luku 2.

I love my life

Riesatassu piti siitä, että Taivasklaani oli rauhallinen. Taivasklaani oli hyvällä paikalla, Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välissä. Joskus toki saattoi olla rajapartiolla väittelyä muiden kanssa, mutta ne selvitettiin yleensä puhumalla. Hän piti myöskin siitä, että minkälainen parantaja Mistelisydän oli. Mistelisydän oli fiksu ja osasi asiansa parantajana, sekä Riesatassun mestarina.

Joskus Mistelisydän toi Riesatassulle potilaita. Yleensä ne olivat pieniä nirhaumia, jotka menivät levolla, muutamalla unikonsiemenellä rauhoittamaan mieltä ja hämähäkinseitillä ohi. Ne tapaturmat olivat yleensä tulleet vahingossa, kun oltiin liukastuttu väärässä kohdassa väärään aikaan. Riesatassu voi vain pudistaa päätään klaanitovereilleen, mokomat mehiläisaivot. Riesatassun jalkaa alkoi särkemään. Kolli katsoi tassuaan käännellen sitä ympäri, miettien mistä kipu johtui. Se ei ollut hänen kipuaan.

“Riesatassu!” Kuului huutoa. Kolli jolkotteli parantajanpesästä äänen suuntaan. Paikalla oli varapäälikkö Kirkasmyrsky, joka talutti ontuvaa Unikkosiipeä kohti parantajanpesää.
“Mitä on tapahtunut?” Riesatassu kysyi.
“Olimme saalistamassa”, varapäälikkö aloitti.
“Sitten näin valtavan haukan, joten päätimme ottaa sen kiinni”, Unikkosiipi jatkoi astuessaan parantajanpesään. “Ja sitten kun Kirkasmyrsky, minä ja Ahmakäpälä pääsimme haukan niskan päälle, niin saimme sen kyllä kiinni ja maahan, mutta laskeuduin erittäin huonosti jäätikölle. Jalkani taittui”, siniharmaa naaras sanoi. Riesatassu mietti hetken aikaa.
“Annas kun katson sitä”, kolli sanoi ja tutki Unikkosiiven tassua. “Ei hätää. Se on vain nyrjähtänyt. Voin laittaa siihen kaislan ja hämähäkinseittiä, jotta et rasittaisi sitä niin paljon”, Riesatassu mietti. “Sekä tarvitset kipulääkettä. Mutta eniten lepoa”, Riesatassu sanoi valmistaessaan voikukasta pureskelemalla kipulääkkeen. Kolli antoi kipulääkkeen naaraalle ja Unikkosiipi kiitti ja poistui parantajanpesästä Kirkasmyrskyn avulla. Riesatassu huokaisi. Tälläistä elämän pitikin olla. Hänet oli luotu auttamaan muita, eikä mihinkään muuhun. Eikä Riesatassu kaivannutkaan muuta.

Riesatassu piti elämästään juuri sellaisena.

Riesatassu oli käpertynyt pesäänsä. Aurinko paistoi taivaalta ja sai lumen kimaltelemaan.
“Riesatassu, mennään katsomaan onko yrttejä vielä jäljellä ja kasvavatko ne hyvin. Saraa voisi kerätä, sillä se kasvaa yli lehtikadon ajan”, Mistelisydän sanoi ja Riesatassu nyökkäsi. He poistuivat Taivasklaanin leiristä, mennen rannalle. Niin kuin Mistelisydän oli arvellut, saraa oli vielä paljonkin. Riesatassu otti niitä mukaansa ja seurasi parantajaa seuraavaan paikkaan.

“Mikä kasvaa vesistöjen lähettyvillä ja sitä voidaan käyttää hauteena?” Mistelisydän kysyi päästessään tutkimaan lumen alta paljastuvaa juurakkoa. Riesatassu mietti hetken aikaa.
“Olisiko kehäkukka? Siitä voidaan valmistaa hauteita, sekä kehäkuka pysäyttää tulehduksen ja verenvuodon. Kehäkukka on myös hyvä käytettää tulehtuneisiin ja jäykkiin niveliin”, Riesatassu selosti. “Tai kerta olemme vesistöjen lähellä, niin se voisi olla reunuspietaryrtti ja sitä käytettäisiin kuumeeseen tai päänsärkyyn. Mutta puhuit hauteesta, joten oletan sen olevan kehäkukka.” Mistelisydän nyökkäsi hyväksyvästi. Riesatassu heilautti korviaan, sillä hän yllättyi osaamisestaan. Kai hän näköjään oppii.

He olivat käyneet katsomassa yrttien kasvuja. Ne kasvoivat hyvän näköisinä paksun lumen alla. Mistelisydän ja Riesatassu kävelivät yhdessä leiriin parantajanpesään. Riesatassu laittoi sarat säilöön ja selvitteli muutenkin yrtit omiin paikkoihin. Mistelisydän katseli oppilaansa touhua ja kutsui tätä heilauttamalla häntäänsä. Kolli meni istumaan mestarinsa vierelle.
“Selitän sinulle nyt, että kuinka tehdään erilaisia hauteita”, Mistelisydän sanoi. Riesatassu kuunteli tarkkaan, kun Mistelisydän aloitti kertomaan, että miten valmistetaan tietynlaisia hauteita haavoihin.

Riesatassu oli oppinut, että kuinka tehdään laventelihaude. Siitä olisi apua kylmettymiseen, rotan puremiin ja kuumeeseen. Nyt Riesatassu makoili parantajanpesän ulkopuolella. Aurinko oli laskemassa kauniisti. Huomenna olisi taas uusi päivä. Riesatassun katse kiinnittyi kuitenkin Elotassuun, joka tiuski Kuisketassulle. Riesatassu luimi. Eikö kukaan oppisi, että Kuisketassu oli täysin Taivasklaanilainen niin kuin hänkin? Kuisketassun katse kohtasi Riesatassun oman. Pitäisikö hänen pyytää anteeksi Kuisketassulta, jolle oli tiuskinut? Kolli ei osannut oikein sanoa sitä. Hän ei tarvitsisi ketään, mutta Kuisketassu tarvitsisi. Surutassu tuli kuitenkin mestarinsa kanssa paikalle, joten Elotassu lähti pois heiluttaen häntäänsä ärhäkästi. Surutassu hymyili Kuisketassulle, joka vastasi hymyyn. Riesatassun rinnassa ollut puristus hellitti vähän, sillä Kuisketassu ei ollutkaan yksin.
“Kaikki vihaavat minua”, Kuisketassu sanoi Surutassulle.
“Ei pidä paikkaansa. Minä en”, Surutassu sanoi. Riesatassu luimisti katsoen maata. Luuliko Kuisketassu, että kolli ei pitänyt hänestä tai vihasi häntä? Riesatassu olisi voinut nauraa, sillä hän tiesi, ettei voinut kertoa muuta. Riesatassu ei tarvitsisi ystäviä, hän voisi olla yksin. Kaikki muut toivat hänelle vain surua ja kipua. Jos kolli ei olisi välittänyt siitä pennusta, jonka pelasti, niin hän olisi jättänyt pennun sinne. Mutta Riesatassu oli tehnyt toisin. Mutta Riesatassu mietti, että se oli parempi pitää Kuisketassu kaukana. Se olisi heille kummallekin hyväksi.

Riesatassu nousi heiluttaen häntäänsä vihaisesti ja meni parantajanpesään, vilkaisten kuitenkin vielä kahta oppilasta. Kuisketassu katsoi Riesatassun perään hämmentyneesti. Riesatassu kääriytyi omaan pesäänsä Mistelisydämen viereen ja huokaisi. Ainakaan ei ollut pahasti sairastuneita tai loukkaantuneita potilaita. Jopa oli kerrankin sellaista, että Riesatassun ei tarvinnut tuntea toisten kipua. Vaikka Riesatassu tunsi toisten kivut, hän osasi erotella sen. Kolli oli oppinut, että mikä oli omaa särkyä ja mikä oli toisen särkyä. Hän käytti välillä sitä hyväkseen, sillä Riesatassu saisi tietää lähes aina ennakkoon kuka oli kipeä ja mistä. Vaikka kolli ei ollut varma, tiesikö muut hänen lahjastaan. Riesatassu oli aika varma, että Tähtiklaani oli antanut hänelle lahjan ja syystä. Hänen oli tarkoitus olla parantajana Taivasklaanille. Ja siihen elämään Riesatassu tyytyi.

Jäätassu - Myrskyklaani

Kolmas luku - Mikä merkki?


Jäätassu oli ylpeä itsestään ja siskoistaan; heistä oli tullut oppilaita ja vaikka olikin ollut kamala taistelu, klaani iloitsi uusista oppilaista. Täplätuuli oli esitellyt reviirin ja Jäätassu oli ollut korva tarkkana koko ajan. Täplätuuli oli kertonut Tuuliklaanista ja Varjoklaanista ja esitellyt harjoituskuopan sekä suuren tammen. Se tammi oli aivan valtava!
Täplätuuli oli myös näyttänyt vaanimisasennon ja selittänyt, että Jäätassun olisi tärkeää pitää häntä matalana, mutta kuitenkin tarpeeksi ylhäällä, ettei se laahaisi maata ja näin aiheuttaisi ääntä. Myös eteenpäin liikkumisessa oli omat hommansa, kun pitäisi katsoa ettei astu oksien päälle ja niin edelleen.
Mutta Jäätassu oli toiveikas, sillä hän uskoi oppivansa. Hän oli seurannut ja totellut tarkkaan Täplätuulen ohjeita, mutta täplikäs soturi oli sanonut, että vasta huomenna hän veisi Jäätassun kokeilemaan saalistusta.
Puolisokea naaras oli myös selittänyt Jäätassun turkista. Oppilaan oli kuulemma hyvä saalistaa lehtikadon aikaan, sillä hänen valkoinen turkkinsa sulautui lumeen, kun taas lämpiminä vuodenaikoina hänen turkkinsa loistaisi herkästi.
Tulikukka oli aina kehunut Jäätassun turkkia. Se oli kuulemma kaunis ja sopi hyvin lumen sekaan. Ja Jäätassu oli ylpeä turkistaan. Hän tiesi, että onnistuisi saalistamaan hiirenkorvan ja viherlehden aikoinakin, kunhan oppisi pysymään piilossa lehtien takana ja poissa saaliseläimen näköpiiristä.
Kiipeileminenkin voisi olla hyödyllistä, jos Jäätassu oppisi kiipeämään hiljaa ja näin hyppäämään saaliin kimppuun. Jäätassu oli huomannut olevansa vahva käpälistään leikkiessään sisarustensa kanssa ja hn pystyikin loikkimaan korkealle, joten siitäkin voisi olla hyötyä. Kastetassu oli kaikista nopein, hänellä oli pitkät ja vahvat käpälät. Taivastassu oli kolmikosta hiljaisin ja kevytrakenteisin, joten hän pystyi liikkumaan hiljaa saaliin perään.
Jäätassu kieri lumessa ja jäi hetkeksi makaamaan aloilleen. Hänen turkkinsa hylki vettä, joten kastuminen ei haitannut. Ehkä sekin voisi olla hyvä keino saalistaa, vaikka kalat olivatkin enimmäkseen Jokiklaanin kissojen riistaa, mutta eihän se estänyt kalastamasta, ja ainahan sitä kalaa voisi maistaa. Jos kala maistuu hyvältä, sitä voisi saalistaa. Ruoka oli kuitenkin ruokaa, joten mikäs siinä.
Täplätuuli oli kehottanut Jäätassua tekemään itselleen sammalpedin oppilaiden pesään ja lepäämään kunnolla, sillä hän veisi Jäätassun aikaisin metsälle kokeilemaan saalistusta. Jäätassu oli totellut ja etsinyt yhdessä sisariensa kanssa sammalta ja sulkia sekä kaikke amuuta, joilla he saisivat tehty lämpimät pedit. He kasasivat petinsä lähekkäin ja käpertyivät yhdessä nukkumaan turkit vasten toisiaan. Tuntui hyvältä olla läheisten kanssa. Ja heillä tulisi olemaan upea koulutus ja klaanielämä. Heistä tulisi hyviä sotureita.


------


Toivo asteli edestakaisin hermostuneena Tähtiklaanin nummella. Hän muisteli elämäänsä, jonka oli juuri elänyt Usko ja Rakkaus siskoinaan. He olivat olleet yhdessä ensimmäistä kertaa ja he olivat kasvaneet läheisiksi ja onnistuneet vahvistamaan kissajoukkojen toivoa, uskoa ja rakkauden voimaa.
Toivoa kuitenkin vaivasivat ne sanat jotka he olivat vähän aikaa sitten kuulleet. Mitä se tarkoitti? Milloin? Tarkoittiko se heitä?
”Toivo”, Usko naukaisi ja valkoinen naaras pysähtyi katsomaan harmaata naarasta, siskoaan. He tiesivät olevansa siskoja, eivät ehkä alusta asti biologisesti, mutta aina sydämestään. ”Rauhoitu.”
”Yritän tulkita sitä”, Toivo naukaisi huokaisten. ”Olimme juuri auttamassa klaanien synnyssä tai ainakin niiden muotoutumisessa. Ja nyt ennustus? KUOLLEILLE kissoille, Usko.”
”Tiedän”, Usko rauhoitteli. ”Olemme kaikki hämmentyneitä. Emme saa puhua siitä muille, se voisi olla liian radikaalia tai aiheuttaa kaaoksen. Meidän tulee tulkita tulevaisuutta ja katsoa, mitä ennustus tarkoittaa.”
”Tarkoittaakohan se jotain pahaa?” Rakkaus mietti ääneen tullessaan paikalle. Hänen punainen turkkinsa tuikki kirkkaasti ja sinisissä silmissä loisti kuunvalo. ”Siinä kuitenkin puhutaan synkistä ajoista.”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Toivo toisti ennustuksen viimeisiä sanoja. ”Vaikeat ajat. Toivon, että meidän tulee johtaa kissat pois pimeydestä.”
”Varmasti”, Usko nyökkäsi. ”Miksi meidän pitäisi ajaa klaanit kaaokseen? Klaanien tulee syntyä, esi-isät haluavat niin tapahtuvan ja sen on tarkoitus käydä, me kaikki tunnemme sen sydämmissämme.”
”Se on totta”, Rakkaus yhtyi mukaan. ”Se on vahva tunne. Hyvin vahva.”
”Tiedän”, Toivo hymyili ja istui alas. ”Mitäs sanotte, haetaanko vähän kalaa?”
”Äh”, Usko nyrpisti nenäänsä. ”Voimme hakea, kunhan minä saan jäniksen tai hiiren.”
”Käy!” Rakkaus hihkaisi ja lähti astelemaan kohti joke, joka kimalsi edessäpäin. ”Pitää olla valmiina, pian meidän täytyy puhua muille kuolleille. He haluavat apua.”


--------


Jäätassu hätkähti hereille, kun tunsi jonkun tönäisevän häntä. Valkoinen naaras nosti katseensa ja huomasi Täplätuulen seisovan hänen vierellään.
”Herätys, Jäätassu”, Täplätuuli naukaisi lempeästi. ”On aika mennä metsälle.”
Jäätassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan ennen kuin seurasi mestariaan ulos pesästä. Ulkona puhalsi kylmä viima ja yöllä oli satanut lisää lunta.
”Menemmekö suurelle tammelle? Vai järvelle?” Jäätassu uteli mestariltaan.
”Ajattelin suurta tammea”, Täplätuuli hymyili ovelasti ja lähti viemään oppilastaan lumisen maiseman läpi reviirin suurimman puun luokse.
Ilmassa oli raikas ja pistävä tuoksu. Pakkanen paukkui ja lumi kimalsi kuin tähtitaivas puiden oksilla.
”Odota”, Täplätuuli kuiskasi ja pysähtyi. Jäätassu katseli ympärilleen ja vilkaisi sitten mestariaan. ”Haistele ilmaa, Jäätassu.”
Jäätassu nuuhkaisi ilmaa ja erotti vaimeasti jonkin raikkaasta ilmasta erottuvan hajun. Oppilas avasi suunsa ja maisteli ilmaa saaden tarkemman aistihavainnon.
”Haistan riistaa, mutta en ole varma, mitä”, Jäätassu myönsi ja veti riistanhajua suuhunsa enemmän. Se oli niin tuttu.
”Se on orava”, Täplätuuli kertoi. ”Ja se on tuolla. Kulje hiljaa ja etsi sen olinpaikka. Autan sinua, heti kun löydämme sen.”
”Selvä”, Jäätassu naukaisi hiljaa ja lähti kulkemaan varovaisesti hajun perässä. Ei tarvinnut kulkea kauaa, kun kaksikko saapui erään puun luokse, jonka lähellä istui orava, joka kaivoi lunta.
”Mene matalaksi”, Täplätuuli kuiskasi hiljaa hengitys höyryten ja painoi oppilastaan maata vasten. ”Ja lähesty sitä hiljaa. Kun koet olevasi tarpeeksi lähellä hyökkää sen kimppuun. Aja se pois puiden luota.”
Jäätassu nyökkäsi ja lähti etenemään. Hän pysähteli välillä tutkimaan edessä olevaa ympäristöään, jotta ei astuisi mihinkään, joka pitäisi ääntä ja hälyttäisi oravan pakenemaan. Hänen turkkinsa onneksi sulautui lumeen, joten hänellä oli etulyöntiasema.
Jäätassu lähesty oravaa ja kun hän saapui kahden ketunmitan päähän siitä, orava nousi pystyyn. Jäätassu ampaisi syöksyyn ja loikkasi oravaa kohti kynnet ojossa. Oppilas tunsi tassujensa osuvan karvaiseen oravaan ja hän upotti kyntensä nopeasti sen ihoon. Orava pyristeli kauhuissaan, mutta Jäätassu iski nopeasti hampaansa sen kaulaan ja pian orava ei enää liikkunut.
”Minä sain sen!” Jäätassu hihkaisi ja katsoi Täplätuulta, joka tuli piilostaan ylpeä katse silmissään.
”Se meni todella hienosti!” Täplätuuli kehui hymyillen ja Jäätassu hymyili takaisin ja nosti oravan leukojensa väliin. Ensimmäinen saalis! Se oli onneksi ollut niin keskittynyt etsimään varastoimiaan ruokiaan, ettei se ollut huomannut lähestyvää valkoista kissaa.
”Muista kiittää Tähtiklaania saamastasi saaliista”, Täplätuuli iski toista silmäänsä ja Jäätassu kallisti päätään. Hän vilkaisi oravaa ja mielessään kiitti Tähtiklaania saaliista.
”Saalistammeko vielä?” Jäätassu kysyi. ”Kokeillaanko etsiä lisää saalista?”
”Tietysti”, Täplätuuli virnisti. ”Haistele ilmaa, yritä etsiä lisää hajuja.”
Jäätassu kurotti kuononsa ylemmäs ja haisteli ilmaa etsien toiveikkaansa saaliseläinten hajuja.
”Haistan… hiiren!” Jäätassu henkäisi innoissaan, mutta hiljaa. Hän tiesi, että oli tärkeää olla saalistaessa hiljaa. Tulikukka oli opettanut niin paljon.
”Seuraa hajua”, Täplätuuli kehotti ja antoi Jäätassun mennä edellä. Valkoinen oppilas kulki matalalla ja etsi hiiren olinpaikkaa. Hän seurasi hajua pitkän matkaa kunnes saapui erään kannon juurelle. Haju oli voimakas kannon juuren kolon juuressa.
”Katsopa, Jäätassu”, Täplätuuli näytti ja osoitti kannon toista puolta. ”Täällä on toinen sisäänkäynti. Minä kaivan täältä ja ole valmiina ottamaan hiiri kiinni, kun se pakenee.”
”Selvä”, Jäätassu nyökkäsi ja kumartui kannon juurelle. Hän katsoi silmä tarkkana pientä koloa, josta hiiren voimakas haju leijui. Täplätuuli kuopi lunta nopeasti ja kannon alta kuului hento vinkaisu ja pian Jäätassu huomasi hiiren ilmestyvän hänen eteensä. Ennen kuin hiiri ehti paeta, Jäätassu iski tassunsa sen päälle ja piti hiiren vankina.
”Täplätuuli!” Jäätassu naukaisi ja Täplätuuli lopetti kuopimisen. Jäätassu upotti kyntensä kuolettavasti hiireen ja hymyili ylpeänä.
”Se onnistui aivan kuten suunniteltiin”, Täplätuuli totesi. ”Olet nopea oppimaan, mikä on hyvä näin kylmällä.”


------


Toivo loikkasi hiiren kimppuun ja tappoi sen. Tähtiklaanissa oli yllin kyllin riistaa ja koskaan ei ollut nälkä.
Oli tullut uusi ennustus, joka koski kissaa, jonka olisi määrä syntyä monen kuunkierron päästä. Edes tämän kissan isä ei ollut vielä syntynyt.
”Tulee kissa, jonka kohtalo on jaettu kahteen klaaniin. Tulee kissa, jonka tehtävänä on suojella metsää itse ja jälkeläistensä avulla. Hänen veressään virtaa kohtalonveri, joka jatkuu ikuisesti. Kohtalonveren virratessa kissan suonissa, on kissa oleva suuri taistelija ja klaanien olemassaolon suojelija”, Toivo maisteli ennustuksen sanoja mielessään. Oli aika hassua, että saisi noin vastuullisen tehtävän. Miten heidän tulisi suojella? Miten se onnistuisi? Pitäisikö tämän kissan johdattaa jälkeläisiään? Näin Toivo sen oli ymmärtänyt. Hän ajatteli, että tämän syntyvän kissan tulisi johdattaa jälkeläisiään ja auttaa heitä, ihan sama miten.
Ennustus oli jäänyt mieleen, koska Tähtiklaanin kissat puhuivat siitä taukoamatta. Heistä se oli tärkeä. JA totta kai se oli tärkeä. Näiden kissojen tulisi varmistaa, että klaanit eivät tuhoutuisi. Ja se edesauttaisi Taivasklaanin paluuta jonakin päivänä.
”Hei, Toivo!” Rakkaus tervehti ja puski Toivon päätä. ”Olemme etsineet sinua.”
”Haluatte puhua siitä uudesta ennustuksesta?” Toivo virnisti ja sai Rakkauden nyökkäämän hämmentyneenä, ”Niin minäkin.”
”Sinäkin tunnet sen yhteyden”, Usko tokaisi tullessaan kaksikon luo kantaen päästäistä. ”Se liittyy meihin.”
”Niin liittyy”, Toivo nyökkäsi. ”En tiedä miten.”
”Emme mekään”, Rakkaus naukaisi ja pyyhkäisi korvaansa. ”Mutta se selviää aikanaan.”
”Tähtiklaani on aivan ymmällään tästä uudestakin”, Usko murahti ja vilkaisi kauempana olevaa aukiota, jossa tähtiturkkiset kissat pyörivät ja puhuivat toisilleen hätäisinä. ”Emme tiedä, tapahtuuko klaanien tuhoutuminen ja onko klaanien selviytyminen tämän suvun tassuissa.”
”Se voi olla”, Rakkaus mietti ja vaihtoi asentoaan. ”Tai ehkä se on vain johdatteleva ennustus.”
”Minusta tuntuu, että sen ennustuksen tarkoituksena on vahvistaa klaanien siteitä”, heleä ääni kuului kolmikon takaa ja esiin astui kirjava naaras. Hänellä oli hopeiset silmät ja hänen turkkinsa kimalsi kirkkaana kuin tähtitaivas. ”Kun klaanit toimivat yhdessä, he voivat sopia ja taistella vahvaa vastustajaa vastaan. Jokaisessa ennustuksessa on aina omat takapakkinsa, tämä kissa voi toimia väärin ja möhliä. Kuka tahansa hänen suvustaan voi epäonnistua. Mutta klaanit voivat sopia yhteisen lain auttamaan toisiaan.”
”Se voi olla yksi teoria”, Usko nyökkäsi ja vilkaisi sisariaan. Toivo katsoi silmät viiruina kirjavaa kissaa.
”Kukaan ei usko, että tulisi suku, joka johtaisi klaaneja”, Tähti naukaisi kulmiaan kurtistaen. ”Useimmat uskovat, että tämän suvun on tuleva auttaa klaaneja lähenemään, vahvistumaan, taistelemaan pahuutta vastaan, antamaan toivoa ja jatkamaan edellisten sukulaistensa tehtävää.”
”Se kuulostaa järkevältä”, Rakkaus myönsi.
”Sen näemme aikanaan”, Toivo kuiskasi ja käänsi katseensa pois Tähdestä. Muistot vyöryivät hänen mieleensä voimakkaina. Miksi kirjava naaras ilmestyi nyt? Miksei hän ollut tullut aikasemmin?
Usko ja Rakkaus eivät varmaankaan tienneet Toivon ja Tähden yhteisestä menneisyydestä, ainakaan Toivo ei muistanut kertoneensa sen pennun olleen juuri tämä kissa.


--------


Jäätassu kantoi kahta saalistaan leiriin. Hänellä oli ollut tuottoisa ensimmäinen saalistuskerta ja riistaa tarvittiin juuri nyt, kun monet olivat loukkaantuneet sen idioottimaisen lauman hyökkäyksessä. Täplätuuli oli myös neuvonut kuinka lintuja tulisi saalistaa ja opettanut Jäätassulle puuhun kiipeämisen perusteet.
Jäätassu vei nappaamansa oravan ja hiiren tuoresaaliskasaan ja vilkaisi sitten Täplätuulta, joka nyökkäsi.’
”Vie jotain klaanivanhimmille, saat sitten syödä”, Täplätuuli naukaisi ja hymyili lempeästi. ”Menemme aamulla partioon, joten ole aikaisin hereillä.”
”Aamupartioon?” Jäätassu jännittyi innostuneena. ”Mahtavaa!”
”Harva on noin innoissaan aamupartiosta”, Täplätuuli naurahti, ja heilautti häntäänsä kohti tuoresaaliskasaa.
”Partio kuin partio!” Jäätassu naurahti ja jolkotti sitten hakemaan tuoresaaliskasasta nappaamansa oravan ja kyyhkysen ja suuntasi klaaninvanhimpien pesälle. Lehväpilvi, Vatukkakynsi ja Oravaliito nostivat heti päänsä pystyyn, kun Jäätassu asteli sisälle kolmen kissan pesään.
”Jäätassu”, Vatukkakynsi tervehti oppilasta. ”Tuot meille näemmä saalista.”
”Saitko nuo itse?” Lehväpilvi kysyi silmät tuikkien.
”Sain tämän oravan itse”, Jäätassu kertoi hymyillen, sydän lyöden ylpeydestä.
”Voi, sehän on hienoa!” Lehväpilvi kehui ja hymyili. ”Se näyttää yllättävän isokokoiselta, kun ottaa huomioon tämänhetkisen lehtikadon.”
”Oli jo aikakin”, Oravaliito murahti, kun hän sai sanottua jotakin. ”Minulla on aivan kamala nälkä.”
”Voi sitä itsekin hakea saalista eikä odottaa, että kiltit oppilaat tuovat nenäsi eteen saaliista”, Vatukkakynsi pyöräytti silmiään. ”Et sinä niin raihnainen oli.”
”Kirpputurkki”, Oravaliito naurahti ja katsahti Jäätassua vihreät silmät loistaen. ”Kiitos.”
”Ei tässä mitään”, Jäätassu kehräsi. ”Minusta on kiva palvella koko klaania.”
”Ja se on hyvä kuulla”, Lehväpilvi nyökkäsi. ”Jokaista tarvitaan, jotta klaani olisi koossa. Pitää olla päällikkö, varapäällikkö, parantaja, soturit ja heidän oppilaansa, kuningattaria ja heidän pentujaan, ja myös meitä klaaninvanhimpia jakamassa nuorille kissoille menneisyyden oppeja ja pitämässä yllä tarinoita.”
”Tietysti”, Oravaliito mumisi samalla, kun söi Jäätassun tuomaa oravaa. Vatukkakynsi kohotti kulmaansa kumppanilleen. ”Mitä?”
”Ahmatti”, ruskea kolli nyrpisti nenäänsä pilke silmäkulmassaan.
”Hitaat syövät nopeat”, oranssi vanha naaras näytti kieltään kumppanilleen ja jatkoi sitten syömistä.
Jäätassu naurahti huvittuneena ja oli avaamassa suutaan, mutta hänet keskeytti outo ääni.
”On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.”
Jäätassu jähmettyi paikoilleen ja tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Taas se sama ääni ja samat sanat.
Valkoinen oppilas vilkaisi klaaninvanhimpia, jotka eivät selvästikään olleet kuulleet yhtään mitään. Sen oli oltava Jäätassun päässä.
”Ah, anteeksi”, Jäätassu nousi seisomaan. ”Minulla oli vielä muuta tekemistä tänään, mutta tulen käymään myöhemmin.”
”Tietysti”, Lehväpilvi hymyili ja otti kyyhkysen itselleen ja vilkaisi Vatukkakynttä. ”Haluat varmaankin jakaa tämän.”
”Tietenkin”, Vatukkakynsi nyökkäsi naaraalle ja vilkaisi sitten Jäätassua. ”Pidä mukava päiviä, Jäätassu.”
”Pidän!” Jäätassu nyökkäsi ja asteli sitten ulos klaaninvanhimpien pesästä. Hänen sisartensa kirjavat turkit paistoivat heti lumen seasta esiin ja hän kipitti ripein askelin sisariensa luokse, jotka puhuivat hermostuneena jostakin.
”Hei!” Jäätassu naukaisi siskoilleen, jotka hätkähtivät kuullessaan äänen, mutta heidän olemuksensa rentoutui, kun he huomasivat puhujan olevan Jäätassu. ”Mistä te puhutte.”
”Me… äh”, Taivastassu aloitti, hetken aikaa miettien sanojaan.
”Me kuulimme samat sanat”, Kastetassu tokaisi. ”Kuulimme sen juuri äsken ja tajusimme kuulevamme saman asian.”
”Olen kuullut sen ennenkin”, Jäätassu nyökkäsi ja katsahti sitten oppilaiden pesän taakse. ”Tulkaa.”
Jäätassu kulki sisaret perässään heidän tuttuun paikkaansa, jossa he puisivat asiat läpi.
”Oletteko tekin kuulleet sen aikaisemmin?” Jäätassu kysyi silmiään siristäen kahdelta värikkäältä kissalta.
”Tuntuu siltä, että olisin”, Taivastassu myönsi ja vilkaisi Kastetassua.
”Kyllä”, Kastetassu nyökkäsi. ”Olen kuullut sen aikaisemmin. Se on tuttu. Ja olemme näemmä kaikki kuulleet sen aikaisemmin.”
”Sen on pakko tarkoittaa jotakin”, Jäätassu järkeili ja hivuttautui lähemmäs sisariaan. ”Se on ennustus. Meille.”
”Oletko varma?” Taivastassu kysyi hiljaa. ”Entä jos se ei ole. Entä jos se on vain varoitus?”
”Se selviää vain yhdessä paikassa”, Kastetassu sanoi lähes ääneti. ”Kuulampi.”
”Pitääkö meidän kysyä Tähtiklaanilta apua? Ihan tosi?” Jäätassu hätkähti. ”Eihän me saada mennä Kuulammelle vielä.”
”Meistä tehtiin vasta äskettäin oppilaitakin!” Taivastassu hermoili.
”Jos haluamme olla varmoja”, Kastetassu naukaisi jämäkästi. ”Tähtiklaani tietää ja kertoo meille.”


