luku 2.

I feel it

Etsijätassu kulki Villivirneen edellä, sillä Villivirne oli täysin ajatuksissaan. Hän vaikutti niin paljon reippaammalta ja eteenpäinpyrkivämmältä verrattuna hänen, tällä hetkellä, alakuloiseen mestariinsa, joten Etsijätassu oli ottanut Villivirneen paikan rajapartion johtaessa. Etsijätassu ymmärsi Villivirneen olon johtuvan Olkitassusta, mutta ei ollut aivan varma - he olivat varmaan riidelleet. He kiersivät rajoja, mukanaan Kastetassu ja tuon mestari Ikijää. He olivat lähellä Varjoklaanin rajaa, joten Etsijätassu haisteli ilmaa. Paikalla tuoksui vahva Varjoklaanin haju, joten heidän oli pakko kiertää rajat juuri ennen heitä. Etsijätassu kohotti leukaansa haistaakseen ilmaa ja Etsijätassu veikkasi varjoklaanilaisten olevan ehkä kolmen ketunmitan päässä Varjoklaanin puolella. Etsijätassu vain mietti, että ei jaksaisi nyt välittää heistä, vaan jatkoi matkaa.

Etsijätassu mietti, että hänen soturikoulutus oli välillä mielenkiintoista. Joskus Villivirne aloitti lauseen, mutta keskeytti sen, joten Etsijätassu yleensä lopetti lauseen mestarinsa puolesta. Etsijätassu tiesi, että hänen pitäisi olla vahva ja hyvä oppilas Villivirneelle, jolla oli välillä huonoja päiviä. Etsijätassu oli päättänyt auttaa mestariaan kaikella mahdollisella tavalla, joko johtamalla partiota, auttamalla lauseiden päättämisessä jopa muille oppilaille. Etsijätassu otti sen haasteena itselleen, sillä se voisi auttaa häntä kasvamaan, mutta lähinnä sen takia, että Villivirne voisi tuntea elävänsä normaalia elämää vaikkakin surun varjossa.

Hänellä olisi myös toinen vaihtoehto. Se olisi se, että jättäisi auttamatta Villivirnettä ja asettaisi tuon pulaan. Villivirne ei ansaitsisi sitä, kun kolli kokenut jo tarpeeksi kaikkea kamalaa. Se voisi olla Etsijätassulle myös huono asia, sillä hän ei ikinä oppisi mitään, jos vain seuraisi vierestä eikä edes yrittäisi auttaa. Etsijätassu katsoi aurinkoa joka oli kohoamassa taivaalle, päivästä tulisi selvästi kaunis.
“Mietit selvästi jotain, mikä on?” Kastetassu loikki Etsijätassun vierelle. Etsijätassu uskoi, että voisi luottaa Kastetassuun.
“Villivirne mietityttää minua”, Etsijätassu aloitti. “Olen vain huolissani, ei muuta”, hän sanoi katsoen Kastetassua. Kastetassu heilautti häntäänsä.
“Voin uskoa, sillä ei se varmaan olisi kiva kun mestari on.. hajamielinen”, Kastetassu pohti Etsijätassun kanssa. Hän nyökkäsi ja niin he jatkoivat aina vain matkaansa, kohti määränpäätä.

Etsijätassu oli matkalla napannut myyrän ja syönyt sen. He olivat pysähtyneet syömään, sillä matkaa olisi vielä jäljellä, koska he olivat vasta kaksijalkojen viherlehtipesän kohdalla. Partio lepäsi hetken aikaa maaten viileällä maalla. Etsijätassu hengitti syvään raikasta ilmaa ja antoi lihasten levätä. Heillä ei olisi enään pitkä matka, mutta he halusivat ottaa rauhassa. Päivä oli vasta aluillaan.

Kun he olivat lähteneet matkaan ja saapuneet vähän lähemmäksi Myrskyklaanin leiriä, mestarit olivat käskeneet Kastetassun ja Etsijätassun metsästää leiriin jotakin. Etsijätassu hiipi pitkin maata, sillä edessä oli myyrä. Etsijätassu näki sen pesä, joten hän kiersi pesän edustalle jottei myyrä voisi palata takaisin koloonsa. Hän loikkasi ilmaan tappaen sen. Etsijätassu kaivoi maata sen päälle ja näki samalla kun Kastetassu jahtasi oravaa, tehden pitkän loikan saaden sen kiinni. Metsän rytinä sai eläimet pakoon, joten Etsijätassu paikansi linnun joka lähti läheisestä rytiköstä lentoon. Hän loikkasi eka puuhun ja siitä linnun selkään, kummatkin tippuen alas. Hän sai sen kiinni.
“Hieno saalistus”, Villivirne kehui. Etsijätassu nyökkäsi, se oli ollut nopea reaktio. Etsijätassu haki myös myyränsä. He lähtivät leiriä kohti.
“Viekää ruoka klaaninvanhimmille”, Ikijää sanoi. Etsijätassu nyökkäsi, sen hän olisi tehnytkin ilman käskyä. Klaaninvanhimpia piti kuunnella, sillä he olivat kokeneet niin paljon, paljon enemmän kuin Etsijätassu uskoisi itsensä soturina kokevan.

He puhuivat matkalla paljon Kastetassun kanssa, jopa tutustuen toisiinsa. Lähinnä he puhuivat oppilasajastaan, mutta keskustelu siirtyi välillä syvällisempiin asioihin, kuten perheeseen. Kastetassulla oli paljon pienempi perhe, kuin Etsijätassulla - lisäksi Etsijätassu ei tiennyt isäänsä kun taas Kastetassu tiesi. Etsijätassu kantoi myyrää ja pudotti sen Oravaliidon luokse. Oravaliito jakoi kiittävän katseen ja alkoi aterioimaan Vatukkakynnen kanssa.
“Muuten Tarinatassu etsi sinua”, Oravaliito sanoi. Etsijätassu nyökkäsi ja poistui pesästä, mennen leirin keskustaan, jossa istui Täplätuuli ja Tarinatassu. Tarinatassu selitti jotain kovaa vauhtia, kun Etsijätassu saapui lähemmäksi.

Etsijätassu tarkasteli emoaan Täplätuulta, kun vietti tuon kanssa aikaa Tarinatassun kanssa. Täplätuuli oli Etsijätassun mielestä kaunis naaras, vaikka Täplätuuli oli kokenut kovia, sillä häneltä puuttui häntä ja toinen silmä oli sokea. Mutta Etsijätassu silti näki emossaan kauniit puolet. Täplätuulella oli kaunis turkki, joka muistutti erittäin paljon muiden Etsijätassun sisaruksien turkkia. Etsijätassu kyllä välillä mietti, että keneltä oli saanut turkkinsa värin, mutta ei ehkä saisi koskaan tietää. Eikä se asia vaivannut häntä ainakaan vielä..
“Ja sitten kävi paaaaaljon muutakin!” Tarinatassu selitti innokkaana jotakin Täplätuulelle. Täplätuuli hymyili Tarinatassulle ja nuolaisi tuon päälakea. Etsijätassulla kävi mielessä se, että tekikö muut niin, että olivat oppilaina paljon emonsa kanssa? Vai menivätkö kaikki omia polkujaan alusta saakka? Hän ei tiennyt, mutta päätti, ettei antaisi muiden mielipiteiden vaikuttaa omaan toimintaansa. Hän eli omaa elämäänsä, juuri sitä polkua mitä hän itse päätti.
“Mene nyt vain, tai teille tulee kiire!” Täplätuuli naurahti ja kallisti päätään. “Vai hyväksyvätkö mestarinne myöhästelyn?”
“Ei!” Etsijätassu tokaisi ja ponkaisi ylös. “Meidän pitää kiiruhtaa! Tule jo Tarinatassu, saadaan muuten moitteita!” Hän sanoi silmät pyöreinä ja ampaisi matkaan mestareiden perään, jotka olivat menossa ulos leiristä. Tarinatassu naurahti ja moikkasi heidän emoaan lähtien Etsijätassun matkaan.

Etsijätassu seurasi Heinätähteä, sekä hänen omaa mestariaan Villivirnettä. He puhuivat hänen edessään jotakin klaanin asioista, mutta erityisesti Etsijätassun korvaan erottuivat tietyt sanat.
“Mikä olo?” Heinätähti kysyi Villivirneeltä. Villivirneen katse oli surullinen, mutta hän vilkaisi Etsijätassuun päin siihen tuli pieni ilonpilke.
“Samaa kuin aina”, Villivirne sanoi ääni tukahdutettuna. Heinätähden ilme oli apea, sillä tuskin kukaan haluaisi oman soturin voivan henkisesti pahoin. Etsijätassu pudisti päätään.

He saapuivat harjoitusaukiolle. Heinätähti keskusteli lyhyesti vielä Villivirneen kanssa päivän harjoituksista ja vilkuilivat oppilaitaan. Etsijätassu tarkasteli vieressään istuvaa pilkullista oppilasta. Tarinatassu luimisteli ja katseli maata, joten Etsijätassulle tuli mieleen vain se, että olisiko tuolla mielessään vielä Yönkajon lauman hyökkäys. Etsijätassu oli siitä niin pahoillaan, että Tarinatassun herkkä sielu oli joutunut kestämään sen. Etsijätassun muisteli taistelua, joten harjoituksen ohjeet menivät hänelle vähän sumussa.
“Ja ny voitte aloittaa”, Heinätähti antoi heille luvan. Etsijätassu katsoi tiiviisti sisartaan ja Tarinatassun lihakset jännittyivät hänen valmistuessaan taisteluun. Etsijätassu siirsi painonsa takajaloilleen ja loikkasi. Tarinatassu otti hyökkäyksen vastaan ja he kierähtivät ympäri. Etsijätassu nousi ensimmäisenä ylös, joten hän jäi odottamaan sisartaan. Tarinatassu nousi ylös katsoen Etsijätassun liikkeitä, päättäen kaapaista maasta hiekkaa Etsijätassun kasvoille. Etsijätassu joutui sulkemaan silmänsä, joten Tarinatassu pääsi yllättämään hänet toiselta kyljeltä. Etsijätassu joutui vain arvuutellen väistämään Tarinatassun liikkeitä, vain kuulo- ja tuntoaisteillaan. Etsijätassu väisti liikkeen, jos toisenkin. Lopulta hän taas näki, joten hän yllätti Tarinatassun, kun tuo oli noussut jaloilleen, niin Etsijätassu vetäisi sisarensa jalat alta. Tarinatassu tömähti maahan ja mestarit hyväksyivät taistelun.
“Eikai sinuun sattunut?” Etsijätassu kysyi huolissaan. Tarinatassu pudisti päätään.
“Eipä oikeastaan”, hän sanoi noustessaan ylös ja hymyili. “Se oli hienoa”, hän sanoi kohottaen hartoitaan. Etsijätassu nyökkäsi ja he kääntyivät katsomaan mestareitaan, jotka pyysivät heitä näyttämään takapotkuja...

Leiriin päästessään Etsijätassu sai luvan mennä nukkumaan pitkän päivän jälkeen, kaiken lisäksi vielä seuraavana aamuna olisi aamupartio. Hän käpertyi omaan pesäänsä oppilaidenpesään ja hän huomasi, että siellä oli Kastetassu, Jäätassu ja Taivastassu.
“Hei vain”, Etsijätassu tervehti. Kolmikko tervehti iloisesti takaisin.
“Joudutko sinäkin taas aamupartioon?” Kastetassu uteli. Hän nyökkäsi vastaukseksi.
“Joo, sen takia tulin näin aikasin nukkumaan”, hän vastasi. “Öitä”, Etsijätassu sanoi saaden kolmelta oppilaalta vastauksen. He jäivät nukkumaan aikaisin, kun muut olivat vasta tekemässä iltatoimiaan ja tulossa vasta myöhemmin nukkumaan.

Etsijätassu heräsi aikaisemmin, kuin oli luullutkaan. Hän nousi hiljaa pesästään, mennen aukiolle. Aurinko oli vasta nousemassa, taivaanrannassa näkyi hieman tummempia pilviä, joten ehkä auringonhuipun aikaan saattaisi sataa vettä. Pian pesästä saapui ulos kolmikko ja Taivastassu pörhisti turkkiaan saaden Jäätassulta ilkikurisen katseen.
“Hrr! Onpa täällä kylmä”, Taivastassu parahti ja Etsijätassu pystyi vain hymyillä naaraan reaktiolle. Olihan se totta, että päivä oli viileämpi kuin aikaisempina päivinä.
“Kerranki me olemme ajoissa eikä mestarit!” Jäätassu sanoi ja pesi turkkiaan. Samalla hetkellä sotureidenpesästä saapuivat heidän mestarinsa ja he lähtivät matkaan vähin äänin, sillä koko leiri nukkui.

Nyt he vuorostaan lähtivät toiseen suuntaan verrattuna edelliseen aamuun. He lähtivät Tuuliklaanin rajaa kohden. Etsijätassu haukotteli, sillä edellispäivä oli ollut pitkä ja raskas. Hän ei jaksanut tällä kertaa keskittyä mihinkään, eikä oikeastaan Villivirneen selityksiinkään. Hän vain kohotti lapojaan ja teki muutamia välikommentteja. Kuitenkin, ainoa asia jonka hänen huomion kiinnitti oli Jäätassu ja Kastetassu, jotka välillä painivat keskenään, saaden Taivastassulta hymyn ilmoille. Etsijätassusta tuntui, että he olivat tunteneet toisensa kauan, mutta miten se oli edes mahdollista, kun pentutarhassa ei voinut tehdä mitään ja he eivät olleet olleet oppilaina kauhean kauan? Etsijätassu kiinnitti myös huomiota heidän mestareihin. Ikijää, Hohtokäpälä ja Täplätuuli. Heilläkin oli selvästi tuttua käyttäytymistä toisilleen, mutta se oli selvää, sillä Ikijää ja Hohtokäpälä olivat kumppanit ja Täplätuuli oli Etsijätassun emo. Etsijätassu ravasi emonsa vierelle ja painoi päänsä tuota vasten hengittäen emon tuttua ja turvallista tuoksua.

Tuuliklaani ei ollut vielä käynyt aamupartiossa, sillä heidän hajunsa oli laimea. Etsijätassu arveli, että Myrskyklaanin soturit olivat lähteneet aiemmin liikkeelle, sillä päivä oli hädin tuskin alkanut, aurinkokin oli noussut juuri ja juuri. Etsijätassu katseli joen takaa Tuuliklaanin aluetta, tai ainakin sitä osaa minkä näki. Se oli pitkälti pelkkää aukeaa nummea ja hän ajatteli, että jossakin sen takana oli Taivasklaani ja Jokiklaanin reviirit. Etsijätassu mietti, että oliko muilla samanlaista kuin Myrskyklaanissa. Oliko kaikki samanlaista vai erosivatko ne tavaltaan tai kulttuuriltaan? Hän ei osannut sanoa, sillä ei tuntenut ketään Myrskyklaanin ulkopuolelta.
“Emo?” Hän katsoi Täplätuulta. “Onko muilla klaaneilla samanlaista kuin meillä?” Hän pohti Täplätuulen ollessa hetken hiljaa.
“Pitkällä juoksulla kyllä, sillä kaikkia meitä johtaa samat arvot ja Tähtiklaani”, hän vastasi. Etsijätassu hyväksyi sen ja hän pystyi vain miettimään, että ehkä hän joskus saisi ystäviä Myrskyklaanin ulkopuolelta, vaikka tottakai Myrskyklaani tulisi aina olemaan ensin!

He saivat partion jälkeen luvan mennä syömään, joten Etsijätassu otti myyrän ja etsi veljensä Pilkkutassun aukiolta, kun taas kolmikko jäi puhumaan keskenään. Hän jolkotteli veljensä luokse myyrä suussaan.
“Haluatko jakaa tämän?” Etsijätassu kysyi iloisesti. Pilkkutassu nyökkäsi ja he jakoivat ateriansa hyvässä hiljaisuudessa.
“Onko kaikki hyvin?” Etsijätassu kysyi. Pilkkutassu nyökkäsi hyväksymisen merkiksii.
“On. Lähdemme kohta taisteluharjoituksiin Väärätassun, Tulikukan ja Lumimyrskyn kanssa”, hän vastasi sisarelleen. Etsijätassu nyökkäsi.
“Minäkin lähden kohta Villivirneen kanssa metsästyspartioon”, hän mietti ääneen. Pian Villivirne viittoi hännällään. “No nyt pitää mennä, nähdään myöhemmin!” Etsijätassu moikkasi Pilkkutassua ja loikki vauhdilla Villivirneen perään.

Etsijätassu oli päässyt Villivirneen kanssa metsästyspartioon. He olivat menneet syvälle metsään, jossa hän hiipi aluskasvillisuudessa ja haisteli ilmaa saadakseen vainun. Jostakin kohtaa oli mennyt orava, joten Etsijätassu otti sen ensimmäiseksi. Hän hiipi ja haisteli ymmärtäen, että orava oli tullut alas puusta. Etsijätassu näki sen tutkimassa maassa jotakin, joten Etsijätassun oli helppo seurata tuulen alapuolelta ja loikata oravan selkään sen takaa. Etsijätassu sai sen tapettua suhteellisen nopeasti, joten hän jatkoi. Seuraavaksi hän haistoi myyrän pesän, joten sitä oli helppo tutkia. tosin Etsijätassun pettymykseksi siellä ei ollut mitään ja haju oli laimea. Hän nosti oravan, ja lähti kulkemaan eteenpäin puiden muodostamissa varjoissa.

Heidän mennessä kohti leiriä, Villivirneen ollessa piikkihernetunnelilla, Etsijätassu huomasi mustan kollin olevan lähdössä ulos mestarinsa kanssa. Pakkastassu tuijotti Etsijätassua silmiin ja ilma jännittyi niin pahaksi, että siitä voisi luulla seuraavan tappelu. Etsijätassu tunsi itsensä valmistautuvan, mutta ei osannut sanoa mihin. Hän vain katsoi mustaa kollia suoraan silmiin - Etsijätassu oli varma, että Pakkastassusta ei olisi muuta kuin haittaa.
“Tule jo!” Villivirne huusi edempänä. Etsijätassu räpäytti silmiään ja tilanne oli nopeasti ohi. Hän ei ollut edes varma, että oliko se oikeasti tapahtunutkaan. Hän vielä katsoi Pakkastassua uudestaan, mutta loikki mestarinsa perään tunneliin, kun taas Pakkastassu meni mestarinsa kanssa metsää kohti.

Tähdet olivat olleet jo kauan taivaalla. Etsijätassu ei vaan saanut unta, vaan piti vihreitä silmiään auki yön valossa. Oppilaidenpesä tuhisi täydellisessä hiljaisuudessa ja vahdin tassujen äänet kuuluivat vähän väliä. Etsijätassu pohti aikaisempaa tapahtumaa Pakkastassun kanssa, tai oikeastaan sitä tunnetta, minkä hän oli saanut kollista. Se sai hänen niskakarvansa pystyyn, eikä hän todellakaan tiennyt miksi.

Etsijätassu ei olisi ikinä arvannut, että mitä tuleman piti, mutta tunsi, että se ei tulisi olemaan mitään hyvää.

luku 1.

I got the world

Myrskypentu oli korkeimmalla kohdalla ja katseli sisaruksiaan.
“Niin kuin näette: olen Jokiklaanin suuri päällikkö!” Tummanharmaa kolli huusi.
“Et varmana!” Sinipentu huusi ja loikkasi veljensä niskaan. Myrskypentu kellahti selälleen Sinipentu vatsallaan. Myrskypentu nousi ylös heiluttaen pörröistä turkkiaan.
“Paitsi jos Myrskypennun uskollisin soturi auttaa!” Harhapentu kiljaisi ja loikkasi Sinipennun niskaan. Myrskypentu heilautti häntäänsä.
“Hyvää työtä soturi! Ylennän sinut varapäälliköksi!” Myrskypentu julisti samalla kun pentutarhasta ilmestyi heidän emonsa, Hallakajo, joka istuutui katsomaan heidän leikkiä. Myrskypentu meni vaanimisasentoon, jonka oli nähnyt oppilaiden tekevän, ja vaani Sinipentua ja Harhapentua. Hän loikkasi kasan päällimmäiseksi muiden inahtaessa.
“Myrskypentu painaa tuplasti enemmän kuin me yhteensä!” Sinipentu parahti ja veti itsensä kasasta. Harhapentu vain nousi ylös, sanomatta sanaakaan. Yllättäen kuitenkin hän loikkasi Myrskypentua kohti ja he kierivät maassa Hallakajon edessä.
“Nyt teidän leikit loppuvat”, Hallakajo sanoi lempeästi tarraten Harhapentua niskasta. “Teidän pitäisi rauhoittua, edes hetkeksi!” Hän nauroi. Myrskypentu vain irvisti. Hallakajo suki pentuja lempeästi. “Tulkaa, mennään lepäämään”, hän sanoi mennen edeltä pentutarhaan. Pennut loikkivat kilpaa emonsa perään ja lopulta kääriytyivät emonsa ympärille yhteen lämpimään ja pörröiseen kansaan nukkumaan. Myrskypentu hymyili nukahtaessaan, sillä hän oli vain niin onnellinen.

Aamulla aurinko valaisi kauniisti koko Jokiklaanin. Kissat nauttivat aamusta, sillä se oli raikas ja synkässä tilanteessa suhteellisen normaali. Myrskypentu aukaisi silmänsä, sillä olihan uusi päivä! Hän nousi ylös ja katseli hetken nukkuvia sisaruksiaan. Sitten hän katsoi ulos pentutarhasta. Hän olisi pian oppilas, joten miksei hän lähtisi ulos? Eihän emo voisi kieltää häntä oppilaana. Myrskypentu nousi pesästä ja asteli ulos kirkkaaseen ulkoilmaan, joka sai hänen silmänsä siristelemään. Myrskypentu haisteli ilmaa, joka tuoksui raikkaalta ja sai hänet värähtämään. Olisi tulossa kaunis päivä. Myrskypennun huomion kuitenkin kiinnitti tuttu tuoksu ja hän etsi sen tuojaa.Hänen silmänsä pysähtyivät kolliin, joka katseli Myrskypentua. Myrskypentu ymmärsi, että kissa oli hänen isänsä Sadejuova. Myrskypentu säpsähti. Olisiko hän sittenkään saanut tulla ulos, vain istumaan? Syyttäisikö isä kaikkea? Hänen silmät olivat laajeneet isoksi ja turkki pörheäksi. Kolli siristi silmiään ja heilautti häntäänsä vihaisena ja ajatteli myrskyisenä puristellen kynsiään ulos. Ei se voisi olla hänen syytään, että muut nukkuivat myöhään!
“Huomenta Myrskypentu!” Hallakajo tervehti pentuaan. Myrskypentu puski emoaan iloisena, mieli taas tasaantuneena, eikä epävakaana kuten hetki sitten.
“Emo, milloin pääsemme oppilaaksi?”
“Tänään”, hän vastasi ja alkoi sukimaan harmaan pennun turkkia. “Haluan että käyttäydytte hyvin”, Hallakajo jatkoi muiden pentujen tullessa ulos innokkaana ja alkoi sukimaan kaikkien heidän turkkeja.

Valotähti kutsui klaanin kokoon. Kaikki istuivat lähelle päällikköä, valmiina kuuntelemaan hänen asiaansa. Hän alkoi puhua ja Kaamosmarja vierellään. Ensiksi hän teki Tuiskupennusta Tuiskutassun, mutta hänen mestarinaan toimi tummanharmaa naaras, Jokiklaanin parantaja Kaamosmarja. Myrskypentu vain mietti, että se tulisi olemaan kummallinen seremonia.
“Jokiklaanin kissat, te tiedätte etten voi olla kanssanne ikuisesti. Niinpä minun on aika ottaa oppilas. Oppilaani tulee olemaan Tuiskutassu.
“Tuiskutassu, hyväksytkö paikan Kaamosmarjan oppilaana?” Valotähti kysyi ja Tuiskutassu katsoi Kaamosmarjaa.
“Kyllä.”
“Seuraavan puolikuun aikaan matkaat kanssani Kuukivelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut muiden parantajien joukkoon”, Kaamosmarja lopetti ja kosketti neniä oppilaansa kanssa. Valotähti kuitenkin jatkoi.
“Sinipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sinitassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Viiruturkki. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle”, päällikkö hengähti välissä ja katseli Jokiklaanilaisia, lopulta seuraavaa pentua.
“Harhapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Harhatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Yötuhka. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle.” Hänen katseensa osui viimeiseen pentuun ja Myrskypentu vastasi rohkeasti päällikkönsä katseeseen.
“Myrskypentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Myrskytassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Pöllösade. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle”, Valotähti lopetti ja klaani hurrasi uusien oppilaiden nimiä. Myrskytassu loikki mestariaan vastaan ja he koskettivat neniään yhteen. Vou! Hän todella oli nyt soturioppilas! Myrskytassu saattoi vihdoin tarkastella uutta mestariaan. Pöllösade oli ruskeaturkkinen naaras meripihkanvärisillä silmillä. Pöllösade nyökkäsi oppilaalleen.
“Lähdetään heti tutkimaan Jokiklaanin reviiriä. Sinulla on vielä paljon opittavaa”, hän sanoi ja Myrskytassu loikki mestarinsa ympärillä. Myrskytassulle jäi kuitenkin mieleen, että kuinka Kirkaskuun pentu Unitassu kävi onnittelemassa häntä.

Kuitenkin he olivat kiertäneet koko päivän Jokiklaanin reviiriä ja Myrskytassu oli oppinut, että miltä muut klaanit tuoksuivat. He päätyivät vielä lopulta järven ääreen, sillä se oli melkein sulanut kokonaan. Oli hiirenkorvan aika. Myrskytassu seurasi, että kuinka Pöllösade opetti häntä kalastamaan. Oli kuitenkin vain yksi ongelma ja se oli se, että Myrskytassu tuijotti vettä kuin kapista kettua. Myrskytassu vain pystyi tuijottamaan vettä, eikä hän edes hievahtanutkaan. Vesi oli niin.. sinistä, syvää ja loputonta. Tummaa ja pimeää. Pohjaa ei näy missään, joten se oli loputonta ja se kylmäsi Myrskytassua.
“En kyllä koske tuohon!” Myrskytassu sähisi ja sitten katsoi maata. Pöllösade oli vain hiljaa, eikä kommentoinut asiaa mitenkään.
“Olet jokiklaanilainen! Sinun täytyy koskea veteen!” Myrskytassu vain pudisteli päätään.
“En ikinä”, hän sanoi päättäneenä. Sen hän myöskin päätti. Myrskytassu mietti mestarinsa vierellä katsellen vettä, että koko maailma oli kuitenkin hänelle auki ja täynnä mahdollisuuksia - vaikka hän ei koskisikaan veteen.

11. luku - Sumua

Nova katsoi jähmettyneenä puiden lomasta nummelle, jossa seisoi aivan liiankin tutun näköinen harmaa naaras, jonka turkissa kiemurteli tummia raitoja. Kissan tummanvihreät silmät tuikkivat ja Nova erotti niiden kauniin värin vaikka naaras olikin kaukana.
Kaksikon katseet lukittuiivat ja tuntui kuluvan niin vähän, mutta silti niin pitkä aika, kun he katsoivat toisiaan. Supitassu oli kunnossa. Hän oli elossa. Se otti niin paljon itsekuria ettei Nova olisi juossut metsästä nummelle rakastamansa kissan luokse. Hän ei voinut tehdä sitä ja hänen sydämensä särkyi.
Ja sitten hän oli jo poissa. Hän oli lähtenyt niin nopeasti ja Nova ymmärsi kyllä. Supitassu ei voisi tulla tänne tai hän joutuisi ongelmiin. Aartje ei ollut enää johtajana, mutta suurin osa laumalaisista halusi järven kodikseen ja harva lauman kissoista piti klaanikissoista. Supitassu oli joko kaapattu tai revitty riekaleiksi.
Nova huokaisi ja käänsi selkänsä nummelle. Hän asteli takaisin pesäänsä, mutta ei mennyt Angelin eikä pentujensa luokse. Ehkä siksi, ettei herättäisi heitä tai ehkä siksi ettei koki olevansa näin lähempänä Supitassua.
Aamunkoitto valaisi Novan kasvot ja hän heräsi ennen muuta perhettään, onneksi. Nopea vilkaisu kolmeen pentuun ja sitten Nova asteli jo alas metsänummelta. Suurin osa pennuttomista naaraista valmistautuivat lähtemään metsälle. Nova tervehti heitä ystävällisesti, saaden vastaukseksi joko hiljaisen nyökkäyksen, kumarruksen tai hymyn tervehdyksen kera.
Nova pysähtyi sisarensa Nevan pesän edustalle ja työnsi päänsä sisälle pesään. Nevan pää nousi hänen tassujensa päältä, kun hän huomasi veljensä. Naaraan vihreät silmät kirkastuivat huomattavasti ja se sai Novan hymyilemään.
”Nova?” mustavalkoinen naaras nousi istumaan. ”Onko jokin hätänä?”
”Ei”, Nova pudisti päätään. ”Tulin vain katsomaan, miten pärjäät.”
”Hyvinhän minä”, Neva huokaisi, silmänsä sulkien. ”Niin monta kuolemaa lyhyessä ajassa; ensin Ereen, sitä ennen se taistelu, sitten isä... Entä sinä? Miten sinä pärjäät?”
”Aluksi ajattelin, että olisi ehkä hyvä jo isä ei enää johtaisi”, Nova selitti tyhjä katse silmissään ja huokaisi syvään ajatellessaan omaa isäänsä, niin suurta ja vahvaa kissaa. ”Mutta tajusin, että nämä kissat eivät luovuttaisi, vaikka isä kuolisikin. Ja se on vaikea sanoa, mutta jollain tavalla kaipaan häntä.”
”Hän ei ehkä ollut ideaalinen isä, mutta hän silti välitti meistä”, Neva nyökkäsi ja huokaisi, viikset väristen. ”Ilmoitatko Samsonille, että… että...”
”Kumppanuusseremonia?” Nova katsoi sisartaan, joka nyökkäsi silmät hapuillen paikkaa, jota katsoa. Neva vaikutti niin epävarmalta ja Nova ymmärsi sen. Joutua nyt saamaan pentuja kissan kanssa, jota ei todella rakastanut. ”Olen… olen pahoillani.”
”Kumppaanuusseremonian pitäisi olla ilon juhla”, Neva sanoi hiljaa. ”En tiedä, mitä esi-isämme oikein ajattelivat, kun he päättivät ettei kukaan saa valita omaa kumppaniaan. Ehkä se toimi silloin, kun ajat olivat todella vaikeat ja haluttiin varmistaa ’terveet’ ja ’sopivimmat’ pennut, mutta nykyään en tiedä ketään, joka olisi ollut innoissaan moisesta.”
”Niinpä”, Nova nyökkäsi, uppottaen kyntensä maahan. Tosiaan, kenen idea se oli oikein ollut? ”Ehkä joskus saamme muutettua asiat. Ehkä joskus saamme vastauksen.”
”Sitä minä toivon hartaasti”, Neva sanoi huokaisten ja naaras kohotti katseensa veljeensä. Aina niin itsevarmana. ”Mutta nyt ei ole vaihtoehtoa.”
”Minä etsin Samsonin”, Nova nyökkäsi ja hyvästeli sisarensa hännänheilautuksella. Nova hengitti raitista ilmaa keuhkoihinsa, kun pääsi ulos Nevan yrttien täyttämästä pesästä. Nova oli joutunut viettämään niin kauan yrttien keskellä, että nyt vain rukoili, ettei joutuisi uudestaan vuodepotilaaksi. Nova loikkasi yhden suuren kiven päälle ja etsi katseellaan kermanvalkoisen ja ruskean kirjavaa kollia. Nova joutui hetken aikaa etsimään, mutta lopulta löysin kollin vanhempiensa pesän edustalta. Kilpikonnakuviollinen kolli keräsi itsensä ja loikkasi alas kiveltä, suunnaten ripein askelin sisarensa tulevan kumppanin luokse.
”Samson”, Nova kutsui kollia, jonka siniset silmät värähtivät, kun huomasi johtajansa kutsuvan itseään.
”Nova”, kolli painoi päänsä maata kohti. Hän oli epävarma, miten hänen tulisi toimia. Nyt Novan olisi oltava tarkkana. Nova halusi saada mahdollisimman monta kissaa tuekeseen.
”Tulisitko mukaan?” Nova kysyi sisarensa tulevalta kumppanilta. Sinisilmäinen kolli vilkaisi taakseen vanhempiaan kohti, mutta nyökkäsi sitten.
Kaksi kollia kulkivat rinta rinnan metsälle, jotta he voisivat puhua rauhassa, sillä Novasta se tuntui kaikista järkevimmältä.
”Onko jotakin tapahtunut?” Samson kysyi sitten, pieni epäilyksen häivähdys äänessään. Kolli odotti jotain pahoja uutisia.
”Ei mitään pahaa”, Nova hymyili. ”Kumppanuusseremonia tietäjän kanssa on aina hieman erityinen.”
”Kumppanuusseremonia?” Samson pysähtyi ja katsoi Novaa pää kallellaan. Kollin katse oli todella yllättynyt. ”Onko Neva..? Valmis?”
”On”, Nova nyökkäsi silmiään räpäyttäen rauhallisesti. ”Koska hän on tietäjä, sinun tulee saalistaa jänis, mutta sitä ei heitetä, sillä Nevalla on jo pesä, tietäjän pesä.”
”Vanhempani luulivat jo, ettei Neva koskaan...” Samson huokaisi katsoen poispäin Novasta. ”He hiillostivat minua. He sanoivat aina, että...”
”Jotkut ovat myöhäisempiä”, Nova sanoi sitten, keskeyttäen Samsonin puheen ja laski häntänsä pienemmän kollin selän päälle. ”Mutta tänä yönä on teidän seremonianne ja sinulla on tärkeä tehtävä.”
”Niin, niin on”, Samson sanoi ja hymyili, aitoa hymyä. ”Vanhempani ovat ainakin iloisia.”
”Ja niin olet sinäkin”, Nova huomautti lempeästi. ”Näen sen. Haluat olla isä. Minä ymmärrän sen.”
”Omat pennut”, Samson nyökkäsi hymyillen.
”Menehän jo”, Nova kannusti. ”Hae jänis.”

Nova laahusti takaisin omaan pesäänsä, kun kaikki muut olivat lähteneet lepäämään yön valvomisen jälkeen. Hän oli jäänyt odottamaan, että muut painuisivat pehkuihin ennen kuin itse palaisin omaan pesäänsä pentujensa luokse. Kolli pysähtyi pesän suulle ja kurkisti sisään. Pimeydessäkin Nova näki kolme pentuaan käpertyneenä emoaan vasten. Tuo kolmikko oli siunaus Novalle, vaikka he eivät olletkaan syntyneet rakkauden seurauksena. Angel oli hyvä emo näille kolmelle, mutta…
Nova huokaisi ja asteli hieman kauemmas niin, että istui metsänummen reunalla. Kuu valaisi edessä siintävää nummea ja muistutti Novaa kissasta, joka oli vienyt hänen sydämensä. Jos asiat olisivat toisin, hän olisi tällä hetkellä Supitassun kanssa eikä täällä.
Totta kai hän rakasti pentujaan, mutta toivoi hartaasti, ettei kukaan joutuisi syntymään tähän laumaan ja elämään ilman valinnan vapautta; vapautta valita omaa kumppania. Asiat muuttuisivat ehkä, ehkä eivät, mutta Nova oli aloittanut muutoksen omien pentujensa kanssa. Saa nähdä, tapahtuuko koskaan mitään muuta kuin ajatusten muutosta.

