Luku 2

//sisältää suremista, hautajaisia, pieni varoitus...

Aamutassu makasi mieli tyhjänä emonsa liikkumattoman ruumiin luona. Hänen vieressään kyhjötti Iltatassu, jonka silmät kiilsivät kyynelistä. Miten voi olla mahdollista, että he menettivät emonsakin? Oliko Jääkynsi tosiaan tappanut hänet, vaikka Huomensäde aikaisemmin oli tappanut kyseisen kollin?
Huomensäde oli ollut tyhjyyden tilassa kolme auringonkiertoa. Sinä aikana hänen haavaansa kaulassa oli yritetty saada parantaa, häntä oli yritetty saada hereille, mutta Huomensäde oli vain nukkunut ja mumissut samoja sanoja.
“Aamutassu,” Iltatassu kuiskasi Aamutassulle, joka nyyhkytti hiljaa Huomensäteen kyljessä kiinni. “Tähtiklaani näki parhaaksi ottaa hänet pois.”
Aamutassu jatkoi nyyhkyttämistä. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään vuolaina kuin vesiputoukset Huomensäteen turkille.
“Viisaita sanoja,” hän kuiskasi lopulta. Jotain totuuden perää Iltatassun sanoissa täytyi olla. Ei Tähtiklaani häntä turhaan ottaisi pois. Ehkä Tähtiklaani halusi pitää sen kenties opetuksena siskoksille. Tai ehkä kaikki olisi tapahtunut toisin, jos Tähtiklaani olisi pitänyt Huomensäteen klaanien keskuudessa? Jos asiat olisivat menneet nykyistäkin huonommin.

“Iltatassu, tule,” Aamutassu sanoi nousten ylös Huomensäteen ruumiin yltä. “Meidän täytyy palata arkeen. Emme ole tehneet mitään viimeiseen kolmeen auringonkiertoon.”
Päätän roikottaen Iltatassukin nousi ylös. “Velvollisuudet odottavat.”
Aamutassu huokaisi raskaasti. “En vain jaksaisi.”
Iltatassu räpäytti silmiäripsiään kannustavasti. “Tehdään se, mitä on pakko. Sitten on hyvä. Se saa luvan kelvata.”
Aamutassu työntyi ulos parantajienpesän suuaukkoa peittävistä lehvistä. Hänen perässään seurasi Iltatassu, lavat lysyssä ja häntä roikkuen.
“Aamutassu, sano jotain kannustavaa,” Iltatassu marmatti tavallisesti niin innokkaalle ja energiselle Aamutassulle.
“Äh… Kyllä me selviämme…” Aamutassu yritti, mutta ei saanut sanoihin samanlaista pirteyttä, mitä niissä yleensä oli. Iltatassu hymähti huvituksesta, kuinka Aamutassu ei jaksanut edes yrittää.
Kaksikkoa vastaan käveli Ikijää, vaaleanvihreät silmät surusta kiiltäen. “Iltatassu, olen sinun uusi mestarisi.”
Aamutassu katsoi, kuinka Iltatassu katsoi hämmentyneenä Ikijäätä, joka nuolaisi tämän päälakea lohduttavasti.
“Ai. Saarnisiipihän siis kuoli?” Iltatassu kysyi epävarmana. Ikijää nyökkäsi. “Aamutassu ja Lehmussydän, te tulette meidän kanssa pienelle kävelylle,” naaras jatkoi lempeästi osoittaen sanansa Aamutassulle.

Aamutassu asteli Lehmussydämen vierellä pois kivinotkosta, jossa arki jatkui tavalliseen tapaan, huolimatta siitä, että Huomensäde oli kuollut, huolimatta siitä, että hän ja Iltatassu olivat nyt ilman vanhempia.
“Me kierrämme nyt Tuuliklaanin rajan, ja yritämme saada jotain saalista,” Lehmussydän kertasi havahduttaen Aamutassun mietteistään. Nuori naaras sekosi askelissaan ja kompastui maan alta pilkottavaan juureen.
“Aih,” hän kiljahti ja nousi pystyyn.
“Eikai sattunut?” Iltatassu huolehti.
“Ei,” Aamutassu vastasi kärkkäästi ja jatkoi matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
“Oletko varma?”
“Aivan varma, älä sinä siihen tule valittamaan! Pärjään ihan itsekin,” Aamutassu kivahti kääntäen selkänsä siskolleen. Hän lähti juoksemaan kohti järven rantaa, kauas pois muista kissoista.
Hetken verran Aamutassu jo luuli, että Iltatassu oli jättänyt hänet rauhaan, mutta tunsi kuitenkin yhtäkkiä kissan hengityksen niskassaan.
“Aamutassu, me tiedämme että sinun on vaikea olla. Olet juuri menettänyt emosi, ja ennen sitä isäsi. Iltatassu on aivan samassa tilanteessa ei sinun tarvitse hänelle tiuskia. Hän haluaa pitää sinusta huolen,” Ikijää kuiskasi lempein sanoin, lempein äänensävyin. Aamutassu piti pintansa, ja tuijotti tiukasti rantaan tulevia aaltoja. Kuului soran rohinaa kun aalto työntyi rannalle ja vetäytyi sitten yhtä nopeasti ulapalle, kuin oli tullutkin siihen.
“Onko pakko?” Aamutassu vihdoin kuiskasi. Hänen äänensä petti kesken lauseen, ja se jäi leijumaan jonnekkin kielen ja vatsan välille.
“Ehkä. Sinun pitää ajatella asiaa kahdelta kantilta; ensinnäkin et voi vaipua epätoivoon, muuten Iltatassu ottaa sinusta vaikutteita ja menetämme hyviä sotureita. Klaani tarvitsee teitä,” Ikijää veti henkeä “Toiseksi se ei tee hyvää sinun terveydellesi, jos vaivut epätoivoon ja makaat vuoteessasi auringonkierrot pitkät tekemättä mitään. Jos kiukuttelet koko ajan, kukaan ei enää siedä sinua.”
Aamutassu käänsi katseensa varovaisesti mustavalkoiseen, niin lempeään naaraaseen. Rohkaisevasti Ikijää kietaisi häntänsä oppilaan ympärille. “Lupaatko yrittää?”
“Lupaan,” Aamutassu kuiskasi ja siirsi katseensa kohti järven selkää, vasta rannalle, jossa muutkin klaanit yrittävät koota elämäänsä uusiksi. Hetken ajan Aamutassu ja Ikijää vain istuivat vierekkäin järven rannalla, hiljaa.
“Nyt he taitavat tulla,” Ikijää sanoi kuullessaan Iltatassun ja Lehmussydämen lähestyvät äänet.
“Mennään,” Aamutassu nousi ylös, kohdaten elämän sellaisena kuin se on, mieli täynnä uutta toivoa.

“Jättäkää hajumerkit noihin puskiin,” Lehmussydän sanoi nyökäten edessä siintäviin puskiin. Aamutassu nyökkäsi kuuliaisena. Hän haistoi ilmaa.
“Tuuliklaani ei ole käynyt täällä vähään aikaan,” hän sanoi heilauttaen häntäänsä pitkin puron vartta.
“Jokainen klaani parantelee yksin hiljaisuudessa haavojaan, jotka taistelu jätti,” Ikijää totesi. Lehmussydän hymähti Ikijään sanoille.
*Ikävä kyllä. Olisiko Ampiaisturkki ja Huomensäde vielä elossa, jos taistelua ei olisi tullut?*
Nummilta puhalsi kanervien ja veren löyhkän sekoitus. Sieltä täältä saattoi nähdä läikkiä veresta, joka ei ollut vielä lähtenyt pois.
“Kunpa sataisi pian,” Iltatassu huokaili Ikijäälle, joka nyökkäsi.
“Kaikki veri lähtisi. Ei olisi enää mitään, mikä muistuttaisi taistelusta jos fyysisiä ja henkisiä, etenkin henkisiä haavoja ei olisi,” Lehmussydän osallistui oppilaan ja mestarin keskusteluun istahtaen aloilleen sammalmättään päälle.
“Vain aika parantaa haavat,” Aamutassu lisäsi Lehmussydämen sanojen päätteeksi.
Iltatassu parahti kuuluvasti. “Aamutassu, milloin sinusta on tullut tuommoinen mmm. parantaja, joka pohtii syvällisiä asioita. Sinusta on tullut liian vakava!”
Aamutassu päästi hilpeän mrrraun. “Sisko-kultaseni, aina oppii uutta. Ennen minä olin huoleton kuin pentu, mutta tämän taistelun myötä olen oppinut ajattelemaan asioita uudelta kantilta.”
Ikijää katsoi Aamutassua miettiväisenä, ajatellen heidän aiempaa keskustelua. “Tuo on totta. Aina voi muuttaa persoonaansa, käyttäytymistapoja, eikä aina tarvitse esittää hilpeää tai sitä, miltä yleensä tuntuu, jos on vihainen, surullinen tai muuten vain huono-olo.”
Aamutassu jäi pohtimaan Ikijään sanoja. Ne olivat viisaita. Ehkä hänkin voisi muuttaa käyttäytymistapojaan, olla enemmän hiljaa, eikä pälpättää koko ajan kuin mikäkin varislauma, ja sitten reagoida oikeissa väleissä, toisin kuin nyt?
“Mennäänkö nyt leiriin? Huomensäteen valvojaiset alkavat pian,” Iltatassu maukui tähyten pimenevälle taivaalle. Muut ottivat askeleita kohti kivinotkoa, jossa elämä rullasi jo lähes normaaliin tapaan.

Aamutassu nuuhkaisi emon yrtin tuoksuista kylkeä. Huomensäde oli laitettu kuntoon sillä välin, kun he olivat käyneet Tuuliklaanin rajalla. Nyt Huomensäteelle läheiset kissat olivat kerääntyneet tämä ympärille viemään viimeiset terveiset hänelle. Oikeastaan naaraan ympärillä oli vain muutamia kissoja; Tuiskumarja, Huomensäteen vanha mestari, jotka olivat olleet oikeastaan hyvinkin läheisiä, huolimatta siitä, että Huomensäde saattoi olla toisinaan hyvinkin rasittava ja aiheuttaa huolia muille. Lisäksi hänen ympärillään parveili Vaahterajuova, Merilintu sekä Merilinnun oppilasikäiset pennut.
“Halusin tutustua Huomensäteeseen tarkemmin. Ehdin tehdä tuttavuutta ensimmäisen kerran vasta taistelun jälkeisenä päivänä. Osanottoja teille,” Vaahterajuova naukui Aamutassulle.
“Kiitos,” Aamutassu nielaisi palaa kurkustaan pois. Hänestä tuntui, kuin vatsassa olisi ollut iso, musta möykky.

Kun loputkin halukkaat, viimeiset kissat olivat vieneet viimeiset sanansa Huomensäteelle, Aamutassu ja Iltatassu kumartuivat emon viereen makaamaan. He lämmittivät toisiaan, kylki kyljessä, kuonot vierekkäin emon lyhyen, mustavalkoisen turkin seassa.
*Tähtiklaanille kiitos tästä päivästä. Olen oppinut enemmän kuin yhteensä koko oppilasaikanani. Huomensäde, kiitos, kun annoit minulle elämän. Kiitos emo ja isä.*

Luku 18

//varoitus verestä, taistelusta, kuolemasta, itsetuhoisista asoista sekä eräänlaisesta masennuksesta hahmolla!

Huomensäde makasi masentuneena sotureiden pesässä. Taistelu oli hiipunut vähän aika sitten, ja muut Myrskyklaanin kissat olivat paikattavana, osa siivosi leiriä, toiset kantoivat kuolleita. Mustavalkoisen naaraan mielessä pyöri vain Ampiaisturkki, Ampiaisturkin sanat. Hänen rakkaansa oli nyt Tähtiklaanissa ja he olivat ikuisesti erotetut, kunnes hänkin kuolisi ja naaras pääsisi Tähtiklaaniin rakkaidensa luokse. Ainoa asia, mitä hänellä on tällä hetkellä, on hänen tyttärensä Aamutassu ja Iltatassu. Kaksi nuorta naarasta olivat taistelleet urheasti ja Iltatassu oli tullut jopa vartiomaan hänen untaan.

Huomensäde nousi vuoteeltaan ylös. Ampiaisturkin viereinen peti vielä tuoksui kollilta, mutta oli kuitenkin tyhjä ja kylmä.
“Mihin menet?” Vaahterajuova tivasi. Tabbykuvioinen naaras katsoi kysyvästi nuorempaan naaraaseen.
“Ulos,” Huomensäde vastasi hiljaisesti.
“Sudenlauluhan sanoi, että sinun pitää levätä. Ole kiltti,” Vaahterajuova anoi. “Olet kokenut paljon… me kaikki olemme. Rakkaita on Tähtiklaanissa, omat sukulaiset kuolivat, omat sukulaiset pettivät” hän sanoi murtuen.
“Ei. Minä menen,” Huomensäde sanoi sydän pamppaillen.
“Saanko tulla mukaasi?” Vaahterajuova liikahti pedillään. Huomensäde ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa yksin ulos soturienpesästä.

Huomensäde loikkasi kylmää hohtavalle kivelle leirin ulkopuolella. Klaanitoverit olivat olleet hiljaisia hänen kulkiessaan touhuavien kissojen ohi. Vaikka oli kuuhuippu ja yö pimeimmillään kissat touhusivat.
Huomensäde katsoi taivaalle, joka tuikki tähdistä täynnä. Hän katsoi surumielisenä taivaalle. Yksi tähdistä oli Ampiaisturkin, toinen Aurinkohuipun, kolmas Kukkaköynnöksen ja neljäs Yöpennun. *Mitä, jos olisin kuollut? Olisiko Ampiaisturkki kuollut? Olisiko Aamutassu ja Iltatassu minun laillani jo noin nuorena ilman emoa?* Naaraan silmät alkoivat kiiltää. Hänen teki mieli ulvoa. Ulvoa koko maailmalle hänen tuskaansa. Miksi juuri hän? Miksi juuri Ampiaisturkki?
Huomensäde antoi surun ottaa vallan ja laski päänsä käpälilleen. Hän nyyhkytti hiljaa yksinäisyydessä, tähtitaivaan tuikkiessaan hänen yllään.
Taivas alkoi valjeta vaaleana taivaanrannassa. Lämpötila yöllä oli ollut viileä, mutta Huomensäteellä ei ollut laisinkaan kylmä. Hän avasi silmänsä, ja tunsi toisen kissan vierellään. Naaras haistoi Vaahterajuovan raikkaan tuoksun vierellään.
“Huomenta.”
Huomensäde nyökkäsi häkeltyneenä. “Miksi sinä?...”
“En voinut antaa sinun mennä yksin. Ajattelin, että kylmettyisit yöllä. Annoin sinulle lämpöä.”
“Kiitos.” Huomensäde sanoi silmät kiiltäen. Toisen naaraan vilpitön välittäminen toi lämmön sisälle. Hän ei ehkä olisikaan enää niin yksin. Yhtäkkiä hän tunsi tarpeen kertoa pennuistaan. Kukaan muu ei tiennyt paitsi Sudenlaulu. Niin, ja kuollut Ampiaisturkki.
“Kiitos,” Huomensäde toisti uudelleen. Hän vetäisi henkeä. “Minä…”
Vaahterajuova nuolaisi häntä lohduttavasti korvien välistä. Ehkä kannustavasti?
“Minä… odotan Ampiaisturkin pentuja,” Huomensäde kuiskasi vanhemmalle naaraalle. Vaahterajuova ei tosin koskaan ollut saanut pentuja.
Hiljaisena naaras katsoi Huomensäteehen. “Minä… olen pahoillani.”
Mistä naaras oli pahoillaan? Eikö ollut hieno juttu, että naaras oli tiineenä? Vai että… Pennut tulisi kasvamaan ilman isää? Totuus valkeni Huomensäteelle päin kasvoja, ja siinä hetkessä, ja aivan yllättäen hän halusi vain vaipua maanrakoon ja unohtaa kaiken.
“Huomensäde. Mennään,” Vaahterajuova tokaisi huomatessaan toisen naaraan epätoivon. “Siellä korjataan leiriä. Sinua tarvitaan.”

***

Päivä oli kulunut leiriä siivotessa. Huomensäde oli autellut muita kissoja, jotka olivat touhunneet kuka mitäkin. Parantajat olivat valmistelleet kuolleet kissat valmiiksi valvojaisia varten.
“Minne menet, Huomensäde?” Tihkuviiksi murahti Huomensäteen etsiessä katseellaan tyttäriään.
“Menen etsimään Aamutassun ja Iltatassun,” naaras tokaisi.
“Lehmussydän kehui heitä minulle. Ovat olleet reippaita,” kolli naukui tyytyväisenä.
Huomensäde kehräsi. “He ovat reippaita.”
“Klaani tarvii lisää ahkeria sotureita… Niin moni kuoli,” Tihkuviiksi jatkoi hiljaisena. Huomensäde istui alas. Kolli tuntui mukavalta. Hän ei ollut ennen liiemmin jutellut Tihkuviiksen kanssa, mutta nyt hän tuntui saaneen uuden ystävän. Vaahterajuovan lisäksi, joka tuntui lyöttäytyvän hänen seuraansa.

Huomensäde viittilöi tyttärensä luokseen. “Aamutassu ja Iltatassu.”
Aamutassu kantoi suussaan mehevää myyrää. “Tuletteko vaihtamaan kieliä ennen valvojaisia? Vanhemmat soturit kävivät metsällä.”
Huomensäde nyökkäsi. “Tulen.” Hän nousi ylös ja seurasi oppilaita pensaan juurelle, joka oli tiputtanut lehtensä maahan.
“Otatko myyrää vai oravaa?” Iltatassu tiedusteli silmiään räpäyttäen. Nuoren oppilaan violetit silmät säihkyivät pimenevässä illassa.
“Oravaa,” Huomensäde maukui nyökäten Iltatassun saaliiseen. Mustavalkoinen naaras upotti hampaansa oravan sitkeään lihaan. Hän repäisi siitä palan ja alkoi pureskella.
“Kuinka menee?” Huomensäde kysyi Aamutassulta, jonka oikeasta korvasta oli lähtenyt pala. Veri oli kuivunut noroksi hänen korvalehdelleen.
“Ihan hyvin. Olemme muiden oppilaiden kanssa korjanneet pesiä ja siivonneet leiriä. Sudenlaulu laittoi meidät siivoamaan pesiä,” Aamutassu selosti päivän tapahtumia.
Huomensäde katsoi ylpeänä tyttäriään. “Ampiaisturkki olisi teistä ylpeä.”
Iltatassu hymyili lempeästi.
“Haluaisin kertoa teille erään asian,” Huomensäde naukaisi lempeästi. “Odotan pentuja.”
Aamutassu näytti järkyttyneeltä, kun taas Iltatassu oli hämmentynyt.
“Saatte sisaruksia,” Huomensäde totesi. Aamutassu virnisti.
“Emme ole enää kolmisin,” Iltatassu naukaisi. Huomensäde kietaisi häntänsä tyttäriensä ympärille. “Tapahtuipa mitä tahansa, rakastan teitä ikuisesti. Me selviämme tästä.”
Mustavalkoisen naaraan oli vaikea uskoa sanoihinsa. Hänen mieli oli kuitenkin mustana syvältä, vaikka päällimmäisenä tunteena sillä hetkellä oli ylpeys.

Tähtien tuikkiessa taivaalla Myrskyklaanilaiset olivat kokoontuneet Suurtasanteen juurelle, jolla Myrskyklaanin uusi päällikkö, Häivätähti seisoi. Hän istui alas katsoessaan alas klaaniinsa.
“Myrskyklaanilaiset. Olemme kokeneet kovia, monet kissat ovat kuolleet. Sukulaisemme, ystävämme, jälkipolvemme. Tänään illalla kunnioitamme kaikkia Kuolleita ja valvomme heidän muistolleen. Seuraavana auringonnousuna jatkamme elämää mahdollisimman tavallisesti. Kauriskorva, uusi varapäällikkömme lähettää partiot. Nyt menemme valvomaan läheisiämme,” Häivätähti sanoi laskien päätään kunnioittaen.
Huomensäde katsoi uutta päällikköä. Hän otti askeleen Aamutassun perässä kohti kuolleiden riviä. Se näytti synkältä.
“Huomensäde, tuletko tänne?” Aamutassu kysyi heilauttaen häntäänsä Ampiaisturkin ruumista kohden. Naaras nyökkäsi ja asettui Ampiaisturkin ruumiin viereen Iltatassun ja Aamutassun kanssa.
Ampiasturkki ei tuoksunut enää Ampiaisturkilta. Se haisi parantajien yrteille. Huomensäde laski päänsä Ampiaisturkin kyljelle, joka ei enää ikinä kohoilisi lohduttavasti tai tasaisesti. Iltatassu painautui lohduttavasti Huomensäteen kylkeä vasten.
“Miksi Tähtiklaani vei hänet pois?” Aamutassu vaikersi vierellä.
“Shhhh,” Huomensäde hyssytteli tytärtään hiljaiseksi. *Niin. Miksi Tähtiklaanin piti viedä Ampiaisturkki pois?* mustavalkoinen naaras kuitenkin mietti. *Miksi?*
Huomensäde sulki silmänsä. Hän haluaisi pois. Pois täältä, jossa menettää koko ajan rakkaita. “Huomensäde, malta vielä. Vielä ei ole sinun vuorosi,” Ampiaisturkin ääni kaikui hänen päässään. “Kaikki on hyvin. Jatka elämääsi.”
“Mutta en pysty! Menetin isäni, veljeni, ystäväni. SINUT!” jokin taisteli Huomensäteen aivoissa Ampiaisturkin sanoja vastaan.
“Kuuntele. Klaanien keskuudessa on vielä hyviäkin asioita.”
“Oli.” Huomensäde vinkaisi ja vaipui uneen.

***

Unen läpi Huomensäde kuuli Aamutassun tai Iltatassun nyyhkytykset, hän ei tiennyt kumman. Ehkä molempien.
Huomensäde juoksi unessaan läpi metsien, pieni paino vatsassaan. Hänen perässään juoksi Ampiaisturkki, joka ei vielä tiennyt. Lumi narskui käpälien alla ja hengitys huurusi ilmaan. Oli pimeää, ja tähdet tuikkivat taivalla.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde naukui hengästyneellä äänellään.
“Kiivetään tuohon puuhun,” Ampiaisturkki nyökkäsi. Huomensäde kapusi hänen edellään maailman parhaimpaan puuhun, jonka hän tiesi. Ampiaisturkki seurasi naarasta hiljaisin käpälän askelin, kunnes Huomensäde pysähtyi parhaalle oksalle istumaan.
Huomensäde katseli hopeahäntää, joka tuikki taivaalla. Hän mietti, mitä mieltä Kukkaköynnös olisi. Hän ei ehtinyt nähdä tyttärensä pentuja.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde huokaisi. Kolli nosti päätänsä. “Minä… minä odotan pentujasi.”
Syntyi painostava hiljaisuus. Ampiaisturkki ei selvästikää osannut odottaa mitään sellaista.
“Sehän… sehän on mahtavaa!” kolli hihkaisi.
“Todella?” Huomensäde varmisti arasti. Ampiaisturkki ei vastannut, vaan kehräsi onnellisena. Kolli nuolaisi naarasta hellästi korvasta. Huomensäde silitti hännällänsä kollin selkää ja jätti sen siihen lepäämään.

***

“Huomensäde!” Aamutassu naukui, ja tökki samanaikaisesti naarasta kyljestä. Huomensäde mumisi. “Ampiaisturkki…”
“Muista…” vaimea ääni tukahtui kesken lauseen. Huomensäde heräsi ja räpytteli silmiään. Hän oli nähnyt unta. Unta muistostaan, yönä, jolloin Ampiaisturkki oli saanut tietää Aamutassusta, Iltatassusta ja Yöpennusta.
“Auringonnousu on valjennut,” Iltatassu kuiskasi.
Huomensäde nousi ylös. Hän katseli ympärilleen. Joka puolella kissat nousivat ylös, jäsenet kohmettuneina. Tuonnempana Lehmussydän nosti Villivirneen ruumista selkäänsä. Samoin tekivät muut, joiden läheisiä oli kuollut. Huomensäde räpäytti surullisena silmiään ja kääntyi alas nostamaan Ampiaisturkin ruumista Aamutassun selkään ja Valonenän ruumista Iltatassun selkään. *Kaislahäntä ja Valonenä olisi voinut saada pentuja, jos he eivät olisi kuolleet.*

Huomensäde kulki muiden kissojen perässä kohti kivinotkoa. He olivat käyneet hautaamassa ruumit lähelle vanhaa kaksijalanpesää. Iltatassu ja Aamutassu kulkivat Huomensäteen kyljissä, molemmin puolin kuin tukeakseen ja kantaakseen häntä pystyssä.
“Kiitos,” Huomensäde kuiskasi tyttärilleen heidän päästyään leiriin. Iltatassu katsoi violeteilla silmillään emoaan. “Mene nyt lepäämään.”

***

Kuu loisti tummalla taivaalla. Ulkona oli kylmä, ja pensaat olivat kuurassa. Huomensäde makasi valveilla katsoessaan yötä, ja kaikkea sitä, mitä ulkona oli. Hänen päähänsä ei mahtunut mitään muuta, kuin Ampiaisturkki. “Yritä nyt, yritä alkaa elämään elämääsi, pentujesi tähden,” hän kuiskasi itselleen.
Viereisessä vuoteessa Tuiskumarjan kylki kohoili, mutta katkesi yllättäen Huomensäteen kuiskattua sanat.
Huomensäde huomasi, kuinka Tuiskumarja ei enää nukkunut, ja pian hänen mestarinsa pää nousi ylös sammalvuoteesta.
“Saatko nukuttua?” mestari kysyi. Huomensäde puisti päätään.
“Käy hakemassa Sudenlaululta unikonsiemen. Sinun pitäisi nukkua.”
Huomensäde laski surullisena päänsä vuoteelleen. “En… en jaksa elää.”
Tuiskumarja katsoi huolestuneena vanhaa oppilastaan. “Kyllä sinä jaksat. Aamutassu ja Iltatassu tarvitsee sinua.”
“Niin. Ja uudet pentuni,” Huomensäde vikisi, kuin pieni, avuton pentu.
“Huomensäde. Sinä selviät. ME selviämme. Haen sen unikonsiemenen sinulle itse jos et hae sitä.”
Naaras nyökkäsi.

Pian Tuiskumarja tuli parantajienpesältä unikonsiemen tassussaan. “Nielaise tämä.”
Kiitollisena Huomensäde lipoi siemenen vanhan mestarinsa tassulta.
“Minä vahdin, että nukut hyvin,” Tuiskumarja totesi ja asettui Huomensäteen kylkeen. Mustavalkoinen naaras katseli hetken ympärilleen ja vaipui sitten hiljaiseen tyhjyyteen, uneen.

***

Taivalla ei näkynyt auringonsädettäkään, ei mitään valonlähdettä. Puiden varjot pitenivät synkiksi, tummemmiksi laikuiksi jo kaiken tummuuden seassa. Missään ei näkynyt liikettä, edes puut eivät liikkuneet. Kaikkialla oli kuoleman hiljaista. Koko paikka vaikutti kuolemalta.
Huomensäde avasi silmänsä. *Tähtiklaanin nimeen, EI!* hän oli tunnistanut paikan. Synkkä metsä. *Jostain täältä menee varmasti tie Tähtiklaaniin.* Huomensäde otti ensimmäisen varovaisen askeleen kohti jotain. Hän vilkuili ympärilleen. Missään ei näkynyt häivähdystäkään kissoista, niin kuin viimeksi oli ollut. Edes ruumiita ei ollut.
Huomensäde lähti juoksemaan kohti aukiota, josta olisi varmasti hyvä näkymä kaikkialle.
Yhtäkkiä naaras näki edessään vanan verta, joka johti samaan suuntaan kuin hän oli itse menossa. Hän avasi suunsa ja maistoi ilmaa, mutta ei haistanut muuta kuin kuoleman löyhkän.
Ajattelematta enempää Huomensäde lähti seuraamaan verivanaa. Hänen sydämensä pumppasi rinnassa. *Mitä tämä tarkoittaa? Eikö Synkkä metsä kuollutkaan?* Hän pujahti hämähäkinverkon alta, jossa oli siinäkin verta. Huomensäde huomasi tulleensa aukiolle.
Tarkalleen aukion keskikohdassa verijäljet loppuivat kuin seinään. Huomensäde näki verijälkien lopun kohdalla häivähdyksen valkoisesta kissasta. Hän pysähtyi.
“Tervetuloa.” Liian tuttu ääni kantautui Huomensäteen korviin.
“Jääkynsi?” Huomensäteestä tuntui aivan kuin hänen verenkiertonsa olisi pysähtynyt.
“Aivan oikein. Arvaa, mitä tulin tänään tekemään sinulle?” Jääkynsi kysyi liian rauhallisesti, kuitenkin pilkan ja ivan sävy äänessään. Huomensäde siristi silmiään.
“Tänä yönä sinä kuolet, rakas sisko.” Nyt Jääkynnen ääni oli ivallinen. “Synkkä metsä saattoi kuolla osittain, mennä eteenpäin. Ja tänä iltana minä lähden kaltaisteni tykö.”
“Miten voit olla hengissä? MInähän tapoin sinut.” Huomensäde murisi. Silloin Jääkynsi hyökkäsi. Kolli syöksähti eteenpäin, huitaisi käpälillään Huomensädettä kohti. Naaras oli jähmettyneenä aloilleen, mutta liikahdus hänen vatsassaan sai hänet muistamaan. *Minä, minä yritän! Yrittäkää kestää!* Huomensäde syöksähti Jääkynttä, huitaisi käpälällään hänen kasvojaan ja pujahti vatsan alle.
Hetken ajan Huomensäde luuli, että hän tukehtuisi. Jääkynsi oli nimittäin lätsähtänyt hänen päälleen.
Jäänkynsi murisi hänen korvaansa sanoja. “Luovutatko?”
Huomensäde yritti sanoa vastaan, mutta ääntä ei lähtenyt. Vain epämääräistä möngerrystä, josta ei saanut mitään selvää. *Minun täytyy päästä pois täältä. Jotenkin pois, että heräisin unestani soturienpesässä,* Huomensäde ajatteli kiihkeästi. *Minun täytyy saada haava. Vamma, joka sattuu, jolla todellinen minä herään vuoteestani.*
Huomensäde nyökkäili kuumeisesti päätään toivoen, että Jääkynsi huomaisi sen.

Yhtäkkiä paino hävisi Huomensäteen yltä. Hän ei ehtinyt katsoa, ennen kuin tunsi viiltävän kivun kaulassaan kurkun kohdalla. Hän rääkäisi kivusta, kun verta alkoi vuotaa synkälle maaperälle.
Jääkynsi nauroi pilkallisesti, kun Huomensäde vaipui maahan. “Sinä… tulet katumaan tätä vielä,” hän kähisi. *Minun täytyy päästä pois. Nyt!*

***

Huomensäde havahtui vuoteellaan. Hänen kaulastaan vuoti verta, ja hän oli hiestä märkä.
“Tuiskumarja!” hän murisi kivusta.
“Mitä nyt?” naaras säpsähti pystyyn. “Sinä ulvoit,” Tuiskumarja aloitti, mutta lopetti huomatessaan verta valuvan haavan nuoremman naaraan kaulassa.
“Sudenlaulu!”Tuiskumarja ulvaisi ja lähti juoksemaan pois pesästä. “Huomensäteellä on haava kaulassaan!”
Pian Huomensäde huomasi, kuinka Sudenlaulu tuli juoksujalkaa parantajien pesältä mukanaan hämähäkin seittiä.
“Ole aloillasi. Laitan heti nämä tuohon kaulallesi,” Sudenlaulu komensi. Huomensäde laski päänsä vuoteelleen ja antoi Sudenlaulun häärätä mielensä mukaan.
“Kuinka sinä sait tämän haavan?” parantaja tivasi.
“Jää…kynsi,” Huomensäde tunsi olonsa tokkuraiseksi. Hänen silmänsä olivat sekaisin, loivat
harhakuvia siitä, kun hän oli ollut Jääkynnen kanssa aukiolla. Sitten pimeni.

*** (tässä kohti mennään eteenpäin noin kolme auringonnousua)

Huomensäde oli vaipunut pimeyteen, kuin uneen, mutta kuuli ääniä ulkoisesta elämästä. Hän ei nähnyt muuta kuin pimeää, eikä pystynyt reagoimaan muihin kissoihin. Kuinka kauan hän oli jo ollut tiedottomana?
“Huomensäde… Huomensäde…” ääni kaikui jostain kaukaa, uudesta ulottuvuudesta. Väkisin Huomensäde sai avattua silmänsä. Hän ei nähnyt edessään Sudenlaulua, ei parantajanpesää, vaan metsän, jossa vaahterat olivat vihreinä. Joka puolelta kuului lintujen liverrys, eikä ollut laisinkaan kylmä.
“Tervetuloa Tähtiklaaniin, Huomensäde ja poikani Sammalpentu,” Ampiaisturkki kuiskasi hiljaa, silmät tuikkien kuin tähdet. Ampiaisturkin vieressä istui Kukkaköynnös ja Yöpentu. Sammalpentu? Huomesäde tunsi vierellään liikettä, pikkuruisen hahmon. Hän kääntyi katsomaan oikealle puolelle kylkeään ja huomasi pienen kollipennun. Pennun turkki säkenöi valkoisena, jossa oli ruskeita läikkiä.
“Poikani,” Huomensäde kuiskasi. Sammalpentu oli pörröinen, ja tämän jäänsiniset silmät loistivat kirkkaina katsoessaan emoaan ja isäänsä.
“Emo, missä me olemme?” keskenkasvuinen pentu kysyi avuttoman haparoivalla äänellään.
“Me… me pääsimme perille. Tähtiklaaniin,” Huomensäde vastasi. Hän oli jo emo pojalleen, vaikka ei ollut edes poikinut häntä maailmaan. Pentu oli vain kuollut emonsa mukana. Mustavalkoinen naaras veti Sammalpennun hännällään kiinni itseensä.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde kehräsi kohdistaen huomionsa nyt kumppaniinsa. Naaras astui askeleen eteenpäin tunteakseen kumppaninsa lämmön itsessään. “Oletin että kestäisi kauemmin.”
“Jääkynsi oli toisaalta ystävällinen, kun teki sen, minkä teki,” Huomensäde totesi.
“Ei mietitä nyt semmoisia,” Sammalpentu tokaisi. Huomensäde kehräsi. “Olet rakas,” hän kuiskasi poikansa korvaan. Ainoan poikansa.
Huomensäde oli päässyt nyt perille. Kumppaninsa, tyttärensä luo. Hänen ei tarvitse enää murehtia, surea. Hän on nyt onnellinen.

//R.I.P. Huomensäde 2022:(. Huomensäde eli keskuudessamme reilun vuoden. Nyt semmonen vähä surullinen&tyhjä olo.
Tais hieman tää Synkkä metsä juonikuvio olla mulla semmonen ylimääröset hahmot pois listalta, Nyt mul on enää Aamu&Ilta :O.
Tämmönen tarina sit… Mun eka Sk hahmo IKINÄ on nyt Tähtiklaanissa kumppaninsa ja tyttärensä sekä poikansa luona…

Sen verran tosta tarinasta, että ku Huomensäde oli niin sanotussa “koomassa” se toisteli sanoja Synkkä metsä, Jääkynsi, josta Myrskyläiset päätteli et Huomensäde kuoli Synkässä metsässä, Jääkynnen käpäliin…

Liekkisade luku 15


Liekinvärinen kolli palasi leiriin Laventelinenän kanssa yksi vesimyyrä suussaan. Lehtisade oli kellastuttanut lehdet Jokiklaanin reviirillä kasvavista puista, ja pieni, kolea tuulenvire oli puhaltanut reviirin läpi. Riistaakaan ei pursunnut enää joka kolosesta, pian olisi lehtikato. Tai no, pian ja pian. Laventelinenällä oli särki. Kumppanukset veivät saaliinsa kasaan, ja Liekkisade alkoi pesemään itseään.
“Liekkisade, silloin taistelussa.. kun näin sen haavan kurkussasi, luulin että se oli syvä. Minä pelkäsin, että sinulle tapahtuisi jotain” naaras sanoi ääni hiukan väristen.
“Minäkin pelkäsin puolestasi, enemmän kuin itseni. Mutta älä välitä, taistelu on nyt ohi - ja olemme molemmat ehjinä. Rakastan sinua”, Liekkisade kehräsi.
“Samoin”, Laventelinenä sanoi rauhoittuneena, ja he lähtivät molemmat omille teilleen. Liekkisade tiesi, mitä halusi tehdä. Hän selvittäisi, kuka Risasydän - hänen isänsä oikeasti oli. Paha kissa, josta Luminietos oli kertonut, vaiko se mukava erakko jonka hän oli itse tavannut. Kuikkalaulu seisoi lähellä pesän suuta.
“Hei, Kuikkalaulu ja muut, haluaisin kysyä teiltä yhdestä kissasta”, Liekkisade kertoi.
“No, kysy pois”, Kuikkalaulu käski ystävällisesti. Liekkisade vilkaisi muita klaaninvanhimpia, jotka olivat nostaneet päänsä ylös.
“No, kuka oli Risasydän? Missä hän nykyään on?” kolli esitti. Kuikkalaulu vilkaisi pesätovereihinsa.
“Hän oli vain yksi tavallinen soturi. En muista miksi hän lähti, luulisin, ettei sille ollut mitään suurta syytä. Se oli vain hänen oma päätöksensä”, Kuikkalaulu sanoi.
“Tiedätkö hänestä jotakin muuta? Oliko hänellä kenties.. pentuja?”
“Ei tietääkseni, eikä kumppaniakaan. Vaikka jostain Varjoklaanilaisesta hän puhui jotain, ei kukaan koskaan ainakaan häntä sellaisen kanssa olemisesta kiinni ole saatu - paitsi kokoontumiset ovat toki poikkeus” Varjokorppi vastasi Kuikkalaulun puolesta hieman äkäisellä äänellä kuten tavallisestikin. Liekkisadetta alkoi kiinnostaa.
“Muistatko, oliko jotain, kenen kanssa hän oli jotenkin erityisen läheinen ollakseen eri klaaneista?” Liekkisade uteli.
“En”, Varjokorppi murahti. Liekkisade vilkaisi Lehtimyskyyn joka pudisteli päätään.
“Valitan. Emme voi auttaa enempää”, Kuikkalaulu pahoitteli. Liekkisade oli pettynyt, kun ei ollut saanut tietoonsa mitään emostansa. Kaikki tuntuivat peittelevän häneltä sitä. Kukaan ei koskaan voinut kertoa, kuka hänen emonsa oli ollut, tai mistä hän oli päätynyt klaaniin. Hän tassutti ulos, huiskautti häntäänsä hyvästiksi ja käveli pää ja häntä painuksissa pois. Kollista tuntui, kuin hän olisi oikeasti vain joku erakko, että Risasydän ei edes ollut hänen isänsä vaan että tämä oli vain valehdellut. Laventelinenä katsoi häneen.
"Hei, mikä on Liekkisade?" Laventelinenä kysyi huolissaan.
"Ei kai mitään. Olen vain vähän pettynyt", Liekkisade tokaisi kumppanilleen. Hän jatkoi kävelyä, mutta Laventelinenä pysäytti hänet.
"Mistä sinä olet pettynyt? Voit kyllä kertoa minulle", naaras sano äänellään, joka rauhoitti kollia.
"No, minusta vain tuntuu siltä kuin… siltä kuin kaikki peittelisivät sitä, kuka emoni on. Kuin olisin joku erakko. Ehkä isästänikin on vain valehdeltu, enkä olekaan hänen pentunsa", Liekkisade kuiskasi ja katsoi Laventelinenään. Laventelinenä katsoi takaisin
"Et sinä ole erakko. Eikä se haittaisi vaikka olisitkin. Kissat pitävät sinusta, ei siitä, keitä vanhempasi ovat. Ehkä sinun pitäisi kysyä muilta kissoilta, tietävätkö he mitään vanhemmistasi?" tämä ehdotti.
"Ehkä. Kysyin jo klaaninvanhimmilta, mutta minun pitää vain yrittää kovemmin. Kiitos, Laventelinenä", Liekkisade piristyi hieman ja nuolaisi Laventelinenän poskea. Sitten hän lähti, miettien keltä voisi kysyä. Hän ajatteli kysyä entiseltä mestariltaan, Kirkaskuulta kunnes muisti naaraan kuolleen taistelussa. Hän oli ollut hieman surullinen, kun oli luottanut Kirkaskuuhun ja tämä oli aina ollut ystävällinen Liekkisateelle, mutta oli jo päässyt siitä yli, kuten muistakin kuolemista kun oli keskittynyt siihen että Laventelinenä oli kunnossa, ja tämä oli kaikki mitä kolli kaipasi elämäänsä, vaikka olihan se nyt surullista miten niin monta kissaa, niin monta ystävää oli kuollut. Hänen ajatuksensa pääsivät harhailemaan, mutta pian hän päätti kääntyä takaisin klaaninvanhimpien puoleen, nyt esittäen kysymyksensä eri tavalla. Lehtimyrsky ja Varjokorppi olivat ainoita, jotka olivat pesässä ja hän ajatteli Kuikkalaulun menneen ulos.
"Hei taas. Olen pahoillani, kun häiritsen teitä jatkuvasti kysymyksilläni. Haen kyllä ilomielin teille saalista tai vaihdan makuualusenne", Liekkisade tokaisi.
"Ei tarvitse, oppilaat tekivät sen jo", Varjokorppi murahti. "Sitä paitsi, olet soturi. Nuo ovat oppilaiden hommia." Liekkisade tajusi juuri, ettei hänen odotettu enää tekevän oppilaiden hommia, vaikka oli ollut jo kuita soturina. No, voin minä silti auttaa oppilaita niissä hommissa. Klaaninvanhimmat ovat oikeastaan ystäviäni..
"No, mitä sinä vielä tulit kysymään?" Lehtimyrsky kehräsi.
"Öö, no, muistatteko, kuka on emoni?", Liekkisade kakisteli ulos. Varjokorppi pudisteli päätään.
"En tiedä, oletan ettei kukaan tiedä", kolli murahti hieman ärtyneesti.
"Valitan, Liekkisade. Emostasi minulla ei ole tietoa. Muistan vain, kun oli ukkonen. Risasydän toi leiriin pennun, jonka hän sanoi löytäneensä ulkoa partioidessaan. Emme tietäneet, miksi hän oli ollut yksin, mutta ei sillä kai ollut väliä. Hän pyysi klaania ottamaan sinut. Haistoin sinussa Jokiklaanin. Olin varma, että olit Risasydämen pentu, hän vain ei myöntänyt sitä, koska emosi ei varmastikaan ollut Jokiklaanilainen. Sinä kai tiesit sen jo? Sen että emosi ei ole Jokiklaanilainen, ja että Risasydän oli isäsi?", naaras kertoi. Liekkisade henkäisi. Miksi hän ei ollut kysynyt tätä klaaninvanhimmilta? Hän oli vain elänyt uskossa, että hänen emonsa oli kuollut, ja hyväksynyt sen, vaikka niin ei välttämättä ollut. Ainakin hän oli edes puoliksi Jokiklaanilainen. "Hmh, niin, puoliksi Jokiklaanilainen ja se riittää", Liekkisade hymähti itsekseen niin hiljaa, että kukaan muu ei kuullut.
"Milloinkas sinä ja kumppanisi saavat pentuja?" Lehtimyrsky kiusoitteki hilpeällä äänellä. Liekkisade katsahti poispäin, ja sanoi:
"Heti kun Laventelinenä haluaa ja on valmis." Kolli hymyili toivoen sen olevan totuus.



