Luku 4

Uusi päivä oli alkanut. Tämä päivä oli erityinen, koska vihdoin tapahtui jotain mitä Pilkkupentu oli odottanut. Hänestä ja hänen siskoistaan tulisi oppilaat. Jännitys leijaili ilmassa. Hän istui Tarinapennun vieressä, tuntien ylpeyttä. Viimeinkin hän pääsisi tekemään kaikkea sitä, mistä muut oppilaat olivat kertoneet ja hänelle tärkeät klaaninvanhemmat varoitelleet.

Heinätähti antoi heille heidän uudet nimensä. Pilkkupennusta tuli Pilkkutassu.
Lumimyrskystä tuli Pilkkutassun mestari. Kilpikonnakuvioinen naaras ei ollut hänelle tuttu, mutta he ehtisivät tutustua. Hän ei tiennyt myöskään muiden pentujen mestareita, paitsi tietenkin Tarinatassun, sillä se oli heidän päällikkönsä Heinätähti. Kun mestarit julistettiin, Pilkkutassu pääsi koskettamaan neniä tuoreen mestarinsa kanssa. Ja sitten heidän nimiä huudettiin. Oliko mahtavampaa tunnetta?

Pilkkutassu ei ollut koskaan ollut niin innoissaan. Ainakin osa hänen sisaristaan oli päässeet metsälle, mutta hän ei vielä tiennyt mitä hän kokisi tänään. Lumimyrsky asteli hänen vierelleen ja nyökkäsi ystävällisesti.
“Haluaisitko sinäkin nähdä reviirimme?” naaras kysyi ystävällisesti, mutta ehkä hieman etäisesti vielä. Pilkkutassu ei kuitenkaan välittänyt siitä, sillä hänen silmänsä loistivat. Mestari heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja Pilkkutassu lähti kipittämään perään.

“Tiedätkö mitä oppilaiden tehtäviin kuuluu?” Lumimyrsky kysyi vilkaisten nuorta oppilasta nopeasti. Pilkkutassu hidasti vauhtia pohtiessaan. “Saalistaminen?” Hänen mestari hymähti huvittuneesti. “Totta. Metsästäminen on tärkeää, sillä klaani tulee ruokkia. Oppilailla on kuitenkin myös muita tärkeitä tehtäviä.
“Taisteleminen!” Pilkkutassu huudahti, sillä hän oli melkein unohtanut, että soturina sai myös taistella ja hän rakasti pentutarhassa hyppiä sisarustensa päällä (jotka eivät aina sitä arvostaneet). Lumimyrsky katsoi häntä silmissään mielenkiinnon katse. “Olet selvästi innoissasi siitä. Mutta muista, että taisteleminenkaan ei ole soturin ensisijainen tehtävä. Me pidämme toisistamme huolta ja puolustamme kotiamme ja klaanitovereitamme tarpeen tullen, mutta taistelu ei ole tavoiteltava asia.” Sitten he jatkoivat hetken kävelyä hiljaa eteenpäin. Pilkkutassua alkoi hermostuttaa hänen kykenemättömyytensä vastata kysymykseen. Kunpa Lumimyrsky vain antaisi jonkun vihjeen niin hän varmasti kyllä osaisi vastata!

Yhtäkkiä hänen mestarinsa pysähtyi. Lumimyrskyn kasvoille ilmestyi tyytyväinen hymy, joskin Pilkkutassu ei ymmärtänyt miksi. Kilpikonnakuvioinen naaras katsoi Pilkkutassua silmäillen samalla eteensä. “Tässäpä hyvää kuivaa sammalta”, hän totesi ja hänen katseensa oli yhä odottavaisena oppilaassa. Pilkkutassua ihmetytti toden teolla, kunnes hän tuli ajatelleeksi pentutarhassa tai klaaninvanhimpien pesässä olevia nukkumapaikkoja. “Pitääkö meidän kerätä niitä?” “Kyllä. Niistä tulee hyvät kuivat makuualuset klaaninvanhimpien pesään.” Lumimyrsky sanoi tyytyväisen kuuloisena. “Yksi oppilaiden tärkeistä tehtävistä on pitää huoli siitä, että heillä on asiat muutenkin kunnossa.” Pilkkutassu nyökkäsi. Hän piti klaanin vanhemmista kissoista paljon ja kuunteli mielellään heidän tarinoitaan. Hänelle ei siis tuntunut myöskään isolta urakalta viedä heille kuivia sammalia. Hän meni sammalten luokse ja otti jo kynsillään sitä irti puusta. Lumimyrsky kuitenkin pysäytti oppilaan. “Odota. Käydään kiertämässä muualla reviirillä.”

Paljon myöhemmin oppilas ja mestari tulivat takaisin leiriin. Pilkkutassu oli uupunut päivästä, mutta hän oli myös onnellinen. Hän oli rakastanut nähdä kaiken sen mitä leirin ulkopuolella oli ollut. Hän halusi oppia kaikki paikat, ja hän halusi mennä pidemmällekin. Hän halusi tietää minkälainen tuuliklaanin avara nummi oli ja mitä varjoklaanin reviirin erilaiset puut tarjosivat kissoilleen. Jokiklaanista hän ei edes tiennyt mitään, tai siltä hänestä ainakin tuntui.

Klaaninvanhimmat tuntuivat olevan tyytyväisiä uusiin makuualusiin. Pilkkupentu oli liian poikki että olisi jaksanut jäädä heidän luokseen pidemmäksi aikaa. Lumimyrsky oli säästänyt hänellekin tarvikkeita, joten hän sai tehtyä itselleen makuusijan. Hän oli niin väsynyt ettei jaksanut edes jutella sisaruksilleen. Seuraana päivänä hän saisi varmasti tietää…


---

Ensimmäinen yö oppilaana ei ollut todellakaan ollut sujunut niinkuin piti. Yönkajon lauma oli hyökännyt Myrskyklaanin leiriin. Pilkkutassu oli nähnyt liian monta kuolemaa ja hän oli näkemään monen kissan surun, kuten esimerkiksi Okakynnen, kun Kultahalla oli kuollut. Pilkkutassu ei ollut päässyt taistelemaan niin paljon. Hän myös tunsi, että se oli hyvä, sillä hän ei ollut niin vahva taistelija kun oli kuvitellut. Mutta hän tiesi, että tulisi kyllä kehittymään. Niin hän ainakin toivoi. Taistelun jälkeen klaani tuntui niin tyhjältä. Kissoja ei enää ollut niin paljon ja jo sen takia Pilkkutassu tunsi, että häntä tultaisiin tarvitsemaan.

Myrskyklaani sai kuitenkin pian uusia oppilaita. Oikeastaan tuntui siltä kuin kaikki pennut olisi tehty oppilaiksi toinen toisensa jälkeen. Pilkkutassusta tuntui välillä siltä, etteivät he kaikki mahtuisi kohta oppilaiden pesään.

Oli kulunut muutamia auringonnousuja taistelusta. Pilkkutassu oli etsimässä leirin kunnostusta varten kaikkea mitä soturit leirissä olivat keksineet tarvitsevansa kunnostustöihin. Lumimyrsky auttoi häntä, sillä mestarin oli samalla tarkoitus antaa hänelle ohjeita saalistusta varten. Sillä hetkellä tuo oli kuitenkin jossain kauempana.

Pilkkutassu näki hyvännäköisiä oksia pesiä varten. Hän ryntäsi katsomaan olivatko ne hyväkuntoisia. Hän hyppäsi ja oli nappaamassa yhden niistä tassujensa väliin kun hän haistoi ja kuuli muita kissoja. Oppilas höristi korviaan ja piiloutui lähimmän pensaan alle. Heti tämän tehtyä Pilkkutassua kadutti hieman. Pensas oli täynnä oksia ja lehdet… Ne raapivat häntä ärsyttävästi. Hän ei edes ymmärtänyt miksi oli piiloutunut, sillä hänen ohitsensa meni vain hänen oman klaaninsa partio. Ja jos se olisi ollut vihollisklaani niin miksi hän olisi edes piiloutunut… Hänen teki mieli läpsäistä itseään tassulla naamaan tästä hyvästä. Nuori kolli tuli ulos piilopaikastaan, huokaisten nolostuneena.
“Mistä sinä siihen tulit”, kuului hänen vierestään ääni. Pilkkutassu kääntyi nopeasti säikähtäen. Ääni kuului hänen vasemmallaan olevalle oppilaalle, jonka Pilkkutassu tunnisti Väärätassuksi, yhdeksi tuoreimmista oppilaista (ihan kuin Pilkkutassu ei itse olisi ollut uusi vielä tässä vaiheessa). Pilkkutassu ei tuntenut häntä oikeastaan sen paremmin.

Oppilaat katselivat toisiaan hetken hämmennyksen vallassa. Kumpikaan ei sanonut mitään, kunnes Pilkkutassu tajusi, että oli unohtanut vastata Väärätassun kysymykseen.
“Niin tosiaan, olin etsimässä oksia… tiedäthän pesiä varten.” Tummanharmaa oppilas sanoi tuijottaen tassujaan. “Tuossa pensaassa? Siellä niitä varmaan kyllä löytyykin…” Väärätassu vastasi ja ruskeaturkkinen kolli tuijotti pensasta.

Pilkkutassua alkoi ahdistaa tilanteen kiusallisuus. “Okei hyvä on. Menin piiloon tuota äskeistä partiota tuossa.” hänen silmänsä katsoivat Väärätassua toivoen, ettei tuo pitäisi häntä ihan outona. Väärätassu naurahti ja Pilkkutassu nyt huomasi, kuinka rauhattomalta toinen vaikutti. “Se oli aika hupsusti tehty. Se oli vain metsästyspartio”, tuo tokaisi, ja Pilkkutassu oli varma, että olisi ottanut sen kiusoitteluna, jos Väärätassu ei olisi sanonut sitä niin ystävälliseen sävyyn. “Taisin luulla, että se oli joku Varjoklaanin hyökkäys tai jotain”, hän sanoi ja hymyili.

“Väärätassu, tulehan!” kuului edempää. Väärätassu höristi korviaan ja hän ei tuntunut vain pysyvän paikallaan. “Se oli mestarini minun pitää varmaan mennä! Nähdään myöhemmin!” oppilas ei kuitenkaan juossut vielä äänen suuntaan vaan levottomuudesta huolimatta tuntui odottavan Pilkkutassun vastausta. “Nähdään todellakin… Väärätassu? Etkö ole vasta päässyt oppilaaksi?” Väärätassu nyökkäsi ja heilautti hännällään hyvästien merkiksi. Pilkkutassun olisi tehnyt mieli mennä mukaan, ehkä osoittaakseen sen, ettei hän ollut vain typerä karvapallo joka piiloutui kaikkia klaanitovereitaan puskiin tai sitten tutustuakseen Väärätassuun paremmin. Toisaalta, hänellä onneksi olisi mahdollisuus siihen myöhemminkin. Hän ei vain malttanut odottaa.

//Vii, se olikin vaativaa olla kutsumatta Pilkkutassua Pilkkupennuksi joka välissä ja luultavasti tein näin silti sata kertaa xD

luku 11.

Welcome to the family

Eräänä aamuna Supitassu ja Kirkaskuu keskustelivat Kuulammesta ja siitä, että minkälainen se oli.
“Haluaisin niin nähdä sen!” Supitassu sanoi ja katsoi mestariaan silmät kiiltäen. Kirkaskuu kurtisti kulmiaan ja heilautti häntäänsä. Supitassua kiinnosti Kuulampi, sillä siellä olisi esi-isät lähellä ja Supitassulla olisi mahdollisuus kysyä Novasta.. mikäli hän saisi tehdä niin ja pääsisi matkaan.
“Enpä nyt oikein tiedä.”
“Mennään vain - tai siis kysytään Yötähdeltä. Kyllä hän voi kieltäytyä jos haluaa”, Supitassu sanoi kallistaen päätään. Kirkaskuu huokaisi.
“Hän varmaan kieltäytyy”, hän sanoi ja osoitti vatsaansa. “Mutta käydään kysymässä”, Kirkaskuu sanoi ja lähti etsimään Yötähteä Supitassu perässään. Yötähti löytyi pesästään keskustelemasta Jokiklaanin varapäällikön Valotaivaan kanssa. Valotaivas kuitenkin poistui heidän mennessä pesään. Kirkaskuu selitti tilanteen, että Supitassu tahtoi mennä katsomaan Kuulampea. Yötähti oli hiljaa.
“Hmm.. Kyllä se voisi käydä”, Yötähti sanoi hetken pohtimisen jälkeen. “Jos olette varovaisia. Ja tulette niin pian kuin on mahdollista”, Yötähti kertoi ja nyökkäsi. Supitassun silmät kiilsivät ja Kirkaskuu huokaisi vastentahtoisesti. “Kai varmasti muistat reitin?”
“Kyllä kyllä”, Kirkaskuu vastasi kumppanilleen. “Mennään syömään. Meillä on pitkä matka”, Kirkaskuu sanoi vuorostaan Supitassulle ja he menivät hakemaan pulskan myyrän.

“Muista, että saamme kulkea järvestä kaksi hännänmittaa. Sitten alkaa klaanien reviiri”, Kirkaskuu sanoi ja katsoi Supitassua. “Ja joudumme kulkemaan Myrskyklaanin rajaa pitkin Kuulammelle.” Supitassu nyökkäsi. Hän ei ollut ikinä käynyt lähelläkään muiden klaanien rajoja, tai läpi, joten hän ei malttaisi odottaa sitä. Kun he kulkivat järven viertä, tuuli puhalsi ilkeällä tavalla järveltä. Supitassu joutui pörhistämään turkkinsa, jotta pysyisi lämpimänä. Kirkaskuulla ei näyttänyt olevan ongelmaa, mutta Supitassu ei olisi siitä niin varma.
“Onko tuo Taivasklaanin aluetta?” Supitassu osoitti hännällään vierasta aluetta, jossa oli puita ja kallion näköisiä paikkoja. Kirkaskuu nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa, vaikkakin tuli hidasti heidän etenemistä.

Aurinko oli noussut korkeammalle. Supitassu ja Kirkaskuu olivat päässeet jo Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajojen väliin, eli joelle. He kävelivät joen viertä.
“Hei! Te siellä! Mitä teette?” Myrskyklaanin puolelta kuului ääni. Supitassu ja Kirkaskuu pysähtyivät.
“Olemme matkalla Kuulammelle!” Supitassu huuti tuuleen. Valkoinen kolli nyökkäsi, takanaan ketun näköinen kolli ja kaksi soturia.
“Aika karmea sää matkata!” Ketun värinen kolli huuti ja Kirkaskuu nyökkäsi.
“Oli kiva tavata!” Jokiklaanilaiset huusivat ja jatkoivat matkaansa kohti Kuulampea.

Supitassu katsoi haltioituneena. Valo loisti himmeänä lammesta. Kuulampi kimalteli kauniisti ja Supitassu astui portaita alas. Hän unohti Kirkaskuun täysin. Supitassu katsoi lampea, nähden kimaltelevan peilikuvansa. Supitassu meni maahan ja lipaisi lammen vettä - hänet vedettiin pyörteeseen.

Supitassulla oli päässään ainoa kysymys. Oliko Novan ja hänen suhde oikein?
“Onko se oikein? Teenkö väärin?!” Supitassu kysyi pimeyteen. Kuului vain outo kaikuinen vastaus.
“Sydämesi kaipuun kohde on kunnossa, vaikka hänen sydämensä särkyykin jokainen päivä.” Supitassua huimasi ja hän vaipui pimeyteen, vailla tieto, että kaikki oli okei.

“Supitassu?” Kirkaskuu kysyi varovasti. Supitassu avasi vihreät silmänsä. Supitassu nousi ylös. Kauan hän oli maannut siinä?
“Anteeksi Kirkaskuu. Minun oli pakko”, Supitassu sanoi ja Kirkaskuu katseli oppilastaan ihmeissään.
“Miksi teit niin?”
“Koska.. halusin tietää vastauksen”, Supitassu sanoi katsoen maata, mutta kohotti katseensa mestariinsa. “Ja vastauksen sain. Mennään kotiin”, Supitassu sanoi. He lähtivät rinta rinnan pois. Kun he kävelivät portaita ylös, Supitassui antoi katseensa kiertää lammella. Hän sulki silmänsä kiittäen esi-isiään ja loikki mestarinsa perään, joka oli ehtinyt jo kauemmaksi.

Seuraavana aamuna Supitassu loikkasi hiiren kiinni. Hän ja Kirkaskuu olivat tulleet metsälle, sillä kaikki saalis oli toivottua lehtikadon aikaan. Supitassu nosti päätään katsoen mestariaan, joka nosti päätään myyrä hampaissaan. Supitassu nyökkäsi Kirkaskuulle. Hän loikki mestarinsa luokse ja laski hiiren suustaan.
“Tarvitsemmeko vielä lisää?” Supitassu pohti ääneen. Kirkaskuu pohti hetken aikaa.
“Ei sillä ole niin väliä”, Kirkaskuu sanoi. Supitassu nyökkäsi. Taivas oli kirkas, vaikkakin horisontissa näkyi tummia pilviä. Ilmassa tuntui paine, että myöhemmin sataisi lunta. Supitassu katseli, kun Taivasklaanin alueen yläpuolella kaarteli iso kotka. Hän pohti, että miten taivasklaanilaiset edes osasivat ottaa kyseisen linnun kiinni.
“Mennään kotiin”, Supitassu sanoi yllättäen ja Kirkaskuu heilautti häntäänsä. He lähtivät kohti Jokiklaanin leiriä.
Leirissä Supitassu vei kuningattarille ruokaa ja jakoi ateriansa jälleen Käärmemielen kanssa. Supitassu muisti, että kun oli saapunut Jokiklaaniin, niin mukana oli ollut Käärmemieli, mutta kolli oli silloin ollut oppilas.
“Kohta minut nimitetään soturiksi”, Supitassu sanoi ja puraisi palan kalasta. Käärmemieli katsoi Supitassua pitkään.
“On hienoa nähdä uusia sotureita tulevan Jokiklaaniin”, Käärmemieli kallisteli päätään. Supitassu nyökkäsi, sillä sehän oli ihan totta.
“Supitassu! Lähdetään kalaan!” Kirkaskuu huuti Supitassulle. Hän nousi ylös ja nyökkäsi Käärmemielelle loikkien mestarinsa perään. Supitassu katsoi mestariaan, joka vatsa kasvoi kasvamistaan.
“Syntyykö pennut pian?” Supitassu uteli. Kirkaskuun korvat värähtivät.
“Pian. Sinusta kyllä kerkeää tulla soturi”, Kirkaskuu sanoi ja meni istumaan järvelle. Supitassu sulki suunsa ja katsoi veteen tarkasti. Jäätikön alta ilmestyi muutamia kaloja, joten Supitassu katseli niitä tarkasti. Hän lämäisi tassunsa veteen ja heitti kalan maalle, tappaen sen. Supitassu jatkoi kalastusta vielä hetken aikaa. Supitassu pohti sitä, että mitä Nova aikoisi tehdä. Kasvattaa pentuja, hoitaa Yönkajon laumaa ja kaikkea muuta sellaista, mihin Supitassu ei ikinä tulisi kuulumaan.
“Mitä ajattelet?” Kirkaskuu kysyi yllättäen. Supitassu mietti hetken aikaa mitä vastaisi.
“Tässä on ollut paljon pohtimista. Siis sinun pentujesi takia ja minun tulevan soturinimityksen takia. Sinulla on olemassa kunnon perhe ja minä hädin tuskin tunnen perhettäni”, Supitassu luimisti. “Sinä taas tiedät koko sukusi, kun taas minä en”, Supitassu sanoi luimistaen ja katsoi maata kohti. Hän haluaisi perheen, kasvattaa pentuja Novan kanssa ja tutustua vanhempiinsa. Kirkaskuu katsoi häntä. “Olisi mielenkiintoista lähteä etsimään sukuani.”
“Keitä vanhempasi ovat? Tunnetko heidät nimeltä?” Kirkaskuu katsoi häntä. Supitassu sulki silmänsä muistellen.
“Emoni on kotikisu. Hänen nimensä on Leksa”, Supitassu aloitti. “Hän opetti minulle klaanikissoista, sekä kaduista, sillä synnyin luontoon. Leksa on ulkonäöltään tummanharmaa ja hänellä on vihreät silmät”, Supitassu sanoi.
“Uskoisin, että näytät häneltä”, Kirkaskuu sanoi ja Supitassu hymyili.
“Voi olla. Mutta kuitenkin, tunnen isäni vain nimeltä ja suurin piirtein ulkonäöltä. Hän on harmaa mustaraidallinen kolli turkoosilla silmillä. Ja hänen nimensä on Tommi.” Kun Supitassu sanoi sen, niin Kirkaskuu jähmettyi. Supitassu katsoi ystäväänsä kysyvästi.
“Tunnen hänet”, Kirkaskuu sanoi. Supitassu aukaisi suunsa, mutta Kirkaskuu pudisti päätään. “Pitkä juttu.” Supitassu tyytyi vastaukseen, vaikka kihisi innosta, että saisi tietää lisää.
“Sinulla on tuollaisia ajatuksia, kun taas minä en tunne kuuluvani vanhempieni luokse”, Kirkaskuu sanoi kohottaen olkiaan. Supitassu kurtisti kulmiaan. Kirkaskuu hymyili vienosti. Supitassu pystyi vain pohtimaan, että mitä kaikkea salaisuuksia toisella oli mielessä. Mutta Supitassu uskoi Kirkaskuun joskus kertovan hänelle kaiken.

Auringon laskiessa Supitassu määrättiin partioon Kirkaskuun, Hiiriraidan ja hänen oppilaansa Tuulitassun kanssa. Tällä kertaa he menivät Varjoklaanin rajalle, eivätkä Taivasklaanin rajalle. Aurinko oli hävinnyt tummien pilvien taakse. Taivaalta alkoi sataa lunta. Ensin vähemmän, sitten enemmän. Supitassu hengitti syvään ja seurasi muita jonon perässä. Supitassu katseli, kun kaikki keskustelivat rennosti keskenään. Tosin hänen ajatukset vaeltelivat Novaan. Supitassu mietti, että minkälaista elämää heillä olisi ollut jos Nova olisi hänen kanssaan? Olisivatko he kasvaneet yhdessä rinta rinnan ja tuntisivat toisensa läpikotaisin? Sitä hän ei saisi koskaan selville. Supitassu pudisteli päätään itsekseen ja katsoi Kirkaskuuta, joka paineli menemään innokkaana. Hän ei voinut kuin hymyillä mestarilleen, sillä toinen oli menossa niin innokkaana. Supitassu ravasi mestarinsa kiinni.
“Etkö tule ikävöimään tätä, kun joudut pentutarhaan odottamaan pentujen kasvua?” Supitassu ihmetteli. Kirkaskuu pudisti päätään.
“Odotan pentuja innokkaana”, Kirkaskuu katsoi Supitassua. “Ehkä sinäkin joskus vielä ymmärrät”, hän jatkoi ja Supitassu puri huultaan. Se olisi vaikeaa, sillä hän halusi kumppanikseen vaan Novan, eikä ketään muuta.
“Ehkä”, Supitassu sanoi pelkästään. He kulkivat yhdessä rauhallisessa partiossa, koska Varjoklaanin rajalla ei näkynyt ketään. Haju oli laimea, joten partio oli vasta tulossa jonkin ajan päästä. Supitassu huokaisi, sillä hän ei haluaisi ottaa yhteen kenenkään kanssa, vaikkakin hän oli valmistautunut sellaiseen…

Myöhemmin partion saapuessa leiriin, Supitassu pääsi aloilleen. Hän suki sileää turkkiaan, kunnes huomasi Kirkaskuun tulevan hänen luokseen.
“Supitassu haluan arvioida taitosi”, Kirkaskuu sanoi ja Supitassu heilautteli häntäänsä levottomasti. Häntä stressasi ajatus siitä, että hänen mestarinsa tarkkailisi häntä jostakin pimeydestä. Supitassu nyökkäsi.
“Hyvä on”, Supitassu sanoi, sillä mitä muutakaan hänen olisi pitänyt tehdä. Supitassu nousi ja seurasi Kirkaskuuta ulos leiristä.
“Mene vain, minä seuraan sinua”, Kirkaskuu sanoi ja Supitassu nyökkäsi. Hän haisteli ilmaa ja lähti kohti kaislikkoa, sillä sieltä läheltä voisi löytyä vesimyyriä. Hän voisi myös kalastaa.

Supitassu vaani kaislikossa. Hän hiipi erittäin hitaasti ja kaislat sekä maa viisti hänen turkkiaan pehmeästi. Supitassu haisteli ilmaa. Hän haistoi maamyyrän hajun, joka viisi hänen nenän edestä kohti maassa olevaa rakoa, hän haistoi Kirkaskuun tuoksun lähistöllä, vaikkei nähnytkään naarasta. Supitassu kuunteli tarkkaan, kun vesimyyrä tuli hiljaa pesästä ulos. Hän vaani ja loikkasi, mutta kuitenkin meni ohi ja myyrä kerkesi mennä takaisin pesään. Supitassu kirosi tuuriaan ja jatkoi järvelle. Hän päätti kalastaa.

Hän istui järven rannalle samaan paikkaan, missä oli kalastanut monet kerrat Novan kanssa. Supitassu sulki silmänsä aivan hetkeksi ja antoi itsensä kuunnella veden liplatusta. Hän avasi silmänsä ja katsoi vettä. Siitä ensimmäiseksi heijastui vain Supitassun naama, mutta hän tarkensi kaloihin jotka uiskenteli vedessä. Supitassu kauhaisi vedestä kalan ja tappoi sen. Supitassu otti kalasta kiinni ja vei sen paikalle, josta oli lähtenyt metsästämään. Supitassu päätti lähteä nyt hakemaan maariistaa, sillä oli aikaisemmin epäonnistunut.

Supitassu haisteli ilmaa. Hiiren tuoksu oli lievä, joten Supitassu lähti jäljittämään. Hän löysikin pian jyrsijän vahvemman tuoksun ja näki sen kauempana. Supitassu loikkasi ja sai hiiren kiinni. Hän oli tyytyväinen itseensä, sillä aikaisemmin oli mokannut sen syystä jos toisesta. Supitassu peitti hiiren ja tulisi hakemaan sen myöhemmin. Supitassu joutui kierrellä jonkun aikaa ympäriinsä, ennen kuin löysi myyrän. Supitassu tappoi sen ja oli vienyt sen hiiren kanssa samaan paikkaan, jonne oli vienyt aiemmin kalan. Hän huomasi, kun Kirkaskuu tuli. Supitassun mestari katsoi kasaa ja nyökkäsi. He veivät saaliit leiriin.
“Lepää hetki. Seuraavaksi haluan nähdä taistelutaitosi”, Kirkaskuu ohjeisti ja lähti itsekin lepäämään. “Myöhemmin haluan pitää taisteluharjoitukset”, Kirkaskuu huikkasi vielä jälkeenpäin. Supitassu haukotteli syvään, sillä hänellä oli ollut pitkä päivä. Päivä jatkuisi vielä ja sitten se olisi ohi - Supitassun oppilasaika. Hän ei ikinä olisi uskonut, että saavuttaisi sen. Supitassu antoi lihaksiensa rentoutua.

“Noniin Supitassu ja Pisaratassu”, Pisaratassun mestari Haukiturkki aloitti. “Haluan, että te hyökkäätte toistenne kimppuun. Saatte siis hyökätä ja puolustautua”, kellanpunainen kolli jatkoi ja heilautti häntäänsä leukaansa kohottaen.
“Aloittakaa”, Kirkaskuu sanoi ja Supitassu painoi itsensä alas. He kiertelivät toisiaan ympäri, odottaen ensimmäistä iskua. Supitassu loikkasi, katsoen kollin vasenta puolta, mutta oikeasti loikkasi oikealle puolelle. Supitassu yritti vetää Pisaratassun jalat alta, mutta Pisaratassu oli valmistautunut siihen. Kolli nousi takajaloilleen väistäen ja läpsäisi Supitassua korville, mutta Supitassu pystyi nyt työntämään lavoillaan kollin selälleen. Supitassun koko oli eduksi, sillä Pisaratassu oli kookkaami kuin Supitassu. Pisaratassu kierähti ympäri ja Supitassu loikkasi kauemmaksi. He katsoivat toisiaan hiljaa, kunnes Pisaratassu loikkasi Supitassun kimppuun ja yritti painaa harmaata naarasta maahan. Supitassu kuitenkin kierähti kollin alta ja loikkasi tuon niskaan kiinni. Supitassu potki jaloillaan ilman kynsiä.
“Riittää!” Kirkaskuu sanoi. Supitassu loikkasi pois oppilastoverinsa niskasta ja katsoi häntä. Pisaratassu vilkaisi Supitassua takaisin ja kohautti olkiaan. Kirkaskuu nyökkäsi tyytyväisenä. Hän oli tyytyväinen Supitassuun ja Supitassu oli itse tyytyväinen itseensä. Hän oli tehnyt parhaansa. Kaksi väsynyttä oppilasta ja kaksi mestaria lähtivät kohti leiriä, sillä aurinko oli laskenut aikoja sitten. Illan viileä yöilma saapui.

Myöhemmin Supitasun mennessä nukkumaan, Kirkaskuu ilmestyi hänen luokseen.
“Saanko tulla?” Kirkaskuu kysyi nyökäten kohti Supitassun viertä. Hän nyökkäsi ja Kirkaskuu meni istumaan Supitassun viereen. “Mietin asiaa että kerronko tätä asiaa.. mutta päätin, että sillä ei ole niin paljoa väliä”, Kirkaskuu aloitti.
“Kerro vain jos haluat, en pakota”, Supitassu sanoi. Kirkaskuu henkäisi syvään, ennen kuin katsoi Supitassua silmiin.
“Tervetuloa perheeseen.” Supitassu hämmästyi ihan täysin.
“Miten niin? Mitä? Miten -”
“Tommi on minun veljenpoika”, Kirkaskuu sanoi ja Supitassun silmät olivat apposen auki. Kirkaskuu näytti itsekin hämmentyneelle, mutta vain sen takia, että hän sanoi asiansa.
“Ai - siis - täh?” Supitassu takelteli ja ravisti päätään. “Olenko sukulaisesi?”
“Noh, tavallaan”, Kirkaskuu sanoi kääntäen päätään. “Mutta nyt menen. Hyviä unia Supitassu”, Kirkaskuu sanoi poistuen Supitassun pesästä. Supitassu taas jäi katsomaan mestarinsa perään hämmentyneenä. Kuitenkin hän oli iloinen, että joku oli avain hänen sukulaisiinsa.

Toinen luku - Tunne harteilla


Hyvä Tähiklaani sentään. Miksi niin monta loukkaantunutta? Miksi niin vähän unta? Uni olisi kyllä maittavaa. Ennen taistelua oli ollut juuri hyvin. Susitassu sai tarpeeksi unta, mukavat pennut kävivät tutkimassa hänen pesäänsä ja nuuhkimassa yrttien hajuja ja myrskyklaanilaisia oli ollu vielä elossa paljon enemmän. Susitassun mieltä ja koko kehoa painoi outo tunne, joten hän joutui käsittelemään asioita mielessää läpi. Hänen tulisi saada unta, mutta ennen kuin hän kykenisi nukahtamaan. Ajatukset pyörivät taistelussa.
Ja nyt Myrskyklaani kärsi sen takia. Jotkut kärsivät hiljempaa, jotkut äänekkäästi ja jotkut fyysisesti pahemmin kuin toiset. Susitassu ei ehkä myöntäisi sitä muille, mutta häntä oli pelottanut taistelun aikana oman henkensä menettäminen. Ei itsensä takia vaan klaanin. Myrskyklaanissa kun ei ollut toista parantajaa, ei edes oppilasta, Susitassun lisäksi. Ja viimeksi, kun Yönkajon lauma oli hyökännyt, klaaneista oli parantajia.
Lehmussydän oli yksi vakavimmin loukkaantuneista eikä hän ollut Susitassun pesässä ainoa. Ei pesä pieni ollut, mutta ahtaala siellä tuntui. Tuulihäntä oli onneksi auttanut Lehmususydämen kanssa niin, että Susitasu ehti keskittyä muihinkin kissoihin.
Väsymystaso oli kuitenkin suuri. Hän oli ehtinyt ärhännellä jo muutamalle oppilaallekin, jotka olivat tunkeneet itsensä hänen pesäänsä ilman mitään järkevää syytä. Ihme karvapallot. Mutta raivoaminen ei ollut tarkoituksena, mutta ei voi mitään -ainakin oppilaat oppisivat pitämään nenänsä poissa parantajan pesästä silloin, kun heillä ei ollut mitään asiaa sinne.
Klaanilla oli aihetta suruun jos milloinkaan. Moni oppilas oli kuollut ja moni soturi oli kuollut. Ja mitä himskattia varten? Sitä olisi vaikea tietää tarkasti, mutta Yönkajon laumalla oli yksi tavoite; saada järvialue itselleen. Etsisivät typerät ketunläjät oman paikkansa eivätkä veisi toisten kotia.
”Hei, Susitassu?” Tiikeritassu, ruskearaidallinen kolli kutsui parantajaoppilasta väsyneellä, lähes epäselvällä äänellä.
”Tiikeritassu? Kaikki hyvin?” Susistassu naukaisi ja kääntyi katsomaan oppilasta. Oppilaan meripihkan keltaiset silmät olivat kirkkaat, hän alkoi parantua, mikä oli hyvä merkki.
”Onko vettä?” oppilas kysyi hitaasti puhuen ja räpäyttäen silmiään hitaasti. Susitassua huvitti. Oppilas oli puoliunessa.
”Takanasi, pesän perällä, on pieni puro, sieltä saat vettä”, Susitassu selitti hiljaa ja ruskea kolli hymyili silmät lipsuen kiinni eikä ihme. Kuu loisti taivaalla ja tähdet tuikkivat tummaa taivasta vasten. Tiikeritassu ei saanut edes yhtä tassua ylös kun jo upposi takaisin uneensa. Susitassu seurasi tumman kollin kyljen kohoamista hetken aikaa ennen kuin nousi seisomaan käpälilleen. Huomenna hänen pitäisi lähteä tapaamaan muita parantajia puolen kuun kokouksen mukaisesti. Tuulihäntä oli lupautunut tulemaan valvomaan Tuhamyrskyä, Lehmussydäntä, Tiikeritassua ja Kuukynttä kokoontumisyön ajaksi, mutta ei se auttanut hänen oloaan. Ei Tuulihäntä osaisi toimia, jos Tuhkamyrsky heräisi ja saisi ahdistukohtauksen, jossa ei kyllä sinällään ollut mitään järkeä. Toki se oli alkanut taistelun jälkeen ja hänen vammoistaan, mutta taustalla oli muutakin. Siitä Tuhkamyrsky ei kyllä puhunut. Lehmussydäntä Tuulihäntä osasi hoitaa, siinä ei ollut mitään sen ihmeellisempää, vaikka Lehmussydämen vammat olivatkin vakavat.
Ja sitä paitsi, Tuulihäntä ei kyennyt puhumaan. Ei se ollut este, ei todellakaan, mutta Tuhkamyrskylle puhuminen oli tärkeää. Hän oli kerran maininnut Minttutassun nimen ja sitten peittänyt kasvonsa hännällään, hyvin häpeissään. Ei naaras sitä tietenkään myöntänyt, mutta Suistassu iasti sen. Hän aisti muiden tunteet herkästi.
Tuhkamyrsky oli muutenkin, miten sen nyt sanoisi, no, outo. Hän oli Sirppikynnen, Susitassun emon, emo. Harmaa naaras oli menettänyt elämänsä aikana kumppaninsa ja jo toisen pentunsa. Jotain kärhämää Sirppikynnen ja Tuhkamyrskyn välillä oli, mutta kumpikaan ei tehnyt asialle mitään. Omapa on ongelmansa. Mutta Tuhkamyrskyä vaivasi jokin eikä tämä taistelu tai hänen haavansa tai nouseva kuume auttanut yhtään mitään.
Kuume? Mitä?
Susitassu hiipi lähemmäs Tuhkamyrskyä, jonka keho hehkui lämpöä. Parantajaoppilas kurtisti kulmiaan. Ei voi olla totta.
”Tuhkamyrsky”, Susitassu tökkäisi naarasta, joka heräsi silmät hyvin väsyneenä hohtaen. Niissä oli kuiva kiilto ja uupunut katse. ”Mikä olo?”
”Heikko”, naaras kähäisi ja sulki silmänsä nenäänsä nyrpistäen. ”On outo olo.”
”Sinulla on kuumetta”, Susitassu kuiskasi ja tönäisi naaraan liikkumaan, jotta kolli pääsisi katsomaan hänen haavojaan. Yksi märki. Ja pahasti. Ja siitä Tuhkamyrsky ei ollut sitten vaivautunut sanomaan yhtään mitään.
”Au, varo!” naaras sihahti silmiään siristellen kivusta.
”Mikset ole sanonut tästä haavasta?!” Susitassu tivasi. ”Tämä on todella pahasti tulehtunut! Ja minähän sanoin sinulle ainakin sata kertaa, että sano, jos tämä todella paha haava alkaa oireilemaan!”
”Mi-minä… anteeksi”, Tuhkamyrsky nielaisi ja hengitti epäsäännöllisesti, selvästi hermostuen. Tuhkamyrsky oli muutenkin menettänyt paljon verta ja saanut ikävän tällin toiseen etukäpäläänsä ja nyt vielä tämä. Tähtiklaani auta.
”Argh!” Susitassu murahti ärtyneenä. ”Saat kiittää onneasi, kun minulla löytyy kirveliä ja kortetta tuohon ISOON haavaan..”
Susitassu lampsi jupisten yrttivarastoilleen ja etsi kirvelin ja kortteen, jauhoi ne suussaan mössöksi ja vei sitten Tuhkamyrskyn luokse, joka piti suutaan auki, ja jo hennosti läähätti. Eipä mikään ihme, senkin hiirenaivoinen kirppukasa.
Susitassu päätti kuitenkin laittaa yrttihauteet ensin haavalle ennen kuin antaisi kuumeeseen auttavaa lääkettä, ja alkoi levittämänään kahta tehokasta yrttiä ikävän kipeälle ja tulehtuneelle haavalle. Tuhkamyrsky irvisteli ja ähkäisi muutaman kerran, mutta ei valittanut se enempää.
Vielä tuoretta hämähäkinseittiä ja noin, valmis.
”Älä sitten liiku liikaa”, Susitassu sanoi kohottaen kulmiaan. ”Annan sinulle vielä purasruohon lehtiä kuumeeseen. Ja ensi kerralla sinä todellakin sitten sanot, jos sinulla on yhtään tukala olo tai jonnekin sattuu. ONKO SELVÄ?”
”On, on, anteeksi!” Tuhkamyrsky luimisti korviaan ja astettui pedilleen hermostuneesti värähdellen sen jälkeen, kun hän oli syönyt Susitassun antamat muutaman purasruohonlehden. Susitassu pyöräytti silmiään. Hän toivoi hartaasti, että haude auttaisi ja kuume laskisi.
Ja ehkä nyt, hän kykenisi saamaan unta, kun taakka ja outo, vaivaava tunne valui hänen harteiltaan...

