Taivaspentu - Myrskyklaani

luku 2.
Unconditional love is know as affection without any limitations, or love without conditions.
”En halua vastausta tai sinun käsitystäsi minusta. Haluan kuulla enemmän teistä ja teidän käsityksestänne teidän tarkoituksestanne. Mikä on sinun tehtäväsi?” Toivo kysyi.
Rakkaus pysähtyi hetkeksi. Niin, mikä se oli? Mikä oli hänen tehtävänsä aiemmin, nyt ja tulevaisuudessa?
Rakkaus pohti asiaa päivän.
Jos toisenkin.
Kunnes hän ymmärsi, että hänen tehtävänään oli olla itse rakkaus - eikä hänen omat tunteensa saaneet tulla esteeksi. Se mursi naaraan sydämen. Hänellä oli kaikista suurin kielletty rakkaus.
****
Taivaspentu näki unta tutusta ja turvallisesta tummanharmaasta ja raidallisesta kollista. Keltaiset silmät porautuivat naaraan omiin sinisiin silmiin. Unessa Taivaspentu yritti korjata jotakin, jotakin erittäin rikkinäistä sielua, mutta ei tiennyt pystyisikö siihen. Pystyisikö hän siltikään, vaikka rakkaus oli suurempaa kuin mikään.
Herätessään Taivaspentu venytteli pitkään ja haukotteli. Jääpentu ja Kastepentu nukkuivat sikeästi naaraan vieressä. Taivaspentu hiippaili ulos ja istui raikkaaseen säähän. Taivaspentu sulki silmänsä ja hengitti syvään tuoksuja. Leirissä haisi vasta kannettu tuoresaalis, aamupartion mukana tullut metsän hajut. Taivaspentu avasi vaaleansiniset silmänsä. Päivä oli kuin uusi. Aurinko paistoi kirkkaasti jo aamusta, valaisten pentutarhan oviaukon. Taivaspentu oli varma, että hajut olivat tuttuja jo ennestään. Kaikki Susitassun yrtit, klaanin muut hajut, kaikki. Hän ei ymmärtänyt miksi, mutta ei jaksanut välittää, sillä ehkä muut kokivat samaa?
***
Rakkaus oli surullinen.
Hän tiesi, että pian he lähtisivät. Punaturkkinen naaras oli käynyt hyvästelemässä rakkaansa ja yhden aivan erityisen kollin. He olivat puhuneet pitkään. Rakkaus käveli Uskon ja Toivon luo, jotka odottivat häntä.
“Haluatko puhua?” Toivo kysyi Rakkaudelta.
“En tiedä auttaako se”, Rakkaus sanoi. Toivo ja Usko vilkaisivat toisiaan ja katsoivat uudestaan punaista naarasta. Rakkaus huokaisi. Hän alkoi kertomaan heille kaiken eräästä kollista.
***
Kun Jääpentu ja Kastepentu painivat kilpaa toistensa kanssa, Taivaspentu oli varma, että oli kokenut tämän aikaisemmin. Siinä ei ollut Jääpentua ja Kastepentua, vaikka kuitenkin he olivat siinä. Taivaspentu oli hämillään.
“Mikset mene mukaan leikkimään?” Kolibri kysyi pennultaan. Taivaspentu katsoi emoaan.
“Ei huvita”, Taivaspentu sanoi ja hymyili. Kolibri hymyili takaisin.
***
Rakkautta huimasi. Hän päätti, että pistäisi siihen maaten. Naaras vaipui horrokseen, alkaen häivytä. Rakkauden aika oli tullut ja hänen oli mentävä Tähtiklaaniin. Äänet suhisivat hänen ympärillään muodostaen lauseita.
"On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.” Rakkaus ei ymmärtänyt, mitä ennustus tarkoitti. Mutta se selviäisi hänelle myöhemmin.
***
Taivaspentu loikoili Tulikukan vierellä.
“Onko soturina rankkaa?” Taivaspentu kysyi kääntyen selälleen ja katsoen isäänsä. Tulikukka nauroi.
“Eipä oikeastaan, sillä on kunnia palvella klaaniaan. Asia riippuu vain siitä, että väsyttääkö vai ei”, Tulikukka sanoi kehräten.
“Täältä tulee Myrskyklaanin suurin soturi!” Kastepentu kiljaisi hypätessään Tulikukan niskaan. Tulikukka luisui maahan makaamaan.
“Voi ei minut on selätetty!” Tulikukka nauroi. Jääpentu katseli heitä hymyillen. He olivat tiivis perhe.
***
Kun Rakkaus ei ollut vielä Tähtiklaanissa, hän oli ollut tavallinen kissa. Rakkaus oli ollut luonteeltaakin erilainen. Hän ei oikeastaan itse osaa sanoa sitä, että on muuttunut, sillä he muuttivat toisiaan parempaan suuntaan Uskon ja Toivon kanssa.
Rakkaus hiipi pitkin maata niin, että mahakarvat hipoivat maata. Naaras oli saalistamassa parhaan kaverinsa Tuulen kanssa. Heidän edessään, istui erittäin pullea lintu. Rakkaus katsoi vieressään olevaa mustavalkoista kollia, joka hiipi samalla tavalla. Sitten kuului raksahdus ja lintu lensi paniikinomaisesti pois. Rakkaus lähti loikkimaan linnun perään, mutta ei ihan kerennyt saamaan sitä kiinni. Kissat alkoivat sitten etsimään äänenlähdettä.
“Ha-jaaaa!” Kuului huuto ja heitä kohti pensaikosta loikkasi musta naaras. Tuuli ja Rakkaus väisti naaraan väijytyksen.
