Osa 3 - Iloitseminen on tärkeää

Partioiminen oli Kuisketassusta virkistävää, erityisesti aamuisin. Pääsi venyttämään lihaksia ja vähän rauhoittumaan ennen päivän alkua. Herääminen oli tietysi vaikeaa, mutta kermanvalkea naaras ei valittanut koskaan. Sitä paitsi, hän virkistyi todella nopeasti, kunhan vain pääsisi liikkeelle ja ylös sulkaisesta sammalpedistään.
Hallatähti oli hyvä mestari, hän opetti paljon ja hyvin. Hänellä oli ymmärrystä oppilastaan kohtaan sellaisella tasolla, jota Kuisketassu ei ymmärtänyt. Hallatähti osasi vastata hänelle niin hyvin ja hän lohdutti jopa silloin, kun Kuisketassu ei edes näyttänyt tunnetilaansa.
Suuri valkoinen kolli asteli partion etunenässä paksu turkki hulmuten hennossa tuulenvireessä. Kuisketassun turkki oli paljon lyhyempi ja hänen ruumiinrakenteensa näkyi selkästi. Hänen turkkinsa kiilsi auringossa ja näytti hyvinhoidetulta. Eipä sitä tarvinnut edes kamalasti hoitaa eikä puhdistaa, olihan naaraan turkki niin lyhyt.
Pakkanen paukkui ja puut natisivat lehtikadon kylmyydestä. Lumivaippa oli paksuuntunut yöllä, mutta lumi kantoi kissoja päällään -tai ainakin melkein. Hallatähden käpälät toisinaan upposivat lumeen ja se jos mikä kertoi kollin koosta. Hän oli metsän suurin kissa, siitä ei tarvinnut kinata. Ja Kuisketassu oli sen kerran itsekin todistanut yhdessä kokoontumisessa.
Ja tänä yönä olisi taas kokoontuminen. Hallatähden pitäisi kertoa palattuaan, ketkä kokoontumiseen lähtisivät ja Kuisketassu toivoi pääsevänsä taas mukaan.
”Taitaa eräs painaa vähän normaalia enemmän”, Varjolintu vitsaili, kun Hallatähden käpälät upposivat syvälle lumeen ja päällikkö ärähti kavutessaan ylös.
”Ei tässä ole mitään hauskaa, Varjolintu”, Ahmakäpälä murisi toiselle soturille ja asetti itsensä hänen eteensä. ”Ja väitätkö sinä, että päällikkömme olisi mukamas hyvinsyönyt? Kokeillaanko?”
”Rauhassa nyt, molemmat”, Hallatähti naukaisi kahdelle kollille, mutta vilkaisi terävästi Varjolintua. ”Ellet halua kokeilla onneasi.”
”En tietenkään”, Varjolintu nuolaisi huuliaan hermostuneena. ”Anteeksi.”
”Älä toista sitten tätä mokaasi”, Ahmakäpälä siristi silmiään varoittavasti ja asteli Hallatähden ohitse häntä heiluen vihaisesti. ”Menemmekö merkitsemään Tuuliklaanin rajan?”
”Tietysti”, Hallatähti sanoi ja ravisteli lunta varpaidensa välistä. ”Mennään.”
Kuisketassu haisteli ilmaa ja syvällä sisimmässään toivoi, että olisi nähnyt edes vilaukselta yhden tuuliklaanilaisen. Ilmassa oli laimea haju, joten partio ei varmasti enää olisi paikalla.
Rajalla oli tyhjää, mutta rajahaju oli voimakas. Se oltiin käyty merkitsemässä hetki sitten, mutta partio oli jo tiessään. Pieni pettymys varjosti Kuisketassun mieltä. Hän merkitsi rajan nopeasti ja jäi sitten odottamaan muita. Hallatähti repi lunta tassuistaan kulmat kurtussa ja Kuisketassu ei voinut pidättää pientä hymyään.
Hallatähti ei kiinnittänyt huomiota oppilaansa hymyyn, vaikka vilkaisikin nuorta naarasta. Päällikkö suoristautui ja vilkaisi kahta soturiaan, jotka mulkoilivat toisiaan hiljaa rajalla.
”Palataan leiriin”, Hallatähti ilmoitti ja asteli oppilaansa luokse. ”Kun pääsemme leiriin, vie kuningattarille syötävää. Saat sitten itsekin syödä.”
”Selvä”, Kuisketassu nyökkäsi ja hymyili. Ihan sama minkä tehtävän hän saisi, hän olisi tyytyväinen.
”Voit pitää loppupäivän vapaata, kunnes liityt Kirkasmyrskyn metsästyspartioon”, Hallatähti naukaisi ja asteli eteenpäin. ”Minulla on muuta tekemistä, mutta huomenna vien sinut taisteluharjoituksiin.”
”Käy minulle!” Kuisketassu naukaisi pirteästi ja vastasi mestarinsa hymyyn omalla hymyllään. Valkoinen päällikkö johti rajapartion takaisin leiriin ja asteli sitten kohti varapäällikköään. Kuisketassu ei jäänyt sen enempää miettimään vaan kipitti ripeästi tuoresaaliskasalle hakemaan saalista kuningattarille.
Hän oli juuri tarttumassa kyyhkyseen, kun joku iski linnun sivuun. Kuisketassu katsahti sinisillä silmillään mustavalkoista kollia ja peitti huokauksensa. Elotassu. Ei voi olla totta.
”Luuletko sinä saavasi syödä?” kolli kysyi siniset silmät välähtäen. ”Eivät oppilaat saa syödä ilman lupaa. Ja kyllä sinun se pitäisi tietää jo.”
”Minä tiedänkin”, Kuisketassu murahti, mutta nielaisi, kun mustavalkoinen kolli siristi varoittavasti silmiään. ”Olen viemässä saalista kuningattarille enkä itselleni.”
”Niin varmasti”, Pajutassu sanoi ivallisesti ja naaras asteli Kuisketassun toiselle puolelle. ”Me menemme sitten myöhemmin kolmestaan metsästämään, eikö niin?”
”Emme me”, Kuisketassu sanoi hiljaa.
”Ai mitä? Ei tuosta sinun vikinästäsi saa mitään selvää!” Pajutassu nauroi ilkeästi. Kuisketassu luimisti korviaan. Eikö Hallatähti voinut auttaa? Ei päällikkö voisi aina olla auttamassa. Voi Tähtiklaani sentään.
”En tule”, Kuisketassu sanoi kovempaa ja suoristi selkänsä, saaden ystäväkaksikon irvistämään. ”Minulle on muuta tehtävää.”
”Sinä perut ne tehtävät”, Elotassu sanoi matalalla äänellä. ”Meillä on sinulle asiaa, joka pitää puida leirin ulkopuolella.”
”Minun täytyy tosiaan nyt viedä saalista kuningattarille-” Kuisketassu sanoi, mutta hän tömähti maata vasten. Elotassu oli painanut hänet maata vasten, mutta irrotti otteensa samalla silmänräpäyksellä, kun tajusi olevansa keskellä leiriä.
Kuisketassu nousi ylös ja perääntyi kauemmas, mutta pysyi hiljaa. Antaisivat hänen jo olla.
”Elotassu!” mustavalkoisen oppilaan mestari kutsui ja kolli asteli häntä korkealla mestarinsa luokse. Pajutassu mulkaisi Kuisketassua ja asteli lopulta itsekin pois. Kuisketassu huokaisi ja asteli saaliskasan edustalle. Hän nappasi kyyhkysen ja oravan, ja kantoi ne, hieman vaivalloisesti, pentutarhaan. Kuningattaret nostivat katseensa ja heidän silmissään välähti ilo. He saisivat syötävää.
”Kiitos, Kuisketassu”, Vadelmalehti naukaisi kiitollisena ja vilkaisi Kirkaskyyhkyä. ”Haluatko jakaa tuon kyyhkysen? Tiedän, että Nopsapilvi haluaa syödä oravan.”
”En minä sitä nyt Tähtiklaanin tähden yksin jaksa!” Nopsapilvi naurahti. ”En minä niin iso ole, ainakaan vielä. Kuisketassu voi jakaa sen minun kanssani.”
”Niinkö?” Kuisketassu heilautti korviaan kysyvästi ja kuningatar nyökkäsi hymyillen. ”Kiitos!”
”Odotatko sinä pentuja, Nopsapilvi?” Kuisketassu kysyi hetken päästä. Närhitassu, Nopsapilven tytär, oli ollut jo muutaman kuun oppilas. Naaras oli kuitenkin jäänyt pentutarhaan auttamaan muita ja varmasti myös siksi, että naaras halusi lisää pentuja. Hän oli saanut vain Närhitassun Vinhaviiksen kanssa ja tietysti toiminut sijaisemona, ehkä parhaimpana mahdollisena. Närhitassu oli ollut Kuisketassun hyvä ystävä, mutta sitten hän oli muuttunut päästyään oppilaaksi eikä tullut lähellekään Kuisketassua.
”Odotan”, mustavalkoinen naaras hymyili kirkasta hymyään ja kehräsi. ”Tiesin, että huomaisit, vaikka vatsani ei ole edes iso.”
”Ai miksi?” Kuisketassu kysyi kallistaen päätään ja syödessään. ”Siis mistä arvasit, että huomaisin?”
”Minä-” naaras aloitti, mutta hiljeni, kun Kirkaskyyhky ähkäisi. Nopsapilvi nousi seisomaan ja katsoi toista kuningatarta huolestuneena. ”Kirkaskyyhky?”
”Minusta tuntuu, että pennut syntyvät!” Kirkaskyyhky sanoi henkäisten ja irvistäen. Kuisketassun silmät laajenivat. Pentuja? Nyt?
”Kuisketassu”, Nopsapilvi naukaisi oppilaalle. ”Hae Mistelisydän ja Riesatassu, pian!”
”Ky-kyllä!” Kuisketassu henkäisi ja asteli nopeasti ulos pentutarhasta. Hän suuntasi hieman epävarmasti kohti parantajan pesää. Mitä Riesatassukin nyt ajattelisi, kun hän tulisi pesään? Hän varmasti kuolisi riemusta. Kuisketassu veti syvään henkeä rohkaistaakseen itseään. Hän pystyisi tähän.
”Mistelisydän? Riesatassu?” tuntui pelottavalta sanoa parantajaoppilaan nimi. Pilkullinen, kellertävä kolli käänsi katseensa Kuisketassun. Kollin kovin välinpitämätön katse kääntyi Kuisketassuun ja Kuisketassu pidätteli puistatusta. Miksi kollin piti käyttäytyä noin?
”Onko sinulla kipuja?” Riesatassu kysyi automaattisesti ja hänen sinisissä silmissääm välähti jotain outoa. Mistä kolli osasi arvata kipuja eikä kysynyt jotain muuta kuten mikä hätänä.
”Ei minulla”, naaras selitti hiljaa, kuten aina. Häneltä lähti harvoin paljonkaan ääntä, mikä oli ihan tavallista ja tuttua kaikille. ”Kirkaskyyhkyn pennut tulevat!”
Riesatassun silmissä välähti nopeasti tietävä katse ja ymmärrys. Kolli kääntyi ympäri ja palasi pian Mistelisydämen kanssa, joka kantoi keppiä mukanaan.
Kuisketassu perääntyi heidän tieltään ja parantajakaksikko asteli suoraan päätä pentutarhaan. Parantajanaaras nyökkäsi kiitollisena Kuisketassulle ennen kuin katosi pentutarhaan. Kuisketassu hymyili, mutta huokaisi sitten. Ei kiitosta Riesatassulta, vain se sama tuttu katse. Olisi sama jos Kuisketassua ei edes olisi. Tai itse asiassa, kolli olisi varmasti paljon iloisemman näköinen. Tai jotain sinnepäin ainakin.
Kuisketassu hiipi pentutarhan edustalla ja työnsi päänsä sisään, kun parantajat olivat lähteneet. Nopsapilvi katsoi Kuisketassua ja nyökkäsi, mutta hyssytti oppilasta, jotta tämä pysyisi hiljaa.
Kirkaskyyhky oli apean näköinen ja Kuisketassu luimisti korviaan. Mistelisydänkin oli näyttänyt jotenkin pahoillaan olevalta.
”Kaksi hänen pennuistaan kuoli”, Nopsapilvi kuiskasi oppilaan korvaan hiljaa. ”Kaksi pentua selvisi. Yksi kolli ja yksi naaras.”
Kuisketassu nyökkäsi ja kurotti katsettaan kohti pentuja, jotka imivät Kirkaskyyhkystä maitoa. Toinen oli raidallinen, pohjaväriltään valkoinen ja toinen, kolli, oli harmaa, jossa oli tummemman harmaita läiskiä. Kuisketassu hymyili. Kaksi pentua sentään, vaikka suru oli varmasti sietämätön. Ei kukaan haluaisi menettää omia pentujaan näin pian. Mutta tärkeää olisi iloita niistä hetkistä joita saisi eikä antaa surun vaikuttaa liian kauan.

4. osa

Tarinatassu katsoi, kun Pilvitassu asteli syvemmälle oman reviirinsä syövereihin. Yksi niistä kissoista, jotka eivät huolehtineet hänestä hänen silmiensä takia. Tai puhuneet niistä. Näkyviiksi vieläkin härnäsi häntä, vaikka piilossa muilta. Ja Pilvitassu osasi lohduttaa ja auttaa luottamaan Tähtiklaaniin.
Ehkä Valhetassussa oli jotain erityistä, jotain muutakin. Hän oli ollut hereillä, mutta miten hän olisi voinut kuulla hyökkääjät ennen yövartijaa? Tarinatassu pohti ja mietti. Ehkä Valhetassulle oli annettu jotakin, jotakin erityistä.
”Tarinatassu!” Heinätähden ääni herätti nuoren oppilaan ajatuksistaan. Valkoinen päällikkö asteli puiden lomasta oppilaansa luokse ja katsoi Tuuliklaanin rajan puolelle. ”Siinähän sinä olet. Jäit jälkeen.”
”Anteeksi”, Tarinatassu naukaisi ja luimisti korviaan. ”Merkitsin rajan täältä alempaa.”
”Ei se mitään”, Heinätähti sanoi huvittuneena. ”Tule. Opetan sinulle, miten napataan lintuja.”
”Selvä”, Tarinatassu nyökkäsi ja seurasi mestariaan takaisin puiden lomaan. Hän kuitenkin vilkaisi vielä taakseen ja mietti, millaista olisi juosta nummilla.

”Kulje linnun takana ja seuraa sen liikkeitä”, Heinätähti ohjeisti. ”Jos se huomaa sinut, se lähtee lentoon.”
”Sitten pitää loikata korkealle ja yrittää lyödä se alas?” Tarinatassu arvasi ja Heinätähti nyökkäsi tyytyväisenä. Tarinatassu osasi paljon, vaikka olikin nuori. Hän toimi mielikuvituksensa varassa, joten ei tällaisten asioiden kanssa ollut mitään ongelmaa, ainakaan useimmiten.
”Haluatko kokeilla?” Heinätähti kysyi virnistäen ja katsoi pienen kukkulan laelta alas. Yksi mustarastas oli asettunut maahan, keräämään siemeniä, jotka orava oli siihen aikaisemmin tiputtanut. Tarinatassu nyökkäsi ja lähti hiipimään keho matalana kohti lintua, joka söi hyppien siementen vierellä. Toisinaan Tarinatassu pysähtyi ja sulautui lumen sekaan valkoisen turkkinsa ansiosta. Lintu välillä katseli varuillaam ympärilleen, mutta koska se katsoi aina hätäisesti se ei tajunnut erottaa Tarinatassia lumen seasta.
Tarinatassu oli muutaman hännänmitan päässä linnusta, kun se pysähtyi. Tarinatassu loikkasi samalla silmänrpäyksellä linnun kimppuun ja upotti kyntensä sen sulkapeitteeseen. Lintu rääkäisi ja yritti nousta lentoon, mutta Tarinatassulla oli kynnet sen siivessä ja kyljessä. Nopeaa tappopurema ja lintu valahti veltoksi. Tarinatassi tunsi ylpeyttä. Hän oli saanut linnun kiinni.
Heinätähti asteli piilostaan ja kehui oppilastaan. Hän oli onnistunut todella hyvin ja saanut vaikean saaliin kiinni, näin tuorena oppilaana.
Tarinatassu kantoi saamansa saaliin leiriin ja vei sen tuoresaaliskasalle, jolle oli alkanut taas tulla lisää saalista, niin paljon kuin lehtikadon aikana tuli saalista. Heinätähti laski saamansa oravan kasaan Tarinatassun linnun viereen ja katseli sitten ympärilleen, mietteliäänä. Ehkä hän mietti Tarinatassulle tehtävää tai sitten hän mietti, mitä itse tekisi. Tai ehkä hän huomasi jotakin erilaista.
”Tarinatassu”, Heinätähti naukaisi ja Tarinatassu vaihtoi asentoa, valmiina kuulemaan uuden tehtävänsä. ”Pidä vapaata. Haen sinut myöhemmin metsästyspartioon. Saat myös syödä.”
Tarinatassu ei voinut väittää olevansa pettynyt, sillä ei ollut. Hän saisi levähtää, selvittää ajatuksiaan- Hetkinen! Hän voisi mennä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita!
Klaaninvanhimpien pesässä oli nykyään hieman tilavampaa, mutta Tarinatassun oloa se ei parantanut. Hänestä oli ikävää, että Yönkajon lauma oli hyökännyt vanhojen kissojen kimppuun.
Oravaliito oli ensimmäinen, joka huomasi Tarinatassun. Vatukkakynnen katse kirkastui, kun Tarintassu astui pesään. Lehväpilvi tervehti äänekkäästi oppilasta ja otti paremman asennon.
Kaikki kolme tiesivät, että Tarinatassu rakasti heidän seuraansa ja että valkoharmaa oppilas jaksaisi kuunnella heidän juttujaan vuodenaikojen läpi.
”Nuori Tarinatassu”, ruskea kolli tervehti ja Tarinatassu hymyili klaaninvanhimmalle. ”Oletan, että olet tullut taas kuuntelemaan tarinoitamme?”
”Tietysti”, Tarinatassu nyökkäsi ja asettui istumaan kolmen vanhan kissan eteen.
”Hmm”, Lehväpilvi humisi ja nuoli huuliaan. ”Mistähän me tälla kertaa kertoisimme?”
”Miten olisi taisteluista?” Oravaliito ehdotti, vihreät silmät innostuen. Tarinatassu kuitenkin värähti. Hän ei haluaisi kuulla tarinoita yhdestäkään taistelusta, varsinkaan juuri tapahtuneen taistelun jälkeen.
”Ei kiitos”, Tarinatassu irvisti ja huomasi Oravaliidon siristäen silmiään, mutta ei tuomiten. ”Tiedättekö jotain legendoja? Legendoja kauan sitten eläneistä kissoista, niin kuin Tuuli-kissasta ja niin edelleen?”
”Hmm tiedän vain Vesi, Tuuli, Tuli ja Maa kissoista”, Vatukkakynsi myönsi hieman nolona. ”Tiedän, että heitä on rutkasti enemmän. Lehväpilvi, tiedätkö sinä?”
”Voi kuule”, Lehväpilvi virnisti leikkisästi. ”Minä tiedän melkein kaikki.”
”Oikeasti?” Oravaliito ihmetteli epäuskoisena. ”Mikset sinä ole meille kertonut?”
”Eivät oppilaat tai pennut ole kyselleet niistä”, juovikas naaras kohautti lapojaan. ”Mutta nyt Tarinatassun kysyi. Haluaisitko kuulla legendan… kissasta nimeltä Tähti?”
Tarintassun korvat höristyivät. Kissasta nimeltä Tähti? Mitä hän oli tehnyt elämässää?
”Toki!” Tarinatassu sanoi innostuen ja otti paremman asennon. Hän katsoi Lehväpilveä odottavasti, mutta antoi naaraalle aikaa kerätä sanojaan.
”Tähti oli pieni pentu, niin muistelisin”, Lehväpilvi kertoi ja värisytti viiksiään. ”Hänellä oli neljä sisarusta, mutta kaikki syntyivät kuolleina. Tähti sai nimensä, koska eräs naaras piti häntä erityisenä. Tähdellä oli hyvin kirjava turkki; siinä oli oranssia, mustaa ja valkoista. Mutta mikä hänen ulkonäössään oli vielä erikoisempaa, olivat hänen hopean väriset silmänsä. Se kimalsivat kuin tähdet ja olivat kirkkaat.”
”Hmm”, Vatukkakynsi hymähti. ”Olen kuullut jotakin tästä tarinasta.”
”Älä keskeytä, senkin jätös!” Oravaliito sihahti hiljaa ja huitaisi kumppaniaan hännällään.
”No niinm öhöm. Tähden siis löysi eräs kissa ja hän pelasti hänet. Tähti oli elossa elossa kauan ennen kuin klaanit syntyivät ja hänellä oli tassunsa pelissä siinä, että kissat alkoivat miettimään vahvemmin sitä, että kuolleet kissat olivat tähdissä. Hän myös loi niitä lisää ja luo jokaiselle kissalle oman tähden taivaalle. Hän toi tähdet kissojen lähelle.”
”Mitä muuta? Tapahtuiko hänen elämässään jotakin erikoista? Kuka se hänet pelastanut kissa oli?” Tarinatassu kysyi silmät palaen. Hän paloi halusta saada tietää.
”Tähdellä oli yhteys esi-isiin”, Lehväpilvi kertoi ovelasti. ”Hän uskoi, että kuolleet kissat muuttuivat hengiksi kuoleman jälkeen ja auttoivat. Hän myös näki henkikissojen liikkuvan heidän ympärillään, mutta vain silloin, kun henkikissan sen salli. Sanotaan, että hän oli ensimmäinen parantaja. Hän sai tietoa parantavista yrteistä kuolleilta kissoilta ja pelasti kissoja sairauksilta.”
”Oh”, Tarinatassu henkäisi ja silmät laajentuen. ”Kuka se kissa oli, joka hänet pelasti?”
”Kukaan ei tiedä”, Lehväpilvi sanoi pahoillaan. ”Hänen nimeään ei tiedetä eikä sitä, minkälainen suhde Tähdellä ja tällä kissalla oli. Kukaan ei osaa kertoa hänestä mitään, mutta joskus, kun minä olin sinun ikäisesi, joku erakko, hyvin vanha sellainen, kertoi jotain.”
”No kakista nyt ulos!” Oravaliito naurahti, mutta Tarinatassu huomasi naaraan silmien säkenöivän kärsimättömästi.
”Hän kertoi, että huhutaan tämän kissan olleen joku toinen legendojen kissa, josta ei tiedetä paljoa”, Lehväpilvi kertoi hiljaa. ”Hänen on sanottu olevan lumenvalkoinen kissa, joka vaelsi kissajoukkojen luona yhdessä Tähden kanssa.”
”Aivan valkoinen legendako?” Vatukkakynsi mietti. ”Mietin ensin kuuta, mutta eikö olisi järkevämpää, jos kuuhun liitettävä kissa olisi harmaa?”
”Todellakin”, Oravaliito nyökkäsi.
”Mitä Tähdelle tapahtui?” Tarinatassu kysyi, tassut kihelmöiden.
”Hän kuoli”, Lehväpilvi sanoi päätään kallistaen. ”Aivan kuten kaikki. Hän kuoli vanhuuteen ja siirtyi sitten Tähtiklaaniin.”
”Vau”, Oravaliito naurahti. ”Yllättävää.”
”Onkohan hän vieläkin siellä?” Tarinatassu pohti ääneen ja vilkaisi kolmea vanhaa kissaa.
”En osaa sanoa”, Lehväpilvi sanoi. ”Mutta uskon, että on.”
”Kiitos”, Tarinatassu sanoi hymyillen. ”Tulen taas niin pian kuin mahdollista kuulemaan lisää. Miettikää sillä aikaa joku todella mielenkiintoinen tarina!”
”Todellakin!” Oravaliito lupasi ovelasti. ”Ensi kerralla et meinaa pysyä turkissasi, sillä kerromme niin hätkähdyttävän tarinan!”
Tarinatassu nyökkäsi, hieman naurahtaen ja asteli sitten ulos viileään ulkoilmaan. Huurretassu asteli juuri ulos leiristä mestarinsa Tuulihännän kanssa ja Jäätassua ei näkynyt missään. Ainoat hyvät ystävät, jotka Tarinatassulla oli. Nyt hän söisi yksin, mikä tuntui inhottavalta, mutta koska nälkä kurni vatsassa, hän sivuutti inhottavat ajatuksen ja asteli tuoresaaliskasalle. Hän nappasi hiiren itselleen ja siirtyi kauemmas, oman rauhaansa. Oma rauha tuntui hyvältä. Omat ajatukset selkeäksi.
Nyt Tarinatassu oli kiitollinen, että hän sai syödä yksin. Tuntui todellakin hyvältä viettää aikaa yksin, omissa oloissaan ja nauttia ateria yksin. Hän antoi ajatustensa virraya valtoimenaan ja kyseli itseltään kysymyksiä ja vastasi niihin sitten sen perusteella, mikä tuntui järkevältä
Pilvitassu ajelehti hänen mieleensä ja Tarinatassu mietti, mikä voisi olla soturinimi kyseiselle kollille. Naaras oli ylpeä tuuliklaanilaisesta, hän tosiaan ansaitsisi soturinimensä pian. Hän oli kokenut oppilas ja saisi varmasti ihan pian soturinimensä.
Tarinatassu ajatteli Pilvitassua ja hänen elämäänsä nummilla. Miltä tuntui juosta vapaana, turkin hulmutessa tuulessa, vapaana? Sitä hän ei tietäisi, mutta kuvitteli. Hän hymyili ajatukselle.

Pilvitassu
Seitsemäs luku
Under the water we begin

Pilvitassun aamu oli alkanut hyvin. Hän oli herännyt aikaisin aamulla, niinkin aikaisin, että oli ehtinyt nähdä viimeiset tähdet, ja pienen venyttelyn jälkeen hakenut tuoresaaliskasasta hiiren aamupalakseen. Muut kissat vasta heräilivät, kun Pilvitassu lopetti syömisensä ja aloitti turkkinsa järjestelmällisen siistimisen.
Hetken päästä Kastanjaturkki - joka oli aiemmin jutellut Tuuliklaanin varapäälliikön Varissulan kanssa - tassutteli oppilaansa luokse kirjava häntä heilahtaen puolelta toiselle. Hän kantoi suussaan myyrää ja joutui laskemaan sen maahan eteensä saadakseen suunsa vapaaksi puhumista varten.
“Pilvitassu, sinut ja minut on määrätty rajapartioon yhdessä Hunajatassun ja Kipinäsydämen kanssa”, Kastajaturkki selitti ja alkoi jäystämään myyrää hampaissaan. “Meidän on määrä tarkistaa Myrskyklaanin puoleinen raja.”
Pilvitassu nyökkäsi ja suoristi selkänsä. Rajapartioon heti aamusta! Kolli tunsi energian värisevän hänen turkkiaan pitkin. “Selvä on, Kastanjaturkki. Käynkö etsimässä Hunajatassun?”
“Jos vain viitsit. Minä käyn ilmoittamassa Kipinäsydämelle.”
Pilvitassu heilautti häntäänsä hyväksymisen merkiksi ja lähti jolkuttamaan kohti oppilaiden pesää. Hän ei ollut nähnyt Hunajatassua vielä missään, joten päätteli tämän nuokkuvan vielä oppilaiden pesässä, hädin tuskin hereillä.
Ja hän oli ollut oikeassa: heti kurskistettuaan sisälle pesään, Pilvitassu näki pitkäkarvaisen, kellertävän turkin pesän päädyssä. Hunajatassu oli ainut pesässä oleva kissa, ja Pilvitassu nyrpisti kuonoaan. Oppilaiden tulisi herätä aikaisin!
“Hunajatassu.”
Naaras liikahti hieman, muttei vastannut.
“Hunajatassu!” Kun naaras ei vieläkään tehnyt elettäkään noustakseen ylös, Pilvitassu meni tämän luokse ja tönäisi tassullaan. “Sinut on määrätty rajapartioon. Jos olisin sinä, nousisin aika nopeasti ylös tai muuten valitsemme jonkun toisen tilallesi. Ethän halua aiheuttaa pettymystä Kipinäsydämelle?”
Se sai Hunajatassun nostamaan päätään ja räpyttelemään keltaisia silmiään. “Mitä? Pilvitassu? Rajapartio?”
“Kyllä. Nouse nyt vain ylös.”
“Aina komentelemassa.”
“Jonkun täytyy pitää järjestystä yllä.”
Hunajatassu naurahti ja ojentui tassuilleen. “Sinä et sitä itse taida tajuta, mutta olet aika hauska kolli.”
Pilvitassu kurtisti kulmiaan. “En ymmärrä. Tässä ei ole mitään hauskaa.”
“Tiedän, tiedän”, Hunajatassu sanoi lempeästi ja kävellessään kollin ohi hän sipaisi tämän kylkeä hännällään. “Tule nyt, sinä vakava karvapallo.”
Pilvitassu pyöräytti silmiään, mutta loikkasi naaraan perään.

Raja, jonka Tuuliklaani jakoi yhdessä Myrskyklaanin kanssa oli sinä aamuna täynnä Myrskyklaanin hajua: oli kuin he halusivat korostaa omaa reviiriään ja sitä kautta saada Tuuliklaanin tietoiseksi heidän läsnäolostaan. Sekä Kastanjaturkki että Kipinäsydän nyrpistivät kuonojaan merkitessään omaa reviiriään.
Pilvitassu katseli Myrskyklaanin reviirille. Etäämmällä oleva metsä näytti rauhalliselta, ja niin kovin vieraalta korkeine puineen ja paksuine sammaleineen. Sitä edeltävä kaistale niittyä oli tyhjä. Missä oli Myrskyklaanin partio? Hajuista päätellen sellaisen täytyi olla jossain lähellä, mutta joen toinen puoli ammotti tyhjyyttään.
Olikohan Tarinapentu vielä pentutarhassa, vai oliko tästä tullut jo oppilas?
“Mitä sinä sinne katselet?” Hunajatassu, jok oli jättäytynyt hieman jälkeen Pilvitassun kanssa, kysyi ja tuuppasi kollia tämän kylkeen. “Jotain kiinnostavaa?”
“Ei.” Pilvitassu käänsi katseensa eteenpäin. “Ei mitään kiinnostavaa.”
“Noinkohan on?” Hunajatassunkin katse siirtyi eteenpäin. Hänen häntänsä nousi korkealle ilmaan. “Minusta Myrskyklaanin reviiri on kiinnostava. Ja Myrskyklaani. Miten he pystyvät elämään puiden alla? Kiipeilevätkö he aina puihin? Miltä sammal tuntuu tassujen alla?”
“Älä mieti tuollaisia”, Pilvitassu sanoi yrmeästi. “Sinä olet tuuliklaanilainen, et myrskyklaanilainen. Kuulut tänne, et sinne.”
“Tiedän.”
Älä ajattele Myrskyklaania ja Tarinapentua, Pilvitassu ajatteli itsekseen. Silti hänen katseensa pyyhkäisi vierekkäisen klaanin reviiriä - ja pysähtyi. Hän oli näkevinään valkoisen hännänpään katoavan jonnekin kukkulan taakse, ja samassa hän erotti Mysrkyklaanin hajuista sen yhden ainoan tuoksun, jota hän oli alatajuisesti etsinyt.
Tarinapentu!
Pilvitassun silmät kirkastuivat, sitten niihin iski huoli. Oliko Tarinapentu taas lähtenyt harhailemana ja eksynyt? Hänhän voisi pudota jokeen! Pilvitassu kääntyi kohti Hunajatassua. “Minun täytyy tarkistaa yksi asia nopeasti. Menethän edeltä mestareiden luokse ja kerrothan Kastanjaturkille, että minulle tuli kiire? Lähetä hänelle pahoittelunikin.”
Pilvitassu ei odottanut kauniin naaraan vastausta, vaan kääntyi ja lähti loikkimaan joenpenkkaa pitkin kohti järveä. Hän matkasi vain hetken, vilkaisi nopeasti taakseen varmistaakseen klaanitovereidensa kadoneen ja pysähtyi sitten. Kolli raotti suutaan. Tarinapennun haju oli voimakkaampi!
“Tarinapentu?” kolli kysyi ja yrittää löytää valkomustaa pentua katseellaan. “Tarinapentu? Oletko täällä?”
Oli hiljaista.
Pilvitassu oli jo lähtemässä, kun joen toiselta puolelta ilmestyi esiin tuttu, pieni naaras, jonka kierot silmät tuijottivat mustavalkeaa kollia.
“Pilvitassu?” Tarinapentu kysyi. “Sinäkö se olet?”
“Minä.” Pilvitassu otti askeleen lähemmäs pentua, mutta tajusi joen seisovan heidän välillään. Hän pysähtyi. “Mitä sinä täällä teet? Oletko taas eksynyt?”
Tarinapentu naurahti. “En ole eksynyt. Olen nykyään Tarinatassu.”
“Sinusta tuli oppilas! Onneksi olkoon!” Pilvitassu naukui hyvillään. Hän ei ymmärtänyt kyseenalaistaa, miksi tunsi sisällään lämpöä kuullessaan pienestä naaraspennusta tulleen oppilas. “Minä olen vielä oppilas, mutta kohta taidan saada soturinimeni. Toivottavasti.”
“Sinä ansaitsisit sen.” Tarinatassu katseli Pilvitassua hetken, sitten kääntyi kohti taivasta. Hänessä oli jotain aavemaista ja surullista, kuin jokin olisi kummitellut häntä. “Minä… Sinähän uskot Tähtiklaaniin?”
Pilvitassu räpäytti oransseja silmiään. “Tietenkin uskon.”
“Uskotko, että he välittävät meistä?”
Mihin hän pyrkii? “Tietenkin. He vartioivat meitä ja ovat antaneet meille säännöt, joita noudattamalla me pidämme itsemme elossa ja klaanimme kukoistamassa.”
Tarinapennun suusta pääsi syvä huokaus. “Minä en tiedä, mitä uskoa enää, Pilvitassu. Jos he välittävät meistä, miksi he antoivat sen kaiken tapahtua? Miksi he antoivat niin monen kuolla ja niin monen kärsiä?”
“Tarinatassu”, Pilvitassu aloitti, “mitä sinä tarkoitat?”
Naaraspentu niiskaisi, eikä suostunut katsomaan Pilvitassua. Hänen päänsä roikkui voimattomana alhaalla. “He hyökkäsivät. Yönkajon lauma hyökkäsi, ja teurastivat puolet Myrsyklaanista. Niin… niin moni kissa kuoli. Niin moni oppilas, niin moni soturi, jopa klaaninvanhimpia.” Naaras nosti sitten katseensa, tuijottaen suoraan Pilvitassuun. “He eivät antaneet armoa. Eikä Tähtiklaani auttanut.”
Pilvitassu ei tiennyt mitä sanoa. Hänkin oli ollut taistelussa Yönkajon laumaa vastaan, monta kuuta sitten, kun kaikki klaanit olivat yhdessä taistelleen tuota suurta, pelottavan voimakasta kissajoukkoa vastaan. Hän oli nähnyt kuolemaa. Hän oli haistanut sen. Hän oli seisonut Arotassun vierelle tämän hengittäessä viimeiset henkäyksensä.
Mutta se suru ja se tuska, mikä Tarinatassusta säteili oli aivan eri luokkaa kuin Pilvitassun silloin kokemat tunteet. Naaras oli kärsinyt enemmän, paljon enemmän kuin olisi sallittu.
“Minä… olen pahoillani, Tarinatassu, todella olen. Tuollaisen täytyy olla raskasta.” Kolli olisi halunnut loikata joen ylitse lohuduttamaan murtunutta naarasta, mutta tiesi sen olevan mahdotonta. Hän kuului joen tälle puolelle. Tarinatassu toiselle. “Mutta Tähtiklaani ei ole hylännyt teitä. Yönkajon lauma ei usko Tähtiklaaniin, ja uskon sen olevan osasyy sille miksi Tähtiklaani ei onnistunut varoittamaan teitä tarpeeksi ajoissa. Yönkajon lauma vaikeutti heidän tehtäväänsä.”
“Niin, niin kai sitten. Valhetassu oli kyllä hereillä jostain syystä ja onnistui antamaan varoituksen juuri ennen hyökkäystä”, Tarinatassu pohti. Hänen häntänsä liikahti mietteliäänä. “Ehkä Tähtiklaani sai sen aikaan.”
“Todennäköisesti. Tähtiklaani on aina kanssamme”, Pilvitassu sanoi ja todella uskoi sanojaan. Tähtiklaani meitä varjelkoot, hän ajatteli.
“En halua enää koskaan kokea mitään sellaista, mutta”, Tarinatassun ääni vaimeni, “se taitaa olla mahdotonta. Yönkajon lauma on tuolla jossain. Odottamassa.”
“Me voitamme heidät”, Pilvitassu naukui ennen kuin ehti edes miettiä sanojaan sen enempää. Hän oli nähnyt ja kokenut Yönkajon lauman voiman ja tiesi klaanien olevan heikompia. “Tähtiklaani on kanssamme.”
Tarinatassu hymyili pienesti. “Kiitos, Pilvitassu. Kiitos sanoistasi ja siitä, että… että vain olet siinä. Toivottavasti me tapaamme-”
“Pilvitassu? Missä olet? Olemme palaamassa leiriin!” Hunajatassun ääni kuului jostain joen ylävirrasta.
Pilvitassu käänsi katseensa ääntä kohti harmissaan. Hän olisi halunnut vielä jutella Tarinatassulle, mutta tiesi, ettei voisi laiminlyödä tehtäviään enempää. Hänen oli liityttävä takaisin partioon ja lähteä takaisin leiriin.
“Sinun täytyy mennä.”
“Niin täytyy.” Pilvitassu kääntyi ja oli lähdössä pois, mutta Tarintassun sanat pysäyttivät hänen askeleensa.
“Tapaammeko me vielä?”
Kolli ei katsonut taakseen ja oli vaiti. Tarinatassu oli Myrskyklaanista, hän itse Tuuliklaanista. He olivat kilpailijoita, toisinaan jopa vihollisia, ja siksi tapaaminen ei olisi hyväksi kummallekaan heistä. Silti… ajatus siitä, ettei hän näkisi valkeaa naarasta enää, sai hänet surulliseksi.
Ystävyydet kahden klaanin välillä eivät olleet kiellettyjä, eiväthän?
Pilvitassu vilkaisi taakseen silmät tuikahtaen. “Jos Tähtiklaani niin sallii.” Sitten hän loikki Hunajatassun luokse.