-------


”Tähtiklaani ei kerro ikinä kellekään mitään”, harmaa naaras naukaisi. ”Tai ainakaan selkeästi. Kaikki on epävarmaa ja epäselkää. Ei koskaan tiedä, mitä ennustuksen tarkoittavat ja sitten pitää arvailla.”
”Niin”, Usko naukaisi lyhyesti ja vilkaisi Toivoa ja Rakkautta.
”Jos ennustukset selitettäisiin, ei niissä olisi järkeä”, Rakkaus naukaisi ja astui lähemmäs harmaata naarasta.
”Ne eivät toteutuisi”, Toivo jatkoi ja nosti leukaansa. ”Ja sitä paitsi, Tähtiklaanikaan ei melkein koskaan tiedä, mitä ennustukset tarkoittavat. Joskus ne ovat selkeitä, mutta useimmiten epäselviä.”
”Niinpä niin”, harmaa naaras pyöräytti silmiään. ”Järkevää sitten antaa niitä ennustuksia, jos Tähtiklaanikaan ei tiedä, mitä tehdä.”
”Ei Tähtiklaanin tehtävä ole kertoa, mitä klaanien tulisi tehdä”, Usko murahti ja siristi hermostuen silmiään. ”Tähtiklaanin on tarkoitus johdattaa, varjella ja auttaa, kun sille on tarvetta.”
”Nyt sille olisi tarvetta!” harmaa naaras sihahti, mutta älähti säikähtäneenä, kun Toivo painoi hänet maata vasten. Valkoisen naaraan tähtiturkki kimmelsi, mutta se oli yllättävän läpinäkyvä.
”Sille ei ole tarvetta”, Toivo naukaisi hiljaa. ”Ennustuksen salat valkeavat aikanaan. Sinun täytyy uskoa Tähtiklaaniin ja siihen, että me autamme sinua.”
Harmaa naaras siristi sinisiä silmiään ja huitaisi sähisten Toivoa kohti, mutta naaraan käplä sujahti tähtiklaanilaisesta läpi. Toivo virnisti ja irrotti otteensa. Hän sylkäisi naarasta kohti ja asteli sisartensa väliin.
”Te ette auta”, Sinikynsi kivahti. ”Te vain latelette turhia sanojanne. Koskaan ette ole auttaneet. Olette vain antaneet minun kärsiä!”
”Me emme koskaan aiheuta kärsimystä sinulle”, Rakkaus naukaisi. ”Sinä itse teet sen. Ja muut kissat tekevät sen sinulle.”
”Tähtiklaani on kääntänyt selkänsä minulle”, harmaa naaras vaikeroi. ”Kuinka te kehtaatte! Kuinka te kehtaatte jättää minut oman onneni nojaan ja jättää minulle epäselvän ennustuksen!”
”Ennustus ei ole yksin sinun”, Usko muistutti. ”Se on myös sinun pentusi. Ja sinun on tuleva-”
”Minun ei ole tuleva tehdä yhtään mitään, mitä te haluatte”, Sinikynsi sihahti siniset silmät hurjasti roihuten. ”Teidän ennustuksenne lupaa, että minun pentuni tulee olemaan paha!”
”Se ei-” Rakkaus yritti, mutta joutui hiljenemään, kun Sinikynsi yritti hyökätä hänen päälleen.
Kova tuulenpuuska heitti harmaan tuuliklaanilaisen naaraan kauemmas ja Toivo astui lähemmäs, sisaret perässään.
”Sinun käytöksesi uhkaa kaikkien klaanein, erityisesti Tuuliklaanin tulevaisuutta!” Toivo mylväisi ja astui lähemmäs. ”Ole kärsivällinen, uskollinen, tulkitse rauhasssa ja tarkoin äläkä menetä itseäsi.”
Sinikynsi sähisi kolmelle kissalle, jotka perääntyivät klaanikissan luota. He haihtuivat ilmaan ja pian olivat poissa Sinikynnen unesta.


--------


Jäätassu, Taivastassu ja Kastetassu astelivat varoen yön pimeydessä kohti Kuulampea. Kaikeksi onneksi Kastetassun mestari oli vienyt Kastetassun perusteelliselle reviirikierrokselle, joten läikikäs naaras tiesi, miten päästä Kuulammelle.
Kuu hohti taivaalla ja pian koittaisi täydenkuun kokoontuminen. Jäätassun turkkia kihelmöi. Pääsisiköhän hän ja hänen sisarensa mukaan kokoontumiseen? Vai pitäisikö heidän jäädä odottamaan vielä? Toivoa sopi, että he pääsisivät seuraavaan kokoontumiseen.
”Tulkaa! Mutta varokaa”, Kastetassu varoitti ja katsoi sisariaan siniset silmät aavemaisesti hohtaen. Jäätassu siristi hämillään silmiään. ”Tässä voi olla tosi liukasta. Varotaan, ettei lennetä jokeen.”’
Jäätassu vilkaisi heidän oikealle puolellaan, ketunmitan päässä pauhaavaa jokea. Sinne ei todellakaan kannattaisi pudota, se olisi jääkylmää eikä Jäätassu osannut, ainakaan vielä siis, uida.
Penkereen reuna oli jäässä ja kaikki kolme varoivat askeliaan. Muutaman kerran jonkun käpälät lipsahtivat, mutta yhdessä se auttoivat toisiaan ja pääsivät mäen ylös.
Jäätassu henkäisi ja katsoi taianomaisesti hohtavaa lampea. Se oli pieni, mutta tarpeeksi suuri uimiselle. Miksiköhän sekin ajatus tuli nuoren oppilaan mieleen? Ei se olisi kunnioittavaa, sillä tämähän oli Tähtiklaanin aluetta.
”Pitäisikö meidän nuolaista vettä?” Taivastassu pohti ääneen ja astui lähemmäs lumoavan veden pintaa.
”Luulisin”, Kastetassu naukaisi ja astui aivan veden pinnan äärelle. ”Tehdään se yhdessä.”
”Kuten aina”, Jäätassu nyökkäsi ja asettui sisarensa vierelle. Taivastassu samoin ja yhdessä se koskettivat veden pintaa.
Järähdys ja kolmikko perääntyi veden ääreltä. He katsoivat toisiaan hämillään. Olivatko he tehneet jotain pahaa?
Vesi alkoi syöksyä lammesta ja se hyökyi kolmen oppilaan päälle. He yrittivät paeta, mutta turhaan. Vesi imaisi heidät sisäänsä ja he olivat keskellä pimeyttä.
”On tuleva kolme...” kuiskasu kuului ja vesi oli poissa. Oli kuitenkin pilkkipimeää, mutta Jäätassu huomasi sisarensa, kiitos heidän silmiensä. Olihan se outoa, mutta kaikkien kolmen silmät hohtivat kuin tähdet, sinisinä ja voimakkaina.
Kuului askelia ja ympäristö muuttui kirkkaammaksi. Edestäpäin juoksi haalea kissa, suuri ja valkoinen, jonka keltaiset silmät hohtiva voimakkaina. Hänen perässään tuli muita kissoja ja joukko haaleita kissoja juoksi kolmen nuoren oppilaan edestä.
Kissajoukon perässä juoksi neljä muuta kissajoukkoa, he näyttivät jahtaavan tai seuraavan toista kissajoukkoa. Kaikkien viiden perässä tuli suuri, savumainen musta hahmo, joka ajoi klaaneja kohti pimeyttä. Ja sitten ilmestyi kolme sinisilmäistä kissaa, jotka pysäyttivät ensimmäisen kissajoukon ja sen valkoisen suuren kissan. He johtivat joukon suoraan pimeyteen. Jäätassu henkäisi hämmentyneenä.
Neljä muuta joukko seurasi taas perässä ja hekin imeytyivät pimeyteen. Näky muuttui ja pian kolmikko seisoi taistelun keskellä, mutta he eivät olleet yksin. Heidän rinnallaan oli muitakin, mutta näky meni niin nopeasti, että he eivät ehtineet tunnistaa yhtäkään kissaa tai painaa muistiin, minkä näköisiä kissat olivat.
Näky muuttui sekavaksi, sillä ennustuksen sanat alkoivat kaikua ympärillä ja näky toistui. Se oli joskus synkempi ja joskus taistelua ei ollut. Kun viimeisen kerran näky näkyi, taistelua ei ollut, mutta oli oudon hiljaista. Ja yksi suuri valkoinen kolli asteli yksin, keltaiset silmät hohtaen.
Jäätassu hätkähti ja hän oli taas Kuulammen luona. Hänen turkkinsa oli kuiva ja hänen sisarensa olivat hänen vierellään, yhtä ehjinä kuin hetki sitten.
”Mitä se oli?” Taivastassu henkäisi ja veti syvään henkeä.
”Se oli ennustus”, Kastetassu nuolaisi huuliaan ja huokaisi hermostuneena. ”Ja me olemme siinä.”
”Kuka se valkoinen kissa on?” Jäätassu kysyi ääneen. ”Ja ovatko ne viisi kissajoukkoa klaanit. Miksi me veisimme klaanit pois, pimeyteen?”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Kastetassu naukaisi ja katsoi sisariaan.
”Onko meidän tarkoitus pelastaa klaanit joltain?” Taivastassu nielaisi hermostuneena ennen kuin jatkoi. ”Vai pitääkö meidän ajaa ne sinne, mistä klaanit pitää pelastaa?”
”Ei siinä jälkimmäisessä ole järkeä”, Jäätassu luimisti korviaan.
”Odottakaa nyt!” Kastetassu rauhoitteli. ”Jos nyt ensiksi nukumme ja alamme selvittää, kuka se valkoinen kissa on. Ehkä hän on paha tai ehkä siinä joukossa on jotain vikaa.”
”Selvitetään asiat huomenna”, Jäätassu nyökkäsi ja vilkaisi Kuulampea. ”Huomenna tehdään suunnitelma, miten etenemme.”
Kaikki kolme nyökkäsivät ja katsahtivat hopeahäntää. Mitä heidän tulisi tehdä, oli epäselvää. Tähtiklaani ei ollut vastannut suoraan.

Pimeyspentu /-tassu - Erakko (ent. Varjoklaani)


luku 1.
I’m going to win


“Tuo kirppu. Hän on Pimeyspentu”, naaraalle sanottiin. Pimeyspentu katsoi sileää, mustaturkkista ja pörröistä ruskeaturkkista kissaa. He olivat hänen vanhempansa, vaikkakin he kuulostivat pettyneiltä ja ilkkuivat naarasta. Pentuja oli syntynyt liikaa, ja Pimeyspentu oli kaikisia nuorin ja pienin. Häntä pidettiin heikkona, mutta Pimeyspentu tiesi, että oli vahvempi kuin kukaan heistä. Hän tunsi sen ytimessään. Ja hän aikoisi näyttää, ettei tarvitsisi ketään lähelleen. Hän oli Pimeyspentu.


Pimeyspentu oli maannut pentutarhassa ikuisuudelta tuntuvan ajan muiden pentujen kanssa. Hän ei jaksaisi odottaa, että menisi vielä jokusen kuun, että hänestä tulisi oppilas. Silloin hän voisi näyttää, että olisi paras ja valittu. Pimeyspentu vannoi, että aikoisi olla kaikkien aikojen soturi. Ja paras sellainen.


Pimeyspentu heräsi kissojen sähinään ja verisiin huutoihin. Naaraan sydän hakkasi todella kovaa, mutta hän toisti samaa asiaa mielessään.


Minä en pelkää - joten hän ei pelännyt. Pimeyspennulla ei ollut syytä pelätä, sillä hänen muu perheensä ei kuitenkaan välittäisi mitä hänelle kävisi. Pimeyspentu nousi jaloilleen katsellen pentutarhan suuaukosta kissoja, joita oli valtava määrä toistensa kimpussa. Kissojen karvoja leijaili ympäriinsä, veren haju leijui leirin ympärillä. Varjoklaanin leiriin oli hyökännyt vieras lauma, jonka hajua Pimeyspentu ei tunnistanut. Se oli myskinen ja oudon tuoksuinen verrattuna Varjoklaaniin. Raidallinen naaras sähisi jokaiselle, joka meni pentutarhan ohi, ehkä hän saisi näytettyä perheelleen, että kuinka hyvä oli. Pimeyspentu ymmärsi huudoista, se oli Yönkajon lauma. Ja Pimeyspentuhan päätti ettei pelännyt.


Kunnes tuli Se Kissa - hopeanharmaa kolli, nimeltä Vesikauhu. Vesikauhu lupasi Pimeyspennulle, että hän saisi nähdä maailmaa. Enemmän kuin kukaan ja sitä Pimeyspentu halusi. Vesikauhu oli ottanu mukaan pennun, jonka olemassaolosta Pimeyspentu ei ollut edes ollut varma. Jänöpentu, joka nimettiin Kaaospennuksi. Pimeyspentu katsoi pienempää ja nuorta kollipentua. Pimeyspentu tuhahti. Mokomakin pentu.


Vesikauhu oli tappanut Yönkajon lauman jonkun kissan. Pimeyspentu ei ollut varma, siitä että kuka. Osa laumasta oli näyttänyt tyytyväiselle nähdessään Vesikauhun taidot, joista Pimeyspentukin hämmästyi, ja osa taas pudisteli päätään epätoivoisesti. Pimeyspentu oli vain katsonut pää kallellaan kollin taitoja tehdä asioita.


Lauman rajoilta päästyään, Vesikauhu katsoi heitä, melkeinpä kuin arvioiden kahden pennun taitoja pelkällä ulkonäöllä ja olemuksella. Ja sitten Vesikauhu oli sanonut sen, mitä Pimeyspentu oli arvellutkin. Hänellä oli kilpailija.


“Nimesi on Kaaospentu. Olet Pimeyspennun kanssa tuleva olemaan seuraajani. Varmistan, että edes jompikumpi teistä tulee olemaan minuakin parempi, sillä jos minä onnistun, toisen teistä on astuttava tassunjälkiini ja täytettävä tehtäväni.” Lauseessa oli vain toinen. Pimeyspentu heilautti ärhäkkäästi häntäänsä, sillä hän ei halunnut kilpailijoita. Hän halusi ainoastaan olla paras ja nähdä ympäri maailmaa ja siihen Kaaospentu ei antanut siihen tilaa. Kaaospentu vain katsoi ihmeissään kollia ja Pimeyspentua. Pimeyspentu heilautti häntäänsä silmät kiiluen. Vesikauhu oli aiemmin napannut heille kalan, mutta Kaaospennun maha murisi. Eikä Pimeyspentukaan voinut kieltää sitä, että hänellä oli nälkä. Vaaleanharmaa kolli katsoi Pimeyspentua hiljaa.
“Mitä tuijotat?” Kolli kysyi ärhäkkäästi. Pimeyspentu siristeli silmiään.
“Kaaospennun maha kurisee. Sen kuulee kuurokin”, ruskea naaras sanoi ja Vesikauhu kallisti päätään, kuin arvoiden naaraan sanoja. Kolli haisteli ilmaa, kuin miettien.
“Noniin Pimeyspentu..” Vesikauhu mietti sanojaan. “Seuraa perässä. Ja sinä - Kaaospentu”, hän painotti pennun uutta nimeä, “- pysyt tässä.”
“Mä oon Jänöpentu.”
“Ei. Kaaospentu.”
“Jänöpentu.” Pimeyspentu vain pyöräytti silmiään.
“Näytä nyt vain, äläkä välitä tuosta hmm..” Pimeyspentu muisteli sitä, millä hänen vanhempansa olivat kutsuneet häntä. “- kirpputurkista”, kirjava naaras jatkoi. Vesikauhu räpäytti silmiään. Vesikauhu nousi ylös, mennen lähemmäs metsää.


Pimeyspentu katseli uteliaana ympärilleen. Siellä oli niin paljon eri tuoksuja, joita Pimeyspentu ei ollut koskaan haistanut. Pieni naaras oli niin innoissaan, että Vesikauhu joutui välillä murahtamaan Pimeyspennulle.”Minusta tulee kaikkien klaanien paras soturi!” Pentu tokaisi saaden Vesikauhun kääntymään ympäri Pimeyspentua vastatusten.
“Ei klaaneja”, kolli sanoi kohottaen leukaansa. “Klaanit ovat..” Vesikauhu mietti tarkkaan, mitä opettaisi pennulle. “ He ovat pahoja.”
“Ai myös Varjoklaani?” Vesikauhu irvisti.
“Mitä sanoin?” Ja Pimeyspentu painoi päänsä alas. Hänen pitäisi oppia olemaan hiljaa ja olemaan kunnioittava.
“Noniin, katso tarkkaan”, vaaleanharmaa kolli selitti. Pimeyspentu painoi kaikki mieleensä, sillä ei voisi unohtaa nyt mitään. Vesikauhu heilautti häntäänsä, kierrellen Pimeyspennun ympärillä. “Haistele ilmaa. Katso mistä tuuli tulee, ole aina, siis aina tuulen alapuolella.” Kirjava naaras nyökkäsi haistellen ilmaa. Pimeyspentu nyökkäsi suuntaan, josta tuuli puhalsi. Kauempana metsämyyrä järsi jotakin. Vesikauhu nyökkäsi ja hiljensi ääntään, nojautuen Pimeyspennun korvan juureen. “Paina itsesi alas. Älä anna hännän laahata. Katso mihin astut, sillä se voi koitua kohtaloksesi. Pimeyspentu teki juuri niin, kuin hänelle ohjeistettiin. Aluksi Pimeyspennun oli vaikea keskittyä siihen mitä teki, mutta hänen liikkeensä parani koko ajan. Hän liikkui niin hiljaa vaanien, kuin kykeni. Vesikauhu heilautti häntäänsä hyväksymisen merkiksi. “Ja nyt katso.” Kolli lähti liikkeelle. Vesikauhu liikkui erittäin sulavasti, kuin liukas käärme metsikössä. Kolli loikkasi ottaen myyrän kiinni, joka rimpuloi Vesikauhun hampaissa. “Ja nyt, tapa se.” Vesikahun äänesävy oli samalainen, kuin aikaisemmin pentutarhassa. Käskevä, eikä sitä parantanut kyseenalaistaa. Pimeyspennun silmät kiilsivät, sillä häntä ei käskytettäisi. Naaras murahtaen kuitenkin nyökkäsi. Vesikauhu päästi myyrän irti, joka lähti viipeltämään pakoon kissojen luota. Pimeyspentu loikkasi, saaden metsän eläimen kiinni. Pimeyspentu otti myyrältä hengen pois. Vesikauhu muhisi jotakin itsekseen.
“Entä nyt?” Pimeyspentu kysyi. Vesikauhu näytti hetken mietteliäältä.
“Metsästä. Löydä saaliisi”, kolli kallisti päätään ja istahti maahan katsoen kirjavaa pentua. Pimeyspentu haisteli ilmaa ja kuunteli metsän ääniä. Tuulet puhalsivat puskia ja puiden oksia ja ne kahisivat. Jonkun matkan päässä olisi hiiri - ja se kelpaisi Pimeyspennulle. Ruskea naaras lähti vaanimaan hiljaa, yrittäen matkia mahdollisimman paljon Vesikauhua. Pimeyspentu uskoi, että Vesikauhu oli todella hyvä kaikessa, joten hän halusi tulla vähintään yhtä hyväksi. Ainakin paremmaksi kuin Kaaospentu. Kollipentua ajatellessa Pimeyspentu painoi kyntensä jäiseen maahan. Naaras astui kuitenkin jäisten lehtien päälle, jotka rusahtivat ilkeästi ja hiiri juoksi koloonsa. Pimeyspentu nousi seisomaan hämmentyneenä ja palasi pettyneenä Vesikauhun luokse. Vesikauhu katsoi naaraspentua arvoivasti.
“Odotin sinun muistavan!” Kolli sanoi ja kohotti tassunsa lyöntiin. Naaraspentu sulki silmänsä, odottaen iskua. Tassun lähestyessä Pimeyspentua Vesikauhu kuitenkin veti kyntensä takaisin sisään ja ruskea naaras sai vain pehmeän lyönnin, mutta kuitenkin tarpeeksi jämäkän. “Ja nyt teet sen uudelleen. Ja onnistut.” Pimeyspentu hengitti syvään. Hän onnistuisi.


Pimeyspentu sai idean. Näin lehtikadon aikaan, hänen pitäisi saada saalis ulos kolosta. Joten hän odotti puun juurella. Pimeyspentu haistoi tuoreen myyrän hajun. Naaras oli keksinyt hakea myyrälle ruokaa lähelle pesän suuaukkoa, joten hänen pitäisi vain olla kärsivällinen. Pian ulos työntyi pieni pää, ja lopulta myyrä hiipi ruokansa luokse. Pimeyspentu loikkasi eläimen kimppuun tappaen sen. Naaras vei sen Vesikauhun luokse, joka lähti johdattamaan häntä takaisin Kaaospennun luokse.


Jänöpentu, tai siis Kaaospentu loikki jahdaten kuivunutta lehteä, joka oli pudonnut lehtikadon aikaisista puista. Pimeyspennun suusta roikkui myyrä, samoin Vesikauhun. Pimeyspentu oli ylpeä itsestään, sillä nämä olivat hänen ensimmäiset saaliinsa. Vesikauhukaan ei ollut enään moittinut häntä, mutta nyt hänen ilmeensä muuttui kun näki Kaaospennun. Kaaospentu oli vain pentu ja teki pennun asioita. Vesikauhu alkoi syödä myyrää, joten Pimeyspentu laski myyrän maahan ja alkoi puhua, hänen kilpailijalleen Kaaospennulle.
“Kaaospentu, tule syömään”, Pimeyspentu sanoi viitaten hännällään viereistä paikkaa. Kaaospentu loikki sanomatta sanaakaan naaraan viereen ja puraisten palasen myyrästä. Pimeyspentukin malttoi nyt syödä. Hänen pitäisi olla vahva.


Kun Vesikauhu oli lähtenyt omille teilleen ja jättänyt kaksi pentua odottamaan, niin Pimeyspentu sai mahtavan ajoituksen tutkia Kaaospentua. Kaaospentu oli pieni verrattuna Pimeyspentuun, mutta kollissa tulisi olemaan enemmän asennetta ja tätä Pimeyspentu ei arvannut. Naarasta kävi kollipentu niin sääliksi, sillä pentu oli erittäin vähäpuheinen ja jotekin.. orvon oloinen.
“Hei Kaaospentu”, ruskea naaras kutsui pentua.
“Mä oon Jänöpentu”, Kaaospentu jankutti. Pimeyspentu kohautti olkiaan. Pentu saisi olla mikä olikaan.
“Mä näytän sulle, miten metsästetään”, ja näin Pimeyspentu opetti vaanimisen ja sen, kuinka hampaat iskettäisiin saaliiseen kiinni ja tunnettaisiin veren valuvan suupieliä pitkin.
“Krhm.” Takaa kuului ääni. Pimeyspentu kääntyi salamannopeasti ja kyyristyi, valmiina iskemään kyntensä kiinni puhujaan. Vesikauhu kohotti kulmiaan, eikä Pimeyspentu ollut varma, että oliko kolli yllättynyt.
“Jos olemme seuraajiasi, niin olemmeko me aina pelkkijä -pentuja?” Pimeyspentu uteli. “Saadaanko me olla jo oppilaita, jooko?” Naaras intti ja Vesikauhu huokaisi.
“Hyvä on. Oppimanne perusteella, olette nyt oppilaita, Pimeystassu ja Kaaostassu”, harmaa kolli sanoi pitkän ajan jälkeen, kuin pohtien, että alkaisivatko pennut inttämään vastaan jos eivät saisi tahtoaan läpi. Tuoreet Vesikauhun seuraajat katsoivat toisiaan innostuneina, mutta Kaaostassu avasi suunsa.
“Mä oon Jänöpentu.” Vesikauhu huokaisi myötähäpeästä.
“Nyt koska olette oppilaita, osaatte olla aivan hiiren hiljaa ja antaa minun olla rauhassa”, Vesikauhu sanoi.


Illalla heidän mennessä nukkumaan, Pimeyspentu kääryityi lähelle Vesikauhua, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas. Kollista huokui määrätietoisuus ja sellainen tahto, ettei Pimeystassu halunnut välttämättä sekaantua siihen, varsinkaan illalla ja väsyneenä. Naaraan lihaksia poltti, sillä hän ei ikinä ole kävellyt näin paljoa. Pimeystassu katsoi kiiluvin silmin opettajaansa, jonka viereen Kaaostassu yritti mennä, mutta Vesikauhu tökkäisi nuoren oppilaan kauemmaksi itsestään. Pimeystassu vetäisi nuoremman oppilaan viereensä nukkumaan. Kerrankin ruskea naaras voisi sanoa, että hän tulisi olemaan vieläkin vahvempi, kuin kukaan Varjoklaanista, varsinkaan hänen perheestään.

