// Kirjotin tän kuunnellen Of Monsters And Men - I Of The Storm tällee btw jos joku haluaa vilkaista tai jotain XDD

Kolmas luku
Are you really gonna love me?

Olkitassu nautti oppilaana olemisesta. Hän sai harjoitella taistelua, saalistaa klaanilleen ruokaa ja mikä mahtavinta, hän nukkui vihdoin oppilaiden pesässä yhdessä sisarustensa sekä Ilvestassun kanssa. Oli muutenkin helpompi jutella ja viettää aikaa mustavalkoisen kollin kanssa, kun he molemmat olivat oppilaita.
Olkitassu ja Ilvestassu poistuivat usein leiristä yhdessä ja yleensä vain leikkitappelivat läheisellä aukiolla, kunnes kumpikaan ei jaksanut liikkua. Se sai Olkitassun ajatukset sammumaan kokonaan. Hänen mielessään ei ollut Villivirne, ei Sammalrae eikä edes Yönkajon lauma. Hän tunsi olonsa vapaaksi.
Mutta oli yksi asia, jota hän ei saanut mielestään pois. Ei vaikka hän kuinka vietti aikaa Ilvestassun kanssa ja kävi partioissa. Edes nukkuminen ei auttanut: hänen unensa olivat täynnä vääriä sanoja, tuomitsevia katseita ja kysymyksiä, joihin hän ei tiennyt vastausta, ja vaikka olisikin tiennyt, hän ei osannut pukea niitä niin, että kukaan olisi ymmärtänyt mitään.
Hän heräsi aamulla ja tunsi ristiriitaisuuden painon vatsassaan. Aukiolla jo hereillä olevat myrskyklaanilaiset tervehtivät häntä, kun hän suki turkkiaan puhtaaksi ja hän tiesi, ettei kukaan nähnyt häntä oikein. Hän oli yrittänyt, koko elämänsä ajan hän oli yrittänyt ja yrittänyt, mutta se ei vienyt häntä pitkälle.
Väärin, Olkitassu ajatteli, kun Tuiskumarja tervehti häntä hännän heilautuksella, hänkin näkee minut vain väärin.
Olkitassu kuuli veljensä ja siskonsa kampeavan itsensä ulos oppilaiden pesästä haukotusten saattelemana. He istuivat ruskean soturioppilaan vierelle.
“Mihinköhän partioon meidät tänään laitetaan?” Väärätassu pohti ja venytteli tassujaan.
“Haluaisin saalistuspartioon”, Kimalletassu mumisi unisena. “Entä sinä, Olkitassu?”
Olkitassu ei vastannut. Hän tuijotti toiselle puolelle leiriä, keltaiset silmät sumeina, kun paino hänen vatsassaan veti häntä alas kohti maata, raskaana ja levottomana, ja ajatukset olivat kireässä solmussa. Miten hän voisi koskaan laskea painon harteiltaan ja avata solmunsa? Hän tunsi hukkuvansa, mutta ei osannut uida.
“Olkitassu?” Väärätassu huhuili ja tönäisi sisartaan kylkeen. “Taidankin omistaa yhden sijasta kaksi hiljaista siskoa. Olet ollut kumman vaiti viime aikoina. Onko kaikki hyvin?”
Olkitassu värähti ja katsoi alas tassuihinsa hampaat kiristyen. Väärin! Kaikki on valetta! hän olisi halunnut huutaa. Sen sijaan hän maalasi kasvoilleen hymyn ennen kuin kääntyi pentuetovereitaan kohti. “Nukuin vain huonosti, siinä kaikki.”
“Pitäisiköhän sinun käydä Sudenlaulun luona…” Kimalletassu sanoi hiljaisella äänellään.
Olkitassu tunsi lämmön sisällään. Hän tiesi sisarustensa välittävän hänestä aivan kuten hänkin välitti heistä. Hän oli valmis taistelemaan, nääntymään nälkään ja jopa kuolemaan Väärätassun ja Kimalletassun vuoksi - ja omalla tavallaan hänen sisaruksensa olivat valmiita tekemään saman hänelle.
Mutta Olkitassu pelkäsi, että jos hän päästäisi irti painostaan ja avaisi solmunsa, Väärätassu ja Kimalletassu eivät enää rakastaisi häntä. Oliko siis vain helpompaa pysyä piilossa, antaa kaiken olla ja kärsiä hiljaa samalla, kun paino hänen sisällään tuhosi kaiken?
“Olen kunnossa”, Olkitassu sanoi. Hän tuijotti kookasta Väärätassua, jonka kullanoranssit silmät loistivat epäilystä, sekä solakampaa Kimalletassua, jonka vihreisssä silmissä oli huolestunut sävy.
He kertoivat kaiken toisilleen. He luottivat toisiinsa, ja Olkitassu tunsi särkyvänsä valheensa painosta. Itsensä painosta.
Hänen oli kerrottava, mutta miten? Ja milloin?
“Väärätassu! Kimalletassu!” Iltataivaleen ääni kutsui kahta oppilasta. Ruskeamusta varapäällikkö käveli heidän luoksensa häntä heilahtaen. “On teidän vuoronne mennä saalistuspartioon. Tulikukka ja Saarnisiipi odottavat teitä.”
Väärätassu ja Kimalletassu vilkaisivat toisiaan nopeasti. Lopulta Väärätassu loikkasi jaloilleen innoissaan ja loikki kohti kahta sisäänkäynnin luona odottavaa soturia. Kimalletassu suki muutaman kerran turkkiaan sileäksi ennen kuin seurasi veljensä esimerkkiä.
Iltataival oli jo kääntynyt ympäri ja lähtenyt kävelemään pois, kun Olkitassu nousi tassuilleen ja loikkasi lähemmäs varapäällikköä. “Iltataival!”
Kolli kääntyi. “Mitä, Olkitassu?”
Olkitassu epäroi. Sitten hän nousti leukansa ja katsoi varapäällikköä suoraan silmiin. “Voinko… voinko mennä Väärätassun ja Kimalletassun mukaan.”
Iltataival oli selkeästi kieltäytymässä. Sitten hän huokaisi syvään. “Partio on jo täynnä, mutta hyvä on.” Ehkä kolli oli nähnyt epätoivon ja pelon Olkitassun katseessa. Ehkä hän ymmärsi, ettei kyse ollut niinkään partiossa olemisesta kuin pentuetovereiden tavoittamisessa. Ja sitten hän kysyi sen. “Onko kaikki hyvin?”
“On”, Olkitassu sanoi. “Kaikki on… hyvin.”
Eikä ole! Sinä hukut! Olkitassun oma mieli huusi hänelle itselleen. Sinä hajoat!
Iltataival katsoi häntä hetken ennen kuin nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Olkitassu veti syvään henkeä, kun lähti tavoittelemaan jo leiristä poistunutta saalistuspartiota. Hänen kurkkuaan kiristi kuin hänellä olisi jäänyt pala edellispäiväistä riistaa jumiin, eivätkä hänen tassunsa tuntuneet juurikaan paremmilta: hänen askeleensa tärisivät.
Olkitassulta kesti vain hetki tavoittaa saalistuspartio, mutta hän jättäytyi tarpeeksi kauas ja pysytteli piilossa, ettei kukaan huomaisi häntä. Häntä ei huvittanut jutella sisarustensa mestareille. Hän kertoisi heille liittyneensä partioon vasta sitten, kun oli saanut asiansa juteltua Väärätassun ja Kimalletassun kanssa.
Jos hän saisi asiansa sanottua.
Väärätassu ja Kimalletassu lähtivät eri suuntaan kuin kaksi kokenutta soturia, ja Olkitassu tiesi tilaisuutensa tulleen. Hän otti loikan eteenpäin ja lopulta toisen, mutta pysähtyi pentutovereidensa hajun vahvistuessa. Halusiko hän todella riskeerata kaiken? Entä jos Väärätassu ja Kimalletassu eivät ymmärtäisi? Entä jos he hylkäisivät hänet? Sitten hänellä ei olisi enää ketään jäljellä perheestään, ei ketään.
Ainakin minulla on Ilvestassu, Olkitassu pohti, mutta tunsi samassa painon vatsassaan ja kylmyyden valtaavan hänen koko kehonsa. Entä jos hänkään ei hyväksy minua?
Olkitassu oli kääntymässä pois, hän otti jopa askeleen takaisin leirin suuntaan, mutta kun Kimalletassun yllättynyt ääni tavoitti hänet, hän pysähtyi. ”Olkitassu? Mitä sinä täällä teet?”
Olkitassu ei kääntynyt. Hänen sydämensä hakkasi lujaa ja tassut jatkoivat tärinäänsä.
“Onko kaikki hyvin?”
Oppilas pelkäsi, että jos hän puhuisi, hänen äänensä pettäisi hänet.
“Olkitassu…?” Kimalletassu käveli poispäin kirjavasta oppilaasta. “Väärätassu! Olkitassu on täällä, hänellä ei ole kaikki hyvin.”
Olkitassu kääntyi nopeasti. Hänen oli pakko päästä pois! “Olen kunnos-” hän aloitti, mutta kohtasi veljensä ja siskonsa katseet, eikä saanut sanaansa loppuun. Hänen oli pakko kertoa.
“Olkitassu”, Väärätassu sanoi. Kolli oli useimmiten villi eikä aina ajatellut ennen kuin sanoi tai teki jotain, mutta Olkitassu tiesi veljensä olevan välittävä ja huomaavainen, kun sitä tarvittiin - ja juuri se versio Väärätassusta seisoi nyt hänen edessään. “Sinulla ei ole kaikki hyvin. Olet käyttäytynyt aivan oudosti viime aikoina.”
Olkitassu vain tuijotti ja yritti esittää vahvaa ja normaalia. Todellisuudessa hänen korvansa humisivat, sydän hakkasi ja tassut olivat pettää alta. Osa hänestä halusi paeta, toinen osa tiesi, ettei se enää ollut mahdollista
“Voit kertoa meille aivan mitä vain, tiedäthän sen?”
“Tiedän”, Olkitassu sanoi käheällä äänellä. “Tiedän sen, mutta…”
Väärätassu ja Kimalletassu kävelivät molemmat yhtä aikaa Olkitassun luokse. Kimalletassu nuolaisi ruskean oppilaan korvaa rohkaisevasti, kun taas Väärätassu kosketti tätä kuonollaan.
“Sinun ei tarvitse kertoa meille, jos et ole valmis”, Kimalletassu sanoi.
Olkitassu katsoi siskoaan. Hänen vihreät silmänsä olivat täynnä pelkkää lämpöä ja rakkautta. Hän tunsi vihlaisun sisällään.
“Me välitämme sinusta. Tulet aina olemaan siskomme tapahtui mitä tapahtui”, Väärätassu sanoi, hänenkin katse täynnä välittämistä ja rakkautta.
Olkitassun kynnet upposivat maahan ja ainut, mitä hän kuuli avatessaan suunsa oli hänen sydämensä kiihtynyt syke ja humina korvissa. “En ole siskonne.” Olkitassu sulki silmänsä.
“Et ole…? Mutta meillä on samat vanhemmat ja”, Väärätassu aloitti.
“Olen veljenne. En koskaan… Tiedän, että minun pitäisi olla naaras, mutta en vain ole. Olen kolli.”
Hiljaisuus laskeutui metsään. Olkitassu piti yhä silmiään kiinni, sillä pelkäsi näkevänsä inhoa, epäuskoa ja pilkkausta Väärätassun ja Kimalletassun katseissa: hän pelkäsi kokevansa sen saman, mitä joutui yöllä painajaisissaan kohtaamaan. Kukaan ei sanonut mitään, eikä kukaan liikkunut, ja Olkitassun valtasi huono olo ja halu paeta, juosta jonnekin kauas ja jättää kaikki taakseen. Olla se kuka hän oli ilman muiden mielipiteitä.
Sitten Olkitassu tunsi jonkun painautuvan häntä vasten. Yllättyneenä hän avasi silmänsä ja näki Kimalletassun kaulaansa vasten. Harmas naaras kehräsi kevyesti, ja hetken päästä hämmentynyt Väärätassukin painautui Olkitassua vasten.
Olkitassu ei tiennyt mitä sanoa. Tai miten reagoida. Mutta hän tunsi voivansa taas hengittää, kuin suuri paino olisi vierinyt pois hänen harteiltaan ja umpisolmu olisi jotenkin taiottu auki.
“Olenkin aina halunnut veljen”, Väärätassu naurahti hyväntahtoisesti ja läpsäisi leikkisästi Olkitassun korvaa.
Kimalletassu hymähti. “Kiitos, kun kerroit.” Naaraan vihreissä silmissä oli uteliaisuutta. “Millaista se on? Olla oikeasti kolli, vaikka muut näkevät naaraan?”
Olkitassu katsoi alas tassuihinsa. Millaista se oli? Hän rakasti olla kolli, mutta sen aiheuttama ristiriitaisuus sai hänet haukkomaan happea. “Olen aina kokenut olevani kolli. Tajusin sen kunnolla vasta joskus vähän ennen oppilasseremoniaa, mutta… yritin jättää sen huomiotta. Luulin, että voisin elää niin: miettimättä asiaa sen enempää. Mutta sitten... “ Kolli huokaisi ja kaapi vaivaantuneena maata. “Kaikki näkivät minut naaraana, enkä syytä heitä. Enhän minä koskaan ole kertonut. Mistä heidän tulisi tietää? Mutta mitä kauemmin pidin sitä salassa… tuntui siltä kuin olisin ollut vankina, tai hukkumassa. Jokainen näkee minut naaraana ja kohtelee minua kuin naarasta ja kutsuu minua naaraaksi ja se on vain niin… niin väärin, mutta en voi sanoa mitään, koska…”
Olkitassu hiljeni hetkeksi. Hän tuijotti yhä tassujaan ja yritti pitää äänensä tasaisena, mutta se värisi. Hän oli niin kovin väsynyt esittämiseen ja todellisen itsensä peittämiseen, ja samalla hän tunsi katkeruutta muita kohtaan. Heidän ei täytynyt kokea sitä, mitä hän joutui aina kokemaan. Joskus hän vihasi maailmaa. Joskus hän vihasi jokaista kissaa päällä maan.
“Koska?” Väärätassu kysyi.
Olkitassu värähti ajatuksistaan. “Koska pelkään, että minut hylätään tai minua pilkataan, jos kerron totuuden. Pelkäsin… pelkäsin jopa, ettette tekään enää välittäisi minusta.”
“Tietenkin me välitämme sinusta!” Kimalletassu henkäisi. “Me rakastamme sinua tapahtui mitä tapahtui.”
“Kimalletassu on oikeassa. Älä enää koskaan kehtaa edes ajatella, ettemme välittäisi sinusta”, Väärätassu puuskahti. Pieni huokaus pääsi hänen suustaan. “Huomasin kyllä, että jotain oli vialla, mutta en osannut edes ajatella kuinka paljon kärsit.”
“Kärsimys ei taida koskaan loppua”, Olkitassu sanoi. Hän kohotti katseensa sisaruksiinsa pienen, apean hymyn kanssa. “Jokainen tulee aina näkemään minut naaraana ellen kerro jokaiselle yksitellen olevani kolli. En tiedä… en tiedä olisiko järkevää kertoa koskaan koko klaanille, mutta niin kauan kuin te tiedätte kaikki on hyvin. Mietin… mietin klaania sitten myöhemmin.” Olkitassu todella tunsi huojennusta siitä, että Kimalletassu ja Väärätassu tiesivät nyt totuuden, eikä hänellä riittänyt jaksamista pohtia siitä, miten hän kertoisi klaanille - jos koskaan edes kertoisi. Hän jaksaisi sisarustensa voimalla.
“Voimme miettiä sitä yhdessä”, Kimalletassu ehdotti. “Entä… entä Ilvestassu?”
“Huh?”
“Aiotko kertoa hänelle?” Väärätassu kysyi. “Te kaksi olette lähes erottamattomat. Kai sinä hänelle ajattelit kertoa.”
Olkitassu irvisti. “Ehkä minun täytyy.”

Olkitassu löysi Ilvestassun juttelemasta Pakkastassun kanssa ja hetken hän harkitsi odottavansa, että kollikaksikko saisi asiansa keskustelua ja Ilvestassu olisi yksin - tai kenen tahansa muun kuin Pakkastassun kanssa. Mustassa kollissa oli jotain, mikä sai Olkitassun varuilleen ja ärsyyntymään, kuin joku olisi sukinut häntä inhottavasti vastakarvaan, mutta hän ei osannut sanoa mikä. Joka tapauksessa Pakkastassu ei ollut oppilas, josta Olkitassu piti.
Kirjava kolli käveli suoraan Ilvestassun luokse, eikä suostunut edes vilkaisemaan Pakkastassua. “Ilvestassu”, hän sanoi. “Minulla… minulla olisi asiaa.”
Ilvestassu räpäytti silmiään. Niissä välähti jotain. Pelkoa? “Okei.”
“Haluan jutella kanssasi kahden kesken.”
“Okei.” Ilvestassu kääntyi Pakkastassua kohti. “Anteeksi, jatketaan myöhemmin.”
“Toki.” Se oli ainut, mitä Pakkastassu sanoi, mutta silti Olkitassun niskakarvat olivat nousta pystyyn.
Olkitassu johdatti Ilvestassun suoraan ulos leiristä. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että joku sattuisi kuulemaan heidän keskustelunsa - eikä hän myöskään halunnut kenenkään kuulevan, jos Ilvestassu ryhtyisi haukkumaan tai nauramaan hänelle. Jo pelkkä ajatus siitä sai kollin tassut vapisemaan.
Ilvestassu ei kysynyt mitään. Ei edes sitä, oliko heillä ylipäätään lupaa poistua leiristä. Valkoinen kolli vain seurasi Olkitassua, joka johdatti häntä mahdollisimman syrjäiselle alueelle. Jonnekin, minne kukaan ei tulisi edes vahingossa.
Vasta käveltyään jonkin tovin, Olkitassu pysähtyi. Hän piti selkänsä Ilvestassunsa, puristi silmänsä tiukasti kiinni ja pysyi aivan paikallaan, ja kun Ilvestassu yritti liikkua lähemmäs, hän vain heilautti häntäänsä pysäyttääkseen ystävänsä.
“Olkitassu? Onko kaikki hyvin?” Ilvestassu kysyi. Hänen äänessään oli selkeää, peittelemätöntä pelkoa ja huolta. “Onko jotain tapahtunut? Olet ollut todella hiljainen viime aikoina.”
“Tiedän. Olen… miettinyt. Olen miettinyt miten kertoisin ja mietin jopa sitä, etten koskaan kertoisi mitään, mutta se olisi vain epäreilua sinua kohtaan, enkä tiedä onko tämä virhe. En tiedä, miten reagoit. En tiedä, mitä sanot. En edes tiedä, mitä ajattelet. En tiedä haluatko olla tekemisissä kanssani - tai haluanko minä olla sinun kanssasi - enää tämän jälkeen. En tiedä mitään varmasti paitsi yhden ainoan asian.” Sanat vain ryöppysivät hänen suustaan ja hän kääntyi katsomaan kohti Ilvestassua, keltaiset silmät täynnä kipua ja epätoivoa. “Olen kolli, Ilvestassu.”
“Huh?”
“Kolli. Olen kolli. Tiedän, että kehoni on naaraan keho ja että minun pitäisi olla naaras, mutta en koskaan ole kokenut itseäni miksikään muuksi kuin kolliksi.”
Ilvestassu räpäytti silmiään. Sitten hän hymyili ja käveli varovaisesti Olkitassun luokse. “Olet kolli. Tähtiklaanin kiitos.”
Nyt oli Olkitassun vuoro olla hämmentynyt. “Huh?”
“Luulin, että toit minut tänne kertoaksesi, ettet enää halua olla ystäväni. Onneksi sinulla oli muuta asiaa”, Ilvestassu naurahti ja istuuduttuaan maahan asetteli mustapäisen häntänsä tassujensa päälle.
“Tietenkin haluan olla ystäväsi!” Olkitassu älähti, mutta vaimensi ääntään. “Jos sinä haluat yhä olla minun ystäväni…”
“Miksen haluaisi? Olet ystäväni, tapahtui mitä tapahtui”, Ilvestassu sanoi kallistaen päätään. “Sitä paitsi, pidän paljon enemmän tästä kolli-Olkitassusta. Naaras ei koskaan sopinut sinulle. Mutta”, hän huokaisi, “olen pahoillani, että olet joutunut elämään kaikkien niiden ajatusten ja epäilysten kanssa aivan yksin. Sen on… sen on täytynyt olla raskasta.”
“Se on ollut - ja on edelleen”, Olkitassu sanoi, “mutta tärkeintä on, että sinä sekä Väärätassu ja Kimalletassu hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.” Kolli katsoi alas tassuihinsa. “Kiitos.”
Ilvestassu painoi kuononsa vasten Olkitassun päälakea. “Sinussa ei ole mitää vikaa.”
Kollikaksikko pysyi hetken paikoillaan, tai ehkä aikaa kului enemmänkin kuin vain hetki. Olkitassu ei välittänyt. Hän tiesi olevansa onnekas, kun Ilvestassu oli hänen elämässään. Valkoinen kolli oli auttanut häntä niin monella tavalla ja jopa hyväksynyt hänen ilman pientäkään epäröintiä, ja Olkitassu tiesi tekevänsä mitä vain kollin vuoksi.
Hän oli silmänräpäyksessä valmis jopa kuolemaan Ilvestassun puolesta, jos se vain tarkoitti valkoisen oppilaan elämän jatkumista.

// Okei, gotta say, yks vaikeimmista tarinoista mitä oon kirjottanut mut nyt se on ulkona ja Olki saa elää paljon vapaammin :’D

Luku 2

Sydäntäni lämmitti. Lehmussydän oli onnistunut saalistamaan ja minä, mykkä kissa, olin onnistunut auttamaan häntä tajuamaan, että kykenisi saalistamaan klaanilleen ilman kuuloaan. Opittavaa oli vielä, mutta tiesin Lehmussydämen oppivan. Tiedän, että hän pystyy siihen ja vaikka hän haluaisi luovuttaa, minä en luovuta. En todellakaan.
Olimme käyneet saalistuksen jälkeen seuraavina päivinä partioimassa reviireillä. Olin opettanut Lehmussydäntä käyttämään haju- ja näköaistiaan ja unohtavan kuuntelemisen, jotta hänen aistinsa vahvistuisivat.
Nyt olin tosin yksin. Olin tottunut olemaan suurimman osan ajasta itseni seurassa. Oli minulla ystäviä, mutta Sirppikynnellä ja Tulikukalla oli ollut tassut täynnä työtä omien pentujensa kanssa ja nyt Tulikukalla oli oppilas. Ja molemmilla oli kumppanit. Sirppikynsi oli ehkä läheisin ystäväni, olihan hän opettanut muille kissoille ja myös minulle, miten tulisi kommunikoida klaanitovereideni kanssa.
Täplätuulella oli ollut myös kiire omien pentujensa kanssa ja kuten Sirpikynsikin, he molemmat olivat saaneet vammoja synnytyksen aikana ja yrittivät vahvistua. Kyllä he kanssani aikaa viettivät, kun ehtivät. Ei sillä, olihan minulla kiire oman oppilaan kanssa ja Lehmussydämen auttamisen kanssa.
Eipä minusta ollut juttukaveriksi monelle. En kovin usein miettinyt asioita tällä tavalla, toki toisinaan, mutta… Lehmussydämeen tutustumisen jälkeen olin alkanut huomata enemmän oman elämäni vaikeuksia. Viimeksi oppilaana olin ollut näin kriittinen. Olin tainnut elää monet kuut aivan sumussa. Ehkä Lehmussydämestä tulisi ystäväni? Ehkäpä. Tai sitten, kun hän pystyy taas saalistamaan tarpeeksi hyvin eikä tarvitse enää minua, hän palaa takaisin omaan elämäänsä… millaistakohan hänen elämänsä on ollut ennen vammautumista? Lehmussydämellä ei ole omaa kumppania eikä pentuja.
Olenko minä onnellinen? Se on vaarallinen kysymys. Koen olevani tarpeeksi onnellinen. Minulla on emoni ja sisarukseni ja oppilas ja muutama ystävä. Ja monella on kumppani.
Mutta onnellisuus ei riipu kumppanista tai pennuista. Ei emollakaan ole kumppania ja silti hän näyttää olevan onnellinen. Vaiko...
Huokaisin ja katsahdin tähtiä. Onko äänetön olemukseni rangaistus jostain? Vai kohtaloa?
Ei mykästä kissasta ole kenenkään kumppaniksi, saati sitten emoksi. En itse uskonut siihen, mitä yritin itselleni vakuuttaa, mutta...

Aamun sarastaessa ja pyyhkiessä tähtitaivaan valon tieltä pois heräsin pesätoverieni tuttuun liikehdintään ja heidän turkkiensa kahinaan sammalpetejä vasten. Raotin vihreitä silmiäni ja katselin ketkä olivat lähdössä aamupartioon. Kukaan ei tullut hipaisemaan turkkiani ja omalla tavallaan se oli helpotus. Minulla oli paljon hommaa muutenkin. Kiedoin tuuhean häntäni tiukemmin ympärilleni ja peitin kasvoni paremmin. Soturien pesän seinämät tulisi kunnostaa, valoa tulvi aivan liikaa sisälle.
Onnistuin näemmä nukahtamaan vielä hetkeksi, sillä havahduin hereille vasta, kun valoa tulvi jo kunnolla pesän sisäänkäynniltä niin, että turkkiani lämmitti. Olin saanut huonon nukkumapaikan suoraan pesän suun luota ja heräsin herkästi, kun muut poistuivat tai tulivat sisään pesään. En valittanut. Miten edes voisin?
Venytellen vielä unisia lihaksiani astelin ulos soturien pesästä ja maistelin ilmaa. Yöllä ei ollut satanut. Se huoletti, mutta toivon mukaan lähipäivinä sataisi tai tulisi hyvin kuivaa ja tulipalojen riski kasvaisi.
Istahdin sukimaan puhtaanvalkoista turkkiani, joka oli nukkuessani mennyt sekaisin ja karvoja sojotti sieltä täältä. Sivusilmällä seurasin, kun osa klaanitovereistani vaihtoi kieliä heti aamuisesta ennen kuin lähtisivät tekemään päivittäisiä askareitaan. Ja aivan yllättäen minuun iski pieni kateuden pistos, mutta ravistin sen pistelemästä turkiltani. Kielten vaihtamisessa ei ollut kyse vain turkkien siistimisestä vaan myös kuulumisten vaihtamisesta.
Monet klaanitovereistani eivät sitä itse huomanneet, mutta he kohtelivat minua joskus alempiarvoisemmin, vaikka suurin osa ei tahallaan. Se tuli monelta automaattisesti, vaikka eivät tarkoittaneet sitä. Olin jo useita kuita toiminut klaanini parhaaksi ihan yhtä hyvin kuin muutkin ja silti…
Osalla heistä oli katse, säälivä tai pahoittelva ja niin edelleen. He luulivat, etten huomaisi sitä, mutta vaikea sitä oli olla huomaamatta. Välttelin aina katsekontaktia. En minä osaa aloittaa keskustelua, varsinkaan niiden kanssa, jotka tunnen huonoiten. Myönnän sen itsekin; olen ujo.
Miltei kompuroin ajatuksissani Suvikuuron toiseen pentuun, Pilvipentuun. Pysähdyin äkisti ja pidin toista etutassuani ilmassa. Mustavalkoinen kolli irvisti pahoillaan.
”A-anteeksi!” pentu sopersi ja katseli hädissään ympärilleen. Kallistin päätäni ja hymyilin pennulle. Pentu kipaisi äkkiä pois emonsa luokse, joka istui toruvan näköisenä pentutarhan suulla. Kuningatar antoi kollipennulleen vihaisen katseen, mutta pentu toipui siitä nopeasti.
”Miksi tuo kissa ei sanonut mitään? Suuttuiko hän niin pahasti?” Pilvipentu kysyi emoltaan, joka huokaisi. Kallistin päätäni.
”Koska hän on mykkä, Pilvipentu”, Suvikuuro sanoi hännänpää nykien. ”Hän ei pysty puhumaan. Hän ei ole kuin me muut.”
Irvistin ja astelin samantien tieheni. En halunnut kuulla sen enempää. Kuka opettaa pentunsa noin, olemaan ennakkoluuloinen ja pitämään erilaisia kissoja kuin ulkopuolisina?
Lehmussydämen näkeminen sai mieleni kirkastumaan huomattavasti. Raidallinen kolli istui Sudenlaulun pesän suulla ja vatsassani muljahti. Onko kaikki hyvin?
Vaikka mieleni olisi tehnyt mieli loikkia, hillitsin itseni, sillä Lehmussydän saattaisi säikähtää enkä halunnut… että niin kävisi. Kai hänen pitäisi tottua siihen, että oli myös äkkinäisiä liikkeitä ja oppia huomaamaan ne tuntemalla ne tassuissaan maan värähtelynä, mutta en halunnut… en minä tiedä. Ehkä hän ei halunnut minun tungettelevan liikaa tai-
Lehmussydämen katse kääntyi ja kun katseemme kohtasi, hänen vihreät silmänsä kirkastuivat. Hymy oli ensimmäinen reaktio, joka minulta tuli ja astelin sitten ripeämmin Lehmussydämen luokse.
Kallistin päätäni kysyvästi. Ja Lehmussydän ymmärsi.
”Sudenlaulu vain tarkisti korvani tilanteen”, Lehmussydän sanoi ja heilautti tervettä korvaansa. Hänen äänessään oli etäisesti, mutta huomasin sen siitäkin huolimatta, huolta ja haikeutta. Tuuppasin häntä hellästi oikeaan kylkeen ja hymyilin ystävällisesti.
”Ja ajattelin, jos voisin… voisimme, sinä ja minä, käydä keräämässä jotain yrttejä, jos Sudenlaulu niitä tarvitsee”, Lehmussydän korjasi ja hymyili. Minulta meni hieman ohi hänen hermostuneisuutensa, mutta vain siksi, koska minusta oli mukavaa mennä taas Lehmussydämen kanssa ulos leiristä. Samallahan kouluttaisin häntä, mutta silti.
”Hämähäkinseittiä tarvitsisin ja -huomenta Tuulihäntä- ja myös korte on pian loppumassa”, Sudenlaulu kertoi. ”Pari muuta haen itse, mutta nuo ovat ne, mitä voit hakea. Mutta jos kultapiiskua löytyy, se olisi tarpeellista.”
”Selvä”, Lehmussydän nyökkäsi. ”Tuletko mukaan..? Vai onko sinulla jo muuta kenties?”
Nousin seisomaan ja nyökkäsin Lehmussydämelle tomerasti. Lehmussydämen kasvoille levisi hymy ja astelimme yhdessä ulos Myrskyklaanin leiristä, kuten olimme edellisinä päivinä Lehmussydämen koulutusten takia tehneet.
Tuuli leikitteli turkeillamme ja viilensi mukavasti auringon porottavalta lämmöltä. Kuljimme rauhallisin askelin tuttuja polkuja, joita kissojen käpälät olivat kuiden saatossa muodostaneet. Tuttujen kissojen hajut leijuivat ilmassa laimeina. Tuuli toi kauempaa riistan tuoksua, mutta emme olleet sitä varten tulleet ulos, ainakaan vielä. Jos ehtisimme myöhemmin, voisimme kokeilla saalistamista, kuten edellisinäkin päivinä. Lehmussydän oli oppinut sen, että hänen ei tule luottaa kuuloonsa ennen kuin oppisi käyttämään ainoaa toimivaa korvaansa kahden edestä ja tunnistamaan eri puolilta tulevat äänet paremmin. Saalistuksessa muut aistit olivat tärkeämpiä ja Lehmussydämen ei tulisi keksittyä lainkaan kuuloonsa.
Vilkuilin muutamia kertoja Lehmussydäntä kulkiessamme rehottavien puiden ja pensaiden lomassa. Aina yhtä mietteliäät vihreät silmät kiilsivät, kun kolli yritti etsiä Sudenlaulun pyytämiä yrttejä. Lehmussydämen veli Villivirne oli aina ollut monien naaraiden suosiossa suuren kokonsa ja näyttävän turkkinsa takia kuten myös hurjapäisyytensä takia, Lehmussydän oli minun mielestäni ollut aina paljon karismaattisempi. Lehmussydän oli huomaavainen, ystävällinen, lempeä ja myötätuntoinen ja jos totta puhutaan, myös hyvin komea -vaikka olikin menettänyt korvansa, ei se tehnyt hänestä yhtään sen rumempaa.
Luimistin hieman korviani, kun ajattelin, miten paljon Lehmussydän oli kärsinyt tämän kaiken johdosta. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään pahaa ja joutui nyt ponnistelemaan niin paljon, että pystyisi jatkamaan soturina eikä olemaan vain… ylimääräinen taakka. Tiedän hyvin, miltä se tuntuu, liiankin hyvin.
Lehmussydämen tulisi saada ajatuksensa välillä muuallekin kuin siihen painavaan tunteeseen, että oli vain taakka. Hän oli paljon muutakin. Hän oli arvokas soturi. Hän auttoi monia hädässä, hän auttoi Sudenlaulua, kun hänellä ei ollutn oppilasta apunaan, hän on huolehtivainen ja ahkera ja tahtoo kaikille hyvää. Hänestä on paljon apua klaanissa, vaikka ei se nyt siltä tuntuisi. Ja minä niin toivoin, että olisin voinut sanoa sen hänelle ääneen, mutta…
”Hei, tuolla on kortetta!” Lehmussydän naukaisi iloisena ja osoitti hännällään erään puun juureen. Siellä oli todella paljon kortetta. Loikin hymyillen kortteen luokse ja irrotin ne niin, että juuret eivät kärsineet. Purin ainakin kymmenen vartta poikki ja nappasin ne suuhuni. Vielä pitäisi löytää hämähäkinseittiä ja jos hyvin kävisi, voisimme viedä Sudenlaululle vielä kultapiiskua. Lehmussydän näytti tyytyväiseltä, kun pystyi auttamaan Sudenlaulua. Jatkoimme matkaamme tyytyväisinä.

Sudenlaulu oli hyvin tyytyväinen ja iloinen, kun toimme hänelle paljon yrttejä ja tarvikkeita. Olimme onnistuneet löytämään myös vähän kultapiiskua ja se oli saanut Sudenlaulun suuret siniset silmät tuikkimaan. Olin oppilaana ja myös soturinakin auttanut Sudenlaulua, kun hänellä oli ollut vaikeaa ilman mestaria. Raesade, Sudenlaulua edeltävä parantaja, oli opettanut minullekin silloin tällöin joitakin yrttejä. Olin kyllä huomannut, ainakin toisinaan, että myös Lehmussydän auttoi toisinaan Sudenlaulua yrttien sun muiden keräämisessä.
Hipaisin tuuhealla hännälläni Lehmussydäntä kylkeen ja kun kolli katsoi minua, heilautin päätäni kohti leirin ulos johtavaa piikkihernetunnelia. Lehmussydämen nyökkäsi.
”Mennään vain”, kolli sanoi ja otti askeleen eteenpäin. Pysäytin hänet ja hipaisin kuonollani hänen selässään olevaa haavaa ja katsoin sitten päätäni kallistaen kollia. ”Ai, öö, hmm, Sudenlaulu sanoi, että se on arpeutunut jo miltei kokonaan eikä pitäisi enää avautua.”
Hymyilin iloisesti ja loikin kevyesti leirin uloskäynnille. Pystyisin siis toteuttamaan suunnitelmani.
Johdatin raidallista kollia syvemmälle metsään, kohti erästä nummista aukiota. Se oli aivan upea tähän aikaan vuodesta ja halusin Lehmussydämen näkevän sen, sillä vaikka se oli Myrskyklaanin reviirillä, harva tiesi siitä.
Väläytin Lehmussydämelle ovelan katseen ja loikkasin sitten juoksuun. Tunsin ruskean kollin hämmenyksen ja hänen älähdyksensä kertoi myös kollin yllättyneen käytöstäni. Kului hetki, kunnes kuulin minua isompi rakenteisen kissan tömisevät askeleet maata vasten. En juossut liian kovaa, jotta Lehmussydän pysyisi perässä ja etteivät hänen vammansa rasittuisi aivan liikaa. Hyvä niitä oli vähän rasittaa, jotta ne tottuisivat juoksuun. Vilkaisin taakseni ja huomasin kollin olevan tiukasti kintereilläni. Hidastin hieman. Emme voisi juosta kovinkaan kauaa, mutta kyllä lyhytkin matka auttoi hänen lihaksiaan vahvistumaan. Ja sitä paitsi, olimme melkein perillä.
Taisi tosin olla virhe hidastaa niin paljon. Lehmussydän oli vielä hieman kömpelö takajalkansa ja korvansa takia ja kaatui. Minun päälleni.
Kierimme yhdessä kasassa metsän rajalla ja aukean reunalle. Olimme pienen kielekkeen reunalla, joka ei onneksi ollut jyrkkä, sillä onnistuimme kierimään vielä senkin alas, kun minä yritin nousta ylös.
Tömähdimme keskelle aukean kirjavasti kukkivaa ketoa. Lehmussydän oli päälläni ja yritti kompuroida ylös. Hän kuitenkin pysähtyi ja onnistuin pyyhkimään hiekan silmistäni. Koko aukea hohti eri väreissä kukkien johdosta ja se upea näky oli saanut Lehmussydämen suun raolleen. Liu’uin pois Lehmussydämen alta ja nousin istumaan. Katsoin vaaleanvihreät silmät tuikkien ympärillämme olevaa näkyä ja vilkaisin muutaman kerran Lehmussydäntä. Hän ilmeensä oli ollut väärti tänne tulemisen. Sydämeni pamppaili nopeaan tahtiin ja hymyilin leveästi, kun katsoin ruskeaa, iloista kollia vieressäni. Oli ollut loistava ajatus tulla tänne.
Ravistelin turkiltani kierimisessä tulleet hiekat ja muut liat ja astelin sitten eteenpäin. Vedin ihanalta tuoksuvaa ilmaa keuhkoihini ja vilkaisin Lehmussydäntä.
”Minä- anteeksi, kompuroin niin kovin ja-” kolli sopersi nolona ja pahoillaan, mutta hiljensin hänet laittamalla häntäni hänen suunsa eteen. Viestin hänelle, että se ei haitannut ollenkaan. Minuakin nolotti hieman, mutta sivuutin sen tunteen ja katsoin kukkaniittyä edessämme.
”Tämä on upea paikka”, Lehmussydän sanoi hiljaa, mutta hänen äänessään oli selkeästi lumoutuneisuutta. Nyökkäsin ja katsahdin hymyillen Lehmussydäntä. Annoin hänelle leikkisän virneen ja loikkasin hieman kauemmas. Lehmussydän oli hetken taas hämillään, mutta väläytti sitten takaisin ovelan ilmeen ja yritti ottaa minua kiinni. Emme juosseet, jotta Lehmussydän ei rasittuisi liikaa, mutta kuljimme silti nopein askelin.
Oli ollut hyvä idea tulla tänne. Lehmussydän oli tarvinnut tätä, mutta niin olin myös minä. Ja en olisi halunnut nähdä tätä kukkaniittyä kenenkään muun kanssa kuin juuri Lehmussydämen.

luku 8.

