Ensimmäinen luku – Stuck

Pääskypentu makasi kerälle käpertyneenä Haikarapennun ja Kielopennun välissä, vielä hieman unisena. Aurinko paistoi jo, mutta ulkona oli silti kylmä, eikä pieni kolli olisi millään tahtonut nousta vielä. Hän nosti hieman päätään nähdäkseen Haikarapennun toisella puolella nukkuvan Kylmäpennun ja nelikon takana makaavan Tarinamielen. Myös hän nukkui sikeää unta, vaikkei tuhissutkaan pentujensa tavoin tai miukunut unissaan. Ikirouta, Kipinäsydän ja Kalmakukkakin nukkuivat, tosin kaikki eri asennoissa. Pääskypennun katsellessa ympärilleen väsymys alkoi pikkuhiljaa haihtua, ja pian hän olikin jo jaloillaan. Kun hän näki Ikiroudan pentujenkin nukkuvan vielä, hän tuhahti hengityksensä alla ja hiipi kaikessa hiljaisuudessa pois emonsa ja sisarustensa luota. Kolli pinkaisi ulos pentutarhasta ja pysähtyi vasta vielä tokkuraisen leirin keskelle päästyään. Sotureista oli vasta muutama hereillä, mutta Sadehäntä hoiti jo tehtäväänsä varapäällikkönä ja laskeskeli, kuinka moni kannattaisi lähettää aamupartioon.
”Onko ketään, joka välttämättä haluaa mukaan?” Varapäällikkö varmisti ennen, kuin alkoi nimittämään ketään partion jäseneksi. Pääskypentu hypähti paikallaan ja säntäsi naaraan luo.
”Minä haluan!” Hän huudahti innoissaan, mutta Sadehäntä vain naurahti ja pudisti päätään.
”Ethän sinä ole vielä lähelläkään oppilasikää, joudut odottamaan vielä muutaman kuun”, musta naaras kehräsi, silittäen käpälällään pennun päätä. Pääskypentu luimisti korviaan ja irvisti.
”Mutta kun–”, Sadehäntä siirsi käpälänsä kollin suulle ja pysäytti hänet kesken lauseen.
”Tiedät, miten isäsikin vihastuisi, jos saisi tietää sinun kysyneen tuollaista”, naaraan ääni oli lempeä, mutta samalla määrätietoinen ja jämäkkä. Pääskypentu olisi halunnut edelleen inttää vastaan, mutta tiesi, ettei se tuottaisi tulosta. Lyhyen hännän pää maata laahaten hän löntysti pois varapäällikön luota ja istahti taas leirin keskelle. Hän polkaisi vihoissaan maata ja päästi ilmoille kimeän huudahduksen. Ärtyneen poikansa huomannut Pilvitähti loikkasi alas Viimakiveltä hämmentynyt katse silmissään.
”Luulin, että olisitte vielä nukkumassa”, päällikkö sanoi, istahtaen vielä öisen sateen jäljiltä kostealle maalle. Pääskypentu käänsi katseensa käpälistään isäänsä.
”Niin kaikki muut ovatkin”, hän vastasi edelleen hieman äreänä.
”Minä olen ainut, joka on hereillä”
”Vai niin…” Pilvitähti näytti mietteliäältä.
”Voin kerrata soturilakia kanssasi, jos tahdot”, päällikkö ehdotti. Pääskypentu nyrpisti nenäänsä ja pyöritti silmiään. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa joidenkin muinaisten kissojen asettamat säännöt, joiden perusteella elää. Varsinkaan, kun ne olivat juuri estäneet häntä pitämästä hauskaa!
”En minä halua kuulla mistään kuolleiden kissojen typeristä säännöistä”, pieni kolli tuhahti. Pilvitähden silmissä näkyi tyrmistynyt katse; ikään kuin päällikkö ei olisi ollut uskoa korviaan.
”Kuules nyt”, valkomusta kolli naukui jämäkästi.
”Jos emme noudattaisi esi-isiemme laatimia lakeja, koko järvi olisi tälläkin hetkellä kaaoksen vallassa, jos kukaan meistä olisi edes elossa. Nämä lait on asetettu klaaniemme ja kissojemme menestyksen ja tulevaisuuden turvaamisen vuoksi, ei siksi, että ne heitettäisiin syrjään milloin vain siltä sattuu itsestä tuntua. Minä en suvaitse sellaista käytöstä klaanissani, varsinkaan omilta pennuiltani!”
Pilvitähden ääni oli siihen asti pysynyt rauhallisena, mutta ärtymys alkoi hiipiä päällikön sanoihin. Pääskypentu luimisti korviaan ja käänsi katseensa toisaalle. Hän ei todellakaan alkaisi kuunnella saarnaa laeista, jotka asetettiin jo ennen, kuin kukaan sillä hetkellä elossa ollut oli edes syntynyt.
”Miksi me edes elämme jossain typerissä klaaneissa?? Eikö olisi paljon helpompaa vain tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja pitää kaikki huolta toinen toisistamme? Eivät KAIKKI soturilainkaan kohdat voi olla järkeviä kaikissa tilanteissa!” pentu nurisi. Pääskypentu huomasi, miten joka sanan jälkeen hänen isänsä katse muuttui yhä tulisemmaksi ja tulisemmaksi. Päällikkö ei kuitenkaan antanut vihan tunteelle periksi, vaan pudisti vain päätään ja tuijotti poikaansa suoraa silmiin.
”Voit miettiä sitä tämän päivän ajan pentutarhassa”, hän sanoi taas rauhallinen sävy puheessaan.
”Siis mitä?? Nytkö annat arestia?!” Pääskypentu kivahti äimistyneenä.
”Enhän minä ole edes tehnyt mitään! En varmana vietä koko päivää sisällä makaamassa!”
Pieni kolli kiljui ja kirosi täplikästä päällikköä, kun tämä kantoi hänet takaisin perheensä luo pentutarhaan. Kun Pilvitähti vihdoin astui pentutarhan seinien sisäpuolelle, Tarinamieli oli jo jaloillaan, selvästi huolissaan.
”Hankala pentu”, oranssisilmäinen kolli totesi laskiessaan rimpuilevan Pääskypennun maahan. Pieni kolli riensi huolestuneen emonsa jalkojen turvaan ja irvisti sitten rumasti isälleen. Etäämmällä makoileva Kipinäsydän virnuili huvittuneen näköisenä.
”Pitäisitkö sinäkin hänelle puhuttelun illemmalla? Hän ei tunnu ollenkaan ymmärtävän klaaninsa tärkeyttä”, päällikkö pyysi ja loi vielä viimeisen katseen nuorimpaan poikaansa, ennen kuin poistui pesästä. Tarinamieli huokaisi ja asettui taas makuulleen pentujensa viereen.
”Tiesitkös, Pääskypentu”, naaras aloitti, ottaen mukavan asennon makuualustallaan.
”Meidän klaanimme on ollut olemassa pidempään, kuin kissat ovat eläneet tämän järven ympärillä”
Myös Kielopentu, Kylmäpentu ja Haikarapentu olivat heränneet Pääskypennun kiljuntaan, mutta he olivat painautuneet taas emonsa lämpimään kylkeen tämän asetuttua uudelleen makuulleen. Pääskypentu tiesi pentuetovereidensa olevan edelleen vihaisia aikaisesta herätyksestä, joten hän asettui makuulle hieman kauemmas, ja hiljentyi kuuntelemaan emonsa alkavaa tarinaa.
”Sukupolvia sitten, neljä klaania asui metsässä, jota ei enää tänä päivänä ole”, emo kertoi. Haikarapentu nosti hämillään päänsä ja esitti kysymyksen:
”Eikö klaaneja ole viisi? Miksi vain neljä niistä asui metsässä?”
Tarinamieli pudisti päätään, nähtävästi hieman hyvillään pentunsa uteliaisuudesta.
”Se on tarina toiselle kertaa”, naaras vastasi ja jatkoi tarinaansa:
”Kaikki tällä hetkellä olemassa olevat klaanit perustettiin siinä metsässä, kun muinaiset esi-isämme lähtivät matkaan pelastaakseen oman heimonsa nälkäkuolemalta. Heidän nimensä ovat jo kauan sitten hukkuneet ajan virtaan, mutta tarinat heidän urotyöstään elävät yhä”, emo kertoi.
”He taivalsivat monta auringonnousua, monien haasteiden ohi. He kulkivat läpi vuorten, yli jokien ja kohisevien koskien, halki metsien ja jopa kaksijalkaloiden läpi. Jotkut menettivät jopa henkensä, mutta henkiin jääneet kissat eivät luovuttaneet. Kun he saapuivat metsään, he jakaantuivat lopulta ryhmiin suuren alueen takia ja erimielisyydet alkoivat hiertää heidän välejään. Kaaoksen välttämiseksi perustettiin soturilaki ohjaamaan kaikkia klaaneja oikeaan suuntaan. Ilman sitä mekään emme olisi olemassa; soturilaki ja Tähtiklaani ohjasivat näet aikanaan myös metsästä järvelle lähteneitä kissoja. Klaanien säilyttäminen yhtenäisinä ja itsenäisinä, ja soturilain noudattaminen ovat vähintä, mitä voimme tulevaisuutemme vuoksi uhrautuneiden sukupolvien kunniaksi tehdä, ja siksi…”
Pääskypentu ei enää kuullut mitään. Hänen ajatuksensa vilisivät muinaisissa kissoissa ja ympäristöissä, joissa hän ei koskaan pääsisi vierailemaan.
*Pääsisinpä minäkin matkalle…* kolli pohti ja mietti, millaista olisi vaeltaa kohti tuntematonta ja kohdata kaikenkokoisia ja -näköisiä vastustajia, ja saalistaa aivan uudenlaista riistaa. Veri herui kielelle, kun Pääskypentu ajatteli oravia, metsän lintuja ja kaikkia niitä kaloja, joita ei Tuuliklaanin nummilla elänyt.
”Vielä joskus”, hän lupasi itselleen niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Vielä joskus hän näkisi maailman leirin – ja nummien – ulkopuolella.

// jess eka tarina kirjotettuna Pääskyllä!! :D Tämä oli jotenkin hauska kirjoittaa, kun pääsi pohtimaan hänen arvomaailmaansa ja unelmiaan. Saa nähdä, mihin Pääskypennun tie tulee viemään ;)

Liekkisade - kahdeksastoista luku


Kolli heräsi epämukavalta makuusijalta. Hän ei heti muistanut, missä oli, mutta sitten edellisten päivien tapahtumat tulivat mieleen. Liekkisade pudisteli päätään, ikään kuin karkottaakseen unisuuden. Kolli tahtoi löytää Risasydämen niin pian, kuin mahdollista-häntä alkoi pikkuhiljaa painostaa huoli. *Mitä minä ajattelin, kun lähdin näin lähellä Laventelinenän pentujen syntymistä? Entäpä Kaislatassu? Kaikki ajattelevat, että olen itsekäs, koska haluan niin palavasti vain tietää, onko Risasydän isäni!* Liekkisade ei tahtonut jäädä odottelemaan enää hetkeksikään, vaikka hänen vatsansa kurni. Suunnitelma oli nyt tämä-etsiä Risasydän, tiedustella häntä ja palata mahdollisimman nopeasti Jokiklaaniin.



Liekkisade oli taivaltanut koko aamun ja metsästänyt välissä, mutta hänen matkanpäänsä oli siinä. Hylätty kaksijalanpesä, missä Risasydän ehkä asui. Hän laahusti pesän toiselle puolelle, ja näki varjoissa kissan. Sen oranssit hehkuvat silmät kiiluivat siellä, eikä Liekkisade edes tajunnut tumman kissan loikanneen hänen kimppuunsa.
”Päästä irti!” Liekkisade huusi raivoissaan kissalle, jonka hän nyt tunnisti Risasydämeksi.
”Liekkisade”, tämä vain murahti.
”Risasydän”, Liekkisade vastasi takaisin tuijottaen kollia raivoissaan.
”Ei, olen nykyään vain Risa”, hän murisi uhkaavasti. ”En odottanut näkeväni sinua enää.”
”En minäkään sinua, enkä edes toivonut, että näkisin. Kenelläkään muulla ei ole vastauksia, joten päätin, että etsin sinut”, Liekkisade kertoi nopeasti, yhä karvansa pörhistäneenä.
”Mitäs minä sinulle kerron?” Risa haukotteli äänellä, jossa ei ollut yhtään lempeyttä, ei yhtään ääntä, jolla isä usein puhui pennulleen.
”Kerrot minulle, kuka emoni on”, Liekkisade sanoi paljastaen kyntensä.
”Luuletko, että puhun ihan noin vain?” Risa tokaisi hymyillen julmasti.
”Kerro, tai saat maksaa hengelläsi!”, Liekkisade sihahti, ja loikkasi isomman kissan päälle kynnet esillä, asettaen ne tämän kurkulle. Hän oli tässä pisteessä valmis tappamaan Risan. Hän ei tuntenut tummanruskeaa kollia kohtaan mitään.
”Päästä irti! Hyvä on, puhutaan sitten”, tämä sanoi vastahakoisesti, ja Liekkisade helläsi otettaan. Hän katsoi yhä Risan oransseihin silmiin, ja oli haistavinaan hitusen pelkotuoksua.
”No, kuka on emoni?” Liekkisade sanoi hampaat irvessä.
”Varjoklaanilainen”, Risasydän kuiskasi.
”Varjoklaanilainen?” Liekkisade tivasi.
”Niin, voin kertoa lisääkin. Lupaa vain yksi asia”, Risa naukui.
”No, mikä?” liekkiturkkinen kolli kysyi.
”Vaikka olisit kuinka vihainen minulle, älä satuta pentujani”, tämä pyysi. Liekkisateen silmissä leimahti raivo.
”Millaisena hirviönä sinä minua pidät?” tämä sihisi kykenemättä pysymään rauhallisena.
”Rauhoitu, ja käy istumaan, jos haluat kuulla emostasi lisää”, Risa sanoi ärtyneenä. Liekkisade totteli vastahakoisesti. Jos tämä oli ainut keino saada tietoa, hänhän tottelisi.
”Kuten sanoin, emosi oli Varjoklaanista. Vaikka olinkin Jokiklaanilainen, minä olin täysin rakastunut häneen. Hänellä oli kuitenkin toinen kissa, jota kohtaan hän tunsi jotain, mitä minä häntä kohtaan. Hän oli tiineenä, ja kun hän sai pennun, sinut”, Risa sanoi ja piti pienen tauon. ”Hänen kumppaninsa kuoli. Luulen, että sen kollin nimi oli Tuli, tai jotain sellaista. Emosi oli niin surullinen, että ei kyennyt pitämään sinua, ja minä olin ainut vaihtoehto, kelle antaa pentu. Vaikka hän näki minut vain hyvänä ystävänä, hän luotti minuun, nimesi sinut Liekkipennuksi, ja antoi sinut minulle, Jokiklaanin kasvatettavaksi”, Risa kertoi. Liekkisade oli todella järkyttynyt. Häntä melkein pyörrytti. Nyt, kun hän oli saanut näin paljon tietoa, hän ei voinut olla lopettamatta.
”Mikä.. Mikä oli emoni nimi?” Liekkisade kysyi hiljaa. Hänen vihansa oli hieman laantunut. Ei tosin lähellekkään kokonaan.
”Ampiaispilvi”, Risa sanoi mietteliään kuuloisena.
”Miksi.. Miksi.. Miten sinä saatoit hylätä minut, kun emoni oli Varjoklaanilainen ja isäni oli kuollut?” Liekkisade tiuskaisi. Risa yllättyi vihaisuudesta yleensä ystävällisen Liekkisateen äänessä, vaikka kolli olikin alusta alkaen ollut vihamielinen.
”Klaanielämä ei ollut minua varten. Sitä paitsi minä en koskaan nähnyt sinua poikanani, enkä tuntenut sinut nähdessäni muuta, kuin kateutta oikeaa isääsi kohtaan-ei siitä, että oli oikeasti omia pentuja, vaan rakkaus, jota Ampiaispilvellä ei riittänyt kuin isällesi. Ja tätä pahensi se, että olit aivan kuin isäsi ulkonäöltäsi”, Risa murisi katkerasti. Liekkisade tahtoi vain juosta takaisin leiriin. Juosta koko matka takaisin kotiin, haudata päänsä Laventelinenän pehmeään, harmaaseen turkkiin.
”Kukaan ei siis rakastanut minua tarpeeksi, paitsi Laventelinenä”, Liekkisade sihisi itsekseen, täynnä raivoa. ”Kaikki tuska, mitä olen kokenut, on sinun syytäsi!” Liekkisade sanoi ääni väristen. Hänen silmänsä kostuivat, ja hän tunsi kyynelet, jotka vierivät hänen poskiaan pitkin. Kolli ei voinut tehdä muuta, kuin juosta pois. Hän ei muuta halunnutkaan, kun päästä leiriin. Eipä hän ollut saanut tietää muuta, kuin että Laventelinenä oli ainut kissa, joka oli koskaan rakastanut häntä. Vaikka miten hän yritti ajatella, kuka oli hänen emonsa, ei hän tiennyt. Kollilla oli ollut rankkaa se, että hänellä ei ollut minkäänlaista vanhempaa Jokiklaanissa.



Pitkän matkan juostuaan Liekkisade oli aivan uuvuksissa. Matka olikin kestänyt aika vähän aikaa, nyt kun ei ollut keskeytyksiä. Häntä väsytti, ja kaikkia paikkoja särki. Kolli ei kuitenkaan tahtonut luovuttaa. Hän halusi päästä jo Jokiklaanin leiriin. Reviiri oli lähellä, lähempänä kuin hänestä oli menomatkan aikana tuntunut. Mutta Risasydän-tai siis Risa oli löydetty. Ei sillä, että se olisi helpottanut, se vain pahensi nuoren kollin mielipahaa. Hän tahtoi olla leirissä ennen kuuhuippua, joka oli jo kohta. Millään kolli ei jaksanut juosta, ja hän tyytyi kävelemään lyhyen matkan väsyneenä takaisin Jokiklaanin reviirille, sen pienen aukion kautta, josta hän oli kulkenut lähtiessäänkin. Väsymys alkoi painaa jo nuorta soturia, mutta hän oli viimein kotona. Hän katsoi puita ja maata, jotka olivat hänelle tuttuja, jotka hän oli nähnyt vaikka miten monta kertaa ennenkin. Mutta yhä kolli tunsi olonsa hylätyksi, vieläkin enemmän ulkopuoliseksi kuin lähtiessään. Heti leirissä hän käveli soturien pesään ja istui oman petinsä päälle. Oli niin myöhä, että hän käpertyi siihen. Hetken kuluttua hän kuuli Laventelinenän tulevan hänen viereensä. Kissat nukkuivat kiinni toisissaan aamuun asti, vaikka Liekkisateen uni olikin katkonaista.



”Huomenta”, Laventelinenä sanoi lempeästi, kun tämä nuoli kumppaninsa päälakea. Liekkisade heräsi, ja katseli ympärilleen. Pesä oli melkein tyhjä, he olivat kahdestaan.
”Kuinka myöhä on?” Liekkisade sanoi huolestuneena.
”Rauhoitu, et sinä nyt niin myöhään nukkunut”, Laventelinenä kehräsi hymyillen. Liekkisade katsoi häneen surullisesti, kun muisti, mitä Risa oli kertonut.
”Mikä hätänä? Saitko tietää, mitä halusit?” kollin kumppani kysyi, kun huomasi, ettei Liekkisade ollut hirveän iloisen näköinen.
”Sain, vaikka se ei ollutkaan kovin mieluista”, Liekkisade mutisi. Hän ei tahtonut käyttäytyä kuin pentu, joka ei saanut tahtoaan lävitse, joten kolli ei näyttänyt, kuinka vihainen oikeasti oli. Sitä paitsi, ei Laventelinenän tarvitsisi kärsiä, koska hän kärsi.
”Haluatko puhua siitä?” Laventelinenä naukui ystävällisesti. Liekkisade nyökkäsi hieman paremmalla tuulella kuin oli ollut. Sitten, hän vilkaisi Laventelinenän vatsaa, ja muisti pennut. Ne varmasti syntyisivät pian.
”Mentäisiinkö kävelemään vaikka joelle?” Liekkisade ehdotti. Laventelinenä nyökkäsi, ja kumppanukset lähtivät kävellen sinne. Heidän kävellessään Liekkisade päätti avata suunsa.
”Minä löysin isäni. Tai siis kissan, jota luulin isäkseni”, Liekkisade sanoi hiljaa.
”Saitko sinä tietää mitään, mihin halusit vastauksen?” Laventelinenä vilkaisi taakseen.
”Istutaan tähän, sain kaikkeen vastauksen. Joskus salaisuuksien vain olisi hyvä pysyä piilossa”, Liekkisade lisäsi samalla, kun suki turkkiaan.
”Mitä sinä tarkoitat?” Laventelinenä käänsi päätänsä hiukan vinoon.
”Risa kertoi… hän siis vaihtoi nimensä pelkkään Risaan. Risa kertoi, että emoni oli Varjoklaanilainen, ja isäni erakko, mutta isäni kuoli… ja emoni oli niin surullinen, ettei tahtonut kasvattaa minua”, Liekkisade mutisi, yrittäen estää ääntänsä muuttumasta sekavaksi.
”Sehän on hirveää! Saanko kysyä, miten sinä jouduit Risalle?” naaras henkäisi.
”Risa oli emoni hyvä ystävä, joten hän oli käytännössä viimmeinen kissa, jolle Ampiaispilvi saattoi antaa pennun”, Liekkisade sanoi, nyt jo selkeämmällä äänellä. Hän tiesi, ettei se ollut niin paha menetys, kun se olisi voinut olla, koska hän ei koskaan saanut tuntea vanhempiaan, mutta kyllä se kirpaisi hieman, koska suurin osa kissoista oli saanut tuntea vanhempansa, tai edes omistaa jonkun, joka oli kuin vanhempi.
”Olen pahoillani”, Laventelinenä sanoi hiljaa, ja laittoi kuononsa kiinni Liekkisateeseen.
”Ei se mitään. Olen minä pärjännyt tähänkin asti ilman, sitä paitsi, minulla on sinut, ja se riittää minulle”, Liekkisade vastasi hymyillen ja kietoi hännänsä kumppaninsa hännän ympärille.
”Sitä paitsi, kohta meillä on pentuja.”

Tiikeritassu - kahdeksas luku


Tiikeritassu näki painajaista taistelusta Synkkää metsää vastaan. Hän koko taas tuskan joutuessaan taistelemaan veljeään vastaan. Sitten hän oli juoksemassa tuskanhuutojen täyteisessä metsässä, ja näki Anpiaispilven.
”Odota! Minä haen parantajan! Sinnittele vielä hetken!” Tiikeritassu huusi emolleen.
”Ei, minun aikani… hyvästi. Yksi-” Ampiaispilvi sanoi ja se keskeytyi yskäisyyn.
”Asia jonka haluan sanoa sinulle. En.. kerinnyt sanomaan.. sitä.. ajoissa. Sinulla on-” taas yskäisy.
”Sinulla on sukua Jokiklaanissakin. Sinulla on velipuoli…” Ampiaispilvi sanoi unessa, kuten tämä oli sanonutkin viimmeisinä hetkinään oikeastikin.
”Halusin.. halusin sinun tietävän, vaikka.. vaikka luulet Jokiväreen olevan viimeinen sukulaisesi, katso rajojen ulkopuolelle.. poikani, tiedän, että jotenkin saat selville, kuka se on”, Ampiaispilvi sanoi ennen kuin painoi silmänsä kiinni. Tiikeritassu ulvaisi tuskasta. Miksi, miksi Tähtiklaani halusi hänen näkevän kaiken uudelleen, juuri, kun hän oli päässyt yli? Kolli heräsi huohottaen. Hän katsoi, kuinka Rastastassu hänen vierellään käänsi kylkeään ja avasi silmänsä hiukan raolleen.
”Onko kaikki hyvin?” Sanat lämmittivät Tiikeritassua.
”On, se oli vain painajainen”, Tiikeritassu sanoi parhaalle ystävälleen.
”Hyvä..” Rastastassu kuiskasi haukotellen. Hän oli aina ajatellut toisen kollin vain parhaana ystävänään, mutta hän tunsi uudenlaista kiintymystä. Jotain, mitä hän ei ikinä ennen ollut tuntenut. Kolli merkkasi hänelle ehkä hiukan enemmänkin, kuin vain tavallinen ystävä. Mutta Tiikeritassu oli täysin sokea tunteilleen, ja nuori kolli ajatteli sen johtuvan vain siitä, että he olivat menettäneet samat asiat. Rastastassun sisko oli kai syntynyt kuolleena, ja hänen emonsa oli kuollut hiukan synnytyksen jälkeen. Rastastassun isästä Tiikeritassulla ei ollut mitään käsitystä.


Hetken kuluttua Tiikeritassu oli saanut unta, mutta heräsi Rastastassun tökkiessä häntä kylkeen.
”Mitä..?” Tiikeritassu kysyi unenpöpperöisenä.
”Leijonahammas lähti leiristä juuri, kun kävin tarpeidentekopaikalla!” Rastastassu sanoi niin hiljaa, että Tiikeritassu hädin tuskin kuuli.
”Ehkä hän vain meni saalistamaan, kun nyt oli niin hieno ilma?” Tiikeritassu ehdotti karisteltuaan suurimman osan väsymyksestä pois.
”Nyt on kyseessä Leijonahammas, hänellä on jotain mielessään! Auta minua, kiltti”, pienempi oppilas aneli.
”Eikö voisi odottaa aamuun ja seurata silloin hajujälkeä ja katsoa mihin se johtaa?” ruskea kolli kysyi haukotellessaan.
”Ei, jos sinä et auta, menen yksin”, Rastastassu sanoi loukkaantuneena.
”Hyvä on, hyvä on, tulen. Mutta en kyllä aijo mennä vartijan ohi, mennään tarpeidentekopaikan kautta”, Tiikeritassu huomautti, ja Rastastassu näytti todella huojentuneelta. Yhdessä he hiipivät nukkuvien oppilaitten ohi, ja olivat ilosia, kun eivät herättäneet ketään. Sitten oppilaat hiipivät tarpeidentekopaikalle, ja ahtautuivat sieltä välistä ulos leiristä.
”Toivottavasti kukaan ei huomaa”, Rastastassu sanoi mietteliään kuuloisena.
”Tule, voin haistaa Leijonahampaan. Hän on varmaan kulkenut tästä”, Tiikeritassu tokaisi ja lähti seuraamaan hajujälkeä. Hetken seurattuaan he saapuivat aivan Varjoklaanin reviirin rajalle, jonka takana alkoi metsästysmaat, jotka eivät kuuluneet millekään klaanille. Hän saattoi nähdä pensaiden takaa Leijonahampaan, Tuhkan, ja yhden pienemmän kissan, joka ei kuitenkaan ollut pentu. Rastastassu eikä Tiikeritassu tunnistanut kissaa, mutta he pystyivät kuulla osan keskustelusta.
”Mitä minä saan, jos autan teitä suunnitelmassanne?” pienin kolli sanoi.
”Me voimme kyllä auttaa sinua myöhemmin tappamaan sen kissan, jonka kerroit..” Leijonahammas sanoi, jonka jälkeen naaraan ääni hiljeni niin, että kumpikaan ei kuullut sitä loppuun.
”Eli kostamme sille sinun kissallesi, niin että hän menettää sen jonkun asemansa, ja sinä saat enemmän valtaa, kuin sinulla on juuri nyt?” pienin kissa toisti heidän suunnitelmansa.
”Niin. Kun… on murheen murtama, hän ei tule kestämään surua, ja hän… Varjoklaanista… mukaan… minusta tulee Varjoklaanin seuraava varapäällikkö. Viimeinen tehtäväni olisikin sitten vain tehdä jotain niin uskomatonta, että.. on varmaa”, Leijonahampaan ääni kuului, mutta Tiikeritassu ei saanut selvää osasta.
”Haistatko sinäkin tuon?” Tuhka kysyi ja hänen keltaiset silmänsä muuttuivat viiruiksi. Leijonahammas ja pienin kissa kääntyivät katsomaan pensasta.
”Minun täytyy nyt mennä. Tavataan sitten taas..” Leijonahammas sanoi, ja Tiikeritassu nyökkäsi Rastastassulle merkin juosta. Oppilaat juoksivat, ja ennen kuin he olivat leirissä, vastaan tuli Jokiväreen aamupartio.
”Mitäs te täällä teette?” Jokiväre kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Öö..” Tiikeritassu aloitti, mutta ei voinut tietenkään sanoa sitä tässä, sillä Leijonahammas oli tullut heidän takaansa.
”Olimme yösaalistamassa..” Rastastassu mutisi.
”Kukas teidät sinne määräsi? Tajuatteko te ollenkaan, että metsässä voi yöllä liikkua kettuja, tai mäyriä, tai teille voi käydä mitä vain. Mitä vain”, Jokiväre raivosi, mutta Tiikeritassusta tuntui, että hän oli vain huolissaan pojastaan, joka oli hänen viimeinen elossa oleva sukulaisensa Varjoklaanissa.
”Ei kukaan… oikeasti, olemme pahoillamme”, Rastastassu sanoi kuopiessaan maata käpälällään.
”Minä lähdin etsimään heitä”, Leijonahammas tokaisi.
”Tiikeritassu, oletin sinulta hiukan parempaa käytöstä, olethan sinä jo kohta soturi. Mitä sinuun tulee Rastastassu, et saa ottaa ruokaa tänään ollenkaan”, Leijonahammas määräsi.
”Pidä sinä käpäläsi erossa tästä! Tuo on hiukan liian rankka rangaistus. Muistat kai, että minä olen varapäällikkö, et sinä”, Jokiväre sihisi vihaisesti.
”Kuule, oi suuri varapäällikkö, kerroppa, mikä sinusta on sitten parempi rangaistus?” Leijonahammas hymyili pelottavan näköisesti, silmät kiiluen.
”Minä sanon, että he saavat huolehtia klaaninvanhimmista tämän päivän. Ruokaa saavat sitten, kun heiltä on otettu punkit, vaihdettu makuualuset ja metsästetty niin, että klaaninvanhimmat saavat ruokaa”, Jokiväre murahti.
”Selvä sitten, kuulit kyllä, Rastastassu. Hommiin siitä, kuin olisi jo!” Leijonahammas karjui oppilaalleen. Yleensä Leijonahammas kyllä yritti olla kiltti Rastastassulle muiden nähden, Tiikeritassu pani merkille. Rastastassu säpsähti, mutta meni takaisin leiriin Tiikeritassu kinterellään.
”Aloitetaanko niistä punkeista? Jos hiirensappea läikkyy makuualusille, ne pitää vaihtaa uudestaan…” Tiikeritassu ehdotti iloisena, kun sai olla sen kissan kanssa, jonka seurassa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä irtoaisi ilosta. Tiikeritassu tiesi olevansa valmis tekemään mitä tahansa Rastastassun kanssa, niin paljon hän tästä välitti. Kolli oli jopa lopettanut Leijonahampaan ihailun, kun Rastastassu oli pyytänyt. Ja nytkin he olivat tässä Rastastassun idean takia, mutta Tiikeritassu ei kantanut kaunaa, eikä häntä haitannut yhtään.
”Tuletko?” Rastastassu kysyi iloisesti, jonka jälkeen Tiikeritassu hölkkäsi kollin perään. Tiikeritassu pelkäsi, että Rastastassu näki hänet vain ystävänä, vaikka itsekin luuli näkevänsä tämän vain parhaana ystävänään. Oikeasti kolli näki Rastastassussa jotain niin erikoista, että se sai hänet tuntemaan sellaisen tunteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.


Rastastassulla oli suussaan keppi, jonka päässä nuokkui hiirensappeen kastettu sammal. Tiikeritassu juoksi klaaninvanhimpien pesälle katsomaan, olivatko vanhukset hereillä jo. Keltaturkki oli pesemässä itseään.
”Hei, sammeko tulla ottamaan punkit teistä?” Tiikeritassu kysyi.
”Toki. Sitten, kun saatte ne minusta, antakaa minun herättää Käärmekallo, niin hän ei ole niin pahalla tuulella”, Keltaturkki haukotteli. ”Minulla on yksi punkki tuolla selässä”, Keltaturkki sanoi osoittaen hännällään kohtaa, jossa oli punkki. Tiikeritassu otti oksan ja sammalen Rastastassulta, ja paineli punkkia sillä niin kauan, että se tipahti.
”Kiitos, voin herättää nyt Käärmekallon”, Keltaturkki sanoi.
”Rastastassu, otatko sinä hänen punkit, niin voin viedä vanhat sammalet pois sillä aikaa?” Tiikeritassu ehdotti. Rastastassu nyökkäsi myöntymisen merkiksi, joten Tiikeritassu pyöritteli Keltaturkin sammalet palloksi ja otti ne hampaisiinsa. Sitten oppilas käveli ulos.
”Oliko pakko herättää?” Tiikeritassu kuuli Käärmekallon murisevan, ennen kuin kolli katosi ulos pesästä.