Nova - Yönkajon lauma

Kahdeksas luku -Sydämen särky
Nova katsoi silmät selällään Ereenin velttoa kehoa lumella. Harmaavalkoinen kolli, itseään luopioksi kutsunut kissa seisoi tyytyväisesti virnistäen Yönkajon laumalaisten keskellä. Kaksi pentua hänen vierellään katsoivat silmät tuikkien ympärilleen, toisen katse oli kuitenkin paljon kylmempi. Isän kysymys hänelle oli saanut Novan sihisemään päänsä sisällä. Ei todellakaan, emme halua tuollaista kissaa lähellemme. Mutta koska isä oli niin jääräpäinen, oli Novan sanottava jotakin mielistelevää. Varsinkin, kun tuo lupio olisi saanut Novan näyttämään varmasti huonolta tai sanonut jotakin, mikä olisi saanut Aartjen epäilemään poikaansa. Kun Vesikauhuksi esittäytynyt kolli oli jo lähdössä ja Aartje kysynyt pennuista, Nova sähähti ja nousi seisomaan kaikille neljälle käpälälle.Vasta silloin hän huomasi olevansa lähes isänsä kokoinen. Hän katsoi Vesikauhua, Yönkajon lauman liittolaista keltaiset silmät välähtäen varoittavasti.
”Jos sinä petät meidät, lupaan sinulle”, Nova sanoi varoittavalla äänensävyllä. ”Se koituu kohtaloksesi.”
Nova katsoi laumaansa ja jokainen kissa kääntyi katsomaan Vesikauhua. Luopio virnisti, mutta Nova kyllä tiesi, että kuka tahansa kissa olisi varuillaan tällaisen kissajoukon edessä. Vesikauhu nyökkäsi violetit silmät hohtaen ja lähti lopulta pois, kokonaan. Tai no siksi aikaa, kunnes olisi aika tehdä läheisempää yhteistyötä.
”Se oli hyvin sanottu”, Aartje kuiskasi pojalleen. ”Käytät laumaa yhteinäisenä.”
Nova vain nyökkäsi ja asteli sitten pois lauman silmien edestä. Hän huokaisi päästyään pois laumalaisten kuuloalueelta. Niin moni kolli oli kuollut jo taisteluissa klaanikissoja vastaan ja nyt vielä tietäjä.
”Neva!” Nova hätkähti kuullessaan isänsä ääneen halkovan ilmaa. Mustavalkoinen naaras juoksi hätääntyneenä Novaa vastaan ja pysähtyi veljensä eteen.
”Mikä hätänä? Onko isällä jokin hätä, Nova?” Neva kysyi vihreät silmät viiruilla.
”Neva...” Nova nielaisi ja huokaisi. ”Ereen on kuollut.”
Neva olemus värähti ja hänen suunsa aukesi epäuskoisena.
”Mi-miten? Miksi?” Neva takelteli, mutta jähmettyi kauhuissaan, kun Aartje ilmestyi Novan taakse.
”Neva”, Aartje naukaisi jämäkästi. ”On aikasi nousta tietäjäksi, Ereenin tilalle.”
”Miksi? Tilalle?!” Neva henkäisi epäuskoisena.
”Ereen on kuollut”, Aartje sanoi kylmästi. ”Ja pian on varmasti kumppanuuseremoniasikin.”
Nova katsoi syvälle isänsä silmiin. Siniset silmät olivat tyytyväiset. Kolli oli päässyt eroon tietäjästä, kuten oli aina halunnutkin. Ja nyt hänen oma tyttärensä pääsis tietäjän rooliin.
”Tule, Neva”, Aartje naukaisi ja kääntyi ympäri. ”On aika nimittää sinut virallisesti tietäjäksi.”
Neva värähti, huokaisi surullisena, henkäisi syvään ja suoristautui sitten. Naaras vilkaisi Novaa ja nyökkäsi itsevarmana.
Nova seurasi sisartaan ja asettui istumaan isänsä oikealle puolelle. Neva seisoi neljälle käpälällä kukkulan laella isänsä vasemmalla puolella. Nava istui alhaalla ja siristi silmiään. Hän oli keskimmäinen eikä hänellä ollut tärkeää tehtävää laumassa.
”Koska tietäjämme Ereen menetti henkensä hyvän tarkoituksen puolesta”, Aartje kertoi ja Nova huomasi sisarensa jännittyvän, kun hänen katseensa osui kissajoukon reunalla lojuvaan Ereenin ruumiiseen. ”On aika nimittää tyttäreni, Neva uudeksi laumamme tietäjäksi!”
Aartje kumarsi tyttärelleen nopeasti ja suoristautui sitten. Laumalaiset tekivät perässä ja Neva veti syvään henkeä ja kumarsi sitten laumalle. Näin hän lupasi palvella hyvin kaikkia ja jokainen lupasi kunnioittaa häntä tietäjänä. Nova kumarsi myös, pitäen katseensa kuitenkin veljessään, joka ei irvisti Novalle. Jonakin päivänä Nava tekisi jotain, mitä katuisi.

Nova asteli ulos uudesta pesästään auringon noustessa, joka oli kukkulan laella, kaukana muista. Maisema oli mieluisa. Pesässä oli ehkä hieman viileämpää, kun se sijaitsi kauempana muista, mutta oma rauha oli todellakin sellaista, mitä Nova oli halunnut.Angelkin oli selvästi helpottunut, kun hän pääsi pois perheensä luota -tarkemmin hullujen vanhempiensa luota. Huono puoli oli se, että valkoinen naaras odotti pentuja ja ne syntyisivät pian. Ja sitten isän oli pakko oikea idiootti.
Hän oli mennyt tapattamaan Ereenin, heidän tietäjänsä. Neva ei ollut todellakaan tarpeeksi valmis. Ereen osasi niin paljon, hän oli ollut vanha ja taitava, mutta nyt hän oli kuollut, koska isä oli mennyt sanomaan sille kamalalle klaanikissalle, että tappaisi harmaan tietäjän.
Nova katsahti auringonnousua, joka värjäsi taivaan upeilla väreillä. Kolli huokaisi ja sulki silmänsä. Hän ei kyennyt katsomaan auringonnousua, sillä se muistutti häntä Supitassusta. Harmaaraidallinen naaras oli vieläkin voimakkaana hänen mielessään ja kaipuu oli sydäntä särkevä. Hänen tummanvihreät silmänsä olivat aina muistuttaneet ilosta ja lämmöstä, mutta nyt oli kulunut jo melkein kuu, kun he olivat viimeksi nähneet.
Rintaa puristi, viha roihusi ja kyyneleet polttivat silmiä. Ei Nova ollut koskaan ajatellutkaan, että voisi rakastua ja näin voimakkaasti. Hän tiesi pettäneensä laumansa vain yhden kissan takia, mutta se tuntui vieläkin oikealta valinnalta. Se oli väärin, mutta tuntui oikealta. Hän tekisi mitä vain Supitassulle, mutta hänet oli kahlittu laumaan ja sääntöjen ympärille.
”Nova”, Angelin pehmeä ääni, mutta se ei ollut rakas. Jos asiat olisivat menneet toisin, Nova oli varmasti voinut edes jotenkin rakastaa Angelia. Mutta kaikki oli mennyt toisin, mutta Nova ei katunut. Vaikka kaikki tuntui pahalta, hän ei katunut.
”Angel?” Nova katsahti valkoista naarasta, jonka vatsa oli jo pyöristynyt näkyvästi. ”Onko kaikki hyvin? Onko kipuja?”
”Ei”, Angel naurahti ja asettui istumaan Novan vierelle. ”Tulin katsomaan, onko sinulla kaikki hyvin.”
”Joskus on, joskus ei”, Nova naukaisi ja katsoi taas auringonnousua. Hän pystyi kuvittelemaan Supitassun klaaninsa luona, iloisena ja omiensa parissa. Miettiköhän klaanikissa koskaan häntä? No tietysti mietti.
”Kaipaat häntä”, Angel kuiskasi. ”Hän voi varmasti paremmin nyt, kun pääsi pois luotamme ja kamalista oloista.”
”Minä uskon myös”, Nova nyökkäsi. ”Uskon, että hän voi hyvin.”
Angel nuolaisi Novan poskea ja asteli sitten takaisin heidän pesäänsä. Nova arvosti Angelia ja hänen kärsivällisyyttään ja kaikkea sitä lempeyttä. Mutta hän ei rakastanut tätä naarasta. Kollin sydän kuului Supitassulle eikä se palava rakkaus sammuisi koskaan. Aivan kuin kohtalo olisi sitonut heidät toisiinsa.

Aartje seisoi ylväänä pesänsä edustalla ja katseli laumalaisiaan, jotka kulkivat ees ja taas. Toiset hakivat riistaa perheilleen, toiset taas tervehtivät tuttujaan. Muutamat veivät kokelaitaan harjoituksiin, jotta kaikki olisivat valmiina tulevaan taisteluun. Yksi pieni pentu istui kivipesän edustalla yhden laumalaisnaaraan kanssa. Pentu oli kutsunut itseään Hämypennuksi, Myrskyklaanin pennuksi. Hän oli hieman vanhempi, mitä Aartje olisi halunnut, mutta enempää pentuja he eivät olleet ehtineet ottaa, sillä klaanikissat olivat taistelleet niin kovin vastaan.Nova asteli nilkuttamatta eteenpäin. Hän olisi pian tarpeeksi vahva tulemaan mukaan. Navan kumppani oli kuollut, joten hänelle oli pitänyt valita uusi kumppani ja se oli löytynyt heti taistelun jälkeen, sillä laumalaisia oli kuollut ja yksi heistä oli jättänyt yhden naaraan jälkeensä.
Nova oli itse ehdottanut Heidaa kumppaniksi veljelleen ja viime yönä oli ollut heidän kumppanuusseremoniansa.
Heida oli harmaa, yllättävän viehättäväksi kasvanut naaras. Aartje ol iollut tyytyväinen, kun oli saanut toiselle pojalleen uuden kumppanin. Uusille pennuille oli vielä kumppanien valinta kesken, mutta Suvi oli juuri aamulla saanut pentuja. Hänen kumppaninsa oli valitettavasti kuollut taistelussa, mutta hän oli saanut Rajista uuden kumppanin.
”Nova”, Aartje kutsui vanhinta poikaansa, joka siristi silmiään isänsö kutsulle. Aartje oli ylpeä pojastaan. Vahva ja johtajatyyppiä. Voimakasluonteinen ja aina sanavalmis. Kekseliäskin vielä.
”Isä”, kirjava kolli naukaisi ja nyökkäsi.
”Haluaisin sinun käyvän katsomass Suvin pentuja”, Aartje sanoi ja heilautti korviaan. ”Neva ei ole vielä palannut Hailin synnytyksestä ja minun pitäisi itse mennä metsästämään. Ilmoita minulle pentujen lukumäärä ja sukupuolet.”
”Tietysti”, Nova nyökkäsi. Lehtikato oli huonoa aikaa saada pentuja, mutta ehkä he pärjäisivät. Milakin odotti pentuja ja Lisabethankin kiima oli kuulemma alkanut eilen. Pian laumassa olisi paljon pentuja ja uusia kissoja uhrattavaksi.
Nova asteli pesien lomitse ja suuntasi kohti Suvin pesää. Raj istui sen edustalla ja nyökkäsi Novalle.
”Tulitko katsomaan mahdollisia ehdotuksia omien pentujesi kumppaneiksi?” vaaleanruskea kolli kysyi ja kumarsi Novalle. Raj oli aina kunnioittanut Novaa ja se näkyi.
”Aartje pyysi tarkistamaan tilanteen”, Nova naukaisi ja Raj nyökkäsi.
”Kaksi tervettä pentua”, kolli kertoi ja siirtyi syrjään.
Nova astui sisälle pesään, jossa tuoksui makea maito ja kuului kimakka naukaisu. Suvi nyökkäsi Novalle ja siirsi oranssin häntänsä sivuun, jotta Nova pääsi katsomaan pentuja.
”Kaksi kollia”, Suvi kertoi tyytyväisenä. Nova nielaisi huokaisunsa. Kaksi taistelijaa uhrattavaksi isän haaveen takia.
”Onko heillä jo nimet?” Nova kysyi ja vilkaisi Suvia. Suvi nyökkäsi ja osoitti hännällään oranssivalkoista kollia.
”Hänen nimensä on Rollo”, Suvi kertoi ja vilkaisi sitten tummempaa kolli. ”Ja hänen nimensä on Toffee.”
”Upeat nimet”, Nova nyökkäsi. ”Isäni saattaa haluta toisen pentujensa kumppaniksi.”
”Se olisi kunnia”, Suvi nyökkäsi syvään ja haukotteli.
”Jätän sinut lepäämään”, Nova naukaisi hiljaa ja poistui pesästä. Pian hänenkin pitäisi valita omille pennuilleen valmiiksi kumppaniehdokkaat. Ja se jos jokin tuntui kuvottavalta. Ei hän haluaisi valita pennuilleen kumppania, hän halusi pentujensa saavan valita itse, tehdä jotain, mitä Nova halusi kaikista eniten. Valita vapaasti ja seurata sydämen kutsua. ”Ehkä, kolme”, Neva naukaisi hiljaa tunnustelleessaan Angelin vastaa. ”Tai nejä pentua. EN ole ihan varma.””Oh”, Angel naukaisi, iloisesti mutta myös pelokkaasti. ”Neljä?”
”Luultavasti”, Neva naukaisi ja nousi istumaan. ”Eikä enää kauaa, ne syntyvät pian.”
”Kylmään lehtikatoon”, Nova naukaisi ja hieraisi naamaansa tassullaan.
”Pesänne on onneksi lämmin”, Neva naukaisi. ”Ja saalistakin kyllä riittää ihan hyvin.”
”Niin”, Nova kohautti lapojaan ja asteli ulos pesästään. Hän ei halunnut pentuja. Ei Angelin kanssa, ei nyt. Mutta niin oli käyvä. Ja ei enää kauankaan, kun Novasyta tulisi isä. Hän kyllä rakastaisi jäkikasvuaan ja antaisi kaikkensa pentujensa hyvän elämän eteen, mutta se tuntui väärältä, vaikka olikin oikein.
Nova oli harkinnut pakenemista Supitassun luokse, mutta hän ei kyennyt tekemään niin. Se olisi väärin ja tuntui väärältä. Pitäisi olla toinen keino. Nova ei voisi jättää laumaa veljensä johtoon. Lauma tuhoutuisi ja kissat kuolisivat turhaan joka puolella.
Ja siinä paha missä mainitaan. Musta kolli asteli kukkulan alapuolella ja tuijotti Novaa sinisillä silmillään. Niissä oli hurja katse, mutta kolli ei uhkaillut katseellaan veljeään. Navastakin oli tulossa isä ja Nova sääli veljensä pentuja. Minkälaisen opetuksen Navan pennut saisivatkaan. Ja nyt kun Nova saisi pentuja, Nava menettäisi mahdollisuutensa tulla johtajaksi. Ellei kolli siis hoitaisi Novan jälkeläisiä päiviltä ja Novaa siinä sivussa, mutta se oli turha toivo.
Jonakin päivänä, Nova ajatteli, jonakin kauniina päivinä, hän pääsisi Supitassun luokse ja lauma olisi hyvässä turvassa ja huomassa. Kaikki olisi hyvin ja sydäntäkään ei enää särkisi. Mutta se oli huomisen haave

Kastepentu (Kastetassu)


Luku 2
Sing to me, the one from the past
Kastepentu ei ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Hän oli tiennyt kohtaavansa sellaisen jonain päivänä, mutta ei koskaan ajatellut sen tapahtuvan hänen ollessa vasta pentu. Eikä hän koskaan ollut osannut edes kuvitella kuinka sotkuista, meluista ja pelottavaa taistelu voisi olla. Ei ennen kuin hän joutui keskelle sitä, pienenä ja avuttomana pentuna, joka ei tiennyt mitä tehdä tai minne mennä.
Hän ei tiennyt ketkä Myrskyklaanin kimppuun olivat hyökänneet. Hän yritti kysyä sitä ohi juoksevalta mustavalkoiselta oppilaalta, mutta ei saanut vastausta. Sitten joku veti hänet taaksepäin hänen niskastaan ja aivan leirin perälle, kohti pentutarhaa.
Kun Kastepentu löysi maan tassujensa alle ja katsoi taakseen, hän näki emonsa Kolibrin tuijottavan häntä kauhistuneena.
“Mitä sinä teit keskellä taistelua?” naaras naukui kovaan ääneen, joka oli täynnä huolta ja pelkoa. “Sinun täytyy pysyä piilossa pentutarhassa! Ei taistelun keskellä!”
“Minä-” Kastepentu katsoi aukiolle, missä lukemattomat kissat hyökkäilivät toistensa kimppuun. Myrskyklaanilaisia tuntui olevan niin paljon vähemmän kuin tuntemattomia hyökkääjiä. “Keitä- keitä he ovat?”
Kolibrinkin katse vaelsi kohti hyökkääjiä. Pieni huokaus kuului hänen suusta. “Yönkajon lauma. Nyt pesään siitä, Kastepentu!”
Kastepentu ei voinut vastustella, vaikka olisi halunnutkin. Kolbiri veti hänet niskavilloista pentutarhaan, missä muut pennut jo olivat kyyristyneinä yhdeksi kasaksi aivan pesän takimmaisessa päässä. Kastepentu heilautti häntäänsä nähdessään Taivaspennun ja loikki tämän luokse helpottuneena siitä, että hänen siskonsa oli turvassa.
“Taivaspentu!” naaras naukui kovaan ääneen ja nuolaisi siskonsa poskea. “Kaikki tappelevat! Yönkajon lauma on hyökännyt!”
Taivaspennun silmissä välähti pelko. “Tiedän. Kastepentu, Jääpentu on siellä.”
Kastepentu räpäytti silmiään.
“Emo meni etsimään teitä kahta. Jääpentu on vielä siellä.”
“Mitä?”
“Jääpentu on jossain taistelun keskellä!” Taivaspentu huusi sanansa raivoissaan.
Kastepennun turkin jokainen karva nousi pystyyn. Jääpentu oli jossain taistelun keskellä? Kolibri ei ollut löytänyt häntä vielä? Pelkkä ajatuskin siitä, että Jääpentu oli jossain päin leiriä aivan yksin ja avuttomana, ehkä jopa Yönkajon laumalaisten kynsissä, sai Kastepennun melkein antamaan ylen.
Sitten pelko väistyi ja naaras tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Hän nosti häntänsä korkealle ilmaan ja tuijotti Taivaspentua syvälle tämän silmiin, päättäväisyys loistaen omistaan. “Mennään. Etsitään hänet.”
“M-mitä?”
“Etsitään Jääpentu. Emo ei yksin ehdi löytää häntä ajoissa, ja me tunnemme hänet paremmin kuin kukaan muu!” Kastepennun ääni oli täynnä itsevarmuutta. Hän tiesi pystyvänsä tähän. Hän uskoi pystyvänsä tähän.
Taivaspentu tuijotti häntä kuin hullua, mutta sanomatta mitään seurasi valko-oranssia siskoaan ulos leiristä taistelun sekamelskaan. Kastepennun kävellessä leirin reunaa pitkin, kaikki äänet, huudot ja veren hajut yhdistyivät välähdyksiksi hänen mielessään.
_____
Usko käveli pitkää polkua eteenpäin. Se vei hänet niityn poikki, läpi metsän ja alitse kaksijalkojen rakentaman sillan. Hän käveli eteenpäin, kunnes väsyi ja joutui lepäämään ja saalistamaan. Sitten hän jatkoi. Aina vain eteenpäin.
Kunnes hän löysi etsimänsä.
Se oli kyyristynyt kuusen alle peloissaan ja täristen, toinen tassu kuonon päällä, toinen pään vieressä. Häntä lähellä mustaraitaista kylkeä ja kylki lähellä puun runkoa. Sen silmät olivat hädin tuskin auki, ja pienistä raoista se katseli Uskoa peloissaan.
“Älä pelkää”, Usko sanoi.
Pentu naukaisi pienesti ja yritti sitten kyyristyä pienemmäksi.
“Älä pelkää”, Usko toisti. Tällä kertaa hän myös hymyili. “Maailma ei ole niin pelottava kuin luulet.”
Pentu naukaisi uudelleen, mutta tällä kertaa kohotti päätään.
“Tule.” Usko peruutti muutaman askeleen, sitten pari lisää.
Pentu pysyi paikoillaan.
“Usko itseesi.”
Pentu naukaisi jälleen ja kohosi tassuilleen. Se hoipperoi Uskon luokse, katsoi edessään avautuvaa maailmaa ja raotti suutaan kaikkien hajujen yltäessä sen luokse.
Yhdessä he lähtivät rinta rinnan jatkamaan matkaa.
___
Kastepentu tiesi heti mistä hän Jääpentua etsisi. Se oli nuoren pennun lempipaikka koko leiristä, ja jos Jääpentu ei olisi siellä, Kastepentu ei tiennyt mistä muualta hän voisi etsiä. Hän oli varma siitä, ettei Kolibri tiennyt paikasta, kuten ei moni muukaan. Kenties se oli Jääpennun salaisuus, jonka hän oli jakanut siskoillaan, tai kenties hän ei vain koskaan ollut muistanut kertoa kenellekään muulle paikasta.
Joka tapauksessa, Kastepentu ja Taivaspentu tiesivät kumpikin missä Jääpentu voisi olla ja he kumpikin suuntasivat sinne määrätietoisesti.
Matka sinne oli vain vaikeampi kuin koskaan ennen. Heidän täytyi väistellä taistelevia kissoja, pysytellä piilossa vihollisen lähestyessä ja rukoilla Tähtiklaania heidän apuunsa. Matka tuntui kestävän koko päivän, vaikka todellisuudessa siihen meni vain minuutteja. Pitkiä, verisiä minuutteja. Meteli täytti heidän korvat ja he yrittivät sulkea maailman pois ympäriltään, sekä sisältään.
Lopulta oppilaiden pesä tuli näkyviin, ja Kastepentu loikki yhdessä Taivaspennun kanssa hädissään sitä kohti. He kiersivät sen taakse, mutta lösivät vain pelkkää varjoja ja pimeyttä, sitten kynnet upposivat Kastepennun kylkeen ja hän rääkäisi.
Sekä Kastepentu että hyökkääjä kaatuivat maahan, ja Kastepentu kuuli Taivaspennu huutavan jotakin. He rimpuilivat ja yrittivät kömpelösti kynsiä toisiaan, kunnes Kastepentu tunsi painon repeytyvän päältään. Niin nopeasti kuin hän pennuntassuillaan saattoi hän nousi ylös valmiina loikkaamaan vastustajansa kimppuun - vain pysähtyäkseen.
Jääpentu seisoi hänen edessään: Taivaspentu oli repinyt siskokset erilleen. He olivat pimeässä hyökänneet toistensa kimppuun luullen toinen toistaan viholliseksi. Sekä Kastepentu että Jääpentu kumarsivat hiema päitään pahoittelevina ja anteeksi pyytäen.
Kukaan ei sanonut sanaakaan: he vain tuijottivat toisiaan. Kolme sinistä silmäparia täynnä samaa huolta, samaa pelkoa ja samaa lohdutusta.
Älä huoli, heidän katseensa sanoivat, me olemme aina yhdessä, läpi tulen ja jään, läpi taistelun ja veren, me olemme aina toistemme tukena.
He käpertyivät toisiaan vasten odottamaan yhdessä taistelun loppua.
___
“En tiedä mitä tehdä! En minä osaa, en ole koskaan osannut! Olen aina epäonnistunut kaikessa, mitä olen yrittänyt ja nyt- ja nyt minun pitäisi- En minä osaa!”
Usko katsoi mustaraitaista nuorukaista tummat silmät järkkymättöminä, toinen etutassu toista hieman edempänä.
“Minä en osaa!” nuorukainen huusi jälleen, silmät täyttyen kyynelistä ja koko keho täristen kuin maa olisi järissyt hänen allaan. Ja ehkä se järisikin. Ehkä hänen koko maailmansa oli hajoamassa palasiksi.
“Sinun täytyy.” Uskon tummat silmät laskeutuivat nuorukaisen ja hänen välissä makaavaan pitkäkarvaiseen, valkoiseen naaraaseen. “Hän kuolee muuten.”
“Minä en osaa!”
Usko nousi ylös, käveli kahden pienen yrttikasan luokse ja nosti ne molemmat nuorukaisen eteen. “Sinä teit nämä molemmat. Toinen pelastaa hänet, toinen pahentaa tilannetta. Molemmat tarvitsevat”, Usko otti nuorukaisen viereltä pienen terälehden ja asetti sen kasojen väliin, “tämän toimiakseen. Mutta sinulla on vain yksi.”
“Mikset sinä voi tehdä valintaa? Mikset sinä voi auttaa? Olet vanhempi, sinun pitäisi osata!”
“Koska minä en voi.” Usko siirtyi vanhalle paikalleen istumaan, häntä nätisti tassujen päällä. “Hän antoi tiedon sinulle. Usko siihen, että hän opetti sinulle kaiken tarvittavan. Usko itseesi, pikkuinen. Se on ainut, mitä tarvitset.”
Nuorukainen nielaisi. Sitten hän kyyristyi ja asetti terälehden yhden yrttikasan päälle.
Hän oli tehnyt valintansa.
___
“On aika nimittää kolme uutta oppilasta Myrskyklaaniin. Toivon, että voimme näiden ilouutisten avulla pääst helpomminä eteenpäin edellisyön synkkyydestä ja surusta”, Heinätähti ilmoitti ja katseli Suurtasanteen päältä alas myrskyklaanilaisiin. Jokainen heistä oli pentuja lukuun ottamatta jollain tavalla haavoittunut ja muutamat pystyivät vain kurkkimaan parantajan pesän suulta.
Kastepentu tunsi jännityksen herättävän hänen viime yön aiheuttamasta väsymyksestä. Jääpentu ja Taivaspentu olivat hänen molemmilla puolillaan, ja hekin täynnä rätisevää hermostuneisuutta. Kukin pentu tuijotti ylös Heinätähteen.
“Jääpentu”, Heinätähti aloitti, ja Jääpentu käveli innokkain askelin päällikkönsä luokse, “olet elänyt klaanissa nyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Jäätassuksi.”
Kastetassu pidätti hengitystään siskonsa puolesta.
“Mestariksesi tulee Täplätuuli.” Heinätähden katse oli vaaleanharmaassa soturissa. “Täplätuuli, olet osoittanut olevasi sekä taidokas metsästäjä että taisteluja, ja minä odotan, että sinä siirrät kaiken oppimasi tiedon tälle nuorelle oppilaalle.”
Täplätuuli kumarsi kunnioittavaan sävyyn, ja Kastepentu katsoi, kuinka hänen siskonsa kosketti neniä Heinätähden kanssa. Jäätassu laskeutui alas, mutta ei vielä palannut emonsa tai muiden klaanilaisten luokse.
“Kastepentu.”
Kastepentu tunsi jännityksen nostavan hänen turkkinsa jokaisen karvan pystyyn, kun hän lähti kävelemään itsevarmoin askelin kohti päällikköään.
“Sinäkin olet nyt kuusi kuuta vanha ja valmis oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kastetassuksi”, Heinätähti sanoi, kun pentu oli päässyt hänen eteensä. “Mestariksesi tulee Ikijää.”
Kastetassu etsi katseellaan mustavalkoisen naarassoturin kissajoukon ensimmäisestä rivistä. Ikijään kasvoilla oli hymy, johon vasta nimitetty oppilas vastasi.
“Ikijää, olet todistanut rohkeutesi sekä tasitelutaitosi, ja minä odotan sinun välittämän ne sekä kaikki muukin oppimasi tälle nuorelle oppilaalle.”
Kastetassu tunsi sydämensä hakkaavan sisällään, kun hän kurottautui koskettamaan Heinätähden kuonoa omallaan. Se kaikki meni todella nopeasti ohi, ja pian hän löysi itsensä Jäätassun viereltä.
Vuorossa oli enää Taivaspentu.
“Taivaspentu!” Heinätähti kuulutti. Oranssi naaras oli jo lähtenyt kävelemään päällikköä kohti vaimein askelinsa. “Aivan kuten siskosi, sinäkin olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi tulla vihdoin oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Taivastassuksi.”
Kastetassu vilkaisi taakseen ja näki siskonsa innon paistavan tästä. Hän hymyili jälleen. He olivat kaikki kolme vihdoin oppilaita, valmiina tutkimaan koko metsän ja lähtemään suuriin seikkailuihin.
“Mestariksesi tulee Hohtokäpälä.” Jokainen tuijotti mustavalkoista kollia. “Hohtokäpälä, olet todistanut olevasi voimakas ja muista huolehtiva soturi, ja minä odotan sinun välittämän nämä taidot sekä kaiken oppimasi tälle nuorelle oppilaalle.”
Hohtokäpälä vastasi päällikölle nyökkäämällä syvään. Kesti hetki ennen kuin Taivastassu oli palannut alas siskojensa luokse ja heti kun hän istahti alas, koko klaani hukkui nimittäjäiset päättäviin hurraahuutoihin.
“Jäätassu! Kastetassu! Taivastassu!”
Kastetassu tunsi sisällään kasvavan ylpeyden ja itsevarmuuden. Hän oli oppilas! Enää hänen täytyisi päästä soturiksi ja sitä varten hänen olisi harjoiteltava joka ikinen päivä luovuttamatta - ja niin hän aikoikin tehdä.
Jokainen uusista oppilaista kävi tervehtimässä uutta mestariaan. Kastetassu vaihtoi muutaman sanan Ikijään kanssa, huomasi pitävänsä naaraasta ja lähti sitten etsimään siskojaan.
Mutta kun hän oli kävelemässä kissamassan lävitse, hän oli näkevinään jotain häilyvää kissojen toisella puolella, aivan leirin päädyssä. Se välähteli kissan muodossa kuin haamu, ja tuijotti suoraan häneen.
Onko Tähtiklaani tullut onnittelemaan minua? Kastetassu pohti ja yritti epätoivoisesti päästä näyn luokse.
Sitten se avasi suunsa.
Sanojen kuulemisen ei olisi pitänyt olla mahdollista siinä metelissä ja sen välimatkan kanssa, mutta jostain syystä Kastetassu kuuli ne selkeinä kuin ne olisivat tulleet hänen omasta mielestään tai jostain hänen takaansa.
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”
___
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”
Usko katsoi alas maahan. Sitten kohti Rakkautta ja Toivoa.
“Miksi minä täällä olen?”
“Sinä kuolit.”
“Minä kuolin?”
Rakkaus vilkaisi Toivoa, ja Toivo katsoi Rakkautta. Sitten he molemmat kääntyivät yhtä aikaa kohti Uskoa. “Unohditko jo?”
Usko katsel ympärilleen ja yritti löytää mustaraitaista nuorukaista luotaan. Tätä ei näkynyt missään. Missä hän oli? Missä hän oli?
“Usko”, Rakkaus sanoi ääni täynnä lämpöä ja myötätuntoa. “Sinä kuolit. Kauan aikaa sitten.”
“Minä… kuolin.”
Sitten hän muisti. Terävä kipu. Jomottava kipu. Uskomaton kipu. Pimeys.
Hän oli kuollut - ja siitä oli aikaa monia, monia kuunkiertoja. Miten hän oli unohtanut? Mutta silti hänestä tuntui siltä kuin hän olisi vasta ollut maan päällä, kävellyt yhdessä mustavalkoisen nuorukaisen ja valkoisen naaraan kanssa. Oliko se ollut unta?
Rakkauden ja Toivon sanoista päätellen tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Mitä hänelle oli tapahtumassa?
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta…”
“Kuuletteko tekin sen?” Usko kysyi, korvat värähtäen ja katse sinkoillen ympäriinsä. Tuon äänen hän oli kuullut juuri ennen kuin oli ilmestynyt tänne, Tähtiklaa- Ei. Juuri ennen heräämistään.
Rakkaus ei sanonut mitään. Eikä Toivo. He vain katsoivat Uskoa, joka tuijotti jonnekin ylös, jonnekin alas, ja jonnekin taakse.
“...On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”