Tuhkayrskyn kuume oli onneksi laskenut yöllä, ainakin vähän. Kipukin oli naaraan mukaan kuulemma alkanut helpottaa. Edes jotakin edistystä.
Susitassu asteli häntä melkein maata laahaten pesästään. Pakkanen oli vähän helpottanut täksi päiväksi ja tuulikin oli olematonta. Oli yllättävän lämmin päivä lehtikadon päiväksi.
Parantajaoppilaan vatsa murisi, kun hän asteli pienen tuoresaaliskasan ohitse. Ei, ei nyt. Ensin olisi käytävä katsomassa Suvikuuron pentuja, jotka olivat syntyneet todella yllättäen. Suvikuuro oli huomannut odottavansa pentuja vasta siinä vaiheessa, kun Pilvipentu ja Utupentu olivat jo syntymässä. Kaksikko oli onneksi syntynyt terveenä.
”Suvikuuro? Oletko hereillä?” Susitassu kysyi hiljaa ja työnsi päänsä pentutarhan sisälle, joka oli nyt yllättävän tyhjä, kun lähes kaikki pennut olivat muuttaneet oppilaiden pesään. Ainoastaan Suvikuuro oli enää pesässä.
”Katso!” kimeä ääni kiljaisi. ”Varjoklaanin soturi!”
Mustavalkoinen kollipentu loikkasi kohti Susitassua, joka väisti pienen pennun hyökkäyksen. Pentu tömähti hän tassujensa juureen ja kääntyi selälleen tuijottamaan Susitassua.
”Varjoklaanilaiset söivät sinut sitten”, Pilvipennun sisar naukaisi emonsa luota.
”Äh!” Pilvipentu kurtisti kulmiaan ja huitoi tassuillaan kohti Susitassun kuonoa. ”Kyllä minä vielä sinut saan!”
”Voi apua!” Susitassu naukaisi dramaattisesti. ”Myrskyklaanin hurja soturi on liian voimakas!”
”Hahaa!” Pilvipentu pomppasi seisomaan ja tarttui Susitassun käpälästä kiinni. ”Sainpas!”
”Voi ei!” Susitassu naurahti ja kaatui maahan, antaen pennun juhlia voittoaan.
”Katso, emo!” Pilvipentu hihkaisi ja loikki emonsa luokse. ”Minä sain varjoklaanilaisen tapettua!”
”No mutta”, Suvikuuro naukaisi pojalleen. ”Hyvin tehty! Pelastit meidät kaikki.”
”Pyh”, Utupentu pyöräytti silmiään. ”Juupa juu.”
”Hei, älä nyt!” Pilvipentu murahti sisarelleen. ”Et sinä tuollaisene pystyisi!”
”Ai enkä muka?” naaraspentu kohotti kulmiaan ja loikkasi kaataen veljensä maahan. Kaksikon kieriessä pentutarhaa pitkin, Susitassu asteli heidän emonsa luokse.
”Ainakin heillä on energiaa, se on hyvä”, Susitassu nyökkäsi pentujen suuntaan.
”Vähän liikaakin”, Suvikuuro tuhahti. ”Hyvä kun saa nukuttua, kun tuo kaksikko riehuu koko ajan, Pilvipentu varsinkin.”
”No, he ovat pentuja”, Susitassu virnisti. Kaksi villiä pentua, vaikka toinen taisi tulla välillä pakotetuksi leikkimään.
”En minä edes halunnut pentuja”, Suvikuuro sanoi matalalla äänellä. ”En nyt.”
”No, sinä sait heidät”, Susitassu kurtisti kulmiaan.
”Niin sain”, Suvikuuro huokaisi hymyillen. ”Ja se on sillä selvä.”
”Tulin vain katsomaan, että kaikki on hyvin”, Susitassu sanoi sitten. ”Tule sanomaan, jos tulee jotain ongelmia.”
”Eivät nuo kaksi muuta teekään kuin ongelmia”, Suvikuuro nauroi. ”Mene toki hoitamaan loukkaantuneita, he tarvitsevat sinua.”

Susitassu nappasi matkallaan pesäänsä mukaansa yhden oravan, kaksi hiirtä ja yhden päästäisen. Kukaan muu ei vielä ollut varmastikaan vienyt loukkaantuneille ruokaa, mutta ei se haitannut. Susitassu oli muutenkin ottamassa saalista itselleen, joten mikäs siinä muillekin viedessä. Tiikeritassu valittaisi, että ei haluaisi syödä, Tuhamyrsky näykkisi hiirtään ja Kuukynsi varmasti mulkoilisi Susitassua. Lehmussydän kiittäisi, vaikka häneenkin sattui. Hän ei ollut yhtä kiittämätön kuin ne kolme muuta, mutta ainahan se meni näin. Kissat halusivat aina palavasti palata soturintehtäviinsä ja sitten valittaisivat parantajalle asiasta.
Lehmussydän ei ehkä koskaan voisi palata kunnolla soturiksi. Olisi hyvä ihme, jos hän pystyisi enää edes kävelemään kunnolla. Ja kolliparan toinen korva oli kuuroutunut ja päätäkin särki. Hänen valitustaan Susitassu jaksoi kuunnella, sillä se oli aika mitätöntä ja hänellä oli syytäkin valittaa. Tuhkamyrskylläkin kyllä, mutta hiirenaivoinen naaras ei valittanut järkevistä asioista, kuten juuri haavansa särystä ja Kuukynsi oli taas mulkoileva kissa. Tiikeritassunkin Susitassu ymmäris, olihan ruskea kolli oppilas ja hänen koulutuksena oli kesken ja parantuminen hidasta, mutta oli se toisinaan ärsyttävää.
”Minulla olikin sudennälkä!” Tiikeritassu naurahti kellertävät silmät kiiluen innosta, kun hän huomasi Susitassun palaavan pesään. ”Kiitos!”
”Saanko minä tuon pienen päästäisen?” Tuhkamyrsky kysyi hiljaa. Susitassu oli tiennyt tämän, ei kuumeisena maistunut ruoka niin hyvin. Susitassu laski hiiret Tiikeritassulle ja Kuukynnelle ja vei päästäisen harmaalle naaraalle. Itse hän jakoi oravan Lehmussydämen kanssa.

Pakkanen oli hieman kiristynyt sitten aamun. Puolikuu loisti kirkkaana taivaalla ja tähdet tuikkivat sen rinnalla. Lumi narskui Susitassun käpälien alla, kun hän kulki pitkin järven rantaa. Hänen ajatuksensa pyörivät Tähtiklaanissa, loukkaantuneissa ja parantajien kokoontumisessa. Tähtiklaani oli ollut hiljaa vähän aikaa, ei mitään uutta sitten taistelun, mikä oli totta kai outoa. Hänellä olisi vielä opittavaa.
Harmaa silmäpari puiden lomassa herätti Susitassun huomion ja pian puiden seasta astui esiin Jokiklaanin parantaja Valkosade. Hänen oppilaansa Kaamostassu tuli pian perässä ja kaksikko tervehti Susitassua hännän heilautuksella. He olivat Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajalla.
”He, Valkosade ja Kaamotassu”, Susitassu tervehti, mutta antoi kysyvän katseensa porautua kaksikkoon. Miksi he olivat olleet puiden seassa?
”Anteeksi, Susitassu”, Kaamostassu naukaisi hiljaa. ”Yritimme pysyä suojassa Yönkajon laumalta.”
”Se on ihan hyvä idea”, Susitassu myönsi. ”He hyökkäsivät Myrskyklaanin kimppuun pari yötä sitten.”
”Mitä?” Valkosateen silmät levisivät.
”Valkosade, Susitassu, Kaamostassu”, Tuuliklaanin puolelta kuului tervehdys.
”Routaruusu”, Valkosade nyökkäsi raidalliselle naaraalle, joka loikkasi rajan yli.
”Taivasklaani ja Varjoklaani puuttuvat”, Susitassu mutisi ääneen. Hän pälyili ympärilleen ja yritti tavoittaa kahden klaanin parantajia, mutta hän ei nähnyt ketään. Kului hetki jos toinenkin, kunnes Taivasklaanin parantaja Mistelisydän ja hänen oppilaansa Riesatassu saapuivat rantaa pitkin ja loikkasivat joen ylitse. Kului muutama silmänrpäys, kunnes Varjoklaanin Harmaakorppi ja Surutassu saapuivat. Harmaakorppi nilkutti ja hänen turkissaan oli uusia, viime näkemään verrattuna siis, haavoja.
”Anteeksi kun kesti”, Surutassu pahoitteli. ”Harmaakorpin on vaikea kulkea nopeasti.”
”En minä niin vanha ole”, kolli murahti. ”Mennään.”
Kuulampi hohti tuttua kajoaan ja valaisi kissojen turkit. Harmaakorppi nurisi jotakin Surutassulle hiljaa, kunnes asettui. Susitassu piti kuitenkin katseensa Kaamostassussa, jonka silmissä hohti hermostus. Naaras yritti kovin peitellä sitä, mutta Susitassulta oli turha piilotella mitään. Hän huomasi kyllä, vaikka muut eivät huomaisi.
”Susitassu kertoi, että Yönkajon lauma hyökkäsi Myrskyklaaniin vähän aikaa sitten”, Valkosade sanoi sitten ja vilkaisi kysyvästi Myrskyklaanin parantajaoppilasta.
”Mitä?” Harmaakorppi kähäisi. ”Se kapinen lauma hyökkäsi myös Varjoklaaniin juuri 9 yötä sitten!”
”Samaan aikaan?” Susitassun siristi silmiään. ”Se hyökkäsi samaan aikaan Myrskyklaaniin ja Varjoklaaniin.”
”Miten heillä riittää kissoja?” Surutassu mietti ihmeissään. ”He tappoivat niin monta kissaa.”
”Myrskyklaanikin koki pahoja, pahoja tappioita”, Susitassu luimisti korviaan.
”Ja Tähtiklaani ei sano yhtään mitään tästä laumasta”, Routaruusu naukaisi terävästi. ”Ei yhtään mitään. Ei neuvoja eikä mitään.”
”Eipä niin”, Mistelisydän nyökkäsi. ”Ehkä he eivät tiedä, mitä tulisi tehdä.”
”He odottavat jotakin”, Kaamostassu pohti ja Susitassu käänsi päänsä Kaamostassuun.
”Tiedätkö jotain?” Susitassu kysyi. ”Onko Tähtiklaani puhunut sinulle?”
”Puhuuko se sinulle?” Valkosade kysyi myrskyklaanilaiselta. ”Sinähän tapaat heitä joka yö, kun he kouluttavat sinua.”
”En ole nähnyt heitä yhdeksään yöhön”, Susitassu huomautti ja Kaamostassu liikahti.
”He eivät tiedä, totetuuko yksi ennustus”, Kaamostassu kuiskasi ja jokaisen parantajan katse kääntyi harmaaseen naaraaseen.
”Mitä?” Riesatassu kysyi, puhuen. Kyseinen parantajaoppilas puhui näissä kokoontumisissa vähän, mutta se oli ymmärrettävää, varsinkin tänään.
”Heillä on joku suuri ennustus”, Kaamostassu selitti varoivaisesti. ”Mutta on epävarmaa toteutuuko se. Tällä hetkellä on menossa se hetki, joka määrittää, toteutuuko se.”
”Tiedätkö sinä mikä se on?” Surutassu kysyi silmät palaen.
”En”, Kaamostassu pudisti päätään ja sai kaikkien parantajat värähtämään pettyneenä. ”Sitä he eivät paljastaneet. Se harmaa, raidallinen kolli ei suostunut puhumaan tai paljastamaan sitä.”
”No onpa heistäkin sitten taas hyötyä!” Harmaakorppi jupisi. ”Kyllä heidän pitäisi se kertoa meille, jos se on ratkaiseva.”
”Meidän tulee odottaa”, Mistelisydän sanoi huokaisten. ”Odottaa merkkiä. Töähtiklaani ei selvästikään halua huolestuttaa meitä, jos ennustus ei toteudu.”
”Se kuulosti todella vakavalta”, Kaamostassu sanoi katsellen tassujaan.
”Meidän tulee vain odottaa”, Susitassu sulki silmänsä. Entä jos odottaminen vai pahentaisi asioita? Miksi Tähtiklaani ei puhunut parantajille?
Susitassu rauhoitti itsensä ja parantajien välinen keskustelu muuttui leppoisammaksi kuulumisten jakamiseksi. Mielikuva harmaasta, raidallisesta kissasta tuntui silti niin tutulta ja Susitassu yritti mietti, oliko nähnyt sellaista kissaa tai kuullut jonkun puhuvan hänestä aikaisemmin.
Susitassu uskoi, ja hänellä oli toivoa, että asiat selkiytyisivät, ja nopeammin kuin muut parantajat ehkä uskoivatkaan. Heidän tulisi vain luottaa itseensä ja toisiinsa.

luku 1.

So it begins

Etsijäpentu oli pitänyt elämästään pentuna. Hän oli nauttinut lämpimästä pentutarhasta, jossa sai elää turvassa ihanan emonsa Täplätuulen kanssa, sekä parhaiden sisaruksiensa kanssa. Naaraan siskot Tarinapentu, Ukkospentu ja hänen veljensä Pilkkupentu olivat viettäneet hyvää lapsuutta, telmien ja tarinoita kuunnellen. Tarinapentu olikin nimensä mukainen, sillä naaraalta löytyi enemmän mielikuvitusta kuin Etsijäpentu olisi koskaan arvannutkaan.

Etsijäpentu oli rakastanut sitä, että sai olla täsmälleen sellainen, kuka olisikaan. Kenenkään ei tarvinnut määräillä häntä, että kuka oli tai kuka hänen pitäisi olla. Hän oli Myrskyklaanin pentu, josta kasvaisi se soturi, minkälaiseksi hän haluaisi kasvaa.

Hän katseli kun muut pennut telmivät lumessa. Muilla näytti olevan hauskaa, että jopa kuuro Huurrepentu nauroi makeasti. Jopa Pakkaspentukin hymyili, eikä Etsijäpentu ollut koskaan nähnyt sitä. Etsijäpentu kurtisti kulmiaan miettien, että olisiko hänen pitänyt sittenkin liittyä mukaan joukkoon? Naaras heilautti korviaan. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä, sillä tiesi että hän tulisi olemaan hyvä soturi ilman pentujen temppuja ja leikkejä. Hän kasvaisi itsenäiseksi soturiksi suojelemaan Myrskyklaania.

"Pennut! Voisitte mennä hetkeksi sivuun kun pentutarhaa siivotaan. Menkää vaikka kuuntelemaan klaaninvanhempia", Sirppikynsi tuli sanomaan.
"Tai menkää tutkimaan leiriä", Täplätuuli rohkaisi. Tarinapentu ja Etsijäpentu katsoivat toisiaan innostuneena siitä, että he saivat luvan siihen, että voisivat mennä käytännössä minne vain. Etsijäpennun sisarukset loikkivat klaaninvanhempien luokse. Ehkä muutaman tarinan jälkeen olisi hyvä tutkia leiriä. Oravaliito katsoi pentuja lämpimästi, kun he loikkivat heidän luokseen.
"Ketkäs sieltä noin innokkaasti tulevat?" Tummanoranssi naaras kysyi. Tarinapentu katsoi Oravaliitoa innostuneena.
"Tulimme kuuntelemaan tarinoita!" Vatukkakynsi hymyili pennun innokuudelle.
"Oravaliito, sinä voisit kertoa heille tarinan, jota ei ole kuultu pitkään aikaan", Vatukkakynsi sanoi. Oravaliito mietti hetken.
"Lehväpilvi tietää enemmän", naaras sanoi. Lehväpilvi naurahti.
"Hyvä on", Lehväpilvi sanoi ja oli hiljaa. "Yksi tarina tuli mieleen, muinaisista kissoista. Kauan, siis todella kauan aikaa sitten eli kissoja. He olivat metsän luojakissat", naaras selitti katsoen kirkasta taivasta. "Tuli, Maa, Vesi ja Tuuli. Tämä tarina, keskittyy Tuuleen. Tuuli oli mustavalkoinen kolli, joka eli hyvää elämää parhaan ystävänsä Hiljaisuuden kanssa. Hiljaisuuden nimi ei pitänyt ihan paikkaansa, sillä kyseinen musta naaras osasi olla todella raivostuttava. Tuuli piti Hiljaisuutta aisoissa, sillä hän oli rasavilli ja raivostut-", Lehväpilvi selitti, kuitenkin joutui keskeyttämään tarinansa.
"Olet väärässä. Heitä oli kolme", Taivaspentu tuli yllättäen sanomaan. "Heitä oli kolme." Lehväpilvi kurtisti kulmiaan.
"Olenko kertonut sinulle tätä tarinaa?" Taivaspentu pudisti päätään.
"Tiedän, että heitä oli kolme. Tosin en tiedä kolmannen kissan nimeä, mutta hän oli punaturkkinen naaras", Taivaspentu sanoi kohottaen olkiaan. "Se kissa oli kuulemma ärsyttävä, mutta myöhemmin kasvoi henkisesti." Lehväpilvi oli sen näköinen, että pohti Taivaspennun olevan paljon vanhempi kuin antaisi myöten, sillä miten pentu voisi tietää erittäin vanhoja tarinoita…
"Joka tapauksessa, he olivat parhaita kavereita. He menivät pitkin alkuperäistä metsää, joka on kaukana täältä. He pitivät yhtä jokaisessa asiassa, taisteluissa ja helpoissa asioissa.

Tarinan jälkeen, Etsijäpentu, Ukkospentu ja Tarinapentu lähtivät tutkimaan leiriä, sillä pentutarhassa pyöri vielä oppilaita siivoamassa sammalalusia. Etsijäpentu viittoi hännällään siskoilleen. Kolmikko tutki leirin laitamia, joissa soturit loikoilivat, keskustelivat tai söivät ja kissoja meni edes takaisin. Etsijäpentu nyökkäsi kohti pesää, mistä leijaili ihania, erilaisia yrttisiä tuoksuja. Etsijäpentu kurkisti sisään ja astui varovasti pesään. Ukkospentu ja Tarinapentu työnsi Etsijäpennun edeltä, joka mätkähti maahan pilkullisen kollin eteen.
“Hei Etsijäpentu, Ukkospentu ja Tarinapentu”, Myrskyklaanin parantajaoppilas sanoi. Etsijäpennun korvia kuumotti häpeästä, sillä hänen pitäisi käyttäytyä. Hänen ei pitäisi telmiä ympäriinsä kuin jokin pentu, vaikka olikin pentu.
“Tutkimme leiriä sillä välin kun pentutarhaa siivotaan”, Etsijäpentu sanoi haistellen yrttien hajua ja aivasti. Susitassu hymyili. Etsijäpentu mietti, että miksi kollin hymy vaikutti tutulta. Hänellä välähti, että Susitassu oli Pakkaspennun, Tuiskupennun ja Huurrepennun veli.
“Menkääs nyt siitä, ellette halua sotkea harvinaisia yrttejä”, Susitassu sanoi ja Etsijäpentu välitti pahoittelunsa loikkien ulos, perässään siskonsa.

Etsijäpentu katseli, kun kuuro kissa Huurrepentu paini veljensä Pakkaspennun kanssa. Hän pohdiskeli, että miten kuuro kissa voisi selviytyä. Ehkä Huurrepennulla oli vahvistunut muut aistit, koska ei voinut käyttää kuuloaistiaan. Etsijäpentu mietti, että itse ei voisi olla kuuro. Hän halusi olla kaikista parhain soturi, joka pitäisi klaanistaan huolta eikä se onnistuisi kuurona. Vai voisiko se onnistua? Entä jos kissa olisikin mykkä, eikä pelkästään kuuro? Etsijäpentu pudisteli päätään, sillä eihän se ollut hänen asiansa. Heinätähti ja Huurrepennun emo varmasti tiesivät, että mihin hän kykenisi. Etsijäpentu myös pohdiskeli, että kuka olisi hänen mestarinsa. Hän tahtoi, että se olisi joku viisas ja tietäväinen kissa, joka kykenisi opettamaan kaiken mahdollisen ja päästäisi hänen tutkimaan maailmaa. Etsijäpentu tunsi hellän tönäisyn kyljessään.
“Menisit mukaan”, Täplätuuli sanoi lempeästi. Etsijäpentu kohautti harteitaan. Ehkä hänen pitäisi mennä mukaan, että voisi alkaan luomaan uusia ystävyssuhteita. Etsijäpentu kyyristyi ja loikkasi Huurepennun niskaan ja he pyörivät ympäri. Ehkä Etsijäpentu saisi kavereita.

Etsijäpentu kääri itsensä häntänsä ympärille. Hiljaisessa pentutarhassa kuului vain tasainen tuhina, kun kaikki olivat alkaneet nukkumaan. Etsijäpentua ei väsyttänyt, hän vain pohti asioita elämästään. Hän rakasti perhettään aivan valtavasti, ja halusi ymmärtää emoaan eniten. Mutta yksi pieni ja tärkeä asia vaivasi Etsijäpentua. Kukaan ei ollut puhunut - tai yleensäkään kukaan ei puhunut heidän isästään. Kaikilla muilla oli erittäin rakastavainen isä, mutta Etsijäpentu oli kiinnittänyt huomiota, että heidän luonaan ei ollut käynyt kukaan. Mutta toisaalta naaras mietti, että hän ei tarvitsisi isää. Hän pärjäisi emonsa ja sisarustensa rakkaudella.

Seuraavana aamuna Tarinapentu oli nähnyt jotakin outoa unta joka oli melkein kuin painajainen, joten he menivät kuuntelemaan klaaninvanhempien tarinoita.
"Haluan kertoa tarinan kissasta nimeltä Kivimyrsky", Oravaliito sanoi. Pennut istuivat malttamattomina kuuntelemaan uutta tarinaa. He katsoivat vanhempaa naarasta joka aloitti. “Hän oli suuri ja viekas soturi, mutta todella julma”, hän aloitti. “Hän kasvoi julman mestarin hoivissa ja hänen mestarinsa kasvatti hänet tappajaksi”, Oravaliito sanoi ja Etsijäpentu luimisti.
“Kuka syntymästään voisi olla niin paha? Mitä siinä pitäisi mennä pilalle, että niin tapahtuisi?” Etsijäpentu pohti ääneen. Muut katsoivat häntä niin, että Etsijäpennun pitäisi olla hiljaa.
“Kivimyrskyn vanhetessa, klaani hajosi kahtia ja luotiin toinen heimo, joen toiselle puolelle. Sen jälkeen, kaksi heimoa elivät rauhassa, kunnes syttyi sota. Hänen siskonsa halusi lähteä toiseen heimoon, sillä Kivimyrsky halusi valtaa. Kivimyrsky ei kuitenkaan suostunut päästämään sisartaan pois, joten suuressa taistelussa hän tappoi sisarensa”, Oravaliito sanoi pudistellen päätään. Etsijäpentu räpäytti silmiään. Kuka pystyisi tappamaan sisaruksensa? Häntä puistatti.

Etsijäpennusta oli vihdoin tullut Etsijätassu. Hän teki oman paikkansa pikaisesti valmiiksi oppilaiden pesään ja poistui. Villivirne oli kutsunut hänet tutkimaan Myrskyklaanin lumista metsää. Etsijätassu katsoi punaruskeaa kollia, joka loikki edempänä. Etsijätassu mietti, että tulisiko Villivirneestä hyvää mestaria, mutta ei osannut sanoa sitä vielä. Etsijätassu seurasi mestariaan ja törmäsi melkein tuohon.
“Väistä!” Villivirne yhtäkkiä totesi ja kaapaisi lunta Etsijätassua kohti. Etsijätassu väisti lumipallon ja virnisti mestarilleen. Villivirne virnisti ja jatkoi loikkimista eteenpäin.
“Haistatko mitään erikoista?” Kolli kysyi ja katseli ympärilleen haikeasti. Etsijätassu haisteli ilmaa ja antoi itsensä ajatella.
“Hiiri on mennyt tästä pesäänsä”, Etsijätassu mietti. “Tuonne”, hän sanoi osoittaen viereistä puunrunkoa. Villivirne nyökkäsi hyväksyvästi. “Orava on kiivennyt puuhun ja näköjään istuu siellä”, hän jatkoi ja katsoi puussa istuvaa oravaa, joka katseli kahta kissaa ihmeissään. Villivirne heilautti häntäänsä.
“Hyvä. Opetan sinulle nyt metsästämisen perusteet”, kolli selitti ja katsoi Etsijätassua. “Ensimmäiseksi, vaaniminen on tärkeää. Sitä voidaan aina soveltaa kaikille saaliille”, Villivirne sanoi ja meni itse vaanimisasentoon. “Sitten sinuun pitää hiipiä ja loikata saaliisi kimppuun”, kolli kuiskasi ja loikkasi paikalle tulleen hiiren kimppuun tappaen sen. Etsijätassu heilautti korviaan ja matki kyseistä asentoa. Villivirne nyökkäili. “Nosta vähän vatsaasi, ettei se raahaudu maata pitkin”, hän selitti ja Etsijätassu nosti hieman itseään. Villivirne nyökkäsi. Etsijätassu katsoi sitä samaa oravaa, jonka oli nähnyt aiemmin. Etsijätassu ponkaisi puunrunkoa kohti, tarraten kynsillään siihen ja ponkaisten takajaloillaan ylöspäin. Hän nousi ylös ja loikkasi oravan kimppuun, saaden sen kiinni. Villivirne katsoi maasta Etsijätassua yllättyneenä, sillä ei ollut odottanut tuota.
“Minulla on enään yksi kysymys. Kuinka pääsen alas?” Etsijätassu kuiskasi. Villivirne pudisti päätään hymyillen.
“Anna kun selitän. Tule alas vähän samalla tavalla, mutta tiputtaudu vähitellen. Vaikka tippuisit, niin matka ei ole pitkä”, kolli rohkaisi ja Etsijätassu nyökkäsi. Hän otti oravasta kiinni ja yritti kavuta alas, kuitenkin tassu luiskahti ja Etsijätassu tippui maahan jalat edeltä. Hänen jalkansa saivat kunnon tärähdyksen, mutta oli kunnossa. “Minähän sanoin, ettei matka ole pitkä”, VIllivirne sanoi ja Etsijätassu ei voinut kuin nauraa, sillä hänellä oli kunnon reissu metsässä.

Seuraavana päivänä, Etsijätassun sydän hakkasi lujempaa kuin koskaan. Hänen suonissaan kiehui adrenaliini, sillä taistelu oli alkanut. Eihän hän osannut mitään, koska oli tuore soturioppilas, mutta tärkeintä oli suojella Myrskyklaania. Etsijätassu pinkoi paikasta toiseen yrittäen auttaa klaanitovereitaan. Etsijätassun tuntemus kertoi, että mitä hänen pitäisi tehdä. Hän loikkasi Yönkajon laumalaisen niskaan hurjasti rääpien, kuitenkin loikaten nopeasti pois. Etsijätassu kuitenkin etsi kaikista kissoista eniten tuttujaan. Etsijätassu saattoi huokaista, sillä näki kaikki läheisensä. Hän jatkoi taistelua yksinkertaisesti lyöden tassuillaan kynnet esillä. Kuitenkin taistelu loppuisi jossakin välissä.

Taistelusta muutamana seuraavina päivinä oppilaiden pesä täyttyi aina vain enemmän. Kissoja oli kuollut taistelussa, mutta klaanin elämä jatkui. Nyt oppilaiden pesä oli aivan täynnä, sillä lopuistakin pennuista oltiin tehty oppilaita. Etsijätassun nukkumapaikka oli onneksi pesän aukon vierellä, joten hänen oli helppo kulkea. Eikä hänen täytyisi varoa muita. Etsijätassu mietti mennessään nukkumaan, että hän olisi valmis haasteisiin.

Toinen luku
- there's anger in your eyes, let's fight

Olkitassusta oli vihdoin tullut oppilas. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt iloita siitä, olihan hän odottanut sitä hetkeä niin kamalan kauan ja ollut vielä muutamia päiviä sitten valmis tekemään mitä vai päästäkseen oppilaaksi. Nyt hän olisi tehnyt mitä vain, jotta olisi voinut palata takaisin ajassa.
Kissoja oli kuollut. Niin paljon sotureita ja oppilaita oli menehtynyt, Kultahalla heidän mukanaan. Olkitassusta tuntui kuin se kaikki, koko se suuri ja verinen taistelu, olisi ollut hinta hänen oppilaaksi pääsystä. Ilman taistelua, hän olisi yhä pentutarhassa. Ilman kuolemaa, hän olisi yhä pentu.
Oliko Heinätähti nimennyt hänet, hänen sisaruksensa sekä muita pentuja oppilaiksi vain siksi, jotta klaani saisi jotain ilon aihetta? Vai siksi että uusia oppilaita ja sotureita saataisiini menehtyneiden tilalle? Vai kenties oliko se kaikki vain sattuma, ja Olkitassusta olisi tullut oppilas joka tapauksessa sinä päivänä? Olkitassu ei oikein uskonut siihen.
Väärätassu oli heidän nimittämispäivänään pohtinut aivan samaa: “Meistä on viimein tullut oppilaita, mutta millä hinnalla?” oli kolli kysynyt vaimeana, ja jättänyt Olkitassun pohtimaan niitä sanoja.
Hänen mestarinsa oli Kolibri, ja entuudestaan hyvin tuttu. Olihan naaras ollut pentutarhassa samoihin aikoihin kuin Olkitassukin. Se lohdutti nuorta oppilasta, mutta sai hänet samaan aikaan apeaksi. Kolibri muistutti häntä Kultahallasta, ja Kultahalla sai hänet tuntemaan kipua.
Kultahalla ei koskaan ollut ollut emo hänelle, Sammalrae tulisi aina olemaan hänen emonsa, mutta Kultahalla oli kohdellut häntä kuin omaa pentua. Jossain vaiheessa pentuelämäänsä Olkitassu oli alkanut nähdä Kultahallan tukihahmona ja -verkkona, niin lähellä oikeaa emoa kuin vain oli mahdollista.
Ja nyt Kultahalla oli poissa, niin kuin oli Sammalraekin.
Villivirneen olisi pitänyt suojella Kultahallaa paremmin! Hänen olisi pitänyt suojella molempia! Olkitassu ajatteli ja sähähti itsekseen. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa.
“Miksi sinä noin raivoissasi olet?” paikalle ilmestynyt Ilvestassu kysyi. Hänen kaksiväriset silmät olivat hämmentyneet.
“Kunhan vain olen.”
Olkitassu oli viettänyt paljon aikaa Ilvestassun kanssa. Kolli oli suojellut häntä taistelun aikana pitämällä hänet visusti pentutarhassa, ja heti oppilaaksi päästyään Olkitassu oli mennyt Kolibrin ohjaamana harjoittelemaan Ilvestassun ja tämän mestarin kanssa. Jos hän jostain oli hyvillään oppilaaksi pääsystä, se oli mahdollisuus viettää enemmän aikaa Ilvestassun kanssa.
“Selvä”, Ilvestassu sanoi huvittuneena, “mutta jotenkin sinun on raivoasi purettava. Tule.” Valkea kolli heilautti häntäänsä ja lähti kävelemään kohti aukion laidalla istuvia sotureita.
Olkitassu räpäytti silmiään hämmentyneenä, mutta seurasi Ilvestassua. Hän ei aina ymmärtänyt, mitä kolli tarkoitti sanoillaan tai mitä tällä oli muutenkaan mielessä, mutta hän luotti tähän.
Timalisydän ja Kielokoski lopettivat molemmat syömisensä huomatessaan kahden oppilaan lähestyvän heitä. Kumpikin tervehti heitä hännänheilautuksella.
“Timalisydän”, Ilvestassu aloitti, “saammeko minä ja Olkitassu käydä leirin ulkopuolella? Haluaisin näyttää Olkitassulle jotakin.”
Timalisydämen viikset värähtivät huvittuneina. “Tietenkin saat. Minä ilmoitan Kolibrille, kunhan ensin löydän hänet jostain. Se naaras osaa katoilla.”
“Taisi mennä partioon”, Kielokoski totesi.
Ilvestassu nyökkäsi kiitokseksi ja kääntyi kohti Olkitassua. Mitään sanomatta kolli lähti loikkimaan ulos leiristä, ja Olkitassu lähti tämän perään pää täynnä hämmennystä ja outoa intoa. Minne kolli oli johdattamassa häntä? Ja mitä tämä halusi hänelle oikein näyttää?
Olkitassu ei ollut nähnyt kaikkea leirin ulkopuolella olevaa. Hän oli kyllä kiertänyt reviirin Kolibrin kanssa ja pistänyt muistiin monia paikkoja, joiden muistamisesta voisi olla myöhemmin paljonkin hyötyä, mutta leirin jokaista aluetta hän ei ollut vielä nähnyt.
Ilvestassu juoksi eteenpäin loikkien lumen ja kivien seassa niin hyvin kuin vain pystyi, tarkistaen aina välillä Olkitassun olevan yhä perässä. Kirjava oppilas pysytteli kollin perässä parhaansa mukaan, mutta huokaisi helpotuksesta Ilvestassun hidastaessa vauhtiaan ja lopulta pysähtyen kokonaan.
He olivat saapuneet pienelle aukiolle, missä puut loivat soikion alueen ja tasaista maata peitti pieni kerros lunta. Muutamat tassunjäljet, sekä muiden eläinten jättämät jäljet, risteilivät aukiota pitkin, mutta kukaan ei ollut pysähtynyt sinne ainakaan muutamaan päivään ennen Ilvestassua ja Olkitassua.
Ilvestassu oli asettunut aukion keskelle ja tuijotti Olkitassua. Hän kallisti hiukan päätään ennen kuin sanoi: “Hyökkää kimppuuni.”
“Mitä?”
“Hyökkää kimppuuni.”
“En minä sinun kimppuusi halua hyökätä!” Olkitassu ärähti. Hänen häntänsä vispasi ilmaa. Miksi hän hyökkäisi Ilvestassun kimppuun? Siinä ei ollut mitään järkeä.
Ilvestassu pyöräytti silmiään. “Ei sinun tarvitse minua satuttaa. Harjoitellaan vain taistelua, mutta saat käyttää kaikkia voimiasi, käykö? Mestarit eivät ole täällä vartioimassa, ja sinä todella tarvitset tätä.”
En minä tätä tarvitse! Olkitassu ajatteli, mutta sen sijaan, että olisi avannut suunsa hän loikkasi kollia kohti.
Lumi pöllähti hänen allaan, kun hänen takatassunsa löivät maata ja nostivat hänen koko kehonsa ilmaan. Ilvestassu ei ilmeisesti ollut olettanut Olkitassun hyökkäävän aivan vielä, sillä ei yllätyksestään onnistunut väistämään ajoissa. Olkitassu lensi kollia päin ja kaatoi heidät molemmat maahan.
Kumpikin läimi toisiaan tassuillaan kynnet visusti piilossa. Lumi pyyhkiytyi maan päältä pois paljastaen risuja ja lehtiä, jotka takertuivat kummankin oppilaan turkkeihin heidän pyöriessään toistensa kimpussa. Pari kertaa he joutuivat erilleen, loikaten kuitenkin pian jälleen toistensa kimppuun, kunnes Olkitassu näykkäisi Ilvestassun korvaa.
Kolli potkaisi kirjavan oppilaan kimpustaan. “Hei! Sanoin, että ei satuttamista.”
“Noinko vähästä sinä alat itkemään? Oletko pentu?” Olkitassu härnäsi virne kasvoillaan.
“Minä sinulle itkut näytän!”
Ilvestassu loikkasi päin Olkitassua ja läimäytti tätä kovaa poskeen. Olkitassu nousi murahtaen ylös, ja niin he jatkoivat leikkimielistä taisteluaan.

