Lakkatassu makasi liikkumatta hänen edessään. Pimeystassu katsoi järkyttyneenä ystäväänsä. Ei hän ei voi olla kuollut. Varmaan vai uupunut koiran hyökkäyksestä. Kyllä hän vielä herää. Ainakin toivon niin. Suru kuristi Pimeystassun kurkkua. Ja minä kun oli vielä aiemmin tänään niin töykeä hänelle. Juuri silloin Lakkatassu avasi silmänsä ja alkoi yskimään. "Lakkatassu! Sinä elät!" Pimeystassu huudahti. "Minä elän...." Lakkatassu sanoi hämmentyneenä. Pimeystassu tuijotti Lakkatassua eikä voinut uskoa silmiään. Hän tosiaan elää. "Olen pahoillani jos aiheutin sinulle vaivaa Pimeystassu." Lakkatassu mutisi. "Ei ei se mitään, viedään sinut leiriin niin Marjasydän parantaa sinut." Pimeystassu sanoi ystävälleen. "Pystytkö kävelemään?" Hän kysyi Lakkatassulta koska ei ollut varma oliko naaras siinä kunnossa että voisi kävellä leiriin. "Minä...minä luulen niin." Lakkatassu sanoi tärisevällä äänellä. Juuri silloin naaras vilkaisi alas ja jähmettyi. "Miksi olen näin korkealla?" Lakkatassu kysyi hädissään. "Ai kiipesimme tänne turvaan koiralta muistatko?" Pimeystassu selitti. "Minä....taidan muistaa." Lakkatassu sanoi hetken muisteltuaan. "Mutta en muistanut että tämä olisi näin korkea." Naaras snaoi hämmentyneenä. "Lakkatassu meidän täytyy mennä leiriin näyttämään Marjasydämmelle vammojasi." Pimeystassu sanoi. Pimeystassu autoi tärisevän Lakkatassun alas puusta ja he lähtivät kävelemään kohti leiriä. Leiriin päästyään vastassa olivat Uhrikarva ja Kotkasilmä. "Minne te oikein katositte?" Molemmat mestarit kysyivät huolestuneen kuuloisella äänellä. "Yksi koirista lähti peräämme ja sai Lakkatassun, ja sitten kiipesimme puuhun ja....." Pimeystassu selitti kunnes muisti jotakin. "Hakekaa Marjasydän Lakkatassu onb loukkaantunut!" Pimeystassu huudahti. Mestarit käänsivät katseensa toiseen oppilaaseen. Lakkatassu makasi verisena ja arpisena maassa Pimeystassun vieressä. Uhrikarva juoksi hakemaan Marjasydämen ja Lakkatassu vietiin parantajien pesään. Hetken kuluttua parantajaoppilas Höyhentassu astui ulos parantajan pesästä ja huikkasi Pimeystassulle "Jos haluat olla avuksi Lakkatassulle tule kanssani hakemaan hänelle märkää sammalta ja syötävää!" Pimeystassu käveli tuoresaaliskasalle ja poimi maukkaan näköisen oravan suuhunsa ja lähti viemään sitä Lakkatassulle. Kun hän astui sisään parantajien pesään hän näki lakkatassun nukkuvan rauhallisesta sammalvuoteella parantajienpesän perällä. "Pimeystassu mitä sinä täällä teet?" Kysyi Marjasydän. "Tulin tuomaan Lakkatassulle tuoresaalista mutta jos hän kerran nukkuu jätän sen vain tänne, odottamaan kunnes hän herää." Pimeystassu selitti. "Ai selvä, voitkin lähteä nyt, Lakkatassu tarvisee paljon lepoa." Marjasydän sanoi lempeästi. "Selvä." Pimeystassu sanoi ja astui ulos parantajien pesästä. Juuri silloin paikalle juoksi Pimeystassun emo Lintulento. "Pimeystassu mitä on tapahtunut ja miksi olet yltäpäältä veressä?" Hänen emonsa kysyi hätääntyneesti. "Se on pitkä tarina minä....." Pimeystassu avasi suunsa. "Miksi et ole Marjasydämen luona hoidettavana?" Hänen emonsa tivasi. "Koska Lakkatassu on haavoittunut paljon pahemmin kuin minä ja Marjasydän hoitaa hänet ensin." Pimeystassu tiuskaisi. "Mutta eihän hän voi sinua tuollaiseksi jättää, minä menen puhumaan hänelle!" Lintulento hössötti. "Onko tyttäreni parantajan pesässä?!" Kuului huuto heidän takaansa. Sieltä juoksi Lakkatassun emo Hunajakarva. "On ja hän tarvitsee nyt lepoa eli tule käymään myöhemmin." Huikkasi Höyhentassu. Juuri silloin paikalle tuli Hunajalkarvan kumppani ja klaanin päällikkö Kastanjatähti. "Tyttäremme on parantajan pesässä!" Selitti Hunajakarva hädissään. "Onko?" Kysyi Kastanjatähti hämmentyneenä. "Kyllä vain mutta me emme saisi muka mennä tapaamaan häntä!" Hunajakarva raivosi. "Lakkatassu tarvitsee varmasti unta." Kastanjatähti rauhoitteli kumppaniaan vaikka näyttikin huolestuneelta."Mitä ihmettä teille kahdelle oikein tapahtui siellä metsässä? Uhritassu kysyi Pimeystassulta. "Sen minäkin halun tietää." Kotkasilmä ilmoitti. Muute läsnäolijat nyökyttelivät. Ja niin Pimeystassu kertoi heille koko tarina alkaen koirista ja loppuen leiriin pääsemiseen. "Voi pieni pentuni! Tarvitset varmasti lepoa!" Lintulento naukaisi myötätuntoisesti. Pimeystassu kömpi oppilaiden pesään ja nukahti. Hän näki painajaista Lakkatassun elottomasta ruumiista. seuraavana aamuna hän heräsi Höyhentassun hilajiseen äänen. "Lakkatassu on hereillä ja haluaa nähdä sinut." Pimeystassu ponkasi ylös ja ryntäsi parantajien pesään. "Lakkatassu oletko kunnossa?" Hän kysyi hätääntyneesti. "Joo olen minä." Lakkatassu vastai hymyillen. "Joudun olemaan täällä vielä muutama päivän" Lakkatassu kertoi. "Selvä." Pimeystassu vastasi helpottuneesti. Juuri silloin Uhrikarva ja Kastanjatähti astelivat sisään. "Pimeystassu, haluaisimme puhua kanssasi." Kastanjatähti sanoi. Pimeystassu seurasi heitä päällikön pesään. "Olet osoittanut rohkeutta pelastaessasi Lakkatassun koirilta. Siispä minä ja mestarisi olemme päättäneet että sinusta ja Lakkatassusta on aika tulla soturit." Kastanjatähti kertoi. "Oikeasti?" Pimeystassu kysyi innoissaan. "Kyllä vain." Kastanjatähti myönsi. "Nimitys menonne ovat kahden päivän kuluttua. Valmistaudu." Kastanjatähti sanoi ja asteli ulos pesästään. "Onnea ." Hänen mestarinsa huikkasi ja lähti hänkin. Pimeystassu ei voinut tajuta mitä oikein oli tapahtunut. Hänestä ja Lakkatassusta tehtäsiin soturit! Mahtavaa! Pakko kertoa Lakkatassulle! Pimeystassu juoksi parantajien pesään Lakkatassun luokse. "Lakkatassu miestä tulee sotureita!" Hän hihkaisi. " Ai oikeiasti?" Lakkatassu kysyi hämmästyneenä. "Kyllä!" Pimeystassu nyökkäsi. "Aivan mahtavaa!" Lakkatassu hihkui. "Milloin nimitysmenomme ovat?" Lakkatasu kysyi. "Kahden päivän päästä." Pimeystassu vastasi. "Niin pian?" Hämmästeli Lakkatassu. "Juuri niin." Pimeystassu sanoi onnellisena. Juuri silloin hänen emonsa Lintulento saapui paikalle. "Pitävätkö hhut paikkansa? Tuleeko sinusta jo nyt soturi?" Hänen emonsa kysyi. "Kyllä vain." Pimeystassu vastasi ylpeänä. "Pikku pentuni kasvaa niin nopeasti!" Lintulento totesti onnellisena. Kahden päivän kuluttua Pimeystassu heräsi aikaisin ja meni ulos. Lakkatassu kömpi hänkin ulos pesästä. "En saanut unta." Naaras sanoi. "En minäkään." Pimeystassu vastasi. Lopulta he päättivät mennä takaisin nukkumaan. Kun he seuraavan kerran heräsivät kuului Kastanjatähden ääni. "Olemme tänään kokoontuneet tänne..." "Voi ei Lakkatassu myöhästymme pian!" Pimeystassu säikähti. He juoksivat muiden kissojen luo. "Olemmeko myöhässä?" Kysyi Lakkatassu hätääntyneesti. "Ei ette ole vuoronne on aivan pian." Kotkasilmä selitti. "Lakkatassu ja Pimeystassu tulkaa tänne." Kastanjatähti sanoi. Pimeystassu seurasi Lakkatassua Kastanjatähden luokse. "Minä Kastanjatähti Varjoklaanin päällikköä pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lakkatassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Kastanjatähti kysyi. "Lupaan." Lakkatassu naukaisi. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lakkatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lakkalehtenä Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Kastanjatähti julisti. "Lakkalehti! Lakkalehti!" Huusivat klaanin jäsenet. Seuraavaksi olisi Pimeystassun vuoro. " Minä Kastanjatähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pimeystassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Kastanjatähti kysyi. "Lupaan." Vastasi Pimeystassu. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pimeystassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pimeyskyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Kastanjatähti julisti. "Pimeyskynsi! Pimeyskynsi!" huusivat klaanin jäsenet. Pimeyskynsi oli pakahtua onnesta. Hän ryntäsi alas Lakkalehden luo. "Hyvin tehty Pimeyskynsi!" Lakkalehti kehräsi. Pimeyskynsi hymyili hänelle. Mikään tässä maailmassa ei voisi tehdä häntä enää onnellisemmaksa, ajatteli Pimeyskynsi.

Luku 8

Tuhkatassu potki, repi, viilsi ja puri. Kissa toisensa jälkeen ilmestyi hänen eteensä, turkit vilahdellen niin nopeasti ettei ollut mahdollisuuttakaan saada selvää kuka eteen sattui. Verta. Kiljaisuja. Kuoleman hajua. Pakokauhu oli vallannut naaraan jo kauan sitten, mutta hän ei voinut vain lähteä paikalta ja jättää klaanitovereitaan pulaan. Se olisi häpeällistä, eikä hän antaisi ikinä itselleen anteeksi jos päätyisikin pakenemaan. Kipu iskeytyi hänen kylkeensä kun jonkun kynnet viilsivät häntä ja verta purkautui ulos. Tuhkatassu rääkäisi, mutta hänen oma äänensä tuntui vaimealta, vaimeammalta kuin olisi pitänyt. Jokin oli väärin. Hän kääntyi kohti kissaa joka oli hyökännyt häntä kohti valmistautuen samalla sivaltamaan tämän kasvoja, kun hän kuuli tuskaisan huudon takaansa. Hän jähmettyi, kylmien väreiden kulkiessa ihoa pitkin ja nostaessa jokaisen karvan pystyyn. Ei. Viholliskissa läimäisi jähmettynyttä oppilasta käpälällään suoraan kasvoihin, ja Tuhkatassun yrittäessä saada selvää suunnista, hän saikin sivalluksen poskeensa, juuri ja juuri silmän alapuolelle. Naaras ravisti nopeasti päätään, ja juuri kun toinen kissa oli lyömässä häntä taas, hän sukelsi tämän vatsan alle, kääntyi, ja raastoi kynsillään tämän vatsaa aiheuttaen kammottavan ulvahduksen. Tuhkatassu ei kuitenkaan aikonut jäädä taistelemaan kyseisen, varmasti häntä kokeneemman soturin kanssa yksin. Hänen oli päästävä pois, hänen oli päästävä tutun äänen luokse ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän kääntyi, ja loikki taistelevien kissojen lomitse sinne mistä oli kuvitellut äänen kuuluvan. Hänen kylkeensä vihloi joka kerta kun hän liikutti raajojaan, mutta sillä ei ollut väliä. Juuri kun hän kuvitteli löytävänsä ystävänsä, hänen ympärillään olevat äänet alkoivat vaimeta, ja kaikki tuntui hidastuvan. Hänen juoksunsa hidastui, maa jalkojen alla tuntui pysyvän aivan paikoillaan välittämättä siitä kuinka nopeasti hän yritti liikuttaa tassujaan. Ympärillä olevat kissat alkoivat sumeta, lukuunottamatta harmaata raidallista kollia suoraan hänen edessään. Ei. Ei taas. Tuhkatassu rukoili Tähtiklaania, hänen oli pakko ehtiä tällä kertaa ajoissa. Tällä kertaa. Hän yritti liikkua nopeammin, mutta hänen raajansa tuntuivat vain pysyvän paikallaan. Ainoa asia jonka hän enää näki, oli Sumutassu, painautuneena maata vasten verta vuotaen, ja hampaat lähestymässä kollin kaulaa. Tuhkatassu ei taaskaan ehtinyt ajoissa.

Tuhkatassu heräsi huohottaen oppilaiden pesästä. Ulkona oli vielä pimeää, mutta aamu tulisi varmasti pian. Hän nousi hitaasti istumaan, koittaen tasoittaa kilpikonnakuvioista turkkiaan, ja katseli hetken ympärilleen. Hiillostassu, Sykkyrätassu, Hiekkatassu. Aurinkotassu, Huurutassu, Aavetassu. Useita oppilaita, eri väriset turkit kohoillen heidän hengitystensä tahdissa. Mutta ei Sumutassua. Harmaan kollin tuoksu oli jo kauan sitten hälvennyt oppilaiden pesästä, ja oli kulunut useita kuita siitä kun Tuhkatassu oli viimeksi kuullut oppilastoverinsa äänen.
“Taasko sama painajainen?”, kuului tuttu ääni naaraan viereltä. Hänen ei tarvinnut edes kääntyä katsomaan tietääkseen että kyseessä oli Hiekkatassu. Vaalea raidallinen naarasoppilas oli jo pidemmän aikaa nukkunut kylki kyljessä Tuhkatassun kanssa, ja oli varmaankin taas herännyt hänen kiemurrellessaan unissaan tai viimeistäänkin noustessa ylös. Tuhkatassu nyökkäsi. Hiekkatassu haukotteli, ja nousi ylös venytellen päästäkseen puskemaan kevyesti vielä tärisevän Tuhkatassun kylkeä. Samaa kylkeä, jossa nyt oli arpi taistelun jäljiltä.
“Mennäänkö ulos hetkeksi?” vaaleampi naaras kysyi, tuijottaen samalla oppilaiden pesän suuaukkoa tuimasti. Hiekkatassu oli yksi harvoista joille Tuhkatassu uskalsi avautua tunteistaan, ja siinäkin oli kestänyt pitkään. Nykyään Tuhkatassu oli kuitenkin hänen kanssaan jopa läheisempi kuin omien sisarustensa, vaikka hekin olivat lähentyneet entisestään isänsä Vatukkaviiksen kuoltua samaisessa taistelussa kuin Sumutassukin. Isänsä kuolemaa Tuhkatassu ei kuitenkaan ollut onneksi todistanut.

Naarasoppilaat tassuttivat hiljaa kauemmas oppilaiden pesästä, ja asettuivat leirin reunalle sellaiseen kohtaan jossa olettivat ettei kukaan kuulisi heitä. Suurin osa kissoista kuitenkin nukkui edelleen, eivätkä he halunneet häiritä heitä. Ainoa klaanitoveri jonka he näkivät hereillä, oli vartiovuorossa oleva Pikimusta, Tuhkatassun emo, joka vain heidät nähdessään huokaisi ja nyökkäsi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Tuhkatassu olisi herännyt painajaiseen, ja joutunut lähtemään ulos pesästä keskellä yötä. Osa sotureista olivat tiukempia asian suhteen ja käskivät hänet takaisin nukkumaan, kun taas osa ymmärtäväisempiä ja antoivat hänen haukata hetken viileää ulkoilmaa.
“Tuhkatassu”, Hiekkatassu aloitti, ja tummemman naaraan tähän asti ympärilleen vilkuilevat silmät kiinnittyivät nyt raidallisen oppilaan omiin, keltavihreisiin silmiin.
“Ymmärrän että sinulla on vaikeaa, edelleen, nähtyäsi Sumutassun kuolevan”, naaras aloitti ja Tuhkatassu säpsähti. Hän ei ollut olettanut Hiekkatassun aloittavan puhumistaan näin suorasti. Vaalea oppilas jatkoi:
“Taistelusta on kuitenkin kulunut jo monia kuita, oppilaita on tullut hirveästi lisää, pesä alkaa käydä jo ahtaaksi ja meidänkin pitäisi päästä koulutuksessamme eteenpäin. Muistatko edes mitä sinulle on opetettu viimeisen kuun aikana, tunnut aina olevan omissa ajatuksissasi.”
Tuhkatassun olkapäät vajosivat alas, ja hän sulki silmänsä. Hiekkatassu oli oikeassa. Hänellä ei ollut juurikaan muistikuvia viimeaikojen koulutuskerroista, etenkään taisteluharjoituksista, sillä hänen mieleensä palautui usein kuva verta vuotavasta Sumutassusta, joka oli lopulta tukehtunut omaan vereensä. Kaikki hänen silmiensä edessä, niin ettei hän ollut voinut tehdä mitään.
“Teet sitä taas”, Hiekkatassu tokaisi ja läimäisi Tuhkatassun kasvoja kevyesti hännällään. Tumma naaras räpytteli hetken silmiään, ja mutisi sitten anteeksipyynnön ennen kuin Hiekkatassu puhui taas:
“Sinun unelmasi oli tulla kunnioitetuksi taistelijaksi, mutta jos aiot taistella, tulet myös näkemään kissojen kuolevan. Olen antanut sinun surra jo pitkään, mutta sinun täytyy alkaa panostaa koulutukseesi taas. En voi ikuisesti olla auttamassa sinua, minustakin pitäisi tulla soturi pian, ja haluaisin että sinustakin tulisi etkä jäisi vain ikuisiksi ajoiksi oppilaiden pesään.”

Tuhkatassu vaihteli painoaan jalalta toiselle vaivaantuneena. Hänestä tuntui avuttomalta, seistä tässä Hiekkatassun puhuteltavana ilman minkäänlaista järkevää vastausta. Hän ei pitänyt vakavista keskusteluista, edes Hiekkatassun kanssa, vaan olisi halunnut vain huitaista häntäänsä ja yrittää pitää positiivista ilmettä pystyssä. Hän ei halunnut myöntää olevansa heikko, hänen piti olla vahva, hän oli aina ollut. Sumutassun kuolema vain teki erityisen kipeää. Raidallinen kolli oli ollut Tuhkatassun hyvä ystävä, mutta sen lisäksi naaras syytti itseään tämän kuolemasta. Jos hän vain olisi ollut nopeampi, olisi ollut parempi taistelija, ei olisi jähmettynyt paikoilleen, hän olisi saattanut keretä ystävänsä luokse ajoissa. Tuhkatassu olisi voinut estää tapahtuneen, mutta hän ei vain ollut ollut tarpeeksi.
“Minusta tulee kyllä soturi”, hän kuiskasi Hiekkatassulle vaimeasti, katsomatta edes naarasta enää silmiin.
“Lupaan sen.”

Tuhkatassu yrittäisi päästää irti Sumutassun kuolemasta. Hänestä pitäisi tulla parempi, jotta voisi uuden taistelun tullessa estää tapahtumaa toistumasta. Naaras ei tiennyt miten ei ollut tajunnut asiaa aiemmin, mutta nyt tulevaisuus alkoi kirkastua, ja hän päätti keskittyvänsä koulutukseen paremmin kuin ikinä ennen.


// hehe, p i t k ä s t ä aikaa kirjottelin c: yllätys

Toinen luku – My Way


Tuuli puhalsi navakasti, repien leirin ympärillä kasvavia kuusipuita, kun Usvapentu ryömi ulos pentutarhan suojista. Pennusta tuntui miltei, kuin yhtäkkinen puuska olisi milloin vain voinut tempaista hänet ilmaan ja lennättää ainakin hännänmitan päähän siitä, missä hän nyt seisoi. Aurinko oli noussut jo aikaa sitten, mutta se pysytteli piilossa tummenevien pilvien takana.
”Kohta sataa”, naaras mutisi. Leirin aukealla seisoskeli vain muutama kissa odottaen partiomääräystä, loput olivat metsällä tai pysyttelivät pesissään. Ahomyrsky oli yksi kissoista, jotka olivat jo poistuneet leiristä; kolli oli noussut jo varhain ennen auringonnousua, eikä ollut vieläkään palannut. Usvapentu ei ollut varma, miksi kolli nousi aina niin aikaisin ja pysytteli päivät poissa leiristä, mutta arveli hänen tietävän, mitä tekee. Ahomyrsky oli loppupäätteessä kuitenkin soturi, vaikka moneen muuhun verrattuna vielä nuori olikin.
Pitkäkarvainen pentu ojensi selkänsä venytykseen ja haukotteli syvään. Tuuli tunkeutui kurkkuun, ja pian naaras taistelikin jo yskänpuuskaa vastaan.
”Typerä sää…”, hän tuhahti saatuaan venytyksensä valmiiksi, ja istahti alas pesemään turkkiaan. Turkki oli vielä paksu ja pitkä, mutta kasvaessa se harvenisi useamman kuun ajaksi. Tyytyväisen tiedottomana asiasta Usvapentu nuoli käpäliään ja putsasi korvantaustojaan. Vielä pennulla ei ollut minkäänlaista murehdittavaa. Pian hän havahtui tuttuihin käpälänaskeliin, jotka vaihtuivat nopeasti muutaman hännänmitan päässä. Sysituhka pyöritteli Metsopentua maassa Raitapennun katsellessa sivummalta ja kouristellen naurusta. Veli oli taas haastanut yhden sotureista varmana siitä, että saisi jotain tulosta, ja nyt sai taas nähdä, millainen voimaero pennulla ja aikuisella kissalla oli.
”Hän ei sitten ikinä anna periksi… parempi kai niin”, Usvapentu tuumi.
”Eivät ainakaan voi sanoa kotikisun lailla luovuttavan”
Mustavalkea pentu katsahti käpäliään ja lyhyitä kynsiään, epävarmana siitä, olisiko niistä koskaan mitään hyötyä taistelussa. Toisin kuin Metsopennulla, Usvapennulla ei niinkään ollut vahvan soturin tarvitsemaa tuhoisaa voimaa käpälissään ja leuoissaan. Hän oli notkea ja kokoonsa nähden nopea, joten hän tarvittavalla harjoitelulla varmaan pärjäisi keskivertosoturille, mutta mitään sankaria hänestä tuskin koskaan tulisi. Usvapentu istui hetken hiljaisuudessa ja mutisi jotakin itselleen.
*No, kyllä minä jotenkin klaanilleni opin olemaan hyödyksi, tuli mikä tuli*
Harmaansävyinen pentu päätti lopulta suunnata oppilaiden pesälle. Jos jotkut osaisivat neuvoa tulevaa soturioppilasta, niin ne olisivat senhetkiset soturioppilaat! Suuret tassut kompuroivat välillä, kun Usvapentu kipitti kohti korkeiden kuusipuiden alle punottua pesää. Välimatka tuntui hurjan pitkältä niin pienelle pennulle, mutta kun hän lopulta saapui oksien suojaan, tuntui lenkki sen arvoiselta. Sillä hetkellä pesässä makasi vain juuri metsästysretkeltä saapunut Kaarnatassu, joka ei ilmeestään päätellen arvostanut nuoremman ikäluokan edustajan tunkeilua.
”Väärä pesä”, ruskea kolli mutisi nyrpeän näköisenä, nostaen päänsä makuualustaltaan.
”Minä… tuota…” Usvapentu takelteli. Jostakin syystä hänen oli vaikea saada sanaa suustaan nyt, kun hän vihdoin seisoi oikean oppilaan edessä. Se tuntui oudolta, kun otti huomioon sen, ettei hänellä ollut minkäänlaisia vaikeuksia jutella aikuisten soturien tai edes klaanin parantajan kanssa.
”Minua jännittää oppilasaika. En yhtään tiedä, olisinko lainkaan hyvä soturioppilas!”
Kaarnatassun kasvoilla oli tylsistynyt ilme.
”Ja miksi sen pitäisi minua kiinnostaa?”
Usvapentu ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei ollut odottanut niin töykeää ja välinpitämätöntä vastausta.
”No, sinun… ’isäsi’ oli aivan samanlainen, joten ei tuo kai mikään ihmekään”, Kaarnatassu totesi, pudottaen itsensä taas makuulle. Ruskea kolli katsahti pesän suulla seisovaa pentua ja huokaisi.
”Minä en sille juuri puhunut, mutta Sysituhka ja Ruskotassu tuntevat hänet hyvin. Hän oli tosi epävarma penskana… ja se näkyi päällekin”
Usvapentu hätkähti.
”Ahomyrskykö oli epävarma…?”
Kaarnatassu naurahti ääneen ja pyöräytti silmiään huvittuneena.
”On varmaan vieläkin, se on aina poissa tolaltaan jostakin… mutta minkäs sille voi, kun on syntyjänsä yhtä neuroottinen, kun jokiklaanilainen kuivalla maalla”, kolli naurahti. Usvapentu kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
”Neurotiainen…?”
Kaarnatassu loi pentuun huvittuneen katseen.
”Ei, kun neuroottinen. Niinku hermoileva. Koko ajan panikoimassa, tiiäthän?”
”Ai?” Usvapentu ei oikein tiennyt, mitä vastata. Ahomyrsky oli hänen läheisyydessään yleensä rauhallinen. Toki Metsopennun menemistä hän hermoili jatkuvasti, mutta kolli päätyikin aina jollain tasolla hankaluuksiin.
”Minä en oikein haluaisi soturiksi…” Usvapentu tunnusti viimein.
”En tykkää tapella, enkä oikein uskoisi edes olevani hyvä siinä”
Kaarnatassu tuijotti harmaankirjavaa pentua jonkin aikaa, kääntäen katseensa sitten ylös, kuin olisi katsellut taivasta pesän katon läpi.
”No, meillä meni toinen parantaja sodassa”, kolli totesi.
”Voisit kai kysyä Surulinnulta, tarvitsisiko hän apua”
Usvapentu laski päätään, kulmat edelleen kurtussa.
”Autan kyllä häntä aika usein, mutta sitten en voi enää, kun joudun soturioppilaaksi”, pentu huokaisi. Kaarnatassu tuhahti hiljaa, ärsyyntyneenä pennun ymmärtämättömyydestä.
”Ei hölmö, kun menet kysymään, jos hän ottaisi sinut oppilaakseen”, kolli selitti.
”Joku päivä se aika Surulinnustakin jättää, ja silloin tarvitaan uusi parantaja. Sinä voisit seurata hänen jalanjäljissään”
Usvapennun korvat nousivat pystyyn. Hän ei ollut ajatellutkaan, että parantajan tie olisi ollut hänelle olemassa oleva vaihtoehto, mutta nyt kun hän sitä mietti, se todella kuulosti hänelle sopivammalta vaihtoehdolta.
”Totta! Minähän osaan jo joitain yrttejäkin!” pentu hihkaisi.
”Kiitos, Kaarnatassu! Menen heti kysymään Surulinnulta!” pieni naaras iloitsi, lähtien sitten pinkomaan kohti parantajan pesää kuin tuli hännän alla.

Kun Usvapentu viimein saapui parantajanpesälle, paikalla ei ollutkaan vain Surulintu. Sen sijaan naaraan luona istui kaksi kummanhajuista, vaaleaa kollia, joista huokui omituisen ominaistuoksun lisäksi yrttien tuoksu. Usvapentu ei ollut varma, keitä he olivat, mutta Varjoklaanista he eivät selvästikään olleet, ainakaan hajunsa perusteella. Kolleista vanhempi huomasi Usvapennun läsnäolon ensimmäisenä, ja käänsi katseensa tähän. Katse tuntui naaraasta pistävältä, mutta minkäänlaista pahantahtoisuutta kollista ei huokunut. Nuorempi kolli uupui samalla tavoin tätä vihamielisyyttä, jota Ahomyrsky oli opettanut vieraista kissoista yleensä huokuvan.
*He eivät siis ole vihollisia…*
”Et kertonutkaan ottaneesi oppilaan, Surulintu”, Valkomusta kolli tokaisi, kääntäen katseensa taas klaanin parantajaan. Surulintu vuorostaan taas käänsi katseensa Usvapentuun, ilmeisesti hieman yllättyneenä siitä, ettei ollut huomannut tämän läsnäoloa. Pian yllättynyt ilme kuitenkin vaihtui lempeään hymyyn, kun Surulintu avasi suunsa puhuakseen.
”Usvapentu on hädin tuskin neljän kuun iässä, hänestä ei ole vielä tulossa oppilasta hyvään aikaan”, naaras kehräsi, nostaen vieraiden kissojen kasvoille yllättyneet ilmeet. Huomio kääntyi taas Surulinnusta Usvapentuun, joka tuntui nuoresta kissasta hyvin kiusalliselta.
”Sehän on jo melkein pienen aikuisen kokoinen”, toinen kolleista kommentoi hämmentyneenä. Usvapentu vilkuili klaanin parantajaan, kuin hiljaa anoen tätä kiinnittämään huomio itseensä.
”Hänellä on kotikisujuuret”, parantaja myönsi.
”Tekin olette varmaan kuulleet kotikisusuvuista, joiden yksilöt kasvavat valtavan kokoisiksi. Usvapentu ja hänen veljensä periytyvät todennäköisesti siitä suvusta”, Surulintu selitti.
”Heistä tulee varmasti oivia sotureita”, kolleista nuorempi myönsi. Surulintu ei hetkeen vastannut kommenttiin, mutta hyrähti sitten tyytyväisenä ennen, kuin aukaisi suunsa puhuakseen.
”Niin, koosta voi olla yllättävän paljon hyötyä taistelukentällä”, parantaja tuumi.
”Tosin…” Surulinnun puhe jäi kesken, ja naaras pudisti hiljaa päätään sen merkiksi, ettei halunnut puhua asiasta enempää. Sitten hän käänsi katseensa taas Usvapentuun, tällä kertaa hieman pirteämmällä ilmeellä.
”Usvapentu, tässä ovat Sudenlaulu ja Valonpilke, he toimivat Myrskyklaanin parantajina”, naaras esitteli. Usvapennun olo huojentui, kun parantaja alkoi taas puhua. Hänelle Surulinnun ääni oli huojentava ja toi turvaa, luultavasti osittain siksi, että naaras oli ollut hänen kasvatuksessaan niin tiiviisti mukana.
”He ovat luonamme vierailemassa, sillä tapaamme jakaa yrttejä klaanien kesken lehtikadon lähestyessä, ja tehdä yhteistyötä niiden hankkimisessa”
Usvapentu nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja vilkaisi sitten pesän suun suuntaan.
”En kai minä häiritse? Voin mennä kyllä vaikka vahtimaan Metsopentua, jos olen tiellä”, pentu kysyi. Surulintu vilkaisi nopeasti myrskyklaanilaisten suuntaan, mutta pudisti päätään sitten hiljaa.
”Ei sinusta ole haittaa. Metsopentu olisi varmaan enemmän häiriöksi, mutta tiedän, että sinä osaat pysyä paikoillasi”, vaalea naaras kehräsi.
”Muutenkin… minulla on sinulle asiaa tämän jälkeen, ja sitä varten sinun on varmaan ihan hyvä olla tässäkin mukana”
Usvapentu nielaisi hiljaa. Mitä asiaa parantajalla voisi olla hänelle?

Aurinko oli jo laskemassa, kun Surulintu ja Usvapentu viimein leirin ulkopuolella hyvästelivät Myrskyklaanin parantajat. Ikivihreät puut näyttivät valtavilta Usvapennusta, joka ei ollut koskaan käynyt leirin ulkopuolella. Hän oli tarjoutunut jäämään leiriin, sillä hän tiesi, ettei virallisesti saisi poistua piikkihernemuurin sisäpuolelta, mutta Surulintu oli todennut pikaisen käynnin muurin ulkopuolella olevan harmiton, varsinkin kolmen aikuisen seurassa. Valonpilke ja Sudenlaulu katselivat hetken itsekin Myrskyklaanin puista poiketen vihreinä pysyviä havupuita, ennen kuin päättivät suunnata kotia kohti. Kummankin kollin suut olivat täynnä yrttejä, joita löytyi vain Varjoklaanin suoalueilta, joten he eivät kyenneet jättämään sanallisia hyvästejä, mutta elekielen avulla he kuitenkin viestivät kiitollisuudentunnettaan ja aikomustaan pitää aiemmin tehdyn lupauksen. Lupaus oli yksinkertainen sopimus, jonka mukaan he lähettäisivät jonkun tuomaan Myrskyklaanista kallioyrttejä noin kahden vuorokauden kuluttua, jos he saisivat nyt mukaansa suokasveja, joita ei löytynyt heidän reviiriltään. Kahden päivän aikamääre sovittiin siksi, että yrttien keräämiselle olisi tarpeeksi aikaa ja myös oikean lähetin valitsemisen saisi tehdä rauhassa. Molempien klaanien sisäpuolella oli kuitenkin vieläkin joitain kissoja, jotka epäilivät jokaista ulkopuolista, jopa parantajia, vaikka klaanit olivatkin suuren sodan aikaan tehneet yhteistyötä.
”Niin, Usvapentu…” Surulintu aloitti yhtäkkiä. Usvapentu väräytti korviaan ja käänsi välittömästi katseensa klaanin parantajaan. Jostain syystä hänestä tuntui, että se, mitä Surulinnulla olisi sanottavanaan, olisi hyvin tärkeää. Parantaja empi hetken, mutta pudisti sitten päätään, kuin tyhjentääkseen mielensä hetkeksi.
”Mennään takaisin parantajan pesälle, haluan puhua kanssasi kahden kesken”, naaras sanoi, ja pujahti vastausta odottamatta takaisin leiriin johtavaan piikkihernetunneliin. Usvapentu luimisti korviaan hermostuneena, mutta seurasi kuitenkin tätä mitään sanomatta.
*Toivottavasti en ole pulassa… kyselin varmaan ihan liikaa Valonpilkkeeltä*
Usvapentu oli ollut innoissaan saatuaan tietää, että vierailevista kolleista nuorempi, Valonpilke, oli vasta jonkin aikaa sitten valmistunut parantajaksi, ja udellut tältä kaikenlaista parantajaoppilaan tehtävistä ja Myrskyklaanin reviirillä kasvavista yrteistä. Hän huomasi nyt unohtaneensa täysin Surulinnun toiveen siitä, että hän olisi rauhassa ja pysyisi paikoillaan.

