Kahdeksastoista luku – Encounter

Ahomyrsky jännitti takajalkansa ja hyppäsi. Hänen etukäpälänsä rojahtivat pienen myyrän päälle, ja hän tappoi sen nopealla puraisulla niskaan. Aurinko piileskeli vielä horisontin takana, mutta kolli oli ollut jo jonkin aikaa metsällä. Auringonhuipun aikaan hän palaisi taas leiriin niin, että pennut saisivat syödä, ja sitten lähtisi taas kuunhuipun aikaan metsälle nukuttuaan. Aina joskus Sysituhka tuli hänen kanssaan ja se oli mukavaa, mutta pääasiassa Ahomyrsky kulki yksin. Hän oli opetellut kalastamaan, sillä kalat pysyivät aktiivisina talvellakin ja kun sää lämpenisi hän opettelisi uimaan, ettei joutuisi turvautumaan Jokiklaanin kissoihin veteen jouduttuaan. Kolli avasi suunsa haukotukseen ja kaivoi ylös aamuyön aikana nappaamansa harakan, suunnaten sitten leiriin. Ei ollut mitään järkeä yrittää viedä kaikkea hereillä olon aikana nappaamaansa kerralla, joten muutaman kuunvaiheen välein kolli vei saaliinsa leiriin – jos ylipäätään oli onnistunut nappaamaan mitään. Vaikka säät olivatkin lämmenneet, useat eläimet viettivät silti suurimman osan ajastaan pesässään; jotkut olivat vasta heränneet talvihorroksesta, ja matelijat nukkuivat edelleen, mutta aina välillä jokunen piennisäkäs tai lintu erehtyi jaloittelemaan, ja yleensä Ahomyrsky saikin sen kiinni.
*tänään kävi tuuri näiden kahden kanssa…*, kolli pohti astellessaan sukupolvien poluksi tallaamalla kangasmaan paistaleella. Polku oli lähellä rajaa, jonka toisella puolella avautui Myrskyklaanin reviiri, joten se oli raja- ja aamupartioiden suosiossa. Ahomyrsky vilkaisi taivaalle tavalliseen tapaansa arvioidakseen, milloin leiri alkaisi heräilemään. Aurinko itsessään ei ollut vieläkään näkyvissä, mutta pieni valo värjäsi jo kaukana järven toisella puolen kohoavien Tuuliklaanin nummien huippuja oranssilla sävyllään. Keltamusta kolli kiihdytti vauhtiaan ehtiäkseen leiriin ja takaisin ennen, kuin muut heräisivät, ja pujahti sulavasti ja tottuneesti piikkihernetunnelin läpi aukealle, jonne pesät oli pystytetty. Leiri oli paksun sumun vallassa, eikä ensimmäistä kertaa paikalla vieraileva kissa olisi todennäköisesti osannut suunnistaa sen keskellä. Ahomyrsky oli kuitenkin viettänyt koko siihen asti lyhyen elämänsä juuri täällä, joten vaikkei hän nähnytkään mitään, hän tiesi täsmälleen, missä mikäkin pesä oli ja mihin hänen tulisi viedä saaliinsa. Hän tiputti nappaamansa harakan ja myyrän kasaan, ja riensi sitten takaisin ulos. Hän oli ollut edellisenä päivänä poikkeuksellisesti aamupartiossa Katajanmarjan, Kirvamyrskyn ja Kaarnatassun kanssa, ja oli kuullut soturinaaraiden puhuvan hiirenkorvan aikaan etelästä palaavista vesilinnuista, jotka pesivät järvellä, ja halusi yhtäkkiä koettaa napata yhden. Kolli ei tiennyt, miltä linnut näyttivät tai kuulostivat, mutta kuulemma ne nappasivat kaloja syöksyen taivaalta niiden kimppuun hieman haukkojen tapaisesti. Hän oli käynyt edellisenä hiirenkorvana ja viherlehtenä useita kertoja järven lähistöllä metsästämässä entisen mestarinsa, Lehtisydämen kanssa, muttei ollut niinkään kiinnittänyt järveen itseensä huomiota ennen, kuin hän tapasi Metsopennun ja Usvapennun. Yllättävä tilanne vedessä oli myös opettanut kollille, että minkään taidon oppimista ei kannattanut vähätellä tai vältellä. Kun Ahomyrsky saapui järven rantaan, häntä tervehti kovaääninen, suurten valkoisten lintujen kiljunta. Hän ei ollut nähnyt niitä ennen, mutta päätteli niiden olevan juuri niitä lokkeja, joista Katajanmarja oli puhunut, sillä kiviröykkiöllä seisoskelevasta parvesta monella oli kala suussa. Yhtäkkiä Ahomyrsky tajusi, ettei hänellä ollut hajuakaan, miten veden yllä liikkuvaa lintua pitäisi metsästää; linnut, joita Varjoklaani tyypillisesti metsästi, istuskelivat puissa ja etsivät maasta matoja, mutta nämä eivät niinkään liikkuneet maalla. Nuoren soturin karvat nousivat pystyyn, kun hän kokeili käpälällään jäistä vettä. Uivatko Jokiklaanin kissat todella jossakin niin kylmässä?!
”Ehkä minun pitää pyytää jotakin Jokiklaanin soturia uimaopettajaksi seuraavassa kokoontumisessa…” kolli mutisi itsekseen ja käänsi katseensa takaisin veden yllä kiljuviin lintuihin. Hän ärähti hiljaa ja jännitti lihaksensa.
”Syteen tai saveen…”
Ahomyrsky molskahti veteen. Se oli hyytävän kylmää, mutta siinä kohdin oli tarpeeksi matalaa siihen, että tassut pysyivät pohjassa. Hän työnsi päänsä veden alle arvioidakseen, kuinka pitkään kykeni pidättää henkeään. Vesi oli vielä talven jäljeltä kirkasta, joten Ahomyrsky näki juuri ja juuri veteen tottumattomilla silmillään, missä pohja meni. Hyvin pian hän joutui nostaa päänsä takaisin pinnalle haukkoakseen henkeään, mutta nyt hänellä oli jonkinlainen suunnitelma; hän työntäisi päänsä vielä pari kertaa veden alle nähdäkseen, missä kohdin oli matalikkoa ja totutellakseen hyytävään veteen kasvoillaan ja lähti sitten rämpimään mutaista järvenpohjaa pitkin lähimmälle kivelle. Ei kulunut kauaa, ennen kuin veden syvyys ylitti kollin korkeuden, ja silloin hän sukelsi. Hän ei edes yrittänyt uimista, vaan työnsi itseään eteenpäin pohjaa pitkin. Se oli hyvin tunnettu tekniikka vastavirrassa kulkemiseen, mutta nuori Varjoklaanin soturi ei ollut siitä tietoinen. Hän seurasi vain vaistojaan. Pian kolli saikin selville arvioineensa rannan ja lähimmän matalikon etäisyyden väärin, kun hengen pidättäminen alkoi käydä vaikeaksi, eikä pää vieläkään yltänyt pinnan ylle.
*Mitä ihmettä…?*
Keltainen soturi joutui nyt viedä kestävyytensä äärimmilleen rämpiessään veden alla pystyen vain toivoa pääsevänsä pian matalikolle. Hän olisi voinut yrittää ponnistaa pinnalle, mutta se olisi taatusti pelästyttänyt hänen tavoittelemansa lokit, eikä hän halunnut epäonnistua. Vasta loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen hän pääsi määränpäähänsä – terävään kivikkoon, jonka itäinen puoli oli täysin piilossa lännestä katsottuna – ja polkaisi pohjaa niin, että sai varmasti päänsä pinnalle. Ensihenkäys tuntui kivuliaalta, mutta samalla niin helpottavalta. Kolli jäi hetkeksi vain seisomaan paikalleen ja tasaamaan hengitystään.
*Jestas, olin vähällä kuolla!*
Aiemmin Ahomyrsky oli ollut varma suunnitelmansa pätevyydestä, mutta nyt hän epäröi. Pääsisikö hän todella järven keskellä kiljuvien lintujen luo ja sieltä takaisin ehjänä? Kolli pudisti päätään. Kokeiltava oli, hän ei sentään ollut pelkuri. Soturi sukelsi uudelleen, tehostaen tällä kertaa nopeuttaan jännittämällä takajalkansa kiviä vasten ja ikään kuin laukaisten itsensä matkaan nopealla työnnöllä. Nopeampi vauhti oli vain hyvin hetkellinen veden tiheyden takia, mutta se auttoi soturia silti pääsemään seuraavaan määränpäähänsä hukkumatta. Kun Ahomyrsky saapui seuraavalle matalikolle, hän oli edennyt noin kolmasosan matkastaan. Hän työnsi päänsä taas veden alle, mutta se, mitä hän näki sen tehtyään, nosti hänen jokaisen karvansa pystyyn; matalikkoja ei enää ollut. Järvi ainoastaan syveni siitä pisteestä eteenpäin. Paniikki nousi kollin kurkkuun. Hänhän hukkuisi, jos hän yrittäisi uida noin pitkän matkan! Sitä ei voinut edes verrata matkaan, jonka kolli joutui uida Metsopennun ja Usvapennun pelastaessaan, ja silloinkin hänellä oli ollut vaikeuksia pysyä pinnalla! Juuri sillä hetkellä jostain kaukaa kuului ääni:
”Kissan etukeho kelluu, polje takakäpälillä lujaa ja etukäpälillä pitkin vedoin pinnan alla!”
Ahomyrsky luimisti korviaan ymmällään yhtäkkisestä neuvosta ja vilkuili pelästyneenä ympärilleen. Kaukana Jokiklaanin reviirillä hän kykeni erottamaan jonkinlaisen hahmon, mutta etäisyys oli liian pitkä minkään muun näkemiseen. Koska hän ei tahtonut säikyttää lintuja, Ahomyrsky ei vastannut mitään, polkaisi vain itsensä vauhtiin ja koetti noudattaa hahmon ohjetta. Hän ei ollut varma, missä järjestyksessä hänen tulisi polkea vettä mutta arveli, että kaikkien käpälien yhtäaikainen käyttö ei ainakaan onnistuisi. Hän kokeili ensiksi polkea ensin takajaloillaan ja sitten vetää vettä etujaloillaan taaksepäin sillä takajaloillaan hän oli ottanut vauhtiakin, mutta tajusi hyvin pian huonosta etenemisvauhdista, että hänen oli tehtävä juuri toisinpäin. Hän eteni edelleen hyvin hitaasti, mutta pysyipähän ainakin pinnalla.
*Ainiin, pitkät vedot!*
Ahomyrsky alkoi kauhoa vettä pitemmältä väliltä ohjeen mukaan ja saikin pian huomata, kuinka paljon se vaikutti uintinopeuteen ja tasapainoon. Kun hän vielä lisäsi potkuihinsa enemmän kontrolloitua voimaa ja vältti venyttämästä takajalkojaan aivan taakse, uiminen alkoi sujua kuin kalalta – ainakin hänen mielestään. Hän nojasi vaistomaisesti eteenpäin, joka toi uintimuotoon vettä halkovan tuntuman.
*Tämähän on kivaa!*
Pennunkaltainen ilo nousi jo itsensä aikuistuneeksi luulleen soturin rintaan, kun hän halkoi vettä nopeammin, kuin oli koskaan voinut kuvitella pystyvänsä. Veden liike tuntui ihanalta turkilla ja nyt kolli kykeni myös nähdä auringon nousevan Tuuliklaanin vihreiden nummien takaa. Hän oli harvoin hyvällä tuulella aamuisin, mutta tästä kerrasta oli jo tullut poikkeus. Ennen kuin hän sitä edes huomasi, Ahomyrsky oli jo riittävän lähellä järven keskellä kohoavaa saarta hänen jalkojensa ottaakseen maahan. Hieman pettyneenä kolli painui matalaksi ja lähti hiipimään kohti saaren pohjoispuolta. Saari oli ehkä kolmasosan kokoinen kokoontumissaareen verrattuna, mutta se nähtävästi riitti lokeille. Linnut paistattelivat nousevan auringon valossa ja aterioivat saaren eteläisellä puolella, sillä pohjoispuolella maa kohosi, antaen niille ikään kuin suojan. Juuri siksi Ahomyrsky olikin päättänyt lähestyä niitä pohjoispuolelta; kukaan ei odottanut hyökkäystä selustasta. Maalle päästyäänkin hän piti mahdollisimman matalan asennon pysyäkseen huomaamattomana. Hän valitsi silmätikukseen toistensa sulkia hieman sivummalla sukivan pariskunnan kahdesta syystä: ne olivat omassa maailmassaan ja siten helppo tappaa kerralla, ja kaksi on aina parempi, kuin yksi. Keltainen kolli irvisti voitonriemuisena ja hyppäsi pahaa-aavistamattomien lintujen kimppuun. Hän iski hampaansa toisen kurkkuun ja läimäisi toisen maahan käpälällään, purren sen kuoliaaksi heti varmistuttuaan ensimmäisen kuolemasta. Nuori soturi ei kuitenkaan tyytynyt siihen, vaan syöksyi saman tien hätääntyneen lintuparvenlopun kimppuun. Valtava määrä suuria vesilintua räpiköi hädissään pakoon ja läimi niitä saalistavaa petoa siivillään, mutta Ahomyrsky onnistui saamaan niistä vielä yhden kiinni.
”Hah! Ette ole tainneet ikinä nähdä kissaa!” kolli huusi pakoon lentävien yksilöiden perään ja raahasi nappaamansa linnun kahden muun luokse.
”Nyt pitäisi vielä saada nämä raahattua kotiin…” kollin ajatukset keskeytyivät täysin, kun hän kuuli käpälänaskeleet takanaan. Hän kääntyi ympäri kuin potkaistuna ja valmistautui hyökkäämään vieraan kissan kimppuun.
”Rauhoitu!” mustavalkoinen kolli sanoi hieman pelästyneenä toisen aggressiivisuudesta.
”Olen se kissa, joka neuvoi sinua rannalta”, tämä selitti. Ahomyrsky rentoutui hieman, mutta pysyi silti varuillaan. Hän huomasi olevansa täynnä epävarmuutta Jokiklaanilta haisevaa kissaa kohtaan, luultavasti sotaan johtaneiden erimielisyyksien takia.
”Kiitos, mutta… mitä sinä täällä teet?” Varjoklaanin soturi kysyi epäröiden.
”Kunhan olin huolissani”
Ahomyrsky luimisti korviaan. Miksi toisen klaanin kissa olisi hänestä huolissaan? Hän ei edes tuntenut kollia nimeltä!
”En ole koskaan nähnyt ketään Jokiklaanin ulkopuolista kissaa järvessä muuten, kuin hukkumassa. Annoin sinulle neuvoja, että pääsisit takaisin rantaan, mutta uitkin tänne, joten huolestuin!”
Ahomyrsky murisi hiljaa ja tuijotti edessään seisovaa kissaa. Hän vaistosi tämänkin olevan epävarma ja hermoissaan, vaikka ulkoa päin rauhalliselta vaikuttikin.
”Olen metsällä”, vaalea kolli myöntyi kertomaan, kun toinen loi kysyvän katseen maassa makaaviin lintuihin.
”Järvi ei kuulu kenellekään, joten sen ei pitäisi olla ongelma”
Mustavalkea kissa käänsi katseensa taas keltaiseen kolliin.
”Olet kai Varjoklaanista?” tämä arveli. Ahomyrsky vastasi epävarmalla nyökkäyksellä. Hän ei olisi halunnut myöntää sitä tuntemattomalle, muttei halunnut valehdellakaan.
”Tulitko tänne asti vain lokin napataksesi…? Kai teillä riistaa omalta reviiriltäkin löytyy?”
Ahomyrsky irvisti.
”Tulin. En aio sitoa itseäni vain yhdenlaisen riistan pyydystykseen”, hän vastasi napakasti.
”Kuten jo sanoin, järvi ei kuulu teille”
”…minun nimeni on Korppivarjo”, Jokiklaanin kissa esittäytyi yllättäen.
”En tullut tänne siksi, että saisin häätää sinut. Luulin sanoneeni sen jo, mutta näytät edelleen siltä, kuin edessäsi seisoisi mäyrä”
Korppivarjon kommentti havahdutti Ahomyrskyn yhtäkkiseen selkäkipuun. Hän oli kuin vaistonvaraisesti kyyristynyt valmiiksi puolustamaan itseään ja pörhistänyt lyhyen turkkinsa.
”No anteeksi nyt vain, etten hypi innosta vihollissoturin tavatessani”, mustajalkainen kolli tuhahti, siirtyen hieman sivummalle korjatakseen asentoaan. Korppivarjo pudisti päätään pettyneen näköisenä.
”Te varjoklaanilaiset todellakin olette epäystävällisiä”
Ahomyrsky pyöräytti silmiään ja poimi nappaamansa linnut hampaisiinsa.
”Jos sinulla ei ole mitään tärkeää sanottavaa, niin lähdenkin tästä. Minulla on parempaakin tekemistä, kuin rupatella kalanhajuisten karvamatojen kanssa”, sen sanottuaan hoikka soturi hyppäsi välittömästi takaisin veteen ja lähti uimaan kohti rantaa, jolta oli alun perin lähtenyt matkaan. Tumma Jokiklaanin soturi jäi hetkeksi äimistyneenä tuijottamaan saarelta, ennen kuin suuntasi tuhahtaen kohti oman klaaninsa reviiriä.

// Augh vihdoin kirjotin jotain xd intoo ei oikeen oo ollu, ni sori ku vhä tönkköä tavaraa :D

Tiikerituli - kahdestoista luku

Tiikerituli pakotti itsensä katsomaan isänsä sinisiin silmiin, vaikka se teki hyvin kipeää.
”Nämä ovat sitten hyvästit..?” vaaleanruskea kissa naukui hiljaa. Jokiväre kosketti nenällään Tiikeritulen poskea .
”Tiedät, etten haluaisi tätä. Tajuan nyt, että olisi pitänyt ottaa vakavasti se mitä kerroit Leijonahampaasta. Hyvästi, Tiikerituli. Pidä huolta itsestäsi, niin minä pidän huolen siitä, että kaikki saavat vielä tietää sinun olevan syytön”, tumma kissa sanoi. Sitten Jokiväre kääntyi. Varapäällikkö lähti pois. Se ei tuntunut todelliselta, mutta totta se oli. Tiikerituli lähti kävelemään hitaasti kohti tuntemattomia maita. Maita, joilla kovin moni klaanikissa ei ollut käynyt. Mutta Tiikerituli ei ollut enää klaanikissa. Hän oli luopio. Luopio Leijonahampaan kunnianhimon takia. Kolli pysähtyi äkillisesti. Tämä puristi multaista maata kynsillään, luvaten kostavansa Leijonahampaalle. Myös itsensä, mutta suurimmaksi osaksi Rastaslennolle. Sen hän oli velkaa. Kuten Jokiväre oli sanonut, kaikkien kissojen piti saada tietää totuuden Leijonahampaasta. Jos naaraan vain saisi näyttämään todellisen karvansa… mutta ei vielä. Tiikerituli odottaisi. Hän olisi valmis odottamaan lukuisia kuita, kunnes Leijonahammas ei aavistaisi mitään. Ja kolli voisi sitten saada kostonsa. Piti vain toivoa, että Leijonahammas ei tekisi Jokiväreelle mitään, mutta Tiikerituli pitäisi huolen ettei niin kävisi. Ja Leijonahammas ei ollut tyhmä. Myös Leijonahammas varmasti odottaisi.


Kolli oli kulkenut pitkän matkan. Oli alkanut satamaan ja ukkonen jyrähteli jossain. Tuuli riepotti puiden oksia ja lehtiä ja sai yhdessä sateen kanssa Tiikeritulen turkin liimautumaan kiinni kylkiin tehden hänestä pienemmän näköisen. Edessä näkyi kaksijalkala, josta tulisi todennäköisesti paikka missä kolli nukkuisi ainakin tämän yön. Kotikisuksi hän ei rupeaisi, mutta ruuan etsiminen saattaisi olla helpompaa siellä. Myrsky tuntui tulevan koko ajan kohti. Pian näkyi salamoja ja ukkonen jyrähteli oikein kunnolla. Tiikerituli pisti vauhtia askeleihinsa, mutta päästessään kaksijalkalaan hän ei ollenkaan tiennyt, mihin mennä. Kulmikkaat pesät olivat luonnottoman näköisiä ja suurin osa harmaita. Kasvillisuutta ei ollut juurikaan, paitsi kaksijalkojen aidatuilla pihoilla. Suojaan pääseminen olisi nyt tärkein juttu, mutta täällä ei ollut mitään, ja Tiikerituli ei oikeastaan osannut enää takaisin. Kaikki näytti samalta. Kolli näki yhden puun, jonka alle hän lyyhistyi. Se muistutti häntä Varjoklaanin reviiristä. Tämä yritti painaa silmänsä kiinni, mutta ukkonen tuntui pelottavalta. Se oli aivan päällä, ja satoi kaatamalla. Hetken kuluttua kulmikkaiden pesien takaa astui kissa, joka oli kaunis, tummanharmaa naaras. Jotenkin tämä muistutti Tiikeritulta Rastaslennosta, koska naaraalla oli kaulassa valkoinen läiskä ja oli pohjaväriltään lähes samanvärinen, paitsi harmaa oli lämpimämmän sävyistä. Tämän turkkia pitkin kulki raitoja ja pilkkuja jotka ikään kuin sekoittuivat yhteen.
”Ylös sieltä, muukalainen! Etkö oikeasti tiedä, että sinun ei pitäisi olla ukkosella puun alla?” vieras kissa huudahti. Tiikerituli nousi hitaasti istumaan ja sitten seisomaan ja loikki tämän luo.
”Ku-Kuka olet?” vaaleanruskea kolli henkäisi.
”Esittelyt sikseen! Seuraa, tai saatat kuolla”, tämä sanoi ja lähti juoksemaan täysiä. Hetkisen matkan päässä Tiikerituli saattoi erottaa rikkinäisen kaksijalanpesän seinät, jotka olivat puoliksi hajallaan. Tummanharmaa naaras loikkasi sisään pesään ja sitten pysähtyi läähättämään. Tiikerituli meni perässä.
”Voisitko nyt esitellä itsesi?” kolli murahti potkaistessaan pikkukiveä joka lojui lattialla.
”Jupiter. Entä sinä? Ja mitä muukalainen tekee täällä?” Jupiteriksi esittäytynyt naaras kysyi ja ketterästi kääntyi katsomaan Tiikeritulen naamaa. Tuo tuli niin lähelle, että heidän viiksensä koskettivat ja kolli kykeni tuntemaan naaraan hengityksen.
”Tiikerituli.”
”Kummallinen nimi. Mikäs sinut tänne tuo?” Jupiter kysyi epäileväisen näköisenä.
”Pitkä tarina.”
”Siinä tapauksessa… seuraa. Saat kertoa muillekin.”
”Muillekin?” Tiikerituli kysyi hämmästyneenä. Jupiter ei vastannut vaan käveli alas jonkun näköisiä puita pitkin, jotka oltiin aseteltu varmasti juuri sitä varten, että alas pääsisi. Siellä odotti kolme kissaa. Yksi kolli ja kaksi naarasta. Kolli näytti todella nuorelta, tuskin oppilaan ikäiseltä.
”Tiikerituli, tuo harmaa naaras on Sora, siskoni. Ja tuo on Soran pentu, Kipinä. Ruskehtava naaras on Utu, hän oli lemmikkikissa mutta ne kaksijalat hylkäsivät hänet”, Jupiter esitteli.
”Tässä on Tiikerituli”, naaras tokaisi lopuksi.
”Mikä on lemmikkikissa?” vaaleanruskea kolli kysyi.
”Öö, kaksijalkojen kissa” Jupiter selitti.
”Niin kuin kotikisu, vai?” Tiikerituli varmisti.
”Juuri niin”, tämä vahvisti. ”Nyt voitkin sitten kertoa tarinasi.” Tiikerituli pörhisti hiukan karvojaan. Hän ei tahtonut muistella sitä uudestaan.
”Jupiter, etkö näe että hän ei tahdo varmaan puhua siitä vielä? Annetaan hetken aikaa levätä. Tiikerituli näyttää väsyneeltä”, Sora sanoi asettaen häntänsä Jupiterin selän päälle. Tummanharmaa naaras nyökkäsi hitaasti.
”Jos sinun on nälkä, tuolla perällä on saalista”, Utu nyökkäsi kohti kasaa, jossa oli lintu, kaksi hiirtä ja myyrä. Tiikeritulen oli hyvin nälkä, mutta hän ei viitsinyt viedä heiltä ruokaa.



Muutaman päivän kuluttua Tiikerituli oli päätynyt jäämään tapaamiensa kissojen luo ja auttanut heitä saalistamaan. Nyt hän tiesi, mitä oli tehtävä.
”Kuulkaas, taidan kertoa teille nyt tarinani siitä, miksi olen täällä”, kolli naukui hiljaa. Jupiterin silmät kiiluivat kiinnostuneena.
”Kerro sitten”, tummanharmaa naaras tokaisi yhä tuijottaen Tiikeritulta tummansinisillä silmillään.
”No, minulla oli ystävä nimeltä Rastaslento. Rastaslentoa koulutti Leijonhammas-niminen kissa, joka juoni jotain kulkukissojen kanssa. Kun minä ja Rastaslento olimme vartiossa, hän…” raidallinen kolli ei oikein saanut sanottua sitä, mutta pakotti äänensä pysymään rauhallisena.
”Hän katosi. Aamulla Leijonahammas toi hänen ruumiinsa leiriin ja syytti minua murhasta, vaikka se oli hänen syytään”, Tiikerituli jatkoi hetkisen kuluttua. Vaikka totuuden kertominen tekikin kipeää, hän tiesi sen olevan paras vaihtoehto.
”Tuota en aivan odottanut…” Jupiter tokaisi parin silmänräpäyksen kuluttua.
”Enkä minä”, Sora naukui. Sitten naaras huokaisi syvään.
”Minä ehkä saattaisin pystyä auttamaan sinua.” Tiikerituli katsoi kysyvästi Jupiterin siskoa. Miten joku erakko nyt pystyisi muka auttamaan häntä?

Osa 3

Tummatassu marssi leiriin rehvakkaasti ja kuono pystyssä. Hän oli saanut ensimmäisen saaliinsa. Se oli pieni, ruskea hiiri ja sen turkki oli verinen Tummatassun kömpelön tapon jälkeen. Se ei haitannut. Tummatassu kiiruhti askeliaan korkeiden puiden välissä, eikä malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Unikkotassulle. Samassa hänen jalkaansa osui juurenkäppyrä ja hän suistui nenälleen lehtimultaiseen maahan.
“Se näytti hauskalta!” Pisarahenkäys naukui viikset väristen.
“Huoh!” Tummatassu nousi ylös ja tajusi lintujen alkaneen laulaa, aivan kuin ne olisivat pilkanneet häntä. Hän nappasi hiiren suuhunsa ja yritti jatkaa yhtä rehvakkaan näköisenä.

Leirissä oli hiljaista ja vain klaaninvanhimmat istuivat aukiolla ruokailemassa. Tummatassu lähti loikkimaan kohti Lehväpilveä toivoen, että tuo voisi kertoa emosta.
“Hei! Lehväpilvi!” Hän naukui, mutta vanhus vain käänsi katseensa tuoresaaliisensa. Tummatassun pää nuokahti ja hän tassutti pettyneenä tuoresaaliskasalle.
“Hei! Piristy nyt!” Pisarahenkäys naukaisi ja pukkasi oppilastaan lapaan.
“Mennään myöhemmin taisteluharjoituksiin Unikkotassun ja Tihkuviiksen kanssa!” Tummatassu hymähti.
“Kiitos, taidan mennä lepäämään odottaessani”, hän lähti jo tassuttamaan kohti pesää, kun kuuli iloisia ääniä ja näki Unikkotassun harmaan turkin ilmestyvän sisälle yhdessä Säihkytassun tummanharmaan kanssa. Hän oli jo jatkamassa matkaa masentuneena, kun Unikkotassu huomasi hänet ja viittoi häntä tulemaan luokseen. Tummatassu huokaisi ja kääntyi ystäväänsä päin.
“Tule tänne Tummatassu!” Unikkotassu huusi.
Kun Tummatassu pääsi Unikkotassun luokse, oli Säihkytassu jo lähtenyt kohti tuoresaaliskasaa.
“Minä pääsin rajapartioon, entä sinä?” Unikkotassu kysyi innoissaan.
“Olin saalistamassa hylätyllä kaksijalanpesällä! Ja arvaa mitä? Sain HIIREN!” Tummatassu huusi ja hyppi ympäriinsä.
“Mahtavaa! Tihkuviiksi kertoi, että menemme taisteluharjoituksiin tänään illemmalla!” Unikkotassu sanoi innoissaan.
“Niin! Opimme taistelemaan!” Tummatassu vinkui innoissaan. Hänen sydäntään lämmitti se, että Unikkotassu ei ollutkaan vaihtanut häntä Säihkytassuun, niin kuin hän oli luullut.

Oli jo paljon yli aurinkohuipun, kun Tummatassu, Unikkotassu, Pisarahenkäys ja Tihkuviiksi tassuttivat kohti harjoitusaukiota. Linnut visersivät ja heinäsirkat sirittivät lentäessään vihreiden puiden lomassa. Sinisestä taivaasta välkkyi aina välillä osa puiden lomasta ja metsässä oli valoisaa ja turvallista. Pisarahenkäys loikki edellä ja Tihkuviiksi tuli perässä ja oppilaat kävelivät rinnakkain. Kirpeä tuuli puhalsi yli metsän ja kissojen laittaen heidän turkkinsa pörrölle.
“No niin, vihdoin perillä!” Pisarahenkäys puuskahti ja käännähti takakäpälillään kohtaamaan oppilaat.
“Eli, mitä te osaatte?” Naaras kysyi.
“Öh, emme mitään,” Tummatassu muistutti.
“Ai niin joo!” Pisarahenkäys sanoi hilpeästi.
“Testataan ensin etukäpälä iskua- ja raapaisua!” Tihkuviiksi ilmoitti tassuttaessaan hitaammin harjoitusaukiolle.
“Selvä!” Tummatassu sanoi innoissaan ja Unikkotassu hyppi ympyrää.
“Jee, jee, jee, jee!”
“Asemiin, karvapallot!” Pisarahenkäys murahti. Tummatassu otti askeleen reunempaan samalla, kun Unikkotassu siirtyi toiseen reunaan.
“Ja al-!”
“Pisarahenkäys, he eivät tiedä, mitä liikkeet ovat!” Tihkuviiksi muistutti.
“Ai, joo!” Pisarahenkäys sanoi ja siirtyi lähemmäksi Tihkuviikseä, jotta voisi näyttää liikkeet.

“Se meni hyvin!” Pisarahenkäys kehaisi, kun Tummatassu läimäytti väistöä yrittävää Unikkotassua nenään.
“AU!” Unikkotassu huudahti ja iski Tummatassu nenään käpälällään, ja lähti sitten karkuun.
“Au! VIELÄ MINÄ SINUT SAAN, SENKIN HIIRENAIVO!”

