luku 4.

Mysteerit ratkeavat aina

Päästessään pesäänsä nukkumaan, Etsijätassu oli vain miettinyt aiempaa kohtaamistaan. Harmaa naaras oli vain päättänyt sen, että aikoisi ratkaista arvoituksen, että kuka kyseinen kolli seuralaisineen olikaan. Ja mitä he tekivät täällä, kaukana muista pelkkien klaanien… ja Yönkajon lauman seuralaisina. Hän suki pehmeää häntäänsä, sulkien lopulta silmänsä ja laski päänsä alas tassuilleen. Lopulta Etsijätassu vaipui syvään, tasaiseen ja pehmeään uneen.

Aamulla aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Maassa oli kevyt lumipeite, joka näytti maassa Myrskyklaanin soturien tassujen jälkiä. Etsijätassu käänsi kylkeään, jatkaen uniaan.
“Etsijätassu!” Hän hätkähti paniikissa ylös puoliunesta, kun kuuli Tarinatassun hätäisen äänen.
“Mmhhm - mitä”, Etsijätassu ravisteli turkkiaan alkaen sukimaan sitä sileäksi. Se oli aina sekaisin. Tarinatassun ilme kertoi kaiken: se oli kirkas, villi ja jännittynyt.
“Meillä on arvio! Meistä tulee sotureita!” Kun Tarinatassu oli sanonut sen ääneen, Etsijätassun silmät levisivät.
“Oh.” Sotureita..? Sitten Tarinatassun ilme meni surulliseksi.
“Mutta Pilkkutassu ja Ukkostassu eivät pääse vielä..” Tarinatassu sanoi hiljaa. Etsijätassu vain räpäytteli silmiään. Vain he kaksi neljästä pennusta? “Villivirne ja Heinätähti sanoivat, että me olemme valmiita. He eivät ole”, Tarinatassu sanoi sitten piristyen. “Tule! Meidän pitää mennä!” Etsijätassu nousi pesältään, mielessään hyvästellen oppilaidenpesän. Sinne hän ei enää kuuluisi.

Etsijätassu ja Tarinatassu menivät etsimään Täplätuulen. Täplätuuli ihmetteli pentujensa hyväntuulisuutta.
“Meistä tulee sotureita!” Etsijätassu aloitti ennen kuin Tarinatassu kerkesi sanomaan mitään ja irvisti. “Jos pääsemme arvioinnin läpi..”
“Kyllä te pääsette”, Täplätuuli sanoi hellästi puskien pentujaan. “Olen ylpeä teistä. Olette tehneet hyvää työtä”, heidän emonsa sanoi ja sai Etsijätassun sydämen lämpimäksi. Emo oli hänelle kaikki kaikessa. Täplätuuli hymyili.
“Olkaa reippaita”, hän kannusti nähdessään pentujensa mestarit odottamassa leirin tunnelin suun edellä. Tarinatassu ja Etsijätassu nousivat ylös odottavaisena, alkaen kävelemään hitaasti mestareiden luokse.
“Tulkaa! Aloitetaan metsästämällä klaanille.” Tarinatassu ja Etsijätassu katsoivat toisiaan innoikkaina.

Metsään päästessään, mestarit pysähtyivät katsoen oppilaitaan.
“Tänään aloitetaan tosiaan metsästämisellä. Olemme jo kokeilleet teille tätä tekniikkaa, että metsästätte itseksenne, mutta tällä kertaa me tarkkailemme teitä piilosta emmekä ole näkyvillä”, Heinätähti sanoi. Etsijätassu oli miettinyt, että miltähän Heinätähdestä tuntui olla päällikkö. Joutuisi ottamaan valtavan vastuun klaanista, jossa eli monia ystäviä. Hän pudisti päätään itsekseen. Ei hänestä itsestä olisi ainakaan päälliköksi, eikä hän halunnutkaan olla. Se tehtävä kuului jollekin muulle. Etsijätassu kohotti päätään ja katsoi hetken Villivirnettä, joka näytti olevan pirteämpi kuin aikoihin. Hän ei tiennyt, mitä Villivirne ajatteli siitä, että Etsijätassusta tulisi soturi. Etsijätassusta tuntui, että hän oli ollut soturina jo kauan Villivirneen poissaolevuuden takia. Hän oli oppinut melkein kaiken itse - tai muilta oppilailta joita vastaan oli harjoitellut. Mutta Villivirne oli ollut hänellä tukena, ja toiminut kuin.. isämallina Etsijätassulle. Ja hän oli siitä kiitollinen ja toivoi, että heidän oppilas-mestari-suhde säilyisi pitkään.
“Minä voin mennä järvelle päin. En ole käynyt siellä pitkään aikaan”, Etsijätassu sanoi ja Villivirne nyökkäsi hyväksyvästi. Se oli ollut hyvä päätös. Tarinatassu sanoi lähtevänsä Tuuliklaania kohti. Etsijätassu katsoi sisartaan silmiin, ja hymyili. Tarinatassun silmät paloivat innosta ja he lähtivät samaan aikaan liikkeelle.

Etsijätassu haisteli ilmaa. Järveltä puhalsi viileä tuuli, joka sai lumipeitteen kevyesti liikkumaan. Ei ollut mikään parhain metsästyssää, mutta hän yrittäisi kaikkensa. Hän tahtoi olla soturi ja palvella siten klaaniaan. Etsijätassu tarkisti tuntomerkit. Maassa näkyi pienen pieniä tassujen jälkiä, jotka menivät pensaikkoon. Lintu lensi taivaalla ja laskeutui puuhun katselemaan Etsijätassua. Etsijätassu lähti seuraamaan maassa olevia jälkiä, sillä ne johtaisivat varmasti pesälle.

Etsijätassu oli ollut oikeassa. Jäljet olivat kulkeneet myyrien pesälle. Etsijätassu maisteli ilmaa - niiden haju oli tuore ja vesi herahti hänen kielelleen. Harmaa naaras laskeutui alas nähdessään myyrän tulevan ulos pesästä. Etsijätassu toimi heti, eikä jäänyt ajattelemaan. Hän loikkasi kynnet pitkällä, saaden eläimen käpäliinsä tappaen sen nopeasti. Etsijätassu etsi lehtiä, jotta voisi peittää saaliin. Sitten hän nousi ylös, tarkkaillen ympäristöä. Viereisessä puussa oli juuri kiipeämässä orava alas päin puunrunkoa, joten Etsijätassu toimi vaistonsa varassa ja lähti ensin hiljaa vaanimaan. Päästessään lähemmäksi, hän lähti nopeaan laukkaan ja tarrasi hampaillaan oravaa niskasta. Etsijätassu oli kuitenkin epäröinyt hetken aikaa, olisiko saanut sitä kiinni, mutta pääasia että oli saanut sen kuitenkin kiinni joten peitti sen maahan myyrän viereen.

Etsijätassu ei hetkeen löytänyt mitään muuta kuin hajuja ja jälkiä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Mutta oikein etsiessään, hän löysi syvemmältä metsiköstä päästäisen pesän, missä oli selvästi enemmänkin kuin yksi päästäinen. Etsijätassu etsi ja etsi, kunnes löysi saaliinsa ruokaa. Hän houkuttelisi ne ulos ruuan avulla, sillä tavalla hän voisi saada montakin, eikä vain yhtä. Sitten hän meni kauemmas odottamaan, että joku tulisi ulos. Etsijätassua vain pelotti, ettei sieltä tulisikaan mitään ulos ja sitten hän ei saisi vietyä paljoa saalista klaanilleen. Hän olisi ollut huono ja ei pääsisi soturiksi ja palvelemaan klaaniaan sillä tavoin, kuin oli uneksinut.

Lopulta sieltä tulikin kaksi päästäistä ulos. Ne katselivat varovasti ympäriinsä, ennen kuin hipsivät ruokansa eteen aloittamaan järsimään. Sitten Etsijätassu loikkasi, tähdäten kummallakin tassulla. Hän osui ainakin toiseen ja sai tapettua sen heti, mutta toinen lähti karkuun. Etsijätassu kirosi, että oli ollut liian hidas ja kääntyi ympäri ottaen niin isoja loikkia, kuin lyhyistä jaloistaan pääsi. Sitten hän sai napattua päästäisestä kiinni ja hymyili tyytyväisenä itsekseen. Suunnitelma oli onnistunut ja hän oli pelännyt pahinta. Kuului rasahdus ja Etsijätassu kääntyi salamana ympäri.
“Hyvä Etsijätassu!” Villivirne sanoi loikatessaan esiin kauempana olevasta puusta. Etsijätassu helpottui, se oli ollut vain hänen mestarinsa, joka oli tullut piilostaan esiin.
"Ai sinä", Etsijätassu huokaisi. "Joudumme hakemaan saaliit ja palataan sitten muiden luokse", Etsijätassu jatkoi ääneen ja Villivirne nyökkäsi. He lähtivät yhdessä etsimään hänen aiempia saaliitaan.

Kun he olivat löytäneet ne ja palanneet takaisin lähtöpaikalle, he istuivat siellä hetken kahdestaan ihan hiljaa. Sitten Etsijätassu vilkaisi mestariaan ja Villivirne katsoi häntä nopeasti ja avasi suunsa.
"Hei Etsijätassu. Kiitos kaikesta", Villivirne sanoi hiljaa. Etsijätassu oli sanomassa vastaan, että mitä hänen mestarinsa kiitteli, mutta Villivirne pudisti päätään ja hiljensi sillä oppilaansa. "Kiitos siitä, että olet ollut hyvä oppilas. Vaikka minä olen ollut surkein mestari!" Hän parahti painaen päänsä alas. Etsijätassulle tuli paha olo, joten hän vuorostaan puhui.
"Hei kiitos sinulle, kun olet ollut juuri tuollainen", Etsijätassu sanoi. "Olet ollut hyvä, vaikka sinulla on ollut hieman.. Hmm.. Ongelmia." Hän mietti sanansa varovasti. “Mutta olet ollut hyvä isäesimerkki. Kiitos siitä”, Etsijätassu sanoi ja hymyili, jolloin Villivirneen hymy tuli takaisin. Sitten paikalle saapui Heinätähti ja Tarinatassu, jolloin soturit menivät puhumaan keskenään oppilaiden arvioinnista.
“Miten meni?” Etsijätassu kysyi sisareltaan ja heilautti korviaan. Tarinatassu virnisti.
“Ihan hyvin”, hän sanoi ja katsoi sitten heidän mestareitaan.
“Palataan takaisin leiriin. Kysykää, ovatko klaaninvanhimmat ja Suvikuuro saaneet ruokaa”, Villivirne sanoi ja Etsijätassu nyökkäsi.

He palasivat leiriin, jolloin Tarinatassu meni viemään klaaninvanhimmille ruokaa, joten Etsijätassu meni Myrskyklaanin kuningattaren luokse. Suvikuuro kertoi, että Pakkastassu oli tuonut hänelle hetki sitten aterian, joten ei tarvinnut toista. Etsijätassu oli tervehtinyt ja vain poistunut pesästä. Tarinatassu ja hän ottivat yhdessä oravan ja jakoivat sen, keskustellen, että miten heillä oli mennyt omasta mielestä. Etsijätassu oli Tarinatassun kertomuksen mukaan varma, että he pääsisivät soturiksi, joten hänellä ei ollut enään mitään paniikkia liittyen asiaan. Hän pystyi tällä hetkellä nauttimaan Tarinatassun seurasta, kuunnellen sisarensa höpinöitä. Hän tunsi ylpeyttä ja hymyili - mutta samaan aikaan häntä pelotti Tarinatassun taisteluharjoituksien arviointi. Miten Tarinatassu tulisi pärjäämään niissä? Hän mietti ja pudisti päätään. Hyvin se menisi, he menisivät yhdessä Heinätähden eteen oppilaista sotureiksi. Sitten kun he olivat syöneet, he lähtivät uudestaan metsään harjoitusaukiolle.

Kun he saapuivat sinne, tuuli oli vain yltynyt. Hyvä että he edes kuulivat toisiaan puhurin läpi. Nelikko istuivat selkä tuulta päin niin, että karvat leijailivat.
“Okei - vaikka sää on kamala niin hyvin se menee”, Etsijätassu kuiskasi Tarinatassun korvaan. Tarinatassu nyökkäsi näyttäen varmalta ja Etsijätassu ravisti päätään. Hänen täytyi keskittyä. Heinätähti selitti, että heidän piti pystyä hyökkäämään, sekä puolustautumaan. Oppilaat kuuntelivat ohjeet ja sitten nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi.
“Okei hyvä. Saatte aloittaa”, Heinätähti sanoi.

Tarinatassu loikkasi, mutta Etsijätassu onnistui kyyristymään ja väistämään sen pienen kokonsa puolesta. Kun Tarinatassu oli ilmassa, Etsijätassu tarttui tuota jalasta kiinni, jolloin Tarinatassu mätkähti maahan. Etsijätassu odotti, että Tarinatassu nousi ylös. Etsijätassu ja Tarinatassu tarkkailivat toistensa lihaksiensa liikettä sekä sitä, mihin katse tarkentui. Sitten Etsijätassu päätti yllättää sillä, että loikkasi suoraan edestä, eikä sivusta. Tarinatassun väistäessä, Etsijätassu kuitenkin vaihtoi samaan suuntaan kun sisarensa ja läimäisi tuota oikealla käpälällään, mutta Tarinatassu kerkesi väistämään menemällä sen ali. Tarinatassu samalla puski Etsijätassua, jotta tuo menettäisi tasapainonsa. Etsijätassu kierähti ympäri nousten samantien jaloilleen ja heilutti häntäänsä ankarasti. Tarinatassu ei antanut Etsijätassulle aikaa ajatella, vaan hyökkäsi heti. Etsijätassu antoi itsensä reagoida heti ja loikkasi sisartaan vastaan. Tarinatassun jalkojen ollessa pidemmät, hän sai Etsijätassun kaajettua maahan. Harmaan naaraan täytyi tehdä kaikki työ, että sai voimansa kerättyä ja puskettua sisarensa pois päältään takajaloillaan. Tarinatassu nousi heti ylös ja he mittasivat toisiaan hetken katseillaan, kunnes Tarinatassu loikkasi, mutta Etsijätassu väisti ja sai läpsäistyä sisartaan kylkeen. Kuitenkin, Tarinatassu otti vauhtia ja sai painettua Etsijätassun maata vasten.

