Ensimmäinen luku – This World Will Remember Me

Metsopentu makasi yksin pentutarhan lattialla ja jäyti sitkeää variksenpalasta. Ahomyrsky oli alkanut jättämään lihamuhennokseen suurempia ja sitkeämpiä riistanpaloja, ja vähentänyt yrttien määrää. Usvapentu oli alkanut syömään hieman huonommin, mutta Metsopennun ruokahalua se oli vain lisännyt. Kolli oli jo valmiiksi kova syömään, ja kunnollinen liha tuntui saavan hänen metsästysvaistonsa heräämään. Pentu nautti siitä tunteesta, ja odotti jo innolla tulevaa soturikoulutustaan.
*Minusta tulee koko järven taitavin soturi*, kolli pohti itsekseen.
*Sellainen, jota päälliköt ja Tähtiklaanikin ihailevat*, hän päätti, nielaisten samalla viimeisen suupalan. Ruskea kolli nousi ylös ja ravisteli paksua turkkiaan saadakseen sen ilmavammaksi. Paksusta turkista oli kylmällä säällä eniten hyötyä juuri siksi, että sen väliin jäävä, kehon lämmöstä lämpenevä ilma auttoi pitämään kylmän ja märän ilman ihosta erossa. Nuori pentu loikki ulos tarhasta, etsien sopivaa painivastustajaa. Kolli kompasteli vielä kovin, sillä suuret tassut olivat pienelle pennulle vaikeat hallita, eikä päätähuimaava kasvunopeus auttanut asiaa yhtään. Pian Metsopentu olikin jo naamallaan lumessa, mutta vahvat käpälät nostivat hänet takaisin ylös yhtä nopeasti, kuin olivat hänet kaataneetkin. Kompuroinnista ja kaatuilusta huolimatta Metsopennusta huokui itsevarmuus ja pelonpuute; hän ei edes ajatellut tassujensa aiheuttamia hankaluuksia, vaan jatkoi tepasteluaan aukion keskustaan. Kollin uhriksi oli päätynyt auringossa vatsa esillä lekotteleva Seljatassu, joka makasi lumesta puhdistetulla maaläiskällä keskellä leiriä. Naaraan vaaleanharmaa turkki sai auringolta punertavan sävyn, ja sitä koristavat liekit näyttivät Metsopennusta liekehtiviltä käärmeiltä. Ruskea kolli heittäytyi matalaksi ja lähti hiipimään kohdettaan päin. Jos hänellä olisi ollut häntää hiirenmittaa enemmän, se olisi luultavasti lyönyt ilmaa ja luonut varjon, herättäen rauhallisesti nukkuvan oppilaan, mutta kun se puuttui, kokemattomalla pennulla ei ollut juurikaan murehtimisen aihetta. Noin hännänmitan – siis normaalin hännän – päähän kohteestaan päästyään Metsopentu pysähtyi, jännitti takajalkansa ja hyppäsi. Hyppy jäi kuitenkin lyhyeksi vielä kehittymättömien lihasten takia, ja kolli muksahti vatsalleen maahan. Ääni herätti Seljatassun, joka kääntyi äkäisenä mulkaisemaan edelleen vatsallaan makaavaa kollia ennen, kuin siirtyi auringonottopaikaltaan oppilaiden pesän suojiin lepäämään. Metsopentu tuhahti ja nousi turkkiaan ravistellen ylös. Hän jätti epäonnistuneen yllätyshyökkäyksen huomiotta ja riensi metsästä palaavan rajapartion luokse. Ahomyrsky ei ollut partion mukana, sillä hän oli mennyt Sysituhkan kanssa saalistamaan. Palanneiden kissojen joukossa oli muutama tuttu kasvo, mutta kukaan heistä ei tuntunut kiinnostavan ruskeaa pentua sillä hetkellä.
*Pääsisinpä minäkin jo metsään saalistamaan…* Metsopentu harmitteli, ja suuntasi takaisin pentutarhalle. Hänen pettymyksekseen tarha oli nukkuvaa Sarastuskatsetta lukuun ottamatta tyhjillään, joten hänen olisi etsittävä jotakin tekemistä muualta. Pian kuitenkin tutut askeleet lähestyivät leirin portin suunnalta.
*Ahomyrsky!* Metsopentu tajusi, ja riensi metsältä palanneen kollin luo. Hän loi soturille kysyvän katseen, tarkastellen tämän hampaissa räpiköivää, hopeankuultavaa otusta. Ahomyrsky ei vastannut mitään, vaan lähti kävelemään suoraa pentutarhaa kohti, viittoen hännällään kasvattiansa seuraamaan. Metsopentu vilkuili hetken hämmentyneenä ympärilleen. Yrittikö Ahomyrsky salata jotain muulta klaanilta? Hädin tuskin ajatuksensa valmiiksi saatettuaan punakorvainen kolli tunsi hellän tuuppauksen selässään. Päänsä käännettyään tämä näki Sysituhkan rohkaisevan katseen, joka viittoi pentua seuraamaan isäänsä. Metsopentu luimisti korviaan harmaalle kollille edelleen hieman hämmentyneenä, mutta riensi sitten keltaisen soturin perään. Hän katseli, kuinka Ahomyrsky poisti sammalen käpälällään pieneltä alueelta ja tiputti sitten edelleen elossa olevan saaliinsa paljaalle maalle.
”Tapa se.”
*Mitä?*
”Tapa se”, Ahomyrsky käski uudelleen. Metsopentu oli edelleen hämmentynyt, muttei halunnut näyttää pelokkaalta, joten hän päätti lähestyä maassa räpiköivää eläintä rohkeasti.
”Edessäsi räpiköivä eläin on kala”, vaalea soturi kertoi.
”Ne eivät voi hengittää tai liikkua maan päällä. Se kuolee pian, vaikket tappaisi sitä”
Metsopentu käänsi katseensa taas kalasta edessään seisovaan kolliin. Hän ei ollut varma, miksi Ahomyrsky halusi hänen tappavan nappaamansa kalan, mutta aikoi silti tehdä sen. Hän halusi todistaa, että olisi kykenevä soturiksi, vaikka syntyikin kotikisulle. Kala oli pieni, eikä tarvittu paljoakaan voimaa sen niskan katki puremiseen. Se valahti veltoksi kuin käskystä, jolloin Metsopentu irrotti hampaansa siitä. Kun hän käänsi katseensa taas Ahomyrskyyn, keltamustan soturin kasvoilla oli tyytyväinen hymy.
”Hienosti toimittu, Metsopentu”, kolli kehui.
”Voit syödä sen”
Pienen kollin silmät kirkastuivat, ja hetkeäkään odottamatta hän upotti hampaansa uudenlaiseen lihaan. Kala maistui kummalliselta eikä todellakaan yhtä hyvältä, kuin havumetsän normaali riista, mutta se kelpasi Metsopennulle. Pieni kolli ahmi kalan ruotoja ja kalloa myöten, eikä tuntunut huomaavan ottoisänsä hienoista pelästystä, kun tämä murskasi kalan kallon leuoillansa.
”No, miltä maistui?” Ahomyrsky kysyi viimein. Metsopentu nuolaisi huuliaan ja nyökkäsi vanhemmalle kollille. Häntä ei kiinnostanut valittaa erikoisesta mausta. Vaalea soturi hymähti tyytyväisenä ja ojensi selkänsä venytykseen, käyden sitten makuulle sammalvuoteelle. Metsopentu taas korjasi vuoteen paljaan kohdan vierittämällä kuoritut sammalet takaisin paikalleen ja riensi sen jälkeen takaisin ulos pentutarhasta. Kolli päätti suunnata parantajan pesälle, sillä hän tiesi varmasti löytävänsä sisarensa sieltä; Usvapentu oli alkanut viettää päiviänsä Surulinnun luona, joskus jääden vanhemman naaraan luo jopa yön yli. Metsopentu ei ollut varma, oliko pentu sairas vai vain kiintynyt parantajaan, mutta ajan vietto yrttien ja tarinoiden parissa tuntui sopivan mustaharmaalle naaraalle paremmin, kuin muiden pentujen kanssa painiminen. Kun Metsopentu viimein saapui parantajan pesälle, hän näki Usvapennun istumassa hiljaa pesän laidalla tarkkailemassa, mitä Surulintu teki milloinkin ja miten.
”Ai hei, Metsopentu!” Surulintu tervehti aistiessaan tumman kollin läsnäolon. Metsopentu ei sanonut mitään, tuhahti vain tervehdykseksi ja istahti sisarensa viereen pesemään itseään.
”Silti mykkä, vai?” parantaja naurahti ja jatkoi yrttien parissa työskentelyä. Metsopentu tuijotti jonkin aikaa vaaleaa naarasta ja tämän touhuja, mutta menetti kiinnostuksensa pian. Kollille kaikki yrtit näyttivät samanlaisilta, ja hänestä niiden lajittelu vaikutti vielä tylsemmältä, kuin leikkitoverin etsiminen tyhjässä leirissä. Hän ymmärsi toki, että parantaja oli välttämätön klaanin selviytymisen kannalta, mutta Surulinnun päivittäiset askareet tuntuivat hänestä melko merkityksettömiltä. Metsopentu loi sisareensa kysyvän katseen, mutta tämä oli liian keskittynyt parantajan touhuihin edes huomatakseen sitä. Pettyneenä, kolli tuhahti ja päätti poistua häiritsemästä naaraita.
*Pentuna olo on tylsää…* kolli pohti, ja suuntasi takaisin pentutarhalle. Matkan puolessa välissä hän kuitenkin pysähtyi, ja käänsi katseensa jossain leirin ympärille kaartuvien kuusipuiden oksilla raakkuviin korppeihin. Hän olisi halunnut juosta lintujen perään mutta tiesi, ettei pääsisi leiristä ulos kenenkään huomaamatta; Valotähti ja Jokiväre istuivat juuri leirin suun vieressä, ja höpöttivät jostain Metsopennusta vähäpätöisestä asiasta. Pieni kolli käänsi huomionsa päällikön hännäntynkään, ja kääntyi sitten katsomaan omaansa. Hän pohti, oliko Valotähdenkin häntä ollut yhtä lyhyt syntymästä asti, vai katkesiko se taistelussa. Pentu olisi kovasti halunnut mennä kysymään, mutta päätti hylätä ajatuksen, kun kolmas kissa liittyi päällikön ja varapäällikön keskusteluun.
*Ehkä sitten joskus toiste*, hän päätti, ja pinkaisi sitten klaaninvanhimpien pesälle. Hänellä ei ollut muutakaan tekemistä ja kaikki olivat omissa maailmoissaan, joten miksei hän kävisi kuuntelemassa, mitä vanhuksilla olisi sanottavanaan?

Tiikeritassu - kuudes luku


Tiikeritassu oli metsästyspartiossa Orvokkiviiksen, Leijonahampaan ja Rastastassun kanssa. Rastastassulla oli suussaan myyrä ja Leijonahampaalla iso rastas jota hän raahasi mukanaan.
"Mene sinä leiriin, Orvokkiviiksi. Tulemme aivan pian perässä", Leijonahammas sanoi äkillisesti pysähtyen ja pysäytti oppilaat. Orvokkiviiksi kohautti lapojaan ja käveli tasaista vauhtia pois. Kun hän oli kadonnut näkyvistä, Leijonahammas aloitti kehräämällä.
"Olitte hyvin taitavia tänään. Varsinkin sinä, Tiikeritassu. Vaanit melkein yhtä hyvin, kuin minä. Tosi vaikuttavaa. Tulisitteko tapaamaan kanssani yhden kissan?", Leijonahammas maanitteli. Tiikeritassun silmät alkoivat loistamaan. Hän nyökytti päätään. Rastastassu alkoi näyttää vähän epävarmalta.
"Mennään ennen kuin meitä etsitään", Leijonahammas sanoi äkisti. He kävelivät lyhyen matkan leiriin asti. Suulla he vielä pysähtyivät.
"Huomenna aurinkohuipun aikaan. Tulkaa tuolle paikalle, jos haluatte mukaan", Leijonahammas sanoi.
"Me jäädään hetkeksi vielä pihalle, jos se vain käy", Rastastassu kysyi ja Tiikeritassu hämmentyi, mutta ei pannut vastaan. Leijonahammas meni, ja Rastastassu viittoi hänet kauemman.
"Tiikeritassu. Älä mene sinne. Se on pahin virhe, mitä voit tehdä Leijonahampaan kanssa", Rastastassu sanoi hiukan peloissaan. Tiikeritassu kallisti päätään ja katsoi ystäväänsä.
"Mutta hän pitää minua hyvänä saalistajana! Ei hän ole paha. Kyllä minä menen", Tiikeritassu kysyi yhä hyvin hämmentyneenä.
"Tiikeritassu, en saa sinua mitenkään uskomaan. Mutta pyydän, älä mene sinne. En halua menettää sinua. Leijonahammas ei ole hyvä kissa, eikä sinun tulisi pitää häntä mahtavana sen verran, mitä olen oppinut tuntemaan häntä oppilasaikani aikana", Rastastassu sanoi.
"Kerro edes miksi", Tiikeritassu vaati.
"Mutta kun sinä et tule uskomaan. Mutta oikeasti. Minä… äh. Sinä olet minulle tärkeä, älä tee sitä", pienempi kolli parahti. Tiikeritassu painoi päänsä tämän harteille lohdutukseksi. Hän ei yhä ymmärtänyt ja aikoi mennä, mutta ei kolli aikonut olla ilkeä. Se ei ollut Tiikeritassun tapaista.
"Hei, minä uskoisin kyllä. Mutta en pakota sinua kertomaan. Aion kyllä mennä, olen pahoillani, mutta se ei ole sinun päätöksesi", Tiikeritassu sanoi rauhallisesti. Hän ei haastanut riitaa mutta teki erittäin selväksi ettei Rastastassu voisi muuttaa hänen mieltään. Ainakaan ilman kertomatta, mikä Leijonahampaassa oli vikana. Kolli puikkelehti oksien välistä takaisin ja meni leiriin. Leijonahammas oli siellä syömässä, ja Tiikeritassu haki itselleen saalista.
"Tulisitko syömään kanssani?" Leijonahammas kysyi ystävällisen kuuloisena. Tiikeritassu nyökkäsi ja liittyi naaraan seuraan, tosin hiukan epävarmasti, koska yleensä soturit-ainakaan noin kokeneet eivät syöneet oppilakden seurassa. Hän söi päästäisensä nopeasti ja meni sitten katsomaan Jokivärettä, isäänsä.
"Älä vietä Leijonahampaan kanssa aikaa, pyydän. Ei, vaadin", Jokiväre tuhahti katsoen poispäin. Tiikeritassua puistatti. Mikä Leijonahampaassa oli niin pahaa?
"Mikä hänessä on niin kamalaa? Ensiksi Rastastassu, sitten sinä. En ihmettelisi vaikka olisit pelotellut Rastastassua Leijonahampaasta!" Tiikeritassu sanoi vähän turhankin kovaa, ja oli varma, että Leijonahammas oli kuullut sen sillä tämä oli astellut hiukan tänne päin, mutta kääntänyt sitten katseensa.
"Hiljempaa. Huomaat sen kyllä itsekin kohta", Jokiväre huokaisi. Tiikeritassu juoksi pois isänsä luota.
"Älä kuuntele häntä. Taitaa olla kateellinen, kun olet minun kanssani enemmän", Leijonahammas naurahti ja Tiikeritassu alkoi myös nauraa. Hän nautti kun Leijonahammas kehui häntä jatkuvasti, mutta jokin häntä etoi siinä tavassa, kuinka kaikki varoittelivat ja varoittelivat, ja vielä varoittelivat jatkuvasti kuinka paha kissa Leijonahammas oli eivätkä kertoneet syytöksiensä syytä. Ehkä Leijonahampaassa kuitenkin oli jotain pahaa? Nyt kun ajatteli, hänessä oli jotain outoa. Kaikki tuntuivat näkevän sen, mutta ikään kuin Leijonahammas yrittäisi päästä oppilaan suosioon. Tiikeritassu kuitenkin pyyhki ajatuksen nopeasti mielestään. Sen täytyi olla niin, että Jokiväre oli pelotellut Rastastassua. Ei saanut unohtaa, että vaikka Jokiväre oli klaanin varapäällikkö, Tiikeritassun isä, tämä oli ollut Synkässä metsässä.



Aurinko oli melkein huipulla. Tiikeritassu etsi Rastastassua, ja hän vihdoin löysi tämän.
"Minä menen", Tiikeritassu tokaisi.
"Sitten tulen myös", Rastastassu sanoi hyvin päättäväisesti mutta selkeästi hiukan peloissaan. Kollit lähtivät juoksemaan että olisivat ajoissa. Kumpa Leijonahammas oli tiedottanut vievänsä heidät tai jotain. Pienellä aukiolla seisoi Leijonahammas ja hänen vieressään pieni kolli, joka oli noin Tiikeritassun kokoinen vaikka selkeästi paljon vanhempi. Noin Leijonahampaan ikäinen.
"Tämä on Tuhka. Toin teidät tapaamaan häntä, koska kerroin hänelle teistä. Etenkin Tiikeritassusta", Leijonahammas sanoi yllättyneenä, kun molemmat tulivat paikalle.
"Hei, Tuhka!" Tiikeritassu tervehti innoissaan.
"Eikös tämä ole soturilain vastaista? Koska hän on erakko…" Rastastassu sanoi hiljaa. Niin hiljaa, ettei kukaan melkein edes kuullut.
"Voi, ei. Kyllä Valotähti tietää. Älkää vain kertoko hänelle silti. Syyt ovat yksityisiä, älkää edes vaivautuko kyselemään vaikka varmasti uteliaita molemmat olettekin", naaras kehräsi. Tiikeritassu katsoi häneen ymmällään. Yksityisiä? No, selvä. Aikaa kului hieman ja oppilaat, Leijonahammas ja Tuhka juttelivat hiukan. Rastastassu ei tosin puhunut juurikaan mitään. Tiikeritassu kykeni haistamaan pienemmän kollin pelkotuoksun selkeästi, ja oli varma että muutkin kykenivät haistamaan sen. Rastastassu hivuttautui lähemmäs.
"Voidaanko mennä?" kolli kysyi. Tiikeritassu nyökkäsi hiukan.
"Orvokkiviiksi varmaan etsii minua… me saatamme ehkä mennä tästä, hei sitten, Tuhka", oppilas ehdotti varovaisesti. Leijonahammas nyökkäsi, ja kääntöi päänsä takaisin Tuhkaan. Oppilaat kävelivät hitaasti lumisen metsän poikki. Alkoi sataa lunta hiljaa. Kollit pysähtyivät ja katsoivat kuinka lumi satoi kauniisti maahan asti ja metsän lumikerros paksuni koko ajan, tosin hyvin hitaasti. Tiikeritassu vilkaisi Rastastassuun.
"Ota kiinni!" hän naukui iloisena ja juoksi vähän matkan päähän. Rastastassu naurahti ja loikkasi noin samanikäisen oppilaan perään. Kaikki murheet Leijonahampaasta unohtuivat. Tiikeritassu oli hieman nopeampi, mutta jäinen kohta aiheutti kollin kaatumisen. Rastastassu juoksi perässä eikä edes huomannut jäätä, ja hän kaatui isomman oppilaan päälle. Nuoret kissat nauroivat keskenään.
"Onneksi ei sentään toisin päin", Rastastassu kehräsi. Kolli nousi Tiikeritassun päältä hitaasti.
"Niinpä. Sinä olisit murskana!" vaaleanruskea kissa hymyili ystävällisesti. Kylki kyljessä oppilaat kävelivät leiriin.
"En minä ensikerralla mene jos Leijonahammas pyytää. Luulin että se oli tärkeää, mutta ei tuo mitenkään hirvittävän tärkeältä tuntunut", Tiikeritassu totesi.
"Ja ehkä minun on parempi uskoa sinua ja Jokivärettä. En minä Leijonahammasta ilman syytä ala vihaamaan ja välttelemään, mutta en… no, ylistä häntä sillä tavalla, kun se selkeästi saa sinut epämukavaksi. Muista, että voit kertoa kyllä minulle, miksi Leijonahammas on mielestäsi niin kamala", Tiikeritassu palasi aiheeseen. Rastastassu nyökkäsi kiitollisena.
"Onneksi olemme samassa klaanissa. Minusta on tuntunut hiukan, no, yksinäiseltä Punatassun kuoleman jälkeen", vaaleanruskea kolli naukui hiljaa ystävänsä korvaan.
"Olisin halunnut jutella Punatassulle. En oikein ikinä uskaltanut, kun hän aina vaikutti vähän äreältä", Rastastassu sanoi varovaisesti.
"Niin, mutta Punatassu oli oikeastaan tosi hauska kun ei vain suututtanut häntä ja kun kunnolla tutustui." He astuivat sisään leiriin ja asettuivat leirin keskelle istumaan nuolemaan itseään.
"Minulla oli sisko. Hän tosin kuoli melkein heti syntymänsä jälkeen", Rastastassu kertoi. Tiikeritassu vilkaisi häntä.
"Olen pahoillani", kolli sanoi oikeasti tarkoittaen sitä. Olisi varmaan rankkaa, jos ei ikinä saisi edes tavata pentuetoveriaan. Jokiväre asteli kohti.
"No niin, oppilaat. Oletteko valmiita partioon?" Jokiväre kehräsi hymyillen.
"Aina!" Tiikeritassu sanoi iloisesti. Rastastassu nyökkäsi.
"No, mennään jo metsälle. Orvokkiviiksellä oli kiireitä, joten tulkaa vain mukaani", Jokiväre naukui.


Tiikeritassu syöksyi laihan hiiren, joka kaiveli maata kimppuun ja puri sen äkkiä poikki. Jokiväreellä oli vain laiha myyrä. Rastastassu ei vain löytänyt yhtään mitään. Riista oli selkeästi vähissä, koska tänään oli paljon pakkasta. Kaikki hiiret ja kanit olivat koloissaan, linnut pesissään, mateliat nukkuivat ja oravat olivat puiden koloissa. Kaloja Varjoklaanilaiset eiväs edes saalistaneet, kuten ei mikään muukaan klaani paitsi Jokiklaani.
"Palataan leiriin. Ei täällä ole enää muuta riistaa tällä hetkellä", Jokiväre päätti. Tiikeritassu seurasi isäänsä Rastastassu vierellään. He saapuivat leiriin ja näkivät Leijonahampaan.
"Sinäkö veit oppilaani? Tietääkseni hän on minun oppilaani, ei sinun", Leijonahammas siristi silmiään.
"Missä sinä olit kun partioita järjestettiin? Jos hän on oppilaasi, eikö tehtäväsi ole kouluttaa häntä ennen kuin joku muu ehtii ensin?" Jokiväre pisti takaisin. Tiikeritassu ja Rastastassu hivuttautuivat pois tilanteesta oppilaiden pesään, jossa Ruskotassu ja Tummatassu heittelivät toisiaan sammalpalloilla. Tiikeritassu yhtyi mukaan ja muodosti makuusijastaan yhden sammalpallon ja heitti sen Ruskotassua päin. Kolli näki sen ja heitti sen takaisin Rastastassua päin. Rastastassu otti sen ja heitti sen takaisin Tiikeritassulle. Hiukan nuorempi tummanruskea kissa otti omasta makuusijastaan vähän sammalta ja heitti Tiikeritassua sillä. Vaaleanruskea kissa alkoi pommittaa vähän kaikkia vuorollaan. Oppilaiden leikkiessä kului hetki, ja Tummatassun mestari tuli hakemaan hänet taisteluharjoituksiin.
"Voisimmeko mekin tulla?" Tiikeritassu kysyi Havukatseelta.
"Jos se sopii mestareillenne, ja jos joku mestareista pääsee mukaan. En ole varma, saanko pidettyä yksinäni neljälle oppilaalle taisteluharjoituksia. Ettekös sinä ja Rastastassu muuten olleet juuri metsällä? Jaksatteko te muka heti?" Havukatse luetteli syitä, miksi ei varmaan ottaisi heitä mukaan.
"Mutta-" Tiikeritassu aloitti.
"Ei, katsotaan vähän myöhemmin, kun olette syöneet ja levänneet", Havukatse sanoi ymmärtäväisesti. Vaaleanruskea raidallinen kolli pettyi hieman, mutta antoi olla. Ja tottahan se oli, hänellä oli kiljuva nälkä. Havukatse lähti Tummatassu mukanaan.
"Menen syömään", Tiikeritassu ilmoitti äkisti ja käveli ulos pesästä, huomaten Ruskotassun myös tulleen mukanaan. Tiikeritassu käveli tuoresaaliskasalle, mutta Ruskotassu ei seurannut enää. Hän valitsi sieltä pienen hiiren. Taisi olla se minkä hän oli aikaisemmin napannut metsästyspartiossa. Nuori kolli kävi laihan hiiren kimppuun ja söi sen muutamalla suupalalla. Hän nuoli huulensa puhtaaksi ja käveli pesälle. Taivas oli jo pimeä koska lehtikadon aikaan pimeys tuli todella aikaisin. Mitäköhän sitä pitäisi tehdä ennen, kuin käyn nukkumaan? Tiikeritassun katse kulki leirin poikki. Klaaninvanhimpien makuualuset pitäisi ehkä vaihtaa, kolli tuumi, kunnes näki Ruskotassun tulevan ulos pesästä sammalta mukanaan.
"Hei, Ruskotassu! Tarvitsetko apua?" Tiikeritassu huikkasi kollille. Tämä pudisteli päätään.
"Kaarnatassu lupasi auttaa kun tulee, pärjäämme kyllä!" Ruskotassu sanoi tehdessään työtänsä. Tiikeritassu nyökkäsi, vaikka Ruskotassu ei varmastikaan nähnyt sitä. Rastastassu istui yksin oppilaiden pesän suulla, ja siirteli tassujaan. Kolli näytti hiukan surulliselta, joten Tiikeritassu viittoi häntä hännällään tulemaan vaaleanruskean kollin luokse. Rastastassu huomasi, ja käveli hitaasti.
"No, mikä on?" Tiikeritassu kysyi ystävällisesti.
"En tiedä, ei mikään", Rastastassu vastasi pienen tauon jälkeen. Kollista kuitenkin näki, ettei tämä puhunut totta. Tiikeritassu ei halunnut kysellä, jos Rastastassu ei halunnut kertoa. Kuitenkin, Tiikeritassun huomio kiinnittyi johonkin muuhun. Osa kissoista oli partiossa, osa jo pesissään, mutta Leijonahammas katseli ympärilleen varuillaan tarpeidentekopaikan uloskäynnin vieressä. Sitten naaras katosi sinne. Tiikeritassu tajusi, että Rastastassu oli kääntynyt ja nähnyt saman.
"Olen varma, että hän ei mennyt ainoastaan tarpeilleen", toinen kolli totesi vaivaantuneesti.
"Otetaanko selvää?" Tiikeritassu ehdotti.
"Emmehän me saa mennä yksin leirin ulkopuolelle ilman lupaa?" Rastastassu sanoi katsoen tassuihinsa.
"Entä, jos kukaan ei saa tietää? Käymme vain katsomassa, missä Leijonahammas on. Aamulla hajujäljet voivat olla jo pyyhkiytyneet pois", Tiikeritassu katsoi Rastastassua kohti.
"Hyvä on sitten, mutta muista, ollaan tosi nopeita", kolli viimein suostui. Tiikeritassu viittoi häntä seuraamaan hännällään. Hän meni tarpeidentekopaikalle, ja etsi kolon, mistä pääsisi ulos.
"Jep, Leijonahammas", kolli totesi niin hiljaa, että edes Rastastassu ei kuullut sitä. Naaraan hajujälkiä löytyi siellä täällä, ja ne johtivat paikkaan, jossa oppilaat olivat tavanneet Tuhkan. Hetken kuluttua Tiikeritassu haistoi kahden muun kissan hajua. Ne eivät olleet peräisin klaanikissoista. Kulkukissoja varmasti. Tiikeritassu kurkisti pensaan yli. Siellä seisoi Leijonahammas, Tuhka ja kissa, jota kumpikaan heistä ei tuntenut. Tiikeritassu yritti kurkotella, jotta näkisi paremmin, mutta astui kuivan risun päälle, ja kaikkien kolmen kissan katseet kääntyivät sinne päin. Tiikeritassu painoi äkkiä päänsä alas ja viittoi Rastastassua seuraamaan, kun he juoksivat metsän poikki hädissään, peläten, että Leijonahammas ja muut kaksi kissaa huomasivat, että he olivat siinä. Rastastassu meni ensin kolosta tarpeidentekopaikalle, ja Tiikeritassu tuli perässä.
"Huh", Rastastassu huokaisi.
"Toivotaan, että he eivät haista meitä", Tiikeritassu kuiskasi.

10. osa – I will love you, no matter what happens in life as I am your mother and nothing will change my love for you

Elämä Tuuliklaanissa oli Tarinamielen elämän parhainta aikaa. Täällä hän koki olevansa kotonaan. Samaan aikaan hän oli saanut aivan uuden alun ja samalla taas hän jatkoi siitä, mihin oli jäänyt. Hän oli saanut paljon ystäviä, hän pärjäsi hyvin elämänsä ensimmäisen oppilaan kanssa, hän saalisti muiden klaaninsa jäsenten kanssa ja eli kumppaninsa Pilvitähden rinnalla.
Myrskyklaanissa hän muisti aina päivittäin monen sanat hänen kieroista silmistään ja koki aina olevansa jollain tavalla alempiarvoisempi ja saavansa paljon ennakkoluuloja niskaansa. Täällä se tunne ei ollut läsnä, ei ainakaan voimakkaana. Hän ei hävennyt silmiään niin paljoa ja niistä oli kysytty vain muutaman kerran ja silloinkin ystävällisesti.
Hän kaipasi usein emoaan ja sisaruksiaan. Hän mietti toisinaan, milloin Ukkostassu ja Pilkkutassu saisivat soturinimensä ja miten Etsijätaivas pärjäsi. Entä Tuulihäntä ja hänen pentunsa? Entä emo, miten hänellä meni? Perheen jääminen toiseen klaaniin oli ollut se kovin isku Tarinamielelle. Hän oli sopeutunut nopeasti harvapuiseen nummimaisemaan ja oli oppinut jokaisen nimen hetkessä.
Tarinamieli oli tullut erityisen hyvin toimeen Ikiroudan, Tuuliklaanin kuningattaren, ja Kuohuvirran kanssa. He viettivät usein aikaa yhdessä ja yhdessä Kuohuvirran kanssa he veivät Ikiroutaa haukkaamaan raitista ilmaa ja jopa saalistamaan pentutarhan suojasta. He jakoivat kuulumisensa päivittäin, söivät yhteisiä aterioita miltei päivittäin ja nykyisin Ikirouta kertoi kokemuksiaan emona olosta Tarinamielelle helpottaakseen Tarinamielen edessä olevaa arkea.
Tarinamieli oli ollut yllättynyt, mutta vain positiivisella tavalla, kun oli saanut tietää odottavansa pentuja. Hänestä ja Pilvitähdestä tulisi vanhemmat ja Tarinamieli tiesi heidän pärjäävän hyvin. Tarinamielellä oli hyvä esikuva omasta emostaan.

Pilvitähden pesä Viimakiven juurella suojaisassa kolossa oli ollut pesä myös Tarinamielelle. Aina päivän päätteeksi kaksikko oli aina käperynyt toistensa lämpöön, vaihtaneet kuulumisia ja toisinaan pesseet toisensa turkit. Tarinamieli hymyili aina, kun heräsi kumppaninsa viereltä. Vielä kauan sitten hän ei olisi voinut koskaan kuvitellakaan, että olisi saanut tällaisen elämän, jossa hänen sydämensä sykki jatkuvasti iloa.
He söivät usein yhdessä ja saalistiva yhdessä. He etsuvät aina aikaa toisilleen jokaisesta kiireisestäkin päivästä. Oppilaana Tarinamieli oli pohtinut, millaista olisi olla rakastunut ja elää rinnallaan rakastamansa kissa. Nyt hän sai kokea sen jokaisena päivänään.
Lumihiutaleet leijailivat hiljaa taivaalta maahan. Maisema oli lumoavan kaunis ja oli kuin aika olisi pysähtynyt. Pilvitähti istui Tarinamielen vierellä ja yhdessä he katselivat lumisadetta kylki kyljessä. Kauempana nummet kohosivat yhä korkeammalle pakkautuvan lumen takia ja Tuuliklaanin reviiri näytti taianomaiselta. Joku voisi kutsua näkyä karuksi ja tyhjäksi, mutta Tarinamieli näki vain elämää lumen peittämän nummen äärellä. Kymmenet kissat kulkivat tuttuja polkuja rajapartioissa, riistan perässä ja erinäisiin harjoituksiin.
Kauempana pentutarhan äärellä muutama oppilas leikki lumessa ja heidän iloinen naurunsa sai Tarinamielen hymyilemään. Elämä jatkui eteenpäin kaiken kamalan ja karun jälkeen. Taistelu oli jättänyt arpensa, mutta uudet ilot, muistot ja hetket paransivat kissojen mieliä ja muistutti, että pahan keskeltä nousee aina paljon hyvää. Taistelu tultaisiin muistamaan varmasti kauan, kenties ikuisesti, mutta jo nyt sitä tärkeämmäksi oli noussut monta muuta asiaa. Taistelu oli luonut pohjaa uudelle ajalle, vaikka kuolemaa olikin jouduttu kohtaamaan enemmän kuin oli tarpeen.
Tarinamieli vilkaisi Pilvitähteä ja hymyili ennen kuin nojasi koko painollaan kollia vasten. Hän oli kotona ja hän oli onnellinen.

Routaruusu arvioi Tarinamielen odottavan ainakin kolmea pentua ja mitä luultavimmin useampaakin. Tarinamieli ei epäillyt parantajan sanaa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun huomasi vatsansa pyöristyvän hurjaa vauhtia ja vaikeuttavan hänen liikkumistaan päivä päivältä enemmän. Pilvitähti pyysi häntä jo paljon aiemmin jättämään soturin tehtävät vähemmälle ja Tarinamieli oli kuunnellut, olihan hän ollut samaa mieltä kumppaninsa kanssa.
Nyt naaras oli lopullisesti siirtynyt pentutarhaan odottamaan pentujen syntymistä. Niin Tarinamieli kuin Pilvitähtikin oli harkinnut pentujen kasvattamista Pilvitähden pesässä – jossa Tarinamielikin nukkui – mutta he olivat todenneet pentujen kasvamisen olevan paremmin muiden pentujen kanssa pentutarhassa. Pilvitähti olisi kuitenkin katsomassa ja kasvattamassa pentujaan aina, kun ehtisi.
”Ei enää montaa päivää”, Ikirouta hymyili pediltään, joka oli Tarinamielen pedin lähettyvillä. ”Kaikki menee varmasti hyvin.”
Tarinamieli hymyili nyökäten Ikiroudalle. ”Tulee olemaan monta suuta ruokittavana.”
”Pilvitähti on varmasti iloinen saadessaan monta pentua ja monta vahvaa soturia Tuuliklaanille”, Kyyarpi sanoi hieman kauempaa omalta pediltään. Hänen kolme pentuaan olivat tekemässä ties mitä hieman kauempana pesän perällä. He olivat saapuneet Tuuliklaanin vasta vähän aikaa sitten, mutta tuntuivat kotiutuneen hyvin.
”Hänestä tulee hyvä isä pennuillemme”, Tarinamieli hymyili lempeästi ja katsahti pyöreää vatsaansa. ”Ja odottaa innolla, että pääsee tapaamaan teidät”, hän kuiskasi hiljaa.

Kun Tarinamielen synnytys alkoi, oli naaras valmistautunut siihen. Hän tiesi saavansa kaiken tarvitsemansa tuen ja avun kumppaniltaan ja parantajalta. Kipu oli silti jotain, jonka Tarinamieli olisi halunnut jättää kokemuksesta kokonaan pois. Hän kestäisi sen, hän tiesi kestävänsä.
Naaraan onneksi synnytys oli nopea, jopa Routaruusu sanoi niin. Ensimmäinen pentu syntyi vain hetkeä myöhemmin siitä, kun Tarinamielen supistukset olivat alkaneet. Pilvitähti oli ollut heti kumppaninsa rinnalla ja tukena. Huoli oli selkeästi aistittavissa kollista, mutta hän piti itsensä tuttuun tapaansa rauhallisena.
Ensimmäisenä syntyi valkoinen pieni kolli, jonka turkissa oli siniharmaita läikkiä ja täpliä. Tarinamielestä tuntui kuin koko maailma olisi muuttunut juuri sillä hetkellä, kun hän näki ensimmäisen pentunsa. Hän oli nyt emo. Hänellä oli pentuja.
Toisena pentuna syntyi naaras, jonka turkilla oli valkoista, harmaata ja oranssia. Hän oli kaunis vaalea kilpikonnakuviollinen naaras.
Kolmantena pentuna syntyi valkoinen kolli, jonka turkilla oli mustia läikkiä. Hän toi mieleen Pilviharson ja myös Tarinamielen emon Täplätuulen. Tarinamieli hymyili katsellessaan jokaista pentuaan. He kaikki tulisivat olemaan rakastettuja, jopa vielä viimeisenä syntynyt kaunis kollipentu.
Neljäntenä ja viimeisenä pentuna syntyi pieni tummanharmaa kolli, jonka turkissa oli valkeaa ja mustaa harmaan lisäksi.
He olivat kaikki niin kauniita ja Tarinamielen sydän oli haljeta, kun hän katseli neljää kaunista ja tervettä pentuaan. Koskaan ei hän olisi voinut kuvitella, että tuntisi näin paljon iloa ja rakkautta pentujaan kohtaan, mutta se kävi vain järkeen.
”Pärjäsit hienosti”, Pilvitähti sanoi ja puski päätään Tarinamielen päälakea vasten. ”He ovat kaikki kauniita.”
”Kolme kollia, yksi naaras”, Tarinamieli hymyili ja puski päätään vasten Pilvitähden päätä. ”He tarvitsevat nimet.”
”Mustaläikikäs kolli voisi olla… Haikarapentu”, Tarinamieli ehdotti ja Pilvitähti nyökkäsi. ”Ja harmaaläikikäs kolli… Kylmäpentu. Sinä saat nimetä kaksi muuta.”
Pilvitähti nyökkäsi ja katsahti kahta pentua. ”Kollin nimi olkoon Pääskypentu. Ja naaraan… Kielopentu.”
Tarinamieli hymyili ja katsahti neljää pentua rakastavasti. ”He ovat kauniita.”
Pilvitähti painautui kumppaaniaan vasten ja laski päänsä naaraan päälaelle. ”Niin ovat. Meidän pentumme.”
”Meidän perheemme”, Tarinamieli sanoi hymyillen ja kosketti kumppaninsa nenää omallaan.

Kymmenes luku – Now these three remain: faith, hope and love

Taistelun jälkeen jokainen klaani oli kohdannut jonkun muutoksen ja moni oli menettänyt perheenjäsenen tai ystävän. Neljä viidestä klaanista sai uuden päällikön johtamaan taistelun runtelemaa klaania. Ja vaikka olisi voinut luulla – ja moni luulikin – rauhan palanneen klaanien välille, niin ei ollut. Jääruusu näki sen. Klaaneissa oli yhä eripuraa siitä, miten asioiden pitäisi olla. Osa seurasi voimakkaammin edesmenneen Valhetähden ajatusta, osa taas enemmän Unitähden näkemystä. Myrskyklaani ja Tuuliklaani olivat voimakkaimmin soturilain ja Valhetähden näkemyksen puolella kun taas Jokiklaani ja Taivasklaani enemmän soturilain soveltamisen ja klaanien välisen yhtenäisyyden puolella. Hallatähti koki klaanien välisen rauhan ja yhtenäsyyden ja yksilöllisyyden huomioimisen jokaisessa tilanteessa, mutta näki soturilain silti tärkeänä ja sen seuraaminen olisi silti huomioitava. Varjoklaanin päälliköstä Jääruusu ei ollut niin varma. Valotähti tuntui olevan molempien ääripäiden puolessa välissä.
Kuten jo sanottu, jokainen klaani koki monta muutosta ja menetystä, myös Myrskyklaani. Jääruusu muisti yhä isänsä sydäntäsärkevän huudon, kun tämä oli valahtanut kumppaninsa Kolibrin ruumiin äärelle taistelun päätyttyä. Taistelun aikana, kun Tulikukka oli nähnyt kumppaninsa kuolevan, oli oranssiturkkinen kolli täyttynyt surun aiheuttamasta raivosta ja ei ollut antanut kenenkään pysäyttää itseään. Monen nahasta löytyi varmasti Tulikukan aiheuttama arpi.
Jääruusu oli ollut ensimmäinen, joka oli tullut isänsä rinnalle suremaan Kolibrin kuolemaa. Hän oli kolmesta siskoksesta se, joka oli ottanut Tulikukan tunnustuksen parhaiten; Jääruusulla, Taivaannovalla ja Kastelinnulla oli jokaisella oma emo eri klaanista. Se oli rikkonut isän ja tytärten välit. Jääruusulle tieto ei ollut niinkään mikään maailmaa mullistavaa. Ei häntä haitannut. Hänellä oli ollut ja on yhä rakastava isä ja hänet kasvatti naaras, joka oli pitänyt huolta kolmesta pennusta aivan kuin ominaan. Kolibri oli hänen emonsa, ei kukaan muu.
Taivaannova ja Kastelintu liittyivät hieman Jääruusun jälkeen suremaan Kolibrin kuolemaa. Kukaan ei sanonut mitään. Tulikukan paljastuksesta oli kuita, mutta välit olivat yhä kylmät ja vain harvat sanat oli vaihdettu heidän välillään niiden kuiden aikana. Paitsi Jääruusun ja Tulikukan. Jääruusu oli silti yrittänyt näyttää isälleen, että asiat eivät olleet niin pahasti kuin miltä näyttivät. Hän näytti, että yhä rakasti isäänsä, vaikka salaisuuden pitäminen niin kauan oli satuttanut myös Jääruusua.
Suru vihlaisi Jääruusua sydämestä aina, kun hän näki isänsä kulkemassa leirin poikki. Hän oli entistäkin alakuloisempi nyt, kun Kolibri oli poissa. Hän oli kuita sitten menettänyt jokaisen pennustaan, vaikka he olivat yhä elossa, ja nyt oli menettänyt kumppaninsa kuolemalle. Ja vaikka kuinka Jääruusu olisi halunnut, että hän ja hänen sisarensa voisivat yhdessä mennä antamaan anteeksi, niin ei käynyt. Hän kuitenkin aikoisi tehdä sen pian itse, jos hänen sisarensa eivät voineet niin tehdä.