Päivät etenivät samaan tuttuun tapaansa, tietysti erona se, että Nova toimi nyt johtajan käpälissä. Ja se oli päivän selvää, että osa kissoista epäili Novan taitoja ja johtajuutta. Haavoittunut kissa. Ei se typerä arpi edes enää häirinnyt Novaa lainkaan.
Nämä epävarmat ajat kodin saamisesta ja selvitymisestä teki kissoista epävarmoja. Ja Nava päätti olla idiootti. Typerä veli. Hän oli päättänyt alkaa villitsemään kaikista kärsimättömämpiä kissoja. Jotain olisi tehtävä, mutta mitä? Ei Nova tahtonut tappaa ketään…
Ei ehkä halunnut, mutta hän kyllä pystyisi siihen. Olihan hän tehnyt niin jo aikaisemmin, tappanut nyt esi-isien nimeen sentään pennunkin. Mutta syy oli liian selvä. Supitassu oli pelastettava. Hän kuului kotiin Jokiklaaniin, oman laumansa luokse.
Jos joku hyökkäisi, Nova olisi valmis. Hän kyllä osoittaisi voimansa ja arvonsa, jos joku hiirenaivo päättäisi kokeilla onneaan omaa johtajaansa vastaan. Novalle ei kannattaisi ryttyillä, hän kyllä osasi vaikka ja mitä taisteluliikkeitä, vaikka hän ei ole niitä monelle päässyt esittelemään.
Juokseminen tuntui hyvältä. Nova oli koiran hyökkäyksen jälkeen joutunut varomaan ja kulkemaan hitaasti, mutta nyt kun haava oli kokonana arpeutunut, hän pääsi taas juoksemaan ja tuntemaan tuulen turkillaan ja saalistamaan kaikilla voimillaan. Loikkaaminen saaliin niskaan, onnistumisen tunne ja vapaus omasta kehosta tuntuivat taivaallisen hyvältä.
Auringossa makoillu tuntui myös paremmalta, mitä Nova oli edes muistanutkaan. Hiirenkorvan aika oli saapunut ja jäljellä oli vain muutama vaatimaton lumikasa siellä täällä, minne aurinko ei vielä päässyt paistamaan. Maa oli ehkä hieman vetistä, mutta se ei Novaa haitannut viiksikarvan vertaa. Kalliolla oli lämmintä ja se riitti hänelle. Pennut olivat Angelin kanssa opettelemassa saalistamista. Onneksi jokainen heistä oli kuuliainen eikä tehnyt mitään typerää. Ainakaan toivottavasti. Nova olisi kyllä muuten mennyt mukaan, mutta Angel oli vakuuttanut pärjäävänsö yksinkin. No, ainakin Nova sai nauttia lämpimästä auringosta.
Se jäi tosin lyhyeksi, sillä Nova aisti jonkin olevan vialla. Ei ehkä pahalla tavalla, mutta ei millään parhaimmallakaan tavalla. Hän kapusi nopeasti istumaan ja seurasi keltaisilla silmillään allaan siintävää leiriä, etsien jotain normaalista poikkeavaa.
Kauempana, metsän reunalla, oli pöyheäturkkinen harmaa kolli. Novan silmät menivöt viiruiksi ja hän loikkasi alas nummelta ketterästi. Vesikauhu! Nova ei ollut odottanut näkevänsä kollia täällä.
Nova juoksi pesien lomasta ja pysähtyi vasta, kun saapui reunimmaisen pesän luokse. Vesikauhu tulisi tästä. Nova tiesi sen; hän tunsi sen turkissaan.
Nova ei sanonut mitään nähdessään harmaan, mustaraidallisen kollin astelevan puiden lomassa. He olivat puhe-etäisyydellä, mutta Nova odotti, että Vesikauhu tulisi itse lähemmäs, jos hänellä oli edes aikomus tulla puhumaan. Miksi hän oli täällä? Nova korjasi asentonsa ryhdikkäämmäksi, mutta yritti olla niin, ettei vaikuittaisi aivan liian uhkaavalta. Vesikauhun katse kohtasi Novan katseen ja Nova tuijotti takaisin harmaata kollia. Ja Nova odotti.

luku 3.

I know what I did

Yönkajon lauma oli hyökännyt. Taivaspentu oli ollut kauhuissaan. Ei itsensä vuoksi, vaan Jääpennun, joka oli mennyt heidän tapaamispaikalle piiloon. Taivaspentu ja Kastepentu olivat onnekseen löytäneet siskonsa. Taistelun äänet kaikuivat Taivaspennun päähän ja hän värisi siskojaan vasten. He olivat turvassa, sillä he olivat yhdessä. Ja Taivaspentu oli sulkenut silmänsä - vain hetkeksi, mutta tarpeeksi, että päätyi seilaamaan ajassa taaksepäin…

**

“Missä sinä olet?” Rakkaus huusi ilmoille. Ympärillä juoksi kissoja, jotka repivät toistensa turkkeja ja veri roiskui ympärillä olevalle nummelle. Rakkaus siristi silmiään. Minne ihmeeseen Tuuli oli mennyt piiloon? Hän tunsi paniikin nousevan ja antavan hänelle kylmiä väreitä. Rakkaus rääpi ja sähisi vieraille kissoille. Rakkasu ei tiennyt, miksi he muka ansaitsivat tämän? He elivät pääosin rauhallisesti neljällä puulla, mitä nyt välillä kävivät juoksemassa kilpaa nummella ja kiipeilivät puissa. Rakkaus tunsi villot kyljessään ja hän läimäytti vastustajaansa samalla mitalla. Puuskuttaen hän pääsi nummen kaninkoloon, nähden ystävänsä mustavalkoisen turkin.
“Tuuli?” Rakkaus kysyi varovasti. Eikä hän saanut vastausta ja hänelle selvisi miksi. Tuuli oli kuollut. Joku oli tappanut hänet. Rakkaus parahti ja painoi päänsä parhaan ystävänsä, opettajansa ja pelastajansa turkkiin. Miksi hänen piti rakastaa ystäviään enemmän kuin muut?

**

Taistelun jälkeisenä päivänä, Taivaspennusta, Kastepennusta ja Jääpennusta tuli oppilaita ja he saivat -tassu päätteen. Taivastassun mestariksi tuli Hohtokäpälä, mustavalkea kolli, jolla oli sähkönsiniset silmät. Taivastassu piti siitä, että hänen mestarinsa oli uskollinen klaanilleensa. Sillä loppupeleissä uskollisuus johti näinä synkkinä aikoina toivoon, uskoon ja rakkauteen. Taivastassun saadessa nimensä, hän näki isästään hohtavan ylpeyden. Emo oli myöskin ylpeä ja Taivastassu rakasti heitä niin valtavasti.

Heidän mestarinsa, eli Hohtokäpälä, Täplätuuli ja Ikijää katselivat oppilaiden taistelua. Jäätassu ja Kastetassu painivat taisteluharjoituksissa. Mestaritkin olivat huomanneet, että siskokset toimivat kaikista parhaiten kolmistaan. Taivastassu katseli siskojensa pyörimistä kun he vuorotellen haastoivat toisiaan. Kuivuneet lehdet leijailivat pois edestä, kun kaksikko vaihtoi telmien paikkaa. Taivastassu istui sivussa, odottaen omaa vuoroaan, hän harjoittelisi seuraavaksi Jäätassua vastaan.
“Olet liian hidas!” Kastetassu ulvaisi. Taivastassun silmät laajenivat hämmästyksestä, sillä hän tiesi mikä tunne hänelle tuli. Hän siniset silmät laajenivat, sillä hänelle iski takauma, kuin vilkkaana ja kirkkaana salamaniskuna. Tämän hän oli selvästi kokenut aiemmin!

**

“Olet liian hidas!” Usko nauratti Toivoa. Toivo virnisti ja läpsäisi harmaata naarasta korville.
“Hölmö. Olen paljon ketterämpi!” Toivo uhkasi ja kierähti Uskon ohi väistäen tassut. Rakkaus katsoi vierestä hymyillen. Vaikka elämä ja ennustus stressasi, hän selviäisi kyllä. Uskon ja Toivon avulla. He pitivät yhtä. Usko vuorostaan osasi ennakoida Toivon liikkeet ja meni tuota vastaan ja painoi hänet maahan virnistellen voittoaan.

**

“Taivastassu?” Hohtokäpälä kysyi. Taivastassu säpsähti, hän ei ollut keskittynyt laisinkaan, mutta tiesi silti miten harjoitus oli päättynyt.
“Anteeksi, en kuunnellut”, Taivastassu älähti ja irvisti. Hohtokäpälä kallisti päätään.
“Sanoin vain, että nyt on sinun ja Jäätassun vuoro”, kolli sanoi Taivastassu nyökäten. He vaihtoivat paikkaa Kastetassun kanssa ja aloittivat. Taivastassu katseli sisartaan viekkaasti häntä keinuen puolelta toiselle. Jäätassu loikkasi ilmaan, joten Taivastassu kierähti pois alta. Jäätassun laskeutuessa Taivastassu kerkesi saada Jäätassun jalat alta. Jäätassu murahti ja veti Taivastassun mukanaan alas, joten he kierähtivät muutaman kerran kunnolla ympäri. Kun he pääsivät jaloilleen niin Taivastassu painui maata vasten. Hän odotti, että Jäätassu alottaisi, mutta Jäätassu pysyi paikallaan. Taivastassu katsoi sisartaan ja loikkasi tuota kohti, mutta Jäätassu liukui Taivastassun alta vetäen sisarensa hännästä maahan.
“Uuf!” Taivastassu tuhahti kun keuhkot tyhjenivät ilmasta. Jäätassu meni istumaan paikalleen ja katseli sisartaan.
“Olisit jo mennyttä!” Taivastassu ei voinut muuta kuin virnistää.

Illalla kun he menivät takaisin leiriin, Taivastassu ajatteli ennustusta. Erityisesti viimeistä säkeistöä. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi, mitä se tarkoitti? Taivastassu ei millään voinut keksiä oikeaa tai edes väärää vastausta. Mutta se oli ainakin selvää, että se ennustus oli tarkoitettu Jäätassulle, Kastetassulle ja hänelle.
“Minulla kävi tänään outo tapahtuma”, Taivastassu sanoi. Hänen sisarensa katsoivat häntä.
“No? Liittyykö se ennustukseen?” Kastetassu uteli.
“Shh! Ole hiljempaa!” Jäätassu sihahti. Taivastassu heilautti häntäänsä.
“Valitettavasti”, Taivastassu aloitti ja sulki silmänsä. “Kun aiemmin päivällä olivat ne harjoitukset, menin johonkin.. en tiedä miksi sitä voi kuvailla. Muistoihin? Ajatuksiin? En tiedä. Te olitte siinä, mutta samalla ette kuitenkaan olleet. En tajua yhtään mitään!” Taivastassun ääni korottui ja hänen turkkinsa sojotti joka suuntaan. “Miksei ennustuksissa voida sanoa yhtään selkeämmin mitä tehdä?” Hän parahti ja valahti alas. Kastetassu silittä hännällään sisartaan avaten suunsa varovasti.
“Ehkä siksi, että ne olisivat ennustuksia”, hän sanoi. “Mutta uskon, että me selvitämme tämän”, hän sanoi kohottaen leukaansa. Muut nyökkäsivät ja he jäivät pohtimaan ennustusta.

**

Rakkaus oli niin rikkinäinen. Hän oli juuri haudannut Tuulen.
“Tuuli, elä tuulessa. Muistuta minua kun puhallat rajusti”, Rakkaus kuiskasi ja ympärillä olevat kissat toistivat sen. Rakkaus sulki silmänsä. Mitä hänelle nyt kävisi? Hän nousi ylös ja hyppäsi neljällä puulla olevalle kivelle. Hän katseli sieltä kissoja, jotka hautasivat rakkaitaan. Rakkaus sulki silmänsä. Musta naaras, Hiljaisuus, loikkasi Rakkauden vierelle katsoen taivasta.
“Tuuli, elä tuulessa. Muistuta minua kun puhallat rajusti”, Hiljaisuus kuiskasi ja siitä seurasi tuulenpuuska. Rakkaus katsoi hänen mielestään ärsyttävää naarasta, mutta tästä päivästä lähtien hän päätti, että aikoisi olla parempi. Parempi ystävä, parempi saalistaja, parempi kaikessa. Hän aikoisi antaa kaikkensa, ja enemmän.

**

Taivastassu juoksi kaikkien pusikoiden lävitse ja loikki yli. Tuuliklaanin puolelta oli tullut esiin raukka jänis, joka joutui nyt Myrskyklaanilaisen kynsiin. Hän loikkasi ja pääsi jäniksen perään. Taivastassu teki kaarevan loikan, tappaen sen. Taivastassu tiesi, että hänen pitäisi ensikerralla olla parempi.
“Vou! Se oli hieno nappaus!” Hohtokäpälä tuli perässä. “En ymmärrä, miten sait sen kiinni!” Taivastassu vain räpäytti silmiään. Hänhän oli tehnyt tämän aina, eikö? Vai eikö ollutkaan?
“Kiitos kuitenkin”, Taivastassu sanoi. Hän oli tiennyt koko ajan, mitä oli tekemässä. He keräsivät loput saaliit ja palasivat leiriin.

Taivastassu istui leirissä oppilaiden pesän edustalla. Hän katseli siskojaan, jotka puhuivat Tulikukalle ja Kolibrille. Taivastassu pohti vain sitä, että vaikka kuinka rakasti emoaan, niin mikseivät he näyttäneet emolle?

**

Rakkaus istui järven äärellä ja hengitti sen raikasta tuoksua. Rakkaus oli erittäin surullinen, kun paikalle saapui tummanharmaa kolli mustilla raidoilla.
“Kai tiesit, että rakkautemme ei ole mahdollista? En voisi koskaan rakastaa sinua samalla tavalla kuin muut, koska siinä on liian iso riski tuhota ennustus”, Rakkaus mutisi surullisena. Kolli pudisti päätään istuessaan punaruskean naaraan vierelle.
“Eräs punaturkkinen naaras opetti minulle sen rakkaudesta, että kaikki on mahdollista kun vain uskot ja toivot.” Rakkaus ei kuitenkaan tiennyt, että rakasti kyseistä kollia.

Kolmas luku - Minä tiedän nyt

Nouseminen ylös tuntui jotenkin raskaalta; pesä oli täynnä kissoja ja oli niin paljon työtä koko ajan. Kaikeksi onneksi taakka oli alkanut helpottaa ja muutama kissa, mutta vain muutama, oli palannut nukkumaan omaan pesäänsä. Lehmussydän oli vieläkin täällä, mutta pian hänkin pääsisi kokeilemaan onneaan Tuulihännän kanssa. Kuukynsi ja Tiikeritassu olivat myös joutuneet jäämään vielä pesään. Iltataival ja Tuhkamyrsky olivat onneksi palanneet soturien pesään. Tähtiklaanin kiitos. Elämä oli rankkaa, kun piti toimia täytenä parantajana oppilanaa ja ilman mestaria. Tähtiklaanista oli apua vain öisin ja sekin apu oli vain opetusta yrteistä sun muista ja niiden käytöstä.
Siitä oli tosiaan jo ikuisuus, kun se taistelu oli käyty Yönkajon laumaa vastaan kokoontumissaarella, mutta kun totta puhutaan… Susitassua kirpaisi sen synkän ajan ajatellu. Sen typerän taistelun jälkeen Susitassu oli joutunut koville ja joutunut ottamaan parantajan tehtävät kontolleen lähes tuoreena oppilaana. Ärsyttävintä oli se, että joskus Susitassua kohdeltiin kuin kaiken tietävää parantajaa ja toisinaan taas kuin kuusi kuuta vanhaa oppilasta, joka ei tiennyt mistään mitään.
Ja sitten oli Heinätähti. Päällikkö kyseli Kuutähdne kuoleman jälkeen jatkuvasti, oliko Susitassu nähnyt edellistä päällikköä unissaan, mutta turhaan. Tähtiklaani oli päättänyt hiljentyä eikä puhua miltei koskaan pihahdustakaan. Ja sitten oli se ennustus. Miten siitä pitäisi ottaa selkoa, jos siitä ei kerrottu melkein mitään? Ja jos se oli niin tärkeä, eikö siitä pitäisi sitten kertoa klaaneille? Susitassusta Tähtiklaanin pitäisi ryhdistäytyä.
Päivät kulkivat muutoin sumussa. Susitassu tarkisti Tiikeritassun, Kuukynnen ja Lehmussydämen haavat ja vammat ja tarpeen mukaan hoisi heidät. Sen lisäksi Susitassu joko kiersi leirin läheisyydessä ja tutki, jos tietyt yrtit alkaisivat puskea hiirenkorvan lämmittävän auringon voimasta tai sitten hän jutteli veljille tai Tähtiklaanin kissoille. Tai ainakin yritti. Viime kerran parantajien puolenkuun tapaamisen jälkeen vain Raesade oli näyttäytynyt Susitassulle ja katsonut, mitä kaikkea Susitassu osasi.
Eipä Raesade ollut pystynyt opettamaan mitään uutta, tai niin naaras oli ainakin sanonut. Kahtena viime yönä Susitassu ei ollut nähnyt ketään Tähtiklaanista, ei edes Raesadetta. Se häiritsi Susitassua, olihan hän tottunut tapaamaan lähes joka ikinen yö jonkun tähtiklaanilaisen.
Kukaan ei suostunut kertomaan, mitä se ihme ennustus piti kunnolla sisällään. Susitassu oli udellut omalta emoltaan, mitä hän oli nähnyt ja se oli ollut niin sekavaa, että Susitassulta oli mennyt ainakin puolet ohi. Joku haukankatseinen kissa? Ja joku kolmikko? Aivan liikaa asiaa.

Taas yksi päivä sujahti ohi kuin silmänräpäys. Omalle sammapedille käpertyminen tuntui samalla helpottavalta, mutta samalla jotenkin pelottavalta. Tulisiko Tähtiklaani tänä yönä Susitassun uniin? Vai näkisikö Susitassu aivan tavallisia unia? Vai painajaisia?
Vastaus oli yllättävä, sillä Susitassu ei nähnyt tavallista unta, tähtiklaanilaisia eikä painajaista, vaikka ensin luulikin näkevänsä painajaista.
Klaanikissat olivat jakautuneet kahteen ja olivat toisiaan vastaan. Perheenjäsenet taistelivat toisiaan vastaan ja Susitassu näki itsensä taistelun laitamilla. Hän näki omat veljensä ja vanhempansa. Hän näki monia itselleen tuttuja kissoja, mutta myös aivan uusia.
Yksi kissa asteli joukon läpi ja loikkasi toisen joukon johtajan kimppuun, tai Susitassu ainakin oletti näin. Musta kissa, jolla oli pistävän vihreät silmät, oli hyökännyt toisen kissan kimppuun, mutta Susitassu ei ehtinyt nähdä, miltä tämä toinen kissa näytti.
Ja silloin Susitassu näki jotain outoa. Se oli… Kuutähti? Hän oli mukana taistelussa. Tähtiklaaniko oli mukana? Miksi?
Hopeakäärmeen hahmon näkeminen vastasi kysymykseen aivan liian hyvin.
”Viides osa koskee tuhojen seasta nousevaa uutta vihollista, jota klaanit eivät ole koskaan kohdanneet. On tuleva kissa, jolla on kyvyt uniikit...” ääni kajahti ilmassa ja Susitassu henkäisi, kun ympäristö muuttui verenpunaisesta valkeaan.
”Kuudes osa koskee pelastajia. Suurimman vihollisen verivihollinen, klaanien yhdistäjä ja pelastaja, joka syntyy erittäin kielletystä liitosta, jota ei ole sallittu ja joka on kaikista tuomittavin suhde. Vain puoliverinen kissa voi yhdistää kissat ja pelastaa kissat”, ääni puhui uudestaan ja Susitassu joutui siristämään silmiään kirkkaassa valossa. Kauempana seisoi se sama musta, vihreäsilmäinen kissa. Hänen hamonsa haihtui ja valon seasta asteli esiin… Hiutalepentu. Susitassu katsoi mustan ja harmana kirjavaa pientä pentua, joka hymyili veljelleen niin lempeästi.
”Susitassu”, se sama ääni, joka oli puhunut nuo ennustuksen sanat. Voi Hiutalepentu...
”Hiutalepentu?” Susitassu sai kakaistua ulos ja kumartui sitten kuolleen sisarensa tasolle. ”Mitä? Mitä?”
”Minusta sinun kuului tietää jotain”, Hiutalepentu sanoi heleällä äänellään, vihreät silmät kiiluen. ”Annan sinulle tehtävän. Kun kohtaat sen mustan kissan, sinun tulee katsoa, ettei hänelle satu mitään.”
”Ai?” Susitassu kallisti päätään.
”Hän ei ole Myrskyklaanista”, Hiutalepentu sanoi hymyillen. ”Vihollinen on lähellä, Susitassu, varo siis kehen luotat, mutta muista, että kaikki viholliset eivät ehkä tarkoita tuhoa. Ja muista, että Tähtiklaani ei hylkää, se ei vain aina tiedä, mitä tehdä.”
Susitassu räpäytti silmiään hämillään. Hiutalepennun silmät alkoivat hohtaa, kun hän seuraavan kerran puhui.
”Kahdeksas osa ennustusta koskee kahta kissaa, joiden tulee yhdistää voimansa ja pelastaa klaanien tulevaisuus yhdessä”, Hiutalepentu puhui vihreät silmät tuikkien tähtien lailla. ”Kukaan ei voi pelastaa klaaneja yksin ja siksi vastakohdista tulee yhtä.”

Susitassu säpsähti hereille ja kapusi istumaan paniikinomaisesti. Hänen turkkinsa oli pörhöllä ja viikset värisivät holtittomasti. Hiutalepentu oli kertonut ennustukseen uuden asian! Aivan varmasti! Ja sitä ei kai ollut tarkoitus kertoa vielä, jos ollenkaan? Tästä sentään riittäisi tekemistä joksikin aikaa. Susitassu hymyili ovelasti. Hän tiesi viimeinkin paremmin ennustuksesta. Siitä sait Tähtiklaani. Kai. Oliko tuo järkevä edes sanoa? Tai edes ajatella? Meni jo.
Susitassu haukotteli ja yritti rauhoitella innostustaan. Hänen pitäisi nukkua, jotta hän jaksaisi taas touhuta aamulla.
Susitassun onneksi hänen mielensä rauhoittui ja väsymys painoi hänen kehonsa vasten ihanan pehmeää sammalpetiä.

Seuraavat päivät etenivät paljon jouhevammin, kun oli mielenkiintoista ajateltavaa. Ja tänä yönä olisi taas parantajien puolen kuun tapaaminen Kuulammella. Myrskyklaanin parantajaoppilas oli useaan otteeseen miettinyt, tulisko hänen kertoa tiedoistaan muille parantajille vai ei. Hiutalepentu oli varoittanut muihin luottamisesta, vaikka Susitassu ei ollut varma, mitä tai ketä tulisi varoa. Vihollisia oli siis enemmän kuin vain yksi. Mutta olivatko muut parantajat näitä vihollisia? Susitassu oli päättänyt pysyä hiljaa, ellei joku toinen parantaja kertoisi jotakin tai ellei Tähtiklaani päättänyt kertoa ennustuksesta tarkemmin tai ellei Hiutalepentu tulisi ja käskisi veljeään kertomaan tai-
”Susitassu?” Tiikeritassun ääni havhdutti Susitassin mielensä pyörteistä. Ruskea, raidallinen oppilas tuijotti Susitassua keltaisill silmillään kysyvästi. ”Kaikki hyvin?”
”On”, Susitassu nyökkäsi ja astui lähemmäs taistelussa loukkaantunutta oppilasta. Hän oli parantunut niin nopeasti, mutta Susitassu ei uskaltanut päästää oppilasta vielä takaisin koulutuksena pariin, mutta lähipäivinä kolli pääsisi kokeilemaan jaksamistaan. ”Sattuuko johonkin?”
”Ei”, Tiikeritassu pudisti päätään ja korjasi asentoaan. ”Voin oikein hyvin, kiitos sinulle.”
Susitassu avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän ei osannut vastata. Se oli tarkoituskin, että hänen hoitonsa helpottaisi Tiikeritassun olo.
”Se on hyvä kuulla”, Susitassu hymyili, mutta vilkaisi nopeasti Tiikeritassun vielä yrteillä peitettyjä haavoja, jotka olivat muuttuneet nyt arviksi, mutta koska oli tulehdusriski, Susitassu oli päättänyt varmistaa ettei tämä oppilas saisi yhden yhtäkään tulehdusta. ”Kokeilitko jo kävelyä tänään?”
”Kyllä, ja se sujui oikein mukavasti”, Tiikeritassu kertoi ja heilautti tyytyväisenä häntäänsä. ”Ei sattunut enää, vaikka pitikin vähän nilkuttaa kireyden takia ja koska halusin varmistaa, ettei sattuisi tai mikään haava aukeaisi.”
”Hyvä, että olet varovainen”, Susitassu kiitti. ”Otat parantumisesi vakavasti, mikä on hyvä. Saatat päästä hyvinkin pian takaisin koulutuksesi pariin.”
Tiikeritassun katse kirkastui ja Susitassu ei voinut muuta kuin hymyillä.

Vaellus Kuulammelle oli helpompaa, kun lunta ei ollut enää kuin harvassa paikkaa. Syvät lumikinokset eivät enää hidastaneet kulkua ja tuntui mukavalta tuntea hiekkaa ja ruohoa -vaikkakin vanhaa ja kosteaa- tassujen alla. Tähtitaivas oli pilvetön ja puolikuu valaisi Susitassun reittiä kohti Kuulampea.
Hän oli yllätyksekseen ensimmäinen paikalla. Harvinaista tosiaan. Kaikeksi onneksi Kaamostassu saapui Valkosateen kanssa nopeasti paikalle, Taivasklaanin Mistelisydän ja Riesatassu perässään. Tuuliklaanin ja Varjoklaanin parantajat saapuivat myös pian. Valkosade ei odottanut enää kauaa vaan puhui:
”Minä, Valkosade, Jokiklaanin parantaja, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, valkoinen kolli puhui katsoessaan Kaamostassua, jonka harmaat silmät tuikkivat innosta. ”Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat, ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monien kuiden ajan. Kaamostassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, tumma naaras nyökkäsi ja korjasti asentoaan.
”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Kaamostassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kaamosmarjana”, Valkosade hymyili päätettyään puheensa ja nuolaisi nyt uuden parantajan päälakea. Susitassu huusi Kaamosmarjan uutta nimeä ja muut parantajat liittyivät mukaan.
He vaihtoivat kuulumisia, vaikakkin pinnallisesti, ja kun mitään uutta ihmeellistä asiaa ei ilmennyt, he kumartuivat lammen ylle ja kukin lipaisi vettä, toiveena saada Tähtiklaanilta merkki tai edes jotain ennustukseen liittyvää.
Tähtiklaanin maat hohtivat kirkkaana, mutta Susitassu yllättyi, kun huomasi olevansa kaikkien muiden parantajien ympäröimänä. Olivatko he samassa unessa? Miksi? Saisivatko he kuulla ennustuksesta?
”Susitassu”, Raesade kutsui oppilasta ja Susitassu hämmentyi. Hän vilkaisi takanaan istuvia parantajia. Muiden klaanien parantajat katsoivat Susitassua mietiskellen, paitsi Mistelisydän. Hänellä oli tietävä katse.
”Susitassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisistä vihoista ja suojella kaikkia kissoja tasapuolisesti, jopa henkesi uhalla?” Raesade kysyi silmät tuikkien. Susitassun suu loksahti auki ja hän tuijotti hetken aikaa edessään seisovaa naarasta äimistyneenä.
Hän keräsi itsensä, kun tajusi vajonneensa hiljaisuuteen: ”Lupaan!”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle sinun parantajanimesi. Susitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Sudenlauluna. Tähtiklaani kunniottaa sinnikkyytäsi ja taitojasi, ja me hyväksymme sinut Myrskyklaanin parantajaksi.”
Raesade kosketti Sudenlaulun nenää omallaan ja perääntyi sitten hieman kauemmas. Sudenlaulu vilkaisi taakseen siniset silmät tuikkien ylpeydestä ja ilosta. Hän oli viimeinkin oikea parantaja!
Hänen parantajanimensä kuulosti oikein hyvältä ja kun muut parantajat huusivat sitä, se sai tuoreen parantajan tuntemaan lämpöä rinnassaan. Hän oli nyt suorittanut parantajankoulutuksensa loppuun. Viimeinkin.

luku 3.

Heart and silence

Puolenkuun kokous. Se hermostutti Riesatassua. Hän ei tiennyt, miten muut ajattelivat hänestä, sillä hänen ulkonäkönsä poikkesi muista. Kissa, joka oli sukua ilvekselle. Riesatassu makasi pesässään ja puristi siniset silmänsä tiukasti kiinni yhteen. Oli aika levätä ja kerätä voimia vaelluksia varten. Riesatassu torkkui, unen ja valveillaolon rajamailla.
“Jännittääkö?” Mistelisydän kysyi. Riesatassu irvisti.
“Valitettavasti, niin kuin aina”, Riesatassu sanoi. “Mutta kyllä se siitä. En malta odottaa pääseväni kuulammelle”, Riesatassu sulki silmänsä. Hänen kohtalonsa oli olla Taivasklaanin parantaja. He jakoivat saaliin ja valmistautuvat lähtöön.

Pakkanen kiristyi kovaa vauhtia, mitä pidemmälle yötä mentiin. Riesatassu pörhisti turkkiaan seuratessaan mestariaan järven viertä.
“Olemme myöhässä, mutta ei se mitään”, Mistelisydän kääntyi taaksepäin sanomaan Riesatassulle. Kolli nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa. Puolikuu oli kaunis. Riesatassu katseli sitä mietteliäänä. Puhuisiko Tähtiklaani heille tänään? Riesatassua kylmäsi, sillä ilmassa leijaili paha enne.

He tulivat kuulammelle toiseksi viimeisenä, sillä heidän jälkeensä tuli vielä Varjoklaanin parantajat Harmaakorppi ja Surutassu. Kaikki parantajat keskustelivat hetken aikaa Yönkajon laumasta ja se vasta saikin Riesatassun turkin värisemään. Parantajat koskettivat vettä ja menivät katsomaan, antaisiko Tähtiklaani heille merkkiäkään - mutta sitä ei tullut. Ennustus oli käynnissä.

Riesatassu astuessaan leiriin vastaan tuli Hallatähti ja Kuisketassu, sekä muita yöpartiossa. Kuisketassu kulki Riesatassun ohi pää alhaalla. Riesatassun sydäntä riipaisi. Pitäisikö hänen pyytää anteeksi? Se riita oli ollut täysin Riesatassun syytä ja Kuisketassu ei ollut tehnyt mitään. Mutta Riesatassu hengitti syvään ja käveli surullisena parantajanpsään Mistelisydämen kanssa. Kaksi parantajaa kääriytyivät pesiinsä ja alkaen nukkua, miettien, että milloin Tähtiklaani alkaisi puhua.

Seuraavien kuiden aikana Riesatassu oli huomannut, että oli alkanut tulla enemmän rajakiistoja Jokiklaanin sekä Tuuliklaanin kanssa. Riesatassun paikatessa riehakkaan Pajutassun haavoja hän tunsi turkissaan ilkeän pistelyn. Pajutassulla oli selkeästi epämukava olo, mutta Riesatassu tiesi, että se paranisi. Ei ole olemassa haavoja, joita ei voisi parantaa. Hän katseli sitten ohimenevää Kuisketassua ja mietti asiansa uudestaan. Kaikki muut haavat voisi parantaa, paitsi sydämen haavoja. Niitä ei voisi kukaan parantaa, paitsi henkilö itse.
“Noin. Nyt liikut vain vähän varovaisemmin”, Riesatassu ohjeisti soturioppilasta. “Et halua joutua uudestaan lepäämään!” Riesatassu murahti ja paikkasi viimeisen haavan hämähäkinseitillä. Oppilas nyökkäsi ja nilkutti oppilaidenpesää kohti Riesatassun pudistaen päätään. Antaisiko Tähtiklaani hänelle ikinä aikaa tottua muiden kipuihin? Vai oppisiko hän jotenkin sivuttamaan ne ja tunnistamaan ne toisen kivuiksi, eikä omakseen?


Joidenkin päivien kuluttua Riesatassu katseli leirin laitamila Kuisketassu nimeämisiä. Kuisketassusta tuli soturi ja hän sai soturinimekseen Kuiskehuuto. Riesatassu hymyili itsekseen, kun katseli onnellista Kuiskehuutoa. Hänen sydämensä oli pakahtua onnesta toisen puolesta. Riesatassu myös mietti, että ehkä oli aika pyytää anteeksi. Ei Kuiskehuudon emon kuolema ollut hänen syytään.. vaan Riesatassun. Riesatassu luimisti ja katsoi maata, mutta kun Taivasklaanilaiset hurrasivat Kuiskehuudon soturinimeä, kolli uskalsi kohottaa katseensa kauniiseen naaraaseen, joka katseli Riesatassua takaisin. Riesatassu säpsähti säikähtäen ja kääntyi vilkkaasti pois poistuen parantajanpesään. Siellä hän olisi turvassa, omassa rauhassaan yrttien keskellä.

Illalla tähtien laskiessa Riesatassu oli menossa hakemaan saaliskasasta saalista hänelle ja Mistelisydämelle. Kuitenkin Kuiskehuuto oli siinä, Surutassun kanssa. Riesatassu kurtisti kulmiaan ja käveli heitä kohti.
“Hei”, Riesatassu tervehti. “Onnea soturinimestä”, kolli jatkoi ja irvisti. Hän oli surkea tässä. Surutassu kurtisti kulmiaan Riesatassulle Kuiskehuudon selän takana.
“Hei”, Kuiskehuuto vastasi tökerästi. “Mitä teet?” Hän kysyi Riesatassulta varovaisesti ja Surutassu loikki vähän kauemmaksi, antaen heille rauhaa keskustella. Hiljaisuus oli heidän yllä, mutta se ei edes tuntunut painostavalta, Enemmänkin odottavalta.
“Haen saalista meille”, Riesatassu sanoi kohauttaen olkiaan ja samalla kirosi itseään. Hän ei osannut mitään! Kuiskehuuto nyökkäsi ja heilautti häntäänsä.
“Nauti saaliistanne”, hän sanoi ja loikki ystävänsä perään jättäen Riesatassun yksin. Riesatassu palasi pesäänsä mietteliäänä ja jakoi saaliinsa mestarinsa kanssa. Riesatassu oli helpottunut siitä, että Mistelisydän ymmärsi, milloin hänelle kannattaisi puhua ja milloin taas ei.

