19. luku – Am I crazy, or do I live in a crazy world?

Viileä tuulenvire muistutteli saapuvasta kylmästä vuodenajasta, kuten myös puista hiljalleen putoavat kirjavat lehdet. Kuunvalo istui pienen lammen äärellä ja katseli oppilastaan Huurutassua, joka opetteli sukeltamaan. Kuunvalo oli halunnut hyödyntää kaikki mahdolliset hetket oppilaansa uimataitojen kartuttamiseen ennen kuin kylmät pakkaset jäädyttäisivät kaikki vedet. Huurutassu oli kaikeksi onneksi nopea oppimaan ja piti uimisesta kovasti. Hän osasi jo kaiken tarpeellisen uimisesta, mutta edessä oli vielä sukeltamisen taidot. Se ei kuitenkaan näyttänyt vievän kauan, sillä Huurutassu ui veden alla jo nyt sulavasti ja vastahan he aamulla olivat tämän koulutuskerran aloittaneet. Huurutassu oli luonnonlahjakkuus. Ja, no, hänen rakkautensa uimista ja vettä kohtaan vain paransivat hänen oppimisnopeuttaan.
Kunhan Huurutassu oppisi kulkemaan vedessä kuin soturi konsanaan, opettaisi Kuunvalo hänet kalastamaan vedessä eikä vain veden äärellä paikoillaan. Kuunvalo oli itse etevä uimari ja kalastaja vedessä uidessa. Kenties Unitähti oli tunnistanut Huurutassun taidot ja palavan halun uimiselle ja siksi antanut hänelle mestariksi juuri Kuunvalon. Kuka tietää. Kuunvalo ei ainakaan. Hän oli yhä yllättynyt siitä, että Unitähti sanomatta sanaakaan tunki hänelle oppilaalleen. Vaikka he olivat siskosja, kyllä Kuunvalo koki ansaitsevansa edes jonkinmoisen varoituksen siitä, että hän olisi saamassa oppilaan. No, se oli jo mennyttä ja ollutta.
”Kuunvalo! Tule sinäkin veteen!” Huurutassu maukui, kun kahlasi lähemmäs rantaa vettä hylkivä turkki valuen vettä. Hänen katseensa oli innostunut ja Kuunvalo hymähti huvittuneena päätään samalla pudistellen.
”Ei kiitos”, hän sanoi ja pesi korvantaustaansa tassullaan, ”annan sinun nyt rauhassa harjoitella taitojasi itsenäisesti, Huurutassu, muistathan?”
”Kiltti?” Huurutassu kallisti päätään ja aneli katseellaan mestariaan. Kuunvalo kohotti kulmaansa oppilaalleen ja tuhahti. Huurutassu naurahti vain ja loikki taas syvemmälle lammen veteen vesipisarat roiskuen. Kuunvalo pörhisti turkkiaan, kun kylmä tuuli ikävästi tunkeutui hänen iholleen. Hän värähti ja ravisti päätään turhautuneena. Vedessä ja uidessa saattaisi olla lämpimämpää kuin vain istuessa täällä rannassa kuin mikäkin kuivatassu…
Kuunvalo kokeili tassullaan vettä ja värähti uudestaan. Miten Huurutassulla ei ollut lainkaan kylmä näin kylmässä vedessä uidessa? Ehkä olisi parempi lopettaa tältä erää ettei Huurutassu vain vilustuisi. Yksisiipi ei ehkä hänelle antaisi selkään, mutta syyllisyys polttelisi silti Kuunvalon turkkia, jos jotakin tapahtuisi hänen siskonsa pennulle.
”Huurutassu!” Kuunvalo kutsui kollioppilasta, kun tämä ilmestyi pinnan alta seuraavan kerran. ”Lähdetään. Olet harjoitellut jo tarpeeksi uimista tältä päivältä.”
”Ääh. Selvä”, Huurutassu katosi pinnan alle ja pian ilmestyi taas näkyviin, tällä kertaa lähempänä rantaa. ”Pääsit melkein veteen”, oppilas naurahti, kun huomasi Kuunvalon kahlaamassa matalikossa. Valkoinen soturi pyöräytti silmiään, mutta huvittuneesti.
”Niin niin”, hän naurahti huokaisten ja pudisti päätään, ”tulehan, sinä hurja vesipeto, palataan leiriin. Sinut pitää saada lämpimäksi.”
Huurutassu ravisteli turkkiaan, levittäen vettä kaikkialle, jopa Kuunvalon turkille. Kuunvalo nyrpisti nenäänsä, kun tunsi vesipisarat turkillaan. Hän ei kuitenkaan moittinut Huurutassu vaan ravisti vedet takaisin oppilaan päälle.
He kulkivat rinta rinnan tuttua polkua lammelta kohti leiriä. Matkalla Kuunvalo huomasi sisarensa Unitähden kulkevan kauempana oman oppilaansa kanssa. Aurinkotassu. Kuunvalon katse oli tiukasti Aurinkotassussa. Jokin kyseisessä oppilaassa oli outoa. Toki hänet oli löydetty klaanien reviirien ulkopuolelta, mutta ei se se ollut. Jokin muu mustaturkkisessa naarasoppilassa sai Kuunvalon selkäpiin kutisemaan.
”Kisa leiriin?!” Huurutassu katkaisi Kuunvalon ajatukset innokkaalla huudollaan ja loikki mestarinsa vierellä tassut syyhyten. Kuunvalo naurahti ja ei edes vastannut kun lähti jo juoksuun kohti leiriä, Huurutassu kintereillään.

Kuunvalon suu levisi leveään haukotukseen ja hän kierähti kyljeltään toiselle. Hän nautti ehkä viimeisistä lehtisateen lämpimistä päivistä eräällä leiriin kajastavalla auringonpilkulla. Hän oli eilisen illan ja tämän aamupäivän käyttänyt oppilaansa kouluttamiseen taisteluliikkeiden osalta. He olivat juuri palanneet leiriin ja nyt naaras halusi hetken aikaa vain olla. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä ja antoi auringon lämmittää turkkiaan.
”...Kuunvalo on mestarisi, eikö olekin?” Kuunvalon korva kääntyi äänen suuntaan ja hän kurtisti kulmiaan kuullessaan oman nimensä. Hän tunnisti puhujaksi Vanamotassun.
”Ilveskuura on upea mestari!” Lummetassu hihkaisi. Kuunvalo huomasi oppilaat kauempana kaislikon kupeessa; Huurutassu, Lummetassu, Vanamotassu ja Peuratassu. Kuunvalo tuhahti ja haukotteli uudestaan. Oppilaat puhuivat varmaan vain koulutuksestaan ja siitä, miten hienoa se kaikki olikaan.
”Minä puhuin Huurutassun mestarista, senkin kalanaivo!” Vanamotassu sihahti ja Kuunvalon korvat heilahtivat taas. ”Millainen hän on?”
”Onko hän ankara? Pelottava hän ainakin on…” Peuratassun sanat saivat Kuunvalon viikset värähtämään. Ankara? Pelottava?
”Ja yrmy”, Vanamotassu sanoi ja nauroi omalle teennäiselle äänelleen. ”Hän ei hymyile koskaan. Hän on mestarina varmaan ihan tyytymätön.”
Kuunvalo irvisti ja luimisti korviaan oppilaan sanoille. Kuunvalo ei ollut kuitenkaan yllättynyt. Huurutassu ajatteli varmasti samoin ja nyt Kuunvalo saisi kuulla sen omin korvin. Kuunvalo oli aina ajatellut Huurutassun toivovan ketä tahansa mestarikseen ja-
”Ei suinkaan”, Huurutassu sanoi ja Kuunvalo kääntyi katsomaan heinien läpi oppilasjoukkiota. ”Ei hän ole ankara. Hän on mukava ja taitava! Ja yrmyä nähnytkään.”
”Ei hän koskaan hymyile!” Vanamotassu älähti. Huurutassun naurahduksen Kuunvalo tunnistaisi missä tahansa.
”Kyllä hymyilee. Ei ehkä usein, mutta kyllä hän hymyilee. Hänellä on vain… kova kuori, jonka alle on vaikea päästä”, Huurutassu sanoi ja Kuunvalo kuuli oppilaan puheessa hymyn, joka hänen huulillaan oli. ”En haluaisi vaihtaa häntä mistään hinnasta. Hän on paras. Eikä yhtään pelottava! Tai ehkä hän on ja tulee puremaan teiltä korvat irti yöllä!” Huurutassun kiusoitteleva nauru tarttui miltei Kuunvaloon. Pieni lempeä hymy levisi valkoturkkisen soturittaren huulille, kun hän kuunteli Huurutassun puhetta. Kollin äänessä ei kuulunut valehtelun merkkejä; hän tarkoitti, mitä sanoi.
”Onko hän oikeasti mukava?” Peuratassu kysyi pää kallellaan. ”Hän vaikuttaa aina olevan pahalla päällä.”
”Ei kaikkien tarvitse hymyillä auringonkierrosta toiseen, siinähän kuka tahansa väsyisi”, Huurutassu naukui. ”Ei me tiedetä, miksi hän ei hymyile niin paljoa ja mitä väliä. Minä tiedän, että hän on mukava ja taitava soturi ja mestari! Ihan paras. Osaan jo vaikka ja mitä, kiitos hänen! En vaihtaisi häntä kehenkään, en edes päällikön oppilaana olemiseen. Koskaan.”
Kuunvalo hymyili itsekseen. Hän ei tainnut sittenkään olla niin kamala, mitä itsestään luuli. Ja kenties hänen tulisi osoittaa se niin itselleen kuin myös Huurutassulle paremmin.

Kuunvalo kulki oppilaansa kanssa lähellä Jokiklaanin ja ei-kenenkään-maan rajaa. Kuunvalo oli tuonut oppilaansa metsästämään tänne, sillä oli aamupartiossa haistanut saaliseläinten hajuja näillä seuduin. Huurutassu kulki hieman edellä nenä tuhisten ahkerasti, kun hän etsi mahdollista saalistettavaa. Kuunvalo huomasi oppilaansa yllättäen pysähtyvän.
”Mitä nyt?” Kuunvalo puhui hiljaa. Huurutassu kääntyi katsomaan mestariaan kohti ja loikki hänen luokseen.
”Haistan kissan, mutta… En klaanikissaa”, Huurutassu selitti ja Kuunvalon silmät menivät viiruiksi. Hän maisteli ilmaa ja nyökkäsi. Huurutassu oli oikeassa.
”Näytä taitosi ja jäljitä”, Kuunvalo sanoi ja Huurutassu nyökkäsi tomerasti. Leopardikuvioinen kolli lähti seuraamaan tuntemattoman kissan hajua ja ei mennyt kauaa, kun kaksikko jo näki tunkeilijan. Aivan Jokiklaanin rajalla oleskeli kirjava kissa. Kuunvalo siristi silmiään katsoessaan rajalla makoilevaa kissaa. Kissa ei suoranaisesti ollut Jokiklaanin reviirillä, mutta ei myöskään ulkopuolella siitä. Ei häntä voinut rajalle jättää norkoilemaan. Kuunvalo pörhisti niskakarvansa ja asteli kohti kissaa.
”Onko hajuaistissa vikaa?” hän töksäytti ja rajalla makoilevan kissan pää kääntyi katsomaan Kuunvalon suuntaan. ”Olet miltei Jokiklaanin reviirillä.”
Rajalla oleskeleva… naaraskissa hymyili ja ravisteli turkkiaan. ”Miltei.”
”Olet liian lähellä”, Kuunvalo varoitti. ”Laputa tiehesi reviiriltämme.”
”Enhän minä tässä ketään häiritse”, naaraskissa vastasi.
”Olet liian lähellä reviiriämme!” Kuunvalo toisto jämäkämmin. ”Kai tiedät, mitä se tarkoittaa? Kyllä vain, mene kauemmas ja etsi oma reviiri.”
Kilpikonnakuvioillen naaras näytti huvittuneelta ja se sai Kuunvalon miltei hermostumaan. Oliko tämä kissa täysi kutuaivo? Kuunvalo oli valmis murisemaan, mutta viimeinkin naaraskissa asteli poispäin rajalta. Kuunvalo nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan antaisi kissan vain tallustaa takaisin paikalleen vaan jämähti istumaan niille sijoilleen, silmät tiukasti lyhythäntäisen kulkukissan turkilla. Huurutassu istui mestarinsa vierelle ja Kuunvalo oli varma, että kolli oli hymyillyt hetkellisesti. Hän napautti oppilaansa lapaa, katse yhä tiukasti kulkukissassa, joka taisi viimeinkin tajuta astella pois rajan lähettyviltä.

Aurinko oli jo lähemmäs laskemaan päin, kun Kuunvalo palasi oppilaansa kanssa Jokiklaanin leiriin. Hän tunsi vatsansa kurisevan hulluna ja hän halusi täyttää vatsansa mehevällä kalalla. Huurutassun vatsa oli hetkeä aiemman kurissut, valittaen huutavaa nälkää ja se oli ollut merkki Kuunvalolle, että heidän oli aika palata leiriin. Kulkukissa ei ollut palannut hetkeen.
Kun he astelivat leiriin, näytti siltä, että klaanikokous oli juuri päättynyt. Kuunvalo kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja asteli Aamuruusun luokse, joka seisoi joukkion laitamilla.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi ja kosketti nenällään Aamuruusun nenää.
”Klaaniin liittyi uusi soturi”, Aamuruusu sanoi leveä hymy huulillaan. Totta kai. Kuunvalo nyökkäsi tiukasti ja vasta Aamuruusun astellessa poispäin, päästi syvän huokauksen. Unitähti päästi klaaniin kenet tahansa.
”Uusi soturi!” Huurutassu hihkaisi hänen vierellään. ”Millainenhan hän on? Mistä hän on tullut?”
”No, saamme tietää sen varmasti ihan piakkoin”, Kuunvalo totesi ja pidätteli huokausta. Unitähti oli aivan typerän vastuuton. Jos Unitähti saisi päättää, kaikki pääsisivät Jokiklaaniin.
Huurutassu loikki paikoillaan ja etsi katseellaan uutta kissaa. Hän osoitti hännällään kauemmas, jossa pieni kissajoukko ympäröi jotakuta. Kuunvalo kohautti lapojaan ja kulki muutaman askeleen kohti kissajoukkoa, mutta pysähtyi äkisti.
”Et voi olla tosissasi”, Kuunvalo luimisti korviaan, kun näki, kuka Jokiklaanin uusi soturi oli. Se sama kissa, joka oli köllötellyt muina kissoina juuri aiemmin Jokiklaanin rajalla ihan kuin olisi omistanut kaiken.
”Hei! Se on se kissa rajalta!” Huurutassu hihkaisi leveä hymy huulillaan, joka kuitenkin haihtui hieman, kun hän huomasi mestarinsa ilmeen. ”Hei, ehkä hän on mukava.”
Kuunvalo mutisi jotakin ja huokaisi syvään.
”Mennään tervehtimään!” Huurutassu sanoi ja juoksi jo mestarinsa edellä kohti kilpikonnakuviollista naarasta. Kuunvalo huokaisi syvään toistamiseen, pyöräytti silmiään ja istui alas juuri niille sijoilleen. Mitä Unitähti oli taas oikein ajatellut? Ei Unitähti varmaan edes ajatellut mitään nykyään. Mustaturkkinen päällikkö tuntui tyhmentyvän päivä päivältä.
Kun kilpikonnakuviollinen naaras huomasi Kuunvalon kauempana, murjottamassa, hän lähestyi. Kuunvalon murahti itsekseen ja ei kohdannut kissan katsetta.
”Mehän olemmekin jo tavanneet”, naaras sanoi ärsyttävän heleällä äänellään ja Kuunvalo pyöräytti silmiään.
”Aivan, sinähän se”, hän sanoi hyvin teennäisellä äänellä, ”se kutuaivo, joka ei tiedä rajoista viiksikarvan vertaa.”
Kirjava naaras naurahti ja pudisti päätään. ”Tiedän kyllä, miten rajat toimivat. Isäni opetti niistä kaiken, minkä vain voi.”
”Isäsi?” Huurutassun ääni oli täynnä intoa.
”Kyllä vain”, naaras puhui leveä hymy huulillaan, ”isäni oli jokiklaanilainen.”
”Aha?” Kuunvalo tuijotti kirjavaa naarasta edessään epäuskoisena.
”Aha itsellesi”, naaras tuhahti huvittuneena. ”Isäni oli Havuvirta.”
”Se kissa, joka katosi sen tulvan aikana!” Huurutassu intoili. ”Yksisiipi kertoi siitä joskus! Muistan!”
”Terävä oppilas”, kirjava naaras sanoi. ”Halusin aina kovasti osaksi klaaneja ja nyt sain sen mahdollisuuden, kun löysin tieni tänne.”
”Hienoa”, Kuunvalo jupisi. ”Kunhan et aiheuta rajakahakoita oleilemalla rajoilla.”
Kirjava naaras kohotti kulmaansa Kuunvaloa kohti.
”Kuka sinua auttaa tottumaan klaanielämään?” Huurutassu kysyi silmät tuikkien.
”Korppivarjo tuolla noin”, kirjava naaras nyökkäsi kohti mustavalkoista kollia hymyillen.
”Et voi olla tosissasi”, Kuunvalo huokaisi ärähtäen. Totta kai juuri Korppivarjo kaikista kissoista. ”Onnea hänelle kanssasi.”
Huurutassu hymyili hermostuneesti kahden naaraan välissä ja päästi hennon henkäyksen. ”Niiiiin. Olen tosiaan Huurutassu ja tässä on mestarini Kuunvalo.”
”Kuunvalo”, kirjava naaras hymyili hieman ja nyökkäsi valkoista kissaa kohti. ”Kaunis nimi. Sopii turkkiisi. Minä olen Hämäräpilke.”
”Hei”, Kuunvalo mumisi ja katsahti sitten Huurutassua. ”Tulehan, Huurutassu. Meillä on tehtävää.”
”Ai?” Huurutassu hämmentyi, mutta seurasi mestarinsa perässä, mutta katsoi vielä taakseen Hämäräpilkettä kohti. ”Heippa! Oli hauska tutustua!”
Kuunvalo päästi turhautuneen äänen ja heitti päänsä taaksepäin, kun he astelivat tuoresaaliskasaa kohti.
”En ymmärrä, miksi Unitähti otti kulkukissan klaaniin. Taas!” Kuunvalo jupisi ja veti tuoresaaliskasasta kalan itselleen ja Huurutassulle jaettavaksi.
”Hän vaikuttaa mukavalta”, Huurutassu sanoi ja vilkaisi mestariaan. ”Ehkä hän odotti vain partiota, jolle voisi puhua.”
”Niin niin”, Kuunvalo repi suomut kalasta ja antoi Huurutassulle oman osuuteensa. Hän ei viitsinyt valittaa ja mutista asiasta Huurutassulle sen enempää vaan yritti siirtää ajatuksensa muihin asioihin, kuten Huurutassun koulutukseen ja kysyikin oppilaaltaan, oliko hänellä erityisiä toiveita seuraavalle päivälle koulutuksen osalta. Sivusilmällä Kuunvalo näki Hämäräpilkkeen puhuvan Jokiklaanin sotureille ja hänen niskakarvansa väreilivät epämiellyttävästi, kun hän silmäili kirjavaa naarasta kauempana. Huurutassun intoilu sai kuitenkna valkoturkkisen naaraan ajatukset taas muualle ja pienen hymyn jopa hänen huulilleen, kun hän kuunteli oppilaansa ehdotuksia seuraavan päivän koulutukselle.

Ensimmäinen luku – It’s loud

Pienen pennun toinen korva oli luimussa. Toinen hänen korvistaan oli luppakorva ja tulisi aina olemaan. Emo oli aina sanonut, että se teki hänestä uniikin, mutta ettei pennun tulisi koskaan antaa kenenkään eikä itsensä hävetä sitä. Eikä pentu hävennytkään korvaansa. Hän piti siitä.
Mutta se syy, miksi hänen toinen korvansa oli nyt luimussa oli se, että outo kuiskaava ääni helisi hänen korvissaan toistamiseen. Miltei joka yö hän kuuli saman etäisen äänen, joka ei jättänut häntä rauhaan. Aamulla se oli jo taas poissa. Ensin hän oli luullut sen olevan vain tuulen huminaa, mutta saman äänen jatkuessa ja voimistuessa yö yöltä hän ymmärsi, ettei se ollutkaan mitään tuulen huminaa.
Kylmäpentu yritti tassuillaan tukkia korvansa, mutta se ei auttanut lainkaan. Ääni tuntui tulevan hänen korviensa sisältä. Kylmäpentu vaihtoi levottomana asentoa emonsa vatsan vierellä ja oli jo aikoja sitten karkottanut sisaruksensa kauemmas liikkeillään. Tätä jatkui, kuten edellisinäkin öinä, kunnes Kylmäpentu vaipui uneen.
Läikikäs pentu istui sivummalla emonsa turkkia vasten samalla, kun muut hänen sisaruksensa leikkivät sammalpalloa hieman kauempana. Kylmäpentu oli rohkaistunut viime aikoina menemään mukaan, mutta tänään hänen rintakehässään otti ajatus siitä, että hän yrittäisi nyt kesken kaiken liittyä mukaan. Hän oli herännyt sisaruksiaan myöhemmin, olihan hän valvonut heitä pidempään, kuten tavallista. Kolli pystyi miltei kuulemaan korvissaan sykkivän sydämensä. Kun emo alkoi lempeästi sukia hänen turkkiaan, hän hiljalleen rentoutui ja rauhoittui.
Päivät olivat aika samanlaisia Kylmäpennun mielestä. Päivät kuluivat leikkiessä pentutovereiden kanssa, kuunnellessa emon tarinoita – jotka olivat muuten Kylmäpennun lempiasia – ja syödessä. Ja öisin Kylmäpentu joutui aina kuuntelemaan sitä outoa huminaa korvissaan, jonka yritti kovasti pitää poissa.
Paitsi tänä yönä.
Tänä yönä Kylmäpentu yritti saada selvää, mitä vaimeat äänet sanoivat. Emon tarina ikuisesti pakenevasta kissasta oli saanut Kylmäpennun pohtimaan asiaa ja kenties kohtaamalla asian, joka häntä pelotti, hän voisi päästä eroon siitä. Ainakin toivon mukaan.
Äänestä oli vaikea saada selvää. Kyllä, yksi ääni. Usean äänen sijaan Kylmäpentu oli tunnistanut, että hän kuulikin vain yhden äänen. Se oli etäinen ja humiseva, aivan kuin jonkin esteen takan. Kylmäpentua pelotti ja jännitti kamalasti, mutta hän ei halunnut antaa periksi. Isä oli aina niin rohkea ja päättäväinen, joten hänenkin pitäisi olla.
Kylmäpentu sulki silmänsä ja keskitti kaiken huomionsa ääneen, jonka kuuli korvissaan humisemassa. Pentu kurtisti silmiään, kun ääni tuntui voimistuvan ja hukuttavan hänet alleen. Hän ei saisi luovuttaa, hän oli päällikön poika! Hänen olisi pystyttävä tähän!
Kylmäpentu puri hammasta yhteen, kun keskitti kaiken huomionsa huminaan.
Pentu avasi silmänsä hitaasti, kun viimeinkin sai äänestä selvää. Tai siis, selvää ja selvää. Joku jupisi. Ei vihaisesti, mutta… ei kuitenkaan iloisestikaan. Kylmäpentu huokaisi syvään. Suuri mysteeri olikin hieman… pettymys.
Läikikäs kollipentu nousi ylös ja asteli hiljaa ulos pentutarhasta. Emo oli sanonut, että he olivat nyt tarpeeksi vanhoja menemään itse tarpeidentekopaikalle, jopa öisin. Kylmäpentu varoi askeliaan kulkiessaan leirin poikki tarpeidentekopaikalle. Hän kuunteli yhä hentoa jupinaa, joka hänen korvissaan helisi.
”Äkh”, Kylmäpentu painui matalaksi, kun huomasi kaukana taivaalla pöllön kaartavan leirin ohitse. Ei hänellä hätää ollut, mutta häntä silti ahdisti ajatuskin siitä, että joutuisi suuren linnun ateriaksi. ”Pöllö…”
”Pysy matalana ja paikoillaan”, jupinan sijasta Kylmäpentu kuuli nyt äänen selkeästi ja hän lensi kuumoon selälleen, sillä ei ollut osannut odottaa niin kovaa ääntä suoraan korvissaan. ”Shh. Ihan rauhassa.”
”K-kuka sinä olet? Missä sinä olet?” Kylmäpennun ääni värisi, kun hän puhui. Hän katseli ympärilleen hätäisenä, mutta ketään ei näkynyt. Voisiko olla...
”Sinä olet siis se uikuttava ääni, jonka olen kuullut. Ja luuli vain kuvittelevani kaiken”, ääni sanoi ennen kuin vastasi pennun esittämiin kysymyksiin. ”Olen ollut yksin niin kauan. Kukaan ei ole kuullut ääntäni niin pitkään aikaan. Se on yksinäistä puhua vain itsekseen.”
Kylmäpentu nielaisi syvään. ”O-oletko si-sinä henkikissa?”
Ääni hymähti. ”Kyllä. En kuitenkaan sellainen, miksi luulet. Tai luulen ainakin niin.”
”Miksi minä kuulen sinut?” Kylmäpentu kysyi hiljaa, kuikuillen ympärilleen. Vartiossa oleva soturi ei ollut tähän asti kuullut mitään.
”Sitä en voi sinulle kertoa”, ääni vastasi. ”Eikä se ole tärkeää. Kerro nimesi, pienokainen.”
”Kylmäpentu”, Kylmäpentu sai lopulta sanottua. ”Entä sinä?”
”Utelias, vaikka pelokas”, ääni sanoi huvittuneena. ”Olen Ikiaurinko.”
”Hei”, Kylmäpentu sanoi ja kuuli taas huvittuneen hymähdyksen.
”Hei vain. Olet vielä pentu. Miksi olet ulkona tähän aikaan pöllöjen syöttinä?” Ikiaurinko kysyi pennun korvissa.
”Tarpeidentekopaikka”, Kylmäpentu mutisi. ”Missä sinä olet? Oletko kaikkialla?”
”Periaattessa”, Ikiaurinko vastasi. ”Olen samaan aikaan kaukana ja lähellä. En ole kuin sinä. En ole kuin Tähtiklaanin kissat. Minä olen vanha sielu. Ja minusta sinun tulisi mennä takaisin nukkumaan.”
”En p-pysty nukkumaan, jos kuulen sinun puhuvan…” Kylmäpentu puhui hermostuneella äänellä.
”Ai. Olen pahoillani, jos olen valvottanut sinua”, Ikiaurinko sanoi pahoillaan. ”Annan sinun nukkua rauhassa, älä huoli.”
”Kiitos”, Kylmäpentu hymyili hieman, toivoen äänen puhuvan totta. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä.”