Tarinatassu - Myrskyklaani


Osa 3 - Taistelu


//HOXHOX tarinassa taistelua!
Tarinapentu katseli ympärilleen hämillään ja innoissaan. Hänestä tulisi oppilas. Heinätähti seisoi ylväänä Suurtasanteella ja silmäili alapuolellaan jännityksestä kihiseviä pentuja. Ukkospentu istui Tarinapennun vierellä ja katsoi siniset silmät tuikkien kohti valkoista päällikköä. Pilkkupentu istui tarinapennun toisella puolella rintaansa röyhistäen. Etsijäpentu istui Ukkospennun toisella puolella, mutta Tarinapentu ei ehtinyt tutkia sisarensa olemusta, kun Heinätähti jo puhui koko klaanille.”Olemme kokoontuneet nimittämään neljä uutta oppilasta, jotka jo istuvat Suurtasanteen juurella”, Heinätähti naukaisi selkeästi ja kovaan ääneen. ”Ukkospentu, Tarinapentu, Pilkkupentu ja Etsijäpentu, tästä päivästä eteenpäin teidät tunnetaan Ukkostassuna, Tarinatassuna, Pilkkutassuna ja Etsijätassuna!
”Ukkostassu värähti innoissaan ja Pilkkutassu samoin. Tarinatassu vilkaisi taakseen ja huomasi emonsa kannustavan ja ylpeän katseen. Tarinatassu hymyili takaisin, ennen kuin keskittyi kuulemaan kenet saisi mestarikseen.
”Ukkostassun mestariksi tulee Katajataivas, Pilkkutassun mestariksi tulee Lumimyrsky, Etsijätassun mestariksi Villivirne ja Taivastassun mestarina tulen toimimaan minä, Heinätähti”, Heinätähti julisti, saaden sanoillaan Tarinatassun jännittymään. Heinätähti? Hänen mestarikseen?
Valkea naaras loikkasi tasanteelta Tarinatassun eteen ja kosketti tuoreen oppilaansa päälakea. Tarinatassu oli hämmentynyt, iloinen ja stressaantunut. Itse päällikkö mestarina. Aikamoinen kunnia, mutta myös vastuu. Häneltä odotettaisiin niin paljon. Toivottavasti Heinätähti ei odottanut Tarinatassun suorituvan kuin ammattilainen oppilaantehtävistään. Tarinatassu hymyili leveästi, enimmäkseen rauhoittaakseen itseään ja näyttääkseen, että kaikki oli hyvin. Ihan hyvin.
”Ukkostassu! Pilkkutassu! Tarinatassu! Etsijätassu!” klaanitoverit hurrasivat uusien oppilaiden nimiä ja Tarinatassu tunsi ylpeyttä. Hänestä tulisi soturi.
”Onnea!” Täplätuulen lempeä ääni rauhoitti Tarinatassun mieltä. Emo oli aina turvana ja läsnä, auttamassa, kun oli vaikeaa. Puolisokea naaras asteli pentujensa luokse ja nuolaisi jokaista osoittaaksen ylpeytensä. ”Teistä tulee upeita sotureita!””Minusta tulee hurja taistelija!
” Ukkostassu julisti rintaansa röyhistäen ja irvisti sisaruksilleen leikkisästi. Pilkkutassu ulvahti leikkisästi ja loikkasi sisarensa kimppuun.”Ukkostassu?” likaisenvalkoinen kolli naukaisi kysyvästi ja Ukkostassu jähmettyi niille sijoilleen. Tarinatassu siristi silmiään ja tajusi kollin olevan Katajataivas, Ukkostassun mestari. ”Tule.”Ukkostassu pinkaisi mestarinsa perään ja asteli ylpeästi piikkihernetunnelista ulos. Tarinatassu kuvitteli, millaista leirin ulkopuolella oli. Siellä oli varmasti paljon puita ja paljon erilaisia eläimiä. Kaikista eniten Tarinatassu halusi nähdä järven jään.
”Tarinatassu”, Heinätähden ääni havahdutti Tarinatassun ajatuksistaan. ”Haluaisitko mennä käymään leirialueen läpi?”
”Tietysti!” Tarinatassu hihkaisi ja nousi neljälle käpälälle. Hänen toiveensa oli kuultu. ”Käymmenkö katsomassa järveä? Entä rajoja?”
”Jos haluat”, Heinätähti hymyili ja lähti johdattamaan oppilastaan ulos leiristä. Tarinatassun tassuja kipristeli. Hän pääsisi näkemään reviirin. Ja pian hän oppisi sen ulkoa ja voisi kävellä sen läpi vaikka silmät kiinni!
Luminen maisema kimalteli Tarinatassun edessä. Puut olivat kuurassa ja lumen pinnassa oli kymmenittäin tassunjälkiä. Ilmassa tuoksui niin paljon erilaisia hajuja, uusia ja vanhoja.
”Tuossa suunnassa on Varjoklaanin ja meidän rajamme”, Heinätähti kertoi ja katsoi oikealle, puiden siimekseen ja käänsi sitten katseensa vasemmalle. ”Ja tuolla taas on Tuuliklaanin ja meidän välinen raja.”
”Ooh”, Tarinatassu sai vastatuksi. Metsä oli hurjan iso! ”Käymmekö katsomassa toista? Vaikka Tuuliklaanin rajaa?”
”Toki”, Heinätähti nyökkäsi ja kiristi tahtia. He kulkivat puiden läpi ja pian saapuivat pienen kukkulan laelle. Tarinatassun suu avautui ja hän katseli lumoutuneena suurta jäätynyttä järveä. Se kimalsi ja hohti auringon valossa.
”Se on upea!” Tarinatassu henkäisi ja olisi voinut vannoa, että Heinätähti naurahti hennosti, mutta hyvällä tavalla.
”Jatketaan matkaa”, Heinätähti kehotti. ”Tuuliklaani on tässä suunnassa. Voimme merkitä rajan samalla.””Todellakin!” Tarinatassu hihkaisi ja seurasi mestariaan. Hän oli lumoutuneena koko matkan ja kuunteli mestariaan sivukorvalla ihaillessaan suuren reviirin maisemaa.

Ensimmäinen yö ilman emoa tuntua oudolta, mutta nukahtaminen yllättävän helppoa. Jatuksia oli satoja ja mielikuvat leiristä olivat elävinä mielessä. Yöunet olivat levollisia, mutta oppilas nukkui katkonaisesti selittämättömästä syystä.Tarinatassu jännittyi, kun kuuli sähinää ja raivokkaan huudon halkovan ilmaa. Oppilaat hänen ympärillään ryntäsivät ylös ja pesän ulkopuolelta alkoi kuulua raivokasta sähinää ja huutoa. Tarinatassu ryntäsi ulos pesästä ja henkäisi nähdessään täyden taistelun olevan käynnissä. Sirppikuu loisti taivaalla ja valaisi kissojen hohtavia turkkeja. Kauhu mylvi tuoreen oppilaan vatsassa. Kissoja oli niin paljon, melkein kaksi jokaista kohti. Hyökkääjät haisivat tuiki tuntemattomilta, eivät lainkaan tutuilta, eivät edes klaaneilta.
”Yönkajon lauma! Häipyisitte jo!” Tarinatassu tunnisti Valhetassun vihaisen ääneen läheltä. Yönkajon lauma, voi Tähtiklaanin tähden. Tarinatassu katseli ympärilleen hieman jo hätääntyen. Ei hän osannut taistella, ei hän edes pitänyt taistelemisesta. Pentutarhassa ollessaan hän vältteli sisarustensa kanssa tappelua ja hänestä nimitettiin oppilas juuri eilen!
”Pieni pentuko se yksin siinä?” ilkeä ääni sai Taivastassun jännittymään. Häntä kohti asteli mustavalkoinen kolli keltaiset silmät hohtaen uhkaavasti. Tarinapentu perääntyi hieman, kurtisti kulmiaan ja syöksyi kohti laumalaista, joka päästi yllättyneen ulvahduksen. Mustavalkoinen kolli tömähti lunta vasten ja yritti huitoa kynsillään klaanikissaa, mutta osumatta. Pimeydestä syöksyi Heinätähti ulvoen ja hän auttoi Tarinatassua pieksemään laumakissan pakoon. Tarinatassu ei ehtinyt edes kiittää, kun jo seuraava laumalainen syöksyi häntä kohti. Nyt pitäisi olla tarkkana. Laumalaisia oli aivan liikaa.
”Mene auttamaan Häivätassua!” Heinätähti kehotti ja syöksyi hyökkäävän kissan kimppuun sähisten. Tarinatassu etsi katseellaan mustavalkoista naarasta, mikä oli hyvin hankalaa tässä valossa ja mellakassa. Lopulta nuori kissa huomasi vanhemman oppilaan olevan alakynnessä ja Tarinatassu syöksyi apuun. Kaksi laumalaista oli Häivätassun kimpussa, mutta heti kun Taivastassu tuli apuun, he onnistuivat voittamaan laumalaiset. Tarinatassun valtasi kuitenkin järkytys, kun Häivätassu ei antanut toisen laumalaisen paeta vaan iski hampaansa tämän kurkkuun. Vihreäsilmäinen naaras kääntyi katsomaan Tarinatassua synkkä ilme kasvoillaan.”Hän tappoi Aamutassun”, Häivätassu naukaisi ja syöksyi sitten toisen laumalaisen kimppuun. Tähänkö oltiin tultu? Pitäisikö heidän tappaa kaikki, jotka uhkasivat heidän klaanilaisiaan? Auttaisiko se mitään?
”Sinä!” äsken Häivätassun kimpussa ollut kolli syöksyi Taivastassun kimppuun. ”Tapoitte ystäväni!””Itse tapoitte meidän ystävämme!” Häivätassun ulvahdus halkoi ilmaa ja mustavalkoinen oppilas tönäisi laumakissan Tarinatassun kimpusta. Ja samassa Tarinatassu tunsi kivun kyljessään. Hän kimppuunsa oli hyökännyt jo seuraava kissa; tällä kertaa pieni ruskea kolli. Tarinatassu ärähti ja huitaisi kynsillään kollia naamaan, saaden kissan perääntymään sihisten. Kolli hieroi naamansa, joka alkoi värjäytyä verestä punaiseksi. Tarinatassu ei empinyt vaan loikkasi samantien kollin kimppuun, kaataen tämän maahan. Hän potki hurjasti takatassuillaan ja yritti iskeä niin paljon kuin pystyi, eihän hän muuta osannutkaan. Kolli ulvoi vihaisesti ja rimpuilim Tarinatassun otteessa, mutta valkea oppilas vain tiukensi otettaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Tarinatassu oli itse maassa ja hänen kylkeäään painoivat voimakkaat käpälät. Tarinatassu kohtasi vihasta kipinöivät siniset silmät ja täysin mustan turkin. Kolli oli voimakas ja hän sihisi Tarinatassulle.
”Antakaa tämä paikka meille, niin säästämme henkenne!” kolli ulvoi vihaisena ja oli upottamassa kynsiään Tarinatassun nahkaan, kun musta kolli lensi hänen päältään. Sirppikynnen hopeanharmaa turkki kiilsi kuunvalossa ja hän iski Tarinatassun kimppuun hyökänneen kissan maata vasten ja sylki tämän päälle.
Yönkajon laumalainen oli kauhuissaan ja ulvaisi kivusta, kun Sirppikynsi alkoi raapia kollin vatsaa takajaloillaan. Tarinatassu nielaisi. Hänet oli pelastettu, mutta…
”Sirppikynsi varo!” Tarinatassu älähti äkkiä, kun huomasi suuren lollin harppovan kohti harmaata klaanikissaa. Sirppikynsi hätkähti ja väisti vihaisesti mylvivän kollin hyökkäyksen. Kolli ei kuitenkaan antanut periksi vaan ryntäsi Sirppikynnen perään, joka pakeni. Tarinatassu ärähti ja juoksi perään. Heidän pitäisi häätää nämä kissat pois.
Taistelu tuntui kestävän ikuisuuden. Laumalalsia oli niin paljon, mutta äärimmäisyyksiin menemisen avulla Myrskyklaani onnistui häätämään lauman pois. He joutuivat tappamaan niin monta kissaa ennen kuin lauma häipyi. Ja niin monta myrskyklaanilaistakin menetti henkensä Yönkajon lauman häikäilemättömässä hyökkäyksessä.

Tarinapentu nuoli kyljessään vuotavaa haavaa ja varoi astumasta yhdelle etutassuistaan, josta oli katkennut kynsi hyvin ikävästi. Leiri oli täynnä karvatuppoja, kuolleita kissoja, veriläiskiä ja surevia kissoja. Useita ruumiita lojui lympäri leiriä ja veren haju oli voimakas ja imi kaiken ympäriltään. Tarinatassu pysähtyi Tyrskytassun verisen ruumiin eteen ja kavahti tajutessaan kermanvalkoisen kollin olevan kuollut. Kollin silmät tuijottivat haaleina tyhjyyteen ja hänen ruumiinsa oli jäykistynyt. Oppilas, melkein soturi. Tyrskytassyn vierellä makasi iso ruskea kolli, Yönkajon laumalainen, jonka ruskea turkki oli täynnä tummia veritahroja.Valkoinen turkki loisti harmaan ympäristön seasta ja herätti Tarinatassun huomion. Heinätähti asteli leirin poikki ja kyseli kissoiltaan, olivatko he kunnossa. Lopulta päällikkö saapui Tarinatassun luokse ja huokaisi väsyneenä. Tarinatassu nielaisi pelästyneen katseensa, kun huomasi mestarinsa turkissa haavoja ja kaulassa syvän haavan. Se oli vuorattu hämähäkinseittiin ja Susitassu juoksi kissojen luona aivan hätäpäissään yrttejä ja hämähäkinseittiä suussaan. Ei parantajaoppilas tietenkään hätäänsä näyttänyt selkeästi, mutta hänen haparoivat liikkeensä ja vilkuili kaikkiin loukkaantuneisiin kissoihin kertoi enemmän kuin tarpeeksi.
”Tarinatassu”, Heinätähti naukaisi käheästi ja Tarinatassu vilkaisi mestariaan. Siniset silmät punottivat, eivätkä vain kivusta. Tarinatassu tunsi surun katseen.
”Heinätähti, oletko kunnossa?” Tarinatassu kysyi ja vilkaisi Heinätähden kaulassa olevaa peitettyä haavaa.
”Haava se vain on”, Heinätähti huokaisi päätään pudistellen rauhoittaakseen nuoren oppilaan ja vilkaisi ympärilleen haikeana. Naaraan katse pysähtyi yhden ruumiin kohdalle hieman pidemmäksi aikaa. Tarinatassu seurasi päällikön katsetta ja nielaisi järkytyksensä, kun tajusi Heinätähden tyttären elottoman ruumiin muutaman ketunmitan päässä.
Tarinatassu veti syvään henkeä eikä sanonut mitään. Hänen tulisi rauhoittua. Taistelut ja tappiot kuuluivat soturinelämään. Mutta ei tällaista! Tämä oli kaaoottista ja murhaa. Miksi kissoja pitäisi kuolla näin paljon?
”Tarinatassu, kävisitkö Susitassun luona näyttämässä vammojasi?” päällikkö ehdotti sitten ja väläytti oppilaalleen hymyn. Kannustavan hymyn.
”Menen, kun hän on saanut vakavimmin loukkaantuneet hoidettua”, Tarinatassu naukaisi jämäkästi ja sai Heintähden naurahtamaan. Päällikön sinisissä silmissä välähti muisto, jonka Tarinatassun lause oli herättänyt. Läikikäs oppilas siristi silmiään ja yritti miettiä, mitä päällikkö muisteli. Sen täytyi olla tärkeä muisto.
Tarinatassu hätkähti, kun huomasi Valhetassun lähestyvän kaksikkoa. Kollin oranssit silmät välähtivät, kun Tarinatassun ja hänen katseensa kohtasivat.
”Ah, Valhetassu”, Heinätähti nyökkäsi valkomustalle oppilaalle. Hänen äänensä oli nyt paljon virallisempi. ”Kuinka jaksat?”
”Hyvin, Heinätähti”, kolli naukaisi ja vilkaisi Tyrskytassun ruumista. Kollin ilme ei värähtänyt, mutta hänen häntänsä nytkähti hermostuneesti. Kukaan ei pitänyt tästä. Turhia kuolemia ja miksi? Jotta yksi typerä lauma saisi ajettua klaanit pois? Turha toivo.
”Hyvä kuulla”, Heinätähti huokaisi ja Tarinatassu heräsi taas ajatuksistaan. ”Kiitos, Valhetassu.”
”Se oli silkkaa tuuria, Heinätähti”, Valhetassu naukaisi lapojaan kohauttaen, mutta kollin silmissä oli ylpeyden pilke. Tarinatassu kallisti päätään.
”Kiitos mistä?” naaras kysyi ja nilkutti hieman lähemmäs. Valhetassun hännänpää nykäisi. Hän salasi jotakin, mutta vaikka Tarinatassu oli utelias, hän ei viitsinyt kysyä eikä udella, varsinkaan, kun päällikkö oli läsnä ja Valhetassu näytti kovin vaivaantuneelta.
”Valhetassu oli onneksemme hereillä, kun kuuli lähestyvän hyökkäyksen”, päällikkö kertoi kääntäen katseensa oppilaaseensa. ”Oli se sitten tuuria tai ei, osasit toimia paineen alla hyvin ja hälyttää minut apuun etkä sivuuttanut sitä unen tai muiden metsäneläinten ääniksi.”
”Ai!” Tarinatassun korvat heilahtivat ja hän katsahti Valhetassua, joka hymyili vaivalloisesti. ”Onko sinulla vaikeuksia nukkua?”
Valhetassun silmät nauliintuivat kiinni Tarinatassuun ja kollin kynnet koukistuivat lumeen. Oppilas ei sanonut mitään eikä varmasti olisikaan sanonut, mutta hiljaisuuden varmisti Susitassu, joka tuli kolmikon luokse. Hän oli kireä ja hänen suuret siniset silmänsä olivat väsyneet. Oli varmasti rankkaa hoitaa parantajan tehtävät yksin, varsinkin, kun kolli oli vasta oppilas. Ja varsinkin nyt, kun kissoilla oli paljon vammoja oli ja kaiken kukkuraksi oli vielä lehtikato, pakkasta ja tolkuttomasti lunta.
”Ah, te olettekin viimeiset”, Susitassu huokaisi tyytyväisenä. Hän vilkaisi Valhetassua, joka pudisti päätään parantajalle.
”Minulla ei ole syviä vammoja”, kolli naukaisi ja vilkaisi sitten Tarinatassua. Susitassu nyökkäsi, silmäillen nopeasti Valhetassun varmistaakseen ettei kolli vain huijannut ennen kuin siirtyi hoitamaan Tarinatassua. Muutamaa yrttiä kyljen haavoille ja sitten hämhäkinseittiä. Sama juttu tassuun, juuri sen kynnen kohdalle, joka oli katkennut hyvin pitkältä. Kipu hellitti mukavasti ja tuntui heti paljon paremmalta. Tarinatassusta oli ihmeellistä, miten parantajat osasivat niin paljon yrteistä ja hoitamisesta. JA vielä yhteys Tähtiklaaniin, se vasta olikin huippua. Saadapa ennustuksia, jutella kuolleille ja tietää asioista, mistä tavalliset soturit eivät tienneet!
”Mikä on tilanne, Susitassu?” Heinätähti kysyi sitten parantajaoppilaalta, herättäen Tarinatassun toistamiseen syvältä ajatuksistaan. ”Kuinka monta loukkaantunutta? Ja kuinka vakavia vammoja?”
Susitassu epäröi hetken ennen kuin avasi suunsa: ”Menetimme monta soturia ja oppilasta.”
Tarinatassu vilkaisi Valhetassua, joka kuunteli keskustelua kulmiaan kurtistaen. Montako kuolluta? Ei kai Tarinatassun perhe ollut mukana kuolleissa? Tarinatassu vilkuili hermostuneena ympärilleen. Miksei hän ollut aikaisemmin ajatellutkaan perhettään.
”Pysy paikoillasi, Tarinatassu”, Susitassu murahti terävästi. ”Minun täytyy laittaa hämähäkinseittiä enemmän, ettei haavasi aukea!”
”Anteeksi”, Tarinatassu nielaisi, mutta yritti yhä löytää sisaruksiaan. Ja emoaan. Hän ei nähnyt vilaustakaan sisarustensa turkeista aukiolla olevien kissojen seassa. Ovatkohan he kuolleet ja lojuvat jossain lumikasojen takan?
”Tuhkamyrsky, Lehmussydän, Tiikeritassu ja Kuukynsi saivat pahimmat vammat, joten pidän heidät poissa soturintehtävistä jonkin aikaa”, Susitassu kertoi rauhallisesti. ”Toivoisin myös, että Iltataival ei tekisi mitään liian rajua. Myös Hohtokäpälä saa luvan ottaa rauhallisemmin, etteivät heidän haavansa pahene.”
”Selvä”, Heinätähti nyökkäsi ja katseli leiriään, joka oli täynnä kuolemaa. Naaras oli selvästi jännittynyt ja vihainen, niin olivat varmasti kaikki muutkin. Valhetassu oli kadonnut ja se johtui varmasti hänen isästään Hohtokäpälästä. Tarinatassu oli helpottunut, että hänen perheensä ei ollut mukana vakavimmin loukkaantuneissa, mutta se ei sulkenut pois kuolleita.
”Oletko jo katsonut, ketkä kaikki ovat siirtyneet Tähtiklaaniin?” Heinätähti kysyi sitten ja nuo sanat saivat Tarinatassun hätkähtämään. Päällikkö vilkaisi oppilastaan lempeästi. ”Tarinatassu, voit etsiä perheesi. En halua, että kuulet vielä kuolonuhreja.”
”S-selvä”, Tarinatassu nyökkäsi silmiään räpäyttäen ja lähtin kulkeman pitkin leiriä. Oppilas pujotteli ruumiiden yli ja maassa surevien kissojen ohitse etsien perheenjäseniään. Etsijätassu juoksi Tarinatassua vastaan ja he kehräsivät iloisina.
”Tarinatassu!” Ukkostassu hihkaisi ja kipitti kierosilmäisen sisarensa luokse. Perässä tulivat Pilkkutassu ja Tihkutassu, joka näytti kovin eksyneeltä. Harmaa kolli vilkuili ympärilleen ja ei edes rohjennut tervehtiä Tarinatassua.
”Isäsi on tuolla, Tihkutassu”, Ukkostassu osoitti hännällään kojti Suurtasannetta, jonka juurella kyyhötti mustavalkoinen kissapariskunta ja kolme oppilasta. Harmaa kolli huokaisi helpottuneena ja asteli perheensä luokse silmät tuikkien.
”Missä emo on?” Tarinatassu kysyi ja vilkuili ympärilleen. Kauhukuvat alkoivat taas ilmestyä ja hän alkoi jo pelätä pahinta. Hän saattoi jo nähdä emonsa velton, jäykistyneen ruumiin…
”Olette kaikki kunnossa!” Täplätuulen ihanan tuttu ääni sai nelikon huokaisemaan yhteen ääneen. Heidän emonsa asteli pentujensa luokse hymyillen helpottuneena.
”Se Yönkajon lauma saa kyllä kärsiä!” Ukkostassu ärisi ja kynsi jäätynyttä maata kimpaantuneena.
”No, no”, Täplätuuli rauhoitteli. ”Sille tulee aikansa. Nyt klaanin on tärkeää levätä ja kerätä voimiaan seuraava koitosta varten. Olemme kärsineet jo tarpeeksi.”
”Oletko sinä kunnossa?” Tarinatassu kysyi emoltaan ja kalisti päätään. Täplätuulella oli muutama hämähäkinseitti selässä ja kyljissä, mutta muuten naaras näytti hyvinvoivalta. Täplätuulen häntäkin oli parantunut lähes kokonaan.
”Voin oikein hyvin, Tarinatassu”, Täplätuuli hymyili tuttua hymyään, sitä rauhoittavaa hymyä, joka kertoi, että kaikki oli hyvin. ”Teillä oli ainakin jännä ensimmäinen yö oppilaina, en olisi kyllä tällaista teille toivonut.”
”Me ollaan niin kokemattomia!” Etsijätassu myönsi ja katsoi emoaan suurin silmin. ”Onneksi teille kellekään ei käynyt pahasti.”
”Niinpä”, Pilkkutassu nyökkäsi. ”Minä autoin vähän Susitassua aikaisemmin, kun hän yritti rauhoitella Okakynttä.”
”Ai?” Tarinatassu katsahti veljeään kiinnostuneena. ”Miksi?”
”Kultahalla kuoli”, Täplätuuli naukaisi hiljaa ennen kuin Pilkkutassu ehti vastata. Etsijätassu hätkähti säikähtäneenä ja Tarinatassun silmät levisivät. Kultahallako kuollut? Voi ei! Ja hänellä oli vielä pentujakin!
”Voi kamala!” Ukkostassu luimisti korviaan ja vilkaisi ympärilleen, innostuen. ”Katsokaa, Heinätähti nousee Suurtasanteelle!”
”Tulkaa, emnnään kuuntelemaan!” Pilkkutassu hoputti ja pinkaisi juoksuun. Täplätuuli silitti hännällään Etsijätassun ja Tarinatassun päälakia ja johdatti molemmat Suurtasanteen juurelle. Tuttu ja turvallinen emo ja sisarukset rauhoittivat Tarinatssua.
”Tulkoon jokainen kissa kuulemaan!” Heinätähti kutsui käheästi. Hänen valkoinen turkkinsa oli sekainen ja muutama veriroiske oli vieläkin tarrautuneena hänen turkkiinsa.
Kissat laahustivat apeina ja uupuneina taistelusta Suurtasanteen lähelle kuulemaan päällikköään, jonka siniset silmät kipinöivät vihasta. Naaras onnistui kuitenkin rauhoittamaan äänensä.
”Jouduimme kavalan yllätyshyökkäyksen kohteeksi”, Heinätähti murahti käheästi ja selvitti kurkkuaan. ”Ja koimme vakavia tappioita Yönkajon lauman takia, sellaisia, joita emme olisi koskaan halunneet käyvän. Menetimme useita sotureita, klaaninvanhimpia ja oppilaita.”
Muutama vihainen sihahdus kuului uupuneiden kissojen joukosta, mutta se jäi siihen. Monet olivat niin lamaantuneita ja vihaisia, että eivät tienneet mitä tehdä. Eivät he voisi hyökätä, Yönkajon laumalla oli paljon enemmän kissoja kuin heillä oli!
”Menetimme Aamutassun, Tyrskytassun, Ruusutassun, Pellavatassun, Valkosiiven, Koivuruskan, Saarnihännän, Kultahallan, Ratamohännän, Pilvihännän, Saniaisturkin, Myrskysiiven ja Puoliviiksen sekä Hämypennun”, Heinätähti luetteli ja Tarinatassun valtasi järkytys. Niin paljon kuolonuhreja ja surevia kissoja. Ei näin voinut käydä! Tarinatassun hännänpää nyki ja häb mietti, miten Yönkajon lauma oli toiminut. Sitten hän muisti.
Ne taisteluliikkeet eivät olleet ,mitään erikoisia, mutta kissoja oli aina useampi. Ketään ei koskaan jätetty yksin. Klaanikissat olivat tpottuneet taistelemaan yksin ja auttamaan tarpeen tullen ,mutta koska Yönkajon laumalaisia oli niin paljon, he pystyivät hyökkäämään pareissa.
”Tarinatassu?” Etsijätassu kuiskasi. ”Onko kaikki hyvin? Näytät jotenkin vihaiselta?”
”Jo-joo”, Tarinatassu hätkähti ajatuksistaan. ”Suren vain.”
”Me kaikki suremme”, Täplätuuli nyökkäsi pennuilleen ja katsahti sitten Heinätähteä. ”Kuunnelkaa nyt.”
”Jonakin päivänä me häädämme sen lauman ja saamme taas pitää järven itsellämme”, Heinätähti julisti itsevarmasti. ”ME tarvitsemme vain suunnitelman ja jonakin päivänä lauma ajetaan pois ja saamme Tähtiklaanin meille suoman, ja meidän esi-isiemme meille lunastaman alueen takaisin klaanien täyteen haltuun!”
Myrskyklaanin kissat hurrasivat ja nyökkäilivät. He haluaisivat saada kotinsa takaisin. He haluaisivat kaikki kokea olevansa turvassa omassa kodissaan.
”Mutta nyt”, Heintähti jatkoi ja silmäili klaanilaisiaan. ”Jokainen lepää ja vakavasti loukkaantuneet varsinkin. Emme halua joutua toisen hyökkäyksen alle toipilaina. Ja se, joka uhmaa tätä käskyä, joutuu unohtamaan soturintehtävänsä kuun ajaksi. Susitassu kertoo teille jokaiselle teidän kuntonne ja sen mukaan te myös toimitte!”
Muutama närkästynyt naukaisu kuului, mutta jokainen hyväksyi päällikkönsä sanat. Täplätuuli vilkaisi Tarinatassua miettien, mutta ei sanonut mitään. Täplikäs oppilas oli kysymässä emoltaan, miksi hänellä oli ollut niin outo ilme, mutta hänen emonsa patisti sitten pentunsa mukisematta Susitassun puheille.