Vasta kummankin ollessa aivan puhki he lopettivat. Kumpikin oppilas makasi kyljellään pehmeällä lumella kasvot toisiaan kohti ja kyljet raskaasti kohoillen. Heidän lihaksiinsa sattui, mutta kumpikaan ei valittanut - tai edes ajtellut valittavansa.
Kaikki se ärtymys ja viha, mitä Olkitassun sisällä oli vielä aiemmin ollut, olivat haihtuneet. Eivät kenties koko hänen loppuelämäkseen, mutta tarpeeksi, jotta hän pystyi olemaan rauhallinen ja ajattelemaan selkeämmin. Taistelu ei ollut uuvuttanut vain hänen lihaksiaan vaan myös hänen mielensä.
“Auttoiko se?” Ilvestassu kysyi.
“Taisi se”, Olkitassu vastasi ja liikautti etutassuaan. “Tämänkö sinä sitten halusit näyttää?”
Ilvestassu naurahti. “Kenties. Sinä pidät taistelusta, etkö pidäkin? Leikkimielinen kamppailu on hyvä tapa päästellä höyryjä. Muuten sinä räjähdät palasiksi.”
“En minä nyt niin vihainen ole!”
“Näkisitpä ilmeesi joskus.” Ilvestassu nauroi niin, että hänen koko kehonsa hytkyi. Sitten hän vakavoitui ja tuijotti Olkitassua kaksivärisillä silmillään, joiden katsetta toinen oppilas ei osannut lukea. “Miksi sinä olit niin raivoissasi?”
Olkitassu ei vastannut. Hän vain tuijotti kollia takaisin.
“On normaalia tuntea vihaa, ja surua. Sinä suret Kultahallaa, etkö surekin?”
Olkitassu kampesi itsensä makaamana vatsalleen ja tuijotti syvälle metsään hetken hiljaisuudessa ennen kuin päätti vastata. Miksi hän salaisi mitään Ilvestassulta? “Niin suren. Hän ei ollut emoni, en koskaan ajatellut häntä sellaisena enkä koskaan korvannut Sammalraetta hänellä, mutta hän oli paikalla tarpeeksi paljon, jotta pidin häntä… kuin varavanhempana. En halunnut hänen kuolevan.”
“Et tietenkään halunnut. Hän piti sinusta huolta joka päivä koko elämäsi ajan.”
“Toisin kuin eräs”, Olkitassu murahti.
Nyt oli Ilvestassun vuoro nousta makaamaan vatsalleen. Hän katsoi hetken Olkitassua ja sitten myös pimenevää metsää. “Sinä todella vihaat Villivirnettä.”
“Miksen vihaisi? En ymmärrä, miten Väärätassua ja Kimalletassu pitävät hänestä ja kunnioittavat häntä. Hän hädin tuskin tuli luoksemme, kun olimme ihan pieniä ja hän-”
“Mutta lopulta hän kävi luonanne.”
Olkitassu tuhahti. “Ei sillä enää siinä vaiheessa ollut väliä. Hän oli hylännyt meidät! Kertoi emomme kuolleen ja että Kultahalla pitäisi meistä huolen! En minä halunnut jonkun tuntemattoman naaraan katsovan meidän peräämme. Jos Villivirne olisi ollut parempi kumppani, hän olisi pitänyt Sammalrakeen elossa ja käynyt luonamme.” Hän laski päänsä tassujensa päälle. “Jopa Lehmussydän oli isällisempi kuin Villivirne on koskaan ollut. Hänellä ei ole edes pentuja, ja nyt hän kuulemma… ei välttämättä voi toimia kunnolla soturina. Villivirneen olisi pitänyt suojella veljeään, sekä Kultahallaa, joka uhrasi niin paljon hänen vuokseen, jopa henkensä!”
Ilvestassu oli ollut hiljaa koko sen ajan, kun Olkitassu oli puhunut mielensä ja sydämensä puhtaaksi. Hän oli asettunut lähemmäs toista oppilasta ja kosketti hellästi tämän kylkeä hännänpäällään. “Olet vihainen. Kai sinulla on syysi siihen. En ole täällä muuttamassa mieltäsi, sen saat tehdä aivan itse, jos niin haluat. Muista kuitenkin, että hän on isäsi.”
“Olkoot. En valinnut häntä.”
“Hän rakastaa sinua.”
“Sitten hän tuhlaa rakkauttaan väärään paikkaan.”
“Noinkohan on.”
Olkitassu kääntyi katsomaan kollia keltaiset silmät välähtäen. “Tulitko tänne vain läksyttämään minua? Lehmussydän on jo yrittänyt, turha sinun on tehdä samaa.”
“En. Tulin juttelemaan kanssasi”, Ilvestassu sanoi. “Ymmärrän sinua nyt paremmin. Kiitos.”
Kiitos? Olkitassu ei ymmärtänyt. Mitä kiittämistä siinä oli, että Olkitassu oli jutellut hetken Ilvestassun kanssa jostakin niinkin yksinkertaisesta kuin Villivirneestä. Mutta vaikka kollin sanat saivat oppilaan hämmentyneeksi, hän heilautti häntäänsä. “Ole hyvä vain.”
Ilvestassu nauroi.
Olkitassu ei kysynyt miksi. Hän sulki silmänsä ja jäi kuuntelemaan kollin naurua.

luku 10.

I want you to be happy even if it's not with me

Supitassu sulki silmänsä hitaasti. Talvinen aurinko loisti parhaimmillaan korkealla taivaalla. Supitassu lekotteli maassa, sillä hänellä oli kerrankin edes vähän aikaa levätä. Kirkaskuu tarvitsi itsekin lepoa, vaikka ei myöntänytkään sitä itselleen. Supitassu oli sitä mieltä, että hänen mestarinsa saisi mennä lepäämään pentutarhaan ja odottamaan pentujen syntymistä, mutta Kirkaskuu oli itsepäinen ja halusi itse kouluttaa Supitassun, sillä harmaan naaraan soturiseremonia lähestyi. Supitassu ei kuitenkaan viitsinyt herättää nukkuvaa Kirkaskuuta. Kirkaskuu kuitenkin nousi pesästään ja loikki vauhdilla Supitassun luokse.
“Supitassu, mikset herättänyt minua?” Kirkaskuu pesi Supitassulta ja pudisteli turkkiaan sileäksi. Supitassu ei voinut olla virnistämättä.
“Anteeksi. Halusin sinun vain saavan unta, kerta ei tarvinnut mennä aamupartioon”, Supitassu pahoitteli, olematta kuitenkaan pahoillaan. “Lisäksi, tarvitset unta.” Kirkaskuu pudisteli päätään.
“Nyt on kiire. Mennään vauhdilla metsälle, sillä viimeksi et onnistunut vielä niin hyvin, kuin ajattelin”, Kirkaskuu pohti ja pudisteli päätään viitaten hännällään ulos leiristä. Supitassu vain pysyi peittää hymyilemistään ja loikki ulos leiristä, hänen mestarinsa perässään.

Tuulta ei ollut käytännössä ollenkaan, joten Supitassun oli helppo jäljittää saaliita, sillä saaliiden haju jäi maahan, eikä Supitassun tuoksu leijunut muualle. Harmaa naaras haisteli maata, jossa oli vieno tuoksu vesimyyrästä. Hän hiipi maata pitkin, sillä tuoksu voimistui aina enemmän, mitä edemmäksi Supitassu eteni. Supitassu pääsikin lopulta kohteensa luokse. Hän katseli kaislikosta vesimyyrää, joka oli lähellä rantaa. Harmaa naaras loikkasi kynnet esillä myyrän kimppuun ja tappoi sen nopealla puraisulla. Supitassun takana oleva Kirkaskuu nyökkäsi hyväksyvästi. Supitassu vei vesimyyrän kauemmaksi ja peitti sen, että voisi hakea sen myöhemmin. Supitassu sai vainun myös päästäisestä, joka oli muutaman hännänmitan päässä. Harmaa naaras vaani ja sai päästäisen hyvin helposti kiinni. Supitassu kiitti Tähtiklaania saaliista ja kävi hakemassa vesimyyrän ja he lähtivät Kirkaskuun kanssa leiriin, sillä Kirkaskuu ei osannut antaa enempää vinkkejä.

Supitassu pisti pitkäkseen omaan pesäänsä, kun oli vienyt ruokaa klaaninvanhimmille. Kivivirta ja Lehtimyrsky olivat olleet tyytyväisiä, kun harmaa naaras oli tullut tuomaan heille pulskan vesimyyrän ja Kirkaskuun kalastaman kalan. Supitassu pesi itseään pesässään ja huokaisi. Harmaa naaras antoi itsensä venytellä, sillä yksinkertaisesti kaipasi venytyksiä jatkuvan harjoittelun jälkeen. Supitassu katseli leiriä, jossa oli hälinää. Hänen katseensa kuitenkin kiinnittyi Kirkaskuuhun ja Yötähteen, jotka puskivat toisiaan onnelisesti. Supitassu tunsi piston sydämessään ja katsoi maata. Hän kaipasi Novaa, mutta elämä jatkuisi. Joko Novan kanssa, tai ilman häntä ja se sattui Supitassua, sekä tulisi aina sattumaan.

Seuraavaksi Kirkaskuu vei Supitassun harjoittelemaan taisteluharjoituksia, sillä hän pelkäsi Supitassun olevan myöhässä hänen ikäisistään. Supitassua se ei haitannut, sillä niin oli vain käynyt ja se oli mennyttä.
“Nyt on aiheena hyökkäys”, Kirkaskuu sanoi hetken jälkeen. Supitassu katsoi mestariaan, pitäen häntäänsä tassujensa päällä. “Sinä aloitat ja minä puolustaudun.” Supitassu nousi jaloilleen mennen kyyryyn. Harmaa naaras arvoi mestariaan. Oppilas loikkasi mestarinsa niskaan, saaden Kirkaskuun ravistelemaan oppilastaan irti. Kirkaskuu kierähti ympäri, mutta Supitassu oli osannut arvoida sen, joten mutta Kirkaskuu kierähti pystyyn. Supitassu siristeli silmiään, miettien, mitä tekisi seuraavaksi.
“Mmh”, Supitassu mumisi heilauttaen häntäänsä.
“Yritä vain”, Kirkaskuu rohkaisi. Supitassu huitaisi tassullaan, mutta Kirkaskuu esti sen tassullaan ja kieräytti oppilaansa tassun maahan. Supitassu murahti ja hyppäsi mestariaan kohti. Oppilas työnsi kaikella voimallaan mestarinsa lapaa ja Kirkaskuun hämmentyessä, Supitassu voitti itselleen aikaa ja painoi mestarinsa maahan. Kuitenkin, Supitassun ollessa pienempi, Kirkaskuu sai potkaistua Supitassun pois päältä. Harmaa naaras lensi sivummaksi ja koitti saada happea, koska häneltä oli lähtenyt ilma keuhkoista. Kuitenkin oppilas ravisti päätään selvitellen sitä ja keskittyi taas mestariinsa. Kirkaskuu oli myös noussut ylös ja nyökkäsi Supitassulle, sillä oppilas oli yrittänyt parhaansa. Kaksi jokiklaanilaista lähtivät takaisin kohti leiriä, sillä myöhemmin olisi jälleen uusia harjoituksia.

Supitassu antoi auringon valaista edessään kulkevaa polkua, jota pitkin Supitassu käveli tarmokkaasti. Päiväpartiossa oli Supitassun lisäksi hänen mestarinsa Kirkaskuu, Käärmemieli ja Hallakajo. Harmaa naaras pohti Yönkajon laumaa ja Novaa. Yönkajon laumassa, kaikilla oli määrätyt kumppanit. Suurin piirtein määrätyt tulevaisuudet ja sitä Supitassu ei ymmärtänyt. Harmaa naaras vain toivoisi sitä, että jonain päivänä, siellä olisi kaikki hyvin. Supitassu katseli vihreillä silmillään Käärmemieltä, joka istui kalassa ja noukki kaloja rannalle. Jokiklaani oli täynnä kyllä kunnon kolleja, mutta Supitassu ei perustanut heihin. Hän tahtoi vain Novan. Supitassu pudisteli päätään.
“Tule, syödään ennen kuin jatketaan partiossa”, Käärmemieli sanoi ja Supitassu meni kollin luokse ja otti palasen kalasta. Supitassu tiesi, että Jokiklaanin kissat olivat mukavia, mutta he eivät tuoneet samanlaista tunnetta kuin Nova. Nova sai Supitassun sydämen hakkaamaan, sekä ajattelemaan tulevaisuutta pidemmälle. Supitassun ja Käärmemielen saatua syötyä, he menivät muiden luokse ja he jatkoivat rajojen kiertoa, sillä he vetivät pidemmän matkan, joka oli käytännössä koko alue. Supitassulle teki niin hyvää pelkästään merkata rajoja ja seurata muita, antaen elämän pyöriä radallaan. eikä hän hetkeen ajatellut Novaakaan.

Supitassu tahtoi olla hetken yksin, joten hän suuntasi järvelle. Naaraalla oli kova luotto siihen, että mitään pahaa ei tapahtuisi tai kukaan ei saisi häntä kiinni - oppilaat eivät saisi poistua leiristä Yönkajon lauman takia. Mutta Supitassua ahdisti omat ajatukset, joten hän kaipasi vain raitista ilmaa. Supitassu katseli taivasta, jossa tähdet loisti kirkkaina. Supitassu hengitti syvään kipakkaa pakkasilmaa. Ehkä tämä yksinäisyys oli rangaistus, että ei pääsisi näkemään Novaa tai kohtaisi kollin taistelussa. Supitassulla oli niin ikävä, että kyyneleet vierivät alas naaraan kasvoja ja putosivat jäiseen maahan. Supitassu makasi siinä hetken, jos toisenkin ja lähti takaisin leiriin, kuitenkin livahtaen niin, ettei yövahti nähnyt häntä. Supitassu kiitti mielessään, että ei ollut jäänyt kiinni. Hän ei olisi ikinä päässyt soturiksi, sillä rangaistus olisi ollut todennäköisin. Supitassu sulki silmänsä, antaen ajatuksiensa karkailla. Nova saisi luvan olla onnellinen. Onnellinen ilman Supitassua, sillä siihen harmaa naaras ei voinut vaikuttaa, vaikka toivoi joka päivä toisin. Supitassu toivoi niin paljon, että se valkoinen naaras, Angel, tekisi Novan onnelliseksi. He saisivat pentuja yhdessä ja tulisivat olemaan toistensa kumppanit, sillä niin Yönkajon laumassa oltiin päätetty. Mutta Supitassu mietti, että hän ei halunnut muita kumppaneita kuin Novan. Nova oli kuin tehty hänelle, niin kiltti ja Supitassu oli varma, että kohtalo oli pistänyt heidät tapaamaan toisensa kauan aikaa sitten ja ehkä vielä tulevaisuudessa. Novan tapaaminen oli tuntunut niin oikealta. Supitassu puristeli kynsiään ulos ja sisään turhautuneena. Hänen kuuluisi olla Novan vierellä, vieressään heidän yhteiset pennut, eikä Angel. Hän tuhahti. Supitassu uskoi kohtaloon, että hän näkisi Novan vielä jonakin päivänä. Naaras toivoi, että Nova olisi onnellinen ja pystynyt olla ilman Supitassua, vaikka välittikin hänestä. Supitassu pelkäsi kivasti, että Nova unohtaisi hänet, sillä harmaa naaras ei voisi unohtaa kyseistä kollia. Hän painoi päänsä turhautuneena tassuilleen ja sulki silmänsä.

Supitassu mietti, että aurinko nousisi huomennakin.

//välitarina, että joskus saisin tän soturiks :'D

Yhdeksäs luku - Pysykää juuri tuollaisina

Nova oli ollut juuri palannut metsältä, kantaen yhtä kalaa ja hiirtä. Kiitos Supitassulle, joka oli opettanut hänelle, miten herkullisia kaloja napataan. Muutamat Novan ystävät, joita ei kyllä ollut paljon, olivat myös tykästyneet kalaan, kun Nova oli heille antanut maistiaiset.
Mutta se, mikä leirissä hänet yllätti, oli Muru, joka juoksi häntä vastaan. Novan nuori sisar hihitti ja juoksi veljensä käpälien juuressa.
”Mitä sinä täällä teet? Oletko sinä yksin, Muru?” Nova kysyi, ehkä hieman epäselvästi, kun hän piti suussaan saaliitaan.
”Ei hän ole yksin”, Ezelia naurahti ja asteli yhden pesän takaa esiin mukanaan loputkin nuorista pennuistaan. Miki asteli rinta röyheänä emonsa vierellä, mutta ei voinut peittää kiinnostustaan leiriä kohtaan. Mili, mustavalkoinen naaras asteli loikkien eteenpäin ja haisteli kaikkea, minkä näki.
”He ovat pääseet tutkimaan leiriä”, Nova naurahti, etsien isäänsä katseellaan. ”Eikö isä vie heitä?”
”Tuota, hän, ei ehdi”, Ezelia hymyili hermostuneesti, ja katsoi taakseen, kohti kukkulaa, jolla Novan ja Angelin pesä oli. Nova huomasi isänsä pesän lähellä, ruskea arpinen kolli istui ja tarkkaili leiriä kukkulalta. Hänen olemuksensa näytti täältäkin asti jo hermostuneelta ja odottavalta, mikä oli osittain normaalia.
”Isä etsii sinua, Nova!” Muru naukaisi heleästi, ja asteli heidän emonsa luokse levästi hymyillen.
”Miksi?” Nova vilkaisi emoaan kysyvästi.
”Pennut syntyvät”, mustavalkoinen naaras sanoi ja Novan silmät menivät viiruiksi.
”Et voinut heti sanoa?!” Nova henkäisi ja melkein pudotti saaliinsa tassuilleen.
”Reaktiosi takia! Ota rauhassa!” Ezelia naukaisi korvat luimussa, mutta Nova ei vastannut. Hän oli jo juoksemassa kohti hänen pesäänsä. Hänen kylkeensä sattui, mutta vain vähän, joten hän ei antanut sen haitata. Haava oli arpeutunut jo sen verran, että se ei enää aukeiaisi. Ja kipu hellitti joka päivä hurjasti, joten ei tässä mitään.
”Nova!” Aartje naukaisi, mutta Nova ei kuunnellut mehiläisaivoista isäänsä vaan asteli sisälle pesäänsä. Angel hengitti raskaasti, mutta hän oli hyvissä käpälissä. Neva oli valkoisen naaraan kanssa.
”Nova!” Angel hymyili, mutta irvisti sen jälkeen ja sulki silmänsä.
”Hyvä kun tulit, olet juuri oikeaan aikaan täällä!” Neva naukaisi helpottuneena ja katsahti Novaa. ”Laske nuo saaliit nyt pois, tarvitsen apuasi.”
”Aivan”, Nova nielaisi ja laski kalan sekä hiiren pesän nurkkaan ja asettui sen jälkeen Nevan viereen. ”Milloin...”
”Ensimmäinen pentu!” Neva hiljensi ja Angel ponnisti. Nova rauhoitti itsensä. Hän oli tehnyt tämän ennenkin, emonsa kanssa ja se oli sujunut hyvin. Miksi häntä hermostutti nyt näin paljon?
Nova jäi sanattomaksi, kun näki ensimmäisen oman pentunsa tassujensa juuressa. Se oli oranssivalkoinen… naaras. Nova hymyili. Hänellä oli tytär. Ja kaunis sellainen.
Nova nuoli pentua vastakarvaan ja lämmitti sen kehoa, jotta lehtikadon kylmyys ei ehtisi purra liian voimakkaasti. Pesässä oli onneksi valmiiks jo lämmin, mutta märkä pentu kokisi lämpötilan aivan erilaisena.
”Toinen”, Neva kuiskasi ja Angel ähkäisi kivuissaan. Nova luimisti korviaan. Voi esi-isät, antakaa hänen selviytyä! Älkää antako hänen kuolla! Pennut tarvitsevat häntä!
Novan silmät kirkastuivat, kun toinen pentu syntyi. Se oli vaaleampi kuin sisarensa, kokonaan kermavalkea kolli.
”Kolli”, Neva naukaisi ja vilkaisi veljeään, joka katseli kahta pentuaan silmät kimallellen. Angel vilkaisi Novaa silmät väsyneinä, mutta naaras sulki ne, kun uusi kipuaalto ravisteli hänen kehoaan. Nova nielaisi hermostuneena. Älä kuole, kiltti!
”Kolmas vielä!” Neva rohkaisi ja Angel ponnisti pontevasti. Nova otti viimeisenkin pennun vastaan, joka oli tummempi kuin muut sisaruksensa, mustan ja oranssin kirjava kolli.
Angel huokaisi helpottuneena ja Nova aisti, kuinka naaraan kipu alkoi hellittää ja huomasi naaraan sinisten silmien kirkastuvan. Valkoinen naaras katsoi pentujaan huokaisten ilosta. Kolme tervettä pentua.
”Kaikki sujui hyvin”, Neva sanoi, näyttäen helpotuksensa.
”Olet hyvä tietäjä, Neva”, Nova rohkaisi ja nuolaisi siskonsa poskea. Naaras hymyili kiitollisena.
”Annan teidän levätä nyt”, Neva naukaisi ja asteli sitten ulos Novan ja Angelin pesästä. Nova asettui Angelin viereen ja yhdessä he katselivat yhteisiä pentujaan. Syvällä sisällään Nova toivoi, että pennut olisivat hänen ja Supitassun yhteisiä.
”Kuka heistä syntyi ensin?” Angel kysyi sitten ja vilkaisi Novaa.
”Oranssivalkoinen naaras”, Nova kertoi ja katsahti pentueen ainoaa naarasta. Se muistutti Novaa hänen omista sisaruksistaan. Hän toivoi ja anoi, että kahdelle kollille ei kävisi samalla tavalla kuin hänelle ja hänen veljelleen Navalle.
”Kermanvalkoinen kolli oli seuraava”, Nova jatkoi ja katsoi valkeaa pentua. ”Ja tummin kolli on nuorin.”
Angel humisi hiljaa, hymyillen lempeästi. Nova tiesi, että Angel olisi täydellinen emo näille pennuille, rakastava ja välittävä.
”Mitä sanot, jos vanhimman kolli nimi olisi Indigo?” Angel kysyi, pitäen katseensa pennuissaan, jotka myllersivät hänen vatsaansa vasten.
”Se kuulostaa juuri hyvältä nimeltä”, Nova nyökkäsi. Ei hänellä ollut sanavaltaa pentujen nimien suhteen, mutta yhdessä Angelin kanssa he eivät välittäneet perinteestä. Kukaan ei määräisi.
”Hmm…”, Angel pohti, katsellen tarkasti naaraspentua.
”Helmi?” Nova ehdotti hiljaa ja Angelin silmät kirkastuivat. Naaras nyökkäsi hymyillen.
”Ja tumma kolli”, Angel sanoi, katsoen Novaa, ”Olkoon Tiikeri.”

”Indigo, Tiikeri ja Helmi?” Aartje toisti nimet, katsoen auringonlaskua siniset silmät hohtaen. ”Hyvät, vahvat nimet. Kuka heistä on vanhin?”
”Kolleista vanhin on Indigo”, Nova naukaisi. Hän ei voisi isälleen sanoa, että tytär oli vanhin, suoraan siis. Kyllä hänen isänsä ymmärtäisi sen näinkin. Aartje oli niin perinteitä seuraava.
”Hienoa”, Aartje sanoi nyökäten. ”Kasvata hänestä vahva, sinun seuraajasi.”
”Tietysti”, Nova nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen.
”Nova”, Aartje pysäytti vanhimman poikansa. ”Tiesithän sinä, että sinulla oli vanhempia sisaruksia?”
Nova katsahti isäänsä kysyvästi. Ei hän ollut kuullut, että hänen vanhemmillaan olisi ollut pentuja ennen häntä. Aartje oli kuitenkin jo vanha, tai siis ei mikään vanhus, mutta siis aikuisella tavalla vanha, että eikai se niin ihmeellistä ollut?
”En”, Nova vastasi lyhyesti, mutta kiinnostuneena. Aikoisiko isä kertoa hänen vanhemmista sisaruksistaan. ”Mitä heille tapahtui?”
”Oma isäni, Juan”, Aartje kertoi, irvistäen. ”Oli yllättävän lempeä johtajaksi. Minun oma veljeni oli taas minuakin hurjempi.”
Nova siristi silmiään. Hurjempi, pahalla tavalla? Isääkin pahempi vai?
”Veljeni olisi halunnut johtajan paikan”, Aartje selitti. ”Mutta hän seurasi lauman lakia ja antoi asian olla. Tai niin me luulimme. Hän tappoi ensin isämme.”
”Kauheaa”, Nova sanoi pahoillaan, mutta häntä karmi. Isän veli muistutti Novan omaa veljeä, Navaa.
”Ja sitten hän hyökkäsi Ezelian ja pentujen kimppuun”, Aartje sanoi irvistäen vihaisesti. ”Hän tappoi kaksi minun pentuani. Ja minä tapoin oman veljeni, hän oli tehnyt liian vakavia rikoksia. Rikkonut lakia, rikkonut perheemme. Emosi järkyttyi niin pahasti, että meni ikuisuus ennen kuin hän kykeni saamaan pentuja uudestaan.”
”Olen pahoillani”, Nova sanoi keltaiset silmät sirrillä. ”Hän teki väärin, ja liian korkealla hinnalla.”
”Uskon, tai ainakin toivon”, Aartje sanoi ja nousi seisomaan. ”Että häntä ei päästetty esi-isien pariin.”
Nova nyökkäsi ja katsoi hänen isänsä menoa hänen pesäänsä, nuortenn pentujensa ja kumppaninsa luokse. Vaikka Nova ei voinut sietää veljensä käytöstä, ei hän koskaan toivoisi veljensä joutuvan niin kamalan kohtalon saattelemaksi kuin karkotetuksi esi-isien parista. Nava oli silti hänen veljensä ja Nova toivoi, että he voisivat sopia, edes jonakin päivänä.

Pennut varttuivat yllättävän nopeasti. Heti silmien avaamisen jälkeen he olivat alkaneet tutkia pesää, ja muutaman kerran yrittäneet lähteä ulos pesästä tutkimaan valon kajastusta. Novan oli pakko myöntää, että hän oli ylpeä pennuistaan. He kaikki muistuttivat paljon joko Angelia tai Novaa. Helmi oli hyvin sosiaalinen ja puhelias pentu. Tiikeri oli taas jo näinkin nuorena yllättävän lempeä ja rauhallinen, muistutti paljon Angelia Novan mielestä. Indigo oli kaksikon välimuoto. Hän oli sosiaalinen, mutta myös rauhallinen.
”Hei! Isä tuli!” Helmen ääni sai Novan hymyilemään. Nova oli käynyt metsällä hakemassa hänelle ja Angelille ruokaa, kun Angel ei vielä itse jaksanut, mikä oli ymmärrettävää. Synnytys ei ollut mikään helppo.
”Hei vain, pikkuiset”, Nova tervehti pentuja, jotka tulivat pyörimään häne käpäliensä juureen. Helmi pyöri kaikista vaihdikkaimmin, Tiikeri taas rauhallisimmin. Tiikeri oli kuitenkin pennuista kookkain, ja hyvin voimakas, ainakin tulevaisuudessa.
”Sinä toit saalista!” Tiikeri hihkaisi. ”Saammeko me maistaa?”
”Saammehan?” Indigo pyysi ja kurotti kohti Novan leukojen välissä roikkuivaa oravaa. Hän huitaisi sen liikkelle ja Helmi loikkasi valkean veljensä kimppuun.
”Älä rohmua!” Helmi nauroi ja näykki veljensä korvaa.
”En rohmuakaan! Minä vain kokeilin, miltä se tuntui!” kermanvalkea kolli puhisi ja potkaisi sisarensa päältään. Kaksikko katsoi toisiaan silmiin.
”Helmi”, Angel kutsui naaraspentu. ”Muistathan, mitä puhuimme aikaisemmin.”
”Mutta se on vain isä!” Helmi protestoi. ”Sinä sanoit, että saan leikkiä, kunhan kukaan muu ei näe!”
”Niin sanoin”, Angel nyökkäsi haikeasti. ”Mutta tänään meille tulee vieraita.”
”Ai niin!” Helmi henkäisi ja loikki emonsa luokse ja kaivautui tämän hännän alle piiloon. ”Nyt he eivät näe minua!”
”Hei isä”, Tiikeri kallisti päätään. ”Maistuuko tuo pörröhäntäinen otus hyvältä?”
”Saat kokeilla sitä myöhemmin, kunhan kasvat vielä”, Nova naukaisi pennulle. ”Lupaan sen sinulle.”
”Okei!” kolli hymyili ja vilkais Indigoa, joka tarkkaili vieläkin oravaa keltaiset silmät sirrillä.
”Indigo”, Nova kutsui toista poikaansa. ”Voin näyttää teille molemmille silti jotain, vaikka ette saakaan vielä syödä.”
”Niinkö?” Indigo ja Tiikeri naukaisivat yhteen ääneen. He purskahtivat nauruun ja tönivät toisiaan leikkisästi.
”Katsokaapa”, Nova iski silmäänsä, laski oravat maahan ja asettui vaanimisasentoon. ”Tämä tässä on vaanimisasento. Tärkeää on pitää häntä tarpeeksi ylhäällä, ettei se laahaa maassa. Askelten täytyy olla tarkat ja pitää katsoa, mihin astuu.”
”Oh”, Indigon keltaiset silmät laajenevivat. Tiikeri yritti matkia isänsä näyttämää liikettä, ja hän onnistuikin todella hyvin.
”Katsokaa, kun nappaan saaliin”, Nova kuiskasi ja lähti kulkemaan kohti Helmeä, joka oli vieläkin emonsa valkoisen hännän alla piilossa. Nova loikkasi kynnet piilossa tyttärensä kimpuun ja nappasi hänet leukojensa väliin. Helmi kiljaisi ja alkoi nauraa.
”En MINÄ ole mikää saalis!” naaraspentu kiljui nauraen ja pyristeli isänsä otteessa.
”Katsokaapa”, Nova sanoi ja laski Helmen tassujensa juureen, painaen tassullaan hellästi, jottei oranssivalkoinen pentu karkaisi. ”Näin te nappaatte hiiren.”
”En minä ole hiiri!” Helmi naukui nauraen. Hänen naurunsa yltyi, kun Nova alkoi kutittamaan häntä vatsasta.
”Nova”, Angel kuiskasi pesän suulta ja Nova pysähtyi. ”He tulevat.”
”No niin pennut”, Nova sanoi suoristautuen. ”Leikkihetki on ohi, vieraamme ovat täällä. Muistakaa tehdä juuri niin kuin sanoimme, selvä?”
Nova ei voinut sitä myöntää, mutta häntä ei todellakaan huvittanut tavata Angelin vanhempia. Pennut astelivat Angelin perässä pedille ja asettuivat istumaan riviin, siistiin riviin, kuten oli puhuttu. Kuuliaisia, viisaita pentuja. Nova asettui pesän sisäänkäynnille ja toivotti Angelin vanhemmat tervetulleeksi.
”Tervetuloa, Connor, Klautia”, Nova sanoi, mutta piti kasvoillaan vakavan katseen. Kaksi vanhempaa kissaa kumarsivat Novalle ja astelivat sitten peremmälle. Nova aisti Connorista hermostuksen ja Klautian silmissä oli jo valmiiksi arvioiva katse. Connor laski yhden linnun Novan saaliideen viereen ennen kuin hän asteli lähemmäs pentuja kumppaninsa perässä.
”Kolme pentua”, Klautia sanoi mietteliäänä, mutta nyökkäsi sitten tyytyväisenä. Nova pyöräytti silmiään, kun kumpikaan Angelin vanhemmista ei nähnyt. Valkomusta naaras astui lähemmäs pentuja ja nuuhkaisi heitä. Helmen silmät tuikkivat, hän olisi halunnut puhua, mutta pennun onnistui hillitsemään itsensä.
”Hän on yllättävän nätti”, Klautia naukaisi katsoessaan pentueen ainoa naarasta. Helmi hymyili lempeästi.
”Hän on itse asiassa todella kaunis”, Angelin isä naukaisi hymyillen tyytyväisenä. ”Kiiltävä turkki ja kirkkaat silmät.”
”Kuka teistä on vanhin?” Klautia kysyi silmiään siristäen. Helmen hännänpää nykäisi.
”Minä olen vanhin”, Indigo naukaisi nyökäten kunnioittavasti. ”Nimeni on Indigo.”
”Ah”, Connor nyökkäsi kermanvalkoiselle pennulle. ”Sepä hienoa. Oletpa sinä kohtelias.”
”Ja sinä taidat olla seuraava?” Klautia katsoi kysyvästi kirjavaa kollia.
”Kyllä”, kolli nyökkäsi. ”Minun nimeni on Tiikeri.”
”Vahva nimi”, Connor naukaisi hyväksyvästi Angelille. Valkoinen naaras sulki silmänsä vastaukseksi.
”Olen tyytyväinen tähän kolmikkoon”, Klautia ilmoitti ja katsoi Novaa. ”Tyttäreni taisi olla siis sopiva sinulle ja tulevan johtajan synnyttämiseen.”
”Kyllä, Klautia”, Nova sanoi, pidättäen irvistystään. Ylimieliset kirpputurkit! ”Hän on itse asiassa täydellinen emo minun pennuilleni. Kukaan ei ole Angelin vertainen.”
”Se on hyvä kuull”, Connor sanoi pirteästi ja hymyili Novalle oudolla tavalla. ”Luulimme, että hänestä olisi vain vaivaa.”
”Niin”, Klautia nyökkäsi vihreät silmät viiruilla. He olivat kääntäneet selkänsä Angelille ja pennuille. ”Me ajattelimme, että joutuisimme pettymään ja hän synnyttäisi heikkoja, huonoja pentuja. Nuo kolme ovat ihan mukiinmeneviä.”
”Sepä se”, Connor nyökkäsi. ”Pahinta olisi, jos pennut olisivat kuolleet tai niitä olisi ollut yksikin vähemmän. Tai huonon värisiä.”
Nova kurtisti kulmiaan ja huomasi Angelin apean katseen. Pennut näyttivät hämmentyneiltä ja Indigon katse oli hermostunut. Helmen hännänpää nyki vihaisesti. Nova siristi silmiään pennuille merkiksi pysyä hiljaa. Isä hoitaisi tämän.
”Hyvät nimetkin”, Klautia sanoi. ”Vanhimman pennun nimi on toki vähän kyseenalainen, mutta… ehkä se menee. Toivottavasti sinä olet edes jollain tasolla tyytyväinen Angelin valitsemiin nimiin.”
”Toivottavasti he kelpaavat”, Connor lisäsi ja heilautti häntäänsä pentuja kohti. ”Jos Angelista on vaivaa tai hän ei osaa kasvattaa pentuja, sano vain meille.”
Novan kärsivällisyys loppui ja sähähti varoittavasti kahdelle kissalle. Kaksikko katsoi hämmentyneenä Novaa, tulevaa johtajaansa. Novan keltaiset silmät kipinöivät varoittavasti.
”Kuinka te julkeatte tulla MINUN pesääni, arvostella MINUN pentujeni nimiä ja ulkonäköä?” Nova kysyi selkä suorana, mutta niskakarvat pörhistyen. Hän otti askeleen lähemmäs kahta vanhempaa kissaa, jotka perääntyivät samaan tahtiin. ”Angel on patrempi emo kuin kumpikaan teistä on vanhempana. Teillä ei ole mitään oikeutta tulla minun pesääni ja arvostella minun kumppaniani! Angel on kasvattanut vain tässä yhdessä kuussa jo sellaisia pentuja, jotka ovat kykeneviä suuriin asioihin. Jos kuulen vielä yhdenkin arvostelun pennuistani tai kumppanistani...”
”Anteeksi, Nova!” Connor luimisti korviaan ja kumartui maata vasten, Klautia perässään. Naaraan silmissä oli kuitenkin vihainen katse.
”Onko selvä?!” Nova murisi naaraalle, jonka silmät laajenivat säikähdyksestä.
”On!” Klautia sanoi vikisten.
”Hyvä”, Nova nyökkäsi. ”Sitten olette vielä tervetulleita aterioimaan meidän kanssamme.”
Kaksikko nyökkäsi ja he perääntyivät, jotta Nova saisi haettua saaliit kaikille jaettavaksi.
Nova iski pennuilleen silmää ja kolmikko hymyili silmät tuikkien. He tunsivat isänsä. He tiesivät isänsä, he tiesivät, että hän ei antaisi kenenkään puhua perheestään pahaa.
”Toimme tämän”, Klautia esitteli hiljaisella äänellä ja laski linnun kissojen muodostaman ringin keskelle. Angel asteli hakemaan Novan nappaamaat saaliit ja hän laski ne vanhempiensa tuomien saaliideen viereen.
”Saatte syödä oman tuomanne linnun”, Nova naukaisi ja nyökkäsi kaksikolle. ”Angel, ota sinä tuo isompi orava.”
Nova huomasi sivusilmällä Connorin korvien heilahtavan epäuskoisesti, mutta kolli pysyi hiljaa.
”Kiitos, Nova”, Angel sanoi kiitollisena, mutta naaras tiesi, että Nova antaisi valkoisella naaraalle suuremmat saaliit aina. Angel tarvitsi niitä enemmän.
”Tiedän, että tarvitset enemmän ruokaa kuin minä”, Nova sanoi hymyillen ja otti laihemman oravan itselleen. Ruokailu sujui hiljaisuudessa, joka kihelmöi jokaisen kissan turkkeja. Helmi liikahti hermostuneesti, mutta naaras pysyi aloillaan. Hänen tulisi pysyä aloillaan.
”Me osaamme jo muuten vaania”, Tiikeri ilmoitti sitten Klautialle ja Connorille. Vanhempi kissapariskunta kääntyi katsomaan kirjavaa kollia kyvyästi. ”Isä opetti sen meille.”
”Haluatteko näyttää taitonne?” Klautia kysyi, mutta katsoi varuillaan Novaa. Kilpikonnakuviollinen kolli nyökkäsi kolmikolle.
”Minä osaan sen parhaiten!” Helmi ilmoitti, saaden sanoillaan Connorin jännittymään. Kolli osasi onneksi pysyä hiljaa. Helmen tulisikin osata vaania paremmin kuin kollien lauman lakien mukaan. Naaraista tehtäisiin metsästäjiä, kolleista taistelijoita.
”Tietysti osaat, koska olet naaras”, Indigon onnistui sanoa. ”Sinusta tulee metsästäjä. Meistä kahdesta taas tulee taistelijoita.”
”Niinpä”, Klautia naukaisi. ”Näyttäkää vaaniminen. Korjaan, jos teette sen heikosti.”
Nova ei sanonut mitään. Eivät pennut osaisi vaania yhtä hyvin kuin kokelaat, he olivat vasta juuri ja juuri kuun ikäisiä. Heillä oli vielä pentukarvaa ja hieman epätasapainoiset liikkeet.
Tiikeri asettui ensimmäisenä vaanimisasentoonsa. Hänellä oli määrätietoinen katse ja hän asetti häntänsä suoraksi, hieman maanpintaa korkeammalle. Klautia silmäili kollin asento ja tönäisi kollia hieman.
”Hutera asento”, Klautia totesi. Nova kurtisti kulmiaan. Hän on pentu! ”Suorista selkäsi, laita käpäläsi hieman matalammiksi. Kokeile kulkea.”
Tiikeri asteli eteenpäin, varmoin askelin ja sai isänsä kohottamaan kulmiaan. Hän kulki todella hyvin, paremmin mitä Nova itse oli tupn ikäisenä.
”Menettelee”, Klautia sanoi ja sai Tiikerin katsomaan valkomustaa naarasta hämmentyneenä. ”Sitten sinä, Helmi.”
”Selvä”, naaraspentu naukaisi ja asettui vaanimisasentoon. Se oli samaa luokkaa kuin Tiikerin, mutta hieman tasapainoisempi. Helmelle oli opetettu vaanimista jo muutaman kerran aikaisemmin.
”Hyvä”, Klautia sanoi. ”Kulje eteenpäin.”
Helmi teki työtä käskettyä. Hän eteni hitaasti, hieman pujotellen maassa olevien risujen läpi, näyttääkseen taitonsa tarkemmin.
”Se oli todella hyvä”, Klautia kehui ja kääntyi sitten katsomaan Indigoa, kermanvalkeaa kollia. ”Sitten sinä, vanhin pentu.”
Indigo nyökkäsi ja asettui vaanimisasentoon. Hän ei edes päässyt liikkeelle, kun Klautia jo kehui.
”Se on täydellinen!” naaras sanoi ja hymyili ylimielisesti. Nova irvisti. Indigo ei ollut sen parempi kuin sisaruksensakaan. He osasivat yhtä hyvin, erot johtuivat ruumiinrakenteesta!
”Ahaa”, Indigo murahti ja Klautia siristi silmiään. ”Minusta se oli ihan mukiinmenevä, voisi olla paljon parempikin.”
Klautia kallisti päätän, avasi suunsa, mutta hiljeni kun Nova murisi varoittavasti.
”No, tuota”, Connor puhui sitten. ”Kiitos ateriasta. Annamme teidän nyt levätä.”
”Kiitos seurasta”, Nova nyökkäsi ja katsoi Angelin vanhempien menoa. Kiitos esi-isille, he lähtivät! Älkääkä ikinä palatko.
”Ihme kirppiturkkeja!” Helmi sihahti. ”Tiikerin vaanimisasento oli aivan loistava!”
”No niin oli!” Indigo ärähti. ”He suosivat minua ja sinua, koska sinusta on tarkoitus tulla metsästäjä ja minä olen vanhin kolli. Aivan järkyttävää.”
”Suurin osa kissoista laumassa on tuollaisia”, Angel selitti. ”Me toivomme, että teistä ei tule samanlaisia. Toivomme, että arvostatte toisianne tasavertaisesti.”
”Mutta emme saa näyttää sitä?” Tiikeri pohti. ”Minun sisarukseni ovat parhaita!”
”Itse olet!” Indigo naurahti, mutta haukotteli sitten perään.
”Tulkaahan, on aika levätä”, Angel sanoi hymyillen ja kutsui pennun vatsansa viereen nukkumaan. Kolmikko käpertyi emonsa vatsaa vasten yhteen kasaan ja haukotusten sarjan jälkeen jokainen alkoi tuhista syvään. Helmi potkaisi ilmaa muutaman kerran nukahdettuaan ja Nova hymyili katsellessana kolmikkoa. Niin hyväsydämisiä kaikki. Oli käynyt hyvin. Ja toivottavasti tämä jatkuisi. Se oli Novan toinen toive. Ensimmäinen toive oli mahdottomampi, ja vaikka hänen sydämensä särkyi joka päivä, hän ei voisi juosta Supitassun luokse.

luku 9.

