yksin, mutta ei sillä kai ollut väliä. Hän pyysi klaania ottamaan sinut. Haistoin sinussa Jokiklaanin. Olin varma, että olit Risasydämen pentu, hän vain ei myöntänyt sitä, koska emosi ei varmastikaan ollut Jokiklaanilainen. Sinä kai tiesit sen jo? Sen että emosi ei ole Jokiklaanilainen, ja että Risasydän oli isäsi?", naaras kertoi. Liekkisade henkäisi. Miksi hän ei ollut kysynyt tätä klaaninvanhimmilta? Hän oli vain elänyt uskossa, että hänen emonsa oli kuollut, ja hyväksynyt sen, vaikka niin ei välttämättä ollut. Ainakin hän oli edes puoliksi Jokiklaanilainen. "Hmh, niin, puoliksi Jokiklaanilainen ja se riittää", Liekkisade hymähti itsekseen niin hiljaa, että kukaan muu ei kuullut.
"Milloinkas sinä ja kumppanisi saavat pentuja?" Lehtimyrsky kiusoitteki hilpeällä äänellä. Liekkisade katsahti poispäin, ja sanoi:
"Heti kun Laventelinenä haluaa ja on valmis." Kolli hymyili toivoen sen olevan totuus.



Oli hyvä ilma, melko lämmin eikä ollut kovinkaan märkää, vaikka olikin jo lehtisade. Liekkisade oltiin laitettu metsästyspartioon. Oltiin päätetty hajaantua, että saataisiin enemmän riistaa, joten Liekkisade oli mennyt Nokkosväreen kanssa kalastamaan. Nokkosvöre kalasti hieman kauempana kuin Liekkisade, eikä hän nähnyt kollia puiden takaa. Liekinvärinen kissa keskittyi odottamaan kalaa kivisellä joen törmällä. Kun ahven oli näkyvissä, kolli yritti kauhaista sitä käpälällään ja kompastui kivisellä maalla. Hän kaatui kömpelösti naamalleen veteen, ja vasen etutassu jäi kivien väliin jumiin. Siinä tuntui kipua, ja siitä kuului ääni kun se taittui kollin yrittäessä vetää sitä pois. Hän ei tiennyt mitä tehdä, kun kivet olivat painavia.
"Nokkosväre! Voitko auttaa?" Liekkisade huusi kollille. Hetki kului, mutta Nokkosväre kuitenkin tuli hölkäten hänen luokseen. Kun Liekkisade osoitti päällänsä kiveä, Nokkosväre kampesi sen heti pois kollin tassun päältä.
"Pystytkö kävellä?" tämä kysyi. Liekkisade koitti.
"Se sattuu, ehkä juuri ja juuri mutta hidasta se on", liekinvärinen kissa vastasi irvistäen kivusta, kun käpälä osui maahan.
"Ota minusta tukea, niin eiköhän se onnistu", hän sanoi tullessaan Liekkisateen vasemmalle puolelle. Kovan kiven jälkeen ruoho tuntui mukavalta tassujen alla. Muut partion jäsenet löytyivät pian. Huuhkajahuuto, Aamuruusu ja Huomentassu olivat etsimässä riistaa rannalta.
"Liekkisade taittoi jalkansa kivikon takia. Vien hänet leiriin. Ja ai niin! Voiko joku hakea särjen jonka nappasin tuolta missä minä ja Liekkisade saalistimme?" Nokkosväre ilmoitti ja pyysi. He jatkoivat matkaansa Jokiklaanin reviirin poikki. Oli melkein ilta, ja tähdet alkoivat jo kerääntyä taivaalle. He kulkivat melko hidasta vauhtia, mutta ei tuntunut menevän kauaa kun he pääsivät Jokiklaanin leiriin. Nokkosväre saattoi Liekkisateen pesän suulle.
"Minusta sinun kannattaisi näyttää jalkaasi parantajalle", Nokkosväre ehdotti ystävällisesti.
"Enpä tiedä. Se ei ole edes mennyt sijoiltaan - ja pystyn juuri ja juuri astumaan sille, eihän se kovin paha voi olla? Osaakohan Vesitassu tutkia sen, kun hänhän on parantajaoppilas? Ehkä se menee vain parissa päivässä ohi.. ainakin toivottavasti", Liekkisade mutisi. Hän ei oikein tiennyt, halusiko käydä parantajalla.


Illalla kipu oli melkein lakannut. Hän käpertyi petiinsä nukkumaan, vaikka oli aika aikaista vielä. Kolli oli ensiksi yrittänyt nukkua käpälän päällä, mutta se oli sattunut liikaa ja hän oli pyörinyt ennen nukahtamista kauan. Hän oli myös käynyt näyttämässä käpälää, mutta ei siinä ollut mitään vakavaa, yrttejä ei tarvittu ja se olisi vain kipeä. Liekkisade haukotteli, ja nukahti viimein. Kolli heräsi aamulla tokkuraisena, eikä hän ollut nähnyt unia. Hän räpytteli silmiänsä auki, ja huomasi Laventelinenän hänen vieressään istumassa pedillään.
"Ai, huomenta Liekkisade!" Laventelinenä hihkaisi.
"Huomenta", Liekkisade vastasi unisena. Hän näki, että oli melko myöhä. "Miksi et herättänyt aikaisemmin?" kolli kysyi.
"Ajattelin, että lepo voisi auttaa siihen käpälään. Kävin aamupartiossa puolestasi, kerroin heille että sinua sattui jalkaan joten olisi parempi antaa sinun levätä", Laventelinenä tokaisi. "Eikä edes ole kovin myöhä, aamupartio tuli juuri."
"Ai, ei sinun olisi tarvinnut. Minä olisin ihan hyvin voinut mennä, sehän on soturien tehtävä. Eikä käpälääni satu enää. Olin jo unohtanut sen", Liekkisade kehräsi. Hän nousi, ja vähäsen käpälään koski mutta hän kykeni kyllä seisomaan ja kävelemään ihan hyvin.
"Lähdetkö kävelylle?" Laventelinenä kysyi. "Ajattelin, että sinusta voisi olla mukavaa haukata vähän happea, jos jalkasi siis on parempi." Liekkisade nyökkäsi pirteästi. Hän tassutti ulos varoen hiukan vasenta jalkaansa. Laventelinenä tuli perässä. He kävelivät yhdessä, kylki kyljessä ylös leiristä kietoen häntänsä yhteen.
"Minne mentäisiin?" Liekkisade kysyi.
"Ehkä järvelle?" Laventelinenä ehdotti ja Liekkisade kehräsi hyväksyvästi. He kävelivät oppilaiden harjoituspaikan ohi. *Kunpa minullakin olisi oppilas. Olisin hänelle paras mestari, mitä kykenisin. Olenhan ollut soturina jo niin kauan, että olisin siihen valmis, eikö? Kai minä pian saan*, Liekkisade ajatteli itsekseen. Hän katsoi hymyillen kumppaniinsa. Kolli todella rakasti Laventelinenää. Oli aina rakastanut. Oppilasajoista lähtien. Kollin suusta pääsi pieni kehräys. Hän oli niin tyytyväinen elämäänsä, juuri nyt, enempää ei olisi voinut toivoa. Tai siis tietenkin voisi, mutta tämä kyllä riitti hänelle, vaikka kyllä tämä jotain muutakin toivoi.
"Laventelinenä, minä haluaisin pentuja. Tietenkin, jos et ole valmis tai halua-" Liekkisade sanoi mutta hänen puheensa keskeytyi kun Laventelinenä puhui.
"Liekkisade, tietenkin minä haluan. Minä rakastan sinua, ja haluan kanssasi pentuja", Laventelinenä vastasi ennen kuin kolli oli edes kerinnyt sanoa loppuun. Liekkisade alkoi oitis hymyilemään.
"Olen varmaan klaanien onnellisin kissa, mutta en olisi jos sinä et olisi kumppanini. Laventelinenä, minä rakastan sinua. Enemmän kuin mitään. Mieti, millaisia pentuja me saamme", Liekkisade sanoi rakastavasti. Hän todella oli onnellinen.

Kyytassu, luku 4


Kyytassu venytteli Taivasklaanin oppilaiden pesässä. Taistelu oli ollut kauhea, ja vaikka kissoja oli kuollut, ei kotikisuna syntynyt Kyytassu ollut menettänyt läheisiään. Hän oli päässyt klaanielämän makuun, mutta ei ollut saanut vielä paljon harjoitustuokioita tuon taistelun takia. Lumivarjo oli eilen päättänyt, että kollille pitäisi opettaa ensiksi hieman taistelua, tuon kauhean taistelun takia. Koska Kyytassu ei tiennyt suoraansanottuna mitään taistelusta, oli hän vain seurannut pesätoverejaan ja yrittänyt sivallella ja potkia mahdollisuuksiensa mukaan vihollisia. Hän oli onneksi pysynyt hieman poissa jaloista, ja vain auttanut eikä itse ollut hyökännyt kenenkään kimppuun, hän oli saanut vain raapaisun kuonoon joka oli jo parantunut lähes kokonaan. Nyt kolli nousi, ja lähti kävelemään pois pesästä missä Lumivarjo odotti häntä ulkopuolella.
"Tule, mennään heti, Okatassu ja Ikiruusu odottavat meitä siellä", Lumivarjo tokaisi, ja he lähtivät matkaan. Musta kolli katseli maisemia. Taivasklaanin reviirin puut olivat punertavia, ja oli tulossa lehtisade. Joku klaaninvanhin oli kertonut hänelle, että kun tuli lunta, sitä kutsuttiin lehtikadoksi ja sitä ennen olisi lehtisade, jolloin puut vaihtoivat väriä ja lopulta tiputti lehtensä. Kyytassu ei ollut vielä elänyt yhtäkään näitä lehtikatoja, ja tämä oli hänen ensimmäinen lehtisateensa.


"Melkein, Okatassu, sinun täytyy olla nopeampi ja kierähtää pois alta ennen kuin Kyytassu kerkeää naulitsemaan sinut maahan", Ikiruusu tokaisi kermanvaalealle oppilaalle. Okatassu nyökkäsi, ja he jatkoibat harjoitusta. Liikkeen tarkoitus oli että kun vastustaja makasi maassa, hypättäisiin hänen päälleen ja kynsittäisiin. Okatassu makasi maassa, ja kun Kyytassu loikkasi tämän kimppuun, hän potkaisi takajaloillaan-ei kuitenkaan liian lujaa, että olisi sattunut, olihan tämä vain harjoitus-ja kierähti pois alta.
"Hyvä, nyt Kyytassun vuoro" Ikiruusu kehui. Kyytassu valahti maahan heti, ja Okatassu loikkasi. Kyytassu koitti potkaista, mutta ei saanut tehtyä sitä tarpeeksi jämäkästi, ja se hidasti häntä niin ettei musta kolli saanut kierähdettyä ajoissa ja Okatassu oli hänen päällään kun hän oli selällään. Sitten toinen kissa raapi hänen selkäänsä kynnet sisällä tietenkin.
"Kyytassu, koita saada jämäkämpi potku, niin se onnistuu, ja jos se ei onnistu, yritä olla nopeampi", Lumivarjo ohjeisti. Kyytassu meni alkuperöiseen asentoonsa, ja nyt kun Okatassu loikkasi, hän oli valmiina potkaisemaan kollia jämäkästi-mutta taas se jäi huonoksi, ja Okatassu rämähti hänen päälleen kömpelösti. Molemmat heistä naurahtivat hieman, ja Lumivarjo käski yrittää vieläkin uudelleen. Kyytassu meni taas siihen asentoon, ja Okatassu loikkasi. Nyt kolli sai hänet potkaistua, mutta vain hiljaa, ja Okatassu tuli silti hänen päälleen.
"Nyt olisi parasta onnistua", Kyytassu sihahti.
"Älä välitä, kyllä sinä onnistut pian!" Okatassu kannusti. Kollin kannustuksen motivoimana Kyytassu meni vielä uudelleen asentoon, mutta nyt aikoi onnistua. Hän sai potkaistua kunnolla, ja Okatassu lensi vähän matkan päähän.
"Hyvä! Minähän sanoin, että onnistuisit!" Okatassu iloitsi hänen puolestaan.
"Tosiaankin, hyvä kun onnistuit, voisimmehan me vielä jotakin liikettä harjoitella", Lumivarjo pohti.
"Miten olisi sellainen, että toinen yrittää kääntää toisen selälleen, ja sitten raapii tämän vatsaa?" Ikiruusu ehdotti. Lumivarjo nyökkäsi.
"Minä haluan ensiksi kääntää Kyytassun", Okatassu ilmoittautui. Kyytassu painoi tassunsa maahan, ja Okatassu rynnisti häntä päin. Kolli yritti kumota häntä siitä pois, ja Kyytassu iski kollia koko ajan käpälillään kynnet sisällä.
"Ehkä olisi hyvä, että näytämme sen. Katsokaa, ensiksi kun menet häntä päin, livahda hieman alemmas ja työnnä hänet selälleen, kas näin", Lumivarjo opasti ja teki ehdotuksensa Ikiruusulle. Naaras kellahti kumoon. Okatassu testasi, ja sai kuin saikin Kyytassun kaadettua. Kyytassu yritti potkia hänet pois, mutta kissalla oli käpälät kiinni Kyytassun lavoissa vaikka kynsiä tämä ei käyttänytkään.
"Tuo oli hienoa Okatassu!" Kyytassu hihkaisi. Okatassu nyökkäsi kiitoksena. Lumivarjo nyökkäsi Kyytassulle merkiksi aloittaa, ja Kyytassu heittäytyi päin pesätoveriaan. Hän puski kollia selälleen, mutta tämä piti käpälillään kiinni maasta.
"Yritä tehdä se niin kuin.. yllätyksenä", Ikiruusu ehdotti. Kyytassu peruutti ja odotti hetken-sitten tämä törmäsi kolliin, ja tönöisi tämän selälleen. Okatassu kaatui, ja Kyytassu piti hänet aloillaan.
"Voitit minut!" Okatassu hihkaisi.
"Nyt voimme lähteä", Ikiruusu määräsi. Mestarit kulkivat hieman edellä.
"Oli kiva harjoitustuokio!" Kyytassu sanoi Okatassulle.
"Niinpä. Toivottavasti päästään taas harjoittelemaan yhdessä", Okatassu sanoi rauhallisella äänellä.
"Olit tosi hyvä siinä ensimmäisessä liikkeessä", Kyytassu kehui.
"Ai, kiitos kai.. olen vain harjoitellut enemmän kuin sinä", kermanvärinen kissa kehaisi.
"Minäkin joskus osaan sen heti", Kyytassu päätti.
"Varmasti", Okatassu kehräsi hieman huvittuneella äänellä.


//Jos Okatassun vois lisää Kyytassulle ystäviin? :>

Tiikeritassu, luku 4

Taistelun jälkeen Varjoklaanissa oli vallinnut sekasorto. Parantaja oli hoitanut vammoja, ja hoitanut myös joitain päällikön hommia hetken. Nyt kuitenkin Valotähti oli päällikkö, ja Tiikeritassun isä, Jokiväre oli varapäällikkönä. Hän tiesi että Punatassu olisi ollut mielissään ja ylpeä Jokiväreestä, samaten Ampiaispilvi vaikka he olivatkin riidelleet jonkin aikaa ennen taistelua. Tiikeritassu oli menettänyt Ampiaispilven, ja vielä pahempaa, Punatassun. Hän ajatteli edelleen olevansa hirviö, vaikka tiesi ettei saisi miettiä niin kun Punatassu se oli käynyt hänen kimppuunsa. Ei Punatassukaan kyllä ansaitsisi sitä nimitystä. Tiikeritassu oli lipsauttanut ehkä Jokiväreelle ja Orvokkiviikselle totuuden, miksi Punatassulle kävi miten kävi, mutta hän ei tahtonut muiden pitävän hänen veljeään petturina ja hän oli sanonut että Punatassu oli tippunut korkealta kun hän oli ollut haavoittunut, ja toivoi että muut uskoisivat sen. Tiikeritassun silmä oli jo paranemaan päin, vaikka hän ei nähnyt sillä vieläkään, ja saisi nähdä jäisikö se sokeaksi. Tiikeritassu saisi osallistua koulutukseen huomenna, mutta hän oli siitä iloinen, kun sai aikaa toipumaan veljensä menetyksestä. Illat olivat todellakin alkaneet hämärtyä, eikä ollut enää läheskään yhtä lämmin kuin viherlehden aikana. Lehtisade oli täällä, ja lehtipuut joita ei hirvittävästi Varjoklaanin reviirillä ollut olivat muuttuneet punertaviksi. Tiikeritassun alkoi jo tulla väsy, ja hän oli menossa nukkumaan oppilaiden pesään, kunnes Jokiväre pysäytti hänet.
"Tiikeritassu, tiedätkö, olen pahoillani siitä mitä sinulle ja Punatassulle tapahtui. Mutta älä syytä siitä itseäsi. Äläkä Punatassua. Punatassu ei vain ollut ymmärtänyt, mitä Synkkä metsä oikeasti halusi, ja sinä vain puollustit itseäsi. Minäkin luotin Synkkään metsään, mutta kun sain tietää mitä he aikoivat, uskollisuus Varjoklaanille kuitenkin voitti sen", kollin isä sanoi Tiikeritassulle, ihan kuin ruskea kolli olisi lukenut ajatuksia.
"Ja tiedän. Olen ollut huono isä teille molemmille, varsinkin sinulle, kun en ole puhunut sinulle paljoa, ja viimeaikoina riidellyt hieman Ampiaispilven kanssa, mutta.. minä todella olen sinusta ylpeä, Tiikeritassu", Jokiväre sanoi. Se todella lämmitti nuoren kollin sydäntä, kun hänen isänsä, joka ei ollut varmaan ikinä sanonut olevansa hänestä ylpeä, oli juuri niin sanonut. Tiikeritassu kurottautui nuolaisemaan isänsä turkkia.
"Olen ylpeä, kun sinut valittiin varapäälliköksi. Ampiaispilvi ja Punatassukin olisivat olleet, vaikka eivät päässeetkään näkemään. Tai kuka tietää, ehkä he katselevat Tähtiklaanista.. tai minne ikinä pääsivätkään", Tiikeritassu sanoi hiljaa. Jokiväre kääntyi nuolaisemaan hänen päälakeaan, ja Tiikeritassu kääntyi takaisin oppilaiden pesälle päin. Hän sai nopeasti unta, kun oli saanut juteltua isänsä kanssa. Kun hän avasi silmänsä, ei hän ollut kuitenkaan oppilaiden pesän suojissa. Se oli aukio jota peittivät jotkin pensaat, jonka päässä seisoi kissa, ja vaikka vieressä oli metsä, se ei näyttänyt mitenkään Synkältä metsältä. Kuu valaisi sitä paikkaa niin, että hän huomasi kissalla olevan punaisen turkin.. Punatassun! Kollin vihreät silmät kiiluivat, mutta niissä ei näkynyt vihaa, ei katkeruutta. Ei mitään pahoja tunteita.
"Hei, Tiikeritassu. Haluan kertoa sinulle ainoastaan, että en kanna sinulle kaunaa. Ehkä tämän oli määrä tapahtua", Punatassu sanoi samalla, kun käveli lähemmäs.
"Punatassu.. Jokiväre valittiin varapäälliköksi. Ja hän käski olla syyttämättä itseäni, mutta myöskin sinua", Tiikeritassu kakisteli ulos itkuisella äänellään, kun kyyneleet tuntuivat kostuttavan hänen silmänsä siitä ikävästä, mitä hän koki.
"Älä huoli, veliseni.. emmeköhän me vielä kohtaa. Minun täytyy nyt jatkaa matkaani Tähtiklaaniin, vaikka minusta tuntuu, etten ansaitse paikkaani sieltä… mutta Tähtiklaanin kissat haluavat antaa minulle uuden mahdollisuuden. Vaikka en ikinä Tähtiklaaniin luottanutkaan, ehkä minun täytyy, kun se antoi minulle uuden mahdollisuuden huolimatta, millainen olin. Kerro Jokiväreelle terveisiä", Punatassu sanoi, ja kosketti nenällään Tiikeritassun poskea, vaikka hän ei ollut tehnyt niin ikinä. Kolli rupesi haalistumaan, mutta hymyili, vaikka Punatassu ei koskaan hymyillyt, joka sai Tiikeritassun epäilemään, oliko kolli oikeasti ollut siinä, vai oliko se ollut vain kuvitelmaa. Mutta se oli tuntunut niin todelta, että Tiikeritassu uskoi Punatassun oikeasti käyneen jättävän hänelle hyvästit. Kun aamuaurinko, joka ei hirvittävästi enää lämmittänytkään lävisti valollaan oppilaiden pesän seinän, Tiikeritassu päätti nousta aikaisin. Se uni oli rauhoittanut hänet niin, että nyt hän tiesi Punatassun olevan Tähtiklaanissa ja saaneen rauhan Synkältä metsältä. Yksi asia oli kuitenkin vielä selvittämättä; mitä Ampiaispilvi oli tarkoittanut, kun hän oli kertonut Tiikeritassulla olevan veli tai oikeastaan velipuoli Jokiklaanissa. Tiikeritassun oli saatava tietää. Se kalvoi hänen mieltään kuin ketun hampaat, jotka painuivat lihaan. Ehkä Jokiväre osaisi auttaa, mutta hänellä oli nyt enemmän velvollisuuksia kuin soturina, ja kollin piti varmasti totutella varapäällikön tehtäviin, kun ruskea kolli oltiin vasta juuri siihen valittu. Ehkä Tiikeritassun täytyi vain odottaa, ja pohtia sitä hetken.. itse. Kyllä hän ajanmittaan saisi sen selville. Toivon mukaan. Tänään hän saisi ilmeisesti jatkaa koulutusta, vaikka ei hän siltikään silmällä nähnyt mitään, vaikka turvotus oli jo melkein laskenut. Siinä oli kuulemma muutamia arpia Punatassun kynsistä, vaikka hän ei aikonutkaan kertoa enemmälle kissoista niiden olleen juuri Punatassun jättämiä. Ei ollut tarvetta saada Punatassu näyttämään pahalle kissalle, kun hän ei sitä ollut.. kollille oltiin vain valehdeltu, ja hän oli luullut tulevansa suureksi soturiksi. Punatassu ansaitsisi vielä olla täällä, ja saada soturinimensä. Punatassu oli taistellutkin kuin soturi, ja se oli ollut vaikea taistelu heille kummallekin. Mutta kolli päätti olla ajattelematta sitä, ja tämä meni parantajan pesälle tarkastuttamaan vielä silmänsä.