I’m proud of you

Ilvestassu katseli veljeään Sudenlaulua niin ylpeästi, sillä hän sai parantajanimensä. Ilvestassu uskoi, että hänen veljensä anstaisi sen enemmän kuin kukaan, varsinkin tälläisina aikoina.
“Olen niin ylpeä sinusta, tiedäthän?” Ilvestassu sanoi ja Sudenlaulu hymyili hänelle.
“Mutta olihan tämäkin kovan työn takana”, Sudenlaulu sanoi, varmaankin miettien sitä, että ainoat opettajat olivat Tähtiklaanin kuolleet kissat, sekä joskus satunnaisesti muut parantajat. Ilvestassu heilautti korviaan huvittuneena.
“Niin, mutta sait silti koulutuksesi valmiiksi”, Ilvestassu pohti ääneen. “Ja nyt voidaan toivoa, että saisit oppilaan itsellesi”, hän jatkoi virnistäen. “Onko Kettutassu vielä käynyt luonasi?” Hän nousten ylös veljensä viereltä katsahtaen Olkitassua, joka katsoi Ilvestassua odottavasti. Heidän mestarinsa veisivät heidät yhdessä metsälle. Sudenlaulu pudisti päätään ja sitten virnisti veljelleen tietävästi katsoessaan Ilvestassua ja Olkitassua. Hän poistui pesäänsä, jättäen taakseen hymyilevän Ilvestassun.

“Minne menemme tänään?” Olkitassu kysyi Kolibrilta. Kolibri katsahti oppilaaseensa ja sitten näytti miettivän.
“Hmm. Timalisydän, käykö että menemme Taivastammelle? “ Hän kysyi katsoen toista mestaria. Timalisydän nyökkäsi.
“Voisimme kokeilla”, Timalisydän vastasi. “Siellä ei olla käyty pitkään aikaan”, hän jatkoi katsoen Ilvestassua joka räpäytti silmiään. Nelikko jatkoi matkaa rinnakkain, läpi Myrskyklaanin metsän. Aurinko paistoi kauniisti puiden lomasta, värjäten heidän kaikkien turkit kiiltäväksi. Ilvestassu haisteli ilmaa, joka haisi raikkaalle yöllisen kosteuden jälkeen. Maa tarvitsi vettä, ja kun sitä ei satanut päivällä, niin se korvautui yöllisellä kasteella. Olkitassu katsoi Ilvestassua mietteliäänä, mutta käänsi katseensa tiukasti eteenpäin.

Ilvestassu värisytti turkkiaan, johon tipahti puiden oksistosta vesipisara. Hänen viikset värähtivät ja hän katseli ympäristöään, kun he saapuivat vanhan puun luokse. Ilvestassun nenään heti tulvahti monen erilaisen saaliseläimen haju, jotka olivat selvästi liikkeellä ennen päivän kuumuutta. Ilvestassu nuolaisi huuliaan ajatellessaan saalistamista ja katsoi Olkitassua innokkaasti. Heidän mestarinsa istuivat alas käärien häntänsä ympärilleen ja katsoivat toisiaan, kuin yhteisymmärryksestä.
“Aloittakaa vain”, he kehoittivat, sillä he halusivat antaa oppilaidensa oppia itse, omien onnistumisien ja mokien kautta. Kaksi innokasta Myrskyklaanin oppilasta lähtivät innokkaana, mutta rauhassa matkaan. Eiväthän he halunneet säikäyttää saalista heti pois. Ilvestassua toki epäilytti Olkitassun hiljaisuus, sillä yleensä hän oli heti alkanut puhumaan Ilvestassulle.

Ilvestassu tarkkaili Olkitassua, kun tuo lähti etsimään saalista. Hän vuorostaan lähti päinvastaiseen suuntaan kuin Olkitassu. Olkitassu lähti kohti puuta Tuuliklaanin puolelta, joten Ilvestassu lähti Varjoklaanin puolelta, kulkien metsän reunalla. Toisaalta Ilvestassu ei pystynyt keskittymään kunnolla, sillä hänen ajatuksensa karkailivat koko ajan hänen ystäväänsä Olkitassuun. Ilvestassu oli varma, että Olkitassu oli yrittänyt moneen otteeseen sanoa jotakin, mutta ei ollut pystynyt. Ilvestassu kirosi omaa osaamattomuuttaan, kun ei voinut auttaa Olkitassua. Hän pudisteli päätään ja lähti Oravan vainun perään.

Orava oli kulkenut tästä hetki sitten, sillä tammenterhoja oli maassa ja houkuttelivat kaikenlaisia saaliseläimiä paikalle. Ilvestassu näki heti sen. Iso, pulska orava istui lähellä Ilvestassua järsien terhoa. Ilvestassu painautui matalaksi, kiroten valkoista turkkiaan. Hän kuitenkin ajatteli, että hänellä oli yllätyksen voima ja loikkasi. Orava kerkesi vain nostaa päätään, kun se oli jo kuolleena Ilvestassun hampaissa. Ilvestassu hautasi saaliinsa talteen ja haisteli uudelleen ympäristöään. Hän myös kuunteli missä saalis liikkui. Ilvestassun korvat värähtivät ja hän kääntyi ympäri, sillä pahaa aavistamaton hiiri oli tullut hakemaan syötävää, mutta päätyikin itse saaliiksi. Ilvestassu jätti sen siihen tyytyväisenä itseensä, sillä kerrankin hän oli ollut tarpeeksi nopea. Valkea kolli kohotti päätään, katsoessaan kauempanaa loikkivaa Olkitassua, joka jahtasi parhaillaan oravaa puuhun, saaden sen kiinni. Ilvestassu heilautti häntäänsä. Ainakin Olkitassu oli saalistaessa normaali.

He olivat päässeet leiriin niin monen saliin kera, että koko leiri oli saanut syödäkseen. Ilvestassu katseli Sudenlaulua, joka meni pentutarhaan katsomaan kuningattaren kuntoa. Hän vaipui syvälle mietteisiinsä ja aukaisi sitten suunsa, puhuakseen vieressä makaavaan Olkitassuun.
“Milloinhan minusta tulee soturi?” Ilvestassu pohti ääneen katsellen Olkitassun ja hänen häntäänsä, jotka olivat kiertyneet yhteen. Olkitassu kohotti kulmiaan, jokseekin hiljaisen oloisena. Asia epäilytti edelleen Ilvestassua, mutta hän oli varma, että kyllä Olkitassu kertoisi jos jokin asia olisi hätänä..
“Uskon, että se tulee tapahtumaan nopeampaa kuin luuletkaan”, hän vastasi hetken päästä katsoen Ilvestassua. “Enemmänkin sinun pitäisi ajatella sitä, että mikä tulee soturinimeksesi. Varmaan tummien kohtien takia.. hmm.. Ilveslaikku”, Olkitassu vitsaili ja tönäisi hellästi Ilvestassua joka irvisti.
“Auts. Se ottaisi kyllä koville”, hän sanoi suupielet nykien peittäessään hymyään.Olkitassu ei ollut sinä päivänä puhunut paljoa, mutta Ilvestassu luotti Olkitassun kertovan asian myöhemmin. Ilvestassu korvat värähtivät, kun hän huomasi Pakkastassun tulevan heidän luokseen. Olkitassun ilme synkkeni, kun taas Ilvestassun ilme kirkastui. “Menen puhumaan hänelle”, Ilvestassu sanoi noustessaan ja vilkaisi vielä kerran Olkitassua. “Lupaan korvata tämän vielä”, hän lupasi heilauttaen häntään, kun lähti kävelemään veljensä luokse. Hän istuutui Pakkastassun vierelle. Kaksi niin erilaista vaikka niin samaa, ovat kuin toistensa vastakohdat. Musta ja valkoinen, silmät eriparia mutta yhdessä he olivat samaa paria. Pakkastassu vain selitti, kuinka hänen mestarinsa himmaili koulutuksessa ja se ärsytti häntä. Ilvestassu kohotti kulmiaan, sillä Pakkastassun olemus, oli jotenkin muuttunut.. Mutta hän ohitti sen ajatuksen, sillä kaikki olivat käyttäytyneet sinä päivänä oudosti. Siinä puhuessaan ja katsoessaan kauempana olevaa hiljaista Olkitassua, Ilvestassu sai idean, eikä hän sen jälkeen pystynyt kuunnella Pakkastassua kunnolla.


Olkitassu näki Ilvestassun puhuvan heidän mestariensa kanssa. Ilvestassu oli tarkkaillut ystävänsä katsetta ja hänen turkkiaan poltti, eikä hän oikeastaan osannut sanoa miksi. Odotuksesta, jännityksestä, ei hän tiennyt oliko siinä vielä jotakin muuta. Timalisydän nyökkäsi Ilvestassulle.
“Kunhan ette mene lähelle rajoja”, Kolibri sanoi kohauttaen olkiaan. Heidän mestarinsa tuntuivat ymmärtävän, että Olkitassu tarvitsi tällaisia tuokioita. Ilvestassu säteili ja kiitti kovasti kahta soturia ja loikki Olkitassun luokse, läimästen tuota hellästi korville. Ilvestassu paljasti suunnitelmansa.
“Haluan viedä sinut metsään. Sinulla on ollut tänään selvästi paha olo ja olet miettinyt jotakin asiaa niin paljon. Haluan, että saat ajatukset hetkeksi pois siitä asiasta, mitä ne ikinä ovatkaan”, Ilvestassu selitti heilauttaen korviaan. Olkitassu ensin rypisti kulmiaan, mutta nousi ylös Ilvestassun rinnalle.
“Hyvä on”, hän sanoi vilauttaen kollille pienen hymyn. Ilvestassu reipastui ja lähti johdattamaan Olkitassua ulos metsään.

Ilvestassu katseli taivasta, sillä aurinko alkoi laskea.Olkitassu kulki hänen vierellään hiljaisena, mutta oli kuitenkin läsnä, eikä ajatuksissaan. Ilvestassu saattoi huokaista helpotuksesta, sillä hänen tekonsa oli selvästi auttanut hänen ystäväänsä. He vain kävelivät ympäriinsä, täydessä hiljaisuudessa ja lintujen laulellen taustalla. Ilvestassu saattoi tuntea, että tämä oli se oikea Olkitassu. Siinä hetkessä olivat vain he kaksi, eikä ketään muita. Ilvestassu saattoi vain katsella Olkitassun kirjavaa turkkia joka loisti kauniissa eri väreissä auringon laskiessa, kun Olkitassu taas katsoi häntä takaisin. Ilvestassu virnisti ja Olkitassuakin vähän hymyilytti.

Ilvestassu ja Olkitassu palasivat Myrskyklaaniin myöhään illalla, kun aurinko oli jo laskenut kauas järven taakse. He olivat kääriytyneet omiin pehmeisiin pesiinsä oppilaidenpesän pimeyteen. Olkitassu oli nukahtanut heti Väärätassun lähelle, kun taas Ilvestassu jäi katselemaan nukkuvaa Olkitassua. Olkitassun käytös oli kummallista, eikä Ilvestassu ollut varma, mistä se voisi johtua. Tosin, olihan Ilvestassulla jotakin epäilyjä, mutta ei uskonut niiden pitävän paikkaansa. Eihän Olkitassu aikoisi katkasta heidän välejä? Ilvestassu pudisti päätään, sillä tuskin sellaista tapahtuisi. Olkitassun kirjava turkki kohoili rauhalliseen tahtiin, joten lopulta Ilvestassukin nukahti, mutta sekavin ajatuksin.

Raikas aamu alki Myrskyklaanissa tavalliseen tapaansa. Kaikki heräilivät hitaasti, valmiina uuteen päivään. Ilvestassu nousi ylös, sillä oli luvannut lähteä aamulla Timalisydämen kanssa taisteluharjoituksiin. Ilvestassu näki Sudenlaulun touhuamassa jotain, Iltataipaleen antamassa käskyjä ja Huurretasssu ja Pakkastassun puhuessa toisille. Kolli tunsi takanaan tönäisyn, ja katsoi takanaan olevaa energistä Kettutassua, sekä Tuiskutassukin vilahti jossakin. Ilvestassu ajatteli perhettään, miettien, että kuinka onnekas hän olikaan saadessaan noin hyvän perheen. Kolli oli niin ylpeä, että sai omistaa välittävän emon, isä joka oli varapäällikkö ja kivat sisarukset. Ilvestassu saattoi vain kääntää katseensa kohti uutta auringonnousua, päivä oli uusi. Timalisydän hoputti häntä ja Ilvestassu loikki epäröimättä perään, työntäen edellispäivän Olkitassun käytöksen mieleensä taka-alalle, jääden odottamaan Olkitassun yhteydenottoa.

//yritin olla syvällinen, mutta jäi silti vähän pintaraapasuks :’D

//sisältää vähän raakaa sisältöä

Toinen luku - Miksi välitän?


Kamomillatassu ja Pisaratassu. Katsoin kahden jokiklaanilaisen kissan ruumista, jotka olimme vieneet Jokiklaanin rajamaille tapettuamme heidät. Vesikauhu oli tuonut kaksikon minulle ja Pimeystassulle tapettavaksi ja se oli ollut erilaista, mutta silti niin mielenkiintoista. Vesikauhu oli neuvonnut minua ja kertonut, miten kannattaisi tappaa kissa. Hän oli kertonut mistä vuotaisi eniten verta, mistä kannattaisi kynsiä ja mistä purra. Se oli ollut yllättävän sujuvaa ja jopa kivaa. Isä oli ainakin ollut tyytyväinen. Vesikauhu nimen sanominen ääneen oli haastavaa minulle, joten kutsuin Vesikauhua isäksi, olihan se lyhyempi. Ja eikö hän sellainen ollutkin, eikö? Hän meitä kasvatti ja vieläpä makealla tavalla! Kissan veri maistui paljon erilaisemmalta kuin saaliseläinten. Ei se pahaa ollut, mutta en söisi samaa lajiani kyllä ruuaksi. Kissan veren maistaminen toi vain onnistumisen tunnetta. Kamomillatassu oli pannut hanttiin jonkin verran, mutta ei tarpeeksi voittaakseen minut. Vesikauhun kasvoilla oli välähtänyt tyytyväisyys, kun olin onnistunut niin hyvin. Se oli kadonnut pian, mutta pienikin ylpeys isältä oli kuin olisi saanut kehuja koko loppuelämäksi.
Eipä minulla koskaan ole ollut kunnon vanhempia. Muistan vain, että joku kolli kävi kerran pentutarhassa ja ilmoitti, ettei Jänöpentu ole hänen poikansa. Ihmettelin joskus, miksi joku tulisi pentutarhaan ja ilmoittaisi, ettei joku kissa ole hänen pentunsa. Tajusin myöhemmin, että hän oli tainnut olla minun isäni, mutta ei vai halunnut olla juuri minun isäni. Ja sitten kuulin, että hän kuoli pian sen jälkeen, mutta eipä se minua hetkauta vieläkään. Emoni kuoli syntyessäni, kuulemma. Ja sain pentutarhassa sijaisemolta kylmää kohtelua tai oliko se edes kylmää, sitä en tiedä. Oli kuin minulla ei koskaan olisikaan ollut vanhempia ennen kuin Vesikauhu ilmestyi ja otti huostaansa.
Pimeystassu huolehti minusta ja se lämmitti mieltä, vaikka en tiedä miksi. Ehkä oli mukavaa, kun oli joku, joka oikeasti välitti. En tiedä.
Pimeystassu oli kuitenkin saanut Vesikauhulta rangaistuksen, liittyen niihin kahteen jokiklaanilaiseen, jotka tapoimme. Raidallisen naaraan korvassa oli nyt komea lovi, vaikka syy sille ei ollutkaan mikään ylpeydenaihe. Mutta siitäkin huolimatta se antoi kuvitelman, että naaras olisi ollut jossakin taistelussa ja ollut voitokas. Hänen tulisi kuitenkin totella isää.

Vesikauhu vaelsi usein paikasta toiseen, jos ei kouluttanut meitä tappamaan ja taistelemaan. Aikamme kuluksi yhdessä Pimeystassun kanssa saalistimme ja koulutimme itse itseämme. Tai minä enimmäkseen koulutin itseäni. Kyllä Pimeystassukin teki niin, mutta minusta opetin itse itseäni enemmän. Pimeystassu saalisti enemmän, olihan hän vanhempi.
Yritin opetella itse uimaan nyt. Viime päivinä olen kasvattanut käpälieni lihaksia, jotta juoksisin nopeammin ja jotta olisin voimakkaampi. Olin odottanut, että Vesikauhu olisi taas lähtenyt omille teilleen että pääsisin kokeilemaan uimista. En osannut ilmaista halukkuutani oppia uimaan tai osannut. Emme asuneet kaukana yhdestä pienestä järvestä ja pääsinkin nopeasti sen rantaan. Pimeystassu ei ollut kai huomannut lähtöäni, kun ei seurannut minua. Harvinaista.
Astuin aivan veden pinnan luokse ja katselin omaa peilikuvaani tarkasti. Turkkini oli lähes musta, mutta silti lähempänä tummanharmaata väriä. Mustat raidat toivat sen esille, että turkkini ei ollutkaan kokonaan musta. Täytyy kyllä sanoa, kun omia kasvojani katselin, että jos olisin joku muu ja kohtaisin itseni, saattaisin säikähtää. Minulla oli koko ajan aika tyhjä katse ja se voisi olla pelottava joillekin. Ja se oli hyvä. Vesikauhusta se oli varmasti hyvä.
Kurotin oikean käpäläni vettä kohti ja kokeilin sen lämpötilaa. Tuntui ihan sopivalta, ei liian kylmää tai liian lämmintää. Astelin veteen niin, että kaikki neljä tassuani kastuivat. Astelin koko ajan syvemmälle, mutta pysähdyin kun vesi kosketti vatsakarvojani. Tästä olisi hyvä alkaa, sillä liian syvälle meneminen olisi riskialtista. Vesi ei ollut edes kylmää, joten tämä oli otollista aikaa kokeilla uimista.
Minulla oli vain yksi syy opetella uimaan; jotta en hukkuisi, jos koskaan joutuisin veden varaan tai kun taistelisin Jokiklaanin kissaa vastaan. Hehän käyttivät vettä hyväkseen taisteluliikkeissään! Miten niitä vastaan pärjäisi, jos ei osaisi edes uida?
Kokeilin kauhoa käpälilläni vettä, mutta se oli aika kömpelöä. Kokeilin sitten, miltä tuntui, kun vesi kannatteli. Sitten kokeilin kauhoa etutassuillani pitäen takajalat maassa. Piti etsiä tapa, millä pääsisin eteenpäin ennen kuin kokeilisin kunnolla. Irrotin takajalat varovasti ja potkin niillä enemmän vauhtia. Upposin veden alle ja iskin vaistomaisesti takajalat takaisin pohjaan.
Etutassuilla pitäisi pitää pää ylhäällä ja takajaloilla potkia vauhtia. Kuulosti järkevältä, joten kokeilin sitä. Se oli hankalaa, mutta kokeilin silti.
Yritin laittaa käpälät takaisin pohjaa vasten, mutta… en ylettynyt. Olin uinut siis liian kauaksi rannasta. Pääni upposi väkisin pinnan alle. En hukkuisi. En todellakaan. Enkä edes panikoinut. Minun tulisi pysyä hallinnassa mielestäni ja kehostani, vaikka henki olisi uhattuna.
Sain nostettua pääni hetkeksi pinnan yläpuolelle ja haukkasin henkeä. Ranta oli siisn tuossa suunnassa. Aloin kauhoa siihen suuntaan, vaikkakin veden alla.
Sain nostettua pääni takaisin ylös ja haukoin henkeä, kun sain taas ilmaa. Ja tällä kertaa pääni pysyi aika hyvin ylhäällä.
Loiskahdus yllätti minut ja upposin takaisin veden alle. Joku tarttui minua niskanahasta ja yritti vetää minua jonnekin. Se oli Pimeystassu. Rimpuilin irti hänen otteestaan, koska hän painoi minua alemmas. Eihän Pimeystassu osannut uida! Miksi hän tulisi veteen noin äkkipikaisesti?
Sain itseni sellaiseen paikkaan, jossa käpälät ylsivät pohjaan. Käännyin kuitenkin heti ympäri ja katsoin, kun Pimeystassu pyristeli vedessä loiskien ties minne.
Hän oli kai luullut, että olin hukkumassa ja olihan se ollut totta, mutta vain hetken.
”Pimeystassu! Etukäpälillä pää ylös, takajaloilla potkit!” yritin huutaa naaraalle, joka yritti tehdä, mitä kerroin. Hänellä oli enemmän ongelmia kuin minulla ja eipä mikään ihme; hän syöksyi syvälle veteen ilman että kokeili vedessä olemista! En tiedä miksi, mutta minulle iski jokin aivan outo tunne, kun tajusin Pimeystassun hengen olevan uhattuna.
Loikkasin takaisin veteen ja vuorostani minä tartuin naarasta hänen turkistaan ja vedin kohti rantaa käpälät kauhoen vettä niin kovin ja nopeasti kuin vain mahdollista oli.
Kun käpälämme osuivat veden pohjaan, Pimeystassu rentoutui ja minä päästin irti. Naaras kahlasi yskien vettä suustaan rantaan ja valahti väsyneenä ruohikolle. Seurasin perässä, mutta ravistelin ensin vettä turkistani.
Kun Pimeystassu sai itsensä taas rauhoittumaan, hän kääntyi katsomaan minua. ”Mitä ihmettä sinä teit vedessä?”
Kallistin päätäni. ”Uin.”
”Uit? Miten muka? Ethän sinä osaa”, Pimeystassu sanoi, vihreät silmät viiruilla ehkä säikähdyksestä.
”Sinä et osaa”, sanoin ja astelin hänen ohitseen. ”Minä osaan.”
Pimeystassu irvisti hämillään ja heilautin tuuheaa häntääni, josta lensi vettä. Olisipa turkki, joka hylkisi vettä. Mutta olisinko silloin jokiklaanilainen?
”Sinä melkein hukuit, en minä”, naukaisin todeten. ”Minä opin.”
”Et saa lähteä tuolla tavalla tuntemattomaan yksin, Kaaostassu”, Pimeystassu sanoi hieman jämäkällä tavalla. Hän asteli vierelleni ja ohjasi minua takaisin kohti pesäämme aivan kuin olisi luullut minun uppoavan takaisin veteen hetkenä minä hyvänsä.
Nämä kissat kutsuivat minua Kaaostassuksi. Nimeni on kyllä Jänöpentu. Tai Jänötassu, kun kerran olin oppilas. Mutta antaa toisten kutsua minua miten haluavat. Tunnistin sen nimen niin, että vastasin siihen.
”Mitä tämä on?” Vesikauhun ääni sai Pimeystassun jännittymään, mutta minä pikemminkin ilahduin nähdessäni isän. ”Miksi turkkinne ovat märät?”
Pimeystassu nielaisi vieressäni. Vesikauhun violetit silmät menivät viiruiksi ja hän katsoi raidallista naarasta uhkaavasti.
”Minä uin”, sanoin lyhyesti ja istuin alas. Vesikauhu kääntyi katsomaan minua kysyvästi. ”En halua hukkua taistelussa Jokiklaania vastaan.”
”Sinä puhut”, Vesikauhu nyökkäsi mietteliäänä. ”Enemmän.”
”Jokiklaani osaa uida”, sanoin vielä. ”En huku.”
”Yritin pelastaa hänet, kun hän meni tyhmänä ui-”, Vesikauhu hiljensi Pimeystasun kaatamalla tämän kumoon.
”Hänellä on älliä, kun tajuaa, että vihollisemme osaavat uida ja taistella vedessä”, Vesikauhu sihisi Pimeystassulle, joka nyökkäili hätäisesti. Hän ei varmastikaan halunnut, että Vesikauhu päättäisi repäistä naaraan koko korvan irti. Vesikauhu käänty katsomaan minua. ”Mutta yksin lähteminen ei ollut järkevää.”
”Minä uin”, kohautin lapojani ja nuolaisin rintaani, jossa oli iso vesipisara. ”Sinä poissa.”
Vesikauhu tuijotti minua pitkään. Turkkiani poltteli jostakin syystä. Vesikauhu varmaankin mietti, mitä tekisi kanssani. Hän saattoi tajuta aikeeni ja syyni uimaan opettelulle. Vesikauhu tiesi, että koska puhumiseni oli rajallista, hän ei rankaise minua töykeydestä, sillä enhän minä mielestäni tarkoita olla töykeä. Harmaa kolli päästi Pimeystassun otteestaan.
”Tulkaa syömään, sain saalista”, Vesikauhu sanoi sitten ja asteli kohti pesäämme. Nenääni tulvi jäniksen mehukas haju ja loikin ruskean pitkäkorvan luokse. Iskin hampaani sen lihaan, kun Vesikauhu nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Nälkä kaiversikin jo vatsaani, joten tämä kelpasi aivan loistavasti.
Seurasin sivusilmällä, kun Vesikauhu asteli sisälle pesäämme. Hän oli varmaankin jo syönyt, mitä en ihmettelisi lainkaan. Pian myös Pimeytassu asteli jäniksen luokse ja söimme sen yhdessä, tosin hiljaisuudessa. Pimeystassu puhui minulle jotain, mutta minä en joko vastannut tai nyökkäsin, aivan kuten normaalistikin tein. Ja Pimeystassu ymmärsi.
”Miksi hyppäsit veteen?” kysyin sitten, kun en enää jaksanut syödä palaakaan. Pimeystassun viikset värähtivät, mutta hän ei nostanut katsettaan minuun.
”Luulin, että olit hukkumassa”, Pimeystassu vastasi hiljaa, hännänpää hermostuneesti nykien. Miksi hän nyt noin käyttäytyi? Ja miksi minua edes kiinnosti, miksi tämä naaras oli hypännyt veteen pelastamaan?
”Minä uin”, sanoin sitten ja katsoin pesäämme, jossa Vesikauhu oli. Olin hetken hiljaa ja tunnustelin ilmaa, joka tuntui jollain tavalla pisteliäältä. Eihän nyt ollut lehtikato. ”Olisit voinut menettää henkesi.”
Pimeystassu ei sanonut mitään. Katsahdin häntä mietteliäänä. ”Kiitos.”
Naaras nosti päänsä ja katsoi minua ihmeissään, lehdenvihreät silmät hohtaen täynnä hämmennystä. Tuuli tuiversi meitä ympäröivien puiden oksissa ja leikki turkeillamme kuin lehdillä. Viileys näin viherlehden aikana oli toivottua.
”Hyvä tietää, että on tuki”, sanoin sitten. Enempää odottelematta nousin seisomaan ja astelin pesäämme. Aurinko oli jo lähes laskenut ja väsymys painoi silmiäni kiinni, mikä ei ollut yllätys. Uiminen oli vienyt energiaa. Olisi muutenkin hyvä, että aamulla olisi paljon energiaa koulutusta varten.
Käperryin tutulle paikalleni, mutta tuntui kovin tyhjältä, kun Pimeystassu ei ollut vielä vieressä. Olin tottunut siihen, että nukuimme lähekkäin. En joutunut onneksi odottamaan kauaakaan, kun ruskea naaras asteli pesään ja asettui tutulle paikalleen viereeni niin, että turkkimme koskivat toisiaan. Vaikka öisin olikin viileämpää, viherlehden ajan kuumuus piti meidät sen verran kaukana toisistamme, että emme läkähtyneet. Kun tulisi taas kylmempää, nukkuisimme taas lähempänä toisiamme.
Ylleni levisi samantien rauhoittava olo ja laskinkin pääni käpälieni päälle. Unen maat saapuivat mieleeni nopeasti ja tyytyväisenä vaivuin uneen kuunnellen Vesikauhun ja Pimeystassun tasaista hengitystä.