“Hyvä, hyvä. Odottakaa hetki”, Heinätähti keskeytti kamppailun ja he menivät jälleen puhumaan Villivirneen kanssa kahdestaan sivummalle. Etsijätassu katsoi sisartaan huohottaen edellisestä kamppailusta ja nyökkäsi kiitoksen. Tarinatassu heilautti korviaan.
“Hyvinhän se meni”, Etsijätassu sanoi ja hymyili. Tarinatassu yhtyi hymyyn.
“Ei yhtään kummemmin.”
“Noniin, palataan takaisin leiriin”, Heinätähti jatkoi ja katsoi taivasta. Tuuli oli tyyntynyt.

He olivat levänneet hetken. Pian Heinätähti loikkasi Suurtasanteelle ja katsoi ympärillä olevia kissoja. Etsijätassu ja Tarinatassu menivät hiljaa lähemmäksi, tietäen, mitä seuraavaksi kuuluisi.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!” Etsijätassu ja Tarinatassu katsoivat toisiaan levottomina, mutta innokkaina, kohti uusia seikkailuja.
“Etsijätassu ja Tarinatassu, astukaa eteen”, Heinätähti kehotti ja Etsijätassu asteli leuka ylhäällä, varmoin askelin kaikkien eteen.
“Minä Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Etsijätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Myrskyklaanin päällikkö kysyi ja Etsijätassu veti henkeä syvään, jotta saisi äänensä kuulumaan.
“Lupaan.”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Etsijätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Etsjätaivaana. Tähtiklaani kunnioittaa sinua ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Etsijätaivas tuijotti, päällikköään, joka teki saman Tarinatassulle - nykyiselle Tarinamielelle. Notkossa kaikuivat klaanilaisten hurraukset.
“Etsijätaivas! Tarinamieli!” Etsijätaivas vilkaisi sisareensa joka puski Etsijätaivasta.
“Onnea”, he sanoivat toisilleen ääneen. Sitten he loikkivat Täplätuulen luokse, joka kehräsi lujempaa kuin kukaan.
“Olen niin ylpeä teistä”, hän kehräsi ja Etsijätaivas puski emoaan. Nyt hän voisi toteuttaa unelmaansa. Olla Myrskyklaanin paras soturi ja palvella klaaniaan onnellisena.
“Muistakaa olla hiljaa seuraavana yönä”, Ilveskuura loikki ohitse ja vinkkasi silmää. Etsijätaivas vain pudisteli päätään.

Sitten saapui hiljaa ilta, kun klaani valmistautui nukkumaan. Lopulta tuli yö - he kaksi istuivat hiljaa leirissä partiossa. Ilma oli tyyni. Tähtitaivas oli kirkas heidän yläpuolellaan eikä missään näkynyt pilvenhattaraakaan. Etsijätaivas vain kuunteli hiljaa metsästä kuuluvia puiden kahinaa, nukkuvia myrskyklaanilaisia ja Tarinamielen vieressä olevaa hengitystä. Tätä hän oli aina halunnut, ja se oli toteutunut! Kun saapui aamu, Tarinamielelle ja Etsijätaivaalle ilmoitettiin, että he pääsisivät lepäämään. Kaksikko meni uusiin pesiinsä, soturienpesään nukkumaan tyytyväisinä vierekkäin. Yö oli ollut rauhallinen.

Heidät herätettiin keskipäivällä uusiin töihin, ekaa kertaa sotureina. Tarinamieli lähtisi metsälle ja Etsijätaivas partioon. Etsijätaivas seurasi muita myrskyklaanilaisia, jotka kulkivat hänen edellään puhuen hiljaa ja nauraen jollekin typerälle vitsille. Etsijätaivas kuitenkin pysähtyi, haistaessaan saman tuoksun kuin aikaisempina päivinä. Se oli se kissa. Hän lähti kohti rajaa, joka oli sama kuin viime kerralla. Lähellä vanhaa kaksijalan pesää, mutta ei kuitenkaan rajojen sisällä. Etsijätaivas vain mietti, että kuka kissa todella oli. Pusikossa vilahti tuttu, musta turkki ja Etsijätaivas meni rajalle.
“Nyt riitti!” Etsijätaivas sihahti. “Kuka olet?” Kissa tuli esiin pusikosta, pysähtyen lähelle Etsijätaivasta.
“Kuka sinä olet?” Musta kolli kysyi kohottaen kulmiaan. Etsijätaivaan turkkia pisteli silkasta raivosta!
“Miksi olet täällä?” Hän yritti inttää mutta musta kolli pudisti päätään.
“Kukapa tietää. Miksi itse?” Hän kallisti päätään ja sai Etsijätaivaan karvat laskeutumaan. Kissa ei vaikuttanut.. uhalta.
“Olen Etsijätaivas - kuka sinä olet? Olet käynyt täällä aiemminkin”, Etsijätaivas mutisi. “Olen haistanut sinut. Ja nähnytkin.” Musta kissa katsoi Etsijätaivasta mietteliäästi, kuin miettien, voiko häneen luottaa. Sitten hän nousi ylös, loikki kauemmaksi ja katsoi vielä Etsijätaivaan perään.
“Olen Nico ja en kuulu mihinkään laumaan tai klaaniin - minua ei voi omistaa.” Sitten Nico vain kurtisti kulmiaan. “Nähdään”, hän vain totesi tyynenrauhallisesti loikkien taas pimentoihin, jättäen hämmentyneen Etsijätaivaan yksin. Etsijätaivas vain mietti, että saapa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan heidän jännittävälle, aralle ja pienelle ystävyyden alulle. Mutta hän oli iloinen, että mysteeri oli ratkennut - ainakin osittain.

//wow tää taitaa olla mun yks lempitarinoist minkä oon kirjottanu :o

luku 3.

Tässä on hyvä olla

Välillä Etsijätassusta tuntui, että Villivirne oli jossain kaukana. Jossakin omassa maailmassaan, saavuttamattomissa ja poissa. Mutta Etsijätassu yritti ymmärtää mestariaan, joka kuitenkin opasti häntä kovasti. Ja kuitenkin yritys oli kaikista tärkein ja siitä Etsijätassu piti kiinni. Piti siitä kiinni, että Villivirne keskittyisi välillä häneenkin - Etsijätassu uskataisi kuitenkin sanoa onnistuneensa.. Aina välillä Villivirne piristyi ja oli normaali, mutta jos lähipiiriin näkyville sattui astumaan joku hänen sukulaisistaan, tuli Villivirneelle surullinen ilme naamalle. Kolli koki, että hänen pentunsa eivät pitäneet hänestä ja Lehmussydän oli loukkaantunut ja tullut kuuroksi toisesta korvasta. Villivirne suri sitä, mutta kolli piristyi, kun näki Lehmussydämen Tuulihännän kanssa. Etsijätassu mietti, että ajatteliko kolli silloin Sammalraetta… Ehkäpä.

Hän meni emonsa Täplätuulen luokse. Kun he kohtasivat, heidän nenänsä koskettivat kevyesti toisiaan ja Etsijätassu antoi emolleen lempeän hymyn. Täplätuuli sipaisi Etsijätassun otsaa. Etsijätassu näki silmäkulmastaan vilauksen hänen sisaruksistaan jotka keskustelivat leppoisasti keskenään: tässä oli hyvä olla. Heidän perheen kesken, vaikkakin ilman isää. Mutta he olivat aina pärjänneet ilman, sekä kuningattarella oli oikeus olla kertomatta pentujen isästä. Etsijätassu kehräsi tyytyväisenä. Ei hän ollut aikaisemminkaan tarvinnut isää, joten miksi hän tarvitsisi edes tulevaisuudessaan? Vaikka muilla oli isä, Etsijätassu oli sitä mieltä, että heidän perhe ei sitä tarvinnut. Täplätuuli oli sitäpaitsi kaikista vahvin kissa, jonka Etsijätassu tunsi. Kaikista vastoinkäymisistä, sokealla silmällä ja halvaantuneella hännällä ja osa takajalasta. Hän tiesi, että Täplätuuli kestäisi kaiken.

Myöhemmin auringon ollessa pilvien takana keskipäivällä, metsäaukiolla Etsijätassu ponkaisi sisarensa, Tarinatassun kylkeen niin, että maahan jäi painaumat tassuista. Kaksikko pyörähti ympäri niin, että Etsijätassu sai painettua Tarinatassun etujalkojen alle maata vasten. Tosin, jos Etsijätassu sai sanoa mielipiteensä, niin Tarinatassu oli huono taistelukumppani. Tarinatassu ei pelännyt, vaan Etsijätassu sanoisi enemmänkin sen, että Tarinatassu ei tahtonut taistella. Tosin Tarinatassu oli se, joka kävi eniten ja useimmiten klaaninvanhimpien luona kuuntelemassa tarinoita ja legendoja eri asioista - lisäksi Tarinatassun eritäin hyvä mielikuvitus antoi hänelle suuren mahdollisuuden kaikkeen uuteen. Etsijätassu oli siitä salaa kateellinen - ei kukaan voisi olla niin luova, vai voisiko? Ainakin hänen sisarensa oli ja se oli välillä uskomatonta. Se, kun Tarinatassu saattoi luoda tyhjästä värikkään ja täydellisen mielikuvat ja tarinat. Toisaalta, hän ei tiennyt, tulisko siitä olemaan myöhemmin myös haittaa. Sillä niin herkkä mieli… Kylmät väreet kulkivat naaraan selkää pitkin. Etsijätassu mietti väistäessään sisarensa takajalan potkuja. Heidän mestarinsa Villivirne ja Heinätähti katselivat vierestä ja keskustelivat hiljaa oppilaidensa liikkeistä ja siitä, kuinka niitä saisi hiottua sulavammaksi ja nopeaksi. Tarinatassu pääsi kierähtämään sisarensa jalkojen välistä, Etsijätassu loikkasi kauemmaksi sisarestaan ja he mittasivat toisiaan katseillaan. Etsijätassun hännänpää nyki ja Tarinatassu siristeli silmiään.

Tarinatassu odotti Etsijätassun liikettä. Kun Etsijätassu oli liikkumassa eteenpäin kohti sisartaan, Tarinatassu yllätti Etsijätassun sekä mestarit hyökkämällä ensin. He seisoivat hetken takajaloillaan, huitoen toisiaan tassuillaan kohti korvia, tietenkin ilman kynsiä. Tarinatassu laskeutui alas, saaden pökättyä Etsijätassun maahan lavallaan. Siitä Etsijätassu ponkaisi takajaloillaan sisarensa pois päältään nousten ylös. Hän ei ikinä kääntäisi selkäänsä taistelussa, ainakaan vihollisilleen.
“Hyvä. Tämä riittää tälle päivälle”, Heinätähti sanoi Villivirne nyökätessä vieressä. Etsijätassu meni sisarensa luo ja koski tuota kevyesti hännällään, kaikki oli okei. Mitään ei ollut tapahtunut vähään aikaan, joka sai Etsijätassun odottamaan jotakin.. pahaa. Ja se voisi tapahtua milloin vain, mutta vaikka jotakin pahaa tapahtuisi, elämä jatkuisi silti. Vaikka ei haluaisi.

Kun he olivat poistumassa, paikalle saapui Pakkastassu ja hänen mestarinsa Jääsielu. Pakkastassu vilkaisi Etsijätassua, kulmat kurtussa kävellen naaraan ohi. Hän pystyi vannomaan, että Pakkastassu tarkkaili muita, syvemmin ja tarkemmin kuin kukaan muu toisiaan. Mutta ei siinä. Etsijätassu oli seuraillut myös Pakkastassua,sillä musta kolli aiheutti Etsijätassulle kylmiä väreitä pitkin selkää ja kylmäsi ytimiä - siitä huokuva tunne oli jotain.. outoa. Puhumattakaan Valhelaulusta, joka vaikutti niin.. jännältä. Etsijätassu pudisteli päätään seuratessaan klaanilaisiaan. Etsijätassu ei tiennytkään, mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.

Leirissä Etsijätassu sai Villivirneeltä luvan hakea syötävää itselleen. Hän suuntasi kohti tuoresaaliskasaa, ottaen sieltä linnun. Hänen ilokseen, naaras näki Jäätassun sisaruksineen paikalla, hieman kauempana. Etsijätassu käveli reippaasti melko uusien ystäviensä luokse ja he tervehtivät Etsijätassua, vaikkakin Kastetassu vaikutti olevan ajatuksissaan. Etsijätassu oli muutenkin huomannut kolmikon olevan välillä hieman.. hajamielisiä, mutta ei osannut yhdistää siihen mitään muuta kuin kokemattomuuden.
“Hei”, Etsijätassu sanoi korvat heilahtaen ja istui alas. “Haluaako joku teistä jakaa tämän?” Hän kysyi nyökäten kohti lintua ja Kastetassu nyökkäsi. He aloittivat syömään yhdessä, jakaen linnun, jonka Etsijätassu oli valinnut. Etsijätassu vain mietti, että tässä oli hyvä olla, ystäviensä keskellä.

Kun he olivat syöneet, Villivirne saapui etsimään häntä. Etsijätassu nousi ylös, katsoen kysyvästi mestariaan joka vaikutti pirteämmältä kuin pitkiin aikoihin.
“Etsijätassu, lähdetään partioon. Mukaamme tulee Tuiskutassu ja Okakynsi”, hän sanoi Etsijätassu nyökäten. Hän kääntyi ystäviensä puoleen pahoittelevasti.
“Noh. Täytyy mennä. Nähdään!” Hän sanoi ja virnisti loikaten mestarinsa perään. Sitten harmaa naaras seurasi mestariaan ulos Myrskyklaanin leiristä metsään.

Nelikko pysähtyi hetken päästä, aika lähelle Myrskyklaanin leirin suuaukkoa. Etsijätassu vain mietti, mitä mestareilla oli mielessään. Hän irvisti. Ei niistä koskaan tiennyt, mitä heillä oli mielessä.
“No niin, jatketaan itsenäisesti”, Okakynsi aloitti katsoen harmaantuvaa taivasta. “Lopetetaan, ennen kuin alkaa satamaan”, hän sanoi ja muut nyökkäsivät.
“Nähdään”, Etsijätassu huikkasi Villivirneelle, joka hymyili takaisin. Etsijätassu katsoi, kun muut lähtivät jotta tietäisi mihin suuntaan itse lähtisi. Tuiskutassu lähti järvelle, kun taas Okakynsi ja Villivirne keskustelivat kadotessaan vatukkoon. Etsijätassu lähti siis vasemmalle, leirin yläpuolelle lähemmäksi kaukaista rajaa ja jokea, joka rajasi Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin toisistaan. Etsijätassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui enne lumisateesta. Jos hän olisi ollut tarkkana ja haistellut ilmaa itse rajalla, hän olisi löytänyt kissojen hajuja. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt hajuihin erityistä huomiota - haju tuli kuitenkin myrskyklaanin rajojen ulkopuolelta, eikä sisäpuolelta. Eli kukaan ei ollut käynyt täällä - vaikkakin melkein rajalla.