/Noni ja ideat loppu kesken/

Osa 2

Tummatassu tassutti Pisarahenkäyksen ja Tihkuviiksen perässä leiriin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, tai siltä se ainakin tuntui. Jalat olivat raskaat ja silmäluomet painuivat väkisin kiinni. Nyt hän ei enää halunnut kuin syödä ja painua pesään lepäämään. Pisarahenkäys lähti heti kertomaan Häivätähdelle mahdollisesta rajan ylittämisestä ja Tummatassu lähti tassuttamaan kohti pesää, kun Lehväpilvi huusi hänen nimeään:
“Tummatassu”! Tummatassu kääntyi ja kohtasi vaaleanharmaaraidallisen klaaninvanhimman katseen. Sitten tuo huiskautti häntäänsä kutsuvasti ja osoitti pulskaa hiirtä joka oli hänen edessään. Tummatassu huokaisi ja tassutti naaraan luokse.
“Ota vähän syötävää, ja sitten voin kertoa emostasi”! Klaaninvanhin sanoi rauhallisesti.
“Emosta? Oikeasti”? Tummatassun silmät kirkastuivat ja hän kumartui nappaamaan palan hiirestä.
“En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta voin kertoa mitä tiedän”! Lehväpilvi naukui mietteliäästi.
“Hän oli hyvin nuori kuollessaan ja olen pahoillani hänestä, mutta kerron minkä tiedän”! Tummatassu otti mukavamman asennon silmät tuikkien entistäkin kirkkaammin.
“Hän oli hyvin uskollinen, aivan kuten sinä! Aivan yhtä kipakka ja töykeä”! Lehväpilvi naurahti.
“Mutta hän oli aina hankaluuksissa ja eräässä kokoontumisessa hän tapasi Jokiklaanin kollin, nimeltä Valkoaalto ja ihastui. Typerä nuori naaras”!
“He tapailivat ja Vatukkalehti alkoi odottamaan pentuja, sinua ja-”!
“Mitä sinä teet Lehväpilvi? Oppilaan täytyy mennä nukkumaan”! Häivätähden ääni kuului Tummatassun takaa.
“Ai, no hyvää yötä sitten”, naaras naukui ihmeissään.
“Ei minua väsytä”! Tummatassu huudahti ärtyneenä.
“Mene pesään, muut oppilaat tekivät sinulle makuusijan”! Häivätähti sanoi.
“En minä halua”!
“Päällikön sana on laki, painu pesään nukkumaan”! Päällikkö sanoi vaarallisesti ja Tummatassu joutui luikkimaan häntä koipien välissä sisälle.
*Mitä ihmettä Häivätähti oikein suuttui*? Tummatassu kysyi mielessään. Hän näki Unikkotassun silmien välähtävän pimeässä ja puuskahti rasittuneesti. Tummatassu hiipi väistellen muiden oppilaiden häntiä, ystävänsä luo ja valahti tyhjälle makuusijalleen tuon viereen.
“Mikä nyt”? Tuo kysyi kuiskaten.
“Lehväpilvi oli juuri kertomassa emostani, kun Häivätähti tuli ja suuttui”!
“Kiintoisaa”!
“Ethän sinä edes kuuntele minua”! Tummatassu vaikersi niin lujaa, että viereisellä makuusijalla makaavan Kultatassun korvat siirtyilivät hermostuneina.
“No, hän kertoi, että Vatukkalehti ihastui Jokiklaanin kolliin, Valkoaaltoon”!
“Eli oletko puoliverinen”? Unikkotassu kysyi silmät ammollaan.
“Niin, luulisin, että Häivätähti ei halua minun tietävän”!

“Tummatassu, on aika herätä”! Kuului Pisarahenkäyksen ääni ja esti Tummatassua nappaamasta unihiiren. Hän kapusi vaikeasti pystyyn ja näki aamun kelmeän valon ja aisti lehtisateen viileyden ulkona.
“Mitä nyt”? Hän kysyi huomatessaan, että Unikkotassu nukkui vielä tuhisten hänen vierellään.
“Harjoittelemme saalistusta näin aamulla, että heräät”! Pisarahenkäys naurahti *mrauh *
“Herään heti, kun edes astun ulos”! Tummatassu mutisi tassuttaessaan ulos pesästä vältellen muita oppilaita. Se oli helpompaa, kuin illalla, sillä puolet oppilaista olivat jo lähteneet ulos. Kun hän lopulta pääsi ulos lämpimästä pesästä, oli Pisarahenkäys jo sisäänkäynnillä siirtelemässä käpäliään inhoten kylmässä maassa.
“On vasta lehtisade”! Mestari mutisi hiljaa.
“Pysytköhän perässä? Tuo kysyi ja lähti loikkimaan valtavalla energialla eteenpäin. Tummarassu naurahti *Mrauh* ja lähti perään. Pisarahenkäys viiletti jo kaukana ja ainoastaan tuon häntä näkyi enää puiden välistä. Tummatassu joutui kiirehtimään askeliaan, jotta pitäisi edes hännän näköpiirissään.

Pisarahenkäys oli pysähtynyt kaksijalanpesän eteen. Tummatassu vinkaisi.
“Onkohan hyvä idea mennä sisään”? Hän kysyi kuopien maata hermostuneesti.
“Se on hylätty”!
“Ai”!
“Ja siella on aivan valtavasti hiiriä, jopa alhaalla”! Pisarahenkäys ilmoitti.
“Tuodaan riistaa koko klaanille ja Häivätähti on kiitollinen ja klaani saa paljon ruokaa”! Tummatassu pudottautui vaanimisasentoon.
“Tarvitset vielä vähän harjoitusta”! Pisarahenkäys ilmoitti terävästi.
“Et pysty askeltamaan keveästi noin”! Mestari sanoi.
“Öh, no miten sitten”? Tummatassu kysyi nousten takaisin seisomaan.
“Vatsaturkki viistää maata ja takajalat lähelle ruumistasi, etukäpälät hiukan edemmäs ja häntä suoraksi taakse”! Pisarahenkäys sanoi ja nousi huokaisten ylös. Tummatassu antoi vatsansa osua maahan ja liikkui eteempäin innokkaasti.
“Hiukan ylemmäs, vatsasi siis”!
“Näin”? Tummatassu kysyi.
“Ei sinne päinkään”!

Tummatassun niveliä kolotti, kun hän oli opetellut vaanimisasennon. Se oli todella haastava ja aurinko oli jo aika korkealla kun he vihdoin kävelivät sisään hylättyyn kaksijalanpesään. Olkien, vanhan puun ja hiirien haju täytti Tummatassun sieraimet heti.
“Menen ylemmäs, jää sinä tähän alas”! Pisarahenkäys ilmoitti ja loikki jotain pölkkyä pitkin ylemmäs. Tummatassu värähti ajatellessaan tippumista niiltä, mutta ravisteli sitten itsensä ja asettui vaanimisasentoon vääntäen takajalat alleen, jotta saisi loikkaan vauhtia.
Siinä se oli, hänen ensimmäinen saaliinsa! Se istui aivan olkikasan vieressä ja nakersi jotakin. Tummatassu siirsi etukäpäläänsä maassa viistäen sitä hiekassa ja siirsi sitten toista. Ensimmäinen takakäpälä, ja sitten toinen, vielä muutamia askelia ja- Hiiri nosti päänsä ja katsahti Tummatassuun kauhistuneena, sitten se kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.
“Hiirenpapanat”! Hän manasi ja samassa tunsi päällensä tippuvan jotain. Ylemmältä tasanteelta oli tippunut olkia suoraan hänen niskaansa.
“Auts”!

/Uhh unohin edellisestä osasta että se on osa 1/Ja noni miks en osaa kirjoittaa mitään kiinnostavaa/

“Tummatassu! Unikkotassu! Tummatassu! Unikkotassu!” Klaani huusi kovaan ääneen ja Tummatassu kuunteli huutoja rintaansa röyhistäen. Hän ja hänen paras ystävänsä Unikkotassu olivat juuri päässeet oppilaiksi pitkän odotuksen jälkeen. Saman ajan joutuivat kaikki muutkin odottamaan, mutta se ei muuttanut ajan kulkua. Tummatassu näki hänen uuden mestarinsa Pisarahenkäyksen tuuhean, valkoisen turkin klaanitovereiden joukossa puikkelehtivan kaksikkoa päin. Unikkotassun mestari Tihkuviiksi oli tulossa huomattavasti rauhallisemmin perässä.
“En jaksa olla enää hiljaa”! Unikkotassu naukui potkaisten maassa olevaa pikkukiveä.
“HALUAN ULOS”! Naaras mourusi kovaan ääneen.
“Huomaan, ole hiljaa! Mestarit tulevat, tehdään hyvä vaikutus”!
“Luulisin, että koko leirissä ei ole yhtäkään kissaa, joka ei kuullut tuota”! Pisarahenkäys tuhahti räpäyttäen silmoiään hyväntahtoisesti.
“Niin, ja sovimme Tihkuviiksen kanssa, että lähdemme heti rajoille”, Naaras sanoi hiljaisemmalla äänellä.
“Ja Tihkuviiksi odottaa”!
Tummatassu antoi periksi käytöstavoille ja loikki Unikkotassun kanssa samaa matkaa Tihkuviiksen luokse uloskäynnille.
“Oletteko valmiita”? Kolli kysyi syvällä äänellään.
“En ole koskaan ollut valmiimpi”! Unikkotassu hyppelehti ilmaan.
“Samoin”! Tummatassu vinkui innoissaan.
“En malta odottaa, että pääsen ulos leiristä”!
“Voi kuule, tiedän tunteen”! Pisarahenkäys luimisteli korviaan.
“Mitä tarkoitat”?
“Mennään”! Pisarahenkäys huiskautti häntäänsä vähättelevästi ja jatkoi nopeaa loikkimistaan ulos leiristä.
“Hullu”, Unikkotassu muotoili sanat huulillaan. Tummatassu nyökkäsi ja irvisti lähtiessään mestarinsa perään.

“Yök! Mikä tämä haju on”? Tummatassu marmatti.
“Ja miksi ihmeessä se on näin mätä”? Unikkotassu jatkoi ja nyrpisti nenäänsä.
“Varjoklaani, tiedän, olen aina ihmetellyt samaa”! Pisarahenkäys sanoi ja osoitti jotain monista pensaista:
“Tuo on rajalla”!
“Luuletko, että pystyn muistamaan tuon”? Tummatassu kysyi silmät pyöreinä.
“Voi kuule, se on aivan helppoa, nuuhkaise”! Tihkuviiksi sanoi hyväntahtoisesti ja näytti mallia. Unikkotassu teki ensin perässä ja näytti joltain tähtiklaania tarkkailevalta parantajalta, kunnes kompastui käpäliinsä ja kaatui suoraan pensaan eteen.
“No niin, nyt ainakin on joku havaittava merkki”! Tummatassu sanoi nyökäten kohti Unikkotassun muotoista koloa lehtimullassa.
“Meidän täytyy kiirehtiä Tuuliklaanin rajalle, että ehdimme ennen pimeää”! Tihkuviiksi muistutti ja lähti ensimmäisenä kulkemaan. Unikkotassu syöksyi mestarinsa perään, mutta Tummatassu jäi odottamaan nenä rajassa kulkevaa Pisarahenkäystä.
“Mitä sinä teet”? Hän kysyi kallistaen päätään.
“Taidan haistaa Varjoklaanin ylittäneen rajan, mutta mennään vain! Kerron vain sitten Häivätähdelle”, Pisarahenkäys mutisi itsekseen viimeisen lauseen.

/Erittäin tylsä ja silleen mutta yritän saada kirjotettua pian lisää ja pidemmän/

käyn töissä ja sit nukun

Tiikeritassu - yhdestoista luku

Tiikeritassu tärisi innosta. Hän oli sukinut vaaleanruskean raidallisen turkkinsa sileäksi, koska hänet ja Rastastassu nimitettäisiin soturiksi aivan minä hetkenä hyvänsä.
”Saapukoon jokainen varjoissa hiipimään kykenevä tänne pimeäkivelle klaanikokoukseen!” Valotähti kutsui klaanin koolle. Tiikeritassu meni Rastastassun viereen odottamaan.
”Rastastassu, astu eteen. Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, päällikkö lausui. Rastastassu oli selkeästi innoissaan. ”Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, harmaa oppilas lausui.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Rastastassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Rastaslentona. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut täydeksi soturiksi.” Sitten Rastaslento nuolaisi päällikön lapaa kunnioittavasti ja astui takaisin omalle paikalleen.
”Tiikeritassu, astu eteen. Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jakot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, kilpikonnakuvioinen naaras aloitti samalla tavalla. Tiikeritassu oli haljeta innostuksesta.
”Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Valotähti kysyi.
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tiikeritassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Tiikeritulena. Tähtiklaani kunnioittaa kärsivällisyyttäsi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut täydeksi soturiksi.” Tiikerituli nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa ja poistui itsekin omalle paikalleen. Kissat hurrasivat uusien soturien nimiä, mutta Tiikerituli katsoi ujona paikkaan, jossa Jokiväre istui. Hänen helpotuksekseen ruskea kolli huusi nimiä.
”Kokous on päättynyt”, Valotähti tokaisi. Rastaslento katsoi vieressäön istuvaa Tiikeritulta. Heidän katseensa kohtasivat.
”Me olemme sitten sotureita”, harmaa kolli tokaisi hymyillen.
”Niin olemme.”
”Kähtisitkö kävelylle? Mehän kerkeäisimme vielä ennen vartiota”, Rastaslento kysyi. Tiikerituli nyökkäsi ja nousi seisomaan. Vasta nimitetyt soturit kävelivät ulos leiristä ja kohta löysivät itsensä aukiolta. Sieltä näki täydellisesti auringon, koska se oli yksi niistä harvoista paikoista missä ei kasvanut juurikaan puita.
”Tiikerituli..?” toinen kolli käänsi katseensa ystäväänsä.
”Niin?”
”Muistatko kun olen meinannut kertoa sinulle jotain?” Rastaslento jatkoi. ”Mutta en ole halunnut vielä?”
”Muistan. Meinaatko kertoa minulle, mitä olet ajatellut silloin?” raidallinen soturi arvasi. Hän oli hiukan yllättynyt.
”Juuri niin. Tiikerituli, minä pidän sinusta. Enemmän kuin ystävänä”, harmaa soturi katsoi tassuihinsa odottaen vastausta.
”Si-Sinä pidät minusta? Rastaslento, minä… olen pahoillani. Olen aina ajatellut sinua vain parhaana ystävänä. Rakastan sinua, mutta en sillä tavalla”, Tiikerituli sanoi aidosti pahoillaan. Hän ei ollut arvannut Rastaslennon kokevan niin, mutta ei tahtonut loukata ystäväänsä.
”Selvä.. öö, eiköhän mennä leiriin?” kolli ehdotti vaivaantuneena. Tiikerituli silitti tuon selkää hännällään, mutta lähti sitten kohti leiriä.

”Tehän tiedätte mitä tehdä?” Jokiväre varmisti.
”Joo. Istua tämä yö vartiossa puhumatta mitään, paitsi jos on hätätilanne”, vaaleanruskea kolli tokaisi. Varapäällikkö nyökkäsi ja käveli soturien pesään. Tiikerituli asettui paikalleen, sisäänkäynnin viereen ja Rastaslento istui toisella puolella.

Yö oli kulunut rauhallisesti tähän asti. Kuitenkin yhtäkkiä Tiikerituli kuuli tavallisesta poikkeavaa ääntä. Soturit eivät reagoineet siihen aluksi, mutta ääni jatkui. Joku käveli leirin ulkopuolella, eikä se ollut Varjoklaanilainen.
”Minä menen selvittämään sen”, Rastaslento sanoi melkein kuiskaten.
”Ei - mennään mieluummin yhdessä”, Tiikerituli ehdotti.
”Ei kun ajattele nyt järjellä. Mitä jos leiriin hyökätään eikä kukaan ole vartiossa?”
”Selvä, mutta älä lähde seuraamaan sitä jos löydätkin äänen aiheuttajan, herätetään muut jos niin käy.”
Se kävi kyllä järkeen. Rastaslento suostui, mutta kuljeskeli itse leirissä etsimässä mitään, mikä se ääni voisi olla. Hetken kuluttua Tiikerituli alkoi epäilemään, missä Rastaslento oli. Kollia ei vieläkään näkynyt vaikka hänen olisi pitänyt jo palata. Raidallinen kolli ei laskenut tätä hätätilanteeksi, joten hän ei uskaltanut herättää ketään. Siispä tämä hölkkäsi ulos leiristä. Onneksi nyt oli viherlehti, joten taivas oli suhteellisen kirkas jos ajateltiin että oli melkein aamuyö. Mutta Tiikerituli ei löytänyt Rastaslentoa mistään. Aamuyön koittaessa kolli meni takaisin leiriin ja herätti joitain sotureita.
”Kuulimme askelia, ja Rastaslento vaati saada selvittää sen itse. En löydä häntä enää mistään”, Tiikerituli selitti heille hermostuneena. Mitä Rastaslennolle oli käynyt?
”Lähetän etsintäpartion”, Jokiväre tokaisi kumman rauhallisena. Partiossa oli mukana Jokiväre itse, Piikkiyö, Lumituhka, Lehtisydän ja Tiikerituli.


Edes partio ei löytänyt Rastaslentoa. Ikään kuin kolli olisi kadonnut olemattomiin. Kuitenkin leiriin palattua näky oli kauhea. Leijonahammas oli kyyristyneenä Rastaslennon litimärän ruumiin eteen. Ikään kuin nuori soturi olisi uitettu järvessä, että olisi mahdotonta sanoa kuka hänet murhasi.
”Mitä tapahtui?” Jokiväre kysyi.
”Leijonahammas toi hänen ruumiinsa leiriin. Joku oli murhannut hänet”, Haukkahammas selitti surevan naaraan puolesta. Tiikerituli kuitenkin näki valheiden läpi. Leijonahammas oli tästä vastuussa. Kullanruskea naaras nousi, ja katsoi Tiikeritulta vihasta leimuavin silmin.
”Sinä. Sinä tapoit Rastaslennon!” Leijonahammas syytti. ”Olet ainoa joka oli ulkona silloin..” Kaikki tuntui pysähtyneen hetkiseksi. Tiikeritulta pyörrytti. Miksi näin kävi? Ajatukset tuntuivat sumenevan hiukan.
”Eihän hän tekisi niin?”
”Se kävisi kyllä järkeen..”
”Mutta he olivat ystäviä?”
”Saattoihan hän vain esittää..”
Ajatukset olivat liian sumeita. Hän ei saanut mitään selvää ketkä ne olivat. Tiikerituli palasi täysin tajuihinsa ja katsoi Valotähteen.
”Valitan. Klaani on puhunut. Karkotan sinut Varjoklaanista, ja jos kukaan näkee sinut täällä huomisen illan jälkeen heillä on oikeus käydä kimppuun”, kilpikonnakuvioinen päällikkö naukui. Jokiväre käveli poikansa luo.
”En usko, että teit sen, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Saatan sinut rajalle”, ruskea kolli sanoi. Hänen silmistään näki, että tämä oli aidosti surullinen.

//Ja tiikerin tiedoissa lukee Tiikeriroihu mutta korjaan ne sen uusiin tietoihin jotka laitan vieraskirjaan sit kun saan valmiiksi

Tiikeritassu - kymmenes luku


Tiikeritassu venytteli jalkojaan ja selkäänsä. Viherlehden auringon säteet olivat herättäneet kollin unestaan varhain aamulla, eikä aamupartiokaan ollut vielä lähtenyt. Ainut muu oppilas, joka oli hereillä oli Rastastassu. Tummanharmaa kolli liikehti makuusijallaan ja suki itseään. Kun tämä yritti lähteä pesästä, hän kompastui Tiikeritassun häntään ja törmäsi suoraan Tummatassuun. Tästä tummanruskea kolli suuttui ja näytti hampaitaan Rastastassulle. Kollin valkean kauluksen karvat pöyristyivät, kun tämä tuijotti isomman oppilaan silmiin. Tiikeritassun teki mieli puollustaa ystäväänsä, mutta pidättäytyi tekemään niin. He varmasti alkaisivat pilkkaamaan häntä, sillä se näyttäisi kuin Rastastassu olisi tarvinnut hänen kannatustaan. Tummanharmaa kolli siloitteli karvansa ja käveli hiukan hermostuneena ulos pesästä aukiolle. Tiikeritassu ei jaksanut enää jäädä nukkumaan, vaan suuntasi ulos itsekin. Ruskea kolli haukotteli, mutta kääntyikin sitten katsomaan parhaan ystävänsä oransseja silmiä. Oppilas tajusi vasta hetkisen ajan päästä tuijottaneensa niitä kauemmin, kuin oli ollut tarkoitus. Rastastassu naurahti hieman, ja Tiikeritassu oli hyvillään kun tämä otti sen huumorilla.
”Nyt on ehkä hiukan myöhäistä kysyä tätä, mutta mites tuo sinun silmäsi joka haavoittui? Näetkö sillä vieläkään?” tummanharmaa kolli uteli.
”No en oikeastaan, enkä tule koskaan näkemäänkään. Mutta olen jo tottunut siihen, ja pystyn saalistamaan ja taistelemaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukaan”, hän vakuutti iloisesti. Toisaalta sokeasta silmästä oli haittaa, koska hän ei ikinä tiennyt milloin vihollinen lähestyi vasemmalta puolelta, ellei katsonut suoraa sinne.
”Ajattelin, että voisimme mennä pienelle kävelylle?” Rastastassu ehdotti iloisempana, kuin tavallisesti. Tiikeritassu ei osannut aavistaa, miksi hän oli niin pirteä, mutta ei sitä jäänyt kyselemäänkään.
”Mennään”, kolli kehräsi ystävälleen ja pinkaisi sisäänkäyntiä vartioivan Lumituhkan luo.
”Menemme pienelle kävelylle, mutta palaamme ennen kuin koulutus alkaa”, raidallinen oppilas selitti ja viittoi Rastastassua seuraamaan.


Tiikeritassu huomasi puiden lehtiä ja muuta kasvillisuutta peittävän aamukasteen. Ne olivat märkiä, ihan kuin olisi juuri satanut. Aurinko paistoi kauniisti, vaikka männyt loivatkin paljon varjoja maahan.
”Tänään on varmaankin hyvä päivä saalistaa”, Tiikeritassu pohti mietteliäänä. Rastastassu pysähtyi ja antoi hännällään merkin olla hiljaa. Ruskea kolli huomasi tämän vaanivan myyrää, ja hitaasti toinen oppilas hiipi sitä kohti. Parin silmänräpäyksen päästä tummanharmaa kolli tuli myyrä suussaan ulos pensaikosta.
”Olet mahtava saalistaja!” Tiikeritassu kehui antaen häntänsä silittää ystävänsä selkää.
”Kiitos”, tämä mumisi myyrä suussaan. Sitten nuorempi oppilas hautasi saaliin. Tämä pysähtyi hetkeksi mietteliään näköisenä.
”Onko sinulla jotain mielessäsi?” Tiikeritassu kysyi. Hänen ei ollut tarkoitus lausua ajatustaan ääneen, mutta niin tapahtui.
”Eipä juuri. Olen miettinyt yhtä juttua - no, kerron siitä jossakin kohtaa”, Rastastassu hymyili vastaukseksi. Tämä oli jo tuttua. Rastastassu aloittaisi jonkun asian, mutta sitten katuisi päätöstään ja sulkisi suunsa. Raidallinen kolli tunsi palavaa uteliaisuutta, mutta ei aikonut pakottaa ystäväänsä kertomaan siitä. Ei, jos tämä ei tahtonut. Niinpä Tiikeritassu kosketti Rastastassua hännällään lapaan ja kääntyi.
”Tule. Meidän ei kannattaisi myöhästyä”, oppilas naukui ja käveli kylki kiinni tummanharmaan kollin kyljessä kohti leiriä.


Aurinko oli nyt noussut. Sen lämpimät säteet hohtivat valoa jopa mäntyjen lävitse. Leirin toisella puolella Orvokkiviiksi tuli ulos soturien pesästä, venytteli jalkojaan ja etsi kasteellaan jotain. Naaras kiinnitti katseensa Tiikeritassuun ja suuntasi kollia kohti. Mestari oli tullut ketunmitan päähän. Ruskea oppilas oli vähintään yhtä suuri. Isokokoisempi kuin yleensä sen ikäiset kissat olivat.
”Huomenta, Tiikeritassu. Juttelimme Leijonahampaan kanssa, ja sinun on aika saada yrittää uudelleen arviointia. Rastastassu arvioidaan samanaikaisesti”, naaras tokaisi. ”Tule mukaan. Rastastassu ja Leijonahammas odottavat jo meitä, emmekä saa myöhästyä”, Orvokkiviiksi heilautti häntäänsä ja ei jäänyt odottamaan seurasiko Tiikeritassu häntä. Ohittaessaan puita ja pensaita ruskea kolli näki kauempana kullanruskean ja harmaan turkin jotka kuuluivat Leijonahampaalle ja Rastastassulle. Käpälät liukuen hän pysähtyi ja melkein törmäsi Orvokkiviikseen.
”Aloittakaa”, Leijonahammas tokaisi. Hän oli selkeästi kertonut säännöt jo Rastastassulle. Tiikeritassu sipaisi toisen kollin kylkeä hännällään ja antoi pienen hymyn nousta kasvoilleen. Sitten tämä nyökkäsi rohkaisevasti kollille ja näki tämän hermostuneen katseen muuttuvan hetkeksi itsevarmemmaksi. Raidallinen kolli loikkasi toiseen suuntaan ja katosi pensaaseen. Tämä avasi suunsa ja etsi riistaa. Muutaman silmänräpäyksen päästä tämä pystyi haistamaan oravan nakertamassa käpyä muutaman ketunmitan päässä. Tiikeritassu yritti hiipiä sitä kohti, mutta orava hätkähti ja pinkoi pakoon. Kolli oli kuitenkin nopeampi. Pian hän antoi sille tappopuraisun ja hautasi saaliin viereisen puun alle. Ruskea oppilas käveli hitaasti hieman eteenpäin, ja maisteli ilmaa uudestaan. *Hiiri!* Tiikeritassu ajatteli. Tämä pystyi näkemään vieressä lojuvien juurien seassa hännän, joka heilui pienen otuksen etsiessä ruokaa. Aluskasvillisuutta ei ollut paljoa, joten kolli loikkasi kohti hiirtä nykyiseltä etäisyltä. Hyppy osui hieman vinoon, ja hiiri pinkaisi suoraan hänen käpälistään pakoon. Tiikeritassu sihahti harmissaan, mutta yritti oitis etsiä uutta merkkiä riistasta. Oli lämmin päivä ja saaliseläimiä oli paljon, eikä mennyt aikaakaan kun kolli haistoi päästäisen. Tämä otti vaanimisasennon ja hiipi sitä kohti. Kun hän näki sen, kolli loikkasi ja tappoi saaliin nopeasti.


Hetken kuluttua Tiikeritassu oli saanut hiiren mutta yksi rastas ja myyrä olivat päässeet pakoon. Hän katsoi ylöspäin, ja huomasi, että nyt oli melkein auringonhuippu. Raidallinen kolli kiiruhti tapaamispaikalle. Hetkisen kuluttua Rastastassu tuli sinne valtava varis suussaan.
”Vau!” Tiikeritassu henkäisi. ”Miten sait tuollaisen kiinni?”
”No, sen toinen siipi taisi olla murtunut”, kolli tokaisi.
”Silti!” hän oli iloinen ystävänsä puolesta. Leijonahammas ilmestyi esiin viereisestä puskasta.
”Kerrankin saa olla ylpeä sinustakin”, naaras tuhahti Rastastassulle, joka luimisti hiukan korviaan. Orvokkiviiksi hölkkäsi myös aukiolle.
”Mahtava saalis molemmilla”, tämä pani merkille. Tiikeritassu kehräsi iloisesti. Tarkoittiko tämä, että he pääsivät arvioinnista läpi?


”Onnea!” Ruskotassu hihkaisi kuullessaan uutiset. Molemmat, Rastastassu ja Tiikeritassu olivat päässeet läpi arvioinnista. Huomiseen mennessä he olisivat sotureita. Jokiväre katseli leirin reunalta ja oli selkeästi huomannut oppilaitten paluun. Hetkisen kuluttua varapäällikkö käveli kohti poikaansa.
”Onnea”, tämä naukui kuivasti ja kääntyi takaisin kohti muita kissoja, jotka vaihtoivat kieliä aukiolla. Tiikeritassu oli vielä vihaisempi isäänsä kohtaan, mutta sivuutti sen ja keskittyi positiivisiin tunteisiin.

Viherpentu - esinäytös
*Missä olen? Mitä on tapahtunut? MIKSI olen täällä?*
"Hei? Miksi olen täällä?" kysyin
"Olet Myrskyklaanin reviirillä" sain luettua erään kollin huulilta. *vai niin* mietin. *kummallista*. Oudot kissat supisivat keskenään ja sitten joku naaras nosti minut ilmaan.
"Hei!" ulvaisin.
"Laske minut heti alas! Nyt heti!" huusin. Olin kauhuissani.
"Rauhoitu! Viemme sinut leiriimme!" sain taas luettua jonkun huulilta.
//tosiaan tää Viherpentu on kuuro

Kyytassu - kuudes luku

Ilta-auringon helakanpunaiset säteet peittivät Taivasklaanin leirin lähes kokonaan. Viherlehti oli saapunut, ja riistaa oli hyvin. Kyytassu kehräsi katsellessaan Harmaapennun ja Neilikkapennun leikkitappelua pentutarhan edustalla. Klaanielämä oli parasta, mitä Kyytassu oli ikinä saanut. Lehtikato oli ollut rankka, mutta siitä selvittiin kyllä. Kaikki täällä oli niin… niin riippuvista kissojen yhteistyöstä. Niin ei ollut kaksijalkalassa neljän seinän sisällä. Aivan sama oliko ainut kissa vai oliko muitakin, ei ikinä tapahtunut mitään uutta, aina vain se sama. Kaksijalka heräsi, antoi ruokaa, päästi puutarhaan, ja illalla se antoi lisää kuivia nappuloita ja meni nukkumaan. Se oli aina sama. Klaanissa kuitenkin kissat tekivät yhteistyötä. Heikoimpia ei jätetty kuolemaan ja parantaja piti huolta loukkaantumisista ja kaikki vain toimi ja oli toiminut kauemmin kuin kukaan elävä kissa saattoi edes muistaa.
”Tuletkos?” Lumivarjo huusi aukion laidalta herättäen nuoren kollin ajatuksistaan.
”Tullaan!” Kyytassu huusi juostessaan rajapartion perään hiukan nolostuneena siitä, että mestari oli joutunut toistamaan. Hän tunsi nyt jokaisen kissan nimeltä. Partiota johti Tiikerilumi ja mukana oli Valkohäntä sekä tämän oppilas Elotassu. Tämä oli hänen kotinsa ja tulisi aina olemaankin. Tosin kaikki kissat eivät olleet hänen mieleensä, ja erityisesti Kyytassu ei pitänyt Elotassusta joka oli ilkeä ja huumorintajuton mutta pystyi kyllä partioimaan tuon kanssa kunhan ei joutunut juttelemaan. Jokiklaanin rajalla partio pysähtyi vähän väliä merkkaamaan rajaa.
”Mitä haistat?” Lumivarjo kysyi äkisti testinä.
”Eihän kotikisu nyt mitään voi haistaa!” Elotassu sihahti vieressä, mutta niin hiljaa että vain Kyytassu kuuli sen.
”Hmm… oravan ja läheltä menneen Jokiklaanin partion”, kolli vastasi sivuuttaen toisen oppilaan ilkeän kommentin. Juuri tämän takia hän ei pitänyt mustavalkoisesta kollista sitten viiksen vertaa. Oli kuitenkin täysin turhaa olla ilkeä takaisin.
”Juuri niin”, naaras naukaisi tyytyväisenä oikeasta vastauksesta. Kyytassu ei voinut vastustaa kiusausta ja väläytti Elotassulle voitonriemuisen katseen ja siitä tämä suuttui.
”No, pentukin osaisi kertoa tuon!” sinisilmäinen oppilas jupisi puoliääneen. Kyytassu pyöräytti silmiään ja hyppi pitkillä loikilla lopun partion kiinni. Sentään suurin osa oppilaista ei ollut hiirenaivoja, tämä totesi mielessään. Esimerkiksi Okatassu, Surutassu ja Saniaistassu. Rajat tarkostettuaan ja merkittyään partio suuntasi leiriin. Alkoi todellakin tulla myöhä, ja Kyytassun käpäliä painoi väsymyksestä. Hän oli tyytyväinen päästessään syvälle sammalien sekaan nukkumaan.