Ensimmäinen luku – Mä oon Jänöpentu

Se pentujen sun muiden, ei pientä tummaa pentua kiinnostanut ketä muita siellä typerässä perässä oli, pesään tullut harmaavalkoinen kolli oli erikoinen. Hän oli tullut tyhjästä ja katsellut pesässä olleita pentuja, ivallisesti pesään käpertyneitä Kettupentua, Hiilipentua, Ruskopentua ja Raitapentua. Mutta kolli kiinnostui Pimeyspennusta, siitä naaraasta, joka oli kynnet ojossa hyökännyt harmaavalkoisen kollin kimppuun.
Se oli ollut mielenkiintoista katseltavaa, mutta mikäs siinä. Ei se iso kolli edes huomannut pientä ja tummaa pentua, joka makoili pesän varjossa. Ei kukaan häntä huomannut, mutta mikäs siinä. Hänelle oltiin sanottu, että ei häntä kaivattu. Eikä se haitannut. Tässä oli ihan mukavaa.
Ei se pieni pentu tiennyt paremmasta. Hänen emonsa oli kuollut synnyttäessään pentua, jota ei olisi edes koskaamn halunnut ja pennun isä oli kieltänyt pennun olemassaolon. Ja sitten se kuningatar, jonka omat pennut menehtyivät, hoisi pientä tummaa pentua, josta hän ei välittänyt, mutta koska hänet painostettiin siihen, hän antoi harvaraitaiselle kollille maitoaan. Hän antoi myös nimen.
Pennun nimi oli ainoa asia, josta pentu välitti. Se oli jotakin omaa, välittämisen arvoista. Se kertoi, että hän oli olemassa ja että hänellä oli merkitystä.
Jänöpentu. Se oli hänen nimensä. Ja hän kantaisi nimeään ylpeästi ja tietäen, että juuri hänen nimensä teki hänestä juuri hänet.
Sitten se harmaa kolli oli huomannut Jänöpennun. Heidänn katseensa olivat lukkiutuneet ja he olivat tutkineet toisiaan. Jänöpentu katsoi ilmekään värähtämättä tulokasta, jonka violetit silmät kertoivat niin paljon. Ne silmät olivat täynnä asioita, joita pesään tullut kolli ei varmaan itsekään tajunnut näyttävänsä pienelle pennulle.
“Tule mukaani. Teen sinusta jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä ollut”, kissa oli sanonut ja kumartunut lähes pennun naamaan kiinni. “Teen sinusta voimakkaan. Voittamattoman.”
Miksi ei, ei täällä tunkkaisessa pesässä ollut mitään tarjottavanaan. Jänöpentu nousi pystyyn ja seurasi isoa kollia ulos pesästä. Varjoklaanin pesästä, mutta se paikka oli vain unenomainen pienelle pennulle. Ei siellä oltu kerrottu hänelle mitään. Tämä suuri kolli voisi opettaa häntä, mutta se olisi oma murheensa. Miksi? Miksi häntä edes pitäisi opettaa? Voisiko hän olla jotakin?
Mitä väliä.

Suuri kolli ollut hyvin outo, kun Jänöpentu oli kertonut oman nimensä, sen ainoan asian joka kertoi pennusta jotakin, Oliko nimessä muka jotain vikaa? Se oli HÄNEN nimensä ja se oli tarpeeksi Jänöpennulle. Ei hänen tarvitsisi kuunnella muita. Jänöpentu oli juuri hyvä nimi.
Suuri kolli oli vienyt kaksi pentua katsomaan toista suurta kissajoukkoa ja kollin nimi oli ollut mitä upein. Vesikauhu. Ja se kertoi niin paljon suuresta, violettisilmäisestä kollista. Vaikka ei hän kyllä kauhua Jänöpennussa herättänyt, ei edes sen jälkeen, kun se yksi kissa jäi maahan makaamaan aivan velttona. Oliko siinä jotain ihmeellistä muka? Se oli ollut -jos totta puhutaan- Jänöpennusta aivan ilmiömäistä. Voiko noin tehdä? Voisiko hän itsekin oppia tekemään vastaavasti? Oppia saamaan kissat liikkumattomaksi? Miten?!
Vesikauhu oli kutsunut häntä myöhemmin Kaaospennuksi ja sitten yhtäkkiä Kaaostassuksi. Miksi? Hänen nimensä oli Jänöpentu ja tulisi olemaan. Ei hänen nimeään tarvinnut muuttaa. Se Pimeyspentu oli opettanut hänelle saalistamista. Se kuulosti aika hyvältä. Hän voisi jahdata hiiriä ja muita ja syödä omaa saalistaan. Mutta se oli ollut turha toivo.
Hän oli yrittänyt, mutta koska Jänöpentu oli tajuamattaan vielä liian pieni, hän ei ollut saanut mitään kiinni ja Pimeystassu oli tuonut hänelle ruokaa. Jänöpennun vatsa oli murissut hyvin voimakkaasti ja hän oli hotkinut ruokansa.
Vesikauhun ilme oli ollut jotenkin… rasittunut? Tai jotain sinnepäin, ei ehkä rasittunut, mutta ihan sama. Kolli oli vienyt heidät metsälle ja käskenyt heitä nappaamaan jotain saalista.
”Kaaostassu on liian pieni vielä”, Pimeystassu oli selittänyt suurelle kollille.
”Mä olen Jänöpentu”, Jänöpentu oli sanonut, yhtä tutulla tunteettomalla äänensävyllä ja Vesikauhu oli huokaissut hermostuneena.
”Kaaostassu voi sitten odottaa, kun sinä ja minä haemme saalista”, Vesikauhu oli sanonut ja katsonut kirjavaa naarasta suoraan silmiin. ”Ja saat luvan tuoda jotakin.”
Jänöpentu oli jätetty taas yksin, mutta ei se haitannut. Nyt hän pystyi tutkimaan ympäristöään rauhassa. He olivat jossakin metsässä, korkeiden puiden ympäröimänä. Lähellä virtasi joki ja heidän takanaan, muutaman nummen takana oli se outo kissalauma, jossa se Vesikauhun veltoksi tekemä kissa oli. Pentu muisteli sitä kissaa ja hänen velttoa ruumistaan. Heräsiköhän se kissa koskaan? Vai-
”Tässä”, Vesikauhun naukaisu Jänöpennun takaa sai tumman pennun heräämään syvistä ajatuksistaan. ”Nappasin sinulle hiiren.”
Vesikauhu piti tassunsa alla heikosti pyristelevää hiirtä, joka vikisi. Jänöpentu katsoi hiirtä tutkien, vaikka ulkopuolelta näytti siltä, että hän olisi katsonut sitä kuin mitä tahansa muutakin asiaa, mitä hänen ympärillään oli.
Hiiri oli elossa ja se herätti Jänöpennun mielenkiinnon. Saisiko hän tappaa sen? Vai mitä hänen pitäisi tehdä.
Pimeystassu asteli takaisin ja Vesikauhu siristi silmiään tyytymättömästi. Pimeystassulla oli kestänyt, mutta onneksi naaras oli saanut vesimyyrän kiinni ja naaras laski sen maahan ja vilkaisi sitten Vesikauhua.
”Etkö tapa tuota?” naaras oli kysynyt ja Vesikauhu pudisti päätään.
”Haluan, että Kaaostassu tutustuu elävään hiireen”, Vesikauhu sanoi ja katsahti sittem Jänöpentua, joka piti katseensa yhä hiiressä. ”Pimeystassu, katso ettei hiiri karkaa. Älkää tappako sitä.”
”Mut-”, Pimeystassu naukaisi, mutta hiljeni, kun Vesikauhu antoi hänelle varoittavan katseen. Ja sitten Vesikauhu nosti tassunsa ylös ja hiiri lähti vipeltämään eteenpäin. Vaistomaisesti Jänöpentu loikkasi sen kimppuun. Hän yritti saada sen kiinni ja loikkasi kynnet ojossa sen päälle. Hänen sisällään kipinöi, kun hän tunsi hiiren tassujensa alla.
Jänöpentu kallisti päätään ja upotti kynsiään hiiren nahkaan ja kuunteli, kun se vikisi. Hän haustoi hiirtä ja hän haistoi pistävän hajun. Se oli pelko. Hiiri pelkäsi. Ja jostain syystä, hän tunsi, että se oli hyvä. Vesikauhu myhäili taaempana ja sekös kannusti Jänöpentua.
Tumma oppilas painoi hiirtä tassullaan maata vasten ja kuuli sen vikisevän kauhuissaan. Jänöpentu katsoi silmät intensiivisesti viiruilla hiirtä, joka pyristeli kauhuissaan päästääkseen pakoon. Ja Jänöpentu päästikin, mutta vain muutamaksi silmänräpäykseksi.
Hän nappasi sen uudestaan ja nosti sen suuhunsa ja painoi hampaitaan hellästi hiirtä kohti ja kuunteli sen vikinää, joka yltyi.
Pimeystassun ilme oli järkyttyneen sekainen. Naaras astui lähemmäs.
”Lopeta!” naaras oli huutanut, mutta Jänöpentu ei lopettanut, varsinkaan sen jälkeen, kun Vesikauhu löi tassullaan Pimeystassua.
Jänöpentu tunsi, että teki jotakin oikein. Hän pudotti hiiren maahan ja iski hampaansa sen takajalkoihin. Hento rusahdus sai hänen korvansa heilahtamaan. Hiiri hilasi itseään eteenpäin, mutta hitaasti. Se ei voisi enää paeta, vaikka yritti. Se kulki liian hitaasti. Se oli tuhoon tuomittu.
Ja Jänöpentu nautti. Hän oli vallassa. Hän teki jotakin, joka muistutti sitä, mitä Vesikauhu oli tehnyt.
Hyvin tumma pentu töni tassuillaan hiirtä eri suuntiin ja leikki sillä. Hän lopetti vasta, kun hiiri oli hyvin uupunut ja Vesikauhu pysäytti hänet.
”Tuosta ei ole enää muuksi kuin ruuaksi”, harmaavalkoine kolli oli sanonut ja nyökännyt Jänöpennulle. Tumma pentu katsahti hiirtä ja lopulta tappoi sen. ”Ja nyt, se on sinun ruokasi. Pimeystassu ottaa tästä oppia.”
Pimeystassu istui hiljaa, korvat luimussa kauempana. Rusehtava naaras ei näyttämnyt tyytyväiseltä ja hän ei kyennyt katsomaan hiirtä lainkaan.
”Miltä se tuntui, Kaaostassu”, Vesikauhu kysyi ja kierteli Jänöpennun ympärillä. Olisiko sen pitänyt tuntua uhkaavalta? Pyh. ”Miltä tuntui tehdä tuo kaikki sille hiirelle?”
”Mä oon Jänöpentu”, pentu oli vain sanonut ja pörhisti karvojaan ylpeästi. Hän huomasi Vesikauhun silmien menevän viiruiksi ja hänen sanojensa jäävän jumiin. Jänöpentu nosti hiiren suuhunsa ja katsoi tyytyväisen ylpeästi Vesikauhua, joka siristi silmiään arvioivasti.
”Sinä taisit pitää siitä”, Vesikauhu myhäili tyytyväisesti. ”Ja se on hyvä.”

Yöunet olivat olleet rauhoittavat. Jänöpentu tunsi ylpeyttä. Hän oli oppinut ja paljon, ja vaikka lihaksiin sattui, se ei haitannut. Pimeytassu lämmitti kehollaan Jänöpentua, joka paleli ja tärisi kylmän takia. Oli lehtikato ja Jänöpentu oli vielä pieni ja tarvitsi lämmikettä. Hänen turkkinsa oli vielä ainakin osittain pentukarvaa.
Joku voisi sääliä Jänöpentua. Häntä ei ollut kukaan halunnut ja hänelle oli tehty selväksi, että hän oli tarpeeton. Pentu ei kuitenkaan ottanut siitä normaalilla tavalla itseensä, sillä kaikki se negatiivisuus vahvisti hänen luonnettaan. Ei kiintymystä keneltäkään eikä hoivaa, se vaikutti vahvasti tähän pentuun. Ja nyt kun Vesikauhu oli napannut Jänöpennun, hänen luonteensa saisi vahvistusta ja se olisi enää vaikea korjata. Vesikauhu oli hänelle lähin kissa, joka opetti hänelle asioita ja hän oli kuin isähahmo, vaikka mitä Jänöpentu isähahmoista tiesi, ei hänellä ollut sellaista eikä edes kerrottu, että sellainen on olemassa.
Jänöpennun unet olivat täynnä voimaa. Hän oppi Vesikauhun liikkeitä ja oppi tekemään kissoista velttoja. Hän näki punaista ja koki sen olevan hyvä, vaikka vähän ällöttävää. Se oli tahmeaa ja tarttui turkkiin inhottavasti.
Seuraavana aamuna Vesikauhu oli poissa ja he olivat taas kahden Pimeystassun kanssa. Ja pian Jänöpentu oli yksin, kun Pimeystassu yritti napata heille jotain syötävää. Jänöpennun Pimeystassu oli käskenyt jäädä odottamaan ja se kävi. Tosin, kyllä Jänöpentu meinasi lähteä tutkimaan, mutta koki, että odottaminen olisi järkevämpää. Vesikauhu näyttäisi heille tänään joen ja opettaisi saamaan kalaa. Hän oli sanonut sen eilen juuri ennen nukkumista.
Odottaminen oli muutenkin mukavampaa, sillä Jänöpentu ehti verrytellä lihaksiaan, jotka olivat jumissa tolkuttomasta kävelemisestä. Hän venytteli ja juoksi pieniä matkoja, ja se auttoi.
Pimeystassu toi heille yhden hiiren jaettavaksi ja Jänöpentu siristi silmiään nähdessään hiiren. Hän loikkasi sen kimppuun ja heitteli sitä hetken aikaa, kunnes Pimeystassu pysäytti hänet. Naaraalla oli vihainen ilme ja hän vetäisi hiiren luokseen ja repi siitä muutaman lihanpalan Jänöpennulle.
Ruoka maistui hyvältä ja helpotti vatsan murinaa.
”Sinun täytyy syödä paljon, että kasvat voimakkaaksi”, Pimeystassu oli sanonut heidän aterioidessaan. ”Voisimme harjoitella taas metsästämistä, jotta voisit metsästää itsellesi?”
Jänöpentu tuhahti mielessään. Ei Pimeystassukaan osannut erinomaisesti saalistaa, mutta kaikki kävi, joten hän nyökkäsi lähes olemattomasti. Pimeystassu johdatti Jänöpennun hieman kauemmas heidän pienestä pesästään.
”Haista ilmaa”, Pimeystassu neuvoi ja Jänöpentu avasi suunsa. Ilmassa oli paljon hajuja, Pimeystassun ja Vesikauhun olivat voimakkaimmat. Kauempaa hän haistoi etäisen pienen eläimen hajun, joka ei ollut hiiren, mutta tuttu silti.
”Seuraa hajua, siinä vaanimisasennossa, jonka näytin sinulle”, Pimeystassu neuvoi ja Jänöpentu teki niin. Hän kulki hiljaa, lähes ääneti ja luikerteli kohti hajun lähdettä. Hän pysähtyi, kun huomasi päästäisen muutaman ketunmitan päässä. Hän otti askelia hitaasti eteenpäin ja ääneti pääsi kahden hännänmitan päähän, kunnes hän loikkasi päästäisen kimppuun. Se ei ollut huomannut kissaa ja joutui Jänöpennun kidutuksen uhriksi. Jänöpentu heitteli, kynsi ja roikotti kiinnisaamaansa saalista, kunnes tappoi sen ja kantoi sen tyytyväisenä Pimeystassun luokse.
Vesikauhu oli palannut ja hän katsoi tytyväisenä virnistäen Jänöpentua. Tumma pentu röyhisti rintaansa ja laski päästäisen maahan. Pimeystassu nielaisi katsoessaan kynsittyä päästäistä, mutta Vesikauhu näytti yllättyneen iloiselta. Jänöpentu tunsi ylpeyttä ja voimaa, mutta katsoessaan kahta muuta kissaa, hänellä oli aivan kylmän viileä ilme.
”Tulkaa”, Vesikauhu oli sanonut, kun hän oli haudannut päästäisen lumen alle pesän lähelle. ”Näytän teille nyt, miten napataan kaloja.”

luku 6.

I have to protect them

Ilvestassu välitti perheestään. Valkea kolli istui veljensä Susitassun vieressä, sillä hän kaipasi enemmän aikaansa veljensä kanssa, joka opiskeli parantajaksi. Vaikk Susitassusta tulisi parantaja Tähtiklaanin ansoista, niin Ilvestassu piti häntä ikuisesti tärkeänä. Perhehän on tärkein.
“Miten sinun opintosi menee?” Ilvestassu kysyi Susitassulta. Ilvestassu katsoi mustavalkeaa kollia, joka katsoi häntä takaisin.
“Joskus on vaikeaa. Joskus on vaikea itse tietää, mutta Tähtiklaani johdattaa minua”, Susitassu selitti. “Tähtiklaani johdattaa minua erilaisilla tavoilla. Ne vain.. tunnistaa”, Susitassu pohti ääneen. Ilvestassu heilautti korvaansa. Niinhän se taisi olla. Erilainen kutsumus, kuin Ilvestassulla. Ilvestassu tahtoi olla soturi, ja auttaa Myrskyklaania parhaimmalla tavalla mitä koskaan pystyi. Oli se tapa mikä vain, mutta kunhan kolli tekisi parhaansa se riittäisi.

Myöhemmin Ilvestassu oli käpertynyt omaan pesäänsä Kettutassun viereen. Oppilaiden pesä oli aika täynnä, sillä Myrskyklaaniin oltiin nimitetty uusia oppilaita, nimittäin Ukkostassu, Tarinatassu, Pilkkutassu ja Etsijätassu. Eikä menisi kauaa, kun Villivirneen ja Sammalrakeen pennutkin nimitettäisiin. Ja heidän perään Ilvestassun sisarukset Pakkaspentu, Huurrepentu ja Tuiskupentu. Siitä Ilvestassu oli tyytyväinen, että saisi lisää oppilaita klaaniin. Klaani tarvitsi suojelua, että voisi pysyä kasassa. Kolli sulki eriväriset silmänsä, antautuen pimeydelle…

“Ilvestassu! Yönkajon lauma on täällä!” Kettutassu huuti hänelle. Ilvestassu nousi ylös ja juoksi ulos pesästä. Leirissä oli tosiaan paljon vieraita kissoja. Yhtä myrskyklaanilaista vastaan taisteli kaksi kissaa. Ilvestassu käytti muutaman hetken taistelun katsomiseen, kunnes hän herpaantui. Musta suurikokoinen kolli, sekä harmaa kolli Yönkajon laumasta hyökkäsi kohti Ilvestassua. Ilvestassu kerkesi juuri ja juuri väistämään mustan kollin kynsien sivalluksen, mutta tunsi toiselta puolelta iskun lapaansa. Harmaa kolli oli osunut Ilvestassuun, mutta onneksi vain lapaan. Ilvestassu sähisi ja näki vilahduksen Kettutassusta, joka puolsuti Ilvestassua. Kettutassu taisteli mustaa kollia vastaan. Ilvestassu kääntyi takaisin katsomaan harmaata kollia. Kolli läpsi tassuillaan Ilvestassua, joka yritti parhaimmillaan väistää teräviä kynsiä. Ilvestassun huomio herpaantui, kun hän näki Taivaspennun ja Kastepennun menevän ulos, kohti leirin laitoja. Siitä Ilvstassu huolestui. Jos pennut pääsivät karkuun, niin katsoiko kukaan heidän peräänsä? Kaikista pahin oli tapahtumassa: joku Yönkajon laumasta lähestyi pentutarhaa. Siitä Ilvestassu suuttui, ja sivalsi harmaata kollia otsaan ja korviin. Kolli rääkäisi ja hänen huomion herpaantuessa Ilvestassu juoksi pentutarhaan.
“Senkin..!” Ilvestassu loikkasi vieraan kollin niskaan hurjasti potkien takajaloillaan ja piti niskasta kiinni. Pentujen täytyisi olla turvassa. Yönkajon laumalainen sähisi ja yritti huitoa Ilvestassua pois, mutta ei saanut, joten kierähti maassa ympäri. Ilvestassu parkaisi, sillä hänellä meni ilmat ulos, mutta nousi ylös seisomaan pentutarhan suu aukolle. Vieras kolli sähisi vielä Ilvestassulle, ja juoksi auttamaan jotain ystäväänsä. Valkea kolli uskalsi vihdoin hengittää ja katsoi taakseen pentutarhaan. Pennut reagoivat erilaisilla tavoilla, mutta kolli kiinnitti huomion Olkipentuun. Olkipentu oli tulemassa ulos, mutta Ilvestassu tarttui toista kiinni ja pukkaisi Olkipennun takaisin pentutarhaan syvemmälle.
“Anna minun taistella!” Olkipentu väitti vastaan ravistellessaan turkista sammaleita. Ilvestassu pudisti päätään.
“Kukaan, ei siis kukaan tule ulos, eikä myöskään sisään”, Ilvestassu sanoi matalalla äänellä ja katsoi Olkipentua silmiin. Olkipentu murahti ja jäi kurkkimaan valkoisen kollin olan yli taistelua.

Taistelu oli ohi. Myrskyklaani oli kokenut suuremman tappion, vaikka Yönkajon lauma oli myös saanut köniinsä. Myrskyklaani oli menettänyt paljon kissoja. Ilmassa tuoksui kuolema ja veri, sekä pelon ja vihan haju. Ilvestassu käveli ympäriinsä, etsien Kettutassua. Missä hänen veljensä oli? Ilvestassu tunsi paniikin nousevan päällimmäiseksi tunteeksi, vaikka valkea kolli oli yleensä rauhallinen.
“Ilvestassu? Miksi panikoit?” Olkipentu ilmestyi kollin vierelle. Ilvestassu säpsähti, ei hän ollut odottanut pennun tulevan puhumaan hänelle.
“En minä panikoi”, Ilvestassu sanoi purren hampaitaan yhteen.
“Miksi sitten pyörit ympyrää ja häsäät? Ja miksi sinusta tulee outo hajujälki?” Olkipentu ihmetteli. Ilvestassun oli pakko myöntää, että Olkipentu huomasi helposti asioita.
“Äh, anteeksi”, Ilvestassu sanoi. “Etsin Kettutassua, en ole nähnyt häntä missään.”
“Kettutassu jahtasi erästä yönkajon laumalaista ulos leiristä isänsä Iltataipaleen kanssa”, Olkipentu sanoi. “Joten ei hänellä ole hätää.” Ilvestassu pystyi huokaisemaan. Kettutassulle ei ollut käynyt mitään.
“Hyvä. Kiitos tästä”, Ilvestassu sanoi ja istui vetäen häntänsä ympärilleen. “Oliko sinulla jotain asiaa vai miksi haahuilet ympärinsä?”
“En tiedä. Tahdoin vain kiittää sinua, ettet päästänyt minua taisteluun. Se olisi ollut typerää”, Olkipentu pystyi myöntämään asian. Ilvestassu nyökkäsi.
“Älä huoli. Sinusta tulee vielä hyvä soturi.”
“Hyvä, sillä tahdon olla yhtä hyvä soturi kuin sinä.” Ilvestassu räpäytti silmiään.
“Ai”, kolli sanoi hämmentyneenä. “Kiitos.” Olkipentu vain kohautti olkiaan. Ilvestassu nousi ja meni auttamaan veljeään Susitassua, jolla oli tassut täynnä työtä.

Seuraavina päivinä oli rauhallista. Uusia oppilaita oltiin nimetty, sillä Villivirneen pennuista oltiin tehty oppilaita. Ilvestassu oli iloinen, sillä oli varma, että saisi heistä kavereita. Erityisesti Olkitassusta, sillä Ilvestassu tunsi hänet jo pentutarhasta, kun oli opettanut häntä ja hänen sisaruksiaan. Ilvestassu oli auttanut Susitassua kerämään erilaisia yrttejä, sekä viemään erilaisia yrttejä paikasta toiseen, kun Susitassu ei kerennyt. Nyt hän kuitenkin istui leirissä, antaen tuulen pörröttää turkkiaan.
“Ilvestassu?” Hänen mestarinsa Timalisydän tuli kysymään. Ilvestassu kohotti kulmiaan kysyvänä. “Mennään metsästämään. Klaani tarvitsee saalista vahvistuakseen.” Ilvestassu nyökkäsi mestarilleen lähtien menemään tuon perässä.
“Hei Timalisydän, oletteko menemässä metsälle?” Kolibri kysyi perässään oppilaansa Olkitassu. Timalisydän nyökkäsi vastaukseksi. “Tulemme mukaan Olkitassun kanssa”, Kolibri sanoi alkoi seuraamaan heitä. Nelikko poistui Myrskyklaanin leiristä.

Ilvestassu nautti tästä. Aurinko paistoi, lumi kimalsi. Sää oli täydellinen.
“No niin Olkitassu, osaatko vaania?” Kolibri kysyi ja Olkitassu nyökkäsi. Olkitassu meni vaanimisasentoon. Kauempana näkyi harakka. Olkitassu vaani lähemmäksi, ja loikkasi. Hän sai ensimmäisen saaliinsa aika vaivattomasti. Muut myrskyklaanilaiset onnittelivat Olkitassua, josta huokui ylpeys. Ilvestassu hymyili toiselle oppilaalle.

He palasivat leiriin, niin Olkitassu lähti viemään ruokaa klaaninvanhimmille, sekä myös niille, jotka olivat hetken aikaa poissa soturin työstä. Siihen kuului Lehmussydän, joka oli Olkitassun isän veli. Ilvestassusta tuntui, että Olkitassu saattoi olla läheisempi kyseisen kissan kanssa, kun verrataan hänen isäänsä Villivirneeseen. Mutta sitä Ilvestassu ei tiennyt, että pitikö se paikaansa. Olkitassu palatessa Ilvestassu aukaisi suunsa.
“Millainen oli ensimmäinen päiväsi oppilaana?” Ilvestassu kysyi ja katsoi Olkitassua. Olkitassu kohautti harteitaan.
“Ei sen kummempi”, Olkitassu yritti vähätellä, mutta oli kuitenkin selvästi ylpeä itsestään. Ilvestassu nyökkäsi, mennessään oppilaiden pesään. Olkitassu ja hänen sisaruksensa olivat käyneet tekemässä paikan itselleen. Ilvestassu joutui poukkoilla muiden yli omalle paikalleen, ja ilahtui huomatessaan, että Olkitassu oli häntä vastapäätä.

//vähän tämmöne tönkkö tarina, mut oli vähän ongelmia nii ei voi mtn

Toinen luku - Minä pystyn siihen

Huurrepentu hieroi väsyneenä päätään emonsa turkkia vasten. Emon turkki haisi yrteiltä ja syykin oli ihan selvä; se taistelu oli tehnyt vammansa. Sirppikynsi oli saanut naarmuja ja muutaman syvemmän haavan. Ja Huurrepentu oli ylpeä emostaan. Sirppikynsi oli syöksynyt taisteluun auttamaan klaaniaan, vaikka oli vielä itse kipeä. Enää Sirppikynsi ei nilkuttanut niin pahasti, mikä oli helpotus. Emo voisi palata soturintehtäviin! Mutta sitä pitäisi odottaa, sillä taistelu oli ollut vasta eilen ja Sirppikynnen pennut eivät olleet ihan vielä oppilasikäisiä.
Se kissajoukko, joka oli hyökännyt, oli Huurrepennulle tuntematon, vaikka muut tiesivät laumasta enemmän. Ja no, Huurrepentu ei kuullut. Mutta yksi asia oli varma; hyökännyt kissajoukko ei ollut yksikään klaaneista. Pakkaspentu oli huolehtinut siitä, että Huurrepentu oli tajunnut ainakin sen, että hyökännyt kissajoukko oli joku ulkopuolinen.
Huurrepentua kuumotteli joka päivä, sillä oppilasseremonia lähestyi. Hän halusi niin kovasti olla soturioppilas, mutta hän ei ehkä voisi. Hänestä tehtäisiin varmaan parantajaoppilas, mutta Huurrepentu halusi kokea metsästyksen, taistelujen kuohut ja tuulen turkillaan. Hän haluaisi ehkä saada kumppaninkin joskus, jos sellainen päivä koittaisi. Hän ei haluaisi joutua tuomituksi vain kuulonsa puolesta. Hän kykeni aistimaan haju- ja näköaistillaan paljon. Ja myös tuntoaistillaan.
Huurrepentu kykeni tuntemaan askeleet maan tärähtelyjen kautta. Se oli yksinkertaista, ja varmasti siksi, että Huurrepennun muut aistit voimistuivat, kun yksi oli heikompi. Kyllä hän osaisi, antakaa hänen vain näyttää!
Hipaisu kyljessä sai Huurrepennun nousemaan istumaan. Se oli hänen veljensä, Pakkaspentu. Musta kolli hymyili siskolleen ja vilkaisi heidän emoaan, joka katseli kahta pentuaan. Tuiskupentu oli hieman kauempana nukkumassa.
Pakkaspentu puhui jotakin Sirppikynnelle ja mustan pennun sanat saivat Sirppikynnen epävarmaksi ja vilkaisemaan Huurrepentua. Mistä he puhuvat?
Huurrepentu siristi silmiään ja seurasi emonsa huulia. He puivat oppilasseremonista. Pakkaspentu yritti saada Sirppikynnen hyväksymään ja antamaan Huurrepennulle mahdollisuuden toimia soturioppilaana.
Susitassun nimen Huurrepentu oli tottunut poimimaan sanojen seasta. He puhuivat parantajaoppilaasta. Sirppikynsi nyökkäsi ja puski Huurrepennun liikkeelle. Huurrepentu häkeltyi. Miksi? Ehdottaisiko Sirppikynsi, että Huurrepennusta tulisi läikikkään kollin oppilas.
”En halua olla parantajaoppilas!” Huurrepentu puuskahti ja kurtisti kulmiaan. Sirppikynsi nyökkäsi ja Huurrepentu kallisti päätään. Sirppikynsi puhui hitaasti.
”Haluat Susitassun mielipiteen?” Huurrepentu kysyi varmistaakseen, että oli oikeasti ymmärtänyt oikein. Antaisiko Sirppikynsi tyttärensä olla soturioppilas, jos Susitassu, Huurrepennun vanhempi veli, hyväksyisi sen? Huurrepentu todella toivoi niin.
Parantajan pesässä oli vieläkin tungosta taistelun jäljiltä. Pahiten loukkaantunet kissat olivat Susitassun tarkkailussa ja lepäämässä. Lehmussydän nukkui ja Tuulihännän haju lehahti ilmassa. Huurrepentu mietti, miksi Tuulihännän haju oli niin voimakas. Hän oli käynyt pentutarhassa juuri eilen ja hän oli todella hyvässä kunnossa. Oli naaraalla muutama haava, mutta ei sen vakavampaa.
Kun Huurrepentu huomasi Susitassu lähestyvän, hän kavahti. Kolli oli ärtyneen näköinen ja selvästi väsynyt. Hän tarvitsisi apua. Huurrepentu karisti ajatuksen mielestään. Hän halusi olla soturi.
Susitassu vilkaisi Huurrepentua ja sitten heidän emoaan ja huokaisi. Hän kysyi, mikä hätänä. Kollin ilme muuttui huolestuneesta pirteämmäksi ja sitten hän katsoi sisartaan.
Susitassu nyökkäsi ja hymyili ja Huurrepentu innostui. Saisiko hän yrittää olla soturi? Oikeasti?
Sirppikynsi liikahti ja oli poistumassa pesästä. Huurrepentu vilkaisi Susitassu ennen kuin seurasi emoaan ja huomasi sinisilmäisen kollin iskevän silmää sisarelleen virnistäen. Huurrepentu hymyili leveästi ja seurasi sitten emoaan.
Sirppikynsi pysäytti Huurrepennun parantajan pesän suulla ja osoitti hännällään pentutarhaa. Sirppikynsi asteli poispäin ja katsoi tytärään merkitsevästi. Huurrepentu jännittyi, nyökkäsi ja asteli sitten iloisen pirteästi takaisin pentutarhaan.
Pakkaspentu odotti siskoaan ja kollin ilmeessä välähti helpotus, kun Huurrepentu palasi pesään. Kolli katsoi kysyvästi sisartaan, joka säteili innosta.
”Saan olla soturioppilas!” Huurrepentu ilmoitti ylpeästi ja Pakkaspentu hymyili itsekin innostuen. Tuiskupentu asteli venytellen sisarustensa luokse ja taisi kehua ja onnitella Huurrepentua, mutta kolli puhui todella nopeasti. Hänen eriväriset silmänsä tuikkivat innokkaasti ja hänen tassunsa talloivat paikoillaan.
”Mikä sinun on?” Huurrepentu kysyi ja Tuiskupentu katsoi taakseen, väistyen tieltä. Huurrepentu luimisti korviaan ja nielaisi yllättyneen naukaisunsa. Pesässä oli uusi kuningatar, jonka nimeä Huurrepentu ei muistanut. Naaras irvisteli tuskissaan ja värisi.
”Tuota”, Huurrepentu kuiskasi, tai ainakin oletti, veljilleen. ”Hakisiko joku Susitassun?”
Tuiskupentu pinkaisi ulos pentutarhasta sen enempää odottamatta ja Huurrepentu tuijotti uuttaa kuningatarta. Hän synnytti. Juuri nyt.
”Kuka hän on, Pakkaspentu?” Huurrepentu kysyi hiljaa ja katsoi veljään silmiin.
Pakkaspentu puhui hitaasti ja Huurrepentu sai selvää nimestä. Suvikuuro. Naaras ei näemmä ollut huomannut olevansa tiineenä, sillä hän oli vasta saapunut tänne ja nyt synnytys oli jo käynnissä.
Raskaat askeleet tärisyttivät maata ja Susitassu ilmestyi pesään silmät hämmästyksestä suurina.
Parantajaoppilas puhui jotakin kireään sävyyn ja asteli Suvikuuron luokse. Kolli patisti pennut kauemmas ja asettui aivan Suvikuuron viereen.
Huurrepentu ei nähnyt mitään, mutta Tuiskupentu näki, sillä hän hiipi lähemmäsm katsomaan. Kirjavan kollin silmät tuikkivat iloisesta hämmästyksestä, mutta hän värähti jostain syystä. Huurrepentu vilkaisi Suvikuuroa ja huomasi naaraan suun olevan auki ja hänellä olevan tuskainen ilme. Hän huusi, aivan varmasti. Pakkaspentu ei liikahtanutkaan hänen vierellään, mutta hänen ilmeensä oli jotenkin outo. Hän ei nauttinut eikä mikään ihme.
Pian se oli ohi ja Suvikuurolla oli kaksi pentua, yksi naaras ja kollia. Pakkaspennulla oli mennyt pieni hetki ennen kuin Huurrepentu oli ymmärtänyt pentujen nimet.
Utupentu ja Pilvipentu, Utupentu oli valkoharmaa naaras ja Pilvipentu hyvin tuuheaturkkinen mustavalkoinen kolli. Sirppikynsi oli saapunut pesään yllättynyt ilme kasvoillaan. Kukaan ei ollut tajunnut naaraan odottavan pentuja. Ja pennut olivat hyvin pieniä.
Tuiskupentu katsoi haltioituneena kahta pentua. Hän oli todistanut jotakin, mitä ei kuka tahansa saisi todistaa. Eivät kaikki saisi pentuja tai näkisi pentujen saapumista maailmaan.
Sirppikynsi oli johdattanut pentunsa kauemmas, jotta Suvikuuro saisi vähän omaa rauhaa ja saisi levähtää. Tuiskupentu oli hetken protestoinut, mutta suostui lopulta seuraamaan emoaan heidän omalle sammalpedilleen.
Huurrepentu katseli kaukaa Suvikuuroa. Pennut olivat niin pieniä! Ja kauniita. Ehkä hänkin saisi joskus omia pentuja…

Sirppikynsi suki pentujensa turkkeja tiuhaan vauhtiin. Viimeinkin oli koittanut se päivä, kun Huurrepennusta ja hänen veljistään tehtäisiin oppilaita. Aivan upeaa! Suvikuuron pentujen syntymästä oli kulunut melkein kuu, mutta ei ihan. Ja nyt Huurrepentu sai jättää jo tylsäksi käyvän pentutarhan taakseen ja päästä tutkimaan maailmaa!
Sirppikynsi höristi korviaan ja johdatti sitten pentunsa aukiolle. He jäivät sopivan matkan päähän Suurtasanteesta, jotta Huurrepentu näkisi, mitä Heinätähti sanoi.
Heinätähti puhui koko klaanille uusien oppilaiden nimittämisestä, mutta Huurrepennun huomio oli hänen isässään, klaanin varapäällikössä. Mustaruskea kolli istui Suurtasanteen juurella selkä suorassa ja hän katsoi siniset silmät säihkyen pentujaan.
Tuiskupentu nousi seisomaan ja Huurrepentu käänsi katseensa Heinätähteen. Hän nimitti kirjavasta kollista Tuiskutassun ja hänen mestarikseen Okakynnen, joka asteli Tuiskutassun luokse ja kaksikko kosketti neniä. Pakkapentu ryhdistäytyi, kun Heinätähti puhui mustasta kollista.
Huurrepentu oli ylpeä. Hänen molemmat veljensä olivat nyt oppilaita ja Pakkastassu sai mestarikseen Jääsielun, lempeästi hymyilevän naaraan.
Huurrepentu ryhdistäytyi ja luki päällikkönsä huulilta oman nimensä muuttuvan Huurretassuksi. Hänen mestarikseen tuli…
Tuulihäntä!
Huurretassu nousi neljälle käpälälle. Hänen mestarikseen tuli Tuulihäntä! Eikä kyllä mikään ihme, sillä tämä naaras ei kyennyt puhumaan ja hän tiesi kaiken selviytymisestä ilman tärkeää taitoa. Naaras osasi kaikki häntäviittomat ja voisi opettaa paljon Huurretassulle.
Valkoinen soturi asteli joukosta vihreät silmät kiiltäen Huurretassun luokse ja he koskettivat neniä. Tuntui mahtavalta. Huurretassu saisi kokeilla, voisiko toimia soturina. Ja hän todella toivoi, etytä voisi.