Destiny

Supitassulla oli kiire. Tai oikeastaan hänen mestarillaan Kirkaskuulla. Kirkaskuu pelkäsi eniten, että hän ei kerkeäisi kouluttamaan Supitassua loppuun ennen kuin joutuisi pentutarhaan. Supitassu kyllä ymmärsi mestarinsa huolet, sillä Supitassu oli ollut niin kauan Yönkajon lauman luona. Hän oli yöpynyt kivipesässä, jossa oli Tyrskytassun kanssa harjoitelleet taisteluharjoituksia todella vähän. Supitassu ehkä omalla tavallaan kaipasi sitä aikaa, sillä sai olla uuden ystävänsä, sekä Novan kanssa. Supitassu mietti kollia lähes jatkuvasti, sillä hän oli menettänyt sydämensä. Harmaa naaras rakasti Novaa niin paljon, että toivoi, että asiat olisivat olleet toisella tavalla. Mutta niin ei ollut käynyt, ja he eivät näkisi toisiaan enäön koskaan. Paitsi ehkä silloin, kun Yönkajon lauma hyökkäisi. Ja silloin Supitassu ei aikoisi hyökätä Novan kimppyun. Vaikka Supitassu rakasti Jokiklaania ja oli uskollinen klaanilleen, niin hän ei mahtanut sille mitään, että ei voisi satuttaa Novaa. Nova oli hänelle kaikki kaikessa. Supitassu mietti myös sitä, että ajatteliko kilpikonnakuvioinen kolli häntä koskaan.

"Keskity Supitassu! Meillä ei ole aikaa haaveilla", Kirkaskuu sanoi. Supitassun korvat värähtivät ja hän katsoi mestariaan. Supitassu kyyristyi, väistäen mestarinsa käpälän, joka viisti ilmaa harmaan naaraan korvien yläpuolella. Supitassu vuorostaan loikkasi Kirkaskuun kyljen vierelle ja viisti tassullaan mestarinsa kylkeä. Supitassun mennessä ohi Kirkaskuu vetäisi hännällään Supitassun jalat alta. Supitassu tömähti maahan ja puhalsi ilmaa turhautuneena häntäänsä viskoen.
"Minusta ei ikinä tule soturia", oppilas sanoi nousten ylös puhdistaen turkkinsa märästä lumesta. Kirkaskuu siristi silmiään.
"Se kyllä nähdään", Supitassun mestari sanoi ja hymyili sitten. "Tarvitset.. vielä vähän apua." Supitassu pyöräytti silmiään. "Ja nyt uudestaan", Kirkaskuu sanoi ja Supitassu valmistautui puolustukseen. Kirkaskuu loikkasi Supitassun niskaan. Supitassu valahti mestarinsa alla veltoksi ja kieri hänen altaan pois, samalla kuitenkin potkaisten. Kirkaskuu joutui ottamaan tukea jaloillaan, sillä oli horjahtanut. Supitassu nousi nopeasti jaloilleen, ollen kyyryssä ja tarkastellen Kirkaskuuta, heiluttaen häntäänsä ärhäkkäästi. He mittailivat toisiaan, mitä toinen tekisikään seuraavaksi. Supitassu loikkasi mestarinsa niskaan saaden Kirkaskuun nousemaan takajaloilleen niin, että Supitassun oli pakko hypätä pois alta, mutta veti Kirkaskuulta jalat alta. Kirkaskuu nousi ylös nyökkäsi Supitassulle. "Tämä oli jo parempi", naaras sanoi. "Siinä oli jo asennetta."

He lähtivät kävelemään takaisin kohti leiriä. Kirkaskuu hymyili Supitassulle.
"Olet edistynyt nopeasti. Se on hyvä asia", naaras sanoi ja Supitassu huokaisi helpottuneena.
"Luulin, että olen surkea."
"Äh, etkä ole", Kirkaskuu sanoi hymyillen ja pökkäisi ystävällisesti Supitassua. Supitassu virnisti.
"Tai sitten olen ikuisesti sinun oppilaasi."
"Etkä ole. Mutta ystäväni olet", Kirkaskuu nauroi ja loikki leiriin. Heitä istui vastassa Jokiklaanin parantaja, joka katseli heitä mietteliäänä. Valkosade kurtisti kulmiaan.
"Kirkaskuu, eikö sinun pitäisi olla jo pentutarhassa?" Parantaja kysyi ja Kirkaskuu pudisti päätään.
"Oloni on hyvä, kiitos kysymästä", Kirkaskuu sanoi. "Sitä paitsi, Supitassun on saatava koulutuksensa loppuun ennen kuin menen pentutarhaan." Valkea kolli pudisteli päätään.
"No, mikäli tunnet olosi sellaiseksi, niin voit mennä pentutarhaan." Kirkaskuu nyökkäsi, mutta oli selvästi närkästynyt, sillä naaras oli päättänyt kouluttaa Supitassun ennen pentutarhaan menemistä.

Kirkaskuu katsoi Supitassua hetken aikaa. Supitassu näytti rähjääntyneelle ja väsyneelle jatkuvasta rääkistä. Kirkaskuun silmissä näkyi lempeä katse.
"Voit käydä syömässä ja lepäämässä. Sen jälkeen haen sinut ja lähdetään metsälle", Kirkaskuu ohjeisti. Supitassu nyökkäsi. Harmaa naaras meni katsomaan itselleen saalista. Supitassu nosti kasasta valtavan kalan. Partio saapui juuri samaan aikaan
"Hei Käärmemieli! Voit jakaa tämän kanssani", Supitassu sanoi kollille, joka juuri saapui kyseisestä partiosta. Käärmemieli kohautti harteitaan ja tuli Supitassun luokse ja he jakoivat aterian.
"Oliko siellä Yönkajon laumassa minkälaista?" Käärmemieli kysyi. Supitassu pohti mitä vastaisi.
"Yksinäistä, sillä olisin halunnut olla täällä. Mutta ei sille oikein mitään voinut", harmaa naaras vastasi hetken päästä ja puraisi palan kalasta.
"Uskon, sillä se oli varmaan vieras paikka", kolli pohti ääneen ja katsoi Supitassua. "Saitko edes ruokaa?" Supitassu mietti.
"Saimme, mutta erittäin vähän", naaras vastasi ja tiesi, että hänen kylkiluunsa olivat vielä vähän esillä. Supitassu sai syötyä, kuten Käärmemieli niin he hyvästelivät toisensa. Supitassu meni pesäänsä, antaen itsensä sulkea silmänsä. Hän oli väsynyt Kirkaskuun jatkuvista harjoituksista, mutta ei pistänyt pahakseen. Tätä hän oli kaivannut.

"Herätys Supitassu!" Kirkaskuu tökki oppilasta kylkeen. Supitassu räväytti vihreät silmänsä auki. Oliko hän nukkunut myöhään? "Mennään kalastamaan ja sen jälkeen katsotaan, saatko paljon maariistaa", Kirkaskuu pohti. Supitassu heilautti korviaan merkiksi, että kuunteli. Sitten näin kaksi jokiklaanilaista lähti kohti järveä. Järvelle kävelessään, Supitassu pystyi vain ajattelemaan Novaa. Supitassu oli opettanut Novaa kalastamaan. Kilpikonnakuvioinen kolli oli nauttinut siitä, vaikka kala oli hänelle vieras. Supitassu oli jo silloin tuntenut, että Nova oli erityinen. Supitassu katseli taivasta. Aurinko oli laskemaisillaan ja sää oli miltein täydellinen. Ei tuullut, eikä ollut hirveän kylmäkään. Lumi narskui tassujen alla ja siinä oli pitoa, vaikka jäätä voisi olla melkein missä vain. Kirkaskuu istuuntui ja niin teki myös Supitassu. Kirkaskuu oli sanomaisillaan jotakin, mutta Supitassu laittoi häntänsä mestarinsa suun eteen hiljaisuuden merkiksi. Vedessä näkyi häilyviä varjoja, jotka liikkuivat. Kalat olivat vielä liikkeellä. Supitassu istui hiljaa järven rannalla. Kun kala saapui tarpeeksi lähelle ja hyvään kohtaan, niin Supitassu kaapaisi vettä tassuillaan. Kala lenti pois vedestä ja Supitassu tappoi sen nopealla puraisulla. Kirkaskuu nyökkäsi, kuitenkin hieman ihmetellen, että missä Supitassu oli oppinut kalastamaan
"Missä olet oppinut tuon? En tietääkseni ole opettanut sinulle kalastusta kauhean tarkasti", Kirkaskuu ihmetteli ääneen. Supitassun korvia kuumotti. Se oli vain ja ainoastaan ollut sen takia, että Supitassu oli opettanut Novaa ja oli oppinut itse siinä samalla. Harmaa naaras kohotti olkiaan mestarilleen, eikä aikoisi paljastaa salaisuuttaan. Hänen ja Novan salaisuutta. Kirkaskuu hyväksyi kuitenkin sen, että Supitassu osasi kalastaa ilman opetusta. He kalastivat vielä pari kalaa ja lähtivät sitten etsimään maariistaa.


Supitassu hiipi. Edessä näkyi hiiri, joka nakersi jotakin. Supitassu painoi itsensä matalaksi maata vasten. Oli tyyntä. Harmaa naaras astui varovaisesti eteenpäin, sillä hiiri voisi tuntea hänen askeleensa. Supitassu kuitenkin kiirehti, joten hänen muutama tassunaskel tömähti liian lujaa maahan. Hiiri nosti päänsä ja lähti nopeasti luikkimaan karkuun. Supitassu loikkasi pienen elöimen perään, mutta hiiri kerkesi lipsahtaa naaraan käpälien välistä. Supitassu mutisi ja nousi ylös. Kirkaskuu katseli kauempana, heilauttaen häntäänsä. Se oli merkki mennä takaisin kotiin.

Illemmalla Supitassu pesi itseään. Hänen turkkinsa kiilto oli alkanut palata takaisin, kun oli saanut syödä kunnolla.
"Hei Supitassu, Valotaivas pyysi meitä tulemaan mukaan iltapartioon hänen ja Vaniljatassun kanssa. Haetaan mukaamme vielä Käärmemieli", Kirkaskuu sanoi. Supitassu nyökkäsi ja lähti etsimään ruskeavalkoista kollia. Hän löytyi pesästään.
"Hei Käärmemieli, sinua pyydettiin mukaan partioon", Supitassu sanoi. Käärmemieli venytteli maireasti ja nousi ylös.
"Mennään sitten", kolli totesi ja he lähtivät muiden luo.

Jokiklaanilaiset kulkivat rauhassa Jokiklaanin ja Taivasklaanin rajalla. Aurinko laski kauniisti pilven taa. Missään ei ollut merkkejä vaaroista. Supitassu kulki Käärmemielen rinnalla.
"En edes nähnyt kunnolla Yönkajon lauman rajoja", Supitassu sanoi yllättäen. Käärmemieli kiinnostui. "Mutta ei sillä, en tiedä tarkistivatko he rajojaan niin kuin me", harmaa naaras sanoi kohauttaen kolkiaan välinpitämättömästi. Käärmemielen kulmat kohosivat. Supitassu taas mietti Novaa. Mustavalko-oranssia kilpikonnakuvioista kollia, josta niin piti.
"Seis", Valotaivas pysähtyi äkisti. Muut jokiklaanilaiset ihmettelivät, kunnes tuli selvä Taivasklaanin haju. Taivasklaanilaiset tulivat esiin, he olivat samaan aikaan partioimassa rajoja. Supitassu siristi silmiään heilauttaen häntäänsä, samoin teki hänen vieressään oleva Käärmemieli.
"Hei vain Valotaivas", Taivasklaanin soturi tervehti. Jokiklaanin varapäällikkö nyökkäsi päätään. Soturit mittailivat toisiaan katseillaan. Tunnelma muuttui jännityneeksi, kunnes Valotaivas tokaisi jotain. Supitassu tuhahti ja jatkoi varapäällikön seuraamista.

Pesässään ennen nukkumaan menoa, Supitassu mietti kovasti. Kerta he törmäsivät taivasklaanilaisiin, niin olisiko hänen mahdollista törmätä Novaan? Supitassu mietti, että jos niin kävisi, se olisi selvä kohtalo. Kohtalo kutsui Supitassua menemään Novan luokse turvaan. Tähdet kimaltelivat ja tuuli puhalsi kevyesti. Ehkä kohtalo antaisi sen tapahtua.

//Tämmöne lyhyt kännykkätarina

Osa 3 - Iloitseminen on tärkeää

Partioiminen oli Kuisketassusta virkistävää, erityisesti aamuisin. Pääsi venyttämään lihaksia ja vähän rauhoittumaan ennen päivän alkua. Herääminen oli tietysi vaikeaa, mutta kermanvalkea naaras ei valittanut koskaan. Sitä paitsi, hän virkistyi todella nopeasti, kunhan vain pääsisi liikkeelle ja ylös sulkaisesta sammalpedistään.
Hallatähti oli hyvä mestari, hän opetti paljon ja hyvin. Hänellä oli ymmärrystä oppilastaan kohtaan sellaisella tasolla, jota Kuisketassu ei ymmärtänyt. Hallatähti osasi vastata hänelle niin hyvin ja hän lohdutti jopa silloin, kun Kuisketassu ei edes näyttänyt tunnetilaansa.
Suuri valkoinen kolli asteli partion etunenässä paksu turkki hulmuten hennossa tuulenvireessä. Kuisketassun turkki oli paljon lyhyempi ja hänen ruumiinrakenteensa näkyi selkästi. Hänen turkkinsa kiilsi auringossa ja näytti hyvinhoidetulta. Eipä sitä tarvinnut edes kamalasti hoitaa eikä puhdistaa, olihan naaraan turkki niin lyhyt.
Pakkanen paukkui ja puut natisivat lehtikadon kylmyydestä. Lumivaippa oli paksuuntunut yöllä, mutta lumi kantoi kissoja päällään -tai ainakin melkein. Hallatähden käpälät toisinaan upposivat lumeen ja se jos mikä kertoi kollin koosta. Hän oli metsän suurin kissa, siitä ei tarvinnut kinata. Ja Kuisketassu oli sen kerran itsekin todistanut yhdessä kokoontumisessa.
Ja tänä yönä olisi taas kokoontuminen. Hallatähden pitäisi kertoa palattuaan, ketkä kokoontumiseen lähtisivät ja Kuisketassu toivoi pääsevänsä taas mukaan.
”Taitaa eräs painaa vähän normaalia enemmän”, Varjolintu vitsaili, kun Hallatähden käpälät upposivat syvälle lumeen ja päällikkö ärähti kavutessaan ylös.
”Ei tässä ole mitään hauskaa, Varjolintu”, Ahmakäpälä murisi toiselle soturille ja asetti itsensä hänen eteensä. ”Ja väitätkö sinä, että päällikkömme olisi mukamas hyvinsyönyt? Kokeillaanko?”
”Rauhassa nyt, molemmat”, Hallatähti naukaisi kahdelle kollille, mutta vilkaisi terävästi Varjolintua. ”Ellet halua kokeilla onneasi.”
”En tietenkään”, Varjolintu nuolaisi huuliaan hermostuneena. ”Anteeksi.”
”Älä toista sitten tätä mokaasi”, Ahmakäpälä siristi silmiään varoittavasti ja asteli Hallatähden ohitse häntä heiluen vihaisesti. ”Menemmekö merkitsemään Tuuliklaanin rajan?”
”Tietysti”, Hallatähti sanoi ja ravisteli lunta varpaidensa välistä. ”Mennään.”
Kuisketassu haisteli ilmaa ja syvällä sisimmässään toivoi, että olisi nähnyt edes vilaukselta yhden tuuliklaanilaisen. Ilmassa oli laimea haju, joten partio ei varmasti enää olisi paikalla.
Rajalla oli tyhjää, mutta rajahaju oli voimakas. Se oltiin käyty merkitsemässä hetki sitten, mutta partio oli jo tiessään. Pieni pettymys varjosti Kuisketassun mieltä. Hän merkitsi rajan nopeasti ja jäi sitten odottamaan muita. Hallatähti repi lunta tassuistaan kulmat kurtussa ja Kuisketassu ei voinut pidättää pientä hymyään.
Hallatähti ei kiinnittänyt huomiota oppilaansa hymyyn, vaikka vilkaisikin nuorta naarasta. Päällikkö suoristautui ja vilkaisi kahta soturiaan, jotka mulkoilivat toisiaan hiljaa rajalla.
”Palataan leiriin”, Hallatähti ilmoitti ja asteli oppilaansa luokse. ”Kun pääsemme leiriin, vie kuningattarille syötävää. Saat sitten itsekin syödä.”
”Selvä”, Kuisketassu nyökkäsi ja hymyili. Ihan sama minkä tehtävän hän saisi, hän olisi tyytyväinen.
”Voit pitää loppupäivän vapaata, kunnes liityt Kirkasmyrskyn metsästyspartioon”, Hallatähti naukaisi ja asteli eteenpäin. ”Minulla on muuta tekemistä, mutta huomenna vien sinut taisteluharjoituksiin.”
”Käy minulle!” Kuisketassu naukaisi pirteästi ja vastasi mestarinsa hymyyn omalla hymyllään. Valkoinen päällikkö johti rajapartion takaisin leiriin ja asteli sitten kohti varapäällikköään. Kuisketassu ei jäänyt sen enempää miettimään vaan kipitti ripeästi tuoresaaliskasalle hakemaan saalista kuningattarille.
Hän oli juuri tarttumassa kyyhkyseen, kun joku iski linnun sivuun. Kuisketassu katsahti sinisillä silmillään mustavalkoista kollia ja peitti huokauksensa. Elotassu. Ei voi olla totta.
”Luuletko sinä saavasi syödä?” kolli kysyi siniset silmät välähtäen. ”Eivät oppilaat saa syödä ilman lupaa. Ja kyllä sinun se pitäisi tietää jo.”
”Minä tiedänkin”, Kuisketassu murahti, mutta nielaisi, kun mustavalkoinen kolli siristi varoittavasti silmiään. ”Olen viemässä saalista kuningattarille enkä itselleni.”
”Niin varmasti”, Pajutassu sanoi ivallisesti ja naaras asteli Kuisketassun toiselle puolelle. ”Me menemme sitten myöhemmin kolmestaan metsästämään, eikö niin?”
”Emme me”, Kuisketassu sanoi hiljaa.
”Ai mitä? Ei tuosta sinun vikinästäsi saa mitään selvää!” Pajutassu nauroi ilkeästi. Kuisketassu luimisti korviaan. Eikö Hallatähti voinut auttaa? Ei päällikkö voisi aina olla auttamassa. Voi Tähtiklaani sentään.
”En tule”, Kuisketassu sanoi kovempaa ja suoristi selkänsä, saaden ystäväkaksikon irvistämään. ”Minulle on muuta tehtävää.”
”Sinä perut ne tehtävät”, Elotassu sanoi matalalla äänellä. ”Meillä on sinulle asiaa, joka pitää puida leirin ulkopuolella.”
”Minun täytyy tosiaan nyt viedä saalista kuningattarille-” Kuisketassu sanoi, mutta hän tömähti maata vasten. Elotassu oli painanut hänet maata vasten, mutta irrotti otteensa samalla silmänräpäyksellä, kun tajusi olevansa keskellä leiriä.
Kuisketassu nousi ylös ja perääntyi kauemmas, mutta pysyi hiljaa. Antaisivat hänen jo olla.
”Elotassu!” mustavalkoisen oppilaan mestari kutsui ja kolli asteli häntä korkealla mestarinsa luokse. Pajutassu mulkaisi Kuisketassua ja asteli lopulta itsekin pois. Kuisketassu huokaisi ja asteli saaliskasan edustalle. Hän nappasi kyyhkysen ja oravan, ja kantoi ne, hieman vaivalloisesti, pentutarhaan. Kuningattaret nostivat katseensa ja heidän silmissään välähti ilo. He saisivat syötävää.
”Kiitos, Kuisketassu”, Vadelmalehti naukaisi kiitollisena ja vilkaisi Kirkaskyyhkyä. ”Haluatko jakaa tuon kyyhkysen? Tiedän, että Nopsapilvi haluaa syödä oravan.”
”En minä sitä nyt Tähtiklaanin tähden yksin jaksa!” Nopsapilvi naurahti. ”En minä niin iso ole, ainakaan vielä. Kuisketassu voi jakaa sen minun kanssani.”
”Niinkö?” Kuisketassu heilautti korviaan kysyvästi ja kuningatar nyökkäsi hymyillen. ”Kiitos!”
”Odotatko sinä pentuja, Nopsapilvi?” Kuisketassu kysyi hetken päästä. Närhitassu, Nopsapilven tytär, oli ollut jo muutaman kuun oppilas. Naaras oli kuitenkin jäänyt pentutarhaan auttamaan muita ja varmasti myös siksi, että naaras halusi lisää pentuja. Hän oli saanut vain Närhitassun Vinhaviiksen kanssa ja tietysti toiminut sijaisemona, ehkä parhaimpana mahdollisena. Närhitassu oli ollut Kuisketassun hyvä ystävä, mutta sitten hän oli muuttunut päästyään oppilaaksi eikä tullut lähellekään Kuisketassua.
”Odotan”, mustavalkoinen naaras hymyili kirkasta hymyään ja kehräsi. ”Tiesin, että huomaisit, vaikka vatsani ei ole edes iso.”
”Ai miksi?” Kuisketassu kysyi kallistaen päätään ja syödessään. ”Siis mistä arvasit, että huomaisin?”
”Minä-” naaras aloitti, mutta hiljeni, kun Kirkaskyyhky ähkäisi. Nopsapilvi nousi seisomaan ja katsoi toista kuningatarta huolestuneena. ”Kirkaskyyhky?”
”Minusta tuntuu, että pennut syntyvät!” Kirkaskyyhky sanoi henkäisten ja irvistäen. Kuisketassun silmät laajenivat. Pentuja? Nyt?
”Kuisketassu”, Nopsapilvi naukaisi oppilaalle. ”Hae Mistelisydän ja Riesatassu, pian!”
”Ky-kyllä!” Kuisketassu henkäisi ja asteli nopeasti ulos pentutarhasta. Hän suuntasi hieman epävarmasti kohti parantajan pesää. Mitä Riesatassukin nyt ajattelisi, kun hän tulisi pesään? Hän varmasti kuolisi riemusta. Kuisketassu veti syvään henkeä rohkaistaakseen itseään. Hän pystyisi tähän.
”Mistelisydän? Riesatassu?” tuntui pelottavalta sanoa parantajaoppilaan nimi. Pilkullinen, kellertävä kolli käänsi katseensa Kuisketassun. Kollin kovin välinpitämätön katse kääntyi Kuisketassuun ja Kuisketassu pidätteli puistatusta. Miksi kollin piti käyttäytyä noin?
”Onko sinulla kipuja?” Riesatassu kysyi automaattisesti ja hänen sinisissä silmissääm välähti jotain outoa. Mistä kolli osasi arvata kipuja eikä kysynyt jotain muuta kuten mikä hätänä.
”Ei minulla”, naaras selitti hiljaa, kuten aina. Häneltä lähti harvoin paljonkaan ääntä, mikä oli ihan tavallista ja tuttua kaikille. ”Kirkaskyyhkyn pennut tulevat!”
Riesatassun silmissä välähti nopeasti tietävä katse ja ymmärrys. Kolli kääntyi ympäri ja palasi pian Mistelisydämen kanssa, joka kantoi keppiä mukanaan.
Kuisketassu perääntyi heidän tieltään ja parantajakaksikko asteli suoraan päätä pentutarhaan. Parantajanaaras nyökkäsi kiitollisena Kuisketassulle ennen kuin katosi pentutarhaan. Kuisketassu hymyili, mutta huokaisi sitten. Ei kiitosta Riesatassulta, vain se sama tuttu katse. Olisi sama jos Kuisketassua ei edes olisi. Tai itse asiassa, kolli olisi varmasti paljon iloisemman näköinen. Tai jotain sinnepäin ainakin.
Kuisketassu hiipi pentutarhan edustalla ja työnsi päänsä sisään, kun parantajat olivat lähteneet. Nopsapilvi katsoi Kuisketassua ja nyökkäsi, mutta hyssytti oppilasta, jotta tämä pysyisi hiljaa.
Kirkaskyyhky oli apean näköinen ja Kuisketassu luimisti korviaan. Mistelisydänkin oli näyttänyt jotenkin pahoillaan olevalta.
”Kaksi hänen pennuistaan kuoli”, Nopsapilvi kuiskasi oppilaan korvaan hiljaa. ”Kaksi pentua selvisi. Yksi kolli ja yksi naaras.”
Kuisketassu nyökkäsi ja kurotti katsettaan kohti pentuja, jotka imivät Kirkaskyyhkystä maitoa. Toinen oli raidallinen, pohjaväriltään valkoinen ja toinen, kolli, oli harmaa, jossa oli tummemman harmaita läiskiä. Kuisketassu hymyili. Kaksi pentua sentään, vaikka suru oli varmasti sietämätön. Ei kukaan haluaisi menettää omia pentujaan näin pian. Mutta tärkeää olisi iloita niistä hetkistä joita saisi eikä antaa surun vaikuttaa liian kauan.

4. osa

Tarinatassu katsoi, kun Pilvitassu asteli syvemmälle oman reviirinsä syövereihin. Yksi niistä kissoista, jotka eivät huolehtineet hänestä hänen silmiensä takia. Tai puhuneet niistä. Näkyviiksi vieläkin härnäsi häntä, vaikka piilossa muilta. Ja Pilvitassu osasi lohduttaa ja auttaa luottamaan Tähtiklaaniin.
Ehkä Valhetassussa oli jotain erityistä, jotain muutakin. Hän oli ollut hereillä, mutta miten hän olisi voinut kuulla hyökkääjät ennen yövartijaa? Tarinatassu pohti ja mietti. Ehkä Valhetassulle oli annettu jotakin, jotakin erityistä.
”Tarinatassu!” Heinätähden ääni herätti nuoren oppilaan ajatuksistaan. Valkoinen päällikkö asteli puiden lomasta oppilaansa luokse ja katsoi Tuuliklaanin rajan puolelle. ”Siinähän sinä olet. Jäit jälkeen.”
”Anteeksi”, Tarinatassu naukaisi ja luimisti korviaan. ”Merkitsin rajan täältä alempaa.”
”Ei se mitään”, Heinätähti sanoi huvittuneena. ”Tule. Opetan sinulle, miten napataan lintuja.”
”Selvä”, Tarinatassu nyökkäsi ja seurasi mestariaan takaisin puiden lomaan. Hän kuitenkin vilkaisi vielä taakseen ja mietti, millaista olisi juosta nummilla.

”Kulje linnun takana ja seuraa sen liikkeitä”, Heinätähti ohjeisti. ”Jos se huomaa sinut, se lähtee lentoon.”
”Sitten pitää loikata korkealle ja yrittää lyödä se alas?” Tarinatassu arvasi ja Heinätähti nyökkäsi tyytyväisenä. Tarinatassu osasi paljon, vaikka olikin nuori. Hän toimi mielikuvituksensa varassa, joten ei tällaisten asioiden kanssa ollut mitään ongelmaa, ainakaan useimmiten.
”Haluatko kokeilla?” Heinätähti kysyi virnistäen ja katsoi pienen kukkulan laelta alas. Yksi mustarastas oli asettunut maahan, keräämään siemeniä, jotka orava oli siihen aikaisemmin tiputtanut. Tarinatassu nyökkäsi ja lähti hiipimään keho matalana kohti lintua, joka söi hyppien siementen vierellä. Toisinaan Tarinatassu pysähtyi ja sulautui lumen sekaan valkoisen turkkinsa ansiosta. Lintu välillä katseli varuillaam ympärilleen, mutta koska se katsoi aina hätäisesti se ei tajunnut erottaa Tarinatassia lumen seasta.
Tarinatassu oli muutaman hännänmitan päässä linnusta, kun se pysähtyi. Tarinatassu loikkasi samalla silmänrpäyksellä linnun kimppuun ja upotti kyntensä sen sulkapeitteeseen. Lintu rääkäisi ja yritti nousta lentoon, mutta Tarinatassulla oli kynnet sen siivessä ja kyljessä. Nopeaa tappopurema ja lintu valahti veltoksi. Tarinatassi tunsi ylpeyttä. Hän oli saanut linnun kiinni.
Heinätähti asteli piilostaan ja kehui oppilastaan. Hän oli onnistunut todella hyvin ja saanut vaikean saaliin kiinni, näin tuorena oppilaana.
Tarinatassu kantoi saamansa saaliin leiriin ja vei sen tuoresaaliskasalle, jolle oli alkanut taas tulla lisää saalista, niin paljon kuin lehtikadon aikana tuli saalista. Heinätähti laski saamansa oravan kasaan Tarinatassun linnun viereen ja katseli sitten ympärilleen, mietteliäänä. Ehkä hän mietti Tarinatassulle tehtävää tai sitten hän mietti, mitä itse tekisi. Tai ehkä hän huomasi jotakin erilaista.
”Tarinatassu”, Heinätähti naukaisi ja Tarinatassu vaihtoi asentoa, valmiina kuulemaan uuden tehtävänsä. ”Pidä vapaata. Haen sinut myöhemmin metsästyspartioon. Saat myös syödä.”
Tarinatassu ei voinut väittää olevansa pettynyt, sillä ei ollut. Hän saisi levähtää, selvittää ajatuksiaan- Hetkinen! Hän voisi mennä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita!
Klaaninvanhimpien pesässä oli nykyään hieman tilavampaa, mutta Tarinatassun oloa se ei parantanut. Hänestä oli ikävää, että Yönkajon lauma oli hyökännyt vanhojen kissojen kimppuun.
Oravaliito oli ensimmäinen, joka huomasi Tarinatassun. Vatukkakynnen katse kirkastui, kun Tarintassu astui pesään. Lehväpilvi tervehti äänekkäästi oppilasta ja otti paremman asennon.
Kaikki kolme tiesivät, että Tarinatassu rakasti heidän seuraansa ja että valkoharmaa oppilas jaksaisi kuunnella heidän juttujaan vuodenaikojen läpi.
”Nuori Tarinatassu”, ruskea kolli tervehti ja Tarinatassu hymyili klaaninvanhimmalle. ”Oletan, että olet tullut taas kuuntelemaan tarinoitamme?”
”Tietysti”, Tarinatassu nyökkäsi ja asettui istumaan kolmen vanhan kissan eteen.
”Hmm”, Lehväpilvi humisi ja nuoli huuliaan. ”Mistähän me tälla kertaa kertoisimme?”
”Miten olisi taisteluista?” Oravaliito ehdotti, vihreät silmät innostuen. Tarinatassu kuitenkin värähti. Hän ei haluaisi kuulla tarinoita yhdestäkään taistelusta, varsinkaan juuri tapahtuneen taistelun jälkeen.
”Ei kiitos”, Tarinatassu irvisti ja huomasi Oravaliidon siristäen silmiään, mutta ei tuomiten. ”Tiedättekö jotain legendoja? Legendoja kauan sitten eläneistä kissoista, niin kuin Tuuli-kissasta ja niin edelleen?”
”Hmm tiedän vain Vesi, Tuuli, Tuli ja Maa kissoista”, Vatukkakynsi myönsi hieman nolona. ”Tiedän, että heitä on rutkasti enemmän. Lehväpilvi, tiedätkö sinä?”
”Voi kuule”, Lehväpilvi virnisti leikkisästi. ”Minä tiedän melkein kaikki.”
”Oikeasti?” Oravaliito ihmetteli epäuskoisena. ”Mikset sinä ole meille kertonut?”
”Eivät oppilaat tai pennut ole kyselleet niistä”, juovikas naaras kohautti lapojaan. ”Mutta nyt Tarinatassun kysyi. Haluaisitko kuulla legendan… kissasta nimeltä Tähti?”
Tarintassun korvat höristyivät. Kissasta nimeltä Tähti? Mitä hän oli tehnyt elämässää?
”Toki!” Tarinatassu sanoi innostuen ja otti paremman asennon. Hän katsoi Lehväpilveä odottavasti, mutta antoi naaraalle aikaa kerätä sanojaan.
”Tähti oli pieni pentu, niin muistelisin”, Lehväpilvi kertoi ja värisytti viiksiään. ”Hänellä oli neljä sisarusta, mutta kaikki syntyivät kuolleina. Tähti sai nimensä, koska eräs naaras piti häntä erityisenä. Tähdellä oli hyvin kirjava turkki; siinä oli oranssia, mustaa ja valkoista. Mutta mikä hänen ulkonäössään oli vielä erikoisempaa, olivat hänen hopean väriset silmänsä. Se kimalsivat kuin tähdet ja olivat kirkkaat.”
”Hmm”, Vatukkakynsi hymähti. ”Olen kuullut jotakin tästä tarinasta.”
”Älä keskeytä, senkin jätös!” Oravaliito sihahti hiljaa ja huitaisi kumppaniaan hännällään.
”No niinm öhöm. Tähden siis löysi eräs kissa ja hän pelasti hänet. Tähti oli elossa elossa kauan ennen kuin klaanit syntyivät ja hänellä oli tassunsa pelissä siinä, että kissat alkoivat miettimään vahvemmin sitä, että kuolleet kissat olivat tähdissä. Hän myös loi niitä lisää ja luo jokaiselle kissalle oman tähden taivaalle. Hän toi tähdet kissojen lähelle.”
”Mitä muuta? Tapahtuiko hänen elämässään jotakin erikoista? Kuka se hänet pelastanut kissa oli?” Tarinatassu kysyi silmät palaen. Hän paloi halusta saada tietää.
”Tähdellä oli yhteys esi-isiin”, Lehväpilvi kertoi ovelasti. ”Hän uskoi, että kuolleet kissat muuttuivat hengiksi kuoleman jälkeen ja auttoivat. Hän myös näki henkikissojen liikkuvan heidän ympärillään, mutta vain silloin, kun henkikissan sen salli. Sanotaan, että hän oli ensimmäinen parantaja. Hän sai tietoa parantavista yrteistä kuolleilta kissoilta ja pelasti kissoja sairauksilta.”
”Oh”, Tarinatassu henkäisi ja silmät laajentuen. ”Kuka se kissa oli, joka hänet pelasti?”
”Kukaan ei tiedä”, Lehväpilvi sanoi pahoillaan. ”Hänen nimeään ei tiedetä eikä sitä, minkälainen suhde Tähdellä ja tällä kissalla oli. Kukaan ei osaa kertoa hänestä mitään, mutta joskus, kun minä olin sinun ikäisesi, joku erakko, hyvin vanha sellainen, kertoi jotain.”
”No kakista nyt ulos!” Oravaliito naurahti, mutta Tarinatassu huomasi naaraan silmien säkenöivän kärsimättömästi.
”Hän kertoi, että huhutaan tämän kissan olleen joku toinen legendojen kissa, josta ei tiedetä paljoa”, Lehväpilvi kertoi hiljaa. ”Hänen on sanottu olevan lumenvalkoinen kissa, joka vaelsi kissajoukkojen luona yhdessä Tähden kanssa.”
”Aivan valkoinen legendako?” Vatukkakynsi mietti. ”Mietin ensin kuuta, mutta eikö olisi järkevämpää, jos kuuhun liitettävä kissa olisi harmaa?”
”Todellakin”, Oravaliito nyökkäsi.
”Mitä Tähdelle tapahtui?” Tarinatassu kysyi, tassut kihelmöiden.
”Hän kuoli”, Lehväpilvi sanoi päätään kallistaen. ”Aivan kuten kaikki. Hän kuoli vanhuuteen ja siirtyi sitten Tähtiklaaniin.”
”Vau”, Oravaliito naurahti. ”Yllättävää.”
”Onkohan hän vieläkin siellä?” Tarinatassu pohti ääneen ja vilkaisi kolmea vanhaa kissaa.
”En osaa sanoa”, Lehväpilvi sanoi. ”Mutta uskon, että on.”
”Kiitos”, Tarinatassu sanoi hymyillen. ”Tulen taas niin pian kuin mahdollista kuulemaan lisää. Miettikää sillä aikaa joku todella mielenkiintoinen tarina!”
”Todellakin!” Oravaliito lupasi ovelasti. ”Ensi kerralla et meinaa pysyä turkissasi, sillä kerromme niin hätkähdyttävän tarinan!”
Tarinatassu nyökkäsi, hieman naurahtaen ja asteli sitten ulos viileään ulkoilmaan. Huurretassu asteli juuri ulos leiristä mestarinsa Tuulihännän kanssa ja Jäätassua ei näkynyt missään. Ainoat hyvät ystävät, jotka Tarinatassulla oli. Nyt hän söisi yksin, mikä tuntui inhottavalta, mutta koska nälkä kurni vatsassa, hän sivuutti inhottavat ajatuksen ja asteli tuoresaaliskasalle. Hän nappasi hiiren itselleen ja siirtyi kauemmas, oman rauhaansa. Oma rauha tuntui hyvältä. Omat ajatukset selkeäksi.
Nyt Tarinatassu oli kiitollinen, että hän sai syödä yksin. Tuntui todellakin hyvältä viettää aikaa yksin, omissa oloissaan ja nauttia ateria yksin. Hän antoi ajatustensa virraya valtoimenaan ja kyseli itseltään kysymyksiä ja vastasi niihin sitten sen perusteella, mikä tuntui järkevältä
Pilvitassu ajelehti hänen mieleensä ja Tarinatassu mietti, mikä voisi olla soturinimi kyseiselle kollille. Naaras oli ylpeä tuuliklaanilaisesta, hän tosiaan ansaitsisi soturinimensä pian. Hän oli kokenut oppilas ja saisi varmasti ihan pian soturinimensä.
Tarinatassu ajatteli Pilvitassua ja hänen elämäänsä nummilla. Miltä tuntui juosta vapaana, turkin hulmutessa tuulessa, vapaana? Sitä hän ei tietäisi, mutta kuvitteli. Hän hymyili ajatukselle.