Tiikeritassu oli saanut vietyä sammalet, joten hän meni takaisin pesään, missä Rastastassu ei enää ollut.
”Hän meni viemään hiirensapen pois”, Keltaturkki tokaisi juuri, kun Rastastassu asteli sisään.
”Mennäänkö nyt hakemaan uudet sammalet?” Rastastassu kysyi Tiikeritassulta iloisesti.
”Mennään vain”, Tiikeritassu kehräsi.
”Ja katsokaakin, etteivät ne ole kosteita!” Käärmekallo sanoi. Tiikeritassu otti hänenkin makuusijansa palloksi ja vei sen ulos Rastastassu mukanaan. Sitten kollit kävelivät tavanomaiselle paikalle, josta sammalia kerättiin.
”Katso! Tuon onton puunrungon sisällä on sammalta, ja se on vielä varmasti kuivaa, kun on suojassa sateelta!” Rastastassu hihkaisi ja juoksi niin nopeasti, että yllättyneen Tiikeritassun oli hankala pysytellä perässä. He saapuivat puunrungon luokse, ja Rastastassu työnsi käpälänsä kynnet esillä sinne, ja ryhtyi ottamaan sammalta. Hän puristeli sammalet palloksi, ja otti ne hampaisiinsa. Tiikeritassukin otti sammalta niin paljon, kun kykeni ja käveli leiriin Rastastassun kanssa.


Tiikeritassu söi nälkäisenä hiirtä. Koko päivän hän ja Rastastassu olivat hoitaneet klaaninvanhimpia. Nyt heidän rangaistuksensa oli ohi, joten he saisivat syödä ja käydä nukkumaan. Päivän touhuissa Tiikeritassu oli täysin unohtanut Leijonahampaan, Tuhkan ja tunnistamattoman kollin suunnitelmat, mutta nyt kolli paloi halusta päästä kertomaan Jokiväreelle, mitä hän oli kuullut. Harmillisesti Tiikeritassu ei nähnyt isäänsä missään, joten hän ajatteli tämän olevan Valotähden pesässä.
”Tuletko?” Rastastassu sanoi väsyneen kuuloisena, kun Tiikeritassu oli tuijotellut päällikön pesää hetken. Kolli nyökkäsi vastaukseksi ja laahusti tämän perässä.
”Hyvää yötä”, Tiikeritassu sanoi hymyillen Rastastassulle heidän asettuessaan makuulle makuusijoilleen. Vaikka Tiikeritassu ei ollut iloinen tällä hetkellä, Rastastassu sai hänet hymyilemään, kun kolli vaipui uneen.



Aamulla Tiikeritassu heräsi, mutta Rastastassu nukkui vielä, joten Tiikeritassu ei raaskinut herättää tätä. Kolli oli varma, mitä hän tahtoisi tehdä ensimmäiseksi tänään. Hän meni varovaisesti ulos oppilaiden pesästä, asteli aukiolle, ja huomasi heti Jokiväreen juuri järjestämässä aamupartiota. Hän näytti tavallistakin äreämmältä, mutta Tiikeritassu ei välittänyt. Hän asteli isänsä eteen.
”Jokiväre, onko sinulla aikaa puhua?” Tiikeritassu tiedusteli.
”Miltä näyttää? Mene vaikka aamupartioon, jos ei ole muuta tekemistä kuin jutella”, Jokiväre tiuskaisi. Tiikeritassu oli pettynyt, mutta käveli aamupartion mukaan mukisematta.
*Kai minä nyt joskus saan sanottua asiani*, Tiikeritassu mietti vihaisena, kun käveli aamupartion mukaan.

Tiikeritassu-seitsemäs luku



Lehtikato ja pakkaset alkoivat viimein hellittää. Lehtikato tuntui kestäneen ikuisuuksia. Onneksi kohta olisi hiirenkorva ja sen jälkeen viherlehti. Tiikeritassu ei malttanut odottaa sitä, että saalista olisi jokaiselle niin paljon kuin jaksoi syödä. Kuitenkin jotakin oli tapahtumassa vielä ennen viherlehteä. Orvokkiviiksi oli sanonut, että Tiikeritassu oli valmis arviointiinsa, jonka hän suorittaisi Jokiklaanin rajan läheisyydessä. Jokin siinä tuntui hieman pahalta, koska Punatassunkin oli kuulunut olla mukana arvioinnissa. Jokiväre oli hetki sitten toivottanut onnea, eikä Tiikeritassu halunnut tuottaa pettymystä. Nyt hän ja Orvokkiviiksi kävelivät läpi hieman märän, vielä hiukan lumisen metsän. Hetken kuluttua Orvokkiviiksi nosti häntäänsä pysähtymisen merkiksi.
”Voit aloittaa. Vaikka et näekään minua, tarkkailen silti edistymistäsi. Onnea, Tiikeritassu” Orvokkiviiksi sanoi. Tiikeritassu lähti hiljaa kävelemään eteenpäin, pitäen suutaan auki maistaakseen saaliin hajun. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Missään ei tuntunut kuin märän mudan haju. Nyt, kun pakkanen ei ollut enää hirveän kylmä, puista tippui pisaroita ja lumi oli sulanut niin, että siinä näkyi laikkuja maata, saalis oli silti koloissaan. Myyrät, hiiret ja päästäiset eivät kai halunneet kastella käpäliään, tai ehkä ne luulivat, että nyt on vielä kylmä. Ei sillä ollut kuitenkaan väliä. Ainut, millä oli väliä oli saaliin saaminen, mutta ei koko reviiriltä tuntunut löytyvän mitään. Viimeinkin Tiikeritassu sai vainun. Se oli valtava rastas, jonka saamalla kolli todistaisi olevansa valmis soturiksi. Kuitenkin kollin harmiksi hän jäi odottelemaan ja joku muu nappasi saaliin hänen nenän edestä. Kolli alkoi olemaan jo hieman turhautunut.
”Hiirenpapanat!” tämä kirosi hiljaa. Hän tunnisti Leijonahampaan olevan kissa, joka oli napannut rastaan.
”Anteeksi, en tiennyt että olit vaanimassa samaa riistaa”, Leijonahammas sanoi kohteliaasti mutta kylmemmin kuin yleensä, ikään kuin puhuisi klaanipäällikölle. Yleensä naaras puhui lempeästi, mutta kolli ei jaksanut kiinnittää siihen huomiota koska hän oli niin ärsyyntynyt. Ei auttanut muuta kuin etsiä lisää riistaa. Kyllä kai tästä metsästä nyt jotain löytyisi?


Tiikeritassu oli lävellyt Jokiklaanin rajalle asti. Mitään ei vieläkään tuntunut löytyvän.
”Olisi ehkä pitänyt mennä Myrskyklaanin rajaa kohti, täällä nyt varmasti on vielä märempää..” hän jupisi itsekseen. Kohta kolli huomasi pulskan - tai siis niin pulskan mitä tähän aikaan vuodestä löytyy - myyrän, mutta se oli rajan toisella puolen. Olisi tehnyt mieli loikata Jokiklaanin reviirille ja napata se, kun kukaan ei olisi edes näkemässä. Se kuitenkin oli vasten soturilakia ja jos Orvokkiviiksi näkisi, kollista ei tulisi soturia. Sitä paitsi olisi parempi vain etsiä kauemmin kuin ylittää raja, ja Tiikeritassu työnsikin nopeasti ajatuksen mielestään. Kolli tajusi olleensa siinä asennossa, kuin hän olisi vaaninut myyrää ja nolostuneena hän nousi seisomaan. Hetken etsiskelyn jälkeen mitään ei vieläkään löytynyt, ja Tiikeritassu luovutti. Pää painuksissa hän kävi istumaan ja odotti, että Orvokkiviiksi tulisi esiin. Aivan pian naaras asteli puiden takaa.
”Olin aivan varma että ylittäisit rajan! Ei kannattaisi olla tuossa asennossa rajan vieressä, ettei ne kalansyöjät vain luule sinun olevan riistavarkaissa”, Orvokkiviiksi murahti toruvasti. ”Teit kuitenkin hienoa työtä pysytellessäsi valppaana ja matalana ja liikkuessasi niin hiljaa, ettet säikyttäisi vastaantulevaa riistaa, ja se, ettet saanut sitä rastasta oli vain huonoa tuuria. Tiedäthän, riista on muutenkin vähässä juuri nyt”, mestarin ääni muuttui lempeämmäksi. ”Valitan. En voi päästää sinua läpi, koska en nähnyt kun saalistit oikeasti.” Tiikeritassu ei ollut iloinen, ja hän tiesi, että Jokiväre ja Sädeviiksi olivat tuoneet eilen vaikka kuinka paljon riistaa leiriin. Hän kuitenkin toivoi saavansa kohta uuden mahdollisuuden. Pahinta oli, että hän oli tuottanut pettymyksen. Sentään Tiikeritassu ehkä pääsisi soturiksi samaan aikaan, kuin Rastastassu? Se olisi sentään hieman mukavempaa, kuin päästä soturiksi yksin. Silloin ei olisi ketään kenen kanssa jakaa ilon. Kolli soimasi itseään ajatuksissaan. Hiirenaivo! Punatassu olisi päässyt läpi, joku ääni sanoi oppilaan päässä.
”Ei se haittaa, jaksan kyllä odottaa vielä soturiksi pääsemistä”, Tiikeritassu nielaisi. Vasta nyt hän katsoi tassujaan. Ne olivat ihan mudassa, ja hänen vatsanalusensa oli märkä.
”Hiirenpapanat!” kollilta pääsi suustaan. Orvokkiviiksi katsoi taakseen, ja huomasi oppilaan mutaiset käpälät.
”Tule, kerkeät kyllä pestä ne leirissä”, mestari sanoi ennen kuin katosi harvaan aluskasvillisuuteen, eikä vaivautunut katsomaan seurasiko Tiikeritassu. Kolli lähti mestarinsa perään, mutta kun hän haistoi päästäisen, nuoren kissan oli aivan pakko pysähtyä nappaamaan se. ”En ehkä voi vaikuttaa enää arviointiinsa, mutta ainakin voin näyttää, etten ole aivan menetetty tapaus”, Tiikeritassu sanoi hiljaa itselleen. Hän kyyristyi vaanimisasentoon ja heilutteli lantiotaan puolelta toiselle. Sitten iso kolli loikkasi ja nappasi päästäisen. Nopeasti kissa puri pikkueläimen kuoliaaksi. Tyytyväisenä hän juoksi Orvokkiviiksen kiinni.
”Tiedän, etten voi enää vaikuttaa arviointiin, mutta en tahtonut palata tyhjin tassuin” Tiikeritassu sanoi karvan läpi. Orvokkiviiksi nyökkäsi pikaisesti. Pian he olivat leirissä, ja Tiikeritassu kävi nakkaamassa päästäisen tuoresaaliskasaan.
”No, tuleeko pojastani soturi pian?” Jokiväre kysyi, ja hänen katseensa oli lämmin.
”Ei, minä en löytänyt mitään riistaa”, Tiikeritassu niiskaisi pettyneenä.
”Eihän kukaan täällä löydä paljon mitään riistaa varsinkaan Jokiklaanin rajalta, minne te lähditte. Ehkä, kun saat uuden mahdollisuuden saat kiinni jotain? Joka tapauksessa, olet poikani ja olen ylpeä sinusta”, Jokiväre sanoi ja nuolaisi Tiikeritassun päälakea. Tiikeritassu katsoi hänen isäänsä silmiin.
”Punatassun olisi pitänyt päästä soturiksi… minä.. minä olisin voinut tehdä toisin. Jos minä en olisi välittänyt omasta hengestäni enemmän kuin hänen, hän olisi nyt tässä, kohta soturi”, Tiikeritassu kuiskasi surullisena.
”Se ei ollut sinun vikasi, eikä Punatassun, jos Synkkää metsää ei olisi, hän olisi tässä. Minulla ei ehkä ole kunnollista yhteyttä Tähtiklaaniin, enkä ole niin vahvauskoinen kuin suurin osa, mutta jos olisin tiennyt Synkän metsän aikeista, olisin valinnut toisin, ja niin olisi Punatassukin. Vaikka he onnistuivat hämäämään häntä, hän oli silti uskollinen, mutta ei vain osannut valita mikä oli oikein”, Jokiväre lohdutti samalla, kun silitti kollia hännällään. ”No, mene siitä syömään ja lakkaa murehtimasta. Tehty mikä tehty, mutta Punatassu katselee sinua Tähtiklaanista”, Jokiväre naukui ennen kuin asteli aukiolle järjestämään partioita. Tiikeritassu huokaisi. Olisipa Punatassu tässä, mutta Jokiväre oli täysin oikeassa, ja Tiikeritassu meni hakemaan kasasta surkean, laihan hiiren ja rupesi näykkimään sitä. Hänellä ei oikein ollut nälkä.


Hetken kuluttua Rastastassu ja Leijonahammas astelivat sisään. Rastastassu katseli käpäliinsä ikään kuin välttääkseen Tiikeritassun katseen. Sitten kolli käveli Tiikeritassun luo.
”No, miten meni arviointi? Tuleeko sinusta nyt soturi?” Rastastassu sanoi hiljaa.
”En päässyt läpi”, Tiikeritassu mutisi, ja Rastastassu näytti todella vaivaantuneelta.
”Mikä hätänä?”
”Olisit ehkä päässyt läpi, jos Leijonahammas ei olisi napannut sitä rastasta, ja mikä pahinta, minä osoitin hänelle, että rastas oli siellä!” Rastastassu henkäisi.
”Vain se on tärkeintä, että klaani saa ruokaa. Ei se haittaa, että joudun idottamaan vielä”, Tiikeritassu tokaisi häpeissään olevalle kollille.
”Oikeastiko?”
”Oikeasti, lupaan. Ei minua haittaisi, jos sattuisimmekin pääsemään sotureiksi vaikka samaan aikaan”, kolli kehräsi ja Rastastassu oli selkeästi huojentunut. Sitten hän katsoi Leijonahammasta.
”Tuo minun oppilaani on kyllä yksi turhake! Ei hän taaskaan saanut yhtään saalista”, Leijonahammas murisi syödessään soturien vieressä.
”Älä välitä, en minäkään saanut paljoa mitään”, Tiikeritassu naukaisi ystävällisesti.

Liekkisade - Seitsemästoista luku


”Juuri noin, Kaislatassu. Muista vain, että kykenen valmistautumaan, kun tuijotat sinne minne aijoit iskeä” Liekkisade neuvoi oppilastaan. Kaislatassu oli reipas nuori kissa, joka oppi nopeasti. Liekkisade ei malttanut odottaa, millainen soturi nuoresta kissasta vielä varttuisi. Kaislatassu taisi ollai kuitenkin huomannut, että Liekkisade oli hiukan etäinen tänään. Oppilas oli kai vain niin ujo, ettei uskaltanut kysyä mestariltaan siitä.
”Voimme lopettaa nyt, sinulla meni hienosti. Mennään leiriin, ja voit mennä syömään”, Liekkisade sanoi poissaolevasti. Hänen mieltään painoi jotain. Kissa ei kyennyt keskittymään, koska yksi asia vain pyöri hänen mielessään. Oikeasti, se oli pyörinyt hänen mielessään jo vaikka kuinka kauan. Asia oli se, että kukaan ei tiennyt - tai ehkä kukaan ei vain halunnut kertoa Liekkisateelle, mistä hän oli kotoisin. Pienestä pitäen kissat olivat vain kertoneet hänelle, että mäyrä oli tappanut hänen emonsa monta, monta kuuta sitten. Hänen isäänsä kukaan ei enää edes viitsinyt peitellä. Oli siinäkin mennyt kauan selvittää. Liekkisateen isä oli petturi. Risasydän. Kolli oli lähtenyt erakoksi Jokiklaanista, ja vain Tähtiklaani tiesi, missä kissa majaili. Ikään kuin hänellä ei olisi edes tunteita laisinkaan, oli liekinvärisen kollin isä lähtenyt juuri, kun kuuli olevansa isä. Kuitenkin, Liekkisade ei uskonut, että totuus oli niin yksinkertainen - tai siis, että totuus ei voisi mennä enää mutkikkaammaksi. Mutta enempää kissoja Liekkisade ei enää kaivannut sekaantumaan asiaan. Risasydän, hänen ”emonsa” ja Luminietos olivat jo ihan tarpeeksi. Luminietos syytti hänen isäänsä petturiudesta, eikä kolli olisi ihmetellyt, jos asia olisikin niin. Miksi kaikki muuten olivat niin vastahakoisia puhumaan Risasydämestä? Oli yksi asia, mitä Liekkisade saattoi tehdä. Etsiä Risasydän, ja saada tämä kertomaan vihdoin totuus.

Vielä sen päivän aikana Liekkisade pyysi päästä Unitähden puheille.
”Unitähti”, kolli nyökkäsi osoittaakseen arvostustaan.
”Mistä halusit jutella, Liekkisade? Onko kaikki hyvin?” Unitähti kysyi. Yhtäkkiä Liekkisade tunsi olonsa pieneksi pennuksi.
”Ei oikeastaan. Minä- Minä pyydän lupaa lähteä Jokiklaanista etsimään Risasydän. Minä tarvitsen vastauksia. En voi keskittyä mihinkään, kun mielessäni pyörii vain hän. Tunnen oloni ulkopuoliseksi klaanissa - mutta en suinkaan aijo lähteä pysyvästi. Haluaisin.. haluaisin vain päästä etsimään hänet, ja kertomaan totuus perheestäni minulle”, Liekkisade selitti. Sanat ryöppysivät kollin suusta kuin hän olisi harjoitellut puhetta, ja hän ei tuntenut oloaan enää niin mitättömäksi.
”Liekkisade. Tietenkin saat lähteä Jokiklaanista, mutta muista, että et voi tietää miten pitkän matkan joudut taivaltamaan. Et taida tietää, missä etsimäsi kissa asuu. Sinun tulee olla kova työ löytää hänet, mutta saat luvan. Huolehdin, että joku muu kouluttaa oppilastasi sillä aikaa, kun olet poissa. Milloin ajattelit lähteä?” Unitähti vastasi tyynesti.
”Niin pian, kuin mahdollista. Ajattelin… ajattelin lähteä pian tämän päivän aikana”, Liekkisade tokaisi huojentuneena.
”Se sopii. Muista vain kertoa kumppanillesi, voin pyytää jonkun kertomaan oppilaallesi, minne menet”, Unitähti vastasi, ja nyökkäsi Liekkisateelle merkiksi poistua. Pikimmiten kolli etsi Laventelinenän.
”Laventelinenä!” Liekkisade huudahti ja nuolaisi kumppaniaan poskelle.
”Hei vaan”, naaras sanoi iloisesti.
”Laventelinenä… minä…” sanat eivät meinanneet tulla kollin suusta. “Minä lähden etsimään Risasydäntä. Haluan saada vastauksia perheestäni. Mutta lupaan että tulen pian takaisin”, Liekkisade kiirehti lisäämään. Hän ei halunnut antaa vaikutelmaa, että halusi jäädä isänsä luo. Ei ainakaan heidän viimeisen keskustelunsa jälkeen.
”Liekkisade, tiedän, etten voi estää sinua, ja uskon, että jos tämä auttaa sinua löytämään itsesi, sinun on parasta etsiä hänet”, Laventelinenä maukui hiljaa, mutta lempeästi. ”Haluaisitko kuitenkin vaihtaa ensin kieliä?” Laventelinenä kysyi varovasti.
”Tietenkin.”


Oli seuraava aamu. Liekkisade oli päättänytkin lähteä vasta nyt, ja hän kulki Jokiklaanin reviirin läpi paikkaan, jossa oli viimeksi Risasydämen nähnyt. Se oli aukea paikka, joka oli suoraan auringonvalossa, jonka takia lumet olivat täysin sulaneet. Sitä ikään kuin ympäröivät saniaiset, mutta yhdestä suunnasta ne olivat tallotut. Niiden takana oli myös karhunvatukkapensas, joita ei Jokiklaanin reviirillä paljoa ollut. Tästä Risasydämen täytyi aina tulla. Pensaassa oli reikä, ja saniaiset olivat tallotut. Liekkisade sukelsi pensaan läpi. Nyt hän oli astunut ulos Jokiklaanin metsästysmailta. Liekkisade tutki nopeasti, oliko missään Risasydämen hajua. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Ilmeisin paikka, missä kolli piilottelisi, oli varmaankin kaksijalanpesä, joka näkyi kaukana, kaukana edessä. Sinne oli pitkä matka, pidempi, missä Liekkisade oli ikinä käynyt. Hän oli kuitenkin kuullut tarinoita vanhasta metsästä, kuukivestä ja korkokivistä, joten sinne pääseminen ei olisi mahdottomuus. Kolli oli hyvin päättäväinen, ja hän juoksi pienen kukkulan alas. Nyt, kun kolli oikein ajatteli, ehkä Luminietos oli valehdellut. Ehkä Risasydän ei ollut hänen isänsä. Kolli ei muistuttanut ulkonäöltään yhtään Liekkisadetta. Hänellä oli leveät kasvot, tummanruskea raidallinen turkki ja kellertävät silmät. Liekkisateella oli kullanruskea turkki, vaaleat tassut sekä kuono ja siniset silmät. Risasydän ei myöskään ollut melkoisen pieni. Liekkisade taas oli. Oli tietenkin totta, että ehkä hän vain yksinkertaisesti näytti emoltaan, mutta oikeasti, hänessä ei ollut Risasydämen kanssa mitään samaa. Vasta nyt Liekkisade huomasi mahansa kurnivan. Hän ei ollut syönyt sitten aamun, ja päätti jäädä metsästämään. Hänellä olisi hyvin aikaa ehtiä vielä kaksijalanpesälle. Pesä näytti hylätyltä, ja Liekkisade oli koko ajan vain varmempi ja varmempi, että hän onnistuisi pääsemään sinne ennen huomisiltaa. Matka kuitenkin olisi raskas - ei sopinut pysähtyä liian usein. Tämä oli todella tärkeää kollille. Hänestä oli aina tuntunut ulkopuoliselta, joskin pian saisi omaa sukuaan klaaniinsa. Laventelinenä odotti pentuja, Liekkisateen pentuja. Se oli mahtavaa. Kumpa kaikki vain menisi hyvin. Kolli oli tyystin unohtanut metsästämisen pohdiskellessaan, eikä vieläkään muistanut tyhjää vatsaansa, joten hän lähti jo jatkamaan matkaa. Olisi parasta päästä pian kaksijalanpesälle. Velvollisuudet leirissä odottivat, joten kolli ei voinut olla matkallaan ikuisuuksia. Sitä paitsi, jos Risasydän ei edes asunut kaksijalanpesässä, Liekkisade olisi hukassa.
”Kaipa se ketunsyömä petturi asuisi siellä…” Liekkisade mutisi itsekseen. Hän oli yhä vihainen Risasydämelle. Sitten kolli muisti jotain. Risasydänhän kertoi silloin kumppaninsa saavan pentuja. Liekkisateen viha kuohahti. Ensiksi hankkii pentuja ja sitten tekee mitä hän teki, sitten, että ei muistaisi enää vanhoja pentujaan hankkii lisää pentuja! Liekkisade todella halusi uskoa että Risasydän olisi nyt parempi isä pennuilleen, vaikka ei ikinä ollutkaan Liekkisateelle mikään isä. Liekkisade ei suostuisi kutsumaan kollia enää koskaan isäkseen, koska eihän tämä ollutkaan ollut sellainen, ei ainakaan Liekkisateelle. Tietenkin kolli toivoi, että hän kohtelisi tulevia pentujaan paremmin, mutta hän tunsi pientä kateutta, vaikka ei olisi saanut. Kaikki oli yksin Risasydämen vika. Yhtäkkiä Liekkisade huomasi punaruskean turkin takanaan. Kettu! Sehän tästä nyt vielä puuttuikin. Kaikki tiesivät, ettei kettua vastaan kannattanut asettua yksin, joten Liekkisade päätti juosta katsomatta taakseen. Kettu oli kuitenkin nopeampi. Pakoon ei päässyt, joten kolli kääntyi nopeasti ja sivalsi otusta kuonoon sähisten. Kettu heittäytyi päin kollia, mutta Liekkisade meni matalaksi ja syöksyi sen vatsan ali. Se kuitenkin oli yhtä nopea, vaikka hiukan kömpelö olikin ja näykkäisi liekinväristä kollia hännästä. Liekkisade onnistui saaamaan ketun irrottamaan otteensa, ja loikkasi sen päälle kynsien sitä. Kolli onnistui sivaltamaan kettua vielä toisenkin kerran nenälle, ja se pötki pakoon.
“Minulla taisi olla tuuria matkassa…” Liekkisade murahti itsekseen. Hän oli juossut paetessaan kettua, ja oli jo lähempänä hylättyä pesää, kuin Jokiklaanin reviiriä. Kuitenkin nyt kolli tunsi lihastensa tuntuvan raskaalta, ja hänestä tuntui kuin olisi voinut nukahtaa pystyyn.
”Nyt taitaa olla aika etsiä lepopaikka”, Liekkisade haukotteli.

Ensimmäinen luku – Satisfied

Usvapentu käänsi katseensa veljeensä kuullessaan tämän etääntyvät askeleet. Metsopennun näytti olevan vaikea pysyä aloillaan ja nauttia sisarensa tavoin rauhasta ja hiljaisuudesta. Kolli olisi aina painimassa ja tappelemassa ja silloin, kun hän joskus suostui istua aloillaan hän halusi kuunnella tarinoita klaanien välisistä sodista ja erilaisista taistelutekniikoista. Pentu tuhahti hiljaa, ja käänsi katseensa Surulintuun.
”Auttaisitko minua laskemaan kissanmintun määrän, Usvapentu?” parantaja pyysi. Usvapentu nyökkäsi ja nousi ylös, muttei ottanut vielä askeltakaan. Surulintu kallisti päätään hieman hämmentyneenä ja sitten nosti korvansa, kuin olisi yhtäkkiä tajunnut jotain.
”Ai niin… et kai tiedä, mikä näistä on kissanminttua?” naaras naurahti nolona. Usvapentu nyökkäsi. Hän osasi jotakuinkin erottaa kasvit toisistaan, muttei tiennyt yhdenkään nimeä. Vaalea parantaja nosti käpäläänsä hieman nokkosta muistuttavan kasvin ja laski sen pennun eteen. Tuoksu oli huumaava, vaikka kasvi oli kokonaan kuivatettu helpompaa säilömistä varten.
”Katso sen lehtiä”, Surulintu ohjeisti. Parantajan kissanmintuksi esittelemän kasvin lehdet olivat hyvin samanlaiset nokkosen kanssa, mutta haarautuvien sivuja koristava sahalaita kaartui pehmeämmin ja leveämmin, kuin nokkosen pieniä kynsiä muistuttava laita. Usvapentu painoi sen mieleensä, vaikka uskoikin tulevaisuudessa erottavansa kasvit nopeammin tuoksun perusteella.
”Niitä on noiden kuivattujen vaahteranlehtien alla”, parantaja kertoi, osoittaen hännällään pesän nurkassa makaavaa kasaa edellisenä ruskona värjäytyneitä, kuivia oransseja lehtiä. Kun Usvapentu työnsi lehdet hellästi sivuun, niiden alta paljastui kerällä nukkuvan soturin kokoinen kasa vahvatuoksuista kissanminttua.
”Miksi tätä on näin paljon…?” Usvapentu henkäisi. Muita yrttejä oli jokaista pesässä ehkä enintään puolet siitä määrästä, mikä hänen edessään makasi, joitakin alle neljäsosa. Surulintu pudisti päätään.
”Kissanminttu on ainut lääke viheryskään… se tarttuu helposti ja vie hoitamattomana hengen”, parantaja huokaisi.
”Ilman kissanminttua voi vain toivoa, että muut yrtit tekisivät kuolemasta helpomman”, hän naukui vielä ennen, kuin istui alas ja käänsi katseensa käpäliinsä. Naaras oli hetken hiljaa, mutta avasi sitten taas suunsa puhuakseen:
”Joihinkin tauteihin ei edes kissanminttu auta…”
Usvapentu luimisti korviaan.
”Eli… sairastuneet kuolevat varmasti?” hän kysyi varovasti. Surulintu nyökkäsi.
”Yksi entisistä varapäälliköistämme, Levi, kuoli vesikauhuun”, parantaja kertoi.
”Se on vaarallinen ja tappava tauti, joka leviää puremien kautta”
Usvapentu tunsi kylmän väreen kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Mitä enemmän hän kuuli taistelusta ja sen vaaroista, sitä vähemmän hän halusi ryhtyä soturiksi. Kotikisuksi hän ei rupeaisi, mutta jollakin tavalla hän halusi välttää päivittäisen tappelemisen ja metsästämisen. Pelkkä ajatuskin sai pennun pöyheän hännän pään nykimään hermostuksesta. Hän pudisti lopulta vain päätään ja käänsi huomionsa taas kissanminttuun, kooten niitä uuteen kasaan laskiessaan. Joku päivä hän joutuisi luultavasti väittelemään tiensä ulos soturioppilaaksi ryhtymisestä, mutta nyt hän halusi keskittyä yrtteihin. Ahdistava tulevaisuus saisi odottaa.