Reviiri oli upea. Paljon lunta, puita ja saaliin hajuja. Tuulenvire turkilla tuntui hyvältä. Tuulihäntä osoitti katseellaan ja hännällään eri paikkoja ja merkittäviä asioita reviirillä. Järvi oli valtava! Se oli lohkeillut kauempaa, mutta muuten se kiilsi auringon valoa.
Rajojen hajut olivat voimakkaita ja Tuuliklaani ja Varjoklaani erosivat paljon. Varjoklaanin haju oli paljon pistävämpi ja siinä oli häivähdys pihkan makeutta.
Tuuliklaanin haju oli paljon raikkaampi ja siinä oli tuoreen ruohon haju. Tuuliklaanin ominaistuoksussa oli jotakin karheampaa kuin Varjoklaanin hajussa, mutta ainakin ne oli helppo erottaa.
Suuri tammikin oli aivan upea ja Huurrepentu jäi katselemaan sitä hetkeksi. Se oli aivan jättimäinen. Metsästysharjoitus sen juurella oli jotenkin vapauttava.
Tuulihäntä oli näyttänyt vaanimisasennon ja auttoi sitten Huurretassua kokeilemaan sitä. Hän onnistui toisen kerran jälkeen kulkemaan ilman, että piti mitään ääntä. Hänen tulisi vain seurata edessään olevia asioita tarkkaan.
”Haistan jotain”, Huurretassu kuiskasi ja Tuulihäntä nyökkäsi, antaen luvan Huurretassulle kokeilla saaliin nappaamista itse. Huurretassu tunnusteli maata tassuillaan ja etsi jotain liikkuvaa. Hento tärähdys, noin kahden ketunmitan päässä sai naaraan valpastumaan. Hän kulki vielä pari askelta ja asettui yhden lumikasan taakse ja vilkaisi. Hän haistoi saaliin, mutta nyt, kun hän näki hiiren istuvan ketunmitan päässä, hän tunsi olonsa varmaksi.
Huurretassu syöksyi eteenpäin ja loikkasi hiirtä kohti. Hiiri kuitenkin livahti hänen tassujensa edestä juuri viime hetkellä ja pakeni kotikoloonsa. Huurretassu tuhahti ja huokaisi pettyneenä. Se oli niin lähellä!
Tuulihäntä jolkotti Huuretassun vierelle ja hymyili lohduttavasti. Hän puhui huulillaan jotain, ilman ääntä ja Huurretassu tajusi, että oli ollut todella lähellä, että olisi saanut hiiren kiinni. Se oli kuulemma kuullut lumen narisevan ja tuuli oli antanut hiirelle etumatkaa.
Huurretassu nyökkäsi. Hän voisi onnistua vielä, ei ehkä nyt tai huomenna, mutta jonakin päivänä. Hän tarvitsi vain harjoitusta ja sitten hän voisi metsästää klaanilleen. Hän oli ollut niin lähellä, todella lähellä. Ja toivonpilkahdus kipinöi Huurretassun sisällä. Hänestä voisi tulla hyvä soturi, tarpeeksi hyvä palvelemaan klaaniaan ja kokemaan itsensä tarpeelliseksi.

luku 2.

I don't understand my life

Sammalrakeen ja Villivirneen pennuilla oli ollut raskas päivä. Myrskyklaanin leiriin oli hyökännyt Yönkajon lauma. Pennut olivat olleet pentutarhassa suojassa, mutta vaikka kuinka he olisivat suojassa, niin jotkut muut kärsivät ja kuolevat. Vääräpentu ei ollut kestänyt. Kuoleman haju leijaili ympärillä ja kaikkialla kuului huutoja. Koko päivä oltiin käytetty kunnostamiseen ja suremiseen.

Vääräpentu oli katkera siitä, kun he joutuivat nukkumaan pentutarhassa keskenään. Heillä ei ollut enään ketään huolehtimassa. Muuta eräänä yhtenä yönä ruskea pentu huomasi raottaessaan silmiään, että Villivirne oli tullut nukkumaan heidän luokse, vaikkakin katosi ennen aamua takaisin sotureiden pesään.

Seuraavina aamuina ei myöskään tehty mitään erikoisempaa. Kissat yrittivät parannella itseään. Vääräpentu ei myöskään ymmärtänyt elämää, sillä heillä oli ollut taas huono tuuri. Heidän sijaisemonsa Kultahalla oli kuollut taistelussa. Vääräpentu ei sanoisi, että olisi ollut kiintynyt naaraaseen, mutta hän suri, sillä Kultahalla oli ollut hyvä kasvattiemo.Vääräpentu ei ollut varma, miten Olkipentu koki sen. Hän vaikutti olevan pettynyt ja katkera, mutta niin tuntui olevan koko klaani, joten Vääräpentu ei keskittynyt siihen. Vääräpentu keskittyi omiin tunteisiinsa, jotka olivat sekavat. Ensin heiltä vietiin emo, sen jälkeen toinen. Entä jos he menettäisivät vielä isänsä? Ruskea kolli pohti tuota asiaa pentutarhan edellä sisaruksien vierellä. Koko klaani tuntui olevan raskas, sillä kissoja oltiin menetetty niin valtavasti.

Heinätähti kiipesi Suurtasanteelle ja katseli hetken aikaa leiriä. Leiri oli rauhallinen, vaikka aiemmin oltiin taisteltu elämästä ja kuolemasta. Heinätähti henkäisi syvään ja aloitti klaanikokouksen.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!” Sammalrakeen ja Villivirneen pennut tulivat pentutarhan edestä lähemmäs. Villivirne meni heidän luokseen sukien kovasti. Kimallepentu hymyili isälleen, Vääräpentu säkeili onnesta ja Olkipentu painoi katseensa alas. “Vääräpentu, Kimallepentu ja Olkipentu, astukaa eteen.” Pennut tulivat innosta loikkien eteen, varsinkin Vääräpentu. Hän oli kovin innoissaan, eikä malttanut pysyä paikoillaan. Villivirne katsoi sivusta pentujaan, hänestä huokuen syvä ylpeys ja rakkaus hänen ja Sammalrakeen pentuja kohtaan. He asettuivat aloilleen.
“Hyvin se menee”, Villivirne rohkaisi hiljaa Kimallepentua, jota näytti vähän jännittävän.
“Kimallepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kimalletassuna. Mestariksesi tulee Saarnisiipi. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa. Saarnisiipi olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta ja olet osoittanut olevasi älykäs. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kimalletassulle.” Kimalletassu meni iloisena mestarinsa luokse ja kosketti neniään tuon kanssa. Heinätähti jatkoi. “Ja Olkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Olkitassuna. Mestariksesi tulee Kolibri. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa. Kolibri olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta ja olet osoittanut olevasi ymmärtäväinen ja rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Olkitassulle.” Olkitassu meni koskettamaan neniä pentutarhasta tutun Kolibrin kanssa, ja Kolibri hymyili uudelle oppilaalleen. “Viimeisenä, muttei vähimmäisenä, Vääräpentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Väärätassuna. Mestariksesi tulee Tulikukka. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa”, Heinätähti sanoi hymyillen. Väärätassu räpytteli silmiään. Kolli oli niin innokas, että hänellä olisi riittänyt energiaa vaikka kaikille. “Tulikukka olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta ja olet osoittanut olevasi innokas ja luotettava. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Väärätassulle”, Heinätähti sanoi loppuun. Ruskea kolli loikki Tulikukan luokse ja katsoi häntä jäänharmaisiin silmiin. He koskettivat neniään. Myrskyklaanilaisten huuto raikui notkossa.
“Kimalletassu!”
“Olkitassu!”
“Väärätassu!”
Tuoret oppilaat katsoivat toisiaan innoissaan. He olivat odottaneet tätä päivää. He olivat onnellisia, vaikka muutamat päivät olivat olleet raskaita taistelun takia. Väärätassu loikki isänsä luokse ja Villivirne puski pentuaan.
“Olen ylpeä sinusta. Teistä kaikista”, kolli sanoi ja Väärätassu nyökkäsi.
“Tiedän.” Väärätassu sanoi ja katsoi Olkitassua, joka meni ensimmäisenä Villivirneen veljen luokse. Lehmussydän säteili myöskin pentujen puolesta. Villivirneen ilme oli hieman surullisempi. Villivirne tulisi aina olemaan Olkitassulle se toinen, eikä ensimmäinen.
“Isä.. Joudun mennä”, Väärätassu sanoi Villivirneelle joka katsoi haikeana Olkitassun perään.
“Mene vain”, VIllivirne sanoi ja kosketti hännällään pentunsa kylkeä. Väärätassu loikki vauhdilla liekinvärisen kollin luokse.
“Noh, mennäänkö tutkimaan leirin ulkopuolta, vai jäämmekö tänne?” Tulikukka hymyili. Väärätassu hyöri mestarinsa ympärillä.
“Mennään! Voimmeko kiertää koko alueen jooko? Vai käymmekö vain pienellä alueella?” Väärätassun suusta kuului monia kysymyksiä. Tulikukka katsoi oppilastaan, eikä voinut olla hymyilemättä ruskean kollin innokkuudelle.
“Mennään katsomaan miten pitkälle jaksat, sillä et ole poistunut leiristä. Muista kuitenkin pysyä lähelläni”, Tulikukka ohjeisti ja meni piikkihernetunnelin kautta ulos Väärätassu perässään.

Väärätassulla oli niin paljon ihmeteltävää. Kolli katseli ympärilleen silmät valtavina ja nenä vain tuhisi hänen haistellessaan erilaisia ja uusia tuoksuja. Maailma vaikutti hänestä avoimelta, sekä hänen oli hyvä päästä leiristä ulos. Siellä oli käynyt niin paljon kuolemaa. Tulikukka katseli oppilastaan selvästi pohtien, mitä ruskea kolli ajatteli maailmasta.
“Täällä on kaikki niin isoa! Ja selkeää!” Väärätassu sanoi loikkiessaan metsikössä eteenpäin. Tulikukka heilautteli häntäänsä tyytyväisen oloisena innokkaan oppilaan ansoista.
“Tuolla on Tuuliklaani”, Tulikukka sanoi osoittaen hännällään aluetta, jonka takana oli selvä aukea. Väärätassu mietti, että millaista olisi asua pelkästään tähtitaivaan alla. Ainakin esi-isät olisivat lähellä. “Ja tuolla metsikön takana on Varjoklaani.” Väärätassu nyökkäsi ja painoi hajut mieleen. Ikinä ei voisi tietää, että pitäisikö tunnistaa joku tunkeilija. Tulikukka ja Väärätassu jatkoivat matkaa hiljaisuudessa, välillä Tulikukka kuitenkin huomautti Väärätassulle, että pitäisi pysyä lähellä, tai opetti joitakin metsäneläimien hajuja. Väärätassu oppi erottamaan monet eläimet toisistaan.

Leiriin päästessään, Väärätassu meni sisaruksiensa luokse. Kolli selitti kaikki mahdolliset asiat, mitä oli painanut mieleensä. Olkitassu ja Kimalletassu vilkaisivat toisiaan ja hymyilivät ehkä vähän Väärätassulle. Väärätassu mietti yhtä asiaa ääneen.
“Meistä on viimein tulleet oppilaita, mutta millä hinnalla?” Kolli katsoi surullisesti siskojaan. He katsoivat veljeään apeana. Kuitenkin, Olkitassu ja Väärätassu kokivat olevansa enemmän surullisia kuin Kimalletassu. Mutta Väärätassu tiesi, että vaikka he eivät kokisi emon kuolemaa samana, niin ainakin hän voisi luottaa Olkitassuun ja Kimalletassuun kuin kallioon.

// vähän turhan raskasta luettavaa, mut noh ei voi mtn

luku 2.

I love my life

Riesatassu piti siitä, että Taivasklaani oli rauhallinen. Taivasklaani oli hyvällä paikalla, Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välissä. Joskus toki saattoi olla rajapartiolla väittelyä muiden kanssa, mutta ne selvitettiin yleensä puhumalla. Hän piti myöskin siitä, että minkälainen parantaja Mistelisydän oli. Mistelisydän oli fiksu ja osasi asiansa parantajana, sekä Riesatassun mestarina.

Joskus Mistelisydän toi Riesatassulle potilaita. Yleensä ne olivat pieniä nirhaumia, jotka menivät levolla, muutamalla unikonsiemenellä rauhoittamaan mieltä ja hämähäkinseitillä ohi. Ne tapaturmat olivat yleensä tulleet vahingossa, kun oltiin liukastuttu väärässä kohdassa väärään aikaan. Riesatassu voi vain pudistaa päätään klaanitovereilleen, mokomat mehiläisaivot. Riesatassun jalkaa alkoi särkemään. Kolli katsoi tassuaan käännellen sitä ympäri, miettien mistä kipu johtui. Se ei ollut hänen kipuaan.

“Riesatassu!” Kuului huutoa. Kolli jolkotteli parantajanpesästä äänen suuntaan. Paikalla oli varapäälikkö Kirkasmyrsky, joka talutti ontuvaa Unikkosiipeä kohti parantajanpesää.
“Mitä on tapahtunut?” Riesatassu kysyi.
“Olimme saalistamassa”, varapäälikkö aloitti.
“Sitten näin valtavan haukan, joten päätimme ottaa sen kiinni”, Unikkosiipi jatkoi astuessaan parantajanpesään. “Ja sitten kun Kirkasmyrsky, minä ja Ahmakäpälä pääsimme haukan niskan päälle, niin saimme sen kyllä kiinni ja maahan, mutta laskeuduin erittäin huonosti jäätikölle. Jalkani taittui”, siniharmaa naaras sanoi. Riesatassu mietti hetken aikaa.
“Annas kun katson sitä”, kolli sanoi ja tutki Unikkosiiven tassua. “Ei hätää. Se on vain nyrjähtänyt. Voin laittaa siihen kaislan ja hämähäkinseittiä, jotta et rasittaisi sitä niin paljon”, Riesatassu mietti. “Sekä tarvitset kipulääkettä. Mutta eniten lepoa”, Riesatassu sanoi valmistaessaan voikukasta pureskelemalla kipulääkkeen. Kolli antoi kipulääkkeen naaraalle ja Unikkosiipi kiitti ja poistui parantajanpesästä Kirkasmyrskyn avulla. Riesatassu huokaisi. Tälläistä elämän pitikin olla. Hänet oli luotu auttamaan muita, eikä mihinkään muuhun. Eikä Riesatassu kaivannutkaan muuta.

Riesatassu piti elämästään juuri sellaisena.

Riesatassu oli käpertynyt pesäänsä. Aurinko paistoi taivaalta ja sai lumen kimaltelemaan.
“Riesatassu, mennään katsomaan onko yrttejä vielä jäljellä ja kasvavatko ne hyvin. Saraa voisi kerätä, sillä se kasvaa yli lehtikadon ajan”, Mistelisydän sanoi ja Riesatassu nyökkäsi. He poistuivat Taivasklaanin leiristä, mennen rannalle. Niin kuin Mistelisydän oli arvellut, saraa oli vielä paljonkin. Riesatassu otti niitä mukaansa ja seurasi parantajaa seuraavaan paikkaan.

“Mikä kasvaa vesistöjen lähettyvillä ja sitä voidaan käyttää hauteena?” Mistelisydän kysyi päästessään tutkimaan lumen alta paljastuvaa juurakkoa. Riesatassu mietti hetken aikaa.
“Olisiko kehäkukka? Siitä voidaan valmistaa hauteita, sekä kehäkuka pysäyttää tulehduksen ja verenvuodon. Kehäkukka on myös hyvä käytettää tulehtuneisiin ja jäykkiin niveliin”, Riesatassu selosti. “Tai kerta olemme vesistöjen lähellä, niin se voisi olla reunuspietaryrtti ja sitä käytettäisiin kuumeeseen tai päänsärkyyn. Mutta puhuit hauteesta, joten oletan sen olevan kehäkukka.” Mistelisydän nyökkäsi hyväksyvästi. Riesatassu heilautti korviaan, sillä hän yllättyi osaamisestaan. Kai hän näköjään oppii.

He olivat käyneet katsomassa yrttien kasvuja. Ne kasvoivat hyvän näköisinä paksun lumen alla. Mistelisydän ja Riesatassu kävelivät yhdessä leiriin parantajanpesään. Riesatassu laittoi sarat säilöön ja selvitteli muutenkin yrtit omiin paikkoihin. Mistelisydän katseli oppilaansa touhua ja kutsui tätä heilauttamalla häntäänsä. Kolli meni istumaan mestarinsa vierelle.
“Selitän sinulle nyt, että kuinka tehdään erilaisia hauteita”, Mistelisydän sanoi. Riesatassu kuunteli tarkkaan, kun Mistelisydän aloitti kertomaan, että miten valmistetaan tietynlaisia hauteita haavoihin.

Riesatassu oli oppinut, että kuinka tehdään laventelihaude. Siitä olisi apua kylmettymiseen, rotan puremiin ja kuumeeseen. Nyt Riesatassu makoili parantajanpesän ulkopuolella. Aurinko oli laskemassa kauniisti. Huomenna olisi taas uusi päivä. Riesatassun katse kiinnittyi kuitenkin Elotassuun, joka tiuski Kuisketassulle. Riesatassu luimi. Eikö kukaan oppisi, että Kuisketassu oli täysin Taivasklaanilainen niin kuin hänkin? Kuisketassun katse kohtasi Riesatassun oman. Pitäisikö hänen pyytää anteeksi Kuisketassulta, jolle oli tiuskinut? Kolli ei osannut oikein sanoa sitä. Hän ei tarvitsisi ketään, mutta Kuisketassu tarvitsisi. Surutassu tuli kuitenkin mestarinsa kanssa paikalle, joten Elotassu lähti pois heiluttaen häntäänsä ärhäkästi. Surutassu hymyili Kuisketassulle, joka vastasi hymyyn. Riesatassun rinnassa ollut puristus hellitti vähän, sillä Kuisketassu ei ollutkaan yksin.
“Kaikki vihaavat minua”, Kuisketassu sanoi Surutassulle.
“Ei pidä paikkaansa. Minä en”, Surutassu sanoi. Riesatassu luimisti katsoen maata. Luuliko Kuisketassu, että kolli ei pitänyt hänestä tai vihasi häntä? Riesatassu olisi voinut nauraa, sillä hän tiesi, ettei voinut kertoa muuta. Riesatassu ei tarvitsisi ystäviä, hän voisi olla yksin. Kaikki muut toivat hänelle vain surua ja kipua. Jos kolli ei olisi välittänyt siitä pennusta, jonka pelasti, niin hän olisi jättänyt pennun sinne. Mutta Riesatassu oli tehnyt toisin. Mutta Riesatassu mietti, että se oli parempi pitää Kuisketassu kaukana. Se olisi heille kummallekin hyväksi.

Riesatassu nousi heiluttaen häntäänsä vihaisesti ja meni parantajanpesään, vilkaisten kuitenkin vielä kahta oppilasta. Kuisketassu katsoi Riesatassun perään hämmentyneesti. Riesatassu kääriytyi omaan pesäänsä Mistelisydämen viereen ja huokaisi. Ainakaan ei ollut pahasti sairastuneita tai loukkaantuneita potilaita. Jopa oli kerrankin sellaista, että Riesatassun ei tarvinnut tuntea toisten kipua. Vaikka Riesatassu tunsi toisten kivut, hän osasi erotella sen. Kolli oli oppinut, että mikä oli omaa särkyä ja mikä oli toisen särkyä. Hän käytti välillä sitä hyväkseen, sillä Riesatassu saisi tietää lähes aina ennakkoon kuka oli kipeä ja mistä. Vaikka kolli ei ollut varma, tiesikö muut hänen lahjastaan. Riesatassu oli aika varma, että Tähtiklaani oli antanut hänelle lahjan ja syystä. Hänen oli tarkoitus olla parantajana Taivasklaanille. Ja siihen elämään Riesatassu tyytyi.

Jäätassu - Myrskyklaani

Kolmas luku - Mikä merkki?


Jäätassu oli ylpeä itsestään ja siskoistaan; heistä oli tullut oppilaita ja vaikka olikin ollut kamala taistelu, klaani iloitsi uusista oppilaista. Täplätuuli oli esitellyt reviirin ja Jäätassu oli ollut korva tarkkana koko ajan. Täplätuuli oli kertonut Tuuliklaanista ja Varjoklaanista ja esitellyt harjoituskuopan sekä suuren tammen. Se tammi oli aivan valtava!
Täplätuuli oli myös näyttänyt vaanimisasennon ja selittänyt, että Jäätassun olisi tärkeää pitää häntä matalana, mutta kuitenkin tarpeeksi ylhäällä, ettei se laahaisi maata ja näin aiheuttaisi ääntä. Myös eteenpäin liikkumisessa oli omat hommansa, kun pitäisi katsoa ettei astu oksien päälle ja niin edelleen.
Mutta Jäätassu oli toiveikas, sillä hän uskoi oppivansa. Hän oli seurannut ja totellut tarkkaan Täplätuulen ohjeita, mutta täplikäs soturi oli sanonut, että vasta huomenna hän veisi Jäätassun kokeilemaan saalistusta.
Puolisokea naaras oli myös selittänyt Jäätassun turkista. Oppilaan oli kuulemma hyvä saalistaa lehtikadon aikaan, sillä hänen valkoinen turkkinsa sulautui lumeen, kun taas lämpiminä vuodenaikoina hänen turkkinsa loistaisi herkästi.
Tulikukka oli aina kehunut Jäätassun turkkia. Se oli kuulemma kaunis ja sopi hyvin lumen sekaan. Ja Jäätassu oli ylpeä turkistaan. Hän tiesi, että onnistuisi saalistamaan hiirenkorvan ja viherlehden aikoinakin, kunhan oppisi pysymään piilossa lehtien takana ja poissa saaliseläimen näköpiiristä.
Kiipeileminenkin voisi olla hyödyllistä, jos Jäätassu oppisi kiipeämään hiljaa ja näin hyppäämään saaliin kimppuun. Jäätassu oli huomannut olevansa vahva käpälistään leikkiessään sisarustensa kanssa ja hn pystyikin loikkimaan korkealle, joten siitäkin voisi olla hyötyä. Kastetassu oli kaikista nopein, hänellä oli pitkät ja vahvat käpälät. Taivastassu oli kolmikosta hiljaisin ja kevytrakenteisin, joten hän pystyi liikkumaan hiljaa saaliin perään.
Jäätassu kieri lumessa ja jäi hetkeksi makaamaan aloilleen. Hänen turkkinsa hylki vettä, joten kastuminen ei haitannut. Ehkä sekin voisi olla hyvä keino saalistaa, vaikka kalat olivatkin enimmäkseen Jokiklaanin kissojen riistaa, mutta eihän se estänyt kalastamasta, ja ainahan sitä kalaa voisi maistaa. Jos kala maistuu hyvältä, sitä voisi saalistaa. Ruoka oli kuitenkin ruokaa, joten mikäs siinä.
Täplätuuli oli kehottanut Jäätassua tekemään itselleen sammalpedin oppilaiden pesään ja lepäämään kunnolla, sillä hän veisi Jäätassun aikaisin metsälle kokeilemaan saalistusta. Jäätassu oli totellut ja etsinyt yhdessä sisariensa kanssa sammalta ja sulkia sekä kaikke amuuta, joilla he saisivat tehty lämpimät pedit. He kasasivat petinsä lähekkäin ja käpertyivät yhdessä nukkumaan turkit vasten toisiaan. Tuntui hyvältä olla läheisten kanssa. Ja heillä tulisi olemaan upea koulutus ja klaanielämä. Heistä tulisi hyviä sotureita.


------


Toivo asteli edestakaisin hermostuneena Tähtiklaanin nummella. Hän muisteli elämäänsä, jonka oli juuri elänyt Usko ja Rakkaus siskoinaan. He olivat olleet yhdessä ensimmäistä kertaa ja he olivat kasvaneet läheisiksi ja onnistuneet vahvistamaan kissajoukkojen toivoa, uskoa ja rakkauden voimaa.
Toivoa kuitenkin vaivasivat ne sanat jotka he olivat vähän aikaa sitten kuulleet. Mitä se tarkoitti? Milloin? Tarkoittiko se heitä?
”Toivo”, Usko naukaisi ja valkoinen naaras pysähtyi katsomaan harmaata naarasta, siskoaan. He tiesivät olevansa siskoja, eivät ehkä alusta asti biologisesti, mutta aina sydämestään. ”Rauhoitu.”
”Yritän tulkita sitä”, Toivo naukaisi huokaisten. ”Olimme juuri auttamassa klaanien synnyssä tai ainakin niiden muotoutumisessa. Ja nyt ennustus? KUOLLEILLE kissoille, Usko.”
”Tiedän”, Usko rauhoitteli. ”Olemme kaikki hämmentyneitä. Emme saa puhua siitä muille, se voisi olla liian radikaalia tai aiheuttaa kaaoksen. Meidän tulee tulkita tulevaisuutta ja katsoa, mitä ennustus tarkoittaa.”
”Tarkoittaakohan se jotain pahaa?” Rakkaus mietti ääneen tullessaan paikalle. Hänen punainen turkkinsa tuikki kirkkaasti ja sinisissä silmissä loisti kuunvalo. ”Siinä kuitenkin puhutaan synkistä ajoista.”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Toivo toisti ennustuksen viimeisiä sanoja. ”Vaikeat ajat. Toivon, että meidän tulee johtaa kissat pois pimeydestä.”
”Varmasti”, Usko nyökkäsi. ”Miksi meidän pitäisi ajaa klaanit kaaokseen? Klaanien tulee syntyä, esi-isät haluavat niin tapahtuvan ja sen on tarkoitus käydä, me kaikki tunnemme sen sydämmissämme.”
”Se on totta”, Rakkaus yhtyi mukaan. ”Se on vahva tunne. Hyvin vahva.”
”Tiedän”, Toivo hymyili ja istui alas. ”Mitäs sanotte, haetaanko vähän kalaa?”
”Äh”, Usko nyrpisti nenäänsä. ”Voimme hakea, kunhan minä saan jäniksen tai hiiren.”
”Käy!” Rakkaus hihkaisi ja lähti astelemaan kohti joke, joka kimalsi edessäpäin. ”Pitää olla valmiina, pian meidän täytyy puhua muille kuolleille. He haluavat apua.”


--------


Jäätassu hätkähti hereille, kun tunsi jonkun tönäisevän häntä. Valkoinen naaras nosti katseensa ja huomasi Täplätuulen seisovan hänen vierellään.
”Herätys, Jäätassu”, Täplätuuli naukaisi lempeästi. ”On aika mennä metsälle.”
Jäätassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan ennen kuin seurasi mestariaan ulos pesästä. Ulkona puhalsi kylmä viima ja yöllä oli satanut lisää lunta.
”Menemmekö suurelle tammelle? Vai järvelle?” Jäätassu uteli mestariltaan.
”Ajattelin suurta tammea”, Täplätuuli hymyili ovelasti ja lähti viemään oppilastaan lumisen maiseman läpi reviirin suurimman puun luokse.
Ilmassa oli raikas ja pistävä tuoksu. Pakkanen paukkui ja lumi kimalsi kuin tähtitaivas puiden oksilla.
”Odota”, Täplätuuli kuiskasi ja pysähtyi. Jäätassu katseli ympärilleen ja vilkaisi sitten mestariaan. ”Haistele ilmaa, Jäätassu.”
Jäätassu nuuhkaisi ilmaa ja erotti vaimeasti jonkin raikkaasta ilmasta erottuvan hajun. Oppilas avasi suunsa ja maisteli ilmaa saaden tarkemman aistihavainnon.
”Haistan riistaa, mutta en ole varma, mitä”, Jäätassu myönsi ja veti riistanhajua suuhunsa enemmän. Se oli niin tuttu.
”Se on orava”, Täplätuuli kertoi. ”Ja se on tuolla. Kulje hiljaa ja etsi sen olinpaikka. Autan sinua, heti kun löydämme sen.”
”Selvä”, Jäätassu naukaisi hiljaa ja lähti kulkemaan varovaisesti hajun perässä. Ei tarvinnut kulkea kauaa, kun kaksikko saapui erään puun luokse, jonka lähellä istui orava, joka kaivoi lunta.
”Mene matalaksi”, Täplätuuli kuiskasi hiljaa hengitys höyryten ja painoi oppilastaan maata vasten. ”Ja lähesty sitä hiljaa. Kun koet olevasi tarpeeksi lähellä hyökkää sen kimppuun. Aja se pois puiden luota.”
Jäätassu nyökkäsi ja lähti etenemään. Hän pysähteli välillä tutkimaan edessä olevaa ympäristöään, jotta ei astuisi mihinkään, joka pitäisi ääntä ja hälyttäisi oravan pakenemaan. Hänen turkkinsa onneksi sulautui lumeen, joten hänellä oli etulyöntiasema.
Jäätassu lähesty oravaa ja kun hän saapui kahden ketunmitan päähän siitä, orava nousi pystyyn. Jäätassu ampaisi syöksyyn ja loikkasi oravaa kohti kynnet ojossa. Oppilas tunsi tassujensa osuvan karvaiseen oravaan ja hän upotti kyntensä nopeasti sen ihoon. Orava pyristeli kauhuissaan, mutta Jäätassu iski nopeasti hampaansa sen kaulaan ja pian orava ei enää liikkunut.
”Minä sain sen!” Jäätassu hihkaisi ja katsoi Täplätuulta, joka tuli piilostaan ylpeä katse silmissään.
”Se meni todella hienosti!” Täplätuuli kehui hymyillen ja Jäätassu hymyili takaisin ja nosti oravan leukojensa väliin. Ensimmäinen saalis! Se oli onneksi ollut niin keskittynyt etsimään varastoimiaan ruokiaan, ettei se ollut huomannut lähestyvää valkoista kissaa.
”Muista kiittää Tähtiklaania saamastasi saaliista”, Täplätuuli iski toista silmäänsä ja Jäätassu kallisti päätään. Hän vilkaisi oravaa ja mielessään kiitti Tähtiklaania saaliista.
”Saalistammeko vielä?” Jäätassu kysyi. ”Kokeillaanko etsiä lisää saalista?”
”Tietysti”, Täplätuuli virnisti. ”Haistele ilmaa, yritä etsiä lisää hajuja.”
Jäätassu kurotti kuononsa ylemmäs ja haisteli ilmaa etsien toiveikkaansa saaliseläinten hajuja.
”Haistan… hiiren!” Jäätassu henkäisi innoissaan, mutta hiljaa. Hän tiesi, että oli tärkeää olla saalistaessa hiljaa. Tulikukka oli opettanut niin paljon.
”Seuraa hajua”, Täplätuuli kehotti ja antoi Jäätassun mennä edellä. Valkoinen oppilas kulki matalalla ja etsi hiiren olinpaikkaa. Hän seurasi hajua pitkän matkaa kunnes saapui erään kannon juurelle. Haju oli voimakas kannon juuren kolon juuressa.
”Katsopa, Jäätassu”, Täplätuuli näytti ja osoitti kannon toista puolta. ”Täällä on toinen sisäänkäynti. Minä kaivan täältä ja ole valmiina ottamaan hiiri kiinni, kun se pakenee.”
”Selvä”, Jäätassu nyökkäsi ja kumartui kannon juurelle. Hän katsoi silmä tarkkana pientä koloa, josta hiiren voimakas haju leijui. Täplätuuli kuopi lunta nopeasti ja kannon alta kuului hento vinkaisu ja pian Jäätassu huomasi hiiren ilmestyvän hänen eteensä. Ennen kuin hiiri ehti paeta, Jäätassu iski tassunsa sen päälle ja piti hiiren vankina.
”Täplätuuli!” Jäätassu naukaisi ja Täplätuuli lopetti kuopimisen. Jäätassu upotti kyntensä kuolettavasti hiireen ja hymyili ylpeänä.
”Se onnistui aivan kuten suunniteltiin”, Täplätuuli totesi. ”Olet nopea oppimaan, mikä on hyvä näin kylmällä.”


------


Toivo loikkasi hiiren kimppuun ja tappoi sen. Tähtiklaanissa oli yllin kyllin riistaa ja koskaan ei ollut nälkä.
Oli tullut uusi ennustus, joka koski kissaa, jonka olisi määrä syntyä monen kuunkierron päästä. Edes tämän kissan isä ei ollut vielä syntynyt.
”Tulee kissa, jonka kohtalo on jaettu kahteen klaaniin. Tulee kissa, jonka tehtävänä on suojella metsää itse ja jälkeläistensä avulla. Hänen veressään virtaa kohtalonveri, joka jatkuu ikuisesti. Kohtalonveren virratessa kissan suonissa, on kissa oleva suuri taistelija ja klaanien olemassaolon suojelija”, Toivo maisteli ennustuksen sanoja mielessään. Oli aika hassua, että saisi noin vastuullisen tehtävän. Miten heidän tulisi suojella? Miten se onnistuisi? Pitäisikö tämän kissan johdattaa jälkeläisiään? Näin Toivo sen oli ymmärtänyt. Hän ajatteli, että tämän syntyvän kissan tulisi johdattaa jälkeläisiään ja auttaa heitä, ihan sama miten.
Ennustus oli jäänyt mieleen, koska Tähtiklaanin kissat puhuivat siitä taukoamatta. Heistä se oli tärkeä. JA totta kai se oli tärkeä. Näiden kissojen tulisi varmistaa, että klaanit eivät tuhoutuisi. Ja se edesauttaisi Taivasklaanin paluuta jonakin päivänä.
”Hei, Toivo!” Rakkaus tervehti ja puski Toivon päätä. ”Olemme etsineet sinua.”
”Haluatte puhua siitä uudesta ennustuksesta?” Toivo virnisti ja sai Rakkauden nyökkäämän hämmentyneenä, ”Niin minäkin.”
”Sinäkin tunnet sen yhteyden”, Usko tokaisi tullessaan kaksikon luo kantaen päästäistä. ”Se liittyy meihin.”
”Niin liittyy”, Toivo nyökkäsi. ”En tiedä miten.”
”Emme mekään”, Rakkaus naukaisi ja pyyhkäisi korvaansa. ”Mutta se selviää aikanaan.”
”Tähtiklaani on aivan ymmällään tästä uudestakin”, Usko murahti ja vilkaisi kauempana olevaa aukiota, jossa tähtiturkkiset kissat pyörivät ja puhuivat toisilleen hätäisinä. ”Emme tiedä, tapahtuuko klaanien tuhoutuminen ja onko klaanien selviytyminen tämän suvun tassuissa.”
”Se voi olla”, Rakkaus mietti ja vaihtoi asentoaan. ”Tai ehkä se on vain johdatteleva ennustus.”
”Minusta tuntuu, että sen ennustuksen tarkoituksena on vahvistaa klaanien siteitä”, heleä ääni kuului kolmikon takaa ja esiin astui kirjava naaras. Hänellä oli hopeiset silmät ja hänen turkkinsa kimalsi kirkkaana kuin tähtitaivas. ”Kun klaanit toimivat yhdessä, he voivat sopia ja taistella vahvaa vastustajaa vastaan. Jokaisessa ennustuksessa on aina omat takapakkinsa, tämä kissa voi toimia väärin ja möhliä. Kuka tahansa hänen suvustaan voi epäonnistua. Mutta klaanit voivat sopia yhteisen lain auttamaan toisiaan.”
”Se voi olla yksi teoria”, Usko nyökkäsi ja vilkaisi sisariaan. Toivo katsoi silmät viiruina kirjavaa kissaa.
”Kukaan ei usko, että tulisi suku, joka johtaisi klaaneja”, Tähti naukaisi kulmiaan kurtistaen. ”Useimmat uskovat, että tämän suvun on tuleva auttaa klaaneja lähenemään, vahvistumaan, taistelemaan pahuutta vastaan, antamaan toivoa ja jatkamaan edellisten sukulaistensa tehtävää.”
”Se kuulostaa järkevältä”, Rakkaus myönsi.
”Sen näemme aikanaan”, Toivo kuiskasi ja käänsi katseensa pois Tähdestä. Muistot vyöryivät hänen mieleensä voimakkaina. Miksi kirjava naaras ilmestyi nyt? Miksei hän ollut tullut aikasemmin?
Usko ja Rakkaus eivät varmaankaan tienneet Toivon ja Tähden yhteisestä menneisyydestä, ainakaan Toivo ei muistanut kertoneensa sen pennun olleen juuri tämä kissa.