Ilmassa tuntui olevan muutosta vielä kuita taistelun jälkeenkin. Jääruususta tuntui jatkuvasti, että jotakin suurta olisi tapahtumassa. Tietenkään hän ei tiennyt mitä se oli, mutta toivoi sen tapahtuvan pian, sillä tämä tunne hänen turkissaan aiheutti vain turhaa stressiä.
Jääruusu oli iloinen sisarensa Kastelinnun puolesta. Kaiken sen synkän ja vastuun jälkeen, naaras sai nyt jotain valoa elämäänsä; Tuiskusielun. Taivaannova oli saanut jo kuita sitten kasvateikseen kaksi pentua, joista toinen oli jo soturi.
Jääruusu oli ollut samaan aikaan iloinen ja surullinen siitä, kun hänen entinen mestarinsa Täplätuuli siirtyi vähän aikaa sitten klaaninvanhimpien pesään. Täplikäs naaras kuitenkin ansaitsi sen kaiken levon ja rauhan palveltuaan Myrskyklaania niin monta kuuta.
Mikään pieni muutos, joka klaanin sisällä tapahtui, ei helpottanut sitä häiritsevää tunnetta Jääruusun selkäpiissä. Öinen tähtitaivas tuntui aina kutsuvan valkoturkkista naarasta ja hän katseli usein ennen nukahtamista kirkkaana tuikkivaa hopeahäntää välittämättä pakkasesta ja kylmästi ulvovasta tuulesta.
Jääruusu oli viimein puhunut siskoilleen oudosta tunteestaan ja sai vastakaikua heiltä; he tunsivat jotain olevan tapahtumassa myös. Jääruusun tavoin valitettavasti heilläkään ei ollut mitään tietoa siitä, mitä olisi tuleva tapahtumaan. Joten… Jääruusu jatkoi tavallista arkipäiväistä soturinelämäänsä miettien, mikä mullistaisi piamn hänen elämänsä jälleen.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa.

”Jääruusu…” hento kuiskaus miltei herätti Jääruusun. Hän painoi silmänsä tiukemmin kiinni toivoen, että pääsisi takaisin uneen. ”Jääruusu…”
Jääruusu nosti päänsä tassujensa päältä ja silmäili pimeää pesää ja sen suojassa nukkuvia klaanitovereitaan. Kukaan muu ei ollut hereillä. Mutta se ääni oli niin tuttu. Mistä hän tiesi sen?
Yhtäkkiä Taivaannova nosti päänsä hänen vierellään ja räpäytti häkeltyneenä silmiään. Silmänräpäystä myöhemmin myös Kastelintu heräsi. He katsahtivat toisiaan ihmeissään, siniset silmät hehkuen pimeässä.
Silloin he kaikki kuulivat sen; he kuulivat kuinka kolme eri ääntä kutsuivat heidän nimiään. Ja jokainen niistä äänestä kuulosti niin tutulta. Hiipien hiljaa he astuivat ulos soturien pesästä ja katsoivat tyhjää leiriä. Kauempana näkyi liikettä… tai pikemminkin tuiketta. Jääruusu siristi silmiään ja hän hätkähti, kun ymmärsi, mitä näki. Leirin suuaukolla tuikki muutama pieni tähtimainen muoto. Ja pian ne katosivat ulos leiristä.
Jääruusu lähti ensimmäisena niiden perään, kaksi sisartaan pian perässään. Hän ei todellakaan antaisi Tähtiklaanin merkin kadota. Tähtiklaani oli hiljentynyt sen kaiken jälkeen, mitä olivat tehneet kaikkien klaanien eteen. Jos he nyt saisivat vastauksia, hän ei menettäisi tätä tilaisuutta minkään takia.
Jääruusu juoksi pujotellen jokaisen puun ja kiven välitse. Hän hidasti vasta, kun järvi ilmestyi näkyviin metsän jälkeen. Tuikkivat tähdet olivat pysähtyneet järven rannalle ja leijuivat paikoillaan kirkkaan tähtitaivaan alla. Kastelintu ja Taivaannova tulivat pian Jääruusun rinnalle ja he katsoivat Jääruusun lailla kolmea hennosti tuikkivaa valopalloa. Hitaasti, mutta varmasti, he lähestyivät niitä.
Jääruusu hätkähti, kun yksi valopalloista tuli häntä lähemmäksi. Hän veti syvään henkeä ja kosketti sitä nenällään, kun kuuli nimensä lausuttavan hennosti.
Naarasta tuntui kuin jokin olisi revennyt hänen sisältään irti ja hän yritti ottaa hätääntyneen askeleen kauemmaksi, mutta hän ei kyennyt liikkumaan. Ja hiljalleen valopallo sai toisen muodon; kissan muodon.
Ja kuin hetkessä, kolmikon edessä seisoi kolme kissahahmoa, joiden turkeilla tuikki sadat tähdet. Jääruusu kallisti päätään, kun katsoi edessään olevaa valkoturkkista naarasta, jolla on oli kauniit vaaleansiniset silmät. Hän näytti niin tutulta ja samalla… Ei.
”Keitä te olette?” Kastelintu kysyi ensimmäisenä. Hänen edessään seisova harmaa kissa hymyili hieman. Taivannovan edessä seisova kissa oli taas punertava ja hän nyökkäsi kohti harmaata kissaa.
”Me olemme Usko”, harmaa kissa sanoi.
”Toivo”, valkoinen kissa nyökkäsi.
”Ja Rakkaus”, punertava kissa sanoi viimeisenä.
Jääruusu katsahti edessään seisovaa valkoista naarasta ja silloin kaikki tuntui valkenevan. ”Teidän muistonne. Me olemme nähneet teidän muistonne.”
”Kyllä”, Toivo sanoi hymyillen lempeästi. ”Te olette nähneet monet elämämme tärkeät ja pienetkin hetket, kokeneet sen mitä mekin. Te olette nähneet sen kaiken.”
Taivaannova kysyi: ”Ovatko usko ja toivo ja rakkaus oikeasti kissojen ohjaamia?”
”Eivät sentään”, Usko pudisti päätään. ”Ne kaikki löytyvät jokaisesta meistä aina, joskus voimakkaampana. Mutta me vahvistamme jokaista niistä teoillamme ja olemassaolollamme. Me olemme tuoneet vaikeina hetkinä monelle lohtua ja sitä, mitä kissa tarvitsee eniten. Jokainen meistä on vain kissa, kuten myös me kolme ja te kolme. Kukaan ei ole täydellinen eikä kukaan ole vain yhtä asiaa. Minä edustan, vahvistan ja tuon uskoa, mutta en ole vain pelkästään uskoa. Eikä Toivo ole pelkästään toivoa tai Rakkaus rakkautta. He ovat kuin te ja te olette kuin me ja me kaikki olemme kuin kaikki muutkin kissat.”
”Mekään emme tajunneet sitä aluksi”, Toivo sanoi sitten surullinen katse silmissään. ”Me näimme totuuden, kun oli liian myöhäistä. Me näimme sen, että me olemme kuin kaikki muutkin ja oikeutettuja kaikkeen samaan kuin muutkin, vaikka meillä on erilainen vastuu harteillamme kuin monella muulla. Vastuu ja erilaisuus ei vie pois sitä, että on tasavertainen muiden kanssa.”
”Te kaikki ansaitsette rakkautta, onnea… Tavallista arkea, mitä muillakin on”, Rakkaus lisäsi. ”Älkää antako kenenkään, edes itsenne, estää sitä enää.”
Jääruusu hymyili hieman heidän sanoilleen. Heidän olisi pitänyt kuulla nuo sanat jo kuita sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Jääruusu katsoi tähtiturkkista, valkoista ja sinisilmäistä naarasta haltioituneena. He näyttivät niin samalta eivätkä vain turkin värin ja silmien värin perusteella vaan myös ruumiinrakenteen perusteella.
”Jääruusu”, valkoinen naaras hymyili ja asteli lähemmäs tähtien samalla leikkien hänen valkoisella turkillaan. Naaras näytti haalistuvan koko ajan entisestään. ”Vai sanoisinko Toivo?”
”Minä?” Jääruusu hämmentyi ja valkoinen naaras nyökkäsi.
”Sinä otat paikkani Toivona”, naaras sanoi ja hymyili lempeästi. ”Olet aina ollut Toivo, mutta nyt se on virallista, kun viimeinkin ymmärrätte sen ja toteutitte ennustuksen, joka teille oli langetetty kuita ja kuita sitten.”
”Miksi?” Jääruusu kysyi Toivolta.
”Me valitsimme teidät”, Toivo kertoi. ”Ja samalla jokin valitsi teidät.”
”Me olemme kaikki teidän seuraajianne?” Jääruusu hätkähti.
”Kyllä”, Toivo hymyili. ”Sinä edustat toivoa. Olemme kulkeneet aina kansanne, minä sinun sisälläsi ja sydämessäsi. Ja osa minua, sieluani, tulee aina olemaan osa sinua.”
”Tietääkö Tulikukka tästä?” Jääruusu kysyi sitten, keskeyttäen kaikki kolme Tähtiklaanin kissaa. ”Hän tiesi ennustuksesta, joten…”
”Ei”, Usko pudisti päätään. ”Hän ei tiedä tästä. Hän ei tiedä, että te olette seuraajiamme.”
”Onko sillä sitten jokin tarkoitus, että me olemme kaikki eri emon pentuja?” Kastelintu kysyi. Jääruusu luimisti korviaan. Tuo tieto oli aina ollut Kastelinnulle niin merkittävä.
”On”, Rakkaus sanoi nyökäten jämäkästi. ”Samalla tavalla kuin me olimme aluksi toisillemme tuntemattomia, tuli meistä lopulta siskoja. Ja jokainen teistä on yhteydessä jokaiseen klaaniin.”
”Tulikukka itse ei päättänyt niin”, Toivo lisäsi. ”Me valitsimme teidän emonne. Me valitsimme, keiden luokse Tulikukan polku vie. Me ohjasimme hänet hänen tietämättään teidät synnyttäneiden kissojen luokse.”
Jääruusu laski katseensa tassuihinsa. Kaikella sillä oli oikeasti tarkoitus, suurempi mitä edes isä tiesi.
”Älkää syyttäkö häntä”, Toivo lisäsi sitten hymyillen lempeästi. ”Suurten salaisuuksien kantaminen ei ole helppoa, saatika niiden paljastaminen. Te saitte rakastavan perheen, toisenne.”

Jääruusu kulki kahden Toivon kanssa.
”Älä anna epäonnistumisten koskaan lannistaa itseäsi”, Toivo sanoi katse kulkusuunnassa. He kulkivat rauhallisin askelin aivan rantaviivaa pitkin. Toivon tassut eivät uponnet veden pinnan alle vaan naaras kulki veden pinnan päällä. ”Elämässä tulee olemaan paljon hyviä ja huonoja asioita, ja joskus toivo on hyvän sijaan raskas ja aiheuttaa surua enemmän kuin iloa. Älä kuitenkaan koskaan unohda, että sinun vastuullasi ei ole muiden hyvinvointi loputtomiin. Voit olla tukena ja auttamassa, mutta et ole se, jonka täytyy pystyä ihmeisiin.”
Jääruusu nyökkäsi. Toivo voisi olla toisinaan se pelastava voima, toisinaan synkkä ja tuhoava voima, toisinaan molempia samaan aikaan. Hän yrittäisi aina muistaa olevansa vain tavallinen kissa ja vain edustavansa ja voimistavansa toivoa ja joskus olisi sen aiheuttaja.
”Jos sydämesi koskaan sykkii toiselle kissalle”, Toivo puhui sitten, ”älä anna tilaisuuden mennä. Elämä on lyhyt.”
”Toivo”, toinen tuttu ääni sai Jääruusun kääntämään katseensa. Hän tunnisti tuon kollin Toivon muistoista. Aurinko. ”On aika.”
”Aika mihin?” Jääruusu häkeltyi. ”Palaatteko te Tähtiklaaniin?”
”Emme”, Toivo pudisti päätään. ”Meidän paikkamme on muualla, Tähtiklaanin jälkeisessä ajassa.”
”Tähtiklaanin… jälkeisessä?” Jääruusun silmät levisivät. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kun jo kuollut kissat unohdetaan tai hänet tapetaan uudestaan, hän jättää Tähtiklaanin taaksensa”, Toivo selitti Jääruusulle. ”Ja nyt me saamme vihdoin oman rauhamme kaikkien näiden kuiden jälkeen. Tähtiklaanissa ei voi olla kahta Toivoa samaan aikaan, Jääruusu rakas. Mutta minä olen aina kanssasi, täällä”, Toivo kosketti Jääruusun rintakehää siitä kohtaa, jossa naaraan sydän pamppaili nopeaan tahtiin, ”ja olen osa sinua myös sielussasi. Et koskaan menetä minua kokonaan.”
Toivo kosketti Auringon nenää omallaan. ”Mietinkin, milloin sinun lopullinen aikasi koittaisi.”
”Olen odottanut sinua kärsivällisesti”, Aurinko sanoi hymyillen. ”Ja seuraajani pitää huolta kissoistani, vaikka jätinkin hänet kenties hieman äkillisesti.”
”He kaikki ymmärtävät vielä, miksi meidän oli aika lähteä”, Toivo nyökkäsi ja kääntyi sitten katsomaan Jääruusua. ”Sinä olet voimakas ja lempeä kissa, Jääruusu, älä koskaan unohda sitä.”
Toivo kosketti nenällään Jääruusun nenää ja Jääruususta tuntui, että ainakin osa aiemmin revitystä palasi takaisin hänen sisällensä. Hän kohtasi Toivon katseen omalla haikealla katseellaan.
”Toivon sinulle ja kaikille muillekin vain hyvää minne ikinä menettekään”, hän sanoi hymyillen. Toivo nyökkäsi kiitollisena.
”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus”, Toivo, Usko ja Rakkaus sanoivat samaan aikaan, ”aina ja ikuisesti, minne kukaan meistä kulkeekaan.”
Jääruusu katsoi kuinka hiljalleen jokaisen tähtiturkkisen kissan hahmot haihtuivat pois. Toivo väläytti silmiään Jääruusulle hetkeä ennen kuin oli kokonaan poissa. Nyt hän oli saanut Toivon tehtävän vastuulleen ja oli antanut oman lupauksensa; ei koskaan antaisi sen estää itseään elämästä.
Jääruusu istui Kastelintua vasten ja kietoi häntänsä hänen ja Taivaannovan hännän ympärille. He olivat kokeneet paljon ja niin moni asia kaipasi yhä vastaustaan, mutta samalla he olivat saaneet monta vastausta, joita olivat tarvinneet elämäänsä.
Ja mikä tärkeintä, he olivat yhdessä tämän kaiken tutun ja uuden edessä.

Seitsemästoista luku – Sunrise

Aurinko oli juuri noussut horisontin takaa, kun Ahomyrsky palasi saalistusretkeltään takaisin leiriin. Puiden tuoma varjo piti leirin hämäränä, mutta elämää kuhisi jo joka kolkassa; Jokiväre kokosi aamupartiota kasaan, ja koulutustuokioiden alkua odottelevat oppilaat olivat kerääntyneet yhdessä aterioimaan tuoresaaliskasan liepeille. Ahomyrsky vei saaliistaan kovalihaisemmat varikset kasalle, ja suuntasi parantajanpesälle parin hiiren kanssa. Muiden kissojen tapaan Surulintu oli jo kovaa vauhdissa, tällä kertaa listatessaan ääneen vähiin käyneitä yrttejä.
”Täälläkin on jo näköjään elämää, vai?” Ahomyrsky kehräsi astuessaan sisään. Parantaja tervehti kollia huvittuneella ’mrrau’lla, ja ojensi tälle nopeasti seokseen tarvittavat yrtit ja suuren lehden alustaksi käytettäväksi.
”Vieläkö he suostuvat syömään?” Surulintu kysyi uteliaana laskiessaan jäljellä olevan laventelin määrää. Ahomyrsky nyökkäsi tyytyväisenä, ja alkoi poimia pois syömäkelvottomia osia avaamastaan hiirestä.
”Toki”, kolli vastasi.
”He syövät paremmin ja paremmin joka päivä! Ehdotuksesi vaihdella lihaa ja laittaa joitakin yrttejä maun muuttamiseksi on todella toiminut”
Parantaja vaikutti tyytyväiseltä soturin raporttiin, ja hyrisi hetken itsekseen.
”Jätä tällä kertaa lihasta pieniä paloja soseeseen”, naaras ohjeisti. Ahomyrsky nosti välittömästi katseensa tekemisistään, ja vaihtoi kasvoilleen hämmentyneen ilmeen.
”Pennut ovat jo yli puolen kuun vanhoja, eivätkö olekin?” parantaja johdatteli, ja Ahomyrsky nyökkäsi vastaukseksi.
”He ovat jo tarpeeksi vanhoja alkamaan totutella kiinteään ruokaan”, Surulintu selitti ennen, kuin kolli ehti sanoa mitään. Ahomyrsky nyökkäsi hieman epävarmana, ja soseutti parantajan ohjeiden mukaan vain osan lihasta, vieden sitten taas valmiin seoksen pentutarhalle.
”Metsopentu, Usvapentu”, kolli herätteli vielä sikeästi tuhisevia pentujaan.
”Toin ruokaa”
Viimeisen sanan kuullessaan Metsopentu räväytti vihreät silmänsä auki ja loikki suoraan aterian luo, mutta Usvapentu tuhisi vielä tyytyväisenä Raitapennun kylkeen painautuneena. Kun soturi oli jonkin aikaa tökkinyt pentuja hereille, Raitapentu ärähti hiljaa ja nousi pitkin venytyksin ylös, Usvapentu pian seuraten vanhemman naaraan esimerkkiä. Kun Usvapentu vielä puoliksi unessa hoiperteli veljensä viereen aterioimaan, Ahomyrsky ojensi Raitapennulle kokonaisena säästämänsä hiiren. Naaras kävi vielä Metsopentuakin kipeämmin ateriansa kimppuun, ja söi vatsansa täyteen ennen, kuin soturi kerkesi edes kääntää katsettaan toisaalle.
”Älä hotki, voit saada vatsanpuruja!” kolli torui, enemmän huolissaan, kuin vihoissaan. Raitapentu lipoi huuliaan mitään sanomatta, ja loikki ulos telmimään Liekkipennun ja Apilapennun kanssa. Ahomyrsky huokaisi, ja käänsi huomionsa Usvapentuun ja Metsopentuun, jotka olivat juuri saaneet syötyä tarpeekseen. Soturi väräytti korviaan yllättyneenä, kun huomasi osan paloiksi jätetystä lihastakin kadonneen, sillä hän ei ollut odottanut kaksosten uskaltautuvan vielä kokeilla uudenlaista ruokaa. Kolli osasi kuitenkin heti arvata, että aloitteen oli luultavasti tehnyt pennuista rohkeampi Metsopentu, ja että Usvapentu oli luultavasti seurannut lähinnä veljensä esimerkkiä. Ajatuksistaan soturin herätti pentutarhan suulta kuuluvat askeleet, jotka kuuluivat tuttuakin tutummalle kollille.
”Sysituhka!” Ahomyrsky hengähti iloisena, ja riensi tervehtimään ystäväänsä.
”Huomenta, Ahomyrsky”, harmaa kolli tervehti.
”Miten voit?”
”Ihan hyvin! Otan varmaan torkut pian, koska olin koko yön metsällä”, Ahomyrsky vastasi, lisäten toisen virkkeen huomatessaan väsymyksen alkavan yhtäkkiä painaa kehoaan. Sysituhka nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja viittoi hännällään ruuantähteiksi jääneitä lihanpaloja tutkivia pentuja tulemaan luokseen.
”Voin vahtia heitä sillä aikaa, kun nukut”, kolli tarjoutui, pitäen katseensa kiinni luokseen hoipertelevissa pennuissa.
”Tuskin näin pienet pennut paljoa tuhoa voivat saada aikaan”
Ahomyrsky naurahti ystävänsä kommentille ja nyökkäsi sitten tälle kiitollisena, nukahtaen lähes silmänräpäyksessä makuulle päästyään.

Kun Ahomyrsky heräsi päivänokosiltaan, aurinko oli jo huipussaan. Sysituhka oli poissa, mutta Raitapentu, Metsopentu ja Usvapentu nukkuivat sikeästi juuri heränneen soturin kylkeen painautuneina. Kolli laski päänsä takaisin makuualustalleen ja muutaman lyhyen torkahduksen jälkeen nousi varovasti ylös, pitäen huolen olevansa herättämättä nukkuvia pentuja. Usvapentu ja Metsopentu olivat nähtävästi syöneet loputkin aamun ateriasta Ahomyrskyn nukkuessa, joten kolli painui metsälle pyydystääkseen riistan seuraavaa varten. Ruuan valitseminen tuoresaaliskasasta olisi ollut huomattavasti helpompaa, mutta Ahomyrsky oli luvannut Valotähdelle, etteivät pennut tulisi olemaan millään tavoin taakaksi klaanille. Päällikkö oli vakuutellut soturille, ettei tämän tarvitsisi huolehtia siitä, vaikuttaisivatko pennut negatiivisesti vai positiivisesti klaanin tilanteeseen, mutta kolli tiesi, että klaanissa oli kissoja, jotka paheksuisivat sekä häntä, että hänen pentujaan silkan taustan perusteella, elleivät he kykenisi osoittamaan pystyvänsä tuoda kortensa kekoon muita paremmin. Ketun jättämää linnunraatoa järsivää hiirtä vaaniessaan Ahomyrsky pohti, miten voisi opettaa metsästystaitoja pennuille jo ennen, kuin heistä tulisi oppilaita. Kolli hiipi niin lähelle saalistaan, kuin suinkin pääsi ilman, että se huomaisi hänet, ja kun se nosti korviaan kuullakseen ympäristönsä äänet paremmin, Ahomyrsky loikkasi sen kimppuun ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan.
”Enpä ikinä arvannut näkeväni joskus hiiren syömässä lihaa”, soturi mutisi, haudaten sitten kuolleen jyrsijän umpijäätynyttä maata periksi antavampaan lehtikasaan. Kolli jätti hiiren paikalleen ja suuntasi sitten pitkästä aikaa kaksijalanpesälle. Hän toivoi pääsevänsä taas näkemään Sumun ja kertomaan tälle pentujen olevan turvassa, mutta valtavan naaraan sijaan pesän oven edessä istui tummanharmaankirjava kolli, jolla oli samanlaiset sisään kääntyneet korvat, kuin Metsopennulla ja Usvapennulla.
”Olet kai Kosmos, olenko oikeassa?” Ahomyrsky tervehti, mutta harmaa kolli ei vastannut mitään, tuijotti vain tyhjyyteen jonkinlainen kaiho silmissään. Villikissa kurtisti kulmiaan ja käänsi korvansa taakse vastauksen puutteesta närkästyneenä, mutta tajusi pian, miksi kotikisu oli niin haikean oloinen.
”Pentusi ovat turvassa ja voivat hyvin”
Sen kuultuaan Kosmos käänsi äkkiä päänsä vieraan kissan puoleen, äimistynyt ilme kasvoillaan.
”Mitä?”
”Pentusi ovat turvassa”, Ahomyrsky toisti.
”Heillä on sinun korvasi”, hän sanoi, hymyillen lempeästi.
”Molemmilla?”
”Molemmilla”, soturi vahvisti. Kosmos rentoutui silmänräpäystäkin nopeammin, ja päästi pian helpottuneen huokaisun leveän hymyn saattelemana.
”Entä Sumu? Näyttääkö kumpikaan heistä yhtään häneltä?”
Ahomyrsky mietti hetken.
”Heillä molemmilla on pitkä, paksu turkki ja karvatupsut korvien päissä. Usvapennun häntä on pitkä, kuten sinulla ja hänellä, mutta Metsopennulla tuskin on häntää ollenkaan”, kolli selitti.
”Sumu kertoikin, että toisen häntä katkesi synnytyksen aikana…” Kosmos pohti.
”Olisinpa päässyt näkemään heidät”
Ahomyrsky hymyili hiljaa, ja sai pian idean.
”Jonakin päivänä heistä tulee vielä oppilaita”, kolli ilmoitti.
”Voin tuoda heidät käymään luonasi silloin”, hän tarjoutui. Kosmos pudisti kuitenkin vain päätään.
”He ovat villikissoja nyt, ja heillä on uusi perhe”, kotikissa naukui harmistuneena.
”Sekoittaisit vain heidän päänsä”
Ahomyrsky luimisti korviaan pettyneenä, mutta tajusi pian kollin olevan oikeassa; kotikisuvanhempien tapaileminen ei toisi kahden klaanikissan elämään muuta, kuin ongelmia. Vielä hetken juteltuaan Kosmoksen kanssa Ahomyrsky palasi metsään, hankkien hampaisiinsa vielä muutaman jyrsijän ennen, kuin haki ensimmäisen saaliinsa lehtien peitosta ja palasi leiriin. Matka paikalta leiriin oli lyhyt, ja perille päästyään kolli pudotti rutiininomaisesti osan saaliistaan tuoresaaliskasaan ja suuntasi parantajanpesälle valmistamaan pentujen aterian. Viime kerran tavoin hän jätti muutaman palan kokonaiseksi ja suuntasi sitten taas pentutarhalle. Kun pennut ahmivat aterioitaan, Ahomyrsky istahti alas miettimään. Hän tiesi kertoneensa pentujen voivan hyvin Kosmokselle, muttei oikeastaan ollut asiasta kovin varma; Usvapentu oli jo oppinut jonkinlaisia sanoja ja lyhyempiä lauseita, mutta Metsopentu ei ollut päästänyt suustaan vielä edes minkäänlaista tervehdystä. Soturi oli huolissaan, oppisiko nuori kolli ollenkaan puhumaan. Hetken mietiskelyn jälkeen hän kuitenkin pudisti päätään. Vaikkei Metsopentu kykenisi koskaan sanomaan sanaakaan, hän pärjäisi klaanissa varmasti hyvin; kolli oli vahva ja rohkea, ja uskalsi jo mennä mukaan vanhempienkin pentujen leikkiin, vaikka oli näitä monta kuuta nuorempi. Mukana hän ei vielä ihan pysynyt, mutta parani siinäkin pelottavan nopeaa vauhtia. Usvapentu vaikutti hieman hillitymmältä; hän ei vaikuttanut olevan kiinnostunut muiden pentujen väkivaltaisista leikeistä, vaan vietti aikansa mieluummin vanhempien kissojen höpötyksiä kuunnellen, aivan kuin Ahomyrsky. Pian Metsopentu katosikin Raitapennun, Apilapennun ja Liekkipennun kanssa syvemmälle pentutarhaan painimaan samalla, kun Usvapentu hiipi tarhan oviaukolle istumaan ja katselemaan leirin menoa. Soturi päätti liittyä harmaan pennun seuraan ja istahti tämän vierelle.
”Mitä mielessä?” kolli kysyi. Usvapentu ei vastannut mitään, tuijotti vain tyhjyyteen samalla tavoin, kuin isänsä oli tehnyt aiemmin. Leirissä ei ollut mitään sen erikoisempaa meneillään, mutta se kaikki vaikutti kiinnostavan vielä nuorta pentua. Yllättäen Usvapentu osoitti käpälällään tuoresaaliskasan liepeillä kieliä vaihtavia Lehtisydäntä ja Hiutalehuurretta, ja loi kysyvän katseen keltaiseen soturiin.
”Nuoko?” Ahomyrsky kysyi, ja Usvapentu nyökkäsi vastaukseksi, laskien käpälänsä sitten taas alas varmistuttuaan siitä, että soturi ymmärsi kysymyksen.
”Nuo ovat entinen mestarini Lehtisydän ja Hiutalehuurre”, vanhempi kolli kertoi.
”He ovat kumppaneita, niin kuin Haukkahammas ja Sarastuskatse”
Usvapentu näytti hetken mietteliäältä, ja tuhahti sitten vaivaantuneena.
”Pitääkö minunkin?”
Ahomyrsky väräytti korviaan.
”Ei, mutta saat, jos haluat”
Usvapentu vaikutti hieman helpottuneemmalta.
”En halua”, pentu päätti. Ahomyrsky hymyili huvittuneena.
”Minä en halua jonkun oudon kollin pesevän minua”, Usvapentu selvensi ajatuksiaan yhtäkkiä. Tämä yllätti Ahomyrskyn, sillä hän ei ollut osannut odottaa pennun nähneensä itsensä Hiutalehuurteen tai Sarastuskatseen roolissa.
”Mutta sinähän olet itse kolli, ethän sinä toista kollia voisikaan ottaa kumppaniksesi”, soturi ihmetteli. Usvapentu ei vaikuttanut pitäneen vanhemman kollin huomautuksesta, sillä hän käänsi korvansa taakse ja päästi ärtyneen murahduksen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Ahomyrsky näki Usvapennun niin ärtyneenä.
”Kaikki hyvin?” kolli kysyi varovasti, yrittäen olla ärsyttämättä kiukkuista pentua enempää. Usvapentu ei vastannut, mutta se vaikutti johtuvan enemmän siitä, että hän haeskeli oikeita sanoja, kuin suuttumuksesta. Hetken hiljaisuuden jälkeen harmaa pentu avasi kuitenkin suunsa esittääkseen Ahomyrskystä hyvin oudon kysymyksen;
”Miksi minun pitää olla kolli?”
Ahomyrsky käänsi päätään hämmentyneenä. Hänen ei ollut koskaan tullut ajateltua sellaisia asioita sen kummemmin, vaikka hän miettikin sitä sun tätä useasti, välillä jopa useampaa asiaa samaan aikaan. Kollia kiinnosti tietää, mistä nuoremman ajatukset kumpusivat, joten kunnollisen vastauksen sijaan hän vastasi hetken pohdinnan jälkeen itse kysymyksellä;
”Etkö sinä halua olla, vai?”
Usvapentu pudisti päätään.
”En”, pentu vinkaisi. Ahomyrsky käänsi katseensa käpäliinsä. Hänen teki mieli kyseenalaistaa pennun tunteet, mutta päätti pysyä hiljaa. Loppujen lopuksi se, miten Usvapentu ja hänen veljensä eläisivät elämänsä ei ollut hänen valittavissaan. Kolli pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa, ja käänsi sitten katseensa taas Usvapentuun.
”Haluat siis olla ennemmin naaras? Oletko varma?” kolli kysyi, ja Usvapentu nyökkäsi.
”Hyvä on, kunhan et satuta ketään, saat minun puolestani elää elämäsi juuri niin, kuin haluat”, Ahomyrsky päätti. Kollista tuntui oudolta ajatella Usvapentua naaraana, mutta jos tätä ahdisti kolliksi kutsuminen, oli soturin mielestä parempi tehdä niin, kuin pentu toivoi.
”En varmaan heti pysty kokonaan muuttamaan sitä, miten sinusta puhun, mutta lupaan yrittää”, kolli lupasi. Usvapennun kasvoille levisi hyväntuulinen hymy. Ahomyrsky istui vielä auringonlaskuun asti tyttärensä vierellä ja seurasi leirin tohinaa, painuen kaiken hiljennyttyä taas yöksi maata pentujensa viereen. Kaikki se oli nuorelle kollille vielä hyvin uutta, mutta hän oli silti tyytyväinen elämäänsä. Ahomyrsky oli onnellinen, vihdoin ja viimein, ja tulisi vielä hyvän aikaa olemaan.

Toinen luku - The battle was won they thought that the story was done... Patience, my dears, I've only just begun

Pieni pentu asteli korvat luimussa puiden varjoissa, vilkuillen varuillaan ympärilleen. Hän ei tiennyt mihin suuntaan hänen piti oikein mennä, sillä Jokiklaanin kissojen hajuja oli ihan joka puolella. Oikeastaan, kyllä hän tiesi ainakin suurinpiirtein, minne mennä, mutta hän ei halunnut mennä. Entä jos hänet tunnistatettaisiin? Mitä hänelle sitten tehtäisiin? Emo oli kyllä vannonut, että kukaan ei tiennyt Hopeaviillolla ja Valhetähdellä olevan pentua. Mutta entäs jos hän näytti todella samanlaiselta vanhempiinsa verrattuna? Emo oli aina sanonut pentunsa silmien olevan täysin samanlaiset kuin Valhetähden. Entä jos hän haisi aivan samalta kuin emonsa tai isänsä ja joku tunnistaisi hänet? Hänellä oli emonsa turkin väri kaiken kukkuraksi!
Aurinkopentu tiesi tehtävänsä, mutta pelot jäytivät häntä sisältäpäin. Ei Hopeaviilto ollut opettanut minua näin! Aurinkopentu veti syvään henkeä, suoristautui ja lähti suuntaamaan erään partion hajumerkin perään. Olisi outoa pölähtää suoraan leiriin, joten partioon törmääminen oli paras vaihtoehto. Kuka kissa muka oikeasti vain kävelisi suoraan paikkaan, jossa olisi kymmenittäin kissoja? Eivät edes pennut olleet niin tyhmiä! Tai ainakaan Hopeaviillon ja Valhetähden pennun ei pitäisi olla niin typerä.
Hajujäljessä oli joku oudon tuttu ja lämmin haju. Aurinkopentu kallisti päätään, mutta jatkoi matkaansa päättäväisenä. Partio oli suunnannut Varjoklaanin suuntaan ja Aurinkopentu rukoili mielessään, että kaikki olisi rajalla hyvin.
Pennuksi Aurinkopentu oli taitava, kiitos hänen emonsa rankan koulutuksen. Aurinkopentu oli tosin vasta nuori ja pieni, mutta taitoa löytyi. Ei hän soturia päihittäisi, mutta toisen oppilaan ehkä. Ja Hopeaviilto jatkaisi tyttärensä koulutusta aina kuin ehti. Suunnitelmaa varten Aurinkopennun vain piti olla osa Jokiklaania, jotta asia toimisivat. Hänen täytyisi kasvaa osana Jokiklaania ja kasvaa osaksi heitä, jotta häneen luotettaisiin.
Aurinkopentu hiipi pusikoiden takana, pysytellen varjojen avulla piilossa. Partio oli merkitsemässä rajaa, jutellen mukavia hiljaa. Aurinkopentu silmäili kissoja varovaisesti. Yksi oli oranssivalkoinen kolli, joka silmäili jatkuvasti Varjoklaanin puolelle ja välillä yritti hiljentää hänelle puhuvaa valkoista, mustaraidallista naarasta.
Kun partio lähti liikkeelle, Aurinkopentu painautui tiukemmin varjojen suojaan ja syvemmälle ruusupensasta, peittäen hajunsa kokonaan jokiklaanilaisilta. Musta, kiiltäväturkkinen naaras asteli partion etunenässä aluksi, mutta haisteltuaan ilmaa hetken, hän laittoi partion neljännen kissan, kolmijalkaisen naaraan johtoon. Ehkä Aurinkopennulla ei ollutkaan hätää. Ei häntä tunnistettaisi vain turkin värin perusteella.
Musta naaras asteli takaisin lähemmäs rajaa, antaen partion kulkea takaisin leiriin. Aurinkopentua kuumotteli ja hänen silmänsä oli viiruina. Oliko tuo naaras nähnyt hänet? Mitä väliä! Aurinkopennunhan pitäisikin tulla nähdyksi, jotta hänet vietäisiin leiriin ja otettaisiin klaaniin!
Musta aikuinen naaras asteli Aurinkopennun ohitse, pysähtyi ja silmäili ympäristöä mietteliäänä. Aurinkopentu nielaisi, keräsi rohkeutensa ja naukaisi, tosin käheästi. Hän naukaisi uudestaan, nyt kovempaa, herättäen mustan naaraan huomion saaden hänet kääntymään äänen suuntaan. Hänen vihreät silmänsä osuivat Aurinkopennun turkille ja Aurinkopentu nielaisi, vetäen henkeä hätäisesti.
”Hei?” musta naaras kutsui, kumartuen alas jolloin hän näki Aurinkopennun, joka kyyristeli kukkapuskan juurella. ”Mitä sinä siellä teet, pikkuinen?”
Aurinkopentu nielaisi, kallistaen päätään. Tuon mustan naaraan katseessa välähti jotain, kun heidän katseensa kohtasivat.
”Tule pois sieltä, kaikki on hyvin”, naaraan ääni oli lempeä ja lämmin, ja Aurinkopentu melkein tahtomattaan asteli pois piikkien lomasta, naaraan eteen. Hänen ominaistuoksunsa pelmahti kuin päin näköä ja Aurinkopentu hämmentyi. Tämän naaraan hän oli aiemmin haistanut! Mutta miksi hän tuoksui tutulta? ”Mitä sinä teet täällä? Oletko yksin?”
Naaras vilkuili ympärilleen ennen kuin katsoi taas pentua. ”Olen.”
”Missä sinun emosi on?” naaras kysyi pennulta kumartuen alas, kohtaamana pennun paremmin.
”Poissa”, Aurinkopentu vastasi lyhyesti ja painoi päänsä.
Musta naaras hymyili sympaattisesti pennulle. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Aurinkopentu”, Aurinkopentu kertoi. Hän ei todellakaan ollut vaihtamassa nimeään, jos joutuisi klaaniin.
”Oliko emosi joskus klaanikissa? Tai isäsi?” musta naaras uteli ja Aurinkopentu hätääntyi sisällään. Mitä hän tähän nyt vastaisi? ”Mukavaa, että hän piti perinteen yllä nimesi suhteen.”
Aurinkopentu tunsi helpotuksen tuulahduksen puhaltavan ylitseen tai sitten se oli tuon naaraan hengitys. Pentu nyökkäsi aikuiselle kissalle, joka hymyili.
”Mitä sanoisit Jokiklaaniin liittymisestä?” hän kysyi pennulta, kallistaen päätään. Hänen katseensa oli kutsuva ja niin lempeä. Aurinkopentu näytteli miettivänsä hetken, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi. Mitä muutakaan hylätty pentu voisi sanoa? ”Jaksatko kävellä vai haluatko, että kannan sinut? Leiriin on pitkä matka ja olet varmasti vaeltanut jo kauan.”
Aurinkopentu vain nyökkäsi, tuntien mustan naaraan ottavan Aurinkopennun hellästi leukojensa väliin. Naaras kantoi pennun reviirin poikki ja Aurinkopentu antoi lihastensa viimeinkin rentoutua. Hän oli kyllä uupunut, sillä emo oli käskenyt hänen itse etsiä reviirille ennen kuin oli häipynyt. Aurinkopennun oli tehnyt mieli juosta hänen peräänsä, mutta oli antanut olla, koska tiesi, että saisi vain korvilleen.
Kun leiri lähestyi, Aurinkopennun vatsa tuntui täyttyvän perhosista. Se oli kamalaa! Koko klaani katsoisi häntä nyt, kun hän saapuisi!
Aurinkopentu luimisti korviaan, kun hänet laskettiin maahan juuri leirin sisäänkäynnillä. Hänen tassujaan pisteli ja hän oli hetken epävarma, uskaltaisiko astella leiriin. Musta naaras kuitenkin työnsi häntä lempeästi eteenpäin ja Aurinkopentu keräsi rohkeutensa. Hän pystyi tähän! Vaikein osuus oli jo ohi! Eikä hän voisi siksi enää perääntyä.
Leiri oli täynnä kaikenkirjavia kissoja, jotka olivat tiukasti omissa tehtävissään. Muutaman katse kääntyi Aurinkopentuun ja mustaan naaraaseen, joka tuli hänen perässään leiriin.
”Emo!” Aurinkopentu jännittyi, kun huomasi itseään vain hieman isomman naaraan juoksevan häntä kohti.
”Kaikutassu”, musta naaras puhutteli saapunutta naarasta rauhallisesti. ”Onko jokin hätänä?”
”Et tullut muun partion kanssa ja-”, Kaikutassuksi puhuteltu oppilas hiljeni, kun hänen silmänsä laskeutuivat katsomaan suoraan Aurinkopennun silmiin. ”Ai! Hei! Olen Kaikutassu!”
”Aurinkopentu..?” Aurinkopentu sanoi nimensä oppilaalle häkeltyneenä. Kaikutassulla oli upeat silmät; tumman liilahtavan siniset. Mustaturkkinen pentu ei ollut koskaan kuullut, että kissalla voisi olla noin upeat silmät.
”Onpa kaunis nimi! Tervetuloa Jokiklaaniin!” oppilas tervehti kirkkaasti hymyillen, kääntäen sitten katseensa emoonsa, joka seisoi yhä Aurinkopennun takana. ”Tuleeko hän Jokiklaaniin oppilaaksi? Kuinka vanha hän on?”
”Sinua juuri muutaman kuun nuorempi”, musta naaras kertoi.
”Eli juuri sopivan vanha oppilaaksi! Saanko näyttää paikkoja, jooko?” Kaikutassu kysyi innostuen ja käänsi katseensa Aurinkopentuun, kun Aurinkopentua kantanut kissa oli nyökännyt. ”Saanko?”
”To-toki”, Aurinkopentu nyökkäsi, saaden mustaoranssin naarasoppilaan hymyilemään leveästi. Hän viittoili hännällään Aurinkopentua seuraamaan ja musta naaraspentu seurasi mukisematta, vilkaisten vielä nopeasti mustaa aikuista naarasta, joka nyökkäsi rohkaisevasti.
”Sinusta tulee pian oppilas”, hän sanoi hiljaa itselleen, kunnes asteli sitten ties minne Kaikutassun perässä.
”Tässä on oppilaiden pesä, jossa sinä ja minä pian nukutaan yhdessä!” Kaikutassu esitteli heidän edessään olevaa pesän suuaukkoa. ”Ja tuolla on parantajien pesä, jonne emo juuri meni ja tuolla on päällikön pesä ja-”
Aurinkopentu kuunteli tarkkaan Kaikutassua, joka esitteli leiriä hyvin perinpohjaisesti hänelle. Hän kertoi ties mistä piilopaikoista ja missä tuoresaaliskasa oli ja kaikki sisäänkäynnit käytiin myös läpi.
”Mistä sinä muuten tulit?” Kaikutassu kysyi sitten, kallistaen päätään. ”Haiset joltain uudelta! Hassulta jopa!”
”Tuota, minä tulin vain reviirille, kun emoni… meni pois”, Aurinkopentu sanoi, irvistäen sille kuinka huonosti osasi selittää. Emo oli jo murissut hänelle tai iskenyt korville.
”Voi ei!” Kaikutassun silmät levisivät järkkyttyneesti. ”Olen tosi pahoillani! Minunkin isäni on kuollut.”
Aurinkopentu nyökkäsi muutaman kerran. Ei hänen emonsa ollut kuollut, mutta isä ainakin. Ehkä se oli selkeää, ettei hänellä ollut isääkään, kun oli aivan yksin.
”Hei, katso! Sinusta tulee oppilas nyt!” Kaikutassu hihkaisi sitten, tuupaten Aurinkopennun lähemmäs suurta kiveä, jonka päällä seisoi musta naaras… Hetkinen, se oli se sama naaras, joka oli tuonut Aurinkopennun tänne. Kissat kerääntyivät Virtakiven ympärille, katseet tiukasti mustaturkkisessa naaraassa sen päällä.
”Klaanimme saa tänään uuden oppilaan”, musta naaras sanoi, kääntäen katseensa Aurinkopentuun. ”Löysin hänet reviiriltämme, perheensä menettäneenä. Jokiklaani”, musta naaras puhutteli klaaniaan, ”hyväksyttekö tämän pennun klaanitoveriksenne?”
Jokiklaanin kissat kääntyivät katsomaan Aurinkopentua, joka piti itsensä vahvana ja lihaksensa jännittyinenä. Kissat nyökkäsivät hyväksyvinä.
”Aurinkopentu, tästä päivästä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Aurinkotassuna”, musta naaras puhui ja Aurinkotassua karmi. Tuo oli juuri se kissa, jonka hänen emonsa halusi tuhota. Ei. Jonka sekä Aurinkotassu että Hopeaviilto halusivat tuhota. Hän oli se, joka oli tuhonnut klaanien pelastuksen ja riistänyt Aurinkotassun isän hengen. Aurinkotassu ehti rukoilla vielä hetken aikaa, kunnes hänen teoriansa varmistui tuon kissan henkilöllisyydestä, hieman shokeeraavalla tavalla:
”Mestariksesi tulen minä, Unitähti, ja aion kouluttaa sinusta vahvan Jokiklaanin soturin!”
Aurinkotassu ei ollut varma, mitä hänen tuli ajatella tästä. Hänen vihollisensa oli hänen mestarinsa. Ehkä siitä olisi enemmänkin hyötyä? Päällikkö oppisi luottamaan häneen eikä osaisi odottaa hyökkäystä.
Samaan aikaan Aurinkotassu pohti, miksi klaanin päällikkö, joka oli varmasti muutenkin kiireinen, otti itselleen oppilaan, joka tiedettävästi ei tuntenut klaanin tapoja lainkaan tai vähemmän, mikä oli hyväksi?
Unitähti loikkasi kaaressa alas Virtakiveltä ja hän ja Aurinkotassu koskettivat toisensa neniä, kuten tapaan kuului.
”Aurinkotassu! Aurinkotassu!” klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä yllättävän iloisesti. Ulkopuolinen kissa, josta kukaan ei tiennyt mitään, hyväksyttiin osaksi klaania noin helposti? Nämä kissat luottivat päällikköönsä niin paljon, että Aurinkotassua oikein etoi.
Ja nyt kaikki oli vasta alussa.