”Ah”, Susitassu nyökkäsi nähdessään Tarinatassun ja tämän perheen lähestyvän. ”Teillä kaikilla on onneksi kovin mitättömät vammat, joten voitte jatkaa ihan normaaliin tapaan. Kuitenkin rauhallisesti. Tulkaa jokainen huomenna uudestaan, vaihdetaan seitit.””Kiitos, Susitassu”, Täplätuuli nyökkäsi ja kääntyi sitten ympäri. Tarinatassu seurasi katseellaan emonsa menoa ja tämä suuntasi muiden luokse, joille oli todettu, että he saisivat jatkaa lähes normaalisti.
”Menevätköhän he metsästämään?” Pilkkutassu pohti ja nuolaisi huuliaan. ”Minulla on ainakin nälkä.”
”Eivät”, Valhetassun yllättävä puhe sai Ukkostassun sähähtämään varoittavasti, mutta vanhempi oppilas ei välittänyt harmaavalkoisesta naaraasta. ”He menevät kaivamaan hautapaikat.”
”Ai”, Pilkkutassu kuiskasi hiljaa ja katsoi, kuinka Täplätuuli neljän muun kanssa suuntasi ulos leiristä.
”Metsästyspartio lähtee heidän jälkeensä”, Valhetassu selitti.
”Mistä sinä sen tiedät?” Tarinatassu kysyi kiinnostuneena.
”He katselivat kuolleita kissoja ja puhuivat synkän näköisinä”, Valhetassu kertoi ja katsoi Tarinatassua suoraan silmiin. ”Timalisydän kerää tuolla noin metsästypartiota hakemaan paljon riistaa kaikille.”
Tarinatassu kääntyi sillä silmänräpäyksellä ympäri ja huomasi harmaan naaraan Suurtasanteen juurella. Hänen seurassaan oli Ilvestassu ja Kettutassu ja muitakin kissoja alkoi vakua hänen luokseen.
”Minäkin haluan auttaa saalistamaan!” Ukkostassu ilmoitti, mutta Etsijätassu pysäytti harmaan sisarensa.
”Sinä vain häiritsisit heitä. Ei kukaan meistä ostaa metsästää”, Etsijätassu naukaisi ja Ukkostassu huokaisten istui alas ja jäi katsomaan metsästyspartion lähtöä.
”Hei! Katsokaa! Tuulihäntä!” Tarinatassu hihkaisi nähdessään valkoisen, kauniin naaraan, heidän vanhemman sisarensa tulevan ulos parantajan pesästä. Hänen turkissaan oli muutama haava, mutta ei mitään vakavaa.
”Tuulihäntä! Hei!” Pilkkutassu huusi heidän isosiskonsa nimeä, joka kulmiaan kurtistaen kääntyi katsomaan oppilaita. Hän osoitti hännällään kohti yhtä puuta, jossa kimalsi jääpuikko.
”Mihin hän tuota tarvitsee?” Ukkostassu ihmetteli ja Tarinatassukin kiinnostui. Tuulihäntä loikkasi komeasti ja sai jääpuikon tipahtamaan. Se ei särkynyt, sillä valkea naaras sai sen kiinni tassuillaan.
”Hei, Tuulihäntä!” Tarinatassu jolkotti valkoisen naaraan luokse. ”Mihin sinä tuota tarvitset?”
Tuulihäntä osoitti parantajan pesää ja asteli sitten eteenpäin. Tarinatassu heilautti korviaan hämmentyneenä ja seurasi sitten sisartaan.
Pesässä oli monta kissaa, Tiikeritassu nukkui ja Lehmussydän makasi irvistellen sammalpedillään. Tuulihäntä asteli kollin luokse ja laski jääpuikon kollin selän päälle. Kollin ilme muuttui helpottuneeksi.
”Aivan”, Tarinatassu kehräsi. Tuulihäntä auttoi loukkaantuneita.
”Tarinatassu, voisitko hilata itsesi ulos?” Susitassun kireä ääni sai Tarinatassun kavahtamaan taaksepäin. Mustaläikällinen kolli tuijotti vihaisesti Tarinatassua ja irvisti varoittavasti. ”Täällä on jo ihan tarpeeksi kissoja nytkin ja sinä olet ihan kunnossa.”
”Aivan, anteeksi!” Tarinatassu naukaisi nopeasti ja pujahti sitten ulos Susitassun pesästä.
Heti pesästä ulos päästyään Tarinatassu kompastui kuolleen kissaan ruumiiseen ja lensi päistikkaa lumeen. Hän sylki lunta suustaan ja kompuroi pystyyn, vilkaisten takanaan retkottavan kissan ruumista. Hän perääntyi ja nyrpisti kauhuissaan nenäänsä.
Yönkajon laumalainen, jonka silmät olivat puhjenneet ja vatsa revitty auki. Kuka tällaista tekisi? Ei kai kukaan myrskyklaanilaisista tuollaiseen kykenisi? Tämä oli aivan liian radikaalia. Mutta kuka muukaan se voisi olla? Eiväthän Yönkajon laumailaiset omiaan tappaisi, ja vieläpä näin. Jääsielu asteli hieman kauempana ja tuijotti Tarinatassua ilmeettömästi. Se katse sai oppilaan värisemään. Luuliko naaras, että Tarinatassu olisi tämän tehnyt? Ei kai sentään.
”Tarinatassu!” Täplätuulen ääni helpotti ja täplikäs oppilas loikki emonsa luokse kauas kuolleestaa laumalaisesta. Emon lämmin turkki ja tarina kahdesta kissasta helpotti hänen oloaan. Miksi pitäisi tehdä tällaista raakuutta? Eikö voitaisi vain sopia ja elää rauhassa?

// Tarina sisältää väkivaltaa


Vesikauhu, luopio
Luku 8
- Now the beast has come to play
Vesikauhu ei ollut moneen kuuhun tehnyt yhtään mitään - tai ainakaan mitään muistamisen arvoista. Hän oli Valveunen tappamisen jälkeen jäänyt odottamaan Kirjokiitoa luokseen, mutta kun naarasta ei ollut näkynyt tai kuulunut, kolli oli lähtenyt vaeltamaan kauemmas klaaneista. Hän oli tiennyt klaanien olevan entistä varuillaan Valveunen kuoleman jälkeen, joten jääminen ei olisi onnistunut. Hän ei ollut kertonut lähdöstään Hopeatassulle tai Surmatassulle, vaan oli jättänyt nuo kaksi tuuliklaanilaista oppilasta kylmästi jälkeensä.
Ehkä lähdön syynä oli ollut myös se, ettei hän ollut halunnut ajatella Valveunta yhtään enempää.
Vesikauhu ei ollut varma kuinka kauan hän oli vaellellut muualla. Hän oli tavannut uusia kissoja, tappanut osan ja tutustunut osaan vain käyttääkseen heitä myöhemmin hyväkseen. Uudet maisemat olivat antaneet hänelle uusia haasteita, kuten myös uusia koiria, joiden kimppuun hyökätä. Hän oli tehnyt typeryyksiä ja ollut liian uhkarohkea: hänen lapansa kohdalla oli pitkä viilto ja niskassa pari lisää. Toisen takajalkansa hän oli onnistunut murtamaan, mutta muuan ystävällinen vanhus oli auttanut sen hoitamisessa. Palkinnoksi siitä Vesikauhu oli jättänyt tämän eloon, saalistanut pari hiirtäkin tälle ruuaksi.
Kolli oli kokenut ja nähnyt paljon ja palattuaan takaisin klaanien lähelle, hän tunsi vanhentuneen ja voimistuneen paljon enemmän kuin oli alunperin uskonut. Vesikauhu oli aivan ensimmäiseksi mennyt Jokiklaanin lähelle ja koettanut nähdä edes vilausta Kirjokiidosta, mutta naaras tuntui kadonnen koko järven alueelta. Vesikauhu oli hukuttanut pettymyksensä ja etsinyt tassuihinsa Surmatassun ja Hopeatassun nähdäkseen kuinka pitkälle kaksikko oli kerennyt hänen ollessaan poissa.
Heistä oli tullut sotureita. Hopeaviilto ja Surmakorento - nimet pukivat kaksikkoa hyvin, ja Vesikauhu tunsi jotain ylpeyden ja huvittuneisuuden sekoitusta.Hetken ajan hän oli toivonut ollensa järvellä siskosten koko oppilasmatkan ajan, nähnyt heidän kasvavan ja voimistuvan, kuullakseen heti heidän ensimmäisestä tapostaan, sekä oleilusta Synkässä metsässä. Siitä hän oli kuitenkin saanut idean. Hän ei tiennyt miten toteuttaisi sen tai onnistuisiko siinä edes, mutta oli päättänyt yrittää.
Vesikauhu oli päättänyt hankkia itselleen seuraajan. Ei oppilaan, vaan seuraajan. Nuoren kissan, joka tekisi niin kuin hän käskisi ja ottaisi lopulta hänen paikkansa. Hopeatassu ja Surmatassu olivat olleet vain kissoja, he seurasivat omaa polkuaan ja tekivät niin kuin itse haluaisivat, mutta tämä seuraaja kulkisi sitä tietä, jonka Vesikauhu itse hänelle määräisi.
Seuraaja.
Vesikauhu kehräsi itsekseen ja jatkoi matkaansa kohti Varjoklaanin reviiriä. Hän jolkutti kaksijalkojen viherlehtipaikan lävitse katsomatta juurikaan ympärilleen: kaksijalat eivät juuri tulleet alueelle lehtikadon aikana. Vesikauhu nyrpisti kuonoaan Varjoklaanin hajun tunkeutuessa hänen nenäänsä voimakkaina ja uhkaavina ja hän hidasti vauhtiaan, jottei pitäisi meteliä tai kiinnittäisi huomiota. Aluksi hänen oli vaikeaa erottaa yksittäisiä Varjoklaanin hajuja toisistaan, mutta lopulta ne alkoivat erkaantua ja selkenivät hänelle. Muutamat niistä olivat jopa tuttuja hänelle hänen klaaniajoistaan.
Sitä miten hän pääsisi leiriin tai edes tarpeeksi lähelle, hän ei ollut edes miettinyt. Vesikauhu uskoi idean tai tilaisuuden tulevan häntä vastaan jossakin vaiheessa matkaa, eikä hän siispä murehtinut sitä sen enempää. Aina jokin tilaisuus avautuisi hänen edessään.
Ja niin tapahtui nytkin, Kun Vesikauhu oli päässyt lähelle leiriä hajujen perusteella, hän alkoi kuulla meteliä edestäpäin. Kissoja naukui ja parkui, huudahduksia sateli hänen korviinsa ja veren haju voimistui päihdyttäväksi. Leirissä oli taistelu käynnissä. Kuka vastaan kuka, sitä Vesikauhu ei tiennyt, mutta hän ei välittänyt. Taistelu antaisi hänelle hänen tarvitsemansa harhautuksen.
Vesikauhu kiersi leirin reunaa pitkin, koettaen löytää paksusta karhunvatukkapensaikosta aukkoa, josta livahtaa sisälle. Lopulta sellainen löytyi aivan perältä, ja huuliaan lipoen Vesikauhu alkoi tunkemaan itseään pienestä aukosta lävitse ja kirosi piikkien upotessa hänen turkkiinsa. Hän pääsi leirin sisälle, ravisti roskat irti itsestään ja pysytteli yön suomissa varjoissa silmät kiiluen, kun hän tutki leirin tapahtumia.
Varjoklaani oli alakynnessä. Se oli selvää. Hyökkääjä ei ollut edes yksikään järven klaaneista, vaan alueelle tunkeutuneet muukalaiskissat. He kulkivat nimellä Yönkajon lauma, tai niin Hopeaviilto ja Surmakorento olivat Vesikauhulle kertoneet.
Luopio ei ollut välittänyt laumasta aiemmin lainkaan, mutta nyt hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Lauma taisteli eri tavalla kuin yksikään klaani.Heidän tyylinsä oli paljon karskimpi ja yhteisöllisempi kuin klaanien: yhden vastustajan kimpussa oli useampi laumalainen ja he etenivät rynnäkkömäisesti kissojen kimppuun. Varjoklaanilla ei ollut mahdollisuuttakaan.
Vesikauhu tuijotti taistelua hetken ajan ja suuntasi sitten kohti pentutarhaa. Se oli vartioimaton, luultavasti siksi että jokaista taisteluun kykenevää kissaa tarvittiin Yönkajon lauman kimppuun, ja Vesikauhu virnisti. Kaikki oli täydellistä. Nyt hänen tarvitsisi vain löytää tarpeeksi hyvä pentu itselleen.
Pentu ei saisi olla liian nuori, mutta ei liian vanhakaan. Vesikauhu ei halunnut huolehtia avuttomasta pennusta, eikä pennulla saisi olla jo omia vahvoja mielipiteitä klaaneista, tai ei ainakaan mitään hyviä sellaisia. Vesikauhun täytyisi pystyä vaikuttamaan pennun ajatuksiin, jotta voisi muovata tästä juuri sellaisen kuin haluaisi. Pentu ei saisi olla myöskään heikko tai pelokas.
Täydellisen pennun löytäminen oli kenties suurin Vesikauhun haaste.
Harmaa kolli sujahti pentutarhaan. Ensimmäiseksi hän näki pesän nurkkaan kyyristyneet neljä pentua, jotka tärisivät ja vinkuivat pelokkaina. Yksikään heistä ei vaikuttanut sopivalta Vesikauhulle ja kolli paljasti jo kyntensä ärsyyntyneenä. Hänen suunnitelmansa ei onnistuisi tuollaisilla kirpuilla!
Sitten joku takertui hänen kylkeensä sähisten ja ulvoen ja yritti upottaa kyntensä hänen lihaksiinsa. Vesikauhu heilautti hyökkääjän irti itsestään sähisten ja oli jo hyökkäämäsä tämän kimppuun, kun tajusi katsovansa pientä ruskearaidakasta pentua, jonka vihreät silmät salamiovat ja turkin jokainen karva sojotti pystyssä.
Leveä virne levisi Vesikauhun kasvoille. “Hyökkää.”
Pentu sähisi ja loikkasi uudelleen hetkeäkään epäröimättä. Vesikauhu ei väistänyt, vaan antoi pennun roikkua hetken selässään ennen kuin pudotti tämän alas ja painoi tassullaan vasten maata. Pentu yritti pyristellä irti, eikä pysähtynyt ennen kuin Vesikauhu alkoi puhua.
“Mikä on nimesi?”
Pentu sähähti vastauksensa. “Pimeyspentu! Ja minä voitan sinut, sinä yönkajon laumalainen!
Hän ei siis tiedä kuka olen, mutta nimi on täydellinen, Vesikauhu tuumi ja kallisti päätään. “Niinkö? Oletpa innokas.”
“Päästä irti!”
“Voit voittaa minut vain, jos tulet mukaani.”
Pimeyspentu räpytteli silmiään mietteliäänä. “Niinkö?”
“Niin. Miksi jäisit tänne odottamaan, kun voisit nähdä koko maailman nyt heti? Sitähän te pennut haluatte.”
Vesikauhu nosti tassuaan ja antoi Pimeyspennun kömpiä tassuilleen. Aluksi vaikutti siltä, että pentu juoksisi pois, kenties hakisi apua pentutarhaan, mutta kirjava naaras alkoikin heiluttaa häntäänsä innoissaan. “Sinä voit näyttää minulle, mitä leirin ulkopuolella on?”
“Kyllä. Jos vain tulet mukaani”, Vesikauhu vastasi. Hänen violetit silmänsä välähtivät. “Täällä klaanien keskellä et pääse ulos moneen kuuhun.”
“Selvä! Minä tulen mukaasi!” Pimeyspentu sanoi ja pyörähti muutaman kerran itsensä ympäri. “Entä muut pennut? Voivatko hekin tulla? Hiilipentu on todella mukava ja-”
“Ei”, Vesikauhu vastasi. “Vain sinä pääset mukaani.”
Pimeyspentu luimisti korviaan ja katseli hetken nurkassa täriseviä pentuja. Sitten hän kääntyi takaisin kohti luopiota. “Okei.”
Vesikauhu tönäisi Pimeyspentua tassullaan, jotta tämä lähtisi liikkelle, ja lähti pennun perään. Hän ei ollut varma oliko juuri tämä pentu se oikea hänen tarkoituksilleen, mutta ketään muuta ei ollut. Pimeyspennussa oli potentiaalia, vaikka hän olikin hieman liian pentumainen - mutta ehkä sen Vesikauhu saisi kasvatettua pois.
Kolli vilkaisi vielä kerran taakseen kohti muita pentuja ja pysäytti yhtäkkiä askeleensa. Ennen kuin Pimeyspentu ehti edes huomata mitään, Vesikauhu oli loikannut pesän toiseen reunaan ja tuijotti keltasilmäistä kollipentua suoraan silmiin.
Kollipentu tuijotti värähtämättä takaisin.
Pennussa oli jotain, mikä veit Vesikauhua puoleensa. Kenties se oli tämän vahva katse, suoristettu selkä tai pelkkä tyyni olemus kaiken sen kaaoksen keskellä. Oli mitä oli, Vesikauhu tiesi tarvitsevansa juuri tämän pennun.
“Tule mukaani. Teen sinusta jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä ollut”, Vesikauhu sanoi ja kumartui niin, että melkein koski pentua. Hän avasi suutaan niin, että terävät hampaat välähtivät näkyviin. “Teen sinusta voimakkaan. Voittamattoman.”
Pentu nousi tassuilleen sanomatta mitään, ja Vesikauhu otti sen myöntymisen merkkinä. Hän lähti jolkuttamaan ulos pesästä, eikä edes vilkaissut taaksensa varmistaakseen seurasiko tummanpuhuva pentu häntä lainkaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Pimeyspennun, kunnes näki tämän odottamassa karhunvatukkapensaikon aukon kohdalla häntä heiluen.
Vesikauhu harkitsi pennun jättämistä leiriin, mutta muutti äkkiä mielensä. Ehkä kaksi pentua oli parempi kuin yksi. He voisivat kamppailla toisiaan vastaan ja kilpailla. Opettaa toisiaan ja oppia toisiltaan. Siinä oli riskinsä, Vesikauhu tiesi sen, mutta sillä hetkellä hän näki vain mahdollisuuksia.
“Mennään”, Vesikauhu sanoi, patisti pennut pensaikon lävitse ja vilkaisi kerran taakseen kohti tappelevia kissoja, “minulla on jo seuraava idea mielessä.”
He etenivät hitaasti. Aluksi Vesikauhu laittoi pennut kävelemään itse, mutta tajutessaan kuinka hitaita he olivat - he jäivät tutkimaan jokaista pientäkin kiveä ja koloa, tassuttelivat pienillä käpälillään ties minne ja kompuroivat sitäkin enemmän - hän heilautti pennut selkäänsä ja käski heidän pitää kiinni.
Pennuista on niin paljon vaivaa, Vesikauhu ajatteli ärsyyntyneenä, kun vaelsi kohti järveä. Ehkä olen tehnyt suuren virheen.
Hän pysähtyi vasta kaksijalkojen viherlehtipaikalla ja heilautti pennut selästään. He kierivät pari kertaa maassa ennen kuin pääsivät jaloilleen. Pimeyspentu seisoi kaikilla neljällä tassullaan ja katseli uteliaana ympärilleen, kun taas musta pentu vain istui ja tuijotti Vesikauhua.
Vesikauhu asteli vielä nimettömänä pysyneen pennun eteen. “Mikä nimesi on, pentu?” Hän toivoi sen olevan samaa luokkaa kuin Pimeyspennun nimi - ja Varjoklaanin tuntien niin todennäköisesti olikin.
Pentu kallisti päätään. “Minä olen Jänöpentu.”
Vesikauhu räpäytti silmiään. “Anteeksi?”
“Minä olen Jänöpentu”, pentu toisti. Hänen päänsä kallistui nyt toiseen suuntaan.
Vesikauhu ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa. Kuka edes harkitsi pentunsa nimeämistä Jänöpennuksi? Millaista pelkoa voisi Jänöpentu muka herättää muissa? Pimeyspennun nimi oli täydellinen, Jänöpennun nimi… Vesikauhu pudisti päätään.
“Sinulle täytyy keksiä uusi nimi”, hän mumisi.
“Minä olen Jänöpentu”, Jänöpentu sanoi uudelleen suoristaen selkäänsä ja pörhistäen ylpeänä turkkiaan.
Vesikauhu pyöräytti silmiään ja kirosi mielessään. Hän ei antaisi Jänöpennun pitää nykyistä nimeään, ei todellakaan. Sillä ei pitkälle päästäisi. Jos nimeä ei huomioitu, pentu vaikutti täydelliseltä hänen tarkoituksiinsa.
Hän vei pennut syrjempään ja käski heidän pysytellä piilossa. Hetken ajan kaikki oli hyvin, sitten pennut alkoivat muuttua levottomiksi ja yrittivät saalistaa maassa olevaa risua ruuaksi. Vesikauhu huokaisi, ohjeisti jälleen pentuja olemaan hiljaa ja asettui alas järven rantaan istumaan. Pennut seurasivat häntä uteliaina, ja Pimeyspentu kysyi jotain siitä, mitä Vesikauhu oli tekemässä.
“Olkaa hiljaa”, Vesikauhu sähähti ja tuijotti vettä kärsivällisesti.
Kesti hetki ennen kuin hän näki tumman varjon pinnan alla, sitten hän läimäytti vettä tassullaan ja suomuinen kala lensi maalle. Kolli loikkasi sen perään ja tappoi sen. Pimeyspentu ja Jänöpentu tulivat uteliaina haistelemaan kuollutta kalaa.
“Syökää”, Vesikauhu naukaisi tylysti ja tönäisi kalaa lähemmäs pentukaksikkoa, “ja olkaa hiljaa.”
Ihme kyllä pennut tottelivat häntä - tai ehkä he olivat vain niin nälkäisiä, etteivät pystyneet keskittyä mihinkään muuhun kuin syömiseen. Joka tapauksessa Vesikauhu oli siitä kiitollinen. Kukaan ei saisi löytää heitä, ei ennen kuin hän antaisi siihen luvan. Jos hän epäonnistuisi siinä, mitä suunnitteli, eli jos hänet löydettäisiin liian aikaisin, kaikki menisi pilalle. Hän voisi jopa menettää henkensä.
Pennut eivät kuitenkaan pysyneet kauan hiljaa. Kala loppui, ja aika kulutti heidän kärsivällisyyttään.
“Kuka sinä olet?” Pimeyspentu kysyi ja rapsutti itseään korvansa takaa takatassullaan. “Siä et haise varjoklaanilaiselta.”
“Koska en ole klaanilainen”, Vesikauhu sihahti. “Olen Vesikauhu.”
“Vesikauhu?”
“Niin.”
“Oletko sinä Myrskyklaanista?”
Vesikauhu sylkäisi maahan. “Johan minä sanoin: en ole yhdestäkään klaanista.” Hän heilautti korviaan kuullessaan lähestyviä ääniä. “Hys! Pysykää nyt aivan hiljaa ja liikkumatta, jos haluatte selvitä hengissä!”
Pennut tottelivat häntä. He kurkistivat kivien takaa ja henkäisivät, kun suuri joukko kissoja lähti ylittämään kaksijalkojen viherlehtipaikkaa. Vesikauhu oli kyyristynyt pimeyteen, silmät välähtäen innosta. Lauma hänen edessään, Yönkajon lauma, oli paljon suurempi kuin hän oli luullut. Kenties vain puolet hänen eteensä avautuvista kissoista olivat olleet Varjoklaanin leirissä, joten missä olivat loput olleet? Jonkun toisen klaanin kimpussa, kuten Myrskyklaanin?
Yönkajon lauma oli paljon erikoisempi ja voimakkaampi kuin Vesikauhu olisi koskaan edes osannut kuvitella. Jos hän todella onnistuisi suunnitelmassaan ja saisi juuri sen, mitä halusikin, hän voisi todella onnistua Jokiklaanin - ehkä jopa kaikkien klaanien - kadottamisessa järveltä. Hän voisi kylpeä veressä, pinota ruumiit yhdeksi kasaksi ja upottaa kyntensä niin moneen turkkiin kuin vain halusi. Hän voisi tuhota kaikki, vaikka vain ja ainoastaan Jokiklaani oli hänen tähtäimessään.
Kesti kauan aikaa, kunnes viimeinenkin kissa oli kadonnut horistontin taa, ja vasta silloin Vesikauhu nousi tassuilleen. Hän venytteli (maassa makaaminen oli puuduttanut hänen jäsenensä) ja haukotteli, nosti molemmat pennut jälleen selkäänsä ja lähti jolkuttamaan Yönkajon lauman perään. Heitä oli helppo seurata, mikä ei ollut ihme: heitä oli paljon, eikä jälkien peittäminen onnistuisi tai edes ollut tarpeellista.
Oliko Vesikauhu menettänyt järkensä, sitä ei kukaan tiennyt. Hän seurasi epäröimättä lauman jälkiä ja hajuja Jokiklaanin reviirin läpi ja pois klaanien alueelta, eikä hidastanut edes silloin, kun tiesi olevansa syvällä lauman valtaamalla reviirillä. Kuka tahansa voisi yhtäkkiä hyökätä hänen kimppuunsa. Hänet voitaisiin piirittää minä hetkenä hyvänsä. Kymmenkunta kissoja voisi loikata kynnet esillä hänen päälleen aivan milloin vain, eikä hänellä olisi mahdollisuuttakaan selvitä siitä elossa.
Silti hän jatkoi matkaansa leuka ylhäällä ja häntä korkealla ilmassa.
Jotenkin hänen onnistui kävellä keskelle lauman leiriä.
Yönkajon lauma huomasi hänet heti, kun hän oli astunut leiriin. Lukuisat silmäparit kääntyivät häntä kohti, kynnet liukuivat näkyviin ja hampaat välähtivät kuun valossa, mutta yksikään ei hyökännyt. Vesikauhu ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaikka toivoikin, etteivät he hyökkäisi. Takanaan hän kuuli, kuinka kissoja liikkui: todennäköisesti sulkemaan hänen pakoreittinsä.
Olivatko Vesikauhun selässä roikkuvat avuttomat pennut syynä siihen, etteivät laumalaiset hyökänneet, vai eikö heillä vain ollut lupaa siihen? Vesikauhu ei ollut asiasta varma, mutta oli tyytyväinen yhtä kaikki. Siihen asti hänen suunnitelmansa oli edennyt täydellisesti.
Vaikein vaihe oli kuitenkin edessä.
Vesikauhu pysähtyi, kun uskoi olevansa leirin keskellä ja kaikkien paikalla olevien näkyvissä. Hän istahti maahan pudottaen Pimeyspennun ja Jänöpennun selästään. Hännällään kolli veti pennut vierelleen, jotteivät he lähtisi heti seikkailemaan pitkin leiriä ja pilaisivat kaiken.
“Kuka sinä olet ja kuinka julkeat tulla Yönkajon leiriin?”
Ääni kuului kissojen takaa. Sitten laumalaiset väistyivät ja esiin käveli lihaksikas, tummanruskea kolli, joka arvista päätellen oli ollut lukuisissa taisteluissa - ja voittanut. Hänen täytyi olla lauman johtaja, siitä ei ollut epäilystäkään.
Vesikauhu suoristi selkänsä, tuntien jokaisen katseen porautuvan häneen. Se sai pienen virneen leviävän kollin juovikkaille kasvoille. “Olen Vesikauhu.”
“Klaanikissa siis. Miksi klaanikissa on tänne tullut? Seurasitko meitä taistelun jälkeen kostaaksesi läheistesi kohtalot? Kuinka hurmaavaa”, johtajakissa sanoi naurahtaen. Hän antoi kyntensä ilmestyä esille. “Saat kuolla siihen paikkaan.”
Vesikauhu tunsi puistatuksen tärisyttävän hänen koko kehoaan ja hänen oli estettävä itseään antamasta ylen. Klaanikissa! Kuinka tuo ylimielinen kolli kehtasi kutsua häntä klaanikissaksi! “Minä en ole yhdestäkään klaanista. Älä kutsu minua tuolla halveksivalla termillä enää ikinä.”
Lauman johtaja - joka oli ollut jo valmis hyppäämään - pysähtyi ja rentoutti lihaksensa, kun uteliaisuus ja epäilys valtasivat hänen katseensa. “Mikä sinä sitten olet, jos et klaanikissa?”
“Luopio.”
“Ja mitä sinä teet täällä?”
“Kerroin sinulle jo oman nimeni. Eiköhän ole aika vastata siihen samalla tavalla?” Vesikauhu kallisti päätään.
Hetken ajan ruskea kolli oli aivan hiljaa, sitten hän naurahti kuivasti. “Olen Aartje, Yönkajon lauman johtaja. Ja nyt, Vesikauhu, sinun olisi syytä kertoa tulosi syy, jos henkesi merkitsee sinulle yhtään mitään.”
Vihdoin pääsemme asiaan, Vesikauhu ajatteli innoissaan ja lipaisi huuliaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun hänen viereltään kuului kimeä, ylpeyttä huokuva ääni.
“Minä olen Jänöpentu!”
Vesikauhu sähähti, läimäytti pentua tassullaan kynnet piilossa ja tunki häntänsä tämän suuhun. Kun hän kääntyi takaisin kohti Aartjetta, hän näki johtajan silmissä arvioivaa tarkkailua, mutta kolli ei sanonut mitään. Vesikauhu tiesi, että hänen täytyisi vaihtaa tumman pennun nimi mahdollisimman pian. “Tulin tänne ehdottamaan yhteistyötä minun ja sinun sekä laumasi välillä. Tiedän, että haluatte klaanit pois. Minä puolestani haluan tuhota yhden tietyn klaanin, siinä sivussa vaikka loputkin.”
Aartjen kiinnostus heräsi. Sen näki hänen sinisten silmien välähdyksestä, ja Vesikauhu myhäili mielessään. “Ja mitähän sinä, yksi ainoa kissa, voit meille muka tarjota? Mitä sinulla on, mitä yhdelläkään meistä ei ole?”
“Tietämystä klaaneista. Ja taitoja, paljon taitoja”, Vesikauhu kertoi. “Jos mietit, voinko todella hyökätä klaanien kimppuun ollessani kuitenkin sieltä kotoisin, tiedä se, että tapoin oman siskoni ollessani pieni. Tapoin parhaan ystäväni kahden klaanin edessä ja kidutin hänen siskoaan sitä ennen. Teurastin vanhempani ilman hetkenkään epäröintiä. Ja jos et usko taitoihini, voin kertoa sinulle hyökänneeni kymmenien koirien kimpppuun saaden ne vapisemaan ja juoksemaan häntä koipien välissä karkuun ja jos ne eivät lähteneet, tapoin ne. Olen matkannut kauas ja takaisin, nähnyt paljon ja oppinut sitäkin enemmän.” Kolli venytti etutassujaan rentoutuneena. “Te hyötyisitte minusta.”
“En voi luottaa vain sanoihisi. Näytä minulle mitä todella osaat”, Aartje sanoi ja heilautti häntäänsä. Se ei ollut kysymys, eikä ehdotus. Se oli käsky.
“Haluatko, että hyökkään sinua vastaan?”
“En.” Kolli näytti pohtivan jotakin. “Haluan nähdä enemmän kuin vain hyökkäämisen.”
“Tuo kuulostaa siltä kuin yllättäisit minua tappamaan jonkun alaisistasi”, Vesikauhu totesi.
“Tuo harmaa naaras noilla oransseilla silmillä. Olisiko hän sopiva?” Aartje osoitti hännällään sivussa istuvaa naarasta, joka oli katsellut tapahtumia uteliaana, mutta oli nyt kääntynyt epäuskoisena kohti johtajaansa.
Vesikauhu kohautti lapojaan ja loikkasi kynnet ojossa.
Hän oli naarasta isompi ja sai tämän kaadettua heti maahan, mutta naaraalla oli nopeat refleksit. Hän onnistui ketteryytensä avulla potkaisemaan Vesikauhua lähelle tämän kaulaa ja kiepautti itsensä tassuilleen heti kollin otteen heikentyessä hänen turkistaan. Vesikauhu yskäisi ja tunsi vihan kiehahtavan sisällään, saaden hänen silmänsä palamaan ja turkin pörhistymään.
Naaras tuijotti häntä valmiissa taisteluasennossa ja lähti hiljalleen kiertämään kollia. Vesikauhu antoi tämän tehdä haluamansa, eikä liikkunut suuntaan eikä toiseen, vaikka pitikin katseensa naaraassa alati kiinni. Sitten naaras loikkasi korkealle ilmaan häntä kohti, ja Vesikauhu sukelsi salamannopeasti virne kasvoillaan.
Hän potkaisi jaloillaan maata lähes heti, lensi päin naarasta ja otti tämän niskasta kiinni hampaillaan heti kun vain pystyi. He lensivät maahan. Vesikauhu tähtäsi kömpelösti tassuilleen ja pamautti naaraan selkä vasten maata painovoima apunaan, jotta tämä ei hetkeen pystyisi törmäyksen voiman takia liikkumaan. Siltikin harmaa kissa vaikeroiden koetti nousta jaloilleen.
Vesikauhu naurahti ja painoi tassullaan naaraan pään vasten maata. “Yritä nyt nousta.”
Ja niin naaras tekikin. Hän yritti vetää päätään vapaaksi, mutta Vesikauhu oli aavistanut sen ja asettanut tassunsa niin, että pystyi työntämään toiseen suuntaan kuin mihin naaras veti itseään. Jos tarve vaatisi, hän estäisi naarasta vielä asettumalla tämän päälle seisomaan.
“Tuolla tavalla vain irrotat oman pääsi.”
Naaras sähisi ja yritti hakea katseellaan Aartjetta. Vesikauhu riuhtaisi tämän pään toiseen suuntaan.
“Haluatko vapaaksi? Saamasi pitää.”
Vesikauhu asetti takatassunsa vasten naarasta, seisoen nyt tämän päällä, ja etutassuillaan kiinni pitäen veti takatassunsa pitkin naaraan vatsaa. Takajalkojen kynnet repivät turkkia ja avasivat ihon, kun taas etutassut työnsivät leukaa ja napsauttivat niskan poikki.
Naaras muuttui heti veltoksi.
Vesikauhu loikkasi pois ruumiin luota ja käveli takaisin pentujen luokse. Hän istahti maahan ja jäi tuijottamaan Aartjetta violeteilla silmillään sanomatta sanaakaan.
Aartjen suu oli kääntynyt virneeseen, ja jos Vesikauhu todella uskoi näkevänsä oikein, kollin silmissä oli innostusta. “Vaikuttavaa! Sinä todellakin olet erilainen kaikista klaanikissoista. Kenties voisit olla meille hyödyksi ja avuksi.” Hän kääntyi kohti vierellään istuvaa mustavalko-oranssia kollia, jonka silmät olivat auenneet suuriksi kuiksi ja leuka oli pudonnut alas. Vesikauhu näki järkytystä ja hykerteli. “Mitä tuumit, Nova? PItäisikö meidän antaa tämän kollin avustaa meitä klaanien valtaamisessa?”
Novaksi kutsuttu kolli nielaisi ja hengitti syvään sisään. “Olen samaa mieltä kanssasi. Hänestä voisi olla… hyötyä.”
Aartje nousi kaikille neljälle tassulleen ja heilautti häntäänsä korkealla ilmassa. “Tervetuloa, Vesikauhu! Odotan innolla tulevaa yhteistyötämme.”
Vesikauhu väläytti hampaitaan hyväntuulisena ja nousi itsekin tassuilleen. “Sitä samaa. Etsikää minut, kun tarvitsette minua mihin ikinä tahansa haluattekin - kunhan se jollain tavalla liittyy klaanien, ja sitä myötä Jokiklaanin, tuhoon.”
Luopio nosti Pimeyspennun ja Jänöpennun selkäänsä ja oli kääntymässä, kun Aartje alkoi vielä puhumaan.
“Mikä on pentujen tarina? Ovatko he sinun?”
Vesikauhu katsoi johtajaa hetken ilmeettömästi, sitten hymyillen. “En ole niin tyhmä, että nimeäisin pennun Jänöpennuksi. Sieppasin heidät Varjoklaanista, kun kävitte siellä vierailulla. Ja mikä tulee suunnitelmiini heitä kohden, no, sen näet sitten.”
“Selvä on. Katso, etteivät he tule yhteistyömme tielle.”
Vesikauhu oli jo kääntynyt selin ja Aartjeen huomaamatta pyöräytti silmiään. Ei hän aikonu antaa pentujen pilata yhtään mitään! Vaikka hänestä alkoikin tuntua, että pennuista olisi vain haittaa hänelle.
“Minä olen Jänöpentu!” musta pentu hihkaisi kohti Yönkajon laumaa siihen sävyyn kuin olisi juuri kertonut olevansa maailman valtias. Muutama naurahdus kuului jostain heidän takaansa.
Vesikauhu paljasti hampaansa ja olisi halunnut repiä pennun kappaleiksi. Sen sijaan hän käveli rauhallisesti pois leiristä ja pysähtyi vasta päästyään tarpeeksi kauas, jotta tiesi olevansa lauman reviirin ulkopuolella. Hän laski pennut maahan ja katsoi heitä yrmeänä. Pennut tuijottivat takaisin, Pimeyspentu silmät kiiluen ja Jänöpentu täysin tunteettomana.
“Sinun nimesi täytyy vaihtaa”, Vesikauhu sanoi Jänöpennulle ja kurotti päänsä aivan tämän kasvojen eteen. “Et ole enää Jänöpentu, onko selvä? Nimesi on nyt Kaaospentu.”
Kaaospentu, entinen Jänöpentu, räpäytti silmiään. Pimeyspentu heilautti häntäänsä.
“Nimesi on Kaaospentu. Olet Pimeyspennun kanssa tuleva olemaan seuraajani. Varmistan, että edes jompikumpi teistä tulee olemaan minuakin parempi, sillä jos minä onnistun, toisen teistä on astuttava tassunjälkiini ja täytettävä tehtäväni.”