Pilvitassu
Seitsemäs luku
Under the water we begin

Pilvitassun aamu oli alkanut hyvin. Hän oli herännyt aikaisin aamulla, niinkin aikaisin, että oli ehtinyt nähdä viimeiset tähdet, ja pienen venyttelyn jälkeen hakenut tuoresaaliskasasta hiiren aamupalakseen. Muut kissat vasta heräilivät, kun Pilvitassu lopetti syömisensä ja aloitti turkkinsa järjestelmällisen siistimisen.
Hetken päästä Kastanjaturkki - joka oli aiemmin jutellut Tuuliklaanin varapäälliikön Varissulan kanssa - tassutteli oppilaansa luokse kirjava häntä heilahtaen puolelta toiselle. Hän kantoi suussaan myyrää ja joutui laskemaan sen maahan eteensä saadakseen suunsa vapaaksi puhumista varten.
“Pilvitassu, sinut ja minut on määrätty rajapartioon yhdessä Hunajatassun ja Kipinäsydämen kanssa”, Kastajaturkki selitti ja alkoi jäystämään myyrää hampaissaan. “Meidän on määrä tarkistaa Myrskyklaanin puoleinen raja.”
Pilvitassu nyökkäsi ja suoristi selkänsä. Rajapartioon heti aamusta! Kolli tunsi energian värisevän hänen turkkiaan pitkin. “Selvä on, Kastanjaturkki. Käynkö etsimässä Hunajatassun?”
“Jos vain viitsit. Minä käyn ilmoittamassa Kipinäsydämelle.”
Pilvitassu heilautti häntäänsä hyväksymisen merkiksi ja lähti jolkuttamaan kohti oppilaiden pesää. Hän ei ollut nähnyt Hunajatassua vielä missään, joten päätteli tämän nuokkuvan vielä oppilaiden pesässä, hädin tuskin hereillä.
Ja hän oli ollut oikeassa: heti kurskistettuaan sisälle pesään, Pilvitassu näki pitkäkarvaisen, kellertävän turkin pesän päädyssä. Hunajatassu oli ainut pesässä oleva kissa, ja Pilvitassu nyrpisti kuonoaan. Oppilaiden tulisi herätä aikaisin!
“Hunajatassu.”
Naaras liikahti hieman, muttei vastannut.
“Hunajatassu!” Kun naaras ei vieläkään tehnyt elettäkään noustakseen ylös, Pilvitassu meni tämän luokse ja tönäisi tassullaan. “Sinut on määrätty rajapartioon. Jos olisin sinä, nousisin aika nopeasti ylös tai muuten valitsemme jonkun toisen tilallesi. Ethän halua aiheuttaa pettymystä Kipinäsydämelle?”
Se sai Hunajatassun nostamaan päätään ja räpyttelemään keltaisia silmiään. “Mitä? Pilvitassu? Rajapartio?”
“Kyllä. Nouse nyt vain ylös.”
“Aina komentelemassa.”
“Jonkun täytyy pitää järjestystä yllä.”
Hunajatassu naurahti ja ojentui tassuilleen. “Sinä et sitä itse taida tajuta, mutta olet aika hauska kolli.”
Pilvitassu kurtisti kulmiaan. “En ymmärrä. Tässä ei ole mitään hauskaa.”
“Tiedän, tiedän”, Hunajatassu sanoi lempeästi ja kävellessään kollin ohi hän sipaisi tämän kylkeä hännällään. “Tule nyt, sinä vakava karvapallo.”
Pilvitassu pyöräytti silmiään, mutta loikkasi naaraan perään.

Raja, jonka Tuuliklaani jakoi yhdessä Myrskyklaanin kanssa oli sinä aamuna täynnä Myrskyklaanin hajua: oli kuin he halusivat korostaa omaa reviiriään ja sitä kautta saada Tuuliklaanin tietoiseksi heidän läsnäolostaan. Sekä Kastanjaturkki että Kipinäsydän nyrpistivät kuonojaan merkitessään omaa reviiriään.
Pilvitassu katseli Myrskyklaanin reviirille. Etäämmällä oleva metsä näytti rauhalliselta, ja niin kovin vieraalta korkeine puineen ja paksuine sammaleineen. Sitä edeltävä kaistale niittyä oli tyhjä. Missä oli Myrskyklaanin partio? Hajuista päätellen sellaisen täytyi olla jossain lähellä, mutta joen toinen puoli ammotti tyhjyyttään.
Olikohan Tarinapentu vielä pentutarhassa, vai oliko tästä tullut jo oppilas?
“Mitä sinä sinne katselet?” Hunajatassu, jok oli jättäytynyt hieman jälkeen Pilvitassun kanssa, kysyi ja tuuppasi kollia tämän kylkeen. “Jotain kiinnostavaa?”
“Ei.” Pilvitassu käänsi katseensa eteenpäin. “Ei mitään kiinnostavaa.”
“Noinkohan on?” Hunajatassunkin katse siirtyi eteenpäin. Hänen häntänsä nousi korkealle ilmaan. “Minusta Myrskyklaanin reviiri on kiinnostava. Ja Myrskyklaani. Miten he pystyvät elämään puiden alla? Kiipeilevätkö he aina puihin? Miltä sammal tuntuu tassujen alla?”
“Älä mieti tuollaisia”, Pilvitassu sanoi yrmeästi. “Sinä olet tuuliklaanilainen, et myrskyklaanilainen. Kuulut tänne, et sinne.”
“Tiedän.”
Älä ajattele Myrskyklaania ja Tarinapentua, Pilvitassu ajatteli itsekseen. Silti hänen katseensa pyyhkäisi vierekkäisen klaanin reviiriä - ja pysähtyi. Hän oli näkevinään valkoisen hännänpään katoavan jonnekin kukkulan taakse, ja samassa hän erotti Mysrkyklaanin hajuista sen yhden ainoan tuoksun, jota hän oli alatajuisesti etsinyt.
Tarinapentu!
Pilvitassun silmät kirkastuivat, sitten niihin iski huoli. Oliko Tarinapentu taas lähtenyt harhailemana ja eksynyt? Hänhän voisi pudota jokeen! Pilvitassu kääntyi kohti Hunajatassua. “Minun täytyy tarkistaa yksi asia nopeasti. Menethän edeltä mestareiden luokse ja kerrothan Kastanjaturkille, että minulle tuli kiire? Lähetä hänelle pahoittelunikin.”
Pilvitassu ei odottanut kauniin naaraan vastausta, vaan kääntyi ja lähti loikkimaan joenpenkkaa pitkin kohti järveä. Hän matkasi vain hetken, vilkaisi nopeasti taakseen varmistaakseen klaanitovereidensa kadoneen ja pysähtyi sitten. Kolli raotti suutaan. Tarinapennun haju oli voimakkaampi!
“Tarinapentu?” kolli kysyi ja yrittää löytää valkomustaa pentua katseellaan. “Tarinapentu? Oletko täällä?”
Oli hiljaista.
Pilvitassu oli jo lähtemässä, kun joen toiselta puolelta ilmestyi esiin tuttu, pieni naaras, jonka kierot silmät tuijottivat mustavalkeaa kollia.
“Pilvitassu?” Tarinapentu kysyi. “Sinäkö se olet?”
“Minä.” Pilvitassu otti askeleen lähemmäs pentua, mutta tajusi joen seisovan heidän välillään. Hän pysähtyi. “Mitä sinä täällä teet? Oletko taas eksynyt?”
Tarinapentu naurahti. “En ole eksynyt. Olen nykyään Tarinatassu.”
“Sinusta tuli oppilas! Onneksi olkoon!” Pilvitassu naukui hyvillään. Hän ei ymmärtänyt kyseenalaistaa, miksi tunsi sisällään lämpöä kuullessaan pienestä naaraspennusta tulleen oppilas. “Minä olen vielä oppilas, mutta kohta taidan saada soturinimeni. Toivottavasti.”
“Sinä ansaitsisit sen.” Tarinatassu katseli Pilvitassua hetken, sitten kääntyi kohti taivasta. Hänessä oli jotain aavemaista ja surullista, kuin jokin olisi kummitellut häntä. “Minä… Sinähän uskot Tähtiklaaniin?”
Pilvitassu räpäytti oransseja silmiään. “Tietenkin uskon.”
“Uskotko, että he välittävät meistä?”
Mihin hän pyrkii? “Tietenkin. He vartioivat meitä ja ovat antaneet meille säännöt, joita noudattamalla me pidämme itsemme elossa ja klaanimme kukoistamassa.”
Tarinapennun suusta pääsi syvä huokaus. “Minä en tiedä, mitä uskoa enää, Pilvitassu. Jos he välittävät meistä, miksi he antoivat sen kaiken tapahtua? Miksi he antoivat niin monen kuolla ja niin monen kärsiä?”
“Tarinatassu”, Pilvitassu aloitti, “mitä sinä tarkoitat?”
Naaraspentu niiskaisi, eikä suostunut katsomaan Pilvitassua. Hänen päänsä roikkui voimattomana alhaalla. “He hyökkäsivät. Yönkajon lauma hyökkäsi, ja teurastivat puolet Myrsyklaanista. Niin… niin moni kissa kuoli. Niin moni oppilas, niin moni soturi, jopa klaaninvanhimpia.” Naaras nosti sitten katseensa, tuijottaen suoraan Pilvitassuun. “He eivät antaneet armoa. Eikä Tähtiklaani auttanut.”
Pilvitassu ei tiennyt mitä sanoa. Hänkin oli ollut taistelussa Yönkajon laumaa vastaan, monta kuuta sitten, kun kaikki klaanit olivat yhdessä taistelleen tuota suurta, pelottavan voimakasta kissajoukkoa vastaan. Hän oli nähnyt kuolemaa. Hän oli haistanut sen. Hän oli seisonut Arotassun vierelle tämän hengittäessä viimeiset henkäyksensä.
Mutta se suru ja se tuska, mikä Tarinatassusta säteili oli aivan eri luokkaa kuin Pilvitassun silloin kokemat tunteet. Naaras oli kärsinyt enemmän, paljon enemmän kuin olisi sallittu.
“Minä… olen pahoillani, Tarinatassu, todella olen. Tuollaisen täytyy olla raskasta.” Kolli olisi halunnut loikata joen ylitse lohuduttamaan murtunutta naarasta, mutta tiesi sen olevan mahdotonta. Hän kuului joen tälle puolelle. Tarinatassu toiselle. “Mutta Tähtiklaani ei ole hylännyt teitä. Yönkajon lauma ei usko Tähtiklaaniin, ja uskon sen olevan osasyy sille miksi Tähtiklaani ei onnistunut varoittamaan teitä tarpeeksi ajoissa. Yönkajon lauma vaikeutti heidän tehtäväänsä.”
“Niin, niin kai sitten. Valhetassu oli kyllä hereillä jostain syystä ja onnistui antamaan varoituksen juuri ennen hyökkäystä”, Tarinatassu pohti. Hänen häntänsä liikahti mietteliäänä. “Ehkä Tähtiklaani sai sen aikaan.”
“Todennäköisesti. Tähtiklaani on aina kanssamme”, Pilvitassu sanoi ja todella uskoi sanojaan. Tähtiklaani meitä varjelkoot, hän ajatteli.
“En halua enää koskaan kokea mitään sellaista, mutta”, Tarinatassun ääni vaimeni, “se taitaa olla mahdotonta. Yönkajon lauma on tuolla jossain. Odottamassa.”
“Me voitamme heidät”, Pilvitassu naukui ennen kuin ehti edes miettiä sanojaan sen enempää. Hän oli nähnyt ja kokenut Yönkajon lauman voiman ja tiesi klaanien olevan heikompia. “Tähtiklaani on kanssamme.”
Tarinatassu hymyili pienesti. “Kiitos, Pilvitassu. Kiitos sanoistasi ja siitä, että… että vain olet siinä. Toivottavasti me tapaamme-”
“Pilvitassu? Missä olet? Olemme palaamassa leiriin!” Hunajatassun ääni kuului jostain joen ylävirrasta.
Pilvitassu käänsi katseensa ääntä kohti harmissaan. Hän olisi halunnut vielä jutella Tarinatassulle, mutta tiesi, ettei voisi laiminlyödä tehtäviään enempää. Hänen oli liityttävä takaisin partioon ja lähteä takaisin leiriin.
“Sinun täytyy mennä.”
“Niin täytyy.” Pilvitassu kääntyi ja oli lähdössä pois, mutta Tarintassun sanat pysäyttivät hänen askeleensa.
“Tapaammeko me vielä?”
Kolli ei katsonut taakseen ja oli vaiti. Tarinatassu oli Myrskyklaanista, hän itse Tuuliklaanista. He olivat kilpailijoita, toisinaan jopa vihollisia, ja siksi tapaaminen ei olisi hyväksi kummallekaan heistä. Silti… ajatus siitä, ettei hän näkisi valkeaa naarasta enää, sai hänet surulliseksi.
Ystävyydet kahden klaanin välillä eivät olleet kiellettyjä, eiväthän?
Pilvitassu vilkaisi taakseen silmät tuikahtaen. “Jos Tähtiklaani niin sallii.” Sitten hän loikki Hunajatassun luokse.

Ensimmäinen luku – Mä oon Jänöpentu

Se pentujen sun muiden, ei pientä tummaa pentua kiinnostanut ketä muita siellä typerässä perässä oli, pesään tullut harmaavalkoinen kolli oli erikoinen. Hän oli tullut tyhjästä ja katsellut pesässä olleita pentuja, ivallisesti pesään käpertyneitä Kettupentua, Hiilipentua, Ruskopentua ja Raitapentua. Mutta kolli kiinnostui Pimeyspennusta, siitä naaraasta, joka oli kynnet ojossa hyökännyt harmaavalkoisen kollin kimppuun.
Se oli ollut mielenkiintoista katseltavaa, mutta mikäs siinä. Ei se iso kolli edes huomannut pientä ja tummaa pentua, joka makoili pesän varjossa. Ei kukaan häntä huomannut, mutta mikäs siinä. Hänelle oltiin sanottu, että ei häntä kaivattu. Eikä se haitannut. Tässä oli ihan mukavaa.
Ei se pieni pentu tiennyt paremmasta. Hänen emonsa oli kuollut synnyttäessään pentua, jota ei olisi edes koskaamn halunnut ja pennun isä oli kieltänyt pennun olemassaolon. Ja sitten se kuningatar, jonka omat pennut menehtyivät, hoisi pientä tummaa pentua, josta hän ei välittänyt, mutta koska hänet painostettiin siihen, hän antoi harvaraitaiselle kollille maitoaan. Hän antoi myös nimen.
Pennun nimi oli ainoa asia, josta pentu välitti. Se oli jotakin omaa, välittämisen arvoista. Se kertoi, että hän oli olemassa ja että hänellä oli merkitystä.
Jänöpentu. Se oli hänen nimensä. Ja hän kantaisi nimeään ylpeästi ja tietäen, että juuri hänen nimensä teki hänestä juuri hänet.
Sitten se harmaa kolli oli huomannut Jänöpennun. Heidänn katseensa olivat lukkiutuneet ja he olivat tutkineet toisiaan. Jänöpentu katsoi ilmekään värähtämättä tulokasta, jonka violetit silmät kertoivat niin paljon. Ne silmät olivat täynnä asioita, joita pesään tullut kolli ei varmaan itsekään tajunnut näyttävänsä pienelle pennulle.
“Tule mukaani. Teen sinusta jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä ollut”, kissa oli sanonut ja kumartunut lähes pennun naamaan kiinni. “Teen sinusta voimakkaan. Voittamattoman.”
Miksi ei, ei täällä tunkkaisessa pesässä ollut mitään tarjottavanaan. Jänöpentu nousi pystyyn ja seurasi isoa kollia ulos pesästä. Varjoklaanin pesästä, mutta se paikka oli vain unenomainen pienelle pennulle. Ei siellä oltu kerrottu hänelle mitään. Tämä suuri kolli voisi opettaa häntä, mutta se olisi oma murheensa. Miksi? Miksi häntä edes pitäisi opettaa? Voisiko hän olla jotakin?
Mitä väliä.

Suuri kolli ollut hyvin outo, kun Jänöpentu oli kertonut oman nimensä, sen ainoan asian joka kertoi pennusta jotakin, Oliko nimessä muka jotain vikaa? Se oli HÄNEN nimensä ja se oli tarpeeksi Jänöpennulle. Ei hänen tarvitsisi kuunnella muita. Jänöpentu oli juuri hyvä nimi.
Suuri kolli oli vienyt kaksi pentua katsomaan toista suurta kissajoukkoa ja kollin nimi oli ollut mitä upein. Vesikauhu. Ja se kertoi niin paljon suuresta, violettisilmäisestä kollista. Vaikka ei hän kyllä kauhua Jänöpennussa herättänyt, ei edes sen jälkeen, kun se yksi kissa jäi maahan makaamaan aivan velttona. Oliko siinä jotain ihmeellistä muka? Se oli ollut -jos totta puhutaan- Jänöpennusta aivan ilmiömäistä. Voiko noin tehdä? Voisiko hän itsekin oppia tekemään vastaavasti? Oppia saamaan kissat liikkumattomaksi? Miten?!
Vesikauhu oli kutsunut häntä myöhemmin Kaaospennuksi ja sitten yhtäkkiä Kaaostassuksi. Miksi? Hänen nimensä oli Jänöpentu ja tulisi olemaan. Ei hänen nimeään tarvinnut muuttaa. Se Pimeyspentu oli opettanut hänelle saalistamista. Se kuulosti aika hyvältä. Hän voisi jahdata hiiriä ja muita ja syödä omaa saalistaan. Mutta se oli ollut turha toivo.
Hän oli yrittänyt, mutta koska Jänöpentu oli tajuamattaan vielä liian pieni, hän ei ollut saanut mitään kiinni ja Pimeystassu oli tuonut hänelle ruokaa. Jänöpennun vatsa oli murissut hyvin voimakkaasti ja hän oli hotkinut ruokansa.
Vesikauhun ilme oli ollut jotenkin… rasittunut? Tai jotain sinnepäin, ei ehkä rasittunut, mutta ihan sama. Kolli oli vienyt heidät metsälle ja käskenyt heitä nappaamaan jotain saalista.
”Kaaostassu on liian pieni vielä”, Pimeystassu oli selittänyt suurelle kollille.
”Mä olen Jänöpentu”, Jänöpentu oli sanonut, yhtä tutulla tunteettomalla äänensävyllä ja Vesikauhu oli huokaissut hermostuneena.
”Kaaostassu voi sitten odottaa, kun sinä ja minä haemme saalista”, Vesikauhu oli sanonut ja katsonut kirjavaa naarasta suoraan silmiin. ”Ja saat luvan tuoda jotakin.”
Jänöpentu oli jätetty taas yksin, mutta ei se haitannut. Nyt hän pystyi tutkimaan ympäristöään rauhassa. He olivat jossakin metsässä, korkeiden puiden ympäröimänä. Lähellä virtasi joki ja heidän takanaan, muutaman nummen takana oli se outo kissalauma, jossa se Vesikauhun veltoksi tekemä kissa oli. Pentu muisteli sitä kissaa ja hänen velttoa ruumistaan. Heräsiköhän se kissa koskaan? Vai-
”Tässä”, Vesikauhun naukaisu Jänöpennun takaa sai tumman pennun heräämään syvistä ajatuksistaan. ”Nappasin sinulle hiiren.”
Vesikauhu piti tassunsa alla heikosti pyristelevää hiirtä, joka vikisi. Jänöpentu katsoi hiirtä tutkien, vaikka ulkopuolelta näytti siltä, että hän olisi katsonut sitä kuin mitä tahansa muutakin asiaa, mitä hänen ympärillään oli.
Hiiri oli elossa ja se herätti Jänöpennun mielenkiinnon. Saisiko hän tappaa sen? Vai mitä hänen pitäisi tehdä.
Pimeystassu asteli takaisin ja Vesikauhu siristi silmiään tyytymättömästi. Pimeystassulla oli kestänyt, mutta onneksi naaras oli saanut vesimyyrän kiinni ja naaras laski sen maahan ja vilkaisi sitten Vesikauhua.
”Etkö tapa tuota?” naaras oli kysynyt ja Vesikauhu pudisti päätään.
”Haluan, että Kaaostassu tutustuu elävään hiireen”, Vesikauhu sanoi ja katsahti sittem Jänöpentua, joka piti katseensa yhä hiiressä. ”Pimeystassu, katso ettei hiiri karkaa. Älkää tappako sitä.”
”Mut-”, Pimeystassu naukaisi, mutta hiljeni, kun Vesikauhu antoi hänelle varoittavan katseen. Ja sitten Vesikauhu nosti tassunsa ylös ja hiiri lähti vipeltämään eteenpäin. Vaistomaisesti Jänöpentu loikkasi sen kimppuun. Hän yritti saada sen kiinni ja loikkasi kynnet ojossa sen päälle. Hänen sisällään kipinöi, kun hän tunsi hiiren tassujensa alla.
Jänöpentu kallisti päätään ja upotti kynsiään hiiren nahkaan ja kuunteli, kun se vikisi. Hän haustoi hiirtä ja hän haistoi pistävän hajun. Se oli pelko. Hiiri pelkäsi. Ja jostain syystä, hän tunsi, että se oli hyvä. Vesikauhu myhäili taaempana ja sekös kannusti Jänöpentua.
Tumma oppilas painoi hiirtä tassullaan maata vasten ja kuuli sen vikisevän kauhuissaan. Jänöpentu katsoi silmät intensiivisesti viiruilla hiirtä, joka pyristeli kauhuissaan päästääkseen pakoon. Ja Jänöpentu päästikin, mutta vain muutamaksi silmänräpäykseksi.
Hän nappasi sen uudestaan ja nosti sen suuhunsa ja painoi hampaitaan hellästi hiirtä kohti ja kuunteli sen vikinää, joka yltyi.
Pimeystassun ilme oli järkyttyneen sekainen. Naaras astui lähemmäs.
”Lopeta!” naaras oli huutanut, mutta Jänöpentu ei lopettanut, varsinkaan sen jälkeen, kun Vesikauhu löi tassullaan Pimeystassua.
Jänöpentu tunsi, että teki jotakin oikein. Hän pudotti hiiren maahan ja iski hampaansa sen takajalkoihin. Hento rusahdus sai hänen korvansa heilahtamaan. Hiiri hilasi itseään eteenpäin, mutta hitaasti. Se ei voisi enää paeta, vaikka yritti. Se kulki liian hitaasti. Se oli tuhoon tuomittu.
Ja Jänöpentu nautti. Hän oli vallassa. Hän teki jotakin, joka muistutti sitä, mitä Vesikauhu oli tehnyt.
Hyvin tumma pentu töni tassuillaan hiirtä eri suuntiin ja leikki sillä. Hän lopetti vasta, kun hiiri oli hyvin uupunut ja Vesikauhu pysäytti hänet.
”Tuosta ei ole enää muuksi kuin ruuaksi”, harmaavalkoine kolli oli sanonut ja nyökännyt Jänöpennulle. Tumma pentu katsahti hiirtä ja lopulta tappoi sen. ”Ja nyt, se on sinun ruokasi. Pimeystassu ottaa tästä oppia.”
Pimeystassu istui hiljaa, korvat luimussa kauempana. Rusehtava naaras ei näyttämnyt tyytyväiseltä ja hän ei kyennyt katsomaan hiirtä lainkaan.
”Miltä se tuntui, Kaaostassu”, Vesikauhu kysyi ja kierteli Jänöpennun ympärillä. Olisiko sen pitänyt tuntua uhkaavalta? Pyh. ”Miltä tuntui tehdä tuo kaikki sille hiirelle?”
”Mä oon Jänöpentu”, pentu oli vain sanonut ja pörhisti karvojaan ylpeästi. Hän huomasi Vesikauhun silmien menevän viiruiksi ja hänen sanojensa jäävän jumiin. Jänöpentu nosti hiiren suuhunsa ja katsoi tyytyväisen ylpeästi Vesikauhua, joka siristi silmiään arvioivasti.
”Sinä taisit pitää siitä”, Vesikauhu myhäili tyytyväisesti. ”Ja se on hyvä.”

Yöunet olivat olleet rauhoittavat. Jänöpentu tunsi ylpeyttä. Hän oli oppinut ja paljon, ja vaikka lihaksiin sattui, se ei haitannut. Pimeytassu lämmitti kehollaan Jänöpentua, joka paleli ja tärisi kylmän takia. Oli lehtikato ja Jänöpentu oli vielä pieni ja tarvitsi lämmikettä. Hänen turkkinsa oli vielä ainakin osittain pentukarvaa.
Joku voisi sääliä Jänöpentua. Häntä ei ollut kukaan halunnut ja hänelle oli tehty selväksi, että hän oli tarpeeton. Pentu ei kuitenkaan ottanut siitä normaalilla tavalla itseensä, sillä kaikki se negatiivisuus vahvisti hänen luonnettaan. Ei kiintymystä keneltäkään eikä hoivaa, se vaikutti vahvasti tähän pentuun. Ja nyt kun Vesikauhu oli napannut Jänöpennun, hänen luonteensa saisi vahvistusta ja se olisi enää vaikea korjata. Vesikauhu oli hänelle lähin kissa, joka opetti hänelle asioita ja hän oli kuin isähahmo, vaikka mitä Jänöpentu isähahmoista tiesi, ei hänellä ollut sellaista eikä edes kerrottu, että sellainen on olemassa.
Jänöpennun unet olivat täynnä voimaa. Hän oppi Vesikauhun liikkeitä ja oppi tekemään kissoista velttoja. Hän näki punaista ja koki sen olevan hyvä, vaikka vähän ällöttävää. Se oli tahmeaa ja tarttui turkkiin inhottavasti.
Seuraavana aamuna Vesikauhu oli poissa ja he olivat taas kahden Pimeystassun kanssa. Ja pian Jänöpentu oli yksin, kun Pimeystassu yritti napata heille jotain syötävää. Jänöpennun Pimeystassu oli käskenyt jäädä odottamaan ja se kävi. Tosin, kyllä Jänöpentu meinasi lähteä tutkimaan, mutta koki, että odottaminen olisi järkevämpää. Vesikauhu näyttäisi heille tänään joen ja opettaisi saamaan kalaa. Hän oli sanonut sen eilen juuri ennen nukkumista.
Odottaminen oli muutenkin mukavampaa, sillä Jänöpentu ehti verrytellä lihaksiaan, jotka olivat jumissa tolkuttomasta kävelemisestä. Hän venytteli ja juoksi pieniä matkoja, ja se auttoi.
Pimeystassu toi heille yhden hiiren jaettavaksi ja Jänöpentu siristi silmiään nähdessään hiiren. Hän loikkasi sen kimppuun ja heitteli sitä hetken aikaa, kunnes Pimeystassu pysäytti hänet. Naaraalla oli vihainen ilme ja hän vetäisi hiiren luokseen ja repi siitä muutaman lihanpalan Jänöpennulle.
Ruoka maistui hyvältä ja helpotti vatsan murinaa.
”Sinun täytyy syödä paljon, että kasvat voimakkaaksi”, Pimeystassu oli sanonut heidän aterioidessaan. ”Voisimme harjoitella taas metsästämistä, jotta voisit metsästää itsellesi?”
Jänöpentu tuhahti mielessään. Ei Pimeystassukaan osannut erinomaisesti saalistaa, mutta kaikki kävi, joten hän nyökkäsi lähes olemattomasti. Pimeystassu johdatti Jänöpennun hieman kauemmas heidän pienestä pesästään.
”Haista ilmaa”, Pimeystassu neuvoi ja Jänöpentu avasi suunsa. Ilmassa oli paljon hajuja, Pimeystassun ja Vesikauhun olivat voimakkaimmat. Kauempaa hän haistoi etäisen pienen eläimen hajun, joka ei ollut hiiren, mutta tuttu silti.
”Seuraa hajua, siinä vaanimisasennossa, jonka näytin sinulle”, Pimeystassu neuvoi ja Jänöpentu teki niin. Hän kulki hiljaa, lähes ääneti ja luikerteli kohti hajun lähdettä. Hän pysähtyi, kun huomasi päästäisen muutaman ketunmitan päässä. Hän otti askelia hitaasti eteenpäin ja ääneti pääsi kahden hännänmitan päähän, kunnes hän loikkasi päästäisen kimppuun. Se ei ollut huomannut kissaa ja joutui Jänöpennun kidutuksen uhriksi. Jänöpentu heitteli, kynsi ja roikotti kiinnisaamaansa saalista, kunnes tappoi sen ja kantoi sen tyytyväisenä Pimeystassun luokse.
Vesikauhu oli palannut ja hän katsoi tytyväisenä virnistäen Jänöpentua. Tumma pentu röyhisti rintaansa ja laski päästäisen maahan. Pimeystassu nielaisi katsoessaan kynsittyä päästäistä, mutta Vesikauhu näytti yllättyneen iloiselta. Jänöpentu tunsi ylpeyttä ja voimaa, mutta katsoessaan kahta muuta kissaa, hänellä oli aivan kylmän viileä ilme.
”Tulkaa”, Vesikauhu oli sanonut, kun hän oli haudannut päästäisen lumen alle pesän lähelle. ”Näytän teille nyt, miten napataan kaloja.”

luku 6.

I have to protect them

Ilvestassu välitti perheestään. Valkea kolli istui veljensä Susitassun vieressä, sillä hän kaipasi enemmän aikaansa veljensä kanssa, joka opiskeli parantajaksi. Vaikk Susitassusta tulisi parantaja Tähtiklaanin ansoista, niin Ilvestassu piti häntä ikuisesti tärkeänä. Perhehän on tärkein.
“Miten sinun opintosi menee?” Ilvestassu kysyi Susitassulta. Ilvestassu katsoi mustavalkeaa kollia, joka katsoi häntä takaisin.
“Joskus on vaikeaa. Joskus on vaikea itse tietää, mutta Tähtiklaani johdattaa minua”, Susitassu selitti. “Tähtiklaani johdattaa minua erilaisilla tavoilla. Ne vain.. tunnistaa”, Susitassu pohti ääneen. Ilvestassu heilautti korvaansa. Niinhän se taisi olla. Erilainen kutsumus, kuin Ilvestassulla. Ilvestassu tahtoi olla soturi, ja auttaa Myrskyklaania parhaimmalla tavalla mitä koskaan pystyi. Oli se tapa mikä vain, mutta kunhan kolli tekisi parhaansa se riittäisi.

Myöhemmin Ilvestassu oli käpertynyt omaan pesäänsä Kettutassun viereen. Oppilaiden pesä oli aika täynnä, sillä Myrskyklaaniin oltiin nimitetty uusia oppilaita, nimittäin Ukkostassu, Tarinatassu, Pilkkutassu ja Etsijätassu. Eikä menisi kauaa, kun Villivirneen ja Sammalrakeen pennutkin nimitettäisiin. Ja heidän perään Ilvestassun sisarukset Pakkaspentu, Huurrepentu ja Tuiskupentu. Siitä Ilvestassu oli tyytyväinen, että saisi lisää oppilaita klaaniin. Klaani tarvitsi suojelua, että voisi pysyä kasassa. Kolli sulki eriväriset silmänsä, antautuen pimeydelle…

“Ilvestassu! Yönkajon lauma on täällä!” Kettutassu huuti hänelle. Ilvestassu nousi ylös ja juoksi ulos pesästä. Leirissä oli tosiaan paljon vieraita kissoja. Yhtä myrskyklaanilaista vastaan taisteli kaksi kissaa. Ilvestassu käytti muutaman hetken taistelun katsomiseen, kunnes hän herpaantui. Musta suurikokoinen kolli, sekä harmaa kolli Yönkajon laumasta hyökkäsi kohti Ilvestassua. Ilvestassu kerkesi juuri ja juuri väistämään mustan kollin kynsien sivalluksen, mutta tunsi toiselta puolelta iskun lapaansa. Harmaa kolli oli osunut Ilvestassuun, mutta onneksi vain lapaan. Ilvestassu sähisi ja näki vilahduksen Kettutassusta, joka puolsuti Ilvestassua. Kettutassu taisteli mustaa kollia vastaan. Ilvestassu kääntyi takaisin katsomaan harmaata kollia. Kolli läpsi tassuillaan Ilvestassua, joka yritti parhaimmillaan väistää teräviä kynsiä. Ilvestassun huomio herpaantui, kun hän näki Taivaspennun ja Kastepennun menevän ulos, kohti leirin laitoja. Siitä Ilvstassu huolestui. Jos pennut pääsivät karkuun, niin katsoiko kukaan heidän peräänsä? Kaikista pahin oli tapahtumassa: joku Yönkajon laumasta lähestyi pentutarhaa. Siitä Ilvestassu suuttui, ja sivalsi harmaata kollia otsaan ja korviin. Kolli rääkäisi ja hänen huomion herpaantuessa Ilvestassu juoksi pentutarhaan.
“Senkin..!” Ilvestassu loikkasi vieraan kollin niskaan hurjasti potkien takajaloillaan ja piti niskasta kiinni. Pentujen täytyisi olla turvassa. Yönkajon laumalainen sähisi ja yritti huitoa Ilvestassua pois, mutta ei saanut, joten kierähti maassa ympäri. Ilvestassu parkaisi, sillä hänellä meni ilmat ulos, mutta nousi ylös seisomaan pentutarhan suu aukolle. Vieras kolli sähisi vielä Ilvestassulle, ja juoksi auttamaan jotain ystäväänsä. Valkea kolli uskalsi vihdoin hengittää ja katsoi taakseen pentutarhaan. Pennut reagoivat erilaisilla tavoilla, mutta kolli kiinnitti huomion Olkipentuun. Olkipentu oli tulemassa ulos, mutta Ilvestassu tarttui toista kiinni ja pukkaisi Olkipennun takaisin pentutarhaan syvemmälle.
“Anna minun taistella!” Olkipentu väitti vastaan ravistellessaan turkista sammaleita. Ilvestassu pudisti päätään.
“Kukaan, ei siis kukaan tule ulos, eikä myöskään sisään”, Ilvestassu sanoi matalalla äänellä ja katsoi Olkipentua silmiin. Olkipentu murahti ja jäi kurkkimaan valkoisen kollin olan yli taistelua.

Taistelu oli ohi. Myrskyklaani oli kokenut suuremman tappion, vaikka Yönkajon lauma oli myös saanut köniinsä. Myrskyklaani oli menettänyt paljon kissoja. Ilmassa tuoksui kuolema ja veri, sekä pelon ja vihan haju. Ilvestassu käveli ympäriinsä, etsien Kettutassua. Missä hänen veljensä oli? Ilvestassu tunsi paniikin nousevan päällimmäiseksi tunteeksi, vaikka valkea kolli oli yleensä rauhallinen.
“Ilvestassu? Miksi panikoit?” Olkipentu ilmestyi kollin vierelle. Ilvestassu säpsähti, ei hän ollut odottanut pennun tulevan puhumaan hänelle.
“En minä panikoi”, Ilvestassu sanoi purren hampaitaan yhteen.
“Miksi sitten pyörit ympyrää ja häsäät? Ja miksi sinusta tulee outo hajujälki?” Olkipentu ihmetteli. Ilvestassun oli pakko myöntää, että Olkipentu huomasi helposti asioita.
“Äh, anteeksi”, Ilvestassu sanoi. “Etsin Kettutassua, en ole nähnyt häntä missään.”
“Kettutassu jahtasi erästä yönkajon laumalaista ulos leiristä isänsä Iltataipaleen kanssa”, Olkipentu sanoi. “Joten ei hänellä ole hätää.” Ilvestassu pystyi huokaisemaan. Kettutassulle ei ollut käynyt mitään.
“Hyvä. Kiitos tästä”, Ilvestassu sanoi ja istui vetäen häntänsä ympärilleen. “Oliko sinulla jotain asiaa vai miksi haahuilet ympärinsä?”
“En tiedä. Tahdoin vain kiittää sinua, ettet päästänyt minua taisteluun. Se olisi ollut typerää”, Olkipentu pystyi myöntämään asian. Ilvestassu nyökkäsi.
“Älä huoli. Sinusta tulee vielä hyvä soturi.”
“Hyvä, sillä tahdon olla yhtä hyvä soturi kuin sinä.” Ilvestassu räpäytti silmiään.
“Ai”, kolli sanoi hämmentyneenä. “Kiitos.” Olkipentu vain kohautti olkiaan. Ilvestassu nousi ja meni auttamaan veljeään Susitassua, jolla oli tassut täynnä työtä.