Orvokkiviiksi oli ottanut hänet metsästämään, kun Surulintu oli sanonut että silmässä ei ole mitään tulehdusta ja oli puristanut siihen jotain mehua. Tosin se saattoi jäädä sokeaksi.
"Kun emme ole metsästäneet pitkiin aikoihin, näyttäisitkö vaanimisasentosi? Haluan varmistaa että se on varmasti oikea", Orvokkiviiksi tokaisi käskevällä äänensävyllä. Tiikeritassu nyökkäsi ja painautui niin matalaksi kuin pääsi, mutta niin ettei koskenut maata. Sitten hän veti takajalkansa hieman koukkuun ja pysäytti häntänsä liikkumasta.
"Hyvä, nyt laita häntä vielä matalalle ja vedä jalkoja hieman lähemmäksi, niin se on täydellinen", naaras ohjeisti oppilaalleen. Tiikeritassu totteli, ja Orvokkiviiksi nyökkäsi hyväksyvästi.
"Haistan hiiren", Tiikeritassu totesi.
"Hyvä, katsotaan onnistutko nappaamaan sen", Orvokkiviiksi sanoi hiljaa ettei vahingossakaan säikäyttöisi sitä, ja Tiikeritassu hiipi sitä kohti. Se oli rapistelemassa joidenkin saniaistenlehtien alla joita Varjoklaanin reviirillä ei ollut paljoa. Tiikeritassu hiipi tarpeeksi lähelle, mutta tajusi, ettei olisi aikaa odottaa enää kauaa ennen kuin se haistaisi hänet. Ruskea raidallinen kolli loikkasi, ja painoi käpälillään hiiren maahan. Sitten hän puraisi sen selän poikki.
"Hyvä, nopeaa toimintaa", mestari kehui. Tämä otti hiiren suuhun, kuopi maata ja laittoi sen sinne. Sitten kaksi kissaa keskittyivät löytämään jotain muuta.
"Tiikeritassu, auttaisitko minua nappaamaan tuon rastaan tuolla? Hiivi tuolta tuon kannon puolelta, niin minä menen täältä, ja kun heilautan häntääni, ota sen siivistä kiinni", Orvokkiviiksi ohjeisti ja osoitti hännällään melko isoa rastasta, joka keskittyi matoon. Tiikeritassu meni hiljaa sen kannon viereen, missä oli käsketty odottaa. Oppilas hiipi hieman eteenpäin, että voisi varmasti loikata, mutta se kuiva saniaisenlehti rasahti kovaa ruskearaidallisen kissan alla, ja rastas kuuli sen. Orvokkiviiksi tajusi toimia, ja pysäytti lennon. Tiikeritassu loikkasi hämmennyksestä yli päästyään sen niskaan ja puri hänkin sitä. Pian se valahti veltoksi, ja he saivat sen.
"Katso ensi kerralla vähän jalkoihisi. Ei se haittaa, kun kuitenkin me tämän saimme", mestari käski.
"Ehkä tässä on tarpeeksi vietäväksi, kerron Jokiväreelle että metsästit hyvin vaikka astuitkin tuon lehden päälle", Orvokkiviiksi kehräsi, ja kuin käskystä he kävelivät leiriin. Hieman uupuneena Tiikeritassu asteli tuoresaaliskasalle ja otti jotain riistaa. Orvokkiviiksi jäi juttelemaan ilmeisesti Jokiväreelle. Pian, kun Tiikeritassu sai hiirensä syötyä hän meni Jokiväreen luo.
"Hei, Jokiväre. Tiedätkö, mitähän Ampiaispilvi saattoi tarkoittaa kun sanoi että minulla on puoliveli, toisessa klaanissa?" Tiikeritassu kysyi isältään.
"Kuule, minä en tiedä kuka hän on. Riitelimme siitä Ampiaispilven kanssa juuri ennen taistelua. Hän ei kertonut, kuka se oli", Jokiväre tokaisi. Hänen äänestään kuuli tämän puhuvan totta. Tämä mysteeri jäisi kai selvittämättä nyt, mutta joskus hän sen tekisi.

Neljäs luku - Valotähti

Varjoklaani oli kaaoksen vallassa. Klaanilla ei ollut päällikköä ja varapäällikkö oli kuollut myös. Varjoklaani kulki nyt Surulinnun, parantajan voimin, ja kaikki olivat sekaisin. Joko Tähtiklaanin tulisi esittää tahtonsa uudesta päälliköstä tai Surulinnun tulisi valita klaanille uusi päällikkö mahdollisimman pian. Surulintu oli ilmoittanut odottavansa merkkiä Tähtiklaanilta ennen kuin itse alkaisi tekemään mitään päätöksiä. Heidän tulisi nyt pärjätä hetki ilman kahta välttämätöntä osasta klaanielämän arjesta.
Moni teki tärkeän osansa siinä, että klaanin arki pyöri mahdollisimman normaalisti. Moni osallistui partioiden suunnitteluun, Valosydän mukaan lukien. Jokainen klaanin jäsen oli ruokittava ja rajojen merkitsemisestä oli pidettävä huolta. Myös oppilaiden koulutuksesta oli pidettävä huolta.
Kuolleet oli haudattu ja heitä oli surtu, ja moni suri yhä. Muutama oli lamaantunut menetettyään läheisiään ja Valosydän ymmärsi heitä. Läheisen menettäminen ei koskaan ollut helppoa.
Valosydän upotti itsensä muiden auttamiseen ja klaanin arkisten askareiden hoitamiseen parhaansa mukaan. Hän ei ollut onnekseen menettänyt ketään läheistään. Moni tärkeä klaanitoveri oli tosin menettänyt henkensä ja Valosydän suri heistä jokaista.
Surulintu yritti parhaansa mukaan johtaa klaania ja samaan aikaan hoitaa haavoittuneiden haavoja ja vammoja. Tulehdukset tästä enää puuttuisivatkin. Valosydän katsahti pimenevää taivasta heidän yllään, joka pilkotti havupuiden läpi. Naaras huokaisi ja juoksi sen jälkeen lähtevän metsästyspartion mukaan.

Valosydän heräsi taas katkonaisesta unestaan. Hän näki taas outoja uniaan, jotka hän unohti taas samantien. Valosydän päästi hataran huokauksen ja laski päänsä tassujensa päälle. Hän ei tiennyt, näkikö painajaisia taistelusta vai mikä häntä öisin valvotti, mutta sen hän tiesi, ettei hän pitänyt siitä.
Tämä oli jo toinen yö, kun Valosydän heräili jatkuvasti. Aina, kun hän yritti nukkua, hänen päänsä täyttyi häiritsevistä unista. Hän oli taistelun jälkeen yrittäyt levätä hetken, mutta oli joutunut pettymään herättyyään jatkuvasti.
Klaanissa kipinöi rauhattomuus. Ilman päällikköä kaikki tuntui kulkevan niin hitaasti ja epävarmasti. Valosydän huokaisi ja vaihtoi taas asentoa. Hän ei saanut enää unta, kun ajatteli Varjoklaanin epävarmaa tilannetta.
Lyhythäntäinen naaras nousi ylös ja hiljaa asteli ulos soturien pesästä. Kauempana hän näki tumman kissan, joka nukkui miltei taivasalla. Valosydän mietti, oliko kollilla kylmä nyt, kun ilmat kylmenivät ja lehtikato oli tulossa hurjaa vauhtia. Kolli näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti eikä hän värissyt edes silloin, kun tuulenvire kulki hänen turkkinsa lävitse. Ehkä pian kolli saisi yhteyden emoonsa nyt, kun Tähtiklaani oli toivon mukaan ainakin voimistumassa.
Valosydän kohotti katseensa kohti puiden läpi näkyvästä Hopeapolusta ja hymyli haikeasti. Voisivatko he ottaa yhteyden ja kertoa, kenestä tulisi Varjoklaanin päällikkö. He tarvitsisivat johtajan tasoittamaan rauhatonta ja kaaoottista Varjoklaanin tilannetta. He tarvitsisivat vahvan päällikkön, joka voisi silti tuoda pientä muutosta tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Valosydän liikkui levottomasti unissaan, potkien takakäpälillään ilmaa. Surulintu oli määrännyt hänet lepäämään päiväksi, kun oli huomannut väsymyksen paistavan aina niin virkeästä Valosydämestä. Parantajalle naaras ei viitsinyt laittaa vastaan, sillä hänellä oli jo tarpeeksi mietittävää.
”Valosydän…”
Valosydän kurtisti unissaan silmiään ja yritti pyristellä kauas puhujasta. Samaan aikaan jokin veti häntä puhujaa kohti.
”Valosydän…”
Kirjava naaras pudisti päätään ja yritti paeta ääntä. Samaan aikaan uteliaisuus ajoi häntä lähemmäksi äänen lähdettä. Lopulta Valosydän päätti antautua. Miksi taistella vastaan, jos hän voisi saada rauhan?
Levottomuus lakkasi ja kaikki muuttui rauhalliseksi ja valoisaksi. Valosydän lakkasi liikkumasta ja hän katseli ihmeissään suuria tuikkivia tähtiä. Hän… Missä hän oli?
”Valosydän”, etäisesti tuttu ääni sai Valosydämen kääntymään ja naaras kohtasi nuoruudestaan tutun kissan, Närhitähden, oman isoisänsä. ”Siitä on aikaa. Hienoa, että vastasit kutsuuni.”
”Närhitähti? Oletko se oikeasti sinä?” Valosydän hymyili nähdessään ruskean kollin edessään.
”Olet kasvanut paljon, niin sisältä kuin ulkoa”, kolli hymyili.
”Onko Tähtiklaani taas voimissaan?” Valosydän kysyi sitten ja katseli hatarasti tuttua ympäristöä. ”Voit vierailla minun unissani, niin eikö se tarkoita sitä?”
”Tähtiklaani on saanut voimiaan takaisin, mutta ei täysin”, Närhitähti huokaisi. ”Jotkin asiat ovat vielä vinossa. Mutta sinulla on oikea ajatus, eikö olekin?”
Valosydän räpäytti hämillään silmiään ja katsoi isoisäänsä kysyvästi. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minä tarkoitan sitä, että Tähtiklaani haluaa sinut johtamaan Varjoklaania”, Närhitähti sanoi ja Valosydän häkeltyi.
”Mitä?” Valosydän ihmetteli. ”Minusta? Varjoklaanin päällikkö? Miksi minä?”
”Koska sinä olet kykeneväinen viemään Varjoklaania oikeaan suuntaan”, Närhitähti sanoi hymyillen. ”Varjoklaani tarvitsee lempeän päällikkön niin monen kylmemmän ja pimeämmän päällikön jälkeen. On aika Varjoklaaninkin näyttäytyä hyvänä eikä aina vain synkkänä klaanina. Ja sinä tiedät, mikä on oikea suunta. Sinä tiedät tasapainon nyt vaikeina aikoina, kun klaanien välille iskeytyy eriävät mielipiteet.”
Valosydän heräsi hätkähtäen. Hän tuijotti hetken aikaa epäuskoisena soturien pesän seinämää ennen kuin kompuroi pystyyn. Hän asteli hatarasti kohti Surulinnun pesää ja rukoili, että naaras olisi omassa pesässään.
Vaaleanharmaan naaraan kylki kohosi epätasaisesti. Valosydän ei olisi halunnut herättää parantajaa, mutta hänen täytyisi. Valosydän tökki tassullaan Surulinnun kylkeä kunnes hän heräsi. Naaraan silmät olivat levällään ja hän tuijotti suoraan Valosydämen silmiin.
”Minä- Valosydän?” Surulintu räpytteli silmiään häkeltyneenä. ”Mitä asiaa?”
”Minä… sain Tähtiklaanilta näyn”, Valosydän sanoi ja Surulinnun korvat heilahtivat.
”Se on siis totta”, Surulintu sanoi ja nousi istumaan. ”Tähtiklaani haluaa sinusta päällikön.”
”Mitä?” Valosydän räpäytti silmiään.
”Minä sain heiltä myös merkin”, Surulintu nyökkäsi muutaman kerran. ”He sanoivat, että sinusta on tuleva Varjoklaanin päällikkö, sen valoa hohtava lämmin sydän.”
Valosydän sai varmistuksen tästä myös. Tähtiklaani oli valinnut hänet. Hänet päälliköksi. Varjoklaanin päälliköksi.
”Minä näinkin sinussa potentiaalia”, Surulintu sanoi. ”Ja kenties hiljaa toivoin, että sinusta voisi tulla Varjoklaanille uusi alku.”
Valosydän oli hieman vaivaantunut parantajan sanoista. Ei hän nyt oikeasti noin hyvä voinut olla, eihän? Hän ei tiennyt johtamisesta mitään. Hänellä oli ehkä kykyä olla jämäkkä, mutta suurimmaksi osaksi hän oli hyvin lempeä ja vähän turhankin ymmärtäväinen toisinaan. Kenties päällikköys voisi antaa hänelle kykyä olla jämäkämpi myös itseään kohtaan, mutta koskaan hän ei haluaisi muuttua kokonaan.
”Sinun tulee matkata Kuulammelle tänä yönä”, Surulintu sanoi sitten hoputtaen. ”Varjoklaani tarvitsee päällikköä pikimiten.”
”Tiedän”, Valosydän sanoi. ”Tämä kaikki tulee vain niin äkkiä. Se tuntuu… mahdottomalta.”
”Minä ymmärrän kyllä”, Surulintu sanoi haikeasti hymyillen.
”Kerrotko sinä klaanille?” Valosydän kysyi. ”Vai me yhdessä?”
”Yhdessä”, Surulintu sanoi ja Valosydän nyökkäsi. Hän oli samaa mieltä.
Varjoklaani otti uutisen iloisesti vastaan. He tosiaan tarvitsisivat uuden päällikön. Muutama kissa oli vastahakoinen, mutta eivät he voineet sanoa vastaankaan. He tiesivät tämän olevan tarpeellista. Valosydän lähti heti matkaan, jotta pääsisi ajoissa Kuulammelle. Surulintu tuli hänen kanssaan, aivan kuten oli tapana.
Valosydän katsoi Kuulammen kelmeää pintaa mietteliäänä. Kuu ja tähdet heijastuivat sen pinnasta ja se näytti jopa taianomaiselta hohtaessaan himmeästi. Valosydän veti syvään henkeä ja vilkaisi parantajaa, joka kehotti Valosydäntä lipaisemaan Kuulammen pintaa. Valosydän teki niin ja asettui makuulle veden äärelle.
Hän sulki silmänsä ja miltei heti hänen ympäristönsä muuttui valkeaksi.
”Hei, Valosydän”, Valosydän kohtasi emonsa tutut siniset silmät ja tunsi kyynelten täyttävän silmänsä. Hänen rakas emonsa, niin monen kuun jälkeen. Valosydän painoi päänsä emonsa päätä vasten ja huokaisi ilosta. ”Ihana nähdä sinuakin.”
”Tähtiklaanin kiitos olet täällä”, Valosydän sanoi hymyillen. ”Olisin pettynyt, jos et olisi antamassa minulle henkeä.”
Sydänmielen silmäkulmassa kiilsi pilke Valosydämen kiusoittelulle. ”En jättäisi tätä väliin mistään hinnasta.”
Valosydän näki emonsa takana kahdeksan muuta kissa ja hymyili heille. Närhitähti iski silmäänsä Valosydämelle ja kissat alkoivat kerääntyä Valosydämen lähelle.
”Minä, Sydänmieli, annan sinulle ensimmäisen henkesi”, Sydänmieli sanoi hymyillen. ”Annan sinulle sydämen voiman hengen. Anna sydämesi johdattaa itseäsi, se tietää oikean suunnan useammin kuin järki ja sinun sydämesi on täynnä valoa.”
Valosydän hymyili emolleen ja antoi naaraan koskettaa nenäänsä. Kipu yllätti Valosydämen ja hän miltei kaatui nurin. Se ravisutti hänen koko kehoaan ja hän henkäisi. Kun kipu lakkasi, hän kohtasi emonsa katseen. Ensimmäinen henki.
”Toivon sinulle kaikkea hyvää”, Sydänmieli sanoi, ”ja me näemme vielä monta kertaa.”
Valosydän nyökkäsi haikeasti hymyillen. ”Kerron isälle terveisiä.”
”Tiedän”, Sydänmieli sanoi iskien silmäänsä.
Seuraavaksi joukosta astui naaras, jota Valosydän ei ollut koskaan tavannut. Hänen kirkkaan valkoisessa turkissaan juoksenteli kymmeniä tähtiä ja hänen jäänsiniset silmänsä miltei hohtivat valkeaa turkkia vasten.
”Olen Hallavaara”, naaras esittäytyi. ”Pimeydenvarkaan emo.”
Valosydän hymyili naaraalle ja nyökkäsi. ”Hauska tavata, Hallavaara.”
”Minä annan sinulle hengen, jonka avulla muistat olla rohkeasti oma itsesi”, naaras sanoi. ”Ole oma itsesi ja kulje omaa polkuasi välittämättä muiden mielipiteistä.”
Valosydän hymyili ja valmistautui jo tulevaan kipuaaltoon. Se ravisteli hänen jokaista karvaansa ja yhtä nopeasti se oli ohitse.
Hallavaaran jälkeen esiin asteli etäisesti tuttu kissa. Hän näytti kovasti Valosydämen isältä ja silloin Valosydän muisti isänsä veljen, Hämyhengen. ”Hei, Valosydän.”
”Hämyhenki”, Valosydän tervehti isänsä veljeä hymyilen.
”Annan sinulle oikeudenmukaisuuden hengen”, kolli puhui. ”Tee se mikä on oikein, oli se miten vaikeaa tahansa. Muista kuitenkin kuunnella muita ja ottaa huomioon heidän näkemyksensä tuomitsematta.”
Kipuaalto valtasi Valosydämen ja hän tunsi tassujensa pettävän altaan. Hän kuitenkin seisoi vahvana ja ottin hengen vastaan kunnialla.
Kissojen joukosta asteli esiin kissa, valkea kissa, jonka turkilla kiemurteli raitamaisia mustia ja oransseja kuvioita.
”Olen Voikukkahyppy, emosi emonemo”, naaras esittäytyi ja Valosydän hymyili naaraalle. ”Annan sinulle sinnikkyyden ja rohkeuden hengen. Tarvitset sinnikkyyttä, kun kohtaat vaikeita hetkiä ja jatkaaksesi vahvana eteenpäin kaikista ongelmista huolimatta. Pidä pintasi äläkä luovuta. Ja kun epärlit, anna rohkean sydämesi johdattaa itseäsi eteenpäin.”
Valosydän pidätti hengitystään kipuaallon ravistellessa häntä hänen sisuskalujaan myöten. Hän oli jo voiton puolella. Hän ei voinut uskoa sitä, että vielä tänä aamuna hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänestä tulisi Varjoklaanin päällikkö.
Valosydän yllättyi nähdessään Närhiviiksen lähestyvän häntä kissajoukosta. Harmaavalkoinen kolli hymyili varovaisesti naaralle.
”Olen iloinen, että pääsit Tähtiklaaniin”, Valosydän sanoi ja kolli hymyili vaivaantuneena.
”Kiitos”, kolli sanoi. ”Minä… minä annan sinulle myötätunnon ja ymmärryksen hengen. Käytä sitä klaanisi heikompia kohtaan, sekä niitä kissoja kohtaa, jotka tarvitsevat apuasi ja turvaasi milloin ja missä tahansa.”
Närhiviiksi painoi nenänsä Valosydämen nenää vasten ja naaras värähti, kun kipu valtasi hänen kehonsa. Se oli kuitenkin lempeämpi kipu kuin edeltävämmät.
”Kiitos, kun olit tukenani”, Närhiviiksi kuiskasi vielä ennen kuin asteli takaisin kissojen rivistöön.
Valosydän hymyili kollille.
Närhiviiksen jälkeen Valosydämen hengitys katkesi. Hänen pentuajan ja oppilasajan vanha ystävänsä Nuppusielu asteli hänen luokseen.
”Hei taas, Valosydän”, punertavan ruskea naaras sanoi. ”Annan sinulle huumorin hengen. Muista, että elämässä on oikein myls pitää hauskaa ja kevennä sen avulla myös synkkiä hetkiä. Naurussa on voimaa.”
Valosydän näki muistoja niistä hetkistä, kun he olivat yhdessä Nuppusielun kanssa naurantee vastansa kipeiksi. Ne muistot veivät kaiken kivun mennesssä.
Kielonmarja, Valosydämen mestari, asteli seuraavana antamaan Valosydämelle hengen. ”Annan sinulle rakkaudne hengen. Käytä sitä niitä kissoja kohtaan, jotka tarvitsevat sitä ja muista rakkauden olevan voimista suurin.”
Valosydän miltei lamaantui täysin kipuaallon voimasta ja hetkellisesti hänen käpälänsä pettivät hänen allaan. Naaras nousi vaivalloisesti pystyyn ja kohtasi Kanervatähden katseen.
”Annan sinulle kahdeksannen henkesi”, Kanervatähti sanoi hymyillen. ”Ja tiedän, että sinä olet juuri oikea valinta Varjoklaanin päälliköksi. Annan sinulle uskollisuuden hengen. Uskollisuus klaaniasi ja rakastamiasi kissoja kohtaan on aarre.”
Entinen päällikkö hymyili ja kosketti Valosydämen nenää omallaan. Kipuaalto seurasi taas tuttuun tapaan, kun henki virtasi Valosydämen sisimpään. Kirjava naaras veti syvään henkeä ja kohtasi Närhitähden katseen. Kolli antaisi hänelle hänen viimeisen henkensä.
”Annan sinulle onnellisuuden hengen”, Närhitähti puhui. ”Muista myös seurata omaa onneasi äläkä unohda nauttia elämästä ja jokaisesta onnen hetkestä.”
Närhitähti painoi nenänsä Valosydämen nenää vasten ja Valosydän hymyili kivusta huolimatta. Kun kipuaalto lopulta hellitti, naaras kohotti katseensa taas ja kohtasi kaikkien yhdeksän kissan katseet.
”Valotähti”, Närhitähti tervehti Valotähteä hänen uudella nimellään. ”Onnea.”
”Valotähti! Valotähti!” Tähtiklaanin kissat hurrasivat naaraan uutta nimeä ja Valotähti tiesi sen jälkeen, että hän pystyisi tähän ja tekisi parhaansa Varjoklaanin päällikkönä.
Valotähti valitsi varapäällikökseen nuoren, mutta silti hyvin kyvykkään kissan; Jokiväreen. Kolli oli osoittanut uskollisuutensa ja taitonsa, varsinkin viime päivinä.
Kun Valotähti sai tilaisuuden, hän puhui Pimeydenvarkaalle tämän ollessaa syömässä yksin. Hän kertoi saaneensa hengen kollin emolta Hallavaaralta ja oli hymyillyt kollille ennen kuin oli loikkinut Taivaleen luokse. Kenties emoaan etsivä kolli pääsisi pian puhumaan emonsa kanssa Tähtiklaanin mailla ja Valotähti halusi Taivaleen tietävän Valotähden olevan hänen tukenaan jopa nyt, kun hänellä oli kokonainen klaani johdettavanaan.