Hiljaisuus tuntui niin oudolta Kylmäpennun mielestä. Hän oli nyt muutaman yön saanut nukahdettua ajoissa ja herännyt pentutovereidensa kanssa samaan aikaan. Hän tunsi itsensä… rennommaksi, kun oli saanut huminan korvistaan.
Nyt pentu istui miltei tyhjän leirin laitamilla ja katseli taivaalla lipuvia pilviä. Tarinamieli istui kauempana auringonläikässä nauttimassa auringon suomasta lämmöstä, joka kuulemma olisi pian harvinaisempaa, kunhan ilmat tästä kylmenisivät entisestään. Kylmäpennun sisarukset leikkivät tappelua kauempana ja olivat yrittäneet saada Kylmäpennun mukaan, mutta hän oli emonsa lailla halunnut nauttia auringon lempeästä lämmöstä.
Hänen ajatuksensa lipuivat Ikiaurinkoon. Hän mietti korvissaan kuuluvaa ääntä. Miksi hän kuuli Ikiauringon? Toivottavasti se ei ollut merkki Tähtiklaanilta. Hän ei halunnut olla parantaja ja Tähtiklaani oli jo valinnut Tuuliklaanille parantajaoppilaan vähän aikaa sitten. Tosin, Ikiaurinko oli sanonut, ettei hän ollut Tähtiklaani. Hän oli vanha sielu.
”Vanha sielu…” Kylmäpentu mutisi itsekseen.
”Toivottavasti uni on maittanut”, Ikiauringon ääni sai Kylmäpennun karvat nousemaan pystyyn. Hän kuuli äänen päivisinkin?
”Mit-mitä?” Kylmäpennun sanat takertuivat hänen kurkkuunsa
”Taisit ajatella minua”, Ikiaurinko tokaisi. ”Avasit yhteyden ja mikään ei estä sinua puhumasta minulle myös päivisin. Olen pahoillani, jos tämä sinua kovasti häiritsee. Toivon kuitenkin, että olet saanut nukuttua nyt, kun olen ollut suu supussa.”
”Ei ei!” Kylmäpentu pudisti päätään puhuessaan, kunnes tajusi, ettei tämä ääni sitä näkisi. Hän madalsi ääntään, jotta hänen emonsa ei kuulisi. ”Ei haittaa. Ihmettelen vain… miksi.”
”Kaikki aikanaan, pentu pieni”, Ikiaurinko vastasi, lause loppuen pieneen naurahdukseen. ”Kerrohan, kuinka vanha sinä olet, pentu?”
”Mi-minä… tuota… melkein kuusi kuuta”, Kylmäpentu nielaisi kuivuudeen kurkustaan. Hänen sydämensä hakkasi rintakehässä ja hän yritti keskittyä sen sijaan Ikiaurinkoon.
”Oho. Melkein jo oppilasikäinen”, Ikiaurinko vastasi. ”Olet varmaan innoissasi.”
”En nyt tiedä”, Kylmäpentu mutisi ja raaputti maata tassullaan. ”Olen hermoissani. Kaikki uusi pelottaa ja hermostun helposti. Ei minusta tule varmaankaan hyvää soturia.”
”Jokainen soturi on erilainen”, Ikiauringon äänensävy oli lohduttava. ”Sinun tulee luottaa itseesi. Se vie aikaa. Jokainen soturi on tehnyt virheitä ja tulee aian tekemään, vaikka et sitä tiedäkään. Sinusta tulee hieno soturi ja tulet pärjäämään hyvin. Kerro vain huolistasi mestarillesi rohkeasti.”
Kylmäpentu oli hetken hiljaa. Vanha sielu.
”Minä- kiitos. Minä yritän”, Kylmäpentu sanoi hiljaa
”Se onkin tärkeintä; että yrittää”, Ikiaurinko sanoi ja sen jälkeen tuli hiljaista. Hän oli taas poissa ja Kylmäpentu istui yksin lämpimässä auringonläikässä pienten heinänkorsien ympäröimänä.

Kylmäpentu miltei tärisi, kun emo pesi hänen turkkiaan pitkin kielenvedoin. Tänään hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi oppilaita. Hän ei ollut valmis! Isän katse olisi heissä koko ajan ja Kylmäpennusta tuntui, että ajatuskin siitä, että KOKO klaani katsoisi häntä tänään sai pennun jokaisen karvan pystyyn. Tarinamieli hyräili hiljaa, yrittäen rauhoittaa pentunsa ahdistunutta mieltä. Kolme muuta odottivat kärsimättömästi Pilvitähden kokoontumiskutsua.
”Enkö minä voisi jäädä tänne?” Kylmäpentu aneli. ”En minä halua…”
”Kylmäpentu, rakas”, Tarinamieli hymyili rakastavasti pennulleen, ”katsohan minua.”
Kylmäpentu kohotti katseensa ja kohtasi emonsa keltavihreät silmät.
”Sinä pystyt tähän. Se on okei, jos pelottaa ja hermostuttaa. Mutta haluatko antaa niiden tunteiden kontrolloida itseäsi ja estää sinua iloitsemasta?” Tarinamieli kysyi lempeästi. Kylmäpentu pudisti päätään. ”Sisaruksesi istuvat rinnallasi koko ajan, et ole yksin. Sinä olet rohkea pentu, anna itsellesi mahdollisuus todistaa se itsellesi. Muut eivät merkitse nyt mitään.”
Kylmäpentu nyökkäsi ja katsahti maahan.
”Hengitä samaa tahtia kanssani”, Tarinamieli sanoi sitten. Hän hengitti rauhallisesti ja tasaisesti, ottaen syviä hengenvetoja. Kylmäpentu seurasi emonsa merkkiä ja hiljalleen sydämen painostava tykytys rinnassa alkoi hellittää. ”Tee näin aina, kun sinua hermostuttaa. Keskity hengitykseesi tai tuuleen. Tai sateen ropinaan.”
”Minä yritän”, Kylmäpentu nyökkäsi.
”Se on tärkeintä”, Tarinamieli hymyili. Pilvitähden äänen kajahdus kuului ulkoa ja Kylmäpentu veti syvää henkeä. Hän pystyisi tähän.
”Minä pystyn kyllä”, hän sanoi itselleen.
”Niin pystyt”, Ikiauringon hento ääni kuului hänen korvissaan, kun hän asteli sisarustensa mukana ulos pentutarhasa. He asettuivat Viimakiven juurelle ja kohtasivat isänsä katseen. Hän nyökkäsi kumppaniaan kohti ja odotti, kunnes koko klaani oli koolla.
”Olemme kokoontuneet tänäänTähtiklaanin katseen alle nimittämään kolme uutta oppilasta Tuuliklaanille”, Pilvitähti aloitti kokoontumisen ja katsoi alas Viimakiveltä kohti neljää pentuaan. Kylmäpennun jokainen lihas oli jännittynyt eikä hän tohennut rentouttaa niitä, sillä pelkäsi tärisevänsä näkyvästi. Hänen rintakehässään puristi ikävästi.
”Kielopentu, Kylmäpentu, Pääskypentu ja Haikarapentu, olette nyt kuuden kuun ikäisiä ja onkin teidän aikanne päästä oppilaiksi”, Pilvitähti jatkoi ja Kylmäpentu rukoili, että isä puhuisi nopeasti koko seremonian läpi. ”Kielopentu, tästä päivästä alkaen sinut tunnetaan Kielotassuna. Mestariksesi tulee Piikkihernehäntä.”
Kylmäpentu näki sivusilmällään kellertävän ruskean soturin astelevan Kielotassun vierelle. Kylmäpentu piti katseensa tiukasti isässään, sillä pelkäsi hermostuvansa, jos näkisi muiden kissojen katseet turkillaan.
”Kylmäpentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Kylmätassuna ja sinun mestarinasi tulee toimimaan Pyörresydän”, Pilvitähti sanoi. Kylmätassu odotti koko keho kuin jäätyneenä sitä, kun hänen mestarinsa astelisi hänen vierelleen. Hopeanharmaa juovikas naaras tuli hänen vierelleen ja hymyili hieman. Naaras asettui hänen rinnalleen. Kylmätassu tunsi soturittaren katseen turkillaan polttavana. Yllättäen naaras kietoi tuuhean häntänsä Kylmätassun ympärille, peittäen hänet osittain muilta. Kylmätassu tunsi lihastensa rentoutuvan hieman hellän kosketuksen seurauksena.
”Pääskypentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Pääskytassuna ja sinun mestariksesi tulee Korppivaisto”, Pilvitähti sanoi ja odotti hetken aikaa. ”Ja Haikarapentu, sinut tunnetaan Haikaratassuna. Sinun mestariksesi tulee Sadehäntä.”
Pyörresydän hipaisi hännänpäällään Kylmätassun korvaa. Kylmätassu ymmärsi, että heidän tulisi nyt koskettaa neniä ja hän kurotti kuononsa korkealle. Hän sulki silmänsä tiukasti kiinni, kun tunsi mestarinsa nenän koskettavan omaansa.
Sen jälkeen hänen ympärillään syttyi onnitteluhuudot ilmoille, kun Tuuliklaanin kissat huusivat uusien oppilaiden nimiä. Kylmätassu luimisti korvansa, mutta piti selkänsä mahdollisimman suorana koko ajan. Kun kokoontuminen oli viimeinkin ohi, hän kipitti matalana kulkien emonsa luokse ennen muita sisaruksiaan ja sai lempeän nuolaisun päälaelleen emoltaan. Tarinamielen kurkusta kumpusi lämmin kehräys, kun hän katseli oppilaiksi nimitettyjä jälkeläisiään ja onnitteli heitä. Haikaratassu oli innoissaan saadessaan mestarikseen klaanin varapäällikön ja Kielotassu antoi heidän emonsa pestä hänen korvantaustojaan. Pääskytassu taas selitti emolle omasta mestaristaan. Kylmätassu istui hiljaa sisarustensa rinnalla. Heidän isänsä tuli heidän luokseen ja puhui jotakin, mutta Kylmätassu keskittyi vain korvissaan humisevaan ääneen;
”Onnea, Kylmätassu.”

Kuudes luku – The glimmer of light

Valotassu astui ulos parantajien pesästä valppaana ympärilleen katsoen. Hän asteli leirin poikki klaaninvanhimpien pesää kohti kantaen leukojensa välissä päivänkakkaroita, jotka heiluivat hennosti hänen askeltensa mukana. Hento tuulenvire ravisteli kollin turkkia.
Vielä muutama kuu sitten Valotassu olisi kävellyt kumarassa leirin poikki, silmät katsoen joka suuntaan jatkuvasti. Nyt kollin askel oli itsevarma ja hänen kulkunsa oli reipasta. Joku ei välttämättä edes aluksi tunnistaisi häntä.
Valotassu katosi klaaninvanhimpien pesän sisäänkäynnistä sisälle pesään, jossa Lehväpilvi ja Täplätuuli keskustelivat hymyt huulilla. He tervehtivät Valotassua heti, kun kolli asteli pesään toista kertaa saman päivän aikana.
Parantajaoppilas laski päivänkakkarat tassujensa eteen, repi varsista lehdet irti ja alkoi pureskella niitä hampaillaan massaksi. Täplätuuli kallisti päätään hieman, kun seurasi Valotassun toimintaa, pieni ylpeyden pilke hänen silmäkulmassaan.
”Levitän tätä nyt nilkkaasi”, Valotassu sanoi, kun sylkäisi massan tassulleen. Hän hieroi sen hellästi Täplätuulen jalkaan. ”Sen pitäisi tehota kipuun viimeistään yön jälkeen.”
”Kiitos, Valotassu”, Täplätuuli nyökkäsi hymy huulillaan. ”Emme pidättele sinua pidempää. Sinulla on varmasti paljon tehtävää vielä.”
”Tulen myöhemmin uudestaan”, Valotassu hymyili kahdelle naaraalle. ”Jos ennen sitä tulee jotain, tulkaa vain puhumaan. Ainiin, ja vältä kävelyä tämä loppupäivä, jotta kipeä nivelesi saa levätä.”
”Totta kai. Kiitos”, Täplätuuli nyökkäsi. Valotassu nyökkäsi takaisin ja pujahti sitten ulos klaaninvanhimpien pesästä.
Vaaleanruskea kolli hölkkäsi leirin poikki pesäänsä, jonka edustalla nyt Loisteliekki seisoi odottamassa; aivan kuten he olivat sopineet aikaisemmin samana aamuna. Naaraan kumppani Tiikeriyö seisoi naaraan vierellä ja kosketti hänen kuonoaan ennen kuin asteli juuri lähtevän metsästyspartion mukaan. He olivat olleet kumppaneina nyt noin muutaman kuun.
Valotassu nyökkäsi oranssille naaraalle ja kehotti häntä tulemaan parantajan pesään sisälle hännänheilautuksella. Yrttien kirpeän ihana tuoksu täytti taas Valotassun sieraimet.
”Mistä siis halusit puhua, Loisteliekki?” kolli kysyi kääntyessään kohtaamaan Loisteliekin, joka istui nyt pesän keskivaiheilla. ”Puhuit jotain ruokahaluttomuudesta?”
”Niin”, Loisteliekki sanoi. ”En tiedä, olenko tulossa sairaaksi vai onko minulla vain jotain vatsavaivoja. Tätä on nyt jatkunut muutaman päivän ja se alkaa jo väsyttää.”
”Onko pahoinvointia ilmennyt? Tai vatsakipua?” Valotassu kysyi lempeästi ja kallisti päätään. ”Entä kosketusarkuutta? Tai… Oletko käynyt normaalia useammin tarpeidentekopaikalla kenties?”
Loisteliekki näytti hetken mietteliäältä. ”Öm, ehkä toisinaan pahoinvointia. Mutta ei muuta. Paitsi nyt kun sanoit niin olen ehkä hieman normaalia enemmän käynyt tarpeidentekopaikalle.”
Valotassu pyyhkäisi korvantaustaansa tassullaan ja katseli Loisteliekkiä hetken aikaa. ”Luuletko, että olisi mahdollisuus sille, että odottaisit pentuja?”
Loisteliekin silmät levisivät hieman ja hän avasi suunsa, mutta sanoja ei tullut ulos. ”En tiedä?”
Valotassu nyökkäsi mietteliäänä. ”Käy makuulle selällesi. Kokeilen, onko sinulla kosketusarkuutta tai muuta.”
Loisteliekki nyökkäsi ennen kuin asettui selälleen sammalista kudotulle pedille. Valotassu paineli varovasti tassullaan vasten oranssin naaraan vatsaa ja jonkin ajan kuluttua hymähti.
”Arvaukseni taisi olla oikeassa. Odotat pentuja”, kolli sanoi. ”En osaa pentujen määrää sanoa tarkemmin vielä, mutta tästä ei voi erehtyä.”
”Oikeastiko?” oranssin naaraan silmät levisivät, mutta myös tuikkivat. ”Odotan pentuja?”
”Kyllä vain”, Valotassu nyökkäsi ja antoi naaraan nousta taas istumaan. ”Olet vähän alle kuun odottanut.”
”Vau”, Loisteliekki naurahti ja hymyili leveästi, ”tätä en osannut odottaa, mutta ei se mitään. Puhuimme juuri vähän aikaa sitten Tiikeriyön kanssa pennuista. Kiitos, Valotassu.”
”Ilo oli minun puolellani”, Valotassu nyökkäsi. Oppilas haki pesän perältä erästä yrttiä ja puristi sen lehdistä mehua lehdelle. ”Juo tätä. Sen pitäisi auttaa pahoinvointiisi, jotta saisit syötyä paremmin. Jos ruokahaluttomuus jatkuu, tule uudestaan käymään.”
Loisteliekki nyökkäsi, teki Valotassun pyytämällä tavalla ja poistui sitten parantajan pesästä. Valotassu huokaisi hieman, mutta hymy huulillaan. Hän oli nyt tehnyt kiirellisimmät asiat ja pystyi palaamaan yrttien lajitteluun. Sudenlaulu oli ollut poissa nyt kaksi yötä kouluttamassa Vesitassua Jokiklaanissa. Hänen pitäisi palata tänään. Olihan yöllä puolikuu, mikä tarkoitti parantajien kokoontumista Kuulammella.

Valotassu oli siistimässä viimeisiä käyttökelvottomia yrttejä pois, kun Sudenlaulu asteli pesään sisälle. Hento kalanhaju huokui läikikkäästä kollista taas, kuten tavallisestikin hänen palatessaan Jokiklaanista.
”Olet ollut ahkera”, kolli totesi oppilaalleen, kun huomasi siistit yrttivarastot, joihin Valotassu oli kerännyt lisäksi uusia lehtikadon varalta.
”Hei!” Valotassu hymyili kirkkaasti mestarilleen ja miltei loikki tämän luokse. He koskettivat neniä tervehdykseksi. ”Miten Jokiklaanissa meni?”
”Hyvin”, Sudenlaulu vastasi nyökäten ja istui alas, haukotellen syvään. ”Vesitassu oppii nopeasti. Hän on taitava, joten Jokiklaani on onnekas.”
”Hyvä kuulla!” Valotassu nyökkäsi silmät tuikkien. Joskus hän olisi saattanut kokea huonoa oloa omasta epävarmuudestaan ja taidoistaan, mutta ei enää. ”Myrskyklaani saa pian lisää pentuja; Loisteliekki on tiineenä.”
”Niinkö?” Sudenlaulu kohotti kulmiaan ja hymähti. ”Sehän oli nopeaa.”
Valotassu pyöräytti huvittuneena silmiään. ”Hain lisää kirkassilmä ja kirveliä! Ja löysin muuten…”
Valotassu ei edes huomannut mestarinsa mietteliästä ja ylpeää katsetta, kun hän jatkoi selittämistään siitä, mitä hän oli Sudenlaulu poissaollessa tehnyt.
”Ai!” Valotassu hiljeni yhtäkkiä ja naurahti itselleen. ”Jos haluat levätä ennen puolenkuun kokoontumista, annan sinun levätä. Olin muutenkin ajatellut mennä hakemaan kissanminttua siltä hylätyltä kaksijalkalan luota.”
Sudenlaulu hymyili hieman ja nyökkäsi. ”Totta kai. Mutta hae ne vasta huomenna. Sinunkin pitää säästää energiaasi yötä varten.”
”Ai, selvä”, Valotassu nyökkäsi, ymmärtäen mestarinsa sanoja. Valotassu oli koko päivän uurastanut, joten olisi vain hyvä, jos hän ei lähtisi enää vaeltamaan tänään ennen parantajien kokoontumista yöllä. ”Hyvä idea. Annan sinun kuitenkin levätä nyt rauhassa hetken aikaa. Oma vatsani kurnii aika kovin jo.”
”Hyvä idea”, Sudenlaulu sanoi ja venytti selkänsä kaarelle haukotuksen kera. ”Pienet torkut kyllä maittaisivat. Ja haluan tämän kalanhajun turkiltaniu pois NYT.”
Valotassu nauroi mestarinsa sanoille ennen kuin livahti ulos hakemaan tuoresaaliskasasta itselleen syötävää ja antaakseen läikikkäälle mestarilleen rauhan levätä ja pestä turkkinsa puhtaaksi.

Kun auringon sijaan taivasta koristi tähdet ja puolikuu, Valotassu kulki Sudenlaulun rinnalla kohti Kuulampea. Yöt olivat alkaneet kylmentyä ja Valotassu pörhisti turkkiaan aina, kun tuulenvire ravisteli puiden ruskeiksi muuttuvia lehtiä.
Yötaivas oli kirkas ja pilvetön. Maahan pudonneet lehdet rapisivat heidän tassujensa alla, kun he kulkivat tuttua reittiä kohti Kuulampea tapaamaan niin Tähtiklaania kuin muiden klaanien parantajia.
Vaikka kylmät vuodenajat eivät olleetkaan Valotassun mieleen pakkasen puolesta, hän rakasti lehtisateen ajan värejä. Hän havahtui usein siihen, että oli jäänyt katselemaan värikkäitä lehtiä puissa tai niitä, jotka olivat jo maahan pudonneet. Myös pienet sateiden jälkeen jättämät lammikot olivat kollin mieleen; ei hän uimisesta eikä kastumisesta välittänyt, mutta pienet lammikot muistuttivat häntä elämästä ja Tähtiklaanista.
Valotassu kohotti katseensa, kun kuuli hentoa puhetta kauempaa Kuulammen luota, kun he yhdessä Sudenlaulun kanssa sitä lähestyivät. Hän oli varma, että tunnisti Vesitassun ääneen puheensorinan lomasta.
Kuulammen luokse olivat saapuneet jo Vesitassu sekä Routaruusu. Routaruusun rinnalla istui nuori harmaan ja mustan kirjava kissa, jonka silmät tuikkivat innosta. Oliko Tuuliklaanin parantaja viimeinkin saanut oppilaan?
”Ah, Sudenlaulu ja Valotassu”, Routaruusu tervehti nähdessään Myrskyklaanin kaksikon. ”Tervetuloa.
”Routaruusu, Vesitassu”, Sudenlaulu tervehti, katse pysähtyen Routaruusun vierellä istuvaan kolliin. Valotassu istui mestarinsa ja Vesitassun väliin, koskettaen ystävällisesti harmaan oppilaan poskea tervehdykseksi.
”Tässä on Huuhkajatassu”, Routaruusu esitteli oppilaan, ”oppilaani.”
”Tähtiklaani viimeinkin soi sinulle oppilaan taas”, Sudenlaulu nyökkäsi ja ravisteli turkkiaan. ”Oli jo aikakin.”
”Hei!” Valotassu tervehti Tuuliklaanin oppilasta.
”Heippa!” kolli vastasi tervehdykseen. ”Vesitassu kertoikin jo sinusta!”
”Aijaa?” Valotassu kallisti päätään ja vilkaisi sivusilmällä vieressään istuvaa jokiklaanilaista, ystäväänsä. ”Toivottavasti vain hyvää.”
”Totta kai. Olet kuulemma taitava yrttien kanssa”, Huuhkajatassu sanoi silmät tuikkien. Pian Varjoklaanin ja Taivasklaanin parantajat saapuivat muiden parantajien seuraan. He kaikki toivottivat Huuhkajatassun vielä yhteisesti tervetulleeksi parantajien joukkoon.
Sudenlaulu selvitti kurkkuaan ja nousi seisomaan Kuulammen edustalla. ”Ennen kuin vaihdamme kieliä Tähtiklaanin kanssa, minulla olisi hieman asiaa kaikille.”
Valotassu kurtisti kulmiaan. Jos se oli jotakin tärkeää, miksi hän ei ollut kertonut Valotassulle ennen tätä kokoontumista.
”Olemme iloisia saadessamme joukkoomme uuden oppilaan, Huuhkajatassun”, Sudenlaulu nyökkäsi kohti oppilasta. ”Ja toivonkin, että hän nauttii koulutuksestaan.”
Huuhkajatassu röyhisti rintaansa iloisena ja Routaruusu hymyili Sudenlaulun sanoille.
”Mutta tänä yönä emme tapaa vain uutta oppilasta”, Sudenlaulu jatkoi, ”vaan myös uuden parantajan. Valotassu”, kolli kääntyi katsomaan vaaleanruskeaa oppilaista ja hymyili lämpimästi, ”olet saanut kuiden ajan koulutusta ja joutunut keskelle taistelua auttamaan kissoja. Olet ollut ahkera ja sinusta on viimeinkin, kuten jo tiesin, kuoriutunut itsevarma ja taitava parantaja, joka luottaa omiin taitoihinsa.”
Valotassun sydän hakkasi hänen rintakehässään kovempaa kuin koskaan aiemmin. Oliko hän oikeasti valmis?
”Sinä olet valmis, olet ollut jo pidemmän aikaa. Sinun piti vain ymmärtää se itse ja luottaa itseesi”, Sudenlaulun katse oli lempeä. ”Sait viimeisenkin ripauksen tarvitsemasi varmuuden, kun olet toiminut yksin Myrskyklaanissa poissaollessani. Sinä ansaitset parantajanimesi. Eikö vain?” Sudenlaulu puhui ja katsoi sitten muita parantajia. Jokainen nyökkäsi hyväksyvästi.
”Joten, minä, Sudenlaulu, Myrskyklaanin parantaja, pyydän Kuulammen äärellä esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat ja teidän avullanne hän tulee palvelemaan klaaniaan ja muita klaaneja monien kuiden ajan”, Sudenlaulu puhui ja kääntyi sitten katsomaan Valotassua. ”Valotassu, lupaatko baalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihopista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, joka oman henkesi uhalla?”
Valotassun korvissa humisi, mutta hän nyökkäsi. ”Minä lupaan.”
Sudenlaulu hymyili. ”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle sinun oikean parantajanimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan Valonpilkkeenä. Tähtiklaani kunnioittaa ikuista sisäistä valoasi ja lempeää otettasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi parantajaksi.”
Sudenlaulu kosketti nenällään vaaleanruskean kollin päälakea. Muut parantajat huusivat ilmoille uuden parantajan nimen ja Valonpilke tunsi sydämensä pakahtuvan. Hän oli oikeasti tehnyt sen. Siitä pienestä epävarmasta, ujosta ja pelokkaasta pennusta oli kasvanut itsevarma, lempeä ja taitava parantaja. Oikea parantaja.