Ensimmäinen luku – This World Will Remember Me

Metsopentu makasi yksin pentutarhan lattialla ja jäyti sitkeää variksenpalasta. Ahomyrsky oli alkanut jättämään lihamuhennokseen suurempia ja sitkeämpiä riistanpaloja, ja vähentänyt yrttien määrää. Usvapentu oli alkanut syömään hieman huonommin, mutta Metsopennun ruokahalua se oli vain lisännyt. Kolli oli jo valmiiksi kova syömään, ja kunnollinen liha tuntui saavan hänen metsästysvaistonsa heräämään. Pentu nautti siitä tunteesta, ja odotti jo innolla tulevaa soturikoulutustaan.
*Minusta tulee koko järven taitavin soturi*, kolli pohti itsekseen.
*Sellainen, jota päälliköt ja Tähtiklaanikin ihailevat*, hän päätti, nielaisten samalla viimeisen suupalan. Ruskea kolli nousi ylös ja ravisteli paksua turkkiaan saadakseen sen ilmavammaksi. Paksusta turkista oli kylmällä säällä eniten hyötyä juuri siksi, että sen väliin jäävä, kehon lämmöstä lämpenevä ilma auttoi pitämään kylmän ja märän ilman ihosta erossa. Nuori pentu loikki ulos tarhasta, etsien sopivaa painivastustajaa. Kolli kompasteli vielä kovin, sillä suuret tassut olivat pienelle pennulle vaikeat hallita, eikä päätähuimaava kasvunopeus auttanut asiaa yhtään. Pian Metsopentu olikin jo naamallaan lumessa, mutta vahvat käpälät nostivat hänet takaisin ylös yhtä nopeasti, kuin olivat hänet kaataneetkin. Kompuroinnista ja kaatuilusta huolimatta Metsopennusta huokui itsevarmuus ja pelonpuute; hän ei edes ajatellut tassujensa aiheuttamia hankaluuksia, vaan jatkoi tepasteluaan aukion keskustaan. Kollin uhriksi oli päätynyt auringossa vatsa esillä lekotteleva Seljatassu, joka makasi lumesta puhdistetulla maaläiskällä keskellä leiriä. Naaraan vaaleanharmaa turkki sai auringolta punertavan sävyn, ja sitä koristavat liekit näyttivät Metsopennusta liekehtiviltä käärmeiltä. Ruskea kolli heittäytyi matalaksi ja lähti hiipimään kohdettaan päin. Jos hänellä olisi ollut häntää hiirenmittaa enemmän, se olisi luultavasti lyönyt ilmaa ja luonut varjon, herättäen rauhallisesti nukkuvan oppilaan, mutta kun se puuttui, kokemattomalla pennulla ei ollut juurikaan murehtimisen aihetta. Noin hännänmitan – siis normaalin hännän – päähän kohteestaan päästyään Metsopentu pysähtyi, jännitti takajalkansa ja hyppäsi. Hyppy jäi kuitenkin lyhyeksi vielä kehittymättömien lihasten takia, ja kolli muksahti vatsalleen maahan. Ääni herätti Seljatassun, joka kääntyi äkäisenä mulkaisemaan edelleen vatsallaan makaavaa kollia ennen, kuin siirtyi auringonottopaikaltaan oppilaiden pesän suojiin lepäämään. Metsopentu tuhahti ja nousi turkkiaan ravistellen ylös. Hän jätti epäonnistuneen yllätyshyökkäyksen huomiotta ja riensi metsästä palaavan rajapartion luokse. Ahomyrsky ei ollut partion mukana, sillä hän oli mennyt Sysituhkan kanssa saalistamaan. Palanneiden kissojen joukossa oli muutama tuttu kasvo, mutta kukaan heistä ei tuntunut kiinnostavan ruskeaa pentua sillä hetkellä.
*Pääsisinpä minäkin jo metsään saalistamaan…* Metsopentu harmitteli, ja suuntasi takaisin pentutarhalle. Hänen pettymyksekseen tarha oli nukkuvaa Sarastuskatsetta lukuun ottamatta tyhjillään, joten hänen olisi etsittävä jotakin tekemistä muualta. Pian kuitenkin tutut askeleet lähestyivät leirin portin suunnalta.
*Ahomyrsky!* Metsopentu tajusi, ja riensi metsältä palanneen kollin luo. Hän loi soturille kysyvän katseen, tarkastellen tämän hampaissa räpiköivää, hopeankuultavaa otusta. Ahomyrsky ei vastannut mitään, vaan lähti kävelemään suoraa pentutarhaa kohti, viittoen hännällään kasvattiansa seuraamaan. Metsopentu vilkuili hetken hämmentyneenä ympärilleen. Yrittikö Ahomyrsky salata jotain muulta klaanilta? Hädin tuskin ajatuksensa valmiiksi saatettuaan punakorvainen kolli tunsi hellän tuuppauksen selässään. Päänsä käännettyään tämä näki Sysituhkan rohkaisevan katseen, joka viittoi pentua seuraamaan isäänsä. Metsopentu luimisti korviaan harmaalle kollille edelleen hieman hämmentyneenä, mutta riensi sitten keltaisen soturin perään. Hän katseli, kuinka Ahomyrsky poisti sammalen käpälällään pieneltä alueelta ja tiputti sitten edelleen elossa olevan saaliinsa paljaalle maalle.
”Tapa se.”
*Mitä?*
”Tapa se”, Ahomyrsky käski uudelleen. Metsopentu oli edelleen hämmentynyt, muttei halunnut näyttää pelokkaalta, joten hän päätti lähestyä maassa räpiköivää eläintä rohkeasti.
”Edessäsi räpiköivä eläin on kala”, vaalea soturi kertoi.
”Ne eivät voi hengittää tai liikkua maan päällä. Se kuolee pian, vaikket tappaisi sitä”
Metsopentu käänsi katseensa taas kalasta edessään seisovaan kolliin. Hän ei ollut varma, miksi Ahomyrsky halusi hänen tappavan nappaamansa kalan, mutta aikoi silti tehdä sen. Hän halusi todistaa, että olisi kykenevä soturiksi, vaikka syntyikin kotikisulle. Kala oli pieni, eikä tarvittu paljoakaan voimaa sen niskan katki puremiseen. Se valahti veltoksi kuin käskystä, jolloin Metsopentu irrotti hampaansa siitä. Kun hän käänsi katseensa taas Ahomyrskyyn, keltamustan soturin kasvoilla oli tyytyväinen hymy.
”Hienosti toimittu, Metsopentu”, kolli kehui.
”Voit syödä sen”
Pienen kollin silmät kirkastuivat, ja hetkeäkään odottamatta hän upotti hampaansa uudenlaiseen lihaan. Kala maistui kummalliselta eikä todellakaan yhtä hyvältä, kuin havumetsän normaali riista, mutta se kelpasi Metsopennulle. Pieni kolli ahmi kalan ruotoja ja kalloa myöten, eikä tuntunut huomaavan ottoisänsä hienoista pelästystä, kun tämä murskasi kalan kallon leuoillansa.
”No, miltä maistui?” Ahomyrsky kysyi viimein. Metsopentu nuolaisi huuliaan ja nyökkäsi vanhemmalle kollille. Häntä ei kiinnostanut valittaa erikoisesta mausta. Vaalea soturi hymähti tyytyväisenä ja ojensi selkänsä venytykseen, käyden sitten makuulle sammalvuoteelle. Metsopentu taas korjasi vuoteen paljaan kohdan vierittämällä kuoritut sammalet takaisin paikalleen ja riensi sen jälkeen takaisin ulos pentutarhasta. Kolli päätti suunnata parantajan pesälle, sillä hän tiesi varmasti löytävänsä sisarensa sieltä; Usvapentu oli alkanut viettää päiviänsä Surulinnun luona, joskus jääden vanhemman naaraan luo jopa yön yli. Metsopentu ei ollut varma, oliko pentu sairas vai vain kiintynyt parantajaan, mutta ajan vietto yrttien ja tarinoiden parissa tuntui sopivan mustaharmaalle naaraalle paremmin, kuin muiden pentujen kanssa painiminen. Kun Metsopentu viimein saapui parantajan pesälle, hän näki Usvapennun istumassa hiljaa pesän laidalla tarkkailemassa, mitä Surulintu teki milloinkin ja miten.
”Ai hei, Metsopentu!” Surulintu tervehti aistiessaan tumman kollin läsnäolon. Metsopentu ei sanonut mitään, tuhahti vain tervehdykseksi ja istahti sisarensa viereen pesemään itseään.
”Silti mykkä, vai?” parantaja naurahti ja jatkoi yrttien parissa työskentelyä. Metsopentu tuijotti jonkin aikaa vaaleaa naarasta ja tämän touhuja, mutta menetti kiinnostuksensa pian. Kollille kaikki yrtit näyttivät samanlaisilta, ja hänestä niiden lajittelu vaikutti vielä tylsemmältä, kuin leikkitoverin etsiminen tyhjässä leirissä. Hän ymmärsi toki, että parantaja oli välttämätön klaanin selviytymisen kannalta, mutta Surulinnun päivittäiset askareet tuntuivat hänestä melko merkityksettömiltä. Metsopentu loi sisareensa kysyvän katseen, mutta tämä oli liian keskittynyt parantajan touhuihin edes huomatakseen sitä. Pettyneenä, kolli tuhahti ja päätti poistua häiritsemästä naaraita.
*Pentuna olo on tylsää…* kolli pohti, ja suuntasi takaisin pentutarhalle. Matkan puolessa välissä hän kuitenkin pysähtyi, ja käänsi katseensa jossain leirin ympärille kaartuvien kuusipuiden oksilla raakkuviin korppeihin. Hän olisi halunnut juosta lintujen perään mutta tiesi, ettei pääsisi leiristä ulos kenenkään huomaamatta; Valotähti ja Jokiväre istuivat juuri leirin suun vieressä, ja höpöttivät jostain Metsopennusta vähäpätöisestä asiasta. Pieni kolli käänsi huomionsa päällikön hännäntynkään, ja kääntyi sitten katsomaan omaansa. Hän pohti, oliko Valotähdenkin häntä ollut yhtä lyhyt syntymästä asti, vai katkesiko se taistelussa. Pentu olisi kovasti halunnut mennä kysymään, mutta päätti hylätä ajatuksen, kun kolmas kissa liittyi päällikön ja varapäällikön keskusteluun.
*Ehkä sitten joskus toiste*, hän päätti, ja pinkaisi sitten klaaninvanhimpien pesälle. Hänellä ei ollut muutakaan tekemistä ja kaikki olivat omissa maailmoissaan, joten miksei hän kävisi kuuntelemassa, mitä vanhuksilla olisi sanottavanaan?

Tiikeritassu - kuudes luku


Tiikeritassu oli metsästyspartiossa Orvokkiviiksen, Leijonahampaan ja Rastastassun kanssa. Rastastassulla oli suussaan myyrä ja Leijonahampaalla iso rastas jota hän raahasi mukanaan.
"Mene sinä leiriin, Orvokkiviiksi. Tulemme aivan pian perässä", Leijonahammas sanoi äkillisesti pysähtyen ja pysäytti oppilaat. Orvokkiviiksi kohautti lapojaan ja käveli tasaista vauhtia pois. Kun hän oli kadonnut näkyvistä, Leijonahammas aloitti kehräämällä.
"Olitte hyvin taitavia tänään. Varsinkin sinä, Tiikeritassu. Vaanit melkein yhtä hyvin, kuin minä. Tosi vaikuttavaa. Tulisitteko tapaamaan kanssani yhden kissan?", Leijonahammas maanitteli. Tiikeritassun silmät alkoivat loistamaan. Hän nyökytti päätään. Rastastassu alkoi näyttää vähän epävarmalta.
"Mennään ennen kuin meitä etsitään", Leijonahammas sanoi äkisti. He kävelivät lyhyen matkan leiriin asti. Suulla he vielä pysähtyivät.
"Huomenna aurinkohuipun aikaan. Tulkaa tuolle paikalle, jos haluatte mukaan", Leijonahammas sanoi.
"Me jäädään hetkeksi vielä pihalle, jos se vain käy", Rastastassu kysyi ja Tiikeritassu hämmentyi, mutta ei pannut vastaan. Leijonahammas meni, ja Rastastassu viittoi hänet kauemman.
"Tiikeritassu. Älä mene sinne. Se on pahin virhe, mitä voit tehdä Leijonahampaan kanssa", Rastastassu sanoi hiukan peloissaan. Tiikeritassu kallisti päätään ja katsoi ystäväänsä.
"Mutta hän pitää minua hyvänä saalistajana! Ei hän ole paha. Kyllä minä menen", Tiikeritassu kysyi yhä hyvin hämmentyneenä.
"Tiikeritassu, en saa sinua mitenkään uskomaan. Mutta pyydän, älä mene sinne. En halua menettää sinua. Leijonahammas ei ole hyvä kissa, eikä sinun tulisi pitää häntä mahtavana sen verran, mitä olen oppinut tuntemaan häntä oppilasaikani aikana", Rastastassu sanoi.
"Kerro edes miksi", Tiikeritassu vaati.
"Mutta kun sinä et tule uskomaan. Mutta oikeasti. Minä… äh. Sinä olet minulle tärkeä, älä tee sitä", pienempi kolli parahti. Tiikeritassu painoi päänsä tämän harteille lohdutukseksi. Hän ei yhä ymmärtänyt ja aikoi mennä, mutta ei kolli aikonut olla ilkeä. Se ei ollut Tiikeritassun tapaista.
"Hei, minä uskoisin kyllä. Mutta en pakota sinua kertomaan. Aion kyllä mennä, olen pahoillani, mutta se ei ole sinun päätöksesi", Tiikeritassu sanoi rauhallisesti. Hän ei haastanut riitaa mutta teki erittäin selväksi ettei Rastastassu voisi muuttaa hänen mieltään. Ainakaan ilman kertomatta, mikä Leijonahampaassa oli vikana. Kolli puikkelehti oksien välistä takaisin ja meni leiriin. Leijonahammas oli siellä syömässä, ja Tiikeritassu haki itselleen saalista.
"Tulisitko syömään kanssani?" Leijonahammas kysyi ystävällisen kuuloisena. Tiikeritassu nyökkäsi ja liittyi naaraan seuraan, tosin hiukan epävarmasti, koska yleensä soturit-ainakaan noin kokeneet eivät syöneet oppilakden seurassa. Hän söi päästäisensä nopeasti ja meni sitten katsomaan Jokivärettä, isäänsä.
"Älä vietä Leijonahampaan kanssa aikaa, pyydän. Ei, vaadin", Jokiväre tuhahti katsoen poispäin. Tiikeritassua puistatti. Mikä Leijonahampaassa oli niin pahaa?
"Mikä hänessä on niin kamalaa? Ensiksi Rastastassu, sitten sinä. En ihmettelisi vaikka olisit pelotellut Rastastassua Leijonahampaasta!" Tiikeritassu sanoi vähän turhankin kovaa, ja oli varma, että Leijonahammas oli kuullut sen sillä tämä oli astellut hiukan tänne päin, mutta kääntänyt sitten katseensa.
"Hiljempaa. Huomaat sen kyllä itsekin kohta", Jokiväre huokaisi. Tiikeritassu juoksi pois isänsä luota.
"Älä kuuntele häntä. Taitaa olla kateellinen, kun olet minun kanssani enemmän", Leijonahammas naurahti ja Tiikeritassu alkoi myös nauraa. Hän nautti kun Leijonahammas kehui häntä jatkuvasti, mutta jokin häntä etoi siinä tavassa, kuinka kaikki varoittelivat ja varoittelivat, ja vielä varoittelivat jatkuvasti kuinka paha kissa Leijonahammas oli eivätkä kertoneet syytöksiensä syytä. Ehkä Leijonahampaassa kuitenkin oli jotain pahaa? Nyt kun ajatteli, hänessä oli jotain outoa. Kaikki tuntuivat näkevän sen, mutta ikään kuin Leijonahammas yrittäisi päästä oppilaan suosioon. Tiikeritassu kuitenkin pyyhki ajatuksen nopeasti mielestään. Sen täytyi olla niin, että Jokiväre oli pelotellut Rastastassua. Ei saanut unohtaa, että vaikka Jokiväre oli klaanin varapäällikkö, Tiikeritassun isä, tämä oli ollut Synkässä metsässä.



Aurinko oli melkein huipulla. Tiikeritassu etsi Rastastassua, ja hän vihdoin löysi tämän.
"Minä menen", Tiikeritassu tokaisi.
"Sitten tulen myös", Rastastassu sanoi hyvin päättäväisesti mutta selkeästi hiukan peloissaan. Kollit lähtivät juoksemaan että olisivat ajoissa. Kumpa Leijonahammas oli tiedottanut vievänsä heidät tai jotain. Pienellä aukiolla seisoi Leijonahammas ja hänen vieressään pieni kolli, joka oli noin Tiikeritassun kokoinen vaikka selkeästi paljon vanhempi. Noin Leijonahampaan ikäinen.
"Tämä on Tuhka. Toin teidät tapaamaan häntä, koska kerroin hänelle teistä. Etenkin Tiikeritassusta", Leijonahammas sanoi yllättyneenä, kun molemmat tulivat paikalle.
"Hei, Tuhka!" Tiikeritassu tervehti innoissaan.
"Eikös tämä ole soturilain vastaista? Koska hän on erakko…" Rastastassu sanoi hiljaa. Niin hiljaa, ettei kukaan melkein edes kuullut.
"Voi, ei. Kyllä Valotähti tietää. Älkää vain kertoko hänelle silti. Syyt ovat yksityisiä, älkää edes vaivautuko kyselemään vaikka varmasti uteliaita molemmat olettekin", naaras kehräsi. Tiikeritassu katsoi häneen ymmällään. Yksityisiä? No, selvä. Aikaa kului hieman ja oppilaat, Leijonahammas ja Tuhka juttelivat hiukan. Rastastassu ei tosin puhunut juurikaan mitään. Tiikeritassu kykeni haistamaan pienemmän kollin pelkotuoksun selkeästi, ja oli varma että muutkin kykenivät haistamaan sen. Rastastassu hivuttautui lähemmäs.
"Voidaanko mennä?" kolli kysyi. Tiikeritassu nyökkäsi hiukan.
"Orvokkiviiksi varmaan etsii minua… me saatamme ehkä mennä tästä, hei sitten, Tuhka", oppilas ehdotti varovaisesti. Leijonahammas nyökkäsi, ja kääntöi päänsä takaisin Tuhkaan. Oppilaat kävelivät hitaasti lumisen metsän poikki. Alkoi sataa lunta hiljaa. Kollit pysähtyivät ja katsoivat kuinka lumi satoi kauniisti maahan asti ja metsän lumikerros paksuni koko ajan, tosin hyvin hitaasti. Tiikeritassu vilkaisi Rastastassuun.
"Ota kiinni!" hän naukui iloisena ja juoksi vähän matkan päähän. Rastastassu naurahti ja loikkasi noin samanikäisen oppilaan perään. Kaikki murheet Leijonahampaasta unohtuivat. Tiikeritassu oli hieman nopeampi, mutta jäinen kohta aiheutti kollin kaatumisen. Rastastassu juoksi perässä eikä edes huomannut jäätä, ja hän kaatui isomman oppilaan päälle. Nuoret kissat nauroivat keskenään.
"Onneksi ei sentään toisin päin", Rastastassu kehräsi. Kolli nousi Tiikeritassun päältä hitaasti.
"Niinpä. Sinä olisit murskana!" vaaleanruskea kissa hymyili ystävällisesti. Kylki kyljessä oppilaat kävelivät leiriin.
"En minä ensikerralla mene jos Leijonahammas pyytää. Luulin että se oli tärkeää, mutta ei tuo mitenkään hirvittävän tärkeältä tuntunut", Tiikeritassu totesi.
"Ja ehkä minun on parempi uskoa sinua ja Jokivärettä. En minä Leijonahammasta ilman syytä ala vihaamaan ja välttelemään, mutta en… no, ylistä häntä sillä tavalla, kun se selkeästi saa sinut epämukavaksi. Muista, että voit kertoa kyllä minulle, miksi Leijonahammas on mielestäsi niin kamala", Tiikeritassu palasi aiheeseen. Rastastassu nyökkäsi kiitollisena.
"Onneksi olemme samassa klaanissa. Minusta on tuntunut hiukan, no, yksinäiseltä Punatassun kuoleman jälkeen", vaaleanruskea kolli naukui hiljaa ystävänsä korvaan.
"Olisin halunnut jutella Punatassulle. En oikein ikinä uskaltanut, kun hän aina vaikutti vähän äreältä", Rastastassu sanoi varovaisesti.
"Niin, mutta Punatassu oli oikeastaan tosi hauska kun ei vain suututtanut häntä ja kun kunnolla tutustui." He astuivat sisään leiriin ja asettuivat leirin keskelle istumaan nuolemaan itseään.
"Minulla oli sisko. Hän tosin kuoli melkein heti syntymänsä jälkeen", Rastastassu kertoi. Tiikeritassu vilkaisi häntä.
"Olen pahoillani", kolli sanoi oikeasti tarkoittaen sitä. Olisi varmaan rankkaa, jos ei ikinä saisi edes tavata pentuetoveriaan. Jokiväre asteli kohti.
"No niin, oppilaat. Oletteko valmiita partioon?" Jokiväre kehräsi hymyillen.
"Aina!" Tiikeritassu sanoi iloisesti. Rastastassu nyökkäsi.
"No, mennään jo metsälle. Orvokkiviiksellä oli kiireitä, joten tulkaa vain mukaani", Jokiväre naukui.


Tiikeritassu syöksyi laihan hiiren, joka kaiveli maata kimppuun ja puri sen äkkiä poikki. Jokiväreellä oli vain laiha myyrä. Rastastassu ei vain löytänyt yhtään mitään. Riista oli selkeästi vähissä, koska tänään oli paljon pakkasta. Kaikki hiiret ja kanit olivat koloissaan, linnut pesissään, mateliat nukkuivat ja oravat olivat puiden koloissa. Kaloja Varjoklaanilaiset eiväs edes saalistaneet, kuten ei mikään muukaan klaani paitsi Jokiklaani.
"Palataan leiriin. Ei täällä ole enää muuta riistaa tällä hetkellä", Jokiväre päätti. Tiikeritassu seurasi isäänsä Rastastassu vierellään. He saapuivat leiriin ja näkivät Leijonahampaan.
"Sinäkö veit oppilaani? Tietääkseni hän on minun oppilaani, ei sinun", Leijonahammas siristi silmiään.
"Missä sinä olit kun partioita järjestettiin? Jos hän on oppilaasi, eikö tehtäväsi ole kouluttaa häntä ennen kuin joku muu ehtii ensin?" Jokiväre pisti takaisin. Tiikeritassu ja Rastastassu hivuttautuivat pois tilanteesta oppilaiden pesään, jossa Ruskotassu ja Tummatassu heittelivät toisiaan sammalpalloilla. Tiikeritassu yhtyi mukaan ja muodosti makuusijastaan yhden sammalpallon ja heitti sen Ruskotassua päin. Kolli näki sen ja heitti sen takaisin Rastastassua päin. Rastastassu otti sen ja heitti sen takaisin Tiikeritassulle. Hiukan nuorempi tummanruskea kissa otti omasta makuusijastaan vähän sammalta ja heitti Tiikeritassua sillä. Vaaleanruskea kissa alkoi pommittaa vähän kaikkia vuorollaan. Oppilaiden leikkiessä kului hetki, ja Tummatassun mestari tuli hakemaan hänet taisteluharjoituksiin.
"Voisimmeko mekin tulla?" Tiikeritassu kysyi Havukatseelta.
"Jos se sopii mestareillenne, ja jos joku mestareista pääsee mukaan. En ole varma, saanko pidettyä yksinäni neljälle oppilaalle taisteluharjoituksia. Ettekös sinä ja Rastastassu muuten olleet juuri metsällä? Jaksatteko te muka heti?" Havukatse luetteli syitä, miksi ei varmaan ottaisi heitä mukaan.
"Mutta-" Tiikeritassu aloitti.
"Ei, katsotaan vähän myöhemmin, kun olette syöneet ja levänneet", Havukatse sanoi ymmärtäväisesti. Vaaleanruskea raidallinen kolli pettyi hieman, mutta antoi olla. Ja tottahan se oli, hänellä oli kiljuva nälkä. Havukatse lähti Tummatassu mukanaan.
"Menen syömään", Tiikeritassu ilmoitti äkisti ja käveli ulos pesästä, huomaten Ruskotassun myös tulleen mukanaan. Tiikeritassu käveli tuoresaaliskasalle, mutta Ruskotassu ei seurannut enää. Hän valitsi sieltä pienen hiiren. Taisi olla se minkä hän oli aikaisemmin napannut metsästyspartiossa. Nuori kolli kävi laihan hiiren kimppuun ja söi sen muutamalla suupalalla. Hän nuoli huulensa puhtaaksi ja käveli pesälle. Taivas oli jo pimeä koska lehtikadon aikaan pimeys tuli todella aikaisin. Mitäköhän sitä pitäisi tehdä ennen, kuin käyn nukkumaan? Tiikeritassun katse kulki leirin poikki. Klaaninvanhimpien makuualuset pitäisi ehkä vaihtaa, kolli tuumi, kunnes näki Ruskotassun tulevan ulos pesästä sammalta mukanaan.
"Hei, Ruskotassu! Tarvitsetko apua?" Tiikeritassu huikkasi kollille. Tämä pudisteli päätään.
"Kaarnatassu lupasi auttaa kun tulee, pärjäämme kyllä!" Ruskotassu sanoi tehdessään työtänsä. Tiikeritassu nyökkäsi, vaikka Ruskotassu ei varmastikaan nähnyt sitä. Rastastassu istui yksin oppilaiden pesän suulla, ja siirteli tassujaan. Kolli näytti hiukan surulliselta, joten Tiikeritassu viittoi häntä hännällään tulemaan vaaleanruskean kollin luokse. Rastastassu huomasi, ja käveli hitaasti.
"No, mikä on?" Tiikeritassu kysyi ystävällisesti.
"En tiedä, ei mikään", Rastastassu vastasi pienen tauon jälkeen. Kollista kuitenkin näki, ettei tämä puhunut totta. Tiikeritassu ei halunnut kysellä, jos Rastastassu ei halunnut kertoa. Kuitenkin, Tiikeritassun huomio kiinnittyi johonkin muuhun. Osa kissoista oli partiossa, osa jo pesissään, mutta Leijonahammas katseli ympärilleen varuillaan tarpeidentekopaikan uloskäynnin vieressä. Sitten naaras katosi sinne. Tiikeritassu tajusi, että Rastastassu oli kääntynyt ja nähnyt saman.
"Olen varma, että hän ei mennyt ainoastaan tarpeilleen", toinen kolli totesi vaivaantuneesti.
"Otetaanko selvää?" Tiikeritassu ehdotti.
"Emmehän me saa mennä yksin leirin ulkopuolelle ilman lupaa?" Rastastassu sanoi katsoen tassuihinsa.
"Entä, jos kukaan ei saa tietää? Käymme vain katsomassa, missä Leijonahammas on. Aamulla hajujäljet voivat olla jo pyyhkiytyneet pois", Tiikeritassu katsoi Rastastassua kohti.
"Hyvä on sitten, mutta muista, ollaan tosi nopeita", kolli viimein suostui. Tiikeritassu viittoi häntä seuraamaan hännällään. Hän meni tarpeidentekopaikalle, ja etsi kolon, mistä pääsisi ulos.
"Jep, Leijonahammas", kolli totesi niin hiljaa, että edes Rastastassu ei kuullut sitä. Naaraan hajujälkiä löytyi siellä täällä, ja ne johtivat paikkaan, jossa oppilaat olivat tavanneet Tuhkan. Hetken kuluttua Tiikeritassu haistoi kahden muun kissan hajua. Ne eivät olleet peräisin klaanikissoista. Kulkukissoja varmasti. Tiikeritassu kurkisti pensaan yli. Siellä seisoi Leijonahammas, Tuhka ja kissa, jota kumpikaan heistä ei tuntenut. Tiikeritassu yritti kurkotella, jotta näkisi paremmin, mutta astui kuivan risun päälle, ja kaikkien kolmen kissan katseet kääntyivät sinne päin. Tiikeritassu painoi äkkiä päänsä alas ja viittoi Rastastassua seuraamaan, kun he juoksivat metsän poikki hädissään, peläten, että Leijonahammas ja muut kaksi kissaa huomasivat, että he olivat siinä. Rastastassu meni ensin kolosta tarpeidentekopaikalle, ja Tiikeritassu tuli perässä.
"Huh", Rastastassu huokaisi.
"Toivotaan, että he eivät haista meitä", Tiikeritassu kuiskasi.

10. osa – I will love you, no matter what happens in life as I am your mother and nothing will change my love for you

Elämä Tuuliklaanissa oli Tarinamielen elämän parhainta aikaa. Täällä hän koki olevansa kotonaan. Samaan aikaan hän oli saanut aivan uuden alun ja samalla taas hän jatkoi siitä, mihin oli jäänyt. Hän oli saanut paljon ystäviä, hän pärjäsi hyvin elämänsä ensimmäisen oppilaan kanssa, hän saalisti muiden klaaninsa jäsenten kanssa ja eli kumppaninsa Pilvitähden rinnalla.
Myrskyklaanissa hän muisti aina päivittäin monen sanat hänen kieroista silmistään ja koki aina olevansa jollain tavalla alempiarvoisempi ja saavansa paljon ennakkoluuloja niskaansa. Täällä se tunne ei ollut läsnä, ei ainakaan voimakkaana. Hän ei hävennyt silmiään niin paljoa ja niistä oli kysytty vain muutaman kerran ja silloinkin ystävällisesti.
Hän kaipasi usein emoaan ja sisaruksiaan. Hän mietti toisinaan, milloin Ukkostassu ja Pilkkutassu saisivat soturinimensä ja miten Etsijätaivas pärjäsi. Entä Tuulihäntä ja hänen pentunsa? Entä emo, miten hänellä meni? Perheen jääminen toiseen klaaniin oli ollut se kovin isku Tarinamielelle. Hän oli sopeutunut nopeasti harvapuiseen nummimaisemaan ja oli oppinut jokaisen nimen hetkessä.
Tarinamieli oli tullut erityisen hyvin toimeen Ikiroudan, Tuuliklaanin kuningattaren, ja Kuohuvirran kanssa. He viettivät usein aikaa yhdessä ja yhdessä Kuohuvirran kanssa he veivät Ikiroutaa haukkaamaan raitista ilmaa ja jopa saalistamaan pentutarhan suojasta. He jakoivat kuulumisensa päivittäin, söivät yhteisiä aterioita miltei päivittäin ja nykyisin Ikirouta kertoi kokemuksiaan emona olosta Tarinamielelle helpottaakseen Tarinamielen edessä olevaa arkea.
Tarinamieli oli ollut yllättynyt, mutta vain positiivisella tavalla, kun oli saanut tietää odottavansa pentuja. Hänestä ja Pilvitähdestä tulisi vanhemmat ja Tarinamieli tiesi heidän pärjäävän hyvin. Tarinamielellä oli hyvä esikuva omasta emostaan.

Pilvitähden pesä Viimakiven juurella suojaisassa kolossa oli ollut pesä myös Tarinamielelle. Aina päivän päätteeksi kaksikko oli aina käperynyt toistensa lämpöön, vaihtaneet kuulumisia ja toisinaan pesseet toisensa turkit. Tarinamieli hymyili aina, kun heräsi kumppaninsa viereltä. Vielä kauan sitten hän ei olisi voinut koskaan kuvitellakaan, että olisi saanut tällaisen elämän, jossa hänen sydämensä sykki jatkuvasti iloa.
He söivät usein yhdessä ja saalistiva yhdessä. He etsuvät aina aikaa toisilleen jokaisesta kiireisestäkin päivästä. Oppilaana Tarinamieli oli pohtinut, millaista olisi olla rakastunut ja elää rinnallaan rakastamansa kissa. Nyt hän sai kokea sen jokaisena päivänään.
Lumihiutaleet leijailivat hiljaa taivaalta maahan. Maisema oli lumoavan kaunis ja oli kuin aika olisi pysähtynyt. Pilvitähti istui Tarinamielen vierellä ja yhdessä he katselivat lumisadetta kylki kyljessä. Kauempana nummet kohosivat yhä korkeammalle pakkautuvan lumen takia ja Tuuliklaanin reviiri näytti taianomaiselta. Joku voisi kutsua näkyä karuksi ja tyhjäksi, mutta Tarinamieli näki vain elämää lumen peittämän nummen äärellä. Kymmenet kissat kulkivat tuttuja polkuja rajapartioissa, riistan perässä ja erinäisiin harjoituksiin.
Kauempana pentutarhan äärellä muutama oppilas leikki lumessa ja heidän iloinen naurunsa sai Tarinamielen hymyilemään. Elämä jatkui eteenpäin kaiken kamalan ja karun jälkeen. Taistelu oli jättänyt arpensa, mutta uudet ilot, muistot ja hetket paransivat kissojen mieliä ja muistutti, että pahan keskeltä nousee aina paljon hyvää. Taistelu tultaisiin muistamaan varmasti kauan, kenties ikuisesti, mutta jo nyt sitä tärkeämmäksi oli noussut monta muuta asiaa. Taistelu oli luonut pohjaa uudelle ajalle, vaikka kuolemaa olikin jouduttu kohtaamaan enemmän kuin oli tarpeen.
Tarinamieli vilkaisi Pilvitähteä ja hymyili ennen kuin nojasi koko painollaan kollia vasten. Hän oli kotona ja hän oli onnellinen.

Routaruusu arvioi Tarinamielen odottavan ainakin kolmea pentua ja mitä luultavimmin useampaakin. Tarinamieli ei epäillyt parantajan sanaa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun huomasi vatsansa pyöristyvän hurjaa vauhtia ja vaikeuttavan hänen liikkumistaan päivä päivältä enemmän. Pilvitähti pyysi häntä jo paljon aiemmin jättämään soturin tehtävät vähemmälle ja Tarinamieli oli kuunnellut, olihan hän ollut samaa mieltä kumppaninsa kanssa.
Nyt naaras oli lopullisesti siirtynyt pentutarhaan odottamaan pentujen syntymistä. Niin Tarinamieli kuin Pilvitähtikin oli harkinnut pentujen kasvattamista Pilvitähden pesässä – jossa Tarinamielikin nukkui – mutta he olivat todenneet pentujen kasvamisen olevan paremmin muiden pentujen kanssa pentutarhassa. Pilvitähti olisi kuitenkin katsomassa ja kasvattamassa pentujaan aina, kun ehtisi.
”Ei enää montaa päivää”, Ikirouta hymyili pediltään, joka oli Tarinamielen pedin lähettyvillä. ”Kaikki menee varmasti hyvin.”
Tarinamieli hymyili nyökäten Ikiroudalle. ”Tulee olemaan monta suuta ruokittavana.”
”Pilvitähti on varmasti iloinen saadessaan monta pentua ja monta vahvaa soturia Tuuliklaanille”, Kyyarpi sanoi hieman kauempaa omalta pediltään. Hänen kolme pentuaan olivat tekemässä ties mitä hieman kauempana pesän perällä. He olivat saapuneet Tuuliklaanin vasta vähän aikaa sitten, mutta tuntuivat kotiutuneen hyvin.
”Hänestä tulee hyvä isä pennuillemme”, Tarinamieli hymyili lempeästi ja katsahti pyöreää vatsaansa. ”Ja odottaa innolla, että pääsee tapaamaan teidät”, hän kuiskasi hiljaa.

Kun Tarinamielen synnytys alkoi, oli naaras valmistautunut siihen. Hän tiesi saavansa kaiken tarvitsemansa tuen ja avun kumppaniltaan ja parantajalta. Kipu oli silti jotain, jonka Tarinamieli olisi halunnut jättää kokemuksesta kokonaan pois. Hän kestäisi sen, hän tiesi kestävänsä.
Naaraan onneksi synnytys oli nopea, jopa Routaruusu sanoi niin. Ensimmäinen pentu syntyi vain hetkeä myöhemmin siitä, kun Tarinamielen supistukset olivat alkaneet. Pilvitähti oli ollut heti kumppaninsa rinnalla ja tukena. Huoli oli selkeästi aistittavissa kollista, mutta hän piti itsensä tuttuun tapaansa rauhallisena.
Ensimmäisenä syntyi valkoinen pieni kolli, jonka turkissa oli siniharmaita läikkiä ja täpliä. Tarinamielestä tuntui kuin koko maailma olisi muuttunut juuri sillä hetkellä, kun hän näki ensimmäisen pentunsa. Hän oli nyt emo. Hänellä oli pentuja.
Toisena pentuna syntyi naaras, jonka turkilla oli valkoista, harmaata ja oranssia. Hän oli kaunis vaalea kilpikonnakuviollinen naaras.
Kolmantena pentuna syntyi valkoinen kolli, jonka turkilla oli mustia läikkiä. Hän toi mieleen Pilviharson ja myös Tarinamielen emon Täplätuulen. Tarinamieli hymyili katsellessaan jokaista pentuaan. He kaikki tulisivat olemaan rakastettuja, jopa vielä viimeisenä syntynyt kaunis kollipentu.
Neljäntenä ja viimeisenä pentuna syntyi pieni tummanharmaa kolli, jonka turkissa oli valkeaa ja mustaa harmaan lisäksi.
He olivat kaikki niin kauniita ja Tarinamielen sydän oli haljeta, kun hän katseli neljää kaunista ja tervettä pentuaan. Koskaan ei hän olisi voinut kuvitella, että tuntisi näin paljon iloa ja rakkautta pentujaan kohtaan, mutta se kävi vain järkeen.
”Pärjäsit hienosti”, Pilvitähti sanoi ja puski päätään Tarinamielen päälakea vasten. ”He ovat kaikki kauniita.”
”Kolme kollia, yksi naaras”, Tarinamieli hymyili ja puski päätään vasten Pilvitähden päätä. ”He tarvitsevat nimet.”
”Mustaläikikäs kolli voisi olla… Haikarapentu”, Tarinamieli ehdotti ja Pilvitähti nyökkäsi. ”Ja harmaaläikikäs kolli… Kylmäpentu. Sinä saat nimetä kaksi muuta.”
Pilvitähti nyökkäsi ja katsahti kahta pentua. ”Kollin nimi olkoon Pääskypentu. Ja naaraan… Kielopentu.”
Tarinamieli hymyili ja katsahti neljää pentua rakastavasti. ”He ovat kauniita.”
Pilvitähti painautui kumppaaniaan vasten ja laski päänsä naaraan päälaelle. ”Niin ovat. Meidän pentumme.”
”Meidän perheemme”, Tarinamieli sanoi hymyillen ja kosketti kumppaninsa nenää omallaan.