Kolmastoista luku – Let us bury the past and start anew

Ahotassu tajusi nukahtaneensa vasta herätessään leiriä lähestyviin askelten ääniin. Hän jännitti lihaksensa, valmiina suojelemaan niitä, jotka leirissä vielä olivat jäljellä, mutta piikkihernetunnelista astuikin sisään Surulintu Harmaakorpin ruumis selässään. Ahotassu luimisti korviaan, kun sisään astui kissa toisensa perään klaanitoverin ruumis selässään. Lähes kolmasosa sotureista oli kuollut taistelussa, eikä edes Kanervatähti tai Närhiviiksi ollut palannut sodasta elossa. Ahotassu värähti tajutessaan koko klaanin jäävän yksin Surulinnun harteille siihen asti, kunnes hän valitsee uuden päällikön ja varapäällikön. Se tuntui hurjalta taakalta kantaa yhdelle kissalle, eikä Ahotassu aluksi ollut varma, kestäisikö Surulinnun kaltainen lempeä kissa sen. Kolli pudisti päätään. Surulintu oli parantaja, hän oli varmasti kokenut pahempaakin. Ahotassu koetti peittää Raitapennun näkökentän hännällään tämän herätessä, mutta naaras kiemurteli tiensä pois kollin otteesta ja riensi aukealle katsomaan, mistä kaikki hälinä oli peräisin. Ahotassu huokaisi ja nosti Yösiiven ja Liljalinnun ruumiit selkäänsä. Hän vei kuolleet naaraat samaan paikkaan, johon klaani oli koonnut muutkin taistelussa kaatuneet, ja haki sitten vielä Hiilipennun emonsa seuraksi. Sinä yönä, vastoin yleistä tapaa, koko klaani valvoi surren menetettyjä henkiä, eikä kukaan sanonut seuraavana päivänä ainuttakaan sanaa. Kun osa klaanitovereista valmisti hautoja kuolleille, Ahotassu vietti aikansa täyttäen tunkeilijoiden tyhjentämää tuoresaaliskasaa ja piipahti silloin tällöin pentutarhassa varmistamassa, että emottomaksi jääneet pennut olivat kunnossa. Sarastuskatse piti pennuista hyvää huolta, mutta kollia silti huoletti; Suomuviiksen kuoltua hän oli ollut muiden kuningatarten lohdutuksesta huolimatta monta päivää aivan romuna ja hän halusi varmistaa, etteivät eloonjääneet pennut joutuneet kokemaan samaa. Illan tultua klaani kokoontui vielä viimeisen kerran hiljaa muistelemaan kuolleita, ennen kuin jokainen haudattiin yksi kerrallaan omalle paikalleen. Ahmakäpälän ruumiin Ahotassu oli raahannut järvelle ja heittänyt veteen; hänen mielestään kolli ei ansainnut tulla haudatuksi, kalanruuaksi päätyminen olisi hänelle sopivampi kohtalo. Kun kuu alkoi tehdä nousuaan, Ahotassu sujahti taas pentutarhaan ja asettui makuulle Raitapennun ympärille samalla tavoin, kuin oli tehnyt edellisenä päivänä. Raitapennulla ei ollut enää ketään, juuri niin kuin Ahotassulla ei ollut silloin, kun hänen oma emonsa kuoli ja siksi Ahotassu tiesi, miten naaras tarvitsisi nyt tukea enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Pieni naaras ei ollut muiden klaanitovereidensa tavoin sanonut sinä päivänä mitään mutta tämän levottomasta pyörimisestä Ahotassu arvasi, että hänen päässään pyöri kymmeniä kysymyksiä, jotka saattaisivat valvottaa pentua vielä monet yöt. Ahotassu keräsi rohkeutensa ja rikkoi viimein hiljaisuuden;
”Onko kaikki hyvin?”
Raitapentu käänsi katseensa Ahotassun silmiin ja tuijotti tätä kiusaantuneen näköisenä. Sitten hän käpertyi pieneksi aivan kollin kylkeen ja laski päänsä maahan.
”Hiilipentu kuoli, koska hän yritti suojella minua”, naaras kuiskasi hiljaa, koettaen olla herättämättä muita tarhan pentuja. Ahotassu huokaisi ja pudisti päätään.
”Hiilipentu kuoli, koska Ahmakäpälä oli päättänyt tappaa hänet ensiksi. Olette molemmat niin pieniä ja avuttomia, että hän olisi helposti voinut tappaa sinut ensiksi, jos hän vain olisi halunnut”, kolli selitti. Raitapentu näytti entistä kiusaantuneemmalta.
”Miksi hän halusi Hiilipennun, eikä minua?”
Ahotassu mietti hetken vastausta.
”Hiilipentu oli rohkeampi. Ahmakäpälä varmaan ajatteli, että hän tulisi olemaan sinua suurempi uhka tulevaisuudessa”, Ahotassu päätteli ja heilautti häntäänsä mietteissään. Raitapentu murisi.
”Minusta tulee vahvempi, kuin yksikään taivasklaanilainen!” Pentu päätti. Ahotassu hymyili ja naurahti hiljaa.
”Varmasti tulee, kunhan vain harjoittelet tarpeeksi”

Seuraavana aamuna Ahotassu lähti tapaamaan Surulintua. Naaras oli edellispäivänä vihjaillut katseellaan haluavansa puhua jostakin. Parantajanpesä tuoksui vielä edellisen päivän jäljiltä voimakkaasti mintulta ja laventelilta, niinkin paljon, että se särki jo päätä.
”Sinulla taisi eilen olla jotakin asiaa, eikö?” Ahotassu soperteli päänsäryn läpi huomatessaan viimein Surulinnun vaalean hahmon lajittelemassa ympäriinsä levitettyjä yrttejä. Harmaa naaras kääntyi, ja huiskaisi hännällään taakseen jättämäänsä seinää.
”Ajattelin, että voisimme piristää hieman klaanin tunnelmaa”, naaras selitti, selvästi hieman innoissaan. Ahotassu kallisti päätään hämillään.
”Miksi sinä minulle tuota ehdotat? Emme ole mitenkään erityisen läheisiä…”
Surulintu pudisti päätään.
”Ei tässä siitä ole kysymys”, naaras vastasi.
”Ajattelin, että niin monen soturin menetyksen jälkeen uuden nimitys voisi piristää edes osaa”
Ahotassu luimisti korviaan shokissa.
”Et kai sinä–”
”Olet ollut kyllin kauan oppilas, Ahotassu, ja tiedän juuri sopivan nimen sinulle”, Surulintu keskeytti. Ahotassu laski päätään hämillään, mutta myöntyi lopulta parantajan ehdotukseen.
”Hyvä on…” hän kuiskasi vastahakoisesti. Parantajan nimittämäksi tuleminen tuntui soturioppilaasta hyvin oudolta, mutta jos sillä voitaisiin rikkoa tämä tukahduttava hiljaisuus, ehkä se voisi olla sen arvoista. Heti luvan saatuaan Surulintu säntäsi aukealle ja hyppäsi aivan edesmenneen Kanervatähden tavoin Pimeäkivelle. Ahotassu löntysteli hiljaa perässä ja istahti sopivan etäisyyden päähän kivestä. Muutama utelias kissa ehti kerääntyä kiven ympärille katsomaan, mitä parantaja meinaa, ennen kuin naaras kajautti ilmoille tutun kokoontumiskutsun:
”Saapukoon jokainen varjoissa hiipimään kykenevä Pimeäkivelle klaanikokoukseen!”
Pian aukio olikin ensimmäistä kertaa sotaan lähdön jälkeen klaanikokouksen tunnelmissa kerääntyneiden kissojen täyttämä. Joukosta kuului epävarmaa supinaa ja joitain toiveikkaita arvauksia Surulinnun aikeista. Ahotassu huokaisi helpottuneena huomatessaan, miten naaras oli saanut suurimman osan koolle kerääntyneistä kissoista huomion pois klaaniin sodan jättämistä jäljistä.
”Ahotassu, astuisitko eteen?” Parantaja pyysi. Ahotassu luimisti korviaan ja laski taas päänsä alas kävellessään kissajoukon läpi sen eteen. Hänen pystyyn noussutta turkkiaan kihelmöi taas aivan samalla tavoin, kuin silloin, kun Kanervatähti oli nimittänyt hänestä oppilaan.
”Ahotassu, olet ollut oppilaana pitempään, kuin suurin osa tovereistasi”, parantaja aloitti. Ahotassu kiersi häntänsä takajalkansa ympärille.
”Käymämme sota oli odotettua rankempi, ja moni meistä menetti jonkun meille tärkeän”
Kissajoukon seasta kuului murahduksia ja alakuloisia huokauksia.
”Olemme joutuneet epävarmuuden, ärtymyksen ja surun riepottelemiksi, mutta Varjoklaani tulee vielä nousemaan aivan uudelle tasolle!” Surulintu jatkoi ja käänsi katseensa väkijoukon edessä kärvistelevään oppilaaseen.
”Siksi, Ahotassu, tulet tästä päivästä lähtien kantamaan Ahomyrskyn nimeä; muistuttaaksesi meitä tästä tunteiden myräkästä, jonka tulemme yhdessä kukistamaan!” Parantajan ääni oli juhlallinen. Aukio oli ensiksi hetken hyvin hiljainen, mutta Lehtisydämen yllyttämänä yksi toisensa jälkeen kissat alkoivat hurraamaan uuden soturin nimeä uuden alun merkeissä. Ahomyrsky hymyili.
*Ehkä kaikki sittenkin järjestyy vielä*

// Tämmönen tarina tällä kertaa XD eiköhän se Varjokin vielä joskus toivu :')

Viidestoista luku - We carry on through the storm

Uniyö suri emonsa ruumiin äärellä. Kirkaskuu oli kuollut ja nyt kulkisi Tähtiklaanin mailla taas Kuutähtenä. Kirkaskuun ruumiin löytäessään Uniyö oli tavannut Kirkakuusta huolehtineen suurikokoisen koiran, kun Kirkaskuu oli ollut vielä pentu Kuutähtenä.
Kirkaskuu oli kertonut tavanneensa vanhan ystävänsä pitkästä aikaa muutama kuu taaksepäin ja Uniyö oli yllättynyt kaksikon voimakkaasti yhteydestä, joka ei ollut rikkoutunut kuidenkaan jälkeen. Kirkaskuu toivoi aina saavansa ystävänsä Tähtiklaaniin maille, mutta Uniyö ei ollut siitä niin varma. Ainakin he olivat nyt saaneet viettää yhteistä aikaa.
Kirkaskuu oli kuitenkin vielä elossa, kun Uniyö oli hänet löytänyt. Oli ollut kuitenkin selvää, ettei Kirkaskuu tulisi selviämään hengissä vammoistaan, sillä hänen selkänsä oli katkennut.
Uniyö oli hakenut Häivätuulen ja läikikäs naaras oli tuntunut kuin heti ymmärtävän mistä oli kyse.
”Pihkahumu ja Korppitaivas ansaitsisivat myös tavata hänet”, Häivätuuli sanoi ennen kuin he ehtivät edes Kirkaskuun luokse.
”Nyt ei ole aikaa”, Uniyö sanoi. ”Hänellä ei ole paljon aikaa.”
Häivätuuli huokaisi ja nyökkäis. ”Korppitaivas on kuollut muutenkin.”
Uniyö asteli sisarensa rinnalla Kirkaskuun ruumiin äärelle ja heidän emonsa henkäisi yllättyneenä ja alkoi miltei heti itkeä nähdessään Häivätuulen.
”Häivätuuli…” Kirkaskuu sanoi hiljaa, huuli miltei väpättäen. ”Olet niin… kasvanut. Olen niin pahoillani…”
Uniyö oli nähnyt sen vihan ja syyllistämisen Häivätuulen vihreissä silmissä, mutta nyt hän näki vain surua ja iloa Häivätuulen katseessa.
”Tiedän”, Häivätuuli sanoi ja hymyili. ”Sinä et halunnut lähteä. Minä tiedän sen kyllä.”
”Olisinpa ollut kanssanne”, Kirkaskuu sanoi hiljaa. ”Olisin halunnut kasvattaa teidät, kertoa teille kaiken tästä maailmasta. Mutta…”
”Sinä synnyit uudestaan”, Häivätuuli sanoi sitten. ”Sinä… et varmaankaan voinut vaikuttaa siihen?”
”En täysin”, Kirkaskuu pudisti päätään vaivalloisesti. ”Mutta tiedä, että jokaisena päivänä, jopa niinä jolloin en muistanut mitään Kuutähtenä olosta, minä kaipasin teistä jokaista.”
”Ja me sinua”, Häivätuuli sanoi ja asettui makaamaan emonsa vierelle. ”Joten… meidän isämme? Yötähti?”
Kirkaskuu nyökkäsi. ”Ja kolme siskoanne.”
Kirkaskuu vilkaisi Uniyötä ja hänen kanssaa paikalle tulevia Kuunvaloa ja Yksisiipeä. Yksisiiven silmät täyttyivät kyynelistä ja Kuunvalon kasvoille piirtyi epäusko, kun hän näki Kirkaskuun kuolemassa.
”Entä soturilaki?” Häivätuuli kysyi. ”Kaksi päällikköä...”
”Ei se ollut koskaan helppoa, Häivätuuli”, Kirkaskuu sanoi. ”Enkä sano etten olisi joskus katunut sitä, mutta rakkaudelle ei voi mitään. Mutta muistakaa,” naaras katsahti jokaista pentuaan, joka oli isllä hetkellä läsnä, ”että olen ylpeä teistä jokaisesta ja että rakastan teistä jokaista niin paljon, että sydämeni halkeaa.”
He sanoivat hyvästit emolleen ja lopulta Kirkaskuu nukkui pois, siirtyen kulkemaan Tähtiklaanin polkuja. Uniyö nyökkäsi Häivätuulelle, joka vastasi nyökkäämällä.
”Meillä on eri näkemykset asioista”, Häivätuuli sanoi Uniyölle, ”mutta ehkä löydämme jonain päivänä sen oikean tien, jota meidän on määrä kulkea.”
Häivätuuli nyökkäsi Yksisiivelle ja Kuunvalolle.
”Haudatkaa hänet Jokiklaanin hautuumaalle”, Häivätuuli sanoi. ”Hänet on jo kerran haudattu Myrskyklaaniin reviirille. Te ansaitsette myös paikan, jossa muistella häntä.”
Häivätuuli oli pian poissa ja Uniyö vilkaisi Kirkaskuun ruumista. Hän tiesi, että Häivätuuli seurasi voimakkaasti Valhetähden näkemystä. Mutta kenties hän oli oikeassa ja he löytäisivät sen oikean polun. Mutta juuri nyt? Se tuntui mahdottomalta. Kukaan päälliköistä ei joustanut ajatusmaailmastaan.

Henkien hakeminen jännitti Uniyötä niin kovin, että hänen nahkaansa pisteli. Hän oli miltei jättänyt menemättä, mutta tiesi, että hänen oli pakko tehdä se. Hänen tuli johtaa Jokiklaania, vaikka ei kokenut olevansa yhtään kykeneväinen siihen.
Uniyö avasi silmänsä, kohdaten tuttuakin tutumman Tähtiklaanin maan. Yhdeksän henkikissaa asteli valkohohtoisen metsän uumenista, joista jokainen olisi tuleva antamaan Uniyölle yhden hänen yhdeksästä hengestään.
Nyt maisema oli ainakin osittain erilainen kuin viimeksi. Tähtiklaanin maat olivat kirkkaammat ja värien kirjo oli taas läsnä. Osittain. Mutta muut eivät sitä huomaisi. Uniyö oli nähnyt tämän maiseman muuttuneen kuita sitten ja nyt se oli saanut osan entisestä loistostaan takaisin.
Uniyön emo, Kuutähti, Jokiklaanissa tunnettu nimellä Kirkaskuu, asteli ensimmäisenä kohti mustaturkkista kissaa ja Uniyö juoksi häntä vastaan. He koskettivat toistensa otsia ja vetivät neniinsä toistensa tuttua ominaishajua, joka toi molemmille mieleen lämpimät muistot heidän yhteisistä hetkistään. Kuutähden takana seisoi huonoryhtinen kolli, jonka henkilöllisyydestä ei ollut epäilystäkään. Kuutähti hymyili kollille ja Uniyö näki vain rakkautta emonsa katseessa.
”Isä?” Uniyö kallisti päätään ja musta kolli nyökkäsi, hymyillen lempeästi. Uniyö asteli isänsä luokse, katsoen mustaa kollia tarkkaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun he tapasivat kunnolla, olivat he nähneet, mutta eivät näin. ”Viimeinkin.”
”Olen ylpeä”, Yötähti sanoi hymyillen.
”Kahden päällikön pennusta päällikkö”, Punaturkki hykersi ja asteli Kuutähden toiselle puolelle, hymyillen lempeästi Uniyölle. ”Hänestä on syytäkin olla ylpeä. Hän on ollut urhea.”
Uniyö ei ollut täysin samaa mieltä. Kyllä, hän oli ollut urhea, mutta ei millään ylpeällä tavalla. Hän oli joutunut tekemään jotain, jota ei olisi halunnut. Mutta oli tehnyt sen silti kunnialla ja pelastamalla klaanit.
”Sinusta tulee varmasti hieno päällikkö”, Yötähti sanoi sitten, ”onhan emosi sinut kasvattanut”, kolli katsahti Kuutähteä lempeästi. ”Tulen seuraamaan kulkuasi, kuten olen tähänkin asti seurannut. Muista aina, että olemme molemmat aina sydämessäsi.”
Uniyö katsoi kaikkia ympärilleen kerääntyneitä kissoja. Tuttuja kasvoja ja häntä hymyilytti ja samaan aikaan pelotti. Miten nämä kissat voisivat luottaa häneen, kun hän ei luottanut itseensä?