Heräsin pieneen töytäisyyn ja räpyttelin silmiäni unisesti. Olin nähnyt unta veljestäni - Viherpennusta -, joka oli kuollut ollessani pentu. Kerrankin olin nähnyt hänestä hyvää unta enkä painajaista. Olin vaipumassa uudelleen unen valtaan, kun tunsin kyljessäni jälleen töytäisyn. Räpyttelin kiivaasti silmiäni etten nukahtaisi. Katsoin taakseni ja huomasin Aavatassun tapittavan minua kärsimättömästi oransseilla silmillään.
“Heräsit viimein! Tähkäviiksi käski minun herättää sinut. Teillä on taisteluharjoitukset. Sinä olet kyllä varsinainen unikeko”, Aavatassu lisäsi viikset väpättäen huvittuneesti. Olin ainoa pesässä, joten todella taisin todella olla unikeko. Pentutarhassa olin aina ollut ensimmäisiä, joten mikä minuun oli nyt tullut. Ravistin enimmät sammal hiput turkistani ja astelin haukotellen aukiolle. Huomasin ulos astuttuani tuoresaaliskasan luona Sädehännän kanssa juttelevan Tähkäviiksen. Lähestyin heitä kahden vaiheilla - jäädä odottamaan vai mennä heidän luokse -, kun Sädehäntä huomasi minut. Musta naaras maukui jotain vielä Tähkäviikselle ja lähti sitten sotureiden pesää kohti. Tassuttelin mestarini luo jännittyneenä.
“Huomenta Orkideatassu! Saavuit viimein! Pidämme tänä aamuna taisteluhajoitukset”, mestari ilmoitti ja nyökkäsin kireästi. Yritin piilottaa sisälläni vellovan myrskyn ja taisin onnistua siinä. Osittain.
“Mitä opetat tänään? Opetatko mäyräpuolustusta? Vatukkatassu sanoi, että Hunajataivas oli opettanut sen hänelle. Vai opetatko kenties väijytyspudottautumisen?”, minä kyselin epätavallisen puheliaana. Olin aivan hermona! *Rauhoitu Orkideatassu! Kaikki on... HYVIN!*
“En opeta sinulle kumpaakaan noista liikkeistä. Olet juuri tullut oppilaaksi!” Tuiskemyrskyn viikset väpättivät huvittuneesti. Katsoin kysyvästi mestariani, joka pudisti päätään. Yritin olla miettimättä harjoituksen sisältöä, sillä se vain pahentaisi hermoiluani.
“Valitan. En taida kertoa sinulle ihan vielä.” Seurasin mestariani leiristä ulos ja katselin uteliaana ympärilleni. Tunsin rentoutuvani, kun huomioni kiinnittyi muihin asioihin, märkä, kova maa tassujeni alla, pisarat, jotka kastelivat turkkini kävellessämme heinien seassa, jossain visertävä pikkulintu. Huomasin korkealla oksalla sirkuttavan ruskean linnun ja katsoin mestariani odottavasti.
“Tähkäviiksi!” sihahdin niin hiljaa, kuin pystyin, mutta silti lintu pyrähti lentoon päästäen muutaman hätäisen äänen. Katsoin tassujani nolostuneena. *Ei se ollut niin paha moka*, lohdutin itseäni. Lähdimme jälleen kohti harjoitteluaukiota ja uskaltauduin vilkaisemaan mestarini ilmettä. Vilkaisin mestarini ilmettä, ja Tähkäviiksen kasvoilla ystävällisen ja rauhallisen ilmeen. Ei yhtään tuomitsevan.

Saapuessamme pienelle vähemmän heinikkoiselle alueelle mestarini kääntyi katsomaan minua.
“Ensimmäinen asia, jonka opetan sinulle on puolustautuminen. On tärkeää, että osaat puolustautua. Syöksyn kohta sinua kohti ja sinun täytyy yrittää väistää minua”, Tähkäviiksi maukui rauhallisesti ja pudottauduin kyyryyn. *Klaanin vuoksi*. Mestarini syöksyi minua kohti ja yritin kierähtää sivuun, mutta kullanruskea kolli ehti luokseni silmänräpäystä nopeammin. Räpyttelin silmiäni yllättyneenä.
“Sinun täytyy olla aina valmiina. Heti, kun näet minun lähtevän, kierähdä nopeasti sivuun. Älä jää odottamaan minua”, Tähkäviiksi neuvoi. Vedin täristen henkeä. Mestarini asettui asemiin ja katsoin silmät viiruina pienintäkin merkkiä siitä milloin harmaa kolli syöksyisi jälleen minua kohti. Tähkäviiksi syöksyi jälleen ja tällä kertaa onnistuin kierähtämään onnistuneesti sivuun. Äkkiä huomasin kuitenkin olevani jälleen Tuiskemyrskyn alla.
“Sinun täytyy olla valmiina. Luuletko vihollisen odottavan, että pääset pystyyn? Loikkaa heti takaisin jaloillesi ja ole valmiina”, Tähkäviiksi ohjeisti ja loikkasin jaloilleni.
“Nyt uudestaan!” mau’uin innokkaasti. Räpäytin silmiäni yllättyneenä omasta reaktiostani. Mestarini viikset väpättivät huvittuneesti tämän maukuessa:
“Tietenkin uudestaan. Miksi lopettaisimme näin pian?”
Hymähdin hiljaa ja jännitin lihakseni valmiina. Tuiskemyrsky syöksyi jälleen minua kohti ja kierähdin nopeasti pois alta. Loikkasin jaloilleni ja kullanruskea kolli oli jo tulossa jälleen minua kohti. Päätin nopeasti lyödä mestariani lapaan. Mestarini horjahti, mutta loikkasi kuitenkin nopeasti taas kimppuuni.
"Se meni paremmin”, Tuiskemyrsky räpäytti silmiään lempeästi ja häkellyin kehuista.
“Kiitos!” mau’uin ja jatkoimme harjoittelua.

Toinen luku - I will show you now

Perhopentu istui selkä suorana ja häntä kiedottuna tassujensa päällä Viimakiven juurella Ruostepentu ja Elopentu molemmilla puolillaan. Heistä tulisi viimeinkin oppilaita, aivan kuten he ansaitsivat. Perhopentu tiesi, että hänestä tulisi jokaista kissaa parempi ja kukaan ei voisi olla häntä parempi. Jokainen kissa hänen ympärillään tärisi pelosta, kun he katsoivat Perhopentua; he tiesivät hänen olevan heitä kaikkia parempi. Kauempana Perhopentu näki emon istuvan ja tuijottavan häntä. Katse kylmänä.
Koko maailma tuntui romahtavan Perhopennun alta. Hänestä tuntui siltä kuin maa hänen tassujensa alla olisi romahtanut ja hän olisi valunut pimeyteen. Hän yritti epätoivoisesti haroa kynsillään jotain, johon tarttua, mutta ilman onnea. Emon terävä ja tyytymätön katse porautui hänen sisimpäänsä asti.
Perhopentu räväytti silmänsä auki. Hän hengitti raskaasti ja joutui hetken aikaa katsomaan ympärilleen ennen kuin tajusi olevansa Tuuliklaanin pentutarhassa isänsä kylkeä vasten. Ruostepentu nukkuin Perhopennun selkää vasten ja Elopentu taas nukkui Ruostepennun toisella puolella.
Perhopentu päästi turhautuneen henkäyksen ja ravisti päätään. Hänen koko turkkiaan kihelmöi, kun hän muisteli unessaan näkemäänsä emonsa kylmää katsetta. Hän kyllä näyttäisi emolle, että hänestä oli mihin vain. Hän olisi emonsa arvoinen. Hänen täytyisi olla. Ja täällä, Tuuliklaanissa, hän pystyisi siihen. Hän voisi oppia kaiken ja voisi osoittaa emolleen olevansa kykenevä mihin tahansa! Hän kelpaisi emolle.
Hempeä valo hiipi pentutarhan suulta sisälle ja Perhopentu laski päänsä tassujensa päälle silmäillen koko ajan lisääntyvää valon määrää. Hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi auringonhuipun aikaan oppilaita, olivathan he klaanien sääntöjen mukaan saavuttaneet oppilasiän. Perhopentu oli marissur isälleen asiasta auringonkierrosta toiseen. Miksi heistä ei voisi muka tulla jo oppilaita? Emo oli kouluttanut heitä kuita sitten jo ja niin oli myös isäkin. Miksi he eivät kelvanneet koulutettavaksi klaanissakin? Kuusi kuuta, pyh. Perhopennusta se oli typerä sääntö. Hän olisi ollut valmis oppilaaksi jo sinä päivänä, kun Kyyarpi oli heidät Tuuliklaanin tuonut. Pentutarhassa ei ollut mitään tekemistä ja Perhopentu oli monta kertaa yrittänyt hiipiä ulos leiristä, mutta turhaan. Joko Ruostepentu oli estänyt tai sitten isä piti pentujaan silmällä kuin joku ärsyttävä haukka.
Perhopentua ei voinut vähääkään kiinnostaa isän selitykset ja syyt siitä, miksi heistä ei voinut tulla oppilaita heti. Mitä väliä. Emo oli heitä kouluttanut jo aikoja sitten, hiiteen klaanien säännöt kuudesta kuusta. Muut pennut olivat Perhopennun mielestä aivan liian pehmeitä ja heillä oli tylsiä leikkejä. Mikä ihme itu jollain sammalpallollakin oli? Ei mikään!
Kalmakukan yksi pentu, Kotkapentu, oli kuitenkin osoittaunut jollain tavalla järkeväksi; hän halusi aina leikkiä taisteluleikkejä Kyyarven kolmen pennun kanssa. Toki Ruostepentu liittyi usein aina sammalpallon peluuseen, mikä sai Perhopennun aina pyörittelemään silmiään.
Tarinamieli oli saanut Perhopennun turkin pörheäksi heti ensimmäisestä päivästä asti; he muka leikkivät liian rajusti muiden pentujen kanssa. Perhopennusta muut pennut olivat vain pehmoja ja nössöjä.
Kyyarven liike Perhopennun vierellä sai rusehtavan naaraan havahtumaan. Isä oli nyt myös hereillä. Läikikäs kolli katsahti toista tyttäristään ja tuhahti huvittuneena.
”Innostus taisi viedä unen?” Kyyarpi pikemminkin totesi kuin kysyi. Perhopentu tuhahti.
”Oli jo aikakin”, naaraspentu sanoi ja venytelleen nousi istumaan. ”Meistä olisi pitänyt tehdä oppilaita aikoja sitten!”
”Shh, Perhopentu”, Kyyarpi hyssytteli Perhopentua, mikä sai pennun hännänpään nykimään. ”Muut nukkuvat. Jos et halua seremoniasi viivästyvän, kannattaa puhua hiljempaa.”
”Aha”, Perhopentu pyöräytti silmiään ja luimisti turhautuneena korviaan. ”Mutta kuten sanoin-”
”Tiedetään”, Kyyarpi pudisti päätään ja huokaisi, ”mutta asiat eivät mene niin klaanissa. Jos haluat kehittyä ja tulla taitavaksi soturiksi, sinun tulee seurata klaanin sääntöjä.”
Perhopentu jupisi hiljaa hetken aikaa. Kaipa isä oli oikeassa. Tulisi ehkä valittaa vähemmän ja antaa enemmän tilaa hyödylliselle asialle.
”Toivottavasti saan edes hyvän mestarin”, Perhopentu sanoi sitten ja ravisti turkistaan heinänpalkot pois. ”Haluan jonkun taitavan ja hyvän.”
”Tuuliklaanin on täynnä hyviä sotureita”, Kyyarpi nyökkäsi.
”Ei kukaan ole niin hyvä kuin emo”, Perhopentu sylkäisi.
”Mistä sinä sen tiedät?” Kyyarpi siristi silmiään. ”Nämä kissat osaavat paljon sellaista, mitä et ole vielä edes nähnytkään omilla silmilläsi saatika kuullut noilla korvillasi. Tulet oppimaan paljon, enemmän kuin edes arvaatkaan. Pidä kaikki aistisi avoinna ja saatat oppia jotain sellaista, mitä edes emosi ei osaisi opettaa saatika se kissa, joka sinua tulee kouluttamaan. Kaikki ympärilläsi on uusi opetus.”
Perhopentu tuijotti isäänsä pää kallellaan, mikä sai kollin huokaisemaan.
”Tarkoitan, että tarkkailemalla muita kissoja voit oppia enemmän kuin mitä voisit oppia vai yhdeltä kissalta”, Kyyarpi selitti ja Perhopentu nyökkäsi. Siinä oli kyllä järkeä. Emo oli sanonut jotain samankaltaista, mutta ei ihan samalla tavalla kuin isä nyt. Jotain emo oli sanonut muiden kissojen vahvuuksien ja heikkouksien arvioimisesta, mutta-
Kyyarpi alkoi yllättäen sukia tyttärensä turkkia pitkin kielenvedoin. Perhopentu päästi protestoivan ärähdyksen ja yritti madella pois isänsä luota, mutta Kyyarpi veti tassullaan pennun luokseen estäen tämän pakenemisen.
”Isäääää!” Perhopentu valitti.
”Sinun tulee näyttää edustavalta seremoniassasi”, Kyyarpi maukui. ”Et sinä ennen ole valittanut saadessasi turkkisi siistiksi ja puhtaaksi.”
Perhopentu päästi syvän huokauksen ja antoi sitten isänsä siistiä hänen turkkinsa. Hän olisi voinut tehdä sen itsekin, olihan hän nyt klaanien typerien standardien mukaan oppilasikäinen ja oppilaat osasivat itsekin! Mitä emokin sanoisi, jos näkisi jonkun toisen tekevän asiat Perhopennun puolesta?! Emo kynsisi kaikki karvat pentunsa turkista.
Kun isä viimein päästi pentunsa menemään, Perhonpentu loikki tarpeeksi kauas, ettei häntä napattaisi uudestaan minnekään. Hän piti korvansa höristettynä, odottaen Pilvitähden kokoontumiskutsua. Mikä sillä Tähtiklaanin kuolaajalla oikein kesti? Perhopentu huokaisi turhautuneena ja vilkaisi sivusilmällä Tarinamieltä ja tämän pentua. Kaikki yhä unessa. Perhopentu pyöräytti silmiään ja asettui makuulle lähelle pentutarhan suuta. Hän oli tyytyväinen päästessään pois pentutarhasta myös siksi, ettei joutunut kuuntelemaan Pilvitähden jatkuvaa puhetta Tähtiklaanista omille pennuilleen. Kuka ihme edes pystyi puhumaan jostain tähtikissoista niin paljon jotain ja vielä jatkuvasti? Tai Perhopennusta ainakin tuntui, että Pilvitähti puhui jatkuvasti vain Tähtiklaanista. Ei Perhopentua Tuuliklaanin päällikkö sen enempää voinut kiinnostaa ja ainoa mielikuva naaraspennulla kollista oli se, että hän pystyi aina sanomaan jotakin Tähtiklaanista.
Perhopentu ei tiennyt kauan makasi tuijottaen pentutarhan suuta, kunnes viimeinkin kuuli Pilvitähden kokoontumiskutsun kajahtavan ilmassa.

Perhopentu istui selkä suorana ja häntä siististi kiedottuna käpäliensä ympärille Viimakiven edustalla. Hän katsoi suoraan Pilvitähteä, joka seisoi Viimakiven reunalla, odottaen klaaninsa kokoontuvan paikalle kolmen pennun oppilasseremoniaan. HÄNEN seremoniaansa. Oli jo aikakin, Perhopentu miltei tuhahti ääneen. Hän kuitenkin piti kuononsa supussa ja odotti kärsimättömänä, että jokainen kirpputurkki viimeinkin raahautuisi paikalle. Kuinka kauan jokaista kissaa pitäisi oikein odottaa? Ei tässä nyt koko lehtisadetta ole aikaa odottaa!
Pilvitähti käänsi katseensa viimeinkin kolmeen pentuun, pian oppilaaseen, ja kiersi sitten katseellaan Tuuliklaanin muita kissoja.
”Olemme kokoontuneet Tähtiklaanin katseen alle nimittämään kolme uutta oppilasta”, Pilvitähti aloitti. Vei paljon voimia, ettei Perhopentu olisi pyöräyttänyt silmiään päällikön sanoille. ”Ruostepentu, Perhopentu ja Elopentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi.”
Perhopentu röyhisti rintaansa ja tuijotti silmät palaen mustan ja valkean kirjavaa kollia Viimakiven päällä. Tätä hetkeä olikin saatu odottaa jo ihan tarpeeksi kauan. Perhopentu halusi päästä jo oppimaan taisteluliikkeet ja osoittamaan olevansa-
”Tästä päivästä alkaen, kunnes saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Ruostetassuna, Perhotassuna ja Elotassuna”, Pilvitähti jatkoi seremoniaa. Hänen katseensa laskeutui Ruostetassuun. ”Ruostetassu, sinun mestariksesi tulee Kuohuvirta.”
Perhotassu vilkaisi nopeasti taakseen ja näki punertavanharmaan naaraan astelevan Ruostetassun vierelle. Naaras näytti hieman pienikokoisemmalta kuin monet muut Tuuliklaanin kissat ja Perhopennun viikset värähtivät. Hän ravisti päätään ja kohtasi Pilvitähden katseen. Hän ei saisi antaa ulkonäön hämätä. Emo oli sanonut, että pienet kissat olivat vaarallisia.
”Perhotassu”, Pilvitähti aloitti ja Perhopentu vaihtoi asentoa hieman, ”sinun mestariksesi tulee Kuusamaturkki.”
Perhotassu kääntyi katsomaan häntä lähestyvää suurikokoista kollia ja pieni hymy levisi hänen huulilleen. Suuri ja vahva.
”Elotassu, sinun mestarinasi tulee toimimaan Kastanjaturkki”, Pilvitähti kertoi Elotassunkin mestarin. Perhotassuu nyökkäsi tyytyväisenä itsekseen. He olivat kaikki saaneet mestariksi kissan, joilla oli varmasti jo ennen ollut ainakin yks oppilas.
”Odotan jokaisen mestarin välittävän oppilailleen kaiken tietonsa”, Pilvitähti sanoi viimein ja Perhotassu kääntyi kohtaamaan Kuusamaturkin paremmin. He koskettivat toistensa neniä ja pian Tuuliklaanin leirissä raikasi tuoreiden oppilaiden uudet nimet. Perhotassu tunsi tyytyväisen kuplivan rinnassaan. Hän oli viimeinkin oppilas. Emo saisi vielä nähdä. Hän saisi nähdä.
Perhotassu luimisti hitusen korviaan, kun heitä hieman aiemmin oppilasnimensä saaneet oppilaat astelivat Ruostetassun luokse häntä onnittelemaan. Huuhkajatassusta oli tullut Tuuliklaanin parantajaoppilas, kun Routaruusu oli höpissyt jotakin Tähtiklaanin lähettämästä merkistä. Perhotassu oli vain pyöritellyt silmiään. Tähtiklaanin merkki? Pyh. Routaruusu vain halusi Huuhkajatassun oppilaakseen tai jotain.
Perhotassu käänsi katseensa mestariinsa odottavaisena. Hän halusi päästä näkemään koko reviirin ja haistamaan niin Taivasklaanin kuin Myrskyklaaninkin kissojen hajut. Hän halusi oppia kaiken nyt ja olla valmis mihin tahansa. Kuusamaturkki tuntui ymmärtävän tai sitten hän oli alunperinkin ajatellut vievänsä oppilaansa tutustumiskierrokselle Tuuliklaanin nummien halki.
Ruskea oppilas hymyili hieman ja katsahti pilvistä taivasta. Viimeinkin hän pääsisi näyttämään ja oppimaan.

Ensimmäinen luku - The summer in his eyes

Moni oli aluksi varoittanut Yksisiipeä siitä, että hänen toinen pennuistaan, Huurupentu, saattaisi olla hankaluuksiin hakeutuva ja menevä, kunhan vain kasvaisi isommaksi ja pääsisi jaloilleen. Pieni pentu kun oli jatkuvasti, jo ennen kuin osasi edes kävellä, möyrimässä pentutarhassa minne vain pääsikin. He olivat kuitenkin olleet väärässä. Kyllä, hän oli pienestä pennusta asti utelias ja pirteä, mutta ei todellakaan hakeutunut tahallaan eikä edes tahattomasti ongelmiin. Hän oli huomaavainen kulkiessaan pentutarhan ulkopuolella muita kissoja kohtaan eikä juossut omille teilleen vaan seurasi aina vanhempiaan tai kulkiessaan ilman heitä heidän sääntöjään. Hän tervehti kaikkia hymyssä suin ja tutki Jokiklaanin leiriä uteliaasti mutta varovaisesti seuraten emonsa ja isänsä ohjeita ja sääntöjä. Hän tunsi leirin nopeasti läpikotaisin ja tiesi lempipaikkansa, joihin hän hakeutui aina, kun pääsi pentutarhan suojasta. Hän rakasti katsella taivaalla lipuvia pilviä, kuunnella sateen ropinaa, haistella hajujen täyttämää ilmaa ja katsella, kun leirin ympärillä oleva vesi virtasi lempeästi. Minne ikinä se veikään…
Huurupentu oli huomaavainen ja herttainen. Hän ei nähnyt syytä tutkia leirin ulkopuolella olevaa maailmaa vielä eikä muutenkaan aiheuttaa harmia muille. Hän piti aina huolen, ettei ollut soturien tiellä kulkiessaan leirissä. Ei hän tiennyt miksi, mutta ei hänen tarvinnutkaan, sillä sellainen hän vain oli. Monet olivat ajatelleet hänestä tulevan villin, koska hänellä oli tuntunut olevan kiire päästä jaloilleen ja hän oli tutkinut pentutarhan läpikotaisin heti tilaisuuden tullen ja leikkinyt lehtien, kaislojen ja pikkukivien kanssa – ihan kaiken kanssa, jonka vain sai käpäliinsä tai hampaisiinsa. Häneltä löytyi energiaa, mutta hän osasi käyttää sitä järkevästi.
Yksi Huurupennun lempipaikoista leirissä oli orvokkien valtaama pieni alue, jonka äärellä hän usein vietti aikaansa, jos hänen ei tehnyt mieli tehdä mitään sen erityisempää. Hän katseli leirissä kulkevia kissoja silmät tuikkien orvokkien keskeltä. Hän katseli kuinka hempeä tuuli heilutti leirissä kasvavia kasveja. Hän kuunteli veden ääniä ja kissojen puhetta, joka täytti leirin aamusta iltaan asti. Hän antoi orvokkien lempeän tuoksun täyttää sieraimensa jokaisella hengenvedolla. Toisinaan hän silmäili ympärillään kukkivia orvokkeja ja ihasteli niiden värejä. Yksikään kukista ei ollut täysin samanlainen, ei väriltään, kooltaan eikä muodoltaan. Aina, kun orvokit houkuttelivat luokseen pieniä asukkeja, kuten mehiläisiä ja perhosia, Huurupentu katsoi silmät suurina ja aivan liikkumatta kuinka hyönteiset ottivat ravintonsa kukista ja kuinka siitepöly levisi niiden mukana eteenpäin.
Joka päivä miltei poikkeuksetta pentutarhaan palatessa Huurupentu tuoksui voimakkaasti orvokeilta ja joka kerta se sai Yksisiiven hymyilemään. Leopardikynsi, Huurupennun isä, ei myöskään voinut pidätellä hymyään, kun hänen poikansa oli orvokkien tuoksun peitossa ja toisinaan hänen turkissaan oli kyseisten kukkien terälehtiä, kun hän asteli vanhempiensa huomaan.
Huurupentu oli esitellyt paikan niin omalle veljelleen Aavepennulle kuin myös Jokiklaanin parantajaoppilaalle, veljesten ensimmäiselle ystävälle. Vesitassu piti huolen, että kukat saivat kukkia rauhassa toisten pentujen ja myös oppilaiden riehumisilta. Aavepentu liittyi toisinaan veljensä seuraan orvokkien keskelle, varsinkin jos oli lempeän lämmin päivä, ja silloin he yhdessä joko katselivat leirin elämää tai juttelivat keskenään.
Vesitassusta puheen ollen… Hän ei pannut pahakseen sitä, kun toisinaan Yksisiiven pennut tulivat pitämään seuraa hänen pesäänsä, olivathan he rauhassa. Toisinaan Yksisiipi oli heidän mukanaan ja kiitos hänen taitojensa, hän auttoi mestaritonta parantajaoppilasta joissain hänen päivittäisissä toimissaan parhaansa mukaan. Yksisiipi oli myös aina auttamassa Vesitassua silloinkin, kun Myrskyklaanin parantaja Sudenlaulu oli kouluttamassa Vesitassua. Sillä välin, kun Sudenlaulu koulutti Vesitassulle uusia taitoja tai vastaavaa, Yksisiipi saattoi esimerkiksi hoitaa leirissä olevia sairaita tai loukkaantuneita tai jopa järjestellä pesän yrttejä, jos ne olivat levällään. Huurutassu tunsi ylpeyttä niin omaa emoansa kuin myös Vesitassua kohtaan. Vesitassu oli taitava ja rohkea, kun pystyi vasta oppilaana huolehtimaan klaanista sen parantajana. Oman emonsa toiminnasta Huurupentu sai vain vahvistusta omaan kokemukseensa siitä, että jokainen ansaitsi apua. Yksisiipi kun oli aina auttamassa Vesitassua, kun vain mahdollista ja hän jakoi aina ateriansa toisten kuningattarien kanssa. Huurupentu tunsi halua olla kuin emonsa; lempeä ja avulias, aina valmis tuomaan hymyn muiden huulille.