Oli hyvä ilma, melko lämmin eikä ollut kovinkaan märkää, vaikka olikin jo lehtisade. Liekkisade oltiin laitettu metsästyspartioon. Oltiin päätetty hajaantua, että saataisiin enemmän riistaa, joten Liekkisade oli mennyt Nokkosväreen kanssa kalastamaan. Nokkosvöre kalasti hieman kauempana kuin Liekkisade, eikä hän nähnyt kollia puiden takaa. Liekinvärinen kissa keskittyi odottamaan kalaa kivisellä joen törmällä. Kun ahven oli näkyvissä, kolli yritti kauhaista sitä käpälällään ja kompastui kivisellä maalla. Hän kaatui kömpelösti naamalleen veteen, ja vasen etutassu jäi kivien väliin jumiin. Siinä tuntui kipua, ja siitä kuului ääni kun se taittui kollin yrittäessä vetää sitä pois. Hän ei tiennyt mitä tehdä, kun kivet olivat painavia.
"Nokkosväre! Voitko auttaa?" Liekkisade huusi kollille. Hetki kului, mutta Nokkosväre kuitenkin tuli hölkäten hänen luokseen. Kun Liekkisade osoitti päällänsä kiveä, Nokkosväre kampesi sen heti pois kollin tassun päältä.
"Pystytkö kävellä?" tämä kysyi. Liekkisade koitti.
"Se sattuu, ehkä juuri ja juuri mutta hidasta se on", liekinvärinen kissa vastasi irvistäen kivusta, kun käpälä osui maahan.
"Ota minusta tukea, niin eiköhän se onnistu", hän sanoi tullessaan Liekkisateen vasemmalle puolelle. Kovan kiven jälkeen ruoho tuntui mukavalta tassujen alla. Muut partion jäsenet löytyivät pian. Huuhkajahuuto, Aamuruusu ja Huomentassu olivat etsimässä riistaa rannalta.
"Liekkisade taittoi jalkansa kivikon takia. Vien hänet leiriin. Ja ai niin! Voiko joku hakea särjen jonka nappasin tuolta missä minä ja Liekkisade saalistimme?" Nokkosväre ilmoitti ja pyysi. He jatkoivat matkaansa Jokiklaanin reviirin poikki. Oli melkein ilta, ja tähdet alkoivat jo kerääntyä taivaalle. He kulkivat melko hidasta vauhtia, mutta ei tuntunut menevän kauaa kun he pääsivät Jokiklaanin leiriin. Nokkosväre saattoi Liekkisateen pesän suulle.
"Minusta sinun kannattaisi näyttää jalkaasi parantajalle", Nokkosväre ehdotti ystävällisesti.
"Enpä tiedä. Se ei ole edes mennyt sijoiltaan - ja pystyn juuri ja juuri astumaan sille, eihän se kovin paha voi olla? Osaakohan Vesitassu tutkia sen, kun hänhän on parantajaoppilas? Ehkä se menee vain parissa päivässä ohi.. ainakin toivottavasti", Liekkisade mutisi. Hän ei oikein tiennyt, halusiko käydä parantajalla.


Illalla kipu oli melkein lakannut. Hän käpertyi petiinsä nukkumaan, vaikka oli aika aikaista vielä. Kolli oli ensiksi yrittänyt nukkua käpälän päällä, mutta se oli sattunut liikaa ja hän oli pyörinyt ennen nukahtamista kauan. Hän oli myös käynyt näyttämässä käpälää, mutta ei siinä ollut mitään vakavaa, yrttejä ei tarvittu ja se olisi vain kipeä. Liekkisade haukotteli, ja nukahti viimein. Kolli heräsi aamulla tokkuraisena, eikä hän ollut nähnyt unia. Hän räpytteli silmiänsä auki, ja huomasi Laventelinenän hänen vieressään istumassa pedillään.
"Ai, huomenta Liekkisade!" Laventelinenä hihkaisi.
"Huomenta", Liekkisade vastasi unisena. Hän näki, että oli melko myöhä. "Miksi et herättänyt aikaisemmin?" kolli kysyi.
"Ajattelin, että lepo voisi auttaa siihen käpälään. Kävin aamupartiossa puolestasi, kerroin heille että sinua sattui jalkaan joten olisi parempi antaa sinun levätä", Laventelinenä tokaisi. "Eikä edes ole kovin myöhä, aamupartio tuli juuri."
"Ai, ei sinun olisi tarvinnut. Minä olisin ihan hyvin voinut mennä, sehän on soturien tehtävä. Eikä käpälääni satu enää. Olin jo unohtanut sen", Liekkisade kehräsi. Hän nousi, ja vähäsen käpälään koski mutta hän kykeni kyllä seisomaan ja kävelemään ihan hyvin.
"Lähdetkö kävelylle?" Laventelinenä kysyi. "Ajattelin, että sinusta voisi olla mukavaa haukata vähän happea, jos jalkasi siis on parempi." Liekkisade nyökkäsi pirteästi. Hän tassutti ulos varoen hiukan vasenta jalkaansa. Laventelinenä tuli perässä. He kävelivät yhdessä, kylki kyljessä ylös leiristä kietoen häntänsä yhteen.
"Minne mentäisiin?" Liekkisade kysyi.
"Ehkä järvelle?" Laventelinenä ehdotti ja Liekkisade kehräsi hyväksyvästi. He kävelivät oppilaiden harjoituspaikan ohi. *Kunpa minullakin olisi oppilas. Olisin hänelle paras mestari, mitä kykenisin. Olenhan ollut soturina jo niin kauan, että olisin siihen valmis, eikö? Kai minä pian saan*, Liekkisade ajatteli itsekseen. Hän katsoi hymyillen kumppaniinsa. Kolli todella rakasti Laventelinenää. Oli aina rakastanut. Oppilasajoista lähtien. Kollin suusta pääsi pieni kehräys. Hän oli niin tyytyväinen elämäänsä, juuri nyt, enempää ei olisi voinut toivoa. Tai siis tietenkin voisi, mutta tämä kyllä riitti hänelle, vaikka kyllä tämä jotain muutakin toivoi.
"Laventelinenä, minä haluaisin pentuja. Tietenkin, jos et ole valmis tai halua-" Liekkisade sanoi mutta hänen puheensa keskeytyi kun Laventelinenä puhui.
"Liekkisade, tietenkin minä haluan. Minä rakastan sinua, ja haluan kanssasi pentuja", Laventelinenä vastasi ennen kuin kolli oli edes kerinnyt sanoa loppuun. Liekkisade alkoi oitis hymyilemään.
"Olen varmaan klaanien onnellisin kissa, mutta en olisi jos sinä et olisi kumppanini. Laventelinenä, minä rakastan sinua. Enemmän kuin mitään. Mieti, millaisia pentuja me saamme", Liekkisade sanoi rakastavasti. Hän todella oli onnellinen.

Kyytassu, luku 4


Kyytassu venytteli Taivasklaanin oppilaiden pesässä. Taistelu oli ollut kauhea, ja vaikka kissoja oli kuollut, ei kotikisuna syntynyt Kyytassu ollut menettänyt läheisiään. Hän oli päässyt klaanielämän makuun, mutta ei ollut saanut vielä paljon harjoitustuokioita tuon taistelun takia. Lumivarjo oli eilen päättänyt, että kollille pitäisi opettaa ensiksi hieman taistelua, tuon kauhean taistelun takia. Koska Kyytassu ei tiennyt suoraansanottuna mitään taistelusta, oli hän vain seurannut pesätoverejaan ja yrittänyt sivallella ja potkia mahdollisuuksiensa mukaan vihollisia. Hän oli onneksi pysynyt hieman poissa jaloista, ja vain auttanut eikä itse ollut hyökännyt kenenkään kimppuun, hän oli saanut vain raapaisun kuonoon joka oli jo parantunut lähes kokonaan. Nyt kolli nousi, ja lähti kävelemään pois pesästä missä Lumivarjo odotti häntä ulkopuolella.
"Tule, mennään heti, Okatassu ja Ikiruusu odottavat meitä siellä", Lumivarjo tokaisi, ja he lähtivät matkaan. Musta kolli katseli maisemia. Taivasklaanin reviirin puut olivat punertavia, ja oli tulossa lehtisade. Joku klaaninvanhin oli kertonut hänelle, että kun tuli lunta, sitä kutsuttiin lehtikadoksi ja sitä ennen olisi lehtisade, jolloin puut vaihtoivat väriä ja lopulta tiputti lehtensä. Kyytassu ei ollut vielä elänyt yhtäkään näitä lehtikatoja, ja tämä oli hänen ensimmäinen lehtisateensa.


"Melkein, Okatassu, sinun täytyy olla nopeampi ja kierähtää pois alta ennen kuin Kyytassu kerkeää naulitsemaan sinut maahan", Ikiruusu tokaisi kermanvaalealle oppilaalle. Okatassu nyökkäsi, ja he jatkoibat harjoitusta. Liikkeen tarkoitus oli että kun vastustaja makasi maassa, hypättäisiin hänen päälleen ja kynsittäisiin. Okatassu makasi maassa, ja kun Kyytassu loikkasi tämän kimppuun, hän potkaisi takajaloillaan-ei kuitenkaan liian lujaa, että olisi sattunut, olihan tämä vain harjoitus-ja kierähti pois alta.
"Hyvä, nyt Kyytassun vuoro" Ikiruusu kehui. Kyytassu valahti maahan heti, ja Okatassu loikkasi. Kyytassu koitti potkaista, mutta ei saanut tehtyä sitä tarpeeksi jämäkästi, ja se hidasti häntä niin ettei musta kolli saanut kierähdettyä ajoissa ja Okatassu oli hänen päällään kun hän oli selällään. Sitten toinen kissa raapi hänen selkäänsä kynnet sisällä tietenkin.
"Kyytassu, koita saada jämäkämpi potku, niin se onnistuu, ja jos se ei onnistu, yritä olla nopeampi", Lumivarjo ohjeisti. Kyytassu meni alkuperöiseen asentoonsa, ja nyt kun Okatassu loikkasi, hän oli valmiina potkaisemaan kollia jämäkästi-mutta taas se jäi huonoksi, ja Okatassu rämähti hänen päälleen kömpelösti. Molemmat heistä naurahtivat hieman, ja Lumivarjo käski yrittää vieläkin uudelleen. Kyytassu meni taas siihen asentoon, ja Okatassu loikkasi. Nyt kolli sai hänet potkaistua, mutta vain hiljaa, ja Okatassu tuli silti hänen päälleen.
"Nyt olisi parasta onnistua", Kyytassu sihahti.
"Älä välitä, kyllä sinä onnistut pian!" Okatassu kannusti. Kollin kannustuksen motivoimana Kyytassu meni vielä uudelleen asentoon, mutta nyt aikoi onnistua. Hän sai potkaistua kunnolla, ja Okatassu lensi vähän matkan päähän.
"Hyvä! Minähän sanoin, että onnistuisit!" Okatassu iloitsi hänen puolestaan.
"Tosiaankin, hyvä kun onnistuit, voisimmehan me vielä jotakin liikettä harjoitella", Lumivarjo pohti.
"Miten olisi sellainen, että toinen yrittää kääntää toisen selälleen, ja sitten raapii tämän vatsaa?" Ikiruusu ehdotti. Lumivarjo nyökkäsi.
"Minä haluan ensiksi kääntää Kyytassun", Okatassu ilmoittautui. Kyytassu painoi tassunsa maahan, ja Okatassu rynnisti häntä päin. Kolli yritti kumota häntä siitä pois, ja Kyytassu iski kollia koko ajan käpälillään kynnet sisällä.
"Ehkä olisi hyvä, että näytämme sen. Katsokaa, ensiksi kun menet häntä päin, livahda hieman alemmas ja työnnä hänet selälleen, kas näin", Lumivarjo opasti ja teki ehdotuksensa Ikiruusulle. Naaras kellahti kumoon. Okatassu testasi, ja sai kuin saikin Kyytassun kaadettua. Kyytassu yritti potkia hänet pois, mutta kissalla oli käpälät kiinni Kyytassun lavoissa vaikka kynsiä tämä ei käyttänytkään.
"Tuo oli hienoa Okatassu!" Kyytassu hihkaisi. Okatassu nyökkäsi kiitoksena. Lumivarjo nyökkäsi Kyytassulle merkiksi aloittaa, ja Kyytassu heittäytyi päin pesätoveriaan. Hän puski kollia selälleen, mutta tämä piti käpälillään kiinni maasta.
"Yritä tehdä se niin kuin.. yllätyksenä", Ikiruusu ehdotti. Kyytassu peruutti ja odotti hetken-sitten tämä törmäsi kolliin, ja tönöisi tämän selälleen. Okatassu kaatui, ja Kyytassu piti hänet aloillaan.
"Voitit minut!" Okatassu hihkaisi.
"Nyt voimme lähteä", Ikiruusu määräsi. Mestarit kulkivat hieman edellä.
"Oli kiva harjoitustuokio!" Kyytassu sanoi Okatassulle.
"Niinpä. Toivottavasti päästään taas harjoittelemaan yhdessä", Okatassu sanoi rauhallisella äänellä.
"Olit tosi hyvä siinä ensimmäisessä liikkeessä", Kyytassu kehui.
"Ai, kiitos kai.. olen vain harjoitellut enemmän kuin sinä", kermanvärinen kissa kehaisi.
"Minäkin joskus osaan sen heti", Kyytassu päätti.
"Varmasti", Okatassu kehräsi hieman huvittuneella äänellä.


//Jos Okatassun vois lisää Kyytassulle ystäviin? :>

Tiikeritassu, luku 4

Taistelun jälkeen Varjoklaanissa oli vallinnut sekasorto. Parantaja oli hoitanut vammoja, ja hoitanut myös joitain päällikön hommia hetken. Nyt kuitenkin Valotähti oli päällikkö, ja Tiikeritassun isä, Jokiväre oli varapäällikkönä. Hän tiesi että Punatassu olisi ollut mielissään ja ylpeä Jokiväreestä, samaten Ampiaispilvi vaikka he olivatkin riidelleet jonkin aikaa ennen taistelua. Tiikeritassu oli menettänyt Ampiaispilven, ja vielä pahempaa, Punatassun. Hän ajatteli edelleen olevansa hirviö, vaikka tiesi ettei saisi miettiä niin kun Punatassu se oli käynyt hänen kimppuunsa. Ei Punatassukaan kyllä ansaitsisi sitä nimitystä. Tiikeritassu oli lipsauttanut ehkä Jokiväreelle ja Orvokkiviikselle totuuden, miksi Punatassulle kävi miten kävi, mutta hän ei tahtonut muiden pitävän hänen veljeään petturina ja hän oli sanonut että Punatassu oli tippunut korkealta kun hän oli ollut haavoittunut, ja toivoi että muut uskoisivat sen. Tiikeritassun silmä oli jo paranemaan päin, vaikka hän ei nähnyt sillä vieläkään, ja saisi nähdä jäisikö se sokeaksi. Tiikeritassu saisi osallistua koulutukseen huomenna, mutta hän oli siitä iloinen, kun sai aikaa toipumaan veljensä menetyksestä. Illat olivat todellakin alkaneet hämärtyä, eikä ollut enää läheskään yhtä lämmin kuin viherlehden aikana. Lehtisade oli täällä, ja lehtipuut joita ei hirvittävästi Varjoklaanin reviirillä ollut olivat muuttuneet punertaviksi. Tiikeritassun alkoi jo tulla väsy, ja hän oli menossa nukkumaan oppilaiden pesään, kunnes Jokiväre pysäytti hänet.
"Tiikeritassu, tiedätkö, olen pahoillani siitä mitä sinulle ja Punatassulle tapahtui. Mutta älä syytä siitä itseäsi. Äläkä Punatassua. Punatassu ei vain ollut ymmärtänyt, mitä Synkkä metsä oikeasti halusi, ja sinä vain puollustit itseäsi. Minäkin luotin Synkkään metsään, mutta kun sain tietää mitä he aikoivat, uskollisuus Varjoklaanille kuitenkin voitti sen", kollin isä sanoi Tiikeritassulle, ihan kuin ruskea kolli olisi lukenut ajatuksia.
"Ja tiedän. Olen ollut huono isä teille molemmille, varsinkin sinulle, kun en ole puhunut sinulle paljoa, ja viimeaikoina riidellyt hieman Ampiaispilven kanssa, mutta.. minä todella olen sinusta ylpeä, Tiikeritassu", Jokiväre sanoi. Se todella lämmitti nuoren kollin sydäntä, kun hänen isänsä, joka ei ollut varmaan ikinä sanonut olevansa hänestä ylpeä, oli juuri niin sanonut. Tiikeritassu kurottautui nuolaisemaan isänsä turkkia.
"Olen ylpeä, kun sinut valittiin varapäälliköksi. Ampiaispilvi ja Punatassukin olisivat olleet, vaikka eivät päässeetkään näkemään. Tai kuka tietää, ehkä he katselevat Tähtiklaanista.. tai minne ikinä pääsivätkään", Tiikeritassu sanoi hiljaa. Jokiväre kääntyi nuolaisemaan hänen päälakeaan, ja Tiikeritassu kääntyi takaisin oppilaiden pesälle päin. Hän sai nopeasti unta, kun oli saanut juteltua isänsä kanssa. Kun hän avasi silmänsä, ei hän ollut kuitenkaan oppilaiden pesän suojissa. Se oli aukio jota peittivät jotkin pensaat, jonka päässä seisoi kissa, ja vaikka vieressä oli metsä, se ei näyttänyt mitenkään Synkältä metsältä. Kuu valaisi sitä paikkaa niin, että hän huomasi kissalla olevan punaisen turkin.. Punatassun! Kollin vihreät silmät kiiluivat, mutta niissä ei näkynyt vihaa, ei katkeruutta. Ei mitään pahoja tunteita.
"Hei, Tiikeritassu. Haluan kertoa sinulle ainoastaan, että en kanna sinulle kaunaa. Ehkä tämän oli määrä tapahtua", Punatassu sanoi samalla, kun käveli lähemmäs.
"Punatassu.. Jokiväre valittiin varapäälliköksi. Ja hän käski olla syyttämättä itseäni, mutta myöskin sinua", Tiikeritassu kakisteli ulos itkuisella äänellään, kun kyyneleet tuntuivat kostuttavan hänen silmänsä siitä ikävästä, mitä hän koki.
"Älä huoli, veliseni.. emmeköhän me vielä kohtaa. Minun täytyy nyt jatkaa matkaani Tähtiklaaniin, vaikka minusta tuntuu, etten ansaitse paikkaani sieltä… mutta Tähtiklaanin kissat haluavat antaa minulle uuden mahdollisuuden. Vaikka en ikinä Tähtiklaaniin luottanutkaan, ehkä minun täytyy, kun se antoi minulle uuden mahdollisuuden huolimatta, millainen olin. Kerro Jokiväreelle terveisiä", Punatassu sanoi, ja kosketti nenällään Tiikeritassun poskea, vaikka hän ei ollut tehnyt niin ikinä. Kolli rupesi haalistumaan, mutta hymyili, vaikka Punatassu ei koskaan hymyillyt, joka sai Tiikeritassun epäilemään, oliko kolli oikeasti ollut siinä, vai oliko se ollut vain kuvitelmaa. Mutta se oli tuntunut niin todelta, että Tiikeritassu uskoi Punatassun oikeasti käyneen jättävän hänelle hyvästit. Kun aamuaurinko, joka ei hirvittävästi enää lämmittänytkään lävisti valollaan oppilaiden pesän seinän, Tiikeritassu päätti nousta aikaisin. Se uni oli rauhoittanut hänet niin, että nyt hän tiesi Punatassun olevan Tähtiklaanissa ja saaneen rauhan Synkältä metsältä. Yksi asia oli kuitenkin vielä selvittämättä; mitä Ampiaispilvi oli tarkoittanut, kun hän oli kertonut Tiikeritassulla olevan veli tai oikeastaan velipuoli Jokiklaanissa. Tiikeritassun oli saatava tietää. Se kalvoi hänen mieltään kuin ketun hampaat, jotka painuivat lihaan. Ehkä Jokiväre osaisi auttaa, mutta hänellä oli nyt enemmän velvollisuuksia kuin soturina, ja kollin piti varmasti totutella varapäällikön tehtäviin, kun ruskea kolli oltiin vasta juuri siihen valittu. Ehkä Tiikeritassun täytyi vain odottaa, ja pohtia sitä hetken.. itse. Kyllä hän ajanmittaan saisi sen selville. Toivon mukaan. Tänään hän saisi ilmeisesti jatkaa koulutusta, vaikka ei hän siltikään silmällä nähnyt mitään, vaikka turvotus oli jo melkein laskenut. Siinä oli kuulemma muutamia arpia Punatassun kynsistä, vaikka hän ei aikonutkaan kertoa enemmälle kissoista niiden olleen juuri Punatassun jättämiä. Ei ollut tarvetta saada Punatassu näyttämään pahalle kissalle, kun hän ei sitä ollut.. kollille oltiin vain valehdeltu, ja hän oli luullut tulevansa suureksi soturiksi. Punatassu ansaitsisi vielä olla täällä, ja saada soturinimensä. Punatassu oli taistellutkin kuin soturi, ja se oli ollut vaikea taistelu heille kummallekin. Mutta kolli päätti olla ajattelematta sitä, ja tämä meni parantajan pesälle tarkastuttamaan vielä silmänsä.



Orvokkiviiksi oli ottanut hänet metsästämään, kun Surulintu oli sanonut että silmässä ei ole mitään tulehdusta ja oli puristanut siihen jotain mehua. Tosin se saattoi jäädä sokeaksi.
"Kun emme ole metsästäneet pitkiin aikoihin, näyttäisitkö vaanimisasentosi? Haluan varmistaa että se on varmasti oikea", Orvokkiviiksi tokaisi käskevällä äänensävyllä. Tiikeritassu nyökkäsi ja painautui niin matalaksi kuin pääsi, mutta niin ettei koskenut maata. Sitten hän veti takajalkansa hieman koukkuun ja pysäytti häntänsä liikkumasta.
"Hyvä, nyt laita häntä vielä matalalle ja vedä jalkoja hieman lähemmäksi, niin se on täydellinen", naaras ohjeisti oppilaalleen. Tiikeritassu totteli, ja Orvokkiviiksi nyökkäsi hyväksyvästi.
"Haistan hiiren", Tiikeritassu totesi.
"Hyvä, katsotaan onnistutko nappaamaan sen", Orvokkiviiksi sanoi hiljaa ettei vahingossakaan säikäyttöisi sitä, ja Tiikeritassu hiipi sitä kohti. Se oli rapistelemassa joidenkin saniaistenlehtien alla joita Varjoklaanin reviirillä ei ollut paljoa. Tiikeritassu hiipi tarpeeksi lähelle, mutta tajusi, ettei olisi aikaa odottaa enää kauaa ennen kuin se haistaisi hänet. Ruskea raidallinen kolli loikkasi, ja painoi käpälillään hiiren maahan. Sitten hän puraisi sen selän poikki.
"Hyvä, nopeaa toimintaa", mestari kehui. Tämä otti hiiren suuhun, kuopi maata ja laittoi sen sinne. Sitten kaksi kissaa keskittyivät löytämään jotain muuta.
"Tiikeritassu, auttaisitko minua nappaamaan tuon rastaan tuolla? Hiivi tuolta tuon kannon puolelta, niin minä menen täältä, ja kun heilautan häntääni, ota sen siivistä kiinni", Orvokkiviiksi ohjeisti ja osoitti hännällään melko isoa rastasta, joka keskittyi matoon. Tiikeritassu meni hiljaa sen kannon viereen, missä oli käsketty odottaa. Oppilas hiipi hieman eteenpäin, että voisi varmasti loikata, mutta se kuiva saniaisenlehti rasahti kovaa ruskearaidallisen kissan alla, ja rastas kuuli sen. Orvokkiviiksi tajusi toimia, ja pysäytti lennon. Tiikeritassu loikkasi hämmennyksestä yli päästyään sen niskaan ja puri hänkin sitä. Pian se valahti veltoksi, ja he saivat sen.
"Katso ensi kerralla vähän jalkoihisi. Ei se haittaa, kun kuitenkin me tämän saimme", mestari käski.
"Ehkä tässä on tarpeeksi vietäväksi, kerron Jokiväreelle että metsästit hyvin vaikka astuitkin tuon lehden päälle", Orvokkiviiksi kehräsi, ja kuin käskystä he kävelivät leiriin. Hieman uupuneena Tiikeritassu asteli tuoresaaliskasalle ja otti jotain riistaa. Orvokkiviiksi jäi juttelemaan ilmeisesti Jokiväreelle. Pian, kun Tiikeritassu sai hiirensä syötyä hän meni Jokiväreen luo.
"Hei, Jokiväre. Tiedätkö, mitähän Ampiaispilvi saattoi tarkoittaa kun sanoi että minulla on puoliveli, toisessa klaanissa?" Tiikeritassu kysyi isältään.
"Kuule, minä en tiedä kuka hän on. Riitelimme siitä Ampiaispilven kanssa juuri ennen taistelua. Hän ei kertonut, kuka se oli", Jokiväre tokaisi. Hänen äänestään kuuli tämän puhuvan totta. Tämä mysteeri jäisi kai selvittämättä nyt, mutta joskus hän sen tekisi.

Neljäs luku - Valotähti

Varjoklaani oli kaaoksen vallassa. Klaanilla ei ollut päällikköä ja varapäällikkö oli kuollut myös. Varjoklaani kulki nyt Surulinnun, parantajan voimin, ja kaikki olivat sekaisin. Joko Tähtiklaanin tulisi esittää tahtonsa uudesta päälliköstä tai Surulinnun tulisi valita klaanille uusi päällikkö mahdollisimman pian. Surulintu oli ilmoittanut odottavansa merkkiä Tähtiklaanilta ennen kuin itse alkaisi tekemään mitään päätöksiä. Heidän tulisi nyt pärjätä hetki ilman kahta välttämätöntä osasta klaanielämän arjesta.
Moni teki tärkeän osansa siinä, että klaanin arki pyöri mahdollisimman normaalisti. Moni osallistui partioiden suunnitteluun, Valosydän mukaan lukien. Jokainen klaanin jäsen oli ruokittava ja rajojen merkitsemisestä oli pidettävä huolta. Myös oppilaiden koulutuksesta oli pidettävä huolta.
Kuolleet oli haudattu ja heitä oli surtu, ja moni suri yhä. Muutama oli lamaantunut menetettyään läheisiään ja Valosydän ymmärsi heitä. Läheisen menettäminen ei koskaan ollut helppoa.
Valosydän upotti itsensä muiden auttamiseen ja klaanin arkisten askareiden hoitamiseen parhaansa mukaan. Hän ei ollut onnekseen menettänyt ketään läheistään. Moni tärkeä klaanitoveri oli tosin menettänyt henkensä ja Valosydän suri heistä jokaista.
Surulintu yritti parhaansa mukaan johtaa klaania ja samaan aikaan hoitaa haavoittuneiden haavoja ja vammoja. Tulehdukset tästä enää puuttuisivatkin. Valosydän katsahti pimenevää taivasta heidän yllään, joka pilkotti havupuiden läpi. Naaras huokaisi ja juoksi sen jälkeen lähtevän metsästyspartion mukaan.

Valosydän heräsi taas katkonaisesta unestaan. Hän näki taas outoja uniaan, jotka hän unohti taas samantien. Valosydän päästi hataran huokauksen ja laski päänsä tassujensa päälle. Hän ei tiennyt, näkikö painajaisia taistelusta vai mikä häntä öisin valvotti, mutta sen hän tiesi, ettei hän pitänyt siitä.
Tämä oli jo toinen yö, kun Valosydän heräili jatkuvasti. Aina, kun hän yritti nukkua, hänen päänsä täyttyi häiritsevistä unista. Hän oli taistelun jälkeen yrittäyt levätä hetken, mutta oli joutunut pettymään herättyyään jatkuvasti.
Klaanissa kipinöi rauhattomuus. Ilman päällikköä kaikki tuntui kulkevan niin hitaasti ja epävarmasti. Valosydän huokaisi ja vaihtoi taas asentoa. Hän ei saanut enää unta, kun ajatteli Varjoklaanin epävarmaa tilannetta.
Lyhythäntäinen naaras nousi ylös ja hiljaa asteli ulos soturien pesästä. Kauempana hän näki tumman kissan, joka nukkui miltei taivasalla. Valosydän mietti, oliko kollilla kylmä nyt, kun ilmat kylmenivät ja lehtikato oli tulossa hurjaa vauhtia. Kolli näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti eikä hän värissyt edes silloin, kun tuulenvire kulki hänen turkkinsa lävitse. Ehkä pian kolli saisi yhteyden emoonsa nyt, kun Tähtiklaani oli toivon mukaan ainakin voimistumassa.
Valosydän kohotti katseensa kohti puiden läpi näkyvästä Hopeapolusta ja hymyli haikeasti. Voisivatko he ottaa yhteyden ja kertoa, kenestä tulisi Varjoklaanin päällikkö. He tarvitsisivat johtajan tasoittamaan rauhatonta ja kaaoottista Varjoklaanin tilannetta. He tarvitsisivat vahvan päällikkön, joka voisi silti tuoda pientä muutosta tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Valosydän liikkui levottomasti unissaan, potkien takakäpälillään ilmaa. Surulintu oli määrännyt hänet lepäämään päiväksi, kun oli huomannut väsymyksen paistavan aina niin virkeästä Valosydämestä. Parantajalle naaras ei viitsinyt laittaa vastaan, sillä hänellä oli jo tarpeeksi mietittävää.
”Valosydän…”
Valosydän kurtisti unissaan silmiään ja yritti pyristellä kauas puhujasta. Samaan aikaan jokin veti häntä puhujaa kohti.
”Valosydän…”
Kirjava naaras pudisti päätään ja yritti paeta ääntä. Samaan aikaan uteliaisuus ajoi häntä lähemmäksi äänen lähdettä. Lopulta Valosydän päätti antautua. Miksi taistella vastaan, jos hän voisi saada rauhan?
Levottomuus lakkasi ja kaikki muuttui rauhalliseksi ja valoisaksi. Valosydän lakkasi liikkumasta ja hän katseli ihmeissään suuria tuikkivia tähtiä. Hän… Missä hän oli?
”Valosydän”, etäisesti tuttu ääni sai Valosydämen kääntymään ja naaras kohtasi nuoruudestaan tutun kissan, Närhitähden, oman isoisänsä. ”Siitä on aikaa. Hienoa, että vastasit kutsuuni.”
”Närhitähti? Oletko se oikeasti sinä?” Valosydän hymyili nähdessään ruskean kollin edessään.
”Olet kasvanut paljon, niin sisältä kuin ulkoa”, kolli hymyili.
”Onko Tähtiklaani taas voimissaan?” Valosydän kysyi sitten ja katseli hatarasti tuttua ympäristöä. ”Voit vierailla minun unissani, niin eikö se tarkoita sitä?”
”Tähtiklaani on saanut voimiaan takaisin, mutta ei täysin”, Närhitähti huokaisi. ”Jotkin asiat ovat vielä vinossa. Mutta sinulla on oikea ajatus, eikö olekin?”
Valosydän räpäytti hämillään silmiään ja katsoi isoisäänsä kysyvästi. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minä tarkoitan sitä, että Tähtiklaani haluaa sinut johtamaan Varjoklaania”, Närhitähti sanoi ja Valosydän häkeltyi.
”Mitä?” Valosydän ihmetteli. ”Minusta? Varjoklaanin päällikkö? Miksi minä?”
”Koska sinä olet kykeneväinen viemään Varjoklaania oikeaan suuntaan”, Närhitähti sanoi hymyillen. ”Varjoklaani tarvitsee lempeän päällikkön niin monen kylmemmän ja pimeämmän päällikön jälkeen. On aika Varjoklaaninkin näyttäytyä hyvänä eikä aina vain synkkänä klaanina. Ja sinä tiedät, mikä on oikea suunta. Sinä tiedät tasapainon nyt vaikeina aikoina, kun klaanien välille iskeytyy eriävät mielipiteet.”
Valosydän heräsi hätkähtäen. Hän tuijotti hetken aikaa epäuskoisena soturien pesän seinämää ennen kuin kompuroi pystyyn. Hän asteli hatarasti kohti Surulinnun pesää ja rukoili, että naaras olisi omassa pesässään.
Vaaleanharmaan naaraan kylki kohosi epätasaisesti. Valosydän ei olisi halunnut herättää parantajaa, mutta hänen täytyisi. Valosydän tökki tassullaan Surulinnun kylkeä kunnes hän heräsi. Naaraan silmät olivat levällään ja hän tuijotti suoraan Valosydämen silmiin.
”Minä- Valosydän?” Surulintu räpytteli silmiään häkeltyneenä. ”Mitä asiaa?”
”Minä… sain Tähtiklaanilta näyn”, Valosydän sanoi ja Surulinnun korvat heilahtivat.
”Se on siis totta”, Surulintu sanoi ja nousi istumaan. ”Tähtiklaani haluaa sinusta päällikön.”
”Mitä?” Valosydän räpäytti silmiään.
”Minä sain heiltä myös merkin”, Surulintu nyökkäsi muutaman kerran. ”He sanoivat, että sinusta on tuleva Varjoklaanin päällikkö, sen valoa hohtava lämmin sydän.”
Valosydän sai varmistuksen tästä myös. Tähtiklaani oli valinnut hänet. Hänet päälliköksi. Varjoklaanin päälliköksi.
”Minä näinkin sinussa potentiaalia”, Surulintu sanoi. ”Ja kenties hiljaa toivoin, että sinusta voisi tulla Varjoklaanille uusi alku.”
Valosydän oli hieman vaivaantunut parantajan sanoista. Ei hän nyt oikeasti noin hyvä voinut olla, eihän? Hän ei tiennyt johtamisesta mitään. Hänellä oli ehkä kykyä olla jämäkkä, mutta suurimmaksi osaksi hän oli hyvin lempeä ja vähän turhankin ymmärtäväinen toisinaan. Kenties päällikköys voisi antaa hänelle kykyä olla jämäkämpi myös itseään kohtaan, mutta koskaan hän ei haluaisi muuttua kokonaan.
”Sinun tulee matkata Kuulammelle tänä yönä”, Surulintu sanoi sitten hoputtaen. ”Varjoklaani tarvitsee päällikköä pikimiten.”
”Tiedän”, Valosydän sanoi. ”Tämä kaikki tulee vain niin äkkiä. Se tuntuu… mahdottomalta.”
”Minä ymmärrän kyllä”, Surulintu sanoi haikeasti hymyillen.
”Kerrotko sinä klaanille?” Valosydän kysyi. ”Vai me yhdessä?”
”Yhdessä”, Surulintu sanoi ja Valosydän nyökkäsi. Hän oli samaa mieltä.
Varjoklaani otti uutisen iloisesti vastaan. He tosiaan tarvitsisivat uuden päällikön. Muutama kissa oli vastahakoinen, mutta eivät he voineet sanoa vastaankaan. He tiesivät tämän olevan tarpeellista. Valosydän lähti heti matkaan, jotta pääsisi ajoissa Kuulammelle. Surulintu tuli hänen kanssaan, aivan kuten oli tapana.
Valosydän katsoi Kuulammen kelmeää pintaa mietteliäänä. Kuu ja tähdet heijastuivat sen pinnasta ja se näytti jopa taianomaiselta hohtaessaan himmeästi. Valosydän veti syvään henkeä ja vilkaisi parantajaa, joka kehotti Valosydäntä lipaisemaan Kuulammen pintaa. Valosydän teki niin ja asettui makuulle veden äärelle.
Hän sulki silmänsä ja miltei heti hänen ympäristönsä muuttui valkeaksi.
”Hei, Valosydän”, Valosydän kohtasi emonsa tutut siniset silmät ja tunsi kyynelten täyttävän silmänsä. Hänen rakas emonsa, niin monen kuun jälkeen. Valosydän painoi päänsä emonsa päätä vasten ja huokaisi ilosta. ”Ihana nähdä sinuakin.”
”Tähtiklaanin kiitos olet täällä”, Valosydän sanoi hymyillen. ”Olisin pettynyt, jos et olisi antamassa minulle henkeä.”
Sydänmielen silmäkulmassa kiilsi pilke Valosydämen kiusoittelulle. ”En jättäisi tätä väliin mistään hinnasta.”
Valosydän näki emonsa takana kahdeksan muuta kissa ja hymyili heille. Närhitähti iski silmäänsä Valosydämelle ja kissat alkoivat kerääntyä Valosydämen lähelle.
”Minä, Sydänmieli, annan sinulle ensimmäisen henkesi”, Sydänmieli sanoi hymyillen. ”Annan sinulle sydämen voiman hengen. Anna sydämesi johdattaa itseäsi, se tietää oikean suunnan useammin kuin järki ja sinun sydämesi on täynnä valoa.”
Valosydän hymyili emolleen ja antoi naaraan koskettaa nenäänsä. Kipu yllätti Valosydämen ja hän miltei kaatui nurin. Se ravisutti hänen koko kehoaan ja hän henkäisi. Kun kipu lakkasi, hän kohtasi emonsa katseen. Ensimmäinen henki.
”Toivon sinulle kaikkea hyvää”, Sydänmieli sanoi, ”ja me näemme vielä monta kertaa.”
Valosydän nyökkäsi haikeasti hymyillen. ”Kerron isälle terveisiä.”
”Tiedän”, Sydänmieli sanoi iskien silmäänsä.
Seuraavaksi joukosta astui naaras, jota Valosydän ei ollut koskaan tavannut. Hänen kirkkaan valkoisessa turkissaan juoksenteli kymmeniä tähtiä ja hänen jäänsiniset silmänsä miltei hohtivat valkeaa turkkia vasten.
”Olen Hallavaara”, naaras esittäytyi. ”Pimeydenvarkaan emo.”
Valosydän hymyili naaraalle ja nyökkäsi. ”Hauska tavata, Hallavaara.”
”Minä annan sinulle hengen, jonka avulla muistat olla rohkeasti oma itsesi”, naaras sanoi. ”Ole oma itsesi ja kulje omaa polkuasi välittämättä muiden mielipiteistä.”
Valosydän hymyili ja valmistautui jo tulevaan kipuaaltoon. Se ravisteli hänen jokaista karvaansa ja yhtä nopeasti se oli ohitse.
Hallavaaran jälkeen esiin asteli etäisesti tuttu kissa. Hän näytti kovasti Valosydämen isältä ja silloin Valosydän muisti isänsä veljen, Hämyhengen. ”Hei, Valosydän.”
”Hämyhenki”, Valosydän tervehti isänsä veljeä hymyilen.
”Annan sinulle oikeudenmukaisuuden hengen”, kolli puhui. ”Tee se mikä on oikein, oli se miten vaikeaa tahansa. Muista kuitenkin kuunnella muita ja ottaa huomioon heidän näkemyksensä tuomitsematta.”
Kipuaalto valtasi Valosydämen ja hän tunsi tassujensa pettävän altaan. Hän kuitenkin seisoi vahvana ja ottin hengen vastaan kunnialla.
Kissojen joukosta asteli esiin kissa, valkea kissa, jonka turkilla kiemurteli raitamaisia mustia ja oransseja kuvioita.
”Olen Voikukkahyppy, emosi emonemo”, naaras esittäytyi ja Valosydän hymyili naaraalle. ”Annan sinulle sinnikkyyden ja rohkeuden hengen. Tarvitset sinnikkyyttä, kun kohtaat vaikeita hetkiä ja jatkaaksesi vahvana eteenpäin kaikista ongelmista huolimatta. Pidä pintasi äläkä luovuta. Ja kun epärlit, anna rohkean sydämesi johdattaa itseäsi eteenpäin.”
Valosydän pidätti hengitystään kipuaallon ravistellessa häntä hänen sisuskalujaan myöten. Hän oli jo voiton puolella. Hän ei voinut uskoa sitä, että vielä tänä aamuna hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänestä tulisi Varjoklaanin päällikkö.
Valosydän yllättyi nähdessään Närhiviiksen lähestyvän häntä kissajoukosta. Harmaavalkoinen kolli hymyili varovaisesti naaralle.
”Olen iloinen, että pääsit Tähtiklaaniin”, Valosydän sanoi ja kolli hymyili vaivaantuneena.
”Kiitos”, kolli sanoi. ”Minä… minä annan sinulle myötätunnon ja ymmärryksen hengen. Käytä sitä klaanisi heikompia kohtaan, sekä niitä kissoja kohtaa, jotka tarvitsevat apuasi ja turvaasi milloin ja missä tahansa.”
Närhiviiksi painoi nenänsä Valosydämen nenää vasten ja naaras värähti, kun kipu valtasi hänen kehonsa. Se oli kuitenkin lempeämpi kipu kuin edeltävämmät.
”Kiitos, kun olit tukenani”, Närhiviiksi kuiskasi vielä ennen kuin asteli takaisin kissojen rivistöön.
Valosydän hymyili kollille.
Närhiviiksen jälkeen Valosydämen hengitys katkesi. Hänen pentuajan ja oppilasajan vanha ystävänsä Nuppusielu asteli hänen luokseen.
”Hei taas, Valosydän”, punertavan ruskea naaras sanoi. ”Annan sinulle huumorin hengen. Muista, että elämässä on oikein myls pitää hauskaa ja kevennä sen avulla myös synkkiä hetkiä. Naurussa on voimaa.”
Valosydän näki muistoja niistä hetkistä, kun he olivat yhdessä Nuppusielun kanssa naurantee vastansa kipeiksi. Ne muistot veivät kaiken kivun mennesssä.
Kielonmarja, Valosydämen mestari, asteli seuraavana antamaan Valosydämelle hengen. ”Annan sinulle rakkaudne hengen. Käytä sitä niitä kissoja kohtaan, jotka tarvitsevat sitä ja muista rakkauden olevan voimista suurin.”
Valosydän miltei lamaantui täysin kipuaallon voimasta ja hetkellisesti hänen käpälänsä pettivät hänen allaan. Naaras nousi vaivalloisesti pystyyn ja kohtasi Kanervatähden katseen.
”Annan sinulle kahdeksannen henkesi”, Kanervatähti sanoi hymyillen. ”Ja tiedän, että sinä olet juuri oikea valinta Varjoklaanin päälliköksi. Annan sinulle uskollisuuden hengen. Uskollisuus klaaniasi ja rakastamiasi kissoja kohtaan on aarre.”
Entinen päällikkö hymyili ja kosketti Valosydämen nenää omallaan. Kipuaalto seurasi taas tuttuun tapaan, kun henki virtasi Valosydämen sisimpään. Kirjava naaras veti syvään henkeä ja kohtasi Närhitähden katseen. Kolli antaisi hänelle hänen viimeisen henkensä.
”Annan sinulle onnellisuuden hengen”, Närhitähti puhui. ”Muista myös seurata omaa onneasi äläkä unohda nauttia elämästä ja jokaisesta onnen hetkestä.”
Närhitähti painoi nenänsä Valosydämen nenää vasten ja Valosydän hymyili kivusta huolimatta. Kun kipuaalto lopulta hellitti, naaras kohotti katseensa taas ja kohtasi kaikkien yhdeksän kissan katseet.
”Valotähti”, Närhitähti tervehti Valotähteä hänen uudella nimellään. ”Onnea.”
”Valotähti! Valotähti!” Tähtiklaanin kissat hurrasivat naaraan uutta nimeä ja Valotähti tiesi sen jälkeen, että hän pystyisi tähän ja tekisi parhaansa Varjoklaanin päällikkönä.
Valotähti valitsi varapäällikökseen nuoren, mutta silti hyvin kyvykkään kissan; Jokiväreen. Kolli oli osoittanut uskollisuutensa ja taitonsa, varsinkin viime päivinä.
Kun Valotähti sai tilaisuuden, hän puhui Pimeydenvarkaalle tämän ollessaa syömässä yksin. Hän kertoi saaneensa hengen kollin emolta Hallavaaralta ja oli hymyillyt kollille ennen kuin oli loikkinut Taivaleen luokse. Kenties emoaan etsivä kolli pääsisi pian puhumaan emonsa kanssa Tähtiklaanin mailla ja Valotähti halusi Taivaleen tietävän Valotähden olevan hänen tukenaan jopa nyt, kun hänellä oli kokonainen klaani johdettavanaan.