Kymmenes luku – Now these three remain: faith, hope and love

Taistelun jälkeen jokainen klaani oli kohdannut jonkun muutoksen ja moni oli menettänyt perheenjäsenen tai ystävän. Neljä viidestä klaanista sai uuden päällikön johtamaan taistelun runtelemaa klaania. Ja vaikka olisi voinut luulla – ja moni luulikin – rauhan palanneen klaanien välille, niin ei ollut. Jääruusu näki sen. Klaaneissa oli yhä eripuraa siitä, miten asioiden pitäisi olla. Osa seurasi voimakkaammin edesmenneen Valhetähden ajatusta, osa taas enemmän Unitähden näkemystä. Myrskyklaani ja Tuuliklaani olivat voimakkaimmin soturilain ja Valhetähden näkemyksen puolella kun taas Jokiklaani ja Taivasklaani enemmän soturilain soveltamisen ja klaanien välisen yhtenäisyyden puolella. Hallatähti koki klaanien välisen rauhan ja yhtenäsyyden ja yksilöllisyyden huomioimisen jokaisessa tilanteessa, mutta näki soturilain silti tärkeänä ja sen seuraaminen olisi silti huomioitava. Varjoklaanin päälliköstä Jääruusu ei ollut niin varma. Valotähti tuntui olevan molempien ääripäiden puolessa välissä.
Kuten jo sanottu, jokainen klaani koki monta muutosta ja menetystä, myös Myrskyklaani. Jääruusu muisti yhä isänsä sydäntäsärkevän huudon, kun tämä oli valahtanut kumppaninsa Kolibrin ruumiin äärelle taistelun päätyttyä. Taistelun aikana, kun Tulikukka oli nähnyt kumppaninsa kuolevan, oli oranssiturkkinen kolli täyttynyt surun aiheuttamasta raivosta ja ei ollut antanut kenenkään pysäyttää itseään. Monen nahasta löytyi varmasti Tulikukan aiheuttama arpi.
Jääruusu oli ollut ensimmäinen, joka oli tullut isänsä rinnalle suremaan Kolibrin kuolemaa. Hän oli kolmesta siskoksesta se, joka oli ottanut Tulikukan tunnustuksen parhaiten; Jääruusulla, Taivaannovalla ja Kastelinnulla oli jokaisella oma emo eri klaanista. Se oli rikkonut isän ja tytärten välit. Jääruusulle tieto ei ollut niinkään mikään maailmaa mullistavaa. Ei häntä haitannut. Hänellä oli ollut ja on yhä rakastava isä ja hänet kasvatti naaras, joka oli pitänyt huolta kolmesta pennusta aivan kuin ominaan. Kolibri oli hänen emonsa, ei kukaan muu.
Taivaannova ja Kastelintu liittyivät hieman Jääruusun jälkeen suremaan Kolibrin kuolemaa. Kukaan ei sanonut mitään. Tulikukan paljastuksesta oli kuita, mutta välit olivat yhä kylmät ja vain harvat sanat oli vaihdettu heidän välillään niiden kuiden aikana. Paitsi Jääruusun ja Tulikukan. Jääruusu oli silti yrittänyt näyttää isälleen, että asiat eivät olleet niin pahasti kuin miltä näyttivät. Hän näytti, että yhä rakasti isäänsä, vaikka salaisuuden pitäminen niin kauan oli satuttanut myös Jääruusua.
Suru vihlaisi Jääruusua sydämestä aina, kun hän näki isänsä kulkemassa leirin poikki. Hän oli entistäkin alakuloisempi nyt, kun Kolibri oli poissa. Hän oli kuita sitten menettänyt jokaisen pennustaan, vaikka he olivat yhä elossa, ja nyt oli menettänyt kumppaninsa kuolemalle. Ja vaikka kuinka Jääruusu olisi halunnut, että hän ja hänen sisarensa voisivat yhdessä mennä antamaan anteeksi, niin ei käynyt. Hän kuitenkin aikoisi tehdä sen pian itse, jos hänen sisarensa eivät voineet niin tehdä.

Ilmassa tuntui olevan muutosta vielä kuita taistelun jälkeenkin. Jääruususta tuntui jatkuvasti, että jotakin suurta olisi tapahtumassa. Tietenkään hän ei tiennyt mitä se oli, mutta toivoi sen tapahtuvan pian, sillä tämä tunne hänen turkissaan aiheutti vain turhaa stressiä.
Jääruusu oli iloinen sisarensa Kastelinnun puolesta. Kaiken sen synkän ja vastuun jälkeen, naaras sai nyt jotain valoa elämäänsä; Tuiskusielun. Taivaannova oli saanut jo kuita sitten kasvateikseen kaksi pentua, joista toinen oli jo soturi.
Jääruusu oli ollut samaan aikaan iloinen ja surullinen siitä, kun hänen entinen mestarinsa Täplätuuli siirtyi vähän aikaa sitten klaaninvanhimpien pesään. Täplikäs naaras kuitenkin ansaitsi sen kaiken levon ja rauhan palveltuaan Myrskyklaania niin monta kuuta.
Mikään pieni muutos, joka klaanin sisällä tapahtui, ei helpottanut sitä häiritsevää tunnetta Jääruusun selkäpiissä. Öinen tähtitaivas tuntui aina kutsuvan valkoturkkista naarasta ja hän katseli usein ennen nukahtamista kirkkaana tuikkivaa hopeahäntää välittämättä pakkasesta ja kylmästi ulvovasta tuulesta.
Jääruusu oli viimein puhunut siskoilleen oudosta tunteestaan ja sai vastakaikua heiltä; he tunsivat jotain olevan tapahtumassa myös. Jääruusun tavoin valitettavasti heilläkään ei ollut mitään tietoa siitä, mitä olisi tuleva tapahtumaan. Joten… Jääruusu jatkoi tavallista arkipäiväistä soturinelämäänsä miettien, mikä mullistaisi piamn hänen elämänsä jälleen.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa.

”Jääruusu…” hento kuiskaus miltei herätti Jääruusun. Hän painoi silmänsä tiukemmin kiinni toivoen, että pääsisi takaisin uneen. ”Jääruusu…”
Jääruusu nosti päänsä tassujensa päältä ja silmäili pimeää pesää ja sen suojassa nukkuvia klaanitovereitaan. Kukaan muu ei ollut hereillä. Mutta se ääni oli niin tuttu. Mistä hän tiesi sen?
Yhtäkkiä Taivaannova nosti päänsä hänen vierellään ja räpäytti häkeltyneenä silmiään. Silmänräpäystä myöhemmin myös Kastelintu heräsi. He katsahtivat toisiaan ihmeissään, siniset silmät hehkuen pimeässä.
Silloin he kaikki kuulivat sen; he kuulivat kuinka kolme eri ääntä kutsuivat heidän nimiään. Ja jokainen niistä äänestä kuulosti niin tutulta. Hiipien hiljaa he astuivat ulos soturien pesästä ja katsoivat tyhjää leiriä. Kauempana näkyi liikettä… tai pikemminkin tuiketta. Jääruusu siristi silmiään ja hän hätkähti, kun ymmärsi, mitä näki. Leirin suuaukolla tuikki muutama pieni tähtimainen muoto. Ja pian ne katosivat ulos leiristä.
Jääruusu lähti ensimmäisena niiden perään, kaksi sisartaan pian perässään. Hän ei todellakaan antaisi Tähtiklaanin merkin kadota. Tähtiklaani oli hiljentynyt sen kaiken jälkeen, mitä olivat tehneet kaikkien klaanien eteen. Jos he nyt saisivat vastauksia, hän ei menettäisi tätä tilaisuutta minkään takia.
Jääruusu juoksi pujotellen jokaisen puun ja kiven välitse. Hän hidasti vasta, kun järvi ilmestyi näkyviin metsän jälkeen. Tuikkivat tähdet olivat pysähtyneet järven rannalle ja leijuivat paikoillaan kirkkaan tähtitaivaan alla. Kastelintu ja Taivaannova tulivat pian Jääruusun rinnalle ja he katsoivat Jääruusun lailla kolmea hennosti tuikkivaa valopalloa. Hitaasti, mutta varmasti, he lähestyivät niitä.
Jääruusu hätkähti, kun yksi valopalloista tuli häntä lähemmäksi. Hän veti syvään henkeä ja kosketti sitä nenällään, kun kuuli nimensä lausuttavan hennosti.
Naarasta tuntui kuin jokin olisi revennyt hänen sisältään irti ja hän yritti ottaa hätääntyneen askeleen kauemmaksi, mutta hän ei kyennyt liikkumaan. Ja hiljalleen valopallo sai toisen muodon; kissan muodon.
Ja kuin hetkessä, kolmikon edessä seisoi kolme kissahahmoa, joiden turkeilla tuikki sadat tähdet. Jääruusu kallisti päätään, kun katsoi edessään olevaa valkoturkkista naarasta, jolla on oli kauniit vaaleansiniset silmät. Hän näytti niin tutulta ja samalla… Ei.
”Keitä te olette?” Kastelintu kysyi ensimmäisenä. Hänen edessään seisova harmaa kissa hymyili hieman. Taivannovan edessä seisova kissa oli taas punertava ja hän nyökkäsi kohti harmaata kissaa.
”Me olemme Usko”, harmaa kissa sanoi.
”Toivo”, valkoinen kissa nyökkäsi.
”Ja Rakkaus”, punertava kissa sanoi viimeisenä.
Jääruusu katsahti edessään seisovaa valkoista naarasta ja silloin kaikki tuntui valkenevan. ”Teidän muistonne. Me olemme nähneet teidän muistonne.”
”Kyllä”, Toivo sanoi hymyillen lempeästi. ”Te olette nähneet monet elämämme tärkeät ja pienetkin hetket, kokeneet sen mitä mekin. Te olette nähneet sen kaiken.”
Taivaannova kysyi: ”Ovatko usko ja toivo ja rakkaus oikeasti kissojen ohjaamia?”
”Eivät sentään”, Usko pudisti päätään. ”Ne kaikki löytyvät jokaisesta meistä aina, joskus voimakkaampana. Mutta me vahvistamme jokaista niistä teoillamme ja olemassaolollamme. Me olemme tuoneet vaikeina hetkinä monelle lohtua ja sitä, mitä kissa tarvitsee eniten. Jokainen meistä on vain kissa, kuten myös me kolme ja te kolme. Kukaan ei ole täydellinen eikä kukaan ole vain yhtä asiaa. Minä edustan, vahvistan ja tuon uskoa, mutta en ole vain pelkästään uskoa. Eikä Toivo ole pelkästään toivoa tai Rakkaus rakkautta. He ovat kuin te ja te olette kuin me ja me kaikki olemme kuin kaikki muutkin kissat.”
”Mekään emme tajunneet sitä aluksi”, Toivo sanoi sitten surullinen katse silmissään. ”Me näimme totuuden, kun oli liian myöhäistä. Me näimme sen, että me olemme kuin kaikki muutkin ja oikeutettuja kaikkeen samaan kuin muutkin, vaikka meillä on erilainen vastuu harteillamme kuin monella muulla. Vastuu ja erilaisuus ei vie pois sitä, että on tasavertainen muiden kanssa.”
”Te kaikki ansaitsette rakkautta, onnea… Tavallista arkea, mitä muillakin on”, Rakkaus lisäsi. ”Älkää antako kenenkään, edes itsenne, estää sitä enää.”
Jääruusu hymyili hieman heidän sanoilleen. Heidän olisi pitänyt kuulla nuo sanat jo kuita sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Jääruusu katsoi tähtiturkkista, valkoista ja sinisilmäistä naarasta haltioituneena. He näyttivät niin samalta eivätkä vain turkin värin ja silmien värin perusteella vaan myös ruumiinrakenteen perusteella.
”Jääruusu”, valkoinen naaras hymyili ja asteli lähemmäs tähtien samalla leikkien hänen valkoisella turkillaan. Naaras näytti haalistuvan koko ajan entisestään. ”Vai sanoisinko Toivo?”
”Minä?” Jääruusu hämmentyi ja valkoinen naaras nyökkäsi.
”Sinä otat paikkani Toivona”, naaras sanoi ja hymyili lempeästi. ”Olet aina ollut Toivo, mutta nyt se on virallista, kun viimeinkin ymmärrätte sen ja toteutitte ennustuksen, joka teille oli langetetty kuita ja kuita sitten.”
”Miksi?” Jääruusu kysyi Toivolta.
”Me valitsimme teidät”, Toivo kertoi. ”Ja samalla jokin valitsi teidät.”
”Me olemme kaikki teidän seuraajianne?” Jääruusu hätkähti.
”Kyllä”, Toivo hymyili. ”Sinä edustat toivoa. Olemme kulkeneet aina kansanne, minä sinun sisälläsi ja sydämessäsi. Ja osa minua, sieluani, tulee aina olemaan osa sinua.”
”Tietääkö Tulikukka tästä?” Jääruusu kysyi sitten, keskeyttäen kaikki kolme Tähtiklaanin kissaa. ”Hän tiesi ennustuksesta, joten…”
”Ei”, Usko pudisti päätään. ”Hän ei tiedä tästä. Hän ei tiedä, että te olette seuraajiamme.”
”Onko sillä sitten jokin tarkoitus, että me olemme kaikki eri emon pentuja?” Kastelintu kysyi. Jääruusu luimisti korviaan. Tuo tieto oli aina ollut Kastelinnulle niin merkittävä.
”On”, Rakkaus sanoi nyökäten jämäkästi. ”Samalla tavalla kuin me olimme aluksi toisillemme tuntemattomia, tuli meistä lopulta siskoja. Ja jokainen teistä on yhteydessä jokaiseen klaaniin.”
”Tulikukka itse ei päättänyt niin”, Toivo lisäsi. ”Me valitsimme teidän emonne. Me valitsimme, keiden luokse Tulikukan polku vie. Me ohjasimme hänet hänen tietämättään teidät synnyttäneiden kissojen luokse.”
Jääruusu laski katseensa tassuihinsa. Kaikella sillä oli oikeasti tarkoitus, suurempi mitä edes isä tiesi.
”Älkää syyttäkö häntä”, Toivo lisäsi sitten hymyillen lempeästi. ”Suurten salaisuuksien kantaminen ei ole helppoa, saatika niiden paljastaminen. Te saitte rakastavan perheen, toisenne.”

Jääruusu kulki kahden Toivon kanssa.
”Älä anna epäonnistumisten koskaan lannistaa itseäsi”, Toivo sanoi katse kulkusuunnassa. He kulkivat rauhallisin askelin aivan rantaviivaa pitkin. Toivon tassut eivät uponnet veden pinnan alle vaan naaras kulki veden pinnan päällä. ”Elämässä tulee olemaan paljon hyviä ja huonoja asioita, ja joskus toivo on hyvän sijaan raskas ja aiheuttaa surua enemmän kuin iloa. Älä kuitenkaan koskaan unohda, että sinun vastuullasi ei ole muiden hyvinvointi loputtomiin. Voit olla tukena ja auttamassa, mutta et ole se, jonka täytyy pystyä ihmeisiin.”
Jääruusu nyökkäsi. Toivo voisi olla toisinaan se pelastava voima, toisinaan synkkä ja tuhoava voima, toisinaan molempia samaan aikaan. Hän yrittäisi aina muistaa olevansa vain tavallinen kissa ja vain edustavansa ja voimistavansa toivoa ja joskus olisi sen aiheuttaja.
”Jos sydämesi koskaan sykkii toiselle kissalle”, Toivo puhui sitten, ”älä anna tilaisuuden mennä. Elämä on lyhyt.”
”Toivo”, toinen tuttu ääni sai Jääruusun kääntämään katseensa. Hän tunnisti tuon kollin Toivon muistoista. Aurinko. ”On aika.”
”Aika mihin?” Jääruusu häkeltyi. ”Palaatteko te Tähtiklaaniin?”
”Emme”, Toivo pudisti päätään. ”Meidän paikkamme on muualla, Tähtiklaanin jälkeisessä ajassa.”
”Tähtiklaanin… jälkeisessä?” Jääruusun silmät levisivät. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kun jo kuollut kissat unohdetaan tai hänet tapetaan uudestaan, hän jättää Tähtiklaanin taaksensa”, Toivo selitti Jääruusulle. ”Ja nyt me saamme vihdoin oman rauhamme kaikkien näiden kuiden jälkeen. Tähtiklaanissa ei voi olla kahta Toivoa samaan aikaan, Jääruusu rakas. Mutta minä olen aina kanssasi, täällä”, Toivo kosketti Jääruusun rintakehää siitä kohtaa, jossa naaraan sydän pamppaili nopeaan tahtiin, ”ja olen osa sinua myös sielussasi. Et koskaan menetä minua kokonaan.”
Toivo kosketti Auringon nenää omallaan. ”Mietinkin, milloin sinun lopullinen aikasi koittaisi.”
”Olen odottanut sinua kärsivällisesti”, Aurinko sanoi hymyillen. ”Ja seuraajani pitää huolta kissoistani, vaikka jätinkin hänet kenties hieman äkillisesti.”
”He kaikki ymmärtävät vielä, miksi meidän oli aika lähteä”, Toivo nyökkäsi ja kääntyi sitten katsomaan Jääruusua. ”Sinä olet voimakas ja lempeä kissa, Jääruusu, älä koskaan unohda sitä.”
Toivo kosketti nenällään Jääruusun nenää ja Jääruususta tuntui, että ainakin osa aiemmin revitystä palasi takaisin hänen sisällensä. Hän kohtasi Toivon katseen omalla haikealla katseellaan.
”Toivon sinulle ja kaikille muillekin vain hyvää minne ikinä menettekään”, hän sanoi hymyillen. Toivo nyökkäsi kiitollisena.
”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus”, Toivo, Usko ja Rakkaus sanoivat samaan aikaan, ”aina ja ikuisesti, minne kukaan meistä kulkeekaan.”
Jääruusu katsoi kuinka hiljalleen jokaisen tähtiturkkisen kissan hahmot haihtuivat pois. Toivo väläytti silmiään Jääruusulle hetkeä ennen kuin oli kokonaan poissa. Nyt hän oli saanut Toivon tehtävän vastuulleen ja oli antanut oman lupauksensa; ei koskaan antaisi sen estää itseään elämästä.
Jääruusu istui Kastelintua vasten ja kietoi häntänsä hänen ja Taivaannovan hännän ympärille. He olivat kokeneet paljon ja niin moni asia kaipasi yhä vastaustaan, mutta samalla he olivat saaneet monta vastausta, joita olivat tarvinneet elämäänsä.
Ja mikä tärkeintä, he olivat yhdessä tämän kaiken tutun ja uuden edessä.

Seitsemästoista luku – Sunrise

Aurinko oli juuri noussut horisontin takaa, kun Ahomyrsky palasi saalistusretkeltään takaisin leiriin. Puiden tuoma varjo piti leirin hämäränä, mutta elämää kuhisi jo joka kolkassa; Jokiväre kokosi aamupartiota kasaan, ja koulutustuokioiden alkua odottelevat oppilaat olivat kerääntyneet yhdessä aterioimaan tuoresaaliskasan liepeille. Ahomyrsky vei saaliistaan kovalihaisemmat varikset kasalle, ja suuntasi parantajanpesälle parin hiiren kanssa. Muiden kissojen tapaan Surulintu oli jo kovaa vauhdissa, tällä kertaa listatessaan ääneen vähiin käyneitä yrttejä.
”Täälläkin on jo näköjään elämää, vai?” Ahomyrsky kehräsi astuessaan sisään. Parantaja tervehti kollia huvittuneella ’mrrau’lla, ja ojensi tälle nopeasti seokseen tarvittavat yrtit ja suuren lehden alustaksi käytettäväksi.
”Vieläkö he suostuvat syömään?” Surulintu kysyi uteliaana laskiessaan jäljellä olevan laventelin määrää. Ahomyrsky nyökkäsi tyytyväisenä, ja alkoi poimia pois syömäkelvottomia osia avaamastaan hiirestä.
”Toki”, kolli vastasi.
”He syövät paremmin ja paremmin joka päivä! Ehdotuksesi vaihdella lihaa ja laittaa joitakin yrttejä maun muuttamiseksi on todella toiminut”
Parantaja vaikutti tyytyväiseltä soturin raporttiin, ja hyrisi hetken itsekseen.
”Jätä tällä kertaa lihasta pieniä paloja soseeseen”, naaras ohjeisti. Ahomyrsky nosti välittömästi katseensa tekemisistään, ja vaihtoi kasvoilleen hämmentyneen ilmeen.
”Pennut ovat jo yli puolen kuun vanhoja, eivätkö olekin?” parantaja johdatteli, ja Ahomyrsky nyökkäsi vastaukseksi.
”He ovat jo tarpeeksi vanhoja alkamaan totutella kiinteään ruokaan”, Surulintu selitti ennen, kuin kolli ehti sanoa mitään. Ahomyrsky nyökkäsi hieman epävarmana, ja soseutti parantajan ohjeiden mukaan vain osan lihasta, vieden sitten taas valmiin seoksen pentutarhalle.
”Metsopentu, Usvapentu”, kolli herätteli vielä sikeästi tuhisevia pentujaan.
”Toin ruokaa”
Viimeisen sanan kuullessaan Metsopentu räväytti vihreät silmänsä auki ja loikki suoraan aterian luo, mutta Usvapentu tuhisi vielä tyytyväisenä Raitapennun kylkeen painautuneena. Kun soturi oli jonkin aikaa tökkinyt pentuja hereille, Raitapentu ärähti hiljaa ja nousi pitkin venytyksin ylös, Usvapentu pian seuraten vanhemman naaraan esimerkkiä. Kun Usvapentu vielä puoliksi unessa hoiperteli veljensä viereen aterioimaan, Ahomyrsky ojensi Raitapennulle kokonaisena säästämänsä hiiren. Naaras kävi vielä Metsopentuakin kipeämmin ateriansa kimppuun, ja söi vatsansa täyteen ennen, kuin soturi kerkesi edes kääntää katsettaan toisaalle.
”Älä hotki, voit saada vatsanpuruja!” kolli torui, enemmän huolissaan, kuin vihoissaan. Raitapentu lipoi huuliaan mitään sanomatta, ja loikki ulos telmimään Liekkipennun ja Apilapennun kanssa. Ahomyrsky huokaisi, ja käänsi huomionsa Usvapentuun ja Metsopentuun, jotka olivat juuri saaneet syötyä tarpeekseen. Soturi väräytti korviaan yllättyneenä, kun huomasi osan paloiksi jätetystä lihastakin kadonneen, sillä hän ei ollut odottanut kaksosten uskaltautuvan vielä kokeilla uudenlaista ruokaa. Kolli osasi kuitenkin heti arvata, että aloitteen oli luultavasti tehnyt pennuista rohkeampi Metsopentu, ja että Usvapentu oli luultavasti seurannut lähinnä veljensä esimerkkiä. Ajatuksistaan soturin herätti pentutarhan suulta kuuluvat askeleet, jotka kuuluivat tuttuakin tutummalle kollille.
”Sysituhka!” Ahomyrsky hengähti iloisena, ja riensi tervehtimään ystäväänsä.
”Huomenta, Ahomyrsky”, harmaa kolli tervehti.
”Miten voit?”
”Ihan hyvin! Otan varmaan torkut pian, koska olin koko yön metsällä”, Ahomyrsky vastasi, lisäten toisen virkkeen huomatessaan väsymyksen alkavan yhtäkkiä painaa kehoaan. Sysituhka nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja viittoi hännällään ruuantähteiksi jääneitä lihanpaloja tutkivia pentuja tulemaan luokseen.
”Voin vahtia heitä sillä aikaa, kun nukut”, kolli tarjoutui, pitäen katseensa kiinni luokseen hoipertelevissa pennuissa.
”Tuskin näin pienet pennut paljoa tuhoa voivat saada aikaan”
Ahomyrsky naurahti ystävänsä kommentille ja nyökkäsi sitten tälle kiitollisena, nukahtaen lähes silmänräpäyksessä makuulle päästyään.

Kun Ahomyrsky heräsi päivänokosiltaan, aurinko oli jo huipussaan. Sysituhka oli poissa, mutta Raitapentu, Metsopentu ja Usvapentu nukkuivat sikeästi juuri heränneen soturin kylkeen painautuneina. Kolli laski päänsä takaisin makuualustalleen ja muutaman lyhyen torkahduksen jälkeen nousi varovasti ylös, pitäen huolen olevansa herättämättä nukkuvia pentuja. Usvapentu ja Metsopentu olivat nähtävästi syöneet loputkin aamun ateriasta Ahomyrskyn nukkuessa, joten kolli painui metsälle pyydystääkseen riistan seuraavaa varten. Ruuan valitseminen tuoresaaliskasasta olisi ollut huomattavasti helpompaa, mutta Ahomyrsky oli luvannut Valotähdelle, etteivät pennut tulisi olemaan millään tavoin taakaksi klaanille. Päällikkö oli vakuutellut soturille, ettei tämän tarvitsisi huolehtia siitä, vaikuttaisivatko pennut negatiivisesti vai positiivisesti klaanin tilanteeseen, mutta kolli tiesi, että klaanissa oli kissoja, jotka paheksuisivat sekä häntä, että hänen pentujaan silkan taustan perusteella, elleivät he kykenisi osoittamaan pystyvänsä tuoda kortensa kekoon muita paremmin. Ketun jättämää linnunraatoa järsivää hiirtä vaaniessaan Ahomyrsky pohti, miten voisi opettaa metsästystaitoja pennuille jo ennen, kuin heistä tulisi oppilaita. Kolli hiipi niin lähelle saalistaan, kuin suinkin pääsi ilman, että se huomaisi hänet, ja kun se nosti korviaan kuullakseen ympäristönsä äänet paremmin, Ahomyrsky loikkasi sen kimppuun ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan.
”Enpä ikinä arvannut näkeväni joskus hiiren syömässä lihaa”, soturi mutisi, haudaten sitten kuolleen jyrsijän umpijäätynyttä maata periksi antavampaan lehtikasaan. Kolli jätti hiiren paikalleen ja suuntasi sitten pitkästä aikaa kaksijalanpesälle. Hän toivoi pääsevänsä taas näkemään Sumun ja kertomaan tälle pentujen olevan turvassa, mutta valtavan naaraan sijaan pesän oven edessä istui tummanharmaankirjava kolli, jolla oli samanlaiset sisään kääntyneet korvat, kuin Metsopennulla ja Usvapennulla.
”Olet kai Kosmos, olenko oikeassa?” Ahomyrsky tervehti, mutta harmaa kolli ei vastannut mitään, tuijotti vain tyhjyyteen jonkinlainen kaiho silmissään. Villikissa kurtisti kulmiaan ja käänsi korvansa taakse vastauksen puutteesta närkästyneenä, mutta tajusi pian, miksi kotikisu oli niin haikean oloinen.
”Pentusi ovat turvassa ja voivat hyvin”
Sen kuultuaan Kosmos käänsi äkkiä päänsä vieraan kissan puoleen, äimistynyt ilme kasvoillaan.
”Mitä?”
”Pentusi ovat turvassa”, Ahomyrsky toisti.
”Heillä on sinun korvasi”, hän sanoi, hymyillen lempeästi.
”Molemmilla?”
”Molemmilla”, soturi vahvisti. Kosmos rentoutui silmänräpäystäkin nopeammin, ja päästi pian helpottuneen huokaisun leveän hymyn saattelemana.
”Entä Sumu? Näyttääkö kumpikaan heistä yhtään häneltä?”
Ahomyrsky mietti hetken.
”Heillä molemmilla on pitkä, paksu turkki ja karvatupsut korvien päissä. Usvapennun häntä on pitkä, kuten sinulla ja hänellä, mutta Metsopennulla tuskin on häntää ollenkaan”, kolli selitti.
”Sumu kertoikin, että toisen häntä katkesi synnytyksen aikana…” Kosmos pohti.
”Olisinpa päässyt näkemään heidät”
Ahomyrsky hymyili hiljaa, ja sai pian idean.
”Jonakin päivänä heistä tulee vielä oppilaita”, kolli ilmoitti.
”Voin tuoda heidät käymään luonasi silloin”, hän tarjoutui. Kosmos pudisti kuitenkin vain päätään.
”He ovat villikissoja nyt, ja heillä on uusi perhe”, kotikissa naukui harmistuneena.
”Sekoittaisit vain heidän päänsä”
Ahomyrsky luimisti korviaan pettyneenä, mutta tajusi pian kollin olevan oikeassa; kotikisuvanhempien tapaileminen ei toisi kahden klaanikissan elämään muuta, kuin ongelmia. Vielä hetken juteltuaan Kosmoksen kanssa Ahomyrsky palasi metsään, hankkien hampaisiinsa vielä muutaman jyrsijän ennen, kuin haki ensimmäisen saaliinsa lehtien peitosta ja palasi leiriin. Matka paikalta leiriin oli lyhyt, ja perille päästyään kolli pudotti rutiininomaisesti osan saaliistaan tuoresaaliskasaan ja suuntasi parantajanpesälle valmistamaan pentujen aterian. Viime kerran tavoin hän jätti muutaman palan kokonaiseksi ja suuntasi sitten taas pentutarhalle. Kun pennut ahmivat aterioitaan, Ahomyrsky istahti alas miettimään. Hän tiesi kertoneensa pentujen voivan hyvin Kosmokselle, muttei oikeastaan ollut asiasta kovin varma; Usvapentu oli jo oppinut jonkinlaisia sanoja ja lyhyempiä lauseita, mutta Metsopentu ei ollut päästänyt suustaan vielä edes minkäänlaista tervehdystä. Soturi oli huolissaan, oppisiko nuori kolli ollenkaan puhumaan. Hetken mietiskelyn jälkeen hän kuitenkin pudisti päätään. Vaikkei Metsopentu kykenisi koskaan sanomaan sanaakaan, hän pärjäisi klaanissa varmasti hyvin; kolli oli vahva ja rohkea, ja uskalsi jo mennä mukaan vanhempienkin pentujen leikkiin, vaikka oli näitä monta kuuta nuorempi. Mukana hän ei vielä ihan pysynyt, mutta parani siinäkin pelottavan nopeaa vauhtia. Usvapentu vaikutti hieman hillitymmältä; hän ei vaikuttanut olevan kiinnostunut muiden pentujen väkivaltaisista leikeistä, vaan vietti aikansa mieluummin vanhempien kissojen höpötyksiä kuunnellen, aivan kuin Ahomyrsky. Pian Metsopentu katosikin Raitapennun, Apilapennun ja Liekkipennun kanssa syvemmälle pentutarhaan painimaan samalla, kun Usvapentu hiipi tarhan oviaukolle istumaan ja katselemaan leirin menoa. Soturi päätti liittyä harmaan pennun seuraan ja istahti tämän vierelle.
”Mitä mielessä?” kolli kysyi. Usvapentu ei vastannut mitään, tuijotti vain tyhjyyteen samalla tavoin, kuin isänsä oli tehnyt aiemmin. Leirissä ei ollut mitään sen erikoisempaa meneillään, mutta se kaikki vaikutti kiinnostavan vielä nuorta pentua. Yllättäen Usvapentu osoitti käpälällään tuoresaaliskasan liepeillä kieliä vaihtavia Lehtisydäntä ja Hiutalehuurretta, ja loi kysyvän katseen keltaiseen soturiin.
”Nuoko?” Ahomyrsky kysyi, ja Usvapentu nyökkäsi vastaukseksi, laskien käpälänsä sitten taas alas varmistuttuaan siitä, että soturi ymmärsi kysymyksen.
”Nuo ovat entinen mestarini Lehtisydän ja Hiutalehuurre”, vanhempi kolli kertoi.
”He ovat kumppaneita, niin kuin Haukkahammas ja Sarastuskatse”
Usvapentu näytti hetken mietteliäältä, ja tuhahti sitten vaivaantuneena.
”Pitääkö minunkin?”
Ahomyrsky väräytti korviaan.
”Ei, mutta saat, jos haluat”
Usvapentu vaikutti hieman helpottuneemmalta.
”En halua”, pentu päätti. Ahomyrsky hymyili huvittuneena.
”Minä en halua jonkun oudon kollin pesevän minua”, Usvapentu selvensi ajatuksiaan yhtäkkiä. Tämä yllätti Ahomyrskyn, sillä hän ei ollut osannut odottaa pennun nähneensä itsensä Hiutalehuurteen tai Sarastuskatseen roolissa.
”Mutta sinähän olet itse kolli, ethän sinä toista kollia voisikaan ottaa kumppaniksesi”, soturi ihmetteli. Usvapentu ei vaikuttanut pitäneen vanhemman kollin huomautuksesta, sillä hän käänsi korvansa taakse ja päästi ärtyneen murahduksen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Ahomyrsky näki Usvapennun niin ärtyneenä.
”Kaikki hyvin?” kolli kysyi varovasti, yrittäen olla ärsyttämättä kiukkuista pentua enempää. Usvapentu ei vastannut, mutta se vaikutti johtuvan enemmän siitä, että hän haeskeli oikeita sanoja, kuin suuttumuksesta. Hetken hiljaisuuden jälkeen harmaa pentu avasi kuitenkin suunsa esittääkseen Ahomyrskystä hyvin oudon kysymyksen;
”Miksi minun pitää olla kolli?”
Ahomyrsky käänsi päätään hämmentyneenä. Hänen ei ollut koskaan tullut ajateltua sellaisia asioita sen kummemmin, vaikka hän miettikin sitä sun tätä useasti, välillä jopa useampaa asiaa samaan aikaan. Kollia kiinnosti tietää, mistä nuoremman ajatukset kumpusivat, joten kunnollisen vastauksen sijaan hän vastasi hetken pohdinnan jälkeen itse kysymyksellä;
”Etkö sinä halua olla, vai?”
Usvapentu pudisti päätään.
”En”, pentu vinkaisi. Ahomyrsky käänsi katseensa käpäliinsä. Hänen teki mieli kyseenalaistaa pennun tunteet, mutta päätti pysyä hiljaa. Loppujen lopuksi se, miten Usvapentu ja hänen veljensä eläisivät elämänsä ei ollut hänen valittavissaan. Kolli pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa, ja käänsi sitten katseensa taas Usvapentuun.
”Haluat siis olla ennemmin naaras? Oletko varma?” kolli kysyi, ja Usvapentu nyökkäsi.
”Hyvä on, kunhan et satuta ketään, saat minun puolestani elää elämäsi juuri niin, kuin haluat”, Ahomyrsky päätti. Kollista tuntui oudolta ajatella Usvapentua naaraana, mutta jos tätä ahdisti kolliksi kutsuminen, oli soturin mielestä parempi tehdä niin, kuin pentu toivoi.
”En varmaan heti pysty kokonaan muuttamaan sitä, miten sinusta puhun, mutta lupaan yrittää”, kolli lupasi. Usvapennun kasvoille levisi hyväntuulinen hymy. Ahomyrsky istui vielä auringonlaskuun asti tyttärensä vierellä ja seurasi leirin tohinaa, painuen kaiken hiljennyttyä taas yöksi maata pentujensa viereen. Kaikki se oli nuorelle kollille vielä hyvin uutta, mutta hän oli silti tyytyväinen elämäänsä. Ahomyrsky oli onnellinen, vihdoin ja viimein, ja tulisi vielä hyvän aikaa olemaan.