Harhamieli asteli kissojen seasta ensimmäisenä. Hänen kasvoillaan hehkui lempeä hymy. Uniyö kosketti kollin päälakea tervehdykseksi.
”Annan sinulle sinun ensimmäisen henkesi”, Harhamieli sanoi tervehdysten jälkeen. ”Ystävyyden ja luottamuksen hengen; älä pelkää laskea kaikkea luottamustasi ystäviesi varaan, he kulkevat aina rinnallasi ja tukenasi. Et ole koskaan yksin”, Harhamieli sanoi ja painoi sitten nenänsä Uniyön nenää vasteen. ”Sinä pystyt kyllä mihin tahansa, kunhan luotat itseesi.”
Uniyö tunsi hengen virtaavan itseensä ja hän nyökkäsi hymyillen Harhamielelle. Hän kaipaisi ystäväänsä ikuisesti.
”Tiedän, että tulet kasvattamaan Kaikupennun hyvin”, Harhamieli sanoi ja Uniyö huokaisi.
”Minä yritän”, Uniyö sanoi hymyillen haikeasti. ”Hän olisi ansainnut isänsä rinnalleen.”
”Onneksi hänellä on silti sinut”, Harhamieli sanoi ennen kuin asteli pois Uniyön luota.
Kuutähti asteli seuraavana kissojen joukosta ja hymyili niin rakastavaisesti tyttärelleen.
”Sinulle, rakas tyttäreni, annan seikkailunhaluisuuden hengen”, Kuutähti sanoi hymyillen, ”elämä on seikkailu ja matka, ei ikuista suorittamista. Elä ja koe, rakasta, itke, sure, iloitse. Uskalla seurata sydäntäsi ja rynnätä seikkailuun”, harmaaturkkinen naaras sanoi. Hänen mintunvihreissä silmissään paistoi ilo. ”Joskus seikkailut tulevat tyhjästä. Pidä jokaista päivääsi seikkailuna, oli se tapahtumarikas tai ei.”
Kuutähti sanoi vielä ennen kuin kosketti tyttärensä nenää omallaan.
”Minua tarvitaan toisaalla”, Kuutähti hymyili sitten ja Uniyö häkeltyi. Kuutähti iski silmäänsä. ”Et ole ainoa, jolle annan tänä yönä hengen. Mutta älä huoli, me näemme vielä monta kertaa.”
”Häivätuuli”, Uniyö ymmärsi ja Kuutähti nyökkäsi. ”Sinulla on paljon puhuttavaa hänen kanssaan.”
”Tiedän”, Kuutähti nyökkäsi ja pian hän olikin jo poissa.
Yötähti, Uniyön isä, asteli seuraava joukosta ja hymyili tyttärelleen myös. ”Myös minun täytyy pian seurata emosi perässä.”
Uniyö tunsi iloa siitä, että Häivätuuli saisi myös henget molemmilta vanhemmiltaan.
”Minä annan sinulle viisauden hengen”, Yötähti sanoi sitten, ”käytä sitä kantaessasi johtajuuden taakkaa ja nähdäksesi sen, mikä on oikea polku milloinkin.”
Yötähti kosketti Uniyön nenää omallaan ja Uniyö tunsi taas tutun kivun läpäisevän kehonsa murskaavana voimana. Mutta jokin hänen päänsä sisällä huusi, että hän ansaitsi sen kivun itselleen. Yötähti kosketti vielä tyttärensä päälakea kuonollaan ennen kuin häilyi pois Häivätuulen seremoniaan antamaan hengen.
Kissojen joukkoon oli ilmestynyt uusi kissa ja Uniyö tiesi heti, kuka hän oli. Korppitaivas, hänen siskonsa Häivätuulen pentueesta. Tummaturkkinen naaras tervehti Uniyötä.
”Me tapaamme ensimmäistä kertaa kunnolla”, Korppitaivas virnisti. ”Annan sinulle toivon hengen, Uniyö, käytä sitä johtaaksesi klaaniasi pimeinä ja aikoina ja muistaaksesi, että aina on toivoa kaikkina synkimpinäkin aikoina.”
Korppitaivas kosketti Uniyön nenää ja taas tuttu kipuaalto läpäisi Uniyön kehon taas. Toivo. Toivo tuntui samaan aikaan helpottavalta, mutta samalla siltä, ettei Uniyö ansaitsisi sellaista. Se tuntui niin kivuliaalta. Toivo. Toivo mille?
Punaturkki asteli seuraavan kissojen seasta antamaan Uniyölle hänen viidennen henkensä ja kolli hymyili Uniyölle. ”Olet tullut pitkän matkan takaa.”
”Matkan, jota en itse saanut valita”, Uniyö sanoi hiljaa. Punaturkki huokaisi ja nyökkäisi.
”Ja osa matkastasi on sellainen, että sille olisi voitu tehdä jotakin”, raidallinen kolli vastasi. ”Tähtiklaanikin on täynnä tavallisia kissoja eikä kaikilla täälläkään ole puhtaat aikeet.”
Uniyö räpäytti ihmeissään silmiään Punaturkille. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kenties joku ohjasi sinua haluaamansa suuntaan”, Punaturkki vastasi epämääräisesti, ”vaikka sinulla olisi voinut olla toinen tie eteenpäin. Mutta nyt, annan sinulle sinun henkesi, kestävyyden hengen. Sen avulla kestät vaikeiden aikojen läpi ja muistat sen, että jokainen virhe on kasvun paikka.”
Uniyö miltei pyörtyi kivun määrästä, mutta pakotti itsensä jatkamaan. Hän ei ansainnut taukoja tästä tuskasta. Kuudennen hengen hänelle tuli antamaan Valkotähti, jonka turkilla ei näkynyt enää muistoakaan aiemmin tapahtuneesta taistelusta.
”Tiedän tehneeni oikean valinnan suhteesi”, Valkotähti sanoi hymyillen. ”Minä annan sinulle hyväksynnän ja uskollisuuden hengen. Hyväksy ja ole uskollinen sydämellesi, mutta hyväksy myös muiden näkemys ja omat virheesi.”
Enää muutama henki, Uniyö muistutti itseään, kun kipuaalto alkoi hellittää. Hän ei ollut edes aavistanut, että henkien saaminen sattuisi näin paljon, mutta hän koki ansaitsevansa sen.
Usvajalka asteli seuraavana kissojen joukosta ja hymyili Uniyölle. ”Olit aina niin veikeä ja mielikuvituksellinen pentu. Muistelen lämmöllä jokaista kertaa, kun tulit pyytämään tarinoita kaikesta.”
Uniyö hymähti huvittuneena.
”Annan sinulle sitkeyden hengen. Älä anna epäonnistumisten tai tyrmäysten muuttaa mieltäsi ja hidastaa kulkuasi”, Usvajalka puhui. ”Jatka sitkeästi eteenpäin.”
Uniyö nyökkäsi edesmenneelle klaaninvanhimmalle, kun kipuaalto viimeinkin loppui. Naaras asteli takaisin muiden kissojen luokse ja seuraavana joukosta astui esiin Tammihuurre. Uniyö katsoi kollia haikeasti.
”Peurapentu kaipaa sinua niin paljon”, Uniyö sanoi hiljaa.
”Kerro hänelle, että kuljen hänen kanssa joka hetki”, Tammihuurre sanoi. ”Olen aina hänen kanssaan ja varjelen hänen askeltaan.”
”Minä kerron”, Uniyö sanoi. ”Sinusta olisi tullut upea päällikkö, Tammihuurre.”
”Kenties, mutta nyt sinä johdat Jokiklaania ja minä annan sinulle yhden hengen, jonka avulla voit niin tehdä”, Tammihuurre sanoi hymyillen. ”Saat minulta rohkeuden ja kärsivällisyyden hengen. Älä pelkää olla oma itsesi äläkä annan kenenkään muuttaa itseäsi enää. Ole myös kärsivällinen, sillä jokainen on uniikki ja erilainen. Älä hätiköi päätöstesi kanssa.”
Kipuaalto tuntui repivätn jokaisen karvan irti Uniyön turkilta. Naaras irvisti ja kohtasi Tammihuurteen katseen. Älä anna kenenkään muutta itseäsi enää? Mitä kolli sillä tarkoitti.
Uniyö katsahti kissajoukkoa ja huomasi, kuinka Punaturkki jopa mulkoili viimeisen hengen antajaa. Uniyö tunnisti kissan heti. Se oli hän, joka oli useamman kerran sanonut, että ainoa keino voittoon olisi Valhetähden tappaminen.
Kissa asteli pää korkealla Uniyön luokse ja kohtasi naaraan katseen.
”Minä annan sinulle viimeisen henkesi”, kissa sanoi ja Uniyö siristi silmiään. Tähtiklaanin kissan katseessa oli samaan aikaan päättäväisyyttä, mutta myös katumusta. ”Kuten Tammihuurre sanoi”, kissa puhui ja huokaisi, ”kenties sinun ei tule enää seurata muiden tahtoa. En sano, että olin väärässä, mutta… Niin.”
Uniyö kallisti ihmeissään päätään. Mitä ihmettä tämä nyt tarkoitti?
”Annan sinulle oikeudenmukaisuuden ja päättäväisyyden hengen”, tähtiklaanilainen aloitti. ”Ole reilu ja toimi oikeuden mukaan, älä vihan ja koston mukaan. Ole päättäväisesti oma itsesi ja anna oman äänesi kuulua, jopa silloin, kun kaikki muut epäilevät sinua.”
Viimeisen hengen voima virtasi Uniyön ruumiin halki ja naaras huokaisi samaan aikaan helpotuksesta ja samaan aikaan huolesta. Nyt hän oli saanut yhdeksän henkeään, päällikön yhdeksän henkeä.
”Unitähti”, kissa sanoi ja nyökkäsi naaraalle. ”Jokiklaanin uusi päällikkö.”

Unitähti asteli takaisin Jokiklaaniin reviirille ja siitä suoraan leiriin. Hän kutsui klaanin koolle. Hänen tulisi valita Jokiklaanille varapäällikkö. Hänen ensimmäinen tehtävänsä Jokiklaanin uutena päällikkönä.
Aamu sarasti ja monen kissan kasvoilla näkyi selvänä uteliaisuus. He halusivat tietää, kenestä tulisi Jokiklaanin varapäällikkö. Epävarmuus kaiversi myös kissojen mieliä, se oli selvää. Niin moni oli kuollut ja koko tilanne kaikkien klaanien kesken oli epävarma. Taistelu eikä Valhetähden kuolema ollut pyyhkinyt pois sitä tosiasiaa, että asiat olivat nyt muuttuneet ja että ajatus soturilaista oli taas muuttunut.
”Me suremme kaikkia nyt Tähtiklaanin kanssa kulkevia rakkaitamme”, Unitähti aloitti kasattuana itsensä. ”Ja kenties myös niitä, jotka kulkevat synkempää polkua. Joka tapauksessa, jokainen taistelussa kuollut ansaitsee kunnioituksensa ja jokainen, joka suree, ansaitsee aikaa ja tukea surulleen. Meidän täytyy kuitenkin myös jatkaa elämäämme eteenpäin ja kulkea kohti valoisampaa tulevaa. Lehtikato on tulossa ja se merkitsee kylmiä päiviä ja vähemmän tuoresaalista. Me olemme kuitenkin vahvoja. Jokainen teistä saa surra, minäkin suren. Ja toivon silti, että edes osa pystyy jaksamaan niin, että saamme ruokittua jokaisen suun.”
Kissat nyökkäsivät hyväksyvästi.
”Ensimmäisenä tehtävänäni on valita rinnalleni varapäällikkö”, Unitähti jatkoi taas hetken päästä. ”Meidän tulee pitää mielessä se, että jokainen meistä on vain kissa. Soturilaki on tärkeä, mutta toisinaan sen sokea noudattaminen aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää. Jokainen meistä tekee virheitä, oli se soturilain osalta tai ei. Yhtenäisyys kuitenkin on tärkeä osa jokaista meistä. Taistelu osoitti juuri sen, että klaanien pitää pystyä toimimaan yhdessä ja eriäväisyydet hajottavat meidät. Ja siksi tiedän jo varmaksi valintani siitä, kuka pystyy toimimaan vankkana tukena ja pitämään meidät vakaina näinä vaikeina aikoina.”
Kissat vilkuilivat toisiaan mietteliäinä.
”Valintani saattaa osan mielestä olla väärä”, Unitähti sanoi sitten, ”mutta lopulta, ainakin toivon näin, näette kaikki, miksi se on oikea. Uudet tuulet puhaltavat ja me tarvitsemme samaan aikaan muutosta ja vakautta. Ja luottamusta toisiimme taustamme ja mistään muustakaan riippumatta.”
Unitähti katseli kissoja, jotka odottivat hänen julkistavan tulevan varapäällikön nimen.
”Olkiväre”, Unitähti kohtasi kollin katseen. ”Otatko paikkasi Jokiklaanin varapäällikkönä?”
Ruskea kolli hätkähti ja hänen silmänsä levisivät. Hän oli selvästi yllättynyt eikä hän ollut ainoa. Hän oli entinen Myrskyklaanin kissa, mutta Unitähden mielestä hän oli osoittanut uskollisuutensa kuuluvan Jokiklaanille. Unitähti oli myös aistinut kollista sen, ettei soturilaki ollut kiveen hakattu lista sääntöjä. Kolli ei myöskään pelännyt muutoksia. Hän oli oikea valinta näinä aikoina Jokiklaanin varapäällikkö.
Olkiväre hätkähti hetken kuluttua. ”O-olen otettu, Unitähti. Ja minä otan paikan vastaan. Lupaan toimia kunnialla ja Jokiklaanin arvoisesti, ja arvostan tätä valintaasi.”
”Tiedän”, Unitähti hymyili, ”ja arvostan panostasi Jokiklaanille ja muutoksille.”
Unitähti katsahti taivasta ja huokaisi syvään. Hän katsoi sitten Jokiklaania ja vahvistui entisestään valinnastaan. Hän oli nyt Jokiklaanin päällikkö ja hänen rinnallaan seisoi nyt Olkiväre, joka auttaisi häntä viemään Jokiklaania oikeaan suuntaan.
Ja Olkiväre oli itsenäinen kissa, joka osaisi toimia vaikeissakin tilanteissa. Unitähti tiesi olevansa nyt vaikeassa tilanteessa. Hänellä oli vielä oma pieni pentu hoidettavana ja hänen mielentilansa oli hatara, hän tiesi sen itsekin. Hänen täytyisi kuitenkin jaksaa.
Hän oli nyt päällikkö ja niin monen kissan henki riippui hänestä.

/varoitus taistelusta, kuolemasta ja verestä

Neljästoista luku – Tell me, how am I supposed to move on?

Taistelu oli raaka ja julma. Uniyö oli tehnyt kaikkensa, jotta vain harva kuolisi tänään. Hän oli yrittänyt kaikkensa, mutta silti niin moni oli jo kuollut. Hän tunsi sen kamalan tunteen vatsassaan, kun tajusi niin monen kissan menettäneen henkensä tässä taistossa. Oliko kaikki hänen syytään? Oliko Valhetähti ollut oikeassa, kun oli sanonut jokaisen näistä kuolemista olevan Uniyön vastuulla? Olisiko Uniyö voinut tehdä jotain toisin?
Kaikki nuo kysymykset väistyivät nopeasti ja Uniyö näki vain yhden tavoitteen mielessään. Sen, jonka hän oli saanut Tähtiklaanilta. Hänen tulisi tappaa Valhetähti ja lopettaa tämä hulluus. Kaikki oli vain Valhetähden syytä, ei Uniyön. Näin naaras halusi ja yritti uskoa. Silloin tällöin ahdistus valtasi naaraan mielen, mutta se katosi aina yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Aivan maagisesti jopa.
”Valkotähti!” Uniyö juoksi päällikkönsä luokse hengästyneenä. Hän ehti avata suunsa, mutta napsautti sen kiinni, kun huomasi Tammihuurteen elottoman ruumiin päällikkönsä edessä. ”Ei… Tammihuurre…”
”Tiedän”, Valkotähti huokaisi syvään ja katsahti Uniyötä. ”Sinä tiedä, että minulla on vain yksi henki jäljellä ja en voi jättää Jokiklaania vailla varapäällikköä, seuraajaani.”
”Sinun pitää valita varapäällikkö nyt”, Uniyö nyökkäsi, katse harhaillen ympäristössä. Hänen korvansa kääntyivilät jokaisen tuskaisan huudon perässä. ”Pihakakäpälä olisi hyvä valinta tai-”
”Sinä”, Valkotähti sanoi sitten ja Uniyön ahdistuspiikki katkesi. Hän kohtasi kollin katseen ja räpäytti silmiään ihmeissään. ”Minä nimitän sinut Jokiklaanin varapäällikköksi.”
”Minut?” Uniyö kallisti päätään ja pudisti sitten päätään. ”Ei, ei, en minä voi. Minä johdin tämän koko taistelun alkuunsa tappaen niin monta ja en, en minä, en…”
”Sinä olet ollut jo varapäällikkönä ja tiesin jo silloin tekeväni oikean valinnan”, Valkotähti sanoi sitten. ”Ja teen nytkin oikean valinnan. Johtaminen ei ole koskana helppoa, Uniyö, mutta sinä pystyt kyllä tähän. Ja sinä teit oikein, kun kerroit mitä meidän pitää tehdä. Me taistelemme suurempien asioiden puolesta tänään.”
Uniyö avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta päästi lopulta vain ulos huokauksen.
”Jokiklaani tarvitsee jonkun, joka tietää, mitä pitää tehdä ja joka tietää, miten johdetaan. Jonkun, joka uskoo klaanien tietynlaiseen yhtenäisyyteen tämän kaiken jälkeen”, Valkotähti huomautti. ”Näillä näkymin muutaman klaanin johtoon voi nousta kissoja, jotka haluavat asettaa Valhetähden lailla syvät kuilut klaanien välille, mutta vaikka klaanien tuleekin olla omia itsejään, tarvitaan myös kommunikointia, yhtenäisyyttä ja ymmärrystä. Me emme voi olla klaaneja yksin, mutta emme voi olla vain yhtä klaania.”
Uniyö pudisti päätään. Hänen mieltään oli vaikea muuttaa. ”Niin kai”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta yhtenäisyys on tärkeämpää kuin mikään.”
”Ehkä jonakin päivänä näet suuremman kuvan kaikesta”, Valkotähti hymyili. ”Mutta sinun tuota asennettasi tullaan tarvitsemaan tämän kaiken jälkeen, kun muutama muu kissa voi klaaninsa johdossa haluta asettaa syviä välejä klaanien välille. Tasapaino on jotain, mitä klaanit tulevat tarvitsemaan ja tulet vielä tietämään sen.”
”Valkotähti, kiltti”, Uniyö aneli. Valkotähti vain hymyili.
”Ymmärrät vielä senkin, että koskaan kukaan ei ole täydellinen, eivät päälliköt, eivät parantajat, eivt tähtiklaanilaisetkaan. Jokainen meistä oppii koko ajan lisää ja sinä olet oppinut elämäsi aikana jo paljon, vaikka oletkin vielä nuori. Ja sinä tulet oppimaan varapäällikkönä ja vielä päällikkönä enemmän kuin osaat edes arvata nyt. Sinä olet moneen muuhun verrattuna kyvykkäämpi johtamaan muita ja toivon, että näet sen vielä itsekin tulevaisuudessa”, Valkotähti puhui. Hänen katseensa oli ylpeä, mutta Uniyö näki sen haikeuden kollin silmissä. Ja Valkotähti selvästi näki tuoreen varapäällikkönsä kysyvän katseen. ”Minä olen menettänyt tänään jo kaksi henkeä, Uniyö.”
Uniyön silmät levisivät. ”Mitä? Miten, Valkotähti? Ei. Sinulla on enää yksi… Sinä et saa uhrata itseäsi-”
”Uniyö”, Valkotähti keskeytti. ”Minä en ole mikään korea patsas, joka katsoo omien kissojensa kuolevan. Minulla on useampi henki ja muilla vain yksi. Taitoni taisteluissa eivät ehkä ole niin hyvät kuin mitä voisivat olla, mutta minä olinkin ennen parantaja. Uniyö, pyydän, muista kaikki se, mitä sanoin sinulle tänään.”
Uniyö huokaisi syvään ja nyökkäsi sitten. ”Minä yritän, Valkotähti.”
”Tiedän, että tulet pitämään hyvää huolta Jokiklaanista”, Valkotähti sanoi hymyillen ennen kuin juoksi auttamaan taistelevaa Jokiklaanin kissaa. Uniyö vilkaisi Tammihuurteen ruumista ja hänen huokaisunsa oli hatara. Tammihuurteen pentu ei ollut vielä edes kuutta kuuta ja jo nyt hän joutui astelemaan ilman isäänsä.

Uniyö oli pakokauhun valloassa. Harhamieli oli kuollut. Muistot kollin viimeisistä hetkistä täyttivät Uniyön mielen. Kolli oli kuollut hänen edessään. Ja hänen takiaan.
Harhamieli, Uniyön tyttären isä, oli syöksynyt Uniyön pelastukseksi, kun Myrskyklaanin kissa oli yrittänyt riistää Uniyön hengen. Harhamielen kurkku oli repeytynyt auki, kun vihollisen kynnet olivat uponneet hänen nahkansa läpi. Uniyön koko maailma oli hidastunut, kun hän oli nähnyt veren roiskahtavan Harhamielen turkille ja kuinka kolli oli iskeytynyt maahan iskun jälkeen.
Outo, sokaiseva raivo, oli vallannut Uniyön mielen ja hän oli tappanut Harhamielen tappaman kissan. Hän tajusi vasta sen jälkeen, että olisi saattanut tappaa jopa oman sukulaisensa. Myrskyklaanin naaraan, Utuliekin, näkeminen oli kuitenkin helpottanut Uniyön oloa, vaikka ei tarpeeksi.
Mustaturkkinen naaras laskeutui Harhamielen ruumiin äärelle ja katsoi kuinka hiljalleen kollin kauniista silmistä elämä hiipui pois. Uniyö hyräili hiljaa, kun Harhamieli kuoli. Kolli hymyili vielä ennen kuin avasi silmänsä uudestaan.
”Sinä”, Harhamielen sanat olivat epäselviä hänen suunsa täyttävän veren takia, mutta Uniyö ymmärsi silti, ”tulet pärjäämään kyllä.”
Kolli sanoi ja Uniyö tunsi kyynelten kirvelevän hänen silmissään, kun kolli lopulta nukkui pois. Hän painoi päänsä kollin turkkiin ja tunsi kuinka elämän lämpö hiipui hiljalleen kollista. Nyt Kaikupentu kasvaisi ilman isää, aivan kuten Peurapentu. Se ei ollut reilua. Mikään ei ollut tässä reilua enää.
Uniyö pakotti itsensä ylös. Hänen tulisi jatkaa. Hänen olisi pakko jaksaa jatkaa eteenpäin. Niin monen kissan henki oli vaarassa eikä hän haluaisi antaa enää kenenkään kuolla turhaan.
Uniyö juoksi taistelun keskellä. Hänen tulisi löytää Valhetähti. Vain löydettyään kollin ja tehtyään sen, mitä piti, voisi hän päättää tämän taistelun.
Naaraan askeltamisen pysäytti kuitenkin pieni kissan ruumis, joka lojui taistelun laitamilla. Uniyön silmät levisivät kauhusta ja hän loikki taistelevien kissojen ohitse valkoturkkisen kissan luokse. Hänen surukseen hän oli kuitenkin myöhässä. Valkotähti oli kuollut.
”Ei, ei, ei”, Uniyö aneli. ”Et sinä voi olla kuollut…”
Valkotähden ruumis oli kuitenkin eloton. Hän oli kuollut verenhukkaan. Hänen ruumiinsa alla oleva vielä lämmin verilammikko kertoi synkän tarinan.
”Minä yritän, Valkotähti”, Uniyö lupasi, vaikka oli aivan epävarma onnistumisestaan asian suhteen, ”minä oikeasti yritän uskoa itseeni ja kykyyni olla päällikkö. Minä yritän johtaa hyvin. Minä yritän.”