Toinen luku

Nothing but peace in our minds

Lehmussydän alkoi tuntea olonsa paljon paremmaksi. Hänen selkäänsä ei enää särkenyt ja takajalkakin oli parantunut paljon paremmin kuin kukaan olisi arvannut. Sitä tietenkin vihloi silloin tällöin, mutta Lehmussydän pystyi asettamaan koko painonsa tassulleen ilman, että se petti alta tai aiheutti hänelle uuden kipukierteen.
Hänen vasen korvansa kuitenkin oli ja pysyi kuurona. Lehmussydän oli hyväksynyt sen parhaansa mukaan ja yrittänyt jatkaa elämäänsä eteenpäin, vaikka se olikin vaikeaa. Hänen tulevaisuutensa oli epävarma ja heikko, eikä kukaan osannut sanoa, miten Lehmussydämen kävisi. Voisiko hän jatkaa soturina olemista vai tungettaisiinko hänet klaaninvanhimpien pesään pois tieltä?
“Oletko valmis tähän päivään?” Sudenlaulu - valkomusta kolli oli vihdoin saanut parantajanimensä - kysyi lämpimästi. Hän laski pienen rohtonyytin puolikuuron kollin eteen. “Tässä yrttejä, jotka vahvistavat ja voimistavat. Olet valmis nukkumaan jälleen soturien pesässä, mutta lihaksesi ovat heikentyneet täällä makoilun jälkeen, joten näiden yrttien tulisi auttaa. Ole varovainen äläkä rasita itseäsi liikaa.”
Lehmussydän hymyili. Sudenlaulu oli saanut uudenlaista varmuutta itseensä uuden nimensä myötä. “Selvä on. Kiitos kaikesta, Sudenlaulu.” Raidakas kolli avasi rohtonyytin ja lipoi yrtit ja siemenet.
“Olen iloinen siitä, että jalkasi on parantunut. Toivoin vain, että korvasi-”
Lehmussydän asetti häntänsä parantajan suunsa eteen hiljentääkseen tämän. “Teit kaiken, minkä kykenit. Älä mieti mitä olisit voinut tehdä toisin.”
Sudenlaulu nyökkäsi. “Kiitos. Nyt mene ja nauti elämästäsi.”
Lehmussydän naurahti. Hän nousi tassuilleen, yhä peläten takajalkansa pettävän alta, ja tassutteli parantajan pesästä ulos aukiolle. Hän oli lähinnä pysytellyt parantajan pesän sisällä koko toipumisaikanaan ja käynyt vain muutamia kertoja muualla leirissä, yleensä harjoittamassa tassuaan tai tervehtimässä muita. Jokainen kissa kuitenkin katsoi häntä säälien, ja Lehmussydän inhosi sitä.
“Lehmussydän!” Villivirneen ääni tavoitti Lehmussydämen oikean korvan, mutta kolli ei tiennyt mistä suunnasta ääni oli tullut. Hän vilkuili ympärilleen, kunnes näki veljensä jolkuttavan häntä kohti häntä heilahdellen.
Villivirne oli alkanut muuttua enemmän omaksi itsekseen. Hän suri yhä syvästi Sammalrakeen kuolemaa, joka oli tapahtunut melkein kymmenen kuuta sitten, mutta häneen oli palautunut tietynlaista energisyyttä. Tai ehkä, Lehmussydän tuumi, Villivirne vain esitti hänen vuokseen iloista ja pirteää.
“Pääsitkö vihdoin pysyvästi pois parantajan pesästä?” Villivirne kysyi ja psyähtyi Lehmussydämen eteen, hieman Lehmussydämestä nähden oikealle. “Miten jalkasi voi?”
“Pääsin. Jalkani on kunnossa, pääosin”, Lehmussydän kertoi.
Vaaleanruskea kolli värähti, kun hänen ohitseen juoksi kaksi pentua kiljuen toisilleen innoissaan. Jossain soturiryhmä alkoi nauramaan kovaäänisesti, ja vasta leiriin palannut partio alkoi selostamaan matkalla tapahtuneita sattumia varapäällikölle. Lehmussydämestä tuntui kuin kaikki eri äänet olisivat yrittäneet hukuttaa hänet alleen, eikä hän saanut selvää yhdestäkään sanasta, joka Villivirneen suusta tuli ulos. Lehmussydän vain näki veljensä suun liikkuvan.
“Lehmussydän?” Villivirne kysyi, kun hän tajusi Lehmussydämen ahdingon.
“Mitä?”
“Onko kaikki hyvin? Pitäisikö sinun käydä Sudenlaulun luona?”
“Kaikki on hyvin”, Lehmussydän sanoi kovaan ääneen. “En vain… kuule kunnolla. Täällä on liikaa meteliä.”
Villivirne nyökkäsi ja heilautti häntäänsä, jotta Lehmussydän seuraisi häntä. Vaaleanruskea kolli lähti veljensä perään kuuliaisena ja pysähtyi vasta veljensä pysähtyessä. He olivat menneet aivan leirin perälle, melkein kokonaan piiloon muiden näkyvistä, ja huokaisi helpotuksesta, kun leirin hälinä jäi taka-alalle.
“Onko nyt parempi?” Villivirne kysyi. Hänen keltaiset silmänsä välähtivät huolestuneina, mutta ilman sitä samaa sääliä, joka peitti jokaista muuta kissaa koko klaanissa.
Lehmussydän oli kiitollinen siitä, että hänen veljensä ei säälinyt häntä - tai ainakaan näyttänyt sitä hänelle. “Joo. Kiitos.”
“Kysyin vain aiemmin haluaisitko lähteä myöhemmin kiertämään reviiriä kanssani? Etsijätassu olisi myös tulossa mukaan”, Villivirne kysyi.
“En… en tiedä”, Lehmussydän vastasi. “Olen menossa Tuulihännän kanssa jo kokeilemaan saalistamista. Saatan olla liian uupunut sen jälkeen. Ehkä joku toinen päivä?”
Villivirne hymyili lempeästi. “Ymmärrän. Joku toinen päivä sitten.” Punaruskea soturi oli vielä sanomassa jotakin, mutta sulki suunsa pitkäturkkisen, valkoisen naaraan ilmestyessä paikalle. Villivirne nyökkäsi Tuulihännälle. “Hei, Tuulihäntä.”
“Tuulihäntä!” Lehmussydän naukaisi silmät kirkastuen. “Olimme juuri puhumassa sinusta. Kaikkea hyvää, tietenkin!”
Tuulihäntä hymyili ja väräytti korviaan huvittuneisuuden merkkinä.
Kuurouduttuaan toisesta korvastaan Lehmussydän oli alkanut viettää paljon enemmän aikaa Tuulihännän kanssa kuin koskaan aiemmin. He olivat ennenkin jutelleet, mutta lähinnä ollessaan samassa partiossa tai kun he olivat sattuneet syömään samaan aikaan. Nyt, muutamien auringonkiertojen ajan, Lehmussydän oli joka päivä jutellut Tuulihännälle ja kaikkien niiden keskustelujen myötä hän oli oppinut suuren osan naaraan näyttämistä eleistä ja merkeistä.
“Olen valmis lähtemään, jos sinäkin olet”, Lehmussydän sanoi. Hän heilautti häntäänsä ja tunsi pienen hermostuneisuuden kasvavan sisällään, kun Tuulihäntä nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
“Pitäkää hauskaa!” Villivirneen ääni kuului jostain takaata, kun Lehmussydän lähti Tuulihäntä rinnallaan jolkuttamaan ulos leiristä.
Viimeksi hän oli poistunut leirin kätköistä ennen kohtalokasta Yönkajon lauman hyökkäystä. Siitä olivain auringonkiertoja, mutta tuntui kuin olisi kulunut useita, pitkiä kuita, eikä reviiri enää tuntunut samalta. Hän tunnisti jokaisen paikan ja kolon, mutta kaikki oli erilaista: kuin joku olisi maalannut aivan uudella sävyllä jokaisen lehden, jokaisen heinän ja jokaisen puunrungon, tai ennemminkin ottanut kerroksen väriä pois.
Lehmussydämen vasen puoli oli kuuro. Hän ei osannut yhtään sanoa mistä mikäkin ääni tuli ja hänen tasapainonsa oli heikentynyt. Hän kompastui maasta pilkottavaan juureen ja olisi menetänyti tasapainonsa pienen jyrkänteen kohdalla, ellei Tuulihäntä olisi pitnäyt häntä tasapainossa.
Kaikki näytti samalta, mutta Lehmussydän ei siltikään tunnistanut ympäristöään. Vasta nyt hän ymmärsi, kuinka paljon kuuroutuminen vain toisesta korvasta muuttaisi hänen elämänsä.
Tuulihäntä kosketti kevyesti hännällään Lehmussydämen kylkeä, ja kolli pysähtyi. Naaraan vihreät silmät olivat kysyvät, jopa huolestuneet, ja hän oli kallistanut päätään kuin olisi kysynyt Lehmussydämeltä jotain.
“En tajunnut tämän olevan näin vaikeaa”, Lehmussydän mumisi. Hän kaivoi tassullaan heikosti maata vaivaantuneena. “En tiedä miten pystyn saalistamaan, kun en edes osaa liikkua enää maastossa ilman, että kompuroin.”
Tuulihäntä läpsäisi Lehmussydämen kylkeä ja puski kollin leuan takaisin ylös. Älä luovuta, naaras kertoi hänelle. Tämä on vasta ensimmäinen päiväsi.
Lehmussydän hymyili, veti syvään henkeä ja puhalsi sen ulos. “Olet oikeassa. Minä pystyn tähän, jos niin vain haluan.”
Tuulihäntä teki pienen loikan ilmaan ja jatkoi matkaa tuuhea häntä ilmassa. Lehmussydän katsoi, kuinka naaraan valkoinen turkki liikkui kevyesti tuulen pyyhkiessä sitä ja kuinka täynnä intoa ja eloa hän oli, vaikkei pystynytkään puhumaan sanaakaan. Tuulihäntä oli erilainen kaikista muista kissoista, ja Lehmussydän tiesi, että niin kauan kuin tuo kaunis, itsevarma naaras oli hänen apunaan ja seuranaan, hän pystyisi mihin vain.
He pysähtyivät vasta, kun Lehmussydän alkoi tuntea olonsa paljon varmemmaksi maastossa liikkumiseen. Hän ei enää kompuroinut yhtä paljoin kuin aluksi ja oli oppinut, ettei hänen kannattanut luottaa kaikkiin ääniin ympärillään: eihän hän tiennyt mistä ne tulivat. Hän tunsi olonsa yhä heikoksi ja haavoittuvaksi, mutta jatkoi silti pää pystyssä eteenpäin.
Tuulihäntä kosketti Lehmussydäntä saadakseen taas tämän huomion ja kun raidakas kolli kääntyi katsomaan, Tuulihäntä laskeutui vaanimisasentoon, otti muutaman askeleen eteenpäin ja nousi sitten ylös.
Oli aika saalistaa.
Lehmussydän ei ollut varma, kuinka paljon Tuulihäntä pystyisi auttamaan häntä. Loppujen lopuksi he kaksi erosivat toisistaan, vaikka he kumpikin olivat vammautuneita, ja suurin osa työstä täytyi Lehmussydämen tehdä yksin. Mutta ainakin hänellä oli joku, joka ymmärsi.
Lehmussydän avasi suunsa ja haisteli ilmaa. Jossain lähellä oli hiiri, jonka Tuulihäntäkin oli havainnut, ja paikannettuaan suurinpiirtein suunnan Lehmussydän yritti parhaansa mukaan kuunnella missä ja miten hiiri liikkui. Hän kuuli sen rapistelevan maata, pysähtyvän ja sitten liikkuvan jälleen, mutta Lehmussydän ei osannut tarkalleen paikantaa hiiren sijaintia.
Silti hän jatkoi hiipimistään eteenpäin. Juuri kun heinikko oli loppumassa, hän kuuli hiiren jähmettyvän paikoilleen.
Havaitsiko se minut? Lehmussydän pohti. Mutta enhän minä vielä ole tarpeeksi lähellä!
Hän otti uuden askeleen, kun kuuli hiiren jatkavan syömistään. Se oli virhe: hiiri havaitsi hänet ja vipelsi pois, ja Lehmussydän tajusi olleensa paljon lähempänä hiirtä kuin oli luullut. Hänen olisi pitänyt loikata paljon aikaisemmin, jotta olisi saanut hiiren kiinni.
Tyhmä korva! Lehmussydän ärähti itselleen. Miten hän voisi metsästää, kun ei pystynyt kuulonsa avulla enää paikantamaan saalistaan?
Tuulihäntä käveli hänen vierelleen ja painoi lohduttavasti häntänsä kollin kyljelle.
“En tiedä onko minusta enää saalistajaksi. Yhden korvan avulla en pysty paikantamaan missä saalis oikeasti on”, Lehmussydän kertoi ja huokaisi syvään. Ehkä hänen kannattaisi vain ryhtyä suoraan klaaninvanhimmaksi.
Tuulihäntä kallisti päätään ja räpäytti hitaasti silmiään. Lehmussydän katsoi takaisin, pää hieman alhaalla ja häntä maata laahaten, eikä sillä hetkellä osannut sanoa mitä valkoisen naaraan mielessä liikkui. Tuulihäntä tuijotti takaisin ja nosti sitten tassuaan. Hän painoi sen vasten Lehmussydämen ainoaa korvaa niin, ettei kolli kuullut enää paljon mitään.
“Mitä sinä…?”
Tuulihäntä heilautti päätään alaspäin ja esitti menevänsä saalistusasentoon. Lehmussydän laskeutui kuin olisi vaaninut jälleen saalista, ja Tuulihäntä piteli yhä tassuaan kollin korvalla vaimentaen kaikki äänet hänen ympäriltään.
“Mutta… nyt en ainakaan kuule mitään”, Lehmussydän sanoi hämillään.
Tuulihäntä pudisteli päätään huvittuneen oloisena ja asetti kevyesti enemmän painoa tassulleen, joka oli kollin ruskeaa korvaa vasten. Valkoinen soturi kallisti päätään katse yhä tiiviisti Lehmussydämessä.
Sitten kolli tajusi. “Sinä et… halua minun käyttävän kuuloani?”
Tuulihäntä nyökkäsi häntä heilahtaen iloisesti. Naaras veti tassunsa takaisin maahan ja hoputti Lehmussydämen takaisin saalistamaan.
Lehmussydän päätti yrittää uudelleen, mutta tällä kertaa noudattaen Tuulihännän neuvoa. Kolli hiipi eteenpäin ja haisteli ilmaa, kunnes havaitsi oravan tarpeeksi lähellä saalistamista varten, mutta sen sijaan, että olisi yrittänyt paikantaa saaliinsa kuulon avulla, hän päätti tukeutua kuonoonsa ja silmiinsä.
Oravan haju tuli läheisen puun juurelta, mutta näköalaa peitti pensaikko. Lehmussydän pyrki parhaansa mukaan jättää huomiotta oravan päästämät äänet ja kuiski itselleen mielessään, ettei hänen kuulonsa ollut enää tarpeeksi tarkka paikantamaan oravaa, vaikka hän kuinka luulisi kykenevänsä siihen.
Kuuloni valehtelee, kolli muistutti itseään, kun lähti kiertämään pensaikkoa katse tiiviisti kohti puuta ja sen juuristoa. Hän luuli jo olevansa väärässä paikassa, mutta lopulta oranssinruskea häntä ilmestyi näkyviin mukanaan loput oravan pienestä kehosta, ja Lehmussydän lipaisi huuliaan keskittyneenä.
Hän laskeutui vaanimisasentoon tyytyväisenä siitä, että orava oli selkä häneen päin, sillä muuten se olisi luultavasti havainnut hänet jo heti alkuunsa ja pilannut kaiken. Hitaasti soturi lähestyi saalistaan, piti häntäänsä tarpeeksi ylhäällä maasta ja päätään alempana, kunnes hän pysähtyi ja potkaisi tutulla tavalla maataan takatassuillaan.
Hyppääminen onnistui häneltä aivan kuten ennenkin, mutta laskeutumisen kanssa hänellä oli ollut ongelmia kuulonsa menettämisen kanssa. Lehmussydän onnistui sieppaamaan oravan kynsiinsä, vaikka hän horjahtikin tassujen osuessa maahan. Nopeasti kolli oli jo katkaissut saaliinsa niskat, ja veltto oravan ruumis valahti hänen hampaisiinsa.
Tuulihäntä loikkasi paikalle silmät loistaen ilosta ja ennen kuin kolli ehti sanoa tai tehdä mitään, valkoinen naaras puski häntä kylkeen. Lehmussydämen kurkusta pääsi pieni kehräys.
“Minä onnistuin!” hän naukaisi ylpeästi. “Minun ei tarvitsekaan mennä klaaninvanhimpien pesään.”
Tuulihäntä nyökkäsi hymy kasvoillaan. Hän kallisti päätään ja heilautti korviaan kysyvästi, hän osoittaen syvemmälle metsään.
“Saalistetaan vain lisää.”
Kaksikko lähti kävelemään syvemmälle metsään, ja Lehmussydämen ainoa korva värähti tyytyväisenä. Hän kykeni yhä saalistamaan, vaikkakin se oli vaikempaa entiseen verrattuna, mutta mikä tärkeintä, hän ei ollut yksin.
Niin kauan kun Tuulihäntä oli hänen mukanaan, hän ei valittanut.

luku 4.

New world

”Sinulla on kykyjä, joista et tiedä mitään”, Valhetassu puhui hiljaa Pakkastassulle. ”Voisit käyttää niitä sisaresi auttamiseen”, kolli jatkoi ja Pakkastassun silmät välähtivät. Pakkastassun katse käännähti kauempana olevaan Huurretassuun ja hän tiesi sen, että Pakkastassu tekisi mitä vain hänen sisarensa puolesta. Hän ei miettinyt sitä sekuntiakaan kääntäessään huomionsa Valhetassuun, joka tarkasteli Pakkastassua.
“Kyllä”, hän vastasi täysin rehellisesti Valhetassulle. “Miten voin auttaa häntä?” Pakkastassu sanoi heilauttaen häntäänsä terävästi. Valhetassu hymyili vienosti.
“Kerron sen vielä”, hän sanoi hivuttautuen lähemmäksi Pakkastassua, kummankin silmät kiiluen tarkastellen toistensa liikkeitä. “Tapaamme kyllä myöhemmin, jolloin selitän kaiken loppuun”, hän sanoi kääntyen ympäri hymyillen tyytyväisenä. “Joten silloin nähdään”, hän sanoi poistuen. Pakkastassu jäi katsomaa hänen peräänsä, katse siirtyen nauravaan Huurretassuun. Hän ajatteli, että tulisi tekemään kaiken sisarensa puolesta.
​
Seuraavana aamuna Pakkastassu asteli mestarinsa Jääsielun vieressä. Jääsielulla oli erittäin huono päivä, sillä sää ei ollut laisinkaan hyvä, vaan tuli vettä kaatamalla ja hänen oli pakko kouluttaa Pakkastassua. Vaalea naaras mulkaisi Pakkastassua ja Pakkastassu vain tuijotti eteenpäin, pörhistäen turkkiaan, ettei vesi menisi läpi.
“Pakkastassu”, Jääsielu sanoi kylmästi ja katsahti oppilastaan vihreillä silmillään. Pakkastassu katsoi mestariaan terävästi takaisin.
“Mmh?” Hän hymähti.
“Haluan, että kierrät rajat. Mieluiten mahdollisimman nopeasti”, Jääsielu sanoi katsoen kollia palavasti. “Mieluiten juosten”, Pakkastassu katsoi mestariaan kulmat kurtussa. “Tämä on vain harjoitusta.. kunnollesi ja itsellesi”, hän jatkoi ja kohotti olkiaan. Pakkastassu paljasti hampaansa ja Jääsielu kohotti leukaansa. “Mene nyt. Tiedän kyllä, jos lopetat”, naaras sanoi ääni vaimentuen ja Pakkastassu sihisi mestarilleen lähtiessään matkaan.

Ja niin Pakkastassu juoksi. Hänestä kuitenkin tuntui, että Jääsielu halusi koetella häntä jotakin muuta varten, kuin soturikoulutusta varten. Ensin hän antoi lihaksiensa vetryä ja lämmetä, jotta pääsisi vielä villimpään juoksuun, ojentaen jalka kerrallaan kiitäen tuulen lailla, vatukkapuskien ja saniaisten läpi. Solakka kolli väisti puut, hyppäsi rungot ja alitti oksat taitavasti, antaen vain vaistojensa mennä, kuitenkin antaen niiden ohjata häntä kohti määränpäätään. Pakkastassu antoi ajatustensa kulkea sisareensa, jolla tuntui olevan jokin hätä. Pakkastassu kurtisti kulmiaan kiroten, koska ei voinut päästä suoraan Huurretassun luokse, vaan joutui odottamaan pitkän päivän että pääsisi puhumaan sisarelleen. Hän pudisti päätään, sydän raskaana odotuksesta.

Pakkastassu palasi mestarinsa luokse puuskuttaen. Jääsielu tarkasteli mustaa kollia palavilla vihreillä silmillään. Pakkastassu tasoitteli hengitystään, lopulta istuen paikalleen käärien pörheän häntänsä ympärilleen.
“Toteutettu”, hän sanoi katsoen mestariaan ilmeettömästi. Jääsielu katsoi takaisin nousten seisomaan.
“Ja tee se uudestaan”, hän sanoi ja silloin Pakkastassulla napsahti.
“En, sillä pian sinä saat tehdä sen”, Pakkastassu irvisti inhosta. Jääsielu paljasti hampaansa heilutellen häntäänsä ärtyneenä.
“Uhkailetko minua?” Jääsielu kysyi oppilaaltaan. Pakkastassu ei vastannut, vaan hyökkäsi mestarinsa kimppuun kynnet paljastettuina.

Pakkastassusta tuntui, että Jääsielu oli osannut odottaa tätä, sillä naaras pyörähti ympäri ottaen mustan kollin hyökkäyksen vastaan yllättävän pehmeästi. Pakkastassu potki takajaloillaan mestariaan, kun taas Jääsielu läimi Pakkastassua kasvoille. Kolli väisti muutaman iskun ja kierähti pois mestarinsa alta. Jääsielu käännähti ympäri, mutta liian myöhään sillä Pakkastassu oli jo kerennyt kaataa mestarinsa pukkaamalla häntä kylkeen. Hetken painittuaan, Jääsielu ärähti ja loikkasi kauemmaksi.
“Nyt riittää Pakkastassu”, hän ärähti oppilaalle. “Mennään leiriin, päivä on ollut hyvä joten ei pilata sitä”, Jääsielu murahti hampaidensa välistä. Pakkastassu pyöritti silmiään silloin, kun hänen mestarinsa ei katsonut. Myrskyklaanilaiset alkoivat palata leiriin lihakset kipeinä, sekä verta vuotavina. He kummatkin olivat saaneet toisiltaan muutamia, mutta pieniä haavoja.

Hän oli käynyt mestarinsa kanssa puhdistamassa haavat, sillä he eivät halunneet puhua aiemmasta kenellekään. Päivä oli ollut raskas ja Pakkastassu oli tuntenut, että Huurretassulla oli ollut jokin hätänä. He kaksi usein tunsivat toistensa olotilat ja Pakkastassu jaksoi aina ihmetellä sitä. Päästessään leiriin, hän meni suoraan sisarensa luokse.
“Mikä hätänä?” Pakkastassu sanoi katse lempeytyen. Huurretassu räpäytti silmiään.
“Ei mitään vakavaa, kunhan loukkasin jalkani pienesti taisteluharjoituksissa”, Huurretassu vastasi viikset väpättäen. Pakkastassu pystyi huokaisemaan, sillä se ei ollutkaan mitään vakavaa.
“Hyvä”, Pakkastassu sanoi katse synkeytyen. “Sillä jos joku olisi loukannut sinua niin..”
“Mutta niin ei käynyt”, Huurretassu sanoi ja pukkasi veljeään ystävällisesti lapaan. Pakkastassu räpäytti silmiään kiitollisena. Hänen sisarensa tunsi hänet parhaiten, mitä kukaan koskaan tulisi tuntemaan. Hän havahtui huomatessaan Ilvestassun saapumisen leiriin. Musta kolli lähti istumaan veljensä Ilvestassun viereen pitkästä aikaa, vaikka Ilvestassun seurassa oli myös Olkitassu. Pakkastassu huomasi ja tiesi sen, että Olkitassu ei pitänyt hänestä. Se hymyilytti Pakkastassua, sillä se oli hänestä huvittavaa. Toki Pakkastassu jakoi mielipiteitä, mutta hänellä ei tosiaan ollut montakaan ystävää. Huurretassu sekä Ilvestassu olivat hänelle kaikista läheisempiä, sekä Valhetassusta oli tulossa myös hänelle jonkinlainen tuttavuus, vaikkakin Pakkastassu kunnioitti Valhetassua enemmän kuin ketään muuta.
“Onko koulutuksesi sujunut hyvin?” Ilvestassu kysyi veljeltään joka kohautti olkiaan vanhemmalle oppilaalle.
“Ihan okei”, hän valehteli. Oikeasti Pakkastassua ärsytti, että ei päässyt edistymään Jääsielun takia. Ilvestassu ei kuitenkaan vaikuttanut huomaavan sitä, joten hän nyökkäsi vastaukseksi.
“Olitte vaan niin kauan poissa”, valkea kolli ihmetteli ääneen. Pakkastassu kallisti päätään katsoessaan isoveljeään.
“Kierrettiin rajat ja oli vähän taisteluharjoituksia”, hän vastasi sulkien silmänsä. Olihan se puoliksi totta. He menivät saaliskasalle ja valitsivat sieltä itselleen sopivat saaliit. Veljekset söivät ruokansa rinta rinnan, hiljaa yhteisymmärryksessä, sillä päivä oli ollut raastava ja sen jälkeen he saisivat mennä lepäämään ja odottamaan seuraavan päivän harjoituksia.

Pakkastassu kääriytyi pesäänsä, katsoen rauhallisesti nukkuvaa Huurretassua oman häntänsä takaa. Valkean naaraan keho kohoili tasaiseen tahtiin, tassu hiljaa heiluen unissaan. Pakkastassu saattoi vain miettiä, että noin hyvässä ei voisi olla lainkaan pahaa, Huurretassu oli kaikista puhtain ja loistavin. Kollin katse kääntyi kiinnittyen Valhetassuun, jonka oranssien silmien välke katsoi polttavasti takaisin. Samassa hän muisti Valhetassun lupauksen, he puhuisivat myöhemmin. Pakkastassu sulki silmänsä antaen itsensä rauhoittua ja sen avulla nukahtaa, tuntien valuvansa synkkään pimeyteen, avuttomana ja yksin,mutta kuiskauksien saattelemana..

Hän avasi eriväriset silmänsä. Mustan kollin ympärillä leijui sankka sumu, ympärillä kuuluen hiljaa erinäisten kissojen ääniä joista ei saanut selvää. Pakkastassun maailma avartui. Hän tiesi, että tulisi kuulumaan tähän, mitä ikinä tulisikaan tapahtumaan.
“Pakkastassu”, hänen takaansa kuului Valhetassun ääni. Hän kääntyi ympäri ja nähdessään Valhetassun seisovan kiven päällä, Pakkastassu otti askeleita lähemmäksi. Jos Pakkastassu ei tuntisi Valhetassua, niin kolli ei olisi edes huomannut toista. “Minä sanoin, että puhumme tästä vielä”, hän kertoi ja loikkasi alas Pakkastassun vierelle. Pakkastassu vilkaisi ympärilleen.
“Mikä paikka tämä on? Onko tämä todellista?” Hän ihmetteli klaanitoverilleen. Valhetassu näytti siltä, kuin ei aikoisi edes miettiä, että mitä vastaisi Pakkastassulle.
“Synkkä metsä”, hän vastasi ja tarkkaili Pakkastassun reaktiota. Pakkastassu vain kohotti kulmiaan.
“Synkkä metsä?” Hän ihmetteli. “Eli.. tämä on todellista?”
“Omalla tavallaan”, kolli vastasi olkiaan kohauttaen. “Mutta nyt kerron sinulle kaiken”, Valhetassu sanoi ja lähti johtamaan Pakkastassulle tietä. Musta kolli seurasi Valhetassun perässä korvat heiluen. “Täällä koulutamme parhaimmat soturit”, Valhetassu sanoi. “Ja sinä haluat olla paras Huurretassun takia”, Valhetassu tiesi sen ja sanoi sen ääneen.
“Tietenkin”, Pakkastassu vastasi. “Muutenkin, kuka ei haluaisi olla paras?” Hän kysyi heilauttaen häntäänsä. Valhetassu vain jatkoi matkaansa.
“Täällä on erilaisia alueita, missä pystymme kehittämään taitojamme”, hän sanoi osoitellen eri paikkoja. “On metsää, jokia ja kaikki tarpeellinen. Toteutamme tämän, sillä haluamme puhdistaa klaanit. Puoliverisyys heikentää uskollisuutta klaania kohtaan”, hän selitti silmät kaventuen.
“Ymmärrän”, Pakkastassu sanoi räpäyttäen silmiään.. Hän uskoi Valhetassun olevan oikeassa.
“Ja joten emme pidä klaanien välisistä rakkaussuhteista tai pennuista. Jos olet puoliverinen, saat näyttää, että sinuun voi luottaa”, Valhetassu selitti loppuun, kun he pääsivät takaisin kiven luo mistä he olivat lähteneetkin.

“Ja olen miettinyt, että voisin itse kouluttaa sinua”, Valhetassu sanoi hetken päästä, kun he olivat istuutuneet paikalleen kiven juurelle. Pakkastassu kohotti kulmiaan suuresta yllätyksestä, sillä hän arvosti Valhetassun taitoja todella paljon ja halusi olla vähintään yhtä taitava.
“Sinä? Miksi juuri minä?” Hän kysyi ihmetellen. Valhetassun silmät välkehtivät.
“Tiedän että sinusta on johonkin. Tahdon saada sen esille”, Valhetassu selitti.
“Okei. En tuota pettymystä”, Pakkastassu sanoi nyökäten. Valhetassu katsoi Pakkastassua erivärisiin silmiin.
“On myös yksi toive. Tahdon, että valloitat kaikkien sydämet. Tahdon, että löydät meille heidät, joihin voimme luottaa”, Valhetassu sanoi katsoessaan alempana seisovaa Pakkastassua. Pakkastassu nyökkäsi ja kohotti leukaansa arvokkaasti.
“Lupaan sen, että löydän heidät. Voit luottaa minuun”, Pakkastassu sanoi ääni viileänä eriväriset silmät säihkyen, tuntien aamun kutsun.

Musta kolli heräsi pesästään Myrskyklaanissa, kun Huurretassu pyysi häntä tulemaan mukaansa ulos. Pakkastassu nuolaisi tassuaan, johon oli tullut arpi aiemmasta Jääsielun kanssa tappelemisesta ja loikki sisarensa perään, jättäen mieleensä Valhetassulle luodun lupauksen.

//tarinan alussa raakaa kuvailua ja hieman lopussakin!

luku 2.

I wanna survive

Vesikauhu toi heille kaksi Jokiklaanin oppilasta, antaen käskyn tappaa heidät. Maailma pyöri hänen ympärillään. Pimeystassu ei ollut varma, miksi Vesikauhu oli halunnut heidän tekevän sen,eikä hän tiennyt, miten pitäisi reagoida. Mutta hän heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä siitä ajatuksesta, että täytyi todellakin tappaa joku. Kyseessä oli joko vieraan oppilaan tai hänen oma henkensä. Ja omaa henkeä Pimeystassu vaali enemmän, ollen siitä erittäin pahoillaan. Pimeystassu tiesi, että tämä oli hänen hetkensä näyttää Vesikauhulle olevansa uskollinen ja hyvä seuraaja. Pimeystassu teki nopean katsannon kahteen oppilaaseen, jotka olivat karvat pystyssä ja lihakset jännittyneinä valmiina taistelemaan. Kamomillatassu vaikutti temperamenttiselle, kun taas Pisaratassu vaikutti kiltiltä, joten hän teki valintansa. Pimeystassu sulki silmänsä huokaisten syvään. Hän vain ajatteli, että Pimeystassun täytyi tehdä se, elääkseen. Ja hän todellakin tahtoi elää, joten Pimeystassu liu’utti kynnet esille ja loikkasi kynnet pitkällä Pisaratassun kimppuun, sillä hän haluaisi antaa Kaaostassulle vastustajaksi vähän pienemmän kissan. Lisäksi hän uskoi Vesikauhun antavan neuvoja Kaaostassulle, eikä antaisi kollin kokea mitään pahaa, muutenhan Vesikauhu oli tehnyt kaiken turhaan. Vesikauhu huuteli vierestä ohjeita, mutta Pimeystassu itse antoi niiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun taas sivummalla Kaaostassu teki juuri niin kuin käskettiin. Hän itse määritti taistelunsa ja siinä näkyi heidän eronsa. He olivat kuin yö ja päivä, toistensa vastakohdat.

Pimeystassu tarrasi kynsillään ruskearaidallisen kollin kimppuun. Pisaratassu tuntui yllättyneeltä Pimeystassun painosta. Vaikka hän oli laiha, Pimeystassu oli saanut kasvaa ja kehittää lihaksiaan Vesikauhun opeissa. Pisaratassu kierähti selälleen, litistäen Pimeystassun alleen. Pimeystassu sähisi ja kierähti takaisin pystyyn, huomaten, että Pisaratassu kannatti toista etukäpäläänsä.

Pimeystassu mietti sitä arvioivasti. Ahaa. Se oli loukkaantunut, asennosta päätellen murtunut. Hän siristeli silmiään ja loikkasi Pisaratassun loukkaantuneelle puolelle raapaisten kollilta tupon karvaa, jolloin kolli joutui siirtämään painonsa takajaloilleen, että saisi lyötyä Pimeystassua takaisin. Mutta Pimeystassu oli jo suunnitellut sen, joten hän vetäisi jokiklaanilaisen takajalat alta. Kolli tömähti maahan selälleen valitellen päätään ja Pimeystassu painoi hänet koko painollaan pysymään siinä, vaikka oppilas yritti rimpuilla otteesta irti. Märkä nurmikko oli täynnä karvatuppoja ja veriläiskiä ja Pimeystassu jäi katselemaan niitä hetkeksi. Näky kylmäsi Pimeystassua ja hän joutui hetkeksi kokoamaan itsensä.
“Olen pahoillani”, hän kuiskasi Pisaratassulle, jonka ilme oli hämmentynyt, vaikkakin vain muutaman sekunnin.
“Ole kiltti”, kolli aneli. “Pelasta ystäväni”, hän jatkoi katsoen Pimeystassua suoraan silmiin. Pimeystassu sulki silmänsä keräten kaiken rohkeutensa.
“Tältä ei voi pelastua”, Pimeystassu sanoi avaten vihreät silmänsä tarttuen hampaillaan jokiklaanilaista oppilasta kurkusta kiinni. Jokiklaanilainen potki ja rimpuili tehden Pimeystassulle haavoja, mutta Pimeystassu piti hänet siinä nykäisten lujasti. Pimeystassu tunsi oppilaan veltostuneen joten hän päästi irti ja veltto ruumis mätkähti maahan. Pimeystassu tuijotti vain eteenpäin, kävellen veden äärelle.

Vesikauhu jäi kauemmas tarkkailemaan Pimeystassun toimintaa, tyytymättömän näköisenä. Pimeystassu vain toivoi, ettei Vesikauhu ollut kuullut heidän keskustelua, mutta Vesikauhun ilmeestä päätellen, hän oli kuullut osan tai sitten oli vain tyytymätön Pimeystassuun. Pimeystassu päätti, että pyytäisi anteeksi käytöstään. Hän oli typerä, kun ei totellut, mutta Pimeystassu ei mahtanut luonteelleensa mitään.

Hän katsoi varovasti tassujaan ja sitten peilikuvaansa. Pimeystassulla oli tyhjä katse, sekä hänen leuasta vuoti jokiklaanilaisen oppilaan veri. Kostea, lämmin ja tahmea veri tahrasi Pimeystassun kauniin turkin. Hän huokaisi syvään sulkien silmänsä, ajatellen muita asioita. Hän tunsi olonsa erittäin likaiseksi ja raskaaksi, mutta eritoten väsyneeksi. Pimeystassu veti kyntensä takaisin ja koitti poistaa mielestään jokiklaanilaisen ilmeet. Hän alkoi pesemään turkkiaan veden avulla, jotenkin yrittäen rauhoitella itseään. Vesi valui naaraan ruskeahkoa turkkia pitkin tipahtaen maahan. Oli äärimmäisen hiljaista, ennen kuin Vesikauhu huhuili seuraajiaan ja Kaaostassun ja Pimeystassun mennessä hänen luokseen. Pimeystassu huokaisi kääntyen ympäri ja katsoen opettajaansa väsyneesti. Vesikauhu ehdotti, että he veisivät kuolleet oppilaat Jokiklaanin rajalle. Sille Pimeystassu vain kohautti olkiaan, sillä hänelle ei ollut väliä. Kunhan hän vain saisi rauhan ruumiiden sieluttomilta katseilta.

Myöhemmin Vesikauhun jälleen kadotessa omille teilleen, Pimeystassu sulki silmänsä istuessaan heidän piilopaikassaan. Se oppilas oli ollut vain saalis. Pelkkä saalis Kaaostassun, Vesikauhun ja hänen omassa, julmassa leikissään. Pimeystassun oli ollut pakko totella. Hän todellakin tiesi, että hänen piti totella. Tai oikeastaan pitäisi, sillä hän ei aikonut mennä mukaan Vesikauhun touhuun. Tappaminen turhaan ja taisteleminen ei ollut hänen juttunsa, sillä Pimeystassu olisi halunnut vain olla rauhassa.. ja mieluiten yksin. Mutta tottelemattomuus voisi vaarantaa hänen elämänsä.

Ja koska yhden asian hän oli huomannut. Vesikauhulla todellakin oli omat.. elämäntavat ja tyylinsä kasvattaa heidät. Hän oli tuonut Kaaostassulle elävän hiiren leikittäväksi. Pimeystassu tiesi, että se oli väärin. Ei ruualla saa leikkiä. Ja kun hän oli kyseenalaistanut Vesikauhun tyyliä opettaa Kaaostassua, niin kolli oli läimäyttänyt häntä. Mutta se ei kääntäisi Pimeystassun käsitystä elävistä olennoista. Vai kääntäisikö? Sitä hän pohti lähtiessään kohti veden rajaa. Hänen oli pakko käydä vielä uudelleen pesemässä turkkinsa, sillä likainen olo ei ollut vieläkään lähtenyt pois. Ja Pimeystassu epäili, että se ei koskaan lähtisi pois.

Pimeystassu oli kuitenkin vielä nuori kissa. Hän kaipasi ohjausta, rakkautta ja omaa aikaa, että saisi kasvaa ja opetella käsitystä elämästä ja säännöistä. Mutta sitä hänelle ei tultaisi tarjoamaan, joten hänen oli pakko pärjätä näin. Pimeystassu katseli väreilevää vettä ja omaa peilikuvaansa. Jos hän olisi ollut haluttu pentu, olisiko hän jäänyt klaaneihin? Pimeystassu mietti. Ei. Hän ei tulisi koskaan astumaan mihinkään klaaniin. Häntä ei koskaan haluttu Varjoklaaniin, joten miksi hänet haluttaisiin muualle? Ei ole mitään syytä. Hän tulee ikuisesti olemaan erakko ja klaaniton, eikä se haittaisi häntä. Kaikki oli hyvin näin, Pimeystassu mietti ja painoi päänsä veteen, napaten kalan hampaisiinsa ja lähtien Kaaostassun luokse. Kaaostassulla oli varmaankin nälkä.

Pimeystassu palasi Kaasotassun luokse. Hän katseli, kuinka maassa makaava kolli suki turkkiaan sileäksi. Tosin Kaaostassu lopetti itsensä sukimisen hetkeksi tunnistaessaan Pimeystassun ominaistuoksun ja katsahti Pimeystassua.
“Toit ruokaa?” Kaaostassu kysyi ollessaan hetken hämillään. Pimeystassu nyökkäsi ja toi kalan kollin eteen, tipauttaen sen maahan.
“En tiedä pidätkö siitä, mutta ajattelin sinulla olevan nälkä”, Pimeystassu sanoi katsoen Kaaostassun haaleankeltaisiin silmiin. Kolli räpäytti silmiään Pimeystassun kurtistaen kulmiaan. Pimeystassu ei vieläkään tiennyt, että mitä mieltä hän oli Kaaostassusta. Oli selvää, että Vesikauhu tavallaan kohteli Pimeystassua huonommin, mutta Pimeystassu tiesi, että hän oli vaikea. Ja lisäksi, hänellä oli kilpailija, jolle tuskin tulisi pärjäämään. “Syö vain ensin”, Pimeystassu nyökkäsi kalaa kohden ja Kaaostassu repi palasen ja alkoi syömään ahneesti. Sitten Pimeystassu istahti kollin viereen ja alkoi myös syömään kalaa. Välillä hän vilkaisi Kaaostassua, joka oli kasvanut, verrattuna siihen, kun he olivat tulleet. Pimeystassu kuitenkin jatkoi syömistään Kaaostassun kanssa, yhteisessä hiljaisuudessa.

Illan hämärtäessä, kun Vesikauhu oli palannut, hän oli käskenyt Pimeystassun ja Kaaostassun metsälle, kuin haluten aikaa itselleen. Vesikauhu oli näyttänyt tyytymättömältä katsoessaan Pimeystassua, kuin muistaen jotain.
“Ja Pimeystassu, sitten kun palaat, minulla on sinulle asiaa”, Vesikauhu sanoi siristellen silmiään. Pimeystassu painoi päänsä alas alistumisen merkiksi.
“Hyvä on, mutta menemme nyt metsälle. Tule Kaaostassu”, Pimeystassu heilautti häntäänsä kollille, joka nousi ylös ja loikki hänen peräänsä.

Pimeystassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui viherlehti, kun puissa olivat vihreät lehdet ja saaliiden hajut olivat kaikkialla.
“Noniin Kaaostassu”, Pimeystassu aloitti.”Tunnistatko mitään hajuja?” Hän kysyi ja haisteli itsekin ilmaa, kuin varmistaen että siellä oli saalista. Kaaostassu haisteli ilmaa viikset heiluen ja osoitti hännällään pensaikkoa, mennen vaanimisasentoon. Pimeystassu jännittyi ja katseli, kuinka nuorempi kolli loikkasi myyrän kiinni. Pimeystassu taas itse tarkkaili ympäristöä. Yönkajon lauma oli aika lähellä, mutta sopivan kaukana, pensaikossa kuhisi pienriista ja linnut lauloivat puussa. Pimeystassu tipautti itsensä vaanimisasentoon, hiippaillen kohti puussa olevaa lintua. Hän kiipesi mahdollisimman hiljaa, lopulta loikaten linnun niskaan ja tappoi sen. Kuitenkin hänelle tuli virhearvio, joten oksa napsahti poikki ja hän mätkähti maahan. Kaaostassu loikki maassa makaavan Pimeystassun luokse.
“Mitä kävi?” Hän ihmetteli. Pimeystassu luimisti vihaisesti. Hänen olisi pitänyt tietää, että oksa katkeaa! Mutta Pimeystassu oli väärässä, sillä hän ei voinut tietää, sillä ei ollut kotoisin Myrsky-, tai Taivasklaanista, eikä Vesikauhukaan ollut opettanut häntä kiieämään tai saati saalistamaan puissa.
“Ei mitään”, hän tuhahti ja nosti linnun hampaisiinsa. Kaaostassu haki myös myyränsä ja juuri saadun hiiren, joten he lähtivät kohti piilopaikkaa.

Perille päästyään, Kaaostassu antoi Vesikauhulle saalistetun myyränsä ja tyytyi itse hiireen. Pimeystassu söi itse oman lintunsa ja samalla kirosi koko metsää, päivä oli ollut huono. Heidän syötyään, Vesikauhu nousi ylös.
“Pimeystassu, olin kovin pettynyt aiempaan käytökseesi”, Vesikauhu aloitti astellen lähemmäksi Pimeystassua. Kaaostassu taas katseli vierestä, mitäänsanomattomalla ilmeellä. Vesikauhu pudisti päätään. “Uskon, että opit vielä”, hän sanoi silmät välkkyen ja tarttui äkäisesti Pimeystassun korvasta kiinni ja repäisi sen. Pimeystassu ulvahti ja painoi päänsä alas pyydellen anteeksi. Vesikauhu näytti hetken itsekin kalpenevan, mutta sitten hänelle tuli taas tuttu ilme.