Toinen luku - The battle was won they thought that the story was done... Patience, my dears, I've only just begun

Pieni pentu asteli korvat luimussa puiden varjoissa, vilkuillen varuillaan ympärilleen. Hän ei tiennyt mihin suuntaan hänen piti oikein mennä, sillä Jokiklaanin kissojen hajuja oli ihan joka puolella. Oikeastaan, kyllä hän tiesi ainakin suurinpiirtein, minne mennä, mutta hän ei halunnut mennä. Entä jos hänet tunnistatettaisiin? Mitä hänelle sitten tehtäisiin? Emo oli kyllä vannonut, että kukaan ei tiennyt Hopeaviillolla ja Valhetähdellä olevan pentua. Mutta entäs jos hän näytti todella samanlaiselta vanhempiinsa verrattuna? Emo oli aina sanonut pentunsa silmien olevan täysin samanlaiset kuin Valhetähden. Entä jos hän haisi aivan samalta kuin emonsa tai isänsä ja joku tunnistaisi hänet? Hänellä oli emonsa turkin väri kaiken kukkuraksi!
Aurinkopentu tiesi tehtävänsä, mutta pelot jäytivät häntä sisältäpäin. Ei Hopeaviilto ollut opettanut minua näin! Aurinkopentu veti syvään henkeä, suoristautui ja lähti suuntaamaan erään partion hajumerkin perään. Olisi outoa pölähtää suoraan leiriin, joten partioon törmääminen oli paras vaihtoehto. Kuka kissa muka oikeasti vain kävelisi suoraan paikkaan, jossa olisi kymmenittäin kissoja? Eivät edes pennut olleet niin tyhmiä! Tai ainakaan Hopeaviillon ja Valhetähden pennun ei pitäisi olla niin typerä.
Hajujäljessä oli joku oudon tuttu ja lämmin haju. Aurinkopentu kallisti päätään, mutta jatkoi matkaansa päättäväisenä. Partio oli suunnannut Varjoklaanin suuntaan ja Aurinkopentu rukoili mielessään, että kaikki olisi rajalla hyvin.
Pennuksi Aurinkopentu oli taitava, kiitos hänen emonsa rankan koulutuksen. Aurinkopentu oli tosin vasta nuori ja pieni, mutta taitoa löytyi. Ei hän soturia päihittäisi, mutta toisen oppilaan ehkä. Ja Hopeaviilto jatkaisi tyttärensä koulutusta aina kuin ehti. Suunnitelmaa varten Aurinkopennun vain piti olla osa Jokiklaania, jotta asia toimisivat. Hänen täytyisi kasvaa osana Jokiklaania ja kasvaa osaksi heitä, jotta häneen luotettaisiin.
Aurinkopentu hiipi pusikoiden takana, pysytellen varjojen avulla piilossa. Partio oli merkitsemässä rajaa, jutellen mukavia hiljaa. Aurinkopentu silmäili kissoja varovaisesti. Yksi oli oranssivalkoinen kolli, joka silmäili jatkuvasti Varjoklaanin puolelle ja välillä yritti hiljentää hänelle puhuvaa valkoista, mustaraidallista naarasta.
Kun partio lähti liikkeelle, Aurinkopentu painautui tiukemmin varjojen suojaan ja syvemmälle ruusupensasta, peittäen hajunsa kokonaan jokiklaanilaisilta. Musta, kiiltäväturkkinen naaras asteli partion etunenässä aluksi, mutta haisteltuaan ilmaa hetken, hän laittoi partion neljännen kissan, kolmijalkaisen naaraan johtoon. Ehkä Aurinkopennulla ei ollutkaan hätää. Ei häntä tunnistettaisi vain turkin värin perusteella.
Musta naaras asteli takaisin lähemmäs rajaa, antaen partion kulkea takaisin leiriin. Aurinkopentua kuumotteli ja hänen silmänsä oli viiruina. Oliko tuo naaras nähnyt hänet? Mitä väliä! Aurinkopennunhan pitäisikin tulla nähdyksi, jotta hänet vietäisiin leiriin ja otettaisiin klaaniin!
Musta aikuinen naaras asteli Aurinkopennun ohitse, pysähtyi ja silmäili ympäristöä mietteliäänä. Aurinkopentu nielaisi, keräsi rohkeutensa ja naukaisi, tosin käheästi. Hän naukaisi uudestaan, nyt kovempaa, herättäen mustan naaraan huomion saaden hänet kääntymään äänen suuntaan. Hänen vihreät silmänsä osuivat Aurinkopennun turkille ja Aurinkopentu nielaisi, vetäen henkeä hätäisesti.
”Hei?” musta naaras kutsui, kumartuen alas jolloin hän näki Aurinkopennun, joka kyyristeli kukkapuskan juurella. ”Mitä sinä siellä teet, pikkuinen?”
Aurinkopentu nielaisi, kallistaen päätään. Tuon mustan naaraan katseessa välähti jotain, kun heidän katseensa kohtasivat.
”Tule pois sieltä, kaikki on hyvin”, naaraan ääni oli lempeä ja lämmin, ja Aurinkopentu melkein tahtomattaan asteli pois piikkien lomasta, naaraan eteen. Hänen ominaistuoksunsa pelmahti kuin päin näköä ja Aurinkopentu hämmentyi. Tämän naaraan hän oli aiemmin haistanut! Mutta miksi hän tuoksui tutulta? ”Mitä sinä teet täällä? Oletko yksin?”
Naaras vilkuili ympärilleen ennen kuin katsoi taas pentua. ”Olen.”
”Missä sinun emosi on?” naaras kysyi pennulta kumartuen alas, kohtaamana pennun paremmin.
”Poissa”, Aurinkopentu vastasi lyhyesti ja painoi päänsä.
Musta naaras hymyili sympaattisesti pennulle. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Aurinkopentu”, Aurinkopentu kertoi. Hän ei todellakaan ollut vaihtamassa nimeään, jos joutuisi klaaniin.
”Oliko emosi joskus klaanikissa? Tai isäsi?” musta naaras uteli ja Aurinkopentu hätääntyi sisällään. Mitä hän tähän nyt vastaisi? ”Mukavaa, että hän piti perinteen yllä nimesi suhteen.”
Aurinkopentu tunsi helpotuksen tuulahduksen puhaltavan ylitseen tai sitten se oli tuon naaraan hengitys. Pentu nyökkäsi aikuiselle kissalle, joka hymyili.
”Mitä sanoisit Jokiklaaniin liittymisestä?” hän kysyi pennulta, kallistaen päätään. Hänen katseensa oli kutsuva ja niin lempeä. Aurinkopentu näytteli miettivänsä hetken, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi. Mitä muutakaan hylätty pentu voisi sanoa? ”Jaksatko kävellä vai haluatko, että kannan sinut? Leiriin on pitkä matka ja olet varmasti vaeltanut jo kauan.”
Aurinkopentu vain nyökkäsi, tuntien mustan naaraan ottavan Aurinkopennun hellästi leukojensa väliin. Naaras kantoi pennun reviirin poikki ja Aurinkopentu antoi lihastensa viimeinkin rentoutua. Hän oli kyllä uupunut, sillä emo oli käskenyt hänen itse etsiä reviirille ennen kuin oli häipynyt. Aurinkopennun oli tehnyt mieli juosta hänen peräänsä, mutta oli antanut olla, koska tiesi, että saisi vain korvilleen.
Kun leiri lähestyi, Aurinkopennun vatsa tuntui täyttyvän perhosista. Se oli kamalaa! Koko klaani katsoisi häntä nyt, kun hän saapuisi!
Aurinkopentu luimisti korviaan, kun hänet laskettiin maahan juuri leirin sisäänkäynnillä. Hänen tassujaan pisteli ja hän oli hetken epävarma, uskaltaisiko astella leiriin. Musta naaras kuitenkin työnsi häntä lempeästi eteenpäin ja Aurinkopentu keräsi rohkeutensa. Hän pystyi tähän! Vaikein osuus oli jo ohi! Eikä hän voisi siksi enää perääntyä.
Leiri oli täynnä kaikenkirjavia kissoja, jotka olivat tiukasti omissa tehtävissään. Muutaman katse kääntyi Aurinkopentuun ja mustaan naaraaseen, joka tuli hänen perässään leiriin.
”Emo!” Aurinkopentu jännittyi, kun huomasi itseään vain hieman isomman naaraan juoksevan häntä kohti.
”Kaikutassu”, musta naaras puhutteli saapunutta naarasta rauhallisesti. ”Onko jokin hätänä?”
”Et tullut muun partion kanssa ja-”, Kaikutassuksi puhuteltu oppilas hiljeni, kun hänen silmänsä laskeutuivat katsomaan suoraan Aurinkopennun silmiin. ”Ai! Hei! Olen Kaikutassu!”
”Aurinkopentu..?” Aurinkopentu sanoi nimensä oppilaalle häkeltyneenä. Kaikutassulla oli upeat silmät; tumman liilahtavan siniset. Mustaturkkinen pentu ei ollut koskaan kuullut, että kissalla voisi olla noin upeat silmät.
”Onpa kaunis nimi! Tervetuloa Jokiklaaniin!” oppilas tervehti kirkkaasti hymyillen, kääntäen sitten katseensa emoonsa, joka seisoi yhä Aurinkopennun takana. ”Tuleeko hän Jokiklaaniin oppilaaksi? Kuinka vanha hän on?”
”Sinua juuri muutaman kuun nuorempi”, musta naaras kertoi.
”Eli juuri sopivan vanha oppilaaksi! Saanko näyttää paikkoja, jooko?” Kaikutassu kysyi innostuen ja käänsi katseensa Aurinkopentuun, kun Aurinkopentua kantanut kissa oli nyökännyt. ”Saanko?”
”To-toki”, Aurinkopentu nyökkäsi, saaden mustaoranssin naarasoppilaan hymyilemään leveästi. Hän viittoili hännällään Aurinkopentua seuraamaan ja musta naaraspentu seurasi mukisematta, vilkaisten vielä nopeasti mustaa aikuista naarasta, joka nyökkäsi rohkaisevasti.
”Sinusta tulee pian oppilas”, hän sanoi hiljaa itselleen, kunnes asteli sitten ties minne Kaikutassun perässä.
”Tässä on oppilaiden pesä, jossa sinä ja minä pian nukutaan yhdessä!” Kaikutassu esitteli heidän edessään olevaa pesän suuaukkoa. ”Ja tuolla on parantajien pesä, jonne emo juuri meni ja tuolla on päällikön pesä ja-”
Aurinkopentu kuunteli tarkkaan Kaikutassua, joka esitteli leiriä hyvin perinpohjaisesti hänelle. Hän kertoi ties mistä piilopaikoista ja missä tuoresaaliskasa oli ja kaikki sisäänkäynnit käytiin myös läpi.
”Mistä sinä muuten tulit?” Kaikutassu kysyi sitten, kallistaen päätään. ”Haiset joltain uudelta! Hassulta jopa!”
”Tuota, minä tulin vain reviirille, kun emoni… meni pois”, Aurinkopentu sanoi, irvistäen sille kuinka huonosti osasi selittää. Emo oli jo murissut hänelle tai iskenyt korville.
”Voi ei!” Kaikutassun silmät levisivät järkkyttyneesti. ”Olen tosi pahoillani! Minunkin isäni on kuollut.”
Aurinkopentu nyökkäsi muutaman kerran. Ei hänen emonsa ollut kuollut, mutta isä ainakin. Ehkä se oli selkeää, ettei hänellä ollut isääkään, kun oli aivan yksin.
”Hei, katso! Sinusta tulee oppilas nyt!” Kaikutassu hihkaisi sitten, tuupaten Aurinkopennun lähemmäs suurta kiveä, jonka päällä seisoi musta naaras… Hetkinen, se oli se sama naaras, joka oli tuonut Aurinkopennun tänne. Kissat kerääntyivät Virtakiven ympärille, katseet tiukasti mustaturkkisessa naaraassa sen päällä.
”Klaanimme saa tänään uuden oppilaan”, musta naaras sanoi, kääntäen katseensa Aurinkopentuun. ”Löysin hänet reviiriltämme, perheensä menettäneenä. Jokiklaani”, musta naaras puhutteli klaaniaan, ”hyväksyttekö tämän pennun klaanitoveriksenne?”
Jokiklaanin kissat kääntyivät katsomaan Aurinkopentua, joka piti itsensä vahvana ja lihaksensa jännittyinenä. Kissat nyökkäsivät hyväksyvinä.
”Aurinkopentu, tästä päivästä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Aurinkotassuna”, musta naaras puhui ja Aurinkotassua karmi. Tuo oli juuri se kissa, jonka hänen emonsa halusi tuhota. Ei. Jonka sekä Aurinkotassu että Hopeaviilto halusivat tuhota. Hän oli se, joka oli tuhonnut klaanien pelastuksen ja riistänyt Aurinkotassun isän hengen. Aurinkotassu ehti rukoilla vielä hetken aikaa, kunnes hänen teoriansa varmistui tuon kissan henkilöllisyydestä, hieman shokeeraavalla tavalla:
”Mestariksesi tulen minä, Unitähti, ja aion kouluttaa sinusta vahvan Jokiklaanin soturin!”
Aurinkotassu ei ollut varma, mitä hänen tuli ajatella tästä. Hänen vihollisensa oli hänen mestarinsa. Ehkä siitä olisi enemmänkin hyötyä? Päällikkö oppisi luottamaan häneen eikä osaisi odottaa hyökkäystä.
Samaan aikaan Aurinkotassu pohti, miksi klaanin päällikkö, joka oli varmasti muutenkin kiireinen, otti itselleen oppilaan, joka tiedettävästi ei tuntenut klaanin tapoja lainkaan tai vähemmän, mikä oli hyväksi?
Unitähti loikkasi kaaressa alas Virtakiveltä ja hän ja Aurinkotassu koskettivat toisensa neniä, kuten tapaan kuului.
”Aurinkotassu! Aurinkotassu!” klaani hurrasi uuden oppilaan nimeä yllättävän iloisesti. Ulkopuolinen kissa, josta kukaan ei tiennyt mitään, hyväksyttiin osaksi klaania noin helposti? Nämä kissat luottivat päällikköönsä niin paljon, että Aurinkotassua oikein etoi.
Ja nyt kaikki oli vasta alussa.

Ensimmäinen luku – I will prove you I am worthy

Emo oli aina muualla. Häneen oli miltei mahdotonta tehdä vaikutus. Ihan sama mitä Perhopentu teki, hän tunsi vain epäonnistuvansa uudestaan ja uudestaan, harjoitteli hän kuinka kovin tai ahkerasti. Emo ei koskaan kehunut tai näyttänyt olevansa ylpeä vaan sen sijaan hän vain moitti ja sätti pentujaan. Erityisesti Perhopentu tunsi olevansa emonsa haukkujen ja mulkoilujen kohteena, joka kerta. Jokainen pennuista sai osakseen saman verran ja yhtä rajusti haukkuja, mutta pienelle pennulle itseen kohdistetut tuntuivat aina suuremmilta.
Emon katse oli jäätävä ja tuomitseva. Perhopentu teki aina kaikkensa, jotta voisi olla tarpeeksi hyvä ja taitava, mutta aina hänen emonsa katse kertoi toista. Hän oli aina odottanut näkevänsä rakkautta emonsa silmissä, mutta sitä pentu ei koskaan nähnyt eikä hän ollut edes varma, oliko olemassa edes rakkautta, mitä hän niin kovin etsi. Perhopentu harjoitteli niin paljon, että hänen pienet pennuntassunsa olivat aina kipeänä. Pienen pennun lihaksia särki miltei jokaisena iltana, kun hän rasitti itseään. Hän oli vasta pieni pentu, joka yritti olla yhtä taitava kuin kokenut soturi.
Perhopentu tunsi olevansa aina muita huonompi ja vähempi arvoisempi. Hän yritti tehdä kaikkensa, mutta aina tunsi itsensä vähäpätöiseksi. Ruostepentu tuntui olevan niin vahva ja taitava verrattuna siskoihinsa ja aina niin kylmän rauhallisena.
Perhopentu vihasi itseään ja vihasi sitä, miten epäonnistui koko ajan. Hänen olisi pitänyt olla täydellinen! Hänen pitäisi olla juuri täydellinen! Jotta kelpaisi emolle! Emo vertasi Perhopennun osaamista aina hänen sisaruksiinsa ja jokaikiseen muuhun olemassaolevaan kissaan! Erityisesti siihen yhteen kissaan!
Perhopentu iski kynsillään tuulessa huojuvat heinänkorret poikki. Hän suututti niin suunnattomasti. Hänen pitäisi pystyä parempaan! Hänen pitäisi olla paras kaikista! Ja hän tulisi olemaan. Hänen tulisi vain kasvaa ja kehittyä.
”Nuo heinänkorret eivät ole tehneet sinulle mitään”, Ruostepentu naukaisi ja Perhopentu mulkaisi isoveljeään. ”Tarvitsetko apua?”
”Missä niin?” Perhopentu irvisti.
”Oppimisessa?” Ruostepentu sanoi ilman, että hänen ilmeensä edes värähti. ”Vaikka toisin saatat luulla, me opimme toisiltamme ja muilta kissoilta, joita kohtaamme, emme me opi ilman tukea ja ohjausta ja kokemusta.”
”Aha?” Perhopentu tuhahti.
”Me voisimme yhdistää voimiamme”, Ruostepentu totesi. ”Sinulta löytyy voimaa, taitoa ja raakuutta. Minulta taas älyä ja kylmähermoisuutta. Voimme opettaa toisiamme.”
”Entäs Elopentu?” Perhopentu kohotti kulmiaan tummanruskealle kollille.
”Olen jo puhunut hänelle”, Ruostepentu totesi. ”Häneltä löytyy omat taitonsa, sinulta omasi ja minulta omani. Voit toki jatkaa heinänkorsien katkomista tai oikeasti oppia jotakin.”
”Kerro yksikin asia, mitä voin oppia sinulta”, Perhopentu haastoi veljeään, joka virnisti huvittuneena.
”Yrität liian kovin”, Ruostepentu totesi. ”Jos vähän höllennät, onnistuisit paremmin. Et ajattele taistelua tai taisteluliikettä vaan onnistumista. Se saa sinut epäonnistumaan. Ajattele sitä mitä teet ja mitä vastustajasi tekee.”
Perhopentu tuijotti veljeään mietteliäänä. ”Todista se.”
”Kokeile sitä ensi kerralla, kun harjoittelemme”, Ruostepentu tokaisi ja jätti sitten sisarensa omaan rauhaansa. Perhopentu katoi tummanruskean kollin perään. Ehkä veljen ehdotuksessa oli enemmän järkeä mitä Perhopentu pystyikään ymmärtämään vielä.
Perhopentu lähti Ruostepennun perässä takaisin heidän pesäpaikkaansa, jossa Elopentu söi jo heidän isänsä tuomaa jänistä. Läikikäs kolli vilkaisi Perhopentua ja nyökkäsi kohti jänistä, jota nyt kaksi pentua söivät. Ruostepentu oli liittynyt Elopennun seuraan syömään mehevää saalista. Perhopentu vilkaisi vaaleaa eläintä ennen kuin otti ison suupalan itselleen.
Sentään isä oli aina läsnä. Ja vaikka isä oli synkkä ja murhanhimoinen, kuten pennuistaankin kasvatti, näytti kolli selkeästi sen, että välitti pennuistaan. Toisin kuin emo. Kyyarpi ei tosin aina ollut mikään paras näyttämään välittämistään pentuja kohtaan, mutta eihän Perhopentu tai tämän sisarukset tienneet, miten asiat voisivat olla, jos heillä olisi vanhempina ketkä tahansa muut.

Perhopentu huokaisi, kun isä alkoi taas kertomaan klaanielämästä. Ruostepentu kuunteli isän kertomuksia taas silmät suurina ja innokkaana, aivan isän kyljessä kiinni. Emo ei pitänyt klaaneista ja siksi Perhopentu halusi keskittyä enemmän emon opetuksiin, jotta voisi osoittaa olevansa emonsa arvoinen vahva pentu. Hän halusi näyttää olevansa voimakas, taitava, armoton, aivan kuten emo.
Uteliaisuus klaanielämästä oli kuitenkin ottanut otteen myös Perhopennusta. Millaista klaanissa oli? Mitä kaikkea uutta hän voisikaan siellä oppia ja näyttää emolleen olevansa parempi mitä emo koskaan oli voinut edes kuvitella hänen olevan! Niin paljon uusia taitoja ja asioita, joista emo ei edes tiennyt.
Perhopentu vaipui nopeasti uneen ajatellen sitä kaikkea, mitä hän aikoisi tehdä näyttääkseen emolleen olevansa enemmän, mitä kukaan ajatteli hänen voivan olla!
”Minä vien heidät Tuuliklaaniin”, Kyyarven ääni herätti Perhopennun. Ruostepentu hänen vierellään oli jo hereillä ja Perhopentu herätti Elopennun tökkäisemällä tätä kuonollaan. ”Pidit siitä tai et.”
”Miksi sinä heidät yhtäkkiä sinne haluat viedä?” Perhopennun niskakarvat pörhistyivät. Emo oli täällä?
”He voivat oppia enemmän klaanissa”, Kyyarpi tuhahti. ”He oppivat sinulta, minulta ja lisäksi kolmannelta kissalta. He ovat muutenkin turvassa klaanissa kuin täällä keskellä ei mitään.”
”Ottaako Tuuliklaani sinut edes enää vastaan?” emo nauroi ivallisesti. ”Et ole ollut siellä moneen kuuhun.”
”He ovat varmaankin vain iloisia, että tulen takaisin”, Kyyarpi naukaisi. ”He luulevat, että kuolin. Viimeinen asia, minkä he muutenkin minusta näkivät oli se, että tapoin yhden ’omistani’.”
Emo oli hiljaa kauan. Hän oli aina ollut vastaan sitä ajatusta, että isä veisi pennut Tuuliklaaniin, klaanielämään. Mutta emon seuraavat sanat yllättivät kaikki kolme pentua.
”Jos olet varma”, emo sanoi. Hänen äänessään oli huvittuneisuutta. ”Vie heidät sinne sitten. Kasvata heitä hyvin.”
”Tosissasi päästät?” Kyyarven ääni oli yllättynyt.
”Miksi en päästäisi? Olet oikeassa, Kyyarpi. He oppivat paremmin siellä klaanissa”, emo sanoi. ”Heistä tulee vaarallisempia, kun he näkevät klaanielämän omin silmin. Ja sitä paitsi, hehän ovat tuuliklaanilaisia jo, ovathan he sinun pentujasi.”
”Ovathan he minun pentujani”, Kyyarpi nyökkäsi toistaen emon sanat. ”Vien heidät sinne heti huomenna.”
”Näemme, kun he ovat oppilaita täällä”, emo sanoi. ”Heidät tulee kouluttaa. Minä ja sinä. Yhdessä.”
”Kuinkas muutenkaan?” Perhopentu kuuli isänsä äänessä virnistyksen lisäksi tukahdutetun huokaisun.
”Älä kuitenkaan syytä minua, jos heistä tulee pehmeitä ja klaanien sääntöjen ja muun elämän syövyttämiä riesoja”, emo murisi varoittavasti. ”Heidän ei kannata tuottaa yhtään sen suurempaa pettymystä kuin ovat jo osoittaneet välillä olevansa.”
Kyyarpi huokaisi syvään.
Kun askeleet lähestyivät, kaikki kolme pentua painuivat äkkiä alas ja esittivät nukkuvansa. Kyyarpi katseli pentujaan hetken ja asettui sitten heidän ympärilleen.
Perhopentu raotti silmiään ja pesän suussa huomasi tumman hahmo, joka langetti pitkän varjon pentujensa ylle. Hänen takanaan hopeinen kuu hohti aavemaisesti. Perhopentu kohotti katseensa ja hänen ja emon katseet kohtasivat. Pian emo oli jo poissa.
Perhopentu lupasi mielessään osoittaa olevansa emonsa arvoinen ja tekevänsä hänet oikeasti ylpeäksi tuuliklaanilaisena! Klaanikissana! Saisi emo vielä nähdä!

”Miksi meidän pitää mennä klaaniin?” Elopentu kysyi.
”Siellä te opitte enemmän klaaneista ja itsestänne”, Kyyarpi selitti. He olivat lähteneet liikkeelle aamuvarhaisessa. ”Teistä tulee taitavampia, kun pääsette terästämään taitojanne minun ja emonne lisäksi toisen aikuisen kissan ja muiden ikäistenne kanssa”, Kyyarpi kertoi. ”Ja olette turvassa siellä. Klaanien ulkopuolella on paljon vihollisia. Koko klaani suojelee teitä uhkien edessä.”
”Kyllä me pärjätään ilman jotain klaaniakin!” Perhopentu älähti.
”Pärjäisitkö emoasi vastaan?” Kyyarpi kysyi ja Perhopentu pysyi hiljaa. ”Olette vasta pentuja. Koiran tai mäyrän tai toisen kissan hyökätessä mikään ei pelasta teitä. Klaanissa opitte taitavimmiksi. Ettekö halua sitä?”
”Tietysti haluamme!” Ruostepentu nyökkäsi. Kyyarpi pysäytti pentunsa ja katsoi heitä jokaista vuorotellen.
”Te ette saa koskaan kertoa kellekään, kuka on teidän emonne”, Kyyarpi sanoi vakavana.
”Miksi?” Perhopentu ihmetteli.
”Emonne on klaanien ulkopuolelta”, Kyyarpi perusteli. ”Ette halua saada ennakkoluuloja tai haukkuja niskaanne sen takia. Te olette minun pentuni ettekä hänen klaanin silmissä. Monet klaanien kissat, varsinkin viimeisimmän suuren taistelun jälkeen, näkevät muut kuin täysveriset klaanikissat… huonompina. Varsinkin nyt, kun Tuuliklaanin johdossa on Pilvitähti, joka seurasi Valhetähden sanomaa, jos muistatte mitä olen kertonut siitä.”
Pennut nyökkäsivät ja vasta sitte Kyyarpi jatkoi matkaa. Perhopentua toisaalta ärsytti. Muut oppilaat ja pennut ainakin jättäisivät hänet rauhaan, jos he saisivat tietää, että hänen emonsa oli hurja kulkukissa, jonka voimasta muut eivät edes tienneet! Perhopentu ei kuitenkaan ollut itsekään ihan varma, tunsiko omaa emoaan kokonaan. Ei hän totta puhuen tuntenut. Ei hän tiennyt, mitä kaikkea emo oli tehnyt elämänsä aikana. Emohan ei ollut miltei koskaan läsnä.
Suuret nummet kohosivat silmänkantamattomiin ja vain muutama hassu puu kasvoi karulla alueella. Erilaiset heinikot siellä täällä toivat puiden lisäksi jotain tähän nummien maisemaan. Perhopentu irvisti. Eivät kai he tänne jäisi? He olivat olleet harvaan kasvavien puiden lomassa koko elämänsä ja nyt he olivat nummella.
Voimakas tuulenviima vei mukanaan ruohikkoa ja heinikkoa, joka pilkisti esiin lumen alta ja kulki neljän kissan turkkien läpi. Okei, tuo oli jotain, josta Perhopentu piti. Reviirillä oli ehkä yksi tai kaksi hassua aluetta, jossa oli enemmän kuin kaksi puuta vierekkäin.
”Tervetuloa Tuuliklaanin reviirille”, Kyyarpi naukaisi yllättäen. Ai tämäkö oli Tuuliklaanin reviiri, jolla kokonainen klaani eli ja ruokki itsensä? ”Täällä teistä tehdään taitavimmat ja nopeimmat juoksijat ja vahvat taistelijat.”
”Onko täällä edes ruokaa?” Perhopentu mutisi.
”Täältä löytyy paljon jäniksiä, rusakoita, kärppiä, oravia ja muita pieneläimiä”, Kyyarpi totesi. ”Ei ole toista klaania, joka selviytyy vaikeimmissakin oloissa kuin Tuuliklaani. Muuta klaanit elävät puidensa ja kallioidensa suojissa, mutta emme me. Täällä teistä tulee juoksijoita, joita ei ihan kuka tahansa saa kiinni. Tai pakene.”
Perhopentu nyökkäsi. Vai että nopea juoksija… entä ne taistelutaidot? Kyyarpi oli kyllä taitava ja hän oli oppinut kaiken täältä.
Maa tärisi ja toisin kuin voisi luulla, pennut eivät piiloutuneet vaan pörhistivät turkkejaan. He eivät pakenisi uhan alta ja Kyyarpi oli rauhallinen, mikä kertoi pennuille, ettei ollut oikeasti edes mitään hätää. Jos emo näkisi heidät kyyristelemässä peloissaan, olisi hän jo iskenyt pentujaa korville.
Pian erään nummen päälle ilmestyi ainakin viisi kissaa, jotka liikkuivat nopeasti kuin tuuli. Hetkessä joukkio oli Kyyarven ja tämän pentujen luona.
”Kyyarpi..?” mustan, ruskean ja valkoisen kirjava kolli katseli pentujen isää. ”Olet elossa.”
”Ei minusta niin helpolla henki lähde, Sotkasiipi”, Kyyarpi naurahti. Raidallinen kolli asteli lähemmäs.
”Miten ihmeessä sinä olet vielä pystyssä?” kissa kysyi. ”Viimeksi näimme sinut jahtaamassa Synkän metsän puolella olevaa kissaa etkä enää palannut sen jälkeen.”
”Miltei kuolin, sen myönnän”, Kyyarpi totesi. ”Mutta pentujeni emo pelasti minut.”
”Sinun pentusi?” kullanvärinen naaras laski hitaasti katseensa kolmeen pentuun ja hymyili. ”Ovatpa he sieviä.”
”Missä heidän emonsa on nyt?” Sotkasiiveksi nimitetty kolli kysyi.
”Hylkäsi pentunsa. Ja nyt… Kuollut”, Kyyarpi sanoi ja Perhopentu häkeltyi. ”Ja siksi sain viimeinkin tilaisuuden tuoda heidät kotiin. Tuuliklaaniin, minne he kuuluvatkin.”
”On hienoa saada sinut takaisin”, raidallinen kolli sanoi. ”Onko teillä nimet?”
”Ruostepentu”, Ruostepentu sanoi ensimmäisenä.
”Elopentu.”
”Perhopentu”, Perhopentu sanoi ja siristi silmiään raidalliselle kollille.
”Hänessä on luonnetta”, raidallinen kolli sanoi virnistäen. ”Olen Tähkäviiksi ja tulette kaikki olemaan upeita Tuuliklaanin sotureita.”
Perhopentu kallisti päätään. Uskoiko kolli tosiaan niin? Perhopentu röyhisti rintaansa, kun kissajoukkio lähti viemään Kyyarpea pentuineen kohti Tuuliklaanin leiriä. He olivat tehneet vaikutuksen. Näkisipä emo tämän!
Perhopentu räpäytti silmiään, kun he näkivät pienen syvänteessä olevan alueen nummien keskellä. Se oli yllättävän suojainen paikka, jonka reunamilla kasvoi yksi puu. Pesät oli punottu piikkiherneistä, heinistä ja oksista. Pesiä oli kaivettu osittain maan sisälle, mikä toi suojaa sekä eri säätiloilta että hyökkääjiltä.
Leiriin oli kaksi sisäänkäyntiä, jotka olivat leirin ympärille punotussa piikkiherne- ja heinäaidassa. Leirin keskellä oli suuri kivi, jonka kupeessa oli piilossa vanha jäniksenpesä. Sen uumenista tuli esiin valkoisen ja mustan värittämä kolli, jolla on erityisen kirkkaat oranssit silmät. Hänen vierellään seisoi valkea naaras, jolla oli beiget läikät.
Oranssisilmäinen kolli loikkasi suuren kiven päälle katse Kyyarvessa ja hänen pennuissaan.
”Pilviharso? Tai, Pilvitähti se kai on nykyään, pahoitteluni”, Kyyarpi tervehti ja kumarsi kunnioittavasti kollille. ”Ja onnittelut päällikön asemasta.”
”Kyyarpi”, Pilvitähti nyökkäsi. ”Ja kolme pentua.”
”Pyytäisin saada lupaa liittyä takaisin Tuuliklaaniin nyt, kun sain pentuni pois emonsa otteesta”, Kyyarpi pyysi Tuuliklaanin päälliköltä. Perhopentu tuijotti Pilvitähteä. Pentu piti kollin turkinvärityksestä ja siitä, miten rauhalliselta kolli vaikutti.
”Olet tietenkin tervetullut takaisin Tuuliklaanin soturien rivistöön”, Pilvitähti sanoi nyökäten hetken päästä. ”Ethän sinä ole koskaan ollutkaan muuta kuin tuuliklaanilainen, jos uskollisuutesi kuuluu Tuuliklaanille. Ja pentujesi.”
”Kiitos, Pilvitähti”, Kyyarpi kumarsi kollille. ”Tuuliklaanille olen vannonut uskollisuuteni ja miltei kuolin Tuuliklaanin tähden. Pentuni tulevat varmasti osoittamaan sen sinulle vielä myös.”
”Kuinka vanhoja pentusi ovat?” Pilvitähti kysyi sitten ja katsahti kolmea pentua.
”Vasta nelikuisia”, Kyyarpi kertoi. Pilvitähti nyökkäsi ja ohjasi Kyyarven paikkaan, jonka nimi oli pentutarha. Perhopennun tassuja särki jo tämä loputon kävely, mutta hän ei valittaisi nyt, kun oli pääsemässä lepäämään. Hän oli vahva ja emo sättisi heti, jos hän päästäisi edes yhdenkin valittavan äännähdyksen.
Kyyarpi ohjasi pennut erääseen pesään, jonka maidontuoksu toi Perhopennulle muistoja mieleen. Ne toivat mieleen hänen oman emonsa, kun tämä oli vielä imettänyt pentujaan ja oli oikeasti ollut läsnä enemmänkin heidän elämässään kuin vain silloin tällöin.
Pesässä oli kolme kuningatarta paikalla ja yksi tyhjä peti, jolle Kyyarpi asettui. Hänen pentunsa katsoivat petiä epäilevästi, kunnes lopulta väsähtäneinä seurasivat isäänsä pedin pehmeyteen. He olivat kaikki kovin uupuneita ja nyt saisivat lopulta levätä.
Perhopennun karvat väreilivät, kun hän vain ajattelikin sitä, miten hän voisi osoittaa olevansa taitava ja tarpeeksi hyvä emolleen.