--------


Jäätassu kantoi kahta saalistaan leiriin. Hänellä oli ollut tuottoisa ensimmäinen saalistuskerta ja riistaa tarvittiin juuri nyt, kun monet olivat loukkaantuneet sen idioottimaisen lauman hyökkäyksessä. Täplätuuli oli myös neuvonut kuinka lintuja tulisi saalistaa ja opettanut Jäätassulle puuhun kiipeämisen perusteet.
Jäätassu vei nappaamansa oravan ja hiiren tuoresaaliskasaan ja vilkaisi sitten Täplätuulta, joka nyökkäsi.’
”Vie jotain klaanivanhimmille, saat sitten syödä”, Täplätuuli naukaisi ja hymyili lempeästi. ”Menemme aamulla partioon, joten ole aikaisin hereillä.”
”Aamupartioon?” Jäätassu jännittyi innostuneena. ”Mahtavaa!”
”Harva on noin innoissaan aamupartiosta”, Täplätuuli naurahti, ja heilautti häntäänsä kohti tuoresaaliskasaa.
”Partio kuin partio!” Jäätassu naurahti ja jolkotti sitten hakemaan tuoresaaliskasasta nappaamansa oravan ja kyyhkysen ja suuntasi klaaninvanhimpien pesälle. Lehväpilvi, Vatukkakynsi ja Oravaliito nostivat heti päänsä pystyyn, kun Jäätassu asteli sisälle kolmen kissan pesään.
”Jäätassu”, Vatukkakynsi tervehti oppilasta. ”Tuot meille näemmä saalista.”
”Saitko nuo itse?” Lehväpilvi kysyi silmät tuikkien.
”Sain tämän oravan itse”, Jäätassu kertoi hymyillen, sydän lyöden ylpeydestä.
”Voi, sehän on hienoa!” Lehväpilvi kehui ja hymyili. ”Se näyttää yllättävän isokokoiselta, kun ottaa huomioon tämänhetkisen lehtikadon.”
”Oli jo aikakin”, Oravaliito murahti, kun hän sai sanottua jotakin. ”Minulla on aivan kamala nälkä.”
”Voi sitä itsekin hakea saalista eikä odottaa, että kiltit oppilaat tuovat nenäsi eteen saaliista”, Vatukkakynsi pyöräytti silmiään. ”Et sinä niin raihnainen oli.”
”Kirpputurkki”, Oravaliito naurahti ja katsahti Jäätassua vihreät silmät loistaen. ”Kiitos.”
”Ei tässä mitään”, Jäätassu kehräsi. ”Minusta on kiva palvella koko klaania.”
”Ja se on hyvä kuulla”, Lehväpilvi nyökkäsi. ”Jokaista tarvitaan, jotta klaani olisi koossa. Pitää olla päällikkö, varapäällikkö, parantaja, soturit ja heidän oppilaansa, kuningattaria ja heidän pentujaan, ja myös meitä klaaninvanhimpia jakamassa nuorille kissoille menneisyyden oppeja ja pitämässä yllä tarinoita.”
”Tietysti”, Oravaliito mumisi samalla, kun söi Jäätassun tuomaa oravaa. Vatukkakynsi kohotti kulmaansa kumppanilleen. ”Mitä?”
”Ahmatti”, ruskea kolli nyrpisti nenäänsä pilke silmäkulmassaan.
”Hitaat syövät nopeat”, oranssi vanha naaras näytti kieltään kumppanilleen ja jatkoi sitten syömistä.
Jäätassu naurahti huvittuneena ja oli avaamassa suutaan, mutta hänet keskeytti outo ääni.
”On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.”
Jäätassu jähmettyi paikoilleen ja tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Taas se sama ääni ja samat sanat.
Valkoinen oppilas vilkaisi klaaninvanhimpia, jotka eivät selvästikään olleet kuulleet yhtään mitään. Sen oli oltava Jäätassun päässä.
”Ah, anteeksi”, Jäätassu nousi seisomaan. ”Minulla oli vielä muuta tekemistä tänään, mutta tulen käymään myöhemmin.”
”Tietysti”, Lehväpilvi hymyili ja otti kyyhkysen itselleen ja vilkaisi Vatukkakynttä. ”Haluat varmaankin jakaa tämän.”
”Tietenkin”, Vatukkakynsi nyökkäsi naaraalle ja vilkaisi sitten Jäätassua. ”Pidä mukava päiviä, Jäätassu.”
”Pidän!” Jäätassu nyökkäsi ja asteli sitten ulos klaaninvanhimpien pesästä. Hänen sisartensa kirjavat turkit paistoivat heti lumen seasta esiin ja hän kipitti ripein askelin sisariensa luokse, jotka puhuivat hermostuneena jostakin.
”Hei!” Jäätassu naukaisi siskoilleen, jotka hätkähtivät kuullessaan äänen, mutta heidän olemuksensa rentoutui, kun he huomasivat puhujan olevan Jäätassu. ”Mistä te puhutte.”
”Me… äh”, Taivastassu aloitti, hetken aikaa miettien sanojaan.
”Me kuulimme samat sanat”, Kastetassu tokaisi. ”Kuulimme sen juuri äsken ja tajusimme kuulevamme saman asian.”
”Olen kuullut sen ennenkin”, Jäätassu nyökkäsi ja katsahti sitten oppilaiden pesän taakse. ”Tulkaa.”
Jäätassu kulki sisaret perässään heidän tuttuun paikkaansa, jossa he puisivat asiat läpi.
”Oletteko tekin kuulleet sen aikaisemmin?” Jäätassu kysyi silmiään siristäen kahdelta värikkäältä kissalta.
”Tuntuu siltä, että olisin”, Taivastassu myönsi ja vilkaisi Kastetassua.
”Kyllä”, Kastetassu nyökkäsi. ”Olen kuullut sen aikaisemmin. Se on tuttu. Ja olemme näemmä kaikki kuulleet sen aikaisemmin.”
”Sen on pakko tarkoittaa jotakin”, Jäätassu järkeili ja hivuttautui lähemmäs sisariaan. ”Se on ennustus. Meille.”
”Oletko varma?” Taivastassu kysyi hiljaa. ”Entä jos se ei ole. Entä jos se on vain varoitus?”
”Se selviää vain yhdessä paikassa”, Kastetassu sanoi lähes ääneti. ”Kuulampi.”
”Pitääkö meidän kysyä Tähtiklaanilta apua? Ihan tosi?” Jäätassu hätkähti. ”Eihän me saada mennä Kuulammelle vielä.”
”Meistä tehtiin vasta äskettäin oppilaitakin!” Taivastassu hermoili.
”Jos haluamme olla varmoja”, Kastetassu naukaisi jämäkästi. ”Tähtiklaani tietää ja kertoo meille.”


-------


”Tähtiklaani ei kerro ikinä kellekään mitään”, harmaa naaras naukaisi. ”Tai ainakaan selkeästi. Kaikki on epävarmaa ja epäselkää. Ei koskaan tiedä, mitä ennustuksen tarkoittavat ja sitten pitää arvailla.”
”Niin”, Usko naukaisi lyhyesti ja vilkaisi Toivoa ja Rakkautta.
”Jos ennustukset selitettäisiin, ei niissä olisi järkeä”, Rakkaus naukaisi ja astui lähemmäs harmaata naarasta.
”Ne eivät toteutuisi”, Toivo jatkoi ja nosti leukaansa. ”Ja sitä paitsi, Tähtiklaanikaan ei melkein koskaan tiedä, mitä ennustukset tarkoittavat. Joskus ne ovat selkeitä, mutta useimmiten epäselviä.”
”Niinpä niin”, harmaa naaras pyöräytti silmiään. ”Järkevää sitten antaa niitä ennustuksia, jos Tähtiklaanikaan ei tiedä, mitä tehdä.”
”Ei Tähtiklaanin tehtävä ole kertoa, mitä klaanien tulisi tehdä”, Usko murahti ja siristi hermostuen silmiään. ”Tähtiklaanin on tarkoitus johdattaa, varjella ja auttaa, kun sille on tarvetta.”
”Nyt sille olisi tarvetta!” harmaa naaras sihahti, mutta älähti säikähtäneenä, kun Toivo painoi hänet maata vasten. Valkoisen naaraan tähtiturkki kimmelsi, mutta se oli yllättävän läpinäkyvä.
”Sille ei ole tarvetta”, Toivo naukaisi hiljaa. ”Ennustuksen salat valkeavat aikanaan. Sinun täytyy uskoa Tähtiklaaniin ja siihen, että me autamme sinua.”
Harmaa naaras siristi sinisiä silmiään ja huitaisi sähisten Toivoa kohti, mutta naaraan käplä sujahti tähtiklaanilaisesta läpi. Toivo virnisti ja irrotti otteensa. Hän sylkäisi naarasta kohti ja asteli sisartensa väliin.
”Te ette auta”, Sinikynsi kivahti. ”Te vain latelette turhia sanojanne. Koskaan ette ole auttaneet. Olette vain antaneet minun kärsiä!”
”Me emme koskaan aiheuta kärsimystä sinulle”, Rakkaus naukaisi. ”Sinä itse teet sen. Ja muut kissat tekevät sen sinulle.”
”Tähtiklaani on kääntänyt selkänsä minulle”, harmaa naaras vaikeroi. ”Kuinka te kehtaatte! Kuinka te kehtaatte jättää minut oman onneni nojaan ja jättää minulle epäselvän ennustuksen!”
”Ennustus ei ole yksin sinun”, Usko muistutti. ”Se on myös sinun pentusi. Ja sinun on tuleva-”
”Minun ei ole tuleva tehdä yhtään mitään, mitä te haluatte”, Sinikynsi sihahti siniset silmät hurjasti roihuten. ”Teidän ennustuksenne lupaa, että minun pentuni tulee olemaan paha!”
”Se ei-” Rakkaus yritti, mutta joutui hiljenemään, kun Sinikynsi yritti hyökätä hänen päälleen.
Kova tuulenpuuska heitti harmaan tuuliklaanilaisen naaraan kauemmas ja Toivo astui lähemmäs, sisaret perässään.
”Sinun käytöksesi uhkaa kaikkien klaanein, erityisesti Tuuliklaanin tulevaisuutta!” Toivo mylväisi ja astui lähemmäs. ”Ole kärsivällinen, uskollinen, tulkitse rauhasssa ja tarkoin äläkä menetä itseäsi.”
Sinikynsi sähisi kolmelle kissalle, jotka perääntyivät klaanikissan luota. He haihtuivat ilmaan ja pian olivat poissa Sinikynnen unesta.


--------


Jäätassu, Taivastassu ja Kastetassu astelivat varoen yön pimeydessä kohti Kuulampea. Kaikeksi onneksi Kastetassun mestari oli vienyt Kastetassun perusteelliselle reviirikierrokselle, joten läikikäs naaras tiesi, miten päästä Kuulammelle.
Kuu hohti taivaalla ja pian koittaisi täydenkuun kokoontuminen. Jäätassun turkkia kihelmöi. Pääsisiköhän hän ja hänen sisarensa mukaan kokoontumiseen? Vai pitäisikö heidän jäädä odottamaan vielä? Toivoa sopi, että he pääsisivät seuraavaan kokoontumiseen.
”Tulkaa! Mutta varokaa”, Kastetassu varoitti ja katsoi sisariaan siniset silmät aavemaisesti hohtaen. Jäätassu siristi hämillään silmiään. ”Tässä voi olla tosi liukasta. Varotaan, ettei lennetä jokeen.”’
Jäätassu vilkaisi heidän oikealle puolellaan, ketunmitan päässä pauhaavaa jokea. Sinne ei todellakaan kannattaisi pudota, se olisi jääkylmää eikä Jäätassu osannut, ainakaan vielä siis, uida.
Penkereen reuna oli jäässä ja kaikki kolme varoivat askeliaan. Muutaman kerran jonkun käpälät lipsahtivat, mutta yhdessä se auttoivat toisiaan ja pääsivät mäen ylös.
Jäätassu henkäisi ja katsoi taianomaisesti hohtavaa lampea. Se oli pieni, mutta tarpeeksi suuri uimiselle. Miksiköhän sekin ajatus tuli nuoren oppilaan mieleen? Ei se olisi kunnioittavaa, sillä tämähän oli Tähtiklaanin aluetta.
”Pitäisikö meidän nuolaista vettä?” Taivastassu pohti ääneen ja astui lähemmäs lumoavan veden pintaa.
”Luulisin”, Kastetassu naukaisi ja astui aivan veden pinnan äärelle. ”Tehdään se yhdessä.”
”Kuten aina”, Jäätassu nyökkäsi ja asettui sisarensa vierelle. Taivastassu samoin ja yhdessä se koskettivat veden pintaa.
Järähdys ja kolmikko perääntyi veden ääreltä. He katsoivat toisiaan hämillään. Olivatko he tehneet jotain pahaa?
Vesi alkoi syöksyä lammesta ja se hyökyi kolmen oppilaan päälle. He yrittivät paeta, mutta turhaan. Vesi imaisi heidät sisäänsä ja he olivat keskellä pimeyttä.
”On tuleva kolme...” kuiskasu kuului ja vesi oli poissa. Oli kuitenkin pilkkipimeää, mutta Jäätassu huomasi sisarensa, kiitos heidän silmiensä. Olihan se outoa, mutta kaikkien kolmen silmät hohtivat kuin tähdet, sinisinä ja voimakkaina.
Kuului askelia ja ympäristö muuttui kirkkaammaksi. Edestäpäin juoksi haalea kissa, suuri ja valkoinen, jonka keltaiset silmät hohtiva voimakkaina. Hänen perässään tuli muita kissoja ja joukko haaleita kissoja juoksi kolmen nuoren oppilaan edestä.
Kissajoukon perässä juoksi neljä muuta kissajoukkoa, he näyttivät jahtaavan tai seuraavan toista kissajoukkoa. Kaikkien viiden perässä tuli suuri, savumainen musta hahmo, joka ajoi klaaneja kohti pimeyttä. Ja sitten ilmestyi kolme sinisilmäistä kissaa, jotka pysäyttivät ensimmäisen kissajoukon ja sen valkoisen suuren kissan. He johtivat joukon suoraan pimeyteen. Jäätassu henkäisi hämmentyneenä.
Neljä muuta joukko seurasi taas perässä ja hekin imeytyivät pimeyteen. Näky muuttui ja pian kolmikko seisoi taistelun keskellä, mutta he eivät olleet yksin. Heidän rinnallaan oli muitakin, mutta näky meni niin nopeasti, että he eivät ehtineet tunnistaa yhtäkään kissaa tai painaa muistiin, minkä näköisiä kissat olivat.
Näky muuttui sekavaksi, sillä ennustuksen sanat alkoivat kaikua ympärillä ja näky toistui. Se oli joskus synkempi ja joskus taistelua ei ollut. Kun viimeisen kerran näky näkyi, taistelua ei ollut, mutta oli oudon hiljaista. Ja yksi suuri valkoinen kolli asteli yksin, keltaiset silmät hohtaen.
Jäätassu hätkähti ja hän oli taas Kuulammen luona. Hänen turkkinsa oli kuiva ja hänen sisarensa olivat hänen vierellään, yhtä ehjinä kuin hetki sitten.
”Mitä se oli?” Taivastassu henkäisi ja veti syvään henkeä.
”Se oli ennustus”, Kastetassu nuolaisi huuliaan ja huokaisi hermostuneena. ”Ja me olemme siinä.”
”Kuka se valkoinen kissa on?” Jäätassu kysyi ääneen. ”Ja ovatko ne viisi kissajoukkoa klaanit. Miksi me veisimme klaanit pois, pimeyteen?”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Kastetassu naukaisi ja katsoi sisariaan.
”Onko meidän tarkoitus pelastaa klaanit joltain?” Taivastassu nielaisi hermostuneena ennen kuin jatkoi. ”Vai pitääkö meidän ajaa ne sinne, mistä klaanit pitää pelastaa?”
”Ei siinä jälkimmäisessä ole järkeä”, Jäätassu luimisti korviaan.
”Odottakaa nyt!” Kastetassu rauhoitteli. ”Jos nyt ensiksi nukumme ja alamme selvittää, kuka se valkoinen kissa on. Ehkä hän on paha tai ehkä siinä joukossa on jotain vikaa.”
”Selvitetään asiat huomenna”, Jäätassu nyökkäsi ja vilkaisi Kuulampea. ”Huomenna tehdään suunnitelma, miten etenemme.”
Kaikki kolme nyökkäsivät ja katsahtivat hopeahäntää. Mitä heidän tulisi tehdä, oli epäselvää. Tähtiklaani ei ollut vastannut suoraan.

Pimeyspentu /-tassu - Erakko (ent. Varjoklaani)


luku 1.
I’m going to win


“Tuo kirppu. Hän on Pimeyspentu”, naaraalle sanottiin. Pimeyspentu katsoi sileää, mustaturkkista ja pörröistä ruskeaturkkista kissaa. He olivat hänen vanhempansa, vaikkakin he kuulostivat pettyneiltä ja ilkkuivat naarasta. Pentuja oli syntynyt liikaa, ja Pimeyspentu oli kaikisia nuorin ja pienin. Häntä pidettiin heikkona, mutta Pimeyspentu tiesi, että oli vahvempi kuin kukaan heistä. Hän tunsi sen ytimessään. Ja hän aikoisi näyttää, ettei tarvitsisi ketään lähelleen. Hän oli Pimeyspentu.


Pimeyspentu oli maannut pentutarhassa ikuisuudelta tuntuvan ajan muiden pentujen kanssa. Hän ei jaksaisi odottaa, että menisi vielä jokusen kuun, että hänestä tulisi oppilas. Silloin hän voisi näyttää, että olisi paras ja valittu. Pimeyspentu vannoi, että aikoisi olla kaikkien aikojen soturi. Ja paras sellainen.


Pimeyspentu heräsi kissojen sähinään ja verisiin huutoihin. Naaraan sydän hakkasi todella kovaa, mutta hän toisti samaa asiaa mielessään.


Minä en pelkää - joten hän ei pelännyt. Pimeyspennulla ei ollut syytä pelätä, sillä hänen muu perheensä ei kuitenkaan välittäisi mitä hänelle kävisi. Pimeyspentu nousi jaloilleen katsellen pentutarhan suuaukosta kissoja, joita oli valtava määrä toistensa kimpussa. Kissojen karvoja leijaili ympäriinsä, veren haju leijui leirin ympärillä. Varjoklaanin leiriin oli hyökännyt vieras lauma, jonka hajua Pimeyspentu ei tunnistanut. Se oli myskinen ja oudon tuoksuinen verrattuna Varjoklaaniin. Raidallinen naaras sähisi jokaiselle, joka meni pentutarhan ohi, ehkä hän saisi näytettyä perheelleen, että kuinka hyvä oli. Pimeyspentu ymmärsi huudoista, se oli Yönkajon lauma. Ja Pimeyspentuhan päätti ettei pelännyt.


Kunnes tuli Se Kissa - hopeanharmaa kolli, nimeltä Vesikauhu. Vesikauhu lupasi Pimeyspennulle, että hän saisi nähdä maailmaa. Enemmän kuin kukaan ja sitä Pimeyspentu halusi. Vesikauhu oli ottanu mukaan pennun, jonka olemassaolosta Pimeyspentu ei ollut edes ollut varma. Jänöpentu, joka nimettiin Kaaospennuksi. Pimeyspentu katsoi pienempää ja nuorta kollipentua. Pimeyspentu tuhahti. Mokomakin pentu.


Vesikauhu oli tappanut Yönkajon lauman jonkun kissan. Pimeyspentu ei ollut varma, siitä että kuka. Osa laumasta oli näyttänyt tyytyväiselle nähdessään Vesikauhun taidot, joista Pimeyspentukin hämmästyi, ja osa taas pudisteli päätään epätoivoisesti. Pimeyspentu oli vain katsonut pää kallellaan kollin taitoja tehdä asioita.


Lauman rajoilta päästyään, Vesikauhu katsoi heitä, melkeinpä kuin arvioiden kahden pennun taitoja pelkällä ulkonäöllä ja olemuksella. Ja sitten Vesikauhu oli sanonut sen, mitä Pimeyspentu oli arvellutkin. Hänellä oli kilpailija.


“Nimesi on Kaaospentu. Olet Pimeyspennun kanssa tuleva olemaan seuraajani. Varmistan, että edes jompikumpi teistä tulee olemaan minuakin parempi, sillä jos minä onnistun, toisen teistä on astuttava tassunjälkiini ja täytettävä tehtäväni.” Lauseessa oli vain toinen. Pimeyspentu heilautti ärhäkkäästi häntäänsä, sillä hän ei halunnut kilpailijoita. Hän halusi ainoastaan olla paras ja nähdä ympäri maailmaa ja siihen Kaaospentu ei antanut siihen tilaa. Kaaospentu vain katsoi ihmeissään kollia ja Pimeyspentua. Pimeyspentu heilautti häntäänsä silmät kiiluen. Vesikauhu oli aiemmin napannut heille kalan, mutta Kaaospennun maha murisi. Eikä Pimeyspentukaan voinut kieltää sitä, että hänellä oli nälkä. Vaaleanharmaa kolli katsoi Pimeyspentua hiljaa.
“Mitä tuijotat?” Kolli kysyi ärhäkkäästi. Pimeyspentu siristeli silmiään.
“Kaaospennun maha kurisee. Sen kuulee kuurokin”, ruskea naaras sanoi ja Vesikauhu kallisti päätään, kuin arvoiden naaraan sanoja. Kolli haisteli ilmaa, kuin miettien.
“Noniin Pimeyspentu..” Vesikauhu mietti sanojaan. “Seuraa perässä. Ja sinä - Kaaospentu”, hän painotti pennun uutta nimeä, “- pysyt tässä.”
“Mä oon Jänöpentu.”
“Ei. Kaaospentu.”
“Jänöpentu.” Pimeyspentu vain pyöräytti silmiään.
“Näytä nyt vain, äläkä välitä tuosta hmm..” Pimeyspentu muisteli sitä, millä hänen vanhempansa olivat kutsuneet häntä. “- kirpputurkista”, kirjava naaras jatkoi. Vesikauhu räpäytti silmiään. Vesikauhu nousi ylös, mennen lähemmäs metsää.


Pimeyspentu katseli uteliaana ympärilleen. Siellä oli niin paljon eri tuoksuja, joita Pimeyspentu ei ollut koskaan haistanut. Pieni naaras oli niin innoissaan, että Vesikauhu joutui välillä murahtamaan Pimeyspennulle.”Minusta tulee kaikkien klaanien paras soturi!” Pentu tokaisi saaden Vesikauhun kääntymään ympäri Pimeyspentua vastatusten.
“Ei klaaneja”, kolli sanoi kohottaen leukaansa. “Klaanit ovat..” Vesikauhu mietti tarkkaan, mitä opettaisi pennulle. “ He ovat pahoja.”
“Ai myös Varjoklaani?” Vesikauhu irvisti.
“Mitä sanoin?” Ja Pimeyspentu painoi päänsä alas. Hänen pitäisi oppia olemaan hiljaa ja olemaan kunnioittava.
“Noniin, katso tarkkaan”, vaaleanharmaa kolli selitti. Pimeyspentu painoi kaikki mieleensä, sillä ei voisi unohtaa nyt mitään. Vesikauhu heilautti häntäänsä, kierrellen Pimeyspennun ympärillä. “Haistele ilmaa. Katso mistä tuuli tulee, ole aina, siis aina tuulen alapuolella.” Kirjava naaras nyökkäsi haistellen ilmaa. Pimeyspentu nyökkäsi suuntaan, josta tuuli puhalsi. Kauempana metsämyyrä järsi jotakin. Vesikauhu nyökkäsi ja hiljensi ääntään, nojautuen Pimeyspennun korvan juureen. “Paina itsesi alas. Älä anna hännän laahata. Katso mihin astut, sillä se voi koitua kohtaloksesi. Pimeyspentu teki juuri niin, kuin hänelle ohjeistettiin. Aluksi Pimeyspennun oli vaikea keskittyä siihen mitä teki, mutta hänen liikkeensä parani koko ajan. Hän liikkui niin hiljaa vaanien, kuin kykeni. Vesikauhu heilautti häntäänsä hyväksymisen merkiksi. “Ja nyt katso.” Kolli lähti liikkeelle. Vesikauhu liikkui erittäin sulavasti, kuin liukas käärme metsikössä. Kolli loikkasi ottaen myyrän kiinni, joka rimpuloi Vesikauhun hampaissa. “Ja nyt, tapa se.” Vesikahun äänesävy oli samalainen, kuin aikaisemmin pentutarhassa. Käskevä, eikä sitä parantanut kyseenalaistaa. Pimeyspennun silmät kiilsivät, sillä häntä ei käskytettäisi. Naaras murahtaen kuitenkin nyökkäsi. Vesikauhu päästi myyrän irti, joka lähti viipeltämään pakoon kissojen luota. Pimeyspentu loikkasi, saaden metsän eläimen kiinni. Pimeyspentu otti myyrältä hengen pois. Vesikauhu muhisi jotakin itsekseen.
“Entä nyt?” Pimeyspentu kysyi. Vesikauhu näytti hetken mietteliäältä.
“Metsästä. Löydä saaliisi”, kolli kallisti päätään ja istahti maahan katsoen kirjavaa pentua. Pimeyspentu haisteli ilmaa ja kuunteli metsän ääniä. Tuulet puhalsivat puskia ja puiden oksia ja ne kahisivat. Jonkun matkan päässä olisi hiiri - ja se kelpaisi Pimeyspennulle. Ruskea naaras lähti vaanimaan hiljaa, yrittäen matkia mahdollisimman paljon Vesikauhua. Pimeyspentu uskoi, että Vesikauhu oli todella hyvä kaikessa, joten hän halusi tulla vähintään yhtä hyväksi. Ainakin paremmaksi kuin Kaaospentu. Kollipentua ajatellessa Pimeyspentu painoi kyntensä jäiseen maahan. Naaras astui kuitenkin jäisten lehtien päälle, jotka rusahtivat ilkeästi ja hiiri juoksi koloonsa. Pimeyspentu nousi seisomaan hämmentyneenä ja palasi pettyneenä Vesikauhun luokse. Vesikauhu katsoi naaraspentua arvoivasti.
“Odotin sinun muistavan!” Kolli sanoi ja kohotti tassunsa lyöntiin. Naaraspentu sulki silmänsä, odottaen iskua. Tassun lähestyessä Pimeyspentua Vesikauhu kuitenkin veti kyntensä takaisin sisään ja ruskea naaras sai vain pehmeän lyönnin, mutta kuitenkin tarpeeksi jämäkän. “Ja nyt teet sen uudelleen. Ja onnistut.” Pimeyspentu hengitti syvään. Hän onnistuisi.


Pimeyspentu sai idean. Näin lehtikadon aikaan, hänen pitäisi saada saalis ulos kolosta. Joten hän odotti puun juurella. Pimeyspentu haistoi tuoreen myyrän hajun. Naaras oli keksinyt hakea myyrälle ruokaa lähelle pesän suuaukkoa, joten hänen pitäisi vain olla kärsivällinen. Pian ulos työntyi pieni pää, ja lopulta myyrä hiipi ruokansa luokse. Pimeyspentu loikkasi eläimen kimppuun tappaen sen. Naaras vei sen Vesikauhun luokse, joka lähti johdattamaan häntä takaisin Kaaospennun luokse.


Jänöpentu, tai siis Kaaospentu loikki jahdaten kuivunutta lehteä, joka oli pudonnut lehtikadon aikaisista puista. Pimeyspennun suusta roikkui myyrä, samoin Vesikauhun. Pimeyspentu oli ylpeä itsestään, sillä nämä olivat hänen ensimmäiset saaliinsa. Vesikauhukaan ei ollut enään moittinut häntä, mutta nyt hänen ilmeensä muuttui kun näki Kaaospennun. Kaaospentu oli vain pentu ja teki pennun asioita. Vesikauhu alkoi syödä myyrää, joten Pimeyspentu laski myyrän maahan ja alkoi puhua, hänen kilpailijalleen Kaaospennulle.
“Kaaospentu, tule syömään”, Pimeyspentu sanoi viitaten hännällään viereistä paikkaa. Kaaospentu loikki sanomatta sanaakaan naaraan viereen ja puraisten palasen myyrästä. Pimeyspentukin malttoi nyt syödä. Hänen pitäisi olla vahva.


Kun Vesikauhu oli lähtenyt omille teilleen ja jättänyt kaksi pentua odottamaan, niin Pimeyspentu sai mahtavan ajoituksen tutkia Kaaospentua. Kaaospentu oli pieni verrattuna Pimeyspentuun, mutta kollissa tulisi olemaan enemmän asennetta ja tätä Pimeyspentu ei arvannut. Naarasta kävi kollipentu niin sääliksi, sillä pentu oli erittäin vähäpuheinen ja jotekin.. orvon oloinen.
“Hei Kaaospentu”, ruskea naaras kutsui pentua.
“Mä oon Jänöpentu”, Kaaospentu jankutti. Pimeyspentu kohautti olkiaan. Pentu saisi olla mikä olikaan.
“Mä näytän sulle, miten metsästetään”, ja näin Pimeyspentu opetti vaanimisen ja sen, kuinka hampaat iskettäisiin saaliiseen kiinni ja tunnettaisiin veren valuvan suupieliä pitkin.
“Krhm.” Takaa kuului ääni. Pimeyspentu kääntyi salamannopeasti ja kyyristyi, valmiina iskemään kyntensä kiinni puhujaan. Vesikauhu kohotti kulmiaan, eikä Pimeyspentu ollut varma, että oliko kolli yllättynyt.
“Jos olemme seuraajiasi, niin olemmeko me aina pelkkijä -pentuja?” Pimeyspentu uteli. “Saadaanko me olla jo oppilaita, jooko?” Naaras intti ja Vesikauhu huokaisi.
“Hyvä on. Oppimanne perusteella, olette nyt oppilaita, Pimeystassu ja Kaaostassu”, harmaa kolli sanoi pitkän ajan jälkeen, kuin pohtien, että alkaisivatko pennut inttämään vastaan jos eivät saisi tahtoaan läpi. Tuoreet Vesikauhun seuraajat katsoivat toisiaan innostuneina, mutta Kaaostassu avasi suunsa.
“Mä oon Jänöpentu.” Vesikauhu huokaisi myötähäpeästä.
“Nyt koska olette oppilaita, osaatte olla aivan hiiren hiljaa ja antaa minun olla rauhassa”, Vesikauhu sanoi.


Illalla heidän mennessä nukkumaan, Pimeyspentu kääryityi lähelle Vesikauhua, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas. Kollista huokui määrätietoisuus ja sellainen tahto, ettei Pimeystassu halunnut välttämättä sekaantua siihen, varsinkaan illalla ja väsyneenä. Naaraan lihaksia poltti, sillä hän ei ikinä ole kävellyt näin paljoa. Pimeystassu katsoi kiiluvin silmin opettajaansa, jonka viereen Kaaostassu yritti mennä, mutta Vesikauhu tökkäisi nuoren oppilaan kauemmaksi itsestään. Pimeystassu vetäisi nuoremman oppilaan viereensä nukkumaan. Kerrankin ruskea naaras voisi sanoa, että hän tulisi olemaan vieläkin vahvempi, kuin kukaan Varjoklaanista, varsinkaan hänen perheestään.

Nova - Yönkajon lauma

Kahdeksas luku -Sydämen särky
Nova katsoi silmät selällään Ereenin velttoa kehoa lumella. Harmaavalkoinen kolli, itseään luopioksi kutsunut kissa seisoi tyytyväisesti virnistäen Yönkajon laumalaisten keskellä. Kaksi pentua hänen vierellään katsoivat silmät tuikkien ympärilleen, toisen katse oli kuitenkin paljon kylmempi. Isän kysymys hänelle oli saanut Novan sihisemään päänsä sisällä. Ei todellakaan, emme halua tuollaista kissaa lähellemme. Mutta koska isä oli niin jääräpäinen, oli Novan sanottava jotakin mielistelevää. Varsinkin, kun tuo lupio olisi saanut Novan näyttämään varmasti huonolta tai sanonut jotakin, mikä olisi saanut Aartjen epäilemään poikaansa. Kun Vesikauhuksi esittäytynyt kolli oli jo lähdössä ja Aartje kysynyt pennuista, Nova sähähti ja nousi seisomaan kaikille neljälle käpälälle.Vasta silloin hän huomasi olevansa lähes isänsä kokoinen. Hän katsoi Vesikauhua, Yönkajon lauman liittolaista keltaiset silmät välähtäen varoittavasti.
”Jos sinä petät meidät, lupaan sinulle”, Nova sanoi varoittavalla äänensävyllä. ”Se koituu kohtaloksesi.”
Nova katsoi laumaansa ja jokainen kissa kääntyi katsomaan Vesikauhua. Luopio virnisti, mutta Nova kyllä tiesi, että kuka tahansa kissa olisi varuillaan tällaisen kissajoukon edessä. Vesikauhu nyökkäsi violetit silmät hohtaen ja lähti lopulta pois, kokonaan. Tai no siksi aikaa, kunnes olisi aika tehdä läheisempää yhteistyötä.
”Se oli hyvin sanottu”, Aartje kuiskasi pojalleen. ”Käytät laumaa yhteinäisenä.”
Nova vain nyökkäsi ja asteli sitten pois lauman silmien edestä. Hän huokaisi päästyään pois laumalaisten kuuloalueelta. Niin moni kolli oli kuollut jo taisteluissa klaanikissoja vastaan ja nyt vielä tietäjä.
”Neva!” Nova hätkähti kuullessaan isänsä ääneen halkovan ilmaa. Mustavalkoinen naaras juoksi hätääntyneenä Novaa vastaan ja pysähtyi veljensä eteen.
”Mikä hätänä? Onko isällä jokin hätä, Nova?” Neva kysyi vihreät silmät viiruilla.
”Neva...” Nova nielaisi ja huokaisi. ”Ereen on kuollut.”
Neva olemus värähti ja hänen suunsa aukesi epäuskoisena.
”Mi-miten? Miksi?” Neva takelteli, mutta jähmettyi kauhuissaan, kun Aartje ilmestyi Novan taakse.
”Neva”, Aartje naukaisi jämäkästi. ”On aikasi nousta tietäjäksi, Ereenin tilalle.”
”Miksi? Tilalle?!” Neva henkäisi epäuskoisena.
”Ereen on kuollut”, Aartje sanoi kylmästi. ”Ja pian on varmasti kumppanuuseremoniasikin.”
Nova katsoi syvälle isänsä silmiin. Siniset silmät olivat tyytyväiset. Kolli oli päässyt eroon tietäjästä, kuten oli aina halunnutkin. Ja nyt hänen oma tyttärensä pääsis tietäjän rooliin.
”Tule, Neva”, Aartje naukaisi ja kääntyi ympäri. ”On aika nimittää sinut virallisesti tietäjäksi.”
Neva värähti, huokaisi surullisena, henkäisi syvään ja suoristautui sitten. Naaras vilkaisi Novaa ja nyökkäsi itsevarmana.
Nova seurasi sisartaan ja asettui istumaan isänsä oikealle puolelle. Neva seisoi neljälle käpälällä kukkulan laella isänsä vasemmalla puolella. Nava istui alhaalla ja siristi silmiään. Hän oli keskimmäinen eikä hänellä ollut tärkeää tehtävää laumassa.
”Koska tietäjämme Ereen menetti henkensä hyvän tarkoituksen puolesta”, Aartje kertoi ja Nova huomasi sisarensa jännittyvän, kun hänen katseensa osui kissajoukon reunalla lojuvaan Ereenin ruumiiseen. ”On aika nimittää tyttäreni, Neva uudeksi laumamme tietäjäksi!”
Aartje kumarsi tyttärelleen nopeasti ja suoristautui sitten. Laumalaiset tekivät perässä ja Neva veti syvään henkeä ja kumarsi sitten laumalle. Näin hän lupasi palvella hyvin kaikkia ja jokainen lupasi kunnioittaa häntä tietäjänä. Nova kumarsi myös, pitäen katseensa kuitenkin veljessään, joka ei irvisti Novalle. Jonakin päivänä Nava tekisi jotain, mitä katuisi.