Seuraavina päivinä oli rauhallista. Uusia oppilaita oltiin nimetty, sillä Villivirneen pennuista oltiin tehty oppilaita. Ilvestassu oli iloinen, sillä oli varma, että saisi heistä kavereita. Erityisesti Olkitassusta, sillä Ilvestassu tunsi hänet jo pentutarhasta, kun oli opettanut häntä ja hänen sisaruksiaan. Ilvestassu oli auttanut Susitassua kerämään erilaisia yrttejä, sekä viemään erilaisia yrttejä paikasta toiseen, kun Susitassu ei kerennyt. Nyt hän kuitenkin istui leirissä, antaen tuulen pörröttää turkkiaan.
“Ilvestassu?” Hänen mestarinsa Timalisydän tuli kysymään. Ilvestassu kohotti kulmiaan kysyvänä. “Mennään metsästämään. Klaani tarvitsee saalista vahvistuakseen.” Ilvestassu nyökkäsi mestarilleen lähtien menemään tuon perässä.
“Hei Timalisydän, oletteko menemässä metsälle?” Kolibri kysyi perässään oppilaansa Olkitassu. Timalisydän nyökkäsi vastaukseksi. “Tulemme mukaan Olkitassun kanssa”, Kolibri sanoi alkoi seuraamaan heitä. Nelikko poistui Myrskyklaanin leiristä.

Ilvestassu nautti tästä. Aurinko paistoi, lumi kimalsi. Sää oli täydellinen.
“No niin Olkitassu, osaatko vaania?” Kolibri kysyi ja Olkitassu nyökkäsi. Olkitassu meni vaanimisasentoon. Kauempana näkyi harakka. Olkitassu vaani lähemmäksi, ja loikkasi. Hän sai ensimmäisen saaliinsa aika vaivattomasti. Muut myrskyklaanilaiset onnittelivat Olkitassua, josta huokui ylpeys. Ilvestassu hymyili toiselle oppilaalle.

He palasivat leiriin, niin Olkitassu lähti viemään ruokaa klaaninvanhimmille, sekä myös niille, jotka olivat hetken aikaa poissa soturin työstä. Siihen kuului Lehmussydän, joka oli Olkitassun isän veli. Ilvestassusta tuntui, että Olkitassu saattoi olla läheisempi kyseisen kissan kanssa, kun verrataan hänen isäänsä Villivirneeseen. Mutta sitä Ilvestassu ei tiennyt, että pitikö se paikaansa. Olkitassu palatessa Ilvestassu aukaisi suunsa.
“Millainen oli ensimmäinen päiväsi oppilaana?” Ilvestassu kysyi ja katsoi Olkitassua. Olkitassu kohautti harteitaan.
“Ei sen kummempi”, Olkitassu yritti vähätellä, mutta oli kuitenkin selvästi ylpeä itsestään. Ilvestassu nyökkäsi, mennessään oppilaiden pesään. Olkitassu ja hänen sisaruksensa olivat käyneet tekemässä paikan itselleen. Ilvestassu joutui poukkoilla muiden yli omalle paikalleen, ja ilahtui huomatessaan, että Olkitassu oli häntä vastapäätä.

//vähän tämmöne tönkkö tarina, mut oli vähän ongelmia nii ei voi mtn

Toinen luku - Minä pystyn siihen

Huurrepentu hieroi väsyneenä päätään emonsa turkkia vasten. Emon turkki haisi yrteiltä ja syykin oli ihan selvä; se taistelu oli tehnyt vammansa. Sirppikynsi oli saanut naarmuja ja muutaman syvemmän haavan. Ja Huurrepentu oli ylpeä emostaan. Sirppikynsi oli syöksynyt taisteluun auttamaan klaaniaan, vaikka oli vielä itse kipeä. Enää Sirppikynsi ei nilkuttanut niin pahasti, mikä oli helpotus. Emo voisi palata soturintehtäviin! Mutta sitä pitäisi odottaa, sillä taistelu oli ollut vasta eilen ja Sirppikynnen pennut eivät olleet ihan vielä oppilasikäisiä.
Se kissajoukko, joka oli hyökännyt, oli Huurrepennulle tuntematon, vaikka muut tiesivät laumasta enemmän. Ja no, Huurrepentu ei kuullut. Mutta yksi asia oli varma; hyökännyt kissajoukko ei ollut yksikään klaaneista. Pakkaspentu oli huolehtinut siitä, että Huurrepentu oli tajunnut ainakin sen, että hyökännyt kissajoukko oli joku ulkopuolinen.
Huurrepentua kuumotteli joka päivä, sillä oppilasseremonia lähestyi. Hän halusi niin kovasti olla soturioppilas, mutta hän ei ehkä voisi. Hänestä tehtäisiin varmaan parantajaoppilas, mutta Huurrepentu halusi kokea metsästyksen, taistelujen kuohut ja tuulen turkillaan. Hän haluaisi ehkä saada kumppaninkin joskus, jos sellainen päivä koittaisi. Hän ei haluaisi joutua tuomituksi vain kuulonsa puolesta. Hän kykeni aistimaan haju- ja näköaistillaan paljon. Ja myös tuntoaistillaan.
Huurrepentu kykeni tuntemaan askeleet maan tärähtelyjen kautta. Se oli yksinkertaista, ja varmasti siksi, että Huurrepennun muut aistit voimistuivat, kun yksi oli heikompi. Kyllä hän osaisi, antakaa hänen vain näyttää!
Hipaisu kyljessä sai Huurrepennun nousemaan istumaan. Se oli hänen veljensä, Pakkaspentu. Musta kolli hymyili siskolleen ja vilkaisi heidän emoaan, joka katseli kahta pentuaan. Tuiskupentu oli hieman kauempana nukkumassa.
Pakkaspentu puhui jotakin Sirppikynnelle ja mustan pennun sanat saivat Sirppikynnen epävarmaksi ja vilkaisemaan Huurrepentua. Mistä he puhuvat?
Huurrepentu siristi silmiään ja seurasi emonsa huulia. He puivat oppilasseremonista. Pakkaspentu yritti saada Sirppikynnen hyväksymään ja antamaan Huurrepennulle mahdollisuuden toimia soturioppilaana.
Susitassun nimen Huurrepentu oli tottunut poimimaan sanojen seasta. He puhuivat parantajaoppilaasta. Sirppikynsi nyökkäsi ja puski Huurrepennun liikkeelle. Huurrepentu häkeltyi. Miksi? Ehdottaisiko Sirppikynsi, että Huurrepennusta tulisi läikikkään kollin oppilas.
”En halua olla parantajaoppilas!” Huurrepentu puuskahti ja kurtisti kulmiaan. Sirppikynsi nyökkäsi ja Huurrepentu kallisti päätään. Sirppikynsi puhui hitaasti.
”Haluat Susitassun mielipiteen?” Huurrepentu kysyi varmistaakseen, että oli oikeasti ymmärtänyt oikein. Antaisiko Sirppikynsi tyttärensä olla soturioppilas, jos Susitassu, Huurrepennun vanhempi veli, hyväksyisi sen? Huurrepentu todella toivoi niin.
Parantajan pesässä oli vieläkin tungosta taistelun jäljiltä. Pahiten loukkaantunet kissat olivat Susitassun tarkkailussa ja lepäämässä. Lehmussydän nukkui ja Tuulihännän haju lehahti ilmassa. Huurrepentu mietti, miksi Tuulihännän haju oli niin voimakas. Hän oli käynyt pentutarhassa juuri eilen ja hän oli todella hyvässä kunnossa. Oli naaraalla muutama haava, mutta ei sen vakavampaa.
Kun Huurrepentu huomasi Susitassu lähestyvän, hän kavahti. Kolli oli ärtyneen näköinen ja selvästi väsynyt. Hän tarvitsisi apua. Huurrepentu karisti ajatuksen mielestään. Hän halusi olla soturi.
Susitassu vilkaisi Huurrepentua ja sitten heidän emoaan ja huokaisi. Hän kysyi, mikä hätänä. Kollin ilme muuttui huolestuneesta pirteämmäksi ja sitten hän katsoi sisartaan.
Susitassu nyökkäsi ja hymyili ja Huurrepentu innostui. Saisiko hän yrittää olla soturi? Oikeasti?
Sirppikynsi liikahti ja oli poistumassa pesästä. Huurrepentu vilkaisi Susitassu ennen kuin seurasi emoaan ja huomasi sinisilmäisen kollin iskevän silmää sisarelleen virnistäen. Huurrepentu hymyili leveästi ja seurasi sitten emoaan.
Sirppikynsi pysäytti Huurrepennun parantajan pesän suulla ja osoitti hännällään pentutarhaa. Sirppikynsi asteli poispäin ja katsoi tytärään merkitsevästi. Huurrepentu jännittyi, nyökkäsi ja asteli sitten iloisen pirteästi takaisin pentutarhaan.
Pakkaspentu odotti siskoaan ja kollin ilmeessä välähti helpotus, kun Huurrepentu palasi pesään. Kolli katsoi kysyvästi sisartaan, joka säteili innosta.
”Saan olla soturioppilas!” Huurrepentu ilmoitti ylpeästi ja Pakkaspentu hymyili itsekin innostuen. Tuiskupentu asteli venytellen sisarustensa luokse ja taisi kehua ja onnitella Huurrepentua, mutta kolli puhui todella nopeasti. Hänen eriväriset silmänsä tuikkivat innokkaasti ja hänen tassunsa talloivat paikoillaan.
”Mikä sinun on?” Huurrepentu kysyi ja Tuiskupentu katsoi taakseen, väistyen tieltä. Huurrepentu luimisti korviaan ja nielaisi yllättyneen naukaisunsa. Pesässä oli uusi kuningatar, jonka nimeä Huurrepentu ei muistanut. Naaras irvisteli tuskissaan ja värisi.
”Tuota”, Huurrepentu kuiskasi, tai ainakin oletti, veljilleen. ”Hakisiko joku Susitassun?”
Tuiskupentu pinkaisi ulos pentutarhasta sen enempää odottamatta ja Huurrepentu tuijotti uuttaa kuningatarta. Hän synnytti. Juuri nyt.
”Kuka hän on, Pakkaspentu?” Huurrepentu kysyi hiljaa ja katsoi veljään silmiin.
Pakkaspentu puhui hitaasti ja Huurrepentu sai selvää nimestä. Suvikuuro. Naaras ei näemmä ollut huomannut olevansa tiineenä, sillä hän oli vasta saapunut tänne ja nyt synnytys oli jo käynnissä.
Raskaat askeleet tärisyttivät maata ja Susitassu ilmestyi pesään silmät hämmästyksestä suurina.
Parantajaoppilas puhui jotakin kireään sävyyn ja asteli Suvikuuron luokse. Kolli patisti pennut kauemmas ja asettui aivan Suvikuuron viereen.
Huurrepentu ei nähnyt mitään, mutta Tuiskupentu näki, sillä hän hiipi lähemmäsm katsomaan. Kirjavan kollin silmät tuikkivat iloisesta hämmästyksestä, mutta hän värähti jostain syystä. Huurrepentu vilkaisi Suvikuuroa ja huomasi naaraan suun olevan auki ja hänellä olevan tuskainen ilme. Hän huusi, aivan varmasti. Pakkaspentu ei liikahtanutkaan hänen vierellään, mutta hänen ilmeensä oli jotenkin outo. Hän ei nauttinut eikä mikään ihme.
Pian se oli ohi ja Suvikuurolla oli kaksi pentua, yksi naaras ja kollia. Pakkaspennulla oli mennyt pieni hetki ennen kuin Huurrepentu oli ymmärtänyt pentujen nimet.
Utupentu ja Pilvipentu, Utupentu oli valkoharmaa naaras ja Pilvipentu hyvin tuuheaturkkinen mustavalkoinen kolli. Sirppikynsi oli saapunut pesään yllättynyt ilme kasvoillaan. Kukaan ei ollut tajunnut naaraan odottavan pentuja. Ja pennut olivat hyvin pieniä.
Tuiskupentu katsoi haltioituneena kahta pentua. Hän oli todistanut jotakin, mitä ei kuka tahansa saisi todistaa. Eivät kaikki saisi pentuja tai näkisi pentujen saapumista maailmaan.
Sirppikynsi oli johdattanut pentunsa kauemmas, jotta Suvikuuro saisi vähän omaa rauhaa ja saisi levähtää. Tuiskupentu oli hetken protestoinut, mutta suostui lopulta seuraamaan emoaan heidän omalle sammalpedilleen.
Huurrepentu katseli kaukaa Suvikuuroa. Pennut olivat niin pieniä! Ja kauniita. Ehkä hänkin saisi joskus omia pentuja…

Sirppikynsi suki pentujensa turkkeja tiuhaan vauhtiin. Viimeinkin oli koittanut se päivä, kun Huurrepennusta ja hänen veljistään tehtäisiin oppilaita. Aivan upeaa! Suvikuuron pentujen syntymästä oli kulunut melkein kuu, mutta ei ihan. Ja nyt Huurrepentu sai jättää jo tylsäksi käyvän pentutarhan taakseen ja päästä tutkimaan maailmaa!
Sirppikynsi höristi korviaan ja johdatti sitten pentunsa aukiolle. He jäivät sopivan matkan päähän Suurtasanteesta, jotta Huurrepentu näkisi, mitä Heinätähti sanoi.
Heinätähti puhui koko klaanille uusien oppilaiden nimittämisestä, mutta Huurrepennun huomio oli hänen isässään, klaanin varapäällikössä. Mustaruskea kolli istui Suurtasanteen juurella selkä suorassa ja hän katsoi siniset silmät säihkyen pentujaan.
Tuiskupentu nousi seisomaan ja Huurrepentu käänsi katseensa Heinätähteen. Hän nimitti kirjavasta kollista Tuiskutassun ja hänen mestarikseen Okakynnen, joka asteli Tuiskutassun luokse ja kaksikko kosketti neniä. Pakkapentu ryhdistäytyi, kun Heinätähti puhui mustasta kollista.
Huurrepentu oli ylpeä. Hänen molemmat veljensä olivat nyt oppilaita ja Pakkastassu sai mestarikseen Jääsielun, lempeästi hymyilevän naaraan.
Huurrepentu ryhdistäytyi ja luki päällikkönsä huulilta oman nimensä muuttuvan Huurretassuksi. Hänen mestarikseen tuli…
Tuulihäntä!
Huurretassu nousi neljälle käpälälle. Hänen mestarikseen tuli Tuulihäntä! Eikä kyllä mikään ihme, sillä tämä naaras ei kyennyt puhumaan ja hän tiesi kaiken selviytymisestä ilman tärkeää taitoa. Naaras osasi kaikki häntäviittomat ja voisi opettaa paljon Huurretassulle.
Valkoinen soturi asteli joukosta vihreät silmät kiiltäen Huurretassun luokse ja he koskettivat neniä. Tuntui mahtavalta. Huurretassu saisi kokeilla, voisiko toimia soturina. Ja hän todella toivoi, etytä voisi.

Reviiri oli upea. Paljon lunta, puita ja saaliin hajuja. Tuulenvire turkilla tuntui hyvältä. Tuulihäntä osoitti katseellaan ja hännällään eri paikkoja ja merkittäviä asioita reviirillä. Järvi oli valtava! Se oli lohkeillut kauempaa, mutta muuten se kiilsi auringon valoa.
Rajojen hajut olivat voimakkaita ja Tuuliklaani ja Varjoklaani erosivat paljon. Varjoklaanin haju oli paljon pistävämpi ja siinä oli häivähdys pihkan makeutta.
Tuuliklaanin haju oli paljon raikkaampi ja siinä oli tuoreen ruohon haju. Tuuliklaanin ominaistuoksussa oli jotakin karheampaa kuin Varjoklaanin hajussa, mutta ainakin ne oli helppo erottaa.
Suuri tammikin oli aivan upea ja Huurrepentu jäi katselemaan sitä hetkeksi. Se oli aivan jättimäinen. Metsästysharjoitus sen juurella oli jotenkin vapauttava.
Tuulihäntä oli näyttänyt vaanimisasennon ja auttoi sitten Huurretassua kokeilemaan sitä. Hän onnistui toisen kerran jälkeen kulkemaan ilman, että piti mitään ääntä. Hänen tulisi vain seurata edessään olevia asioita tarkkaan.
”Haistan jotain”, Huurretassu kuiskasi ja Tuulihäntä nyökkäsi, antaen luvan Huurretassulle kokeilla saaliin nappaamista itse. Huurretassu tunnusteli maata tassuillaan ja etsi jotain liikkuvaa. Hento tärähdys, noin kahden ketunmitan päässä sai naaraan valpastumaan. Hän kulki vielä pari askelta ja asettui yhden lumikasan taakse ja vilkaisi. Hän haistoi saaliin, mutta nyt, kun hän näki hiiren istuvan ketunmitan päässä, hän tunsi olonsa varmaksi.
Huurretassu syöksyi eteenpäin ja loikkasi hiirtä kohti. Hiiri kuitenkin livahti hänen tassujensa edestä juuri viime hetkellä ja pakeni kotikoloonsa. Huurretassu tuhahti ja huokaisi pettyneenä. Se oli niin lähellä!
Tuulihäntä jolkotti Huuretassun vierelle ja hymyili lohduttavasti. Hän puhui huulillaan jotain, ilman ääntä ja Huurretassu tajusi, että oli ollut todella lähellä, että olisi saanut hiiren kiinni. Se oli kuulemma kuullut lumen narisevan ja tuuli oli antanut hiirelle etumatkaa.
Huurretassu nyökkäsi. Hän voisi onnistua vielä, ei ehkä nyt tai huomenna, mutta jonakin päivänä. Hän tarvitsi vain harjoitusta ja sitten hän voisi metsästää klaanilleen. Hän oli ollut niin lähellä, todella lähellä. Ja toivonpilkahdus kipinöi Huurretassun sisällä. Hänestä voisi tulla hyvä soturi, tarpeeksi hyvä palvelemaan klaaniaan ja kokemaan itsensä tarpeelliseksi.

luku 2.

I don't understand my life

Sammalrakeen ja Villivirneen pennuilla oli ollut raskas päivä. Myrskyklaanin leiriin oli hyökännyt Yönkajon lauma. Pennut olivat olleet pentutarhassa suojassa, mutta vaikka kuinka he olisivat suojassa, niin jotkut muut kärsivät ja kuolevat. Vääräpentu ei ollut kestänyt. Kuoleman haju leijaili ympärillä ja kaikkialla kuului huutoja. Koko päivä oltiin käytetty kunnostamiseen ja suremiseen.

Vääräpentu oli katkera siitä, kun he joutuivat nukkumaan pentutarhassa keskenään. Heillä ei ollut enään ketään huolehtimassa. Muuta eräänä yhtenä yönä ruskea pentu huomasi raottaessaan silmiään, että Villivirne oli tullut nukkumaan heidän luokse, vaikkakin katosi ennen aamua takaisin sotureiden pesään.

Seuraavina aamuina ei myöskään tehty mitään erikoisempaa. Kissat yrittivät parannella itseään. Vääräpentu ei myöskään ymmärtänyt elämää, sillä heillä oli ollut taas huono tuuri. Heidän sijaisemonsa Kultahalla oli kuollut taistelussa. Vääräpentu ei sanoisi, että olisi ollut kiintynyt naaraaseen, mutta hän suri, sillä Kultahalla oli ollut hyvä kasvattiemo.Vääräpentu ei ollut varma, miten Olkipentu koki sen. Hän vaikutti olevan pettynyt ja katkera, mutta niin tuntui olevan koko klaani, joten Vääräpentu ei keskittynyt siihen. Vääräpentu keskittyi omiin tunteisiinsa, jotka olivat sekavat. Ensin heiltä vietiin emo, sen jälkeen toinen. Entä jos he menettäisivät vielä isänsä? Ruskea kolli pohti tuota asiaa pentutarhan edellä sisaruksien vierellä. Koko klaani tuntui olevan raskas, sillä kissoja oltiin menetetty niin valtavasti.

Heinätähti kiipesi Suurtasanteelle ja katseli hetken aikaa leiriä. Leiri oli rauhallinen, vaikka aiemmin oltiin taisteltu elämästä ja kuolemasta. Heinätähti henkäisi syvään ja aloitti klaanikokouksen.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!” Sammalrakeen ja Villivirneen pennut tulivat pentutarhan edestä lähemmäs. Villivirne meni heidän luokseen sukien kovasti. Kimallepentu hymyili isälleen, Vääräpentu säkeili onnesta ja Olkipentu painoi katseensa alas. “Vääräpentu, Kimallepentu ja Olkipentu, astukaa eteen.” Pennut tulivat innosta loikkien eteen, varsinkin Vääräpentu. Hän oli kovin innoissaan, eikä malttanut pysyä paikoillaan. Villivirne katsoi sivusta pentujaan, hänestä huokuen syvä ylpeys ja rakkaus hänen ja Sammalrakeen pentuja kohtaan. He asettuivat aloilleen.
“Hyvin se menee”, Villivirne rohkaisi hiljaa Kimallepentua, jota näytti vähän jännittävän.
“Kimallepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kimalletassuna. Mestariksesi tulee Saarnisiipi. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa. Saarnisiipi olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta ja olet osoittanut olevasi älykäs. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kimalletassulle.” Kimalletassu meni iloisena mestarinsa luokse ja kosketti neniään tuon kanssa. Heinätähti jatkoi. “Ja Olkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Olkitassuna. Mestariksesi tulee Kolibri. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa. Kolibri olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta ja olet osoittanut olevasi ymmärtäväinen ja rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Olkitassulle.” Olkitassu meni koskettamaan neniä pentutarhasta tutun Kolibrin kanssa, ja Kolibri hymyili uudelle oppilaalleen. “Viimeisenä, muttei vähimmäisenä, Vääräpentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Väärätassuna. Mestariksesi tulee Tulikukka. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa”, Heinätähti sanoi hymyillen. Väärätassu räpytteli silmiään. Kolli oli niin innokas, että hänellä olisi riittänyt energiaa vaikka kaikille. “Tulikukka olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta ja olet osoittanut olevasi innokas ja luotettava. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Väärätassulle”, Heinätähti sanoi loppuun. Ruskea kolli loikki Tulikukan luokse ja katsoi häntä jäänharmaisiin silmiin. He koskettivat neniään. Myrskyklaanilaisten huuto raikui notkossa.
“Kimalletassu!”
“Olkitassu!”
“Väärätassu!”
Tuoret oppilaat katsoivat toisiaan innoissaan. He olivat odottaneet tätä päivää. He olivat onnellisia, vaikka muutamat päivät olivat olleet raskaita taistelun takia. Väärätassu loikki isänsä luokse ja Villivirne puski pentuaan.
“Olen ylpeä sinusta. Teistä kaikista”, kolli sanoi ja Väärätassu nyökkäsi.
“Tiedän.” Väärätassu sanoi ja katsoi Olkitassua, joka meni ensimmäisenä Villivirneen veljen luokse. Lehmussydän säteili myöskin pentujen puolesta. Villivirneen ilme oli hieman surullisempi. Villivirne tulisi aina olemaan Olkitassulle se toinen, eikä ensimmäinen.
“Isä.. Joudun mennä”, Väärätassu sanoi Villivirneelle joka katsoi haikeana Olkitassun perään.
“Mene vain”, VIllivirne sanoi ja kosketti hännällään pentunsa kylkeä. Väärätassu loikki vauhdilla liekinvärisen kollin luokse.
“Noh, mennäänkö tutkimaan leirin ulkopuolta, vai jäämmekö tänne?” Tulikukka hymyili. Väärätassu hyöri mestarinsa ympärillä.
“Mennään! Voimmeko kiertää koko alueen jooko? Vai käymmekö vain pienellä alueella?” Väärätassun suusta kuului monia kysymyksiä. Tulikukka katsoi oppilastaan, eikä voinut olla hymyilemättä ruskean kollin innokkuudelle.
“Mennään katsomaan miten pitkälle jaksat, sillä et ole poistunut leiristä. Muista kuitenkin pysyä lähelläni”, Tulikukka ohjeisti ja meni piikkihernetunnelin kautta ulos Väärätassu perässään.

Väärätassulla oli niin paljon ihmeteltävää. Kolli katseli ympärilleen silmät valtavina ja nenä vain tuhisi hänen haistellessaan erilaisia ja uusia tuoksuja. Maailma vaikutti hänestä avoimelta, sekä hänen oli hyvä päästä leiristä ulos. Siellä oli käynyt niin paljon kuolemaa. Tulikukka katseli oppilastaan selvästi pohtien, mitä ruskea kolli ajatteli maailmasta.
“Täällä on kaikki niin isoa! Ja selkeää!” Väärätassu sanoi loikkiessaan metsikössä eteenpäin. Tulikukka heilautteli häntäänsä tyytyväisen oloisena innokkaan oppilaan ansoista.
“Tuolla on Tuuliklaani”, Tulikukka sanoi osoittaen hännällään aluetta, jonka takana oli selvä aukea. Väärätassu mietti, että millaista olisi asua pelkästään tähtitaivaan alla. Ainakin esi-isät olisivat lähellä. “Ja tuolla metsikön takana on Varjoklaani.” Väärätassu nyökkäsi ja painoi hajut mieleen. Ikinä ei voisi tietää, että pitäisikö tunnistaa joku tunkeilija. Tulikukka ja Väärätassu jatkoivat matkaa hiljaisuudessa, välillä Tulikukka kuitenkin huomautti Väärätassulle, että pitäisi pysyä lähellä, tai opetti joitakin metsäneläimien hajuja. Väärätassu oppi erottamaan monet eläimet toisistaan.

Leiriin päästessään, Väärätassu meni sisaruksiensa luokse. Kolli selitti kaikki mahdolliset asiat, mitä oli painanut mieleensä. Olkitassu ja Kimalletassu vilkaisivat toisiaan ja hymyilivät ehkä vähän Väärätassulle. Väärätassu mietti yhtä asiaa ääneen.
“Meistä on viimein tulleet oppilaita, mutta millä hinnalla?” Kolli katsoi surullisesti siskojaan. He katsoivat veljeään apeana. Kuitenkin, Olkitassu ja Väärätassu kokivat olevansa enemmän surullisia kuin Kimalletassu. Mutta Väärätassu tiesi, että vaikka he eivät kokisi emon kuolemaa samana, niin ainakin hän voisi luottaa Olkitassuun ja Kimalletassuun kuin kallioon.

// vähän turhan raskasta luettavaa, mut noh ei voi mtn

luku 2.

I love my life

Riesatassu piti siitä, että Taivasklaani oli rauhallinen. Taivasklaani oli hyvällä paikalla, Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välissä. Joskus toki saattoi olla rajapartiolla väittelyä muiden kanssa, mutta ne selvitettiin yleensä puhumalla. Hän piti myöskin siitä, että minkälainen parantaja Mistelisydän oli. Mistelisydän oli fiksu ja osasi asiansa parantajana, sekä Riesatassun mestarina.

Joskus Mistelisydän toi Riesatassulle potilaita. Yleensä ne olivat pieniä nirhaumia, jotka menivät levolla, muutamalla unikonsiemenellä rauhoittamaan mieltä ja hämähäkinseitillä ohi. Ne tapaturmat olivat yleensä tulleet vahingossa, kun oltiin liukastuttu väärässä kohdassa väärään aikaan. Riesatassu voi vain pudistaa päätään klaanitovereilleen, mokomat mehiläisaivot. Riesatassun jalkaa alkoi särkemään. Kolli katsoi tassuaan käännellen sitä ympäri, miettien mistä kipu johtui. Se ei ollut hänen kipuaan.

“Riesatassu!” Kuului huutoa. Kolli jolkotteli parantajanpesästä äänen suuntaan. Paikalla oli varapäälikkö Kirkasmyrsky, joka talutti ontuvaa Unikkosiipeä kohti parantajanpesää.
“Mitä on tapahtunut?” Riesatassu kysyi.
“Olimme saalistamassa”, varapäälikkö aloitti.
“Sitten näin valtavan haukan, joten päätimme ottaa sen kiinni”, Unikkosiipi jatkoi astuessaan parantajanpesään. “Ja sitten kun Kirkasmyrsky, minä ja Ahmakäpälä pääsimme haukan niskan päälle, niin saimme sen kyllä kiinni ja maahan, mutta laskeuduin erittäin huonosti jäätikölle. Jalkani taittui”, siniharmaa naaras sanoi. Riesatassu mietti hetken aikaa.
“Annas kun katson sitä”, kolli sanoi ja tutki Unikkosiiven tassua. “Ei hätää. Se on vain nyrjähtänyt. Voin laittaa siihen kaislan ja hämähäkinseittiä, jotta et rasittaisi sitä niin paljon”, Riesatassu mietti. “Sekä tarvitset kipulääkettä. Mutta eniten lepoa”, Riesatassu sanoi valmistaessaan voikukasta pureskelemalla kipulääkkeen. Kolli antoi kipulääkkeen naaraalle ja Unikkosiipi kiitti ja poistui parantajanpesästä Kirkasmyrskyn avulla. Riesatassu huokaisi. Tälläistä elämän pitikin olla. Hänet oli luotu auttamaan muita, eikä mihinkään muuhun. Eikä Riesatassu kaivannutkaan muuta.

Riesatassu piti elämästään juuri sellaisena.

Riesatassu oli käpertynyt pesäänsä. Aurinko paistoi taivaalta ja sai lumen kimaltelemaan.
“Riesatassu, mennään katsomaan onko yrttejä vielä jäljellä ja kasvavatko ne hyvin. Saraa voisi kerätä, sillä se kasvaa yli lehtikadon ajan”, Mistelisydän sanoi ja Riesatassu nyökkäsi. He poistuivat Taivasklaanin leiristä, mennen rannalle. Niin kuin Mistelisydän oli arvellut, saraa oli vielä paljonkin. Riesatassu otti niitä mukaansa ja seurasi parantajaa seuraavaan paikkaan.

“Mikä kasvaa vesistöjen lähettyvillä ja sitä voidaan käyttää hauteena?” Mistelisydän kysyi päästessään tutkimaan lumen alta paljastuvaa juurakkoa. Riesatassu mietti hetken aikaa.
“Olisiko kehäkukka? Siitä voidaan valmistaa hauteita, sekä kehäkuka pysäyttää tulehduksen ja verenvuodon. Kehäkukka on myös hyvä käytettää tulehtuneisiin ja jäykkiin niveliin”, Riesatassu selosti. “Tai kerta olemme vesistöjen lähellä, niin se voisi olla reunuspietaryrtti ja sitä käytettäisiin kuumeeseen tai päänsärkyyn. Mutta puhuit hauteesta, joten oletan sen olevan kehäkukka.” Mistelisydän nyökkäsi hyväksyvästi. Riesatassu heilautti korviaan, sillä hän yllättyi osaamisestaan. Kai hän näköjään oppii.

He olivat käyneet katsomassa yrttien kasvuja. Ne kasvoivat hyvän näköisinä paksun lumen alla. Mistelisydän ja Riesatassu kävelivät yhdessä leiriin parantajanpesään. Riesatassu laittoi sarat säilöön ja selvitteli muutenkin yrtit omiin paikkoihin. Mistelisydän katseli oppilaansa touhua ja kutsui tätä heilauttamalla häntäänsä. Kolli meni istumaan mestarinsa vierelle.
“Selitän sinulle nyt, että kuinka tehdään erilaisia hauteita”, Mistelisydän sanoi. Riesatassu kuunteli tarkkaan, kun Mistelisydän aloitti kertomaan, että miten valmistetaan tietynlaisia hauteita haavoihin.

Riesatassu oli oppinut, että kuinka tehdään laventelihaude. Siitä olisi apua kylmettymiseen, rotan puremiin ja kuumeeseen. Nyt Riesatassu makoili parantajanpesän ulkopuolella. Aurinko oli laskemassa kauniisti. Huomenna olisi taas uusi päivä. Riesatassun katse kiinnittyi kuitenkin Elotassuun, joka tiuski Kuisketassulle. Riesatassu luimi. Eikö kukaan oppisi, että Kuisketassu oli täysin Taivasklaanilainen niin kuin hänkin? Kuisketassun katse kohtasi Riesatassun oman. Pitäisikö hänen pyytää anteeksi Kuisketassulta, jolle oli tiuskinut? Kolli ei osannut oikein sanoa sitä. Hän ei tarvitsisi ketään, mutta Kuisketassu tarvitsisi. Surutassu tuli kuitenkin mestarinsa kanssa paikalle, joten Elotassu lähti pois heiluttaen häntäänsä ärhäkästi. Surutassu hymyili Kuisketassulle, joka vastasi hymyyn. Riesatassun rinnassa ollut puristus hellitti vähän, sillä Kuisketassu ei ollutkaan yksin.
“Kaikki vihaavat minua”, Kuisketassu sanoi Surutassulle.
“Ei pidä paikkaansa. Minä en”, Surutassu sanoi. Riesatassu luimisti katsoen maata. Luuliko Kuisketassu, että kolli ei pitänyt hänestä tai vihasi häntä? Riesatassu olisi voinut nauraa, sillä hän tiesi, ettei voinut kertoa muuta. Riesatassu ei tarvitsisi ystäviä, hän voisi olla yksin. Kaikki muut toivat hänelle vain surua ja kipua. Jos kolli ei olisi välittänyt siitä pennusta, jonka pelasti, niin hän olisi jättänyt pennun sinne. Mutta Riesatassu oli tehnyt toisin. Mutta Riesatassu mietti, että se oli parempi pitää Kuisketassu kaukana. Se olisi heille kummallekin hyväksi.

Riesatassu nousi heiluttaen häntäänsä vihaisesti ja meni parantajanpesään, vilkaisten kuitenkin vielä kahta oppilasta. Kuisketassu katsoi Riesatassun perään hämmentyneesti. Riesatassu kääriytyi omaan pesäänsä Mistelisydämen viereen ja huokaisi. Ainakaan ei ollut pahasti sairastuneita tai loukkaantuneita potilaita. Jopa oli kerrankin sellaista, että Riesatassun ei tarvinnut tuntea toisten kipua. Vaikka Riesatassu tunsi toisten kivut, hän osasi erotella sen. Kolli oli oppinut, että mikä oli omaa särkyä ja mikä oli toisen särkyä. Hän käytti välillä sitä hyväkseen, sillä Riesatassu saisi tietää lähes aina ennakkoon kuka oli kipeä ja mistä. Vaikka kolli ei ollut varma, tiesikö muut hänen lahjastaan. Riesatassu oli aika varma, että Tähtiklaani oli antanut hänelle lahjan ja syystä. Hänen oli tarkoitus olla parantajana Taivasklaanille. Ja siihen elämään Riesatassu tyytyi.

Jäätassu - Myrskyklaani

Kolmas luku - Mikä merkki?


Jäätassu oli ylpeä itsestään ja siskoistaan; heistä oli tullut oppilaita ja vaikka olikin ollut kamala taistelu, klaani iloitsi uusista oppilaista. Täplätuuli oli esitellyt reviirin ja Jäätassu oli ollut korva tarkkana koko ajan. Täplätuuli oli kertonut Tuuliklaanista ja Varjoklaanista ja esitellyt harjoituskuopan sekä suuren tammen. Se tammi oli aivan valtava!
Täplätuuli oli myös näyttänyt vaanimisasennon ja selittänyt, että Jäätassun olisi tärkeää pitää häntä matalana, mutta kuitenkin tarpeeksi ylhäällä, ettei se laahaisi maata ja näin aiheuttaisi ääntä. Myös eteenpäin liikkumisessa oli omat hommansa, kun pitäisi katsoa ettei astu oksien päälle ja niin edelleen.
Mutta Jäätassu oli toiveikas, sillä hän uskoi oppivansa. Hän oli seurannut ja totellut tarkkaan Täplätuulen ohjeita, mutta täplikäs soturi oli sanonut, että vasta huomenna hän veisi Jäätassun kokeilemaan saalistusta.
Puolisokea naaras oli myös selittänyt Jäätassun turkista. Oppilaan oli kuulemma hyvä saalistaa lehtikadon aikaan, sillä hänen valkoinen turkkinsa sulautui lumeen, kun taas lämpiminä vuodenaikoina hänen turkkinsa loistaisi herkästi.
Tulikukka oli aina kehunut Jäätassun turkkia. Se oli kuulemma kaunis ja sopi hyvin lumen sekaan. Ja Jäätassu oli ylpeä turkistaan. Hän tiesi, että onnistuisi saalistamaan hiirenkorvan ja viherlehden aikoinakin, kunhan oppisi pysymään piilossa lehtien takana ja poissa saaliseläimen näköpiiristä.
Kiipeileminenkin voisi olla hyödyllistä, jos Jäätassu oppisi kiipeämään hiljaa ja näin hyppäämään saaliin kimppuun. Jäätassu oli huomannut olevansa vahva käpälistään leikkiessään sisarustensa kanssa ja hn pystyikin loikkimaan korkealle, joten siitäkin voisi olla hyötyä. Kastetassu oli kaikista nopein, hänellä oli pitkät ja vahvat käpälät. Taivastassu oli kolmikosta hiljaisin ja kevytrakenteisin, joten hän pystyi liikkumaan hiljaa saaliin perään.
Jäätassu kieri lumessa ja jäi hetkeksi makaamaan aloilleen. Hänen turkkinsa hylki vettä, joten kastuminen ei haitannut. Ehkä sekin voisi olla hyvä keino saalistaa, vaikka kalat olivatkin enimmäkseen Jokiklaanin kissojen riistaa, mutta eihän se estänyt kalastamasta, ja ainahan sitä kalaa voisi maistaa. Jos kala maistuu hyvältä, sitä voisi saalistaa. Ruoka oli kuitenkin ruokaa, joten mikäs siinä.
Täplätuuli oli kehottanut Jäätassua tekemään itselleen sammalpedin oppilaiden pesään ja lepäämään kunnolla, sillä hän veisi Jäätassun aikaisin metsälle kokeilemaan saalistusta. Jäätassu oli totellut ja etsinyt yhdessä sisariensa kanssa sammalta ja sulkia sekä kaikke amuuta, joilla he saisivat tehty lämpimät pedit. He kasasivat petinsä lähekkäin ja käpertyivät yhdessä nukkumaan turkit vasten toisiaan. Tuntui hyvältä olla läheisten kanssa. Ja heillä tulisi olemaan upea koulutus ja klaanielämä. Heistä tulisi hyviä sotureita.