Ripakasti hölkätessä matka takaisin parantajan pesälle sujui suhteellisen nopeasti, ja pian pesän vahvaksi rakennetut seinät loivatkin paikalle palanneelle kaksikolle suojaisan tilan muulta elämältä piilossa. Toisin kuin yleensä, Surulintu ei tällä kertaa pysähtynyt heti suuaukon jälkeen avautuvaan tilaan, jossa potilaat ja rohtojen valmistus hoidettiin, vaan sen sijaan johdatti Usvapennun ahdasta tunnelia pitkin yrttivarastolle, joka oli taistelun jälkeen siirretty mahdollisimman piiloon, sillä osa vihollisista oli käynyt yrtteihin käsiksi. Tunneli johti maan alle, ja sen seinämät ja pohja olivat tarkoituksella vuorattu epätasaisesti piikkiherneillä niin, että vain kissa, joka tiesi juuri oikeat kohdat asettaa käpälänsä pääsisi varastoon käsiksi. Tunneli oli ollut klaanin vanhimman soturin, Katajanmarjan, keksintö, ja mustavalkea naaras olikin tehnyt ison työn myös tunnelin ja sen päässä sijaitsevan tilan kaivuussa. Joitakin yleisempiä yrttejä säilytettiin edelleen vanhan varaston paikalla, joka oli hyvin lähellä potilastilaa, mutta kaikista kallisarvoisimmat yrtit kätkettiin nyt tämän tunnelin päähän. Pian piikkiherneet harvenivat, loppuen täysin siinä vaiheessa, kun tunnelin seinät levittäytyivät tilavaksi huoneeksi, jonka seinämiin oli kaivettu useampia syvennöksiä yrttien säilyttämiseksi. Ilmassa leijailivat vahvimpina kissanmintun, laventelin ja suolaheinän tuoksut, mutta hajuja oli kokonaisuudessaan mukana ainakin tusina. Suurin osa yrteistä oli sellaisia, jotka eivät kasvaneet lainkaan Varjoklaanin reviirillä, tai joita joutui hakemaan kaksijalkojen puutarhoista ja pihoista.
”Tiedätkö, miksi annoin sinun jäädä paikalle, kun keskustelin Sudenlaulun ja Valonpilkkeen kanssa?” Surulaulu kysyi viimein. Usvapentu luimisti taas korviaan, valmiina pyytämään anteeksi käyttäytymistään, mutta parantaja hiljensi tämän hännällään.
”Ajattelin, että se olisi oiva tapa nähdä, sopisitko parantajaoppilaaksi”, harmaa naaras kertoi, ja käänsi katseensa seinien koloissa makaavista yrteistä taas kerran Usvapentuun. Usvapennun vatsaa kouristi. Jos hän olisi tiennyt, että hänen tulevaisuutensa oli siitä hetkestä kiinni, hän olisi kyllä pysynyt vaiti!
”Minusta on hienoa, että olet niin utelias oppimaan yrteistä ja parantajuudesta, vaikka ehkä hieman yli-innokas kyselemään olitkin”, vaaleanharmaa naaras kehräsi tyytyväisenä. Jännitys valtasi Usvapennun kehon, kun parantajan sanat eivät moittineetkaan häntä.
”Tarkoitatko siis…?”
Surulintu nyökkäsi.
”Kyllä. Ottaisin sinut mielelläni oppilaakseni, jos parantajan rooli kiinnostaa sinua”
Usvapentu oli nyt vuorostaan hetken hiljaa. Hän olisi halunnut hypätä innosta, mutta tunsi sen olevan huono idea siinä hetkessä.
”Itse asiassa…” pentu aloitti.
”Ennen, kuin näin että sinulla on vieraita, olin aikeissa kysyä sinulta, ottaisitko minut oppilaaksesi…” Usvapentu tunnusti hieman nolona. Surulintu loi pentuun lempeän hymyn.
”Ilmoitankin sitten asiasta heti Valotähdelle”, parantaja päätti.
”Mutta älä kerro tästä vielä kenellekään, yleensä pentujen tulisi saada tietää mestarinsa vasta seremoniassa”, naaras neuvoi vielä, ennen kuin kääntyi takaisin maan päälle johtavalle tunnelille ja katosi sen pimeyteen. Usvapentu jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen, miettien päivän tapahtumia. Hän ei ollut varma, mitä ajatella, tai millaisia tunteita kaikki tapahtunut hänessä herätti. Kaikki oli tapahtunut niin… äkkiä.
”Mitähän Metsopentu ajattelee, kun saa selville…” pentu tuumi, ennen kuin suuntasi itsekin ulos luolasta ja takaisin pentutarhalle.

Seitsemäs luku – It’s harder when you have to love yourself

Roihuruusu kulki partion mukana kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa. Hän pidätti haukotusta, joka uhkasi paeta hänen huuliltaan. Oli aikainen aamu ja aurinko vasta kohosi horisontissa, kun partio kulki tuttua reittiä. Roihuruusu oli nukkunut hieman levottomasti viime yön, mutta hiljalleen viimeisetkin unen rippeet alkoivat karista hänen yltään, kun hän liikkui ja oli valveilla.
Ilma oli sopivan viileä ja kastepisarat kimaltelivat siellä täällä puiden lehdissä ja hämähäkkien kutomissa seiteissä. Roihuruusu teki väistöliikkeen, kun Kipinähohde, tuore soturi, kipitti hänen ohitseen miltei kaatuen kostean ruohikon takia. Tuikemielen sisar oli kovin menevä ja innokas, ja hänellä tuntui olevan aina jotenkin paljon energiaa. Oranssi naaras oli ollut onnensa kukkuloilla, kun oli saanut soturinimensä vähän aikaa sitten. Tuikemielikin oli vaikuttanut iloiselta, kun hänen sisarensa nukkui taas samassa pesässä hänen kanssaan. Roihuruusu oli huomannut Tuikemielen erivärisissä silmissä ylpeyden ja ilon, kun Kipinähohde oli saanut soturinimensä. Roihuruusu ja Tuikemieli olivat istuneet vieretysten seremonian aikana ja oli ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta raidallisen naaraan ilo.
Roihuruusu kulki nyt partion häntänä ja kun partio kulki yhen kukkulan ylitse, hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan maisemia ja otti syvän henkäyksen raitista ilmaa. Hän hymyili hieman ja katseli valkenevaa päivää silmät kiiluen. Pian lumi peittäisi kaiken alleen ja pakkanen nakertelisi kissojen ihoa ja varpaita. Roihuruusu antoi itsensä ottaa kaiken irti tästä maisemasta ennen kuin se muuttuisi monen kuun ajaksi.
Sitten hänen katseensa osui liikkeeseen metsän laitamilla, reviirien ulkopuolella. Ensin naaras ajatteli sen olevan saaliseläin tai vaikkapa esimerkiksi peura, mutta kun hän katsoi uudestaan liikkeen suuntaan, hänen silmänsä menivät viiruille. Se ei ollut saaliseläin vaan kissa. Hän oli miltei huutamassa partion perään, kunnes hän huomasi kissan turkin ja pistävät silmät.
Se oli tuntunut kuin olisi katsonut itseään heijastuksesta, joka piirtyi veden pintaan. Pienin muutoksin tosin. Mutta hän oli näyttänyt ihan samalta. Saman sävyinen musta turkki, jota koristi samanlaiset valkoiset raidat. Ja saman sävyiset pistävän keltaiset silmät. Koskaan ennen ei Roihuruusu ollut kokenut samanlaista tunnetta katsoessaan toista kissaa. Tai nähnyt itseään muistuttavaa kissaa, varsinkaan noin paljon.
Hän oli tunteunut jotain outoa rintakehässään, kun oli katsonut itsensä kanssa samannäköistä kissaa. Ja kun heidän katseensa olivat kohdanneet, oli kuin Roihuruusun sydämessä olisi jotain muljahtanut. Kissan vierellä oli täysin valkoinen pienempi kissa, jonka Roihuruusu ehti nähdä vain vilaukselta.
Sitten kissa katosi näkyvistä. Roihuruusu olisi halunnut juosta perään, mutta hän ei voinut. Hän oli partiossa tekemässä soturin tehtäviään. Ja hän ei halunnut koko partion juoksevan näkemänsä kissan perään, sillä hän pelkäsi sen säikäyttävän kissan kokonaan pois.
Hän piti kaikki aistinsa tarkkana kissan varalta samalla, kun merkitsi muiden partion kissojen kanssa rajamerkit tuoreiksi. Koko sen ajan hänen mielessään pyöri se metsän lomassa näkynyt keskipitkäkarvainen kolli, jolla oli hänen kanssaan täysin saman näköinen turkki.
Hänen olisi nähtävä se kissa uudestaan.

Kun aurinko oli lähemmäs jo laskemaan päin, Roihuruusu poistui leiristä yksin. Hän kulki samaa reittiä, mitä oli aamulla partion kanssa kulkenut. Hän piti koko matkan ajan korvansa höröllä, suunsa raollaan ja silmäili ympäristöään tarkkaan. Se kissa oli ollut juuri ja juuri kaikkien klaanien rajojen ulkopuolella, mutta hänen hajunsa voisi silti leijua hentona ilmassa. Ainakin Roihuruusu toivoi näin olevan.
Kun Roihuruusu päätyi sen saman kukkulan laella, josta oli kissan ensimmäistä kertaa nähnyt, lähti hän kulkemaan sitä alaspäin siihen suuntaan, jossa oli kissan nähnyt. Kissan haju oli laimentunut, mutta silti hän erotti sen muista hajuista lähestyessään rajaa.
Roihuruusu katsoi klaanien rajojen ulkopuolelle tuntemattomaan metsään. Hän sulki silmänsä, huokaisi ja astui ei-kenenkään maille ensimmäistä kertaa elämässään. Hän seurasi kissan hajua varovaisin askelin. Naaras ei tiennyt, mitä klaanien rajojen toisella puolella oli eikä hän ollut koskaan käynyt rajojen ulkopuolella, joten hän ei todellakaan tiennyt, mitä odottaa. Häntä ei pelottanut, mutta hän tiesi varovaisuuden olevan tarpeellista.
Kissan haju laimeni yllättäen ja Roihuruusu huokaisi turhatuneena. Ehkä kissa oli jo kaukana poissa. Kun Roihuruusu pohti jo palaamista takaisin, kuuli hän tassujen lähestyvän.
Kissa ei ollutkaan poissa vaan seisoi nyt hänen edessään pienellä aukiolla metsän keskellä, keltaiset silmät tiukasti Roihuruusussa.
Kollin turkki oli pidempää ja sojotti siellä täällä joka suuntaan, kun Roihuruusun turkki oli taas hyvin lyhyttä ja siistiä. Kolli hänen edessään vaikutti siltä kuin ei saisi pidettyä pidempää turkkiaan siistinä, kun se niin sojotti joka paikkaan, mutta samalla se näytti taas niin sopivan kollille.
”Kuin vääristyneeseen heijastukseen katsoisi”, Roihuruusu sanoi hiljaa. Kollin ilme ei värähtänytkään, mutta hän haisteli selkeästi ilmaa ja sitä kautta Roihuruusun hajua.
”Klaanikissa?” kolli pikemminkin totesi kuin kysyi. ”Mitähän he ajattelevat, kun et häädä minua matkoihini.”
”Ei ole syytä häätää sinua, koska et ole reviirillämme”, Roihuruusu kallisti päätään.
Kolli kohotti kulmaansa, pitäen etäisyytensä Roihuruusuun. Roihuruusu teki toki samoin, sillä ei tiennyt tästä kissasta mitään. He nyt vain näyttivät samalta, ei muuta.
”Kuka sinä olet?” kolli kysyi, yhä haistellen ilmaa.
”Roihuruusu”, Roihuruusu vastasi kollille. ”Myrskyklaanin soturi. Kuka sinä olet?”
”Kaaosmyrsky”, kolli vastasi ja Roihuruusua huvitti. Ei klaanikissa, mutta silti kovin klaanimainen nimi.
”Siinäpä vasta kaaottinen nimi”, Roihuruusu virnisti. Kaaosmyrsky ei virnistänyt vaan hänen ilmeensä pysyi yhä samanlaisena. Naaraan olisi kysyttävä suoraan se kysymys, joka kaiversi hänen mieltään. ”Yksi kysymys; onko herralla pentuja?”
Kaaosmyrsky kohotti kulmaansa taas. ”On?”
Roihuruusu pidätteli huokausta. Se oli sitten ilmiselvää. Tuo kolli oli hänen isänsä, pakko olla. Koskaan Roihuruusu ei ollut nähnyt kenenkään olevan niin saman näköinen kuin hän ja tuo kolli. He näyttivät liian samalta. Ja jokin tässä kollissa oli vain niin… Roihuruusu ei osannut selittää sitä sanoin.
”Toivottavasti ajattelet samaa kuin minä”, Roihuruusu sanoi. ”Toivottavasti”, hän lisäsi ääneti. ”Taidat olla isäni?”
”Aika selkeää se taitaa olla”, kolli vastasi, silmäillen Roihuruusua. ”En tosin tiennyt, että minulla oli tytär.”
”Kuka minun emoni on?” Roihuruusu kysyi hetken päästä, kun kolli hänen edessään ei sanonut sen enempää. ”Hän ei näemmä vaivautunut kertomaan minusta.”
”Pimeyssielulla oli hyvä syy”, kolli vastasi, ilmekään värähtämättä. Miten hän oli noin rauhallinen? Eikö hän välittänyt siitä, että hänellä oli kuin kadoksissa ollut tytär? Eikö hän ollut vihainen tälle Pimeyssielulle… Roihuruusun emolle? Vihainen, ettei tiennut hänellä olevan tytär? ”Vesikauhu olisi voinut tappaa sinut. Pimeyssielu oli varovainen.”
Roihuruusu hämmentyi ja hänen sydämensä loikkasi hänen rintakehässään, kun luopion nimi mainittiin. ”Vesikauhu? Miksi hän minut tappaisi?”
”Hän on minut kasvattanut”, Kaaosmyrsky sanoi ja Roihuruusulla tarttui pala kurkkuun. Oliko Vesikauhu… hänen isoisänsä? ”Hän käski tappamaan emosi kuita sitten.”
”Ai...van”, Roihuruusu nyökkäsi hitaasti. Hänen isänsä sanoi sen niin kylmästi ja ilmeettömästi. Jo se, että kolli oli alunperinkin tuonut asian ilmi niin kasuaalisti oili Roihuruususta outoa. Oliko Kaaosmyrsky halunnut tappaa Pimeyssielun? Ei kai sentään?
”En tappanut häntä, koska rakastin häntä. Hän piti sinut luultavasti piilossa siksi, ettei Vesikauhu tappaisi sinua”, Kaaosmyrsky puhui. ”Hän tiesi, mihin Vesikauhu pystyy eikä hän ottanut riskejä. Siksi hän ei kertonut sinustä myöskään.”
Roihuruusu nyökkäsi hitaasti. ”Minulla on sisko.”
Kaaosmyrsky kallisti päätään hieman. ”Sinulla on kaksi veljeä.”
Roihuruususta tuntui kuin maa hänen tassujensa alla olisi tärähtänyt. Hänellä oli kaksi veljeä? Hänen biologinen isänsä oli tässä hänen edessään. Se valkea kolli, jonka hän oli nähnyt aiemmin… Sen täytyi olla hänen toinen veljistään.
”Entä… Pimeyssielu. Hän on siis emoni?” Roihuruusu kysyi. ”Missä hän on?”
Nyt Kaaosmyrskyssä oli selkästi nähtävissä kipua. ”Kuollut.”
”Ai”, Roihuruusu tunsi pienen pettymyksen kirvelevän sisällään. Hänen emonsa oli kuollut. ”Millainen hän oli? Miltä hän näytti?”
”Hänellä oli ruskearaidallinen turkki, valkea vatsa ja rinnus ja vihreät silmät”, Kaaosmyrsky kuvaili. Roihuruusu nyökkäsi. Hän oli näemmä saanut ulkonäkönsä täysin isältään sitten. ”Sinun ominaistuoksussasi on sama vivahde kuin hänen omassaan. Tunnistaisin sen missä tahansa.”
”Mainitsit… Vesikauhun”, Roihuruusu aloitti sitten, selvittäen kurkkuaan. ”Hän kasvatti sinut?”
”Niin”, Kaaosmyrsky totesi ja Roihuruusu kurtisti kulmiaan.
”Onko hän… sinun isäsi?” Roihuruusu kysyi nyt paremmin. Kaaosmyrsky nyökkäsi ja Roihuruusu puri poskeaan. Hänen isoisänsä oli Jokiklaanin luopio Vesikauhu. Voi kuinka mukavaa. ”Selvä.”
”Olet kaunis. Tytär”, Kaaosmyrsky sanoi, rikkoen hiljaisuuden. ”Näytät tosiaan minulta.”
”Niin. Kiitos”, Roihuruusu nyökkäsi. Ehkä Kaaosmyrskyn olemus selittyi hieman sillä, että hänen isänsä oli Vesikauhu. Jokin Kaaosmyrskyssä oli todella… outoa. Tyhjää. Ihan kuin häneltä olisi puuttunut jotakin. Outo pelko ja kaipuu täytti Roihuruusun sydämen. Hän ei halunnut tämän jäävän tähän. ”Voimmeko me tavata joskus uudestaan?”
”Toki”, Kaaosmyrsky sanoi ja Roihuruusu ei ollut varma, halusiko kolli tavata häntä uudestaan vai ei, mutta päätti ottaa sen myönteisenä perustuen siihen, miten tyhjä ja tunteeton kolli muutenkin oli. Ehkä Vesikauhun kasvatuksen alaisena olo oli tehnyt kollista tuollaisen.
”Selvä”, hän nyökkäsi ja hymyili kollille hieman. ”Oli… hauska ta-”
”Sinulla on Pimeyssielun hymy”, kolli keskeytti sitten ja Roihuruusu häkeltyi sen takia. Hän tuijotti kollia suu raollaan ja kulmat kurtussa. Hän ei tajunnut sanoa edes siinä vaiheessa mitään, kun kolli jo asteli metsän siimekseen omaan suuntaansa ja katosi näkyvistä.
Roihuruusu ei puhunut näkemästään kellekään. Ei edes sisarelleen, joka nyt nukkui jo syvää unta, kuten kaikki muutkin soturit hänen ympärillään. Hänen olisi tavattava tämä kissa uudestaan. Olihan se kissa hänen isänsä.

Roihuruusu oli syvissä mietteissä. Hän pohti Kaaosmyrskyä, isäänsä, jonka oli tavannut muutama auringonkierto sitten. Hän mietti kuollutta emoaan. Miten Roihuruusu siskoineen oli oikein päätynyt Myrskyklaaniin? Mitä oli tapahtunut? Hänellä oli niin paljon kysymyksiä.
”Ei tuo hiiri itsekseen tule syödyksi”, Taivaannovan huvittunut kehräys sai mustaturkkisen naaraan nostamaan katseensa. Vaaleanoranssi soturi oli tullut Roihuruusun vierelle ja hymyili lempeästi. Hymy Roihuruusun kasvattaneen naaraan suulta kuitenkin häilyi, kun hän katsoi Roihuruusua. ”Mikä on?”
Roihuruusu ei tiennyt oikein, mitä sanoa. Miten hän aloittaisi? Mitä hän edes kertoisi Taivaannovalle? Hän halusi kuitenkin saada jotain vastauksia mieltään kutittaviin kysymyksiin.
”Minä…” Roihuruusu huokaisi ja sulki silmänsä pieneksi hetkeksi. ”Miten minä ja Liekkikivi päädyimme Myrskyklaaniin? Mistä me olemme tulleet? Sinä et meitä synnyttänyt.”
Taivaannova katsoi Roihuruusua hetken hiljaa, mutta Roihuruusu puhui ennen kuin vanhempi kissa ehti avata suutaan;
”Minä tapasin isäni”, Roihuruusu sanoi hiljaa. ”Hän ei tiennyt, että minä ja Liekkikivi olemme olemassa.”
”Sinä tapasit isäsi?” Taivaannovan silmät laajenivat hieman. ”Missä?”
”Näin hänet rajalla”, Roihuruusu selitti. ”Näytän aivan häneltä. Turkin väri, kuviointi, silmät… Siitä ei voinut erehtyä.”
Taivaannova nyökkäsi. Hän ei puhunut hetkeen mitään eikä Roihuruusu painostanut häntä. Hän antaisi Taivaannovalle kaiken ajan, minkä häm tarvitsi.
”Sinun emosi, Pimeyssielu… hän oli tullut Myrskyklaanin reviirille syystä tai toisesta, en ole varma miksi. Autoin häntä synnytyksessä, kun löysin hänet”, Taivaannova kertoi. ”Hän nimesi sinut ja sisaresi. Hän pyysi, että kaksi hänen neljästä pennuistaan voisi liittyä osaksi Myrskyklaania. Näin hänen katseessaan pelkoa ja huolta. Hän ei halunnut osaksi Myrskyklaania. Jokin… hänellä oli jokin salaisuus. Hän halusi teidät kuin turvaan joltain. Hän itki, kun hyvästeli teidät. En voi edes kuvitella hänen suruaan.”
Roihuruusu katsoi Taivaannovaa apealla katseella. Pimeyssielu oli halunnut parasta pennuilleen ja halunnut antaa Roihuruusulle ja Liekkikivelle turvaa. Heidän parhaan mahdollisuutensa. Vesikauhulta. Siltä, mitä hän ja Kaaosmyrsky olivat nähneet ja kokeneet Vesikauhun kanssa.
”Sinä otit meidät siipesi alle”, Roihuruusu hymyili hieman. Sitten hän huokaisi. ”Pimeyssielu on kuulemma nyt kuollut.”
”Mitä?” Taivaannova hätkähti ja pieni suru valtasi hänen siniset silmänsä. ”Voi ei…”
”Kiitos”, Roihuruusu sanoi sitten ja nojasi Taivaannovaa vasten, ”kun olet ollut meille emo. Ja tulet olemaan. Aina.”
Taivaannova hymyili Roihuruusulle ja nuolaisi hellästi tämän päälakea. He istuivat siinä hetken aikaa yhdessä. Roihuruusu antoi kysymystensä, ajatustensa ja mietteensä haihtua hetkeksi pois. Hän oli saanut hyvän perheen. Kenties hän joskus saisi tavata hänet synnyttäneen emon.

Roihuruusu oli huomannut vasta vähän aikaa sitten, että vietti suuren osan ajastaan Tuikemielen kanssa. Hän vietti enemmän aikaa rusehtavan soturin kanssa kuin kenenkään muun kanssa. Ei se häntä haitannut, mutta jokin oli aina vetänyt häntä Tuikemielen puoleen ja nyt viime kuiden aikana enemmän kuin koskaan aiemmin.
Kyllä hän vietti aikaa ystävänsä Vititassunkin kanssa silloin, kun Vititassu ei ollut mestarinsa kanssa jossakin ja Roihuruusu itse ei ollut menossa jossain, kuten partiossa. Tai Tuikemielen kanssa. Jos Roihuruusu itse ei ollut etsimässä Tuikemieltä seuraksi, Tuikemieli etsi hänet. He olivat läheisiä eikä Roihuruusua se haitannut; päinvastoin. Tuikemieli oli hänen paras ystävänsä, hänen…
Roihuruusun ajatus sai hänet haparoimaan askeleidensa kanssa ja vaanittuna ollut saaliseläin juoksi karkuun huomatessaan lähestyvän kissan. Roihuruusu ravisti päätään ja pyyhkäisi ihmeissään korvantaustaansa. Mitä ihmettä hän oli miltei ajatellut?
Soturi haisteli ilmaa saaliseläinten toivossa ja onnistui hieman myöhemmin nappaamaan oravan klaaniin vietäväksi. Oravan saatuaan naaras kuitenkin istuutui pienen lammen äärelle ja tuijotti sen lainehtivaa pintaa. Sudenkorennot olivat poissa jo, olihan ilma kylmentynyt paljon.
Kauempana Roihuruusu näki Tuikemielen turkin vilahtavan, kun tämä juoksi saaliseläimen perässä. Pieni hymy nosti Roihuruusun suupielet hymyyn ja kun hän huomasi sen, hän kurtisti kulmiaan. Hän taisi aina hymyillä tuolla tavalla, kun näki Tuikemielen.
Valkoraidallinen soturi pyyhkäisi tassullaan kasvojaan ja puri poskeaan hellästi. Nyt hän sen tajusi. Tuikemieli ei ollut vain ystävä hänelle; hän oli rakastunut Tuikemieleen, oli jo kauan aikaa sitten. Epävarmuuden kiemurat kietoutuivat hänen sydämensä ympärille. Hän ei mitenkään voisi nähdä sen toimivan. Roihuruusuhan oli… rikki. Hän ei ollut ajatellut itseään rikkinäisenä kuihin. Miksi hän nyt ajatteli näin taas? Hän taisi välittää Tuikemielestä niin paljon, että halusi hänelle vain parasta ja kenties Roihuruusu ei ollut sitä, ei vaikka Tuikemieli saattaisikin tuntea samoin, jota Roihuruusu pakotti itsensä epäilemään. Ei Tuikemieli hänestä voinut pitää… Eihän?
Ei hän… Hän ei ollut tavallinen kissa. Hän ei ollut täydellisesti naaras, ei niin kuin muut naaraat olivat. Hän oli erilainen. Hän ei ollut kertonut kellekään, ei edes Tuikemielelle. Hän pelkäsi, mitä Tuikemieli ajattelisi, jos tuntisi samoin. Hän olisi ehkä kertonut jo, jos ei pelkäisi kaiken muuttuvan ja jos hänellä ei olisi tunteita rusehtavaa naarasta kohtaan. Tosin, eipä hän ollut kertonut kellekään muullekaan eikä hänen edes tarvinnutkaan, mutta mahdollinen kumppanuus ja rakkaus vaativat, että hän olisi rehellinen ja kertoisi mahdollisesti kaiken, varsinkin tällaisen asioihin vaikuttavan asian.
Sudenlaulu oli sanonut, ettei Roihuruusu ollut ainoa tällainen kissa maailmassa. Roihuruusu ei vain tiennyt ketään toista, mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin yksinäiseksi ja erilaiseksi kaikista muista; oudoksi. Kuka häntä voisi ymmärtää, kun hän ei toisinaan ymmärtänyt itsekään?
Oliko hänen kaltaisillaan mahdollisuuksia edes rakastaa? Kai oli, jos Roihuruusu tunsi olevansa rakastunut Tuikemieleen. Mutta saisiko hän rakastaa? Oliko se sallittua? Oliko jokin suurempi voima sitä kaikkea vastaan, kuten Tähtiklaani? Kukaan ei ollut kertonut tai kertomassa.
Miksi kaiken piti olla niin monimutkaista?

When the whole world was awake, but not them

Hämärää. Tai en yhtään ihmettele. Nyt oli yö. Ja melkein lehtikato.

Heinäsirkkojen siritys tunkeutui yön läpi oppilaiden pesään. Koko maailma tuntui olevan hereillä. Hiljaa hereillä. Mutta eivät he. He jotka nukkuivat, kelluen unien vesillä. He jotka saivat unen päästä kiinni, vaikka olivat menettäneet rakkaimpiaan.
Mutta toiset. Ne jotka eivät saaneet unta, vaan valvoivat surren läheisiään. Ne muut jossian tuolla jotka saalistivat ruokkiakseen perheensä. Ne muut eläimet. He näkivät mitä tapahtui yön pimeyden peittäessä ja suojellessa kaikkea.

Nousen ja vilkaisen pesästä ulos. Ei ketään aukiolla, tai tarpeidentekopaikalla. Joku sisäänkäynnillä vartioimassa. Tämän tekisin Kukkatassun kanssa. Pitäisin hauskaa ja nukkuisin tähtien alla kylki kyljessä hänen kanssaan, mutta en voi. Joudun menemään yksin.
Hiivin leirin reunoja pitkin, ja varoin joutumasta kuunvalon aiheuttamiin valoläikkiin. Tarpeidentekopaikalle päästyäni, katselen vielä ympärilleni, ja sitten hiljaisesti tassutin ulos.
Haistelin raikasta ja kylmää yöilmaa, hölkätessäni pois päin reviireistä, kunnes löysin pienen hieman huonokuntoisen ukkospolun. Sitä pitkin jatkoin juoskemista.

Hetken päästä en enää tiennyt kuinka kauan olin kävellyt. Tai edes kuinka pitkälle, mutta huomasin muutaman kaksijalanpesän.
Köllähdin viileille heinille.
Heinäsirkat sirittivät. Nämä olisivat niiden viimeiset soittoyöt, ennenkuin nekin hiljenisivät.
Pöllö huhuilu jossain. Yhden kaksijalanpesän neliskanttisesta aukosta hohti valoa.
Jonkin matkan päässä olevalta ukkospolulta kantautui hirviöiden murinaa. Se oikeastaan kuulosti ihan miellyttävältä kauempaa.
Koko maailma tuntui tosiaan olevan hereillä.

Yhtäkkiä hän huomasi valopisteitä. Tulikärpäsiä. Oli tunne, et joku oli kertonut niistä joskus. Että ne saapuivat parantamaan ja hoitamaan jotain menettäneen kissan.

Tosiaan. Paljon olen menettänyt.
Kyynelet kihoavat silmiini, mutta räpyttelen ne pois. Täytyy pysyä vahvana.
Hetken tuttu, Kukkatassun, haju leijailee ilmassa, mutta sitten haihtuu pois.

"Miksi lähdit?" kuiskaan hyiseen ilmaan. Sanoista muuttuu höyryä.
Käperryn kerälle ja annan tuulen pörröttää turkkiani.
Annan kyynelten tulla, kun suljen silmäni. Annan pimeyden ja maailman kietoutua ympärilleni. Annan itseni hukuttautua uneen.

Ja koko yön Kukkatassusta leikkimässä öisellä niityllä. Tulikärpästen kanssa.

//saatte ihmetellä missä tää on ja miks tän peti on viilee/ei nukuttu, mut tää on joskus aurinkohuipun aikaan takas leirissä

Neljäs luku – Fireflies and hope, what is the difference?