Nova asteli ulos uudesta pesästään auringon noustessa, joka oli kukkulan laella, kaukana muista. Maisema oli mieluisa. Pesässä oli ehkä hieman viileämpää, kun se sijaitsi kauempana muista, mutta oma rauha oli todellakin sellaista, mitä Nova oli halunnut.Angelkin oli selvästi helpottunut, kun hän pääsi pois perheensä luota -tarkemmin hullujen vanhempiensa luota. Huono puoli oli se, että valkoinen naaras odotti pentuja ja ne syntyisivät pian. Ja sitten isän oli pakko oikea idiootti.
Hän oli mennyt tapattamaan Ereenin, heidän tietäjänsä. Neva ei ollut todellakaan tarpeeksi valmis. Ereen osasi niin paljon, hän oli ollut vanha ja taitava, mutta nyt hän oli kuollut, koska isä oli mennyt sanomaan sille kamalalle klaanikissalle, että tappaisi harmaan tietäjän.
Nova katsahti auringonnousua, joka värjäsi taivaan upeilla väreillä. Kolli huokaisi ja sulki silmänsä. Hän ei kyennyt katsomaan auringonnousua, sillä se muistutti häntä Supitassusta. Harmaaraidallinen naaras oli vieläkin voimakkaana hänen mielessään ja kaipuu oli sydäntä särkevä. Hänen tummanvihreät silmänsä olivat aina muistuttaneet ilosta ja lämmöstä, mutta nyt oli kulunut jo melkein kuu, kun he olivat viimeksi nähneet.
Rintaa puristi, viha roihusi ja kyyneleet polttivat silmiä. Ei Nova ollut koskaan ajatellutkaan, että voisi rakastua ja näin voimakkaasti. Hän tiesi pettäneensä laumansa vain yhden kissan takia, mutta se tuntui vieläkin oikealta valinnalta. Se oli väärin, mutta tuntui oikealta. Hän tekisi mitä vain Supitassulle, mutta hänet oli kahlittu laumaan ja sääntöjen ympärille.
”Nova”, Angelin pehmeä ääni, mutta se ei ollut rakas. Jos asiat olisivat menneet toisin, Nova oli varmasti voinut edes jotenkin rakastaa Angelia. Mutta kaikki oli mennyt toisin, mutta Nova ei katunut. Vaikka kaikki tuntui pahalta, hän ei katunut.
”Angel?” Nova katsahti valkoista naarasta, jonka vatsa oli jo pyöristynyt näkyvästi. ”Onko kaikki hyvin? Onko kipuja?”
”Ei”, Angel naurahti ja asettui istumaan Novan vierelle. ”Tulin katsomaan, onko sinulla kaikki hyvin.”
”Joskus on, joskus ei”, Nova naukaisi ja katsoi taas auringonnousua. Hän pystyi kuvittelemaan Supitassun klaaninsa luona, iloisena ja omiensa parissa. Miettiköhän klaanikissa koskaan häntä? No tietysti mietti.
”Kaipaat häntä”, Angel kuiskasi. ”Hän voi varmasti paremmin nyt, kun pääsi pois luotamme ja kamalista oloista.”
”Minä uskon myös”, Nova nyökkäsi. ”Uskon, että hän voi hyvin.”
Angel nuolaisi Novan poskea ja asteli sitten takaisin heidän pesäänsä. Nova arvosti Angelia ja hänen kärsivällisyyttään ja kaikkea sitä lempeyttä. Mutta hän ei rakastanut tätä naarasta. Kollin sydän kuului Supitassulle eikä se palava rakkaus sammuisi koskaan. Aivan kuin kohtalo olisi sitonut heidät toisiinsa.

Aartje seisoi ylväänä pesänsä edustalla ja katseli laumalaisiaan, jotka kulkivat ees ja taas. Toiset hakivat riistaa perheilleen, toiset taas tervehtivät tuttujaan. Muutamat veivät kokelaitaan harjoituksiin, jotta kaikki olisivat valmiina tulevaan taisteluun. Yksi pieni pentu istui kivipesän edustalla yhden laumalaisnaaraan kanssa. Pentu oli kutsunut itseään Hämypennuksi, Myrskyklaanin pennuksi. Hän oli hieman vanhempi, mitä Aartje olisi halunnut, mutta enempää pentuja he eivät olleet ehtineet ottaa, sillä klaanikissat olivat taistelleet niin kovin vastaan.Nova asteli nilkuttamatta eteenpäin. Hän olisi pian tarpeeksi vahva tulemaan mukaan. Navan kumppani oli kuollut, joten hänelle oli pitänyt valita uusi kumppani ja se oli löytynyt heti taistelun jälkeen, sillä laumalaisia oli kuollut ja yksi heistä oli jättänyt yhden naaraan jälkeensä.
Nova oli itse ehdottanut Heidaa kumppaniksi veljelleen ja viime yönä oli ollut heidän kumppanuusseremoniansa.
Heida oli harmaa, yllättävän viehättäväksi kasvanut naaras. Aartje ol iollut tyytyväinen, kun oli saanut toiselle pojalleen uuden kumppanin. Uusille pennuille oli vielä kumppanien valinta kesken, mutta Suvi oli juuri aamulla saanut pentuja. Hänen kumppaninsa oli valitettavasti kuollut taistelussa, mutta hän oli saanut Rajista uuden kumppanin.
”Nova”, Aartje kutsui vanhinta poikaansa, joka siristi silmiään isänsö kutsulle. Aartje oli ylpeä pojastaan. Vahva ja johtajatyyppiä. Voimakasluonteinen ja aina sanavalmis. Kekseliäskin vielä.
”Isä”, kirjava kolli naukaisi ja nyökkäsi.
”Haluaisin sinun käyvän katsomass Suvin pentuja”, Aartje sanoi ja heilautti korviaan. ”Neva ei ole vielä palannut Hailin synnytyksestä ja minun pitäisi itse mennä metsästämään. Ilmoita minulle pentujen lukumäärä ja sukupuolet.”
”Tietysti”, Nova nyökkäsi. Lehtikato oli huonoa aikaa saada pentuja, mutta ehkä he pärjäisivät. Milakin odotti pentuja ja Lisabethankin kiima oli kuulemma alkanut eilen. Pian laumassa olisi paljon pentuja ja uusia kissoja uhrattavaksi.
Nova asteli pesien lomitse ja suuntasi kohti Suvin pesää. Raj istui sen edustalla ja nyökkäsi Novalle.
”Tulitko katsomaan mahdollisia ehdotuksia omien pentujesi kumppaneiksi?” vaaleanruskea kolli kysyi ja kumarsi Novalle. Raj oli aina kunnioittanut Novaa ja se näkyi.
”Aartje pyysi tarkistamaan tilanteen”, Nova naukaisi ja Raj nyökkäsi.
”Kaksi tervettä pentua”, kolli kertoi ja siirtyi syrjään.
Nova astui sisälle pesään, jossa tuoksui makea maito ja kuului kimakka naukaisu. Suvi nyökkäsi Novalle ja siirsi oranssin häntänsä sivuun, jotta Nova pääsi katsomaan pentuja.
”Kaksi kollia”, Suvi kertoi tyytyväisenä. Nova nielaisi huokaisunsa. Kaksi taistelijaa uhrattavaksi isän haaveen takia.
”Onko heillä jo nimet?” Nova kysyi ja vilkaisi Suvia. Suvi nyökkäsi ja osoitti hännällään oranssivalkoista kollia.
”Hänen nimensä on Rollo”, Suvi kertoi ja vilkaisi sitten tummempaa kolli. ”Ja hänen nimensä on Toffee.”
”Upeat nimet”, Nova nyökkäsi. ”Isäni saattaa haluta toisen pentujensa kumppaniksi.”
”Se olisi kunnia”, Suvi nyökkäsi syvään ja haukotteli.
”Jätän sinut lepäämään”, Nova naukaisi hiljaa ja poistui pesästä. Pian hänenkin pitäisi valita omille pennuilleen valmiiksi kumppaniehdokkaat. Ja se jos jokin tuntui kuvottavalta. Ei hän haluaisi valita pennuilleen kumppania, hän halusi pentujensa saavan valita itse, tehdä jotain, mitä Nova halusi kaikista eniten. Valita vapaasti ja seurata sydämen kutsua. ”Ehkä, kolme”, Neva naukaisi hiljaa tunnustelleessaan Angelin vastaa. ”Tai nejä pentua. EN ole ihan varma.””Oh”, Angel naukaisi, iloisesti mutta myös pelokkaasti. ”Neljä?”
”Luultavasti”, Neva naukaisi ja nousi istumaan. ”Eikä enää kauaa, ne syntyvät pian.”
”Kylmään lehtikatoon”, Nova naukaisi ja hieraisi naamaansa tassullaan.
”Pesänne on onneksi lämmin”, Neva naukaisi. ”Ja saalistakin kyllä riittää ihan hyvin.”
”Niin”, Nova kohautti lapojaan ja asteli ulos pesästään. Hän ei halunnut pentuja. Ei Angelin kanssa, ei nyt. Mutta niin oli käyvä. Ja ei enää kauankaan, kun Novasyta tulisi isä. Hän kyllä rakastaisi jäkikasvuaan ja antaisi kaikkensa pentujensa hyvän elämän eteen, mutta se tuntui väärältä, vaikka olikin oikein.
Nova oli harkinnut pakenemista Supitassun luokse, mutta hän ei kyennyt tekemään niin. Se olisi väärin ja tuntui väärältä. Pitäisi olla toinen keino. Nova ei voisi jättää laumaa veljensä johtoon. Lauma tuhoutuisi ja kissat kuolisivat turhaan joka puolella.
Ja siinä paha missä mainitaan. Musta kolli asteli kukkulan alapuolella ja tuijotti Novaa sinisillä silmillään. Niissä oli hurja katse, mutta kolli ei uhkaillut katseellaan veljeään. Navastakin oli tulossa isä ja Nova sääli veljensä pentuja. Minkälaisen opetuksen Navan pennut saisivatkaan. Ja nyt kun Nova saisi pentuja, Nava menettäisi mahdollisuutensa tulla johtajaksi. Ellei kolli siis hoitaisi Novan jälkeläisiä päiviltä ja Novaa siinä sivussa, mutta se oli turha toivo.
Jonakin päivänä, Nova ajatteli, jonakin kauniina päivinä, hän pääsisi Supitassun luokse ja lauma olisi hyvässä turvassa ja huomassa. Kaikki olisi hyvin ja sydäntäkään ei enää särkisi. Mutta se oli huomisen haave

Kastepentu (Kastetassu)


Luku 2
Sing to me, the one from the past
Kastepentu ei ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Hän oli tiennyt kohtaavansa sellaisen jonain päivänä, mutta ei koskaan ajatellut sen tapahtuvan hänen ollessa vasta pentu. Eikä hän koskaan ollut osannut edes kuvitella kuinka sotkuista, meluista ja pelottavaa taistelu voisi olla. Ei ennen kuin hän joutui keskelle sitä, pienenä ja avuttomana pentuna, joka ei tiennyt mitä tehdä tai minne mennä.
Hän ei tiennyt ketkä Myrskyklaanin kimppuun olivat hyökänneet. Hän yritti kysyä sitä ohi juoksevalta mustavalkoiselta oppilaalta, mutta ei saanut vastausta. Sitten joku veti hänet taaksepäin hänen niskastaan ja aivan leirin perälle, kohti pentutarhaa.
Kun Kastepentu löysi maan tassujensa alle ja katsoi taakseen, hän näki emonsa Kolibrin tuijottavan häntä kauhistuneena.
“Mitä sinä teit keskellä taistelua?” naaras naukui kovaan ääneen, joka oli täynnä huolta ja pelkoa. “Sinun täytyy pysyä piilossa pentutarhassa! Ei taistelun keskellä!”
“Minä-” Kastepentu katsoi aukiolle, missä lukemattomat kissat hyökkäilivät toistensa kimppuun. Myrskyklaanilaisia tuntui olevan niin paljon vähemmän kuin tuntemattomia hyökkääjiä. “Keitä- keitä he ovat?”
Kolibrinkin katse vaelsi kohti hyökkääjiä. Pieni huokaus kuului hänen suusta. “Yönkajon lauma. Nyt pesään siitä, Kastepentu!”
Kastepentu ei voinut vastustella, vaikka olisi halunnutkin. Kolbiri veti hänet niskavilloista pentutarhaan, missä muut pennut jo olivat kyyristyneinä yhdeksi kasaksi aivan pesän takimmaisessa päässä. Kastepentu heilautti häntäänsä nähdessään Taivaspennun ja loikki tämän luokse helpottuneena siitä, että hänen siskonsa oli turvassa.
“Taivaspentu!” naaras naukui kovaan ääneen ja nuolaisi siskonsa poskea. “Kaikki tappelevat! Yönkajon lauma on hyökännyt!”
Taivaspennun silmissä välähti pelko. “Tiedän. Kastepentu, Jääpentu on siellä.”
Kastepentu räpäytti silmiään.
“Emo meni etsimään teitä kahta. Jääpentu on vielä siellä.”
“Mitä?”
“Jääpentu on jossain taistelun keskellä!” Taivaspentu huusi sanansa raivoissaan.
Kastepennun turkin jokainen karva nousi pystyyn. Jääpentu oli jossain taistelun keskellä? Kolibri ei ollut löytänyt häntä vielä? Pelkkä ajatuskin siitä, että Jääpentu oli jossain päin leiriä aivan yksin ja avuttomana, ehkä jopa Yönkajon laumalaisten kynsissä, sai Kastepennun melkein antamaan ylen.
Sitten pelko väistyi ja naaras tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Hän nosti häntänsä korkealle ilmaan ja tuijotti Taivaspentua syvälle tämän silmiin, päättäväisyys loistaen omistaan. “Mennään. Etsitään hänet.”
“M-mitä?”
“Etsitään Jääpentu. Emo ei yksin ehdi löytää häntä ajoissa, ja me tunnemme hänet paremmin kuin kukaan muu!” Kastepennun ääni oli täynnä itsevarmuutta. Hän tiesi pystyvänsä tähän. Hän uskoi pystyvänsä tähän.
Taivaspentu tuijotti häntä kuin hullua, mutta sanomatta mitään seurasi valko-oranssia siskoaan ulos leiristä taistelun sekamelskaan. Kastepennun kävellessä leirin reunaa pitkin, kaikki äänet, huudot ja veren hajut yhdistyivät välähdyksiksi hänen mielessään.
_____
Usko käveli pitkää polkua eteenpäin. Se vei hänet niityn poikki, läpi metsän ja alitse kaksijalkojen rakentaman sillan. Hän käveli eteenpäin, kunnes väsyi ja joutui lepäämään ja saalistamaan. Sitten hän jatkoi. Aina vain eteenpäin.
Kunnes hän löysi etsimänsä.
Se oli kyyristynyt kuusen alle peloissaan ja täristen, toinen tassu kuonon päällä, toinen pään vieressä. Häntä lähellä mustaraitaista kylkeä ja kylki lähellä puun runkoa. Sen silmät olivat hädin tuskin auki, ja pienistä raoista se katseli Uskoa peloissaan.
“Älä pelkää”, Usko sanoi.
Pentu naukaisi pienesti ja yritti sitten kyyristyä pienemmäksi.
“Älä pelkää”, Usko toisti. Tällä kertaa hän myös hymyili. “Maailma ei ole niin pelottava kuin luulet.”
Pentu naukaisi uudelleen, mutta tällä kertaa kohotti päätään.
“Tule.” Usko peruutti muutaman askeleen, sitten pari lisää.
Pentu pysyi paikoillaan.
“Usko itseesi.”
Pentu naukaisi jälleen ja kohosi tassuilleen. Se hoipperoi Uskon luokse, katsoi edessään avautuvaa maailmaa ja raotti suutaan kaikkien hajujen yltäessä sen luokse.
Yhdessä he lähtivät rinta rinnan jatkamaan matkaa.
___
Kastepentu tiesi heti mistä hän Jääpentua etsisi. Se oli nuoren pennun lempipaikka koko leiristä, ja jos Jääpentu ei olisi siellä, Kastepentu ei tiennyt mistä muualta hän voisi etsiä. Hän oli varma siitä, ettei Kolibri tiennyt paikasta, kuten ei moni muukaan. Kenties se oli Jääpennun salaisuus, jonka hän oli jakanut siskoillaan, tai kenties hän ei vain koskaan ollut muistanut kertoa kenellekään muulle paikasta.
Joka tapauksessa, Kastepentu ja Taivaspentu tiesivät kumpikin missä Jääpentu voisi olla ja he kumpikin suuntasivat sinne määrätietoisesti.
Matka sinne oli vain vaikeampi kuin koskaan ennen. Heidän täytyi väistellä taistelevia kissoja, pysytellä piilossa vihollisen lähestyessä ja rukoilla Tähtiklaania heidän apuunsa. Matka tuntui kestävän koko päivän, vaikka todellisuudessa siihen meni vain minuutteja. Pitkiä, verisiä minuutteja. Meteli täytti heidän korvat ja he yrittivät sulkea maailman pois ympäriltään, sekä sisältään.
Lopulta oppilaiden pesä tuli näkyviin, ja Kastepentu loikki yhdessä Taivaspennun kanssa hädissään sitä kohti. He kiersivät sen taakse, mutta lösivät vain pelkkää varjoja ja pimeyttä, sitten kynnet upposivat Kastepennun kylkeen ja hän rääkäisi.
Sekä Kastepentu että hyökkääjä kaatuivat maahan, ja Kastepentu kuuli Taivaspennu huutavan jotakin. He rimpuilivat ja yrittivät kömpelösti kynsiä toisiaan, kunnes Kastepentu tunsi painon repeytyvän päältään. Niin nopeasti kuin hän pennuntassuillaan saattoi hän nousi ylös valmiina loikkaamaan vastustajansa kimppuun - vain pysähtyäkseen.
Jääpentu seisoi hänen edessään: Taivaspentu oli repinyt siskokset erilleen. He olivat pimeässä hyökänneet toistensa kimppuun luullen toinen toistaan viholliseksi. Sekä Kastepentu että Jääpentu kumarsivat hiema päitään pahoittelevina ja anteeksi pyytäen.
Kukaan ei sanonut sanaakaan: he vain tuijottivat toisiaan. Kolme sinistä silmäparia täynnä samaa huolta, samaa pelkoa ja samaa lohdutusta.
Älä huoli, heidän katseensa sanoivat, me olemme aina yhdessä, läpi tulen ja jään, läpi taistelun ja veren, me olemme aina toistemme tukena.
He käpertyivät toisiaan vasten odottamaan yhdessä taistelun loppua.
___
“En tiedä mitä tehdä! En minä osaa, en ole koskaan osannut! Olen aina epäonnistunut kaikessa, mitä olen yrittänyt ja nyt- ja nyt minun pitäisi- En minä osaa!”
Usko katsoi mustaraitaista nuorukaista tummat silmät järkkymättöminä, toinen etutassu toista hieman edempänä.
“Minä en osaa!” nuorukainen huusi jälleen, silmät täyttyen kyynelistä ja koko keho täristen kuin maa olisi järissyt hänen allaan. Ja ehkä se järisikin. Ehkä hänen koko maailmansa oli hajoamassa palasiksi.
“Sinun täytyy.” Uskon tummat silmät laskeutuivat nuorukaisen ja hänen välissä makaavaan pitkäkarvaiseen, valkoiseen naaraaseen. “Hän kuolee muuten.”
“Minä en osaa!”
Usko nousi ylös, käveli kahden pienen yrttikasan luokse ja nosti ne molemmat nuorukaisen eteen. “Sinä teit nämä molemmat. Toinen pelastaa hänet, toinen pahentaa tilannetta. Molemmat tarvitsevat”, Usko otti nuorukaisen viereltä pienen terälehden ja asetti sen kasojen väliin, “tämän toimiakseen. Mutta sinulla on vain yksi.”
“Mikset sinä voi tehdä valintaa? Mikset sinä voi auttaa? Olet vanhempi, sinun pitäisi osata!”
“Koska minä en voi.” Usko siirtyi vanhalle paikalleen istumaan, häntä nätisti tassujen päällä. “Hän antoi tiedon sinulle. Usko siihen, että hän opetti sinulle kaiken tarvittavan. Usko itseesi, pikkuinen. Se on ainut, mitä tarvitset.”
Nuorukainen nielaisi. Sitten hän kyyristyi ja asetti terälehden yhden yrttikasan päälle.
Hän oli tehnyt valintansa.
___
“On aika nimittää kolme uutta oppilasta Myrskyklaaniin. Toivon, että voimme näiden ilouutisten avulla pääst helpomminä eteenpäin edellisyön synkkyydestä ja surusta”, Heinätähti ilmoitti ja katseli Suurtasanteen päältä alas myrskyklaanilaisiin. Jokainen heistä oli pentuja lukuun ottamatta jollain tavalla haavoittunut ja muutamat pystyivät vain kurkkimaan parantajan pesän suulta.
Kastepentu tunsi jännityksen herättävän hänen viime yön aiheuttamasta väsymyksestä. Jääpentu ja Taivaspentu olivat hänen molemmilla puolillaan, ja hekin täynnä rätisevää hermostuneisuutta. Kukin pentu tuijotti ylös Heinätähteen.
“Jääpentu”, Heinätähti aloitti, ja Jääpentu käveli innokkain askelin päällikkönsä luokse, “olet elänyt klaanissa nyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Jäätassuksi.”
Kastetassu pidätti hengitystään siskonsa puolesta.
“Mestariksesi tulee Täplätuuli.” Heinätähden katse oli vaaleanharmaassa soturissa. “Täplätuuli, olet osoittanut olevasi sekä taidokas metsästäjä että taisteluja, ja minä odotan, että sinä siirrät kaiken oppimasi tiedon tälle nuorelle oppilaalle.”
Täplätuuli kumarsi kunnioittavaan sävyyn, ja Kastepentu katsoi, kuinka hänen siskonsa kosketti neniä Heinätähden kanssa. Jäätassu laskeutui alas, mutta ei vielä palannut emonsa tai muiden klaanilaisten luokse.
“Kastepentu.”
Kastepentu tunsi jännityksen nostavan hänen turkkinsa jokaisen karvan pystyyn, kun hän lähti kävelemään itsevarmoin askelin kohti päällikköään.
“Sinäkin olet nyt kuusi kuuta vanha ja valmis oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kastetassuksi”, Heinätähti sanoi, kun pentu oli päässyt hänen eteensä. “Mestariksesi tulee Ikijää.”
Kastetassu etsi katseellaan mustavalkoisen naarassoturin kissajoukon ensimmäisestä rivistä. Ikijään kasvoilla oli hymy, johon vasta nimitetty oppilas vastasi.
“Ikijää, olet todistanut rohkeutesi sekä tasitelutaitosi, ja minä odotan sinun välittämän ne sekä kaikki muukin oppimasi tälle nuorelle oppilaalle.”
Kastetassu tunsi sydämensä hakkaavan sisällään, kun hän kurottautui koskettamaan Heinätähden kuonoa omallaan. Se kaikki meni todella nopeasti ohi, ja pian hän löysi itsensä Jäätassun viereltä.
Vuorossa oli enää Taivaspentu.
“Taivaspentu!” Heinätähti kuulutti. Oranssi naaras oli jo lähtenyt kävelemään päällikköä kohti vaimein askelinsa. “Aivan kuten siskosi, sinäkin olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi tulla vihdoin oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Taivastassuksi.”
Kastetassu vilkaisi taakseen ja näki siskonsa innon paistavan tästä. Hän hymyili jälleen. He olivat kaikki kolme vihdoin oppilaita, valmiina tutkimaan koko metsän ja lähtemään suuriin seikkailuihin.
“Mestariksesi tulee Hohtokäpälä.” Jokainen tuijotti mustavalkoista kollia. “Hohtokäpälä, olet todistanut olevasi voimakas ja muista huolehtiva soturi, ja minä odotan sinun välittämän nämä taidot sekä kaiken oppimasi tälle nuorelle oppilaalle.”
Hohtokäpälä vastasi päällikölle nyökkäämällä syvään. Kesti hetki ennen kuin Taivastassu oli palannut alas siskojensa luokse ja heti kun hän istahti alas, koko klaani hukkui nimittäjäiset päättäviin hurraahuutoihin.
“Jäätassu! Kastetassu! Taivastassu!”
Kastetassu tunsi sisällään kasvavan ylpeyden ja itsevarmuuden. Hän oli oppilas! Enää hänen täytyisi päästä soturiksi ja sitä varten hänen olisi harjoiteltava joka ikinen päivä luovuttamatta - ja niin hän aikoikin tehdä.
Jokainen uusista oppilaista kävi tervehtimässä uutta mestariaan. Kastetassu vaihtoi muutaman sanan Ikijään kanssa, huomasi pitävänsä naaraasta ja lähti sitten etsimään siskojaan.
Mutta kun hän oli kävelemässä kissamassan lävitse, hän oli näkevinään jotain häilyvää kissojen toisella puolella, aivan leirin päädyssä. Se välähteli kissan muodossa kuin haamu, ja tuijotti suoraan häneen.
Onko Tähtiklaani tullut onnittelemaan minua? Kastetassu pohti ja yritti epätoivoisesti päästä näyn luokse.
Sitten se avasi suunsa.
Sanojen kuulemisen ei olisi pitänyt olla mahdollista siinä metelissä ja sen välimatkan kanssa, mutta jostain syystä Kastetassu kuuli ne selkeinä kuin ne olisivat tulleet hänen omasta mielestään tai jostain hänen takaansa.
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”
___
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”
Usko katsoi alas maahan. Sitten kohti Rakkautta ja Toivoa.
“Miksi minä täällä olen?”
“Sinä kuolit.”
“Minä kuolin?”
Rakkaus vilkaisi Toivoa, ja Toivo katsoi Rakkautta. Sitten he molemmat kääntyivät yhtä aikaa kohti Uskoa. “Unohditko jo?”
Usko katsel ympärilleen ja yritti löytää mustaraitaista nuorukaista luotaan. Tätä ei näkynyt missään. Missä hän oli? Missä hän oli?
“Usko”, Rakkaus sanoi ääni täynnä lämpöä ja myötätuntoa. “Sinä kuolit. Kauan aikaa sitten.”
“Minä… kuolin.”
Sitten hän muisti. Terävä kipu. Jomottava kipu. Uskomaton kipu. Pimeys.
Hän oli kuollut - ja siitä oli aikaa monia, monia kuunkiertoja. Miten hän oli unohtanut? Mutta silti hänestä tuntui siltä kuin hän olisi vasta ollut maan päällä, kävellyt yhdessä mustavalkoisen nuorukaisen ja valkoisen naaraan kanssa. Oliko se ollut unta?
Rakkauden ja Toivon sanoista päätellen tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Mitä hänelle oli tapahtumassa?
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta…”
“Kuuletteko tekin sen?” Usko kysyi, korvat värähtäen ja katse sinkoillen ympäriinsä. Tuon äänen hän oli kuullut juuri ennen kuin oli ilmestynyt tänne, Tähtiklaa- Ei. Juuri ennen heräämistään.
Rakkaus ei sanonut mitään. Eikä Toivo. He vain katsoivat Uskoa, joka tuijotti jonnekin ylös, jonnekin alas, ja jonnekin taakse.
“...On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”

Tarinatassu - Myrskyklaani


Osa 3 - Taistelu


//HOXHOX tarinassa taistelua!
Tarinapentu katseli ympärilleen hämillään ja innoissaan. Hänestä tulisi oppilas. Heinätähti seisoi ylväänä Suurtasanteella ja silmäili alapuolellaan jännityksestä kihiseviä pentuja. Ukkospentu istui Tarinapennun vierellä ja katsoi siniset silmät tuikkien kohti valkoista päällikköä. Pilkkupentu istui tarinapennun toisella puolella rintaansa röyhistäen. Etsijäpentu istui Ukkospennun toisella puolella, mutta Tarinapentu ei ehtinyt tutkia sisarensa olemusta, kun Heinätähti jo puhui koko klaanille.”Olemme kokoontuneet nimittämään neljä uutta oppilasta, jotka jo istuvat Suurtasanteen juurella”, Heinätähti naukaisi selkeästi ja kovaan ääneen. ”Ukkospentu, Tarinapentu, Pilkkupentu ja Etsijäpentu, tästä päivästä eteenpäin teidät tunnetaan Ukkostassuna, Tarinatassuna, Pilkkutassuna ja Etsijätassuna!
”Ukkostassu värähti innoissaan ja Pilkkutassu samoin. Tarinatassu vilkaisi taakseen ja huomasi emonsa kannustavan ja ylpeän katseen. Tarinatassu hymyili takaisin, ennen kuin keskittyi kuulemaan kenet saisi mestarikseen.
”Ukkostassun mestariksi tulee Katajataivas, Pilkkutassun mestariksi tulee Lumimyrsky, Etsijätassun mestariksi Villivirne ja Taivastassun mestarina tulen toimimaan minä, Heinätähti”, Heinätähti julisti, saaden sanoillaan Tarinatassun jännittymään. Heinätähti? Hänen mestarikseen?
Valkea naaras loikkasi tasanteelta Tarinatassun eteen ja kosketti tuoreen oppilaansa päälakea. Tarinatassu oli hämmentynyt, iloinen ja stressaantunut. Itse päällikkö mestarina. Aikamoinen kunnia, mutta myös vastuu. Häneltä odotettaisiin niin paljon. Toivottavasti Heinätähti ei odottanut Tarinatassun suorituvan kuin ammattilainen oppilaantehtävistään. Tarinatassu hymyili leveästi, enimmäkseen rauhoittaakseen itseään ja näyttääkseen, että kaikki oli hyvin. Ihan hyvin.
”Ukkostassu! Pilkkutassu! Tarinatassu! Etsijätassu!” klaanitoverit hurrasivat uusien oppilaiden nimiä ja Tarinatassu tunsi ylpeyttä. Hänestä tulisi soturi.
”Onnea!” Täplätuulen lempeä ääni rauhoitti Tarinatassun mieltä. Emo oli aina turvana ja läsnä, auttamassa, kun oli vaikeaa. Puolisokea naaras asteli pentujensa luokse ja nuolaisi jokaista osoittaaksen ylpeytensä. ”Teistä tulee upeita sotureita!””Minusta tulee hurja taistelija!
” Ukkostassu julisti rintaansa röyhistäen ja irvisti sisaruksilleen leikkisästi. Pilkkutassu ulvahti leikkisästi ja loikkasi sisarensa kimppuun.”Ukkostassu?” likaisenvalkoinen kolli naukaisi kysyvästi ja Ukkostassu jähmettyi niille sijoilleen. Tarinatassu siristi silmiään ja tajusi kollin olevan Katajataivas, Ukkostassun mestari. ”Tule.”Ukkostassu pinkaisi mestarinsa perään ja asteli ylpeästi piikkihernetunnelista ulos. Tarinatassu kuvitteli, millaista leirin ulkopuolella oli. Siellä oli varmasti paljon puita ja paljon erilaisia eläimiä. Kaikista eniten Tarinatassu halusi nähdä järven jään.
”Tarinatassu”, Heinätähden ääni havahdutti Tarinatassun ajatuksistaan. ”Haluaisitko mennä käymään leirialueen läpi?”
”Tietysti!” Tarinatassu hihkaisi ja nousi neljälle käpälälle. Hänen toiveensa oli kuultu. ”Käymmenkö katsomassa järveä? Entä rajoja?”
”Jos haluat”, Heinätähti hymyili ja lähti johdattamaan oppilastaan ulos leiristä. Tarinatassun tassuja kipristeli. Hän pääsisi näkemään reviirin. Ja pian hän oppisi sen ulkoa ja voisi kävellä sen läpi vaikka silmät kiinni!
Luminen maisema kimalteli Tarinatassun edessä. Puut olivat kuurassa ja lumen pinnassa oli kymmenittäin tassunjälkiä. Ilmassa tuoksui niin paljon erilaisia hajuja, uusia ja vanhoja.
”Tuossa suunnassa on Varjoklaanin ja meidän rajamme”, Heinätähti kertoi ja katsoi oikealle, puiden siimekseen ja käänsi sitten katseensa vasemmalle. ”Ja tuolla taas on Tuuliklaanin ja meidän välinen raja.”
”Ooh”, Tarinatassu sai vastatuksi. Metsä oli hurjan iso! ”Käymmekö katsomassa toista? Vaikka Tuuliklaanin rajaa?”
”Toki”, Heinätähti nyökkäsi ja kiristi tahtia. He kulkivat puiden läpi ja pian saapuivat pienen kukkulan laelle. Tarinatassun suu avautui ja hän katseli lumoutuneena suurta jäätynyttä järveä. Se kimalsi ja hohti auringon valossa.
”Se on upea!” Tarinatassu henkäisi ja olisi voinut vannoa, että Heinätähti naurahti hennosti, mutta hyvällä tavalla.
”Jatketaan matkaa”, Heinätähti kehotti. ”Tuuliklaani on tässä suunnassa. Voimme merkitä rajan samalla.””Todellakin!” Tarinatassu hihkaisi ja seurasi mestariaan. Hän oli lumoutuneena koko matkan ja kuunteli mestariaan sivukorvalla ihaillessaan suuren reviirin maisemaa.

Ensimmäinen yö ilman emoa tuntua oudolta, mutta nukahtaminen yllättävän helppoa. Jatuksia oli satoja ja mielikuvat leiristä olivat elävinä mielessä. Yöunet olivat levollisia, mutta oppilas nukkui katkonaisesti selittämättömästä syystä.Tarinatassu jännittyi, kun kuuli sähinää ja raivokkaan huudon halkovan ilmaa. Oppilaat hänen ympärillään ryntäsivät ylös ja pesän ulkopuolelta alkoi kuulua raivokasta sähinää ja huutoa. Tarinatassu ryntäsi ulos pesästä ja henkäisi nähdessään täyden taistelun olevan käynnissä. Sirppikuu loisti taivaalla ja valaisi kissojen hohtavia turkkeja. Kauhu mylvi tuoreen oppilaan vatsassa. Kissoja oli niin paljon, melkein kaksi jokaista kohti. Hyökkääjät haisivat tuiki tuntemattomilta, eivät lainkaan tutuilta, eivät edes klaaneilta.
”Yönkajon lauma! Häipyisitte jo!” Tarinatassu tunnisti Valhetassun vihaisen ääneen läheltä. Yönkajon lauma, voi Tähtiklaanin tähden. Tarinatassu katseli ympärilleen hieman jo hätääntyen. Ei hän osannut taistella, ei hän edes pitänyt taistelemisesta. Pentutarhassa ollessaan hän vältteli sisarustensa kanssa tappelua ja hänestä nimitettiin oppilas juuri eilen!
”Pieni pentuko se yksin siinä?” ilkeä ääni sai Taivastassun jännittymään. Häntä kohti asteli mustavalkoinen kolli keltaiset silmät hohtaen uhkaavasti. Tarinapentu perääntyi hieman, kurtisti kulmiaan ja syöksyi kohti laumalaista, joka päästi yllättyneen ulvahduksen. Mustavalkoinen kolli tömähti lunta vasten ja yritti huitoa kynsillään klaanikissaa, mutta osumatta. Pimeydestä syöksyi Heinätähti ulvoen ja hän auttoi Tarinatassua pieksemään laumakissan pakoon. Tarinatassu ei ehtinyt edes kiittää, kun jo seuraava laumalainen syöksyi häntä kohti. Nyt pitäisi olla tarkkana. Laumalaisia oli aivan liikaa.
”Mene auttamaan Häivätassua!” Heinätähti kehotti ja syöksyi hyökkäävän kissan kimppuun sähisten. Tarinatassu etsi katseellaan mustavalkoista naarasta, mikä oli hyvin hankalaa tässä valossa ja mellakassa. Lopulta nuori kissa huomasi vanhemman oppilaan olevan alakynnessä ja Tarinatassu syöksyi apuun. Kaksi laumalaista oli Häivätassun kimpussa, mutta heti kun Taivastassu tuli apuun, he onnistuivat voittamaan laumalaiset. Tarinatassun valtasi kuitenkin järkytys, kun Häivätassu ei antanut toisen laumalaisen paeta vaan iski hampaansa tämän kurkkuun. Vihreäsilmäinen naaras kääntyi katsomaan Tarinatassua synkkä ilme kasvoillaan.”Hän tappoi Aamutassun”, Häivätassu naukaisi ja syöksyi sitten toisen laumalaisen kimppuun. Tähänkö oltiin tultu? Pitäisikö heidän tappaa kaikki, jotka uhkasivat heidän klaanilaisiaan? Auttaisiko se mitään?
”Sinä!” äsken Häivätassun kimpussa ollut kolli syöksyi Taivastassun kimppuun. ”Tapoitte ystäväni!””Itse tapoitte meidän ystävämme!” Häivätassun ulvahdus halkoi ilmaa ja mustavalkoinen oppilas tönäisi laumakissan Tarinatassun kimpusta. Ja samassa Tarinatassu tunsi kivun kyljessään. Hän kimppuunsa oli hyökännyt jo seuraava kissa; tällä kertaa pieni ruskea kolli. Tarinatassu ärähti ja huitaisi kynsillään kollia naamaan, saaden kissan perääntymään sihisten. Kolli hieroi naamansa, joka alkoi värjäytyä verestä punaiseksi. Tarinatassu ei empinyt vaan loikkasi samantien kollin kimppuun, kaataen tämän maahan. Hän potki hurjasti takatassuillaan ja yritti iskeä niin paljon kuin pystyi, eihän hän muuta osannutkaan. Kolli ulvoi vihaisesti ja rimpuilim Tarinatassun otteessa, mutta valkea oppilas vain tiukensi otettaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Tarinatassu oli itse maassa ja hänen kylkeäään painoivat voimakkaat käpälät. Tarinatassu kohtasi vihasta kipinöivät siniset silmät ja täysin mustan turkin. Kolli oli voimakas ja hän sihisi Tarinatassulle.
”Antakaa tämä paikka meille, niin säästämme henkenne!” kolli ulvoi vihaisena ja oli upottamassa kynsiään Tarinatassun nahkaan, kun musta kolli lensi hänen päältään. Sirppikynnen hopeanharmaa turkki kiilsi kuunvalossa ja hän iski Tarinatassun kimppuun hyökänneen kissan maata vasten ja sylki tämän päälle.
Yönkajon laumalainen oli kauhuissaan ja ulvaisi kivusta, kun Sirppikynsi alkoi raapia kollin vatsaa takajaloillaan. Tarinatassu nielaisi. Hänet oli pelastettu, mutta…
”Sirppikynsi varo!” Tarinatassu älähti äkkiä, kun huomasi suuren lollin harppovan kohti harmaata klaanikissaa. Sirppikynsi hätkähti ja väisti vihaisesti mylvivän kollin hyökkäyksen. Kolli ei kuitenkaan antanut periksi vaan ryntäsi Sirppikynnen perään, joka pakeni. Tarinatassu ärähti ja juoksi perään. Heidän pitäisi häätää nämä kissat pois.
Taistelu tuntui kestävän ikuisuuden. Laumalalsia oli niin paljon, mutta äärimmäisyyksiin menemisen avulla Myrskyklaani onnistui häätämään lauman pois. He joutuivat tappamaan niin monta kissaa ennen kuin lauma häipyi. Ja niin monta myrskyklaanilaistakin menetti henkensä Yönkajon lauman häikäilemättömässä hyökkäyksessä.