Unitähti näytti ylväältä Virtakivellä ja Huurupentu tunsi innon sykkivän rinnassaan, kun istui Virtakiven juurella katse Unitähdessä. Vilkaistessaan taaksensa hän näki emonsa tuikkivan katseen, kun hänen pentunsa istuivat Virtakiven juurella valmiina vastaanottamaan oppilasnimensä. Isä istui hänen vierellään ja hänen huulillaan oli lempeä hymy, kun hän katsoi kahta pentuaan valmiina aloittamaan matkansa sotureiksi saamalla oppilasnimensä ja mestarinsa. Vesitassu istui pesänsä edustalla seuraamassa seremoniaa ja väläytti Huurupennulle hymyn, kun heidän katseensa kohtasivat. Huurupentu heilautti häntäänsä iloisesti ja hymyili takaisin.
Huurupentu kohtasi taas Unitähden katseen, muistellen lämmöllä niitä hetkiä, kun kyseinen naaras oli kertonut heille tarinoita pentutarhan edustalla tai leikkinyt heidän kanssaan. Niitä kertoja ei ollut paljoa, mutta tarpeeksi kuitenkin, kun otti huomioon Unitähden kiireisen aseman klaanin päällikkönä ja mestarina omalle oppilaalle. Huurupentua ei haitannut niiden kertojen vähyys, hänelle tärkeintä oli aina jokainen pienikin yhteinen aika, jonka hän sai viettää perheensä tai ystäviensä kanssa.
Hänen emonsa toinen sisko, Kuunvalo, oli aina ollut Huurupennun mielestä mielenkiintoinen. Hän oli samalla jotenkin niin etäinen, mutta silti niin hänellä tuntui olevan niin lämmin sydän. Kuunvalo oli viettänyt sisarensa pentujen kanssa myös aikaa silloin tällöin ja joka kerta Huurupentu olisi halunnut tietää enemmän Kuunvalosta. Miksi niin suuren sydämen omaava kissa oli niin etäinen, varautunut ja varovainen kuin odottaen jotain kamalaa tapahtuvan?
Huurupennun veli sai oppilasnimensä ja mestarinsa ensin. Huurupentu tunsi iloa veljeään kohtaan ja toivoi pääsevänsä koulutuskertoihin yhdessä hänen kanssaan joskus. Ja kunhan heistä tulisi sotureita, he voisivat saalistaa yhdessä partioissa miltei milloin vain!
Aavepennusta tuli Aavetassu ja hän sai mestarikseen Novan, pienen kilpikonnakuviollisen kollin, jonka kylkeä koristi suuri arpi. Huurupentu näki Novan katseessa niin hermostuneisuuden mutta myös innon, kun hän asteli kohti Aavetassua. Hän oli kuitenkin selkeästi tiennyt saavansa oppilaan tänään, sen näki hänen itsevarmasta katseestaan, kun hän asteli uuden oppilaansa rinnalle. Yksisiipi oli kertonut Novan eläneen suurimman osan elämästään kissajoukossa, jossa oli aivan eri tavat kuin klaaneissa. Huurupentu ei olisi sitä ehkä aluksi uskonut, sillä Nova oli sopeutunut klaanielämään niin hyvin, että hän vaikutti eläneensä koko ikänsä Jokiklaanissa. Toki hänen klaanikissojen tyypillisistä nimistä poikkeava nimensä paljasti hänen olevan jollain tavalla erilainen, mutta muutoin ei Huurupentu edes ajattelisi kollin olevan syntyperältään muualta. Eikä sillä väliä edes ollut Huurupennulle. Miksi olisi?
Vaihtoehdot Huurupennun omaksi mestariksi alkoivat virrata hänen mielessään kuin pauhaava koski. Kuka hänen mestarikseen tulisi? Kenties hän saisi veljensä lailla mestarin, jolla ei ole ollut vielä ennen oppilasta? Leopardikuvioinen pentu tuijotti päällikköään ja odotti saavansa tiedon omasta mestaristaan sydän hakaten hänen rintakehässään nopeammin kuin koskaan ennen.
Kun Unitähti lopulta kertoi kenestä tulisi Huurupennun, nyt Huurutassun, mestari, yllätti se Huurutassun. Kuunvalo.
Naaras oli myös yllättynyt. Hänen silmissään näkyi päivänselvä yllättyneisyys; toisin kuin Nova, hän ei ollut osannut odottaa tätä. Hän kuitenkin asteli Huurutassun luokse epäröimättä sen enempää ja katsoi tätä hetken aikaa ennen kuin nyökkäsi ja kosketti uuden oppilaansa nenää omallaan tehden hänestä virallisesti mestarin uudelle oppilaalle.
Huurutassu ei tuntenut enää hämmennystä vaan intoa. Hänen mestarinsa oli Kuunvalo! Niin taitava soturi, jolla olisi paljon opetettavaa Huurutassulle. Ja nyt hän pääsisi tuntemaan Kuunvalon paremmin, aivan kuten oli sisimmässään toivonut.
Klaani huusi kahden uuden oppilaan nimet ilmoille ja Huurutassu suoristi selkänsä tuntien ilon lämmittävän rintaansa ja ylpeyden väreet turkillaan. Hän katsoi rinnallaan seisovaa veljeään leveä hymy huulillaan. He olivat nyt oppilaita!

Huurutassu oli ollut oikeassa siinä, ettei Kuunvalo ollut odottanut saavansa oppilasta, ainakaan juuri nyt. Syytä hän ei sille tiennyt, miksei Unitähti, Kuunvalon oma sisar, ollut kertonut aikovansa antaa hänelle oppilaan. Kuunvalo ei ollut kuitenkaan kauaa häkeltynyt vaan toimi taas itsevarmalla otteella, kun koulutti uutta oppilastaan. Huurutassu ei tiennyt sitä, että Kuunvalolla oli vaikeuksia antaa kissojen tulla hänen lähelleen ja avata sydämensä ja ystävyytensä muille. Hänellä oli ollut oppilas kuita sitten ja tästä oppilaasta oli tullut hänelle kuin oma tytär monen mutkan kautta – sen Huurutassu tiesi. Kuunvalo oli epävarma, varautunut ja jopa pelokas päästämään oikeastaan ketään, jopa oman sisarensa pentuja, kovinkaan lähelle itseään. Syytä hän ei itsekään tiennyt sille, miksi edes pienenkin ystävyyden solmiminen muiden kanssa oli niin vaikeaa.
Huurutassu kuitenkin yllätti valkoturkkisen soturin miltei päivittäin. Edes Kuunvalon kylmä ja toisinaan helposti ärtyvä ulkokuori eivät saaneet leopardikuvioista oppilasta pelästymään vaan hän oli pikemminkin kuin mitään ei olisi tapahtunut, seuraten aina mestarinsa ohjeita ja käskyjä. Kolli käyttäytyi aina kohteliaasti, lämpimästi ja aina tarkasti ohjeita kuunnellen ja seuraten. Häntä Kuunvalon ei tarvinnut sättiä, mikä yllätti Kuunvalon aluksi joka päivä, kunnes naaras tottui oppilaansa luonteeseen enemmän ja enemmän. Kaikesta huolimatta Kuunvalo piti etäisyytensä omaan oppilaaseensa, vaikka sisimmässään hän ei olisi niin halunnut tehdä. Hänen sydämensä oli vain niin rikki ja suojattu, vaikka hän olikin saanut kokea jo paljon lämpöä, rakkautta ja ystävyyttä sisariltaan ja kahdelta perheeseensä kuulumattomalta kissalta jo useamman kuun ajan.

Huurutassun sydän sykki innosta, kun hän seisoi pienen lammen äärellä Kuunvalo rinnallaan. Tänään hän viimeinkin oppisi uimaan! Valkoinen naaras kertoi lammen olevan sopivan matalaa uimisen oppimiseen ja että Huurutassun turkki oli laadultaan vettä hylkivää, kuten suurimman osan Jokiklaanin kissojen turkit olivat, mikä olisi Huurutassulle suureksi eduksi.
Vesi oli vielä suhteellisen lämmintä, mutta pian kylmenevät ilmat kylmentäisivät jokaisen joen, lammen ja jopa suuren järven kaikkien klaanien reviirien keskellä. Kuunvalo ohjeisti oppilaalleen, millä tavalla Huurutassun tulisi käyttää tassujaan ja käpäliään uidessaan päästäkseen eteenpäin. Heidän varpaidensa välissä oleva iho auttoi heitä kauhomaan vedessä nopeasti ja tehokkaasti ja Kuunvalo vertasi sitä ankkojen räpylöihin. Kuunvalo neuvoi Huurutassua käyttämään niin häntäänsä kuin tassujaan ohjaamiseen, mutta nyt ensin kollin tulisi oppia pysymään pinnalla ja kauhomaan eteenpäin. Kunhan Huurutassu ensin oppisi uimisen perusteet, lupasi Kuunvalo opettaa hänelle kaikki temput ja myös sukeltamaan. Ja pian jopa pyytämään kalaa uiden.
Huurutassu tiesi jo nyt, että antaisi ensimmäisen nappaamansa kalan Vesitassulle. Vesitassu rakasti kalaa – tai no, kuka nyt Jokiklaanissa ei rakastanut? Huurutassu halusi silti ensimmäisen kalansa olevan Vesitassulle. Tai pentutarhan pennuille. Mutta jos hän vain saisi päättää, antaisi hän ensimmäisen kalansa Vesitassulle. Hän halusi näyttää ystävälleen, että hän kehittyi ja osaisi pyytää kalaa klaanitovereilleen.
Huurutassu oppi nopeasti uimaan. Hän rakastui veden lempeään aaltoiluun kehoaan vasten. Hän antoi veden hetken viedä itseään mukanaan ja seurasi Kuunvalon ohjeita ja oppi nopeasti pitämään itsensä pinnalla ja liikkumaan vedessä. Aluksi hän oli tuntenut olonsa kömpelöksi vedessä, mutta pian vedessä oleminen tuntui yhtä luonniselta kuin kävely kuivalla maalla. Kuunvalon katseessa oli pilkahtanut ylpeys, kun kaksikon katseet olivat kohdanneet Huurutassun ottaessa ensimmäiset kunnon kauhaisut tassuillaan vedessä. Kuunvalo kulki oppilaansa vieressä koko ajan ja auttoi Huurutassu ohjaamaan itseään oikeaan suuntaan. Hiljalleen Huurutassu oppi, miten hänen tuli kulkea vedessä. Joku oli neuvonut häntä ajattelemaan itsensä kalana, kun hän ui, mutta Kuunvalo taas neuvoi häntä olemaan kuin kissan ja käärmeen sekoitus vedessä ollessaan. Hänen tulisi käyttää koko kehoaan ollessaan vedessä ja ohjaamaan itseään käpälillään sekä hännällään.
Kuunvalo opetti Huurutassua uimaan ensin niin, että Huurutassu vain potki käpälillään samalla, kun Kuunvalo ohjasi häntä oikeaan suuntaan omalla kehollaan. Hiljalleen nuori oppilas oppi itse, miten hän kääntyi ja vaihtoi suuntaa vedessä. Hänen oli pakko myöntää tehdessään kaarevaa ympyrää lammen vedessä, että oli pelännyt uimaan oppimisen olevan todella vaikeaa ja kestävän häneltä kauan. Nyt, kun hän oli oppinut pitämään itsensä pinnalla, uimaan eteenpäin ja kääntymään, tunsi hän ylpeyden ja ilon sykkivän rinnassaan. Hän rakasti uimista ja ei malttanut odottanut oppivansa lisää. Oppilas tunsi tassujensa oikein kihelmöivän ajatuksesta, että pian hän voisi olla yhtä taitava vedessä kuin klaanin soturit!
Hän intoili koko matkan asiasta mestarilleen, jonka huulilla oli huvittunut virne. Huurutassun askel oli ollut energinen ja hieman pomppiva, kun he olivat astelleet takaisin Jokiklaanin leiriä kohti. Jokin Huurutassun ehtymättömässä ilossa ja lempeydessä sai Kuunvalon silmät tuikkimaan silloin tällöin. Ja Huurutassu huomasi sen.

Osa 4

Aurinkohuipun aurinko loi säteitään leiriin, jossa Tummatassu löhöili Unikkotassun kanssa. He olivat juuri syöneet pari hiirtä. Vaikka lehtisade oli jo aluillaan, ei riista ollut vähentynyt huomattavasti. Tai mistä hän sen tiesi ollessaan ollut vasta noin viikon oppilas. Vielä kohtuu lämmin aurinko porautui Tummatassun turkkiin ja hän kierähti tyytyväisenä selälleen. Oli rauhallista ja klaani torkkui.
“Tummatassu!! Tulin pilaamaan löhöilysi!” Pisarahenkäys huusi leirin poikki. Tummatassu kierähti ja nosti päänsä nähdäkseen mestarinsa huiskimassa häntäänsä leirin suuaukolla.
“Saalistusta, tarvitset nimittäin aika paljon harjoitusta,” Pisarahenkäys jatkoi. Tummatassu tuhahti itsekseen ja ravasi mestarinsa luokse. Rasitus poistui kuitenkin, kun hän pääsi liikkeelle ja hiljaiseen metsään.
“Minne menemme?” Tummatassu kysyi hyppien eteenpäin hieman mestarinsa jäljessä. Hänen täytyi tehdä paljon töitä, jotta pysyisi perässä.
“Ajattelin, että jatkaisimme vielä hylätyllä kaksijalanpesällä, sillä siellä aina on riistaa!” Mestari huikkasi. “Katsotaan pysytkö perässä!” Pisarahenkäys lähti nopeampaa ja Tummatassu säntäsi juoksuun mestarinsa perässä. Puunrunko. Hän loikkasi, mutta kolautti käpälänsä ja tuiskahti naamalleen käpälien muovaamalle polulle.
“Auts!” Hän huudahti ja Pisarahenkäys kääntyi.
“Sattuiko?” Mestarin viikset värisivät ja tuo pukkasi Tummatassua. “Pystytkö jatkamaan?”
“Joo,” Tummatassu kohottautui istumaan ja lopulta seisomaan, vain tajutakseen käpäliään jomottavan. “Olen aivan kunnossa!”
“Sepä hyvä, jatketaan!”

Hylätyllä kaksijalanpesällä Tummatassun käpälät olivat jo vähemmän kipeät ja hän loikki taas innoissaan.
“Otetaan kisa!” Pisarahenkäys ehdotti. “Kumpi saa ensin saaliin, voittaa ja saa… Ei mitään, ALOITETAAN!” Mestari hiippaili nopeasti sisään kaksijalanpesään ja Tummatassu hukkasi tuon turkin valkoisesta väristä huolimatta. Hän keskittyi kuuntelemaan pieniäkin rasahduksia, joka voisi merkitä hiiren olevan lähettyvillä. Siinä se oli, rasahdus. Tummatassu teki kaikkensa hiippaillakseen hiljaisesti ja pääsikin aika lähelle, kun hiiri astui ulos. Tummatassu pyllähti istumaan nähdessään sen koon. Se oli melkein hänen itsensä kokoinen ja se piti pientä murinaa.
“APUA!” Hän huudahti ja kääntyi kannoillaan lähteäkseen karkuun, mutta kynnet osuivat hänen turkkiinsa.
“PISARAHENKÄYS!” Hän huusi ja kääntyi läimäyttämään isoa eläintä siihen mihin osui, eli sen pystyyn nousemisen jälkeen tuuheaan mahaan. Eläin tarttui häneen ja mukiloi häntä maahan. Tummatassu yritti muistaa mitä oli oppinut, mutta tajusi että se on turhaa ja vaistot ottivat vallan. Hän alkoi potkimaan jaloillaan eläintä minne ylsi ja murisi yrittäen purra sitä kuonoon.
“APUA!” Hän karjui ja potki taas, tällä kertaa ponnettomammin. Paino poistui ja Tummatassu näki valkoisen turkin tippuvan toiselta tasolta eläimen niskaan. Pisarahenkäys! Tummatassu syöksyi yrittämään raapia eläimen kylkeä, mutta onnistui vain koskettamaan vähän ihoa, ennen kuin tuo työnsi hänet voimalla pois.
“TUMMATASSU ÄLÄ!” Pisarahenkäys karjui ja Tummatassu katsoi mestariaan, joka puri otuksen korvia ja hetken päästä tuo lähti vinkuen pois.
“Mikä se oli?” Tummatassu kysyi ihmeissään.
“Rotta, ei kovin vaarallinen yksin mutta laumoina kuolettavia,” Pisarahenkäys selitti vilkuillen ympärilleen. “Oletko kunnossa!”
“Uskoisin,” Tummatassu sanoi miettien. Hän tunsi takapäästään valuvan ikäviä verinoroja ja kyljet olivat veressä ja kipeitä, oli mukiloitu olo ja hänen silmän yläpuolelta valui noroja silmään kiveen osumisen jäljiltä.
“Et näytä siltä, tule, mennään leiriin,” Mestari sanoi ja tuli auttamaan Tummatassua.

Hylätyn ukkospolun vartta kulkeminen leiriin tuotti vähän hankaluuksia, eikä leiriin kulkeminen ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Nyt kuitenkin kun leirin suuaukko näkyi jo, hän huomasi nopeuttavansa kivuliaasti askeliaan.
“Aion kertoa Unikkotassulle!” Tummatassu puhisi.
“Pääset kyllä leiriin, älä väsytä itseäsi turhaan!” Yllätyksen takia vammatta säilynyt Pisarahenkäys muistutti.
“Tiedän…” Tummatassu mutisi, mutta ei hidastanut vaikka Pisarahenkäys loi häneen pistävän katseen.
“Tummatassu…”
“Selvä selvä!” Hän hidasti hieman, mutta yritti näyttää rehvakkaammalta kun he astuivat sisään leiriin. Leirissä Häivätähti huomasi heidät ja asteli tarkkaavaisesti paikalle.
“Mitä tähtiklaanin tähden täällä on tapahtunut?!” Päällikkö kysyi luoden katseen rehvakkaaseen Tummatassuun, joka laski päänsä arvostavasti.
“Rotta, yksi iso… En ehtinyt heti paikalle,” Pisarahenkäys sanoi hiljaa.
“Selvä, minne se rotta lähti?”
“Pois klaanireviireiltä sanoisin,” Tummatassu siirteli käpäliään tuntien itsensä vähän ulkopuoliseksi tästä keskustelusta. Pisarahenkäys huomasi hänen epävarmuutensa ja käänteli katsettaan eri suuntiin.
“Unikkotassu?” Mestari kysyi. Unikkotassu nousi välittömästi silmät suurina ja tuli paikalle.
“Mitä on tapahtunut?”
“Rotta, Tummatassu kertoo sinulle enemmän. Voitko viedä hänet parantajan pesään?”
“Toki!” Unikkotassu sanoi ja lähti taluuttamaan Tummatassua pois.

/Kohtuu tönkkö ehkä mut pakko välil kirjottaakki/

Kahdeksastoista luku – Encounter

Ahomyrsky jännitti takajalkansa ja hyppäsi. Hänen etukäpälänsä rojahtivat pienen myyrän päälle, ja hän tappoi sen nopealla puraisulla niskaan. Aurinko piileskeli vielä horisontin takana, mutta kolli oli ollut jo jonkin aikaa metsällä. Auringonhuipun aikaan hän palaisi taas leiriin niin, että pennut saisivat syödä, ja sitten lähtisi taas kuunhuipun aikaan metsälle nukuttuaan. Aina joskus Sysituhka tuli hänen kanssaan ja se oli mukavaa, mutta pääasiassa Ahomyrsky kulki yksin. Hän oli opetellut kalastamaan, sillä kalat pysyivät aktiivisina talvellakin ja kun sää lämpenisi hän opettelisi uimaan, ettei joutuisi turvautumaan Jokiklaanin kissoihin veteen jouduttuaan. Kolli avasi suunsa haukotukseen ja kaivoi ylös aamuyön aikana nappaamansa harakan, suunnaten sitten leiriin. Ei ollut mitään järkeä yrittää viedä kaikkea hereillä olon aikana nappaamaansa kerralla, joten muutaman kuunvaiheen välein kolli vei saaliinsa leiriin – jos ylipäätään oli onnistunut nappaamaan mitään. Vaikka säät olivatkin lämmenneet, useat eläimet viettivät silti suurimman osan ajastaan pesässään; jotkut olivat vasta heränneet talvihorroksesta, ja matelijat nukkuivat edelleen, mutta aina välillä jokunen piennisäkäs tai lintu erehtyi jaloittelemaan, ja yleensä Ahomyrsky saikin sen kiinni.
*tänään kävi tuuri näiden kahden kanssa…*, kolli pohti astellessaan sukupolvien poluksi tallaamalla kangasmaan paistaleella. Polku oli lähellä rajaa, jonka toisella puolella avautui Myrskyklaanin reviiri, joten se oli raja- ja aamupartioiden suosiossa. Ahomyrsky vilkaisi taivaalle tavalliseen tapaansa arvioidakseen, milloin leiri alkaisi heräilemään. Aurinko itsessään ei ollut vieläkään näkyvissä, mutta pieni valo värjäsi jo kaukana järven toisella puolen kohoavien Tuuliklaanin nummien huippuja oranssilla sävyllään. Keltamusta kolli kiihdytti vauhtiaan ehtiäkseen leiriin ja takaisin ennen, kuin muut heräisivät, ja pujahti sulavasti ja tottuneesti piikkihernetunnelin läpi aukealle, jonne pesät oli pystytetty. Leiri oli paksun sumun vallassa, eikä ensimmäistä kertaa paikalla vieraileva kissa olisi todennäköisesti osannut suunnistaa sen keskellä. Ahomyrsky oli kuitenkin viettänyt koko siihen asti lyhyen elämänsä juuri täällä, joten vaikkei hän nähnytkään mitään, hän tiesi täsmälleen, missä mikäkin pesä oli ja mihin hänen tulisi viedä saaliinsa. Hän tiputti nappaamansa harakan ja myyrän kasaan, ja riensi sitten takaisin ulos. Hän oli ollut edellisenä päivänä poikkeuksellisesti aamupartiossa Katajanmarjan, Kirvamyrskyn ja Kaarnatassun kanssa, ja oli kuullut soturinaaraiden puhuvan hiirenkorvan aikaan etelästä palaavista vesilinnuista, jotka pesivät järvellä, ja halusi yhtäkkiä koettaa napata yhden. Kolli ei tiennyt, miltä linnut näyttivät tai kuulostivat, mutta kuulemma ne nappasivat kaloja syöksyen taivaalta niiden kimppuun hieman haukkojen tapaisesti. Hän oli käynyt edellisenä hiirenkorvana ja viherlehtenä useita kertoja järven lähistöllä metsästämässä entisen mestarinsa, Lehtisydämen kanssa, muttei ollut niinkään kiinnittänyt järveen itseensä huomiota ennen, kuin hän tapasi Metsopennun ja Usvapennun. Yllättävä tilanne vedessä oli myös opettanut kollille, että minkään taidon oppimista ei kannattanut vähätellä tai vältellä. Kun Ahomyrsky saapui järven rantaan, häntä tervehti kovaääninen, suurten valkoisten lintujen kiljunta. Hän ei ollut nähnyt niitä ennen, mutta päätteli niiden olevan juuri niitä lokkeja, joista Katajanmarja oli puhunut, sillä kiviröykkiöllä seisoskelevasta parvesta monella oli kala suussa. Yhtäkkiä Ahomyrsky tajusi, ettei hänellä ollut hajuakaan, miten veden yllä liikkuvaa lintua pitäisi metsästää; linnut, joita Varjoklaani tyypillisesti metsästi, istuskelivat puissa ja etsivät maasta matoja, mutta nämä eivät niinkään liikkuneet maalla. Nuoren soturin karvat nousivat pystyyn, kun hän kokeili käpälällään jäistä vettä. Uivatko Jokiklaanin kissat todella jossakin niin kylmässä?!
”Ehkä minun pitää pyytää jotakin Jokiklaanin soturia uimaopettajaksi seuraavassa kokoontumisessa…” kolli mutisi itsekseen ja käänsi katseensa takaisin veden yllä kiljuviin lintuihin. Hän ärähti hiljaa ja jännitti lihaksensa.
”Syteen tai saveen…”
Ahomyrsky molskahti veteen. Se oli hyytävän kylmää, mutta siinä kohdin oli tarpeeksi matalaa siihen, että tassut pysyivät pohjassa. Hän työnsi päänsä veden alle arvioidakseen, kuinka pitkään kykeni pidättää henkeään. Vesi oli vielä talven jäljeltä kirkasta, joten Ahomyrsky näki juuri ja juuri veteen tottumattomilla silmillään, missä pohja meni. Hyvin pian hän joutui nostaa päänsä takaisin pinnalle haukkoakseen henkeään, mutta nyt hänellä oli jonkinlainen suunnitelma; hän työntäisi päänsä vielä pari kertaa veden alle nähdäkseen, missä kohdin oli matalikkoa ja totutellakseen hyytävään veteen kasvoillaan ja lähti sitten rämpimään mutaista järvenpohjaa pitkin lähimmälle kivelle. Ei kulunut kauaa, ennen kuin veden syvyys ylitti kollin korkeuden, ja silloin hän sukelsi. Hän ei edes yrittänyt uimista, vaan työnsi itseään eteenpäin pohjaa pitkin. Se oli hyvin tunnettu tekniikka vastavirrassa kulkemiseen, mutta nuori Varjoklaanin soturi ei ollut siitä tietoinen. Hän seurasi vain vaistojaan. Pian kolli saikin selville arvioineensa rannan ja lähimmän matalikon etäisyyden väärin, kun hengen pidättäminen alkoi käydä vaikeaksi, eikä pää vieläkään yltänyt pinnan ylle.
*Mitä ihmettä…?*
Keltainen soturi joutui nyt viedä kestävyytensä äärimmilleen rämpiessään veden alla pystyen vain toivoa pääsevänsä pian matalikolle. Hän olisi voinut yrittää ponnistaa pinnalle, mutta se olisi taatusti pelästyttänyt hänen tavoittelemansa lokit, eikä hän halunnut epäonnistua. Vasta loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen hän pääsi määränpäähänsä – terävään kivikkoon, jonka itäinen puoli oli täysin piilossa lännestä katsottuna – ja polkaisi pohjaa niin, että sai varmasti päänsä pinnalle. Ensihenkäys tuntui kivuliaalta, mutta samalla niin helpottavalta. Kolli jäi hetkeksi vain seisomaan paikalleen ja tasaamaan hengitystään.
*Jestas, olin vähällä kuolla!*
Aiemmin Ahomyrsky oli ollut varma suunnitelmansa pätevyydestä, mutta nyt hän epäröi. Pääsisikö hän todella järven keskellä kiljuvien lintujen luo ja sieltä takaisin ehjänä? Kolli pudisti päätään. Kokeiltava oli, hän ei sentään ollut pelkuri. Soturi sukelsi uudelleen, tehostaen tällä kertaa nopeuttaan jännittämällä takajalkansa kiviä vasten ja ikään kuin laukaisten itsensä matkaan nopealla työnnöllä. Nopeampi vauhti oli vain hyvin hetkellinen veden tiheyden takia, mutta se auttoi soturia silti pääsemään seuraavaan määränpäähänsä hukkumatta. Kun Ahomyrsky saapui seuraavalle matalikolle, hän oli edennyt noin kolmasosan matkastaan. Hän työnsi päänsä taas veden alle, mutta se, mitä hän näki sen tehtyään, nosti hänen jokaisen karvansa pystyyn; matalikkoja ei enää ollut. Järvi ainoastaan syveni siitä pisteestä eteenpäin. Paniikki nousi kollin kurkkuun. Hänhän hukkuisi, jos hän yrittäisi uida noin pitkän matkan! Sitä ei voinut edes verrata matkaan, jonka kolli joutui uida Metsopennun ja Usvapennun pelastaessaan, ja silloinkin hänellä oli ollut vaikeuksia pysyä pinnalla! Juuri sillä hetkellä jostain kaukaa kuului ääni:
”Kissan etukeho kelluu, polje takakäpälillä lujaa ja etukäpälillä pitkin vedoin pinnan alla!”
Ahomyrsky luimisti korviaan ymmällään yhtäkkisestä neuvosta ja vilkuili pelästyneenä ympärilleen. Kaukana Jokiklaanin reviirillä hän kykeni erottamaan jonkinlaisen hahmon, mutta etäisyys oli liian pitkä minkään muun näkemiseen. Koska hän ei tahtonut säikyttää lintuja, Ahomyrsky ei vastannut mitään, polkaisi vain itsensä vauhtiin ja koetti noudattaa hahmon ohjetta. Hän ei ollut varma, missä järjestyksessä hänen tulisi polkea vettä mutta arveli, että kaikkien käpälien yhtäaikainen käyttö ei ainakaan onnistuisi. Hän kokeili ensiksi polkea ensin takajaloillaan ja sitten vetää vettä etujaloillaan taaksepäin sillä takajaloillaan hän oli ottanut vauhtiakin, mutta tajusi hyvin pian huonosta etenemisvauhdista, että hänen oli tehtävä juuri toisinpäin. Hän eteni edelleen hyvin hitaasti, mutta pysyipähän ainakin pinnalla.
*Ainiin, pitkät vedot!*
Ahomyrsky alkoi kauhoa vettä pitemmältä väliltä ohjeen mukaan ja saikin pian huomata, kuinka paljon se vaikutti uintinopeuteen ja tasapainoon. Kun hän vielä lisäsi potkuihinsa enemmän kontrolloitua voimaa ja vältti venyttämästä takajalkojaan aivan taakse, uiminen alkoi sujua kuin kalalta – ainakin hänen mielestään. Hän nojasi vaistomaisesti eteenpäin, joka toi uintimuotoon vettä halkovan tuntuman.
*Tämähän on kivaa!*
Pennunkaltainen ilo nousi jo itsensä aikuistuneeksi luulleen soturin rintaan, kun hän halkoi vettä nopeammin, kuin oli koskaan voinut kuvitella pystyvänsä. Veden liike tuntui ihanalta turkilla ja nyt kolli kykeni myös nähdä auringon nousevan Tuuliklaanin vihreiden nummien takaa. Hän oli harvoin hyvällä tuulella aamuisin, mutta tästä kerrasta oli jo tullut poikkeus. Ennen kuin hän sitä edes huomasi, Ahomyrsky oli jo riittävän lähellä järven keskellä kohoavaa saarta hänen jalkojensa ottaakseen maahan. Hieman pettyneenä kolli painui matalaksi ja lähti hiipimään kohti saaren pohjoispuolta. Saari oli ehkä kolmasosan kokoinen kokoontumissaareen verrattuna, mutta se nähtävästi riitti lokeille. Linnut paistattelivat nousevan auringon valossa ja aterioivat saaren eteläisellä puolella, sillä pohjoispuolella maa kohosi, antaen niille ikään kuin suojan. Juuri siksi Ahomyrsky olikin päättänyt lähestyä niitä pohjoispuolelta; kukaan ei odottanut hyökkäystä selustasta. Maalle päästyäänkin hän piti mahdollisimman matalan asennon pysyäkseen huomaamattomana. Hän valitsi silmätikukseen toistensa sulkia hieman sivummalla sukivan pariskunnan kahdesta syystä: ne olivat omassa maailmassaan ja siten helppo tappaa kerralla, ja kaksi on aina parempi, kuin yksi. Keltainen kolli irvisti voitonriemuisena ja hyppäsi pahaa-aavistamattomien lintujen kimppuun. Hän iski hampaansa toisen kurkkuun ja läimäisi toisen maahan käpälällään, purren sen kuoliaaksi heti varmistuttuaan ensimmäisen kuolemasta. Nuori soturi ei kuitenkaan tyytynyt siihen, vaan syöksyi saman tien hätääntyneen lintuparvenlopun kimppuun. Valtava määrä suuria vesilintua räpiköi hädissään pakoon ja läimi niitä saalistavaa petoa siivillään, mutta Ahomyrsky onnistui saamaan niistä vielä yhden kiinni.
”Hah! Ette ole tainneet ikinä nähdä kissaa!” kolli huusi pakoon lentävien yksilöiden perään ja raahasi nappaamansa linnun kahden muun luokse.
”Nyt pitäisi vielä saada nämä raahattua kotiin…” kollin ajatukset keskeytyivät täysin, kun hän kuuli käpälänaskeleet takanaan. Hän kääntyi ympäri kuin potkaistuna ja valmistautui hyökkäämään vieraan kissan kimppuun.
”Rauhoitu!” mustavalkoinen kolli sanoi hieman pelästyneenä toisen aggressiivisuudesta.
”Olen se kissa, joka neuvoi sinua rannalta”, tämä selitti. Ahomyrsky rentoutui hieman, mutta pysyi silti varuillaan. Hän huomasi olevansa täynnä epävarmuutta Jokiklaanilta haisevaa kissaa kohtaan, luultavasti sotaan johtaneiden erimielisyyksien takia.
”Kiitos, mutta… mitä sinä täällä teet?” Varjoklaanin soturi kysyi epäröiden.
”Kunhan olin huolissani”
Ahomyrsky luimisti korviaan. Miksi toisen klaanin kissa olisi hänestä huolissaan? Hän ei edes tuntenut kollia nimeltä!
”En ole koskaan nähnyt ketään Jokiklaanin ulkopuolista kissaa järvessä muuten, kuin hukkumassa. Annoin sinulle neuvoja, että pääsisit takaisin rantaan, mutta uitkin tänne, joten huolestuin!”
Ahomyrsky murisi hiljaa ja tuijotti edessään seisovaa kissaa. Hän vaistosi tämänkin olevan epävarma ja hermoissaan, vaikka ulkoa päin rauhalliselta vaikuttikin.
”Olen metsällä”, vaalea kolli myöntyi kertomaan, kun toinen loi kysyvän katseen maassa makaaviin lintuihin.
”Järvi ei kuulu kenellekään, joten sen ei pitäisi olla ongelma”
Mustavalkea kissa käänsi katseensa taas keltaiseen kolliin.
”Olet kai Varjoklaanista?” tämä arveli. Ahomyrsky vastasi epävarmalla nyökkäyksellä. Hän ei olisi halunnut myöntää sitä tuntemattomalle, muttei halunnut valehdellakaan.
”Tulitko tänne asti vain lokin napataksesi…? Kai teillä riistaa omalta reviiriltäkin löytyy?”
Ahomyrsky irvisti.
”Tulin. En aio sitoa itseäni vain yhdenlaisen riistan pyydystykseen”, hän vastasi napakasti.
”Kuten jo sanoin, järvi ei kuulu teille”
”…minun nimeni on Korppivarjo”, Jokiklaanin kissa esittäytyi yllättäen.
”En tullut tänne siksi, että saisin häätää sinut. Luulin sanoneeni sen jo, mutta näytät edelleen siltä, kuin edessäsi seisoisi mäyrä”
Korppivarjon kommentti havahdutti Ahomyrskyn yhtäkkiseen selkäkipuun. Hän oli kuin vaistonvaraisesti kyyristynyt valmiiksi puolustamaan itseään ja pörhistänyt lyhyen turkkinsa.
”No anteeksi nyt vain, etten hypi innosta vihollissoturin tavatessani”, mustajalkainen kolli tuhahti, siirtyen hieman sivummalle korjatakseen asentoaan. Korppivarjo pudisti päätään pettyneen näköisenä.
”Te varjoklaanilaiset todellakin olette epäystävällisiä”
Ahomyrsky pyöräytti silmiään ja poimi nappaamansa linnut hampaisiinsa.
”Jos sinulla ei ole mitään tärkeää sanottavaa, niin lähdenkin tästä. Minulla on parempaakin tekemistä, kuin rupatella kalanhajuisten karvamatojen kanssa”, sen sanottuaan hoikka soturi hyppäsi välittömästi takaisin veteen ja lähti uimaan kohti rantaa, jolta oli alun perin lähtenyt matkaan. Tumma Jokiklaanin soturi jäi hetkeksi äimistyneenä tuijottamaan saarelta, ennen kuin suuntasi tuhahtaen kohti oman klaaninsa reviiriä.