“Hiljaisuus senkin ääliö!” Rakkaus sanoi nyrpeänä. “Menetimme päivän mahtavimman saaliin takiasi!” Tuuli vain luimisteli vieressä ja Hiljaisuus avasi suunsa.
“Rakkaus, ei sinun tarvitse olla niin vaka-”
“Mieti sitä kun menet nukkumaan ja olet syönyt laihan ja pienen hiiren”, punaturkkinen naaras kohautti olkiaan. Tuuli vain pudisteli päätään, sillä hän yritti aina pitää Hiljaisuuden aisoissa, sillä Rakkaus oli vaikealuonteinen kissa.
***
Taivaspentu loikki pitkin leiriä sammaltukon perässä. Heidän isänsä tuli perässä ja pukkasi sammalpallolle vauhtia, joten oranssiturkkinen naaras sai aina vaan jahdata sitä, saamatta kuitenkaan kiinni. Lopulta Taivaspentu pysähtyi läähäten.
“Isä! En saa sitä ikinä kiinni!” Pentu puuskahti. Tulikukka vain hymyili.
“Jatka vain, niin saat sen vielä joskus kiinni. Soturi ei ikinä luovuta ja se on soturin ja klaanien vahvuus”, kolli selitti. Taivaspentu räpäytti silmiään. Ehkä hän vielä oppisi.

***
Kun Rakkaus häipyi uudestaan, tällä kertaa pieneen pentuun Myrskyklaaniin, hän kuuli viimeisenä saman asian kuin aikaisemmin.
"On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.”
Tällä kertaa Rakkaus tiesi, mikä oli hänen tehtävänsä.
***
Taivaspentu oli tyytyväinen elämäänsä. Hänen perheensä oli lähellä. Klaani huolehti kaikista. Heidän isänsä Tulikukka kävi usein katsomassa heitä, sekä kaikki olivat nukkuneet hyvin. Pentutarha oli lämmin, sillä siellä oli kovin täyttä. Oranssi naaras piti siitä, sillä se toi uinuvan tunteen. Taivaspentu alkoi nukkumaan sisariensa vieressä hymyssä suin, sillä kaikki oli hyvin.
//tää tarina perustu nyt vähän enemmän tb kuin nykyhetkeen xd

Supitassu - Jokiklaani

luku 8.
My home is where you are.
Supitassu itki sekavin tuntein Novan perään. Hän ei tiennyt mitä ajatella, sillä Nova oli jo lähtenyt. Naaraan kyyneleet valuivat pitkin poskia, lopulta tipahtaen alas maahan. Kaikkea hyvää oli käynyt, mutta aivan liian myöhään. Supitassua sattui. Naaras painoi päänsä alas sulkien silmänsä.
"Niin kuin minun sydämeni sinulle Nova", Supitassu kuiskasi tuuleen. Harmaa naaras aloitti kokoamaan itseään, sillä Supitassun pitäisi palata leiriin. Hänen pitäisi jaksaa vielä loppuun asti.
Supitassu asteli apeana leiriin. Muut nostivat päätään ja alkoivat puhumaan nähdessään harmaan naaraan.
"Supitassu!"
"Onko se Supitassu?"
Supitassu asteli keskelle leiriä ja nuupahti maahan. Hän ei jaksanut enään, eikä hän jaksanut enään ilman Novaa. Supitassu tiesi, että hän ei olisi ikinä selvinnyt Yönkajon laumasta ilman Novaa, ja sitä Supitassu suri. Hän suri Novaa, sillä Supitassu uskoi, ettei tulisi koskaan enää näkemään häntä. Yötähti asteli oppilaan luokse.
"Meillä on paljon puhuttavaa", Supitassu aloitti nostaen katseensa kohti päällikköään. "Tästä pitäisi puhua seuraavassa kokoontumisessa", harmaa naaras sanoi nousten istumaan ja suki turkkinsa sileäksi. "Yönkajon lauma vei minut heidän leiriinsä vangiksi. Siellä oli myös toinen oppilas Myrskyklaanista. En ole varma mitä lauman johtaja ajoi tällä idealla takaa, mutta se ei tarkoita mitään hyvää", Supitassu puhui kuuluvalla äänellä. "Yönkajon lauma on valmis tekemään ihan mitä vain saadakseen paikan, ellei siellä vaihdu johtaja. Kaikki eivät ole samanlaisia", Supitassu sanoi ääni hiljentyen loppua kohden. Muut jokiklaanilaiset olivat kauhuissaan ja vetivät suurta keskustelua aiheesta.
"Kiitos Supitassu", Yötähti sanoi nyökäten. "Syö hyvin ja lepää. Olet kotona", Jokiklaanin päällikkö sanoi ja Supitassu väräytti korviaan kuulemisen merkiksi. Naaras meni hakemaan hiiren ja söi sitä. *Entä jos kotini on muualla?* Supitassu mietti huokaisten. *Voiko koti olla siellä missä hän on?* Harmaa naaras söi pienen ateriansa loppuun, lopulta päätyen tuttuun pehmeään pesäänsä nukkumaan.