Aurinkotassu sihahti vihaisesti, kun jo kolmas saaliseläin lipesi hänen otteestaan saman päivän aikana. Tällainenkö Valhetähden pentu oli? Kyvytön saamaan kiinni edes typerää hiirtä?! Aurinkotassua kismitti. Hän oli sitten avuton hiirenkasa, josta ei ollut mihinkään. Emon sanat kaikuivat oppilaan korvissa ja hän ravisti päätään epätoivoisesti. Emo olisi antanut jo korville ja moittinut hänet täältä varmaan toiselle puolelle reviirejä. Olisi sanonut, ettei Aurinkotassusta ollut mihinkään ja hänet päihittäisi varmaan jopa pieni ja kapinen kotikisu. Olisi sanonut, että tämäkö oli Valhetähden pentu? Hopeaviillon pentu? Olisi sättinyt ja kironnut hänet maan rakoon. Toivotn tapaus. Ja hänestäkö pitäisi tulla joku järven suurin ja mahtavin soturi, joka voisi tehdä Valhetähdelle kunniaa? Ei tulisi kuuloonkaan. Hän ei saanut edes pientä saaliseläintä kiinni! Hän jäisi jälkeen kaikista ja olisi typerin soturi kaikista!
Unitähti asteli pää kalleellaan oppilaansa luokse, joka ei tuntunut edes huomaavan mestarinsa lähestyvän. Aurinkotassu näytti olevan syvissä mietteissä, aivan kuin vaipunut itseinhoon ja -vihaan. Unitähti veti syvää henkeä ja istui oppilaansa vierelle. Hetken aikaa hän katsoi oppilaan selkäkarvojen turhautunutta väreilyä ennen kuin puhui.
”Ilman epäonnistumisia et voisi iloita onnistumisia”, Unitähti sanoi sitten ja Aurinkotassu tuhahti. ”Totta se on. Miten voisit kokea olevasi rohkea, jos et joskus pelkäisi? Miten voisit tuntea olevasi kylläinen, jos et tuntisi nälkää? Miten voisit tuntea lämmön turkillasi, jos et tuntisi kylmyyden tunkeutuvan syvälle turkkiisi?”
Aurinkotassu räpäytti silmiään kulmat kurtussa ja kohotti katseensa kohdaten Unitähden vihreät silmät.
”Sinun ei tarvitse olla täydellinen”, Unitähti jatkoi. ”Et sinä oppisi, jos et tekisi virheitä. Virheiden ja erehdysten avulla opit ja tiedät parhaiten, mitä osa-aluetta kehittää. Jos onnistuisit aina, et oppisi mitään. Tarvitset harjoitusta, aivan kuten jokainen muukin kissa. Minäkin epäonnistuin ja epäonnistun yhä. Eilenkin minulta pääsi karkuun orava ja kala.”
”Niinkö?” Aurinkotassu kallisti päätään. ”Sinulta?”
”Jokainen erehtyy ja epäonnistuu. Jokainen kompastuu, jokainen menettää saaliin, jokainen nukkuu joskus huonosti. Joillakin on enemmän vaikeuksia toisessa asiassa kuin toisella. Mutta vaikka joku vaikuttaisi kuinka täydellistä vain, hänkään ei onnistu jokaisella askeleella”, Unitähti selitti. ”Jopa kokenein soturi on saanut arpia taisteluista, jokainen taitava saalistaja on menettänyt useamman saaliin kuin osaa edes laskeakaan. Ja he oppivat koko ajan. Ja toisinaan, vaikka itse olisi tehnyt kaiken täydellisesti, saaliseläin saattaa silti huomata sinut tai kääntyä juuri väärään aikaan ja nähdä sinut, ja joskus tuulen suuntaa muuttuu. Ja joskus on huono päivä, mikä vaikuttaa kaikkeen. Kuitenkaan, oli epäonnistumisia yksi tai sata, mikään niistä ei määritä sinua ja taitojasi.”
Aurinkotassu oli hetken aikaa hiljaa ennen kuin vaisusti nyökkäsi.
”Voi olla vaikea uskoa ja sisäistää, mitä juuri sinulle sanoin, mutta ota epäonnistumiset enemmänkin oppimismahdollisuuksina kuin virheinä”, Unitähti sanoi. ”Muistuta itsellesi tätä kaikkea joka päivä ja ehkä lopulta voit uskoa sen täysin.”
”Joo… Minä yritän”, Aurinkotassu huokaisi. Kaikki, mitä Unitähti hänelle oli juuri sanonut, oliu kuin päinvastoin siihen verrattuna, mitä hänen emonsa oli hänelle aina toitottanut. Aurinkotassu huokaisi ja kuopi hieman huurteista ruohoa kynsillään. Unitähti päästi hiljaisen naurahduksen ja huitaisi lempeästi hännällään oppilaansa korvia.
”Tulehan, Aurinkotassu”, päällikkö sanoi ja asteli jo edellä, ”näytän sinulle jotakin.”
”Mutta… entä saalistus? Ja sen harjoittelu?” Aurinkotassu maukui miltei epätoivoisesti. Unitähti pudisti kuitenkin päätään.
”Toisinaan on hyvä pitää taukoa ja yrittää myöhemmin uudestaan”, Unitähti puhui lempeästi. ”Tarvitse nyt taukoa. Jos yrittäisi uudestaan, turhautuisit vain enemmän ja et keskittyisi saalistamiseen ja sen oppimiseen. Tule, mennään nyt.”
Aurinkotassu päästi syvän huokaisun ennen kuin nousi käpälilleen ja lähti seuraamaan mestarinsa perässä. ”Hyvä on.”
Unitähti nyökkäis tyytyväisenä ja lähti johdattamaan Aurinkotassua ties minne, ei oppilas siitä niinkään tiennyt. Eikä hän oikeastaan keskittynytkään, sillä hänen mielessään pyöri Unitähden sanat. Meni yllättävän kauan ennen kuin Hopeaviillon sanat alkoivat kiemurrella oppilaan mielessä kuin hänen ympärilleen kietoutuva piikkiköynnös; etsi ja tarkkaile Unitähden heikkouksia. Unitähti oli sanonut tekevänsä virheitä. Siitä ei ollut paljon apua, Hopeaviilto ainakin vain tuhahtaisi tyytymättömästi. Aurinkotassun tulisi oppia jotakin syvempää ja tarkempaa, jos haluaisi kertoa jotakin järkevää emolleen. Jotain, josta emo saattaisi jopa olla tyytyväinen.
Aurinkotassu heräsi ajatuksistaan, kun astui vesilätäkköön. Hän kurtisti kulmiaan ja ravisteli tassuaan nenäänsä nyrpistäen. Uiminen oli ihan mukavaa toisinaan, ei tosin Aurinkotassun mieleen niin paljon kuin monelle muulle Jokiklaanin kissalle. Kyllä hän koki, että viherlehden aikaan se voisi olla edes jonkin verran mukavaa, mutta ei nyt näin lehtisateen aikana. Ja lätäköt olivat niin mutaisia ja varpaita alkoi aina palella.
Aurinkotassu loikki Unitähden kiinni, kun huomasi jäävänsä jälkeen. Hänellä ei ollut mitään hajua, minne Jokiklaanin päällikkö oli häntä oikein viemässä. Aurinkotassu vilkuili ympärilleen mietteliäänä. He olivat lähempänä Varjoklaanin rajaa, sillä puita alkoi olla enemmän taas. Oppilas vilkaisi silloin tällöin Unitähteä, joka kulki sanomatta sanaakaan eteenpäin kohti jotakin päämääräänsä. Pieni uteliaisuuden kipinä alkoi kipristellä Aurinkotassun vatsanpohjassa. Minne Unitähti oli häntä viemässä? Mitä kyseinen naaras halusi oikein hänelle näyttää?
Lopulta Unitähti pysähtyi, kun he saapuivat oudon aukealle alueelle puiden lomasta. Aurinkotassu huomasi järven ja vilkaisi Unitähteä kysyvästi.
”Jotta saamme sinulle onnistumisen kokemuksen”, Unitähti aloitti ja istuutui alas kietoen häntänsä tassujensa päälle, ”sinun tulee nyt juosta tuolta puulta tuolla suurelle rantakivelle niin nopeasti kuin voit.”
”Mitä?” Aurinkotassu kurtisti kulmiaan. Unitähti oli kuitenkin tosissaan. Aurinkotassu tiesi olevansa nopea juoksija, nopeampi kuin tavallinen Jokiklaanin soturi. Hänen emonsa oli kuitenkin alunperin Tuuliklaanin kissa, joten ei se nyt ihmekään ollut, vaikka kukaan muu ei siitä tiennytkään. Aurinkotassu asteli yksinäisen puun luokse ja siirsi katseensa suureen rantakiveen. Se oli niin kaukana… Aurinkotassu murahti itselleen. Hän ei saisi epäillä itseään!
Aurinkotassu juoksi saman kierroksen useamman kerran, kunnes lopulta huomasi löytävänsä tassujensa liikkeestä parhaimman keinon juosta nopeasti ja mahdollisimman tehokkaasti. Hän tunsi hymyn kiipeävän huulilleen ja hän juoksi nopeammin rantakivelle ja loikkasi sen päälle puuskuttaen. Hän kohotti katseensa taivalla ja katseli lipuvia pilviä.
Unitähti asteli hänen luokseen. ”Olet nopea. Käytä sitä hyödyksesi saalistaessa. Olet nopea juoksija, mutta sinulla on nopeat refleksit. Käytä niitä eduksesi.”
Aurinkotassu nyökkäsi tomerasti. Unitähti oli oikeassa. Hän oli nopea ja hänen tulisi hyödyntää sitä enemmän, mitä oli aluksi halunnut tai uskaltanut. Nyt sillä ei ollut enää väliä; Unitähti tiesi hänen olevan nopea eikä se automaattisesti tarkoittanut, että hän tiesi Aurinkotassun juurista.
Unitähti johdatti oppilaansa takaisin puiden lomaan, mutta sen sijaan, että olisi astellut takaisin leiriin, hän asettui erään pikkuruisen aukean laitamille makuulle. Aurinkotassu katsoi ihmeissään mestariaan, sillä aurinko oli jo miltei laskenut ja olisi parasta palata leiriin. Unitähti ei kuitenkana liikkunut vaan kehotti Aurinkotassua lepäämään kovan uurastuksensa jälkeen. Vaihtoehtoja ei tainnut edes olla, joten Aurinkotassu asettui lähelle Unitähteä makuulle. Hän antoi hengityksensä tasaantua ja sykkeensä rauhoittua.
”Kuuntele tuulta, tunne se turkillasi. Tunne tärinä kehosi alla. Sulje silmäsi. Haista kylmä ilma, haista lehtisateen haju, haista kosteus”, Unitähti puhui kuin kuiskaten. Naaraan silmät olivat kiinni, kun Aurinkotassu vilkaisi häntä. Hieman epäröiden hän sulki omat silmänsä ja yritti tehdä sen, mitä Unitähti häneltä pyysi.
Oppilas yllättyi siitä, miten oikeasti tunsi maan hennon tärähtelyn allaan. Hän yllättyi, miten paljon uusia hajuja hän haistoi nyt, kun keskittyi siihen. Hän yllättyi kaukaisista linnun äänistä, jotka kulkeutuivat ilmojen halki hänen korviinsa.
”Ympärillämme on niin paljon asioita, joita emme huomaa, jos emme toisinaan pysähdy”, Unitähti puhui hetken päästä. ”On asioita, joita tulisi arvostaa. Ja on asioita, joita voimme oppia itsestämme ja myös toisistamme, kun vain olemme hetken hiljaa ja aloillaan.”
Unitähti nousi hennosti kuin höyhen seisomaan ja asteli pienen aukean keskelle. Hän hymyili hieman oppilaalleen ja pyyhkäisi sitten tuuhealla hännällään ruohikkoa. Sen keskeltä nousi kymmeniä tulikärpäsiä ilmaan, jotka tuikkivat kuin taivaam tähdet. Aurinkotassun oranssit silmät levisivät ja hän asteli lähemmäksi ilmassa leijailevia hohtavia ötököitä. Hän kokeili itsekin ja hymyili, kun huomasi joukon tulikärpäsiä ilmestyvän kuin tyhjästä. Hän kohotti katseensa niitä kohti ja seurasi niiden hidasta lentoa ja tuikkimista. Yksi niistä laskeutui hetkeksi hänen nenälleen, mutta sen sijaan, että olisi hätistänyt sen pois kuten olisi ennen tehnyt, hän katseli sitä kunnes se lensi hiljaa pois. Unitähti katseli oppilaansa hymyä, joka tuntui olevan niin harvassa ja vaikeasti tavoitettavissa. Aurinkotassu ihaili tulikärpäsiä. Hän oli kuin uuden maailman äärellä. Kenties hän nyt alkaisi nähdä hiljalleen, että asiat ovat joskus vaikeasti piilossa, mutta lopulta tuikkiva valo löytyy pimeydestäkin.

Aurinkotassu istui syömässä vatsan täytteekseen kalaa, kun huomasi Liekkisateen ja Laventelinenän pennut juoksemassa ulos pentutarhasta keskenään mukanaan sammalpallo. Aurinkotassu hymähti huvittuneena itsekseen, sillä muisti yhä elävästi ensimmäisen tapaamisensa pentueen yhden pennun, Laulupennun, kanssa noin kuu sitten. Laulupentu oli mielenkiintoinen kissa, ei sellainen johon Aurinkotassu oli tottunut. Laulupentu oli ollut niin eksyneen oloinen samalla, kun hänen kaksi sisarustaan olivat olleet niin varmoina valitsemassa ensimmäistä tuoresaalistaan maistettavaksi. Aurinkotassu oli tuntenut oudon tunteen pistävän rintakehässään ja hän oli lähestynyt harmaanruskeaa naaraspentua varovaisesti. Hän oli kysynyt, oliko hän nyt ensimmäistä kertaa pääsemässä syömään tuoresaalista.
”Joo”, pentu oli vastannut siirrellen etutassujaan mietteliäänä. ”En tiedä, mitä valita. Niitä on niin paljon erilaisia.”
”Niitä on”, Aurinkotassu oli yllätyksekseen naurahtanut. ”Ehdit maistaa kyllä jokaista niistä.”
”En tiedä, mitä maistaa ensin!” Laulupentu oli huokaissut ja silmäillyt tuoresaaliskasaa. Sitten hän oli katsonut Aurinkotassua pää kallellaan. ”Voisitko sinä ehdottaa jotain? Jotain hyvää? Vaikka jotain, mistä pidät kaikista eniten!”
Aurinkotassu oli hetkellisesti häkeltynyt ennen kuin oli nyökännyt. Hän oli johdattanut Laulupennun tuoresaaliskasalle ja osoittanut kahta eri saalista kuonolaan. ”Pidän kaikista eniten kalasta, erityisesti juuri tästä hieman vihertävästä ja pilkullisesta. Pidän myös erityisen paljon punatulkuista. Mutta kala taitaa olla lempisaaliini.”
”Voisin varmaan maistaa sitten sitä?” Laulupentu silmäili suomukylkeä ja veti sitä sitten hampaillaan pois tuoresaaliskasasta. Aurinkotassu nauroi hieman ja antoi pennun vetää kalan syrjempään. Aurinkotassu auttoi pentua pääsemään käsiksi mehevään lihaan suomujen alla ja kun pentu ensimmäisen haukkunsa kalasta otti, hänen silmänsä kirkastuivat ja hän vaikutti jopa yllätyneeltä kalan mausta.
”Onpa hyvää!” pentu hihkaisi innoissaan ja hänen silmänsä tuikkivat innosta. Aurinkotassu hymyili leveästi ja seurasi pennun syömistä. Loput kalasta, joka pennulta jäi, hän söi pois. Laulupentu tuntui sen jälkeen pääsevän irti epävarmuudesta, joka hänellä oli ollut ensimmäistä tuoresaalistaan kohtaan ja hän oli pyytänyt Aurinkotassua leikkimään kanssaan, edes hetkeksi. Aurinkotassu olisi halunnut kieltäytyä, sillä ei hän tiennyt, mitä leikkejä pennut leikkivät. Ei hän ollut koskaan leikkinyt pentuna paljoa. Hän oli kuitenkin vastahakoisesti suostunut ja Laulupentu oli pyytänyt häntä leikkimaan piiloleikkiä; Laulupentu sisaruksineen piiloutui ja Aurinkotassun tuli etsiä heidät. Se ei ollut kuulostanut liian monimutkaiselta eikä lopulta ollutkaan. Hänellä oli ollut jopa hauskaa, vaikka aluksi hän olikin ollut hyvin epävarma toimissaan.
Sen jälkeen Aurinkotassu oli huomannut, että Laulupentu oli yllättävän huoleton ja hymyä levittävä kissa, vaikka tuoresaalista valitessa oli aluksi vaikuttanut muulta. Laulupentu oli muutaman kerran, jos oli sattunut huomaamaan Aurinkotassun syömässä yksin, tullut hänen luokseen ja hiljalleen lämmennyt ja kysellyt Aurinkotassun koulutuksesta. Aurinkotassu oli aluksi ajatellut kysymysten ärsyttävän, mutta harmaaruskean naaraan aito kiinnostus hänen vastauksiaan kohtaan oli saanut mustan oppilaan sydämen lämpenemään hieman. Joku, joka oikeasti halusi kuunnella?
Aurinkotassu söi loppuun ateriansa ja venytti selkäänsä makeasti. Sen jälkeen hän ravisteli turkkiaan ja lähti suuntaamaan pian lähtevää partiota, jonka mukaan hänet Olkiväre oli laittanut hieman aikaisemmin. Aurinkotassu kulki hiljaa koko partion ajan, sillä oli itse ainoa oppilas kolmesta, joiden mestari ei ollut mukana. Peuratassu ja Vanamotassu kulkivat mestariensa rinnalla ja hän itse taas hieman Telkkälaulun takana. Ei häntä haitannut kulkea hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Hänestä se oli hieman jopa rentouttavaa, mutta se, että sama toistui kerrasta toiseen sai nykyään happaman maun Aurinkotassun suuhun. Hän voi syyttää suurimmaksi osaksi vain itseään ja luotaan poistyöntävää olemustaan sekä muiden kissojen välttelyä ja epäilyä.

Aurinkotassu oli aistinut kylmän katseen turkillaan ollessaan rajapartiossa muutamaa päivää myöhemmin. Hän tunnisti sen emonsa katseeksi missä tahansa. Varmistuksen hän sai, kun näki tutun kylmä sinisen silmäparin Jokiklaanin reviirin ulkopuolella tiheän metsän lomassa.
Emoaan Aurinkotassu ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun Aurinkotassu oli otettu osaksi Jokiklaania vähän alle kaksi kuuta sitten. Ei sillä, että Aurinkotassu olisi edes odottanut näkevänsä emoaan edes nyt. Hopeaviilto oli vain kiikuttanut hänet Jokiklaanin reviirin tuntumaan ja sitten painellut omille teilleen sanomatta mitään siitä, milloin he tapaisivat – jos siis edes tapaisivat. Aurinkotassu kyllä tiesi syvällä sisimässään, että emo tulisi häntä tapaamaan. Ja ohjastamaan. Hänellä oli niin varmat ja selkeät suunnitelmat jälkikasvulleen.
Aurinkotassu ei tiennyt oliko helpottunut vai hätääntynyt nähdessään emonsa. Hän ei tiennyt miksi hätääntyä. Heidänhän tuli tavata ja suunnitella jonakin päivänä jatkosta ja miten he saisivat syrjäytettyä Unitähden ja niin edelleen. Ehkä Aurinkotassu pelkäsi tuottavansa pettymyksen? Entä jos emo oli nähnyt hänet epäonnistumassa? Entä jos Aurinkotassulla ei ollut tarpeeksi tietoa Hopeaviillon mieleen ja hän saisi siitä korvilleen? Hänen kun pitäisi varmaan osata ja tietää niin paljon!
Nuori oppilas tiesi, että hänen tulisi saapua yöllä tai päivällä juuri sinne, missä oli emonsa nähnyt. Hän hermoili koko loppupäivän asiaa. Hän ei tiennyt miten livahtaa leiristä kenenkään huomaamatta. Kun aurinko laski ja tilalle tuli tähdet ja kuu, Aurinkotassu hiipi vartiossa olevien soturien katseilta suojassa ulos leiristä. Hän pinkaisi juoksuun heti, kun pääsi tarpeeksi kauas siinä pelossa, että joku hänet vahingossa näkisi. Ilma oli purevan kylmä, mutta Aurinkotassu koki itsensä lämpimäksi juostuaan niin pitkän matkan.
Musta naaras asteli rajan tuntumalle ja silmäili siintävää aluetta edessään; ei-kenenkään-maata. Emoa ei näy missään ja Aurinkotassu epäili jo muutenkin rajan yli astumista. Ei tiedä miksi, mutta epäileepä nyt vain. Reviirin rajat ovat kuin suojaava alue, jossa ei ole paljoa, mutta samalla enemmän kuin klaanin ulkopuolella. Jokin sai Aurinkotassun tuntemaa itsensä suojatuksia Jokiklaanissa, vaikka usein hän koki itsensä saman aikaisesti niin ulkopuoliseksi ja uhatuksi. Jos joku saisi tietää, että hänen vanhempansa olivat Valhetähti ja Hopeaviilto?
Musta turkki kiilsi reviirin rajojen toisella puolella ja vaaleansiniset silmät välähtivät yön hämärässä. Aurinkotassun niskakarvat pörhistyivät. Hopeaviilto näytti niin uhkaavalta. Hän näytti myös odottavan; odottavan Aurinkotassun tulevan hänen luokseen.
Aurinkotassu neilaisi ja hänen kurkkunsa tuntui yllättäen aivan kuivalta. Oppilas otti hieman hataran askeleen yli rajamerkin kunnes loppukeho seurasi. Jos emo näkisi…
Aurinkotassu asteli nyt vapaammin emoaan kohti. Mitä hänen pitäisi sanoa? He eivät olleet nähneet yli kuuhun. Mitä sellaisena hetkenä pitäisi oikein sanoa omalle emolle?
Hopeaviilto istui alas Aurinkotassun lähestyessä, kietoi häntänsä huolitellusti tassujensa eteen katse tiukasti Aurinkotassussa. Se tuntui niin painostavalta Aurinkotassun mielestä, mutta hän piti päänsä pystyssä. Hän pysähtyi emonsa eteen ja istui alas ja miltei huokaisi helpotuksesta, kun sai miltei tärisevät käpälänsä tukevasti maata vasten ennen kuin Hopeaviilto ehtisi nähdä.
Emon jäätävät silmät katsoivat häntä.
”Olet kasvanut paljon”, mustaturkkinen naaras toteaa sitten ja Aurinkotassun korvat heilahtavat. ”Oletan, että olet myös oppinut paljon, vaikka nyt jotain kalanhajuisia jokiklaanilaisia ovatkin.”
Aurinkotassu miltei irvisti, mutta sai estettyä itseään. Ei se toki ihme pitäisi olla, jos emo puhuisi hallaa muista klaaneista kuin omasta entisestä klaanistaan. Miksi hän sitten oli oman pentunsa tyrkännyt Jokiklaaniin, jos niin kovasti inhosi Jokiklaania? Aivan, koska Unitähti oli jokiklaanilainen. Aurinkotassu ei kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt, miksi ei jossain toisessakin klaanissa voinut oppia päihittämään Unitähden ja niin edelleen?
”Sinäkin lemuat nyt kalalta”, Hopeaviilto nyrpisti nenäänsä ja silmäili Aurinkotassua arvostellen. Oppilas luimisti hieman korviaan ja painoi päätään. Ei hän itse huomannut moista hajua. ”Mutta pieni kolaus verrattuna siihen, mitä voit oppia ja saavuttaa Jokiklaanissa.”
Aurinkotassu nyökkäsi vaisusti. Sitten hän sai outoa rohkeutta puhua. ”Olen nopea juoksija. Varmaan nopein kaikista Jokiklaanissa.”
”En ihmettelisi”, Hopeaviilto tuhahti ivallisesti, ”ne kalansyöjät uivat vedessä turkki märkänä. Ja sinulla on sentään Tuuliklaanin verta suonissasi!” Hopeaviilto kuulosti niin ylpeältä, kun näki pennussaan itseään.
”Niin”, Aurinkotassu nyökkäsi. ”Sillä perusteella Tuuliklaani olisi ollut varmaan paras paika minulle; voisin juosta enemmän.”
Hopeaviillon silmissä välähti hieman. ”Kenties. Mutta sinun paikkasi on Jokiklaanissa, sillä sinulla on tärkeä tehtävä. Ja Tuuliklaanissa olisi liikaa tuntevia silmiä.”
”Ai?” Aurinkotassu kurtisti kulmiaan hieman ja korjasi etutassujensa asentoa.
”Jokiklaanissa voit muutenkin loistaa juoksunopeudellasi, se on sinulle vahvuus muita vastaan”, Hopeaviilto virnisteli ja kuunvalo sai hänen hampaansa välähtämään. ”Tuuliklaanissa on minun… yh, veljeni. Hän saattaisi tunnistaa sinut nopeammin kuin kapinen Unitähti.”
”Niinkö?” Aurinkotassu kallisti päätään. Hopeaviilto puhui aina veljestään niin ivallisesti, että oli outoa kuulla Pilvitähden olevan jossakin jollain tavalla hyvä.
”Pilvitähti tunkee nokkansa liikaa muiden asioihin”, Hopeaviilto murisi. ”Ja sinä olet välillä niin taliaivo, että kaikki olisi varmaan paljastunut jo.”
Aurinkotassu mutristi hieman huultaan. Ei hän mikään taliaivo ollut, eihän? Hän oli ollut nytkin niin varovainen.
”No, kuitenkin”, Hopeaviilto selvitti kurkkuaan ennen kuin jatkoi puhumista, ”mitä olet oppinut? Miten koulutuksesi menee? Entä Unitähti?”
Aurinkotassu epäröi hetken ja mietti, mistä aloittaisi. Ei Hopeaviilto varmaan tiennyt mistään mitään, ei edes Aurinkotassun mestaria.
”No… siis…” Aurinkotassu hapuili sanoissaan ja Hopeaviillon silmät menivät viiruiksi. Hän oli kärsimätön.
”No siis? Niin?” Hopeaviilto tuhahti tuijottaen Aurinkotassua kylmästi. ”Kuka sinun mestarisi on?”
”No… hauska juttu, Unitähti”, Aurinkotassu hymyili hermostuneesti. Hopeaviillon katse muuttui heti ja Aurinkotassu pystyi miltei vannomaan, että Hopeaviilto vaikutti jopa hieman tyytyväiseltä.
”Riskialtista… mutta parempi näin. Opit hänestä näin enemmän kuin millään muulla tavalla,” Hopeaviilto virnisti hampaat taas välähtäen. ”Mitä hän on sinulle opettanut?”
”Öm, saalistamista. Puolustusliikkeitä ja muutamia taisteluliikkeitäkin”, Aurinkotassu listasi. ”Ja uimaan. Ja käyttämään juoksemista vahvuutenani.”
Hopeaviilto nyökkäili Aurinkotassun sanojen mukana. ”Jonakin päivänä testaamme taitojasi, mutta ei tänään. Haluan, että osaat enemmän.”
Aurinkotassu tunsi helpotuksen kulkevan kehonsa lävitse. Hänestä ei olisi todellakaan emonsa vastukseksi nyt.
”Opetan sinulle jotakin seitsemän auringonkierron päästä täällä samassa paikassa”, Hopeaviilto sanoi, ”jotta osaisit jotakin, jota Unitähti ei osaa.”
”S-selvä”, Aurinkotassu nyökkäsi häkeltyneenä. Hänen tulisi muistaa tulla tänne.
”Oletko tehnyt muuta?” Hopeaviilto kysyi silmäillen tytärtään. ”Keiden kanssa olet harjoitellut?”
”Ainakin Kaikutassun kanssa ja myös Lummetassun kanssa”, Aurinkotassu miltei hätääntyi. Oli hän muidenkin kanssa, mutta nuo kaksi hän nyt muisti ensimmäisenä.
”Unitähden tytär… oliko Kaikutassu Unitähden tytär?” Hopeaviilto naukaisi ja hymähti hieman. Aurinkotassun koko olemus jännittyi, kun Hopeaviilto mainisti Aurinkotassun... ainoan ystävän nimen. Kyllä hän voisi kutsua Kaikutassua ystäväkseen, voisihan?
”Niin”, Aurinkotassu naukaisi myönteisesti. ”Olemme harjoitellee yhdessä paljon, kun hänen mestarinsa on varapäällikkö ja toisinana kiireinen.”
”Hänestä on hyötyä”, entinen Tuuliklaanin naaras sanoi ja kääntyi katsomaan Aurinkotassua. ”Hän tuntee Unitähden parhaiten. Pääset entistäkin lähemmäs häntä Kaikutassun avulla. Jos tilanne käy pahaksi, tytärtä voidaan käyttää muuhunkin. Seurataan tilannetta.”
Aurinkotassu nyökkäsi emonsa ajatukselle, ei hän voinut muutakaan. Hänen tassujaan pisteli, kun hän mietti, mitä Kaikutassulle kävisi, jos Hopeaviilto päättäisi, että kyseinen naaras oli pelkkä väline Unitähden luokse. Oli typerää, että heistä oli tullut niin läheisiä. Se vain satuttaisi Aurinkotassua, ja Kaikutassua varisnkin. Myöhäistä se oli nyt. Isän tehtävän täyttäminen ja emon sanojen seuraaminen oli tärkeintä. Tai siis… Klaanien pelastaminen oli aina tärkeintä. Tai jotain.
Aurinkotassu hyvästeli emonsa ja palasi takaisin Jokiklaanin leiriin tähtien tuikkiessa hänen yllään taivaalla. Hän pääsi ongelmitta takaisin oppilaiden pesään kenenkään huomaamatta. Hän vilkaisi Kaikutassua, joka nukkui aina hänen sammalpetinsä vierellä. Mitä hänelle voisikaan käydä Aurinkotassun takia?

//Tää tarina sijottuu ENNEN kuin Valosta tuli parantaja XDDDD oon vähän hidas kirjottaa