Kolmastoista luku – Let us bury the past and start anew

Ahotassu tajusi nukahtaneensa vasta herätessään leiriä lähestyviin askelten ääniin. Hän jännitti lihaksensa, valmiina suojelemaan niitä, jotka leirissä vielä olivat jäljellä, mutta piikkihernetunnelista astuikin sisään Surulintu Harmaakorpin ruumis selässään. Ahotassu luimisti korviaan, kun sisään astui kissa toisensa perään klaanitoverin ruumis selässään. Lähes kolmasosa sotureista oli kuollut taistelussa, eikä edes Kanervatähti tai Närhiviiksi ollut palannut sodasta elossa. Ahotassu värähti tajutessaan koko klaanin jäävän yksin Surulinnun harteille siihen asti, kunnes hän valitsee uuden päällikön ja varapäällikön. Se tuntui hurjalta taakalta kantaa yhdelle kissalle, eikä Ahotassu aluksi ollut varma, kestäisikö Surulinnun kaltainen lempeä kissa sen. Kolli pudisti päätään. Surulintu oli parantaja, hän oli varmasti kokenut pahempaakin. Ahotassu koetti peittää Raitapennun näkökentän hännällään tämän herätessä, mutta naaras kiemurteli tiensä pois kollin otteesta ja riensi aukealle katsomaan, mistä kaikki hälinä oli peräisin. Ahotassu huokaisi ja nosti Yösiiven ja Liljalinnun ruumiit selkäänsä. Hän vei kuolleet naaraat samaan paikkaan, johon klaani oli koonnut muutkin taistelussa kaatuneet, ja haki sitten vielä Hiilipennun emonsa seuraksi. Sinä yönä, vastoin yleistä tapaa, koko klaani valvoi surren menetettyjä henkiä, eikä kukaan sanonut seuraavana päivänä ainuttakaan sanaa. Kun osa klaanitovereista valmisti hautoja kuolleille, Ahotassu vietti aikansa täyttäen tunkeilijoiden tyhjentämää tuoresaaliskasaa ja piipahti silloin tällöin pentutarhassa varmistamassa, että emottomaksi jääneet pennut olivat kunnossa. Sarastuskatse piti pennuista hyvää huolta, mutta kollia silti huoletti; Suomuviiksen kuoltua hän oli ollut muiden kuningatarten lohdutuksesta huolimatta monta päivää aivan romuna ja hän halusi varmistaa, etteivät eloonjääneet pennut joutuneet kokemaan samaa. Illan tultua klaani kokoontui vielä viimeisen kerran hiljaa muistelemaan kuolleita, ennen kuin jokainen haudattiin yksi kerrallaan omalle paikalleen. Ahmakäpälän ruumiin Ahotassu oli raahannut järvelle ja heittänyt veteen; hänen mielestään kolli ei ansainnut tulla haudatuksi, kalanruuaksi päätyminen olisi hänelle sopivampi kohtalo. Kun kuu alkoi tehdä nousuaan, Ahotassu sujahti taas pentutarhaan ja asettui makuulle Raitapennun ympärille samalla tavoin, kuin oli tehnyt edellisenä päivänä. Raitapennulla ei ollut enää ketään, juuri niin kuin Ahotassulla ei ollut silloin, kun hänen oma emonsa kuoli ja siksi Ahotassu tiesi, miten naaras tarvitsisi nyt tukea enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Pieni naaras ei ollut muiden klaanitovereidensa tavoin sanonut sinä päivänä mitään mutta tämän levottomasta pyörimisestä Ahotassu arvasi, että hänen päässään pyöri kymmeniä kysymyksiä, jotka saattaisivat valvottaa pentua vielä monet yöt. Ahotassu keräsi rohkeutensa ja rikkoi viimein hiljaisuuden;
”Onko kaikki hyvin?”
Raitapentu käänsi katseensa Ahotassun silmiin ja tuijotti tätä kiusaantuneen näköisenä. Sitten hän käpertyi pieneksi aivan kollin kylkeen ja laski päänsä maahan.
”Hiilipentu kuoli, koska hän yritti suojella minua”, naaras kuiskasi hiljaa, koettaen olla herättämättä muita tarhan pentuja. Ahotassu huokaisi ja pudisti päätään.
”Hiilipentu kuoli, koska Ahmakäpälä oli päättänyt tappaa hänet ensiksi. Olette molemmat niin pieniä ja avuttomia, että hän olisi helposti voinut tappaa sinut ensiksi, jos hän vain olisi halunnut”, kolli selitti. Raitapentu näytti entistä kiusaantuneemmalta.
”Miksi hän halusi Hiilipennun, eikä minua?”
Ahotassu mietti hetken vastausta.
”Hiilipentu oli rohkeampi. Ahmakäpälä varmaan ajatteli, että hän tulisi olemaan sinua suurempi uhka tulevaisuudessa”, Ahotassu päätteli ja heilautti häntäänsä mietteissään. Raitapentu murisi.
”Minusta tulee vahvempi, kuin yksikään taivasklaanilainen!” Pentu päätti. Ahotassu hymyili ja naurahti hiljaa.
”Varmasti tulee, kunhan vain harjoittelet tarpeeksi”

Seuraavana aamuna Ahotassu lähti tapaamaan Surulintua. Naaras oli edellispäivänä vihjaillut katseellaan haluavansa puhua jostakin. Parantajanpesä tuoksui vielä edellisen päivän jäljiltä voimakkaasti mintulta ja laventelilta, niinkin paljon, että se särki jo päätä.
”Sinulla taisi eilen olla jotakin asiaa, eikö?” Ahotassu soperteli päänsäryn läpi huomatessaan viimein Surulinnun vaalean hahmon lajittelemassa ympäriinsä levitettyjä yrttejä. Harmaa naaras kääntyi, ja huiskaisi hännällään taakseen jättämäänsä seinää.
”Ajattelin, että voisimme piristää hieman klaanin tunnelmaa”, naaras selitti, selvästi hieman innoissaan. Ahotassu kallisti päätään hämillään.
”Miksi sinä minulle tuota ehdotat? Emme ole mitenkään erityisen läheisiä…”
Surulintu pudisti päätään.
”Ei tässä siitä ole kysymys”, naaras vastasi.
”Ajattelin, että niin monen soturin menetyksen jälkeen uuden nimitys voisi piristää edes osaa”
Ahotassu luimisti korviaan shokissa.
”Et kai sinä–”
”Olet ollut kyllin kauan oppilas, Ahotassu, ja tiedän juuri sopivan nimen sinulle”, Surulintu keskeytti. Ahotassu laski päätään hämillään, mutta myöntyi lopulta parantajan ehdotukseen.
”Hyvä on…” hän kuiskasi vastahakoisesti. Parantajan nimittämäksi tuleminen tuntui soturioppilaasta hyvin oudolta, mutta jos sillä voitaisiin rikkoa tämä tukahduttava hiljaisuus, ehkä se voisi olla sen arvoista. Heti luvan saatuaan Surulintu säntäsi aukealle ja hyppäsi aivan edesmenneen Kanervatähden tavoin Pimeäkivelle. Ahotassu löntysteli hiljaa perässä ja istahti sopivan etäisyyden päähän kivestä. Muutama utelias kissa ehti kerääntyä kiven ympärille katsomaan, mitä parantaja meinaa, ennen kuin naaras kajautti ilmoille tutun kokoontumiskutsun:
”Saapukoon jokainen varjoissa hiipimään kykenevä Pimeäkivelle klaanikokoukseen!”
Pian aukio olikin ensimmäistä kertaa sotaan lähdön jälkeen klaanikokouksen tunnelmissa kerääntyneiden kissojen täyttämä. Joukosta kuului epävarmaa supinaa ja joitain toiveikkaita arvauksia Surulinnun aikeista. Ahotassu huokaisi helpottuneena huomatessaan, miten naaras oli saanut suurimman osan koolle kerääntyneistä kissoista huomion pois klaaniin sodan jättämistä jäljistä.
”Ahotassu, astuisitko eteen?” Parantaja pyysi. Ahotassu luimisti korviaan ja laski taas päänsä alas kävellessään kissajoukon läpi sen eteen. Hänen pystyyn noussutta turkkiaan kihelmöi taas aivan samalla tavoin, kuin silloin, kun Kanervatähti oli nimittänyt hänestä oppilaan.
”Ahotassu, olet ollut oppilaana pitempään, kuin suurin osa tovereistasi”, parantaja aloitti. Ahotassu kiersi häntänsä takajalkansa ympärille.
”Käymämme sota oli odotettua rankempi, ja moni meistä menetti jonkun meille tärkeän”
Kissajoukon seasta kuului murahduksia ja alakuloisia huokauksia.
”Olemme joutuneet epävarmuuden, ärtymyksen ja surun riepottelemiksi, mutta Varjoklaani tulee vielä nousemaan aivan uudelle tasolle!” Surulintu jatkoi ja käänsi katseensa väkijoukon edessä kärvistelevään oppilaaseen.
”Siksi, Ahotassu, tulet tästä päivästä lähtien kantamaan Ahomyrskyn nimeä; muistuttaaksesi meitä tästä tunteiden myräkästä, jonka tulemme yhdessä kukistamaan!” Parantajan ääni oli juhlallinen. Aukio oli ensiksi hetken hyvin hiljainen, mutta Lehtisydämen yllyttämänä yksi toisensa jälkeen kissat alkoivat hurraamaan uuden soturin nimeä uuden alun merkeissä. Ahomyrsky hymyili.
*Ehkä kaikki sittenkin järjestyy vielä*

// Tämmönen tarina tällä kertaa XD eiköhän se Varjokin vielä joskus toivu :')

Viidestoista luku - We carry on through the storm

Uniyö suri emonsa ruumiin äärellä. Kirkaskuu oli kuollut ja nyt kulkisi Tähtiklaanin mailla taas Kuutähtenä. Kirkaskuun ruumiin löytäessään Uniyö oli tavannut Kirkakuusta huolehtineen suurikokoisen koiran, kun Kirkaskuu oli ollut vielä pentu Kuutähtenä.
Kirkaskuu oli kertonut tavanneensa vanhan ystävänsä pitkästä aikaa muutama kuu taaksepäin ja Uniyö oli yllättynyt kaksikon voimakkaasti yhteydestä, joka ei ollut rikkoutunut kuidenkaan jälkeen. Kirkaskuu toivoi aina saavansa ystävänsä Tähtiklaaniin maille, mutta Uniyö ei ollut siitä niin varma. Ainakin he olivat nyt saaneet viettää yhteistä aikaa.
Kirkaskuu oli kuitenkin vielä elossa, kun Uniyö oli hänet löytänyt. Oli ollut kuitenkin selvää, ettei Kirkaskuu tulisi selviämään hengissä vammoistaan, sillä hänen selkänsä oli katkennut.
Uniyö oli hakenut Häivätuulen ja läikikäs naaras oli tuntunut kuin heti ymmärtävän mistä oli kyse.
”Pihkahumu ja Korppitaivas ansaitsisivat myös tavata hänet”, Häivätuuli sanoi ennen kuin he ehtivät edes Kirkaskuun luokse.
”Nyt ei ole aikaa”, Uniyö sanoi. ”Hänellä ei ole paljon aikaa.”
Häivätuuli huokaisi ja nyökkäis. ”Korppitaivas on kuollut muutenkin.”
Uniyö asteli sisarensa rinnalla Kirkaskuun ruumiin äärelle ja heidän emonsa henkäisi yllättyneenä ja alkoi miltei heti itkeä nähdessään Häivätuulen.
”Häivätuuli…” Kirkaskuu sanoi hiljaa, huuli miltei väpättäen. ”Olet niin… kasvanut. Olen niin pahoillani…”
Uniyö oli nähnyt sen vihan ja syyllistämisen Häivätuulen vihreissä silmissä, mutta nyt hän näki vain surua ja iloa Häivätuulen katseessa.
”Tiedän”, Häivätuuli sanoi ja hymyili. ”Sinä et halunnut lähteä. Minä tiedän sen kyllä.”
”Olisinpa ollut kanssanne”, Kirkaskuu sanoi hiljaa. ”Olisin halunnut kasvattaa teidät, kertoa teille kaiken tästä maailmasta. Mutta…”
”Sinä synnyit uudestaan”, Häivätuuli sanoi sitten. ”Sinä… et varmaankaan voinut vaikuttaa siihen?”
”En täysin”, Kirkaskuu pudisti päätään vaivalloisesti. ”Mutta tiedä, että jokaisena päivänä, jopa niinä jolloin en muistanut mitään Kuutähtenä olosta, minä kaipasin teistä jokaista.”
”Ja me sinua”, Häivätuuli sanoi ja asettui makaamaan emonsa vierelle. ”Joten… meidän isämme? Yötähti?”
Kirkaskuu nyökkäsi. ”Ja kolme siskoanne.”
Kirkaskuu vilkaisi Uniyötä ja hänen kanssaa paikalle tulevia Kuunvaloa ja Yksisiipeä. Yksisiiven silmät täyttyivät kyynelistä ja Kuunvalon kasvoille piirtyi epäusko, kun hän näki Kirkaskuun kuolemassa.
”Entä soturilaki?” Häivätuuli kysyi. ”Kaksi päällikköä...”
”Ei se ollut koskaan helppoa, Häivätuuli”, Kirkaskuu sanoi. ”Enkä sano etten olisi joskus katunut sitä, mutta rakkaudelle ei voi mitään. Mutta muistakaa,” naaras katsahti jokaista pentuaan, joka oli isllä hetkellä läsnä, ”että olen ylpeä teistä jokaisesta ja että rakastan teistä jokaista niin paljon, että sydämeni halkeaa.”
He sanoivat hyvästit emolleen ja lopulta Kirkaskuu nukkui pois, siirtyen kulkemaan Tähtiklaanin polkuja. Uniyö nyökkäsi Häivätuulelle, joka vastasi nyökkäämällä.
”Meillä on eri näkemykset asioista”, Häivätuuli sanoi Uniyölle, ”mutta ehkä löydämme jonain päivänä sen oikean tien, jota meidän on määrä kulkea.”
Häivätuuli nyökkäsi Yksisiivelle ja Kuunvalolle.
”Haudatkaa hänet Jokiklaanin hautuumaalle”, Häivätuuli sanoi. ”Hänet on jo kerran haudattu Myrskyklaaniin reviirille. Te ansaitsette myös paikan, jossa muistella häntä.”
Häivätuuli oli pian poissa ja Uniyö vilkaisi Kirkaskuun ruumista. Hän tiesi, että Häivätuuli seurasi voimakkaasti Valhetähden näkemystä. Mutta kenties hän oli oikeassa ja he löytäisivät sen oikean polun. Mutta juuri nyt? Se tuntui mahdottomalta. Kukaan päälliköistä ei joustanut ajatusmaailmastaan.

Henkien hakeminen jännitti Uniyötä niin kovin, että hänen nahkaansa pisteli. Hän oli miltei jättänyt menemättä, mutta tiesi, että hänen oli pakko tehdä se. Hänen tuli johtaa Jokiklaania, vaikka ei kokenut olevansa yhtään kykeneväinen siihen.
Uniyö avasi silmänsä, kohdaten tuttuakin tutumman Tähtiklaanin maan. Yhdeksän henkikissaa asteli valkohohtoisen metsän uumenista, joista jokainen olisi tuleva antamaan Uniyölle yhden hänen yhdeksästä hengestään.
Nyt maisema oli ainakin osittain erilainen kuin viimeksi. Tähtiklaanin maat olivat kirkkaammat ja värien kirjo oli taas läsnä. Osittain. Mutta muut eivät sitä huomaisi. Uniyö oli nähnyt tämän maiseman muuttuneen kuita sitten ja nyt se oli saanut osan entisestä loistostaan takaisin.
Uniyön emo, Kuutähti, Jokiklaanissa tunnettu nimellä Kirkaskuu, asteli ensimmäisenä kohti mustaturkkista kissaa ja Uniyö juoksi häntä vastaan. He koskettivat toistensa otsia ja vetivät neniinsä toistensa tuttua ominaishajua, joka toi molemmille mieleen lämpimät muistot heidän yhteisistä hetkistään. Kuutähden takana seisoi huonoryhtinen kolli, jonka henkilöllisyydestä ei ollut epäilystäkään. Kuutähti hymyili kollille ja Uniyö näki vain rakkautta emonsa katseessa.
”Isä?” Uniyö kallisti päätään ja musta kolli nyökkäsi, hymyillen lempeästi. Uniyö asteli isänsä luokse, katsoen mustaa kollia tarkkaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun he tapasivat kunnolla, olivat he nähneet, mutta eivät näin. ”Viimeinkin.”
”Olen ylpeä”, Yötähti sanoi hymyillen.
”Kahden päällikön pennusta päällikkö”, Punaturkki hykersi ja asteli Kuutähden toiselle puolelle, hymyillen lempeästi Uniyölle. ”Hänestä on syytäkin olla ylpeä. Hän on ollut urhea.”
Uniyö ei ollut täysin samaa mieltä. Kyllä, hän oli ollut urhea, mutta ei millään ylpeällä tavalla. Hän oli joutunut tekemään jotain, jota ei olisi halunnut. Mutta oli tehnyt sen silti kunnialla ja pelastamalla klaanit.
”Sinusta tulee varmasti hieno päällikkö”, Yötähti sanoi sitten, ”onhan emosi sinut kasvattanut”, kolli katsahti Kuutähteä lempeästi. ”Tulen seuraamaan kulkuasi, kuten olen tähänkin asti seurannut. Muista aina, että olemme molemmat aina sydämessäsi.”
Uniyö katsoi kaikkia ympärilleen kerääntyneitä kissoja. Tuttuja kasvoja ja häntä hymyilytti ja samaan aikaan pelotti. Miten nämä kissat voisivat luottaa häneen, kun hän ei luottanut itseensä?

Harhamieli asteli kissojen seasta ensimmäisenä. Hänen kasvoillaan hehkui lempeä hymy. Uniyö kosketti kollin päälakea tervehdykseksi.
”Annan sinulle sinun ensimmäisen henkesi”, Harhamieli sanoi tervehdysten jälkeen. ”Ystävyyden ja luottamuksen hengen; älä pelkää laskea kaikkea luottamustasi ystäviesi varaan, he kulkevat aina rinnallasi ja tukenasi. Et ole koskaan yksin”, Harhamieli sanoi ja painoi sitten nenänsä Uniyön nenää vasteen. ”Sinä pystyt kyllä mihin tahansa, kunhan luotat itseesi.”
Uniyö tunsi hengen virtaavan itseensä ja hän nyökkäsi hymyillen Harhamielelle. Hän kaipaisi ystäväänsä ikuisesti.
”Tiedän, että tulet kasvattamaan Kaikupennun hyvin”, Harhamieli sanoi ja Uniyö huokaisi.
”Minä yritän”, Uniyö sanoi hymyillen haikeasti. ”Hän olisi ansainnut isänsä rinnalleen.”
”Onneksi hänellä on silti sinut”, Harhamieli sanoi ennen kuin asteli pois Uniyön luota.
Kuutähti asteli seuraavana kissojen joukosta ja hymyili niin rakastavaisesti tyttärelleen.
”Sinulle, rakas tyttäreni, annan seikkailunhaluisuuden hengen”, Kuutähti sanoi hymyillen, ”elämä on seikkailu ja matka, ei ikuista suorittamista. Elä ja koe, rakasta, itke, sure, iloitse. Uskalla seurata sydäntäsi ja rynnätä seikkailuun”, harmaaturkkinen naaras sanoi. Hänen mintunvihreissä silmissään paistoi ilo. ”Joskus seikkailut tulevat tyhjästä. Pidä jokaista päivääsi seikkailuna, oli se tapahtumarikas tai ei.”
Kuutähti sanoi vielä ennen kuin kosketti tyttärensä nenää omallaan.
”Minua tarvitaan toisaalla”, Kuutähti hymyili sitten ja Uniyö häkeltyi. Kuutähti iski silmäänsä. ”Et ole ainoa, jolle annan tänä yönä hengen. Mutta älä huoli, me näemme vielä monta kertaa.”
”Häivätuuli”, Uniyö ymmärsi ja Kuutähti nyökkäsi. ”Sinulla on paljon puhuttavaa hänen kanssaan.”
”Tiedän”, Kuutähti nyökkäsi ja pian hän olikin jo poissa.
Yötähti, Uniyön isä, asteli seuraava joukosta ja hymyili tyttärelleen myös. ”Myös minun täytyy pian seurata emosi perässä.”
Uniyö tunsi iloa siitä, että Häivätuuli saisi myös henget molemmilta vanhemmiltaan.
”Minä annan sinulle viisauden hengen”, Yötähti sanoi sitten, ”käytä sitä kantaessasi johtajuuden taakkaa ja nähdäksesi sen, mikä on oikea polku milloinkin.”
Yötähti kosketti Uniyön nenää omallaan ja Uniyö tunsi taas tutun kivun läpäisevän kehonsa murskaavana voimana. Mutta jokin hänen päänsä sisällä huusi, että hän ansaitsi sen kivun itselleen. Yötähti kosketti vielä tyttärensä päälakea kuonollaan ennen kuin häilyi pois Häivätuulen seremoniaan antamaan hengen.
Kissojen joukkoon oli ilmestynyt uusi kissa ja Uniyö tiesi heti, kuka hän oli. Korppitaivas, hänen siskonsa Häivätuulen pentueesta. Tummaturkkinen naaras tervehti Uniyötä.
”Me tapaamme ensimmäistä kertaa kunnolla”, Korppitaivas virnisti. ”Annan sinulle toivon hengen, Uniyö, käytä sitä johtaaksesi klaaniasi pimeinä ja aikoina ja muistaaksesi, että aina on toivoa kaikkina synkimpinäkin aikoina.”
Korppitaivas kosketti Uniyön nenää ja taas tuttu kipuaalto läpäisi Uniyön kehon taas. Toivo. Toivo tuntui samaan aikaan helpottavalta, mutta samalla siltä, ettei Uniyö ansaitsisi sellaista. Se tuntui niin kivuliaalta. Toivo. Toivo mille?
Punaturkki asteli seuraavan kissojen seasta antamaan Uniyölle hänen viidennen henkensä ja kolli hymyili Uniyölle. ”Olet tullut pitkän matkan takaa.”
”Matkan, jota en itse saanut valita”, Uniyö sanoi hiljaa. Punaturkki huokaisi ja nyökkäisi.
”Ja osa matkastasi on sellainen, että sille olisi voitu tehdä jotakin”, raidallinen kolli vastasi. ”Tähtiklaanikin on täynnä tavallisia kissoja eikä kaikilla täälläkään ole puhtaat aikeet.”
Uniyö räpäytti ihmeissään silmiään Punaturkille. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kenties joku ohjasi sinua haluaamansa suuntaan”, Punaturkki vastasi epämääräisesti, ”vaikka sinulla olisi voinut olla toinen tie eteenpäin. Mutta nyt, annan sinulle sinun henkesi, kestävyyden hengen. Sen avulla kestät vaikeiden aikojen läpi ja muistat sen, että jokainen virhe on kasvun paikka.”
Uniyö miltei pyörtyi kivun määrästä, mutta pakotti itsensä jatkamaan. Hän ei ansainnut taukoja tästä tuskasta. Kuudennen hengen hänelle tuli antamaan Valkotähti, jonka turkilla ei näkynyt enää muistoakaan aiemmin tapahtuneesta taistelusta.
”Tiedän tehneeni oikean valinnan suhteesi”, Valkotähti sanoi hymyillen. ”Minä annan sinulle hyväksynnän ja uskollisuuden hengen. Hyväksy ja ole uskollinen sydämellesi, mutta hyväksy myös muiden näkemys ja omat virheesi.”
Enää muutama henki, Uniyö muistutti itseään, kun kipuaalto alkoi hellittää. Hän ei ollut edes aavistanut, että henkien saaminen sattuisi näin paljon, mutta hän koki ansaitsevansa sen.
Usvajalka asteli seuraavana kissojen joukosta ja hymyili Uniyölle. ”Olit aina niin veikeä ja mielikuvituksellinen pentu. Muistelen lämmöllä jokaista kertaa, kun tulit pyytämään tarinoita kaikesta.”
Uniyö hymähti huvittuneena.
”Annan sinulle sitkeyden hengen. Älä anna epäonnistumisten tai tyrmäysten muuttaa mieltäsi ja hidastaa kulkuasi”, Usvajalka puhui. ”Jatka sitkeästi eteenpäin.”
Uniyö nyökkäsi edesmenneelle klaaninvanhimmalle, kun kipuaalto viimeinkin loppui. Naaras asteli takaisin muiden kissojen luokse ja seuraavana joukosta astui esiin Tammihuurre. Uniyö katsoi kollia haikeasti.
”Peurapentu kaipaa sinua niin paljon”, Uniyö sanoi hiljaa.
”Kerro hänelle, että kuljen hänen kanssa joka hetki”, Tammihuurre sanoi. ”Olen aina hänen kanssaan ja varjelen hänen askeltaan.”
”Minä kerron”, Uniyö sanoi. ”Sinusta olisi tullut upea päällikkö, Tammihuurre.”
”Kenties, mutta nyt sinä johdat Jokiklaania ja minä annan sinulle yhden hengen, jonka avulla voit niin tehdä”, Tammihuurre sanoi hymyillen. ”Saat minulta rohkeuden ja kärsivällisyyden hengen. Älä pelkää olla oma itsesi äläkä annan kenenkään muuttaa itseäsi enää. Ole myös kärsivällinen, sillä jokainen on uniikki ja erilainen. Älä hätiköi päätöstesi kanssa.”
Kipuaalto tuntui repivätn jokaisen karvan irti Uniyön turkilta. Naaras irvisti ja kohtasi Tammihuurteen katseen. Älä anna kenenkään muutta itseäsi enää? Mitä kolli sillä tarkoitti.
Uniyö katsahti kissajoukkoa ja huomasi, kuinka Punaturkki jopa mulkoili viimeisen hengen antajaa. Uniyö tunnisti kissan heti. Se oli hän, joka oli useamman kerran sanonut, että ainoa keino voittoon olisi Valhetähden tappaminen.
Kissa asteli pää korkealla Uniyön luokse ja kohtasi naaraan katseen.
”Minä annan sinulle viimeisen henkesi”, kissa sanoi ja Uniyö siristi silmiään. Tähtiklaanin kissan katseessa oli samaan aikaan päättäväisyyttä, mutta myös katumusta. ”Kuten Tammihuurre sanoi”, kissa puhui ja huokaisi, ”kenties sinun ei tule enää seurata muiden tahtoa. En sano, että olin väärässä, mutta… Niin.”
Uniyö kallisti ihmeissään päätään. Mitä ihmettä tämä nyt tarkoitti?
”Annan sinulle oikeudenmukaisuuden ja päättäväisyyden hengen”, tähtiklaanilainen aloitti. ”Ole reilu ja toimi oikeuden mukaan, älä vihan ja koston mukaan. Ole päättäväisesti oma itsesi ja anna oman äänesi kuulua, jopa silloin, kun kaikki muut epäilevät sinua.”
Viimeisen hengen voima virtasi Uniyön ruumiin halki ja naaras huokaisi samaan aikaan helpotuksesta ja samaan aikaan huolesta. Nyt hän oli saanut yhdeksän henkeään, päällikön yhdeksän henkeä.
”Unitähti”, kissa sanoi ja nyökkäsi naaraalle. ”Jokiklaanin uusi päällikkö.”

Unitähti asteli takaisin Jokiklaaniin reviirille ja siitä suoraan leiriin. Hän kutsui klaanin koolle. Hänen tulisi valita Jokiklaanille varapäällikkö. Hänen ensimmäinen tehtävänsä Jokiklaanin uutena päällikkönä.
Aamu sarasti ja monen kissan kasvoilla näkyi selvänä uteliaisuus. He halusivat tietää, kenestä tulisi Jokiklaanin varapäällikkö. Epävarmuus kaiversi myös kissojen mieliä, se oli selvää. Niin moni oli kuollut ja koko tilanne kaikkien klaanien kesken oli epävarma. Taistelu eikä Valhetähden kuolema ollut pyyhkinyt pois sitä tosiasiaa, että asiat olivat nyt muuttuneet ja että ajatus soturilaista oli taas muuttunut.
”Me suremme kaikkia nyt Tähtiklaanin kanssa kulkevia rakkaitamme”, Unitähti aloitti kasattuana itsensä. ”Ja kenties myös niitä, jotka kulkevat synkempää polkua. Joka tapauksessa, jokainen taistelussa kuollut ansaitsee kunnioituksensa ja jokainen, joka suree, ansaitsee aikaa ja tukea surulleen. Meidän täytyy kuitenkin myös jatkaa elämäämme eteenpäin ja kulkea kohti valoisampaa tulevaa. Lehtikato on tulossa ja se merkitsee kylmiä päiviä ja vähemmän tuoresaalista. Me olemme kuitenkin vahvoja. Jokainen teistä saa surra, minäkin suren. Ja toivon silti, että edes osa pystyy jaksamaan niin, että saamme ruokittua jokaisen suun.”
Kissat nyökkäsivät hyväksyvästi.
”Ensimmäisenä tehtävänäni on valita rinnalleni varapäällikkö”, Unitähti jatkoi taas hetken päästä. ”Meidän tulee pitää mielessä se, että jokainen meistä on vain kissa. Soturilaki on tärkeä, mutta toisinaan sen sokea noudattaminen aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää. Jokainen meistä tekee virheitä, oli se soturilain osalta tai ei. Yhtenäisyys kuitenkin on tärkeä osa jokaista meistä. Taistelu osoitti juuri sen, että klaanien pitää pystyä toimimaan yhdessä ja eriäväisyydet hajottavat meidät. Ja siksi tiedän jo varmaksi valintani siitä, kuka pystyy toimimaan vankkana tukena ja pitämään meidät vakaina näinä vaikeina aikoina.”
Kissat vilkuilivat toisiaan mietteliäinä.
”Valintani saattaa osan mielestä olla väärä”, Unitähti sanoi sitten, ”mutta lopulta, ainakin toivon näin, näette kaikki, miksi se on oikea. Uudet tuulet puhaltavat ja me tarvitsemme samaan aikaan muutosta ja vakautta. Ja luottamusta toisiimme taustamme ja mistään muustakaan riippumatta.”
Unitähti katseli kissoja, jotka odottivat hänen julkistavan tulevan varapäällikön nimen.
”Olkiväre”, Unitähti kohtasi kollin katseen. ”Otatko paikkasi Jokiklaanin varapäällikkönä?”
Ruskea kolli hätkähti ja hänen silmänsä levisivät. Hän oli selvästi yllättynyt eikä hän ollut ainoa. Hän oli entinen Myrskyklaanin kissa, mutta Unitähden mielestä hän oli osoittanut uskollisuutensa kuuluvan Jokiklaanille. Unitähti oli myös aistinut kollista sen, ettei soturilaki ollut kiveen hakattu lista sääntöjä. Kolli ei myöskään pelännyt muutoksia. Hän oli oikea valinta näinä aikoina Jokiklaanin varapäällikkö.
Olkiväre hätkähti hetken kuluttua. ”O-olen otettu, Unitähti. Ja minä otan paikan vastaan. Lupaan toimia kunnialla ja Jokiklaanin arvoisesti, ja arvostan tätä valintaasi.”
”Tiedän”, Unitähti hymyili, ”ja arvostan panostasi Jokiklaanille ja muutoksille.”
Unitähti katsahti taivasta ja huokaisi syvään. Hän katsoi sitten Jokiklaania ja vahvistui entisestään valinnastaan. Hän oli nyt Jokiklaanin päällikkö ja hänen rinnallaan seisoi nyt Olkiväre, joka auttaisi häntä viemään Jokiklaania oikeaan suuntaan.
Ja Olkiväre oli itsenäinen kissa, joka osaisi toimia vaikeissakin tilanteissa. Unitähti tiesi olevansa nyt vaikeassa tilanteessa. Hänellä oli vielä oma pieni pentu hoidettavana ja hänen mielentilansa oli hatara, hän tiesi sen itsekin. Hänen täytyisi kuitenkin jaksaa.
Hän oli nyt päällikkö ja niin monen kissan henki riippui hänestä.

/varoitus taistelusta, kuolemasta ja verestä

Neljästoista luku – Tell me, how am I supposed to move on?

Taistelu oli raaka ja julma. Uniyö oli tehnyt kaikkensa, jotta vain harva kuolisi tänään. Hän oli yrittänyt kaikkensa, mutta silti niin moni oli jo kuollut. Hän tunsi sen kamalan tunteen vatsassaan, kun tajusi niin monen kissan menettäneen henkensä tässä taistossa. Oliko kaikki hänen syytään? Oliko Valhetähti ollut oikeassa, kun oli sanonut jokaisen näistä kuolemista olevan Uniyön vastuulla? Olisiko Uniyö voinut tehdä jotain toisin?
Kaikki nuo kysymykset väistyivät nopeasti ja Uniyö näki vain yhden tavoitteen mielessään. Sen, jonka hän oli saanut Tähtiklaanilta. Hänen tulisi tappaa Valhetähti ja lopettaa tämä hulluus. Kaikki oli vain Valhetähden syytä, ei Uniyön. Näin naaras halusi ja yritti uskoa. Silloin tällöin ahdistus valtasi naaraan mielen, mutta se katosi aina yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Aivan maagisesti jopa.
”Valkotähti!” Uniyö juoksi päällikkönsä luokse hengästyneenä. Hän ehti avata suunsa, mutta napsautti sen kiinni, kun huomasi Tammihuurteen elottoman ruumiin päällikkönsä edessä. ”Ei… Tammihuurre…”
”Tiedän”, Valkotähti huokaisi syvään ja katsahti Uniyötä. ”Sinä tiedä, että minulla on vain yksi henki jäljellä ja en voi jättää Jokiklaania vailla varapäällikköä, seuraajaani.”
”Sinun pitää valita varapäällikkö nyt”, Uniyö nyökkäsi, katse harhaillen ympäristössä. Hänen korvansa kääntyivilät jokaisen tuskaisan huudon perässä. ”Pihakakäpälä olisi hyvä valinta tai-”
”Sinä”, Valkotähti sanoi sitten ja Uniyön ahdistuspiikki katkesi. Hän kohtasi kollin katseen ja räpäytti silmiään ihmeissään. ”Minä nimitän sinut Jokiklaanin varapäällikköksi.”
”Minut?” Uniyö kallisti päätään ja pudisti sitten päätään. ”Ei, ei, en minä voi. Minä johdin tämän koko taistelun alkuunsa tappaen niin monta ja en, en minä, en…”
”Sinä olet ollut jo varapäällikkönä ja tiesin jo silloin tekeväni oikean valinnan”, Valkotähti sanoi sitten. ”Ja teen nytkin oikean valinnan. Johtaminen ei ole koskana helppoa, Uniyö, mutta sinä pystyt kyllä tähän. Ja sinä teit oikein, kun kerroit mitä meidän pitää tehdä. Me taistelemme suurempien asioiden puolesta tänään.”
Uniyö avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta päästi lopulta vain ulos huokauksen.
”Jokiklaani tarvitsee jonkun, joka tietää, mitä pitää tehdä ja joka tietää, miten johdetaan. Jonkun, joka uskoo klaanien tietynlaiseen yhtenäisyyteen tämän kaiken jälkeen”, Valkotähti huomautti. ”Näillä näkymin muutaman klaanin johtoon voi nousta kissoja, jotka haluavat asettaa Valhetähden lailla syvät kuilut klaanien välille, mutta vaikka klaanien tuleekin olla omia itsejään, tarvitaan myös kommunikointia, yhtenäisyyttä ja ymmärrystä. Me emme voi olla klaaneja yksin, mutta emme voi olla vain yhtä klaania.”
Uniyö pudisti päätään. Hänen mieltään oli vaikea muuttaa. ”Niin kai”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta yhtenäisyys on tärkeämpää kuin mikään.”
”Ehkä jonakin päivänä näet suuremman kuvan kaikesta”, Valkotähti hymyili. ”Mutta sinun tuota asennettasi tullaan tarvitsemaan tämän kaiken jälkeen, kun muutama muu kissa voi klaaninsa johdossa haluta asettaa syviä välejä klaanien välille. Tasapaino on jotain, mitä klaanit tulevat tarvitsemaan ja tulet vielä tietämään sen.”
”Valkotähti, kiltti”, Uniyö aneli. Valkotähti vain hymyili.
”Ymmärrät vielä senkin, että koskaan kukaan ei ole täydellinen, eivät päälliköt, eivät parantajat, eivt tähtiklaanilaisetkaan. Jokainen meistä oppii koko ajan lisää ja sinä olet oppinut elämäsi aikana jo paljon, vaikka oletkin vielä nuori. Ja sinä tulet oppimaan varapäällikkönä ja vielä päällikkönä enemmän kuin osaat edes arvata nyt. Sinä olet moneen muuhun verrattuna kyvykkäämpi johtamaan muita ja toivon, että näet sen vielä itsekin tulevaisuudessa”, Valkotähti puhui. Hänen katseensa oli ylpeä, mutta Uniyö näki sen haikeuden kollin silmissä. Ja Valkotähti selvästi näki tuoreen varapäällikkönsä kysyvän katseen. ”Minä olen menettänyt tänään jo kaksi henkeä, Uniyö.”
Uniyön silmät levisivät. ”Mitä? Miten, Valkotähti? Ei. Sinulla on enää yksi… Sinä et saa uhrata itseäsi-”
”Uniyö”, Valkotähti keskeytti. ”Minä en ole mikään korea patsas, joka katsoo omien kissojensa kuolevan. Minulla on useampi henki ja muilla vain yksi. Taitoni taisteluissa eivät ehkä ole niin hyvät kuin mitä voisivat olla, mutta minä olinkin ennen parantaja. Uniyö, pyydän, muista kaikki se, mitä sanoin sinulle tänään.”
Uniyö huokaisi syvään ja nyökkäsi sitten. ”Minä yritän, Valkotähti.”
”Tiedän, että tulet pitämään hyvää huolta Jokiklaanista”, Valkotähti sanoi hymyillen ennen kuin juoksi auttamaan taistelevaa Jokiklaanin kissaa. Uniyö vilkaisi Tammihuurteen ruumista ja hänen huokaisunsa oli hatara. Tammihuurteen pentu ei ollut vielä edes kuutta kuuta ja jo nyt hän joutui astelemaan ilman isäänsä.