Yöllä Supitassu heräsi siihen, kun tunsi itsensä värisevän. Hän oli nähnyt painajaista siitä, että Aartje tekisi jotakin pahaa Novalle. Yö oli parhaimmassa loistossaan; kuumuus väistyi viileän ilman tieltä ja oli hämärää, mutta ei ihan vielä kuitenkaan pimeää. Harmaa naaras pudisti päätään. Supitassu rakasti Novaa todella paljon. Ja Nova oli poissa. Supitassu tiesi, että tämä tunne on se, mistä kaikki puhuvat. Supitassusta tuntui, että hänen sydämensä revittäisiin irti rinnasta. Lintujen huudot kuuluivat kauempaa ja saivat naaraan valppaaksi, kuitenkin lopulta hän painoi päänsä etutassujensa päälle. Supitassu antoi itsensä huokaista syvään ja antaa kyynelien valua uudelleen pitkin poskia maahan. Hopeahäntä loisti naaraan yläpuolella. Supitassu mietti, että jos kaikki olisi mennyt toisin, niin hän voisi olla vielä Novan kanssa. He olivat sattuneet olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ja näin Supitassu nukahti pimeässä yössä, tällä kertaa levolliseen uneen.
Aamulla herätessään, Supitassun sydän tykytti kovaa vauhtia. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, että ei ollut enään kivipesässä myrskyklaanilaisen Tyrskytassun kanssa. Vaikka kivipesä oli ollut pieni ja kolkko paikka olla, Supitassu oli silti saanut nauttia Novan seurasta. Ja hän oli saanut tutustua Tyrskytassuun ja heistä oli tullut ystäviä. Supitassu oli hiljainen. Hänestä tuntui, että hän eli unessa. Mikään ei tuntunut oikein miltään. Supitassu suoritti aamurutiinit kuin unessa.
Herätyksen jälkeen, hän meni aamupartioon Kirkaskuun ja joidenkin muiden kanssa. Supitassu ei jaksanut kiinnittää huomiota keitä. Supitassu vain toisti samat asiat kuin muutkin. Supitassu katsoi järveä. Aurinko heijastui veden pinnasta ja loisti kirkkaana. Supitassu jatkoi vain seuraamista. Aamupartio kulki niin kuin ennenkin. EI mitään vikaa missään, tuuli ehkä toi vienon hajun rajanaapurista. Leiriin päästessä Supitassu meni syömään. Hän söi kalaa, jonka makua oli ehtinyt jo kaivata. Kivipesässä hän oli saanut Tryskytassun kanssa erittäin vähän ruokaa ja erittäin laihoja saaliita. Supitassu ei tiennyt, että oliko Yönkajon laumalla edes kunnon saalistuspaikkaa. Supitassu söi ruokaansa yksin. Se häneen ehkä vaikutti eniten, että Supitassu koki olevansa niin yksin.
“Hei Supitassu”, hänen mestarinsa Kirkaskuu tervehti Supitassua saapuessaan oppilaansa luokse. Supitassu nyökkäsi mestarilleen. “Haluaisitko lähteä kalaan?”
“Mikä jottei”, Supitassu sanoi olkia kohauttaen ja nousi ylös. Naaras suki kielellään muutaman kerran turkkiaan sileämmäksi ja nousi ylös, lähtien mestarinsa perässä kohti järveä.
Supitassun kävellessään mestarinsa vierellä, hän huomasi Kirkaskuun vatsan, joka oli kasvanut verrattuna siihen, milloin viimeksi Supitassu oli nähnyt hänet. Kirkaskuu huomasi Supitassun katseen.
"Supitassu", hänen mestarinsa katsoi kohti Supitassua. "Minä saan pentuja." Supitassun silmät alkoivat loistaa.
"Oikeasti? Se on mahtavaa!" Naaras intoili Kirkaskuun puolesta. "Mutta miten käy minulle, sillä sinä olet mestarini?" Supitassu katsoi mestariaan huolestuneena.
"Älä huoli, se selviää kyllä aikanaan", Kirkaskuu sanoi lämpimästi. Supitassu nyökkäsi. Hän voisi luottaa Kirkaskuuhun, että mitä tapahtumaan tulee.
He pitivät hauskaa. Oppilaana ja mestarina, sekä ystävinä. Supitassu nautti kyllä Jokiklaanista, mutta oli olemassa ongelma. Hän kaipasi apua todella paljon. Supitassun loikatessa vesimyyrä juoksi karkuun.
“Supitassu! Pidä itsesi keskittyneenä”, Kirkaskuu yritti neuvoa. Supitassu hymähti. Kirkaskuu kurtisti kulmiaan. “Mikä on?” Supitassu piti tauon. Supitassu ei surrut enään. Hän ei oikein osannut sanoa, että mikä vaivasi. Se ei ollut suru, mutta se oli jokin vahvempi. Se oli ikävä.
“Tarvitsen apua”, Supitassu sanoi ja katsoi mestariaan. “Entä kun ikävä on niin suuri, ettei sille mahda mitään? Joutuuko sen vain kärsiä?”
“Hmm..” Kirkaskuu mietti sanojaan. “Uskoisin, että se pitää vain kärsiä. Ja se helpottaa. Ehkä ei nyt, mutta joskus.”
“Kiitos Kirkaskuu”, Supitassu kiitti.
“Tunnistan, että olet tavannut jonkun. Saanko kysyä, kuka hän on?” Kirkaskuu kysyi ääneen.
"Hän.. on johtajan poika. Siis Yönkajon lauman johtajan poika. Kiltti kaikille ja hän auttoi meidät pakoon - tai siis minut ja Myrskyklaanin oppilaan. Ja jos saan sanoa, hän oli upea," Supitassu sanoi hiljaa katsoen maata sulkien silmänsä, miettien sitä, että miltä Nova oli näyttänyt. Kirkaskuu nyökkäsi oppilaalleen.
"Ymmärrän. Sinä pidät hänestä", Supitassun mestari sanoi heilauttaen korviaan. Harmaa naaras katsoi maata apeasti. Kirkaskuu silitti hännällään Supitassua lohduttavasti.