SEITSEMÄS OSA
Aavan maan raidat ja kipinästä syttyvä hohde

Tuikemieli oli vihdoin päässyt nukkumaan takaisin siskonsa viereen - Kipinätassusta oli nimittäin tullut pian taistelun jälkeen Kipinähohde, joten hän nukkui nykyään sotureiden pesässä. Tuikemieli oli enemmän kuin hyvillään asiasta: hän oli mahdottoman ylpeä siskostaan, mutta huomasi myös nukkuvansa paljon paremmin. Taistelu oli vienyt häneltä paljon sekä henkisesti että fyysisesti, mutta yöt Kipinähohteen vierellä palauttivat osan menetetystä energiasta.
Villivirneen kuolema kuitenkin seurasi Tuikemieltä kaikkialle. Aina kun naaras näki isänsä Lehmussydämen, hän tunsi piston sydämessään. Lehmussydän ei peitellyt omaa suruaan, mutta ei myöskään kylpenyt siinä: hän suoritti soturin tehtävänsä mallikkaasti, vietti aikaa pentujensa kanssa ja huolehti Kimallepurosta, mutta hän myös näkyvästi suri veljensä kuolemaa viettämällä aikaa Villivirneen haudalla ja juttelemalla veljestään muiden kanssa. Isänsä seuraaminen aiheutti Tuikemielessä tukehtumisen tunnetta.
Kimallepuro oli toinen, joka muistutti Tuikemieltä Villivirneestä. Tuikemieli ei ollut koskaan ollut kovinkaan läheinen serkkujensa kanssa, mutta nyt hän suorastaan vältteli Kimallepuroa. Kukaan ei sanonut sitä ääneen - ja kukaan tuskin niin edes ajatteli - mutta Tuikemieli koki olevansa syyllinen Villivirneen kuolemasta. Jos hän ei vain olisi tehnyt verivalaa Verenvälkkeen kanssa… jos hän vain olisi pysynyt poissa Synkästä metsästä kokonaan… Ehkä mitään tätä ei olisi tapahtunut. Ehkä Villivirne olisi vielä elossa.
Mutta Tuikemieli tiesi, mitä Surmamieli sanoisi hänelle: että olisi turhaa vatvoa menneitä, miettiä sitä miten asiat olisivat voineet mennä ja mitä olisi voinut olla. Menneisyyttä ei voinut enää muuttaa ja siksi oli keskityttävä nykyisyyteen ja sitä kautta tulevaisuuteen - ja sitä Tuikemieli yritti. Hän keskittyi soturina olemiseen päivisin, ja öisin hän kävi harjoittelemassa Surmamielen kanssa entistä motivoituneempana. Hän ei antaisi enää ikinä yhdenkään perheenjäsenensä tai läheisensä kuolla, jos hän vain voisi estää asian. Ei enää ikinä. Villivirne jääkööt viimeiseksi.
Tuikemieli käänsi katseensa pois Villivirneen haudasta, kun hän kuuli askeleita takaansa. Hän kääntyi ja näki Kipinähohteen, jonka katse oli kysyvä.
“Valotassu kysyi haluatko tulla kanssamme keräämään yrttejä?”
Tuikemieli nyökkäsi. “Totta kai.”
Kipinähohteen katse kävi Villivirneen haudassa. Hänen silmissään oli surua. “Valotassu tarvitsee ainakin kultapiiskua, sekä vihmaa. Taistelu vei suurimman osan parantajien yrttivarastoista.”
“Selvä.” Tuikemieli ei enää vilkaissut Villivirneen hautaa, vaan hän alkoi kävellä poispäin takaisin kohti leiriä.
Kipinähohde loikki pian siskonsa perään. Tuikemieli oli odottanut Kipinähohteen sanovan jotain Villivirneestä - kenties yrittävän lohduttaa Tuikemieltä - mutta kirjava soturi ei vieläkään ollut sanonut mitään. Tuikemieli ei tiennyt oliko hän asiasta kiitollinen vai ei, sillä toisaalta hän ei halunnut puhua Villivirneen kuolemasta kenellekään, mutta toisaalta hän halusi sanoa jotain. Tai ehkä hän halusi jonkun toisen sanovan jotain.
Valotassu odotti parantajan pesässä siskojaan, kun Tuikemieli ja Kipinähohde saapuivat leiriin. Hän heilautti heille häntäänsä tervehdykseksi pieni hymy kasvoillaan.
“Pääsit mukaan, Tuikemieli!” Valotassu keräsi iloisesti.
“Totta kai”, Tuikemieli sanoi viiksiään väräyttäen. “En missään nimessä jättäisi välistä mahdollisuutta viettää aikaa teidän kanssa.”
“Mistä löydämme kultapiiskua ja vihmaa?” Kipinähohde kysyi innoissaan.
Valotassu lähti johdattamaan siskojaan ulos leiristä. “Kultapiiskua on lähellä Tuuliklaanin reviiriä. Sitä ei aina löydy, sillä sitä sijaitsee lähinnä Tuuliklaanin nummilla, mutta ehkä meitä onnistaa tänään. Vihmaa on Myrskyklaanin metsissä, joten sitä on paljon helpompi löytää: se on keltakukkainen pensaskasvi.”
“Vau, sinä tiedät niin paljon!” Kipinähohde hämmästeli.
“Niin tiedät”, Tuikemielikin ihasteli. Hän itse ei ollut koskaan keskittynyt yrttien opetteluun, vaikka hän tiesikin Surmamielen ansiosta aivan perusteet - eli lähinnä miten hoitaa haavoja.
Valotassu väräytti korviaan hieman nolostuneena. “Noh, en nyt sanoisi niinkään… Minulla on vielä paljon opittavaa.”
“Sinä saat varmaan kohta parantajanimesikin! Mikähän se tulee olemaan? Valosade? Tai ehkä Valonäky!” Kipinähohde ehdotti ja hyppäsi pienesti ilmaan kävellessään. “Ei, ei! Sittenkin Valonhehku!”
“Miksei Valolampi?” Tuikemieli kehräsi huvittuneena.
“Ei, kyllä se on Valonhehku”, Kipinähohde virnisti.
Valotassu väräytti korviaan hieman nolostuneena ja yritti ohjata keskustelua muualle. “Etsitään ensin vihmaa. Sitä pitäisi löytyä helpommin.”
Tuikemieli nyökkäsi. “Eli keltainen pensaskukka?”
“Kyllä. Vihmalla on pienet, karvaiset lehdet, mutta sen tosiaan tunnistaa parhaiten keltaisista kukista”, Valotassu neuvoi.
He kävelivät syvemmälle Myrskyklaanin reviirille, kohti hylättyä kaksijalkojen pesää, mutta ennen kuin he pääsivät pesälle asti, Valotassu kaarsi oikealle. Kolmikko käveli vielä hetken aikaa, kunnes he hidastivat ja lopulta pysähtyivät kokonaan pienen aukean edustalle.
“Vihmaa on yleensä jossakin täällä”, Valotassu sanoi ja katseli ympärilleen kellanvihreät silmät tarkkaavaisina.
Tuikemieli ei ainakaan ensisilmäyksellä nähnyt keltaisia kukkia missään. Hän näki kyllä valkoisia päivänkakkaroita sekä violetteja kukkia, joiden nimeä Tuikemieli ei tiennyt, mutta keltaista ei ollut missään.
“Hyi, peuran jätöksiä!” sivummalle kävellyt Kipinähohde älähti yhtäkkiä ja nyrpisti kuonoaan. Näky sai Tuikemielen hymähtämään ja Valotassun naurahtamaan.
“Toivottavasti peurat eivät ole syöneet kaikkea vihmaa…” Valotassu mumisi ja käveli eteenpäin maata haistellen. "Se tästä vielä puuttuisikin."
“Peurat syövät vihmaa?” Kipinähohde kysyi, loikkien veljensä luokse. Kirjava naaras katsoi Valotassua uteliaana. “Ne varisaivot!”
“Peurat syövät kasveja”, Valotassu totesi, “mutta en tiedä välittävätkö ne nimenomaan vihmasta.”
“Hmm. Ei täällä kyllä keltaisia kukkia näy… Ehkä peurat ovat syöneet ne kaikki.”
“Mennään eteenpäin”, Tuikemieli ehdotti. Hänen kaksiväriset silmänsä tutkivat ympäristöä tarkkaavaisina, valmiina huomaamaan vihman keltaiset kukat, kun he kävelivät yhdessä eteenpäin - mutta se tuntui turhalta. Keltaisia kukkia ei vain näkynyt.
Kipinähohde loikki kärsimättömänä edelle ja hänen kirjava häntänsä katosi pian aluskasvillisuuteen. Tuikemieli antoi siskonsa mennä edeltä - Kipinähohdetta oli muutenkin vaikea pitää paikallaan - ja jäi kaksin Valotassun kanssa. Valotassu oli keskittynyt löytämään vihmaa: hän kierteli ympäriinsä maata haistellen ja väräytteli turhautuneena korviaan, kun keltaisia kukkia ei vain näkynyt.
Tuikemieli raotti suutaan ja haisteli metsäistä ilmaa. Naaras ei osannut sanoa miltä vihman kuului tuoksua, mutta hän kykeni haistamaan paljon muuta: lähellä piilottelevan hiiren, melkein kokonaan haihtuneen peuran hajun, sekä läheisen marjapensaan raikkaan tuoksun. Tuikemieli tunsi veden herahtavan hänen kielelleen, ja hän tajusi jättäneensä syömättä aiemmin.
Valotassun hermostuneisuus vaikutti vain yltyvän mitä kauemmin he etsivät keltakukkaista vihmaa. Tuikemieli huomasi sen veljensä kääntyilevästä hännänpäästä, sekä sinne tänne sinkoilevasta katseesta.
"Pakko täällä jossain on olla vihmaa", Valotassu mumisi turhautuneena. "Ei sen löytäminen ole koskaan aiemmin ollut näin vaikeaa. Sudenlaulu tulee pettymään, jos palaamme takaisin tyhjin tassuin..."
"Hei, hei, hei", Tuikemieli yritti rauhoitella veljeään, "kyllä me löydämme vihmaa - ja jos emme, ei se meidän vikamme ole. Ehkei sitä vain ole täällä."
"Niin..."
"Ja meillä on vielä kultapiiskukin jäljellä. Emme me tyhjin tassuin leiriin palaa."
"Niin kai sitten..."
"Valotassu", Tuikemieli pysäytti veljensä ja astui tämän eteen. "Kukaan ei suutu sinulle tai pety sinuun, jos emme löydä vihmaa."
"Tiedän, tiedän, mutta..." Valotassun ääni alkoi hiipua. "Äh, antaa olla. Olet oikeassa, jatketaan etsimistä."
Tuikemieli kurtisti kulmiaan, mutta ei painostanut veljeään sen enempää. Jos Valotassu ei halunnut puhua, hänen ei tarvinnut - Tuikemieli tiesi kuinka ärsyttävää oli, jos joku yritti painostaa puhumaan jostain, mistä Tuikemieli ei olisi halunnut.
Tuuheaturkkinen naaras halusi kuitenkin tehdä jotakin veljensä hyväksi, sillä hän ei halunnut nähdä Valotassua niin stressaantuneena. Tuikemieli kosketti veljensä kylkeä hännällään saadakseen tämän huomion ennen kuin pysähtyi.
"Valotassu", Tuikemieli sanoi. "Jää sinä etsimään vihmaa Kipinähohteen kanssa. Minä menen sillä aikaa etsimään kultapiiskua."
"Oletko varma?" Valotassu kysyi. "En halua sinun olevan yksin sillä aikaa, kun minä ja Kipinähohde olemme kahdestaan."
Tuikemieli päästi huvittuneen naukaisun. "Älä minusta murehdi! Me ehdimme viettää kaikki kolme aikaa myöhemminkin. Tärkeämpää nyt on löytää tarvittavat yrtit, jotta Sudenlaulu ei läpsäise sinua korville." Pieni virne levisi naaraan kasvoille hänen puhuessaan.
"Älä viitsi pelotella..." Valotassu mumisi, mutta huokaisi sitten. "Okei, okei, mene sinä etsimään kultapiiskua. Löydät sitä todennäköisesti läheltä Tuuliklaanin reviiriä. Tiedätkö miltä se näyttää tai tuoksuu?"
"Eikös sekin ole keltakukkainen? Aika korkea kasvi."
Valotassu kehräsi. "On! Sen keltaiset kukat tuoksuvat melko makealta."
"Enköhän minä sitten sen tunnista", Tuikemieli tuumi ja nuolaisi Valotassun korvaa. "Minä menen nyt."
"Ole varovainen."
Tuikemieli virnisti. "Ainahan minä."
Ja sitten naaras lähti kävelemään kohti Tuuliklaanin reviiriä. Matka taipui hyvin tottuneesti - olihan Tuikemieli käynyt Tuuliklaanin rajalla useasti aiemminkin tapaamassa Aavatassua, mutta tällä kertaa tarkoituksena ei ollut nähdä raidakasta tuuliklaanilaista. Tuikemielen tavoitteena oli vain ja ainoastaan löytää kultapiiskua, jotta Valotassun ei tarvitsisi aivan tyhjin tassuin palata Sudenlaulun eteen.
Pieni tuulenvire puhalsi vasten Tuikemielen turkkia naaraan loikkiessa eteenpäin. Metsä oli yllättävän hiljainen ottaen huomioon, että auringonhuippu oli juuri takana, ja suurin osa eläimistä olisi pitänyt olla jo jalkeilla. Tuikemieltä metsän hiljaisuus ei kuitenkaan häirinnyt: hän pystyi paremmin keskittymään kultapiiskun löytämiseen.
Tuuliklaanin nummimaisema tuli pian Tuikemielen näköpiiriin, ja naaras hidasti matkaansa. Hän nuuhki ilmaa yrittäen löytää kultapiiskun mahdollisimman nopeasti - hän halusi jo takaisin leiriin sisarustensa luokse ja syömään jotakin.
Tuikemielen täytyi kävellä melkein Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla olevan joen luokse ennen kuin pitkävartinen ja keltakukkainen kasvi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Leveä hymy levisi naaraan kasvoille, kun hän lähti juoksemaan kasvia kohti. Sen täytyi olla kultapiisku!
Ja niin se olikin. Tuikemieli virnisti ja alkoi keräämään yrttiä pieneksi kasaksi, jotta hän voisi viedä ne helposti takaisin leiriin.
“Tuikemieli?”
Tuikemielen korvat värähtivät ja hän nosti päänsä sillä sekunnilla ylös, kohdaten joen toisella puolella olevan kauniin, oranssin naaraan katseen.
“Aavatassu!” Tuikemieli käveli lähemmäs jokea - lähemmäs Aavatassua. “En ole nähnyt sinua pitk-”
“Aavaraita”, tuuliklaanilainen korjasi ylpeänä Tuikemieltä ja pörhisti rintaansa. “Sain soturinimeni heti taistelun jälkeen. Odotin hieman jotain… hienompaa, mutta oikeastaan tykkään tästä nimestä. Se tuntuu kotoisalta. Tutulta.”
“Onneksi olkoon!” Tuikemieli kehräsi. Hän olisi puskenut päätään vasten Aavaraitaa, jos olisi vain pystynyt - joen toiselta puolelta se oli vain mahdotonta. “Olet ansainnut soturinimesi.”
Aavaraita… Tuikemieli mietti ja kurtisti kulmiaan. Vähitellen palaset hänen mielessään alkoivat yhdistyä kokonaisemmaksi kuvaksi. Se, miten Aavaraita on uudelleensyntynyt kissa, kuinka hän oli kertonut uneksineensa omistavansa siskon sekä veljen, Aavaraidan epävakaus ja kiinnostus Myrskyklaanin metsiä kohtaan, Aavaraidan taistelussa käyttämä liike, jonka vain Surmamieli oli voinut opettaa hänelle… ja - viimeisenä - Aavaraidan soturinimi. Raita.
Tuikemielen kaksiväriset silmät laajenivat ja hän otti askeleen lähemmäs jokea. Hän avasi suunsa, melkein kysyen hänen mielessään olevan kysymyksen ääneen, kunnes tajusi kuinka suuri virhe se voisi olla. Aavaraita ei saisi tietää. Niinhän Surmamieli oli sanonut.
Tämän elämän oli tarkoitus olla Aavaraidan uusi mahdollisuus onnellisuuteen. Mahdollisuus jättää hänen entisen elämänsä haavat, varjot sekä surut taakseen.
“Tuikemieli? Kaikki kunnossa?” Aavaraita kysyi kallistaen päätään.
Tuikemieli räpäytti silmiään ja nyökkäsi Aavaraidalle. “Olen. Muistin vain jotain.” Tuikemieli istahti maahan, paksu häntä asettuen nätisti hänen tassujensa päälle. “Millaista on olla vihdoin soturi? Sinähän olet odottanut tätä jo pitkään.”
“Aivan mahtavaa!” Aavaraita virnisti ja heilautti häntäänsä iloisesti. “Enää minua ei määräillä! Ja saan nukkua sotureiden pesässä ja komennella oppilaita ja- no, tiedäthän sinä.”
Tuikemieli hymähti. “Olet ansainnut soturinimesi, Aavaraita.”
“Enkös vain?” Aavaraita naureskeli. “Olen myös saanut johtaa jo partioita! Se on todella hauskaa. Milloinkohan saan oman oppilaan…”
“Siinä voi kestää vielä hetki.”
“Niin… eihän sinullakaan ole vielä oppilasta ja olet ollut soturi minua paljon kauemmin”, Aavaraita tuumi. “Saatkohan kohta oppilaan…”
“Tuskinpa.”
Aavaraidan katse pysähtyi kultapiiskuihin jonkin matkaa Tuikemielen takana. “...oletko vaihtanut asemasi parantajaoppilaaksi?” tuuliklaanilainen virnuili.
Tuikemieli vilkaisi kultapiiskuja. “Autan Valotassua etsimään yrttejä.”
“Kultapiiskua löytyy paljon Tuuliklaanin nummilta. Se on todella hyvä apu haavojen parantamisessa.”
“Sinä tunnistat yrttejä?” Tuikemieli kallisti päätään. “Onko Routaruusu opettanut sinua?”
“Ei oikeastaan…” Aavaraita sanoi mietteliäänä. “Minä vain… tiedän. Joku sen kyllä on minulle opettanut, mutta en muista kuka.”
Tuikemieli ei voinut olla pohtimatta oliko kultapiiskun tunnistaminen ja sen käyttötarkoituksen tietäminen yhteydessä Aavaraidan entiseen elämään… Aavaraitahan oli puhunut uneksineensa siitä, että hänellä oli veli parantajana - sen täytyi liittyä Aavaraidan edelliseen elämään.
Tuikemieli ei kuitenkaan sanonut tästä mitään Aavaraidalle. “Yrttien tunnistus on tärkeä taito. Osaisinpa itsekin sitä paremmin.”
“Ei se soturina niin hyödyllistä ole…” Aavaraita sanoi ja irvisti. “Mieluummin osaan taistella ja puolustaa klaaniani! Siitä on enemmän hyötyä soturille.”
“Niin”, Tuikemieli sanoi. “Toisaalta ei siitä haittaakaan ole, jos osaa tunnistaa ja käyttää yrttejä.”
“Eipä kai.” Aavaraita kohautti lapojaan.
Tuikemieli nousi seisomaan ja vilkaisi takanaan olevia yrttejä. “Minun on varmaan parasta lähteä takaisin. Valotassu ja Kipinähohde varmasti miettivät jo missä olen.”
“Minuakin odotetaan takaisin”, Aavaraita sanoi ja hymyili Tuikemielelle. “Nähdään… joskus?”
“Nähdään joskus.” Tuikemieli nyökkäsi. Hän olisi halunnut koskettaa Aavaraidan kuonoa hyvästeiksi, mutta joki heidän välillään teki aikeesta mahdotonta.

Seuraavana yönä Tuikemieli käytti kaiken keskittymisensä siihen, että pääsisi jälleen Synkkään metsään. Hänen oli pakko päästä juttelemaan Surmamielelle hänen epäilyksistään siitä, kuka Aavaraita todellisuudessa oli - tai oli joskus ollut. Surmamieli oli aina pitänyt kyseisen tiedon salassa Tuikemieleltä, ja nyt naaras arvasi ymmärtävänsä miksi.
Surmamieli oli ollut elossa satoja auringonkiertoja sitten, ja niin oli ollut Aavaraitakin - tai ainakin se kissa, jonka muistot Aavaraidan sisällä elivät. Mutta se, mikä teki kaikesta siitä yllättävää ja merkityksellistä oli ymmärrys siitä, kuinka tärkeä Aavaraita oli mahdollisesti ollut Surmamielelle. Kyseessä ei ollut kuka tahansa kissa, ei voinut olla.
Joten kun Tuikemieli avasi silmänsä ja kun hän näki tutun, varjoihin verhoutuneen metsän kaikkialla ympärillään, hän täyttyi määrätietoisuudesta.
Hän aikoisi saada totuuden selville.
Tuikemieli nousi ylös, suki pitkää turkkiaan siistiksi - Surmamieli arvosti siisteyttä - ja alkoi sitten kävelemään rauhassa eteenpäin. Joskus kuita sitten hän oli ollut liian pelokas ja epävarma kulkeakseen metsässä yksin ilman Surmamielen ohjeistusta, mutta nykyään naaras tunsi voiman ja itsevarmuuden virtaavan lihaksissaan. Hän tiesi olevansa vahva, vaikkakaan ei voittamaton.
Mutta hän tiesi myös Surmamielen suojelevan häntä - ei tuo musta luopio halunnut hänelle tapahtuvan mitään. Sillä kuka auttaisi ja ohjaisi Aavaraitaa, jos ei Tuikemieli? Tuikemieli tiesi, että hänen ei tarvinnut olla täysin peloissaan ja varuillaan Synkässä metsässä, vaikka olikin pahojen kissojen ympäröivänä.
Tuikemieli pysähtyi, kun tunsi tiiviin katseen niskassaan. Hänen ei tarvinnut haistella ilmaa tai katsoa taakseen tietääkseen sen olevan Surmamieli. Kyllä naaras jo osasi tunnistaa luopion läsnäolon. “Haluan jutella kanssasi”, Tuikemieli sanoi.
Maa tärähti hänen takanaan, kun Surmamieli loikkasi alas puun oksalta. “Olet kehittynyt.”
“Tiedän kuka Aavaraita on”, Tuikemieli sanoi ja kääntyi vihdoin ympäri. Hän katsoi Surmamieltä tyynesti, lähes ilmeettömästi.
Surmamielen keltaiset silmät välähtivät uteliaisuudesta. “Ja kuka luulet hänen olevan?”
“Sinun vanha kumppanisi.” Tuikemieli sanoi, ääni madaltuen kuin hän olisi kuiskannut metsän suurimman salaisuuden. “Kaunisraita.”
Surmamieli sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja teki sitten jotain hyvin yllättävää: hän hymyili. Se ei ollut suuri tai leveä hymy, vaan lähes huomaamaton. Mutta se oli hymy, ja kenties yksi niistä harvoista, joita Tuikemieli koskaan näki kollin hymyilevän.
“No? Olenko oikeassa? Aavaraita on Kaunisraita, eikö olekin?” Tuikemielen turkki kihelmöi jännityksestä. “Minun on pakko olla oikeassa.”
“Kyllä.” Surmamieli avasi silmänsä. Hymy oli kadonnut, mutta kollin katseessa oli epätavallista pehmeyttä, jopa hieman surua. “Aavaraita on - tai oli - Kaunisraita. Minun… toinen kumppanini, jos niin voi sanoa.”
“Miksi et kertonut minulle heti?”
“Koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että kertoisit Aavaraidalle”, Surmamieli sanoi. “Hän ei saa tietää.”
“Miksi?”
Surmamieli kallisti päätään. “Mitä luulet hänen tekevän, jos hän saisi tietää? Tieto sekoittaisi hänen koko elämänsä, muuttaisi kaiken. Eihän hän edes elänyt Kaunisraitana Tuuliklaanissa: hän oli myrskyklaanilainen, ja sinne hän tulee aina kuulumaan. Ei Tuulilkaaniin. Aavaraidalla on oma elämänsä nyt Tuuliklaanissa, eikä hänen tarvitse koskaan tietää kuka hän oli monia kuita sitten.”
“Siksi hän on ollut niin kiinnostunut Myrskyklaanista… Mutta miksi hän syntyi Aavaraitana Tuuliklaaniin, eikä Myrskyklaaniin?” Tuikemieli kysyi uteliaana.
“Hän melkein syntyikin Myrskyklaaniin. Niin halusi Aamutähti - Kaunisraidan itsepäinen sisko - mutta heidän veljensä Liekkiraita ehdotti Tuuliklaania. Liekkiraita oli aikoinaan Tuuliklaanin parantaja, vaikkakin syntyperältään myrskyklaanilainen, ja hänen mielestään oli turvallisempaa antaa Aavaraidalle elämä Tuuliklaanissa, missä Kaunisraidan muistot eivät olisi yhtä voimakkaita. Kaiken lisäksi Tuuliklaanissa sattui olemaan Liekkiraidan pentujen suora sukulainen.”
“Hetkinen… Liekkiraidalla oli pentuja? Parantajana?” Tuikemieli ei voinut olla takertumatta tietoon. Pennut oli ehdottomasti kielletty parantajilta - kaikki tiesivät sen.
“Hän sai pentuja, kyllä”, Surmamieli sanoi, “ja maksoi siitä kalliisti. Puolet kollin kehosta paloi.”
Tuikemieli värähti. Pelkkä ajatuskin siitä, että puolet hänen kehostaan palaisi ja arpeutuisi puistatti häntä.
“Kaunisraita syntyi uudelleen Aavaraitana, koska se oli hänen siskonsa typerä idea yrittää korjata ne kaikki virheet, joita hän oli tehnyt eläessään Kaunisraitaa kohtaan. Antaa hänelle uusi, upea elämä, vaikka me kaikki tiedämme kuinka vaarallista se olisi… Yritin estää häntä, mutta hän ei kuunnellut. Eihän hän koskaan kuuntele.”
Tuikemieli tunsi jälleen kerran olevansa aivan ymmällään saamastaan tiedosta. Kaunisraidan syntyminen uudelleen oli Aamutähden idea? Miten niin Surmamieli oli yrittänyt puhua Aamutähdelle? Oliko Aamutähtikin Synkässä metsässä?
“Ei, Aamutähti on Tähtiklaanissa yhdessä Liekkiraidan kanssa”, Surmamieli sanoi aivan kuin olisi lukenut Tuikemielen ajatuksia. Ehkä hän luki hämmennystä naaraan kasvoilla. “En pääse Tähtiklaanin maille, mutta minulla on tapani kommunikoida heidän kanssaan. Ei se helppoa tai tehokasta ole, eikä sen tarvitsekaan.”
“Okei…” Tuikemieli pohti hetken. “Eli… Aamutähti ja Liekkiraita halusivat Kaunisraidan syntyvän uudelleen Aavaraitana… halusiko Kaunisraita sitä itse?”
Surmamieli oli pitkään hiljaa ja sitten huokaisi. “En tiedä. Kukaan ei tiedä. Kaunisraita oli ollut jo kauan poissaoleva. Epäilimme, että hän oli haihtumassa pois - kuolemassa lopullisesti jopa Tähtiklaanin mailta.”
“Ja sinä halusit sen tapahtuvan”, Tuikemieli teki nopean johtopäätöksen, johon Surmamieli murahti vastauksensa.
“En, mutta mieluummin se kuin tämä. Tämä - Kaunisraidan syntyminen Aavaraitana - on aivan liian riskialtista.”
“Koska hän on epävakaa.”
“Koska hän on epävakaa”, Surmamieli nyökkäsi. Tuikemieli oli näkevinään ylpeyttä kollin keltaisissa silmissä siitä, että Tuikemieli tajusi asioita niin nopeasti. “Kaunisraidan sisällä oli niin paljon vihaa, kateutta ja myrkkyä, että hän oli eläessäänkin epävakaa. Mutta vasta kuolemansa jälkeen hän todella muuttui vaikeaksi. Ei pelkästään käyttäytymiseltään, vaan myös olemukseltaan. Häneen oli hyvin vaikea saada yhteyttä.”
Tuikemieli oli kauan hiljaa. Hän ei tiennyt kaikkea, tai loppujen lopuksi edes paljoa, Kaunisraidan elämästä, mutta hän ymmärsi kyllä kuinka traagisia asioita Kaunisraita oli kohdannut. Ja kaikki nuo muistot ja tunteet elivät nyt Aavaraidan sisällä, ja vaikka tuuiklaanilainen ei niitä itse täysin tiedostanut, ne voivat silti vaikuttaa tämän käytökseen…
“Aavaraita näkee unia elämästään Kaunisraitana ja tietää asioita, joita ei ole koskaan itse oppinut, mutta jotka Kaunisraita kyllä tietää”, Tuikemieli sanoi hiljaisuuden jälkeen.
“Puhut heistä kuin he olisivat kaksi eri kissaa”, Surmamieli totesi, silmät siristyen aavistuksen verran.
“He… ovat? Eivätkö olekin?”
“Kenties he ovat. Tai ehkä eivät”, Surmamieli huokaisi, istahti maahan ja nuoli hetken tassuaan. Niin hän teki aina, kun tarvitsi aikaa miettiä. “Kaunisraidan muistot vaikuttavat olevan paljon voimakkaampia, mitä aluksi ajattelin, ja ehdottomasti paljon voimakkaampia kuin mitä Aamutähti ajatteli. Muistot eivät ole hyvä asia, mutta… niitä ei voi myöskään estää. Sinun täytyy vain auttaa Aavaraitaa pääsemään muistoistaan lävitse ilman, että ne vaikuttavat häneen negatiivisesti.”
“Ja miten minä sen teen?” Tuikemieli kysyi. “Emme ole edes samasta klaanista. En voi olla hänen kanssaan koko ajan, tai edes joka päivä. En pysty tekemään tämän enempää.”
“Etkö muka?” Surmamieli tuntui haastavan Tuikemieltä. Tuikemieli upotti kyntensä kosteaan maahan ärsyyntyneenä: kolli tiesi kuinka paljon hän piti haasteista. “Etkö todellakaan keksi mitään keinoa tai tapaa olla enemmän Aavaraidan kanssa?”
“Minulla on velvollisuuksia Myrskyklaanissa. En voi roikkua koko ajan Aavaraidan perässä ja valvoa häntä kuin pentua, enkä todellakaan voi mennä Tuuliklaanin reviirille.”
Surmamieli hymähti huvittuneena. “Ehkä Aavaraita täytyy sitten tuoda sinun luoksesi.”
“Ja mitä sinä tuolla tarkoitat?”
Mutta Surmamieli ei enää vastannut mitään, ja Tuikemieli tunsi Synkän metsän vähitellen katoavan hänen ympäriltään. Naaras yritti taistella ja pysyä unessaan kiinni, olla vielä hetken Synkässä metsässä ja hiillostaa Surmamieltä, mutta se oli turhaa: Synkkä metsä tuntui pyörivän Tuikemielen silmissä, ja sitten katosi kokonaan aivan kuin Surmamieli olisi työntänyt Tuikemielen pois.

Oli kulunut muutama auringonkierto Tuikemielen ja Surmamielen välisestä öisestä keskustelusta. Tuikemieli oli tavannut Aavaraidan pariin otteeseen sen jälkeen, mutta vaikka Tuikemieli kuinka yritti keksiä miten voisi viettää tuuliklaanilaisen kanssa enemmän aikaa ja auttaa tätä, hän ei keksinyt mitään uutta. Kaksikko tapasivat silloin tällöin toisensa joella, ja toisinaan sopivat näkevänsä reviirien ulkopuolellakin. Tuikemieli halusi todella auttaa Aavaraitaa - olivathan he ystäviä - mutta hän ei tiennyt, mitä voisi vielä tehdä.
Lisäksi Tuikemielellä oli muitakin ystäviä sekä velvollisuuksia Myrskyklaanissa. Ei hän voinut koko ajan viettää aikaa reviirin ulkopuolella Aavaraidan kanssa: hänen oli myös käytävä partioissa, saalistettava klaanilleen, sekä vietettävä aikaa perheensä sekä läheistensä kanssa.
Tuikemieli oli erityisesti viettänyt viime aikoina aikaa Roihuruusun kanssa. Kyllähän kaksikko muutenkin viettivät aikaa ja pitivät hauskaa yhdessä, mutta Tuikemieli oli huomannut etsivänsä yhä useammin Roihuruusun tassuihinsa ollakseen tämän kanssa. Heistä oli tullut melkein erottamattomat. Melkein.
Eikä tämäkään ilta - vai pitäisikö sanoa miltei yö - ollut poikkeus. Tuikemieli ja Roihuruusu olivat päättäneet lähteä yhdessä pienelle kävelylle päästäkseen pois leirin jatkuvasta hälinästä. Ilta oli hämärä lehtikadon ollessa aivan nurkan takana, mutta ilma oli kirpeän raikasta ja juuri sitä, mitä Tuikemieli koki tarvitsevansakin.
Kuin automaattisesti kaksikon askeleet veivät heitä kohti järveä. Eivät he paljoa puhuneet matkalla, mutta he eivät kokeneet siihen edes tarvetta. Se oli yksi asia, mistä Tuikemieli piti Roihuruusussa. Musta naaras ei puhunut ja jaaritellut turhia, kuten moni muu Tuikemielen tuntema myrskyklaanilainen, ja vaikka Tuikemieltä ei yleensä haitannut muiden jatkuva puhuminen, toisinaan hän halusi olla hieman hiljaisemmassa seurassa. Ja Roihuruusu oli täydellinen siihen.
Tai ehkä Roihuruusu oli ylipäätäänkin täydellinen.
He eivät olleet aivan vielä saapuneet järvelle, kun metsä alkoi hiljalleen valaistua aivan kuin aurinko olisi alkanut paistaa - tai ennemminkin kuutamo - mutta hehkuva valo oli värikkäämpää kuin yleensä. Tuikemieli ja Roihuruusu katsoivat yhtä aikaa ylös kohti taivasta.
Puiden latvojen takana taivas hehkui vihreän ja violetin sävyissä. Tuikemieli kuuli Roihuruusun henkäisevän vierellään ja kun hän kääntyi katsomaan mustanpuhuvaa naarasta, hän näki tämän silmien laajentuneen hämmennyksestä.
Roihuruusu kääntyi kohti Tuikemieltä ja kohtasi tämän katseen. “Mennään.”
Tuikemieltä ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Naaras lähti juoksemaan ystävänsä perässä kohti järveä, jotta he voisivat nähdä valoista syttyneen taivaan paremmin.
Hetkeä myöhemmin he jarruttivat järven rannalle. Tuikemielen leuka miltei loksahti auki hänen edessään avautuvasta näystä. Taivas hehkui eri vihreän ja violetin sävyissä kuin se olisi syttynyt värikkäisiin liekkeihin, ja nämä liekit heijastuivat tyynen järven pinnalle valaisten koko järven.
Tuikemieli ei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista. Hän ei saanut sanaakaan suustaan: hän kykeni vain tuijottamaan järveä ja taivasta ja niitä koristavia värikkäitä liekkejä. Ei Tuikemieli ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista, eikä hän tiennyt millä nimellä edes kutsua hänen edessään avautuvaa maisemaa.
“Vau”, Roihuruusu henkäisi. “En ole koskaan nähnyt mitään näin kaunista.”
“En minäkään”, Tuikemieli kuiskasi.
Heidän katseensa kohtasivat, ja Tuikemieli ei voinut olla huomaamatta miten taivaalla leimuavat liekit heijastuivat Roihuruusun keltaisista silmistä ja saivat ne hehkumaan kirkkaina ja eläväisinä. Hetken ajan Tuikemieli ajatteli hukkuvansa Roihuruusun silmiin ja intensiiviseen katseeseen, niin lumoavaa se oli.
Sitten Roihuruusu käänsi äkkiä katseensa takaisin kohti järveä, ja heidän välinen hetkensä rikkoutui. Tuikemieli tuijotti vielä jonkin aikaa Roihuruusua ja kääntyi sitten itsekin katsomaan maisemaa.
“Ehkä joku klaaninvanhimmista tietää, mitä nuo liekit ovat”, Roihuruusu tuumi ääneen.
“Kenties”, Tuikemieli sanoi. “Kysytään heiltä, kun menemme takaisin. Tai no… kannattaa varmaankin odottaa aamuun. On jo myöhä.”
Roihuruusu nyökkäsi, katsellen yhä lumoutuneena taivasta. “Tiedän, että toistan itseäni, mutta tämä on kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Katso nyt järven pintaa! Niin paljon värejä!”
Tuikemieli päästi pienen kehräyksen. Roihuruusu oli niin innoissaan värikkäistä liekeistä - ja niin oli Tuikemielikin. “Tätä voisi katsella koko yön…”
Roihuruusu virnisti ja tönäisi Tuikemieltä kylkeen. “Mieti kuinka paljon nopeammin ja mukavammin ensimmäinen yö soturina olisi mennyt, jos taivas olisi silloinkin ollut liekeissä.”
“Niinpä”, Tuikemieli naurahti. “Se yö olisi ollut paljon helpompi, mutta…” naaras oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi, “mutta katselen mieluummin tätä sinun kanssasi nyt kuin yksin uutena soturina.”
Roihuruusu päästi huvittuneen maukaisun. “Onko sinusta tullut hieman pehmo?”
“Ehkä olen aina ollut pehmo.” Tuikemieli läpsäisi ystäväänsä. “Tai ehkä tämä hetki on niin upea, että minun on pakko olla hieman pehmo.”
“Kumpikin käy minulle”, Roihuruusu sanoi virnuillen.
Sen jälkeen kaksikko ei puhunut enää mitään. He vain istuivat vierekkäin ja tuijottivat heidän edessään avautuvaa maisemaa lumoutuneina. Jossain vaiheessa iltaa - vai pitäisikö sanoa yötä - heidän häntänsä kietoutuivat yhteen. Kumpikaan ei kommentoinut sitä mitenkään, eikä kumpikaan liikahtanut poiskaan. He vain istuivat siinä, vierekkäin ja hännät yhteen kietoutuneina kaikessa hiljaisuudessa.
Mutta se oli mukavaa hiljaisuutta. Rauhallista ja tyyntä, eikä Tuikemieli halunnut olla sillä hetkellä missään muualla kuin Roihuruusun rinnalla. Kuinka onnekas hän olikaan, kun Roihuruusu oli hänen elämässään. Jatkuisipa tämä pieni, yhteinen hetki ikuisuuden, sitä Tuikemieli toivoi, ja silloin hän myös ymmärsi, ettei häntä lainkaan haittaisi, jos hän viettäisi lopun elämästään Roihuruusun vierellä.
Mitään muuta ei Tuikemieli sillä hetkellä halunnut kuin olla Roihuruusun kanssa.

19. luku – Am I crazy, or do I live in a crazy world?