Pimeystassu oli puhdistanut korvansa, johon oli tullut lovi. Kolmikko menivät nukkumaan, niin Pimeystassusta tuntui siltä, että päivä oli ollut loputtoman pitkä. Hän oli erittäin väsynyt päivän tapahtumien takia ja hän kömpi nukkumaan niin, että hänen karvansa koskettivat Vesikauhun karvoja kuin pyytäen anteeksi aikaisempaa käytöstä, mutta tällä kertaa Vesikauhu ei mennyt pois, hyväksyen seuraajansa hivenen hienon kosketusken. Hän ei ollut vihainen Vesikauhulle, sillä hän uskoi kollin yrittävän parhaansa kasvattaa heidät. Samalla tavalla kuin aikaisemmin, Kaaostassu tuli nukkumaan Pimeystassun viereen, sillä niin he olivat tottuneet nukkumaan. Ja vaikka kuinka Pimeystassu väitti toisin, niin hän koki Vesikauhun esimerkillisenä kasvattajana, sillä Vesikauhu välitti heistä omalla tavallaan. LIsäksi, Pimeystassu oppi koko ajan Vesikauhulta, kuinka selviytyä ja se oli tällä hetkellä hänelle tärkeintä.

//loppu lössähti, ku halusin tän nopeeta valmiiks :D

// HUOM! Kuten Veden tarinat yleensäkin, tääkin sisältää aikamoista, tarkasti kuvailtua väkivaltaa jo melkein heti alussa! Tää tarina ei sovella pienimmille ja herkille ihmisille. Lukeminen omalla vastuulla

Luku 9

The perfect cat?

Vesikauhu oli näyttänyt kahdelle pennulle jo monta kertaa, kuinka tappaa saalis: usein niin, että hän laittoi Pimeystassun ja Kaaostassun kuvittelemaan pienen hiiren tai pulskan oravan tilalle kissan.
Mutta se ei ollut tarpeeksi. He olivat kyllä oppineet tappamaan, mutta heillä oli pohjimmaisena motiivina aina ruuan ja ravinnon hankkiminen. He eivät olleet koskaan hyökänneet oikean kissan kimppuun, eivät olleet koskaan kokeneet sitä kaikkeaohjaavaa tahtoa ja puhdasta himoa tappaa.
Vesikauhun oli näytettävä Pimeystassulle ja Kaaostassulle, miten oikea, valittava ja tassujen alla kiemurteleva kissa tapettiin. Ei - hänen oli laitettava pennut tappamaan kissa itse.
Siksi Vesikauhu oli jättänyt Pimeystassun ja Kaaostassun klaanien reviirien ulkopuolelle, käskenyt heidän keksiä jotain rakentavaa tekemistä ja lähti itse jolkuttamaan tutulle Jokiklaanin reviirille. Hän ylitti hajumerkit nyrpistäen kuonoaan. Kestäisi taas monta auringonkiertoa saada jokiklaanilaisten löyhkä turkistaan irti.
Harmaalla kollilla ei tunnetusti ollut minkäänlaista suunnitelmaa, kun hän kulki yhä syvemmälle Jokiklaanin reviirille. Hän ei edes yrittänyt peittää hajuaan, ääniään tai edes turkkiaan, millään tavalla, sillä miksi hän niin tekisi? Hän tunsi Jokiklaanin reviirin kuin oman turkkinsa, hän oli kulkenut siellä monesti ja tiesi voivansa voittaa taistelussa kenet tahansa, kenet kohtasi. Jokiklaanilaiset olivat heikkoja - ja he pelkäsivät häntä.
Aina kun kuu ilmestyi pilvien takaa valaisemaan maaperää, Vesikauhun harmaa turkki sai hänet näyttämään haamulta. Silmät välähdellen hän loikki kivikkoa pitkin ja haisteli ilmaa. Jos hän haistaisi yhdenkin tuoreen hajun, hänen ei tarvitsisi käydä sieppaamassa suoraan leiristä kissaa, vaan voisi hoitaa sen paljon aikaisemmin paljaalla reviirillä. Säästyisi sekä aikaa että vaivaa.
Ja aivan kuin joku olisi lukenut hänen ajatuksensa ja päättänyt auttaa, Vesikauhu haistoi tuoreet jäljet. Hän kyyristyi nuuhkimaan maata ja pieni virne levisi hänen kasvoilleen: kaksi kissaa oli juuri kävellyt kohdasta, jossa Vesikauhu nyt seisoi. Keitä kissat olivat, sitä Vesikauhu ei tiennyt. Mutta sillä ei ollut väliä.
Harmaa kolli alkoi seuraamaan hajujälkiä pää painuneena alemmas ja askeleet mahdollisimman äänettöminä. Korvanpäät liikahdellen hän kuulosteli ympäristöään, eikä kestänyt kuin hetki, kun hän kuuli vaimeaa puhetta edessäpäin ja hännän pyyhkäisevän maata. He olivat lähellä.
Oranssiläikikäs naaras ja tätä isompi ruskearaidakas kolli kävelivät kylki kyljessä eteenpäin, tietämättöminä heidän takanaan hiipivästä haamuturkkisesta kollista, jonka violettiin vivahtavat silmät kiiluivat innokkaina. He saapuivat kivikkoisen puron luokse, ja kolli hyppäsi ensimmäisenä kiveä pitkin toiselle puolelle.
Mutta juuri kun naaras oli loikannut perään, Vesikauhu olikin syöksähtänyt eteenpäin ja vetänyt hampaillaan tämän takatassusta niin, että kaunis naaras kompastui suoraan veteen. Hän huudahti pää lyöden vasten kiveä. Luopio virnisti ja veti naaraan puroa suojaavaan pensaikkoon ja sen lävitse aukealle.
Ruskea kolli kääntyi heti, kun kuuli ystävänsä kiljahduksen. “Kamomillatassu?” hän ehti kysyä, nähden samalla ystävänsä kehon vilahtavan pensaikkoon. “Kamomillatassu?”
Vesikauhu tiesi kollin haistavan hänet minä hetkenä. Ellei ollut jo.
“Onko siellä joku?”
Oppilas Vesikauhun tassujen alla alkoi liikehtiä ja vaikeroida.
“Kamomillatassu?”
Ruskean kollin askeleet lähestyivät, ja Vesikauhu haistoi ilmasta sekä jännityksen että pelon, jota oppilas yritti vaivalla peitellä.
Pelkää vain, Vesikauhu ajatteli ja upotti kynsiään naarasoppilaan - Kamomillatassun - turkkiin. Oppilas inahti hänen allaan.
“Kamomillatassu!”
“T-täällä!” Kamomillatassu köhisi. Hän yritti pyristellä irti Vesikauhun alta, pysähtyi ja katsoi sitten ylös suoraan luopion kiiluviin silmiin. Järkytys ja kauhu valtasi nuoren naaraan - aivan kuin hän olisi vasta nyt tajunnut makaavansa suurikokoisen luopion tassujen alla.
Juuri silloin ruskea oppilas ilmestyi pensaikosta samalle aukealle silmissä hätäännys ja lihakset jännittyneinä. Hän katsoi maassa rimpuilevaa Kamomillatassua, jonka päästä vuoti verta, ja nosti sitten katseensa hitaasti ylöspäin teräviin hampaisiin ja hulluihin silmiin.
Vesikauhu näki, kuinka kollioppilas tärisi pelosta ja yritti rohkaista itseään: ruskea jokiklaanilainen pörhisti turkkiaan, avasi suunsa näyttääkseen hampaitaan ja piiskasi ilmaa hännällään. Raivo täytti hänet.
“Päästä Kamomillatassusta irti!” kolli huusi. Jostain pyrähti parvi lintuja tummalle taivaalle. “Päästä irti tai raatelen sinut palasiksi!”
Vesikauhu naurahti kuivasti. “Raatelet? Sinä? Pieni, Jokiklaanin avuton oppilas aiot raadella minut, Vesikauhun, palasiksi?” Harmaa kolli kyyristyi hampaat välähtäen kuunvalossa. “Otan haasteen vastaan.”
“V-vesikauhu?” Kamomillatassu kuiskasi. “Pisaratassu, juokse-”
Vesikauhu läimäisi naarasoppilaan hiljaiseksi. “Älä sinä puutu tähän. Tarvitsen juuri kaksi oppilasta.”
“En tiedä kuka sinä olet, enkä tiedä mihin tarvitset oppilaita, mutta sinun täytyy poistua Jokiklaanin reviiriltä oman klaanisi alueelle”, Pisaratassuksi paljastunut kolli sähisi. “Päällikkösi saa tietää tästä!”
Pisaratassu yritti sanoa jotain, mutta Vesikauhu hiljensi tämän upottamalla kynnet jälleen syvälle oranssiin turkkiin. Naaras sihahti hampaidensa välistä. “Minä”, Vesikauhu aloitti ja upotti jälleen kerran kyntensä naaraaseen, kuten hän teki myös jokaisen seuraavan sanansa kohdalla: “En. Ole. Klaanikissa.”
Pisaratassu räpäytti silmiään.
“Luopio, hän on- agh”, Kamomillatassu yritti.
Vesikauhu sai silloin tarpeekseen naaraasta. Hän nosti tämän päätä korvasta ja pamautti sen kovaa kiveä vasten niin, että oranssiläikikäs oppilas menetti tajunsa, muttei kuitenkaan kuollut. Ainakaan vielä. Luopio loikkasi oppilaan päältä aivan Pisaratassun eteen ja katsoi alas tähän.
Pisaratassu oli jykevä, muita samanikäisiä oppilaita isompi ja oli hyvin selvästi tottunut voittamaan taisteluissa ja olemaan se voimakas oppilas. Mutta Vesikauhu, joka oli jo oppilaana opetellut tappelemaan koiria vastaan, oli isoin vastus, jonka Pisaratassu oli koskaan tavannut. Tai tulisi koskaan tapaamaan.
Ja silti, silti, tuo röyhkeä oppilas tuijotti Vesikauhua suoraan silmiin pää ylhäällä, kynnet esillä ja hampaat irveessä. Aivan kuin hänellä olisi mitään mahdollisuuksia luopiota vastaan.
“Sinä et taida nyt ymmärtää”, Vesikauhu sanoi. “Tule mukaani vikisemättä tai saat katua.”
“Mukaasi? Miksi minun pitäisi mennä jonkun luopion mukaan? Miten sinä edes päädyit luopioksi? Kuinka tyhmä sinun on täytynyt olla-”
Vesikauhu läimäisi Pisarassun poskea niin, että kollioppilas kaatui iskun ja yllätyksen voimasta maahan. “Miten yleensä kissa päätyy luopioksi? Valitsin sen polun itse, enkä kadu hetkeäkään.”
Pisaratassu sihahti hampaidensa välistä, kun kampesi itsensä takaisin seisomaan. Hänen poskensa oli tahriutunut vereen. “Hiirenaivo. Miksi kukaan haluaisi olla luopio? Yrität vain piilottaa katumu-”
Vesikauhu loikkasi Pisarassun päälle ja painoi tämän maata vasten. “Ainut asia, mitä kadun on se, että koskaan synnyin Jokiklaaniin ja annoin muiden kutsua minua klaanikissaksi. Te olette heikkoja ja pelkurimaisia. Te häpeätte ja halveksutte kaikkea, mikä on yhtään epäpuhdasta tai ei vastaa teidän odotuksianne siitä, millainen on täydellinen kissa tai täydellinen maailma. Te inhotatte minua.”
Pisarassu räpäytteli silmiään. “Sinä olit Jokiklaanissa? Mutta- en ole koskaan kuullutkaan sinusta!”
“Klaanitoverisi ovat siis lopettaneet minusta kertomisen, kuten arvata saattoi. Olenhan minä heidän mielestään vääränlainen enkä sovi heidän kuvaansa puhtaasta Jokiklaanista. Luulevat, että unohtamalla minut minä muka katoaisin johonkin, häipyisin kummittelemasta teidän pieniä, säälittäviä aivojanne”, Vesikauhu sihahti. “He ovat väärässä. En lepää ennen kuin Jokiklaani ja teidän typerät, täydelliset ajatuksenne ovat kadonneet.”
Pisaratassu rimpuili yrittäessään päästä irti luopion otteesta, mutta vaikka hän olikin jykevä, oli hänen päällään seisova kolli sekä vanhempi että voimakkaampi. Pelko oli vallannut nuoren oppilaan katseen. “Aiotko- aiotko tappaa minut ja Kamomillatassun?”
Vesikauhu virnisti. “Kenties.” Hän kallisti päätään. “Kenties en. Jos seuraat minua kiltisti, vältyt kynsiltäni.”
“Miten- miten voin luottaa sinuun?”
“Onko sinulla juurikaan vaihtoehtoja?”
“Hyvä on. M-minä seuraan sinua”, Pisaratassu sai änkytettyä. “Lupaathan olla tappamatta minua ja- ja Kamomillatassua?”
“Lupaan.” Vesikauhu väänsi kasvoilleen mahdollisimman ystävällisen ilmeen. Se huokui pahaa tahtoa, mutta Pisaratassulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella. “Ensin minun täytyy varmistaa, ettet juokse karkuun ja herätä koko klaaniasi.”
“Lupaan, etten karkaa!”
Vesikauhu ei kuunnellut. Hän otti ruskean kollin toisesta etutassusta hampaillaan lujaa kiinni ja käänsi tassun epäluonnolliseen asentoon räsähdyksen saattelemana. Pisaratssu ulvaisi kovaan ääneen ja jatkoi parkumistaan jopa silloinkin, kun Vesikauhu hyppäsi pois tämän päältä ja väkisin nosti oppilaan tämän niskavilloista ylös.
“Nyt et karkaaminen ei olekaan aivan yhtä helppoa”, Vesikauhu sanoi ja nyökkäsi kohti Kamomillatassun kehoa. Naaras oli yhä tajuttomana. “Ota hänet mukaan ja tule perääni.”
“Mutta… tassuni-”
“Ota hänet mukaan ja tule perään tai murran toisenkin tassusi ja joudut silti raahaamaan ystäväsi perässäni.”
Pisaratassun ei auttanut kuin totella, ja Vesikauhu katsoi tyytyväisenä, kun tassuaan voivotteleva jokiklaanilainen nilkutti ystävänsä luokse, otti varovaisesti kiinni tämän niskasta ja lähti seuraamaan luopiota.


Vesikauhu löysi Pimeystassun ja Kaaostassun suurinpiirtein siitä, mihin hän oli heidät jättänytkin: klaanien reviirien ulkopuolelta kahden suuren kiven läheltä. He olivat yöpyneet paikalla siksi, että kivien alla oli vanhan ketun pesä ja siten se oli täydellinen yöpymispaikka sateisina päivinä. Mutta koskaan he eivät pysyneet samassa paikassa liian kauan.
Kaksi nuorta, entistä varjoklaanilaista lopettivat leikkimisensä juuri, kun Vesikauhu ilmestyi paikalle. He olivat varmasti haistaneet luopion. Olihan kolli opettanut heille, että heidän täytyi tunnistaa hänen ominaishajunsa milloin tahansa ja missä tahansa.
Kun Vesikauhu pysähtyi, Pisaratassu hänen takanaan laski heräilevän Kamomillatassun maahan ja vihdoin lopetti valittamisensa. Vesikauhu oli ollut lähellä tappaa kollioppilaan jo aikoja sitten, mutta oli onnistunut hillitsemään itsensä.
Sitten Pisaratassu näki itseään hieman nuoremmat kissat ja hänen suunsa loksahti auki. “Mitä te täällä teette…? Onko hän- onko hän siepannut teidätkin?”
“Keitä he ovat?” Pimeystassu kysyi, jättäen täysin huomiotta Pisaratassun sanat. Naaras siristi silmiään.
“He ovat-” Vesikauhu aloitti, mutta, kuten tavallista, Kaaostassu keskeytti hänen sanansa omilla älyytömyyksillään.
“Isi toi lahjan!” tummanharmaa kolli hihkaisi.
Vesikauhu kuuli Pisaratssun kauhistuneen, jopa hämmentyneen henkäyksen. “I-isi? Sinulla on p-pentuja?”
“Eivät he ole minun”, Vesikauhu sähähti jokiklaanilaiselle. “Olen ainut omaa sukuani. He ovat vain seuraajiani?”
“S-Seuraajiasi?”
“Pidä suusi kiinni.”
Pisaratassu totteli. Ilmeisesti hän ei halunnut toista murtunutta tassua.
“Kuten olin sanomassa, nämä kaksi ovat Pisaratassu ja Kamomillatassu”, Vesikauhu aloitti jälleen, viittoen hännällään kahteen jokiklaanilaiseen, “ja he saavat opettaa teille jotakin.”
Kaaostassu käveli eteenpäin, aivan Pisaratassun eteen, ja kurotti kaulaansa. Hän nuuhkaisi jokiklaanilaista muutaman kerran ja nyrpisti sitten kuonoaan.
Kamomillatassu ruskean kollin vierellä kohotti hiukan verellä tahriutunutta päätään. Hän räpytteli silmiään ja hämmentyneenä katseli ympärilleen. “Mitä- mitä tapahtui? Missä-” Hän huomasi kaksi tuntematonta oppilasikäistä kissaa, ja sitten Vesikauhun ja vasta viimeisenä klaanitoverinsa. “Pisaratassu?” Hänen äänensä oli täynnä pelkoa.
“Älä pelkää, Kamomillatassu”, Pisaratassu kuiskasi.
Vesikauhu löi häntä kynnet esillä kasvoihin. “Hiljaa!”
“Älä koske häneen!” Kamomillatassu sähähti ja hoipperoi tassuilleen. Hän piiskasi ilmaa hännällään.
Hänessä on enemmän rohkeutta kuin kollissa, Vesikauhu mietti. Sääli. “Mukavaa, että olet herännyt.”
“Missä me olemme?” Kamomillatassu katseli ympärilleen, yrittäen tunnistaa paikkaa. Jokiklaanilaisena hän ei tietenkään ollut koskaan poistunut reviiriltään, eikä tiennyt missä oli. Oranssiläikikkään naaraan katse pysähtyi Pisaratassun toiseen etutassuun, joka oli turvonnut ja täysin epäluonnollisessa asennossa. “Mitä sinun tassullesi tapahtui? Meidän täytyy palata Kaaosmarjan luokse! Tule!”
“Pisaratassu, älä.” Kollin ääni oli vain hiljainen kuiskaus. “Minä lupasin.”
“Mitä sinä lupasit?”
“Että tottelen häntä. Hän ei aio satuttaa meitä, jos tottelen.”
Kamomillatassun turkki pörhistyi. “Luuletko, että voit uskoa HÄNTÄ? Tiedätkö sinä kuka hän on? Ei häneen ole luottamista-”
Vesikauhu otti muutaman nopean askeleen kohti jokiklaanilaista naarasta ja toi kasvonsa aivan tämän kasvojen eteen, näyttäen hampaitaan ja virnistäen. “Minä en valehdellut.”
Kamomillatassu räpäytti silmiään kuin olisi yrittänyt selvittää oliko Vesikauhu tosissaan vai ei. Hän ei saanut vastausta.
Luopio naurahti, kallisti päätään ja kääntyi kohti Pimeystassua ja Kaaostassua. “Tappakaa heidät.”

Vesikauhu oli jälleen kerran jättänyt Pimeystassun ja Kaaostassun taakseen auringon noustua. Kaiksikko oli uupunut jokiklaanilaisten tappamisen jälkeen, varsinkin Pimeystassu, joka tuntui jopa järkyttyneen siitä, mitä oli juuri tehnyt. Naaras oli muutenkin luonteeltaan Kaaostassua heikompi, mutta Vesikauhu ei antanut sen haitata.
Kamomillatassu ja Pisaratassu oli tapettu. Vesikauhu oli pitänyt kiinni Pisaratassulle antamastaan lupauksestaan, eikä ollut koskenut kumpaankaan oppilaaseen: sen sijaan hän oli antanut Pimeystassun ja Kaaostassun tehdä likaisen työn, kannustaen ja ohjaten vierestä.
Ruumiit he olivat vieneet Jokiklaanin rajalle.
Vesikauhu söi loppuun saalistamansa linnun. Hän ei ollut edes tajunnut kuinka nälkäinen oli ollut ennen kuin oli haistanut linnun ja päättänyt saalistaa sen. Hän vilkaisi taakseen - suuntaan, josta oli juuri tullut - ja pohti pitäisikö hänen viedä Pimeystassulle ja Kaaostassulle riistaa.
“He osaavat saalistaa itse”, Vesikauhu mumisi ja hautasi linnun luut.
Kolli jännittyi, kun tuuli toi tuntemattomien kissojen hajun hänen kuonoonsa, mutta rentoutui tajutessaan keille haju kuului. Hän ei ollut edes tajunnut kävelleensä aivan Yönkajon lauman leirintäpaikan lähelle ja nyt kun hän kerran oli niin pitkälle lähtenyt, miksei hän samantien vierailisi lauman luona.
Huuliaan kerran lipoen luopio jolkutti suuntaan, jossa haju oli vahvempaa. Mitä lähemmäs hän pääsi, sitä enemmän maahan oli piirtynyt lukuisten kissojen jättämiä jälkiä ja hajut vahvistuivat, mutta mitään ei kuulunut.
Vesikauhu aavisti, että hänet oli nähty. Suuren lauman leiriin, tai edes sen läheisyyteen, ei noin vain hiivitty. Eikä hänen tarvinnut kävellä kovinkaan pitkälle, kun nummen reunalle oli ilmestynyt kilpikonnakuvioinen kolli.
Nova, Vesikauhu muisteli kollin nimeksi.
Kirjava kolli istui pienen matkan päässä, korjaili ryhtiään ja tuijotti luopiota suoraan silmiin. Novassa oli jotain erilaista, mutta Vesikauhu ei tiennyt mitä. Jokin tämän olemuksessa oli muuttunut.
“Tervehdys”, Vesikauhu naukaisi. Hän antoi hampaidensa välähtää, kun hän hymyili.
“Vesikauhu”, Nova sanoi. “Mikä tuo sinut tänne?”
“Enkö saa tulla katsomaan miten liittolaisillani menee?” Vesikauhu kysyi ja kallisti päätään liioitellusti.
Novan häntä heilahti. “Meillä menee hyvin.”
“Ruokaa riittää? Pentuja syntyy lisää? Johtajanne on hyvinvoiva?” Vesikauhu kyseli, yhä liioiteltu uteliaisuus ja välittäminen eleissään ja äänessään. Nova oli säpsähtänyt viimeisen kysymyksen kohdalla. “Oh, onko jotain tapahtunut?”
“Aartje ei ole enää kanssamme”, Nova sanoi tiukasti. “Hän menehtyi auringonkiertoja sitten.”
Vesikauhu oli aidosti yllättynyt. Viimeksi, kun hän oli nähnyt Aartjen, vanhempi kolli oli ollut terve, voimakas ja eloisa. Tappelussa kuoleminenkin kuulosti Vesikauhun korvaan oudolta: miksi Yönkajon laumalla olisi johtaja, joka niin helposti menehtyisi taistelussa. “Mitä hänelle tapahtui?”
Nova epäröi ja siristi silmiään.
“Kuinka voin luottaa teihin ja voimaanne, jos ette edes kerro miten johtajanne menehtyi? Taidan vain olettaa, että hän kuoli naurettavan helpossa taistelussa.”
“Hän söi kuolonmarjoja.”
“Hän söi- mitä?”
“Kuolonmarjoja. Punaisia marjoja, jotka ovat-”
“Kyllä minä kuolonmarjat tiedän”, Vesikauhu sihahti. “Hän söi niitä ja kuoli? Oletko aivan varma?”
Nyt oli Novan vuoro ärsyyntyä. “Olen hyvin varma.”
Vesikauhu ei voinut estää itseään, kun kovaääninen nauru pääsi hänen suustaan. Ajatus siitä, että pelottavan ja mahtavan Yönkajon lauman voimakas johtaja oli kuollut niinkin pentumaisella tavalla kuin syönyt kuolonmarjoja, oli hauskin asia, jonka luopio oli pitkään aikaan kuullut.
“Lopeta nauraminen”, Nova komensi. “Olen Yönkajon lauman uusi päällikkö. Hieman kunnioitusta, kiitos.”
Vesikauhu sulki suunsa, kun tummankirjava kolli kertoi johtavansa nyt Yönkajon laumaa. “Sinä? Vau, onneksi olkoon.”
Novan häntä heilahti ärsyyntyneenä. “Miten voin luottaa sinuun? Mistä tiedän, ettet vain vuoda tietojamme klaaneille ja ole oikeasti heidän puolellanne?”
Vesikauhu tunsi puistatuksen turkissaan, kun edes ajatteli klaanien auttamista. “Tiedätkö, mitä tein yön aikana? Sieppasin kaksi jokiklaanilaista oppilasta ja opetin kahdelle seuraajalleni, millaista tappaminen on, jotta he ovat valmiita tulevaisuudessa. Luuletko tosiaan, että olen täällä auttamassa klaaneja?”
Nova tuijotti Vesikauhua ja nyökkäsi lopulta. Hän vaikutti pohtivan jotain, mutta Vesikauhu ei ollut asiasta varma. Yönkajon lauman uutta johtajaa oli vaikea lukea, eikä hän tiennyt mitä mieltä kollista oli. “Miksi vihaat klaaneja niin paljon? Sinähän olit joskus klaanikissa, etkö ollutkin?”
“Vihaan ainoastaan Jokiklaania. Muut klaanit eivät kiinnosta minua, enkä välitä kuolevatko he vai eivät. Mutta Jokiklaani”, Vesikauhu lipaisi huuliaan, “he saavat kaikki kuolla.”
“Miksi?” Nova esitti uuden kysymyksen. “Haluan tietää motiivisi. Enhän minä muuten voi luottaa sinuun.”
“Jokiklaanilaiset ovat heikkoja, säälittäviä ja turhamaisia. He tähtäävät aina täydellisyyteen ja haluavat asioiden olevan juuri niin kuin heille sopii: kaikki likainen, kaikki vähänkin epätäydellinen, kaikki mikä hiemankin rikkoo heidän täydellisyyden kuplaansa hävettää ja inhottaa heitä. Ja kun jokin asia ei vastaa heidän halujaan ja odotuksiaan, he vikisevät ja valittavat kuin pienet pennut”, Vesikauhu sihisi hampaidensa välistä. “Häpeän sitä, että olen heille sukua.”
Nova räpäytti keltaisia silmiään. “Hyvä on. Uskon sinua. Mutta muista, että jos sinä petät meidät, saat katua sitä.”
“Niin kauan kun te autatte minua hävittämään Jokiklaanin, teidän ei tarvitse epäillä minua”, Vesikauhu vastasi uhkaukseen. Hän tiesi, että Yönkajon lauma voisi helposti tappaa hänet: heitä oli enemmän, eivätkä he pelänneet kastaa kynsiään vereen. “Etsikää minut, jos tarvitsette minua. Olen lähettyvillä.”
Vesikauhu kääntyi ja lähti kävelemään pois.

4. luku – I’ll see you again soon

Pyörin sammalilla ja höyhenillä vuoratussa pedissäni levottomasti. Huomenna tapaisin taas Leijonatassun rajalla, mutta jo nyt se sai vatsani myllertämään niin vimmatusti. Rasittavaa. Olisi ihan mukava saada tarpeeksi unta, jotta jaksaisin huomenna yöllä valvoa tarpeeksi. Ja Supihammas varmasti ihmettelisi miksi olen taas väsynyt, tosin ei sillä etten aika hyvin peittäisi väsymyksen rippeitä.
Unitassun ilme oli upea nähdä, kun kerroin hänelle oppineeni uimaan. Näin hänen syvänvihreissä silmissään häivähdyksen kateutta ja yllättyneisyyttä. Hän olisi varmasti sanonut jotain kateutensa pohjalta, mutta Yksitassu ehti ensin ja sai tilanteen rauhoittumaan. Unitassu näytti kyllä koko loppukeskustelun ajan olevan kovin hermostunut. Tietysti hän haluaisi oppia nyt uimaan niin nopeasti kuin mahdollista, kun MINÄ nyt osasin.
Olin hivuttautunut hieman kauemmas harmaankirjavasta sisarestani, joka nukkui sikeää unta. En halunnut pyörimiselläni herättää häntä. Unitassu nukkui koko keho aivan levällään Yksitassun päällä. Se näytti kyllä aika huvittavalta ja jopa hymyilin. Päätin lopulta palata Yksitassun kylkeen kiinni ja asetuin mukavasti niin, että turkkimme koskettivat. Se toi jotenkin mukavalla tavalla turvaa. Yksitassu ei edes hievahtanut, kun koskin häneen. Hän oli juuri sopivan syvässä unessa siis. Nukahdin nopeammin kuin ehdin edes tajuta.
Supihammas vei minut taisteluharjoituksiin. Ei siinä mitään, sehän oli aivan upeaa, kun opin uusia liikkeitä ja niin edelleen, mutta hän oli päättänyt yhdessä Aamulaulun kanssa, että Unitassu ja minä saisimme harjoitella yhdessä. Tietysti.
Unitassu peittosi minut aika nopeasti, vaikka pistin vastaan kaikin voimin. Hänen tassunsa painoivat minua taisteluharjoitusaukion uutta nurmea vasten kovasti. En ole yllättänyt, sillä Unitassu on aina ollut jotenkin kovakourainen taistellessaan. Sentään hän ei käyttänyt kynsiään.
Seuraavaksi tuli minun vuoroni loistaa, sillä osasin yhden liikkeen, jota Unitassu ei näemmä ollut vielä oppinut tai nähnyt. Näytin syöksyvän hänen alitseen, mutta loikkasinkin ylös ja hänen ylitseen. Ennen kuin Unitassu ehti kääntyä, olin jo loikkinut toiselle puolelle ja iskeydyin häntä päin kaataen hänet kumoon ruohikolle. Hän kapusi kyllä aivan ennätysajassa ylös ja loikkasi vuorostaan minun niskaani. Minulla oli kyllä enemmän voimaa kuin hänellä, vaikka se yllätti minut totaalisesti. Onnistuin heittämään hänet loikkimalla pois selästäni. Syöksyin heti häntä kohti ja potkaisin takakäpälälilläni vatsaan. Ja sitten painoit hänet voitokas katse silmissäni maahan. Hän rimpuili hetken, mutta luovutti sitten. Olinko oikeasti päihittänyt hänet? Tuntui aivan kummalliselta, kun aina oli tuntunut siltä, että Unitassu pärjäsi niin hyvin taistelemisessa, ihan pentuajoista lähtien. Päästin Unitassun ylös ja hän ravisteli kiiltävästä turkistaan kaikki irtoruohot minun päälleni. Hahaha onpa hauskaa.
”Kiitos vain”, tokaisin sarkastisesti ja ravistin ruohot turkiltani.
”Ole hyvä”, Unitassu sanoi jotenkin omahyväisesti ja loikkasin sen seurauksena enempää ajattelematta hänen niskaansa. Hän ei ollut varautunut, joten lysähti maahan.
”Pyydä anteeksi”, sihisin hänen korvaansa, mutta sitten hän jollain ilveellä sei minut pois päältään. Hän syöksyi päälleni ja kierimme mustan ja valkoisen sekaisena karvakasana aukiolla. Miksi hänen piti taas käyttäytyä noin? Minulla meni totaalisesti hermo ja iskin takakäpälilläni kunnolla häntä vatsaan ja katsoin ilmeettömästi, kun Unitassu lensi muutaman ketunmitan päähän minusta.
Unitassu katsoi minua vihreät silmät leiskuen ja oli vähällä rynnätä kimppuuni, mutta hillitsi itsensä, kun mestarimme pysäyttivät.
”Olette molemmat hyviä taistelijoita”, Aamulaulu kehui ja katsoi meitä kumpaakin. Harmaavalkoinen naaras asteli oppilaansa luokse ja Supihammas tuli taas lähemmäs minua.
”Oikeilla taktiikoilla teistä tulee todella taitavia”, Supihammas jatkoi ja nyökkäsi minulle. Taistelukoulutus oli siis nyt ohi. ”Ehkä jopa klaanin parhaimmistoa.”
”Minusta tulee parhaimmista parhain!” Unitassu mylväisi ja nauroi, mutta ei ilkeää naurua. Ei se ollut hänen kaltaistaan ollakaan niin ilkeä ja niin röyhkeä, vaikka röyhkeä joskus olikin.
”Et, jos minusta tulee parempi!” uhosin leikkisästi ja vaanin Unitassua virnistellen. Unitassu silmäili minua hetken ja vaikutti siltä kuin olisi tullut mukaan, mutta lopulta antoi olla. Hän lähti Aamulaulun kanssa kohti järveä ja minä jäin tuijottamaan hämilläni hänen menoaan.
”Tule, Kuutassu”, Supihammas kutsui oppilastaan ja osoitti ohuella hännällään kohti jokea. ”Opetan sinut kalastamaan.”

Leiristä ulospääsemistä olin suunnitellut Leijonatassun tapaamisesta asti. Aikoisin todellakin tavata sen oranssivalkoisen kollin. Jos en saisi ystäviä täällä Jokiklaanissa niin helposti, niin saisin niitä kyllä vaikka toisesta klaanista. Vaikka Jokiklaanin leirin ympärillä olikin nyt tiheää aitaa, oli sen varrella muutamia koloja, joista pääsi lävitse. Ne olivat kaislikon piilossa, joten muiden klaanien kissat eivät näkisi niitä. Pääisäänkäynnin luona istuva yöllinen vartija ei huomannut mitään, kun poistuin oppilaiden pesästä, tuijottihan hän niin kauas pimeyteen pitäen selän minuun päin.
Hiivin hiirenhiljaa leirin edustalla ja suuntasin mahdollisimman kauas yövartijan katseen alta. Olin valinnut sellaisen kolon, jonka avulla pääsin kiertämään leirin takaa pysyen kaukana Sammalturkista. Kun pääsin tarpeeksi kauas, aloin juosta kovaa kohti Varjoklaanin rajaa. Tassuni rummuttivat maata ja tuuli pörrötti turkkiani mukavan viilentävästi. Tähdet tuikkivat yläpuolellani luoden yhdessä kuun kanssa kelmeää valoa puihin ja aukioiden ruohoon. Tuntui upealta olla tälla tavalla vapaa; juosta vailla huolta kuun valaistessa.
Hidastasin vauhtiani, kun lähestyin Varjoklaanin rajaa. Kumarruin matalaksi ja kuljin varoen rehevien pensaiden takana piilossa. Silmäilin Varjoklaanin puolta varuillani. Leijonatassua ei näkynyt. Aikoiko hän edes tulla? Oliko se kaikki ollut huijausta?
Ja sitten näin hänet. Hän kulki hiljaa lähemmäs rajaa oranssi turkki kiiltäen tähtien luomassa valossa. Hiivin itse esiin ja hänen ruskehtavat oranssit silmät välähtivät iloisesti. Hymyilin ja astelin rohkeammin lähemmäs rajaa niin, että olimme ehkä ketunmitan päässä toisistamme.
”Sinä tulit”, Leijonatassu hymyili puhuessaan hiljaa. Hän ei kuitenkaan kuiskinut, mutta yritti olla silti hiljaa ja ymmärsin hyvin.
”Pääsin helposti leiristä”, kerroin tuuheaa häntääni heilauttaen. ”Yövartija ei huomannut yhtään mitään.”
”Ei minunkaan”, Leijonatassu röyhisti rintaansa ja nauroi sitten itselleen. ”Taidamme olla todella ovelia.”
”Niinpä taidamme”, naurahdin myös ja istuin alas nurmelle.
”Mitä sinä mielelläsi teet?” Leijontassu kysyi sitten ja korvani heilahtivat.
”Saalistan”, vastasin lyhyesti, etsien parempia sanoja.
”Mitä muuta?” Leijonatassu virnisti huvittuneena. ”Mitä teet mielelläsi koulutuksen lisäksi. Selvästi nautit koulutuksesta, aivan kuten minä.”
”Hmm… minä pidän uimisesta”, sanoin sitten. Se oli oikeasti mukavaa ja upeaa. Olimme menneet Supihampaan kanssa joka päivä uimaan, jotta vahvistuisin ja pystyisin sukeltamaan.
”Millaista se on? Eikö turkkisi tunnu inhottavalta, kun se kastuu?” Leijonatassu uteli selvästi hämillään.
”Minun turkkini hylkii vettä”, kerroin ja katsahdin valkoista turkkiani. ”Eikä se ole paha, kun sen oppii. Se on oikesti virkistävää.”
”Voitko joskus näyttää?” Leijonatassu uteli silmät tuikkien. Oliko hän tosissaan? Ja minä kun luulin, että muiden klaanien kissat eivät voineet sietää vettä ja ällöksyvät Jokiklaanin uivia kissoja.
”Voin minä”, sanoin hymyillen yllättyneesti. ”Minä luulin, että te muut pidätte meitä aivan hiirenaivoisina, kun me uimme.”
”On se vähän kummallista kyllä… mutta minua se kiinnostaa”, Leijonatassu maukui. ”Kaikki eivät kyllä ole samaa mieltä, siitä voit olla varma.”
Se ilta sujui paremmin mitä ajattelin. En kyllä koskaan ajatellut, että se menisi huonosti, mutta se sujui silti niin hyvin. Aika riensi niin nopeasti ja rintaani puristi, kun jouduimme palaamaan koteihimme. Lupasimme tavata taas kahden yön päästä uudestaan samaan aikaan. Koko matkan kotiin kulkiessani kasvoillani oli leveä hymy.