// Augh vihdoin kirjotin jotain xd intoo ei oikeen oo ollu, ni sori ku vhä tönkköä tavaraa :D

Tiikerituli - kahdestoista luku

Tiikerituli pakotti itsensä katsomaan isänsä sinisiin silmiin, vaikka se teki hyvin kipeää.
”Nämä ovat sitten hyvästit..?” vaaleanruskea kissa naukui hiljaa. Jokiväre kosketti nenällään Tiikeritulen poskea .
”Tiedät, etten haluaisi tätä. Tajuan nyt, että olisi pitänyt ottaa vakavasti se mitä kerroit Leijonahampaasta. Hyvästi, Tiikerituli. Pidä huolta itsestäsi, niin minä pidän huolen siitä, että kaikki saavat vielä tietää sinun olevan syytön”, tumma kissa sanoi. Sitten Jokiväre kääntyi. Varapäällikkö lähti pois. Se ei tuntunut todelliselta, mutta totta se oli. Tiikerituli lähti kävelemään hitaasti kohti tuntemattomia maita. Maita, joilla kovin moni klaanikissa ei ollut käynyt. Mutta Tiikerituli ei ollut enää klaanikissa. Hän oli luopio. Luopio Leijonahampaan kunnianhimon takia. Kolli pysähtyi äkillisesti. Tämä puristi multaista maata kynsillään, luvaten kostavansa Leijonahampaalle. Myös itsensä, mutta suurimmaksi osaksi Rastaslennolle. Sen hän oli velkaa. Kuten Jokiväre oli sanonut, kaikkien kissojen piti saada tietää totuuden Leijonahampaasta. Jos naaraan vain saisi näyttämään todellisen karvansa… mutta ei vielä. Tiikerituli odottaisi. Hän olisi valmis odottamaan lukuisia kuita, kunnes Leijonahammas ei aavistaisi mitään. Ja kolli voisi sitten saada kostonsa. Piti vain toivoa, että Leijonahammas ei tekisi Jokiväreelle mitään, mutta Tiikerituli pitäisi huolen ettei niin kävisi. Ja Leijonahammas ei ollut tyhmä. Myös Leijonahammas varmasti odottaisi.


Kolli oli kulkenut pitkän matkan. Oli alkanut satamaan ja ukkonen jyrähteli jossain. Tuuli riepotti puiden oksia ja lehtiä ja sai yhdessä sateen kanssa Tiikeritulen turkin liimautumaan kiinni kylkiin tehden hänestä pienemmän näköisen. Edessä näkyi kaksijalkala, josta tulisi todennäköisesti paikka missä kolli nukkuisi ainakin tämän yön. Kotikisuksi hän ei rupeaisi, mutta ruuan etsiminen saattaisi olla helpompaa siellä. Myrsky tuntui tulevan koko ajan kohti. Pian näkyi salamoja ja ukkonen jyrähteli oikein kunnolla. Tiikerituli pisti vauhtia askeleihinsa, mutta päästessään kaksijalkalaan hän ei ollenkaan tiennyt, mihin mennä. Kulmikkaat pesät olivat luonnottoman näköisiä ja suurin osa harmaita. Kasvillisuutta ei ollut juurikaan, paitsi kaksijalkojen aidatuilla pihoilla. Suojaan pääseminen olisi nyt tärkein juttu, mutta täällä ei ollut mitään, ja Tiikerituli ei oikeastaan osannut enää takaisin. Kaikki näytti samalta. Kolli näki yhden puun, jonka alle hän lyyhistyi. Se muistutti häntä Varjoklaanin reviiristä. Tämä yritti painaa silmänsä kiinni, mutta ukkonen tuntui pelottavalta. Se oli aivan päällä, ja satoi kaatamalla. Hetken kuluttua kulmikkaiden pesien takaa astui kissa, joka oli kaunis, tummanharmaa naaras. Jotenkin tämä muistutti Tiikeritulta Rastaslennosta, koska naaraalla oli kaulassa valkoinen läiskä ja oli pohjaväriltään lähes samanvärinen, paitsi harmaa oli lämpimämmän sävyistä. Tämän turkkia pitkin kulki raitoja ja pilkkuja jotka ikään kuin sekoittuivat yhteen.
”Ylös sieltä, muukalainen! Etkö oikeasti tiedä, että sinun ei pitäisi olla ukkosella puun alla?” vieras kissa huudahti. Tiikerituli nousi hitaasti istumaan ja sitten seisomaan ja loikki tämän luo.
”Ku-Kuka olet?” vaaleanruskea kolli henkäisi.
”Esittelyt sikseen! Seuraa, tai saatat kuolla”, tämä sanoi ja lähti juoksemaan täysiä. Hetkisen matkan päässä Tiikerituli saattoi erottaa rikkinäisen kaksijalanpesän seinät, jotka olivat puoliksi hajallaan. Tummanharmaa naaras loikkasi sisään pesään ja sitten pysähtyi läähättämään. Tiikerituli meni perässä.
”Voisitko nyt esitellä itsesi?” kolli murahti potkaistessaan pikkukiveä joka lojui lattialla.
”Jupiter. Entä sinä? Ja mitä muukalainen tekee täällä?” Jupiteriksi esittäytynyt naaras kysyi ja ketterästi kääntyi katsomaan Tiikeritulen naamaa. Tuo tuli niin lähelle, että heidän viiksensä koskettivat ja kolli kykeni tuntemaan naaraan hengityksen.
”Tiikerituli.”
”Kummallinen nimi. Mikäs sinut tänne tuo?” Jupiter kysyi epäileväisen näköisenä.
”Pitkä tarina.”
”Siinä tapauksessa… seuraa. Saat kertoa muillekin.”
”Muillekin?” Tiikerituli kysyi hämmästyneenä. Jupiter ei vastannut vaan käveli alas jonkun näköisiä puita pitkin, jotka oltiin aseteltu varmasti juuri sitä varten, että alas pääsisi. Siellä odotti kolme kissaa. Yksi kolli ja kaksi naarasta. Kolli näytti todella nuorelta, tuskin oppilaan ikäiseltä.
”Tiikerituli, tuo harmaa naaras on Sora, siskoni. Ja tuo on Soran pentu, Kipinä. Ruskehtava naaras on Utu, hän oli lemmikkikissa mutta ne kaksijalat hylkäsivät hänet”, Jupiter esitteli.
”Tässä on Tiikerituli”, naaras tokaisi lopuksi.
”Mikä on lemmikkikissa?” vaaleanruskea kolli kysyi.
”Öö, kaksijalkojen kissa” Jupiter selitti.
”Niin kuin kotikisu, vai?” Tiikerituli varmisti.
”Juuri niin”, tämä vahvisti. ”Nyt voitkin sitten kertoa tarinasi.” Tiikerituli pörhisti hiukan karvojaan. Hän ei tahtonut muistella sitä uudestaan.
”Jupiter, etkö näe että hän ei tahdo varmaan puhua siitä vielä? Annetaan hetken aikaa levätä. Tiikerituli näyttää väsyneeltä”, Sora sanoi asettaen häntänsä Jupiterin selän päälle. Tummanharmaa naaras nyökkäsi hitaasti.
”Jos sinun on nälkä, tuolla perällä on saalista”, Utu nyökkäsi kohti kasaa, jossa oli lintu, kaksi hiirtä ja myyrä. Tiikeritulen oli hyvin nälkä, mutta hän ei viitsinyt viedä heiltä ruokaa.



Muutaman päivän kuluttua Tiikerituli oli päätynyt jäämään tapaamiensa kissojen luo ja auttanut heitä saalistamaan. Nyt hän tiesi, mitä oli tehtävä.
”Kuulkaas, taidan kertoa teille nyt tarinani siitä, miksi olen täällä”, kolli naukui hiljaa. Jupiterin silmät kiiluivat kiinnostuneena.
”Kerro sitten”, tummanharmaa naaras tokaisi yhä tuijottaen Tiikeritulta tummansinisillä silmillään.
”No, minulla oli ystävä nimeltä Rastaslento. Rastaslentoa koulutti Leijonhammas-niminen kissa, joka juoni jotain kulkukissojen kanssa. Kun minä ja Rastaslento olimme vartiossa, hän…” raidallinen kolli ei oikein saanut sanottua sitä, mutta pakotti äänensä pysymään rauhallisena.
”Hän katosi. Aamulla Leijonahammas toi hänen ruumiinsa leiriin ja syytti minua murhasta, vaikka se oli hänen syytään”, Tiikerituli jatkoi hetkisen kuluttua. Vaikka totuuden kertominen tekikin kipeää, hän tiesi sen olevan paras vaihtoehto.
”Tuota en aivan odottanut…” Jupiter tokaisi parin silmänräpäyksen kuluttua.
”Enkä minä”, Sora naukui. Sitten naaras huokaisi syvään.
”Minä ehkä saattaisin pystyä auttamaan sinua.” Tiikerituli katsoi kysyvästi Jupiterin siskoa. Miten joku erakko nyt pystyisi muka auttamaan häntä?

Osa 3

Tummatassu marssi leiriin rehvakkaasti ja kuono pystyssä. Hän oli saanut ensimmäisen saaliinsa. Se oli pieni, ruskea hiiri ja sen turkki oli verinen Tummatassun kömpelön tapon jälkeen. Se ei haitannut. Tummatassu kiiruhti askeliaan korkeiden puiden välissä, eikä malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Unikkotassulle. Samassa hänen jalkaansa osui juurenkäppyrä ja hän suistui nenälleen lehtimultaiseen maahan.
“Se näytti hauskalta!” Pisarahenkäys naukui viikset väristen.
“Huoh!” Tummatassu nousi ylös ja tajusi lintujen alkaneen laulaa, aivan kuin ne olisivat pilkanneet häntä. Hän nappasi hiiren suuhunsa ja yritti jatkaa yhtä rehvakkaan näköisenä.

Leirissä oli hiljaista ja vain klaaninvanhimmat istuivat aukiolla ruokailemassa. Tummatassu lähti loikkimaan kohti Lehväpilveä toivoen, että tuo voisi kertoa emosta.
“Hei! Lehväpilvi!” Hän naukui, mutta vanhus vain käänsi katseensa tuoresaaliisensa. Tummatassun pää nuokahti ja hän tassutti pettyneenä tuoresaaliskasalle.
“Hei! Piristy nyt!” Pisarahenkäys naukaisi ja pukkasi oppilastaan lapaan.
“Mennään myöhemmin taisteluharjoituksiin Unikkotassun ja Tihkuviiksen kanssa!” Tummatassu hymähti.
“Kiitos, taidan mennä lepäämään odottaessani”, hän lähti jo tassuttamaan kohti pesää, kun kuuli iloisia ääniä ja näki Unikkotassun harmaan turkin ilmestyvän sisälle yhdessä Säihkytassun tummanharmaan kanssa. Hän oli jo jatkamassa matkaa masentuneena, kun Unikkotassu huomasi hänet ja viittoi häntä tulemaan luokseen. Tummatassu huokaisi ja kääntyi ystäväänsä päin.
“Tule tänne Tummatassu!” Unikkotassu huusi.
Kun Tummatassu pääsi Unikkotassun luokse, oli Säihkytassu jo lähtenyt kohti tuoresaaliskasaa.
“Minä pääsin rajapartioon, entä sinä?” Unikkotassu kysyi innoissaan.
“Olin saalistamassa hylätyllä kaksijalanpesällä! Ja arvaa mitä? Sain HIIREN!” Tummatassu huusi ja hyppi ympäriinsä.
“Mahtavaa! Tihkuviiksi kertoi, että menemme taisteluharjoituksiin tänään illemmalla!” Unikkotassu sanoi innoissaan.
“Niin! Opimme taistelemaan!” Tummatassu vinkui innoissaan. Hänen sydäntään lämmitti se, että Unikkotassu ei ollutkaan vaihtanut häntä Säihkytassuun, niin kuin hän oli luullut.

Oli jo paljon yli aurinkohuipun, kun Tummatassu, Unikkotassu, Pisarahenkäys ja Tihkuviiksi tassuttivat kohti harjoitusaukiota. Linnut visersivät ja heinäsirkat sirittivät lentäessään vihreiden puiden lomassa. Sinisestä taivaasta välkkyi aina välillä osa puiden lomasta ja metsässä oli valoisaa ja turvallista. Pisarahenkäys loikki edellä ja Tihkuviiksi tuli perässä ja oppilaat kävelivät rinnakkain. Kirpeä tuuli puhalsi yli metsän ja kissojen laittaen heidän turkkinsa pörrölle.
“No niin, vihdoin perillä!” Pisarahenkäys puuskahti ja käännähti takakäpälillään kohtaamaan oppilaat.
“Eli, mitä te osaatte?” Naaras kysyi.
“Öh, emme mitään,” Tummatassu muistutti.
“Ai niin joo!” Pisarahenkäys sanoi hilpeästi.
“Testataan ensin etukäpälä iskua- ja raapaisua!” Tihkuviiksi ilmoitti tassuttaessaan hitaammin harjoitusaukiolle.
“Selvä!” Tummatassu sanoi innoissaan ja Unikkotassu hyppi ympyrää.
“Jee, jee, jee, jee!”
“Asemiin, karvapallot!” Pisarahenkäys murahti. Tummatassu otti askeleen reunempaan samalla, kun Unikkotassu siirtyi toiseen reunaan.
“Ja al-!”
“Pisarahenkäys, he eivät tiedä, mitä liikkeet ovat!” Tihkuviiksi muistutti.
“Ai, joo!” Pisarahenkäys sanoi ja siirtyi lähemmäksi Tihkuviikseä, jotta voisi näyttää liikkeet.

“Se meni hyvin!” Pisarahenkäys kehaisi, kun Tummatassu läimäytti väistöä yrittävää Unikkotassua nenään.
“AU!” Unikkotassu huudahti ja iski Tummatassu nenään käpälällään, ja lähti sitten karkuun.
“Au! VIELÄ MINÄ SINUT SAAN, SENKIN HIIRENAIVO!”

/Noni ja ideat loppu kesken/

Osa 2

Tummatassu tassutti Pisarahenkäyksen ja Tihkuviiksen perässä leiriin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, tai siltä se ainakin tuntui. Jalat olivat raskaat ja silmäluomet painuivat väkisin kiinni. Nyt hän ei enää halunnut kuin syödä ja painua pesään lepäämään. Pisarahenkäys lähti heti kertomaan Häivätähdelle mahdollisesta rajan ylittämisestä ja Tummatassu lähti tassuttamaan kohti pesää, kun Lehväpilvi huusi hänen nimeään:
“Tummatassu”! Tummatassu kääntyi ja kohtasi vaaleanharmaaraidallisen klaaninvanhimman katseen. Sitten tuo huiskautti häntäänsä kutsuvasti ja osoitti pulskaa hiirtä joka oli hänen edessään. Tummatassu huokaisi ja tassutti naaraan luokse.
“Ota vähän syötävää, ja sitten voin kertoa emostasi”! Klaaninvanhin sanoi rauhallisesti.
“Emosta? Oikeasti”? Tummatassun silmät kirkastuivat ja hän kumartui nappaamaan palan hiirestä.
“En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta voin kertoa mitä tiedän”! Lehväpilvi naukui mietteliäästi.
“Hän oli hyvin nuori kuollessaan ja olen pahoillani hänestä, mutta kerron minkä tiedän”! Tummatassu otti mukavamman asennon silmät tuikkien entistäkin kirkkaammin.
“Hän oli hyvin uskollinen, aivan kuten sinä! Aivan yhtä kipakka ja töykeä”! Lehväpilvi naurahti.
“Mutta hän oli aina hankaluuksissa ja eräässä kokoontumisessa hän tapasi Jokiklaanin kollin, nimeltä Valkoaalto ja ihastui. Typerä nuori naaras”!
“He tapailivat ja Vatukkalehti alkoi odottamaan pentuja, sinua ja-”!
“Mitä sinä teet Lehväpilvi? Oppilaan täytyy mennä nukkumaan”! Häivätähden ääni kuului Tummatassun takaa.
“Ai, no hyvää yötä sitten”, naaras naukui ihmeissään.
“Ei minua väsytä”! Tummatassu huudahti ärtyneenä.
“Mene pesään, muut oppilaat tekivät sinulle makuusijan”! Häivätähti sanoi.
“En minä halua”!
“Päällikön sana on laki, painu pesään nukkumaan”! Päällikkö sanoi vaarallisesti ja Tummatassu joutui luikkimaan häntä koipien välissä sisälle.
*Mitä ihmettä Häivätähti oikein suuttui*? Tummatassu kysyi mielessään. Hän näki Unikkotassun silmien välähtävän pimeässä ja puuskahti rasittuneesti. Tummatassu hiipi väistellen muiden oppilaiden häntiä, ystävänsä luo ja valahti tyhjälle makuusijalleen tuon viereen.
“Mikä nyt”? Tuo kysyi kuiskaten.
“Lehväpilvi oli juuri kertomassa emostani, kun Häivätähti tuli ja suuttui”!
“Kiintoisaa”!
“Ethän sinä edes kuuntele minua”! Tummatassu vaikersi niin lujaa, että viereisellä makuusijalla makaavan Kultatassun korvat siirtyilivät hermostuneina.
“No, hän kertoi, että Vatukkalehti ihastui Jokiklaanin kolliin, Valkoaaltoon”!
“Eli oletko puoliverinen”? Unikkotassu kysyi silmät ammollaan.
“Niin, luulisin, että Häivätähti ei halua minun tietävän”!

“Tummatassu, on aika herätä”! Kuului Pisarahenkäyksen ääni ja esti Tummatassua nappaamasta unihiiren. Hän kapusi vaikeasti pystyyn ja näki aamun kelmeän valon ja aisti lehtisateen viileyden ulkona.
“Mitä nyt”? Hän kysyi huomatessaan, että Unikkotassu nukkui vielä tuhisten hänen vierellään.
“Harjoittelemme saalistusta näin aamulla, että heräät”! Pisarahenkäys naurahti *mrauh *
“Herään heti, kun edes astun ulos”! Tummatassu mutisi tassuttaessaan ulos pesästä vältellen muita oppilaita. Se oli helpompaa, kuin illalla, sillä puolet oppilaista olivat jo lähteneet ulos. Kun hän lopulta pääsi ulos lämpimästä pesästä, oli Pisarahenkäys jo sisäänkäynnillä siirtelemässä käpäliään inhoten kylmässä maassa.
“On vasta lehtisade”! Mestari mutisi hiljaa.
“Pysytköhän perässä? Tuo kysyi ja lähti loikkimaan valtavalla energialla eteenpäin. Tummarassu naurahti *Mrauh* ja lähti perään. Pisarahenkäys viiletti jo kaukana ja ainoastaan tuon häntä näkyi enää puiden välistä. Tummatassu joutui kiirehtimään askeliaan, jotta pitäisi edes hännän näköpiirissään.

Pisarahenkäys oli pysähtynyt kaksijalanpesän eteen. Tummatassu vinkaisi.
“Onkohan hyvä idea mennä sisään”? Hän kysyi kuopien maata hermostuneesti.
“Se on hylätty”!
“Ai”!
“Ja siella on aivan valtavasti hiiriä, jopa alhaalla”! Pisarahenkäys ilmoitti.
“Tuodaan riistaa koko klaanille ja Häivätähti on kiitollinen ja klaani saa paljon ruokaa”! Tummatassu pudottautui vaanimisasentoon.
“Tarvitset vielä vähän harjoitusta”! Pisarahenkäys ilmoitti terävästi.
“Et pysty askeltamaan keveästi noin”! Mestari sanoi.
“Öh, no miten sitten”? Tummatassu kysyi nousten takaisin seisomaan.
“Vatsaturkki viistää maata ja takajalat lähelle ruumistasi, etukäpälät hiukan edemmäs ja häntä suoraksi taakse”! Pisarahenkäys sanoi ja nousi huokaisten ylös. Tummatassu antoi vatsansa osua maahan ja liikkui eteempäin innokkaasti.
“Hiukan ylemmäs, vatsasi siis”!
“Näin”? Tummatassu kysyi.
“Ei sinne päinkään”!