"En näe häntä enään koskaan." Supitassu huokaisi nousten ylös lähtien pois heiluttaen äkäisesti häntäänsä. Kirkaskuu jäi katsomaan mietteliäänä harmaan naaraan perään.
Yönsuussa Supitassu makasi pesässään katsoen taivaan tähtiä. Tieto soturien esi-isistä taivaalla rauhotti naarasta. Ja tieto siitä, että Nova oli saman taivaan alla. Ja niin Supitassu mietti asiaa tarkemmin. Hänen kotinsa on siellä missä Nova on.

Pakkaspentu - Myrskyklaani

luku 2.
Blood
Mustaa, pimeää, synkkää. Pakkaspentu vieläkin vihasi niitä asioita. Kolli oli paikassa, jota hän ei tunnistanut. Siellä oli hämärää, kaikkialla löyhkäsi ja kuului kissojen taisteluääniä. Hänen tassunsa olivat tummat ja nihkeät lämpöisestä punaisesta nesteestä. Pakkaspentu katsoi tassujaan ja tunnisti sen vereksi. Ja maassa makasi verinen kissa, josta vuoti verta. Musta kolli henkäisi. Hän tunnisti kissan ja Pakkaspentu katsoessaan ruumista ymmärsi, että oli tappanut hänet.
Pakkaspentu säpsähti hereille. Hän ei enään muistanut unestaan mitään. Kollipentu oli pyörinyt unissaan niin paljon, että hänelle oli noussut hiki. Musta pentu katseli ympärilleen. Ei ollut mitään hätää, eikä verta oikeasti ollutkaan. Pakkaspentu huokaisi ja alkoi sukimaan turkkiaan. Ei hän voisi olla näin törkeän näköinen… Pakkaspentu nuoli karheaa turkkiaan ja katseli sisaruksiaan, Huurrepentua ja Tuskupentua. Hänen aivan ihana ja kuuro siskonsa nukkui sikeästi. Pakkaspentu vain mietti, että miten noi pieni voisi olla niin vahva. Mutta kolli tiesi, että hänen valkea siskonsa oli kaikista vahvin. Ja tulisi aina olemaan.
Pakkaspentu nousi ylös. Hän pudisteli itsestään sammalet, jotka olivat tarttuneet kiinni Pakkaspennun mustaan turkkiin. Musta kolli asteli pentutarhasta ulos - pihalla oli niin paljon nähtävää. Pakkaspentu istahti maahan ja antoi pienen, tähän vuodenaikaan yllättävän lämpimän, tuulen pörröttää turkkiaan. Pakkaspentu nautti siitä sulkien silmänsä, sillä hän tunsi olevansa vapaa. Hän voisi tehdä mitä vain.
"Onko jokin hätänä?" Tuiskupentu, hänen veljensä, kysyi. Pakkaspentu kohautti olkiaan.
"Se taisi olla vain pahaa unta. Kaikki on hyvin", Pakkaspentu sanoi, oikeastaan pikemminkin yritti rauhoitella itseään. Tuiskupentu kurtisti kulmiaan ja näytti olevan eri mieltä, mutta ei väittänyt kollille vastaan. Pakkaspentu katseli leirin menoja - erilaiset kissat kulkivat ympäriinsä. Osa oppilaista oli syömässä koulutuksen jälkeen, osa taas oli menossa partioon. Pakkaspentu katseli heitä mietteliäänä. *Ehkä minäkin olen tuolla joskus*, kolli mietti pää kallellaan. Pakkaspentu halusi olla Myrskyklaanin luotettavin ja vahvin soturi, sillä hän voisi suojella koko klaania ja erityisesti siskoaan, eikä ikipäivänä voisi antaa Huurrepennulle sattua mitään pahaa. Hän tekisi kaikkensa siskonsa eteen. Yllättäen Pakkaspennun niskaan hyppäsi joku kissa. Musta kolli kierähti ympäri.
"Oof", ruskea, yllättävän isokokoinen kolli Vääräpentu päästi äänen, kun hänen keuhkoistaan lähti ilmat.
"Sori", Pakkaspentu virnisti. Vääräpentu mutristi suutaan.
"Yllätyshyökkäys meni pilalle!" Vääräpentu harmitteli ja Huurretassu naureskeli kollin vieressä. Pakkaspentu luimisti korviaan. Miten hän voisi olla hyvä soturi, kerta kaatui pienistäkin virheistä? Tuiskupentu tökkäisi häntä.
"Älä näytä noin hapanta naamaa!" Pakkaspennun veli nauroi ja Pakkaspentu alkoi hymyillä. Musta kolli loikkasi veljensä kimppuun. Pakkaspentu painoi veljensä voitokkaana maahan.
"Olen lopulta voittaja!" Kolli julisti.
"Älä luulekaan niin!" Tuiskupentu sanoi ja kierähti Pakkaspennun alta pois vetäen mustan kollin jalat alta. Pakkaspentu tömähti maahan. Tuiskupentu pörhisteli turkkiaan, mutta ei kerennyt tehdä sitä kauan, kun Pakkaspentu kostoksi veti veljensä jalat alta. Pakkaspentu nousi ylös ja nosti leukaansa.
"Minähän sanoin!" Kolli sanoi ja loikki äkkiä kauemmas veljestään.