Ensimmäinen luku – I will prove you I am worthy

Emo oli aina muualla. Häneen oli miltei mahdotonta tehdä vaikutus. Ihan sama mitä Perhopentu teki, hän tunsi vain epäonnistuvansa uudestaan ja uudestaan, harjoitteli hän kuinka kovin tai ahkerasti. Emo ei koskaan kehunut tai näyttänyt olevansa ylpeä vaan sen sijaan hän vain moitti ja sätti pentujaan. Erityisesti Perhopentu tunsi olevansa emonsa haukkujen ja mulkoilujen kohteena, joka kerta. Jokainen pennuista sai osakseen saman verran ja yhtä rajusti haukkuja, mutta pienelle pennulle itseen kohdistetut tuntuivat aina suuremmilta.
Emon katse oli jäätävä ja tuomitseva. Perhopentu teki aina kaikkensa, jotta voisi olla tarpeeksi hyvä ja taitava, mutta aina hänen emonsa katse kertoi toista. Hän oli aina odottanut näkevänsä rakkautta emonsa silmissä, mutta sitä pentu ei koskaan nähnyt eikä hän ollut edes varma, oliko olemassa edes rakkautta, mitä hän niin kovin etsi. Perhopentu harjoitteli niin paljon, että hänen pienet pennuntassunsa olivat aina kipeänä. Pienen pennun lihaksia särki miltei jokaisena iltana, kun hän rasitti itseään. Hän oli vasta pieni pentu, joka yritti olla yhtä taitava kuin kokenut soturi.
Perhopentu tunsi olevansa aina muita huonompi ja vähempi arvoisempi. Hän yritti tehdä kaikkensa, mutta aina tunsi itsensä vähäpätöiseksi. Ruostepentu tuntui olevan niin vahva ja taitava verrattuna siskoihinsa ja aina niin kylmän rauhallisena.
Perhopentu vihasi itseään ja vihasi sitä, miten epäonnistui koko ajan. Hänen olisi pitänyt olla täydellinen! Hänen pitäisi olla juuri täydellinen! Jotta kelpaisi emolle! Emo vertasi Perhopennun osaamista aina hänen sisaruksiinsa ja jokaikiseen muuhun olemassaolevaan kissaan! Erityisesti siihen yhteen kissaan!
Perhopentu iski kynsillään tuulessa huojuvat heinänkorret poikki. Hän suututti niin suunnattomasti. Hänen pitäisi pystyä parempaan! Hänen pitäisi olla paras kaikista! Ja hän tulisi olemaan. Hänen tulisi vain kasvaa ja kehittyä.
”Nuo heinänkorret eivät ole tehneet sinulle mitään”, Ruostepentu naukaisi ja Perhopentu mulkaisi isoveljeään. ”Tarvitsetko apua?”
”Missä niin?” Perhopentu irvisti.
”Oppimisessa?” Ruostepentu sanoi ilman, että hänen ilmeensä edes värähti. ”Vaikka toisin saatat luulla, me opimme toisiltamme ja muilta kissoilta, joita kohtaamme, emme me opi ilman tukea ja ohjausta ja kokemusta.”
”Aha?” Perhopentu tuhahti.
”Me voisimme yhdistää voimiamme”, Ruostepentu totesi. ”Sinulta löytyy voimaa, taitoa ja raakuutta. Minulta taas älyä ja kylmähermoisuutta. Voimme opettaa toisiamme.”
”Entäs Elopentu?” Perhopentu kohotti kulmiaan tummanruskealle kollille.
”Olen jo puhunut hänelle”, Ruostepentu totesi. ”Häneltä löytyy omat taitonsa, sinulta omasi ja minulta omani. Voit toki jatkaa heinänkorsien katkomista tai oikeasti oppia jotakin.”
”Kerro yksikin asia, mitä voin oppia sinulta”, Perhopentu haastoi veljeään, joka virnisti huvittuneena.
”Yrität liian kovin”, Ruostepentu totesi. ”Jos vähän höllennät, onnistuisit paremmin. Et ajattele taistelua tai taisteluliikettä vaan onnistumista. Se saa sinut epäonnistumaan. Ajattele sitä mitä teet ja mitä vastustajasi tekee.”
Perhopentu tuijotti veljeään mietteliäänä. ”Todista se.”
”Kokeile sitä ensi kerralla, kun harjoittelemme”, Ruostepentu tokaisi ja jätti sitten sisarensa omaan rauhaansa. Perhopentu katoi tummanruskean kollin perään. Ehkä veljen ehdotuksessa oli enemmän järkeä mitä Perhopentu pystyikään ymmärtämään vielä.
Perhopentu lähti Ruostepennun perässä takaisin heidän pesäpaikkaansa, jossa Elopentu söi jo heidän isänsä tuomaa jänistä. Läikikäs kolli vilkaisi Perhopentua ja nyökkäsi kohti jänistä, jota nyt kaksi pentua söivät. Ruostepentu oli liittynyt Elopennun seuraan syömään mehevää saalista. Perhopentu vilkaisi vaaleaa eläintä ennen kuin otti ison suupalan itselleen.
Sentään isä oli aina läsnä. Ja vaikka isä oli synkkä ja murhanhimoinen, kuten pennuistaankin kasvatti, näytti kolli selkeästi sen, että välitti pennuistaan. Toisin kuin emo. Kyyarpi ei tosin aina ollut mikään paras näyttämään välittämistään pentuja kohtaan, mutta eihän Perhopentu tai tämän sisarukset tienneet, miten asiat voisivat olla, jos heillä olisi vanhempina ketkä tahansa muut.

Perhopentu huokaisi, kun isä alkoi taas kertomaan klaanielämästä. Ruostepentu kuunteli isän kertomuksia taas silmät suurina ja innokkaana, aivan isän kyljessä kiinni. Emo ei pitänyt klaaneista ja siksi Perhopentu halusi keskittyä enemmän emon opetuksiin, jotta voisi osoittaa olevansa emonsa arvoinen vahva pentu. Hän halusi näyttää olevansa voimakas, taitava, armoton, aivan kuten emo.
Uteliaisuus klaanielämästä oli kuitenkin ottanut otteen myös Perhopennusta. Millaista klaanissa oli? Mitä kaikkea uutta hän voisikaan siellä oppia ja näyttää emolleen olevansa parempi mitä emo koskaan oli voinut edes kuvitella hänen olevan! Niin paljon uusia taitoja ja asioita, joista emo ei edes tiennyt.
Perhopentu vaipui nopeasti uneen ajatellen sitä kaikkea, mitä hän aikoisi tehdä näyttääkseen emolleen olevansa enemmän, mitä kukaan ajatteli hänen voivan olla!
”Minä vien heidät Tuuliklaaniin”, Kyyarven ääni herätti Perhopennun. Ruostepentu hänen vierellään oli jo hereillä ja Perhopentu herätti Elopennun tökkäisemällä tätä kuonollaan. ”Pidit siitä tai et.”
”Miksi sinä heidät yhtäkkiä sinne haluat viedä?” Perhopennun niskakarvat pörhistyivät. Emo oli täällä?
”He voivat oppia enemmän klaanissa”, Kyyarpi tuhahti. ”He oppivat sinulta, minulta ja lisäksi kolmannelta kissalta. He ovat muutenkin turvassa klaanissa kuin täällä keskellä ei mitään.”
”Ottaako Tuuliklaani sinut edes enää vastaan?” emo nauroi ivallisesti. ”Et ole ollut siellä moneen kuuhun.”
”He ovat varmaankin vain iloisia, että tulen takaisin”, Kyyarpi naukaisi. ”He luulevat, että kuolin. Viimeinen asia, minkä he muutenkin minusta näkivät oli se, että tapoin yhden ’omistani’.”
Emo oli hiljaa kauan. Hän oli aina ollut vastaan sitä ajatusta, että isä veisi pennut Tuuliklaaniin, klaanielämään. Mutta emon seuraavat sanat yllättivät kaikki kolme pentua.
”Jos olet varma”, emo sanoi. Hänen äänessään oli huvittuneisuutta. ”Vie heidät sinne sitten. Kasvata heitä hyvin.”
”Tosissasi päästät?” Kyyarven ääni oli yllättynyt.
”Miksi en päästäisi? Olet oikeassa, Kyyarpi. He oppivat paremmin siellä klaanissa”, emo sanoi. ”Heistä tulee vaarallisempia, kun he näkevät klaanielämän omin silmin. Ja sitä paitsi, hehän ovat tuuliklaanilaisia jo, ovathan he sinun pentujasi.”
”Ovathan he minun pentujani”, Kyyarpi nyökkäsi toistaen emon sanat. ”Vien heidät sinne heti huomenna.”
”Näemme, kun he ovat oppilaita täällä”, emo sanoi. ”Heidät tulee kouluttaa. Minä ja sinä. Yhdessä.”
”Kuinkas muutenkaan?” Perhopentu kuuli isänsä äänessä virnistyksen lisäksi tukahdutetun huokaisun.
”Älä kuitenkaan syytä minua, jos heistä tulee pehmeitä ja klaanien sääntöjen ja muun elämän syövyttämiä riesoja”, emo murisi varoittavasti. ”Heidän ei kannata tuottaa yhtään sen suurempaa pettymystä kuin ovat jo osoittaneet välillä olevansa.”
Kyyarpi huokaisi syvään.
Kun askeleet lähestyivät, kaikki kolme pentua painuivat äkkiä alas ja esittivät nukkuvansa. Kyyarpi katseli pentujaan hetken ja asettui sitten heidän ympärilleen.
Perhopentu raotti silmiään ja pesän suussa huomasi tumman hahmo, joka langetti pitkän varjon pentujensa ylle. Hänen takanaan hopeinen kuu hohti aavemaisesti. Perhopentu kohotti katseensa ja hänen ja emon katseet kohtasivat. Pian emo oli jo poissa.
Perhopentu lupasi mielessään osoittaa olevansa emonsa arvoinen ja tekevänsä hänet oikeasti ylpeäksi tuuliklaanilaisena! Klaanikissana! Saisi emo vielä nähdä!

”Miksi meidän pitää mennä klaaniin?” Elopentu kysyi.
”Siellä te opitte enemmän klaaneista ja itsestänne”, Kyyarpi selitti. He olivat lähteneet liikkeelle aamuvarhaisessa. ”Teistä tulee taitavampia, kun pääsette terästämään taitojanne minun ja emonne lisäksi toisen aikuisen kissan ja muiden ikäistenne kanssa”, Kyyarpi kertoi. ”Ja olette turvassa siellä. Klaanien ulkopuolella on paljon vihollisia. Koko klaani suojelee teitä uhkien edessä.”
”Kyllä me pärjätään ilman jotain klaaniakin!” Perhopentu älähti.
”Pärjäisitkö emoasi vastaan?” Kyyarpi kysyi ja Perhopentu pysyi hiljaa. ”Olette vasta pentuja. Koiran tai mäyrän tai toisen kissan hyökätessä mikään ei pelasta teitä. Klaanissa opitte taitavimmiksi. Ettekö halua sitä?”
”Tietysti haluamme!” Ruostepentu nyökkäsi. Kyyarpi pysäytti pentunsa ja katsoi heitä jokaista vuorotellen.
”Te ette saa koskaan kertoa kellekään, kuka on teidän emonne”, Kyyarpi sanoi vakavana.
”Miksi?” Perhopentu ihmetteli.
”Emonne on klaanien ulkopuolelta”, Kyyarpi perusteli. ”Ette halua saada ennakkoluuloja tai haukkuja niskaanne sen takia. Te olette minun pentuni ettekä hänen klaanin silmissä. Monet klaanien kissat, varsinkin viimeisimmän suuren taistelun jälkeen, näkevät muut kuin täysveriset klaanikissat… huonompina. Varsinkin nyt, kun Tuuliklaanin johdossa on Pilvitähti, joka seurasi Valhetähden sanomaa, jos muistatte mitä olen kertonut siitä.”
Pennut nyökkäsivät ja vasta sitte Kyyarpi jatkoi matkaa. Perhopentua toisaalta ärsytti. Muut oppilaat ja pennut ainakin jättäisivät hänet rauhaan, jos he saisivat tietää, että hänen emonsa oli hurja kulkukissa, jonka voimasta muut eivät edes tienneet! Perhopentu ei kuitenkaan ollut itsekään ihan varma, tunsiko omaa emoaan kokonaan. Ei hän totta puhuen tuntenut. Ei hän tiennyt, mitä kaikkea emo oli tehnyt elämänsä aikana. Emohan ei ollut miltei koskaan läsnä.
Suuret nummet kohosivat silmänkantamattomiin ja vain muutama hassu puu kasvoi karulla alueella. Erilaiset heinikot siellä täällä toivat puiden lisäksi jotain tähän nummien maisemaan. Perhopentu irvisti. Eivät kai he tänne jäisi? He olivat olleet harvaan kasvavien puiden lomassa koko elämänsä ja nyt he olivat nummella.
Voimakas tuulenviima vei mukanaan ruohikkoa ja heinikkoa, joka pilkisti esiin lumen alta ja kulki neljän kissan turkkien läpi. Okei, tuo oli jotain, josta Perhopentu piti. Reviirillä oli ehkä yksi tai kaksi hassua aluetta, jossa oli enemmän kuin kaksi puuta vierekkäin.
”Tervetuloa Tuuliklaanin reviirille”, Kyyarpi naukaisi yllättäen. Ai tämäkö oli Tuuliklaanin reviiri, jolla kokonainen klaani eli ja ruokki itsensä? ”Täällä teistä tehdään taitavimmat ja nopeimmat juoksijat ja vahvat taistelijat.”
”Onko täällä edes ruokaa?” Perhopentu mutisi.
”Täältä löytyy paljon jäniksiä, rusakoita, kärppiä, oravia ja muita pieneläimiä”, Kyyarpi totesi. ”Ei ole toista klaania, joka selviytyy vaikeimmissakin oloissa kuin Tuuliklaani. Muuta klaanit elävät puidensa ja kallioidensa suojissa, mutta emme me. Täällä teistä tulee juoksijoita, joita ei ihan kuka tahansa saa kiinni. Tai pakene.”
Perhopentu nyökkäsi. Vai että nopea juoksija… entä ne taistelutaidot? Kyyarpi oli kyllä taitava ja hän oli oppinut kaiken täältä.
Maa tärisi ja toisin kuin voisi luulla, pennut eivät piiloutuneet vaan pörhistivät turkkejaan. He eivät pakenisi uhan alta ja Kyyarpi oli rauhallinen, mikä kertoi pennuille, ettei ollut oikeasti edes mitään hätää. Jos emo näkisi heidät kyyristelemässä peloissaan, olisi hän jo iskenyt pentujaa korville.
Pian erään nummen päälle ilmestyi ainakin viisi kissaa, jotka liikkuivat nopeasti kuin tuuli. Hetkessä joukkio oli Kyyarven ja tämän pentujen luona.
”Kyyarpi..?” mustan, ruskean ja valkoisen kirjava kolli katseli pentujen isää. ”Olet elossa.”
”Ei minusta niin helpolla henki lähde, Sotkasiipi”, Kyyarpi naurahti. Raidallinen kolli asteli lähemmäs.
”Miten ihmeessä sinä olet vielä pystyssä?” kissa kysyi. ”Viimeksi näimme sinut jahtaamassa Synkän metsän puolella olevaa kissaa etkä enää palannut sen jälkeen.”
”Miltei kuolin, sen myönnän”, Kyyarpi totesi. ”Mutta pentujeni emo pelasti minut.”
”Sinun pentusi?” kullanvärinen naaras laski hitaasti katseensa kolmeen pentuun ja hymyili. ”Ovatpa he sieviä.”
”Missä heidän emonsa on nyt?” Sotkasiiveksi nimitetty kolli kysyi.
”Hylkäsi pentunsa. Ja nyt… Kuollut”, Kyyarpi sanoi ja Perhopentu häkeltyi. ”Ja siksi sain viimeinkin tilaisuuden tuoda heidät kotiin. Tuuliklaaniin, minne he kuuluvatkin.”
”On hienoa saada sinut takaisin”, raidallinen kolli sanoi. ”Onko teillä nimet?”
”Ruostepentu”, Ruostepentu sanoi ensimmäisenä.
”Elopentu.”
”Perhopentu”, Perhopentu sanoi ja siristi silmiään raidalliselle kollille.
”Hänessä on luonnetta”, raidallinen kolli sanoi virnistäen. ”Olen Tähkäviiksi ja tulette kaikki olemaan upeita Tuuliklaanin sotureita.”
Perhopentu kallisti päätään. Uskoiko kolli tosiaan niin? Perhopentu röyhisti rintaansa, kun kissajoukkio lähti viemään Kyyarpea pentuineen kohti Tuuliklaanin leiriä. He olivat tehneet vaikutuksen. Näkisipä emo tämän!
Perhopentu räpäytti silmiään, kun he näkivät pienen syvänteessä olevan alueen nummien keskellä. Se oli yllättävän suojainen paikka, jonka reunamilla kasvoi yksi puu. Pesät oli punottu piikkiherneistä, heinistä ja oksista. Pesiä oli kaivettu osittain maan sisälle, mikä toi suojaa sekä eri säätiloilta että hyökkääjiltä.
Leiriin oli kaksi sisäänkäyntiä, jotka olivat leirin ympärille punotussa piikkiherne- ja heinäaidassa. Leirin keskellä oli suuri kivi, jonka kupeessa oli piilossa vanha jäniksenpesä. Sen uumenista tuli esiin valkoisen ja mustan värittämä kolli, jolla on erityisen kirkkaat oranssit silmät. Hänen vierellään seisoi valkea naaras, jolla oli beiget läikät.
Oranssisilmäinen kolli loikkasi suuren kiven päälle katse Kyyarvessa ja hänen pennuissaan.
”Pilviharso? Tai, Pilvitähti se kai on nykyään, pahoitteluni”, Kyyarpi tervehti ja kumarsi kunnioittavasti kollille. ”Ja onnittelut päällikön asemasta.”
”Kyyarpi”, Pilvitähti nyökkäsi. ”Ja kolme pentua.”
”Pyytäisin saada lupaa liittyä takaisin Tuuliklaaniin nyt, kun sain pentuni pois emonsa otteesta”, Kyyarpi pyysi Tuuliklaanin päälliköltä. Perhopentu tuijotti Pilvitähteä. Pentu piti kollin turkinvärityksestä ja siitä, miten rauhalliselta kolli vaikutti.
”Olet tietenkin tervetullut takaisin Tuuliklaanin soturien rivistöön”, Pilvitähti sanoi nyökäten hetken päästä. ”Ethän sinä ole koskaan ollutkaan muuta kuin tuuliklaanilainen, jos uskollisuutesi kuuluu Tuuliklaanille. Ja pentujesi.”
”Kiitos, Pilvitähti”, Kyyarpi kumarsi kollille. ”Tuuliklaanille olen vannonut uskollisuuteni ja miltei kuolin Tuuliklaanin tähden. Pentuni tulevat varmasti osoittamaan sen sinulle vielä myös.”
”Kuinka vanhoja pentusi ovat?” Pilvitähti kysyi sitten ja katsahti kolmea pentua.
”Vasta nelikuisia”, Kyyarpi kertoi. Pilvitähti nyökkäsi ja ohjasi Kyyarven paikkaan, jonka nimi oli pentutarha. Perhopennun tassuja särki jo tämä loputon kävely, mutta hän ei valittaisi nyt, kun oli pääsemässä lepäämään. Hän oli vahva ja emo sättisi heti, jos hän päästäisi edes yhdenkin valittavan äännähdyksen.
Kyyarpi ohjasi pennut erääseen pesään, jonka maidontuoksu toi Perhopennulle muistoja mieleen. Ne toivat mieleen hänen oman emonsa, kun tämä oli vielä imettänyt pentujaan ja oli oikeasti ollut läsnä enemmänkin heidän elämässään kuin vain silloin tällöin.
Pesässä oli kolme kuningatarta paikalla ja yksi tyhjä peti, jolle Kyyarpi asettui. Hänen pentunsa katsoivat petiä epäilevästi, kunnes lopulta väsähtäneinä seurasivat isäänsä pedin pehmeyteen. He olivat kaikki kovin uupuneita ja nyt saisivat lopulta levätä.
Perhopennun karvat väreilivät, kun hän vain ajattelikin sitä, miten hän voisi osoittaa olevansa taitava ja tarpeeksi hyvä emolleen.

VAROITUS!! Sisältää aika synkkää materiaalia, mm. puhetta itsetuhoisuudesta, itsemurhasta ja muista masentavista asioista (mutta loppu on onnellinen!!). Muistathan, ettet koskaan ole yksin <3

LUKU 8
a shadow of the day

Kun Kastelintu makasi siinä - keskellä taistelua, yltä päältä veressä ja täysin voimattomana - hän mietti millaista olisi, jos hän vain sulkisi silmänsä ja antaisi itsensä hiljalleen ajelehtia pois.
Jäisikö kukaan ikävöimään häntä? Jääruusu ja Taivaannova saattaisivat surra eniten ja jäädä hänen haudalleen hiljaa itkemään, erityisesti Taivaannova. Tai kenties Kolibri ja Tulikukka surisivat häntä kaikista eniten, eivätkä suostuisi jättämään tyttärensä hautaa hetkeksikään näkyvistä. Entä Tuiskusielu? Välttelisikö hän Kastelinnun hautaa, jotta hänen ei tarvitsisi tuskaisena miettiä naarasta yhtään sen enempää? Alkaisiko kolli jälleen inhota häntä vai olisiko hän salaa helpottunut siitä, että oli vihdoin päässyt Kastelinnun painoisesta taakasta eroon?
Unohtaisivatko he kaikki hänet lopulta kokonaan? Kastelintu välitti heistä kaikista niin paljon, oli valmis antamaan heille koko maailman ja oli uhrannut oman hyvyytensä heidän vuokseen, mutta välittivätkö he hänestä? Kastelintu epäili sitä.
Kastelintu veti syvään henkeä ja tunsi kivun salamoivan hänen kylkiään pitkin kohti hänen selkäänsä. Häneltä oli varmasti murtunut kylkiluu, haavat hänen selässään vuotivat verta lakkaamatta, ja kurkkua poltteli kuin joku olisi kaatanut siihen kuumaa vettä.
Olisiko hänen kuolemansa kaikille vain parempi? Hänhän oli tappanut kaksi viatonta soturia, joilla oli ollut vielä koko elämä edessä ja joista yksi oli ollut hänen oman emonsa veli. Hänen tekonsa ja sanansa olivat miltei johtaneet Taivasklaanin karkotukseen järveltä. Eikö Kastelintu ansainnut vain kuolla, yksin ja kylmissään keskelle taistelua, johon hän ei ollut halunnut edes osallistua? Se olisi sopiva kuolema hänelle. Eihän hän ollut hyvä kissa, hyvä ystävä, hyvä sisko tai hyvä tytär.
Ei hän ansainnut elää. Hänen sijastaan Kuunkierron ja Putouskuun pitäisi olla tällä hetkellä elossa. Ei Kastelinnun.
Hiljaa naaraan silmät alkoivat vaipua kiinni ja hän tunsi kylmän, mutta rauhallisen pimeyden kapuavan hänen ympärilleen. Tältäkö tuntui kuolla? Olivatko Kuunkierto ja Putousturkki tunteneet samanlaista rauhaa, samanlaista levollisuutta? Vai olivatko he kuolleet täynnä epätoivoa ja haluttomuutta, taistellen viimeiseen hengenvetoon, kunnes kuolema oli väkisin repinyt heidät kehostaan?
Kastelintu puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Hänen kylkeään vihlaisi taas.
“Kastelintu! Avaa silmäsi, älä vielä nukahda!”
Se oli Aaltotassu. Kastelintu näki silmiensä raoista siniharmaan kollin juoksevan hänen luokseen ja tunsi pian, kuinka tämä töni häntä kylkeen ja kasvoihin.
Se sattui. Kastelintu inahti.
“Tarvitset parantajan! Missä Sudenlaulu tai Valotassu on? Pisaratassu, hae parantaja!”
Aaltotassun ääni oli täynnä paniikkia, mutta tapa, jolla hän puhui ja käskytti siskoaan oli määrätietoinen ja voimakas. Yleensä niin ujo ja ahdistunut kolli oli yhtäkkiä täynnä rohkeutta, aivan kuin hän olisi jo paljon kokenut soturi, joka tiesi mitä tehdä, kun oli todellinen hätä.
Se sai Kastelinnun hymyilemään. Aaltotassusta tulisi vielä upea ja voimakas soturi, joka toisi paljon ylpeyttä perheelleen ja klaanilleen.
Mutta Kastelintu ei olisi näkemässä sitä - ja se sai surun valtaamaan hänet.
“Apua on tulossa, Kastelintu”, Aalotassu sanoi ja nuolaisi mestarinsa kasvoja. Se pakotti Kastelinnun avaamaan silmänsä lähes kokonaan.
Aaltotassu oli kyyristynyt hänen eteensä, kasvot ja turkki täynnä verta ja haavoja, mutta ei niin vakavia, että hän olisi ollut huolestuttavasti haavoittunut. Merensinisten silmien katse oli täynnä epätoivoa, mutta sen kanssa loisti määrätietoisuus. Halusiko Aaltotassu todella Kastelinnun selviävän niin kovasti?
Kuului huuto Aaltotassun vierestä, ja kolli kääntyi salamannopeasti äänen suuntaan. Kastelintu näki vain vilauksen tummasta turkista ja terävistä hampaista, mutta jo se riitti kertomaan hänelle, että taistelu oli syttymässä.
“Älä pelkää, Kastelintu”, Aaltotassu sanoi nopeasti maassa makaavalle naaraalle samalla, kun näytti hampaitaan vastustajalleen, “minä suojelen sinua!”
Aaltotassu loikkasi, ja tumma kissa teki samoin. He kaatuivat maahan toisiaan kynsien ja purren yhdeksi myrskyksi, josta Kastelintu ei kyennyt enää erottamaan kuka oli kuka. Mutta Aaltotassu, joka taisteli - tapa, jolla hän oli valmis puolustamaan haavoittunutta Kastelintua - oli kuin aivan eri kissa kuin se, jonka Kastelintu oli monesti vienyt taisteluharjoitteluihin. Siellä Aaltotassu oli aina ollut epävarma, ahdistunut ja heikko. Nyt hän oli tarmokas, taitava ja rohkea. Ei peloton - Kastelintu haistoi oppilaansa pelon voimakkaana ympärillään - mutta pelkonsa voittanut.
Aaltotassu taisteli niin rohkeasti ja päättäväisesti, sillä ei halunnut menettää mestariaansa.
Ja Kastelintu tiesi silloin, että Aaltotassu olisi se, joka pysyisi hänen hautansa äärellä kaikista kauiten.
Se sai uutta voimaa oranssilaikukkaiseen naaraaseen. Hän avasi silmänsä auki, keskittyi hengittämään ja tuijotti edessään avautuvaa taistelua. Ei vain Aaltotassua ja tuntematonta kissaa, vaan heidän takanaan avautuvaa maisemaa. Kissat kynsimässä ja repimässä toisiaan, upottamassa hampaansa toistensa lihaksiin, kurottelemassa kohti toistensa kauloja ja vatsaa… Kastelintu tiesi miltä aikomus tappaa näytti ja tuntui ja hän näki sen kaikkialla edessään.
Kaiken sen taistelun seassa oli Tuiskusielu. Kolli tappeli itseään pienempää, mutta ketterämpää naarasta vastaan, jota Kastelintu ei tunnistanut. Eikä häntä kiinnostanut naaras lainkaan: hänen sininen katseensa oli lukittuna Tuiskusieluun.
Värikäs kolli oli hengästynyt, mutta silti voimissaan ilman aikomustakaan luovuttaa. Hänen turkkinsa oli revitty ja vuoti verta, tahraten valkeat alueet punertaviksi. Kun naaras loikkasi päin Tuiskusielua, kollin lihakset jännittyivät ja hän väisti ketterästi, aloittaen samantien oman hyökkäyksensä.
Kastelintua alkoi huimata, mutta siitä huolimatta hän piti katseensa koko ajan Tuiskusielussa ja siinä, miten kolli taisteli ja taisteli. Vähitellen Kastelinnun ympäristö alkoi kadota. Taistelevat kissat haalistuivat näkyvistä Tuiskuslieua lukuun ottamatta, puut hänen ympärillään peittyivät sumuun ja jokin kosketti Kastelinnun vatsaa.
Naaras riisti katseensa pois Tuiskusielusta kohti omaa vatsaansa. Hänen vierellään kiemurteli neljä pientä, vastasyntynyttä pentua, jotka yrittivät kiivetä toistensa päälle. Kolme kollia ja yksi naaras. Kastelinnun henki salpaantui. Hän ei ollut koskaan nähnyt kyseisiä pentuja, mutta hän tunsi heidät. Tunsi kuin omat lapsensa.
Taistelun äänet kuuluivat yhtä kaikkialla Kastelinnun ympärillä ja jossain niiden seassa Aaltotassu kutsui häntä nimeltä, mutta naaras veti pentuja lähemmäs itseään ja katsoi Tuiskusielua. Kolli oli päihittänyt naaraan ja kääntynyt kohti Kastelintua.
Kun heidän katseensa kohtasivat, Kastelintu tiesi Tuiskusielun olevan hänen pentujensa isä.
Yhtäkkiä Kastelintu ei ollut enää niin varma siitä, että halusi kuolla.
Ja sitten kaikki pimeni.

Kun Kastelintu avasi silmänsä, hän oli parantajan tutussa pesässä makaamassa sammalpedillä. Sudenlaulu oli kyyristynyt hänen eteensä tutkimaan hänen haavojaan - hajusta päätellen hän asetti yrittahnaa haavoihin - eikä heti huomannut Kastelinnun heräämistä.
Parantajan korva liikahti, kun hän vihdoin havaitsi potilaansa olevan tajuissaan. “Millainen olosi on?”
“Kuin…” Kastelintu yritti etsiä sanoja. Hänen äänensä tuli ulos käheänä ja voimattomana. “Kuin olisin jäänyt hirviön alle.”
“Onneksi asia ei ole ihan niin vakava”, Sudenlaulu hymähti. “Luulen, että kylkiluusi on murtunut, mutta se onkin pahin vammasi. Selkääsi jää kyllä melkoiset arvet, ehkä kenties kaulaankin. Jos Aaltotassu ei olisi löytänyt sinua ja saanut apua, olisit saattanut kuolla kuiviin.”
Muistikuvia taistelusta alkoi vähitellen ilmestyä Kastelinnun mieleen. “Taistelu… Kimpussani oli suuri, ruskea kissa. En kyennyt tunnistamaan häntä, mutta… hän oli todella voimakas.”
“Taistelussa oli mukana Synkän metsän kissoja”, Sudenlaulu sanoi synkkänä. “Sinä teit parhaasi.”
Kunnes en tehnyt, Kastelintu mietti. Hän oli jo kesken taistelun tuntenut luovuttamisen halun hiljalleen hiipivän hänen ihonsa alle, ja sen jälkeen hän ei ollut enää yrittänyt yhtä kovasti saada ruskeaa kissaa pois kimpustaan.
Syyllisyys vihlaisi Kastelintua. Hän oli vain luovuttanut. Aaltotassu oli uhrannut oman henkensä pelastaakseen Kastelinnun, ja Kastelintu oli luovuttanut jo kauan ennen kuin oppilas oli löytänyt hänet. Entä jos jotain olisi käynyt Aaltotassulle, ja Kastelintu olisi saanut oman tahtonsa läpi? Aaltotassu olisi tehnyt ja haavoittunut turhaan.
Hetkinen… Missä Aaltotassu oli? Kastelintu kohotti päänsä ja katsoi ympärilleen, yrittäen löytää siniharmasta oppilasta jostain parantajan pesästä. “Onko Aaltotassu kunnossa?”
Sudenlaulu nyökkäsi. “Hoidin hänet kuntoon aiemmin. Taistelusta on kulunut pari auringonkiertoa.”
Kastelintu räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Nukuinko minä niin kauan?”
“Olit välillä hereillä, mutta et taida muistaa siitä mitään.”
Naaras pudisti päätään. Hänellä oli vain hämäriä, utuisia muistikuvia, mutta hän ei osannut sanoa olivatko ne unia vai todellisuutta. Toisaalta, sillä ei edes ollut väliä.
“Ei se mitään”, Sudenlaulu kehräsi ja työnsi yrttejä lähemmäs Kastelintua. “Syö nämä niin saat energiaa.”
Kastelintu ei ollut nähnyt maassa olevia yrttejä ennen kuin parantaja työnsi ne aiva hänen eteensä ja hän nuoli ne kuivalta lehdeltä suuhunsa. Yrtit olivat kitkeriä, mutta eivät yököttäviä, ja hän sai ne nopeasti nielaistua.