Kyytassu ja Saniaistassu olivat harjoitelleet koko aamun taisteluliikkeitä, ja toisin kuin Saniaistassua, Kyytassua ei huvittanut mennä leiriin. Hän kääntyi Lumivarjon puoleen.
”Voisinkohan käydä kävelyllä yksikseni? Ei oikein huvittaisi nyt tulla leiriin.”
”Hyvä on, mutta älä viivy kauaa”, naaras kehotti ystävällisesti. Kyytassu nyökkäsi ja juoksi aluskasvillisuuden sekaan. Hetkisen käveltyään hän tajusi tulleensa kaksijalkalan lähelle, mutta nyt hän katseli sinne innottomana.
”Parasta varmaan metsästää jotain”, kolli pudisteli päätään ja pyyhki ajatukset kaksijaloista, jotka lukitsisivat hänet taas luonnottoman kulmikkaaseen pesään. Pienen etsiskelyn jälkeen tämä löysi oravan hajujäljen ja lähti seuraamaan sitä, kunnes kuuli risun, joka meni katki muutama ketunmitta hänen takanaan.
”Kuka siellä?” tämä sähähti. Aluskasvillisuuden seasta pisti esiin musta naaras, jonka tummansiniset silmät olivat liiankin tutut. Se oli Enkeli, Kyytassun emo.
”Kiilu!” naaras huudahti.
”Kyytassu”, hän korjasi välinpitämättömästi. Ei Kyytassu halunnut olla ilkeä, mutta ystävällisyydestä seuraisi vain ja ainoastaan haittaa.
”Etkö tulisi kotiin? Minä ikävöin sinua niin, kun olit lähtenyt! Myrskykään ei tiennyt missä olet!” Enkeli parahti. Totuus iski Kyytassua naamaan. Myrsky ei ollut kertonut Enkelille heidän keskustelustaan, jossa hän oli kertonut isälleen tahtovan kokeilla villikissan elämää.
”En. Minä asun nyt Taivasklaanissa, ja se on kotini enemmän kuin kaksijalk- siis kotiväen pesä on ikinä ollut. Jos vain sallit, minä nappaan nyt tuon oravan ja vien sen klaanilleni”, kolli nyökkäsi kohti puuta, jonka takana orava varmasti piileskell.
”Hyvä on. Muista, että voit aina tulla takaisin”, musta naaras huokaisi surumielisenä. Kyytassu ei olisi jaksanut tätä. Hän tiesi kohtalonsa olevan Taivasklaanissa. Kolli heilautti häntää hyvästiksi emolleen ja alkoi vaanimaan oravaa. Sen tuuhea häntä oli kippuralla, kun se tutki pähkinäänsä.
*Helppo saalis*, Kyytassu pohti loikatessaan sitä kohti ja antaessaan sille tappopuraisun. Hän otti oravan suuhun ja hautasi maahan.



Palatessaan leiriin nuori kolli oli saanut oravansa lisäksi päästäisen.
”Hieno saalis”, se oli Saniaistassu. Kyytassu nyökkäsi kiitokseksi, koska ei kyennyt vastaamaan saaliit suussaan. Hän tiputti ne tuoresaaliskasaan ja suuntasi oppilaiden pesän edustalle sukimaan lyhyttä turkkiaan, joka oli mennyt sekaisin metsästäessä. Surutassu istui siellä myös syömässä lintua.
”Haluatko tästä vähän? En millään jaksa kaikkea”, naaras kysyi ystävällisesti.
”Mikä ettei”, Kyytassu kehräsi ja otti pari palaa linnusta. Syötyään hän putsasi viiksensä, ja katsoi Surutassun sinisiin silmiin.
”No, mitäs olet tehnyt tänään?” kilpikonnakuvioinen kysyi äkisti, koska hiljaisuus tuntui kiusalliselta.
”Taisteluharjoituksia. Menen rajapartioon illalla”, musta naaras vastasi. ”Entä sinä?”
”Taisteluharjoituksia ja metsästystä”, Kyytassu naukui. Hetken kuluttua Okatassu ja Pajutassu loikkivat pesälle suussaan jotain.
”Hunajaa!” Surutassu naukui.
”Jep! Mistelisydän antoi sitä meille vähäsen, kun Nopsavarjo onnistui saamaan sitä hänelle”, Pajutassu selitti kutsuen samalla pesällä olevat oppilaat maistamaan.
”Eihän se maistu miltään?” Kyytassu kummasteli muiden riemua.
”Ei tietenkään, höpsö karvapallo!” Saniaistassu kiusoitteli. ”Mutta se tuntuu lämpimältä kuin maito.”
”Ai?”
”Etkö sinä ole ennen maistanut sitä?” Pajutassu naukui epäileväisesti. Kyytassu tuijotteli käpäliään ja siirteli niitä. Sitten kolli vilkaisi muita oppilaita sellaisella ilmeellä, joka vihjasi heille hänen olleen ensimmäiset kuusi kuuta elämästään kotikisu.
”Ai..? Eli kotikisut eivät-” Pölkkytassu aloitti mutta Saniaistassu laittoi häntänsä tämän suun eteen.
”Karvapallo!” nyt oppilas kiusoitteli Pölkkytassua.
”Itse olet karvapallo!” naaras naukui muka vihaisena.
”Minusta te kaikki olette karvapalloja”, Saniaistassu nauroi kovaäänisesti. Surutassu loikkasi leikillään tämän kimppuun, ja oppilaat painivat niin, että melkein törmäsivät Niittypentuun ja Kukkaispentuun jotka jahtasivat toisiaan oppilaiden pesän lähellä. Yksi klaanin kuningattarista, Nopsapilvi - ei näiden pentujen emo, mutta kuningatar kuitenkin - tuli torumaan oppilaita, tosin ei hirveän vihaisena. Sitten Surutassu ja Saniaistassu hölkkäsivät takaisin pesälle ja Kyytassu päästi huvittuneen kehräyksen.
”Ainoat karvapallot täällä olette te kaksi”, kolli kehräsi. Saniaistassu esitti suuttunutta ja loikkasi kilpikonnakuvioisen oppilaan kimppuun leikillään, mutta Kyytassu heitti hänet nurin ja valmistautui iskuun. Vanhempi kolli tuli ja tönäisi hänet maahan, ja sitten ulvaisi voitonriemuisena.
”Saniaistassu! Saniaistassu!” Pajutassu hihkui kannatustaan juovikkaalle kollille.
”Hyvä on, voitit.” Tässä hetkessä Kyytassu oli jo unohtanut kohtaamisensa Enkelin kanssa, ja nautti klaanielämästä. Tämä oli koti. Täällä oli kaikki hänen oikeat ystävänsä. ”Niin, minä voitin, ja aijon voittaa kaikki metsän viholliset”, Saniaistassu sanoi virnistäen. Kyytassu tiesi kollin vitsailevan. Pajutassu otti haasteen vastaan ja kävi Saniaistassun kimppuun. Tämän tappelun tummanharmaa kolli oli hävinnyt. ”No, ehkä en voita ihan kaikkia tappeluita”, oppilas naukui muka pettyneenä.


Sinä iltana Kyytassu sai hyvin unta. Ainoa, mitä hän mietti, oli heidän hauska hetkensä pesätoverien kanssa oppilaiden pesän edessä.

Kolmas luku – But I swear… His arms felt like home

Aurinkotassu istui leirin laitamilla auringonpilkun kohdalla ja nautti lämmöstä, jota aurinko hänelle soi. Hän piti silmiään raollaan ja seurasi vain osittain leirissä olevia klaanitovereitaan. Hän haukotteli syvään ja ravisti päätään. Unitähti oli suonut hänelle tänään vapaapäivän, kunhan hän vain auttaisi myöhemmin muita oppilaita vahvistamaan pentutarhan seinämiä.
Aurinkotassu piti katseensa pääosin leirin pääsisäänkäynnillä. Hän oli miltei nukahtamassa, kun outo turkki välähti hänen katsekenttäänsä. Se vastasi niin kovasti… ei se voinut olla hänen isänsä, mutta-
Pienikokoinen sinisilmäinen kissa asteli leiriin. Hänen valkoinen turkkinsa oli täynnä mustia läikkiä ja pilkkuja. Aurinkotassu kurtisti kulmiaan nähdessään kissan. Tuo ei ollut jokiklaanilainen.
Kukaan ei kuitenkaan ollut hätistämässä tulokasta pois. Hän oli kuin klaaninjäsen ja Unitähti tervehti häntä lämpimästi.
Tulokkaan katse laskeutui Aurinkotassuun ja tuntui kovin pistävältä ja syvälle tunkeutuvalta. Ihan kuin kolli olisi katsonut jotain uhkaavaa ja tuttua. Aurinkotassu luimisti korviaan, mutta ei voinut kääntää katsettaan pois kollista.
”Kaikutassu?” Aurinkotassu pysäytti mustaoranssin naaraan, joka oli tulossa klaaninvanhimpien pesästä. ”Kuka tuo kissa on?” hän kysyi naaraaltan ja nyökkäsi valkomustaa kollia kohti.
”Kuka?” Kaikutassu räpäytti silmiään hämmentyneenä ja seurasi Aurinkotassun katsetta. Hänen katseensa kirkastui. ”Tuo on Myrskyklaanin parantaja Sudenlaulu!”
”Mitä?” Aurinkotassu hämmentyi. ”Miksi Myrskyklaanin kissa on Jokiklaanissa asti?”
”Hän auttaa Vesitassun koulutuksen kanssa nyt, kun Vesitassun mestari on kuollut”, Kaikutassu selitti ja istui Aurinkotassun vierelle. ”Haluatko mennä tervehtimään häntä, vai?”
”En!” Aurinkotassu älähti ja hymyili sitten nolosti. ”Hän vaikuttaa vähän… pelottavalta.”
”Olen kuullut, että hän on kyllä kärttyisä”, Kaikutassu nyökkäili mietteliäänä.
”Oliko hän… tiedätkö, oliko hän läheinen Valhetähden kanssa?” Aurinkotassu kysyi hetken päästä, seuraten yhä tarkasti Sudenlaulun liikkeitä, kunnes tämä katosi parantajien pesään.
”Luultavasti”, Kaikutassu kohautti harteitaan, pesten samalla korvantaustojaan. ”Hän oli parantajana jo ennen kuin Valhetähdestä tuli varapäällikkö. Ainakin klaaninvanhimmat kuvaavat heidän olleen jotakuinkin läheisiä. En tiedä, miten läheisiä, mutta kyllä he toimeen tulivat.”
”Hiirenpapanat”, Aurinkotassu mutisi.
”Mitä sanoit?” Kaikutassu kääntyi katsomaan Aurinkotassua.
”Sanoin vain okei”, Aurinkotassu nyökkäsi. Hän katsoi kuinka Sudenlaulu asteli ulos parantajien pesästä Vesitassun kanssa. Jokin Sudenlaulun katseessa, kun se osui Aurinkotassuun, sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin. Hänen tulisi pitää etäisyyttä Myrskyklaanin parantajaan, sillä jostain syystä Sudenlaulun katse tuntui kuin seuraavan häntä.

”Juokse kovempaa, Aurinkopentu!” Hopeaviillon ääni kaikui. ”Sinut saisi kiinni peltohiirikin! Oletko sinä Valhetähden tytär vai hyödytön karvakasa?!”
Aurinkotassu ravisti päätään ja herätti itsensä muistosta. Emo oli kouluttanut aina Aurinkotassun taitoja, kun oli ollut pentunsa kanssa heidän pesässään, oli se sitten taisteluliikkeitä, lihasten tai ketteryyden parantamista, saalistamista tai ihan mitä vain, joka kehittäisi Aurinkotassun taitoja.
Useimmiten Hopeaviilto koulutti pentunsa taistelutaitoja jos jotain. Ne olivat Hopeaviillolle kovin tärkeitä. Jos hän ei taistelua opettanut, toinen mieluisin asia Hopeaviillolle oli kertoa Aurinkotassulle Valhetähdestä tai siitä, miten Aurinkotassun tuli yhdessä Hopeaviillon kanssa jatkaa Valhetähden aloittamaa asiaa. Hopeaviilto tuntui myös opettavan kovasti siitä, miten muiden manipulointi onnistuisi tai miten Aurinkotassu pystyisi oikeaoppisesti uhkailemaan tai tappamaan.
Aurinkotassu syöksyi pusikosta ja loikkasi kohti oravaa, kun sai ajatuksensa irti emostaan. Orava vinkaisi ja lähti pakoon. Aurinkotassu ei olisi kuitenkaan menettämässä kyseistä saalistaa vaan lähti harppomaan sen perään. Hän puri hampaitaan yhteen ja kiristi tahtiaan. Jokaisella harppauksella hän kurkotti pidemmälle ja ennen kuin huomasikaan, sai oravan kiinni. Hän teki pitkän loikan ja iski hampaansa oravaan.
”Sinähän juokset kuin Tuuliklaanin kissa”, Kaikutassu naurahti, kun loikki Aurinkotassun luokse. Mustaoranssi oppilas oli tullut Aurinkotassun ja Unitähden kanssa opettelemaan saalistusta nyt, kun Kaikutassun oma mestari oli jäänyt leiriin kumppaninsa ja pentujensa kanssa hetkellisesti.
”Ai… jaa?” Aurinkotassu hämmentyi ja Kaikutassu räpäytti silmiään yhä hymyillen tuttua hymyään. Ei kai Kaikutassu epäillyt mitään?
”Niin!” oppilas sanoi. ”Tuuliklaanin kissat juoksevat kuin tuulella ratsastaisivat! Näytit äsken ihan kuin olisit liitänyt tuulen mukana! Juoksit todella todella todella nopeasti!”
”Niin kai”, Aurinkotassu kohautti lapojaan ja nosti saamansa saaliin leukojensa väliin. Hän yritti sivuuttaa koko asian Kaikutassun mielestä.
”Se on hyvä ominaisuus”, Unitähti asteli kahden oppilaan luokse ja Aurinkotassun viikset värähtivät. ”Siitä on hyötyä myös täällä. Kaikki taidot ovat hyödyksi, oli missä oli. Olet nopea juoksija ja juoksutapasi säästää energiaa ja auttaa sinua jaksamaan juoksemista pitkään.”
”Niin”, Aurinkotassu nyökkäsi ja suoristautui. ”Kiitos. Se… nopeus on hyödyksi, kun saalistaa maalla liikkuvia eläimiä.”
”Niin on. Vaikka Jokiklaanissa syödäänkin useimmiten veden antimia, ovat useat menneisyyden vastaoinkäymiset osoittaneet maariistan tarpeellisuuden”, Unitähti hymyili leveästi. ”Tulkaahan. Palataan leiriin.”
Unitähti lähti kulkemaan kohti leiriä heti, kun oli hakenut hautaamansa kalan. Kaikutassu oli napannut hiiren ja kantoi sitä häntä pystyssä.
”Opeta minullekin, miten tuolla tavalla juostaan!” Kaikutassu hihkaisi ja Aurinkotassu katsahti toista oppilasta kulma koholla. ”Se oli todella hienon näköistä! Minäkin tahdon osata.”
”Tuota… voinhan minä opettaa”, Aurinkotassi naukaisi myöntyen. Hän vilkaisi Kaikutassua mietteeliäänä. ”Sinulla ei ole yhtä pitkää kehoa, joten se tuo haastetta.”
”No mutta ei se estä minua oppimasta nopeammaksi juoksijaksi!” Kaikutassu protestoi. ”Ja sinun tekniikkasi säästää energiaa!”
”No se on totta”, Aurinkotassu nyökkäsi. Hän ei todellakaan olisi halunnut hänen juoksemisestaan näin paljoa huomiota. Hän tiesi vallan hyvin, että Tuuliklaanin kissat juoksivat niin ja koska Aurinkotassun emo oli entinen tuuliklaanilainen, ei ollut ihmekään, että Aurinkotassu osasi juosta samalla tavalla. Kunhan muut eivät vain tajuaisi mitään.
”On totta, että Aurinkotassulla on etunaan sulava ja pitkä ruumiinrakenteensa”, Unitähti katsahti kahta oppilasta. ”Jokiklaanilaisilla on, ainakin suurimmalla osalla, etunaan vettä hylkivä turkki. Tuuliklaanin kissoilla taas useimmiten pitkät koivet ja pitkä keho. Jokaisella klaanilla on usein omat erityispiirteensä auttamassa heitä selviämään omien reviiriensä antamista vaatimuksista helpommin. Ei se kuitenkaan ole kenenkään este tai peruste olla minkään muun klaanin jäsen”, Unitähti selitti. ”On tuuliklaanilaisia, jotka eivät juokse yhtä nopeasti ja jokiklaanilaisia, jotka eivät ui. On Taivasklaanin kissoja, jotka eivät loiki korkealle ja puissa. Jokaisessa klaanissa kaikista eri taidoista ja kyvyistä on vain etua, ei haittaa.”
”Se on totta! Salamatassun turkki ei hylji vettä eikä hän tykkää uida!” Kaikutassu hihkaisi. ”Häntä haukuttiin kuivatassuksi aluksi…”
”Eikö häntä vieläkin sanota silloin tällöin?” Aurinkotassu katsoi merkitsevästi Kaikutassua, joka virnisti hermostuneesti. ”Ainakin hänen sisarensa sanoo.”
Unitähti huokaisi, mutta ei sanonut mitään. Eihän se kivaa ollut, jos sinut leimattiin kuivatassuksi, mutta onneksi se oli vähentynyt ja oli todella harvinaista. Vain harva kissa Jokiklaanissa härnäsi kissoja, jotka eivät uineet. Oli niitä, joiden mielestä se oli hauskaa, mutta Jokiklaanissa oli nykyisin paljonkin kissoja, jotka eivät uineet lainkaan. Useimmiten nuoret oppilaat ja pennut olivat niitä, jotka kiusoittelivat muita kissoja tuolla lempinimellä. Tai sitten vanhemmat soturit.
”Minä rakastan uida!” Kaikutassu hihkaisi sitten ja katsahti mustaturkkista oppilasta vierellään. ”Milloin sinä opettelet uimaa?”
Kaikutassun kysymys sai Aurinkotassun hätkähtämään. Unitähti ei ollut opettanut hänelle vielä uimisen taitoa vaan oli keskittynyt oppilaansa saalistus- ja taistelutaitohin sekä naaraan taitojen kartuttamiseen ja lihasmassan kehittämiseen.
”Kun aika on oikea”, Unitähti naukaisi ennen kuin Aurinkotassu ehti itse sanoa mitään. ”Tiedät hyvin, ettei Aurinkotassu ole syntyperäinen jokiklaanilainen eikä uiminen välttämättä sovi hänelle. Hänellä ei ole vettä hylkivää turkkia niin kuin sinulla ja minulla. Hänellä on taitoja muilta osa-alueilta.”
”Ei sinunkaan emosi ollut syntyperäinen jokiklaanilainen ja silti hän rakasti uida!” Kaikutassu murahti ja Unitähti lopetti kävelemisen. Kaikutassu veti hiljaisen henkäyksen ja luimisti korvansa pahoillaan. ”Mi-minä tarkoitin vain, että ei se ole mikään este…”
”Ei niin”, Unitähti sanoi ja kääntyi ympäri kohtaamaan kaksi oppilasta. ”Kaikutassu. Toivon todella, että varot sanojasi muiden kissojen kuullen. Joillakin voi olla salaisuuksia, jotka eivät kuulu muille kissoille.”
”Anteeksi”, Kaikutassu pyysi anteeksi ja painoi päänsä. Aurinkotassu tunsi olonsa jotenkin epämukavaksi tässä uudessa ilmapiirissä, mutta piti suunsa kiinni.
”Minua ei haittaa, että Aurinkotassu tai kukaan muukaa tietäisi minun emoni taustasta”, Unitähti sanoi lempeästi, mutta vakavoitui sitten. ”Mutta jotain toista voi haitata. Hillitse kielesi tällaisten asioiden kanssa.”
”Anteeksi, minä yritän”, Kaikutassu lupasi. Aurinkotassu siristi silmiään, kun Unitähti jatkoi kulkua eteenpäin. Unitähden emo ei ollut syntyperäinen Jokiklaanin kissa. Se selitti enemmän Unitähden suhtautumista soturilakiin. Olikohan hänen emonsa sitten alunperin toisen klaanin kissa vai mikä oli Unitähden emon salaisuus? Unitähti oli pyytänyt Aurinkotassua olemaan levittämättä oppimaansa muille, vaikka ei se naarasta kuulemma sen enempää haitannut. Hän halusi kuulemma kunnioittaa emonsa salaisuutta ja muistoa ilman, että hänestä alkaisi levitä kuka tietää millaista sanaa kissojen keskuudessa.
”Aurinkotassu”, Unitähti sanoi hetken päästä ja vilkaisi takanaan kävelevää oppilasta. ”Mikäli haluat, voimme huomenna kokeilla, mitä pidät uimisesta. Vaikka et pitäisikään siitä, voi olla eduksi osata uida pahan päivän varalta.”
”Käy minulle”, mustaturkkinen oppilas nyökkäsi.
”Vesi voi olla hieman kylmää vielä”, Unitähti varoitti leikkisä pilke silmäkulmassaan, ”mutta huomenna on lämpimämpää mitä on ollut moneen auringonkiertoon.”
”Mistä sinä sen tiedä?” Kaikutassu kysyi silmät suurina.
”Katsokaa pilviä”, Unitähti kehotti. ”Ja haistakaa ilmaa.”
Aurinkotassu veti keuhkonsa täyteen kosteaa ilmaa ja kurtisti kulmiaan ihmeissään. Yllä olevat pilvimuodostelmat, jotka värjäytyivät auringonlaskun sävyihin, eivät kertoneet nuorelle oppilaalle mitään.
”Kostea ilma enteilisi sadetta”, Unitähti iski silmäänsä, kun kohtasi kahden hämmentyneen oppilaan katseet. Se kävi järkeen, mutta jokin hänen sisällään huusi, että Unitähti tiesi enemmän jostain toisesta syystä. Aurinkotassusta tuntui, että Unitähdellä oli enemmän salaisuuksia, mitä edes Hopeaviilto oli ymmärtänyt ja se sai Aurinkotassun hermostuneeksi ja ärtyneeksi. Tämä tekisi kaikesta niin paljon vaikeampaa.
Kaikutassu jatkoi koko matkan puhumista siitä, miten Aurinkotassun tausta klaanien ulkopuolella antoi Aurinkotassulle Jokiklaanilaisille epäominaisia, mutta hyviä kykyjä. Aurinkotassu ei voinut karistaa hermostunutta olotilaansa, vaikka tiesi, ettei kukaan aavistanutkaan mitään hänen alkuperästään.

Kaikutassu tuhisi omalla pedillään Aurinkotassun vieressä. Kaikki muutkin oppilaat olivat jo nukahtaneet, kuten tavallista. Aurinkotassu taas sai harvoin unta yhtä nopeasti ja valvoikin muita oppilaita kauemmin.
Mustaturkkinen naaras muisteli keskusteluaan Kaikutassun kanssa ennen kuin vanhempi oppilas oli nukahtanut. Hän oli kertonut isästään ja tämän monimutkaisesta suhteesta Unitähteen. He olivat kuulemma olleet kumppaneita ja tajunneet vasta Unitähden odottaessa Kaikutassua, että he olivat parempia ystävinä. Ja nyt Kaikutassun isä oli kuollut, kuollut siinä taistelussa, jossa myös Valhetähti oli kuollut. Kaikutassu muisti paljon isästään ja oli kertonut paljon siitä, mitä he olivat tehneet yhdessä. Kaikutassun lämmin ja iloinen katse, kun hän oli puhunut isästään, oli saanut Aurinkotassun outoon olotilaan. Kaikutassun isä oli aina sanonut olevansa ylpeä pennustaan ja ollut leikkimässä ja viettämässä paljon aikaa tämän kanssa. Mutta Aurinkotassun isä taas...
Mitähän isä oli omasta pennustaan oikeastaan ajatellut? Emo oli aina sanonut, että isä olisi halunnut päästä pennustaan aluksi eroon, mutta sitten antanut vain olla. Toisinaan emo taas kertoi estäneensä Aurinkotassun kuoleman Valhetähden kynsiin. Tarina tuntui muuttuvan joka kerta Hopeaviillon sitä kertoessa, mutta Hopeaviilto aina kovasti sanoi sitä, että Valhetähti odotti vain suurta pennultaan tai muuten Aurinkotassu oli syntynyt turhaan. Emon silmissä oli kuitenkin aina outo palo, kun hän asiasta puhui.
Emo oli kertonut isästä aina mahtipontisia ja suuria tarinoita. Isä oli ollut kuulemma vahva ja voimakas eikä häntä vastaan kannattanut asettua. Hän oli voimakas myös johtajuudeltaan ja hän oli arvostettu kissa. Tai siihen asti, kun hän yritti pelastaa klaanit ja muut eivät täysin sitä arvostaneet, Unitähtin erityisesti. Emo kuitenkin kertoi kuinka klaanit olivat ikuisesti muuttuneet sen kaiken työn jälkeen, jota Aurinkotassu isä oli niin kovasti tehnyt. Ja olisi Aurinkotassun tehtävä jatkaa sitä, jotta asiat oikeasti etenisivät. Tai niin emo aina oli sanonut. Isän työ oli jäänyt kesken, vaikka hän oli saanut kissat seuraamaan Soturilakia paremmin kuin kuihin. Hopeaviilto tuntui kuitenkin aina jättävän tarinoista ja Valhetähden suunnitelmasta jotakin pois, sillä se tuntui aina niin vajaalta, kun Hopeaviilto siitä kertoi.
Hopeaviilto kuvasi isää suurena päällikkönä, joka oli noussut tyhjästä ja johtanut klaanit suuruuteen. Tai yrittänyt. Isä oli järkkymätön ja kivikasvoinen. Hän ei koskaan hymyillyt ellei ollut syytä. Hän oli pitänyt kuria ja hänellä ei ollut aikaa pennulleen. Tai edes halua viettää pentunsa kanssa aikaa. Hän oli saanut pennun vain siksi, että joku voisi jatkaa hänen tassunjäljissään. Hän ei ollut koskaan pentunsa luona ja Hopeaviilto tuntui aina sanovan sitäkin uudestaan ja uudestaan. Valhetähti ei välittänyt pennustaan eikä koskaan käynyt katsomassa häntä.
Aurinkotassu kuitenkin oli varma, että muisti edes ainakin yhden kerran, kun hänen isänsä oli ollut läsnä. Etäisesti hän muisti isän tuoksun ja sen kuinka hän oli ollut vierellä. Hän muisti kuinka hän oli leikkinyt isän kanssa jotain, kun emo oli ollut poissa.
Hän sulki silmänsä ja näki sumuisesti hymyn valkomustan kollin huulilla. Hän näki utuisen katseen, jonka hän kohtasi ja näki vain iloa vastassaan. Hän ei nähnyt inhoa tai vihaa kissan katseessa vaan iloa ja rakkautta. Sellaista katsetta hän ei ollut koskaan nähnyt emonsa silmissä, mutta kenen katse tämä sitten oli? Isän?
Mutta eihän se voinut olla totta. Aurinkotassu muisti vain niin vähän isästä, vaikka oli toisinaan varma, että isä olisi ollut hänen luonaan pidempiäkin aikoja. Hänen mielensä teki vain temppuja, sillä sisimmässään Aurinkotassu halusi, että hänen isänsä välittäisi hänestä. Tai olisi välittänyt, sillä nyt kolli oli kuollut. Ollut jo kuita. Ja emo oli aina sanonut, ettei isä välittänyt hänestä ja oli vain kerran käynyt katsomassa häntä; silloin, kun hän oli syntynyt.
Ei Valhetähti omasta pennustaan piitannut, ei piitannut nyt eikä piitannut ollessaan elossa.
Tai näin ainakin Hopeaviilto oli aina hampaat irvessä hänelle huutanut.