Viileä tuulenvire muistutteli saapuvasta kylmästä vuodenajasta, kuten myös puista hiljalleen putoavat kirjavat lehdet. Kuunvalo istui pienen lammen äärellä ja katseli oppilastaan Huurutassua, joka opetteli sukeltamaan. Kuunvalo oli halunnut hyödyntää kaikki mahdolliset hetket oppilaansa uimataitojen kartuttamiseen ennen kuin kylmät pakkaset jäädyttäisivät kaikki vedet. Huurutassu oli kaikeksi onneksi nopea oppimaan ja piti uimisesta kovasti. Hän osasi jo kaiken tarpeellisen uimisesta, mutta edessä oli vielä sukeltamisen taidot. Se ei kuitenkaan näyttänyt vievän kauan, sillä Huurutassu ui veden alla jo nyt sulavasti ja vastahan he aamulla olivat tämän koulutuskerran aloittaneet. Huurutassu oli luonnonlahjakkuus. Ja, no, hänen rakkautensa uimista ja vettä kohtaan vain paransivat hänen oppimisnopeuttaan.
Kunhan Huurutassu oppisi kulkemaan vedessä kuin soturi konsanaan, opettaisi Kuunvalo hänet kalastamaan vedessä eikä vain veden äärellä paikoillaan. Kuunvalo oli itse etevä uimari ja kalastaja vedessä uidessa. Kenties Unitähti oli tunnistanut Huurutassun taidot ja palavan halun uimiselle ja siksi antanut hänelle mestariksi juuri Kuunvalon. Kuka tietää. Kuunvalo ei ainakaan. Hän oli yhä yllättynyt siitä, että Unitähti sanomatta sanaakaan tunki hänelle oppilaalleen. Vaikka he olivat siskosja, kyllä Kuunvalo koki ansaitsevansa edes jonkinmoisen varoituksen siitä, että hän olisi saamassa oppilaan. No, se oli jo mennyttä ja ollutta.
”Kuunvalo! Tule sinäkin veteen!” Huurutassu maukui, kun kahlasi lähemmäs rantaa vettä hylkivä turkki valuen vettä. Hänen katseensa oli innostunut ja Kuunvalo hymähti huvittuneena päätään samalla pudistellen.
”Ei kiitos”, hän sanoi ja pesi korvantaustaansa tassullaan, ”annan sinun nyt rauhassa harjoitella taitojasi itsenäisesti, Huurutassu, muistathan?”
”Kiltti?” Huurutassu kallisti päätään ja aneli katseellaan mestariaan. Kuunvalo kohotti kulmaansa oppilaalleen ja tuhahti. Huurutassu naurahti vain ja loikki taas syvemmälle lammen veteen vesipisarat roiskuen. Kuunvalo pörhisti turkkiaan, kun kylmä tuuli ikävästi tunkeutui hänen iholleen. Hän värähti ja ravisti päätään turhautuneena. Vedessä ja uidessa saattaisi olla lämpimämpää kuin vain istuessa täällä rannassa kuin mikäkin kuivatassu…
Kuunvalo kokeili tassullaan vettä ja värähti uudestaan. Miten Huurutassulla ei ollut lainkaan kylmä näin kylmässä vedessä uidessa? Ehkä olisi parempi lopettaa tältä erää ettei Huurutassu vain vilustuisi. Yksisiipi ei ehkä hänelle antaisi selkään, mutta syyllisyys polttelisi silti Kuunvalon turkkia, jos jotakin tapahtuisi hänen siskonsa pennulle.
”Huurutassu!” Kuunvalo kutsui kollioppilasta, kun tämä ilmestyi pinnan alta seuraavan kerran. ”Lähdetään. Olet harjoitellut jo tarpeeksi uimista tältä päivältä.”
”Ääh. Selvä”, Huurutassu katosi pinnan alle ja pian ilmestyi taas näkyviin, tällä kertaa lähempänä rantaa. ”Pääsit melkein veteen”, oppilas naurahti, kun huomasi Kuunvalon kahlaamassa matalikossa. Valkoinen soturi pyöräytti silmiään, mutta huvittuneesti.
”Niin niin”, hän naurahti huokaisten ja pudisti päätään, ”tulehan, sinä hurja vesipeto, palataan leiriin. Sinut pitää saada lämpimäksi.”
Huurutassu ravisteli turkkiaan, levittäen vettä kaikkialle, jopa Kuunvalon turkille. Kuunvalo nyrpisti nenäänsä, kun tunsi vesipisarat turkillaan. Hän ei kuitenkaan moittinut Huurutassu vaan ravisti vedet takaisin oppilaan päälle.
He kulkivat rinta rinnan tuttua polkua lammelta kohti leiriä. Matkalla Kuunvalo huomasi sisarensa Unitähden kulkevan kauempana oman oppilaansa kanssa. Aurinkotassu. Kuunvalon katse oli tiukasti Aurinkotassussa. Jokin kyseisessä oppilaassa oli outoa. Toki hänet oli löydetty klaanien reviirien ulkopuolelta, mutta ei se se ollut. Jokin muu mustaturkkisessa naarasoppilassa sai Kuunvalon selkäpiin kutisemaan.
”Kisa leiriin?!” Huurutassu katkaisi Kuunvalon ajatukset innokkaalla huudollaan ja loikki mestarinsa vierellä tassut syyhyten. Kuunvalo naurahti ja ei edes vastannut kun lähti jo juoksuun kohti leiriä, Huurutassu kintereillään.

Kuunvalon suu levisi leveään haukotukseen ja hän kierähti kyljeltään toiselle. Hän nautti ehkä viimeisistä lehtisateen lämpimistä päivistä eräällä leiriin kajastavalla auringonpilkulla. Hän oli eilisen illan ja tämän aamupäivän käyttänyt oppilaansa kouluttamiseen taisteluliikkeiden osalta. He olivat juuri palanneet leiriin ja nyt naaras halusi hetken aikaa vain olla. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä ja antoi auringon lämmittää turkkiaan.
”...Kuunvalo on mestarisi, eikö olekin?” Kuunvalon korva kääntyi äänen suuntaan ja hän kurtisti kulmiaan kuullessaan oman nimensä. Hän tunnisti puhujaksi Vanamotassun.
”Ilveskuura on upea mestari!” Lummetassu hihkaisi. Kuunvalo huomasi oppilaat kauempana kaislikon kupeessa; Huurutassu, Lummetassu, Vanamotassu ja Peuratassu. Kuunvalo tuhahti ja haukotteli uudestaan. Oppilaat puhuivat varmaan vain koulutuksestaan ja siitä, miten hienoa se kaikki olikaan.
”Minä puhuin Huurutassun mestarista, senkin kalanaivo!” Vanamotassu sihahti ja Kuunvalon korvat heilahtivat taas. ”Millainen hän on?”
”Onko hän ankara? Pelottava hän ainakin on…” Peuratassun sanat saivat Kuunvalon viikset värähtämään. Ankara? Pelottava?
”Ja yrmy”, Vanamotassu sanoi ja nauroi omalle teennäiselle äänelleen. ”Hän ei hymyile koskaan. Hän on mestarina varmaan ihan tyytymätön.”
Kuunvalo irvisti ja luimisti korviaan oppilaan sanoille. Kuunvalo ei ollut kuitenkaan yllättynyt. Huurutassu ajatteli varmasti samoin ja nyt Kuunvalo saisi kuulla sen omin korvin. Kuunvalo oli aina ajatellut Huurutassun toivovan ketä tahansa mestarikseen ja-
”Ei suinkaan”, Huurutassu sanoi ja Kuunvalo kääntyi katsomaan heinien läpi oppilasjoukkiota. ”Ei hän ole ankara. Hän on mukava ja taitava! Ja yrmyä nähnytkään.”
”Ei hän koskaan hymyile!” Vanamotassu älähti. Huurutassun naurahduksen Kuunvalo tunnistaisi missä tahansa.
”Kyllä hymyilee. Ei ehkä usein, mutta kyllä hän hymyilee. Hänellä on vain… kova kuori, jonka alle on vaikea päästä”, Huurutassu sanoi ja Kuunvalo kuuli oppilaan puheessa hymyn, joka hänen huulillaan oli. ”En haluaisi vaihtaa häntä mistään hinnasta. Hän on paras. Eikä yhtään pelottava! Tai ehkä hän on ja tulee puremaan teiltä korvat irti yöllä!” Huurutassun kiusoitteleva nauru tarttui miltei Kuunvaloon. Pieni lempeä hymy levisi valkoturkkisen soturittaren huulille, kun hän kuunteli Huurutassun puhetta. Kollin äänessä ei kuulunut valehtelun merkkejä; hän tarkoitti, mitä sanoi.
”Onko hän oikeasti mukava?” Peuratassu kysyi pää kallellaan. ”Hän vaikuttaa aina olevan pahalla päällä.”
”Ei kaikkien tarvitse hymyillä auringonkierrosta toiseen, siinähän kuka tahansa väsyisi”, Huurutassu naukui. ”Ei me tiedetä, miksi hän ei hymyile niin paljoa ja mitä väliä. Minä tiedän, että hän on mukava ja taitava soturi ja mestari! Ihan paras. Osaan jo vaikka ja mitä, kiitos hänen! En vaihtaisi häntä kehenkään, en edes päällikön oppilaana olemiseen. Koskaan.”
Kuunvalo hymyili itsekseen. Hän ei tainnut sittenkään olla niin kamala, mitä itsestään luuli. Ja kenties hänen tulisi osoittaa se niin itselleen kuin myös Huurutassulle paremmin.

Kuunvalo kulki oppilaansa kanssa lähellä Jokiklaanin ja ei-kenenkään-maan rajaa. Kuunvalo oli tuonut oppilaansa metsästämään tänne, sillä oli aamupartiossa haistanut saaliseläinten hajuja näillä seuduin. Huurutassu kulki hieman edellä nenä tuhisten ahkerasti, kun hän etsi mahdollista saalistettavaa. Kuunvalo huomasi oppilaansa yllättäen pysähtyvän.
”Mitä nyt?” Kuunvalo puhui hiljaa. Huurutassu kääntyi katsomaan mestariaan kohti ja loikki hänen luokseen.
”Haistan kissan, mutta… En klaanikissaa”, Huurutassu selitti ja Kuunvalon silmät menivät viiruiksi. Hän maisteli ilmaa ja nyökkäsi. Huurutassu oli oikeassa.
”Näytä taitosi ja jäljitä”, Kuunvalo sanoi ja Huurutassu nyökkäsi tomerasti. Leopardikuvioinen kolli lähti seuraamaan tuntemattoman kissan hajua ja ei mennyt kauaa, kun kaksikko jo näki tunkeilijan. Aivan Jokiklaanin rajalla oleskeli kirjava kissa. Kuunvalo siristi silmiään katsoessaan rajalla makoilevaa kissaa. Kissa ei suoranaisesti ollut Jokiklaanin reviirillä, mutta ei myöskään ulkopuolella siitä. Ei häntä voinut rajalle jättää norkoilemaan. Kuunvalo pörhisti niskakarvansa ja asteli kohti kissaa.
”Onko hajuaistissa vikaa?” hän töksäytti ja rajalla makoilevan kissan pää kääntyi katsomaan Kuunvalon suuntaan. ”Olet miltei Jokiklaanin reviirillä.”
Rajalla oleskeleva… naaraskissa hymyili ja ravisteli turkkiaan. ”Miltei.”
”Olet liian lähellä”, Kuunvalo varoitti. ”Laputa tiehesi reviiriltämme.”
”Enhän minä tässä ketään häiritse”, naaraskissa vastasi.
”Olet liian lähellä reviiriämme!” Kuunvalo toisto jämäkämmin. ”Kai tiedät, mitä se tarkoittaa? Kyllä vain, mene kauemmas ja etsi oma reviiri.”
Kilpikonnakuvioillen naaras näytti huvittuneelta ja se sai Kuunvalon miltei hermostumaan. Oliko tämä kissa täysi kutuaivo? Kuunvalo oli valmis murisemaan, mutta viimeinkin naaraskissa asteli poispäin rajalta. Kuunvalo nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan antaisi kissan vain tallustaa takaisin paikalleen vaan jämähti istumaan niille sijoilleen, silmät tiukasti lyhythäntäisen kulkukissan turkilla. Huurutassu istui mestarinsa vierelle ja Kuunvalo oli varma, että kolli oli hymyillyt hetkellisesti. Hän napautti oppilaansa lapaa, katse yhä tiukasti kulkukissassa, joka taisi viimeinkin tajuta astella pois rajan lähettyviltä.

Aurinko oli jo lähemmäs laskemaan päin, kun Kuunvalo palasi oppilaansa kanssa Jokiklaanin leiriin. Hän tunsi vatsansa kurisevan hulluna ja hän halusi täyttää vatsansa mehevällä kalalla. Huurutassun vatsa oli hetkeä aiemman kurissut, valittaen huutavaa nälkää ja se oli ollut merkki Kuunvalolle, että heidän oli aika palata leiriin. Kulkukissa ei ollut palannut hetkeen.
Kun he astelivat leiriin, näytti siltä, että klaanikokous oli juuri päättynyt. Kuunvalo kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja asteli Aamuruusun luokse, joka seisoi joukkion laitamilla.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi ja kosketti nenällään Aamuruusun nenää.
”Klaaniin liittyi uusi soturi”, Aamuruusu sanoi leveä hymy huulillaan. Totta kai. Kuunvalo nyökkäsi tiukasti ja vasta Aamuruusun astellessa poispäin, päästi syvän huokauksen. Unitähti päästi klaaniin kenet tahansa.
”Uusi soturi!” Huurutassu hihkaisi hänen vierellään. ”Millainenhan hän on? Mistä hän on tullut?”
”No, saamme tietää sen varmasti ihan piakkoin”, Kuunvalo totesi ja pidätteli huokausta. Unitähti oli aivan typerän vastuuton. Jos Unitähti saisi päättää, kaikki pääsisivät Jokiklaaniin.
Huurutassu loikki paikoillaan ja etsi katseellaan uutta kissaa. Hän osoitti hännällään kauemmas, jossa pieni kissajoukko ympäröi jotakuta. Kuunvalo kohautti lapojaan ja kulki muutaman askeleen kohti kissajoukkoa, mutta pysähtyi äkisti.
”Et voi olla tosissasi”, Kuunvalo luimisti korviaan, kun näki, kuka Jokiklaanin uusi soturi oli. Se sama kissa, joka oli köllötellyt muina kissoina juuri aiemmin Jokiklaanin rajalla ihan kuin olisi omistanut kaiken.
”Hei! Se on se kissa rajalta!” Huurutassu hihkaisi leveä hymy huulillaan, joka kuitenkin haihtui hieman, kun hän huomasi mestarinsa ilmeen. ”Hei, ehkä hän on mukava.”
Kuunvalo mutisi jotakin ja huokaisi syvään.
”Mennään tervehtimään!” Huurutassu sanoi ja juoksi jo mestarinsa edellä kohti kilpikonnakuviollista naarasta. Kuunvalo huokaisi syvään toistamiseen, pyöräytti silmiään ja istui alas juuri niille sijoilleen. Mitä Unitähti oli taas oikein ajatellut? Ei Unitähti varmaan edes ajatellut mitään nykyään. Mustaturkkinen päällikkö tuntui tyhmentyvän päivä päivältä.
Kun kilpikonnakuviollinen naaras huomasi Kuunvalon kauempana, murjottamassa, hän lähestyi. Kuunvalon murahti itsekseen ja ei kohdannut kissan katsetta.
”Mehän olemmekin jo tavanneet”, naaras sanoi ärsyttävän heleällä äänellään ja Kuunvalo pyöräytti silmiään.
”Aivan, sinähän se”, hän sanoi hyvin teennäisellä äänellä, ”se kutuaivo, joka ei tiedä rajoista viiksikarvan vertaa.”
Kirjava naaras naurahti ja pudisti päätään. ”Tiedän kyllä, miten rajat toimivat. Isäni opetti niistä kaiken, minkä vain voi.”
”Isäsi?” Huurutassun ääni oli täynnä intoa.
”Kyllä vain”, naaras puhui leveä hymy huulillaan, ”isäni oli jokiklaanilainen.”
”Aha?” Kuunvalo tuijotti kirjavaa naarasta edessään epäuskoisena.
”Aha itsellesi”, naaras tuhahti huvittuneena. ”Isäni oli Havuvirta.”
”Se kissa, joka katosi sen tulvan aikana!” Huurutassu intoili. ”Yksisiipi kertoi siitä joskus! Muistan!”
”Terävä oppilas”, kirjava naaras sanoi. ”Halusin aina kovasti osaksi klaaneja ja nyt sain sen mahdollisuuden, kun löysin tieni tänne.”
”Hienoa”, Kuunvalo jupisi. ”Kunhan et aiheuta rajakahakoita oleilemalla rajoilla.”
Kirjava naaras kohotti kulmaansa Kuunvaloa kohti.
”Kuka sinua auttaa tottumaan klaanielämään?” Huurutassu kysyi silmät tuikkien.
”Korppivarjo tuolla noin”, kirjava naaras nyökkäsi kohti mustavalkoista kollia hymyillen.
”Et voi olla tosissasi”, Kuunvalo huokaisi ärähtäen. Totta kai juuri Korppivarjo kaikista kissoista. ”Onnea hänelle kanssasi.”
Huurutassu hymyili hermostuneesti kahden naaraan välissä ja päästi hennon henkäyksen. ”Niiiiin. Olen tosiaan Huurutassu ja tässä on mestarini Kuunvalo.”
”Kuunvalo”, kirjava naaras hymyili hieman ja nyökkäsi valkoista kissaa kohti. ”Kaunis nimi. Sopii turkkiisi. Minä olen Hämäräpilke.”
”Hei”, Kuunvalo mumisi ja katsahti sitten Huurutassua. ”Tulehan, Huurutassu. Meillä on tehtävää.”
”Ai?” Huurutassu hämmentyi, mutta seurasi mestarinsa perässä, mutta katsoi vielä taakseen Hämäräpilkettä kohti. ”Heippa! Oli hauska tutustua!”
Kuunvalo päästi turhautuneen äänen ja heitti päänsä taaksepäin, kun he astelivat tuoresaaliskasaa kohti.
”En ymmärrä, miksi Unitähti otti kulkukissan klaaniin. Taas!” Kuunvalo jupisi ja veti tuoresaaliskasasta kalan itselleen ja Huurutassulle jaettavaksi.
”Hän vaikuttaa mukavalta”, Huurutassu sanoi ja vilkaisi mestariaan. ”Ehkä hän odotti vain partiota, jolle voisi puhua.”
”Niin niin”, Kuunvalo repi suomut kalasta ja antoi Huurutassulle oman osuuteensa. Hän ei viitsinyt valittaa ja mutista asiasta Huurutassulle sen enempää vaan yritti siirtää ajatuksensa muihin asioihin, kuten Huurutassun koulutukseen ja kysyikin oppilaaltaan, oliko hänellä erityisiä toiveita seuraavalle päivälle koulutuksen osalta. Sivusilmällä Kuunvalo näki Hämäräpilkkeen puhuvan Jokiklaanin sotureille ja hänen niskakarvansa väreilivät epämiellyttävästi, kun hän silmäili kirjavaa naarasta kauempana. Huurutassun intoilu sai kuitenkna valkoturkkisen naaraan ajatukset taas muualle ja pienen hymyn jopa hänen huulilleen, kun hän kuunteli oppilaansa ehdotuksia seuraavan päivän koulutukselle.

Ensimmäinen luku – It’s loud

Pienen pennun toinen korva oli luimussa. Toinen hänen korvistaan oli luppakorva ja tulisi aina olemaan. Emo oli aina sanonut, että se teki hänestä uniikin, mutta ettei pennun tulisi koskaan antaa kenenkään eikä itsensä hävetä sitä. Eikä pentu hävennytkään korvaansa. Hän piti siitä.
Mutta se syy, miksi hänen toinen korvansa oli nyt luimussa oli se, että outo kuiskaava ääni helisi hänen korvissaan toistamiseen. Miltei joka yö hän kuuli saman etäisen äänen, joka ei jättänut häntä rauhaan. Aamulla se oli jo taas poissa. Ensin hän oli luullut sen olevan vain tuulen huminaa, mutta saman äänen jatkuessa ja voimistuessa yö yöltä hän ymmärsi, ettei se ollutkaan mitään tuulen huminaa.
Kylmäpentu yritti tassuillaan tukkia korvansa, mutta se ei auttanut lainkaan. Ääni tuntui tulevan hänen korviensa sisältä. Kylmäpentu vaihtoi levottomana asentoa emonsa vatsan vierellä ja oli jo aikoja sitten karkottanut sisaruksensa kauemmas liikkeillään. Tätä jatkui, kuten edellisinäkin öinä, kunnes Kylmäpentu vaipui uneen.
Läikikäs pentu istui sivummalla emonsa turkkia vasten samalla, kun muut hänen sisaruksensa leikkivät sammalpalloa hieman kauempana. Kylmäpentu oli rohkaistunut viime aikoina menemään mukaan, mutta tänään hänen rintakehässään otti ajatus siitä, että hän yrittäisi nyt kesken kaiken liittyä mukaan. Hän oli herännyt sisaruksiaan myöhemmin, olihan hän valvonut heitä pidempään, kuten tavallista. Kolli pystyi miltei kuulemaan korvissaan sykkivän sydämensä. Kun emo alkoi lempeästi sukia hänen turkkiaan, hän hiljalleen rentoutui ja rauhoittui.
Päivät olivat aika samanlaisia Kylmäpennun mielestä. Päivät kuluivat leikkiessä pentutovereiden kanssa, kuunnellessa emon tarinoita – jotka olivat muuten Kylmäpennun lempiasia – ja syödessä. Ja öisin Kylmäpentu joutui aina kuuntelemaan sitä outoa huminaa korvissaan, jonka yritti kovasti pitää poissa.
Paitsi tänä yönä.
Tänä yönä Kylmäpentu yritti saada selvää, mitä vaimeat äänet sanoivat. Emon tarina ikuisesti pakenevasta kissasta oli saanut Kylmäpennun pohtimaan asiaa ja kenties kohtaamalla asian, joka häntä pelotti, hän voisi päästä eroon siitä. Ainakin toivon mukaan.
Äänestä oli vaikea saada selvää. Kyllä, yksi ääni. Usean äänen sijaan Kylmäpentu oli tunnistanut, että hän kuulikin vain yhden äänen. Se oli etäinen ja humiseva, aivan kuin jonkin esteen takan. Kylmäpentua pelotti ja jännitti kamalasti, mutta hän ei halunnut antaa periksi. Isä oli aina niin rohkea ja päättäväinen, joten hänenkin pitäisi olla.
Kylmäpentu sulki silmänsä ja keskitti kaiken huomionsa ääneen, jonka kuuli korvissaan humisemassa. Pentu kurtisti silmiään, kun ääni tuntui voimistuvan ja hukuttavan hänet alleen. Hän ei saisi luovuttaa, hän oli päällikön poika! Hänen olisi pystyttävä tähän!
Kylmäpentu puri hammasta yhteen, kun keskitti kaiken huomionsa huminaan.
Pentu avasi silmänsä hitaasti, kun viimeinkin sai äänestä selvää. Tai siis, selvää ja selvää. Joku jupisi. Ei vihaisesti, mutta… ei kuitenkaan iloisestikaan. Kylmäpentu huokaisi syvään. Suuri mysteeri olikin hieman… pettymys.
Läikikäs kollipentu nousi ylös ja asteli hiljaa ulos pentutarhasta. Emo oli sanonut, että he olivat nyt tarpeeksi vanhoja menemään itse tarpeidentekopaikalle, jopa öisin. Kylmäpentu varoi askeliaan kulkiessaan leirin poikki tarpeidentekopaikalle. Hän kuunteli yhä hentoa jupinaa, joka hänen korvissaan helisi.
”Äkh”, Kylmäpentu painui matalaksi, kun huomasi kaukana taivaalla pöllön kaartavan leirin ohitse. Ei hänellä hätää ollut, mutta häntä silti ahdisti ajatuskin siitä, että joutuisi suuren linnun ateriaksi. ”Pöllö…”
”Pysy matalana ja paikoillaan”, jupinan sijasta Kylmäpentu kuuli nyt äänen selkeästi ja hän lensi kuumoon selälleen, sillä ei ollut osannut odottaa niin kovaa ääntä suoraan korvissaan. ”Shh. Ihan rauhassa.”
”K-kuka sinä olet? Missä sinä olet?” Kylmäpennun ääni värisi, kun hän puhui. Hän katseli ympärilleen hätäisenä, mutta ketään ei näkynyt. Voisiko olla...
”Sinä olet siis se uikuttava ääni, jonka olen kuullut. Ja luuli vain kuvittelevani kaiken”, ääni sanoi ennen kuin vastasi pennun esittämiin kysymyksiin. ”Olen ollut yksin niin kauan. Kukaan ei ole kuullut ääntäni niin pitkään aikaan. Se on yksinäistä puhua vain itsekseen.”
Kylmäpentu nielaisi syvään. ”O-oletko si-sinä henkikissa?”
Ääni hymähti. ”Kyllä. En kuitenkaan sellainen, miksi luulet. Tai luulen ainakin niin.”
”Miksi minä kuulen sinut?” Kylmäpentu kysyi hiljaa, kuikuillen ympärilleen. Vartiossa oleva soturi ei ollut tähän asti kuullut mitään.
”Sitä en voi sinulle kertoa”, ääni vastasi. ”Eikä se ole tärkeää. Kerro nimesi, pienokainen.”
”Kylmäpentu”, Kylmäpentu sai lopulta sanottua. ”Entä sinä?”
”Utelias, vaikka pelokas”, ääni sanoi huvittuneena. ”Olen Ikiaurinko.”
”Hei”, Kylmäpentu sanoi ja kuuli taas huvittuneen hymähdyksen.
”Hei vain. Olet vielä pentu. Miksi olet ulkona tähän aikaan pöllöjen syöttinä?” Ikiaurinko kysyi pennun korvissa.
”Tarpeidentekopaikka”, Kylmäpentu mutisi. ”Missä sinä olet? Oletko kaikkialla?”
”Periaattessa”, Ikiaurinko vastasi. ”Olen samaan aikaan kaukana ja lähellä. En ole kuin sinä. En ole kuin Tähtiklaanin kissat. Minä olen vanha sielu. Ja minusta sinun tulisi mennä takaisin nukkumaan.”
”En p-pysty nukkumaan, jos kuulen sinun puhuvan…” Kylmäpentu puhui hermostuneella äänellä.
”Ai. Olen pahoillani, jos olen valvottanut sinua”, Ikiaurinko sanoi pahoillaan. ”Annan sinun nukkua rauhassa, älä huoli.”
”Kiitos”, Kylmäpentu hymyili hieman, toivoen äänen puhuvan totta. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä.”

Hiljaisuus tuntui niin oudolta Kylmäpennun mielestä. Hän oli nyt muutaman yön saanut nukahdettua ajoissa ja herännyt pentutovereidensa kanssa samaan aikaan. Hän tunsi itsensä… rennommaksi, kun oli saanut huminan korvistaan.
Nyt pentu istui miltei tyhjän leirin laitamilla ja katseli taivaalla lipuvia pilviä. Tarinamieli istui kauempana auringonläikässä nauttimassa auringon suomasta lämmöstä, joka kuulemma olisi pian harvinaisempaa, kunhan ilmat tästä kylmenisivät entisestään. Kylmäpennun sisarukset leikkivät tappelua kauempana ja olivat yrittäneet saada Kylmäpennun mukaan, mutta hän oli emonsa lailla halunnut nauttia auringon lempeästä lämmöstä.
Hänen ajatuksensa lipuivat Ikiaurinkoon. Hän mietti korvissaan kuuluvaa ääntä. Miksi hän kuuli Ikiauringon? Toivottavasti se ei ollut merkki Tähtiklaanilta. Hän ei halunnut olla parantaja ja Tähtiklaani oli jo valinnut Tuuliklaanille parantajaoppilaan vähän aikaa sitten. Tosin, Ikiaurinko oli sanonut, ettei hän ollut Tähtiklaani. Hän oli vanha sielu.
”Vanha sielu…” Kylmäpentu mutisi itsekseen.
”Toivottavasti uni on maittanut”, Ikiauringon ääni sai Kylmäpennun karvat nousemaan pystyyn. Hän kuuli äänen päivisinkin?
”Mit-mitä?” Kylmäpennun sanat takertuivat hänen kurkkuunsa
”Taisit ajatella minua”, Ikiaurinko tokaisi. ”Avasit yhteyden ja mikään ei estä sinua puhumasta minulle myös päivisin. Olen pahoillani, jos tämä sinua kovasti häiritsee. Toivon kuitenkin, että olet saanut nukuttua nyt, kun olen ollut suu supussa.”
”Ei ei!” Kylmäpentu pudisti päätään puhuessaan, kunnes tajusi, ettei tämä ääni sitä näkisi. Hän madalsi ääntään, jotta hänen emonsa ei kuulisi. ”Ei haittaa. Ihmettelen vain… miksi.”
”Kaikki aikanaan, pentu pieni”, Ikiaurinko vastasi, lause loppuen pieneen naurahdukseen. ”Kerrohan, kuinka vanha sinä olet, pentu?”
”Mi-minä… tuota… melkein kuusi kuuta”, Kylmäpentu nielaisi kuivuudeen kurkustaan. Hänen sydämensä hakkasi rintakehässä ja hän yritti keskittyä sen sijaan Ikiaurinkoon.
”Oho. Melkein jo oppilasikäinen”, Ikiaurinko vastasi. ”Olet varmaan innoissasi.”
”En nyt tiedä”, Kylmäpentu mutisi ja raaputti maata tassullaan. ”Olen hermoissani. Kaikki uusi pelottaa ja hermostun helposti. Ei minusta tule varmaankaan hyvää soturia.”
”Jokainen soturi on erilainen”, Ikiauringon äänensävy oli lohduttava. ”Sinun tulee luottaa itseesi. Se vie aikaa. Jokainen soturi on tehnyt virheitä ja tulee aian tekemään, vaikka et sitä tiedäkään. Sinusta tulee hieno soturi ja tulet pärjäämään hyvin. Kerro vain huolistasi mestarillesi rohkeasti.”
Kylmäpentu oli hetken hiljaa. Vanha sielu.
”Minä- kiitos. Minä yritän”, Kylmäpentu sanoi hiljaa
”Se onkin tärkeintä; että yrittää”, Ikiaurinko sanoi ja sen jälkeen tuli hiljaista. Hän oli taas poissa ja Kylmäpentu istui yksin lämpimässä auringonläikässä pienten heinänkorsien ympäröimänä.

Kylmäpentu miltei tärisi, kun emo pesi hänen turkkiaan pitkin kielenvedoin. Tänään hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi oppilaita. Hän ei ollut valmis! Isän katse olisi heissä koko ajan ja Kylmäpennusta tuntui, että ajatuskin siitä, että KOKO klaani katsoisi häntä tänään sai pennun jokaisen karvan pystyyn. Tarinamieli hyräili hiljaa, yrittäen rauhoittaa pentunsa ahdistunutta mieltä. Kolme muuta odottivat kärsimättömästi Pilvitähden kokoontumiskutsua.
”Enkö minä voisi jäädä tänne?” Kylmäpentu aneli. ”En minä halua…”
”Kylmäpentu, rakas”, Tarinamieli hymyili rakastavasti pennulleen, ”katsohan minua.”
Kylmäpentu kohotti katseensa ja kohtasi emonsa keltavihreät silmät.
”Sinä pystyt tähän. Se on okei, jos pelottaa ja hermostuttaa. Mutta haluatko antaa niiden tunteiden kontrolloida itseäsi ja estää sinua iloitsemasta?” Tarinamieli kysyi lempeästi. Kylmäpentu pudisti päätään. ”Sisaruksesi istuvat rinnallasi koko ajan, et ole yksin. Sinä olet rohkea pentu, anna itsellesi mahdollisuus todistaa se itsellesi. Muut eivät merkitse nyt mitään.”
Kylmäpentu nyökkäsi ja katsahti maahan.
”Hengitä samaa tahtia kanssani”, Tarinamieli sanoi sitten. Hän hengitti rauhallisesti ja tasaisesti, ottaen syviä hengenvetoja. Kylmäpentu seurasi emonsa merkkiä ja hiljalleen sydämen painostava tykytys rinnassa alkoi hellittää. ”Tee näin aina, kun sinua hermostuttaa. Keskity hengitykseesi tai tuuleen. Tai sateen ropinaan.”
”Minä yritän”, Kylmäpentu nyökkäsi.
”Se on tärkeintä”, Tarinamieli hymyili. Pilvitähden äänen kajahdus kuului ulkoa ja Kylmäpentu veti syvää henkeä. Hän pystyisi tähän.
”Minä pystyn kyllä”, hän sanoi itselleen.
”Niin pystyt”, Ikiauringon hento ääni kuului hänen korvissaan, kun hän asteli sisarustensa mukana ulos pentutarhasa. He asettuivat Viimakiven juurelle ja kohtasivat isänsä katseen. Hän nyökkäsi kumppaniaan kohti ja odotti, kunnes koko klaani oli koolla.
”Olemme kokoontuneet tänäänTähtiklaanin katseen alle nimittämään kolme uutta oppilasta Tuuliklaanille”, Pilvitähti aloitti kokoontumisen ja katsoi alas Viimakiveltä kohti neljää pentuaan. Kylmäpennun jokainen lihas oli jännittynyt eikä hän tohennut rentouttaa niitä, sillä pelkäsi tärisevänsä näkyvästi. Hänen rintakehässään puristi ikävästi.
”Kielopentu, Kylmäpentu, Pääskypentu ja Haikarapentu, olette nyt kuuden kuun ikäisiä ja onkin teidän aikanne päästä oppilaiksi”, Pilvitähti jatkoi ja Kylmäpentu rukoili, että isä puhuisi nopeasti koko seremonian läpi. ”Kielopentu, tästä päivästä alkaen sinut tunnetaan Kielotassuna. Mestariksesi tulee Piikkihernehäntä.”
Kylmäpentu näki sivusilmällään kellertävän ruskean soturin astelevan Kielotassun vierelle. Kylmäpentu piti katseensa tiukasti isässään, sillä pelkäsi hermostuvansa, jos näkisi muiden kissojen katseet turkillaan.
”Kylmäpentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Kylmätassuna ja sinun mestarinasi tulee toimimaan Pyörresydän”, Pilvitähti sanoi. Kylmätassu odotti koko keho kuin jäätyneenä sitä, kun hänen mestarinsa astelisi hänen vierelleen. Hopeanharmaa juovikas naaras tuli hänen vierelleen ja hymyili hieman. Naaras asettui hänen rinnalleen. Kylmätassu tunsi soturittaren katseen turkillaan polttavana. Yllättäen naaras kietoi tuuhean häntänsä Kylmätassun ympärille, peittäen hänet osittain muilta. Kylmätassu tunsi lihastensa rentoutuvan hieman hellän kosketuksen seurauksena.
”Pääskypentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Pääskytassuna ja sinun mestariksesi tulee Korppivaisto”, Pilvitähti sanoi ja odotti hetken aikaa. ”Ja Haikarapentu, sinut tunnetaan Haikaratassuna. Sinun mestariksesi tulee Sadehäntä.”
Pyörresydän hipaisi hännänpäällään Kylmätassun korvaa. Kylmätassu ymmärsi, että heidän tulisi nyt koskettaa neniä ja hän kurotti kuononsa korkealle. Hän sulki silmänsä tiukasti kiinni, kun tunsi mestarinsa nenän koskettavan omaansa.
Sen jälkeen hänen ympärillään syttyi onnitteluhuudot ilmoille, kun Tuuliklaanin kissat huusivat uusien oppilaiden nimiä. Kylmätassu luimisti korvansa, mutta piti selkänsä mahdollisimman suorana koko ajan. Kun kokoontuminen oli viimeinkin ohi, hän kipitti matalana kulkien emonsa luokse ennen muita sisaruksiaan ja sai lempeän nuolaisun päälaelleen emoltaan. Tarinamielen kurkusta kumpusi lämmin kehräys, kun hän katseli oppilaiksi nimitettyjä jälkeläisiään ja onnitteli heitä. Haikaratassu oli innoissaan saadessaan mestarikseen klaanin varapäällikön ja Kielotassu antoi heidän emonsa pestä hänen korvantaustojaan. Pääskytassu taas selitti emolle omasta mestaristaan. Kylmätassu istui hiljaa sisarustensa rinnalla. Heidän isänsä tuli heidän luokseen ja puhui jotakin, mutta Kylmätassu keskittyi vain korvissaan humisevaan ääneen;
”Onnea, Kylmätassu.”