Tummatassun niveliä kolotti, kun hän oli opetellut vaanimisasennon. Se oli todella haastava ja aurinko oli jo aika korkealla kun he vihdoin kävelivät sisään hylättyyn kaksijalanpesään. Olkien, vanhan puun ja hiirien haju täytti Tummatassun sieraimet heti.
“Menen ylemmäs, jää sinä tähän alas”! Pisarahenkäys ilmoitti ja loikki jotain pölkkyä pitkin ylemmäs. Tummatassu värähti ajatellessaan tippumista niiltä, mutta ravisteli sitten itsensä ja asettui vaanimisasentoon vääntäen takajalat alleen, jotta saisi loikkaan vauhtia.
Siinä se oli, hänen ensimmäinen saaliinsa! Se istui aivan olkikasan vieressä ja nakersi jotakin. Tummatassu siirsi etukäpäläänsä maassa viistäen sitä hiekassa ja siirsi sitten toista. Ensimmäinen takakäpälä, ja sitten toinen, vielä muutamia askelia ja- Hiiri nosti päänsä ja katsahti Tummatassuun kauhistuneena, sitten se kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.
“Hiirenpapanat”! Hän manasi ja samassa tunsi päällensä tippuvan jotain. Ylemmältä tasanteelta oli tippunut olkia suoraan hänen niskaansa.
“Auts”!

/Uhh unohin edellisestä osasta että se on osa 1/Ja noni miks en osaa kirjoittaa mitään kiinnostavaa/

“Tummatassu! Unikkotassu! Tummatassu! Unikkotassu!” Klaani huusi kovaan ääneen ja Tummatassu kuunteli huutoja rintaansa röyhistäen. Hän ja hänen paras ystävänsä Unikkotassu olivat juuri päässeet oppilaiksi pitkän odotuksen jälkeen. Saman ajan joutuivat kaikki muutkin odottamaan, mutta se ei muuttanut ajan kulkua. Tummatassu näki hänen uuden mestarinsa Pisarahenkäyksen tuuhean, valkoisen turkin klaanitovereiden joukossa puikkelehtivan kaksikkoa päin. Unikkotassun mestari Tihkuviiksi oli tulossa huomattavasti rauhallisemmin perässä.
“En jaksa olla enää hiljaa”! Unikkotassu naukui potkaisten maassa olevaa pikkukiveä.
“HALUAN ULOS”! Naaras mourusi kovaan ääneen.
“Huomaan, ole hiljaa! Mestarit tulevat, tehdään hyvä vaikutus”!
“Luulisin, että koko leirissä ei ole yhtäkään kissaa, joka ei kuullut tuota”! Pisarahenkäys tuhahti räpäyttäen silmoiään hyväntahtoisesti.
“Niin, ja sovimme Tihkuviiksen kanssa, että lähdemme heti rajoille”, Naaras sanoi hiljaisemmalla äänellä.
“Ja Tihkuviiksi odottaa”!
Tummatassu antoi periksi käytöstavoille ja loikki Unikkotassun kanssa samaa matkaa Tihkuviiksen luokse uloskäynnille.
“Oletteko valmiita”? Kolli kysyi syvällä äänellään.
“En ole koskaan ollut valmiimpi”! Unikkotassu hyppelehti ilmaan.
“Samoin”! Tummatassu vinkui innoissaan.
“En malta odottaa, että pääsen ulos leiristä”!
“Voi kuule, tiedän tunteen”! Pisarahenkäys luimisteli korviaan.
“Mitä tarkoitat”?
“Mennään”! Pisarahenkäys huiskautti häntäänsä vähättelevästi ja jatkoi nopeaa loikkimistaan ulos leiristä.
“Hullu”, Unikkotassu muotoili sanat huulillaan. Tummatassu nyökkäsi ja irvisti lähtiessään mestarinsa perään.

“Yök! Mikä tämä haju on”? Tummatassu marmatti.
“Ja miksi ihmeessä se on näin mätä”? Unikkotassu jatkoi ja nyrpisti nenäänsä.
“Varjoklaani, tiedän, olen aina ihmetellyt samaa”! Pisarahenkäys sanoi ja osoitti jotain monista pensaista:
“Tuo on rajalla”!
“Luuletko, että pystyn muistamaan tuon”? Tummatassu kysyi silmät pyöreinä.
“Voi kuule, se on aivan helppoa, nuuhkaise”! Tihkuviiksi sanoi hyväntahtoisesti ja näytti mallia. Unikkotassu teki ensin perässä ja näytti joltain tähtiklaania tarkkailevalta parantajalta, kunnes kompastui käpäliinsä ja kaatui suoraan pensaan eteen.
“No niin, nyt ainakin on joku havaittava merkki”! Tummatassu sanoi nyökäten kohti Unikkotassun muotoista koloa lehtimullassa.
“Meidän täytyy kiirehtiä Tuuliklaanin rajalle, että ehdimme ennen pimeää”! Tihkuviiksi muistutti ja lähti ensimmäisenä kulkemaan. Unikkotassu syöksyi mestarinsa perään, mutta Tummatassu jäi odottamaan nenä rajassa kulkevaa Pisarahenkäystä.
“Mitä sinä teet”? Hän kysyi kallistaen päätään.
“Taidan haistaa Varjoklaanin ylittäneen rajan, mutta mennään vain! Kerron vain sitten Häivätähdelle”, Pisarahenkäys mutisi itsekseen viimeisen lauseen.

/Erittäin tylsä ja silleen mutta yritän saada kirjotettua pian lisää ja pidemmän/

käyn töissä ja sit nukun

Tiikeritassu - yhdestoista luku

Tiikeritassu tärisi innosta. Hän oli sukinut vaaleanruskean raidallisen turkkinsa sileäksi, koska hänet ja Rastastassu nimitettäisiin soturiksi aivan minä hetkenä hyvänsä.
”Saapukoon jokainen varjoissa hiipimään kykenevä tänne pimeäkivelle klaanikokoukseen!” Valotähti kutsui klaanin koolle. Tiikeritassu meni Rastastassun viereen odottamaan.
”Rastastassu, astu eteen. Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, päällikkö lausui. Rastastassu oli selkeästi innoissaan. ”Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, harmaa oppilas lausui.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Rastastassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Rastaslentona. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut täydeksi soturiksi.” Sitten Rastaslento nuolaisi päällikön lapaa kunnioittavasti ja astui takaisin omalle paikalleen.
”Tiikeritassu, astu eteen. Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jakot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, kilpikonnakuvioinen naaras aloitti samalla tavalla. Tiikeritassu oli haljeta innostuksesta.
”Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Valotähti kysyi.
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tiikeritassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Tiikeritulena. Tähtiklaani kunnioittaa kärsivällisyyttäsi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut täydeksi soturiksi.” Tiikerituli nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa ja poistui itsekin omalle paikalleen. Kissat hurrasivat uusien soturien nimiä, mutta Tiikerituli katsoi ujona paikkaan, jossa Jokiväre istui. Hänen helpotuksekseen ruskea kolli huusi nimiä.
”Kokous on päättynyt”, Valotähti tokaisi. Rastaslento katsoi vieressäön istuvaa Tiikeritulta. Heidän katseensa kohtasivat.
”Me olemme sitten sotureita”, harmaa kolli tokaisi hymyillen.
”Niin olemme.”
”Kähtisitkö kävelylle? Mehän kerkeäisimme vielä ennen vartiota”, Rastaslento kysyi. Tiikerituli nyökkäsi ja nousi seisomaan. Vasta nimitetyt soturit kävelivät ulos leiristä ja kohta löysivät itsensä aukiolta. Sieltä näki täydellisesti auringon, koska se oli yksi niistä harvoista paikoista missä ei kasvanut juurikaan puita.
”Tiikerituli..?” toinen kolli käänsi katseensa ystäväänsä.
”Niin?”
”Muistatko kun olen meinannut kertoa sinulle jotain?” Rastaslento jatkoi. ”Mutta en ole halunnut vielä?”
”Muistan. Meinaatko kertoa minulle, mitä olet ajatellut silloin?” raidallinen soturi arvasi. Hän oli hiukan yllättynyt.
”Juuri niin. Tiikerituli, minä pidän sinusta. Enemmän kuin ystävänä”, harmaa soturi katsoi tassuihinsa odottaen vastausta.
”Si-Sinä pidät minusta? Rastaslento, minä… olen pahoillani. Olen aina ajatellut sinua vain parhaana ystävänä. Rakastan sinua, mutta en sillä tavalla”, Tiikerituli sanoi aidosti pahoillaan. Hän ei ollut arvannut Rastaslennon kokevan niin, mutta ei tahtonut loukata ystäväänsä.
”Selvä.. öö, eiköhän mennä leiriin?” kolli ehdotti vaivaantuneena. Tiikerituli silitti tuon selkää hännällään, mutta lähti sitten kohti leiriä.

”Tehän tiedätte mitä tehdä?” Jokiväre varmisti.
”Joo. Istua tämä yö vartiossa puhumatta mitään, paitsi jos on hätätilanne”, vaaleanruskea kolli tokaisi. Varapäällikkö nyökkäsi ja käveli soturien pesään. Tiikerituli asettui paikalleen, sisäänkäynnin viereen ja Rastaslento istui toisella puolella.

Yö oli kulunut rauhallisesti tähän asti. Kuitenkin yhtäkkiä Tiikerituli kuuli tavallisesta poikkeavaa ääntä. Soturit eivät reagoineet siihen aluksi, mutta ääni jatkui. Joku käveli leirin ulkopuolella, eikä se ollut Varjoklaanilainen.
”Minä menen selvittämään sen”, Rastaslento sanoi melkein kuiskaten.
”Ei - mennään mieluummin yhdessä”, Tiikerituli ehdotti.
”Ei kun ajattele nyt järjellä. Mitä jos leiriin hyökätään eikä kukaan ole vartiossa?”
”Selvä, mutta älä lähde seuraamaan sitä jos löydätkin äänen aiheuttajan, herätetään muut jos niin käy.”
Se kävi kyllä järkeen. Rastaslento suostui, mutta kuljeskeli itse leirissä etsimässä mitään, mikä se ääni voisi olla. Hetken kuluttua Tiikerituli alkoi epäilemään, missä Rastaslento oli. Kollia ei vieläkään näkynyt vaikka hänen olisi pitänyt jo palata. Raidallinen kolli ei laskenut tätä hätätilanteeksi, joten hän ei uskaltanut herättää ketään. Siispä tämä hölkkäsi ulos leiristä. Onneksi nyt oli viherlehti, joten taivas oli suhteellisen kirkas jos ajateltiin että oli melkein aamuyö. Mutta Tiikerituli ei löytänyt Rastaslentoa mistään. Aamuyön koittaessa kolli meni takaisin leiriin ja herätti joitain sotureita.
”Kuulimme askelia, ja Rastaslento vaati saada selvittää sen itse. En löydä häntä enää mistään”, Tiikerituli selitti heille hermostuneena. Mitä Rastaslennolle oli käynyt?
”Lähetän etsintäpartion”, Jokiväre tokaisi kumman rauhallisena. Partiossa oli mukana Jokiväre itse, Piikkiyö, Lumituhka, Lehtisydän ja Tiikerituli.


Edes partio ei löytänyt Rastaslentoa. Ikään kuin kolli olisi kadonnut olemattomiin. Kuitenkin leiriin palattua näky oli kauhea. Leijonahammas oli kyyristyneenä Rastaslennon litimärän ruumiin eteen. Ikään kuin nuori soturi olisi uitettu järvessä, että olisi mahdotonta sanoa kuka hänet murhasi.
”Mitä tapahtui?” Jokiväre kysyi.
”Leijonahammas toi hänen ruumiinsa leiriin. Joku oli murhannut hänet”, Haukkahammas selitti surevan naaraan puolesta. Tiikerituli kuitenkin näki valheiden läpi. Leijonahammas oli tästä vastuussa. Kullanruskea naaras nousi, ja katsoi Tiikeritulta vihasta leimuavin silmin.
”Sinä. Sinä tapoit Rastaslennon!” Leijonahammas syytti. ”Olet ainoa joka oli ulkona silloin..” Kaikki tuntui pysähtyneen hetkiseksi. Tiikeritulta pyörrytti. Miksi näin kävi? Ajatukset tuntuivat sumenevan hiukan.
”Eihän hän tekisi niin?”
”Se kävisi kyllä järkeen..”
”Mutta he olivat ystäviä?”
”Saattoihan hän vain esittää..”
Ajatukset olivat liian sumeita. Hän ei saanut mitään selvää ketkä ne olivat. Tiikerituli palasi täysin tajuihinsa ja katsoi Valotähteen.
”Valitan. Klaani on puhunut. Karkotan sinut Varjoklaanista, ja jos kukaan näkee sinut täällä huomisen illan jälkeen heillä on oikeus käydä kimppuun”, kilpikonnakuvioinen päällikkö naukui. Jokiväre käveli poikansa luo.
”En usko, että teit sen, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Saatan sinut rajalle”, ruskea kolli sanoi. Hänen silmistään näki, että tämä oli aidosti surullinen.

//Ja tiikerin tiedoissa lukee Tiikeriroihu mutta korjaan ne sen uusiin tietoihin jotka laitan vieraskirjaan sit kun saan valmiiksi

Tiikeritassu - kymmenes luku


Tiikeritassu venytteli jalkojaan ja selkäänsä. Viherlehden auringon säteet olivat herättäneet kollin unestaan varhain aamulla, eikä aamupartiokaan ollut vielä lähtenyt. Ainut muu oppilas, joka oli hereillä oli Rastastassu. Tummanharmaa kolli liikehti makuusijallaan ja suki itseään. Kun tämä yritti lähteä pesästä, hän kompastui Tiikeritassun häntään ja törmäsi suoraan Tummatassuun. Tästä tummanruskea kolli suuttui ja näytti hampaitaan Rastastassulle. Kollin valkean kauluksen karvat pöyristyivät, kun tämä tuijotti isomman oppilaan silmiin. Tiikeritassun teki mieli puollustaa ystäväänsä, mutta pidättäytyi tekemään niin. He varmasti alkaisivat pilkkaamaan häntä, sillä se näyttäisi kuin Rastastassu olisi tarvinnut hänen kannatustaan. Tummanharmaa kolli siloitteli karvansa ja käveli hiukan hermostuneena ulos pesästä aukiolle. Tiikeritassu ei jaksanut enää jäädä nukkumaan, vaan suuntasi ulos itsekin. Ruskea kolli haukotteli, mutta kääntyikin sitten katsomaan parhaan ystävänsä oransseja silmiä. Oppilas tajusi vasta hetkisen ajan päästä tuijottaneensa niitä kauemmin, kuin oli ollut tarkoitus. Rastastassu naurahti hieman, ja Tiikeritassu oli hyvillään kun tämä otti sen huumorilla.
”Nyt on ehkä hiukan myöhäistä kysyä tätä, mutta mites tuo sinun silmäsi joka haavoittui? Näetkö sillä vieläkään?” tummanharmaa kolli uteli.
”No en oikeastaan, enkä tule koskaan näkemäänkään. Mutta olen jo tottunut siihen, ja pystyn saalistamaan ja taistelemaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukaan”, hän vakuutti iloisesti. Toisaalta sokeasta silmästä oli haittaa, koska hän ei ikinä tiennyt milloin vihollinen lähestyi vasemmalta puolelta, ellei katsonut suoraa sinne.
”Ajattelin, että voisimme mennä pienelle kävelylle?” Rastastassu ehdotti iloisempana, kuin tavallisesti. Tiikeritassu ei osannut aavistaa, miksi hän oli niin pirteä, mutta ei sitä jäänyt kyselemäänkään.
”Mennään”, kolli kehräsi ystävälleen ja pinkaisi sisäänkäyntiä vartioivan Lumituhkan luo.
”Menemme pienelle kävelylle, mutta palaamme ennen kuin koulutus alkaa”, raidallinen oppilas selitti ja viittoi Rastastassua seuraamaan.


Tiikeritassu huomasi puiden lehtiä ja muuta kasvillisuutta peittävän aamukasteen. Ne olivat märkiä, ihan kuin olisi juuri satanut. Aurinko paistoi kauniisti, vaikka männyt loivatkin paljon varjoja maahan.
”Tänään on varmaankin hyvä päivä saalistaa”, Tiikeritassu pohti mietteliäänä. Rastastassu pysähtyi ja antoi hännällään merkin olla hiljaa. Ruskea kolli huomasi tämän vaanivan myyrää, ja hitaasti toinen oppilas hiipi sitä kohti. Parin silmänräpäyksen päästä tummanharmaa kolli tuli myyrä suussaan ulos pensaikosta.
”Olet mahtava saalistaja!” Tiikeritassu kehui antaen häntänsä silittää ystävänsä selkää.
”Kiitos”, tämä mumisi myyrä suussaan. Sitten nuorempi oppilas hautasi saaliin. Tämä pysähtyi hetkeksi mietteliään näköisenä.
”Onko sinulla jotain mielessäsi?” Tiikeritassu kysyi. Hänen ei ollut tarkoitus lausua ajatustaan ääneen, mutta niin tapahtui.
”Eipä juuri. Olen miettinyt yhtä juttua - no, kerron siitä jossakin kohtaa”, Rastastassu hymyili vastaukseksi. Tämä oli jo tuttua. Rastastassu aloittaisi jonkun asian, mutta sitten katuisi päätöstään ja sulkisi suunsa. Raidallinen kolli tunsi palavaa uteliaisuutta, mutta ei aikonut pakottaa ystäväänsä kertomaan siitä. Ei, jos tämä ei tahtonut. Niinpä Tiikeritassu kosketti Rastastassua hännällään lapaan ja kääntyi.
”Tule. Meidän ei kannattaisi myöhästyä”, oppilas naukui ja käveli kylki kiinni tummanharmaan kollin kyljessä kohti leiriä.


Aurinko oli nyt noussut. Sen lämpimät säteet hohtivat valoa jopa mäntyjen lävitse. Leirin toisella puolella Orvokkiviiksi tuli ulos soturien pesästä, venytteli jalkojaan ja etsi kasteellaan jotain. Naaras kiinnitti katseensa Tiikeritassuun ja suuntasi kollia kohti. Mestari oli tullut ketunmitan päähän. Ruskea oppilas oli vähintään yhtä suuri. Isokokoisempi kuin yleensä sen ikäiset kissat olivat.
”Huomenta, Tiikeritassu. Juttelimme Leijonahampaan kanssa, ja sinun on aika saada yrittää uudelleen arviointia. Rastastassu arvioidaan samanaikaisesti”, naaras tokaisi. ”Tule mukaan. Rastastassu ja Leijonahammas odottavat jo meitä, emmekä saa myöhästyä”, Orvokkiviiksi heilautti häntäänsä ja ei jäänyt odottamaan seurasiko Tiikeritassu häntä. Ohittaessaan puita ja pensaita ruskea kolli näki kauempana kullanruskean ja harmaan turkin jotka kuuluivat Leijonahampaalle ja Rastastassulle. Käpälät liukuen hän pysähtyi ja melkein törmäsi Orvokkiviikseen.
”Aloittakaa”, Leijonahammas tokaisi. Hän oli selkeästi kertonut säännöt jo Rastastassulle. Tiikeritassu sipaisi toisen kollin kylkeä hännällään ja antoi pienen hymyn nousta kasvoilleen. Sitten tämä nyökkäsi rohkaisevasti kollille ja näki tämän hermostuneen katseen muuttuvan hetkeksi itsevarmemmaksi. Raidallinen kolli loikkasi toiseen suuntaan ja katosi pensaaseen. Tämä avasi suunsa ja etsi riistaa. Muutaman silmänräpäyksen päästä tämä pystyi haistamaan oravan nakertamassa käpyä muutaman ketunmitan päässä. Tiikeritassu yritti hiipiä sitä kohti, mutta orava hätkähti ja pinkoi pakoon. Kolli oli kuitenkin nopeampi. Pian hän antoi sille tappopuraisun ja hautasi saaliin viereisen puun alle. Ruskea oppilas käveli hitaasti hieman eteenpäin, ja maisteli ilmaa uudestaan. *Hiiri!* Tiikeritassu ajatteli. Tämä pystyi näkemään vieressä lojuvien juurien seassa hännän, joka heilui pienen otuksen etsiessä ruokaa. Aluskasvillisuutta ei ollut paljoa, joten kolli loikkasi kohti hiirtä nykyiseltä etäisyltä. Hyppy osui hieman vinoon, ja hiiri pinkaisi suoraan hänen käpälistään pakoon. Tiikeritassu sihahti harmissaan, mutta yritti oitis etsiä uutta merkkiä riistasta. Oli lämmin päivä ja saaliseläimiä oli paljon, eikä mennyt aikaakaan kun kolli haistoi päästäisen. Tämä otti vaanimisasennon ja hiipi sitä kohti. Kun hän näki sen, kolli loikkasi ja tappoi saaliin nopeasti.


Hetken kuluttua Tiikeritassu oli saanut hiiren mutta yksi rastas ja myyrä olivat päässeet pakoon. Hän katsoi ylöspäin, ja huomasi, että nyt oli melkein auringonhuippu. Raidallinen kolli kiiruhti tapaamispaikalle. Hetkisen kuluttua Rastastassu tuli sinne valtava varis suussaan.
”Vau!” Tiikeritassu henkäisi. ”Miten sait tuollaisen kiinni?”
”No, sen toinen siipi taisi olla murtunut”, kolli tokaisi.
”Silti!” hän oli iloinen ystävänsä puolesta. Leijonahammas ilmestyi esiin viereisestä puskasta.
”Kerrankin saa olla ylpeä sinustakin”, naaras tuhahti Rastastassulle, joka luimisti hiukan korviaan. Orvokkiviiksi hölkkäsi myös aukiolle.
”Mahtava saalis molemmilla”, tämä pani merkille. Tiikeritassu kehräsi iloisesti. Tarkoittiko tämä, että he pääsivät arvioinnista läpi?


”Onnea!” Ruskotassu hihkaisi kuullessaan uutiset. Molemmat, Rastastassu ja Tiikeritassu olivat päässeet läpi arvioinnista. Huomiseen mennessä he olisivat sotureita. Jokiväre katseli leirin reunalta ja oli selkeästi huomannut oppilaitten paluun. Hetkisen kuluttua varapäällikkö käveli kohti poikaansa.
”Onnea”, tämä naukui kuivasti ja kääntyi takaisin kohti muita kissoja, jotka vaihtoivat kieliä aukiolla. Tiikeritassu oli vielä vihaisempi isäänsä kohtaan, mutta sivuutti sen ja keskittyi positiivisiin tunteisiin.

Viherpentu - esinäytös
*Missä olen? Mitä on tapahtunut? MIKSI olen täällä?*
"Hei? Miksi olen täällä?" kysyin
"Olet Myrskyklaanin reviirillä" sain luettua erään kollin huulilta. *vai niin* mietin. *kummallista*. Oudot kissat supisivat keskenään ja sitten joku naaras nosti minut ilmaan.
"Hei!" ulvaisin.
"Laske minut heti alas! Nyt heti!" huusin. Olin kauhuissani.
"Rauhoitu! Viemme sinut leiriimme!" sain taas luettua jonkun huulilta.
//tosiaan tää Viherpentu on kuuro

Kyytassu - kuudes luku

Ilta-auringon helakanpunaiset säteet peittivät Taivasklaanin leirin lähes kokonaan. Viherlehti oli saapunut, ja riistaa oli hyvin. Kyytassu kehräsi katsellessaan Harmaapennun ja Neilikkapennun leikkitappelua pentutarhan edustalla. Klaanielämä oli parasta, mitä Kyytassu oli ikinä saanut. Lehtikato oli ollut rankka, mutta siitä selvittiin kyllä. Kaikki täällä oli niin… niin riippuvista kissojen yhteistyöstä. Niin ei ollut kaksijalkalassa neljän seinän sisällä. Aivan sama oliko ainut kissa vai oliko muitakin, ei ikinä tapahtunut mitään uutta, aina vain se sama. Kaksijalka heräsi, antoi ruokaa, päästi puutarhaan, ja illalla se antoi lisää kuivia nappuloita ja meni nukkumaan. Se oli aina sama. Klaanissa kuitenkin kissat tekivät yhteistyötä. Heikoimpia ei jätetty kuolemaan ja parantaja piti huolta loukkaantumisista ja kaikki vain toimi ja oli toiminut kauemmin kuin kukaan elävä kissa saattoi edes muistaa.
”Tuletkos?” Lumivarjo huusi aukion laidalta herättäen nuoren kollin ajatuksistaan.
”Tullaan!” Kyytassu huusi juostessaan rajapartion perään hiukan nolostuneena siitä, että mestari oli joutunut toistamaan. Hän tunsi nyt jokaisen kissan nimeltä. Partiota johti Tiikerilumi ja mukana oli Valkohäntä sekä tämän oppilas Elotassu. Tämä oli hänen kotinsa ja tulisi aina olemaankin. Tosin kaikki kissat eivät olleet hänen mieleensä, ja erityisesti Kyytassu ei pitänyt Elotassusta joka oli ilkeä ja huumorintajuton mutta pystyi kyllä partioimaan tuon kanssa kunhan ei joutunut juttelemaan. Jokiklaanin rajalla partio pysähtyi vähän väliä merkkaamaan rajaa.
”Mitä haistat?” Lumivarjo kysyi äkisti testinä.
”Eihän kotikisu nyt mitään voi haistaa!” Elotassu sihahti vieressä, mutta niin hiljaa että vain Kyytassu kuuli sen.
”Hmm… oravan ja läheltä menneen Jokiklaanin partion”, kolli vastasi sivuuttaen toisen oppilaan ilkeän kommentin. Juuri tämän takia hän ei pitänyt mustavalkoisesta kollista sitten viiksen vertaa. Oli kuitenkin täysin turhaa olla ilkeä takaisin.
”Juuri niin”, naaras naukaisi tyytyväisenä oikeasta vastauksesta. Kyytassu ei voinut vastustaa kiusausta ja väläytti Elotassulle voitonriemuisen katseen ja siitä tämä suuttui.
”No, pentukin osaisi kertoa tuon!” sinisilmäinen oppilas jupisi puoliääneen. Kyytassu pyöräytti silmiään ja hyppi pitkillä loikilla lopun partion kiinni. Sentään suurin osa oppilaista ei ollut hiirenaivoja, tämä totesi mielessään. Esimerkiksi Okatassu, Surutassu ja Saniaistassu. Rajat tarkostettuaan ja merkittyään partio suuntasi leiriin. Alkoi todellakin tulla myöhä, ja Kyytassun käpäliä painoi väsymyksestä. Hän oli tyytyväinen päästessään syvälle sammalien sekaan nukkumaan.