Valhetähti juoksi pois taistelukentältä. Ja kaikki se, minkä Uniyö tiesi tehtäväksi, oli tapahduttava nyt tai muuten saattaisi olla liian myöhäistä. Kukaan ei olisi auttamassa kollia nyt, mutta ei myöskään Uniyötä. Tämä taistelu oli kuitenkin käytävä vain heidän kahden välillään. Uniyö loikki kissojen ohitse, väisti kymmenet ruumiit ja suuntasi kauas pois taistelun keskeltä seuraten Valhetähden hajujälkeä.
Naaras hidasti tahtiaan, kun kuuli taistelun ääniä. Ketä vastaan Valhetähti täällä taistelisi? Uniyö hiipi ja näki nyt pienen pennun avuttomana vaaleanruskean kissan edessä. Kolli oli tappamassa pennun. Uniyö tunsi oudon järjen kipinän palaavaan itseensä kaiken sen tuskan ja synkkyyden keskeltä. Valhetähti oli tullut pelastamaan pentua? Hän oli jättänyt kaiken taaksensa, taistelun ja Synkän metsän kissat, jotta voisi pelastaa hädässä olevan pennun?
Soturilaki. Ei Valhetähti nyt oikeasti voinut olla seuraamassa sitä niin voimakkaasti, vaikka niin oli väittänyt? Eihän se nyt niin toiminut.
Eihän?
Uniyö irvisti piilostaan ja loikkasi varoittamatta pennun luona olevan kissan kimppuun upottaen kyntensä syvälle kissan lihaan. Se ei ollut Valhetähti. Se oli toinen kissa. Unitähti päästi kissasta irti, katsoen kuinka rusehtavan kollin ruumis valahti veltoksi hänen tassujensa juuressa. Kollin kaula oli ollut valmiiksi jo auki ja silti hän oli yrittänyt tappaa pennun, viimeisillä voimillaan.
Uniyö kääntyi ympäri, kohdaten loukkaanteen Valhetähden mustan pennun luona, katsoen terävästi kollin oransseihin silmiin. Valhetähti vuosi verta ja hänen silmänsä pysyivät hädin tuskin auki. Sielukynsi, Tuuliklaanin soturi, oli hoitanut homman Uniyön puolesta ja tehnyt kaikesta aivan liian helppoa. Pentu Valhetähden luona oli niin nuori eikä toivon mukaan muistaisi tätä hetkeä ollenkaan. Muistaisi sitä, mitä Uniyön olisi nyt tehtävä. Muistaisi sitä, mitä hänen pitäisi nyt tehdä.
Valhetähti yritti nousta ylös, mutta ei pystynyt siihen. Hän oli ottanut liian monta iskua suojellessaan pentua Tuuliklaanin kollilta. Valhetähti veti hataraisen henkäyksen ennen kuin valui maata vasten. Elämä valui hänestä kuin vesi purosta. Uniyö vain katsoi Valhetähteä, tekemättä mitään. Pentu kollin vierellä ulisi surullisesti, saaden Uniyön sydämen melkein särkymään.
”En ole sydämetön”, Valhetähti sanoi yllättäen. Hän oli herännyt taas henkiin, menetettyään yhden yhdeksästä hengistään, vaikka eihän Uniyö ollutkaan varma, kuinka monta Valhetähti oli tähän mennessä jo menettänyt. ”Minä en tapa turhasta, Uniyö. Jokaisen elämä on arvokas ja siksi minä olen tätä kaikkea tehnyt.”
”Sinä jätit koko taistelun taakse yhden pennun vuoksi”, Uniyö sanoi, kohottaen kysyvästi kulmaansa. ”Jos luulet tämän saavan minut hämääntymään valheisiisi...”
”Minä en ole valehdellut”, Valhetähti murisi. ”En muille kuin Synkän metsän kissoille siitä, mitä minä haluan saavuttaa. Ja tämä yksi pentu tässä on minun tyttäreni. Maailma on hänelle julma, Uniyö, ja vain siksi, että hän syntyi. Syntyi Hopeaviillon takia.”
Uniyö tunsi säälin pistävän rintakehässään, niin Valhetähteä kuin pentua kohtaan. Hän ei kuitenkaan saisi antaa minkään sokaista itseään. Valhetähti oli nimeltään VALHEtähti. Kaikki, mitä kolli teki ja sanoi, voisi hyvin olla hämäystä ja valetta.
”Olen pahoillani”, naaras sanoi, tietämättä, oliko pahoillaan vai ei. Hän ei ollut itsekään varma.
”Toivon, että tulet näkemään sen, että mitä sinä teet”, Valhetähti sanoi pistävästi, ”ei ole se oikea tie. Klaaneja on viisi ja meillä on soturilaki syystä.”
”Ja silti kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on oikeutettu tuolla, mitä yrität minulle vakuuttaa?” Uniyö kysyi silmät sirrillä.
”Jos sitä et usko”, Valhetähti sanoi matalalla äänellä, ”vaikka sinun tulisi… Minulla on yksi pyyntö.”
Uniyö kohotti kulmaansa kysyvästi. Mitä Valhetähti häneltä muka voisi pyytää? Ei hän antaisi mitään tuolle kollille, ei mitään. ”No?”
”Älä tuomitse minun tytärtäni sen perusteella, mitä minä tai hänen emonsa on tehnyt”, Valhetähti sanoi ja Uniyö yllättyi. Kaiken sen jälkeen, mitä Valhetähti oli tehnyt ja halunnut saavuttaa, pyysi hän Uniyön huomioivan pienen pennun hyvinvoinnin? ”Tahdon hänelle vain hyvää, ja että hän saa mahdollisuuden olla ihan oma itsensä eikä kulkea kenenkään muun varjossa. Varsinkaan Hopeaviillon. Sinä et tiedä, millainen hän on. Hän tappoi tänään omat vanhempansa.”
Uniyö henkäisi hiljaa ja laski katseensa pentuun pieneksi hetkeksi. Hän kohtasi taas Valhetähden katseen ja seurasi kuinka kollin yksi hengistä lipui taas hänestä pois. Hänen vammansa olivat ottaneet hänestä kaiken voiman ja hän menetti nyt toisen henkensä niiden takia.
”Pentu on viaton”, Uniyö sanoi sitten ja katsahti mustaturkkista pentua. Ehkä jossain toisessa elämässä tuo pentu olisi voinut olla heidän kahden, mutta tämä elämä ei sitä sallinut. Ja ehkä toisenlaisesta elämästä unelmoiminen vain haavoitti lisää. ”Joten minä suljen hänen vanhempiensa teot irti hänestä.”
Uniyö asteli lähemmäs, varmistaakseen, ettei Valhetähti ehtisi kerätä liikaa voimia. Uniyö kumartui pennun ylle, veti hänet pois Valhetähden, isänsä, ruumiin luota ja peitti naaraspennun näkyvyyden tuuhealla hännällä ennen kuin kumartui Valhetähden ylle, tassu koholla. Kynnet välähtivät päivänvalossa.
”Isä lepää hetken”, Uniyö sanoi pennulle, peittäen hänen näkökenttänsä paremmin. Uniyö sulki silmänsä hetkeksi ja avatessaan hän kohtasi Valhetähden katseen. Kollin oranssit silmät leimusivat ja hän yritti kammeta itsensä pystyyn, mutta oli yhä heikkona muutaman henkensä menetyksestä aiemmin. Kolli päästi vihaisen huokauksen ja yritti sanoa jotain, mutta ääntä ei tullut.
Uniyö tuijotti kollia silmiin ja räpäytti silmiään hitaasti. Valhetähti tuijotti Uniyötä takaisin silmiin, ilmekään värähtämättä. Kynnet sivalsivat nopealla liikkeellä Valhetähden kurkkua ja kolli päästi surun täyttämän huudon, joka katkesi lyhyeen, jonka jälkeen laskeutui synkkä hiljaisuus. Uniyö tiesi joutuvansa tekemään sen vielä uudestaan ja uudestaan.
Vielä olisi tehtävää kaiken tämän henkien vuodatuksen jälkeen, jottei kukaan löytäisi Valhetähteä. Kollin rippeet tulisi hävittää. Lähellä virtasi joki, jota Uniyö kuulosteli ja vilkaisi sitten Valhetähden veristä kehoa. Hän tiesi heti, mitä tehdä.

Uniyö asteli puiden lomasta rinta röyhistettynä. Hänen tulisi näyttää nyt vahvalta, vaikka olikin tehnyt julman teon riistäessään pennulta hänen isänsä, vaikka tiesi itsekin miten kova tuska se oli. Hän tiesi sen henkilökohtaisesti niin eri tavoin, varsinkin tämän päivän jälkeen. Hän kuunteli taistelun tiimellystä ennen kuin pyyhälsi juoksuun, häntä tuulessa hulmuten. Hänen olisi pakko olla nopea ennen kuin turhan moni kuolisi turhaan. Jos hän voisi pelastaa vielä joidenkin kissojen henkiä, hän tekisi sen mistä hinnasta tahansa. Hän suuntasi korkealle paikalle, josta hänet kuultaisiin ja ilman, että joutuisi kohtaamaan muita kissoja haastajinaan.
Uniyö loikkasi komeasti erään siirtolohkareen päälle, katse langetettuna taistelevien kissojen ylle.
”Valhetähti on kuollut!” Uniyö kajautti ilmoille niin kovaa kuin hänen kurkustaan pääsi. Hän oli tehnyt jotain, jota hän saattaisi katua koko elämänsä. ”Ruumis on huuhtounut joen mukana pois. Hänen rikkomuksiensa takia hän ei ansaitse tulla haudatuksi entisten klaanitoveriensa viereen!”
Kissat hänen ympärillään pysähtyivät, katseet kääntyen katsomaan mustaturkkista naarasta, joka katsoi ilme vakavana verisiä ja taistelun runtelemia kissoja.
Synkän metsän kissat vilkuilivat toisiaan hätäisinä, epävarmoina siitä, mitä heidän tulisi nyt tehdä. Heidän johtajansa oli poissa. Keltä he nyt ottaisivat käskyjä? Voisivatko he enää tehdä mitään voittaakseen? Monen kissan vastustaja oli voittanut.
”Taistelu on ohitse ellette tahdo menettää useampaa karvatuppoa turkistanne!” Uniyö murisi viholliskissoille, jotka ottivat askeleita taaksepäin, vilkuillen toisiaan epävarmoina. Uniyö nyrpisti nenäänsä ennen kuin hännänheilatuksellaan käski liittolaisiaan nappaamaan petturit kiinni.
Osa heistä pakeni, varsinkin Synkän metsän kissat takaisin omaan maailmaansa, mutta osa saatiin napattua. He kärsisivät rangaistuksensa, mikä riippuisi heidän uskollisuudestaan ja siitä, olisivatko he kykeneväisiä muuttumaan.
Aukio oli täynnä ruumiita, vihollisten ja jopa tuttujen. Tämän taistelun Uniyö olisi halunnut välttää. Tämä taistelu oli vuodattanut liikaa klaanikissojen, tähtiklaanilaisten ja viattomien kissojen verta.
Kissajoukosta alkoi hiljalleen kuulua surullista ulvontaa, kun kissat löysivät kuolleiden läheistensä ruumiita. Osalla taas taistelusta tullut adrenaliini hiipui ja he saivat surra kuolleita läheisiään.
Neljän klaanin päälliköt olivat kuolleet.
Jokiklaanin Valkotähti, Varjoklaanin Kanervatähti, Tuuliklaanin Huminatähti ja Myrskyklaanin Valhetähti. Ehkä niin monen uuden päällikön vaihtuminen toisi uutta valoa synkän taistelun jälkeiselle ajalle. Tuuliklaanin päälliköksi nousisi Pilviharso, joka oli toiminut jo kuita Tuuliklaanin varapäällikkönä. Ja vaikka kollilla oli Uniyön mielipiteistä eriävät mielipiteet, tiesi Uniyö kollin tulevan olemaan vahva päällikkö. Jokin Pilviharson katseessa oli synkkää, kun hänen ja Uniyön katseet kohtasivat, mutta Uniyöllä ei ollut jaksamista ajatella asiaa.
He kaikki neljä olivat kokoontuneet taistelukentän laitamille. Hallatähti oli ainoa eloon jäänyt päällikkö. Varjoklaanilta oli kuollut niin päällikkö kuin varapäällikkö. Mitä luultavimmin Varjoklaanin parantajat tekisivät päätöksen Varjoklaanin uudesta päälliköstä.
Myrskyklaanin varapäällikön tilanne oli ollut mielenkiintoinen, sillä Häivätuuli oli seurannut Valhetähteä ja toiminut Valhetähden varapäällikkönä. Pitkän keskustelun jälkeen, niin Sudenlaulun kuin muiden klaanien johdossa olevien kissojen kanssa, he tulivat päätökseen, ettei ollut mitään syytä epäillä Häivätuulen kykyä toimia Myrskyklaanin uutena päällikkönä.
Häivätuuli ei ollut Valhetähden tehtävän tekijä tai sen seuraaja. Naaras uskoi soturilain merkitykseen ja siihen, että järjestyksen pitämiseen. Häneltä löytyisi myös tarpeeksi kuria ja kylmähermoisuutta Myrskyklaanin johtamiseen nyt vaikean ajanjakson jälkeen. Pilviharso oli myös puolustanut Häivätuulen näkemyksiä, mikä oli vahvistanut yhteistä valintaa. Ja Myrskyklaani itse hyväksyi myös Häivätuulen päällikökseen.
Häivätuulen tietämättä, mutta Uniyön tiedettävissä, he kaksi olivat sisaruksia. Ennen kuin Kuutähti oli kuollut ja syntynyt uudestaan Jokiklaaniin Kirkaskuuna, oli hän saanut kolme pentua; Häivätuulen, Pihkahumun ja Korppitaivaan. Ja Uniyö toivoi kovasti, että Häivätuuli saisi tietää asiasta. Nyt hän näki sen, mikä rikkinäinen kissa löytyi Häivätuulen sisältä.
Taistelun jälkeen olisi pitkä matka. Heidän tulisi rakentaa uudestaan kissojen uskollisuutta ja klaanien välejä paremoaan suuntaan. Tulevat päivät tulisivat olemaan täynnä kaaosta, erityisesti Varjoklaanissa. Parantajat, tai oikeastaan parantaja, joutuisi tekemään paljon työtä. Klaanilla ei ollut päällikköä ja heidän tulisi saada joko merkki Tähtiklaanilta tai Surulinnun olisi päätettävä.
Kukaan ei tiennyt Tähtiklaanin tilasta nyt. Olisiko se taas vahvana vai ei? Synkän metsän heikennyttyä taas, Uniyö tosiaan toivoi Tähtiklaanin saaneen edes osan voimistaan takaisin.
Tulevat päälliköt ja Hallatähti sopivat tapaavansa yhdessä täyden kuun kokoontumisessa seuraavan kerran rauhallisissa merkeissä (lukuun ottamatta kolmea heistä, jotka hakisivat henkensä seuraavana yönä). Sinne ei olisi kuin alle kaksi viikkoa ja sen aikana he ehtisuvät koota omia klaanejaan ja järjestämään asioita. Heillä ei ollut nyt kiire sotiin tai muihinkaan hetkeen. Ei ollut heti uutta kriisiä ravistelemassa heidän olemassaoloaan.
Uniyö katsoi haikeana jokaista elotonta ruumista aukiolla. Leireissä he tulisivat kohtaamaan lisää kuolemaa ja Uniyötä jo pelotti se, kuinka moni oli kuollut, joista hän ei vielä tiennyt.
Ja entä Valhetähden pentu? Uniyö oli palannut Valhetähden kuolemanpaikalle ja sille joelle etsimään pentua, mutta hänen surukseen Hopeaviilto oli ehtinyt ensin ja vienyt pennun mukanaan. Nyt hän voi vain rukoilla, että ei tehnyt suurta virhettä menettäessään pentua pahan kissan armoille.

//juonikuviota tullaan päivittämään lähipäivinä :3

luku 16.

You set me on fire

Nälkä kasvoi syödessä. Supihammas oli pitkään miettinyt, mistä se johtui. Tosin hänen kumppaninsa Nova oli katsellut häntä mietteliäänä, ymmärtäen sen nopeammin kuin Supihammas itse. Olihan kolli ollut entinen Yönkajon lauman johtaja - tuo oli nähnyt paljon asioita. Kilpikonnakuvioinen kolli oli patistanut hänet parantajelle, aivan varulta. Eikä Nova ollut väärässä. Supihammas oli tiennyt jonkun asian olevan erilainen, kun sai varmistuksen Novalta, hän oli mennyt käymään parantajalla. Parantaja oli sanonut, että hän tulee saamaan pentuja. Novan ja hänen pennut. Supihammas ja Nova olivat sinä yönä katselleet pitkään tähtitaivasta ja miettineet sitä, kuinka heidän elämänsä oli nyt juuri sellaista kun he olivat halunneetkin.

Enää puuttuivat vain ne pennut, jotka kasvoivat Supihampaan vatsassa.

Rauhan tunne ei pysynyt kauaa, kun Uniyö oli tullut kertomaan asioita. Se oli ollut jo odotettavissa, kun Myrskyklaani oli ollut pitkään niin outo ja vihdoin kaikki tuli ilmi. Ainoa asia, mistä Supihammas ei pitänyt ja se oli sota. Häntä pelotti, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Mutta hän luotti klaaniinsa - tuli eteen mitä tuli. Hänellä oli myös taitava kumppani rinnallaan, joten hänellä ei ollut hätää.

Supihammas oli yksi niistä, joka oli lähtenyt Tuuliklaaniin mukaan. Hän seuraisi klaaniaan, vaikka hänen omatunto jyskytti päässä ja sai hänen turkkinsa pystyyn. Miksi niin monet taistelivat klaanitovereitaan vastaan? KUinka moni päätyisi kuolemaan oman perheenjäsenensä tassujen kautta? Supihammas pohti ja katseli kissajoukkiota, jossa haisi veri, paikalla oli kuolleita kissoja ja jotkut juoksivat suuntaan ja toiseen. Taistelu oli puhjennut raivokkaasti, kuin kauan odotettu myrsky. Raidallinen naaras painoi muistiinsa näkymän - sitä ei sopisi unohtaa. Tämä olisi hetki, joka ratkaisisi kaiken. Naaras loikkasi punertavan varjoklaanilaisen kimppuun. Supihammas taisteli hurjana, kynnet ja hampaat esillä. Supihammas osasi käyttää Yönkajon lauman tekniikoita, joita klaanikissa ei tavallisesti osannut odottaa, joten hänellä oli yllätys puolellaan. Supihammas sai potkittua naaraan yltään, punertavaturkkinen loikkasi kauemmas taistelun siimeksestä. Supihammas nousi ylös, ylpeänä itsestään, kunnes vatsassa muljahti. Hänen vatsassaan tuntui epämukava tunne - se sai hänen turkkinsa polttelemaan. Naaraan vaisto sai hänet ymmärtämään samantien, mistä asiasta oli kyse.

Pennut syntyivät liian aikaisin - kaikista paikoista juuri nyt! Taistelun keskellä! raidallinen naaras parahti ja romahti maahan kiemurrellen. Supihammas oli kerennyt vain toivoa Tähtiklaanin olevan paikalla - ja hänen rukouksiinsa oltiin vastattu, sillä Jokiklaanin parantajaoppilas Vesitassu oli tullut paikalle. Supihammas oli kauheissa kivuissa, hän kiem Vesitassu koki suurta ahdinkoa, kun taustalla olevat kissat taistelivat keskenään. Vesitassu oli huutanut muille jotain, mutta Supihammas ei kuullut toista.
“Supihammas! Kuuntele minua!” Vesitassu oli huutanut Supihampaalle, joka oli palannut ajatuksistaan takaisin. Supihammas irvisti ja tunsi kouraisun vatsassaan.
“Auta minua!” Supihammas sanoi äänessään pieni pelko. Sitten hän rohkaistui - hänen täytyi olla rohkea. Pentujen, Novan ja Vesitassun vuoksi. “Minä uskon sinuun Vesitassu”, Supihammas hymyili supistusten välissä. Vesitassu sulki silmänsä ja alkoi auttamaan naarasta.
“Tässä on sinulle keppi. Se on aika laho, mutta en löytänyt tähän hätään parempaa”, Vesitassu sanoi ja katsoi Supihammasta, sitten kääntäen katseensa Villivirneeseen joka taisteli hurjalla vauhdilla vieraan kissan kanssa, kuitenkin kaikki meni pieleen ja Villivirne oli hävinnyt taistelun ja oli kuolemassa. Supihammas katseli kauempaa surullisena, kun Vesitassu poistui hänen luotaan Villivirneen luokse. Ainoa asia mitä Supihammas kuuli, oli että Villivirne halusi pentujen selviävän. Hänen selviävän. Supihammas parkaisi purasiten keppiä, miten tämä tulisi päättymään? Supihammas sulki silmänsä, yrittäen saada ajatuksensa pois äskeisestä taistelusta ja puri lahoa keppiä suussaan parahtaen. Harmaan naaraan katse kirkastui, kun Vesitassu palasi. Hn kokeili naaraan vatsaaa.
“Kolme… Neljä pentua!” Vesitassu arvioi ja auttoi Supihammasta. “Sinun täytyy ponnistaa nyt!” Ja niin Supihammas teki. Ensimmäisenä pentuna syntyi ruskean harmaa kilpikonnakuvioinen kolli. Supihammas otti esikoispentunsa lähemmäksi itseään.
“Onko… muita vielä tulossa?”
“On. Kunhan ponnistat!” Vesitassu kannusti häntä ja Supihammas teki parhaansa.
“Yksi pentu… Toinen heti perään!” Supihammas katsoi pentujaan, jotka alkoivat saman tien parkumaan, missä emo oli. Supihammas huohotti ja katseli pentujaan. Toinen pentu oli harmaa valkoisilla merkeillä ja kolmas oli mustaoranssi kilpikonnakuvioinen.
“He ovat.. kauniita”, Supihammas sanoi ja puuskahti uuden kipuaallon mukana.
“Vielä yksi”, Vesitassu sanoi ja Supihampaan viimeinen pentu syntyi. Se oli saman värinen kuin ensimmäinen pentu, tämäkin oli kolli.
“Supihammas…Esikoisesi ei syntynyt elävänä. Olen pahoillani, mitään ei ollut tehtävissä”, Vesitassu sanoi ja painoi päänsä alas. Supihammas sulki silmänsä, tuntien kyyneleet silmäkulmassaan.
“Vesitassu. Se ei haittaa. Minulla on kolme muuta tervettä pentua”, Supihammas sanoi hymyillen surullisesti ja Vesitassu vastasi hymyyn. Totta kai se sattui - mutta jos pentu oli ollut jo valmiiksi kuollut, niin mitään ei todellakaan ollut tehtävissä. Se oli Tähtiklaanin tahto. Supihammas oli siitä kiitollinen, että he olivat elossa. Hän sai kiittää siitä myrskyklaanilaista Villivirnettä.

Villivirne oli halunnut, että pennut pelastettaisiin.

Supihammas oli siitä niin kiitollinen, ettei tiennyt kuinka tulisi korvaamaan tämän kuolleelle kollille.

Ehkä hän pitäisi Olkivärettä silmällä, joka oli Villivirneen poika. Se voisi olla… hyvä maksu takaisin.