Kuudes luku – The glimmer of light

Valotassu astui ulos parantajien pesästä valppaana ympärilleen katsoen. Hän asteli leirin poikki klaaninvanhimpien pesää kohti kantaen leukojensa välissä päivänkakkaroita, jotka heiluivat hennosti hänen askeltensa mukana. Hento tuulenvire ravisteli kollin turkkia.
Vielä muutama kuu sitten Valotassu olisi kävellyt kumarassa leirin poikki, silmät katsoen joka suuntaan jatkuvasti. Nyt kollin askel oli itsevarma ja hänen kulkunsa oli reipasta. Joku ei välttämättä edes aluksi tunnistaisi häntä.
Valotassu katosi klaaninvanhimpien pesän sisäänkäynnistä sisälle pesään, jossa Lehväpilvi ja Täplätuuli keskustelivat hymyt huulilla. He tervehtivät Valotassua heti, kun kolli asteli pesään toista kertaa saman päivän aikana.
Parantajaoppilas laski päivänkakkarat tassujensa eteen, repi varsista lehdet irti ja alkoi pureskella niitä hampaillaan massaksi. Täplätuuli kallisti päätään hieman, kun seurasi Valotassun toimintaa, pieni ylpeyden pilke hänen silmäkulmassaan.
”Levitän tätä nyt nilkkaasi”, Valotassu sanoi, kun sylkäisi massan tassulleen. Hän hieroi sen hellästi Täplätuulen jalkaan. ”Sen pitäisi tehota kipuun viimeistään yön jälkeen.”
”Kiitos, Valotassu”, Täplätuuli nyökkäsi hymy huulillaan. ”Emme pidättele sinua pidempää. Sinulla on varmasti paljon tehtävää vielä.”
”Tulen myöhemmin uudestaan”, Valotassu hymyili kahdelle naaraalle. ”Jos ennen sitä tulee jotain, tulkaa vain puhumaan. Ainiin, ja vältä kävelyä tämä loppupäivä, jotta kipeä nivelesi saa levätä.”
”Totta kai. Kiitos”, Täplätuuli nyökkäsi. Valotassu nyökkäsi takaisin ja pujahti sitten ulos klaaninvanhimpien pesästä.
Vaaleanruskea kolli hölkkäsi leirin poikki pesäänsä, jonka edustalla nyt Loisteliekki seisoi odottamassa; aivan kuten he olivat sopineet aikaisemmin samana aamuna. Naaraan kumppani Tiikeriyö seisoi naaraan vierellä ja kosketti hänen kuonoaan ennen kuin asteli juuri lähtevän metsästyspartion mukaan. He olivat olleet kumppaneina nyt noin muutaman kuun.
Valotassu nyökkäsi oranssille naaraalle ja kehotti häntä tulemaan parantajan pesään sisälle hännänheilautuksella. Yrttien kirpeän ihana tuoksu täytti taas Valotassun sieraimet.
”Mistä siis halusit puhua, Loisteliekki?” kolli kysyi kääntyessään kohtaamaan Loisteliekin, joka istui nyt pesän keskivaiheilla. ”Puhuit jotain ruokahaluttomuudesta?”
”Niin”, Loisteliekki sanoi. ”En tiedä, olenko tulossa sairaaksi vai onko minulla vain jotain vatsavaivoja. Tätä on nyt jatkunut muutaman päivän ja se alkaa jo väsyttää.”
”Onko pahoinvointia ilmennyt? Tai vatsakipua?” Valotassu kysyi lempeästi ja kallisti päätään. ”Entä kosketusarkuutta? Tai… Oletko käynyt normaalia useammin tarpeidentekopaikalla kenties?”
Loisteliekki näytti hetken mietteliäältä. ”Öm, ehkä toisinaan pahoinvointia. Mutta ei muuta. Paitsi nyt kun sanoit niin olen ehkä hieman normaalia enemmän käynyt tarpeidentekopaikalle.”
Valotassu pyyhkäisi korvantaustaansa tassullaan ja katseli Loisteliekkiä hetken aikaa. ”Luuletko, että olisi mahdollisuus sille, että odottaisit pentuja?”
Loisteliekin silmät levisivät hieman ja hän avasi suunsa, mutta sanoja ei tullut ulos. ”En tiedä?”
Valotassu nyökkäsi mietteliäänä. ”Käy makuulle selällesi. Kokeilen, onko sinulla kosketusarkuutta tai muuta.”
Loisteliekki nyökkäsi ennen kuin asettui selälleen sammalista kudotulle pedille. Valotassu paineli varovasti tassullaan vasten oranssin naaraan vatsaa ja jonkin ajan kuluttua hymähti.
”Arvaukseni taisi olla oikeassa. Odotat pentuja”, kolli sanoi. ”En osaa pentujen määrää sanoa tarkemmin vielä, mutta tästä ei voi erehtyä.”
”Oikeastiko?” oranssin naaraan silmät levisivät, mutta myös tuikkivat. ”Odotan pentuja?”
”Kyllä vain”, Valotassu nyökkäsi ja antoi naaraan nousta taas istumaan. ”Olet vähän alle kuun odottanut.”
”Vau”, Loisteliekki naurahti ja hymyili leveästi, ”tätä en osannut odottaa, mutta ei se mitään. Puhuimme juuri vähän aikaa sitten Tiikeriyön kanssa pennuista. Kiitos, Valotassu.”
”Ilo oli minun puolellani”, Valotassu nyökkäsi. Oppilas haki pesän perältä erästä yrttiä ja puristi sen lehdistä mehua lehdelle. ”Juo tätä. Sen pitäisi auttaa pahoinvointiisi, jotta saisit syötyä paremmin. Jos ruokahaluttomuus jatkuu, tule uudestaan käymään.”
Loisteliekki nyökkäsi, teki Valotassun pyytämällä tavalla ja poistui sitten parantajan pesästä. Valotassu huokaisi hieman, mutta hymy huulillaan. Hän oli nyt tehnyt kiirellisimmät asiat ja pystyi palaamaan yrttien lajitteluun. Sudenlaulu oli ollut poissa nyt kaksi yötä kouluttamassa Vesitassua Jokiklaanissa. Hänen pitäisi palata tänään. Olihan yöllä puolikuu, mikä tarkoitti parantajien kokoontumista Kuulammella.

Valotassu oli siistimässä viimeisiä käyttökelvottomia yrttejä pois, kun Sudenlaulu asteli pesään sisälle. Hento kalanhaju huokui läikikkäästä kollista taas, kuten tavallisestikin hänen palatessaan Jokiklaanista.
”Olet ollut ahkera”, kolli totesi oppilaalleen, kun huomasi siistit yrttivarastot, joihin Valotassu oli kerännyt lisäksi uusia lehtikadon varalta.
”Hei!” Valotassu hymyili kirkkaasti mestarilleen ja miltei loikki tämän luokse. He koskettivat neniä tervehdykseksi. ”Miten Jokiklaanissa meni?”
”Hyvin”, Sudenlaulu vastasi nyökäten ja istui alas, haukotellen syvään. ”Vesitassu oppii nopeasti. Hän on taitava, joten Jokiklaani on onnekas.”
”Hyvä kuulla!” Valotassu nyökkäsi silmät tuikkien. Joskus hän olisi saattanut kokea huonoa oloa omasta epävarmuudestaan ja taidoistaan, mutta ei enää. ”Myrskyklaani saa pian lisää pentuja; Loisteliekki on tiineenä.”
”Niinkö?” Sudenlaulu kohotti kulmiaan ja hymähti. ”Sehän oli nopeaa.”
Valotassu pyöräytti huvittuneena silmiään. ”Hain lisää kirkassilmä ja kirveliä! Ja löysin muuten…”
Valotassu ei edes huomannut mestarinsa mietteliästä ja ylpeää katsetta, kun hän jatkoi selittämistään siitä, mitä hän oli Sudenlaulu poissaollessa tehnyt.
”Ai!” Valotassu hiljeni yhtäkkiä ja naurahti itselleen. ”Jos haluat levätä ennen puolenkuun kokoontumista, annan sinun levätä. Olin muutenkin ajatellut mennä hakemaan kissanminttua siltä hylätyltä kaksijalkalan luota.”
Sudenlaulu hymyili hieman ja nyökkäsi. ”Totta kai. Mutta hae ne vasta huomenna. Sinunkin pitää säästää energiaasi yötä varten.”
”Ai, selvä”, Valotassu nyökkäsi, ymmärtäen mestarinsa sanoja. Valotassu oli koko päivän uurastanut, joten olisi vain hyvä, jos hän ei lähtisi enää vaeltamaan tänään ennen parantajien kokoontumista yöllä. ”Hyvä idea. Annan sinun kuitenkin levätä nyt rauhassa hetken aikaa. Oma vatsani kurnii aika kovin jo.”
”Hyvä idea”, Sudenlaulu sanoi ja venytti selkänsä kaarelle haukotuksen kera. ”Pienet torkut kyllä maittaisivat. Ja haluan tämän kalanhajun turkiltaniu pois NYT.”
Valotassu nauroi mestarinsa sanoille ennen kuin livahti ulos hakemaan tuoresaaliskasasta itselleen syötävää ja antaakseen läikikkäälle mestarilleen rauhan levätä ja pestä turkkinsa puhtaaksi.

Kun auringon sijaan taivasta koristi tähdet ja puolikuu, Valotassu kulki Sudenlaulun rinnalla kohti Kuulampea. Yöt olivat alkaneet kylmentyä ja Valotassu pörhisti turkkiaan aina, kun tuulenvire ravisteli puiden ruskeiksi muuttuvia lehtiä.
Yötaivas oli kirkas ja pilvetön. Maahan pudonneet lehdet rapisivat heidän tassujensa alla, kun he kulkivat tuttua reittiä kohti Kuulampea tapaamaan niin Tähtiklaania kuin muiden klaanien parantajia.
Vaikka kylmät vuodenajat eivät olleetkaan Valotassun mieleen pakkasen puolesta, hän rakasti lehtisateen ajan värejä. Hän havahtui usein siihen, että oli jäänyt katselemaan värikkäitä lehtiä puissa tai niitä, jotka olivat jo maahan pudonneet. Myös pienet sateiden jälkeen jättämät lammikot olivat kollin mieleen; ei hän uimisesta eikä kastumisesta välittänyt, mutta pienet lammikot muistuttivat häntä elämästä ja Tähtiklaanista.
Valotassu kohotti katseensa, kun kuuli hentoa puhetta kauempaa Kuulammen luota, kun he yhdessä Sudenlaulun kanssa sitä lähestyivät. Hän oli varma, että tunnisti Vesitassun ääneen puheensorinan lomasta.
Kuulammen luokse olivat saapuneet jo Vesitassu sekä Routaruusu. Routaruusun rinnalla istui nuori harmaan ja mustan kirjava kissa, jonka silmät tuikkivat innosta. Oliko Tuuliklaanin parantaja viimeinkin saanut oppilaan?
”Ah, Sudenlaulu ja Valotassu”, Routaruusu tervehti nähdessään Myrskyklaanin kaksikon. ”Tervetuloa.
”Routaruusu, Vesitassu”, Sudenlaulu tervehti, katse pysähtyen Routaruusun vierellä istuvaan kolliin. Valotassu istui mestarinsa ja Vesitassun väliin, koskettaen ystävällisesti harmaan oppilaan poskea tervehdykseksi.
”Tässä on Huuhkajatassu”, Routaruusu esitteli oppilaan, ”oppilaani.”
”Tähtiklaani viimeinkin soi sinulle oppilaan taas”, Sudenlaulu nyökkäsi ja ravisteli turkkiaan. ”Oli jo aikakin.”
”Hei!” Valotassu tervehti Tuuliklaanin oppilasta.
”Heippa!” kolli vastasi tervehdykseen. ”Vesitassu kertoikin jo sinusta!”
”Aijaa?” Valotassu kallisti päätään ja vilkaisi sivusilmällä vieressään istuvaa jokiklaanilaista, ystäväänsä. ”Toivottavasti vain hyvää.”
”Totta kai. Olet kuulemma taitava yrttien kanssa”, Huuhkajatassu sanoi silmät tuikkien. Pian Varjoklaanin ja Taivasklaanin parantajat saapuivat muiden parantajien seuraan. He kaikki toivottivat Huuhkajatassun vielä yhteisesti tervetulleeksi parantajien joukkoon.
Sudenlaulu selvitti kurkkuaan ja nousi seisomaan Kuulammen edustalla. ”Ennen kuin vaihdamme kieliä Tähtiklaanin kanssa, minulla olisi hieman asiaa kaikille.”
Valotassu kurtisti kulmiaan. Jos se oli jotakin tärkeää, miksi hän ei ollut kertonut Valotassulle ennen tätä kokoontumista.
”Olemme iloisia saadessamme joukkoomme uuden oppilaan, Huuhkajatassun”, Sudenlaulu nyökkäsi kohti oppilasta. ”Ja toivonkin, että hän nauttii koulutuksestaan.”
Huuhkajatassu röyhisti rintaansa iloisena ja Routaruusu hymyili Sudenlaulun sanoille.
”Mutta tänä yönä emme tapaa vain uutta oppilasta”, Sudenlaulu jatkoi, ”vaan myös uuden parantajan. Valotassu”, kolli kääntyi katsomaan vaaleanruskeaa oppilaista ja hymyili lämpimästi, ”olet saanut kuiden ajan koulutusta ja joutunut keskelle taistelua auttamaan kissoja. Olet ollut ahkera ja sinusta on viimeinkin, kuten jo tiesin, kuoriutunut itsevarma ja taitava parantaja, joka luottaa omiin taitoihinsa.”
Valotassun sydän hakkasi hänen rintakehässään kovempaa kuin koskaan aiemmin. Oliko hän oikeasti valmis?
”Sinä olet valmis, olet ollut jo pidemmän aikaa. Sinun piti vain ymmärtää se itse ja luottaa itseesi”, Sudenlaulun katse oli lempeä. ”Sait viimeisenkin ripauksen tarvitsemasi varmuuden, kun olet toiminut yksin Myrskyklaanissa poissaollessani. Sinä ansaitset parantajanimesi. Eikö vain?” Sudenlaulu puhui ja katsoi sitten muita parantajia. Jokainen nyökkäsi hyväksyvästi.
”Joten, minä, Sudenlaulu, Myrskyklaanin parantaja, pyydän Kuulammen äärellä esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat ja teidän avullanne hän tulee palvelemaan klaaniaan ja muita klaaneja monien kuiden ajan”, Sudenlaulu puhui ja kääntyi sitten katsomaan Valotassua. ”Valotassu, lupaatko baalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihopista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, joka oman henkesi uhalla?”
Valotassun korvissa humisi, mutta hän nyökkäsi. ”Minä lupaan.”
Sudenlaulu hymyili. ”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle sinun oikean parantajanimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan Valonpilkkeenä. Tähtiklaani kunnioittaa ikuista sisäistä valoasi ja lempeää otettasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi parantajaksi.”
Sudenlaulu kosketti nenällään vaaleanruskean kollin päälakea. Muut parantajat huusivat ilmoille uuden parantajan nimen ja Valonpilke tunsi sydämensä pakahtuvan. Hän oli oikeasti tehnyt sen. Siitä pienestä epävarmasta, ujosta ja pelokkaasta pennusta oli kasvanut itsevarma, lempeä ja taitava parantaja. Oikea parantaja.

Heräsin pieneen töytäisyyn ja räpyttelin silmiäni unisesti. Olin nähnyt unta veljestäni - Viherpennusta -, joka oli kuollut ollessani pentu. Kerrankin olin nähnyt hänestä hyvää unta enkä painajaista. Olin vaipumassa uudelleen unen valtaan, kun tunsin kyljessäni jälleen töytäisyn. Räpyttelin kiivaasti silmiäni etten nukahtaisi. Katsoin taakseni ja huomasin Aavatassun tapittavan minua kärsimättömästi oransseilla silmillään.
“Heräsit viimein! Tähkäviiksi käski minun herättää sinut. Teillä on taisteluharjoitukset. Sinä olet kyllä varsinainen unikeko”, Aavatassu lisäsi viikset väpättäen huvittuneesti. Olin ainoa pesässä, joten todella taisin todella olla unikeko. Pentutarhassa olin aina ollut ensimmäisiä, joten mikä minuun oli nyt tullut. Ravistin enimmät sammal hiput turkistani ja astelin haukotellen aukiolle. Huomasin ulos astuttuani tuoresaaliskasan luona Sädehännän kanssa juttelevan Tähkäviiksen. Lähestyin heitä kahden vaiheilla - jäädä odottamaan vai mennä heidän luokse -, kun Sädehäntä huomasi minut. Musta naaras maukui jotain vielä Tähkäviikselle ja lähti sitten sotureiden pesää kohti. Tassuttelin mestarini luo jännittyneenä.
“Huomenta Orkideatassu! Saavuit viimein! Pidämme tänä aamuna taisteluhajoitukset”, mestari ilmoitti ja nyökkäsin kireästi. Yritin piilottaa sisälläni vellovan myrskyn ja taisin onnistua siinä. Osittain.
“Mitä opetat tänään? Opetatko mäyräpuolustusta? Vatukkatassu sanoi, että Hunajataivas oli opettanut sen hänelle. Vai opetatko kenties väijytyspudottautumisen?”, minä kyselin epätavallisen puheliaana. Olin aivan hermona! *Rauhoitu Orkideatassu! Kaikki on... HYVIN!*
“En opeta sinulle kumpaakaan noista liikkeistä. Olet juuri tullut oppilaaksi!” Tuiskemyrskyn viikset väpättivät huvittuneesti. Katsoin kysyvästi mestariani, joka pudisti päätään. Yritin olla miettimättä harjoituksen sisältöä, sillä se vain pahentaisi hermoiluani.
“Valitan. En taida kertoa sinulle ihan vielä.” Seurasin mestariani leiristä ulos ja katselin uteliaana ympärilleni. Tunsin rentoutuvani, kun huomioni kiinnittyi muihin asioihin, märkä, kova maa tassujeni alla, pisarat, jotka kastelivat turkkini kävellessämme heinien seassa, jossain visertävä pikkulintu. Huomasin korkealla oksalla sirkuttavan ruskean linnun ja katsoin mestariani odottavasti.
“Tähkäviiksi!” sihahdin niin hiljaa, kuin pystyin, mutta silti lintu pyrähti lentoon päästäen muutaman hätäisen äänen. Katsoin tassujani nolostuneena. *Ei se ollut niin paha moka*, lohdutin itseäni. Lähdimme jälleen kohti harjoitteluaukiota ja uskaltauduin vilkaisemaan mestarini ilmettä. Vilkaisin mestarini ilmettä, ja Tähkäviiksen kasvoilla ystävällisen ja rauhallisen ilmeen. Ei yhtään tuomitsevan.

Saapuessamme pienelle vähemmän heinikkoiselle alueelle mestarini kääntyi katsomaan minua.
“Ensimmäinen asia, jonka opetan sinulle on puolustautuminen. On tärkeää, että osaat puolustautua. Syöksyn kohta sinua kohti ja sinun täytyy yrittää väistää minua”, Tähkäviiksi maukui rauhallisesti ja pudottauduin kyyryyn. *Klaanin vuoksi*. Mestarini syöksyi minua kohti ja yritin kierähtää sivuun, mutta kullanruskea kolli ehti luokseni silmänräpäystä nopeammin. Räpyttelin silmiäni yllättyneenä.
“Sinun täytyy olla aina valmiina. Heti, kun näet minun lähtevän, kierähdä nopeasti sivuun. Älä jää odottamaan minua”, Tähkäviiksi neuvoi. Vedin täristen henkeä. Mestarini asettui asemiin ja katsoin silmät viiruina pienintäkin merkkiä siitä milloin harmaa kolli syöksyisi jälleen minua kohti. Tähkäviiksi syöksyi jälleen ja tällä kertaa onnistuin kierähtämään onnistuneesti sivuun. Äkkiä huomasin kuitenkin olevani jälleen Tuiskemyrskyn alla.
“Sinun täytyy olla valmiina. Luuletko vihollisen odottavan, että pääset pystyyn? Loikkaa heti takaisin jaloillesi ja ole valmiina”, Tähkäviiksi ohjeisti ja loikkasin jaloilleni.
“Nyt uudestaan!” mau’uin innokkaasti. Räpäytin silmiäni yllättyneenä omasta reaktiostani. Mestarini viikset väpättivät huvittuneesti tämän maukuessa:
“Tietenkin uudestaan. Miksi lopettaisimme näin pian?”
Hymähdin hiljaa ja jännitin lihakseni valmiina. Tuiskemyrsky syöksyi jälleen minua kohti ja kierähdin nopeasti pois alta. Loikkasin jaloilleni ja kullanruskea kolli oli jo tulossa jälleen minua kohti. Päätin nopeasti lyödä mestariani lapaan. Mestarini horjahti, mutta loikkasi kuitenkin nopeasti taas kimppuuni.
"Se meni paremmin”, Tuiskemyrsky räpäytti silmiään lempeästi ja häkellyin kehuista.
“Kiitos!” mau’uin ja jatkoimme harjoittelua.

Toinen luku - I will show you now

Perhopentu istui selkä suorana ja häntä kiedottuna tassujensa päällä Viimakiven juurella Ruostepentu ja Elopentu molemmilla puolillaan. Heistä tulisi viimeinkin oppilaita, aivan kuten he ansaitsivat. Perhopentu tiesi, että hänestä tulisi jokaista kissaa parempi ja kukaan ei voisi olla häntä parempi. Jokainen kissa hänen ympärillään tärisi pelosta, kun he katsoivat Perhopentua; he tiesivät hänen olevan heitä kaikkia parempi. Kauempana Perhopentu näki emon istuvan ja tuijottavan häntä. Katse kylmänä.
Koko maailma tuntui romahtavan Perhopennun alta. Hänestä tuntui siltä kuin maa hänen tassujensa alla olisi romahtanut ja hän olisi valunut pimeyteen. Hän yritti epätoivoisesti haroa kynsillään jotain, johon tarttua, mutta ilman onnea. Emon terävä ja tyytymätön katse porautui hänen sisimpäänsä asti.
Perhopentu räväytti silmänsä auki. Hän hengitti raskaasti ja joutui hetken aikaa katsomaan ympärilleen ennen kuin tajusi olevansa Tuuliklaanin pentutarhassa isänsä kylkeä vasten. Ruostepentu nukkuin Perhopennun selkää vasten ja Elopentu taas nukkui Ruostepennun toisella puolella.
Perhopentu päästi turhautuneen henkäyksen ja ravisti päätään. Hänen koko turkkiaan kihelmöi, kun hän muisteli unessaan näkemäänsä emonsa kylmää katsetta. Hän kyllä näyttäisi emolle, että hänestä oli mihin vain. Hän olisi emonsa arvoinen. Hänen täytyisi olla. Ja täällä, Tuuliklaanissa, hän pystyisi siihen. Hän voisi oppia kaiken ja voisi osoittaa emolleen olevansa kykenevä mihin tahansa! Hän kelpaisi emolle.
Hempeä valo hiipi pentutarhan suulta sisälle ja Perhopentu laski päänsä tassujensa päälle silmäillen koko ajan lisääntyvää valon määrää. Hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi auringonhuipun aikaan oppilaita, olivathan he klaanien sääntöjen mukaan saavuttaneet oppilasiän. Perhopentu oli marissur isälleen asiasta auringonkierrosta toiseen. Miksi heistä ei voisi muka tulla jo oppilaita? Emo oli kouluttanut heitä kuita sitten jo ja niin oli myös isäkin. Miksi he eivät kelvanneet koulutettavaksi klaanissakin? Kuusi kuuta, pyh. Perhopennusta se oli typerä sääntö. Hän olisi ollut valmis oppilaaksi jo sinä päivänä, kun Kyyarpi oli heidät Tuuliklaanin tuonut. Pentutarhassa ei ollut mitään tekemistä ja Perhopentu oli monta kertaa yrittänyt hiipiä ulos leiristä, mutta turhaan. Joko Ruostepentu oli estänyt tai sitten isä piti pentujaan silmällä kuin joku ärsyttävä haukka.
Perhopentua ei voinut vähääkään kiinnostaa isän selitykset ja syyt siitä, miksi heistä ei voinut tulla oppilaita heti. Mitä väliä. Emo oli heitä kouluttanut jo aikoja sitten, hiiteen klaanien säännöt kuudesta kuusta. Muut pennut olivat Perhopennun mielestä aivan liian pehmeitä ja heillä oli tylsiä leikkejä. Mikä ihme itu jollain sammalpallollakin oli? Ei mikään!
Kalmakukan yksi pentu, Kotkapentu, oli kuitenkin osoittaunut jollain tavalla järkeväksi; hän halusi aina leikkiä taisteluleikkejä Kyyarven kolmen pennun kanssa. Toki Ruostepentu liittyi usein aina sammalpallon peluuseen, mikä sai Perhopennun aina pyörittelemään silmiään.
Tarinamieli oli saanut Perhopennun turkin pörheäksi heti ensimmäisestä päivästä asti; he muka leikkivät liian rajusti muiden pentujen kanssa. Perhopennusta muut pennut olivat vain pehmoja ja nössöjä.
Kyyarven liike Perhopennun vierellä sai rusehtavan naaraan havahtumaan. Isä oli nyt myös hereillä. Läikikäs kolli katsahti toista tyttäristään ja tuhahti huvittuneena.
”Innostus taisi viedä unen?” Kyyarpi pikemminkin totesi kuin kysyi. Perhopentu tuhahti.
”Oli jo aikakin”, naaraspentu sanoi ja venytelleen nousi istumaan. ”Meistä olisi pitänyt tehdä oppilaita aikoja sitten!”
”Shh, Perhopentu”, Kyyarpi hyssytteli Perhopentua, mikä sai pennun hännänpään nykimään. ”Muut nukkuvat. Jos et halua seremoniasi viivästyvän, kannattaa puhua hiljempaa.”
”Aha”, Perhopentu pyöräytti silmiään ja luimisti turhautuneena korviaan. ”Mutta kuten sanoin-”
”Tiedetään”, Kyyarpi pudisti päätään ja huokaisi, ”mutta asiat eivät mene niin klaanissa. Jos haluat kehittyä ja tulla taitavaksi soturiksi, sinun tulee seurata klaanin sääntöjä.”
Perhopentu jupisi hiljaa hetken aikaa. Kaipa isä oli oikeassa. Tulisi ehkä valittaa vähemmän ja antaa enemmän tilaa hyödylliselle asialle.
”Toivottavasti saan edes hyvän mestarin”, Perhopentu sanoi sitten ja ravisti turkistaan heinänpalkot pois. ”Haluan jonkun taitavan ja hyvän.”
”Tuuliklaanin on täynnä hyviä sotureita”, Kyyarpi nyökkäsi.
”Ei kukaan ole niin hyvä kuin emo”, Perhopentu sylkäisi.
”Mistä sinä sen tiedät?” Kyyarpi siristi silmiään. ”Nämä kissat osaavat paljon sellaista, mitä et ole vielä edes nähnytkään omilla silmilläsi saatika kuullut noilla korvillasi. Tulet oppimaan paljon, enemmän kuin edes arvaatkaan. Pidä kaikki aistisi avoinna ja saatat oppia jotain sellaista, mitä edes emosi ei osaisi opettaa saatika se kissa, joka sinua tulee kouluttamaan. Kaikki ympärilläsi on uusi opetus.”
Perhopentu tuijotti isäänsä pää kallellaan, mikä sai kollin huokaisemaan.
”Tarkoitan, että tarkkailemalla muita kissoja voit oppia enemmän kuin mitä voisit oppia vai yhdeltä kissalta”, Kyyarpi selitti ja Perhopentu nyökkäsi. Siinä oli kyllä järkeä. Emo oli sanonut jotain samankaltaista, mutta ei ihan samalla tavalla kuin isä nyt. Jotain emo oli sanonut muiden kissojen vahvuuksien ja heikkouksien arvioimisesta, mutta-
Kyyarpi alkoi yllättäen sukia tyttärensä turkkia pitkin kielenvedoin. Perhopentu päästi protestoivan ärähdyksen ja yritti madella pois isänsä luota, mutta Kyyarpi veti tassullaan pennun luokseen estäen tämän pakenemisen.
”Isäääää!” Perhopentu valitti.
”Sinun tulee näyttää edustavalta seremoniassasi”, Kyyarpi maukui. ”Et sinä ennen ole valittanut saadessasi turkkisi siistiksi ja puhtaaksi.”
Perhopentu päästi syvän huokauksen ja antoi sitten isänsä siistiä hänen turkkinsa. Hän olisi voinut tehdä sen itsekin, olihan hän nyt klaanien typerien standardien mukaan oppilasikäinen ja oppilaat osasivat itsekin! Mitä emokin sanoisi, jos näkisi jonkun toisen tekevän asiat Perhopennun puolesta?! Emo kynsisi kaikki karvat pentunsa turkista.
Kun isä viimein päästi pentunsa menemään, Perhonpentu loikki tarpeeksi kauas, ettei häntä napattaisi uudestaan minnekään. Hän piti korvansa höristettynä, odottaen Pilvitähden kokoontumiskutsua. Mikä sillä Tähtiklaanin kuolaajalla oikein kesti? Perhopentu huokaisi turhautuneena ja vilkaisi sivusilmällä Tarinamieltä ja tämän pentua. Kaikki yhä unessa. Perhopentu pyöräytti silmiään ja asettui makuulle lähelle pentutarhan suuta. Hän oli tyytyväinen päästessään pois pentutarhasta myös siksi, ettei joutunut kuuntelemaan Pilvitähden jatkuvaa puhetta Tähtiklaanista omille pennuilleen. Kuka ihme edes pystyi puhumaan jostain tähtikissoista niin paljon jotain ja vielä jatkuvasti? Tai Perhopennusta ainakin tuntui, että Pilvitähti puhui jatkuvasti vain Tähtiklaanista. Ei Perhopentua Tuuliklaanin päällikkö sen enempää voinut kiinnostaa ja ainoa mielikuva naaraspennulla kollista oli se, että hän pystyi aina sanomaan jotakin Tähtiklaanista.
Perhopentu ei tiennyt kauan makasi tuijottaen pentutarhan suuta, kunnes viimeinkin kuuli Pilvitähden kokoontumiskutsun kajahtavan ilmassa.

Perhopentu istui selkä suorana ja häntä siististi kiedottuna käpäliensä ympärille Viimakiven edustalla. Hän katsoi suoraan Pilvitähteä, joka seisoi Viimakiven reunalla, odottaen klaaninsa kokoontuvan paikalle kolmen pennun oppilasseremoniaan. HÄNEN seremoniaansa. Oli jo aikakin, Perhopentu miltei tuhahti ääneen. Hän kuitenkin piti kuononsa supussa ja odotti kärsimättömänä, että jokainen kirpputurkki viimeinkin raahautuisi paikalle. Kuinka kauan jokaista kissaa pitäisi oikein odottaa? Ei tässä nyt koko lehtisadetta ole aikaa odottaa!
Pilvitähti käänsi katseensa viimeinkin kolmeen pentuun, pian oppilaaseen, ja kiersi sitten katseellaan Tuuliklaanin muita kissoja.
”Olemme kokoontuneet Tähtiklaanin katseen alle nimittämään kolme uutta oppilasta”, Pilvitähti aloitti. Vei paljon voimia, ettei Perhopentu olisi pyöräyttänyt silmiään päällikön sanoille. ”Ruostepentu, Perhopentu ja Elopentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi.”
Perhopentu röyhisti rintaansa ja tuijotti silmät palaen mustan ja valkean kirjavaa kollia Viimakiven päällä. Tätä hetkeä olikin saatu odottaa jo ihan tarpeeksi kauan. Perhopentu halusi päästä jo oppimaan taisteluliikkeet ja osoittamaan olevansa-
”Tästä päivästä alkaen, kunnes saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Ruostetassuna, Perhotassuna ja Elotassuna”, Pilvitähti jatkoi seremoniaa. Hänen katseensa laskeutui Ruostetassuun. ”Ruostetassu, sinun mestariksesi tulee Kuohuvirta.”
Perhotassu vilkaisi nopeasti taakseen ja näki punertavanharmaan naaraan astelevan Ruostetassun vierelle. Naaras näytti hieman pienikokoisemmalta kuin monet muut Tuuliklaanin kissat ja Perhopennun viikset värähtivät. Hän ravisti päätään ja kohtasi Pilvitähden katseen. Hän ei saisi antaa ulkonäön hämätä. Emo oli sanonut, että pienet kissat olivat vaarallisia.
”Perhotassu”, Pilvitähti aloitti ja Perhopentu vaihtoi asentoa hieman, ”sinun mestariksesi tulee Kuusamaturkki.”
Perhotassu kääntyi katsomaan häntä lähestyvää suurikokoista kollia ja pieni hymy levisi hänen huulilleen. Suuri ja vahva.
”Elotassu, sinun mestarinasi tulee toimimaan Kastanjaturkki”, Pilvitähti kertoi Elotassunkin mestarin. Perhotassuu nyökkäsi tyytyväisenä itsekseen. He olivat kaikki saaneet mestariksi kissan, joilla oli varmasti jo ennen ollut ainakin yks oppilas.
”Odotan jokaisen mestarin välittävän oppilailleen kaiken tietonsa”, Pilvitähti sanoi viimein ja Perhotassu kääntyi kohtaamaan Kuusamaturkin paremmin. He koskettivat toistensa neniä ja pian Tuuliklaanin leirissä raikasi tuoreiden oppilaiden uudet nimet. Perhotassu tunsi tyytyväisen kuplivan rinnassaan. Hän oli viimeinkin oppilas. Emo saisi vielä nähdä. Hän saisi nähdä.
Perhotassu luimisti hitusen korviaan, kun heitä hieman aiemmin oppilasnimensä saaneet oppilaat astelivat Ruostetassun luokse häntä onnittelemaan. Huuhkajatassusta oli tullut Tuuliklaanin parantajaoppilas, kun Routaruusu oli höpissyt jotakin Tähtiklaanin lähettämästä merkistä. Perhotassu oli vain pyöritellyt silmiään. Tähtiklaanin merkki? Pyh. Routaruusu vain halusi Huuhkajatassun oppilaakseen tai jotain.
Perhotassu käänsi katseensa mestariinsa odottavaisena. Hän halusi päästä näkemään koko reviirin ja haistamaan niin Taivasklaanin kuin Myrskyklaaninkin kissojen hajut. Hän halusi oppia kaiken nyt ja olla valmis mihin tahansa. Kuusamaturkki tuntui ymmärtävän tai sitten hän oli alunperinkin ajatellut vievänsä oppilaansa tutustumiskierrokselle Tuuliklaanin nummien halki.
Ruskea oppilas hymyili hieman ja katsahti pilvistä taivasta. Viimeinkin hän pääsisi näyttämään ja oppimaan.