Riesatassu tunsi rinnassaan polttavan tunteen. Jokin oli hätänä. Hän nousi pesästään juosten ulos, samaan aikaan kun Taivasklaanin varapäällikkö juoksi leiriin rinnassaan vertavuotava haava.
“Apua! Olimme rajapartiossa, kunnes Tuuliklaani taas lähti riitelemään!” Kirkasmyrsky selitti ja puuskutti. Mistelisydän ja Riesatassu katsoivat toisiaan pikaisesti, kunnes Mistelisydän haki varapäällikön parantajanpesään, jotta tuon haavat sidottaisiin.
“Riesatassu lähde muiden perään, sillä siellä voi olla haavoittuneita”, Mistelisydän sanoi ja Riesatassu nyökkäsi. Riesatassu otti mukaansa hierakkaa haavoihin, hämähäkinseittiä sitomiseen ja kehäkukkaa pysäyttämään verenvuodon. Sitten Riesatassu ponkaisi matkaan mukanaan Kuiskehuuto, Hallatähti, hänen uusi oppilas Täplätassu ja Tiikerilumi.

Päästessään rajalle, tilanne oli jo osittain rauhoittunut. Tuuliklaanilaiset sähisivät omalla puolellaan ja Taivasklaanilaiset omallaan. Hallatähti katseli toista klaania hetken aikaa ja heilautti häntäänsä.
“Antakaa olla jo. Satutitte varapäällikköämme, joten ette todellakaan kajoa muihin”, Hallatähti murahti. Tuuliklaanilaiset murisivat, mutta poistuivat kuitenkin paikalta. Riesatassu katseli haavoittuneita, alkaen paikkamaan heitä. Onneksi kukaan ei ollut loukkaantunut sen vakavemmin.

Riesatassulla kulki kylmät väreet. Tätäkö oli Tähtiklaanin hiljentyminen?

//täs tarinas ei ollu punaista lankaa, vaan oli lähinnä tajunnanvirtaa joten oli vähän pintapuolinen tarina :’D sori siit

Luku 2 - Viimeinkin

Olin kyllä iloinen, kun se Leijonapentu siskoineen lähti oppilaiden pesään. Ainakaan he eivät olleet enää viemässä, siis aina, Unipentua leikkehinsä. Nyt Unipennulla oli aikaa minullekin. Harhapentu lähti myös todella pian, sisarukset mukanaan. He lähtivät ehkä kuuta Leijonapentua myöhemmin. Ainiin, pitäisi varmaan puhua Leijonatassusta ja Harhatassusta, olivathan he nyt oppilaita. Olisipna minäkin. Haluaisin jo seikkailla ja nähdä reviiriä. Haluaisin kastaa turkkini veteen ja tuntea tuulen turkillani. Haluaisin tietoo, miltä tuntuu saalistaa.
”Kuupentu!” Unipentu kiljaisi ärtyneesti ja tönäisi Kuupennun kumoon. ”Oletko tullut kuuroksi vai mikä sinun on?”
”Mikä sinulla itselläsi on?” kivahdin takaisin ja puskin mustan sisareni päältäni pois. ”Et voi tuolla tavalla yllättää minua!”
”Itsepä et kuunnellut!” Unipentu pyöräytti vihreitä silmiään. ”Et KOSKAAN kuuntele kun sinulle puhutaan.”
”Kuuntelenpas!” ärähdin ja Unipentu näytti kieltään minulle. Nyrpistin nenääni ja sähisin hänelle.
”Kuupentu”, Kirkaskuun, emon ääni oli hieman varoittava. ”Nätisti nyt.”
”Mutta-!” irvistin ja katsoin Unipentua silmiäni siristäen. ”Unipentu sen aloitti!”
Kirkaskuu ei sanonut mitään, sillä hän oli kääntynyt takaisin Yksipennun puoleen. Huokaisin turhautuneena ja katsoin sitten vanhinta sisartani.
”Mitä sinä nyt sitten halusit?” kysyin huokaisten tylsistyneenä.
”No leikkiä!” Unipentu sanoi rintaansa röyhistäen ja tuhahtaen, kuin se olisi ollut aivan päivän selvää. Mistä ihmeestä minä olisin sen voinut tietää, että hän haluaa leikkiä! Olisin voinut luulla, että emolla on asiaa tai että pääsemme ulos tai jotain.
”Jaa”, sanoin yllättävän tyhjällä äänellä. ”Ja mitähän leikkiä? Haluat varmaan taas karata pentutarhasta vaiko? Hm?”
”No ei nyt sentään!” Unipentu nauroi ja loikkasi niskaani ärähtäen leikkisästi. Ilma karkasi keuhkoistani sillä silmänräpäyksellä ja haukahdin ilmaa paniikinomaisesti. Unipentu painoi minua aivan liian voimakkaasti alas ja sätkin avuttomasti paikoillani.
”Lopeta!” huusin ja yritin karistaa mustan pennun päältäni. Unipentu oli liian huvittunut tajuamaan, mitä teki. Typerä katti. Onnistuin jollain ilveellä sujauttamaan toisen takakäpälistäni alleni.
”Olen selvästi parempi taistelija”, Unipentu nauroi, mutta ei ilkeästi, vaikka täytyy myöntää, että otin sen loukkauksena. ”Voin kyllä suojella sinua sitten, kun pääsemme oikeaan taisteluun, ellet jää leiriin turvaan.”
Ärähdin vihaisesti ja ponkaisin itseni voimalla pystyyn niin, että Unipentu tömähti maahan. En odottanut sen enempää vaan loikkasin mustan pennun kimppuun. Pyörimme pentutarhaa pitkin useissa kuperkeikoissa ja lopultakin, MINÄ olin niskan päällä ja Unipentu sätki minun käpälieni alla. Olin kuitenkin järkevämpi vaan annoin hänen hengittää.
”Taitaa olla toisinpäin!” virnistin voitokkaasti. ”Ellet sitten aio tukehduttaa minua lopullisesti.”
”Täh?” Unipentu katsoi minua hämmentyneellä katseella.
”Olet idiootti”, pyöräytin silmiäni ja päästi Unipennun istumaan. Unipentu kuitenkin loikkasi saman tien pystyyn ja alkoi kiertää minua selkä kyyryssä. Huokaisin turhautuneena. Ainako hän jaksaa?
Unipentu oli juuri loikkaamassa kimppuuni, kun Kirkaskuu nappasi mustan pennun kiinni.
”No niin”, Kirkakuu huokaisi silmiään pyöräyttäen, mutta naaras ei voinut siltikään peittää hymyään. ”Olette molemmat taas aivan hiekassa ja turkkinne sojottaa ihan minne sattuu.”
”Me taistelimme!” Unipentu mylväisi ylpeästi ja yritti rimpuilla emon otteesta takaisin minun kimppuuni.
”Nyt riittää se taisteleminen”, Kirkaskuu hyssytteli. ”Teidän turkkinen täytyy putsata. Taas.”
”Minä ensin!” kiljaisin innoissani. Rakastin pesuhetkiä, ne olivat niin rauhoittavia ja rentouttavia.
”Pesen Unipennun ensin”, Kirkaskuu vastasi ja iski silmää minulle. Unipentu loikki Yksipennun luokse, kun Kirkaskuun ote irtosi. ”Saat pidemmän pesun.”
Hymyni leveni ja seurasin emoani hänen sammalpedilleen. Unipentu yritti muutaman kerran karata, mutta lopulta rauhoittui. Hyvä vain, halusin jo päästä pestäväksi! Yksipennun turkki kiilsi jo valmiiksi ja tylsistyttyäni astelin hänen luokseen. Yksipentu istui aina vähän sivummassa, ja ymmärsin kyllä miksi. Yksipentu ei ollut innokas leikkimään mitään taistelua tai vastaavaa.
”En ole innostunut leikkimään taistelua”, Yksipentu tokaisi heti, kun huomasi minut lähestyvän. ”Vieläkään.”
”Kuka sanoi, että tulisin kysymään sinua leikkimään?” kysyin silmiäni siristäen. Yksipennun katse oli jotenkin apea sanojenu jälkeen, joten jatkoin: ”taistelua siis. Minusta vaihtelu tekisi ihan hyvää. Unipentu leikkii nykyään tosi rajusti.”
”No sen minä huomasin”, Yksipentu nyökkäsi, huokaisten lähen olemattomasti. ”Minusta sammalpallolla leikkiminen on mukavampaa.”
”Jos haluat”, aloitin ja vilkaisin tassujani, kun tajusin miten harvoin leikimme Yksipennun kanssa. Unipentu halusi melkein aina leikkiä taistelua. ”Voisimme leikkiä sammalpallolla?”
Yksipennun ilme kirkastui todella selkeästi ja se vaikutti minunkin hymyyni. Yksipentu nosti tuuhean häntänsä ja tuuppasi sammalpallon minun tassujeni juureen. Tönäisin sen takaisin hänelle. Ja hän taas minulle. Menimme joka kerta hieman kauemmas, jotta kyseisen sammalpallon tuuppiminen olisi haastavampaa ja mielenkiintoisempaa. Täytyy myöntää, että se oli oikeasti tosi kivaa eikä niin väsyttävää kuin taisteluleikit. Ja se loppui niin lyhyeen.
”Kuupentu”, Kirkaskuu kutsui valkoista pentua. ”Sinun vuorosi.”
Loikin intoa puhkuen emoni rintaa vasten -tietysti heti sen jälkeen, kun tuuppasin sammalapallon vielä Yksipennulle ensin- ja annoin emoni tassujen kietoutua ympärilleni. Se oli niin rentouttavaa! Koko kehoni suli, kun sain olla tekemättä mitään ja emo hoisi turkkiani. Lyhyttä sellaista. Valkoinen turkkini oli yllättävän lyhyttä muualta paitsi hännästäni ja rinnastani se oli hieman pidempää kuin kyljissä.
Heräsin aamulla emoni tassuista ja hymyilin väsyneesti. Olinko nukahtanut tähän? Hupsista. Nostin katseeni Unipentuun, joka istui kärsimättömän näköisenä hieman kauempana. Hyvin syvän haukotuksen ja ihanan selän venytyksen jälkeen nousin kunnolla pystyyn.
”Kuupentu!” Unipentu kiljaisi ja peräännyin. Ehei. Tätä puhdasta turkkia et sotke nyt. ”Et usko!”
”Usko mitä?” kysyin kulmiani kurtistaen. ”Ole vähän selkeämpi.”
”Meistä tehdään oppilaita”, Yksipentu sanoi ja Unipentu päästi tukehtuneen ärähdyksen ja heitti harmaalle pennulle mulkaisun.
”Minun piti kertoa!” Unipentu mutisi hiljaa.
”Et saanut sitä kakistettua selkeästi minullekaan aikaisemmin”, Yksipentu tuhahti ja heilautti tuuheaa häntäänsä, kietoen sen sitten ympärilleen. ”Emo joutui kertomaan minulle, että meistä tehdään oppilaita.”
”Miksi minua ei herätetty?” kysyin ja vilkaisin emoania, joka hymyili lempeästi.
”En halunnut häiritä”, Kirkaskuu vastasi minulle, kavuten istumaan ja katsoi sitten Unipentua merkitsevällä katseella. ”Pysytte molemmat turkeissani paremmin, kun toinen nukkuu.”
”Totta”, nyökkäsin ja Unipentu älähti. Käännyin katsomaan häntä ja heitin sisarelleni mulkaisun.”Ole sinä hiljaa.”
”Pyh!” Unipentu naurahti puhuessaan, vaikka yrittikin kuulostaa vakavalta.
”No niin”, Kirkaskuu hymyili ja asteli pentujensa keskelle. Hänen vihreissä silmissään oli haikea katse ja arvasin mistä se johtui. Omat pennut jo niin isoja. ”Tulkaa.”
”Jes!” Unipentu loikkasi innokkaasti eteenpäin, musta turkki kiiltäen. Yksipentu asteli aivan emomme perässä ja minä tiukasti harmaan siskoni perässä.
Aurinko lämmitti leiriä ja lumi oli sulanut lähes kokonaan pois. Hermostukseni lisääntyi, kun tajusin leirissä olevan aivan turkasen paljon kissoja; en edes ajatellut, että meidän klaanissamme olisi näin paljon kissoja. Virtakivellä istui se sama kolli, jonka oli nähnyt muutama viikko takaperin. Hänen täytyi olla Valotähti! Hänen meripihkan keltaiset silmänsä kävivät meissä jokaisessa kolmessa pennussa. Hän näytti mietteliäältä. Emo pysäytti meidän Virtakiven juurelle ja perääntyi sitten hieman taaemmas.
Pidin katseeni päällikössämme, joka ilmoitti klaanille, että olimme kaikki kokoontuneet nimittämään kolme uutta oppilasta näin hiirenkorvan alun kunniaksi. Siistiä! Halusin jonkun hyvän mestarin, mutta katsellessani minua ympäröiviä kissoja, en tosiaan tiennyt heistä tai heidän taidoistaan mitään. Pitäisi vain luottaa päällikön valintaan.
”Unipentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Unitassuna”, Valotähti puhui ja jouduin pidättämään tuhahdusta. Totta kai Unipentu tai siis Unitassu saa ensimmäisenä tietää mestarinsa. ”Mestariksesi tulee Aamulaulu!”
Unitassu loikki mestarinsa luokse, josta oli tullut tuttu Kirkaskuun pennuille pentutarhassa ollessa.
”Yksipentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Yksitassuna”, kaikki lihakseni jännittyivät, kun Valotähti puhui Yksitassulle. Olin tietysti viimeisenä. Odotin ikuisuudelta tuntuvan ajan sitä, että Valotähti kertoisi kuka sisareni mestariksi tulisi. ”Mestarinasi tulee toimimaan Pikimusta.”
Käänsin katseeni Yksitassua lähestyvään mustaan naaraaseen, jonka safiirisinsiniset silmät väläyttivät tervehdyksen harmaalle oppilaalle.
”Kuupentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Kuutassuna”, Valotähti sanoi ja katsahti sotureitaan. Siristin silmiäni. Eikö hän ole päättänyt mestareita etukäteen? ”Sinun mestariksesi tulee Supihammas.”
Korvani heilahti yllättyneesti. Supihammas? Emon vanha oppilas? Perhetuttu minun mestarikseni? Aika hienoa. Supihammas asteli luokseni ja minä hymyilin ja kosketin tuoreen mestarini nenää. Kuutassu! Olin oppilas!
Valotähti loikkasi pois virtakiveltä ja katselin, kuinka klaanikissat alkoivat palata arkipäiväisiin toimiinsa. Minun rinnassani sykki ylpeys ja into. Oppilas! Miltä reviiri näyttää? Miltä Varjoklaani haisee? Entä Taivasklaani?
Katsahdin ensimmäisenä Yksitassua, joka hymyili minulle, kun katseemme kohtasivat. Unitassu näytti olevan jo loikkimassa ulos leiristä oman mestarinsa Aamulaulun kanssa. Aamulaulu parka. Onneksi harmaalla soturilla oli paljon kärsivällisyyttä, kuka tahansa ei varmastikaan kestäisi Unitassua.
”Palat varmasti halusta nähdä jo leiriä, eikö vain?” Supihammas sanoi selvästi huvittuneella äänellä. Hymyilin takaisin nolona. Olin jo melkein unohtanut sen kerran, kun Supihammas nappasi minut itse teossa ulkona pentutarhasta. Mutta toisaalta… meillä oli jo yhteistä historiaa ja Supihammas oli kertonut oppilaan elämästä.
”Todellakin”, vastasin sitten ja otin askeleen kohti leirin uloskäyntiä. ”Mitä näytät minulle ensin? Rajat? Järven? Miten saalistetaan? Miten taistellaan? Miten partioidaan? Miten uidaan?”
”Öm… rajat”, Supihammas nyökkäsi muutaman kerran häkeltyneenä ja sanoi sitten varmemmin: ”Käymme ensin reviirin rajat läpi.”
”Jes!” hihkaisin ja melkein, vain melkein, otin varaslähdön ja rynnistin ulos leiristä. Supihampaan pitäisi näyttää tietä ja minun tulisi alkaa hillitsemään itseäni. En ole enää pentu vaan oppilas ja minun tulee käyttäytyä sen mukaisesti! Supihammas oli minusta hyvä valinta minun mestarikseni. Hän voi opettaa minulle paljon ja hän auttaa minua oppimaan soturiksi! Olihan oma emoni koulinut hänestä soturin, joten…

luku: 1

Nimitysmenot

Huoh. Väsyttää. Heräsin pentutarhassa. Vieressäni on Nopsapilvi, joka odottaa pentuja ja on huolehtinut minusta. Vaikka ei siinä. Tänään minusta tulee oppilas! Lähdin ulos pentutarhasta. Katselin ympärilleni. Päivä oli aurinkoinen. Leirissä oli jo tohina päällä. Kirkasmyrsky ohjeisti kissoja partioihin ja oppilaat painivat pesänsä edessä. Ja minulla oli ikävä perhettäni. Emoni Omenasydän oli mukava. Joskus hän motkotti minulle, mutta muuteen oli maailman paras emo. Isäni, Kaurishyppy taas oli rohkea. Molemmat vanhempani kuolivat taistelussa. Minulla oli myös sisko, Toivopentu, mutta hänetkin tapettiin. Ihan hirveää! Olen päättänyt, että kostan joskus niille ilkimyksille, jotka aiheuttivat minulle mielipahaa ja surua. No on minulla ainakin hyvä varaemo. Nopsapilvi on hoitanut minua. Hän on niin rakastavainen ja kuin toinen emo. Ja tuota...Olen myös vähän ihastunut. Nimittäin Saniaistassuun. Hän ei varmaan niinkään minuun. Olenhan vain pieni kömpelö pentu...

***

Auringonlaskun aikaan Hallatähti kutsui klaanin koolle.
-Tänään olemme kokoontuneet nimittämään tämän pennun oppilaaksi. Täpläpentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on siis hänen aikansa päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Täplätassuna. Minä tulen mestariksesi. Kirsikkatähti antoi minulle mahtavaa opetusta ja pyrin välittämään kaiken tietoni sinulle, Hallatähti maukui.
Vau! Päällikkö mestariksi. Menin koskettamaan Hallatähden kanssa neniä.
Klaani puhkesi huutamaan:
-Täplätassu!Täplätassu!
-Onnea, Hallatähti kuiskasi korvaani.
Nopsapilvi riensi luokseni.
-Onnea. Vanhempasi olisivat sinusta varmasti ylpeitä, hän sanoi.
Sen oli varmaan tarkoitus lohduttaa. Mutta minulle tuli vain paha olo.
Hallatähti maukui:
-Onko sinulla Täpläpen... tassu nälkä?
-No.. ei ole. Mitä me tehdään? kysyin.
-Voisimme käydä kiertämässä reviirin rajat, mestari vastasi.
Rajat! Paha oloni helpotti, kun sain tekemistä. Lähdin innoissani mestarini-mahtavan sellaisen- vierellä pois leiristä.
-Mikä tuo on? kyselin koko ajan.
Kävelimme järven rantaan. Olin kuullut siitä tarinoita, mutta se oli noin iso!
Hallatähti katsoi minua ja kysyi:
-Pidätkö?
Katselin auringon punertamaa vettä ja mau'uin:
-Rakastan. Se on ihana.
Jatkoimme matkaa. Kohta Hallatähti pysähtyi.
-Haistako? hän kysyi.
-Outo löyhkä, vastasin.
-Se on Jokiklaanin rajamerkki. Nyt tunnistat sen. Meillä on yhteistä rajaa ukkospolulle asti, Hallatähti kertoi.
Nyökkäsin. Totta, kohta tuli vastaan ukkospolku. Jatkoimme sen viertä. Kohta tunsin, miten jalkojani alkoi väsyttää ja jäin mestarista jälkeen.
Hallatähti katsoi taakseen minua ja pysähtyi.
-Hidastetaan vähän. Tämähän on sinun ensimmäinen kertasi leirin ulkopuolella, hän maukui ymmärtävästi.
Ei kyllä ollut. Olin käynyt nimittäin salaa pentuna katsomassa, kun oppilaat harjoittelivat.

***

Kun palasimme leiriin, olin aivan väsynyt.
-Menehän nukkumaan. Pyysin Mistelisydäntä laittamaan sinulle pedin enne kun lähdimme, Hallatähti maukui.
Tassutin kiitollisena oppilaiden pesään. Siellä tosiaan oli pehmeä sammalvuode. Kellahdin siihen väsyneenä. En kerennyt edes sukia turkkiani, kun jo nukahdin.
//Eka rope tällä sivustolla.

luku 3.

Together but alone.

Väärätassu loikki partionsa perään. Hän vain hymyili itsekseen, sillä Väärätassu oli nähnyt Pilkkutassun pensaassa piilossa. Ruskea kolli saattoi vain nauraa kollin hassulle reaktiolle. Väärätassu katsoi mestariansa Tulikukkaa. Tulikukka oli Väärätassun mielestä niin hyvä soturi klaanille, sekä toimi hyvänä isänä. Sitten oli Villivirne. Väärätassu välillä mietti, että Villivirne oli parempi mestari kuin isä. Ja kaikki oli Väärätassun syytä, sillä Sammalrae oli kuollut synnyttäessään Väärätassua ja hänen sisaruksiaan. Väärätassu mietti emoaan joka päivä, sillä kaikki oli mennyt pieleen. Väärätassu ei ikinä saisi nähdä emoaan ja tuntea tuon turkin pehmeyttä omaansa vasten. Ja Villivirne. Villivirne joutui kärsiä ja kokea kaikki samat kokemukset joka päivä nähdessään Väärätassun. Hän huokaisi syvään ja keskittyi nyt partioon. Klaanin tehtävät piti tehdä.

Päästessään leiriin Tulikukka antoi hänelle hetken aikaa levätä. Myöhemmin olisi taisteluharjoitukset. Väärätassu nyökkäsi ja etsi katseellaan Olkitassua. Olkitassu näkyi istuvan nauravan Ilvestassun vieressä ja Olkitassu tökkäisi valkeaa kollia. Väärätassu sai siitä jonkin mielikuvan, mutta ei osannut kuvailla sitä vielä.
“Hei Olki!” Väärätassu tervehti ja loikkasi Olkitassun niskaan. He kierähtivät ympäri muutaman kerran.
“Vouu, olisit varoittanut!” Olkitassu parahti ja tönäisi Väärätassun helposti päältään.
“Anteeksi”, Väärätassu pahoitteli noustessaan ylös. “Emme ole puhuneet pariin päivään!” Väärätassu mietti ja katseli Olkitassua pää kallellaan. Ilvestassu näytti mietteliäältä katsellessaan kahta oppilasta.
“Sori Ilvestassu, pitää mennä”, Olkitassu huikkasi ystävälleen. Ilvestassu heilautti korviaan kuuntelemisen merkiksi.

He menivät istumaan leirin aukiolle. Aurinko lämmitti sopivasti, eikä tuullut laisinkaan. He makoilivat pitkällään ja sukivat toistensa turkkeja pitkästä aikaa.
“Miten harjoituksesi ovat menneet?” Väärätassu uteli. Olkitassu kohautti olkiaan.
“Ihan kivasti. Kolibri on reilu ja tuttu soturi opettamaan”, Olkitassu mietti ääneen. Väärätassu nyökkäsi ja mietti itse omia koulutuksiaan. Hän ei ole kerennyt paljoa tekemään.
“Ollaan lähinnä vain kierrelty Myrskyklaanin reviiriä läpi ja muutamat taisteluharjoitukset”, Väärätassu pohti.
“Ja Ilvestassu vie minua välillä ulos leiristä. Se on tapa.. puhdistaa ajatukset”, Olkitassu sanoi miettien ja katsoen maata hiljaa. Väärätassu virnisti. Se olisi sokea, joka ei huomaisi Ilvestassun ja Olkitassun viettävän aikaa yhdessä.
“Vietät paljon aikaa hänen kanssaan”, Väärätassu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja lopetti Olkitassun turkin sukimisen. “Entä jos hän korvaa minut?” Hän kysyi huolissaan. Olkitassu nousi ylös ja pidätti naurua.
“Olet hölmö kun ajattelet noin. Ei veljeä voi korvata kukaan”, Olkitassu sanoi ja nousi ylös. “Mutta nyt pitää mennä metsälle, Kolibri, Etsijätassu ja Villivirne odottaa”, Olkitassu sanoi ja loikki mestarinsa luokse. Väärätassu jäi katsomaan Olkitassua mietteliäänä. Olkitassu ei sanonut heidän isästään mitään ilkeään äänensävyyn.

Väärätassu oli makoillut paikallaan niin kauan, kunnes Tulikukka, Pilkkutassu ja Lumimyrsky tulivat hakemaan häntä taisteluharjoituksiin. Hän oli mennyt kiltisti muiden mukana. Taisteluharjoitukset stressaavat häntä, sillä niihin oli niin vaikea keskittyä. Väärätassu ei vain kyennyt siihen, että keskittyisi kuuntelemaan mestaria sekä toteuttamaan tehtäviä. Väärätassu loikki Pilkkutassun vierelle. He astelivat rinta rinnan harjoitusaukiolle.
“Päivän harjoituksena on puiden hyödyntäminen taistelussa”, Lumimyrsky aloitti. “Kiipeätte puuhun, ja loikkaatte sieltä vastustajanne niskaan.”
“Teette sen meihin”, Tulikukka jatkoi ja selosti, että miten puuhun kiivetään ja näytti mallia. Lumimyrsky antoi luvan aloittaa ja kaksi oppilasta pinkoi puunrunkoa pitkin oksille. Väärätassu etsi katseellaan tarpeeksi paksua oksaa, sillä hän oli yllättävän isorakenteinen.. Valittuaan sopivan oksan, hän antoi merkin Tulikukalle, joka oli maassa ottamassa iskua vastaan. Väärätassu hengitti syvään ja loikkasi alas, tömähtäen suoraan mestarinsa niskaan. Tulikukka kierähti ympäri ja Väärätassu pudottautui maahan.
“Hyvä”, hän sanoi oppilaalleen. “Siitä voidaan jatkaa taistelua eteenpäin”, Tulikukka alkoi selostamaan uutta ideaansa käytäntöön. “Kun tulette alas, niin me puolustaudumme ja te hyökkäätte. Tehtävänne on saada meidät.. hmm.. tuonne vatukkapensaikkoon”, hän jatkoi ja osoitti hännällään pensaikkoa.
“Okei!” Väärätassu sanoi silmät kiiltäen innostuksesta. Oppilaat kiipesivät jälleen puuhun. Väärätassu vilkaisi viereisellä oksalla olevaa Pilkkutassua virnistäen. “Se kumpi saa mestarinsa ensin sinne, voittaa”, Väärätassu haastoi ja Pilkkutassu nyökkäsi. Väärätassu loikkasi pääsäten sotahuudon, sillä ei voinut olla tekemättä sitä. Hän loikkasi mestarinsa niskaan ja siitä läpsäytti Tulikukkaa korville. Ennen kuin Tulikukka kerkesi reagoida, Väärätassu loikkasi mestarinsa eteen katkaisten tuon pakomatkan. Tulikukka nyökkäsi hyväksyttävästi ja antoi Väärätassun ahdistaa hänet pensaikkoa vasten.
“Hyvä Väärätassu! Keskittyminen taisi olla helpompaa?” Tulikukka kysyi oppilaaltaan. Väärätassu nyökkäsi.
“Voi olla sen takia kun kerroit ohjeet alussa”, Väärätassu pohti. Tulikukka nyökkäsi.
“Hyvä. Nyt jatketaan seuraavalla tavalla..”

Väärätassu käpertyi pesäänsä nukkumaan raskaan päivän jälkeen, sillä taisteluharjoitukset olivat lisääntyneet. Väärätassu antautui pimeydelle, niin että tuntui vain putoavan ja putoavan, alas kohti tyhjyyttä…

Mutta kuitenkin, tyhjyydessä oli vastassa Sammalrae. Tuttu emon tuoksu leijaili hänen ympärillään, lohduttavasti. Kunnes hän tömähti maahan ja aukaisi silmänsä. Unessa Väärätassu oli metsässä. He etsivät jotain, mutta Väärätassu ei saanut hajusta selvää. Hän pian huomasi, ettei hallinnut unta. Hän tuntui olevan oman kehonsa vankina, eikä pystynyt reagoimaan mitenkään, vain katsomaan omia tekemisiään.
“Villivirne, hae apua, emme pärjää keskenämme!" Väärätassu tunsi itsensä sanovan. Missä he eivät pärjänneet? Oliko jollain joku hätä? Pian kuului vertahyytävä huuto ja Väärätassu kerkesi nähdä ketun oranssin turkin ja välähtävät hampaat kohti itseään.
“Varo. Vaara tulee nopeammin kuin koskaan”, Sammalrakeen ääni kuului.

Väärätassu ponkaisi ylös pesästään ja hengitti tiheästi. Se oli ollut unta, mutta mitä se tarkoitti? Oliko se varoitus vai ennustus, vai lopulta pelkkä uni? Mutta nyt hän oli turvassa omassa pesässään Myrskyklaanin leirissä. Muut olivat jo lähteneet pesistään. Väärätassu mietti vain sitä, että miksei Olkitassu ollut herättänyt häntä kuten yleensä. Hän loikki ulos ja näki edessään Olkitassun ja Villivirneen. Olkitassun vierellä seisoi Ilvestassu, joka yritti rauhoittaa Olkitassua jonka turkki oli pystyssä.
“Mitä täällä tapahtuu?” Väärätassu kysyi ja ravisteli päätään saadakseen unenrippeet silmistään.
“Villivirne tapahtui”, Olkitassu pyöräytti silmiään ja huitaisi äreänä häntäänsä. “Lehmussydän on parantajanpesässä - eikä hän kertonut meille!”
“Olkitassu”, Villivirne sanoi sydän murtuneena. “Tiedäthän että rakastan sinua ja sisaruksiasi niin valtavasti?” Olkitassu katseli isäänsä mietteliäänä ja kääntyi pois. Ilvestassu pahoitteli ystävänsä käyttäytymistä ja loikki tuon perään. Väärätassu sulki silmänsä. Heidän perheensä oli yhdessä, mutta kaikki olivat aivan yksin.

//Tarina on hieman “myöhässä” mutta ei anneta sen häiritä :D + alussa ja lopussa pieni taistelukohtaus

luku 3.

This is me

Kissoja juoksi Pakkaspennun ympärillä. Leiriin oli tunkeutunut vieraiden kissojen haju ja ilmassa haisi veri. Pakkaspentu oli kyyryssä leirin laitamilla. Hän oli vain tahtonut käydä ulkona pentutarhasta, mutta yhtäkkiä oli puhjennut taistelu.
“Yönkajon lauma hyökkää!” Joku huusi jossain. Ahaa. Tunkeilijat olivat ne paljon puhutut kissat. Pakkaspentu räpäytti silmiään katsoen tarkkaan tunkeilijoita ja painaen mieleen niiden tavat taistella. Kaksi, ellei jopa kolme, yönkajon laumalaista yhtä myrkyklaanilaista vastaan. Pakkaspentu kurtisti kulmiaan, että miten niitä voi olla niin paljon? Hän pudisteli päätään. Ei sillä ole väliä, vaan Myrskyklaanilla. Huurrepennulla. Pakkaspennun silmät laajenivat - oliko hänen siskonsa turvassa? Hän tunsi pienen paniikin nousevan. Kolli nousi seisomaan ja lähti taisteluun sekaan, puikkelehtien kissojen vilahtavien kynsien välistä kohti pentutarhaa.
“Uuuf!” Pakkaspentu älähti kun hänen kylkeensä osui kissa. Vieras kissa Yönkajon laumasta katsoi Pakkaspentua silmiin. Hän heilautti häntäänsä siristellen silmiään ja hymyili vienosti. “Hyvä on”, Pakkaspentu sanoi. Vaikka hän oli pentu, niin sisukkuutta löytyi. Tähän hän oli syntynyt - taistelemaan sisarensa puolesta. Pentu loikkasi vastustajansa niskaan tarrautuen hampaillaan kiinni ja raapi hurjasti takajaloillaan. Yönkajon laumalainen ulvaisi ja yritti ravistella Pakkaspentua pois, mutta tuloksetta. Kuitenkin Pakkaspentu tunsi jonkun tarraavan häntä niskasta ja kantoi häntä kiireesti pois taistelusta. Pakkaspentu vilkaisi pelastajaansa. Se oli Valhetassu. Pakkaspentu huokaisi syvään.
“Pentujen ei kuuluisi taistella”, Valhetassu sanoi astuessaan pentutarhaan ja laskien Pakkaspennun maahan. Pakkaspentu vain pyöräytti silmiään.
“En tehnyt sitä tarkoituksella”, hän vastasi ja vilkaisi nopeasti kauempana istuvaa Huurrepentua. Pakkaspentu säpsähti, sillä hän toivoi ettei Valhetassu tajunnut syytä. Valhetassu katsoi Pakkaspentua ilmeettömänä ja loikki pois. Pakkaspentu jäi katsomaan hänen peräänsä mietteliäs ilme kasvoillaan. Hän kääntyi ja katsoi sisartaan, ilme pehmentyen. Huurrepennulla oli kaikki hyvin - hän tunsi sen.

Kuiden jälkeen, melkein kaikista Myrsyklaanin pennuista oli tullut oppilaita.Paitsi lukuunottamatta Suvikuuron pentuja. Pakkastassu oli katsellut muiden nimiämisiä ja lopulta pääsi itse oppilaaksi. Hän oli ollut niin innoissaan omassa oppilasseremoniassaan, ettei voinut olla ylpeämpi. Pakkastassu katsoi hänen mestariaan Jääsielua, joka sillä hetkellä opetti Pakkastassulle taisteluliikkeitä. Heinätähti tahtoi heidän harjoittelevan aina vain lisää ja lisää, koska Yönkajon lauma voisi hyökätä milloin vain. Pakkastassu ei ollut vielä ihan varma, että mitä mieltä hän on Jääsielusta. Jääsielu vaikutti ainakin ihan kivalta ja hyvältä mestarilta.
“Kuunteletko sinä Pakkastassu?” Jääsielu kysyi viileästi. Pakkastassu heilautti häntäänsä kuuntelemisen merkiksi. Jääsielu katsoi oppilastaan kulmat kurtussa. “Hyvä. Seuraavaksi harjoitellaan käytännössä. Oletko valmis?” Pakkastassu nyökkäsi mestarilleen. Jääsielu meni kyyryyn. Pakkastassu katsoi tarkkaan mestariaan. Jääsielu piti toista takajalkaansa huonossa asennossa, joten se voisi saada hänet kumoon. Toki suoraan hyökkääminenkin olisi mahdollista. Pakkastassu loikkasi suoraan Jääsielun eteen ja liukui tuon mahan alle. Jääsielu näytti hetken aikaa hämmentyneeltä ja oli loikkaamassa pois, mutta Pakkastassu kerkesi potkaisemaan mestariaan vatsaan. Jääsielu kierähti maassa ympäri ja Pakkastassu loikkasi tuon häntään kiinni, samalla läimeyttäen tassuillaan Jääsielua. Jääsielu murahti ja tarrasi Pakkastassusta kiinni ja viskasi hänet kauemmaksi. Pakkastassu kierähti maassa pariin otteeseen ja nousi ylös ravistellen itseään. Jääsielu nousi ylös puhdistaen itsensä ja nyökkäsi hyväksyttävästi Pakkastassulle. Pakkastassu antoi itsensä rentoutua. Hänellä oli mennyt hyvin.
“Lähdetään leiriin”, Pakkastassu sanoi ja Jääsielu nyökkäsi. He lähtivät takaisin kohti Myrskyklaanin leiriä.