Haikarapentu - Ensimmäinen luku


Haikarapentu räpytteli silmiään, kun sisään pentutarhaan kantautui voimakasta auringonvaloa. Hän oli sisarustensa vieressä käpertyneenä emoonsa, Tarinamieleen, joka oli kietonut häntänsä pentujen ympärille. Vallaton nuori kolli ei olisi kuitenkaan jaksanut nukkua enää, ja hän kuuli aamupartiota järjestelevän Sadehännän. Hän pyristeli ulos Tarinamielen hännän yli, mutta kääntyi sitten katsomaan taakseen. Muut kissat nukkuivat yhä tuhisten, joten kolli päätti mennä ulos. Tämä asteli ulos pentutarhan suuaukosta, ja katsoi aamupartiota. Kolli halusi kovasti tehdä vaikutuksen isäänsä, joka oli klaanipäällikkö. Hän salaa unelmoi itsekin joskus johtavansa klaania, kuten Pilvitähti. Haikarapentu oli todella, siis todella ylpeä olevansa klaanipäällikön poika. Kolli ei ollut kissa, joka olisi kerskaillut siitä, hän oli enemmänkin vain ajatuksissaan hyvin ylpeä. Haikarapentu tunnisti partioon menevät kissat Kastanjaturkiksi, Tiikerililjaksi sekä tämän oppilaaksi Lukkotassuksi ja Piikkihernehännäksi. Kolli käveli heidän luokseen.
”Huomenta”, pentu sanoi ystävällisesti.
”Huomenta, Haikarapentu. Eivätkö emosi ja pentuetoverisi nuku vielä? Nyt on kovin aikainen”, Kastanjaturkki sanoi ystävällisellä äänellä.
”Joo, minua ei vain enää väsytä, ja tahdoin tekemistä”, kolli istui maahan.
”Selvä, mutta älä sitten aiheuta hankaluuksia tai herätä ketään?” naaras kehräsi hilpeästi.
”En tietenkään. Perhonen!” pentu huudahti leikkisästi ja painui aukiolle perhosen perässä. Se oli sininen, ja Haikarapentu oli innoissaan. Hän otti vauhtia ja loikkasi, mutta ei saanut napattua perhostansa millään kiinni, koska se oli niin korkealla. Tämä kohautti lapojaan ja suuntasi takaisin sinne, missä oli jutellut Kastanjaturkin kanssa. Nyt he olivat ilmeisesti menneet partioon, mutta hän näki houkuttelevan hännänpään, joka oli varmasti hänen isänsä, Pilvitähden. Miettimättä seurauksista hän loikkasi päällikön hännän kimppuun. Tuntiessaan nykäisyn hän kääntyi ja näki poikansa leikkimässä hännällään.
”Irti hännästäni, Haikarapentu”, Pilvitähti sanoi jämäkästi.
”Tylsää!” Haikarapentu vastasi närkästyneenä. Hän todella tahtoi tekemistä.
”Miksi et ole nukkumassa pentutarhassa Tarinamielen kanssa?” Pilvitähti kysyi tiukasti, kun oli siloittanut karvansa.
”Tarvitsin tekemistä, eivätkä klaaninvanhimmat ole vielä hereillä, eikä muut pennut, joten en voi edes leikkiä heidän kanssaan”, pentu selitti.
”Hyvä on. Minusta olisi kuitenkin parempi, että sinä menet takaisin pentutarhaan pois muiden jaloista”, päällikkö määräsi, ja heilautti häntäänsä kohti pentutarhaa. Haikarapentu olisi halunnut pistää vastaan, mutta ei viitsinyt, ettei tulisi mitään isompaa väittelyä. Kolli kuitenkin nosti häntänsä nopeasti ylös, koska keksi, että voisi tietää täsmälleen milloin joku heräisi leikkimään siellä. Iloisesti kolli tassutti sisälle, mutta törmäsi Tarinamieleen, kun naaras oli tulossa ulos pesästä. Mustavalkoinen kolli otti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa emonsa silmiin.
”Siinähän sinä! Minä olisin huolestunut, jos en olisi kohta löytänyt sinua”, Tarinamieli torui, kuitenkin lempeästi.
”Tiedän. Ei ollut mitään tekemistä!” Haikarapentu henkäisi.
”Sinä olet aina tekemisen perässä. No, mikäpä pentu ei olisi”, kuningatar hymyili, ja otti Haikarapennun niskanahasta.


”Ota kiinni!” Haikarapentu huudahti iloisesti Näätäpennulle heittäessään sammalpalloa, kun muut nukkuivat vieläkin. Naaras loikkasi, mutta kaatui maahan.
”Kömpelys!” Haikarapentu naurahti ystävällisesti, mutta juoksi sitten heti tarkistamaan, että olihan toinen pentu kunnossa. Yllättäen tämä ponkaisi ylös ja tönäisi Haikarapennun maahan hellästi.
”Kukas nyt on kömpelys?” naaras kehräsi leikkisästi. Haikarapentu huitoi tassuillaan, tietenkin kynnet sisällä, ja he alloittivat leikkitappelun. Ikirouta, vaaleanharmaa naaras, joka oli Näätäpennun, Mäyräpennun ja Huuhkajapennun emo nousi ylös ja asteli pentujen luo.
”Olkaa nyt vähän hiljempaa, muut nukkuvat vielä”, Ikirouta sanoi hiljaa, ja vaikka hänen äänensä ei ollut vihainen, mutta Haikarapentu ja Näätäpentu tottelivat.
”Selvä, mennään pihalle leikkimään”, Näätäpentu sanoi ja loikki ulos pentutarhasta Haikarapentu kintereillään. Kollin silmät loistivat, kun hän pääsi viimeinkin tekemään jotain ulos.
”Mitähän me voitaisiin tehdä?” Haikarapentu pohdiskeli.
”Mennäänkö katsomaan, olisiko klaaninvanhimmat jo hereillä?” Näätäpentu ehdotti. Kolli nyökkäsi pikaisesti ja oli jo juoksemassa kohti pesää, jonka ulkopuolella Valkohäntä otti aurinkoa.
”Hei, Valkohäntä! Voisitko kertoa meille jonkun tarinan?” Näätäpentu kysyi.
”Hei, voisinhan minä, antakaas kun mietin hetken”, vanhus vastasi venytellessään takajalkojaan. Haikarapennun häntä heilui puolelta toiselle kun hän odotti.
”Hmm… kerran minä voitin Varjoklaanilaisen yhdellä käpälällä. Hän oli joku soturi, joka ylitti rajan. No, minäpä näytin sille että meidänpä rajaa ei noin vain ylitetä! Jalkani oli venähtänyt juostessani jänistä kiinni. Halusin mennä pienelle kävelylle, mutta näinkin Varjoklaanilaisen riistavarkaissa! Se oli silloin vanhassa metsässä. Voi niitä aikoja… olisinpa taas nuori. No, kuitenkin, en voinut antaa hänen jatkaa varastelua. Annoin sille röyhkeällä karvakasalle opetuksen, kun hän kehtasikin sanoa, että Tuuliklaani oli niin heikkona ettei se jaksanut puollustaa rajojaan. Se kissa juoksi karkuun kuin pentu, eikä uskaltanut varmasti enää koskaan varastaa Tuuliklaanin riistaa, kun näki että Tuuliklaanilainen hoitelee riistavarkaan vaikka yhdellä käpälällä, jos on tarvis”, Valkohäntä kertoi.
”Olisiko mitään… kiinnostavampaa?” Haikarapentu kysyi. Hän ei oikein jaksanut kuunnella tälläistä.
”Vai kiinnostavampaa?” Valkohäntä sanoi itsekseen hiljaa.
”Niin, varmasti sinä olet jotain kokenut, kun olet niin vanha”, Haikarapentu sanoi. Valkohäntä hymähti.
”No, olettekos kuulleet Rikkotähdestä?” vanhus kysyi.
”Kai jotain olen kuullut. Luulin että häntä vain käytettiin pentujen pelottelemiseen”, pentu mutisi.
”No, vanhassa metsässä hän nousi Varjoklaanilaisten päälliköksi. Rikkotähti oli pelätty päällikkö, hän johti klaaninsa vaikka miten moneen taisteluun lyhyenkin ajan sisällä.” Valkohäntä keskeytti äkisti, kun Varissulka tuli ulos ja venytteli.
”Entäpä jos kertoisinkin heille auringonpesästä ja Keskiyöstä?” kolli keskeytti Valkohännän. Haikarapentu oletti ettei hän halunnut pennuille painajaisia. Mustavalkoinen kolli ei kuitenkaan pannut vastaan vanhukselle, mutta nyhti maasta ruohoa kynsillään.
”Mistä keskiyöstä?” Näätäpentu kysyi pää kallellaan.
”Keskiyö on mäyrä. Hän asuu auringonpesällä. Toisin kuin muut mäyrät Keskiyö ei tapa kissoja”, Varissulka aloitti.
”Mäyrä?” Näätäpentu kysyi kiinnostuneena.
”Niin. Teimme sinne matkan muiden klaanien kissojen kanssa kauan sitten.”
”Kerro lisää!” naaraspentu kysyi selkeästi kiinnostuneempana kuin Haikarapentu.
”Öö, taidan mennä nyt, hei sitten, Valkohäntä ja Varissulka”, kolli sanoi ja peruutti sitten ulos. Hän kuitenkin törmäsi johonkin kissaan.
”Varo vähän!” oppilas, jonka Haikarapentu tunnisti Aavatassuksi sähähti.
”Anteeksi”, kolli sanoi nähdessään, että Aavatassu oli kompastunut ja tiputtanut sammalensa maahan. ”Voin auttaa keräämään ne, jos tahdot”, hän ehdotti ystävällisesti.
”Olisit vain jaloissa. Menisit vain pentutarhaan”, naaras murahti vastaukseksi. Haikarapentu kohautti lapojaan ja luikki pentutarhaan. Jos Aavatassu ei kaivannut apua, miksi vaivautua? Siitähän vain valitettaisiin lisää.

Nyt loputkin pennut olivat heränneet. Haikarapentu leikki Pääskypennun kanssa sammalpallolla nyt hiukan äänekkäämmin, kun kaikki olivat heränneet eikä tarvinnut olla niin hiljaa. Haikarapentu kurkotteli saadaksen sen kiinni, mutta kompastui omiin jalkoihinsa kömpelösti ja kaatui vierellä olevaan pusikkoon. Pieni kolli vinkaisi, mutta nousi ja tunsi olevansa melkein kunnossa, mutta vasemmassa etutassussa oli piikki melko syvällä.
”Auts!” Haikarapentu sanoi kun kosketti vahingossa piikkiä tutkiskellessa käpäläänsä.
”No, mitä?” Pääskypentu loikki hänen viereensä.
”Sain piikin”, mustavalkoinen kolli vastasi näyttäen käpäläänsä.
”Mene parantajan pesälle, niin voidaan sittne jatkaa leikkimistä”, toinen pentu sanoi energisesti ja loikki sammalpallon kimppuun. Haikarapentu nyökkäsi pikaisesti ja hölkkäsi niin nopeasti kuin pystyi parantajan pesälle, jossa Tuuliklaanin parantaja, Routaruusu istui lajittelemaasa yrttejä.
”Tinjamia, hierakkaa… nuo lehdet näyttävät kyllä hiukan liian vanhoilta”, Routaruusu luetteli itsekseen yrttejä. ”Ai, hei, Haikarapentu. Onko jokin hätänä?” Valkea naaras kysyi kääntäen katseensa häneen.
”Sain piikin tassuuni”, kolli sanoi yrittäen kuullostaa siltä, ettei se edes sattunut.
”Selvä, anna, kun minä otan sen pois”, parantaja sanoi ystävällisellä äänellä ja nuoli piikin ympäriltä. Sitten hän veti sen pois ja Haikarapentu vinkaisi, kun ei ollut olettanut sen sattuvan niin paljon.
”Kiitos!” kolli kuitenkin naukaisi, kun Routaruusu levitti siihen jotain yrttiä.
”Tulethan käymään tai sanot emollesi jos siihen alkaa sattumaan pahemmin?” kissa kehotti ja Haikarapentu nyökkäsi vastaukseksi kipittäessään ulos pesästä.


//okei tästä tuli vähän sekava ja tapahtu ehk liikaa juttuja mutta pentutarinoihin on nii vaikee keksiä sisältöä </3

Liekkisade - yhdeksästoista luku

“Ei, katso, Kaislatassu. Kun hyökkäät, sinun täytyy mennä alitseni, koska minä olen sinua isompi, ei sivultani”, Liekkisade ohjeisti oppilastaan, joka näytti keskittyvän koulutukseensa todella. “Jos yrität sivultani, voin nopeasti kääntyä ja heittää sinut nurin.”
“Selvä, saisinko yrittää uudelleen?” oppilas kysyi. Liekkisade nyökkäsi ja asettui ikään kuin odottamaan iskua. Tällä kertaa pienempi oppilas tuli mestarinsa ali ja kun kolli yritti kääntyä puolustautuakseen, Kaislatassu oli jo hänen niskassaan. Liekkisade päätti hiukan testata oppilastaan, ja painui maahan kuin olisi jo luovuttanut. Kuullessaan naaraan voitonriemuisen hihkaisun, Liekkisade heitti hänet päältään ja painoi oppilaan maahan.
“Sinun täytyy aina olla varuillasi, vasta kun kissa pakenee, hän on varmasti luovuttanut”, kolli sanoi ystävällisesti. “Riittää tältä päivältä, menemme illalla rajapartioon.” Liekkisade heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja juoksi koko matkan leiriin saakka.

“Mene sinä syömään, ilmoitan kyllä sitten kun menemme rajapartioon”, Liekkisade tokaisi Kaislatassulle, joka oli jo menossa Lummetassun luo. Kollilla oli ensiksi muita suunnitelmia, ennen kuin hän söisi itse. Liekinoranssi soturi meni pentutarhan suuaukosta sisään ja etsi katseellaan kumppaniaan. Laventelinenä istui pesemässä itseään vuoteellaan.
“Ei taida mennä enää kauaa, että pennut syntyvät”, hän kuiskasi lempeästi.
“Ei niin. En malttaisi odottaa”, Laventelinenä vastasi, ja Liekkisade peitti hänet nuolaisuihin.
“En minäkään. Haen sinulle jotain syötävää kohta, jos vain tahdot.”
”Kiitos, se olisi mukavaa”, harmaa naaras hymyili. Liekkisade istui hänen edessään pesemässä itseään.
”Miten oppilaasi kanssa sujuu?” Laventelinenä kysyi.
”Hienosti. Kaislatassu oppii nopeasti, hänestä tulee mainio soturi jonain päivänä”, kolli kehräsi.
”Voin uskoa, kun sinä olet mestarina. Meidän pennuistammekin tulee varmasti hienoja sotureita.” Liekkisade hieroi kuonoaan kumppaninsa poskeen ja meni ulos tuoresaaliskasalle. Hän nappasi sieltä pulskan vesimyyrän jonka kuljetti kumppanilleen.
”Tässä. Voit syödä sen”, liekinoranssi kolli hymähti.


”Kaislatassu, aika mennä iltapartioon!” Liekkisade kutsui oppilastaan. Naaras istui oppilaiden pesän ulkopuolella sukien itseään, mutta nousi heti kun häntä kutsuttiin.
”Keitä muita tulee?” Kaislatassu kysyi innokkaasti.
”Liekkilehmus, Täplätuike ja Tuhkatassu”, Liekkisade nyökkäsi aukiolla valmistautuvia kissoja kohti ja sitten hölkkäsi sinne Kaislatassu kintereillään.
”Oletteko valmiita?” partiota johtava Liekkilehmus kysyi. Liekkisade nyökkäsi, ja kun kaikki olivat valmiina, partio lähti leiristä.
”Menemme tarkistamaan Taivasklaanin rajan ensiksi”, Liekkilehmus tokaisi suunnaten sen rajalle. Hetken kuluttua Taivasklaanin rajamerkit olivat huomattavissa. Taivasklaaninkin partio oli juuri merkkaamassa rajoja, joten Täplätuike nyökkäsi tervehdykseksi.
”Onko ollut hyvin riistaa?” Liekkilehmus naukaisi ohi mennessään.
”Kyllä, pian koittaa viherlehden aika”, Taivasklaanin partiota johtava Nopsavarjo vastasi kohteliaalla äänensävyllä. Sitten molemmat partiot jatkoivat matkaansa sanomatta enää sanaakaan. Yllättäen Liekkisade kuuli, että Kaislatassun maha murisi.
”Etkö syönyt leirissä? Minähän käskin”, kolli kysyi oppilaaltaan.
”Oikeastaan en syönyt. Halusin näyttää Lummetassulle mitä opin tänään, eikä ollut nälkä, ja unohdin”, Kaislatassu kuullosti hermostuneelta, ikään kuin tämä olisi pelännyt että Liekkisade suuttuisi. Kuitenkin kolli vain huokaisi, ja pudisteli hiukan päätään.
”Syö ensi kerralla kun siihen on tilaisuus, kiltti?”
”Syön tietenkin, mutta voimmeko pysähtyä saalistamaan?” naaras sanoi katsoen Liekkisadetta.
”Ehkä tulomatkalla. Tule, ettemme jää jälkeen”, oranssi kolli sanoi juosten muut kiinni. Merkittyään rajat partio kääntyi lähteäkseen.
”Jäämme Kaislatassun kanssa saalistamaan”, Liekkisade totesi.
”Älkää viipykö kauaa”, Liekkilehmus nyökkäsi ja johti partiota takaisin leiriin. Liekinoranssi kolli odotti kunnes musta naaras oli kadonnut puiden sekaan, ja kääntyi Kaislatassua kohti.
”Emme mene kalastamaan nyt, vaan etsimme maariistaa. Näyttäisitkö vaanimisasentosi?” kolli ehdotti oppilaalleen, joka pudottautui asentoon hiukan kömpelösti.
”Älä anna häntäsi liikkua, se rapisuttaa lehtiä.” Kaislatassu nyökkäsi. ”No, haistatko mitään?” Liekkisade kysyi naaraalta.
”Hmm… myyrän!” oppilas sanoi innoissaan.
”Oikein hyvä, mutta pidä Tähtiklaanin tähden hiukan vähemmän meteliä, kiitos”, kolli kuiskasi oppilaansa korvaan. Kaislatassu maisteli ilmaa ja Liekkisadekin pudottautui matalaksi ettei säikyttäisi oppilaansa myyrää, ja katsoi, kun tämä hiipi hiljaa sitä kohti. Kun ajoitus oli hyvä, naaras loikkasi ja puri myyrän kuoliaaksi.
”Voinko syödä tämän? Minulla on hirveä nälkä!” Kaislatassu kysyi.
”Klaani tulisi kyllä ruokkia ensin… toisaalta emme ole metsästyspartiossa. Kuitenkin minusta olisi parempi että jakaantuisimme, niin saisimme enemmän riistaa”, Liekkisade ehdotti heilauttaen häntäänsä merkiksi Kaislatassulle mennä etsimään.


”Seis! Etkö huomannut, että tuo hiiri oli menossa Taivasklaanin puolelle?” Liekkisade kiiruhti pysäyttämään Kaislatassun, joka katseli käpäliään vaivaantuneena.
”En minä tajunnut. Anteeksi, tuo ei tule toistumaan. Mutta miksi se haittaisi niin paljon? Eivätkös Taivasklaanilaiset taistelleet meidän puolellamme silloin?” oppilas kysyi yhä hiukan hermostuneena.
”Ei se mitään. Mutta vaikka olet oikeassa, emme halua ärsyttää Taivasklaania. Se ehkä oli samalla kannalla silloin, mutta en usko sen katsovan hyvällä jos Jokiklaanin oppilas varastaa heiltä hiiren. Sitä paitsi emme kaipaa Taivasklaanin vihaa, kun mikään klaani ei varmasti ole vielä vahvistunut täysiin voimiinsa. Taistelu on viimeisin asia jota haluamme näin pitkän lehtikadon jälkeen”, Liekkisade selitti itsekin hiukan vaivaantuneena.
”Ehkä meidän on parasta palata leiriin, saalista on jo tarpeeksi. Sinäkin saat varmasti syödä sitten jotain.” Liekinoranssi kolli heilautti nopeasti häntäänsä merkiksi seurata ja kääntyi lähteäkseen kohti leiriä. Hän juoksi koko matkan vaikkakin välillä hiljensi ja katsoi taakseen seurasiko Kaislatassu yhä.

”Haistan… myyrän!” Lummetassu naukaisi Ilveskuuran kysyessä häneltä, haistoiko tämä mitään. Kolli pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi kohti pientä otusta. Liekkisde odotti jännittyneenä saisiko tämä sen kiinni, valmiina syöksymään paikkaan, jonne se todennäköisimmin karkaisi, jos huomaisi oppilaan vaanimassa sitä. Lummetassu kuitenkin hyppäsi juuri oikealla hetkellä ja sai kuin saikin myyränsä kiinni. Tämä ilmestyi selkeästi innoissaan näyttämään saalistaan.
”Oikein hyvä. Jatketaan saalistusta. Minusta pitäisi hajaantua pareittain”, partiota johtava Pikimusta ehdotti, ja kaikki nyökyttelivät.
”Jos minä olen Hiekkatuulen pari, niin Ilveskuura ja Liekkisade, te voisitte olla oppilaittenne parit. Niin saisimme enemmän riistaa kuin joukossa kulkiessa”, Pikimusta tokaisi. Liekkisade piti mustasta naaraasta, joka oli mukava ja tuntui olevan melko itsevarma partioidenkin johdossa. Hän tiesi tämän olleen soturina paljon kauemmin kuin liekinvärinen kolli oli itse ollut, ja tämä uskoi saavansa itsekin vanhetessaan samanlaista itsevarmuutta, kun tietäisi, että klaanitoverit usein tottelisivat valittamatta. Oppilaan kouluttaminen oli varmastikin hyvää harjoitusta siihen, ja hänestä tuntui jo kuin Kaislatassusta tulisi vaikka kuinka hyvä soturi joskus. Kolli myös tahtoi olla niin hyvä isä tuleville pennuilleen kuin vain voisi, olla heille luottamuksen arvoinen ja neuvoa heitä aina, kun voisi. Hän pudisteli nopeasti päätään ja oli juuri lähtemässä Kaislatassu mukanaan, mutta haistoi Kultaliekin. Hän oli Liekkisateen kumppanin, Laventelinenän sisko, joten hänestä tuntui kuin naaraalla olisi ollut jotain tärkeää.
”Kultaliekki? Mitä sinä täällä teet?” Hiekkatuuli kallisti hiukan päätään kun näki naaraan.
”Liekkisateelle minulla oli asiaa. Laventelinenän… synnytys alkoi”, hän sanoi hengästyneenä, ja oli harmasti juossut ihan koko matkan etsiessään Pikimustan partiota, jonka mukana Liekkisade oli.
”Tulen heti”, Liekkisade naukui katsoen toiveikkaana Pikimustaan, joka hymähti hänelle.
”Mene vain. Kumppanisi tarvitsee sinua enemmän kuin partio”, musta naaras sanoi lempeästi. Liekkisade juoksi Kultaliekin rinnalla leiriin ja sitten pentutarhaan.

”Liekkisade. Sait kolme tervettä pentua”, Vesitassu naukui päästäessään kollin sisään pentutarhaan. Liekinoranssi kolli katsoi lempeästi kumppaniaan ja kolmea pientä pentua, jotka hän näki. Laventelinenä pyysi häntä nimeämään ensimmäisen pennun, joka oli harmaa raidallinen. Pennulla oli vaaleita kuvioita, mutta yksi asia pisti hänen silmiinsä. Sen turkki oli melko piikikkään näköistä, joten hän ehdotti nimeksi Ohdakepentua. Seuraavan pennun nimen Liekkisade olisi halunnut Laventelinenän päättävän, mutta naaras oli kieltäytynyt.
Kolli mietti hetken, kunnes keksi nimen ruskehtavan oranssille kollille. ”Miten olisi Viserryspentu?”
”Se on hyvä. Viimeinen voisi olla Laulupentu”, Laventelinenä ehdotti hymyillen ja kehräten hiukan voimattomasti. ”He ovat niin kauniita.”
”Niin ovat. En malta odottaa että näen millaisia kissoja heistä kasvaa”, Liekkisade vastasi hymyillen. Hän oli pakahtumaisillaan ilosta. Kolli rakasti jo nyt kaikkia kolmea pentuaan, toivoen heidän joskus rakastavan häntä yhtä paljon. ”Toivon niin paljon, että voin olla heille hyvä isä”, tämä huokaisi.
”Minä tiedän, että sinä olet heille. En voisi toivoa parempaa kumppania”, Laventelinenä kuiskasi katosen Liekkisateen sinisiä silmiä lempeästi. Hymy nousi väkisinkin kollin huulille.

Muutaman seuraavien päivien aikana Liekkisade kävi katsomassa pentujaan ja kumppaniaan niin usein, kun pystyi. Hän odotti innolla sitä päivää, kun pennut avaisivat silmänsä.

KUUDES LUKU

Laventelinenä oli siirtynyt jo jokin aika sitten pentutarhaan viettämään suurimman osan päivistään, eikä hän enää osallistunut partioihin tai muihin soturin velvollisuuksiin. Silloin tällöin - aina kun hänellä oli energiaa, eikä liikaa kipuja - hän auttoi kyllä Vesitassua parantajan pesässä, vaikka Vesitassu kuinka yritti hätyytellä häntä takaisin pentutarhaan lepäämään.
Pentutarhan asukkaat olivat vähentyneet huimasti viimeisten kuiden aikana. Paikalla olivat enää Laventelinenän lisäksi Orvokkiliekki ja Supihammas pentuineen: kaikista muista pennuista oli tullut jo oppilaita ja sitä myöten kunigattaret olivat siirtyneet takaisin sotureiden pesään nukkumaan. Laventelinenä oli toisaalta kiitollinen siitä, että pentutarhassa ei ollut aivan liian kova meteli, vaikka Orvokkiliekin ja Supihampaan pennuista kyllä lähtikin ääntä.
Laventelinenä suki turkkiaan puhtaaksi pentutarhan edustalla. Hän katseli, kuinka Iltapentu, Ruskopentua ja Välkepentu leikkivät keskenään jonkinlaista painileikkiä. Hämähäkkipentu pyöriskeli Sädepennun kimpussa, selkeästi yrittäen saada naarasta leikkimään keskenään.
Pentujen leikkien seuraaminen sai Laventelinenän kehräämään hiljaa itsekseen. Vaikka hän tiesi, että hänen omat pentunsa voivat syntyä nyt minä hetkenä hyvänsä, hän ei siltikään millään malttanut odottaa. Hän oli jo alustavasti miettinyt nimiä, mutta hänestä tuntui kuin hänen päänsä löisi tyhjää. Nimien keksiminen oli niin… lopullista. Entä jos nimi ei olisi täydellinen? Entä jos pentu ei tykkäisikään nimestään?
“Hei, Laventelinenä”, Kultaliekin ääni sai Laventelinenän kääntymään kohti oranssia naarasta, joka kantoi suussaan kalaa. Hän asetti kalan Laventelinenän eteen. “Toin sinulle hieman ruokaa.”
Yleensä Liekkisade oli se, joka toi Laventelinenälle riistaa, joten Laventelinenä oli yllättynyt nähdessään siskonsa. “Missä Liekkisade on?” Viime aikoina Laventelinenä oli ollut hieman huolissaan kumppanistaan - olihan Liekkisade lähtenyt pienelle matkalle etsimään isäänsä ja palattuaan takaisin Jokiklaaniin Laventelinenä ei oikein halunnut päästää kollia silmistään.
“Partiossa”, Kultaliekki sanoi ja heilautti myötätuntoisesti häntäänsä. Hän tiesi kuinka suojelevainen Laventelinenä tällä hetkellä oli Liekkisateesta. “Hän palaa varmasti kohta. Kuinka voit tänään?”
“Ihan hyvin”, Laventelinenä sanoi. “Tänään on ollut hieman enemmän kipuja, mutta muuten olen pärjäillyt kyllä.”
Huoli kuitenkin välähti Kultaliekin vihreissä silmissä. “Ehkä sinun kannattaisi jutella Vesitassulle… En halua, että sinulle tai pennuille käy mitään. Entä jos kivut ovatkin merkki jostain vakavammasta?”
“Liekkisade patisti minut jo eilen Vesitassun luokse. Hän sanoi kaiken olevan kunnossa”, Laventelinenä yritti rauhoitella Kultaliekkiä.
“Jos kerran olet varma…”
“Olen, olen.”
“Hyvä on…” Kultaliekki mumisi, mutta sitten hänen katseensa kirkastui hieman. “Oletko jo puhunut Liekkisateen kanssa pentujen nimistä?”
“Hieman, mutta emme ole vielä päätyneet yhteenkään nimeen, joten odotamme pentujen syntymistä ja päätämme sitten”, Laventelinenä sanoi ja huokaisi. “En malta odottaa.”
Kultaliekki kehräsi ja puski siskoaan kylkeen. “En minäkään! Sinusta tulee mahtava emo, ja Liekkisateesta mahtava isä! Ja Hopeatassu ja Aarretassukin saavat serkkuja! Ah, tästä tulee täydellistä.”
Laventelinenä ei voinut olla kehräämättä siskonsa sanoille ja hän nuolaisi tätä korvasta. “Toivon vain, että synnytys menee hyvin…”
“Totta kai se menee! Sinä olet vahva kissa, Laventelinenä, ja Vesitassu on hyvä parantaja - vaikka hän onkin vielä oppilas. Auttoihan hän Yksisiipeäki synnyttämään, ja kaikki meni todella loistavasti. Ei sinulla ole syytä huoleen.”
“Olet oikeassa”, Laventelinenä sanoi. “Minä- auts!”
Kultaliekin silmät täyttyivät heti huolesta ja pelosta, kun Laventelinenä irvisti kivusta. “Kaikki hyvin?”
“Joo, vatsani vain- auts!” Laventelinenästä tuntui siltä kuin jokin olisi kiristänyt hänen vatsaansa. Naaraan kasvot olivat kivuliaassa irveessä ja hänen selkänsä kyyryssä, kun hän yritti selvitä kipuaalloista.
“Haen Vesitassun”, Kultaliekki sanoi nopeasti, nuolaisi siskonsa korvaa ja loikki pois kuin hänen häntänsä olisi ollut tulessa.
Lähistöllä ollut Orvokkiliekki saapui heti Laventelinenän luokse, kun hän tajusi jonkin olevan vialla. “Sattuuko pahasti?”
Laventelinenä vain nyökkäsi, mutta se oli tarpeeksi Orvokkiliekille, joka ohjasi kuningattaren sisälle pentutarhaan makaamaan sammalpesän päälle. Hän alkoi varovaisesti hieroa Laventelinenän vatsaa - se auttoi kipuun hieman, mutta Laventelinenä älähteli silti kivusta.
“Synnytys on alkanut. Ei mitään hätää”, Orvokkiliekki selitti rauhallisesti. Hänen äänessään oli emon lempeyttä. “Sinusta tulee pian emo, Laventelinenä, keskity siihen ajatukseen ja kipu helpottuu jo heti. Pennut ovat kohta täällä.”
Laventelinenä yritti keskittyä kivun sijasta Orvokkiliekin sanoihin ja ajatukseen tulevaista pennuista. Kuinka hän vetäisi ne hännällään lähemmäs itseään ja upottaisi kuononsa heidän turkkeihinsa. Kuinka pennut kiipeilisvät hänen päällään ja naukuisivat kun he haluaisivat ruokailla. Kuinka Laventelinenä katsoisi pentujen kasvavan ja ihmettelevän maailmaa, sitten heistä tulisi oppilaita ja lopulta sotureita…
“Tässä hieman katajanmarjaa ja timjamia helpottamaan synnytystä ja sen aiheuttamaa kipua sekä ahdistusta”, Vesitassun ääni tavoitti Laventelinenän tietoisuuden, ja kuningatar avasi silmänsä.
Vesitassu oli tuonut Laventelinenän kuonon eteen kasan yrttejä, joista Laventelinenä osasi hajun perusteella tunnistaa vain timjamin: hän oli ollut joitakin auringonkiertoja sitten keräämässä sitä Vesitassun kanssa.
Laventelinenä ei vastustellut vaan lipaisi yrtit suuhunsa, pureskeli hetken ja sitten nielaisi ne, toivoen niiden auttavan kipuun. Supistukset tulivat jälleen voimakkaina aaltoina, jotka saivat naaraan käpertymään ja ulvaisemaan kivusta.
“Ensimmäinen synnytys on aina raskain”, Vesitassu puhui rauhoittavalla äänellä ja paineli Laventelinenän vatsaa. “Mutta sinä selviät tästä kyllä. Orvokkiliekki, voitko hakea vettä?”
Orvokkiliekki nyökkäsi ja loikki ulos pesästä.
“Missä… Liekkisade on?” Laventelinenä puuskutti supistusten välistä. Hän halusi kumppaninsa rinnalleen - nyt heti.
“Kultaliekki on hakemassa hänet, ei hätää”, Vesitassu vastasi. “Sinun täytyy ponnistaa nyt. Pennut ovat tulossa.”
Ja niin alkoi Laventelinenän synnytys. Se ei ollut pitkä eikä vaikea, mutta kivulias kylläkin - Laventelinenä oli siro naaras, mikä teki synnytyksestä kivuliasta. Liekkisade saapui hyvin pian synnytyksen jälkeen pentutarhaan rauhoittelemaan ja tukemaan Laventelinenää, ja Vesitassu hätisti kaikki muut pesästä sen jälkeen, kun Orvokkiliekki oli palannut veteen kostutetun sammaleen kanssa. Laventelinenän koko perhe - kaikki kolme sisarusta, vanhemmat, ja jopa Aarretassu sekä Hopeatassu - odottivat pesän ulkopuolella jännittyneinä ja uteliaina, kunnes Laventelinenän synnytys oli ohitse ja he pääsivät katsomaan pentuja.
Laventelinenä oli synnyttänyt kolme pentua: kaksi naarasta ja yksi kolli. He olivat kaikki keskenään hyvinkin erinäköisiä, mutta silti niin todella, todella kauniita.
Ensimmäiseksi syntyi harmaa naaraspentu, jonka Liekkisade nimesi Ohdakepennuksi. Ohdakepentu oli raidakas, vaaleanharmaa naaras, jolla oli valkoista kuviointia. Toinen pentu syntyi heti Ohdakepennun jälkeen, ja vaikka Liekkisade kuinka vaati Laventelinenää nimeämään toisen pennun, Laventelinenä ei tähän suostunut: Liekkisade nimesi pentueen ainoan kollin Viserryspennuksi. Viserryspentu oli kuvioinniltaan melko identtinen Ohdakepennun kanssa, mutta hänen värityksensä oli harmaan sijasta rusahtavan oranssi. Viimeinen pentu oli pentueen toinen naaras, ja tälle pennulle Laventelinenä antoi nimeksi Laulupentu. Laulupentu oli pieni naaras, jonka selkä oli harmaanruskea ja kaulan sekä vatsan valkoisessa värityksessä oli mustia pilkkuja.
“He ovat niin kauniita”, Laventelinenä kuiskasi, kun hän oli vetänyt pennut itseään vasten.
“Niin ovat”, Liekkisade vastasi ja nuolaisi Laventelinenän korvaa lempeästi. “Koko järven kauneimmat pennut.”