Etsijätassu katseli jokea, joka oli mennyt hieman jäähän. Hän kurtisteli kulmiaan, palaten takaisin syvemmälle metsään. Metsässä ympäriltä kuului eläimien vaimenia ääniä. Etsijätassu haistoi oravan, myyrän ja hiiren, sekä näki linnun puussa. Hän keräsi itsensä ja lähti seuraamaan myyrää, joka oli jonkin matkan päässä nuuskimassa maata. Etsijätassu seurasi tuulen suuntaa, ettei oloi saisi tietää hänestä tuulen avulla. Naaraan päästessä tarpeeksi lähelle hän loikkasi kynnet esillä saaden metsämyyrän kiinni. Hän hautasi sen, jotta se säilyisi ja hän voisi hakea sen myöhemmin ennen kuin lähtisi leiriin.

Hän nosti päätään ja tarkkaili kuunnellen ja katsellen, missä seuraava saalis olisi. Orava oli kadonnut, mutta hän näki edelleen sen saman hiiren liikkumassa pusikossa. Hän lähti kohti hiirtä, mutta ei ollut varonut maata, joten hänen tassunsa pitivät tömähdyksen jonka pieni eläin varmasti huomaisi. Hiiren sen aistiessa, se pötki pakoon jonnekkin syvemmälle vatukkoon eikä Etsijätassu nähnyt sitä järkeväksi lähteä perään. Hän kuitenkin nousi ylös, katsoen näkyikö samaista lintua. Se istui edelleen puussa, melkein samassa kohdassa. Etsijätassu lähti hiljaa kiipeämään puuhun sentti sentiltä, ottaen oppia äskeisestä. Saavuttaessaan linnun, hän pysähtyi asetellen takajalat alleen. Etsijätassu hengitti syvään, loikkasi ja tarttui lintuun saaden siitä kiinni. Räpiköivä eläin yritti päästä pois kissan kynsistä, mutta Etsijätassu sai sen tapettua. Tyytyväisenä hän kapusi alas puusta, peitellen linnun. Sitten kun lunta alkoi hiljaa leijailla maahan, hän palasi kohti tapaamispaikkaa.

Paikalla oli jo Okakynsi, joten he istuivat vaitonaisina katsellen taivasta, joka tiputteli lunta. Oli lehtikato, se merkitsi kylmää säätä, saaliiden katoamista ja paksua lumipeitettä - Etsijätassu muisti lumen vain etäisesti, ehkä tarinoiden kautta. Pian paikalle asteli Villivirne ja Tuiskutassu, jotka kertoivat löytäneensä pari saalista. Etsijätassu nyökkäsi.
“Joo, minäkin löysin”, hän sanoi heilauttaen häntäänsä. “Joten lähden hakemaan ne?” Hän mietti ääneen. Muut nyökkäsivät ja lähtivät vuorostaan hakemaan omia saaliitaan leiriin. Heillä oli nälkäisiä kissoja ruokittavana

Seuraavaa päivä meni melkein samalla kaavalla. Heräten, metsästäen, taisteluharjoitukset, ystävien ja klaanilaisten seura. Sitten tuli poikkeus, Etsijätassu joutui myöhäiseen partioon.

Etsijätassu, Villivirne, Pilkkutassu ja Lumimyrsky menivät päivän viimeisessä partiossa. He kulkivat lähellä vanhaa kaksijalkalan pesää, metsikössä. Partioita oltiin lisätty urakalla Yönkajon lauman takia, mutta Etsijätassu ei pistänyt niitä pahitteeksi. Ne olivat kivaa ajanvietettä klaanilaisten kanssa ja vielä kun sää oli kohdallaan. Pieni kirpsakka pakkanen, joka sai hännänpään nykimään ja kuuran, sekä pienet, satunnaisen satunnaiset lumiset kohdat kimaltelemaan kauniisti kissojen vaeltaessa metsässä. Etsijätassu asteli eteenpäin korvat pystyssä ja suu auki maistellen raikasta ilmaa, josta sai erilaisia hajuja. Muut Myrskyklaanin jäsenet kulkivat edellä, kun etsijätassu tuli vähän jäljessä. Hän oli nähnyt melkein tuoreella lumipeitteellä tassun jäljet, jotka kulkivat rajojen ulkopuolella, kuitenkin lähellä Myrskyklaanin rajaa. Yksi tai kaksi kissaa. Etsijätassu kuunteli ja haisteli. Hän haistoi metsikön hajun seasta vieraan kissan hajun, joka ei tuoksunut miltään klaanilta, mutta ei myöskään Yönkajon laumalta. Kuitenkin hän tiesi sen, että oli haistanut sen aiemmin. Etsiätassu kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Kuka haluaisi tulla näin kauas? Ja hän näki sen. Mustaturkkinen kolli seisoi ylväänä pystyssä, tuijottaen Etsijätassua kirkkailla vihreillä silmillään. Etsijätassu sai kylmiä väreitä. Kukako tuo oli? Hän mietti astellen hiljaa eteenpäin, häntä huiskien levottomasti puolelta toiselle, askel askeleelta lähemmäksi rajaa. Vieras kissa vain katseli häntä, mitään sanomatta pää kallellaan. Etsijätassu meni valmiusasentoon, valmiiksi hyökkäämään. Ei hän tuntenut kyseistä kissaa, se voisi olla vaaraksi Myrskyklaanille - pahimmassa tapauksessa kaikille. Vieras kissa vain tuijotti häntä, tyynenrauhallisesti.
“Miksi olet käynyt Myrskyklaanin alueella?” Etsijätassu sähisi irvistäen. Musta kolli vain kohotti kulmiaan.
“Olenko sanonut että kävin siellä?” Hän kysyi haastavasti ja Etsijätassu joutui haistelemaan ilmaa tarkkaan. Ilmassa tosiaan tuoksui vieraan kollin haju, mutta se ei tosiaankaan ylittänyt rajaa. Etsijätassu vain siristeli silmiään ja katseli kollia vihaisesti. Musta kolli lähestyi Etsijätassua, erittäin rauhallisesti turkki sileänä kiiltäen yön valossa. Etsijätassun turkkia pisteli epämukavasta tunteesta ja hän pörhisti sen, katsoen epäluuloisesti vierasta. Kolli jäi seisomaan hännän mitan päähän rajasta, jolloin Etsijätassu ja hän seisoivat vastatusten.
“Etsijätassu, tule!” Kauempaa kuului Pilkkutassun mietteliäs kutsuhuuto, että minne Etsijätassu jäi. Etsijätassu vilkaisi vielä kerran mustaa kollia, lähtien pinkomaan veljensä perään. Tähdet tuikkivat taivaalla näyttäen kirkkaan hopeahännän, jättäen mustaturkkisen vieraan yksin katsomaan hämmentyneenä myrskyklaanilaisen oppilaan perään.
// sori tarinan lyhyys ^^

Liekkitassu lähti metsälle Yksitassun, Pikimustan ja Kirkaskuun kanssa. Pikimusta oli saanut ajatuksen, josko kokeilisimme kilpailla siitä, kumpi saisi eniten saalista. Hänestä se kuulosti aika hauskalta.

"Noniin. Lähdemme joelle, toinen joen vastakkaiseen päähän ja toinen toiseen", Kirkaskuu maukui. Hän lähti toiseen suuntaan, Yksitassu toiseen. Hän haistoi vesimyyrän, ja liekinvärinen kolli lähti hiipimään sitä kohti. Se olisi helppo saalis, sillä se oli vanha. Mutta oikein pulska! Siitä saa hyvän saaliin, kunhan vain saisin sen. Sitten kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän vain huitaisi sitä ja kaappasi sen. Liekinvärinen kolli taittoi siltä niskat, ja hautasi sen. Hänen oli ihan hirveä jano, mutta jos hän joisi, hän saattaisi säikyttää kaikki kalat. Liekkitassu meni joelle, toki niin ettei hänen varjonsa osuisi veteen, hän näki kalan. Hän jännitti käpälänsä, ja kauhaisi vettä kynnet sisällä, niin että saisi sen kalan varmasti. Heillä oli koko iltapäivä aikaa, joten hän varmasti saisi ainakin kolme saalista. Hän osui kalaan, ja päästi voitonriemuisen kehräyksen. Kala kuoli, ja hän kiskoi sen maalle. Kun hän etsi toista kalaa, hän haistoikin oravan. Harvemminhan niitä näkee, mutta tuo on niin keskittynyt syömiseen, että saan sen ehkä. Ja se on valtava! Hän hiipi loikkaetäisyydelle, ja loikkasi kynnet paljaina. Helppo saalis. Hän meni hautaamaan oravan ja kalan, mutta tajusi että saalistusaika loppuisi nyt. Hän siis haki saaliinsa, ja lähti kohti sitä paikkaa, missä he tapaisivat.


"Hyvä, Liekkitassu", hänen mestarinsa, Kirkaskuu maukui. Vaaleanharmaa naaras katsoi ympärilleen. Hän näytti hiukan huolestuneelta.


"Pikimusta lähti tarkkailemaan hetkeksi Yksitassua. Kuitenkin hän ei ole vielä palannut", Kirkaskuu, vaaleanharmaa naaras sanoi. Sitten hän näytti hännällään merkin seurata.

"Meidän on parempi lähteä jo leiriin, kun jäädä tänne kylmettymään", vaaleanharmaa naaras päätti. Liekkitassu seurasi mestariaan. Kun he olivat melkein leiristä, Yksitassu ja Pikimusta tulivat huohottaen.

"Anteeksi kun kesti. Me ajattelimme että voisimme seurata yhden vesimyyrän hajujälkeä nopeasti", Pikimusta selitteli myöhästymistään. Tuuli kahisutti harvassa olevia puita. Liekkitassu huomasi myös maahan leijailevat, valkoiset hahtuvat. Mitäköhän tuo on? Liekkitassu ajatteli. Sitten hän päätti kysyä sitä mestariltaan.

"Mitä tuo valkoinen on?" Liekkitassu kysyi. Hän odotti vastausta. Täällä oli niin kaunista!

"Se on lunta", mestari vastasi. Täällä siis sataa lunta. Hetkinen! Muistan klaaninvanhimpien joskus kertoneen, että lehtikatona usein sataa lunta. Nyt on siis lehtikato! Vihdoinkin, he pääsivät leiriin. Hän meni nukkumaan, sillä hän oli väsynyt. Herättyään hän ei muistanut mitä unta oli nähnyt.

"Liekkitassu! Taisteluharjoitukset!" Kirkaskuu huusi häntä. Hän lähti innokkaasti kohti mestariaan. Kenenköhän kanssa? Sitten hän näki Laventelitassun tulevan heitä kohti.

"Hei, Liekkitassu", Laventelitassu sanoi ystävällisesti. Liekkitassu piti tästä naaraasta. Naara oli ystävällinen ja kannustava. Liekkitassu oli kuullut, että Laventelitassun sisko oli kuollut. Liekkitassu tiesi miten rankkaa oli menettää joku läheinen. Hänen isänsä oli nimittäin kuollut mäyrän kynsiin. Sitten hän tajusi Laventelitassun sanovan tälle jotain.

"Hei!" Liekkitassu sanoi hieman nolostuneena.