Uniyö oli pakokauhun valloassa. Harhamieli oli kuollut. Muistot kollin viimeisistä hetkistä täyttivät Uniyön mielen. Kolli oli kuollut hänen edessään. Ja hänen takiaan.
Harhamieli, Uniyön tyttären isä, oli syöksynyt Uniyön pelastukseksi, kun Myrskyklaanin kissa oli yrittänyt riistää Uniyön hengen. Harhamielen kurkku oli repeytynyt auki, kun vihollisen kynnet olivat uponneet hänen nahkansa läpi. Uniyön koko maailma oli hidastunut, kun hän oli nähnyt veren roiskahtavan Harhamielen turkille ja kuinka kolli oli iskeytynyt maahan iskun jälkeen.
Outo, sokaiseva raivo, oli vallannut Uniyön mielen ja hän oli tappanut Harhamielen tappaman kissan. Hän tajusi vasta sen jälkeen, että olisi saattanut tappaa jopa oman sukulaisensa. Myrskyklaanin naaraan, Utuliekin, näkeminen oli kuitenkin helpottanut Uniyön oloa, vaikka ei tarpeeksi.
Mustaturkkinen naaras laskeutui Harhamielen ruumiin äärelle ja katsoi kuinka hiljalleen kollin kauniista silmistä elämä hiipui pois. Uniyö hyräili hiljaa, kun Harhamieli kuoli. Kolli hymyili vielä ennen kuin avasi silmänsä uudestaan.
”Sinä”, Harhamielen sanat olivat epäselviä hänen suunsa täyttävän veren takia, mutta Uniyö ymmärsi silti, ”tulet pärjäämään kyllä.”
Kolli sanoi ja Uniyö tunsi kyynelten kirvelevän hänen silmissään, kun kolli lopulta nukkui pois. Hän painoi päänsä kollin turkkiin ja tunsi kuinka elämän lämpö hiipui hiljalleen kollista. Nyt Kaikupentu kasvaisi ilman isää, aivan kuten Peurapentu. Se ei ollut reilua. Mikään ei ollut tässä reilua enää.
Uniyö pakotti itsensä ylös. Hänen tulisi jatkaa. Hänen olisi pakko jaksaa jatkaa eteenpäin. Niin monen kissan henki oli vaarassa eikä hän haluaisi antaa enää kenenkään kuolla turhaan.
Uniyö juoksi taistelun keskellä. Hänen tulisi löytää Valhetähti. Vain löydettyään kollin ja tehtyään sen, mitä piti, voisi hän päättää tämän taistelun.
Naaraan askeltamisen pysäytti kuitenkin pieni kissan ruumis, joka lojui taistelun laitamilla. Uniyön silmät levisivät kauhusta ja hän loikki taistelevien kissojen ohitse valkoturkkisen kissan luokse. Hänen surukseen hän oli kuitenkin myöhässä. Valkotähti oli kuollut.
”Ei, ei, ei”, Uniyö aneli. ”Et sinä voi olla kuollut…”
Valkotähden ruumis oli kuitenkin eloton. Hän oli kuollut verenhukkaan. Hänen ruumiinsa alla oleva vielä lämmin verilammikko kertoi synkän tarinan.
”Minä yritän, Valkotähti”, Uniyö lupasi, vaikka oli aivan epävarma onnistumisestaan asian suhteen, ”minä oikeasti yritän uskoa itseeni ja kykyyni olla päällikkö. Minä yritän johtaa hyvin. Minä yritän.”

Valhetähti juoksi pois taistelukentältä. Ja kaikki se, minkä Uniyö tiesi tehtäväksi, oli tapahduttava nyt tai muuten saattaisi olla liian myöhäistä. Kukaan ei olisi auttamassa kollia nyt, mutta ei myöskään Uniyötä. Tämä taistelu oli kuitenkin käytävä vain heidän kahden välillään. Uniyö loikki kissojen ohitse, väisti kymmenet ruumiit ja suuntasi kauas pois taistelun keskeltä seuraten Valhetähden hajujälkeä.
Naaras hidasti tahtiaan, kun kuuli taistelun ääniä. Ketä vastaan Valhetähti täällä taistelisi? Uniyö hiipi ja näki nyt pienen pennun avuttomana vaaleanruskean kissan edessä. Kolli oli tappamassa pennun. Uniyö tunsi oudon järjen kipinän palaavaan itseensä kaiken sen tuskan ja synkkyyden keskeltä. Valhetähti oli tullut pelastamaan pentua? Hän oli jättänyt kaiken taaksensa, taistelun ja Synkän metsän kissat, jotta voisi pelastaa hädässä olevan pennun?
Soturilaki. Ei Valhetähti nyt oikeasti voinut olla seuraamassa sitä niin voimakkaasti, vaikka niin oli väittänyt? Eihän se nyt niin toiminut.
Eihän?
Uniyö irvisti piilostaan ja loikkasi varoittamatta pennun luona olevan kissan kimppuun upottaen kyntensä syvälle kissan lihaan. Se ei ollut Valhetähti. Se oli toinen kissa. Unitähti päästi kissasta irti, katsoen kuinka rusehtavan kollin ruumis valahti veltoksi hänen tassujensa juuressa. Kollin kaula oli ollut valmiiksi jo auki ja silti hän oli yrittänyt tappaa pennun, viimeisillä voimillaan.
Uniyö kääntyi ympäri, kohdaten loukkaanteen Valhetähden mustan pennun luona, katsoen terävästi kollin oransseihin silmiin. Valhetähti vuosi verta ja hänen silmänsä pysyivät hädin tuskin auki. Sielukynsi, Tuuliklaanin soturi, oli hoitanut homman Uniyön puolesta ja tehnyt kaikesta aivan liian helppoa. Pentu Valhetähden luona oli niin nuori eikä toivon mukaan muistaisi tätä hetkeä ollenkaan. Muistaisi sitä, mitä Uniyön olisi nyt tehtävä. Muistaisi sitä, mitä hänen pitäisi nyt tehdä.
Valhetähti yritti nousta ylös, mutta ei pystynyt siihen. Hän oli ottanut liian monta iskua suojellessaan pentua Tuuliklaanin kollilta. Valhetähti veti hataraisen henkäyksen ennen kuin valui maata vasten. Elämä valui hänestä kuin vesi purosta. Uniyö vain katsoi Valhetähteä, tekemättä mitään. Pentu kollin vierellä ulisi surullisesti, saaden Uniyön sydämen melkein särkymään.
”En ole sydämetön”, Valhetähti sanoi yllättäen. Hän oli herännyt taas henkiin, menetettyään yhden yhdeksästä hengistään, vaikka eihän Uniyö ollutkaan varma, kuinka monta Valhetähti oli tähän mennessä jo menettänyt. ”Minä en tapa turhasta, Uniyö. Jokaisen elämä on arvokas ja siksi minä olen tätä kaikkea tehnyt.”
”Sinä jätit koko taistelun taakse yhden pennun vuoksi”, Uniyö sanoi, kohottaen kysyvästi kulmaansa. ”Jos luulet tämän saavan minut hämääntymään valheisiisi...”
”Minä en ole valehdellut”, Valhetähti murisi. ”En muille kuin Synkän metsän kissoille siitä, mitä minä haluan saavuttaa. Ja tämä yksi pentu tässä on minun tyttäreni. Maailma on hänelle julma, Uniyö, ja vain siksi, että hän syntyi. Syntyi Hopeaviillon takia.”
Uniyö tunsi säälin pistävän rintakehässään, niin Valhetähteä kuin pentua kohtaan. Hän ei kuitenkaan saisi antaa minkään sokaista itseään. Valhetähti oli nimeltään VALHEtähti. Kaikki, mitä kolli teki ja sanoi, voisi hyvin olla hämäystä ja valetta.
”Olen pahoillani”, naaras sanoi, tietämättä, oliko pahoillaan vai ei. Hän ei ollut itsekään varma.
”Toivon, että tulet näkemään sen, että mitä sinä teet”, Valhetähti sanoi pistävästi, ”ei ole se oikea tie. Klaaneja on viisi ja meillä on soturilaki syystä.”
”Ja silti kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on oikeutettu tuolla, mitä yrität minulle vakuuttaa?” Uniyö kysyi silmät sirrillä.
”Jos sitä et usko”, Valhetähti sanoi matalalla äänellä, ”vaikka sinun tulisi… Minulla on yksi pyyntö.”
Uniyö kohotti kulmaansa kysyvästi. Mitä Valhetähti häneltä muka voisi pyytää? Ei hän antaisi mitään tuolle kollille, ei mitään. ”No?”
”Älä tuomitse minun tytärtäni sen perusteella, mitä minä tai hänen emonsa on tehnyt”, Valhetähti sanoi ja Uniyö yllättyi. Kaiken sen jälkeen, mitä Valhetähti oli tehnyt ja halunnut saavuttaa, pyysi hän Uniyön huomioivan pienen pennun hyvinvoinnin? ”Tahdon hänelle vain hyvää, ja että hän saa mahdollisuuden olla ihan oma itsensä eikä kulkea kenenkään muun varjossa. Varsinkaan Hopeaviillon. Sinä et tiedä, millainen hän on. Hän tappoi tänään omat vanhempansa.”
Uniyö henkäisi hiljaa ja laski katseensa pentuun pieneksi hetkeksi. Hän kohtasi taas Valhetähden katseen ja seurasi kuinka kollin yksi hengistä lipui taas hänestä pois. Hänen vammansa olivat ottaneet hänestä kaiken voiman ja hän menetti nyt toisen henkensä niiden takia.
”Pentu on viaton”, Uniyö sanoi sitten ja katsahti mustaturkkista pentua. Ehkä jossain toisessa elämässä tuo pentu olisi voinut olla heidän kahden, mutta tämä elämä ei sitä sallinut. Ja ehkä toisenlaisesta elämästä unelmoiminen vain haavoitti lisää. ”Joten minä suljen hänen vanhempiensa teot irti hänestä.”
Uniyö asteli lähemmäs, varmistaakseen, ettei Valhetähti ehtisi kerätä liikaa voimia. Uniyö kumartui pennun ylle, veti hänet pois Valhetähden, isänsä, ruumiin luota ja peitti naaraspennun näkyvyyden tuuhealla hännällä ennen kuin kumartui Valhetähden ylle, tassu koholla. Kynnet välähtivät päivänvalossa.
”Isä lepää hetken”, Uniyö sanoi pennulle, peittäen hänen näkökenttänsä paremmin. Uniyö sulki silmänsä hetkeksi ja avatessaan hän kohtasi Valhetähden katseen. Kollin oranssit silmät leimusivat ja hän yritti kammeta itsensä pystyyn, mutta oli yhä heikkona muutaman henkensä menetyksestä aiemmin. Kolli päästi vihaisen huokauksen ja yritti sanoa jotain, mutta ääntä ei tullut.
Uniyö tuijotti kollia silmiin ja räpäytti silmiään hitaasti. Valhetähti tuijotti Uniyötä takaisin silmiin, ilmekään värähtämättä. Kynnet sivalsivat nopealla liikkeellä Valhetähden kurkkua ja kolli päästi surun täyttämän huudon, joka katkesi lyhyeen, jonka jälkeen laskeutui synkkä hiljaisuus. Uniyö tiesi joutuvansa tekemään sen vielä uudestaan ja uudestaan.
Vielä olisi tehtävää kaiken tämän henkien vuodatuksen jälkeen, jottei kukaan löytäisi Valhetähteä. Kollin rippeet tulisi hävittää. Lähellä virtasi joki, jota Uniyö kuulosteli ja vilkaisi sitten Valhetähden veristä kehoa. Hän tiesi heti, mitä tehdä.

Uniyö asteli puiden lomasta rinta röyhistettynä. Hänen tulisi näyttää nyt vahvalta, vaikka olikin tehnyt julman teon riistäessään pennulta hänen isänsä, vaikka tiesi itsekin miten kova tuska se oli. Hän tiesi sen henkilökohtaisesti niin eri tavoin, varsinkin tämän päivän jälkeen. Hän kuunteli taistelun tiimellystä ennen kuin pyyhälsi juoksuun, häntä tuulessa hulmuten. Hänen olisi pakko olla nopea ennen kuin turhan moni kuolisi turhaan. Jos hän voisi pelastaa vielä joidenkin kissojen henkiä, hän tekisi sen mistä hinnasta tahansa. Hän suuntasi korkealle paikalle, josta hänet kuultaisiin ja ilman, että joutuisi kohtaamaan muita kissoja haastajinaan.
Uniyö loikkasi komeasti erään siirtolohkareen päälle, katse langetettuna taistelevien kissojen ylle.
”Valhetähti on kuollut!” Uniyö kajautti ilmoille niin kovaa kuin hänen kurkustaan pääsi. Hän oli tehnyt jotain, jota hän saattaisi katua koko elämänsä. ”Ruumis on huuhtounut joen mukana pois. Hänen rikkomuksiensa takia hän ei ansaitse tulla haudatuksi entisten klaanitoveriensa viereen!”
Kissat hänen ympärillään pysähtyivät, katseet kääntyen katsomaan mustaturkkista naarasta, joka katsoi ilme vakavana verisiä ja taistelun runtelemia kissoja.
Synkän metsän kissat vilkuilivat toisiaan hätäisinä, epävarmoina siitä, mitä heidän tulisi nyt tehdä. Heidän johtajansa oli poissa. Keltä he nyt ottaisivat käskyjä? Voisivatko he enää tehdä mitään voittaakseen? Monen kissan vastustaja oli voittanut.
”Taistelu on ohitse ellette tahdo menettää useampaa karvatuppoa turkistanne!” Uniyö murisi viholliskissoille, jotka ottivat askeleita taaksepäin, vilkuillen toisiaan epävarmoina. Uniyö nyrpisti nenäänsä ennen kuin hännänheilatuksellaan käski liittolaisiaan nappaamaan petturit kiinni.
Osa heistä pakeni, varsinkin Synkän metsän kissat takaisin omaan maailmaansa, mutta osa saatiin napattua. He kärsisivät rangaistuksensa, mikä riippuisi heidän uskollisuudestaan ja siitä, olisivatko he kykeneväisiä muuttumaan.
Aukio oli täynnä ruumiita, vihollisten ja jopa tuttujen. Tämän taistelun Uniyö olisi halunnut välttää. Tämä taistelu oli vuodattanut liikaa klaanikissojen, tähtiklaanilaisten ja viattomien kissojen verta.
Kissajoukosta alkoi hiljalleen kuulua surullista ulvontaa, kun kissat löysivät kuolleiden läheistensä ruumiita. Osalla taas taistelusta tullut adrenaliini hiipui ja he saivat surra kuolleita läheisiään.
Neljän klaanin päälliköt olivat kuolleet.
Jokiklaanin Valkotähti, Varjoklaanin Kanervatähti, Tuuliklaanin Huminatähti ja Myrskyklaanin Valhetähti. Ehkä niin monen uuden päällikön vaihtuminen toisi uutta valoa synkän taistelun jälkeiselle ajalle. Tuuliklaanin päälliköksi nousisi Pilviharso, joka oli toiminut jo kuita Tuuliklaanin varapäällikkönä. Ja vaikka kollilla oli Uniyön mielipiteistä eriävät mielipiteet, tiesi Uniyö kollin tulevan olemaan vahva päällikkö. Jokin Pilviharson katseessa oli synkkää, kun hänen ja Uniyön katseet kohtasivat, mutta Uniyöllä ei ollut jaksamista ajatella asiaa.
He kaikki neljä olivat kokoontuneet taistelukentän laitamille. Hallatähti oli ainoa eloon jäänyt päällikkö. Varjoklaanilta oli kuollut niin päällikkö kuin varapäällikkö. Mitä luultavimmin Varjoklaanin parantajat tekisivät päätöksen Varjoklaanin uudesta päälliköstä.
Myrskyklaanin varapäällikön tilanne oli ollut mielenkiintoinen, sillä Häivätuuli oli seurannut Valhetähteä ja toiminut Valhetähden varapäällikkönä. Pitkän keskustelun jälkeen, niin Sudenlaulun kuin muiden klaanien johdossa olevien kissojen kanssa, he tulivat päätökseen, ettei ollut mitään syytä epäillä Häivätuulen kykyä toimia Myrskyklaanin uutena päällikkönä.
Häivätuuli ei ollut Valhetähden tehtävän tekijä tai sen seuraaja. Naaras uskoi soturilain merkitykseen ja siihen, että järjestyksen pitämiseen. Häneltä löytyisi myös tarpeeksi kuria ja kylmähermoisuutta Myrskyklaanin johtamiseen nyt vaikean ajanjakson jälkeen. Pilviharso oli myös puolustanut Häivätuulen näkemyksiä, mikä oli vahvistanut yhteistä valintaa. Ja Myrskyklaani itse hyväksyi myös Häivätuulen päällikökseen.
Häivätuulen tietämättä, mutta Uniyön tiedettävissä, he kaksi olivat sisaruksia. Ennen kuin Kuutähti oli kuollut ja syntynyt uudestaan Jokiklaaniin Kirkaskuuna, oli hän saanut kolme pentua; Häivätuulen, Pihkahumun ja Korppitaivaan. Ja Uniyö toivoi kovasti, että Häivätuuli saisi tietää asiasta. Nyt hän näki sen, mikä rikkinäinen kissa löytyi Häivätuulen sisältä.
Taistelun jälkeen olisi pitkä matka. Heidän tulisi rakentaa uudestaan kissojen uskollisuutta ja klaanien välejä paremoaan suuntaan. Tulevat päivät tulisivat olemaan täynnä kaaosta, erityisesti Varjoklaanissa. Parantajat, tai oikeastaan parantaja, joutuisi tekemään paljon työtä. Klaanilla ei ollut päällikköä ja heidän tulisi saada joko merkki Tähtiklaanilta tai Surulinnun olisi päätettävä.
Kukaan ei tiennyt Tähtiklaanin tilasta nyt. Olisiko se taas vahvana vai ei? Synkän metsän heikennyttyä taas, Uniyö tosiaan toivoi Tähtiklaanin saaneen edes osan voimistaan takaisin.
Tulevat päälliköt ja Hallatähti sopivat tapaavansa yhdessä täyden kuun kokoontumisessa seuraavan kerran rauhallisissa merkeissä (lukuun ottamatta kolmea heistä, jotka hakisivat henkensä seuraavana yönä). Sinne ei olisi kuin alle kaksi viikkoa ja sen aikana he ehtisuvät koota omia klaanejaan ja järjestämään asioita. Heillä ei ollut nyt kiire sotiin tai muihinkaan hetkeen. Ei ollut heti uutta kriisiä ravistelemassa heidän olemassaoloaan.
Uniyö katsoi haikeana jokaista elotonta ruumista aukiolla. Leireissä he tulisivat kohtaamaan lisää kuolemaa ja Uniyötä jo pelotti se, kuinka moni oli kuollut, joista hän ei vielä tiennyt.
Ja entä Valhetähden pentu? Uniyö oli palannut Valhetähden kuolemanpaikalle ja sille joelle etsimään pentua, mutta hänen surukseen Hopeaviilto oli ehtinyt ensin ja vienyt pennun mukanaan. Nyt hän voi vain rukoilla, että ei tehnyt suurta virhettä menettäessään pentua pahan kissan armoille.

//juonikuviota tullaan päivittämään lähipäivinä :3

luku 16.

You set me on fire

Nälkä kasvoi syödessä. Supihammas oli pitkään miettinyt, mistä se johtui. Tosin hänen kumppaninsa Nova oli katsellut häntä mietteliäänä, ymmärtäen sen nopeammin kuin Supihammas itse. Olihan kolli ollut entinen Yönkajon lauman johtaja - tuo oli nähnyt paljon asioita. Kilpikonnakuvioinen kolli oli patistanut hänet parantajelle, aivan varulta. Eikä Nova ollut väärässä. Supihammas oli tiennyt jonkun asian olevan erilainen, kun sai varmistuksen Novalta, hän oli mennyt käymään parantajalla. Parantaja oli sanonut, että hän tulee saamaan pentuja. Novan ja hänen pennut. Supihammas ja Nova olivat sinä yönä katselleet pitkään tähtitaivasta ja miettineet sitä, kuinka heidän elämänsä oli nyt juuri sellaista kun he olivat halunneetkin.

Enää puuttuivat vain ne pennut, jotka kasvoivat Supihampaan vatsassa.

Rauhan tunne ei pysynyt kauaa, kun Uniyö oli tullut kertomaan asioita. Se oli ollut jo odotettavissa, kun Myrskyklaani oli ollut pitkään niin outo ja vihdoin kaikki tuli ilmi. Ainoa asia, mistä Supihammas ei pitänyt ja se oli sota. Häntä pelotti, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Mutta hän luotti klaaniinsa - tuli eteen mitä tuli. Hänellä oli myös taitava kumppani rinnallaan, joten hänellä ei ollut hätää.

Supihammas oli yksi niistä, joka oli lähtenyt Tuuliklaaniin mukaan. Hän seuraisi klaaniaan, vaikka hänen omatunto jyskytti päässä ja sai hänen turkkinsa pystyyn. Miksi niin monet taistelivat klaanitovereitaan vastaan? KUinka moni päätyisi kuolemaan oman perheenjäsenensä tassujen kautta? Supihammas pohti ja katseli kissajoukkiota, jossa haisi veri, paikalla oli kuolleita kissoja ja jotkut juoksivat suuntaan ja toiseen. Taistelu oli puhjennut raivokkaasti, kuin kauan odotettu myrsky. Raidallinen naaras painoi muistiinsa näkymän - sitä ei sopisi unohtaa. Tämä olisi hetki, joka ratkaisisi kaiken. Naaras loikkasi punertavan varjoklaanilaisen kimppuun. Supihammas taisteli hurjana, kynnet ja hampaat esillä. Supihammas osasi käyttää Yönkajon lauman tekniikoita, joita klaanikissa ei tavallisesti osannut odottaa, joten hänellä oli yllätys puolellaan. Supihammas sai potkittua naaraan yltään, punertavaturkkinen loikkasi kauemmas taistelun siimeksestä. Supihammas nousi ylös, ylpeänä itsestään, kunnes vatsassa muljahti. Hänen vatsassaan tuntui epämukava tunne - se sai hänen turkkinsa polttelemaan. Naaraan vaisto sai hänet ymmärtämään samantien, mistä asiasta oli kyse.

Pennut syntyivät liian aikaisin - kaikista paikoista juuri nyt! Taistelun keskellä! raidallinen naaras parahti ja romahti maahan kiemurrellen. Supihammas oli kerennyt vain toivoa Tähtiklaanin olevan paikalla - ja hänen rukouksiinsa oltiin vastattu, sillä Jokiklaanin parantajaoppilas Vesitassu oli tullut paikalle. Supihammas oli kauheissa kivuissa, hän kiem Vesitassu koki suurta ahdinkoa, kun taustalla olevat kissat taistelivat keskenään. Vesitassu oli huutanut muille jotain, mutta Supihammas ei kuullut toista.
“Supihammas! Kuuntele minua!” Vesitassu oli huutanut Supihampaalle, joka oli palannut ajatuksistaan takaisin. Supihammas irvisti ja tunsi kouraisun vatsassaan.
“Auta minua!” Supihammas sanoi äänessään pieni pelko. Sitten hän rohkaistui - hänen täytyi olla rohkea. Pentujen, Novan ja Vesitassun vuoksi. “Minä uskon sinuun Vesitassu”, Supihammas hymyili supistusten välissä. Vesitassu sulki silmänsä ja alkoi auttamaan naarasta.
“Tässä on sinulle keppi. Se on aika laho, mutta en löytänyt tähän hätään parempaa”, Vesitassu sanoi ja katsoi Supihammasta, sitten kääntäen katseensa Villivirneeseen joka taisteli hurjalla vauhdilla vieraan kissan kanssa, kuitenkin kaikki meni pieleen ja Villivirne oli hävinnyt taistelun ja oli kuolemassa. Supihammas katseli kauempaa surullisena, kun Vesitassu poistui hänen luotaan Villivirneen luokse. Ainoa asia mitä Supihammas kuuli, oli että Villivirne halusi pentujen selviävän. Hänen selviävän. Supihammas parkaisi purasiten keppiä, miten tämä tulisi päättymään? Supihammas sulki silmänsä, yrittäen saada ajatuksensa pois äskeisestä taistelusta ja puri lahoa keppiä suussaan parahtaen. Harmaan naaraan katse kirkastui, kun Vesitassu palasi. Hn kokeili naaraan vatsaaa.
“Kolme… Neljä pentua!” Vesitassu arvioi ja auttoi Supihammasta. “Sinun täytyy ponnistaa nyt!” Ja niin Supihammas teki. Ensimmäisenä pentuna syntyi ruskean harmaa kilpikonnakuvioinen kolli. Supihammas otti esikoispentunsa lähemmäksi itseään.
“Onko… muita vielä tulossa?”
“On. Kunhan ponnistat!” Vesitassu kannusti häntä ja Supihammas teki parhaansa.
“Yksi pentu… Toinen heti perään!” Supihammas katsoi pentujaan, jotka alkoivat saman tien parkumaan, missä emo oli. Supihammas huohotti ja katseli pentujaan. Toinen pentu oli harmaa valkoisilla merkeillä ja kolmas oli mustaoranssi kilpikonnakuvioinen.
“He ovat.. kauniita”, Supihammas sanoi ja puuskahti uuden kipuaallon mukana.
“Vielä yksi”, Vesitassu sanoi ja Supihampaan viimeinen pentu syntyi. Se oli saman värinen kuin ensimmäinen pentu, tämäkin oli kolli.
“Supihammas…Esikoisesi ei syntynyt elävänä. Olen pahoillani, mitään ei ollut tehtävissä”, Vesitassu sanoi ja painoi päänsä alas. Supihammas sulki silmänsä, tuntien kyyneleet silmäkulmassaan.
“Vesitassu. Se ei haittaa. Minulla on kolme muuta tervettä pentua”, Supihammas sanoi hymyillen surullisesti ja Vesitassu vastasi hymyyn. Totta kai se sattui - mutta jos pentu oli ollut jo valmiiksi kuollut, niin mitään ei todellakaan ollut tehtävissä. Se oli Tähtiklaanin tahto. Supihammas oli siitä kiitollinen, että he olivat elossa. Hän sai kiittää siitä myrskyklaanilaista Villivirnettä.

Villivirne oli halunnut, että pennut pelastettaisiin.

Supihammas oli siitä niin kiitollinen, ettei tiennyt kuinka tulisi korvaamaan tämän kuolleelle kollille.

Ehkä hän pitäisi Olkivärettä silmällä, joka oli Villivirneen poika. Se voisi olla… hyvä maksu takaisin.

Osa paikalla olevia joki- ja taivasklaanilaisia olivat auttaneet siirtämään Supihampaan syrjään pentujen kanssa, turvaan kaikelta. Novalle sana oli ilmeisesti kirinyt, koska Supihammas näki kilpikonnakuvioisen kollin lähestyvän häntä.
“Nova!” Supihammas rentoutui, kun näki kumppaninsa tulevan melkein juoksua hänen luokseen. “Nova… nämä ovat.. meidän pentumme”, Supihammas kehräsi. Viis taistelusta! Tämä hetki oli heidän! Supihammas tunsi rakkautta rinnassaan, vaikka pieni suru oli yhden menetetyn pennun takia. Kuitenkin kolme pentua eli vielä. Ympäristö unohtui hetkessä, kun Nova tuli lähemmäksi ja puski hellästi heidän pentujaan ja pysähtyi kuolleen pennun kohdalle, jolloin kolli painoi päänsä pennun turkkiin ja kuiskutti hiljaa sanoja. Sitten Nova nosti katseensa kumppaniinsa. “Nimet?” Supihammas uteli. Nova kohotti kulmiaan.
“Nyt?”
“Nyt.” Supihammas oli varma siitä, että he voisivat nimetä pennut heti. “Tämä on… Loistepentu”, Supihammas nuolaisi esikoistaan, joka oli kuollut. Sitten hän kääntyi katsomaan harmaata pentua. “Välkepentu, aivan varmasti”, hän sanoi ja puski harmaata pentua ja katsoi sitten Novaa mietteliäänä. “Sinä saat nimetä sitten kaksi muuta”, Supihammas hymyili ja Nova irvisti hämmentyneenä.
“Okei sitten. Hmm…”, Nova pohti ja katseli ympäristöään. He olivat pienessä kuopassa pusikon suojassa, jossa oli varjoisaa. Maassa möngerteli monenmoista ötökkää ja Nova jäi katselemaan niitä. “Sirkka…pentu?” Nova sanoi hetken miettimisen jälkeen ja nuolaisi toista kirjavista pennuista. Supihampaan viikset väpättivät, mutta hän ei kieltänyt. Sitten Nova katseli lisää ympärilleen, nähden hämähäkin kutovan verkkoaan. “Hämähäkkipentu?” Nova mietti ja irvisti. Supihammas naurahti ja keräsi.
“Ne ovat hyviä nimiä”, hän sanoi ja nuolaisi kilpikonnakuvioista pentua. Sitten hän kohotti katseensa Novaan ja hymyili. Kuinka kolli saikaan hänen rintansa kytemään rakkaudesta, kuin siellä olisi liekki. Supihammas tosin tiesi senkin, että Nova koki ihan samaa.

He kuuluivat yhteen. Heidän kohtalonsa olivat kietoutuneet yhteen alusta asti, kuten pieni liekki kasvoi palaessaan suuremmaksi ja suuremmaksi.

Luku 3. - Sisältää verta, taistelua ja kuolemista!

Tuijotan eteeni raivokkaasti. Kiiluva silmä pari vastaa samalla mitalla. Verenhimoisuus huokuu kissasta joka on edessäni. Kissan turkissa ei hohda tähdet, ainoastaan sumu ja pahuus. Mitä tehdä kun on vastassa kissa jostain. Tuntemattomasta.
Kissa kertoi että voin taistella hänen rinnallaan ja minusta voi tulla kaikkien klaanien päällikkö. Sanoin että ei. En tavoittele valtaa, kerroin. Selitin että haluan olla ainoastaan kiltti ja huolehtia ystävistäni ja klaanista. Kissa oli kohauttanut lapojaan ja murahtanut jotain itselleen. Minä olin valmistautunut hyökkäykseen.

Kissa loikkaa minua kohti sähosten ja leuat louskuen. Kiljaisen ja ryntään sivuun, mutta kissa rymähtää päälleni voimalla. Kirkaisen ja kynsin ympärilleni. Yksikään ei osu kissaan. Tunnen kuin kissan hampaat tavoittelevat kurkkuani rimpuilustani huolimatta. Silloin paino kevenee ja kissa lentää päältäni. Huomaan verestä punaisen Kukkatassun tulleen auttamaan. Sähähdän ja hyökkään kohti tummaa vastustajaa. Kissa kääntyy minua kohti ja potkaisee minut ainakin kolmen hännän mitan päähän. Kun nousen tokkuraisena, kerkeän nähdä silmänräpäyksen ajan kun kissa syöskyy kohti Kukkatassua ja puree leukansa tämän kurkkuun.
"Kukkatassu!" huudan ja ajatukseni sumenevat raivosta. Ryntään kohti kissaa. Kynsin ja puren niin paljon kuin kykenen. En kerkeä edes käpälällä huitaista kun tähdistä säteilevä kissa loikkaa väliimme ja ajaa viholliseni pois. Katson hohtavaa kissaa. Kiitollisena, ja hän hymähtää. Kun räpäytän silmiäni, ja avaan ne, kissa on jo kadonnut. Otan Kukkatassun ruumiin ja raahaan sen vaivalloisesti pois "taisteluareenalta". Nuolen Kukkatassun haavaa ja huomaan miten naaraan häntä nytkähtää.
"Si-sinä elät?" änkytän.
"Vi.. vielä hetken.. älä sure minua.... Kiitos avusta", Kukkatassu kähisee, ja hänen suustaan pulppuaa verta. Kukkatassu hervahtaa veltoksi ja hänen hengityksensä pysähtyy. *Hyvää viimeistä matkaa* ajattelen. Nuolaisen vielä kerran entistä ystävääni ja sen jälkeen jätän Kukkatassun ruumiin siihen. Syöksyn kohti taistelun sekamelskaa. Huomaan sivusta kun joku ryntää minun ja toisen kissan väliin, kun minua päin loikataan. Huokaisen helpotuksesta ja etsin jonkun jota auttaa. Huomaan Vaniljatassun sähisemässä kissalle, ja olen aikeissa mennä auttamaan mutta joku muu ehtii ensin. Tunne räjähtävää kipua kyljessäni. Kovempaa kuin koskaan ennen. Voisin vaikka kuolla kipuun. Näkökenttäni sumenee kun tunnen sen. Lämmin puna alkaa valua turkkiani pitkin, ja se tahraa sen punaiseksi. En pysty enää olemaan täällä. Katson kissaa silmästä silmään. Katseeni anoo apua.
"Ole kiltti jätä minut rauhaan", kuiskaan. Ennen kuin vihollinen ehtii edes räpäyttää silmiään, kiidän pois päin. Tai yritän. Haavani hidastavat selvästi, mutta silti juoksen. Kun pääsen tarpeeksi kauan, tuuperrun heinikkoon huohottamaan. Haavojani kirvelee, kun heinikko pistelee niitä. Rauhoitan hengitykseni ja suljen silmäni. Keskityn iloisiin asioihin.

Kuulen lintujen viserrystä ja puron solinaa. Kissojen iloiset maukaisut kaikuvat korvissani ja avaan silmäni. Huomaan olevani joen rannalla. Katselen haikeasti veteen. *Kumpa olisikin näin rauhallista* ajattelen.
"Hei Tuisketassu! Mennäänkö uimaan?" Kukkatassu kysyy. Nyökkään ja pulahdan veteen. Terävä kivi, tai oksa, tökkää minua kylkeen ja säpsähdän.

"Noniin! Luulin jo että lähdet Tähtiklaaniin", kissa vieressäni huokaisi. Värehäntä asetteli haavoihini hämähäkin seittiä.
"Ethän sinä mikään parantaja ole?" kysyn. Värehäntä pudistelee päätään.
"Mutta osalle sotureista sanottiin että suuriin haavoihin ensisijaisesti hämähäkin seittiä, joten tulin tähän", Värehäntä selitti. On se toki järkevää, ettei kaikki kissat kuole verenhukkaan. Nyökkään. Värehäntä painaa vahingossa huonosta kohdasta ja älähdän.
"Auts! Voisitko olla varovaisempi?" kysyn hellästi. Värehäntä nyökkää pahoittelevasti.
"Sinun kannattaa mennä hieman kauemmas lepäämään, jos et jaksa taistella. Tämä kyljessäsi oleva vamma ei ole kauniin näköinen", Värehäntä naukuu. Kohautan pienesto lapojani. No se olisi järkevää, mutta haluan auttaa taistelussa läheisiäni ja klaania. *Mutta en auta yhtään jos tapat itsesi* ääni päässäni muistuttaa. Se on totta.
"Selvä" vastaan.
Kun Värehäntä saa työnsä tehtyä, nousen ja lähden kävelemään tönkösti kauemmas. Kun en kuule enää taistelun ääniä, ajattelen että on hyvä asettua paikalleen. Tuskin jaksan leiriin, eikä minusta ole siellä hyötyä. Suljen silmäni ja vaivun rauhaisaan uneen.

Luku 3

Emo oli antanut neuvon taistella vain niitä vastaan, jotka hyökkäsivät. Siis taistella puolustaakseen. Hän oli muistuttanut, että kaikki Myrskyklaanilaiset eivät välttämättä olleet uskollisia Valhetähdelle. Katsoi kauempaa, kuinka Huomensäde taisteli kauempana punertavan kollin kanssa, ja kuinka Ampiaisturkki taisteli lähellä heitä, valkoisen naaraan kanssa. Kaislahäntä oli luvannut taistella vierelläni, tukenani, jos jotain tapahtuisi. Sillä hetkellä naaras taisteli mustan kollin kanssa, aivan lähettyvillä häntä.
En tiennyt, mitä ajatella. Pitäisikö mennä taisteluun, vai jättäytyä reunamille, tekemättä mitään? Tähtiklaani pitäisi pelastaa, niin oli Valhetähti sanonut kokoontumisessa. *Jos Tähtiklaanin kuoleminen on minusta kiinni, minä taistelen,* ajattelin. Purin hammasta. Mitä jos kuolisin kesken kaiken?
Samassa jokin tömähti kylkeäni vasten ja ajatukseni katkesivat. Kaaduin maahan, ja keuhkoistani lähti ilmat pihalle. Katsoin hädissäni ympärilleni. Mäyräkö sieltä oli tullut? *Tähtiklaanin nimeen, älä anna minun kuolla,* ehdin ajatella, ennenkuin pahansuopa kissa iski naamansa minun naamaani.
“Pentuja taistelukentällä? Tiesitkö, että taistelut on vaarallista puuhaa? Jos et, sinun tietäisi oppia se kantapään kautta,” kissa sihisi. Naaras haisi kuolemalta ja vereltä. Ponkaisin ylös ja samalla iskin käpäläni hänen naamaansa niin lujaa, kuin ranteesta lähti. Kynteni viilsi tämän otsaan haavan.
“Mitä kuvittelet tekeväsi, pentu?”
“Sinä et tapa minua, minä tapan sinut,” sanoin uhmakkaasti, mutta kuulin, kuinka ääneni värisi. Sydän hyppi rinnassa kuin viimeistä päivää.
“Haistan pelon. Sinäkö täällä pelkäät?” puolet isompi naaras kysyi hampaat irvessä.
“Ehkä… mutta joissain tilanteissa pelko saattaa pelastaa,” yritin pelata jo aikaa. En haluaisi kohdata itseäni isompaa kissaa, kun kyseessä olisi elämä ja kuolema. Taisteluharjoituksissa asia olisi aivan eri.
Naaras hyökkäsi. Väistin vikkelästi ja sujahdin nopeasti vastustajan vatsan alta. Viilsin naaraan vatsaan kynsilläni haavan, josta tihkui tummanpunaista verta. Naaras yritti tavoitella minua, mutta väistin kauemmas. Hyökkäsin häntä kohti ja viilsin tassullani hänen kasvoihin haavan.
“Tämän saat kostaa,” naaras ärisi silmät kiiluen. Hän loikkasi yllättäen ja painoi minut maahan. Sain kokea sen, miltä tuntuu odottaa kuolemaa. Yritin rimpuilla naaraan otteesta, mutta hän vain katsoi ja nauroi. Nauroi hyytävää naurua, joka kuulosti aivan korpin rääynnältä.
Yritin miettiä mahdollisuuksiani. Pakeneminen ei tulisi kuuloonkaan, ja miten pääsisin tästä tilanteesta pois? Voisin rimpuilla, mutta se ei tuottaisi erityisen hyviä tuloksia.
Naaras siirsi kynsiään kurkkuani kohti, ja osasin arvata, kuinka minulle kävisi lukuisten muiden kissojen tavoin.
“Ei,” kuiskasin ja potkaisin takajalallani kissan suojaamattomaan vatsaan. Tämä ulvaisi ja raapaisi silmieni väliin pitkän viillon. Rääkäisin. Viiltoon kirveli ja verta norui pitkin kasvojani. Näkökykyni sumeni hieman, ja toinen silmäni oli aivan veren peitossa. Kuitenkin hyökkäsin. *Armoa ei anneta,* päässäni kaikuivat Huomensäteen antamat ohjeet. Sokeana läpsäisin jonnekin, minne yletyin. En välittänyt yhtään mihin, kunhan se osui valkoiseen naaraaseen.
Lehmussydän oli tuonnempana huomannut ahdinkoni ja syöksyi tilanteeseen.
“Iltatassu! Anna Iltatassun olla!” kolli rääkyi naaraalle. Kissa katsoi, kuinka Lehmussydän juoksi meitä kohti. Näin tilaisuuteni tulleen ja siirryin sivummalle. Lehmussydän saisi nyt hoidella naaraan.
Katsoin, kuinka Lehmussydän ja valkoinen kissa taistelivat keskenään.
“Lumikatse, en anna sinun tappaa Iltatassua,” Lehmussydän sanoi puraisten naarasta takajalkaan.
“Sen kun näkisi. Et pärjäisi edes pikkupennulle,” Lumikatse sähisi ivallisesti ja sivalsi ilmaa kynnellään.
Sain pakotettua jalkani liikkeelle ja hyppäsin Lumikatseen selkään. Raavin takajaloillani hänen selkäänsä ja upotin hampaani hänen lihaan.
“Jatka, Iltatassu,” Lehmussydän sanoi hyökäten. Nyökkäsin. Veri oli sumentanut nyt lähes kokonaan silmäni, mutta vaistoni johdattivat minua, mistä piti hyökätä.
Lehmussydän puraisi Iltakatseen lapaa. Siitä lähti tuppo valkoista karvaa. Loikkasin alas Lumikatseen selästä. Tiesin, että naaras oli epätoivon partaalla, ja että hän ei pysyisi pitämään puoliansa kahta kissaa vastaan kovinkaan kauan.
“Antaa hänen mennä,” Lehmussydän murahti ja käänsi selkänsä minulle.
“Ei, armoa ei anneta,” sähähdin ja singahdin naaraan perään, joka juoksi jo kauempana rinteellä.
“Iltatassu!” Lehmussydän naukaisi ja juoksi perääni. Mestarini nappasi hännästäni kiinni, pysättäen siten matkani. “Uskoisitko sanojani? Se kissa on vaarallinen, ja meinasit kuuri liittyä Tähtiklaanin riveihin.”
Nyökkäsin hitaasti, vaikka en olisi halunnut uskoa Lehmussydämen sanoja.
“Ja sinun olisi nyt paras mennä paikkaamaan tuo haava, joka sinulla on nenästä korvien väliin.”

Lähdin kohti puroa, jossa Sudenlaulu ja muut parantajat pitivät leiriään. Joka puolella ympärilläni oli rääkyviä ja taistelevia kissoja, kissoja joiden kurkku oli revitty auki, tai jotka eivät olleet vielä kohdanneet kuolemaansa, vaan vuotivat kaikessa hiljaisuudessa kuiviin, ilman että kukaan muistaisi heitä.

Huomaamattani olin jo melko lähellä parantajia, kun jokin tarttui häntääni. Ähkäisin.
“Mitä haluat?” sihahdin. Kissa käännähti. Hän näki silmäni.
“Sinut,” hän kuiskasi. Olin ymmälläni. Miksi kissa halusi minut? Jokin sisälläni sanoi, että kolli ei haluaisi pahaa.
“Minun pitää mennä paikkaamaan haavani.” Nyökkäsin otsassa olevaan viiltoon. Musta kolli oli vaivaantuneen näköinen. “Kumppanini kyllä hoitaa sen.”
Kolli lähti johdattamaan minua kohti jotain minulle tietämätöntä. Vilkuilin ympärilleni, ja mietin, mitä joku sanoisin nähdessään minut yksin, vieraan kissan mukana, kun en edes tiedä, kuka hän on tai mistä hän on tullut.
“Kuka sinä olet?” yritin hillitä kieleni, mutta uteliaisuus vei voiton.
“Kerron sen sinulle myöhemmin,” kolli murahti kääntyen minuun päin. Katsoin hänen silmiään. Niissä oli jotain tuttua.