Kimallepentu - Myrskyklaani
Ensimmäinen luku
Kimallepennun ensimmäisiä viikkoja...
Vihreät silmät loistivat kun auringonvalo säteili niiden läpi. Lehtisateen aika oli kylmä ja haastava, mutta se ei haitannut Kimallepentua, Myrskyklaanin nuorta pentua. Maa oli huurteinen ja kevyen lumen peitossa. Sitä ei ollut satanut paljoa, mutta sen verran, että se sai naaraan ihmettelemään valkoista maisemaa. Kaikki tuntui niin rauhalliselta.
Leirissä oli hiljaista, vaikka oli kuitenkin jo auringonhuippu. Pennun silmät tarkkailivat ympäriinsä. Klaaninvanhimmat olivat varmasti nukkumassa, sillä yleensä pesästä kuului kova puheensorina. Sotureiden pesästä taas tuli ja meni hiljalleen muutama kissa, mutta suurimmaksi osaksi sielläkään ei kamalasti liikettä ollut, suurin osa oli varmasti saalistamassa. Oppilaidenkaan pesässä ei tuntunut olevan ketään, olivatko he harjoittelemassa? Kimallepentu hyppi kiveltä toiselle ja kurkisti sisään karhunvatukoiden läpi. Joku kissa nukkui pesässä ja pilkullisen turkin perusteella se oli varmaan Roihutassu. Kimallepentu tiesi, ettei saanut, mutta ruskeanharmaa naaras ei voinut olla kysymättä: “Uhm, eikö sinun pitäisi olla harjoittelemassa?”
Naaras ei ollut varma kuuliko oppilas häntä, kunnes hänen vaaleanruskea turkkinsa värisi ja väsyneet vaaleanvihreät silmät tuijottivat häntä ärsyyntyneesti. Hetken ajan kumpikaan ei sanonut mitään.
“Anteeksi pentu, mutta olen harjoitellut eilen myöhään ja olen nukkumiseni ansainnut, joten VOISITKO kiltisti mennä pois?” kolli tiuskaisi ja vaikka hän ei sitä pahalla tarkoittanutkaan, Kimallepentu katsoi maahan ja pyysi anteeksi. Oppilas tuhahti ja mutisi jotain. Kimallepentu tunsi pienen syyllisyydenpistoksen ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin alas leirin aukiolle. Hänen matkansa ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä hän törmäsi johonkin pehmeään. Katsoessaan ylöspäin Kimallepentu näki ruskean raidallisen kissan, joka katsoi häneen ystävällisesti. Naaras tunnisti kissan Lehmussydämeksi.
“Hei Kimallepentu. Mitä teit oppilaiden pesässä? Onko Heinätähti tehnyt sinusta ´tassun´?” Lehmussydän kysyi ja naurahti loppua kohden. Kimallepentu piti ajatuksesta, vaikka ymmärsikin Lehmussydämen vitsailevan.
“Ei, ei hän tehnyt minusta oppilasta tai mitään muutakaan. Halusin vain nähdä miltä oppilaiden pesä näyttää ja herätin Roihutassun, koska luulin, että hän oli laiskottelemassa tähän aikaan..” hän kertoi ja katsoi sitten käpäliään. Tänään hän jostain syystä tuijotti valkoisia varpaitaan enemmän kuin oli muutaman elinpäivänsä aikana tehnyt. Lehmussydän näytti mietiskelevältä ja tutki selvästi katseellaan Kimallepennun mielentilaa.
“Sellaista sattuu. En usko, että Roihutassu pahastui kovinkaan pahasti. Taisit olla sinä joka otit siitä vähän itseesi”, Kolli tuumi ja hän oli kyllä oikeassa. Kimallepennun silmänurkasta valui pieni kyynel, mutta hän pyyhki sen nopeasti tassullaan pois. “Muista, että lepokin on tärkeää, varsinkin nuorille kissoille.” Kimallepentu nyökkäsi ja seurasi sitten Lehmussydäntä, joka viittoi hännällään Kimallepentua seuraamaan häntä.
Kaksikko laskeutui alas aukiolle, vaikka Kimallepentu kompastuikin viimeisellä askelmallaan ja tupsahti maahan kuono edellä. Tömähdys ei ollut paha onneksi, mutta Lehmussydän näytti kuitenkin hieman huolestuneelta.
“Ei kai sinuun sattunut?” Kimallepentu pudisti päätään ja nousi sitten ylös. Hän kiitti mielessään lunta siitä ettei hän ollut likaantunut. “Villivirne ei varmasti pitäisi jos sinulle kävisi jotain.”
Mainitsiko Lehmussydän juuri Villivirneen? Kimallepentu oli jo unohtanut että kollit olivat veljeksiä ja että Lehmussydän oli sukua hänelle. Villivirne ei ollut käynyt pentutarhassa niin usein, että naaras oli melkein unohtanut tämän olevan hänen isänsä… no ei ihan, mutta kyllä hänen poissaolonsa ihmetytti häntä jonkin verran. Hän ei varmaankaan uskaltaisi kysyä syytä Lehmussydämeltä.
“Kuunteletko minua?” Kimallepentu tunti pienen kopautuksen päässään. Lehmussydän ei näyttänyt onneksi vihaiselta.
“Mitä sinä sanoit?”
“Sitä, että… hei katso Villivirne!” Lehmussydän katsoi leirin sisään käynnille päin ja Kimallepentukin näki kuinka punaruskea raidallinen kolli astui sisään ja näkikin selvästi veljensä ja tyttärensä, mutta meni silti vain pudottamaan suussa olevansa oravan tuoresaaliskasaan. Niin pieni asia sai Kimallepennun tuntemaan yhtä aikaa ihmetystä, pettymystä, pelkoa, ahdistusta… hän ei pystynyt pysymään paikoillaan vaan juoksi, juoksi niin nopeasti kuin pääsi. Miksei Villivirne tullut tervehtimään häntä? Ehkä isä ei pitänyt hänestä. Ihan sama, ehkä häntä ei vain kiinnostanut, eihän monien muidenkaan pentujen isät käyneet pentutarhassa.
Samaten Kimallepentu huomasi juosseensa suoraan pentutarhan oviaukosta sisään. Hämärä sisätila oli kerännyt enemmän valoa, kuin mitä siellä aiemmin oli ollut ja sisällä näkyvät hahmot erottuivat helpommin.
“Kimallepentu!” kuului Olkipennun sihahdus. Kimallepentu käänsikin vihreät silmänsä sisarukseensa. Olkipentu katsoi häntä tyypillisellä ilmeellään, mitä oli vaikea selittää. Kimallepentu kuitenkin luotti sisarukseensa täysin ja kipitti hänen luokseen.
“Juoksitpa kovaa sisään!” kuului Vääräpennun ääni ja Kimallepentu kiinnitti huomionsa veljeensä, jonka silmät loistivat innostuksesta. Kimallepentu kehräsi, vaikka häntä painoi äskeinen maltin menettäminen. Lehmussydän varmaan nauroi hänelle ja no Villivirne, mistäpä hän tiesi, kun ei hän nähnyt tuota niin usein. Kimallepentu oli vain niin hämmentynyt ja ohitti sisaruksensa mennäkseen nukkumaan heidän yhteiseen petiin. Sammaleet näyttivät houkuttelevan lämpimiltä ja kotoisilta. Kukaan muu ei nukkuisi siinä heidän kanssaan. Ajatus oli hieman surullinenkin, tietäen, kuinka heidän emonsa Sammalrae oli kuollut, mutta Kimallepentu ei oikeastaan surrut asiaa. Samaa hän ei voinut sanoa sisaruksistaan. Hän käänsi katseensa taas Olkipentuun ja Vääräpentuun. Katsoessaan kumpaakin, hänen sisällään sykki lämpö hänen tietäessä, että he eivät hylkäisi häntä. He olivat samaa pentuetta, samaa verta. Hymy nousi hänen kasvoillensa ja hän näytti varmasti pentuetovereidensa mielestä seonneelta, mutta ei häntä kiinnostanut.

---
"Kimallepentu herää", kuului tuttu ääni hänen korvansa juuresta. Nuori kissa räpytteli silmiään.
"Häh?"
Hänen edessään istui Vääräpentu. Ruskea turkki oli pentumaisesti vähän pörröllä ja kultaiset silmät hehkuivat innosta.
"Kimallepentu mennään katsomaan klaanikokousta, Vääräpentu maukui ja osoitti hännällään oviaukon suuntaan. "Tule!"
Kimallepentu huokaisi ja alkoi sitten venytellä pitkästi. Häntä huvitti hänen veljensä innostuneisuus vaikka hän itse olisikin mielellään jäänyt lämpimään petiin nukkumaan. Ei hän kuitenkaan raaskinyt kieltäytyä vaan lähti perässä rauhallisesti tallustellen perään. Ulkona odotti myös Olkipentu, jonka häntä heilui uhkaavan nopeasti.
“Kimallepentu sinua saa aina odottaa”, Olkipentu naurahti ja pukkasi siskoaan lavalle. Kimallepentu katsoi häneen pahoittelevalla katseella. Kolmikko käveli (kipitti pentumaisesti) muiden kissojen taakse ja Kimallepentu kiinnitti katseensa isäänsä Villivirneeseen heti. Hän vilkaisi toisiin ja heilautti häntäänsä osoittaakseen menevänsä tämän luokse. Villivirne näytti ulkopuoliselle varmaan hieman poissaolevalta, mutta Kimallepentu yritti olla välittämättä. Hän vain näytti aina siltä, ei sille voinut mitään.
Päästyään Villivirneen luokse Kimallepentu hymyili pienesti ja katsoi ympärilleen. Osa kissoista hymyili hänelle ja osa supisi. Moni klaanissa tiesikin Kimallepennun ja hänen sisarustensa äidin kohtalosta. Sammalrae oli kuollut synnyttäessään heitä ja koko klaani oli surrut häntä. Kimallepentu ei kuitenkaan murehtinut liikoja. Hän ei ollut koskaan tavannut äitiään eikä tiennyt ikävöikö häntä.
Villivirne käänsi katseensa ja huomasi vihdoin Kimallepennun. Kollin silmät olivat lempeän oloiset ja hänen katseensa lämmitti Kimallepentua.
“Minne muut jäivät”, Villivirne kysyi ja katsoi kissojen yli. “He jäivät taaemmaksi varmaan”, Kimallepentu vastasi ja kaivoi kynsillään maata. Hän ei halunnut nyt miettiä Olkipentua tai Vääräpentua, vaikka välitti kummastakin kovasti..

Klaanikokous oli nopeasti ohi. Heinätähti laskeutui kokouskiveltä alas ja hänen vierellään Iltataival, klaanin varapäällikkö lähti mukaan selvästi puhuen päälliköllensä. Heinätähti nyökkäsi ja lähti sitten pentutarhaa kohti. Kissat alkoivat liikehtiä ja palata tekemään kesken jääneitä töitään. Iltataival asteli kohtia Kimallepentua ja Villivirnettä.
“Villivirne, tarvitsen sinut yhteen partioista tarkistamaan Tuuliklaanin rajaa. Hajumerkit pitää uusia ja on hyvä tarkistaa, että he ovat pysyneet omalla puolellaan rajaa nyt kun Taivasklaani on liittynyt seuraamme järvellä.
Kimallepentu katsoi molempia kolleja innostuneena. Rajapartio!
“Saanko minä tulla mukaan?” Kimallepentu naukaisi saadeen muutaman muukin kissan ympärillä katsomaan häneen. Yksi vanhempi soturi naurahti huvittuneella äänellä. Villivirne kuitenkin katsoi lempeällä katseella häneen.
“Voi Kimallepentu. Et ole vielä valmis menemään leirin ulkopuolelle ja rajojen tarkistaminen ei sovi pennuille.” Kimallepentu tunsi pettymyksen tunteen rinnassaan ja laski päänsä alaspäin pitäen katseensa maassa. Villivirne tuuppasi häntä ja jatkoi vielä: “Älä huoli, voin näyttää joitain muita alueita kunhan kasvat. Oppilaana pääset sitten kunnon partioihin,eikö niin?” Kimallepentu nyökkäsi ja katsoi sitten kun isä ja varapäällikkö lähtivät paikalta. Hän nielaisi äsken olleen pettymyksensä ja yritti hymyillä. Ei kukaan muukaan pentu pääsisi vielä partioimaan joten ei hän jäisi mistään paitsi. Ainakaan toivottavasti.
//Oon kirjoittanut tän aika kauan aika sitten, joten tapahtumat sijoittuu myös johonkin varhaisempaan aikaan? Plus en oo varma oonks julkaissu tätä, mutta Kimallepennulla ei taida olla yhtään kp joten varmaankaan en oo xD