“Ja sitten sain kiinni oravan!” Huurretassu selitti innoissaan Pakkastassulle, joka juuri söi sisarensa kanssa hänen metsästämää oravaa. Pakkastassu hymyili ja kehräsi lempeästi sisarelleen.
“Hyvä. Oliko se siis kokonaisuudessaan vaikeaa vai helppoa?”
“Helppoa! Tai no, olihan siinä omat haasteensa..” Huurretassu aloitti, mutta Pakkastassu katsoi häntä toruvasti.
“Ajattele niin. Älä moiti itseäsi. Ei siis koskaan”, Pakkastassu sanoi katsoen sisartaan. Huuretassu räpäytti silmiään ja katsoi sitten maata. Pakkastassu söi loppuun ja nousi ylös. Hän kertoi Huurretassulle lähtevänsä metsälle Jääsielun, Ilvestassun ja Timalisydämen kanssa. Huurretassu nyökkäsi sanoen heipat. Pakkastassu heilautti häntäänsä jännittyneenä. Hän ei ollut oikein tutustunut vanhempiin veljeksiinsä ja se ehkä häiritsi häntä vähäsen. Ja Ilvestassu oli ulkonäöllisesti aivan päinvastainen, luonnetta Pakkastassu ei oikein osannut sanoa. Hän loikki veljensä perään piikkihernetunnelin lävitse.

Ilvestassu asteli Pakkastassun vierellä. Pakkastassu tarkasteli veljeään: valkeaa kollia, jolla oli mustaa siellä täällä ja joka käveli määrätietoisesti Myrskyklaanin metsissä. Pakkastassu ravisteli päätään. Ilvestassusta tuli mieleen Iltataival, hänen isänsä ja Myrskyklaanin varapäällikkö.
“No niin, erotaan tässä. Me vahdimme teitä ja tarkastelemme kuinka saalistuksenne sujuu”, Timalisydän sanoi ja antoi oppilaille luvan mennä. Ilvestassu lähti saman tien vastakkaiseen suuntaan. Pakkastassulla ei ollut suurta kokemusta, joten se oli ongelma. Mutta kolli ei antanut sen vaivata, sillä hän voisi pystyä täysin samaan kuin Ilvestassu. Pakkastassu haisteli ilmaa samalla hiipien, varoen ettei päästäisi ääntäkään. Läheltä oli mennyt jokin eläin ja Pakkastassu joutui muistelemaan, että mikä se oli. Se taisi olla orava, sillä haju muistutti sitä. Hän haisteli ilmaa ja saapui eräälle aukiolle. Orava oli kulkenut siitä aivan hetki sitten, joten Pakkastassun oli helppo jäljittää se. Sen jäljet kulkivat puuhun, johon Pakkastassu yritti kiivetä, onnistumatta. Hän tuhahti kärsimättömänä.
“Sinun pitää laittaa painopisteesi takajaloillesi. Etukäpäläsi ohjaavat sinua”, Ilvestassu sanoi tullessaan pusikosta suussaan päästäinen. Pakkastassu nyökkäsi ja teki niin, ja pääsikin edistymään ylöspäin. Lopulta hän pääsi oravan hajujäljille ja näki sen nakertamassa jotakin. Pakkastassu loikkasi ja sai oravan lähtemään alas puunrunkoa, joten Ilvestassu sai tapettua sen. Pakkastassu loikki alas ja virnisti Ilvestassulle, joka kohautti olkiaan. Pakkastassu hautasi oravan ja päästäisen ja he lähtivät jatkamaan metsästystä.

Syvemmällä metsässä Pakkastassu haistoi metsämyyrän. Se oli hänelle tuttu saalis, sillä se oli ollut hänen ensimmäinen saaliinsa. Pakkastassu painoi itsensä alas ja lähti hiipimään. Hänen vatsakarvansa viistivät maata ja viikset värähtelivät haistellessaan ilmaa. Kuitenkin tuuli vaihtoi suuntaa, joten myyrä sai hajun hänestä ja pinkaisi pakoon. Pakkastassu ei aikonut luovuttaa, joten hän lähti hurjaan juoksuun myyrän perään. Hän teki pitkän loikan ja sai myyrän kiinni. Pakkastassu nosti sen hampaisiinsa ja näki vilauksen puissa liikkuvasta Jääsielusta. Pakkastassu lähti kohti tapaamispaikkaa, jonne muut saaliit olivat jääneet.
Pakkastassu ja muut saapuivat leiriin, joten Pakkastassu vei saaliin myrskyklaanin kuningattarelle. Suvikuuro kiitti ja Pakkastassu poistui antaen tilaa naaraalle ja tuon pennuille. Pakkastassu saattoi vihdoin hengittää, auringon laskiessa. Hän katsoi ympärilleen ja löysi Huurretassun puhumassa Tarinatassulle. Pakkastassu mietti, että oli hyvä, että Tarinatassu oli Huurretassun ystävä. Sillä Tarinatassu oli ystävällinen Huurretassulle. Pakkastassu käveli noiden luokse, joten puheensorina lakkasi ja Tarinatassu katseli mietteliäänä Pakkastassua.
“Huurretasssu, eikö meidän pitäisi mennä nukkumaan”, Pakkastassu sanoi katsoen lempeästi sisartaan. “Olet ahertanut niin paljon”, hän sanoi ja Huurretassu nousi ylös.
“Hyvä on. Heippa sitten Tarinatassu!” Huurretassu huikkasi ja sisarukset häipyivät oppilaidenpesään ja kääriytyivät pesiinsä nukkumaan. Sinä yönä, Pakkastassu näki jälleen unia.Samoja unia, joita hän oli nähnyt ollessaan pentutarhassa emonsa Sirppikynnen vierellä. Verisiä, pahoja ja ahdistavia painajaisia.

Pakkastassu oli nukkunut huonosti. Hän oli valvonut melkein koko yön painajaistensa takia.
“Herätys unikeko! Jääsielu etsi sinua koko aamun!” Huurretassu lääppi Pakkastassun naamaa. Pakkastassu nousi ylös suoraan seisomaan.
“Myöhästyn!” Hän parkaisi ja loikki ulos pesästä, samalla astuen jonkun hännälle. Pakkastassu pahoitteli perään ja meni aukiolla istuvan Jääsielun luokse.
“Päätit sittenkin tulla”, Jääsielu sanoi. Pakkastassu kohautti olkiaan ollessaan pahoillaan. Jääsielu nousi seisomaan. “Ja Valhetassu sekä Valkoviiksi tulevat mukaan taisteluharjoituksiin”, hän jatkoi ja Pakkastassu heilautti häntäänsä. Hienoa. Myrskyklaanin yksi parhaista oppilaista pääsi harjoittelemaan tällaisen surkimuksen kanssa!

Harjoitusaukiolla Pakkastassu ei kerennyt paljoa sanomaan, kun Valhetassu oli jo hyökännyt. Pakkastassu heittäytyi maahan, kun Valhetassu tuli päälle. Musta kolli älähti ilmojen mennessä keuhkoista pois, mutta sitten vetäisi Valhetassun jalkoja, että tuo joutui korjaamaan tasapainoaan. Pakkastassu kierähti pois nousten pystyyn. Valhetassu hymähti ja jäi odottamaan Pakkastassun seuraavaa iskua. Pakkastassu pyöräytti silmiään ja nousi takajaloilleen seisomaan. Valhetassu väisti Pakkastassun etutassun iskun. Musta kolli murahti ja kääntyi ympäri päästäkseen kauemmaksi Valhetassusta, mutta Valhetassu esti Pakkastassun pakoyrityksen. Sitten Pakkastassu suuttui.

Taistelun kulku ja koko olemus muuttui.

Pakkastassu tiesi, että tämä oli hänen tehtävänsä. Olla soturi. Hän murisi ja Valhetassu katsoi tiiviisti mustaa kollia. Pakkastassu loikkasi tarraten tuon kaulasta, joten tehdessään suoran hyökkäyksen hän sai Valhetassun yllättymään hetkeksi. Valhetassu kuitenkin ei päästänyt Pakkastassua helpolla, vaan potki vimmatusti mustan kollin vatsaa. Pakkastassu parahti ja hänen oli pakko päästää irti. Hän ravisti päätään ja tarrasi lujemmin kiinni. Valhetassu ja Pakkastasu vetivät maassa muutaman kierroksen ympäri. Pakkastassu kuitenkin sai maasta tuen, joten hän sai painettua Valhetassun maahan.
“Hyvä on, tuo riittää”, Jääsielu sanoi ja oppilaat nousivat ylös ravistaen turkkejaan ja karvatupot leijaili ilmassa. Pakkastassu murahti ja vilkaisi Valhetassua, jonka ilmeestä ei voinut lukea mitään. Valhetassu kuitenkin aukaisi suunsa.
“Asia on se -”, Valhetassu aloitti ja pudisteli roskia pois. “että sinusta voi olla vielä johonkin”, hän jatkoi niin hiljaa, että vain Pakkastassu kuuli sen. Sitten valkea kolli lähti pois jättäen peräänsä pohdiskelevan Pakkastassun.

1. luku – Olisinpa jo oppilas

Unipentu oli kutsunut minua ongelmien tekijäksi. Kehtasikin. Jos joku oli ongelmien aiheuttaja, niin Unipentu! Hän oli se, joka oli poistunut pentutarhasta luvatta ja se oli hän, joka oli aina yllyttämässä minua! Ja silti minusta tuntui, että Yksipentu ja oma emonikin ajatteli niin.
Tuijotin mustaa sisartani, joka taas tuijotti kahta kollia pesän toisessa päässä. Leijonapentu ja Harhapentu. He olivat noin muutama 14 yötä sitten melkein liiskanneet Unipennun. Aivan, siinä uusi asia. Unipentu vaelsi aivan liikaa. Joku liiskaisi hänet vielä. Ja minä olisin vahingoniloinen, ihan varmasti olisin.
Haluaisin olla jo oppilas, jotta voisin näyttää kykyni. Haluaisin osoittaa olevani taitava ja että Unipentu oli se, joka aiheutti ongelmat enkä minä!
Ja sitten Unipentu syöksyi Harhapentua ja Leijonapentua kohti. Voi Tähtiklaani sentään. Pomppasin neljälle käpälälle, mutta en syöksynyt perään. Viiksikarvani värisivät ja tuijotin kun Unipentu loikkasi oranssivalkoisen kissan selän päälle.
”Emo!” käännyin harmaan naaraan puoleen, joka kohotti katseensa minun puoleeni. ”Unipentu meni leikkimään noiden kahden vanhemman pennun kanssa.”
”Hmm”, Kirkaskuu katsoi Unipennun suuntaan hetken ajan ja sitten laski katseensa taas puoleeni. ”Luotan, että Harhapentu ja Leijonapentu osaavat olla tarpeeksi helliä. Ja olette jo melkein kaksi kuuta vanhoja. Voit mennä mukaan, jos tahdot.”
Siristin silmiäni ja vilkaisin sisartani ja kahta kollipentua. Pudistin päätäni. En halunnut mennä noiden kissojen kanssa leikkimään. Vilkaisin toista siskoani, joka istui emon selän päällä. Yksipentu ei koskaan leikkinyt taistelua ja hän oli nyt aivan liian keskittynyt emon johonkin tarinaan. Huokaisin ja istuin alas. Ihan tylsää. En halunnut leikkiä noiden kollien kanssa enkä halunnut leikkiä millään sammalpallolla.
Vilkaisin emoani sivusilmällä, jonka katse oli sisaressani. Siristin silmiäni ja vilkuilin muita kissoja pesässä. Kaikki olivat keskittyneet aivan muuhun kuin minuun, valkoiseen pentuun. Tiedän kyllä, että emo kielsi poistumasta pentutarhasta ilman lupaa..
”Emo?” sain avattua suuni ja vihreät silmät kääntyivät puoleeni. ”Saanko mennä pentutarhan ulkopuolelle? En mene kauas, olen ihan pesän edustalla! Jooko?”
Kirkaskuu mietti hetken ja sitten hän hymyili. Tiesin vastauksen jo ennen kuin hän vastasi: ”Saat mennä, mutta älä mene kauas. Luotan sinuun.”
Nyökkäsin ja silmät tuikkien innosta loikin pentutarhasta ulos. Viime kerrasta ulkona ei ollut edes niin kauaa, mutta lumi oli sulanut jo melkein kokonaan pois. Hymyilin innostuneena ja katselin leirissä astelevia kissoja. Niin monen kirjavia turkkeja ja niin monenlaisia hajuja.
Tassuni syyhysivät päästä tutkimaan enemmän. Vilkaisin taakseni ja irvistin kärsimättömästi. Halusin niin kovasti päästä tutkimaan!
Ja lopulta, minä lähdin. Hiivin pienten lumikasojen takana, hiivin kaislikossa ja etenin kohti leirin sisäänkäyntiä. Olinko lähdössä ulos leiristä? En olisi niin radikaali olin luvannut emolle pysyä lähellä, minä kulkisin vain leirin läpi.
Tunsin polttavan katseen turkissani ja kohtasin klaanimme päällikön katseen. Olin nähnyt hänet ennenkin, Valotähti. Hän tuijotti minua. Veisikö hän minut takaisin pentutarhaan?
Yllättäen kolli käänsi katseensa pois minusta päin ja hän loikkasi kaaressa leirin suuaukolle. Hän katosi niin nopeasti. Miksi hän ei vienyt minua takaisin pesään?
Kohautin vain lapojani ja jatkoin matkaani, haistellen ja maistellen ilmaa. Kyllä minulle kelpasi kulkea ihan vapaasti. Pitäisi vain osata palata ajoissa takaisin tai saisin kuulla tästä sekä emolta että Yksipennulta. Yksipentu oli muka niin aikuinen ja niin vanha ja niin edelleen. Oli hänellä kyllä jotain älyä, mutta ei sitä tarvinnut niin hirveesti mielistellä emolle. Tai siltä se minusta vaikuttaa.
Peräännyin taaksepäin, kun huomasin kahden kissan lähestyvän minua. He eivät onneksi huomanneet minua, olivat liian keskittyneet toisiinsa. Toinen oli vaaleanoranssi naaras ja toinen tätä naarasta takaa-ajava kissa oli ruskearaidallinen kolli.
Ruskea kolli sai naaraan kiinni ja he alkoivat painia, nauraen. Katsoi lumoutuneena heidän taisteluaan. Se oli jotenkin hienoa. Leikki loppui kuitenkin kesken kun suurempi vaaleanharmaa, raidallinen naaras asteli kahden pienemmän kissan luokse.
”Nyt loppui! Oletteko pentuja vai oppilaita?” naaras ärisi meripihkanväriset silmät kurtussa. ”Ette te voi täällä leirissä riehua! Nyt siivoamaan klaaninvanhimpien pesä kuin olisi jo!”
”Anteeksi!” naaras sanoi pahoillaan ja juoksi toinen oppilas perässään luultavasti sinne klaaninvanhimpien pesään.
”Kuupentu?” hätkähdin ja huomasin Supihampaan seisovan edessäni. ”Mitä sinä täällä teet? Yksin? Et kai ole karannut?”
”En!” puuskahdin. ”Emo antoi luvan tulla ulos!”
”Näin pitkälle pentutarhasta ja yksin vai?” naaras naurahti. Naaraan tummanvihreissä silmissä oli jotenkin tuttu, haikea katse. Silmäni laajenivat, kun tajusin Supihampaan katseen muistuttavan emoni katsetta, kun hän puhui isästä.
”Vietkö minut takaisin?” kysyin ja nousin kunnolla seisomaan. ”Ja kerrot emolle, että vaellan täällä omin päin?”
”Vein sinut takaisin”, harmaa naaras nyökkäsi. ”Mutta en kerro, että lähdit vaeltamaan yksin, jos lupaat ettei se toistu enää.”
”Selvä”, sanoin nyökäten tomerasti.
”Tulehan sitten”, Supihammas sanoi ja heilautti häntäänsä ilmassa. ”Emosi varmasti odottaa jo.”
Loikin emoni ystävän perään ja seurasin häntä innokkaasti juosten. Nyt näin leirin paremmin, kun en ollut enää kaislikoiden ja lumikasojen takana piilossa.
”Onko sinulla oppilasta?” kysyin suuremmalta naaraalta, joka pudisti päätään.
”Ei vielä”, naaras vastasi huvittuneena, viikset väristen. ”Olen ollut soturina vasta pari kuuta, joten...”
”Millaista on olla oppilas?” kysyin sitten, loikaten naaraan eteen. En menisi vielä pentutarhaan sisälle. ”Mitä oppilaat tekevät? Taistelevatko he?”
”Oppilaat opettelevat elämään Soturilain mukaisesti”, Supihammas kertoi ja vilkaisi kohti pilvistä taivasta. ”Tähtiklaani ohjaa ja esi-isät ovat säätäneet Soturilain lait.”
”Mitä muuta?” kysyin käskevästi. ”Eivät kai oppilaat vain opettele jotain lakeja?”
”Eivät sentään”, Supihammas hymyili. ”Soturilaki ohjaa jokaisen klaanikissan toimintaa. Oppilaat opettelevat metsästämään klaanilleen. Jokainen kissa opettelee myös taisteluliikkeitä ja puolustautumaan ja näin puolustamaan Soturilakia ja omaa klaaniaan.”
”Oh!” henkäisin innostuen. ”Millaista on taistella?”
”Ei se aina ole mukavaa, kun voi menettää oman henkensä tai läheistensä henget”, Supihammas naukui huokaisten. ”Mutta sinusta on selvästi puolustamaan klaaniasi.”
”Todellakin!” sanoin, rintaani ylpeästi röyhistäen. ”Se on varmasti upea tunne, kun voi pelastaa jonkun!”
”Täällähän sinä olet”, emoni ääni kuului takaani ja loikkasin ympäri. Hymyilin leveästi ja loikkasin emoni käpälien juureen. ”Mistäs sinä olet noin innostunut, pikkuinen?”
”Minusta tulee upea Jokiklaanin puolustaja!” julistin ja kosketin emoni leukaa nenälläni. Tosin, se vaati pienen loikan, mutta onnistuinpa silti.
”Kuulostapaa hurjalta!” Kirkaskuu sanoi nauraen lempeästi. ”Sinusta tulee aivan varmasti upea taistelija!”
”Niinkö?” kysyin, silmät tuikkien. Emoko ajatteli niin?
”Sinussa on potentiaalia, pikkuiseni”, Kirkaskuu sanoi ja nuolaisi päälakeani. ”Olet varmasti uskollinen klaanillesi ja se on tärkeää.”
Hymyilin leveästi. Sydämeni oli pakahtua ilosta. Emo uskoo minuun! Uskoo, että olen uskollinen ja että voin palvela klaaniani! Että minussa on potentiaalia!
”Palaapa pentutarhaan”, Kirkaskuu hymyili ja nyökkäsin. Sukelsin emoni käpälien välistä sisälle pentutarhaan ja etsin katseellani siskojani. Unipentu oli vieläkin, oikeasti vieläkin, niiden kahden kollipennun kanssa. Yksipentu istui nyt Laventelipennun kanssa ja he puhuivat samalla kun pökkivät sammalpalloa toisilleen. Minua ei huvittanut nyt leikkiä, ja jos totta puhutaan, minua väsytti aivan liikaa.
Astelin emoni sammalpedille ja haukotellen käperryin tutulle paikalleni. Huomasin emoni tulevan luokseni, mutta en liikkunut ja se oli ihan hyvä valinta, sillä emoni alkoi pesemään turkkiani. Muistan hymyilleeni ennen nukahtamista.

Luku 3
Menneisyys ja nykyhetki

Ennustus, jonka Tähtiklaani oli arungonkiertoja aiemmin kertonut Kastetassulle, Jäätassulle ja Taivastasssulle, kaikui yhä Kastetassun mielessä. Vielä pakkomielteisemmin hänen mielessään kuitenkin kummitteli näky, jonka he kaikki kolme olivat Kuulammella nähneet. Monet kissajoukot, suuri valkea kissa, he kolme kääntämässä jokaisen kissan kohti pimeyttä, taistelu heidän ympärillään… Vaikka Kastetassu kuinka yritti käännellä ja kierrellä sitä kaikkea mielessään, hän ei saanut siitä selvää.
Miksi he olivat johtaneet kissat kohti pimeyttä, joka kaikki oli seurannut? Entä sitten kaikki muut versiot samasta näystä? Ne, missä taistelua ei ollut? Ne, jotka olivat toinen toistaan synkempiä? Se valkoinen kissa? Kuka hän oli?
Mikä oli Kastetassun ja hänen siskojensa rooli kaikessa siinä?
Kysymyksiä oli niin paljon, että Kastetassu tunsi hukkuvansa niiden alle. Ne pyörivät hänen ympärillään, tulivat lähemmäs ja menivät sitten taas kauemmas kuin kiusoitellen häntä. Eikä hän saanut yhdestäkään kiinni.
“Huhuu, maa kutsuu Kastetassua.”
Kastetassu räpäytti silmiään. Kysymykset katosivat ja hän istui Myrskyklaanin hiljaisessa leirissä edessään kolmivärinen kolli, jonka kaksivärinen katse oli ärsyyntynyt.
“Kuuroksiko sinä olet tulossa?” Tuiskutassun häntä piiskasi ilmaa.
“Anteeksi”, Kastetassu sanoi automaattisesti. Hänen äänessään ei ollut pahoittelua lainkaan. “Mitä halusitkaan?”
“En kohta enää mitään”, Tuiskutassu tuhahti. “Okakynsi ja Ikijää päättivät pitää yhteisen saalistusharjoituksen. Luonnollisesti sinut on kutsuttu mukaan. Ala tulla jo.”
Kastetassu katsoi kollin ohitse kohti leirin suuaukolla olevia kahta soturia. “Selvä on. Viimeinen ulkona leiristä joutuu vaihtamaan klaaninvanhimpien sammaleet!”
Kastetassu lähti loikkimaan kohti uloskäyntiä ja naurahti kuullessaan Tuiskutassun älähdyksen ja syytöksen varaslähdöstä. Virnuillen Kastetassu sujahti sotureiden ohitse ja antoi jalkojensa hakata maata varmana voitosta. Kuitenkin, aivan liian nopeasti, Tuiskutassu oli aivan hänen rinnallaan, ja he sujahtivat yhtä aikaa ulos leiristä.
“Minä olin ensin!”
“Minäpäs!” Kastetassu pisti vastaan turkkiaan pörhistäen. “Aivan varmana minä!”
“Sinä hujiasit!”
“Enpäs!”
“Älkää käyttäytykö kuin mitkäkin pennut! Olette soturioppilaita!” Okakynsi tiuskahti kahdelle oppilaalle jotka molemmat sulkivat heti suunsa ja katsoivat pahoittelevina kullanruskeaa kollia. “Ja ennen kuin kysytte: tulitte leiristä ulos samaan aikaan. Saatte molemmat olla tyytyväisiä.”
“Hurjaa vauhtia tulittekin”, Ikijää huomautti ja heilautti häntäänsä, jotta oppilaat seuraisivat häntä. Okakynsi otti muutamalla loikalla toisen soturin kiinni.
Kastetassu lähti mestarinsa perään Tuiskutassu rinnallaan. He molemmat olivat innoissaan: korvat liikkuivat valppaina, hännät olivat ylhäällä ja viikset värähtelivät. Vaikka aikaisemmin he olivat kinastelleet, he jakoivat nyt saman innon kuin olisivat unohtaneet kaike äsken tapahtuneen.
He pysähtyivät vasta, kun taakse jääneen leirin äänet olivat vaienneet kuulumattomiin. Kastetassu oli tajunnut heidän kävelleen kohti rajaa, joka erottaisi Tuuliklaanin reviirin heidän omastaan: ja hetken ajan naaras muisti matkan siskojensa kanssa Kuulammelle hänen omasta ehdotuksestaan.
“Pidämme tavallisen saalistusharjoituksen niin, että saatte itse paikantaa ja metsästää oman riistanne samalla, kun minä ja Okakynsi kuljemme perässänne ja arvioimme taitojanne”, Ikijää kertoi.
Kastetassun korvat suoristuivat kohti taivasta. Tuiskutassu hänen vierellään alkoi heiluttaa häntäänsä innosta.
“Minä voitan sinut”, Tuiskutassu kuiskasi virnuillen Kastetassulle, joka vilkaisi kollia terävästi.
“Ei tämä ole kilpailu.”
“Nyt on.”
Kastetassunkin kasvoille levisi virne. “Selvä on. Valmistaudu häviämään.”
“Tämä ei ole kilpailu, mutta”, Okakynsi aloitti ja katsoi kahta oppilasta huvittuneena, “jos se auttaa teitä motivoitumaan niin hyvä on. Ottakaa tämä pienimuotoisena kilpailuna.”
“Mahtavaa”, Tuiskutassu naukui.
Ikijään häntä heilahti ja hän nousi seisomaan. “Aloitetaan. Palataan takaisin tähän auringonhuipun aikaan.”
Molemmat oppilaat nyökkäsivät, vakuuttivat vielä kerran voittavansa kilpailun ja loikkivat sitten molemmat eri suuntiin. Ikijää ja Okakynsi seurasivat tiukasti perässä.

~

Mustaraitainen nuorukainen hakkasi maata hännällään ärsyyntyneenä ja repi muutaman kuivan lehden pieniksi palasiksi. “Miten minun muka pitäisi saada kiinni lintu? Ne lentävät aina pois!”
“Jos linnut ovat liian vaikeita, kokeile jotain muuta saalista”, Usko sanoi.
Nuorukainen älähti ääneen. “Mutta linnut ovat Tuikkeen suosikkeja! Haluan saada hänet paremmalle tuulelle…” kollin sanat muuttuivat vaimeaksi mutinaksi.
“Älä sitten luovuta.”
“Helppohan sinun on sanoa! Sinä osaat kaiken!”
Usko nauroi. “Kaikkea te nuoret luulette. Ei kyseessä ole se, että osaisin kaiken, kun en todellakaan osaa. Erona meissä kahdessa on vain se, että minä uskon kykyyni oppia uutta. Sinä luovutat.”
“Mutta-”
“Jos haluat saalistaa Tuikkeelle linnun, älä luovuta.”
“Kun en minä osaa!”
“Sitten opettele!”
Uskon luja ääni sai mustaraidallisen nuorukaisen luimistamaan korviaan. Hän katsoi alas maahan, oli hetken hiljaa ja vilkaisi varovaisesti ylös harmaaseen naaraaseen. “Voitko… voitko sinä näyttää minulle?”
Usko pörhisti karvojaan hymyillen. “Tulihan se sieltä. Leuka pystyyn ja katso tarkkaan.”
Usko nousi seisomaan ja avasi suutaan. Hän joutui olemaan paikoillaan jokusen tovin, kunnes linnun makea haju tavoitti hänet ja hän sai paikannettua saaliinsa. Mustaraidakas kolli katsoi tarkkaan, kuinka Usko lähti hiipimään mahdollisimman äänettömästi lintua kohti, pysähtyi linnun pysähtyessä ja juuri sillä hetkellä, kun lintu avasi siipiään, Usko loikkasi.
Harmaa naaras läimäisi linnun alas ilmasta käsin ja painoi sen maata vasten, katkaisten nopeasti sen niskat. “Nyt sinun vuorosi”, Usko sanoi ja tuijotti kollia.
Kolli nielaisi ja nyökkäsi.

~

Kastetassu lipaisi huuliaan. Hän tuijotti puun varjoista pienellä aukealla olevaa lintua, joka koputteli maata nokallaan etsien jotain suuhun pantavaa. Se oli täydellinen saalis. Varmastikaan Tuiskutassu ei saisi lintua kiinni!
“Kastetassu”, Ikijää kuiskasi kilpikonnakuvioisen oppilaan takaa. “Oletko varma, että haluat kokeilla linnun metsästämistä?”
Kastetassu ei vilkaissut taakse, vaan piti katseensa tiukasti linnussa. “Olen.”
“Mutta-” Ikijää ei kuitenkaan saanut lausettaan loppuun, sillä Kastetassu oli jo lähtenyt hiipimään eteenpäin. Saalistus oli alkanut.
Naaras koetti pitää askeleensa mahdollisimman äänettöminä, kun hän lähestyi pahaa-aavistamatonta lintua takaapäin. Hän oli juuri pääsemäisillään hyppäämisetäisyydelle, kun lintu jähmettyi paikalleen. Se oli havainnut KAstetassun!
Kastetassu kirosi mielessään. Lintu oli nähnyt hänet ja loikkasi minä hetkenä ilmaan, eikä oppilas tiennyt enää mitä tehdä. Lintu ei ollutkaan yhtä helppo saalis kuin hiiri joka pysytteli aina maan tasalla tai orava joka kiipeäisi puuhun, mutta Kastetassu voisi seurata sitä sinne. Linnut lensivät. Kastetassu ei lentänyt.
Nytkö hän nolaisi itsensä Ikijään edessä?
Lintu avasi siipensä, ja mitään ajattelematta - kuin jokin olisi ohjannut hänen lihaksiaan - Kastetassu loikkasi korkealle ja kurotteli tassuaan mahdollisimman pitkäksi, kunnes se osui lintuun ja pamautti sen alas. Kun oppilas laskeutui, hänen tassunsa alla oli heikosti pyristelevä lintu.
“Katkaise sen niskat!” Ikijää henkäisi.
Kastetassu totteli ja jäi tuijottamaan kuollutta lintua. Hän oli saanut sen kiinni!
“Miten sinä…?” Ikijää hämmästeli, kun oli päässyt oppilaansa luokse. “En ole opettanut sinulle vielä, miten lintuja saalistetaan. Yritin kertoa sinulle, ettei se ole samanlaista kuin muiden saaliiden sieppaaminen, mutta”, naaras räpäytti silmiään, “ilmeisesti et tarvinnut neuvoa. Keneltä olet oppinut tuon?”
“En… en ole varma”, Kastetassu vastasi. “Vain sinä olet opettanut minua.”
“Sinun on täytynyt nähdä jonkun toisen oppilaan tai soturin saalistavan lintua”, Ikijää tuumi. Pieni kehräys pääsi hänen kurkustaan. “Hyvin tehty, Kastetassu! Jatketaan vielä hetki ja palataan sitten takaisin kaiken riistan kanssa.”
“Selvä on, Ikijää.”
Kastetassu jatkoi saalistamista, mutta linnun sieppaaminen vaivasi häntä. Hän oli varma, ettei kukaan ollut opettanut sitä hänelle, mutta hän oli myös varma, ettei ollut koskaan nähnyt kenenkään saalistavan lintua. Yleensä hän vietti aikaa siskojensa tai Tuiskutassun kanssa, eikä kukaan heistä ollut näyttänyt hänelle äskeistä tekniikkaa.
Ja sitä paitsi, Kastetassu pohti, kun loikkasin ilmaan linnun perään, se tuntui siltä kuin olisin tehnyt sen satoja kertoja aiemmin.
Hän päätti jättää kertomatta sitä Ikijäälle.

~

Usko oli tullut paikalle juuri, kun mustaraitainen nuorukainen oli viimeistelemässä kirjavan vanhuksen haavan peittämistä hämähäkinseitillä. Vanhus kehräsi kuuluvasti ja katseli ylpeästi kirkkailla silmillään nuorukaista kuin tämä olisi ollut hänen oma pentunsa, joka oli juuri tehnyt jotain todella hienoa.
“Täällähän sinä olet”, Usko sanoi huvittuneena.
Vanhus käänsi katseensa paikalle tulleeseen Uskoon ja tämän rinnalla kulkevaan siroon Tuikkeeseen. “Ah, oletteko te hänen vanhempansa?”
Usko ja Tuike vilkaisivat toisiaan, mutta ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, oli mustaraitainen nuorukainen alkanut nauraa hyväntahtoisesti.
“Eivät!” hän naurahteli ja kääntyi katsomaan kahta naarasta hymyillen. “Tosin joskus se vähän tuntuu siltä. He olisivat kyllä molemmat hyviä emoja, vaikkakin kovin erilaisia.”
“Emoja?” Vanhus räpytteli silmiään hämmentyneenä ja väräytti sitten korviaan näyttäen hyvin nolostuneelta. Hän tuijotti Uskoa pää kumarassa. “Oi voi, olen hyvin pahoillani. Luulin sinua kolliksi.”
Usko hymähti. “Ei se mitään. Et ole ainoa.”
Vanhus ei tuntunut rauhoittuvan Uskon sanoista, vaan näytti yhä kiusaantuneelta. “Teidän poikanne- oi, anteeksi, siis teidän ystävänne niin hoiti haavani kuntoon ja näinkö minä palkitsen hänen mukavat ystävänsä? Olenpa minä taas niin hömelö ja-”
“Jos totta puhutaan”, Tuike naukaisi kirkkaalla, lämpöä huokuvalla äänellään ja vinkkasi silmäänsä, “Usko tässä vierelläni taitaa olla aina nauttia siitä, kun joku erehtyy luulemaan häntä kolliksi.”
Vanhus räpäytti jälleen silmiään ja hymyili sitten. “Ehkä siis aiheutinkin hyvää mieltä.”
“Kyllä vain.”
Usko katsoi Tuiketta. Tämä osasi aina puhua niin, että sai muille hyvän mielen: löysi aina oikeat sanat ja oikean äänenpainon. Hän näki heti, mitä toinen kissa tarvitsi tunteakseen olonsa mukavammaksi ja rentoutuneemmaksi, ja Usko ihaili sitä. Usko itse ei osannut puhua samalla, sulolla äänellä ja kauniilla sanoilla.
“Minun täytyy jatkaa matkaa Uskon ja Tuikkeen kanssa. Oli mukava tavata. Toivottavasti haavasi paranee”, mustaraitainen kolli naukui ja nuolaisi nopeasti vanhuksen korvaa. “Nähdään, jos taivas niin meille suo!”
“Nähdään. Olet niin taitava nuorukainen, että uskon sinulla olevan vielä suuria hetkiä edessäsi”, vanhus vastasi.
Kolmikko lähti jatkamaan ikuista matkaansa. Kun he olivat vanhuksen kuuloetäisyyden ulkopuolella, Usko tönäisi Tuiketta kyljellään.
“En minä nauti siitä, kun minua kutsutaan kolliksi”, Usko huomautti.
Tuike naurahti. “Tiedän”, hän sipaisi hännällään harmaata naarasta, ”mutta et sinä siitä ole koskaan valittanutkaan.”