Luku 4
Jokainen polku johtaa vain loppuun

Kastetassu ei ollut saanut vastauksia Tähtiklaanilta, vaikka hän kuinka oli yrittänyt kuunnella ja odottaa kärsivällisesti. Sen jälkeen, kun he olivat saaneet ennustuksen ja nähneet kummallisen näyn Kuulammella, Tähtiklaani oli ollut vaiti. Kastetassu oli aina pitänyt itseään kärsivällisenä, mutta hän ei voinut enää vain seisoa paikoillaan ja odottaa vastuksia kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka hänen päässään liikkuivat.
Jotain oli tehtävä.
Mutta Kastetassu oli myös Myrskyklaanin soturioppilas ja hänellä oli velvollisuuksia. Hän kävi harjoituksissa Ikijään kanssa, osallistui partioihin ja hoiti klaaninvanhimpia, eikä hän pystynyt keskittymään täysillä ennustukseen ja sen miettimiseen.
Jos minä kerran olen osa jotain suurempaa, miksi minun täytyy tehdä tällaista, laikukas naaras ärähti mielessään, kun hän laittoi viimeisen puhtaan sammaleenpalasen pesän lattialle. “Noin. Pesässänne on nyt uutta sammalta.”
“Kiitos, Kastetassu”, Lehväpilvi kiitti ja palasi takaisin pesäänsä. Vatukkakynsi ja Oravaliito jäivät vaihtamaan kieliä klaaninvanhimpien pesän ulkopuolelle ja kiittivät nopeasti Kastetassua hyvästä työstä.
Kastetassu henkäisi helpotuksesta. Hänet oli heti raskaan aamupartion jälkeen lähetetty paikkaamaan klaaninvanhimpien sammalpedin, eikä hän ollut ehtinyt syödä missään välissä ja nälkä oli alkanut vaivaamaan häntä. Oppilas kiirehti tuoresaaliskasalle, veti esiin ensimmäisen riistan, jonka näki - oravan - ja alkoi hotkia sitä kurkustaan alas.
Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei kuullut lähestyvää askelparia tai edes tuttua ääntä kutsumassa häntä nimeltä ennen kuin joku tuuppasi naureskellen häntä kylkeen. “Kastetassu!”
Oranssilaikukas naaras kohotti päänsä hämmentyneenä ja hieman ärtyneenä siitä, että hänen kiireistä päiväänsä häirittiin, mutta leppyi kohdatessaan siskonsa Taivastassun katseen. Jäätassu oli hiekanvärisen naaraan vierellä, silmät välkkyen huvittuneesti ja häntä heilahtaen tervehdyksenä.
“Taivastassu. Jäätassu”, Kastetassu sanoi ja räpäytti silmiään yhä hämmentyneenä.
“Saimme huutaa sinua aika kauan ennen kuin havahduit. Olitko niin nälkäinen?” Jäätassu naurahti. Hänen sinisten silmiensä katse synkkeni. “Olet ollut aivan ajatuksissasi viimeiset auringonkierrot.”
“Onko kaikki hyvin?” Taivastassu kysyi.
Kastetassu vilkuili ympärilleen ennen kuin puhui. “Olen miettinyt ennustusta. Onko Tähtiklaani puhunut kummallekaan teistä? Oletteko huomanneet tai tajunneet mitään uutta?”
Kumpikin naaras pudisteli päätään. Kastetassun viimeinenkin toivo siitä, että Tähtiklaani olisi paljastanut hänen pentuetovereilleen jotain katosi. Miksi antaa heille niin epämääräinen ja sekava ennustus? Miksei Tähtiklaani voinut selkeyttää asioita, edes vähäsen?
“Ehkei Tähtiklaani aio kertoa meille enää mitään”, Taivastassu sanoi.
Sirppikynsi ja Merilintu ohittivat kolmikon ja kaivoivat tuoresaaliskasasta riistaa rupatellen samalla keskenään. Kastetassu katsoi heidän peräänsä ja oli juuri ehdottomassa, että he siirtyisivät muualle jatkamaan keskusteluaan, mutta Jäätassu ehti ensin.
“Parempi ehkä mennä jonnekin rauhallisempaan paikkaan”, valkoinen oppilas sanoi hiljaa.
Sekä Kastetassu että Taivastassu nyökkäsi. He seurasivat Jäätassua pitkin leirin reunoja, jokainen heistä yrittäen olla herättämättä muiden huomiota, ja pääsivät pian tuttuun piilopaikkaan, josta oli tullut tietynlainen heidän oma salainen kolonsa. Muut myrskyklaanilaiset tuskin tiesivät paikasta, mikä teki siitä täydellisen ennustuksesta juttelemiseen.
“Onko teillä ollut yhtään lisää niitä…. muistoja?” Jäätassu kysyi asetettuaan istumaan. Hänen äänessään oli varautuneisuutta ja epävarmuutta.
“Joitakin…” Taivastassu vastasi.
Kastetassu puolestaan pudisteli päätään. “Ei vähään aikaan, kumma kyllä.”
Taivastassu näytti pohdiskelevalta ja kysyi sitten kysymyksen, joka oli varmasti pyörinyt jokaisen heidän mielessään jo kauan: “Kenen muistoja me näemme?”
Kastetassu oli hiljaa. Hän vaihteli painoaan puoleltaan toiselle ja katsoi Jäätassua kuin odottaen tämän sanovan jotain. Oranssilaikullinen oppilas oli monesti yrittänyt löytää näkemistään muistoistaan vihjeitä siitä kenelle ne kuuluivat, mutta häntä ei ollut kertaakaan onnistanut. Joko nimet - joskus kasvotkin - olivat täysin sumeita tai hän ei vain muistanut niitä näyn loputtua. Varsinkin unissa nähdyt näyt olivat heikkoja ja utumaisia.
“En tiedä”, Jäätassu sanoi päätään pudistellen. “Ainut, mitä me tällä hetkellä tiedämme näistä näyistä, tai muistoista, on se että meillä on jokaisella eri kissan muistot. Sillä ei vain pääse kovinkaa pitkälle.”
Kastetassu heilautti häntäänsä. “Ehkei meidän ole tarkoitus saada sitä vielä selville”, hän pohti. “Entä jos keskitymme ennustukseen? Meidän täytyy tehdä jotain.”
“Olen samaa mieltä”, Taivastassu sanoi. “Saamme varmasti tietää muistojen omistajien nimet aikanaan. Tällä hetkellä ainut, mihin voimme todella keskittyä on ennustus.”
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta”, Jäätassu naukui ennustuksen ensimmäisen virkkeen.
“On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Kastetassu jatkoi ennustuksen loppuun. “Kenellä mitään uusia ajatuksia?”
“Entä se näky, jonka näimme Kuulammella?” Taivastassu kysyi. “Me kolme käännyttämässä klaanit kohti pimeyttä? Se suuri, valkoinen kissa?”
“Hallatähti”, Jäätassu sanoi. “Taivasklaanin päällikkö. Hän on se kissa, eikö olekin?”
He olivat kokoontumisessa nähneet Hallatähden, suuren valkoisen kollin, jonka silmät hohkasivat keltaisina, ja jutelleet heti takaisin leiriin päästyään. He olivat päätelleet Hallatähden olevan Kuulammella nähdyn ennustuksen valkoinen kissa - ja siten suuret kissajoukot olivat klaaneja. Entä se pimeys, johon he kolme johdattivat jokaisen klaanin? Tai ne kaikki muut, kymmenet aivan eri tavalla päättyvät näyt?
Miten se kaikki liittyi niihin sanoihin, jotka olivat kaikuneet heidän korvissaan ja kuita ennen Kuulammen tapahtumia?
Ja miten heidän näkemänsä muistot liittyivät yhtään mihinkään?
“Tähtiklaani tuntuu antaneen meille aivan liian ison palan purtavaksi”, Taivastassu kuiskasi, päästäen ilmoille heidän jokaisen ajatukset.
“Olen yrittänyt tavoittaa Tähtiklaania unissani, mutta… he eivät vastaa”, Kastetassu sanoi. Miksi Tähtiklaani oli niin hiljaa? “Olen jopa kysynyt Sudenlaululta olisiko hän saanut mitään Tähtiklaanilta - älkää huoliko, en ole paljastanut mitään ennustuksesta - mutta hän on sanonut, ettei mitään merkkiä ole tullut yhtään mistään.”
“Meidän on pärjättävä ilman heitä”, Jäätassu sanoi. “Ennustuksessa mainitut kolme kissaa olemme me. Meidän on tarkoitus tuoda tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta.”
“Tähdet lähelle…” Kastetassu mumisi.
“Tähtiklaani?” Taivastassu ehdotti. “Jos meidän on tarkoitus tuoda Tähtiklaani lähemmäs klaanikissoja? En tiedä mitä ”
“Se voisi olla. En tiedä mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan, mutta se kuulostaa järkevältä - ja sitä paitsi meillä ei ole muutakaan ideaa. Pimeistä ajoista en minäkään tiedä.”, Jäätassu sanoi. “Tiedämme Taivasklaanin liittyvän ennustukseen jollain tavalla. Siitä kertoo sekä näky, että ennustuksen toisen vaiheen sanat: ‘He johtavat taivaan kaaoksen läpi.’ Taivaan on pakko viitata Taivasklaaniin, eikö niin?”
“Sama kuin siinä Kuulammen näyssä. Siinähän oli Hallatähti ja hänen perässään Taivasklaani. Ja ne muut kissat… varmasti loput klaaneista. He vaikuttivat jahtaavan Taivasklaania”, Kastetassu pohti. “Ja sitten me kolme kääntämässä Taivasklaanin kohti varjoja ja muut klaanit tulivat perässä.
“Eli… mitä se kaikki tarkoittaa? Miksi me käännämme Taivasklaanin ja muut kohti pimeyttä?” Taivastassu kysyi.
“Ehkä meidän täytyy auttaa klaaneja tajuamaan jotain? Jotain Taivasklaaniin liittyvää?” Jäätassu ehdotti.
“Eihän siinä ole järkeä…”
Kastetassu tuijotti jonnekin siskojensa taakse ja vaipui omiin ajatuksiinsa…


~~~

Usko katsoi edessään makaavia, verestä tahriintuneita turkkeja. Hänen tummansiniset silmänsä olivat ilmeettömät ja mitään kertomattomat - kuin metsän langettamat synkät varjot, joiden seassa saattoi olla mitä vain, uhka tai piilopaikka.
Valkoinen naaras, Tuike, käveli kaatuneiden kissojen seassa, nuuhki heidän turkkejaan ja siirtyi toisesta kissasta toiseen. Muutaman luokse hän pysähtyi, kuin tarkistaakseen jotain, ja jatkoi sitten matkaansa. Hän ei vilkaisuutkaan Uskoon.
Mustavalkoinen, nuorempi kolli seisoi ketunmitan päässä Uskosta ja oli selkeästi järkyttynyt korvista hännänpäähän: siniset silmät olivat kauhusta ammollaan, koko keho tärisi hillittömästi ja suu oli auki kuin hän olisi huutanut, mutta ääntä ei kuulunut.
Tuike tuli kaksikon luokse. Hänen silmänsä näyttivät nopealla vilkaisulla ilmeettömiltä, mutta tarkemmin katsottuna niistä pystyi huomata surun antaman lasittuneisuuden. Naaras pysähtyi Uskon eteen ja oli puhumassa, mutta mustavalkoinen kolli ehti ensin, yllättäen molemmat naaraat.
“Ovatko he kaikki…?” kolli kysyi ääni täristen.
Tuike laski päätään alemmas. “Ovat. Yksikään ei selvinnyt. Usko”, hän nosti katseensa takaisin harmaaseen naaraaseen, jonka turkki oli takussa kuivuneesta verestä, “se on nyt ohi, eikö olekin?”
“On.”
“Miksi? Miksi sinun piti-”
“Koska minun täytyi.”
Mustavalkoinen kolli näytti siltä kuin Uskon vastaus ei olisi hänelle tarpeeksi ja yleensä niin ujo ja epävarma kolli sai jostain rohkeutta nousta isompaa vastaan. Hän pörhisti turkkiaan ja liu’utti kyntsensä esiin. “Miksi? Miksi sinun täytyi tappaa heidät kaikki? Etkö olisi voinut vain jutella! Neuvotella, tulla jonkinlaiseen sopim-”
“Koska joskus”, Usko sanoi ja laski katseensa nuorempaan kolliin, “on liattava omat tassunsa, jotta muut selviäisivät. Joskus pelkät hennot otteet eivät tehoa, vaan on kuljettava pimeyden polkua. Niin kauan, kun et harhaudu kokonaan pimeälle puolelle, kaikki on hyvin.”
“Mistä- mistä tietää, ettei sinne harhaudu?” kolli kysyi ääni väristen.
Usko hymähti. “Sitä ei aina tiedäkään. Itse menen sillä periaatteella, että teen kaiken hyvän vuoksi. Nämä kissat”, katse oli jälleen kissojen ruumiissa, “uhkasivat muita, eivätkä suostuneet juttelemaan. Tämä oli ainut keino.”
“Usko on hyvä kissa”, Tuike sanoi tiukasti mustavalkoiselle kollille. “Hän ei koskaan satuttaisi ilman painavaa syytä, sinä tiedät sen.”
“Niin, tiedän.”
“Olen valmis likaamaan koko turkkini ja sieluni kunhan siitä hyötyvät muut.” Harmaan naaraan koko olemus paljasti hänen tietävän jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt. “Uskon, että joskus rauhan vuoksi jonkun on uhrattava osa itsestään. Joskus on tehtävä jotain rumaa ja kamalaa. Joskus on valittava pimeys ja varjot.”

~

“Meidän on valittava pimeys.”
Taivastassu ja Jäätassu jättivät kiivaan keskustelunsa ennustuksesta kesken ja kääntyivät molemmat katsomaan oranssilaikukasta siskoaan hämmentyneinä.
Kastetassu katsoi heitä molempia vuoronperään. “Meidän on tehtävä jotain, mitä muut eivät uskalla tehdä.” Mitä enemmän hän puhui, sitä varmemmaksi hän tuli. “Meidän on valittava pimeys. Siitähän ennustuksessakin puhutaan: ‘pimeiden aikojen kautta’. Tähdet tarkoittavat varmasti Tähtiklaania, kuten Taivastassu ehdotti. Mitä Tähtiklaanissa on? Kuolleita kissoja.”
“Kastetassu…” Jäätassu sanoi ja räpäytti silmiään. Hänen äänestään kuului epäröintiä. “En oikein tiedä… Tuo kuulostaa jotenkin kaukaa haetulta.”
“Mutta se käy järkeen!”
“Pimeiden aikojen kautta… Johtavat taivaan kaaoksen läpi…” Taivastassu mumisi mietteliäänä. Hän katsoi Kastetassua kysyvästi, kun hän jatkoi: “Oletko aivan varma?”
“Miksi muuten ennustuksessa puhuttaisiin niin paljon pimeydestä ja kaaoksesta? Ja Kuulammen näyssä me johdatimme Taivasklaanin pimeyteen niin, että muutkin klaanit seurasivat. Meidän on valittava pimeys, jotta…”