------


Toivo asteli edestakaisin hermostuneena Tähtiklaanin nummella. Hän muisteli elämäänsä, jonka oli juuri elänyt Usko ja Rakkaus siskoinaan. He olivat olleet yhdessä ensimmäistä kertaa ja he olivat kasvaneet läheisiksi ja onnistuneet vahvistamaan kissajoukkojen toivoa, uskoa ja rakkauden voimaa.
Toivoa kuitenkin vaivasivat ne sanat jotka he olivat vähän aikaa sitten kuulleet. Mitä se tarkoitti? Milloin? Tarkoittiko se heitä?
”Toivo”, Usko naukaisi ja valkoinen naaras pysähtyi katsomaan harmaata naarasta, siskoaan. He tiesivät olevansa siskoja, eivät ehkä alusta asti biologisesti, mutta aina sydämestään. ”Rauhoitu.”
”Yritän tulkita sitä”, Toivo naukaisi huokaisten. ”Olimme juuri auttamassa klaanien synnyssä tai ainakin niiden muotoutumisessa. Ja nyt ennustus? KUOLLEILLE kissoille, Usko.”
”Tiedän”, Usko rauhoitteli. ”Olemme kaikki hämmentyneitä. Emme saa puhua siitä muille, se voisi olla liian radikaalia tai aiheuttaa kaaoksen. Meidän tulee tulkita tulevaisuutta ja katsoa, mitä ennustus tarkoittaa.”
”Tarkoittaakohan se jotain pahaa?” Rakkaus mietti ääneen tullessaan paikalle. Hänen punainen turkkinsa tuikki kirkkaasti ja sinisissä silmissä loisti kuunvalo. ”Siinä kuitenkin puhutaan synkistä ajoista.”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Toivo toisti ennustuksen viimeisiä sanoja. ”Vaikeat ajat. Toivon, että meidän tulee johtaa kissat pois pimeydestä.”
”Varmasti”, Usko nyökkäsi. ”Miksi meidän pitäisi ajaa klaanit kaaokseen? Klaanien tulee syntyä, esi-isät haluavat niin tapahtuvan ja sen on tarkoitus käydä, me kaikki tunnemme sen sydämmissämme.”
”Se on totta”, Rakkaus yhtyi mukaan. ”Se on vahva tunne. Hyvin vahva.”
”Tiedän”, Toivo hymyili ja istui alas. ”Mitäs sanotte, haetaanko vähän kalaa?”
”Äh”, Usko nyrpisti nenäänsä. ”Voimme hakea, kunhan minä saan jäniksen tai hiiren.”
”Käy!” Rakkaus hihkaisi ja lähti astelemaan kohti joke, joka kimalsi edessäpäin. ”Pitää olla valmiina, pian meidän täytyy puhua muille kuolleille. He haluavat apua.”


--------


Jäätassu hätkähti hereille, kun tunsi jonkun tönäisevän häntä. Valkoinen naaras nosti katseensa ja huomasi Täplätuulen seisovan hänen vierellään.
”Herätys, Jäätassu”, Täplätuuli naukaisi lempeästi. ”On aika mennä metsälle.”
Jäätassu haukotteli ja venytteli lihaksiaan ennen kuin seurasi mestariaan ulos pesästä. Ulkona puhalsi kylmä viima ja yöllä oli satanut lisää lunta.
”Menemmekö suurelle tammelle? Vai järvelle?” Jäätassu uteli mestariltaan.
”Ajattelin suurta tammea”, Täplätuuli hymyili ovelasti ja lähti viemään oppilastaan lumisen maiseman läpi reviirin suurimman puun luokse.
Ilmassa oli raikas ja pistävä tuoksu. Pakkanen paukkui ja lumi kimalsi kuin tähtitaivas puiden oksilla.
”Odota”, Täplätuuli kuiskasi ja pysähtyi. Jäätassu katseli ympärilleen ja vilkaisi sitten mestariaan. ”Haistele ilmaa, Jäätassu.”
Jäätassu nuuhkaisi ilmaa ja erotti vaimeasti jonkin raikkaasta ilmasta erottuvan hajun. Oppilas avasi suunsa ja maisteli ilmaa saaden tarkemman aistihavainnon.
”Haistan riistaa, mutta en ole varma, mitä”, Jäätassu myönsi ja veti riistanhajua suuhunsa enemmän. Se oli niin tuttu.
”Se on orava”, Täplätuuli kertoi. ”Ja se on tuolla. Kulje hiljaa ja etsi sen olinpaikka. Autan sinua, heti kun löydämme sen.”
”Selvä”, Jäätassu naukaisi hiljaa ja lähti kulkemaan varovaisesti hajun perässä. Ei tarvinnut kulkea kauaa, kun kaksikko saapui erään puun luokse, jonka lähellä istui orava, joka kaivoi lunta.
”Mene matalaksi”, Täplätuuli kuiskasi hiljaa hengitys höyryten ja painoi oppilastaan maata vasten. ”Ja lähesty sitä hiljaa. Kun koet olevasi tarpeeksi lähellä hyökkää sen kimppuun. Aja se pois puiden luota.”
Jäätassu nyökkäsi ja lähti etenemään. Hän pysähteli välillä tutkimaan edessä olevaa ympäristöään, jotta ei astuisi mihinkään, joka pitäisi ääntä ja hälyttäisi oravan pakenemaan. Hänen turkkinsa onneksi sulautui lumeen, joten hänellä oli etulyöntiasema.
Jäätassu lähesty oravaa ja kun hän saapui kahden ketunmitan päähän siitä, orava nousi pystyyn. Jäätassu ampaisi syöksyyn ja loikkasi oravaa kohti kynnet ojossa. Oppilas tunsi tassujensa osuvan karvaiseen oravaan ja hän upotti kyntensä nopeasti sen ihoon. Orava pyristeli kauhuissaan, mutta Jäätassu iski nopeasti hampaansa sen kaulaan ja pian orava ei enää liikkunut.
”Minä sain sen!” Jäätassu hihkaisi ja katsoi Täplätuulta, joka tuli piilostaan ylpeä katse silmissään.
”Se meni todella hienosti!” Täplätuuli kehui hymyillen ja Jäätassu hymyili takaisin ja nosti oravan leukojensa väliin. Ensimmäinen saalis! Se oli onneksi ollut niin keskittynyt etsimään varastoimiaan ruokiaan, ettei se ollut huomannut lähestyvää valkoista kissaa.
”Muista kiittää Tähtiklaania saamastasi saaliista”, Täplätuuli iski toista silmäänsä ja Jäätassu kallisti päätään. Hän vilkaisi oravaa ja mielessään kiitti Tähtiklaania saaliista.
”Saalistammeko vielä?” Jäätassu kysyi. ”Kokeillaanko etsiä lisää saalista?”
”Tietysti”, Täplätuuli virnisti. ”Haistele ilmaa, yritä etsiä lisää hajuja.”
Jäätassu kurotti kuononsa ylemmäs ja haisteli ilmaa etsien toiveikkaansa saaliseläinten hajuja.
”Haistan… hiiren!” Jäätassu henkäisi innoissaan, mutta hiljaa. Hän tiesi, että oli tärkeää olla saalistaessa hiljaa. Tulikukka oli opettanut niin paljon.
”Seuraa hajua”, Täplätuuli kehotti ja antoi Jäätassun mennä edellä. Valkoinen oppilas kulki matalalla ja etsi hiiren olinpaikkaa. Hän seurasi hajua pitkän matkaa kunnes saapui erään kannon juurelle. Haju oli voimakas kannon juuren kolon juuressa.
”Katsopa, Jäätassu”, Täplätuuli näytti ja osoitti kannon toista puolta. ”Täällä on toinen sisäänkäynti. Minä kaivan täältä ja ole valmiina ottamaan hiiri kiinni, kun se pakenee.”
”Selvä”, Jäätassu nyökkäsi ja kumartui kannon juurelle. Hän katsoi silmä tarkkana pientä koloa, josta hiiren voimakas haju leijui. Täplätuuli kuopi lunta nopeasti ja kannon alta kuului hento vinkaisu ja pian Jäätassu huomasi hiiren ilmestyvän hänen eteensä. Ennen kuin hiiri ehti paeta, Jäätassu iski tassunsa sen päälle ja piti hiiren vankina.
”Täplätuuli!” Jäätassu naukaisi ja Täplätuuli lopetti kuopimisen. Jäätassu upotti kyntensä kuolettavasti hiireen ja hymyili ylpeänä.
”Se onnistui aivan kuten suunniteltiin”, Täplätuuli totesi. ”Olet nopea oppimaan, mikä on hyvä näin kylmällä.”


------


Toivo loikkasi hiiren kimppuun ja tappoi sen. Tähtiklaanissa oli yllin kyllin riistaa ja koskaan ei ollut nälkä.
Oli tullut uusi ennustus, joka koski kissaa, jonka olisi määrä syntyä monen kuunkierron päästä. Edes tämän kissan isä ei ollut vielä syntynyt.
”Tulee kissa, jonka kohtalo on jaettu kahteen klaaniin. Tulee kissa, jonka tehtävänä on suojella metsää itse ja jälkeläistensä avulla. Hänen veressään virtaa kohtalonveri, joka jatkuu ikuisesti. Kohtalonveren virratessa kissan suonissa, on kissa oleva suuri taistelija ja klaanien olemassaolon suojelija”, Toivo maisteli ennustuksen sanoja mielessään. Oli aika hassua, että saisi noin vastuullisen tehtävän. Miten heidän tulisi suojella? Miten se onnistuisi? Pitäisikö tämän kissan johdattaa jälkeläisiään? Näin Toivo sen oli ymmärtänyt. Hän ajatteli, että tämän syntyvän kissan tulisi johdattaa jälkeläisiään ja auttaa heitä, ihan sama miten.
Ennustus oli jäänyt mieleen, koska Tähtiklaanin kissat puhuivat siitä taukoamatta. Heistä se oli tärkeä. JA totta kai se oli tärkeä. Näiden kissojen tulisi varmistaa, että klaanit eivät tuhoutuisi. Ja se edesauttaisi Taivasklaanin paluuta jonakin päivänä.
”Hei, Toivo!” Rakkaus tervehti ja puski Toivon päätä. ”Olemme etsineet sinua.”
”Haluatte puhua siitä uudesta ennustuksesta?” Toivo virnisti ja sai Rakkauden nyökkäämän hämmentyneenä, ”Niin minäkin.”
”Sinäkin tunnet sen yhteyden”, Usko tokaisi tullessaan kaksikon luo kantaen päästäistä. ”Se liittyy meihin.”
”Niin liittyy”, Toivo nyökkäsi. ”En tiedä miten.”
”Emme mekään”, Rakkaus naukaisi ja pyyhkäisi korvaansa. ”Mutta se selviää aikanaan.”
”Tähtiklaani on aivan ymmällään tästä uudestakin”, Usko murahti ja vilkaisi kauempana olevaa aukiota, jossa tähtiturkkiset kissat pyörivät ja puhuivat toisilleen hätäisinä. ”Emme tiedä, tapahtuuko klaanien tuhoutuminen ja onko klaanien selviytyminen tämän suvun tassuissa.”
”Se voi olla”, Rakkaus mietti ja vaihtoi asentoaan. ”Tai ehkä se on vain johdatteleva ennustus.”
”Minusta tuntuu, että sen ennustuksen tarkoituksena on vahvistaa klaanien siteitä”, heleä ääni kuului kolmikon takaa ja esiin astui kirjava naaras. Hänellä oli hopeiset silmät ja hänen turkkinsa kimalsi kirkkaana kuin tähtitaivas. ”Kun klaanit toimivat yhdessä, he voivat sopia ja taistella vahvaa vastustajaa vastaan. Jokaisessa ennustuksessa on aina omat takapakkinsa, tämä kissa voi toimia väärin ja möhliä. Kuka tahansa hänen suvustaan voi epäonnistua. Mutta klaanit voivat sopia yhteisen lain auttamaan toisiaan.”
”Se voi olla yksi teoria”, Usko nyökkäsi ja vilkaisi sisariaan. Toivo katsoi silmät viiruina kirjavaa kissaa.
”Kukaan ei usko, että tulisi suku, joka johtaisi klaaneja”, Tähti naukaisi kulmiaan kurtistaen. ”Useimmat uskovat, että tämän suvun on tuleva auttaa klaaneja lähenemään, vahvistumaan, taistelemaan pahuutta vastaan, antamaan toivoa ja jatkamaan edellisten sukulaistensa tehtävää.”
”Se kuulostaa järkevältä”, Rakkaus myönsi.
”Sen näemme aikanaan”, Toivo kuiskasi ja käänsi katseensa pois Tähdestä. Muistot vyöryivät hänen mieleensä voimakkaina. Miksi kirjava naaras ilmestyi nyt? Miksei hän ollut tullut aikasemmin?
Usko ja Rakkaus eivät varmaankaan tienneet Toivon ja Tähden yhteisestä menneisyydestä, ainakaan Toivo ei muistanut kertoneensa sen pennun olleen juuri tämä kissa.


--------


Jäätassu kantoi kahta saalistaan leiriin. Hänellä oli ollut tuottoisa ensimmäinen saalistuskerta ja riistaa tarvittiin juuri nyt, kun monet olivat loukkaantuneet sen idioottimaisen lauman hyökkäyksessä. Täplätuuli oli myös neuvonut kuinka lintuja tulisi saalistaa ja opettanut Jäätassulle puuhun kiipeämisen perusteet.
Jäätassu vei nappaamansa oravan ja hiiren tuoresaaliskasaan ja vilkaisi sitten Täplätuulta, joka nyökkäsi.’
”Vie jotain klaanivanhimmille, saat sitten syödä”, Täplätuuli naukaisi ja hymyili lempeästi. ”Menemme aamulla partioon, joten ole aikaisin hereillä.”
”Aamupartioon?” Jäätassu jännittyi innostuneena. ”Mahtavaa!”
”Harva on noin innoissaan aamupartiosta”, Täplätuuli naurahti, ja heilautti häntäänsä kohti tuoresaaliskasaa.
”Partio kuin partio!” Jäätassu naurahti ja jolkotti sitten hakemaan tuoresaaliskasasta nappaamansa oravan ja kyyhkysen ja suuntasi klaaninvanhimpien pesälle. Lehväpilvi, Vatukkakynsi ja Oravaliito nostivat heti päänsä pystyyn, kun Jäätassu asteli sisälle kolmen kissan pesään.
”Jäätassu”, Vatukkakynsi tervehti oppilasta. ”Tuot meille näemmä saalista.”
”Saitko nuo itse?” Lehväpilvi kysyi silmät tuikkien.
”Sain tämän oravan itse”, Jäätassu kertoi hymyillen, sydän lyöden ylpeydestä.
”Voi, sehän on hienoa!” Lehväpilvi kehui ja hymyili. ”Se näyttää yllättävän isokokoiselta, kun ottaa huomioon tämänhetkisen lehtikadon.”
”Oli jo aikakin”, Oravaliito murahti, kun hän sai sanottua jotakin. ”Minulla on aivan kamala nälkä.”
”Voi sitä itsekin hakea saalista eikä odottaa, että kiltit oppilaat tuovat nenäsi eteen saaliista”, Vatukkakynsi pyöräytti silmiään. ”Et sinä niin raihnainen oli.”
”Kirpputurkki”, Oravaliito naurahti ja katsahti Jäätassua vihreät silmät loistaen. ”Kiitos.”
”Ei tässä mitään”, Jäätassu kehräsi. ”Minusta on kiva palvella koko klaania.”
”Ja se on hyvä kuulla”, Lehväpilvi nyökkäsi. ”Jokaista tarvitaan, jotta klaani olisi koossa. Pitää olla päällikkö, varapäällikkö, parantaja, soturit ja heidän oppilaansa, kuningattaria ja heidän pentujaan, ja myös meitä klaaninvanhimpia jakamassa nuorille kissoille menneisyyden oppeja ja pitämässä yllä tarinoita.”
”Tietysti”, Oravaliito mumisi samalla, kun söi Jäätassun tuomaa oravaa. Vatukkakynsi kohotti kulmaansa kumppanilleen. ”Mitä?”
”Ahmatti”, ruskea kolli nyrpisti nenäänsä pilke silmäkulmassaan.
”Hitaat syövät nopeat”, oranssi vanha naaras näytti kieltään kumppanilleen ja jatkoi sitten syömistä.
Jäätassu naurahti huvittuneena ja oli avaamassa suutaan, mutta hänet keskeytti outo ääni.
”On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi.”
Jäätassu jähmettyi paikoilleen ja tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Taas se sama ääni ja samat sanat.
Valkoinen oppilas vilkaisi klaaninvanhimpia, jotka eivät selvästikään olleet kuulleet yhtään mitään. Sen oli oltava Jäätassun päässä.
”Ah, anteeksi”, Jäätassu nousi seisomaan. ”Minulla oli vielä muuta tekemistä tänään, mutta tulen käymään myöhemmin.”
”Tietysti”, Lehväpilvi hymyili ja otti kyyhkysen itselleen ja vilkaisi Vatukkakynttä. ”Haluat varmaankin jakaa tämän.”
”Tietenkin”, Vatukkakynsi nyökkäsi naaraalle ja vilkaisi sitten Jäätassua. ”Pidä mukava päiviä, Jäätassu.”
”Pidän!” Jäätassu nyökkäsi ja asteli sitten ulos klaaninvanhimpien pesästä. Hänen sisartensa kirjavat turkit paistoivat heti lumen seasta esiin ja hän kipitti ripein askelin sisariensa luokse, jotka puhuivat hermostuneena jostakin.
”Hei!” Jäätassu naukaisi siskoilleen, jotka hätkähtivät kuullessaan äänen, mutta heidän olemuksensa rentoutui, kun he huomasivat puhujan olevan Jäätassu. ”Mistä te puhutte.”
”Me… äh”, Taivastassu aloitti, hetken aikaa miettien sanojaan.
”Me kuulimme samat sanat”, Kastetassu tokaisi. ”Kuulimme sen juuri äsken ja tajusimme kuulevamme saman asian.”
”Olen kuullut sen ennenkin”, Jäätassu nyökkäsi ja katsahti sitten oppilaiden pesän taakse. ”Tulkaa.”
Jäätassu kulki sisaret perässään heidän tuttuun paikkaansa, jossa he puisivat asiat läpi.
”Oletteko tekin kuulleet sen aikaisemmin?” Jäätassu kysyi silmiään siristäen kahdelta värikkäältä kissalta.
”Tuntuu siltä, että olisin”, Taivastassu myönsi ja vilkaisi Kastetassua.
”Kyllä”, Kastetassu nyökkäsi. ”Olen kuullut sen aikaisemmin. Se on tuttu. Ja olemme näemmä kaikki kuulleet sen aikaisemmin.”
”Sen on pakko tarkoittaa jotakin”, Jäätassu järkeili ja hivuttautui lähemmäs sisariaan. ”Se on ennustus. Meille.”
”Oletko varma?” Taivastassu kysyi hiljaa. ”Entä jos se ei ole. Entä jos se on vain varoitus?”
”Se selviää vain yhdessä paikassa”, Kastetassu sanoi lähes ääneti. ”Kuulampi.”
”Pitääkö meidän kysyä Tähtiklaanilta apua? Ihan tosi?” Jäätassu hätkähti. ”Eihän me saada mennä Kuulammelle vielä.”
”Meistä tehtiin vasta äskettäin oppilaitakin!” Taivastassu hermoili.
”Jos haluamme olla varmoja”, Kastetassu naukaisi jämäkästi. ”Tähtiklaani tietää ja kertoo meille.”


-------


”Tähtiklaani ei kerro ikinä kellekään mitään”, harmaa naaras naukaisi. ”Tai ainakaan selkeästi. Kaikki on epävarmaa ja epäselkää. Ei koskaan tiedä, mitä ennustuksen tarkoittavat ja sitten pitää arvailla.”
”Niin”, Usko naukaisi lyhyesti ja vilkaisi Toivoa ja Rakkautta.
”Jos ennustukset selitettäisiin, ei niissä olisi järkeä”, Rakkaus naukaisi ja astui lähemmäs harmaata naarasta.
”Ne eivät toteutuisi”, Toivo jatkoi ja nosti leukaansa. ”Ja sitä paitsi, Tähtiklaanikaan ei melkein koskaan tiedä, mitä ennustukset tarkoittavat. Joskus ne ovat selkeitä, mutta useimmiten epäselviä.”
”Niinpä niin”, harmaa naaras pyöräytti silmiään. ”Järkevää sitten antaa niitä ennustuksia, jos Tähtiklaanikaan ei tiedä, mitä tehdä.”
”Ei Tähtiklaanin tehtävä ole kertoa, mitä klaanien tulisi tehdä”, Usko murahti ja siristi hermostuen silmiään. ”Tähtiklaanin on tarkoitus johdattaa, varjella ja auttaa, kun sille on tarvetta.”
”Nyt sille olisi tarvetta!” harmaa naaras sihahti, mutta älähti säikähtäneenä, kun Toivo painoi hänet maata vasten. Valkoisen naaraan tähtiturkki kimmelsi, mutta se oli yllättävän läpinäkyvä.
”Sille ei ole tarvetta”, Toivo naukaisi hiljaa. ”Ennustuksen salat valkeavat aikanaan. Sinun täytyy uskoa Tähtiklaaniin ja siihen, että me autamme sinua.”
Harmaa naaras siristi sinisiä silmiään ja huitaisi sähisten Toivoa kohti, mutta naaraan käplä sujahti tähtiklaanilaisesta läpi. Toivo virnisti ja irrotti otteensa. Hän sylkäisi naarasta kohti ja asteli sisartensa väliin.
”Te ette auta”, Sinikynsi kivahti. ”Te vain latelette turhia sanojanne. Koskaan ette ole auttaneet. Olette vain antaneet minun kärsiä!”
”Me emme koskaan aiheuta kärsimystä sinulle”, Rakkaus naukaisi. ”Sinä itse teet sen. Ja muut kissat tekevät sen sinulle.”
”Tähtiklaani on kääntänyt selkänsä minulle”, harmaa naaras vaikeroi. ”Kuinka te kehtaatte! Kuinka te kehtaatte jättää minut oman onneni nojaan ja jättää minulle epäselvän ennustuksen!”
”Ennustus ei ole yksin sinun”, Usko muistutti. ”Se on myös sinun pentusi. Ja sinun on tuleva-”
”Minun ei ole tuleva tehdä yhtään mitään, mitä te haluatte”, Sinikynsi sihahti siniset silmät hurjasti roihuten. ”Teidän ennustuksenne lupaa, että minun pentuni tulee olemaan paha!”
”Se ei-” Rakkaus yritti, mutta joutui hiljenemään, kun Sinikynsi yritti hyökätä hänen päälleen.
Kova tuulenpuuska heitti harmaan tuuliklaanilaisen naaraan kauemmas ja Toivo astui lähemmäs, sisaret perässään.
”Sinun käytöksesi uhkaa kaikkien klaanein, erityisesti Tuuliklaanin tulevaisuutta!” Toivo mylväisi ja astui lähemmäs. ”Ole kärsivällinen, uskollinen, tulkitse rauhasssa ja tarkoin äläkä menetä itseäsi.”
Sinikynsi sähisi kolmelle kissalle, jotka perääntyivät klaanikissan luota. He haihtuivat ilmaan ja pian olivat poissa Sinikynnen unesta.


--------


Jäätassu, Taivastassu ja Kastetassu astelivat varoen yön pimeydessä kohti Kuulampea. Kaikeksi onneksi Kastetassun mestari oli vienyt Kastetassun perusteelliselle reviirikierrokselle, joten läikikäs naaras tiesi, miten päästä Kuulammelle.
Kuu hohti taivaalla ja pian koittaisi täydenkuun kokoontuminen. Jäätassun turkkia kihelmöi. Pääsisiköhän hän ja hänen sisarensa mukaan kokoontumiseen? Vai pitäisikö heidän jäädä odottamaan vielä? Toivoa sopi, että he pääsisivät seuraavaan kokoontumiseen.
”Tulkaa! Mutta varokaa”, Kastetassu varoitti ja katsoi sisariaan siniset silmät aavemaisesti hohtaen. Jäätassu siristi hämillään silmiään. ”Tässä voi olla tosi liukasta. Varotaan, ettei lennetä jokeen.”’
Jäätassu vilkaisi heidän oikealle puolellaan, ketunmitan päässä pauhaavaa jokea. Sinne ei todellakaan kannattaisi pudota, se olisi jääkylmää eikä Jäätassu osannut, ainakaan vielä siis, uida.
Penkereen reuna oli jäässä ja kaikki kolme varoivat askeliaan. Muutaman kerran jonkun käpälät lipsahtivat, mutta yhdessä se auttoivat toisiaan ja pääsivät mäen ylös.
Jäätassu henkäisi ja katsoi taianomaisesti hohtavaa lampea. Se oli pieni, mutta tarpeeksi suuri uimiselle. Miksiköhän sekin ajatus tuli nuoren oppilaan mieleen? Ei se olisi kunnioittavaa, sillä tämähän oli Tähtiklaanin aluetta.
”Pitäisikö meidän nuolaista vettä?” Taivastassu pohti ääneen ja astui lähemmäs lumoavan veden pintaa.
”Luulisin”, Kastetassu naukaisi ja astui aivan veden pinnan äärelle. ”Tehdään se yhdessä.”
”Kuten aina”, Jäätassu nyökkäsi ja asettui sisarensa vierelle. Taivastassu samoin ja yhdessä se koskettivat veden pintaa.
Järähdys ja kolmikko perääntyi veden ääreltä. He katsoivat toisiaan hämillään. Olivatko he tehneet jotain pahaa?
Vesi alkoi syöksyä lammesta ja se hyökyi kolmen oppilaan päälle. He yrittivät paeta, mutta turhaan. Vesi imaisi heidät sisäänsä ja he olivat keskellä pimeyttä.
”On tuleva kolme...” kuiskasu kuului ja vesi oli poissa. Oli kuitenkin pilkkipimeää, mutta Jäätassu huomasi sisarensa, kiitos heidän silmiensä. Olihan se outoa, mutta kaikkien kolmen silmät hohtivat kuin tähdet, sinisinä ja voimakkaina.
Kuului askelia ja ympäristö muuttui kirkkaammaksi. Edestäpäin juoksi haalea kissa, suuri ja valkoinen, jonka keltaiset silmät hohtiva voimakkaina. Hänen perässään tuli muita kissoja ja joukko haaleita kissoja juoksi kolmen nuoren oppilaan edestä.
Kissajoukon perässä juoksi neljä muuta kissajoukkoa, he näyttivät jahtaavan tai seuraavan toista kissajoukkoa. Kaikkien viiden perässä tuli suuri, savumainen musta hahmo, joka ajoi klaaneja kohti pimeyttä. Ja sitten ilmestyi kolme sinisilmäistä kissaa, jotka pysäyttivät ensimmäisen kissajoukon ja sen valkoisen suuren kissan. He johtivat joukon suoraan pimeyteen. Jäätassu henkäisi hämmentyneenä.
Neljä muuta joukko seurasi taas perässä ja hekin imeytyivät pimeyteen. Näky muuttui ja pian kolmikko seisoi taistelun keskellä, mutta he eivät olleet yksin. Heidän rinnallaan oli muitakin, mutta näky meni niin nopeasti, että he eivät ehtineet tunnistaa yhtäkään kissaa tai painaa muistiin, minkä näköisiä kissat olivat.
Näky muuttui sekavaksi, sillä ennustuksen sanat alkoivat kaikua ympärillä ja näky toistui. Se oli joskus synkempi ja joskus taistelua ei ollut. Kun viimeisen kerran näky näkyi, taistelua ei ollut, mutta oli oudon hiljaista. Ja yksi suuri valkoinen kolli asteli yksin, keltaiset silmät hohtaen.
Jäätassu hätkähti ja hän oli taas Kuulammen luona. Hänen turkkinsa oli kuiva ja hänen sisarensa olivat hänen vierellään, yhtä ehjinä kuin hetki sitten.
”Mitä se oli?” Taivastassu henkäisi ja veti syvään henkeä.
”Se oli ennustus”, Kastetassu nuolaisi huuliaan ja huokaisi hermostuneena. ”Ja me olemme siinä.”
”Kuka se valkoinen kissa on?” Jäätassu kysyi ääneen. ”Ja ovatko ne viisi kissajoukkoa klaanit. Miksi me veisimme klaanit pois, pimeyteen?”
”On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Kastetassu naukaisi ja katsoi sisariaan.
”Onko meidän tarkoitus pelastaa klaanit joltain?” Taivastassu nielaisi hermostuneena ennen kuin jatkoi. ”Vai pitääkö meidän ajaa ne sinne, mistä klaanit pitää pelastaa?”
”Ei siinä jälkimmäisessä ole järkeä”, Jäätassu luimisti korviaan.
”Odottakaa nyt!” Kastetassu rauhoitteli. ”Jos nyt ensiksi nukumme ja alamme selvittää, kuka se valkoinen kissa on. Ehkä hän on paha tai ehkä siinä joukossa on jotain vikaa.”
”Selvitetään asiat huomenna”, Jäätassu nyökkäsi ja vilkaisi Kuulampea. ”Huomenna tehdään suunnitelma, miten etenemme.”
Kaikki kolme nyökkäsivät ja katsahtivat hopeahäntää. Mitä heidän tulisi tehdä, oli epäselvää. Tähtiklaani ei ollut vastannut suoraan.

Pimeyspentu /-tassu - Erakko (ent. Varjoklaani)


luku 1.
I’m going to win


“Tuo kirppu. Hän on Pimeyspentu”, naaraalle sanottiin. Pimeyspentu katsoi sileää, mustaturkkista ja pörröistä ruskeaturkkista kissaa. He olivat hänen vanhempansa, vaikkakin he kuulostivat pettyneiltä ja ilkkuivat naarasta. Pentuja oli syntynyt liikaa, ja Pimeyspentu oli kaikisia nuorin ja pienin. Häntä pidettiin heikkona, mutta Pimeyspentu tiesi, että oli vahvempi kuin kukaan heistä. Hän tunsi sen ytimessään. Ja hän aikoisi näyttää, ettei tarvitsisi ketään lähelleen. Hän oli Pimeyspentu.


Pimeyspentu oli maannut pentutarhassa ikuisuudelta tuntuvan ajan muiden pentujen kanssa. Hän ei jaksaisi odottaa, että menisi vielä jokusen kuun, että hänestä tulisi oppilas. Silloin hän voisi näyttää, että olisi paras ja valittu. Pimeyspentu vannoi, että aikoisi olla kaikkien aikojen soturi. Ja paras sellainen.


Pimeyspentu heräsi kissojen sähinään ja verisiin huutoihin. Naaraan sydän hakkasi todella kovaa, mutta hän toisti samaa asiaa mielessään.


Minä en pelkää - joten hän ei pelännyt. Pimeyspennulla ei ollut syytä pelätä, sillä hänen muu perheensä ei kuitenkaan välittäisi mitä hänelle kävisi. Pimeyspentu nousi jaloilleen katsellen pentutarhan suuaukosta kissoja, joita oli valtava määrä toistensa kimpussa. Kissojen karvoja leijaili ympäriinsä, veren haju leijui leirin ympärillä. Varjoklaanin leiriin oli hyökännyt vieras lauma, jonka hajua Pimeyspentu ei tunnistanut. Se oli myskinen ja oudon tuoksuinen verrattuna Varjoklaaniin. Raidallinen naaras sähisi jokaiselle, joka meni pentutarhan ohi, ehkä hän saisi näytettyä perheelleen, että kuinka hyvä oli. Pimeyspentu ymmärsi huudoista, se oli Yönkajon lauma. Ja Pimeyspentuhan päätti ettei pelännyt.


Kunnes tuli Se Kissa - hopeanharmaa kolli, nimeltä Vesikauhu. Vesikauhu lupasi Pimeyspennulle, että hän saisi nähdä maailmaa. Enemmän kuin kukaan ja sitä Pimeyspentu halusi. Vesikauhu oli ottanu mukaan pennun, jonka olemassaolosta Pimeyspentu ei ollut edes ollut varma. Jänöpentu, joka nimettiin Kaaospennuksi. Pimeyspentu katsoi pienempää ja nuorta kollipentua. Pimeyspentu tuhahti. Mokomakin pentu.


Vesikauhu oli tappanut Yönkajon lauman jonkun kissan. Pimeyspentu ei ollut varma, siitä että kuka. Osa laumasta oli näyttänyt tyytyväiselle nähdessään Vesikauhun taidot, joista Pimeyspentukin hämmästyi, ja osa taas pudisteli päätään epätoivoisesti. Pimeyspentu oli vain katsonut pää kallellaan kollin taitoja tehdä asioita.


Lauman rajoilta päästyään, Vesikauhu katsoi heitä, melkeinpä kuin arvioiden kahden pennun taitoja pelkällä ulkonäöllä ja olemuksella. Ja sitten Vesikauhu oli sanonut sen, mitä Pimeyspentu oli arvellutkin. Hänellä oli kilpailija.


“Nimesi on Kaaospentu. Olet Pimeyspennun kanssa tuleva olemaan seuraajani. Varmistan, että edes jompikumpi teistä tulee olemaan minuakin parempi, sillä jos minä onnistun, toisen teistä on astuttava tassunjälkiini ja täytettävä tehtäväni.” Lauseessa oli vain toinen. Pimeyspentu heilautti ärhäkkäästi häntäänsä, sillä hän ei halunnut kilpailijoita. Hän halusi ainoastaan olla paras ja nähdä ympäri maailmaa ja siihen Kaaospentu ei antanut siihen tilaa. Kaaospentu vain katsoi ihmeissään kollia ja Pimeyspentua. Pimeyspentu heilautti häntäänsä silmät kiiluen. Vesikauhu oli aiemmin napannut heille kalan, mutta Kaaospennun maha murisi. Eikä Pimeyspentukaan voinut kieltää sitä, että hänellä oli nälkä. Vaaleanharmaa kolli katsoi Pimeyspentua hiljaa.
“Mitä tuijotat?” Kolli kysyi ärhäkkäästi. Pimeyspentu siristeli silmiään.
“Kaaospennun maha kurisee. Sen kuulee kuurokin”, ruskea naaras sanoi ja Vesikauhu kallisti päätään, kuin arvoiden naaraan sanoja. Kolli haisteli ilmaa, kuin miettien.
“Noniin Pimeyspentu..” Vesikauhu mietti sanojaan. “Seuraa perässä. Ja sinä - Kaaospentu”, hän painotti pennun uutta nimeä, “- pysyt tässä.”
“Mä oon Jänöpentu.”
“Ei. Kaaospentu.”
“Jänöpentu.” Pimeyspentu vain pyöräytti silmiään.
“Näytä nyt vain, äläkä välitä tuosta hmm..” Pimeyspentu muisteli sitä, millä hänen vanhempansa olivat kutsuneet häntä. “- kirpputurkista”, kirjava naaras jatkoi. Vesikauhu räpäytti silmiään. Vesikauhu nousi ylös, mennen lähemmäs metsää.


Pimeyspentu katseli uteliaana ympärilleen. Siellä oli niin paljon eri tuoksuja, joita Pimeyspentu ei ollut koskaan haistanut. Pieni naaras oli niin innoissaan, että Vesikauhu joutui välillä murahtamaan Pimeyspennulle.”Minusta tulee kaikkien klaanien paras soturi!” Pentu tokaisi saaden Vesikauhun kääntymään ympäri Pimeyspentua vastatusten.
“Ei klaaneja”, kolli sanoi kohottaen leukaansa. “Klaanit ovat..” Vesikauhu mietti tarkkaan, mitä opettaisi pennulle. “ He ovat pahoja.”
“Ai myös Varjoklaani?” Vesikauhu irvisti.
“Mitä sanoin?” Ja Pimeyspentu painoi päänsä alas. Hänen pitäisi oppia olemaan hiljaa ja olemaan kunnioittava.
“Noniin, katso tarkkaan”, vaaleanharmaa kolli selitti. Pimeyspentu painoi kaikki mieleensä, sillä ei voisi unohtaa nyt mitään. Vesikauhu heilautti häntäänsä, kierrellen Pimeyspennun ympärillä. “Haistele ilmaa. Katso mistä tuuli tulee, ole aina, siis aina tuulen alapuolella.” Kirjava naaras nyökkäsi haistellen ilmaa. Pimeyspentu nyökkäsi suuntaan, josta tuuli puhalsi. Kauempana metsämyyrä järsi jotakin. Vesikauhu nyökkäsi ja hiljensi ääntään, nojautuen Pimeyspennun korvan juureen. “Paina itsesi alas. Älä anna hännän laahata. Katso mihin astut, sillä se voi koitua kohtaloksesi. Pimeyspentu teki juuri niin, kuin hänelle ohjeistettiin. Aluksi Pimeyspennun oli vaikea keskittyä siihen mitä teki, mutta hänen liikkeensä parani koko ajan. Hän liikkui niin hiljaa vaanien, kuin kykeni. Vesikauhu heilautti häntäänsä hyväksymisen merkiksi. “Ja nyt katso.” Kolli lähti liikkeelle. Vesikauhu liikkui erittäin sulavasti, kuin liukas käärme metsikössä. Kolli loikkasi ottaen myyrän kiinni, joka rimpuloi Vesikauhun hampaissa. “Ja nyt, tapa se.” Vesikahun äänesävy oli samalainen, kuin aikaisemmin pentutarhassa. Käskevä, eikä sitä parantanut kyseenalaistaa. Pimeyspennun silmät kiilsivät, sillä häntä ei käskytettäisi. Naaras murahtaen kuitenkin nyökkäsi. Vesikauhu päästi myyrän irti, joka lähti viipeltämään pakoon kissojen luota. Pimeyspentu loikkasi, saaden metsän eläimen kiinni. Pimeyspentu otti myyrältä hengen pois. Vesikauhu muhisi jotakin itsekseen.
“Entä nyt?” Pimeyspentu kysyi. Vesikauhu näytti hetken mietteliäältä.
“Metsästä. Löydä saaliisi”, kolli kallisti päätään ja istahti maahan katsoen kirjavaa pentua. Pimeyspentu haisteli ilmaa ja kuunteli metsän ääniä. Tuulet puhalsivat puskia ja puiden oksia ja ne kahisivat. Jonkun matkan päässä olisi hiiri - ja se kelpaisi Pimeyspennulle. Ruskea naaras lähti vaanimaan hiljaa, yrittäen matkia mahdollisimman paljon Vesikauhua. Pimeyspentu uskoi, että Vesikauhu oli todella hyvä kaikessa, joten hän halusi tulla vähintään yhtä hyväksi. Ainakin paremmaksi kuin Kaaospentu. Kollipentua ajatellessa Pimeyspentu painoi kyntensä jäiseen maahan. Naaras astui kuitenkin jäisten lehtien päälle, jotka rusahtivat ilkeästi ja hiiri juoksi koloonsa. Pimeyspentu nousi seisomaan hämmentyneenä ja palasi pettyneenä Vesikauhun luokse. Vesikauhu katsoi naaraspentua arvoivasti.
“Odotin sinun muistavan!” Kolli sanoi ja kohotti tassunsa lyöntiin. Naaraspentu sulki silmänsä, odottaen iskua. Tassun lähestyessä Pimeyspentua Vesikauhu kuitenkin veti kyntensä takaisin sisään ja ruskea naaras sai vain pehmeän lyönnin, mutta kuitenkin tarpeeksi jämäkän. “Ja nyt teet sen uudelleen. Ja onnistut.” Pimeyspentu hengitti syvään. Hän onnistuisi.