~

Kastetassu oli miettinyt kertoisiko saalistusharjoituksessa tapahtuneesta siskoilleen. Hän ei tiennyt oliko linnun sieppaaminen sellainen asia, josta olisi edes järkevää puhua - entä jos se oli vain ollut tuuria, eikä mitään niin outoa kuin Kastetassu kuvitteli sen olevan. Mutta juuri se hetkellisesti välähtänyt tunne siitä, että hän oli satoja kertoja aiemminkin tehnyt juuri sen saman liikkeen, teki kaikesta kummallisempaa kuin se muuten olisi.
Joten Kastetassu päätti etsiä molemmat siskonsa tassuihinsa.
Taivastassun hän oli löytänyt jyystämistä hiirtä parin muun oppilaan kanssa, ja kun Kastetassu oli tullut näpäyttämään tätä hellästi hännänpäällään, Taivastassu oli keskeyttänyt lauseensa ja kääntynyt siskonsa puoleen.
“Minulla on asiaa”, Kastetassu naukaisi. “Tiedät kyllä minne mennä.”
Taivastassu nyökkäsi, pahoitteli keskustelutovereilleen äkkinäistä lähtöään ja otti hiiren suuhunsa ennen kuin lähti jolkuttamaan pois. Kastetassu löysi Jäätassun yhtä helposti: valkoinen oppilas istui jostain syystä Suurtasanteen alla katselemassa leirin menoa.
“Tule, Taivastassu odottaa meitä”, Kastetassu sanoi.
Jäätassu räpäytti silmiään. “Mitä nyt?”
“Haluan kertoa jotain.”
Sisarukset kävelivät mahdollisimman huomaamattomina heidän tavalliseen, salaiseen kokoontumispaikkaansa, missä Taivastassu oli juuri saanut hiirensä syötyä.
“Tulittehan te kaksi”, hiekanoranssi naaras naurahti.
“Ei meillä niin kauan kestänyt”, Kastetassu pisti leikkisästi vastaan, mutta vakavoitui heidän istuessa pienessä ringissä. “En tiedä onko tässä mitää järkeä, mutta…”
“Anna tulla vain”, Jäätassu kehotti.
“Olin aiemmin saalistamassa Ikijään kanssa ja, äh, tämä kuulostaa niin typerältä ääneen sanottuna, mutta päätin kokeilla linnun sieppaamista. Eihän sen pitäisi vaikeaa olla, vai?” Kastetassu aloitti. Kumpikin hänen siskoistaan pysytteli hiljaa. “Väärin. Se oli aivan erilaista. Linnut lentävät helposti karkuun.”
“Okei”, Taivastassu sanoi. Sekä hän että Jäätassu näyttivät hämmentyneiltä siitä, mihin suuntaan Kastetassun tarina oli menossa. “Jatka vain.”
“En tiennyt, mitä tehdä, kun lintu selvästi havaitsi minut. Ja sitten, ilman että kukaan olisi koskaan opettanut minulle tai olisin nähnyt kenenkään tekevän niin, heti kun lintu oli pyrähtämässä lentoon, loikkasin korkealle ilmaan ja läimäisin linnun alas. Se oli todella outoa.”
“Ehkä sinun vaistosi vain ottivat sinusta vallan. Tai järkesi”, Jäätassu ehdotti. “Sinä olet kuitenkin harjoitellut saalistamista kovasti.”
“Kun sanoin, että se oli todella outoa, se myös oli outoa. Se tuntui… kun hyppäsin, tuntui siltä kuin en olisi tehnyt sitä itse, en aivan kokonaan ainakaan. Se tuntui siltä, että olisin tehnyt sen satoja kertoja aikaisemminkin. Kuin olisin osannut sen yhtä hyvin kuin aivan perusliikkeen”, Kastetassu yritti selittää kahdelle tuijottavalle silmäparille ja odotti naurua.
Mutta kumpikaan ei nauranut. He katsoivat Katsetassua vakavissaan ja mietteliäinä, ottaen tosissaan jokaisen sanan, jonka Kastetassu oli ääneen sanonut. Ja naaras kiitti siskojaan siitä.
“Tuo on kyllä oudon kuuloista”; Taivastassu sanoi. Hän kaapi käpälällään maata. “Minulle on käynyt hieman samalla tavalla, jos totta puhutaan. Kun olin pentuna ollut kuuntelemassa klaaninvanhimman tarinaa, hän sanoi jotain ja minä korjasin sen aivan automaattisesti. En tiedä, miten minä osasin korjata hänen tarinaansa, enkä ollut koskaan kuullut sitä aiemmin, mutta… niin siinä kävi.”
“En ole siis ainut!” Kastetassu henkäisi helpotuksesta. Hänestä tuntui paremmalta, kun hän sai tietää Taivastassun kokeeneen jotain samantapaista. Ehkei hän ollutkaan aivan hullu.
“Voisiko tällä olla jotain tekemistä Tähtiklaanin ennustuksen kanssa?” Jäätassu pohti.
“En tiedä”, Kastetassu myönsi. “En osaa oikein yhdistää tätä siihen. Meidän on varmaan odotettava ja katsottava tapahtuuko mitään tällaista uudelleen.”
Kolmikko nyökkäsi yhtä aikaa.
“Sovitaanko, että aina jos tätä tapahtuu uudelleen, kerromme siitä heti toisillemme, okei?” Jäätassu ehdotti. Hänen sinisissä silmissään oli päättäväisyyttä, kun hän vilkuili kumpaakin siskoaan vuoronperään. “Emme pidä mitään salassa toisiltamme, lupaatteko?”
“Lupaan”, Kastetassu sanoi epäröimättä.
“Lupaan”, kuului myös Taivastassun suusta samalla varmuudella.
“Minäkin lupaan”, Jäätassu naukui. “Meidän on varmaan parasta palata takaisin ennen kuin joku ihmettelee poissaoloamme.”
Sisarukset palasivat leirin hälinän keskelle. Päivän alussa Kastetassun mielen olivat täyttäneet Tähtiklaanin ennustus ja siihen liittyvä kummallinen näky. Nyt, auringon jo laskiessa alas, hänen ajatuksensa olivat ennustuksen ja näyn lisäksi kummallisessa linnun sieppaamisessa, sekä Taivastassun kertomassa tarinan korjauksessa.
Saisiko hän koskaan vastauksia mihinkään?

luku 13.

I won’t give up

Supihammas katsoi jäätyneenä olevaa järveä. Järven jää näytti heikolta, joten Supihammas mietti ettei ollut enään kauan aikaa sen sulamiseen. Aurinko paistoi korkealla, oli auringonhuippu. Supihammas kuitenkin oli hieman allapäin, sillä hänellä ei ollut ketään. Tai ei hän tarvinnut ketään, vaan Novan. Tai no, olihan hänellä muutenkin jotain tekemistä - Kirkaskuun pentujen kanssa touhuaminen, Käärmemielen kanssa oleminen ja klaanin velvollisuudet. Mutta mikään niistä ei ollut sama asia kuin Nova ja se riipaisi Supihammasta.
"Supihammas! Olet taas ajatuksissasi", Käärmemieli huikkasi kauempaa, kun vesimyyrä juoksi suoraan hänen jalkojensa ohi kollin luokse. Käärmemieli tappoi sen nopealla puraisulla. Supihammas tiesi, että Käärmemieli oli loistava Jokiklaanin soturi - ja hänen ystävänsä.
“Anteeksi Käärmemieli. On vain niin paljon ajateltavaa”, Supihammas sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen katsoen kollia. Käärmemieli pudisteli päätään harmistuneena. “Anteeksi, olen niin pahoillani”, Supihammas jatkoi ja meni istumaan järven rannalle. Hän päätti nyt keskittyä. Supihammas katseli järveen. Pienestä aukosta näkyi uivan kaloja edestakaisin. Supihammas antoi niiden uida. Ne uivat aina vaan lähemmäksi ja lähemmäksi, joten Supihammas upotti tassunsa veteen ja tarttui kynsillään kalaan, vetäen sen maalle. Hän tappoi kalan nopealla puraisulla ja katsoi kauempana olevaa Käärmemieltä. He olivat saaneet jo jonkin verran saalista, joten he päättivät palata leiriin.

Supihammas mietti Novaa samalla kun he matkasivat leiriin. Hänellä oli niin ikävä kollia, että sattui. Mutta hän ei voisi tehdä asialle mitään, sillä Novalla oli perhe. Supihammas kuitenkin oli sitä mieltä, että hänen kuuluisi olla Novan kanssa. Hän huokaisi syvään. Supihammas mietti, että jaksaisiko hän enään kauan? Odottaa Novaa, jolla oli jo olemassa perhe, johon Supihammas ei kuulunut. Ehkä hänen pitäisi luovuttaa ja päästää Novasta irti. Hän pudisteli itsekseen päätä viedessään saaliit Käärmemielen kanssa tuoresaaliskasaan. Tosin, hän nosti siitä Käärmemielen nappaaman vesimyyrän ja suuntaasi kohti pentutarhaa. Hän menisi tapaamaan ekaa kertaa Kirkaskuuta ja hänen pentujaan.
“Hei Kirkaskuu, toin sinulle saalista!” Supihammas sanoi mennessään kuningattaren luokse vesimyyrä suussaan. Kirkaskuu hymyili kiitollisena harmaalle naaraalle.
“Kiva nähdä, olenkin odottanut, että milloin tulet katsomaan pentuja”, Kirkaskuu sanoi katsellen hänen ja Yötähden pentuja. Supihammas katseli haltioissaan Unipentua, Yksipentua ja Kuupentua. Hän räpytteli silmiään.
“He ovat kauniita”, Supihammas sanoi. Kirkaskuu hymyili vastaukseksi.
“Tämä mustaturkkinen on Unipentu, harmaavalkoinen on Yksipentu ja valkoturkkinen Kuupentu”, Kirkaskuu selitti ja nuolaisi aina pennun päälakea. Supihammas nyökkäsi katsoen pentuja. Hän ei voinut olla miettimättä, että minkälaiset olisivat Novan ja hänen pennut.. “Pennut, tässä on Supihammas”, Kirkaskuu esitteli ystävänsä pennuilleen. Yksipennun silmät laajenivat.
“Minä tiedän hänet!” Kaksi muuta pentua vain nyökkäsivät olevansa samaa mieltä, liekö asia totta. Supihammas kallisti päätään.
“Annetaan emollenne hetken rauha. Mennään ulos leikkimään”, Supihammas sanoi ja Kirkaskuu nyökkäsi. Supihammas lähti pentujen edeltä ulos ja he seurasivat perässä. Kirkaskuukin saapui istumaan jonkin matkan päähän katselemaan telmimistä. Supihammas kyyristyi maahan ja pennut loikkivat hänen niskaansa.
“Minä voitan tämän Varjoklaanin riekaleen!” Kuupentu ulvaisi. Hänen sisarensa Unipentu tönäisi häntä hellästi.
“Minä!” Supihammas joutui peittämään hymynsä ja meni maahan makaamaan veltoksi.
“Karmeat jokiklaanin soturit saivat minut ansaan!” Supihammas dramatisoi ja pennut loikkivat hänen ympärillään. Hän nousi ylös ja pudisteli turkistaan lumet. Supihammas katseli pentujen painia ja hän asteli Kirkaskuun luokse.”Ei heistä ole vaivaa”, Supihammas sanoi ennen kuin Kirkaskuu kerkesi sanoa mitään. “En vain.. saa häntä mielestäni”, Supihammas sanoi hiljaa katsellen maata. Kirkaskuu puski hellästi ystäväänsä.
“Asioilla on tapana järjestyä”, Kirkaskuu sanoi ja harmaa naaras heilautti häntäänsä.
“Toivotaan”, hän vastasi ja nousi ylös. “Minä menen nyt”, Supihammas totesi Kirkaskuulle, joka sitten kutsui pentuja takaisin. Supihammas katseli Jokiklaanin leiriä. Kaikki näyttivät.. tekevän vain omia asioitaan. Supihammas tunsi olevansa aivan yksin, vaikka ei ollut yksin. Elämä vain jatkui ja Supihammas ei kestänyt sitä enään.

Hän sai idean, jonka aikoi toteuttaa yöllä.

Tähdet valaisivat yötä. Supihammas nousi ylös pesästään ja tarkasti vahdin. Paikalla oli ainakin Unikkokukka. Supihammas katsoi tarkkaan, että pääsi livahtamaan ulos leiristä kenenkään huomaamatta. Yö ja kirkas kuu valaisi Supihampaan tietä. Viherlehden tuoma valouden määrä näkyi yössä. Hän toivoi, että Tähtiklaani antaisi hänelle anteeksi. Supihammas ei voinut itselleen mitään. Tähdet liikkuivat, kuten liikkui myös Supihammas. Hän liikkui kohti hänen ja Novan tapaamispaikkaa, sillä sieltä ei niin usein katsottu paikkoja läpi. Eikä Supihampaan hajusta ajateltaisi mitään, sillä hän oli käynyt kyseisellä paikalla niin usein, syynä toki oli Nova.

Hän istahti alas. Supihammas kellahti selälleen. Hän katsoi taivaan tähtiä ja antoi muistojensa virrata. Supihammas muisteli niitä kertoja, kun Nova oli ollut täällä samassa paikkaa hänen kanssaan. He olivat nähneet toisiaan niin usein ja nyt ei ollut enään mitään. Mutta Supihampaan täytyi myöntää, että täällä oli parempi kuin Yönkajon laumassa, jossa Aartjella oli julmat päätökset. Kylmät väreet menivät pitkin Supihampaan selkää. Oliko Nova kunnossa? Entä.. hänen perheensä? Supihammas ei tiennyt. Eikä hän ollut enään varma, tulisiko edes tietämään. Hän nousi ylös ja ravisteli päätään karmeista ajatuksista jotka tulivat hänen mieleensä. Tuskin siellä on käynyt mitään.

Ja nyt Supihammas toivoi vielä enemmän, ettei hänen hajunsa paljastaisi lähtöään. Hän vain.. halusi nähdä Novan. Niin paljon. Supihammas ajatteli vain yhtä asiaa ylittäessään Jokiklaanin ja ei-kenenkään-maan rajan. Hän ajatteli Novaa. Harmaa naaras puristi silmät kiinni ja juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Kylmä viima puski vasten kasvoja, joita pitkin kyyneleet valuivat. Hänellä kävi kyllä mielessä, että olisiko hänellä aamupartio, jossa häntä tarvittaisiin. Sitten kaikki arvasivat, minne hän meni… Ja se ei meinaisi hyvää. Supihammas hidasti ja lopulta pysähtyi. Hänen ei olisi millään tavalla järkevää lähteä. Nova joutuisi vaaraan. Jokiklaani joutuisi vaaraan. Supihammas huokaisi syvään katsoen tuulen alapuolelta, joten kukaan ei haistaisi häntä. Hän katseli kaukaisuudesta Yönkajon lauman leiriä. Pesät näyttivät niin rauhalliselta ja hyvältä paikalta. Supihampaan katse kuitenkin kiinnittyi vain yhteen pesään. Sieltä tuli esille kissa, joka pysähtyi kuin seinään. Kissa katseli Supihammasta ja Supihammas katsoi takaisin. Hänen henkensä salpautui. Nova. Mutta hän ei voinut mennä lähemmäksi. Tuuli vinkui ja Supihammas kääntyi vikkelästi ympäri.

Kuuneleet olivat kuivuneet Supihampaan kasvoille. Hän oli nähnyt Novan ja se riitti hänelle. Nova oli kunnossa, eikä hänellä ollut hätää. Supihammas palasi samaa reittiä takaisin hitaasti. Kuunhuippu oli mennyt jo ajat sitten, joten Supihammas mietti, ettei ollut enään väliä saisiko hän unta. Hänellä oli mielessä vain Nova, joka oli jäätynyt paikoilleen nähdessään Supihampaan. Mutta hän ei voinut vannoa, että tuntisiko kolli häntä enään. Supihammas oli ollut poissa Novan viereltä. Ehkä se kuuluukin mennä näin. Hän pohti palatessaan leiriin.
“Supihammas! Missä välissä poistuit?” Unikkokukka ihmetteli. Supihammas kohautti olkiaan korvat kuumotellen.
“Ei sillä väliä. Kävin vain haukkaamassa happea”, Supihammas sanoi Unikkokukka nyökäten. Supihammas palasi kiireisesti viilentyneeseen pesäänsä ja rauhottui paikalleen.

Mutta hän ei voinut unohtaa Novaa, vaikka niin olisi ollut parempi. Nova oli sanonut hänen sydämensä kuuluvan Supihampaalle. Ja Supihammas luotti Novan sanaan. Supihammas kääriytyi syvemmälle pesäänsä kerälle hengittäen syvään viileää saapuvan viherlehden ilmaa. Hän sulki silmänsä ja antoi ajan kulkea, sillä hänellä ei ollut kiire mihinkään. Ehkä tällä kaikella oli tarkoituksensa. Nova ja hän tulisi tapaamaan vielä, joten hän ei aikoisi luovuttaa vielä.


//tämmöne yölline tarina :D

Ensimmäinen luku – Uusi ystävä

Maidon makea ja kissojen kirpeät tuoksut täyttivät taas kaiken harmaavalkean pennun ympäriltä, aivan kuten joka aamu. Pesässä oli hiljaista, mutta valoa tulvi pesän suuaukolta ja muutamasta pienestä reiästä katosta. Harhapentu katseli maahan osuvia valonsäteitä oranssit silmät kiiluen uteliaisuudesta. Hänen emonsa Hallakajo nukkui sikeästi, aivan kuten Harhapennun sisaruksetkin. Hieman kauempana heidän luotaan nukkui erikoisen näköinen naaras Aamulaulu ja hänen pentunsa. Harhapentu oli aina ollut kiinnostunut kyseisen naaraan pennuista, heitä kun oli neljä ja vain yksi oli kolli. Harhapentu katsahti taas valonsäteitä, sillä yksi niistä välähti hetkeksi pois. Hän katsoi viikset väristen samaa valojuovaa monta silmänräpäystä, mutta rentoutui, kun mitään ei enää tapahtunutkaan.
Harhatassu vilkaisi taas erikoisen näköistä emoa ja hämmenyksekseen huomasi pentueen yhden pennun tuijottavan häntä oransseilla silmillään. Harhapentu katseli ilme värähtämättäkään oranssia pentua, vaikka olisi halunnut mennä leikkimään hänen kanssaan.
”Harhapentu, oletkin jo hereillä,” Hallakajo, Harhapennun rakas emo sanoi haukotellen. Harhapentu kääntyi katsomaan hopeista emoaan.
”Kuka tuo oranssi pentu on? Mikä hänen nimensä on?” pentu kysyi korvat heilahtaen ja vilkaisi nopeasti taakseen.
”Hän on Leijonapentu,” Hallakajo kertoi ja veti poikansa lähemmäs itseään. ”Miten ihmeessä turkkisi on näin likainen? Vasta eilen illalla minä sen putsasin.”
Harhapentu sulki silmänsä ja rimpuilematta antoi emonsa putsata turkkinsa. Hän rakasti pesuhetkiä, ne olivat niin rauhoittavia ja mukavia. Mutta aina ne loppuivat liian nopeasti. Harhapentu vilkaisi emoaan korviaan luimistaen ja anovasti, kun naaras oli saanut suittua pentunsa turkin taas puhtaaksi ja tasaiseksi.
”Hyvä on,” Hallakajo kehräsi silmiään huvittuneena pyöräyttäen. ”Haluaisitko leikkiä Leijonapennun kanssa?”
”Voinko minä?” Harhapentu kysyi ja vilkaisi emoaan. ”Se olisi mukavaa!”
”Odota kuitenkin, että suurin osa pentutarhan kissoista herää,” Hallakajo sanoi ja jatkoi harmaaraidallisen turkin putsaamista. ”Herätätte muuten kaikki hurjilla leikeillänne.”

Harhapentu vilkaisi heräileviä sisaruksiaan jopa hieman välinpitämättömästi ja sitten Leijonapentua ja hänen herännyttä perhettään toiveikkaasti.
”Voinko jo mennä?” Harhapentu kysyi kärsimättömästi, etutassujaan maata vasten tampaten. ”On ollut kuolettavan tylsää olla paikallaan niin kauan!”
”Mene vain,” Hallakajo naurahti. Harhapentu heilautti häntäänsä innokkaasti ja ripein askelin asteli Leijonapennun ja hänen perheensä luokse.
”Nyt uskalsit tulla tänne?” pistävä, mutta huvittunut ääni sai Harhapennun viikset värähtämään. Oranssi pentu katseli häntä ketunmitan päässä emonsa hännän suojista. Kollin turkissa oli upeita kuvioita ja hänen vatsansa oli valkea.
Leijonapentu puhui ja asteli lähemmäs Harhapentua: ”Mikä sinun nimesi on?”
”Harhapentu!” Harhapentu tokaisi ystävällisesti. ”Ja sinä olet Leijonapentu.”
”Mistä tiedät nimen...” Leijonapentu aloitti, mutta Harhapentu keskeytti:
”Emoni kertoi sinun nimesi.”
”Ahaa,” oranssi pentu sanoi ja katseli Harhapentua oransseilla silmillään uteliaasti.
”Leikitäänkö?” Harhapentu kysyi innostuneesti polkien samalla tassuillaan maata. Leijonapentu hymyili ja hänen oransseissa silmissään välähti.
”Mieluusti!” Leijonapentu hihkaisi ja loikkasi Harhapennun kimppuun sillä samalla silmänräpäyksellä. Harhapentu huudahti yllättyneenä, mutta innostui leikkimään. Kaksikko paini pentutarhan keskellä hiekkaisen pinnan päällä. Yllättäen Harhapentu pääsi niskan päälle leikissä ja Leijonapentu lojui hänen allaan kykenemättä liikkumaan.
”Katsokaa! Leijonatähti on heikko, kun häviää minulle! Minun pitäisi olla päällikkö!” Harhapentu julisti ja virnisti leikkisästi.
”Luulin, että voin luottaa sinuun, omaan varapäällikkööni!” Leijonapentu ulisi surullisesti, ja kun totta puhutaan, hänen sanansa yllättivät Harhapennun. ”Kuinka voit pettää minut näin?!”
”Petturi!” harmaa naaraspentu, Leijonapennun sisko huusi, hieman varovasti. Hän taisi haluta mukaan leikkiin.
”Hänestä ei ole johtamaan”, Harhapentu kurtisti kulmiaan. Myös Leijonapennun kaksi muuta siskoa yhtyivät leikkiin, kuten myös Harhapennun veli Myrskypentu.
”Meidän pitää suunnitella tämä tilanne! ” Leijonapennun viimeisenä muiden seuraa liittynyt sisko sanoi. ”Kehitetään oma klaani!”
”Miksi Jokiklaani ei kelpaa?” Leijonapentu kysyi kyseenalaistaen ja nousi seisomaan.
”Niinpä!” Harhapentu yhtyi oranssin kollipennun mielipiteeseen. ”Jokiklaani on minusta ihan hyvä!”
”No joo”, Kyyhkypentu kohautti lapojaan. ”Kai se käy.”
”Minä olen päällikkö!” Leijonapentu totesti ja silmäili kolmea siskoaan ja Harhapentua sekä hänen veljeään. ”Ketkä ovat minun puolellani?”
”Missä?” Laventelipentu kallisti päätään, vaaleansiniset silmät tuikkien.
”No taistelussa!” Myrskypentu murahti, mutta hymyili hieman.
”Myrskypentu on minun puolellani!” Harhapentu julisti ja vilkaisi tummanharmaata veljeään virnistäen.
”Kyyhkypentu on minulla sitten!” Leijonapentu ärähti, mutta hänen katseensa oli leikkisä.
”Eipäs!” oranssiläikällinen naaras kiljaisi. ”Minä olen Harhapennun puolella!”
”Me olemme sinun puolellasi”, Kultapentu hymyili niin lempeästi veljelleen, että Harhapentu tunsi melkein sulavansa. Kultapentu oli niin lempeä ja hänellä oli luottoa ja uskollisuutta veljeensä. Laventelipentu nyökkäsi tomerasti veljelleen.
”Petturi!” Leijonapentu huusi sitten ja loikkasi Harhapennun kimppuun, nauraen. Harhapentu lensi kumoon, mutta Leijonapentu ei saanut hänestä kunnon otetta vaan lensi Harhapennun yli. Harhapentu kömpi mahdollisimman nopeasti pystyyn ja hän kohtasi Leijonapennun ovelan katseen. Oranssi kolli syöksyi harmaan kirjavaa pentua kohtia, mutta Harhapentu väisti. Jostain syystä Leijonapentu oli varautunut tähän ja juoksi Harhapennun perään. Takaa-ajo häiritsi varmasti joitain kuningattaria, mutta Harhapentu tunki sen kaiken ulos mielestään ja keskittyi vain pakenemaan.
Lyhyeen se loppui, sillä Harhapentu joutui jarruttamaan äkillisesti. Pieni pentu oli hänen tiellään. Leijonapentu ei ollut varautunut siihen, joten hän törmäsi Harhapennun selkään.
Musta naaraspentu katsoi hyvin kirkkaat vihreät silmät välkkyen kahta vanhempaa pentua. Harhapentu tömähti vain hiirenmitan päähän pennusta, mutta musta pentu ei edes värähtänyt. Se tuijotti suoraan Harhapennun silmiin ja hymyili. Harhapentu hymyili takaisin ja katseli pennun niin kirkkaita silmiä. Suuren kissan hahmo ilmestyi silmäkulmaan.
”A-anteeksi!” Harhapentu panikoi ja kapusi hätiköiden ylös. Karvat pelosta sojossa Harhapentu kohtasi hopeanharmaan naaraan vihreän katseen. Se oli lempeä eikä vihainen.
”Ei se mitään, Harhapentu”, naaraskissa puhui. ”Säikäytit kyllä, mutta kaikki hyvin. Olet ketterä käpälistäsi. Muistakaa nyt kuitenkin varoa enemmän.”
”Tietysti!” Harhapentu nielaisi. ”Olen tosi, tosi pahoillani!”
”Minä myös!” Leijonapentu sanoi hiljaa Harhapennun takana.
Hieman Harhapentua muistuttava pieni naaraspentu asteli hopeanharmaan kuningattaren takaa ja katsoi sinertävän vihreillä silmillään Harhapentua ja sitten mustaa pentua, joka oli noussut nyt istumaan.
”Saanko mennä mukaan?” musta pentu kysyi ja katsoi anovasti emoaan.
”Olet vielä liian pieni”, kuningatar puhui pennulle. ”Lupaan, että pääset mukaan kunhan kasvat vielä vähäsen.”
”Nuo talloisivat sinut yhtä ohuksei kuin lehti!” uusi, pistävä naaraspentu sanoi nauraen. Hänellä oli lumenvalkoinen turkki ja hän katsoi hyvin erikoisilla silmillään Harhapentua. ”Ne ovat kolleja, niillä on niiiiin rajut leikit ettet sinä pysyisi perässä!”
”Älä luule!” musta pentu loikkasi sisarensa kimppuun ja kaksikko pyöri maata vasten.
”Älkää huoliko, en ole vihainen”, naaras sanoi kahdelle kollille. ”Unipentu vaeltaa niin nopeasti paikasta toiseen, että on niin vaikea huomata minne hän ehtii mennä.”
”Voidaanko me silti korvata tämä jotenkin?” Harhapentu lipsautti ja tunsi oranssin kollipennun läimäisevän häntä hännällään.
”Jos haluatte korvata jotenkin niin… hmm”, naaras mietti hetken ja virnisti sitten. ”Kun he kasvavat hieman, leikkisittekö heidän kanssaan?”
”Tietysti!” Leijonapentu hihkaisi heti ja Harhapentu vilkaisi häntä hämillään. ”Sano vain, kun he pystyvät.”
”Tietysti”, harmaa naaras sanoi hymyillen. ”Kunhan se pysyvät tasapainossa paremmin niin sitten.”
”Kiitos ja anteeksi vielä”, Harhapentu sanoi hymyillen hermostuneesti. Leijonapentu veti hänet hännästä, hellästi kuitenkin, kauemmas harmaasta kuningattaresta ja hänen kolmesta pennustaan.
”No, meillä on sitten homma jo”, Leijonapentu pyöräytti silmiään. ”Tapasimme tänään ja heti ongelmissa.”
”Ehkä se on hyvä merkki?” Harhapentu ehdotti ja Leijonapentu kohotti kulmiaan harmaalle pennulle. ”Saimme ensimmäisen tehtävän klaanikissoina jo näin nuorina, eikö se nyt ole hienoa?”
”No joo”, Leijonapentu nyökkäsi, lapojaan kohauttaen. ”Ehkä joo. Olet oikeassa, onhan se hienoa. Ja leikkiminen on hauskaa, joten se on vain voitto!”
”Sanoinhan!” Harhapentu hymyili leveästi, haampaat näkyen. Leijonapentu hymähti.
”Leijonapentu?” oranssin pennun emo kutsui pentuaan pesän toiselta laidalta.
”Nähdään”, Leijonapentu heilautti häntäänsä ja loikki sulavasti emonsa luokse. Harhapentu katsoi hänen peräänsä ja mietti hetken, millaista olisi olla oikeasti oppilas ja kouluttautua yhdessä Leijonapennun kanssa. Tosin, Leijonapentu oli melkein kaksi kuuta Harhapentua vanhempi, joten oranssi kolli pääsisi nopeastu Harhapennun edelle.
Harhapentu asteli mietteeliäänä emonsa Hallakajon luokse ja käpertyi emonsa vatsaa vasten. Hänellä olikin jo kova nälkä.

Harhapentu nuoli huuliaan makeasta maidosta. Hän oli saanut vatsansa täyteen ja väsymys painoi pienen pennun silmiä.
”Emo? Voitko kertoa meille jonkun tarinan?” Sinipentu kysyi haukotellen. Harhapentu kääntyi katsomaan toiveikkaasti emoaan. Hallakajo hymyili kaikille neljälle pennulleen ja nyökkäsi.
”Kerron teille tarinan eräästä urheasta kissasta, josta tuli legenda taistelijana.” Hallakajo aloitti. ”Hän oli rohkea ja aina valmis auttamaan klaaniaan. Hän ei koskan perääntynyt, jos joku oli pulassa.”
”Oliko hän aina sellainen...” Tuiskupennun lause katkesi haukotukseen. ”...sankarikissa?”
”Ei,” Hallakajo hymyili. ”Hän oli oppilaana pelkuri eikä osannut mitään, koska hän ei luottanut itseensä ja kykyihinsä.”
”Miksi?” Myrskypentu kysyi. Harhapentu vilkaisi vanhempaa veljeään ja sitten emoaan.
”Kukaan ei tiedä,” Hallakajo kertoi. ”Hän vain oli sellainen, mutta hän oli myös kissa, joka ei koskaan antanut periksi. Hän jatkoi ja jatkoi, kunnes hänen mielensä vahvistui ja samalla hänen kehonsa vahvistui. Hänestä tuli rohkea. On arveltu, että hän halusi auttaa itsensä kaltaisia kissoja.”
”Mitä hänelle tapahtui?” Tuiskupentu kysyi. Harhapentu haukotteli, mutta onnistui pysymään hereillä. Hän halusi kuulla tarinan loppuun.
”Hän sai pentuja komean kollin kanssa. Hänen oli jätettävä sankariteot perheensä vuoksi, ainakin joksikin aikaa,” Hallakajo kertoi ja sipaisi hännällään pentujensa turkkeja. ”On kerrottu, että hän jatkoi tavallista elämäänsä pentujen kasvettua. Eräänä päivänä hän kuitenkin katosi eikä hänestä kuultu sen koommin. Kukaan ei koskaan saanut tietää, minne hän katosi.”
”Eikä!?” Sinipentu henkäisi ja nousi seisomaan. Hän astui Tuiskupennun päälle ja mustavalkea kolli huudahti yllättyneenä ja tönäisi sisarensa päältään.
”Teidän pikku pentujen pitäisi alkaa jo nukkua,” Hallakajo naurahti. ”Ehditte leikkiä unienne jälkeen taas.”
”Mälsää...” Myrskypentu mutisi ja kierähti selälleen. Harhapentu laski päänsä tassujensa päälle ja haukotuksen saattaman vaipui uneen…

Oli lämmin päivä ja Harhapentu katseli sisaruksiaan. Kaikki muut nukkuivat paitsi hän, kuten aina, Harhapentu kun oli aamuvirkku. Leijonapentu hiipi Harhapennun luokse leveä virne naamallaan.
”Harhapentu! Mennään ulos!” Leijonapentu supisi ja asteli lähemmäs pentutarhan uloskäyntiä.
”Mitä?” Harhapentu sanoi, mutta enempää miettimättä seurasi uutta ystäväänsä. Ulkona oli aivan liian valoisaa pienen pennun silmille eikä hän nähnyt mitään, ainakaan aluksi siis. Leijonapentu kuitenkin vei häntä eteenpäin ja yllättävän pian kuului veden liplatusta.
”Missä me olemme, Leijonapentu?” Harhapentu kysyi, mutta vastausta ei kuulunut ja samassa Harhapentu tippui. Pentu ei saanut jalansijaa mistään ja viimeinkin hän näki. Hän tippui kalliota pitkin kohti syvää vettä, joka iskeytyi kallion seinää vasten voimakkaasti. Harhapentu huusi kauhuissaan ja näki Leijonapennun nauravan ylhäällä. Hetkessä oranssi kolli alkoi kuitenkin itkeä ja hän hyppäsi Harhapennun perään. Pudotus tuntui jatkuvan ikuisuuden ja hurjasti aaltoileva vesi muuttui yhä voimakkaammaksi ja suuremmaksi. Juuri ennen kuin Harhapentu iskeytyi veteen hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän pomppasi ilmaan. Hän hengitti raskaasti ja katseli kauhuissaan ympärilleen. Hän oli pentutarhassa. Hän oli turvassa emonsa ja sisarustensa kanssa. Se oli vain pahaa unta. Tähtiklaanin kiitos.
”Harhapentu?” Hallakajon uninen ääni havahdutti kauhusta sekavan pennun. Hallakajo katsoi poikaansa huolestuneena.
”Emo… Näin… näin pahaa unta,” Harhapentu änkytti ja niiskaisi. Hänen silmänsä kostuivat ja hän olisi halunnut itkeä, mutta ei itkenyt. Se oli outoa Harhapennusta, mutta koska oli niin säikähtänyt, hän antoi asian olla. Pennun emo veti poikansa lähemmäs itseään ja antoi muutaman lohduttavan nuolaisun päälaelle.
”Se oli vain pahaa unta, olet turvassa täällä,” Hallakajo sanoi lempeästi kehräten. Emon rauhoittava kehräys sai Harhapennun väsymään taas. Hän haukotteli ja täristen käpertyi tiukasti emoaan vasten.
”Ei hätää,” Hallakajo lohdutti ja laski päänsä poikansa vierelle. ”Olen tässä koko ajan, mitään pahaa ei satu sinulle koskaan.”
Harhapentu räpytteli silmiään väsyneesti ja nuolaisi emonsa poskea. ”Rakastan sinua...”
”Ja minä sinua, Harhapentu,” Hallakajo naukaisi ja emon kehräyksen saattelemana Harhapentu vaipui kaikeksi onneksi rauhallisten unien pariin.