“Jotta mitä? Mikä ennustuksen tarkoitus on?” Jäätassu kysyi. “Ja näimme Kuulammella monia muitakin näkyjä samasta tilanteesta. Eri versioita.”
“Mutta se missä johdatimme Taivasklaanin pimeyteen, oli kaikista selkein ja yksityiskohtaisin”, Taivastassu pohti jälleen. “Kenties ne kaikki toiset näyt olivat vaihtoehtoisia tapahtumia, mutta eivät oikeita. Ehkä vain sillä yhdellä on todellisesti merkitystä.”
“Se on totta”, Jäätassu sanoi kulmat kurtussa, mutta heilautti häntäänsä yhä epäilevän oloisena. “Eli meidän on tarkoitus tuoda Tähtiklaani lähemmäs klaanien sydämiä, mutta se täytyy tehdä pimeiden aikojen kautta. Ja sitten tulee vaikeita aikoja ja me johdamme Taivasklaanin kaaoksen läpi.”
“Aivan!” Kastetassu hihkaisi. Se oli se viimeinen puuttuva pala, joka kokoaisi koko ennustuksen yhteen! “Meidän on tuotava Tähtiklaani lähemmäs klaaneja, minkä takia tulevat vaikeat ajat ja jotain täytyy tehdä Taivasklaanille. Tähtiklaani… Tähtiklaani on täynnä kuolleita kissoja ja pimeys ja kaaos viittaa selkeästi kaikkeen… pimeää. Pahaan. Kuten soturilain rikkomiseen. Ehkä meidän… ehkä meidän täytyy tuhota Taivasklaani.”
“Tuhota Taivasklaani?”
“Niin.” Kastetassun äänessä oli puhdasta varmuutta. Niin sen täytyi olla: heidän olisi pelastettava kaikki klaanit tuhoamalla Taivasklaani jollain tavalla. Taivasklaani ei mahtunut järven alueelle, ja Tähtiklaanikin tiesi sen - lehtikato oli alkanut ja riista olisi muutenkin vähissä. “Meidän täytyy häätää Taivasklaani järveltä, tai tuhota heidät jos häätäminen ei onnistu.”
“Oletko aivan varma tästä, Kastetassu?”
“Mitä muutakaan se voisi tarkoittaa?”
Sekä Taivastassu että Jäätassu olivat hiljaa ja vain tuijottivat Kastetassua.
Jäätassu puhui ensin. “Miten me teemme sen?” Hänen äänensä oli vaimea kuiskaus, mutta hänen sinisiin silmiin oli syttynyt toivo.

~

Usko oli aina tiennyt kyvystään. Hän oli aina tiennyt olevansa jotain hieman suurempaa ja hieman erilaisempaa kuin kukaan muu hänen tapaamansa kissa. Hän tunsi turkissaan ja luissaan kulkevan voiman joka ikinen hetki, mutta se ei ollut samanlaista voimaa kuin muilla kissoilla: se ei ollut lihasten tuottamaa raakaa voimaa, vaan jotain vielä vahvempaa ja puhtaampaa, jotain millä oli juuret jossain syvällä maan sisällä.
Se voima kuljetti häntä aina eteenpäin. Hän tunsi sen liikuttavan hänen tassujaan, ohjaavan katsetta ja käskevän milloin jatkaa ja milloin pysähtyä. Usko tiesi aina olevansa oikealla polulla, minne ikinä hän kulkikaan. Hän uskoi siihen vahvemmin kuin mihinkään muuhun.
Tuike oli huomannut tämän. Hän oli tuntenut Uskosta hehkuvan määrätietoisuuden ja kaiken voittavan uskon, ja hän luotti harmaaseen naaraaseen. Hän oli valmis antamaan koko elämänsä Uskolle, mutta hän myös tiesi naaraan olevan joskus sokea omille virheilleen ja väärille luuloilleen. Silti, Tuike luotti Uskoon. Ja Usko luotti Tuikkeeseen.
Mustaraidallinen kolli luotti myös Uskoon, mutta sen sijaan, että hän ymmärtäisi harmaan naaraan valitsevan joskus väärän polun tai väärän tavan, hänen luottamuksensa Uskoon oli sokeaa. Mustaraidallinen kolli seurasi Uskoa minne tahansa ja teki mitä ikinä naaras häntä käskikään. Tuike yritti parhaansa mukaan vartioida kollia kuin omaa pentuaan.
Usko rakasti heitä molempia. Hän oli valmis tekemään mitä vain Tuikkeen ja kollin vuoksi ja halusi heille vain parasta. Hän näki itsensä heidän suojelijana ja tukipilarina ja uskoi täysin siihen, että oli vienyt kaksikon oikealle polulle.

~

“Hyvä, Tarinatassu!” Heinätähti kehui oppilastaan.
Tarinatassu oli onnistunut päihittämään Kastetassun taistelussa, ja he molemmat huohottivat nyt taisteluaukiolla. Tarinatassun silmät sädehtivät innosta ja ylpeydestä, kun hänen mestarinsa - ja koko klaanin päällikkö - oli kehunut häntä, ja Kastetassu tunsi itsekin iloa naaraan puolesta.
“Haluaisin vielä näyttää sinulle muutaman taisteluvinkin. Jos Ikijäälle ja Okakynnelle käy, Kastetassu ja Tuiskutassu voisivat vielä taistella keskenään sen aikaa.” Heinätähti oli kääntymässä, mutta pysähtyi tuijottamaan Kastetassua. “Jos Kastetassu siis vielä jaksaa.”
“Tietenkin jaksan!” Kastetassu sanoi ja pörhisti turkkiaan näyttääkseen isommalta ja voimakkaammalta.
Heinätähti hymähti ja johdatti Tarinatassun hieman sivummalle, mutta he olivat molemmat yhä näköpiirissä. Okakynsi hoputti Tuiskutassun Kastetassun luokse.
“Tarvitsetko hengähdystauon?” Tuiskutassu kysyi pieni virne kasvoillaan.
Kastetassu vastasi kollille virnistyksellä sekä hännän heilautuksella. Hän ei ollut jutellut kunnolla Tuiskutassulle pitkään aikaan ja tuntui hyvältä päästä taas Tuiskutassun seuraan. “Tietenkin jaksan! Pennuksiko minua luulet?”
“Etkö sinä sitten ole?”
Kastetassu loikkasi varoittamatta Tuiskutassua kohti tassut edellä, mutta kynnet visusti piilossa, ja onnistui yllättämään kollin. Hän laskeutui kilpikonnakuvioisen oppilaan selkään ja yrittii pysytellä paikoillaan, mutta ilman kynsiä oli vaikea saada otetta, ja Tuiskutassu heilautti hänet liiankin helposti alas.
“Pentu!” Tuiskutassu kiusoitteli ja loikkasi Kastetassua päin.
Naaras kierähti äkkiä selälleen, koukisti takatassujaan ja potkaisi Tuiskutassua suoraan vatsaan niin, että tämä lensi ketunmitan päähän.
“Varovaisesti”, Ikijää huomautti kahdelle oppilaalle. “En halua viedä kumpaakaan teistä Sudenlaulun luokse tänään.”
“Kyllä he pienet iskut kestävät, Ikijää”, Okakynsi sanoi. “Tuiskutassu, olet Kastetassua isompi. Älä yritä käyttää nopeutta hyödyksesi häntä vastaan vaan voimaasi.”
Tuiskutassu heilautti häntäänsä merkiksi siitä, että oli kuullut mestarinsa sanat ja jännitti lihaksensa, mutta ei tehnyt minkäänlaista elettä kohti Kastetassua. Naaras lähti kiertämään ystäväänsä varovaisesti, lihakset valmiina loikkaamaan tai puolustautumaan, ja Tuiskutassu kiersi samaa tahtia. He jatkoivat sitä hetken.
Vasta kun Kastetassu menetti kärsivällisyytensä ja ponkaisi laikukasta kollia kohti, Tuiskutassu liikkui. Viime kerralla Tuiskutassu oli yrittänyt väistää: tällä kertaa hän toimi enemmän mestarinsa ohjeiden mukaan ja kohtasi Kastetassun. Tuiskutassu potkaisi maata takataassuillaan juuri ennen kuin Kastetassu oli pääsemässä hänen luokseen ja onnistui iskeytymään valkoiseen naaraaseen niin lujaa, että Kastetassu horjahti ja kaatui maahan, Tuiskutassu hänen kylkensä päällä.
“Loistavaa, Tuiskutassu!” Okakynsi kehui oppilastaan. Hänen äänestään huokui ylpeys, ja Tuiskutassu pörhisti turkkiaan tyytyväisenä.
“Siitä sait!” kolli naurahti Kastetassulle.
Kastetassu kompuroi pystyyn, kun Tuiskutassu oli loikannut hänen päältään pois. “Olit vain onnekas! Ensi kerralla minä voitan!”
He jatkoivat innokkaina taisteluaan, kunnes kummankin lihaksia alkoi jomottaa, ja Heinätähti palasi heidän luokseen Tarinatassun kanssa. Päällikkö kehui heidän taisteluaan - hän ja Tarinatassu olivat katselleet hetken ajan heitä - ja käskytti heitä menemään vielä lyhyelle saalistusretkelle kolmistaan.
“Juurihan me väsytimme itsemme taistellessa”, Tuiskutassu sanoi huohottaen. “Miten meidän pitäisi jaksaa vielä saalistaa?”
“Lehtikato on alkanut. Riistaa löytyy aina vain vähemmän ja vähemmän ja teillä oppilailla on paljon enemmän energiaa kuin vanhemmilla sotureilla. Klaani tarvitsee kaiken mahdollisen riistan”, Heinätähti sanoi. “Eikä teidän tarvitse tuoda mitään ketunkokoista kasaa saalista leiriin.”
“Tehkää niin kuin Heinätähti käskee”, Ikijää sanoi, kun Kastetassu kääntyi katsomaan mestariaan pyytävästi.
“Hyvä on”, Kastetassu huokaisi. Hän katsoi sekä Tuiskutassua ja Tarinatassua ja yritti saada intoa ääneensä. “Yhdessä saamme helpommin riistaa ja pääsemme nopeammin lepäämään. Mennään.”
Oppilaskolmikko loikki syvemmälle metsään ja hidastivat kulkuaan, kun riistan haju alkoi tavoittaa heidät. Jokainen heistä oli keskittynyt hajuihin ja ympäristöön kaikilla aisteilla ja he liikkuivat kuin yksi yhtenäinen olento: Kastetassu keskellä suu raollaan ja katse eteenpäin suunnattuna, Tuiskutassu ja Tarinatassu hänen molemmin puoli ohjaamassa heitä sivuille.
Tuiskutassu pysähtyi ja heilautti häntäänsä merkiksi muille. Molemmat naaraat pysäyttivät askeleensa ja katsoivat laikukasta kollia kysyvinä, sekä toiveikkaina.
“Myyrä”, Tuiskutassu kuiskasi. Hän viittoi jonnekin vasemmalle puiden uumeniin. “Jossain tuolla. Minä saalistan sen.”
“Oletko varma, että saat myyrän kiinni? Et ole hirveän nopea”, Kastetassu kiusoitteli, tietäen hyvin myyrien olevan hitaita ja sokeita.
Tuiskutassu läpsäisi Kastetassua. “Ole nyt hiljaa!” Joku muu olisi ehkä luullut kollin suuttuneen, mutta Kastetassu tiesi Tuiskutassun vain esittävän.
Tuiskutassu lähti hiipimään myyrän hajua kohti ja jätti Kastetassun yksin Tarinatassun kanssa.
Naaraskaksikko jatkoi matkaansa. Kastetassu keskittyi aluksi riistaan, mutta ei lopulta voinut olla huomioimatta Tarinatassun läsnäoloa. He olivat jutelleet aiemminkin ja tulleet aina hyvin toimeen, mutta eivät olleet juurikaan viettäneet aikaa kahdestaan, ja Kastetassu tunsi kihelmöintiä käpälissään. Hän oli aina pitänyt Tarinatassua varsin kauniina ja mukavana kissana: hänessä oli jotain puhtautta, joka veti Kastetassua helposti puoleensa.
Siinä missä Tuiskutassu oli teräväpiirteinen ja voimakas sekä luonteeltaan että koko olemukseltaan, Tarinatassussa oli pehmeyttä ja viatonta positiivisuutta ja hän sai Kastetassun rentoutumaan sekä toteamaan mielessään, että kaikki menisi lopulta hyvin. Asiat järjestyisivät ja ennustus toteutuisi. Hän korjaisi kaiken siskojensa kanssa.
Kastetassu halusi nauttia kahden ystävänsä kanssa olemisesta, mutta ennustus - vaikka se olikin jo ratkottu ja enää täytyisi vain toteuttaa se - seurasi hänen ajatuksiaan kuin varjo hänen takanaan. Mitä ikinä hän teki tai ajatteli, se johti joka kerta ennustukseen, ja niin kävi nytkin.
“Te olette todella läheisiä”, Tarinatassu sanoi yhtäkkiä ja veti Kastetassun pois hänen ennustuksen täyttämistä ajatuksistaan.
“Ketkä?”
Tarinatassu hymyili kuin Kastetassu olisi ollut aivan idiootti. “Sinä ja Tuiskutassu. Tulette hyvin toimeen ja teillä on on aina hauskaa keskenään.”
“Ah, niin kai”, Kastetassu sanoi ja kohautti lapojaan kuin asia ei olisi mikään iso juttu. “Olemme ystäviä.” Silti naaras tunsi vatsassaan perhosia.
“Ystäviä”, Tarinatassu toisti Kastetassun sanoja, mutta ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta. “Tiedän, että lähinnä kiusaatte toisianne ja tykkäätte vitsailla, mutta jos vain näkisitte kuinka katsotte toisianne niin ymmärtäisit mistä puhun.”
Kastetassu heilautti häntäänsä ja tyrskähti. “Me olemme ystäviä, ja Tuiskutassu vain pitää minua ärsyttävänä, vaikka todellisuudessa hän on se ärsyttävä meistä kahdesta-”
“Hän tuli surulliseksi, kun et puhunut hänelle pitkään aikaan.”
Kastetassu räpäytti hämmentyneenä silmiään. Mistä Tarinatassu oikein puhui? Miksi Tuiskutassu olisi ollut surullinen siitä, että hän ei ollut puhunut kollille hetkeen? Kastetassu kyllä muisti miksei: hän oli ollut täysin keskittyneenä ennustukseen ja sen ratkomiseen, eikä hänellä ollut ollut lainkaan aikaa mihinkään muuhun.
“Hän on tänään ollut erityisen iloinen, koska olet taas jutellut hänelle.”
Kastetassu ei ollut huomannut mitään normaalista poikkeavaa. Hän heilautti jälleen epäuskoisena häntäänsä ja toivoi keskustelun olevan jo ohitse. “Entä jos lopetetaan Tuiskutassusta jutteleminen ja vietetään aikaa kahdestaan nyt kun voimme?”
Tarinatassun silmissä välähti hämmentyneisyys, mutta hän nyökkäsi. “Hyvä on.”