Tarinapentu nuoli kyljessään vuotavaa haavaa ja varoi astumasta yhdelle etutassuistaan, josta oli katkennut kynsi hyvin ikävästi. Leiri oli täynnä karvatuppoja, kuolleita kissoja, veriläiskiä ja surevia kissoja. Useita ruumiita lojui lympäri leiriä ja veren haju oli voimakas ja imi kaiken ympäriltään. Tarinatassu pysähtyi Tyrskytassun verisen ruumiin eteen ja kavahti tajutessaan kermanvalkoisen kollin olevan kuollut. Kollin silmät tuijottivat haaleina tyhjyyteen ja hänen ruumiinsa oli jäykistynyt. Oppilas, melkein soturi. Tyrskytassyn vierellä makasi iso ruskea kolli, Yönkajon laumalainen, jonka ruskea turkki oli täynnä tummia veritahroja.Valkoinen turkki loisti harmaan ympäristön seasta ja herätti Tarinatassun huomion. Heinätähti asteli leirin poikki ja kyseli kissoiltaan, olivatko he kunnossa. Lopulta päällikkö saapui Tarinatassun luokse ja huokaisi väsyneenä. Tarinatassu nielaisi pelästyneen katseensa, kun huomasi mestarinsa turkissa haavoja ja kaulassa syvän haavan. Se oli vuorattu hämähäkinseittiin ja Susitassu juoksi kissojen luona aivan hätäpäissään yrttejä ja hämähäkinseittiä suussaan. Ei parantajaoppilas tietenkään hätäänsä näyttänyt selkeästi, mutta hänen haparoivat liikkeensä ja vilkuili kaikkiin loukkaantuneisiin kissoihin kertoi enemmän kuin tarpeeksi.
”Tarinatassu”, Heinätähti naukaisi käheästi ja Tarinatassu vilkaisi mestariaan. Siniset silmät punottivat, eivätkä vain kivusta. Tarinatassu tunsi surun katseen.
”Heinätähti, oletko kunnossa?” Tarinatassu kysyi ja vilkaisi Heinätähden kaulassa olevaa peitettyä haavaa.
”Haava se vain on”, Heinätähti huokaisi päätään pudistellen rauhoittaakseen nuoren oppilaan ja vilkaisi ympärilleen haikeana. Naaraan katse pysähtyi yhden ruumiin kohdalle hieman pidemmäksi aikaa. Tarinatassu seurasi päällikön katsetta ja nielaisi järkytyksensä, kun tajusi Heinätähden tyttären elottoman ruumiin muutaman ketunmitan päässä.
Tarinatassu veti syvään henkeä eikä sanonut mitään. Hänen tulisi rauhoittua. Taistelut ja tappiot kuuluivat soturinelämään. Mutta ei tällaista! Tämä oli kaaoottista ja murhaa. Miksi kissoja pitäisi kuolla näin paljon?
”Tarinatassu, kävisitkö Susitassun luona näyttämässä vammojasi?” päällikkö ehdotti sitten ja väläytti oppilaalleen hymyn. Kannustavan hymyn.
”Menen, kun hän on saanut vakavimmin loukkaantuneet hoidettua”, Tarinatassu naukaisi jämäkästi ja sai Heintähden naurahtamaan. Päällikön sinisissä silmissä välähti muisto, jonka Tarinatassun lause oli herättänyt. Läikikäs oppilas siristi silmiään ja yritti miettiä, mitä päällikkö muisteli. Sen täytyi olla tärkeä muisto.
Tarinatassu hätkähti, kun huomasi Valhetassun lähestyvän kaksikkoa. Kollin oranssit silmät välähtivät, kun Tarinatassun ja hänen katseensa kohtasivat.
”Ah, Valhetassu”, Heinätähti nyökkäsi valkomustalle oppilaalle. Hänen äänensä oli nyt paljon virallisempi. ”Kuinka jaksat?”
”Hyvin, Heinätähti”, kolli naukaisi ja vilkaisi Tyrskytassun ruumista. Kollin ilme ei värähtänyt, mutta hänen häntänsä nytkähti hermostuneesti. Kukaan ei pitänyt tästä. Turhia kuolemia ja miksi? Jotta yksi typerä lauma saisi ajettua klaanit pois? Turha toivo.
”Hyvä kuulla”, Heinätähti huokaisi ja Tarinatassu heräsi taas ajatuksistaan. ”Kiitos, Valhetassu.”
”Se oli silkkaa tuuria, Heinätähti”, Valhetassu naukaisi lapojaan kohauttaen, mutta kollin silmissä oli ylpeyden pilke. Tarinatassu kallisti päätään.
”Kiitos mistä?” naaras kysyi ja nilkutti hieman lähemmäs. Valhetassun hännänpää nykäisi. Hän salasi jotakin, mutta vaikka Tarinatassu oli utelias, hän ei viitsinyt kysyä eikä udella, varsinkaan, kun päällikkö oli läsnä ja Valhetassu näytti kovin vaivaantuneelta.
”Valhetassu oli onneksemme hereillä, kun kuuli lähestyvän hyökkäyksen”, päällikkö kertoi kääntäen katseensa oppilaaseensa. ”Oli se sitten tuuria tai ei, osasit toimia paineen alla hyvin ja hälyttää minut apuun etkä sivuuttanut sitä unen tai muiden metsäneläinten ääniksi.”
”Ai!” Tarinatassun korvat heilahtivat ja hän katsahti Valhetassua, joka hymyili vaivalloisesti. ”Onko sinulla vaikeuksia nukkua?”
Valhetassun silmät nauliintuivat kiinni Tarinatassuun ja kollin kynnet koukistuivat lumeen. Oppilas ei sanonut mitään eikä varmasti olisikaan sanonut, mutta hiljaisuuden varmisti Susitassu, joka tuli kolmikon luokse. Hän oli kireä ja hänen suuret siniset silmänsä olivat väsyneet. Oli varmasti rankkaa hoitaa parantajan tehtävät yksin, varsinkin, kun kolli oli vasta oppilas. Ja varsinkin nyt, kun kissoilla oli paljon vammoja oli ja kaiken kukkuraksi oli vielä lehtikato, pakkasta ja tolkuttomasti lunta.
”Ah, te olettekin viimeiset”, Susitassu huokaisi tyytyväisenä. Hän vilkaisi Valhetassua, joka pudisti päätään parantajalle.
”Minulla ei ole syviä vammoja”, kolli naukaisi ja vilkaisi sitten Tarinatassua. Susitassu nyökkäsi, silmäillen nopeasti Valhetassun varmistaakseen ettei kolli vain huijannut ennen kuin siirtyi hoitamaan Tarinatassua. Muutamaa yrttiä kyljen haavoille ja sitten hämhäkinseittiä. Sama juttu tassuun, juuri sen kynnen kohdalle, joka oli katkennut hyvin pitkältä. Kipu hellitti mukavasti ja tuntui heti paljon paremmalta. Tarinatassusta oli ihmeellistä, miten parantajat osasivat niin paljon yrteistä ja hoitamisesta. JA vielä yhteys Tähtiklaaniin, se vasta olikin huippua. Saadapa ennustuksia, jutella kuolleille ja tietää asioista, mistä tavalliset soturit eivät tienneet!
”Mikä on tilanne, Susitassu?” Heinätähti kysyi sitten parantajaoppilaalta, herättäen Tarinatassun toistamiseen syvältä ajatuksistaan. ”Kuinka monta loukkaantunutta? Ja kuinka vakavia vammoja?”
Susitassu epäröi hetken ennen kuin avasi suunsa: ”Menetimme monta soturia ja oppilasta.”
Tarinatassu vilkaisi Valhetassua, joka kuunteli keskustelua kulmiaan kurtistaen. Montako kuolluta? Ei kai Tarinatassun perhe ollut mukana kuolleissa? Tarinatassu vilkuili hermostuneena ympärilleen. Miksei hän ollut aikaisemmin ajatellutkaan perhettään.
”Pysy paikoillasi, Tarinatassu”, Susitassu murahti terävästi. ”Minun täytyy laittaa hämähäkinseittiä enemmän, ettei haavasi aukea!”
”Anteeksi”, Tarinatassu nielaisi, mutta yritti yhä löytää sisaruksiaan. Ja emoaan. Hän ei nähnyt vilaustakaan sisarustensa turkeista aukiolla olevien kissojen seassa. Ovatkohan he kuolleet ja lojuvat jossain lumikasojen takan?
”Tuhkamyrsky, Lehmussydän, Tiikeritassu ja Kuukynsi saivat pahimmat vammat, joten pidän heidät poissa soturintehtävistä jonkin aikaa”, Susitassu kertoi rauhallisesti. ”Toivoisin myös, että Iltataival ei tekisi mitään liian rajua. Myös Hohtokäpälä saa luvan ottaa rauhallisemmin, etteivät heidän haavansa pahene.”
”Selvä”, Heinätähti nyökkäsi ja katseli leiriään, joka oli täynnä kuolemaa. Naaras oli selvästi jännittynyt ja vihainen, niin olivat varmasti kaikki muutkin. Valhetassu oli kadonnut ja se johtui varmasti hänen isästään Hohtokäpälästä. Tarinatassu oli helpottunut, että hänen perheensä ei ollut mukana vakavimmin loukkaantuneissa, mutta se ei sulkenut pois kuolleita.
”Oletko jo katsonut, ketkä kaikki ovat siirtyneet Tähtiklaaniin?” Heinätähti kysyi sitten ja nuo sanat saivat Tarinatassun hätkähtämään. Päällikkö vilkaisi oppilastaan lempeästi. ”Tarinatassu, voit etsiä perheesi. En halua, että kuulet vielä kuolonuhreja.”
”S-selvä”, Tarinatassu nyökkäsi silmiään räpäyttäen ja lähtin kulkeman pitkin leiriä. Oppilas pujotteli ruumiiden yli ja maassa surevien kissojen ohitse etsien perheenjäseniään. Etsijätassu juoksi Tarinatassua vastaan ja he kehräsivät iloisina.
”Tarinatassu!” Ukkostassu hihkaisi ja kipitti kierosilmäisen sisarensa luokse. Perässä tulivat Pilkkutassu ja Tihkutassu, joka näytti kovin eksyneeltä. Harmaa kolli vilkuili ympärilleen ja ei edes rohjennut tervehtiä Tarinatassua.
”Isäsi on tuolla, Tihkutassu”, Ukkostassu osoitti hännällään kojti Suurtasannetta, jonka juurella kyyhötti mustavalkoinen kissapariskunta ja kolme oppilasta. Harmaa kolli huokaisi helpottuneena ja asteli perheensä luokse silmät tuikkien.
”Missä emo on?” Tarinatassu kysyi ja vilkuili ympärilleen. Kauhukuvat alkoivat taas ilmestyä ja hän alkoi jo pelätä pahinta. Hän saattoi jo nähdä emonsa velton, jäykistyneen ruumiin…
”Olette kaikki kunnossa!” Täplätuulen ihanan tuttu ääni sai nelikon huokaisemaan yhteen ääneen. Heidän emonsa asteli pentujensa luokse hymyillen helpottuneena.
”Se Yönkajon lauma saa kyllä kärsiä!” Ukkostassu ärisi ja kynsi jäätynyttä maata kimpaantuneena.
”No, no”, Täplätuuli rauhoitteli. ”Sille tulee aikansa. Nyt klaanin on tärkeää levätä ja kerätä voimiaan seuraava koitosta varten. Olemme kärsineet jo tarpeeksi.”
”Oletko sinä kunnossa?” Tarinatassu kysyi emoltaan ja kalisti päätään. Täplätuulella oli muutama hämähäkinseitti selässä ja kyljissä, mutta muuten naaras näytti hyvinvoivalta. Täplätuulen häntäkin oli parantunut lähes kokonaan.
”Voin oikein hyvin, Tarinatassu”, Täplätuuli hymyili tuttua hymyään, sitä rauhoittavaa hymyä, joka kertoi, että kaikki oli hyvin. ”Teillä oli ainakin jännä ensimmäinen yö oppilaina, en olisi kyllä tällaista teille toivonut.”
”Me ollaan niin kokemattomia!” Etsijätassu myönsi ja katsoi emoaan suurin silmin. ”Onneksi teille kellekään ei käynyt pahasti.”
”Niinpä”, Pilkkutassu nyökkäsi. ”Minä autoin vähän Susitassua aikaisemmin, kun hän yritti rauhoitella Okakynttä.”
”Ai?” Tarinatassu katsahti veljeään kiinnostuneena. ”Miksi?”
”Kultahalla kuoli”, Täplätuuli naukaisi hiljaa ennen kuin Pilkkutassu ehti vastata. Etsijätassu hätkähti säikähtäneenä ja Tarinatassun silmät levisivät. Kultahallako kuollut? Voi ei! Ja hänellä oli vielä pentujakin!
”Voi kamala!” Ukkostassu luimisti korviaan ja vilkaisi ympärilleen, innostuen. ”Katsokaa, Heinätähti nousee Suurtasanteelle!”
”Tulkaa, emnnään kuuntelemaan!” Pilkkutassu hoputti ja pinkaisi juoksuun. Täplätuuli silitti hännällään Etsijätassun ja Tarinatassun päälakia ja johdatti molemmat Suurtasanteen juurelle. Tuttu ja turvallinen emo ja sisarukset rauhoittivat Tarinatssua.
”Tulkoon jokainen kissa kuulemaan!” Heinätähti kutsui käheästi. Hänen valkoinen turkkinsa oli sekainen ja muutama veriroiske oli vieläkin tarrautuneena hänen turkkiinsa.
Kissat laahustivat apeina ja uupuneina taistelusta Suurtasanteen lähelle kuulemaan päällikköään, jonka siniset silmät kipinöivät vihasta. Naaras onnistui kuitenkin rauhoittamaan äänensä.
”Jouduimme kavalan yllätyshyökkäyksen kohteeksi”, Heinätähti murahti käheästi ja selvitti kurkkuaan. ”Ja koimme vakavia tappioita Yönkajon lauman takia, sellaisia, joita emme olisi koskaan halunneet käyvän. Menetimme useita sotureita, klaaninvanhimpia ja oppilaita.”
Muutama vihainen sihahdus kuului uupuneiden kissojen joukosta, mutta se jäi siihen. Monet olivat niin lamaantuneita ja vihaisia, että eivät tienneet mitä tehdä. Eivät he voisi hyökätä, Yönkajon laumalla oli paljon enemmän kissoja kuin heillä oli!
”Menetimme Aamutassun, Tyrskytassun, Ruusutassun, Pellavatassun, Valkosiiven, Koivuruskan, Saarnihännän, Kultahallan, Ratamohännän, Pilvihännän, Saniaisturkin, Myrskysiiven ja Puoliviiksen sekä Hämypennun”, Heinätähti luetteli ja Tarinatassun valtasi järkytys. Niin paljon kuolonuhreja ja surevia kissoja. Ei näin voinut käydä! Tarinatassun hännänpää nyki ja häb mietti, miten Yönkajon lauma oli toiminut. Sitten hän muisti.
Ne taisteluliikkeet eivät olleet ,mitään erikoisia, mutta kissoja oli aina useampi. Ketään ei koskaan jätetty yksin. Klaanikissat olivat tpottuneet taistelemaan yksin ja auttamaan tarpeen tullen ,mutta koska Yönkajon laumalaisia oli niin paljon, he pystyivät hyökkäämään pareissa.
”Tarinatassu?” Etsijätassu kuiskasi. ”Onko kaikki hyvin? Näytät jotenkin vihaiselta?”
”Jo-joo”, Tarinatassu hätkähti ajatuksistaan. ”Suren vain.”
”Me kaikki suremme”, Täplätuuli nyökkäsi pennuilleen ja katsahti sitten Heinätähteä. ”Kuunnelkaa nyt.”
”Jonakin päivänä me häädämme sen lauman ja saamme taas pitää järven itsellämme”, Heinätähti julisti itsevarmasti. ”ME tarvitsemme vain suunnitelman ja jonakin päivänä lauma ajetaan pois ja saamme Tähtiklaanin meille suoman, ja meidän esi-isiemme meille lunastaman alueen takaisin klaanien täyteen haltuun!”
Myrskyklaanin kissat hurrasivat ja nyökkäilivät. He haluaisivat saada kotinsa takaisin. He haluaisivat kaikki kokea olevansa turvassa omassa kodissaan.
”Mutta nyt”, Heintähti jatkoi ja silmäili klaanilaisiaan. ”Jokainen lepää ja vakavasti loukkaantuneet varsinkin. Emme halua joutua toisen hyökkäyksen alle toipilaina. Ja se, joka uhmaa tätä käskyä, joutuu unohtamaan soturintehtävänsä kuun ajaksi. Susitassu kertoo teille jokaiselle teidän kuntonne ja sen mukaan te myös toimitte!”
Muutama närkästynyt naukaisu kuului, mutta jokainen hyväksyi päällikkönsä sanat. Täplätuuli vilkaisi Tarinatassua miettien, mutta ei sanonut mitään. Täplikäs oppilas oli kysymässä emoltaan, miksi hänellä oli ollut niin outo ilme, mutta hänen emonsa patisti sitten pentunsa mukisematta Susitassun puheille.

”Ah”, Susitassu nyökkäsi nähdessään Tarinatassun ja tämän perheen lähestyvän. ”Teillä kaikilla on onneksi kovin mitättömät vammat, joten voitte jatkaa ihan normaaliin tapaan. Kuitenkin rauhallisesti. Tulkaa jokainen huomenna uudestaan, vaihdetaan seitit.””Kiitos, Susitassu”, Täplätuuli nyökkäsi ja kääntyi sitten ympäri. Tarinatassu seurasi katseellaan emonsa menoa ja tämä suuntasi muiden luokse, joille oli todettu, että he saisivat jatkaa lähes normaalisti.
”Menevätköhän he metsästämään?” Pilkkutassu pohti ja nuolaisi huuliaan. ”Minulla on ainakin nälkä.”
”Eivät”, Valhetassun yllättävä puhe sai Ukkostassun sähähtämään varoittavasti, mutta vanhempi oppilas ei välittänyt harmaavalkoisesta naaraasta. ”He menevät kaivamaan hautapaikat.”
”Ai”, Pilkkutassu kuiskasi hiljaa ja katsoi, kuinka Täplätuuli neljän muun kanssa suuntasi ulos leiristä.
”Metsästyspartio lähtee heidän jälkeensä”, Valhetassu selitti.
”Mistä sinä sen tiedät?” Tarinatassu kysyi kiinnostuneena.
”He katselivat kuolleita kissoja ja puhuivat synkän näköisinä”, Valhetassu kertoi ja katsoi Tarinatassua suoraan silmiin. ”Timalisydän kerää tuolla noin metsästypartiota hakemaan paljon riistaa kaikille.”
Tarinatassu kääntyi sillä silmänräpäyksellä ympäri ja huomasi harmaan naaraan Suurtasanteen juurella. Hänen seurassaan oli Ilvestassu ja Kettutassu ja muitakin kissoja alkoi vakua hänen luokseen.
”Minäkin haluan auttaa saalistamaan!” Ukkostassu ilmoitti, mutta Etsijätassu pysäytti harmaan sisarensa.
”Sinä vain häiritsisit heitä. Ei kukaan meistä ostaa metsästää”, Etsijätassu naukaisi ja Ukkostassu huokaisten istui alas ja jäi katsomaan metsästyspartion lähtöä.
”Hei! Katsokaa! Tuulihäntä!” Tarinatassu hihkaisi nähdessään valkoisen, kauniin naaraan, heidän vanhemman sisarensa tulevan ulos parantajan pesästä. Hänen turkissaan oli muutama haava, mutta ei mitään vakavaa.
”Tuulihäntä! Hei!” Pilkkutassu huusi heidän isosiskonsa nimeä, joka kulmiaan kurtistaen kääntyi katsomaan oppilaita. Hän osoitti hännällään kohti yhtä puuta, jossa kimalsi jääpuikko.
”Mihin hän tuota tarvitsee?” Ukkostassu ihmetteli ja Tarinatassukin kiinnostui. Tuulihäntä loikkasi komeasti ja sai jääpuikon tipahtamaan. Se ei särkynyt, sillä valkea naaras sai sen kiinni tassuillaan.
”Hei, Tuulihäntä!” Tarinatassu jolkotti valkoisen naaraan luokse. ”Mihin sinä tuota tarvitset?”
Tuulihäntä osoitti parantajan pesää ja asteli sitten eteenpäin. Tarinatassu heilautti korviaan hämmentyneenä ja seurasi sitten sisartaan.
Pesässä oli monta kissaa, Tiikeritassu nukkui ja Lehmussydän makasi irvistellen sammalpedillään. Tuulihäntä asteli kollin luokse ja laski jääpuikon kollin selän päälle. Kollin ilme muuttui helpottuneeksi.
”Aivan”, Tarinatassu kehräsi. Tuulihäntä auttoi loukkaantuneita.
”Tarinatassu, voisitko hilata itsesi ulos?” Susitassun kireä ääni sai Tarinatassun kavahtamaan taaksepäin. Mustaläikällinen kolli tuijotti vihaisesti Tarinatassua ja irvisti varoittavasti. ”Täällä on jo ihan tarpeeksi kissoja nytkin ja sinä olet ihan kunnossa.”
”Aivan, anteeksi!” Tarinatassu naukaisi nopeasti ja pujahti sitten ulos Susitassun pesästä.
Heti pesästä ulos päästyään Tarinatassu kompastui kuolleen kissaan ruumiiseen ja lensi päistikkaa lumeen. Hän sylki lunta suustaan ja kompuroi pystyyn, vilkaisten takanaan retkottavan kissan ruumista. Hän perääntyi ja nyrpisti kauhuissaan nenäänsä.
Yönkajon laumalainen, jonka silmät olivat puhjenneet ja vatsa revitty auki. Kuka tällaista tekisi? Ei kai kukaan myrskyklaanilaisista tuollaiseen kykenisi? Tämä oli aivan liian radikaalia. Mutta kuka muukaan se voisi olla? Eiväthän Yönkajon laumailaiset omiaan tappaisi, ja vieläpä näin. Jääsielu asteli hieman kauempana ja tuijotti Tarinatassua ilmeettömästi. Se katse sai oppilaan värisemään. Luuliko naaras, että Tarinatassu olisi tämän tehnyt? Ei kai sentään.
”Tarinatassu!” Täplätuulen ääni helpotti ja täplikäs oppilas loikki emonsa luokse kauas kuolleestaa laumalaisesta. Emon lämmin turkki ja tarina kahdesta kissasta helpotti hänen oloaan. Miksi pitäisi tehdä tällaista raakuutta? Eikö voitaisi vain sopia ja elää rauhassa?