Seuraavien päivien aikana Laventelinenä pysyi aina lähellä pentujaan. Heidän silmänsä eivät vielä olleet avautuneet, mutta Vesitassu vakuutti - yhdessä muiden kuningattarien kanssa - sen tapahtuvan kyllä piakkoin. Laventelinenä ei malttanut odottaa nähdä millaiset silmät hänen ja Liekkisateen pennut saisivat, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.
Laventelinenän emo Aamulaulu tuli melkein yhtä usein katsomaan pentuja kuin Liekkisade ja hän myös usein jäi pentutarhaan hetkeksi pennunpentujensa seuraksi. Laventelinenä oli emolleen kiitollinen sekä seurasta että avusta, jota tämä tarjosi läsnäolollaan ja neuvoillaan.
“Hehän kasvavat nopeasti”, Aamulaulu totesi yhtenä iltana, kun hän oli jälleen kerran vierailemassa Laventelinenän ja pentujen luona. “Kohta he ovat jo oppilaita!”
“Eivät nyt sentään”, Laventelinenä hymähti. “Eiväthän he ole edes avanneet silmiään vielä!”
“Saakohan kukaan heistä sinun silmiäsi? Minusta jotenkin tuntuu, että Viserryspentu saa isänsä silmät”, Aamulaulu sanoi pienen naurahduksen kanssa. “Ja Ohdakepennun turkki on niin kaunis! Hän sai sinulta harmaan värin.”
“Niin sai”, Laventelinenä kehräsi ja nuolaisi harmaata kollipentua. “Hän on niin kaunis.”
“Laulupentukin on saanut sinun väriäsi”, Aamulaulu totesi, “mutta hän on kyllä pennuista kaikista erilaisin.”
“Kaunis silti.” Laventelinenä nuolaisi myös Laulupentua, ja sitten vielä Viserryspentua. “Heistä kasvaa niin upeita kissoja, tiedän sen jo nyt.”
“Aivan varmasti”, Aamulaulu kehräsi. “Tarvitsetko jotain? Ruokaa? Vettä? Yrttejä?”
Laventelinenä pudisti päätään. “Liekkisade oli tuonut riistaa juuri ennen kuin tulit, joten olen jo syönyt, eikä minulla janokaan ole.”
Aamulaulu nuolaisi tyttärensä päälakea. “Liekkisade on hyvä kumppani. Muista vain pyytää, jos tarvitset jotakin - ihan mitä tahansa.”
“Muistan muistan”, Laventelinenä naurahti. “Olet sanonut tuon nyt monta kertaa viimeisten päivien aikana. Kyllä minä pärjään, Aamulaulu.”
“Tiedän”, Aamulaulu kehräsi. “Haluan vain olla varma.”
Laventelinenä vain kehräsi vastaukseksi emolleen. Lämmön tunne valtasi hänen sydämensä, kun hän ymmärsi kuinka paljon hänen ympärillään oli kissoja, jotka välittivät hänestä ja hänen pennuistaan. Liekkisade, tietenkin, sekä Laventelinenän vanhemmat Aamulaulu ja Täplätuike. Puhumattakaan Laventelinenän sisaruksista, jotka kävivät jokainen vuorotellen katsomassa Laventelinenää. Vesitassu vaikutti välittänä myös, eikä vain siksi, että hän oli Jokiklaanin parantajaoppilas - kolli vaikutti todella välittävän. Myös Syvänneturkki kävi silloin tällöin katsomassa Laventelinenää, olivathan he kaksi ystäviä keskenään.
Laventelinenä oli todella kiitollinen jokaiselle jokiklaanilaiselle. Emona oleminen oli pelottavaa ja haastavaa, mutta Laventelinenä tiesi, ettei hän tulisi olemaan hetkeäkään yksin - ja suurimpana syynä oli Liekkisade. Kolli oli loistava kumppani ja mahtava isä, ja Laventelinenä tiesi Liekkisateen tekevänsä kaikkensa kumppaninsa ja pentujensa eteen aivan kuten Laventelinenäkin. He viisi - Laventelinenä ja Liekkisade, Ohdakepentu, Viserryspentu ja Laulupentu - tulevat olemaan onnellinen perhe täynnä lämpöä ja rakkautta, sen Laventelinenä hiljaa lupasi pennuilleen.
Laventelinenän mielestä Ohdakepentu, Viserryspentu ja Laulupentu olivat saaneet parhaimman mahdollisen perheen.

Viides luku – The memories stay with me

Klaanit olivat kokeneet monta menetystä ja niin monta kissaa oli kuollut. Neljässä klaanissa valta vaihtui ja neljä uutta päällikköä astui johtamaan klaaneja. Asiat olivat alkaneet mennä taas parempaan ja jo ensimmäisen puolenkuun tapaamisen aikana parantajien välinen ilmapiiri oli taas avoimempi. Kun Tähtiklaani oli ollut poissa, olivat jopa parantajat joutuneet pidättäytymään menemästä toisten klaanien reviireille pyytämään tai antamaan apua. Nyt asiat olivat taas toisin.
Oli kuitenkin yksi kiireinen asia, joka parantajien oli pakko hoitaa; Jokiklaanin parantajatilanne. Kaamosmarja oli kuollut ja jättänyt jälkeensä Vesitassun, jonka koulutus oli pahasti kesken. Sudenlaulu oli nostanut asian ensimmäisenä esiin. Jonkun parantajista olisi autettava Vesitassua eteenpäin koulutuksessaan. Järkevin valinta olisi Varjoklaanin Surulintu tai Taivasklaanin Mistelisydän ottaen huomioon, että he olivat Jokiklaanin rajanaapureista. Mutta molemmat naaraista olivat olleet oudon vastahakoisia. Mistelisydän oli selittänyt tilanteensa Riesatassun koulutuksen kanssa ja jollain muulla hölynpölyllä, jota Sudenlaulu ei ollut jaksanut edes kuunnella. Surulinnulla ei ollut oppilasta, mutta se oli taas hänen syynsä, koska kukaan ei sitten olisi Varjoklaanissa hoitamassa parantajan tehtävää. Sudenlaulu oli varma siitä, että sana Vesitassun sukujuurista Vesikauhuun oli vaikuttamassa niin Mistelisydämen kuin Surulinnunkin mielipiteeseen. Sudenlaulu oli päästänyt syvän huokauksen heidän vastahakoisuudelleen ja sanonut, että hän hoitaisi Vesitassun koulutusta eteenpäin. Ja hän tekisi sen mielellään. Vesitassu oli kirkas oppilas, jolla oli paljon intoa ja oppimisen halua. Valotassu, Sudenlaulun oma oppilas oli ollut hermostunut ajatuksesta, että Sudenlaulu jättäisi hänet yksin järven toiselle puolelle hoitamaan kokonaista klaania.
Se oli yksi toinen syy, miksi Sudenlaulu näki hyväksi, että hän opettaisi Vesitassua. Valotassu pääsisi näkemään, että hän pärjäisi, kun joutuisi tositilanteisiin.

Siitä oli jo muutama kuu, kun Sudenlaulu oli lupautunut hoitamaan Vesitassun koulutusta Tähtiklaanin rinnalla. Kyllä vain, Tähtiklaani puhui heille taas. Sudenlaulu kertoi Vesitassulle, että hänkin oli saanut koulutuksensa osittain Tähtiklaanilta hänen oman mestarinsa kuoltua. Sudenlaulu ymmärsi, miltä se tuntui, kun menetti niin tärkeän kissan kuin oman mestarin kesken kaiken. Ja siksi hän koki sen niin tärkeäksi, että Vesitassu saisi elävältä kissalta koulutusta, sillä vaikka Tähtiklaanin kuolleet kissaf olivar päteviä, oli se silti tyhjän tuntuista omalla tavallaan.
Valotassu oli ollut hermoraunio sinä päivänä, kun Sudenlaulu oli lähtenyt ensimmäistä kertaa Jokiklaaniin. Se veisi aikaa, mutta Valotassu näkisi pian kuinka hyvin hän pärjäsi. Palattuaan Sudenlaulu oli sättinyt Valotassun vanhempia siitä, että he olivat auttaneet poikaansa. Vaikka sekä Tuulihännällää ja Lehmussydämmellä oli normaaliin soturiin verrattuna enemmän tietoa yrteistä ja kykyä auttaa, Sudenlaulu halusi Valotassun toimivan ihan yksin.
Jokiklaanin menemisessä oli myös se hyvä puoli, että Sudenlaulu pystyi jollain tavalla parantamaan Jokiklaanin ja Myrskyklaanin välistä suhdetta, joka oli kireytynyt ennen tapahtunutta sotaa. Ja hän pääsi näkemään veljeään Ilveskuuraa, joka oli yhdessä Olkiväreen kanssa muuttanut Jokiklaaniin ennen taistelun alkamista.
Sudenlaulun oli pakko myöntää, että hän piti Vesitassusta yllättävän paljon. Vesitassun syvä välittäminen muista kissoista ja loppumaton uteliaisuus saivat Sudenlaulun aina hymyilemään hieman. Vesitassu oli myös nopea oppija, mikä oli Jokiklaanin kannalta hyvä asia. He tarvitsivat hyvää parantajaa ja Vesitassusta tulisi oiva sellainen. Sudenlaulu näki nuoressa kissassa itseään. Hän näki sen uteliaisuuden yrtteihin ja Tähtiklaaniin, hän näki sen avoimuuden ja uskon muiden hyvyyteen ja sen, miten Vesitassu ei välittänyt muiden mielipiteistä.
Sudenlaulu näki oivan, kirkkaan, taitavan ja välittävän kissan, josta oli tulossa upea parantaja. Ja silti Sudenlaulu näki joidenkin Jokiklaanin kissojen katseissa epäilyksen vivahteen; he näkivät murusen Vesikauhua Vesitassussa. Vesitassu ei kuitenkaan välittänyt moisesta tai ainakaan ei vaikuttanut siltä ja Sudenlaulu ei voinut peittää sitä ylpeyden tunnetta, jota tunsi katsellessaan Vesitassua.
”Vesitassu, muistatko, mitä tämä yrtti tekee?” Sudenlaulu kysyi ja osoitti kuonollaan edessään kasvavaa kasvia. Tämä kasvi on hieman samannäköinen yhden toisen yrtin kanssa ja siksi niien erottaminen toisistaan on tärkeää. Vesitassu asteli lähemmäs ja ensin katsoi kasvia ja sitten haistoi sitä. Sudenlaulu odotti vastausta ja oli tyytyväinen jo siihen, miten Vesitassu tunnisti sekä niin silmillään kuin hajuaistillaan.
”Valkolatva”, kolli sanoi sitten ja katsahti Sudenlaulua, joka hymyili hieman.
”Aivan oikein”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Minkä kasvin kanssa se menee usein sekaisin, jos ei katso ja haista tarkkaan?”
”Kierumataran”, Vesitassu sanoi ja hänen huulillaan oli hymy. Sudenlaulu nyökkäsi taas.
”Kerro, mihin niitä molempia käytetään”, Sudenlaulu pyysi.
”Kierumataran avulla hauteet saadaan pysymään paikoillaan”, Vesitassu kertoi ja istui alas, hänen harmaa turkkinsa heiluen tuulessa. ”Valkolatvaa käytetään taas myrkytyksiin, se on paras lääke niihin.”
”Hienoa, Vesitassu”, Sudenlaulu nyökkäsi Jokiklaanin oppilaalle. ”Onko varastossasi valkolatvaa tarpeeksi?”
”Sitä voisi olla hyvä kerätä hieman lisää”, Vesitassu muisteli ja alkoi sitten varovasti katkomaan muutaman varren kasvista mukaansa. Sudenlaulu nyökkäsi ja hymyili. Vesitassu tulisi pärjäämään hienosti parantajana.
Kun he astelivat takaisin Jokiklaaniin leiriä kohti, Sudenlaulun ajatukset palasivat tuttuun tapaan hänen oppilaaseensa Valotassuun. Hän toivoi kovasti, että oppilas saisi tarvitsemaansa varmuutta ja rohkeutta toimimalla yksin Myrskyklaanissa parantajan asemassa. Ja jo nyt Sudenlaulu oli nähnyt kollin varmuuden kasvavan ja kasvavan, mutta Valotassu tarvitsisi viimeisin ison töytäisyn. Aika tulisi kertomaan, tulisiko se tapahtumaan.
Kun he saapuivat takaisin Jokiklaanin leiriin, Sudenlaulun katse osui leirin laitamilla kiiluviin pistävän oransseihin silmiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Nuo samat oranssit silmät tuntuivat aina seuraavan hänen liikkeitään ja samalla niissä oli jotakin niin tuttua, joka sai Sudenlaulun aina etsimään niitä. Sudenlaulu ei ollut varma, oliko jokiklaanilaiset silmien oranssi sävy vai se intensiivinen katse, jossa oli hitunen pelkoa, tuttu. Koskaan hän ei saanut vastaustaan. Hän ei viitsinyt solmia liikaa tuttavuuksia Jokiklaanin kissojen kanssa, mutta vaihtoi kieliä siellä täällä muutaman kissan kanssa, kun vain ehti. Mutta koskaan oranssit silmät omaava kissa ei lähestynyt häntä vaan pikemminkin tuntui, että hän pysyi tarkoituksella kauempana.
Hänen pistävät silmänsä eivät kuitenkaan päässeet Sudenlaululta karkuun.

Sudenlaulu katsahti taivaalla lipuavia pilviä ja ravisteli turkkiaan. Hänellä oli pieni idea, jonka hän aikoisi toteuttaa tänään.
”Tällä kertaa sinä menet Jokiklaaniin”, Sudenlaulu sanoi, kun asteli parantajien pesään. Beigeturkkinen oppilas jännittyi ja katsoi mestariaan epäuskoisena.
”Minä?” hän sanoi. ”Miksi minä?”
”Saat kokemusta opettamisesta”, Sudenlaulu tokaisi ja asetteli keräämäänsä yrtit oikeille paikoilleen.
”En minä osaa opettaa! Olen vasta oppilas!” Valotassu protestoi ja Sudenlaulu hymyili hieman itsekseen sille, miten Valotassu rohkeasti laittoi vastaan. Mutta tästä Sudenlaulu ei ollut tinkimässä.
”Siinä sinulle syy, miksi mennä kokeilemaan”, Sudenlaulu sanoi ja nyökkäsi itselleen, kun katsoi tyytyväisenä yrttivarastoa. ”Ja sinun on hyvä aika päästä näkemään, mitä parantajat joskus tekevät; matkustavat toiseen klaaniin.”
”Mutta…” Valotassu luimisti korviaan.
”Ei muttia”, Sudenlaulu sanoi jämäkästi. ”Vesitassu on sinun ystäväsi. Ei hän sinua tuomitse mistään. Ja sinä osaat! Valotassu, sinä osaat.”
Valotassu tuijotti mestariaan yhä hieman epäröiden.
”Selvä. Jää tänne sitten ja varaudu siihen, että Lehväpilven viheryskä pahenee”, Sudenlaulu sanoi, piilottaen virneensä. Valotassun silmät levisivät ja hän huokasi.
”Hyvä on”, oppilas sanoi ja nyökkäsi. ”Minä menen.”
”Sinä olet täysin kykenevä, Valotassu. Ja sinä tiedät sen itsekin”, Sudenlaulu sanoi lempeästi. ”Olet taitava. Toimit taitavasti taistelunkin aikana.”
”Sudenlaulu!” Hohdehammas ryntäsi pesään ja Sudenlaulun lempeä katse ja äänensävy muuttui heti hermostuneeksi.
”Mitä?!” hän ärähti. ”Hohdehammas, viimeisin kerran! Älä. Ryntää. Pesään!” hän murisi kollille, joka perääntyi.
”Minäpä tästä lähdenkin”, Valotassu nyökkäsi.
”Osaatko reitin?” Sudenlaulu kysyi, äänensävy taas pehmeämpänä, ja Valotassu katsahti kollia. ”Suuntaa Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajalle ja kulje veden äärtä pitkin. Kun saavut Jokiklaanin reviirille, seuraa sitä ohuempaa jokea, joka lähtee aivan Varjoklaanin ja Jokiklaanin rajalta sisemmälle reviirille. Se vie leirin läheisyyteen.”
”Selvä, kiitos”, Valotassu sanoi ja poistui sitten. Sudenlaulu katsoi hänen menoaan ja sitten katsoi taas suoraan Hohdehammasta kohti, silmät kaventuen viiruiksi.
”Saat luvan selittää, mikä hoppu sinulla on”, parantaja sanoi ja soturi hymyili hermostuneesti. Vaikka Hohdehammas olikin Tuiskusielun, Sudenlaulun veljen, adoptiopentu ja näytti yllättävän paljon Sudenlaululta, oli Hohdehammas toisinaan liian villi. Kerran kolli oli sekoittanut Sudenlaulun yrtit ryntäämällä parantajien pesään, mutta vieläkään kolli ei ollut oppinut. Hän oli saanut korvilleen viimeksi, kun oli kehdannut rynnätä suin päin parantajan pesään.
Sudenlaulu olisi antanut nytkin Hohdehampaalle tämän korville napakan huitaisun, ellei soturilla olisi ollut ihan järkevää syytä pyytää hänen apuaan. Sudenlaulun helpotukseksi kumpikaan klaaninvanhimmista ei ollut oikeasti vakavasti sairas, vaikka oireet olivat siihen suuntaan viitanneet. Heidän pesänsä oli vain vetoisa ja sadevesi oli vuotanut ikävästi pesän sisälle aiheuttaen molemmilla vuotavan nenän ja kipeät kurkut. Sudenlaulu oli määrännyt kasan oppilaita (ja Hohdehampaan) hoitamaan klaaninvanhimpien pesän taas suojaavaksi.

Vaikka Tuiskusielu olikin aina ollut kaikista Sudenlaulun sisaruksista etäisin (Pakkaspuron jälkeen), olivat he rakentaneet yllättävän läheisen veljessuhteen. Sudenlaulu ei ehkä ollut kokenut sitä kaikkea, mitä Tuiskusielu oli, mutta siitä huolimatta Sudenlaulu tunsi eräänlaista yhteyttä kilpikonnakuvioilliseen veljeensä. Kenties se oli heidän jakamansa ärtynyt ja ei niin lähestyttävä luonne tai kenties sarkastisuus. Kenties se oli heidän jakamsan huumori tai kenties suojattu, mutta lämmin ja välittävä sydän. Tai sitten se oli kaikki edellinen ja enemmän. Molemmat heistä aina tiesi sen, ettei toisen sarkastinen huumori tarkoittanut pahaa. He saattoivat heittää todella karua juttua, mutta samaan aikaan virnistellä ja nauraa sen jälkeen.
Valhetähden poismenon jälkeen he olivat olleet ne kissat, jotka olivat istuneet kollin haudan luona seitsemänä iltana. Ikijää oli istunut poikansa haudan luona pisimpään ja kauiten. Ikijää oli ollut myös se, joka oli pyytänyt, että Valhetähti saisi hautapaikan, vaikka kollin ruumista ei voitukaan haudata. Vain harva kissa oli ollut epävarma tai vastaan, mutta suurin osa klaanista kunnioitti yhä Valhetähden muistoa ja hän sai muiden lailla hautapaikan hautausmaalla. Sudenlaulu ja Tuiskusielu olivat olleet mukana tekemässä Valhetähden hautaa ja he olivat jakaneet useamman surullisen katseen hautapaikan kaivamisen, peittämisen ja muistotilaisuuden aikana.
Nyt Valhetähden kuolemasta oli jo muutama kuu ja hiljalleen kaikkien kuolleiden kissojen haudalla käyminen väheni. Jotkut yhä kävivät kuolleiden läheistensä haudoilla, jotkut eivät lainkaan ja jotkut taas tiettynä aikana kerran kuussa. Sudenlaulu esimerkiksi käy jokaisen kuolleen perheenjäsenensä haudalla kerran kuussa. Hän vie jokaisen perheenjäsenensä haudalle yhden kukan, jokaiselle oman. Niin hänen emolleen, isälleen ja kuolleille sisaruksilleen. Hän vie yhden myös Valhetähden haudalle.
Tällä kertaa Sudenlaulu ei kuitenkaan ollut yksin hautauspaikalla. Hän tunnisti Tuiskusielun istuvan kauempana puun juurella, jonne päälliköt aina haudattiin. Sudenlaulu huokaisi ja teki tutun kierroksensa. Hän vei ensin kukat niin Hiutalepennun, Pakkaspuron ja Huurrekuun haudoille. Sen jälkeen hän asteli vanhempiensa hautojen luokse, jotka oli asetettu lähelle heidän pentujensa hautoja. Sudenlaulu laski pienen kukan Iltataipaleen haudan päälle ja sen jälkeen yhden emonsa haudalle. Hän istui hetken aikaa hautojen äärelle ja katsahti sitten yllä tuikkivaa tähtitaivasta.
Vasta sen jälkeen hän asteli veljensä luokse puun juurelle. Tuiskusielu istui Valhetähden haudalla ja Sudenlaulu katsahti häntä, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän laski vain kukan haudan päälle ja asettui sitten istumaan Tuiskusielun vierelle.
Hiljaisuus oli lempeä. Tuuli havisutti puun lehtiä hennosti saaden ne kahisemaan rauhoittavasti. Sudenlaulu antoi yön hiljaisuuden rauhoittaa mieltään ja antoi itsensä tuntea kaipuun tunteen rauhassa.
”Oliko hän sinusta paha kissa?” Tuiskusielu sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, katse yhä tyhjässä haudassa. Sudenlaulu räpäytti silmiään ja veti syvään henkeä. Hän vilkaisi taas tähtitaivasta.
”Hän piti monta asiaa itsellään. Joskus mietin, tunsimmeko häntä oikeasti”, Sudenlaulu aloitti, mutta hymyili sitten hieman. ”Mutta tiedän, että tunsimme. Hän välitti klaanistaan, hän välitti ystävistään. Hän näytti sen aina. Hän oli älykäs ja karismaattinen, mietti aina klaaninsa ja kissojen parasta.”
Tuiskusielu katsoi Sudenlaulua, mutta ei puhunut.
”Sanoisin, että asiat ovat paljon monimutkaisempia kuin asettaminen kahteen ääripäähän. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, vaikka se voisikin helpottaa asioita. En tiedä, mitä hänelle tapahtui, mutta jotain kamalaa. Vaikka kuinka yritän kuvitella Valhetähteä julmana murhaajana ja pahaa tahtovana, en pysty siihen. Hän ei tappanut kissoja huvikseen, kunnianhimosta tai koska oli parempi kuin muut. Hän hädin tuskin tappoi ketään. Hän halusi aina kaikkien parasta, hän halusi kaikkien selviävän”, Sudenlaulu puhui. ”Muistan, kun hoidin hänen silmänsä arpea… Muistan nähneeni niin monta syvää pientä haavaa hänen käpäliensä takana kyljissä ja vatsassa. Hän ei enää sen jälkeen nukkunut kyljellään parantajien pesässä. En tiedä, mistä hän olisi ne voinut saada, mutta niitä oli liikaa ollakseen vain tavallisesta taistelusta. Eikä sellaisia haavoja saada taisteluista.”
”Mistä sitten?” Tuiskusielu kysyi hiljaa.
”En tiedä”, Sudenlaulu sanoi huokaisten. ”Mutta ei mistään mukavasta. Ne eivät olleet hänellä, kun hän saapui Ikijään ja muun perheensä kanssa Myrskyklaaniin pentuna.”
Tuiskusielu oli hetken aikaa hiljaa. ”Synkkä metsä on julma paikka. Tiedän, että he yrittivät saada minut sinne. Kuka tietää, mitä kaikkea ne kissat tekevät siellä muille.”
”Valhetähti oli rohkea, suojelevainen ja hyvää haluava soturi”, Sudenlaulu sanoi jämäkällä äänellä, ”mutta ei paha. Eikä julma. Monimutkainen ja paljon kokenut ja nähnyt, mutta ei paha.”
Sudenlaulu oli varma, että ne arvet Valhetähden iholla olivat kidutuksen jälkiä. Valhetähti koki niin paljon, mitä kukaan muu ei edes tiennyt kollin kokeneen. Hänen kuorensa alla oli varmasti paljon salattavaa ja traumoja, joista ei kenenkään olisi helppo puhua.
”Hän oli monimutkainen kissa”, Tuiskusielu nyökkäsi. ”Mutta ei paha”, Tuiskusielu sanoi. ”Olen samaa mieltä. Monimutkainen, mutta ei paha.”
”Valhetähti ja se suuri taistelu on vielä arka paikka monelle”, Sudenlaulu sanoi. ”Pitää pysyä valppaana ja varovaisena. Mikään siihen liittyvä ei ole helppo puheenaihe monelle.”
”Hän oli ystävä. On ystävä”, Tuiskusielu sanoi sitten.
”Niin on”, Sudenlaulu sanoi, yhtyen Tuiskusielun sanoihin. ”Hän oli kaikkea muuta kuin paha. Jotkut hänen teoistaan eivät ehkä ole sellaisia, joita hyväksyn itse, mutta hän ei koskaan kuitenkaan tehnyt mitään ylenpalttisen pahaa. Tiedän monia, jotka ovat oikeasti pahoja, mutta Valhetähti ei kuulu heidän joukkoonsa.”
”Jokainen meistä tekee pahoja asioita elämänsä aikana”, Tuiskusielu maukui, ääni miltei väristen. ”Jokainen tekee jotain, jota katuu tai jotain, joka painaa heidän sydäntään. Mutta teot eivät välttämättä aina tee pahaa.”
”Oikeassa olet”, Sudenlaulu nyökkäsi. Hän muisti yhä sen kissan, jonka oli tappanut taistelussa. Hän oli tehnyt sen pelastaakseen Valotassun hengen. Ja monen muun kissan hengen. Tuntui luonnottomalta parantajana tappaa toinen kissa, mutta hän oli tehnyt sen hyvästä syystä.
Sirppikynsi oli sanonut samaa sinä yönä, kun Sudenlaulu oli tavannut hänet parantajien puolenkuun kokoontumisessa Kuulammella. Tähtiklaani oli puhunut heille ensimmäistä kertaa kuihin ja Sudenlaulu oli ollut onnesta soikeana nähdessään emonsa edessään. Hän näytti niin iloiselta ja terveeltä. Ja kuten tavallista, oli hän lohduttanut poikaansa.
Sudenlaulu oli aina tiennyt sen, että hän sekä Tuiskusielu olivat saaneet isoimman ripauksen emonsa luonteesta. Sarkastisuus, kiivaus, terävä kieli, mutta lämmin ja välittävä sydän ja sinnikkyys.
”Onko Valhetähti koskaan tullut puhumaan sinulla unissasi tai Kuulammella?” Tuiskusielu kysyi sen kysymyksen nyt toista kertaa.
”Ei”, parantaja vastasi. ”En ole varma, missä hän on, mutta hän ei kulje Tähtiklaanin mutta ei myöskään Synkän metsän mailla. Hän on jäänyt jumiin välitilaan.”
Tuiskusielu nyökkäsi ja huokaisi. Sudenlaulu aisti nuoremmasta veljestään surun ja epätoivon.
”Kaikki järjestyy kyllä”, Sudenlaulu kuiskasi sitten ja asetti häntänsä veljensä hännän päälle. Sitten hän virnisti hieman. ”Tiesitkö, että emo oli sanonut, että jos hän saisi kolmannen pentueen, hän nimeäisi ne pennut ötököiden mukaan.”
Tuiskusielu kurtisti kulmiaan huvittuneena ja katsahti Sudenlaulua hölmistyneenä. ”Ensin eläinteema, sitten lehtikatoteema. Ja lopulta ötökkäteema?” Tuiskusielu ei voinut olla nauramatta.
”Nimenomaan”, Sudenlaulu naurahti myös. ”Perhopentu olisi ollut kuitenkin kaunis nimi. Tai Mehiläispentu.”
”Torakkapentu”, Tuiskusielu tuhahti.
”Hei! Emo valitsi aina kauniit nimet kaikista teemoista”, Sudenlaulu tönäisi veljeään leikkisästi. ”Hän sanoi, että jos hän saisi vielä pentuja, yhden hän nimeäisi Kimalaispennuksi. Hän jostain syystä piti siitä nimestä paljon.”
Tuiskusielu hymyili hieman. ”Hänellä oli aina jotain nimiä kohtaan. Jokin teemoissa kiehtoi häntä.”
”Hän rakasti sitä, miten ne yhdistävät sisarukset”, Sudenlaulu sanoi. ”Itse nimesit ne kaksi riiviötä loiste ja hohde aluilla.”
”En myönnä mitään”, Tuiskusielu tuhahti, mutta hänen erivärisissä silmissään oli huvittunut pilke. Sudenlaulu tuhahti huvittuneena myös ja ravisti päätään. He istuivat hautuumaalla vielä hetken aikaa, kunnes he palasivat takaisin leiriin, tervehtien vahdissa olevaa Roihuruusua. Sudenlaulu suuntasi omaan pesäänsä, jossa Valotassu nukkui sikeää unta aivan levällään pedillään. Ennen kuin parantaja kuitenkaan katosi pesänsä pimeyteen, hän vilkaisi leirin poikki soturien pesän suuntaan. Tuiskusielu teki samoin ja väläytti veljelleen hymyn. Sudenlaulu vastasi hymyyn hymyllä ja katosi sitten pesäänsä nukkumaan. Hän koki itsensä kovin onnekkaaksi. Vaikka hän oli menettänyt monta perheenjäsentä ja yksi heistä asui nyt järven toisella puolella, oli hänellä silti ympärillään monta perheenjäsentä ja ystäviä, ja myös häne rakas veljensä järven toisella puolella. Hän ei vaihtaisi sisaruksiaan eikä ystäviään eikä myöskään klaaniaan mihinkään.

luku 9.