Pilkkupentu - Myrskyklaani
Luku 3 -
Pilkkupentu hyppäsi sisarensa Etsijäpennun niskaan. Etsijäpentu ähkäisi äkillisestä painosta. “Sainpas sinut nujerrettua!” Pilkkupentu huudahti ja hypähti sitten Etsijäpennun vierelle. Etsijäpentu katsoi häntä pitkään merkitsevästi ja naurahti sitten ja tuuppasi Pilkkupennun maahan. Pilkkupentu kierähti maassa ja nousi sitten toiselta kyljeltään ylös seisomaan.
“Hyvä yritys”, Etsijäpentu kehräsi.
“Sain itseni takaisin ylös, joten se oli hyvä yritys sinulta!”
“Hmh” harmaa naaraspentu tuhahti ja lähti hölkkäämään poispäin. Pilkkupennun olisi tehnyt mieli tuupata hänet alas vielä kerran. Kollipentu otti pari juoksuaskelta ja hyppäsi. Hän ei valitettavasti päässyt suorittamaan loikkaansa loppuun asti, sillä hänet tuupattiin taas alas. “Etsijäpentu MITEN S… Tarinapentu?” Pilkkupentu huudahti ja katsoi sitten hölmistyneenä toista siskoaan. Tämän vieressä oli vielä yksi hänen sisarensa, eli Ukkospentu. Kaikki olivat siis koolla. Tai no eivät he alunperinkään olleet olleet kaukana toisistaan, mutta Pilkkupentu oli aiemmin keskittynyt vain Etsijäpennun kanssa leikkimiseen eikä ollut huomioinut muita sisaruksiaan.
“Se oli hieno kierrehyppy”, Ukkospentu kehui ja katsoi sitten valkoiseen Tarinapentuun, joka näytti siltä, kuin Pilkkupentu olisi juuri tehnyt upeimman tempun mitä oli ikinä nähty. “Pilkkupentu se oli niin hienon näköistä! Olisit voinut tuolla taktiikalla saada kiinni vaikka linnun… kotkan! Ja mieti kun taklaat jotakin kulkukissaa tuolla liikkeellä tai Tuuliklaanilaista! Aion olla näkemässä sen!” Pilkkupentu ei voinut olla tuntematta lämpöä Tarinapennun loistokasta mielikuvitusta kohtaan. Ja hän tiesi että tuo pystyisi keksimään vielä värikkäämpiäkin tarinoita ja se sai hänetkin innostumaan. Ei hän todellakaan muistanut minkälaisen liikkeen oli äsken tehnyt, mutta sen hetkisessä mielentilassaan hän todellakin näki mielessään kuinka Tarinapentu hyppäsi tönäisemään hänet alas, mutta hän olikin kierähtänyt tämän otteesta pois ja laskeutunut kaikille neljälle jalalle täydellisesti. Oikeastihan hänet oli vain vedetty alas, eikä Pilkkupentu ollut edes päässyt alas ilman kompurointia, mutta joskus sellaiset yksityiskohdat vain sattuvat unohtumaan.
Pentujen leikkiessä leirin sisäänkäynnistä tuli muutamia kissoja sisään. Metsästyspartio oli palannut. Pilkkupentu lähti juoksemaan vastaan, sillä hän halusi nähdä minkälaisia eläimiä . metsässä asusti ja hänellä ei vielä ollut mahdollisuutta mennä itse katsomaan. Häntä vastaan tuli harmaa Timalisydän oppilaansa Ilvestassun kanssa. Myös Sirppikynsi ja Valkomyrsky ja naaraan oppilas Tihkutassu olivat olleet partiossa mukana. Heillä oli suussaan niin paljon saalista, että Pilkkupentu ei osannut edes sanoa mitä kaikkea heillä oli. Ainakin Ilvestassun suussa oleva pienempi riista näytti hiireltä, mutta siihen hänen tietämys jäikin… Tihkutassulla oli jotenkin erityisen paljon saalista. Pilkkupentua hieman jännitti katsoa kollin menoa eikä huoli ollut turha, sillä pian oppilas pudotti toisen kantamuksensa maahan. Tihkutassun häntä alkoi heilua hitaasti puolelta toiselle ja Pilkkupentu arveli, että hän oli hieman ärsyyntyneen oloinen. Hän loikki varovaisesti vanhemman kissan eteen.
“Voin kantaa sen”, tummanharmaa pentu naukaisi ja nappasi pienen harmaan linnun suuhunsa ja alkoi raahata sitä kohti tuoresaaliskasaa. Vanhemmat kissat laskivat saaliinsa kasaan ja Pilkkupentu yritti myös, mutta ei saanut nostettua lintua tarpeeksi korkealle. Tihkutassu tuli oman saalinsa laitettuaan auttamaan pentua. Oppilas otti linnusta tukevan otteen ja asetteli sen hyvin. Sitten hän katsoi lempeästi Pilkkupentua. “Kiitokseksi avusta äsken.” oppilas sanoi. Pilkkupentu tunsi lämpimän tunteen kasvavan sisällään, kun oli päässyt auttamaan toista kissaa. Hän jäi katsomaan vielä Tihkutassua haltioissaan. Harmaanvärinen kolli katsoi nuorempaa kissaa takaisin kysyvästi. “Olisitko halunnut jotain vielä Pilkkupentu?” Kysymys hätkähdytti Pilkkupentua hieman, mutta hän ei tiennyt mitä vastata. “Haluatko nähdä jotain saalistusliikkeitä?” “Joo!”
Tihkutassu johdatti Pilkkupennun syrjempään. Pentu hyppi innokkaasti eikä malttanut ottaa rauhallista askelta. Tihkutassu oli kuitenkin kärsivällinen ja laski häntänsä Pilkkupennun selälle merkiksi rauhoittua. Harmaa nuori kissa seisahtui siihen ja vaikka hän olikin vieläkin täynnä energiaa, teki hän kaikkensa ettei päästäisi sitä ryöppynä ulos.
Tihkutassu näytti Pilkkupennulle hassun näköisen saalistusasennon. Pentu yritti matkia oppilasta. Ensin kumaraan ja jalkojen koukistus. Pitää osata hiipiä ääniä tuottamatta, ettei saalistettava tunne maan tärinää. Se tuntui silti niin vaikealta! Pilkkupentu ei ymmärtänyt miten hänen pitäisi muka hallita itsensä niin hyvin. Oppilaan asento oli paljon parempi, eikä sillä ollut vaikeuksia pitää itseään tasapainossa. Pilkkupennun oli vaikea uskoa että hän tulisi ikinä kykenemään läheskään samaan. Tihkutassun ilmettä oli vaikea tulkita, mutta hän ei vaikuttanut ainakaan ärsyyntyneen nuoremman osaamattomuudesta. Pilkkupentu yritti parantaa asentoaan mutta ei onnistunut.
”Se näytti jo paljon paremmalta mitä aiemmin”, Tihkutassu lohdutti. Tummanharmaan kollin siniset silmät olivat myötätuntoiset. Pilkkupentu nyökkäsi, mutta oli jo väsynyt harjoittelusta. Hän oli ehtinyt tehdä jo niin paljon sinä päivänä! ”Kiitos Tihkutassu!” Hän kiitti ja lähti sitten kipittämään taas pentutarhan edustalle. Hän ei ollut nähnyt sisaruksiaan hetkeen eikä kukaan heistä ollut ainakaan pesän ulkopuolella. Pentu meinasi lähteä etsimään heitä, mutta sitten hän tunsi emonsa Täplätuulen tuoksun ja näki hänet ja olikin jo juoksemassa häntä kohti. Hän painoi päänsä emonsa turkkiin ja hengitti sisään ihanaa turvallista hajua. Täpläturkki nuoli Pilkkupentua rauhallisin vedoin. Harmaalla pennulla oli niin rakastettu olo eikä hän halunnut sen loppuvan koskaan. Hän ei edes tiennyt kuinka onnekas oli, ei edes vaikka kääntäessään päätänsä näki kolme muuta pentua; Kimallepennun, Vääräpennun ja Olkipennun. Pilkkupennulla ei ollut aavistustakaan, ettei heillä ollut emoa, tai että maailmassa oli niin monia kissoja ilman vanhempia tai ylipäätään, että maailma osasi olla myös julma paikka. Sillä hetkellä sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä hän oli vielä nuori ja viaton eikä hän tajunnut vielä oikeasti siitä, mistä elämässä oli kyse
//Vähän naiivi pentutarina, mutta toisaalta ehkä hyvä näin, kun ei ole päässyt täysin perille mitä on tapahtunut kun en ole kirjoittanut

luku 5.

Kolli makasi oppilaiden pesässä paikallaan. Valkea kolli pohti tapaamistaan Olkipennun kanssa. Ilvestassu näki Olkipennussa potentiaalia melkein mihin vain. Hän oppi nopeasti, kuunteli ohjeita, teki parhaansa ja oli kaiken lisäksi innokas. Ilvestassu hymähti. Hän mietti, että minkälainen itse sitten olisi soturina. Ilvestassu oli sitä mieltä, että oli oppilaana yritteliäs. Kettutassun takia hän toki joutui kärsiä monista rangaistuksista, sillä Kettutassu oli niin vilkas. Tänään, hänen mestarinsa TImalisydän veisi heidät metsälle ja sen jälkeen harjoittelemaan erilaisia taisteluliikkeitä. Ilvestassu odotti sitä eniten, koska taisteluharjoitukset olivat menneet ohitse rangaistuksen takia.
“Mitä sä vielä haaveilet?” Kettutassu kysyi Ilvestassulta ja tökkäsi häntä tassullaan. Ilvestassu kohautti olkiaan ja nousi ylös.
“Mennään ennen kuin harjoitukset perutaan”, Ilvestassu järkeili veljelleen ja Kettutassukin lopulta nousi ylös. He poistuivat pesän lämmöstä harmaaseen aamuun. Luvassa olisi sadetta. Oppilaat lähtivät kulkemaan Tuiskumarjan ja Timalisydämen perässä.
Ensimmäiseksi he menivät aukiolle harjoittelemaan erilaisia taisteluliikkeitä. Kettutassu ja Ilvestassu istuivat aukion laidalle, kun taas heidän mestarinsa seisoivat aukion keskellä. Tuiskumarja ja Timalisydän vilkaisivat toisiaan.
"Tänään me opetamme teille puolustusta. Se on yksi tärkeimmistä taidoista, sillä kaikki ei ole aina pelkkää hyökkäystä", Tuiskumarja aloitti. "Tehdään näin. Timalisydän hyökkää minua kohti ja minä puolustaudun, tehkää sitten perässä", hän selitti loppuun. Timalisydän tarkkaili hetken Tuiskumarjaa, kunnes loikkasi. Tuiskumarja väisti tuon nousemalla takajaloilleen ja samalla huitaisi etukäpäläänsä osuen Timalisydämen kylkeen.
"Ymmärsittekö?" Oppilaat nyökkäsivät. Timalisydän heilautti häntäänsä. Ilvestassy ja Kettutassu valmistautivat kierrellen toisiaan.
"Aloittakaa."
Kun käsky kävi, Kettutassu loikkasi Ilvestassua kohti. Valkea kolli nousi pystyyn ja huitaisi etutassullaan Kettutassun jalkaa. Tästä Kettutassu kääntyi ympäri, yrittäen vetää Ilvestassun takajalat alta, mutta Ilvestassu sai säilytettyä tasapainonsa häntänsä avulla ja kääntyi ympäri.. Kettutassu puuskahti ja läimäytti tassullaan kevyesti Ilvestassun naamaa, joten valkoisen kollin oli pakko perääntyä. Mestarit nyökkäsivät.
He olivat jatkaneet puolustusta jonkin verran, kunnes Timalisydän keskeytti.
"Nyt riittää. Lähdetään metsästämään", hän sanoi ja muut nyökkäsivät. "Ilvestassu, mene sinä tuonne", Timalisydän sanoi osoittaen pusikkoa. "Kettutassu voi mennä vastakkaiseen suuntaan." Ilvestassu nyökkäsi ja lähti sinne, minne hänen mestarinsa oli käskenyt.
Ilvestassu hiipi. Hänen edessään oli erittäin lihava orava. Kollin valkea turkki erottui hyvin, mutta hän oli saniaisten seassa, jotka peittivät suurimmaksi osaksi hänet. Ilvestassu ampaisi oravan perään. Orava lähti paniikissa karkuun ja yritti kiivetä puuhun. Valkea kolli seurasi tarkasti perässä puuhun. Ilvestassu veti itseään puunrunkoa ylöspäin, lopulta loikaten oksalle. Kolli sai oravan kiinni ja tappoi sen nopealla puraisulla. Tuoressaaliin haju sai Ilvestassulle veden kielelle. Ilvestassu loikkasi rungon avulla alas ja peitti saaliin. Hän hakisi sen myöhemmin. Ilvestassu haisteli ilman tuoksuja, saaden vainun myyrästä. Ilvestassu lähti hiljaa etsimään sitä, saapuen jyrsijän pesäkololle. Kolli koppasi tassunsa koloon ja veti myyrän ulos ja tappaen sen nopeasti. Kolli nosti sen ja jäniksen suuhunsa. Kettutassu tuli hänen luokseen suussaan metsäjänis ja lintu. Heidän mestarinsa olivat saanees myös jotakin. Ilvestassu kiitti Tähtiklaania, sillä tämä metsästysreissu oli mennyt hyvin.
"Palataan leiriin", Timalisydän sanoi. Myrskyklaanin kissat lähtivät sitten kohti kotia.
Leiriin päästessään hän vei saaliinsa tuoresaaliskasaan ja meni sitten oppilaiden pesän edustalle lysähtäen maahan makaamaan. Hän oli uupunut harjoituksista ja metsästyksestä. Ilvestassu meinasi sulkea silmänsä, mutta räväytti ne auki.
“Ainiin! Lupasin opettaa Vääräpennulle ja Olkipennulle muutaman taisteluliikkeen!” Ilvestassu sanoi vieressään istuvalle Kettutassulle ja kiirehti pentutarhaan etsimään kyseisiä pentuja.
"Olkipentu? Vääräpentu?" Ilvestassu huhuili pistäessään pään pentutarhan suuaukosta. Kyseiset kissat nostivat päätään.
"Sinä muistit", Olkipentu sanoi räpäyttäen silmiään. Ilvestassu kohautti olkiaan.
"En voisi unohtaa", kolli sanoi ja viittasi hännällään heitä tulemaan mukaan.
"Haittaako jos Kimallepentu tulee mukaan?" Ruskea kolli Vääräpentu kysyi. Ilvestassu pudisti päätään.
"Hän voi tulla mukaan", kolli sanoi mennessään leirin aukealle alueelle, missä oli eniten tilaa.
"Noniin. Osaatteko vaania? Se on kaikista asioista perusjuttuja. Tarvitsette sitä taistelussa kuin metsästämisessäkin", Ilvestassu kysyi. Kimallepennun silmät loistivat.
"Minä osaan!" Vääräpentu tokaisi ja loikkasi maahan. Ilvestassu ei voinut kuin hymyillä.
"Nosta häntäsi, se laahaa maata", Ilvestassu opasti. "Lisäksi pidä itsesi suorana." Vääräpentu koitti korjata asentoaan ja oppilas nyökkäsi. "Oikein hyvä."
"Minä voin yrittää", Olkipentu sanoi. Hän meni samalaiseen asentoon, kuitenkin muistaen pitää itsensä suorassa ja hännän tarpeeksi korkealla. Ilvestassu heilautti korviaan.
"Entä sinä Kimallepentu?" Naaras räpäytti silmiään mennen vaanimisasentoon. "Tuo on tosi hyvä!" Ilvestassu rohkaisi. "Olette kaikki hyviä." Pennut vilkaisivat Ilvestassua.
"Voitko opettaa meitä oikein taistelemaan?" Vääräpentu intoili. Ilvestassu naurahti.
"Opitte myöhemmin mestarienne kanssa."
"Ilvestassu!" Susitassu huusi parantajanpesän ulkopuolelta. Ilvestassu katsoi häntä kysyvästi. "Voisitko käydä hakemassa vähän kasveja joita tarvitsen? Ota Kettutassu mukaasi", hänen veljensä kertoi. Ilvestassu nyökkäsi.
"Sori pennut, jatketaan ensikerralla", Ilvestassu sanoi irvistäen. Pennut mutisivat itsekseen, mutta kuitenkin tottelivat ja he menivät kohti pentutarhaa. Ilvestassu meni Susitassun luokse. "Mitä yrttejä tarvitset?"
"Tarvitaen kehäkukkaa ja hierakkaa", Susitassu sanoi Kettutassun tulessa paikalle. Ilvestassu nyökkäsi ja he lähtivät ulos leiristä.
Metsässä Ilvestassu muisteli, että minkälaisia yrttejä ne olivat. Kolli katseli ympäriinsä, mutta ei erottanut lainkaan kasveja.
"Hölmö. Ne ovat täällä", Susitassu sanoi ja Kettutassu ja Ilvestassu loikkivat hänen luokseen. Kettutassu ja Ilvestassu keräsivät niin paljon yrttejä, kuin Susitassu käski. He jättivät osan yrteistä kasvamaan maahan. "Nyt vielä kehäkukkaa, mutta sitä kasvaa lähempänä järveä", Susitassu sanoi ja he lähtivät kohti järveä. Järvelle saapuessaan Ilvestassu löysi heti keltaisen kasvin ja alkoi keräämään. Kolli keräsi taas tietyn määrän ja lähtivät kohti kotia.
Leiriin päästessään, Ilvestassu oli juuri saanut vietyä yrtit Susitassun pesään. Hän asteli ulos sieltä, kun näki Tyrskytassun. Tyrskytassu oli tullut takaisin.
"Missä olit?"
"Mitä tapahtui?"
Erilaisia kuiskauksia ja huutoja kuului ympäri leiriä. Huudot vaiennettiin ja Tyrskytassu selitti Yönkajon laumasta. Ilvestassu luimi.
Mokomat omijat, kolli ajatteli. Mutta onneksi hänen kaikki klaanitoverinsa olivat nyt turvassa ja se oli tärkeintä

Taivaspentu - Myrskyklaani

luku 2.
Unconditional love is know as affection without any limitations, or love without conditions.
”En halua vastausta tai sinun käsitystäsi minusta. Haluan kuulla enemmän teistä ja teidän käsityksestänne teidän tarkoituksestanne. Mikä on sinun tehtäväsi?” Toivo kysyi.
Rakkaus pysähtyi hetkeksi. Niin, mikä se oli? Mikä oli hänen tehtävänsä aiemmin, nyt ja tulevaisuudessa?
Rakkaus pohti asiaa päivän.
Jos toisenkin.
Kunnes hän ymmärsi, että hänen tehtävänään oli olla itse rakkaus - eikä hänen omat tunteensa saaneet tulla esteeksi. Se mursi naaraan sydämen. Hänellä oli kaikista suurin kielletty rakkaus.
****
Taivaspentu näki unta tutusta ja turvallisesta tummanharmaasta ja raidallisesta kollista. Keltaiset silmät porautuivat naaraan omiin sinisiin silmiin. Unessa Taivaspentu yritti korjata jotakin, jotakin erittäin rikkinäistä sielua, mutta ei tiennyt pystyisikö siihen. Pystyisikö hän siltikään, vaikka rakkaus oli suurempaa kuin mikään.
Herätessään Taivaspentu venytteli pitkään ja haukotteli. Jääpentu ja Kastepentu nukkuivat sikeästi naaraan vieressä. Taivaspentu hiippaili ulos ja istui raikkaaseen säähän. Taivaspentu sulki silmänsä ja hengitti syvään tuoksuja. Leirissä haisi vasta kannettu tuoresaalis, aamupartion mukana tullut metsän hajut. Taivaspentu avasi vaaleansiniset silmänsä. Päivä oli kuin uusi. Aurinko paistoi kirkkaasti jo aamusta, valaisten pentutarhan oviaukon. Taivaspentu oli varma, että hajut olivat tuttuja jo ennestään. Kaikki Susitassun yrtit, klaanin muut hajut, kaikki. Hän ei ymmärtänyt miksi, mutta ei jaksanut välittää, sillä ehkä muut kokivat samaa?
***
Rakkaus oli surullinen.
Hän tiesi, että pian he lähtisivät. Punaturkkinen naaras oli käynyt hyvästelemässä rakkaansa ja yhden aivan erityisen kollin. He olivat puhuneet pitkään. Rakkaus käveli Uskon ja Toivon luo, jotka odottivat häntä.
“Haluatko puhua?” Toivo kysyi Rakkaudelta.
“En tiedä auttaako se”, Rakkaus sanoi. Toivo ja Usko vilkaisivat toisiaan ja katsoivat uudestaan punaista naarasta. Rakkaus huokaisi. Hän alkoi kertomaan heille kaiken eräästä kollista.
***
Kun Jääpentu ja Kastepentu painivat kilpaa toistensa kanssa, Taivaspentu oli varma, että oli kokenut tämän aikaisemmin. Siinä ei ollut Jääpentua ja Kastepentua, vaikka kuitenkin he olivat siinä. Taivaspentu oli hämillään.
“Mikset mene mukaan leikkimään?” Kolibri kysyi pennultaan. Taivaspentu katsoi emoaan.
“Ei huvita”, Taivaspentu sanoi ja hymyili. Kolibri hymyili takaisin.
***
Rakkautta huimasi. Hän päätti, että pistäisi siihen maaten. Naaras vaipui horrokseen, alkaen häivytä. Rakkauden aika oli tullut ja hänen oli mentävä Tähtiklaaniin. Äänet suhisivat hänen ympärillään muodostaen lauseita.
"On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.” Rakkaus ei ymmärtänyt, mitä ennustus tarkoitti. Mutta se selviäisi hänelle myöhemmin.
***
Taivaspentu loikoili Tulikukan vierellä.
“Onko soturina rankkaa?” Taivaspentu kysyi kääntyen selälleen ja katsoen isäänsä. Tulikukka nauroi.
“Eipä oikeastaan, sillä on kunnia palvella klaaniaan. Asia riippuu vain siitä, että väsyttääkö vai ei”, Tulikukka sanoi kehräten.
“Täältä tulee Myrskyklaanin suurin soturi!” Kastepentu kiljaisi hypätessään Tulikukan niskaan. Tulikukka luisui maahan makaamaan.
“Voi ei minut on selätetty!” Tulikukka nauroi. Jääpentu katseli heitä hymyillen. He olivat tiivis perhe.
***
Kun Rakkaus ei ollut vielä Tähtiklaanissa, hän oli ollut tavallinen kissa. Rakkaus oli ollut luonteeltaakin erilainen. Hän ei oikeastaan itse osaa sanoa sitä, että on muuttunut, sillä he muuttivat toisiaan parempaan suuntaan Uskon ja Toivon kanssa.
Rakkaus hiipi pitkin maata niin, että mahakarvat hipoivat maata. Naaras oli saalistamassa parhaan kaverinsa Tuulen kanssa. Heidän edessään, istui erittäin pullea lintu. Rakkaus katsoi vieressään olevaa mustavalkoista kollia, joka hiipi samalla tavalla. Sitten kuului raksahdus ja lintu lensi paniikinomaisesti pois. Rakkaus lähti loikkimaan linnun perään, mutta ei ihan kerennyt saamaan sitä kiinni. Kissat alkoivat sitten etsimään äänenlähdettä.
“Ha-jaaaa!” Kuului huuto ja heitä kohti pensaikosta loikkasi musta naaras. Tuuli ja Rakkaus väisti naaraan väijytyksen.
“Hiljaisuus senkin ääliö!” Rakkaus sanoi nyrpeänä. “Menetimme päivän mahtavimman saaliin takiasi!” Tuuli vain luimisteli vieressä ja Hiljaisuus avasi suunsa.
“Rakkaus, ei sinun tarvitse olla niin vaka-”
“Mieti sitä kun menet nukkumaan ja olet syönyt laihan ja pienen hiiren”, punaturkkinen naaras kohautti olkiaan. Tuuli vain pudisteli päätään, sillä hän yritti aina pitää Hiljaisuuden aisoissa, sillä Rakkaus oli vaikealuonteinen kissa.
***
Taivaspentu loikki pitkin leiriä sammaltukon perässä. Heidän isänsä tuli perässä ja pukkasi sammalpallolle vauhtia, joten oranssiturkkinen naaras sai aina vaan jahdata sitä, saamatta kuitenkaan kiinni. Lopulta Taivaspentu pysähtyi läähäten.
“Isä! En saa sitä ikinä kiinni!” Pentu puuskahti. Tulikukka vain hymyili.
“Jatka vain, niin saat sen vielä joskus kiinni. Soturi ei ikinä luovuta ja se on soturin ja klaanien vahvuus”, kolli selitti. Taivaspentu räpäytti silmiään. Ehkä hän vielä oppisi.

***
Kun Rakkaus häipyi uudestaan, tällä kertaa pieneen pentuun Myrskyklaaniin, hän kuuli viimeisenä saman asian kuin aikaisemmin.
"On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.”
Tällä kertaa Rakkaus tiesi, mikä oli hänen tehtävänsä.
***
Taivaspentu oli tyytyväinen elämäänsä. Hänen perheensä oli lähellä. Klaani huolehti kaikista. Heidän isänsä Tulikukka kävi usein katsomassa heitä, sekä kaikki olivat nukkuneet hyvin. Pentutarha oli lämmin, sillä siellä oli kovin täyttä. Oranssi naaras piti siitä, sillä se toi uinuvan tunteen. Taivaspentu alkoi nukkumaan sisariensa vieressä hymyssä suin, sillä kaikki oli hyvin.
//tää tarina perustu nyt vähän enemmän tb kuin nykyhetkeen xd

Supitassu - Jokiklaani

luku 8.
My home is where you are.
Supitassu itki sekavin tuntein Novan perään. Hän ei tiennyt mitä ajatella, sillä Nova oli jo lähtenyt. Naaraan kyyneleet valuivat pitkin poskia, lopulta tipahtaen alas maahan. Kaikkea hyvää oli käynyt, mutta aivan liian myöhään. Supitassua sattui. Naaras painoi päänsä alas sulkien silmänsä.
"Niin kuin minun sydämeni sinulle Nova", Supitassu kuiskasi tuuleen. Harmaa naaras aloitti kokoamaan itseään, sillä Supitassun pitäisi palata leiriin. Hänen pitäisi jaksaa vielä loppuun asti.
Supitassu asteli apeana leiriin. Muut nostivat päätään ja alkoivat puhumaan nähdessään harmaan naaraan.
"Supitassu!"
"Onko se Supitassu?"
Supitassu asteli keskelle leiriä ja nuupahti maahan. Hän ei jaksanut enään, eikä hän jaksanut enään ilman Novaa. Supitassu tiesi, että hän ei olisi ikinä selvinnyt Yönkajon laumasta ilman Novaa, ja sitä Supitassu suri. Hän suri Novaa, sillä Supitassu uskoi, ettei tulisi koskaan enää näkemään häntä. Yötähti asteli oppilaan luokse.
"Meillä on paljon puhuttavaa", Supitassu aloitti nostaen katseensa kohti päällikköään. "Tästä pitäisi puhua seuraavassa kokoontumisessa", harmaa naaras sanoi nousten istumaan ja suki turkkinsa sileäksi. "Yönkajon lauma vei minut heidän leiriinsä vangiksi. Siellä oli myös toinen oppilas Myrskyklaanista. En ole varma mitä lauman johtaja ajoi tällä idealla takaa, mutta se ei tarkoita mitään hyvää", Supitassu puhui kuuluvalla äänellä. "Yönkajon lauma on valmis tekemään ihan mitä vain saadakseen paikan, ellei siellä vaihdu johtaja. Kaikki eivät ole samanlaisia", Supitassu sanoi ääni hiljentyen loppua kohden. Muut jokiklaanilaiset olivat kauhuissaan ja vetivät suurta keskustelua aiheesta.
"Kiitos Supitassu", Yötähti sanoi nyökäten. "Syö hyvin ja lepää. Olet kotona", Jokiklaanin päällikkö sanoi ja Supitassu väräytti korviaan kuulemisen merkiksi. Naaras meni hakemaan hiiren ja söi sitä. *Entä jos kotini on muualla?* Supitassu mietti huokaisten. *Voiko koti olla siellä missä hän on?* Harmaa naaras söi pienen ateriansa loppuun, lopulta päätyen tuttuun pehmeään pesäänsä nukkumaan.
Yöllä Supitassu heräsi siihen, kun tunsi itsensä värisevän. Hän oli nähnyt painajaista siitä, että Aartje tekisi jotakin pahaa Novalle. Yö oli parhaimmassa loistossaan; kuumuus väistyi viileän ilman tieltä ja oli hämärää, mutta ei ihan vielä kuitenkaan pimeää. Harmaa naaras pudisti päätään. Supitassu rakasti Novaa todella paljon. Ja Nova oli poissa. Supitassu tiesi, että tämä tunne on se, mistä kaikki puhuvat. Supitassusta tuntui, että hänen sydämensä revittäisiin irti rinnasta. Lintujen huudot kuuluivat kauempaa ja saivat naaraan valppaaksi, kuitenkin lopulta hän painoi päänsä etutassujensa päälle. Supitassu antoi itsensä huokaista syvään ja antaa kyynelien valua uudelleen pitkin poskia maahan. Hopeahäntä loisti naaraan yläpuolella. Supitassu mietti, että jos kaikki olisi mennyt toisin, niin hän voisi olla vielä Novan kanssa. He olivat sattuneet olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ja näin Supitassu nukahti pimeässä yössä, tällä kertaa levolliseen uneen.
Aamulla herätessään, Supitassun sydän tykytti kovaa vauhtia. Hän ei ollut vieläkään tottunut siihen, että ei ollut enään kivipesässä myrskyklaanilaisen Tyrskytassun kanssa. Vaikka kivipesä oli ollut pieni ja kolkko paikka olla, Supitassu oli silti saanut nauttia Novan seurasta. Ja hän oli saanut tutustua Tyrskytassuun ja heistä oli tullut ystäviä. Supitassu oli hiljainen. Hänestä tuntui, että hän eli unessa. Mikään ei tuntunut oikein miltään. Supitassu suoritti aamurutiinit kuin unessa.
Herätyksen jälkeen, hän meni aamupartioon Kirkaskuun ja joidenkin muiden kanssa. Supitassu ei jaksanut kiinnittää huomiota keitä. Supitassu vain toisti samat asiat kuin muutkin. Supitassu katsoi järveä. Aurinko heijastui veden pinnasta ja loisti kirkkaana. Supitassu jatkoi vain seuraamista. Aamupartio kulki niin kuin ennenkin. EI mitään vikaa missään, tuuli ehkä toi vienon hajun rajanaapurista. Leiriin päästessä Supitassu meni syömään. Hän söi kalaa, jonka makua oli ehtinyt jo kaivata. Kivipesässä hän oli saanut Tryskytassun kanssa erittäin vähän ruokaa ja erittäin laihoja saaliita. Supitassu ei tiennyt, että oliko Yönkajon laumalla edes kunnon saalistuspaikkaa. Supitassu söi ruokaansa yksin. Se häneen ehkä vaikutti eniten, että Supitassu koki olevansa niin yksin.
“Hei Supitassu”, hänen mestarinsa Kirkaskuu tervehti Supitassua saapuessaan oppilaansa luokse. Supitassu nyökkäsi mestarilleen. “Haluaisitko lähteä kalaan?”
“Mikä jottei”, Supitassu sanoi olkia kohauttaen ja nousi ylös. Naaras suki kielellään muutaman kerran turkkiaan sileämmäksi ja nousi ylös, lähtien mestarinsa perässä kohti järveä.
Supitassun kävellessään mestarinsa vierellä, hän huomasi Kirkaskuun vatsan, joka oli kasvanut verrattuna siihen, milloin viimeksi Supitassu oli nähnyt hänet. Kirkaskuu huomasi Supitassun katseen.
"Supitassu", hänen mestarinsa katsoi kohti Supitassua. "Minä saan pentuja." Supitassun silmät alkoivat loistaa.
"Oikeasti? Se on mahtavaa!" Naaras intoili Kirkaskuun puolesta. "Mutta miten käy minulle, sillä sinä olet mestarini?" Supitassu katsoi mestariaan huolestuneena.
"Älä huoli, se selviää kyllä aikanaan", Kirkaskuu sanoi lämpimästi. Supitassu nyökkäsi. Hän voisi luottaa Kirkaskuuhun, että mitä tapahtumaan tulee.
He pitivät hauskaa. Oppilaana ja mestarina, sekä ystävinä. Supitassu nautti kyllä Jokiklaanista, mutta oli olemassa ongelma. Hän kaipasi apua todella paljon. Supitassun loikatessa vesimyyrä juoksi karkuun.
“Supitassu! Pidä itsesi keskittyneenä”, Kirkaskuu yritti neuvoa. Supitassu hymähti. Kirkaskuu kurtisti kulmiaan. “Mikä on?” Supitassu piti tauon. Supitassu ei surrut enään. Hän ei oikein osannut sanoa, että mikä vaivasi. Se ei ollut suru, mutta se oli jokin vahvempi. Se oli ikävä.
“Tarvitsen apua”, Supitassu sanoi ja katsoi mestariaan. “Entä kun ikävä on niin suuri, ettei sille mahda mitään? Joutuuko sen vain kärsiä?”
“Hmm..” Kirkaskuu mietti sanojaan. “Uskoisin, että se pitää vain kärsiä. Ja se helpottaa. Ehkä ei nyt, mutta joskus.”
“Kiitos Kirkaskuu”, Supitassu kiitti.
“Tunnistan, että olet tavannut jonkun. Saanko kysyä, kuka hän on?” Kirkaskuu kysyi ääneen.
"Hän.. on johtajan poika. Siis Yönkajon lauman johtajan poika. Kiltti kaikille ja hän auttoi meidät pakoon - tai siis minut ja Myrskyklaanin oppilaan. Ja jos saan sanoa, hän oli upea," Supitassu sanoi hiljaa katsoen maata sulkien silmänsä, miettien sitä, että miltä Nova oli näyttänyt. Kirkaskuu nyökkäsi oppilaalleen.
"Ymmärrän. Sinä pidät hänestä", Supitassun mestari sanoi heilauttaen korviaan. Harmaa naaras katsoi maata apeasti. Kirkaskuu silitti hännällään Supitassua lohduttavasti.
"En näe häntä enään koskaan." Supitassu huokaisi nousten ylös lähtien pois heiluttaen äkäisesti häntäänsä. Kirkaskuu jäi katsomaan mietteliäänä harmaan naaraan perään.
Yönsuussa Supitassu makasi pesässään katsoen taivaan tähtiä. Tieto soturien esi-isistä taivaalla rauhotti naarasta. Ja tieto siitä, että Nova oli saman taivaan alla. Ja niin Supitassu mietti asiaa tarkemmin. Hänen kotinsa on siellä missä Nova on.