Illalla Pakkaspentu oli lepäämässä pentutarhassa. Hän oli juuri vaipumaisillaan uneen pehmeällä sammalpedillä, mutta hätkähti hereille. Pentutarhan ulkopuolelta kuului Huurrepennun kiljahdus. Pakkaspentu nousi nopeasti ylös ja meni katsomaan mitä siellä tapahtui. Pihalla leikki Pilkkupentu ja Huurrepentu. Pakkaspennun sisar oli päihittänyt Pilkkupennun. Pakkaspentu huokaisi - Huurrepentu oli turvassa. Pakkaspentu jäi istumaan pentutarhan suuaukon viereen ja jäi tarkkailemaan sisarensa leikkiä, ettei kukaan vaan satuttaisi häntä. Pakkaspennulle nousi hymy suulleen, kun Huurrepentu oli taitava, vaikka ei kuullut mitään. Pakkaspentu oli ylpeä sisarestaan. Huurrepentu kehittyi koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi siinä, että pystyi lukemaan huulilta.
Seuraavana aamuna Pakkaspennun istuessa pentutarhan edellä, hän katseli sotureita ja oppilaita, jotka lähtivät ulos leiristä. Pakkaspentu arvosti heitä, sillä siitä klaani syntyi. Sotureista, jotka opettivat oppilaitaan, päälliköstä, parantajista ja klaaninvanhimmista - mukaanlukien myös pentutarhan pennut. Klaani tulisi pysymään, niin kauan kun siinä olisi nuo kissat, jotka pitivät hommia kasassa.
“Hei mitä sinä teet täällä näin aikaisin?” Pentutarhan syvyyksistä tullut Sirppikynsi kysyi. Pakkaspentu katsoi emoaan. Sirppikynsi oli erilainen kuin Pakkaspentu. Pakkaspentu oli musta ja hänen emonsa oli harmaa. Pakkaspentu mietti, että hänen isänsäkin oli aivan erivärinen kuin hän. Pakkaspentu ei muistuttanut myöskään luonteeltaan heitä; sillä hänen vanhempansa kuitenkin olivat ystävällisiä ja erilaisia. Musta kolli mietti, että hänessä täytyi olla jotakin vikaa. Hänen muutkin veljensä olivat aivan erilaisia. He olivat lähinnä valkoisia, jossa oli mustaa. Ja sitten oli hän - musta kolli vailla valkoista.
Hän oli erilainen.
“En minä mitään erityistä, kunhan olen”, musta kolli heilautti häntäänsä. Sirppikynsi nuolaisi Pakkaspentua rakastavaisesti.
“Sellaista se on”, Sirppikynsi sanoi kohottaen katseen nähdessään Iltataipaleen menemässä aamupartioon. “Välillä mietityttää, välillä ei.” Pakkaspentu katsoi emoaan eri värisillä silmillään emonsa mintunvihreisiin silmiin. He istuivat hiljaa, katsellen leiriä. Sellaisesta Pakkaspentu piti, kun ei ollut kiireitä ja klaanielämä meni omalla radallaan.
“Ugh”, Pakkaspentu puuskahti Tuiskupennun hypätessä hänen niskaansa. Kolli kiepahti ympäri niin, että Tuiskupennulta lähti jalat alta ja vuorostaan Tuiskupennulta lähti ilmat pihalle. Pakkaspentu virnisti voitokkaana. “Tahdon voittaa.”
“Ei tule kuuloonkaan!” Tuiskupentu sanoi ja pökkäsi kollia, mutta Pakkaspentu väisti veljensä tassun juuri viime hetkellä niin, että tunsi hipaisun kyljessään. Tuiskupentu hymyili veljelleen ja Pakkaspentu ei enään voinut pidättää hymyä. Tähän hänet oli luotu. Soturiksi Myrskyklaaniin. Mustan kollin katse kuitenkin päätyi kauempana istuvaan Valhetassuun. Valhetassu katsoi Pakkaspentua kauempaa, kuin tarkkaillen. Pakkaspentu katsoi kauempana olevaa kollia, Valhetassua, joka katsoi mustaa kollia mietteliäänä. Pakkaspentu ei osannut edes arvata, mitä Valhetassu mietti. Pakkaspentu pudisteli päätään ja loikki emonsa viereen pehmeille sammalille nukkumaan toivoen, että tällä kertaa hän ei näkisi painajaisia.
Ja niitä hän ei nähnyt. Oikeastaan Pakkaspentu ei nähnyt laisinkaan unia.

Täplätuuli – Myrskyklaani


Luku 12


Täplätuuli katseli velttoa häntäänsä samaan aikaan vihaisesti ja haikeasti. Miksi hänelle oli tapahtunut näin? Miksi juuri hänelle? Miksi hän oli saadessaan aivan ihanat pentunsa menettänyt tuntonsa hännästään ja muutamista varpaistaan? Mistä se johtui?
Heijastus Täplätuulen kasvoista sateen jättämästä lätäköstä antoi vain muistutuksen kohtalokkaasta päivästä. Hänen vasen silmänsä oli kokonaan vihreä ja pupilli oli haalistunut lähes olemattomiin. Paikalla oli vain hyvin haaleasti näkyvä vaalean vihreä ympyrä. Eipä ihme, olihan kyseinen silmä aivan sokea. Ja siitä oli kiittäminen Vedenvankia, sitä typerää ja Täplätuuleen vihaamaa kissaa. Olihan kyseinen katala kissa puolisokean naaraan pentujen isä, mutta se ei merkinnyt hänelle mitään. Ja kenenkään, EI KENENKÄÄN, tarvitsisi koskaan tietää totuutta.
Toivon pilkahdus oli kuitenkin loistanut Täplätuulelle sen jälkeen, kun hänen sukulaisensa, taidokas Valhetassu, oli sivumennen ehdottanut ratkaisun Täplätuulen ongelmaan. Naaraan häntä esti hänen soturiksi palaamisensa, ainakin osittain, mutta Valhetassun idea hännän poistamiseksi kuulosti itseasiassa hyvältä. Susitassukin oli myöntänyt, että se voisi jopa toimia.