Kun seuraavan kerran tapasimme Leijonatassun kanssa, varjoklaanilaisella kollilla oli paljon kerrottavaa. Hän oli kuulemma joutunut rajakahakkaan Myrskyklaanin partion kanssa päivällä. He eivät olleet tapelleet, mutta se oli ollut tipalla. Leijonatassu kuvaili sitä tilannetta jotenkin mielenkiintoisesti. Hän ei tuntunut pitävän Myrskyklaanista kovinkaan paljon. He olivat kuulemma mulkoilleet toisiaan jatkuvasti ja niin edelleen. Tilanne muistutti jotenkin Jokiklaanin ja Taivasklaanin partioiden kohtaamisia. Jokiklaani ei tuntunut pitävän -tai siis suurimmaksi osaksi- Taivasklaanista ja sen kissoista.
”Outoa”, kommentoin. ”Miksiköhän välinne ovat niin kireät?”
”Myrskyklaani ja Jokiklaani lähentyivät kuita sitten, kun Yötähti ja Kuutähti olivat päällikköinä”, Leijonatassu kertoi ja minä höristin kiinnostuneena korviani. Niinkö? ”Varjoklaani on yhdessä Tuuliklaanin kanssa ollut siitä lähtien varuillaan. Syytä ei tiedetä, mutta läheiset välit ovat pysyneet vieläkin. Vaikka eivät ne enää niin hyvät ole. Taivasklaanin tulo aiheutti myös paljon epävarmuutta ja kärhämää. Kukaan ei oikeastaan tiedä, kehen voi luottaa. Kaikki ovat niin arvaamattomia.”
”Miksi Jokiklaani ja Myrskyklaani lähenivät silloin joskus?” utelin, vaikka en ollutkaan varma siitä, että Leijonatassu edes tietäisi.
”Et tosiaan tiedä tästä mitään?” Leijontassu kuulosti ja näytti yllättyneeltä. ”Minulle on kerrottu usein.”
”Ei minulle kaikesta ole kerrottu”, vastasin puolustukseni. ”Tiedän, että klaanien välit eivät ole mitä parhaimmat, mutta en minä syistä tiedä.”
”No siis, ymmärrän kyllä. Mutta siis, öö, Myrskyklaanissa syttyi kymmeniä kuita sitten suuri tulipalo ja Myrskyklaani vaelsi Jokiklaaniin turvaan”, Leijonatassu kertoi ja hämmennyin. Miksi Jokiklaanin? Eikö Tuuliklaani tai Varjoklaani olisi lähempänä?
”Miksi he tänne asti tulivat?” sanoin sen ääneen ja Leijonatassu kohautti lapojaan.
”Kuulemma siksi, että he pelkäsivät palon leviävän meidän reviirillemme ja se kyllä levisi, mutta vain vähän”, Leijonatassu kertoi ja minä ymmärsin syyn kyllä hyvin. Myrskyklaanin ja Varjoklaanin molemmat reviirit ovat suurimmaksi osaksi metsää. ”He olivat oikeassa leviämisestä, mutta Varjoklaanin kissoista useat loukkaantuivat. Ja niiden kuiden aikana Jokiklaani ja Myrskyklaani kasvattaivat hyvin läheiset suhteet.”
”Erikoista”, mau’uin ja nyökkäsin. ”En oleta, että tietäisit, mutta millaisena Varjoklaanissa Yötähteä pidettiin?”
”Viisaana. Outona. Hän istui kuulemma hassusti. Hän oli hiljainen, mutta kun hän puhui, hän puhui viisaasti ja hänellä oli aina oikeat sanat niin moneen tilanteeseen”, Leijonatassu kertoi. ”Olihan hän uhka, koska no, oli Jokiklaanin päällikkö. Hänellä oli paljon tietoa, mikä oli uhkaavaa. Mutta hyvä päällikkö älynsä vuoksi ja sinnepäin.”
”Niin Jokiklaanissakin kuvaillaan”, kerroin ja vilkaisin taivaalla tuikkivaa Hopeahäntää. Yötähti oli siellä. Pentuna mietin millaista olisi, jos olisi isä, mutta en osaa kuvitella sitä. Näen isän kyllä sitten, kun pääsen Tähtiklaanin. Totta kai haluaisin hänet nyt tänne, mutta… on se ilkeää sanoa, mutta en koe että hän olisi välttämätön. En osaa vain kuvitella häntä elämääni. Emon puolesta toivoisin hänen olevan vielä täällä.
”Kuutassu?” Leijonatassu herätti minut ajatuksistani ja laskin katseeni kolliin. ”Kaikki okei?”
”Juu on”, nyökkäsin hymyille ja nuolaisin rintaani hieman nolona, olinhan vaipunut ajatuksiini. ”Anteeksi.”
”Miksi kysyit?” Leijonatassu kysyi ja kallisti päätään.
”En tiedä hänestä sen enempää mitä olen kuullut”, kohautin lapojani ja kietaisin häntäni tiukemmin ympärilleni. ”Eniten olen kuullut emoltani.”
”Minä kuulin taas klaaninvanhimmilta”, Leijonatassu kertoi ja värisytti viiksikarvojaan. Hän halusi kysyä jotakin muutakin. ”Mutta siis… miksi hän kiinnostaa sinua? Minulla on vain tunne, että taustalla on muutakin.”
”Hän oli isäni”, sanoin sitten ja Leijonatassun silmät laajenivat. Hän silmäili minua nyt tarkemmin, mutta tajusi sitten, että se oli turhaa kun ei ole koskaan itse nähnyt Yötähteä.
”Oikeasti?” Leijonatassun silmät hohtivat kirkaammin. ”Vau.”
”Sisareni on musta, kuten hänkin”, totesin. ”Toinen sisareni taas näyttää emoltamme.”
”Olet aika uniikki”, Leijontassu virnisti leikkisästi ja kallisti päätään. ”Minusta se on hyvä asia. Näytäthän upealta!”
Punastuin ja Leijonatassu olisi nähnyt sen, jos ei olisi ollut niin pimeää.
”En tosiaan värityksen puolelta näytä lainkaan vanhemmiltani”, mumisin hiljaa ja siirtelin etutassujani häntäni alla hermostuneesti. ”Millaiset sinun vanhempasi ovat?”
”Emo on ruskeavalkoinen”, Leijonatassu kertoi ja vilkaisi omaa turkkiaan. ”Isä on tummanoranssi.”
”Olet sekoitus”, sanoin hymyillen leikkisästi.
”Onko sisarillasi tai emollasi sinun silmiäsi?” Leijonatassu kysyi ja katsoi suoraan silmiini. Tunsin sydämeni hakkaavan nopeammin, kun hän teki niin.
”E-ei”, nielaisin karheuden kurkustani. ”Ei. Emollani on vihreät silmät, samoin molemmilla siskoillani, toisella on tosin vähän kellertävämmät. Isällä oli harmaat silmät. Kuulemma.”
”Ja sinulla on… tuollaiset kahden kirjavat”, Leijonatassu sanoi huokaisten ihaillen ja minä katsoin hieman viistoon oikealle peittääkseni hölmön hymyni. ”Hitsit!”
”Mitä?” nostin katseeni sillä samalla silmänräpäyksellä, kun kuulin Leijonatassun ärsyntyneen äänen.
”Pakko mennä, tai olemme molemmat aamulla aivan uupuneita!” Leijonatassu sanoi harmissaan ja huokaisi. Sitten hän hymyili ja nosti katseensa. ”Näemmekö taas kahden yön päästä?”
”Käy minulle”, nyökkäsi ja nousin seisomaan. Katsoimme toisiamme vielä hetken aikaa ennen kuin lähdimme eri suuntiin. Vilkaisin vielä kerran taakseni ja näin vilaukselta Leijonatassun oranssin turkin välähtävän puiden lomassa. Hymyili, ehkä jopa hieman apeasti. Miksi noin hyvän kissan ja ystävän piti olla tuolla rajan toisella puolella?

3. luku - A friend?

Unitassun röyhkeily omasta oppimisestaan tosiaan otti päähän ja paljon. Eipä hänelle ollut tullut mieleensäkään kysyä mitä minulle kuuluu ennen kuin itse tokaisin aiheesta. Samapa tuo, ei Unitassu muuttuisi tuosta mihinkään. Hän oli jääräpäinen, päättäväinen ja niin hyvä kaikessa. Saapa yllättyä, kun minusta tuleekin klaanin paras soturi eikä Unitassusta. Näytän sen hänelle, näytän kaikille.
Nukkumisesta ei kyllä todellakaan tullut yhtään mitään nyt. Typerät ajatuykset vaivasivat mieltä. Olin nukkunut niin hyvin ennen kuin Unitassu tuli pesään ja rymisteli kuin joku kaksijalkojen lauma!
Olisikohan minulla tulevaisuudessa joku kumppani? Eipä kyllä sillä, että kukaan näistä nykyisistä oppilaista olisi herättänyt minussa mitään erityistä mielenkiintoa, mutta eihän sitä nyt vielä voinut sanoa. Ja sitä paitsi halusin ensin kouluttautua kunnolla ennen kuin aikoisin miettiä jotain kumppania. Se tuntui minusta järkevältä.
Entä pennut? Saisinkohan koskaan pentuja? Kuulostaa nyt niin kaukaiselta ja mahdottomalta asialta joten enpä mieti enää asiaa. Ensin koulutus ja soturius, ja sitten voin miettiä jotain muutakin.
Kierähdin selälleni ja katselin oppilaiden pesän kattoa huokaisten syvään. Uni ei meinannut millään tulla. Pitäisikö miettiä jotain väsyttävää? Ja mitäköhän sekin olisi. Koulutuksen ajattelu antoi vain enemmän puhtia ja energiaa. Kierähdin takaisin kyljlleni ja laskin pääni tassujeni päälle. Oikean asennonkin löytäminen oli niin vaivalloista. Päätin lopulta vain sulkea silmäni ja antaa ajatusten virrata. Ehkä minä lopulta edes joskus nukahtaisin.

Kun aamulla heräsin, olin hyvin yllättynyt että olin edes nukahtanut. Se oli tapahtunut niin yllättäen ja voisi luulla, että olisi aivan uupunut, mutta ehei. Unitassu astui häntäny päälle ja herätti minut ja sai minut suuttumaan saaden väsymyksen kaikkoamaan. Tekikö Unitassu tuon kaiken tahallaan koko ajan? Siltä se ainakin alkoi vaikuttaa!
”Varoisit nyt vähän, puukäpälä!” ärähdin mustaturkkiselle sisarelleni, joka irvisti pahoillaan, mutta sitten tiuskaisi takaisin nimittelylleni.
”Älä itse nimittele!” Unitassu ärähti ja väläytin hampaani hänelle.
”Älkää nyt heti aamusta, jooko?” Yksitassu huokaisi ja katsoi meitä molempia varoittavasti. Unitassu kohautti lapojaan ja poistui. POISTUI?! Ei edes pyytänyt anteeksi!
”Voisit edes pyytää anteeksi!” yritin huutaa perään, mutta Unitassi ei tainnut enää kuulla. Nakkelin häntääni vihaisesti ja huokaisin. Yksitassu venytteli vieressäni ja asteli pian Unitassun jälkeen ulos hiirenkorvan lämpöön.
Nousin lopulta itsekin ylös venytellen käpäliäni ja selkääni pitkään. Heilautin tuuheaa häntääni ja astelin sitten itsekin ulos.
Raitis ilma melkein paiskautui kasvoilleni. Tuuli oli onneksi lempeä eikä lainkaan raju. Taivaan rannassa aurinko nousi jo nopeaa tahtia ja värjäsi taivaan oranssin ja keltaisen kirjavaksi. Auringonnousut olivat todellakin upeita. Taivaalla lipui muutama pilvi, mutta sateesta ei ollut merkkiäkään mikä oli todella hyvä, sillä tänään olisi tarkoitus opetella uusia taisteluliikkeitä. Vasta illemmalla menisimme Supihampaan kanssa metsästämään.
Etsin katseellani Supihammasta, mutta mestaristani ei näkynyt jälkeäkään. Olikohan hän vielä nukkumassa? Unitassun mestari Aamulaulu oli jo hereillä ja kaksikko oli jo menossa ulos leiristä. Tietysti he olivat, mutta minua ei haitannut. Saisin enemmän aikaa herätä ennen kuin joutuisin tositoimiin. Kipaisin nopeasti tarpeidentekopaikalle ja palasin mahdollisimman nopeasti takaisin leiriaukiolle odottamaan juovikasta mestariani.
Ei mennyt kauaakaan, kun Supihammas asteli luokseni soturien pesän suulta. Hymyilin tervehdykseni hänelle ja nousi seisomaan neljälle käpälälleni. ”Joko lähdemme?”
”Hyvä, että olet pirteä”, Supihammas hymyili ja nyökkäsi. ”Mietin, että haluaisitko ennemmin oppia uusia taisteluliikkeitä va-”
”Kyllä!” sanoin ennen kuin mestarini ehti edes sanoa lausettaan loppuun, mutta luimistin korviani kun Supihammas katsoi minua tyytymättömästi.
”Vai haluaisitko opetella uimaan?” Supihammas sanoi sitten ja silmiini syttyi innostunut tuike.
”Uimaan! Oikeasti?” kysyin. Ennemmin oppisin uimaan kuin oppisin uusia liikkeitä. Uimisesta olisi hyötyä monellakin tapaa; esimerkiksi siten, kun uimiseenkin liittyy niin monia taisteluliikkeitä!
Supihammas nyökkäsi ja innostuin, mutta hillitsin itseäni -ainakin jonkin verran.
Loikin mestarini perässä ulos leiristä ja kuljimme rinta rinnan pitkin reviiriä. Kuljimme tuttuja polkuja pitkin ja erään aukion poikki, jossa oli hyvältä tuoksuvaa tuoretta ruohoa. Aurinko nousi huimaa tahtia ja alkoi lämmittää, mutta kiitos valkoisen turkkini, en tuntenut kuumuutta niin voimakkaasti. Lempeä tuuli viilensi entisestään ja sai puiden uudet lehdet havisemaan. Tässä oli tunnelmaa. Nyt oli hyvät ajat, kun saataisiin paljon riistaa ja ulkona oli miellyttävä liikkua. Lehtikadosta ja sen tuomasta lumesta minulla ei ole pentuaikoja enempää kokemusta, mutta saisin sitäkin kyllä aikanaan. Hiirenkorvan ajasta kyllä pidin jo, mutta en hylkäisi lehtikatoa vielä; se tulisi kokea ensin. Ruoho tassujen alla tuntui mukavalta.
Saavuimme pian järvelle, jonka ranta oli ainakin tältä osaa tyhjillään. Järvellä oli tosiaan helpoin opetella uimaan, sillä siinä ei ollut niin kovia virtauksia kuin joissa.
”Elikkä”, Supihammas aloitti. ”Uimisessa on tärkeää, että kaikki neljää käpälääsi tekevät yhteistyötä.”
Supihammas näytti ensin maalla ja laittoi minut näyttämään, miten tulisi uida ennen kuin astuisin veteen. Sen jälkeen Supihammas kahlasi veteen ja katsoi minua odottavasti. Loikin veden äärelle ja kastoin ensin yhden tassun veteen. Se oli hieman viileää, mutta kyllä se siitä. Lopulta juoksin mestarini rinnalle ja silloin kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin, sillä vatsani osui veteen.
”Odota tässä”, Supihamams neuvoi ja meni itse syvemmälle. Hän ui hetken aikaa ja näytti, miten hän ui. En tosin nähnyt kunnolla hänen takajalkojaan, mutta ymmärsin silti mitä tulisi tehdä. Pää tulisi pitää siis noin…
Astelin syvemmälle ja miltei heti Supihammas tuli vastaan minua puhuen: ”Jää matalalle, jotta saat käpäläsi nopeasti pohjaa vasten.”
Nyökkäsin ja otin vielä muutaman askeleen. Kokeilein muutaman kerran ensin irrottaa jokaisen käpäläni järven pohjasta ennen kuin aloin kauhoa käpälilläni. Huomasin heti, että varpaideni välissä oli eräänlaiset räpylät, mitkä olivat tavalliset Jokiklaanin kissoille. Pääni upposi veden alle, kun kokeilin kauhoa, joten jouduin iskemään käpäläni takaisin maata vasten. Vedin syvää henkeä ja yritin uudestaan. Minä pystyisin tähän. Kauhoin voimakkaammin ja pakotin takakäpäläni tulemaan samaan tahtiin etukäpälieni kanssa. Pysyin pinnalla ja… uin! Älähdin yllättyneen ja iloisen sekaisena ja uin nopeammin. Nämä käpälät oli tarkoitettu tähän!
”Hyvä, Kuutassu!” kuulin Supihampaan kehuvan. Mestarini ui vierelleni ja näin ilon hänen vihreissä silmissään. Olin onnistunut! Minä uin!
Kun palasimme rantaan, ravistelin turkistani vettä, vaikka ei siinä paljoa ollut, sillä turkkini oli vettä hylkivää. Hyvä niin.
”Se meni hyvin!” Supihammas nyökkäsi tasaten hengitystään. Uiminen oli tosiaan ollut rankkaa, mutta kivaa! Ja olivathan he uineet yllättävän kauan. ”Palataan leiriin ja mennään metsälle auringonhuipun aikaan. Kerätään energiaa, jotta jaksamme.”
”Kuulostaa hyvältä”, nyökkäsin ja kuljimme samaa reittiä takaisin Jokiklaanin leiriin. Leirin lähellä olevat purot solisivat miellyttävästi. Jokiklaanin leiriä suojaavaa kaislikkoa oli vaihvistettu rakentamalla aitaa oksista ja kuivista kaisloista. Syytä en tiedä, mutta niin oli tehty koko lehtikadon aika. Ja aikaisemminkin. Suurempi puroista muuttui pian pieneksi joeksi ja loikkasin sen ylitse ketterästi. Astelin ripein askelin yhdelle auringonläikälle ja huokaisin tyytyväisesti. Turkki kuivuisi nopeammin ja tässä oli muutenkin todella mukavaa.
Supihammas haki minut tarkalleen auringonhuipun aikaan ja kuljimme reviirimme tiheimmän metsän suojiin saalistamaan. Minun pitäisi kuulemma oppia saalistamaan sielläkin ja ymmärsin kyllä hyvin miksi, sillä olihan kyseisessä metsässä paljon oravia ja hiiriä sun muita eläimiä. Unitassun laimea haju tulvi nenääni ja irvistin. Hän oli ollut täällä aiemmin. Tietysti hän oli ollut ja ylpeilisi myöhemmin saamallaan saalillaan leirissä. Höristelin korviani ja nuuhkin ilmaa etsien saaliin hajua. Kyllä minäkin saisin jonkun saaliin!

Saatoin olla typerä, kun vaelsin niin kauas Supihampaasta, mutta en jaksanut välittää. Olin vain seurannut sitä oravan hajua ja kun olin sen haistanut, olin myös päättänyt saada sen kiinni. En todellakaan aikoisi jäädä Unitassusta jälkeen. En ikinä. Aikoisin olla häntä parempi! Ja osoittaisin sen olemalla paras saalistaja. Kun saisin saalistamalla voimaa, pystyisin päihittämään taistelussa Unitassun!
Unitassu oli tosiaan oppinut ne muutamat taisteluliikkeet aivan laittoman nopeasti ja sitten minä en onnistunut. Supihammas kyllä kannusti ja sanoi jatkuvasti, että hyvää tulisi odottaa ja että jatkuvalla kertaamisella oppisin liikkeet täydellisesti. En ole ihan varma, uskonko sitä vai en.
Laskin koko kehoni matalaksi, kun huomasin sen himpuran oravan loikkimassa Varjoklaanin rajan tuntumassa. Et todellakaan loikkaa sinne Varjoklaanin puolelle, senkin!
Syöksyin hyökkäykseen suunnaten suoraan oravaa kohti. Muutin suuntaani niin, että tuo typerä orava karkaisin takaisin Jokiklaanin puolelle. Jouduin kuitenkin tekemään äkkijarrutuksen, kun se orava sitten syöksyi Varjoklaanin puolelle.
Ärähdin vihaisesti ja kynsäisin maata niin, että kosteaa ruohikkoa lensi irti maasta. Ja sitten se oravan kauhistunut vinkaisu sai minut vihastumaan entisestään, vaikka kiinnostukseni heräsi. Hiivin varovasti lähemmäs rajaa ja kohotin päätäni nähdäkseni, kuka sen oli saanut kiinni. Olin valmis sihisemään sille kissalle, joka oli napannut Jokiklaanin saaliin!
Rajan tuntumassa oli oranssivalkoinen, juovikas varjoklaanilainen kolli. Hänen tassujensa juuressa makasi kuolleena se sama orava, jota oli äsken jahdannut. Enää en tuntenut kuitenkaan vihaa vaan olin jotenkin kiusaantunut enkä kyllä tiedä yhtään, että miksi. Se oli vain oppilas saalistamassa, ehkä siksi? Kai.
Oranssi kolli nosti katseensa minuun -olihan minut valkoisen turkkini takia aika helppo hoksata näin lämpiminä vuodenaikoina. Hänen suunsa avautui hieman, kun katseemme kohtasi ja jostain syystä se sai suuni kaartumaan tyytyväiseen virnistykseen. Astelin lähemmäs rajaa ja hän teki samoin, kantaen sitä oravaa leukojensa välissä.
”Olitko sinä saalistamassa tätä?” hän kysyi minulta ja se kysymys sai minut häkeltymään. Nyökkäsin tökerösti.
”Jo-joo-o”, vastasin sitten ja katsoin kollin oransseja, hieman rusehtavia silmiä kiinnostuneena. Kallitsin päätäni kiinnostuneena. ”Miksi?”
”Se tuli Varjoklaanin puolelle sinun puoleltasi, mutta voi antaa sen takaisin”, oranssi kolli tarjosi ja kohotin kulmiani hyvin hämilläni. Näytin varmaan aivan pöljältä, mutta suuni puhui ennen kuin ehdin älytä miettiä sanojani ja ilmettäni.
”Miksi ihmeessä? Sinähän sen nappasit ja vieläpä oman klaanisi puolelle!” älähdin, mutta nolostuin siitä. Miksi olin näin outo?! Vielä parempi kysymys on se, miksi nolostuin sanoistani!
”Se oli alunperin sinun klaanisi puolella ja olit juuri nappaamassa sen”, kolli selitti ja laski oravan Jokiklaanin puolelle minun valkoisten tassujeni juureen. ”Minusta se on vain oikein.”
”Olen otettu”, hymyilin ja katsahdin alaspäin vältellen varjoklaanilaisen kollin katsetta. ”Kiitos.”
”Ilo on kokonana minun”, kuulin kollin äänessä hymyn. ”Sinulla on muuten todella upeat silmät. En ole nähnyt kellään yhtä upeita.”
Tunsin ihoni kuumottavan ja jopa hieman punastuvan, mutta koetin parhaani mukaan peittää sen, sillä eihän siinä ollut mitään järkeä. Katsoin kollia ja nielaisin hermostuksissani. ”Ki-kiitos. Taas. Itselläsi on aika komea turkki.”
”Harvoin saan kuulla siitä kehuja, joten kiitos sinulle”, kolli sanoi hymyillen todella leveästi. ”Olen muuten Leijonatassu.”
”Nimi on varmasti sopiva sinulle, olet selvästi hyvin rohkea”, sanoin virnistäen, mikä sai Leijonatassun myös virnistämään. Hän oli ilmiselvästi ylpeä nimestään. ”Minun nimeni on Kuutassu.”
”Yhtä upea nimi noin upean näköiselle kissalle”, Leijonatassu kehui virnistäen leveämmin ja rusehtavat silmät kiiluen.
”Kuutassu?” Supihampaan ääni kauempana sai niskakarvani pörhistymään. En haluaisi hyvästellä Leijonatassua vielä; vastahan me tapasimme enkä tiedä milloin näemme uudestaan!
”Mestarisi?” Leijonatassu kysyi ja nyökkäsin apeasti vastaukseksi. ”Haluatko tavata vielä täällä? Rajalla?”
”Oikeasti?” kysyin räpytellen silmiäni yllättyneesti. ”Tuota… Kolmen yön päästä?”
”Sopii minulle”, Leijonatassu nyökkäsi. ”Yritän ainakin. Onhan se riskialtista, kun tämä kaikki on meneillään, mutta en jättäisi välistä.”
Tunsin sydämeni hakkaavan nopeasti, kun katselin Leijonatassun menoa. Kun hän lopulta katosi oman reviirinsä syövereihin, huokaisin syvään. Nostin oravan leukojeni väliin ja suuntasin kohti Supihampaan hajua. Vilkaisin vielä kerran Varjoklaanin puolelle ja muistelin Leijonatassun oranssia turkkia. Sainko tosiaan ystävän? En ollut huomioinut lainkaan Leijonatassun sanoja siitä, että kaikki tämä on meneillään, sillä minulle oli tärkeämpää hänen näkemisensä uudestaan.

Toinen luku - Onnistumisen tunne

Yksitassu haisteli raitista ilmaa kävellessään mestarinsa Pikimustan rinnalla. He olivat aamupartiossa suuntaamassa Taivasklaanin ja Jokiklaanin revireejä erottavan rajan luokse. Yksitassu halusi painaa Taivasklaani ominaishajun mielensää, jotta tunnistaisi sen tulevaisuudessa heti. Varjoklaanin haju oli yllättävän kitkerä ja jotenkin voimakas.
Aamupartion johdossa kulkeva Telkkälaulu kulkin ripein askelin kohti rajaa. Aurinko värjäsi taivaan oranssin ja keltaisen kirjavaksi ja sai yöllisen sateen jättämät kastepisarat kimaltamaan. Savutassu käveli jotenkin hyvin varmoin askelin oman mestarinsa Unikkokukan rinnalla ja muutaman kerran vilkaisi minua. Yksitassu kohotti kulmaansa aina, kun harmaa oppilas katsahti perässään kulkevaa nuorempaa oppilasta. Yksitassu tiesi, että Savutassu vähätteli Yksitassua, mutta syytä Yksitassu ei tiennyt -eipä se häntä haitannut.
Telkkälaulu pysähtyi rajan tuntumaan ja alkoi ohjeistaa Leijonatassua. Yksitassu vilkaisi sivusilmällä oranssivalkoista kollia, joka röyhisteli rintaansa mestarilleen. Mikä ihme näitä oppilaita oikein vaivaa? Toinen mulkoilee itseään nuorempaa ja sitten Leijonatassu ylpeilee osaamisellaan.
”Yksitassu”, Pikimusta kutsui oppilastaan ja Yksitassu nyökkäsi mestarilleen. ”Käy merkitsemässä raja tuolta.”
Yksitassu vilkaisi Pikimustan osoittamaa paikkaa, nyökkäsi ja sen enempää miettimättä hän asteli tuuhea häntä heilahtaen rajalle. Rajan merkittyään Yksitassu palasi mestarinsa luokse, joka nyökkäsi tyytyväisenä. Hän aloitti selittämään jotakin aamupartioista, kun Telkkälaulu päästi vihaisen murinan. Pikimusta oppilaainen kääntyi katsomaan ruskeaturkkista naarasta. Yksitassu kurtisti kulmiaan, kun huomasi ruskean soturin karvojen olevan pystyssä. Tilannetta katsoessaan Yksitassu huomasi Taivasklaanin puolella heidän oman aamupartionsa. Mutta miksi Telkkälaulu oli noin vihastunut? Eivät kai Taivasklaanin kissat olleet tehneet mitään?
”Telkkälaulu?” Unikkokukka puhui rauhoittelevalla äänellä. ”He ovat omalla puolellaan. Heillä on oikeus merkitä oma rajansa.”
Yksitassu hämmentyi. Jos taivasklaanilaiset eivät olleet rikkoneet mitään sääntöjä, miksi ihmeessä Telkkälaulu haastoi riitaa? Ei siinä ollut harmaankirjavan oppilaan mielestä mitään järkeä.
”He veivät reviiriämme, kun saapuivat tänne”, Telkkälaulu sihisi puoliääneen Unikkokukalle, joka pyöräytti silmiään. ”En ihmettele, jos he vievät lisääkin!”
”Älä ole naurettava!” Pikimusta huusi ruskealla naaraalle. ”Häpäiset meidät kaikki tuolla käytökselläsi. Tule pois sieltä ja lähdetään jo leiriin.”
”Minä en lähde ennen kuin nuo ovat lähteneet”, Telkkälaulu sihisi Yksitassun mestarille. ”Menkää, jos haluatte, mutta minä en liiku karvan vertaa.”
”Omapa on ongelmasi”, Pikimusta murahti klaanitoverilleen. ”Jos aiheutat turhan taistelun Taivasklaania vastaan ilman syytä, saat vastata yksi Valotähdelle.”
Telkkälaulun oranssit silmät välähtivät. Yksitassu huojentui. Telkkälaulu tajusi riskin, minkä ottaisi, jos yrittäisi haastaa riitaa ilman syytä ja antoi periksi. Hän odotti kuitenkin vielä hetken ennen kuin otti partionsa johdon ja lähti viemään heitä takaisin Jokiklaanin leiriin. Yksitassu vilkaisi Taivasklaanin kissoja, jotka juttelivat keskenään iloisina. He katselivat lähtevää Jokiklaanin partiota huolissaan, mikä sai Yksitassun miettimään.
Taivasklaani oli outona puheenaiheena Jokiklaanin leirissä. Suurin osa puhui pahaa kyseisestö klaanista ja valitti heistä, mutta Yksitassu ei vain käsittänyt miksi, vaikka hän olikin pohtinut päänsä miltei jo puhki. Tähtiklaani oli halunnut Taivasklaanin tänne; niin Kirkaskuu oli heille kertonut. Ja Taivasklaani oli pelastanut muut klaanit Yönkajon laumalta.
Yksitassun kellertävän vihreät silmät laajenivat, kun hän sai jonkinlaisen johtopäätöksen luotua. Oppilas pysähtyi yhden silmänräpäyksen ajaksi ja hänen mestarinsa vilkaisi oppilastaan. Yksitassu kuitenkin jatkoi matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Muut klaanit olivat epäileväisiö Taivasklaanista luultavasti siksi, koska he eivät olleet saaneet Tähtiklaanilta mitään merkkiä Taivasklaanin saapumisesta. Ja myös siksi, koska saapunut klaani oli saanut muut klaanit näyttämään heikoilta Yönkajon lauman edessä.
”Yksitassu”, Pikimustan mainitsiessa oppilaansa nimen hän sai Yksitassun palaamaan ajatuksistaan takaisin maan pinnalle. ”Mene lepäämään vähäksi aikaan, haen sinut sitten myöhemmin saalistamaan.”
Yksitassu nyökkäsi vastaukseksi, kuten lähes aina teki. Hän ei puhunut paljoa ja miksi pitäisi turhaan, kun nyökkäyskin riitti ihan tarpeeksi. Yksitassu ei tosin tiennyt aina sitä, että jotkut saattaisivat loukkaantua hänen kovin mitättömästä vastailusta. Pikimusta ei onneksi ollut yksi heistä, sillä hän oli oppinut oppilaansa olevan hiljainen.
Yksitassu ei ole ujo, vaikka saattaakin vahvasti vaikuttaa ujolta kissalta. Hän ei kuvaillut itseään kunnianhimoiseksi, toisin kuin hänen sisarensa. Unitassu ja Kuutassu olivat selkeästi kunnianhimoisia ja tavoittelivat jotakin suurempaa. Miksi turhaan, jos elämä sujui näinkin?
Kuutassu oli mustasukkaista tyyppiä, tosin vain Unitassun suhteen. Ja sama juttu toisinpäin, ainakin välillä. Unitassu vain petti kateutensa paremmin kuin pentueen nuorin Kuutassu.
Kuutassu näytti erilaisimmalta koko pentueessa. Unitassu oli selvästi sekoitus heidän emoaan ja isäänsä; emon silmät ja isän turkki. Yksitassu oli taas saanut harmaan värityksensä emoltaan. Kuutassun valkoinen turkki ja eriväriset silmät taas olivat mysteeri.

Yksitassun herättyä hän istui yksinään leirin laitamilla ajatuksissaan. Hän oli miettinyt oman emonsa vanhempia. Kaikusielu oli hopeanharmaa ja hänen turkkinsa heijasti hyvin Kirkaskuun harmaata turkkia. Haukiturkki oli taas oranssi, mutta silmän väri oli heti nähtävissä. Kai. Yksitassu oli huomannut aikaisemmin, että Kirkaskuu oli kovin jännittynyt vanhempiensa seurassa. Hän olisi selvästi tahtonut pois Haukiturkin ja Kaikusielun seurasta, mikä oli Yksitassusta todella outoa. Kirkaskuu kun oli kertonut kaikkea hyvää vanhemmistaan. Tämä ei käynyt järkeen.
Kirkaskuulla ei myöskään ollut kovinkaan paljon ystäviä tai siis siltä se näytti Yksitassun silmissä. Kirkaskuu tuntui viettävän paljon enemmän aikaa Supihampaan ja oman sisarensa Yötuhkan kanssa kuin kenenkään muun jokiklaanilaisen. Aivan kuin hän ei olisi kunnolla kuulunut joukkoon.
”Täällähän sinä olet”, Pikimusta sanoi lähestyessään oppilastaan. ”Oletkin jo hereillä. Oletko valmis saalistamaan?”
Yksitassu nyökkäsi ja nousi seisomaan, ensin kuitenkin nopeasti venytelleen. Hän oli ollut paikoillaan pidempään kuin oli luullutkaan. Pikimustan johdatellessa harmana kirjavaa oppilastaan Jokiklaanin reviirillä, Yksitassua alkoi kiinnostaa mitä he metsästäisivät.
”Pikimusta”, Yksitassu naukaisi ja Pikimusta vilkaisi oppilastaan. ”Mitä aiomme saalistaa?”
”Ajattelin opettaa sinulle miten kaloja napataan”, Pikimusta sanoi hymyillen ja Yksitassun silmät kirkastuivat. Kaloja!
Kaksikko saapui erään joen varrelle, joka oli tästä kohtaa tyhjillään; se oli siis oiva paikka opetella kalastamaan hopeakylkiä. Yksitassu pysyi etäällä veden ääreltä. Hän halusi ensin kuunnella, miten tulisi toimia. Yksitassua hymyilytti ajatus siitä, että molemmat hänen siskoistaan varmaankin astelisivat heti veden äärelle.
”Kaloja odotetaan aivan veden äärellä”, Pikimusta kertoi ja asteli lähemmäs rantaa ja nosti oikean käpälänsä valmiiksi. ”Varo kuitenkin, ettet heijastu veden pintaan tai kalat näkevät sinut.”
Yksitassu nyökkäsi ja painoi ohjeet tiukasti mieleensä.
”Voit joko laittaa tassusi veteen, mutta silloin se pitää pitää aivan paikoillaan”, Pikimusta kertoi oppilalleen. ”Toinen vaihtoehto on pitää käpälä valmiina tällä tavalla ja sitten koukata se ylös.”
Pikimusta asetteli oikean käpälänsä paremmin, jotta pystyisi nappaaman kalan ketterämmin. Yksitassu astui varovasti lähemmäs ja seurasi mestariaan, jolla oli hyvin keskittynyt katse.
Silmänräpäyksessä mustan soturin tassu katosi veden pinnan alle ja yhtä nopeasti hän toi vedestä auringossa kimaltelevan kalan, joka lensi kauas veden luota. Yksitassu katsoi vaikuttuneena koko saalistusta ja loikki maassa pyristelevän kalan luokse. Pikimusta tappoi sen nopealla puraisulla ja hymyili.
”Kokeile”, Pikimusta kehotti ja asteli takaisin veden äärelle. Yksitassu asteli mestarinsa vierelle ja katseli vettä, joka aaltoili nopeaan tahtiin. Kalojen saalistuksessa tarvittaisiin nopeat refleksit, joten ei tulisi pettyä, jos ensimmäisellä kerralla ei onnistaisi.
Yksitassu nosti oikean tassunsa ilmaan ja siristi silmiään nähdäkseen veden pinnan alla uivat kalat. Kun yksi tumma varjo lähestyi, Yksitassu iski käpälänsä veteen. Hän tunsi kalan, mutta ei ehtinyt saamaan sitä kiinni. Yksitassu palasi vaanimaan ja seurasi tarkkaan vettä. Hänen tulisi iskeä tassu veteen aikaisemmin.
Kun seuraava kala ui Yksitassun luokse, oppilas iski tassunsa entistäkin nopeammin veteen ja tarttui kynsillään suomuiseen saaliiseen. Hän nosti sen nopeasti ylös ja perääntyi yllättyneenä kauas vedestä. Kala irtosi hänen kynsistään, mutta Pikimusta nappasi sen ennen kuin se ehti takaisin veteen.
”Hienoa, Yksitassu!” Pikimusta kehui oppilastaan safiirinsiniset silmät hehkuen. ”Se meni todella hyvin.”
Yksitassu hymyili ylpeänä. Hän oli tosiaan saanut kalan kiinni. Parantamisen varaa toki oli, mutta ensimmäiseksi kerraksi tämä oli sujunut paremmin kuin voisi odottaa. Yksitassu yritti vielä muutaman kerran ja sai yhteensä koko reissulta kaksi kalaa ja siitä hän oli ylpeä. Ei mikään taisteleminen tai taisteluliikkeissä onnistuminen tuntuisi koskaan näin hyvältä kuin saalistamisessa onnistuminen.
Tuoresaalista katsoessaan Yksitassu hymyili, sillä nyt siinä oli kaksi hänen saamaansa kalaa ja joku saisi hyvän aterian niistä. Pikimusta oli antanut Yksitassulle loppupäiväksi vapaata ja Yksitassua se ei haitannut lainkaan, sillä hän kyllä tiesi miten käyttäisi loppuillan hyödykseen. Klaaninvanhimpien seurassa oli aina mukavaa ja sieltä sai kuulla paljon tarinoita ja uutta tietoa milloin mistäkin.
Tällä kertaa Yksitassu oli rohjennut kysymään isästään, mutta vain pieniä asioita kuten esimerkiksi ulkonäöstä ja muusta. Kun hän koki, ettei enää kyennyt kuulemaan lisää, hän pyysi saada kuulla muista klaaneista. Siitä aiheesta löytyi ja tulisi löytymään myöhemminkin paljon puhuttavaa ja kerrottavaa.
Kun Yksitassu lopulta käpertyi omalle sammapedilleen, hänen ajatuksensa harhautuivat heti hänen isäänsä Yötähteen. Kuutassu tuhisi jo sikeästi Yksitassun viereisellä sammalpedillä ja Unitassua ei näkynyt missään.
Isä oli kuulemma ollut todella viisas. Klaaninvanhimmat olivat kertoneet samaa kuin emo isän luonteesta. Viisas ja omalaatuinen. Emo oli tosin kuulemma nähnyt hänessä paljon muutakin kuin sekaisen turkin, hassun istuma-asennon ja sen niin laskelmoivan luonteen. Kirkaskuu oli löytänyt Yötähden sisältä rakkautta. Ja Yksitassua se suretti, sillä hän ei koskaan saisi tuntea isäänsä -paitsi tietenkin sitten kuoltuaan. Ja vielä siksi, että emo oli selkäesti niin allapäin.
Olikohan olemassa sielunkumppaneita? Olivatkohan Kirkaskuu ja Yötähti sieluntovereitaan? Yksitassu tahtoi uskoa niin. Hän uskoi sielunkumppaneihin. Ja hän uskoi, että hänen vanhempansa olivat löytäneet toisensa juuri sen takia.