***

Musta, tuntematon kolli pujahti edelläni saniaispusikkoon. Arvioin katseellani pikaisesti, voisikohan siellä olla jokin Synkän metsän katala ansa, tai oliko se kenties jokin väijytys. Seurasin kuitenkin perässä, ja huomasin puskan keskellä kiven. Kiven, joka oli yltäpäältä sammaleessa. Kiven alta pilkotti musta kolo, juuri ja juuri kissan mentävä. Arvelin kollin pujahtaneen siitä, joten menin perästä. Kumarruin kiven alle ja näin pelkkää pimeyttä. Selkäni raapaisi karheaa kiveä. Tunsin siinä pistelevää kipua. En antanut kivun häiritä, vaan jatkoin matkaa.
“No, alkoiko pelottaa?” kolli naljaili, mutta hyvätahtoisesti. En nähnyt mitään eteeni. En ollut varma, johtuiko se pimeydestä vai verestä, joka peitti kasvoni.
“Seuraa minua. varo päätäsi, tunneli saattaa olla muhkurainen. Tunnustele seiniä viiksilläsi,” kissa ohjeisti lähtien jo eteenpäin. “Ainiin. Ota hännästäni kiinni.”
Arastellen otin hellästi kollin karvaisesta hännästä kiinni. Suuni oli täynnä karvaa.
“Kunnolla. Et varmaan halua eksyä näihin tunneleihin?”
Tiukensin otettani.

Suu täynnä karvaa kolli käveli edessäni. Yritin pysyä tahdissa, mihin suuntaan hän kääntyi. Vasen, oikea, oikea, vasen, oikea, vasen, vasen, mutta menin sekaisin jo kolmannen ensimmäisen käännöksen kohdalla. Olin alkanut jo nähdä jotain. Silmäni olivat tottuneet pimeään. Sieltä täältä pilkisti tummaa valoa tunneliin. Yritin olla ajattelematta, kuinka kaikki läheiset kissat taistelivat jossakin ylhäällä, Tähtiklaanin valvovan silmän alla. En tiennyt, näkikö Tähtiklaani tännekin.
Kuulin edestäpäin veden solinaa. Oliko täällä joki? En ehtinyt miettiä kauaa, sillä eteeni ilmestyi valtava luola, jonka keskeltä virtasi pieni puro, jossa oli kirkasta, raikasta vettä.
“Onko sinun jano?” kolli kysyi. Nyökkäsin kiitollisena. Kiiruhdin puron luo ja latkin jäistä vettä. Se teki hyvää kaiken pölyn jälkeen, jota tomuisissa tunneleissa oli.
“Saanko esitellä, kumppanini, Anna,” kolli sanoi. Käännyin, ja näin vaaleanruskean naaraan, jonka perässä kulki valkoinen, harmahtunut kolli.
Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Kollin silmät olivat violetit.

“Mitä?” sain henkäistyä.
“Hei,” Anna sanoi hunajaisella äänellä. Nyökkäsin, mutta katseeni oli kohdistunut toiseen kissaan.
“Aivan. Huomasitkin minun hmm… erikoislaatuiset silmät,” kolli sanoi. “Nimeni on muuten Närhimieli. Olin ennen Tuuliklaanissa, mutta lähdin, kun rakastuin. Myrskyklaanilais naaraaseen, enkä pystynyt tukahduttamaan rakkauttani. Me kumpikin yritimme, mutta se ei onnistunut. Saimme kolme pentua, kaksi naarasta ja yhden kollin. Aurinko, tämä tässä on minun poikani. Sitten eräänä päivänä, jouduin kaksijalankoppiin, ja kumppanini uskoi minun kuolleen. Hän lähti surunmurtamana pois, takaisin klaaninsa pariin, jättäen poikani minulle. Palasin itse, yksin, ilman poikaani klaanireviireille. Tiesin, että Tuuliklaani ei ottaisi minua vastaan, joten muutin tänne, sillä olin löytänyt nämä tunnelit vasta ollessani oppilas. Aurinko uskoi minun kuolleen, jo kauan sitten, mutta olin kuitenkin elossa, metsästin klaanien reviireillä ja he uskoivat minun olleen kulkukissa, erakko läpikulkumatkalla. Milloin kierin ketunläjissä, tai mäyränsonnassa.” Närhimieli veti henkeä. “Sitten eräänä päivänä, pari kuuta sitten poikani ilmestyi tänne kumppaninsa mukana. Asumme nyt täällä, ja uskon… uskon, että me, meillä on jotain yhteistä. Tyttäreni ja kuollut kumppanini aina välillä saapuivat tänne, kertoakseen tapahtumista, joista en ollut tietoinen. Kuulin sinusta, ja päätin etsiä sinut käpäliini. Aurinko sai hoitaa sen.”
Haukoin henkeä vanhuksen tarinasta. Olemmekohan jotain sukua? Jos olemme, mitä? En tiennyt, mitä ajatella Närhen tarinasta, se kuulosti aivan liian yliluonnolliselta.
“Hetkinen, Närhimieli,” Anna keskeytti. “Etkö näe, että hänen kasvonsa on aivan veren peitossa? Se pitää hoitaa.”
Nyökkäsin, ja annoin Annan tulla luokseni ja puhdistaa kasvoni. Hän siveli siihen yrttiä, ja laittoi hämähäkin seittiä tyrehdyttämään vuodon.
“Kiitos.”
Anna nyökkäsi hymyillen. “Eipä kestä.”

“Mikä on nimesi?” Närhimieli tiedusteli, kuin unohtaen, että ei ollut edes kysynyt sitä minulta.
“Iltatassu,” vastasi kehräten. Olin alkanut pitää vanhasta, harmaantuneesta kollista. Närhimieli siristi silmiään. “Tyttäreni nimi oli Iltatassu.”
Aivan. On yleistä, että monella kissalla on sama nimi. Mutta tämä kuulosti jo oudolta.
“Hänen silmänsä olivat meripihkan väriset,” kolli lisäsi.
Minusta alkoi jo tuntua, että silmien väri oli tässä keskustelussa se olennainen asia.
“Hmmm,” mumisin sulkien silmäni. Närhimieli katsoi minua arvioivasti, kuin nähden minussa tuttua, kuten näin hänessäkin jotakin, hyvin tuttua.
Korviini kantautui jälleen taistelun äänet. “Minun pitää mennä,” totesin, ja nousin ylös.
“Seis!” Aurinko naukaisi. “Et pääse täältä pois. Et osaa täältä pois. Anna minun viedä sinut ylös.”
Myönnyin, ja niin lähdimme kohti maanpintaa.

***

Vastaani tulvahti raikas ilma kömpiessäni ylös kiven kolosta. Hengitin syvään. Ei ollut läheskään niin pimeä, mitä olin ajatellut.
“Heihei, nähdään. Muista. Jos tarvitset meitä, olemme täällä aina,” Aurinko sanoi, ja kääntyi pois. Räpäytin silmiäni kiitollisena.
Pujahdin pois saniaisten keskeltä ja vilkuilin ympärilleni. Ympärilläni oli edelleen taistelua, kissojen rääkymistä, haavoittuneita kissoja, kaikkea.
“Iltatassu! Olen etsinyt sinua kaikkialta!” Aamutassu kiljaisi nähdessään minut.
“Miksi sinä olet täällä?” kivahdin äkäisenä siitä, että Aamutassu ei ollut siellä, missä hänen piti olla.
“Karkasin, mutta en karannut. Leirissä ei edes ollut pentuja ja kuningattaria, noh, vanhuksia siellä oli, mutta ajattelin, että he pärjäävät itsekseen,” Aamutassu puhua pulputti antamatta minulle suunvuoroa. “Missä sinä olet ollut? Haiset kiveltä ja kalliolta.”
Säpsähdin. “Eräs kissa ajoi minut kiveä päin. Sain naarmuja,” selitin hätäpäissäni. En ole tottunut valheisiin, mutta Aamutassu näytti nielevän vastaukseni.
“Mennään emon ja isän luo. He taistelivat äsken tuolla,” siskoni osoitti hännällään suunnan. Aamutassu lähti jo edeltä juoksemaan kohti taistelua, mutta tulin itse hitaasti perästä. Ajatukset pyörivät päässäni. Keitä nuo kissat olivat? Miten he liittyivät minuun? Miten ja miksi kaikki tuntui liikkuvan silmien ympärillä? Kuka oli Närhimieli? Kehen kolli oli rakastanut? Mitä oli edes tapahtunut?
Lähdin Aamutassun pienen hahmon perään veren hajuiselle nummelle. Näin hänen kumartuvan jonkin ylle ja lähdin juoksemaan kovaa vauhtia jotakin kohti, jonka en uskonut olevan kovin iloinen asia.
Aamutassu oli kumartuneena Ampiaisturkin ylle.
“Iltatassu, Ampiaisturkki…” Aamutassu aloitti. Käsitin jo. Tähtiklaani oli nähnyt hyväksi ottaa Ampiaisturkki pois luotamme.
“Viedään hänet Sudenlaulun luo,” sanoin, ja yritin pysyä vahvana, vaikka suru tuntui pusertavalta, murskaavalta sisälläni.

“Mitä on tapahtunut?” Sudenlaulu kysyi heidän päästyään purolle.
“Taistelu… taistelu vei Ampiaisturkin mennessään,” Huomensäde henkäisi hiljaa niin, että vain minä, Sudenlaulu ja Aamutassu hädin tuskin kuulimme hänen sanojaan.
“Huomensäde, tule niin paikkaan sinut. Iltatassu ja Aamutassu, teidänkin kannattaisi tulla, teilläkin on joitain ruhjeita.”
“Ei minulla ole, paikkaa ensin muut,” Aamutassu väitti, vaikka hänen oikeasta korvastaan oli revennyt pala.
“Minäkään en tarvitse,” sanoin välttävästi. Anna oli jo paikannut ruhjeeni.
“Kuka sinut paikkasi?” Sudenlaulu tiukkasi.
“Routaruusu,” kuiskasin. Valehteleminen teki pahaa. Näköjään minusta oli tullut jo hyvä.

Sudenlaulu oli paikannut Huomensäteen, antanut meille mukaan unikonsiemeniä ja käskenyt mennä leiriin. Nyt emo hengitti raskaasti vieressäni, pentutarhassa, jossa oli myös Lehväpilvi. Naaras oli kertonut, kuinka Oravaliito ja Vatukkakynsi olivat kuolleet. Hän ei tiennyt miten.
Pääni oli vellova myrsky. Joka puolella kuului rääkyviä kissoja, jotka kamppailivat. Mietin, mahtaisikohan taistelu koskaan loppua. Taivaskin oli jo tummunut, ja ensimmäiset tähdet olivat syttyneet taivaalle.
“Ampiaisturkki, Ampiaisturkki… pentuni…” Huomensäde kähisi unissaan.
“Kaikki on hyvin, kaikki kääntyy vielä parhain päin,” kuiskasin pimeyteen. En uskonut sanoihini, mutta Huomensäde hiljeni. Ehkä kaikki todella kääntyisi parhain päin. Toivottavasti.

//varoitus! Hyvin raakaa ja synkkää taistelua, paljon kuolemaa ja verta!

Luku 13 – I’m feeling like a villain, got a hunger inside

Viimeinkin. VIIMEINKIN oli sota syttynyt. Hopeaviilto oli jo kuita kärvistellyt ja nyt hän viimeinkin pääsi taas käyttämään kynsiään kunnolla. Tiineenä olo ja pennun hoitaminen olivat saaneet hänet tavallistakin turhautuneemmaksi, mutta nyt viimeinkin kaiken tämän odotuksen jälkeen!
Valhetähti oli saanut tarpeeksi kauan kontrolloida Hopeaviillon tappamisia, mutta nyt mikään ei enää estäisi Hopeaviiltoa toimimasta mielensä mukaan. Hänellä oli muutenkin jo tarpeeksi patoutunutta vihaa ja sitten joku toinen tulee määräilemään, mitä hän saa ja ei saa tehdä? Määräämään, ettei hän saisi olla oma itsensä.
Kyllähän Hopeaviilto oli silloin tällöin päässyt käyttämään teräviä kynsiään, mutta se ei ollut sama asia. Nyt hän saisi itse valita.
Ja pitkästä aikaa hän pääsi kulkemaan sisarensa rinnalla pääajatuksensa tappaa ja satuttaa. Heille ei tärkeintä ollut taistelun voitto, vaikka tietysti Valhetähden voitokkuus olisi heille vain eduksi. Tosin, Hopeaviilto toisaalta aavisti jotakin erilaista Valhetähdessä, aina oli. Kolli oli ovela ja piti jokaisen salaisuutensa itsellään.
Surmakorento virnisti Hopeaviillolle, kun he marssivat Tuuliklaanin mukana kohti taistelua. Valhetähti kulki Huminatähden rinnalla ja pian kaukaisuudessa näkyikin jo Jokiklaanin ja Taivasklaanin muodostama joukkio. Säälittävä kissajoukko he ainakin olivat. Varjoklaanin kissoja oli jakautunut molemmille puolille, mistä Hopeaviilto oli yllättynyt.
Kun taisteluhuudot kaikuivat ilmassa, Hopeaviilto koukisti innoissaan kynsiään. Oi, tätä hän oli ehtinyt jo odottaa.

Taistelukentällä kaikui vihaiset huudot ja kivuliaat älähdykset. Ilmassa haisi tuore veri ja myös pelko. Myös kuoleman haju voimistui hetki hetkeltä. Synkän metsän kissoja oli mukana taistelussa, mutta myös Synkässä metsässä kouluttautuneita ja osa heistäkin taisteli aikomuksenaan tappaa.
Hopeaviilto oli yksi näitä kissoista, joiden pääaikomuksena oli tappaa vastustajaksi sattuva kissa vailla armon häivääkään.
Nyt hän oli saanut vastukseen Jokiklaanin kissan Saukkosydämen, mutta oi minkä virheen olikaan jokiklaanilainen tehnyt aliarvioidessaan Hopeaviillon.
Hopeaviilto iski hampaansa Jokiklaanin naaraan käpälään ja tempaisi naaraan voimakkaasti taaksepäin. Tummanruskean naaraan kivun aiheuttama rääkäisy päättyi lyhyeen, kun hän tömähti maahan. Hopeaviilto painoi tassullaan naaraan pään maata vasten ja samalla piti muilla raajoillaan naaraan muuta kehoa paikoillaan.
”Sinä miltei taistelit hyvin”, naaras virnisti ivallisesti ja molemmilla etukäpälillään painoi naaraan niskan poikki nopealla liikkeellä. Hän tuhahti ja tönäisi velton ruumiin kauemmaksi itsestään.
Mustaturkkinen naaras hymyili tyytyväisenä tekemälleen työlle. Hän etsi katseellaan sisartaan kaikkien taistelevien joukosta ja huokaisi, kun oli taas kadottanut valkoisen ja ruskean kirjavan naaraan näkyvistä.
Hopeaviilto kulki ketterästi kissojen ohitse etsien Surmakorentoa. Hän miltei kulki jo ohi ja kirosi sitä mielessään, sillä nyt oli liian myöhäistä.
Hopeaviillon silmät levisivät, kun hän huomasi Pilviharson iskevän hampaansa Surmakorennon kurkkuun. Elämä valui Surmakorennon keltaisista silmistä ja hänen ruumiinsa valahti veltoksi maahan.
”Kuka olisi uskonut?” Hopeaviillon ääni oli uhkaavan matala, kun hän asteli veljensä - joksi ei Pilviharsoa halunnut edes kutsua – luokse. ”Täydellinen Tähtiklaania seuraava Pilviharso tappamassa oman siskonsa.”
”Hän uhkasi omaa klaanitoveriaan”, Pilviharso murisi Hopeaviillolle. Kauempana seisoi Tarinamieli, jonka tuoreista haavoista valui verta. Surmakorento oli hyökännyt Tarinamielen kimppuun. Vaikka Pilviharso olikin mitä oli, ei häntä pitänyt noin aliarvioida. Monista kuoriutui synkkä puoli, kun heidän rakkaintaan uhattiin.
Hopeaviillo asteli Surmakorennon ruumiin vierelle ja sulki naaraan silmät tassullaan. ”Hyvästi, Surmakorento. Miksi sinun pitikään olla typerä? Mutta älä huoli”, naaras sanoi ja katsahti Pilviharso, ”minä kostan.”
”Minä tiedän kyllä, että sinä olet kuin hän”, Pilviharso sanoi ja vilkaisi Surmakorento. ”Suljettu pois Tähtiklaanin mailta.”
”Oi, nytkö sinä tiedät niin paljon”, Hopeaviilto ivasi. ”Kertoiko pikkuveli?”
”Ennepentu?” Pilviharso kohotti toista kulmaansa.
”Pieni Ennepentu”, Hopeaviilto näytti muka muistelevan mustaturkkista pentua, ”niin. Ennepentu. Sinä et tiedä oikeasti mitään, Pilviharso. Tiedätkö sinä edes, miten Ennepentu kuoli?”
”Sinä”, Pilviharso väläytti hampaitaan Hopeaviillolle. ”Arvasin sen.”
”Kappas vain”, Hopeaviilto nauroi hieman, ”ehkä et sittenkään ole toivoton tapaus, niin kuin Ennepentu.”
Pilviharso irvisti Hopeaviillolle ja naaras vain virnisti takaisin. Pilviharso näytti juuri siltä kuin olisi hyökkäämässä minä hetkenä hyvänsä Hopeaviillo kimppuun, mutta naaras oli varautunut siihen.
”Varovasti, Pilviharso”, Hopeaviilto sanoi naksauttaen kieltään, ”tai joku voisi jopa luulla sinun kääntyneen omaa klaaniasi vastaan ja sehän on vastoin Tähtiklaanin tahtoa.”
”Sinä olet murhaaja”, Pilviharso murisi. ”Ja myönsit sen.”
”Ja muutko uskoisivat sinua?” Hopeaviilto ivasi. ”Kaikille muille olen uskollinen soturi.”
Pilviharso tiesi Hopeaviillon olevan oikeassa ja naaras tiesi kollin haluavan ajaa Hopeaviillon kauas, mutta ilman selkeitä todisteita se ei onnistuisi.
Hopeaviilto vilkaisi sisarensa ruumista ja hänen katseensa muuttui entisestä vieläkin kylmemmäksi ja synkemmäksi. Hän kohtasi Pilviharson oranssit silmät ja ilmekään värähtämättä tuijotti suoraan niihin.
”Minä kostan sinulle, Pilviharso”, Hopeaviilto sanoi. ”Ja sitten minä tapan sinut, aivan kuten minun olisi pitänyt tehdä jo kuita sitten.”

Liekinsyöjä oli ollut kova taistelija, mutta ei siltikään Hopeaviillolle lainkaan vaikea vastus. Hopeaviilto oli nopea ja armoton. Hän taisteli tappaakseen eikä hän tuntenut pisaraakaan sääliä isäänsä kohtaan. Liekinsyöjä oli ollut yllättynyt, kun hänen oma tyttärensä oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Ja kun kolli oli tajunnut, että Hopeaviilto taisteli tosissaan, oli kolli ryhdistäytynyt ja taistellut tosissaan vastaan.
Hopeaviillon isällä ei ollut mitään mahdollisuutta omaa tytärtään vastaan. Hopeaviilto oli kouluttanut itseään joka päivä siitä asti, kun oli ensimmäisen kerran astellut Synkän metsän maille alle kuuden kuun ikäisenä.
Liekinsyöjän itsevarmuus oli säälittävää ja kun kolli luuli Hopeaviillon hämäyksen vuoksi olevansa voitolla, silloin Hopeaviilto iski kuolettavan iskunsa. Hänen huulillaan säteili ilkeä virne, kun hän veti terävät kyntensä isänsä rintakehästä alas hänen vatsaansa. Kolli päästi kauhistuneen rääkäisyn ja tömähti maahan. Verti roiskahti Hopeaviillon kasvoille ja naaras lipaisi yhden pisaran kiellään.
Liekinsyöjä päästi kivuliaita henkäyksiä ja makasi kyljellään kauhu silmissään. Hopeaviilto asteli aivan isänsä kasvojen eteen ja virnisti.
”Ylpeä nyt, isä?” Hopeaviilto kuiskasi, napsuattaen kieltään kitalakeaan vasten. ”Ylpeä vahvasta tyttärestäsi? Ei niin täydellinen mitä luulit.”
Hopeaviilto nauroi kyherrellen ja asteli sitten poispäin isänsä luota, jonka vastan suuresta haavasta valui solkenaan verta. Hänen sisukalunsa pysyivät hädintuskin sisällä ja Hopeaviilto käänsi tyytyväisenä selkänsä isälleen.
”Sano Pilviharsolle terveisiä, jos siis ehdit hänet vielä nähdä”, Hopeaviilto naukaisi kylmällä äänellä enää edes vilkaisemattakaan isäänsä päin. Liekinsyöjällä ei ollut hänelle enää mitään merkitystä, jos edes oli koskaan ollutkaan.
Hänellä oli seuraava kohde jo mielessä; Lumikide, hänen ja Pilviharson emo. Hopeaviilto oli tappamassa jokaisen kissan, josta Pilviharso välitti. Lumikide, Korppivaisto, Purppuravaahtera ja Hunajataivas. Ja kirsikkana kakun päällä, Tarinamieli.
Lumikiteen valkoisen turkin Hopeaviilto tunnisti nopeasti kissajoukon keskeltä. Hopeaviilto virnisti ja asteli musta turkki kiillellen kohti emoaan.
”Hopeaviilto!” Lumikide huudahti yllättyneenä, kun näki tyttärensä astelevan häntä kohti. ”Oletko kunnossa? Turkkisi on täynnä verta!”
”Olen kunnossa”, Hopeaviilto humisi. ”Se ei ole minun vertani.”
”Tähtiklaanin kiitos”, Lumikide huokaisi. ”Mikä on?”
Hopeaviilto yritti näyttää apealta ja se oli toiminut. Vaikkakin Lumikiteen maininta typerästä Tähtiklaanista oli miltei saanut Hopeaviillon ilmeen muuttuvan vihaksi. Hänen sisällään kyti palavaa vihaa, jonka hän oli viimeinkin saanut päästää limiliekkeihin ja ne liekit vain suurenivat hetki hetkeltä.
”Surmakorento on kuollut”, Hopeaviilto sanoi ja Lumikiteen siniset silmät levisivät.
”Mitä?” naaraan ääni värisi. ”Miten..?”
”Pilviharso”, Hopeaviilto sanoi kylmästi. ”Pilviharso tappoi hänet.”
”Pilviharso? Ei, ei Pilviharso voisi”, Lumikide pudisti päätään ja Hopeaviilto näki sen kauhunsekaisen pelon emonsa silmissä.
”Ja siksi”, Hopeaviilto sanoi ja kohtasi emonsa katseen, ”minun on tehtävä tämä.”
Hopeaviilto loikkasi Lumikiteen kimppuun ja painoi naaraan maata vasten. Lumikiteen silmät levisivät.
”Hopeaviilto?” Lumikiteen ääni väpätti. ”Mitä sinä teet?”
”Tapan sinut”, Hopeaviilto sanoi ja upotti kyntensä emonsa nahkaan. ”Koska Pilviharso tappoi Surmakorennon ja koska hän on… no, Pilviharso. Ja koska… minusta se on vain hauskaa.”
Lumikiteen katse täyttyi entistäkin enemmän kauhusta. ”Hopeaviilto, et sinä ole tällainen-”
”Sinä et oikeasti tiedä minusta mitään, emo”, Hopeaviilto virnisti ilkikurisesti.
Hänen tassujensa alla räpiköi hätääntyneesti aneleva Lumikide eikä Hopeaviilto tuntenut säälin häivääkään emoaan kohtaan. Lumikide oli liian pehmo. Ennen kuin Lumikide ehti sanoa sanaakaan, oli Hopeaviilto upottanut hampaansa Lumikiteen kurkkuun.
Lumikide katsoi siniset silmät levällään Hopeaviiltoa ja verta pulppusi hänen suustaan, kun Hopeaviilto pudotti hänet maahan.
Lumikide päästi epätasaisia hengityksen jämiä ja tuijotti Hopeaviiltoa suoraan silmiin.
”Kerro isälle terveisiä”, Hopeaviilto sanoi hymähtäen. ”Ja ainiin”, Hopeaviilto miltei kosketti kuonollaan emonsa kuonoa, ”ja Ennepennulle. Hänen tappamisensa oli… helpompaa kuin mikään-”
Lumikide yritti sanoa jotakin, mutta veri täytti hänen keuhkonsa ja suunsa. Hopeaviilto kohotti kulmaansa.
”No, kakaise ulos vai veikö… veri kielesi?” Hopeaviilto kehotti ja alkoi sitten nauramaan. ”Hyvästi, emo. Kenties pääset kertomaan terveisiä myös Pilviharsolle pian.”
Hopeaviilto katsoi kuinka elämä valui hänen emonsa silmistä ja pian naaraan katse oli lasittunut. Hopeaviilto pyöräytti silmiään ja jätti emonsa ruumiin taaksensa. Hänen tulisi löytää seuraava kohteensa ennen kuin Pilviharso saisi hänet kiinni ja heidän välilleen syttyisi väistämätön taistelu. Hopeaviilto kun halusi satuttaa Pilviharsoa niin paljon kuin mahdollista ennen kuin tappaisi Pilviharson.
Tarinamielen Hopeaviillon löysi hetkessä. Kierosilmäinen naaras oli juuri saanut ajettua pois edellisen vihollisensa, mutta nyt hän saisi eteensä Hopeaviillon ja vaikka Hopeaviilto ei tuntenutkaan Tarinamieltä sen enempää, tiesi hän tarpeeksi. Tarinamieli ei ollut taistelijatyyppiä eikä hän pärjäisi Hopeaviillolle.
Hopeaviilto oli jo valmis loikkaamaan-
Jokin tai joku tarttui häntä hännästä. Naaras murahti ja kääntyi kohtaamaan vastustajansa, mutta yllättyi, kun kohtasikin Valhetähden liekehtivän katseen. ”Tapa hänet ja minä pidän huolen, ettei sinusta pääse edes karvakaan klaanien reviireille.”
”Mitä sinä hänestä välität?” Hopeaviilto sähisi suurelle kollille. ”Täällä sinä et minua määrää!”
”Enkö?” Valhetähti kysyi silmät viiruilla. ”Haluatko ottaa siitä selvää?”
Hopeaviilto ja Valhetähti tuijottivat toisiaan silmiin tovin, kunnes Hopeaviilto kohotti sitten kuononsa ylöspäin. Hän tiesi Valhetähdestä sen, että kolli ei tehnyt uhkauksia ellei pitänyt niistä kiinni.
”Hyvä on”, Hopeaviilto murisi tyytymättömänä. ”Vain tämän kerran.”
”Ala laputtaa”, Valhetähti sähähti uhkaavasti. ”Ja palaa pennun luokse pikimiten vai oletko typerämpi miltä vaikutat?”
Hopeaviilto pyöräytti silmiään ja loikki tiehensä. Jos hän ei pääsisi tappamaan Tarinamieltä, olisi hänen tehtävä jotakin muuta. Korppivaistoa Hopeaviilto ei löytänyt etsinnän jälkeen, joten hän tyytyi etsimään Pilviharson kynsiinsä, sillä hän ei malttanut enää odottaa. Ainakin kolli saisi tietää hänen tappaneen heidän vanhempansa. Kosto oli niin makea.

Kun Pilviharso ja Hopeaviilto kohtasivat, se ei ollut mikään nätti kohtaaminen. Karvatupot lensivät, veripisaroita roiskui ja iho täyttyi haavoista. Hopeaviillon huulilla oli koko sen ajan virne ja hän ei malttanut odottaa, kun pääsisi iskemään kyntensä tai hampaansa veljensä kurkkuun. Hän ei saisi rauhaa ennen kuin saisi tehdä sen.
Nyt hän nauttisi tästä taistelun hetkestä.
Hopeaviilto iski hännällään kollia silmille ja tönäisi veljeään toivossa, että saisi hänet kumoon. Pilviharso oli kuitenkin varautunut siihen eikä kaatunut kumoon vaan iski kynsillään Hopeaviiltoa kuonoon. Hopeaviilto sähähti vihaisesti ja väläytti hampaitaan veljelleen.
He loikkasivat samaan aikaan toisiaan kohti ja siitä seurasi vain entistäkin verisempi taisto. Kumpikin taisteli taivoitteenaan tappaa toisensa. Sisko ja veli, taistellen hengistään.
Hopeaviilto tiesi, ettei hän selviäisi tästä pelkällä taistelulla. Hänen tulisi olla ovela. Hopeaviilto loikkasi kauemmaksi mustavalkoisesta kollista ja siristi silmiään. Kun Pilviharso juoksi häntä kohti, Hopeaviilto virnisti ja hännällään piiskasi hiekkaa Pilviharsoa kohti. Kolli väisti, mutta hänen näkökenttänsä sokaistui silti hetkeksi. Hän hieroi tassullaan hiekkaa silmistään ja Hopeaviilto virnisti. Hän loikkasi Pilviharson selkään ja oli ehkä ollut liiankin ylimielinen, sillä Pilviharso oli myös ovela. Hän nousi takajaloilleen ja karisti naaraan selästään.
Hopeaviilto sähäti ärsyntyyneenä. Hän alkoi menettää hermonsa. Tässä meni liian kauan. Hän katseli ympärilleen ja lopulta hän sai hyvän idean. Kun Pilviharso viimein sai hiekat silmistään, kohtasi kolli Hopeaviillon taas valmiina taisteluun.
Hopeaviillon katse oli kuitenkin poissa Pilviharsosta ja hetkellisesti kolli luuli jonkun toisen olevan hyökkäämässä kohti. Hopeaviilto virnisti ja taas hännällään iski hiekkaa kohti veljeään. Ja nyt hän oli onnistunut.
Hopeaviilto painoi veljensä maata vasten ja katsoi suoraan kollia silmiin. ”Yhtä typerä kuin Ennepentukin.”
Pilviharso sähisi ja yritti saada yhden käpälistään vapaaksi iskeäkseen sisartaan kynsillään, mutta Hopeaviilto oli nopeampi ja asetti kyntensä Pilviharson kaulalle.
”Yksikin liike”, Hopeaviilto varoitti, painaen kynsiään Pilviharson kurkkua vasten, ”niin kynteni ovat kurkussasi. Mitä enemmän liikut, sitä syvemmälle ne menevät.”
Hopeaviilto tunsi ylpeyden rintakehässään. Hän tappaisi veljensä, hän viimeinkin tekisi sen! Ja hän nauttisi siitä täysin siemauksin.
Hän oli kuitenkin odottanut liian kauan. Hän tunsi jonkun iskeytyvän kylkeään vasten ja hänen otteensa Pilviharsosta irtosi. Hopeaviilto lensi kylki edellä maahan ja hän irvisti, kun hänen lapansa tärähti maata vasten.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi Valhetähden liekehtivät silmät. Kolli seisoi Hopeaviillon ja Pilviharson välissä aikomuksenaan pysyä siinä.
”On aikasi perääntyä, Hopeaviilto”, Valhetähti sanoi muristen. Pilviharso nousi käpälilleen ja katsahti yllättyneenä Valhetähteä. Hopeaviillon silmät olivat Pilviharsoon verrattuna aivan levällään.
”Mitä?” Hopeaviilto tunsi vihansa kuplivan taas ja hän yritti iskeä kynsillään kollia kuonoon, epäonnistuen kuitenkin. ”Kuinka kehtaat!”
”Pilviharso ei ole sinun tappamiesi listalla”, Valhetähti sanoi. ”Menet minun kuolleen ruumiini yli ja jos siitä edes jollain ilveellä selviäisit, et selviäisi Pilviharsosta enää uudestaan.”
”Kuinka kehtaat!” Hopeaviilto ulvoi vihaisesti. ”Minulla on oikeus tappaa kenet haluan! Sinä et minua enää määrää, et koskaan ole määrännytkään! Saisit kiittää minua!”
”Kiittää? Sinua?” Valhetähti tuhahti. ”Siitä, että huijasit minua? Siitä, että kidutit minua yöstä toiseen? Siitä, että sait minut luulemaan, että koskaan edes rakastin sinua?”
”Hetkinen, mitä?” Pilviharso pudisti häkeltyneenä päätään. ”Ja minä kun luulin kuvittelevani.”
”Jos saisin päättää, minulla ja sisarellasi ei olisi koskaan ollutkaan mitään historiaa”, Valhetähti totesi kuivasti. ”Ei ole mitään tässä maailmassa, josta sinua voisin kiittää ja vaikka olisikin, en koskaan kiittäisi sinua.”
”Väistä”, Hopeaviilto murisi häntä heiluen puolelta toiselle. ”Minulla on veljeni tapettavana.”
”Ei”, Valhetähti sanoi jämäkästi.
”Ei?” Hopeaviilto kallisti päätään. ”Valitse sitten, minä vai hän?”
”Pilviharso”, Valhetähti sanoi hetkeäkään epäröimättä.
”Anteeksi?” Hopeaviillon silmissä välähti. ”Miten sinä kehtaat!”
”Hän ei valinnut sinua”, Pilviharso sanoi.
Hopeaviilto tuijotti nahka vihasta poltellen Pilviharsoa. ”Valhetähti-”
”Hän on oikeassa”, Valhetähti vastasi. ”Minä en valitse sinua. En koskaan.”
”Sinä hävisit”, Pilviharso sanoi ja Hopeaviilto irvisti mustavalkoiselle kollille. ”Loppujen lopuksi kukaan ei tule koskaan eikä ikinä valitsemaan sinua, vaikka luulet niin”, Pilviharso sanoi. ”Jopa Valhetähti.”
Hopeaviilto katsahti Valhetähteä ja naaras näki kollin katseesta, että hän oli oikeassa. Valhetähti oli tehnyt valintansa ja se oli Pilviharso. Kaikista kissoista, Pilviharso!
”Ensin Tarinamieli, ja nyt Pilviharso?” Hopeaviilto sylkäisi Valhetähteä kohti. Hän ei edes voinut katsoa Pilviharsoa kohti enää.
”Tietysti”, Valhetähti sanoi kuonoaan kohottaen ylemmäksi. ”Uhraisin itseni heidän puolestaan milloin tahansa.”
”Ja minä annoin sinulle oman pennun”, Hopeaviilto sanoi vihaisella äänellä. ”Sinun oman pentusi, meidän pentumme! Ja sinä valitset heidät!”
”Minä en koskaan halunnut pentua sinun kanssasi”, Valhetähti murisi varoittavasti Hopeaviillolle. ”En koskaan. Koska minä en välitä sinusta viiksikarvan vertaa, Hopeaviilto. Oletko noin typerä, kun et sitä ole jo huomannut? Et tietenkään”, Valhetähti miltei kosketti Hopeaviillon kuonoa omallaan, ”sillä se, mitä sinä tunnet, on vain pakkomielle minuun.”
Hopeaviilto tunsi Valhetähen hengityksen kasvoillaan ja hän tuijotti kollia hengittäen raskaasti. ”Vielä sinä näet, että hänestä kasvaa suuri kissa. Ja silloin sinä tulet olemaan kiitollinen, että hän oppi tavoille.”
”Turha luulo”, Valhetähti sanoi hampaat esillä. ”Sinä et häntä myrkytä pimeydelläsi. Ja sinä ja minä, vaikka koskaan mitään ei ollutkaan, on ohi. En koskaan tule olemaan sinun, vaikka niin kovasti luulet näin olevan sairaan pakkomielteesi takia.”
”Niin sinä luulet”, Hopeaviilto sanoi nauraen hiljaa. ”Mutta siitä päivästä asti, kun me tapasimme, olet sinä ollut minun.”
”Ala laputtaa”, Valhetähti kallisti päätään varoittavasti. ”Olen voittanut sinut jo kerran, haluatko kokea sen nöyryytyksen uudestaan?”
Hopeaviilto siristi silmiään. Valhetähti oli tosissaan. Ja kaiken sen jälkeen, mitä Hopeaviilto oli antanut ja tehnyt Valhetähden tähden! Antanut pennun, antanut kaikki hänen taitonsa, tien Synkän metsän johtoon, polun kaiken yläpuolelle! Hän oli kaiken takana ja Valhetähti ei edes kiittänyt? Hopeaviilto oli antanut paljon elämästään vain Valhetähden vuoksi ja näin kolli häntä kiitti? Voi, vielä kolli tulisi näkemään totuuden.
Naaras kääntyi kohti Pilviharsoa.
”Minä tapan Tarinamielen heti”, Hopeaviilto sanoi virnistäen tyytyväisenä, ”kun saan siihen mahdollisuuteni ja sitten sinut. Ja sillä kertaa sinä et ole häntä suojelemassa typerillä keinoillasi pitää meidät eri partioissa ja minua leirissä. Minä lupaan sinulle sen, että minua ei mikään enää estä!”
Hopeaviilto sylkäisi kohti Valhetähteä kohti ennen kuin jätti heidät taaksensa, juosten niin kauas kuin vain pääsi etsien kissaa taistelun keskeltä, jonka voisi nirhata. Hänen sisällään kiehui niin paljon, että viha sokaisi kaikki hänen ajatuksensa ja aistinsa. Hän näki vain punaista.
Nyt hän ei enää piilotellut itseään, sitä oikeaa itseään sen täydellisen tuuliklaanilaisen kuoren alla. Hän oli näyttänyt todellisen itsensä, murhaajan ja synkän sielunsa, ja hän ei enää palaisi takaisin entiseen mistään hinnasta.

Kahdestoista luku – Will everything really be okay again someday?