It happens in a blink, it happens in a flash
It happens in the time it took to look back

On olemassa tunteita ja asioita, jotka eivät koskaan muutu. Ne ovat kiveen kirjoitettuja ja pysyviä, eikä mikään saa niitä murtumaan. Ne olivat usko, toivo ja rakkaus ja Taivaannova koki niitä kaikkia katsellessaan adoptiopentujaan, joista oltiin tehty oppilaita. Eräänä päivänä, Liekkitassu saapui hänen luokseen, kun hän oli ollut metsällä.
“Emo?” Liekkitassu aloitti varovasti. Taivaannova vetäisi naaraan lähelleen ja nuolaisi tätä huolehtivasti otsasta.
“Mikä hätänä? Olet huolestuneen näköinen”, Taivaannova murehti. Liekkitassu katsoi maata ja vetäisi korvat luimuun, avatessaan suunsa.
“Olen miettinyt.. että onko tavallista, ettei halua pentuja?” Taivaannova yllättyi kysymyksestä. Liekkitassu kuitenkin viihtyi pentujen seurassa, näyttäen heille oppimaansa ja opetti sitä eteenpäin.
“On. Ei kaikki halua pentuja tai pysty edes hankkimaan niitä”, Taivaannova sanoi ja ajatteli itseään. Ei hän tulisi koskaan saamaan biologisia pentuja, mutta hän tyytyi Liekkitassuun ja Roihutassuun. Taivaannova tunsi rakkautta heitä kohtaan ja se oli tärkeintä ja myös se, että pennuilla oli adoptioisä Punaturkki. Vaikka kolli ei pystynyt olla aina läsnä, pääasia oli se, että pennut näkivät myös hänet. Punaturkista oli suuri hyöty Taivaannovalle ja naaras oli iloinen siitä, että hän pystyi näkemään tähtiturkin.
“Emo.. onko se okei, jos minä…” Liekkitassu ei osannut sanoittaa ja puri huultaan yhteen mietteliäänä. “...jos en pidä kolleista?” Hiekanoranssi naaras räpäytti silmiään ja kehräsi puskien hellästi tytärtään kohden.
“Olen sanonut tämän aiemmin, kun olitte pieniä pentuja, mutta siitä sopii muistuttaa. Rakkaus on rakkautta ja jokainen ansaitsee sen sukupuolesta ja muista asioista riippumatta. Muulla ei ole väliä”, Taivaannova sanoi ja katsoi sitten Liekkitassua silmiin. “Sinä olet tyttäreni ja täydellinen juuri noin.”
“Kiitos emo”, Liekkitassu sanoi ja painautui vasten Taivaannovaa. Miksi kenenkään pitäisi pidättäytyä rakkaudesta, koska se kuuluu kaikille?

Ei aikaakaan, kun Punaturkki oli ilmestynyt leiriin, lähelle Taivaannovaa. Taivaannova oli huomannut, että hänen vatsassa tuntui jännitys, ilma tuntui jännittävän ja korvia kuumottavan aina kun kolli oli lähellä. Punaturkin katseista perustellen, tähtiklaanilainen kolli koki samaa. Valhetähti oli kutsunut klaanin koolle Puhujankiveltä, ja he olivat kaikki tulleet kuuntelemaan häntä. Taivaannova tiesi mikä päivä se oli: Roihutassusta tulisi soturi. Roihutassu saisi soturinimensä ennen sisartaan, sellaista sattui joskus, mutta se kertoi hänen ahkerastaan työstään. Ennen nimitysten alkua, Taivaannova huolehti Roihutassun turkin kuntoon. Roihutassu ei olisi välittänyt siitä, mutta antoi emonsa tehdän sen kuitenkin. Hänen pentunsa sai uuden nimen: Roihuruusu. Taivaannova mietti, että se oli oikein hyvä ja sopiva nimi hänelle. Nimitysten jälkeen, Punaturkki viittoi Taivaannovaa kauemmaksi muista. Taivaannova seurasi kollia huolestuneena.
“Onko kaikki hyvin?” Taivaannova kysyi äänessään huolta. Punaturkki vilkasii ympärilleen, kuin joku olisi seuraamassa häntä.
“En tiedä saisinko sanoa tätä, mutta kaikki on pian muuttumassa”, Punaturkki katsoi Taivaannovan sinisiin silmiin. “Ole varovainen, älä luota keneenkään ylimääräiseen. Luota omiin vaistoihin”, sen sanoessa Punaturkki lähti piikkihernetunnelista Valhetähden perään, jättäen Taivaannovan jälkeensä. Taivaannova pelkäsi Punaturkin puolesta, mihin tähtiklaanilainen oli itse joutumassa, ei hän itsestään niin välittänyt. Pahan tuntu oli kyllä jo klaaneissa, se oli eri asia, milloin se mitä tapahtuu oikeasti tulee ilmi… ja mitä se sitten ikinä onkin.

Ja Punaturkki eikä Taivaannova ollut väärässä. Tuli suuri taistelu klaanien välillä. Taistelussa klaanit, klaanitoverit ja muut taistelivat omista mooraleista ja näkemyksistään. Taistelu oli ollut raakaa ja kissoja kuoli paljon jokaisesta klaanista. Kaikki surivat menetettyjä pentujaan, ystäviään, kumppaneitaan omista sekä muista klaaneista. Taistelu tulisi jäämään kaikille mieleen. Taivaannova oli taistellut perheensä ja ystäviensä rinnalla. Kuitenkin, kuten muillakin, Taivaannova ei säästynyt menetyksiltä.

Kolibri oli kuollut.

Taivaannova ei ollut nähnyt sitä, mutta hän oli nähnyt Tulikukan tuskan. Taivaannova ei ollut uskonut itsekään tapahtumaa. Eikä hän ollut huomannut sitä, että oli huutanut itse ääneen.

Naaras näki, kun Tulikukka oli suremassa menetettyä kumppaniaan. Jääruusu oli siellä myös. Taivaannova meni perheensä luokse riiputtaen häntäänsä maata pitkin. Kolibri oli ollut hyvä emo - vaikka hän ei ollut sisarten oikea emo. Mutta Kolibri oli heille aina se aito ja oikea emo, joka oli leikkinyt, hoitanut ja rakastanut heitä kaikkia. Ottanut heidät vastaan. Kastelintu tuli sinne myös. He olivat perheenä siellä, pitkästä aikaa kaikki samalla paikalla. Ja he itkivät hiljaa. Kukaan ei sanonut sanaakaan, sillä jotain oli mennyt rikki.

Taistelun jälkeen, Taivaannovan pennusta, Liekkitassusta tehtiin soturi. Hänestä tuli Liekkikivi - joka oli oikein sopiva nimi. Naaras oli nimestään ylpeä ja pystyi kantamaan nimeään tyytyväisenä. Taivaannova ei kuitenkaan voinut kieltää sitä, että hän tunsi muutoksen tunteen turkissaan. Se nyki häntä luissa ja ytimeissä, mutta raidallinen naaras ei osannut nimetä sitä miksikään varsinaiseksi tunteeksi. Se oli vain… odotusta. Mutta tällä kertaa, se ei ollut paha tunne. Se oli positiivisen oloinen.

Sisarkolmikko oli herännyt yöllä. Heitä oltiin kukinta kutsuttu omilla nimillään ja he olivat nousseet lämpimästä pesästään ulos viileään yöhön. Leirissä näkyi kimalletta, mutta se lipui kohti uloskäyntiä. Jääruusu teki ensimmäisen liikkeen sen kimalteen perään, lopulta Kastelintu ja Taivaannova mukanaan. Jääruusu piti kiirettä, mutta niin piti myös Taivaannova ja Kastelintu. He eivät halunneet päästää valomerkkiä pois näkyvistä.

He päätyivät järvelle. Kun kolmikko oli saapunut sinne, valo lähestyi heitä. Taivaannova ei pelännyt, se tuntui tutulta ja turvalliselta. Hän kosketti nenällään valoon, jolloin taivas repesi ja tähdet näkyivät. Tuntui, kun hänen turkkiaan revittäisiin ja sielusta lähtisi palasia. Heidän eteen ilmestyi kolme, tähtiturkkista kissaa. Taivaannovasta tuntui, että he tunsivat kyseiset kissat. Ja hän ei ollut väärässä.

Kolme kissaa olivat Usko, Toivo ja Rakkaus.

Taivaannova arvasikin sen, että he olivat nähneet heidän muistoja. Taivaannova mietti, että he tavallaan olivat samaa kissaa… mutta samaan aikaan eri kissoja. Heillä oli sama, mutta eri kohtalo. Heidän oli tarkoitus olla näin. Rakkaus katseli Taivaannovaa lempeästi. He esittäytyivät ja puhuivat yleisesti yhdessä.
“Suurten salaisuuksien kantaminen ei ole helppoa, saatika niiden paljastaminen. Te saitte rakastavan perheen, toisenne.” Sen Taivaannova pitäisi mielessään ikuisesti. Kun Jääruusu ja Toivo lähtivät keskenään, Rakkaus viittoi hännällään Taivannovaa sivummalle puhumaan, myös Kastelintu ja Usko saisivat puhua keskenään. Rakkaus hymyili lämmintä hymyä.
“Edustan rakkautta. Se on syvää kiintymystä, sitä on monenlaista”, punaruskeaturkkinen naaras Rakkaus selitti. “Rakkaus koskee kaikkea olemassa olevaa, se on maallisen ja järjen yläpuolella. Se on vahvaa, samalla tavalla kuin usko ja toivo”, naaras jatkoi.
“Sehän koskee kaikkia?” Taivaannnova tiesi ja tunsi. Hänelle tuli mieleen perheensä ja Punaturkki. Koska he olivat olleet sama kissa, tähtiklaanilainen tiesi tämän.
“Punaturkki, pidäthän myös hänestä huolta?” Rakkaus kuiskasi hiljaa.
“Luulin, ettet saisi välittää kenestäkään enempää?” Rakkauden hymy muuttui surulliseksi. Rakkaus unelmoi rakkaudesta, Taivaannova tiesi sen. Hän oli nähnyt ja kokenut sen Rakkauden silmin.
“Olen aina halunnut vain rakastaa, uskoa ja toivoa. Sinun kauttasi, se oli vihdoin.. mahdollista. Ja nyt on sinun vuorosi kokea se sama, sekä sinun jälkeen muilla”, punaturkkinen naaras painoi päänsä Taivaannovaa vasten. “Pidä hyvää huolta heistä, okei?”
“Minä pidän.” Taivaannova lupasi. He olivat palanneet kaikki takaisin toistensa luokse, ilmassa oli jännityksen, mutta rauhan tunne.
”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus”, Toivo, Usko ja Rakkaus sanoivat samaan aikaan. ”Aina ja ikuisesti, minne kukaan meistä kulkeekaan.” Taivaannova seurasi katseellaan, kun muinaiset tähtiklaanin kissat haihtuvat pois, jättäen heille vastuun tulevasta. He olivat olleet ennen, he olivat sisaruksissa nyt ja he olisivat tulevassa. He jäivät istumaan järven rannalle hännät kietoutuneina toisiinsa. He olisivat yhdessä, tuli tulevassa mitä tuli. Heillä olisi kyllä vielä paljon puhuttavaa tämän ja kaiken edestä, mutta Taivaannova ei ollut varma, olivatko he valmiita siihen. Mutta hän oli valmis uskomaan.

Taivaannova oli lähtenyt metsästyspartioon Kimallepuron, Tiikeriyön ja tämän oppilaan Liekotassun kanssa. Taivaannova oli erkaantunut muista, seurannut rastaan hajujälkeä. Hän oli valmistautunut juuri loikkaan, jotta saisi rastaan kiinni, mutta hänen silmäkulmassaan vilahti tuttu tähtiturkki. Taivaannova ilahtui niin totaalisesti, että unohti olevansa metsällä. Se oli Punaturkki! Hän näki Punaturkin ensimmäistä kertaa taistelun jälkeen. Punaturkki katseli Taivaannovaa meripihkan värisillä, Taivaannova katsoi kollia takaisin omilla sinisillä silmillään.
“Olet kunnossa!” Taivaannova henkäisi ja loikki kollin luokse ja puski tätä. Punaturkin huolestunut katse pehmeni saman tien, kun naaras koski häntä nenällään.
“Olin huolissani sinusta. En päässyt näkemään sinua pitkään aikaan… Nyt ymmärrät syyn”, Punaturkki sanoi ja vilkaisi lentoon lähtenyttä rastasta ja irvisti. “Ja pahoittelen metsästysonneasi. Pilasin sen.”
“Pelastit sen. En ole pitkään aikaan..tuntenut näin”, Taivaannova sanoi hiljaa. Punaturkki näytti hetken olevan peloissaan, mutta sitten rauhoittui. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta Taivaannova pystyi vaistoamaan sen.
“Yritä jatkaa metsästystä. Tuolla on mahtava hiirenpesä muutaman ketunloikan päässä”, Punaturkki hymyili, jääden takaviistoon. Taivaannovan onneksi, Punaturkki oli oikeassa ja Taivaannova sai napattua muutamat hiiret. Hiiret mukanaan hän palasi muiden luokse, Punaturkki mukanaan - toki kukaan muukaan ei nähnyt häntä.

Punaturkkilaisen muinaisen kissan tapaaminen, oli saanut hänet ajattelemaan. Rakkaus oli puhunut asiaa elämästä, he kaikki kolme tähtiklaanilaista olivat. Ja.. Taivaannova oli valmis menemään elämässään eteenpäin. Ongelma oli se, että eteenpäin pääsisi vain anteeksiannon kautta ja hän tahtoi sitä. Heidän koko perheensä oli ollut rikki, lukuunottamatta Kolibria, ja Taivaannova halusi korjata asiat. Hän kuitenkin rakasti ja välitti perheestään. Hän, Jääruusu, Vaahterajuova ja Tulitassu olivat olleet Etsijätaivaan johtamassa partiossa. Taivaannova kulki muiden edellä leiriin pysähtyen lähelle kulkuaukkoa. Taivaannova katseli leirissä ympärilleen, etsien katseellaan sisartaan, Kastelintua, Jääruusu taas meni klaaninvanhimpien pesän edustalle keskustelemaan klaaninvanhimpien kanssa. Kastelintu löytyi omasta vakiopaikastaan, missä viettävät paljon aikaa. Kun Tuiskusielu oli lähtenyt Kastelinnun rinnalta pois, Taivaannova uskaltautui lähestyä sisartaan hyvillä mielin - tosin pieni pelko siitä, mitä Kastelintu sanoisi. Kastelinnun hymy hyytyi, kun naaras näki Taivaannovan. Hänelle tuli huolestunut ilme.
“Kastelintu, meidän olisi aika puhua”, Taivaannova sanoi sydän hakaten rintaansa vasten. Kastelintu vilkaisi kumppaniinsa päin, mutta Tuiskusielu nyökkäsi rohkaisevasti Kastelinnulle. Kastelintu nielasi kuuluvasti ja kohtasi Taivaannovan sinisten silmien katseen.
“Olen valmis”, naaras sanoi ehkä enemmänkin itselleen, kuin muille. Kun Taivaannova olisi alkanut puhumaan, hän tunsi Jääruusun katseen. Jääruusun katsoi heitä hetken aikaa, käänsi päänsä muualle, mutta näytti Taivaannovan mielestä pudistavan päätään ja asteli kaksikkoa kohden. Taivaannova hämmentyi, mutta antoi sisarensa tulla heidän luokseen.
“Haluamme puhua”, Kastelintu sanoi Jääruusulle hiljaa ja tuskaisen kuuloisesti. Jääruusu näytti hämmentyneeltä, mutta leppyi sitten. Tämän silmissä näkyi toivoa.
“Olemme olleet vain.. puhumatta toisillemme”, Taivaannova myönsi ääneen heille. Kastelintu painoi päänsä kohti maata, syyllisyyden tuskissa. “Kastelintu, olen pahoillani tästä kaikesta. Haluan, että tiedät, että annan sinulle anteeksi”, Taivaannova sanoi ja hymyili katsoessaan molempia sisariaan.
“Mutta, vaikka me kaikki varmasti tunnemme noin, niin olemme kaikki valmiita sopimaan”, Jääruusu aloitti ja jatkoi, kääntäen katseensa suoraan kohti Kastelinnun sinisiä silmiä. “Olen kaivannut sinua. En koskaan lakannut rakastamasta, välittämästä ja huolehtimasta. En menettänyt toivoa ja uskoa sinuun”, Jääruusu sanoi pyyhkien kyyneleensä silmäkulmastaan. Taivaannova hymyili Kastelinnulle ja painautui tuota vasten, Jääruusu toisella puolella.
“Me molemmat emme lakanneet tekemästä niin.” He nojasivat toisiinsa, itkien ja nauraen, antaen sen puhdistaa heidän välinsä. Taivaannovalla oli tosin surullinen tunne siitä, että se ei valitettavasti kuitenkaan poista Kastelinnun syyllisyyden tunnetta, mutta se voi.. opettaa häntä antamaan anteeksi myös itselleen.

Aurinko oli kerennyt laskea, luoda taivaan punertavaksi. Muutamia tähtiä näkyivät, mutta hopeahäntä ei ollut vielä paikalla. Taivaannova odotti ja odotti, kunnes näki Tulikukan tulemasta sisälle leiriin. Tulikukka olisi mennyt sotureiden pesään, mutta Taivaannova pysäytti hänet.
“Tulikukka”, Taivaannova aloitti. “Mennäänkö kävelylle?” Taivaannova sanoi. Hänellekin kelpasi raitis ilma, lähipäivinä oli käynyt niin paljon asioita. Tulikukka näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi.
“Totta kai.” Kaksikko lähti ulos, pimenevään iltaan. He kävelivät pitkään, olivat puhumatta toisilleen. He ainoastaan katselivat ympärillä herävää yöllistä luontoa, kunnes Taivaannova johdatti isänsä Myrskyklaanin leirin kallionkielekkeelle. He istuivat hiljaa ja Taivaannova näki, että Tulikukka arvioi Taivaannovaa sivusilmillään.
“Isä”, Taivannova aloitti ja kääntyi katsomaan isäänsä vastakkain, jotta pystyisi puhua tuolle suoraan. “Ymmärrän, miksi teit sen kaiken. Sinun ei tarvitse selittää mitään”, Taivaannova sanoi. “Minä ymmärrän ja annan anteeksi.” Ja Tulikukka itki. Taivaannova painoi päänsä isäänsä vasten. Miksi turhaa antaa muiden enää kärsiä? He olivat kaikki kuitenkin kissoja, tekivät virheitä. Se oli elämää ja niin kauan kuin oli elämää, oli uskoa, toivoa ja rakkautta - eritoten rakkautta. Samaa mieltä oli myös kaunis, rakkaudesta punertava aurinko, joka heijasti tähtitaivaan heidän yläpuoleltaan.

// muistakaa, että aina löytyy uskoa, toivoa ja rakkautta <3

Tiikeritassu - yhdeksäs luku

Taivas oli kirkas, kun myöhäisenä iltapäivänä Orvokkiviiksi ja Konnakasvo olivat saaneet idean pitää pienen taisteluharjoituksen. Tiikeritassu oli ollut pettynyt kun Rastastassu ei päässyt mukaan, mutta ymmärsi ettei hän vain voinut valita kenen kanssa harjoitteli. ”No, Tiikeritassu. Saatte pitää pienen harjoitusottelun Seljatassun kanssa”, Orvokkiviiksi tokaisi katsellessaan yli harjoituspaikan. Tiikeritassu kääntyi toiseen oppilaaseen päin ja mittaili tätä katseellaan, miettien kuinka aloittaisi hyökkäyksen. Seljatassu oli suuri, mutta ei suurempi kuin Tiikeritassu, joten hän päätti aloittaa ihan tavallisesti, kiinnitti katseensa tämän korviin. Kolli ei antanut toiselle kissalle hirveästi aikaa valmistautua, mutta näki tämän jännittävän lihaksensa. Tiikeritassu ei kuitenkaan loikannut lyömään tämän korvia, vaan veti Seljatassulta jalat alta. Tämä murahti, kun Tiikeritassu kieri tämän päälle ja piti naaraan paikallaan. Seljatassu valahti veltoksi, joten Tiikeritassu hellitti otettaan, joka oli iso virhe. Kaikella voimallaan vaalea naaras heitti hänet nurin ja potkaisi häntä vatsaan. Ilmat pakenivat kollin keuhkoista, mutta hän ei aikonut luovuttaa. Tiikeritassu riuhtaisi itsensä irti, ja kierähti Seljatassun taakse. Isompi kissa loikkasi naaraan selkään ja painoi hänet maahan.
”Riittää. Tiikeritassu voitti”, Seljatassun mestari Konnakasvo sanoi. Tiikeritassu päästi naaraan nousemaan, ja tämä murahti ärtyneenä.
”Vielä yksi ottelu. Sitten palaamme leiriin”, Orvokkiviiksi käski. Ruskea kolli painoi maata kynsillään turhautuneesti. Hän ei vieläkään päässyt puhumaan Jokiväreelle. Tällä kertaa Seljatassu aloitti, ja hyökkäsi Tiikeritassua kohti. Yllättynyt kolli kompastui ja naaras käytti tilaisuutta hyväkseen. Tiikeritassu koitti heittää Seljatassun päältään mutta epäonnistui, kun tämä astui hänen häntänsä päälle. Hän yritti kerätä kaiken voimansa ja tähtäsi lyönnin korvaan niin, että toinen oppilas säpsähti ja perääntyi. Ruskea kolli loikkasi naaraan toiselle puolelle ja kävi kimppuun pitäen kynnet visusti piilossa. Hän näki kun Seljatassu valahti veltoksi mutta ei antanut sen hämätä. Siitä huolimatta naaras pakeni ja loikkasi Tiikeritassua kohti kaataen kollin. Hetken painin jälkeen kolli päätti antaa toisen kissan voittaa.
”Seljatassu voitti, no, nyt leiriin”, Konnakasvo käski.


”Jokiväre?” Tiikeritassu katsoi isänsä sinisiin silmiin.
”Minulla on kiireitä”, varapäällikkö murahti.
”No, minulla on sinulle kiireistä asiaa”, hän sanoi hyvin turhautuneena. Jokiväre huokaisi.
”Hyvä on, ei väitellä. Minä tulen.”
”Ei tässä”, Tiikeritassu lisäsi ja käveli ulos Varjoklaanin leiristä. Hetken matkaa käveltyään hän pysähtyi ja istui maahan.
”No, mistä sinä halusit keskustella?” Jokiväre kysyi hämmentyneenä. ”Sen on parasta olla tärkeää.”
”Se on. Minä.. muistatko kun hetki sitten löysit minut ja Rastastassun ulkoa?” raidallinen kolli aloitti siirrellessään käpäliä.
”Niin? Mitä te oikeasti teitte siellä? Kyllä huomaan, ettette te olleet vain yösaalistamassa”, Jokiväre kysyi.
”Rastastassu herätti minut yöllä sanoen, että Leijonahammas poistui juuri leiristä”, Tiikeritassu selitti.
”Mitä sitten, vaikka en pidäkään hänestä Leijonahammas on soturi ja saa poistua leiristä”, kollin isä huokaisi. ”Ei siinä ole mitään outoa.”
”Kyllä on! Rastastassu halusi että seuraamme. Minä suostuin, ja kun saimme hänet kiinni näimme hänet jonkun kahden kulkukissan seurassa”, hän jatkoi.
”Jatka.”
”He puhuivat jotain varapäällikön asemasta. Ikään kuin Leijonahammas olisi tahtonut nousevansa sinun tilalle, ja ne kulkukissat lupautuivat olemaan avuksi.”
”Tuota minä en odottanut. Leijonahammas on kyllä kunnianhimoinen mutta syytteesi ovat aika suuria. Olen pahoillani, mutta en voi tehdä asialle mitään vaikka haluaisinkin”, Jokiväre sanoi ja huiskaisi hännällään kääntyessään.
”Odota! Voitko kertoa miksi sinä et pidä Leijonahampaasta?” Tiikeritassu kysyi. Hän janosi vastauksia.
”Hyvä on sitten. Leijonahammas on vihannut minua vaikka kuinka kauan. Kun olin hyvin nuori soturi, rakastin häntä. Luulin, että hänestä tulisi kumppanini. No, yhtenä päivänä olimme partioimassa, kun löysimme mäyrän hajun. Leijonahammas ja hänen emonsa olivat mukana. Leijonahammas yritti taistella, mutta hän haavoittui ja ei kyennyt jatkamaan. Olin niin kauhuissani, etten kyennyt auttamaan hänen emoaan kuin hiukan, ja mäyrä olisi tappanut meidät molemmat, jos Leijonahammas ei olisi viimeisillä voimillaan häätänyt sitä. Mutta hänen emonsa ei selvinnyt leiriin asti, ja Leijonahammas kantaa siitä yhä kaunaa. Luulen myös että se kissa on liian kunnianhimoinen ja itsevarma. Hän on varma olevansa Varjoklaanin seuraava varapäällikkö. Leijonahammas on kuitenkin niin kunnianhimoinen, että en usko hänen tyytyvän varapäällikön asemaan”, hänen isänsä heilautti korvaansa ja jatkoi matkaansa. Tiikeritassu ei ollut uskoa kuulemaansa. Eikö Jokiväre edes yrittäisi tehdä asialle mitään?
”Sinä saat jäädä metsästämään niin kauaksi, että olet saanut tarpeeksi klaaninvanhimmille”, Jokiväre katsoi vielä kerran taakseen.
*Mitä? Nytkö hän rankaisee minua? Enhän minä ole tehnyt mitään väärää!*, Tiikeritassu ajatteli hyvin vihaisena. Kolli kuitenkin piti saalistamisesta, ja sillä saisi helposti ajatukset muualle joten hän kääntyi ja lähti etsimään saalista. Riista oli säikkynyt ihan läheltä, mutta Tiikeritassu päättikin suunnata eri suuntaan. Matkalla hän pysähtyi haistaessaan Rastastassun ja Leijonahampaan.
”Mitäs sinä täällä teet?” Leijonahammas kysyi muka lempeästi.
”Saalistan klaaninvanhimmille. Voisiko Rastastassu tulla kanssani?” hän kysyi toiveikkaana. Jos oli mahdollisuus olla tummanharmaan oppilaan kanssa, hänhän muuten käyttäisi sen.
”Hyvä on. Kaipa te saatte enemmän saalista kahdestaan. Mutta jos ette ole kohta leirissä, siivoatte klaaninvanhimpien pesää seuraavan kuun!” kullanruskea naaras murahti ja kääntyi juosten takaisin leiriin.
”Hän on outo”, Tiikeritassu sanoi katsoen Rastastassun oransseihin silmiin kysyvästi.
”Kaipa hän on vain yllättynyt siitä, että haluamme käyttää aikaamme yhdessä. Minä, no, ei mitään sittenkään”, toinen oppilas sanoi katsoen poispäin ja kuopien hermostuneesti käpälällään maata.
”Mitä sinä olit sanomassa?” Tiikeritassu kysyi uteliaana.
”Ei se ollut mitään tärkeää… Kerron sinulle joskus”, Rastastassu sanoi nyt iloisempana. Sitten hän pudottautui hyvin harjoitelluunsa vaanimisasentoon ja hiipi lähellä sijaitsevaan pensaikkoon. Kului silmänräpäys ja sitten kolli palasi isokokoinen metsähiiri hampaissaan. Tiikeritassu yritti haistella riistaa, ja löysikin rastaan syömästä keskittyneesti jotain. Hän hiipi sitä kohti niin hiljaa kun osasi, ja oikealla hetkellä loikkasi. Kolli katkaisi rastaan varoitushuudon antamalla sille tappopuraisun. Hän otti sen hampaisiinsa ja vei paikkaan, jossa Rastastassu odotti.
”Tämä riittää varmasti klaaninvanhimmille”, ruskea raidallinen kolli kehräsi.
”Niin. Palataanko nyt leiriin?” Rastastassu hymyili.


”Hyvin näytti menevän saalistuksenne. Viekää tuo rastas klaaninvanhimmille ja menkää nukkumaan”, Jokiväre käski tylysti. Tiikeritassu murahti harmissaan tälle, ja tunsi että heidän välit eivät olleet enää niin lämpimät kuin silloin kun Ampiaispilvi ja Punatassu olivat kuolleet. Hänen sydäntään riipaisi taas kuulla noiden kahden kissan nimet, mutta hän myös oli oppinut ajattelemaan ennemmin hyviä muistoja heistä kuin heidän kuolemaansa. Tiikeritassu muisti yhä, kuinka Punatassu oli aina pentuna ollut oikea kiusankappale ja kerran tämä oli vahingossa tönäissyt hänet piikkipuskaan leikkitappelun ohella. Väkisinkin kolli alkoi hymyilemään ajatellessaan sitä. Toisaalta toinen asia jonka hän muisti pentuajoiltaan oli se, kun Jokivärettä ei ollut oikein kiinnostanut kuin vain Punatassu, ja kaipa se johtui siitä, että Tiikeritassu oli ollut pelokkaampi ja innottomampi tarinoista Tiikeritähdestä tai Rikkotähdestä, tai jostain sellaisista. Hän ei ollut unohtanut, että Jokiväre tunsi vieläkin jonkinlaista uskollisuutta Synkälle metsälle enemmän kuin Tähtiklaanille huolimatta siitä, että hän oli nyt varapäällikkö ja Synkkä metsä uhkasi tuhota klaanit.
”Tuletko?” Rastastassu naukui iloisesti herättäen Tiikeritassun ajatuksistaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään tuolle ja hölkkäsi toisen oppilaan kiinni rastas suussaan.


//Vähän lyhyempi tarina mut olis ehkä menny vähän tylsäks muuten :D viittiskö Rastastassun lisää Tiikeritassun parhaisiin ystäviin?

luku 12.