Osa paikalla olevia joki- ja taivasklaanilaisia olivat auttaneet siirtämään Supihampaan syrjään pentujen kanssa, turvaan kaikelta. Novalle sana oli ilmeisesti kirinyt, koska Supihammas näki kilpikonnakuvioisen kollin lähestyvän häntä.
“Nova!” Supihammas rentoutui, kun näki kumppaninsa tulevan melkein juoksua hänen luokseen. “Nova… nämä ovat.. meidän pentumme”, Supihammas kehräsi. Viis taistelusta! Tämä hetki oli heidän! Supihammas tunsi rakkautta rinnassaan, vaikka pieni suru oli yhden menetetyn pennun takia. Kuitenkin kolme pentua eli vielä. Ympäristö unohtui hetkessä, kun Nova tuli lähemmäksi ja puski hellästi heidän pentujaan ja pysähtyi kuolleen pennun kohdalle, jolloin kolli painoi päänsä pennun turkkiin ja kuiskutti hiljaa sanoja. Sitten Nova nosti katseensa kumppaniinsa. “Nimet?” Supihammas uteli. Nova kohotti kulmiaan.
“Nyt?”
“Nyt.” Supihammas oli varma siitä, että he voisivat nimetä pennut heti. “Tämä on… Loistepentu”, Supihammas nuolaisi esikoistaan, joka oli kuollut. Sitten hän kääntyi katsomaan harmaata pentua. “Välkepentu, aivan varmasti”, hän sanoi ja puski harmaata pentua ja katsoi sitten Novaa mietteliäänä. “Sinä saat nimetä sitten kaksi muuta”, Supihammas hymyili ja Nova irvisti hämmentyneenä.
“Okei sitten. Hmm…”, Nova pohti ja katseli ympäristöään. He olivat pienessä kuopassa pusikon suojassa, jossa oli varjoisaa. Maassa möngerteli monenmoista ötökkää ja Nova jäi katselemaan niitä. “Sirkka…pentu?” Nova sanoi hetken miettimisen jälkeen ja nuolaisi toista kirjavista pennuista. Supihampaan viikset väpättivät, mutta hän ei kieltänyt. Sitten Nova katseli lisää ympärilleen, nähden hämähäkin kutovan verkkoaan. “Hämähäkkipentu?” Nova mietti ja irvisti. Supihammas naurahti ja keräsi.
“Ne ovat hyviä nimiä”, hän sanoi ja nuolaisi kilpikonnakuvioista pentua. Sitten hän kohotti katseensa Novaan ja hymyili. Kuinka kolli saikaan hänen rintansa kytemään rakkaudesta, kuin siellä olisi liekki. Supihammas tosin tiesi senkin, että Nova koki ihan samaa.

He kuuluivat yhteen. Heidän kohtalonsa olivat kietoutuneet yhteen alusta asti, kuten pieni liekki kasvoi palaessaan suuremmaksi ja suuremmaksi.

Luku 3. - Sisältää verta, taistelua ja kuolemista!

Tuijotan eteeni raivokkaasti. Kiiluva silmä pari vastaa samalla mitalla. Verenhimoisuus huokuu kissasta joka on edessäni. Kissan turkissa ei hohda tähdet, ainoastaan sumu ja pahuus. Mitä tehdä kun on vastassa kissa jostain. Tuntemattomasta.
Kissa kertoi että voin taistella hänen rinnallaan ja minusta voi tulla kaikkien klaanien päällikkö. Sanoin että ei. En tavoittele valtaa, kerroin. Selitin että haluan olla ainoastaan kiltti ja huolehtia ystävistäni ja klaanista. Kissa oli kohauttanut lapojaan ja murahtanut jotain itselleen. Minä olin valmistautunut hyökkäykseen.

Kissa loikkaa minua kohti sähosten ja leuat louskuen. Kiljaisen ja ryntään sivuun, mutta kissa rymähtää päälleni voimalla. Kirkaisen ja kynsin ympärilleni. Yksikään ei osu kissaan. Tunnen kuin kissan hampaat tavoittelevat kurkkuani rimpuilustani huolimatta. Silloin paino kevenee ja kissa lentää päältäni. Huomaan verestä punaisen Kukkatassun tulleen auttamaan. Sähähdän ja hyökkään kohti tummaa vastustajaa. Kissa kääntyy minua kohti ja potkaisee minut ainakin kolmen hännän mitan päähän. Kun nousen tokkuraisena, kerkeän nähdä silmänräpäyksen ajan kun kissa syöskyy kohti Kukkatassua ja puree leukansa tämän kurkkuun.
"Kukkatassu!" huudan ja ajatukseni sumenevat raivosta. Ryntään kohti kissaa. Kynsin ja puren niin paljon kuin kykenen. En kerkeä edes käpälällä huitaista kun tähdistä säteilevä kissa loikkaa väliimme ja ajaa viholliseni pois. Katson hohtavaa kissaa. Kiitollisena, ja hän hymähtää. Kun räpäytän silmiäni, ja avaan ne, kissa on jo kadonnut. Otan Kukkatassun ruumiin ja raahaan sen vaivalloisesti pois "taisteluareenalta". Nuolen Kukkatassun haavaa ja huomaan miten naaraan häntä nytkähtää.
"Si-sinä elät?" änkytän.
"Vi.. vielä hetken.. älä sure minua.... Kiitos avusta", Kukkatassu kähisee, ja hänen suustaan pulppuaa verta. Kukkatassu hervahtaa veltoksi ja hänen hengityksensä pysähtyy. *Hyvää viimeistä matkaa* ajattelen. Nuolaisen vielä kerran entistä ystävääni ja sen jälkeen jätän Kukkatassun ruumiin siihen. Syöksyn kohti taistelun sekamelskaa. Huomaan sivusta kun joku ryntää minun ja toisen kissan väliin, kun minua päin loikataan. Huokaisen helpotuksesta ja etsin jonkun jota auttaa. Huomaan Vaniljatassun sähisemässä kissalle, ja olen aikeissa mennä auttamaan mutta joku muu ehtii ensin. Tunne räjähtävää kipua kyljessäni. Kovempaa kuin koskaan ennen. Voisin vaikka kuolla kipuun. Näkökenttäni sumenee kun tunnen sen. Lämmin puna alkaa valua turkkiani pitkin, ja se tahraa sen punaiseksi. En pysty enää olemaan täällä. Katson kissaa silmästä silmään. Katseeni anoo apua.
"Ole kiltti jätä minut rauhaan", kuiskaan. Ennen kuin vihollinen ehtii edes räpäyttää silmiään, kiidän pois päin. Tai yritän. Haavani hidastavat selvästi, mutta silti juoksen. Kun pääsen tarpeeksi kauan, tuuperrun heinikkoon huohottamaan. Haavojani kirvelee, kun heinikko pistelee niitä. Rauhoitan hengitykseni ja suljen silmäni. Keskityn iloisiin asioihin.

Kuulen lintujen viserrystä ja puron solinaa. Kissojen iloiset maukaisut kaikuvat korvissani ja avaan silmäni. Huomaan olevani joen rannalla. Katselen haikeasti veteen. *Kumpa olisikin näin rauhallista* ajattelen.
"Hei Tuisketassu! Mennäänkö uimaan?" Kukkatassu kysyy. Nyökkään ja pulahdan veteen. Terävä kivi, tai oksa, tökkää minua kylkeen ja säpsähdän.

"Noniin! Luulin jo että lähdet Tähtiklaaniin", kissa vieressäni huokaisi. Värehäntä asetteli haavoihini hämähäkin seittiä.
"Ethän sinä mikään parantaja ole?" kysyn. Värehäntä pudistelee päätään.
"Mutta osalle sotureista sanottiin että suuriin haavoihin ensisijaisesti hämähäkin seittiä, joten tulin tähän", Värehäntä selitti. On se toki järkevää, ettei kaikki kissat kuole verenhukkaan. Nyökkään. Värehäntä painaa vahingossa huonosta kohdasta ja älähdän.
"Auts! Voisitko olla varovaisempi?" kysyn hellästi. Värehäntä nyökkää pahoittelevasti.
"Sinun kannattaa mennä hieman kauemmas lepäämään, jos et jaksa taistella. Tämä kyljessäsi oleva vamma ei ole kauniin näköinen", Värehäntä naukuu. Kohautan pienesto lapojani. No se olisi järkevää, mutta haluan auttaa taistelussa läheisiäni ja klaania. *Mutta en auta yhtään jos tapat itsesi* ääni päässäni muistuttaa. Se on totta.
"Selvä" vastaan.
Kun Värehäntä saa työnsä tehtyä, nousen ja lähden kävelemään tönkösti kauemmas. Kun en kuule enää taistelun ääniä, ajattelen että on hyvä asettua paikalleen. Tuskin jaksan leiriin, eikä minusta ole siellä hyötyä. Suljen silmäni ja vaivun rauhaisaan uneen.

Luku 3

Emo oli antanut neuvon taistella vain niitä vastaan, jotka hyökkäsivät. Siis taistella puolustaakseen. Hän oli muistuttanut, että kaikki Myrskyklaanilaiset eivät välttämättä olleet uskollisia Valhetähdelle. Katsoi kauempaa, kuinka Huomensäde taisteli kauempana punertavan kollin kanssa, ja kuinka Ampiaisturkki taisteli lähellä heitä, valkoisen naaraan kanssa. Kaislahäntä oli luvannut taistella vierelläni, tukenani, jos jotain tapahtuisi. Sillä hetkellä naaras taisteli mustan kollin kanssa, aivan lähettyvillä häntä.
En tiennyt, mitä ajatella. Pitäisikö mennä taisteluun, vai jättäytyä reunamille, tekemättä mitään? Tähtiklaani pitäisi pelastaa, niin oli Valhetähti sanonut kokoontumisessa. *Jos Tähtiklaanin kuoleminen on minusta kiinni, minä taistelen,* ajattelin. Purin hammasta. Mitä jos kuolisin kesken kaiken?
Samassa jokin tömähti kylkeäni vasten ja ajatukseni katkesivat. Kaaduin maahan, ja keuhkoistani lähti ilmat pihalle. Katsoin hädissäni ympärilleni. Mäyräkö sieltä oli tullut? *Tähtiklaanin nimeen, älä anna minun kuolla,* ehdin ajatella, ennenkuin pahansuopa kissa iski naamansa minun naamaani.
“Pentuja taistelukentällä? Tiesitkö, että taistelut on vaarallista puuhaa? Jos et, sinun tietäisi oppia se kantapään kautta,” kissa sihisi. Naaras haisi kuolemalta ja vereltä. Ponkaisin ylös ja samalla iskin käpäläni hänen naamaansa niin lujaa, kuin ranteesta lähti. Kynteni viilsi tämän otsaan haavan.
“Mitä kuvittelet tekeväsi, pentu?”
“Sinä et tapa minua, minä tapan sinut,” sanoin uhmakkaasti, mutta kuulin, kuinka ääneni värisi. Sydän hyppi rinnassa kuin viimeistä päivää.
“Haistan pelon. Sinäkö täällä pelkäät?” puolet isompi naaras kysyi hampaat irvessä.
“Ehkä… mutta joissain tilanteissa pelko saattaa pelastaa,” yritin pelata jo aikaa. En haluaisi kohdata itseäni isompaa kissaa, kun kyseessä olisi elämä ja kuolema. Taisteluharjoituksissa asia olisi aivan eri.
Naaras hyökkäsi. Väistin vikkelästi ja sujahdin nopeasti vastustajan vatsan alta. Viilsin naaraan vatsaan kynsilläni haavan, josta tihkui tummanpunaista verta. Naaras yritti tavoitella minua, mutta väistin kauemmas. Hyökkäsin häntä kohti ja viilsin tassullani hänen kasvoihin haavan.
“Tämän saat kostaa,” naaras ärisi silmät kiiluen. Hän loikkasi yllättäen ja painoi minut maahan. Sain kokea sen, miltä tuntuu odottaa kuolemaa. Yritin rimpuilla naaraan otteesta, mutta hän vain katsoi ja nauroi. Nauroi hyytävää naurua, joka kuulosti aivan korpin rääynnältä.
Yritin miettiä mahdollisuuksiani. Pakeneminen ei tulisi kuuloonkaan, ja miten pääsisin tästä tilanteesta pois? Voisin rimpuilla, mutta se ei tuottaisi erityisen hyviä tuloksia.
Naaras siirsi kynsiään kurkkuani kohti, ja osasin arvata, kuinka minulle kävisi lukuisten muiden kissojen tavoin.
“Ei,” kuiskasin ja potkaisin takajalallani kissan suojaamattomaan vatsaan. Tämä ulvaisi ja raapaisi silmieni väliin pitkän viillon. Rääkäisin. Viiltoon kirveli ja verta norui pitkin kasvojani. Näkökykyni sumeni hieman, ja toinen silmäni oli aivan veren peitossa. Kuitenkin hyökkäsin. *Armoa ei anneta,* päässäni kaikuivat Huomensäteen antamat ohjeet. Sokeana läpsäisin jonnekin, minne yletyin. En välittänyt yhtään mihin, kunhan se osui valkoiseen naaraaseen.
Lehmussydän oli tuonnempana huomannut ahdinkoni ja syöksyi tilanteeseen.
“Iltatassu! Anna Iltatassun olla!” kolli rääkyi naaraalle. Kissa katsoi, kuinka Lehmussydän juoksi meitä kohti. Näin tilaisuuteni tulleen ja siirryin sivummalle. Lehmussydän saisi nyt hoidella naaraan.
Katsoin, kuinka Lehmussydän ja valkoinen kissa taistelivat keskenään.
“Lumikatse, en anna sinun tappaa Iltatassua,” Lehmussydän sanoi puraisten naarasta takajalkaan.
“Sen kun näkisi. Et pärjäisi edes pikkupennulle,” Lumikatse sähisi ivallisesti ja sivalsi ilmaa kynnellään.
Sain pakotettua jalkani liikkeelle ja hyppäsin Lumikatseen selkään. Raavin takajaloillani hänen selkäänsä ja upotin hampaani hänen lihaan.
“Jatka, Iltatassu,” Lehmussydän sanoi hyökäten. Nyökkäsin. Veri oli sumentanut nyt lähes kokonaan silmäni, mutta vaistoni johdattivat minua, mistä piti hyökätä.
Lehmussydän puraisi Iltakatseen lapaa. Siitä lähti tuppo valkoista karvaa. Loikkasin alas Lumikatseen selästä. Tiesin, että naaras oli epätoivon partaalla, ja että hän ei pysyisi pitämään puoliansa kahta kissaa vastaan kovinkaan kauan.
“Antaa hänen mennä,” Lehmussydän murahti ja käänsi selkänsä minulle.
“Ei, armoa ei anneta,” sähähdin ja singahdin naaraan perään, joka juoksi jo kauempana rinteellä.
“Iltatassu!” Lehmussydän naukaisi ja juoksi perääni. Mestarini nappasi hännästäni kiinni, pysättäen siten matkani. “Uskoisitko sanojani? Se kissa on vaarallinen, ja meinasit kuuri liittyä Tähtiklaanin riveihin.”
Nyökkäsin hitaasti, vaikka en olisi halunnut uskoa Lehmussydämen sanoja.
“Ja sinun olisi nyt paras mennä paikkaamaan tuo haava, joka sinulla on nenästä korvien väliin.”

Lähdin kohti puroa, jossa Sudenlaulu ja muut parantajat pitivät leiriään. Joka puolella ympärilläni oli rääkyviä ja taistelevia kissoja, kissoja joiden kurkku oli revitty auki, tai jotka eivät olleet vielä kohdanneet kuolemaansa, vaan vuotivat kaikessa hiljaisuudessa kuiviin, ilman että kukaan muistaisi heitä.

Huomaamattani olin jo melko lähellä parantajia, kun jokin tarttui häntääni. Ähkäisin.
“Mitä haluat?” sihahdin. Kissa käännähti. Hän näki silmäni.
“Sinut,” hän kuiskasi. Olin ymmälläni. Miksi kissa halusi minut? Jokin sisälläni sanoi, että kolli ei haluaisi pahaa.
“Minun pitää mennä paikkaamaan haavani.” Nyökkäsin otsassa olevaan viiltoon. Musta kolli oli vaivaantuneen näköinen. “Kumppanini kyllä hoitaa sen.”
Kolli lähti johdattamaan minua kohti jotain minulle tietämätöntä. Vilkuilin ympärilleni, ja mietin, mitä joku sanoisin nähdessään minut yksin, vieraan kissan mukana, kun en edes tiedä, kuka hän on tai mistä hän on tullut.
“Kuka sinä olet?” yritin hillitä kieleni, mutta uteliaisuus vei voiton.
“Kerron sen sinulle myöhemmin,” kolli murahti kääntyen minuun päin. Katsoin hänen silmiään. Niissä oli jotain tuttua.

***

Musta, tuntematon kolli pujahti edelläni saniaispusikkoon. Arvioin katseellani pikaisesti, voisikohan siellä olla jokin Synkän metsän katala ansa, tai oliko se kenties jokin väijytys. Seurasin kuitenkin perässä, ja huomasin puskan keskellä kiven. Kiven, joka oli yltäpäältä sammaleessa. Kiven alta pilkotti musta kolo, juuri ja juuri kissan mentävä. Arvelin kollin pujahtaneen siitä, joten menin perästä. Kumarruin kiven alle ja näin pelkkää pimeyttä. Selkäni raapaisi karheaa kiveä. Tunsin siinä pistelevää kipua. En antanut kivun häiritä, vaan jatkoin matkaa.
“No, alkoiko pelottaa?” kolli naljaili, mutta hyvätahtoisesti. En nähnyt mitään eteeni. En ollut varma, johtuiko se pimeydestä vai verestä, joka peitti kasvoni.
“Seuraa minua. varo päätäsi, tunneli saattaa olla muhkurainen. Tunnustele seiniä viiksilläsi,” kissa ohjeisti lähtien jo eteenpäin. “Ainiin. Ota hännästäni kiinni.”
Arastellen otin hellästi kollin karvaisesta hännästä kiinni. Suuni oli täynnä karvaa.
“Kunnolla. Et varmaan halua eksyä näihin tunneleihin?”
Tiukensin otettani.

Suu täynnä karvaa kolli käveli edessäni. Yritin pysyä tahdissa, mihin suuntaan hän kääntyi. Vasen, oikea, oikea, vasen, oikea, vasen, vasen, mutta menin sekaisin jo kolmannen ensimmäisen käännöksen kohdalla. Olin alkanut jo nähdä jotain. Silmäni olivat tottuneet pimeään. Sieltä täältä pilkisti tummaa valoa tunneliin. Yritin olla ajattelematta, kuinka kaikki läheiset kissat taistelivat jossakin ylhäällä, Tähtiklaanin valvovan silmän alla. En tiennyt, näkikö Tähtiklaani tännekin.
Kuulin edestäpäin veden solinaa. Oliko täällä joki? En ehtinyt miettiä kauaa, sillä eteeni ilmestyi valtava luola, jonka keskeltä virtasi pieni puro, jossa oli kirkasta, raikasta vettä.
“Onko sinun jano?” kolli kysyi. Nyökkäsin kiitollisena. Kiiruhdin puron luo ja latkin jäistä vettä. Se teki hyvää kaiken pölyn jälkeen, jota tomuisissa tunneleissa oli.
“Saanko esitellä, kumppanini, Anna,” kolli sanoi. Käännyin, ja näin vaaleanruskean naaraan, jonka perässä kulki valkoinen, harmahtunut kolli.
Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Kollin silmät olivat violetit.

“Mitä?” sain henkäistyä.
“Hei,” Anna sanoi hunajaisella äänellä. Nyökkäsin, mutta katseeni oli kohdistunut toiseen kissaan.
“Aivan. Huomasitkin minun hmm… erikoislaatuiset silmät,” kolli sanoi. “Nimeni on muuten Närhimieli. Olin ennen Tuuliklaanissa, mutta lähdin, kun rakastuin. Myrskyklaanilais naaraaseen, enkä pystynyt tukahduttamaan rakkauttani. Me kumpikin yritimme, mutta se ei onnistunut. Saimme kolme pentua, kaksi naarasta ja yhden kollin. Aurinko, tämä tässä on minun poikani. Sitten eräänä päivänä, jouduin kaksijalankoppiin, ja kumppanini uskoi minun kuolleen. Hän lähti surunmurtamana pois, takaisin klaaninsa pariin, jättäen poikani minulle. Palasin itse, yksin, ilman poikaani klaanireviireille. Tiesin, että Tuuliklaani ei ottaisi minua vastaan, joten muutin tänne, sillä olin löytänyt nämä tunnelit vasta ollessani oppilas. Aurinko uskoi minun kuolleen, jo kauan sitten, mutta olin kuitenkin elossa, metsästin klaanien reviireillä ja he uskoivat minun olleen kulkukissa, erakko läpikulkumatkalla. Milloin kierin ketunläjissä, tai mäyränsonnassa.” Närhimieli veti henkeä. “Sitten eräänä päivänä, pari kuuta sitten poikani ilmestyi tänne kumppaninsa mukana. Asumme nyt täällä, ja uskon… uskon, että me, meillä on jotain yhteistä. Tyttäreni ja kuollut kumppanini aina välillä saapuivat tänne, kertoakseen tapahtumista, joista en ollut tietoinen. Kuulin sinusta, ja päätin etsiä sinut käpäliini. Aurinko sai hoitaa sen.”
Haukoin henkeä vanhuksen tarinasta. Olemmekohan jotain sukua? Jos olemme, mitä? En tiennyt, mitä ajatella Närhen tarinasta, se kuulosti aivan liian yliluonnolliselta.
“Hetkinen, Närhimieli,” Anna keskeytti. “Etkö näe, että hänen kasvonsa on aivan veren peitossa? Se pitää hoitaa.”
Nyökkäsin, ja annoin Annan tulla luokseni ja puhdistaa kasvoni. Hän siveli siihen yrttiä, ja laittoi hämähäkin seittiä tyrehdyttämään vuodon.
“Kiitos.”
Anna nyökkäsi hymyillen. “Eipä kestä.”