He jatkoivat eteenpäin kulkemista, haistelivat ilmaa ja välillä juttelivat. Kastetassu sai kiinni linnun, mistä Tarinatassu oli todella ihmeissään (“Opettiko Ikijää sinulle jo lintujen metsästyksen? Olet todella hyvä siinä!”) ja Kastetassu ei viitsinyt selittää omistavansa jonkun toisen kissan muistoja lintujen metsästyksestä, mikä on ainut syy miksi hän saa niitä kiinni. Tarinatassu puolestaan sieppasi oravan helposti ja vaivattomasti.
Kun he olivat piilottamassa oravaa mullan alle samaan paikkaan linnun kanssa, Tuiskutassu tuli vihdoin takaisin suussaan myyrä sekä pulska hiiri. Hän laski ne maahan ja katsoi kaksikkoa ylpeyttä hehkuen. “Löysin myös hiiren!”
“Mahtavaa, Tuiskutassu!” Tarinatassu iloitsi. “Nyt saamme varmasti ruokittua klaaninvanhimmat!”
“Olit poissa ties kuinka kauan ja tuo on ainut mitä toit takaisin?” Kastetassu kiusoitteli, vaikka olikin oikeasti vaikuttunut kollin risitamäärästä.
“Ja mitähän te sen aikana saitte aikaiseksi? Juoruilua?”
“Linnun ja oravan!”
“Ja teitä oli kaksi.”
Kastetassu läimäisi kollia kylkeen.
“Olette aina niin hassuja”, Tarinatassu hymisi. “Olemme saaneet paljon saalista ja onnistuimme jokainen hyvin. Ehkä on aika palata leiriin. Täällä alkaa olla jo kylmä.”
“Käy, tuuperrun kohta nälästä”, Tuiskutassu sanoi. Hän nosti saaliinsa maasta ja heilautti häntäänsä aikeina suunnata kohti leiriä.
Tarinatassu oli alkanut kaivamaan oravaansa ja Kastetassun lintua pois maan alta ja laski linnun oranssilaikukkaan naaraan eteen. Kastetassu oli nostamassa lintua leukojensa väliin, kun hän alkoi tuntea kylmää kuonollaan sekä turkissaan ja pysähtyi. Hän katsoi automaattisesti ylös kohti taivasta ja joutui räpyttelemään silmiään, kun lumihiutaleet osuiat niihin.
Ensilumi.
“Odottakaa”, Kastetassu sanoi Tarinatassulle ja Tuiskutassulle, mutta he olivat jo kohottaneet katseensa ylös.
“Lunta”, Tuiskutassu sanoi.
Lumihiutaleet kiertelivät ilmassa ja laskeutuivat hiljalleen alaspäin, täyttäen heidän turkkinsa sekä maan valkealla pinnalla. Kastetassun suu oli raollaan, kun hän vain tuijotti ylös kohti taivaaseen.
“Kaunista”, Tarinatassu henkäisi. “Niin kaunista.”
Kastetassu nyökkäsi. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja levolliseksi, kuin kaikki hänen sisällään vellovat huolet ja tunteet olisivat vihdoin hiljenneet ja laantuneet, jättäneet hänet hetken ajaksi rauhaan. Hetken ajan maailmassa ei ollut ennustusta, ei suurta kohtaloa, ei velvollisuuksia, ei mitään muuta kuin he kolme: Kastetassu, Tuiskutassu ja Tarinatassu.
Kastetassu toivoi, että niin voisi aina olla ja olisi aina ollutkin. Hänen taisteluharjoituksensa ja saalistamisensa kahden ystävänsä kanssa olivat olleet täynnä naurua, ilonhetkiä ja onnellisuutta. Hän oli saanut maistaa miltä tuntui olla vain tavallinen Myrskyklaanin oppilas. Miltä tuntui jutella ystäviensä kanssa tunteista ja aamurutiineista, millaista oli leikkiä ja kiusoitella, miettiä vain omaa oppilaskoulutustaan sekä kehittää itseään paremmaksi ja suurin ongelma oli kahden kissan välillä valitseminen. Ei ennustusta. Ei edessä odottavaa pimeyttä.
Mutta Kastetassu tiesi, että se hetkellinen murto-osa, jonka hän oli saanut kokea täysin tavallisesta elämästä oli vain juuri sitä - pieni palanen - eikä se voisi jatkua. Hän oli kääntymässä polulle, jonne ei mahtunut Tuiskutassua tai Tarinatassua ja tulevaisuutta heidän kanssaan. Tulevaisuutta, jossa jompikumpi saattaisi olla hänelle jotain enemmän. Kastetassun täytyi valita joko heidät tai ennustus, ja se oli valinta, jossa hänen mielipiteellä tai halulla ei ollut mitään merkitystä.
Hänen elämänsä oli päätetty jo kun hän oli syntynyt.
“Mennään”, Kastetassu sanoi kuivasti, nosti lintunsa ja lähti kävelemään pois vilkaisematta kumpaakaan toveriinsa.
Tarinatassu olisi halunnut sanoa jotakin, Kastetassu tiesi sen, mutta valkea naaras vain nosti oman riistansa ja seurasi toveriaan vaihtaen Tuiskutassun kanssa hämmentyneitä katseita Kastetassun yhtäkkisestä koleudesta.
Kastetassu sulki hetkeksi silmänsä, kun tunsi sydämensä särkyvän.

Luku 1

Sen jälkeen kun Huurretassu oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin, Laventelitassun ja hänen sisarustensa elämä ei ole ollut samanlaista. Leijonatassu ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta Laventelitassu tiesi veljensä syyttävän itseään Huurretassun kohtalosta: ja sitä myöten Leijonatassu oli alkanut olemaan entistäkin suojelevaisempi siskojaan kohtaan.
Sen sijaan, että aina seikkailujen perässä olevasta Kyyhkytassusta olisi tullut varovaisempi ja rauhallisempi, hän oli alkanut janoamaan vain enemmän leirin - ja reviirin - ulkopuolelle pääsemistä kuin se olisi ollut keino päästä irti surusta ja katumuksesta. Leijonatassu oli onnistunut pitämään siskonsa kurissa ja hillittynä, vaikka Lalventelitassu näkikin yhä Kyyhkytassun sinisissä silmissä olevan levottomuuden.
Kultatassu ja Laventelitassu olivat ainoat, jotka eivät peittäneet suruaan millään tavalla. Kultatassu puhui avoimesti tunteistaan ja Huurretassusta, mutta teki sen lämpö ja rakkaus äänessään. ‘Huurretassu ei haluaisi meidän ainoastaan surevan hänen kuolemaansa. Hän haluaisi meidän muistelevan häntä hymyllä ja nauravan ilosta aina, kun puhumme hänestä’, Kultatassu oli kerran sanonut, kun Leijontassu oli pyytänyt häntä vaikenemaan Huurretassusta puhumisesta.
Laventelitassu pysytteli usein hiljempaa, kun joku mainitsi Huurretassun, mutta ei siksi, että olisi pelännyt tai halunnut paeta menneisyyttä. Hän teki sen, koska muistot hyväsydämisestä ja hymyilevästä Huurretassusta valtasivat hänen mielensä, eikä hän saanut sanojaan suustaan. Hän ei vältellyt siskostaan puhumista, eikä hän esittänyt olevansa kunnossa, sillä useammin hän ei sitä ollut. Jos suretti, täytyi surra, se oli Laventelitassun mielipide.
Viime aikoina Laventelitassu oli kehittynyt soturikoulutuksessan nopeammin kuin aiemmin. Hän oli aina ollut sisaruksistaan kömpelöin ja hitain oppimaan, mutta tuntui kuin hän vihdoin olisi päässyt vaikeimman oppimisvaiheen ohitse - ja olihan se jo aikakin. Putousturkkikin oli huomannut sen, ja antanut kehrääviä kehuja oppilaalleen.
Harmaa naarasoppilas oli myös saanut uuden ystävän: Liekkitassun. Oranssi kolli oli vasta nimitetty oppilaaksi ja hän oli innokas ja ahkera oppimaan. Jostain syystä Putousturkki ja Liekkitassun mestari Kirkaskuu olivat usein laittaneet oppilaansa harjoittelemaan yhdessä, mutta Laventelitassu ei valittanut. Hän rakasti uusia ystäviä!
Tällä kertaa Laventelitassun ja Liekkitassun mukana saalistamassa oli myös Yksitassu, joka viime kerralla ei ollut päässyt mukaan polkuanturassaan olevan piikin takia. Ehkä sen takia pitkäkarvainen naaras oli normaalia innokkaampi yrittäessään saalistaa puun juurella olevaa hiirtä.
Yksitassu piti häntänsä vakaana ja loikkasi korkealle ilmaan. Hän sai hiiren helposti kiinni yhdellä käpälänheilautuksella ja nosti sen hampaisiinsa tyynen rauhallisena.
“Mahtavaa, Yksitassu!” Laventelitassu naukaisi ja teki pienen, innokkaan hypyn ilmaan. “Sait sen kiinni!”
Yksitassu laski hiiren sopivaan paikkaan ja peitti sen maalla, risuilla ja lehdillä. “Ei se ollut niin vaikeaa.”
Ei tietenkään, Laventelitassu mietti hymyillen, olethan sinä ollut jo kauan oppilaana! Mustajuovainen oppilas kääntyi kohti Liekkitassua. “Haluatko sinä saalistaa seuraavaksi?”
“Joo!” Liekkitassu vastasi innoissaan ja haisteli ilmaa. Kului hetki ennen kuin uusi oppilas löysi seuraavan hajujäljen tuoreesta riistasta. “Tänne päin!”
Laventelitassu seurasi liekinoranssia kollia yhdessä Yksitassun kanssa. Liekkitassu pysähtyi välillä haistelemaan ja jatkoi aina hetken matkaa, kunnes hänen häntänsä nousi ylös ja hän pysähtyi kokonaan.
“Tuolla!” oranssi kollioppilas kuiskasi kahdelle toverilleen ja osoitti lehdettömän pensaikon vierellä olevaa oravaa, joka tutki maata ruuan toivossa.
Laventelitassu katsoi, kuinka Liekkitassu lähestyi oravaa, mutta huomasi kollin lähestyvän uhkaavasti kohti kuivaa risua. “Varo, Liekkitassu!” hän kuiskasi.
Kolli hämmentyi ja kääntyi katsomaa Laventelitassua, joka nyökkäsi kohti risua. Liekkitassu huomasi sen, räpytteli silmiään ja nyökkäsi kiitokseksi ennen kuin jatkoi keskittynyttä hiipimistään kohti oravaa.
Pian hän loikkasi ilmaan, ja Laventelitassu pidätti hengitystäään. Yksitassu hänen vierellään näytti siltä kuin olisi ollut valmis pinkaisemaan kohti lähintä puuta, jos Liekkitassu ei osuisikaan oravaan, ja orava yrittäisi karata.
Liekkitassu kuitenkin onnistui: hän painoi oravan maata vasten ja katkoi sen niskat nopealla liikkeellä. “Minä tein sen!” kolli huusi, ja Laventelitassu näki ystävästään huokuvan ylpeyden ja riemun.
“Sinä kehityt koko ajan!” Laventelitassu sanoi iloisena Liekkitassun puolesta.
“Hyvää saalis, Liekkitassu”, Yksitassu kehui kollia myös. “Ehkä on aika palata leiriin. Minun on mentävä vielä partioon.”
“Joo”, Laventelitassu sanoi. “Otan pyydystämäni kalan matkalla mukaan. Älä unohda hiirtäsi, Yksitassu.”
Yksitassu heilautti häntäänsä. “En tietenkään.”
Laventelitassu hymyili. “Nähdään leirissä, Liekkitassu!”
Harmaa naarasoppilas lähti loikkimaan järveä kohti, missä hän ol iaiemmin saanut kalan saaliiksi. Matka ei ollut pitkä ja palatessaan leiriä päin hän tarkisti Yksitassun ottaneen hiirensä mukaan ennen kuin jatkoi matkaansa leiriin.
Tuoresaaliskasa oli mukavan iso jo, vaikka Laventelitassu tiesikin lehtikadon tulevan vielä vaikeuttamaan saalistamista. Klaaninvanhimmat ja vanhemmat soturit olivat kertoneet lehtikadon kauhuista, mikä oli saanut Laventelitassun säikähtämään ja toivomaan, ettei järvi jäätyisi umpeen. Olihan kala heidän pääravintonsa!
Laventelitassu nappasi kasasta itselleen jonkun toisen pyydystämän kalan ja oli etsimässä seuraa, kun näki Liekkitassun lähestyvän tuoresaaliskasaa. Naaras tervehti tätä hännänheilautuksella.
“Kävin viemässä klaaninvanhimmille ruokaa”, Liekkitassu selitti.
“Voimme jakaa tämän kalan, jos haluat”, Laventelitassu ehdotti. Hän tiesi, ettei jaksaisi kuitenkaan syödä sitä kokonaan.
“Käy minulle!” Liekkitassu vastasi iloisena.
He valitsivat syrjäisemmän paikan aukiolta ja alkoviat syömään kalaa. Laventelitassu katseli samalla leirin tapahtumia ja näki veljensä sekä Yksitassun lähdössä partioon. Kultatassu ja Kyyhkytassu vaihtoivat kieliä toisella puolella leiriä, ja Valotähti jutteli jotain varapäällikkönsä kanssa.
Jokiklaani oli rauhallinen, vaikka viime aikojen tapahtumat olivat aiheuttaneet paljon surua klaanin keskuudessa. He elivät synkkää aikaa, joten Laventelitassu yritti nauttia näistä pienistä, rauhallisista hetkistä parhaansa mukaan.

// Tämmönen kiva tarina tähän väliin c: ihanaa vihdoin kirjottaa Laventelilla jotain, se kun on lojunut käyttämättömänä jo pitkään :D

Kolmas luku - I trust him with my life

Huurretassu oli ylpeä itsestään. Tuulihännän koulutus oli tehokasta ja Huurretassu kehittyi jatkuvasti. Hän osasi käyttää kaikkkia aistejaan -kuuloa lukuun ottamatta tietenkin- täydellisesti, kun hän saalisti. Hän tunsi liikkeet maan kautta tassuihinsa ja hän haistoi saaliinsa jo kaukaa. Ei hän kuuloaistia tarvinnut yhtään mihinkään. Huurretassun onneksi hänen muut aistinsa korvasivat hänen kuuloaistinsa, joten hänellä ei ollut mitään hätää. Hänestä tulisi soturi aivan kuin muistakin oppilaista. Tuulihäntä oli osoittanut, että kuka vain voisi olla soturi. Soturilla ei ollut ääntä eikä hän kyennyt puhumaan, mutta hän oli silti hyvä soturi.
Tuulihäntä hipaisi hännällään Huurretassun kylkeä ja oppilas käänsi katseensa mestariinsa. Naaras osoitti hännällään Huurretassun kantamaa oravaa ja sitten pentutarhaa. Huurretassu hymyili ja nyökkäsi iloisesti. Hän saisi viedä saaliinsa Suvikuurolle, jolla oli aivan liian suloiset pennut imetettävänään.
Huurretassu työntyi sisälle pesään ja kohtasi Suvikuuron ystävällisen hymyn. Valkomusta kuningatar oli aluksi ollut epäileväinen Huurretassua kohtaan, mutta lopulta tottunut kuuron oppilaan läsnäoloon. Suvikuuro piti vain harvasta kissasta ja Huurretassu oli onnistunut pääsemään sille hyvälle puolelle kuningattaren kanssa.