Seuraavat päivät Kastelintu vietti parantajan pesässä. Normaalisti naaras - tai kuka tahansa toinen - olisi väittänyt vastaa ja pyrkinyt pääsemään mahdollisimman nopeasti takaisin omaan pesäänsä, sekä omien velvollisuuksiensa pariin, mutta tällä kertaa asiat olivat toisin.
Kastelintu pelkäsi soturien pesään palaamista. Hän pelkäsi muiden kissojen kohtaamista. Hän tiesi, ettei kenelläkään ollut aavistusta niistä ajatuksista, joita Kastelinnun päässä oli kulkenut taistelun aikana, mutta silti jokaisen kissan katse hänessä tuntui syyllistävältä. Joko he syyllistivät häntä siitä, että hän oli luovuttanut ja pettänyt klaanista, tai sitten he syyllistivät häntä siitä, että hän oli yhä elossa.
Kastelintu ei tiennyt kumpi oli pahempi.
Lopulta hänenkin oli kuitenkin palattava takaisin soturien pesään, kun hän oli saanut tarpeeksi voimia. Soturien tehtäviä hän ei saanut kuitenkaan suorittaa seuraavan kuun ajan, jotta hänen kylkiluunsa paranisi kunnolla, eikä aiheuttaisi vaaratilanteita nyt tai tulevaisuudessa. Kun Kastelintu kuuli tämän tiedon Sudenlauluta, hän oli yrittänyt vihdoin sanoa vastaan, mutta turhaan - parantajan mieltä ei muutettu.
Sen jälkeen Kastelintu oli mennyt suoraan Häivätähden puheille ja pyytänyt, että Aaltotassusta tehtäisiin soturi. Laikukas naaras oli selittänyt uudelle päällikölle Aaltotassun urheista teoista taistelussa, sekä kertoi huolensa omasta kyvyttömyydestään toimia mestarina seuraavan kuun ajan. Häivätähti oli ollut ymmärtäväinen ja päättänyt tehdä sekä Aaltotassusta että tämän kahdesta siskostaan sotureita. Menetettyään taistelussa kaksi pentutoveriaan, Aaltotassu siskoineen olivat olleet musertuneita, mutta soturinimittäjäiset toivat heihin jälleen eloa. Aaltotassusta tuli Aallonkuohu, Pisaratassusta Pisarahenkäys ja Sulkatassusta Sulkaseitti.
Sudenlaulun ja Valotassun auttamisesta tuli jotain, mitä Kastelintu teki useasti, sillä muuta tekemistä hänellä ei juurikaan ollut. Hän poisti klaaninvanhimpien turkeista kirppuja ja vietti muutenkin heidän kanssaan aikaa, kuljetti yrttejä sinne sun tänne, ja vaihtoi sammalpedit jokaiseen pesään. Aika kävi helposti pitkäksi, varsinkin kun Kastelintu ei juurikaan jutellut muille. Muut kyllä juttelivat hänelle kysellen hänen vointiaan ja antaen rohkaisuja, ja Kastelintu vastasi heille, mutta ei koskaan itse aloittanut ensimmäisenä keskustelua. Naaraasta oli tullut taistelun, tai ehkä ennemminkin siellä kokemansa jälkeen vaitelias ja etäinen, kuin hänestä olisi sammunut jotain, mikä oli aiemmin tehnyt hänestä eläväisen.
Ajatuksia hänen päässään kyllä liikkui. Hän halusi kovasti sanoa jotain Jääruusulle ja Taivaannovalla, mutta ei tiennyt mitä ja miksi. Ehkä hän halusi heidän ymmärtävän. Ehkä hän halusi pyytää anteeksi. Ehkä hän halusi, että he tiesivät millaisia kuolettavia toivomuksia Kastelinnun päässä oli pyörinyt. Tai ehkä hän vain halusi takaisin sen saman sisarussuhteen, joka heillä oli monta kuuta sitten ollut. Suhteen, jonka Kastelintu oli mennyt pilaamaan.
Sama koski Tulikukkaa. Kastelintu halusi sanoa isälleen jotain. Kenties kertoa, että hän oli antanut tälle anteeksi ja että hän ymmärsi. He kaikki joutuivat joskus tekemään raskaita valintoja. Sellaisia, joihin ei välttämättä ollut oikeita vastauksia tai joihin oikeiden vastausten tietäminen päätöshetkellä ei ollut mitenkään mahdollista. Kastelintu halusi kertoa isälleen, että kolli oli valinnut oikein ja että hän oli ylpeä ollessaan isänsä tytär.
Kolibrin he olivat kaikki menettäneet. Kukaan ei ollut päässyt taistelusta ilman menetyksiä. Kastelintu suri emonsa kuolemaa yhtä paljon kuin muutkin, mutta hänen sisällään oli myös ristiriitaa. Jos hän olisi myös kuollut, hän voisi nyt olla emonsa luona. Jostain syystä emon lämpö ja lohtu oli se, mitä Kastelintu huomasi kaipaavansa eniten sillä hetkellä, ja hän katui niitä kaikkia hetkiä, jolloin oli torjunut emonsa.
Kastelinnun päivät kuluivat hänen miettiessään kaikkea sitä, mitä hän haluaisi sanoa, mutta mitä hän ei todellakaan osannut päästää ulos suustaan. Suurimpana oli Tuiskusielu. Miten Kastelintu osaisi selittää kollille sen, mitä hän oli taistelun keskellä kokenut ja nähnyt? Naaras tiesi olleensa houreisessa tilassa menetettyään niin paljon verta, mutta jokin siinä näyssä, jonka hän oli nähnyt, oli tuntunut niin todelliselta. Ne pennut olivat olleet hänen ja Tuiskusielun, vaikka he kaksi eivät koskaan olleet päätyneet kumppaneiksi.
Kastelintu kyllä tiesi, miksi hän oli näyn nähnyt - ainakin osittain. Vaikka naaras kuinka yritti sivuuttaa asian, unohtaa sen ja jatkaa eteenpäin, hän oli rakastunut Tuiskusieluun. Hän oli rakastanut kollia niin pitkään kuin vain muisti, eikä asia tulisi koskaan muuttumaan, vaikka hän kuinka yrittäisi. Eikä hän edes halunnut lopettaa kollin rakastamista. Ainut ongelma oli vain se, ettei Tuiskusielu voinut rakastaa Kastelintua, eikä Kastelintu nähnyt itseään Tuiskusielun arvoisena kumppanina.
Tuiskusielu oli käynyt katsomassa häntä parantajan pesässä, ja kun Kastelintu oli päässyt sieltä pois, hän oli käynyt silloin tällöin juttelemassa naaraalle. Kastelintu arvosti sitä suuresti, vaikka ei välttämättä näyttänytkään sitä parhaimmalla tavalla ulkopuolelle.
Kun Tuiskusielu jälleen kerran käveli Kastelintua kohti, Kastelintu laski suussaan olleet vatukkapensaan oksat alas.
“Oletko korjaamassa pentutarhaa?” Tuiskusielu kysyi.
Kastelintu nyökkäsi, katse kääntyen kohti tyhjää pentutarhaa. “Lunta on tullut niin paljon, että pelkään katon romahtavan. Eihän siellä ketään ole, mutta…”
“On hyvä ennakoida”, Tuiskusielu nyökkäsi. “Sinä et ole käynyt leirin ulkopuolella viime aikoina.”
“En niin.”
“Mennään.”
Kastelintu kallisti päätään. “Nytkö?”
“En minä muuten olisi tänne tullut.”
Hymähdys pääsi naaraan suusta.
“Sinun tulisi liikkua ja käydä leirin ulkopuolella enemmän. Sitähän Sudenlaulu ei sinulta ole kieltänyt, kunhan et vain rasita itseäsi”, Tuiskusielu sanoi ja astui askeleen lähemmäs Kastelintua, aivan kuin olisi valmis puskemaan naaraan ulos.
Kastelintu astui vaistomaisesti askeleen kauemmas. “Hyvä on, hyvä on. Anna minun laittaa nämä paikoilleen.”
Vastausta juurikaan odottamatta Kastelintu otti maasta vatukkapensaan oksat ja asetteli ne pentutarhan kattoon kiinni. Tuiskusielu odotti kärsivällisesti ja hymyili, kun naaras sai työnsä tehtyä ja laskeutui takaisin kollin luokse. He lähtivät yhdessä pois leiristä, ja Tuiskusielu otti suunnaksi järven. Kastelintu seurasi kollia.
Järvi oli jäässä, mutta he jäivät silti rannalle istumaan. Kumpikin heistä oli kauan hiljaa, tuijottelivat vain järveä, horisonttia sekä taivasta, ja Kastelintu huomasi ajatustensa jälleen karkailevan. Osa hänestä halusi sanoa Tuiskusielulle ne sanat, joita hän oli jo kauan piilotellut, ja osa käski häntä pysymään vaiti. Kastelintu pelkäsi sitä, että Tuiskusielu ei tuntisi samoin. Hän pelkäsi, että välitti kollista monin kerroin enemmän kuin kolli voisi koskaan välittää hänestä - ja tavallaan Kastelintu jo tiesi sen olevan niin. Miten muutenkaan se voisi olla?
He eivät sanoneet mitään, ja lopulta Tuiskusielu nousi ylös. Hän katsoi Kastelintua hetken ajan, mutta kun Kastelintu tuijotti vain eteenpäin, hän huokaisi hiljaa ja lähti kotia kohti.
“Menen takaisin”, Tuiskusielu sanoi. “Tuletko mukaan?”
“En”, Kastelintu vastasi. Hänen sanansa muuttuivat höyryksi ilmassa. “Jään vielä hetkeksi.”
“Selvä.”
Oliko Tuiskusielun äänessä pettymystä?
“Odota”, Kastelintu sanoi ja nousi yhtäkkiä ylös. Ne sanat, jotka olivat jääneet kauan sitten hänen kurkkuunsa jumiin, tulivat väkisin hänen suuhunsa, sitten kielen päälle ja lopulta höyryksi ilmaan. “Minä- Taidan olla rakastunut sinuun, Tuiskusielu. Olen aina tainnut rakastaa sinua.”
Tuiskusielu pysähtyi. Hänen lihaksensa jännittyivät, mutta hän ei kääntynyt. “Ja sinä kerrot tuon minulle nyt?”
“Mitä?”
“Kaikkien näiden kuiden jälkeen, sinä kerrot tuon minulle NYT?” Tuiskusielu kääntyi ympäri, eriparisilmät leimuten.
“Minä-” Kastelintu aloitti. Hän oli tiennyt. Hän oli tiennyt, ja silti hän oli toivonut parasta. Ei Tuiskusielu välittänyt hänestä yhtä paljon kuin hän välitti kollista.
“Olen seisonut rinnallasi ja kanssasi kaikki nämä kuut läpi pimeiden aikojen, ja sinä kerrot minulle nyt, että sinä TAIDAT rakastaa minua? Kaikista mahdollisista ajoista sinä valitsit tehdä sen nyt? Kerro minulle: jos sinä todella rakastat minua, miksi jätit minut aivan yksin?”
Kastelintu räpäytti silmiään. “Minä- Se oli ennustus. En uskonut, että minulla olisi aikaa millekään muulle, en voinut edes ajatella mitään muuta, mutta kaikista eniten en halunnut sekaannuttaa ketään muuta siihen. En siksi, että olisin halunnut omia ennustuksen täysin itselleni, vaan siksi että ennustus muutti kaiken mihin se koski. En halunnut kuormittaa ketään sillä, kaikista vähiten sinua.”
“Tiedän ennustuksesta ja siitä, kuinka paljon se sinulta vei, ja minä ymmärrän sen, Kastelintu”, Tuiskusielu sanoi huokaisten. “Tiedän, että se vei sinulta paljon, eikä sen kanssa ollut helppo elää. Mutta sinä jätit minut YKSIN. Täysin yksin.”
“Anteeksi, Tuiskusielu”, Kastelintu aloitti ja otti epäröivän askeleen kohti kollia. “Sinulla oli Unikkokarva ja sitten ei ollut, ja minä- minä luulin, että vihasit minua. Luulin, että halveksuit minua, niin kuin sinun olisi pitänytkin.”
“En minä koskaan vihannut sinua”, Tuiskusielu naurahti kuivasti. “En koskaan lopettanut rakastamasta sinua! En edes silloin kun yritin kuolla. Se olit sinä, jota minä silloin ajattelin! Sinä! Ja yhtäkkiä, en voinut enää tehdä sitä. Silloinkin, kun et ollut enää osa päivittäistä elämääni, se olit silti sinä, joka auttoi minua. Sinä, jota minä rakastin. Sinä, jota minä TARVITSIN. Se olit aina sinä!”
Kastelintu ei tiennyt, mitä hän tunsi sillä hetkellä. Tuiskusielun sanat - ne, joiden kuulemista hän oli kaivannut ja pelännyt - saivat hänet melkein lopettamaan hengittämisen. Tuiskusielu rakasti häntä, oli aina rakastanut. Eikö Kastelinnun kuuluisi olla onnellinen? Miksi häneen sitten sattui? Miksi häneen aina sattui?
“Anteeksi, en tiennyt. En tiennyt”, Kastelintu sanoi. “En koskaan lopettanut sinun rakastamista, minulla vain kesti hetki ymmärtää se. Sinä olet aina ollut se, jonka olen halunnut valita! Kun halusin lähteä - kun yritin kokonaan jättää klaanin, löytää jyrkänteen ja vain pudota alas - sinä ilmestyit yhtäkkiä ja sait minut jäämään! Ja taistelun aikana maatessani puolikuolleena maassa olin valmis vihdoin päästämään irti. Tiedän, että olen tehnyt pahoja asioita muille ja aiheuttanut enemmän kärsimystä kuin mitään muuta. Omien tassujeni kautta, olen tuhonnut muiden elämiä! En ansainnut elää, ja silti… Kun näin sinut, taistelemassa henkesi edestä, kaikki muuttui. TAISTELU muuttui. Pystyin silti kuulemaan sen, mutta yhtäkkiä se oli poissa ja ainut asia, jonka kykenin näkemään olit sinä, taistelemassa, ja kun katsoin alas, vierelläni oli pentuja. Neljä pentua, ja minä tunsin heidät. Tunsin heidät, koska he olivat MEIDÄN ja yhtäkkiä minä ymmärsin ja-”
“Sinä näit pentuja? Meidän pentuja?” Tuiskusielu kysyi yhtäkkiä, ääni käheänä.
“Kyllä. Neljä kaunista pentua. Yksi naaras ja kolme kollia. He olivat minun ja he olivat sinun.” Kastelintu huokaisi ja sitten sanat vain tulvivat ulos hänen suustaan. “Tiedän, että olen tehnyt asioita väärin ja jos vain voisin, ottaisin ne kaikki takaisin ja tekisin aivan toisin, paremmin, mutta en voi. En voi ja olen pahoillani siitä ja kaikesta muusta, mitä olen sinulle aiheuttanut. Sinun ei tarvitse rakastaa minua enää, voit päästää irti. Sinun ei edes tarvitse pysyä elämässäni. Minä voin lähteä. En… en kokonaan, kuten ennen halusin, mutta voin vaihtaa klaania, eikä sinun tarvitse enää nähdä minua. Voit päästää minusta irti. Mutta… nyt tiedän, että luulen- ei, minä tiedän, että rakastan sinua ja että se olet sinä, jonka kanssa haluan jakaa lopun elämästäni ja jolle haluan antaa kaiken mahdollisen niin kuin minun olisi pitänyt tehdä niin monta kuuta sitten. En aio pyytää sinulta enää mitään muuta, mutta jos haluat luottaa minuun tämän yhden kerran - ja ymmärrän, jos et - ja olla kanssani, olen valmis. Ja jos et halua, en aio aiheuttaa enää yhtään ylimääräistä kärsimystä sinulle. Sen minä lupaan, sillä rakastan sinua enemmän kuin itseäni.”
Tuiskusielu oli pitkään hiljaa, ja Kastelintu antoi hänen olla. Vihdoin hänen ajatuksensa olivat hiljenneet, eivätkä ne enää sinkoilleet suunnasta toiseen. Mitä ikinä Tuiskusielu vastaisikaan, Kastelintu tulisi hyväksymään sen ja pitäisi lupauksensa. Oli se lupaus sitten viettää koko hänen loppuelämänsä kollin kanssa tai kadota tämän silmistä kokonaan.
“Me olemme molemmat niin hajalla”, Tuiskusielu sanoi lopulta, “enkä tiedä voiko kukaan tai mikään enää korjata meitä, mutta…”
Kastelinnun korva värähti.
“...mutta me voimme yrittää. Yhdessä.” Tuiskusielu käveli Kastelinnun luokse. “Älä lähde. En halua, että lähdet.”
“En”, Kastelintu vastasi. “En lähde koskaan luotasi, Tuiskusielu. En enää koskaan.”
Tuiskusielu hymyili, sitten Kastelintu, ja he painautuivat toisiaan vasten.
Ehkä kaikki sittenkin muuttuisi paremmaksi. Kastelintu ei voisi koskaan paeta menneisyyttään tai korjata sitä kaikkea vääryyttä, mitä hän oli aiheuttanut, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän ansainnut elää. Hänen tulisi vain liikkua eteenpäin ja olla päivä päivältä hieman parempi versio eilisestä itsestään, ja ehkä jossain vaiheessa hän voisi todella sanoa eläneensä loppujen lopuksi ihan hyvän elämän.
Niin kauan kuin Kastelintu voisi elää ja kasvaa vanhaksi Tuiskusielun rinnalla, hän ei kaivannut mitään muuta. Hän tiesi saavansa tukea kollista, mutta vielä paremmin hän tiesi sen, että tulisi olemaan Tuiskusielun tukena tapahtui mitä tapahtui ja menivät he minne menivätkään.
Sillä Kastelintu rakasti Tuiskusielua, ja se oli ainut, millä oli väliä.

// Valoa on aina pimeyden reunalla <3

Ensimmäinen luku - A start

Kyyarpi katseli kolmea pentuaan mietteliäänä. He olivat jokainen aivan erinäköisiä kuin heidän vanhempansa, mutta silti läikikäs soturi näki tuttuja piirteitä niinkin nuorissa pennuissa; tummanruskealla kollipennulle oli selkeästi isänsä ruumiinrakenne, mutta emonsa kasvonpiirteitä. Vaaleammalla pennulla, naaraalla, oli taas selkeästi emonsa ruumiinrakenne ja kasvoissaan sekoitus vanhempiensa piirteitä. Kollipentu oli saanut emonsa ohuen hännän, vaaleampi pentu taas isänsä tuuhean hännän. Nuorimmalla pennulla oli sekoitusta molemmilta vanhemmiltaan ruumiinrakenteessaan, mutta selkeästi enemmän emoltaan kuin isältään. Pennun pehmeä turkki oli selkeästi periytynyt Kyyarvelta, sillä pentujen emolla oli hyvin kiiltävä ja karkea turkki.
Yksikään kolmesta pennusta ei ollut saanut Kyyarven läikkiä vaan he olivat kaikki suhteellisen samannäköisiä; yksi ruskea, yksi vaaleanruskea ja yksi harmahtava. Heillä kaikilla oli joko ruskeaa tai harmaata hännässä, käpälissä ja kasvoissa.
Kyyarpi oli saanut taakakseen nimetä pennut, vaikka Kyyarpi ei todellakaan ollut motivoitunut moiseen tehtävään. Pentujen emo olisi kyllä saanut luvan hoitaa nimeämisen. Naaras oli tullut illan tullen imettämään pentuja ja viimeinkin nimennyt jokaisen heistä; antamalla Kyyarvelle jokaisen pennun kohdalla muutaman vaihtoehdon.
Harmahtavan pennun nimeksi tuli Elopentu, tummanruskean pennun nimeksi taas Ruostepentu ja vaaleanruskean pennun Perhopentu. Naaras oli vain nyökännyt, imettänyt pennut ja sitten taas lähtenyt omille teilleen.
Kyyarpi oli katsonut hänen menoaan huulet irvessä. Miksi naaras edes palasi imettämään näitä kolmea, jos ei edes välittänyt heistä pätkän vertaa? Tuon naaraan ajatuksista ei kyllä ottanut kukaan selvää. Ihan hyvin Kyyarpi voisi viedä pennut jonkun toisen imetettäväksi, mutta ei sitten. Pentujen emo ei sallinut sitä.
Ruostepentu oli ensimmäinen, joka silmänsä avasi. Kirkkaat vaaleansiniset silmät. Miltei täysin samanlaiset kuin emollaan. Ehkä pennut olivat sittenkin saaneet jotain vanhemmiltaan ulkonäköönsä.
Perhopennun silmät olivat taas tummemmat, tietyssä valossa jopa liilahtavat. Mistä lie naaraspentu saanut nekään. Elopentu muistutti sisaruksiaan, mutta oli vaalein kaikista; Perhopennun lailla hänen kasvoissaan ja tassuissaan oli muuta väriä kuin vaaleanruskeaa, mutta tummanruskean sijaan väri oli harmaa. Kaksi naaraspentua olivat suhteellisen samannäköisiä. Elopentu tosin oli lyhytturkkisempi ja Perhopentu taas tuuhein kaikista kolmesta pennusta.
Kyyarpi oli aina tiennyt, ettei ollut mitään isämateriaalia. Hän päätti kuitenkin yrittää parhaansa, sillä pentujen emo aiheuttaisi vain harmia ja negatiivista vaikutusta kaikkiin kolmeen poissaolollaan ja kylmyydellään. Kyyarpi tiesi omasta kokemuksesta, millaista oli, kun toinen tai molemmat vanhemmista eivät olleet läsnä tai olivat välinpitämättömiä. Ja nyt pennuilla oli emo, joka oli hyvin samankaltainen verrattuna Kyyarven omiin vanhempiin.
Ruostepentu oli vanhin kolmesta pennusta ja Elopentu nuorin ja syntyessään pienin. Pentujen emo oli irvistänyt nähdessään pentunsa ja erityisesti moittinut Elopennun kokoa ja heikkoutta. Kyyarpi oli kuitenkin pitänyt pintansa ja estänyt pentujen emoa tekemästä pennuille mitään. Nämä olivat myös hänen pentunsa ja vaikka rakkaus oli kollille tuntematon tunne, hän oli heti pennut nähdessään tiennyt ja tuntenut rakastavansa heitä enemmän kuin mitään muuta koskaan elämänsä aikana.

Ruostepentu ei ollut ihan varma, mitä ajatteli emostaan. Hän ei ollut edes varma, tunsiko koko kissaa lainkaan. Hän näki emoaan hädin tuskin koskaan ja mitä isommiksi Ruostepentu siskoineen kasvoi, sitä harvemmin naaras tuli paikalle imettämään heitä vedoten siihen, että he olivat jo tarpeeksi vanhoja syömään saaliseläimiä, tai ainakin näin Ruostepentu oli emonsa sanoneen. Ruostepentu itse ei ollut ihan varma siitä, olivatko he oikeasti valmiita syömään metsästä napattua ruokaa. Liha oli niin kovin sitkeää ja tuntui oudolta syödä jotain sellaista kiinteää. Isä oli sanonu vastaan emolle ja se oli vahvistanut Ruostepennun epäilyksiä. Emo ja isä olivat päätyneet kompromissiin, jossa pentujen ruokavalioon kuului molempia; niin maitoa kuin saaliseläimiä.
Emon poissaolo oli toki kamalaa, mutta Ruostepennulle riitti hänen isänsä ja siskonsa. Kollin sisarille taas emon poissaolo tuntui olevan kovempi pala purtavaksi. Kaksikko oli myös kovin innokkaana oppimassa emolta aina jotakin uutta, erityisesti taisteluliikkeitä. Ruostepentu piti niiden oppimisesta myös kovasti, mutta oppi nopeasti sen, ettei emolle ollut kyse pentujensa viattomasta opettamisesta vaan jostain suuremmasta. Jos he epäonnistuivat, he saivat kuulla siitä. Jos he kehtasivat epäonnistua emonsa edessä, he saivat korvilleen ja myrkylliset sanat täyttivät ilman.
Ruostepentu ei ymmärtänyt sitä, miksi emo oli niin ankara ja julma. Kyyarpi oli kertonut klaaneista ja siitä, miten vasta kuusikuisia kissoja opetettiin taistelemaan, koska silloin he olivat tarpeeksi isoja ja vanhoja opettelemaan taistelemaan. Pennut olivat liian pieniä, kömpelöitä ja heikkoja taistellakseen. He eivät olleet tarpeeksi kehittyineitä. Joten miksi emo odotti heidän voivat tehdä jotakin muutaman kuun ikäisenä, jos edes kuusikuiset eivät pystyneet samaan?
Koska he olivat juuri hänen pentujaan. Ja koska heidän vain piti pystyä siihen, mihin muut eivät pystyneet. Ja koska emo ei ollut klaanikissa, ei hän noudattanut klaanikissojen tapoja. Hän ei tiennyt klaanikissojen tavoista eikä sen takia edes välittänyt niistä. Hän tiesi toisen tavan elää ja hän seurasi sitä.
Ruostepentua oli alusta asti kiinnostanut isänsä kertomukset klaanielämästä, enemmän kuin hänen siskojaan tai ainakin hän koki asian näin. Hän olisi halunnut olla osa klaaneja, elää niin kuin isän kertomusten kissat. Hän halusi olla yksi klaanin kissoista, jotka huolehtivat toisistaan.
Mutta he eivät olleet klaanissa. He olivat täällä, klaanien ulkopuolella ja elivät ihmetellen tuntematonta ja uutta maailmaa miettien, missä emo meni ja milloin hän olisi tulossa takaisin.
Ruostepentu oli kärsivällisin ja oli rauhallisella otteellaan yllättänyt niin emonsa kuin itsensä, kun oli ollut aika opetella taisteluliikkeitä. Kehuja naaras ei koskaan antanut eikä Ruostepentu edes odottanut niitä, ainakaan enää. Emo oli ankara heille kaikille ja Ruostepentu oli huomannut vähän aikaa sitten, miten se vaikutti jokaiseen heistä. Elopennusta Ruostepentu ei ollut ihan varma, mutta huomasi ainakin sen, että päivä päivältä naaraan tunteet olivat kuin piilossa tai poissa. Perhopentu oli taas muuttunut päinvastaiseksi ja hermostui helposti. Hänen tunteensa olivat kuin aina roihahtamassa liekkeihin. Ruostepentu oli taas alkanut suojata itseään kaikelta synkältä ja yritti sulkea kaiken pahan jonnekin pieneen koloon, jossa sitä säilytti ja piti poissa mielestään. Ja hän unelmoi aina klaanielämästä, vaikka ei tajunnutkaan sen olevan osittaista seurausta hänen emostaan.

Ruostepentu näki isänsä katseessa oudon kaipuun jonnekin. Kaipasikohan hän Tuuliklaania, kotiaan, klaaniaan? Miksi kolli ei mennyt takaisin?
Heidän takiaan, heidän kolmen, Ruostepentu ymmärsi. Kolli ei voinut jättää pentujaan heidän emonsa vastuulle eikä kolli edes halunnut ylipäätäänkään jättää pentujaan. Ja emo ei päästänyt heitä klaaneihin elämään, olivathan ne hänelle pelkkää tuntematonta elämää. Emo välitti heistä niin paljon, mutta ei aina osannut sitä sanoa tai näyttää, niin sen täytyi olla. Hänellä oli vain niin paljon muutakin elämässä.
Ruostepentu halusi aina iltaisin kuulla isältään klaaneista. Siskotkin kuuntelivat, mutta Ruostepentu oli varma, että tiesi enemmän klaaneista kuin he. Hän muisti yksityiskohtia todella paljon ja oli kerran yllättänyt Elopennun, kun he olivat keskustelleet klaaneista. Emo oli tullut hetkeä myöhemmin ja käskenyt heitä olemaan hiljaa klaaneista ja kieltänyt heitä mainitsemasta klaaneja enää ennen kuin antaisi heille siihen luvan. Kyyarpi oli pyöräytellyt silmiään ja samana iltana taas kertonut heille klaanielämästä.
Rajapartiot, metsästyspartiot ja kokoontumiset oman klaanin ja muiden klaanien kanssa kuulostivat niin upeilta nuoren pennun mielestä. Millaistahan oli elää niin monen kissan kanssa samassa paikassa ja jakaa tarinoita ja metsästää yhdessä? Millaista olisi olla soturi?
Kyyarpi ei pystyny täysin antamaan Ruostepennun haluamaa kokemusta klaanielämästä, mutta se oli nyt tarpeeksi ruskealle pennulle, sillä hän ei ollut klaanikissa ja vain hänen isänsä pystyi kertomaan hänelle klaanielämästä. Isä oli hänen ainoa tarinoiden lähde klaaneista. Se riitti hänelle.

Kyyarpi katsahti kolmea nukkuvaa pentuaan. Hän näki nyt jo sen, mitä kolmikon emo aiheutti heille. Hän näki sen, miten halusi tehdä enemmän mitä koskaan pystyisi. Hän halusi antaa niin paljon enemmän heille, mutta hänen tassunsa oli sidotut. Hän aikoi kuitenkin yrittää parhaansa ja niin tekikin päivittäin.
Hän tahtoi olla niin hyvä isä kuin vain pystyi. Ja vaikka pentujen emolla olikin niin rankka ja synkkä vaikutus pentuihin, pystyo Kyyarpi näkemään hieman itseäänkin pennuissa.

//sisältää taistelua ja kuolemaa
luku 9.

In the End

Pakkaspuro ei tuntenut mitään. Hän ajatteli joka hetki, jatkuvasti ja aina sisartaan Huurrekuuta, joka oli ollut jo kauan aikaa poissa. Mutta Pakkaspuro ei aikonut päästää hänestä irti. Vieläkään. Synkkä vastuu painoi hänen sydäntään, voisiko tämä ikinä loppua?

Ehkä hän oli vain rakastanut liikaa? Musta kolli oli ajatellut, kun seurasi Valhelaulua Synkän metsän mailla.

Vain vähän liikaa, hän ajatteli merkatessaan Myrskyklaanin rajoja rajapartiossa.

Vain…vähän, hän ajatteli kulkiessaan järven viertä, Tuuliklaanin rajan vieressä, ettei olisi mennyt toisen klaanin alueelle.

Hän ei tiennyt enään mitä tehdä. Hän oli poissa ja kateissa, eikä edes Valhelaulun ajattelu ja seuraaminen auttanut. Joskus, se toi hänelle onnea hetkiin, mutta enimmäkseen Pakkaspuro oli vajonnut syvään pimeyteeen, jossa millään ei ollut merkitystä.

Pakkaspuro näki valkean turkin. Kolli kurtisti kulmiaan, pudottautui vaanimisasentoon ja lähestyi pentua. Olisiko se hän?

“Huurrekuu?” Pakkaspuro kysyi ääni värähtäen. “Miksi olet täällä, kaukana kotoa?” Pentu kääntyi katsomaan häntä, mutta..pennun silmät olivat mustat. Hänen oma sisarensa ei tunnistanut häntä. Pakkaspuro lähestyi tuota, mutta joutui tappeluun yllättäen, koska ei ollut huomioinut pennun lähellä olevaa naarasta.

Tappelu oli..raaka. Ja se tapahtui nopeasti, eikä Pakkaspuro muistanut siitä mitään paitsi sen, että oli maistanut suussaan naaraan veren rautaisen maun.

“Loiskepentu!” Kuului jonkun huuto. Pakkaspuro näki mustaraidallisen kollin lähestymässä heitä. Naaras oli kutsunut häntä.. Kaaosmyrskyksi. Pakkaspuro vilkaisi valkeaa pentua.
“Tapaan sinut vielä Huurrekuu”, Pakkaspuro sanoi ja lähti takaisin kohti Myrskyklaania. Hän oli ollut jo liian kauan poissa. Jos Pakkaspuro olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt Kaaosmyrskyn erittäin vihaisen katseen.

Valhelaulu oli saanut yhdeksän henkeään ja hänestä oli tullut Valhetähti. Pakkaspuro ja muut, jotka häntä seurasivat, osasivat odottaa tätä hetkeä. Muut..eivät. Toki Pakkaspuro oli yllättynyt, kuinka nopeasti tämä oli tapahtunut. Mutta.. pääasia, että Valhetähti oli johdossa. He voisivat..jatkaa toimiaan yhä nopeammin ja varmemmin. Pakkaspuro piti huolen, että kissat kuuntelivat Valhetähteä ja olisi varmaa, että he seuraisivat Myrskyklaanin päällikköä. Pakkaspuro ja Häivätuuli antaisivat itse oivaa esimerkkiä, mukana oli myös muita, mutta muut eivät tienneet mitään. Eikä oikeastaan Pakkaspurokaan, mutta hän varmisti Valhetähden seuraajat.

Taistelu puhkesi yllättäen. Toki kissat olivat osanneet odottaa sitä, mutta.. se vain tapahtui. Pakkaspuro antoi sen kaiken vihan, surun ja innostuksen tulla taistelun mukana. Hän viilsi turkkeja, puri ja tappoi. Hän teki kaiken, välittämättä yhtään mistään. Hän vain halusi, että kokisi joskus rauhan - ehkä tämä oli ratkaisu siihen? Kolli oli ajatellut taistellessaan jotakin jokiklaanilaista vastaan.

Taistelu oli ohitse ja pahin asia mitä Pakkaspuro kuuli, oli se, että Valhetähti oli poissa. Pakkaspuro ei voinut uskoa sitä, heidän päällikkönsä. HÄNEN päällikkönsä oli poissa ikuisesti. Pakkaspuro huitaisi mustaa häntäänsä katsellessaan Suurtasanteella seisovaa uutta päällikköä, Häivätähteä. Valhetähden olisi pitänyt olla tuossa, eikä hänen! Pakkaspuro murisi ja poistui leiristä vihaisena, jättäen jälkeensä hämmentyneitä katseita - osa ei edes katsonut. Pakkaspuro ei välittänyt, hän olisi vapaa tekemään mitä vain.

Pakkaspuro vaani hiljaa isoa rastasta. Klaani kaipasivat ruokaa, hän kaipasi ruokaa. Lehtikadolla mikä tahansa saalis kävisi. Rastas kuitenkin nousi lentoon, jättäen mustan kollin hämmentyneenä paikoilleen. Mikä oli saanut linnun pois? Hän nousi ylös ja vilkaisi ympärilleen. Kolli tunsi selässään kynnet ja hän tömähti jäiseen maahan kierähtäen ympäri, jotta näkisi vastustajansa. Se oli se samainen kolli.. joka oli tullut paikalle, kun hän oli viimeksi nähnyt Huurrekuun. Kollin silmissä ei näkynyt mitään tunteita.
“Saat maksaa!” Oli ainoa asia, mitä Pakkaspuro kuuli kollin sanovan. Pakkaspuro otti ensimmäisen iskun vastaan, antaen samalla mitalla takaisin. He kaksi olivat..samanvertaisia taistelijoita. Kuitenkin Pakkaspuron silmäkulmassa vilahti valkea turkki - joten hän pysähtyi.
“Huurrekuu?” Pakkaspuro hämmentyi ja niin Kaaosmyrsky pääsi iskemään viimeisen iskun, jääden katsomaan Pakkaspuroa. Pakkaspuro kierähti pois ja nousi pystyyn verta vuotavana, kun Kaaosmyrsky katsoi häntä silmät tulisena vierellään valkea kolli. Tämä oli ollut se kosto, mitä Pakkaspuro oli odottanut kauan aikaa. Ja hän oli ansainnut sen.
“Huurrekuu, älä huoli. Lähden rauhassa”, Pakkaspuro sanoi niin lujaa katsoen Kaaosmyrskyn vieressä olevaa valkeaa kissaa, että verivana valui suupieltä pitkin leukaan. “Olen valmis ottamaan Tähtiklaanin rangaistuksen”, hän sanoi ja piti tauon vilkaisten taivasta, joka uhkasi puskea lumimyrskyä. “Sinun rangaistuksesi. Tein kaiken vuoksesi.” Sitten musta kolli rysähti maahan. Siinä maatessa rauhallisena, hän katsoi vielä kerran kun valkeaturkkinen asteli pois, mukanaan vain Kaaosmyrsky.

Kuitenkin Pakkaspuron katseen lasittuessa, hän loikkasi keveänä ylös kehostaan, jossa ei enään näkynyt elonmerkkejä. Hän näki Huurrekuun vastassa, ilme kirkkaana sekä innostuneena. Heidän ympärillä oli kirkasta, mustasta kollista tuntui, että he olivat jossain.. väliaikaisesti. Tämä ei ollut Synkkä metsä, mutta ei myöskään Tähtiklaani. Pakkaspuro juoksi sisartaan vastaan ja he koskettivat neniä Pakkaspuron sydän täyttyen onnesta nähdessään sisarensa.
“Anna anteeksi”, Pakkaspuro sopersi puraisten huultaan. Hän oli tehnyt sen kaiken sisarensa vuoksi. Huurrekuu katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi.
“Mähän sanoin et kaikki kääntyy vielä parhain päin.” Hänelle oltiin annettu anteeksi. Sitten he kehräsivät kovaan ääneen, päätyen katoamaan kimalteena ilmaan, yhdessä kuten he aina olivatkin olleet.

Kuudestoista luku – A new future for one haunted by the past

“Pentuni!” Kaksijalanpesän sisään vangitun Sumun ääni raikui metsän halki, kun kaksijalka nosti hiljaa vikisevän pussin vaaleaan käpäläänsä, ja lähti kävelemään kohti järveä. Päivän aikana jo kolmatta kertaa metsällä oleva Ahomyrsky pysähtyi äänen kuullessaan paikoilleen, ymmärtämättä hetkeen, mitä tapahtui. Vasta olennon itse nähdessään hän ymmärsi suurikokoisen kotikisun huutaneen apua, ja pinkaisi sitten tahtinsa hölkäksi nostaneen kaksijalan perään. Vaaleanahkaisen olennon pitkät jalat liikkuivat liian nopeasti hänen pysyäkseen perässä, ja pian soturi jäikin tästä jälkeen. Kun Ahomyrsky viimein sai kohteensa kiinni, se käveli jo ilman pussia takaisin pesäänsä kohti. Kolli vilkuili hädissään ympärilleen samalla, kun seurasi kaksijalan suuria käpälänjälkiä kohti järveä. Kun hän viimein pääsi vedenrajaan asti, pussi kellui jo puolentoista ketunmitan päässä rannasta. Nuori soturi peruutti muutaman askeleen. Mitä hän nyt tekisi? Vesi oli hyytävän kylmää, eikä hän osannut edes uida! Kolli ei kauaa ehtinyt pohtia ennen, kuin hänen kehonsa oli jo puoliksi uponnut järven jääkylmään veteen. Hän polski hätääntyneenä pussin luo, ja onnistui onnekseen raahaamaan sen vedestä törröttävälle kivelle. Nyt hän oli kuitenkin ansassa; kiveltä ei ollut minkäänlaista kävelykelpoista reittiä rannalle, eikä hän osannut uida tarpeeksi hyvin pystyäkseen taata pentujen elossa pysymisen. Ahomyrsky vaihtoi asentonsa tukevaan istuma-asentoon ja avasi pussin kynsillään miettiessään suunnitelmaa. Hän alkoi sutjakasti nuolemaan kauttaaltaan kylmäksi kastuneita pentuja eikä ajatellutkaan lopettamista, ennen kuin molempien turkki alkoi lämmetä ja kohoilla tasaisesti keuhkojen liikkeitä mukaillen. Kun pennut vaikuttivat kykenevänsä pärjäämään muutaman silmänräpäyksen ajan ilman jatkuvaa lämmitystä, Ahomyrsky alkoi taas vilkuilla ympärilleen. Pian hän huomasi pari Jokiklaanin oppilasta painimassa omalla reviirillään, ja huikkasi näitä apuun. Oppilaat vaikuttivat epäröivän jonkin aikaa – luultavasti veden kylmyyden takia – mutta lähtivät kuitenkin molemmat lopulta uimaan kivellä istuvaa soturia kohti. Oppilaat olivat molemmat naaraita; toinen punaruskea, toinen harmaavalkoinen.
”Hyvät hyssykät! Miksi sinulla on pentuja tällaisessa paikassa?!” punaruskea kuohahti huomatessaan pussinriekaleen päällä vikisevät pennut.
”Sopiiko, että selitän myöhemmin?” Ahomyrsky anoi.
”Minun on saatava heidät rantaan ilman, että he hukkuvat, mutten osaa itsekään uida!”
Seuraavaksi äänen päästi harmaavalkoinen oppilas; se oli vain pieni naurahdus, mutta Ahomyrsky ymmärsi silti, mistä oli kyse.
”Te Jokiklaanilaiset olette ainoita, jotka osaavat uida”, kolli naukui.
”Pyydän! Auttakaa pentuni rannalle, selitän kaiken siellä!”
”Voimme kyllä viedä pentusi rannalle, mutta miten itse pääset sinne?” harmaavalkoinen naaras kysyi, pieni pilke sinisissä silmissään. Ahomyrsky ynähti.
”Polskin jotenkin tännekin, pääsen kyllä jotenkin takaisin”, kolli vakuutti.
”Pennut ovat etusijalla”
Oppilaat eivät vastustelleet enempää. Kun Ahomyrsky oli saanut nostettua yhden pennun kummankin pään päälle näiden ohjeiden mukaan, he lähtivät sulavasti ja tottuneina uimaan kohti lähintä rantaa. Kun oppilaat olivat turvallisesti Varjoklaanin reviirillä kohoavalla rannalla, soturi hyppäsi vielä kerran hyytävään veteen ja pärski itsensä maan tasalle.
”Ei hullumpi ensiyritys… kai”, punaruskea naaras kehräsi.
”Kiitos, kun pelastitte heidät”, Ahomyrsky naukui, kumartuen taas nuolemaan maahan laskettuja pentuja.
”Miksi he muuten olivat tuolla, tai ylipäätänsä leirin ulkopuolella?” harmaavalkoinen uteli puolestaan. Ahomyrsky oli hetken hiljaa.
”Reviirillämme on kaksijalanpesä”, kolli sanoi viimein hiljaa. Molemmat oppilaat käänsivät päitään samanaikaisesti, kuin kopioiden toisiaan.
”Nämä ovat siellä asuvan naaraan pennut. Kaksijalka heitti ne järveen”, soturi selitti. Jälleen, kuin samana kissana oppilaat vaihtoivat kasvoilleen järkyttyneet ilmeet.
”Kuinka julmaa!” toinen henkäisi. Ahomyrsky nyökkäsi mitään sanomatta.
”Aion pitää huolen heistä tästedes, heitä ei selvästikään voi viedä takaisin kaksijalanpesälle”, kolli päätti.
”Tästedes he ovat minun pentuni”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Ahomyrsky käänsi katseensa taas edessään seisoviin oppilaisiin.
”Saisinko kuulla nimenne? Tahtoisin saada tietää, ketkä pelastivat heidät”, soturi pyysi. Oppilaat vilkaisivat nopeasti toisiinsa, ja loivat sitten molemmat eteensä kyyristyneelle aikuiselle iloiset hymyt.
”Minä olen Tuisketassu!” harmaavalkoinen julisti. Hänen silmissään oli ylpeä loiste.
”Minun nimeni on Sykkyrätassu!” punaruskea hihkaisi. Hänen keltaiset silmänsä hehkuivat elämänvoimaa. Helpotus pääsi viimein valtaamaan Ahomyrskyn kehon, ja kolli päästikin pitkän haukotuksen ilmoille sen merkiksi.
”Minun on kai parasta viedä pennut leiriin turvaan…”, Ahomyrsky pohti. Hän nosti pennut hampaisiinsa, nousi jaloilleen ja vilkaisi vielä kerran Jokiklaanin oppilaita.
”Haluaisitteko te… tulla käymään Varjoklaanin leirissä?” soturi ehdotti, ja siinä samassa heidän silmiinsä syttyi sellainen loiste, että se tuntui valaisevan koko metsän.
”Tottakai!” Sykkyrätassu hihkaisi ilmaan hypähtäen.

Auringonhuippu oli juuri mennyt ohi, kun kolmikko saapui elämää pulppuavaan leiriin. Oppilaat vaikuttivat olevan tohkeissaan kaikesta uudesta, mutta Ahomyrsky suuntasi ympäristöönsä tottuneena heti ensimmäisenä pimeäkiven juurella istuvan Valotähden luo.
”Mitä tämä tarkoittaa?” päällikkö kysyi enemmän hämmentyneenä, kuin vihaisena tai huolissaan. Ahomyrsky laski suussaan tuomansa pennut maahan.
”Tiedät kai Sumun? Sen kotikisunaaraan, joka muutti hieman yli kuu sitten reviirillämme olevaan kaksijalanpesään?” kolli aloitti. Valotähti nyökkäsi. Naaraan silmistä näkyi, että tämä tiesi jo suurin piirtein, mitä oli tekeillä.
”Ovatko nämä hänen pentunsa?” päällikkö arvasi. Ahomyrsky nyökytti päätään.
”Kaksijalka heitti ne jokeen”, hän selitti. Varjoklaanin päällikkö näytti vielä Jokiklaanin oppilaitakin järkyttyneemmältä tiedosta, ja irvisti hiljaa iljetyksestä kaksijalkaista hirviötä kohtaan.
”Toit ne kai tänne siksi, että he voisivat kasvaa Varjoklaanissa?” päällikkö kysyi. Ahomyrsky nyökkäsi.
”Sopiiko se?”
Valotähti mietti hetken, mutta tuli lopulta myönteiseen tulokseen.
”Menetimme monta kissaa taistelussa”, naaras aloitti.
”Heistä tulee varmasti olemaan apua tulevaisuudessa, tiedän sen”
Ahomyrsky päästi helpottuneen huokaisun, ja nuolaisi molempia pentuja kerran korville. Ne päästivät molemmat tyytymättömän vinkaisun, joka sai Ahomyrskyn viimein taas hymyilemään. Pennut tuntuivat osittain parantaneen jonkinlaisen haavan, jonka sota oli hänen sydämeensä viiltänyt. He saisivat kaikki kolme uuden mahdollisuuden, tällä kertaa yhdessä.
”Keitä nuo vieraat kissat ovat? He haisevat jokiklaanilta”, Valotähti kysyi yhtäkkiä, keskeyttäen kollin sentimentaalisen hetken. Ahomyrsky nosti päänsä ja huikkasi oppilaat luokseen.
”Tässä ovat Tuisketassu ja Sykkyrätassu”, kolli esitteli.
”He auttoivat pennut turv-”
Ahomyrsky mietti hetken.
”Ei, he pelastivat ne”, soturi korjasi omat sanansa. Valotähti nyökkäsi hyvillään.
”Kiitos teille”, hän lausui juhlavasti. Ahomyrsky mietti taas hetken, kunnes sai idean.
”Tuisketassu, Sykkyrätassu”, hän aloitti.
”Haluaisitteko te nimetä pennut?”
Oppilaat nyökyttelivät päätään innosta piukeina, ja ryhtyivät heti pohtimaan tassujensa edessä vikiseville pennuille nimiä.
”Miten olisi Metsopentu tuolle isommalle?” Sykkyrätassu ehdotti, ja osoitti isompaa pentua, jolla oli klaanin päällikön tapaan hännän tilalla vain pieni tynkä. Ahomyrsky nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli nähnyt, kuinka vahvoja metsot ovat, ja hänen mielestään sellainen nimi oli hyvä merkki. Tuisketassu mietti taas vuorollaan hetken, ja nosti sitten viimein korvansa pystyyn idean merkiksi.
”Tuo pienempi voisi sitten olla Usvapentu, eikö?” naaras ehdotti. Sykkyrätassu päästi heti vastustavan naukaisun.
”Ne ovat molemmat kolleja, keksi joku vahvempi nimi”, juovikas naaras komensi, mutta Ahomyrsky pudisti päätään.
”Usvapentu on aivan hyvä”, hän totesi hymyillen, ja käänsi sitten taas katseensa pentuihin. Hänen pentuihinsa. Hetken päivittelyn jälkeen oppilaat hyvästelivät leirin, Ahomyrskyn, Usvapennun, Metsopennun ja Valotähden, ja suuntasivat kotia kohti Jokiklaanin reviirille.

”Oletko nyt aivan varma?” Ahomyrsky kysyi purasruohoa, luppiota, leskenlehteä ja jaakonvillakkoa linnunlihasta tehtyyn muhennokseen sekoittelevalta Surulinnulta.
”En todellakaan, mutta tämä on ainut vaihtoehtomme!” parantaja ähisi. Pennut olivat vastasyntyneitä, eikä klaanissa ollut sillä hetkellä yhtäkään imettävää kuningatarta, joten klaanin parantajana toimiva Surulintu oli pähkäillyt yrtti-lihaseoksen, joka saattaisi auttaa pentuja selviytymään siihen asti, että ne olisivat valmiita syömään kiinteää ruokaa.
”Suurin ongelmamme ei ole ruuan nestemäisyys”, parantaja ilmoitti. Ahomyrsky kallisti päätään.
”Mitä tarkoitat?”
Parantaja pudisti päätään yrttejä pureskellessaan.
”Aivan pienet pennut tarvitsevat erilaisia asioita ruuastaan, kuin vanhemmat pennut ja aikuiset”, naaras kertoi.
”Pentusi tulevat luultavasti olemaan hyvin heikkoja pitkän aikaa ja joudut tehdä tämän seoksen monta kertaa päivässä, mutta hyvällä tuurilla ne saattavat selvitä”, parantaja selitti ja ojensi valmiin seoksen edessään kärsimättömästi vääntelehtivälle soturille.
”Mene ja kokeile, suostuvatko ne syömään tätä”, Surulintu komensi, ja Ahomyrsky teki, kuten käsketty; hän raahasi seosta kannattelevan lehden varovasti pentutarhalle, ja toi pentunsa sen luo. Molemmat vikisivät tyytymättöminä, ja Ahomyrsky huomasi pian pidättävänsä hengitystään.
”Hyvä tähtiklaani, antakaa heidän syödä ja selviytyä”, kolli rukoili hiljaa.
Metsopentu kävi ateriaan kiinni ensimmäisenä; aluksi se yritti imeä sosetta maidonjuonnin tapaan, mutta hetken hämmentyneen haparoinnin jälkeen se löysi itselleen sopivamman tavan syödä. Ahomyrsky huokaisi helpotuksesta, ja pian Usvapentu liittyi veljensä seuraan, silti tyytymättömästi vikisten. Soturi hymyili hiljaa heille, ja painoi päänsä ja kylkensä sitten allaan olevalle makuualustalle. Kun pennut olivat saaneet muhennoksesta tarpeekseen, kolli peti ne lähemmäs turkkiaan ja sulki silmänsä. Ei kulunut kauaakaan, ennen kuin pennut olivat jo unessa, ja Ahomyrsky oli itsekin nukahtamassa, kun hän tunsi pienen tassun kuonollaan. Silmänsä avattuaan hän näki Raitapennun, joka tuijotti tätä surullisin silmin.
”Missä olet ollut?” pieni naaras kysyi, vilkaisten kollin vatsan vieressä nukkuviin pentuihin. Ahomyrsky oli hetken hiljaa.
”Anteeksi…” hän pyysi.
”Minulla on ollut vähän… vaikeaa, mutta lupaan, etten katoa enää samalla tavalla”, kolli naukui hiljaa. Raitapentu ei sanonut mitään, painoi vain itsensä Usvapennun ja Metsopennun tavoin soturin vatsaa vasten ja nukahti kippuraksi. Ahomyrsky hymyili hiljaa, ja sulki taas silmänsä.
”Sinusta on tainnut tulla isä”, Sarastuskatse kehräsi tarhan toiselta puolelta, saaden kollin naurahtamaan.
”Niin on”, Ahomyrsky vastasi, ja nukahti tyytyväisenä.