Koko se yö, joka seurasi Susitassun ilmoitusta, että hän kysyy Tähtiklaanilta mielipidettä Täplätuulen hännän poistamiseen, oli ollut hyvin levoton. Pennut olivat nukkuneet hyvin, mutta Täplätuuli itse oli nukkunut hyvin katkonaisesti. Aamu oli koittanut niin hitaasti ja perhoset vatsassa lensivät vallattomina.
Ei Täplätuuli itseään säälinyt tilansa takia, vaikka olikin haikealla mielellä. Hän halusi nähdä pentujensa menestyvän ja saavan hyvän tulevaisuuden, mutta halusi tehdä sen rinta rinnan heidän kanssaan. Hän halusi tuntea tuulen turkillaan ja metsästää klaanilleen. Hän halusi partioida ystäviensä kanssa ja suojella klaaniaan hengellään. Näin se ei onnistuisi, ei täällä leirin syövereissä häntää mukana laahaten. Vasemman takatassun varpaat olivat samassa tilassa, mutta niillä Täplätuuli oli opetellut jo kulkemaan lähes ongelmitta.
Täplätuuli hätkähti, kun huomasi Susitassun astelevan pesästään aukiolle. Täplätuuli itse oli tullut haukkaamaan happea hetkeksi pentutarhan ulkopuolelle ja hän suhahti takaisin sisälle, kun tajusi muiden kissojen heräilevän. Sirppikynsi tuli häntä vastaan ja tervehti tutulla hymyllä.
”Onko Täplätuuli hereillä?” Susitassun ääni kuului ulkopuolelta.
”On”, Sirppikynsi vastasi lyhyesti, mutta puhui jotakin vielä pojalleen, mutta Täplätuuli ei saanut siitä selvää.
”Täplätuuli?” sinisilmäinen kolli työnsi päänsä pesään ja hänen katseensa vaelsi muutamasta kissasta Täplätuuleen. ”Ehditkö?”
”Toki”, Täplätuuli vilkaisi nukkuvia pentujaan vastattuaan. Tarinapentu nukkui niin pienellä kerällä. Ukkospentu ja Pilkkupentu nukkuivat toistensa päällä ja Etsijäpentu kerällä, käpälät sojottaen. Hymy kaartui täplikkään naaraan kasvoille. Hän erotti pentunsa tutut nukkuma-asennot ja sen, kuinka selkeästi ne kertoivat heidän luonteistaan.
Täplätuuli seurasi parantajaoppilasta hänen pesäänsä, jossa tuoksui tutusti hyvältä lempeiden ja kitkerien yrttien takia. Yrttien tuoksu oli rauhoittava.
”Mitä Tähtiklaani sanoi?” Täplätuuli kysyi sitten, kun he pääsivät parantajan pesään. Susitassu nosti muutaman lehden omalla paikalleen maasta ennen kuin istui Täplätuulta vastapäätä.
”Hyvä edes olettaa, että Tähtiklaani puhui minulle”, Susitassu sanoi jotenkin oudosti. Täplätuuli kurtisti kulmiaan Susitassun sanoille. Joskus tuo parantajaoppilas käyttäytyi oudosti. ”Keltahammas ja Jääkyynel sanoivat, että häntäsi poisto onnistuu kyllä.”
”Hienoa!” Täplätuuli sanoi hymyillen helpottuneena.
”Olin miettinyt”, Susitassu naukaisi kysyvästi ja arvioi Täplätuulen kasvoja. ”voisimmeko katkaista sen tänään?”
”Tänään?” Täplätuuli nielaisi, korviaan luimistaen.
”Niin”, parantajaoppilas nyökkäsi ja alkoi selittämään syitä, joista osa tuntui vähän hassultakin. ”Mitä nopeammin sen parempi. Ja nyt on hyvä aika, hyvä sää, hyvät välit klaanien välillä.”
”Tarvitseko apua muilta parantajilta?” Täplätuuli kysyi ja huomasi Susitassun hännän nykäisevän.
”Jos jotain vakavaa sattuu, niin kyllä”, Susitassu sanoi rauhallisella äänellä. ”Mutta se on hyvin epätodennäköistä.”
”S-selvä”, Täplätuuli huokaisi, hieman hermostuneesti. Onhan hännän poistossa omat ongelmansa ja seurauksena, mutta sen ääneen sanominen aiheutti vain enemmän stressiä.
”Nähdään auringonhuipun aikaan täällä”, Susitassu naukaisi ja käänsi selkänsä Täplätuulelle siirtyen yrttiens pariin.
”Nähdään”, Täplätuuli nyökkäsi ja suuntasi samantien pentujensa luokse.
”EMO!” Pilkkupentu kiljaisi innoissaan, kun kuningatar palasi pentutarhaan. Tarinapentu hymyili iloisesti ja nousi seisomaan tervehtien emoaan. Ukkospentu irvisti leikkisästi ja loikkasi Etsijäpennun niskaan.
”Missä olit?” Tarinapentu kysyi sitten.
”Susitassun luona”, Täplätuuli vastasi lyhyesti ja hymyili ovelasti. ”Sinua odotetaan, Tarinapentu.”
Täplikäs pentu vilkaisi Jääpennun ja Huurrepennun suuntaan. Kaksi valkoista pentua kastoivat silmät kiiluen ystäväänsä ja Tarinapentu loikki iloisena ystäviensä luokse. Täplätuuli hymyili. Hänen tyttärensä voisi olla iloinen silmistään huolimatta.