Oli kokoontumisaamu. Vettä ropisi täydeltä taivaalta.
"Huomenta. Oletkos valmis saalistamaan?" Hallatähti kysyi, kun saavuin leiriaukiolle.
"Joo, olen", vastasin mestarille, joka nyökkäsi tyytyväisenä.
Ilma oli hyvin kostea, ja minulle meinäsi tulla ihan kylmä. Sen huomsi Hallatähtikin, joka ehdotti:
"Mitäs, jos juoksisit rantaan? Voimme tänään vaikka kalastaa."
Minusta se oli mainio idea. Juoksin minkä käpälistä päsin, rantaan. Hallatähti tuli hiljempaa perässäni.
"No, aloita vain", hän maukui.
Nyökkäsin. Voisinkohan saalistaa sukeltamalla? Kysyin asiaa mestarilta, joka vastasi:
"Tottahan sinä saat. muista vain pidättää hengitystä".
Olin jo lähtenyt. Polskuttelin veteen ja olin hetkessä läpimärkä. Katselin sakeassa vedessä ympärilleni. Siellä oli kala! Uin sulavasti kalan luo, ja otin sen pyrstöstä hampaillani kiinni.
"Sii-nä", mau'uin hengästyneenä.
"Hienoa! Tuosta riittää kaikille klaaninvanhimmille", Hallatähti kehui.

Jatkoin kalastusta. Muutama kala pääsi otteestani irti.
"Sinustahan tulee kala, jos jatkat samaan malliin", päällikkö kehräsi, kun nostin kolmannen kalani rannalle.
Hymyilin mielissäni. Oli kiva saada kehuja.
Sukelsin kymmenennen kerran veden alle. Katseeseeni osui oikein iso hauki. Uiskentelin hengitystä pidättäen sen luo. Tartuin haukea tavallisella otteella. Mutta se oli vahva. Kohta hauki pääsi otteestani. En jaksanut enään pidättää hengitystä. Vajosin pimeyteen...

Seuraava muistikuvani oli parantajan pesässä. Kurkkua kirveli. Yökkäsin suullisen vettä ja limaa.
"Tähtiklaanin kiitos, hän heräilee!" kuului Mistelisydämen huudahdus.
Avasin silmäni. Ympärilläni oli ainakin Mistelisydän, Riesatassu ja Hallatähti.
Yritin nousta tassuilleni hoippuen.
"Älä edes yritä", parantaja maukui lempeästi ja painoi minua takaisin alas.
"Minä-Mitä?" ihmettelin. Miksi olin täällä? Katsoin kysyvästi parantajaa.
"Voi sinua, meinasit hukkua. Onneksi Hallatähti sukelsi perääsi ja sai sinut vedettyä rannalle", hän kertoi ja katsoi veljeään rakastavasti.
"Kuinka-kauan-olin-tajuton?" kysyin edelleen huterasti.
"Hmm...No olet ollut täällä aurinkohuipusta asti. Jonkun aikaa", Mistelisydän vastasi.
"Annoin sinulle katajanmarjoja. Vaati taitoa saada ne sisääsi", hän vielä jatkoi.
Nyökkäsin. Olin siis melkein hukkunut?
yökin vielä jonkun aikaa. Olo alkoi helpottaa ja nousin istumaan.
Hei, tänäänhän on kokoontuminen!
"Hallatähti, pääsenkö kokoontumiseen?" kysyin toiveikkaana mestariltani, joka oli seurannut parantajaoppilaan kanssa kokoajan sivulta.
"En tiedä. Riippuu olostasi, mutta..." päällikkö aloitti.
"Riippuu myös minusta. Olet kyllä melko heikko, mutta jos olosi on hyvä, niin voit lähteä. Mutta ota rauhassa", parantaja muistutti.
"Otan, otan", lupasin ja nousin istuma-asennon kautta seisomaan.
Aluksi se tuntui huteralta, mutta kohta pysyin jo hyvin pystyssä.
"Voit syödä, mutta varo..." Mistelisydän maukui, mutta en kuullut enään lauseen loppua. Pesän sulla tuli nimittäin vastaan Pähkinä, joka kiljaisi innoissaan: "Olet hengissä!" ja peitti minut nuolaisuihin.
"No tietysti", sanoin, kun ystäväni lopetti.
"Olin huolissani. Ja niin olivat kaikki muutkin. Mistelisydän ei päästänyt ketään luoksesi", Pähkinä maukui. hän oli ollut huolissaan.
"Ei syytä pelätä. Olen kunnossa ja menen syömään. Haluatko, että jaetaan?" kysyin ystävättäreltäni, joka nyökkäsi ja nuoli huuliaan.

Kulutin aikaa leirissä. Hallatähti oli sanonut, että voisin pitää lepoa lopun päivää.
"Näytäthän sen taisteluliikkeen, jooko?" joukko pentuja pyysi.
"Hyvä on. Teidän pitää hypätä selkään ja..." aloitin, mutta minut keskeytti joukko pemntuja, jotka hyppäsivät selkääni.
"Ole jooko mäyrä?!" yksi pyysi.
"Äsh, no olen sitten", lupasin ja pennut kiljuivat ilosta.

Vihdoin oli aika lähteä kokoontumiseen. Kokoontumispartio oli jo kokoontunut leirin suulle.
"Kerrothan sitten kaikki, mitä siellä tapahtuu?" Pähkinä varmisti.
Läpsäisin pentua hellästi korvalliselle.
"Tottakai! Mutta sinun pitää olla nukkumassa, kun minä palaan, joten saat kuulla kaiken vasta huomenna", muistutin.
Ensin naaras näytti surulliselta, mutta piristyi sitten ja lähti pentutarhalle leikkimään muiden pentujen kanssa.
Vihdoin lähdimme. Taivalsin Surutassun ja Iltatassun vierellä. Kyselin vanhemmilta oppilailta koko jan kokoontumisesta.
"Siis oikeastiko Tähtiklaani voi lähettää pilvet kuun eteen?" hämmästelin.
"Kyllä. Ja niin on käynytkin, monesti", Surutassu vastasi.
Kohta saavuimmekin jo puunrunkosillalle.
"Menkää te ensin", pyysin, kun oli oppilaiden aika ylittää silta.
Surutassu nyökkäsi. Hänen jälkeensä menivät kaikki muut.
"Sinun vuorosi", Kirkasmyrsky maukui.
"Pidä kiinni, lujasti", Ahmakäpälä ohjeisti.
Tottelin soturin neuvoa. Työnsin kynnet ulos ja tasapainoittelin toiselle puolelle.
"Hyvin meni", Hallatähti maukui takaani. Kehräsin tyytyväisenä.
Kun kaikki olivat saaren puolella, antoi Hallatähti luvan mennä.
Hipsin muurille, joka erotti aukion muusta saaresta. Siihen oli tarttunut kissojen karvatuppoja.
Näky oli hämmästyttävä.
//Jatkuu myöhemmin c:

Toinen luku - Millainenkohan isä oli?

Taisteluharjoitukset olivat tulleet Unitassulle tärkeiksi ja ihan vain sen takia, että hän tuntui pärjäävän niin erinomaisesti. Musta oppilas oppi Aamulaulun näyttämät taisteluliikkeet hetkessä. Unitassulla oli intoa ja tahtoa oppia nopeasti hyväksi soturiksi. Hän halusi oppia kaiken metsästystaktiikat ja joka ikisen taisteluliikkeen, mikä oli mahdollista oppia ja nopeasti tietenkin. Miksi pitäisi hidastella?
Tai oikeastaan… Kaikki oli vain Unitassun päässä. Hän ei suoritunut erinomaisesti, vaikka niin luuli. Hän kyllä pystyisi, jos vain ei haluaisi edetä niin nopeasti.
Unitassu oli ollut oppilaana vasta muutaman viikon, mutta Aamulaulu oli joutunut Unitassun jankuttamisen takia opettamaan oppilaalle jokaisella taisteluopetuskerralla ainakin kolme erilasita taistelu- ja puolutusliikettä.
Unitassu kyllä muisti, miten liikkeet tehdään ja jokaisen nimen, mutta eri asia oli se, miten hän niistä suoriutui. Unitassu oli toisinaan vähän turhankin innokas ja kunnianhimoinen, sillä vaikka hän muistikin liikkeiden perusasiat, ei hän niitä osannut jokaista tehdä hyvin. Monia kertoja hänet nujerretiin ja hän hävisi taisteluissa muita oppilaita vastaan, mutta hän ei koskaan antanut periksi -vaikka saattoikin toisinaan luulla taidoistaan vähän liikaa.
Tosin… tänään Aamulaulu oli päättänyt ottaa asian puheeksi omaan oppilaansa kanssa. Unitassu loikki innokaana kohti taisteluharjoitusaukeaa samalla, kun hänen mestarinsa mietti miten esittäisi asiansa oppilaalleen.
”Kuule, Unitassu”, Aamulaulu aloitti sitten ja Unitassu kääntyi katsomaan mestariaan. Kaksikko hidasti vauhtiaan, jotta he kuulisivat toisensa paremmin. ”Meidän täytyy vähän puhua koulutuksestasi.”
”Ai?” Unitassun ilme muuttui vakavaksi. Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko epäonnistunut?
”Sinun täytyy hidastaa tahtiasi”, Aamulaulu sanoi sitten lempeästi. ”Jos haluat oppia hyväksi taistelijaksi, sinun tulee keskittyä yhteen liikkeeseen ennen kuin alat opettelemaan uusia.”
”Mutta…” Unitassu aloitti, mutta hiljeni sitten. Hän alkoi pohtia käytöstään ja tunsi suuren häpeän hiipivän pitkin hänne selkäänsä. Hän tajusi, ettei edes ollut niin hyvä, mitä kuvitteli olevansa. Ja miten hän olikaan käyttäytynyt Aamulaulua kohtaan! Mitä emokin nyt sanoisi? ”Minä… olen tosi pahoillani!”
”Hei, hei! Ei mitään hätää, Unitassu. Tiedän kyllä, että olet halukas oppimaan kaiken, mutta ei sinulla ole mikään kiire”, Aamulaulu rauhoitteli mustaa oppilasta, jonka vihreistä silmistä paistoi paniikki hyvin selvästi. ”Edetään rauhallisemmin, niin opit kaikki opittavat liikkeet täydellisesti ja jotta voit luottaa omiin kykyihisi. Tärkeää on myös se, ettet vaadi itseltäsi liikaa. Sopiiko?”
”Sopii!” Unitassu nyökkäsi ihon yhä kuumotellessa häpeästä. Olisi siis otettava rauhallisemmin. Kyllä Unitassu siihen pystyisi. Hänellä oli kova luotto itseensä ja hän ei todellakaan halunnut olla pettymys mestarilleen eikä itselleen.
”Lupaan kyllä auttaa hidastamalla tahtiasi”, Aamulaulu sanoi vielä sitten, kun näki oppilaansa kiusaantuneisuuden. ”Pidän pääsi maan tasalla. Niin kuin olisi alusta asti pitänyt, joten minäkin olen pahoillani.”
”Kiitos...” Unitassu hymyili mestarilleen. ”Onneksi sinä olet minun mestarini.”
”Tuo on mukava kuulla”, Aamulualu myönsi ja Unitassulle tuli heti parempi mieli, kun huomasi ettei hänen mestarinsa ollut vihainen ja tietysti myös siksi, että harmaan kirjava soturi oli niin ymmärtäväinen ja kannustava.
”No niin, Unitassu”, Aamulaulu sanoi tomerasti, kun he pääsivät harjoitusaukiolle. ”Minkä liikkeen tahdot oppia taitamaan kuin kokenut soturi?”
Unitassu katsoi mestariaan vihreät silmät tuikkien. Saanko tosiaan päättää? Se pari kertaa sitten käyty yksi liike oli ehkä vähän hankala Unitassulle, joten sen voisi käydä läpi uudestaan ja syvemmin.”Miten olisi se hyppää ja tarraudu?”
”Se sopii mainiosti”, Aamulaulu räpäytti silmiään hyväksyvästi. ”Muistatko, miten se tulee tehdä?”
”Teoriassa, kyllä”, Unitassu nyökkäsi. ”Eikö se olekin tehokkainta tehdä silloin, kun vastustaja ei näe?”
”On”, Aamulaulu räpäytti silmiään hämmentyneenä. Unitassu hymyili ylpeänä, sillä tajusi ettei hänen mestarinsa ollut kertonut sitä. ”Kokeile.”
Aamulaulu otti tukevan asennon ja katsoi kannustavasti oppilastaan. Unitassu valmistautui loikkaamaan mestarinsa niskaan heiluttelemalla kehoaan, jotta lihakset olisivat vetreät ja todellakin valmiina. Hän halusi tämän onnistua ja siksi hän veti syvään henkeä. Musta oppilas kuunteli korvillaan ympäristöään, tunnusteli tuulta turkillaan ja hengitti raikasta ilmaa sisäänsä. Hän pystyisi tähän.
Unitassu loikkasi komeassa kaaressa tuulta halkoen suoraan mestarinsa niskaan. Aamulaulun tasapaino melkein petti, mikä kertoi harmaan naaraan tulleen yllätetyksi; Unitassu tunsi hetkellisesti häivähdyksen ylpeyttä ennen kuin tarttui hennosti kynsillään mestarinsa kyljistä kiinni. Hän potki hennosti harmaata turkkia. Hän muisti kyllä, että ei tulisi satuttaa harjoituksissa.
”Se meni hienosti”, Aamulaulu kehui saaden Unitassun rauhoittumaan. ”Mutta osaatko odottaa tätä vastustajaltasi?”
Unitassu päästi ällistyneen huudahduksen, kun maailma pyörähti ympäri ja hänen selkänsä oli nyt vasten maata. Aamulaulun käpälät liikkuivat nopeasti, mutta vaistomaisesti Unitassu puski takajaloillaan suuremman kissan vatsaa ja liukui pois alta. Hän toimi niin nopeasti… Oliko se edes mahdollista? Miten hän oli tajunnut toimia niin kuin toimi ja vieläpä niin nopeasti ja sulavasti? Se tuntui niin hämmentävältä.
Aamulaululta lähti ilmat pihalle, mutta Unitassu ei antanut sen hämätä. Jos tämä olisi oikea taistelu, hänen tulisi hyödyntää jokainen mahdollisuus omaksi edukseen. Sen enempää miettimättä nuori oppilas syöksyi kohti mestariaan ja kaatoi hänet kumoon kaikella voimallaan -aivan kuin se kaikki olisi ollut niin automaattista ja vaistomaista. Aamulaulu päästi tukahtuneen älähdyksen, kun tömähti maata vasten. Unitassu painoi harmaata naarasta maata vasten ja katsoi voitokkaana mestariaan silmiin.
”Kappas”, Aamulaulu naurahti, kun sai taas kasattua ilmaa keuhkoihinsa. ”Sinusta kehkeytyy vielä taitava taistelija.”
”Niinkö?” Unitassu innostui ja perääntyi mestarinsa päältä, jotta harmaa naaras saisi ravisteltua hiekan ja muun roskan turkiltaan. Nuoren naaraan rinta kohoili hengästyneenä ja hänen viiksikarvansa värisivät Aamulaulun sanoille. Raidallinen naaras nyökkäsi hymyillen oppilaalleen. Unitassu hymyili leveästi niin, että hänen valkeat hampaansakin näkyivät. Hän oli niin kiitollinen Tähtiklaanille, että Aamulaulusta oli tehty hänen mestarinsa. Unitassu tarvitsi ymmärtäväistä ja kärsivällistä mestaria, joten Valotähti oli tehnyt hyvän valinnan.

”Ja sitten Aamulaulu olikin jo maassa!” Unitassu selitti kiihkeästi taisteluharjoituksistaan molemmille siskoilleen Jokiklaanin leirissä. Kuutassu näytti hieman närkästyneeltä. Toisin kuin sisarensa, Yksitassu oli selvästi ylpeä Unitassusta ja osoitti sen selkeästi.
”Sehän sujui tosi hyvin, Unitassu!” kolmen siskoksen harmaa kissa sanoi ja hymyili lempeää hymyä. Unitassun mielestä se oli lähes identtinen heidän emonsa hymyn kanssa ja ei mikään ihme; Yksitassu muistutti turkin väriltään ja myös hieman luonteeltaankin niin paljon kolmikon emoa Kirkaskuuta. Ruumiinrakenteeltaan taas Kuutassu oli eniten heidän emonsa kaltainen. Unitassu taas koki, että hänen silmänsä ja turkkinsa laatu oli peritty Kirkaskuulta. Heissä kaikissa oli toki paljon piirteitä emolta ja ne oli helppo havaita.
”Älä anna sen nousta päähän”, valkoturkkinen Kuutassu sanoi nenäänsä nyrpistäen. ”Varo vain, ettei sinulle kasva toista suuta.”
”Hei!” Unitassu kurtisti kulmiaan ja tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Miksi Kuutassu otti nokkiinsa noin? Minähän vain kerroin enkä rehvastellut! ”Minä vain kerroin kuulumiseni!”
”Kerro toki, miten sinulla menee”, Yksitassu kehotti Kuutassua. Valkoinen naaras tuhahti.
”Ja NYT teitä kiinnostaa”, Kuutassu murahti piiskaten tuuheaa häntäänsä. ”Ei teitä oikeasti kiinnosta, joten mitäpä turhia.”
”Unitassu ehti ensin kertoa, Kuutassu hyvä”, Yksitassu rauhoitteli valkoista oppilasta, kuten tavallista. Yksitassu kun oli aina rauhoittelemassa tuliset luonteet omaaviaan siskojaan. ”Kyllä meitä kiinnostaa, mitä sinun koulutukseesi kuuluu.”
”Nimenomaan!” Unitassu sanoi pompaten neljälle käpälälleen. ”Oletko sinä oppinut jonkun toisen liikkeen vai saman?”
Kuutassu katsoi Unitassua tyhjällä katseella eikä puhunut sanaakaan.
”Kuutassu?” Unitassu kallisti päätään kysyvästi. ”Eikö sinulla suju? Kun et puhu ja-”
”Toiset eivät ehkä ylpeile oppimallaan samalla tavalla kuin sinä, Unitassu”, Yksitassu sanoi väliin, vaikka ei tietenkään pahalla, mutta koska Kuutassun ilme muuttui jotenkin ylimieliseksi, se sai Unitassun ärtymään. ”Ehkä Kuutass-”
”Jos hän on nyt niin nöyrä yhtäkkiä”, Unitassu irvisti ja Kuutassun ilme muuttui varoittavaksi. ”Niin miksi hän sitten niin piittaa, jos minä kerron omasta oppimisestani? Vai eikö hän kestä toisten saavutuksia?”
”Kaikki eivät olekaan yhtä ’taitavia’ ja ylimielisiä kuin eräät!” Kuutassu kivahti takaisin ja Unitassu väläytti hampaansa valkoiselle sisarelleen.
”Noh!” Yksitassu hyppäsi kahden sisaren väliin estääkseen mahdollisen fyysisen tappelun, mikä ei todellakaan olisi ollut mikään yllätys. ”Olemme kaikki erilaisia. Kuutassun ei ole pakko kertoa ja Unitassulla on oikeus kertoa omasta etenemisestään. Kummankaan ei tarvitse kuunnella, jos teitä ei kiinnosta. Mutta huomioikaa, että olet siskoja ja teidän tulisi olla toistenne tukena. Ja että olette molemmat oppilaita.”
Unitassu veti syvään henkeä ja rauhoitti itsensä. Ehkä hän tosiaan kerskaili liikaa? Tai sitten Kuutassua nolotti, kun ei oppinut yhtä nopeasti kuin pentueen vanhin sisar. Miksiköhän muuten taisteluharjoutuksissa tuntui siltä kuin kaikki olisi selvää sen kannalta, että mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Unitassu pohti hetken, mutta palasi sitten takaisin nykyhetkeen katsoen suoraan Kuutassun erikoisen värisiin silmiin.
”Anteeksi”, Unitassu sanoi ja hymyili lempeästu Kuutassulle, jonka katse pehmeni -mutta vain hitusen. Kuutassu vain oli sellainen ja Unitassu tajusi sen oikein hyvin.
”Anteeksi...” Kuutassu mumisi ja se kelpasi Unitassulle. ”Ah, pitää mennä, Supihammas odottaa näemmä! Hei hei!”
Unitassu katsoi, kun hänen nuorin sisarensa loikki valkoinen turkki hohtaen auringon valossa kohti leirin uloskäyntiä, jonka edustalla harmaa juovikas soturi odotti oppilastaan. Unitassu vilkaisi Yksitassua, joka kohautti vain lapojaan tuttu mietteliäs katse kellertävän vihreissä silmissään.
Kun aurinko oli lopulta laskenut ja Unitassu sekä Yksitassu olivat saaneet leirissä tehtävät askareensa valmiiksi, he astelivat rinnatusten oppilaiden pesään. He olivat yhdessä korjanneet pentutarhassa turhina lojuvat pedit pois ja siistineet pesän roskista, jotka olivat kulkeutuneet sinne vierailvien kissojen mukana.
Tähdet tuikkivat korkealla ja Unitassu ihasteli niitä. Ne olivat samaan aikaan niin mystisiä, mutta samalla niin tuttuja. Esi-isät olivat tuolla ylhäällä tähtien tuikkeessa. Isäkin oli siellä, eikö vain?
”Mietitkö koskaan, millainen isä oli?” Unitassu kysyi pysähtyen oppilaiden pesän suulle. Yksitassu kääntyi katsomaan sisartaan heilauttaen tuuheaa häntäänsä jotenkin lumoavalla tavalla.
”Tietysti mietin. Tyhmä kysymys”, Yksitassu virnisti mikä oli harvinaista. ”Tiedämme valitettavasti vain sen, minkä emo on kertonut.”
”Niinpä. Hän oli varmasti tosi viisas”, Unitassu nyökkäili, kun muisteli emon sanoja. Yötähti oli kuulemma ollut viisain kissa, josta Kirkaskuu oli koskaan kuullut. Millainen isä hän olisi ollut? Entä miltä hän näytti? Olisiko hän metsästänyt tyttäriensä kanssa jo satoja kertoja? Entä olisiko hän kertonut heille viisauksiaan?
”Minusta tuntuu”, Yksitassu sanoi ja kohtasi Unitassun katseen. ”Että me heijastamme molempia vanhempiamme tavalla tai toisella. Aivan kuin palanen heistä olisi aina kanssamme. Hän olisi ollut upea isä. Olethan sinä nähnyt, miten emo hänestä on puhunut.”
”Aivan kuin voisit tuntea heidän rakkautensa...” Unitassu nyökkäsi ja Yksitassu nyökkäsi hymyillen.
”Tule”, Yksitassu heilautti häntäänsä kohti oppilaiden pesää. ”Mennään nukkumaan. Tarvitsemme unta. Ja paljon.”
Unitassu vilkaisi vielä kerran hopeahäntää ennen kuin sukelsi sisarensa perässä oppilaiden pesän suojaan. Taivaan halki kulki yksi tähdenlento vielä ennen kuin Unitassu vaipui uniensa seikkailuihin...

"Missä sinä taas olit?" Hallatähti kysyi tiukasti, kun palasin Pähkinän luota leiriin.
"Peseytymässä", vastasin pikaisesti.
Päällikkö katsoi minua epäilevästi keltaisilla silmillään.
"Ihan totta. En mitään, mistä olisi haittaa", inkutin.
Ja se oli totta. Eihän pennusta huolehtiminen ollut pahaa? Soturilaissakin sanottiin, että pentua tulisi auttaa...
"Nyt nukkumaan. Sinulla on keskittyminenkin mennyt aivan muuhun, kun harjoitteluun. Tänäänkin yritit saalistaa lokkia hiirensaalistus tekniikalla", Hallatähti muistutti.
Raavin kynsilläni kivistä, kovaa maata. Keskittymiseni tosiaan meni kohta jo neljäkuisen ystäväni opettamiseen. Pähkinä osasi saalistaa jo kaloja.
"Hyvää yötä", toivotin Hallatähdelle ja hän vastasi hännänheilautuksella.
Tassutin oppilaiden pesälle ja kellahdin vuoteelleni. Lihaksetkin olivat aivan jumissa.
"Onko kaikki okei?"kysyi Saniaistassu, joka nukkui vieressäni.
"Mm...", vastasin.
En minä häntäkään ollut unohtanut. En, vaikka mielestäni enne tarkoitti, että Saniaistassu sotkisi jollain lailla Pähkinän ja minun harjoittelua ja tekemistä.
"Ihan totta, ei mitään hätää. Olen vain väsynyt", uskottelin tulevaisuuden kummpanilleni.
"Uskon sen", hän vastasi.
Laskin pääni hänen selälleen. Saniaistassu kietoi häntänsä häntääni. Siihen me nukahdimme.

"Huhuu, herätys", huuteli Hallatähti pesän suulta.
Nostin pääni yllätän pehmeältä vuoteelta. Aah, se olikin Saniaistassu...
"Huomenta", toivotin haukotellen.
Hallatähti katsoi minua ja Saniaistassua. Kuulin, kun hän mutisi jotain "rakastuneista" ja "pennuista".
"No, mitäs me tehdään?" kysyin mestarilta, toivoen jotain helppoa. Olin vieläkin aivan jumissa.
"No, pidän sinulle arvioinnin. Yrität saalistaa mahdollisimman paljon ja minä katselen sinua piilosta", Hallatähti selitti.
Arviointi! Minähän olen ollut oppilaana vasta kuun.
"Selvä. Mitä saalistan?" kysyin.
Hallatähti mietti hetken ja heilutteli pitkää häntäänsä puolelta toiselle.
"Noo... Rajaan lintuihin, myyriin ja hiiriin", hän lopulta vastasi.
"Eli siis... Voinko jo lähteä?" kysyin.
Päällikkömestarini nyökkäsi.

Lähdin leiristä. Haistelin ja katselin ympärilleni. Haistoin ainakin oravan, jonkun lokin ja... Jotain kitkerää. Mikä olituo karvas, ja hiukan epämiellyttävä haju? Unohdin tyystin saalistamisen ja Hallatähden ja lähdin sinne, mistä haju tuli.
Kuului vikinää. Oliko se Pähkinä? Juoksin kiireesti rantaan.
Ja samalla tiesin myös, että mikä oli tuo haju. Pikkuinen ystäväni oli nimittäin aivan naarmuilla, joista vuoti verta.
"Apuaa!" hän vikisi.
Juoksin kiireesti ystävättäreni luokse.
"Pähkinä! Mitä sinulle on tapahtunut?" huudahdin.
"Sattuu...!" se vain vikisi.
Katselin ympärilleni. Sammal voisi ehkä auttaa.
Juoksin niin luja, kuin tassuistani pääsin, kiven luo. Revin sammalta ja juoksin takaisin rantaan. Painelin sammalta Pähkinän turkkiin. Huomasin mahassa syvän viillon, samoin vasemmassa poskessa.
Yhtäkkiä kuului ääni:
"Täplätassu? Mitä tämä tarkoittaa?"
Ääni kuului Hallatähdelle. Olin unohtanut hänet, ja kohdellut Pähkinää, kuin pitkäaikaista ystävääni.
"Olekiltti ja hae Mistelisydän! Pähkinällä on paha haava..." aloitin, mutta päällikköä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän ryntäsi leiriin ja tuli hirmuistya vauhtia siskonsa kanssa takaisin.
"Tuolla! Pähkinällä on paha haava", selitin parantajalle, joka nyökkäsi ja riensi parantamaan pentua.
Sillä aikaa Hallatähti puhutteli minua:
"Kuules nyt. Oletko tuntenut tämän erakon jo kauankin?"
Raavin taas maata. Päällikön olisi pakko tajuta. Pakko!
"Löysin hänet yksi päivä täältä. Hän meinasi hukkua järveen. En ole saanut kunnolla selvää, mutta luulen, että hän oli vankina Yönkajon laumassa. Aloin ihan todentotta pitämään häntä ystäväni. Rakensimme hänelle pesän tuonne pusikkoon ja olen opettanut häntä ja hän osaa jo kalastaa. Mutta enhän tehnyt mitään väärää, kun soturilaissakin sanotaan, että pentua tulee auttaa?" selitin ja esitin kysymyksen.
Hallatähti katsoi minua tiukasti, mutta miettivästi.
Lopulta hän laski hännän lavalleni ja vastasi:
"Voi sinua. On tietenkin oikein auttaa pentua, joka on hädässä, mutta olisit kertonut minulle. Olisin voinut auttaa sinua ja häntä. Mutta miksi ylipäätään hän oli siellä vedessä?"
Sitä en minäkään tiennyt. Kohautin lapojani ja vastasin:
"Varmaan jonkun pakottamana".
Meidän juttelumme aikana, oli Mistelisydän saanut Pähkinän paikattua.
"Voi pikku reppanaa. Joku on tehnyt hänelle pahaa jälkeä", parantaja voivotti.
"Mutta voiko hän tulla leiriin? Jooko, minä lupaan viedä hänelle ruokaa ja..." pyysin.
Mistelisydän ja Hallatähti näyttivät lukevan toistensa ajatuksia. Lopulta Hallatähti nyökkäsi ja maukui:
"Voi hän tulla, jos vain haluaa".
Katsoin Pähkinää ja kysyin:
"Haluatko? Minä olen kanssasi, jos haluat."
Pähkinä katsoi pelokkaasti isompia kissoja. Hän viittasi mut lähemmäksi.
"Tekevätkö hekin haavoja ja pakottavatko hekin uimaan?" hän kysyi kuiskaten.
Silitin pennun selkää hännälläni ja vastasin:
"Eivät. Leirissä saat ruokaa ja saat vielä leikkiä muiden pentujen kanssa".
Pähkinä mietti hetken ja vastasi kovempaa:
"Tulen, mutta haluan, että Täplätassu on kanssani".
Näytin varmasti tyytyväiseltä.
"No niin. Lähdetäänpäs leiriin, niin saat ruokaa ja lepoa", Mistelisydän maukui reippaasti.

Tassutin Pähkinän vierellä koko matkan leiriin asti.
Kun olimme leirissä, Hallatähti hyppäsi heti kivelle ja huusi:
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsäsätämään kykenevä Vuoksikalliolle klaanikokoukseen!"
Kissoja alkoi virrata pesistä aukiolle. Pähkinä katseli väenpaljoutta silmät suurina.
"Pähkinä, tule tänne", Hallatähti pyysi, kun kissat olivat asettuneet.
Pentu viittasi minut mukkani. Kävelimme klaanin eteen, ja uteliaat katseet kääntyivät tuohon outoon, paikattuun pentuun.
"Niinkuin näette, löysimme tämän pennun rannasta. Tai Täplätassu löysi. Hän oli haavoittunut, joten otimme hänet hoitoon. Hän saa jäädä klaaniin pysyvästi tai lähteä, kun on tarpeeksi vanha siihen. Kutsukaamme häntä Pähkinäksi", Hallatähti puhui.
Osa kissoista katsoi lämpimästi uutta tulokasta ja osa supisi kiihtyneenä.
"Ethän sinä voi hyväksyä erakkoa klaaniin!" joku huudahti kissajoukosta.
Hallatähti hiljensi joukon ja kertoi:
"Olen päättänyt noudattaa ssoturilakia ja auttaa hädässä olevaa pentua. Kohdelkaa häntä kuin vertaistanne. Pähkinä saa nukkua Täplätassun vieressä oppilaiden pesässä, ja Täplätassu saa myös huolehtia hänestä. Kysyttävää?"
Kellään ei ollut.
"Kokous on päättynyt", Hallatähti maukui.
Osa kissoista palasi pesiinsä ja puuhiinsa, mutta osa jai supisemaan joukoiksi.
"Täplätassu!" huudahti Saniaistassu, kun joukko oli hajaantunut.
"Niin?" kysyin.
Saniaistassu katsoi minua ja kysyi:
"Tuonko perässä sinä olet vipeltänyt?"
Molemmat katsoimme Pähkinää, jolle Valkopentu ja Harmaapentu esittelivät leiriä. Pähkinä katsoi ujosti ympärilleen, selvästi etsien minua.
"No, jos et juorua, niin hänen. Mutta sinä olet ihan yhtä tarkeä minulle", mau'uin Saniaistassulle, jonka katse lämpeni.
"No voi sinua. Haluatko jakaa haukan?" hän kysyi.
Myönnyin. Tassutimme tuoresaaliskasalle, joka alkoi viherlehden lähestyessä suurentua. Mukavaa, kun ei olisi enään kylmä ja pääsisi taas uimaan.

Ilalla menin nukkumaan Pähkinän viereen.
"Oletko jo tutustunut muihin pentuihin?" kysyin häneltä.
"Valkopentu on ihan mukava ja Okapentu myös. Mutta Raitapentu vain nävi minulle", Pähkinä vastasi unisesti.
Tajusin, että pikkuista nukutti. Nuolin Pähkinän turkkia rauhoittavasti. Kohta kuului kuorsausta.
Saniaistassu, joka nukkui toisella puolellani, hymyili. Kiedoimme häntämme yhteen. Saniaistassusta ei voisi olla minulle mitään haittaa. Ottihan hän Pähkinänkin melko ystävällisesti vastaan. Nukahdin tyytyväisenä, molemmat hyvät ystäväni ympärilläni.

Heräsin pesässä. Emo, Kuultopilvi makasi vieressäni.
"Heräsitkin jo, kulta," hän maukui.
"Joo, niin heräsin," vastasin.
"Tänään sinusta tulee oppilas," emo maukui ylpeästi.
Niin! Oppilas, soturi ja klaaninvanhin...
"Haluatteko olla kanihippaa?" Vatukkapentiu kysyi ja keskeytti mietteeni.
"Joo!" Herukkapentu ja minä hudahdimme yhtaikaa.
"Vatukkapentu on kani!" Herukkapentu kertoi.
"Höh, miksi taas minä?" Vatukkapentu kysyi.
"Hmph. No voin minä olla," Herukkapentu myöntyi.
Vatukkapentu näytti riemastuneelta.
"Siellä opn hirveä viima. Leikkikää mielummin sisällä," Herukkapennun ja Vatukkapenuun emo, Sadehäntä pyysi.
"Eikä, kun me juostaan," Vatukkapentu väitti.
"Pennut. No hyvä on, mutta alkää menkö kamalan kauas," Sadehäntä myöntyi.
Nyt me kaikki näytimme varmasti riemastuneilta.
"Saat viisi ketunmittaa etumatkaa," sanon Herukkapennulle.
Herukkapentu säntäsi ulos kylmään viimaan ja me perässä.