Viides luku – Ja kaikki olikin selvää

Se hiiri oli kuollut jo siinä vaiheessa, kun Valhetassu oli nähnyt sen. Ja Valhetassu oli nähnyt sen jo kaukaa. Valkoviiksi oli käskenyt Valhetassun metsästämään samalla, kun mestari katsoisi, mitä hänen oppilaansa osasi. Pieni väliarviointi tähän väliin, mikäpä siinä. Ei se Valhetassua haitannut. Taisteluharjoituksia oli tuputettu joka suunnasta niin paljon, että valkomusta oppilas oli alkanut väsyä -vain hieman siis. Hän oli ollut… energisempi, paljonkin, sen jälkeen, kun hän lopetti Synkässä metsässä käymisen. Ja se tuntui niin vapauttavalta. Ei Hopeaa hengittämässä niskaan jokaisella kerralla, kun hän teki pienenkin virheen. Ei pelkoa sen kissan kynsistä…
Hiiri päästi yllättyneen vinkaisun, kun Valhetassu upotti kyntensä sen nahkaan. Nopea puraisu eikä se enää liikkunut.
Hiirenkorvan aika toi mukavasti saalista, tämä hiiri oli Valhetassun kolmas saalis tältä päivältä. Aiemmin Valhetassu oli napannut yhden päästäisen ja sen jälkeen yhden kyyhkysen. Se oli ollut hankala napata, sillä Valhetassu oli joutunut kiipeämään puuhun. Kaikeksi onneksi kolli oli saanut linnun kiinni ja siitä saisi joku vatsansa täyteen.
”Se riittää tältä päivältä, Valhetassu”, Valkoviiksi naukui ja asteli oppilaansa luokse. ”Olet hyvä metsästäjä, se pitää myöntää.”
”Kiitos”, Valhetassu nyökkäsi ja katsahti mestariaan, joka hymyili tyytyväisenä.
”Olet nopea oppija”, mestari sanoi ja röyhisti rintaansa. ”Ja taitava. Olet oppinut niin nopeasti.”
”No joo”, Valhetassu kohautti lapojaan. Hän oli saanut koulutusta monelta kissalta ja yötä päivää muutaman kuun, joten ei ollut ihmekään että Valhetassu oli muita edellä. Kukaan ei tosin saisi tietää Valhetassun salaisuudesta, se olisi riskialtista.
”Älä ole liian vaatimaton”, Valkoviiksi virnisti. ”Pidän kuitenkin siitä, että olet nöyrä, mutta muista huomata omat vahvuutesi.”
Valhetassu ei vastannut mitään, nosti vain nappaamansa hiiren leukojensa väliin ja asteli muutaman askeleen eteenpäin, kuin kysyäkseen olisiko aika palata leiriin.
”Haetaan muut saaliisi ja sitten voimme palata leiriin”, Valkoviikdi nyökkäsi oppilaalleen ja loikki tämän rinnalle. ”Minulla on tunne, että meitä kaivataan leiriin. Taidamme saada pari uutta soturia tänään.”

Heinätähti seisoi ylväästi Suurtasanteella ja katsoi ympärilleen kerääntyviä sotureitaan siniset silmät kiiluen. Valhetassu istui Huurretassun vieressä, joka istui taas tuttuun tapaan veljensä Pakkastassun kyljessä. Mustassa kollissa oli jotakin, jotakin outoa ja puoleensavetävää, samalla tavalla kuin Häivätassussa. Valhetassu ei tiennyt miksi tai mikä se tunne oli, mutta hän oli tähänkin asti jättänyt sen huomiotta. Valhetassun toisella puolella istui hänen ystävänsä Tammitassu. He olivat tavanneet yhdessä koulutuksessa ja heistä oli tullut ystävät sen jälkeen, ja Valhetassu myönsi sen, että tuntui hyvältä saada normaali elämä ja keskittyä muuhun kuin jatkuvaan koulutukseen yötä päivää.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uusia sotureita!” Heinätähti ulvaisi sitten ja Valhetassun niskakarvat pörhistyivät. Ei kai häntä nimitettäisi vielä? Ei hän ollut valmis, hän oli liian nuori ja-
”Korppitassu, Pihkatassu ja Häivätassu”, valkoinen päällikkö kutsui kolmea sisarusta. ”Astukaa eteen.”
Valhetassu seurasi kolmen oppilaan katseita. Korppitassu näyti tyytyväiseltä, Pihkatassu todella innostuneelta ja Häivätassu… hänellä oli oudon tyhjä ilme.
”Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikköm pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtämään jalot lakinne”, Heinätähti puhui ja katsoi jokaista kolmea oppilasta. Valhetassu huomasi päällikkönsä silmissä kaipuun katseen. ”Lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkienne uhalla?”
”Lupaan”, jokainen sisaruksista sanoi, Pihkatassu kaikista innokkaimmin. Heinätähti hymyili ja kohotti katseensa hetkellisesti kohti taivasta ennen kuin laski sen taas kolmeen oppilaaseen. Valhetassu oletti sen olevan jonkinlainen osoitus kolmen oppilaan emolle, Kuutähdelle.
”Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan teille teidän soturinimenne”, päällikkö puhui ja katsoi Korppitassua. ”Korppitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Korppitaivaana. Pihkatassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Pihkahumuna ja Häivätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Häivätuulena. Tähtiklaani kunnioittaa taitojanne ja uskollisuuttanne ja me hyväksymme teidät jokaisen Myrskyklaanin täysiksi sotureiksi!”
Heinätähti loikkasi kaarteessa alas kolmen tuoreen soturin eteen ja kosketti jokaisen päälakea nenällään. Heti sen jälkeen hän kohotti katseensa klaaninsa puoleen ja ilmoille raikasi onnitteluhuudot.
Valhetassun huomion herätti kuitenkin punaruskea naaras, joka hiipi muiden hurratessa uusien soturien nimiä ulos leiristä. Valhetassu siristi silmiään ja oli aikeissa jatkaa kissna seuraamista, mutta hänne klaanitoverinsa huudot veivät hänen keskittymisensä. Kipinämyrsky oli poissa eikä Valhetassu löytänyt häntä enää, ei edes aistiensa avulla.

Valkomusta kolli hätkähti hereille, kun kuuli outoa rapinaa. Hän räpytteli silmiään unenpöpperössä ja haisteli ilmaa. *Kipinämyrsky!*
Valhetassu melkein pomppasi pystyyn, mutta onnistui hillitsemään itsensä ja nousi pystyyn hiiren hiljaa. Hän työnsi päänsä varovasti ulos oppilaiden pesästä ja etsi katseellaan punaruskeaa naarasta.
Naaras istui piikkihernetunnelin luona. Oliko hän yövartiossa? Taisi olla väärä hälytys siis.
Valhetassu kuunteli klaanitovereitaan ja totesi jokaisen muun olevan syvässä unessa. Hyvä niin, jokainen tarvitsisi unta.
Tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla ja kuu valaisi leiriä juuri sopivasti. Keskiyökin oli mennyt jo, joten Valhetassu voisi palata nukkumaan. Kipinämyrsky alkoi yllättäen liikkua ja Valhetassu kyyristyi piiloon varjoihin. Kipinämyrsky katseli ympärillään huolestuneesti ja ennen kuin Valhetassu ehti edes miettiä miksi, niin punaruskea soturi oli astellut ulos leiristä. Mitä ihmettä? Hänen tulisi pysyä leirissä vahtimassa nukkuvia pesätovereitaan! Oliko naaras kuullut jotain?
Valhetassu kipitti niin nopeasti leirin poikki kuin pystyi tekemättä yhtään ääntä. Hän seurasi kuulollaan Kipinämyrskyn menoa ja muutamia kertoja hän myös tunki katseensa seuraamaan myrksyklaanilaista naarasta. Hän kulki kohti Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajaa. Valhetassu jäi leirin suulle, hänen ei tarvitsisi seurata kuin pakolla Kipinämyrskyä, sillä hän pystyi kuulemaan ja näkemään naaraan, varsinkin nyt kun oli muuten lähes kokonaan hiljaista.
Varjoklaanin puolelta ilmestyi Valhetassulle tuntematon kolli, mutta hän oli selvästi varjoklaanilainen. Kipinämyrsky ja tämä kolli puskivat päitään ja heidän häntänsä kietoutuivat toisiinsa.
Valhetassun suu loksahti auki. Kipinämyrskyllä oli… suhde Varjoklaanin kissan kanssa. Ei… ei Valhetassu tuomitsisi näin pahasti siis, jos Kipinämyrsky ei antaisi sen vaikuttaa uskollisuuteensa Myrskyklaaniin ja vastuihinsa, mutta naaras oli jättänyt klaanitoverinsa juuri yövahtivuoronaan ilman suojaa! Tuo vain osoitti, ettei naaras ollut uskollinen. Kipinämyrskyllä oli tunnetusti hyvä kuulo ja hajuaisti ja siksi hänet oli jätetty yksin vahdiksi, mutta ei hänen kyvyistään ollut hyötyä jos hän juoksi yöllä tapaamassa jotain kollia.
Valhetassu hätkähti, kun kuuli oppilaidenpesältä liikettä. Nyt olisi hoppu. Valkomusta oppilas kipitti nopeasti tarpeidentekopaikalle ennen kuin kävisi köpelösti.
Valhetassu tunnisti oppilaan olevan hänen ystävänsä Tammitassu. Oranssiraidallinen kolli asteli leirin poikki korvat luimussa ja hyvin hiljaa. Minne hän oli menossa, jos ei tarpeidentekopaikalle?
”Tammitassu?” Valhetassu kutsui ja Tammitassu näytti siltä kuin olisi jäänyt kiinni jostakin.
”Ai-ai, Valhetassu”, Tammitassu näytti hermostuneelta.
”Näitkö painajaista?” Valhetassu uteli, vaikka hänen tassujaan kihelmöi tunne siitä, että Tammitassu oli ollut menossa jonnekin.
”Ai, mitä, joo”, kolli takelteli ja nielaisi. ”Etsinkin sinua, kun et ollut lähellä. Säikähdin vähän.”
”Ei mitään hätää nyt”, Valhetassu hymyili lohduttavasti ja johdatti Tammitassun takaisin oppilaiden pesään. Hän ei kuitenkaan näyttänyt epäilevää katsettaan Tammitassulle.

”Hyvä, Valhetassu!” Valkoviiksi kehui oppilastaan, joka oli saanut painettua Tammitassun käpäliensä alle. Oranssi kolli hengitti raskaasti taistelun jäljiltä ja Valhetassu tiedosti kyllä, että painoi tarpeettoman kovaa pesätoveriaan maata vasten. ”Osaat hienosti hyödyntää eri liikkeitä.”
”Tammitassu osaa puolustautua hyvin”, kollin mestari sanoi ja astui lähemmäs. ”Voi päästää hänet, Valhetassu.”
”Tammitassulla on kyllä puolustus hallussa”, Valkoviiksi myönsi. ”Molemmat taistelitte hyvin.”
Tammitassu nousi vaivoin ylös, kun Valhetassu oli päästänyt hänet. Ehkä ei kannattaisi käyttäytyä niin kylmästi, eihän Valhetassu edes tiennyt minne hänen ystävänsä oli ollut menossa. Ehkä hän oli huomannut Kipinämyrskyn puuttumisen tai jotain.
”Voitte leirissä ottaa syötävää”, Valhetassun mestari sanoi kahdelle oppilaalle. Tammitassu sanoi jotain omalle mestarilleen ennen kuin juoksi Valhetassun kiinni.
”Painoit vähän kovaa...” Tammitassu sanoi hiljaa, keltaiset silmät välähtäen.
”Anteeksi”, Valhetassu sanoi ja jatkoi vitsaillen. ”Näillä lihaksilla voi vaikea tajuta moista seikkaa.”
”Haha!” Tammitassu naurahti silmiään pyöräyttäen. ”Älä nyt liikaa leveile.”
”Kuinka usein kuulet Valhetassun leveilevän?” Tihkutassun ääni yllätti molemmat, mikä sai Valhetassun melkein murisemaan Hän ei saisi antaa itsensä tulla tällä tavalla yllätetyksi uudestaan. Tihkutassu seisoi heidän takanaan hiiri leukojensa välissä, hän oli siis metsästyspartiossa. ”Tuo oli ensimmäinen kerta kun olen kuullut veljeni leveilevän, ja nytkin se oli vitsi.”
”No joo”, Tammitassu naurahti, mutta jatkoi sitten matkaa enempää sanomatta. Valhetassu väläytti veljelleen hämmentyneen katseen ja juoksi sitten Tammitassun perään.
”Minun pitäisi kertoa sinulle jotain”, Tammitassu sanoi hiljaa ja apeasti, kun he olivat päässeet kauemmas Tihkutassusta.
”Liittyykö tämä siihen yöhön? Kolme yötä sitten?” Valhetassu kysyi ja Tammitassu nyökkäsi irvistäen. ”Arvasin. Minne olit menossa?”
”Niin...” Tammitassu huokaisi. Hänestä uhkui outo pelko ja hämmennys. ”Minä… minä olen tavannut erään kissan.”
Valhetassu jähmettyi ja irvisti. Hän katsoi Tammitassua tietävästi, mutta myös tuomiten. Tammitassu ei katsonut Valhetassua silmiin, tuijotteli vain omia tassujaan.
”Hän… hänellä on pieni kissajoukkio”, Tammitassu puhui hiljaa. Valhetassu jähmettyi. Kissajoukkio? Oliko tämä kissa sen johtaja? Eli ehkä Tammitassu ei rikkonutkaan lakia? ”Ja minä… minä ajattelin lähteä hänen mukaansa.”
Valhetassulla tarttui pala kurkkuun ja hän katsoi epäuskoisena Tammitassua. Mitä? Ei!
”Siis… lähdet jonkun naaraan matkaan?” Valhetassu sai sylkäistyä.
”Ei, ei en minä… En minä rakkauden takia lähde”, Tammitassu selitti nopeasti ja kohotti katseensa. ”En vain halua taistella… klaanien puolesta. En näe siinä mitää järkeä. En koe, että täällä saavutetaan mitään järkevää.”
”Tähtiklaanihan on asettanut tälle tarkoituksen!” Valhetassu tivasi, mutta Tammitassu nyrpisti nenäänsä.
”Ahaa, Tähtiklaani joo. Ja silti Yönkajon lauma on yhä täällä, emme saa apua ja kissoja kuolee. Klaanit taistelevat yhä, monien kuidenkin jälkeen”, Tammitassu sihahti, mutta yhä pahoitteleva katse silmissään. ”Minun perheeni on kuollut. Emoni halusi aina, että sotimista ja kuolemaa ei olisi. Ja koska en koe yhteyttä, enää, klaaneihin, minä lähden.”
”Selvä”, Valhetassu sanoi tyhjällä äänellä. ”Ei kukaan haluaisikaan tuollaista kissa, joka ei kykene olemaan uskollinen klaanilleen.”
”Olet silti ystäväni, olinpaikastani huolimatta, Valhetassu”, Tammitassu sanoi sitten ja huokaisi. ”Minun emoni tuli klaanien ulkopuolelta ja… ja jos tätä jatkuvaa taistelua ei olisi, olisin jäänyt.”
Valhetassu ei sanonut mitään. Turhaa selittelyä kaikki. Häipykööt puoliverinen kissa, joka ei kyennyt pysymään uskollisena vaikeina aikoina. Valhetassu jätti Tammitassun yksin, sanomatta sanaakaan. Häipyisi sitten jo. Petturi.

Valhetassu tuijotti hiirtä käpäliensä juuressa. Ruokahalu oli kadonnut. Kaksi hänen klaanitoveriaan oli pettänyt klaaninsa. Välittikö kukaan? Ei. Paitsi Valhetassu. Hänen päässään pyöri ne ajatukset, joita Synkässä metsässä oli kerrottu ja nyt ne kävivät järkeen. Kipinämyrsky? Hänen salaisuutensa tulisi julki kyllä. Ei vielä kuitenkaan. Valhetassu nappasi hiiren leukojensa väliin ja asteli pentutarhaan, jossa Suvikuuro oli kahden pentunsa kera. Oppilas laski hiiren kuningattaren eteen, mumisi jotain ja asteli sitten pois. Hän suuntasi suoraan oppilaiden pesään ja käpertyi sammalpedilleen. Pettymys, petturuus ja viha raapivat Valhetassun sisuskaluja. Hän oli ainoa oppilas pesässä, mutta ihan pian muutki tulisivat nukkumaan, paitsi Tammitassu. Ihan hyvä vain.
Valhetassu sulki silmänsä ja ajatteli Synkkää metsää. Hän tiesi, mitä pitäisi tehdä. Hän tunsi Synkän metsän oppien, ideologian ja ajatusmaailman sykkivän hänen sydämessään ja aivoissaan. Hän tiesi nyt, että kaikki se oli totta. Kaikki mitä tarvittiin, että hän uskoisi siihen kaikkeen, oli vain se, että joku tekisi kaiken sen, jota Valhetassulle oltiin uhattu. Kaikki se kärsimys ja tuska, jota Valhetassu oli kokenut Synkässä metsässä vain sen takia, että se ajatusmaailma iskeytyisi hänen päähänsä oli nyt tehonnut. Hän uskoi siihen.
Synkän metsän punainen usva kietoutui Valhetassun ympärille, mutta nyt se ei tukehduttanut. Se oli vain usvaa. Läheltä kuului ääntä ja Valhetassu lähti seuraamaan sitä. Hänen tulisi löytää Hopea tai sitten joku toinen.
Hopea istui pienen aukion reunalla harmaan arpisen kollin kanssa. Harmaan kollin jäänsiniset silmänsä kohtasivat Valhetassun oranssin katseen. Harmaa kolli virnisti leveästi Valhetassulle. Hopean siniset silmät välähtivät, kun hän näki entisen koulutettavansa.
Hopeanharmaa kolli asteli hitaasti Valhetassun luokse, mutta se ei haitannut Valhetassua. Hopean katse oli kiinnostunut, mutta epävarma.
”Olenkin odottanut sinua”, hopeanharmaa kolli sanoi virnistäen. ”Olet tainnut nähdä sen itse, viimeinkin.”
Valhetassu nyökkäsi tyhjä ilme kasvoillaan. Hopea näytti tyytyväiseltä, kun Valhetassu oli palannut.
”Tervetuloa”, Hopea sanoi lyhyesti ja Valhetassu huomasi naaraan koukistelevan kynsiään, kuten ennenkin. Valhetassu ei odottanut vaan loikkasi varoittamatta mustan naaraan kimppuun ja painoi hänet kasvaneilla lihaksillaan maata vasten. Kynnet naaraan kurkulla ja vatsalla antoivat jo tarpeeksi ison varoituksen mustalle tuuliklaanilaiselle.
”En tarvitse sinun opetuksiasi enää”, Valhetassu sihisi naaraan korvaan, sai vastauksesi rimpuilun, mutta turhaan. ”Voit opettaa taisteluliikkeitä, mutta jos yrität muuta, kynsin jotain ihan muutakin kuin turkkia.”
”Meillä onkin opetettavaa sinulle”, hopeanharmaa kolli puhui. ”Mutta sinulla myös meille.”
”Hyvä”, Valhetassu nyökkäsi ja päästi Hopean irti.
”Hopeaviilto, kerää muutama hyvä kissasi”, hopeanharmaa kolli puhui ja musta naaras nyökkäsi, vilkaisten Valhetassua ylpeä katse silmissään. Valhetassu ei vastannut siihen. Hänen mielessään pyörivät ne yöt, jolloin hän oli kokenut vain tuskaa ja nyt hän ei tuntenut oikeastaan mitään, ainakana tällä hetkellä.
”Haluan näyttää, mitä he osaavat”, Synkän metsän kissa puhui. ”Saat päättää, osallistutko.”
”Kuka sinä olet?” Valhetassu kysyi ja vilkaisi silmiään siristäen hopeaa kollia vieressään.
”Nimeni on Hopeakäärme”, kolli esittäytyi. ”Tiedät kyllä tarinat.”
”Tietysti”, Valhetassu nyökkäsi.
”Jonakin päivänä sinä johdat näitä kissoja”, Hopeakäärme puhui ja katsoi Valhetassua virnistäen hyvin leveästi. ”Olin ensin kuvitellut, että sinun emosikin olisi täällä.”
”Miksi?” Valhetassu kysyi ja Hopeakäärme nauroi.
”Hän on minun tyttäreni”, Hopeakäärme vastasi hymyillen karmivalla tavalla, mutta se ei hätkähdyttänyt Valhetassua. ”Olemme sukua. En vain ajatellut, että sinut olisi valittu tähän.”
Hopeakäärme kohotti tassunsa ja osoitti heidän alapuolellaan näkyvää suurempaa aukeaa, jossa oli kymmenittäin kissoja. Valhetassu nyökkäsi ja hymyili hieman. Hän korjaisi asiat.
”Ensimmäisenä haluankin mainita sinulle sen, että sinua vastassa on jo vihollinen. Hänet luotiin pysäyttämään sinut tai ainaki annettiin jotakin avuksi”, Hopeakäärme puhui ja Valhetassu kurtisti kulmiaan. Varasuunnitelma? Hah. ”Tiedät varmaan Kuutähden?”
”Tietysti tiedän”, Valhetassu vastasi ja haukotteli. ”Mitä hänestä?”
”Hän elää”, Hopeakäärme kuiskasi ja Valhetassun silmät laajenivat. ”Toisessa klaanissa. Anna kun kerrn sinulle...”
Valhetassu kuunteli tarkkaan, mitä hänen isoisänsä kertoi hänelle. Ja kaikki alkoi valjeta selkeämmäksi.

luku 7.

Challenge

Ilvestassu piti Olkitassun seurasta. Se tuntui niin luonnolliselta, että Ilvestassu välillä mietti, että miksi asia oli niin. Hän pudisteli päätään ja katsoi edessään nukkuvaa Olkitassua jonka hengitys oli rauhallista. Ilvestassu nousi ylös, lähtien ahtaasta oppilaiden pesästä ulos. Hänellä olisi aamupartio Timalisydämen, Kettutassun ja Tuiskumarjan kanssa. Valkea kolli pesi naamansa nopeasti ja katseli ympärilleen. Leiri oli aivan autio. Ketään ei näkynyt missään ja oli aivan aavemaisen hiljaista - taistelun jälkeen leiri oli vieläkin sekaisin. Ilvestassu saattoi vain miettiä, että milloin elämä rauhoittuisi ja Myrskyklaani pääsisi kuntoon.
“Täällä sinä olet! Luulin ettet tulekaan”, Kettutassu ilmestyi Ilvestassun takaa. Ilvestassu virnisti veljelleen. Ilvestassu pukkaisi ketun väristä kollia ja loikki tuon edelle, kohti piikkihernetunnelia. Leirin ulkopuolella odottivat heidän mestarinsa ja he lähtivät kiertämään rajoja.

Ilvestassu haisteli ilmaa. Tuuli kantoi vaisua tuoksua Tuuliklaanin rajoilta, joten rajoja ei oltu vielä tarkistettu. Ilvestassu oli mietteliäs. Hän pohti, että miltähän tuntuisi joutua kiistoihin muiden klaanien kanssa rajoista. Hän katsahti Kettutassua, joka loikkasi Timalisydämen hännälle niin, että naaras pyöritteli silmiään. Ilvestassu joutui peittämään hymynsä vahvistaessaan rajoja. Kettutassu oli hölmö, mutta Ilvestassu ei voinut kiistää sitä että piti veljensä luonteesta. Yhdessä he vahvistivat toisiaan.
“Ilvestassu, mitä haistat?” Kettutassun mestari Tuiskumarja kysyi. Ilvestassu hengitti raikasta ilmaa syvään korviaan väräyttäen, sillä kauempana juoksi hiiri. Hän loikkasi nopeasti hiiren kimppuun tappaen sen. Tuiskumarja kohotti kulmiaan ja Ilvestassu vain virnisti.
“Haluatko sen?” Ilvestassu kysyi soturilta. Hän pudisti päätään Ilvestassulle.
“Sinä voit syödä sen. Meillä on vielä paljon kierrettävää”, ruskea naaras sanoi. Ilvestassu nautti nopean ateriansa ja kiitti Tähtiklaania ruuastaan. Hän nousi ylös.
“Eli siis haistoin tuon hiiren ja kuulin sen. Jossakin puussa oli orava ja Tuuliklaani on ollut rajapartiossa viimeksi illalla tai yöllä”, Ilvestassu luetteloi ja Tuiskumarja nyökkäsi hyväksyttävästi. He kirivät välimatkaa muihin, sillä olivat jääneet jälkeen.

He olivat saapuneet järvelle. Ilvestassu katsoi silmät pyöreänä järveä, joka oli vielä jäässä, vaikka aurinko oli paistanut monta päivää kirkkaasti. Kaukana näkyi kokoontumissaari. Hän pohti, että mitähän seuraavissa kokoontumisissa tulisi tapahtumaan. Kirottu Yönkajon lauma. Mitä se edes halusi? Ympärillä oli varmasti tilaa, eikä ainoana maailman asuinpaikkana toiminut järvi. Ilvestassu tiesi sen verran, mutta ei oikeastaan sen enempää.
“Timalisydän?” Ilvestassu kysyi varovasti. Naaras heilautti korviaan oppilaalleen. “Onko maailma iso?” Timalisydän jopa hymyili Ilvestassulle, sillä vaikka valkea kolli vaikutti viisaalta, niin hän oli vielä oppilas.
“On. Et edes osaa kuvitella, että kuinka paljon asioita voi järven ympäriltä löytyä. Ja pentuina te ajattelitte leirin olevan iso”, Timalisydän naurahti ja Ilvestassun viikset värähtelivät. Kettutassu naurahti jossakin hänen takanaan ja läimäytti lunta Ilvestassun niskaan.
“Tuon saat maksaa!” Ilvestassu nauroi ja potki takajaloillaan lunta Kettutassun naamalle. Kettutassu ravisteli päältään lume.
“Hyvä on, hyvä on, tasoissa ollaan!” Kettutassu nauroi loikkien veljensä edelle. Ilvestassu saattoi vain pudistella päätään.

Kierroksen jälkeen Ilvestassu oli niin poikki, että hän meni Kettutassun kanssa suoraan nukkumaan. He olisivat voineet syödä, mutta he söivät jo partiossa, joten heille ei maistunut ruoka. Ilvestassu oli menossa oppilaiden pesää kohti, mutta pysähtyi kesken matkaa. Olkitassu tuli juuri ulos ja he jäivät hetkeksi katsomaan toisia hämmentyneenä. Ilvestassu loikki nopeasti Olkitassun ohi omaan pesäänsä ja kääriytyi kasaan nukkumaan, tuntien Kettutassun olevan vierellään. Kaikki oli hyvin.


He menivät auringonhuipun jälkeen harjoituksiin Olkitassun, Kolibrin ja Timalisydämen kanssa. Piikkihernetunnelissa Olkitassu katsoi katkerana Villivirnettä, joka johdatti Etsijätassua syvemmälle metsään, luultavasti metsästämään. Ilvestassu katsoi Olkitassua kulmat kurtussa. Hän päätti ottaa Olkitassun haasteena, sillä hän vaikutti Ilvestassun mielestä haastavalta kissalta. Nelikko matkasi kohti harjoitusaukiota joka oli jo sulanut kaikesta lumesta. Aurinko valaisi metsän kauniisti ja linnut lauloivat. Kohta olisi hiirenkorvan aika. He istuivat alas.
“No niin. Aloitetaan helpolla. Olkitassu puolustautuu ja Ilvestassu hyökkää”, Kolibri aloitti. Oppilaat vilkaisivat toisiaan, tuntien sähköisen jännitteen yllään. Sama jännite, joka tuli aina taistelussa. Ilvestassu ja Olkitassu menivät vastakkain. Olkitassu kyyristyi ja tarkkaili keltaisilla silmillään Ilvestassun erivärisiä silmiä. Ilvestassu mietti kovasti, että mikä oli paras tapa aloittaa. Olkitassun häntä heilui puolelta toiselle katsellessaan valkeaa kollia. Ilvestassu päätti aloittaa yksinkertaisesti lähitaistelulla. Hän syöksyi kohti Olkitassua. Olkitassu astui taaksepäin ja nousi takajaloilleen. Ilvestassu kierähti maan kautta ympäri ja jäi maahan kyyryyn. Hän kokeili samaa toiselle puolelle, miettien, että kumpi puoli olisi Olkitassun heikompi kohta. Tällä kertaa se oli vasen puoli, sillä Ilvestassun hyökätessä Olkitassu ei saanut kunnollista asentoa ja horjahti. Ilvestassu sai siitä kampattua Olkitassun maahan. Olkitassu nousi samantien ylös ja hyökkäsi kohti Ilvestassun lapaa. Ilvestassu ei kuitenkaan kerennyt väistää tarpeeksi nopeasti, joten hän sai osuman. Hän ravisteli itseään ja loikkasi kohti Olkitassun niskaa. Olkitassun väistäessä Ilvestassu käytti puuta hyväkseen. Hän loikkasi puunrunkoa kohden, muuttaen suuntaa takaisin ja loikkasi siitä Olkitassun kylkeen niin, että he kummatkin vetivät ympäri. Ilvestassu huomasi, että Olkitassu oli melkein saman kokoinen kuin hän itse, ellei jopa isompi. Hän pohti, että mikä tuntui tutulta ja ratkaisi sen. Ilvestassu pysähtyi kesken taistelun ja katseli Olkitassua erivärisillä silmillään.
"Muistutat taistelutyylilläsi isääsi", Ilvestassu sanoi hiljaa kuiskaten Olkitassun korvaan. Olkitassu ei vastannut siihen mitään.
“Riittää”, Timalisydän sanoi. “Toimitte hyvin, sillä Ilvestassu hyökkäsi hyvin ja Olkitassu kehittää nopeuttaan.” Ilvestassu nousi pois Olkitassun edestä. Puskat kahisivat, kunnes sieltä ilmestyi muitakin.
“Saammeko tulla mukaan? Heinätähti haluaa, että kaikki oppivat tuntemaan toistensa taistelutavat", Tuiskumarja sanoi katsoen oppilaita. "Sillä Yönkajon lauman hyökkäystapa on ainutlaatuinen - siinä oli yhtä kissaa vastaan enemmän kissoja kuin tarpeeksi. Muodostetaan parit. Ilvestassu ja Olkitassu, Kettutassu ja Etsijätassu, Huurretassu ja Pakkastassu.”

Oppilaat olivat palanneet väsyneinä leiriin. Harjoitukset olivat menneet hyvin ja he olivat vaihdelleet välillä pareja. Ilvestassu huomasi kuitenkin jännän asian, sillä aina kun Huurretassu oli muiden seurassa, niin Pakkastassu seurasi tiiviisti, vaikka oma taistelu oli kesken. Ilvestassu ei tosin tiennyt, että mistä se johtui. Hänen oma veljensä tuntui vieraalta ja se oli pelottavaa. Ilvestassu meni makaamaan leirin laitamille ja venytteli. Olkitassun tullessa leiriin Ilvestassu viittoi häntä tulemaan luokseen.
“Hei näin kun painitte Pakkastassun kanssa ja onnuit etukäpälääsi. Kävitkö jo Susitassun luona?” Ilvestassu kysyi silmissään utelias katse. Olkitassu räpäytti hämmästyneenä silmiään ja vaikutti hetken aikaa pieneltä kissalta. Olkitassu hämmästeli sitä, kun Ilvestassu pisti pieniäkin yksityiskohtia merkille.
“Kävin. Ei ole paha vamma, kaipaa vain lepoa”, hän sanoi ja istuutui Ilvestassun viereen. Ilvestassu nyökkäsi. Kaikkihan halusivat tietää ystäviensä kunnon. Sitten Ilvestassu räpäytti silmiään. Ajatteliko hän Olkitassua ystäväkseen?
“Oletpa mietteliäällä tuulella”, Olkitassu sanoi ja katsoi mietteliäänä Ilvestassua. Ilvestassu kohautti olkiaan ja huomasi Olkitassun pörröiseen turkkiin tarttuneet roskat.
“Ota nämä pois”, Ilvestassu sanoi ja pyyhkäisi roskat pois Olkitassusta. Olkitassun ilme ei värähtänytkään, kunnes Ilvestassu alkoi nauramaan. Olkitassu yhtyi kollin nauruun.

Ilvestassu ei tiennyt, että mikä siinä oli. Siinä, että Olkitassu sai hänen parhaat puolensa esiin.