“Mikä on nimesi?” Närhimieli tiedusteli, kuin unohtaen, että ei ollut edes kysynyt sitä minulta.
“Iltatassu,” vastasi kehräten. Olin alkanut pitää vanhasta, harmaantuneesta kollista. Närhimieli siristi silmiään. “Tyttäreni nimi oli Iltatassu.”
Aivan. On yleistä, että monella kissalla on sama nimi. Mutta tämä kuulosti jo oudolta.
“Hänen silmänsä olivat meripihkan väriset,” kolli lisäsi.
Minusta alkoi jo tuntua, että silmien väri oli tässä keskustelussa se olennainen asia.
“Hmmm,” mumisin sulkien silmäni. Närhimieli katsoi minua arvioivasti, kuin nähden minussa tuttua, kuten näin hänessäkin jotakin, hyvin tuttua.
Korviini kantautui jälleen taistelun äänet. “Minun pitää mennä,” totesin, ja nousin ylös.
“Seis!” Aurinko naukaisi. “Et pääse täältä pois. Et osaa täältä pois. Anna minun viedä sinut ylös.”
Myönnyin, ja niin lähdimme kohti maanpintaa.

***

Vastaani tulvahti raikas ilma kömpiessäni ylös kiven kolosta. Hengitin syvään. Ei ollut läheskään niin pimeä, mitä olin ajatellut.
“Heihei, nähdään. Muista. Jos tarvitset meitä, olemme täällä aina,” Aurinko sanoi, ja kääntyi pois. Räpäytin silmiäni kiitollisena.
Pujahdin pois saniaisten keskeltä ja vilkuilin ympärilleni. Ympärilläni oli edelleen taistelua, kissojen rääkymistä, haavoittuneita kissoja, kaikkea.
“Iltatassu! Olen etsinyt sinua kaikkialta!” Aamutassu kiljaisi nähdessään minut.
“Miksi sinä olet täällä?” kivahdin äkäisenä siitä, että Aamutassu ei ollut siellä, missä hänen piti olla.
“Karkasin, mutta en karannut. Leirissä ei edes ollut pentuja ja kuningattaria, noh, vanhuksia siellä oli, mutta ajattelin, että he pärjäävät itsekseen,” Aamutassu puhua pulputti antamatta minulle suunvuoroa. “Missä sinä olet ollut? Haiset kiveltä ja kalliolta.”
Säpsähdin. “Eräs kissa ajoi minut kiveä päin. Sain naarmuja,” selitin hätäpäissäni. En ole tottunut valheisiin, mutta Aamutassu näytti nielevän vastaukseni.
“Mennään emon ja isän luo. He taistelivat äsken tuolla,” siskoni osoitti hännällään suunnan. Aamutassu lähti jo edeltä juoksemaan kohti taistelua, mutta tulin itse hitaasti perästä. Ajatukset pyörivät päässäni. Keitä nuo kissat olivat? Miten he liittyivät minuun? Miten ja miksi kaikki tuntui liikkuvan silmien ympärillä? Kuka oli Närhimieli? Kehen kolli oli rakastanut? Mitä oli edes tapahtunut?
Lähdin Aamutassun pienen hahmon perään veren hajuiselle nummelle. Näin hänen kumartuvan jonkin ylle ja lähdin juoksemaan kovaa vauhtia jotakin kohti, jonka en uskonut olevan kovin iloinen asia.
Aamutassu oli kumartuneena Ampiaisturkin ylle.
“Iltatassu, Ampiaisturkki…” Aamutassu aloitti. Käsitin jo. Tähtiklaani oli nähnyt hyväksi ottaa Ampiaisturkki pois luotamme.
“Viedään hänet Sudenlaulun luo,” sanoin, ja yritin pysyä vahvana, vaikka suru tuntui pusertavalta, murskaavalta sisälläni.

“Mitä on tapahtunut?” Sudenlaulu kysyi heidän päästyään purolle.
“Taistelu… taistelu vei Ampiaisturkin mennessään,” Huomensäde henkäisi hiljaa niin, että vain minä, Sudenlaulu ja Aamutassu hädin tuskin kuulimme hänen sanojaan.
“Huomensäde, tule niin paikkaan sinut. Iltatassu ja Aamutassu, teidänkin kannattaisi tulla, teilläkin on joitain ruhjeita.”
“Ei minulla ole, paikkaa ensin muut,” Aamutassu väitti, vaikka hänen oikeasta korvastaan oli revennyt pala.
“Minäkään en tarvitse,” sanoin välttävästi. Anna oli jo paikannut ruhjeeni.
“Kuka sinut paikkasi?” Sudenlaulu tiukkasi.
“Routaruusu,” kuiskasin. Valehteleminen teki pahaa. Näköjään minusta oli tullut jo hyvä.

Sudenlaulu oli paikannut Huomensäteen, antanut meille mukaan unikonsiemeniä ja käskenyt mennä leiriin. Nyt emo hengitti raskaasti vieressäni, pentutarhassa, jossa oli myös Lehväpilvi. Naaras oli kertonut, kuinka Oravaliito ja Vatukkakynsi olivat kuolleet. Hän ei tiennyt miten.
Pääni oli vellova myrsky. Joka puolella kuului rääkyviä kissoja, jotka kamppailivat. Mietin, mahtaisikohan taistelu koskaan loppua. Taivaskin oli jo tummunut, ja ensimmäiset tähdet olivat syttyneet taivaalle.
“Ampiaisturkki, Ampiaisturkki… pentuni…” Huomensäde kähisi unissaan.
“Kaikki on hyvin, kaikki kääntyy vielä parhain päin,” kuiskasin pimeyteen. En uskonut sanoihini, mutta Huomensäde hiljeni. Ehkä kaikki todella kääntyisi parhain päin. Toivottavasti.

//varoitus! Hyvin raakaa ja synkkää taistelua, paljon kuolemaa ja verta!

Luku 13 – I’m feeling like a villain, got a hunger inside

Viimeinkin. VIIMEINKIN oli sota syttynyt. Hopeaviilto oli jo kuita kärvistellyt ja nyt hän viimeinkin pääsi taas käyttämään kynsiään kunnolla. Tiineenä olo ja pennun hoitaminen olivat saaneet hänet tavallistakin turhautuneemmaksi, mutta nyt viimeinkin kaiken tämän odotuksen jälkeen!
Valhetähti oli saanut tarpeeksi kauan kontrolloida Hopeaviillon tappamisia, mutta nyt mikään ei enää estäisi Hopeaviiltoa toimimasta mielensä mukaan. Hänellä oli muutenkin jo tarpeeksi patoutunutta vihaa ja sitten joku toinen tulee määräilemään, mitä hän saa ja ei saa tehdä? Määräämään, ettei hän saisi olla oma itsensä.
Kyllähän Hopeaviilto oli silloin tällöin päässyt käyttämään teräviä kynsiään, mutta se ei ollut sama asia. Nyt hän saisi itse valita.
Ja pitkästä aikaa hän pääsi kulkemaan sisarensa rinnalla pääajatuksensa tappaa ja satuttaa. Heille ei tärkeintä ollut taistelun voitto, vaikka tietysti Valhetähden voitokkuus olisi heille vain eduksi. Tosin, Hopeaviilto toisaalta aavisti jotakin erilaista Valhetähdessä, aina oli. Kolli oli ovela ja piti jokaisen salaisuutensa itsellään.
Surmakorento virnisti Hopeaviillolle, kun he marssivat Tuuliklaanin mukana kohti taistelua. Valhetähti kulki Huminatähden rinnalla ja pian kaukaisuudessa näkyikin jo Jokiklaanin ja Taivasklaanin muodostama joukkio. Säälittävä kissajoukko he ainakin olivat. Varjoklaanin kissoja oli jakautunut molemmille puolille, mistä Hopeaviilto oli yllättynyt.
Kun taisteluhuudot kaikuivat ilmassa, Hopeaviilto koukisti innoissaan kynsiään. Oi, tätä hän oli ehtinyt jo odottaa.

Taistelukentällä kaikui vihaiset huudot ja kivuliaat älähdykset. Ilmassa haisi tuore veri ja myös pelko. Myös kuoleman haju voimistui hetki hetkeltä. Synkän metsän kissoja oli mukana taistelussa, mutta myös Synkässä metsässä kouluttautuneita ja osa heistäkin taisteli aikomuksenaan tappaa.
Hopeaviilto oli yksi näitä kissoista, joiden pääaikomuksena oli tappaa vastustajaksi sattuva kissa vailla armon häivääkään.
Nyt hän oli saanut vastukseen Jokiklaanin kissan Saukkosydämen, mutta oi minkä virheen olikaan jokiklaanilainen tehnyt aliarvioidessaan Hopeaviillon.
Hopeaviilto iski hampaansa Jokiklaanin naaraan käpälään ja tempaisi naaraan voimakkaasti taaksepäin. Tummanruskean naaraan kivun aiheuttama rääkäisy päättyi lyhyeen, kun hän tömähti maahan. Hopeaviilto painoi tassullaan naaraan pään maata vasten ja samalla piti muilla raajoillaan naaraan muuta kehoa paikoillaan.
”Sinä miltei taistelit hyvin”, naaras virnisti ivallisesti ja molemmilla etukäpälillään painoi naaraan niskan poikki nopealla liikkeellä. Hän tuhahti ja tönäisi velton ruumiin kauemmaksi itsestään.
Mustaturkkinen naaras hymyili tyytyväisenä tekemälleen työlle. Hän etsi katseellaan sisartaan kaikkien taistelevien joukosta ja huokaisi, kun oli taas kadottanut valkoisen ja ruskean kirjavan naaraan näkyvistä.
Hopeaviilto kulki ketterästi kissojen ohitse etsien Surmakorentoa. Hän miltei kulki jo ohi ja kirosi sitä mielessään, sillä nyt oli liian myöhäistä.
Hopeaviillon silmät levisivät, kun hän huomasi Pilviharson iskevän hampaansa Surmakorennon kurkkuun. Elämä valui Surmakorennon keltaisista silmistä ja hänen ruumiinsa valahti veltoksi maahan.
”Kuka olisi uskonut?” Hopeaviillon ääni oli uhkaavan matala, kun hän asteli veljensä - joksi ei Pilviharsoa halunnut edes kutsua – luokse. ”Täydellinen Tähtiklaania seuraava Pilviharso tappamassa oman siskonsa.”
”Hän uhkasi omaa klaanitoveriaan”, Pilviharso murisi Hopeaviillolle. Kauempana seisoi Tarinamieli, jonka tuoreista haavoista valui verta. Surmakorento oli hyökännyt Tarinamielen kimppuun. Vaikka Pilviharso olikin mitä oli, ei häntä pitänyt noin aliarvioida. Monista kuoriutui synkkä puoli, kun heidän rakkaintaan uhattiin.
Hopeaviillo asteli Surmakorennon ruumiin vierelle ja sulki naaraan silmät tassullaan. ”Hyvästi, Surmakorento. Miksi sinun pitikään olla typerä? Mutta älä huoli”, naaras sanoi ja katsahti Pilviharso, ”minä kostan.”
”Minä tiedän kyllä, että sinä olet kuin hän”, Pilviharso sanoi ja vilkaisi Surmakorento. ”Suljettu pois Tähtiklaanin mailta.”
”Oi, nytkö sinä tiedät niin paljon”, Hopeaviilto ivasi. ”Kertoiko pikkuveli?”
”Ennepentu?” Pilviharso kohotti toista kulmaansa.
”Pieni Ennepentu”, Hopeaviilto näytti muka muistelevan mustaturkkista pentua, ”niin. Ennepentu. Sinä et tiedä oikeasti mitään, Pilviharso. Tiedätkö sinä edes, miten Ennepentu kuoli?”
”Sinä”, Pilviharso väläytti hampaitaan Hopeaviillolle. ”Arvasin sen.”
”Kappas vain”, Hopeaviilto nauroi hieman, ”ehkä et sittenkään ole toivoton tapaus, niin kuin Ennepentu.”
Pilviharso irvisti Hopeaviillolle ja naaras vain virnisti takaisin. Pilviharso näytti juuri siltä kuin olisi hyökkäämässä minä hetkenä hyvänsä Hopeaviillo kimppuun, mutta naaras oli varautunut siihen.
”Varovasti, Pilviharso”, Hopeaviilto sanoi naksauttaen kieltään, ”tai joku voisi jopa luulla sinun kääntyneen omaa klaaniasi vastaan ja sehän on vastoin Tähtiklaanin tahtoa.”
”Sinä olet murhaaja”, Pilviharso murisi. ”Ja myönsit sen.”
”Ja muutko uskoisivat sinua?” Hopeaviilto ivasi. ”Kaikille muille olen uskollinen soturi.”
Pilviharso tiesi Hopeaviillon olevan oikeassa ja naaras tiesi kollin haluavan ajaa Hopeaviillon kauas, mutta ilman selkeitä todisteita se ei onnistuisi.
Hopeaviilto vilkaisi sisarensa ruumista ja hänen katseensa muuttui entisestä vieläkin kylmemmäksi ja synkemmäksi. Hän kohtasi Pilviharson oranssit silmät ja ilmekään värähtämättä tuijotti suoraan niihin.
”Minä kostan sinulle, Pilviharso”, Hopeaviilto sanoi. ”Ja sitten minä tapan sinut, aivan kuten minun olisi pitänyt tehdä jo kuita sitten.”

Liekinsyöjä oli ollut kova taistelija, mutta ei siltikään Hopeaviillolle lainkaan vaikea vastus. Hopeaviilto oli nopea ja armoton. Hän taisteli tappaakseen eikä hän tuntenut pisaraakaan sääliä isäänsä kohtaan. Liekinsyöjä oli ollut yllättynyt, kun hänen oma tyttärensä oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Ja kun kolli oli tajunnut, että Hopeaviilto taisteli tosissaan, oli kolli ryhdistäytynyt ja taistellut tosissaan vastaan.
Hopeaviillon isällä ei ollut mitään mahdollisuutta omaa tytärtään vastaan. Hopeaviilto oli kouluttanut itseään joka päivä siitä asti, kun oli ensimmäisen kerran astellut Synkän metsän maille alle kuuden kuun ikäisenä.
Liekinsyöjän itsevarmuus oli säälittävää ja kun kolli luuli Hopeaviillon hämäyksen vuoksi olevansa voitolla, silloin Hopeaviilto iski kuolettavan iskunsa. Hänen huulillaan säteili ilkeä virne, kun hän veti terävät kyntensä isänsä rintakehästä alas hänen vatsaansa. Kolli päästi kauhistuneen rääkäisyn ja tömähti maahan. Verti roiskahti Hopeaviillon kasvoille ja naaras lipaisi yhden pisaran kiellään.
Liekinsyöjä päästi kivuliaita henkäyksiä ja makasi kyljellään kauhu silmissään. Hopeaviilto asteli aivan isänsä kasvojen eteen ja virnisti.
”Ylpeä nyt, isä?” Hopeaviilto kuiskasi, napsuattaen kieltään kitalakeaan vasten. ”Ylpeä vahvasta tyttärestäsi? Ei niin täydellinen mitä luulit.”
Hopeaviilto nauroi kyherrellen ja asteli sitten poispäin isänsä luota, jonka vastan suuresta haavasta valui solkenaan verta. Hänen sisukalunsa pysyivät hädintuskin sisällä ja Hopeaviilto käänsi tyytyväisenä selkänsä isälleen.
”Sano Pilviharsolle terveisiä, jos siis ehdit hänet vielä nähdä”, Hopeaviilto naukaisi kylmällä äänellä enää edes vilkaisemattakaan isäänsä päin. Liekinsyöjällä ei ollut hänelle enää mitään merkitystä, jos edes oli koskaan ollutkaan.
Hänellä oli seuraava kohde jo mielessä; Lumikide, hänen ja Pilviharson emo. Hopeaviilto oli tappamassa jokaisen kissan, josta Pilviharso välitti. Lumikide, Korppivaisto, Purppuravaahtera ja Hunajataivas. Ja kirsikkana kakun päällä, Tarinamieli.
Lumikiteen valkoisen turkin Hopeaviilto tunnisti nopeasti kissajoukon keskeltä. Hopeaviilto virnisti ja asteli musta turkki kiillellen kohti emoaan.
”Hopeaviilto!” Lumikide huudahti yllättyneenä, kun näki tyttärensä astelevan häntä kohti. ”Oletko kunnossa? Turkkisi on täynnä verta!”
”Olen kunnossa”, Hopeaviilto humisi. ”Se ei ole minun vertani.”
”Tähtiklaanin kiitos”, Lumikide huokaisi. ”Mikä on?”
Hopeaviilto yritti näyttää apealta ja se oli toiminut. Vaikkakin Lumikiteen maininta typerästä Tähtiklaanista oli miltei saanut Hopeaviillon ilmeen muuttuvan vihaksi. Hänen sisällään kyti palavaa vihaa, jonka hän oli viimeinkin saanut päästää limiliekkeihin ja ne liekit vain suurenivat hetki hetkeltä.
”Surmakorento on kuollut”, Hopeaviilto sanoi ja Lumikiteen siniset silmät levisivät.
”Mitä?” naaraan ääni värisi. ”Miten..?”
”Pilviharso”, Hopeaviilto sanoi kylmästi. ”Pilviharso tappoi hänet.”
”Pilviharso? Ei, ei Pilviharso voisi”, Lumikide pudisti päätään ja Hopeaviilto näki sen kauhunsekaisen pelon emonsa silmissä.
”Ja siksi”, Hopeaviilto sanoi ja kohtasi emonsa katseen, ”minun on tehtävä tämä.”
Hopeaviilto loikkasi Lumikiteen kimppuun ja painoi naaraan maata vasten. Lumikiteen silmät levisivät.
”Hopeaviilto?” Lumikiteen ääni väpätti. ”Mitä sinä teet?”
”Tapan sinut”, Hopeaviilto sanoi ja upotti kyntensä emonsa nahkaan. ”Koska Pilviharso tappoi Surmakorennon ja koska hän on… no, Pilviharso. Ja koska… minusta se on vain hauskaa.”
Lumikiteen katse täyttyi entistäkin enemmän kauhusta. ”Hopeaviilto, et sinä ole tällainen-”
”Sinä et oikeasti tiedä minusta mitään, emo”, Hopeaviilto virnisti ilkikurisesti.
Hänen tassujensa alla räpiköi hätääntyneesti aneleva Lumikide eikä Hopeaviilto tuntenut säälin häivääkään emoaan kohtaan. Lumikide oli liian pehmo. Ennen kuin Lumikide ehti sanoa sanaakaan, oli Hopeaviilto upottanut hampaansa Lumikiteen kurkkuun.
Lumikide katsoi siniset silmät levällään Hopeaviiltoa ja verta pulppusi hänen suustaan, kun Hopeaviilto pudotti hänet maahan.
Lumikide päästi epätasaisia hengityksen jämiä ja tuijotti Hopeaviiltoa suoraan silmiin.
”Kerro isälle terveisiä”, Hopeaviilto sanoi hymähtäen. ”Ja ainiin”, Hopeaviilto miltei kosketti kuonollaan emonsa kuonoa, ”ja Ennepennulle. Hänen tappamisensa oli… helpompaa kuin mikään-”
Lumikide yritti sanoa jotakin, mutta veri täytti hänen keuhkonsa ja suunsa. Hopeaviilto kohotti kulmaansa.
”No, kakaise ulos vai veikö… veri kielesi?” Hopeaviilto kehotti ja alkoi sitten nauramaan. ”Hyvästi, emo. Kenties pääset kertomaan terveisiä myös Pilviharsolle pian.”
Hopeaviilto katsoi kuinka elämä valui hänen emonsa silmistä ja pian naaraan katse oli lasittunut. Hopeaviilto pyöräytti silmiään ja jätti emonsa ruumiin taaksensa. Hänen tulisi löytää seuraava kohteensa ennen kuin Pilviharso saisi hänet kiinni ja heidän välilleen syttyisi väistämätön taistelu. Hopeaviilto kun halusi satuttaa Pilviharsoa niin paljon kuin mahdollista ennen kuin tappaisi Pilviharson.
Tarinamielen Hopeaviillon löysi hetkessä. Kierosilmäinen naaras oli juuri saanut ajettua pois edellisen vihollisensa, mutta nyt hän saisi eteensä Hopeaviillon ja vaikka Hopeaviilto ei tuntenutkaan Tarinamieltä sen enempää, tiesi hän tarpeeksi. Tarinamieli ei ollut taistelijatyyppiä eikä hän pärjäisi Hopeaviillolle.
Hopeaviilto oli jo valmis loikkaamaan-
Jokin tai joku tarttui häntä hännästä. Naaras murahti ja kääntyi kohtaamaan vastustajansa, mutta yllättyi, kun kohtasikin Valhetähden liekehtivän katseen. ”Tapa hänet ja minä pidän huolen, ettei sinusta pääse edes karvakaan klaanien reviireille.”
”Mitä sinä hänestä välität?” Hopeaviilto sähisi suurelle kollille. ”Täällä sinä et minua määrää!”
”Enkö?” Valhetähti kysyi silmät viiruilla. ”Haluatko ottaa siitä selvää?”
Hopeaviilto ja Valhetähti tuijottivat toisiaan silmiin tovin, kunnes Hopeaviilto kohotti sitten kuononsa ylöspäin. Hän tiesi Valhetähdestä sen, että kolli ei tehnyt uhkauksia ellei pitänyt niistä kiinni.
”Hyvä on”, Hopeaviilto murisi tyytymättömänä. ”Vain tämän kerran.”
”Ala laputtaa”, Valhetähti sähähti uhkaavasti. ”Ja palaa pennun luokse pikimiten vai oletko typerämpi miltä vaikutat?”
Hopeaviilto pyöräytti silmiään ja loikki tiehensä. Jos hän ei pääsisi tappamaan Tarinamieltä, olisi hänen tehtävä jotakin muuta. Korppivaistoa Hopeaviilto ei löytänyt etsinnän jälkeen, joten hän tyytyi etsimään Pilviharson kynsiinsä, sillä hän ei malttanut enää odottaa. Ainakin kolli saisi tietää hänen tappaneen heidän vanhempansa. Kosto oli niin makea.