Where the heart is

Hopeahäntä kimalteli kauniisti taivaalla. Ilma oli viileä, mutta ei kuitenkaan kylmä, jolloin pystyi helposti jäädä paikoilleen katselemaan kaunista taivaanrantaa. Ilveskuuran korvanpäät värähtelivät, kun hän kuuli askelia, mutta se oli vain klaaninvanhin, Kuikkalaulu, tulossa tarpeiden tekopaikalta, joka tervehti Ilveskuuraa kauempana mennessään takaisin kohti pesää. Valkea kolli siirsi katseensa takaisin kohti taivasta. Yövartio oli tänä yönä rauhallinen, eikä ollut mitään hälinää. Hänen ajatukset karkasivat pitkästä aikaa kohti Myrskyklaania ja Tähtiklaania. Vaikka hän oli Jokiklaanissa, niin kai Iltataival ja Sirppikynsi katselivat häntäkin? Ei kai Tähtiklaanin maat olleet rajalliset, kuten heillä? Ilveskuura pohti. Kun he olivat ollee Olkiväreen kanssa vielä Myrskyklaanissa, emo oli kuollut äkillisesti, eikä siihen ollut varsinaista syytä. Ilveskuura tiesi vain sen, että Sirppikynsi oli ollut kauhean surullinen ja väsynyt jo pidemmän aikaa ja oli aika varma siitä, että Sirppikynnellä oli ihan hyvä olla Tähtiklaanissa muiden rakkaidensa kanssa. Ilveskuura puhalsi ilmaa ulos suustaan ja sulki silmänsä. Ei ollut kauaa enää auringonnousuun.

Unitähti oli kutsunut klaanin koolle ja oli aika selvää, että nimettäisiin uusi varapäällikkö. Ilveskuuran ja Olkiväären yllätykseksi, Olkiväre valittiin varapäälliköksi. Klaani huusi Olkiväreen nimeä ja kolli näytti hölmistyneeltä. Ilveskuura katseli häntä hymyillen, tuntien lämpöä. Olkiväre sai olla sellainen kuin hänen kuuluisi olla, eikä se taakka painaisi enää hänen harteillaan. Ja Ilveskuura tiesi, että kollista tulisi hyvä varapäällikkö. Olkiväre oli klaanilleen uskollinen, viisas sekä hän..ymmärsi muita kissoja hyvin.
“Minä..minä kiitän kaikkia tästä”, Olkiväre tuntui aluksi hakevan sanojaan, mutta varmistui, mitä enemmän puhui. Kun menot olivat ohi, Ilveskuura meni hänen luokseen ja kohotti kulmiaan, ollessaan aivan varma sanoissaan, että nyt voisi puhua Olkiväreelle tunteistaan.
“Mikään ei muutu meidän välillämme, vaikka olisit mikä varapäällikkö”, Ilveskuura vannoi ja painoi päänsä Olkiväreen päätä vasten, tuntien perhosia vatsassaan. “Ja sinä, noh…”, valkea kolli takelteli sanoissaan.
“Joo?” Olkiväre oli hämmentynyt, mutta odotti Ilveskuuran jatkavan asiaansa.
“Äh. Unohda”, Ilveskuura mutisi ja nousi ylös. “Mitä seuraavaksi?” Ilveskuura kysyi viiksiä väpättäen uudelta varapäälliköltään. Olkiväre kohotti kulmiaan ja pukkasi valkeaa kollia hellästi olallaan.

Oli ollut hirveitä tuulia ja sateita. Ilveskuuran välillä kävi muistoja mielessä, kun he olivat olleet emonsa vieressä ja veljiensä kanssa turvallisessa pesässä säiltä suojassa. Hän ei oikeastaan varsinaisesti ikävöinyt Myrskyklaaniin, vaan ehkä ikävöi niitä tiettyjä hetkiä. Kuitenkin tällä hetkellä näytti siltä, että Tähtiklaani soi heille hetken rauhan. Ja kuinkas ollakaan kun hän mietti tällaisia, Käärmemieli ja Liekkisade tulivat leiriin, mutta Ilveskuura hämmentyi nähdessään veljensä Sudenlaulun. Sudenlaulu katseli Ilveskuuraa silmät kiiltäen ja Ilveskuura nyökkäsi tuolle nopean tervehdyksen. Mitä Myrskyklaanin parantaja teki täällä? Ilveskuura mietti ja katseli, kun parantaja käveli kohti häntä.
“Ilveskuura”, Sudenlaulu tervehti äänessään lämpöä. Ilveskuura hymyili takaisin.
“Mitä..mitä sinä teet täällä?” Ilveskuura ei voinut peittää hämmennystään äänessään. Sudenlaulu pudisteli päätään huvittuneena. Ilveskuura mietti hetken. Mukana ei ollut sotureita, joten se ei voinut olla mitään sellaista. Kollin pää kääntyi kohti parantajanpesää. “Eiku, nyt ymmärrän”, Ilveskuura sanoi ja katseli, kun Jokiklaanin parantajaoppilas Vesitassu tuli ulos pesästään. Parantajilla ei ollut sellaisia rajoja, kuin sotureilla. He saivat mennä ja tulla, auttaen muita miten ikinä kukaan tarvitsisikaan apua.
“Miten muilla menee?” Ilveskuura kysyi saattaessaan veljeään kohti parantajapesää. Sudenlaulu katsahti Ilveskuuraan.
“Kettukuono on noh.. oma itsensä”, Sudenlaulu virnisti ja vakavoitui sitten. “Ja tuiskusielu ja Kastelintu ovat vihdoin kumppaneita”, johon Ilveskuuran pää kääntyi katsomaan valkomustaturkkista kollia.
“Vihdoin ja viimein he ymmärsivät sen”, Ilveskuura naurahti. He kyllä ansaitsivat kaiken, Ilveskuura ajatteli. Mutta samaa ajatteli myös Sudenlaulu, mutta ei heistä vaan Ilveskuurasta.
“Miten sinulla ja Olkiväreellä menee?” Sudenlaulu kysyi äänellä, josta ei voinut erehtyä. Ilveskuuran korvia kuumotti ja vatsassa tuntui jännitys.
“Apua, meillä?” Ilveskuura oli hieman hämmentyneen oloinen. Ei Olkiväre hänestä pitäisi? Eihän? Sudenlaulu tyytyi vain virnistämään, poistuessaan Vesitassun luokse, jättäen hämmentyneen Ilveskuuran taakseen. Ilveskuura vain mietti, mitä Sudenlaulu olikaan sanoillaan oikeasti tarkoittanut.
“Mistä oikein puhuitte?” Olkiväre oli kysynyt hänen takaa. Ilveskuura melkein loikkasi ylös paikoiltaan, sillä oli säikähtänyt niin.
“Ei mitään tärkeää!” Ilveskuura tyytyi irvistämään ja loikkimaan karkuun. Hän pelkäsi, että Olkiväre oli kuullut ja ymmärtänyt, mistä he olivat Sudenlaulun kanssa puhuneet. Ei ollut vielä niiden sanojen aika, Ilveskuura vakuutteli itselleen. Ei ihan vielä, sillä hän ei ollut valmis murtamaan oman sydämensä paikkaa jos Olkiväre ei pitäisi hänestä.

Unitähti kutsui klaanin koolle Virtakiven päältä. Kun kissat olivat kokoontuneet paikalle ja odottivat hiljaa päällikkönsä sanoja, muutamat pennut näyttivät malttamattomilta. Pennuista nimitettiin oppilaita ja heille nimitettiin mestarit, kunnes tuli Lummepennun vuoro. Unitähti katseli Lummepentua ja hänen katseensa kierteli klaanilaisiaan. Ilveskuura oli saanut Olkiväreeltä vinkkiä, että hän olisi yksi mestariehdokkaista.
“Lummepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Lummetassuna. Mestariksesi tulee Ilveskuura. Toivon, että Ilveskuura välittää sinulle kaiken oppimansa.” Ilveskuura heilautti korviaan, lähestyessään uutta oppilasta. He koskettivat neniäänsä yhteen ja Lummetassu katseli häntä kirkkailla, turkoosilla silmillään. Klaani huusi uusien oppilaiden nimiä yhteen ääneen. Kun Lummetassu oli käynyt puhumassa ystävilleen, kolli saapui takaisin mestarinsa luokse.
“Minne mennään? Metsästämään? Vai TAISTELEMAAN?” Kolli kysyi innokkaana ja kiersi Ilveskuuraa ympäri. Ilveskuura hymähti ja peitti hymynsä oppilaalta katsomalla muualle.
“Käydään ensiksi kiertämässä rajat, jotta tiedät missä kuuluu partioida ja minne rajamerkit kuuluvat tehdä”, Ilveskuura selitti ja ajatteli, jos oppilas kykenisi, matkalla voisi näyttää metsästyksen alkeita.
“Hyvä on”, oppilas sanoi muka pettyneenä, mutta hymyili sitten ja lähti jo edeltä ulos leiristä. Ilveskuura pudisteli päätään ja lähti oppilaansa perään.
“Jokiklaani sijaitsee Varjoklaanin ja Taivasklaanin välissä. Osaatko sanoa, kumman rajanaapurin lähellä olemme?” Ilveskuura kysyi. Lummetassu haisteli ilmaa, ja mietti hetken aikaa.
“Ehkä Varjoklaanin? Siellä on enemmän puita ja se haisee erilaiselta”, Lummetassu mietti ja Ilveskuura nyökkäsi.
“Hyvä”, hän vastasi ja näytti, mihin kohtiin rajamerkit tehdään. Sitten he kiersivät koko alueen, päätyen Taivasklaanin rajalle. “Tiedätkö Taivasklaanista mitään?” Ilveskuura uteli, mutta samalla sitä, että hän voisi opettaa.
“Se oli ennen hevospaikka! Mutta se.. taisi palaa”, Lummetassu pohti ja jäi katsomaan Ilveskuuraa mietteliäänä. Kolli nyökkäsi oppilaalleen, kunnes kuuli rasahduksen ja metsämyyrä kulki kauempana. Tuuli oli heidän puolellaan.
“Osaatko vaanimisasentoa?” Lummetassu näytti, mutta hänen käpälänsä olivat raskaat ja häntä laahasi maata. Ilveskuura auttoi häntä saamaan asennon paremmaksi. “Partio on siitä erilainen, että silloin saa metsästää”, Ilveskuura sanoi hiljaa, pudottautuen myös vaanimisasentoon. “Muista, jokainen riista on aina klaania kohden ja Tähtiklaania pitää kiittää saaliista”, Ilveskuura sanoi ja kiersi tuulen suunnan mukaisesti. Myyrä haistoi Ilveskuuran, joten se juoksi vastakkaiseen suuntaan. Lummetassu näytti hämmentyneeltä, mutta loikkasi myyrän kimppuun ja hyvällä tuurilla saaden sen kiinni.
“Minä sain sen! Sain sen!” Lummetassu loikki saaliinsa ympärillä. Ilveskuura katsoi oppilastaan ja Lummetassu irvisti. “Kiitos Tähtiklaani tästä myyrästä..” hän sanoi ja nappasi saaliinsa suuhun. Ilveskuura tiesi, että se saattoi olla vain aloittelijan tuuria, mutta ei menisi pilaamaan oppilaansa iloa. He olisivat valmiita palaamaan leiriin, jolloin Ilveskuura käskisi oppilaan viedä saalista kuningattarille ja syödä itsekin jotain.

Valkea kolli oli vältellyt koko päivän Olkivärettä. Hän ei voinut sille mitään, että aina kun oli tämän seurassa, hän tunsi vatsassaan perhoset ja sen jännityksen, mitä hän tunsi, koska ei ollut kertonut tunteitaan. Ilveskuura ymmärsi vihdoin, että tämä oli se kissa, kenet haluaisi kumppaniksi. Tämä oli se kissa, jonka kanssa viettäisi aikaansa enemmän kuin kenenkään muun. Olkiväre jakoi iltapartioon kissoja ja heille ohjeita, mitä rajaa he menisivät tällä kertaa partioimaan. Kun kolli oli saanut tehtävät jaettua, hänen tummankeltaiset silmät kääntyivät kohti Ilveskuuraa, joka jäi kiinni siitä, että oli katsellut Olkivärettä. Olkiväreen katseessa näkyi hämmennys, sekä suru, koska he eivät olleet puhuneet koko päivänä. Lopulta Olkiväre lähti astelemaan kohti Ilveskuuraa ja Ilveskuura nousi ylös. Hän olisi ollut valmiina menemään karkuun, mutta se ei voisi jatkua pitkään. Hehän.. olivat nukkuneet samassa pesässä. Jo pitkään.
“Ilveskuura!” Olkiväre aloitti, mutta Ilveskuura heilautti korviaan ja irvisti nopeasti kirjavalle kollille.
“E-en ehdi nyt!” Ilveskuura selitti ja ravasi karkuun, oikeastaan heidän pesäänsä. Hän tiesi, että Olkiväre ei tulisi vielä perään, sillä tämä odottaisi partion paluuta. Hänellä olisi se hetki aikaa vielä ajatella, mitä tapahtuisi. Pesään päästyään, Ilveskuura joutui tasaamaan sykkeensä. Hän meni makaamaan ja kääri häntänsä ympärilleen sulkien silmänsä. Ilveskuura murehti, että Olkiväre ei vastaisi hänen tunteisiinsa. Mutta jos niin kävisi, olisiko Olkiväre ikinä nukkunut hänen pesässään, heidän pesässään? Entä jos Olkiväre vihaisi häntä ja hän menettäisi tämän ikuisiksi ajoiksi, vaikka olivat samassa klaanissa! Pitkältä ajalta kestäneen hetken jälkeen, valkea kolli kuuli tutut, lähestyvät askeleet jotka tunnisti, vaikka unissaan.
“Ilveskuura?” Hiljainen ääni kuului pesän edustalta. Ilveskuura nosti päänsä ja avasi eriväriset silmänsä.
“Olen hereillä”, Ilveskuura vastasi yhtä hiljaa.
“Oletko minulle vihainen?” Olkiväre kuiskasi astuessaan pesän sisälle ja tuon katse oli enemmänkin surullinen, kuin vihainen. Ilveskuura kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään nopeasti.
“En ole! En ole koskaan ollutkaan..” Ilveskuura sanoi hiljaa ja nousi ylös.
“Miksi sitten olet tänään ollut niin outo?” Olkiväre kysyi ja katseli Ilveskuuraa läpitunkevasti katseellaan, kuin voisi pusertaa tiedon pelkästään sillä. Ilveskuura tunsi turkkiansa polttelevan. Ehkä hänen pitäisi nyt kertoa, ehkä tämä oli se hetki. Jos hän ei nyt kertoisi sitä, se pilaisi heidän välinsä ja he eivät saisi takaisin sitä, mitä heidän välinsä ovat olleet.
“Hyvä on. Sanon suoraan”, Ilveskuura ryhdistäytyi ja asteli Olkivärettä lähemmäksi. Hän puhalsi syvään, sulkien silmänsä ja avasi sitten ne, huomatessaan Olkiväreen tullen lähemmäksi. “Minä.. minä pidän sinusta. Paljon. Paljon ja enemmän kuin uskallat arvata. Ja olen aina pitänyt”, Ilveskuura aloitti, eikä voinut enää lopettaa sanojen tulemista. “Ja minä tahdon, että olisit kumppanini. Jos et tahdo sitä, niin minä en todellakaan tiedä, haluanko muita -”
“Ilveskuura”, Olkiväre sanoi hiljaa keskeyttäen hänet. “Ilveskuura, tämäkö oli asiasi?” Olkiväre kuiskasi ja painoi päänsä Ilveskuuraa vasten helpottuneen oloisena. Ilveskuura oli sanaton, hän pysty vain räpyttämään silmiään. “Ilveskuura, turhaan pelkäsit tätä asiaa”, Olkiväre sanoi ja katseli sitten Ilveskuuraa hetken aikaa. Hän painoi päänsä takaisin Ilveskuuraa vasten sulkien silmänsä, jolloin Ilveskuura uskalsi myös sulkea silmänsä. “Minä en vain pidä sinusta, minä rakastan sinua.” Silloin Ilveskuura tiesi, että tämän asia oli oikein. He olisivat oikein.
“Ja minä rakastan sinua”, Ilveskuura kuiskasi, tuskin kuuluvasti, mutta kolli kyllä tiesi Olkiväreen kuulevan sen. Hänen sydämensä oli siellä, missä olivat he. Siellä, missä oli Olkiväre.

Toinen luku – A Story Told

Kun Metsopentu työnsi vielä pienen kehonsa sisään klaaninvanhimpien pesän suuaukosta, hän näki Keltaturkin ja Käärmekallon tavalliseen tapaan päivänokosilla. Hän oli vähällä kääntyä takaisin, ettei herättäisi vanhuksia, mutta yllättäen Keltaturkki nosti päätään ja loi tähän kysyvän katseen.
”Ai, Metsopentuko se siinä?” Vanha naaras kysyi, saaden vastauksekseen aina yhtä hiljaisen nyökkäyksen. Kilpikonnakuvioinen naaras oli käynyt kerran pentutarhalla nähdäkseen klaanin uudet tulokkaat, luultavasti epäillen kotikisutaustaisten pentujen hyötyä klaanille. Metsopentu tiesi, etteivät Keltaturkki ja Käärmekallo kumpikaan perustaneet erityisesti hänestä tai hänen siskostaan, mutta halusi silti näyttää heillekin olevansa kyvykäs Varjoklaanin soturiksi.
”Mitä sinä täällä teet? Makuualustamme ovat vielä ihan puhtaat, eikä punkkejakaan ole”, Keltaturkki haastoi. Metsopentu luimisti korviaan. Hän ei ollut varma, luuliko naaras hänen tosiaan olevan jo oppilas, vai härnäsikö tämä vain. Täplikkään vanhuksen ilme tai silmätkään eivät antaneet asiasta vihiä.
”Eihän se ole vielä kahtakaan kuuta”, Käärmekallo murahti puoliunessa paikaltaan, kärttyisenä herättyään pesätoverinsa ääneen.
”Ei se vielä töitä tee”
Metsopentu käänsi katseensa vanhaan kolliin ja painoi päänsä alas.
*Kyllä minä tekisin, jos saisin!*
Keltaturkki mutisi jotain, josta Metsopentu ei saanut selvää, muttei alkanut haastamaan riitaa.
”Tarinoitako sitten tulit kuuntelemaan?” naaras kysyi, kallistaen päätään sivummalle. Metsopentu nyökkäsi. Hänelle ei ollut väliä, mistä vanhukset kertoisivat, kunhan se vain olisi kiinnostavaa. Ehkä se voisi jopa auttaa hänen tulevassa soturikoulutuksessaan.
”Ajankohtaisista asioista hädin tuskin tiedämme, mutta kai sinulle voisi kertoa sodasta, joka päättyi hieman ennen sinun ja sisaresi saapumista klaaniin”, Käärmekallo mutisi. Keltaturkki koetti esittää vastaväitteen, luultavasti siksi, että sodat olivat taisteluista raaimpia, mutta vanha kolli jätti tämän täysin huomiotta.
”Klaanimme menetti monta kissaa sodassa, mukaan lukien pesätoverimme Pihlajakynnen”, harmaa vanhus selitti. Keltaturkki luimisti korviaan.
”Raitapentu, josta ottoisäsi Ahomyrsky pitää huolta, menetti emonsa ja veljensä”, naaras naukui hiljaa, selvästi surren kuolleita kissoja.
”Jokiklaani ja Taivasklaani olivat saaneet päähänsä, että klaanien väliset rajat pitäisi poistaa, ja kun muut klaanit eivät olleetkaan samaa mieltä he julistivat sodan”, Käärmekallo murisi katkerana.
”Mikä olisikaan sen parempi tapa yhdistää klaanit, kuin asettaa ne taistelemaan toisiaan vastaan ja tapattaa siinä samassa puolet järven kissoista…”
Metsopentu nielaisi kurkkuunsa nousseen jännityksen. Hän oli kuullut Raitapennun menettäneen perheensä, mutta sai vasta nyt kuulla, että syynä oli vihollisklaanien aloittama sota.
”Kuolemasta puheen ollen, Metsopentu… onko sinulle kerrottu Tähtiklaanista?” Keltaturkki kysyi. Metsopentu pudisti päätään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ylipäätään kuuli muiden klaanien kuin Varjoklaanin nimen.
”Tähtiklaani ei ole samalla tavoin klaani, kuin metsän ympärillä elävät klaanit”, Keltaturkki virkkoi. Metsopentu asettui makaamaan käpäliensä päälle keskittyäkseen, sillä hän arveli tämän Tähtiklaanin olevan jokin sellainen, josta hänen kuuluisi tietää, jos hän haluaisi olla todellinen klaanikissa.
”Voit tavata heidät vasta kuoltuasi, joskus et edes silloin…”
Vanhan naaraan ja pennun vihreät katseet lukittuivat toisiinsa.
”Kun kissa, joka uskoo heidän voimaansa, kuolee, hän yleensä siirtyy Tähtiklaanin riveihin. Tähtiklaanin kissoilla on tähdenhohtoiset turkit eivätkä he koskaan joudu kokemaan nälkää, sillä Tähtiklaanin reviirillä on loputtomasti riistaa. He antavat neuvoja parantajille ja vierailevat elossa olevien läheistensä luona, ohjaten heitä oikealle polulle. Joskus, tosin, kissa päätyy synkkään metsään pahuutensa takia. Se on paikka, jossa kuljet yksin ja kärsit nälästä ja kivusta kunnes sielusi lopulta haihtuu ja tulee yhdeksi mudan kanssa, jolla sukupolvien jälkeen uudet pahantekijät astelevat, kärsien kaiken saman”
Tumman naaraan kertomus sai Metsopennun häkeltymään. Hänen oli vaikea uskoa, että jossain, mihin elävä kissa ei pystyisi matkata, oli henkiä, jotka tarkkailivat jälkipolviaan kaukaisuudesta.
”Sinun on varmaan kotikisusyntyisenä hankala ymmärtää tätä, mutta Tähtiklaani on ohjannut klaanejamme eteenpäin pidempään, kuin ne ovat edes eläneet järvellä. Siksi se on meille niin tärkeä”, vanha kissa selitti haikea katse silmissään, mutta Metsopentu vain kallisti päätään. Hän ei ollut koskaan osannut ajatella klaanien eläneen jossain muualla, varsinkaan, kun hän ei edes tiennyt, millaisilla reviireillä muut klaanit elivät. Maailma, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnytkään, tuntui pennusta mahdottoman valtavalta, mutta ahdistuksen sijaan se täytti hänet päättäväisyydellä. Hän ymmärsi vihdoin, miksi kissat tarvitsivat klaaneja selviytyäkseen, ja miksi Ahomyrskykin teki työtänsä niin tunnollisesti. Pitkäturkkinen pentu osoitti vanhuksille sanattomat kiitoksensa ja pinkaisi sitten ulos tarhasta. Hänestä ei koskaan tulisi klaaninsa arvoista soturia, jos hän vain loikoilisi paikallaan ja ottaisi rennosti!

Metsopentu hiipi äänettömästi pitkin leirin hiekkaista pohjaa lähestyessään tähtäimeensä joutunutta oranssia häntää, joka viuhkoi puolelta toiselle kuin kouristuksista kärsivä käärme. Kun kolli oli noin hiirenmitan päässä kohteestaan, hän teki matalan loikan ja syöksyi sen kimppuun, kietoen käpälänsä sen ympärille. Yllätyshyökkäyksestä säikähtänyt Virvatuli hyppäsi käpälilleen ja riuhtaisi häntänsä ylös, lennättäen nyt otteensa menettäneen Metsopennun ilmaan. Hallinnan menettänyt kollipentu muksahti selkä edellä maahan kuin puusta pudonnut lintu.
”Mitä ihmettä?!” Virvatuli huoahti häkeltyneenä. Naaras oli ollut liian keskittynyt korvantaustojensa perusteelliseen pesemiseen huomatakseen pentua. Metsopentu jätti vastaamatta soturin älähdykseen, ja sen sijaan heti noustuaan ryntäsi tätä päin. Oranssi naaras väisti pennun hyökkäyksen helposti nopealla hypyllä, mutta kolli ei luovuttanut. Ohi juostuaan hän teki tiukan käännöksen ja hyppäsi kohti Virvatulta, joka seisoi nyt selätysten ystävänsä Sädelaulun kanssa. Raidallinen naaras kiljaisi, kun matalaksi painuneen Virvatulen väistön takia Metsopentu laskeutuikin hänen selkäänsä.
”Hullu kakara!” Virvatuli huudahti ja poimi pennun niskaotteella ystävänsä selästä ennen, kuin tämä ehti keksiä, mitä seuraavaksi kokeilisi.
”Miksi se sinun kimppuusi oikein hyökkäsi?” Sädelaulu naurahti. Metsopentu tuhahti pettyneenä kiinnijäämisestä, muttei sanonut mitään.
”Mistä minä tiedän! Hädin tuskin tunnen pennun!”
Virvatuli laski kiinniottamansa pennun maahan, mutta se osoittautui välittömästi virheeksi; heti ensitöikseen hän näykkäisi naarasta jalkaan ja juoksi sitten muutaman hännänmitan päähän tästä ennen, kuin pysähtyi ja kääntyi taas. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan lähtenyt taas syöksyyn, vaan laski rintansa maata vasten haasteen merkkinä.
”Älä löylytä sitä liiaksi”, Sädelaulu pyysi, ennen kuin kirkkaamman oranssi naaras ryntäsi pennun kimppuun. Virvatuli läimäytti nopeasti pienemmän kollin kasvoja oikealla etukäpälällään niin, että tämä menettäisi tasapainonsa, mutta Metsopennun vankat rakenteet pitivät hänet juuri ja juuri pystyssä.
”Yritätkö matkia soturioppilasta? Mene ennemmin muiden pentujen kanssa leikkimään!”
Metsopentu irvisti, vähällä hypätä taas naarasta päin, kunnes tunsi hampaat niskassaan.
”Anteeksi, Virvatuli”, tuttu ääni pyysi tumman kollin takaa. Ahomyrsky oli herännyt mekkalointiin ja piti nyt ottopoikaansa niskasta maassa. Metsopentu kiemurteli paikallaan, muttei pystynyt irrottaa itseään aikuisen soturin otteesta.
”Käskisin häntäkin pyytämään anteeksi, mutta hän ei kai osaa puhua”, keltainen kolli selitti. Etäämmällä istuskeleva Sädelaulu naurahti, mutta Ahomyrsky pysyi vakavana. Kolli nosti pentunsa ylös, luoden vielä kerran anteeksipyytävän katseen tovereihinsa ennen, kuin lähti kiikuttamaan hampaissaan roikkuvaa pentua takaisin pentutarhaan.
”Et sinä voi tuolla lailla sotureiden kimppuun hyökätä”, Ahomyrsky torui viimein, laskettuaan Metsopennun tarhan sammalpohjalle. Metsopentu ei vastannut mitään, luimisti vain korviaan ja tuijotti muualle. Hänestä oli kasvanut jo muita pentuja suurempi ja painavampi, jonka takia ikätovereiden kanssa leikkiminen ei ollut enää kivaa. Oppilaiden koulutusta Metsopentu taas ei halunnut häiritä, eikä klaaninvanhimmilla ollut energiaa mihinkään muuhun, kuin paikallaan loikoilemiseen. Kolli kirosi hiljaa mielessään kokoaan ja toivoi, että siitä tulisi edes joskus olemaan hyötyä.
*Ehkä sitten, kun minusta tulee oppilas voin olla hyödyksi… mutta ilmeisesti en vielä*
”Metsopentu, kuunteletko sinä minua?” Ahomyrsky kysyi yhtäkkiä. Nuori kolli laski päätään häpeissään ja loi isäänsä häpeävän katseen. Ahomyrsky pudisti päätään.
”Lakkaa esittämästä. Jos haluat oppia taistelemaan, voin kyllä opettaa sinua, mutta älä hyöki tuolla tavalla muiden soturien kimppuun”
Ahomyrskyn lupaus tuli Metsopennulle yllätyksenä, mutta hän oli silti innoissaan. Hänen ei enää tarvitsisi istuskella toimettomana päivät pitkät, vaan hän voisi oikeasti harjoitella tulevaisuutta varten!

KOLMAS OSA
Määränpää

Taival ei ymmärtänyt, miksi klaanikissat olivat taistelleen keskenään. Hän ei ymmärtänyt siitä mitään, ei vaikka Valosydän ja Pimeydenvaras yrittivät kumpikin hänelle sitä selittää. Hämmennyksestä huolimatta Taival oli osallistunut taisteluun, vaikkakin vain suojellakseen heikompia - toisin sanoen pentuja, kuningattaria ja klaaninvanhimpia. Taival ei ollut tiennyt kenen puoli olisi moraalisesti oikein, joten hän oli päättänyt suojella heitä, jotka eivät voisi puolustaa itseään yhtä hyvin. Muutoin hän ei välittänyt osallistua klaanikissojen välisiin kärhämiin.
Taistelu oli ollut verinen ja vienyt enemmän henkiä kuin Taival oli koskaan osannut kuvitella olevan mahdollista. Hänen yksinäisillä vaelluksillaan kuolema oli ollut osa hänen elämää, mutta vain ohimennen ja sivussa. Koskaan hän ei ollut nähnyt niin paljon tuhoa ja kuolemaa yhdessä paikassa, ja se sai Taivaleen ikävöimään hänen entistä elämäänsä. Silloin kissat eivät ainakaan kuolleet turhien taisteluiden takia.
Jotain suurta oli tapahtunut taistelun jälkeen. Jopa klaanien tavoista ymmärtämätön Taival oli tajunnut sen. Valosydämestä - siitä soturista, joka oli tutustuttanut Taivaleen Varjoklaanin elämään - oli tullut päällikkö ja hän kulki nyt nimellä Valotähti. Kilpikonnakuvioinen naaras oli vaihtanut sotureiden pesästä päällikön pesään, mikä oli yllättäen saanut Taivaleen ikävöimään naarasta, vaikka hän ei siitä tälle mitään maininnut. Ehkä hän ei itsekään täysin halunnut myöntää sitä itselleen.
Kyllä, Taival oli vihdoin siirtynyt leirin aukiolta sotureiden pesään nukkumaan, mutta vain siksi, että hänen oli ollut pakko. Lehtikadon kylmyys oli alkanut olla liikaa jopa Taivaleelle, joka oli tottunut yöpymään kylmässä, ja hänen oli ollut pakko siirtyä sotureiden pesän lämpöön. Kolli oli aluksi ollut hyvin harmistunut asiasta, mutta oli sitten tottunut Valosydämen lämpöön vierellään. Nyt sekin oli viety häneltä.
“Tämä kylmyys tappaa minut vielä, sano minun sanoneeni”, Pimeydenvaras murahti Taivaleen vierellä.
He olivat lähteneet yhdessä saalistamaan, kuten he usein nykyään tekivätkin. Taival oli huomannut pitävänsä kyynisestä, sarkastisesta soturista paljon enemmän kuin oli alunperin ajatellut, ja pian heistä olikin tullut melko läheisiä.
“Kasvata paksumpi turkki”, Taival hymähti vastauksensa pienelle kollille, joka heitti mulkauksen hänen suuntaansa.
“Kasvattaisin jos voisin!” Pimeydenvaras pysähtyi yhtäkkiä, korvat värähtäen ja kuononpää ilmaa haistellen. “Lintu! Tuolla, tuon kumpareen takana.”
Taival avasi suunsa maistaakseen ilmaa. Pimeydenvaras oli oikeassa: ilmassa oli linnun makea tuoksu, ja pian hän kykeni kuulemaan sen naputuksen kumpareen toiselta puolelta. Kysyvänä kolli kääntyi katsomaan Pimeydenvarasta.
Pimeydenvaras heilautti häntäänsä. “Minä yritän hiipiä sen taakse. Jos lintu näkee minut, koita loikata sen päälle. Sinulla on pidemmät jalat.”
Taival nyökkäsi, ja Pimeydenvaras alkoi hiipiä kumparetta kohti. Siamilainen kolli kiersi hiljaa kumpareen ympäri, häntä alhaalla ja korvat valppaina, ja Taival huomasi pidättävänsä hengitystä. Hän otti itsekin muutaman varovaisen askeleen kumparetta kohti niin, että pystyi näkemään linnun, ja jäi odottamaan.
Pimeydenvaras lipaisi huuliaan ja sitten hän loikkasi kynnet ojossa. Lintu huomasi kollin, mutta aivan liian myöhään: sulavasti Pimeydenvaras upotti kyntensä tämän pyrstöön, veti linnun sulavasti lähemmäs itseään ja katkaisi sen niskat.
“Loistavaa!” Taival onnitteli kollia. “Kaunis kiinniotto.”
“Kiitos”, Pimeydenvaras sanoi selkeästi ylpeänä kehuista. Taival oli oppinut, että soturin silmät syttyivät ilosta, kun häntä kehuttiin. “Etsitään lisää. Tämän säästän Kulosydämelle.”
“Miten Kulosydämellä menee?” Taival kysyi samalla, kun kaapi linnun päälle lunta.
“Hän on väsynyt”, Pimeydenvaras vastasi, “mutta muuten hänellä menee hyvin. Pentujen syntymiseen ei ole enää kauaa tai ainakin niin Surulintu on sanonut.”
Kulosydän - Pimeydenvarkaan kumppani - oli siirtynyt pentutarhaan jokin aika sitten ja odotti kollin pentuja. Se olisi heidän toinen pentueensa. Heidän ensimmäiset pentunsa, Virvatuli ja Lumituhka, olivat jo kokeneita sotureita vanhempiensa tavoin.
“Hän selviää kyllä”, Taival sanoi. Hän tiesi, että Pimeydenvarasta jännitti pentujen syntyminen lehtikadon aikana. “Pennut selviävät myös.”
“Tiedän”, valkea kolli sanoi. “Jatketaanko?”
“Jatketaan.”