Täplätuuli asteli leirin aukion poikki hieman hermostuneena ja vilkuili klaanitovereitaan varuillaan. He tulisivat kuulemaan hänen huutonsa, jos he jäisivät leiriin. Susitassu istui pesänsä edustalla Tuulihännän, Täplätuulen vanhimman pennun, sekä Tulikukan ja Valkomyrskyn kanssa. Täplätuuli nyökkäsi kaikille sukulaisilleen, jotka hymyilivät kannustavasti täplikkäälle naaraalle.
”Pyysin heidät mukaan”, Susitassu sanoi ja nousi seisomaan suunnaten parantajanpesän sisälle. ”Tulikukka pystyy juoksemaan nopeasti hakemaan apua. Tuulihäntä tuntee yrtit hyvin ja Valkomyrsky on henkisenä apuna.”
Täplätuuli nyökkäsi. Ei Susitassun tarvinnut selittää.
”Aiommeko jäädä tänne?” Täplätuuli kysyi.
”Ellet välttämättä halua muualle”, Susitassu naukaisi ja työnsi päänsä esiin pesästään. ”Yrtit ovat lähellä täällä.”
”Totta”, Täplätuuli nyökkäsi myöntyvästi.
”Suurin osa kissoista on leirin ulkopuolella,” Valkomyrsky lohdutti. ”Iltataival hoiti sen tarkoituksella.”
Iltataival? Täplätuulesta tuntui siltä kuin sydän olisi pompannut kurkkuun.
”Kiitos”, Täplätuuli sanoi hermostuneesti. Iltataival.
”Tulkaa”, Susitassu naukaisi kärsimättömästi ja katosi takaisin pesänsä syövereihin. ”Aloitetaan.”


Täplätuuli makasi vatsallaan sammalpedillä rauhoittavia yrttejä nenänsä juuressa. Tulikukka painoi häntä selästä, jotta hän ei rimpuilisi ja aiheuttaisi liikaa vahinkoa. Valkomyrsky teki samoin, mutta oli lähempänä Täplätuulen häntää. Tuulihäntä istui Susitassun kanssa täplikkään naaraan hännän luona. Täplikäs naaras tärisi hieman kahden kissan painon alla. Tulikukka oli yllättävän vahva ja Valkomyrskyltäkin löytyi todella paljon raakaa voimaa.
Susitassu ei ollut vaivautunut kertomaan, miten aikoi katkaista Täplätuulen hännän ja Täplätuuli oli siitä kiitollinen. Hän ei edes halunnut tietää.
Eniten häntä pelotti kuolema. Hän ei haluisin jättää pentuja ilman emoa. Kipukaan ei saisi häntä luovuttamaan, sillä eniten hän halusi olla pentujensa kanssa. Elossa. Ja juosta metsässä.
Veren haju yllätti hänet ja hän hätkähti, kun metallinen haju leijui hänen nenäänsä. Hän tunsi jotain lämmintä takatassuissaan ja tunsi, kuinka joku kulki hermostuneesti hakemaan jotain.
”Etkö tunne mitään?” Susitassu kysyi yllättäen ja yllättyneenä.
”En...” Täplätuuli sanoi hermostuneesti hengittäen. Pitäisikö tuntea? Vai eikö pitäisi? Eikö se ollut vain hyvä, että hän ei tuntenuyt mitään?
”Se saattaa nipistää, kun pääsemme luuhun”, Susitassu naukaisi hiljaa ja Täplätuuli jännittyi. Joku asetti hämähäkinseittiä hänen alaselkäänsä. Ja nyt tuntui kipu. Täplätuuli upotti kyntensä sammaleeseen. Napsahdus sai hänet kirkaisemaan. Kipu ei kuitenkaan ollut niin voimakas, mitä olisi voinut kuvitella. Pieni kipu viilsi koko hänen selkärankansa lävitse, mutta se olisi ollut kestämätön, jos hänellä olisi ollut tuntoa hännässä. Kipu tykytti hänen selkäänsä pitkin, mutta joka silmänräpäys se helpotti hitusen.
”Tuo vielä kehäkukkaa!” Susitassu murisi pureskellessaan jotakin toista yrttiä suussaan seokseksi. Hetken päästä Susitassu levitti hauteen Täplätuulen alaselkään ja varmasti myös entisen hännän kohdalle. Hämähäkinseittiä kieritettiin hyvin tukevasti hänen häntänsä juuren kohdalle. Helpottava tunne tuntui hännän tyngän kohdalla, mikä oli hieman outoa.
”Hännän koko hermojen halvaantuminen lievensi kipua todella paljon”, Susitassu mietti ääneen ja Tulikukka sekä Valkomyrsky irrottivat otteensa täplikkäästä naaraasta.
”Älä liiku hetkeen”, Susitassu naukaisi nopeasti. ”Anna seitin jähmettyä ja verenvuodon tyrehtyä.”
”Selvä”, Täplätuuli naukaisi tomerasti. Se oli ohi? Tähtiklaanin kiitos! Ja näin helposti?
”Se meni tosi hienosti”, Tulikukka sanoi tyytyväisenä ja silitti Täplätuulen selkää. Tuulihäntä nuolaisi emonsa poskea ja Täplätuuli kehräsi tyttärelleen vastaukseksi.
”Taitava tyttäreni”, Täplätuuli sanoi lempeästi ja Tuulihäntä katsoi niin iloisen haikeana emoaan vaaleanvihreät silmät tuikkien, että Täplätuulesta tuntui, että hänen sydämensä halkeaisi ylpeydestä.