Kun Pilviharso ja Hopeaviilto kohtasivat, se ei ollut mikään nätti kohtaaminen. Karvatupot lensivät, veripisaroita roiskui ja iho täyttyi haavoista. Hopeaviillon huulilla oli koko sen ajan virne ja hän ei malttanut odottaa, kun pääsisi iskemään kyntensä tai hampaansa veljensä kurkkuun. Hän ei saisi rauhaa ennen kuin saisi tehdä sen.
Nyt hän nauttisi tästä taistelun hetkestä.
Hopeaviilto iski hännällään kollia silmille ja tönäisi veljeään toivossa, että saisi hänet kumoon. Pilviharso oli kuitenkin varautunut siihen eikä kaatunut kumoon vaan iski kynsillään Hopeaviiltoa kuonoon. Hopeaviilto sähähti vihaisesti ja väläytti hampaitaan veljelleen.
He loikkasivat samaan aikaan toisiaan kohti ja siitä seurasi vain entistäkin verisempi taisto. Kumpikin taisteli taivoitteenaan tappaa toisensa. Sisko ja veli, taistellen hengistään.
Hopeaviilto tiesi, ettei hän selviäisi tästä pelkällä taistelulla. Hänen tulisi olla ovela. Hopeaviilto loikkasi kauemmaksi mustavalkoisesta kollista ja siristi silmiään. Kun Pilviharso juoksi häntä kohti, Hopeaviilto virnisti ja hännällään piiskasi hiekkaa Pilviharsoa kohti. Kolli väisti, mutta hänen näkökenttänsä sokaistui silti hetkeksi. Hän hieroi tassullaan hiekkaa silmistään ja Hopeaviilto virnisti. Hän loikkasi Pilviharson selkään ja oli ehkä ollut liiankin ylimielinen, sillä Pilviharso oli myös ovela. Hän nousi takajaloilleen ja karisti naaraan selästään.
Hopeaviilto sähäti ärsyntyyneenä. Hän alkoi menettää hermonsa. Tässä meni liian kauan. Hän katseli ympärilleen ja lopulta hän sai hyvän idean. Kun Pilviharso viimein sai hiekat silmistään, kohtasi kolli Hopeaviillon taas valmiina taisteluun.
Hopeaviillon katse oli kuitenkin poissa Pilviharsosta ja hetkellisesti kolli luuli jonkun toisen olevan hyökkäämässä kohti. Hopeaviilto virnisti ja taas hännällään iski hiekkaa kohti veljeään. Ja nyt hän oli onnistunut.
Hopeaviilto painoi veljensä maata vasten ja katsoi suoraan kollia silmiin. ”Yhtä typerä kuin Ennepentukin.”
Pilviharso sähisi ja yritti saada yhden käpälistään vapaaksi iskeäkseen sisartaan kynsillään, mutta Hopeaviilto oli nopeampi ja asetti kyntensä Pilviharson kaulalle.
”Yksikin liike”, Hopeaviilto varoitti, painaen kynsiään Pilviharson kurkkua vasten, ”niin kynteni ovat kurkussasi. Mitä enemmän liikut, sitä syvemmälle ne menevät.”
Hopeaviilto tunsi ylpeyden rintakehässään. Hän tappaisi veljensä, hän viimeinkin tekisi sen! Ja hän nauttisi siitä täysin siemauksin.
Hän oli kuitenkin odottanut liian kauan. Hän tunsi jonkun iskeytyvän kylkeään vasten ja hänen otteensa Pilviharsosta irtosi. Hopeaviilto lensi kylki edellä maahan ja hän irvisti, kun hänen lapansa tärähti maata vasten.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi Valhetähden liekehtivät silmät. Kolli seisoi Hopeaviillon ja Pilviharson välissä aikomuksenaan pysyä siinä.
”On aikasi perääntyä, Hopeaviilto”, Valhetähti sanoi muristen. Pilviharso nousi käpälilleen ja katsahti yllättyneenä Valhetähteä. Hopeaviillon silmät olivat Pilviharsoon verrattuna aivan levällään.
”Mitä?” Hopeaviilto tunsi vihansa kuplivan taas ja hän yritti iskeä kynsillään kollia kuonoon, epäonnistuen kuitenkin. ”Kuinka kehtaat!”
”Pilviharso ei ole sinun tappamiesi listalla”, Valhetähti sanoi. ”Menet minun kuolleen ruumiini yli ja jos siitä edes jollain ilveellä selviäisit, et selviäisi Pilviharsosta enää uudestaan.”
”Kuinka kehtaat!” Hopeaviilto ulvoi vihaisesti. ”Minulla on oikeus tappaa kenet haluan! Sinä et minua enää määrää, et koskaan ole määrännytkään! Saisit kiittää minua!”
”Kiittää? Sinua?” Valhetähti tuhahti. ”Siitä, että huijasit minua? Siitä, että kidutit minua yöstä toiseen? Siitä, että sait minut luulemaan, että koskaan edes rakastin sinua?”
”Hetkinen, mitä?” Pilviharso pudisti häkeltyneenä päätään. ”Ja minä kun luulin kuvittelevani.”
”Jos saisin päättää, minulla ja sisarellasi ei olisi koskaan ollutkaan mitään historiaa”, Valhetähti totesi kuivasti. ”Ei ole mitään tässä maailmassa, josta sinua voisin kiittää ja vaikka olisikin, en koskaan kiittäisi sinua.”
”Väistä”, Hopeaviilto murisi häntä heiluen puolelta toiselle. ”Minulla on veljeni tapettavana.”
”Ei”, Valhetähti sanoi jämäkästi.
”Ei?” Hopeaviilto kallisti päätään. ”Valitse sitten, minä vai hän?”
”Pilviharso”, Valhetähti sanoi hetkeäkään epäröimättä.
”Anteeksi?” Hopeaviillon silmissä välähti. ”Miten sinä kehtaat!”
”Hän ei valinnut sinua”, Pilviharso sanoi.
Hopeaviilto tuijotti nahka vihasta poltellen Pilviharsoa. ”Valhetähti-”
”Hän on oikeassa”, Valhetähti vastasi. ”Minä en valitse sinua. En koskaan.”
”Sinä hävisit”, Pilviharso sanoi ja Hopeaviilto irvisti mustavalkoiselle kollille. ”Loppujen lopuksi kukaan ei tule koskaan eikä ikinä valitsemaan sinua, vaikka luulet niin”, Pilviharso sanoi. ”Jopa Valhetähti.”
Hopeaviilto katsahti Valhetähteä ja naaras näki kollin katseesta, että hän oli oikeassa. Valhetähti oli tehnyt valintansa ja se oli Pilviharso. Kaikista kissoista, Pilviharso!
”Ensin Tarinamieli, ja nyt Pilviharso?” Hopeaviilto sylkäisi Valhetähteä kohti. Hän ei edes voinut katsoa Pilviharsoa kohti enää.
”Tietysti”, Valhetähti sanoi kuonoaan kohottaen ylemmäksi. ”Uhraisin itseni heidän puolestaan milloin tahansa.”
”Ja minä annoin sinulle oman pennun”, Hopeaviilto sanoi vihaisella äänellä. ”Sinun oman pentusi, meidän pentumme! Ja sinä valitset heidät!”
”Minä en koskaan halunnut pentua sinun kanssasi”, Valhetähti murisi varoittavasti Hopeaviillolle. ”En koskaan. Koska minä en välitä sinusta viiksikarvan vertaa, Hopeaviilto. Oletko noin typerä, kun et sitä ole jo huomannut? Et tietenkään”, Valhetähti miltei kosketti Hopeaviillon kuonoa omallaan, ”sillä se, mitä sinä tunnet, on vain pakkomielle minuun.”
Hopeaviilto tunsi Valhetähen hengityksen kasvoillaan ja hän tuijotti kollia hengittäen raskaasti. ”Vielä sinä näet, että hänestä kasvaa suuri kissa. Ja silloin sinä tulet olemaan kiitollinen, että hän oppi tavoille.”
”Turha luulo”, Valhetähti sanoi hampaat esillä. ”Sinä et häntä myrkytä pimeydelläsi. Ja sinä ja minä, vaikka koskaan mitään ei ollutkaan, on ohi. En koskaan tule olemaan sinun, vaikka niin kovasti luulet näin olevan sairaan pakkomielteesi takia.”
”Niin sinä luulet”, Hopeaviilto sanoi nauraen hiljaa. ”Mutta siitä päivästä asti, kun me tapasimme, olet sinä ollut minun.”
”Ala laputtaa”, Valhetähti kallisti päätään varoittavasti. ”Olen voittanut sinut jo kerran, haluatko kokea sen nöyryytyksen uudestaan?”
Hopeaviilto siristi silmiään. Valhetähti oli tosissaan. Ja kaiken sen jälkeen, mitä Hopeaviilto oli antanut ja tehnyt Valhetähden tähden! Antanut pennun, antanut kaikki hänen taitonsa, tien Synkän metsän johtoon, polun kaiken yläpuolelle! Hän oli kaiken takana ja Valhetähti ei edes kiittänyt? Hopeaviilto oli antanut paljon elämästään vain Valhetähden vuoksi ja näin kolli häntä kiitti? Voi, vielä kolli tulisi näkemään totuuden.
Naaras kääntyi kohti Pilviharsoa.
”Minä tapan Tarinamielen heti”, Hopeaviilto sanoi virnistäen tyytyväisenä, ”kun saan siihen mahdollisuuteni ja sitten sinut. Ja sillä kertaa sinä et ole häntä suojelemassa typerillä keinoillasi pitää meidät eri partioissa ja minua leirissä. Minä lupaan sinulle sen, että minua ei mikään enää estä!”
Hopeaviilto sylkäisi kohti Valhetähteä kohti ennen kuin jätti heidät taaksensa, juosten niin kauas kuin vain pääsi etsien kissaa taistelun keskeltä, jonka voisi nirhata. Hänen sisällään kiehui niin paljon, että viha sokaisi kaikki hänen ajatuksensa ja aistinsa. Hän näki vain punaista.
Nyt hän ei enää piilotellut itseään, sitä oikeaa itseään sen täydellisen tuuliklaanilaisen kuoren alla. Hän oli näyttänyt todellisen itsensä, murhaajan ja synkän sielunsa, ja hän ei enää palaisi takaisin entiseen mistään hinnasta.

Kahdestoista luku – Will everything really be okay again someday?

Ahotassu juoksi kotia kohti. Hirvittävä tunne oli noussut hänen rintaansa Sysituhkan kerrottua Tähtiklaanin läsnäolosta taistelussa.
”Kuolleet kissat eivät tunne rajoja, ne voivat ilmestyä mihin vain”, kolli mutisi hiljaa itsekseen ja kiihdytti vauhtiaan. Ruskasta värjäytyneet lehdet lennähtivät lehti toisensa perään ilmaan hänen kiitäessään Myrskyklaanin reviirin halki kohti tuttua korpimetsää. Ahotassun tajunta alkoi horjahdella, kun juoksuvauhdin ja aiempien kamppailujen yhdessä aiheuttama uupumus ja uudelleen vuotamaan alkaneiden haavojen sotkema näkökenttä iskivät kuin samalla silmänräpäyksellä. Kolli jatkoi juoksuaan, vaikka aika tuntui hidastuvan hänen ympärillään, eikä hän ollut enää täysin varma, milloin hänen käpälänsä osuivat maahan ja milloin eivät. Juoksu oli muuttunut täysin vaistonvaraiseksi, ja pian Ahotassu huomasikin sulkeneen silmänsä. Sillä ei ollut väliä. Millään ei ollut, kunhan hän vain pääsisi leiriin. Ahotassu huudahti pelästyneenä iskeytyessään johonkin. Kumoon kellahdettuaan hän avasi silmänsä nähdäkseen, mihin oli iskeytynyt, mutta tajusi sitten olevansa edelleen veren sokaisema. Hän nousi ylös ja käveli varovasti esteen luo. Tassullaan kokeiltuaan sitä hän ymmärsi sen olevan puu. Paksu, vanha puu. Sellainen, joita Varjoklaanin reviiri oli täynnä. Ahotassu oli viimein kotona. Hän nuuhki ympäristöään hetken, ja kiiruhti sitten siihen suuntaan, josta kantautui vahvin kissojen haju. Veren sokaisemana hän törmäsi vielä muutamaan puuhun matkallaan, mutta pääsi kuitenkin lopulta leiriin asti. Kun kolli viimein saapui määränpäähänsä, hänet toivotti tervetulleeksi vain hurja kissojen rääkynä ja veren löyhkä. Ahotassu ei ollut varma, oliko joku jo kuollut, mutta hän halusi pitää huolen siitä, ettei kukaan ainakaan kuolisi hänen aikanaan. Kolli juoksi kohti edestäpäin kuluvia taistelun ääniä ja törmäsi kahteen, toisiinsa kietoutuneeseen kissaan kaataen nämä samalla kumoon.
”Ahotassu!” Toinen henkäisi, ikään kuin helpottuneena. Ahotassu tunnisti kissan Liljalinnuksi. Hän ei odottanut silmänräpäystäkään, vaan otti sen merkkinä iskeä hampaansa toisen kissan kurkkuun. Kurkun sijaan hän päätyikin vahingossa puristamaan leukansa kissan kuonon ympärille, mutta nyt kolli ainakin tiesi, missä suunnassa vastustajan kurkku oli. Ahotassu päästi irti kissan kuonosta iskeäkseen uudelleen, mutta sai pian tajuta tehneensä virheen, sillä siinä samassa hetkessä terävät hampaat pureutuivat hänen kurkkuunsa. Kolli alkoi huitoa hädissään käpälillään siinä toivossa, että osuisi vahingossa vastustajaansa, mutta tämän oli ilmeisesti helppo väistellä sokeita lyöntejä. Ahotassu tunsi, kuinka leirin maata peittävä hiekka sotkeutui haavoihin ja niistä vuotaneeseen vereen, kun hänet iskettiin kasvot edellä maahan kerta toisensa jälkeen. Ahotassua nolotti. Hän oli syöksynyt mitään ajattelematta vastustajansa kimppuun tietämättä edes, oliko hänellä minkäänlaista mahdollisuutta voittaa, ja nyt häntä riepoteltiin kuin oravanraatoa. Ahotassu tunsi yllään olevan painon lisääntyvän, mutta samalla vastustajan liikkeet tuntuivat hiljalleen heikentyvän ja hidastuvan, kunnes se päästi irti nuoren kollin kurkusta. Siinä samassa Ahotassu veti taas kyntensä esiin ja sivalsi voimakkaasti Taivasklaanilta haisevaa kissaa kasvoille. Hän iski hampaansa sen kurkkuun ja ponnisti takajaloilleen. Silloin terävät kynnet upposivat hänen selkäänsä hetkeä ennen polttavan kirpaisevaa puremaa. Ahotassu rojahti ensimmäisen vastustajansa päälle toinen yhä selässään.
”Irti Ahmakäpälästä!” Hänen selkäänsä hypännyt kissa karjui. Ahotassu väräytti korviaan, ja koetti saada Ahmakäpäläksi kutsutun kissan turkin läpi nenäänsä myös uuden vihollisen hajun. Äänestä päätellen hänen kimppuunsa hyökännyt kissa oli aikuinen kolli, mutta Ahotassulla ei ollut aavistustakaan, kuka hän oli. Selkäänsä painautuneen kissan säikäyttääkseen Ahotassu repäisi Ahmakäpälän kurkusta sen osan, jonka oli saanut lukittua leukojensa väliin. Hänen hampaansa eivät olleet tarpeeksi pitkät tehdäkseen tappavan haavan ennestään haavoittumattoman kissan kurkkuun, mutta hän oli ainut kissa, joka sen oikeasti tiesi.
”Parempi?” Ahotassu kysyi, sylkäisten suuhunsa jääneen karvan ja nahan maahan. Sitten hän hätkähti. Tämä toinen kissa haisi Tuuliklaanilta!
”Sinähän olet Tuuliklaanista! Eikö meidän kuuluisi olla samalla puolella?”
Ahotassu sai vastauksekseen vain murinaa.
”En ole samalla puolella kenenkään kanssa niin kauan, kun klaaneja on viisi”, Tuuliklaanilainen kolli ärisi viimein. Ahotassu kurtisti kulmiaan.
”Vai niin”, hän naukui ja heittäytyi Vaahteratassun tavoin maahan, lukiten vastustajansa alleen. Ahotassu kohdisti painonsa kollin keuhkojen ylle siihen asti, että tämä irrotti otteensa ja alkoi haukkomaan henkeä. Tämän viimein tapahduttua Ahotassu nousi vastustajansa päältä ja iski hampaansa sen niskaan. Hän veti ensin syvään henkeä, keräsi sitten voimansa ja heitti kollin päin leirin vatukkamuuria.
”Häivy täältä, äläkä enää koskaan palaa Varjoklaanin reviirille”
Tuuliklaanilainen kolli murisi hetken, mutta pian Ahotassu kykeni kuitenkin kuulemaan leirin sisäänkäyntiä reunustavien vatukoiden rahinan ja etääntyvien askelten äänen. Ahotassu huokaisi ja pyyhkäisi silmiään käpälällään siinä toivossa, että saisi tarpeeksi verta pois kasvoiltaan nähdäkseenkin jotain. Se, mitä hän näki seuraavaksi, sai hänet kuitenkin toivomaan, että hänen kasvonsa aiemmin päivällä avannut kolli olisi sokeuttanut hänet pysyvästi;
Ahmakäpälä oli taas Liljalinnun kimpussa, tällä kertaa Yösiiven eloton ruumis käpäliensä juuressa. Ahotassu halusi syöksyä Liljalinnun avuksi, mutta tunsi pentujen suojelun olevan sillä hetkellä tärkeämpää. Hän vilkuili ympärilleen, ja näki Sarastuskatseen suojelemassa jo Liljalinnun pentuja. Ahotassu oli vähällä huokaista helpotuksesta, mutta nielaisi helpotuksentunteensa huomatessaan Liljalinnun taakse kyyristyneen Raitapennun ja tämän eteen suojaksi asettuneen Hiilipennun, jotka värisivät kuin loukkuun jääneet hiiret. Ahotassu lähti rynnistämään Ahmakäpälää kohti, mutta ruskeavalkoinen kolli ei värähtänytkään. Sen sijaan se väläytti luoksensa rynnistävälle oppilaalle ovelan katseen ja viskasi jotain tätä päin. Ahotassu menetti iskusta painonsa ja kaatui kyljelleen maahan. Hän yskäisi muutaman kerran ja avasi sitten taas silmänsä nähdäkseen, mikä häneen oli iskeytynyt.
Se oli Liljalintu.
Kuollut Liljalintu.
Ahotassu käänsi hätääntyneenä katseensa Ahmakäpälään, joka oli kääntänyt huomionsa Yösiiven nyt avuttomiin pentuihin. Miten Ahmakäpälä saattoi olla niin kamala? Hän ei ollut ainoastaan hyökännyt kuningatarten ja pentujen kimppuun ja tappanut kuningattarista kaksi, vaan myös käyttänyt kuolleen kuningattaren ruumista hyväkseen. Ahotassu kiemurteli pois Liljalinnun ruhon alta ja oli juuri aikeissa lähteä juoksemaan taas Taivasklaanin soturia kohti, kun Raitapentu päästi ilmoille kauhistuneen kirkaisun.
”Hiilipentu!” pieni naaras parkaisi, kun Ahmakäpälä tarttui hampaillaan hänen veljeensä ja katkaisi välittömästi tämän niskat. Pentuihin verrattuna suuri kolli viskasi samalla sekunnilla kuolleen Hiilipennun elottoman emonsa viereen ja nuolaisi huuliaan.
”Älä huoli, pääset pian emosi ja veljesi luo Tähtiklaaniin”
Ahmakäpälä siristi silmiään ja hymyili nyt itkuun purskahtaneelle pennulle lähes lempeään sävyyn. Ahotassu raivostui. Hän syöksyi lähes vauhdista sokeutuneena soturin kimppuun ja sivalsi tämän kasvoja uudelleen. Ruskea kolli rääkäisi, mutta tokeni pian iskusta ja puristi leukansa Ahotassun niskanahkaan. Ahotassu tiesi, ettei hän kykenisi senhetkisessä tilanteessa iskemään vastustajansa kurkkuun, joten sen sijaan hän paljasti takajalkojensa kynnet ja alkoi potkia kollia. Samalla hän rimpuili vimmatusti, koettaen saada Ahmakäpälän irrottamaan otteensa. Soturi kuitenkin puristi leukansa vain varmemmin yhteen, joten Ahotassun oli keksittävä toinen tapa päästä tämän otteesta irti. Pian hän sen tekikin, ja iski etukäpäliensä kynnet kollin päähän. Ahmakäpälä rääkäisi ja päästi irti, ja Ahotassu käytti tilaisuutensa hyväkseen tarttumalla taas kollin kurkkuun hampaillaan. Hän repi taas palan irti, muttei saanut vieläkään tehtyä tappavaa haavaa hampaillaan. Kun Ahmakäpälä horjahti taaksepäin, Ahotassu kääntyi Raitapennun puoleen.
”Sulje silmäsi!” hän käski. Raitapentu kyyristyi entistä pienemmäksi ja laski käpälänsä silmiensä eteen. Silloin Ahotassu viimeisteli työnsä kynsillään ja repi pennun emon ja veljen tappaneen kissan kurkun auki niin, ettei tämä maahan kaaduttuaan enää koskaan nousisi ylös. Kun Ahmakäpälän ruumis viimein rojahti velttona maahan Ahotassu huokaisi.
*Luulin, että ne oudot, tummat kissat olisivat tulleet tänne tekemään hirmutekojaan, mutta sen tekivätkin elävät kissat*, kolli ajatteli ja istui maahan. Hänen kasvojaan ja selkäänsä särki, ja hän olisi kovasti tahtonut käydä näyttämässä haavojaan parantajalle, mutta sekä Harmaakorppi, että Surulintu olivat taistelukentällä hoitamassa haavoittuneita. Sen sijaan Ahotassu käpertyi yhä silmiään pitelevän Raitapennun ympärille ja nuolaisi tämän päälakea.
”Kaikki on hyvin nyt”, hän vakuutti pennulle toivoen kykenevänsä vielä joskus itsekin uskoa niin. Raitapentu nyyhkytti vielä jonkin aikaa, mutta nukahti sitten kaikesta tapahtuneesta väsyneenä. Ahotassu laski päänsä maahan.
”Olisipa tämä kaikki jo pian ohi…”