Kun he palasivat leiriin, Pimeydenvaras suuntasi heti ensimmäisenä pentutarhaan lintu suussaan, ja Taival vei heidän lopun saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hän itse ei ollut vielä nälkäinen, sillä hän oli syönyt ennen metsästämään menemistä, eikä hän muutenkaan tykännyt mennä täydellä vatsalla nukkumaan. Aurinko oli jo alkanut laskea puiden taakse, levittäen varjoja ja pimeyttä leiriin.
“Taival.”
Valotähden ääni sai Taivaleen kääntymään kohti naarasta. Kohteliaana kolli kumarsi päällikölle, vaikka Valotähti oli monta kertaa kieltänyt häntä. “Valotähti.”
“Haluan jutella kanssasi”, Valotähti sanoi ja viittoi kollin seuraamaan häntä päällikön pesään.
Taival seurasi naarasta ja istahti tämän eteen istumaan, pää hieman kallellaan uteliaisuudesta. “Niin?”
“Haluatko käydä taas Kuulammella?” Valotähti kysyi.
“Luulin, ettei minua enää päästetä sinne”, Taival sanoi, mutta vain kohteliaisuudesta. Kiellot eivät olisi voineet estää häntä kuitenkaan: jos hän haluaisi mennä Kuulammelle, hän menisi sinne. Ainut syy miksei hän ollut vielä tehnyt sitä oli taistelun aiheuttama shokki. “Mutta kyllä, haluaisin käydä siellä taas.”
“Voit käydä tänä yönä. Surulintu on sanonut, että Tähtiklaani on alkanut taas olla aktiivinen. Ota mukaasi joku soturi - Pimeydenvaras vaikkapa”, Valotähti ohjeisti. Pieni hymy levisi naaraan kasvoille. “Uskonpa, että tänä yönä pääset tapaamaan emosi.”
Toivo heräsi Taivaleen sisällä. Pääsisikö hän todella vihdoin tapaamaan emonsa kaikkien niiden kuiden jälkeen? Ja sen jälkeen hän voisi vihdoin lähteä Varjoklaanista ja jatkaa normaalia, tuttua elämäänsä kulkurina, jonka kotina olisi koko maailma.
Taival hymyili. “Menen siis Kuulammelle.”
“Ole varovainen”, Valotähti sanoi, huoli hänen äänessään. “Klaanien välit voivat olla hieman kireitä taistelun jälkeen.”
Taival nyökkäsi ja poistui Valotähden pesästä. Hän ei pelännyt toisia klaaneja. Miksi pelkäisi? Eihän hän edes ollut varjoklaanilainen. Muut klaanit eivät välittäneet hänestä, eikä hän välittänyt muista. Silti Taival oli tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvitsisi mennä Kuulammelle tällä kertaa yksin.
Pimeydenvarasta ei ollut vaikea suostutella mukaan. Pieni kolli oli väräyttänyt korviaan, hymähtänyt - tai kenties tuhahtanut - ja sanonut sitten tulevansa mukaan, sillä mitäpä hän hyvillä yöunilla tekisi. Taival oli läimäissyt varjoklaanilaista huvittuneena hännällään, mutta oli kiitollinen tälle. Kaksin matka kävisi nopeammin.
Matka Kuulammelle oli tuttu ja silti erilainen kuin viime kerralla. Ehkä se johtui siitä, että tällä kertaa Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirit olivat peittyneet lumella, tai ehkä se johtui ruskean kollin vieressä kulkevasta Pimeydenvarkaasta, joka haisteli alati ilmaa kuin mistä tahansa voisi hyökätä mäyrä heidän kimppuunsa. Joka tapauksessa, matka kului vaivatta, ja Kuulampi oli heidän edessään juuri ennen kuunhuippua.
Lampi ei ollut jäässä, kuten Taival oli epäillyt. Pimeydenvaras väräytti tietäväisesti viiksiään Taivaleelle: he olivat aiemmin väitelleet siitä, olisiko lampi jäässä vai ei. Selkeästi Pimeydenvaras oli ollut oikeassa. Kuulampi ei koskaan jäätynyt.
Taival asteli tutun lammen äärelle ja katsoi omaa kuvajaistaan. Häntä tuijotti takaisin vihreä silmäpari tyynenä ja vakaana. Taival ei tuntenut oloaan tyyneksi tai vakaaksi. Hän tunsi olevansa ensimmäistä kertaa eksyksissä. Mitä jos hän ei vieläkään tapaisi emoaan? Halusiko Lummekukka edes nähdä poikaansa? Mitä Taival tekisi, jos vastaus oli ei?
“Sinä tapaat hänet kyllä”, Pimeydenvaras sanoi aivan kuin olisi lukenut ruskean kollin ajatuksia. “Ennemmin tai myöhemmin sinä tapaat hänet.”
“Miten voit olla noin varma?” Taival kysyi. Hän oli nostanut katseensa Pimeydenvarkaaseen.
Siamilainen kolli kohautti lapojaan. “Koska minäkin tapasin emoni.”
Taival ei kysynyt asiasta enempää. Hän vain räpäytti silmiään ymmärryksen merkiksi ja meni makuulle Kuulammen eteen. Hän muisti yhä Valotähden neuvot siitä, miten Kuulampea käytettiin. Maahan makuulleen, kuono vasten Kuulammen kirkasta vettä ja silmät kiinni kuunhuipun ollessa kohdillaan.
Ja niin Taival teki.
Tällä kertaa hänellä ei ollut vastassa sankkaa sumua, vaan läheisesti Varjoklaanin reviiriä muistuttava metsä paitsi että missään ei ollut lunta, värit olivat normaalia haaleampia ja aluskasvillisuuden seassa kiemurteli tähtipölyä. Taival katseli ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Oliko hän Tähtiklaanissa - vai oliko kaikki vain unta?
Kuin vastaukseksi tähtipölyn seasta käveli kaunis, solakka naaras, jonka musta turkki oli yhtä sileää kuin Taivaleen ja jonka vaaleanvihreät silmät tuikkivat täynnä eloa, vaikka hän olikin kuollut kuita sitten.
“Tuhka”, Lummekukka sanoi, pää kallistuen ja hymy leviten hänen kasvoilleen, “sinä olet kasvanut.”
“Emo”, Taival sanoi ja hämmentyi äänensä käheyttä. Hänen viimeinen muisto emostaan oli kaukainen, jollain tavalla pyyhitty pois, mutta silti samalla kirkas kuin yötaivaan ensimmäinen tähti. Lummekukka makaamassa maassa kyljellään, hädin tuskin hengittäen, mutta hymy kasvoillaan ja vihreät silmät Taivaleeseen kiinnittyneinä. Mustaa turkkia vasten kirkkaita ja värikkäitä kukkia kuin metsän viimeinen kaunis teko omalle lapselleen. Se oli Taivaleen viimeinen muisto emostaan.
“Anteeksi, että minulla kesti näin kauan, Tuhka”, Lummekukka kuiskasi. Hänen kasvoilleen oleva hymy oli se sama, joka hänellä oli ollut kuollessaan.
Taival ei saanut sanojaan sanotuksi. Hänen emonsa oli hänen edessään. Elävänä, tai ainakin sen näköisenä. Kutsumassa häntä hänen syntymänimellään. Katsomassa häntä. Hymyilemässä hänelle.
“Tähtiklaani ei saanut yhteyttä klaaneihin. Muuten olisin tullut luoksesi heti saavuttuasi järven alueelle”, Lummekukka kertoi. Hän oli kävellyt Taivaleen luokse ja kurottanut koskettamaan pentunsa kuonoa omallaan. “Sinusta on tullut aivan upea kissa. Anteeksi, että lähdin niin aikaisin luotasi.”
“Ei se mitään, emo”, Taival sai vihdoin sanottua. Hän nuolaisi hellästi emonsa päälakea. “Ei se mitään. Minä tulin nyt luoksesi.”
“Niin tulit, rakkaani, niin tulit.” Suru lasitti Lummekukan katsetta. “Olen pahoillani Harakasta.”
“Niin minäkin.”
“Isäsi oli taitava kissa. Hän kasvatti sinut hyvin.”
“Niin hän teki.” Mutta Taival ei ollut tullut Tähtiklaanin maille puhumaan Harakasta. “Minulla on sinua niin kova ikävä.”
Lummekukka painautui poikaansa vasten ja kehräsi surullisesta. “Tiedän. Minullakin on sinua ikävä. Mutta muista, että olen aina kanssasi. Katselen sinua täältä, Tähtiklaanista, ja ohjaan matkaasi. Aina.”
“Jopa silloin kun en ole klaanien mailla?” Taival kysyi ja huomasi pelkäävän sekä omaa kysymystään että emonsa vastausta.
“Jopa silloin”, Lummekukka sanoi, mutta hänen äänessään oli surumielisyyttä, “vaikkakin silloin en näe sinua yhtä selkeästi. Tähtiklaanin voima ei ylety aivan kaikkialle, Tuhka pienoinen, mutta minä kuljen kanssasi aina kuin suinkin mahdollista.”
Taival ei yllättynyt kuulemastaan, mutta se silti satutti häntä. Ajatus siitä, että hänen emonsa ei kulkisi yhtä kirkkaasti hänen vierellään, kun hän lähtisi pois järveltä, sai hänet luimistamaan korviaan.
“Mikset jäisi Varjoklaaniin?” Lummekukka yhtäkkiä ehdotti pennulleen, äänessään toiveikkuutta. “Sinulla on jo ystäviäkin: Valotähti ja Pimeydenvaras. Mikset jäisi heidän luokseen?”
Taivaleen korva värähti. “En ole varjoklaanilainen.”
“Valotähti on valmis ottamaan sinut klaaninsa täysivaltaiseksi jäseneksi, Tuhka. Sinun täytyy vain pyytää häntä”, Lummekukka sanoi. Hänen äänessään oli tietynlaista määrätietoisuutta: se muistutti Taivalta Katajanmarjasta.
Taival pudisti päätään. “En kuulu klaaneihin. Heidän tapansa ovat minulle outoja, täysin vieraita. Minä kuulun vapaaseen maailmaan, jossa säännöt eivät kahlitse minua kiinni muihin. En ole klaanikissa, emo, enkä tule koskaan olemaan.”
“Kulta pieni”, Lummekukka huokaisi, “etkö sinä ole yksinäinen?”
Ei Taival halunnut miettiä, oliko hän yksinäinen vai ei. Jos hän miettisi asiaa ythään sen enempää, oli riskinä, että hän todella tajuaisi olevansa yksinäinen - ja sitä hän ei voinut sallia.
Joten ruskea kolli pudisti päätään. “En. Miksi olisin? Minulla on koko maailma seuranani.”
Lummekukka ei sättinyt Taivalta tai alkanut väittää vastaan. Sen sijaan hän kehräsi lempeästi, pieni hymy kasvoillaan. “Minä vietin nuoruuteni Varjoklaanissa. Olin muiden ympäröimänä, enkä koskaan yksin. Vasta kun tapasin isäsi tajusin kuinka yksinäinen olinkaan ollut.”
Taival väräytti korvaansa. Hän ei ymmärtänyt, mitä hänen emonsa haki takaa.
“Joskus yksinäisyys ei tarkoita sitä, että olet yksin. Joskus yksinäisyys tarkoittaa sitä, että ympäriltäsi puuttuu joku, jonka kanssa jakaa elämäsi pienimmät hetket”, Lummekukka kertoi. “Minä ymmärsin sen vasta, kun tapasin Harakan. Hänen kanssaan sain olla oma itseni ja jakaa sekä kauneimmat että vaikeimmat hetket - ja yhtäkkiä elämästäni katosi yksinäisyyden paino.”
Taival oli hiljaa.
“Etkö sinä halua jakaa elämäsi pieniä ja suuria hetkiä jonkun sellaisen kanssa, joka hyväksyy sinut juuri tuollaisena, eikä vaadi sinulta mitään muuta?”
Kolli käänsi katseensa pois. “En minä ole yksinäinen.” Hänen äänensä värisi. “Minä lähden pois Varjoklaanista. Halusin vain tavata sinut ja- ja tietää miten sinulla menee.”
“Minulla menee hyvin, Tuhka”, Lummekukka sanoi hellästi. Hänen hymynsä oli kuin lupaus järkkymättömästä rakkaudesta ja lempeydestä Taivalta kohtaan, ja Taival tunsi kehräyksen kurkussaan. “Tähtiklaanissa on kaikki, mitä tarvitsen. Paitsi sinä ja isäsi.”
Taival räpäytti silmiään. “Niin… Isä ei ole täällä.”
“Ei.”
“Oletko nähnyt häntä?” Taival kysyi.
Lummekukan silmissä välähti jotain, mitä Taival ei tunnistanut. “En.”
Taival olisi voinut kysyä lisää. Hän olisi voinut kysyä, miksi Lummekukan katseesta paistoi haudattu suru tai miksi Lummekukka ei ollut nähnyt Harakkaa missään - olihan Lummekukka katsellut Taivaltakin Tähtiklaanista. Miksei siis Harakkaa?
Mutta Taival ei kysynyt.
Sen sijaan poika ja emo jatkoivat juttelua. He kertoivat toistensa elämästä: Lummekukka kertoi millaista oli olla Tähtiklaanissa ja siitä, kuinka hän ikävöi Taivalta joka ikinen hetki, ja Taival kertoi lukuisista vaelluksistaan ja seikkailuistaan, mutta yhdessäkään hän ei maininnut mitään isästään.

Kun Taival heräsi, oli vielä pimeää, vaikka hänestä tuntui siltä, että hän olisi viettäny aikaa emonsa kanssa Tähtiklaanin mailla paljon kauemmin, koko yön kenties. Ehkä aika kulki eri tavalla Tähtiklaanissa.
Taival nousi ylös ja ravisteli turkkiaan. Kun hän kääntyi, hän kohtasi Pimeydenvarkaan läpitunkevan katseen. Siamilainen oli istunut vartiossa koko sen ajan, kun Taival oli jutellut emolleen Tähtiklaanissa.
“No?” Pimeydenvaras kysyi.
“Hän on onnellinen”, Taival vastasi.
Se riitti vastaukseksi. Pimeydenvaras nyökkäsi pieni, ymmärtäväinen hymy kasvoillaan ja nousi tassuilleen. Taival oli kiitollinen siitä, että varjoklaanilainen ei kysellyt enempää tai yrittänyt hukuttaa häntä myötätuntoisiin sanoihin, ja yhdessä kaksikko alkoi kävellä takaisin kohti järveä ja tuttua havumetsää.
Pimeydenvaras kulki hieman edellä, häntä ylhäällä ja katse suunnattuna eteenpäin, ja Taival ymmärsi, että hän tulisi ikävöimään tuota pientä, mutta pippurista kollia. Kuinka kummallista se olikaan kokea ikävää jotakuta kohtaan.
Lummekukan sanat yksinäisyydestä välähtivät Taivaleen mielessä, mutta ruskea kolli työnsi ne pois.
Ei hän ollut yksinäinen.
Kun he pääsivät Varjoklaanin reviirille ja lopulta kahden polun risteykseen, josta toinen veisi Varjoklaanin leiriin ja toinen kohti reviirin reunaa, Taival pysähtyi. Pimeydenvaras huomasi sen heti ja pysähtyi itsekin, hänen katseessaan epäilystä, kun hän kääntyi katsomaan kulkuria.
“Tässäkö se sitten oli?”
Taival räpäytti silmiään kun olisi pyytänyt anteeksi. “Kyllä. Tässä se oli.”
“Etkö todella halua jäädä?”
“Oletko sinä noin kiintynyt minuun? Luulin, ettet tarvitse ystäviä.”
Pimeydenvarkaan häntä heilahti. “Myönnät kuitenkin, että me OLEMME ystäviä.”
Taival hymyili. Pimeydenvaras oli oikeassa: kyllä he olivat ystäviä, ja Taival itsekin tiesi sen. Niin hullulta ja uskomattomalta kuin se tuntuikin, Taival oli saanut Varjoklaanista ystävän. “Hyvästi, Pimeydenvaras.”
Pimeydenvaras siristi jäisiä silmiään ja näytti hetken siltä, että kävelisi Taivaleen luokse lyömään ruskeaa kollia tassullaan, mutta sitten hän huokaisi. “Hyvä on.” Varjoklaanilaisen ääni oli haavoittunut, kenties jopa hieman loukkaantunut. “Hyvästi, Taival.”
Taival kumarsi Pimeydenvarkaalle, joka vain tuijotti häntä pistävällä katseellaan sanomatta enää mitään. Taival ei voinut muuta kuin kääntää päänsä pois ja valita risteyksen poluista se, joka kiersi kiven oikealta puolelta kohti reviirin ulkorajaa. Jokainen askel vei kollia kauemmas Varjoklaanista. Kauemmas Valotähdestä ja Pimeydenvarkaasta, joista oli molemmista tullut hänelle tärkeitä.
Kolli pudisti päätään. Hän ei tarvinnut muita. Hän pärjäsi yksin: hänen kuului olla yksin. Niin oli aina ollut ja tulisi aina olemaan, riippumatta siitä oliko hänellä ystäviä Varjoklaanissa vai ei. Varjoklaani ei ollut hänen kotinsa, eikä hän kaivannut ympärilleen kymmeniä kissoja ja ystäviä ja perhettä ja-
Taival pysähtyi. Hän käytti kaiken tahdonvoimansa siihen, ettei kääntynyt katsomaan taakseen. Viime kuiden aikana hän oli huomannut, kuinka onnellisia varjoklaanilaiset olivat - siitäkin huolimatta, että he olivat joutuneet suureen taisteluun. Heillä oli jotain, minkä vuoksi taistella. Heillä oli ystäviä, perhe ja koti. Heillä oli lämmin pesä aina odottamassa ja läheisten hymyt tuomassa lohtua sekä turvaa.
Niin oli Taivaleellakin joskus ollut.
Kolli ravisteli päätään. Hän ei kuulunut varjoklaanilaisten joukkoon. Hänen sisältään ei löytynyt sitä samaa iloa ja yhteenkuuluvuutta, jonka varjoklaanilaiset jakoivat keskenään ja josta he saivat voimansa. Hän oli vain kulkuri, vailla päämäärää ja vailla kotia, eikä hän kokenut yksinäisyyttä vaellellessaan pitkin metsiä ja nummia.
Hän koki yksinäisyyttä seisoessaan Varjoklaanin leirin laitamilla katselemassa, kuinka kuningattaret hoivasivat pentujansa, mestarit opettivat oppilaitansa ja soturit vaihtoivat kieliä auringossa. Keskellä sitä kaikkea lämpöä, iloa ja riemua, Taival oli ollut aivan yksin.
Joten Taival jatkoi matkaansa katsomatta taakseen. Varjoklaanin reviiristä oli tullut hänelle viime kuiden aikana tuttu, ja hän löysi tiensä helposti reviirin rajalle, jonka takana avautui kokonainen maailma hänen kodikseen. Taival veti syvään henkeä, mutta juuri kun hän oli ottamatta askeleen rajan ylitse, hän kuuli äänen takaansa.
“Taival.”
Taival kääntyi katsomaan taakseen, vaikka hänen mielensä yritti kuinka kieltää häntä. Kolli kohtasi Valotähden sinisten silmien katseen ja hän yllättyi nähdessään niissä surua.
“Aiotko todella lähteä ilman, että sanot ensin hyvästejä?” Valotähti kysyi pieni, surullinen hymy kasvoillaan.
Taival nyökkäsi. Niin hän oli ainakin ajatellut. Hyvästien sanominen olisi… sattunut liikaa.
“Pimeydenvaras kertoi, että tapasit emosi”, Valotähti paljasti, ja Taival ymmärsi, että tuo pieni kollisoturi oli varmasti myös kertonut Valotähdelle Taivaleen lähteneen.
“Kyllä”, Taival sanoi. “Hän on onnellinen Tähtiklaanissa. Voin nyt lähteä takaisin kotiin.”
“Kotiin?”
“Niin.” Taival viittoi hännällään kohti metsää, joka avautui hänen takanaan. “Maailma on kotini. Sinä tiedät sen, Valotähti, olen kertonut sinulle monta kertaa.”
Valotähti huokaisi. “Ehdin jo toivoa, että jäisit Varjoklaaniin. Sinulla olisi koti täällä.”
“En kuulu Varjoklaaniin”, Taival kuiskasi, pudistellen päätään hiljaa. “En ole klaanikissa.”
“Sinä voisit olla”, Valotähti sanoi ja otti muutaman askeleen lähemmäs Taivalta. “Olet oppinut jo niin paljon klaanielämästä ja Varjoklaanista. Etkö todella halua jäädä?”
Taival pudisti jälleen päätään. “En voi jäädä. Ei minulla ole täällä mitään. Olen pahoillani, Valotähti, mutta Varjoklaani ei ole kotini.”
“Taival”, Valotähti kuiskasi hiljaa, mutta hänen sanansa tuntuivat tunkeutuvan syvälle Taivaleen sydämeen. “Sinulla on koti Varjoklaanissa. Sinulla on ystäviä. Sinulla on mahdollisuus elämään täynnä lämpöä, onnellisuutta ja rakkautta. Etkö sinä halua sitä?”
“Varjoklaani ei ole kotini.”
“Missä kotisi sitten on?” Valotähti otti uuden askeleen eteenpäin. “Missä on se paikka, jonne voit mennä pitkän päivän jälkeen ja jossa koet olevasi turvassa? Missä on se paikka, jonka tunnet yhtä hyvin kuin oman turkkisi ja joka antaa sinulle lämpöä ja rakkautta? Missä, Taival?” Kilpikonnakuvioisen naaraan silmät olivat täynnä lempeyttä. “Jos se ei ole Varjoklaanissa minun ja ystäviesi luona, missä se sitten on?”
Taival katsoi takanaan jatkuvaa metsää ja ensimmäistä kertaa hänen äänessään kuului epäröintiä. “Kotini on…” hän aloitti ja tajusi sitten, ettei tuo metsä, tuo loputtomasti jatkuva maailma, ole hänen kotinsa. “Ei minulle ole kotia.”
“Sinulla voisi olla koti täällä, Varjoklaanissa”, Valotähti sanoi. “Et tulisi enää koskaan olemaan yksin: et aamulla, et päivällä etkä mennessäsi nukkumaan. Sinulla on jo ystäviäkin täällä. Pimeydenvaras ei halua sinun lähtevän, enkä minäkään, ja muukin klaani olisi iloinen sinun jäädessäsi. Sinulla on paljon enemmän täällä kuin yksin maailmalla.”
Taival mietti Valotähden sanoja tarkkaan. Oli totta, että hän joutuisi viettämään jokaisen päivänsä yksinään, jos hän nyt päättäisi lähteä - vaikka samalla hän saisi takaisin vapautensa, jota hän niin kovasti kaipasi ja tarvitsi. Klaanien säännöt ja elämä olivat rajoittavia, mutta niissä oli myös hyvät puolensa: ne antoivat varmuutta ja tasapainoa muuten niin epävarmaan elämään ja maailmaan.
Ja… Taival ei halunnut erota Valotähdestä. Tuosta kilpikonnakuvioisesta naaraasta oli tullut hänelle yllättävän tärkeä viimeisten kuiden aikana ja ajatus siitä, että Taival ei enää koskaan näkisi Valotähteä, riipaisi hänen sydäntään. Hän tykkäsi Valotähdestä. Todella tykkäsi.
“Minä todella välitän sinusta, Taival”, Valotähti sanoi, ja nyt hänen äänessään oli selkeää kipua - aivan kuin Taivaleen lähteminen sattuisi naaraaseen fyysisesti. “Älä lähde, minä pyydän.”
Taival tuijotti suoraan Valotähden lumoaviin, sinisiin silmiin. Valotähti oli kaunein naaras, jonka hän oli koskaan nähnyt: sen kolli oli aina tiennyt. Mutta sen lisäksi että Valotähti oli kaunis, hän oli myös hyväsydäminen, lempeä ja yksinkertaisesti… täydellinen. Taival tiesi, ettei tulisi koskaan tapaamaan ketään, joka muistuttaisi edes vähääkään Valotähteä. Valotähti oli ainutlaatuinen.
“Ymmärrän, kuinka paljon maailmalla kiertäminen merkitsee sinulle”, Valotähti puhui taas, “mutta voitko todella väittää itsellesi, ettet jäisi ikävöimään yhtään mitään, jos päätät lähteä?”
Taival pudisti päätään. “Minun on mentävä.”
“Taival”, Valotähti otti askeleen eteenpäin, “etkö sinä todella välitä edes minusta? Näiden viime kuiden aikana olen ajatellut, että sinä välittäisit minusta edes sen verran, että jäisit ikävöimään minua. Välitätkö sinä yhtään?”
“Minä rakastan sinua.” Ne sanat vain karkasivat Taivaleen suusta ulos. Ei hän tarkoittanut sanoa niitä ääneen, ei edes ajatella niitä, mutta Valotähden aneleva ja epätoivoinen katse toivat ne sanat hänen suuhunsa ja sitten ilmaan heidän välilleen. Niitä ei voinut enää ottaa takaisin, eikä Taival edes halunnut. “Kyllä minä välitän sinusta, Valotähti. Todella paljon, ehkä jopa liikaakin. Sinä olisit ainut syy, miksi jäisin Varjoklaaniin.”
Valotähti katsoi hieman häkeltyneenä Taivalta, mutta alkoi sitten hymyillä leveästi ja otti viimeisen askeleen kohti Taivalta. Nyt he olivat aivan lähellä toisiaan, melkein koskettivat toistensa kuonoja. “Ja minä niin ajattelin, että olen ainut, joka tuntee niin.” Valotähden katse pehmeni ja hänen äänensä oli enää pelkkä kuiskaus. “Minäkin rakastan sinua, Taival. Etkö voisi jäädä? Minun vuokseni?”
“En tiedä, Valotähti”, Taival kuiskasi takaisin. “En minä kuulu Varjoklaaniin. Teillä kaikilla on ystäviä ja perhe klaanissa; minulla ei ole enää ketään. Mutta… en halua jättää sinua taakseni, enkä voi pyytää sinua mukaani.”
“Jää luoksemme, Taival. Jää minun luokseni”, Valotähti sanoi. “Sinulla on mahdollisuus onnellisuuteen täällä, Varjoklaanissa.”
Taival sulki hetkeksi silmänsä. Hän tiesi syvällä sisimmässään Valotähden olevan oikeassa: Varjoklaanissa hän kenties voisi olla todellisesti onnellinen, toisin kuin vaellellessaan yksinään pitkin maailmaa. “Entä jos en olekaan onnellinen? Entä jos janoankin takaisin maailmalle?” Taival avasi silmänsä. “En haluaisi jättää sinua.”
“Mitä sinä haluat juuri nyt, Taival? Lähteä vai jäädä?” Valotähti kysyi. “Älä mieti mahdollista tulevaisuutta, vaan mieti vain tätä hetkeä. Haluatko sinä lähteä vai jäädä?”
“Haluan jäädä”, Taival kuiskasi, “mutta-”
“Sitten sinä jäät.” Valotähti painoi kuononsa vasten Taivaleen kuonoa. “Voimme miettiä mitä teemme sitten, jos haluatkin lähteä. Otetaan yksi askel kerrallaan. Käykö se sinulle, Taival?”
Taival virnisti pienesti. “Paremmin kuin hyvin.”
“Mennään kotiin, Taival”, Valotähti hymyili kollille. “Mennään kotiin.”
Seuratessaan Valotähteä takaisin Varjoklaanin leiriin Taival ei voinut olla miettimättä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Vaikka hän olikin tällä hetkellä tyytyväinen päätöksestään jäädä Varjoklaaniin etsimään omaa onneaan ja paikkaansa, häntä silti pelotti yhä tasapainoiseen elämään asettuminen. Entä jos se ei olisi hänelle tarpeeksi? Entä jos hän alkaisi kaivata takaisin paljaan taivaan alle, keskelle tuntemattomia vuoria, metsiä ja nummia? Entä jos Taival kokisi olonsa vangituksi Varjoklaanissa?
Mutta Taival oli valmis ottamaan riskin, Valotähden vuoksi. Sillä entä jos hän todella löytäisi onnensa ja paikkansa Varjoklaanista? Entä jos tämä oli juuri se paikka, mihin hänen matkansa - hänen taipaleensa - kuuluikin päättyä? Entä jos Varjoklaanin tasapainoinen elämä Valotähden kanssa olisi juuri se onnellisuus, mitä Taival oli koko elämänsä ajan etsinyt? Se pieni toivo siitä, että Varjoklaani ja Valotähti voisivat tehdä Taivaleesta onnellisen sai hänet seuraamaan rakastamaansa kissaa takaisin Varjoklaanin leiriin, missä Pimeydenvaras oli häntä vastassa häntä ilmaa piiskaten ja silmät ilosta tuikkien.
Ja niin Taivaleesta tuli Varjoklaanin uusin soturi; Taivalsielu.