Pimeyspentu sai idean. Näin lehtikadon aikaan, hänen pitäisi saada saalis ulos kolosta. Joten hän odotti puun juurella. Pimeyspentu haistoi tuoreen myyrän hajun. Naaras oli keksinyt hakea myyrälle ruokaa lähelle pesän suuaukkoa, joten hänen pitäisi vain olla kärsivällinen. Pian ulos työntyi pieni pää, ja lopulta myyrä hiipi ruokansa luokse. Pimeyspentu loikkasi eläimen kimppuun tappaen sen. Naaras vei sen Vesikauhun luokse, joka lähti johdattamaan häntä takaisin Kaaospennun luokse.


Jänöpentu, tai siis Kaaospentu loikki jahdaten kuivunutta lehteä, joka oli pudonnut lehtikadon aikaisista puista. Pimeyspennun suusta roikkui myyrä, samoin Vesikauhun. Pimeyspentu oli ylpeä itsestään, sillä nämä olivat hänen ensimmäiset saaliinsa. Vesikauhukaan ei ollut enään moittinut häntä, mutta nyt hänen ilmeensä muuttui kun näki Kaaospennun. Kaaospentu oli vain pentu ja teki pennun asioita. Vesikauhu alkoi syödä myyrää, joten Pimeyspentu laski myyrän maahan ja alkoi puhua, hänen kilpailijalleen Kaaospennulle.
“Kaaospentu, tule syömään”, Pimeyspentu sanoi viitaten hännällään viereistä paikkaa. Kaaospentu loikki sanomatta sanaakaan naaraan viereen ja puraisten palasen myyrästä. Pimeyspentukin malttoi nyt syödä. Hänen pitäisi olla vahva.


Kun Vesikauhu oli lähtenyt omille teilleen ja jättänyt kaksi pentua odottamaan, niin Pimeyspentu sai mahtavan ajoituksen tutkia Kaaospentua. Kaaospentu oli pieni verrattuna Pimeyspentuun, mutta kollissa tulisi olemaan enemmän asennetta ja tätä Pimeyspentu ei arvannut. Naarasta kävi kollipentu niin sääliksi, sillä pentu oli erittäin vähäpuheinen ja jotekin.. orvon oloinen.
“Hei Kaaospentu”, ruskea naaras kutsui pentua.
“Mä oon Jänöpentu”, Kaaospentu jankutti. Pimeyspentu kohautti olkiaan. Pentu saisi olla mikä olikaan.
“Mä näytän sulle, miten metsästetään”, ja näin Pimeyspentu opetti vaanimisen ja sen, kuinka hampaat iskettäisiin saaliiseen kiinni ja tunnettaisiin veren valuvan suupieliä pitkin.
“Krhm.” Takaa kuului ääni. Pimeyspentu kääntyi salamannopeasti ja kyyristyi, valmiina iskemään kyntensä kiinni puhujaan. Vesikauhu kohotti kulmiaan, eikä Pimeyspentu ollut varma, että oliko kolli yllättynyt.
“Jos olemme seuraajiasi, niin olemmeko me aina pelkkijä -pentuja?” Pimeyspentu uteli. “Saadaanko me olla jo oppilaita, jooko?” Naaras intti ja Vesikauhu huokaisi.
“Hyvä on. Oppimanne perusteella, olette nyt oppilaita, Pimeystassu ja Kaaostassu”, harmaa kolli sanoi pitkän ajan jälkeen, kuin pohtien, että alkaisivatko pennut inttämään vastaan jos eivät saisi tahtoaan läpi. Tuoreet Vesikauhun seuraajat katsoivat toisiaan innostuneina, mutta Kaaostassu avasi suunsa.
“Mä oon Jänöpentu.” Vesikauhu huokaisi myötähäpeästä.
“Nyt koska olette oppilaita, osaatte olla aivan hiiren hiljaa ja antaa minun olla rauhassa”, Vesikauhu sanoi.


Illalla heidän mennessä nukkumaan, Pimeyspentu kääryityi lähelle Vesikauhua, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas. Kollista huokui määrätietoisuus ja sellainen tahto, ettei Pimeystassu halunnut välttämättä sekaantua siihen, varsinkaan illalla ja väsyneenä. Naaraan lihaksia poltti, sillä hän ei ikinä ole kävellyt näin paljoa. Pimeystassu katsoi kiiluvin silmin opettajaansa, jonka viereen Kaaostassu yritti mennä, mutta Vesikauhu tökkäisi nuoren oppilaan kauemmaksi itsestään. Pimeystassu vetäisi nuoremman oppilaan viereensä nukkumaan. Kerrankin ruskea naaras voisi sanoa, että hän tulisi olemaan vieläkin vahvempi, kuin kukaan Varjoklaanista, varsinkaan hänen perheestään.

Nova - Yönkajon lauma

Kahdeksas luku -Sydämen särky
Nova katsoi silmät selällään Ereenin velttoa kehoa lumella. Harmaavalkoinen kolli, itseään luopioksi kutsunut kissa seisoi tyytyväisesti virnistäen Yönkajon laumalaisten keskellä. Kaksi pentua hänen vierellään katsoivat silmät tuikkien ympärilleen, toisen katse oli kuitenkin paljon kylmempi. Isän kysymys hänelle oli saanut Novan sihisemään päänsä sisällä. Ei todellakaan, emme halua tuollaista kissaa lähellemme. Mutta koska isä oli niin jääräpäinen, oli Novan sanottava jotakin mielistelevää. Varsinkin, kun tuo lupio olisi saanut Novan näyttämään varmasti huonolta tai sanonut jotakin, mikä olisi saanut Aartjen epäilemään poikaansa. Kun Vesikauhuksi esittäytynyt kolli oli jo lähdössä ja Aartje kysynyt pennuista, Nova sähähti ja nousi seisomaan kaikille neljälle käpälälle.Vasta silloin hän huomasi olevansa lähes isänsä kokoinen. Hän katsoi Vesikauhua, Yönkajon lauman liittolaista keltaiset silmät välähtäen varoittavasti.
”Jos sinä petät meidät, lupaan sinulle”, Nova sanoi varoittavalla äänensävyllä. ”Se koituu kohtaloksesi.”
Nova katsoi laumaansa ja jokainen kissa kääntyi katsomaan Vesikauhua. Luopio virnisti, mutta Nova kyllä tiesi, että kuka tahansa kissa olisi varuillaan tällaisen kissajoukon edessä. Vesikauhu nyökkäsi violetit silmät hohtaen ja lähti lopulta pois, kokonaan. Tai no siksi aikaa, kunnes olisi aika tehdä läheisempää yhteistyötä.
”Se oli hyvin sanottu”, Aartje kuiskasi pojalleen. ”Käytät laumaa yhteinäisenä.”
Nova vain nyökkäsi ja asteli sitten pois lauman silmien edestä. Hän huokaisi päästyään pois laumalaisten kuuloalueelta. Niin moni kolli oli kuollut jo taisteluissa klaanikissoja vastaan ja nyt vielä tietäjä.
”Neva!” Nova hätkähti kuullessaan isänsä ääneen halkovan ilmaa. Mustavalkoinen naaras juoksi hätääntyneenä Novaa vastaan ja pysähtyi veljensä eteen.
”Mikä hätänä? Onko isällä jokin hätä, Nova?” Neva kysyi vihreät silmät viiruilla.
”Neva...” Nova nielaisi ja huokaisi. ”Ereen on kuollut.”
Neva olemus värähti ja hänen suunsa aukesi epäuskoisena.
”Mi-miten? Miksi?” Neva takelteli, mutta jähmettyi kauhuissaan, kun Aartje ilmestyi Novan taakse.
”Neva”, Aartje naukaisi jämäkästi. ”On aikasi nousta tietäjäksi, Ereenin tilalle.”
”Miksi? Tilalle?!” Neva henkäisi epäuskoisena.
”Ereen on kuollut”, Aartje sanoi kylmästi. ”Ja pian on varmasti kumppanuuseremoniasikin.”
Nova katsoi syvälle isänsä silmiin. Siniset silmät olivat tyytyväiset. Kolli oli päässyt eroon tietäjästä, kuten oli aina halunnutkin. Ja nyt hänen oma tyttärensä pääsis tietäjän rooliin.
”Tule, Neva”, Aartje naukaisi ja kääntyi ympäri. ”On aika nimittää sinut virallisesti tietäjäksi.”
Neva värähti, huokaisi surullisena, henkäisi syvään ja suoristautui sitten. Naaras vilkaisi Novaa ja nyökkäsi itsevarmana.
Nova seurasi sisartaan ja asettui istumaan isänsä oikealle puolelle. Neva seisoi neljälle käpälällä kukkulan laella isänsä vasemmalla puolella. Nava istui alhaalla ja siristi silmiään. Hän oli keskimmäinen eikä hänellä ollut tärkeää tehtävää laumassa.
”Koska tietäjämme Ereen menetti henkensä hyvän tarkoituksen puolesta”, Aartje kertoi ja Nova huomasi sisarensa jännittyvän, kun hänen katseensa osui kissajoukon reunalla lojuvaan Ereenin ruumiiseen. ”On aika nimittää tyttäreni, Neva uudeksi laumamme tietäjäksi!”
Aartje kumarsi tyttärelleen nopeasti ja suoristautui sitten. Laumalaiset tekivät perässä ja Neva veti syvään henkeä ja kumarsi sitten laumalle. Näin hän lupasi palvella hyvin kaikkia ja jokainen lupasi kunnioittaa häntä tietäjänä. Nova kumarsi myös, pitäen katseensa kuitenkin veljessään, joka ei irvisti Novalle. Jonakin päivänä Nava tekisi jotain, mitä katuisi.

Nova asteli ulos uudesta pesästään auringon noustessa, joka oli kukkulan laella, kaukana muista. Maisema oli mieluisa. Pesässä oli ehkä hieman viileämpää, kun se sijaitsi kauempana muista, mutta oma rauha oli todellakin sellaista, mitä Nova oli halunnut.Angelkin oli selvästi helpottunut, kun hän pääsi pois perheensä luota -tarkemmin hullujen vanhempiensa luota. Huono puoli oli se, että valkoinen naaras odotti pentuja ja ne syntyisivät pian. Ja sitten isän oli pakko oikea idiootti.
Hän oli mennyt tapattamaan Ereenin, heidän tietäjänsä. Neva ei ollut todellakaan tarpeeksi valmis. Ereen osasi niin paljon, hän oli ollut vanha ja taitava, mutta nyt hän oli kuollut, koska isä oli mennyt sanomaan sille kamalalle klaanikissalle, että tappaisi harmaan tietäjän.
Nova katsahti auringonnousua, joka värjäsi taivaan upeilla väreillä. Kolli huokaisi ja sulki silmänsä. Hän ei kyennyt katsomaan auringonnousua, sillä se muistutti häntä Supitassusta. Harmaaraidallinen naaras oli vieläkin voimakkaana hänen mielessään ja kaipuu oli sydäntä särkevä. Hänen tummanvihreät silmänsä olivat aina muistuttaneet ilosta ja lämmöstä, mutta nyt oli kulunut jo melkein kuu, kun he olivat viimeksi nähneet.
Rintaa puristi, viha roihusi ja kyyneleet polttivat silmiä. Ei Nova ollut koskaan ajatellutkaan, että voisi rakastua ja näin voimakkaasti. Hän tiesi pettäneensä laumansa vain yhden kissan takia, mutta se tuntui vieläkin oikealta valinnalta. Se oli väärin, mutta tuntui oikealta. Hän tekisi mitä vain Supitassulle, mutta hänet oli kahlittu laumaan ja sääntöjen ympärille.
”Nova”, Angelin pehmeä ääni, mutta se ei ollut rakas. Jos asiat olisivat menneet toisin, Nova oli varmasti voinut edes jotenkin rakastaa Angelia. Mutta kaikki oli mennyt toisin, mutta Nova ei katunut. Vaikka kaikki tuntui pahalta, hän ei katunut.
”Angel?” Nova katsahti valkoista naarasta, jonka vatsa oli jo pyöristynyt näkyvästi. ”Onko kaikki hyvin? Onko kipuja?”
”Ei”, Angel naurahti ja asettui istumaan Novan vierelle. ”Tulin katsomaan, onko sinulla kaikki hyvin.”
”Joskus on, joskus ei”, Nova naukaisi ja katsoi taas auringonnousua. Hän pystyi kuvittelemaan Supitassun klaaninsa luona, iloisena ja omiensa parissa. Miettiköhän klaanikissa koskaan häntä? No tietysti mietti.
”Kaipaat häntä”, Angel kuiskasi. ”Hän voi varmasti paremmin nyt, kun pääsi pois luotamme ja kamalista oloista.”
”Minä uskon myös”, Nova nyökkäsi. ”Uskon, että hän voi hyvin.”
Angel nuolaisi Novan poskea ja asteli sitten takaisin heidän pesäänsä. Nova arvosti Angelia ja hänen kärsivällisyyttään ja kaikkea sitä lempeyttä. Mutta hän ei rakastanut tätä naarasta. Kollin sydän kuului Supitassulle eikä se palava rakkaus sammuisi koskaan. Aivan kuin kohtalo olisi sitonut heidät toisiinsa.

Aartje seisoi ylväänä pesänsä edustalla ja katseli laumalaisiaan, jotka kulkivat ees ja taas. Toiset hakivat riistaa perheilleen, toiset taas tervehtivät tuttujaan. Muutamat veivät kokelaitaan harjoituksiin, jotta kaikki olisivat valmiina tulevaan taisteluun. Yksi pieni pentu istui kivipesän edustalla yhden laumalaisnaaraan kanssa. Pentu oli kutsunut itseään Hämypennuksi, Myrskyklaanin pennuksi. Hän oli hieman vanhempi, mitä Aartje olisi halunnut, mutta enempää pentuja he eivät olleet ehtineet ottaa, sillä klaanikissat olivat taistelleet niin kovin vastaan.Nova asteli nilkuttamatta eteenpäin. Hän olisi pian tarpeeksi vahva tulemaan mukaan. Navan kumppani oli kuollut, joten hänelle oli pitänyt valita uusi kumppani ja se oli löytynyt heti taistelun jälkeen, sillä laumalaisia oli kuollut ja yksi heistä oli jättänyt yhden naaraan jälkeensä.
Nova oli itse ehdottanut Heidaa kumppaniksi veljelleen ja viime yönä oli ollut heidän kumppanuusseremoniansa.
Heida oli harmaa, yllättävän viehättäväksi kasvanut naaras. Aartje ol iollut tyytyväinen, kun oli saanut toiselle pojalleen uuden kumppanin. Uusille pennuille oli vielä kumppanien valinta kesken, mutta Suvi oli juuri aamulla saanut pentuja. Hänen kumppaninsa oli valitettavasti kuollut taistelussa, mutta hän oli saanut Rajista uuden kumppanin.
”Nova”, Aartje kutsui vanhinta poikaansa, joka siristi silmiään isänsö kutsulle. Aartje oli ylpeä pojastaan. Vahva ja johtajatyyppiä. Voimakasluonteinen ja aina sanavalmis. Kekseliäskin vielä.
”Isä”, kirjava kolli naukaisi ja nyökkäsi.
”Haluaisin sinun käyvän katsomass Suvin pentuja”, Aartje sanoi ja heilautti korviaan. ”Neva ei ole vielä palannut Hailin synnytyksestä ja minun pitäisi itse mennä metsästämään. Ilmoita minulle pentujen lukumäärä ja sukupuolet.”
”Tietysti”, Nova nyökkäsi. Lehtikato oli huonoa aikaa saada pentuja, mutta ehkä he pärjäisivät. Milakin odotti pentuja ja Lisabethankin kiima oli kuulemma alkanut eilen. Pian laumassa olisi paljon pentuja ja uusia kissoja uhrattavaksi.
Nova asteli pesien lomitse ja suuntasi kohti Suvin pesää. Raj istui sen edustalla ja nyökkäsi Novalle.
”Tulitko katsomaan mahdollisia ehdotuksia omien pentujesi kumppaneiksi?” vaaleanruskea kolli kysyi ja kumarsi Novalle. Raj oli aina kunnioittanut Novaa ja se näkyi.
”Aartje pyysi tarkistamaan tilanteen”, Nova naukaisi ja Raj nyökkäsi.
”Kaksi tervettä pentua”, kolli kertoi ja siirtyi syrjään.
Nova astui sisälle pesään, jossa tuoksui makea maito ja kuului kimakka naukaisu. Suvi nyökkäsi Novalle ja siirsi oranssin häntänsä sivuun, jotta Nova pääsi katsomaan pentuja.
”Kaksi kollia”, Suvi kertoi tyytyväisenä. Nova nielaisi huokaisunsa. Kaksi taistelijaa uhrattavaksi isän haaveen takia.
”Onko heillä jo nimet?” Nova kysyi ja vilkaisi Suvia. Suvi nyökkäsi ja osoitti hännällään oranssivalkoista kollia.
”Hänen nimensä on Rollo”, Suvi kertoi ja vilkaisi sitten tummempaa kolli. ”Ja hänen nimensä on Toffee.”
”Upeat nimet”, Nova nyökkäsi. ”Isäni saattaa haluta toisen pentujensa kumppaniksi.”
”Se olisi kunnia”, Suvi nyökkäsi syvään ja haukotteli.
”Jätän sinut lepäämään”, Nova naukaisi hiljaa ja poistui pesästä. Pian hänenkin pitäisi valita omille pennuilleen valmiiksi kumppaniehdokkaat. Ja se jos jokin tuntui kuvottavalta. Ei hän haluaisi valita pennuilleen kumppania, hän halusi pentujensa saavan valita itse, tehdä jotain, mitä Nova halusi kaikista eniten. Valita vapaasti ja seurata sydämen kutsua. ”Ehkä, kolme”, Neva naukaisi hiljaa tunnustelleessaan Angelin vastaa. ”Tai nejä pentua. EN ole ihan varma.””Oh”, Angel naukaisi, iloisesti mutta myös pelokkaasti. ”Neljä?”
”Luultavasti”, Neva naukaisi ja nousi istumaan. ”Eikä enää kauaa, ne syntyvät pian.”
”Kylmään lehtikatoon”, Nova naukaisi ja hieraisi naamaansa tassullaan.
”Pesänne on onneksi lämmin”, Neva naukaisi. ”Ja saalistakin kyllä riittää ihan hyvin.”
”Niin”, Nova kohautti lapojaan ja asteli ulos pesästään. Hän ei halunnut pentuja. Ei Angelin kanssa, ei nyt. Mutta niin oli käyvä. Ja ei enää kauankaan, kun Novasyta tulisi isä. Hän kyllä rakastaisi jäkikasvuaan ja antaisi kaikkensa pentujensa hyvän elämän eteen, mutta se tuntui väärältä, vaikka olikin oikein.
Nova oli harkinnut pakenemista Supitassun luokse, mutta hän ei kyennyt tekemään niin. Se olisi väärin ja tuntui väärältä. Pitäisi olla toinen keino. Nova ei voisi jättää laumaa veljensä johtoon. Lauma tuhoutuisi ja kissat kuolisivat turhaan joka puolella.
Ja siinä paha missä mainitaan. Musta kolli asteli kukkulan alapuolella ja tuijotti Novaa sinisillä silmillään. Niissä oli hurja katse, mutta kolli ei uhkaillut katseellaan veljeään. Navastakin oli tulossa isä ja Nova sääli veljensä pentuja. Minkälaisen opetuksen Navan pennut saisivatkaan. Ja nyt kun Nova saisi pentuja, Nava menettäisi mahdollisuutensa tulla johtajaksi. Ellei kolli siis hoitaisi Novan jälkeläisiä päiviltä ja Novaa siinä sivussa, mutta se oli turha toivo.
Jonakin päivänä, Nova ajatteli, jonakin kauniina päivinä, hän pääsisi Supitassun luokse ja lauma olisi hyvässä turvassa ja huomassa. Kaikki olisi hyvin ja sydäntäkään ei enää särkisi. Mutta se oli huomisen haave

Kastepentu (Kastetassu)


Luku 2
Sing to me, the one from the past
Kastepentu ei ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Hän oli tiennyt kohtaavansa sellaisen jonain päivänä, mutta ei koskaan ajatellut sen tapahtuvan hänen ollessa vasta pentu. Eikä hän koskaan ollut osannut edes kuvitella kuinka sotkuista, meluista ja pelottavaa taistelu voisi olla. Ei ennen kuin hän joutui keskelle sitä, pienenä ja avuttomana pentuna, joka ei tiennyt mitä tehdä tai minne mennä.
Hän ei tiennyt ketkä Myrskyklaanin kimppuun olivat hyökänneet. Hän yritti kysyä sitä ohi juoksevalta mustavalkoiselta oppilaalta, mutta ei saanut vastausta. Sitten joku veti hänet taaksepäin hänen niskastaan ja aivan leirin perälle, kohti pentutarhaa.
Kun Kastepentu löysi maan tassujensa alle ja katsoi taakseen, hän näki emonsa Kolibrin tuijottavan häntä kauhistuneena.
“Mitä sinä teit keskellä taistelua?” naaras naukui kovaan ääneen, joka oli täynnä huolta ja pelkoa. “Sinun täytyy pysyä piilossa pentutarhassa! Ei taistelun keskellä!”
“Minä-” Kastepentu katsoi aukiolle, missä lukemattomat kissat hyökkäilivät toistensa kimppuun. Myrskyklaanilaisia tuntui olevan niin paljon vähemmän kuin tuntemattomia hyökkääjiä. “Keitä- keitä he ovat?”
Kolibrinkin katse vaelsi kohti hyökkääjiä. Pieni huokaus kuului hänen suusta. “Yönkajon lauma. Nyt pesään siitä, Kastepentu!”
Kastepentu ei voinut vastustella, vaikka olisi halunnutkin. Kolbiri veti hänet niskavilloista pentutarhaan, missä muut pennut jo olivat kyyristyneinä yhdeksi kasaksi aivan pesän takimmaisessa päässä. Kastepentu heilautti häntäänsä nähdessään Taivaspennun ja loikki tämän luokse helpottuneena siitä, että hänen siskonsa oli turvassa.
“Taivaspentu!” naaras naukui kovaan ääneen ja nuolaisi siskonsa poskea. “Kaikki tappelevat! Yönkajon lauma on hyökännyt!”
Taivaspennun silmissä välähti pelko. “Tiedän. Kastepentu, Jääpentu on siellä.”
Kastepentu räpäytti silmiään.
“Emo meni etsimään teitä kahta. Jääpentu on vielä siellä.”
“Mitä?”
“Jääpentu on jossain taistelun keskellä!” Taivaspentu huusi sanansa raivoissaan.
Kastepennun turkin jokainen karva nousi pystyyn. Jääpentu oli jossain taistelun keskellä? Kolibri ei ollut löytänyt häntä vielä? Pelkkä ajatuskin siitä, että Jääpentu oli jossain päin leiriä aivan yksin ja avuttomana, ehkä jopa Yönkajon laumalaisten kynsissä, sai Kastepennun melkein antamaan ylen.
Sitten pelko väistyi ja naaras tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Hän nosti häntänsä korkealle ilmaan ja tuijotti Taivaspentua syvälle tämän silmiin, päättäväisyys loistaen omistaan. “Mennään. Etsitään hänet.”
“M-mitä?”
“Etsitään Jääpentu. Emo ei yksin ehdi löytää häntä ajoissa, ja me tunnemme hänet paremmin kuin kukaan muu!” Kastepennun ääni oli täynnä itsevarmuutta. Hän tiesi pystyvänsä tähän. Hän uskoi pystyvänsä tähän.
Taivaspentu tuijotti häntä kuin hullua, mutta sanomatta mitään seurasi valko-oranssia siskoaan ulos leiristä taistelun sekamelskaan. Kastepennun kävellessä leirin reunaa pitkin, kaikki äänet, huudot ja veren hajut yhdistyivät välähdyksiksi hänen mielessään.
_____
Usko käveli pitkää polkua eteenpäin. Se vei hänet niityn poikki, läpi metsän ja alitse kaksijalkojen rakentaman sillan. Hän käveli eteenpäin, kunnes väsyi ja joutui lepäämään ja saalistamaan. Sitten hän jatkoi. Aina vain eteenpäin.
Kunnes hän löysi etsimänsä.
Se oli kyyristynyt kuusen alle peloissaan ja täristen, toinen tassu kuonon päällä, toinen pään vieressä. Häntä lähellä mustaraitaista kylkeä ja kylki lähellä puun runkoa. Sen silmät olivat hädin tuskin auki, ja pienistä raoista se katseli Uskoa peloissaan.
“Älä pelkää”, Usko sanoi.
Pentu naukaisi pienesti ja yritti sitten kyyristyä pienemmäksi.
“Älä pelkää”, Usko toisti. Tällä kertaa hän myös hymyili. “Maailma ei ole niin pelottava kuin luulet.”
Pentu naukaisi uudelleen, mutta tällä kertaa kohotti päätään.
“Tule.” Usko peruutti muutaman askeleen, sitten pari lisää.
Pentu pysyi paikoillaan.
“Usko itseesi.”
Pentu naukaisi jälleen ja kohosi tassuilleen. Se hoipperoi Uskon luokse, katsoi edessään avautuvaa maailmaa ja raotti suutaan kaikkien hajujen yltäessä sen luokse.
Yhdessä he lähtivät rinta rinnan jatkamaan matkaa.
___
Kastepentu tiesi heti mistä hän Jääpentua etsisi. Se oli nuoren pennun lempipaikka koko leiristä, ja jos Jääpentu ei olisi siellä, Kastepentu ei tiennyt mistä muualta hän voisi etsiä. Hän oli varma siitä, ettei Kolibri tiennyt paikasta, kuten ei moni muukaan. Kenties se oli Jääpennun salaisuus, jonka hän oli jakanut siskoillaan, tai kenties hän ei vain koskaan ollut muistanut kertoa kenellekään muulle paikasta.
Joka tapauksessa, Kastepentu ja Taivaspentu tiesivät kumpikin missä Jääpentu voisi olla ja he kumpikin suuntasivat sinne määrätietoisesti.
Matka sinne oli vain vaikeampi kuin koskaan ennen. Heidän täytyi väistellä taistelevia kissoja, pysytellä piilossa vihollisen lähestyessä ja rukoilla Tähtiklaania heidän apuunsa. Matka tuntui kestävän koko päivän, vaikka todellisuudessa siihen meni vain minuutteja. Pitkiä, verisiä minuutteja. Meteli täytti heidän korvat ja he yrittivät sulkea maailman pois ympäriltään, sekä sisältään.
Lopulta oppilaiden pesä tuli näkyviin, ja Kastepentu loikki yhdessä Taivaspennun kanssa hädissään sitä kohti. He kiersivät sen taakse, mutta lösivät vain pelkkää varjoja ja pimeyttä, sitten kynnet upposivat Kastepennun kylkeen ja hän rääkäisi.
Sekä Kastepentu että hyökkääjä kaatuivat maahan, ja Kastepentu kuuli Taivaspennu huutavan jotakin. He rimpuilivat ja yrittivät kömpelösti kynsiä toisiaan, kunnes Kastepentu tunsi painon repeytyvän päältään. Niin nopeasti kuin hän pennuntassuillaan saattoi hän nousi ylös valmiina loikkaamaan vastustajansa kimppuun - vain pysähtyäkseen.
Jääpentu seisoi hänen edessään: Taivaspentu oli repinyt siskokset erilleen. He olivat pimeässä hyökänneet toistensa kimppuun luullen toinen toistaan viholliseksi. Sekä Kastepentu että Jääpentu kumarsivat hiema päitään pahoittelevina ja anteeksi pyytäen.
Kukaan ei sanonut sanaakaan: he vain tuijottivat toisiaan. Kolme sinistä silmäparia täynnä samaa huolta, samaa pelkoa ja samaa lohdutusta.
Älä huoli, heidän katseensa sanoivat, me olemme aina yhdessä, läpi tulen ja jään, läpi taistelun ja veren, me olemme aina toistemme tukena.
He käpertyivät toisiaan vasten odottamaan yhdessä taistelun loppua.
___
“En tiedä mitä tehdä! En minä osaa, en ole koskaan osannut! Olen aina epäonnistunut kaikessa, mitä olen yrittänyt ja nyt- ja nyt minun pitäisi- En minä osaa!”
Usko katsoi mustaraitaista nuorukaista tummat silmät järkkymättöminä, toinen etutassu toista hieman edempänä.
“Minä en osaa!” nuorukainen huusi jälleen, silmät täyttyen kyynelistä ja koko keho täristen kuin maa olisi järissyt hänen allaan. Ja ehkä se järisikin. Ehkä hänen koko maailmansa oli hajoamassa palasiksi.
“Sinun täytyy.” Uskon tummat silmät laskeutuivat nuorukaisen ja hänen välissä makaavaan pitkäkarvaiseen, valkoiseen naaraaseen. “Hän kuolee muuten.”
“Minä en osaa!”
Usko nousi ylös, käveli kahden pienen yrttikasan luokse ja nosti ne molemmat nuorukaisen eteen. “Sinä teit nämä molemmat. Toinen pelastaa hänet, toinen pahentaa tilannetta. Molemmat tarvitsevat”, Usko otti nuorukaisen viereltä pienen terälehden ja asetti sen kasojen väliin, “tämän toimiakseen. Mutta sinulla on vain yksi.”
“Mikset sinä voi tehdä valintaa? Mikset sinä voi auttaa? Olet vanhempi, sinun pitäisi osata!”
“Koska minä en voi.” Usko siirtyi vanhalle paikalleen istumaan, häntä nätisti tassujen päällä. “Hän antoi tiedon sinulle. Usko siihen, että hän opetti sinulle kaiken tarvittavan. Usko itseesi, pikkuinen. Se on ainut, mitä tarvitset.”
Nuorukainen nielaisi. Sitten hän kyyristyi ja asetti terälehden yhden yrttikasan päälle.
Hän oli tehnyt valintansa.
___
“On aika nimittää kolme uutta oppilasta Myrskyklaaniin. Toivon, että voimme näiden ilouutisten avulla pääst helpomminä eteenpäin edellisyön synkkyydestä ja surusta”, Heinätähti ilmoitti ja katseli Suurtasanteen päältä alas myrskyklaanilaisiin. Jokainen heistä oli pentuja lukuun ottamatta jollain tavalla haavoittunut ja muutamat pystyivät vain kurkkimaan parantajan pesän suulta.
Kastepentu tunsi jännityksen herättävän hänen viime yön aiheuttamasta väsymyksestä. Jääpentu ja Taivaspentu olivat hänen molemmilla puolillaan, ja hekin täynnä rätisevää hermostuneisuutta. Kukin pentu tuijotti ylös Heinätähteen.
“Jääpentu”, Heinätähti aloitti, ja Jääpentu käveli innokkain askelin päällikkönsä luokse, “olet elänyt klaanissa nyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Jäätassuksi.”
Kastetassu pidätti hengitystään siskonsa puolesta.
“Mestariksesi tulee Täplätuuli.” Heinätähden katse oli vaaleanharmaassa soturissa. “Täplätuuli, olet osoittanut olevasi sekä taidokas metsästäjä että taisteluja, ja minä odotan, että sinä siirrät kaiken oppimasi tiedon tälle nuorelle oppilaalle.”
Täplätuuli kumarsi kunnioittavaan sävyyn, ja Kastepentu katsoi, kuinka hänen siskonsa kosketti neniä Heinätähden kanssa. Jäätassu laskeutui alas, mutta ei vielä palannut emonsa tai muiden klaanilaisten luokse.
“Kastepentu.”
Kastepentu tunsi jännityksen nostavan hänen turkkinsa jokaisen karvan pystyyn, kun hän lähti kävelemään itsevarmoin askelin kohti päällikköään.
“Sinäkin olet nyt kuusi kuuta vanha ja valmis oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kastetassuksi”, Heinätähti sanoi, kun pentu oli päässyt hänen eteensä. “Mestariksesi tulee Ikijää.”
Kastetassu etsi katseellaan mustavalkoisen naarassoturin kissajoukon ensimmäisestä rivistä. Ikijään kasvoilla oli hymy, johon vasta nimitetty oppilas vastasi.
“Ikijää, olet todistanut rohkeutesi sekä tasitelutaitosi, ja minä odotan sinun välittämän ne sekä kaikki muukin oppimasi tälle nuorelle oppilaalle.”
Kastetassu tunsi sydämensä hakkaavan sisällään, kun hän kurottautui koskettamaan Heinätähden kuonoa omallaan. Se kaikki meni todella nopeasti ohi, ja pian hän löysi itsensä Jäätassun viereltä.
Vuorossa oli enää Taivaspentu.
“Taivaspentu!” Heinätähti kuulutti. Oranssi naaras oli jo lähtenyt kävelemään päällikköä kohti vaimein askelinsa. “Aivan kuten siskosi, sinäkin olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi tulla vihdoin oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Taivastassuksi.”
Kastetassu vilkaisi taakseen ja näki siskonsa innon paistavan tästä. Hän hymyili jälleen. He olivat kaikki kolme vihdoin oppilaita, valmiina tutkimaan koko metsän ja lähtemään suuriin seikkailuihin.
“Mestariksesi tulee Hohtokäpälä.” Jokainen tuijotti mustavalkoista kollia. “Hohtokäpälä, olet todistanut olevasi voimakas ja muista huolehtiva soturi, ja minä odotan sinun välittämän nämä taidot sekä kaiken oppimasi tälle nuorelle oppilaalle.”
Hohtokäpälä vastasi päällikölle nyökkäämällä syvään. Kesti hetki ennen kuin Taivastassu oli palannut alas siskojensa luokse ja heti kun hän istahti alas, koko klaani hukkui nimittäjäiset päättäviin hurraahuutoihin.
“Jäätassu! Kastetassu! Taivastassu!”
Kastetassu tunsi sisällään kasvavan ylpeyden ja itsevarmuuden. Hän oli oppilas! Enää hänen täytyisi päästä soturiksi ja sitä varten hänen olisi harjoiteltava joka ikinen päivä luovuttamatta - ja niin hän aikoikin tehdä.
Jokainen uusista oppilaista kävi tervehtimässä uutta mestariaan. Kastetassu vaihtoi muutaman sanan Ikijään kanssa, huomasi pitävänsä naaraasta ja lähti sitten etsimään siskojaan.
Mutta kun hän oli kävelemässä kissamassan lävitse, hän oli näkevinään jotain häilyvää kissojen toisella puolella, aivan leirin päädyssä. Se välähteli kissan muodossa kuin haamu, ja tuijotti suoraan häneen.
Onko Tähtiklaani tullut onnittelemaan minua? Kastetassu pohti ja yritti epätoivoisesti päästä näyn luokse.
Sitten se avasi suunsa.
Sanojen kuulemisen ei olisi pitänyt olla mahdollista siinä metelissä ja sen välimatkan kanssa, mutta jostain syystä Kastetassu kuuli ne selkeinä kuin ne olisivat tulleet hänen omasta mielestään tai jostain hänen takaansa.
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”
___
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”
Usko katsoi alas maahan. Sitten kohti Rakkautta ja Toivoa.
“Miksi minä täällä olen?”
“Sinä kuolit.”
“Minä kuolin?”
Rakkaus vilkaisi Toivoa, ja Toivo katsoi Rakkautta. Sitten he molemmat kääntyivät yhtä aikaa kohti Uskoa. “Unohditko jo?”
Usko katsel ympärilleen ja yritti löytää mustaraitaista nuorukaista luotaan. Tätä ei näkynyt missään. Missä hän oli? Missä hän oli?
“Usko”, Rakkaus sanoi ääni täynnä lämpöä ja myötätuntoa. “Sinä kuolit. Kauan aikaa sitten.”
“Minä… kuolin.”
Sitten hän muisti. Terävä kipu. Jomottava kipu. Uskomaton kipu. Pimeys.
Hän oli kuollut - ja siitä oli aikaa monia, monia kuunkiertoja. Miten hän oli unohtanut? Mutta silti hänestä tuntui siltä kuin hän olisi vasta ollut maan päällä, kävellyt yhdessä mustavalkoisen nuorukaisen ja valkoisen naaraan kanssa. Oliko se ollut unta?
Rakkauden ja Toivon sanoista päätellen tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Mitä hänelle oli tapahtumassa?
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta…”
“Kuuletteko tekin sen?” Usko kysyi, korvat värähtäen ja katse sinkoillen ympäriinsä. Tuon äänen hän oli kuullut juuri ennen kuin oli ilmestynyt tänne, Tähtiklaa- Ei. Juuri ennen heräämistään.
Rakkaus ei sanonut mitään. Eikä Toivo. He vain katsoivat Uskoa, joka tuijotti jonnekin ylös, jonnekin alas, ja jonnekin taakse.
“...On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaaan kaaoksen läpi.”