"Sinä olet aivan mutainen," Kuultopilvi voivotteli.
"Me vain leikittiin ja sitten me pudottiin siihen mutalätäkköön," selitin.
Emo pudisteli päätään ja alkoi nuolla minua putipuhtaaksi.
"Nyt olet aivan tiptop kunnossa. Et saa sitten liata turkkiasi. Tänään on tärkeä päivä," hän muistutti ankarasti.
Huokaisin. Odottamine oli tylsää!

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Viimakivelle klaanikokoukseen!" kuului päällikön ääni aivan liian pitkän odottelun päästä.
"Viimein!" huudahdin ja meinasin sännätä klaanin eteen, mutta se olisi ollut pentumaista, joten hillitsin intoni ja tassutin emon vierellä klaanon eteen.
Tuntui, että kaikki uuttui pelottvaksi. Hädintuskin kuulin, kun Huminatähti alkoi puhua:
"Hunajapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Hunajatassuna. Mestariksesi tulee Kultamarja. Toivon, että Kultamarja välittää sinulle kaiken oppimansa.
Kultamarja, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi oppivainen ja lempeä. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tiedon tälle oppilaalle."
Kuultopilvi pukkasi minua.
"Mene," hän kuiskasi.
SItten vasta tajusin. Että koko klaani odotti minua. Hipsin nolona Kultamarjan luo, ja kosketimme neniä.
"Hunajatassu! Hunajatassu!" klaani puhkesi hurraamaan.
"Onnea oppilaani," Kultamarja maukui ja hymyili lempeästi.
Hymyilin takaisin. Emo ja isäni Villiturkki tassuttivat luokseni.
"Olemme sinusta niin ylpeitä," Villiturkki maukui ja nuolaisi minua otsaan.
"Niin olisi varmasti Pilvipentukin," mau'uin niin hiljaa, ettei kukaan kuullut.
Ja hetken aikaa tunsin sisareni turkin vieressäni ja kuulin:
"Olen minä."
Mutta vain niin vähän aikaa, etrtä epäilin itse keksineeni koko jutun.
"Kuka meidän kanssa nyt leikkii kanihippaa?" Vatukkapentu marisi.
"Varmasti Korppipentu ja Vuokkopentu suostuvat," lohdutin.
"Höh. Eihän Vuokkopentu osaa edes juosta," Vatukkapentu mutisi.
Kehräsin, enkä edes tiedä miksi. Kaikki jotenkin... Tuntui hyvältä. Ja siskokin katseli Tähtiklaanista. Hymyilin itsekseni ja ajattelin, että mitähän me tehdään.

//Hunajatassun tietoihin, parhaat ystävät- kohtaan voi lisätä Vatukkapentu ja Herukkapentu.
//Sain nyt vihdoin kirjoitettua tän ja ärsyttää, kun kone poisti ton tekstin ainakin kahesti... :c

Seuraavana aamuna ei ollutkaan aurinkoista vaan isot, tummat sadepisarat ropisivat maahan.
"Ihana keli," Vaahteratassu, joka oli määrätty kanssani makuualusia vaihtamaan, maukui.
"Joo, eikö olekin," vastasin.
"Ja kaikki sammaleet aivan märkinä. Mistä puskan alta me niitä joudumme kaivamaan?" Vaahteratassu jatkoi.
Sitten muistin Pähkinän. Miten pieni naaras selviäisi tämmöisestä myrskystä aivan yksin?
"Hmm... Jos sinä kävisit vaikka katsomassa jokiklaanin rajan läheltä, niin minä voisin katsoa vaikka Tuuliklaanin suunnalta?" ehdotin.
"Noo... Kelpaa, vaikken kyllä usko, että Jokiklaanin suunnalla olisi mitään kuivia sammalia..." hän myöntyi.
Lähdimme pois leiristä. Tassutimme hetken yhtämatkaa ja sitten erosimme.
"Pähkinä? Oletko täällä?!" mau'uin, kun tuli kuuloetäisyyden päähän puskasta.
"Kuka siellä?" kuului pieni ääni.
"Täplätassu. Oletko kunnossa?" kysyin.
Katsoin huolestuneena läpimärkää pentua, joka makasi eilen tekemämme pesän sisällä.
"Minä... No on nälkä," pentu miukui.
Nyökkäsin. Pitääisi saalistaa Pähkinälle ja lisäksi vielä etsia niitä ketunläjä sammalia.
"Minä koitan saada sinulle jotain. Sitten minun pitää etsiä vielä sammalia," kerroin pennulle.
Ja huomasin taas pikkuisen ilmeessä pelkoa. Oliko hän joutunut vaihtamaan sammalia Yökajon laumassa vai mitä?
Aloin haistella. Kohta näin hiiren vipeltämässä erään haurastuneen koivun juurakossa.
Lähdin hiipimään. Sitten hyppy...

"Kiitos, tämä on hyvää," Pähkinä maukui iloisena, kun söi minun hänelle saamaa hiirtä.
"Ole hyvä vaan. Minulla on tekemistä nyt, mutta yritän käydä katsomassa sinua vielä tänään," sanoin ja Pähkinä taas vain nyökkäili.
Lähdin etsimään sammalta. Löytyi sitä yhden tiheäoksaisen, nuoren pusikon alta. Revin sitä tyytyväisenä ja lähdin tassutamaan kohti leiriä.

"No vihdoin palasit," maukui Vaahteratassu, kun tulin leiriin.
"Ei oikein löytynyt kuivaa, sammalta," valehtelin sutjakkaasti punaruskea kirjavalle kollille.
"Ymmärrettävää. Olin jo melkein hyppimässä takaisin leiriin tyhjin lastein, mutta huomasinkin sitten erään kuusen alla kuivaa," kertoi Vaahteratassu.
Levittelimme sammalia hiljaisuudessa klaaninvanhimpien pesän lattialle.
"Onkos täällä jo valmista?" huhuili Häiväkorva, Vaahteratassun mestari.
"No melko lailla," vastasi Vaahteratassu mestarilleen.
"Hyvä. Onkos vielä voimia saalistukseen?" kysyi Häiväkorva.
"Voin tulla," Vaahteratassu naukui ja kaksikko lähti.
Päätin mennä tapaamaan mestariani.
"Hei! Onko meillä vielä jotain?" kysyin Hallatähdeltä, kun pääsin tämän pesälle.
Lumenvalkea mestarini nuolaisi tassuaan.
"No oletpas sinä ahkeralla tuulella. Miten kummassa oikein kerkeät noin nopeasti?" Hallatähti kysyi kehräten.
Kohautin vain lapojani totisena ja mestari kehräsi entistä enemmän.
"Jos nyt välttämättä haluat jotain tekemistä, niin käy viemässä pentutarhaan jotain ruokaa. Ja syä itsekin, koska oppilas tarvitsee jotain, millä voi myös kasvaa," maukui päällikkö.
Poistuin pesästä nyökäten Hallatähdelle. Nappasin tuoresaaliskasasta pulskan lokin. Lähdin raahaamaan sitä pentutarhalle.
"Tässä olisi," mau'uin, kun olin pentutarhan suulla.
"Kiitos! Miten on oppilasaika sujunut?" kysyi Nopsapilvi.
"Ole hyvä vaan. Ja oppilaana olo on tosi mukavaa!" maukaisin ottoemolleni, joka oli hoitanut minua puolet pentuajasta.
"Sinä olet kasvanut,"mustavalkoinen kuningatar kehräsi.
"Käythän täällä sitten useammin? Minulla on sinua kauhea ikävä," ottoemoni maukui.
"Tietenkin! Aina kun vain ehdin. Hei hei!" sanoin Nopsapilvelle ja poistuin jo matalan tuntuisesta aukosta leiriaukiolle.
No, on minulla tottavie nälkä. Enhän ollut syönyt, kun viimeksi eilenillalla sen pienen varpusen.
Valitsin kasasta vatsa muristen haukan, ja söin sen tyytyväisenä.
Hmm... Pitäisiköhän käydä katsomassa Pähkinää? Joo, niin teen.

"Oletko vielä täällä?" kysyin, kun tulin puskan luo.
"Olen! Minä nappasin sammakon," pentu maukui ylpeänä.
Katsoin hänen taakseen ja huomasin kuolleen rupikonnan.
"Voi sinua. Kohat olet jo oppilasikäinen. Mitä aiot tehdä, kun kasvat vähän?" kysyin Pähkinältä.
"Minä... No ehkä menen takaisin sinne paikkaan. Tai sitten vain lähden pois," pentu kertoi.
"Minne paikkaan?" kysyin uteliaasti, mutta pähkinän värinen pentu pysyi hiljaa.
"No entä haluaisitko tulla klaaniini?" kysyin.
"E..En... Tai, kun jos se on..." Pähkinä mutisi.
"Mitä on?" utelin lempeästi.
"Paha! Edellinen lauma oli paha!" pentu huudahti.
"Paha?" ihmettelin.
Pentu ei vastannut. Iltakin alkoi jo hämärtää, joten olisi paras lähteä leiriin.
"No, hyvää yötä. Tulen taas huomenna," mau'uin pennulle.
"Heippa. Nähdään taas," miukui Pähkinä.
Lähdin tassuttamaan illan pimetessä kohti leiriä. Ja olin varma, että Pähkinän tulevaisuus kuuluisi klaaniin jollain lailla.

//Hirveä into nyt roolia Täplällä, kun on suunnitelmia pää täynnä...

"Mikäs nyt noin hymyillyttää?" Hallatähti kysyi, kun palasin leiriin sussani saaliit.
"En kerro," mau'uin ja hymyilin mestarilleni veikeästi.
"Hmph. No menehän nukkumaan, sillä huomenna menemme taisteluharjoituksiin," mestari maukui.
Toivotin hyvät yöt edelleen hymyssä suin ja lähdin oppilaiden pesälle.
Katselin ympärilleni pesässä ja huomasin Saniaistassun. Me kehräsimme toisillemme ja kävimme nukkumaan.

Näin unta. Unessa olin järven rannassa ja näin pähkinäpensaan.
Yhtäkkiä minun ja pensaan väliin alkoi kasvaa yhtäkkiä saniaisia kamalaa vauhtia ja puska peittyi näkyvistä...

Heräsin huohottaen sammalpedilläni.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyi siniharmaa Sadetassu, joka nukkui lähelläni.
"Kaikki kunnossa," kerroin, mutta Sadetassu katsoi minua edelleen tutkivasti.
Aurinkokin paistoi jo taivaalla, joten ajattelin lähteä ulos. Mutta pitäisikö kertoa ensin Hallatähdelle? No, kyllä hän ymmärtäisi, jos kävisin vain äkkiä mutkan järvenrannassa. Halusin nimittäin tietää, että oliko se yhtä hieno auringonnousun aikaan, kuin auringonlaskunkin.
Lähdin leiristä varauloskäynnin kautta, jottei kukaan olisi ihmetellyt hiipailuani. Tassutin jo sulaneella, tosin vielä vähän kuihtuneella nurmella. Kuulin kuinka joku kiljaisi. Kiljaisi?!
Juoksin järven rantaan, josta ääni kuului. Vedessä oli pieni, ehkä noin kolmen kuun ikäinen naaras.
"Apua!" se miukui pienesti, mutta niin kovasti, kun jaksoi.
"Odota, minä autan!" huudahdin.
Katselin ympärilleni. Huomasin kepin ja ojensin sen toista päätä vedessä rimpuilevalle kissalle.
"Tartu siihen hampaillasi. Vedän sinut rantaan," ohjeistin kissaa.
Kissa totteli. Kohta hän oli jo rannalla turvassa.
"Miksi sinä veteen menit senkin hiirenaivo? Ethän sinä edes osaa uida," tiuskin, mutta se pelotti pikkuista.
"Minä... Pelottava...Kissa... Käski... Uida..." kissa miukui ja tärisi kylmissään.
Voi minä hiirenaivoinen! Hänhän oli ihan läpimärkä. Asetuin hänen viereensä makuulle ja aloin nuolla läpimärkää turkkia vastakarvaan, jotta se kuivuisi.
"Mikä on nimesi?" kysyin pennulta niin lempeästi, kun osasin.
Pentu tuijotti minua vihreillä silmillään ja kertoi:
"En minä tiedä."
"Entäs emosi? Missä hän on?" kysyin.
"En minä tiedä sitäkään. Muistan vain, että oli paha kissa ja se käski uida ja sitten oli iso paha kissajoukko..." pikkuinen maukui.
Olikohan se Yönkajon lauma? Mutta pitäisihan pennulla olla nimi ja emo...
"No tarvitsethan sinä nimen! Miten olisi hmm... Pähkinä?" mietin katsoen hänen pähkinänväristä turkkiaan.
Pähkinä nyökkäsi.
"Selvä. Mutta minähän voin viedä sinut mukanani leiriin ja..." aloitin, mutta huomasin, että Pähkinän silmät laajenivat ja hän haukkoi henkeä.
"No ei sitten. Mutta rakennetaanko sinulle pesä tuonne pusikkoon?" ehdotin osoittaen hännälläni pusikkoa, joka oli ihan Tuuliklaanin ja Taivasklaanin rajalla.
Pähkinä nyökkäsi.
"Etsisitkä vähän sammalta. Mutta varo, ettet vain paljasta itseäsi kellekään," opastin Pähkinää, joka nyökkäsi taas kerran.
Halusin nimittäin pitää pennun salaisuutena ainakin jonkun aikaa.
Itse keräsin vähän oksia ja vahvistin pusikkoa. Kohta Pähkinä palasi suussaan pallo sammalta.
"Laita siihen. Ja muista, että jos näät kissoja, niin pysy aivan liikkumatta," sanoin vielä pennulle.
"Mikä... Mikä on sun nimi?" Pähkinä kysyi.
Katsoin pentua kummastuneena ja vastasin:
"Minä? Olen Täplätassu, Taivasklaanin oppilas."
"Oletko sinä hyvä?" Pähkinä kysyi ja katsoi minua odottavasti vihreillä silmillään.
Kehräsin. Vai, että paha vai hyvä?
"Voi kuule. Jos olisin paha, niin en olisi pelastanut sinua järvestä," kerrpoin pennulle.
"No entä tuletko sinä uudelleen katsomaan minua?" pentu kysyi.
Mietin hetken, ennen kuin vastasin:
"Tulen jos ehdin. Minun pitää palata nyt leiriin, koska minulla on taistelu... Hommaa leirissä. Hei hei!" mau'uin pennulle ja lähdin kohti leiriä.

*Miten saatoinkaan tehdä Pähkinälle pesän niin turvattomaan paikkaan? Ihan varmasti joku hänet huomaa,* ajattelin, kun matkasin takaisin leiriin.
"Missä sinä olit?" Hallatähti tivasi, kun ilmestyin leiriin.
"Halusin mennä saalistamaan. Onko siinä jotain pahaa?" kysyin.
Mestari tuhahti ja katsoi moittivasti minua.
"Missäs on saaliisi, oi oppilas?" hän kysyi.
Piirsin kynnelläni viivoja maahan ja mutisin:
"En saanut mitään."
"No, olisit pyytänyt minut mukaasi, niin olisin voinut opastaa. Vai liittyykö tämäkin siihen eilisiltaan?" Hallatähti kysyi ja katsoi minua silmiin.
"Ei. Ei liity," vastasin.
Eikä se ole vale.
"No, ei se mitään. Eihän aina voi saalista saada," mestari sanoi leppyen.
"Joo, ei," sanoin.
Hallatähti kehräsi.
"Mutta onko sinulla voimia lähteä vielä taisteluharjoituksiin?" hän kysyi.
"Tietenkin!" huudahdin, sillä oli mukava saada jotain tekemistä.

***

Harjoittelimme potku-hyppy-liikettä. Lopussa se onnistui jo melko hyvin.
"Hienoa! Nyt riittää jo tältä päivältä," Hallatähti naukui ja hymyilin iloisesti.
Taisteluharjoitukset olivat hyvin onnistuneet ja lähdimme tassutamaan leiriin. Sitten muistin Pähkinän. Eihän hän osaisi saalistaa!
"Saanko käydä vielä järvellä? Haluaisin nimittäin peseytyä," pyysin.
Päällikkö katsoi kieltämättä aika mutaista turkkiani ja maukui:
"Senkun. Mutta koita joutua."
Juoksin kiireesti rannalle.
"Pähkinä? Missä olet?" huhuilin, kun olin lähellä pusikkoa.
"Täällä," Pähkinä maukui tassuttaen pusikosta.
"onko sinulla nälkä?" kysyin.
"No... Ei oikeastaan. Löysin tuosta rannalta kalan. Se oli kyllä vähän pahan makuinen, mutta meni silti," Pähkinä maukui huomattavasti keveämmin, kun viimeksi.
"Aah... Joo, ajattelin vain tarkistaa. Mutta käyn vähän peseytymässä tuossa," kerroin osoittaen rantaa.
"Älä sitten huku, koska minulla ei olisi muuten ketään ystävää," Pähkinä kuiskasi.
Kehräsin ja ajattelin, että meistä todella voisi tulla ystävät.
"Joo'o, en tietenkään. Mene vain nukkumaan," sanoin pennulle joka totteli.
Ja päätin, että kasvattaisin tuosta pikkuisesta naaraasta kunnon kissan.

***

Illalla oppilaiden pesässä mietin kaikkea päivän aikana koettua. Lisäksi minua mietitytti se uni. Olisiko se enne Tähtiklaanilta? Saniainen ja pähkinä... Voisiko se tarkoittaa Pähkinää ja Saniaistassua? Olisiko minun valittava jompi kumpi? Se päätös voisi olla hankala...

Kuudes luku - Tee minulle palvelus

Se tuntui yllättävän hassulta, että lähes kaikki Synkän metsän kissat osoittivat kunnioitusta Valhetassulle -ja juurikin Valhetassun mielestä. Hän oli vasta oppilas, mutta silti niin moni kissa tervehti häntä ja laski päänsä maata vasten nähdessään Myrskyklaani oppilaan. Olihan se totta, että kollilla oli ne erityiset kyvyt, jotka sekä Tähtiklaani että Synkkä metsä oli antanut, mutta se tuntui silti niin kummalliselta. Kuolleet soturit kunnioittamassa oppilasta.
”He kunnioittavat sinua, koska sinä tulet tuomaan muutoksen”, Hopeaviilto puhui, mutta Valhetassu ei edes vilkaisutkaan mustaa naarasta. ”Sinulle on annettu voimat johtaa näitä kissoja ja he kunnoittavat sitä päätöstä.”
”Mhm”, Valhetassu mutisi, ajatukset harhautuen taas Pakkastassuun, nuoreen mutta taitavaan oppilaaseen. Hänessä olisi potentiaalia. Hän voisi tulla Synkkään metsään. ”Onko minulla valtuudet valita, kuka kissa tulee tänne kouluttautumaan?”
”No, joo, on”, Hopeaviilto vastasi, hämmennys äänessään. ”Onko sinulla joku mielessäsi? Haluatko kouluttaa jotakuta?”
”Ehkäpä”, Valhetassu naukaisi. Vai että kouluttaa jotakuta? Saa nähdä. ei Valhetassu tuntenut sellaista kutsua Pakkastassua kohtaan. ”Saanko milloin tavata muut elävät kissat, jotka kouluttautuvat täällä?”
”Kunhan varmistamme heidän uskollisuutensa”, Hopeviilto vastasi ja Valhetassu ymmärsi sen. ”Ellet sitten halua tavata heitä mahdollisimman pian ja jos he eivät ole uskollisia, heidät tapetaan.”
”Ei ole mitään hätäistä tarvetta”, Valhetassu vilkaisi Hopeaviiltoa. Oppilaan oranssit silmät menivät sirrille, kun hän katsoi mustaa naarasta. Yhtäkkiä hänestäkin huokui se sama outo tunne kuin Pakkastassusta ja Närhitassusta. Outoa.
”Selvä”, Hopeaviilto nyökkäsi, kääntäen katseensa poispäin Valhetassusta. ”Ketä olit ajatellut mahdolliseksi oppilaaksi tänne?”
”Pakkastassua”, Valhetassu vastasi. Hopeaviilto jännittyi.
”Pakkastassu vai?” Synkkäkorva nauroi ja Hopeaviilto nousi seisomaan. ”Ei se kolli kestä täällä.”
”Päätätkö sinä siitä?” Valhetassu haastoi ja tummanharmaa kolli irvisti. ”Hänessä on potentiaalia.”
”Hän on pehmeä”, Synkkäkorva sylkäisi ja Valhetassun silmät välähtivät varoittavasti.
”Oletko sinä nähnyt hänet? Oletko sinä nähnyt hänet taistelemassa? Oletko sinä nähnyt sen katseen hänen silmissään, sen, joka huutaa, ettei hän luovuta, ei edes kuoleman edessä?” myrskyklaanilainen kolli haastoi varoittavalla äänellä. Synkkäkorva pysyi vaiti. ”Niin arvelinkin. Emme ole ottamassa hänen sisartaan tänne, vaikka ne kaksi ovatkin lähes erottamattomat. Vain Pakkastassu. Ja minä huolehdin hänestä, jos tulee ongelmia. Onko selvä?”
”On, Valhetassu”, tummanharmaa, kuollut kolli sanoi sulkien harmaat silmänsä. ”Anteeksi häiriö.”
Valhetassu piiskasi ilmaa hännällään ja Synkkäkorva tajusi kipittää tiehensä.
”Haluan, että etsit Varjoklaanin Närhitassun tassuihisi”, Valhetassu sanoi sitten Hopeaviillolle, jonka syvän siniset silmät laajenivat. ”Häntä on helppo manipuloida.”
”Oletko nyt aivan varma? Hän ei vaikuta oikealta materiaalilta Synkkään metsään”, Hopeaviilto puhui Valhetassulle, joka asteli poispäin tutulta paikaltaan.
”Olen aivan varma”, Valhetassu sanoi napakasti mustalle tuuliklaanilaiselle. *Miten hän kehtasi epäillä minua?* ”Hänet on helppo saada manipuloitua mukaan, lupaan sen sinulle. Mutta saat luvata minulle yhden asian.”
”Mitä vain”, Hopeaviilto lupasi ja Valhetassu kohtasi naaraan katseen.
”Et koske häneen karvan vertaakaan ilman minun suostumustani.”

Valhetassu tuijotti Häivätuulta. Hänestä huokui se sama tunne, oli huokunut oikeastaan siitä lähtien kun Valhetassu oli tavannut kyseisen valkomustan naaraan, mutta vasta nyt Valhetassu osasi yhdistää naaraasta huokuvan tunteen Pakkastassusta tulevaan tunteeseen. Pihkahumusta tuli myös samankaltainen, mutta ei yhtä voimakas. Mustaoranssin kollin voisi houkutella Synkkään metsään uusilla opeilla, sillä kyseinen kolli teki mitä vain jotta oppisi uutta. Ihme katti.
”Hei, Valhetassu!” Ikijää, Valhetassun emo, kutsui poikaansa. ”Onko kaikki hyvin? Istut täällä ihan yksin… taas.”
”On, on”, Valhetassu nyökkäili. ”Odotan mestariani.”
”Onkohan hänellä sinulle enää mitään opetettavaa?” Ikijää vitsaili ja hymyili lämpimästi. ”Osaat kuulemma jo kaiken ja kehityt aivan hurjaa vauhtia!”
”Ni-niin”, Valhetassu kohautti lapojaan. ”Niinpä kai.”
”Älä nyt viitsi”, mustavalkoinen naaras hymyili ja silitti poikansa kylkeä. ”Olet kasvanut niin hurjasti, olet isompi kuin isäsi! Valkoviiksi on kehunut taitojasi hyvin paljon. Osaat kuulemma enemmän, mitä hän on opettanut.”
”Tarkkailen muita”, Valhetassu totesi. ”Taisteluharjoituksissa tutkin, mitä muut osaavat ja painan uudet asiat mieleeni.”
”Ovelus”, hymyili. ”Sinusta tulee upea soturi ja minä kannustan sinua.”
”Kiitos, emo”, Valhetassu hymyili ja Ikijää nuolaisi poikansa poskea. Ei hän voisi kertoa emolleen viettävänsä aikaa siellä, missä pahat kuolleet kissat elivät. Ja Valhetassu oli yksi heistä, vaikkakin elossa. Emo järkyttyisi. Tiesikö emo edes sitä, kuka hänen isänsä oli? Hopeakäärme? Kissa, joka tappoi Ikijään oman emon. Hopeakäärme oli puhunut kyllä jotakin siitä, että hänen mielestään Ikijään olisi pitänyt olla yksi Synkän metsän kissoja, mutta...
”Annan sinun keskittyä koulutukseesi nyt”, Ikijää sanoi ja hyvästeli poikansa, kun Valkoviiksi lähestyi oppilastaan. Valkoinen kolli nyökkäsi oppilaalleen tervhedyksen.
”Mitä aiomme tänään tehdä?” Valhetassu kysyi vanhemmalta kollilta. Valkoviiksi naurahti viikset väristen.
”Kerro sinä minulle”, Valkoviiksi sanoi huvittuneena. ”En minä tiedä mitä sinulle opettaisi enää. Kerro, mitä haluat oppia.”
”Olisiko mahdollista, jos joku toinen soturi näyttäisi sinun kanssasi taistelua? Tai näyttäisi omia liikkeitään, joita sinä et käytä?” Valhetassu ehdotti virnistäen ja Valkoviiksi nyökkäili vakuuttuneena.
”Aika hyvä idea”, valkoinen kolli myönsi ja katseli ympärilleen. ”Minäpä kysyn Tuhkamyrskyä. Hänellä ei ole oppilasta ja hän tietää paljon liikkeitä.”
Valhetassu nyökkäsi ja seurasi, kun hänen mestarinsa haki hoikan harmaavalkoisen naaraan. Tuhkamyrsky tosiaan. Se oli oikeasti hyvä valinta. Valhetassu oli kuullut yhdeltä Synkän metsän kissalta, jolla oli Veriklaanin taustaa, että Tuhkamyrsky oli alunperin veriklaanilainen. Tämähän meni paremmin kuin hyvin.

Tuhkamyrskyllä oli totta tosiaan erilaisia liikkeitä. Hän osasi yllättää Valkoviiksen useasti ja naaras pääsi niskan päälle helposti, kun Valkoviiksi ei tuntenut Tuhkamyrskyn liikkeitä tarpeeksi hyvin. Yllätyksellisyydestä oli paljon etua. Valhetassu seurasi, kun Tuhkamyrsky käytti hyödykseen vahvaa häntäänsä ja sai sokaistua Valkoviiksen muutaman kerran. Toinen Tuhkamyrskyn usein käyttämä taktiikka oli rohkeat hyökkäilyt. Naaras ei antanut Valkoviikselle lainkaan mahdollisuutta oikoa tasapainoaan, kun jo hyökkäsi seuraavasta suunnasta. Liikket näyttivät monimutkaisilta, mutta hetken niitä tutkittuaan Valhetassu tajusi niiden olevan todella yksinkertaisia. Tuhkamyrsky vain liikkui nopeasti.
Tuhkamyrskyn viimeinen liike oli hyvin voimakas pyörähdys. Se taisi olla hämäysliike, mutta naaras sai vauhtia iskuunsa ja Valkoviiksi tömähti maata vasten.
”Eiköhän tämä riitä”, Tuhkamyrsky sanoi hengästyneenä ja vilkaisi Valhetassua hailakan vihreillä silmillään.
”Mieluusti”, Valkoviiksi ähkäisi ja kapusi istumaan. Hän näytti hetken lyödyltä, mutta sitten valkoisen kollin ilme kirkastui. ”Olet hyvä taistelija.”
”Kiitos”, Tuhkamyrsky tuhahti. ”Et sinäkään mikään huono ole. Toivottavasti oppilaasi oppi jotakin ja osaa nyt jotakin uutta.”
”Kiitos, Tuhkamyrsky”, Valhetassu sanoi ja nyökkäsi kiitollisena harmaavalkoiselle naaraalle.
”Olen opettanut hänelle jo kaiken ja hän osaa niin hyvin”, Valkoviiksi valitti leikkisästi. ”Sinusta oli varmasti apua.”
”Hyvä kuulla”, naaras nyökkäsi ja suuntasi sitten leirin suuntaan. Valkoviiksi asteli oppilaansa luokse ja kallisti päätään.
”Etkö halua kokeilla liikkeitä?” Valkoviiksi kysyi virnistäen.
”Omatuntosi kokisi kolauksen, kun häviäisit taas”, Valhetassu kiusasi mestariaan. ”Onko sinulla jotain harjoituksia, millä pystyisi kasvattamaan lihasvoimaa?”
”Juokseminen, ehkä uiminen… ja käpälien ahkera käyttö, esimerkiksi etukäpälien huiskiminen tai jotain sinnepäin”, Valkoviiksi mietti, mutta sitten häneen muuttui ovelaksi. ”Huomenna haastan sinut taisteluun.”
”Haaste vastaanotettu”, Valhetassu virnisti ja pöllytti hiekkaa ilmaan pinkaistessaan juoksuun. Hän huusi mestarilleen: ”Haastan sinut nyt juoksukisaan!”
”Voi kuule!” Valkoviiksi uhosi Valhetassun takana ja lähti jahtaamaan oppilastaan. Valhetassu kiihdytti vauhtiaan, loikkien silti niin sulavast puiden juurieen ja kivien ylitse. Mikään este ei pysäyttäisi häntä.
Valhetassi pöllähti leiriin turkki pörhöllä ja hän virnisti voitonriemuisesti, kun oli ehtinyt leiriin ennen mestariaan.Valkoinen kolli ilmestyi piikkihernetunnelista hetken päästä huvittunut ilme kasvoillaan.
”Sait etumatkaa”, Valkoviiksi sanoi virnistäen. Valhetassu tuhahti ja ravisteli koko kehoaan karistaakseen hiekan, joka oli tarttunut juostessa turkkiin. ”Olet nopea. Ansaitsit voittosi. Vaaaaikka saitkin etumatkaa.”
Valhetassu virnisti mestarilleen, jonka keltaiset silmät välähtivät vastaukseksi. Vanhemman kollin katseessa oli ylpeyttä, mutta jos Valkoviiksi tietäisi, että ei ollut ainoa joka oli kouluttanut Valhetassua, hän ei voisi ottaa niin suurta kunniaa taitavan oppilaan taidoista…

Synkässä metsässä ei ollut kovinkaan paljon tekemistä, sillä eihän tämän punaisen usvan verhoamassa metsässä ollut riistaa. Täällä vain harjoiteltiin olemaan vaarallisia taistelijoita, joita olisi vaikea voittaa. Sellaisia kissoja tarvittiin paljon enemmän kuin vain käpälällinen. Sääntöjä rikkovien klaanikissojen tulisi olla alakynnessä, kun Synkkä metsä nousisi Valhetassun johdolla.
”Valhetassu”, Hopeakäärmeen ääni kuului Valhetassun takaa. Valkomusta kolli kääntyi ympäri ja kohtasi harmaan arpisen kollin viekkaan katseen. Sinisissä silmissä oli kuitenkin myös vihaa ja ärtymystä.
”Mikä on vialla?” Valhetassu kysyi ilmeettömästi, mutta siristi silmiään kun huomasi Hopeakäärmeen takana olevan pienen ruskean kollin.
”Jokiklaanista uutisia”, Hopeakäärme totesi lyhyesti ja astui sivuun niin, että olettetavasti Jokiklaanin kolli astui lähemmäs.
”Onko hän luotettava?” Valhetassu kysyi tarkkaillen jokiklaanilaista.
”Vakuutan sinulle, että Terhoturkkiin voi luottaa”, Hopeakäärme sanoi varmalla äänellä. ”Hän on ollut täällä oppilasajoistaan lähtien ja tehnyt kaiken, mitä on käsketty.”
”On järkevämpää toimia ryhmässä”, ruskea kolli puhui. ”Saamme paremmin aikaan.”
”Hyvä on”, Valhetassu nyökkäsi ja istui alas. ”Mitä uutisia?”
”Nämä uutisey olisi pitänyt varmasti kertoa paljon aiemmin”, Terhoturkk puhui ja vilkaisi vihreät silmät välähtäen Hopeakäärmettä, joka irvisti takaisin. Terhoturkki ei kuitenkaan hätkähtänytkään Hopeakäärmeen varoitukselle. ”Mutta sain vasta viime yönä tietää Kuutähti sekamelskasta.”
”Ja?” Valhetassu kehotti ruskeaa kollia jatkamaan.
”Hänelle syntyi kolme pentua seitsemän kuuta sitten”, Terhoturkki sanoi ja Valhetassun niskakarvat pörhistyivät.
”Se ei ehkä tarkoita mitään”, Hopeakäärme sanoi väliin. Se oli totta. Ne kolme pentua olivat vain kahden päällikön pentuja, ei muuta.
”Niin”, Valhetassu nyökkäsi mietteliäänä. ”Onko kellään yhteyksiä Tähtiklaaniin?”
”Ai Synkän metsän kissoilla?” Terhoturkki kysyi, mutta ei huvittuneena. ”Se on harvinaista. Miksi?”
”Haluan tietää ennustuksesta, jossa olen mukana”, Valhetassu sanoi ja Hopeakäärme nyökkäsi.
”Hoidan asian”, Hopeakäärme sanoi ja katosi samalla silmänräpäyksellä.
”Olet ensimmäinen elävä kissa, jonka olen tavannut täällä”, Valhetassu sanoi sitten. ”Hopeaviillon lisäksi.”
”En yhtään ihmettele”, Terhoturkki vastasi ja katsahti alas kukkulalta. ”Täällä ollaan niin varovaisia siitä, kuka tapaa kenetkin. Ei haluta joutua tilanteisiin, joissa joudutaan katumaan.”
”Siksi pysynkin täällä ylhäällä”, Valhetassu nyökkäsi. ”En mene liian lähelle, ettei kukaan heistä näe minua liian tarkkaan.”
”Ja silti sinä näet heidät selvästi”, Tehroturkki nyökkäili, selvästi vaikuttuneena. ”Kiitos kykyjesi.”
”Pyytäisin palvelusta sinulta”, Valhetassu sanoi ruskealle kollille, joka katsoi kiinnostuneena myrskyklaanilaista oppilasta. ”Voitko raportoida aina, kun näemme, mitä Jokiklaanissa tapahtuu. Ja erityisesti niistä kolmesta kissasta.”
”Tietysti”, Terhoturkki nyökkäsi syvään. Ruskea kolli hyvästeli Valhetassun. Jokiklaanilaisella oli kuulemma oppilas koulutettavana tänä yönä, joten hän ei ehtinyt jäädä Valhetassun luokse. Koko loppuyön Valhetassu seurasi tutulta paikaltaan alhaalla koulutuksessa olevia oppilaita. Jokainen elävä kissa pidettiin tarpeeksi kaukana toisistaan, jotta he eivät tunnistaisi toisiaan, mutta suurin osa oli koulutettavana Valhetassun kukkulan läheisyydessä. Olisi oltava tarkkana, sillä ei tiedetty vielä, kehen voitaisiin luottaa.

Valhetassu tarkkaili oranssit silmät viiruilla Pakkastassua, joka asteli kuuron siskonsa kanssa tuoresaaliskasalle harjoitusten jälkeen. Musta kolli antoi sisarelleen yhden keon parhaimmista saaliista ja otti itse taas huonomman. Miten noin potentiaalinen kissa voikaan tukahduttaa itsensä noin radikaalisti. Valhetassu kuitenkin arvosti Pakkastassun sitoutuvaisuutta tehtäväänsä. Tai jos sitä siis tehtäväksi voi edes kutsua. Onko siskon varjeleminen tehtävä? Pakkastassulle se oli. Ja Valhetassu tiesi tasan tarkkaan, miten voisi saada Pakkastassun puolelleen.
Mustassa kollissa oli jotakin, mikä sai Valhetassun kiinnostuneeksi. Pakkastassulla oli ajatuksia, joista musta kolli oli epävarma. Pakkastassulla oli epävarmoja kokemuksia. Pakkastassulla oli kykyjä, joista hän ei tiennyt itse mitään. Pakkastassusta voisi saada hyvän suostuttelijan.
Valhetassu asteli aukion poikki Pakkastassun luokse, kun Huurretassu lähti oman mestarinsa Tuulihännän kanssa harjoituksiin. Huurretassun veli oli jäänyt leiriin ja häntä selvästi hermostutti jättää sisarensa. Pakkastassu peitti sen hyvin, mutta Valhetassulle se oli ilmiselvää.
”Pakkastassu”, Valhetassu puhui ja kohtasi yllättyneen katseen mustalta oppilaalta. ”Tule.”
Valhetassu johdatti mustan oppilaan hieman kauemmaksi leirin keskeltä, jottei kuka tahansa kuulisi heidän puhettaan.
”Valhetassu?” Pakkastassu kohotti kulmiaan suurelle valkomustalle kollille.
”Sinulla on kykyjä, joista et tiedä mitään”, Valhetassu puhui hiljaa mustalle oppilaalle edessään. ”Voisit käyttää niitä sisaresi auttamiseen.”
Pakkastassun eriväriset silmät välähtivät. Valhetassu pidätti virnistystään. Hän oli herättänyt Pakkastassun kiinnostuksen ja huolen. Musta kolli katsoi odottavasti vanhempaa oppilasta ja Valhetassu hymyili.