//tää oli tämmöne “elän omassa kuplassa vaaleanpunaset lasit silmillä” tarina XD also en tarkistanu joten voi olla aika paljon virheitä

Kymmenes luku - Kun sinä johdat, sinun tulee osoittaa olevasi johtaja

Nopeat hyvästelyt pennuille, jotka kyselivät minne heidän isänsä oli oikein menossa, tuntuivat jotenkin typeriltä. Nova oli luvannut mennä isänsä kanssa metsälle, jotta he voisivat samalla keskustella mahdollisista kumppaniehdokkaista Novan pennuille. Aartje oli valinnut jo omille nuorille pennuilleen kumppanit edellisenä päivänä, mutta olisi aika valita Novan pennuille omansa. He olivat jo hieman myöhässä molempien valinnoissa, mutta koska ajat olivat olleet vaikeat ja pentuja syntynyt huonosti, oli viivästyminen ymmärrettävää. Suvin toisesta pennusta, Toffeesta, oli valittu Murulle kumppani. Elasta tulisi taas Mikin kumppani ja Katunista Milin.
”Mitä olet mieltä Hailin jostakin pennusta toiselle pojallesi?” Aartje kysyi sitten kirjavalta pojaltaan. ”Hän ja Blake saivat kauniita pentuja.”
”Se on totta”, Nova myönsi. Hän ei ollut pitänyt pentueen vanhimmasta pennusta, hän oli mulkoillut Novaa ja hyökkäillyt sisariensa kimppuun. ”Yuu oli minusta hyvä vaihtoehto.”
”Se on sitten päätetty”, Aartje totesi nopeasti. ”Kummalle?”
”Hmm”, Nova näytteli miettivää. He olivat jo pentujen kanssa päättäneet jokaiselle tulevan kumppanin, he olivat itse saaneet vaikuttaa, vaikka isähän ei sitä tiennyt. ”Indigo.”
”Hyvä valinta”, Aartje nyökkäsi hyväksyvästi ja kumartui mennen yhden puskan ali.
”Mietin Tiikerin kumppaniksi Ennaa”, Nova naukaisi sitten. ”Minusta Enna näytti sopivalta.”
”Erikoinen valinta, mutta ei mikään huono”, Aartje heilautti häntääntä, ja Nova kurtisti kulmiaan. Miksi nuorinta pentua piti aina sorsia?
”Entä Helmelle?” Aartje kysyi pysähtyen. ”Minä olisin ehdottanut Ulricia.”
”Se kuulostaa juuri hyvältä”, Nova sanoi nyökäten. Kiitos esi-isät.
”Loistavaa. Se on päätetty”, Aartje naukaisi huokaisten tyytyväisenä. ”Pentuja syntyy paljon, kun lumet sulavat. Ei enää kauaa, niin saamme paljon pentuja ja kokelaita. Lämpimät ajat tulevat olemaan siunausta kaikille meille.”
”Hyvä niin”, Nova sanoi myöntävästi. ”Riista ei olisi pahitteeksi.”
”Tarvitsemme myös pentuja, jotta saamme enemmän kokelaita”, Aartje sanoi ja loikkasin nummen laelle katsoen alas klaanien järvelle. ”Tarvisemme taistelijoita, kolleja, jotta voimme vallata järven.”
”Uhrata niin paljon kissoja...” Nova sanoi hiljaa ja Aartje huokaisi.
”Tiedän, että se kuulostaa kamalalta”, ruskea kolli sanoi. ”Mutta järvestä saamme hyvän kodin ja uhrauksia on tehtävä koko lauman vuoksi.”
”Tiedän”, Nova sanoi, vaikka ei siltikään pitänyt ajatuksesta, että kissat syöksyisivät kuoleman kitaan.
”Kun sinusta tulee johtaja minun jälkeeni”, Aartje puhui sitten yllättävästä aiheesta. ”Sinun tulee osoittaa vahvuutesti ja asemasi koko laumalle, jotta he tottelevat sinua.”
Nova räpäytti silmiään hieman häkeltyneenä. Eikö lauman tulisi totella häntä mukisematta jo ihan valmiiksi, sääntöjen mukaisesti?
”Epävarmat ajat aiheuttavat aina epäilyä kissoissa, ja siksi sinun tulee muistaa osoittaa voimasi ja asemasi. Osoittaa, että sinua totellaan”, Aartje puhui vaaleansiniset silmät välähtäen. ”Minun piti tehdä niin myös, kun minun isäni kuoli. Lauma oli epävarma, miten tulisi edetä, sillä sairaus oli pyyhkinyt niin monen kissan hengen.”
Nova nielaisi. Vakava sairaus.
”Jos joku uhmasi”, Aartje sanoi irvistäen. ”Minä hyökkäsin. Ja näytin paikkani. Sinun pitää olla jämäkkä ja osoittaa olevasi lauman parhaan kannalla. Minä tapoin yhden kissan, koska minua ei toteltu. Ja sen jälkeen toteltiin.”
”Entä jos ei onnistu osoittamaan asemaansa?” Nova sanoi ja vilkaisi arpeaan.
”Lauma saattaa karkottaa, tai tappaa”, Aartje sanoi hiljaa, mutta katsoi rohkaisevasti poikaansa. ”muista, että sinä olet vahva. Sinulla on taitoa ja voimaa, vaikka sinulla onkin tuo arpi. Se osoittaa voimaasi ja uhrautuvaisuutta. Voit myös muilla teoilla osoittaa pätevyytesi. Hyökkäyksillä, suurimman osan lauman puolelle saaminen tai jollakin mitä ikinä keksit. Sinulla on älyä. Tajusit ottaa liittolaisen siitä… siitä Vesikauhusta. Pääsimme samalla eroon siitä merkitystä tietäjästäkin.”
Novaa puistatti, sillä isä oli niin tyytyväinen, kun hän oli päässyt eroon Eerenistä.
”Elämme epävarmoja aikoja, Nova. Emme tiedä, milloin saamme kodin ja vakaan paikan elää. Ja sitten on veljesi, joka on yrittänyt kerätä omia joukkojaan. Nava tulee olemaan suurin vastukseksi, sillä hän yrittää heikentää uskottavuuttasi”, Aartje puhui ja katsoi poikaansa suoraan silmiin ja Nova huomasi niissä vihan. ”Hyvin todennäköisesti suurin osa seuraa sinua mukisematta, osa perinteen ja sääntöjen takia, osa taas sen takia koska he näkevät voimasi ja potentiaalisi.”
”Aartje! Aartje!” Nova ponnahti ympäri kun kuuli Cladiuksen, varajohtajan vanhimman pojan hätääntyneen äänen kajahtavan ilmassa.
”Cladius? Mikä hätänä?” Aartje kysyi vakavalla äänellä hengästyneeltä oranssilta kollilta. Johtajan tassut jäykistyivät ja hän oli heti valmiina toimintaan.
”Isäni… Adamus...” Cladius ähisi pää painuksissa. ”Hän… hän on kuollut!”
”Mitä?!” Aartje henkäisi ja pinkaisi juoksuun sillä silmänrpäyksellä, jättämällä Cladiuksen ja Novan kahden. Cladius ei jaksanut enää juosta ja hän valahti nurmelle haukkoen henkeään. Hänen siniset silmänsä olivat surusta sumeat ja Novasta tuntui niin pahalta.
”Olen todella pahoillani, Cladius”, Nova sanoi ja istui oranssin kollin vierelle. ”Jos tarvitset mitään, sano vain.”
”Kiitos, Nova”, oranssi kolli nyökkäili ja sulki silmänsä. Kului hetki ennen kuin kolli nousi istumaan ja sitten hän kumartui Novan eteen. Hän piti kasvonsa nurmea vasten puhuessaan: ”Minä lupaan sinulle uskollisuuteni, oli tilanne mikä tahansa.”
”Cladius..?” Nova hämmentyi.
”Lupaan sinulle seistä rinnallasi oli vastassa mitä vain ja olla tukemassa sinua valinnastasi huolimatta!” oranssi kolli melkein huusi. ”Isäni sanoi, ettei uskoisi sinun olevan hyvä johtaja, mutta hän oli minusta sokea. Minä seuraan sinua vaikka kuoleman uhatessa.”
Nova oli hetken aikaan aivan sanaton. Hän tuijotti oranssia kollia suu raollaan, mutta onnistui kasaamaan ajatuksensa selkeiksi. Hän kosketti Cladiuksen päälakea nenällään.
”Arvostan tätä ja lupaan kuunnella myös sinua”, Nova sanoi ja nousi istumaan. Cladius nousi myls ja nyökkäsi tomerasti Novalle.
”Pa… palataan leiriin”, Cladius sanoi päättäväisesti. ”Isäni haudataan pian.”
”Kuoliko hän vammoihin, joita tuli taistelusta?” Nova uskalsi kysyä ja Cladius nyökkäsi lähes olemattomasti.
”Haavat tulehtuivat tosi pahasti eikä Nevalla ollut tarpeeksi yrttejä”, Cladius selitti ja Novasta tuntui pahalta. Nevalla oli käpälät täynnä työtä eikä hän ehtinyt tehdä kaikkea yksin. Ja varastot olivat aivan tyhjillään vielä näin hiirenkorvan alussa. Cladius kulki Novan rinnalla varmoin askelin ja Nova ihaili oranssin kollin päättäväisyyttä ja luottamusta.

Cladiuksesta oli tehty virallisesti varajohtaja ja hän oli ottanut aseman vastaan surustaan huolimatta hyvin vahvalla asenteella. Nova tunsi varmuutta, kun tiesi varajohtajan olevan hänen rinnallaan, erityisesti sen takia, että Nova oli vieläkin rampa ja heikko vammojensa takia -parempaan päin toki. Aartjen sanat olivat silti jääneet kummittelemaan. Halusiko Nova johtaa? Miten hän johtaisi? Jos hän johtaisi, voisiko hän jättää klaanikissat rauhaan? Isällä oli paljon auktoriteettia ja hän osasi johtaa, vaikkakin joskus hyvin kyseenalaisilla keinoilla. Mutta kaikesta huolimatta, hän OSASI johtaa. Aartjella oli taitoa johtamiseen ja juuri se auktoriteetti, jonka Nova uskoi puuttuvan itseltään.
Aartje kuitenkin luotti Novaan -Nova ei kuitenkaan ollut ihan varma siitä, oliko se hyvä juttu. Aartje luotti ison homman Novalle, jos Nova joutuisi nousemaan johtajan käpäliin ennen kuin lauma saisi kodin. Ja sitäpaitsi, Aartje olettaisi poikansa valtaavan järven, mutta Nova taas ei halunnut. Hän halusi jättää klaanikissat rauhaan ja antaa heidän elää omassa kodissaan. Kilpikonnakuviollinen kolli ei halunnut muiden kokea samaa, mitä hänen laumansa oli kokenut, kun heidän kotinsa oli vallattu.
Isä oli vain niin idiootti ettei voinut tajuta sitä. Miksi kostaa klaanikissoille, jos syypää oli heidän alkuperäisessä kodissaan?

”Isä!” Indigo huusi, kun Nova astui perheen pesään. Valkoinen kollipentu pomppasi pystyyn, kun hänen isänsä saapui -viimeinkin- pesään. Nova oli jäänyt isänsä ja Cladiuksen kanssa keskustelemaan hetkeksi hautapaikasta yhteiseen metsästysretkeen, joka pidettäisiin kahden auringonlaskun päästä. Cladius, Aartje ja Nova kolmestaan ja luultavasti joku muukin, jos siis muistettaisiin kysyä. Cladiuksella ei itsellään ollut vielä pentuja, mutta hänen veljellään oli yks pentu, kaksi pentuetta yhteensä jos edelliset kuolleena syntyneet kolme lasketaan. Ja Nova pelkäsi Mikaelan puolesta. Naaras oli kerran ollut tiineenä, mutta pennut olivat kuolleet ennen kuin olivat edes ehtineet syntyä. Ja sen jälkeen ei ole ollut tietoakaan pennuista, mutta kaikeksi onneksi Mikaela oli vielä nuori, joten mitä tahansa voisi vielä tapahtua.
”Eikö sinun pitäisi nukkua, pikkuinen?” Nova hymyili valkoiselle pennulle. Keltaiset silmät välähtivät huolestuneesti pennulla.
”Hups!” Indigo nauroi hermostuneesti ja Nova nappasi poikansa tassujensa luokse. ”Hei!”
”Et pääse karkuun!” Nova naukui leikkisästi ja Indigokin alkoi nauraa. Helmi loikkasi pystyyn ja ryntäsi isänsä kimppuun voimalla. Tiikeri nousi vain istumaan eikä tullut mukaan, mutta hän olikin selvästi väsyneempi kuin sisaruksensa.
”Helmi! Älä ole liian raju!” Indigo varoitti ja se yllätti Novan. ”Isällä on se vamma!”
”Anteeksi!” Helmi perääntyi ja Indigo ravisteli itsensä irti isänsä otteesta.
”Ei teidän tarvitse varoa sitä noin paljon”, Nova hymyili lempeästi. ”Se on melkein parantunut. Ja sitä pitääkin liikuttaa. Ette te pennut sitä auki enää saa.”
”Oletko silti varma, ettei se ala särkeä?” Indigo kysyi huolestuneena ja silmäili isänsä arpea.
”Ei se enää”, Nova naurahti. ”Se alkaa särkeä vain, jos juoksen liikaa.”
”Ai”, Indigo irvisti.
”Hyvä, että huolehdit”, Nova muistutti ja tuuppi pentujaan lähemmäs emoaan. ”Mutta minun vammastani ei tarvitse huolehtia enää niin paljoa.”
”Okei”, Indigo hymyili väsyneesti. ”Isä?”
”Mitä?” Nova kuiskasi hiljaa, kun huomasi Tiikerin tuhisevan Angelin vatsaa vasten.
”Saanko nukkua sinun vieresssäsi?” valkoinen pentu kysyi ja Nova suu avautui raolleen yllätyksestä.
”Totta kai saat”, Nova vastasi ja käpertyi sammalpedilleen. Indigo asteli haukotellen isänsä viereen ja painautui isäänsä vaste. Nova huomasi myös Helmen tulevan viereensä. Nova ei voinut olla hymyilemättä. Tämä oli jotakin. Omat pennut lähellä isää. Ei Novalla ollut koskaan tällaista, sillä Aartje oli vain kouluttanut ja oletuksena pennut olivat nukkuneet emonsa luona. Omien pentujen lämpö itseä vasten tuntui niin lohduttavalta. Nova oli kietonut häntänsä kahden pentunsa ympärille ja hymyillyt ennen nukahtamistaan. Angel oli hivuttautunut hieman lähemmäs niin, että kaksikon korvat koskettivat toisiaan. Novan viimeinen ajatus oli etäinen mielikuva Supitassusta, klaanikissasta, jonka luokse kollin sydän kaipasi.

Metsästysreissu oli tullut yllättävän nopeasti ja pennut olivat olleet harmissaan, kun isä jätti heidät emon kanssa. He olisivat selvästi halunneet koittaa onneaan saalistamisessa, mutta he ovat liian levottomia ja leikkisiä metsästämään. Kyllä he pian pääsisivät.
Cladius ajautui yhden oravan perään, kun taas Aartje ja Nova etsivät muita saaliita. Auirnko oli sulattanut suurimman osan lumesta, vain siellä ja täällä oli pieni lumikinoksia. Mustikkapensaan Nova tunnisti heti. Sen juurella oli muutama jäätynyt marja ja Aartje oli käynyt lipomassa ne itselleen. Nova oli nopeasti aistinut hiiren hiipimässä kauempana, mutta oli lähtenyt sen perään vasta, kun he olivat jutelleet isänsä kanssa mukavia. Hyvin harvinaista ja kerrankin Novasta oli tuntunut siltä kuin sääntöjä ei olisi ollutkaan.
Vasta saalistaessa hiirtä Novaa oli alkanut taas kismittämään lauman säännöt. Hänen ajatuksensa lipsuivat Supitassuun ja sen seurauksena hän menetti hiiren.
”Typerä hiiri”, Nova jupisi ja huokaisi. Hän sulki silmänsä ja hetken aikaa kykeni näkemään Supitassun hymyilemässä Novalle ja hänen tumpeloinnilleen.
Ravistellen päätään Nova lähti etsimään isäänsä, jos hän olisi vaikka löytänyt jotain muuta kuin jäätyneitä, nyt sulavia, marjoja. Ruskea, arpinen kolli seisoi yhden pienen aukean reunassa, marjapensaan ääressä. Yllättävää. Aartje oli aina marjojen perään, vaikka ei sitä myöntänytkään. Aina kun mahdollista, ruskea kolli söisi mustikoita ja mansikoita ja niin edelleen. Tietysti kolli saalisti myös, häneltä löytyi sentään yhteen asiaan kärsivällisyyttä ja se oli juuri saalistukseen.
Lähestyessään isäänsä Nova siristi silmiään. Olipa oudon näköinen marjapensas. Tuollaisia Nova ei nähnyt usein, ja näitä marjoja ei ollut ollut vanhassa kodissa. Nova pysähtyi ja järkytys valtasi hänen mielensä.
”Isä! Älä syö niitä marjoja!” Nova parkaisi ja rynnisti isäänsä kohti, joka oli erään tuhoa tuovan marjapensaan äärellä.
”Mitä?” Aartje hämmentyi, samalla pureskellen suussaan olevia marjoja. ”Mitä sanoit?”
Nova katsoi kauhusta henkäisten isäänsä ja kiihdytti vauhtiaan. Ruskea kolli söi kuolonmarjoja!
”Sylkäise ne heti ulos!” Nova huusi ja kaatoi isänsä kumoon. ”NYT!”
”Mikä hätänä?” Cladius huusi rynnistäen paikalle. Nova ei kyennyt sanomaan mitään.
Aartje nielaisi suussaan olevat marjat, nuoli huuliaan tyytyväisenä ja kurtisti kulmiaan pojalleen: ”Mikä ihme sinulla on? Nämä ovat ihan tavallisia marjoja! Ja minulla on nälkä!”
”Ei...” Nova tunsi, kuinka paniikki alkoi kummuta hänen sisimmästään. ”Nuo ovat… Kuolonmarjoja...”
”Mitä?” Cladius kääntyi katsomaan Novaa silmät laajentuen. ”Mitä ovat kuolonmarjat?”
Samalla silmänräpäyksellä Aartje päästi kakomisäänen. Hän valahti, hitaasti, maahan ja alkoi täristä holtittomasti. Kollin karvat nousivat pystyyn. Nova sulki silmänsä hetkeksi ja avasi ne vain nähdäkseen isänsä, jonka koko keho teki kamalia kouristuksia ja kamalia tuskallisia henkäyksiä. Ruskean kollin suusta valui kuolaa ja hänen siniset silmänsä olivat kauhusta viiruina. Tuntui kuluvan ikuisuus. Cladius perääntyi ja hänenkin katseensa oli täynnä kauhua. Nova hengitti raskaasti ja tunsi, kuinka ahdistus kuivasi hänen kurkkuaan. He eivät voisi tehdä yhtään mitään. Aartjen viimeinen henkäys oli kaikista tuskallisinta katsoa, sillä sen jälkeen hänen katseensa lasittui ja koko keho vain valahti maahan. Nova ei olisi koskaan voinut kuvitella katsovansa isänsä kuolemista eikä varsinkaan näin.
Piinaava hiljaisuus vallitsi Novan ja Cladiuksen välillä.
”Mitä… Mitä...” Cladiuksen sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kun hän yritti rikkoa hiljaisuuden.
”Hän söi kuolonmarjoja...” Nova sanoi ja lysähti istumaan. ”Marjoja, jotka tappavat hetkessä...”
”Mitä?!” Cladius kauhistui.
”Vanhassa kodissa niitä ei ollut”, Nova sanoi hiljaa, tuijottaen isänsä elotonta ruumista. ”Klaanikissat puhuivat niistä, luulin niiden olevan satua, kunnes kaikki olikin niin selvää…”
”Aartje on kuollut...” Cladius sanoi hiljaa ja kumarsi ruskean ruumiin äärelle hetkeksi.
”Mikä arvoton tapa kuolla!” Nova karjaisi vihaisesti kohti taivasta.
”Meidän pitää palata leiriin!” Cladius tuuppi Novaa pystyyn. ”Heidän täytyy saada tietää! Aartjen ruumis täytyy saada leiriin!”

Nova käveli nojaten Cladiukseen. Hänen mielessään pyöri liikaa ajatuksia, kamalia ajatuksia. Hänen käpälänsä eivät halunneet kantaa. Leiri tuntui olevan ikuisuuksien päässä, vaikka se todellisuudessa oli aivan lähellä. Ympäristö tuntui kulkevan hidastetusti. Kaikki tuntui pyörivän.
Kun ensimmäiset kissat juoksivat heitä vastaan, ei Nova kuullut sanaakaan siitä, mitä he yrittivät sanoa. Äänet olivat hämmennyksen ja pelon sekaisia. Ilmassa alkoi kipinöidä voimakas pelko. Kauhun henkäykset täyttivät ilman ja pian Cladiuksen keho irtaantui Novan kyljestä ja kolli kaatui maahan. Suuri lauma kissoja rynnisti hänen ohitseen, varmasti hakemaan Aartjen ruumista.
Joku auttoi Novan pystyyn. Se oli Angel. Mitä hän esi-isien tähden täällä teki? Hänen olisi pitänyt olla pentujen kanssa! Angel puhui jotakin, mutta Nova ei saanut selvää. Hän oli huolissaan pennuista. Olivatko he kunnossa? Olivatko he yksin? Missä pennut ovat?
Sitten hän tajusi. Isä. Isä oli kuollut. Ja Nova syytti itseään. Mutta samalla hän oli helpottunut. Hän ei tyrannisoinut enää. Mutta sitten pelko ja ahdistus valtasivat hänen mielensä. NOVAN pitäisi nousta johtoon. Hän ei voisi muuttaa lakia. Hänen tulisi elää niin kuin lauma oletti. Hänestä ei olisi tappamaan laumalaisia, jos he eivät tottelisi häntä. Tosin, mikäs siinä, kun hän oli tappanut jo kissoja Supitassun vuoksi juuri noiden kapisten kuolonmarjojen avulla. Ehkä hän olikin tappaja. Ehkä hän tappaisi muita. Ei. Ei hän varmaankaan kykenisi siihen, omin kynsin ainakaan.
Hän ei voisi omin käpälin tehdä sitä. Tai niin halusi uskoa. Hänet syrjäytettäisiin niin nopeasti, jos hän toimisi lakia vastaan. Nava tekisi sen. Hän kannustaisi laumalaisia kapinaan, vaikka he eivät saisi. Heidän tulisi totella Novaa mukisematta, mutta ei se onnistuisi, ei nyt epävarmoina aikoina. Olihan tämä vain pahaa unta? Pyydän, kertokaa, että tämä on vain painajaista.
Neva ilmestyi Novan eteen ja haisteli veljeään. Hän kääntyi katsomaan Angelia ja naaraan silmät laajenivat järkytyksestä. Nova ei sanonut mitään. Hän ryhdistäytyi. Hänen pitäisi ryhdistäytyä.
Nova irrottautui Angelin kyljestä ja asteli yksin eteenpäin. Hän horjahti muutaman kerran, mutta ei kaatunut. Hänen tulisi jaksaa. Hänen tulisi selvitä.
Hoitaa Vesikauhun sopimusta, hoitaa laumaansa, perhettään. Hänen tulisi tehdä se kaikki. Yksin.

”Olemme kokoontuneet tänä yönä hyvästelemään johtajamme Aartjen”, Neva julisti hiljaa. ”Ohjatkoon hän meitä tähdistä muiden esi-isien rinnalla ja antakoon voimaa pojalleen, uudelle johtajallemme.”
Nova asteli pimeyden varjoista kohti kuun valaisemaa ruumista, joka lojui keskellä kissajoukkoa. Angel istui jo ruumiin luona, kolme pentua ympärillään hämmentyinenä tilanteesta. Niin pieniä, mutta näkemässä tällaista tuskaa. He olivat vielä alle kolme kuuta vanhoja. Kissat päästivät hiljaista, surullista huminaa, joka hiljeni, kun Nova asteli heidän ohitseen.
Eloton ruumi Novan tassujen juuressa sai Novan sulkemaan hänen silmänsä. Hän kumartu isänsä ruumiin ylle ja naukaisi: ”Matkaa rauhassa tähtien teillä ja ohjaa meitä.”
”Anna voimaa Novalle, uudelle johtajalle”, Angel sanoi ja katsoi Novaa silmiin kannustavasti.
”Anna voimaa Novalle, uudelle johtajalle”, lauma vastasi yhteen ääneen, silmät hohtaen yössä. Nova huokaisi ja kääntyi katsomaan laumaa, jotka olivat piirissä Aartjen ympärillä.
”Antakaa voimaa minulle”, Nova sanoi tähtitaivasta kohti. ”Lupaan johtaa laumaa ja pitää sen elossa.”
”Kunnia Novalle”, lauma sanoi yhteen ääneen ja jokainen kumartui alaspäin, osoittaakseen kunniaa uudelle johtajalleen, Nova kohotti kuononsa ylemmäs ja hengitti raikasta yöilmaa keuhkoihinsa. Hänen tulisi johtaa. Ja hän johtaisi.
Navan siniset silmät hohtivat joukon takana ja Nova kohtasi katseen. Navan kylmä katse läpäisi kaiken muun ja Nova siristi silmiään. Nava ei ollut kumartunut. Hän saisi laumalaiset pian kimppuunsa. Typerys.
”Nova!” Neva julisti ja lauma humisi. Nova katsoi laumaansa ilmeettömästi. Hän ei haluaisi johtaa. Hänen sydämensä kuului muualle, mutta hän ei voisi paeta nyt. Hänen tulisi johtaa. Ja hänen tulisi tehdä se ilman Supitassua, vaikka Novan sydän särkyikin ajatukselle. Hän ei koskaan unohtaisi Supitassua. Hän tapaisi rakastamansa naaraan vielä. Hän tiesi sen. Hän lupasi sen itselleen ja mielessään Supitassullekin.

5. osa - Kokoontuminen

Leiri korjaantui mukavan nopeasti ja arki alkoi sujua taas yllättävän hyvin. Pieni surun varjo varjosti silti klaanilaisten mielialaa ja monet surivat menetettyjä ystäviään ja perheenjäseniään. Tarinatassun perheellä oli käynyt niin sanotusti tuuri, kun kukaan heistä ei ollut liittynyt Tähtiklaanin rivistöön. Tarinatassu tunsi silti vihan kuplivan sisällään, sillä hän toivoi ettei kukaan hänen klaaninsa jäsenistä olisi kuollut.
Pilvitassun sanat olivat onneksi lohduttaneet. Kyseinen tapaaminen mustavalkoisen kollin kanssa sinä päivänä rajalla pulpahteli Tarinatassun mieleen silloin tällöin. Siitä oli jo melkein kuu, ehkä seitsmän päivää alle. Ja joka ikinen kerta, kun Heinätähti opetti Tarinatassulle taisteluliikkeitä, kierosilmäinen naaras olisi halunnut vain huutaa ja sanoa, ettei tahdo taistella. Mutta hän ei tehnyt niin. Hän ei kokenut yhteyttä parantajantehtäviin, joten mikä hän olisi ellei soturi? Kulkukissako? Ei. Hänen tulisi vain toimia soturina ja kestää elämän huonot puolet.
Eilen Heinätähti oli opettanut hyppää ja naulitse -tekniikan. Se oli ollut hankala, mutta Tarinatassu oli suoriutunut siitä yllättävän hyvin, Heinätähden sanoja lainaten. Pari päivää sitten Heinätähti oli opettanut hännän kiskonnan ja kyyristy ja kieri. Taisteluliikkeitä taisteluliikkeiden perään. Hyvin tympeää. Heinätähti oli tuputtanut taisteluliikkeitä ja hukuttanut oppilaans aniihin korvia myöten. Pitäisikö ne kaikki nyt yrittää muistaa? Heinätähti oli opettanut yhden kuun aikana melkein kaikki taisteluliikkeet ja Tarinatassu meni jo sekaisin, että mikä liike oli mikäkin.
Tosin, Tarinatassu ei syyttänyt Heinätähteä, vaikka täplikästä naarasta kismittikin mestarina käytös. Valkoinen naaras oli menettänyt oman pentunsa, useita klaanitovereita ja melkein tuoreen oppilaansa. Hän yritti vain varautua tuleviin hyökkäyksiin. Taisteluharjoituksia oli lisätty jokaisen oppilaan kohdalla ja soturitkin kertailivat ja harjoittelivat keskenään pysyäkseen terässä.
Tänä aamuna Tarinatassu oli kuitenkin tokaissut suorat sanat mestarilleen siitä, ettei todellakaan jaksa harjoitella taistelemista taas. Heinätähti oli näyttänyt hieman yllättyneeltä, mutta myös häpeävältä. Naaras oli kai viimeinkin tajunnut, että hänen oppilaansa uupuu jatkuviin taisteluharjoituksiin. Hyvä niin.
Saalistaminen oli tuntunut niin virkistävältä ja vapauttavalta. Heinätähti kadotti yhdessä vaiheessa oppilaansa, sillä Tarinatassu oli antanut käpäliensä viedä. Tuuli oli ravistellut hänen turkkiaan ja käpälät olivat tömisseet maata vasten. Se tuntui niin hyvältä; vain juosta ja antaa ajatusten kadota. Heinätähti oli ilmestynyt pian perässä ja hän oli varmaankin aikeissa sättiä oppilastaan, eihän kukaan saanut mennä yksin missään, mutta päällikkö oli antanut olla, sillä oli huomannut oppilaansa vaanimassa lintua.
Tarinatassu oli ollut todella tyytyväinen saalistuksen jäljiltä -ja hän sai vielä kyyhkysenkin kiinni ja se jos mikä oli upeaa. Heinätähtikin oli ollut selkeästi paljon rennompi ja hänen siniset silmänsä kiilsivät kirkkaammin kuin aiemmin.
”Hei, Tarinatassu”, Tarinatassu hätkähti ajatuksistaan ja vilkuili ympärilleen hyvin hätäisenä. Kuka hänelle puhui? ”Anteeksi, pelästytinkö?”
Tarinatassun katse lukittui tummanharmaaseen, sinisilmäiseen kolliin. Tihkutassu. Hänen nimensä oli Tihkutassu. Valhetassun veli. Ikijään poika. Kyllä Tarinatassu hänet tunsi.
”Anteeksi, jos säikäytin”, Tihkutassu pahoitteli, siniset silmät lempeästi kiiltäen. ”Huomasin vain, että istut yksin ja ajattelin kysyä, onko kaikki hyvin?”
Tarinatassun suu oli raollaan. ”Ai, jaa, öm, tuota, joo”, naaras puhui, siirsi tassujaan lähemmäs toisiaan ja puhui. ”Tai siis, niin.”
”Kysymys varmaan yllätti, anteeksi”, Tihkutassu hymyili pahoittelevasti ja istuutui alas Tarinatassun viereen. ”Sinulla on selvästi paljon mielessäsi.”
”No joo”, Tarinatassu nyökkäsi ja nielaisi ettei hänen äänensä olisi niin käheä. ”Ainahan minulla.”
”Toivottavasti ei ole pahoja ajatuksia”, Tihkutassu puhui ja Tarintassu viikset värähtivät hämmenyksestä, sillä useimmiten hänelle sanottiin, ettei pään pitäisi olla niin korkealla pilvissä. ”Toivottavasti ajattelet kivoja asioita, kuten rauhaa, hiirenkorvaa, tervettä klaania ja muita positiivisia asioita.”
”Useimmiten kyllä”, Tarinatassu myönsi ja heilautti päätään muutaman kerran puolelta toiselle. ”Joskus toivon, ettei olisi ollenkaan taistelua. Ja toivon ettei Yönkajon lauma olisi häiritsemässä ja tappamassa kissoja.”
”Niin minäkin”, Tihkutassu nyökkäsi. ”Turhaa verenvuodatusta ja kamalia kuolemia.”
”Olen samaa mieltä”, Tarinatassu sanoi kulmiaan kurtistaen. ”En voi sietää taistelemista. En yhtään.”
”Ymmärrän”, Tihkutassu sanoi myöntävästi. ”En halua kenenkään kokevan kamalaa tuskaa. Mutta ymmärrän myös sen, että Yönkajon lauma taas ei ymmärrä sitä. Eivätkä kaikki klaanitoverimmekaan. Yönkajon lauma… ehkä ainoa keino on, että se saadana karkotettua taistelulla. Toivoin kuitenkin, ettei niin olisi.”
Tarinatassu humisi myöntyvästi ja katseli leiriä, josta lumi oli alkanut jo mukavasti sulaa pois. Hiirenkorva olisi tulossa ja saalista tulisi olemaan taas enemmän.
”Onko tänä yönä ensimmäinen täydenkuun kokoontumisesi?” Tihkutassu kysyi sitten ja Tarinatassun katsahti kolli pää kallellaan. ”Et tainnut kuulla, kun Heinätähti ilmoitti kokoontumiseen lähtijät, ethän?”
”Öh… en”, Tarinatassu irvisti häpeissään, mutta hänen ilmeensä kirkastui. ”Olenko minä menossa?”
”Olet”, Tihkutassu nyökkäsi hymyillen. ”Ensimmäinen kerta?”
”Kyllä!” Tarinatassu naurahti. ”Olisin jäänyt varmaan leiriin, jos et olisi kertonut, kiitos.”
”Olisin kyllä huomannut, jos oliist jäänyt pois”, Tihkutassu iski silmäänsä leikkisästi. ”Tämä on minulle toinen kerta.”
”Ai”, Tarinatassun korvat heilahtivat. ”Millaista siellä on?”
”Sinun täytyy kokea se itse”, Tihkutassu selitti ja heilautti häntäänsä.
”Ketä muita on tulossa?” Tarinatassu kysyi sitten ja Tihkutassu näytti mietteliäältä.
”Jäätassu tai Huurretassu eivät ole tulossa”, Tihkutassu sanoi, arvaten Tarinatassun ajatukset. ”Älä huoli, et ole yksin. Minä autan.”
”Kiitos”, Tarinatassu naurahti. ”Toivottavasti en ole kuitenkana aivan avuton.”
”En minä sitä tarkoittanut”, Tihkutassu älähti.
”Tiedän”, Tarintassu hymähti. ”Jännittää vain.”
”Kaikkia jännittää”, Tihkutassu kertoi. ”Onhan se outoa ja upeaa, samaan aikaan, kun saa tavat kissoja kaikista klaaneista samassa paikkaa.”
Olisikohan Pilvitassu siellä? Millaisia Taivasklaanin kissat olivat? Entä Jokiklaanin kissat? Haisivatkohan he aina kalalta? Miltäköhän kala edes haisee?
”Tarinatassu?” Tihkutassu kutsui valkoharmaata naarasta. ”Haluatko syödä jotakin?”
”Mitä? Joo, joo, syödään”, Tarinatassu nyökkäili nopeasti. ”Anteeksi.”
”Mitäpä tuosta”, Tihkutassu naurahti. ”Haluatko syödä hiiren vai oravan? Minä voin hakea.”
”Oravaa”, Tarinatassu vastasi ja katsoi, kun Tihkutassu asteli tuoresaaliskasalle. Erikoista. Kolli ei vaikuttanut loukkaantuneelta, vaikka Tarinatassu oli vaipunut syvälle ajatuksiinsa, taas. Ehkä hän ymmärsi? Ei. Ei Tihkutassu ymmärtänyt täysin, mutta harmaa kolli ei selvästikään antanut Tarinatassun ajatusten poukkoilun häiritä.
Se tuntui… mukavalta.