VAROITUS!! Sisältää aika synkkää materiaalia, mm. puhetta itsetuhoisuudesta, itsemurhasta ja muista masentavista asioista (mutta loppu on onnellinen!!). Muistathan, ettet koskaan ole yksin <3

LUKU 8
a shadow of the day

Kun Kastelintu makasi siinä - keskellä taistelua, yltä päältä veressä ja täysin voimattomana - hän mietti millaista olisi, jos hän vain sulkisi silmänsä ja antaisi itsensä hiljalleen ajelehtia pois.
Jäisikö kukaan ikävöimään häntä? Jääruusu ja Taivaannova saattaisivat surra eniten ja jäädä hänen haudalleen hiljaa itkemään, erityisesti Taivaannova. Tai kenties Kolibri ja Tulikukka surisivat häntä kaikista eniten, eivätkä suostuisi jättämään tyttärensä hautaa hetkeksikään näkyvistä. Entä Tuiskusielu? Välttelisikö hän Kastelinnun hautaa, jotta hänen ei tarvitsisi tuskaisena miettiä naarasta yhtään sen enempää? Alkaisiko kolli jälleen inhota häntä vai olisiko hän salaa helpottunut siitä, että oli vihdoin päässyt Kastelinnun painoisesta taakasta eroon?
Unohtaisivatko he kaikki hänet lopulta kokonaan? Kastelintu välitti heistä kaikista niin paljon, oli valmis antamaan heille koko maailman ja oli uhrannut oman hyvyytensä heidän vuokseen, mutta välittivätkö he hänestä? Kastelintu epäili sitä.
Kastelintu veti syvään henkeä ja tunsi kivun salamoivan hänen kylkiään pitkin kohti hänen selkäänsä. Häneltä oli varmasti murtunut kylkiluu, haavat hänen selässään vuotivat verta lakkaamatta, ja kurkkua poltteli kuin joku olisi kaatanut siihen kuumaa vettä.
Olisiko hänen kuolemansa kaikille vain parempi? Hänhän oli tappanut kaksi viatonta soturia, joilla oli ollut vielä koko elämä edessä ja joista yksi oli ollut hänen oman emonsa veli. Hänen tekonsa ja sanansa olivat miltei johtaneet Taivasklaanin karkotukseen järveltä. Eikö Kastelintu ansainnut vain kuolla, yksin ja kylmissään keskelle taistelua, johon hän ei ollut halunnut edes osallistua? Se olisi sopiva kuolema hänelle. Eihän hän ollut hyvä kissa, hyvä ystävä, hyvä sisko tai hyvä tytär.
Ei hän ansainnut elää. Hänen sijastaan Kuunkierron ja Putouskuun pitäisi olla tällä hetkellä elossa. Ei Kastelinnun.
Hiljaa naaraan silmät alkoivat vaipua kiinni ja hän tunsi kylmän, mutta rauhallisen pimeyden kapuavan hänen ympärilleen. Tältäkö tuntui kuolla? Olivatko Kuunkierto ja Putousturkki tunteneet samanlaista rauhaa, samanlaista levollisuutta? Vai olivatko he kuolleet täynnä epätoivoa ja haluttomuutta, taistellen viimeiseen hengenvetoon, kunnes kuolema oli väkisin repinyt heidät kehostaan?
Kastelintu puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Hänen kylkeään vihlaisi taas.
“Kastelintu! Avaa silmäsi, älä vielä nukahda!”
Se oli Aaltotassu. Kastelintu näki silmiensä raoista siniharmaan kollin juoksevan hänen luokseen ja tunsi pian, kuinka tämä töni häntä kylkeen ja kasvoihin.
Se sattui. Kastelintu inahti.
“Tarvitset parantajan! Missä Sudenlaulu tai Valotassu on? Pisaratassu, hae parantaja!”
Aaltotassun ääni oli täynnä paniikkia, mutta tapa, jolla hän puhui ja käskytti siskoaan oli määrätietoinen ja voimakas. Yleensä niin ujo ja ahdistunut kolli oli yhtäkkiä täynnä rohkeutta, aivan kuin hän olisi jo paljon kokenut soturi, joka tiesi mitä tehdä, kun oli todellinen hätä.
Se sai Kastelinnun hymyilemään. Aaltotassusta tulisi vielä upea ja voimakas soturi, joka toisi paljon ylpeyttä perheelleen ja klaanilleen.
Mutta Kastelintu ei olisi näkemässä sitä - ja se sai surun valtaamaan hänet.
“Apua on tulossa, Kastelintu”, Aalotassu sanoi ja nuolaisi mestarinsa kasvoja. Se pakotti Kastelinnun avaamaan silmänsä lähes kokonaan.
Aaltotassu oli kyyristynyt hänen eteensä, kasvot ja turkki täynnä verta ja haavoja, mutta ei niin vakavia, että hän olisi ollut huolestuttavasti haavoittunut. Merensinisten silmien katse oli täynnä epätoivoa, mutta sen kanssa loisti määrätietoisuus. Halusiko Aaltotassu todella Kastelinnun selviävän niin kovasti?
Kuului huuto Aaltotassun vierestä, ja kolli kääntyi salamannopeasti äänen suuntaan. Kastelintu näki vain vilauksen tummasta turkista ja terävistä hampaista, mutta jo se riitti kertomaan hänelle, että taistelu oli syttymässä.
“Älä pelkää, Kastelintu”, Aaltotassu sanoi nopeasti maassa makaavalle naaraalle samalla, kun näytti hampaitaan vastustajalleen, “minä suojelen sinua!”
Aaltotassu loikkasi, ja tumma kissa teki samoin. He kaatuivat maahan toisiaan kynsien ja purren yhdeksi myrskyksi, josta Kastelintu ei kyennyt enää erottamaan kuka oli kuka. Mutta Aaltotassu, joka taisteli - tapa, jolla hän oli valmis puolustamaan haavoittunutta Kastelintua - oli kuin aivan eri kissa kuin se, jonka Kastelintu oli monesti vienyt taisteluharjoitteluihin. Siellä Aaltotassu oli aina ollut epävarma, ahdistunut ja heikko. Nyt hän oli tarmokas, taitava ja rohkea. Ei peloton - Kastelintu haistoi oppilaansa pelon voimakkaana ympärillään - mutta pelkonsa voittanut.
Aaltotassu taisteli niin rohkeasti ja päättäväisesti, sillä ei halunnut menettää mestariaansa.
Ja Kastelintu tiesi silloin, että Aaltotassu olisi se, joka pysyisi hänen hautansa äärellä kaikista kauiten.
Se sai uutta voimaa oranssilaikukkaiseen naaraaseen. Hän avasi silmänsä auki, keskittyi hengittämään ja tuijotti edessään avautuvaa taistelua. Ei vain Aaltotassua ja tuntematonta kissaa, vaan heidän takanaan avautuvaa maisemaa. Kissat kynsimässä ja repimässä toisiaan, upottamassa hampaansa toistensa lihaksiin, kurottelemassa kohti toistensa kauloja ja vatsaa… Kastelintu tiesi miltä aikomus tappaa näytti ja tuntui ja hän näki sen kaikkialla edessään.
Kaiken sen taistelun seassa oli Tuiskusielu. Kolli tappeli itseään pienempää, mutta ketterämpää naarasta vastaan, jota Kastelintu ei tunnistanut. Eikä häntä kiinnostanut naaras lainkaan: hänen sininen katseensa oli lukittuna Tuiskusieluun.
Värikäs kolli oli hengästynyt, mutta silti voimissaan ilman aikomustakaan luovuttaa. Hänen turkkinsa oli revitty ja vuoti verta, tahraten valkeat alueet punertaviksi. Kun naaras loikkasi päin Tuiskusielua, kollin lihakset jännittyivät ja hän väisti ketterästi, aloittaen samantien oman hyökkäyksensä.
Kastelintua alkoi huimata, mutta siitä huolimatta hän piti katseensa koko ajan Tuiskusielussa ja siinä, miten kolli taisteli ja taisteli. Vähitellen Kastelinnun ympäristö alkoi kadota. Taistelevat kissat haalistuivat näkyvistä Tuiskuslieua lukuun ottamatta, puut hänen ympärillään peittyivät sumuun ja jokin kosketti Kastelinnun vatsaa.
Naaras riisti katseensa pois Tuiskusielusta kohti omaa vatsaansa. Hänen vierellään kiemurteli neljä pientä, vastasyntynyttä pentua, jotka yrittivät kiivetä toistensa päälle. Kolme kollia ja yksi naaras. Kastelinnun henki salpaantui. Hän ei ollut koskaan nähnyt kyseisiä pentuja, mutta hän tunsi heidät. Tunsi kuin omat lapsensa.
Taistelun äänet kuuluivat yhtä kaikkialla Kastelinnun ympärillä ja jossain niiden seassa Aaltotassu kutsui häntä nimeltä, mutta naaras veti pentuja lähemmäs itseään ja katsoi Tuiskusielua. Kolli oli päihittänyt naaraan ja kääntynyt kohti Kastelintua.
Kun heidän katseensa kohtasivat, Kastelintu tiesi Tuiskusielun olevan hänen pentujensa isä.
Yhtäkkiä Kastelintu ei ollut enää niin varma siitä, että halusi kuolla.
Ja sitten kaikki pimeni.

Kun Kastelintu avasi silmänsä, hän oli parantajan tutussa pesässä makaamassa sammalpedillä. Sudenlaulu oli kyyristynyt hänen eteensä tutkimaan hänen haavojaan - hajusta päätellen hän asetti yrittahnaa haavoihin - eikä heti huomannut Kastelinnun heräämistä.
Parantajan korva liikahti, kun hän vihdoin havaitsi potilaansa olevan tajuissaan. “Millainen olosi on?”
“Kuin…” Kastelintu yritti etsiä sanoja. Hänen äänensä tuli ulos käheänä ja voimattomana. “Kuin olisin jäänyt hirviön alle.”
“Onneksi asia ei ole ihan niin vakava”, Sudenlaulu hymähti. “Luulen, että kylkiluusi on murtunut, mutta se onkin pahin vammasi. Selkääsi jää kyllä melkoiset arvet, ehkä kenties kaulaankin. Jos Aaltotassu ei olisi löytänyt sinua ja saanut apua, olisit saattanut kuolla kuiviin.”
Muistikuvia taistelusta alkoi vähitellen ilmestyä Kastelinnun mieleen. “Taistelu… Kimpussani oli suuri, ruskea kissa. En kyennyt tunnistamaan häntä, mutta… hän oli todella voimakas.”
“Taistelussa oli mukana Synkän metsän kissoja”, Sudenlaulu sanoi synkkänä. “Sinä teit parhaasi.”
Kunnes en tehnyt, Kastelintu mietti. Hän oli jo kesken taistelun tuntenut luovuttamisen halun hiljalleen hiipivän hänen ihonsa alle, ja sen jälkeen hän ei ollut enää yrittänyt yhtä kovasti saada ruskeaa kissaa pois kimpustaan.
Syyllisyys vihlaisi Kastelintua. Hän oli vain luovuttanut. Aaltotassu oli uhrannut oman henkensä pelastaakseen Kastelinnun, ja Kastelintu oli luovuttanut jo kauan ennen kuin oppilas oli löytänyt hänet. Entä jos jotain olisi käynyt Aaltotassulle, ja Kastelintu olisi saanut oman tahtonsa läpi? Aaltotassu olisi tehnyt ja haavoittunut turhaan.
Hetkinen… Missä Aaltotassu oli? Kastelintu kohotti päänsä ja katsoi ympärilleen, yrittäen löytää siniharmasta oppilasta jostain parantajan pesästä. “Onko Aaltotassu kunnossa?”
Sudenlaulu nyökkäsi. “Hoidin hänet kuntoon aiemmin. Taistelusta on kulunut pari auringonkiertoa.”
Kastelintu räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Nukuinko minä niin kauan?”
“Olit välillä hereillä, mutta et taida muistaa siitä mitään.”
Naaras pudisti päätään. Hänellä oli vain hämäriä, utuisia muistikuvia, mutta hän ei osannut sanoa olivatko ne unia vai todellisuutta. Toisaalta, sillä ei edes ollut väliä.
“Ei se mitään”, Sudenlaulu kehräsi ja työnsi yrttejä lähemmäs Kastelintua. “Syö nämä niin saat energiaa.”
Kastelintu ei ollut nähnyt maassa olevia yrttejä ennen kuin parantaja työnsi ne aiva hänen eteensä ja hän nuoli ne kuivalta lehdeltä suuhunsa. Yrtit olivat kitkeriä, mutta eivät yököttäviä, ja hän sai ne nopeasti nielaistua.

Seuraavat päivät Kastelintu vietti parantajan pesässä. Normaalisti naaras - tai kuka tahansa toinen - olisi väittänyt vastaa ja pyrkinyt pääsemään mahdollisimman nopeasti takaisin omaan pesäänsä, sekä omien velvollisuuksiensa pariin, mutta tällä kertaa asiat olivat toisin.
Kastelintu pelkäsi soturien pesään palaamista. Hän pelkäsi muiden kissojen kohtaamista. Hän tiesi, ettei kenelläkään ollut aavistusta niistä ajatuksista, joita Kastelinnun päässä oli kulkenut taistelun aikana, mutta silti jokaisen kissan katse hänessä tuntui syyllistävältä. Joko he syyllistivät häntä siitä, että hän oli luovuttanut ja pettänyt klaanista, tai sitten he syyllistivät häntä siitä, että hän oli yhä elossa.
Kastelintu ei tiennyt kumpi oli pahempi.
Lopulta hänenkin oli kuitenkin palattava takaisin soturien pesään, kun hän oli saanut tarpeeksi voimia. Soturien tehtäviä hän ei saanut kuitenkaan suorittaa seuraavan kuun ajan, jotta hänen kylkiluunsa paranisi kunnolla, eikä aiheuttaisi vaaratilanteita nyt tai tulevaisuudessa. Kun Kastelintu kuuli tämän tiedon Sudenlauluta, hän oli yrittänyt vihdoin sanoa vastaan, mutta turhaan - parantajan mieltä ei muutettu.
Sen jälkeen Kastelintu oli mennyt suoraan Häivätähden puheille ja pyytänyt, että Aaltotassusta tehtäisiin soturi. Laikukas naaras oli selittänyt uudelle päällikölle Aaltotassun urheista teoista taistelussa, sekä kertoi huolensa omasta kyvyttömyydestään toimia mestarina seuraavan kuun ajan. Häivätähti oli ollut ymmärtäväinen ja päättänyt tehdä sekä Aaltotassusta että tämän kahdesta siskostaan sotureita. Menetettyään taistelussa kaksi pentutoveriaan, Aaltotassu siskoineen olivat olleet musertuneita, mutta soturinimittäjäiset toivat heihin jälleen eloa. Aaltotassusta tuli Aallonkuohu, Pisaratassusta Pisarahenkäys ja Sulkatassusta Sulkaseitti.
Sudenlaulun ja Valotassun auttamisesta tuli jotain, mitä Kastelintu teki useasti, sillä muuta tekemistä hänellä ei juurikaan ollut. Hän poisti klaaninvanhimpien turkeista kirppuja ja vietti muutenkin heidän kanssaan aikaa, kuljetti yrttejä sinne sun tänne, ja vaihtoi sammalpedit jokaiseen pesään. Aika kävi helposti pitkäksi, varsinkin kun Kastelintu ei juurikaan jutellut muille. Muut kyllä juttelivat hänelle kysellen hänen vointiaan ja antaen rohkaisuja, ja Kastelintu vastasi heille, mutta ei koskaan itse aloittanut ensimmäisenä keskustelua. Naaraasta oli tullut taistelun, tai ehkä ennemminkin siellä kokemansa jälkeen vaitelias ja etäinen, kuin hänestä olisi sammunut jotain, mikä oli aiemmin tehnyt hänestä eläväisen.
Ajatuksia hänen päässään kyllä liikkui. Hän halusi kovasti sanoa jotain Jääruusulle ja Taivaannovalla, mutta ei tiennyt mitä ja miksi. Ehkä hän halusi heidän ymmärtävän. Ehkä hän halusi pyytää anteeksi. Ehkä hän halusi, että he tiesivät millaisia kuolettavia toivomuksia Kastelinnun päässä oli pyörinyt. Tai ehkä hän vain halusi takaisin sen saman sisarussuhteen, joka heillä oli monta kuuta sitten ollut. Suhteen, jonka Kastelintu oli mennyt pilaamaan.
Sama koski Tulikukkaa. Kastelintu halusi sanoa isälleen jotain. Kenties kertoa, että hän oli antanut tälle anteeksi ja että hän ymmärsi. He kaikki joutuivat joskus tekemään raskaita valintoja. Sellaisia, joihin ei välttämättä ollut oikeita vastauksia tai joihin oikeiden vastausten tietäminen päätöshetkellä ei ollut mitenkään mahdollista. Kastelintu halusi kertoa isälleen, että kolli oli valinnut oikein ja että hän oli ylpeä ollessaan isänsä tytär.
Kolibrin he olivat kaikki menettäneet. Kukaan ei ollut päässyt taistelusta ilman menetyksiä. Kastelintu suri emonsa kuolemaa yhtä paljon kuin muutkin, mutta hänen sisällään oli myös ristiriitaa. Jos hän olisi myös kuollut, hän voisi nyt olla emonsa luona. Jostain syystä emon lämpö ja lohtu oli se, mitä Kastelintu huomasi kaipaavansa eniten sillä hetkellä, ja hän katui niitä kaikkia hetkiä, jolloin oli torjunut emonsa.
Kastelinnun päivät kuluivat hänen miettiessään kaikkea sitä, mitä hän haluaisi sanoa, mutta mitä hän ei todellakaan osannut päästää ulos suustaan. Suurimpana oli Tuiskusielu. Miten Kastelintu osaisi selittää kollille sen, mitä hän oli taistelun keskellä kokenut ja nähnyt? Naaras tiesi olleensa houreisessa tilassa menetettyään niin paljon verta, mutta jokin siinä näyssä, jonka hän oli nähnyt, oli tuntunut niin todelliselta. Ne pennut olivat olleet hänen ja Tuiskusielun, vaikka he kaksi eivät koskaan olleet päätyneet kumppaneiksi.
Kastelintu kyllä tiesi, miksi hän oli näyn nähnyt - ainakin osittain. Vaikka naaras kuinka yritti sivuuttaa asian, unohtaa sen ja jatkaa eteenpäin, hän oli rakastunut Tuiskusieluun. Hän oli rakastanut kollia niin pitkään kuin vain muisti, eikä asia tulisi koskaan muuttumaan, vaikka hän kuinka yrittäisi. Eikä hän edes halunnut lopettaa kollin rakastamista. Ainut ongelma oli vain se, ettei Tuiskusielu voinut rakastaa Kastelintua, eikä Kastelintu nähnyt itseään Tuiskusielun arvoisena kumppanina.
Tuiskusielu oli käynyt katsomassa häntä parantajan pesässä, ja kun Kastelintu oli päässyt sieltä pois, hän oli käynyt silloin tällöin juttelemassa naaraalle. Kastelintu arvosti sitä suuresti, vaikka ei välttämättä näyttänytkään sitä parhaimmalla tavalla ulkopuolelle.
Kun Tuiskusielu jälleen kerran käveli Kastelintua kohti, Kastelintu laski suussaan olleet vatukkapensaan oksat alas.
“Oletko korjaamassa pentutarhaa?” Tuiskusielu kysyi.
Kastelintu nyökkäsi, katse kääntyen kohti tyhjää pentutarhaa. “Lunta on tullut niin paljon, että pelkään katon romahtavan. Eihän siellä ketään ole, mutta…”
“On hyvä ennakoida”, Tuiskusielu nyökkäsi. “Sinä et ole käynyt leirin ulkopuolella viime aikoina.”
“En niin.”
“Mennään.”
Kastelintu kallisti päätään. “Nytkö?”
“En minä muuten olisi tänne tullut.”
Hymähdys pääsi naaraan suusta.
“Sinun tulisi liikkua ja käydä leirin ulkopuolella enemmän. Sitähän Sudenlaulu ei sinulta ole kieltänyt, kunhan et vain rasita itseäsi”, Tuiskusielu sanoi ja astui askeleen lähemmäs Kastelintua, aivan kuin olisi valmis puskemaan naaraan ulos.
Kastelintu astui vaistomaisesti askeleen kauemmas. “Hyvä on, hyvä on. Anna minun laittaa nämä paikoilleen.”
Vastausta juurikaan odottamatta Kastelintu otti maasta vatukkapensaan oksat ja asetteli ne pentutarhan kattoon kiinni. Tuiskusielu odotti kärsivällisesti ja hymyili, kun naaras sai työnsä tehtyä ja laskeutui takaisin kollin luokse. He lähtivät yhdessä pois leiristä, ja Tuiskusielu otti suunnaksi järven. Kastelintu seurasi kollia.
Järvi oli jäässä, mutta he jäivät silti rannalle istumaan. Kumpikin heistä oli kauan hiljaa, tuijottelivat vain järveä, horisonttia sekä taivasta, ja Kastelintu huomasi ajatustensa jälleen karkailevan. Osa hänestä halusi sanoa Tuiskusielulle ne sanat, joita hän oli jo kauan piilotellut, ja osa käski häntä pysymään vaiti. Kastelintu pelkäsi sitä, että Tuiskusielu ei tuntisi samoin. Hän pelkäsi, että välitti kollista monin kerroin enemmän kuin kolli voisi koskaan välittää hänestä - ja tavallaan Kastelintu jo tiesi sen olevan niin. Miten muutenkaan se voisi olla?
He eivät sanoneet mitään, ja lopulta Tuiskusielu nousi ylös. Hän katsoi Kastelintua hetken ajan, mutta kun Kastelintu tuijotti vain eteenpäin, hän huokaisi hiljaa ja lähti kotia kohti.
“Menen takaisin”, Tuiskusielu sanoi. “Tuletko mukaan?”
“En”, Kastelintu vastasi. Hänen sanansa muuttuivat höyryksi ilmassa. “Jään vielä hetkeksi.”
“Selvä.”
Oliko Tuiskusielun äänessä pettymystä?
“Odota”, Kastelintu sanoi ja nousi yhtäkkiä ylös. Ne sanat, jotka olivat jääneet kauan sitten hänen kurkkuunsa jumiin, tulivat väkisin hänen suuhunsa, sitten kielen päälle ja lopulta höyryksi ilmaan. “Minä- Taidan olla rakastunut sinuun, Tuiskusielu. Olen aina tainnut rakastaa sinua.”
Tuiskusielu pysähtyi. Hänen lihaksensa jännittyivät, mutta hän ei kääntynyt. “Ja sinä kerrot tuon minulle nyt?”
“Mitä?”
“Kaikkien näiden kuiden jälkeen, sinä kerrot tuon minulle NYT?” Tuiskusielu kääntyi ympäri, eriparisilmät leimuten.
“Minä-” Kastelintu aloitti. Hän oli tiennyt. Hän oli tiennyt, ja silti hän oli toivonut parasta. Ei Tuiskusielu välittänyt hänestä yhtä paljon kuin hän välitti kollista.
“Olen seisonut rinnallasi ja kanssasi kaikki nämä kuut läpi pimeiden aikojen, ja sinä kerrot minulle nyt, että sinä TAIDAT rakastaa minua? Kaikista mahdollisista ajoista sinä valitsit tehdä sen nyt? Kerro minulle: jos sinä todella rakastat minua, miksi jätit minut aivan yksin?”
Kastelintu räpäytti silmiään. “Minä- Se oli ennustus. En uskonut, että minulla olisi aikaa millekään muulle, en voinut edes ajatella mitään muuta, mutta kaikista eniten en halunnut sekaannuttaa ketään muuta siihen. En siksi, että olisin halunnut omia ennustuksen täysin itselleni, vaan siksi että ennustus muutti kaiken mihin se koski. En halunnut kuormittaa ketään sillä, kaikista vähiten sinua.”
“Tiedän ennustuksesta ja siitä, kuinka paljon se sinulta vei, ja minä ymmärrän sen, Kastelintu”, Tuiskusielu sanoi huokaisten. “Tiedän, että se vei sinulta paljon, eikä sen kanssa ollut helppo elää. Mutta sinä jätit minut YKSIN. Täysin yksin.”
“Anteeksi, Tuiskusielu”, Kastelintu aloitti ja otti epäröivän askeleen kohti kollia. “Sinulla oli Unikkokarva ja sitten ei ollut, ja minä- minä luulin, että vihasit minua. Luulin, että halveksuit minua, niin kuin sinun olisi pitänytkin.”
“En minä koskaan vihannut sinua”, Tuiskusielu naurahti kuivasti. “En koskaan lopettanut rakastamasta sinua! En edes silloin kun yritin kuolla. Se olit sinä, jota minä silloin ajattelin! Sinä! Ja yhtäkkiä, en voinut enää tehdä sitä. Silloinkin, kun et ollut enää osa päivittäistä elämääni, se olit silti sinä, joka auttoi minua. Sinä, jota minä rakastin. Sinä, jota minä TARVITSIN. Se olit aina sinä!”
Kastelintu ei tiennyt, mitä hän tunsi sillä hetkellä. Tuiskusielun sanat - ne, joiden kuulemista hän oli kaivannut ja pelännyt - saivat hänet melkein lopettamaan hengittämisen. Tuiskusielu rakasti häntä, oli aina rakastanut. Eikö Kastelinnun kuuluisi olla onnellinen? Miksi häneen sitten sattui? Miksi häneen aina sattui?
“Anteeksi, en tiennyt. En tiennyt”, Kastelintu sanoi. “En koskaan lopettanut sinun rakastamista, minulla vain kesti hetki ymmärtää se. Sinä olet aina ollut se, jonka olen halunnut valita! Kun halusin lähteä - kun yritin kokonaan jättää klaanin, löytää jyrkänteen ja vain pudota alas - sinä ilmestyit yhtäkkiä ja sait minut jäämään! Ja taistelun aikana maatessani puolikuolleena maassa olin valmis vihdoin päästämään irti. Tiedän, että olen tehnyt pahoja asioita muille ja aiheuttanut enemmän kärsimystä kuin mitään muuta. Omien tassujeni kautta, olen tuhonnut muiden elämiä! En ansainnut elää, ja silti… Kun näin sinut, taistelemassa henkesi edestä, kaikki muuttui. TAISTELU muuttui. Pystyin silti kuulemaan sen, mutta yhtäkkiä se oli poissa ja ainut asia, jonka kykenin näkemään olit sinä, taistelemassa, ja kun katsoin alas, vierelläni oli pentuja. Neljä pentua, ja minä tunsin heidät. Tunsin heidät, koska he olivat MEIDÄN ja yhtäkkiä minä ymmärsin ja-”
“Sinä näit pentuja? Meidän pentuja?” Tuiskusielu kysyi yhtäkkiä, ääni käheänä.
“Kyllä. Neljä kaunista pentua. Yksi naaras ja kolme kollia. He olivat minun ja he olivat sinun.” Kastelintu huokaisi ja sitten sanat vain tulvivat ulos hänen suustaan. “Tiedän, että olen tehnyt asioita väärin ja jos vain voisin, ottaisin ne kaikki takaisin ja tekisin aivan toisin, paremmin, mutta en voi. En voi ja olen pahoillani siitä ja kaikesta muusta, mitä olen sinulle aiheuttanut. Sinun ei tarvitse rakastaa minua enää, voit päästää irti. Sinun ei edes tarvitse pysyä elämässäni. Minä voin lähteä. En… en kokonaan, kuten ennen halusin, mutta voin vaihtaa klaania, eikä sinun tarvitse enää nähdä minua. Voit päästää minusta irti. Mutta… nyt tiedän, että luulen- ei, minä tiedän, että rakastan sinua ja että se olet sinä, jonka kanssa haluan jakaa lopun elämästäni ja jolle haluan antaa kaiken mahdollisen niin kuin minun olisi pitänyt tehdä niin monta kuuta sitten. En aio pyytää sinulta enää mitään muuta, mutta jos haluat luottaa minuun tämän yhden kerran - ja ymmärrän, jos et - ja olla kanssani, olen valmis. Ja jos et halua, en aio aiheuttaa enää yhtään ylimääräistä kärsimystä sinulle. Sen minä lupaan, sillä rakastan sinua enemmän kuin itseäni.”
Tuiskusielu oli pitkään hiljaa, ja Kastelintu antoi hänen olla. Vihdoin hänen ajatuksensa olivat hiljenneet, eivätkä ne enää sinkoilleet suunnasta toiseen. Mitä ikinä Tuiskusielu vastaisikaan, Kastelintu tulisi hyväksymään sen ja pitäisi lupauksensa. Oli se lupaus sitten viettää koko hänen loppuelämänsä kollin kanssa tai kadota tämän silmistä kokonaan.
“Me olemme molemmat niin hajalla”, Tuiskusielu sanoi lopulta, “enkä tiedä voiko kukaan tai mikään enää korjata meitä, mutta…”
Kastelinnun korva värähti.
“...mutta me voimme yrittää. Yhdessä.” Tuiskusielu käveli Kastelinnun luokse. “Älä lähde. En halua, että lähdet.”
“En”, Kastelintu vastasi. “En lähde koskaan luotasi, Tuiskusielu. En enää koskaan.”
Tuiskusielu hymyili, sitten Kastelintu, ja he painautuivat toisiaan vasten.
Ehkä kaikki sittenkin muuttuisi paremmaksi. Kastelintu ei voisi koskaan paeta menneisyyttään tai korjata sitä kaikkea vääryyttä, mitä hän oli aiheuttanut, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän ansainnut elää. Hänen tulisi vain liikkua eteenpäin ja olla päivä päivältä hieman parempi versio eilisestä itsestään, ja ehkä jossain vaiheessa hän voisi todella sanoa eläneensä loppujen lopuksi ihan hyvän elämän.
Niin kauan kuin Kastelintu voisi elää ja kasvaa vanhaksi Tuiskusielun rinnalla, hän ei kaivannut mitään muuta. Hän tiesi saavansa tukea kollista, mutta vielä paremmin hän tiesi sen, että tulisi olemaan Tuiskusielun tukena tapahtui mitä tapahtui ja menivät he minne menivätkään.
Sillä Kastelintu rakasti Tuiskusielua, ja se oli ainut, millä oli väliä.