Suvikuuro nyökkäsi tervehdyksensä ja hänen oransseihin silmiin syttyi kiitollinen katse, kun hän huomasi valkoisen oppilaan tuoman oravan hänen leukojensa välissä. Huurretassu laski oravan kuningattaren eteen ja perääntyi sitten muutaman askeleen. Suvikuuro nyökkäsi kiitollisuutensa ja huusi pennuilleen jotakin. Huurretassu käänsi katseensa suuntaan, josta tärinä tuli maata pitkin hänen tassuihinsa. Mustavalkoinen ja harmaavalkoinen pentu kipittivät kömpelösti emonsa luokse. Pilvipennun katse kirkastui, kun hän tunnisti Huurretassun. Utupentu harvoin hymyili eikä naaraspentu nytkään hymyillyt. Hän oli silti selkeästi tyytyväinen, kun Huurretassu oli tullut taas pentutarhaan. Huurretassu oli yksiä harvoista oppilaista, jotka olivat edes jonkin aikaa pentutarhassa. Utupentu oli tietenkin vähän epäileväinen Huurretassun kyvyistä, koska oppilas oli kuuro, mutta Huurretassu pystyi yllättävän hyvin lukemaan pentujen huulilta heidän kysymyksensä. Pilvipentu katsoi innostuneesti hymyillen Huurretassua ja kysyi kysymyksensä. Pilvipentu puhui onneksi hitaasti ja selkeästi, mikä helpotti Huurretassua ja paljon. Pentu oli niin pieni ja oli vaikea aina nähdä, mitä pennut puhuivat.
”Kyllä, sain tämän itse”, Huurretassu hymyili pennulle. Kollipennun haituvainen pentukarva näytti niin pehmeältä ja Huurrepentua hymyilytti. ”Oravaa saalistaessa pitää olla nopea, jos se ehtii huomata sinut.”
Pilvipentu alkoi esitellä saalistusasentoaan ja Huurretassu kehui kollia. Ei pienellä pennulla tietenkään sujunut niin kuin oppilailla, mutta tarpeeksi hyvin. Hän yritti parhaansa minkä noin nuori pentu voi ja se oli tarpeeksi.
”Sinusta tulee varmasti upea saalistaja”, Huurretassu naukaisi Pilvipennulle, jonka katse kirkastui entisestään, kun hän sai kehuja oppilaalta. Utupentu tuuppasi veljeään ja aloitti tuttuun tapaansa leikkitappelun sisarusten välille. Heillä oli varmasti tylsää, kun olivat pentutarhan ainoat pennut. Huurretassu hyvästeli Suvikuuron ja hänen pentunsa, jonka jälkeen hän poistui pentutarhasta. Hän hymyili koko sen ajan, sillä hänelle oli tullut niin lämmin olo, kuten tavallista. Jonakin päivänä hänkin haluaisi omia pentuja. Sirppikynsi oli ollut aina hyvä emo ja Huurretassu halusi kokea sen saman ilon, jonka omat pennut voisivat hänelle tuoda.

Huurretassu seurasi mestariaan taistelukuopalle. Hän pääsisi harjoittelemaan taisteluliikkeitä Hiillostassun kanssa, oppilaan, jonka kanssa Huuretassu ei ollut koskaan ennen kommunikoinut millään tavalla. He olivat aina olleet eri paikoissa eivätkä koskaan saaneet siis mahdollisuutta kunnolla tavata.
Hiillotassu istui mestarinsa Lieskamyrskyn kanssa taistelukuopalla. Lieskamyrsky näytti jotain puolustusliikettä mustavalkoiselle oppilaalleen, joka seurasi tarkkaan mestrinsa joka lihaksen liikettä.
Lieskamyrsky tervehti Tuulihäntää, kun valkoinen soturi tuli tarpeeksi lähelle. Huurretasu vilkaisi Hiillostassua, joka seurasi mestariaan herkeämättä. Huurretassu asettui taistelukuopalle odottamaan, että mustavalkoinen oppilas saapuisi. Heidän olisi tarkoitus testata oppimaansa ilman mestariensa ohjeistusta ja Huurretassu oli valmis kokeilemaan taitojaan, joita oli kartuttanut kuiden aikana mestariltaan. Hiillostassu asteli taistelukuoppaan noin kahden ketunmitan päähän Huurretassusta. Hän hymyili ystävällisesti ja tervehti Huurretassua hännänheilautukselle ja Huurretassu hymyili takaisin kollille. Lieskamyrsky heilautti häntäänsä merkiksi aloittaa ja Hiillostassun katse muuttui heti ovelaksi, kun tositilanne pääsi alkamaan. Huurretassu oli yllättynyt, sillä usein muut oppilaat tuntuivat olevan niin varovaisia, jos heillä oli vastassaan Huurretassu. Olisiko nyt toisin? Ehkä Hiillostassu tosiaan yrittäisi kunnolla.
Hiillotassu silmäili Huurretassua keltaisilla silmillään ennen kuin lähti kiertämään valkoista naarasta ympäri. Huurretassu siristi silmiään ja seurasi Hiillostassun katsetta, sillä kolli saattaisi paljastaa mihin olisi tähtäämässä, ja se veisi Hiillostassulta yllätyksen tuoman edun. Kollin katse harhautui silmänräpäyksen ajaksi Huurretassun vasempaan kylkeen ennen kuin kolli siirsi sen naaraan tassuihin. Hah. Huurretassu oli kehittänyt näköään ja huomasi monet yksityiskohdat helposti. Hänellä oli nyt etu Hiillostassua vastaan.
Hiillotassu syöksyi eteenpäin, mutta Huurretassu väisti kylkeensä suunnatun iskun ja syöksyi itse heti sen jälkeen Hiillotassun selkään, kun kolli mietti seuraavaa iskuaan hämmenyksen tilassaan. Naaras tönäisi hartiallaan kollia kylkeen ja iski sitten hännällään kollin tassuihin saadakseen kollin horjahtamaan. Hiillostassu onnistui kuitenkiin pysymään tasapainossa ja hän lähti sen enempää empimättä uuteen hyökkäykseen Huurretassua kohti. Hän oli tosissaan ja syöksyi Huurretassun käpäliin, mikä aiheutti Huurretassun tasapaino menetyksen. Naaras lensi kumoon. Hän yritti nousta pystyyn, mutta mustavalkoinen oppilas ehti ensin ja painoi naarasoppilaan maata vasten.
Huurretassu alkoi kelatat mielessään niitä liikeitä, joita hänelle oli opetettu käyttämään tällaisessa tilanteessa. Naaras käytti voimiaan ja sai takajalkansa asetettua kollin vatsan alle. Hän ei odottanut enempää, jotta Hiillostassu ei ehtisi varoa vaan ponnisti ja sai Hiillostassun potkaistua päältään. Huurretassu pomppasi pystyyn ja loikkasi Hiillostassun selkään vielä, kun kolli oli makuulla. Huurretassu asetti toisen käpälänsä kollin kaulalle ja toisen hänen rintakehälleen. Takakäpälillään hän piti kollin omia takajalkoja paikoillaan. Hiillostassu näytti luovuttaneensa ja Huurretassu päästi kollin pystyyn. Naaras ehdotti virneellään uusintaa ja Hiillostassu hyväksyi sen heti omalla virneellään. Tämä oli itse asiassa jopa hauskaa, kun hänen harjoituskumppaninsa ei ollut jatkuvasti hädissään Huurretassun hyvinvoinnista. Naaras oli kuuro eikä sairas, mutta monet kohtelivat häntä kuin hentoa kukkaa, joka hajoaisi hetkenä minä hyvänsä. Onneksi Hiillostassu taisi oll yksi niistä harvoista oppilaista, jotka käyttäytyivät mahdollisimman normaalisti Huurretassua kohtaan. Ja se sai Huurretassun tosiaankin iloiseksi.

Hiillostassu tuli useammankin kerran sen taisteluharjoituskerran jälkeen harjoittelemaan Huurretassun kanssa. Heidän mestarinsa olivat selkeästi nähneet, että he oppisivat toisiltaan hyvin ja olivat päättäneet pitää sitä yllä. Hiillostassu ei kohdellut Huurretassua yhtään oudolla tavalla vaan niin kuin kohteli kaikkia muitakin oppilaita.
He jakoivat aterian yhtenä päivänä, kun Huurretassu ei nähnyt veljeään Pakkastassua leirissä. Hänellä oli nälkä ja Hiillostassu oli tarjoutunut seuraksi, ja tietystihän Huurretassu oli suostunut. Hän koki, että Hiillostassu voisi olla hänen ystävänsä ja se tuntui hyvältä. Hiillostassu oli mukava, ystävällinen ja huumorintajuinen. Hän oli myös urhea.
Pakkastassun saapuessa leiriin Huurretassu näki hänen erivärisissään silmissään jonkin oudon tunteen, kun hän huomasi sisarensa Hiillostassun seurassa ja syömässä. Huurretassu hyvästeli Hiillotassun, kun hän oli saanut syötyä ja loikki mustaturkkisen veljensä luokse hymyillen lempeästi. Pakkastassu hymyili Huurretassulle, mutta hänen ilmeensä muuttui, kun hänen katseensa harhautui Hiillostassuun.
Kolli kysyi katseellaan, kuka hän oli ja miksi Huurretassun oli ollut syömässä hänen kanssaan.
”Hän tarjoutui seurakseni, kun sinua ei näkynyt”, Huurretassu kertoi ja puski kehräten veljensä kylkeä. ”Hiillostassun ansiosta opin uutta taistelemisesta, sillä hän ei kohdellut minua kuin sairasta.”
Pakkastassu nyökkäsi ja hänen katseensa pehmeni, kun hän katsoi sisartaan. Aina niin vakavana, Huurretassua huvitti. He olivat erilaisia, mutta silti läheisiä. Huurretassu luotti koko elämänsä veljensä tassuihin ja tiesi voivansa aina luottaa Pakkastassuun. Pakkastassu näytti pehmeän ja lempeän puolensa Huurretassun seurassa. Valkoinen naarasoppilas toivoi sisimmässään, että kolli uskaltaisi näyttää sen jollekin toisellekin kissalle, jota hän rakastaisi tulevaisuudessa. Hänen veljensä ansaitsisi jonkun, jonka kanssa jakaisi elämänsä ja sydämensä. Ehkä saisi jopa pentuja. Huurretassu ei oikein pystynyt kuvittelemaan Pakkastassua isäksi vielä, mutta ehkä joskus Pakkastassu voisi saada sen ilon. Hänestä tulisi kyllä hyvä isä, vaikka hän olikin välillä itsepäinen. Huurretassu huokaisi ja nuolaisi veljensä poskea lempeästi. He olisivat toistensa tukena, ihan sama mitä elämä heidän niskaansa heittäisikin.

"Liekkitassu ja Laventelitassu, harjoitelkaa sitä liikettä toisiinne. Sitten kun olette tehneet sen, vaihtakaa hyökkääjää ja puolustajaa. Ensiksi Liekkitassu voi puollustaa", Putousturkki sanoi.

Liekkitassu piti opettelusta, ja oli varma että hänen tassunsa olivat kuin tehty tähän. Hän odotti ja odotti Laventelitassun hyökkäystä. Vihdoin Laventelitassu hyppäsi, ja katsoi hänen korviaan. Hän odotti Laventelitassun iskevän sinne, mutta Laventelitassu iskikin salamannopeasti hänen jalkoihinsa. Hän hätkähti, ja ei ehtinyt väistää, joten Laventelitassu sai hänet kampatuksi. Hän tajusi epäonnistuneensa, ja mietti, että jos Laventelitassu olisi taistellut kynnet esillä, hän olisi varmasti ihan riekaleina.

"Yritä uudestaan, ja muista, että jos vastustaja tähtää korviin, se on uskottavasti hämäystä", Kirkaskuu opasti.

Putousturkki nyökkäsi, joka tarkoitti hänen olevan samaa mieltä. Tälläkertaa hän päätti, että Laventelitassu ei pääsisi tekemään samaa. Laventelitassu katsoi taas tiukasti korviin, ja kun hän syöksähti. Liekkitassu väisti sivulle ja hyppäsi hänen päälleen, ja päästi voitonriemuisen mrraun. Nyt hän oli voittanut! Ennen kuin hän ehti edes ajatella asiaansa loppuun, Laventelitassu potkaisi häntä mahaan, ja hän lensi maahan. Hän yritti tehdä saman tempun, mutta Laventelitassu tiesi sen tempun hänen ilmeestään.

"Turha yrittää!" Laventelitassu maukui hilpeästi. Hän tiesi epäonnistuneensa taas. Nyt hän päätti onnistua. Kun Laventelitassu hyppäsi taas, hän tälläkertaa sai juuri ja juuri väistettyä, ja samalla kamppaamaan hänet. Hän painoi Laventelitassun maahan, ja toivoi hartaasti että saisi tämän pysymään tässä. Hän onnistui siinä, ja Laventelitassu pysyi siinä.

"Okei, okei. Voitit! Mutta älä luulekaan, että tämä tulisi toistumaan!" Laventelitassu maukui muka vihaisesti.

"Hyvä, Liekkitassu. Se oli hyvä idea kampata Laventelitassu samalla kun väistit. Nyt kuitenkin voimme lähteä, koska on jo aurinkohuippu", Putousturkki sanoi. Hän läjti mestarin ja Putousturkin mukaan Laventelitassun kanssa. Hän kuuli vesimyyrän rapistelemassa jossain lähellä. Harvoin ne tänne tulevat, mutta eihän se haittaa. Hän seurasi hajujälkeä, ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän päätti tehdä mestarin ylpeäksi, ja päätti myös saada vesimyyrän. Hän katseli tarkasti, että tiellä ei olisi risuja tai lehtiä, ja lähti hiipimään. Hän tajusi vesimyyrän olevan vanha yksilö, joten kyllähän hänen nyt se pitäisi saada! Hän oli tarpeeksi lähellä, joten hän hyppäsi, ja katkaisi vesimyyrän pakotien käpälillään. Hän puraisi sitä nopeasti niskaan, ja katkaisi siltä niskan. Minä sain sen! Hän ajatteli. Hän lähti nopeasti mestarinsa luokse, ja sanoi,

"Katso! Sain vesimyyrän!" Kirkaskuu kääntyi katsomaan ja kehräsi vähäsen.

"Näyttää oikein mehevältä. Joku klaaninvanhimmista saa siitä maittavan aterian", Putousturkkikin kehaisi. He saapuivat leiriin, ja Liekkitassu vei vesimyyränsä tuoresaaliskasaan. Hän kysyi Kirkaskuulta, voisivatko he lähteä iltapartioon Yksitassun, Laventelitassun ja heidän mestareidensa kanssa. Kirkaskuu nyökkäsi, ja se oli myöntyvä vastaus. Mutta mitäköhän minä teen sen aikaa? Ehkäpä Kuikkalaulu kertoo minulle tarinan. Hän käveli klaanivanhimpien pesään missä Kuikkalaulu ja muut istuskelivat.