// Tarina sisältää väkivaltaa


Vesikauhu, luopio
Luku 8
- Now the beast has come to play
Vesikauhu ei ollut moneen kuuhun tehnyt yhtään mitään - tai ainakaan mitään muistamisen arvoista. Hän oli Valveunen tappamisen jälkeen jäänyt odottamaan Kirjokiitoa luokseen, mutta kun naarasta ei ollut näkynyt tai kuulunut, kolli oli lähtenyt vaeltamaan kauemmas klaaneista. Hän oli tiennyt klaanien olevan entistä varuillaan Valveunen kuoleman jälkeen, joten jääminen ei olisi onnistunut. Hän ei ollut kertonut lähdöstään Hopeatassulle tai Surmatassulle, vaan oli jättänyt nuo kaksi tuuliklaanilaista oppilasta kylmästi jälkeensä.
Ehkä lähdön syynä oli ollut myös se, ettei hän ollut halunnut ajatella Valveunta yhtään enempää.
Vesikauhu ei ollut varma kuinka kauan hän oli vaellellut muualla. Hän oli tavannut uusia kissoja, tappanut osan ja tutustunut osaan vain käyttääkseen heitä myöhemmin hyväkseen. Uudet maisemat olivat antaneet hänelle uusia haasteita, kuten myös uusia koiria, joiden kimppuun hyökätä. Hän oli tehnyt typeryyksiä ja ollut liian uhkarohkea: hänen lapansa kohdalla oli pitkä viilto ja niskassa pari lisää. Toisen takajalkansa hän oli onnistunut murtamaan, mutta muuan ystävällinen vanhus oli auttanut sen hoitamisessa. Palkinnoksi siitä Vesikauhu oli jättänyt tämän eloon, saalistanut pari hiirtäkin tälle ruuaksi.
Kolli oli kokenut ja nähnyt paljon ja palattuaan takaisin klaanien lähelle, hän tunsi vanhentuneen ja voimistuneen paljon enemmän kuin oli alunperin uskonut. Vesikauhu oli aivan ensimmäiseksi mennyt Jokiklaanin lähelle ja koettanut nähdä edes vilausta Kirjokiidosta, mutta naaras tuntui kadonnen koko järven alueelta. Vesikauhu oli hukuttanut pettymyksensä ja etsinyt tassuihinsa Surmatassun ja Hopeatassun nähdäkseen kuinka pitkälle kaksikko oli kerennyt hänen ollessaan poissa.
Heistä oli tullut sotureita. Hopeaviilto ja Surmakorento - nimet pukivat kaksikkoa hyvin, ja Vesikauhu tunsi jotain ylpeyden ja huvittuneisuuden sekoitusta.Hetken ajan hän oli toivonut ollensa järvellä siskosten koko oppilasmatkan ajan, nähnyt heidän kasvavan ja voimistuvan, kuullakseen heti heidän ensimmäisestä tapostaan, sekä oleilusta Synkässä metsässä. Siitä hän oli kuitenkin saanut idean. Hän ei tiennyt miten toteuttaisi sen tai onnistuisiko siinä edes, mutta oli päättänyt yrittää.
Vesikauhu oli päättänyt hankkia itselleen seuraajan. Ei oppilaan, vaan seuraajan. Nuoren kissan, joka tekisi niin kuin hän käskisi ja ottaisi lopulta hänen paikkansa. Hopeatassu ja Surmatassu olivat olleet vain kissoja, he seurasivat omaa polkuaan ja tekivät niin kuin itse haluaisivat, mutta tämä seuraaja kulkisi sitä tietä, jonka Vesikauhu itse hänelle määräisi.
Seuraaja.
Vesikauhu kehräsi itsekseen ja jatkoi matkaansa kohti Varjoklaanin reviiriä. Hän jolkutti kaksijalkojen viherlehtipaikan lävitse katsomatta juurikaan ympärilleen: kaksijalat eivät juuri tulleet alueelle lehtikadon aikana. Vesikauhu nyrpisti kuonoaan Varjoklaanin hajun tunkeutuessa hänen nenäänsä voimakkaina ja uhkaavina ja hän hidasti vauhtiaan, jottei pitäisi meteliä tai kiinnittäisi huomiota. Aluksi hänen oli vaikeaa erottaa yksittäisiä Varjoklaanin hajuja toisistaan, mutta lopulta ne alkoivat erkaantua ja selkenivät hänelle. Muutamat niistä olivat jopa tuttuja hänelle hänen klaaniajoistaan.
Sitä miten hän pääsisi leiriin tai edes tarpeeksi lähelle, hän ei ollut edes miettinyt. Vesikauhu uskoi idean tai tilaisuuden tulevan häntä vastaan jossakin vaiheessa matkaa, eikä hän siispä murehtinut sitä sen enempää. Aina jokin tilaisuus avautuisi hänen edessään.
Ja niin tapahtui nytkin, Kun Vesikauhu oli päässyt lähelle leiriä hajujen perusteella, hän alkoi kuulla meteliä edestäpäin. Kissoja naukui ja parkui, huudahduksia sateli hänen korviinsa ja veren haju voimistui päihdyttäväksi. Leirissä oli taistelu käynnissä. Kuka vastaan kuka, sitä Vesikauhu ei tiennyt, mutta hän ei välittänyt. Taistelu antaisi hänelle hänen tarvitsemansa harhautuksen.
Vesikauhu kiersi leirin reunaa pitkin, koettaen löytää paksusta karhunvatukkapensaikosta aukkoa, josta livahtaa sisälle. Lopulta sellainen löytyi aivan perältä, ja huuliaan lipoen Vesikauhu alkoi tunkemaan itseään pienestä aukosta lävitse ja kirosi piikkien upotessa hänen turkkiinsa. Hän pääsi leirin sisälle, ravisti roskat irti itsestään ja pysytteli yön suomissa varjoissa silmät kiiluen, kun hän tutki leirin tapahtumia.
Varjoklaani oli alakynnessä. Se oli selvää. Hyökkääjä ei ollut edes yksikään järven klaaneista, vaan alueelle tunkeutuneet muukalaiskissat. He kulkivat nimellä Yönkajon lauma, tai niin Hopeaviilto ja Surmakorento olivat Vesikauhulle kertoneet.
Luopio ei ollut välittänyt laumasta aiemmin lainkaan, mutta nyt hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Lauma taisteli eri tavalla kuin yksikään klaani.Heidän tyylinsä oli paljon karskimpi ja yhteisöllisempi kuin klaanien: yhden vastustajan kimpussa oli useampi laumalainen ja he etenivät rynnäkkömäisesti kissojen kimppuun. Varjoklaanilla ei ollut mahdollisuuttakaan.
Vesikauhu tuijotti taistelua hetken ajan ja suuntasi sitten kohti pentutarhaa. Se oli vartioimaton, luultavasti siksi että jokaista taisteluun kykenevää kissaa tarvittiin Yönkajon lauman kimppuun, ja Vesikauhu virnisti. Kaikki oli täydellistä. Nyt hänen tarvitsisi vain löytää tarpeeksi hyvä pentu itselleen.
Pentu ei saisi olla liian nuori, mutta ei liian vanhakaan. Vesikauhu ei halunnut huolehtia avuttomasta pennusta, eikä pennulla saisi olla jo omia vahvoja mielipiteitä klaaneista, tai ei ainakaan mitään hyviä sellaisia. Vesikauhun täytyisi pystyä vaikuttamaan pennun ajatuksiin, jotta voisi muovata tästä juuri sellaisen kuin haluaisi. Pentu ei saisi olla myöskään heikko tai pelokas.
Täydellisen pennun löytäminen oli kenties suurin Vesikauhun haaste.
Harmaa kolli sujahti pentutarhaan. Ensimmäiseksi hän näki pesän nurkkaan kyyristyneet neljä pentua, jotka tärisivät ja vinkuivat pelokkaina. Yksikään heistä ei vaikuttanut sopivalta Vesikauhulle ja kolli paljasti jo kyntensä ärsyyntyneenä. Hänen suunnitelmansa ei onnistuisi tuollaisilla kirpuilla!
Sitten joku takertui hänen kylkeensä sähisten ja ulvoen ja yritti upottaa kyntensä hänen lihaksiinsa. Vesikauhu heilautti hyökkääjän irti itsestään sähisten ja oli jo hyökkäämäsä tämän kimppuun, kun tajusi katsovansa pientä ruskearaidakasta pentua, jonka vihreät silmät salamiovat ja turkin jokainen karva sojotti pystyssä.
Leveä virne levisi Vesikauhun kasvoille. “Hyökkää.”
Pentu sähisi ja loikkasi uudelleen hetkeäkään epäröimättä. Vesikauhu ei väistänyt, vaan antoi pennun roikkua hetken selässään ennen kuin pudotti tämän alas ja painoi tassullaan vasten maata. Pentu yritti pyristellä irti, eikä pysähtynyt ennen kuin Vesikauhu alkoi puhua.
“Mikä on nimesi?”
Pentu sähähti vastauksensa. “Pimeyspentu! Ja minä voitan sinut, sinä yönkajon laumalainen!
Hän ei siis tiedä kuka olen, mutta nimi on täydellinen, Vesikauhu tuumi ja kallisti päätään. “Niinkö? Oletpa innokas.”
“Päästä irti!”
“Voit voittaa minut vain, jos tulet mukaani.”
Pimeyspentu räpytteli silmiään mietteliäänä. “Niinkö?”
“Niin. Miksi jäisit tänne odottamaan, kun voisit nähdä koko maailman nyt heti? Sitähän te pennut haluatte.”
Vesikauhu nosti tassuaan ja antoi Pimeyspennun kömpiä tassuilleen. Aluksi vaikutti siltä, että pentu juoksisi pois, kenties hakisi apua pentutarhaan, mutta kirjava naaras alkoikin heiluttaa häntäänsä innoissaan. “Sinä voit näyttää minulle, mitä leirin ulkopuolella on?”
“Kyllä. Jos vain tulet mukaani”, Vesikauhu vastasi. Hänen violetit silmänsä välähtivät. “Täällä klaanien keskellä et pääse ulos moneen kuuhun.”
“Selvä! Minä tulen mukaasi!” Pimeyspentu sanoi ja pyörähti muutaman kerran itsensä ympäri. “Entä muut pennut? Voivatko hekin tulla? Hiilipentu on todella mukava ja-”
“Ei”, Vesikauhu vastasi. “Vain sinä pääset mukaani.”
Pimeyspentu luimisti korviaan ja katseli hetken nurkassa täriseviä pentuja. Sitten hän kääntyi takaisin kohti luopiota. “Okei.”
Vesikauhu tönäisi Pimeyspentua tassullaan, jotta tämä lähtisi liikkelle, ja lähti pennun perään. Hän ei ollut varma oliko juuri tämä pentu se oikea hänen tarkoituksilleen, mutta ketään muuta ei ollut. Pimeyspennussa oli potentiaalia, vaikka hän olikin hieman liian pentumainen - mutta ehkä sen Vesikauhu saisi kasvatettua pois.
Kolli vilkaisi vielä kerran taakseen kohti muita pentuja ja pysäytti yhtäkkiä askeleensa. Ennen kuin Pimeyspentu ehti edes huomata mitään, Vesikauhu oli loikannut pesän toiseen reunaan ja tuijotti keltasilmäistä kollipentua suoraan silmiin.
Kollipentu tuijotti värähtämättä takaisin.
Pennussa oli jotain, mikä veit Vesikauhua puoleensa. Kenties se oli tämän vahva katse, suoristettu selkä tai pelkkä tyyni olemus kaiken sen kaaoksen keskellä. Oli mitä oli, Vesikauhu tiesi tarvitsevansa juuri tämän pennun.
“Tule mukaani. Teen sinusta jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä ollut”, Vesikauhu sanoi ja kumartui niin, että melkein koski pentua. Hän avasi suutaan niin, että terävät hampaat välähtivät näkyviin. “Teen sinusta voimakkaan. Voittamattoman.”
Pentu nousi tassuilleen sanomatta mitään, ja Vesikauhu otti sen myöntymisen merkkinä. Hän lähti jolkuttamaan ulos pesästä, eikä edes vilkaissut taaksensa varmistaakseen seurasiko tummanpuhuva pentu häntä lainkaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Pimeyspennun, kunnes näki tämän odottamassa karhunvatukkapensaikon aukon kohdalla häntä heiluen.
Vesikauhu harkitsi pennun jättämistä leiriin, mutta muutti äkkiä mielensä. Ehkä kaksi pentua oli parempi kuin yksi. He voisivat kamppailla toisiaan vastaan ja kilpailla. Opettaa toisiaan ja oppia toisiltaan. Siinä oli riskinsä, Vesikauhu tiesi sen, mutta sillä hetkellä hän näki vain mahdollisuuksia.
“Mennään”, Vesikauhu sanoi, patisti pennut pensaikon lävitse ja vilkaisi kerran taakseen kohti tappelevia kissoja, “minulla on jo seuraava idea mielessä.”
He etenivät hitaasti. Aluksi Vesikauhu laittoi pennut kävelemään itse, mutta tajutessaan kuinka hitaita he olivat - he jäivät tutkimaan jokaista pientäkin kiveä ja koloa, tassuttelivat pienillä käpälillään ties minne ja kompuroivat sitäkin enemmän - hän heilautti pennut selkäänsä ja käski heidän pitää kiinni.
Pennuista on niin paljon vaivaa, Vesikauhu ajatteli ärsyyntyneenä, kun vaelsi kohti järveä. Ehkä olen tehnyt suuren virheen.
Hän pysähtyi vasta kaksijalkojen viherlehtipaikalla ja heilautti pennut selästään. He kierivät pari kertaa maassa ennen kuin pääsivät jaloilleen. Pimeyspentu seisoi kaikilla neljällä tassullaan ja katseli uteliaana ympärilleen, kun taas musta pentu vain istui ja tuijotti Vesikauhua.
Vesikauhu asteli vielä nimettömänä pysyneen pennun eteen. “Mikä nimesi on, pentu?” Hän toivoi sen olevan samaa luokkaa kuin Pimeyspennun nimi - ja Varjoklaanin tuntien niin todennäköisesti olikin.
Pentu kallisti päätään. “Minä olen Jänöpentu.”
Vesikauhu räpäytti silmiään. “Anteeksi?”
“Minä olen Jänöpentu”, pentu toisti. Hänen päänsä kallistui nyt toiseen suuntaan.
Vesikauhu ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa. Kuka edes harkitsi pentunsa nimeämistä Jänöpennuksi? Millaista pelkoa voisi Jänöpentu muka herättää muissa? Pimeyspennun nimi oli täydellinen, Jänöpennun nimi… Vesikauhu pudisti päätään.
“Sinulle täytyy keksiä uusi nimi”, hän mumisi.
“Minä olen Jänöpentu”, Jänöpentu sanoi uudelleen suoristaen selkäänsä ja pörhistäen ylpeänä turkkiaan.
Vesikauhu pyöräytti silmiään ja kirosi mielessään. Hän ei antaisi Jänöpennun pitää nykyistä nimeään, ei todellakaan. Sillä ei pitkälle päästäisi. Jos nimeä ei huomioitu, pentu vaikutti täydelliseltä hänen tarkoituksiinsa.
Hän vei pennut syrjempään ja käski heidän pysytellä piilossa. Hetken ajan kaikki oli hyvin, sitten pennut alkoivat muuttua levottomiksi ja yrittivät saalistaa maassa olevaa risua ruuaksi. Vesikauhu huokaisi, ohjeisti jälleen pentuja olemaan hiljaa ja asettui alas järven rantaan istumaan. Pennut seurasivat häntä uteliaina, ja Pimeyspentu kysyi jotain siitä, mitä Vesikauhu oli tekemässä.
“Olkaa hiljaa”, Vesikauhu sähähti ja tuijotti vettä kärsivällisesti.
Kesti hetki ennen kuin hän näki tumman varjon pinnan alla, sitten hän läimäytti vettä tassullaan ja suomuinen kala lensi maalle. Kolli loikkasi sen perään ja tappoi sen. Pimeyspentu ja Jänöpentu tulivat uteliaina haistelemaan kuollutta kalaa.
“Syökää”, Vesikauhu naukaisi tylysti ja tönäisi kalaa lähemmäs pentukaksikkoa, “ja olkaa hiljaa.”
Ihme kyllä pennut tottelivat häntä - tai ehkä he olivat vain niin nälkäisiä, etteivät pystyneet keskittyä mihinkään muuhun kuin syömiseen. Joka tapauksessa Vesikauhu oli siitä kiitollinen. Kukaan ei saisi löytää heitä, ei ennen kuin hän antaisi siihen luvan. Jos hän epäonnistuisi siinä, mitä suunnitteli, eli jos hänet löydettäisiin liian aikaisin, kaikki menisi pilalle. Hän voisi jopa menettää henkensä.
Pennut eivät kuitenkaan pysyneet kauan hiljaa. Kala loppui, ja aika kulutti heidän kärsivällisyyttään.
“Kuka sinä olet?” Pimeyspentu kysyi ja rapsutti itseään korvansa takaa takatassullaan. “Siä et haise varjoklaanilaiselta.”
“Koska en ole klaanilainen”, Vesikauhu sihahti. “Olen Vesikauhu.”
“Vesikauhu?”
“Niin.”
“Oletko sinä Myrskyklaanista?”
Vesikauhu sylkäisi maahan. “Johan minä sanoin: en ole yhdestäkään klaanista.” Hän heilautti korviaan kuullessaan lähestyviä ääniä. “Hys! Pysykää nyt aivan hiljaa ja liikkumatta, jos haluatte selvitä hengissä!”
Pennut tottelivat häntä. He kurkistivat kivien takaa ja henkäisivät, kun suuri joukko kissoja lähti ylittämään kaksijalkojen viherlehtipaikkaa. Vesikauhu oli kyyristynyt pimeyteen, silmät välähtäen innosta. Lauma hänen edessään, Yönkajon lauma, oli paljon suurempi kuin hän oli luullut. Kenties vain puolet hänen eteensä avautuvista kissoista olivat olleet Varjoklaanin leirissä, joten missä olivat loput olleet? Jonkun toisen klaanin kimpussa, kuten Myrskyklaanin?
Yönkajon lauma oli paljon erikoisempi ja voimakkaampi kuin Vesikauhu olisi koskaan edes osannut kuvitella. Jos hän todella onnistuisi suunnitelmassaan ja saisi juuri sen, mitä halusikin, hän voisi todella onnistua Jokiklaanin - ehkä jopa kaikkien klaanien - kadottamisessa järveltä. Hän voisi kylpeä veressä, pinota ruumiit yhdeksi kasaksi ja upottaa kyntensä niin moneen turkkiin kuin vain halusi. Hän voisi tuhota kaikki, vaikka vain ja ainoastaan Jokiklaani oli hänen tähtäimessään.
Kesti kauan aikaa, kunnes viimeinenkin kissa oli kadonnut horistontin taa, ja vasta silloin Vesikauhu nousi tassuilleen. Hän venytteli (maassa makaaminen oli puuduttanut hänen jäsenensä) ja haukotteli, nosti molemmat pennut jälleen selkäänsä ja lähti jolkuttamaan Yönkajon lauman perään. Heitä oli helppo seurata, mikä ei ollut ihme: heitä oli paljon, eikä jälkien peittäminen onnistuisi tai edes ollut tarpeellista.
Oliko Vesikauhu menettänyt järkensä, sitä ei kukaan tiennyt. Hän seurasi epäröimättä lauman jälkiä ja hajuja Jokiklaanin reviirin läpi ja pois klaanien alueelta, eikä hidastanut edes silloin, kun tiesi olevansa syvällä lauman valtaamalla reviirillä. Kuka tahansa voisi yhtäkkiä hyökätä hänen kimppuunsa. Hänet voitaisiin piirittää minä hetkenä hyvänsä. Kymmenkunta kissoja voisi loikata kynnet esillä hänen päälleen aivan milloin vain, eikä hänellä olisi mahdollisuuttakaan selvitä siitä elossa.
Silti hän jatkoi matkaansa leuka ylhäällä ja häntä korkealla ilmassa.
Jotenkin hänen onnistui kävellä keskelle lauman leiriä.
Yönkajon lauma huomasi hänet heti, kun hän oli astunut leiriin. Lukuisat silmäparit kääntyivät häntä kohti, kynnet liukuivat näkyviin ja hampaat välähtivät kuun valossa, mutta yksikään ei hyökännyt. Vesikauhu ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaikka toivoikin, etteivät he hyökkäisi. Takanaan hän kuuli, kuinka kissoja liikkui: todennäköisesti sulkemaan hänen pakoreittinsä.
Olivatko Vesikauhun selässä roikkuvat avuttomat pennut syynä siihen, etteivät laumalaiset hyökänneet, vai eikö heillä vain ollut lupaa siihen? Vesikauhu ei ollut asiasta varma, mutta oli tyytyväinen yhtä kaikki. Siihen asti hänen suunnitelmansa oli edennyt täydellisesti.
Vaikein vaihe oli kuitenkin edessä.
Vesikauhu pysähtyi, kun uskoi olevansa leirin keskellä ja kaikkien paikalla olevien näkyvissä. Hän istahti maahan pudottaen Pimeyspennun ja Jänöpennun selästään. Hännällään kolli veti pennut vierelleen, jotteivät he lähtisi heti seikkailemaan pitkin leiriä ja pilaisivat kaiken.
“Kuka sinä olet ja kuinka julkeat tulla Yönkajon leiriin?”
Ääni kuului kissojen takaa. Sitten laumalaiset väistyivät ja esiin käveli lihaksikas, tummanruskea kolli, joka arvista päätellen oli ollut lukuisissa taisteluissa - ja voittanut. Hänen täytyi olla lauman johtaja, siitä ei ollut epäilystäkään.
Vesikauhu suoristi selkänsä, tuntien jokaisen katseen porautuvan häneen. Se sai pienen virneen leviävän kollin juovikkaille kasvoille. “Olen Vesikauhu.”
“Klaanikissa siis. Miksi klaanikissa on tänne tullut? Seurasitko meitä taistelun jälkeen kostaaksesi läheistesi kohtalot? Kuinka hurmaavaa”, johtajakissa sanoi naurahtaen. Hän antoi kyntensä ilmestyä esille. “Saat kuolla siihen paikkaan.”
Vesikauhu tunsi puistatuksen tärisyttävän hänen koko kehoaan ja hänen oli estettävä itseään antamasta ylen. Klaanikissa! Kuinka tuo ylimielinen kolli kehtasi kutsua häntä klaanikissaksi! “Minä en ole yhdestäkään klaanista. Älä kutsu minua tuolla halveksivalla termillä enää ikinä.”
Lauman johtaja - joka oli ollut jo valmis hyppäämään - pysähtyi ja rentoutti lihaksensa, kun uteliaisuus ja epäilys valtasivat hänen katseensa. “Mikä sinä sitten olet, jos et klaanikissa?”
“Luopio.”
“Ja mitä sinä teet täällä?”
“Kerroin sinulle jo oman nimeni. Eiköhän ole aika vastata siihen samalla tavalla?” Vesikauhu kallisti päätään.
Hetken ajan ruskea kolli oli aivan hiljaa, sitten hän naurahti kuivasti. “Olen Aartje, Yönkajon lauman johtaja. Ja nyt, Vesikauhu, sinun olisi syytä kertoa tulosi syy, jos henkesi merkitsee sinulle yhtään mitään.”
Vihdoin pääsemme asiaan, Vesikauhu ajatteli innoissaan ja lipaisi huuliaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun hänen viereltään kuului kimeä, ylpeyttä huokuva ääni.
“Minä olen Jänöpentu!”
Vesikauhu sähähti, läimäytti pentua tassullaan kynnet piilossa ja tunki häntänsä tämän suuhun. Kun hän kääntyi takaisin kohti Aartjetta, hän näki johtajan silmissä arvioivaa tarkkailua, mutta kolli ei sanonut mitään. Vesikauhu tiesi, että hänen täytyisi vaihtaa tumman pennun nimi mahdollisimman pian. “Tulin tänne ehdottamaan yhteistyötä minun ja sinun sekä laumasi välillä. Tiedän, että haluatte klaanit pois. Minä puolestani haluan tuhota yhden tietyn klaanin, siinä sivussa vaikka loputkin.”
Aartjen kiinnostus heräsi. Sen näki hänen sinisten silmien välähdyksestä, ja Vesikauhu myhäili mielessään. “Ja mitähän sinä, yksi ainoa kissa, voit meille muka tarjota? Mitä sinulla on, mitä yhdelläkään meistä ei ole?”
“Tietämystä klaaneista. Ja taitoja, paljon taitoja”, Vesikauhu kertoi. “Jos mietit, voinko todella hyökätä klaanien kimppuun ollessani kuitenkin sieltä kotoisin, tiedä se, että tapoin oman siskoni ollessani pieni. Tapoin parhaan ystäväni kahden klaanin edessä ja kidutin hänen siskoaan sitä ennen. Teurastin vanhempani ilman hetkenkään epäröintiä. Ja jos et usko taitoihini, voin kertoa sinulle hyökänneeni kymmenien koirien kimpppuun saaden ne vapisemaan ja juoksemaan häntä koipien välissä karkuun ja jos ne eivät lähteneet, tapoin ne. Olen matkannut kauas ja takaisin, nähnyt paljon ja oppinut sitäkin enemmän.” Kolli venytti etutassujaan rentoutuneena. “Te hyötyisitte minusta.”
“En voi luottaa vain sanoihisi. Näytä minulle mitä todella osaat”, Aartje sanoi ja heilautti häntäänsä. Se ei ollut kysymys, eikä ehdotus. Se oli käsky.
“Haluatko, että hyökkään sinua vastaan?”
“En.” Kolli näytti pohtivan jotakin. “Haluan nähdä enemmän kuin vain hyökkäämisen.”
“Tuo kuulostaa siltä kuin yllättäisit minua tappamaan jonkun alaisistasi”, Vesikauhu totesi.
“Tuo harmaa naaras noilla oransseilla silmillä. Olisiko hän sopiva?” Aartje osoitti hännällään sivussa istuvaa naarasta, joka oli katsellut tapahtumia uteliaana, mutta oli nyt kääntynyt epäuskoisena kohti johtajaansa.
Vesikauhu kohautti lapojaan ja loikkasi kynnet ojossa.
Hän oli naarasta isompi ja sai tämän kaadettua heti maahan, mutta naaraalla oli nopeat refleksit. Hän onnistui ketteryytensä avulla potkaisemaan Vesikauhua lähelle tämän kaulaa ja kiepautti itsensä tassuilleen heti kollin otteen heikentyessä hänen turkistaan. Vesikauhu yskäisi ja tunsi vihan kiehahtavan sisällään, saaden hänen silmänsä palamaan ja turkin pörhistymään.
Naaras tuijotti häntä valmiissa taisteluasennossa ja lähti hiljalleen kiertämään kollia. Vesikauhu antoi tämän tehdä haluamansa, eikä liikkunut suuntaan eikä toiseen, vaikka pitikin katseensa naaraassa alati kiinni. Sitten naaras loikkasi korkealle ilmaan häntä kohti, ja Vesikauhu sukelsi salamannopeasti virne kasvoillaan.
Hän potkaisi jaloillaan maata lähes heti, lensi päin naarasta ja otti tämän niskasta kiinni hampaillaan heti kun vain pystyi. He lensivät maahan. Vesikauhu tähtäsi kömpelösti tassuilleen ja pamautti naaraan selkä vasten maata painovoima apunaan, jotta tämä ei hetkeen pystyisi törmäyksen voiman takia liikkumaan. Siltikin harmaa kissa vaikeroiden koetti nousta jaloilleen.
Vesikauhu naurahti ja painoi tassullaan naaraan pään vasten maata. “Yritä nyt nousta.”
Ja niin naaras tekikin. Hän yritti vetää päätään vapaaksi, mutta Vesikauhu oli aavistanut sen ja asettanut tassunsa niin, että pystyi työntämään toiseen suuntaan kuin mihin naaras veti itseään. Jos tarve vaatisi, hän estäisi naarasta vielä asettumalla tämän päälle seisomaan.
“Tuolla tavalla vain irrotat oman pääsi.”
Naaras sähisi ja yritti hakea katseellaan Aartjetta. Vesikauhu riuhtaisi tämän pään toiseen suuntaan.
“Haluatko vapaaksi? Saamasi pitää.”
Vesikauhu asetti takatassunsa vasten naarasta, seisoen nyt tämän päällä, ja etutassuillaan kiinni pitäen veti takatassunsa pitkin naaraan vatsaa. Takajalkojen kynnet repivät turkkia ja avasivat ihon, kun taas etutassut työnsivät leukaa ja napsauttivat niskan poikki.
Naaras muuttui heti veltoksi.
Vesikauhu loikkasi pois ruumiin luota ja käveli takaisin pentujen luokse. Hän istahti maahan ja jäi tuijottamaan Aartjetta violeteilla silmillään sanomatta sanaakaan.
Aartjen suu oli kääntynyt virneeseen, ja jos Vesikauhu todella uskoi näkevänsä oikein, kollin silmissä oli innostusta. “Vaikuttavaa! Sinä todellakin olet erilainen kaikista klaanikissoista. Kenties voisit olla meille hyödyksi ja avuksi.” Hän kääntyi kohti vierellään istuvaa mustavalko-oranssia kollia, jonka silmät olivat auenneet suuriksi kuiksi ja leuka oli pudonnut alas. Vesikauhu näki järkytystä ja hykerteli. “Mitä tuumit, Nova? PItäisikö meidän antaa tämän kollin avustaa meitä klaanien valtaamisessa?”
Novaksi kutsuttu kolli nielaisi ja hengitti syvään sisään. “Olen samaa mieltä kanssasi. Hänestä voisi olla… hyötyä.”
Aartje nousi kaikille neljälle tassulleen ja heilautti häntäänsä korkealla ilmassa. “Tervetuloa, Vesikauhu! Odotan innolla tulevaa yhteistyötämme.”
Vesikauhu väläytti hampaitaan hyväntuulisena ja nousi itsekin tassuilleen. “Sitä samaa. Etsikää minut, kun tarvitsette minua mihin ikinä tahansa haluattekin - kunhan se jollain tavalla liittyy klaanien, ja sitä myötä Jokiklaanin, tuhoon.”
Luopio nosti Pimeyspennun ja Jänöpennun selkäänsä ja oli kääntymässä, kun Aartje alkoi vielä puhumaan.
“Mikä on pentujen tarina? Ovatko he sinun?”
Vesikauhu katsoi johtajaa hetken ilmeettömästi, sitten hymyillen. “En ole niin tyhmä, että nimeäisin pennun Jänöpennuksi. Sieppasin heidät Varjoklaanista, kun kävitte siellä vierailulla. Ja mikä tulee suunnitelmiini heitä kohden, no, sen näet sitten.”
“Selvä on. Katso, etteivät he tule yhteistyömme tielle.”
Vesikauhu oli jo kääntynyt selin ja Aartjeen huomaamatta pyöräytti silmiään. Ei hän aikonu antaa pentujen pilata yhtään mitään! Vaikka hänestä alkoikin tuntua, että pennuista olisi vain haittaa hänelle.
“Minä olen Jänöpentu!” musta pentu hihkaisi kohti Yönkajon laumaa siihen sävyyn kuin olisi juuri kertonut olevansa maailman valtias. Muutama naurahdus kuului jostain heidän takaansa.
Vesikauhu paljasti hampaansa ja olisi halunnut repiä pennun kappaleiksi. Sen sijaan hän käveli rauhallisesti pois leiristä ja pysähtyi vasta päästyään tarpeeksi kauas, jotta tiesi olevansa lauman reviirin ulkopuolella. Hän laski pennut maahan ja katsoi heitä yrmeänä. Pennut tuijottivat takaisin, Pimeyspentu silmät kiiluen ja Jänöpentu täysin tunteettomana.
“Sinun nimesi täytyy vaihtaa”, Vesikauhu sanoi Jänöpennulle ja kurotti päänsä aivan tämän kasvojen eteen. “Et ole enää Jänöpentu, onko selvä? Nimesi on nyt Kaaospentu.”
Kaaospentu, entinen Jänöpentu, räpäytti silmiään. Pimeyspentu heilautti häntäänsä.
“Nimesi on Kaaospentu. Olet Pimeyspennun kanssa tuleva olemaan seuraajani. Varmistan, että edes jompikumpi teistä tulee olemaan minuakin parempi, sillä jos minä onnistun, toisen teistä on astuttava tassunjälkiini ja täytettävä tehtäväni.”

Kimallepentu - Myrskyklaani
Ensimmäinen luku
Kimallepennun ensimmäisiä viikkoja...
Vihreät silmät loistivat kun auringonvalo säteili niiden läpi. Lehtisateen aika oli kylmä ja haastava, mutta se ei haitannut Kimallepentua, Myrskyklaanin nuorta pentua. Maa oli huurteinen ja kevyen lumen peitossa. Sitä ei ollut satanut paljoa, mutta sen verran, että se sai naaraan ihmettelemään valkoista maisemaa. Kaikki tuntui niin rauhalliselta.
Leirissä oli hiljaista, vaikka oli kuitenkin jo auringonhuippu. Pennun silmät tarkkailivat ympäriinsä. Klaaninvanhimmat olivat varmasti nukkumassa, sillä yleensä pesästä kuului kova puheensorina. Sotureiden pesästä taas tuli ja meni hiljalleen muutama kissa, mutta suurimmaksi osaksi sielläkään ei kamalasti liikettä ollut, suurin osa oli varmasti saalistamassa. Oppilaidenkaan pesässä ei tuntunut olevan ketään, olivatko he harjoittelemassa? Kimallepentu hyppi kiveltä toiselle ja kurkisti sisään karhunvatukoiden läpi. Joku kissa nukkui pesässä ja pilkullisen turkin perusteella se oli varmaan Roihutassu. Kimallepentu tiesi, ettei saanut, mutta ruskeanharmaa naaras ei voinut olla kysymättä: “Uhm, eikö sinun pitäisi olla harjoittelemassa?”
Naaras ei ollut varma kuuliko oppilas häntä, kunnes hänen vaaleanruskea turkkinsa värisi ja väsyneet vaaleanvihreät silmät tuijottivat häntä ärsyyntyneesti. Hetken ajan kumpikaan ei sanonut mitään.
“Anteeksi pentu, mutta olen harjoitellut eilen myöhään ja olen nukkumiseni ansainnut, joten VOISITKO kiltisti mennä pois?” kolli tiuskaisi ja vaikka hän ei sitä pahalla tarkoittanutkaan, Kimallepentu katsoi maahan ja pyysi anteeksi. Oppilas tuhahti ja mutisi jotain. Kimallepentu tunsi pienen syyllisyydenpistoksen ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin alas leirin aukiolle. Hänen matkansa ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä hän törmäsi johonkin pehmeään. Katsoessaan ylöspäin Kimallepentu näki ruskean raidallisen kissan, joka katsoi häneen ystävällisesti. Naaras tunnisti kissan Lehmussydämeksi.
“Hei Kimallepentu. Mitä teit oppilaiden pesässä? Onko Heinätähti tehnyt sinusta ´tassun´?” Lehmussydän kysyi ja naurahti loppua kohden. Kimallepentu piti ajatuksesta, vaikka ymmärsikin Lehmussydämen vitsailevan.
“Ei, ei hän tehnyt minusta oppilasta tai mitään muutakaan. Halusin vain nähdä miltä oppilaiden pesä näyttää ja herätin Roihutassun, koska luulin, että hän oli laiskottelemassa tähän aikaan..” hän kertoi ja katsoi sitten käpäliään. Tänään hän jostain syystä tuijotti valkoisia varpaitaan enemmän kuin oli muutaman elinpäivänsä aikana tehnyt. Lehmussydän näytti mietiskelevältä ja tutki selvästi katseellaan Kimallepennun mielentilaa.
“Sellaista sattuu. En usko, että Roihutassu pahastui kovinkaan pahasti. Taisit olla sinä joka otit siitä vähän itseesi”, Kolli tuumi ja hän oli kyllä oikeassa. Kimallepennun silmänurkasta valui pieni kyynel, mutta hän pyyhki sen nopeasti tassullaan pois. “Muista, että lepokin on tärkeää, varsinkin nuorille kissoille.” Kimallepentu nyökkäsi ja seurasi sitten Lehmussydäntä, joka viittoi hännällään Kimallepentua seuraamaan häntä.
Kaksikko laskeutui alas aukiolle, vaikka Kimallepentu kompastuikin viimeisellä askelmallaan ja tupsahti maahan kuono edellä. Tömähdys ei ollut paha onneksi, mutta Lehmussydän näytti kuitenkin hieman huolestuneelta.
“Ei kai sinuun sattunut?” Kimallepentu pudisti päätään ja nousi sitten ylös. Hän kiitti mielessään lunta siitä ettei hän ollut likaantunut. “Villivirne ei varmasti pitäisi jos sinulle kävisi jotain.”
Mainitsiko Lehmussydän juuri Villivirneen? Kimallepentu oli jo unohtanut että kollit olivat veljeksiä ja että Lehmussydän oli sukua hänelle. Villivirne ei ollut käynyt pentutarhassa niin usein, että naaras oli melkein unohtanut tämän olevan hänen isänsä… no ei ihan, mutta kyllä hänen poissaolonsa ihmetytti häntä jonkin verran. Hän ei varmaankaan uskaltaisi kysyä syytä Lehmussydämeltä.
“Kuunteletko minua?” Kimallepentu tunti pienen kopautuksen päässään. Lehmussydän ei näyttänyt onneksi vihaiselta.
“Mitä sinä sanoit?”
“Sitä, että… hei katso Villivirne!” Lehmussydän katsoi leirin sisään käynnille päin ja Kimallepentukin näki kuinka punaruskea raidallinen kolli astui sisään ja näkikin selvästi veljensä ja tyttärensä, mutta meni silti vain pudottamaan suussa olevansa oravan tuoresaaliskasaan. Niin pieni asia sai Kimallepennun tuntemaan yhtä aikaa ihmetystä, pettymystä, pelkoa, ahdistusta… hän ei pystynyt pysymään paikoillaan vaan juoksi, juoksi niin nopeasti kuin pääsi. Miksei Villivirne tullut tervehtimään häntä? Ehkä isä ei pitänyt hänestä. Ihan sama, ehkä häntä ei vain kiinnostanut, eihän monien muidenkaan pentujen isät käyneet pentutarhassa.
Samaten Kimallepentu huomasi juosseensa suoraan pentutarhan oviaukosta sisään. Hämärä sisätila oli kerännyt enemmän valoa, kuin mitä siellä aiemmin oli ollut ja sisällä näkyvät hahmot erottuivat helpommin.
“Kimallepentu!” kuului Olkipennun sihahdus. Kimallepentu käänsikin vihreät silmänsä sisarukseensa. Olkipentu katsoi häntä tyypillisellä ilmeellään, mitä oli vaikea selittää. Kimallepentu kuitenkin luotti sisarukseensa täysin ja kipitti hänen luokseen.
“Juoksitpa kovaa sisään!” kuului Vääräpennun ääni ja Kimallepentu kiinnitti huomionsa veljeensä, jonka silmät loistivat innostuksesta. Kimallepentu kehräsi, vaikka häntä painoi äskeinen maltin menettäminen. Lehmussydän varmaan nauroi hänelle ja no Villivirne, mistäpä hän tiesi, kun ei hän nähnyt tuota niin usein. Kimallepentu oli vain niin hämmentynyt ja ohitti sisaruksensa mennäkseen nukkumaan heidän yhteiseen petiin. Sammaleet näyttivät houkuttelevan lämpimiltä ja kotoisilta. Kukaan muu ei nukkuisi siinä heidän kanssaan. Ajatus oli hieman surullinenkin, tietäen, kuinka heidän emonsa Sammalrae oli kuollut, mutta Kimallepentu ei oikeastaan surrut asiaa. Samaa hän ei voinut sanoa sisaruksistaan. Hän käänsi katseensa taas Olkipentuun ja Vääräpentuun. Katsoessaan kumpaakin, hänen sisällään sykki lämpö hänen tietäessä, että he eivät hylkäisi häntä. He olivat samaa pentuetta, samaa verta. Hymy nousi hänen kasvoillensa ja hän näytti varmasti pentuetovereidensa mielestä seonneelta, mutta ei häntä kiinnostanut.

---
"Kimallepentu herää", kuului tuttu ääni hänen korvansa juuresta. Nuori kissa räpytteli silmiään.
"Häh?"
Hänen edessään istui Vääräpentu. Ruskea turkki oli pentumaisesti vähän pörröllä ja kultaiset silmät hehkuivat innosta.
"Kimallepentu mennään katsomaan klaanikokousta, Vääräpentu maukui ja osoitti hännällään oviaukon suuntaan. "Tule!"
Kimallepentu huokaisi ja alkoi sitten venytellä pitkästi. Häntä huvitti hänen veljensä innostuneisuus vaikka hän itse olisikin mielellään jäänyt lämpimään petiin nukkumaan. Ei hän kuitenkaan raaskinyt kieltäytyä vaan lähti perässä rauhallisesti tallustellen perään. Ulkona odotti myös Olkipentu, jonka häntä heilui uhkaavan nopeasti.
“Kimallepentu sinua saa aina odottaa”, Olkipentu naurahti ja pukkasi siskoaan lavalle. Kimallepentu katsoi häneen pahoittelevalla katseella. Kolmikko käveli (kipitti pentumaisesti) muiden kissojen taakse ja Kimallepentu kiinnitti katseensa isäänsä Villivirneeseen heti. Hän vilkaisi toisiin ja heilautti häntäänsä osoittaakseen menevänsä tämän luokse. Villivirne näytti ulkopuoliselle varmaan hieman poissaolevalta, mutta Kimallepentu yritti olla välittämättä. Hän vain näytti aina siltä, ei sille voinut mitään.
Päästyään Villivirneen luokse Kimallepentu hymyili pienesti ja katsoi ympärilleen. Osa kissoista hymyili hänelle ja osa supisi. Moni klaanissa tiesikin Kimallepennun ja hänen sisarustensa äidin kohtalosta. Sammalrae oli kuollut synnyttäessään heitä ja koko klaani oli surrut häntä. Kimallepentu ei kuitenkaan murehtinut liikoja. Hän ei ollut koskaan tavannut äitiään eikä tiennyt ikävöikö häntä.
Villivirne käänsi katseensa ja huomasi vihdoin Kimallepennun. Kollin silmät olivat lempeän oloiset ja hänen katseensa lämmitti Kimallepentua.
“Minne muut jäivät”, Villivirne kysyi ja katsoi kissojen yli. “He jäivät taaemmaksi varmaan”, Kimallepentu vastasi ja kaivoi kynsillään maata. Hän ei halunnut nyt miettiä Olkipentua tai Vääräpentua, vaikka välitti kummastakin kovasti..

Klaanikokous oli nopeasti ohi. Heinätähti laskeutui kokouskiveltä alas ja hänen vierellään Iltataival, klaanin varapäällikkö lähti mukaan selvästi puhuen päälliköllensä. Heinätähti nyökkäsi ja lähti sitten pentutarhaa kohti. Kissat alkoivat liikehtiä ja palata tekemään kesken jääneitä töitään. Iltataival asteli kohtia Kimallepentua ja Villivirnettä.
“Villivirne, tarvitsen sinut yhteen partioista tarkistamaan Tuuliklaanin rajaa. Hajumerkit pitää uusia ja on hyvä tarkistaa, että he ovat pysyneet omalla puolellaan rajaa nyt kun Taivasklaani on liittynyt seuraamme järvellä.
Kimallepentu katsoi molempia kolleja innostuneena. Rajapartio!
“Saanko minä tulla mukaan?” Kimallepentu naukaisi saadeen muutaman muukin kissan ympärillä katsomaan häneen. Yksi vanhempi soturi naurahti huvittuneella äänellä. Villivirne kuitenkin katsoi lempeällä katseella häneen.
“Voi Kimallepentu. Et ole vielä valmis menemään leirin ulkopuolelle ja rajojen tarkistaminen ei sovi pennuille.” Kimallepentu tunsi pettymyksen tunteen rinnassaan ja laski päänsä alaspäin pitäen katseensa maassa. Villivirne tuuppasi häntä ja jatkoi vielä: “Älä huoli, voin näyttää joitain muita alueita kunhan kasvat. Oppilaana pääset sitten kunnon partioihin,eikö niin?” Kimallepentu nyökkäsi ja katsoi sitten kun isä ja varapäällikkö lähtivät paikalta. Hän nielaisi äsken olleen pettymyksensä ja yritti hymyillä. Ei kukaan muukaan pentu pääsisi vielä partioimaan joten ei hän jäisi mistään paitsi. Ainakaan toivottavasti.
//Oon kirjoittanut tän aika kauan aika sitten, joten tapahtumat sijoittuu myös johonkin varhaisempaan aikaan? Plus en oo varma oonks julkaissu tätä, mutta Kimallepennulla ei taida olla yhtään kp joten varmaankaan en oo xD

Pilkkupentu - Myrskyklaani
Luku 3 -
Pilkkupentu hyppäsi sisarensa Etsijäpennun niskaan. Etsijäpentu ähkäisi äkillisestä painosta. “Sainpas sinut nujerrettua!” Pilkkupentu huudahti ja hypähti sitten Etsijäpennun vierelle. Etsijäpentu katsoi häntä pitkään merkitsevästi ja naurahti sitten ja tuuppasi Pilkkupennun maahan. Pilkkupentu kierähti maassa ja nousi sitten toiselta kyljeltään ylös seisomaan.
“Hyvä yritys”, Etsijäpentu kehräsi.
“Sain itseni takaisin ylös, joten se oli hyvä yritys sinulta!”
“Hmh” harmaa naaraspentu tuhahti ja lähti hölkkäämään poispäin. Pilkkupennun olisi tehnyt mieli tuupata hänet alas vielä kerran. Kollipentu otti pari juoksuaskelta ja hyppäsi. Hän ei valitettavasti päässyt suorittamaan loikkaansa loppuun asti, sillä hänet tuupattiin taas alas. “Etsijäpentu MITEN S… Tarinapentu?” Pilkkupentu huudahti ja katsoi sitten hölmistyneenä toista siskoaan. Tämän vieressä oli vielä yksi hänen sisarensa, eli Ukkospentu. Kaikki olivat siis koolla. Tai no eivät he alunperinkään olleet olleet kaukana toisistaan, mutta Pilkkupentu oli aiemmin keskittynyt vain Etsijäpennun kanssa leikkimiseen eikä ollut huomioinut muita sisaruksiaan.
“Se oli hieno kierrehyppy”, Ukkospentu kehui ja katsoi sitten valkoiseen Tarinapentuun, joka näytti siltä, kuin Pilkkupentu olisi juuri tehnyt upeimman tempun mitä oli ikinä nähty. “Pilkkupentu se oli niin hienon näköistä! Olisit voinut tuolla taktiikalla saada kiinni vaikka linnun… kotkan! Ja mieti kun taklaat jotakin kulkukissaa tuolla liikkeellä tai Tuuliklaanilaista! Aion olla näkemässä sen!” Pilkkupentu ei voinut olla tuntematta lämpöä Tarinapennun loistokasta mielikuvitusta kohtaan. Ja hän tiesi että tuo pystyisi keksimään vielä värikkäämpiäkin tarinoita ja se sai hänetkin innostumaan. Ei hän todellakaan muistanut minkälaisen liikkeen oli äsken tehnyt, mutta sen hetkisessä mielentilassaan hän todellakin näki mielessään kuinka Tarinapentu hyppäsi tönäisemään hänet alas, mutta hän olikin kierähtänyt tämän otteesta pois ja laskeutunut kaikille neljälle jalalle täydellisesti. Oikeastihan hänet oli vain vedetty alas, eikä Pilkkupentu ollut edes päässyt alas ilman kompurointia, mutta joskus sellaiset yksityiskohdat vain sattuvat unohtumaan.
Pentujen leikkiessä leirin sisäänkäynnistä tuli muutamia kissoja sisään. Metsästyspartio oli palannut. Pilkkupentu lähti juoksemaan vastaan, sillä hän halusi nähdä minkälaisia eläimiä . metsässä asusti ja hänellä ei vielä ollut mahdollisuutta mennä itse katsomaan. Häntä vastaan tuli harmaa Timalisydän oppilaansa Ilvestassun kanssa. Myös Sirppikynsi ja Valkomyrsky ja naaraan oppilas Tihkutassu olivat olleet partiossa mukana. Heillä oli suussaan niin paljon saalista, että Pilkkupentu ei osannut edes sanoa mitä kaikkea heillä oli. Ainakin Ilvestassun suussa oleva pienempi riista näytti hiireltä, mutta siihen hänen tietämys jäikin… Tihkutassulla oli jotenkin erityisen paljon saalista. Pilkkupentua hieman jännitti katsoa kollin menoa eikä huoli ollut turha, sillä pian oppilas pudotti toisen kantamuksensa maahan. Tihkutassun häntä alkoi heilua hitaasti puolelta toiselle ja Pilkkupentu arveli, että hän oli hieman ärsyyntyneen oloinen. Hän loikki varovaisesti vanhemman kissan eteen.
“Voin kantaa sen”, tummanharmaa pentu naukaisi ja nappasi pienen harmaan linnun suuhunsa ja alkoi raahata sitä kohti tuoresaaliskasaa. Vanhemmat kissat laskivat saaliinsa kasaan ja Pilkkupentu yritti myös, mutta ei saanut nostettua lintua tarpeeksi korkealle. Tihkutassu tuli oman saalinsa laitettuaan auttamaan pentua. Oppilas otti linnusta tukevan otteen ja asetteli sen hyvin. Sitten hän katsoi lempeästi Pilkkupentua. “Kiitokseksi avusta äsken.” oppilas sanoi. Pilkkupentu tunsi lämpimän tunteen kasvavan sisällään, kun oli päässyt auttamaan toista kissaa. Hän jäi katsomaan vielä Tihkutassua haltioissaan. Harmaanvärinen kolli katsoi nuorempaa kissaa takaisin kysyvästi. “Olisitko halunnut jotain vielä Pilkkupentu?” Kysymys hätkähdytti Pilkkupentua hieman, mutta hän ei tiennyt mitä vastata. “Haluatko nähdä jotain saalistusliikkeitä?” “Joo!”
Tihkutassu johdatti Pilkkupennun syrjempään. Pentu hyppi innokkaasti eikä malttanut ottaa rauhallista askelta. Tihkutassu oli kuitenkin kärsivällinen ja laski häntänsä Pilkkupennun selälle merkiksi rauhoittua. Harmaa nuori kissa seisahtui siihen ja vaikka hän olikin vieläkin täynnä energiaa, teki hän kaikkensa ettei päästäisi sitä ryöppynä ulos.
Tihkutassu näytti Pilkkupennulle hassun näköisen saalistusasennon. Pentu yritti matkia oppilasta. Ensin kumaraan ja jalkojen koukistus. Pitää osata hiipiä ääniä tuottamatta, ettei saalistettava tunne maan tärinää. Se tuntui silti niin vaikealta! Pilkkupentu ei ymmärtänyt miten hänen pitäisi muka hallita itsensä niin hyvin. Oppilaan asento oli paljon parempi, eikä sillä ollut vaikeuksia pitää itseään tasapainossa. Pilkkupennun oli vaikea uskoa että hän tulisi ikinä kykenemään läheskään samaan. Tihkutassun ilmettä oli vaikea tulkita, mutta hän ei vaikuttanut ainakaan ärsyyntyneen nuoremman osaamattomuudesta. Pilkkupentu yritti parantaa asentoaan mutta ei onnistunut.
”Se näytti jo paljon paremmalta mitä aiemmin”, Tihkutassu lohdutti. Tummanharmaan kollin siniset silmät olivat myötätuntoiset. Pilkkupentu nyökkäsi, mutta oli jo väsynyt harjoittelusta. Hän oli ehtinyt tehdä jo niin paljon sinä päivänä! ”Kiitos Tihkutassu!” Hän kiitti ja lähti sitten kipittämään taas pentutarhan edustalle. Hän ei ollut nähnyt sisaruksiaan hetkeen eikä kukaan heistä ollut ainakaan pesän ulkopuolella. Pentu meinasi lähteä etsimään heitä, mutta sitten hän tunsi emonsa Täplätuulen tuoksun ja näki hänet ja olikin jo juoksemassa häntä kohti. Hän painoi päänsä emonsa turkkiin ja hengitti sisään ihanaa turvallista hajua. Täpläturkki nuoli Pilkkupentua rauhallisin vedoin. Harmaalla pennulla oli niin rakastettu olo eikä hän halunnut sen loppuvan koskaan. Hän ei edes tiennyt kuinka onnekas oli, ei edes vaikka kääntäessään päätänsä näki kolme muuta pentua; Kimallepennun, Vääräpennun ja Olkipennun. Pilkkupennulla ei ollut aavistustakaan, ettei heillä ollut emoa, tai että maailmassa oli niin monia kissoja ilman vanhempia tai ylipäätään, että maailma osasi olla myös julma paikka. Sillä hetkellä sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä hän oli vielä nuori ja viaton eikä hän tajunnut vielä oikeasti siitä, mistä elämässä oli kyse
//Vähän naiivi pentutarina, mutta toisaalta ehkä hyvä näin, kun ei ole päässyt täysin perille mitä on tapahtunut kun en ole kirjoittanut

luku 5.