//Usvan ja Metson tiedot löytyy hakemuksina Liity-osiosta! :D

Viidestoista luku – Kittypet


Yhtäkkinen huudahdus herätti metsälle lähteneen Ahomyrskyn ajatuksistaan, kun kaksijalanpesän liepeiltä kuulunut hirviön murina loppui. Kolli ei ollut varma, oliko ääni kissan, vai kaksijalanpojan aiheuttama, joten hän kiristi kävelytahtiaan aina hölkäksi ja sitten juoksuksi asti varmistaakseen, ettei kukaan hänen klaanitovereistaan olisi vaarassa. Hän pysähtyi pesän ympärille leviävää aukiota reunustaviin pusikkoihin ja kävi matalaksi. Aukiolla, aivan pesän edessä leikki kaksijalanpoika valtavan, ärtyneen oloisen naaraskissan kanssa. Naaras ei puhtaan turkkinsa ja pyöreän vatsansa kanssa vaikuttanut villikissalta, joten tilannetta tarkkaileva, nuori soturi päätti palata metsään jatkamaan saalistusretkeään. Kollin aie jäi kuitenkin lyhyeksi, kun pieni kaksijalka vetäisi hänet hännästä ilmaan kimeän kiljaisun kera. Ahomyrsky huudahti, ja kynsi käpälillään ilmaa, kun päätänsä vailla karvaton poikanen raahasi hänet pesän suuaukolle. Se mylvi jotain, ja pesän oviaukkoa peittävä, tasainen puu avautui, paljastaen vielä poikasta suuremman, karvattoman otuksen. Ahomyrsky luimisti korviaan, kun olennot mylvivät toisilleen ja tarkkaili suuremman kasvoja. Ne olivat huomattavasti vaaleammat, kuin koirien kanssa kävelleen tulensytyttäjän kasvot, ja tällä oli edellisestä poikkeavasti pitkää, vaaleaa karvaa päänsä päällä.
*Vai voivat kaksijalatkin näyttää noin erilaisilta…*, kolli pohti, ja käänsi katseensa naaraaseen, jonka kanssa poikanen oli aiemmin leikkinyt. Kissa istui mitään sanomatta oudonmuotoisista puista kasatulla aidalla ja tuijotti tyhjyyteen, ja pian Ahomyrsky hyppäsikin pois kaksijalan käpälistä liittyäkseen tämän seuraan. Poikanen vaikeroi harmistuneen kuuloisena, kun suurempi kaksijalka raahasi sen pesän sisälle ja sulku oven. Ahomyrsky tuijotti pesää, johon kaksikko oli kadonnut vielä hetken, ennen kuin käänsi katseensa nyt vieressään istuvan naaraan painostavan vihreisiin silmiin.
”Mitä sinä tuon kaksijalanpennun kanssa oikein puuhasit…?” Ahomyrsky kysyi varovasti ja kallisti päätään. Kotikisu loi häneen ensiksi kummastuneen katseen ja tuhahti sitten huvittuneena.
”Hänen nimensä on Katja, ei ’kaksijalanpentu’”, naaras vastasi kiusoittelevan kuuloisena. Ahomyrsky luimisti taas korviaan.
”Kaksijaloilla on nimet?” hän kysyi äimistyneenä. Suuri naaras vaikutti hieman hämmentyneeltä kollin kysymyksestä, mutta nyökkäsi sitten.
”Etunimet ja sukunimet”, hän vahvisti. Ahomyrsky vilkaisi naarasta edelleen hieman hämillään, mutta päätti sitten olla kyselemättä tältä enempää tämän kotiväestä.
”Jos sen kaksijalanpojan nimi on Katja, niin mikäs sinun nimesi sitten on?” kolli kysyi uteliaana. Naaras virnisti, ja vilautti kollille huvittuneen virnistyksen.
”Sulavaa…”, hän mumisi ja suoristi selkänsä.
”Minun nimeni on Venus, pesätoveriani kutsutaan Kosmokseksi”, naaras esittäytyi. Ahomyrsky kurtisti kulmiaan.
”Pesätoveriasi? Asuuko pesässäsi toinenkin kissa?”
Sumu nyökkäsi, ilmeisesti hyvillään siitä, että villikissa oli ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
”Kosmos on myös kumppanini, odotan hänen pentujaan”, naaras kertoi hymyillen.
”Suutuin äsken vähän Katjalle, koska olen huolissani pennuistani, ja tyttö on hieman kovatassuinen”
Ahomyrsky hiljeni. Hän ei ollut aivan varma mikä, mutta jokin ei tuntunut olevan kohdillaan. Jos kaksijalat olivat tienneet Sumun odottavan pentuja ja olivat aikeissa pitää ne, mikseivät he vanginneet häntäkin? Yksi kissa lisää tuskin haittaisi ketään. Kolli pudisti lopulta päätään, ja päätti esittäytyä.
”Minä olen Ahomyrsky, asun tuolla metsässä tovereideni kanssa”, kolli kertoi, ja viittilöi hännällään kohti ympärillä kasvavaa korpimetsikköä. Sumu nyökkäsi hymyillen ja väräytti korviaan.
”Olen nähnyt joitakin teistä kurkkimassa tuolta pensaikosta”, hän tunnusti, ja osoitti korvillaan pusikkorykelmiä, joissa Ahomyrsky oli piileskellyt.
”Ymmärrän toki, tuskin kukaan arvostaa vieraita kissoja reviirillään…” Sumu näytti mietteliäältä.
”Sinun on varmaan parasta lähteä”
Ahomyrsky kallisti päätään hämmentyneenä. Mitä naaras meinasi? Juurihan he olivat alkaneet päästä juttuun! Kotikisunaaras tuntui huomanneen villikissan hämmennyksen, sillä hän käänsi nopeasti korvansa päätään vasten ja alkoi pyytelemään anteeksi.
”En minä siis millään pahalla tarkoita!” naaras vakuutteli.
”Ihmiseni – siis kaksijalkani – vain eivät pidä vieraista kissoista! He pelkäävät, että levitätte kulkutauteja…” Sumu kertoi, mutta lisäsi pian hätäisesti jotain;
”Siis MINÄ en ajattele niin, mutta ihmiset ajattelevat”
Ahomyrsky tuhahti, toisaalta harmissaan niin pian vastaan tulleista hyvästelyistä ja toisaalta huvittuneena siitä, kuinka paljon naaras vaikutti pelkäävän loukkaavansa hänen tunteitaan. Kolli nyökkäsi, nousi jaloilleen ja suoristi selkänsä vielä pitkään venytykseen ennen, kuin loikkasi alas aidalta pesän ulkopuolella kasvavalle nurmikolle.
”Ei hätää, ymmärrän kyllä”, hän rauhoitteli kotikissaa.
”Tulen taas käymään joskus myöhemmin”, kolli lisäsi vielä ennen, kuin loikki matkoihinsa.

Kun Ahomyrsky palasi viimein leiriin hieman kuunhuipun jälkeen, lähes koko muu klaani oli jo syvässä unessa. Kolli seisoi hetken hiljaa paikallaan, tervehti sitten vartiossa istuvaa Kulosydäntä ja vei saaliinsa tuoresaaliskasan luo. Hetken asiaa pohdittuaan hän tepasteli juuri tervehtimänsä vanhemman soturin luo, ja viittoi tätä menemään lepäämään.
”Minä voin jatkaa tästä, olet varmasti väsynyt”, hän tarjoutui, ja sai naaraalta vastauksekseen kiitollisen katseen, kun tämä hiipi soturien pesän suojiin nukkumaan kumppaninsa viereen. Ahomyrsky avasi leukansa hiljaiseen haukotukseen ja kävi istumaan. Hän tiesi, ettei yön aikana tulisi tapahtumaan mitään sen kummempaa, joten vartioon ei todellisuudessa tarvittaisi ketään.
*On parempi, että ne, jotka oikeasti osaavatkin jotakin, säästävät voimiaan siltä varalta, että niitä tarvitaan…*
Kolli kävi makuulle ja silmäili kelmeässä kuunvalossa kylpevää leiriä. Lehtikadon aika lähestyi hurjaa vauhtia, eikä klaanilla nytkään tuntunut olevan tarpeeksi ruokaa saatavilla. Lehtikato oli vanhempien sotureiden mukaan ollut aina riistaniukkaa aikaa ja Ahomyrsky arveli, että taistelussa kuolleiden soturien ja oppilaiden menetys tekisi tulevasta lehtikadosta vielä edellistäkin rankemman. Kolli makasi hiljaa maassa toivoen, ettei kukaan joutuisi enää kärsiä hänen takiaan ja sulki silmänsä. Kun uni alkoi painaa kallonpohjaa, hän nousi jaloilleen ja ravisteli itsensä taas hereille. Hän kävi muutaman kerran tarkistamassa pentutarhassa nukkuvan Raitapennun tilanteen pitääkseen aivonsa hereillä, mutta istui kuitenkin suurimman osan yöstä leirin suuaukon vieressä. Yö tuntui kollista loputtoman pitkältä, mutta kuitenkin ikuisuudelta vaikuttavan ajan jälkeen kuu alkoi viimein painua puiden taakse ja aurinko palasi horisontin ylle. Ensimmäisinä pesistään ryömivät luonnollisesti Valotähti ja Jokiväre, ja heti sen jälkeen Leijonahammas, joka painui välittömästi hätyyttämään Rastastassua, sekä toistaiseksi vastuullaan olevaa Tiikeritassua hereille. Ahomyrsky ei sanonut mitään, murahti vain kolmikon painuttua ulos leiristä ja suuntasi sitten muiden herättyä itsekin metsään, vaikkakin toiseen suuntaan saadakseen saalistaa rauhassa. Hän vietti jälleen päivänsä saalistaen, välillä käyden tervehtimässä Sumua tai viemässä pyydystämänsä pieneläimet leiriin, ja painui vasta kuunhuipun aikaan nukkumaan. Kolli jatkoi samaa päivästä toiseen, lopulta lakaten käymästä enää tutustumansa kotikisunkaan luona. Kuun kuluttua lumi alkoi jo peittää maatilkkuja, jotka eivät saaneet nauttia puiden suojasta, ja kun riista alkoi käydä vähiin, Ahomyrsky alkoi ensin jättää ruokailuhetkiä väliin, syöden lopulta enää enintään kerran päivässä. Klaani ei nähnyt nälkää, mutta Ahomyrsky hoikistui entisestään, kunnes kollin kylkiluut näkyivät jo paksun talviturkinkin alta. Hän oli ehtinyt vaipua jo syvälle omien ajatuksiensa sisään, kunnes tutunkuuloinen – tällä kertaa hätääntynyt – huudahdus kajahti taas klaanin reviirillä sijaitsevalta kaksijalanpesältä.

//Aika lyhythän tästä tuli, mut yritän saada pian seuraavan valmiiks!

Lehtitassu asteli ulos oppilaiden pesästä ja asteli kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän oli saanut tehtäväksi metsästää klaaninvanhimmille ja asteli innoissaan ulos leiristä tulitassu vierellään. Hän tunsi ihastusta kollia kohtaan ja katseli toista hymyillen. Hän ei ollut uskaltanut kertoa ihastuksestaan näiden monien kuiden aikana ja kipinätassu kiusoitteli häntä usein siitä ja heillä oli tullut huonommat välit kuin pentuina. Hän asteli kohti tuuliklaanin rajaa ja maisteli ilmaa haistanut jäniksen. Siitä klaaninvanhimmat pitäisivät. Hän pohti ja paikansi kanin joka oli juuri menossa tunneliin. Hän lähti hiipimään jänistä kohti ja asteli kohti jänistä vaanimiasebnossa ja hyökkäsi, mutta Hyppy oli liian lyhyt ja jänis pääsi karkuun. "Voi hiirenpapanat". Hän murahti ja lähti jäniksen perään tunneliin. Hänen harmikseen se oli lyhyt ja hän tupsahti pian sen toisesta päästä ulos, mutta hän lähti jäniksen perään sillä näki sen nummilla, mutta ei tajunnut, että oli ylittämässä tuuliklaanin rajaa ja juoksi kohti jänistä. Hän sai sen kiinni, mutta oli juossut melkein tuuliklanin reviirin sydämeen. Hän kuuli vähän matkan päästä sotureiden jutustelua. Hän katseli ympärilleen. Nummela ei ollut paljoa piilopaikkoja, mutta hän näki pensaikon lähellä ja hyppäsi siihen ja vähän ajan päästä esiin ilmestyi kolme soturia. Ensimmäinen oli kanelinkukka joka oli varmaan johdossa ja kaksi muuta olivat jäniskäpälä ja Siniloimu. Tulitassu oli lähtenyt metsästämään eri suuntaan saalistamaan ja toivoi, että toinen olisi täällä hänen tukenaan. "Haisee Selvä myrskyklaani. Todella vahvana". Maukui Siniloimu. "Olet oikeassa Siniloimu". Kanelinkukka sanoi ja katsoi kaksikkoa. "Haju tulee tuolta". Jäniskäpälä naukaisi ja osoitti pusikkoon jossa Lehtitassu piileskeli. Lehtitassun karvat nousivat pystyyn ja samalla pusikkoon heilahti. Soturit olivat jo niin lähellä pusikkoon, että pystyivät huomaamaan liikahduksen. "Tule esiin sinut on huomattu". Siniloimu sanoi sähisten. Lehtitassu asteli karvat pystyssä esiin. "Mitä teet täällä"? Kanelinkukka kysyi ystävälliseen äänensävyyn. "O-olin metsästämässä ja kani juoksi reviirille". Lehtitassu kertoi ja aikoi lähteä hakemaan kanin, mutta Siniloimi esti hänen kulkunsa laittamalla tassunsa hänen eteensä. "Me otamme tuon". Hän sanoi. "Meidän täytyy kertoa Häivätähdelle". Jäniskäpä sanoi. "Ei Häivätähdelle". Hän maukaisi. "Ja viemme sinut leiriin". Siniloimu päätti. "EI"! Ulavhdin ja yritin lähteä karkuun, mutta Siniloimu tarttui minusta kiinni. "Joko kävelet kiltisti meidän kanssamme tai me kannamme sinut väkisin. Vaikeamman vai helpomman kautta"? Hän maukui. Lehtitassu mietti hetken eikä vastannut vaan murahti. "Mennäänpä sitten". Siniloimu naukui. "Siniloimu minä olen tämän partion johdossa Kanelinkukka maukui. "Ja teemme niinkuin minä sanon. Eli viedään hänet leiriin". Toinen sanoi ja tunsin syyllisyyttä sisälläni. En haluaisi joutua ongelmiin joten lähdin juoksuun, mutta Jäniskäpälä lähti perään ja sai hänet kiinni ja nappasi hänestä kiinni ja partio lähti Lehtitassu mukanaan kohti Myrskyklaanin reviiriä. Ja kun he saapuivat leiriin Häivätähti tuli sopivasti ulos pesästään. "Mitä täällä tapahtuu"? Hän kysyi tylysti. "Lehtitassu tunkeutui reviirille". Siniloimu vastasi ja kauriskorva tuli paikalle. "Lehtitassu enkö käskenyt sinun metsästää eikä tuntkueutua toisten reviirille". Kauriskorva maukui ja ensikertaa kuulosti pettyneeltä. Lehtitassu katsoi Kauriskorvaa ja Häivätähteä. "Annan hänelle rangaistuksen". Hivätähti sanoi ja tuuliklaanin partio poistui paikalta. "Saat hoitaa Lehväpolveä neljännes kuun". Häivätähti sanoi ja lehtitassu asteli klaaninvanhimpien pesälle ja istahti alas, mutta ei nähnyt toista missään joten asteli oppilaiden pesään ja huomasi Tulitassun saapuneen sinne ennen häntä ja huomasi Tulitassun takana Kipinätassun. "Oletko kunnossa"? Tulitassu kysyi ja loikki koskettamaan neniä hänen kanssaan. Lehtitassu vastasi kosketukseen. "Sain rangaistukseksi hoitaa Lehväpilveä neljännes kuun". Hän vastasi. "Olet onnenpekka. Lehväpilvi on paras". Kipinätassu sanoi. "Hänellä on hyvät tarinat ja hänen kanssaan on mukava jutella ja hän on niin ystävällinen". Tulitassu lisäsi. Lehtitassu nyökkäsi hyvillä mielin ja käpertyi sammalvuoteelleen nukkumaan, mutta heräili jostain synkästä paikasta

Liekkisade
Kuudestoista luku


"Lummepentu, astu eteen. Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, että saat soturinimesi, sinut tunnetaan Lummetassuna. Mestariksesi tulee Ilveskuura", Unitähti piti oppilasseremoniaa. Liekkisade mietti, kuka tulisi toisen pennun mestariksi. Naaras piti pienen tauon, ja jatkoi sitten. "Toivon, että Ilveskuura välittää sinulle kaiken oppimansa. Ilveskuura, olet saanut loistavaa koulutusta ja olet valmis saamaan oppilaan. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Lummetassulle", Unitähti nimitti Ilveskuuran Lummetassun mestariksi. Mestari ja oppilas koskettivat toistensa neniä kuten seremoniassa kuuluikin. Sitten päällikkö kääntyi Kaislapennun puoleen.
"Kaislapentu, astu eteen. Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään asti, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kaislatassuna. Mestariksesi tulee Liekkisade", Unitähti lausui uudelleen. Liekkisade yllättyi mutta astui hiukan eteenpäin. "Toivon, että Liekkisade välittää sinulle kaiken oppimansa. Liekkisade, olet saanut loistavaa koulutusta mestariltasi Kirkaskuulta ja olet valmis mestariksi. Olet osoittanut olevasi avulias ja hyväsydäminen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kaislatassulle", päällikkö lopetti. Liekkisade kumartui koskettamaan neniä Kaislatassun kanssa, vaikka oli edelleen hiukan yllättynyt tullessaan valituksi mestariksi.
"Lummetassu! Kaislatassu! Lummetassu! Kaislatassu!" kissat hurrasivat klaanin uusia oppilaita. Liekkisadekin hurrasi mukana. Laventelinenä tuli Liekkisadetta kohti.
"Onnea oppilaasta, sinusta tulee hyvä mestari", naaras nuolaisi kollin poskea.
"Kiitos", Liekkisade hymyili kumppanilleen. Kaislatassu asteli uutta mestariaan kohti.
"Milloin me aloitamme?" naaras kysyi.
"Vaikka heti, jos sinulle sopii", Liekkisade sanoi koittaen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä. Kaislatassu nyökkäsi ja käveli leirin sisäänkäynnille. Liekkisade seurasi perässä
"Mitä jos me kohdataan jonkun muun klaanin kissa?"
"Sitten me tervehdimme heitä ja jatkamme matkaamme, paitsi jos he ovat riistavarkaissa-siinä tapauksessa me varoitamme heitä ja pyydämme poistumaan", Liekkisade selitti.
"Entä, jos he käyvät kimppuun?" Kaislatassu jatkoi kyselyä.
"Sitten menemme leiriin ja ilmoitamme Unitähdelle. Meitä on liian vähän taistelemaan. Onneksi emme kuitenkaan taistele usein ja kaikki klaanit haluavat varmasti palautella yhä voimiaan viime taistelun jälkeen", kolli kertoi oppilaalleen.


"Mene syömään, Kaislatassu. Huomenna mennään saalistamaan. Näytän sinulle vaanimisasennon ja kerron sinulle saalistamisesta", Liekkisade sanoi leirin suussa. Sitten kolli lähti etsimään kumppaniaan. Hän ei nähnyt tätä pienen etsimisen jälkeen, mutta Olkiväre oli leirin keskellä.
"Hei, Olkiväre. Tiedätkö missä Laventelinenä on?" hän kysyi toiselta kollilta.
"Hän meni metsästyspartioon hetki sitten", Olkiväre kertoi ja Liekkisade kiitti varapäällikköä. Heillä oli mennyt kauan kiertelemässä rajoja Kaislatassun kanssa ja naaraan täytyi olla väsynyt ja nälkäinen. Totta puhuen Liekkisateellakin oli nälkä, mutta hän tahtoi odottaa Laventelinenää. Liekkisade kehräsi huvittuneesti edelleen, kun ajatteli miten Kaislatassu oli säikähtänyt kalaa, joka oli hypännyt vielä jäätymättömästä vedestä. Liekkisade oli iloinen uudesta oppilaastaan. Hän todella tarkoitti sitä, kun lupasi opettaa oppilaalleen kaiken, minkä tiesi. Yritän kouluttaa Kaislatassusta soturin, josta klaani voi olla ylpeä.

Laventelinenä tuli leiriin suussaan pikkuruinen särki. Partiossa oli toki muitakin kissoja, mutta ainut kuka Liekkiä kiinnosti oli hänen kumppaninsa.
“Hei, Liekkisade!” Laventelinenä hihkaisi. “Miten pärjäsit Kaislatassun kanssa?”
“Hyvin, hän on tosi mukava”, Liekkisade hymyili. “Mennäänkö syömään yhdessä?” Liekkisade ehdotti. Naaras nyökkäsi kun he kävelivät saaliskasalle. Laventelinenä otti sieltä kalan.
“Millainen partio sinulla oli?” kolli kysyi heidän syödessä. Laventelinenä nielaisi.
“Hyvä”, hän vastasi.
“Minun oli hankala pidätellä kehräystä, kun Kaislatassu säikähti kalaa, kun se hyppäsi vedestä joka ei ollut vielä jäätynyt”, Liekkisade päätti kertoa kehräten huvittuneena ja Laventelinenä naurahti. He söivät kalansa ja päättivät mennä nukkumaan. Liekkisateella oli niin väsy, että hän nukahti oikeastaan heti kumppaninsa viereen. Ja aivan kuin hän olisi taas taistelun keskellä. Luminietos sivalteli kollia naamaan. Ihan kuin hänellä ei olisi kykyä liikkua. Kollista tuntui, että hän ei pärjäisi Luminietokselle tällä kertaa. Hän ei oikeasti tiennyt että se oli unta. Se tuntui niin todelta.

“Katso, Kaislatassu”, Liekkisade selitti oppilaalleen. “Älä anna varjosi näkyä veden pinnalla heijastuksena, kun saalistetaan kalaa. Ne säikkyvät sitä.”
“Selvä, Liekkisade!” Naaras hihkaisi. Nyt nuori oppilas otti semmoisen asennon.
“Ja heti, kun näet kalan… Sinä koukkaat sen nopeasti käpälälläsi ylös ja annat sille tappopureman”, Liekkisade jatkoi ohjeistusta. “Voit kokeilla sitä nyt.” Kaislatassu valmistautui. Oppilas odotti kalaa, ja sopivalla hetkellä hän koukkasi sen käpälällään. Se kuitenkin lensi kauas koska ei nuorelta oppilaalta voinut odottaa että tämä osaisi heti käyttää oikean määrän voimaa. Se lensi juuri Liekkisateen käpälien juuriin, ja pääsi melkein takaisin jokeen, mutta Liekkisade hoiti tapon ja puraisi kalan kuoliaaksi.
“Jos olisi viherlehti, en olisi auttanut sinua mutta koska on lehtikato, meillä ei ole varaa hukata riistaa joka on helposti tassun ulottuvilla”, kolli selitti ja Kaislatassu nyökkäsi totisen näköisesti. He harjoittelivat vielä. Liekkisade selitti oppilaalleen, mitä eri riistaa metsästäessä tuli muistaa.
"Ei nyt kokeilla muita tapoja, koska on hankalaa löytää ne kaikki riistalajit saman päivän aikana", Liekkisade totesi.
"Selvä", Kaislatassu sanoi. Jokin sai Liekkisateen ajattelemaan, oliko hän oikeasti hyvä mestari. Jos hän ei osaisikaan kouluttaa Kaislatassua hyvin? Entä, jos hän oli unohtanut taisteluliikkeitä? Tai jotain muuta sellaista? Ajatus ei tuntunut kovin mukavalle.
"Mennään nyt leiriin takaisin, Kaislatassu", Leikkisade tokaisi. Kaislatassu seurasi pomppien ja oppilaan iloisuus haihdutti Liekkisateen murheet. Hänkin tuli oitis paremmalle tuulelle, aivan kuin Kaislatassu olisi tartuttanut iloisuutensa Liekkisateelle. Kuitenkin heti leirissä, iloisuus katosi kun oppilaan hyppelykin loppui. Liekkisade päätti mennä vain istumaan ja pesemään itsensä.

Ilta alkoi hämärtymään
"Mennään partioon, Kaislatassu", Liekkisade sanoi vaikka olisi tahtonut jäädä leiriin miettimään itsekseen. Se taisi näkyä ulospäinkin, sillä Ilveskuura tuli Lummetassun kanssa Liekkisadetta kohti.
"Hei, jos haluat jäädä leiriin, minä voin ottaa Kaislatassunkin", Ilveskuura tarjoutui. Liekkisade huokaisi.
"Sopii se, kiitos, oikeasti", kolli sanoi Kaislatassun veljen mestarille ennen kuin tämä sanoi Liekkisateenkin oppilaalle ja otti hänet mukaansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi juuri rikkonut soturilakia pahemman kerran. Oikeastaan heti, kun oppilaat ja Ilveskuura olivat menneet, Laventelinenä tuli Liekkisateen luokse.
"Hei, Liekkisade, miksi et mennyt partioon?" Laventelinenä kysyi.
"Koska tahdon aikaa ajatella hetken itsekseni. En osaa oikein kuvailla, mitä ajattelen mutta haluaisin selvitellä ajatuksiani hetkisen itse. Jos sopii, menen kävelylle reviirille, yksin", Liekkisade sanoi nuolaisten kumppaninsa poskea ja toivoen, ettei Laventelinenä suuttuisi hänen toiveestaan mennä yksin.
"Selvä, Liekkisade, mene vain. Ymmärrän kyllä, että vaikka olemme kumppaneita, sinun ei tarvitse olla koko ajan kiinni minussa", naaras sanoi lempeästi.

Liekkisade käveli Jokiklaanin reviirin poikki yksikseen. Aivan kuin hänen tassunsa kuljettaisivat itse itseään, hän päätyi reviirin rajalle. Siitä eteenpäin ei ollut muitten klaanien reviirejä. Yksi haju pisti hänen nenäänsä - se oli tuttu.
"Isä!" Liekkisade huudahti, kun näki puskien seassa tutun, ruskean turkin. Risasydän.
"Niin, Liekkisade, onhan siitä hetkisen aikaa, kun tapasimme viimeksi", Risasydän kehräsi.
"Äh, en minä halua puhua sinun kanssasi", Liekkisade mutisi. "Olen klaanikissa! Sinä olet erakko."
"Hei, etkö edes ajatellut tervehtiä?" Vanhempi kolli kysyi yllättyneenä.
"Anteeksi. Olen kai vain hiukan hermostunut juuri nyt. Hei, Risasydän", soturi maukui.
"Ei se mitään, Liekkisade. Tulin etsimään sinua. Olen ollut huolissani sinusta siitä lähtien, kun joku kissa kertoi minulle kuulleensa teillä klaanikissoilla olleen jokin suuri taistelu", Risasydän kertoi. "Tiedäthän, vaikka en ole aina luonasi, välitän sinusta koska olet poikani."
"Niin meillä oli. Selvisin pahimmilta vammoilta. Jouduin myös tappamaan Luminietoksen", Liekkisade selitti isälleen sylkäisten Luminietoksen nimen ulos suustaan. Risasydön ei puhunut mitään, kääntyi vain ja teki lähtöä.
"Ei, odota!"
"Luulin, että sinulla ei ollut aikaa. No, kysy mitä sinulla oli", Risasydän huokaisi.
"Risasydän… kuka on emoni?" Liekkisade sanoi toivoen viimein saavansa vastauksen tähän kysymykseen.
"Ei sinun tarvitse tietää. Se sekoittaisi vain sinun elämääsi entisestään…" Risasydän murahti äänellä, josta ei kyennyt päättelemään mitä kolli tunsi. Raivo kuohahti Liekkisateen sisällä. Hän ei ollut tuntenut tälläistä sitten Luminietoksen kuoleman jälkeen.
"Tiedätkö, paljonko töitä olen tehnyt saadakseni selville sen, ja nyt sinä vain kerrot minulle että et kykene kertomaan!?" Liekkisade raivostui enemmän, kuin oli ikinä suuttunut. "Eikö sinustakin olisi kurjaa, jos olisit elänyt koko elämäsi niin, että luulit emosi olevan kuollut?" kolli sylkäisi. Hän oli todella vihainen isälleen. Hän ei kyennyt edes sanomaan enempää.
"Hei, rauhoitus nyt! Minä lähden nyt. Minulla on uusi kumppani; hän voi saada pentuja minä hetkenä hyvänsä. Nähdään ehkä vielä joskus, koita päästä yli vihastasi siihen mennessä!", Risasydän sanoi selkeästi hiukan hermostuneena pojalleen. Liekkisade ei vastannut, mutta hän oli yllättynyt. Saan sisaruksia? Joita en tule koskaan näkemään. Liekkisade lähti myös pois kiukusta kihisten. Ei olisi pitänyt ajatella kaiken käyvän niin helposti. Ei todellakaan olisi pitänyt. Loppujen lopuksi monet asiat piti vain tehdä itse, vaikka ne vaatisivat sisua. Siinä samassa huono omatunto rupesi kolkuttamaan kollin päässä. Niin kuin hän juuri olikin ajatellut, jotkin asiat täytyi tehdä itse. Ja yksi niistä asioista oli oppilaan kouluttaminen.
"Olisi vain pitänyt viedä Kaislatassu itse partioon. En olisi ainakaan kohdannut Risasydäntä", Liekkisade tuumasi. Vaikka hän oli saanut hiukan raivonsa hallintaan ja häntä väsytti, ei kolli uskonut saavansa unta sitten kun leiriin pääsisi.
"Rapinaa?" Liekkisade sihahti hiljaa. Hän kurkisti pensaan taakse ja näki siellä oravan ja rastaan taistelemassa pähkinästä. Nyt jos hän vain pääsisi lähemmäksi, olisi kollilla hyvä tilaisuus saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ehkä se olisi hyvitys siitä, ettei hän vienyt oppilastaan partioon? Kolli hiipi niitä kohti. Orava ikään kuin kiusasi lintua. Lintu antoi samalla mitalla takaisin. Se nokki oravaa terävällä nokallaan. Ne olivat niin keskittyneitä pieneen leikkiinsä, että Liekkisade kerkesi jo loikkaamaan ja sai pidettyä niistä kiinni. Hän antoi nopeat tappopuraisut kummallekin riistalle ja otti ne kantoonsa.


Kolli heitti riistansa tuoresaaliskasaansa.
"Hei, Laventelinenä", Liekkisade haukotteli.
"Tulit takaisin."
"Jep, ja näin isäni", kolli murahti. "Eipä hän suostunut kertomaan, kuka emoni on."
"Liekkisade, kyllä sinä saat vielä selville sen. Löydät kyllä vastauksia vielä", Laventelinenä hymyili. Liekkisade hymyili kumppanilleen takaisin.
"Kiitos, Laventelinenä." Hän nuolaisi naaraan korvantaustaa. "Minulla on kylmä. Mennäänkö nukkumaan?" Liekkisade kysyi. Laventelinenä nyökkäsi ja soturit kävelivät kylki kyljessä pesään. He käpertyivät nukkumaan.
"Hyvää yötä, Liekkisade", Laventelinenä sanoi hiljaa.
"Hyvää yötä", Liekkisade haukotteli.

Liekkisade oli päättänyt viedä Kaislatassun vielä partioon huomenna. He olivat partioimassa Varjoklaanin rajalla. Partioon kuului hän, Kaislatassu, Nova, Aamuruusu ja Huomentassu ja Liekkisade johti partiota. Rajalla ei tuntunut vieraan klaanin hajua. Kaislatassu hyppeli innokkaasti ja pommitti Novaa kysymyksillään. Liekkisade ei voinut kuin kehrätä.
"Kävisinkö hiukan edessäpäin katsomassa ettei siellä ole rajanylityksiä? Säästäisimme aikaa" Nova kysyi Liekkisateelta. Liekkisade nyökkäsi.
"Mene vain-" kolli naukaisi ja keskeytti sitten kun hän haistoi Laventelinenän.
"Liekkisade!" Laventelinenä hihkaisi. Kollin suu kääntyi pieneen hymyyn.
"Laventelinenä, mitä sinä täällä?" hän kehräsi kumppanilleen. Sitten hän säikähti hiukan. Eihän Laventelinenälle ollut sattunut mitään? Kolli mietti.
"Minulla on asiaa sinulle", naaras sanoi. Liekkisateen kumppanin katse käväisi Novassa ja Aamuruusussa. "Kahden kesken." Liekkisade kääntyi partiota päin.
"Jatkakaa te matkaa, tulen aivan pian takaisin!" Liekkisade pyysi. Kun muut kissat jatkoivat matkaa, Liekkisade näki Laventelinenän kasvoilla hiukan helpottuneen katseen.
"Sinun kannattaa istua alas", Laventelinenä neuvoi ja kolli tekikin heti niin. Hän katsoi kumppaniaan uteliaana.
"Onhan kaikki hyvin?" Liekkisade kysyi hieman huolissaan.
"On", Laventelinenä hymyili. "Oikeastaan paremmin kuin hyvin. Olen tiineenä."
"Sinä- Sinä olet tiineenä?" kolli kehräsi. "Se on mahtavaa!"
"Eikö olekin? Me saamme pentuja, Liekkisade!" Laventelinenä hihkaisi. Kolli puski kumppaniaan lempeästi päällään. Ihan kuin kaikki viha Risasydäntä kohtaan olisi tiessään, ei itse Risasydämen takia vaan pentujen. Ei hän kyennyt olla kuin iloinen pennuista!
"Meistä tulee perhe. Kuinkakohan monta pentua luulet, että me saamme?" hän kysyi niin iloisena, että oli hankalaa edes sanoa mitään. Laventelinenä nauroi hiukan ja nuolaisi Liekkisateen korvaa.
"Niin kauan kuin saamme edes yhden, olen onnellinen. Vaikka toivon että me saamme ainakin kolme…" Laventelinenä kehräsi.
"En malta odottaa!" Liekkisade kehräsi äänekkäästi.
"En minäkään", Laventelinenä sanoi hiljaa. Heti, kun kolli tajusi, että pennut toisivat ison vastuun häntä alkoi pelottaa. Jos minä en olekaan hyvä isä?

LUKU 5
Iloinen yllätys

Laventelinenä vihasi taistelemista, mutta vielä enemmän hän vihasi nähdä läheistensä kärsivän - fyysisesti tai henkisesti. Monta jokiklaanilaista oli menehtynyt taistelussa, jonka pointtia Laventelinenä ei vieläkään täysin ymmärtänyt, eikä hän uskonut Jokiklaanin koskaan oikeastaan toipuvan kaikesta siitä kauhusta, mitä oli tapahtunut. Laventelinenä kiitti Tähtiklaania joka aamu ja joka ilta siitä, että hänen perheensä ja Liekkisade olivat kaikki selvinneet elossa, mutta suri myös menetettyjä henkiä. Jopa Valkotähti oli kuollut. Hänen tilalleen oli siirtynyt Unitähti, ja varapäälliköksi naaras oli nimittänyt Olkiväreen.
Leiri tuntui autiolta, vaikka niin ei todellisesti ollut. Leiri oli täynnä kissoja: osa ruokailemassa, osa leikkimässä ja osa valmistautumassa partioihin tai harjoitteluihin. Hälinästä huolimatta leiri oli hiljaisempi kuin oli pitkään aikaan ollut, ja Laventelinenä huomasi kaipaavansa todella montaa menehtynyttä jokiklaanilaista samaan aikaan.
“Laventelinenä, sinä voit mennä metsästyspartioon Kultaliekin, Hiekkatassun, Liekkilehmuksen ja Tuhkatassun kansa”, Olkiväri sanoi Laventelinenälle, joka oli juuri lopettanut turkkinsa puhdistamisen.
“Totta kai”, Laventelinenä nyökkäsi, mutta siinä samassa hänen vatsaansa vihlaisi ja hän irvisti. “Auts.”
“Kaikki hyvin?” Olkiväre kysyi, oranssit silmät huolestuneina.
“Vatsaani koskee… taisin syödä jotain pilaantunutta”, Laventelinenä vastasi. Hän oli syönyt aamulla kalaa - lempiruokaansa - mutta se oli maistunut aivan normaalilta.
“Käy Vesitassun luona. Lähetän partion matkaan, mutta jos saat Vesitassulta luvan mennä metsästämään, voit etsiä partion tassuihisi”, Olkiväre ohjeisti. “Mutta jos Vesitassu käskee sinun levätä, sinä lepäät. Onko selvä?”
Laventelinenä nyökkäsi. “On selvä.”
“Hyvä”, Olkiväre hymyili. “Menehän siitä.”
Harmaa naaras oli kiitollinen varapäällikölleen, vaikka ei uskonutkaan tarvitsevansa Vesitassun apua. Hänen vatsakipunsa kyllä lähtisi päivän aikaan, eikä Laventelinenä halunnut jäädä metsästyspartiosta pois nyt, kun ilmat kylmenisivät vain entisestään ja lehtikato oli alkanut. Jokiklaani tarvitsi kaikki kykenevät metsästyspartioihin.
Parantajan pesässä haisi yrtit sekä suru. Kaamosmarja, Vesitassun mestari ja Jokiklaanin parantaja, oli menehtynyt taistelussa ja jättänyt oppilaansa yksin. Koko klaani suri Kaamosmarjaa, mutta Laventelinenä epäili Vesitassun surun olevan kaikista suurinta - tai ainakin ainutlaatuisinta.
“Vesitassu?” harmaa, leopardikuvioinen soturi kysyi. “Oletko täällä?”
Vesitassun pää kurkisti pesästä. Kollin vaaleanvihreät silmät tuikkivat uteliaina, mutta huolestuneina. “Laventelinenä, onko kaikki hyvin?”
“On”, Laventelinenä sanoi ja heilautti häntäänsä. “Vatsaani vain koskee. Olen varmaan syönyt jotain huonoa. Mainitsin siitä Olkiväreelle ja hän patisti minut sinun luoksesi.”
“Hyvä, että patisti”, Vesitassu sanoi. “Tule peremmälle niin katsotaan.”
Laventelinenä seurasi pientä kollioppilasta syvemmälle pesään. Vesitassu ohjeisti hänet maahan makaamaan kyljelleen ja alkoi varovaisesti painelemaan naaraan vatsaa keskittynyt ilme kasvoillaan.
“Sattuuko tämä?”
“E-ei”, Laventelinenä sanoi.
“Milloin vatsakipusi alkoi?”
Laventelinenä pysähtyi miettimään. “Vatsaani on välillä sattunut viimeisten päivien aikana, mutta en ole miettinyt asiaa sen enempää. Tänään kipu oli kuitenkin paljon… voimakkaampaa.”
“Hmm…”
“Onko se vakavaa?” Yhtäkkiä Laventelinenää alkoi pelottamaan. Oliko hänen vatsakipunsa merkki jostain pahemmasta?
“Ei”, Vesitassu sanoi ja lopetti naaraan vatsan painelemisen. Hän räpäytti silmiään. “Onko sinulla ollut huonovointisuutta aamuisin? Tai onko ruokahalusi kasvanut? Koskeeko selkääsi?”
Laventelinenä hämmentyi kysymysten paljoudesta, mutta vielä enemmän hän hämmästyi siitä, miten vastasi jokaiseen kysymykseen mielessään ‘kyllä’. “En ole aiemmin ajatellut asiaa, mutta kyllä. Aamulla kestää hetki, että kykenen syömään, mutta syödessäni nälkä ei tunnu lähtevän millään pois. Ja selkääni särkee varsinkin iltaisin.”
Vesitassun kasvoille levisi leveä hymy. “Laventelinenä, sinä odotat pentuja.”
Soturi avasi suunsa hämmennyksestä, eikä saanut sanojaan ulos. Hän odotti pentuja? Todellako? Oliko hänestä tulossa emo, ja Liekkisateesta isä? Heistä tulisi perhe!
“Liekkisade taitaa olla isä”, Vesitassu kehräsi. “Onneksi olkoon!”
“K-kiitos”, Laventelinenä henkäisi. “Oletko aivan varma? En epäile taitojasi, mutta-”
“Olen täysin varma”, Vesitassu kehräsi. “Tiineytesi on vasta alussa, mutta pian saatat jo tuntea pentujesi potkimista, joten älä säikähdä sitä. Vatsakipu on normaali pienissä määrin, mutta jos se on voimakasta, tule heti katsomaan minua. Pahoinvointi ja selkäkipu ovat täysin normaalia, mutta voin antaa niihin yrttejä, jos ne alkavat vaivaksi.”
“Kiitos”, Laventelinenä toisti. Hän ei tiennyt mitä muutakaan voisi sanoa, sillä hänen mielessään oli vain yksi asia: hänestä tulisi emo!
“Haen sinulle vesiminttua. Se auttaa vatsakipuun sekä pahoinvointiin”, Vesitassu sanoi ja katosi syvemmälle parantajan pesään. Pian hän saapui kuitenkin takaisin pieni hampaissaan pieni lehdistä koottu nyytti, jonka hän laski harmaan naaraan eteen. Se avautui itsestään ja paljasti sisällään piilottelemansa yrtit.
Laventelinenä nuuhkaisi yrttjeä varovaisesti ennen kuin lipoi ne suuhunsa, pureskeli hieman ja nielaisi. Vesiminttu ei maistunut pahalta, kuten hän oli epäillyt, vaan mukavan raikkaalta.
“Kiitos”, Laventelinenä naukaisi. “Tiedätkö- tiedätkö milloin pennut syntyvät.”
Vesitassu tuumi hetken. “On vaikea arvioida tarkkaa aikaa vielä, mutta kyllä siinä monta auringonkiertoa menee. Voit jatkaa soturin tehtäviäsi normaaliin tapana, mutta ota hieman varovaisemmin kuin ennen. Vasta kun vatsasi alkaa kasvaa nii isoksi, että se vaikeuttaa arkipäiviäsi, sinun tulee siirtyä kuningattarien pesään.”
Laventelinenä nyökkäsi. “Selvä. Kiitos paljon, Vesitassu.” Soturi katsoi myötätuntoisesti nuorta parantajaoppilasta. “Kaamosmarja on varmasti ylpeä sinusta.”
“Kiitos”, Vesitassu kuiskasi.
“Jos tarvitset apua - minkälaista apua tahansa - voit aina pyytää minua”, Laventelinenä sanoi. “Voin etsiä yrttejä metsästäessäni tai viedä vaikkapa klaaninvanhimmille heidän yrttinsä.”
“Arvostan sitä suuresti, Laventelinenä”, Vesitassu kehräsi. “Menehän nyt kertomaan Liekkisateelle uutiset!”
“Aivan!” Laventelinenä kääntyi ja loikki ulos leiristä, mutta pysähtyi vielä kerran katsomaan taakseen. “Kiitos!”
Parantajaoppilas hymyili ja heilautti häntäänsä vastaukseksi.
Laventelinenä tiesi, että hänen olisi pitänyt osallistua metsästyspartioon, mutta sillä hetkellä hän ei ehtinyt miettiä asiaa. Hänen olisi löydettävä aivan ensimmäiseksi Liekkisade ja kertoa tälle uutiset pennuista. Kumppanukset olivat jo aiemmin puhuneet pentujen hankkimisesta ja siitä, miten he kumpikin ovat siihen valmiita, mutta Laventelinenä ei ollut osannut ajatella sen tapahtuvan näin pian. Olisiko Liekkisade yhtä iloinen kuin hän? Kollin täytyisi olla.
Liekkisadetta ei kuitenkaan näkynyt leirissä, joten Laventelinenä suuntasi vikkelästi ulos leiristä. Häneltä kesti hetki paikantaa kumppaninsa hajujälki kaikkien muiden jokiklaanilaisten hajujen seasta, mutta kun hän sen lopulta löysi, hän ei hukannut hetkeäkään. Liekkisade vaikutti olevan hajuista päätellen rajapartiossa, ja Laventelinenä lähti seuraamaan kumppaninsa tuttua hajua.
Hetken ajan kuluttua Laventelinenä kuuli ääniä läheltä rajaa, joka erotti Jokiklanain Varjoklaanista, ja hetkeä myöhemmin hän näki viisi kissaa kiertämässä rauhassa rajoja. Liekkisade oli joukon keskellä juttelemassa Novalle.
“Liekkisade!” Laventelinenä hihkaisi, kun oli päässyt tarpeeksi lähelle.
Liekkisade kääntyi ja hänen sinisiin silmiin syttyi iloinen pilke, kun hän näki kumppaninsa juoksevan häntä kohti. “Laventelinenä! Mitä sinä täällä?”
“Minulla on sinulle asiaa”, Laventelinenä sanoi ja vilkaisi muita partiossa olevia kissoja. Nova ja Aamuruusu katsoivat häntä uteliaina. “Kahden kesken.”
“Okei”, Liekkisade vastasi hieman hämillään ja kääntyi juttelemaan partiotovereilleen. “Jatkakaa vain matkaa. Minä tulen kohta takaisin.”
“Selvä”, Nova nyökkäsi. “Mennään.”
Laventelinenä oli kiitollinen siitä, että partion muut jäsenet jatkoivat rauhassa matkaansa ilman sen suurempia kyselemisiä ja ihmettelyjä. He saisivat kyllä myöhemmin tietää, mitä asiaa Laventelinenällä oli ollut Liekkisateelle, mutta juuri nyt naaras halusi vain kumppaninsa tietävän. Liekkisateen täytyi olla ensimmäinen, jolle hän kertoisi.
“Sinun kannattaa istua alas”, Laventelinenä ohjeisti.
Liekkisade teki, kuten Laventelinenä käski, ja kallisti uteliaana päätään. “Onko kaikki hyvin?”
“On”, Laventelinenä kehräsi. “Paremmin kuin hyvin, oikeastaan. Olen tiineenä.”
“Sinä-” Liekkisade pomppasi takaisin tassuilleen. “Sinä olet tiineenä? Mahtavaa!”
“Eikö olekin?” Laventelinenä kehräsi. “Me saamme pentuja, Liekkisade.”
Liekkisade puski Laventelinenän kaulaa kehräten kovaan ääneen. “Meistä tulee perhe. Kuinkakohan pentua luulet, että saamme?”
Laventelinenä naurahti ja nuolaisi oranssin kollin korvaa. “Niin kauan kun saamme yhdenkin pennun, olen tyytyväinen. Vaikka toivon kyllä ainakin kolmea…”
“En malta odottaa”, Liekkisade sanoi.
“En minäkään.”
He saisivat pentuja!