Ensimmäinen luku - The summer in his eyes

Moni oli aluksi varoittanut Yksisiipeä siitä, että hänen toinen pennuistaan, Huurupentu, saattaisi olla hankaluuksiin hakeutuva ja menevä, kunhan vain kasvaisi isommaksi ja pääsisi jaloilleen. Pieni pentu kun oli jatkuvasti, jo ennen kuin osasi edes kävellä, möyrimässä pentutarhassa minne vain pääsikin. He olivat kuitenkin olleet väärässä. Kyllä, hän oli pienestä pennusta asti utelias ja pirteä, mutta ei todellakaan hakeutunut tahallaan eikä edes tahattomasti ongelmiin. Hän oli huomaavainen kulkiessaan pentutarhan ulkopuolella muita kissoja kohtaan eikä juossut omille teilleen vaan seurasi aina vanhempiaan tai kulkiessaan ilman heitä heidän sääntöjään. Hän tervehti kaikkia hymyssä suin ja tutki Jokiklaanin leiriä uteliaasti mutta varovaisesti seuraten emonsa ja isänsä ohjeita ja sääntöjä. Hän tunsi leirin nopeasti läpikotaisin ja tiesi lempipaikkansa, joihin hän hakeutui aina, kun pääsi pentutarhan suojasta. Hän rakasti katsella taivaalla lipuvia pilviä, kuunnella sateen ropinaa, haistella hajujen täyttämää ilmaa ja katsella, kun leirin ympärillä oleva vesi virtasi lempeästi. Minne ikinä se veikään…
Huurupentu oli huomaavainen ja herttainen. Hän ei nähnyt syytä tutkia leirin ulkopuolella olevaa maailmaa vielä eikä muutenkaan aiheuttaa harmia muille. Hän piti aina huolen, ettei ollut soturien tiellä kulkiessaan leirissä. Ei hän tiennyt miksi, mutta ei hänen tarvinnutkaan, sillä sellainen hän vain oli. Monet olivat ajatelleet hänestä tulevan villin, koska hänellä oli tuntunut olevan kiire päästä jaloilleen ja hän oli tutkinut pentutarhan läpikotaisin heti tilaisuuden tullen ja leikkinyt lehtien, kaislojen ja pikkukivien kanssa – ihan kaiken kanssa, jonka vain sai käpäliinsä tai hampaisiinsa. Häneltä löytyi energiaa, mutta hän osasi käyttää sitä järkevästi.
Yksi Huurupennun lempipaikoista leirissä oli orvokkien valtaama pieni alue, jonka äärellä hän usein vietti aikaansa, jos hänen ei tehnyt mieli tehdä mitään sen erityisempää. Hän katseli leirissä kulkevia kissoja silmät tuikkien orvokkien keskeltä. Hän katseli kuinka hempeä tuuli heilutti leirissä kasvavia kasveja. Hän kuunteli veden ääniä ja kissojen puhetta, joka täytti leirin aamusta iltaan asti. Hän antoi orvokkien lempeän tuoksun täyttää sieraimensa jokaisella hengenvedolla. Toisinaan hän silmäili ympärillään kukkivia orvokkeja ja ihasteli niiden värejä. Yksikään kukista ei ollut täysin samanlainen, ei väriltään, kooltaan eikä muodoltaan. Aina, kun orvokit houkuttelivat luokseen pieniä asukkeja, kuten mehiläisiä ja perhosia, Huurupentu katsoi silmät suurina ja aivan liikkumatta kuinka hyönteiset ottivat ravintonsa kukista ja kuinka siitepöly levisi niiden mukana eteenpäin.
Joka päivä miltei poikkeuksetta pentutarhaan palatessa Huurupentu tuoksui voimakkaasti orvokeilta ja joka kerta se sai Yksisiiven hymyilemään. Leopardikynsi, Huurupennun isä, ei myöskään voinut pidätellä hymyään, kun hänen poikansa oli orvokkien tuoksun peitossa ja toisinaan hänen turkissaan oli kyseisten kukkien terälehtiä, kun hän asteli vanhempiensa huomaan.
Huurupentu oli esitellyt paikan niin omalle veljelleen Aavepennulle kuin myös Jokiklaanin parantajaoppilaalle, veljesten ensimmäiselle ystävälle. Vesitassu piti huolen, että kukat saivat kukkia rauhassa toisten pentujen ja myös oppilaiden riehumisilta. Aavepentu liittyi toisinaan veljensä seuraan orvokkien keskelle, varsinkin jos oli lempeän lämmin päivä, ja silloin he yhdessä joko katselivat leirin elämää tai juttelivat keskenään.
Vesitassusta puheen ollen… Hän ei pannut pahakseen sitä, kun toisinaan Yksisiiven pennut tulivat pitämään seuraa hänen pesäänsä, olivathan he rauhassa. Toisinaan Yksisiipi oli heidän mukanaan ja kiitos hänen taitojensa, hän auttoi mestaritonta parantajaoppilasta joissain hänen päivittäisissä toimissaan parhaansa mukaan. Yksisiipi oli myös aina auttamassa Vesitassua silloinkin, kun Myrskyklaanin parantaja Sudenlaulu oli kouluttamassa Vesitassua. Sillä välin, kun Sudenlaulu koulutti Vesitassulle uusia taitoja tai vastaavaa, Yksisiipi saattoi esimerkiksi hoitaa leirissä olevia sairaita tai loukkaantuneita tai jopa järjestellä pesän yrttejä, jos ne olivat levällään. Huurutassu tunsi ylpeyttä niin omaa emoansa kuin myös Vesitassua kohtaan. Vesitassu oli taitava ja rohkea, kun pystyi vasta oppilaana huolehtimaan klaanista sen parantajana. Oman emonsa toiminnasta Huurupentu sai vain vahvistusta omaan kokemukseensa siitä, että jokainen ansaitsi apua. Yksisiipi kun oli aina auttamassa Vesitassua, kun vain mahdollista ja hän jakoi aina ateriansa toisten kuningattarien kanssa. Huurupentu tunsi halua olla kuin emonsa; lempeä ja avulias, aina valmis tuomaan hymyn muiden huulille.

Unitähti näytti ylväältä Virtakivellä ja Huurupentu tunsi innon sykkivän rinnassaan, kun istui Virtakiven juurella katse Unitähdessä. Vilkaistessaan taaksensa hän näki emonsa tuikkivan katseen, kun hänen pentunsa istuivat Virtakiven juurella valmiina vastaanottamaan oppilasnimensä. Isä istui hänen vierellään ja hänen huulillaan oli lempeä hymy, kun hän katsoi kahta pentuaan valmiina aloittamaan matkansa sotureiksi saamalla oppilasnimensä ja mestarinsa. Vesitassu istui pesänsä edustalla seuraamassa seremoniaa ja väläytti Huurupennulle hymyn, kun heidän katseensa kohtasivat. Huurupentu heilautti häntäänsä iloisesti ja hymyili takaisin.
Huurupentu kohtasi taas Unitähden katseen, muistellen lämmöllä niitä hetkiä, kun kyseinen naaras oli kertonut heille tarinoita pentutarhan edustalla tai leikkinyt heidän kanssaan. Niitä kertoja ei ollut paljoa, mutta tarpeeksi kuitenkin, kun otti huomioon Unitähden kiireisen aseman klaanin päällikkönä ja mestarina omalle oppilaalle. Huurupentua ei haitannut niiden kertojen vähyys, hänelle tärkeintä oli aina jokainen pienikin yhteinen aika, jonka hän sai viettää perheensä tai ystäviensä kanssa.
Hänen emonsa toinen sisko, Kuunvalo, oli aina ollut Huurupennun mielestä mielenkiintoinen. Hän oli samalla jotenkin niin etäinen, mutta silti niin hänellä tuntui olevan niin lämmin sydän. Kuunvalo oli viettänyt sisarensa pentujen kanssa myös aikaa silloin tällöin ja joka kerta Huurupentu olisi halunnut tietää enemmän Kuunvalosta. Miksi niin suuren sydämen omaava kissa oli niin etäinen, varautunut ja varovainen kuin odottaen jotain kamalaa tapahtuvan?
Huurupennun veli sai oppilasnimensä ja mestarinsa ensin. Huurupentu tunsi iloa veljeään kohtaan ja toivoi pääsevänsä koulutuskertoihin yhdessä hänen kanssaan joskus. Ja kunhan heistä tulisi sotureita, he voisivat saalistaa yhdessä partioissa miltei milloin vain!
Aavepennusta tuli Aavetassu ja hän sai mestarikseen Novan, pienen kilpikonnakuviollisen kollin, jonka kylkeä koristi suuri arpi. Huurupentu näki Novan katseessa niin hermostuneisuuden mutta myös innon, kun hän asteli kohti Aavetassua. Hän oli kuitenkin selkeästi tiennyt saavansa oppilaan tänään, sen näki hänen itsevarmasta katseestaan, kun hän asteli uuden oppilaansa rinnalle. Yksisiipi oli kertonut Novan eläneen suurimman osan elämästään kissajoukossa, jossa oli aivan eri tavat kuin klaaneissa. Huurupentu ei olisi sitä ehkä aluksi uskonut, sillä Nova oli sopeutunut klaanielämään niin hyvin, että hän vaikutti eläneensä koko ikänsä Jokiklaanissa. Toki hänen klaanikissojen tyypillisistä nimistä poikkeava nimensä paljasti hänen olevan jollain tavalla erilainen, mutta muutoin ei Huurupentu edes ajattelisi kollin olevan syntyperältään muualta. Eikä sillä väliä edes ollut Huurupennulle. Miksi olisi?
Vaihtoehdot Huurupennun omaksi mestariksi alkoivat virrata hänen mielessään kuin pauhaava koski. Kuka hänen mestarikseen tulisi? Kenties hän saisi veljensä lailla mestarin, jolla ei ole ollut vielä ennen oppilasta? Leopardikuvioinen pentu tuijotti päällikköään ja odotti saavansa tiedon omasta mestaristaan sydän hakaten hänen rintakehässään nopeammin kuin koskaan ennen.
Kun Unitähti lopulta kertoi kenestä tulisi Huurupennun, nyt Huurutassun, mestari, yllätti se Huurutassun. Kuunvalo.
Naaras oli myös yllättynyt. Hänen silmissään näkyi päivänselvä yllättyneisyys; toisin kuin Nova, hän ei ollut osannut odottaa tätä. Hän kuitenkin asteli Huurutassun luokse epäröimättä sen enempää ja katsoi tätä hetken aikaa ennen kuin nyökkäsi ja kosketti uuden oppilaansa nenää omallaan tehden hänestä virallisesti mestarin uudelle oppilaalle.
Huurutassu ei tuntenut enää hämmennystä vaan intoa. Hänen mestarinsa oli Kuunvalo! Niin taitava soturi, jolla olisi paljon opetettavaa Huurutassulle. Ja nyt hän pääsisi tuntemaan Kuunvalon paremmin, aivan kuten oli sisimmässään toivonut.
Klaani huusi kahden uuden oppilaan nimet ilmoille ja Huurutassu suoristi selkänsä tuntien ilon lämmittävän rintaansa ja ylpeyden väreet turkillaan. Hän katsoi rinnallaan seisovaa veljeään leveä hymy huulillaan. He olivat nyt oppilaita!

Huurutassu oli ollut oikeassa siinä, ettei Kuunvalo ollut odottanut saavansa oppilasta, ainakaan juuri nyt. Syytä hän ei sille tiennyt, miksei Unitähti, Kuunvalon oma sisar, ollut kertonut aikovansa antaa hänelle oppilaan. Kuunvalo ei ollut kuitenkaan kauaa häkeltynyt vaan toimi taas itsevarmalla otteella, kun koulutti uutta oppilastaan. Huurutassu ei tiennyt sitä, että Kuunvalolla oli vaikeuksia antaa kissojen tulla hänen lähelleen ja avata sydämensä ja ystävyytensä muille. Hänellä oli ollut oppilas kuita sitten ja tästä oppilaasta oli tullut hänelle kuin oma tytär monen mutkan kautta – sen Huurutassu tiesi. Kuunvalo oli epävarma, varautunut ja jopa pelokas päästämään oikeastaan ketään, jopa oman sisarensa pentuja, kovinkaan lähelle itseään. Syytä hän ei itsekään tiennyt sille, miksi edes pienenkin ystävyyden solmiminen muiden kanssa oli niin vaikeaa.
Huurutassu kuitenkin yllätti valkoturkkisen soturin miltei päivittäin. Edes Kuunvalon kylmä ja toisinaan helposti ärtyvä ulkokuori eivät saaneet leopardikuvioista oppilasta pelästymään vaan hän oli pikemminkin kuin mitään ei olisi tapahtunut, seuraten aina mestarinsa ohjeita ja käskyjä. Kolli käyttäytyi aina kohteliaasti, lämpimästi ja aina tarkasti ohjeita kuunnellen ja seuraten. Häntä Kuunvalon ei tarvinnut sättiä, mikä yllätti Kuunvalon aluksi joka päivä, kunnes naaras tottui oppilaansa luonteeseen enemmän ja enemmän. Kaikesta huolimatta Kuunvalo piti etäisyytensä omaan oppilaaseensa, vaikka sisimmässään hän ei olisi niin halunnut tehdä. Hänen sydämensä oli vain niin rikki ja suojattu, vaikka hän olikin saanut kokea jo paljon lämpöä, rakkautta ja ystävyyttä sisariltaan ja kahdelta perheeseensä kuulumattomalta kissalta jo useamman kuun ajan.

Huurutassun sydän sykki innosta, kun hän seisoi pienen lammen äärellä Kuunvalo rinnallaan. Tänään hän viimeinkin oppisi uimaan! Valkoinen naaras kertoi lammen olevan sopivan matalaa uimisen oppimiseen ja että Huurutassun turkki oli laadultaan vettä hylkivää, kuten suurimman osan Jokiklaanin kissojen turkit olivat, mikä olisi Huurutassulle suureksi eduksi.
Vesi oli vielä suhteellisen lämmintä, mutta pian kylmenevät ilmat kylmentäisivät jokaisen joen, lammen ja jopa suuren järven kaikkien klaanien reviirien keskellä. Kuunvalo ohjeisti oppilaalleen, millä tavalla Huurutassun tulisi käyttää tassujaan ja käpäliään uidessaan päästäkseen eteenpäin. Heidän varpaidensa välissä oleva iho auttoi heitä kauhomaan vedessä nopeasti ja tehokkaasti ja Kuunvalo vertasi sitä ankkojen räpylöihin. Kuunvalo neuvoi Huurutassua käyttämään niin häntäänsä kuin tassujaan ohjaamiseen, mutta nyt ensin kollin tulisi oppia pysymään pinnalla ja kauhomaan eteenpäin. Kunhan Huurutassu ensin oppisi uimisen perusteet, lupasi Kuunvalo opettaa hänelle kaikki temput ja myös sukeltamaan. Ja pian jopa pyytämään kalaa uiden.
Huurutassu tiesi jo nyt, että antaisi ensimmäisen nappaamansa kalan Vesitassulle. Vesitassu rakasti kalaa – tai no, kuka nyt Jokiklaanissa ei rakastanut? Huurutassu halusi silti ensimmäisen kalansa olevan Vesitassulle. Tai pentutarhan pennuille. Mutta jos hän vain saisi päättää, antaisi hän ensimmäisen kalansa Vesitassulle. Hän halusi näyttää ystävälleen, että hän kehittyi ja osaisi pyytää kalaa klaanitovereilleen.
Huurutassu oppi nopeasti uimaan. Hän rakastui veden lempeään aaltoiluun kehoaan vasten. Hän antoi veden hetken viedä itseään mukanaan ja seurasi Kuunvalon ohjeita ja oppi nopeasti pitämään itsensä pinnalla ja liikkumaan vedessä. Aluksi hän oli tuntenut olonsa kömpelöksi vedessä, mutta pian vedessä oleminen tuntui yhtä luonniselta kuin kävely kuivalla maalla. Kuunvalon katseessa oli pilkahtanut ylpeys, kun kaksikon katseet olivat kohdanneet Huurutassun ottaessa ensimmäiset kunnon kauhaisut tassuillaan vedessä. Kuunvalo kulki oppilaansa vieressä koko ajan ja auttoi Huurutassu ohjaamaan itseään oikeaan suuntaan. Hiljalleen Huurutassu oppi, miten hänen tuli kulkea vedessä. Joku oli neuvonut häntä ajattelemaan itsensä kalana, kun hän ui, mutta Kuunvalo taas neuvoi häntä olemaan kuin kissan ja käärmeen sekoitus vedessä ollessaan. Hänen tulisi käyttää koko kehoaan ollessaan vedessä ja ohjaamaan itseään käpälillään sekä hännällään.
Kuunvalo opetti Huurutassua uimaan ensin niin, että Huurutassu vain potki käpälillään samalla, kun Kuunvalo ohjasi häntä oikeaan suuntaan omalla kehollaan. Hiljalleen nuori oppilas oppi itse, miten hän kääntyi ja vaihtoi suuntaa vedessä. Hänen oli pakko myöntää tehdessään kaarevaa ympyrää lammen vedessä, että oli pelännyt uimaan oppimisen olevan todella vaikeaa ja kestävän häneltä kauan. Nyt, kun hän oli oppinut pitämään itsensä pinnalla, uimaan eteenpäin ja kääntymään, tunsi hän ylpeyden ja ilon sykkivän rinnassaan. Hän rakasti uimista ja ei malttanut odottanut oppivansa lisää. Oppilas tunsi tassujensa oikein kihelmöivän ajatuksesta, että pian hän voisi olla yhtä taitava vedessä kuin klaanin soturit!
Hän intoili koko matkan asiasta mestarilleen, jonka huulilla oli huvittunut virne. Huurutassun askel oli ollut energinen ja hieman pomppiva, kun he olivat astelleet takaisin Jokiklaanin leiriä kohti. Jokin Huurutassun ehtymättömässä ilossa ja lempeydessä sai Kuunvalon silmät tuikkimaan silloin tällöin. Ja Huurutassu huomasi sen.

Osa 4

Aurinkohuipun aurinko loi säteitään leiriin, jossa Tummatassu löhöili Unikkotassun kanssa. He olivat juuri syöneet pari hiirtä. Vaikka lehtisade oli jo aluillaan, ei riista ollut vähentynyt huomattavasti. Tai mistä hän sen tiesi ollessaan ollut vasta noin viikon oppilas. Vielä kohtuu lämmin aurinko porautui Tummatassun turkkiin ja hän kierähti tyytyväisenä selälleen. Oli rauhallista ja klaani torkkui.
“Tummatassu!! Tulin pilaamaan löhöilysi!” Pisarahenkäys huusi leirin poikki. Tummatassu kierähti ja nosti päänsä nähdäkseen mestarinsa huiskimassa häntäänsä leirin suuaukolla.
“Saalistusta, tarvitset nimittäin aika paljon harjoitusta,” Pisarahenkäys jatkoi. Tummatassu tuhahti itsekseen ja ravasi mestarinsa luokse. Rasitus poistui kuitenkin, kun hän pääsi liikkeelle ja hiljaiseen metsään.
“Minne menemme?” Tummatassu kysyi hyppien eteenpäin hieman mestarinsa jäljessä. Hänen täytyi tehdä paljon töitä, jotta pysyisi perässä.
“Ajattelin, että jatkaisimme vielä hylätyllä kaksijalanpesällä, sillä siellä aina on riistaa!” Mestari huikkasi. “Katsotaan pysytkö perässä!” Pisarahenkäys lähti nopeampaa ja Tummatassu säntäsi juoksuun mestarinsa perässä. Puunrunko. Hän loikkasi, mutta kolautti käpälänsä ja tuiskahti naamalleen käpälien muovaamalle polulle.
“Auts!” Hän huudahti ja Pisarahenkäys kääntyi.
“Sattuiko?” Mestarin viikset värisivät ja tuo pukkasi Tummatassua. “Pystytkö jatkamaan?”
“Joo,” Tummatassu kohottautui istumaan ja lopulta seisomaan, vain tajutakseen käpäliään jomottavan. “Olen aivan kunnossa!”
“Sepä hyvä, jatketaan!”

Hylätyllä kaksijalanpesällä Tummatassun käpälät olivat jo vähemmän kipeät ja hän loikki taas innoissaan.
“Otetaan kisa!” Pisarahenkäys ehdotti. “Kumpi saa ensin saaliin, voittaa ja saa… Ei mitään, ALOITETAAN!” Mestari hiippaili nopeasti sisään kaksijalanpesään ja Tummatassu hukkasi tuon turkin valkoisesta väristä huolimatta. Hän keskittyi kuuntelemaan pieniäkin rasahduksia, joka voisi merkitä hiiren olevan lähettyvillä. Siinä se oli, rasahdus. Tummatassu teki kaikkensa hiippaillakseen hiljaisesti ja pääsikin aika lähelle, kun hiiri astui ulos. Tummatassu pyllähti istumaan nähdessään sen koon. Se oli melkein hänen itsensä kokoinen ja se piti pientä murinaa.
“APUA!” Hän huudahti ja kääntyi kannoillaan lähteäkseen karkuun, mutta kynnet osuivat hänen turkkiinsa.
“PISARAHENKÄYS!” Hän huusi ja kääntyi läimäyttämään isoa eläintä siihen mihin osui, eli sen pystyyn nousemisen jälkeen tuuheaan mahaan. Eläin tarttui häneen ja mukiloi häntä maahan. Tummatassu yritti muistaa mitä oli oppinut, mutta tajusi että se on turhaa ja vaistot ottivat vallan. Hän alkoi potkimaan jaloillaan eläintä minne ylsi ja murisi yrittäen purra sitä kuonoon.
“APUA!” Hän karjui ja potki taas, tällä kertaa ponnettomammin. Paino poistui ja Tummatassu näki valkoisen turkin tippuvan toiselta tasolta eläimen niskaan. Pisarahenkäys! Tummatassu syöksyi yrittämään raapia eläimen kylkeä, mutta onnistui vain koskettamaan vähän ihoa, ennen kuin tuo työnsi hänet voimalla pois.
“TUMMATASSU ÄLÄ!” Pisarahenkäys karjui ja Tummatassu katsoi mestariaan, joka puri otuksen korvia ja hetken päästä tuo lähti vinkuen pois.
“Mikä se oli?” Tummatassu kysyi ihmeissään.
“Rotta, ei kovin vaarallinen yksin mutta laumoina kuolettavia,” Pisarahenkäys selitti vilkuillen ympärilleen. “Oletko kunnossa!”
“Uskoisin,” Tummatassu sanoi miettien. Hän tunsi takapäästään valuvan ikäviä verinoroja ja kyljet olivat veressä ja kipeitä, oli mukiloitu olo ja hänen silmän yläpuolelta valui noroja silmään kiveen osumisen jäljiltä.
“Et näytä siltä, tule, mennään leiriin,” Mestari sanoi ja tuli auttamaan Tummatassua.

Hylätyn ukkospolun vartta kulkeminen leiriin tuotti vähän hankaluuksia, eikä leiriin kulkeminen ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Nyt kuitenkin kun leirin suuaukko näkyi jo, hän huomasi nopeuttavansa kivuliaasti askeliaan.
“Aion kertoa Unikkotassulle!” Tummatassu puhisi.
“Pääset kyllä leiriin, älä väsytä itseäsi turhaan!” Yllätyksen takia vammatta säilynyt Pisarahenkäys muistutti.
“Tiedän…” Tummatassu mutisi, mutta ei hidastanut vaikka Pisarahenkäys loi häneen pistävän katseen.
“Tummatassu…”
“Selvä selvä!” Hän hidasti hieman, mutta yritti näyttää rehvakkaammalta kun he astuivat sisään leiriin. Leirissä Häivätähti huomasi heidät ja asteli tarkkaavaisesti paikalle.
“Mitä tähtiklaanin tähden täällä on tapahtunut?!” Päällikkö kysyi luoden katseen rehvakkaaseen Tummatassuun, joka laski päänsä arvostavasti.
“Rotta, yksi iso… En ehtinyt heti paikalle,” Pisarahenkäys sanoi hiljaa.
“Selvä, minne se rotta lähti?”
“Pois klaanireviireiltä sanoisin,” Tummatassu siirteli käpäliään tuntien itsensä vähän ulkopuoliseksi tästä keskustelusta. Pisarahenkäys huomasi hänen epävarmuutensa ja käänteli katsettaan eri suuntiin.
“Unikkotassu?” Mestari kysyi. Unikkotassu nousi välittömästi silmät suurina ja tuli paikalle.
“Mitä on tapahtunut?”
“Rotta, Tummatassu kertoo sinulle enemmän. Voitko viedä hänet parantajan pesään?”
“Toki!” Unikkotassu sanoi ja lähti taluuttamaan Tummatassua pois.