Pakkaspentu - Myrskyklaani

luku 2.
Blood
Mustaa, pimeää, synkkää. Pakkaspentu vieläkin vihasi niitä asioita. Kolli oli paikassa, jota hän ei tunnistanut. Siellä oli hämärää, kaikkialla löyhkäsi ja kuului kissojen taisteluääniä. Hänen tassunsa olivat tummat ja nihkeät lämpöisestä punaisesta nesteestä. Pakkaspentu katsoi tassujaan ja tunnisti sen vereksi. Ja maassa makasi verinen kissa, josta vuoti verta. Musta kolli henkäisi. Hän tunnisti kissan ja Pakkaspentu katsoessaan ruumista ymmärsi, että oli tappanut hänet.
Pakkaspentu säpsähti hereille. Hän ei enään muistanut unestaan mitään. Kollipentu oli pyörinyt unissaan niin paljon, että hänelle oli noussut hiki. Musta pentu katseli ympärilleen. Ei ollut mitään hätää, eikä verta oikeasti ollutkaan. Pakkaspentu huokaisi ja alkoi sukimaan turkkiaan. Ei hän voisi olla näin törkeän näköinen… Pakkaspentu nuoli karheaa turkkiaan ja katseli sisaruksiaan, Huurrepentua ja Tuskupentua. Hänen aivan ihana ja kuuro siskonsa nukkui sikeästi. Pakkaspentu vain mietti, että miten noi pieni voisi olla niin vahva. Mutta kolli tiesi, että hänen valkea siskonsa oli kaikista vahvin. Ja tulisi aina olemaan.
Pakkaspentu nousi ylös. Hän pudisteli itsestään sammalet, jotka olivat tarttuneet kiinni Pakkaspennun mustaan turkkiin. Musta kolli asteli pentutarhasta ulos - pihalla oli niin paljon nähtävää. Pakkaspentu istahti maahan ja antoi pienen, tähän vuodenaikaan yllättävän lämpimän, tuulen pörröttää turkkiaan. Pakkaspentu nautti siitä sulkien silmänsä, sillä hän tunsi olevansa vapaa. Hän voisi tehdä mitä vain.
"Onko jokin hätänä?" Tuiskupentu, hänen veljensä, kysyi. Pakkaspentu kohautti olkiaan.
"Se taisi olla vain pahaa unta. Kaikki on hyvin", Pakkaspentu sanoi, oikeastaan pikemminkin yritti rauhoitella itseään. Tuiskupentu kurtisti kulmiaan ja näytti olevan eri mieltä, mutta ei väittänyt kollille vastaan. Pakkaspentu katseli leirin menoja - erilaiset kissat kulkivat ympäriinsä. Osa oppilaista oli syömässä koulutuksen jälkeen, osa taas oli menossa partioon. Pakkaspentu katseli heitä mietteliäänä. *Ehkä minäkin olen tuolla joskus*, kolli mietti pää kallellaan. Pakkaspentu halusi olla Myrskyklaanin luotettavin ja vahvin soturi, sillä hän voisi suojella koko klaania ja erityisesti siskoaan, eikä ikipäivänä voisi antaa Huurrepennulle sattua mitään pahaa. Hän tekisi kaikkensa siskonsa eteen. Yllättäen Pakkaspennun niskaan hyppäsi joku kissa. Musta kolli kierähti ympäri.
"Oof", ruskea, yllättävän isokokoinen kolli Vääräpentu päästi äänen, kun hänen keuhkoistaan lähti ilmat.
"Sori", Pakkaspentu virnisti. Vääräpentu mutristi suutaan.
"Yllätyshyökkäys meni pilalle!" Vääräpentu harmitteli ja Huurretassu naureskeli kollin vieressä. Pakkaspentu luimisti korviaan. Miten hän voisi olla hyvä soturi, kerta kaatui pienistäkin virheistä? Tuiskupentu tökkäisi häntä.
"Älä näytä noin hapanta naamaa!" Pakkaspennun veli nauroi ja Pakkaspentu alkoi hymyillä. Musta kolli loikkasi veljensä kimppuun. Pakkaspentu painoi veljensä voitokkaana maahan.
"Olen lopulta voittaja!" Kolli julisti.
"Älä luulekaan niin!" Tuiskupentu sanoi ja kierähti Pakkaspennun alta pois vetäen mustan kollin jalat alta. Pakkaspentu tömähti maahan. Tuiskupentu pörhisteli turkkiaan, mutta ei kerennyt tehdä sitä kauan, kun Pakkaspentu kostoksi veti veljensä jalat alta. Pakkaspentu nousi ylös ja nosti leukaansa.
"Minähän sanoin!" Kolli sanoi ja loikki äkkiä kauemmas veljestään.
Illalla Pakkaspentu oli lepäämässä pentutarhassa. Hän oli juuri vaipumaisillaan uneen pehmeällä sammalpedillä, mutta hätkähti hereille. Pentutarhan ulkopuolelta kuului Huurrepennun kiljahdus. Pakkaspentu nousi nopeasti ylös ja meni katsomaan mitä siellä tapahtui. Pihalla leikki Pilkkupentu ja Huurrepentu. Pakkaspennun sisar oli päihittänyt Pilkkupennun. Pakkaspentu huokaisi - Huurrepentu oli turvassa. Pakkaspentu jäi istumaan pentutarhan suuaukon viereen ja jäi tarkkailemaan sisarensa leikkiä, ettei kukaan vaan satuttaisi häntä. Pakkaspennulle nousi hymy suulleen, kun Huurrepentu oli taitava, vaikka ei kuullut mitään. Pakkaspentu oli ylpeä sisarestaan. Huurrepentu kehittyi koko ajan taitavammaksi ja taitavammaksi siinä, että pystyi lukemaan huulilta.
Seuraavana aamuna Pakkaspennun istuessa pentutarhan edellä, hän katseli sotureita ja oppilaita, jotka lähtivät ulos leiristä. Pakkaspentu arvosti heitä, sillä siitä klaani syntyi. Sotureista, jotka opettivat oppilaitaan, päälliköstä, parantajista ja klaaninvanhimmista - mukaanlukien myös pentutarhan pennut. Klaani tulisi pysymään, niin kauan kun siinä olisi nuo kissat, jotka pitivät hommia kasassa.
“Hei mitä sinä teet täällä näin aikaisin?” Pentutarhan syvyyksistä tullut Sirppikynsi kysyi. Pakkaspentu katsoi emoaan. Sirppikynsi oli erilainen kuin Pakkaspentu. Pakkaspentu oli musta ja hänen emonsa oli harmaa. Pakkaspentu mietti, että hänen isänsäkin oli aivan erivärinen kuin hän. Pakkaspentu ei muistuttanut myöskään luonteeltaan heitä; sillä hänen vanhempansa kuitenkin olivat ystävällisiä ja erilaisia. Musta kolli mietti, että hänessä täytyi olla jotakin vikaa. Hänen muutkin veljensä olivat aivan erilaisia. He olivat lähinnä valkoisia, jossa oli mustaa. Ja sitten oli hän - musta kolli vailla valkoista.
Hän oli erilainen.
“En minä mitään erityistä, kunhan olen”, musta kolli heilautti häntäänsä. Sirppikynsi nuolaisi Pakkaspentua rakastavaisesti.
“Sellaista se on”, Sirppikynsi sanoi kohottaen katseen nähdessään Iltataipaleen menemässä aamupartioon. “Välillä mietityttää, välillä ei.” Pakkaspentu katsoi emoaan eri värisillä silmillään emonsa mintunvihreisiin silmiin. He istuivat hiljaa, katsellen leiriä. Sellaisesta Pakkaspentu piti, kun ei ollut kiireitä ja klaanielämä meni omalla radallaan.
“Ugh”, Pakkaspentu puuskahti Tuiskupennun hypätessä hänen niskaansa. Kolli kiepahti ympäri niin, että Tuiskupennulta lähti jalat alta ja vuorostaan Tuiskupennulta lähti ilmat pihalle. Pakkaspentu virnisti voitokkaana. “Tahdon voittaa.”
“Ei tule kuuloonkaan!” Tuiskupentu sanoi ja pökkäsi kollia, mutta Pakkaspentu väisti veljensä tassun juuri viime hetkellä niin, että tunsi hipaisun kyljessään. Tuiskupentu hymyili veljelleen ja Pakkaspentu ei enään voinut pidättää hymyä. Tähän hänet oli luotu. Soturiksi Myrskyklaaniin. Mustan kollin katse kuitenkin päätyi kauempana istuvaan Valhetassuun. Valhetassu katsoi Pakkaspentua kauempaa, kuin tarkkaillen. Pakkaspentu katsoi kauempana olevaa kollia, Valhetassua, joka katsoi mustaa kollia mietteliäänä. Pakkaspentu ei osannut edes arvata, mitä Valhetassu mietti. Pakkaspentu pudisteli päätään ja loikki emonsa viereen pehmeille sammalille nukkumaan toivoen, että tällä kertaa hän ei näkisi painajaisia.
Ja niitä hän ei nähnyt. Oikeastaan Pakkaspentu ei nähnyt laisinkaan unia.

Täplätuuli – Myrskyklaani


Luku 12


Täplätuuli katseli velttoa häntäänsä samaan aikaan vihaisesti ja haikeasti. Miksi hänelle oli tapahtunut näin? Miksi juuri hänelle? Miksi hän oli saadessaan aivan ihanat pentunsa menettänyt tuntonsa hännästään ja muutamista varpaistaan? Mistä se johtui?
Heijastus Täplätuulen kasvoista sateen jättämästä lätäköstä antoi vain muistutuksen kohtalokkaasta päivästä. Hänen vasen silmänsä oli kokonaan vihreä ja pupilli oli haalistunut lähes olemattomiin. Paikalla oli vain hyvin haaleasti näkyvä vaalean vihreä ympyrä. Eipä ihme, olihan kyseinen silmä aivan sokea. Ja siitä oli kiittäminen Vedenvankia, sitä typerää ja Täplätuuleen vihaamaa kissaa. Olihan kyseinen katala kissa puolisokean naaraan pentujen isä, mutta se ei merkinnyt hänelle mitään. Ja kenenkään, EI KENENKÄÄN, tarvitsisi koskaan tietää totuutta.
Toivon pilkahdus oli kuitenkin loistanut Täplätuulelle sen jälkeen, kun hänen sukulaisensa, taidokas Valhetassu, oli sivumennen ehdottanut ratkaisun Täplätuulen ongelmaan. Naaraan häntä esti hänen soturiksi palaamisensa, ainakin osittain, mutta Valhetassun idea hännän poistamiseksi kuulosti itseasiassa hyvältä. Susitassukin oli myöntänyt, että se voisi jopa toimia.
Koko se yö, joka seurasi Susitassun ilmoitusta, että hän kysyy Tähtiklaanilta mielipidettä Täplätuulen hännän poistamiseen, oli ollut hyvin levoton. Pennut olivat nukkuneet hyvin, mutta Täplätuuli itse oli nukkunut hyvin katkonaisesti. Aamu oli koittanut niin hitaasti ja perhoset vatsassa lensivät vallattomina.
Ei Täplätuuli itseään säälinyt tilansa takia, vaikka olikin haikealla mielellä. Hän halusi nähdä pentujensa menestyvän ja saavan hyvän tulevaisuuden, mutta halusi tehdä sen rinta rinnan heidän kanssaan. Hän halusi tuntea tuulen turkillaan ja metsästää klaanilleen. Hän halusi partioida ystäviensä kanssa ja suojella klaaniaan hengellään. Näin se ei onnistuisi, ei täällä leirin syövereissä häntää mukana laahaten. Vasemman takatassun varpaat olivat samassa tilassa, mutta niillä Täplätuuli oli opetellut jo kulkemaan lähes ongelmitta.
Täplätuuli hätkähti, kun huomasi Susitassun astelevan pesästään aukiolle. Täplätuuli itse oli tullut haukkaamaan happea hetkeksi pentutarhan ulkopuolelle ja hän suhahti takaisin sisälle, kun tajusi muiden kissojen heräilevän. Sirppikynsi tuli häntä vastaan ja tervehti tutulla hymyllä.
”Onko Täplätuuli hereillä?” Susitassun ääni kuului ulkopuolelta.
”On”, Sirppikynsi vastasi lyhyesti, mutta puhui jotakin vielä pojalleen, mutta Täplätuuli ei saanut siitä selvää.
”Täplätuuli?” sinisilmäinen kolli työnsi päänsä pesään ja hänen katseensa vaelsi muutamasta kissasta Täplätuuleen. ”Ehditkö?”
”Toki”, Täplätuuli vilkaisi nukkuvia pentujaan vastattuaan. Tarinapentu nukkui niin pienellä kerällä. Ukkospentu ja Pilkkupentu nukkuivat toistensa päällä ja Etsijäpentu kerällä, käpälät sojottaen. Hymy kaartui täplikkään naaraan kasvoille. Hän erotti pentunsa tutut nukkuma-asennot ja sen, kuinka selkeästi ne kertoivat heidän luonteistaan.
Täplätuuli seurasi parantajaoppilasta hänen pesäänsä, jossa tuoksui tutusti hyvältä lempeiden ja kitkerien yrttien takia. Yrttien tuoksu oli rauhoittava.
”Mitä Tähtiklaani sanoi?” Täplätuuli kysyi sitten, kun he pääsivät parantajan pesään. Susitassu nosti muutaman lehden omalla paikalleen maasta ennen kuin istui Täplätuulta vastapäätä.
”Hyvä edes olettaa, että Tähtiklaani puhui minulle”, Susitassu sanoi jotenkin oudosti. Täplätuuli kurtisti kulmiaan Susitassun sanoille. Joskus tuo parantajaoppilas käyttäytyi oudosti. ”Keltahammas ja Jääkyynel sanoivat, että häntäsi poisto onnistuu kyllä.”
”Hienoa!” Täplätuuli sanoi hymyillen helpottuneena.
”Olin miettinyt”, Susitassu naukaisi kysyvästi ja arvioi Täplätuulen kasvoja. ”voisimmeko katkaista sen tänään?”
”Tänään?” Täplätuuli nielaisi, korviaan luimistaen.
”Niin”, parantajaoppilas nyökkäsi ja alkoi selittämään syitä, joista osa tuntui vähän hassultakin. ”Mitä nopeammin sen parempi. Ja nyt on hyvä aika, hyvä sää, hyvät välit klaanien välillä.”
”Tarvitseko apua muilta parantajilta?” Täplätuuli kysyi ja huomasi Susitassun hännän nykäisevän.
”Jos jotain vakavaa sattuu, niin kyllä”, Susitassu sanoi rauhallisella äänellä. ”Mutta se on hyvin epätodennäköistä.”
”S-selvä”, Täplätuuli huokaisi, hieman hermostuneesti. Onhan hännän poistossa omat ongelmansa ja seurauksena, mutta sen ääneen sanominen aiheutti vain enemmän stressiä.
”Nähdään auringonhuipun aikaan täällä”, Susitassu naukaisi ja käänsi selkänsä Täplätuulelle siirtyen yrttiens pariin.
”Nähdään”, Täplätuuli nyökkäsi ja suuntasi samantien pentujensa luokse.
”EMO!” Pilkkupentu kiljaisi innoissaan, kun kuningatar palasi pentutarhaan. Tarinapentu hymyili iloisesti ja nousi seisomaan tervehtien emoaan. Ukkospentu irvisti leikkisästi ja loikkasi Etsijäpennun niskaan.
”Missä olit?” Tarinapentu kysyi sitten.
”Susitassun luona”, Täplätuuli vastasi lyhyesti ja hymyili ovelasti. ”Sinua odotetaan, Tarinapentu.”
Täplikäs pentu vilkaisi Jääpennun ja Huurrepennun suuntaan. Kaksi valkoista pentua kastoivat silmät kiiluen ystäväänsä ja Tarinapentu loikki iloisena ystäviensä luokse. Täplätuuli hymyili. Hänen tyttärensä voisi olla iloinen silmistään huolimatta.


Täplätuuli asteli leirin aukion poikki hieman hermostuneena ja vilkuili klaanitovereitaan varuillaan. He tulisivat kuulemaan hänen huutonsa, jos he jäisivät leiriin. Susitassu istui pesänsä edustalla Tuulihännän, Täplätuulen vanhimman pennun, sekä Tulikukan ja Valkomyrskyn kanssa. Täplätuuli nyökkäsi kaikille sukulaisilleen, jotka hymyilivät kannustavasti täplikkäälle naaraalle.
”Pyysin heidät mukaan”, Susitassu sanoi ja nousi seisomaan suunnaten parantajanpesän sisälle. ”Tulikukka pystyy juoksemaan nopeasti hakemaan apua. Tuulihäntä tuntee yrtit hyvin ja Valkomyrsky on henkisenä apuna.”
Täplätuuli nyökkäsi. Ei Susitassun tarvinnut selittää.
”Aiommeko jäädä tänne?” Täplätuuli kysyi.
”Ellet välttämättä halua muualle”, Susitassu naukaisi ja työnsi päänsä esiin pesästään. ”Yrtit ovat lähellä täällä.”
”Totta”, Täplätuuli nyökkäsi myöntyvästi.
”Suurin osa kissoista on leirin ulkopuolella,” Valkomyrsky lohdutti. ”Iltataival hoiti sen tarkoituksella.”
Iltataival? Täplätuulesta tuntui siltä kuin sydän olisi pompannut kurkkuun.
”Kiitos”, Täplätuuli sanoi hermostuneesti. Iltataival.
”Tulkaa”, Susitassu naukaisi kärsimättömästi ja katosi takaisin pesänsä syövereihin. ”Aloitetaan.”


Täplätuuli makasi vatsallaan sammalpedillä rauhoittavia yrttejä nenänsä juuressa. Tulikukka painoi häntä selästä, jotta hän ei rimpuilisi ja aiheuttaisi liikaa vahinkoa. Valkomyrsky teki samoin, mutta oli lähempänä Täplätuulen häntää. Tuulihäntä istui Susitassun kanssa täplikkään naaraan hännän luona. Täplikäs naaras tärisi hieman kahden kissan painon alla. Tulikukka oli yllättävän vahva ja Valkomyrskyltäkin löytyi todella paljon raakaa voimaa.
Susitassu ei ollut vaivautunut kertomaan, miten aikoi katkaista Täplätuulen hännän ja Täplätuuli oli siitä kiitollinen. Hän ei edes halunnut tietää.
Eniten häntä pelotti kuolema. Hän ei haluisin jättää pentuja ilman emoa. Kipukaan ei saisi häntä luovuttamaan, sillä eniten hän halusi olla pentujensa kanssa. Elossa. Ja juosta metsässä.
Veren haju yllätti hänet ja hän hätkähti, kun metallinen haju leijui hänen nenäänsä. Hän tunsi jotain lämmintä takatassuissaan ja tunsi, kuinka joku kulki hermostuneesti hakemaan jotain.
”Etkö tunne mitään?” Susitassu kysyi yllättäen ja yllättyneenä.
”En...” Täplätuuli sanoi hermostuneesti hengittäen. Pitäisikö tuntea? Vai eikö pitäisi? Eikö se ollut vain hyvä, että hän ei tuntenuyt mitään?
”Se saattaa nipistää, kun pääsemme luuhun”, Susitassu naukaisi hiljaa ja Täplätuuli jännittyi. Joku asetti hämähäkinseittiä hänen alaselkäänsä. Ja nyt tuntui kipu. Täplätuuli upotti kyntensä sammaleeseen. Napsahdus sai hänet kirkaisemaan. Kipu ei kuitenkaan ollut niin voimakas, mitä olisi voinut kuvitella. Pieni kipu viilsi koko hänen selkärankansa lävitse, mutta se olisi ollut kestämätön, jos hänellä olisi ollut tuntoa hännässä. Kipu tykytti hänen selkäänsä pitkin, mutta joka silmänräpäys se helpotti hitusen.
”Tuo vielä kehäkukkaa!” Susitassu murisi pureskellessaan jotakin toista yrttiä suussaan seokseksi. Hetken päästä Susitassu levitti hauteen Täplätuulen alaselkään ja varmasti myös entisen hännän kohdalle. Hämähäkinseittiä kieritettiin hyvin tukevasti hänen häntänsä juuren kohdalle. Helpottava tunne tuntui hännän tyngän kohdalla, mikä oli hieman outoa.
”Hännän koko hermojen halvaantuminen lievensi kipua todella paljon”, Susitassu mietti ääneen ja Tulikukka sekä Valkomyrsky irrottivat otteensa täplikkäästä naaraasta.
”Älä liiku hetkeen”, Susitassu naukaisi nopeasti. ”Anna seitin jähmettyä ja verenvuodon tyrehtyä.”
”Selvä”, Täplätuuli naukaisi tomerasti. Se oli ohi? Tähtiklaanin kiitos! Ja näin helposti?
”Se meni tosi hienosti”, Tulikukka sanoi tyytyväisenä ja silitti Täplätuulen selkää. Tuulihäntä nuolaisi emonsa poskea ja Täplätuuli kehräsi tyttärelleen vastaukseksi.
”Taitava tyttäreni”, Täplätuuli sanoi lempeästi ja Tuulihäntä katsoi niin iloisen haikeana emoaan vaaleanvihreät silmät tuikkien, että Täplätuulesta tuntui, että hänen sydämensä halkeaisi ylpeydestä.
”Toivotaan, että kaikki menee hyvin”, Valkomyrsky naukaisi ja vilkaisi jotenkin kummallisesti Täplätuulen taakse. Täplätuuli jännittyi. Hänen häntänsä oli hänen takanaan. Velttona ja olemattomana. Puistatuksen kylmät väreet läpäisivät hänen kehonsa.
”Voin viedä hännän pois”, Tulikukka tarjoutui nopeasti, aivan kuin aavistaen Täplätuulen olon. ”Ellet halua nähdä sitä.”
”Voit näyttää sen ohimennen”, Täplätuuli totesi oranssille kollille, joka nyökkäsi. Kahina kävi maata vasten ja Täplätuuli huokaisi hermostuneesti. Verinen, läikäs häntä roikkui Tulikukan leukojen välissä. Siinä se oli, se turha retkale.
”Käy hautaamassa se”, Valkomyrsky naukaisi kollille ja vilkaisi Täplätuulta sivusilmällä. ”Tulen mukaasi.”


”En tiedä, miten tasapainosi reagoi häntäsi poistoon”, Susitassu totesu, kun he jäivät kahden. Tuulihäntä oli mennyt metsästypartioon ja jättänyt emonsa ja Susitassun kahden. ”Olet toki kulkenut turhan hännän kanssa jo jonkin aikaa.”
”Olihan se kulkeminen hieman hataraa aluksi, kun häntä alunperin halvaantui”, Täplätuuli myönsi, ”Mutta tasapainoni parani nopeasti.”
”Olet vahva kissa”, Susitassu sanoi lempeästi, mikä yllätti Täplätuulen. ”Kokeile nousta istumaan, mutta varovasti.”
Täplätuuli nosti etukäpälillään itseään ylöspäin ja asettui istumaan. Susitassu tutki Täplätuulen hännäntynkää hetken.
”Se ei alkanut vuotamaan”, Susitassu sanoi tyytyväisenä ja suoristautui ytaas.” Kokeile kävellä, hitaasti!”
Täplätuuli totteli ja otti muutaman askeleen. Pieni horjahdus ja sitten taas eteenpäin. Tuntui oudolta, kun mikään ei laahannut enää perässä. Täplätuuli vilkaisi taakseen, mutta huomasi vain hämähäkinseittimytyn häntänsä paikalla. Harmi. Miltäköhän se näyttäisi ilman seittejä?
”Pieni harha-askelia”, Susitassu pohti. ”Mutta ei niin pahoja, mitä voisi olla.”
Täplätuuli otti lisää askelia, nyt rohkeammin ja tarkkaili samalla valkoista myttyä. Jos se alkaisi vuotaa, olisi pentujen tultava hänen kanssaan nukkumaan tänne.
”Älä liiku raskaasti pariin päivään”, Susitassu mutisi. ”Tule tarkistamaan illalla tilanteen. Voit mennä, varoen!”
”Kiitos, Susitassu, tuhannesti”, Täplätuuli sanoi aidosti iloisena ja huomasi Susitassun taivaansinisissä silmissä iloa. ”Olet hyvä parantaja Myrskyklaanille, hyvin taitava ja saat olla ylpeä itseästäsi.”


Täplätuuli asteli ulos parantajan pesästä. Askeleet tuntuivat kevyiltä, kun ei tarvinnut raahat turhaa painolastia. Askellus oli helpompaa ja hän ei jättänyyt jälkeensä vanaa eikä kahinaa.
”Täplätuuli!” Iltataivaleen ääni sai Täplätuulen jähmettymään niille sijoilleen. ”Kaikki näyttää sujuneen paremmin kuin hyvin!”
”Kyllä”, Täplätuulen onnistu kakaista. ”Poikasi on hyvin taidokas.”
”Hän on hyvä parantaja klaanille”, varapäällikkö totesi kirkkaasti hymyillen. ”Olen iloinen, että kaikki sujui hyvin ja että voit palata soturintehtäviisi, kun aika koittaa.”
”Olen haljeta ilosta”, Täplätuuli naurahti ja kollin siniset silmät välähtivät iloisesti.
”Olen velkaa metsästysreissun kanssasi”, varapäällikkö sanoi yllättäen ja Täplätuuli hämmentyi. ”Pentujesi syntymä ja kaikki siitä seurannut on vienyt sinulta paljon, mutta myös antanut sitäkin enemmän. Toivon, että voit päästä takaisin juoksemisen tuntuun ja kokeilemaan rajojasi metsästämällä. Ja olen toki apuna.”
”Se olisi mukavaa”, Täplätuuli naukaisi hymyillen. ”En edes muista, milloin viimeksi pääsin juoksemaan. Ja jo luulin, etten pääsisi, ennen kuin kuolisin.”
”Kaikki kääntyi onneksi parhain päin”, musta kolli naukaisi kannustavasti ja heilautti korviaan. ”Pentusi varmasti kaipaavat sinua. En tohdi pidätellä sinua kauemmin.”
”Kiitos, Iltataival”, Täplätuuli naukaisi ja nyökkäsi kiitollisena varapäällikölle. ”kaikesta, mitä olet tehnyt.”
”En olisi voinut olla tekemättä vähempää”, kolli naukaisi ja asteli sitten kohti parantajan pesää. Täplätuuli tunsi sydämensä hakkaavan tuhatta ja sataa ja koko rintansa hekuvan lämpöä. Oi miksi, Tähtiklaani, miksi. Miksi olet julma? Miksi laitoit Täplätuulen sydämen juoksemaan vallattomasti juuri Iltataivalta kohtaan?