Huurremyrsky oli seuraava, jolle Laventelinenä päätti kertoa uutiset. Kyyhkytuuli ja Kultaliekki olivat molemmat partiossa, eikä Laventelinenä halunnut häiritä heitä, ja Leijonaraidalle hän ei vielä osannut kertoa. Leijonaraita oli aina ollut siskoistaan hyvin suojeleva, ja Laventelinenä tiesi tämän ottavan uutiset iloisesti, mutta myös hyvin vakavasti vastaan.
Huurremyrsky oli pentutarhassa sukimassa Hopeapennun turkkia siistiksi. Aarrepentu istui heidän vierellään katsellen emonsa touhua, sekä hymyilemässä huvittuneena siskonsa valituksille.
“Auts! Älä ole noin kovakourainen!” Hopeapentu valitti, mutta Huurremyrsky ei välittänyt.
“Ei tämä satu”, kuningatar murahti lempeästi ja yritti pitää rimpuilevaa pentua paikoillaan.
“Laventelinenä!” Hopeapentu huomasi silloin pesään saapuneen soturin ja juoksi tämän luokse, vaikka Huurremyrsky kuinka yritti estellä. “Tulit pelastamaan minut!”
“Hei, Hopeapentu”, Laventelinenä tervehti hymyillen pientä, harmaata pentua. “Emosi yrittää vain pitää kauniin turkkisi hienossa kunnossa.”
“Mutta se on tylsää!” Hopeapentu valitti.
Laventelinenä pysähtyi Huurremyrskyn ja Aarrepennun luokse. Aarrepentu katsoi häntä hymyillen ja tervehti hiljaisella naukaisulla. Kollipentu oli aina ollut kaksikosta se hiljainen ja rauhallinen. “Hei vain, Aarrepentu.”
“Etkö sinä mennyt partioon?” Huurremyrsky kysyi siskoltaan pää kallellaan.
“Minulle tuli… muuta tehtävää. Käykö jos juttelemme hetken kahdestaan?” Laventelinenä kysyi ja vilkaisi pentuja.
“Mekin haluamme kuulla!” Hopeapentu älähti.
“Hopeapentu…” Aarrepentu aloitti, mutta vaikeni ja katsoi ylös kohti emoaan.
“Kuuntele veljeäsi, Hopeapentu”, Huurremyrsky sanoi - vaikka Aarrpentu ei ollut muuta sanonutkaan kuin siskonsa nimen. “Menkää leikkimään Peurapennun ja muiden kanssa.”
“Hyvä on…” Hopeapentu mumisi. “Tule, Aarrepentu, mennään parempaan seuraan.”
Aarrepentu seurasi siskoaan ulos pentutarhasta.
Huurremyrsky heilautti kiivaasti häntäänsä ja kääntyi kohti Laventelinenää vihreät silmät välähtäen huolestuneina. “Mitä asiaa sinulla on?”
“Huurremyrsky”, Laventeli kuiskasi, “olen tiineenä.”
Leveä hymy levisi leopardikuvioisen kuningattaren kasvoille ja hän syöksyi nuolemaan Laventelinenän kasvoja. “Onneksi olkoon!” hän kehräsi onnellisesti. “Oletko jo kertonut Liekkisateelle?”
“Kerroin äsken”, Laventelinenä sanoi.
“Ja?”
“Hän on onnellinen”, Laventelinenä kehräsi.
Huurremyrsky aloitti jälleen siskonsa kasvojen nuolemisen. “Hyvä. Liekkisade on loistava kumppani ja olen varma, että hän ottaa osaa pentujen hoidossa.”
Laventelinenä muisti silloin, ettei Huurremyrsky ollut kertaakaan maininnut omaa kumppaniaan - tai pentujensa isää, jos hänellä kumppania ei koskaan ollut ollutkaan. Harmaa naaras olisi halunnut kysyä asiasta siskoltaan, mutta ei tiennyt miten, eikä edes uskonut Huurremyrskyn antavan minkäänlaista vastausta.
“Millaista on olla emo?” Laventelinenä kysyi yhtäkkiä. Hän halusi pentuja, todella halusi, mutta häntä myös pelotti. Entä jos hän ei olisi hyvä emo? Entä jos hän ei osaisi hoitaa pentujaan?
“Rankkaa”, Huurremyrsky vastasi rehellisesti, “mutta myös kaiken sen arvoista. Rakastan Aarrepentua ja Hopeapentua enemmän kuin ketään muuta: he ovat minun kalleuteni. Tiedän, että sinusta tulee hyvä emo omille pennuillesi. Etkä sinä sitä paitsi tule olemaan yksin.”
“Kiitos”, Laventelinenä hymyili. Huurremyrskyn paluun jälkeen hän oli ihaillut siskonsa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä. Kahden pennun kasvattaminen yksin ei ollut helppoa, mutta Huurremyrsky tuntui pärjänneen siinä todella hyvin. Kyllä Laventelinenäkin pärjäisi - ja sitä paitsi hän ei olisi yksin. “En malta odottaa, että pennut syntyvät.”
Huurremyrsky katsoi huvittuneena Laventelinenää. “Siinä taitaa kestää vielä jonkun aikaa.”
“Vesitassu sanoi samaa”, Laventelinenä sanoi. “Jaksan kyllä odottaa. Pennut ovat sen arvoisia.”
“Niin ovat”, Huurremyrsky kehräsi ja kampesi itsensä tassuilleen. “Minun on parasta mennä katsomaan, mitä Hopeapentu ja Aarrepentu puuhaavat.”
Laventelinenä seurasi siskoaan ulos pentutarhasta, jonka ulkopuolella Hopeapentu ja Peurapentu leikkivät keskenään, ja Aarrepentu jutteli jotakin Iltapennun kanssa. Huurremyrsky asettui istumaan lähelle omia pentujaan katse kiinnittyen heihin intensiivisesti, mutta pienen hymyn kanssa.
Siskokset hyvästelivät toisensa, ja Laventeli suuntasi etsimään muita perheenjäseniään, jotta voisi kertoa heillekin hyvät uutiset. Hän hehkui ulospäin onnea ja innostusta, eikä voinut vieläkään täysin uskoa olevansa todella tiineenä.
Mutta totta se oli, hän ja Liekkisade saisivat pentuja!

Luku 4

Maa tuntui tärisevän kun Kimallepuron harmaanruskea keho kaatuivat synkkää maata vasten. Hänen leukansa otti kolauksen joustamattomasta pohjasta ja hän oli maistavinaan raudan maun suussaan.

“Nouse ylös”, kuului pistävä ääni naaraan takaa. Kimallepuro yritti räpytellä valuvia kyyneleitään pois silmistänsä, kun kovakourainen tassu kosketti hänen otsaansa.

“Voisin olla kovakouraisempi tiedäthän”, valkoinen naaras sanoi, hieman lempeämmällä äänensävyllä kuin aiemmin. Kimallepuro nyökkäsi hiljaa ja nousi sitten seisomaan.

“Voisinko yrittää uudestaan”, hän kysyi varovaisesti Usvalta, joka oli astunut pari askelta taaksepäin Myrskyklaanin soturista.

“Ei. Tämä riittää tältä päivältä”, Usva tokaisi ja hävisi ilmaan.

Kimallepuro heräsi sammalpediltään soturien pesästä. Pesä oli tyhjentynyt muista kissoista, hänen ollessa ainoita keitä siellä vielä oli. Tämä oli jo alkanut muodostua tavanomaiseksi aamuksi. Kimallepuron harjoitellessa yötäpäivää, ei hän enää jaksanut herätä aikaisin aamunkoittoon. Hänellä ei ollut enää aikaa tuhlattavaksi. Siksi hänen täytyikin nousta sängystänsä nopeasti, jotta hän ei olisi myöhässä Häivätuulen partiojaosta. Se mitä hän viimeiseksi kaipasi, oli varapäällikön aina-ihanat piikittelevät kommentit.

“Huomenta prinsessa!” kuului Kimallepuron ystävän Liekotassun ääni. Musta kolli ilmestyikin hänen takaansa hänen vierellensä. Kimallepuro oli ystävystynyt oppilaan kanssa pikkuhiljaa heidän ollessa yhdessä partioissa usein. Olkiväreen lähdön jälkeen naaras oli kaivannut ystävää, ainakin jotain muuta kuin hänen isänsä. Liekotassu oli sopinut tehtävään hyvin, älykkäällä ajattelullaan ja noh, ehkä hieman tylsillä vitseillään. Kimallepuro kuitenkin viihtyi kollin seurassa. Se sai hänen ajatuksensa toisaalle.

“Huomenta vain idiootti”, Kimallepuro sanoi kieltään näyttäen. Liekotassu katsoi häneen takaisin kulmiaan kurtistaen.

“Mistä sinäkin olet oppinut tuollaista kielenkäyttöä? Kun tutustuimme, olit niin ujo ja viaton”, oppilas tokaisi silmiään pyöritellen. Kimallepuro huokaisi. Joskus nuoremman kissan kanssa keskusteleminen tuntui hieman hankalalta.

“Kuule, sinun kanssa pitää osata hieman puolustaakin itseään”, naaras sanoi olkiaan kohauttaen.

“Hei minähän sanoin vain… hetkonen miksi sinun suustasi valuu… verta?” Liekotassu kysyi yhtäkkiä katse totisena. Kimallepuron silmät suurenivat, kun hän muisti yölliset harjoituksensa. Hän oli täysin unohtanut, että hänen vammansa seurasivat häntä valvemaailmaan.

“Öäähm, se eilinen myyrä jonka söin, oli jotenkin tosi tuore ja niin…” hän vaikeroi saadeen Liekotassulta vain hämmentyneen katseen. Naaras toivoi, että oppilas unohtaisi asian kuitenkin pian, eikä miettisi sitä sen enempää.

Kaksikko saapui pian Häivätuulen luokse, joka jakoi heidät partioihin, yllättäen taas samaan. Kimallepuro ei valittanut, varsinkaan kun kyseessä oli metsästyspartio. Samassa partiossa oli myös Liekotassun mestari Tiikeriyö, Etsijätaivas, sekä Kimallepuron isä, Villivirne.

Kimallepuro ei tiennyt mikä häntä vaivasi, mutta hän ei saanut mitään kiinni. Kaikki saaliseläimet, jotka hän näki ja joita hän jahtasi, pääsivät karkuun. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Liekotassu sai kiinni jopa kaksi oravaa ja jokainen heidän partiosta kantoi jotain, paitsi hän. Kun he palasivat leiriin kantamaan saaliinsa tuoresaaliskasaan, Kimallepurosta tunti vain suuren epäonnistumisen tunteen sisällään. Hän oli pettynyt itseensä, eikä hän puhunut kenellekään mitään heidän paluumatkallaan. Hän halusi olla vain yksin. Päästyään leirin sisäänkäynnistä sisään, naaras lähti kävelemään poispäin muista, katsomatta kenenkään. Hän meni soturien pesästä sisälle omalle paikalleen makaamaan. Jos hän olisi voinut nukkua hän olisi, mutta pettymyksen tunne hänen sisällään oli liian suuri.

“Hei”, kuului lempeä ääni hänen takaansa. Kimallepuro luuli hetken, että Liekotassu oli seurannut häntä, mutta kääntäessään päänsä hän huomasi Villivirneen. Naaraasta tuntui oudolta, hänestä tuntui, ettei hän ollut puhunut isällensä kunnolla aikoihin.

“Hei”, Kimallepuro sanoi pitäen huolta, ettei hän katsonut isäänsä suoraan silmiin. Villivirneen ilme oli huolestunut, mutta välittävä. Naaraasta tuntui melkein pahalta, että toisen täytyi nähdä hänet näin säälittävässä tilassa.

“Onko kaikki hyvin? Olet vaikuttanut väsyneeltä viime aikoina. Johtuuko tämä Olkiväreestä?” Villivirne aloitti tuhansilla kysymyksillä. Kimallepuro ei osannut oikein sanoa mitään. Hän vain käänsi päänsä tassuihinsa.

“Pitäisikö minun sanoa Valhetähdelle, että tarvitset hieman lepoa?” Villivirne kysyi silitellen tyttärensä harmaanruskeata turkkia. Kimallepuro alkoi ärsyyntyä. Lepo oli vähintä mitä hän tarvitsi tällä hetkellä, hän ei vain harjoitellut tarpeeksi.

“Ei! Älä sano Valhetähdelle mitään. Eikä tämä johdu Olkiväreestä, enkä ole väsynyt”, naaras sanoi sähisten. Hän nousi pediltään seisomaan ja katsoi vihaisesti isäänsä. “Olen vain huono, enkä näköjään osaa enää yhtään mitään”, hän tiuskahti.

“Ethän ole huono, olet parhaita saalistajia joita olen nähnyt”, ruskea kolli sanoi lempeästi.

“Enkä ole. Sanot noin vain, koska… en edes tiedä.”

“Se mitä sanon on totta. Mutta olet tyttäreni ja huomaan, että kaikki ei ole hyvin. Ja olet ainoa pentuni tässä klaanissa ja haluan tukea sinua parhaani mukaan.” Kimallepuron silmät täyttyivät kyynelillä.

“Et sinä huomaa mitään. Et huomannut Olkiväreen vaikeuksia täällä, et huomannut Vääräkajon syyllisyyttä. Etkä todellakaan huomaa miten minulla menee. Et halua vain menettää minua, koska klaanin silmissä se olisi varmaan jo jotenkin ala-arvoista, menettää kumppani ja kaikki pentunsa.” Kimallepuro ei edes ajatellut mitä hän sanoi, hän ei ollut vihainen isälleen, mutta hän oli väsynyt ja tunteikas ja sillä hetkellä hänestä tuntui helpoimmalta vain sanoa sitä mitä hänen mieleensä ensimmäisenä sattuikaan tulemaan.

“Kimallepuro…” Villivirne aloitti, mutta naaras keskeytti hänet:

“Mene vain pois. Haluan olla yksin”, soturi sanoi ääni särkyen. Villivirne katsoi häntä hetken kunnes kääntyi poispäin. Kimallepuro painoi päänsä takaisin sammaleeseen ja antoi hiljaisen, tukahdetun itkun tulla.

—

Kimallepuro ei puhunut Villivirneelle kunnolla päiviin. Hän ei tiedä johtuiko se siitä, että hän oli vielä ärsyyntynyt, vai eikö hän vain muuten vain kehdannut. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa öisiin harjoituksiin ja muuten vain päivistä selviämiseen. Ainoa kenelle hän oikein puhui Usvan lisäksi oli Liekotassu, joka jaksoi aina huomautella hänen väsyneestä olemuksestaan ja muuten vain vitsailla hänen kanssaan.

“Kimallepuro, sinun pitää keskittyä”, Usva sanoi katsoen Kimallepuroa silmät viirulla. Tummanharmaa naaras ravisti päätään palaten itsensä nykyhetkeen.

“Anteeksi, olen vähän väsynyt”, hän sanoi häpeillen, katsoessaan tassuihinsa. Hän ei odottanut saavansa Usvalta myötätuntoa, mutta hän ei ollenkaan osannut odottaa naaraan seuraavaa liikettä. Ennen kuin soturi ehti reagoida, oli valkoinen naaras jättänyt hänen kuonolleen kipeät kynnen jäljet. Kimallepuro ähkäisi kivusta, peruuttaen muutaman askeleen taaksepäin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt perääntyä enempää, kun Usva oli tarttunut häntä hänen kasvoistaan kiinni.

“Kuuntele. Minä olen vielä yllättävän kiltti sinulle. Kun koulutuksesi etenee, sinun on kestettävä paljon enemmän, kuin vähän väsymystä ja pahaa mieltä. Joten, kokeillaanpa uudestaan.” Usva ei tuntunut antavan Kimallepurolla vaihtoehtoja, mutta naaras alkoi kyllästyä koko tilanteeseen. Hän päätti kuitenkin yrittää vielä uudelleen. Soturi huokaisi syvään henkeä ja jännitti lihaksensa vielä kerran uudelleen. Hän ponnisti ja hyppäsi Usvaa päin, suunnaten ensin tämän oikeaa puolta kohti, vaihtaen kuitenkin vasemmalle ja saaden kaadettua naaraan selälleen. Usva kuitenkin luikahti nopeasti pois Kimallepuron alta, yrittäen saada tassunsa harmaan naaraan leuan alle, siinä kuitenkaan onnistumatta kun Kimallepuro puraisi tämän tassua. Normaali kissa olisi rääkäissyt siinä tilanteessa, mutta Usva veti tassunsa nopeasti pois. Kimallepuro arveli tilaisuutensa tulleen ja hyökkäsi Usvaa kohti uudestaan. Toinen kissa oli kuitenkin nopeampi, onnistuen kaatamaan Kimallepuron vatsalleen.

Harmaa naaras katsoi tassujaan. Sitten hän nosti vaalean vihreän katseensa kohti niin sanottua mestariaan. Hän oli viime ajat pitänyt Usvaa taitavimpana kissana kenet hän tiesi. Niin hän piti kyllä edelleen. Mutta hän ei enää jaksanut tällaista rutiinia. Hän ei tuntunut oppivan mitään uutta, enemmänkin hänen taitonsa tuntuivat katoavan päivä päivältä. Hän katsoi Usvaa pitkään, kyynel valuen silmäkulmasta. Valkean kissa odotti ilmeettömästi sanomatta mitään. Kimallepuro olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta hän piti suunsa kiinni, kääntyen ympäri ja jättäen tämän synkän paikan taakseen.


—

Kylmän viileä ilma puhalsi kohti Kimallepuron jo paksuksi kasvanutta turkkia. Hän seisoi ryhmässä odottamassa, muiden Myrskyklaanin kissojen kanssa. Valhetähti oli johdattanut heidät Tuuliklaanin rajalle ja sitten jättänyt heidät odottamaan siihen. Ainoa mitä Kimallepuro oli kuullut muiden puheista oli, että heidän päällikkönsä oli käskenyt varautua taisteluun.

Juuri hetkeä aiemmin Kimallepuro ja Liekotassu olivat olleet palaamassa metsästyspartiosta kantaen saamiaan saaliita. He olivat olleet valmiita syömään, kun Valhetähti oli ilmoittanut, että osan kissoista olisi tultava hänen mukaansa. Osan taas oli jäätävä leiriin vartioimaan ja Liekotassu oli ollut yksi näistä.
Kimallepuro ei tiennyt ollako innoissaan vai peloissaan. Hän ei ollut juurikaan ollut taisteluissa, joten tämä olisi kokemuksena ainutlaatuinen, mutta hän ei voinut sivuuttaa mielessään kalvavaa pelkoa siitä, että heidän olisi oikeasti ryhdyttävä taistelemaan. Vaikka hän olikin harjoitellut Usvan kanssa, oli siitäkin kulunut päiviä kun hän oli lähtenyt hänen yöllisestä harjoituspaikastaan. Sen jälkeen hän ei ollutkaan palannut sinne. Naaras kuitenkin toivoi, että jotain olisi lopulta jäänytkin hänen mieleensä.

Kun Valhetähti viimein saapui, oli joukkion aika siirtyä kohti taistelukenttää. Tuuliklaani ja Varjoklaani liittyivät myös pian heidän joukkoonsa. Kaikki tuntui tapahtuvan äkkiä, kun Jokiklaani ja Taivasklaani tulivat heitä vastaan. Kimallepuro seurasi klaaninsa jäseniä taistelun siimekseen. Ensin hän hyökkäsi jonkin Taivasklaanilaisen kimppuun, joka puolustautui saman tien puremalla naarasta korvaan. Kimallepuro rääkäisi ja potkaisi vihollisklaanin kollia kylkeen, saaden tämän irrottamaan otteensa hänestä. Hän kohdisti hampaansa kollin jalkaan saaden tämän pakenemaan. Seuraavaksi hän näki Kolibrin taistelemassa jotakin jokiklaanilaiskollia vastaan ja hän kiirehti auttamaan klaanitoveriaan. Yhdessä he saivat vihollissoturin taannutettua ja hymyilivät toisilleen kun kolli pötki pakoon.

Adrenaliini kuohui Kimallepuron korvissa kun hän katseli taistelua ympärillään. Helpotuksekseen hän ei nähnyt Olkivärettä Jokiklaanin taistelijoiden joukossa, mitä hän oli alunperin hieman pelännyt. Etenkin kun taistelun seassa tuntui olevan vaikea erottaa kissoja joita vastaan taisteli. Naaras oli juuri onnistunut saamaan Varjoklaanilaisoppilaan pois selästään, kun hän tajusi, että klaanilaiset olivat alkaneet taistella aivan sekaisin. Hän ei ollut enää varma mistä ja ketä vastaan hän itse taisteli ja kuka oli edes voitolla. Yrittäessään pilkistellä missä hänen klaanitoverinsa menivät, tunsi naaras terävät kynnet kyljessään. Kääntyessää katsomaan kuka häntä oli vastassa, tunnisti hän likaantuneen valkoisen naaraan.

“Usva! Mitä sinä teet täällä?” Kimallepuro kysyi järkyttyneenä. Hän ei ymmärtänyt mitään. Miten Usva oli täällä, oikeassa maailmassa, kun Kimallepuro oli nähnyt häntä vain unissansa. Hän ei koskaan ollut edes ajatellut naaraan olevan oikea. Mutta ilmeisesti hän oli.

“Olen täällä niinkuin muutkin Synkän metsän kissat”, Usva sanoi, ensimmäistä kertaa ilmeessään muutakin kuin mitäänsanomattomuutta.

“Synkän metsän? Mitä sinä tarkoitat?” Kimallepuro kysyi hämmentyneenä. Vastaukseksi hän sai raapaisun läheltä silmäkulmaansa.

“Tietäisit, jos olisit jatkanut koulutustasi. Luulenpa, ettet saa ikinä tietää”, Usva sanoi virnistäen. “Se ei minua toki haittaa. Olit liian heikko joka tapauksessa.”

Kimallepuro katsoi naarasta yhä järkyttyneempänä, kunnes tajusi, että tämä painoi tassuaan hänen kurkkuaan vasten. Hän yritti pyristellä otteesta, mutta hänen tajuntansa tuntui katoavan sitä mukaa, mitä hän pyristeli. Lopulta kaikki tummui.


—
Kimallepuro avasi silmänsä. Hänen ympärillään leijui veren haju ja maisema oli täynnä maassa makaavia kissoja.

“Olenko Tähtiklaanissa?” naaras kysyi itseltään. Ehkä hän oli jossain muussa paikassa, sillä hän ei uskonut Tähtiklaanin olevan ihan näin karmea paikka. Hänen kaulaansa särki ja hänen olonsa oli kamala. Jokaista lihasta särki, kun soturi pakotti itsensä jalkeille. Hänen katseensa oli sumea kuin mikä, eikä hän erottanut kunnolla keitä hänen ympärillään oli. Ainoa mitä hän tiesi oli, että taistelu oli loppunut. Mutta oliko kukaan elossa?

Tummanharmaan soturin korvat valpastuivat, kun hän kuuli Olkiväreen äänen kaukaisuudesta. Ahdistus kuitenkin kasvoi hänen sisällään, kun hän kuuli myös muiden kissojen ääntä. Ja itkua. Kimallepuro lähti linkuttamaan ääntä kohti, nähden joukon kissoja ruumiin ympärillä.

“Mitä täällä tapahtuu?” naaras kysyi ääni karheana. Hän tunnisti Olkiväreen, Tuikemielen, Lehmussydämen ja kun hän viimein katsoi heidän keskellään makaavaa kissaa, hänen henkensä oli salpaantua. Maassa makasi Villivirne, ja Kimallepuro ei nähnyt hänen hengittävän.

“Onko hän…?” naaras kysyi hiljaa tuntien hänen silmiensä vetistyvän. Olkiväre käänsi katseensa sisareensa ja nyökkäsi hiljaa. Kimallepuron maailma pysähtyi. Hän ei pystynyt hengittämään eikä hän pystynyt tekemään mitään. Kun hän lopulta tajusi mitä oli tapahtumassa, hän juoksi Olkiväreen vierelle ja puski tätä vasten. Myös muut heidän ympärillään olevat kissat painautuivat heitä vasten, kukaan sanomatta mitään. Sinä yönä taivaalle syttyi uusi tähti.

Tiikeritassu, luku 5


Vaaleanruskea raidallinen kolli makoili pedissänsä. Hän oli hiukan rauhoittunut Punatassun suhteen kun tiesi veljensä olevan Tähtiklaanissa, mutta silti sattui puhua taistelusta, kuin se olisi joku piikki joka onkin sydämessä, ei tassuissa. Hän ei ollut nukkunut enää hetkeen aamulla, mutta oli päättänyt jäädä makaamaan vielä, kun hänellä oli kestänyt niin kauan nukahtaa. Rauhaa ei kestänyt kauaa, kun Orvokkiviiksi huusi häntä.
"Tiikeritassu, tule metsästämään!" Orvokkiviiksi käski. Tiikeritassu nousi ylös nopeasti, ja hölkkäsi pirteänä ulos.
"Huomenta", Tiikeritassu sanoi. Orvokkiviiksi vain lähti leiristä, jäämättä katsomaan seurasiko kolli. Pian Tiikeritassu kiiruhti mestarinsa vierelle.
"Orvokkiviiksi, miksi olen ollut näin kauan oppilaana? Olenko minä huono soturi? Onko minulla arviointi pian?" Tiikeritassu päästi suustaan puheryöpyn.
"Et sinä ole, mutta minulla on sinulle vielä paljon opetettavaa. Kyllä arviointisi pian tulee, mutta ensiksi minun täytyy opettaa sinulle kaiken, mitä sinun tulee tietää soturina olemisesta", naaras murahti. Tiikeritassu painoi päänsä. Olisi pitänyt ajatella tuota. Kolea tuuli kävi läpi Varjoklaanin reviirin, pörröttäen Tiikeritassun turkkia.
"Haistatko sinä hiiren?" Orvokkiviiksi kysyi.
"E-En.. tuulee liian kovaa", kolli totesi.
"Hyvä, en minäkään. Nyt koetetaan etsiä oikeaa riistaa", mestari käski. Pian naaras nosti häntänsä merkiksi olla varuillaan.
"Varpunen", Orvokkiviiksi kuiskasi. Tiikeritassu nuuhki ilmaa, ja huomasi sen itsekin. Se tonki matoja pudonneiden lehtien seasta, hyvin keskittyneenä. Tiikeritassu kiersi hieman toiselle puolelle, ja odotti. Hän jopa pidätti hengitystään, ettei vain säikäyttänyt sitä. Sitten hän jännitti takajalkansa, ja hyppäsi. Loikka kantoi melkein sen päälle, mutta laskeutui hiukan sivuun. Se päästi varoitushuudon, ja yritti lähteä lentoon mutta oli liian hidas. Pian kolli kierähti ja nappasi varpusen käpäliinsä. Hän puri nopeasti sen kuoliaaksi.
"Hyvä, Tiikeritassu. Nopeaa toimintaa", Orvokkiviiksi kehui. Vaaleanruskea kissa otti hiiren mielissään hampaisiinsa. Hetken kuluttua he kävelivät vähän eteenpäin reviirin havumetsän suojassa.
"Myyrä", Orvokkiviiksi sihahti. Naaras laskeutui oitis hieman kyyryyn, ja antoi Tiikeritassun ottaa vaanimisasennon. Kolli hiipi myyrän lähettyville. Risu raksahti hänen takanaan. Myyrä ei sitä huomannut, mutta rastas päästi varoitushuudon joka säikäytti myyrän. Pikku otus pinkoi koloonsa.
"Harmi, kun tuo rastas säikähti. Muuten olisit saanut sen", mestari harmitteli. "Tule, mennään leiriin." Tiikeritassu seurasi mestariaan, joka hölkkäsi reviirin poikki. Puolessa välissä naaras kompastui ja kaatui kömpelösti maahan. Kolli jarrutti tassut liukuen.
"Tuo piikkipensas oli tiellä, olisi pitänyt katsoa eteeni", Orvokkiviiksi murahti ja nosti hiukan etukäpäläänsä, jossa oli iso piikki. "Pystyn kyllä kävellä", naaras ilmoitti. Niinpä he jatkoivat matkaansa leiriin.


Tiikeritassu venytteli oppilaiden pesässä juuri heränneenä, hieman tokkuraisena. Orvokkiviiksi oli saanut piikin pois, mutta lepäsi tänään kun se oli ollut niin syvällä. Tiikeritassu oltiin määrätty Rastastassun kanssa Leijonahampaan koulutukseen. Mukavalta vaikuttava naaras odotteli heitä taistekuharjoituksiin leirin suussa. Kolli käveli rauhallisesti kullankeltaisen kissan luokse.
"Ai, huomenta, Tiikeritassu, toivottavasti olet yhtä hyvä taistelija tänään kuin Orvokkiviiksi sanoi sinun taistelleen", Leijonahammas kehräsi. "Näitkö Rastastassua?" Tiikeritassu pudisteli päätänsä hämmentyneenä naaraan kehuista. Jokiväre ei ollut ihan Leijonahampaan suosiossa, joten se tuntui vain jotenkin oudolta. Pientä kollia ei ollut näkynyt, mutta kuitenkin pian Rastastassu kiirehti heidan luokseen, ja kaatui kömpelösti mahalleen. Sitten tämä nousi pystyyn niin nopeasti kuin saattoi. Leijonahammas pyöritteli päätään oppilaalleen.
"Olet sinäkin yksi kömpelys..", naaras mutisi huvittuneena. Rastastassu hyppeli iloisena mukaan. Kolli oli hiukan Tiikeritassua nuorempi.
"Mitä me opetellaan?" Rastastassu kysyi innostuneena. Leijonahammas jatkoi matkaa samalla kun vastasi:
"Näet sen sitten, taistelua." Tämä kääntyi harjoituspaikalle, valmiina opettamaan oppilaita. Tiikeritassu höristi korviaan kuunnellakseen ohjeet tarkasti.
"Harjoittelemme ensiksi takatassuilla seisomista", kullanruskea kissa tokaisi. "Koittakaa pitää tasapaino samalla, kuin seisotte. Häntää voi käyttää apuna tasapainon hakemisee." Tiikeritassu koitti heti. Hetken horjumisen jälkeen hän pääsi tasapainoon, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Kolli horjahti ja putosi tassuilleen. Rastastassukin koitti, ja vaikka tämä kuinka heilui ja yritti saada käytettyä häntäänsä apuna kolli kaatui aina vain. Leijonahammas huokaisi. Tiikeritassu kokeili sitä enemmän, nyt se meni jo hiukan paremmin vaikka ei hän siinä kauaa kyennyt olemaan. Niinpä kolli lopetti sen itse ennen kuin kaatui. Kolmannella kerralla hän onnistui siinä. Rastastassun yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta.
"Hienoa, Tiikeritassu. Harmi, kun minun oppilaani ei ollut yhtä nopea", Rastastassun mestari kehräsi. Jokin siinä sai Tiikeritassulle aikaan kylmät väreet. Mitä hän yritti, oliko naaras vain kehunut?
"Ööh, kiitos kai", Tiikeritassu sanoi katsoen poispäin seisten nyt kaikilla neljällä jalalla. Rastastassultakin alkoi pikkuhiljaa sujumaan paremmin, ja pian tämä pääsi jo hetkeksi aikaa seisomaan.
"Vihdoinkin, Rastastassu. Ottaisit mallia Tiikeritassusta", naaras mutisi itsekseen. "Seuraavaksi, kun kykenette nyt tuohon harjoittelemme puolustamista kun seisoo tuolla tavoin." Oppilaat nousivat molemmat seisomaan.
"Odottakaa nyt hetken, Tähtiklaanin tähden! Ettehän te edes tiedä kunnolla, mitä olisi tarkoitus tehdä!" Leijonahammas sanoi tiukasti. Sitten tämä hiljeni ja nousi takajaloilleen. Naaras viittoi Tiikeritassun koittamaan käydä kimppuun. Tämä syöksyi Leijonahampaan vatsaa kohti ja koitti puskea hänet kumoon, mutta sitten Leijonahammas nojasi hiukan eteenpäin ja löi hänet pois etukäpälillään.
"Näin se hoidetaan", hän tokaisi. "Mutta ihan hyvä yritys, Tiikeritassu. Olet todella hyvä, sinusta voi tulla yksi klaanin parhaista taistelijoista." Tiikeritassu oli hyvin hämmentynyt naaraan mielistelystä. Mutta silti kehut lämmittivät häntä, vaikka ei hän tuntenut olevansa mitään verrattuna siihen, mitä Punatassu oli ollut, hänelle oli käynyt vain tuuri siinä taistelussa. Hänen karvansa nousivat pystyyn kun kolli edes ajatteli sitä. Kolli puristi maata kynsillään, hän katsoi hiukan alaspäin.
"Mitäs nyt, kehuinko sinua liikaa?" Leijonahammas nauroi hiukan ilkeään sävyyn, jota Tiikeritassu ei edes huomannut itse.
"E-Ei tässä mitään… kai", oppilas kakisteli ulos.
"Hyvä, siinä tapauksessa jatketaan heti", Leijonahammas kehräsi. Tiikeritassu ei lähtenyt, hän ei kyennyt pidättelemään tunteitaan mutta ei tosiaankaan halunnut vuodattaa niitä Leijonahampaalle. Aina, kun taistelu mainittiin hän tunsi tämän. Vaikka tiesi veljensä olevan Tähtiklaanissa, silti. Ja menetyksen tunne oli kuin hänen sydämensä leviäisi palasiksi, ja sitten kokoontuisi hetken päästä takaisin kokoon.
"No, jos et meinaa tehdä mitään hyödyllistä, voit aivan hyvin palata leiriin. Kyllä minäkin tiedän, miltä sisaruksen menetys tuntuu, mutta en ole jäänyt haikailemaan hänen peräänsä kuin mikäkin pentu, joka itkee emonsa perään!" sanoi naaras kuin olisi lukenut Tiikeritassun mielen. Hän oli tyrmistynyt niistä ilkeistä sanoista.
"Tämä ei ole se hyvä soturioppilas, mistä Orvokkiviiksi kertoi!" naaras räyhäsi. "Hei, eiväthän nuo sanat pahoittaneet mieltäsi enempää? Anteeksi, unohdan välillä, että kaikkien suhteet sisaruksiinsa eivät ole hyvät. Todella, olen pahoillani. Palaa vain leiriin", Leijonahammas sovitteli teeskennellyn kuuloisesti, kun oli tajunnut sanoneensa jotain sellaista. Mutta Tiikeritassu ei vastustellut, ja lähti kotiin. Kolli ei kuitenkaan ollut huomannut naaraan vain teeskennelleen. Hän ei kyennyt olemaan antamatta anteeksi, vaikka oli se hiukan pahalta tuntunut. Mutta Leijonahampaan kehut todella lisäsivät luottamusta Rastastassun mestaria kohtaan. Ehkä voisin saada hyvän ystävän noista kahdesta, vaikka jokin ei tunnu olevan kohdillaan Leijonahampaan suhteen, Tiikeritassu tuumi.



Jokiväre oli vastassa leirissä.
"Ai, hei! Hetkinen, näytät hieman, no, surulliselta? Mikä on?" Jokiväre istuutui poikansa viereen. Hän rupesi silittelemään hännällään Tiikeritassun kylkeä.
"En tiedä, kun minusta vain tuntuu niin pahalta Punatassun suhteen", Tiikeritassu sanoi itkuisella äänellä, katsoen varapäällikön silmiin.
"Ymmärrän. Haluaisitko kertoa, mitä tapahtui?" Jokiväre kuiskasi. Tiikeritassu oli hiljaa ihan hetkisen.
"En minä… jotenkin kykene. Ainakaan vielä", kolli sanoi lähes kuiskaten, nojaten isänsä kylkeen.
"Uskon että se oli kauheaa. Muista vain, että olen isäsi, voit kyllä kertoa minulle. Ymmärrän kyllä, että et ole valmis vielä, mutta kerro vain heti kun siltä tuntuu. Iltaisin minä käyn aina metsässä, kunhan vain kerkeän. Kerron usein siellä ollessani Punatassulle ja Ampiaispilvelle kaipaavani heitä. Toivon että he kuulevat, ja vaikka en ole siltikään aivan varma Tähtiklaanin suhteen, toivon heidän olevan turvassa. Toivon heidän ymmärtävän, että minä todella kaipaan heitä. Saan lohtua, kun teen niin. Voit tulla mukaani, jos tahdot, ehkä se keventäisi mieltäsi. Käydään muistelemassa heitä illalla, jos se sopii", Jokiväre kertoi. Tiikeritassu oli liikuttunut, olihan hänen isänsä aina ollut hieman kylmä, eikä ollut näyttänyt rakkauttaan. Mutta Jokiväre oli oikeasti hieno kissa.
"Tulen kyllä. Kiitos, oikeasti, tuo auttoi", Tiikeritassu sanoi edelleen hieman itkuisesti mutta nyt jo paremmalla mielellä. Vaikka Tiikeritassu itse oli aina uskonut Tähtiklaaniin, häntä ei haitannut että tämä ei niinkään uskonut. Loppujen lopuksi jokainen sai itse päättää, mihin uskoi. Kaikki eivät olleet välttämättä samaa mieltä, eikä tarvinnutkaan, mutta se oli vain Tiikeritassun mielipide.