Ahotassu juoksi kotia kohti. Hirvittävä tunne oli noussut hänen rintaansa Sysituhkan kerrottua Tähtiklaanin läsnäolosta taistelussa.
”Kuolleet kissat eivät tunne rajoja, ne voivat ilmestyä mihin vain”, kolli mutisi hiljaa itsekseen ja kiihdytti vauhtiaan. Ruskasta värjäytyneet lehdet lennähtivät lehti toisensa perään ilmaan hänen kiitäessään Myrskyklaanin reviirin halki kohti tuttua korpimetsää. Ahotassun tajunta alkoi horjahdella, kun juoksuvauhdin ja aiempien kamppailujen yhdessä aiheuttama uupumus ja uudelleen vuotamaan alkaneiden haavojen sotkema näkökenttä iskivät kuin samalla silmänräpäyksellä. Kolli jatkoi juoksuaan, vaikka aika tuntui hidastuvan hänen ympärillään, eikä hän ollut enää täysin varma, milloin hänen käpälänsä osuivat maahan ja milloin eivät. Juoksu oli muuttunut täysin vaistonvaraiseksi, ja pian Ahotassu huomasikin sulkeneen silmänsä. Sillä ei ollut väliä. Millään ei ollut, kunhan hän vain pääsisi leiriin. Ahotassu huudahti pelästyneenä iskeytyessään johonkin. Kumoon kellahdettuaan hän avasi silmänsä nähdäkseen, mihin oli iskeytynyt, mutta tajusi sitten olevansa edelleen veren sokaisema. Hän nousi ylös ja käveli varovasti esteen luo. Tassullaan kokeiltuaan sitä hän ymmärsi sen olevan puu. Paksu, vanha puu. Sellainen, joita Varjoklaanin reviiri oli täynnä. Ahotassu oli viimein kotona. Hän nuuhki ympäristöään hetken, ja kiiruhti sitten siihen suuntaan, josta kantautui vahvin kissojen haju. Veren sokaisemana hän törmäsi vielä muutamaan puuhun matkallaan, mutta pääsi kuitenkin lopulta leiriin asti. Kun kolli viimein saapui määränpäähänsä, hänet toivotti tervetulleeksi vain hurja kissojen rääkynä ja veren löyhkä. Ahotassu ei ollut varma, oliko joku jo kuollut, mutta hän halusi pitää huolen siitä, ettei kukaan ainakaan kuolisi hänen aikanaan. Kolli juoksi kohti edestäpäin kuluvia taistelun ääniä ja törmäsi kahteen, toisiinsa kietoutuneeseen kissaan kaataen nämä samalla kumoon.
”Ahotassu!” Toinen henkäisi, ikään kuin helpottuneena. Ahotassu tunnisti kissan Liljalinnuksi. Hän ei odottanut silmänräpäystäkään, vaan otti sen merkkinä iskeä hampaansa toisen kissan kurkkuun. Kurkun sijaan hän päätyikin vahingossa puristamaan leukansa kissan kuonon ympärille, mutta nyt kolli ainakin tiesi, missä suunnassa vastustajan kurkku oli. Ahotassu päästi irti kissan kuonosta iskeäkseen uudelleen, mutta sai pian tajuta tehneensä virheen, sillä siinä samassa hetkessä terävät hampaat pureutuivat hänen kurkkuunsa. Kolli alkoi huitoa hädissään käpälillään siinä toivossa, että osuisi vahingossa vastustajaansa, mutta tämän oli ilmeisesti helppo väistellä sokeita lyöntejä. Ahotassu tunsi, kuinka leirin maata peittävä hiekka sotkeutui haavoihin ja niistä vuotaneeseen vereen, kun hänet iskettiin kasvot edellä maahan kerta toisensa jälkeen. Ahotassua nolotti. Hän oli syöksynyt mitään ajattelematta vastustajansa kimppuun tietämättä edes, oliko hänellä minkäänlaista mahdollisuutta voittaa, ja nyt häntä riepoteltiin kuin oravanraatoa. Ahotassu tunsi yllään olevan painon lisääntyvän, mutta samalla vastustajan liikkeet tuntuivat hiljalleen heikentyvän ja hidastuvan, kunnes se päästi irti nuoren kollin kurkusta. Siinä samassa Ahotassu veti taas kyntensä esiin ja sivalsi voimakkaasti Taivasklaanilta haisevaa kissaa kasvoille. Hän iski hampaansa sen kurkkuun ja ponnisti takajaloilleen. Silloin terävät kynnet upposivat hänen selkäänsä hetkeä ennen polttavan kirpaisevaa puremaa. Ahotassu rojahti ensimmäisen vastustajansa päälle toinen yhä selässään.
”Irti Ahmakäpälästä!” Hänen selkäänsä hypännyt kissa karjui. Ahotassu väräytti korviaan, ja koetti saada Ahmakäpäläksi kutsutun kissan turkin läpi nenäänsä myös uuden vihollisen hajun. Äänestä päätellen hänen kimppuunsa hyökännyt kissa oli aikuinen kolli, mutta Ahotassulla ei ollut aavistustakaan, kuka hän oli. Selkäänsä painautuneen kissan säikäyttääkseen Ahotassu repäisi Ahmakäpälän kurkusta sen osan, jonka oli saanut lukittua leukojensa väliin. Hänen hampaansa eivät olleet tarpeeksi pitkät tehdäkseen tappavan haavan ennestään haavoittumattoman kissan kurkkuun, mutta hän oli ainut kissa, joka sen oikeasti tiesi.
”Parempi?” Ahotassu kysyi, sylkäisten suuhunsa jääneen karvan ja nahan maahan. Sitten hän hätkähti. Tämä toinen kissa haisi Tuuliklaanilta!
”Sinähän olet Tuuliklaanista! Eikö meidän kuuluisi olla samalla puolella?”
Ahotassu sai vastauksekseen vain murinaa.
”En ole samalla puolella kenenkään kanssa niin kauan, kun klaaneja on viisi”, Tuuliklaanilainen kolli ärisi viimein. Ahotassu kurtisti kulmiaan.
”Vai niin”, hän naukui ja heittäytyi Vaahteratassun tavoin maahan, lukiten vastustajansa alleen. Ahotassu kohdisti painonsa kollin keuhkojen ylle siihen asti, että tämä irrotti otteensa ja alkoi haukkomaan henkeä. Tämän viimein tapahduttua Ahotassu nousi vastustajansa päältä ja iski hampaansa sen niskaan. Hän veti ensin syvään henkeä, keräsi sitten voimansa ja heitti kollin päin leirin vatukkamuuria.
”Häivy täältä, äläkä enää koskaan palaa Varjoklaanin reviirille”
Tuuliklaanilainen kolli murisi hetken, mutta pian Ahotassu kykeni kuitenkin kuulemaan leirin sisäänkäyntiä reunustavien vatukoiden rahinan ja etääntyvien askelten äänen. Ahotassu huokaisi ja pyyhkäisi silmiään käpälällään siinä toivossa, että saisi tarpeeksi verta pois kasvoiltaan nähdäkseenkin jotain. Se, mitä hän näki seuraavaksi, sai hänet kuitenkin toivomaan, että hänen kasvonsa aiemmin päivällä avannut kolli olisi sokeuttanut hänet pysyvästi;
Ahmakäpälä oli taas Liljalinnun kimpussa, tällä kertaa Yösiiven eloton ruumis käpäliensä juuressa. Ahotassu halusi syöksyä Liljalinnun avuksi, mutta tunsi pentujen suojelun olevan sillä hetkellä tärkeämpää. Hän vilkuili ympärilleen, ja näki Sarastuskatseen suojelemassa jo Liljalinnun pentuja. Ahotassu oli vähällä huokaista helpotuksesta, mutta nielaisi helpotuksentunteensa huomatessaan Liljalinnun taakse kyyristyneen Raitapennun ja tämän eteen suojaksi asettuneen Hiilipennun, jotka värisivät kuin loukkuun jääneet hiiret. Ahotassu lähti rynnistämään Ahmakäpälää kohti, mutta ruskeavalkoinen kolli ei värähtänytkään. Sen sijaan se väläytti luoksensa rynnistävälle oppilaalle ovelan katseen ja viskasi jotain tätä päin. Ahotassu menetti iskusta painonsa ja kaatui kyljelleen maahan. Hän yskäisi muutaman kerran ja avasi sitten taas silmänsä nähdäkseen, mikä häneen oli iskeytynyt.
Se oli Liljalintu.
Kuollut Liljalintu.
Ahotassu käänsi hätääntyneenä katseensa Ahmakäpälään, joka oli kääntänyt huomionsa Yösiiven nyt avuttomiin pentuihin. Miten Ahmakäpälä saattoi olla niin kamala? Hän ei ollut ainoastaan hyökännyt kuningatarten ja pentujen kimppuun ja tappanut kuningattarista kaksi, vaan myös käyttänyt kuolleen kuningattaren ruumista hyväkseen. Ahotassu kiemurteli pois Liljalinnun ruhon alta ja oli juuri aikeissa lähteä juoksemaan taas Taivasklaanin soturia kohti, kun Raitapentu päästi ilmoille kauhistuneen kirkaisun.
”Hiilipentu!” pieni naaras parkaisi, kun Ahmakäpälä tarttui hampaillaan hänen veljeensä ja katkaisi välittömästi tämän niskat. Pentuihin verrattuna suuri kolli viskasi samalla sekunnilla kuolleen Hiilipennun elottoman emonsa viereen ja nuolaisi huuliaan.
”Älä huoli, pääset pian emosi ja veljesi luo Tähtiklaaniin”
Ahmakäpälä siristi silmiään ja hymyili nyt itkuun purskahtaneelle pennulle lähes lempeään sävyyn. Ahotassu raivostui. Hän syöksyi lähes vauhdista sokeutuneena soturin kimppuun ja sivalsi tämän kasvoja uudelleen. Ruskea kolli rääkäisi, mutta tokeni pian iskusta ja puristi leukansa Ahotassun niskanahkaan. Ahotassu tiesi, ettei hän kykenisi senhetkisessä tilanteessa iskemään vastustajansa kurkkuun, joten sen sijaan hän paljasti takajalkojensa kynnet ja alkoi potkia kollia. Samalla hän rimpuili vimmatusti, koettaen saada Ahmakäpälän irrottamaan otteensa. Soturi kuitenkin puristi leukansa vain varmemmin yhteen, joten Ahotassun oli keksittävä toinen tapa päästä tämän otteesta irti. Pian hän sen tekikin, ja iski etukäpäliensä kynnet kollin päähän. Ahmakäpälä rääkäisi ja päästi irti, ja Ahotassu käytti tilaisuutensa hyväkseen tarttumalla taas kollin kurkkuun hampaillaan. Hän repi taas palan irti, muttei saanut vieläkään tehtyä tappavaa haavaa hampaillaan. Kun Ahmakäpälä horjahti taaksepäin, Ahotassu kääntyi Raitapennun puoleen.
”Sulje silmäsi!” hän käski. Raitapentu kyyristyi entistä pienemmäksi ja laski käpälänsä silmiensä eteen. Silloin Ahotassu viimeisteli työnsä kynsillään ja repi pennun emon ja veljen tappaneen kissan kurkun auki niin, ettei tämä maahan kaaduttuaan enää koskaan nousisi ylös. Kun Ahmakäpälän ruumis viimein rojahti velttona maahan Ahotassu huokaisi.
*Luulin, että ne oudot, tummat kissat olisivat tulleet tänne tekemään hirmutekojaan, mutta sen tekivätkin elävät kissat*, kolli ajatteli ja istui maahan. Hänen kasvojaan ja selkäänsä särki, ja hän olisi kovasti tahtonut käydä näyttämässä haavojaan parantajalle, mutta sekä Harmaakorppi, että Surulintu olivat taistelukentällä hoitamassa haavoittuneita. Sen sijaan Ahotassu käpertyi yhä silmiään pitelevän Raitapennun ympärille ja nuolaisi tämän päälakea.
”Kaikki on hyvin nyt”, hän vakuutti pennulle toivoen kykenevänsä vielä joskus itsekin uskoa niin. Raitapentu nyyhkytti vielä jonkin aikaa, mutta nukahti sitten kaikesta tapahtuneesta väsyneenä. Ahotassu laski päänsä maahan.
”Olisipa tämä kaikki jo pian ohi…”

Liekkisade - Luku 14 - taistelua, kuolemaa ja verta :)


Liekkisade seurasi Uniyön joukkoa taisteluun. Tämä oli hänen ensimmäinen taistelunsa ja hän oli hyvin hermostunut eikä oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Klaanien päälliköt ja Valhetähti sekä Uniyö antoivat merkin ryhtyä taisteluun, ja niin myös tapahtui. Liekkisade tahtoi pysyä kumppaninsa lähellä. Häntä pelotti, että hän menettäisi tämän niin kuin oli menettänyt vanhempansa. Ehkä naaras osasi pitää huolen itsestään, mutta kolli kuitenkin tiesi että kokeneimmatkaan soturit eivät voineet taata selviävänsä taistelusta. Kuitenkin taistelun sekamelskassa hän kadotti kumppaninsa näkyvistä, ja joutui siis vain rukoilla Tähtiklaania, että Laventelinenälle ei kävisi mitään. Pian tuttu haju kantautui hänen nenäänsä, ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen siitä inhosta, mitä hän koki tällä hetkellä. Luminietos. Tätä kissaa hän ei ollutkaan nähnyt hetkeen, ja liekinvärisellä kollilla oli vielä asiat selvittämättä hänen entisen Synkän metsän mestarinsa kanssa. Hän luimisti hieman korviaan ja yritti katsoa mahdollisimman vihaisesti valkoista kollia suoraan silmiin. Molemmat kollit murisivat toisilleen.
"Vai niin, uskaltauduit sitten taisteluun, petturi", vanhempi Synkän metsän jäsen murahti vihaisena.
"Valehtelit. Väitit murhanneesi isäni, tajuatko, millaista oli ajatella että hän oli kuollut, että minulla ei ollut mahdollisuutta edes löytää häntä ikinä. En ihmettelisi, vaikka kaikki mitä tiedän vanhemmistani olisi valetta!", Liekkisade sähisi.
"Yritin saada sinut tajuamaan, millainen kissa hän oli. Ettei sinun edes olisi kannattanut käyttää aikaasi semmoisen pelkurin etsimiseen" Luminietos jännitti lihaksensa valmistautuakseen loikkaamaan pienen kollin kimppuun.
"Minä en yllättyisi, vaikka olisit valehdellut isäni teoista, tiedätkö, olen tavannut hänet itse", Liekkisade murahti tehdessään saman kuin Luminietos. Liekkisade ei ollut juuri ikinä vihainen, mutta Luminietos sai hänet kiehumaan toden teolla. Liekkisade ei olisi ikinä halunnut nähdä noita kasvoja.
"En usko enää mitä sinä väität. Jos muuten et pysty lopettaa tuon valehtelun ja kertoa totuuden, selvitän sen sitten itse", kolli irvisti. Luminietos tuijotti Liekkisadetta ja hänen kurkustaan kumpusi murinaa. Liekkisade oli kyllästynyt yrittämään saada Luminietoksen kertomaan edes osan totuudesta. Kolli loikkasi valkoisen kissa niskaan ja kynsi hänen selkäänsä vimmatusti. Luminietos sai hänet yhden heilautuksen avulla tiputettua kimpustaan, ja kierähtää nopealla ja sulavalla liikkeellä Liekkisateen päälle. Liekkisade yritti pyristellä pois, mutta Luminietos raapi hänen selkäänsä. Kolli kuitenkin pääsi kiemurtelemaan pois ja yritti kääntyä mahdollisimman nopeasti, ja Luminietos tuli hänen altaan. Nuorempi kissa yritti kääntyä tarpeeksi nopeasti ympäri, ja Luminietos päätyi raapaisemaan häntä poskeen Liekkisade horjahti ja kipu sykki kollin poskessa, mutta Liekkisade tiesi että Luminietos tappaisi hänet jos hän luovutti, ja kolli sai tästä voimaa jatkaa. Hän kääntyi suuntaan minne valkoinen kissa oli syöksähtänyt ja loikkasi tämän päälle. Hän painoi tätä maata vasten, ja kynsi kissan paljasta vatsaa. Verta purskahti ikävän näköisenä, ja Liekkisateen valkoiset tassut olivat ihan veriset. Luminietos syöksyi ylös ja otti kollin kynsillään kiinni, ja puri häntä kurkkuun. Luminietos painoi Liekkisateen maata vasten kuten hän oli äsken tehnyt, ja Liekkisade yritti pyristellä pois. Hän tunsi, kuinka hänen kurkkunsa vuosi verta, vaikka haava ei ollutkaan tappavan syvä. Liekkisade pääsi taas pois, ja sukelsi Luminietoksen alta niin nopeasti, kuin pystyi. Poskessa ja kurkussa olevat haavat vaikeuttivat liikkeitä ja muutenkin taistelua, mutta Liekkisade ei antanut Luminietoksen voittaa tätä taistelua. Jos ei itsensä, niin Laventelinenän tähden. Hän huomasi tilaisuutensa tulleen ja kamppasi Luminietoksen niin, että hän kaatui kömpelöön asentoon ja Liekkisade sai kynsittyä tätä. Hän raapaisi Synkän metsän soturia kasvoihin, ja yritti pitää hänet paikallaan mutta soturi rimpuili irti hänen otteestaan. Liekkisade loikkasi kollin kimppuun uudelleen, ja Luminietos karisti hänet pois äkkiä, mutta valkea kolli kompastui sitten oksaan ja kaatui kuonolleen. Liekkisade asetti lujasti kyntensä kollin päälle, ja puri häntä kaulaan. Verta tuli todella paljon, Liekkisateen kuono oli ihan märkä ja veren paha maku maistui hänen suussaan, mutta hän puri yhä lujemmin ja lujemmin, kunnes kolli valahti veltoksi. Hän ei ollut kuollut, mutta todella heikkona. Liekkisade päätti päästää hänet tuskistaan. Hän ei ollut halunnut tappaa ketään, mutta uskotteli itselleen, että Luminietos oli valehdellut ja oli paha kissa. Liekkisade jätti Synkän metsän vanhan mestarinsa taakseen ja käveli pois paikalta. Kolli ei edelleenkään nähnyt kumppaniaan, ja toivoi vain parasta. Kolli oysähtyi hetkeksi hengittelemään rauhassa, mutta pian Liekkisade haistoi Varjoklaanin, ja näki vaaleanharmaan pitkäturkkisen kollin, jonka silmät hohtivat keltaisina. Liekkisade oli nyt valmiina taistelemaan vielä kun oli saanut hetken lepoa, hävisi hän tai ei koska klaanikissoja vastaan ei olisi kyse elämästä ja kuolemasta. Ei olisi väliä voittaisiko hän vai häviäisikö hän. Kolli tuli lähemmäs, ja Liekkisade loikkasi häntä kohti ja raapaisi. Kolli kääntyi hänen toiselle puolelleen ja puraisi häntä jalkaan. Kipu sykki nyt jalassa, kun ennemmin se oli tuntunut poskessa ja kurkussa. Liekkisade yritti tavoittaa kollin hännän, mutta hänen hampaansa kolahti vain yhteen. Vaalenharmaa kissa raapaisi häntä korvaan, ja Liekkisade säpsähti. Hän kompastui omaan häntäänsä, ja kissa rupesi kynsimään häntä. Liekkisade huomasi että hän oli alakynnessä, mutta päätti sinnitellä vielä hetken. Hän nousi takajaloilleen ja sivalteli etukäpälillään kollia. Tämä kuitenkin sai häntä raapaistua kuonoon, ja Liekkisade päätti perääntyä. Liekkisade tunnisti Laventelinenän tuoksun.
"Liekkisade! Oletko kunnossa?" Laventelinenä kysyi.
"Olen. Vaikka tämä haava kurkussani on hieman arka.." Liekkisade tokaisi. "Taistelin yhtä kissaa vastaan joka.. koulutti minua unissani joskus kun olin oppilas", kolli selitti. "Hän on paha kissa. Hän valehteli minulle isästäni, ja luulen että hän olisi tappanut minut, jos en oli tappanut häntä.. vaikka hän olikin jo valmiiksi kuollut.." hän mutisi.
"Valmiiksi kuollut? Ai niin kuin ne osa niistä kissoista, joita tässä taistelussa on mukana?" Laventelinenä kysyi.
"Juuri niin", kolli vastasi.

Luku 2.

//SISÄLTÄÄ KUOLEMISTA, VERTA JA TAISTELUA!

Taistelu. Hyökkäys. Viholliset. Juuri nuo sanat pyörivät päässäni juuri nyt. Ehkä huomennakin. Ehkä kuiden ja vuodenaikojenkin. Mutta ei muuta. Ajatukseni olivat sekavat. Mikään ei ollut selvää. Saatoin törmätä klaanitoveriinikin jos en keskittynyt oikeasti. Tällä hetkellä juoksen. Nummella varmaan. Kohti Tuuliklaanin leiriä. Minulle oli sanottu että täytyy taistella Tuuliklaania ja ja Myrskyklaania vastaan. Niin. No.. Enhän minä taistella halua, mutta kun on pakko. Piti noudattaa käskyjä. Minulle sanottiin:
"Teet kaikkesi klaanisi puolesta, mikään muu ei ole tarpeen"
Tai niin minä muistan. Maasto vilisee silmissä. En tiedä enää missä päin on mitäkin. Kaikki on niin sumuista. Uniyö, Hallatähti ja Valkotähti johtavat joukkoamme kohti taistelua. Pian huomaan kissoja hieman kauempana, mutta selvästi näkyvissä. Hidastan tahtiani hieman ja jättäydyn enemmän taakse. Nyt nummet piirtyvät selvempinä. Kuin metsää, ilman yhtäkää puuta, tai joen rantaa ilman jokea. Siellä täällä on pensaita ja ilmassa tuntuu jänisten haju. Olen varma ettei kestä enään kauan, kunnes joudun käyttämään kynsiäni. Olen kerennyt silti oppia jo paljon. Pian kuulen jonkun päällikön ulvaisun ja kissajoukko alkaa hajaantua ulvoen, sähisten ja mouruten. Henkäisen ja syöksyn kohti taistoa. Tunnen räjähtävää kipua lavoissani kun kynnet raastavat turkkiani. Käännähdän rääkäisten ja syöksyn kohti vihollista. näykkäisen tämän häntää ja osun. Kissa ulvahtaa ja tämän hännästä tirskahtaa verta. Väistän kun vihollinen loikkaa minua kohti, mutta tajuan tehneeni sen väärin. Valtava paino rysähtää selkääni ja tunnen kamalaa kipua kun kissa raapii selkääni. Yritän nousta ylös ja ravistelen itseäni. Kun kissa ei irtoa, murisen ja loikkaan selälleni niin että vihollinen rutistuu alleni. Sähisen ja tavoittelen tämän kurkkua. Osun, mutta vain kynnellä hipaisten. Kun kissa horjahtaa juoksen tämän ohi ja viillän hänen kylkeään. Murisen ja säntään pois. Huomaan hieman pienikokoisemman naaraan, mutta jätän tämän siihen, kun huomaan Sadejuovan taistelemassa selvässä alivoimassa suurta kollia vastaan. Ennen kuin ehdin auttaa, kolli tekee tappavan vamman mestarilleni ja Sadejuova retjahtaa maahan liikkumattomaksi. Kirkaisen. Kolli hölkyttää ontuen pois ja katoaa väkijoukkoon. Huomaan Kukkatassun taistelemassa yksin toista kissaa vastaan ja syöksyn auttamaan tätä. Raapaisen vihollista kuonoon ja sähisen. Kissa lähtee karvat pystyssä pois. Kukkatassusta valuu runsaasti verta ja tämä näyttää heikolta.
"Kukkatassu, vetäytdy taistelusta", sanon ja nuolaisen Kukkatassun lapaa. Hän katsoo minua kiitollisesti ja häviää paikalta.

//Sori lyhyys mutta ei ollut kovinkaan paljoa aikaa kirjoittaa, jatkan tästä myöhemmin

//VAROITUS! Koko tarina sisältää väkivaltaa, verta ja kuolemaa! Lukeminen omalla vastuulla

KUUDES OSA
Villi, rakkaudesta syntyvä virne

“Tuikemieli.”
Tuikemieli väräytti korvaansa kuin olisi yrittänyt häätää kärpästä ympäriltään, mutta ei avannut silmiään. Sotureiden pesässä oli lämmin, varsinkin nyt kun Roihuruususta oli tullut soturi ja hän kykeni nukkumaan Tuikemielen vierellä.
“Tuikemieli!”
Naaras murahti unissaan. Kuka kehtasi häiritä hänen untaan? Aurinko tuskin oli lähelläkään nousemista, eikä kuulla oli mitään aikomuksia laskeutua. Eikö hän voisi nukkua vielä hetken?
“Kuolema lähestyy, Tuikemieli.”
Se sai naaraan raottamaan silmiään. Hän ei nähnyt ketään tai mitään ja kohotti hieman päätään katsoakseen kuka oli puhunut. Jokainen pesässä oli sikeässä unessa.
Kuka hänelle oli puhunut?
“Ole valmis. Synkkä metsä on levoton.”
“Surmamieli?” Tuikemieli kuiskasi. Hän ei nähnyt kollia missään, ei edes tämän keltaisina hehkuvia silmiään, mutta tämän ääni oli selkeä kuin pöllön huhuili yössä. “Mitä tarkoitat?”
Mutta vastausta ei kuulunut. Tuikemieli ravisti päätään, kun kylmien kynsien kaltaiset väreet kulkivat hänen turkkiaan pitkin. Surmamieli ei yleensä varoitellut mistään.
Jotain oli tapahtumassa.