Kolli makasi oppilaiden pesässä paikallaan. Valkea kolli pohti tapaamistaan Olkipennun kanssa. Ilvestassu näki Olkipennussa potentiaalia melkein mihin vain. Hän oppi nopeasti, kuunteli ohjeita, teki parhaansa ja oli kaiken lisäksi innokas. Ilvestassu hymähti. Hän mietti, että minkälainen itse sitten olisi soturina. Ilvestassu oli sitä mieltä, että oli oppilaana yritteliäs. Kettutassun takia hän toki joutui kärsiä monista rangaistuksista, sillä Kettutassu oli niin vilkas. Tänään, hänen mestarinsa TImalisydän veisi heidät metsälle ja sen jälkeen harjoittelemaan erilaisia taisteluliikkeitä. Ilvestassu odotti sitä eniten, koska taisteluharjoitukset olivat menneet ohitse rangaistuksen takia.
“Mitä sä vielä haaveilet?” Kettutassu kysyi Ilvestassulta ja tökkäsi häntä tassullaan. Ilvestassu kohautti olkiaan ja nousi ylös.
“Mennään ennen kuin harjoitukset perutaan”, Ilvestassu järkeili veljelleen ja Kettutassukin lopulta nousi ylös. He poistuivat pesän lämmöstä harmaaseen aamuun. Luvassa olisi sadetta. Oppilaat lähtivät kulkemaan Tuiskumarjan ja Timalisydämen perässä.
Ensimmäiseksi he menivät aukiolle harjoittelemaan erilaisia taisteluliikkeitä. Kettutassu ja Ilvestassu istuivat aukion laidalle, kun taas heidän mestarinsa seisoivat aukion keskellä. Tuiskumarja ja Timalisydän vilkaisivat toisiaan.
"Tänään me opetamme teille puolustusta. Se on yksi tärkeimmistä taidoista, sillä kaikki ei ole aina pelkkää hyökkäystä", Tuiskumarja aloitti. "Tehdään näin. Timalisydän hyökkää minua kohti ja minä puolustaudun, tehkää sitten perässä", hän selitti loppuun. Timalisydän tarkkaili hetken Tuiskumarjaa, kunnes loikkasi. Tuiskumarja väisti tuon nousemalla takajaloilleen ja samalla huitaisi etukäpäläänsä osuen Timalisydämen kylkeen.
"Ymmärsittekö?" Oppilaat nyökkäsivät. Timalisydän heilautti häntäänsä. Ilvestassy ja Kettutassu valmistautivat kierrellen toisiaan.
"Aloittakaa."
Kun käsky kävi, Kettutassu loikkasi Ilvestassua kohti. Valkea kolli nousi pystyyn ja huitaisi etutassullaan Kettutassun jalkaa. Tästä Kettutassu kääntyi ympäri, yrittäen vetää Ilvestassun takajalat alta, mutta Ilvestassu sai säilytettyä tasapainonsa häntänsä avulla ja kääntyi ympäri.. Kettutassu puuskahti ja läimäytti tassullaan kevyesti Ilvestassun naamaa, joten valkoisen kollin oli pakko perääntyä. Mestarit nyökkäsivät.
He olivat jatkaneet puolustusta jonkin verran, kunnes Timalisydän keskeytti.
"Nyt riittää. Lähdetään metsästämään", hän sanoi ja muut nyökkäsivät. "Ilvestassu, mene sinä tuonne", Timalisydän sanoi osoittaen pusikkoa. "Kettutassu voi mennä vastakkaiseen suuntaan." Ilvestassu nyökkäsi ja lähti sinne, minne hänen mestarinsa oli käskenyt.
Ilvestassu hiipi. Hänen edessään oli erittäin lihava orava. Kollin valkea turkki erottui hyvin, mutta hän oli saniaisten seassa, jotka peittivät suurimmaksi osaksi hänet. Ilvestassu ampaisi oravan perään. Orava lähti paniikissa karkuun ja yritti kiivetä puuhun. Valkea kolli seurasi tarkasti perässä puuhun. Ilvestassu veti itseään puunrunkoa ylöspäin, lopulta loikaten oksalle. Kolli sai oravan kiinni ja tappoi sen nopealla puraisulla. Tuoressaaliin haju sai Ilvestassulle veden kielelle. Ilvestassu loikkasi rungon avulla alas ja peitti saaliin. Hän hakisi sen myöhemmin. Ilvestassu haisteli ilman tuoksuja, saaden vainun myyrästä. Ilvestassu lähti hiljaa etsimään sitä, saapuen jyrsijän pesäkololle. Kolli koppasi tassunsa koloon ja veti myyrän ulos ja tappaen sen nopeasti. Kolli nosti sen ja jäniksen suuhunsa. Kettutassu tuli hänen luokseen suussaan metsäjänis ja lintu. Heidän mestarinsa olivat saanees myös jotakin. Ilvestassu kiitti Tähtiklaania, sillä tämä metsästysreissu oli mennyt hyvin.
"Palataan leiriin", Timalisydän sanoi. Myrskyklaanin kissat lähtivät sitten kohti kotia.
Leiriin päästessään hän vei saaliinsa tuoresaaliskasaan ja meni sitten oppilaiden pesän edustalle lysähtäen maahan makaamaan. Hän oli uupunut harjoituksista ja metsästyksestä. Ilvestassu meinasi sulkea silmänsä, mutta räväytti ne auki.
“Ainiin! Lupasin opettaa Vääräpennulle ja Olkipennulle muutaman taisteluliikkeen!” Ilvestassu sanoi vieressään istuvalle Kettutassulle ja kiirehti pentutarhaan etsimään kyseisiä pentuja.
"Olkipentu? Vääräpentu?" Ilvestassu huhuili pistäessään pään pentutarhan suuaukosta. Kyseiset kissat nostivat päätään.
"Sinä muistit", Olkipentu sanoi räpäyttäen silmiään. Ilvestassu kohautti olkiaan.
"En voisi unohtaa", kolli sanoi ja viittasi hännällään heitä tulemaan mukaan.
"Haittaako jos Kimallepentu tulee mukaan?" Ruskea kolli Vääräpentu kysyi. Ilvestassu pudisti päätään.
"Hän voi tulla mukaan", kolli sanoi mennessään leirin aukealle alueelle, missä oli eniten tilaa.
"Noniin. Osaatteko vaania? Se on kaikista asioista perusjuttuja. Tarvitsette sitä taistelussa kuin metsästämisessäkin", Ilvestassu kysyi. Kimallepennun silmät loistivat.
"Minä osaan!" Vääräpentu tokaisi ja loikkasi maahan. Ilvestassu ei voinut kuin hymyillä.
"Nosta häntäsi, se laahaa maata", Ilvestassu opasti. "Lisäksi pidä itsesi suorana." Vääräpentu koitti korjata asentoaan ja oppilas nyökkäsi. "Oikein hyvä."
"Minä voin yrittää", Olkipentu sanoi. Hän meni samalaiseen asentoon, kuitenkin muistaen pitää itsensä suorassa ja hännän tarpeeksi korkealla. Ilvestassu heilautti korviaan.
"Entä sinä Kimallepentu?" Naaras räpäytti silmiään mennen vaanimisasentoon. "Tuo on tosi hyvä!" Ilvestassu rohkaisi. "Olette kaikki hyviä." Pennut vilkaisivat Ilvestassua.
"Voitko opettaa meitä oikein taistelemaan?" Vääräpentu intoili. Ilvestassu naurahti.
"Opitte myöhemmin mestarienne kanssa."
"Ilvestassu!" Susitassu huusi parantajanpesän ulkopuolelta. Ilvestassu katsoi häntä kysyvästi. "Voisitko käydä hakemassa vähän kasveja joita tarvitsen? Ota Kettutassu mukaasi", hänen veljensä kertoi. Ilvestassu nyökkäsi.
"Sori pennut, jatketaan ensikerralla", Ilvestassu sanoi irvistäen. Pennut mutisivat itsekseen, mutta kuitenkin tottelivat ja he menivät kohti pentutarhaa. Ilvestassu meni Susitassun luokse. "Mitä yrttejä tarvitset?"
"Tarvitaen kehäkukkaa ja hierakkaa", Susitassu sanoi Kettutassun tulessa paikalle. Ilvestassu nyökkäsi ja he lähtivät ulos leiristä.
Metsässä Ilvestassu muisteli, että minkälaisia yrttejä ne olivat. Kolli katseli ympäriinsä, mutta ei erottanut lainkaan kasveja.
"Hölmö. Ne ovat täällä", Susitassu sanoi ja Kettutassu ja Ilvestassu loikkivat hänen luokseen. Kettutassu ja Ilvestassu keräsivät niin paljon yrttejä, kuin Susitassu käski. He jättivät osan yrteistä kasvamaan maahan. "Nyt vielä kehäkukkaa, mutta sitä kasvaa lähempänä järveä", Susitassu sanoi ja he lähtivät kohti järveä. Järvelle saapuessaan Ilvestassu löysi heti keltaisen kasvin ja alkoi keräämään. Kolli keräsi taas tietyn määrän ja lähtivät kohti kotia.
Leiriin päästessään, Ilvestassu oli juuri saanut vietyä yrtit Susitassun pesään. Hän asteli ulos sieltä, kun näki Tyrskytassun. Tyrskytassu oli tullut takaisin.
"Missä olit?"
"Mitä tapahtui?"
Erilaisia kuiskauksia ja huutoja kuului ympäri leiriä. Huudot vaiennettiin ja Tyrskytassu selitti Yönkajon laumasta. Ilvestassu luimi.
Mokomat omijat, kolli ajatteli. Mutta onneksi hänen kaikki klaanitoverinsa olivat nyt turvassa ja se oli tärkeintä

Taivaspentu - Myrskyklaani

luku 2.
Unconditional love is know as affection without any limitations, or love without conditions.
”En halua vastausta tai sinun käsitystäsi minusta. Haluan kuulla enemmän teistä ja teidän käsityksestänne teidän tarkoituksestanne. Mikä on sinun tehtäväsi?” Toivo kysyi.
Rakkaus pysähtyi hetkeksi. Niin, mikä se oli? Mikä oli hänen tehtävänsä aiemmin, nyt ja tulevaisuudessa?
Rakkaus pohti asiaa päivän.
Jos toisenkin.
Kunnes hän ymmärsi, että hänen tehtävänään oli olla itse rakkaus - eikä hänen omat tunteensa saaneet tulla esteeksi. Se mursi naaraan sydämen. Hänellä oli kaikista suurin kielletty rakkaus.
****
Taivaspentu näki unta tutusta ja turvallisesta tummanharmaasta ja raidallisesta kollista. Keltaiset silmät porautuivat naaraan omiin sinisiin silmiin. Unessa Taivaspentu yritti korjata jotakin, jotakin erittäin rikkinäistä sielua, mutta ei tiennyt pystyisikö siihen. Pystyisikö hän siltikään, vaikka rakkaus oli suurempaa kuin mikään.
Herätessään Taivaspentu venytteli pitkään ja haukotteli. Jääpentu ja Kastepentu nukkuivat sikeästi naaraan vieressä. Taivaspentu hiippaili ulos ja istui raikkaaseen säähän. Taivaspentu sulki silmänsä ja hengitti syvään tuoksuja. Leirissä haisi vasta kannettu tuoresaalis, aamupartion mukana tullut metsän hajut. Taivaspentu avasi vaaleansiniset silmänsä. Päivä oli kuin uusi. Aurinko paistoi kirkkaasti jo aamusta, valaisten pentutarhan oviaukon. Taivaspentu oli varma, että hajut olivat tuttuja jo ennestään. Kaikki Susitassun yrtit, klaanin muut hajut, kaikki. Hän ei ymmärtänyt miksi, mutta ei jaksanut välittää, sillä ehkä muut kokivat samaa?
***
Rakkaus oli surullinen.
Hän tiesi, että pian he lähtisivät. Punaturkkinen naaras oli käynyt hyvästelemässä rakkaansa ja yhden aivan erityisen kollin. He olivat puhuneet pitkään. Rakkaus käveli Uskon ja Toivon luo, jotka odottivat häntä.
“Haluatko puhua?” Toivo kysyi Rakkaudelta.
“En tiedä auttaako se”, Rakkaus sanoi. Toivo ja Usko vilkaisivat toisiaan ja katsoivat uudestaan punaista naarasta. Rakkaus huokaisi. Hän alkoi kertomaan heille kaiken eräästä kollista.
***
Kun Jääpentu ja Kastepentu painivat kilpaa toistensa kanssa, Taivaspentu oli varma, että oli kokenut tämän aikaisemmin. Siinä ei ollut Jääpentua ja Kastepentua, vaikka kuitenkin he olivat siinä. Taivaspentu oli hämillään.
“Mikset mene mukaan leikkimään?” Kolibri kysyi pennultaan. Taivaspentu katsoi emoaan.
“Ei huvita”, Taivaspentu sanoi ja hymyili. Kolibri hymyili takaisin.
***
Rakkautta huimasi. Hän päätti, että pistäisi siihen maaten. Naaras vaipui horrokseen, alkaen häivytä. Rakkauden aika oli tullut ja hänen oli mentävä Tähtiklaaniin. Äänet suhisivat hänen ympärillään muodostaen lauseita.
"On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.” Rakkaus ei ymmärtänyt, mitä ennustus tarkoitti. Mutta se selviäisi hänelle myöhemmin.
***
Taivaspentu loikoili Tulikukan vierellä.
“Onko soturina rankkaa?” Taivaspentu kysyi kääntyen selälleen ja katsoen isäänsä. Tulikukka nauroi.
“Eipä oikeastaan, sillä on kunnia palvella klaaniaan. Asia riippuu vain siitä, että väsyttääkö vai ei”, Tulikukka sanoi kehräten.
“Täältä tulee Myrskyklaanin suurin soturi!” Kastepentu kiljaisi hypätessään Tulikukan niskaan. Tulikukka luisui maahan makaamaan.
“Voi ei minut on selätetty!” Tulikukka nauroi. Jääpentu katseli heitä hymyillen. He olivat tiivis perhe.
***
Kun Rakkaus ei ollut vielä Tähtiklaanissa, hän oli ollut tavallinen kissa. Rakkaus oli ollut luonteeltaakin erilainen. Hän ei oikeastaan itse osaa sanoa sitä, että on muuttunut, sillä he muuttivat toisiaan parempaan suuntaan Uskon ja Toivon kanssa.
Rakkaus hiipi pitkin maata niin, että mahakarvat hipoivat maata. Naaras oli saalistamassa parhaan kaverinsa Tuulen kanssa. Heidän edessään, istui erittäin pullea lintu. Rakkaus katsoi vieressään olevaa mustavalkoista kollia, joka hiipi samalla tavalla. Sitten kuului raksahdus ja lintu lensi paniikinomaisesti pois. Rakkaus lähti loikkimaan linnun perään, mutta ei ihan kerennyt saamaan sitä kiinni. Kissat alkoivat sitten etsimään äänenlähdettä.
“Ha-jaaaa!” Kuului huuto ja heitä kohti pensaikosta loikkasi musta naaras. Tuuli ja Rakkaus väisti naaraan väijytyksen.
“Hiljaisuus senkin ääliö!” Rakkaus sanoi nyrpeänä. “Menetimme päivän mahtavimman saaliin takiasi!” Tuuli vain luimisteli vieressä ja Hiljaisuus avasi suunsa.
“Rakkaus, ei sinun tarvitse olla niin vaka-”
“Mieti sitä kun menet nukkumaan ja olet syönyt laihan ja pienen hiiren”, punaturkkinen naaras kohautti olkiaan. Tuuli vain pudisteli päätään, sillä hän yritti aina pitää Hiljaisuuden aisoissa, sillä Rakkaus oli vaikealuonteinen kissa.
***
Taivaspentu loikki pitkin leiriä sammaltukon perässä. Heidän isänsä tuli perässä ja pukkasi sammalpallolle vauhtia, joten oranssiturkkinen naaras sai aina vaan jahdata sitä, saamatta kuitenkaan kiinni. Lopulta Taivaspentu pysähtyi läähäten.
“Isä! En saa sitä ikinä kiinni!” Pentu puuskahti. Tulikukka vain hymyili.
“Jatka vain, niin saat sen vielä joskus kiinni. Soturi ei ikinä luovuta ja se on soturin ja klaanien vahvuus”, kolli selitti. Taivaspentu räpäytti silmiään. Ehkä hän vielä oppisi.

***
Kun Rakkaus häipyi uudestaan, tällä kertaa pieneen pentuun Myrskyklaaniin, hän kuuli viimeisenä saman asian kuin aikaisemmin.
"On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.”
Tällä kertaa Rakkaus tiesi, mikä oli hänen tehtävänsä.
***
Taivaspentu oli tyytyväinen elämäänsä. Hänen perheensä oli lähellä. Klaani huolehti kaikista. Heidän isänsä Tulikukka kävi usein katsomassa heitä, sekä kaikki olivat nukkuneet hyvin. Pentutarha oli lämmin, sillä siellä oli kovin täyttä. Oranssi naaras piti siitä, sillä se toi uinuvan tunteen. Taivaspentu alkoi nukkumaan sisariensa vieressä hymyssä suin, sillä kaikki oli hyvin.
//tää tarina perustu nyt vähän enemmän tb kuin nykyhetkeen xd

Supitassu - Jokiklaani

luku 8.
My home is where you are.
Supitassu itki sekavin tuntein Novan perään. Hän ei tiennyt mitä ajatella, sillä Nova oli jo lähtenyt. Naaraan kyyneleet valuivat pitkin poskia, lopulta tipahtaen alas maahan. Kaikkea hyvää oli käynyt, mutta aivan liian myöhään. Supitassua sattui. Naaras painoi päänsä alas sulkien silmänsä.
"Niin kuin minun sydämeni sinulle Nova", Supitassu kuiskasi tuuleen. Harmaa naaras aloitti kokoamaan itseään, sillä Supitassun pitäisi palata leiriin. Hänen pitäisi jaksaa vielä loppuun asti.
Supitassu asteli apeana leiriin. Muut nostivat päätään ja alkoivat puhumaan nähdessään harmaan naaraan.
"Supitassu!"
"Onko se Supitassu?"
Supitassu asteli keskelle leiriä ja nuupahti maahan. Hän ei jaksanut enään, eikä hän jaksanut enään ilman Novaa. Supitassu tiesi, että hän ei olisi ikinä selvinnyt Yönkajon laumasta ilman Novaa, ja sitä Supitassu suri. Hän suri Novaa, sillä Supitassu uskoi, ettei tulisi koskaan enää näkemään häntä. Yötähti asteli oppilaan luokse.
"Meillä on paljon puhuttavaa", Supitassu aloitti nostaen katseensa kohti päällikköään. "Tästä pitäisi puhua seuraavassa kokoontumisessa", harmaa naaras sanoi nousten istumaan ja suki turkkinsa sileäksi. "Yönkajon lauma vei minut heidän leiriinsä vangiksi. Siellä oli myös toinen oppilas Myrskyklaanista. En ole varma mitä lauman johtaja ajoi tällä idealla takaa, mutta se ei tarkoita mitään hyvää", Supitassu puhui kuuluvalla äänellä. "Yönkajon lauma on valmis tekemään ihan mitä vain saadakseen paikan, ellei siellä vaihdu johtaja. Kaikki eivät ole samanlaisia", Supitassu sanoi ääni hiljentyen loppua kohden. Muut jokiklaanilaiset olivat kauhuissaan ja vetivät suurta keskustelua aiheesta.
"Kiitos Supitassu", Yötähti sanoi nyökäten. "Syö hyvin ja lepää. Olet kotona", Jokiklaanin päällikkö sanoi ja Supitassu väräytti korviaan kuulemisen merkiksi. Naaras meni hakemaan hiiren ja söi sitä. *Entä jos kotini on muualla?* Supitassu mietti huokaisten. *Voiko koti olla siellä missä hän on?* Harmaa naaras söi pienen ateriansa loppuun, lopulta päätyen tuttuun pehmeään pesäänsä nukkumaan.
Yöllä Supitassu heräsi siihen, kun tunsi itsensä värisevän. Hän oli nähnyt painajaista siitä, että Aartje tekisi jotakin pahaa Novalle. Yö oli parhaimmassa loistossaan; kuumuus väistyi viileän ilman tieltä ja oli hämärää, mutta ei ihan vielä kuitenkaan pimeää. Harmaa naaras pudisti päätään. Supitassu rakasti Novaa todella paljon. Ja Nova oli poissa. Supitassu tiesi, että tämä tunne on se, mistä kaikki puhuvat. Supitassusta tuntui, että hänen sydämensä revittäisiin irti rinnasta. Lintujen huudot kuuluivat kauempaa ja saivat naaraan valppaaksi, kuitenkin lopulta hän painoi päänsä etutassujensa päälle. Supitassu antoi itsensä huokaista syvään ja antaa kyynelien valua uudelleen pitkin poskia maahan. Hopeahäntä loisti naaraan yläpuolella. Supitassu mietti, että jos kaikki olisi mennyt toisin, niin hän voisi olla vielä Novan kanssa. He olivat sattuneet olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ja näin Supitassu nukahti pimeässä yössä, tällä kertaa levolliseen uneen.
Aamulla herätessään, Supitassun sydän tykytti kovaa vauhtia. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, että ei ollut enään kivipesässä myrskyklaanilaisen Tyrskytassun kanssa. Vaikka kivipesä oli ollut pieni ja kolkko paikka olla, Supitassu oli silti saanut nauttia Novan seurasta. Ja hän oli saanut tutustua Tyrskytassuun ja heistä oli tullut ystäviä. Supitassu oli hiljainen. Hänestä tuntui, että hän eli unessa. Mikään ei tuntunut oikein miltään. Supitassu suoritti aamurutiinit kuin unessa.
Herätyksen jälkeen, hän meni aamupartioon Kirkaskuun ja joidenkin muiden kanssa. Supitassu ei jaksanut kiinnittää huomiota keitä. Supitassu vain toisti samat asiat kuin muutkin. Supitassu katsoi järveä. Aurinko heijastui veden pinnasta ja loisti kirkkaana. Supitassu jatkoi vain seuraamista. Aamupartio kulki niin kuin ennenkin. EI mitään vikaa missään, tuuli ehkä toi vienon hajun rajanaapurista. Leiriin päästessä Supitassu meni syömään. Hän söi kalaa, jonka makua oli ehtinyt jo kaivata. Kivipesässä hän oli saanut Tryskytassun kanssa erittäin vähän ruokaa ja erittäin laihoja saaliita. Supitassu ei tiennyt, että oliko Yönkajon laumalla edes kunnon saalistuspaikkaa. Supitassu söi ruokaansa yksin. Se häneen ehkä vaikutti eniten, että Supitassu koki olevansa niin yksin.
“Hei Supitassu”, hänen mestarinsa Kirkaskuu tervehti Supitassua saapuessaan oppilaansa luokse. Supitassu nyökkäsi mestarilleen. “Haluaisitko lähteä kalaan?”
“Mikä jottei”, Supitassu sanoi olkia kohauttaen ja nousi ylös. Naaras suki kielellään muutaman kerran turkkiaan sileämmäksi ja nousi ylös, lähtien mestarinsa perässä kohti järveä.
Supitassun kävellessään mestarinsa vierellä, hän huomasi Kirkaskuun vatsan, joka oli kasvanut verrattuna siihen, milloin viimeksi Supitassu oli nähnyt hänet. Kirkaskuu huomasi Supitassun katseen.
"Supitassu", hänen mestarinsa katsoi kohti Supitassua. "Minä saan pentuja." Supitassun silmät alkoivat loistaa.
"Oikeasti? Se on mahtavaa!" Naaras intoili Kirkaskuun puolesta. "Mutta miten käy minulle, sillä sinä olet mestarini?" Supitassu katsoi mestariaan huolestuneena.
"Älä huoli, se selviää kyllä aikanaan", Kirkaskuu sanoi lämpimästi. Supitassu nyökkäsi. Hän voisi luottaa Kirkaskuuhun, että mitä tapahtumaan tulee.
He pitivät hauskaa. Oppilaana ja mestarina, sekä ystävinä. Supitassu nautti kyllä Jokiklaanista, mutta oli olemassa ongelma. Hän kaipasi apua todella paljon. Supitassun loikatessa vesimyyrä juoksi karkuun.
“Supitassu! Pidä itsesi keskittyneenä”, Kirkaskuu yritti neuvoa. Supitassu hymähti. Kirkaskuu kurtisti kulmiaan. “Mikä on?” Supitassu piti tauon. Supitassu ei surrut enään. Hän ei oikein osannut sanoa, että mikä vaivasi. Se ei ollut suru, mutta se oli jokin vahvempi. Se oli ikävä.
“Tarvitsen apua”, Supitassu sanoi ja katsoi mestariaan. “Entä kun ikävä on niin suuri, ettei sille mahda mitään? Joutuuko sen vain kärsiä?”
“Hmm..” Kirkaskuu mietti sanojaan. “Uskoisin, että se pitää vain kärsiä. Ja se helpottaa. Ehkä ei nyt, mutta joskus.”
“Kiitos Kirkaskuu”, Supitassu kiitti.
“Tunnistan, että olet tavannut jonkun. Saanko kysyä, kuka hän on?” Kirkaskuu kysyi ääneen.
"Hän.. on johtajan poika. Siis Yönkajon lauman johtajan poika. Kiltti kaikille ja hän auttoi meidät pakoon - tai siis minut ja Myrskyklaanin oppilaan. Ja jos saan sanoa, hän oli upea," Supitassu sanoi hiljaa katsoen maata sulkien silmänsä, miettien sitä, että miltä Nova oli näyttänyt. Kirkaskuu nyökkäsi oppilaalleen.
"Ymmärrän. Sinä pidät hänestä", Supitassun mestari sanoi heilauttaen korviaan. Harmaa naaras katsoi maata apeasti. Kirkaskuu silitti hännällään Supitassua lohduttavasti.
"En näe häntä enään koskaan." Supitassu huokaisi nousten ylös lähtien pois heiluttaen äkäisesti häntäänsä. Kirkaskuu jäi katsomaan mietteliäänä harmaan naaraan perään.
Yönsuussa Supitassu makasi pesässään katsoen taivaan tähtiä. Tieto soturien esi-isistä taivaalla rauhotti naarasta. Ja tieto siitä, että Nova oli saman taivaan alla. Ja niin Supitassu mietti asiaa tarkemmin. Hänen kotinsa on siellä missä Nova on.

Pakkaspentu - Myrskyklaani

luku 2.
Blood
Mustaa, pimeää, synkkää. Pakkaspentu vieläkin vihasi niitä asioita. Kolli oli paikassa, jota hän ei tunnistanut. Siellä oli hämärää, kaikkialla löyhkäsi ja kuului kissojen taisteluääniä. Hänen tassunsa olivat tummat ja nihkeät lämpöisestä punaisesta nesteestä. Pakkaspentu katsoi tassujaan ja tunnisti sen vereksi. Ja maassa makasi verinen kissa, josta vuoti verta. Musta kolli henkäisi. Hän tunnisti kissan ja Pakkaspentu katsoessaan ruumista ymmärsi, että oli tappanut hänet.
Pakkaspentu säpsähti hereille. Hän ei enään muistanut unestaan mitään. Kollipentu oli pyörinyt unissaan niin paljon, että hänelle oli noussut hiki. Musta pentu katseli ympärilleen. Ei ollut mitään hätää, eikä verta oikeasti ollutkaan. Pakkaspentu huokaisi ja alkoi sukimaan turkkiaan. Ei hän voisi olla näin törkeän näköinen… Pakkaspentu nuoli karheaa turkkiaan ja katseli sisaruksiaan, Huurrepentua ja Tuskupentua. Hänen aivan ihana ja kuuro siskonsa nukkui sikeästi. Pakkaspentu vain mietti, että miten noi pieni voisi olla niin vahva. Mutta kolli tiesi, että hänen valkea siskonsa oli kaikista vahvin. Ja tulisi aina olemaan.
Pakkaspentu nousi ylös. Hän pudisteli itsestään sammalet, jotka olivat tarttuneet kiinni Pakkaspennun mustaan turkkiin. Musta kolli asteli pentutarhasta ulos - pihalla oli niin paljon nähtävää. Pakkaspentu istahti maahan ja antoi pienen, tähän vuodenaikaan yllättävän lämpimän, tuulen pörröttää turkkiaan. Pakkaspentu nautti siitä sulkien silmänsä, sillä hän tunsi olevansa vapaa. Hän voisi tehdä mitä vain.
"Onko jokin hätänä?" Tuiskupentu, hänen veljensä, kysyi. Pakkaspentu kohautti olkiaan.
"Se taisi olla vain pahaa unta. Kaikki on hyvin", Pakkaspentu sanoi, oikeastaan pikemminkin yritti rauhoitella itseään. Tuiskupentu kurtisti kulmiaan ja näytti olevan eri mieltä, mutta ei väittänyt kollille vastaan. Pakkaspentu katseli leirin menoja - erilaiset kissat kulkivat ympäriinsä. Osa oppilaista oli syömässä koulutuksen jälkeen, osa taas oli menossa partioon. Pakkaspentu katseli heitä mietteliäänä. *Ehkä minäkin olen tuolla joskus*, kolli mietti pää kallellaan. Pakkaspentu halusi olla Myrskyklaanin luotettavin ja vahvin soturi, sillä hän voisi suojella koko klaania ja erityisesti siskoaan, eikä ikipäivänä voisi antaa Huurrepennulle sattua mitään pahaa. Hän tekisi kaikkensa siskonsa eteen. Yllättäen Pakkaspennun niskaan hyppäsi joku kissa. Musta kolli kierähti ympäri.
"Oof", ruskea, yllättävän isokokoinen kolli Vääräpentu päästi äänen, kun hänen keuhkoistaan lähti ilmat.
"Sori", Pakkaspentu virnisti. Vääräpentu mutristi suutaan.
"Yllätyshyökkäys meni pilalle!" Vääräpentu harmitteli ja Huurretassu naureskeli kollin vieressä. Pakkaspentu luimisti korviaan. Miten hän voisi olla hyvä soturi, kerta kaatui pienistäkin virheistä? Tuiskupentu tökkäisi häntä.
"Älä näytä noin hapanta naamaa!" Pakkaspennun veli nauroi ja Pakkaspentu alkoi hymyillä. Musta kolli loikkasi veljensä kimppuun. Pakkaspentu painoi veljensä voitokkaana maahan.
"Olen lopulta voittaja!" Kolli julisti.
"Älä luulekaan niin!" Tuiskupentu sanoi ja kierähti Pakkaspennun alta pois vetäen mustan kollin jalat alta. Pakkaspentu tömähti maahan. Tuiskupentu pörhisteli turkkiaan, mutta ei kerennyt tehdä sitä kauan, kun Pakkaspentu kostoksi veti veljensä jalat alta. Pakkaspentu nousi ylös ja nosti leukaansa.
"Minähän sanoin!" Kolli sanoi ja loikki äkkiä kauemmas veljestään.
Illalla Pakkaspentu oli lepäämässä pentutarhassa. Hän oli juuri vaipumaisillaan uneen pehmeällä sammalpedillä, mutta hätkähti hereille. Pentutarhan ulkopuolelta kuului Huurrepennun kiljahdus. Pakkaspentu nousi nopeasti ylös ja meni katsomaan mitä siellä tapahtui. Pihalla leikki Pilkkupentu ja Huurrepentu. Pakkaspennun sisar oli päihittänyt Pilkkupennun. Pakkaspentu huokaisi - Huurrepentu oli turvassa. Pakkaspentu jäi istumaan pentutarhan suuaukon viereen ja jäi tarkkailemaan sisarensa leikkiä, ettei kukaan vaan satuttaisi häntä. Pakkaspennulle nousi hymy suulleen, kun Huurrepentu oli taitava, vaikka ei kuullut mitään. Pakkaspentu oli ylpeä sisarestaan. Huurrepentu kehittyi koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi siinä, että pystyi lukemaan huulilta.
Seuraavana aamuna Pakkaspennun istuessa pentutarhan edellä, hän katseli sotureita ja oppilaita, jotka lähtivät ulos leiristä. Pakkaspentu arvosti heitä, sillä siitä klaani syntyi. Sotureista, jotka opettivat oppilaitaan, päälliköstä, parantajista ja klaaninvanhimmista - mukaanlukien myös pentutarhan pennut. Klaani tulisi pysymään, niin kauan kun siinä olisi nuo kissat, jotka pitivät hommia kasassa.
“Hei mitä sinä teet täällä näin aikaisin?” Pentutarhan syvyyksistä tullut Sirppikynsi kysyi. Pakkaspentu katsoi emoaan. Sirppikynsi oli erilainen kuin Pakkaspentu. Pakkaspentu oli musta ja hänen emonsa oli harmaa. Pakkaspentu mietti, että hänen isänsäkin oli aivan erivärinen kuin hän. Pakkaspentu ei muistuttanut myöskään luonteeltaan heitä; sillä hänen vanhempansa kuitenkin olivat ystävällisiä ja erilaisia. Musta kolli mietti, että hänessä täytyi olla jotakin vikaa. Hänen muutkin veljensä olivat aivan erilaisia. He olivat lähinnä valkoisia, jossa oli mustaa. Ja sitten oli hän - musta kolli vailla valkoista.
Hän oli erilainen.
“En minä mitään erityistä, kunhan olen”, musta kolli heilautti häntäänsä. Sirppikynsi nuolaisi Pakkaspentua rakastavaisesti.
“Sellaista se on”, Sirppikynsi sanoi kohottaen katseen nähdessään Iltataipaleen menemässä aamupartioon. “Välillä mietityttää, välillä ei.” Pakkaspentu katsoi emoaan eri värisillä silmillään emonsa mintunvihreisiin silmiin. He istuivat hiljaa, katsellen leiriä. Sellaisesta Pakkaspentu piti, kun ei ollut kiireitä ja klaanielämä meni omalla radallaan.
“Ugh”, Pakkaspentu puuskahti Tuiskupennun hypätessä hänen niskaansa. Kolli kiepahti ympäri niin, että Tuiskupennulta lähti jalat alta ja vuorostaan Tuiskupennulta lähti ilmat pihalle. Pakkaspentu virnisti voitokkaana. “Tahdon voittaa.”
“Ei tule kuuloonkaan!” Tuiskupentu sanoi ja pökkäsi kollia, mutta Pakkaspentu väisti veljensä tassun juuri viime hetkellä niin, että tunsi hipaisun kyljessään. Tuiskupentu hymyili veljelleen ja Pakkaspentu ei enään voinut pidättää hymyä. Tähän hänet oli luotu. Soturiksi Myrskyklaaniin. Mustan kollin katse kuitenkin päätyi kauempana istuvaan Valhetassuun. Valhetassu katsoi Pakkaspentua kauempaa, kuin tarkkaillen. Pakkaspentu katsoi kauempana olevaa kollia, Valhetassua, joka katsoi mustaa kollia mietteliäänä. Pakkaspentu ei osannut edes arvata, mitä Valhetassu mietti. Pakkaspentu pudisteli päätään ja loikki emonsa viereen pehmeille sammalille nukkumaan toivoen, että tällä kertaa hän ei näkisi painajaisia.
Ja niitä hän ei nähnyt. Oikeastaan Pakkaspentu ei nähnyt laisinkaan unia.