Neljäs luku - Did we find it?

Jäätassu oli kuluttanut melkein koko päänsä jo puhki, kun oli yrittänyt ajatella sitä turkasen ennustusta ja sen merkitystä. Eipä hän mihinkään tulokseen ollut päässyt eikä Tähtiklaanista ollut mitään apua. Olisi se voinut edes antaa jotain tarkentavaa eikä vain hiljentyä. Miten kolmen nuoren oppilaan olisi tarkoitus ottaa mitään tolkkua moisesta epäselvääkin epäselvemmästä ennustuksen pätkästä?
Mutta koska Jäätassu oli optimistinen, hän ei antanut periksi vaan etsi ja etsi ennustuksen merkistystä. Samalla hän keskittyi ja panosti niin hyvin kuin vain pystyi soturikoulutukseensa, vaikka välillä ajatukset harhailivat ihan kaikkialle muualle kuin nykyhetkeen. Täplätuuli ei kuitenkaan ollut ankara ja Jäätassu oli kiitollinen siitä.
Useimmiten Jäätassun ja hänen siskojensa mestarit veivät kolmikon yhdessä taisteluharjoituksiin, mutta tänään Täplätuuli oli päättänyt kouluttaa oppilastaan yksin. Lyhythäntäinen soturi pysähtyi harjoituskuopan reunamille ja vilkaisi sitten valkoista oppilastaan.
”On tärkeää, että opit taistelemaan yksin”, Täplätuuli selitti, mutta vaikka Jäätassu tiesi tämän, hän ei sanonut mitään mestarilleen. Hänen piti kunnioittaa mestariaan ja ehkä muistutus asiasta ei ollut pahitteeksi. ”Ja siksi opetankin sinu nyt ilman siskojesi läsnäoloa.”
Jäätassu nyökkäsi päättäväisesti vastaukseksi ja loikki lyhyin hypyin suoraan keskelle kuoppaa. Täplätuulen vihreissä silmissä tuikki huvittuneisuus, mutta naaras ei sanonut siitä mitään vaan aloitti suoraan taisteluliikkeiden selittämisen: ”Kun olet lähitaistelussa jotakuta vastaan, yksi keino on vetää kissaa hänen hännästään -jos se on siis mahdollista.”
Jäätassu virnisti, mutta ei ilkeällä tavalla, ei todellakaan. Täplätuulella ei ollut enää häntää ja sehän oli etu, jos jotkut vetivät toista hännästä! Vaikka olihan se vähän ironista, mutta…
”Toinen tapa horjuttaa vastustajan tasapainoa on iskeä voimalla vastustajan käpäliä tai lapaa niin, ettei vastustajasi osaa ennakoida sitä. Älä siis katso sinne, mihin aiot iskeä”, Täplätuuli selitti. ”Tähän kannattaa ottaa vauhtia hieman kauempaa.”
”Millä kannattaa iskeä? Koko keholla vai käpälillä..?” Jäätassu kysyi täplikkäältä naaraalta, joka nyökkäsi kysymykselle.
”Tilanteen mukaan joko etutassulla, takajaloilla tai omalla kyljellä tai kuonolla”, Täplätuuli ohjeisti ja asettui hieman kauemmas. ”Kokeile.”
Jäätassu kyyristyi, mutta vain hieman. Hän venytteli käpäliään ja pörhisteli karvojaan. Hän halusi olla valmis eikä hän todellakaan halunnut lihastensa särkevän myöhemmin.
Hänen hyökkäyksensä oli nopea ja hän tiesi, mitä oli tekemässä -mikä oli kyllä vähän outoa. Isku oli taitava ja Täplätuuli todellakin menetti tasapainonsa, kun hänen oppilaansa iski häntä etutassuihin. Jäätassu ei jäänyt odottamaan vaan loikkasi mestarinsa kimppuun ja painoi hänet maata vasten. Se tuntui tulevan jostain syvältä muistoista, mutta hän teki sen kaiken aivan kuin olisi tehnyt niin ennenkin.
”Sehän sujui todella hyvin”, Täplätuuli kehui, kun pääsi takaisin pystyyn. Naaras ravisteli hiekat turkiltaan ja hymyili oppilaalleen. ”Nopeus on sinun etusi. Hyödynnä sitä.”’
”Entä kiipeily?” Jäätassu pohti hiljaa ääneen ja hänen onnekseen Täplätuuli kuuli sen, ottaen siitä vihjeen opettaa oppilastaan kiipeämään.
”Voin opettaa sinut kiipeilemään puihin”, Täplätuuli naukaisi ja alkoi heti etsiä katseellaan mahdollista puuta, johon olisi turvallista ensikertalaisen kiivetä. Jäätassun tassuja kihelmöi. Puissa kiipeily! Mikä taito!
”Jäätassu”, Täplätuuli sanoi, vakavalla äänellä. ”Lupaa minulle, että et rupea sooloilemaan. Et saa hypätä puusta toiseen etkä luota jokaiseen oksaan sokeasti.”
”Lupaan!” Jäätassu henkäisi ja tunsi sydämensä sykkeen nousevan. Hän ei tekisi mitään tyhmää ennen kuin Täplätuuli antaisi siihen luvan.
”Sinun täytyy ensin oppia huomaamaan, mitkä oksat kantavat ja milloin kannattaa hypätä”, Täplätuuli kertoi samalla kun johdatti oppilastaan suuren puun luokse. Sen pinnassa oli paljon kynnenjälkiä ja siitä Jäätassu päätteli, että tätä puuta käytettiin usein, kun oppilaita opetettiin kiipeämään.
”Katso”, Täplätuuli naukaisi ja alkoi näyttää, miten puuhun tulisi kiivetä.

------

”Toivo!” hieman hätäinen ääni huusi täysin valkoiselle naaraalle, joka kapusi puuta ylös. ”Ole varovainen, jooko!”
”Olen tehnyt näin tuhansia kertoja!” Toivo pyöräytti silmiään. Hän ei kuuntelisi tätä kissaa enää. Aivan liian varovainen ja aina hätäilemässä. Antaisi olla.
”Pitää silti olla varovainen!” kolli huusi takaisin ja Toivo näki sivusilmällä kollin puhtaan punertavan oranssin turkin. Toivo vain pyöräytti silmiään, mutta mielessään lupasi olla varovainen. Hän asettui tukevalle oksalle ja loikkasi sitten toiseen puuhun kaarevallla loikalla. Se oli tuttua kauraa.
Alempana kolli päästi yllättyneen älähdyksen ja juoksi Toivon perässä hänen allaan. Matka jatkui ja Toivo pysähtyi vasta, kun pääsi metsän reunamille. Raitis ilma tuntui puhdistavan kaiken hänen sisällään ja ilo valtasi naaraan mielen.
”TOIVO!” oranssi kolli huusi yllättäen Toivon ja tietysti valkoinen naaras horjahti. Kaikeksi onneksi Toivo sai kynsillään otteen puunoksasta eikä iskeytynyt maahan. ”Tule alas! Heti!”
Toivoa järkytti kolli hätääntynyt ääni. Oliko häneen sattunut? Enempää empimättä Toivo laskeutui puusta alas ja loikki erään puskaröykkiön luokse, jossa oranssi kolli oli karvat kauhusta pörhöllä.
Kollin edessä makasi kuollut naaraskissa, jonka vatsan vierellä oli neljä kuollutta pentua. Ja yksi elävä. ELÄVÄ?
Toivo syöksyi pennun luokse ja otti sen pois kuolleen emonsa vatsan viereltä samalla silmänräpäyksellä. Mustavalko-oranssi naaraspentu, joka hengitti tasaisesti. Se oli kunnossa -tai siis niin kunnossa kuin pentu voi olla kuolleen perheensä ympäröimänä. Tärkeintä oli, että tämä pentu oli kunnossa, eikö?
”Aurinko”, Toivo kääntyi katsomaan oranssia kollia, joka nyökkäsi tomerasti valkoisen naaraan sanoille. ”Tarvitsemme jotain, jolla ruokkia tätä pentua. Voitko saalistaa? Katsotaan, suostuuko hän syömään kiinteää.”
Aurinko painui sillä silmänräpäyksellä matkoihinsa ja lähti etsimään ruokaa. Toivo vilkaisi kuollutta naaraskissaa edessään. Hänet oli tapettu. Pennut olivat liian isoja ollakseen vastasyntyneitä ja naaraan kaulassa oleva haava oli aika ilmiselvä. Kuka haluaisi tappaa emon ja pennut?
”Hei?” pentu Toivon tassujen suojassa sanoi heleästi ja kun Toivo katsoi pentua suoraan silmiin, hän tiesi, että tämä pentu kuuluisi hänen luokseen.
”Hei vain, pikkuinen”, Toivo sanoi lempeästi, vaikka hänen kurkkunsa olikin todella kuiva. Pennulla oli hopeanharmaat, kirkkaat silmät ja ne katsoivat Toivoa niin viattomasti. ”Onko sinulla nimeä?”
”Ei?” pentu kallisti päätään ja alkoi haistella Toivoa. ”Oletko sinä minun emoni? Et haise häneltä.”
”Min… Minä, tuota”, Toivo häkeltyi hetkeksi. Hän kyllä näytti tämän pennun emolta, olihan molemmilla valkoinen turkki, mutta…
”Sinun nimesi on Tähti”, Toivo sanoi sitten ja hymyili pennulle, joka hymyili takaisin vastaukseksi. Enempää ei tarvinnut sanoa.

------

Jäätassu tarttui kynsillään tiukasti puun rungosta ja lähti nostamaan itseään ylöspäin Täplätuulen näyttämän mallin mukaisesti. Se oli aluksi yllättävän hankalaa, sillä Jäätassulla oli vaikeuksia tasapainottaa tassujensa liike toisiinsa. Miten ihmeessä se näytti niin helpolta, mutta sitten olikin niin vaikeaa toteuttaa? Ja kun puun pinta tassujen alla tuntui niin tutulta...
Kun Jäätassu lopulta oppi, hän kiipesikin hurjaa vauhtia ylös yllättäen itsensä siinä hötäkässä. Hän valitsi tukevalta näyttävän oksan ja asettui sen päälle istumaan. Valkoinen oppilas tasoitti hengistystään ja hymyili leveästi, kun tajusi oppineensa kiipeämään. Hänen olisi tehnyt mieli kiivetä ylemmäs ja ehkä kokeilla puusta puuhun loikkimista, mutta hän oli luvannut Täplätuulelle. Ja jos totta puhutaan, oppilasta jopa hieman karmi yrittää hypätä ilman kunnon kokemusta.
”Kokeile nyt tulla alas!” Täplätuuli huusi alempaa ja tuli lähemmäs puuta. Jäätassu nyökkäsi itselleen, sillä ei Täplätuuli todennäköisesti nähnyt oppilaansa vastausta. ”Laskeudu liukumalla varovasti alaspäin.”
Jäätassu oli kuitenkin jo tulossa alas, kun Täplätuuli yritti neuvoa alas tulemista. Alastulo sujui melkein yhtä helposti kuin ylösmenokin, vaikka Jäätasssu tipahtikin alas ketunmitan päästä; käpälilleen onneksi.
”Se sujui todella hyvin”, Täplätuuli kehräsi tyytyväisenä ja virnisti huvittuneesti katselleessaan oppilaansa turkkia.
”Se meni kyllä hyvin!” Jäätassu nyökkäsi. Hän kurtisti kulmiaan, kun huomasi mestrinsan ovelan ilmeen. ”Mitä?”
”Turkkisi on täynnä kaarnanpalasia ja pieniä oksia”, Täplätuuli naukaisi ja auttoi sitten oppilastaan putsaaman turkkinsa roskasta. ”Hassua, että turkkisi edes keräsi näin paljon kaarnaa ja oksia, kun turkkisi on niin lyhyt ja sileä.”
”Valkoinen turkki saattaa vain korostaa...” Jäätassu mutisi ja ravisteli koko kehoaan saadakseen kaikista irtonaisimmat rojut turkistaan irti.
”Valkoinen turkkisi ehkä paistaa luonnosta ilman lunta”, Täplätuuli sanoi oppilaalleen. ”Mutta ei se tee sinusta yhtään huonompaa soturia. Opit turkkisi ansiosta piiloutumaan paremmin kuin ne, joiden turkki sulautuu paremmin luontoon.”
”Ai?” Jäätassu kallisti päätään ja nyökkäsi sitten. Kyllä valkoisessa turkissa oli omat hyvät puolensa, tietysti oli.
”Ja lehtikadon aikaan pystyt muita paremmin saalistamaan saalista, kun sulaudut lumen sekaan”, Täplätuuli iski silmäänsä Jäätassulle, joka röyhisti rintaansa, kun sai kannustusta täplikkäältä soturilta. ”Ja sitä paitsi, turkkisi on hyvin kaunis.”
Jäätassu nyökkäsi. Tulikukka oli sanonut samaa, kun Jäätassu oli ollut vielä pentu. ”Isä sanoo samaa.”
”Eipä ihme”, Täplätuuli naurahti. ”Sinusta kasvaa varmasti kaunis naaras. Ja muistutat erehdyttävästi isäsi emoa.”
”Muistutanko?” Jäätassun korvat heilahtivat. Isä ei ollut kertonut paljoakaan oamsta emostaan -toisaalta, eipä Jäätassu tai hänen siskonsa olleet kysyneetkään hänestä paljoa. Se oli vaikuttanut jotenkin aralta asialta Tulikukalle, joten kolme sisarusta olivat antaneet asian olla.
”Kyllä”, Täplätuuli nyökkäsi. Hänen silmistään näkyi selvästi yllättyneisyys, kun Jäätassu ei tiennyt oman isänsä emosta paljoa. ”Ainoa ero on silmänne väri ja se, ettei sinun tassujesi päät ole mustat.”
”Oho!” Jäätassu innostui ja vilkaisi valkoisia tassujaan. ”Millainen hän oli? Tunsitko sinä hänet? Tiedän, että hän oli edellisen päällikön tytär...”
”Hän oli parantaja”, Täplätuuli totesi nopeasti ja Jäätassun silmät laajenivat. Parantaja? Mutta… miten sitten? Hetkinen. Jäätassu oli kuullut tästä. Hän tiesikin siis enemmän mitä luuli! Hän ei vain osannut yhdistää omaa isäänsä tähän tarinaan! ”Hän oli emollinen naaras ja eräänä päivänä hän saikin sinun isäsi Viiltoläikän kanssa. Sait nimesi Jääkyyneleen mukaan”, Täplätuuli hymyili. ”Hän oli… taitava parantaja. Ja silti hyvä emo, vaikka se olikin kiellettyä.”
”Rangaistiinko häntä?” Jäätassu kysyi jäänsiniset silmät suurina. ”Joutuiko hän jättämään parantajan tehtävänsä?”
”Ei, ei hän joutunut”, Täplätuuli pudisti päätään. ”Isäsi olisi varmaan pitänyt kertoa nämä asiat sinulle, mutta… no ei voi enää mitään. Kuutähti oli paikalla, kun isäsi syntyi. Hän piti huolen, että Jääkyynel sai jatkaa parantajan tehtävissä ja piti oman tyttärensä suuren salaisuuden sisällään.”
Jäätassu nyökkäsi silmät tuikkien. Isä oli tosiaan parantajan pentu.
”Milloin hän sai tietää, että oli parantajan poika?” Jäätassu kysyi sitten. Hän ajatteli isänsä reaktiota, mutta ei pystynyt kuvittelemaan mitään pahaa reaktiota isästään.
”Hän tajusi sen osittain itse”, Täplätuuli naukaisi hymyillen. ”Tai näin minä kuulin. Hän huomasi yhtäläisyyksiä ja Jääkyyneleen katse oli häneen kohdistettuna kuulemma aika selkeä. Lopulta hänelle kerrottiin. Tai Jääkyynel kertoi.”
Se kävi järkeen.
”No niin”, Täplätuuli huokaisi merkiksi, että lopetti puhumisen aiheesta. ”Palataan leiriin. Minulla on ainakin jo nälkä.”
”Arvaa vain, onko minulla!” Jäätassu nauroi ja Täplätuuli virnisti huvittuneena. ”Mennään mennään!”
Mestari ja oppilas kulkivat rinta rinnan, kun he palasivat harjoituskuopalta takaisin leiriin. He jakoivat yhden kyyhkysen ja Täplätuuli ehdotti, että he voisivat mennä myöhemmin metsästämään Jäätassun sisarten kanssa. Ja siitäkö Jäätassu innostui.


------

Toivo katseli Vedeksi esittäytynyttä kissaa ja hänen takanaan seisovaa suurta ruskeaa kissaa, joka oli kertonut nimekseen Karhu.
”Karhu on yksi tähtikuvio taivaalla”, siniharmaa kissa selitti ja vilkaisi ruskeaa kollia. ”Ja hän sai nimensä sen mukaan. Taivaalla on monia muitakin tähtikuvioita.”
”Ahaa”, Sumu, vaaleanharmaa kissa murahti epäuskoisena. ”Ja miksihän minä en ole nähnyt tähtikuviota, joka näyttää karhulta?”
”Koska et osaa katsoa oikein”, Toivo hätkähti, kun Tähti puhui hopeiset silmät tuikkien. ”Tähtikuviot ovat epäselviä, mutta kun katsoo tarkasti, voi nähdä karhun tai ilveksen rakenteen muodostuvan tähdistä.”
Sumu vilkaisi ylöspäin ja tuijotteli kissajoukon yllä tuikkivaa kirkasta ja pilvetöntä tähtitaivasta. Toivo teki samoin ja yritti etsiä tähtien joukosta jotakin, joka yhdistyisi joksikin hänelle tutuksi muodoksi.
”Onko tuo… leijona?” Sumu kysyi ja Toivo huomasi juuri samalla hetkellä saman, kun Sumu puhui.
”On”, Tähti nyökkäsi ja hymyili. ”Tähtitaivas on täynnä erilaisia tähdistä muodostuvia kuvioita, jotka kuvastavat tärkeitä eläimiä ja muita asioita.”
”Miten Karhu on tärkeä?” Karhu kysyi viikset väristen.
”Metsä tarvitsee vahvan eläimen, joka suojelee heikompia”, Tähti naukaisi niin tietävästi ja Toivo tunsi ylpeyttä. Tähti oli niin viisas ja tietävä.
”Entä kuu? Tai aurinko?” oranssi kolli kysyi ja Toivo vilkaisi ystäväänsä. Aurinko näytti jotenkin hermostuneelta.
”En ole varma”, Tähti myönsi ja katsahti taivaalla loistavaa kuuta. ”Mutta koska ne ovat suurimmat taivaankappaleet ja ne hallitsevat yötä ja päivää, niin luulen, että niillä on tärkeä tehtävä.”
”Voimakissoja”, Toivo mietti ja vilkaisi oranssia ystäväänsä, sitten Vettä, Karhua, Sumua ja lopulta Tähteä. ”Jokaiselle on jokin tehtävä maailman ylläpidossa.”
”Mitä?” Veden kiinnostus kasvoi ja hän katsoi siniset silmät välähtäen Toivoa.
”Meillä kaikilla on nimi, joka viittaa johonkin tärkeään asiaan”, Toivo selitti ja vilkaisi Tähteä. ”Ja ehkä...”
”Meidän tulisi toimia yhdessä?” Aurinko lopetti Toivon lauseen ja valkoinen naaras nyökkäsi oranssille kissalle. Aurinkokin oli viisaampi kuin mitä antoi vaikuttaa.
”Sinä johdossa”, Sumu nyökkäsi ja katsoi intensiivisesti Aurinkoa, jonka katse muuttui järkyttyneeksi.
”Minä vai? E-en minä tiedä...” Aurinko sopersi ja käänsi katseensa nopeasti tassuihinsa.
”Sinun nimesi on Aurinko”, Tähti kannusti ja astui lähemmäs kasvatti-isäänsä, vaikka Toivo ei koskaan myöntäisi, ääneen ainakaan, että heillä oli yhteinen tytär. Ajatus sai Toivon kasvot kuumenemaan. ”Ja aurinko on elintärkeä. Sinun tulisi johtaa!”
”Luontokissoja?” Aurinko varmisti ja Tähti nyökkäsi. Oranssi kolli vilkaisi Toivoa, mikä sai Toivon vain entistä kiusaantuneemmaksi. *Miksi hän minulta kysyy varmistusta?*
”Niin”, Toivo sanoi oranssille kollille. ”Se käy järkeen...”
Tähti nyökkäsi, kirkkaasti hymyillen ja katsoi Aurinkoa niin ylpeällä katseella, mikä sai Toivon sulkemaan silmänsä ja ajattelemaan sitä, mitä nämä kissat voisivat yhdessä tehdä. Ja Toivo ei kuuluisi siihen joukkoon. Tai niin valkoinen naaras ainakin ajatteli, sillä hänestä toivo ei saisi olla kissa, sillä se ei kävisi järkeen, jos kjssat luottaisivat niin tärkeän asian kuin toivon yhden kissan vastuuksi. Jokaisen olisi nähtävä toivo kaikkialla.

------

Saalistusreissu oli ollut tuottoisa. Jäätassu oli saanut kiinni punarinnan, joka oli ollut aivan liian varomaton etisessään ruokaa vetisestä maasta. Kastetassu ja Taivastassu olivat molemmaat saaneet oravat. Kolmikon mestarit olivat selvästi tyytyväisiä oppilaidensa saamiin saaliisiin ja se oli hyvä. He kehittyivät hyvin ja se oli tärkeää. He tarvitsisivat paljon kykyjä, kun selvittäisivät ennustuksen merkitystä ja toteuttaisivat sen.
Pitäisikö heidän käydä taas Kuulammella? Vai pitäisikö heidän tutkia asiaa keskenään?
He olivat joutuneet toteamaan, että jotain outoa oli tekeillä. He näkivät asioita, jotka olivat tapahtuneet ennen. Tai Kastetassu ja Taivastassu sanoivat niin. Jäätassu itse ei ollut aivan varma. Hän kyllä koki, että monet asiat olivat niin tuttuja ja aivan kuin hän olisi kiivennyt, saalistanut ja taistellut jo kuita…
Olivatko ne muistoja? Vai olivatko ne vihjeitä ennustukseen? Jäätassu ei tosiaankaan tiennyt. Kuka se valkoinen kissa oli? Vai oliko se sittenkin vain Jäätassu ja hän näki vihjeunia tai kuvitelmia?
”Maa kutsuu Jäätassua”, Kastetassu kutsui siroa sisartaan. ”Kuulitko äsken yhtään, mistä puhuttiin?”
”En...” Jäätassu luimisti korviaan nolona. Himpura sentään.
”Me menemme tänä yönä kokoontumiseen!” Taivastassu kertoi ennen kuin Kastetassu ehti edes avata suutaan. Jäätassun koko olemus suoristui. Viimeinkin!
”Oikeasti?” Jäätassu varmisti sisariltaan, jotka molemmat nyökkäsivät. ”Viimeinkin!”
”No älä muuta sano”, Kastetassu tuhahti. ”Oli jo aikakin.”
”Ja päästään kaikki vielä yhdessä!” Taivastassu hihkaisi vaaleansiniset silmät tuikkien. Jäätassu hymyili ja vilkaisi taivaalla leijuvia valkoisia pilviä. Täydenkuun kokoontumiseen. Aivan upeaa!

Yöllinen vaellus tähtien valossa toi Jäätassun mieleen muistoja siitä yöstä, kun he olivat yhdessä Kastetassun ja Taivastassun kanssa vaeltaneet salaa Kuulammelle. Siitä oli jo melkein kaksi kuuta aikaa ja yhä sinä yönä selvinneet asiat vaivasivat kolmikon yöunia taukoamatta. Mitä se ennustus merkitsi?
Kokoontumissaari oli yllättävän hyvin piilossa. Sitä suojasi useat puut ja saaren reunoilla oli korkeat pusikot, joihin oli alkanut muodostua pieniä vihreitä lehtiä. Hiirenkorvan aika toi paljon hyvää klaaneille.
Siltä kokoontumissaareen oli tukki, jota pitkin mahtui vain yksi kissa kerrallaan. Alla aaltoileva järvivesi ei pelottanut Jäätassua, ainakaan kovin paljoa. Ei hän haluaisi tippua, mutta ei hän pelkäisi kuolevansakaan, jos sattuisi lipsahtamaan alas.
Kokoontumissaarella ei ollut vielä ketään muita, kun Myrskyklaani saapui. Heinätähti jäi Iltataipaleen kanssa vielä saaren suurimman puun juurelle odottamaan muita päälliköitä ja varapäälliköitä.
Varjoklaanin haju oli tuttu rajapartioista ja siksi Jäätassu tunnisti klaanin heti, kun se saapui saarelle. Etunenässä oli ruskea pieni naaras; Kanervatähti. Jäätassu oli kuullut kaikkien klaanien päälliköistä useaan kertaan ja muisti jokaisen nimen, vaikka ei ehkä vielä osannut yhdistää kissaa nimeen.
Tuuliklaani saapui aivan Varjoklaanin jälkeen, mutta seuraava haju herätti Jäätassun huomion. Se oli jotenkin niin tuttu, mutta silti etäinen.
Jokiklaani. Se oli Jokiklaanin haju. Jäätassu ei ymmärtänyt, miksi kyseisen klaanin ominaistuoksu oli niin tuttu, mutta jostakin syystä se herätti Jäätassussa oudon tunteen. Etunenässä oli Jokiklaanin uusi päällikkö. Valkoinen kissa. Miksi päälliköissä oli näin monta valkoista kissaa? Voisiko se ennustuksen kissa olla joku heistä?
”Taivasklaani puuttuu”, joku kuiskasi Jäätassun ja hänen siskojensa takana, mutta Jäätassu ei nähnyt puhujaa.
”Voisi pysyä poissa”, joku kuiskasi takaisin.
”Ei sitä tarvita.”
Jäätassu kurtisti kulmiaan. Taivasklaanihan oli yksi klaaneista, eikö?
Taivasklaani saapui ajoissa, vaikka monet kissat katsoivatkin saapuvaa klaania hieman tuomiten. Jäätassu jähmettyi, kun huomasi Taivasklaanin päällikön. Aivan hurjan iso valkoinen kolli, jonka keltaiset silmät hohtivat yössä…
Jäätassulle tuli hyvin outo, tutunomainen tunne, kun hän katsoi tätä suurta ja pitkäturkkista kollia. Oppilas vilkaisi siskojaan ja näki heidän ilmeistään saman. He kaikki tunsivat sen saman. Hallatähti liittyi jotenkin heidän ennustukseensa. Heillä olisi paljon puhuttavaa kokoontumisen jälkeen, kun nyt selvisi yksi mysteeri. Tai ainakin Jäätassu toivoi, että he olivat nyt löytäneet jotakin merkittävää.


------

Auringosta oli kuoriutunut loistava päällikkö. Hän keräsi kissoja joukkoonsa ja yhdessä he loivat sääntöjä, jotka oli Toivon mielestä sopivan rentoja. Yhteen sääntöön hän ei kuitenkaan voinut itse vaikuttaa, sillä Tähti kertoi henkikissojen päättäneen sen. Päälliköksi voisi nousta vain kissa, joka omasi samantapaiset silmät kuin Aurinko. Se kertoi kuulemma siitä, että oli valittu siihen hommaan. Selvä se. Toivosta se kävi järkeen, mutta samalla taas ei. Miten silmät muka voisivat kertoa yhtään mitään?
Toivo eli joukkion mukana, mutta ei tuntenut kuuluvansa joukkoon hyvin yksinkertaisesti syystä. Hänen nimensä ja tehtävänsä ei ollut konkreettinen asia samalla tavalla kuin esimerkiksi Vesi tai Karhu tai Tuli.
Yhdessä kaikki kissat alkoivat muovata aluetta monenlaisille kissoille elettäväksi; Vesi toi jokia ja loi suuren järven, Tuli loi tarpeeksi lämpöä ja myöhemmin, kun Maa niminen kissa saapui, luotiin hedelmällinen maa. Jokaisella eläimellä oli tärkeä tehtävä kiertokulussa ja tehtävää löytyi. Toivo teki tajuamattaan tärkeää työtä; hän sai kissat ymmärtämään merkityksensä ja olemaan positiivinen siitä, että kaikki kissat löytyisvät vielä. Kuukivi ja Kuulampi luotiin ja niin myös Tähtiluola. Ne olivat olleet aina olemassa, mutta ne saivat merkityksensä vasta, kun voimakkaat kissat antoivat niille merkityksen. Kissajoukot olivat levittäytyneet ympäriinsä ja heitä oli kolmessa paikassa. Kaikki sujui hyvin ja aivan kuten oli tarkoituskin. Ensimmäiset henkikissat kokosivat kissat luomaan alueita tulevalle.

Toivo asteli suuren veden rannalla ja katseli, kun aallot löivät rantaan. Vesi oli niin kaunista ja se rauhoitti hänen mieltään. Lempeä, kuiskaileva tuuli kertoi Toivolle paljon. Toivo oli elänyt jo kauan, vaikka hänen olisi voinut olettaa elävän paljon pidempään.
Kuolema oli kivuton ja rauhallinen. Ja Toivo ei ollut yksin, sillä Aurinko löysi valkoisen naaraan veden ääreltä makaamasta. Hän ei jättänyt Toivoa hetkeksikään ja hän kuiskasi naaraalle monia lohduttavia sanoja, vaikka Toivo ei olisi niitä tarvinnutkaan. Hän lähti levollisin mielin, vaikka hänen sydämensä särkyi, kun hän joutui jättämään ystävänsä ja ottotyttärensä jälkeensä.
Kun Toivo oli lopulta vetänyt viimeisen henkäyksensä, se oli ollut täynnä Auringon hajua. Toivo oli siirtynyt Tähtiklaaniin hitaasti, sillä kukaan ei ollut häntä noutamassa. Hän oli nähnyt, kun Aurinko oli antanut meriveden viedä hänen valkoisen ruumiinsa ennen kuin kolli oli jättänyt meren ja palannut kotiinsa.
Toivon kuoleman jälkeen hänen tietämättään kissajoukot yhdistyivät kuiden jälkeen ja matkasivat jälkeläiset saatuaan Tähtiluolalle, jossa he tulisivat elämään ja jatkamaan perinnettä; kaikki kissat, Vesi, Tuli ja niin edelleen jäivät sinne. Suurin osa heistä syntyi uudestaan ja loput taas jäivät Tähtiklaaniin. He kuitenkin antoivat osan itsetään uusille kissoille, jotka syntyivät tähän kissajoukkoon, jotta perinne varmasti jatkuisi.
Ja Toivo vaelsi Tähtiklaanin mailla odotellen tytärtään ja Aurinkoa. Tähti saapui kuiden kuluttua, mutta Aurinko eli niin pitkään, että Toivo ehti jo lähteä Tähtiklaanista yhdessä Uskon ja Rakkauden kanssa.
Aurinko eli Tähtiklaanissa ja odotti vuorostaan Toivoa ja he kohtasivat, mutta vain nopeasti. Aurinko ei tohtinut häiritä kolmen siskoksen elämää ja lopulta tuli hänen aikansa syntyä uudestaan, kun kukaan hänen kaltaisensa ei saapunut johtamaan muinaista kissajoukkoa 10 edellisen jälkeen. Jokainen heistä eli todella pitkät elämät, pidemmät kuin monikaan kissa voisi kuvitella elävänsä. Vanhimmaksi heistä eli viimeisin ennen Auringon uudelleensyntymää; noin 200 kuuta vanhaksi. Auringon edeltäjä ei koskaan saapunut Tähtiklaaniin vaan katosi rauhaan. Auringon edeltäjästä ei ollut tietoa kellekään, mutta muinainen kissalauma luotti aina siihen, että joku saapuisi johtamaan, kun Auringosta aika jättäisi. Jonkun olisi tultava.
Nämä kissat olivat eläneet muutamia kertoja aiemminkin, kun ensimmäiset henkikissat astuivat Tähtiklaanin maille ja alkoivat koota maailmaa, mutta vasta Auringon koottua joukot suuriksi oli saatu tehty yhteisesti tärkeää työtä.

Toivo asteli sisartensa kanssa Tähtiklaanin mailla ja muisteli ensimmäistä elämäänsä. Se oli ollut täynnä muistokkaita hetkiä, mutta hän harvoin puhui niistä kellekään. Ne olivat osin kivuliaita muistoja ja toisinaan Toivo taas ajatteli, että ei ollut toiminut täysissä voimissaan kyseisenä aikana ja pitikin itseään yllättävän tökerönä kissana. Nyt kun hänellä oli sisarensa, Usko ja Rakkaus, oli Toivo löytänyt itsensä kunnolla. Hän tunsi itsensä paljon paremmin nyt kuin ensimmäistä kertaa eläessään.
Ja siltikään hän ei muuttaisi mitään. Paitsi, no, ehkä yhden asian, mutta Toivo yritti sulkea sen mielestään niin hyvin kuin vain kykeni. Mitäköhän Auringolle kuuluu?

Heräsin oppilaiden pesässä. Aurinko paistoi jo taivaalla. Miksiköhän Hallatähti ei herättänyt minua? Päätin lähteä aukiolle. Lähtiessäni oppilaiden pesästä, meinasin törmätä Saniaistassuun.
-A..Anteeksi, mutisin.
-Ääh, ei haittaaa. Nukuitko hyvin? hän kysyi.
Kehräsin iloisesti ja vastasin:
-Ihan hyvin.
Ehkä tästä tulisi jotain.
-Selvä. Mitä teet tänään? Saniaistassu kysyi.
-En minä tiedä, vastasin.
Aloin ihmetellä, että miksiköhän mestarini ei ollut vienyt minua harjoituksiin. Olin ollut jo neljäsosakuun oppilaana. Hallatähti oli opettanut minulle jo saalistusta ja muutaman alkeellisen taisteluliikkeenkin.
-No, mestarisi on pesässään. Käy kysymässä. Ja muuten, hän vielä jatkoi, kun olin ottanut jo suunnan päällikön pesälle.
-Niin? kysyin.
-Minulla on tänään saalistusta. Kelpaisikohan Hallatähdelle, jos me menisimme yhdessä? Saniaistassu mietti ja huomasin hänen ilmeestään, että hän ajatteli saalistusta kanssani ihan tosissaan.
Metsästämään? Saniaistassun kanssa?
Mutta minun ei tarvinnut miettiä, että miten se kävisi, koska Hallatähti oli saapunut paikalle ja kuullut keskustelumme.
-Kelpaa hyvin. Tulkaa auringonlaskun aikaan takaisin leiriin, hän huuteli vielä peräämme, kun hölkkäsimme jo tunnelille.
-Missä haluat saalistaa? kysyin Saniaistassulta.
-Hmm... Miten olisi Hiirikivi? Saniaistassu ehdotti.
Nyökkäsin ja sanoin vielä:
-Kumpi on siellä ensin?
Ryntäsimme matkaan. Aluksi olin edellä ja sitten Saniaistassu. Olimme melko tasaisia siihen asti, kunnes olimme jo melkein Hiirikivellä.
-Hyvä... Kisa, sanoin hengästyneenä.
Saniaistassu nyökkäsi minulle hymyillen. Mikä minussa viehätti? Toisaalta oli kiva, kun alkoi jo syntyä jotain tunteita.
Sitten Saniaistassu nosti häntänsä pystyyn, merkiksi pysyä paikoillaan. Hän nyökkäsi kohti hiirtä. Sitten hän viittasi hännällään minut toiselle puolelle hiirtä. lähdin hiipimään kohti hiirtä. Mutta voi ei! Tassuni osui oksaan. Hiiri lähti juoksemaan pois, mutta Saniaistassu oli toisella puolella ja tappoi sen puraisulla.
-Hyvää yhteistyötä! hän maukui.
-Minä astuin risun päälle. jos en olisi niin... aloitin, mutta Saniaistassu keskeytti minut:
-Hei, älä ole hiirenaivo. Sinähän ajoit sen suoraan tassuihini.
Myönsin, että se oli totta. Jatkoimme saalistusta.

Loppujenlopuksi sain hiiren ja lokin. Olin päästänyt vaikka kuinka mota saaliseläintä karkuun, mutta Saniaistassu ei ollut siitä moksiskaan. Hän myös opetti minulle, että miten lintua oli parasta vaania.
Lähdimme leiriä kohti. Matkalla kumminkin pysähdyin järven rantaan. Se loisti taas kauniin punaisena.
-Pidätkö sinä siitä? esitin Saniaistassulle saman kysymyksen, kuin Hallatähti minulle ensimmäisenä oppilaspäivänäni.
-Se on kaunis. Mutta itse olet kauniimpi, hän sanoi ja käänsi katseensa minuun.
Hänen kauniit keltaiset silmänsä loistivat illan pimeydessä. Hän hymyili minulle ja minä hänelle.
-Tiedätkö mitä? kysyin.
-No? Saniaistassu kysyi.
-Minä pidän sinusta, sanoin hiljaa.
-Mm... Samoin, vastasi Saniaistassu.
Lähdimme kävelemään illan pimetessä kohti leiriä.
//Sitten kun nämä on sotureita, niin voinko tehdä niistä kumppanit?