Täysikuu hohti kirkkaana taivaalla, mutta muutama pilvi kiemurteli tähtitaivaalla. Tarinatassu toivoi, ettei kuu peittyisi. Hän haluaisi rauhaisan kokoontumisen. Tihkutassu kulki aivan Tarinatassun rinnalla ja antoi täplikkäälle naaraallee itsevarmuutta jatkaa matkaa. Välillä he miettivät yhdessä, millainen ilta olisi tulossa ja kertoisiko Heinätähti Yönkajon laumasta. Luultavasti kertoisi ainakin jotain.
Kokoontumissaarelle johtava tukki näytti yllättävän pelottavalta. Sen pinnassa oli kymmeniä kynnenjälkiä ja kaarna oli kuoriutunut osittain jo pois. Heinätähti ylitti sen ensin ja muut menivät perässä. Tihkutassu oli tarjoutunut tulemaan Tarinatassun jälkeen ja Tarinatassu oli kiitollinen siitä, vaikka ei tiennyt miksi. Useat kissat olivat kulkeneet ja tulisivat kulkemaan tämän tukin yli, joten ei pitäisi olla mitään hätää.
Kokoontumissaarelle päästyään Tarinatassu aisti uuden hajun. Sen täytyi olla joko Jokiklaani tai Taivasklaani, sillä Tarinatassu tunsi Tuuliklaanin ja Varjoklaanin hajut jo.
”Taivasklaani”, Tihkutassu kuiskasi naarana korvaan ja johdatti kierosilmäisen oppilaan syvemmälle saareen. Keskellä saarta oli aukea, jota ympärli useat puut. Suurioksainen puu oli aukean toisessa päässä ja sen juurella seisoi hyvin suuri valkoinen kissa sekä harmahtava kissa. Oletettavasti Taivasklaanin päällikkö ja varapäällikkö.
Taivasklaanilaisia ei ollut paljon paikalla, mutta ei ollut myöskään Mysrkyklaanilaisia. Mutta jos jokin piti merkille, niin se ettei kovinkaan moni Myrskyklaaninin kissa mennyt puhumaan taivasklaanilaisille. Muutamat tervehtivät, mutta eivät jääneet rupattelemaan.
Toisin oli taas, kun Jokiklaani saapui. Tihkutassu näytti mietteliäältä, kun oletettu Jokiklaanin päällikkö asteli suuren puun juurelle Heinätähden ja Taivasklaanin päällikön Hallatähden luokse. Heinätähden ilme oli hyvin yllättynyt, kun hän huomasi ruskeavalkoisen kollin astelevan päälliköiden luokse.
”Missäköhän Yötähti on?” Tihkutassu pohti ja vilkaisi Tarinatassua. ”Tuo on Valotaivas, Jokiklaanin varapäällikkö.”
”Ai?” Tarinatassu kurtisti kulmiaan. Hän vilkuili Jokiklaanin kissoja ja huomasi heistä hyokuvan surun. ”Minusta tuntuu, että Yötähti on varmaan kuollut.”
”Voi ei”, Tihkutassu henkäisi hiljaa. ”Mitäköhän on tapahtunut? Toivottavasti ei Yönkajon lauma. Yötähti ei ollut edes vanha.”
Tarinatassu katsoi omaa päällikköään ja huomasi Heinätähden ilmeen olevan apea. Yötähti oli selkeästi kuollut.
”Anteeksi, Tarinatassu, mutta käyn tervehtimässä erästä tuttuani Varjoklaanista”, tummanharmaa kolli sanoi pahoillaan ja asteli juuri saapuneen kissajoukon luokse. Heti Varjoklaanin perässä saapui Tuuliklaani. Tarinatassu yritti selvittää, olisiko Pilvitassu heidän kanssaan, mutta harhautui sitten huomaamaan, miten muut klaanit, paitsi Taivasklaani, vaihtoivat kieliä. Taivasklaani oli pienellä joukolla mukana, mutta ei täysin. Eikö ketään muuta vaivannut se?
”Tarinatassu?” Pilvitassun ääni sai Tarinatassun viikset värisemään innosta. ”Hei!”
”Pilvitassu! Mietinkin, olisitko täällä tänä yönä”, Tarinatassu hymyili leveästi, mutta rauhoitti itsensä.
”Taitaa olla sinun ensimmäinen täydenkuun kokoontumisesi?” Pilvitassu uteli ja Tarinatassu vastasi nyökkäyksellä.
”Tämä kokoontuminen taitaa tosin olla täynnä ikäviä uutisia”, Tarinatassu kuiskasi ja astui lähemmäs. Pilvitassu oli oikeasti vain hiirenmittojen päässä eikä heitä enää erottanut raja tai se joki. He olivat… lähellä toisiaan.
”Kuinka niin?” Pilvitassun ilme oli huolestunut ja hän astui vaistomaisesti lähemmäs. ”Onko jotakin tapahtunut? Onko kaikki hyvin Myrskyklaanissa?”
”On, on nyt, kun ei ole ollut kamalia taisteluita”, Tarinatassu nyökkäsi, tuntien katseensa muuttuvan synkeämmäksi. Hän ei halunnut, että he tapaisivat taas huonojen uutisten äärellä. Pilvitassu avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän astui lähemmäs, mutta pysähtyi. Tarintassun korva heilahti, kun hän kuuli huudon suurelta puulta.
”Kuunnellaan, kokoontuminen alkaa”, Pilvitassu kuiskasi ja istui alas, aivan Tarinatassun viereen. Heidän turkkinsa melkein koskivat ja Tarinatassu tajusi sen aiheuttavan hänessä oudon tunteen, mutta hän pyyhkäisi sen sivuun, kun seurasi Valotaivaaksi kutsutun kollin puhetta.
”Jokiklaanilla on ikäviä uutisia näin alkuun”, Valotaivas puhui ja katsoi aukealla istuvia kissoja, joiden puheen sorina hiljeni. ”Jokiklaanin päällikkö Yötähti on valitettavasti siirtynyt Tähtiklaanin rivistöön. Olen ottanut hänen paikkansa päällikkönä ja toivon toimivani yhtä viisaasti kuin hän.”
”Valotähti”, Jokiklaani huusi kannustavasti muutaman kerran.
”Mihin Yötähti kuoli?” Joku huusi ja Valotähti etsi puhujaa hetken aikaa, mutta luovutti. Tarinatassu siristi silmiään.
”Sairaskohtaukseen”, Valotähti vastasi lyhyesti. ”Mutta meillä on myös ilouutisia. Kirkaskuu, Yötähden kumppani, sai kolme pentua; Unipentu, Yksipentu ja Kuupentu.”
Jokiklaani hurrasi hieman, mutta hiljeni nopeasti. Tarinatassun kurkkua kiristi. Jokiklaanin päällikkö oli siis kuollut pentujensa syntymän aikoihin? Kamalaa.
”Hiirenkorvan aika on tuonut riistaa runsaasti reviirillemme”, Valotähti puhui ja vilkaisi alas. ”Ja Kultalilja on Jokiklaanin uusi varapäällikkö.”
Valotähti istui alas ja nyökkäsi neljälle muulle päällikölle. Hallatähti nousi seisomaan ja Tarintassun katsoi silmät tarkkaillen Taivasklaanin päällikköä. Hän oli aivan valtava. Hänellä ei ollut suuria uutisia, yksi oppilas oli saanut soturinimensä ja siinä se. Tuuliklaanin päällikkö puhui seuraavaksi ja Tarinatassu vilkaisi vierellään istuvaa Pilvitassua. Heidän klaanillaan ei ollut myöskään ihmeellistä kerrottavaa ja suoraan sanottuna, Tarinatassu ei edes kuunnellut, kun hukkui ajatuksiinsa muutamaksi silmän räpäykseksi. Hän tiesi, ettei hänestä itsestään olisi ikinä päälliköksi. Eikä hän kyllä edes halunnut olla päällikkö.
”Myrskyklaanilla on myös ikäviä uutisia”, Heinätähti puhui ja Tarinatassu hätkähti. Joko Heinätähti puhui? ”Yönkajon lauma hyökkäsi leiriimme keskellä yötä tehden paljon tuhoa.”
”Se hyökkäsi myös Varjoklaanin kimppuun yöllä!” Kanervatähti mylväisi vihaisesti ja Tarinatassu jännittyi. ”Se hyökkäsi aivan varoittamatta vähän alle kuu sitten.”
”20 yötä sitten?” Heinätähti kysyi ja Kanervatähti nyökkäsi silmtä hohtaen. ”Yönkajon lauma on selvästi voimistunut ja vaarallinen, kun se on hyökännyt kahteen leiriin samaan aikaan niin suurella joukolla.”
”Samaan aikaan?” joku huusi järkyttyneenä. Aukio täyttyi puheen sorinasta ja Tarinatassu luimisti korviaan ärtyneenä. Pilvitassu kumartui alemmas ja Tarinatassu samoin.
”Oletko kunnossa?” tuuliklaanilainen kolli kysyi ja Tarinatassu pudisti päätään.
”Yönkajon lauma… arghg!” Tarinatassu ärähti ja peitti korvansa tassuillaan. Hän tunsi hetken ajan Pilvitassun hännän silittävän häntä, mutta se katosi hyvin pian.
”Olen pahoillani”, Pilvitassu naukaisi, kun Tarintassu siirsi tassunsa korviltaan. ”Tiedän, mitlä tuntuu menettää taisteluissa.”
”Se on kamala tunne”, Tarinatassu nyökkäsi hiljaa ja huokaisi. ”Toivon, että Tähtiklaani auttaa meitä, edes jotenkin. Edes jokin merkki tai apu.”
Pilvitassu nyökkäsi ja Tarinatassu katsoi tuuliklaanilaista suoraan silmiin. Kollilla oli rohkaiseva katse ja Tarinatassu tunsi saavansa voimaa kollilta. Hän nyökkäsi kiitollisen kollille ja hymyili.

1. luku - Kyllä tämä tästä


En ole ihan varma, miksi lupauduin auttamaan Lehmussydäntä. Ehkä se oli se tunne velvollisuuteen, ehkä se oli sääli. Ei, ei se kyllä sääliä ollut -ainakaan kokonaan-, en minä haluaisi asettaa Lehmussydäntä sellaiseen asemaan. Olen kyllä aina ollut auttavainen, että tämä saattaa olla vain luonteeni perustaa. Ja sitä paitsi, en haluaisi nähdä kenenkään lojuvan sivussa hukkaamassa elämäänsä. Lehmussydän ansaitsi mahdollisuuden toimia soturina ja palvella Myrskyklaania mahdollisimman hyvin. Olin nähnyt sen hänen katseestaan. Hän ei halunnut joutua klaanivanhimmaksi vielä eikä hän minusta ansaitsisi edes katsoa elämänsä valuvan kynsien välistä hukkaan.
Tosin, onhan minulla jo oppilas koulutettavana. Kuuro sellainen, vaikka eihän siinä mitään pahaa ole, mutta haastavaa se on. Mutta uskon, että auttamalla Lehmussydäntä ja samalla kouluttamalla Huurretassua pystyn oppimaan molemmilta ja hyödyntämään uusia taitoja toisen koulutuksessa. En sano, että tämä olisi helppoa. Toden totta, tästä tulisi varmasti rankkaa, mutta ei minulla muutakaan tekemistä ole. Ei minulla ole kumppania tai pentuja tai muita vastuita. Ei mykälle kissalle voida antaa muuta, kovinkaan vaativaa, tehtävää klaanissa. Ei minusta ole ohjaamaan muita tai antamaan käskyjä.
Tosin en voi kieltää ettenkö säälisi Lehmussydäntä edes vähäsen. Hän oli vammautunut ja se vaikeuttaisi hänen elämäänsä. Mutta… siihen sääliin heijastui omaa sääliäni itseäni kohtaan. Mykän kissan on vaikea selviytyä.
Ravistin päätäni selkeyttääkseni ajatukseni. Nyt pitäisi keskittyä saalistamiseen ja Huurretassun ohjaukseen. Oppilaani oli kuitenkin aika hyvä vaanimaan, vaikka hänellä oli hyvin oletettavasti vaikeuksia varoa askeliaan ja pysyä hiljaa, eihän naaras kuullut pihaustakaan.
Lumi narisi oppilaan alla ja hymähdin. Huurretassun tulisi oppia käyttämään tuntoaistiaan ja näköään huomaamaan huonot kohdat. Lumen kanssa oli tietysti vaikeampaa katsoa, missä oli heikko kohta.
Hipaisin oppilaani kylkeä ja hänen katseensa vajosi. Hän tiesi, että oli taas aiheuttanut ääntä. Viitoin hänelle, että se on okei. Lumi narisee kuitenkin, ihan sama kuinka hyvä on vaanimaan.
Osoitin silmiäni ja sitten tassujani. Osoitin lunta ja nyökkäsin Huurretassulle, joka nyökkäsi takaisin päättäväisesti. Uskon, että Huurretassu oppii. Hän on taitava ja päättäväinen kissa.
Loikin oppilaani eteen ja osoitin tassullani yhtä kohtaa lumessa. Se pettäisi, jos sen päälle astuisi ja Huurretassun katse kirkastui. Hän ymmärsi. Hänen tulisi tarkkaili lunta ja seurata, missä on vastaavia heikkoja kohtia. Näköaisti tulisi olemaan yksi Huurretassun tärkein ja käyttämin aisti, joten sitä pitäisi tehostaa mahdollisimman paljon.
Huurretassun kulku oli nyt paljon hiljaisempaa ja oppilas oli keskittyneempi kuin koskaan. Hän varoi askeliaan ja asteli hitaasti. Ja yllättäen hän katosi puiden lomaan, en ollut edes huomannut. Korvani suoristuivat yllättyneesti ja hiivin oppilaani perässä lumiseen metsään.
Huurretassua oli aluksi vaikea erottaa hänen valkoisen turkkinsa takia, mutta lopulta huomasin naaraan yhden puun juurella. Hänen kaksiväriset silmänsä tuijottivat tiukasti eteenpäin ja tajusin kumartua piiloon lumen sekaan. Kauempana kipitti hiiri. Toivoin vain ettei Huurretassu pettyisi kovasti, jos hän ei saisi hiirtä kiinni. Huurretassulla oli niin paljon opittavaa ja hänellä olisi pidempi matka edessään kuuroutensa vuoksi. Olin valmis haasteeseen. Elämäni, ainakin omasta mielestäni, kaipasi jännitystä ja haastetta. Ei minulla ole muutakaan.
Huurretassu syöksyi yllättävän nopeasti hiirtä kohti. Seurasin oppilaani menoa ja täytyy kyllä myöntää, tekniikka on oppilaalla hallussa. Tai ainakin melkein. Hiiri oli kuitenkin ollut jo valmiiksi niin varuillaan, että se livahti karkuun lumen alle. Huurretassu ei onneksi vaikuttanut niin pettyneeltä mitä olin kuvitellut.
Kehuin oppilastani ja yritin kehua häntä erityisesti hänen vaanimisestaan. Se oli luonnistunut Huurretassulta todella hyvin. Huurretassu ymmärsi onneksi -parin kerran jälkeen.
Leirissä annoin Huurretassulle luvan mennä syömään veljensä Pakkastassun kanssa. Ja musta kolli näytti tyytyväiseltä, kun sai viettää aikaa sisarensa kanssa. Hymyilin ja ajatukseni harhailivat omaan veljeeni, joka on tosin nykyään Tähtiklaanissa. Ja on ollut siellä monia kuita, ihan 4 kuun iästä lähtien. Onhan minulla nyt neljä muuta sisarusta ja olen päässyt heidän kanssaan tekemisiin usein. Minusta oli mukavaa kuulua johonkin ja omaan perheeseen kuuluminen vasta olikin jotain.
Tassuni veivät minut kuin automaattisesti parantajan pesään. Lehmussydämen vammat olivat alkaneet parantua hyvää vauhtia, vasemman korvan kuuloa lukuun ottamatta tietysti. Se ei korjaantuisi koskaan, paitsi varmaan Tähtiklaanissa. Ainakin oletin niin.
Hiivin sisälle Susitassun pesään ja etsin katseellani Lehmussydäntä. Ruskeavalkoinen kolli nukkui sammalpedillään ja tunsin pienen pettymyksen painavan mieltäni. En todellakaan viitsi herättää häntä, ja minkä vuoksi edes? Lehmussydämen tulisi levätä ja parantua, jotta hän voisi oppia elämään vammojensa kanssa. Ei kukaan loukkaantuneena voisi…
”Tuulihäntä?” Susitassun ääni oli hiljainen, mutta huolestunut. ”Onko kaikki hyvin? Onko jokin haavasi tulehtunut?”
Pudistin päätäni, ehkä hieman hätäisesti. Osoitin hännälläni Lehmussydäntä ja parantajaoppilaan ilme kirkastui. Hän ymmärsi.
”Tule myöhemmin takaisin”, Susitassu kehotti. ”Ja tuo vaikka jotain syötävää, se voisi piristää häntä.”
Nyökkäsin ja hymyilin. Peräännyin ulos pesästä ja huokaisin. Olisiko minusta tullut parantaja, jos Vatukkakynsi ei olisi tarjoutunut kouluttamaan minua? Ei, emolla olisi ollut varmasti sanottavaa asiaan. Täplätuuli kyllä tiesi, etten olisi nauttinut parantajan elämästä yhtä paljon kuin soturinelämästä. En kyllä tietenkään pitänyt taistelemisesta tai muiden tappamisesta, mutta tekisin vaikka mitä perheeni ja ystävieni vuoksi. Suojeluvietti oli toisinaan vähän ristiriitainen. Parantajana kokisin ehkä, jos nyt tosissana mietitään, kuuluvani enemmän porukkaan. Antaisihan se tietysti kokemuksen siitä, että teen jotain tärkeää enkä ole vain taakka.
Typerät ajatukset taas. Antaa olla. Minulla on tärkeä osa tässä klaanissa. Minulla on oppilas, minulla on soturintehtävät ja voin auttaa Lehmussydäntä palaamaan soturiksi.
Mietin Tulikukkaa, kun huomasin hänen kolme tytärtään tuoresaaliskasalla. Tulikukalla oli käpälät täynnä työtä pentujensa kanssa ja tietysti oppilaansa kanssa. Tulikukalla oli kumppani ja perhe. Ja häne toli hyväksytty klaaniin, vaikka hänen emonsa Jääkyynel oli parantaja. Viiltoläikkä, Tulikukan isä, eli myös Myrskyklaanissa.
Sirppikynnelläkin oli kumppani ja pentuja, kaksikin pentuetta. Hänelläkin oli tehtävää, olihan hön saanut oppilaansa Valhetassun takaisin koulutukseensa. Sirppikynsi oli hyvä mestari. Ei hän minun mestarini ollut, mutta hän oli pentutarhassa samaan aikaan. Kiitos hänelle, sillä hän auttoi muita näkemään, että voin toimia soturina aivan kuten kaikki muutkin.
Muita ystäviä minulla ei sitten olekaan, tai siis kovin läheisiä. Kyllähän minä metsästän muutaman kissan kansa, mutta en kutsuisi heitä ystävikseni. He eivät koe, että voivat olla ystäviä minun kanssani, koska en voi puhua. Onhan se toki tympeää, mutta pystyn minä keskustelemaan, vaikka en samalla tavalla kuin kaikki muut.
Parantajan pesällä tapahtui liikettä ja oletin, että Lehmussydän oli herännyt. Saattoihan hän olla vielä unessa, mutta oletin hänen heränneen. Eihän Lehmussydän ollut ainoa, joka oli pahoin loukkaantunut taistelussa.
Nappasin kaikesta huolimatta jäniksen tuoresaaliskasasta ja astelin varmoin askelin parantajan pesälle. Kurkistin sisään ja hymyilin, kun huomasin ruskeavalkoisen kollin olevan hereillä. Kollin kirkkaanvihreät silmät olivat hieman väsymyksestä haaleat, mutta katse kollin silmissä oli kirkastunut huomattavasti sitten taistelun jälkeen.
Astuin peremmälle pesään ja heilautin häntääni tervehdykseksi. Lehmussydämen katseessa oli iloa, mutta myös selvää syyllisyyttä. Ei hän ollut taakka, mutta miten minä olisin sen hänelle voinut kertoa? En minä osannut sitä selittää, ettei hän ollut millään tavalla taakka. Halusin auttaa. Olinhan toki pelastanut hänet jo taistelussa, mutta koska kukaan muu tämän klaanin kissoista, joita voisin kutsua tämän takia idiooteiksi, ei kuitenkaan auttaisi Lehmussydäntä, niin minä autan. Ja sitä paitsi, osaisiko kukaan muu? Varmasti, mutta minä osasin myös.
Laskin jäniksen kollin eteen ja nyökkäsin sitä kohti, kehottaakseni häntä syömään.
”Kiitos, Tuulihäntä”, Lehmussydän sanoi, ja vaikka hän yritti peittää vaivaantumisen äänestään, huomasin sen. ”Ei sinun olisi tarvinnut, mutta...”
”Sovimme jo aikaisemmin, että hän tuo saalista”, Susitassu hiljensi Lehmussydämen ja väläytin hänelle kiitollisen katseen. En minä osannut selittää tuollaista ilman sanoja. ”En minäkään joka suuntaan ehdi. Ja hän jakaa sen kanssasi, eikö vain?”
Nyökkäsin virnistäen. Tietysti. Sehän olisi kiusallista antaa Lehmussydämen syödä koko jänis ihan yksin. Minä otin tämän jäniksen, jotta voisimme jakaa sen. Ja kun totta puhutaan, en ole syönyt vielä mitään tänään. Eipä se haittaa, ei minulla edes ole ollut mikään huutava nälkä -ennen siis tätä hetkeä.
Tällaisina hetkinä kirosin mykkyyttäni. Lehmussydän kaipasi varmasti juttelutoveria, kun joutui lojumaaan täällä melkein yksin ilman ystäviään. Kaikilla oli kiire joko oppilaidensa kanssa tai leirin korjaustöiden parissa. Minusta ei ole oikein juttelutoveriksi ja vaikka pystynkin ilmeillä ja hännänliikkeillä kertomaan asiani, on sekin hyvin rajoittunut keino. Muut ovat tottuneet puhumaan ystäviensä kanssa ääneen, mutta minun kanssani se on… mahdotonta.
”Tuota, onko kaikki hyvin, Tuulihäntä?” Lehmussydämen kysymys yllätti ja suuni avautui hieman. Tuijotin ruskeankirjavaa kollia hetken äimistyneenä. Nyökkäsin tomerasti, mutta tiesin ettei se uppoaisi. Tosin, enhän minä osaa puhua asioistani, joten mitö turhia? Ja siis, tämäkin johtuu nyt vain siitä etten kykene PUHUMAAN Lehmussydämelle ja hän joutuu tulkitsemaan minua ja-ja.
”Kiitos, vielä kerran, tästä ja”, Lehmussydän piti tauon ja nuolaisi huuliaan, nostaen katseensa minuun. ”Ja kun tulit seuraksi. En halua pidätellä sinua kauaa, onhan… onhan sinulla oppilas ja- ja olen muutenkin vaivaksi sinulle-”
Läpsäisin hellästi Lehmussydäntä nenälle hiljentääkseni hänet. Pudistin päätäno, hymyilin, osoitin itseäni ja sitten häntä. Kohautin lapojani ja hymyilin. Ei tämä ole vaivaksi. Haluan auttaa. Osoitin jänistä ja hymyilin nyökäten.
”Minä- kiitos. Kiitos kun autat”, Lehmussydän naurahti, vaikkakin lähes olemattomasti. ”Onko… onko leiri saatu korjattua?”
Pudistin päätäni. Viitoin, vaikkakin kömpelösti, että kyllä pesät ja muut olisi saatu korjattua. Ihan pientä viimeistelyä tämä kaikki enää vaati, ei muuta ihmeellistä.
”Hyvä kuulla”, Lehmussydän sanoi hiljaa ja nyökkäsi. Hän oli sanomassa jotakin, kun Susitassu ilmestyi pesänsä syvyyksistä.
”Hei, Tuulihäntä”, valkomusta kolli puhui valkoiselle naaraalle. ”Olisiko siitä vaivaa, jos jäisit tänne yöksi vahtimaan loukkaantuneita, tai siis nukkumaan tänne ja päivystämään? Minun täytyy käydä Kuulammella Heinätähden kanssa tänä yönä.”
Tuulihäntä nyökkäsi, vihreät silmät valpastuen. Tietysti minä jäisin. Susitassu joutui tekemään niin paljon omillaan, että hän tarvitsi mahdollisimman paljon apua.
”Kiitos”, Susitassu nyökkäsi helpottuneena. ”Sano vain, jos alat uupua. Sinulla on kuitenkin oppilas.”
Nyökkäsin hymyillen ja vilkaisin sivusilmällä Lehmussydäntä. Kyllä minä selviän tästä. Kyseessä on kuitenkin aikuinen kolli ja no… onhan Huurretassu omalla tavallaan haastava, mutta minä nautin hänen kouluttamisestaan. Ja eipä minulla ole muuta. Hoenpa minä usein tuota itselleni, mutta onhan se totta. Hokisin sitä varmasti ääneen kaikille, jos pystyisin. Kyyristyin takaisin jäniksen puoleen ja viimeistelin sen syömisen Lehmussydämen kanssa. Kyllä tämä tästä.

1. luku - Hölmöt siskot

Joku astui harmahtavan pennun tuuhean hännän päälle. Tosi kiva herätys! Taas. Eipä Yksipentu ole kokenut muita kuin tällaisia ’vihastuttavia’ herätyksiä viime aikoina. Vai onko oikea sana ärsyttävä? Se ainakin kuulosti pään sisällä paremmalta.
”Hei!” Yksipentu ärähti ja vetäisi häntänsä kylkensä viereen. Valkoinen Kuupentu katsoi vanhempaa sisartaan silmät levällään ja hymyili hermostuneesti. ”Varoisit vähän!”
”Anteeksi!” valkoinen pentu murahti kirjavat silmät välähtäen. ”Itse nukut niin leveästi!”
”Älä käännä tätä minun syykseni”, Yksipentu huomautti. ”Hyvin sinä olisit voinut varoa!”
”Unipentu sen aloitti...” Kuupentu mutisi ja Yksipennun niskakarvat pörhistyivät.
”Ai nyt tämä on yhtäkkiä Unipennun syytä?” Yksipentu irvisti ja pyöräytti sinertävän vihreitä silmiään. ”Ihan sama. Antaa olla.”
”Unipentu lähti ulos”, Kuupentu töksäytti ja Yksipentu pomppasi seisomaan siltä istumalta.
”Mitä?!” Yksipentu älähti vihreät silmät laajentuen. ”Miksi? Ilman emoa? Emmehän me saa mennä ulos ilman lupaa!”
”Shh!” Kuupentu iski valkoisen häntänsä vanhemman sisarensa suulle. ”Älä herätä muita.”
”Mitä väliä sillä nyt on, kun Unipentu ei ole pentutarhassa!” Yksipentu kysyi silmät leiskuen huolesta, vaikka hän pitikin äänenvoimakkuutensa hiljaisempana kuin hetki sitten. Unipentu senkin mehiläisaivo!
”Joudumme kaikki pulaan”, Kuupentu selitti viikset hermostuneesti väristen. Hänen katseensa oli harhaileva ja Yksipentu tajusi heti, mitä oli tapahtunut.
”Et ole tosissasi”, Yksipentu pidätteli turhautunutta huokausta. ”SINÄ päästit hänet ulos, eikö vain?”
Kuupentu ei sanonut mitään, mutta nielaisi hermostuneesti, kirjavat silmät vaellellen ympäri pentutarhaa. Yksipentu huokaisi.
”Voi Tähtiklaani auta”, Yksipentu ravisteli päätään, mutta kokosi ajatuksensa nopeasti. ”Mennään etsimään hänet sitten.”
Yksipentu asteli pentutarhan suulle ja veti syvään henkeä. Hän astuisi ensimmäistä kertaa ulos pentutarhasta ja kaikki vain hänen typerän sisarensa Unipennun takia, jonka piti aina olla housumassa asiasta toiseen. Mitähän emokin tähän nyt sanoisi? Missä lie hänkin oli.
”Vau! Onpa täällä kirkasta!” Kuupentu hihkaisi ja Yksipentu tajusi sulkeneensa silmänsä. Hän raotti sinertävän vihreät silmänsä auki ja kaikki huolet katosivat. Täällä oli upeaa. Niin paljon värejä ja taivalla lensi lintuja. Puiden vihreät lehdet humisivat tuulessa ja toivat viestiä siitä, että oli rauhallinen ja kaunis päivä. Yksipentu voisi tottua tähän, rauhallisiin päiviin ja katsella ympäristönsä melskettä.
”Unipentu on tuolla!” Kuupentu murahti ja Yksipentu hätkähti ajatuksistaan. Hän huomasi mustan pennun kyyristelevän kaislikossa ketunmitan päässä pentutarhasta. Yksipentu kurtisti kulmiaan ja asteli pentueen vanhimman pennun luokse päättäväisin askelin.
”Unipentu!” Yksipentu sanoi, jopa hieman vihaisesti ja musta pentu hätkähti kauhuissaan. Mustan naaraan katse kuitenkin pehmeni, kun hän huomasi puhujan olevan vain hänen siskonsa.
”Hiirenpapanat sentään, sinä säikäytit minut!” Unipentu sanoi naurahtaen, aivan kuin luullen olevansa turvassa.
”Miksi sinä olet täällä? Ilman emoa!” Yksipentu tivasi ja Unipentu perääntyi. ”Emme me saa olla täällä yksin!”
”Sinäkin olet täällä”, Unipentu huomautti virnistäen, mutta ilme venähti, kun Yksipentu ei hymyillyt takaisin.
”Sinun takiasi”, Yksipentu huomautti vakavana. ”Sinun pitäisi olla vastuullisempi, mieti nyt emoamme!”
”Kuupentu”, Unipentu vain sanoi ja Yksipentu joutui pidättelemään itseään, ettei olisi loikannut siarensa niskaan.
”Mitä nyt taas? Miksi te laitatte asiat aina toistenne niskoille? Ei siinä ole mitään järkeä!” Yksipentu hiljeni, kun Unipentu pudisti päätään.
”Eikun, katso, Kuupentu!” Unipentu pomppasi neljälle käpälälleen ja Yksipentu kallisti päätään.
”Kuupentu on tässä taka-” Yksipentu katsahti taakseen, jossa oli olettanut nuorimman pennun olevan, mutta valkoista turkkia ei näkynyt enää missään. ”Mitä? Missä hän on?”
”Tuolla”, Unipentu katsoi kaislikon lomasta suoraan toiselle puolelle leiriä, jossa pieni valkoinen läntti hiipi. Ja minne muuallekaan kuin Virtakivelle. Ihme mehiläisaivo!
”Ei voi olla totta!” Yksipentu huokaisi hiljaa. ”Hän yrittää Virtakivelle.”
”Mit- miksi?” Unipentu hätkähti ja oli valmis syöksymään sisarensa perään. ”Ei hän sinne voi mennä!”
”Luuletko että häntä kiinnostaa säännöt?” Yksipentu totesi. ”Olette molemmat ihan samanlaisia! Miten te voitte… Aaargh!”
”Yksipentu..?” Kirkaskuun, kolmikon emon ääni kuulosti niin helpottavalta. ”Ja Unipentu? Mitä te teette täällä, pentutarhan ulkopuolella?”
”Se on pitkä juttu”, Unipentu sanoi hätäisesti, vältellen totuuden kertomista. ”Kuupentu yrittää hypätä Virtakivelle!”
Kirkaskuu jännittyi ja kääntyi ympäri, pää pälyillen ympäriinsä. Kun harmaan naaraan katse pysähtyi, kului vain silmänräpäys kun kuningatar syöksyi aukion poikki Virtakivelle. Kuupentu ehti kadota jo kokoontumiskiven taakse, mutta palasi pian roikkuen emonsa leukojen välistä. Ja Yksipentu oli tyytyväinen. Saisivat luvan joutua hankaluuksiin.
Yksipentu seurasi emoaan mukisematta takaisin pentutarhaan, mutta koska Unipentu oli vastahakoinen, harmaa pentu joutui kääntymään takaisin ja raahaamaan vanhemman sisarensa mukanaan pentutarhan suojaan.
”Mitä te oikein ajattelitte? Olen ehkä vain muutaman silmänräpäyksen poissa ja te olette jo pahanteossa!” Kirkaskuu torui pentujaan, mutta vaaleanharmaa naaras ei ollut vihainen vaan hyvin säikähtänyt ja huolestunut. ”Teille olisi voinut sattua jotakin! Leirin ympärillä on kaksi jokea ja te ette osaa uida!”
”Sepä”, Yksipentu mutisi hiljaa ja katsoi Unipentua, ilmeettömästi. Musta naaras huokaisi ja katsoi kolmikon emoa.
”Anteeksi”, Unipentu sanoi, liikutellen etutassujaan. ”Minä lähdin ensin. Yksipentu yritti saada minut vain takaisin pesään. Halusin nähdä, miltä leirissä näyttää ja minne sinä lähdit.”
”Olisitpa nähnyt, miten Yksipentu melkein raivostui!” Kuupentu selitti kirjavat silmät tuikkien. ”Kuin raivokas soturi etsimässä vihollisklaaninjäsentä!”
”Niinpä! Se oli hurjistunut ja se polttava katse!” Unipentu jatkoi, mutta Kirkaskuu hiljensi kaksi pentua.
”Tästä lähtien te ETTE mene ulos ilman minua, onko selvä?” Kirkaskuu sanoi tomerasti ja kolmikko nyökkäsi. ”Hyvä.”
Yksipentu katsoi emoaan silmiin ja Kirkaskuu väläytti pennulleen kiitollisen, salaisen hymyn. Sentään jollakin oli järkeä päässä ja edes pientä vastuuntuntoa tässä kolmikossa. Eihän Unipentua ja Kuupentua voi päästää silmistään edes silmänräpäytyksen ajaksi.
”Ajattele!” Unipentu innostui ja loikkasi valkoisen pennun luokse. Yksipentu perääntyi pois tieltä ja jäi taas hieman sivuun. Kuten aina. ”Kuupentu, ajattelepa, jos joku vihollisklaanin jäsen hyökkäisi niin, että olisi piilossa!”
”Vau! Uusi taktiikka meille!” Kuupentu yllytti. ”Sinä olisit siinä hyvä!”
”Hah! Niinpä!” Unipentu kerskaili, rintaansa röyhistäen. ”Olen paras hiipijä!”
”Älä liioittele!” Kuupentu hätkähti, kun toinen pentu pääsi niskan päälle. Yksipentu siristi silmiään, taas se alkaa. Aina sama juttu. Jos toinen väitti olevansa paras tai parempi ihan sama missä, he aloittaisivat riitelyn ja tappelun.
”No näytä taitosi, Myrskyklaanin vihollinen!” Unipentu ulvaisi ja loikkasi Kuupennun kimppuun. Yksipentu tunsi ilmapiirin jännittyvän, Kirkaskuun osalta. Kuningattaren vihreät silmät olivat hieman levinneet ja naaras seurasi Unipentua jotenkin tarkkaan. Miksi? Hän oli puhunut vain jotain Myrskyklaanista ja vihollisista ja-
Emo ei pitänyt taistelusta ja sodasta. Se oli ilmiselvää. Tai niin Yksipentu ainakin oletti, sillä Yksipentu ei myöskään voinut sietää taistelua. Ajatuskin toisen satuttamisesta tuntui pahalta ja vatsaa vääntävältä.
”Yksipentuuuu!” Kuupentu inisi. ”Tule mukaan!”
Harmaan kirjava naaras pudisti vain päätään. Hän ei halunnut tapella. Hän ei halunnut leikkiä taistelemista. Piilonen tai hippa tai sammalpallolla leikkiminen olisivat ihan eri juttu, mutta Yksipentu ei todellakaan halunnut leikkiä jotain typerää taistelemista.
”Haluaisitko kuulla tarinan?” Yksipentu nosti katseensa emoonsa ja nyökkäsi vastaukseksi. Totta kai hän haluaisi kuulla tarinan, ne olivat ihan parhaita! ”Onko ehdotuksia?”
”Kerro ihan mistä vain muusta kuin sodista tai taistelemisesta”, Yksipentu vastasi silmät tuikkien. Emo tiesi niin paljon kaikesta.
”Entäpä jos kerron sinulle tarinan kolmesta siskosta?” Kirkaskuu ehdotti iskien silmäänsä. ”Eräästä hopeanharmaasta, lumenvalkoisesta ja yönmustasta?”
”Kerro, kerro!” Yksipentu käpertyi emonsa vatsaa vasten ja antoi emon ihanan lämmön levittäytyä itseensä.
”Yönmustalla kissalla oli luonnetta ja halua, mutta vain kolme jalkaa. Valkoisella kissalla taas oli suuria unelmia ja kunnianhimoa saavuttaa ne, mutta hän oli ujo. Harmaa kissa taas tiesi asioita ja hän oli rohkea, mutta kukaan ei ottanut häntä tosissaan, olihan hän todella pienikokoinen kissa”, Kirkaskuu kertoi hiljaa, silitellen hännällään Yksipennun turkkia. ”Valkoisella ja harmaalla kissalla oli vihreät silmät, mustalla taas sinertävän vihreät. He olivat kaikki sisaruksia ja kuuluivat yhteen klaaneista. He kouluttautuivat erillään, toisinaan yhdessä, mutta pysyivät aina lähekkäin. He luottivat aina toisiinsa ja tukivat toisiaan pahana hetkenä.”
”Mitä sitten? Ei kai mitään pahaa tapahtunut?” Yksipentu kysyi, vilkaisten emoaan huolestuneena. Kirkaskuun hymyili vastaukseksi, mutta Yksipentu aisti tarinassa olevan jotakin muutakin, mutta hänen emonsa ei kertonut kaikkea. Mutta se oli okei.
”Pahoja asioita tapahtuu aina”, Kirkaskuu kertoi huokaisten, silmänsä sulkien. ”Mutta aina on paljon hyvää. He kokivat, elivät ja rakastivat. Ja vaikka he olivat erilaisia, he pysyivät aina toistensa tukena ja läsnä. He metsästivät rinta rinnan, he nukkuivat yhdesä, he seikkailivat yhdessä ja he puolustivat toisiaan. He olivat perhe. Ja ovat aina olleet ja tulevat vastikään olemaankin. Tiivis perhe.”
Yksipentu katsoi emoaan väsynein silmin ja mietti emon tarinaa. Se oli keskeneräinen, mutta siinä oli paljon asiaa ja merkitystä jo nyt. Ja Yksipentu tiesi, että hän haluaisi pitää oman perheensä koossa, huolimatta ihan sama mistä pahasta asiasta mitä maailma kehtaisikin heidän niskaansa heittää.