// Valoa on aina pimeyden reunalla <3

Ensimmäinen luku - A start

Kyyarpi katseli kolmea pentuaan mietteliäänä. He olivat jokainen aivan erinäköisiä kuin heidän vanhempansa, mutta silti läikikäs soturi näki tuttuja piirteitä niinkin nuorissa pennuissa; tummanruskealla kollipennulle oli selkeästi isänsä ruumiinrakenne, mutta emonsa kasvonpiirteitä. Vaaleammalla pennulla, naaraalla, oli taas selkeästi emonsa ruumiinrakenne ja kasvoissaan sekoitus vanhempiensa piirteitä. Kollipentu oli saanut emonsa ohuen hännän, vaaleampi pentu taas isänsä tuuhean hännän. Nuorimmalla pennulla oli sekoitusta molemmilta vanhemmiltaan ruumiinrakenteessaan, mutta selkeästi enemmän emoltaan kuin isältään. Pennun pehmeä turkki oli selkeästi periytynyt Kyyarvelta, sillä pentujen emolla oli hyvin kiiltävä ja karkea turkki.
Yksikään kolmesta pennusta ei ollut saanut Kyyarven läikkiä vaan he olivat kaikki suhteellisen samannäköisiä; yksi ruskea, yksi vaaleanruskea ja yksi harmahtava. Heillä kaikilla oli joko ruskeaa tai harmaata hännässä, käpälissä ja kasvoissa.
Kyyarpi oli saanut taakakseen nimetä pennut, vaikka Kyyarpi ei todellakaan ollut motivoitunut moiseen tehtävään. Pentujen emo olisi kyllä saanut luvan hoitaa nimeämisen. Naaras oli tullut illan tullen imettämään pentuja ja viimeinkin nimennyt jokaisen heistä; antamalla Kyyarvelle jokaisen pennun kohdalla muutaman vaihtoehdon.
Harmahtavan pennun nimeksi tuli Elopentu, tummanruskean pennun nimeksi taas Ruostepentu ja vaaleanruskean pennun Perhopentu. Naaras oli vain nyökännyt, imettänyt pennut ja sitten taas lähtenyt omille teilleen.
Kyyarpi oli katsonut hänen menoaan huulet irvessä. Miksi naaras edes palasi imettämään näitä kolmea, jos ei edes välittänyt heistä pätkän vertaa? Tuon naaraan ajatuksista ei kyllä ottanut kukaan selvää. Ihan hyvin Kyyarpi voisi viedä pennut jonkun toisen imetettäväksi, mutta ei sitten. Pentujen emo ei sallinut sitä.
Ruostepentu oli ensimmäinen, joka silmänsä avasi. Kirkkaat vaaleansiniset silmät. Miltei täysin samanlaiset kuin emollaan. Ehkä pennut olivat sittenkin saaneet jotain vanhemmiltaan ulkonäköönsä.
Perhopennun silmät olivat taas tummemmat, tietyssä valossa jopa liilahtavat. Mistä lie naaraspentu saanut nekään. Elopentu muistutti sisaruksiaan, mutta oli vaalein kaikista; Perhopennun lailla hänen kasvoissaan ja tassuissaan oli muuta väriä kuin vaaleanruskeaa, mutta tummanruskean sijaan väri oli harmaa. Kaksi naaraspentua olivat suhteellisen samannäköisiä. Elopentu tosin oli lyhytturkkisempi ja Perhopentu taas tuuhein kaikista kolmesta pennusta.
Kyyarpi oli aina tiennyt, ettei ollut mitään isämateriaalia. Hän päätti kuitenkin yrittää parhaansa, sillä pentujen emo aiheuttaisi vain harmia ja negatiivista vaikutusta kaikkiin kolmeen poissaolollaan ja kylmyydellään. Kyyarpi tiesi omasta kokemuksesta, millaista oli, kun toinen tai molemmat vanhemmista eivät olleet läsnä tai olivat välinpitämättömiä. Ja nyt pennuilla oli emo, joka oli hyvin samankaltainen verrattuna Kyyarven omiin vanhempiin.
Ruostepentu oli vanhin kolmesta pennusta ja Elopentu nuorin ja syntyessään pienin. Pentujen emo oli irvistänyt nähdessään pentunsa ja erityisesti moittinut Elopennun kokoa ja heikkoutta. Kyyarpi oli kuitenkin pitänyt pintansa ja estänyt pentujen emoa tekemästä pennuille mitään. Nämä olivat myös hänen pentunsa ja vaikka rakkaus oli kollille tuntematon tunne, hän oli heti pennut nähdessään tiennyt ja tuntenut rakastavansa heitä enemmän kuin mitään muuta koskaan elämänsä aikana.

Ruostepentu ei ollut ihan varma, mitä ajatteli emostaan. Hän ei ollut edes varma, tunsiko koko kissaa lainkaan. Hän näki emoaan hädin tuskin koskaan ja mitä isommiksi Ruostepentu siskoineen kasvoi, sitä harvemmin naaras tuli paikalle imettämään heitä vedoten siihen, että he olivat jo tarpeeksi vanhoja syömään saaliseläimiä, tai ainakin näin Ruostepentu oli emonsa sanoneen. Ruostepentu itse ei ollut ihan varma siitä, olivatko he oikeasti valmiita syömään metsästä napattua ruokaa. Liha oli niin kovin sitkeää ja tuntui oudolta syödä jotain sellaista kiinteää. Isä oli sanonu vastaan emolle ja se oli vahvistanut Ruostepennun epäilyksiä. Emo ja isä olivat päätyneet kompromissiin, jossa pentujen ruokavalioon kuului molempia; niin maitoa kuin saaliseläimiä.
Emon poissaolo oli toki kamalaa, mutta Ruostepennulle riitti hänen isänsä ja siskonsa. Kollin sisarille taas emon poissaolo tuntui olevan kovempi pala purtavaksi. Kaksikko oli myös kovin innokkaana oppimassa emolta aina jotakin uutta, erityisesti taisteluliikkeitä. Ruostepentu piti niiden oppimisesta myös kovasti, mutta oppi nopeasti sen, ettei emolle ollut kyse pentujensa viattomasta opettamisesta vaan jostain suuremmasta. Jos he epäonnistuivat, he saivat kuulla siitä. Jos he kehtasivat epäonnistua emonsa edessä, he saivat korvilleen ja myrkylliset sanat täyttivät ilman.
Ruostepentu ei ymmärtänyt sitä, miksi emo oli niin ankara ja julma. Kyyarpi oli kertonut klaaneista ja siitä, miten vasta kuusikuisia kissoja opetettiin taistelemaan, koska silloin he olivat tarpeeksi isoja ja vanhoja opettelemaan taistelemaan. Pennut olivat liian pieniä, kömpelöitä ja heikkoja taistellakseen. He eivät olleet tarpeeksi kehittyineitä. Joten miksi emo odotti heidän voivat tehdä jotakin muutaman kuun ikäisenä, jos edes kuusikuiset eivät pystyneet samaan?
Koska he olivat juuri hänen pentujaan. Ja koska heidän vain piti pystyä siihen, mihin muut eivät pystyneet. Ja koska emo ei ollut klaanikissa, ei hän noudattanut klaanikissojen tapoja. Hän ei tiennyt klaanikissojen tavoista eikä sen takia edes välittänyt niistä. Hän tiesi toisen tavan elää ja hän seurasi sitä.
Ruostepentua oli alusta asti kiinnostanut isänsä kertomukset klaanielämästä, enemmän kuin hänen siskojaan tai ainakin hän koki asian näin. Hän olisi halunnut olla osa klaaneja, elää niin kuin isän kertomusten kissat. Hän halusi olla yksi klaanin kissoista, jotka huolehtivat toisistaan.
Mutta he eivät olleet klaanissa. He olivat täällä, klaanien ulkopuolella ja elivät ihmetellen tuntematonta ja uutta maailmaa miettien, missä emo meni ja milloin hän olisi tulossa takaisin.
Ruostepentu oli kärsivällisin ja oli rauhallisella otteellaan yllättänyt niin emonsa kuin itsensä, kun oli ollut aika opetella taisteluliikkeitä. Kehuja naaras ei koskaan antanut eikä Ruostepentu edes odottanut niitä, ainakaan enää. Emo oli ankara heille kaikille ja Ruostepentu oli huomannut vähän aikaa sitten, miten se vaikutti jokaiseen heistä. Elopennusta Ruostepentu ei ollut ihan varma, mutta huomasi ainakin sen, että päivä päivältä naaraan tunteet olivat kuin piilossa tai poissa. Perhopentu oli taas muuttunut päinvastaiseksi ja hermostui helposti. Hänen tunteensa olivat kuin aina roihahtamassa liekkeihin. Ruostepentu oli taas alkanut suojata itseään kaikelta synkältä ja yritti sulkea kaiken pahan jonnekin pieneen koloon, jossa sitä säilytti ja piti poissa mielestään. Ja hän unelmoi aina klaanielämästä, vaikka ei tajunnutkaan sen olevan osittaista seurausta hänen emostaan.

Ruostepentu näki isänsä katseessa oudon kaipuun jonnekin. Kaipasikohan hän Tuuliklaania, kotiaan, klaaniaan? Miksi kolli ei mennyt takaisin?
Heidän takiaan, heidän kolmen, Ruostepentu ymmärsi. Kolli ei voinut jättää pentujaan heidän emonsa vastuulle eikä kolli edes halunnut ylipäätäänkään jättää pentujaan. Ja emo ei päästänyt heitä klaaneihin elämään, olivathan ne hänelle pelkkää tuntematonta elämää. Emo välitti heistä niin paljon, mutta ei aina osannut sitä sanoa tai näyttää, niin sen täytyi olla. Hänellä oli vain niin paljon muutakin elämässä.
Ruostepentu halusi aina iltaisin kuulla isältään klaaneista. Siskotkin kuuntelivat, mutta Ruostepentu oli varma, että tiesi enemmän klaaneista kuin he. Hän muisti yksityiskohtia todella paljon ja oli kerran yllättänyt Elopennun, kun he olivat keskustelleet klaaneista. Emo oli tullut hetkeä myöhemmin ja käskenyt heitä olemaan hiljaa klaaneista ja kieltänyt heitä mainitsemasta klaaneja enää ennen kuin antaisi heille siihen luvan. Kyyarpi oli pyöräytellyt silmiään ja samana iltana taas kertonut heille klaanielämästä.
Rajapartiot, metsästyspartiot ja kokoontumiset oman klaanin ja muiden klaanien kanssa kuulostivat niin upeilta nuoren pennun mielestä. Millaistahan oli elää niin monen kissan kanssa samassa paikassa ja jakaa tarinoita ja metsästää yhdessä? Millaista olisi olla soturi?
Kyyarpi ei pystyny täysin antamaan Ruostepennun haluamaa kokemusta klaanielämästä, mutta se oli nyt tarpeeksi ruskealle pennulle, sillä hän ei ollut klaanikissa ja vain hänen isänsä pystyi kertomaan hänelle klaanielämästä. Isä oli hänen ainoa tarinoiden lähde klaaneista. Se riitti hänelle.

Kyyarpi katsahti kolmea nukkuvaa pentuaan. Hän näki nyt jo sen, mitä kolmikon emo aiheutti heille. Hän näki sen, miten halusi tehdä enemmän mitä koskaan pystyisi. Hän halusi antaa niin paljon enemmän heille, mutta hänen tassunsa oli sidotut. Hän aikoi kuitenkin yrittää parhaansa ja niin tekikin päivittäin.
Hän tahtoi olla niin hyvä isä kuin vain pystyi. Ja vaikka pentujen emolla olikin niin rankka ja synkkä vaikutus pentuihin, pystyo Kyyarpi näkemään hieman itseäänkin pennuissa.

//sisältää taistelua ja kuolemaa
luku 9.

In the End

Pakkaspuro ei tuntenut mitään. Hän ajatteli joka hetki, jatkuvasti ja aina sisartaan Huurrekuuta, joka oli ollut jo kauan aikaa poissa. Mutta Pakkaspuro ei aikonut päästää hänestä irti. Vieläkään. Synkkä vastuu painoi hänen sydäntään, voisiko tämä ikinä loppua?

Ehkä hän oli vain rakastanut liikaa? Musta kolli oli ajatellut, kun seurasi Valhelaulua Synkän metsän mailla.

Vain vähän liikaa, hän ajatteli merkatessaan Myrskyklaanin rajoja rajapartiossa.

Vain…vähän, hän ajatteli kulkiessaan järven viertä, Tuuliklaanin rajan vieressä, ettei olisi mennyt toisen klaanin alueelle.

Hän ei tiennyt enään mitä tehdä. Hän oli poissa ja kateissa, eikä edes Valhelaulun ajattelu ja seuraaminen auttanut. Joskus, se toi hänelle onnea hetkiin, mutta enimmäkseen Pakkaspuro oli vajonnut syvään pimeyteeen, jossa millään ei ollut merkitystä.

Pakkaspuro näki valkean turkin. Kolli kurtisti kulmiaan, pudottautui vaanimisasentoon ja lähestyi pentua. Olisiko se hän?

“Huurrekuu?” Pakkaspuro kysyi ääni värähtäen. “Miksi olet täällä, kaukana kotoa?” Pentu kääntyi katsomaan häntä, mutta..pennun silmät olivat mustat. Hänen oma sisarensa ei tunnistanut häntä. Pakkaspuro lähestyi tuota, mutta joutui tappeluun yllättäen, koska ei ollut huomioinut pennun lähellä olevaa naarasta.

Tappelu oli..raaka. Ja se tapahtui nopeasti, eikä Pakkaspuro muistanut siitä mitään paitsi sen, että oli maistanut suussaan naaraan veren rautaisen maun.

“Loiskepentu!” Kuului jonkun huuto. Pakkaspuro näki mustaraidallisen kollin lähestymässä heitä. Naaras oli kutsunut häntä.. Kaaosmyrskyksi. Pakkaspuro vilkaisi valkeaa pentua.
“Tapaan sinut vielä Huurrekuu”, Pakkaspuro sanoi ja lähti takaisin kohti Myrskyklaania. Hän oli ollut jo liian kauan poissa. Jos Pakkaspuro olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt Kaaosmyrskyn erittäin vihaisen katseen.

Valhelaulu oli saanut yhdeksän henkeään ja hänestä oli tullut Valhetähti. Pakkaspuro ja muut, jotka häntä seurasivat, osasivat odottaa tätä hetkeä. Muut..eivät. Toki Pakkaspuro oli yllättynyt, kuinka nopeasti tämä oli tapahtunut. Mutta.. pääasia, että Valhetähti oli johdossa. He voisivat..jatkaa toimiaan yhä nopeammin ja varmemmin. Pakkaspuro piti huolen, että kissat kuuntelivat Valhetähteä ja olisi varmaa, että he seuraisivat Myrskyklaanin päällikköä. Pakkaspuro ja Häivätuuli antaisivat itse oivaa esimerkkiä, mukana oli myös muita, mutta muut eivät tienneet mitään. Eikä oikeastaan Pakkaspurokaan, mutta hän varmisti Valhetähden seuraajat.

Taistelu puhkesi yllättäen. Toki kissat olivat osanneet odottaa sitä, mutta.. se vain tapahtui. Pakkaspuro antoi sen kaiken vihan, surun ja innostuksen tulla taistelun mukana. Hän viilsi turkkeja, puri ja tappoi. Hän teki kaiken, välittämättä yhtään mistään. Hän vain halusi, että kokisi joskus rauhan - ehkä tämä oli ratkaisu siihen? Kolli oli ajatellut taistellessaan jotakin jokiklaanilaista vastaan.

Taistelu oli ohitse ja pahin asia mitä Pakkaspuro kuuli, oli se, että Valhetähti oli poissa. Pakkaspuro ei voinut uskoa sitä, heidän päällikkönsä. HÄNEN päällikkönsä oli poissa ikuisesti. Pakkaspuro huitaisi mustaa häntäänsä katsellessaan Suurtasanteella seisovaa uutta päällikköä, Häivätähteä. Valhetähden olisi pitänyt olla tuossa, eikä hänen! Pakkaspuro murisi ja poistui leiristä vihaisena, jättäen jälkeensä hämmentyneitä katseita - osa ei edes katsonut. Pakkaspuro ei välittänyt, hän olisi vapaa tekemään mitä vain.

Pakkaspuro vaani hiljaa isoa rastasta. Klaani kaipasivat ruokaa, hän kaipasi ruokaa. Lehtikadolla mikä tahansa saalis kävisi. Rastas kuitenkin nousi lentoon, jättäen mustan kollin hämmentyneenä paikoilleen. Mikä oli saanut linnun pois? Hän nousi ylös ja vilkaisi ympärilleen. Kolli tunsi selässään kynnet ja hän tömähti jäiseen maahan kierähtäen ympäri, jotta näkisi vastustajansa. Se oli se samainen kolli.. joka oli tullut paikalle, kun hän oli viimeksi nähnyt Huurrekuun. Kollin silmissä ei näkynyt mitään tunteita.
“Saat maksaa!” Oli ainoa asia, mitä Pakkaspuro kuuli kollin sanovan. Pakkaspuro otti ensimmäisen iskun vastaan, antaen samalla mitalla takaisin. He kaksi olivat..samanvertaisia taistelijoita. Kuitenkin Pakkaspuron silmäkulmassa vilahti valkea turkki - joten hän pysähtyi.
“Huurrekuu?” Pakkaspuro hämmentyi ja niin Kaaosmyrsky pääsi iskemään viimeisen iskun, jääden katsomaan Pakkaspuroa. Pakkaspuro kierähti pois ja nousi pystyyn verta vuotavana, kun Kaaosmyrsky katsoi häntä silmät tulisena vierellään valkea kolli. Tämä oli ollut se kosto, mitä Pakkaspuro oli odottanut kauan aikaa. Ja hän oli ansainnut sen.
“Huurrekuu, älä huoli. Lähden rauhassa”, Pakkaspuro sanoi niin lujaa katsoen Kaaosmyrskyn vieressä olevaa valkeaa kissaa, että verivana valui suupieltä pitkin leukaan. “Olen valmis ottamaan Tähtiklaanin rangaistuksen”, hän sanoi ja piti tauon vilkaisten taivasta, joka uhkasi puskea lumimyrskyä. “Sinun rangaistuksesi. Tein kaiken vuoksesi.” Sitten musta kolli rysähti maahan. Siinä maatessa rauhallisena, hän katsoi vielä kerran kun valkeaturkkinen asteli pois, mukanaan vain Kaaosmyrsky.

Kuitenkin Pakkaspuron katseen lasittuessa, hän loikkasi keveänä ylös kehostaan, jossa ei enään näkynyt elonmerkkejä. Hän näki Huurrekuun vastassa, ilme kirkkaana sekä innostuneena. Heidän ympärillä oli kirkasta, mustasta kollista tuntui, että he olivat jossain.. väliaikaisesti. Tämä ei ollut Synkkä metsä, mutta ei myöskään Tähtiklaani. Pakkaspuro juoksi sisartaan vastaan ja he koskettivat neniä Pakkaspuron sydän täyttyen onnesta nähdessään sisarensa.
“Anna anteeksi”, Pakkaspuro sopersi puraisten huultaan. Hän oli tehnyt sen kaiken sisarensa vuoksi. Huurrekuu katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi.
“Mähän sanoin et kaikki kääntyy vielä parhain päin.” Hänelle oltiin annettu anteeksi. Sitten he kehräsivät kovaan ääneen, päätyen katoamaan kimalteena ilmaan, yhdessä kuten he aina olivatkin olleet.

Kuudestoista luku – A new future for one haunted by the past

“Pentuni!” Kaksijalanpesän sisään vangitun Sumun ääni raikui metsän halki, kun kaksijalka nosti hiljaa vikisevän pussin vaaleaan käpäläänsä, ja lähti kävelemään kohti järveä. Päivän aikana jo kolmatta kertaa metsällä oleva Ahomyrsky pysähtyi äänen kuullessaan paikoilleen, ymmärtämättä hetkeen, mitä tapahtui. Vasta olennon itse nähdessään hän ymmärsi suurikokoisen kotikisun huutaneen apua, ja pinkaisi sitten tahtinsa hölkäksi nostaneen kaksijalan perään. Vaaleanahkaisen olennon pitkät jalat liikkuivat liian nopeasti hänen pysyäkseen perässä, ja pian soturi jäikin tästä jälkeen. Kun Ahomyrsky viimein sai kohteensa kiinni, se käveli jo ilman pussia takaisin pesäänsä kohti. Kolli vilkuili hädissään ympärilleen samalla, kun seurasi kaksijalan suuria käpälänjälkiä kohti järveä. Kun hän viimein pääsi vedenrajaan asti, pussi kellui jo puolentoista ketunmitan päässä rannasta. Nuori soturi peruutti muutaman askeleen. Mitä hän nyt tekisi? Vesi oli hyytävän kylmää, eikä hän osannut edes uida! Kolli ei kauaa ehtinyt pohtia ennen, kuin hänen kehonsa oli jo puoliksi uponnut järven jääkylmään veteen. Hän polski hätääntyneenä pussin luo, ja onnistui onnekseen raahaamaan sen vedestä törröttävälle kivelle. Nyt hän oli kuitenkin ansassa; kiveltä ei ollut minkäänlaista kävelykelpoista reittiä rannalle, eikä hän osannut uida tarpeeksi hyvin pystyäkseen taata pentujen elossa pysymisen. Ahomyrsky vaihtoi asentonsa tukevaan istuma-asentoon ja avasi pussin kynsillään miettiessään suunnitelmaa. Hän alkoi sutjakasti nuolemaan kauttaaltaan kylmäksi kastuneita pentuja eikä ajatellutkaan lopettamista, ennen kuin molempien turkki alkoi lämmetä ja kohoilla tasaisesti keuhkojen liikkeitä mukaillen. Kun pennut vaikuttivat kykenevänsä pärjäämään muutaman silmänräpäyksen ajan ilman jatkuvaa lämmitystä, Ahomyrsky alkoi taas vilkuilla ympärilleen. Pian hän huomasi pari Jokiklaanin oppilasta painimassa omalla reviirillään, ja huikkasi näitä apuun. Oppilaat vaikuttivat epäröivän jonkin aikaa – luultavasti veden kylmyyden takia – mutta lähtivät kuitenkin molemmat lopulta uimaan kivellä istuvaa soturia kohti. Oppilaat olivat molemmat naaraita; toinen punaruskea, toinen harmaavalkoinen.
”Hyvät hyssykät! Miksi sinulla on pentuja tällaisessa paikassa?!” punaruskea kuohahti huomatessaan pussinriekaleen päällä vikisevät pennut.
”Sopiiko, että selitän myöhemmin?” Ahomyrsky anoi.
”Minun on saatava heidät rantaan ilman, että he hukkuvat, mutten osaa itsekään uida!”
Seuraavaksi äänen päästi harmaavalkoinen oppilas; se oli vain pieni naurahdus, mutta Ahomyrsky ymmärsi silti, mistä oli kyse.
”Te Jokiklaanilaiset olette ainoita, jotka osaavat uida”, kolli naukui.
”Pyydän! Auttakaa pentuni rannalle, selitän kaiken siellä!”
”Voimme kyllä viedä pentusi rannalle, mutta miten itse pääset sinne?” harmaavalkoinen naaras kysyi, pieni pilke sinisissä silmissään. Ahomyrsky ynähti.
”Polskin jotenkin tännekin, pääsen kyllä jotenkin takaisin”, kolli vakuutti.
”Pennut ovat etusijalla”
Oppilaat eivät vastustelleet enempää. Kun Ahomyrsky oli saanut nostettua yhden pennun kummankin pään päälle näiden ohjeiden mukaan, he lähtivät sulavasti ja tottuneina uimaan kohti lähintä rantaa. Kun oppilaat olivat turvallisesti Varjoklaanin reviirillä kohoavalla rannalla, soturi hyppäsi vielä kerran hyytävään veteen ja pärski itsensä maan tasalle.
”Ei hullumpi ensiyritys… kai”, punaruskea naaras kehräsi.
”Kiitos, kun pelastitte heidät”, Ahomyrsky naukui, kumartuen taas nuolemaan maahan laskettuja pentuja.
”Miksi he muuten olivat tuolla, tai ylipäätänsä leirin ulkopuolella?” harmaavalkoinen uteli puolestaan. Ahomyrsky oli hetken hiljaa.
”Reviirillämme on kaksijalanpesä”, kolli sanoi viimein hiljaa. Molemmat oppilaat käänsivät päitään samanaikaisesti, kuin kopioiden toisiaan.
”Nämä ovat siellä asuvan naaraan pennut. Kaksijalka heitti ne järveen”, soturi selitti. Jälleen, kuin samana kissana oppilaat vaihtoivat kasvoilleen järkyttyneet ilmeet.
”Kuinka julmaa!” toinen henkäisi. Ahomyrsky nyökkäsi mitään sanomatta.
”Aion pitää huolen heistä tästedes, heitä ei selvästikään voi viedä takaisin kaksijalanpesälle”, kolli päätti.
”Tästedes he ovat minun pentuni”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Ahomyrsky käänsi katseensa taas edessään seisoviin oppilaisiin.
”Saisinko kuulla nimenne? Tahtoisin saada tietää, ketkä pelastivat heidät”, soturi pyysi. Oppilaat vilkaisivat nopeasti toisiinsa, ja loivat sitten molemmat eteensä kyyristyneelle aikuiselle iloiset hymyt.
”Minä olen Tuisketassu!” harmaavalkoinen julisti. Hänen silmissään oli ylpeä loiste.
”Minun nimeni on Sykkyrätassu!” punaruskea hihkaisi. Hänen keltaiset silmänsä hehkuivat elämänvoimaa. Helpotus pääsi viimein valtaamaan Ahomyrskyn kehon, ja kolli päästikin pitkän haukotuksen ilmoille sen merkiksi.
”Minun on kai parasta viedä pennut leiriin turvaan…”, Ahomyrsky pohti. Hän nosti pennut hampaisiinsa, nousi jaloilleen ja vilkaisi vielä kerran Jokiklaanin oppilaita.
”Haluaisitteko te… tulla käymään Varjoklaanin leirissä?” soturi ehdotti, ja siinä samassa heidän silmiinsä syttyi sellainen loiste, että se tuntui valaisevan koko metsän.
”Tottakai!” Sykkyrätassu hihkaisi ilmaan hypähtäen.

Auringonhuippu oli juuri mennyt ohi, kun kolmikko saapui elämää pulppuavaan leiriin. Oppilaat vaikuttivat olevan tohkeissaan kaikesta uudesta, mutta Ahomyrsky suuntasi ympäristöönsä tottuneena heti ensimmäisenä pimeäkiven juurella istuvan Valotähden luo.
”Mitä tämä tarkoittaa?” päällikkö kysyi enemmän hämmentyneenä, kuin vihaisena tai huolissaan. Ahomyrsky laski suussaan tuomansa pennut maahan.
”Tiedät kai Sumun? Sen kotikisunaaraan, joka muutti hieman yli kuu sitten reviirillämme olevaan kaksijalanpesään?” kolli aloitti. Valotähti nyökkäsi. Naaraan silmistä näkyi, että tämä tiesi jo suurin piirtein, mitä oli tekeillä.
”Ovatko nämä hänen pentunsa?” päällikkö arvasi. Ahomyrsky nyökytti päätään.
”Kaksijalka heitti ne jokeen”, hän selitti. Varjoklaanin päällikkö näytti vielä Jokiklaanin oppilaitakin järkyttyneemmältä tiedosta, ja irvisti hiljaa iljetyksestä kaksijalkaista hirviötä kohtaan.
”Toit ne kai tänne siksi, että he voisivat kasvaa Varjoklaanissa?” päällikkö kysyi. Ahomyrsky nyökkäsi.
”Sopiiko se?”
Valotähti mietti hetken, mutta tuli lopulta myönteiseen tulokseen.
”Menetimme monta kissaa taistelussa”, naaras aloitti.
”Heistä tulee varmasti olemaan apua tulevaisuudessa, tiedän sen”
Ahomyrsky päästi helpottuneen huokaisun, ja nuolaisi molempia pentuja kerran korville. Ne päästivät molemmat tyytymättömän vinkaisun, joka sai Ahomyrskyn viimein taas hymyilemään. Pennut tuntuivat osittain parantaneen jonkinlaisen haavan, jonka sota oli hänen sydämeensä viiltänyt. He saisivat kaikki kolme uuden mahdollisuuden, tällä kertaa yhdessä.
”Keitä nuo vieraat kissat ovat? He haisevat jokiklaanilta”, Valotähti kysyi yhtäkkiä, keskeyttäen kollin sentimentaalisen hetken. Ahomyrsky nosti päänsä ja huikkasi oppilaat luokseen.
”Tässä ovat Tuisketassu ja Sykkyrätassu”, kolli esitteli.
”He auttoivat pennut turv-”
Ahomyrsky mietti hetken.
”Ei, he pelastivat ne”, soturi korjasi omat sanansa. Valotähti nyökkäsi hyvillään.
”Kiitos teille”, hän lausui juhlavasti. Ahomyrsky mietti taas hetken, kunnes sai idean.
”Tuisketassu, Sykkyrätassu”, hän aloitti.
”Haluaisitteko te nimetä pennut?”
Oppilaat nyökyttelivät päätään innosta piukeina, ja ryhtyivät heti pohtimaan tassujensa edessä vikiseville pennuille nimiä.
”Miten olisi Metsopentu tuolle isommalle?” Sykkyrätassu ehdotti, ja osoitti isompaa pentua, jolla oli klaanin päällikön tapaan hännän tilalla vain pieni tynkä. Ahomyrsky nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli nähnyt, kuinka vahvoja metsot ovat, ja hänen mielestään sellainen nimi oli hyvä merkki. Tuisketassu mietti taas vuorollaan hetken, ja nosti sitten viimein korvansa pystyyn idean merkiksi.
”Tuo pienempi voisi sitten olla Usvapentu, eikö?” naaras ehdotti. Sykkyrätassu päästi heti vastustavan naukaisun.
”Ne ovat molemmat kolleja, keksi joku vahvempi nimi”, juovikas naaras komensi, mutta Ahomyrsky pudisti päätään.
”Usvapentu on aivan hyvä”, hän totesi hymyillen, ja käänsi sitten taas katseensa pentuihin. Hänen pentuihinsa. Hetken päivittelyn jälkeen oppilaat hyvästelivät leirin, Ahomyrskyn, Usvapennun, Metsopennun ja Valotähden, ja suuntasivat kotia kohti Jokiklaanin reviirille.

”Oletko nyt aivan varma?” Ahomyrsky kysyi purasruohoa, luppiota, leskenlehteä ja jaakonvillakkoa linnunlihasta tehtyyn muhennokseen sekoittelevalta Surulinnulta.
”En todellakaan, mutta tämä on ainut vaihtoehtomme!” parantaja ähisi. Pennut olivat vastasyntyneitä, eikä klaanissa ollut sillä hetkellä yhtäkään imettävää kuningatarta, joten klaanin parantajana toimiva Surulintu oli pähkäillyt yrtti-lihaseoksen, joka saattaisi auttaa pentuja selviytymään siihen asti, että ne olisivat valmiita syömään kiinteää ruokaa.
”Suurin ongelmamme ei ole ruuan nestemäisyys”, parantaja ilmoitti. Ahomyrsky kallisti päätään.
”Mitä tarkoitat?”
Parantaja pudisti päätään yrttejä pureskellessaan.
”Aivan pienet pennut tarvitsevat erilaisia asioita ruuastaan, kuin vanhemmat pennut ja aikuiset”, naaras kertoi.
”Pentusi tulevat luultavasti olemaan hyvin heikkoja pitkän aikaa ja joudut tehdä tämän seoksen monta kertaa päivässä, mutta hyvällä tuurilla ne saattavat selvitä”, parantaja selitti ja ojensi valmiin seoksen edessään kärsimättömästi vääntelehtivälle soturille.
”Mene ja kokeile, suostuvatko ne syömään tätä”, Surulintu komensi, ja Ahomyrsky teki, kuten käsketty; hän raahasi seosta kannattelevan lehden varovasti pentutarhalle, ja toi pentunsa sen luo. Molemmat vikisivät tyytymättöminä, ja Ahomyrsky huomasi pian pidättävänsä hengitystään.
”Hyvä tähtiklaani, antakaa heidän syödä ja selviytyä”, kolli rukoili hiljaa.
Metsopentu kävi ateriaan kiinni ensimmäisenä; aluksi se yritti imeä sosetta maidonjuonnin tapaan, mutta hetken hämmentyneen haparoinnin jälkeen se löysi itselleen sopivamman tavan syödä. Ahomyrsky huokaisi helpotuksesta, ja pian Usvapentu liittyi veljensä seuraan, silti tyytymättömästi vikisten. Soturi hymyili hiljaa heille, ja painoi päänsä ja kylkensä sitten allaan olevalle makuualustalle. Kun pennut olivat saaneet muhennoksesta tarpeekseen, kolli peti ne lähemmäs turkkiaan ja sulki silmänsä. Ei kulunut kauaakaan, ennen kuin pennut olivat jo unessa, ja Ahomyrsky oli itsekin nukahtamassa, kun hän tunsi pienen tassun kuonollaan. Silmänsä avattuaan hän näki Raitapennun, joka tuijotti tätä surullisin silmin.
”Missä olet ollut?” pieni naaras kysyi, vilkaisten kollin vatsan vieressä nukkuviin pentuihin. Ahomyrsky oli hetken hiljaa.
”Anteeksi…” hän pyysi.
”Minulla on ollut vähän… vaikeaa, mutta lupaan, etten katoa enää samalla tavalla”, kolli naukui hiljaa. Raitapentu ei sanonut mitään, painoi vain itsensä Usvapennun ja Metsopennun tavoin soturin vatsaa vasten ja nukahti kippuraksi. Ahomyrsky hymyili hiljaa, ja sulki taas silmänsä.
”Sinusta on tainnut tulla isä”, Sarastuskatse kehräsi tarhan toiselta puolelta, saaden kollin naurahtamaan.
”Niin on”, Ahomyrsky vastasi, ja nukahti tyytyväisenä.