Tuikemieli oli saalistamassa Roihuruusun kanssa, kun kaikki alkoi. Lintu, jota he olivat juuri yrittäneet saada kiinni, pyrähti yhtäkkiä ilmaan Pisaratassun juostessa heidän luokseen, jarruttaessaan ja törmätessään Roihuruusuun. Valkoisen oppilaan katse oli kauhistunut ja hätääntynyt, eikä hän meinannut saada sanaakaan suustaan.
“Valhetähti- Tuuliklaani…. Uniyö hyökkää”, Pisaratassu yritti selittää terävien henkäystensä ja tärinänsä välistä. “Apua.”
“Mitä?” Roihuruusu kysyi.
“Jokiklaani ja Taivasklaani hyökkäävät Valhetähden kimppuun”, Pisarastassu sanoi nopeasti. “Valhetähti on saanut Tuuliklaanin avukseen. Suurin osa myrskyklaanilaisista ovat jo menossa taisteluun hänen johtamanaan.”
Tuikemielen koko keho jännittyi. Tätäkö Surmamieli oli tarkoittanut? Klaanien välistä taistelua? Miksei kolli ollut voinut olla hieman selkeämpi sanoissaan?
“Missä he ovat?” Tuikemieli kysyi ja työnsi Surmamielen pois mielestään. Kollista ei olisi nyt apua.
“T-tuuliklaanin ja Taivasklaanin reviirillä”, Pisaratassu vastasi. “Valhetähti tarvitsee kaiken avun.”
Kipinätassun, Valotassun, Tuulihännän ja Lehmussydämen kasvot välähtivät Tuikemielen edessä. “Missä sisareni ovat? Entä vanhempani? Ovatko he Valhetähden luona?”
“E- en ole varma”, Pisaratassu änkytti. “Luulen, että ainakin Kipinätassu ja Tuulihäntä ovat jo taistelussa. Lehmussydän ja Valotassu ehkä myös.”
Tuikemielen ei tarvinnut kuulla muuta. Hän pinkaisi juoksuun, jättäen hänen nimeään huutavan Roihuruusun taakseen, ja keskittyi vain maata takoviin tassuihinsa, tiheään hengitykseensä ja perheensä kasvoihin mielessään. Muulla ei ollut väliä. Ei Tuuliklaanilla, ei Jokiklaanilla, ei Taivasklaanilla. Ei edes Myrskyklaanilla.
Jos hänen perheelleen kävisi jotain, Tuikemieli ei koskaan antaisi sitä anteeksi.
Hän juoksi läpi metsän, loikkasi joen ylitse ja kiisi Tuuliklaanin nummia pitkin. Mitä kauemmin hän juoksi, sitä enemmän hänen sydämensä hakkasi ja sitä vähemmän hän kuuli mitään. Veri kuohui hänen korviensa sisällä ja viima tukki ne ulkoapäin niin, ettei hän kuullut edes takaansa kaikuvia Roihuruusun huutoja.
Mutta hän haistoi. Hän haistoi veren, märän maan ja tunkkaisen kuoleman. Hän haistoi mädäntyneen, ummehtuneen hajuisen Synkän metsän, ja kirkkaan, raikkaan Tähtiklaanin. Hän haistoi jokaisen viiden klaanin, ja hän haistoi oman perheensä.
Tuikemieli jarrutti samalla tavalla kuin Pisaratassu oli aiemmin jarruttanut. Hänen edessään avautui verinen, ulvaisujen täyttämä maisema, kun kymmenet kissat loikkasivat toisiaan päin, kynsivät paljaita turkkeja ja repivät edestä vilahtavia häntiä. Kukaan ei ollut yksin paikoillaan, vaan jokainen taistelu jotakuta vastaan.
Eivätkä klaanit olleet yksin. Synkkä metsä ja Tähtiklaani olivat siellä kaikkien keskellä, aiheuttaen vain lisää kaaosta ja kuolemaa.
Tuikemieli veti syvään henkeä ja loikkasi taisteluun mukaan.
Hänen katseensa sinkoili kissasta toiseen, kun hän juoksi heidän välissään väistellen aina välillä jonkun kynsiä tai hampaita, loikkasi kaatuneen jokiklaanilaisen ylitse ja huusi perheenjäsentensä nimiä. Heidän täytyi olla jossain siellä, keskellä taistelua tai sen reunoilla. Heidän oli pakko.
Nähdessään vilauksen oranssin ja punertavan kirjavasta turkista Tuikemieli kääntyi sitä kohti ja juoksi, vaikka hänen lihaksensa valittivat hänelle. Kipinätassu taisteli pientä, valkoista jokiklaanilaista vastaan ja vaikka he olivat suurinpiirtein samankokoisia, Kipinätassu vaikutti olevan häviöllä. Jokiklaanilainen - jonka nimeksi Tuikemieli muisti Kadotustassun - taisteli hävyttömästi: hän oli nopea ja kiivas liikkeissään, eikä antanut hetkeäkään armoa Kipinätassulle.
Tuikemieli tunnisti tuon tavan taistella. Kadotustassun ainoa aikomus oli tappaa.
Hän loikkasi kahden taistelevan kissan keskelle ja onnistui painollaan työntämään Kadotustassun pois Kipinätassun päältä. Jokiklaanilainen sähähti terävät hampaat välähtäen ja yritti puraista Tuikemielen kuonoa. Tuikemieli kuitenkin vetäisi kasvonsa äkkiä kauemmas ja peruutti siskonsa rinnalle.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi Kipinätassulta ja vilkaisi tätä nopeasti.
“Olen”, Kipinätassu vastasi hengästyneenä. “Kiitos.”
Tuikemieli nyökkäsi ja kohtasi jokiklaanilaisen katseen. Tämän vihreissä silmissään oli puhdasta vihaa ja verenhimoa aivan kuin hän olisi odottanut koko ikänsä päästäkseen vuodattamaan verta. Miten joku kykeni haluamaan sellaista? Miten joku halusi taistelua?
“Oletteko vihdoin lopettaneet rupattelutuokionne?” Kadotustassu irvisti heille ivallisesti ja suuntasi seuraavat sanansa Tuikemielelle. “Häivy täältä. Etsi joku toinen, jota vastaan taistella. Tämä tässä on minun.” Hän nyökkäsi kohti Kipinätassua.
“Minä en lähde”, Tuikemieli sanoi ja katsoi Kipinätassua.
Yhdessä? hän kysyi katseellaan.
Yhdessä, vastasi Kipinätassu omallaan.
He loikkasivat kohti Kadotustassua, joka sähisi, laskeutui alas ja syöksähti Tuikemielen vatsan alta. Tuikemieli tunsi terävien kynsien viiltävän hänen vatsaansa, mutta paksun turkkinsa ansiosta hän epäili säästyneensä pahimmilta vammoilta. Hän laskeutui maahan irvistäen vatsansa kirvelylle, mutta käänsi katseensa heti Kadotustassuun.
Valkoinen naaras oli hänen ja Kipinätassun välissä, hampaat irvessä ja kynnet maahan upotettuina. Vaikka jokiklaanilaisella oli selkeä alivoima, hän ei vaikuttanut välittävän siitä lainkaan: hänen vihreistä silmistään hehkui varmuus voitosta. Hänen täytyi todella luottaa omiin taitoihinsa.
Tuikemieli kohtasi Kipinätassun katseen ja he nyökkäsivät lähes huomaamatta toisilleen merkiksi. Sitten he loikkasivat yhdessä Kadotustassua päin. Kipinätassu loikkasi jokiklanailaisen selkään ja alkoi raapia tätä niin voimakkaasti kuin vain kykeni, kun taas Tuikemieli syöksyi Kadotustassun alle. Jokiklaanilainen oli liian keskittynyt saamaan Kipinätassun pois selästään voidakseen estää Tuikemieltä.
Tuikemieli sai Kadotustassun menettämään tasapainonsa, kun hän sujahti tämän alle ja nosti jokiklaanilaisen harteilleen. Kipinätassu oli hetkeä aiemmin ymmärtänyt, mitä hänen siskonsa oli tekemässä ja oli loikannut pois jättäen Kadotustassun oman onnensa nojaan. Jokiklaanilainen kierähti pois Tuikemielen selästä, mutta syöksyi heti takaisin hänen kimppuunsa.
Mistä Kadotustassu sai sinnikkyytensä? Hän oli selkeästi alakynnessä, mutta ei siltikään luovuttanut. Päinvastoin: hän vaikutti saavan vain enemmän ja enemmän energiaa sekä voimaa.
Taistelua jatkui. Kadotustassu yritti parhaansa vältellä kahden siskoksen iskuja samalla, kun itse raapaisi tai puraisi heitä aina mahdollisuuden tullessa esiin. Tuikemieli oli saanut otsaansa syvän viillon, joka vuoti verta hänen kasvoilleen, ja Kipinätassu oli saanut osuman niskaansa. Myös Kadotustassun valkoinen turkki oli värjääntynyt verestä, mutta siltikään hän ei tehnyt elettäkään luovuttaakseen.
“Luovuta jo!” Kipinätassu sähähti. “Sinä kuolet muuten.”
“Te tässä kuolette! Te kaikki”, Kadotustassu sähähti takaisin. “Te kaikki kuolette!”
Tuikemieli paljasti hampaansa. “Lopeta taistelu! Etkö näe, että olet alakynnessä?”
“Minä lopetan, kun kuolen”, Kadotustassu sihahti, “ja sittenkin tulen takaisin. Aivan kuten Synkkä metsäkin on täällä kanssamme nyt.”
Paha aavistus valtasi Tuikemielen. Kadotustassu ei aikonut luovuttaa. hän taistelisi, kunnes tappaisi heidät molemmat tai kunnes kuolisi itse. Ei ollut välimaastoa: ei ollut olemassa ratkaisua, jossa he kaikki kolme selviäisivät hengissä.
Tuikemieli vilkaisi Kipinätassua, muttei tiennyt oliko hänen siskonsa ymmärtänyt saman.
“No? Pelottaako teitä?” Kadotustassu naurahti julmasti.
Sitten hän loikkasi Kipinätassua kohti, ja taistelu jatkui. Oppilaat takertuivat kumpikin toiseensa kiinni, aivan kuten olivat aiemminkin taistelleet, ja repivät toisiaan minkä kerkisivät. Kadotustassun jokainen liike oli tappamiseen tarkoitettu, ja Kipinätassu alkoi näkyvästi väsyä.
“Irti siskostani!” Tuikemieli sähähti vihaisena ja ennen kuin hän ehti edes ajatella hän oli upottanut hampaansa Kadotustassun niskaan.
Kadotustassu päästi rääkäisyn, mutta ei lopettanut Kipinätassun repimistä, ja Tuikemielen oli irrotettava otteensa. Kipinätassu sähisi takaisin päättäväisenä ja yritti kynsiä jokiklaanilaista, vaikka Kadotustassu alkoi selkeästi olla voittamassa. Tuikemieli ei antaisi Kadotustassun vahingoittaa Kipinätassua yhtään enempää. Yksikin isku, ja hän menettäisi malttinsa.
Kadotustassun kynnet viilsivät Kipinätassua.
Tuikemieli tunsi, kuinka hänen hampaansa iskeytyivät Kadotustassun kurkkuun sellaisella voimalla, että jokiklaanilainen ei voinut muuta kuin päästää irti Kipinätassusta. He kaatuivat maahan, Tuikemieli Kadotustassun päälle, ja olivat hetken paikoillaan.
“Pelkuri”, Kadotustassu kähisi, kun Tuikemieli ei liikahtanutkaan. Ei upottanut hampaitaan syvvemmälle.
Sen sijaan hän upotti kyntensä jokiklaanilaisen turkkiin, jotta tämä ei liikkuisi. Hänen suunsa oli täynnä Kadotustassun valkoista turkkia ja hän kykeni tuntemaan oppilaan lihakset hampaissaan.
“Sinä tiedät, mitä sinun täytyy tehdä”, Surmamielen yhtäkkinen ääni kuiskasi Tuikemielen korvaan. “Hän ei lopeta ennen kuin olette molemmat kuolleita.”
“En ole murhaaja”, Tuikemieli mumisi Kadotustassun turkin lävitse.
Kadotustassu tuhahti, luullen selkeästi soturin puhuvan hänelle. “Mutta minä olen.”
Jokiklaanilainen yritti pyristellä irti, ja Tuikemieli napsautti silloin leukansa yhteen. Veri tulvahti hänen suuhunsa, eikä se ollut lainkaan samanmakuista kuin Verenvälkkeen veri oli ollut Synkässä metsässä: siellä se oli ollut kitkerää ja mädäntynyttä, kun taas Kadotustassun veri oli makeaa ja paksua. Se virtasi pitkin Tuikemielen leukoja alas Kadotustassun valkeaan turkkiin.
Kadotustassu liikahteli hänen allaan ja yritti puhua jotain, mutta hänen suustaan tuli vain epämääräistä korinaa, kunnes sekä liikehdintä että äännähtely lakkasivat. Tuikemieli oli jähmettynyt paikoilleen, eikä tajunnut pitävänsä yhä Kadotustassua hampaissaan ennen kuin Kipinätassu puhui hänelle.
“Tuikemieli? Oletko kunnossa?”
Tuikemieli päästi irti ja antoi Kadotustassun pään kolahtaa maata vasten. “Olen.”
Kipinätassu oli kävellyt siskonsa vierelle ja katsoi maassa makaavaa, verenpunaiseksi värjääntynyttä oppilasta. “Olisipa tämä voitu välttää.”
“Tiedän.”
“Se ei ollut sinun vikasi.”
“Tiedän.” Tuikemieli katsoi Kadotustassua. Olisiko hänen pitänyt tuntea katumusta? Surua? Hänen olonsa oli tyyni. “Hän olisi tappanut sinut.”
Kipinätassu huokaisi. “Tämä kaikki on niin… turhaa.”
“Niin on”, Tuikemieli repi katseensa irti Kadotustassun veltosta ruumiista. Kaikki se päättäväisyys, energia ja voima, jota tuo pieni oppilas oli kantanut sisällään, oli kadonnut. “Oletko kunnossa? Saitko pahoja vammoja?”
“Pahemminkin olisi voinut käydä”, Kipinätassu vastasi.
“Missä Valotassu on?”
Kirjava oppilas nyökkäsi Tuikemielen taakse. Naaras kääntyi ja näki Valotassun Sudenlaulun kanssa hieman kauempana, hoitamassa tuntematonta tuuliklaanilaista. He vaikuttivat kumpikin olevan päältäpäin kunnossa, ja Tuikemieli huokaisi helpotuksesta. Ainakin hänen sisaruksensa olivat vielä elossa.
“Mene näyttämään haavojasi Valotassulle. Hän hoitaa sinut kuntoon”, Tuikemieli käskytti siskoaan.
“Entä sinä? Tuo otsasi haava vaikuttaa pahalta.”
“Olen kunnossa.”
Kipinätassu katsoi Tuikemieltä tarkasti. “Oletko nyt aivan varma? Sinä tapoit juuri kissan.”
Tuikemieli räpäytti silmiään. Sitten hän vilkaisi taivaalle. “Niin. Mutta jos en olisi tehnyt sitä, hän olisi tappanut sinut - tai jonkun toisen.”
Kipinätassu ei sanonut enää mitään. Hän painoi päänsä hetkeksi vasten Tuikemieltä, nuolaisi sitten tämän korvaa ja loikki hieman ontuen kohti Valotassua sekä Sudenlaulua. Tuikemieli katsoi siskonsa perään hetken ajan varmistaakseen tämän pääsevän turvassa heidän veljensä luokse ja alkoi sitten jälleen tutkia taistelevia kissoja katseellaan.
Lehmussydämen Tuikemieli näki auttamassa Jokiklaanin parantajaa, eikä ruskealla kollilla vaikuttanut olevan mitään hätää. Tuulihäntä oli kumppaninsa lähettyvillä, mutta taisteli sillä hetkellä yhdessä Täplätuulen kanssa tuntematonta soturia vastaan. Tuikemielen vanhemmillakaan ei vaikuttanut olevan mitään hätää.
Naaraan kaksivärinen katse pysähtyi Aavatassuun. Tuuliklaanin oppilas sähisi hampaat irveessä Synkän metsän kissalle, joka kiersi häntä hitaasti ympäri. Tuikemieli ei tunnistanut Aavatassun vastustajaa ja lähti kävelemään heitä kohti siltä varalta, että Aavatassu tarvitsisi apua. Hän tiesi, ettei ylpeä naaras olisi hyvillään, jos hän auttaisi tätä ilman kunnollista syytä.
Aavatassun vastustaja oli väritykseltään ruskean ja mustan kirjava kolli, jonka häntä oli vain tynkä siitä, mitä se kenties joskus oli ollut. Kolli kallisteli päätään puolelta toiselle ja sanoi jotain, mutta Tuikemieli ei kuullut mitä. Aavatassun häntä heilahti ja hän vastasi yhä irvistäen.
Sitten tumma kolli loikkasi Aavatassua kohti ja onnistui painamaan tämän maahan. Aavatassu rimpuili ja sähisi, eikä vaikuttanut pääsevän irti. Tuikemieli lähti juoksuun.
Aavatassu onnistui kuitenkin vapauttamaan etutassunsa niin, että kykeni raapaisemaan vastustajaansa kasvoihin. Kolli rääkäisi ja peruutti muutaman askeleen antaen epähuomiossa Aavatassulle mahdollisuuden nousta takaisin tassuilleen. Mutta sen sijaan, että kirjava oppilas olisi juossut karkuun tai hyökännyt kollia päin, hän nousi takatassuilleen ja alkoi huitoa.
Seuraavat tapahtumat kävivät niin äkkiä, että Tuikemieli ei ollut varma oliko edes nähnyt oikein,
Kolli, joka oli Aavatassu paljon suurempi, nousi myös takatassuilleen. Aavatassun silmät välähtivät ja hetkeäkään hukkaamatta hän syöksähti kollia kohti kaikella voimallaan, upotti kyntensä tämän poskiin ja potkaisi takatassuillaan kollin vatsaa. Kolli päästi yllättyneen ähkäisyn, kun hän kaatui maata kohti selkä edellä, mutta juuri ennen kuin hän oli osua maahan, Aavatassu työnsi hänen päätään taaksepäin.
Tumma kolli oli selkeästi pökerryksissä päänsä iskusta vasten maata, eikä ehtinyt tehdä mitään, kun Aavatassu potkaisi takatassuillaan kollin pään luonnottomaan asentoon.
Kuului kova rusahdus, ja kolli valui veltoksi Aavatassun alla.
Tuikemieli henkäisi.
Hän oli nähnyt tuon liikkeen aiemminkin - ainakin osittain. Surmamieli oli aikoinaan opettanut sen hänelle ja kertonut kehitelleensä sen kauan sitten ollessaan luopio.
Miten Aavatassu tiesi sen?
Aavatassu ei huomannut Tuikemieltä ennen kuin myrskyklaanilainen oli aivan tämän luona.
“Aavatassu”, Tuikemieli kuiskasi.
Aavatassu tuijotti maassa makaavaa kollia hämmennys oransseissa silmissään. “Minä- hän on kuollut? Mitä tapahtui?”
Oli Tuikemielen vuoro hämmentyä. “Aavatassu”, tuuhea naaras aloitti ja koski varovaisesti hännällään ystäväänsä, “sinä tapoit hänet.”
“Minä?” Aavatassu kääntyi kohti Tuikemieltä ja räpäytti silmiään. “Niin… niin taisin tappaa.”
“Oletko kunnossa?” Tuikemieli kysyi. “Ehkä satutit pääsi tai-”
“Olen kunnossa, älä turhaan murehdi”, Aavatassu hymyili Tuikemielelle. Sitten hänen hymynsä hyytyi ja katse synkkeni. “Yötassu ei ollut yhtä onnekas…”
Silloin Tuikemieli näki mustan naarasoppilaan hieman etäämmällä. Maa oppilaan alla oli värjääntynyt verestä ja tämän auki revitty vatsa tiputti vielä muutamia veripisaroita maahan. Yötassu näytti pieneltä maatessaan siinä.
“Olen pahoillani”, Tuikemieli sanoi myötätuntoisesti. “Olit vasta ystävystynyt hänen kanssaan.”
“En aio koskaan unohtaa Yötassua”, Aavatassu sanoi ääni täynnä surua, mutta myös vihaa, “mutta ainakin olen nyt kostanut.”
Tuikemieli nielaisi. “Se taisteluliike - mistä opit sen? Se ei näyttänyt… tavalliselta.”
Aavatassu kohautti lapojaan vältellen Tuikemielen tutkivaa katsetta.
“Aavatassu. Voit kertoa minulle.”
“En- en ole ihan varma.” Aavatassu rypisti otsaansa. “Unessa, kaiketi? Muistan… muistan keltaiset silmät. Ja kollin äänen. Hän näytti minulle, miten voin suojella itseäni isomman vastustajan edessä. Saa hänet takatassuille, tainnuta hänet ja-”
“-taita niskat.”
Aavatassu näytti yllättyneeltä. “Mistä sinä sen tiesit?”
“Näin sinun äsken tekevän niin”, Tuikemieli sanoi. Se oli totta - mutta hän tiesi liikkeen muutakin kautta. Ja ilmeisesti tiesi Aavatassukin.
Jostain syystä Surmamieli oli opettanut liikkeen Aavatassulle, vaikka Tuikemieli epäilikin, että siitä oli monia kymmeniä kuita.
“Ah.”
Aavatassu käveli Yötassun ruumiin luokse ja painoi kuononsa tämän turkkiin. Siitä pirteästä, säihkyvästä tuuliklaanilaisesta ei ollut jälkeäkään- sen sijaan oli hiljainen, pahaa enteilevä Aavatassu, jonka silmät katsoivat ilmeettöminä Yötassua ja joka oli juuri taittanut itseään paljon suuremman kissan niskat.
Aavatassu oli taistellessaan ollut kuin Kadotustassua vain hetkeä aiemmin: päättäväinen, peloton ja murhanhimoinen. Naaras oli kutsunut tappoa kostoksi, mutta ei ollut aluksi edes tajunnut, mitä oli tehnyt.
Tuikemieli ymmärsi silloin, mitä Surmamieli oli tarkoittanut sanoessaan Aavatassun olevan epävakaa.
“Aavatassu”, Tuikemieli kuiskasi varovaisesti, kun naaras hänen edessään ei ollut liikkunut. “Ehkä sinun pitäisi käydä parant-”
Ilmaa halkoi rääkäisy. Tuikemielen keho tunnisti äänen ennen kuin hänen tajuntansa kykeni ja lähti juoksemaan ääntä kohti. Silmien katse oli lujasti kahden kissan aiheuttamassa ruskean ja mustan kirjavassa pyörremyrskyssä, joka teki tuhoaan Jokiklaanin parantajaoppilaan läheisyydessä. Tuikemieli ei erottanut kunnolla kahta keskenään taistelevaa kissaa, mutta hän oli jo äänestä tunnistanut toisen olevan Lehmussydän.
Kaksikko irrottautui toisistaan hetken päästä. Lehmussydän hengitti raskaasti ja ontui toista käpäläänsä, kun hän kiersi ympyrää vastustajansa kanssa. Kollin kasvoissa oleva pitkä naarmu tiputti verta hänen kuonolleen, mutta huolestuttavinta oli hänen niskansa syvä haava, joka oli värjännyt hänen ruskean turkkinsa tummaksi. Silti Lehmussydämen valpas katse oli lukittuna hänen vastustajaansa.
Vastustajaan, joka oli Verenvälke.
Tuikemieli tunnisti naaraan kiiltävän, mustan turkin ja sitä koristavat punertavat raidat. Verenvälke oli saanut osuman korvaansa, sekä selkäänsä, mutta hänessä ei näkynyt pisaraakaan väsymystä. Hänen suunsa oli ilkeässä virneessä, joka paljasti terävät hampaat, ja silmien katse oli täynnä nautintoa.
Tuikemieli tiesi siinä ja silloin, että Lehmussydän ei voisi koskaan voittaa Verenvälkettä. Naaras sai voimaa tappamisesta.
“Auta häntä!” Jokiklaanin parantajaoppilas Vesitassu huusi paikoilleen jähmettyneelle Tuikemielelle. “Minä en voi! Supihammas synnyttää!”
Tuikemieli ei vastannut Vesitassulle mitään, vaan lähti loikkimaan yhä toisiaan kiertävää kissaa kohti. Lehmussydän oli selkä kohti pentuunsa, mikä tarkoitti Tuikemielen tuijottavan suoraan Verenvälkkeen silmiin.
Naaraan virne levisi leveään hymyyn.
Sitten hän loikkasi Lehmussydäntä kohti.
Lehmussydän yritti väistää, mutta Verenvälke onnistui ottamaan hänen lonkastaan kiinni ja kaatamaan hänet. Kolli potki takatassuillaan, osuen Verenvälkettä kasvoihin niin lujaa, että naaraan oli pakko päästää irti. Mutta Verenvälke ei pysynyt kauaa erossa Lehmussydämestä, vaan syöksähti uudelleen tämän kimppuun.
Tai olisi syöksähtänyt ellei Tuikemieli olisi itse lentänyt tätä päin ja kaatanut tämän maahan.
“Tuikemieli”, Verenvälke sanoi pehmeyttä tihkuvalla äänellään. “Hauska nähdä sinuakin.”
“Jätä Lehmussydän rauhaan!” Tuikemieli sihahti ja painoi Verenvälkettä vain lujemmin maahan, kasvot aivan tämän kasvojen edessä. “Taistele minua vastaan. Älä häntä.”
“Niinkö?” Verenvälke vilkaisi Lehmussydäntä, joka yritti kammeta itsensä ylös. “Hmm… enpä taida.”
Punertava naaras näykkäisi Tuikemieltä kuonoon ja sujahti kuin kala tämän tassujen alta. Tuikemieli älähti, kun kipu säteili hänen kasvojaan pitkin, eikä hän kyennyt estämään luopiota karkaamasta. Naaras kääntyi ja oli loikkaamassa takaisin Verenvälkkeen kimppuun, kun luopion sanat pysäyttivät hänet.
“Minä, Verenvälke, lunastan Tuikemieleltä vastapalveluksen, jonka verivala on minulle taannut!” Verenvälke ilmoitti, aivan kuin olisi puhunut jollekin kolmannelle osapuolelle. “Myrskyklaanin soturi, Tuikemieli, on tehnyt kanssani verivalan. Olen täyttänyt oman osuuteni verivalan sitomasta palveluksesta, ja nyt on Tuikemielen aika täyttää omansa: Tuikemieli ei saa millään tavalla puuttua minun ja hänen sukulaisensa väliseen taisteluun: hän ei saa estää, hän ei saa auttaa, eikä hän saa neuvoa!”
Tuikemieli tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin hänen kehoaan; ne alkoivat hänen korvistaan kuin joku olisi kaatanut jääkylmää vettä hänen päälleen; luikertelivat pitkin hänen niskaansa ja alas kaulaa; ympäri vatsasta selkään ja takaisin vatsaan; alas hänen jokaista neljää tassuaan; hännän tyvestä aivan sen päähän asti.
Tuikemieli yritti liikkua. Hänen lihaksensa eivät totelleet.
“Verenvälke!” hän sihisi raidalliselle naaraalle, joka vain kallisti päätään ja hymyili. “Älä luulekaan koskevasi Lehmussydämeen! Minä revin sinulta turkin irti!”
“Verivalaa ei voi rikkoa”, Verenvälke sanoi tyynesti ja kääntyi.
Lehmussydän pysähtyi Verenvälkkeen eteen ja katsoi tämän ohi Tuikemieltä, katse täynnä äänettömiä lupauksia siitä, miten hän pitäisi Tuikemielen turvassa. Miten hän hankkiutuisi eroon Verenvälkkeestä. Miten Tuikemielen ei tarvinnut enää pelätä.
Lehmussydän luuli Tuikemielen jähmettyneen pelosta. Hän olisi halunnut huutaa isäänsä juoksemaan, pakenemaan pois, sillä tällä ei olisi mitään mahdollisuuksia Verenvälkettä vastaan. Mutta vaikka hän kuinka yritti huutaa niitä sanoja Lehmussydämelle, hänen suustaan ei tullut pihahdustakaan. Ei vaikka hän avasi suunsa, ei vaikka hän kuinka yritti.
Verenvälke loikkasi, ja niin teki Lehmussydänkin. He törmäsivät ilmassa, tarrautuivat toistensa turkkeihin kiinni kynsin ja hampain, ja pamahtivat voimalla alas maahan. Sitten alkoi taistelu, jota Tuikemieli ei olisi halunnut katsoa, mutta hän ei voinut repiä katsettaan irti. Taisteleva kaksikko repi toisiaan, yrittivät kaikkensa voittaakseen, ja vaikka Verenvälke sai osumia koko ajan, Lehmussydän jäi hetki hetkeltä enemmän alakynteen.
Lehmussydän kuolisi.
Tuikemielestä tuntui kuin joku olisi puristanut hänen sydäntään ja keuhkojaan kasaan. Lehmussydän kuolisi! Verenvälke oli liian taitava, liian voimakas! Naaras oli elänyt kymmeniä kuita Synkässä metsässä hiomassa taitojaan vain täydellisemmiksi ja täydellisemmiksi. Lehmussydän ei ollut koskaan ollut taistelija, hän rakasti rauhaa ja pehmeyttä.
Musta turkki vilahti Tuikemielen silmäkulmassa, eikä hänen tarvinnut edes vilkaista siihen suuntaan tietääkseen kuka paikalle oli saapunut. Pikimustan, valtavan kollin läsnäolo oli tunnistettavan voimakas, aivan kuin hän olisi säteillyt ympärilleen muinaista voimaa.
“Auta häntä, Surmamieli”, Tuikemieli aneli mustalta kollilta. “Ole niin kiltti ja auta häntä!”
Surmamieli pudisti päätään. “En voi.”
“Hän kuolee! Isäni kuolee!”
“Tämä on hinta, joka sinun on maksettava.”
“Maksettava mistä?” Tuikemieli rääkyi. Hän katsoi, kuinka Verenvälke painoi Lehmussydämen maata vasten ja lipaisi huuliaan kuin olisi saalistanut itselleen mehukkaimman hiiren.
“Päätöksestäsi tehdä verivala”, Surmamieli sanoi. Hänen äänensä oli liian tyyni. Liian rauhallinen. Kuinka kolli kykeni olemaan niin rentona, vaikka hänen edessään avautui näkymä kuin suoraan painajaisista?
“Hän kuolee! Haluatko sinä olla vastuussa hänen kuolemastaan?” Tuikemieli yritti uudelleen vedota Surmamieleen.
“Vastuussa? Minä?” kolli hämmästeli. “Sinä sen verivalan teit. Sinä olet vastuussa hänen kuolemastaan.”
Tuikemieli huusi.
Verenvälke nosti tassuaan, valmiina iskemään viimeisen iskunsa hädin tuskin tajuissaan olevaan Lehmussydämeen. Naaras tähtäsi terävät kyntensä suoraan Lehmussydämen kurkkuun.
Ja silloin punertava salama iski häneen ja heitti hänet kollin päältä pois.
Verenvälke huudahti yllätyksestä, ja punainen myrsky hänen päällään huusi raivosta. Raidallinen naaras oli niin yllättynyt hyökkäyksestä, ettei tajunnut heti edes mitä oli tapahtunut, vaan pysyi hämmentyneenä riepoteltavana ja revittävänä.
Sitten naaraan kimppuun hyökännyt soturi irrotti otteensa ja laskeutui sulavasti neljälle tassulleen.
Se oli Villivirne.
Punertavanruskean kollin katse oli täynnä raivoa ja vihaa. Tuikemieli ei ollut koskaan nähnyt isänsä veljeä koskaan sen näköisenä: yleensä tämä oli joko apea ja toisissa maailmoissa, tai rento ja vitsikäs. Nyt hänen kultaiset silmänsä salamoivat, turkki oli noussut piikikkäästi pystyyn ja hampaat olivat niin irveessä, että hän näytti enemmän koiralta kuin kissalta.
Verenvälke ravisteli turkkiaan ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Villivirne ei antanut tälle mahdollisuutta. Sen sijaan kolli loikkasi uudelleen luopiota päin ja aloitti taistelun uudelleen, eikä Tuikemieli kyennyt nähdä muuta kuin mustaa ja punertavaa turkkia, kynsien ja hampaiden väläyksiä, sekä silloin tällöin oranssien silmien kipinöintiä.
Tuikemieli tunsi toivon heräävän sisällään. Ehkä Villivirne voittaisi! Hän vilkaisi isäänsä, joka makasi yhä maassa vain hieman liikkuen, ja huomasi Tuulihännän saapuneen paikalle. Valkoinen naaras oli kyyristynyt kumppaninsa luokse ja oli heti alkanut paikkailla tämän vammoja hämähäkinseitillä.
Lehmussydän olisi hyvissä tassuissa.
Tuikemielen katse kääntyi takaisin Villivirneeseen ja Verenvälkkeeseen. Oli vaikea sanoa kumpi oli voitolla, sillä molemmat sähisivät ja kynsivät toisiaan minkä kerkesivät. Kummaltakaan ei vaikuttanut loppuvan voima eikä energia.
Villivirne loikkasi päin Verenvälkettä ja otti tämän niskasta kiinni, pakottaen naaraan kohti maata. Verenvälke sähähti ja kumartui niin äkisti, että Villivirneen ote kirposi ja hän putosi aivan luopion eteen. Hetkeäkään epäröimättä Verenvälke loikkasi Villivirneen päälle ja upotti yhä uudelleen ja uudelleen kyntensä tähän.
Tuikemili älähti ja yritti juosta auttamaan Villivirnettä. Mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet.
Ymmärrys vei hänen hengityksensä pois: verivala ei koskenut vain Lehmussydäntä, se koski myös Villivirnettä. Tuikemieli ei voinut kuin katsoa.
“Luulit voittavasi, etkö vain?” Verenvälke myhäili allaan makaavalle kollille. “Niinhän ne kaikki luulevat. Tiesitkö, että veljesi luuli samaa? Hän olisi huomannut erehdyksensä, ellet sinä olisi tullut keskeyttämään.”
“Sinä et ole voittamaton”, Villivirne sylkäisi naaraan kasvoille. “Kukaan ei ole.”
“Hm? En kaiketi”, Verenvälke sanoi. Hän vilkaisi kohti Tuikemieltä, joka sähisi ja piiskasi paksua häntäänsä ilmassa. “Veljentyttäresi voisi kenties voittaa minut. Tiesitkö sen? Mutta hän ei kykene. Hän on kuules tehnyt verivalan kanssani, ja sellaista ei noin vain rikota.”
“Jätä Tuikemieli pois tästä. Tämä on meidän kahden välinen taistelu”, Villivirne sanoi ja irvisti, kun Verenvälke viilsi hänen kasvojaan kynnellään.
“Ehei, hän on tässä yhtä paljon mukana kuin sinäkin. Hän on syy tähän kaikkeen. Ilman häntä en olisi hyökännyt veljesi kimppuun, etkä sinä olisi tullut auttamaan. Ilman Tuikemieltä, olisitte molemmat turvassa.”
Villivirne sylkäisi Verenvälkkeen kasvoihin, ja naaras sihahti raivoissaan. Taistelu alkoi uudelleen, mutta tällä kertaa entistä sekavaisempana. Verenvälke potkaisi Villivirnettä, jotta tämä vapautuisi hänen altaan, mutta loikkasi sitten heti takaisin kollin kimppuun. Villivirne yritti väistää, epäonnistui, ja rääkäisi terävien kynsien upotessa hänen kylkeensä. Verenvälke vain nauroi.
Viha leimahti Villivirneen silmissä, kun kolli onnistui heristämään naaraan pois kimpustaan ja loikkasi puolestaan tämän päälle. Punertava häntä piiskasi ilmaa ja Villivirneen hampaat hapuilivat Verenvälkkeen niskaa.
Sen jälkeen Tuikemieli ei osannut sanoa, mitä hän näki. Kaksikko oli lujasti toisissaan kiinni, kierivät maassa ja loikkivat vuoronperään toistensa päällä. Jokainen rääkäisy ja huudahdus sai Tuikemielen luimistamaan korviaan ja säpsähtämään ja mitä kauemmin taistelu kesti, sitä enemmän hän katseli ympärilleen kuin apua hakien.
Mutta ketään ei tullut. Kukaan ei huomannut mitään. Kaikki olivat kiinni omissa taisteluissaan, omissa kamppailuissaan pysyä elossa tai tappaa toinen. Ei heiltä riittänyt aikaa tai keskittymistä kääntyi katsomaan, kuinka Synkän metsän julma tappaja repi Villivirnettä vähitellen kappaleiksi.
“Lopeta!” Tuikemieli huusi. “Päästä hänestä irti!”
Verenvälke ei kuunnellut.
Sitten Villivirne onnistui upottamaan hampaansa Verenvälkkeen kaulaan. Naaras rääkäisi ja menetti tasapainonsa niin, että kaatui selkä edellä maahan. Villivirne yritti viimeisillä voimillaan raapia Verenvälkkeen vatsaa auki, mutta naaras onnistui potkaisemaan kollin pois päältään.
Villivirne lensi maahan kyljelleen, eikä enää noussut.
“Jätä hänet rauhaan!” Tuikemieli sähisi Verenvälkkeelle.
Verenvälke vain vilkaisi ruskeaa naarasta ja kääntyi sitten katsomaan maassa makaavaa Villivirnettä, jonka hengitys oli tiheää ja vaivalloista. Luopio tuhahti. “Hän ei tuosta selviä.”
Yksi vilkaisu Tuikemieleen, ja sitten Verenvälke oli kadonnut.
Tuikemieli tunsi lihastensa jälleen toimivan. Hän juoksi Villivirneen luokse ja painoi kuononsa tämän kaulaa vasten, huomasi suuren viillon tämän niskassa ja alkoi lipomaan sitä kuin viimeistä päivää. Ehkä hän voisi tyrehdyttää verenvuodon, ehkä Villivirne saisi tarpeeksi voimiaan takaisin…
“Tuikemieli”, Villivirne kähisi, kun verenvuoto ei helpottanut lainkaan. “Luovuta.”
“En”, Tuikemieli sanoi ja tähyili ympärilleen. “Tarvitsen hämähäkinseittiä. Mistä saan sitä?”
“Minulla on liikaa vammoja”, Villivirne sanoi. Hän päästi muutaman rohisevan yskähdyksen, joiden aikana verta lensi hänen eteensä maahan.
Tuikemieli veti päänsä taaksepäin ja näki setänsä olevan oikeassa. Kollin ruskea, raidallinen turkki oli täynnä haavoja: osa pieniä naarmuja, mutta suurin osa oli syviä viiltoja, jotka vuotivat lakkaamatta verta. Mutta… Villivirne oli terve ja voimakas. Jos Tuikemieli vain saisi parantajan kollin luokse, hänet voitaisiin vielä pelastaa. Naaras oli siitä aivan varma.
Tuikemielen katse singahti Vesitassuun, joka auttoi yhä Supihammasta synnyttämään. Parantajaoppilas oli aivan kiinni synnytyksessä, eikä ollut huomioinut lainkaan sitä, mitä hänen ympärillään oli tapahtunut. Tuikemieli nuolaisi Villivirneen poskea ja juoksi jokiklaanilaisen luokse.
“Villivirne kuolee!” hän sanoi jo ennen kuin pääsi Vesitassun eteen. “Sinun on tehtävä jotain! Auta häntä!”
Vesitassun katse lensi maassa makaavaan, veriseen kolliin. Sitten takaisin Supihampaaseen, joka vaikeroi paksu puukeppi hampaidensa välissä. “Supihampmaan synnytys on kriittisessä vaih-”
“Aivan sama! Villivirne kuolee, jos sinä et auta häntä!” Tuikemieli rääkyi. “Hän tekee kuolemaa tällä hetkellä, sinun on pakko tehdä jotain. Olet hänen ainoa toivo, Vesitassu, ole niin kiltti.”
Vesitassu katsoi edessään makaavaa kuningatarta, sitten taas Villivirnettä. Oppilas veti syvään henkeä ja nousi ylös, hapuillen samalla tassuillaan yrttejä lähelleen. “Hyvä on, hyvä on.”
“Kiitos!” Tuikemieli tunsi huojennuksen valtaavan hänen kehonsa. Villivirne voisi vielä selvitä elossa!
Mutta kun Vesitassu ja Tuikemieli ottivat ensimmäiset askeleensa kohti Villivirnettä, kolli kohotti vaivalloisesti päätään. Hänen katseestaan näki, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteeseen.
“Ei”, kolli kähisi. “Pelasta pennut. Pelasta Supihammas.”
“Mutta-” Tuikemieli aloitti.
“Minä olen elänyt pitkän, hyvän elämän”, Villivirne sanoi. “En halua, että nuo pennut joutuvat elämään ilman emoaan - olen nähnyt millaiset arvet se jättää.”
Vesitassu pysähtyi ja katsoi taakseen. Supihammas vaikeroi.
“Villivirne, sinä kuolet”, Tuikemieli kuiskasi.
“Tiedän”, kolli yski, “ja olen hyväksynyt sen. Anna minun mennä, Tuikemieli.”
“Villivirne…”
Villivirne hymyili. “En voi elää, jos minun takiani pennut menettävät emonsa.”
“Vesitassu, sano jotain!” Tuikemieli yritti vielä.
Mutta Vesitassu pudisti päätään ja peruutti takaisin synnyttävän kuningattaren luokse kuin ei olisi koskaan yrittänytkään lähteä. “Se on hänen tahtonsa. Kuolevan tahto. Sitä ei voi muuttaa, sitä voi vain häpäistä. Ja minä en halua häpäistä Villivirneen viimeistä tahtoa.”
“Mutta-”
“Tuikemieli.”
Lehmussydämen ääni sai Tuikemielen sydämen hypähtämään hänen kurkkuunsa. Ehkä Lehmussydän voisi pelastaa Villivirneen - osasihan ruskea kolli joitakin yrttejä!
Lehmussydän oli ontunut veljensä luokse Tuulihäntä takanaan. Kolli painoi kuononsa vasten veljensä kuonoa ja sanoi jotain, mitä Tuikemieli ei kyennyt kuulemaan. Villivirne vastasi, hymy huulillaan, ja räpäytti hitaasti silmiään kuin sanoakseen hyvästit.
“Tuikemieli”, Lehmussydän sanoi uudelleen ja viittoi hännällään pentunsa lähemmäs.
Tuikemieli otti muutaman haparoivan askeleen. Hän näki isänsä vihreissä silmissään surua ja tuskaa, ja se sattui. Tuikemielestä tuntui kuin hän olisi aiheuttanut sen kaiken, vaikka Verenvälke olikin ollut se, joka oli hyökännyt. Joka oli tehnyt tappavat haavat. Mutta silti Tuikemieli tunsi syyllisyyttä.
Tuikemieli pysähtyi Lehmussydämen taakse ja katsoi Villivirnettä.
“Missä- missä he ovat?” Villivirne kysyi käheällä äänellään ja irvisti yhtäkkiä kivusta. Tuikemieli ei tiennyt keistä kolli puhui, mutta Lehmussydän vaikutti tietävän.
“Varmasti elossa. Olkivärettä ei noin vain kaadeta, ja Kimallepurolla on enemmän sinnikkyyttä kuin osaat uskoakaan”, ruskea kolli kertoi veljelleen. “Minä pidän heistä kahdesta huolta. Älä sinä murehdi.”
“Tiedän, sinähän se olet heistä… aina huolehtinut”, Villivirne sanoi. “En kadu paljoa elämässäni, mutta… kadun sitä, etten ollut heille parempi isä.”
“Sinä teit minkä pystyit”, Lehmussydän vakuutteli. “Sulje silmäsi. Lepää. Tuikemieli, tule lähemmäs.”
Tuikemieli teki työtä käskettyä. Hän ei ymmärtänyt miten hänen isänsä oli niin rauhallinen ja tyyni, vaikka hänen oma veljensä teki kuolemaa hänen edessään. Jos Villivirne olisi ollut Kipinätassu tai Valotassu, Tuikemieli ei uskonut, että kykenisi olemaan niin rauhallinen. Hän olisi vihainen, ja epätoivoinen. Suorastaan kauhuissaan. Niin kamalan kauhuissaan.
“Tuikemieli”, Villivirne sanoi yhtäkkiä. “Älä syytä itseäsi.”
Miten en voisi syyttää itseäni? Tuikemieli mietti, mutta ei sanonut sitä ääneen. sen sijaan hän nyökkäsi. “En ikinä unohda sinua, Villivirne.”
“Sammalrae…” Villivirneen katse muuttui etäisemmäksi, kun hän tuijotti jonnekin veljensä ja veljentyttärensä taakse. “Vääräkajo… Te tulitte.”
Lehmussydän painoi päänsä alas. Tuikemieli näki, kuinka kyynel vieri hänen isänsä poskea pitkin ja putosi maahan veren sekaan.
“Olet niin kaunis, Sammalrae…” Villivirne jatkoi melkein houreista puhettaan. “Minulla oli ikävä teitä molempia. Mutta nyt-” hän alkoi yskimään. “Aikani on tullut.”
Tuikemieli katsoi Villivirnettä. Hän katsoi kuinka kollin suu kääntyi leveään hymyyn, kuinka hänen kultaisen silmänsä syttyivät onnesta - ja sitten se kaikki sammui. Suunpielet palasivat takaisin normaaliin asentoon ja silmät lasittuivat mitäännäkemättömiksi. Viimeinen henkenveto, ja sitten hän oli poissa.
Villivirne oli poissa.
Lehmussydän asettui maahan makaamaan ja painoi kuononsa veljen turkkia vasten. Tuulihäntä istui kumppaninsa vierellä ja silitti tämän selkää hännällään lohduttavasti. Tuikemieli ei tiennyt, mitä hänen tulisi tehdä, mutta sitten valkoinen naaras kohtasi hänen katseensa ja viittoi päällään Tuikemieltä asettumaan maate.
Epäröiden Tuikemieli laskeutui makaamaan Lehmussydämen viereen. Hän painautui aivan isäänsä vasten ja sulki silmänsä, kun surun aalto hukutti ja vei hänet mukanaan.
Hän ei tiennyt kauanko makasi siinä. Jossain vaiheessa paikalle oli saapunut myös Olkiväre, joka oli alkanut huutamaan ja rääkymään kuin joku olisi repinyt soturin sydäntä irti hänen kehostaan. Lopulta Vesitassu oli saanut kollin rauhoittumaan, ja Olkiväre oli painunut maate Villivirnettä vasten.
Tuikemieli ei uskonut oman surunsa olevan puoliksikaan yhtä suurta kuin yhdenkään Villivirneen pennun tai Lehmussydämen, ja silti häneen sattui kuin joku olisi upottanut pitkät kyntensä hänen sydämeensä. Miten Olkiväre, Kimallepuro tai Lehmussydän pystyi kestämään omaa surun määräänsä, jos Tuikemieli tunsi vapisevansa jo omastaan? Tuikemieli ymmärsi silloin varmemmin kuin koskaan, että hänen lupauksensa pitää perheensä turvassa olisi pysyvä. Hän ei antaisi Villivirneen kohtalon toistua. Hänen oli opittava virheistään, hinnalla millä hyvänsä.
Sinä päivänä Myrskyklaani menetti vahvan ja uskollisen soturin. Kimallepuro ja Olkiväre menettivät rakastavan ja lempeän isän. Lehmussydän menetti toisen puolikkaansa; pentutoverinsa, jonka kanssa oli aina elänyt ja johon oli aina voinut luottaa tilanteessa kuin tilanteessa.

// Se oli sitten Villivirneen loppu :( mun rakas kisuli, joka ansaitsi niin paljon hyvää mutta joka joutu menettämään todella paljon </3 Mutta nyt hän on onnellisena kumppaninsa Sammalrakeen ja poikansa Vääräkajon luona Tähtiklaanissa ja varjelee jäljellä oleviaan sukulaisiaan sieltä käsin <3
// HOX! Verenvälkkeen sanoja ei kuule kukaan muu kuin Tuike itse (ja villi osittain mut sillä nyt ei oo väliä)!!

//varoitus, tarina sisältää taistelua ja verta

Viides luku – I keep my head up

Valotassu tiesi, että pian tapahtuisi jotakin kamalaa. Valhetähti oli julistanut Tähtiklaanin sanoman kaikille klaaneille ja outo tunne kihelmöi oppilaan selkäpiissä. Se tunne ei jättänyt häntä rauhaan, ei lainkaan.
Ja Sudenlaulu oli puhunut niin rohkeasti ja itsevarmana kaikille klaaneille. Valotassua hirvitti ajatus siitä, että hänen tulisi puhua omalle klaanilleen jostain ennustuksesta tai ihan pienestäkin asiasta. Ja Sudenlaulu oli niin hieno parantaja, joka uskalsi ja osasi niin monta asiaa. Sudenlaulu tiesi jokaisen yrtin, jokaisen kasvin ja jokaisen keinon, miten auttaa toisia kissoja.
Valotassun ensimmäinen kerta synnytyksen auttamisessa oli päätynyt siihen, että jokainen pentu oli kuollut. Se oli horjuttanut Valotassulle kertynyttä sitä pientä ja hataraa itsevarmuutta. Sudenlaulu oli sanonut jo heti, etteivät he olisi voineet tehdä mitään, sillä pennut olivat syntyneet kuolleina. Tunne Valotassun takaraivossa oli kuitenkin vain musertunut sille, etteivät he olleet voineet tehdä mitään.
Hän ei kokenut olevansa sopiva Myrskyklaanin parantajaksi. Ei hän ollut kuin Sudenlaulu, joka oli niin itsevarma ja toimi päättäväisesti tilanteessa kuin tilanteessa.
”No niin”, Sudenlaulun ääni herätti beigen värisen oppilaan ajatuksistaan, ”kakaise ulos. Mitä on mielessäsi.”
”Minä…” Valotassu aloitti, mutta hänen sanansa hiipuivat.
”Hei”, Sudenlaulun ääni pehmeni ja hän istui oppilaansa vierelle. ”Et ole ollu noin hiljainen kuihin tai epävarmana puhumassa minulle mistään. Valotassu, mikä on?”
”Minusta tuntuu, että… että minä en ole sopiva parantajaksi”, Valotassu sanoi sitten ja raaputti maata tassullaan. ”Minä en ole itsevarma kuin sinä. Minä en osaa kaikkea mitä sinä osaat. Minä en osaa olla kuin sinä. Olen pahoillani, etten ole sopiva oppilas sinulle…”
”Valotassu”, Sudenlaulu hymähti, mutta hymyili sitten lempeästi. ”Sinä et ole minä. Sinä olet Valotassu. Ei sinun edes pidä olla kuin minä. Sinut valittiin parantajaksi Tähtiklaanin toimesta siksi, koska olet sinä. Monelle Myrskyklaanin kissalle ja muillekin olen tiukka jääräpää, joka sanoo tiukasti heti, mutta osaa myös lohduttaa. Osaan olla jääräpää ja itsevarma, koska se olen kuka olen, olin sitten parantaja tai en. Sinut valittiin sinun itsesi takia. Sinä olet viisas, lempeä ja rauhallinen. Sinä sovit parantajaksi enemmän kuin luuletkaan. Sinä saat kerättyä omaa tiukkuuttasi, mutta et tule käyttämään sitä kuin minä. Sinulle puhunut Jääkyynel oli kovin samanlainen kanssasi.”
”Niinkö?” Valotassun korvat heilahtivat.
”Niin. Häntä ei koskaan nähty vihaisena, mutta hän osasi kuitenkin oikeassa tilanteessa rauhoittaa kissat tiukoilla sanoilla. Hänellä oli lempeämpi ote kuin olet koskaan nähnyt minulla olevan. Vaikka hän osasi lukea sosiaalisia tilanteita, hän oli enemmän sisäänpäin suuntautunut. Hän oli myös oppilaana hiljaisempi, mutta aikuisena hän osasi sanoa mielipiteensä ääneen. Hän oli lempeä ja rauhallinen, ja muistutat häntä”, Sudenlaulu sanoi. ”On kaikenlaisia sotureita, aivan kuten on kaikenlaisia parantajia. Toiset ovat ärhäkkäitä jääräpäitä, toiset taas hyvin lempeitä ja herttaisia. Ja klaani tarvitsee aina molempia silloin tällöin. Minun mestarini oli lepertelijä kun taas minä en. Mutta Myrskyklaani tarvitsee nyt meitä molempia, sinun ja minun kaltaista parantajaa moniin eri tilanteisiin. Siksi juuri sinä olet tässä enkä tiedä ketään parempaa ja sopivampaa kissaa juuri minun oppilaakseni, joka voisi täyttää Myrskyklaanin tarpeen sinunlaisellesi kissalle.”
Valotassu räpäytti silmiään häkeltyneenä. Myrskyklaani pärjäsi niin hyvin Sudenlaulun tiukalla ja osavaalla, mutta silti lohduttavalla ja rauhoittavalla otteellaan. Mitä Valotassu muka voisi tuoda enemmän Myrskyklaanille? Oliko hän oikeasti niin paljon lempeämpi ja kärsivällisempi, että se voisi vaikuttaa niin positiivisella ja tarvittavalla tavalla Myrskyklaaniin?
”Jonakin päivänä sinä saatat olla klaanisi parantaja”, Sudenlaulu puhui, ”se, joka seisoo päällikkönsä rinnalla, mutta taistelee aina klaaninsa kissojen, kuten myös muiden klaanien apua tarvitsevien kissojen, puolesta, oli tilanne mikä tahansa. Jonakin päivänä se olet sinä, joka hoitaa sairaat klaanitoverinsa ja jonain päivänä sinä jatkat parantajien linjaa ja koulutat oman oppilaasi.”
Valotassu katsoi mestariaan silmät suurina. ”En tiedä, pystynkö siihen…”
”Minä tiedän, että sinä pystyt”, Sudenlaulu hymyili. ”Ja kenties joskus saas riesaksi oppilaan, joka on jääräpää ja ärhäntelijä kuten minä. Mutta tiedän, että juuri sinä pystyt hiomaan sellaisesta kissasta lempeämmän ja kohteliaamman kuin kukaan muu. Minä en siihen pystyisi ja siksi on vain hyvä, että sinulta löytyy sellaiset piirteet jo valmiiksi. Minä koulutan sinulle yrittien ja parannustaidon lisäksi viisautta, ymmärrystä ja itsevarmuutta ja myös tiukkuutta sopivalla määrällä. Ja tiedän, että sinusta tulee hieno parantaja juuri sellaisena kuin olet ja vielä jonakin päivänä tulet näkemään sen itse.”

Valotassu kävi läpi mestarinsa lohduttavia sanoja mielessään, kun levitti kasan hämähäkinseittiä parantajien valitsemaan suojaisaan paikkaan taistelun kupeessa. Hänen tulisi olla nyt rohkea ja pystyä pitämään päänsä kylmänä tällaisen raa’an taistelun keskellä. Hänen tulisi keskittyä ja muistaa kaikki oppimansa, jotta voisi pelastaa niin monen hengen kuin mahdollista. Hänen tulisi nyt jos koskaan toimia taitavasti, nopeasti ja oikein.
Sudenlaulu oli painottanut, että vaikka klaanit taistelivat nyt vastakkain, heidän tulisi auttaa muiden klaanien jäseniä parhaansa mukaan. Omat klaaninjäsenet kuitenkin etusijalla ainakin nyt aluksi, mikä oli hämmentänyt Valotassua. Mitä Sudenlaulu sillä tarkoitti? Miksi aluksi etusijalla? Mitä kolli tiesi? Vai tiesikö mitään edes?
Sudenlaulu oli muistuttanut, että vaikka he olivat Myrskyklaanin parantajia, parantajat auttoivat kaikkia klaanista huolimatta. Tilanne oli kuitenkin aluksi nyt tulenarka, joten heidän tulisi auttaa omia klaanitovereitaan ensisijaisesti ja että Valotassun tulisi arvioida kissa läpi ennen auttamista sen varalta, että kyseessä oli kissa, joka kenties seurasi murhaajan polkua. Valotassu ei ollut ihan varma, mitä Sudenlaulu oli sillä tarkoittanut, mutta hän ei edes ehtinyt
He olivat olleet valmiina yrttiensä kanssa jo ennen taistelun virallista alkua, sillä Valhetähti oli tuurilla varautunut taistelun alkuun. Tai kenties siinä ei ollut mitään tuuria vaan silkkaa tietämystä. Valhetähti oli aina ollut kovin rohkea, päättäväinen ja itsevarma, ja sellaisilla tavoilla, joita Valotassu ei ollut muiden omaavan.
Valotassu asetteli osittain paniikinomaisesti tuotuja yrttejä ja parannusvälineitä kiville. Hänen olisi nyt pidettävä pää kylmänä ja keskityttävä hänen tehtäväänsä; kissojen henkien pelastamiseen. Siksi hän oli täällä, se oli hänen tehtävänsä klaanissa ja hänen koko elämänsä tehtävä, olihan hän parantajaoppilas. Siksi hän oli kouluttautunut; jotta voisi pelastaa elämiä eikä olla yksi niistä, jotka niitä ottaisivat toisilta.
Hän olisi valmis tähän, hänen olisi pakko. Niin moni luotti häneen, ja ehkäpä hänen tulisi luottaa itseensä myös.

Valotassu oli joutunut erilleen Sudenlaulusta ja muista parantajista, kun oli syöksynyt auttamaan Kauriskorvaa, jonka korva vuosi solkenaan verta ja peitti kollin näkökenttää estäen hänen kykynsä taistella.
Oranssivalkoinen kolli syöksyi heti takaisin taisteluun, kun Valotassu oli saanut verenvuodatuksen tyrehdytettyä. Valotassu huokaisi ja kun asteli takaisin yrttejä kohti, hän väisti täpärästi kaksi taistelevaa kissaa, jotka kamppailivat keskenään sähisten.
Kolli luimisti korviaan säikähtäneenä ja kiristi tahtiaan päästäkseen pois taistelun sydämestä. Hän ei kuulunut keskelle taistelua paitsi auttaakseen muita ja kaikkien tuskaisat huudot saivat oppilaan värähtämään joka kerta.
Kun kipu iski Valotassun kylkiin, hän päästi pelokkaan ja yllätyneen älähdyksen. Hän hapuili kynsillään kissojen tallomaa maata, mutta se ei auttanut mitään. Hänellä ei ollut fyysistä voimaa niin kuin koulutetuilla sotureilla.
”Hei!” Valotassu yritti herättää häntä raahaan kissan huomion. ”Päästä irti! Olen parantaja!”
Hänen sanoillaan ei kuitenkaan ollut väliä vaan hänen kimppuunsa tullut kissa upotti kyntensä syvemmälle ja yritti heittää Valotassun selälleen. Valotassu alkoi panikoimaan ja hän yritti päästä irti kissan otteesta. Hän käytti voimiaan yllättäen ja potkaisi takajaloillaan kissaa leukaan. Ote irtosi ja Valotassu kompuroi käpälilleen ja lähti juoksuun.
Ei mennyt kuin muutama silmänräpäys kun paino laskeutui hänen koko kehonsa päälle ja hän luuhistui suuremman ja vahvemman kissan painon alla. Valotassu rääkäisi kauhuissaan ja hänen kyntensä osuivat johonkin. Muutama lämmin veripisara tippui Valotassun kasvojen vierelle ja kollin silmät laajenivat. Hän tunsi kynsien uppoavan hänen nahkaansa ja oli varma, että hän vuosi nyt verta. Valotassu pääsi hetkellisesti irti, mutta hänen kimpuunsa hyökännyt kissa sai hänet takaisin otteeseensa heti.
Valotassu rimpuili kauhuissaan toisen kissan otteessa. Ei hän ollut soturi, miksi hänen kimppuunsa hyökättiin?! Hän oli parantajaoppilas! Kissasta huokui Jokiklaanin haju ja Valotassu tunnisti hänet Pöllösateeksi.
Jokin ruskeaturkkisessa naaraassa oli vialla. Hänestä huokui outoa vihaa ja iloa, kun hän painoi kynsiään vasten Valotassun kaulaa. Valotassu tiesi kyllä, että Jokiklaani taisteli heitä vastaan, mutta miksi Pöllösade, joka oli asettunut Valhetähden puolelle taistelun alussa, oli nyt Valotassun kimpussa? Hän tunsi veren valuvan haavoistaan maahan.
Oppilas yritti huutaa apua, mutta ääni, joka hänestä lähti, oli vain tukahtunut vinkaisu. Kuolisiko hän tähän hetkeen, tähän taisteluun? Hänellä oli niin paljon, mitä hän haluaisi vielä tehdä ja nähdä. Hän halusi olla klaaninsa arvoinen parantajaoppilas ja kenties parantaja, hän halusi rohkaistua ja tutustua Vesitassuun paremmin, hän halusi nauraa Kipinätassun jutuille ja jakaa yhteisiä aterioita Tuikemielen kanssa, hän halusi saada rohkaisevan nuolaisun päälaelleen emoltaan ja päästä keräämään yrttejä isänsä kanssa, hän halusi näyttää Sudenlaululle pystyvänsä olemaan se kissa, joksi kolli uskoi hänen pystyvän.
Mutta hän ei ehkä pääsisi koskaan sitä näkemään. Hän silmissän alkoi pimetä ja hänen kylkensä kohosi niin vaivalloisesti kuin vain voi. Hän ei saanut henkeä ja hänen rimpuiliyrityksensä muuttuivat hetki hetkeltä olemattomiksi. Kaikki tuntui sumenevan ja-
Raivoisa huuto kajahti hämnen korvissaan ja pian Sudenlaulun vihasta leimuavat silmät vetivät Pöllösateen Valotassun päältä. Valotassu päästi hätäisen henkäyksen, kun hän täytti keuhkonsa ja koko kehonsa taas ilmalla. Hän näki sivusilmällä kuinka hänen mestarinsa, parantaja, taisteli kokenutta soturia vastaan. Sudenlaulu oli kuitenkin niskan päällä, sillä oli päässyt yllättämään Pöllösateen pahasti.
”Jos sinä hyökkäät oppilaani kimppuun”, Sudenlaulu murisi vihaisesti, painaen Pöllösadetta vasten maata, ”saat kokea kunniasi!”
Pöllösade iski kyntensä Sudenlaulun kasvojen poikki, mutta parantaja ei edes värähtänyt saamalleen iskulle. Ruskeaturkkinen naaras häkeltyi siitä juuri sopivaksi hetkeksi niin, että Sudenlaulu ehti sivaltaa omilla kynsillään suoraan jokiklaanilaisen kaulaa kohti. Se oli siisti ja pieni haava, mutta silti syvempi miltä näytti. Pöllösade päästi kauhistuneen älähdyksen, joka muuttui nopeasti veriseksi yskimiseksi.
”Älä aliarvioi parantajaa”, Sudenlaulu murisi.
Pöllösade luuhistui Sudenlaulun käpälien painon alla ja lopulta siirtyi elävien maailmasta kuolleiden pariin.
Valotassu tuijotti kauhusta kankeana Pöllösateen elotonta ruumista. Hän ei edes voinut kuvitella, millaista oli tappaa toinen kissa. Se tuntui niin… mahdottomalta. Tuntui niin mahdottomalta edes se, että joku kuolisi eikä enää kulkisi Valotassun elämässä, mutta se, että hän näki kissan kuolevan toisen kissan toimesta tai että ajattelisi itsensä tappamassa toista kissaa, tuntui asialta, jota hän ei pystynyt edes kuvittelemaan.
Parantajaoppilaan koko maailma tuntui hidastuvan hänen ympärillään, kun hän tuijotti kuolleen jokiklaanilaisen kissan ruumista. Hän näki Sudenlaulun sumean hahmon silmäkulmassaan, mutta samaan aikaan ei kyennyt rekisteröimään, että kolli oli oikeasti siinä.
Hän tunsi jonkun tönäisevän häntä ja silloin Valotassu heräsi taas todellisuuteen. Hän luimisti korviaan kauhuissaan sille äänien tulvalle, jonka hän taas tiedosti.
”Valotassu!” Sudenlaulun ääni oli jämäkkä ja kireä. ”Maa kutsuu!”
Valotassu kohtasi nyt mestarinsa katseen. Sudenlaulu tuijotti suoraan Valotassua silmiin ja iski hännällään oppilastaan kasvoille.
”Valotassu!” Sudenlaulu kutsui Valotassua taas. ”Oletko kunnossa?”
”J-joo”, Valotassu nyökkäsi hatarasti. Hän muisti taas, että hänen pitäisi pysyä skarppina, sillä hän oli parantaja ja hänen työnsä oli auttaa kissoja tällaisissa tilanteissa. ”Nyt olen, kiitos, kun…” Valotassun katse siirtyi Pöllösateen ruumiiseen. ”Pelastit minut…”
”Valotassu”, Sudenlaulu käänsi oppilaansa huomion itseensä. ”Muistatko, kun kerroin sinulle Synkän metsän puolella marssivista kissoista?”
”Kai?” Valotassu epäröi.
”Hyvä”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Sillä ne kissat eivät välitä soturilaista lainkaan, he ovat pahoja ja murhanhimoisia. Pöllösade olisi tappanut monta viatonta kissaa silkasta huvista, hän olisi toiminut vastoin soturilain sääntöä siitä, että toisen tappaa vain pakolla.”
”Sinä tapoit hänet…” Valotassu nielaisi.
”Ja hän olisi tappanut sinut, minut ja monta viatonta”, Sudenlaulu sanoi. ”Hän olisi voinut tappaa monta viatonta oppilasta, jopa pentuja, jopa sinun sisaresi. Minä en ole tappaja, Valotassu, hän on. Myönnän tappaneeni hänet, mutta en tehnyt sitä ilolla enkä syyttä.”
”Minä tiedän”, Valotassu sanoi nyökäten ja häpesi hieman itseään. Sudenlaulu kuitenkin hymyili lempeästi.
”Ymmärrän reaktiosi”, Sudenlaulu sanoi ja hetken aikaa he istuivat hiljaa taistelun keskellä. ”Valotassu, oletko valmis palaamaan parantajan hommaan?”
Valotassu veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Hänen täytyisi ja tiesi pystyvänsä siihen. Hän kohotti päänsä ylemmäs kohti taivasta ja tiesi pystyvänsä siihen.