Kyytassu ja Saniaistassu olivat harjoitelleet koko aamun taisteluliikkeitä, ja toisin kuin Saniaistassua, Kyytassua ei huvittanut mennä leiriin. Hän kääntyi Lumivarjon puoleen.
”Voisinkohan käydä kävelyllä yksikseni? Ei oikein huvittaisi nyt tulla leiriin.”
”Hyvä on, mutta älä viivy kauaa”, naaras kehotti ystävällisesti. Kyytassu nyökkäsi ja juoksi aluskasvillisuuden sekaan. Hetkisen käveltyään hän tajusi tulleensa kaksijalkalan lähelle, mutta nyt hän katseli sinne innottomana.
”Parasta varmaan metsästää jotain”, kolli pudisteli päätään ja pyyhki ajatukset kaksijaloista, jotka lukitsisivat hänet taas luonnottoman kulmikkaaseen pesään. Pienen etsiskelyn jälkeen tämä löysi oravan hajujäljen ja lähti seuraamaan sitä, kunnes kuuli risun, joka meni katki muutama ketunmitta hänen takanaan.
”Kuka siellä?” tämä sähähti. Aluskasvillisuuden seasta pisti esiin musta naaras, jonka tummansiniset silmät olivat liiankin tutut. Se oli Enkeli, Kyytassun emo.
”Kiilu!” naaras huudahti.
”Kyytassu”, hän korjasi välinpitämättömästi. Ei Kyytassu halunnut olla ilkeä, mutta ystävällisyydestä seuraisi vain ja ainoastaan haittaa.
”Etkö tulisi kotiin? Minä ikävöin sinua niin, kun olit lähtenyt! Myrskykään ei tiennyt missä olet!” Enkeli parahti. Totuus iski Kyytassua naamaan. Myrsky ei ollut kertonut Enkelille heidän keskustelustaan, jossa hän oli kertonut isälleen tahtovan kokeilla villikissan elämää.
”En. Minä asun nyt Taivasklaanissa, ja se on kotini enemmän kuin kaksijalk- siis kotiväen pesä on ikinä ollut. Jos vain sallit, minä nappaan nyt tuon oravan ja vien sen klaanilleni”, kolli nyökkäsi kohti puuta, jonka takana orava varmasti piileskell.
”Hyvä on. Muista, että voit aina tulla takaisin”, musta naaras huokaisi surumielisenä. Kyytassu ei olisi jaksanut tätä. Hän tiesi kohtalonsa olevan Taivasklaanissa. Kolli heilautti häntää hyvästiksi emolleen ja alkoi vaanimaan oravaa. Sen tuuhea häntä oli kippuralla, kun se tutki pähkinäänsä.
*Helppo saalis*, Kyytassu pohti loikatessaan sitä kohti ja antaessaan sille tappopuraisun. Hän otti oravan suuhun ja hautasi maahan.



Palatessaan leiriin nuori kolli oli saanut oravansa lisäksi päästäisen.
”Hieno saalis”, se oli Saniaistassu. Kyytassu nyökkäsi kiitokseksi, koska ei kyennyt vastaamaan saaliit suussaan. Hän tiputti ne tuoresaaliskasaan ja suuntasi oppilaiden pesän edustalle sukimaan lyhyttä turkkiaan, joka oli mennyt sekaisin metsästäessä. Surutassu istui siellä myös syömässä lintua.
”Haluatko tästä vähän? En millään jaksa kaikkea”, naaras kysyi ystävällisesti.
”Mikä ettei”, Kyytassu kehräsi ja otti pari palaa linnusta. Syötyään hän putsasi viiksensä, ja katsoi Surutassun sinisiin silmiin.
”No, mitäs olet tehnyt tänään?” kilpikonnakuvioinen kysyi äkisti, koska hiljaisuus tuntui kiusalliselta.
”Taisteluharjoituksia. Menen rajapartioon illalla”, musta naaras vastasi. ”Entä sinä?”
”Taisteluharjoituksia ja metsästystä”, Kyytassu naukui. Hetken kuluttua Okatassu ja Pajutassu loikkivat pesälle suussaan jotain.
”Hunajaa!” Surutassu naukui.
”Jep! Mistelisydän antoi sitä meille vähäsen, kun Nopsavarjo onnistui saamaan sitä hänelle”, Pajutassu selitti kutsuen samalla pesällä olevat oppilaat maistamaan.
”Eihän se maistu miltään?” Kyytassu kummasteli muiden riemua.
”Ei tietenkään, höpsö karvapallo!” Saniaistassu kiusoitteli. ”Mutta se tuntuu lämpimältä kuin maito.”
”Ai?”
”Etkö sinä ole ennen maistanut sitä?” Pajutassu naukui epäileväisesti. Kyytassu tuijotteli käpäliään ja siirteli niitä. Sitten kolli vilkaisi muita oppilaita sellaisella ilmeellä, joka vihjasi heille hänen olleen ensimmäiset kuusi kuuta elämästään kotikisu.
”Ai..? Eli kotikisut eivät-” Pölkkytassu aloitti mutta Saniaistassu laittoi häntänsä tämän suun eteen.
”Karvapallo!” nyt oppilas kiusoitteli Pölkkytassua.
”Itse olet karvapallo!” naaras naukui muka vihaisena.
”Minusta te kaikki olette karvapalloja”, Saniaistassu nauroi kovaäänisesti. Surutassu loikkasi leikillään tämän kimppuun, ja oppilaat painivat niin, että melkein törmäsivät Niittypentuun ja Kukkaispentuun jotka jahtasivat toisiaan oppilaiden pesän lähellä. Yksi klaanin kuningattarista, Nopsapilvi - ei näiden pentujen emo, mutta kuningatar kuitenkin - tuli torumaan oppilaita, tosin ei hirveän vihaisena. Sitten Surutassu ja Saniaistassu hölkkäsivät takaisin pesälle ja Kyytassu päästi huvittuneen kehräyksen.
”Ainoat karvapallot täällä olette te kaksi”, kolli kehräsi. Saniaistassu esitti suuttunutta ja loikkasi kilpikonnakuvioisen oppilaan kimppuun leikillään, mutta Kyytassu heitti hänet nurin ja valmistautui iskuun. Vanhempi kolli tuli ja tönäisi hänet maahan, ja sitten ulvaisi voitonriemuisena.
”Saniaistassu! Saniaistassu!” Pajutassu hihkui kannatustaan juovikkaalle kollille.
”Hyvä on, voitit.” Tässä hetkessä Kyytassu oli jo unohtanut kohtaamisensa Enkelin kanssa, ja nautti klaanielämästä. Tämä oli koti. Täällä oli kaikki hänen oikeat ystävänsä. ”Niin, minä voitin, ja aijon voittaa kaikki metsän viholliset”, Saniaistassu sanoi virnistäen. Kyytassu tiesi kollin vitsailevan. Pajutassu otti haasteen vastaan ja kävi Saniaistassun kimppuun. Tämän tappelun tummanharmaa kolli oli hävinnyt. ”No, ehkä en voita ihan kaikkia tappeluita”, oppilas naukui muka pettyneenä.


Sinä iltana Kyytassu sai hyvin unta. Ainoa, mitä hän mietti, oli heidän hauska hetkensä pesätoverien kanssa oppilaiden pesän edessä.

Kolmas luku – But I swear… His arms felt like home

Aurinkotassu istui leirin laitamilla auringonpilkun kohdalla ja nautti lämmöstä, jota aurinko hänelle soi. Hän piti silmiään raollaan ja seurasi vain osittain leirissä olevia klaanitovereitaan. Hän haukotteli syvään ja ravisti päätään. Unitähti oli suonut hänelle tänään vapaapäivän, kunhan hän vain auttaisi myöhemmin muita oppilaita vahvistamaan pentutarhan seinämiä.
Aurinkotassu piti katseensa pääosin leirin pääsisäänkäynnillä. Hän oli miltei nukahtamassa, kun outo turkki välähti hänen katsekenttäänsä. Se vastasi niin kovasti… ei se voinut olla hänen isänsä, mutta-
Pienikokoinen sinisilmäinen kissa asteli leiriin. Hänen valkoinen turkkinsa oli täynnä mustia läikkiä ja pilkkuja. Aurinkotassu kurtisti kulmiaan nähdessään kissan. Tuo ei ollut jokiklaanilainen.
Kukaan ei kuitenkaan ollut hätistämässä tulokasta pois. Hän oli kuin klaaninjäsen ja Unitähti tervehti häntä lämpimästi.
Tulokkaan katse laskeutui Aurinkotassuun ja tuntui kovin pistävältä ja syvälle tunkeutuvalta. Ihan kuin kolli olisi katsonut jotain uhkaavaa ja tuttua. Aurinkotassu luimisti korviaan, mutta ei voinut kääntää katsettaan pois kollista.
”Kaikutassu?” Aurinkotassu pysäytti mustaoranssin naaraan, joka oli tulossa klaaninvanhimpien pesästä. ”Kuka tuo kissa on?” hän kysyi naaraaltan ja nyökkäsi valkomustaa kollia kohti.
”Kuka?” Kaikutassu räpäytti silmiään hämmentyneenä ja seurasi Aurinkotassun katsetta. Hänen katseensa kirkastui. ”Tuo on Myrskyklaanin parantaja Sudenlaulu!”
”Mitä?” Aurinkotassu hämmentyi. ”Miksi Myrskyklaanin kissa on Jokiklaanissa asti?”
”Hän auttaa Vesitassun koulutuksen kanssa nyt, kun Vesitassun mestari on kuollut”, Kaikutassu selitti ja istui Aurinkotassun vierelle. ”Haluatko mennä tervehtimään häntä, vai?”
”En!” Aurinkotassu älähti ja hymyili sitten nolosti. ”Hän vaikuttaa vähän… pelottavalta.”
”Olen kuullut, että hän on kyllä kärttyisä”, Kaikutassu nyökkäili mietteliäänä.
”Oliko hän… tiedätkö, oliko hän läheinen Valhetähden kanssa?” Aurinkotassu kysyi hetken päästä, seuraten yhä tarkasti Sudenlaulun liikkeitä, kunnes tämä katosi parantajien pesään.
”Luultavasti”, Kaikutassu kohautti harteitaan, pesten samalla korvantaustojaan. ”Hän oli parantajana jo ennen kuin Valhetähdestä tuli varapäällikkö. Ainakin klaaninvanhimmat kuvaavat heidän olleen jotakuinkin läheisiä. En tiedä, miten läheisiä, mutta kyllä he toimeen tulivat.”
”Hiirenpapanat”, Aurinkotassu mutisi.
”Mitä sanoit?” Kaikutassu kääntyi katsomaan Aurinkotassua.
”Sanoin vain okei”, Aurinkotassu nyökkäsi. Hän katsoi kuinka Sudenlaulu asteli ulos parantajien pesästä Vesitassun kanssa. Jokin Sudenlaulun katseessa, kun se osui Aurinkotassuun, sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin. Hänen tulisi pitää etäisyyttä Myrskyklaanin parantajaan, sillä jostain syystä Sudenlaulun katse tuntui kuin seuraavan häntä.

”Juokse kovempaa, Aurinkopentu!” Hopeaviillon ääni kaikui. ”Sinut saisi kiinni peltohiirikin! Oletko sinä Valhetähden tytär vai hyödytön karvakasa?!”
Aurinkotassu ravisti päätään ja herätti itsensä muistosta. Emo oli kouluttanut aina Aurinkotassun taitoja, kun oli ollut pentunsa kanssa heidän pesässään, oli se sitten taisteluliikkeitä, lihasten tai ketteryyden parantamista, saalistamista tai ihan mitä vain, joka kehittäisi Aurinkotassun taitoja.
Useimmiten Hopeaviilto koulutti pentunsa taistelutaitoja jos jotain. Ne olivat Hopeaviillolle kovin tärkeitä. Jos hän ei taistelua opettanut, toinen mieluisin asia Hopeaviillolle oli kertoa Aurinkotassulle Valhetähdestä tai siitä, miten Aurinkotassun tuli yhdessä Hopeaviillon kanssa jatkaa Valhetähden aloittamaa asiaa. Hopeaviilto tuntui myös opettavan kovasti siitä, miten muiden manipulointi onnistuisi tai miten Aurinkotassu pystyisi oikeaoppisesti uhkailemaan tai tappamaan.
Aurinkotassu syöksyi pusikosta ja loikkasi kohti oravaa, kun sai ajatuksensa irti emostaan. Orava vinkaisi ja lähti pakoon. Aurinkotassu ei olisi kuitenkaan menettämässä kyseistä saalistaa vaan lähti harppomaan sen perään. Hän puri hampaitaan yhteen ja kiristi tahtiaan. Jokaisella harppauksella hän kurkotti pidemmälle ja ennen kuin huomasikaan, sai oravan kiinni. Hän teki pitkän loikan ja iski hampaansa oravaan.
”Sinähän juokset kuin Tuuliklaanin kissa”, Kaikutassu naurahti, kun loikki Aurinkotassun luokse. Mustaoranssi oppilas oli tullut Aurinkotassun ja Unitähden kanssa opettelemaan saalistusta nyt, kun Kaikutassun oma mestari oli jäänyt leiriin kumppaninsa ja pentujensa kanssa hetkellisesti.
”Ai… jaa?” Aurinkotassu hämmentyi ja Kaikutassu räpäytti silmiään yhä hymyillen tuttua hymyään. Ei kai Kaikutassu epäillyt mitään?
”Niin!” oppilas sanoi. ”Tuuliklaanin kissat juoksevat kuin tuulella ratsastaisivat! Näytit äsken ihan kuin olisit liitänyt tuulen mukana! Juoksit todella todella todella nopeasti!”
”Niin kai”, Aurinkotassu kohautti lapojaan ja nosti saamansa saaliin leukojensa väliin. Hän yritti sivuuttaa koko asian Kaikutassun mielestä.
”Se on hyvä ominaisuus”, Unitähti asteli kahden oppilaan luokse ja Aurinkotassun viikset värähtivät. ”Siitä on hyötyä myös täällä. Kaikki taidot ovat hyödyksi, oli missä oli. Olet nopea juoksija ja juoksutapasi säästää energiaa ja auttaa sinua jaksamaan juoksemista pitkään.”
”Niin”, Aurinkotassu nyökkäsi ja suoristautui. ”Kiitos. Se… nopeus on hyödyksi, kun saalistaa maalla liikkuvia eläimiä.”
”Niin on. Vaikka Jokiklaanissa syödäänkin useimmiten veden antimia, ovat useat menneisyyden vastaoinkäymiset osoittaneet maariistan tarpeellisuuden”, Unitähti hymyili leveästi. ”Tulkaahan. Palataan leiriin.”
Unitähti lähti kulkemaan kohti leiriä heti, kun oli hakenut hautaamansa kalan. Kaikutassu oli napannut hiiren ja kantoi sitä häntä pystyssä.
”Opeta minullekin, miten tuolla tavalla juostaan!” Kaikutassu hihkaisi ja Aurinkotassu katsahti toista oppilasta kulma koholla. ”Se oli todella hienon näköistä! Minäkin tahdon osata.”
”Tuota… voinhan minä opettaa”, Aurinkotassi naukaisi myöntyen. Hän vilkaisi Kaikutassua mietteeliäänä. ”Sinulla ei ole yhtä pitkää kehoa, joten se tuo haastetta.”
”No mutta ei se estä minua oppimasta nopeammaksi juoksijaksi!” Kaikutassu protestoi. ”Ja sinun tekniikkasi säästää energiaa!”
”No se on totta”, Aurinkotassu nyökkäsi. Hän ei todellakaan olisi halunnut hänen juoksemisestaan näin paljoa huomiota. Hän tiesi vallan hyvin, että Tuuliklaanin kissat juoksivat niin ja koska Aurinkotassun emo oli entinen tuuliklaanilainen, ei ollut ihmekään, että Aurinkotassu osasi juosta samalla tavalla. Kunhan muut eivät vain tajuaisi mitään.
”On totta, että Aurinkotassulla on etunaan sulava ja pitkä ruumiinrakenteensa”, Unitähti katsahti kahta oppilasta. ”Jokiklaanilaisilla on, ainakin suurimmalla osalla, etunaan vettä hylkivä turkki. Tuuliklaanin kissoilla taas useimmiten pitkät koivet ja pitkä keho. Jokaisella klaanilla on usein omat erityispiirteensä auttamassa heitä selviämään omien reviiriensä antamista vaatimuksista helpommin. Ei se kuitenkaan ole kenenkään este tai peruste olla minkään muun klaanin jäsen”, Unitähti selitti. ”On tuuliklaanilaisia, jotka eivät juokse yhtä nopeasti ja jokiklaanilaisia, jotka eivät ui. On Taivasklaanin kissoja, jotka eivät loiki korkealle ja puissa. Jokaisessa klaanissa kaikista eri taidoista ja kyvyistä on vain etua, ei haittaa.”
”Se on totta! Salamatassun turkki ei hylji vettä eikä hän tykkää uida!” Kaikutassu hihkaisi. ”Häntä haukuttiin kuivatassuksi aluksi…”
”Eikö häntä vieläkin sanota silloin tällöin?” Aurinkotassu katsoi merkitsevästi Kaikutassua, joka virnisti hermostuneesti. ”Ainakin hänen sisarensa sanoo.”
Unitähti huokaisi, mutta ei sanonut mitään. Eihän se kivaa ollut, jos sinut leimattiin kuivatassuksi, mutta onneksi se oli vähentynyt ja oli todella harvinaista. Vain harva kissa Jokiklaanissa härnäsi kissoja, jotka eivät uineet. Oli niitä, joiden mielestä se oli hauskaa, mutta Jokiklaanissa oli nykyisin paljonkin kissoja, jotka eivät uineet lainkaan. Useimmiten nuoret oppilaat ja pennut olivat niitä, jotka kiusoittelivat muita kissoja tuolla lempinimellä. Tai sitten vanhemmat soturit.
”Minä rakastan uida!” Kaikutassu hihkaisi sitten ja katsahti mustaturkkista oppilasta vierellään. ”Milloin sinä opettelet uimaa?”
Kaikutassun kysymys sai Aurinkotassun hätkähtämään. Unitähti ei ollut opettanut hänelle vielä uimisen taitoa vaan oli keskittynyt oppilaansa saalistus- ja taistelutaitohin sekä naaraan taitojen kartuttamiseen ja lihasmassan kehittämiseen.
”Kun aika on oikea”, Unitähti naukaisi ennen kuin Aurinkotassu ehti itse sanoa mitään. ”Tiedät hyvin, ettei Aurinkotassu ole syntyperäinen jokiklaanilainen eikä uiminen välttämättä sovi hänelle. Hänellä ei ole vettä hylkivää turkkia niin kuin sinulla ja minulla. Hänellä on taitoja muilta osa-alueilta.”
”Ei sinunkaan emosi ollut syntyperäinen jokiklaanilainen ja silti hän rakasti uida!” Kaikutassu murahti ja Unitähti lopetti kävelemisen. Kaikutassu veti hiljaisen henkäyksen ja luimisti korvansa pahoillaan. ”Mi-minä tarkoitin vain, että ei se ole mikään este…”
”Ei niin”, Unitähti sanoi ja kääntyi ympäri kohtaamaan kaksi oppilasta. ”Kaikutassu. Toivon todella, että varot sanojasi muiden kissojen kuullen. Joillakin voi olla salaisuuksia, jotka eivät kuulu muille kissoille.”
”Anteeksi”, Kaikutassu pyysi anteeksi ja painoi päänsä. Aurinkotassu tunsi olonsa jotenkin epämukavaksi tässä uudessa ilmapiirissä, mutta piti suunsa kiinni.
”Minua ei haittaa, että Aurinkotassu tai kukaan muukaa tietäisi minun emoni taustasta”, Unitähti sanoi lempeästi, mutta vakavoitui sitten. ”Mutta jotain toista voi haitata. Hillitse kielesi tällaisten asioiden kanssa.”
”Anteeksi, minä yritän”, Kaikutassu lupasi. Aurinkotassu siristi silmiään, kun Unitähti jatkoi kulkua eteenpäin. Unitähden emo ei ollut syntyperäinen Jokiklaanin kissa. Se selitti enemmän Unitähden suhtautumista soturilakiin. Olikohan hänen emonsa sitten alunperin toisen klaanin kissa vai mikä oli Unitähden emon salaisuus? Unitähti oli pyytänyt Aurinkotassua olemaan levittämättä oppimaansa muille, vaikka ei se naarasta kuulemma sen enempää haitannut. Hän halusi kuulemma kunnioittaa emonsa salaisuutta ja muistoa ilman, että hänestä alkaisi levitä kuka tietää millaista sanaa kissojen keskuudessa.
”Aurinkotassu”, Unitähti sanoi hetken päästä ja vilkaisi takanaan kävelevää oppilasta. ”Mikäli haluat, voimme huomenna kokeilla, mitä pidät uimisesta. Vaikka et pitäisikään siitä, voi olla eduksi osata uida pahan päivän varalta.”
”Käy minulle”, mustaturkkinen oppilas nyökkäsi.
”Vesi voi olla hieman kylmää vielä”, Unitähti varoitti leikkisä pilke silmäkulmassaan, ”mutta huomenna on lämpimämpää mitä on ollut moneen auringonkiertoon.”
”Mistä sinä sen tiedä?” Kaikutassu kysyi silmät suurina.
”Katsokaa pilviä”, Unitähti kehotti. ”Ja haistakaa ilmaa.”
Aurinkotassu veti keuhkonsa täyteen kosteaa ilmaa ja kurtisti kulmiaan ihmeissään. Yllä olevat pilvimuodostelmat, jotka värjäytyivät auringonlaskun sävyihin, eivät kertoneet nuorelle oppilaalle mitään.
”Kostea ilma enteilisi sadetta”, Unitähti iski silmäänsä, kun kohtasi kahden hämmentyneen oppilaan katseet. Se kävi järkeen, mutta jokin hänen sisällään huusi, että Unitähti tiesi enemmän jostain toisesta syystä. Aurinkotassusta tuntui, että Unitähdellä oli enemmän salaisuuksia, mitä edes Hopeaviilto oli ymmärtänyt ja se sai Aurinkotassun hermostuneeksi ja ärtyneeksi. Tämä tekisi kaikesta niin paljon vaikeampaa.
Kaikutassu jatkoi koko matkan puhumista siitä, miten Aurinkotassun tausta klaanien ulkopuolella antoi Aurinkotassulle Jokiklaanilaisille epäominaisia, mutta hyviä kykyjä. Aurinkotassu ei voinut karistaa hermostunutta olotilaansa, vaikka tiesi, ettei kukaan aavistanutkaan mitään hänen alkuperästään.

Kaikutassu tuhisi omalla pedillään Aurinkotassun vieressä. Kaikki muutkin oppilaat olivat jo nukahtaneet, kuten tavallista. Aurinkotassu taas sai harvoin unta yhtä nopeasti ja valvoikin muita oppilaita kauemmin.
Mustaturkkinen naaras muisteli keskusteluaan Kaikutassun kanssa ennen kuin vanhempi oppilas oli nukahtanut. Hän oli kertonut isästään ja tämän monimutkaisesta suhteesta Unitähteen. He olivat kuulemma olleet kumppaneita ja tajunneet vasta Unitähden odottaessa Kaikutassua, että he olivat parempia ystävinä. Ja nyt Kaikutassun isä oli kuollut, kuollut siinä taistelussa, jossa myös Valhetähti oli kuollut. Kaikutassu muisti paljon isästään ja oli kertonut paljon siitä, mitä he olivat tehneet yhdessä. Kaikutassun lämmin ja iloinen katse, kun hän oli puhunut isästään, oli saanut Aurinkotassun outoon olotilaan. Kaikutassun isä oli aina sanonut olevansa ylpeä pennustaan ja ollut leikkimässä ja viettämässä paljon aikaa tämän kanssa. Mutta Aurinkotassun isä taas...
Mitähän isä oli omasta pennustaan oikeastaan ajatellut? Emo oli aina sanonut, että isä olisi halunnut päästä pennustaan aluksi eroon, mutta sitten antanut vain olla. Toisinaan emo taas kertoi estäneensä Aurinkotassun kuoleman Valhetähden kynsiin. Tarina tuntui muuttuvan joka kerta Hopeaviillon sitä kertoessa, mutta Hopeaviilto aina kovasti sanoi sitä, että Valhetähti odotti vain suurta pennultaan tai muuten Aurinkotassu oli syntynyt turhaan. Emon silmissä oli kuitenkin aina outo palo, kun hän asiasta puhui.
Emo oli kertonut isästä aina mahtipontisia ja suuria tarinoita. Isä oli ollut kuulemma vahva ja voimakas eikä häntä vastaan kannattanut asettua. Hän oli voimakas myös johtajuudeltaan ja hän oli arvostettu kissa. Tai siihen asti, kun hän yritti pelastaa klaanit ja muut eivät täysin sitä arvostaneet, Unitähtin erityisesti. Emo kuitenkin kertoi kuinka klaanit olivat ikuisesti muuttuneet sen kaiken työn jälkeen, jota Aurinkotassu isä oli niin kovasti tehnyt. Ja olisi Aurinkotassun tehtävä jatkaa sitä, jotta asiat oikeasti etenisivät. Tai niin emo aina oli sanonut. Isän työ oli jäänyt kesken, vaikka hän oli saanut kissat seuraamaan Soturilakia paremmin kuin kuihin. Hopeaviilto tuntui kuitenkin aina jättävän tarinoista ja Valhetähden suunnitelmasta jotakin pois, sillä se tuntui aina niin vajaalta, kun Hopeaviilto siitä kertoi.
Hopeaviilto kuvasi isää suurena päällikkönä, joka oli noussut tyhjästä ja johtanut klaanit suuruuteen. Tai yrittänyt. Isä oli järkkymätön ja kivikasvoinen. Hän ei koskaan hymyillyt ellei ollut syytä. Hän oli pitänyt kuria ja hänellä ei ollut aikaa pennulleen. Tai edes halua viettää pentunsa kanssa aikaa. Hän oli saanut pennun vain siksi, että joku voisi jatkaa hänen tassunjäljissään. Hän ei ollut koskaan pentunsa luona ja Hopeaviilto tuntui aina sanovan sitäkin uudestaan ja uudestaan. Valhetähti ei välittänyt pennustaan eikä koskaan käynyt katsomassa häntä.
Aurinkotassu kuitenkin oli varma, että muisti edes ainakin yhden kerran, kun hänen isänsä oli ollut läsnä. Etäisesti hän muisti isän tuoksun ja sen kuinka hän oli ollut vierellä. Hän muisti kuinka hän oli leikkinyt isän kanssa jotain, kun emo oli ollut poissa.
Hän sulki silmänsä ja näki sumuisesti hymyn valkomustan kollin huulilla. Hän näki utuisen katseen, jonka hän kohtasi ja näki vain iloa vastassaan. Hän ei nähnyt inhoa tai vihaa kissan katseessa vaan iloa ja rakkautta. Sellaista katsetta hän ei ollut koskaan nähnyt emonsa silmissä, mutta kenen katse tämä sitten oli? Isän?
Mutta eihän se voinut olla totta. Aurinkotassu muisti vain niin vähän isästä, vaikka oli toisinaan varma, että isä olisi ollut hänen luonaan pidempiäkin aikoja. Hänen mielensä teki vain temppuja, sillä sisimmässään Aurinkotassu halusi, että hänen isänsä välittäisi hänestä. Tai olisi välittänyt, sillä nyt kolli oli kuollut. Ollut jo kuita. Ja emo oli aina sanonut, ettei isä välittänyt hänestä ja oli vain kerran käynyt katsomassa häntä; silloin, kun hän oli syntynyt.
Ei Valhetähti omasta pennustaan piitannut, ei piitannut nyt eikä piitannut ollessaan elossa.
Tai näin ainakin Hopeaviilto oli aina hampaat irvessä hänelle huutanut.