//Usvan ja Metson tiedot löytyy hakemuksina Liity-osiosta! :D

Viidestoista luku – Kittypet


Yhtäkkinen huudahdus herätti metsälle lähteneen Ahomyrskyn ajatuksistaan, kun kaksijalanpesän liepeiltä kuulunut hirviön murina loppui. Kolli ei ollut varma, oliko ääni kissan, vai kaksijalanpojan aiheuttama, joten hän kiristi kävelytahtiaan aina hölkäksi ja sitten juoksuksi asti varmistaakseen, ettei kukaan hänen klaanitovereistaan olisi vaarassa. Hän pysähtyi pesän ympärille leviävää aukiota reunustaviin pusikkoihin ja kävi matalaksi. Aukiolla, aivan pesän edessä leikki kaksijalanpoika valtavan, ärtyneen oloisen naaraskissan kanssa. Naaras ei puhtaan turkkinsa ja pyöreän vatsansa kanssa vaikuttanut villikissalta, joten tilannetta tarkkaileva, nuori soturi päätti palata metsään jatkamaan saalistusretkeään. Kollin aie jäi kuitenkin lyhyeksi, kun pieni kaksijalka vetäisi hänet hännästä ilmaan kimeän kiljaisun kera. Ahomyrsky huudahti, ja kynsi käpälillään ilmaa, kun päätänsä vailla karvaton poikanen raahasi hänet pesän suuaukolle. Se mylvi jotain, ja pesän oviaukkoa peittävä, tasainen puu avautui, paljastaen vielä poikasta suuremman, karvattoman otuksen. Ahomyrsky luimisti korviaan, kun olennot mylvivät toisilleen ja tarkkaili suuremman kasvoja. Ne olivat huomattavasti vaaleammat, kuin koirien kanssa kävelleen tulensytyttäjän kasvot, ja tällä oli edellisestä poikkeavasti pitkää, vaaleaa karvaa päänsä päällä.
*Vai voivat kaksijalatkin näyttää noin erilaisilta…*, kolli pohti, ja käänsi katseensa naaraaseen, jonka kanssa poikanen oli aiemmin leikkinyt. Kissa istui mitään sanomatta oudonmuotoisista puista kasatulla aidalla ja tuijotti tyhjyyteen, ja pian Ahomyrsky hyppäsikin pois kaksijalan käpälistä liittyäkseen tämän seuraan. Poikanen vaikeroi harmistuneen kuuloisena, kun suurempi kaksijalka raahasi sen pesän sisälle ja sulku oven. Ahomyrsky tuijotti pesää, johon kaksikko oli kadonnut vielä hetken, ennen kuin käänsi katseensa nyt vieressään istuvan naaraan painostavan vihreisiin silmiin.
”Mitä sinä tuon kaksijalanpennun kanssa oikein puuhasit…?” Ahomyrsky kysyi varovasti ja kallisti päätään. Kotikisu loi häneen ensiksi kummastuneen katseen ja tuhahti sitten huvittuneena.
”Hänen nimensä on Katja, ei ’kaksijalanpentu’”, naaras vastasi kiusoittelevan kuuloisena. Ahomyrsky luimisti taas korviaan.
”Kaksijaloilla on nimet?” hän kysyi äimistyneenä. Suuri naaras vaikutti hieman hämmentyneeltä kollin kysymyksestä, mutta nyökkäsi sitten.
”Etunimet ja sukunimet”, hän vahvisti. Ahomyrsky vilkaisi naarasta edelleen hieman hämillään, mutta päätti sitten olla kyselemättä tältä enempää tämän kotiväestä.
”Jos sen kaksijalanpojan nimi on Katja, niin mikäs sinun nimesi sitten on?” kolli kysyi uteliaana. Naaras virnisti, ja vilautti kollille huvittuneen virnistyksen.
”Sulavaa…”, hän mumisi ja suoristi selkänsä.
”Minun nimeni on Venus, pesätoveriani kutsutaan Kosmokseksi”, naaras esittäytyi. Ahomyrsky kurtisti kulmiaan.
”Pesätoveriasi? Asuuko pesässäsi toinenkin kissa?”
Sumu nyökkäsi, ilmeisesti hyvillään siitä, että villikissa oli ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
”Kosmos on myös kumppanini, odotan hänen pentujaan”, naaras kertoi hymyillen.
”Suutuin äsken vähän Katjalle, koska olen huolissani pennuistani, ja tyttö on hieman kovatassuinen”
Ahomyrsky hiljeni. Hän ei ollut aivan varma mikä, mutta jokin ei tuntunut olevan kohdillaan. Jos kaksijalat olivat tienneet Sumun odottavan pentuja ja olivat aikeissa pitää ne, mikseivät he vanginneet häntäkin? Yksi kissa lisää tuskin haittaisi ketään. Kolli pudisti lopulta päätään, ja päätti esittäytyä.
”Minä olen Ahomyrsky, asun tuolla metsässä tovereideni kanssa”, kolli kertoi, ja viittilöi hännällään kohti ympärillä kasvavaa korpimetsikköä. Sumu nyökkäsi hymyillen ja väräytti korviaan.
”Olen nähnyt joitakin teistä kurkkimassa tuolta pensaikosta”, hän tunnusti, ja osoitti korvillaan pusikkorykelmiä, joissa Ahomyrsky oli piileskellyt.
”Ymmärrän toki, tuskin kukaan arvostaa vieraita kissoja reviirillään…” Sumu näytti mietteliäältä.
”Sinun on varmaan parasta lähteä”
Ahomyrsky kallisti päätään hämmentyneenä. Mitä naaras meinasi? Juurihan he olivat alkaneet päästä juttuun! Kotikisunaaras tuntui huomanneen villikissan hämmennyksen, sillä hän käänsi nopeasti korvansa päätään vasten ja alkoi pyytelemään anteeksi.
”En minä siis millään pahalla tarkoita!” naaras vakuutteli.
”Ihmiseni – siis kaksijalkani – vain eivät pidä vieraista kissoista! He pelkäävät, että levitätte kulkutauteja…” Sumu kertoi, mutta lisäsi pian hätäisesti jotain;
”Siis MINÄ en ajattele niin, mutta ihmiset ajattelevat”
Ahomyrsky tuhahti, toisaalta harmissaan niin pian vastaan tulleista hyvästelyistä ja toisaalta huvittuneena siitä, kuinka paljon naaras vaikutti pelkäävän loukkaavansa hänen tunteitaan. Kolli nyökkäsi, nousi jaloilleen ja suoristi selkänsä vielä pitkään venytykseen ennen, kuin loikkasi alas aidalta pesän ulkopuolella kasvavalle nurmikolle.
”Ei hätää, ymmärrän kyllä”, hän rauhoitteli kotikissaa.
”Tulen taas käymään joskus myöhemmin”, kolli lisäsi vielä ennen, kuin loikki matkoihinsa.

Kun Ahomyrsky palasi viimein leiriin hieman kuunhuipun jälkeen, lähes koko muu klaani oli jo syvässä unessa. Kolli seisoi hetken hiljaa paikallaan, tervehti sitten vartiossa istuvaa Kulosydäntä ja vei saaliinsa tuoresaaliskasan luo. Hetken asiaa pohdittuaan hän tepasteli juuri tervehtimänsä vanhemman soturin luo, ja viittoi tätä menemään lepäämään.
”Minä voin jatkaa tästä, olet varmasti väsynyt”, hän tarjoutui, ja sai naaraalta vastauksekseen kiitollisen katseen, kun tämä hiipi soturien pesän suojiin nukkumaan kumppaninsa viereen. Ahomyrsky avasi leukansa hiljaiseen haukotukseen ja kävi istumaan. Hän tiesi, ettei yön aikana tulisi tapahtumaan mitään sen kummempaa, joten vartioon ei todellisuudessa tarvittaisi ketään.
*On parempi, että ne, jotka oikeasti osaavatkin jotakin, säästävät voimiaan siltä varalta, että niitä tarvitaan…*
Kolli kävi makuulle ja silmäili kelmeässä kuunvalossa kylpevää leiriä. Lehtikadon aika lähestyi hurjaa vauhtia, eikä klaanilla nytkään tuntunut olevan tarpeeksi ruokaa saatavilla. Lehtikato oli vanhempien sotureiden mukaan ollut aina riistaniukkaa aikaa ja Ahomyrsky arveli, että taistelussa kuolleiden soturien ja oppilaiden menetys tekisi tulevasta lehtikadosta vielä edellistäkin rankemman. Kolli makasi hiljaa maassa toivoen, ettei kukaan joutuisi enää kärsiä hänen takiaan ja sulki silmänsä. Kun uni alkoi painaa kallonpohjaa, hän nousi jaloilleen ja ravisteli itsensä taas hereille. Hän kävi muutaman kerran tarkistamassa pentutarhassa nukkuvan Raitapennun tilanteen pitääkseen aivonsa hereillä, mutta istui kuitenkin suurimman osan yöstä leirin suuaukon vieressä. Yö tuntui kollista loputtoman pitkältä, mutta kuitenkin ikuisuudelta vaikuttavan ajan jälkeen kuu alkoi viimein painua puiden taakse ja aurinko palasi horisontin ylle. Ensimmäisinä pesistään ryömivät luonnollisesti Valotähti ja Jokiväre, ja heti sen jälkeen Leijonahammas, joka painui välittömästi hätyyttämään Rastastassua, sekä toistaiseksi vastuullaan olevaa Tiikeritassua hereille. Ahomyrsky ei sanonut mitään, murahti vain kolmikon painuttua ulos leiristä ja suuntasi sitten muiden herättyä itsekin metsään, vaikkakin toiseen suuntaan saadakseen saalistaa rauhassa. Hän vietti jälleen päivänsä saalistaen, välillä käyden tervehtimässä Sumua tai viemässä pyydystämänsä pieneläimet leiriin, ja painui vasta kuunhuipun aikaan nukkumaan. Kolli jatkoi samaa päivästä toiseen, lopulta lakaten käymästä enää tutustumansa kotikisunkaan luona. Kuun kuluttua lumi alkoi jo peittää maatilkkuja, jotka eivät saaneet nauttia puiden suojasta, ja kun riista alkoi käydä vähiin, Ahomyrsky alkoi ensin jättää ruokailuhetkiä väliin, syöden lopulta enää enintään kerran päivässä. Klaani ei nähnyt nälkää, mutta Ahomyrsky hoikistui entisestään, kunnes kollin kylkiluut näkyivät jo paksun talviturkinkin alta. Hän oli ehtinyt vaipua jo syvälle omien ajatuksiensa sisään, kunnes tutunkuuloinen – tällä kertaa hätääntynyt – huudahdus kajahti taas klaanin reviirillä sijaitsevalta kaksijalanpesältä.

//Aika lyhythän tästä tuli, mut yritän saada pian seuraavan valmiiks!

Lehtitassu asteli ulos oppilaiden pesästä ja asteli kohti leirin sisäänkäyntiä. Hän oli saanut tehtäväksi metsästää klaaninvanhimmille ja asteli innoissaan ulos leiristä tulitassu vierellään. Hän tunsi ihastusta kollia kohtaan ja katseli toista hymyillen. Hän ei ollut uskaltanut kertoa ihastuksestaan näiden monien kuiden aikana ja kipinätassu kiusoitteli häntä usein siitä ja heillä oli tullut huonommat välit kuin pentuina. Hän asteli kohti tuuliklaanin rajaa ja maisteli ilmaa haistanut jäniksen. Siitä klaaninvanhimmat pitäisivät. Hän pohti ja paikansi kanin joka oli juuri menossa tunneliin. Hän lähti hiipimään jänistä kohti ja asteli kohti jänistä vaanimiasebnossa ja hyökkäsi, mutta Hyppy oli liian lyhyt ja jänis pääsi karkuun. "Voi hiirenpapanat". Hän murahti ja lähti jäniksen perään tunneliin. Hänen harmikseen se oli lyhyt ja hän tupsahti pian sen toisesta päästä ulos, mutta hän lähti jäniksen perään sillä näki sen nummilla, mutta ei tajunnut, että oli ylittämässä tuuliklaanin rajaa ja juoksi kohti jänistä. Hän sai sen kiinni, mutta oli juossut melkein tuuliklanin reviirin sydämeen. Hän kuuli vähän matkan päästä sotureiden jutustelua. Hän katseli ympärilleen. Nummela ei ollut paljoa piilopaikkoja, mutta hän näki pensaikon lähellä ja hyppäsi siihen ja vähän ajan päästä esiin ilmestyi kolme soturia. Ensimmäinen oli kanelinkukka joka oli varmaan johdossa ja kaksi muuta olivat jäniskäpälä ja Siniloimu. Tulitassu oli lähtenyt metsästämään eri suuntaan saalistamaan ja toivoi, että toinen olisi täällä hänen tukenaan. "Haisee Selvä myrskyklaani. Todella vahvana". Maukui Siniloimu. "Olet oikeassa Siniloimu". Kanelinkukka sanoi ja katsoi kaksikkoa. "Haju tulee tuolta". Jäniskäpälä naukaisi ja osoitti pusikkoon jossa Lehtitassu piileskeli. Lehtitassun karvat nousivat pystyyn ja samalla pusikkoon heilahti. Soturit olivat jo niin lähellä pusikkoon, että pystyivät huomaamaan liikahduksen. "Tule esiin sinut on huomattu". Siniloimu sanoi sähisten. Lehtitassu asteli karvat pystyssä esiin. "Mitä teet täällä"? Kanelinkukka kysyi ystävälliseen äänensävyyn. "O-olin metsästämässä ja kani juoksi reviirille". Lehtitassu kertoi ja aikoi lähteä hakemaan kanin, mutta Siniloimi esti hänen kulkunsa laittamalla tassunsa hänen eteensä. "Me otamme tuon". Hän sanoi. "Meidän täytyy kertoa Häivätähdelle". Jäniskäpä sanoi. "Ei Häivätähdelle". Hän maukaisi. "Ja viemme sinut leiriin". Siniloimu päätti. "EI"! Ulavhdin ja yritin lähteä karkuun, mutta Siniloimu tarttui minusta kiinni. "Joko kävelet kiltisti meidän kanssamme tai me kannamme sinut väkisin. Vaikeamman vai helpomman kautta"? Hän maukui. Lehtitassu mietti hetken eikä vastannut vaan murahti. "Mennäänpä sitten". Siniloimu naukui. "Siniloimu minä olen tämän partion johdossa Kanelinkukka maukui. "Ja teemme niinkuin minä sanon. Eli viedään hänet leiriin". Toinen sanoi ja tunsin syyllisyyttä sisälläni. En haluaisi joutua ongelmiin joten lähdin juoksuun, mutta Jäniskäpälä lähti perään ja sai hänet kiinni ja nappasi hänestä kiinni ja partio lähti Lehtitassu mukanaan kohti Myrskyklaanin reviiriä. Ja kun he saapuivat leiriin Häivätähti tuli sopivasti ulos pesästään. "Mitä täällä tapahtuu"? Hän kysyi tylysti. "Lehtitassu tunkeutui reviirille". Siniloimu vastasi ja kauriskorva tuli paikalle. "Lehtitassu enkö käskenyt sinun metsästää eikä tuntkueutua toisten reviirille". Kauriskorva maukui ja ensikertaa kuulosti pettyneeltä. Lehtitassu katsoi Kauriskorvaa ja Häivätähteä. "Annan hänelle rangaistuksen". Hivätähti sanoi ja tuuliklaanin partio poistui paikalta. "Saat hoitaa Lehväpolveä neljännes kuun". Häivätähti sanoi ja lehtitassu asteli klaaninvanhimpien pesälle ja istahti alas, mutta ei nähnyt toista missään joten asteli oppilaiden pesään ja huomasi Tulitassun saapuneen sinne ennen häntä ja huomasi Tulitassun takana Kipinätassun. "Oletko kunnossa"? Tulitassu kysyi ja loikki koskettamaan neniä hänen kanssaan. Lehtitassu vastasi kosketukseen. "Sain rangaistukseksi hoitaa Lehväpilveä neljännes kuun". Hän vastasi. "Olet onnenpekka. Lehväpilvi on paras". Kipinätassu sanoi. "Hänellä on hyvät tarinat ja hänen kanssaan on mukava jutella ja hän on niin ystävällinen". Tulitassu lisäsi. Lehtitassu nyökkäsi hyvillä mielin ja käpertyi sammalvuoteelleen nukkumaan, mutta heräili jostain synkästä paikasta

Liekkisade
Kuudestoista luku


"Lummepentu, astu eteen. Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, että saat soturinimesi, sinut tunnetaan Lummetassuna. Mestariksesi tulee Ilveskuura", Unitähti piti oppilasseremoniaa. Liekkisade mietti, kuka tulisi toisen pennun mestariksi. Naaras piti pienen tauon, ja jatkoi sitten. "Toivon, että Ilveskuura välittää sinulle kaiken oppimansa. Ilveskuura, olet saanut loistavaa koulutusta ja olet valmis saamaan oppilaan. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Lummetassulle", Unitähti nimitti Ilveskuuran Lummetassun mestariksi. Mestari ja oppilas koskettivat toistensa neniä kuten seremoniassa kuuluikin. Sitten päällikkö kääntyi Kaislapennun puoleen.
"Kaislapentu, astu eteen. Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään asti, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kaislatassuna. Mestariksesi tulee Liekkisade", Unitähti lausui uudelleen. Liekkisade yllättyi mutta astui hiukan eteenpäin. "Toivon, että Liekkisade välittää sinulle kaiken oppimansa. Liekkisade, olet saanut loistavaa koulutusta mestariltasi Kirkaskuulta ja olet valmis mestariksi. Olet osoittanut olevasi avulias ja hyväsydäminen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kaislatassulle", päällikkö lopetti. Liekkisade kumartui koskettamaan neniä Kaislatassun kanssa, vaikka oli edelleen hiukan yllättynyt tullessaan valituksi mestariksi.
"Lummetassu! Kaislatassu! Lummetassu! Kaislatassu!" kissat hurrasivat klaanin uusia oppilaita. Liekkisadekin hurrasi mukana. Laventelinenä tuli Liekkisadetta kohti.
"Onnea oppilaasta, sinusta tulee hyvä mestari", naaras nuolaisi kollin poskea.
"Kiitos", Liekkisade hymyili kumppanilleen. Kaislatassu asteli uutta mestariaan kohti.
"Milloin me aloitamme?" naaras kysyi.
"Vaikka heti, jos sinulle sopii", Liekkisade sanoi koittaen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä. Kaislatassu nyökkäsi ja käveli leirin sisäänkäynnille. Liekkisade seurasi perässä
"Mitä jos me kohdataan jonkun muun klaanin kissa?"
"Sitten me tervehdimme heitä ja jatkamme matkaamme, paitsi jos he ovat riistavarkaissa-siinä tapauksessa me varoitamme heitä ja pyydämme poistumaan", Liekkisade selitti.
"Entä, jos he käyvät kimppuun?" Kaislatassu jatkoi kyselyä.
"Sitten menemme leiriin ja ilmoitamme Unitähdelle. Meitä on liian vähän taistelemaan. Onneksi emme kuitenkaan taistele usein ja kaikki klaanit haluavat varmasti palautella yhä voimiaan viime taistelun jälkeen", kolli kertoi oppilaalleen.


"Mene syömään, Kaislatassu. Huomenna mennään saalistamaan. Näytän sinulle vaanimisasennon ja kerron sinulle saalistamisesta", Liekkisade sanoi leirin suussa. Sitten kolli lähti etsimään kumppaniaan. Hän ei nähnyt tätä pienen etsimisen jälkeen, mutta Olkiväre oli leirin keskellä.
"Hei, Olkiväre. Tiedätkö missä Laventelinenä on?" hän kysyi toiselta kollilta.
"Hän meni metsästyspartioon hetki sitten", Olkiväre kertoi ja Liekkisade kiitti varapäällikköä. Heillä oli mennyt kauan kiertelemässä rajoja Kaislatassun kanssa ja naaraan täytyi olla väsynyt ja nälkäinen. Totta puhuen Liekkisateellakin oli nälkä, mutta hän tahtoi odottaa Laventelinenää. Liekkisade kehräsi huvittuneesti edelleen, kun ajatteli miten Kaislatassu oli säikähtänyt kalaa, joka oli hypännyt vielä jäätymättömästä vedestä. Liekkisade oli iloinen uudesta oppilaastaan. Hän todella tarkoitti sitä, kun lupasi opettaa oppilaalleen kaiken, minkä tiesi. Yritän kouluttaa Kaislatassusta soturin, josta klaani voi olla ylpeä.

Laventelinenä tuli leiriin suussaan pikkuruinen särki. Partiossa oli toki muitakin kissoja, mutta ainut kuka Liekkiä kiinnosti oli hänen kumppaninsa.
“Hei, Liekkisade!” Laventelinenä hihkaisi. “Miten pärjäsit Kaislatassun kanssa?”
“Hyvin, hän on tosi mukava”, Liekkisade hymyili. “Mennäänkö syömään yhdessä?” Liekkisade ehdotti. Naaras nyökkäsi kun he kävelivät saaliskasalle. Laventelinenä otti sieltä kalan.
“Millainen partio sinulla oli?” kolli kysyi heidän syödessä. Laventelinenä nielaisi.
“Hyvä”, hän vastasi.
“Minun oli hankala pidätellä kehräystä, kun Kaislatassu säikähti kalaa, kun se hyppäsi vedestä joka ei ollut vielä jäätynyt”, Liekkisade päätti kertoa kehräten huvittuneena ja Laventelinenä naurahti. He söivät kalansa ja päättivät mennä nukkumaan. Liekkisateella oli niin väsy, että hän nukahti oikeastaan heti kumppaninsa viereen. Ja aivan kuin hän olisi taas taistelun keskellä. Luminietos sivalteli kollia naamaan. Ihan kuin hänellä ei olisi kykyä liikkua. Kollista tuntui, että hän ei pärjäisi Luminietokselle tällä kertaa. Hän ei oikeasti tiennyt että se oli unta. Se tuntui niin todelta.

“Katso, Kaislatassu”, Liekkisade selitti oppilaalleen. “Älä anna varjosi näkyä veden pinnalla heijastuksena, kun saalistetaan kalaa. Ne säikkyvät sitä.”
“Selvä, Liekkisade!” Naaras hihkaisi. Nyt nuori oppilas otti semmoisen asennon.
“Ja heti, kun näet kalan… Sinä koukkaat sen nopeasti käpälälläsi ylös ja annat sille tappopureman”, Liekkisade jatkoi ohjeistusta. “Voit kokeilla sitä nyt.” Kaislatassu valmistautui. Oppilas odotti kalaa, ja sopivalla hetkellä hän koukkasi sen käpälällään. Se kuitenkin lensi kauas koska ei nuorelta oppilaalta voinut odottaa että tämä osaisi heti käyttää oikean määrän voimaa. Se lensi juuri Liekkisateen käpälien juuriin, ja pääsi melkein takaisin jokeen, mutta Liekkisade hoiti tapon ja puraisi kalan kuoliaaksi.
“Jos olisi viherlehti, en olisi auttanut sinua mutta koska on lehtikato, meillä ei ole varaa hukata riistaa joka on helposti tassun ulottuvilla”, kolli selitti ja Kaislatassu nyökkäsi totisen näköisesti. He harjoittelivat vielä. Liekkisade selitti oppilaalleen, mitä eri riistaa metsästäessä tuli muistaa.
"Ei nyt kokeilla muita tapoja, koska on hankalaa löytää ne kaikki riistalajit saman päivän aikana", Liekkisade totesi.
"Selvä", Kaislatassu sanoi. Jokin sai Liekkisateen ajattelemaan, oliko hän oikeasti hyvä mestari. Jos hän ei osaisikaan kouluttaa Kaislatassua hyvin? Entä, jos hän oli unohtanut taisteluliikkeitä? Tai jotain muuta sellaista? Ajatus ei tuntunut kovin mukavalle.
"Mennään nyt leiriin takaisin, Kaislatassu", Leikkisade tokaisi. Kaislatassu seurasi pomppien ja oppilaan iloisuus haihdutti Liekkisateen murheet. Hänkin tuli oitis paremmalle tuulelle, aivan kuin Kaislatassu olisi tartuttanut iloisuutensa Liekkisateelle. Kuitenkin heti leirissä, iloisuus katosi kun oppilaan hyppelykin loppui. Liekkisade päätti mennä vain istumaan ja pesemään itsensä.

Ilta alkoi hämärtymään
"Mennään partioon, Kaislatassu", Liekkisade sanoi vaikka olisi tahtonut jäädä leiriin miettimään itsekseen. Se taisi näkyä ulospäinkin, sillä Ilveskuura tuli Lummetassun kanssa Liekkisadetta kohti.
"Hei, jos haluat jäädä leiriin, minä voin ottaa Kaislatassunkin", Ilveskuura tarjoutui. Liekkisade huokaisi.
"Sopii se, kiitos, oikeasti", kolli sanoi Kaislatassun veljen mestarille ennen kuin tämä sanoi Liekkisateenkin oppilaalle ja otti hänet mukaansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi juuri rikkonut soturilakia pahemman kerran. Oikeastaan heti, kun oppilaat ja Ilveskuura olivat menneet, Laventelinenä tuli Liekkisateen luokse.
"Hei, Liekkisade, miksi et mennyt partioon?" Laventelinenä kysyi.
"Koska tahdon aikaa ajatella hetken itsekseni. En osaa oikein kuvailla, mitä ajattelen mutta haluaisin selvitellä ajatuksiani hetkisen itse. Jos sopii, menen kävelylle reviirille, yksin", Liekkisade sanoi nuolaisten kumppaninsa poskea ja toivoen, ettei Laventelinenä suuttuisi hänen toiveestaan mennä yksin.
"Selvä, Liekkisade, mene vain. Ymmärrän kyllä, että vaikka olemme kumppaneita, sinun ei tarvitse olla koko ajan kiinni minussa", naaras sanoi lempeästi.

Liekkisade käveli Jokiklaanin reviirin poikki yksikseen. Aivan kuin hänen tassunsa kuljettaisivat itse itseään, hän päätyi reviirin rajalle. Siitä eteenpäin ei ollut muitten klaanien reviirejä. Yksi haju pisti hänen nenäänsä - se oli tuttu.
"Isä!" Liekkisade huudahti, kun näki puskien seassa tutun, ruskean turkin. Risasydän.
"Niin, Liekkisade, onhan siitä hetkisen aikaa, kun tapasimme viimeksi", Risasydän kehräsi.
"Äh, en minä halua puhua sinun kanssasi", Liekkisade mutisi. "Olen klaanikissa! Sinä olet erakko."
"Hei, etkö edes ajatellut tervehtiä?" Vanhempi kolli kysyi yllättyneenä.
"Anteeksi. Olen kai vain hiukan hermostunut juuri nyt. Hei, Risasydän", soturi maukui.
"Ei se mitään, Liekkisade. Tulin etsimään sinua. Olen ollut huolissani sinusta siitä lähtien, kun joku kissa kertoi minulle kuulleensa teillä klaanikissoilla olleen jokin suuri taistelu", Risasydän kertoi. "Tiedäthän, vaikka en ole aina luonasi, välitän sinusta koska olet poikani."
"Niin meillä oli. Selvisin pahimmilta vammoilta. Jouduin myös tappamaan Luminietoksen", Liekkisade selitti isälleen sylkäisten Luminietoksen nimen ulos suustaan. Risasydön ei puhunut mitään, kääntyi vain ja teki lähtöä.
"Ei, odota!"
"Luulin, että sinulla ei ollut aikaa. No, kysy mitä sinulla oli", Risasydän huokaisi.
"Risasydän… kuka on emoni?" Liekkisade sanoi toivoen viimein saavansa vastauksen tähän kysymykseen.
"Ei sinun tarvitse tietää. Se sekoittaisi vain sinun elämääsi entisestään…" Risasydän murahti äänellä, josta ei kyennyt päättelemään mitä kolli tunsi. Raivo kuohahti Liekkisateen sisällä. Hän ei ollut tuntenut tälläistä sitten Luminietoksen kuoleman jälkeen.
"Tiedätkö, paljonko töitä olen tehnyt saadakseni selville sen, ja nyt sinä vain kerrot minulle että et kykene kertomaan!?" Liekkisade raivostui enemmän, kuin oli ikinä suuttunut. "Eikö sinustakin olisi kurjaa, jos olisit elänyt koko elämäsi niin, että luulit emosi olevan kuollut?" kolli sylkäisi. Hän oli todella vihainen isälleen. Hän ei kyennyt edes sanomaan enempää.
"Hei, rauhoitus nyt! Minä lähden nyt. Minulla on uusi kumppani; hän voi saada pentuja minä hetkenä hyvänsä. Nähdään ehkä vielä joskus, koita päästä yli vihastasi siihen mennessä!", Risasydän sanoi selkeästi hiukan hermostuneena pojalleen. Liekkisade ei vastannut, mutta hän oli yllättynyt. Saan sisaruksia? Joita en tule koskaan näkemään. Liekkisade lähti myös pois kiukusta kihisten. Ei olisi pitänyt ajatella kaiken käyvän niin helposti. Ei todellakaan olisi pitänyt. Loppujen lopuksi monet asiat piti vain tehdä itse, vaikka ne vaatisivat sisua. Siinä samassa huono omatunto rupesi kolkuttamaan kollin päässä. Niin kuin hän juuri olikin ajatellut, jotkin asiat täytyi tehdä itse. Ja yksi niistä asioista oli oppilaan kouluttaminen.
"Olisi vain pitänyt viedä Kaislatassu itse partioon. En olisi ainakaan kohdannut Risasydäntä", Liekkisade tuumasi. Vaikka hän oli saanut hiukan raivonsa hallintaan ja häntä väsytti, ei kolli uskonut saavansa unta sitten kun leiriin pääsisi.
"Rapinaa?" Liekkisade sihahti hiljaa. Hän kurkisti pensaan taakse ja näki siellä oravan ja rastaan taistelemassa pähkinästä. Nyt jos hän vain pääsisi lähemmäksi, olisi kollilla hyvä tilaisuus saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ehkä se olisi hyvitys siitä, ettei hän vienyt oppilastaan partioon? Kolli hiipi niitä kohti. Orava ikään kuin kiusasi lintua. Lintu antoi samalla mitalla takaisin. Se nokki oravaa terävällä nokallaan. Ne olivat niin keskittyneitä pieneen leikkiinsä, että Liekkisade kerkesi jo loikkaamaan ja sai pidettyä niistä kiinni. Hän antoi nopeat tappopuraisut kummallekin riistalle ja otti ne kantoonsa.


Kolli heitti riistansa tuoresaaliskasaansa.
"Hei, Laventelinenä", Liekkisade haukotteli.
"Tulit takaisin."
"Jep, ja näin isäni", kolli murahti. "Eipä hän suostunut kertomaan, kuka emoni on."
"Liekkisade, kyllä sinä saat vielä selville sen. Löydät kyllä vastauksia vielä", Laventelinenä hymyili. Liekkisade hymyili kumppanilleen takaisin.
"Kiitos, Laventelinenä." Hän nuolaisi naaraan korvantaustaa. "Minulla on kylmä. Mennäänkö nukkumaan?" Liekkisade kysyi. Laventelinenä nyökkäsi ja soturit kävelivät kylki kyljessä pesään. He käpertyivät nukkumaan.
"Hyvää yötä, Liekkisade", Laventelinenä sanoi hiljaa.
"Hyvää yötä", Liekkisade haukotteli.

Liekkisade oli päättänyt viedä Kaislatassun vielä partioon huomenna. He olivat partioimassa Varjoklaanin rajalla. Partioon kuului hän, Kaislatassu, Nova, Aamuruusu ja Huomentassu ja Liekkisade johti partiota. Rajalla ei tuntunut vieraan klaanin hajua. Kaislatassu hyppeli innokkaasti ja pommitti Novaa kysymyksillään. Liekkisade ei voinut kuin kehrätä.
"Kävisinkö hiukan edessäpäin katsomassa ettei siellä ole rajanylityksiä? Säästäisimme aikaa" Nova kysyi Liekkisateelta. Liekkisade nyökkäsi.
"Mene vain-" kolli naukaisi ja keskeytti sitten kun hän haistoi Laventelinenän.
"Liekkisade!" Laventelinenä hihkaisi. Kollin suu kääntyi pieneen hymyyn.
"Laventelinenä, mitä sinä täällä?" hän kehräsi kumppanilleen. Sitten hän säikähti hiukan. Eihän Laventelinenälle ollut sattunut mitään? Kolli mietti.
"Minulla on asiaa sinulle", naaras sanoi. Liekkisateen kumppanin katse käväisi Novassa ja Aamuruusussa. "Kahden kesken." Liekkisade kääntyi partiota päin.
"Jatkakaa te matkaa, tulen aivan pian takaisin!" Liekkisade pyysi. Kun muut kissat jatkoivat matkaa, Liekkisade näki Laventelinenän kasvoilla hiukan helpottuneen katseen.
"Sinun kannattaa istua alas", Laventelinenä neuvoi ja kolli tekikin heti niin. Hän katsoi kumppaniaan uteliaana.
"Onhan kaikki hyvin?" Liekkisade kysyi hieman huolissaan.
"On", Laventelinenä hymyili. "Oikeastaan paremmin kuin hyvin. Olen tiineenä."
"Sinä- Sinä olet tiineenä?" kolli kehräsi. "Se on mahtavaa!"
"Eikö olekin? Me saamme pentuja, Liekkisade!" Laventelinenä hihkaisi. Kolli puski kumppaniaan lempeästi päällään. Ihan kuin kaikki viha Risasydäntä kohtaan olisi tiessään, ei itse Risasydämen takia vaan pentujen. Ei hän kyennyt olla kuin iloinen pennuista!
"Meistä tulee perhe. Kuinkakohan monta pentua luulet, että me saamme?" hän kysyi niin iloisena, että oli hankalaa edes sanoa mitään. Laventelinenä nauroi hiukan ja nuolaisi Liekkisateen korvaa.
"Niin kauan kuin saamme edes yhden, olen onnellinen. Vaikka toivon että me saamme ainakin kolme…" Laventelinenä kehräsi.
"En malta odottaa!" Liekkisade kehräsi äänekkäästi.
"En minäkään", Laventelinenä sanoi hiljaa. Heti, kun kolli tajusi, että pennut toisivat ison vastuun häntä alkoi pelottaa. Jos minä en olekaan hyvä isä?