Hopeahäntä kimmelsi taivaalla. Tiikeritassu katsoi sitä Jokiväreen kanssa kiven päältä.
"Mikähän noista mahtaa olla Punatassu? Tai Ampiaispilvi?" Tiikeritassu pohti.
"Ei voi tietää. Jossakin tuolla he ovat, se on varmaa", Jokiväre kuiskasi. Kolli veti poikaansa vielä lähemmäs hännällään.
"Älä murehdi heistä. Punatassu ja Ampiaispilvi ovat turvassa tuolla", vanhempi kissa sanoi lempeämmin, kuin hän oli ikinä kuullut Jokiväreen sanovan. Ainahan hän oli ollut kylmä, eikä tuntunut välittävän sukulaisistaan. Ehkä taistelusta oli jotain hyötyä. Ehkä se oli tuonut Tiikeritassun ja Jokiväreen läheisimmiksi.
"Miten harjoitukset sujuivat tänään?" Jokiväre kysyi pestessään itseään.
"Hyvin. Leijonahammas on mahtava opettaja, vaikka ei hän olekaan mestarini. Ja Rastastassu on tosi mukava", Tiikeritassu kehräsi.
"Vai että Leijonahammas", Jokiväre murahti niin hiljaa, ettei Tiikeritassu kunnolla kuullut, ja vaikka olisikin, hän ei olisi jaksanut välittää.


Tiikeritassu heräsi huonosti nukutun yön jälkeen tokkuraisena oppilaiden pesään. Kissoja oli kokoontunut jo aukiolle odottamaan tehtäviään, joita Jokiväre jakoi.
"Jonkun pitäisi siivota klaaninvanhimpien pesä", Jokiväre mietti.
"Tiikeritassu voi tehdä sen", Orvokkiviiksi ehdotti.
"Ja Rastastassu voi auttaa", Leijonahammas tarjosi.
“Selvä, he eivät varmaan tarvitse teitä mukaansa. Te voittekin sitten mennä… Salamasydämen kanssa aamupartioon, tuota, Jokiklaanin rajalle, Salamasydän voi ottaa oppilaansa mukaan”; Jokiväre päätti. Musta kolli pörhisteli kylmässä ilmassa karvojaan ja keräsi partionsa.
“Ja Ruohojalka vie Salamasydämen partion palaamisen jälkeen Myrskyklaanin rajalle partion, johon kuuluu… Havukatse, Kulosydän ja Jäkälätäplä j.” Jokiväre pohti hetken. “Haukkahammas voi johtaa metsästyspartion minne haluaa, voit valita soturit mukaan ja muut, katsotaan näiden partioiden jälkeen, voitte toki mennä kouluttamaan oppilaitanne”, Jokiväre päätti. Kolli näytti helpottuneelta nyt kun tämä oli ohi. Oli varmasti raskasta olla varapäälikkö.

Rastastassu lähti klaaninvanhimpien pesälle ja Tiikeritassu seurasi perässä. Varjoklaanilla oli ainoastaan kaksi klaaninvanhinta; Keltaturkki ja Käärmekallo. Oppilaat menivät sisään ja tervehtivät heitä. He rupesivat heti töihin, Rastastassu keräsi vanhoja sammalia kun Tiikeritassu vei ne ulos leiristä tunnelin kautta.
“Olin juuri ottamassa torkut…” Käärmekallo valitti.
“No, mennään sitten syömään jotain”; Keltaturkki ehdotti ja vanhukset kävelivät hitaasti ulos.
“Mennään me hakemaan niitä sammalia”, Tiikeritassu naukui. Rastastassu nyökkäsi ja käveli ulos. Tiikeritassu seurasi häntä kun he kävelivät Varjoklaanin reviirillä etsimässä sammalta.
“Miltä tuntuu kun on noin mahtava mestari?” Tiikeritassu kysyi yllättäen.
“Ai millä tavalla mahtava?” Rastastassu hätkähti.
“No niin kuin Leijonahammas; hän on hyvä taistelemaan, mukava ainakin useimmiten, hyvä opettamaan”, Tiikeritassu selitti.
“Ai sillä tavalla. No, ihan kivaa… Vaikka mielummin olisinkin kenen tahansa muun oppilas”, Rastastassu sanoi, hiljentäen ääntään lopussa.
“Ai, miksi? On Orvokkiviiksikin hyvä, olen tosi iloinen kun hän on mestarini mutta Leijonahammas vain on, no, mahtava”, vaaleanruskea kolli heilautti häntäänsä.
“En ole varma, haluanko vielä puhua siitä”, Rastastassu sanoi, ja hänen äänestään huomasi että kolli alkoi ahdistumaan.
“Ei tarvitsekaan, ymmärrän jos et halua”, Tiikeritassu kehräsi ja näki Rastastassun kasvoilla helpottuneen ilmeen. Tosin häntä todella jäi mietityttämään mitä Rastastassu oikein meinasi, mutta ei kehdannut kysellä enempää, olihan toinen oppilas ollut hieman vaivaantunut.
"Ei näy sammalia, ne olisivat muutenkin aivan märkiä ja kylmiä", Rastastassu huokaisi. "Mennään vain kysymään, jos Surulinnulla sattuisi olemaan varastossaan jäljellä." Tiikeritassu nyökkäsi ehdotukselle, ja niin he kääntyivät leiriin.

//Leijonahampaan ja Rastastassun tiedot oli vieraskirjassa, ja Rastastassun voi lisää Tiikeritassun ystäviin jos haluu :D

Neljästoista luku – A shock into responsibility

Ahomyrsky hiipi aamunkoitteessa ulos pentutarhasta. Oli kulunut jo monta auringonnousua siitä, kun Surulintu oli nimittänyt hänet soturiksi, mutta hän ei vieläkään ollut astunut käpälälläkään soturien pesän seinien sisään; hän oli keskittynyt pitämään huolta Raitapennusta, joka oli menettänyt perheensä taistelussa. Ahomyrsky venytteli hetken, toivoen sen auttavan kipeisiin lihaksiin, ja avasi sitten suunsa makeaan haukotukseen. Hereillä oli vasta muutamia kissoja, mutta Jokiväre kokosi jo kovaa vauhtia aamupartiota kasaan. Ahomyrsky naksautti jumiset niskansa pyöräyttämällä päätään rajusti ja jolkotti ruskeaturkkisen varapäällikön luo.
”Huomenta, Jokiväre”, nuori soturi tervehti kohteliaasti. Jokiväre vastasi vain silmiään räpäyttämällä.
”Mitä asiaa?” Varapäällikkö kysyi tylysti. Ahomyrsky pidätti loukkaantuneen ärähdyksen.
”Saanko liittyä aamupartioon?” Hän pyysi ja vilkaisi sivusilmällä tiiviiksi joukoksi kerääntyneitä kissoja. Sysituhka ja Ruskotassu puuttuivat molemmat joukosta.
*He ovat kai molemmat vielä nukkumassa…*
Ahomyrsky kaipasi niitä öitä, jolloin he olivat kaikki kolme nukkuneet vierekkäin oppilaiden pesässä. Heidän oli ollut tapana vuorotella siitä, kuka nukkui keskellä ja Ahomyrsky toivoi, että ne yöt palaisivat vielä joskus. Kolli hymähti itsekseen.
*Ehkä sitten, kun Ruskotassustakin tulee soturi*, kolli pohti. Hänen vierellään Jokiväre murahti hiljaa.
”No? Menetkö, vai etkö mene?” varapäällikkö tiedusteli. Ahomyrsky hymyili nolona. Hän oli kai ollut liian syvällä ajatuksissaan kuullakseen Jokiväreen myönteisen vastauksen.
”Menen. Kiitos”, soturi vastasi ja hölkkäsi muiden partiolaisten luo. Joukon mukana ei ollut ketään Ahomyrskyn sen paremmin tuntemaa, joten hän vain istahti johonkin lähelle ja yritti olla häiritsemättä niitä, joilla oli jonkinlainen keskustelu meneillään. Hän nyökkäsi tervehdykseksi mestarinsa vieressä seisovalle Tiikeritassulle ja väläytti ystävällisen hymyn entiselle pesätoverilleen. Hän oli vaihtanut kollin kanssa muutaman sanan kerran tai kaksi, muttei ollut tutustunut tämän kanssa sen paremmin. Ahomyrskyn mieleen tunkeutui pieni säälinpistos, kun hän muisti oppilaan menettäneen emonsa ja veljensä taistelussa.
”Olen pahoillani siitä, mitä perheellesi tapahtui”, Ahomyrsky sanoi hiljaa. ”Otan osaa”

Tulevan lehtikadon ensimmäinen kuura oli jähmettänyt havumetsän sammalpohjan pinnan. Ahomyrsky piti siitä äänestä, joka kylmästä jähmettyneiden sammalten päälle astumisesta kuului. Nuori kolli tallusti häntä pystyssä aamupartion perällä ja nuuhki uteliaana kylmää ilmaa; edellisen lehtisateen aikaan hän oli ollut vielä pieni, avuton ja ahdistunut pentu, joka ei olisi voinut kuvitellakaan joku päivä vielä astelevansa metsässä täytenä soturina. Niinä aikoina jo ajatus pelkistä oppilasajoistakin oli tuntunut niin… kaukaiselta. Nyt hänestä tuntui välillä jopa siltä, että hän voisi ehkä joku päivä saada omankin oppilaan.
*Mutta ensin Raitapennun, Liekkipennun ja Apilapennun on päästävä pois pentutarhasta* Ahomyrsky mietti. Hän ei halunnut keskittyä mihinkään muuhun, ennen kuin saisi olla varma, että emottomaksi jääneet pennut pärjäisivät. Kolli haukotteli. Vaikka Sarastuskatse pitikin pääsääntöisesti huolta pennuista ja Havukatse ja Haukkahammas pistäytyivät silloin tällöin käymään, Ahomyrsky ei kyennyt kuin murehtia, joutuisivatko pennut kasvamaan tuntien olonsa yhtä yksinäisiksi ja epävarmoiksi, kuin hän oli itse aikoinaan ollut Suomuviiksen kuoltua. Edellä kulkenut Havukatse hidasti tahtiaan jäädäkseen kävelemään nuoremman soturin vierelle.
”Onko kaikki hyvin? Näytät aika kalpealta…”, tummanruskea kolli kysyi varovasti.
”Eivät kai pentuni kiusaa sinua?”
Ahomyrsky vilkaisi kollin sinisiin silmiin ja pudisti päätään.
”Eivät toki. He ovat oikein mukavia”, hän vastasi rauhallisesti.
”Olen vain… väsynyt. Murehdin kai liikoja”, Ahomyrsky selitti ja painoi katseensa maahan. Havukatse hymyili myötätuntoisesti.
”Kyllä he pärjäävät, kaikki kolme”, ruskea kolli vakuutti. Ahomyrsky huokaisi hiljaa. Hän toivoi Havukatseen olevan oikeassa, muttei tiennyt, oliko asia oikeasti niin, kuin tämä oli luvannut. Laimea kissanhaju havahdutti hänet ajatuksistaan. Haju tuli melko kaukaa, mutta vaikutti olevan peräisin sillä hetkellä metsästä olevasta kissasta.
”Haistatko sinä tuon?” Ahomyrsky kysyi hämillään Havukatseelta. Kolli nyökkäsi, muttei näyttänyt olevan siitä huolissaan.
”Kaksijalanpesään muutti hiljattain uusi kissa”, hän selitti.
”Hän pysyy poissa kotipiirinsä ulkopuolelta, joten jätämme hänet rauhaan. Hän ei ole uhka”, viimeinen lause kuulosti Ahomyrskystä hätäisesti lisätyltä, mutta hän päätti olla kyselemättä sen enempää vieraasta kissasta.
*Voin aivan hyvin käydä myöhemmin itse kurkkaamassa, millainen se uusi kissa on*
Ahomyrsky hidasti tahtiaan ja vilkuili ympärilleen, avaten samalla suunsa maistellakseen ilmaa siinä toivossa, että jostain kantautuisi riistanhaju. Tuoresaaliskasa oli vielä sillä hetkellä tarpeeksi iso ruokkimaan klaanin ilman kovin montaa saalistuskertaa päivässä, mutta pian tulisi lehtikato, joka vaikeuttaisi huomattavasti ruuan hankintaa.
”Pian on kulunut vuosi siitä, kun astuin ensimmäistä kertaa leirin ulkopuolelle”, kolli mutisi itsekseen samalla, kun silmäili havupuiden oksilla hyppeleviä oravia ja lintuja.
*Varikset ovat aika valtavia…*
Ahomyrsky naulitsi katseensa korkean männyn yläoksilla istuvaan varikseen, joka raakkui reviiriään partioiville kissoille kuin nauraen kaikelle vaivannäölle, jota tarvittiin klaanin hengissä pitämiseen.
*Voisimme koettaa jättää varikset rauhaan ja metsästää niitä vain lehtikadon aikaan, mutta ne saattaisivat muuttaa lehtikadoksi pois, jos ne tajuaisivat olevansa vain silloin vaarassa*, kolli pohti. Hän pudisti päätään.
*Eikö ruuansaannin turvaamiseksi ole mitään keinoa…?*
Vielä jonkin aikaa asiaa pohdittuaan Ahomyrsky päätti jättää hankalat kysymykset illalla pohdittavaksi ja keskittyä nykyhetkeen; hän katosi saniaispusikkoon ja hiipi sen suojissa matalaoksaisen kuusen luo, sujahtaen sitten sen oksien alle ja alkaen hakea katseellaan toista puuta tai pusikkoa, jota voisi käyttää näkösuojanaan. Hänen juuri hyödyntämäänsä saniaispusikkoa lukuun ottamatta lähistöllä ei kuitenkaan ollut suojaa. Nähdessään vieressään kohoavasta kuusesta valuvan pihkan kolli kuitenkin sai älynväläyksen; hän irrotti muutaman isokokoisen sananjalanlehden varsistaan ja keräsi pihkan varovasti niihin. Sitten hän liimasi lehdet toisiinsa käyttäen hyväkseen aineen tahmeaa koostumusta ja heitti lopuksi lehtipeittonsa ylleen. Se ei ehkä ollut täydellinen, mutta peitti se silti suuren osan hänen turkistaan, ja siihen Ahomyrsky oli tyytyväinen. Kolli kävi matalaksi ja lähti hiipimään kohti sitä samaista mäntyä, jonka oksalla hän oli aiemmin nähnyt variksen istuvan. Puun juurelle päästyään hän kävi yhä matalammaksi, jännitti lihaksensa ja jäi odottamaan. Ahomyrsky tiesi varisten olevan uteliaita lintuja, eikä kulunut kauaakaan, ennen kuin lintu hyppäsi alas puusta tutkimaan sen alapuolelle ilmestynyttä, pihkanhajuista lehtimyttyä. Ahomyrsky odotti vielä hetken, ennen kuin syöksyi linnun kimppuun ja upotti hampaansa sen kurkkuun. Varis päästi, ikään kuin kostoksi, korvia huumaavan rääkäisyn ja valahti vasta sitten veltoksi. Ahomyrsky tuhahti hiljaa ja kääntyi sitten takaisin liittyäkseen takaisin muun partion joukkoon. Joukon johdossa kulkenut Ruohojalka oli selvästi aikeissa sanoa jotakin, mutta nuoremman soturin suussa roikkuvan variksen ja tämän selän päällä edelleen lepäävän lehtipeiton nähdessään hän vaihtoi sanansa vain kummastuneeseen ilmeeseen ja kysyvään katseeseen. Ahomyrsky tassutti joukon perälle ja myhäili hiljaa itsekseen, tyytyväisenä nappaamaansa saaliiseen. Kun he saapuivat Myrskyklaanin rajalle, rajan toisella puolella erottuva, tumma hahmo kiinnitti nopeasti kollin huomion. Ahomyrsky luimisti korviaan. Hahmo muistutti kissaa, mutta sen keho vaikutti epämääräisen usvaiselta. Ahomyrsky olisi tahtonut keskittyä partioimiseen, mutta olennon tyhjänvalkoiset silmät tuntuivat pitävän tiukasti kollin huomiota otteessaan. Loputtomalta tuntuvan hetken jälkeen hahmo katosi sumuun, joka peitti kaiken ympärillä olevan. Kaiken. Nuori soturi ei nähnyt enää mitään edes viiden hiirenmitan päässä kuonostaan olevaa. Hän pysähtyi. Hän oli kadottanut nappaamansa variksen ja lehtipeitteensä. Myös ympärillä olleet kissat olivat hävinneet, koko metsä oli. Ahomyrsky ynisi hiljaa, kun hämmennys valtasi hänen mielensä, ja edellisillan aterianrippeet nousivat kurkusta ylös, kadoten suusta ulos päästyään ympäristöä vallitsevaan, hitaasti pimenevään usvaan. Sen jälkeen kaikki pimeni, kunnes kolli löysi itsensä jonkinlaisesta pesästä. Hän nosti päänsä ja vilkuili ympärilleen hätääntyneenä, kunnes kuuli jonkun rauhoittelevan äänen. Ahomyrsky huomasi alkavansa hengittää nopeammin ja nopeammin tajutessaan, ettei ymmärtänyt tämän puhetta. Naaraan elekieltä oli kuitenkin helpompi ymmärtää, ja kolli laski päänsä takaisin maahan hieman rauhoituttuaan. Kului jonkin aikaa, ennen kuin maailma hänen ympärillään alkoi seljetä, mutta viimein hän tajusi olevansa Surulinnun luona parantajanpesässä.
”Hei, Surulintu”, kolli kutsui yrttien parissa puuhaavaa parantajaa. Heti nimensä kuultuaan naaras käänsi taas huomionsa potilaaseensa.
”Onko jo parempi olo?” naaras kysyi hymyillen. Ahomyrsky nyökkäsi.
”On”, hän vastasi.
”Mitä tapahtui?”
Surulintu näytti mietteliäältä.
”Kasvosi haavat ovat tulehtuneet, koska et ole antanut minun hoitaa niitä”, naaras kertoi.
”Sait varmaan septisen sokin”, hän päätteli. Ahomyrsky kallisti päätään hämmentyneenä.
”Septisen sokin?”
Surulintu nyökkäsi.
”Yleensä ne tulevat tulehtuneista haavoista, mutta Harmaakorpin mukaan jotkut ovat saaneet sellaisen muistakin syistä. En ole tosin varma, mistä”, parantaja selitti. Ahomyrsky luimisti korviaan kuullessaan kuolleen parantajan nimen. Muistot taistelusta, kahden kuningattaren ja Hiilipennun kuolemasta, sekä Ahmakäpälästä olivat edelleen kirkkaana kollin mielessä, ja jokaisen taistelussa kuolleen kissan nimen kuuleminen toi ne aina takaisin.
*Minun olisi pitänyt kuolla heidän sijastaan…*
Ahomyrsky nousi vuoteeltaan ja ravisti turkkiaan.
”Kiitos, Surulintu, mutta nyt minun pitää mennä. En voi vain makoilla tyhjänpanttina täällä”, kolli naukui kiitoksensa ja poistui parantajan luota ennen, kuin tämä kerkesi sanoa vastaan.
*Viis tulehduksista! Hiilipentu, Liljalintu, Yösiipi ja Pihlajakynsi kuolivat, koska annoin Ahmakäpälän riehua leirissä mielin määrin, joten minun on myös otettava heidän vastuunsa klaanissa*, kolli muistutti itseään. Hän vilkaisi taivaalle ja irvisti huomatessaan, että auringonhuipun aika oli jo mennyt.
”Hyödytön hiirenjätös”, kolli kuiskasi itselleen, ja riensi ulos leiristä.

//Tää meni vähä eri suuntaan, ku oli alunperin tarkootus LMAO

Ensimmäinen luku - Maybe we'll get our revenge one day

Mustaturkkinen pentu kompuroi omiin tassuihinsa ja lensi kumoon. Hän ähkäisi, kun hänen kuononsa iskeytyi maata vasten ja kaikki ilma karkasi hänen keuhkoistaan. Hän tiesi jo nyt, mitä hänen emonsa sanoisi.
Aikuinen musta naaras, Hopeaviilto, pennun emo, tuhahti ja asteli pennun luokse. Hän tarttui hampaallaan pentunsa niskanahasta ja nosti tämän pystyyn. ”Oletko hiiri vai kissa, Aurinkopentu?”
Pentu luimisti korviaan. ”Kissa…”
”Et vaikuta siltä!” Hopeaviilto murisi vihaisesti. ”Paremmin. Sinä et saa lentää kuonollesi. Hallitse koko kehoasi.”
Pentu nyökkäsi. Hän oli kyllä yrittänyt kaikkensa, mutta silti hän oli lehtänyt nurin. Hän olisi laittanut vastaan, mutta viimeksi niin tehdessään hän sai korvilleen. Hän ei saisi laittaa emolleen vastaan.
Pentu yritti uudestaan ja toisti emonsa näyttämän liikkeen.
Ja lensi taas nurin. Hän nousi kyllä äkkiä taas pystyyn, mutta kun hän kääntyi kohtaamaan emonsa, kynnet iskeytyivät hänen kuonoonsa. Pentu kavahti kauemmas ja vikisi. Hän hieroi pienellä tassullaan uutta haavaansa.
Hopeaviilto mulkoili pentua siniset silmär viiruina. ”Ei voisi uskoa, että olet Valhetähden tytär. Tai edes minun tyttäreni.”
”Minulla on pienemmät tassut!” pentu älähti. ”Et sinäkään parikuisena juossut nopeasti kuin tuuli!”
Hopeaviilto katsoi pentua hetken aikaa mietteliäänä. Pentu hieroi haavaansa, jonka verenvuoto oli jo tyrehtymässä.
”Sinulta löytyy kuitenkin älyä”, Hopeaviilto sanoi sitten ja tuli lähemmäs. ”Mutta kuitenkin kannattaa pohtia, mitä ääneen sanoo.”
Pentu ei vastannut mitään, katsahti vain emoaan.
”Mutta sinä opit kyllä”, Hopeaviilto sanoi, ”jos käytät noita aivonystyröitäsi ja keskityt, mitä teet. Älä ajattele liikaa vaan käytä vaistojasi. Keskity kuitenkin tekemiseesi ja arvioi vastustajasi mahdolliset tulevat liikkeet. Yritä olla aina askeleen edellä”, naaras sanoi. ”No niin. Kokeile uudestaan,” Hopeaviillon katse muuttui entistäkin kylmemmäksi, kun hän astui lähemmäksi pentuaan, ”Ja tällä kertaa, älä epäonnistu.”
Aurinkopentu oli siitä päivästä asti, kun Hopeaviilto oli tullut kotiin haavoilla, joutunut jatkuvan raa’an koulutuksen kohteeksi. Miltei joka päivä pieni pentui joutui opettelemaan jotain uutta tai terästämään jo opittua. Ja niin usein Hopeaviilto jatkuvasti jankkasi hänelle jokaisesta epäonnistumisesta – ja toisinaan jopa rankaisi pentuaan niistä. Niin usein Hopeaviilto kehui omaa osaamistaan ja Aurinkopennun isän osaamista ja sylki päin pennun kasvoja siitä, miten ihmeessä hän voisi olla niin upean kaksikon pentu, kun kompuroi omiin käpäliinsä.
Niin monet kerrat, kun Aurinkopentu nukkui yksin öitä, hän mietti, olikohan hänen kuollut isänsä ylpeä hänestä.

”Kiristä tahtia! Älä juokse kuin saalis, sinä olet saalistaja!” Hopeaviilto huusi tyttärelleen. Hän oli miltei kuusi kuuta vanha ja pentukarva oli jo varissut hänen keholtaa ja tilalla oli kiiltävä, musta turkki. ”Koukista selkäsi ja ojenna etukäpäläsi pitkälle! Ota pitkiä harppauksia!”
Pentu totteli ja muutti juoksutapaansa heti. Hän kurkotti niin pitkälle kuin vain pystyi. Hän koukisti takajalkansa ennen kuin suoristi ne taas ponkaisun jälkeen. Nyt hän tunsi olonsa kuin olisi ollut osa tuulta. Tältäkö emosta tuntui, kun hän juoksi Tuuliklaanin nummilla? Tai siis silloin kun oli vielä juossut. Tuntuiko tältä, kun emo juoksi missä vain? Tältäkö Tuuliklaanin kissoista tuntui?
”Hyvä!” Hopeaviilto yllättäen huusi. ”Hidasta.”
Mustaturkkinen pentu hidasti hölkkään kunnes pysähtyi kokoaan. Hän hengitti nopeasti ja yritti parhaansa mukaan tasoittaa hengitystään. Hopeaviilto nyökkäsi tyttärelleen. Hän oli siis onnistunut. Hienoa.
”Ja nyt”, Hopeaviilto naukaisi, ”hyökkää!”
Pentu häkeltyi, mutta pörhisti karvojaan. Emo pörhisteli omiaan ja katseli pentuaan haastellen. Pentu silmäili emoaan ja mietti, miten tosissaan emo nyt oli. Olisiko hän testaamassa pentunsa vähäisiä taitoja vai oliko hän opettamassa jotakin?
Vastaus tuli, kun Hopeaviilto hyökkäsi. Hopeaviilto oli testaamassa pentunsa taitoja. Pentu väisti emonsa liikkeen ennen kuin käytti oppimiaan liikkeitä ja loikki emonsa perään, yrittäen pysyä poissa emonsa näköpiiristä. Se oli vaikeaa, koska emo oli nopea ja ketterä Tuuliklaanin entinen soturi. Hopeaviilto ei myöskään tehnyt tätä helpoksi, sillä hän hyökkäsi silmänräpäyksessä pentuaan kohti. Aurinkopentu väisti loikkaamalla ilmaan ja emonsa selkään.
Hopeaviilto ei ollut kuitenkaan leppoisalla päällä tänään vaan alkoi vimmatusti sätkiä heittäen pentunsa selkänsä päältä. Pentu upotti kyntensä hätäisenä emonsa nahkaan ja alkoi potkia. Ei hän muutakaan voinut.
Kunnes Hopeaviilto nousi kahdelle käpälälle ja kaatui selkänsä päälle, liiskaten pentunsa alleen. Aurinkopentu älähti ja sätki emonsa painon alla. Hopeaviilto päästi pentunsa pois ja virnisti. Aurinkopentu oli kuitenkin oppinut ja loikkasi emonsa kaulaan. Vanhemman naaraan katse oli yllättynyt, mutta hän innostui pentunsa liikkeestä. Kaksikon painihetki jatkui vielä hetken aikaa, kunnes Hopeaviilto painoi pentunsa maata vasten. Aurinkopentu ei ollut yllättynyt siitä, että oli hävinnyt. Emo oli häntä niin paljon suurempi ja vahvempi ja taitavampi. Ja nyt hän valmistautui rangaistukseen emoltaan; joko hän saisi huutoa tai iskun.
Mutta mitään rangaistusta ei tullut.
”Hyvä”, Hopeaviilto nyökkäsi. ”Ja kun sinä kasvat suuremmaksi ja pääset eroon pentukarvastasi, saatat jopa päästä niskan päälle. Sinulla on perustekniikka hallussa.”
Aurinkopentu tuijotti emoaan ja tunsi kuinka hengästynyt oli. Hän nyökkäsi hitaasti emonsa sanoille, mutta ei sanonut muuta.
”Voit mennä lepäämään”, Hopeaviilto sanoi ja käänsi katseensa poispäin pennusta. ”Tuon sinulle jotain syötävää. Pian sinun täytyy oppia saalistamaan oma ruokasi, sillä en ole aina kaitsemassa sinua kuin lintuemot ovat omia huutavia poikasiaan. Niiden emo tuo niille loppuun asti ruokaa, mutta sinä saatat jopa nääntyä, jos et pian opi.”
”Kyllä, emo”, Aurinkopentu nyökkäsi. ”Lupaan oppia nopeasti.”
”Hyvä”, Hopeaviilto virnisti tyytyväisenä. ”Mutta vielä ei ole kiire.”

Hopeaviilto tuntui rakastavan Synkän metsän maita. Emo kertoi niin paljon aina Synkän metsän kissoista ja siitä, mitä kaikkea oli sieltä oppinut. Samalla naaras kertoi aina paljon siitä, miten raaka paikka Synkkä metsä oli. Aurinkopentu joutui aina pidättelemään omaa värinäänsä, kun emo kertoi hyvin yksityiskohtaisesti Synkästä metsästä.
”Aiotko sinä viedä minut Synkän metsän maille?” Aurinkopentu kysyi ja Hopeaviilto jännittyi. Aurinkopentu tiesi silloin tehneensä virheen kysyessään sitä.
”Oletko typerä?” mustaturkkinen naaras murisi ja tuijotti suoraan pentunsa silmiin.
”Mi-minä vain ajattelin, että kun sinä ja i-isä olette molemmat olleet siellä, e-että minäkin kouluttautuisin siellä?” Aurinkopentu änkytti. ”Isähän oli suuri siellä?”
”Oli”, Hopeaviilto nyökkäsi, ”ja he odottavat häntä yhä sinne.”
”Eivätkö he sitten ottaisi minutkin kouluttettavaksi sinne?” Aurinkopentu kysyi.
”Jos he tietäisivät, että minulla ja Valhetähdellä on pentu, ties mitä he tekisivät sinulle”, Hopeaviilto sanoi synkästi, mutta Aurinkopentu näki sen ivallisen virneen emonsa kasvoilla. ”He repisivät sinut riekaleiksi. Se ei ole mikään leikkikenttä, typerä pentu.”
”Se-selvä”, Aurinkopentu mutisi hiljaa. ”Minä vain luulin heidän olevan iloisia minusta, Valhetähden, isän, pennusta.”
”Jonain päivänä sinä liityt yhteen viidestä klaanista”, Hopeaviilto sanoi yllättäen. ”Ja silloin on sinun aikasi maistaa kostoa ja sitä, mitä sinun isäso aloitti. Suurta valloitusta.”
”Niinkö?” Aurinkopentu räpäytti yllättyneenä silmiään. ”Minäkö liityn johonkin klaaneista? Mutta… entä sinä?”
”Sinä joudut menemään yksin”, Hopeaviilto sanoi kylmällä äänensävyllä, ”ja siksi sinun tulee onnistua koulutuksessasi minun kanssani. Älä tuota pettymystä. Sinulla on suuri tehtävä isäsi tassunjäljissä kulkemisessa.”
Aurinkopentu nyökkäsi hätäisesti.
”Oman turvallisuutesi vuoksi, älä kerro kellekään ketkä ovat sinun vanhempasi”, Hopeaviillon hengitys iski päin pienen pennun kasvoja, ”et yhdellekään sielulle. Kuka tietää, mitä sinulle tehtäisiin, jos muut saisivat tietää.”
”H-hyvä on”, silloinen Aurinkopentu nyökkäsi päätään.
”Äläkä koskaan, et koskaan, et ilman lupaani, kulje Synkässä metsässä”, Hopeaviilto antoi merkitsevän katseen pennulleen. ”Vaikka minä ja isäsi kuljimme siellä, ei sinun tule näyttäytyä. Turvallisuutesi vuoksi, muistathan sen, pikkuinen?”
Kylmät väreet kulkivat pennun selkää pitkin Hopeaviillon äänensävyn takia. Pentu nyökkäsi ja väänsi kasvoilleen leveän hymyn. Synkkä metsä kuulosti jo muutenkin niin pelottavalta paikalta pienen pennun mielestä, ettei hän edes uskaltanut astua Synkän metsän maille. Ja nyt, kun emo uhosi hänelle niin kovin asiasta, ei hän suuremmalla syyllä uskaltanut edes harkita asiaa.

Tarinat isästä, Myrskyklaanin entisestä päälliköstä, olivat Aurinkopennun lempihetkiä. Emo kertoi usein Valhetähdestä ja toisinaan Aurinkopentu huomasi sen, että tarinat tuntuivat muuttuvan silloin tällöin ja joskus Aurinkopentu ei ollut varma, mikä oli totta ja mikä ei. Hän silti rakasti kuulla isästään.
Hän muisti etäisesti isänsä. Hän muisti tavanneensa hänet. Vaikka emo väittikin, ettei Valhetähti koskaan tullut tapaamaan pentuaan, Aurinkopentu oli varma siitä, että oli tavannut isänsä. Valhetähti oli ollut muka niin kiireinen kaiken muun kanssa ja hän ei välittänyt pennuista. Hän oli saanut Aurinkopennun vain välineeksi jatkaa tehtäväänsä, jos hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, aivan kuten oli tapahtunutkin. Aurinkopentu oli silti varma siitä, että se muisto, jossa hänen isänsä katsoi häntä lämpimästi, oli aito. Ja hän kantoi sitä mukanaan lämpö rinnassaan ja toivoi, että jonakin päivänä hän saisi tavata isänsä, missä lie isä olikaan. Emo oli kertonut, ettei Valhetähti ollut Tähtiklaanissa eikä Synkässä metsässä. Hän oli kuullut huhuja, ettei Valhetähti ollut päässyt kumpaankaan paikkaan. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli päätynyt, mutta moni Synkässä metsässä uskoi, että kolli yritti kaikkensa, jotta pääsisi pois tyhjyydestä Synkkään metsään.

Aurinkopentu toisaalta toivoi pääsevänsä Myrskyklaaniin, isänsä klaaniin. Hän saisi tavata sukulaisiaan, vaikka tiesi, ettei voisi kertoa heille olevansa Valhetähden tytär. Hän pääsisi elämään niiden kissojen kanssa, joiden kanssa hänen isänsä oli elänyt koko ikänsä. Hän saisi kulkea niitä samoja polkuja, joita hänen isänsä oli kulkenut.
Siitä hän unelmoi. Myrskyklaanin kissuudesta.
Mutta emolla oli toiset ajatukset. Hän halusi Aurinkopennun Jokiklaaniin, Valhetähden tappajan luokse. Aurinkopentu toisaalta ymmärsi sen, sillä hän vihasi Unitähteä, isänsä tappajaa, ja hän halusi kostaa. Mutta siltikin hän olisi ennemmin halunnut Myrskyklaaniin. Eikö hän voisi tehdä samat asiat Myrskyklaanin kissana kuin Jokiklaanin kissana?
Kenties ei. Näin hän pääsisi lähemmäksi isänsä murhaajaa, tai näin ainakin Hopeaviilto oli sanonut. Ja kenties se oli jopa totta. Unitähti luottaisi häneen paremmin, jos hän olisi Jokiklaanin kissa. Unitähti oli tappanut hänen isänsä, vienyt häneltä isän! Valhetähti olisi yhä täällä, jos Unitähti ei olisi tappanut häntä. Valhetähti olisi ansainnut tehdä… mitä ikinä olikaan ollut tekemässä loppuun. Tarina tuntui aina vaihtelevan eikä Aurinkopentu tosiaan ollut varma siitä, mitä hänen isänsä oli halunnut saavuttaa. Mutta jos hän jotain tiesi, niin sen, että se oli täysin väärin, että Valhetähti ei ollut saanut elää.

Kolmastoista luku
Whatever I’ve done, I did it for love

Taistelu oli vienyt heiltä kaikilta paljon. Kukaan ei ollut selvinnyt ilman menetyksiä, eikä kukaan astellut kotiinsa ilman kipuja - niin fyysisiä kuin henkisiä kipuja. Monet heistä kantoivat kuolleita klaanitovereitaan mukanaan kohti leiriä, kohti kotia, mihin heidät haudattaisiin. Taistelu oli päättynyt yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja monet eivät vieläkään olleet varmoja siitä miksi taistelu oli käyty.
Paitsi Pilviharso. Hän tiesi. Valhetähti oli ollut soturilain asialla, suojellut sitä henkensä uhalla, ja vaikka kolli oli kuollut, hän ei ollut hävinnyt. Ei täysin. Sillä niin kauan kuin Pilviharso hengittäisi järven ilmaa ja kävelisi sitä ympäröivällä maalla osa Valhetähdestä olisi aina olemassa.
Pilviharso joutui taistelussa kokemaan menetyksiä aivan kuten kaikki muutkin. Ehkä hän koki niitä eniten, ehkä yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Kolli oli menettänyt molemmat vanhempansa, Liekinsyöjän sekä Lumikiteen, ja se oli tapahtunut niin yllättäen, ettei hän tiennyt mitä ajatella. Lumikide oli aina ollut Pilviharsolle lämmin ja lempeä, aina kannustanut ja aina rakastanut. Hänen menetyksensä sattui juuri niin paljon kuin Pilviharso oli epäillytkin. Mutta Liekinsyöjä… kolli oli aina ollut ainoalle pojalleen ankara ja vaativa, aina arvostelemassa ja aina epäilemässä Pilviharson taitoja, mutta juuri ennen viimeistä hengenvetoaan hän oli kuiskannut pojalleen juuri ne sanat, jotka Pilviharso oli halunnut kuulla koko elämänsä ajan.
“Olen ylpeä sinusta.”
Kolme pientä sanaa, jotka olivat saaneet Pilviharson vetämään henkeä sisäänsä, ja sitten Liekinsyöjä oli poissa.
Ja Pilviharso oli ymmärtänyt, että hänen isänsä kuolema sattui paljon enemmän kuin hän oli osannut kuvitella.
Sekä Liekinsyöjän että Lumikiteen tappajana oli ollut kuka muukaan kuin Pilviharson oma sisko Hopeaviilto. Hopeaviilto, joka oli koko elämänsä esittänyt kultaista ja täydellistä tytärtä ja soturia, mutta ei koskaan siskoa. Pilviharso oli nähnyt siskonsa lävitse, mutta hänellä ei ollut koskaan ollut minkäänlaisia todisteita mustaa naarasta vastaan.
Ennen kuin nyt.
Toinen, tai ennemminkin kolmas, Pilviharson menetys oli ollut Humintatähti. Tuuliklaanin päällikkö oli pudonnut kalliolta niin, että hänen keuhkonsa oli puhjennut ja luut olivat murtuneet, ja hän oli kuollut pian putoamisensa jälkeen. Huminatähden kuoleman Pilviharso otti raskaasti, mutta pyrki silti pitämään päänsä kylmänä. Hänestä tulisi nyt päällikkö. Ja se antoi Pilviharsolle vihdoin mahdollisuuden tehdä sen, mitä hän oli halunnut aina tehdä.
Hän tulisi karkoittamaan Hopeaviillon.