/Kohtuu tönkkö ehkä mut pakko välil kirjottaakki/

Kahdeksastoista luku – Encounter

Ahomyrsky jännitti takajalkansa ja hyppäsi. Hänen etukäpälänsä rojahtivat pienen myyrän päälle, ja hän tappoi sen nopealla puraisulla niskaan. Aurinko piileskeli vielä horisontin takana, mutta kolli oli ollut jo jonkin aikaa metsällä. Auringonhuipun aikaan hän palaisi taas leiriin niin, että pennut saisivat syödä, ja sitten lähtisi taas kuunhuipun aikaan metsälle nukuttuaan. Aina joskus Sysituhka tuli hänen kanssaan ja se oli mukavaa, mutta pääasiassa Ahomyrsky kulki yksin. Hän oli opetellut kalastamaan, sillä kalat pysyivät aktiivisina talvellakin ja kun sää lämpenisi hän opettelisi uimaan, ettei joutuisi turvautumaan Jokiklaanin kissoihin veteen jouduttuaan. Kolli avasi suunsa haukotukseen ja kaivoi ylös aamuyön aikana nappaamansa harakan, suunnaten sitten leiriin. Ei ollut mitään järkeä yrittää viedä kaikkea hereillä olon aikana nappaamaansa kerralla, joten muutaman kuunvaiheen välein kolli vei saaliinsa leiriin – jos ylipäätään oli onnistunut nappaamaan mitään. Vaikka säät olivatkin lämmenneet, useat eläimet viettivät silti suurimman osan ajastaan pesässään; jotkut olivat vasta heränneet talvihorroksesta, ja matelijat nukkuivat edelleen, mutta aina välillä jokunen piennisäkäs tai lintu erehtyi jaloittelemaan, ja yleensä Ahomyrsky saikin sen kiinni.
*tänään kävi tuuri näiden kahden kanssa…*, kolli pohti astellessaan sukupolvien poluksi tallaamalla kangasmaan paistaleella. Polku oli lähellä rajaa, jonka toisella puolella avautui Myrskyklaanin reviiri, joten se oli raja- ja aamupartioiden suosiossa. Ahomyrsky vilkaisi taivaalle tavalliseen tapaansa arvioidakseen, milloin leiri alkaisi heräilemään. Aurinko itsessään ei ollut vieläkään näkyvissä, mutta pieni valo värjäsi jo kaukana järven toisella puolen kohoavien Tuuliklaanin nummien huippuja oranssilla sävyllään. Keltamusta kolli kiihdytti vauhtiaan ehtiäkseen leiriin ja takaisin ennen, kuin muut heräisivät, ja pujahti sulavasti ja tottuneesti piikkihernetunnelin läpi aukealle, jonne pesät oli pystytetty. Leiri oli paksun sumun vallassa, eikä ensimmäistä kertaa paikalla vieraileva kissa olisi todennäköisesti osannut suunnistaa sen keskellä. Ahomyrsky oli kuitenkin viettänyt koko siihen asti lyhyen elämänsä juuri täällä, joten vaikkei hän nähnytkään mitään, hän tiesi täsmälleen, missä mikäkin pesä oli ja mihin hänen tulisi viedä saaliinsa. Hän tiputti nappaamansa harakan ja myyrän kasaan, ja riensi sitten takaisin ulos. Hän oli ollut edellisenä päivänä poikkeuksellisesti aamupartiossa Katajanmarjan, Kirvamyrskyn ja Kaarnatassun kanssa, ja oli kuullut soturinaaraiden puhuvan hiirenkorvan aikaan etelästä palaavista vesilinnuista, jotka pesivät järvellä, ja halusi yhtäkkiä koettaa napata yhden. Kolli ei tiennyt, miltä linnut näyttivät tai kuulostivat, mutta kuulemma ne nappasivat kaloja syöksyen taivaalta niiden kimppuun hieman haukkojen tapaisesti. Hän oli käynyt edellisenä hiirenkorvana ja viherlehtenä useita kertoja järven lähistöllä metsästämässä entisen mestarinsa, Lehtisydämen kanssa, muttei ollut niinkään kiinnittänyt järveen itseensä huomiota ennen, kuin hän tapasi Metsopennun ja Usvapennun. Yllättävä tilanne vedessä oli myös opettanut kollille, että minkään taidon oppimista ei kannattanut vähätellä tai vältellä. Kun Ahomyrsky saapui järven rantaan, häntä tervehti kovaääninen, suurten valkoisten lintujen kiljunta. Hän ei ollut nähnyt niitä ennen, mutta päätteli niiden olevan juuri niitä lokkeja, joista Katajanmarja oli puhunut, sillä kiviröykkiöllä seisoskelevasta parvesta monella oli kala suussa. Yhtäkkiä Ahomyrsky tajusi, ettei hänellä ollut hajuakaan, miten veden yllä liikkuvaa lintua pitäisi metsästää; linnut, joita Varjoklaani tyypillisesti metsästi, istuskelivat puissa ja etsivät maasta matoja, mutta nämä eivät niinkään liikkuneet maalla. Nuoren soturin karvat nousivat pystyyn, kun hän kokeili käpälällään jäistä vettä. Uivatko Jokiklaanin kissat todella jossakin niin kylmässä?!
”Ehkä minun pitää pyytää jotakin Jokiklaanin soturia uimaopettajaksi seuraavassa kokoontumisessa…” kolli mutisi itsekseen ja käänsi katseensa takaisin veden yllä kiljuviin lintuihin. Hän ärähti hiljaa ja jännitti lihaksensa.
”Syteen tai saveen…”
Ahomyrsky molskahti veteen. Se oli hyytävän kylmää, mutta siinä kohdin oli tarpeeksi matalaa siihen, että tassut pysyivät pohjassa. Hän työnsi päänsä veden alle arvioidakseen, kuinka pitkään kykeni pidättää henkeään. Vesi oli vielä talven jäljeltä kirkasta, joten Ahomyrsky näki juuri ja juuri veteen tottumattomilla silmillään, missä pohja meni. Hyvin pian hän joutui nostaa päänsä takaisin pinnalle haukkoakseen henkeään, mutta nyt hänellä oli jonkinlainen suunnitelma; hän työntäisi päänsä vielä pari kertaa veden alle nähdäkseen, missä kohdin oli matalikkoa ja totutellakseen hyytävään veteen kasvoillaan ja lähti sitten rämpimään mutaista järvenpohjaa pitkin lähimmälle kivelle. Ei kulunut kauaa, ennen kuin veden syvyys ylitti kollin korkeuden, ja silloin hän sukelsi. Hän ei edes yrittänyt uimista, vaan työnsi itseään eteenpäin pohjaa pitkin. Se oli hyvin tunnettu tekniikka vastavirrassa kulkemiseen, mutta nuori Varjoklaanin soturi ei ollut siitä tietoinen. Hän seurasi vain vaistojaan. Pian kolli saikin selville arvioineensa rannan ja lähimmän matalikon etäisyyden väärin, kun hengen pidättäminen alkoi käydä vaikeaksi, eikä pää vieläkään yltänyt pinnan ylle.
*Mitä ihmettä…?*
Keltainen soturi joutui nyt viedä kestävyytensä äärimmilleen rämpiessään veden alla pystyen vain toivoa pääsevänsä pian matalikolle. Hän olisi voinut yrittää ponnistaa pinnalle, mutta se olisi taatusti pelästyttänyt hänen tavoittelemansa lokit, eikä hän halunnut epäonnistua. Vasta loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen hän pääsi määränpäähänsä – terävään kivikkoon, jonka itäinen puoli oli täysin piilossa lännestä katsottuna – ja polkaisi pohjaa niin, että sai varmasti päänsä pinnalle. Ensihenkäys tuntui kivuliaalta, mutta samalla niin helpottavalta. Kolli jäi hetkeksi vain seisomaan paikalleen ja tasaamaan hengitystään.
*Jestas, olin vähällä kuolla!*
Aiemmin Ahomyrsky oli ollut varma suunnitelmansa pätevyydestä, mutta nyt hän epäröi. Pääsisikö hän todella järven keskellä kiljuvien lintujen luo ja sieltä takaisin ehjänä? Kolli pudisti päätään. Kokeiltava oli, hän ei sentään ollut pelkuri. Soturi sukelsi uudelleen, tehostaen tällä kertaa nopeuttaan jännittämällä takajalkansa kiviä vasten ja ikään kuin laukaisten itsensä matkaan nopealla työnnöllä. Nopeampi vauhti oli vain hyvin hetkellinen veden tiheyden takia, mutta se auttoi soturia silti pääsemään seuraavaan määränpäähänsä hukkumatta. Kun Ahomyrsky saapui seuraavalle matalikolle, hän oli edennyt noin kolmasosan matkastaan. Hän työnsi päänsä taas veden alle, mutta se, mitä hän näki sen tehtyään, nosti hänen jokaisen karvansa pystyyn; matalikkoja ei enää ollut. Järvi ainoastaan syveni siitä pisteestä eteenpäin. Paniikki nousi kollin kurkkuun. Hänhän hukkuisi, jos hän yrittäisi uida noin pitkän matkan! Sitä ei voinut edes verrata matkaan, jonka kolli joutui uida Metsopennun ja Usvapennun pelastaessaan, ja silloinkin hänellä oli ollut vaikeuksia pysyä pinnalla! Juuri sillä hetkellä jostain kaukaa kuului ääni:
”Kissan etukeho kelluu, polje takakäpälillä lujaa ja etukäpälillä pitkin vedoin pinnan alla!”
Ahomyrsky luimisti korviaan ymmällään yhtäkkisestä neuvosta ja vilkuili pelästyneenä ympärilleen. Kaukana Jokiklaanin reviirillä hän kykeni erottamaan jonkinlaisen hahmon, mutta etäisyys oli liian pitkä minkään muun näkemiseen. Koska hän ei tahtonut säikyttää lintuja, Ahomyrsky ei vastannut mitään, polkaisi vain itsensä vauhtiin ja koetti noudattaa hahmon ohjetta. Hän ei ollut varma, missä järjestyksessä hänen tulisi polkea vettä mutta arveli, että kaikkien käpälien yhtäaikainen käyttö ei ainakaan onnistuisi. Hän kokeili ensiksi polkea ensin takajaloillaan ja sitten vetää vettä etujaloillaan taaksepäin sillä takajaloillaan hän oli ottanut vauhtiakin, mutta tajusi hyvin pian huonosta etenemisvauhdista, että hänen oli tehtävä juuri toisinpäin. Hän eteni edelleen hyvin hitaasti, mutta pysyipähän ainakin pinnalla.
*Ainiin, pitkät vedot!*
Ahomyrsky alkoi kauhoa vettä pitemmältä väliltä ohjeen mukaan ja saikin pian huomata, kuinka paljon se vaikutti uintinopeuteen ja tasapainoon. Kun hän vielä lisäsi potkuihinsa enemmän kontrolloitua voimaa ja vältti venyttämästä takajalkojaan aivan taakse, uiminen alkoi sujua kuin kalalta – ainakin hänen mielestään. Hän nojasi vaistomaisesti eteenpäin, joka toi uintimuotoon vettä halkovan tuntuman.
*Tämähän on kivaa!*
Pennunkaltainen ilo nousi jo itsensä aikuistuneeksi luulleen soturin rintaan, kun hän halkoi vettä nopeammin, kuin oli koskaan voinut kuvitella pystyvänsä. Veden liike tuntui ihanalta turkilla ja nyt kolli kykeni myös nähdä auringon nousevan Tuuliklaanin vihreiden nummien takaa. Hän oli harvoin hyvällä tuulella aamuisin, mutta tästä kerrasta oli jo tullut poikkeus. Ennen kuin hän sitä edes huomasi, Ahomyrsky oli jo riittävän lähellä järven keskellä kohoavaa saarta hänen jalkojensa ottaakseen maahan. Hieman pettyneenä kolli painui matalaksi ja lähti hiipimään kohti saaren pohjoispuolta. Saari oli ehkä kolmasosan kokoinen kokoontumissaareen verrattuna, mutta se nähtävästi riitti lokeille. Linnut paistattelivat nousevan auringon valossa ja aterioivat saaren eteläisellä puolella, sillä pohjoispuolella maa kohosi, antaen niille ikään kuin suojan. Juuri siksi Ahomyrsky olikin päättänyt lähestyä niitä pohjoispuolelta; kukaan ei odottanut hyökkäystä selustasta. Maalle päästyäänkin hän piti mahdollisimman matalan asennon pysyäkseen huomaamattomana. Hän valitsi silmätikukseen toistensa sulkia hieman sivummalla sukivan pariskunnan kahdesta syystä: ne olivat omassa maailmassaan ja siten helppo tappaa kerralla, ja kaksi on aina parempi, kuin yksi. Keltainen kolli irvisti voitonriemuisena ja hyppäsi pahaa-aavistamattomien lintujen kimppuun. Hän iski hampaansa toisen kurkkuun ja läimäisi toisen maahan käpälällään, purren sen kuoliaaksi heti varmistuttuaan ensimmäisen kuolemasta. Nuori soturi ei kuitenkaan tyytynyt siihen, vaan syöksyi saman tien hätääntyneen lintuparvenlopun kimppuun. Valtava määrä suuria vesilintua räpiköi hädissään pakoon ja läimi niitä saalistavaa petoa siivillään, mutta Ahomyrsky onnistui saamaan niistä vielä yhden kiinni.
”Hah! Ette ole tainneet ikinä nähdä kissaa!” kolli huusi pakoon lentävien yksilöiden perään ja raahasi nappaamansa linnun kahden muun luokse.
”Nyt pitäisi vielä saada nämä raahattua kotiin…” kollin ajatukset keskeytyivät täysin, kun hän kuuli käpälänaskeleet takanaan. Hän kääntyi ympäri kuin potkaistuna ja valmistautui hyökkäämään vieraan kissan kimppuun.
”Rauhoitu!” mustavalkoinen kolli sanoi hieman pelästyneenä toisen aggressiivisuudesta.
”Olen se kissa, joka neuvoi sinua rannalta”, tämä selitti. Ahomyrsky rentoutui hieman, mutta pysyi silti varuillaan. Hän huomasi olevansa täynnä epävarmuutta Jokiklaanilta haisevaa kissaa kohtaan, luultavasti sotaan johtaneiden erimielisyyksien takia.
”Kiitos, mutta… mitä sinä täällä teet?” Varjoklaanin soturi kysyi epäröiden.
”Kunhan olin huolissani”
Ahomyrsky luimisti korviaan. Miksi toisen klaanin kissa olisi hänestä huolissaan? Hän ei edes tuntenut kollia nimeltä!
”En ole koskaan nähnyt ketään Jokiklaanin ulkopuolista kissaa järvessä muuten, kuin hukkumassa. Annoin sinulle neuvoja, että pääsisit takaisin rantaan, mutta uitkin tänne, joten huolestuin!”
Ahomyrsky murisi hiljaa ja tuijotti edessään seisovaa kissaa. Hän vaistosi tämänkin olevan epävarma ja hermoissaan, vaikka ulkoa päin rauhalliselta vaikuttikin.
”Olen metsällä”, vaalea kolli myöntyi kertomaan, kun toinen loi kysyvän katseen maassa makaaviin lintuihin.
”Järvi ei kuulu kenellekään, joten sen ei pitäisi olla ongelma”
Mustavalkea kissa käänsi katseensa taas keltaiseen kolliin.
”Olet kai Varjoklaanista?” tämä arveli. Ahomyrsky vastasi epävarmalla nyökkäyksellä. Hän ei olisi halunnut myöntää sitä tuntemattomalle, muttei halunnut valehdellakaan.
”Tulitko tänne asti vain lokin napataksesi…? Kai teillä riistaa omalta reviiriltäkin löytyy?”
Ahomyrsky irvisti.
”Tulin. En aio sitoa itseäni vain yhdenlaisen riistan pyydystykseen”, hän vastasi napakasti.
”Kuten jo sanoin, järvi ei kuulu teille”
”…minun nimeni on Korppivarjo”, Jokiklaanin kissa esittäytyi yllättäen.
”En tullut tänne siksi, että saisin häätää sinut. Luulin sanoneeni sen jo, mutta näytät edelleen siltä, kuin edessäsi seisoisi mäyrä”
Korppivarjon kommentti havahdutti Ahomyrskyn yhtäkkiseen selkäkipuun. Hän oli kuin vaistonvaraisesti kyyristynyt valmiiksi puolustamaan itseään ja pörhistänyt lyhyen turkkinsa.
”No anteeksi nyt vain, etten hypi innosta vihollissoturin tavatessani”, mustajalkainen kolli tuhahti, siirtyen hieman sivummalle korjatakseen asentoaan. Korppivarjo pudisti päätään pettyneen näköisenä.
”Te varjoklaanilaiset todellakin olette epäystävällisiä”
Ahomyrsky pyöräytti silmiään ja poimi nappaamansa linnut hampaisiinsa.
”Jos sinulla ei ole mitään tärkeää sanottavaa, niin lähdenkin tästä. Minulla on parempaakin tekemistä, kuin rupatella kalanhajuisten karvamatojen kanssa”, sen sanottuaan hoikka soturi hyppäsi välittömästi takaisin veteen ja lähti uimaan kohti rantaa, jolta oli alun perin lähtenyt matkaan. Tumma Jokiklaanin soturi jäi hetkeksi äimistyneenä tuijottamaan saarelta, ennen kuin suuntasi tuhahtaen kohti oman klaaninsa reviiriä.

// Augh vihdoin kirjotin jotain xd intoo ei oikeen oo ollu, ni sori ku vhä tönkköä tavaraa :D

Tiikerituli - kahdestoista luku

Tiikerituli pakotti itsensä katsomaan isänsä sinisiin silmiin, vaikka se teki hyvin kipeää.
”Nämä ovat sitten hyvästit..?” vaaleanruskea kissa naukui hiljaa. Jokiväre kosketti nenällään Tiikeritulen poskea .
”Tiedät, etten haluaisi tätä. Tajuan nyt, että olisi pitänyt ottaa vakavasti se mitä kerroit Leijonahampaasta. Hyvästi, Tiikerituli. Pidä huolta itsestäsi, niin minä pidän huolen siitä, että kaikki saavat vielä tietää sinun olevan syytön”, tumma kissa sanoi. Sitten Jokiväre kääntyi. Varapäällikkö lähti pois. Se ei tuntunut todelliselta, mutta totta se oli. Tiikerituli lähti kävelemään hitaasti kohti tuntemattomia maita. Maita, joilla kovin moni klaanikissa ei ollut käynyt. Mutta Tiikerituli ei ollut enää klaanikissa. Hän oli luopio. Luopio Leijonahampaan kunnianhimon takia. Kolli pysähtyi äkillisesti. Tämä puristi multaista maata kynsillään, luvaten kostavansa Leijonahampaalle. Myös itsensä, mutta suurimmaksi osaksi Rastaslennolle. Sen hän oli velkaa. Kuten Jokiväre oli sanonut, kaikkien kissojen piti saada tietää totuuden Leijonahampaasta. Jos naaraan vain saisi näyttämään todellisen karvansa… mutta ei vielä. Tiikerituli odottaisi. Hän olisi valmis odottamaan lukuisia kuita, kunnes Leijonahammas ei aavistaisi mitään. Ja kolli voisi sitten saada kostonsa. Piti vain toivoa, että Leijonahammas ei tekisi Jokiväreelle mitään, mutta Tiikerituli pitäisi huolen ettei niin kävisi. Ja Leijonahammas ei ollut tyhmä. Myös Leijonahammas varmasti odottaisi.


Kolli oli kulkenut pitkän matkan. Oli alkanut satamaan ja ukkonen jyrähteli jossain. Tuuli riepotti puiden oksia ja lehtiä ja sai yhdessä sateen kanssa Tiikeritulen turkin liimautumaan kiinni kylkiin tehden hänestä pienemmän näköisen. Edessä näkyi kaksijalkala, josta tulisi todennäköisesti paikka missä kolli nukkuisi ainakin tämän yön. Kotikisuksi hän ei rupeaisi, mutta ruuan etsiminen saattaisi olla helpompaa siellä. Myrsky tuntui tulevan koko ajan kohti. Pian näkyi salamoja ja ukkonen jyrähteli oikein kunnolla. Tiikerituli pisti vauhtia askeleihinsa, mutta päästessään kaksijalkalaan hän ei ollenkaan tiennyt, mihin mennä. Kulmikkaat pesät olivat luonnottoman näköisiä ja suurin osa harmaita. Kasvillisuutta ei ollut juurikaan, paitsi kaksijalkojen aidatuilla pihoilla. Suojaan pääseminen olisi nyt tärkein juttu, mutta täällä ei ollut mitään, ja Tiikerituli ei oikeastaan osannut enää takaisin. Kaikki näytti samalta. Kolli näki yhden puun, jonka alle hän lyyhistyi. Se muistutti häntä Varjoklaanin reviiristä. Tämä yritti painaa silmänsä kiinni, mutta ukkonen tuntui pelottavalta. Se oli aivan päällä, ja satoi kaatamalla. Hetken kuluttua kulmikkaiden pesien takaa astui kissa, joka oli kaunis, tummanharmaa naaras. Jotenkin tämä muistutti Tiikeritulta Rastaslennosta, koska naaraalla oli kaulassa valkoinen läiskä ja oli pohjaväriltään lähes samanvärinen, paitsi harmaa oli lämpimämmän sävyistä. Tämän turkkia pitkin kulki raitoja ja pilkkuja jotka ikään kuin sekoittuivat yhteen.
”Ylös sieltä, muukalainen! Etkö oikeasti tiedä, että sinun ei pitäisi olla ukkosella puun alla?” vieras kissa huudahti. Tiikerituli nousi hitaasti istumaan ja sitten seisomaan ja loikki tämän luo.
”Ku-Kuka olet?” vaaleanruskea kolli henkäisi.
”Esittelyt sikseen! Seuraa, tai saatat kuolla”, tämä sanoi ja lähti juoksemaan täysiä. Hetkisen matkan päässä Tiikerituli saattoi erottaa rikkinäisen kaksijalanpesän seinät, jotka olivat puoliksi hajallaan. Tummanharmaa naaras loikkasi sisään pesään ja sitten pysähtyi läähättämään. Tiikerituli meni perässä.
”Voisitko nyt esitellä itsesi?” kolli murahti potkaistessaan pikkukiveä joka lojui lattialla.
”Jupiter. Entä sinä? Ja mitä muukalainen tekee täällä?” Jupiteriksi esittäytynyt naaras kysyi ja ketterästi kääntyi katsomaan Tiikeritulen naamaa. Tuo tuli niin lähelle, että heidän viiksensä koskettivat ja kolli kykeni tuntemaan naaraan hengityksen.
”Tiikerituli.”
”Kummallinen nimi. Mikäs sinut tänne tuo?” Jupiter kysyi epäileväisen näköisenä.
”Pitkä tarina.”
”Siinä tapauksessa… seuraa. Saat kertoa muillekin.”
”Muillekin?” Tiikerituli kysyi hämmästyneenä. Jupiter ei vastannut vaan käveli alas jonkun näköisiä puita pitkin, jotka oltiin aseteltu varmasti juuri sitä varten, että alas pääsisi. Siellä odotti kolme kissaa. Yksi kolli ja kaksi naarasta. Kolli näytti todella nuorelta, tuskin oppilaan ikäiseltä.
”Tiikerituli, tuo harmaa naaras on Sora, siskoni. Ja tuo on Soran pentu, Kipinä. Ruskehtava naaras on Utu, hän oli lemmikkikissa mutta ne kaksijalat hylkäsivät hänet”, Jupiter esitteli.
”Tässä on Tiikerituli”, naaras tokaisi lopuksi.
”Mikä on lemmikkikissa?” vaaleanruskea kolli kysyi.
”Öö, kaksijalkojen kissa” Jupiter selitti.
”Niin kuin kotikisu, vai?” Tiikerituli varmisti.
”Juuri niin”, tämä vahvisti. ”Nyt voitkin sitten kertoa tarinasi.” Tiikerituli pörhisti hiukan karvojaan. Hän ei tahtonut muistella sitä uudestaan.
”Jupiter, etkö näe että hän ei tahdo varmaan puhua siitä vielä? Annetaan hetken aikaa levätä. Tiikerituli näyttää väsyneeltä”, Sora sanoi asettaen häntänsä Jupiterin selän päälle. Tummanharmaa naaras nyökkäsi hitaasti.
”Jos sinun on nälkä, tuolla perällä on saalista”, Utu nyökkäsi kohti kasaa, jossa oli lintu, kaksi hiirtä ja myyrä. Tiikeritulen oli hyvin nälkä, mutta hän ei viitsinyt viedä heiltä ruokaa.



Muutaman päivän kuluttua Tiikerituli oli päätynyt jäämään tapaamiensa kissojen luo ja auttanut heitä saalistamaan. Nyt hän tiesi, mitä oli tehtävä.
”Kuulkaas, taidan kertoa teille nyt tarinani siitä, miksi olen täällä”, kolli naukui hiljaa. Jupiterin silmät kiiluivat kiinnostuneena.
”Kerro sitten”, tummanharmaa naaras tokaisi yhä tuijottaen Tiikeritulta tummansinisillä silmillään.
”No, minulla oli ystävä nimeltä Rastaslento. Rastaslentoa koulutti Leijonhammas-niminen kissa, joka juoni jotain kulkukissojen kanssa. Kun minä ja Rastaslento olimme vartiossa, hän…” raidallinen kolli ei oikein saanut sanottua sitä, mutta pakotti äänensä pysymään rauhallisena.
”Hän katosi. Aamulla Leijonahammas toi hänen ruumiinsa leiriin ja syytti minua murhasta, vaikka se oli hänen syytään”, Tiikerituli jatkoi hetkisen kuluttua. Vaikka totuuden kertominen tekikin kipeää, hän tiesi sen olevan paras vaihtoehto.
”Tuota en aivan odottanut…” Jupiter tokaisi parin silmänräpäyksen kuluttua.
”Enkä minä”, Sora naukui. Sitten naaras huokaisi syvään.
”Minä ehkä saattaisin pystyä auttamaan sinua.” Tiikerituli katsoi kysyvästi Jupiterin siskoa. Miten joku erakko nyt pystyisi muka auttamaan häntä?

Osa 3

Tummatassu marssi leiriin rehvakkaasti ja kuono pystyssä. Hän oli saanut ensimmäisen saaliinsa. Se oli pieni, ruskea hiiri ja sen turkki oli verinen Tummatassun kömpelön tapon jälkeen. Se ei haitannut. Tummatassu kiiruhti askeliaan korkeiden puiden välissä, eikä malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Unikkotassulle. Samassa hänen jalkaansa osui juurenkäppyrä ja hän suistui nenälleen lehtimultaiseen maahan.
“Se näytti hauskalta!” Pisarahenkäys naukui viikset väristen.
“Huoh!” Tummatassu nousi ylös ja tajusi lintujen alkaneen laulaa, aivan kuin ne olisivat pilkanneet häntä. Hän nappasi hiiren suuhunsa ja yritti jatkaa yhtä rehvakkaan näköisenä.

Leirissä oli hiljaista ja vain klaaninvanhimmat istuivat aukiolla ruokailemassa. Tummatassu lähti loikkimaan kohti Lehväpilveä toivoen, että tuo voisi kertoa emosta.
“Hei! Lehväpilvi!” Hän naukui, mutta vanhus vain käänsi katseensa tuoresaaliisensa. Tummatassun pää nuokahti ja hän tassutti pettyneenä tuoresaaliskasalle.
“Hei! Piristy nyt!” Pisarahenkäys naukaisi ja pukkasi oppilastaan lapaan.
“Mennään myöhemmin taisteluharjoituksiin Unikkotassun ja Tihkuviiksen kanssa!” Tummatassu hymähti.
“Kiitos, taidan mennä lepäämään odottaessani”, hän lähti jo tassuttamaan kohti pesää, kun kuuli iloisia ääniä ja näki Unikkotassun harmaan turkin ilmestyvän sisälle yhdessä Säihkytassun tummanharmaan kanssa. Hän oli jo jatkamassa matkaa masentuneena, kun Unikkotassu huomasi hänet ja viittoi häntä tulemaan luokseen. Tummatassu huokaisi ja kääntyi ystäväänsä päin.
“Tule tänne Tummatassu!” Unikkotassu huusi.
Kun Tummatassu pääsi Unikkotassun luokse, oli Säihkytassu jo lähtenyt kohti tuoresaaliskasaa.
“Minä pääsin rajapartioon, entä sinä?” Unikkotassu kysyi innoissaan.
“Olin saalistamassa hylätyllä kaksijalanpesällä! Ja arvaa mitä? Sain HIIREN!” Tummatassu huusi ja hyppi ympäriinsä.
“Mahtavaa! Tihkuviiksi kertoi, että menemme taisteluharjoituksiin tänään illemmalla!” Unikkotassu sanoi innoissaan.
“Niin! Opimme taistelemaan!” Tummatassu vinkui innoissaan. Hänen sydäntään lämmitti se, että Unikkotassu ei ollutkaan vaihtanut häntä Säihkytassuun, niin kuin hän oli luullut.

Oli jo paljon yli aurinkohuipun, kun Tummatassu, Unikkotassu, Pisarahenkäys ja Tihkuviiksi tassuttivat kohti harjoitusaukiota. Linnut visersivät ja heinäsirkat sirittivät lentäessään vihreiden puiden lomassa. Sinisestä taivaasta välkkyi aina välillä osa puiden lomasta ja metsässä oli valoisaa ja turvallista. Pisarahenkäys loikki edellä ja Tihkuviiksi tuli perässä ja oppilaat kävelivät rinnakkain. Kirpeä tuuli puhalsi yli metsän ja kissojen laittaen heidän turkkinsa pörrölle.
“No niin, vihdoin perillä!” Pisarahenkäys puuskahti ja käännähti takakäpälillään kohtaamaan oppilaat.
“Eli, mitä te osaatte?” Naaras kysyi.
“Öh, emme mitään,” Tummatassu muistutti.
“Ai niin joo!” Pisarahenkäys sanoi hilpeästi.
“Testataan ensin etukäpälä iskua- ja raapaisua!” Tihkuviiksi ilmoitti tassuttaessaan hitaammin harjoitusaukiolle.
“Selvä!” Tummatassu sanoi innoissaan ja Unikkotassu hyppi ympyrää.
“Jee, jee, jee, jee!”
“Asemiin, karvapallot!” Pisarahenkäys murahti. Tummatassu otti askeleen reunempaan samalla, kun Unikkotassu siirtyi toiseen reunaan.
“Ja al-!”
“Pisarahenkäys, he eivät tiedä, mitä liikkeet ovat!” Tihkuviiksi muistutti.
“Ai, joo!” Pisarahenkäys sanoi ja siirtyi lähemmäksi Tihkuviikseä, jotta voisi näyttää liikkeet.

“Se meni hyvin!” Pisarahenkäys kehaisi, kun Tummatassu läimäytti väistöä yrittävää Unikkotassua nenään.
“AU!” Unikkotassu huudahti ja iski Tummatassu nenään käpälällään, ja lähti sitten karkuun.
“Au! VIELÄ MINÄ SINUT SAAN, SENKIN HIIRENAIVO!”

/Noni ja ideat loppu kesken/

Osa 2

Tummatassu tassutti Pisarahenkäyksen ja Tihkuviiksen perässä leiriin. Aurinko oli laskenut jo ajat sitten, tai siltä se ainakin tuntui. Jalat olivat raskaat ja silmäluomet painuivat väkisin kiinni. Nyt hän ei enää halunnut kuin syödä ja painua pesään lepäämään. Pisarahenkäys lähti heti kertomaan Häivätähdelle mahdollisesta rajan ylittämisestä ja Tummatassu lähti tassuttamaan kohti pesää, kun Lehväpilvi huusi hänen nimeään:
“Tummatassu”! Tummatassu kääntyi ja kohtasi vaaleanharmaaraidallisen klaaninvanhimman katseen. Sitten tuo huiskautti häntäänsä kutsuvasti ja osoitti pulskaa hiirtä joka oli hänen edessään. Tummatassu huokaisi ja tassutti naaraan luokse.
“Ota vähän syötävää, ja sitten voin kertoa emostasi”! Klaaninvanhin sanoi rauhallisesti.
“Emosta? Oikeasti”? Tummatassun silmät kirkastuivat ja hän kumartui nappaamaan palan hiirestä.
“En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta voin kertoa mitä tiedän”! Lehväpilvi naukui mietteliäästi.
“Hän oli hyvin nuori kuollessaan ja olen pahoillani hänestä, mutta kerron minkä tiedän”! Tummatassu otti mukavamman asennon silmät tuikkien entistäkin kirkkaammin.
“Hän oli hyvin uskollinen, aivan kuten sinä! Aivan yhtä kipakka ja töykeä”! Lehväpilvi naurahti.
“Mutta hän oli aina hankaluuksissa ja eräässä kokoontumisessa hän tapasi Jokiklaanin kollin, nimeltä Valkoaalto ja ihastui. Typerä nuori naaras”!
“He tapailivat ja Vatukkalehti alkoi odottamaan pentuja, sinua ja-”!
“Mitä sinä teet Lehväpilvi? Oppilaan täytyy mennä nukkumaan”! Häivätähden ääni kuului Tummatassun takaa.
“Ai, no hyvää yötä sitten”, naaras naukui ihmeissään.
“Ei minua väsytä”! Tummatassu huudahti ärtyneenä.
“Mene pesään, muut oppilaat tekivät sinulle makuusijan”! Häivätähti sanoi.
“En minä halua”!
“Päällikön sana on laki, painu pesään nukkumaan”! Päällikkö sanoi vaarallisesti ja Tummatassu joutui luikkimaan häntä koipien välissä sisälle.
*Mitä ihmettä Häivätähti oikein suuttui*? Tummatassu kysyi mielessään. Hän näki Unikkotassun silmien välähtävän pimeässä ja puuskahti rasittuneesti. Tummatassu hiipi väistellen muiden oppilaiden häntiä, ystävänsä luo ja valahti tyhjälle makuusijalleen tuon viereen.
“Mikä nyt”? Tuo kysyi kuiskaten.
“Lehväpilvi oli juuri kertomassa emostani, kun Häivätähti tuli ja suuttui”!
“Kiintoisaa”!
“Ethän sinä edes kuuntele minua”! Tummatassu vaikersi niin lujaa, että viereisellä makuusijalla makaavan Kultatassun korvat siirtyilivät hermostuneina.
“No, hän kertoi, että Vatukkalehti ihastui Jokiklaanin kolliin, Valkoaaltoon”!
“Eli oletko puoliverinen”? Unikkotassu kysyi silmät ammollaan.
“Niin, luulisin, että Häivätähti ei halua minun tietävän”!

“Tummatassu, on aika herätä”! Kuului Pisarahenkäyksen ääni ja esti Tummatassua nappaamasta unihiiren. Hän kapusi vaikeasti pystyyn ja näki aamun kelmeän valon ja aisti lehtisateen viileyden ulkona.
“Mitä nyt”? Hän kysyi huomatessaan, että Unikkotassu nukkui vielä tuhisten hänen vierellään.
“Harjoittelemme saalistusta näin aamulla, että heräät”! Pisarahenkäys naurahti *mrauh *
“Herään heti, kun edes astun ulos”! Tummatassu mutisi tassuttaessaan ulos pesästä vältellen muita oppilaita. Se oli helpompaa, kuin illalla, sillä puolet oppilaista olivat jo lähteneet ulos. Kun hän lopulta pääsi ulos lämpimästä pesästä, oli Pisarahenkäys jo sisäänkäynnillä siirtelemässä käpäliään inhoten kylmässä maassa.
“On vasta lehtisade”! Mestari mutisi hiljaa.
“Pysytköhän perässä? Tuo kysyi ja lähti loikkimaan valtavalla energialla eteenpäin. Tummarassu naurahti *Mrauh* ja lähti perään. Pisarahenkäys viiletti jo kaukana ja ainoastaan tuon häntä näkyi enää puiden välistä. Tummatassu joutui kiirehtimään askeliaan, jotta pitäisi edes hännän näköpiirissään.

Pisarahenkäys oli pysähtynyt kaksijalanpesän eteen. Tummatassu vinkaisi.
“Onkohan hyvä idea mennä sisään”? Hän kysyi kuopien maata hermostuneesti.
“Se on hylätty”!
“Ai”!
“Ja siella on aivan valtavasti hiiriä, jopa alhaalla”! Pisarahenkäys ilmoitti.
“Tuodaan riistaa koko klaanille ja Häivätähti on kiitollinen ja klaani saa paljon ruokaa”! Tummatassu pudottautui vaanimisasentoon.
“Tarvitset vielä vähän harjoitusta”! Pisarahenkäys ilmoitti terävästi.
“Et pysty askeltamaan keveästi noin”! Mestari sanoi.
“Öh, no miten sitten”? Tummatassu kysyi nousten takaisin seisomaan.
“Vatsaturkki viistää maata ja takajalat lähelle ruumistasi, etukäpälät hiukan edemmäs ja häntä suoraksi taakse”! Pisarahenkäys sanoi ja nousi huokaisten ylös. Tummatassu antoi vatsansa osua maahan ja liikkui eteempäin innokkaasti.
“Hiukan ylemmäs, vatsasi siis”!
“Näin”? Tummatassu kysyi.
“Ei sinne päinkään”!

Tummatassun niveliä kolotti, kun hän oli opetellut vaanimisasennon. Se oli todella haastava ja aurinko oli jo aika korkealla kun he vihdoin kävelivät sisään hylättyyn kaksijalanpesään. Olkien, vanhan puun ja hiirien haju täytti Tummatassun sieraimet heti.
“Menen ylemmäs, jää sinä tähän alas”! Pisarahenkäys ilmoitti ja loikki jotain pölkkyä pitkin ylemmäs. Tummatassu värähti ajatellessaan tippumista niiltä, mutta ravisteli sitten itsensä ja asettui vaanimisasentoon vääntäen takajalat alleen, jotta saisi loikkaan vauhtia.
Siinä se oli, hänen ensimmäinen saaliinsa! Se istui aivan olkikasan vieressä ja nakersi jotakin. Tummatassu siirsi etukäpäläänsä maassa viistäen sitä hiekassa ja siirsi sitten toista. Ensimmäinen takakäpälä, ja sitten toinen, vielä muutamia askelia ja- Hiiri nosti päänsä ja katsahti Tummatassuun kauhistuneena, sitten se kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.
“Hiirenpapanat”! Hän manasi ja samassa tunsi päällensä tippuvan jotain. Ylemmältä tasanteelta oli tippunut olkia suoraan hänen niskaansa.
“Auts”!

/Uhh unohin edellisestä osasta että se on osa 1/Ja noni miks en osaa kirjoittaa mitään kiinnostavaa/

“Tummatassu! Unikkotassu! Tummatassu! Unikkotassu!” Klaani huusi kovaan ääneen ja Tummatassu kuunteli huutoja rintaansa röyhistäen. Hän ja hänen paras ystävänsä Unikkotassu olivat juuri päässeet oppilaiksi pitkän odotuksen jälkeen. Saman ajan joutuivat kaikki muutkin odottamaan, mutta se ei muuttanut ajan kulkua. Tummatassu näki hänen uuden mestarinsa Pisarahenkäyksen tuuhean, valkoisen turkin klaanitovereiden joukossa puikkelehtivan kaksikkoa päin. Unikkotassun mestari Tihkuviiksi oli tulossa huomattavasti rauhallisemmin perässä.
“En jaksa olla enää hiljaa”! Unikkotassu naukui potkaisten maassa olevaa pikkukiveä.
“HALUAN ULOS”! Naaras mourusi kovaan ääneen.
“Huomaan, ole hiljaa! Mestarit tulevat, tehdään hyvä vaikutus”!
“Luulisin, että koko leirissä ei ole yhtäkään kissaa, joka ei kuullut tuota”! Pisarahenkäys tuhahti räpäyttäen silmoiään hyväntahtoisesti.
“Niin, ja sovimme Tihkuviiksen kanssa, että lähdemme heti rajoille”, Naaras sanoi hiljaisemmalla äänellä.
“Ja Tihkuviiksi odottaa”!
Tummatassu antoi periksi käytöstavoille ja loikki Unikkotassun kanssa samaa matkaa Tihkuviiksen luokse uloskäynnille.
“Oletteko valmiita”? Kolli kysyi syvällä äänellään.
“En ole koskaan ollut valmiimpi”! Unikkotassu hyppelehti ilmaan.
“Samoin”! Tummatassu vinkui innoissaan.
“En malta odottaa, että pääsen ulos leiristä”!
“Voi kuule, tiedän tunteen”! Pisarahenkäys luimisteli korviaan.
“Mitä tarkoitat”?
“Mennään”! Pisarahenkäys huiskautti häntäänsä vähättelevästi ja jatkoi nopeaa loikkimistaan ulos leiristä.
“Hullu”, Unikkotassu muotoili sanat huulillaan. Tummatassu nyökkäsi ja irvisti lähtiessään mestarinsa perään.

“Yök! Mikä tämä haju on”? Tummatassu marmatti.
“Ja miksi ihmeessä se on näin mätä”? Unikkotassu jatkoi ja nyrpisti nenäänsä.
“Varjoklaani, tiedän, olen aina ihmetellyt samaa”! Pisarahenkäys sanoi ja osoitti jotain monista pensaista:
“Tuo on rajalla”!
“Luuletko, että pystyn muistamaan tuon”? Tummatassu kysyi silmät pyöreinä.
“Voi kuule, se on aivan helppoa, nuuhkaise”! Tihkuviiksi sanoi hyväntahtoisesti ja näytti mallia. Unikkotassu teki ensin perässä ja näytti joltain tähtiklaania tarkkailevalta parantajalta, kunnes kompastui käpäliinsä ja kaatui suoraan pensaan eteen.
“No niin, nyt ainakin on joku havaittava merkki”! Tummatassu sanoi nyökäten kohti Unikkotassun muotoista koloa lehtimullassa.
“Meidän täytyy kiirehtiä Tuuliklaanin rajalle, että ehdimme ennen pimeää”! Tihkuviiksi muistutti ja lähti ensimmäisenä kulkemaan. Unikkotassu syöksyi mestarinsa perään, mutta Tummatassu jäi odottamaan nenä rajassa kulkevaa Pisarahenkäystä.
“Mitä sinä teet”? Hän kysyi kallistaen päätään.
“Taidan haistaa Varjoklaanin ylittäneen rajan, mutta mennään vain! Kerron vain sitten Häivätähdelle”, Pisarahenkäys mutisi itsekseen viimeisen lauseen.

/Erittäin tylsä ja silleen mutta yritän saada kirjotettua pian lisää ja pidemmän/

käyn töissä ja sit nukun