Haikarapentu - Ensimmäinen luku


Haikarapentu räpytteli silmiään, kun sisään pentutarhaan kantautui voimakasta auringonvaloa. Hän oli sisarustensa vieressä käpertyneenä emoonsa, Tarinamieleen, joka oli kietonut häntänsä pentujen ympärille. Vallaton nuori kolli ei olisi kuitenkaan jaksanut nukkua enää, ja hän kuuli aamupartiota järjestelevän Sadehännän. Hän pyristeli ulos Tarinamielen hännän yli, mutta kääntyi sitten katsomaan taakseen. Muut kissat nukkuivat yhä tuhisten, joten kolli päätti mennä ulos. Tämä asteli ulos pentutarhan suuaukosta, ja katsoi aamupartiota. Kolli halusi kovasti tehdä vaikutuksen isäänsä, joka oli klaanipäällikkö. Hän salaa unelmoi itsekin joskus johtavansa klaania, kuten Pilvitähti. Haikarapentu oli todella, siis todella ylpeä olevansa klaanipäällikön poika. Kolli ei ollut kissa, joka olisi kerskaillut siitä, hän oli enemmänkin vain ajatuksissaan hyvin ylpeä. Haikarapentu tunnisti partioon menevät kissat Kastanjaturkiksi, Tiikerililjaksi sekä tämän oppilaaksi Lukkotassuksi ja Piikkihernehännäksi. Kolli käveli heidän luokseen.
”Huomenta”, pentu sanoi ystävällisesti.
”Huomenta, Haikarapentu. Eivätkö emosi ja pentuetoverisi nuku vielä? Nyt on kovin aikainen”, Kastanjaturkki sanoi ystävällisellä äänellä.
”Joo, minua ei vain enää väsytä, ja tahdoin tekemistä”, kolli istui maahan.
”Selvä, mutta älä sitten aiheuta hankaluuksia tai herätä ketään?” naaras kehräsi hilpeästi.
”En tietenkään. Perhonen!” pentu huudahti leikkisästi ja painui aukiolle perhosen perässä. Se oli sininen, ja Haikarapentu oli innoissaan. Hän otti vauhtia ja loikkasi, mutta ei saanut napattua perhostansa millään kiinni, koska se oli niin korkealla. Tämä kohautti lapojaan ja suuntasi takaisin sinne, missä oli jutellut Kastanjaturkin kanssa. Nyt he olivat ilmeisesti menneet partioon, mutta hän näki houkuttelevan hännänpään, joka oli varmasti hänen isänsä, Pilvitähden. Miettimättä seurauksista hän loikkasi päällikön hännän kimppuun. Tuntiessaan nykäisyn hän kääntyi ja näki poikansa leikkimässä hännällään.
”Irti hännästäni, Haikarapentu”, Pilvitähti sanoi jämäkästi.
”Tylsää!” Haikarapentu vastasi närkästyneenä. Hän todella tahtoi tekemistä.
”Miksi et ole nukkumassa pentutarhassa Tarinamielen kanssa?” Pilvitähti kysyi tiukasti, kun oli siloittanut karvansa.
”Tarvitsin tekemistä, eivätkä klaaninvanhimmat ole vielä hereillä, eikä muut pennut, joten en voi edes leikkiä heidän kanssaan”, pentu selitti.
”Hyvä on. Minusta olisi kuitenkin parempi, että sinä menet takaisin pentutarhaan pois muiden jaloista”, päällikkö määräsi, ja heilautti häntäänsä kohti pentutarhaa. Haikarapentu olisi halunnut pistää vastaan, mutta ei viitsinyt, ettei tulisi mitään isompaa väittelyä. Kolli kuitenkin nosti häntänsä nopeasti ylös, koska keksi, että voisi tietää täsmälleen milloin joku heräisi leikkimään siellä. Iloisesti kolli tassutti sisälle, mutta törmäsi Tarinamieleen, kun naaras oli tulossa ulos pesästä. Mustavalkoinen kolli otti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa emonsa silmiin.
”Siinähän sinä! Minä olisin huolestunut, jos en olisi kohta löytänyt sinua”, Tarinamieli torui, kuitenkin lempeästi.
”Tiedän. Ei ollut mitään tekemistä!” Haikarapentu henkäisi.
”Sinä olet aina tekemisen perässä. No, mikäpä pentu ei olisi”, kuningatar hymyili, ja otti Haikarapennun niskanahasta.


”Ota kiinni!” Haikarapentu huudahti iloisesti Näätäpennulle heittäessään sammalpalloa, kun muut nukkuivat vieläkin. Naaras loikkasi, mutta kaatui maahan.
”Kömpelys!” Haikarapentu naurahti ystävällisesti, mutta juoksi sitten heti tarkistamaan, että olihan toinen pentu kunnossa. Yllättäen tämä ponkaisi ylös ja tönäisi Haikarapennun maahan hellästi.
”Kukas nyt on kömpelys?” naaras kehräsi leikkisästi. Haikarapentu huitoi tassuillaan, tietenkin kynnet sisällä, ja he alloittivat leikkitappelun. Ikirouta, vaaleanharmaa naaras, joka oli Näätäpennun, Mäyräpennun ja Huuhkajapennun emo nousi ylös ja asteli pentujen luo.
”Olkaa nyt vähän hiljempaa, muut nukkuvat vielä”, Ikirouta sanoi hiljaa, ja vaikka hänen äänensä ei ollut vihainen, mutta Haikarapentu ja Näätäpentu tottelivat.
”Selvä, mennään pihalle leikkimään”, Näätäpentu sanoi ja loikki ulos pentutarhasta Haikarapentu kintereillään. Kollin silmät loistivat, kun hän pääsi viimeinkin tekemään jotain ulos.
”Mitähän me voitaisiin tehdä?” Haikarapentu pohdiskeli.
”Mennäänkö katsomaan, olisiko klaaninvanhimmat jo hereillä?” Näätäpentu ehdotti. Kolli nyökkäsi pikaisesti ja oli jo juoksemassa kohti pesää, jonka ulkopuolella Valkohäntä otti aurinkoa.
”Hei, Valkohäntä! Voisitko kertoa meille jonkun tarinan?” Näätäpentu kysyi.
”Hei, voisinhan minä, antakaas kun mietin hetken”, vanhus vastasi venytellessään takajalkojaan. Haikarapennun häntä heilui puolelta toiselle kun hän odotti.
”Hmm… kerran minä voitin Varjoklaanilaisen yhdellä käpälällä. Hän oli joku soturi, joka ylitti rajan. No, minäpä näytin sille että meidänpä rajaa ei noin vain ylitetä! Jalkani oli venähtänyt juostessani jänistä kiinni. Halusin mennä pienelle kävelylle, mutta näinkin Varjoklaanilaisen riistavarkaissa! Se oli silloin vanhassa metsässä. Voi niitä aikoja… olisinpa taas nuori. No, kuitenkin, en voinut antaa hänen jatkaa varastelua. Annoin sille röyhkeällä karvakasalle opetuksen, kun hän kehtasikin sanoa, että Tuuliklaani oli niin heikkona ettei se jaksanut puollustaa rajojaan. Se kissa juoksi karkuun kuin pentu, eikä uskaltanut varmasti enää koskaan varastaa Tuuliklaanin riistaa, kun näki että Tuuliklaanilainen hoitelee riistavarkaan vaikka yhdellä käpälällä, jos on tarvis”, Valkohäntä kertoi.
”Olisiko mitään… kiinnostavampaa?” Haikarapentu kysyi. Hän ei oikein jaksanut kuunnella tälläistä.
”Vai kiinnostavampaa?” Valkohäntä sanoi itsekseen hiljaa.
”Niin, varmasti sinä olet jotain kokenut, kun olet niin vanha”, Haikarapentu sanoi. Valkohäntä hymähti.
”No, olettekos kuulleet Rikkotähdestä?” vanhus kysyi.
”Kai jotain olen kuullut. Luulin että häntä vain käytettiin pentujen pelottelemiseen”, pentu mutisi.
”No, vanhassa metsässä hän nousi Varjoklaanilaisten päälliköksi. Rikkotähti oli pelätty päällikkö, hän johti klaaninsa vaikka miten moneen taisteluun lyhyenkin ajan sisällä.” Valkohäntä keskeytti äkisti, kun Varissulka tuli ulos ja venytteli.
”Entäpä jos kertoisinkin heille auringonpesästä ja Keskiyöstä?” kolli keskeytti Valkohännän. Haikarapentu oletti ettei hän halunnut pennuille painajaisia. Mustavalkoinen kolli ei kuitenkaan pannut vastaan vanhukselle, mutta nyhti maasta ruohoa kynsillään.
”Mistä keskiyöstä?” Näätäpentu kysyi pää kallellaan.
”Keskiyö on mäyrä. Hän asuu auringonpesällä. Toisin kuin muut mäyrät Keskiyö ei tapa kissoja”, Varissulka aloitti.
”Mäyrä?” Näätäpentu kysyi kiinnostuneena.
”Niin. Teimme sinne matkan muiden klaanien kissojen kanssa kauan sitten.”
”Kerro lisää!” naaraspentu kysyi selkeästi kiinnostuneempana kuin Haikarapentu.
”Öö, taidan mennä nyt, hei sitten, Valkohäntä ja Varissulka”, kolli sanoi ja peruutti sitten ulos. Hän kuitenkin törmäsi johonkin kissaan.
”Varo vähän!” oppilas, jonka Haikarapentu tunnisti Aavatassuksi sähähti.
”Anteeksi”, kolli sanoi nähdessään, että Aavatassu oli kompastunut ja tiputtanut sammalensa maahan. ”Voin auttaa keräämään ne, jos tahdot”, hän ehdotti ystävällisesti.
”Olisit vain jaloissa. Menisit vain pentutarhaan”, naaras murahti vastaukseksi. Haikarapentu kohautti lapojaan ja luikki pentutarhaan. Jos Aavatassu ei kaivannut apua, miksi vaivautua? Siitähän vain valitettaisiin lisää.

Nyt loputkin pennut olivat heränneet. Haikarapentu leikki Pääskypennun kanssa sammalpallolla nyt hiukan äänekkäämmin, kun kaikki olivat heränneet eikä tarvinnut olla niin hiljaa. Haikarapentu kurkotteli saadaksen sen kiinni, mutta kompastui omiin jalkoihinsa kömpelösti ja kaatui vierellä olevaan pusikkoon. Pieni kolli vinkaisi, mutta nousi ja tunsi olevansa melkein kunnossa, mutta vasemmassa etutassussa oli piikki melko syvällä.
”Auts!” Haikarapentu sanoi kun kosketti vahingossa piikkiä tutkiskellessa käpäläänsä.
”No, mitä?” Pääskypentu loikki hänen viereensä.
”Sain piikin”, mustavalkoinen kolli vastasi näyttäen käpäläänsä.
”Mene parantajan pesälle, niin voidaan sittne jatkaa leikkimistä”, toinen pentu sanoi energisesti ja loikki sammalpallon kimppuun. Haikarapentu nyökkäsi pikaisesti ja hölkkäsi niin nopeasti kuin pystyi parantajan pesälle, jossa Tuuliklaanin parantaja, Routaruusu istui lajittelemaasa yrttejä.
”Tinjamia, hierakkaa… nuo lehdet näyttävät kyllä hiukan liian vanhoilta”, Routaruusu luetteli itsekseen yrttejä. ”Ai, hei, Haikarapentu. Onko jokin hätänä?” Valkea naaras kysyi kääntäen katseensa häneen.
”Sain piikin tassuuni”, kolli sanoi yrittäen kuullostaa siltä, ettei se edes sattunut.
”Selvä, anna, kun minä otan sen pois”, parantaja sanoi ystävällisellä äänellä ja nuoli piikin ympäriltä. Sitten hän veti sen pois ja Haikarapentu vinkaisi, kun ei ollut olettanut sen sattuvan niin paljon.
”Kiitos!” kolli kuitenkin naukaisi, kun Routaruusu levitti siihen jotain yrttiä.
”Tulethan käymään tai sanot emollesi jos siihen alkaa sattumaan pahemmin?” kissa kehotti ja Haikarapentu nyökkäsi vastaukseksi kipittäessään ulos pesästä.


//okei tästä tuli vähän sekava ja tapahtu ehk liikaa juttuja mutta pentutarinoihin on nii vaikee keksiä sisältöä </3

Liekkisade - yhdeksästoista luku

“Ei, katso, Kaislatassu. Kun hyökkäät, sinun täytyy mennä alitseni, koska minä olen sinua isompi, ei sivultani”, Liekkisade ohjeisti oppilastaan, joka näytti keskittyvän koulutukseensa todella. “Jos yrität sivultani, voin nopeasti kääntyä ja heittää sinut nurin.”
“Selvä, saisinko yrittää uudelleen?” oppilas kysyi. Liekkisade nyökkäsi ja asettui ikään kuin odottamaan iskua. Tällä kertaa pienempi oppilas tuli mestarinsa ali ja kun kolli yritti kääntyä puolustautuakseen, Kaislatassu oli jo hänen niskassaan. Liekkisade päätti hiukan testata oppilastaan, ja painui maahan kuin olisi jo luovuttanut. Kuullessaan naaraan voitonriemuisen hihkaisun, Liekkisade heitti hänet päältään ja painoi oppilaan maahan.
“Sinun täytyy aina olla varuillasi, vasta kun kissa pakenee, hän on varmasti luovuttanut”, kolli sanoi ystävällisesti. “Riittää tältä päivältä, menemme illalla rajapartioon.” Liekkisade heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja juoksi koko matkan leiriin saakka.

“Mene sinä syömään, ilmoitan kyllä sitten kun menemme rajapartioon”, Liekkisade tokaisi Kaislatassulle, joka oli jo menossa Lummetassun luo. Kollilla oli ensiksi muita suunnitelmia, ennen kuin hän söisi itse. Liekinoranssi soturi meni pentutarhan suuaukosta sisään ja etsi katseellaan kumppaniaan. Laventelinenä istui pesemässä itseään vuoteellaan.
“Ei taida mennä enää kauaa, että pennut syntyvät”, hän kuiskasi lempeästi.
“Ei niin. En malttaisi odottaa”, Laventelinenä vastasi, ja Liekkisade peitti hänet nuolaisuihin.
“En minäkään. Haen sinulle jotain syötävää kohta, jos vain tahdot.”
”Kiitos, se olisi mukavaa”, harmaa naaras hymyili. Liekkisade istui hänen edessään pesemässä itseään.
”Miten oppilaasi kanssa sujuu?” Laventelinenä kysyi.
”Hienosti. Kaislatassu oppii nopeasti, hänestä tulee mainio soturi jonain päivänä”, kolli kehräsi.
”Voin uskoa, kun sinä olet mestarina. Meidän pennuistammekin tulee varmasti hienoja sotureita.” Liekkisade hieroi kuonoaan kumppaninsa poskeen ja meni ulos tuoresaaliskasalle. Hän nappasi sieltä pulskan vesimyyrän jonka kuljetti kumppanilleen.
”Tässä. Voit syödä sen”, liekinoranssi kolli hymähti.


”Kaislatassu, aika mennä iltapartioon!” Liekkisade kutsui oppilastaan. Naaras istui oppilaiden pesän ulkopuolella sukien itseään, mutta nousi heti kun häntä kutsuttiin.
”Keitä muita tulee?” Kaislatassu kysyi innokkaasti.
”Liekkilehmus, Täplätuike ja Tuhkatassu”, Liekkisade nyökkäsi aukiolla valmistautuvia kissoja kohti ja sitten hölkkäsi sinne Kaislatassu kintereillään.
”Oletteko valmiita?” partiota johtava Liekkilehmus kysyi. Liekkisade nyökkäsi, ja kun kaikki olivat valmiina, partio lähti leiristä.
”Menemme tarkistamaan Taivasklaanin rajan ensiksi”, Liekkilehmus tokaisi suunnaten sen rajalle. Hetken kuluttua Taivasklaanin rajamerkit olivat huomattavissa. Taivasklaaninkin partio oli juuri merkkaamassa rajoja, joten Täplätuike nyökkäsi tervehdykseksi.
”Onko ollut hyvin riistaa?” Liekkilehmus naukaisi ohi mennessään.
”Kyllä, pian koittaa viherlehden aika”, Taivasklaanin partiota johtava Nopsavarjo vastasi kohteliaalla äänensävyllä. Sitten molemmat partiot jatkoivat matkaansa sanomatta enää sanaakaan. Yllättäen Liekkisade kuuli, että Kaislatassun maha murisi.
”Etkö syönyt leirissä? Minähän käskin”, kolli kysyi oppilaaltaan.
”Oikeastaan en syönyt. Halusin näyttää Lummetassulle mitä opin tänään, eikä ollut nälkä, ja unohdin”, Kaislatassu kuullosti hermostuneelta, ikään kuin tämä olisi pelännyt että Liekkisade suuttuisi. Kuitenkin kolli vain huokaisi, ja pudisteli hiukan päätään.
”Syö ensi kerralla kun siihen on tilaisuus, kiltti?”
”Syön tietenkin, mutta voimmeko pysähtyä saalistamaan?” naaras sanoi katsoen Liekkisadetta.
”Ehkä tulomatkalla. Tule, ettemme jää jälkeen”, oranssi kolli sanoi juosten muut kiinni. Merkittyään rajat partio kääntyi lähteäkseen.
”Jäämme Kaislatassun kanssa saalistamaan”, Liekkisade totesi.
”Älkää viipykö kauaa”, Liekkilehmus nyökkäsi ja johti partiota takaisin leiriin. Liekinoranssi kolli odotti kunnes musta naaras oli kadonnut puiden sekaan, ja kääntyi Kaislatassua kohti.
”Emme mene kalastamaan nyt, vaan etsimme maariistaa. Näyttäisitkö vaanimisasentosi?” kolli ehdotti oppilaalleen, joka pudottautui asentoon hiukan kömpelösti.
”Älä anna häntäsi liikkua, se rapisuttaa lehtiä.” Kaislatassu nyökkäsi. ”No, haistatko mitään?” Liekkisade kysyi naaraalta.
”Hmm… myyrän!” oppilas sanoi innoissaan.
”Oikein hyvä, mutta pidä Tähtiklaanin tähden hiukan vähemmän meteliä, kiitos”, kolli kuiskasi oppilaansa korvaan. Kaislatassu maisteli ilmaa ja Liekkisadekin pudottautui matalaksi ettei säikyttäisi oppilaansa myyrää, ja katsoi, kun tämä hiipi hiljaa sitä kohti. Kun ajoitus oli hyvä, naaras loikkasi ja puri myyrän kuoliaaksi.
”Voinko syödä tämän? Minulla on hirveä nälkä!” Kaislatassu kysyi.
”Klaani tulisi kyllä ruokkia ensin… toisaalta emme ole metsästyspartiossa. Kuitenkin minusta olisi parempi että jakaantuisimme, niin saisimme enemmän riistaa”, Liekkisade ehdotti heilauttaen häntäänsä merkiksi Kaislatassulle mennä etsimään.


”Seis! Etkö huomannut, että tuo hiiri oli menossa Taivasklaanin puolelle?” Liekkisade kiiruhti pysäyttämään Kaislatassun, joka katseli käpäliään vaivaantuneena.
”En minä tajunnut. Anteeksi, tuo ei tule toistumaan. Mutta miksi se haittaisi niin paljon? Eivätkös Taivasklaanilaiset taistelleet meidän puolellamme silloin?” oppilas kysyi yhä hiukan hermostuneena.
”Ei se mitään. Mutta vaikka olet oikeassa, emme halua ärsyttää Taivasklaania. Se ehkä oli samalla kannalla silloin, mutta en usko sen katsovan hyvällä jos Jokiklaanin oppilas varastaa heiltä hiiren. Sitä paitsi emme kaipaa Taivasklaanin vihaa, kun mikään klaani ei varmasti ole vielä vahvistunut täysiin voimiinsa. Taistelu on viimeisin asia jota haluamme näin pitkän lehtikadon jälkeen”, Liekkisade selitti itsekin hiukan vaivaantuneena.
”Ehkä meidän on parasta palata leiriin, saalista on jo tarpeeksi. Sinäkin saat varmasti syödä sitten jotain.” Liekinoranssi kolli heilautti nopeasti häntäänsä merkiksi seurata ja kääntyi lähteäkseen kohti leiriä. Hän juoksi koko matkan vaikkakin välillä hiljensi ja katsoi taakseen seurasiko Kaislatassu yhä.

”Haistan… myyrän!” Lummetassu naukaisi Ilveskuuran kysyessä häneltä, haistoiko tämä mitään. Kolli pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi kohti pientä otusta. Liekkisde odotti jännittyneenä saisiko tämä sen kiinni, valmiina syöksymään paikkaan, jonne se todennäköisimmin karkaisi, jos huomaisi oppilaan vaanimassa sitä. Lummetassu kuitenkin hyppäsi juuri oikealla hetkellä ja sai kuin saikin myyränsä kiinni. Tämä ilmestyi selkeästi innoissaan näyttämään saalistaan.
”Oikein hyvä. Jatketaan saalistusta. Minusta pitäisi hajaantua pareittain”, partiota johtava Pikimusta ehdotti, ja kaikki nyökyttelivät.
”Jos minä olen Hiekkatuulen pari, niin Ilveskuura ja Liekkisade, te voisitte olla oppilaittenne parit. Niin saisimme enemmän riistaa kuin joukossa kulkiessa”, Pikimusta tokaisi. Liekkisade piti mustasta naaraasta, joka oli mukava ja tuntui olevan melko itsevarma partioidenkin johdossa. Hän tiesi tämän olleen soturina paljon kauemmin kuin liekinvärinen kolli oli itse ollut, ja tämä uskoi saavansa itsekin vanhetessaan samanlaista itsevarmuutta, kun tietäisi, että klaanitoverit usein tottelisivat valittamatta. Oppilaan kouluttaminen oli varmastikin hyvää harjoitusta siihen, ja hänestä tuntui jo kuin Kaislatassusta tulisi vaikka kuinka hyvä soturi joskus. Kolli myös tahtoi olla niin hyvä isä tuleville pennuilleen kuin vain voisi, olla heille luottamuksen arvoinen ja neuvoa heitä aina, kun voisi. Hän pudisteli nopeasti päätään ja oli juuri lähtemässä Kaislatassu mukanaan, mutta haistoi Kultaliekin. Hän oli Liekkisateen kumppanin, Laventelinenän sisko, joten hänestä tuntui kuin naaraalla olisi ollut jotain tärkeää.
”Kultaliekki? Mitä sinä täällä teet?” Hiekkatuuli kallisti hiukan päätään kun näki naaraan.
”Liekkisateelle minulla oli asiaa. Laventelinenän… synnytys alkoi”, hän sanoi hengästyneenä, ja oli harmasti juossut ihan koko matkan etsiessään Pikimustan partiota, jonka mukana Liekkisade oli.
”Tulen heti”, Liekkisade naukui katsoen toiveikkaana Pikimustaan, joka hymähti hänelle.
”Mene vain. Kumppanisi tarvitsee sinua enemmän kuin partio”, musta naaras sanoi lempeästi. Liekkisade juoksi Kultaliekin rinnalla leiriin ja sitten pentutarhaan.

”Liekkisade. Sait kolme tervettä pentua”, Vesitassu naukui päästäessään kollin sisään pentutarhaan. Liekinoranssi kolli katsoi lempeästi kumppaniaan ja kolmea pientä pentua, jotka hän näki. Laventelinenä pyysi häntä nimeämään ensimmäisen pennun, joka oli harmaa raidallinen. Pennulla oli vaaleita kuvioita, mutta yksi asia pisti hänen silmiinsä. Sen turkki oli melko piikikkään näköistä, joten hän ehdotti nimeksi Ohdakepentua. Seuraavan pennun nimen Liekkisade olisi halunnut Laventelinenän päättävän, mutta naaras oli kieltäytynyt.
Kolli mietti hetken, kunnes keksi nimen ruskehtavan oranssille kollille. ”Miten olisi Viserryspentu?”
”Se on hyvä. Viimeinen voisi olla Laulupentu”, Laventelinenä ehdotti hymyillen ja kehräten hiukan voimattomasti. ”He ovat niin kauniita.”
”Niin ovat. En malta odottaa että näen millaisia kissoja heistä kasvaa”, Liekkisade vastasi hymyillen. Hän oli pakahtumaisillaan ilosta. Kolli rakasti jo nyt kaikkia kolmea pentuaan, toivoen heidän joskus rakastavan häntä yhtä paljon. ”Toivon niin paljon, että voin olla heille hyvä isä”, tämä huokaisi.
”Minä tiedän, että sinä olet heille. En voisi toivoa parempaa kumppania”, Laventelinenä kuiskasi katosen Liekkisateen sinisiä silmiä lempeästi. Hymy nousi väkisinkin kollin huulille.

Muutaman seuraavien päivien aikana Liekkisade kävi katsomassa pentujaan ja kumppaniaan niin usein, kun pystyi. Hän odotti innolla sitä päivää, kun pennut avaisivat silmänsä.