”Toivotaan, että kaikki menee hyvin”, Valkomyrsky naukaisi ja vilkaisi jotenkin kummallisesti Täplätuulen taakse. Täplätuuli jännittyi. Hänen häntänsä oli hänen takanaan. Velttona ja olemattomana. Puistatuksen kylmät väreet läpäisivät hänen kehonsa.
”Voin viedä hännän pois”, Tulikukka tarjoutui nopeasti, aivan kuin aavistaen Täplätuulen olon. ”Ellet halua nähdä sitä.”
”Voit näyttää sen ohimennen”, Täplätuuli totesi oranssille kollille, joka nyökkäsi. Kahina kävi maata vasten ja Täplätuuli huokaisi hermostuneesti. Verinen, läikäs häntä roikkui Tulikukan leukojen välissä. Siinä se oli, se turha retkale.
”Käy hautaamassa se”, Valkomyrsky naukaisi kollille ja vilkaisi Täplätuulta sivusilmällä. ”Tulen mukaasi.”


”En tiedä, miten tasapainosi reagoi häntäsi poistoon”, Susitassu totesu, kun he jäivät kahden. Tuulihäntä oli mennyt metsästypartioon ja jättänyt emonsa ja Susitassun kahden. ”Olet toki kulkenut turhan hännän kanssa jo jonkin aikaa.”
”Olihan se kulkeminen hieman hataraa aluksi, kun häntä alunperin halvaantui”, Täplätuuli myönsi, ”Mutta tasapainoni parani nopeasti.”
”Olet vahva kissa”, Susitassu sanoi lempeästi, mikä yllätti Täplätuulen. ”Kokeile nousta istumaan, mutta varovasti.”
Täplätuuli nosti etukäpälillään itseään ylöspäin ja asettui istumaan. Susitassu tutki Täplätuulen hännäntynkää hetken.
”Se ei alkanut vuotamaan”, Susitassu sanoi tyytyväisenä ja suoristautui ytaas.” Kokeile kävellä, hitaasti!”
Täplätuuli totteli ja otti muutaman askeleen. Pieni horjahdus ja sitten taas eteenpäin. Tuntui oudolta, kun mikään ei laahannut enää perässä. Täplätuuli vilkaisi taakseen, mutta huomasi vain hämähäkinseittimytyn häntänsä paikalla. Harmi. Miltäköhän se näyttäisi ilman seittejä?
”Pieni harha-askelia”, Susitassu pohti. ”Mutta ei niin pahoja, mitä voisi olla.”
Täplätuuli otti lisää askelia, nyt rohkeammin ja tarkkaili samalla valkoista myttyä. Jos se alkaisi vuotaa, olisi pentujen tultava hänen kanssaan nukkumaan tänne.
”Älä liiku raskaasti pariin päivään”, Susitassu mutisi. ”Tule tarkistamaan illalla tilanteen. Voit mennä, varoen!”
”Kiitos, Susitassu, tuhannesti”, Täplätuuli sanoi aidosti iloisena ja huomasi Susitassun taivaansinisissä silmissä iloa. ”Olet hyvä parantaja Myrskyklaanille, hyvin taitava ja saat olla ylpeä itseästäsi.”


Täplätuuli asteli ulos parantajan pesästä. Askeleet tuntuivat kevyiltä, kun ei tarvinnut raahat turhaa painolastia. Askellus oli helpompaa ja hän ei jättänyyt jälkeensä vanaa eikä kahinaa.
”Täplätuuli!” Iltataivaleen ääni sai Täplätuulen jähmettymään niille sijoilleen. ”Kaikki näyttää sujuneen paremmin kuin hyvin!”
”Kyllä”, Täplätuulen onnistu kakaista. ”Poikasi on hyvin taidokas.”
”Hän on hyvä parantaja klaanille”, varapäällikkö totesi kirkkaasti hymyillen. ”Olen iloinen, että kaikki sujui hyvin ja että voit palata soturintehtäviisi, kun aika koittaa.”
”Olen haljeta ilosta”, Täplätuuli naurahti ja kollin siniset silmät välähtivät iloisesti.
”Olen velkaa metsästysreissun kanssasi”, varapäällikkö sanoi yllättäen ja Täplätuuli hämmentyi. ”Pentujesi syntymä ja kaikki siitä seurannut on vienyt sinulta paljon, mutta myös antanut sitäkin enemmän. Toivon, että voit päästä takaisin juoksemisen tuntuun ja kokeilemaan rajojasi metsästämällä. Ja olen toki apuna.”
”Se olisi mukavaa”, Täplätuuli naukaisi hymyillen. ”En edes muista, milloin viimeksi pääsin juoksemaan. Ja jo luulin, etten pääsisi, ennen kuin kuolisin.”
”Kaikki kääntyi onneksi parhain päin”, musta kolli naukaisi kannustavasti ja heilautti korviaan. ”Pentusi varmasti kaipaavat sinua. En tohdi pidätellä sinua kauemmin.”
”Kiitos, Iltataival”, Täplätuuli naukaisi ja nyökkäsi kiitollisena varapäällikölle. ”kaikesta, mitä olet tehnyt.”
”En olisi voinut olla tekemättä vähempää”, kolli naukaisi ja asteli sitten kohti parantajan pesää. Täplätuuli tunsi sydämensä hakkaavan tuhatta ja sataa ja koko rintansa hekuvan lämpöä. Oi miksi, Tähtiklaani, miksi. Miksi olet julma? Miksi laitoit Täplätuulen sydämen juoksemaan vallattomasti juuri Iltataivalta kohtaan?