Matka Tuuliklaanin leiriin oli lyhyt, mutta hiljainen. Pilviharso ei kyennyt kuulemaan juuri kenenkään puhuvan mitään, vaan jokainen oli keskittynyt kävelemiseen tai kuolleiden kantamiseen. Hän itse oli nostanut Lumikiteen Tarinamielen avustuksella selkäänsä, ja Purppuravaahtera kantoi Korppivaiston kanssa Liekinsyöjän ruumista. Pilviharso tunsi Hunajataivaan hännän koskettavan hänen lonkkaansa, ja Tarinamieli oli kietonut oman häntänsä Pilviharson hännän ympärille.
Leiriin saapuessa hiljaisuus raukesi. Klaaninvanhimmat, pennut, kuningattaret ja leiriä puolustamaan jääneet soturit sekä oppilaat tulivat heitä vastaan kauhu ja suru silmissään. Jo ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään Pilviharso ymmärsi, että leiriin oli hyökätty: muutaman kuolleen tuuliklaanilaisen ruumiit oli aseteltu leirin keskelle ja heidän ympärillään oli kissoja suremassa.
“Olivatko tappiot pahoja?” Pilviharso kysyi Sadehännältä, joka oli tullut ensimmäisenä häntä vastaan.
Musta kuningatar painoi päänsä alas. “Yksisiipi, Seittijalka, Vuokkovirta ja Tundratassu menehtyivät.”
Pilviharson katse kääntyi Kipinäsydämestä kuolleisiin kissoihin. Hän tunnisti heti Vuokkovirran harmaan, vereen tahriintuneen turkin ja sulki silmänsä. Vuokkovirta oli ollut hänen pesätoverinsa pentuna: he olivat olleet läheiset, kunnnes Pilviharsosta oli tullut oppilas, ja Vuokkovirta oli hiljalleen sulkeutunut kollilta. Vaikka heidän ystävyytensä ei ollut pitkään aikaan ollut yhtä voimakas kuin joskus kuita sitten, Pilviharso tunsi silti syvää surua nähdessään entisen parhaan ystävänsä kuolleen ruumiin.
“Entä te?” Sadehäntä kuiskasi. “Olen pahoillani Lumikiteestä, Pilviharso.”
“Menetimme monia hyviä sotureita ja oppilaita”, Pilviharso sanoi. “Myös Huminatähden.”
Sadehäntä ei sanonut mitään, mutta Pilviharso pystyi lukemaan surun tämän katseesta. He olivat menettäneet paljon - liikaakin.
Silti, Pilviharsolla ei ollut aikaa jäädä suremaan ja voivottelemaan. Hän käveli kuningattaren ohitse ja laski emonsa Vuokkovirran vierelle. Korppivaisto ja Purppuravaahtera asettivat Liekinsyöjän aivan Lumikiteeseen kiinni. Pian muutkin kuolleet kissat tuotiin leirin aukiolle, Huminatähti heidän kaikkien joukossa.
Leiriin jääneet kissat tulivat piiloistaan ja jäivät suremaan lisää kuolleita kissoja. Kukaan ei puhunut mitään, vaan hiljaisuus oli jälleen vallannut koko klaanin: edes pennut eivät sanoneet sanaakaan. Suru ajelehti heidän kaikkieen ympärillään, kietoutui heidän sydäntensä ympärille ja varjostivat jokaista otettua askelta.
Pilviharso antoi heidän olla hetken ajan. Sitten hän loikkasi Viimakivelle ja päästi kovan ulvaisun, jotta kaikki kääntäisivät huomionsa häneen ja hänen sanoihinsa.
Päät kääntyivät väsyneinä ja uupuneina, mutta myös uteliaina.
“Olemme menettäneet paljon”, Pilviharso aloitti ja katsoi jokaista tuuliklaanilaista silmiin. “Ystäviämme, perheenjäseniämme, pentujamme, kumppneitamme… päällikkömme.”
Tuuliklaanilaiset painoivat päänsä alas.
“Haluaisin kunnioittaa heitä kaikkia yksitellen, mutta siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa. Varsinkin Huminatähden menetys on meille kaikille raskas. Hän oli taitava ja lempeä päällikkö, jota me kaikki seurasimme ylpeydellä ja arvostuksella - ja nyt hän on poissa. Mutta älkää luulkokaan, että hän olisi jättänyt meidät! Huminatähti seuraa ja ohjaa meitä yhtä Tähtiklaanista!”
“Huminatähti! Huminatähti!” klaani huusi entisen päällikkönsä nimeä, hakien siitä voimaa synkkään surun hetkeen.
“Minä haen yhdeksän henkeäni Tähtiklaanilta vielä tämän yön aikana, mutta sitä ennen minun on tehtävä jotain”, Pilviharso sanoi. Hänen oranssien silmien intensiivinen katse porautui leirin syrjällä olevaan Hopeaviiltoon. “Hopeaviilto, astu eteenpäin.”
“Teetkö rakkaasta siskostasi varapäällikön?” Hopeaviilto sanoi ja asteli sulavin askelin hieman eteenpäin. “Voi kiitos, olen niin otettu.”
“Tulevana Tuuliklaanin päällikkönä minä, Pilviharso, karkotan Hopeaviillon lopullisesti Tuuliklaanista!”
Kissojen keskuudessa nousi kohu ja hämmentyneitä kysymyksiä. Tuuliklaanilaiset vilkauilivat toisiaan, sitten Hopeaviiltoa ja sitten Viimakivellä seisovaa Pilviharsoa. Hämmennys paistoi heidän kasvoistaan, ja se sai Hopeaviillon omahyväiseksi.
“Ja millä perusteilla sinä niin teet, velikulta?”
“Sinä tapoit kylmäverisesti Lumikiteen, Liekinsyöjän, Ennepennun ja ties keitä muita”, Pilviharso sanoi tyynesti, vaikka hänen katseensa oli täynnä puhdasta vihaa sekä inhoa. “Sinulla ei ole enää paikkaa Tuuliklaanissa, eikä tule koskaan olemaankaan niin kauan kuin minä olen täällä. Tällä klaanilla ei ole sinulle enää mitään tarjottavaan.”
Hopeaviillon häntä piiskasi ilmaa. “Ja sinä tapoit Surmakorennon!”
Tuuliklaanilaiset hätkähtivät, hämmentyneitä koko keskustelusta ja tietämättä ketä uskoa: Pilviharsoa vai Hopeaviiltoa.
“Ja Surmakorento yritti tappaa Tarinamielen.”
“Se on totta”, Tarinamieli sanoi ja astui eteenpäin. Hän katsoi kieroilla silmillään Pilviharsoa kuin kertoakseen kollille olevansa tämän puolella, kävi mitä kävi. “Surmakorento kävi kimppuuni. Pilviharsolla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin tappaa hänet.”
“Minä- minä näin Hopeaviillon Lumikiteen kimpussa”, Jäniskäpälä sanoi. “En ollut varma näkemästäni silloin. En halunnut uskoa, mutta…” valkoinen kolli kääntyi kohti Hopeaviiltoa. “Hän tappoi oman emonsa.”
“Murhaaja!” joku huusi kissajoukon keskeltä.
“Lumikide oli hyvä kissa!”
“Ja Liekinsyöjä oli hyvä soturi!”
Kissat alkoivat huutaa syytöksiä Hopeaviiltoa kohtaan. Hopeaviilto katseli ympärillään häntä ilmaa piiskaten, mutta pyrki selkeästi pitämään itsensä mahdollisimman rauhallisena ja ilmeettömänä häntä kohtaan lentävistä syytöksistä huolimatta. Pilviharso tunsi omahyväisyyden kasvavan sisällään. Vihdoin Hopeaviilto saisi mitä tilasi. Vihdoin naaras lähtisi pois.
“Hiljaisuutta!” Pilviharso huusi hetken päästä ja kaikki hiljenivät. Hänen palavat silmänsä porautuivat jälleen Hopeaviiltoon. “Tuuliklaanin mielipide on yhtenäinen: Hopeaviillon on lähdettävä klaanista heti, eikä paluuta ole enää koskaan. Jos kukaan teistä-” kolli katsoi klaanitovereitaan, “-näkee Hopeaviillon astuneen tassullakaan Tuuliklaanin reviirille, teillä on lupa ja oikeus hyökätä. Hopeaviilto, en halua enää koskaan nähdä naamaasi, en edes hännänpäätäsi.”
“Sitä samaa sinulle, veli”, Hopeaviilto sylki hampaidensa välistä.
“Karkotuksesi astuu voimaan nyt.”
Pilviharso loikkasi siskoaan kohti ennen kuin kukaan ehti sanoa tai tehdä mitään, kaatoi siskonsa maahan ja otti tassullaan tämän päästä kiinni. Ilman pienintäkään epäröintiä hän iski Hopeaviillon pään voimalla maahan niin, että tämä menetti tajuntansa.
“Hän on liian vaarallinen, jotta hänet voisi vain saattaa ulos leiristä”, Pilviharso selitti ympärillään oleville tuuliklaanilaisille. “Korppivaisto, ota Varjosulka sekää Aavatassu mukaasi ja viekää Hopeaviilto pois Tuuliklaanin reviiriltä. Katsokaa, ettette jätä häntä liian lähelle reviirin rajaa. Olkaa myös varovaisia kettujen varalta - äsken käyty verenvuodatus on voinut tuoda niitä lähistölle.”
Korppivaisto nyökkäsi ja viittoi Varjosulan sekä Aavatassun luokseen. Kolmikko alkoi heti hommiin, ja Pilviharso kääntyi katsomana muita tuuliklaanilaisia. Kolli ei halunnut käskyttää klaanitovereitaan heidän vielä surressa, mutta oli paljon tehtävää ja hänen täytyi olla ripeä, jotta klaani pysyisi kasassa. Aikaa ei ollut hukattavaksi.
“Kaikki, joilla on pahoja vammoja menevät heti Routaruusun luokse tarkistuttamaan itsensä! Muut alkavat kaivamaan hautaa menehtyneille ystävillemme sekä perheenjäsenillemme”, Pilviharso alkoi huutamaan käskyjä.
“Me haluamme vielä surra”, Pyörresydän kuiskasi. Naaraan siniset silmät olivat surusta lasittuneet: hän oli menettänyt kumppaninsa.
Pilviharso huokaisi ja kosketti hellästi hännällään Pyörresydämen kylkeä. “Surkaa vielä hetki rakkaittenne vierellä, mutta älkää käyttäkö siihen liikaa aikaa. Veri ja kuolema houkuttelevat kettuja paikalle, ja meillä ei ole voimia uuteen taisteluun. Olen pahoillani, Pyörresydän.”
“Kiitos”, Pyörresydän kuiskasi.
“Pilviharso.” Sadehäntä oli loikkinut mustavalkoisen kollin luokse. “Voinko minä tehdä mitään?”
“Hyvä, juuri sinua tarvitsenkin”, Pilviharso sanoi. “Haluan sinut mukaani Kuulammelle. Ottaisin toisenkin soturin, mutta kissoja tarvitaan nyt leirissä enemmän kuin minun mukanani.”
“Sinä lähdet jo nyt?” Sadehäntä kysyi.
“Pakko”, Pilviharso sanoi ja katsoi taivaalle. Tähdet olivat alkaneet jo ilmestyä. “Tarinamieli!”
Valkoinen naaras ilmestyi heti kumppaninsa vierelle kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. “Niin?”
“Jätän Tuuliklaanin sinun hoivaasi siksi aikaa, kun minä olen poissa. Ota Hunajataivas avuksesi. Katsokaa, että haavoittuneet saavat hoitoa Routaruusulta ja keneltä tahansa muulta, joka osaa parantajan hommia. Varmistakaa myös, että klaaninvanhimmat, pennut ja kuningattaret ovat kunnossa”, Pilviharso sanoi ja nuolaisi Tarinamielen korvaa hellästi. “Luotan sinuun.”
“Voit aina luottaa minuun”, Tarinamieli kehräsi. “Entä leirin vartiointi? Siltä varalta, että kettuja - tai muita - tulee.”
“Pyydä Purppuravaahteraa hoitamaan asia.”
“Selvä”, Tarinamieli sanoi. “Olethan varovainen?”
“Ainahan minä.”
He katsoivat toisiaan hetken silmiin, molempien katseet täynnä rakkautta. Tarinamieli avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen hetken mietinnän jälkeen. Pilviharso olisi halunnut kysyä, mitä hänen kumppaninsa mielessä oli, mutta antoi asian olla.
Tarinamieli kertoisi, kunhan kaikki tärkeimmät asiat olisi hoidettu pois alta.

Matka Kuulammelle ei ollut pitkä - olihan lampi aivan Tuuliklaanin reviirin vieressä - ja suurimman osan ajasta sekä Pilviharso että Sadehäntä olivat hiljaa. Vasta kun he alkoivat nousta Kuulammelle vievää mäkeä ylös, Sadehäntä rikkoi heidän ympärillään leijailleen hiljaisuuden.
“Vatukkapentu ja Herukkapentu ovat valmiita oppilaiksi”, Sadehäntä sanoi. “Vatukkapentu haluaisi Tarinamielestä hänen mestarinsa.”
“Tarinamielestä?” Pilviharso toisti ja kääntyi katsomaan vierellään kulkevaa naarasta. “Se käy minulle. Eiköhän se käy Tarinamielellekin.”
“Kiitos”, Sadehäntä kehräsi. “Vatukkapentu on kovin kiintynyt kumppaniisi. Hän tulee iloiseksi saadessaan tietää mestarinsa ja… iloa hän tarvitseekin. He molemmat tarvitsevat sitä.”
Pilviharso muisti silloin Sadehännän kumppanin Tuhkasiiven kuolleen taistelussa. “Tietävätkö pentusi Tuhkasiivestä?”
“Eivät vielä. En ole… löytänyt oikeita sanoja.” Sadehäntä huokaisi ja suuntasi katseensa kohti tähtitaivasta. “Kerron heille huomenna. He tarvitsevat lepoa.”
“Entä Herukkapentu? Onko sinulla hänelle mestaritoiveita?” Pilviharso kysyi.
Sadehäntä hymyili kollille. “Tiedän, että sinä osaat tehdä oikean valinnan.”
Pilviharso nyökkäsi, ja kaksikko vaikeni jälleen. He kävelivät lopun matkan Kuulammelle rauhassa, vaikka jännitys ja kiire kipinöiväitkin kollin polkuanturoissa. Hän halusi palata takaisin leiriin yhdeksän henkensä kanssa, eikä vain siksi, että pääsisi olemaan päällikkö, vaan lähinnä suojelun halun takia. Entä jos Hopeaviilto tulisi takaisin ja hyökkäisi Tarinamielen kimppuun? Entä jos ketut olivat tosiaan haistaneet kuolleiden veren ja olivat matkalla leiriin?
Pelottavat ajatukset katosivat kuitenkin kokonaan pois, kun Pilviharso näki Kuulammen. Sen pinta oli tyyni ja heijasti tummaa tähtitaivasta, mutta kuuta siinä ei vielä näkynyt. Mustavalkoinen kolli käveli aivan lammen vierelle, vilkaisi Sadehäntää ja naaraan nyökätessä asettui makaamaan maahan.
Kun kuu ilmestyi lammen pinnalle, Pilviharso painoi päänsä alas silmät jo suljettuina ja kosketti kuonollaan vettä.

Kun hän avasi silmänsä, kaikki oli kirkasta.
Pilviharson ympärillä oli avoin, kukkiva niitty, joka oli niin valkea ja kirkas, että Pilviharson täytyi aluksi siristää silmiään. Kukkien ympärillä ja kaikkialla ilmassa leijaili pieniä, tähtimäisiä valopalloja, ja maata peitti ohut sumuinen kerros.
Pilviharson mielestä Tähtiklaani oli lumoava.
“Tervetuloa, Pilviharso.”
Mustavalkoinen kolli kääntyi. Hänen taakseen oli ilmestynyt yhdeksän tähtiturkkista kissaa, jotka tuijottivat häntä loistavin silmin.
Pilviharso nielaisi ja kumarsi kunnioittavasti edessään seisoville tähtiklaanilaisille. Hän oli aina halunnut tavata Tähtiklaanin - oli halunnut penusta pitäen - ja nyt kun hän vihdoin pääsi toteuttamaan suurimman toiveensa, hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Tähtiklaani seisoi aivan hänen edessään!
“Olen pahoillani, että jätin sinut niin äkkiä ja siirsin päällikön taakan harteillesi”, keskimmäinen kissa sanoi ja kun hän käveli lähemmäs Pilviharsoa, hänen turkki sai enemmän väriä ja kolli tunnisti tämän Humintähdeksi.
“Huminatähti”, Pilviharso henkäisi. Vain hetkiä aikaisemmin tuo kullankeltainen päällikkö oli ollut elossa ja kulkenut Pilviharson rinnalla taisteluun. Ja vain hetkiä sen jälkeen Huminatähti oli menettänyt viimeiset henkensä. “Anteeksi, etten pystynyt pelastamaan sinua.”
“Oli minun aikani lähteä, Pilviharso”, Huminatähti kuiskasi lempeästi, “ja nyt on sinun aikasi saada yhdeksän henkeäsi. Annan sinulle sinun ensimmäisen henkesi.”
Pilviharso jäykistyi ja nosti leukaansa hieman ylemmäs näyttääkseen arvokkaalta, vaikka todellisuudessa häntä jännitti.
“Saat minulta avoimuuden hengen: muista pitää mielesi ja sydämesi avoimena johtaessasi Tuuliklaania. Kaikki klaanin ulkopuoliset eivät ole vihamielisiä; joskus he voivat olla yllättävä apu”, Huminatähti kertoi ja kosketti hellästi Pilviharson kuonoa omallaan.
Pilviharso tunsi kylmien väreiden kulkevan hänen selkäpiitään pitkin kuin pieninä salamoina, jotka nipistelivät häntä sieltä täältä. Kolli henkäisi yllätyksestä, mutta piti katseensa vakaana. Hän kestäisi kyllä kivun.
Hän oli saanut ensimmäisen henkensä.
Huminatähti hymyili ja palasi takaisin omalle paikalleen kissajoukkoon. Seuraavaksi esiin astui pitkäturkkinen, hopeanharmaa kolli, jonka tummansinisissä silmissä välkehtivät tuhannet tähdet. Pilviharso ei tuntenut kollia ja kumarsi kunnioittavasti.
“Olen Yllätystähti”, harmaa kolli sanoi rauhallisella äänellä, mutta hänen silmänsä välähtivät viekkaasti. “Olin päällikkönä, kun klaanit olivat vielä metsäreviirillä.”
“Kunnia tavata sinut, Yllätystähti”, Pilviharso vastasi. Hän tutkaili edessään seisovaa muinaista Tuuliklaanin päällikköä varovaisesti ja tunsi olonsa otetuksi siitä, että hänelle täysin tuntematon, mutta myös hyvin vanha päällikkö, oli päättänyt antaa hänen toisen henkensä.
“Annan sinulle uteliaisuuden hengen”, Yllätystähti sanoi ja painoi kuononsa Pilviharson kuonoa vasten rikkomatta katsekontaktia. “Älä aina vaivu samoihin polkuihin, vaan ole utelias löytämään uusia keinoja, uusia reittejä ja uusia mahdollisuuksia.”
Pilviharso siristi silmiään, kun kipu lävistä äkkiä hänen kehonsa. Sitten, aivan yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, kipu katosi, ja Pilviharso haukkoi henkeä. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä levottomaksi: kuin hän olisi halunnut juosta Tähtiklaanin nummien rajamaille asti nähdäkseen mitä siellä oli.
“Pidä Tuuliklaanista hyvää huolta”, Yllätystähti sanoi, tummansiniset silmät täynnä viisautta.
“Lupaan sen”, Pilviharso sanoi ja tarkoitti sitä. Hänen hallussaan Tuuliklaani tulisi kukoistamaan, hän tiesi sen itsekin. Hän olisi hyvä, luotettava ja taitava päällikkö.
Yllätystähti palasi takaisin omalle paikalleen, ja seuraava kissa astui esiin.
Pilviharso henkäisi ja tunsi palan kurkussaan, kun hän tuijotti suoraan emonsa sinisiin silmiin. Lumikide oli yhä kaunis, ellei jopa kauniimpi, kuin eläessään: hänen sileä ja valkoinen turkkinsa hehkui satojen tähtien valoa, hänen kasvoillaan oli lempeä hymy ja silmät loistivat elinvoimaisina.
Pilviharso avasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan sanottua. Mitä hän voisi edes sanoa? Hänen oma siskonsa - Lumikiteen oma tytär - oli tappanut Lumikireen armottomasti ja vailla minkäänlaista katumusta. Ei siihen voinut sanoa mitään. Ei sellaista tuskaa ja petetyksi tulemisen tunnetta voinut paikata sanoilla.
“Kaikki on hyvin, Pilviharso”, Lumikide naukui lempeästi ja painoi päänsä vasten Pilviharson kaulaa. “Kaikki on nyt hyvin.”
“Minä-” kolli haki sanojaan, “minä karkoitin Hopeaviillon. Hän ei enää kulu Tuuliklaaniin. Hän ei ole enää klaanikissa.”
“Tiedän, Pilviharso”, Lumikide sanoi. Hänen äänensä oli raskas surusta, mutta Pilviharso ei havainnut siinä pettymystä tai vihaa. “Olisivatpa asiat voineet mennä toisin. Jos olisin vain huomannut aiemmin, ettei Hopeaviillolla ollut kaikki täysin hyvin…” Lumikide sulki silmänsä hetkeksi. “Sille ei voi enää mitään. En ole hänelle vihainen. Enkä sinulle, Pilviharso. Sinun täytyi tehdä mitä sinun täytyi, ja ymmärrän sen täysin.”
Pilviharso värähti, kun tajusi, ettei Lumikide puhunut ainoastaan Hopeaviillon karkoittamisesta vaan myös Surmakorennon tappamisesta. “Hän olisi muuten tappanut Tarinamielen.”
“Tiedän.”
“Onko hän Synkässä metsässä?”
Lumikiteen kasvoilta loisti niin syvä suru, että se hätkähdytti Pilviharsoa. “On.”
Pilviharso nyökkäsi. Ei ollut enää mitään muuta sanottavaa. Surmakorento oli päätynyt sinne, minne kuuluikin ja saanut sen, mitä oli ansainnut - ja joku päivä Hopeaviilto seuraisi siskoaan. Pilviharso toivoi sen päivän tulevan mahdollisimman pian, sillä niin kauan kuin tuo musta luopio olisi elossa, kolli ei voisi hengittää vapaasti.
“Sinulle, Pilviharso, minä annan emon rakkauden hengen - emon rakkaus on kaikista tunteista voimakkain, mutta myös kohtalokkain, sillä emo on valmis tekemään mitä vain omien pentujensa vuoksi. Rakasta klaanitovereitasi kuin omia pentujasi ja voit uskoa klaanisi kukoistavan.”
Kipuaalto, joka valtasi Pilviharson, oli siihen mennessä voimakkain. Se tuntui hänen jokaisessa lihaksessaan ja syvällä luussa asti, painoi hänen keuhkojaan kasaksi ja repi hänen sydäntään kappaleiksi. Kollista tuntui kuin hän olisi hukkumassa, kun hän haukkoi henkeään ja räpiköi kaatuneena maassa.
Sitten, hiljalleen, kipu lähti hänen kehostaan ja vain muisto siitä jäi jäljelle. Ei enempää, ei vähempää.
Kun Pilviharso avasi silmänsä, Lumikide katsoi häntä myötätuntoisesti ennen kuin palasi omalle paikalleen sanomatta enää mitään.
Seuraavana oli vuorossa kolli, jonka Pilviharso tunnisti mistä vain. Hänen isänsä Liekinsyöjä katsoi häntä palavilla, arvostelevilla silmillään leuka hieman ylhäällä ja häntä korkealla ilmassa.
“Pilviharso”, Liekinsyöjä sanoi ja kumarsi hieman. Se oli ensimmäinen, ja kenties viimeinen kerta, kun Liekinsyöjä näytti mitään kunnioitusta poikaansa kohtaan. “Sinä olet päässyt pitkälle.”
“Vaikka sinä jaksoit epäillä ja vähätellä minua”, Pilviharso totesi ja sanoi ensimmäistä kertaa isälleen vastaan.
Liekinsyöjä hymähti. “Olet ilmeisesti saanut rohkeutta. Hyvä. Sitä sinä tulet tarvitsemaan seuraavien kuiden aikana.”
“Teen mitä vain Tuuliklaanin vuoksi”, Pilviharso sanoi. Vaikka hänen isänsä oli kuollut ja hän itse oli päällikkö, hänestä silti tuntui kuin hänen täytyisi yhä todistella itseään ja tekojaan isälleen. “Häädin Hopeaviillon. Tapoin Surmakorennon. Mitä ikinä Tuuliklaani tarvitsee, minä aion antaa sen.”
“Sitä en epäile yhtään”, Liekinsyöjä sanoi. “Tyttäreni… he olivat taitavia ja todella loistavia sotureita siitä huolimatta, että tekivät kyseenalaisia valintoja. Silti, niidenkin valintojen tekemiseen tarvittiin rohkeutta ja jotain, mitä kaikilla ei ole.”
Pilviharson korva värähti. “Sinäkö puolustat heitä?”
“En minä niin sanonut”, Liekinsyöjä huokaisi. “Minun olisi pitänyt huomata jo aiemmin, ettei kaikki ollut aivan hyvin heidän kohdallaan… Mutta meidän ei pidä jutella siskoistasi nyt. Ei anneta heidän viedä sinulta tätäkin hetkeä, sillä kyse on tällä hetkellä vain ja ainoastaan sinusta.”
Pilviharso nyökkäsi ja tunsi lämmön sisällään. Hänen isänsä välitti. Siitä huolimatta, että Liekinsyöjä oli aina ollut kylmä ja arvosteleva, sekä vaatinut pojaltaan hyvin paljon, hän välitti, vaikkakin omalla tavallaan.
Liekinsyöjä kosketti poikansa kuonoa. “Annan sinulle ylpeyden hengen - ole ylpeä siitä, mitä klaanisi ja klaanitovereisi ovat saavuttaneet ja siitä, keitä he ovat, mutta ole yhtä lailla ylpeä itsestäsi. Älä anna muiden lannistaa tai mitätöidä sinua tai sinun saavutuksiasi: muista oma arvosi.”
Pilviharso veti syvään henkeä, kun kipu jälleen kerran levisi hänen kehoonsa. Se ei ollut pistävää kipua tai sellaista, joka valtasi hänen koko kehonsa, kuten aiemmat kivut olivat olleet, vaan se oli jomottavaa kipua syvällä hänen sisällään. Se voimistui ja voimistui, ja siitä huolimatta se tuntui hyvältä: kipu teki hänestä vahvemman, suuremman. Se muistutti häntä siitä, että hän oli yhä elossa, yhä olemassa ja yhä vahva.
Pilviharso avasi silmänsä, ja Liekinsyöjä oli poissa.
Seuraava Pilviharson eteen kävelevä kissa sai kollin henkäisemään yllätyksestä. Hänen edessään seisoi pienikokoinen, sileäturkkinen naaras, jonka kehossa vaaleanruskea ja oranssi väri taistelivat keskenään ja jonka turkoosinvihreät silmät tuikkivat kirkkaan päättäväisinä. Viimeksi kun Pilviharso oli nähnyt tuon naaraan, tämä oli maannut maassa keskellä taistelua puoliksi halvaantuneena ja pyytänyt Pilviharsoa päästämään hänet menemään.
“Arotassu”, Pilviharso kuiskasi ja loikkasi lähemmäs naarasta painaakseen päänsä tätä vasten. “Siitä on pitkä aika.”
“Niin on, Pilviharso, niin on”, Arotassu vastasi hymyillen. “Sinusta kasvoi upea kissa, ja vieläpä päällikkökin.”
“Olisitpa sinäkin päässyt kasvamaan ja saamaan soturinimesi”, Pilviharso sanoi ja painoi päätään alemmas. Hän ei ollut ollut erityisen läheinen Arotassun kanssa, mutta he olivat silti omalla tavallaan olleet ystäviä - ja Arotassu oli ollut ensimmäinen Pilviharson edessä kuollut kissa. Yönkajon lauman kanssa käyty taistelu oli vienyt naaraan hengen, mutta vasta ensin halvaannutettua tämän, ja Pilviharso oli yrittänyt hakea apua. Arotassu oli kuitenkin pyytänyt kollia jättämään hänet kuolemaan.
“Minä tulin Tähtiklaaniin, koska oli minun aikani jättää järvi”, Arotassu sanoi lohduttaen, “mutta en koskaan jättänyt klaaneja. Täällä minä olen onnellinen, Pilviharso.”
“Ymmärrän.” Olihan se suurin kunnia päästä Tähtiklaanin joukkoihin.
“Minä annan sinulle anteeksiannon hengen - joskus rohkein teko on antaa anteeksi, jotta molemmat osapuolet voivat selviytyä ja kasvaa. Älä pelkää antaa muille uutta mahdollisuutta”, Arotassu sanoi pieni hymy kasvoillaan ja kosketti hellästi Pilviharson kuonoa omallaan. “Anna myös itsellesi anteeksi.”
Pilviharso räpäytti silmiään ja älähti sitten, kun kipu yhtäkkiä valtasi hänen kehonsa. Hän oli ehtinyt luulla, ettei Arotassun antama henki ollut kivulias, mutta se pisteli hänen kehoaan kuin pienten pentujen sadat, terävät kynnet. Kolli jännitti lihaksiaan tahtomattaankin ja tunsi kylmien väreiden kulkevan hänen niskaansa pitkin, kunnes kipu lopulta hellitti ja hänen olonsa oli virkeämpi, sekä jollain tavalla jopa huojentunut. Kuin jokin iso paino olisi vierinyt pois hänen sydämestään.
Arotassu nyökkäsi, kääntyi ja palasi takaisin tähtiklaanilaisten joukkoon, ja Pilviharso jäi jännittyneenä odottamaan kenet hän seuraavaksi tapaisi. Arotassun näkemistä hän ei ollut osannut odottaa - kuinka monta muuta vanhaa tuttua hän tulisi vielä näkemään?
Vuokkovirta oli seuraava. Harmaa naaras tuijotti ilmeettömästi Pilviharsoa, kun hän käveli tämän luokse. He olivat olleet parhaita ystäviä kauan sitten pentuina ja oppilaina, mutta jotain oli tapahtunut. He olivat hiljalleen etääntyneet toisistaan, kun Vuokkovirta oli sulkeutunut ja jättänyt Pilviharson ulkopuolelle. Oli outoa miten niin läheisistä ystävyksistä kykeni tulemaan lähes tuntemattomia hyvin lyhyessä ajassa.
Mutta Pilviharso oli silti iloinen nähdessään vanhan ystävänsä. “Vuokkovirta”, hän tervehti. “Sinua suretaan.”
“Eivät he sure minua.” Vuokkovirralla ei ollut ollut paljonkaan ystäviä Tuuliklaanissa.
“Minä suren.”
“Okei.” Vuokkovirta kallisti hieman päätään. “Annan sinulla soturilain ylläpitämisen hengen - älä unohda, että soturilaki yhdistää kaikkia klaaneja ja pitää meistä jokaisen elossa. Ilman soturilakia, ei olisi klaaneja. Ilman soturilakia, olisimme kaaoksessa.”
Harmaa naaras hipaisi kuonollaan Pilviharson kuonoa, ja ensimmäistä kertaa hengen saatuaan Pilviharso ei tuntenut kipua, vaan painetta. Hänestä tuntui kuin jokin suuri aalto olisi yrittänyt räjähtää ulos hänestä, mutta siitäkään huolimatta se ei sattunut: se ennemminkin sai Pilviharson tuntemaan olonsa voimakkaammaksi.
Mustavalkoinen kolli nyökkäsi entiselle parhaalle ystävälleen, joka nyökkäsi vastaukseksi ja kääntyi sitten takaisin tähtiklaanilaisten tykö. Pilviharso olisi halunnut vielä sanoa jotain, muttei ollut varma mitä, eikä hän tiennyt oliko mitään sanottavaa edes jäljellä. Hänen oli vain päästettävä Vuokkovirta menemään.
Seuraava tähtiklaanilainen sai Pilviharson hätkähtämään. Hän oli oranssinkirjava, raidallinen kolli, jonka vasen puoli oli peittynyt palovammojen aiheuttamista, epätasaisista arvista. Kollin kaksiväriset silmät tuijottivat Pilviharsoa intensiivisesti kuin yrittäen kaivaa tästä esiin jotain niin syvää ja salaista, ettei Pilviharso itsekään tiennyt mitä.
“Olen Liekkiraita, Tuuliklaanin entinen parantaja metsäreviirin ajoilta”, puoliksi palanut kolli paljasti nimensä. Vaikka hänen äänensä oli rauhallinen ja hiljainen, se tuntui kaikuvan Pilviharson pään sisällä.
“Kunnia tavata, Liekkiraita”, Pilviharso sanoi ja räpäytti silmiään. Hän ei olisi halunnut katsoa parantajan lukuisia arpia, mutta ei myöskään kyennyt repimään katsettaan täysin irtikään. Arvet eivät vaikuttaneet aivan tavallisilta: ne halkoivat oranssin kollin kahteen osaan aivan liian nätisti ollakseen yksinkertaisen metsäpalon tuottamia. Ne tuntuivat kertovan jostain suuremmasta, jostain merkityksellisemmästä.
“Tämä”, Liekkiraita heilautti hännällään palanutta puoltaan huomatessaan Pilviharson katseen, “on täysin oma vikani - Tähtiklaanin rangaistus siitä, että rikoin heidän tahtoaan sekä soturilakia.”
“Olen pahoillani.” Pilviharso ei tiennyt mitä muuta sanoa, vaikka hän olisi halunnut kysyä minkä rikoksen parantaja oli tehnyt. Se ei kuitenkaan ollut sellainen asia, jonka hän olisi voinut noin vain laukoa ulos suustaan.
“Älä ole”, Liekkiraita hymyili ja astui lähemmäs koskettamaan mustavalkoista kollia kuonollaan. “Minulta saat rohkeuden hengen. Aina oikea valinta ei ole se helpoin, vaan joskus täytyy kerätä itsestään rohkeutta tehdä se, minkä koet olevan parasta - ja toisinaan vaatii rohkeutta seurata omaa sydäntään. Älä pelkää olla rohkea.”
Pilviharso sulki silmänsä, kun kipuaalto lävisti hänen kehonsa vasemman puolen polttavana kuin tuhansien tähtien sytyttämät liekit. Kipu loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja kun kolli avasi silmänsä, hän tuijotti Liekkiraitaa suoraan silmiin.
“Katsothan Aavatassun perään?” parantaja kuiskasi. Niin hiljaa, ettei Pilviharso ollut varma oliko kuullut oikein.
“Aavatassun? Mutta-”
Liekkiraita pudisti päätään, ja Pilviharso hiljeni. Parantaajn katse oli varoittava: älä anna muiden kuulla Aavatassun nimeä.
Pilviharso ei voinut olla miettimättä oliko Liekkiraita antanut hänelle hengen pelkästä anteliaisuudestaan vai oliko mystisellä parantajalla ollut muita taka-ajatuksia. Jotain, mikä liittyi Aavatassuun. Mutta miksi Liekkiraitaa - parantajaa, jonka elämästä oli kulunut kymmeniä kuita - kiinnosti Aavatassu?
Liekkiraita ei sanonut enää mitään, vaan tutki hetken kaksivärisillä silmillään Pilviharsoa ennen kuin nyökkäsi pienesti ja jätti Pilviharson hetkeksi seisomaan yksinään, hämmentyneenä juuri tapahtuneesta.
Tähtiklaanin rivistöstä astui seuraavaksi eteenpäin harmaa kolli, jota Pilviharso ei täysin tunnistanut. Kolli käveli hänen eteensä ja räpäytti hitaasti silmiään ennen kuin alkoi puhumaan.
“Olen Tulimyrsky”, hän esitteli itensä.
“Tulimyrsky”, Pilviharso tervehti.
Tulimyrsky astui vielä yhden askeleen eteenpäin ja kosketti mustavalkoisen tuuliklaanilaisen kuonoa omallaan. “Minulta saat onnellisuuden hengen - älä unohda, että voit olla onnellinen kaiken vastuun ja velvollisuuksiesi takana. Vaikka sinä tuletkin johtamaan kokonaista klaania, se ei tarkoita oman henkilökohtaisen onnellisuutesi sivuuttamista.”
Pilviharso ei sillä kertaa tuntenut lainkaan kipua, vaan lämpöä, joka levisi hänen koko kehoonsa. Hetken kollista tuntui kuin hän voisi lentää kevyenä taivaalla tai käpertyä hiljaa maahan nukkumaan ilman minkäänlaisia murheita tai huolia, ja sitten tunne oli poissa.
Tulimyrsky oli kääntymässä pois, mutta Pilviharso pysäytti tämän. “Odota!”
Harmaa kolli katsoi taakseen.
“Olen saanut kahdeksan henkeä”, Pilviharso aloitti ja tunsi kipinöintiä käpälissään, kun hän mietti miten esittäisi asiansa. “Enää yksi puuttuu. Onko se- Voiko viimeinen henki olla-”
“Minä en voi kertoa sinulle kuka antaa viimeisen henkesi”, Tulimyrsky keskeytti Pilviharson. Harmaan kollin katseessi välähti pieni suru.
Pilviharso nyökkäsi. Hän ei ollut uskonutkaan Tulimyrskyn kertovan, mutta oli silti halunnut yrittää. Valhetähti oli kuollut taistelussa, eikä Pilviharso ollut päässyt sanomaan tälle hyvästejä. Hän ei ollut edes päässyt näkemään ystävänsä ruumista - ja siksi hän toivoi näkevänsä tämän Tähtiklaanissa. Saavansa hengen tältä.
Hehän olivat olleet läheisiä, eivätkö olleetkin? Joten miksi Valhetähti ei antaisi hänelle hänen viimeistä henkeään?
Tulimyrsky palasi paikoilleen, ja Pilviharso pidätti hengitystään, kun seuraava kissa astui eteenpäin.
Mutta jo ennen kuin Pilviharso kykeni tunnistamaan tähtiklaanilaisen, hän tiesi, ettei se voinut olla Valhetähti. Tulija oli liian pieni.
Pennun kokoinen.
Ja sitten Ennepentu - Pilviharson pikkuveli - seisoi hänen edessään, silmät kirkkaina ja toiveikkaina kuten eläessäänkin. Turkki puhdas ja siisti, selvästi juuri suittu. Kenties Lumikiteen tekosia.
Ennepentu tuijotti veljeään ja heilutti häntäänsä. “Pilviharso.”
“Ennepentu… Minä- sain vihdoin tietää, mitä sinulle tapahtui”, Pilviharso kuiskasi ja nuolaisi veljensä päälakea. “Olen pahoillani.”
“Sinä tiesit aina”, Ennepentu sanoi äänessään tähtiklaanilaisen viisautta. Vaikka kolli näytti pennulta, hän ei enää ollut pentu. Ei oikeasti. “Tiesit aina, mutta et voinut todistaa sitä. Sen takia olit varuillasi siskojemme lähettyvillä.”
“Niin”, Pilviharso sanoi.
“Minä seurasin sinua aina täältä. Kannustin sinua joka hetkellä”, Ennepentu kuiskasi. “Olen aina ollut kanssasi ja tiedän, että sinulla tulee olemaan pitkä ja kaunis elämä edessäsi. Paljon kauniimpi kuin Hopeaviillolla.”
Pilviharso räpäytti silmiään kiitollisuuden merkiksi, mutta ei voinut ravistaa mielestään pois kysymystä, joka oli vallannut hänet. “Missä Valhetähti on? Ajattelin… ajattelin, että hän olisi antamassa minulle yhden hengistä.”
Ennepennun katse synkkeni ja hän huokaisi syvään. “Pilviharso… tiedän, mitä Valhetähti sinulle merkitsi. Kuinka läheisiä te olitte ja kuinka hän antoi sinulle tukea. Tottakai sinä haluat hänet tänne, ja hän varmasti haluaisi antaa sinulle yhden hengistäsi - jos hän vain suinkin voisi.”
Pilviharso aavisti pahaa. “Onko hän Synkässä metsässä?”
Ennepentu pudisti päätään. “Ei.”
“Miksei hän sitten pystynyt antamaan minulle henkeä? Voinko kuitenkin tavata hänet?”
“Et”, Ennepentu sanoi ja katsoi veljeään suoraan tämän palaviin silmiin. “Pilviharso, Valhetähti ei ole täällä. Hän ei ole Tähtiklaanissa, eikä Synkässä metsässä?”
“Mitä?” Pilviharso kysyi uskomatta sanaakaan. Miten niin Valhetähti ei ollut Tähtiklaanissa eikä Synkässä metsässä? Miten se oli mahdollista. “Onko hän sitten yhä järvireviirillä? Tai siis hänen henkensä?”
“Ei”, Ennepentu sanoi jälleen. “Häntä ei enää ole. Ei missään. Ei yhtikäs missään.”
Pilviharso halusi sanoa vastaan. Hän halusi väittää veljensä olevan väärässä: että Valhetähden oli pakko olla siellä jossain. Jos ei muiden kuolleiden luona, niin edes järvireviirillä haamuna. Mutta hän tiesi Ennepennun puhuvan totta.
Valhetähdestä ei ollut jäljellä enää mitään. Hän oli kadonnut kuin ei olisi koskaan ollut olemassakaan, eikä Pilviharso pääsisi enää koskaan tapaamaan tuota valkomustaa kollia.
Ei koskaan.
Ennepentu ojentui koskettamaan kuonollaan veljensä kuonoa. “Nyt annan sinulle sinun viimeisen henkesi, rakas veljeni. Saat minulta totuuden hengen - älä väistä totuutta ja rakenna valheista verkkoa kuin hämähäkki, vaan katso totuutta silmiin ja anna sen ohjata askeleitasi eteenpäin. Totuuden kanssa sinun ei tarvitse katua mitään.”
Pilviharso veti äkisti henkeä sisäänsä ja sulki silmänsä, kun tunsi kipuaallon lähestyvän. Se oli voimakas, ei pistävä, vaan ravistava: kuin suuri voima, joka repi hänen lihaksiaan ja ihoaan kuin etsien jotain kuumeisesti. Sitten se hiljalleen laantui ja katosi, jättäen vain heikon muistijäljen Pilviharson kehoon.
“Olet nyt saanut kaikki yhdeksän henkeäsi”, Ennepentu sanoi. “Olet nyt Pilvitähti, Tuuliklaanin uusi päällikkö.”
Tähtiklaanilaiset hurrasivat Pilvitähden uutta nimeä ja asemaa, ja Pilvitähti nosti leukaansa ylemmäs. Hän tunsi kaikkien yhdeksän hengen voiman virtaavan sisällään ohjaamassa hänen jokaista askeltaan ja päätöstään.
Hän oli nyt virallisesti Tuuliklaanin päällikkö.

Pilvitähti katsoi alas tuuliklaailaisiin, jotka olivat juuri lopettaneet uuden päällikkönsä hurraamisen. Kolli oli saapunut takaisin hieman ennen auringonnousua, nukkunut hetken uudessa pesässään, ja heti auringon ensimmäisten säteiden osuttua leiriin oli hän kavunnut Viimakivelle ja kutsunut klaanin koolle. Tuuliklaanilaiset olivat väsyneitä ja uupuneita, mutta uuden päällikön nimittäminen oli saanut heihin uudenlaista voimaa.
Oli aika tehdä ensimmäinen päätös Tuuliklaanin virallisena päällikkönä.
“Tuuliklaani on menettänyt paljon, mutta siitä huolimatta on liikuttava eteenpäin. Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Tuuliklaanin uusi päällikkö on Sadehäntä”, Pilvitähti julisti Tuuliklaanille, joka aloitti heti hurraahuudot.
Sadehäntä näytti hämmentyneeltä, mutta myös otetulta, kun hän käveli tuuliklaanilaisten eteen. “Otan varapäällikön paikan ylpeänä vastaan ja lupaan auttaa Pilvitähteä tekemään Tuuliklaanista jälleen eloisan ja turvallisen klaanin.”
“Kiitos, Sadehäntä”, Pilvitähti sanoi nyökäten. “Tuuliklaani on kärsinyt paljon ja vaikka taistelu on ohitse, vaikeudet eivät tähän lopu. Lehtikato on vielä edessämme ja koska olemme menettäneet paljon rakkaita läheisiämme, meidän on keskityttävä entistä enemmän pitämään auttamaan klaanitovereitamme ja elämään Soturilain mukaisesti. Yhdessä me selviämme mistä vain ja niin kauan kuin seuraamme Soturilakia, Tähtiklaani ei koskaan hylkää meitä! ”
“Kyllä!”
“Hyvin sanottu, Pilvitähti!”
Pilvitähti odotti, että kissat rauhottuisivat ennen kuin jatkoi. “Uusi aika on alkanut, ja haluaisin aloittaa uuden polkumme nimittämällä kaksi uutta oppilasta. Herukkapentu ja Vatukkapentu, astutteko eteenpäin?”
Sadehännän kaksi pentua astui eteenpäin, ja Pilviharso suoritti ensimmäisen oppilasseremoniansa. Herukkatassu sai mestarikseen Purppuravaahteran, joka oli ollut varsin yllättynyt saadessaan oppilaan, ja Vatukkatassu mestariksi Pilvitähti nimitti Tarinamielen. Vatukkatassu oli tästä erityisen mielissään ja oli lähes hypätä Tarinamielen selkään, ellei Sadehäntä olisi estänyt pentuaan.
Pilvitähti katseli Tuuliklaania ja sen kissoja. He olivat ruhjeisia, uupuneita ja paljon menettäneitä, mutta kolli kykeni silti näkemään toivonpilkkeen ja ilon heidän katseistaan. Taistelu oli vienyt heiltä paljon - aivan liikaa - ja siitä toipuminen tulisi viemään monia kuita, sen Pilvitähti tiesi jo nyt. Silti se ei saanut Pilvitähteä masentumaan. Hän tiesi voivansa johtaa Tuuliklaanin kohti menestystä ja onnistumisia, jos hän vain pistäisi kaikkensa päällikön rooliinsa. Uudet ajat alkaisivat Tuuliklaanissa.
Kolli loikkasi alas Viimakiveltä aikeina jutella hetken Routaruusun kanssa, kun Tarinamieli veti kumppaninsa sivummalle. Jo ennen kuin naaras sanoi mitään Pilvitähti kykeni huomaamaan tämän hermostuneisuuden, mutta myös innokkuuden.
“Pilvitähti”, Tarinamieli aloitti ja hymyili ujosti. “Minulla on sinulle kerrottavaa.”
“Kerro vain."
“Minä-” naaras veti syvään henkeä. “Me saamme pentuja, Pilvitähti.”
Kollin suu avautui hämmennyksestä. “Tarkoitatko- oletko sinä-”
“Olen”, Tarinamieli sanoi. “Minä olen tiineenä.”
Onnellisuus levisi Pilvitähden jokaiseen lihakseen ja hän alkoi nuolemaan kumppaninsa kasvoja tarmokkaalla voimalla. “Olen todella, todella onnellinen! Me saamme pentuja, Tarinamieli! Meistä tulee vanhempia!”
“Niin tulee”, Tarinamieli sanoi ja nuolaisi kumppaninsa korvaa hellästi. “Meistä tulee vanhempia.”