Kun Valotassu näki oman sisarensa ontuvan vaivalloisesti kohti häntä ja Sudenlaulua, Valotassun vatsassa muljahti. Hän juoksi Kipinätassua vastaan ja antoi naaraan nojata itseään vasten. Kipinätassu ähisi kivusta ja irvisti, kun yritti laitaa painoa oikealla takajalalleen. Naaras miltei kaatui, mutta Valotassu sai pidettyä sisarensa pystyssä.
Kipinätassu rojahti parantajien yhteiselle alueelle ja sihisi kivusta. Valotassun silmät levisivät, kun hän huomasi Kipinätassun koko oikean takajalan olevan veren vuoraama ja vuotavan yhä solkenaan.
”Hämähäkinseittiä ja paljon!” Sudenlaulu käski heti, kun näki Kipinätassun pulppuavan haavan. Valotassu syöksyi hakemaan kasan hämähäkinseittiä. ”Paina haavan yläpuolelta kaikin voimin!”
”Selvä!” Valotassu nyökkäsi ja teki Sudenlaulu käskemällä tavalla ja huomasi, että Kipinätassun haavan verenvuoto hidastui.
Sudenlaulu pureskeli kehäkukkaa ja pian levitti haudetta Kipinätassun haavan päälle. Hän myös toi Kipinätassulle syötäväksi vadelmanlehtiä, jotta verenvuoto hidastuisi ja pysähtyisi. Kipinätassun haavan verenvuoto oli pahalaatuinen ja Valotassu tiesi, jos sitä ei oltaisi saatu hoidettua ajoissa tai jos ei pysähtyisi nytkään ajoissa, voisi Kipinätassulla olla riski kuolla verenhukkaan.
”Sinä tulet kuntoon kyllä”, Valotassu vakuutti sisarelleen, joka nyökkäsi muutamia kertoja. Häneen selkeästi sattui paljon eikä Valotassu ihmetellyt yhtään.
Valotassu auttoi muita varmistuttuaan Kipinätassun selviävän ja olevan kunnossa. Sudenlaulu oli osannut hyvin rauhoittaa Valotassun mieltä ja nyt oppilas toimi kylmähermoisesti auttaen muita loukkaantuineita kissoja.
”Sinähän saat omat ensimmäiset arpesi”, Kipinätassun kiusoitteleva ääni pysäytti Valotassun. Oranssiturkkinen naaras virnisti Valotassulle, kun heidän katseensa kohtasivat. Valotassu hymyili ja asteli sisarensa luokse. Valotassu vilkaisi kyljissään olevia haavoja ja pudisti päätään huvittuneena. Pian niitä ei edes enää näkyisi turkin alta.
”Tervetuloa takaisin”, Valotassu sanoi ja virnisti leikkisästi sisarelleen, vaikka huoli kiilsikin hänen katseessaan.
”Vie tuo huolestunut katseesi muualle”, Kipinätassu pyöräytti silmiään. Hän kuitenkin huokaisi syvään ja nielaisi. ”Kuinka paha se on?”
Valotassu hymyili haikeasti. ”Sinä elät. Ja tulet vielä kävelemään ja juoksemaan, älä huoli. Joudut vain lepoon pitkäksi aikaa.”
”Tietysti”, Kipinätassu murahti. ”Oi onnea, kun on veli parantajana, joka tulee hengittämään niskaan jos teen yhdenkin liikkeen liikaa.”
Valotassu naurahti ja Kipinätassu näytti ylpeältä.
”Katsos vain”, oranssiturkkinen naaras hymyili leveästi, ”sainpas tuon huolestuneen ja vakavan katseen karkoitettua edes hetkeksi.”
”Tietysti”, Valotassu hymähti huvittuneena, ”sinä osaat sen tehdä. Olen iloinen, että olet kunnossa. Ja että Tuikemielikin on, ja emo ja isä.”
”Onneksi”, Kipinätassu nyökkäsi. ”Noh, menehän nyt häiritsemään jotain muuta huolestuneilla pöllönsilmilläsi ja yrtin löyhkälläsi. Täällä on varmasti monia muita, joilla on suuri hengenhätä, kun taas minulla ei. Mene ja ole rohkea sankari, Valotassu.”
Kipinätassun katse oli ylpeä ja pehmeä, ja hänen huulensa kaartui lempeään hymyyn. Valotassu kosketti nenällään sisarensa päälakea ja lupasi palata pian taas katsomaan sisartaan. Taistelu oli yhä käynnissä ja Kipinätassu oli oikeassa siinä, että pian tulisi taas kissoja, joilla oli vakavia vammoja, jotka tarvitsisivat välitöntä hoitoa. Kipinätassu oli nyt kunnossa ja tulisi olemaan kunnossa, Valotassu oli varma siitä. Ja hän luotti nyt itseensä ja kykyihinsä, olihan hän pelastanut monen kissan hengen tänään. Ehkäpä hän tosiaan voisi elää Sudenlaulun sanojen mukaisesti Myrskyklaanin täysvaltaiseksi parantajaksi.

Luku 17 (VAROITUS! SISÄLTÄÄ surullisia kohtauksia,kuolemaa, verta, sekä ilkeitä kuvauksia tasitelusta. )

Huomensäde oli edelleen pahoillaan Aamutassulle ja Iltatassulle siitä, mitä he kuulivat kokoontumisessa muutama auringonnousua sitten. He olivat istuneet koko yön kivellä ulkona, kylmyyden armoilla katselemassa lehtikadon ensimmäisiä tähtiä. He olivat lämmittäneet toisiaan, Huomensäde oli kertonut tarinan siitä, kuinka oli joutunut Synkkään metsään, kuinka inhottavaa siellä oli, ja kuinka toivoi että taistelua ei tulisi lainkaan. Toisin kävi, ja nyt he olivat lähdössä taisteluun.
Valhetähti seisoi Suurtasanteella itsevarman näköisenä, mutta hänen silmissään oli jotain. Oliko se pelkoa, sitä Huomensäde ei tiennyt. He olivat lähdössä. Taisteluun. Sääkin oli uhkaava, pilvet olivat melkein mustia ja näyttivät kaatuvan pian niskaan. Huomensäde värähti. Naaras ei tiennyt, kuinka moni tulisi takaisin. Elävänä. Hän pelkäsi pentujensa tähden. Aamutassu oli jätetty leiriin puolustamaan pentuja, kuningattaria, klaaninvanhimpia ja haavoittuneita, joita ei toivottavasti tulisi.
“Huomensäde,” Sudenlaulu oli Huomensäteen huomaamatta tullut tämän viereen istumaan. Mustavalkoinen naaras katsoi kysyvästi parantajaan. “Mitä?”
Parantaja empi katsellessaan nuorta naarasta.
“Sinä odotat pentuja,” Sudenlaulu kuiskasi tämän korvaan.
“Minä? Miten se voi olla mahdollista… Vastahan Iltatassusta ja Aamutassusta tuli oppilaita,” Huomensäde hämmästyi ja liikautti hermostuneena häntäänsä. Kirjavat lehdet kieppuivat ilmassa. Kokemuksesta Huomensäde tiesi, että parantaja havaitsi pennut hyvin aikaisessa vaiheessa, kauan ennen kuin niiden liikkeitä oli tunnettavissakaan.
“Sitä en tiedä. Onneksi olkoon. Mutta… Onnea taisteluun. Pidä pennuistasi huolta. Iltatassusta, Aamutassusta ja masuvauvoistasi,” Sudenlaulu hymyili. Pimeässä oli valoa. Toivoa ei oltu vielä menetetty. Tähtiklaani nousisi vielä.
“Myrskyklaani, mennään!” Valhetähti ulvaisi ja lähti johdattamaan joukkoa leiristä kohti Tuuliklaanin reviiriä. Päällikkö aikoi neuvotella Tuuliklaanin päällikön Huminatähden kanssa. Huomensäde nousi ylös ja meni Ampiaisturkin luo. Naaras hipaisi hännällään tämän kylkeä. Onnellisena. Hänellä on perhe ja klaani, jota rakastaa.

Lehdet rapisivat käpälien alla, kun Huomensäde käveli jännittyneenä muiden kissojen mukana Myrskyklaanin reviirin läpi. Ampiaisturkki asteli turkki kiinni Huomensäteessä. Heidän perässänsä kulki Iltatassu, Valonenä sekä Kaislahäntä.
“Huomensäde,” Kaislahäntä kutsui hölkäten hänen vierellensä. Naaras murahti.
“Minä ja veljesi, me olemme kumppaneita,” Kaislahäntä naukaisi innoissaan. Huomensäde päästi ilmoille kehräyksen.
“Oikeasti?” hän kysyi, vaikka tiesikin jo. Valonenä ja Kaislahäntä olivat jo ajat sitten näyttäneet hieman pitävän toisistaan. “Onneksi olkoon!”
Kaislahännän silmät loistivat. “Kiitos.”
*Voi hyvä Tähtiklaani, mitä täällä tapahtuu? Yhtäkkiä minä odotan taas pentuja ja Kaislahäntä ja Valonenä ovat kumppaneita,* Huomensäde mietti järkyttyneenä.

Vaahterat olivat saaneet kauniin oranssin väristyksen. Ne loistivat keltaisina, oransseina sekä punaisina. Koivutkin olivat jo keltaisina.
Huomensäde pujahti aluskasvillisuuden suojista aukealle, jossa puro solisi Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla.
“Osa jää tähän. Osa tulee mukaani. Aikaa ei ole hukattavaksi!” Valhetähti huusi tuulen pauhun yli ja loikkasi puron yli. Huomensäde katsoi, kuinka kissat toisensa perään lähti kukkuloille. Hän jäi empimään. Lähteäkö vaiko ei? Huomensäde liikautti tassuaan. Ampiaisturkki teki samoin, ja niin kumppanit loikkasivat puron yli. Huomensäde koukisti jalkojaan ja ponkaisi. Hän laskeutui pehmeästi puron toiselle puolelle.
“Iltatassu, jää Kaislahännän ja Valonenän kanssa tänne. Kun kuulette Valhetähden sotahuudon, tulkaa mukaan. Taistele niitä vastaan, jotka taistelevat sinua vastaan. Mutta muista: kaikki Myrskyklaanilaiset eivät välttämättä ole lojaaleja meille. Jos joku hyökkää, älä ala miettimään. Armoa ei anneta,” Huomensäde murisi. Iltatassu nyökkäsi silmät selällään.
“Nähdään. Pysy hengissä,” Huomensäde sanoi lempeämmin.
“En- entä jos en selviä hengissä?” Iltatassu nikotteli. Kyyneleet valuivat oppilaan silmistä.
“Iltatassu. Olet vahva. Sinä selviät. Me selviämme. Mutta jos niin käy… Tähtiklaanissa tavataan,” Huomensäde kuiskasi. Naaraan silmät kimmelsivät. Hän kääntyi pois. Jätti tyttärensä maailman armoille, taistelun keskelle, lähti itse taisteluun.
“Iltatassu, vie Aamutassullekin nämä terveiset, jos joku meistä ei selviä hengissä. Tähtiklaanissa tavataan,” Ampiaisturkki henkäisi ja juoksi kumppaninsa luo.
“Huomensäde,” Ampiaisturkki henkäisi. “Me selviämme.” Kolli nuolaisi naaraan poskelta kyyneleet. Huomensäde nyökkäsi, mutta ei jaksaisi uskoa kumppaninsa sanoja.
Pitäisikö hänen kertoa? Pitäisikö Huomensäteen kertoa, että Iltatassu ja Aamutassu ei olisi heidän ainoat pennut? Että he saisivat vielä kokea jälkikasvunsa pentuajan? *Ei. Jos en selviäisikään, Ampiaisturkin täytyisi kestää kaksin verroin tuskaa. Se ei olisi oikein hänelle,* Huomensäde päättii.

Kauempaa kuului Valhetähden sotahuuto. He eivät olleet pysyneet muiden mukana. Kun kissa rääkäisi viimeisen kauhunhuutonsa, Huomensäteen veri jähmettyi paikoilleen ja hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun. Vain Ampiaisturkin toimeliaisuus sai hänet liikkeelle.
“Mennään.”
Huomensäde ampaisi liikkeelle ja juoksi kanervikkoa pitkin kohti taistelukenttää. Se oli jo värjäytynyt punaiseksi kissojen verestä. Mustavalkoinen naaras kuuli, kuinka joku huusi Valhetähteä, kuinka hänen päällikkönsä murahti vastaukseksi ja ampaisi kohti äänen lähdettä. *Uniyö*, Huomensäteen päässä kävi. Hän sanoi murhaavansa Valhetähden.
Samaan aikaan joku tarrasi naaraan häntään. *Olipas nyt niin fiksua?* Huomensäde murahti ja kääntyi vikkelästi. Kolli hyppäsi Huomensäteen selkään. Kun hänen kyntensä porautui naaraan nahkaan, Huomensäde ärähti.
“Kuka olet ja mistä olet tullut?” naaras sähähti vihaisesti.
“Nimeni on Verihäntä,” kolli murisi. Huomensäde siristi silmiään.
“Tulin tuhoamaan klaanit. Tai sen, mitä niistä on jäljellä. Päällikkösi näyttää olevan hieman haksantanut. Niin, ja mitään Tähtiklaania ei edes ole,” kolli jatkoi. *Mitä tuo yrittää sanoillansa?* Huomensäde yritti miettiä. Naaras katsoi arvioivasti kollia. Hänellä oli mahdollisuus tappaa hänet nyt, kun Verihäntä ei keskittynyt.
Huomensäde jännitti lihaksensa ja ponnisti kohti kollin kurkkua. Hän aukaisi suunsa ja tarttui hampaillaan kiinni Jokiklaanilaisen kurkkuun. Hän puri kovaa.
“Mi-mitä sinä yrität?” Verihäntä kähisi anovasti. Huomensäde mulkaisi tämän suuntaan ja pelon heijastuksen hänen kirkkaan keltaisista silmistä.
“Tapan sinut,” mustavalkoinen naaras murisi ja päästi samalla irti. Vahingossa.
“Olet pelokas. Et uskalla tehdä sitä,” Verihäntä totesi kylmästi ja ponkaisi Huomensäteen selkään. Punertavan ruskea kolli takoi takajaloillaan naaraan selkää. Huomensäde valahti rennoksi.
“Kiitos, kun teet tästä niin helppoa. En mene tuohon lankaan. Eräs toinen kissa yritti samaa, ja minä tapoin hänet. Minä tapan myös sinut,” Verihäntä nauroi pilkallisesti ja asetti hampaansa huolellisesti tämän niskarankaan. Pelko muljaisi Huomensäteen vatsassa. *Ei, älä anna sen tapahtua. Ampiaisturkki!* hän ulvaisi ilmaan terävän kauhun huudon.
Yhtäkkiä paino hävisi hänen selästään. Viiltävä kipu iski hänen niskaansa, kun joku tempaisi Verihännän pois Huomensäteen selästä.
“Huomensäde!” Ampiaisturkki huusi kauhuissaan. “Oletko kunnossa?”
*Verihäntä todella aikoi tappaa minut. Kuka hänet ikinä ottikin pois minusta, olen hänelle henkeni velkaa.*
“Olen. Ehkä,” Huomensäde sanoi empien ja katseli ympärilleen. Kuka hänet oli pelastanut? “Verihäntä yritti tappaa minut.”
“Minä näin,” oranssi kolli sanoi synkästi. “Näin vain mustan ja oranssin vilauksen. He menivät tuonne.” Ampiaisturkki osoitti kohti puroa. Lähellä heitä Huomensäde näki kaksi tuttua hahmoa.

“Kukkaköynnös! Yöpentu!” Huomensäde kiljaisi ja ryntäsi heitä kohti.
“Tyttäreni, jatka taistelua, ja näytä, kuinka Tähtiklaani on vielä olemassa. Emme ole vielä luopuneet kokonaan toivosta,” yönmusta naaras sanoi. “Ole urhea. Mekin olemme.”
“Emo, Yöpentu,” Huomensäde nuolasi heidän korviaan. “Menkää takaisin. Täällä on vaarallista.”
“Kenelle tahansa tämä on vaarallista. Sitä paitsi olemme jo… kuolleet.”
“Hyvä on. Nähdään,” Huomensäde naukaisi.
“Emo ei. Vielä ei ole aika,” Yöpentu kuiskasi ja hävisi tähdiksi taivaalle.

“Huomensäde, mennään,” Ampiaisturkki lausui ja lähti johdattamaa kumppaniaan kohti taistelukenttää. “Meidän täytyy pitää klaanit hengissä.”
Huomensäde vilkuili nummea, jonka tuoksu muuttunut hetkessä kanervista veren löyhkään. Siellä täällä retkotti kuolleita kissojen, kurkkuja jotka olivat viilletty auki, viiltoja, jotka ylettyivät kurkusta vatsaan. Nummi oli verestä liukas. Huomensäde oksensi.
“Me selviämme tästä vielä. Muistan, kuinka olit oppilaana innokas taistelemaan, todella energinen. Siihen Huomensäteeseen minä silloin rakastuin. En tähän, joka yökkii nähdessään verta,” Ampiaisturkki tsemppasi. Huomensäteen teki mieli vastata, että rakastui siihen Ampiaisturkkiin, jonka kanssa oli kiva viettää aikaa, ja jonka kanssa oli ihanaa kasvattaa pentuja, ja että hän odotti taas pentuja ja että he saisivat kokea sen kaiken uudelleen, mutta toinen heistä saattaisi kuolla taistelussa, ja sitten ei olisi enää mitään jäljellä. Mutta sen sijaan, että Huomensäde aukaisi suunsa hän vain nyökkäsi. Naaraalla oli paha olo. Mutta se johtunut pelkästään verestä, vaan pennuista.
Ääni herätti Huomensäteen mietteistään.
“Kas. Rakas siskoni,” Jääkynsi murisi ivallisesti.
“Sinä,” Huomensäde kuiskasi. Hän ei empinyt hetkeä kauempaa, vaan hyökkäsi. Hän tarttui Jääkynnen turkkiin, tempoi sitä. Hänen kynsiinsä jäi tuppo veljensä karvaa. Huomensäde tarttui hampaillaan kiinni Jääkynnen kurkusta ja puri. Puri vihan kautta. Hän repäisi.
Jääkynsi äännähti tukahtuneesti, kun Huomensäde päästi irti. Jääkynnellä ei ollut mahdollisuutta puolustautua, ei hyökätä, hänellä oli vain mahdollisuus kuolla, luovuttaa. Huomensäde ei antaisi armoa. Armoa ei anneta.
“Oletko nössö? Pelkäätkö olemattoman Tähtiklaanin rankaisevan sinua kissan tappamisesta?” Jääkynsi pilkkasi nousten vaivalloisesti ylös, vaikka hänen kurkustaan valui verta.
Mutta Huomensäde ei ollut nössö. Hän ei pelännyt. Naaras oli nähnyt vain, kuinka Ampiaisturkki oli saanut vastaansa ison, ruskean naaran, jonka lihakset väreilivät nahkan myötäisen karvan alla. Kaksikko kieri alas rinnettä toistensa kimpussa.
“Ahaa, huomasit siis Linnun. Lintu on kumppanini. Löysin hänet reviirien ulkopuolelta, kun lähdin Myrskyklaanista,” Jääkynsi sanoi imarrellen. “Hän on todella kaunis. Ja taitava tappelemaan.”
“Sinä pelkäsit silloin,” Huomensäde totesi kylmän rauhallisesti. “Ja sinä pelkäät nyt. Haistan pelkosi.” Jääkynnen silmät levisivät, ja hän hyökkäsi Huomensädettä kohti. Naaras väisti ketterästi ja syöksyi kollia kohti. Hän löi tassullaan ruskean harmaan kollin maahan, joka heikkona kaatui, ehkä vähän liiankin helposti. Jääkynsi yritti nousta, mutta Huomensäde esti sen ja viilsi pitkän haavan kurkusta vatsaan. Haavasta pulppusi tummanpunaista verta kanervikolle.
“Minä… minä palaan… vielä…” Jääkynsi rohisi ja valahti veltoksi tapetun oravan tavoin. Kollin silmät lasittuivat ja ne katsoivat jonnekkin kauas, Synkän metsän maille.
Huomensäde järkyttyi. Naaras tärisi hillittömästi. Hän oli tappanut ensimmäisen kissan ikinä, ja se kissa oli hänen veljensä.

Toivuttuaan ensi järkytyksestä Huomensäde etsi katseellaan Ampiaisturkkia. Pienen matkan päässä kolli taisteli edelleen Jääkynnen kumppanin, Linnun kanssa. Ampiaisturkki näytti jääneen pahasti alakynteen.
Huomensäde riensi nopeasti paikalle, ja hyppäsi Linnun selkään.
“Minä tapoin juuri kumppanisi, minun veljeni,” hän murisi hiljaa naaraan korvaan.
“Teit mitä?”
“Tapoin kumppanisi,” Huomensäde toisti muristen ja asettaen hampaansa Linnun selkärankaan, kuten Verihäntä oli tehny hänelle.
“Jos sinä tapoit hänet, minä tapan sinut, ja sinun kumppanisi,” Lintu ärähti ravistaen Huomensäteen alas.
“Jos tapat minut, vien samalla mukanasi pentuni, joita odotan,” Huomensäde ärisi viha meripihkanvärisistä silmistä kiiluen. Kauempaa Huomensäde kuuli, kuinka Ampiaisturkki henkäisi terävästi.
Huomensäde viilsi haavan Linnun kylkeen, mutta naaras ei kiinnittänyt huomiota häneen, vaan Ampiaisturkkiin. Lintu ryntäsi kollin luo ja painoi tämän maahan. Ampiaisturkki yritti vastustella, kun Lintu puraisi tämän kurkun irti ja veti viillon hänen kylkeensä.
Huomensäde oli kauhusta jähmettynyt, kun katsoi kumppaninsa kuolemaa.
“Ampiaisturkki!” hän ulvaisi kauhuissaan. Lähellä olevat kissat säikähtivät hänen ääntänsä, joka kiiri järvellä ja nummella, kaikkien kuultavaksi. Lintu kääntyi pois jättäen jälkeensä vain kaksi kissaa, jotka olivat sidotut toisiinsa, mutta jotka erotettiin liian nopeasti toisistaan.
“Ampiaisturkki, minä odotan pentujasi,” Huomensäde henkäisi. *Minun oli pakko kertoa hänelle. Se ei olisi ollut reilua. Minäkin olisi halunnut tietää,* Huomensäde ajatteli kauhuissaan.
“Minä… minä tiedän sen…” Ampiaisturkki sanoi vaivalloisesti. “Hoida… hoida heidät hyvin… minunkin puolestani… Olet… hyvä emo… Rakastan… teitä kaikkia,” kolli kurottautui nuolaisemaan Huomensäteen poskea, ja naaras kumartui suojelevasti kumppaninsa ylle.
“Tähtiklaanissa tavataan, Huomensäde,” Ampiaisturkki sanoi kuiskaten viimeisen kerran hänen nimensä. Kollin silmät lasittuivat, ja Huomensäde sulki silmäluomet niin, että Ampiaisturkki näytti vain nukahtavan siihen. *Tähtiklaanissa tavataan, Huomensäde.*

Huomensäde makasi kumppaninsa vieressä ikuisuudelta tuntuvan ajan verran, kunnes joku lähestyi häntä. Huomensäde kohotti päätänsä. Hän ei jaksaisi enää taistella. Hän haluaisi liittyä vain Tähtiklaaniin Ampiaisturkin luokse. Hän ei jaksaisi elää, hän ei jaksaisi tehdä mitään.
“Emo…” Aamutassu parkaisi hätääntyneenä. “Mitä on tapahtunut?”
“Isä… Ampiaisturkki… hän on nyt Tähtiklaanissa,” Huomensäde takelteli. “Hän sanoi viimeisiksi sanoiksi, että rakastaa meitä kaikkia.”
Aamutassu katsoi tyhjin silmin isänsä ruumista. “Emo, sinun pitää tulla, et voi jäädä tänne,” oppilas sanoi vetoavasti.
“Iltatassu tulee,” Aamutassu huomasi. Yleensä niin energinen ja iloinen naaras oli nyt niin rauhallinen, kylmä ja tiesi heti, mitä piti tehdä. *Voi hyvä Tähtiklaani,* Huomensäde ajatteli.
“Iltatassu, Ampiaisturkki…” Aamutassu aloitti, mutta Iltatassu käsitti jo.
“Kannetaan hänet leiriin, me jaksamme kyllä,” Iltatassu totesi ilmekään värähtämättä.
Aamutassu ja Iltatassu nostivat Ampiaisturkin ruumiin Huomensäteen selkään. He lähtivät kävelemään kohti Myrskyklaanin leiriä hiljaisuuden vallitessa. Iltatassu ja Aamutassu olivat valppaana hyökkäävien kissojen varalta ja tasapainottivat Ampiaisturkkia Huomensäteen kantaessa kumppaniaan.
Kolmikko nosti vaivalloisesti Ampiaisturkin puunrungon yli ja jatkoivat sitten matkaa aluskasvillisuuden seassa. He olivat päässeet jo Myrskyklaanin reviirille.

“Mitä on tapahtunut?” Sudenlaulu kysyi heidän päästyään leiriin.
“Taistelu… taistelu vei Ampiaisturkin mennessään,” Huomensäde henkäisi hiljaa niin, että vain Sudenlaulu, Aamutassu ja Iltatassu hädin tuskin kuulivat hänen sanojaan.
“Tule, viedään hänet aukiolle, siellä on muitakin kuolleita,” Sudenlaulu tokaisi ja auttoi Huomensädettä kantamaan oranssi kolli leirin keskelle.
Koko leiri oli täynnä hiljaisia kissoja, jotka eivät lähtenyt jostain syystä taisteluun. Sudenlaulu laski Ampiaisturkin hellästi riviin muiden joukkoon. Hän nuolaisi tahmaiset veret pois tämän kurkulta ja asetti hänet levolliseen asentoon, aivan kuin hän nukkuisi.
“Huomensäde, tule niin paikkaan sinut. Iltatassu ja Aamutassu, teidänkin kannattaisi tulla, teilläkin on joitain ruhjeita.”
“Ei, minulla on vain pintanaarmu, paikkaa pahemmin haavoittuneet ensin,” Aamutassu sanoi välttelevästi, vaikka tämän oikea korva oli revennyt ja siitä oli norunut verta hänen silmäänsä. Joka puolella oppilasta oli karvattomia kohtia.
Huomensäde tunsi liikkuvansa kuin unessa, jokseenkin todella pahassa unessa, kun Sudenlaulu johdatti hänet pentutarhaan, joka oli tällä hetkellä tyhjä pennuista. Pian hänkin muuttaisi takaisin sinne.
“Paikkaan nyt tuon ilkeän haavan niskastasi,” Sudenlaulu tokaisi ja haki hämähäkinseittiä ja yrttejä. Hän jauhoi suussaan hauteen ja siveli sitä tassullaan Huomensäteen niskaan. Sen jälkeen hän laittoi siihen hämähäkinseittiä pitämään sitä koossa.
“Nyt alat nukkumaan. Taistelemaan sinusta ei enää ole, Myrskyklaani pärjätköön ilman sinua,” Sudenlaulu virkkoi. “Saanko kokeilla ennen sitä vatsaasi?”
Huomensäde nyökkäsi. Häntä väsytti niinkuin ei olisi nukkunut ikuisuuteen. Sudenlaulu siirsi käpälänsä naaraan vatsalle.
“Tiineys on pidemmällä kuin kuvittelinkaan. Pentusi syntyy reilun kuun päästä,” Sudenlaulu arvioi ja alkoi tehdä lähtöä. “Ainiin, haen sinulle vielä unikonsiemenen.”

Pian Aamutassu tuli pentutarhaan ja ojensi hänelle unikonsiemenen. “Sudenlaulu sanoi, että ei ehtisi tulla. Kaislahäntä tuotiin hänelle, hän on vakavasti loukkaantunut.”
Huomensäde lipoi kiitollisena unikonsiemen suuhunsa, eikä alkanut sen enempää miettiä, mikä Kaislahännän tilanne oli. Hänen päässään soi koko ajan vain Ampiaisturkin sanat. “Tähtiklaanissa tavataan, Huomensäde.”


//Lintu on vaan mun keksimä hahmo, sen saa tappaa, jos haluaa sisällyttää tarinaansa, ja jos se selviää hengissä, se häippäsee jonnekkin, unohtuneena...
Jos joku haluaa sen lisätä luopiohin, tehkööt luonteen ja loput ulkonäöstä, mitä jäi uupumaan mun tarinasta :)

Tiikeritassu - Luku 3 - varoitus, taistelua, verta ja kuolemaa



Tiikeritassu oli taistelun keskellä. Oli alkanut suuri taistelu jokaisen klaanin ja jopa kuolleiden kissojen välillä. Tiikeritassu seurasi suurinta osaa Varjoklaanista. Punatassua ei näkynyt, ja kolli oli hyvin huolissaan veljestään. Ehkä tämä oli Ampiaispilven kanssa. Tiikeritassu yritti tyhjentää päänsä ajatuksista ja keskittyä taisteluun. Joku tummanruskea raidallinen naaras joka oli Taivasklaanista ja ilmeisesti oppilas kävi hänen päälleen. Tiikeritassu oli häntä isompi. Kissa kaatoi hänet nopeasti maahan valkoisilla tassuillaan, koska oli saanut kollin yllätettyä, mutta Tiikeritassu potkaisi hänet takajaloillaan pois ja nousi pystyyn niin nopeasti kuin osasi. Hän kynsi naarasta korville, ja kun he hetkeksi erkaantuivat, kissa tuli hänen altaan. Tiikeritassu tiesi sen tempun ja kääntyi, mutta Taivasklaanilainen oli niin nopea että raapaisi häntä kuonoon. Kolli parkaisi, mutta ei luovuttanut. Toinenkin Taivasklaanin oppilas liittyi joukkoon, musta oranssisilmäinen kolli. Tämä näytti aika kokemattomalta ja hermostuneelta, ja mustan oppilaan iskuja oli siksi helppo väistellä. Tiikeritassu sivalteli molempia vähän vuorotellen, ja nuorempi kissa perääntyi jo. Hän ja ruskea naaras painivat hetken, ja toinen oppilas oli parempi taistelemaan kuin Tiikeritassu. Hän kamppasi Tiikeritassun ja kynsi häntä uudelleen korville ja sitten loikkasi pois häne ulottuviltaan, joten Tiikeritassu tiesi ettei voittaisi tätä. Takaa kuitenkin astui Orvokkiviiksi, kollin mestari joka huitoi oppilasta kynsillään ja Tiikeritassu tuli mukaan. Naaras taisteli hetken sinnikkäästi, mutta tiesi ettei voittaisi häntä nyt kun hänellä oli mestari apunaan ja luikki pakoon. Tiikeritassu jäi ikuisuudelta tuntuneen kamppailun jälkeen lepäämään ja Orvokkiviiksi varmisti, että hän oli kunnossa.

"Ei tässä mitään, hän osui vain tuohon korvaan jossa oli jo aiemmin lovi, ja nyt se taisi revetä lisää, mutta muuten olen ihan kunnossa", Tiikeritassu selitti tehdäkseen selväksi olevansa täysin kunnossa. Hetken päästä Sädelaulu hölkkäsi heidän luokseen.

"Orvokkiviiksi, Tiikeritassu, tiedättekö, missä Punatassu on?" Tiikeritassun veljen mestari kysyi heiltä. Molemmat pudistelivat päätään ja Tiikeritassun huolet nousivat uudelleen pintaan. Mitä Punatassulle oli tapahtunut, missä hän oli?

"Tiikeritassu, etsi sinä hänet. Yritä välttää taisteluun joutumista, jos se on mahdollista, koska emme tiedä jos hän onkin haavoittunut vakavasti ja tarvitsee nopeaa apua", Orvokkiviiksi käski, eikä olisi toista kertaa tarvinnut edes ehdottaa kun Tiikeritassu lähti juoksemaan etsien veljeään. Hän ylitti Tuuliklaanin rajan ja oli nyt Taivasklaanin reviirillä. Hän tutki joka puolelta taistelevien kissojen seasta, ja tuli Taivasklaanin reviirin reunalle. Hän huomasi Punatassun hajua, ja seurasi sitä. Punatassu istui siinä.

"Punatassu! Etsin sinua!" Tiikeritassu huudahti iloisena. Punatassu käänsi katseensa häneen, ja se oli viileä. Jokin siinä karmi nuorta kollia. Hän oli turhankin tyyni.

"Tiikeritassu, pyydän jo valmiiksi anteeksi siitä mitä tulee tapahtumaan. Olen uskollinen Synkälle metsälle, ja sinä taistelet soturilain ja Tähtiklaanin puolesta", Punatassu sanoi kylmästi. Kollin äänessä ei ollut minkäänlaista kauhua tai pelkoa, vain jotain julmaa.


//tästä eteenpäin on enemmän kuvailtua taistelua, verta ja muuta sellasta :) //


"Mi-Mitä sinä meinaa-" kerkesi kolli aloittaa, kun hän jähmettyi yllätyksestä. Punatassu oli hypännyt häne kimppuunsa ja kynsi hänen paljasta vatsaansa takakynsillään. Tiikeritassu heivasi kollin pian pois vatsansa päältä, ja tajusi, että jos hän tahtoi pitää henkensä hänen olisi taisteltava. Kolli pani vastaan vähän isommalle veljelleen ja astui tämän hännälle niin että hän kompastui. Sitten hän kynsi kollin korvia niin, että toinen niistä repeytyi halki. Auts, tuo varmaan sattui. Tiikeritassu ei todellakaan toivonut tätä. Hän ei halunnut satuttaa veljeään, ja yritti tolkuttaa itselleen että tämähän oli itse hyökännyt, ei hän. Punatassu hyppäsi hänen selkäänsä ja he kierivät mäkeä alas kuperkeikassa, mutta Punatassulla oli kynnet kiinni hänessä ja hän puristi koko ajan lujemmin. Kolli tarttui hänen kaulaansa ja puri sitä. Tiikeritassun silmät olivat apposen auki, ja hän pelkäsi että loppu oli tässä. Verta pursusi hänen kurkustaan, mutta haava ei ollut hirveän syvä vielä. Hän tajusi, että nyt oli toimittava ja potkaisi veljensä kaikin voimin pois kaulaltaan. Punatassu valahti veltoksi, ja Tiikeritassu piti häntä paikallaan. Hän ei oikein käsittänyt, mitä tapahtui. Hänen oma veljensä yritti surmata hänet. Hän oli käynyt lähellä kuolemaa.

"Anteeksi, Punatassu. En halua tehdä tätä", Tiikeritassu kuiskasi. Punatassu kuitenkin heivasi hänet sen jälkeen pois päältään ja alkoi sivaltelemaan häntä etukynsillään.

"En uskonut, että menisit temppuuni", punertava kolli totesi silmät kiiluen. Tiikeritassu tunsi nyt olonsa tyhmäksi. Punatassu kaatoi hänet uudelleen, raastaen hänen silmäänsä. Verta tuli nyt todella paljon. Tiikeritassu ei kyennyt edes kuvailemaan, kuinka paljon kipua tuotti ensiksi se, että hänen veljensä oli seonnut, ja se että hänen silmäänsä raastettiin. Viimeisillä voimillaan vaaleanruskea kolli heitti Punatassun vielä kerran pois, ja kävi tämän päälle. Toinenkin kolli rupesi väsymään, ja Tiikeritassu sai hänet kaadettua. Punatassu oli hänen allaan selällään, eikä päässyt pakoon, vaikka murisi koko ajan uhkaavasti. Tiikeritassu ei keksinyt muita nopeita vaihtoehtoja, kuin purra häntä kurkkuun. Ja sen Tiikeritassu tekikin. Hänen hampaansa ja kuononsa oli ihan veressä. Hänen veljensä veressä. Ei kulunut aikaakaan, kun Punatassu valahti veltoksi hänen allaan, ja hän tunsi olevansa hirviö. Hän oli murhannut oman veljensä. Murhannut omaa sukuaan. Murhannut yhden hänelle tärkeimmistä kissoista. Ja vain tämän yhden taistelun tähden. Edes silmässä edelleen pahana ja polttavana tuntuvaa kipua ei voinut verrata siihen tuskaan.

"Punatassu, anna anteeksi. Tämän ei olisi pitänyt tapahtua. Toivottavasti löydät paikkasi Tähtiklaanista, etkä kanna minulle kaunaa", Tiikeritassu lausui. Nämä olivat hänen viimeiset sanat hänen veljelleen, jonka ruumis oli alannut jo tuntumaan kylmältä. Nuori kolli ei tiennyt, mitä piti tehdä ensiksi. Viedä hänen veljensä ruumis pois täältä syrjästä? Kertoa Orvokkiviikselle, Sädelaululle, Jokiväreelle ja Ampiaspilvelle mitä oli tapahtunut? Käydä näyttämässä tätä silmää parantajalle? Siihen hän ei oikein tiennyt vastausta. Hän päätti mennä kertomaan muille.




"Olen pahoillani.. Punatassu kävi kimppuuni ja yritti surmata minut. Minä jouduin tekemään sen itse, vaikka en olisi halunnut", Tiikeritassu sai hädin tuskin sanottua Orvokkiviikselle, Sädelaululle ja Jokiväreelle. Ampiaispilveä ei näkynyt.

"Se ei ollut vikasi. Minusta sinun silmääsi pitäisi kyllä näyttää parantajalle", Jokiväre nyökkäsi kohti Tiikeritassun silmää. Tiikeritassu nyökkäsi. Hän käveli väsyneenä leiriä kohti. Matkalla kuitenkin hän näki jotain järkyttävää. Ampiaispilvi makasi maassa, verisen lammikon keskellä.

"Am-Ampiaispilvi! Haen parantajan! Odota, sinut saadaan pian kuntoon!" Tiikeritassu sanoi peloissaan ja ääni väristen. Tämä ei voinut mennä näin. Kumpa tämä olisi vain unta.. pelkkää kuvitelmaa..

"Ei, Tiikeritassu. Tämä oli Tähtiklaanin minulle määräämä loppu. Et voi tehdä mitään..", Ampiaispilvi sanoi ja yski. Hänen vatsassaan oli haava, pitkä haava, joka ylsi vasemmasta olkapäästä aivan vatsaan saakka. "Olen sinusta ylpeä. Kerro Punatassulle, että rakastan teitä molempia", Ampiaspilvi sanoi, ja Tiikeritassu ei pystynyt kertomaan hänelle että Punatassu oli kuollut, vieläpä hänen murhaamanaan.

"Tahdon kertoa sinulle vielä yhden asian. Sinulla on velipuoli.. Jokiklaanissa-" Ampiaispilvi sanoi ja se keskeytyi kun hän yski. Tästä oudommaksi tämä päivä ei enää voisi mennä. Taistelu, hänen veljensä ja emonsa kuolema, ja vielä se että hänellä oli velipuoli? Ampiaispilven hengitys hiipui, ja tämä valahti täysin veltoksi. Hänen suunsa aukesi ja sieltä valahti ohut verivana. Tiikeritassu ei voinut pidättää parkaisuaan. Miksi, miksi tätä taistelua pitikään käydä?