"Kuikkalaulu, voisitko kertoa minulle taas jonkin tarinan? Minä voin tuoda sinulle vaikka vesimyyrän", hän kysyi.

"No, mikä ettei. Ja onpa kilttiä jos tuot minulle vesimyyrän", Kuikkalaulu sanoi lempeästi. Hän lähti hakemaan sitä vesimyyrää, ja Putousturkki huusi hänelle,"Hei! Veisitkö sen klaaninvanhimmille! He olisivat todella kiitollisia siitä!" Minä olinkin juuri viemässä sitä sinne. Hän ajatteli. Hän vain nyökkäsi, koska ei pystynyt vastaamaan vesimyyrä suussaan. Hän kiiruhti klaaninvanhimpien pesälle, ja vei vesimyyränsä Kuikkalaululle. Kuikkalaulu avasu suunsa haukotukseen ja söi vesi myyräänsä.

"Ota ihmeessä sinäkin, nuori kolli", Lehtimyrsky, tummanruskearaidallinen naaras kehotti. Hän otti siitä muutaman palan, mutta ei enempää.

"Noniin. Nyt voin kertoa sen tarinan. Olimme juuri hyökkäämässä Tuuliklaaniin, ja minä valmistauduin taisteluun. Voi niitä aikoja, olin silloin vielä oppilas, ihan niinkuin sinäkin nyt… ...ja niin voitimme Tuuliklaanin. Ohhoh! Minäpä kerroinkin nyt pitkän tarinan, ja etkös sinä ollut menossa partioon! Voi minua hupsua, ehkä sinun pitäisi nyt mennä", Kuikkalaulu kertoi tarinansa ja havahtui sitten. Hän huusi nopeasti klaaninvanhimmalle hyvästit, ja lähti Kirkaskuun luokse.

"Lähdemmekö jo kohta partioon?" Liekkitassu kysyi Kirkaskuulta. Hän toivoi että tämä sanoisi, että ihan kohta, mutta mestari sanoikin, "Odotamme Yksitassua ja Pikimustaa", Kirkaskuu vastasi. Vihdoinkin Yksitassu ja hänen mestarinsa, Pikimusta tulivat.

"Yksitassulla oli piikki polkuanturassa", Pikimusta selitti myöhästymisensä. He lähtivät Varjoklaanin rajalle, ja kun he olivat siellä, mestarit merkitsivät hajumerkit.

"Liekkitassu, tule sinäkin koittamaan. Näit jo, miten", Pikimusta käski. Hän meni tekemään sen.



//En jaksanukkaan tehä mitään superpitkää, mut tässä nyt taas vähäsen pidempi.

"Liekkitassu! Menemme metsästämään Laventelitassun kanssa!" Kirkaskuu huusi hänelle. Hän oli iloinen siitä, että pääsi vaihteeksi saalistamaan, eikä partioimaan. Hän käveli Kirkaskuun mukana, ja kuiskasi,

"Haistan vesimyyrän", Liekkitassu yritti peittää innostumistaan, mutta tajusi tärisevänsä innosta. Se on minun ensimmäinen saaliini, ja vielä oikein pulska! Hän laskeutui asentoon, ja mestari opasti häntä.

"Häntä maahan, Liekkitassu. Lisäksi sinun on seurattava myös vesimyyrää, mutta katso myös välillä ettei maassa ole risua tai lehteä. Yksikin lehti voi lähettää sillä varoituksen", Kirkaskuu naukui. Hän teki niinkuin käskettiin, kunnes mestari nyökkäsi. Nyt minulla siis on oikea asento. Hän hiipi kohti vesimyyrää, mutta astui risun päälle. Ketunläjä! Mutta hän näki, että Laventelitassu oli ollut juuri sen pensaan takana, minne vesimyyrä juoksi. Laventelitassu yllätti sen, ja taittoi siltä niskat.

"Vau! Laventelitassu, se olisi päässyt pakoon jos et olisi ollut siellä! Mistä tiesit, että se tulisi sinne?" Liekkitassu kysyi. Hän odotti vastausta pari silmänräpäystä, jotka tuntuivat kuilta.

"Minä tuota, vakoilin sinun suoritustasi, ja, ja katselin", Laventelitassu sanoi, ja hän kuulosti siltä kuin olisi tehnyt jotain todella väärää. Liekkitassu odotti, sitten hän naurahti mrraun.

"Ei se mitään! Pääasia on, että saimme sen vesimyyrän", Liekkitassu maukui. Vesimyyrät olivat Kuikkalaulun herkkua. Hän ihaili edelleen kuitenkin Laventelitassua, joka oli saanut sen vesimyyrän vahingossa. Kirkaskuu oli saanut valtavan kalan. He kävelivät leiriin päin, ja olivat ihan kohta siellä. Heti kun he olivat leirissä, Laventelitassu katosi klaaninvanhimpien pesään, ja tuli kohta sieltä ulos. Kirkaskuu taas vei kalansa tuoresaaliskasaan.

//Tääkin vähäsen lyhyt, mutta ainakin pidempi.

Nyt minun pitää astella päällikön eteen! Hän tärisi jännityksestä, ja katsoi päällikköä silmiin. Hän tärisi jännityksestä. Sitten joku supisi hänen korvaansa.

"Liekkipentu, sinun pitää mennä nyt", Liekkipentu ei kuullut kenen ääni se oli.

"Selvä", hän vastasi. Hän asteli päällikön eteen.

"Liekkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Liekkitassuna", Valotähti maukui.

Mestariksesi tulee Kirkaskuu. Toivon, että Kirkaskuu välittää sinulle kaiken oppimansa.

Kirkaskuu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta (En kattonu, ääh!) ja olet osittanut olevasi Uskollinen ja kärsivällinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Liekkitassulle.

"Onnea! Me näytämme sinulle oppilaidenpesän!" Muut oppilaat sanoivat.

"Liekkitassu, Liekkitassu, Liekkitassu!" hänen nimeään huudettiin, ja hän oli pakahtumaisillaan ylpeydestä.

Mahtavaa! Varispentu ajatteli. Hänestä tulisi juuri nyt oppilas. Hän tajusi hänen emonsa sukivan turkkiaan.

"Emo! Lopeta! Minä osaan kyllä jo ihan itsekin sukia turkkini, ettäs tiedät!" Varispentu valitti. Hetkinen! Nyt hänen piti kävellä klaanipäällikön eteen! Häntä jännitti se erittäin paljon. Vihdoin hän oli siellä, klaanipäällikön edessä.


"Varispentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi", Päällikkö sanoi.

"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Varistassuna", Päällikkö julisti. "Mestariksesi tulee Valosydän",Päällikkö jatkoi taas. "Toivon, että Valosydän välittää sinulle kaiken oppimansa", päällikkö maukui.

"Valosydän, olet valmis ottamaan oppilaan", Taas kerran se oli päällikkö. "Olit saanut loistavaa koulutusta Kielonmarjalta, ja olet osittanut olevasi Uskollinen ja kärsivällinen", päällikkä kehui Valosydäntä asiaan kuuluvasti. "Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Varistassulle", päällikkö sanoi, ja tiesi tämän olevan toiseksi viimeinen osa tätä seremoniaa.

"Varistassu, Varistassu, Varistassu!" kaikki huusivat. Joukkoa johti hänen emonsa, joka näytti olevan pakahtumaisillaan ylpeydestä, niinkuin tämä olisi hänen oma seremoniansa. Hänkin tosin oli ylpeä siitä, että oli vihdoinkin oppilas.

Kahdeksas luku - Tästä tulee antoisa viikko

Jokaisella oli jokin heikkous. Pakkastassun heikkous oli selkeä: hänen oma siskonsa. Valhelaulun oman emon heikkous olivat taas hänen pentunsa ja Sirppikynnen heikkous oli sama. Monen kissan heikkous oli heidän pentunsa tai kumppaninsa; tunteet olivat oikukkaita ja kukaan ei haluaisi kärsiä sydänsuruista. Kissojen manipulointi heille tärkeillä kissoilla oli yksi keino, joita monet Synkän metsän kissan käyttivät ja neuvoivat Valhelauluakin käyttämään. Se oli tehokas keino, mutta Valhelaulu ei käyttäisi sitä ellei olisi aivan pakko. Ketään ei tarvitsisi satuttaa turhaan.
”Kovat keinot ovat parhaat keinot, Valhelaulu!” Hopeakäärme oli sihissyt ja Valhelaulu pyöräytti silmiään.
”Pelko pitää ehkä kissat aisoissa, mutta ei uskollisina”, Valhelaulu oli todennut arpiselle kollille tyynesti. Hänellä oli toinen lähestysmistapa kissojen mieliin ja se oli tällä hetkellä pääosin Pakkastassun työnä. Kissat tulisi saada ymmärtämään se ideologia, jota tässä haettiin eikä pelottaa heitä seuraamaan sitä. Valhelaulu värväsi itsekin joitain kissoja, mutta suurimmaksi osaksi Valhelaulu ohjeisti Pakkastassua ja neuvoi uusia keinoja, joita käyttää eri kissoihin. ”Joillekin kissoille pelko on kaikkea ajava tunne, mutta kaikilla se ei toimi. Me haluamme kissojen seuraavan tätä ideologiaa ja kaikki eivät ole samanlaisia. Jotkut tarvitsevat järjen ääntä ja perusteluja”, Valhelaulu vilkaisi Pakkastassua. ”Ja jotkut tarvitsevat taas kovempia otteita. Joidenkin mieli vaatii pelon, joidenkin kohteen. Jotkut vaativat aikaa.”
Valhelaulua huvitti. Tässä oli syy, miksi Synkkä metsä ei koskaan kukoistanut. Jotkut kissoista olivat kärsimättömiä ja liian ahneita, ja tekivät siksi virheitä. Synkkä metsä oli ajan myötä kerännyt myös järkeviä kissoja, jotka olivat tajunneet -tosin vain osittain- juuri sen, että kaikille kissoille eivät tehonneet samat keinot kuin toiselle. Hopeaviilto käytti useimmiten kidutusta, mutta se toimi parhaiten nuoriin kissoihin.
”Siinä on taas oiva esimerkki sille, miksi SINÄ olet ohjaamassa ja johtamassa Synkän metsän rivistöä”, Hopeaviillon ääni kuului kauempaa ja naaras asteli punaisen usvaverhon takaa esille. Siinä paha missä mainitaan. ”Pakkastassu osaa käyttää sanojaan, minä taas kynsiäni.”
Siinä Valhelaulu oli eri mieltä, sillä Hopeaviilto osasi käyttää myös päätään normaalia paremmin. Hänellä oli älyä, jota hän ei aina näyttänyt muille ja se toimi naaraan etuna kiperissä tilanteissa. Valhelaulu piti katseensa mustaturkkisessa naaraassa. Hopeaviilto oli häikäilemätön tappaja, mutta hänellä oli älyä enemmän kuin Hopeakäärmeellä ja Tiikeritähdellä yhteensä. Ehkä jopa enemmän, mutta naaras pysytteli silti varjoissa. Miksi?
”Tarvitaan vielä muita keinoja kissojen käännytämiseksi”, Valhelaulu nyökkäsi sitten ja mietti kissoja, joita oli tavannut. Närhitassu. Hän oli viaton, mutta vakuuttava. Närhitassu oli yksi kärsivällisimmistä kissoista, joita Valhelaulu oli koskaan tavannut. Harmaavalkoista kollia voisi käyttää niihin kissoihin, jotka olivat kaikista epäileväisimpiä. Hänet täytyisi löytää, taas kerran. Kolli osasi piiloutua Synkkään metsään, mutta kukaan ei pystyisi pysymään piilossa Valhelaululta.
Pihkahumu ja Häivätuuli, sisarukset, harhautuivat Valhelaulun mieleen, kun hän mietti mahdollisia kissoja, jotka voisivat liittyä Synkän metsän riveihin. Toinen innokas, toinen kylmän rauhallinen. Häivätuuli osasi pelottaa kissoja, Pihkahumu taas innostaa. He olivat vahvoja yhdessä.
Valhelaulu tunsi idean pulppuavan hänen mieleensä. Hän tiesi, mitä tehdä. Hän tiesi, miten saisi kissoja mukaan Synkän metsän suunnitelmaan. Hän tarvitsisi erilaisia kissoja, jotka käyttivät eri keinoja.
”Pakkastassu, jatka samaan malliin”, Valhelaulu naukaisi mustalle oppilaallee ennen kuin lähti astelemaan pois päin. Mustan kollin keinot olivat tehoikkaimpia, koska hän käytti montaa eri keinoa.
”Minne olet oikein menossa?” Hopeaviilto kysyi ja Valhelaulu tunsi naaraan siniset silmät turkillaan. Psh. Typerä naaras.
”Minulla on suunnitelma.”

Se suunnitelma oli kuitenkin kesken. Närhitassu oli jo Synkässä metsässä ja Valhelaulun täytyi vain saada kollista kovempi ote. Se olisi helppoa Hopeaviillon avulla, mutta Valhelaulua puistatti ajatus laittaa Närhitassu kärsimään niin kuin Valhelaulu oli kärsinyt. Ei. Hän yrittäisi ensin itse ja mikäli tilanne olisi toivoton, Hopeaviilto pääsisi asialle.
Häivätuuli ja Pihkahumu olivat taas aivan toinen juttunsa. Heille tämä asia tulisi tuoda esille aivan toisesta näkökulmasta. Valhelaulu oli vieläkin epävarma siitä, mitä kahden kyseisen kissan päässä oikein liikkui. Hän oli muutaman kuun ajan lehtisateen aikana seurannut kaksikkoa ja hän oli laitannut suunnitelmansa toimintaan. Valhelaulu liittyi toisinaan kaksikon seuraan ja kertoi heille upeita tarinoita ja kertomuksia. Jossain vaiheessa tarinoiden kulku siirtyi hiljalleen aiheisiin, jotka vastasivat Synkän metsän ideologiaa. Valhelaulu lupasi Pihkahumulle uutta opittavaa ja Häivätuulelle tarkoitusta ja molemmille tekemistä. Ei mennyt kauaa, kun kaksikko jo vaelsi Synkän metsän mailla. Valhelaulu tosin piti huolen, että kaksikko ei ajautuisi muiden kissojen sekaan, vielä. He tarvitsisivat vielä muutakin, jotta he pysyisivät Synkässä metsässä.
”Luuletko, että voisimme selvittää isämme identiteetin?” Häivätuuli oli yllättäen kysynyt eräänä yönä. Valhelaulun kysymys oli yllättänyt aivan totaalisesti, vaikka kolli ei tietenkään näyttänyt yllättyneeltä. Hän pysyi kylmän rauhallisena, kuten useimmiten tämän tapaisissa tilanteissa teki. Naaraan ilme pysyi koko ajan kylmän rauhallisena eikä hänen silmistään pystynyt lukemaan hänen ajatuksiaan. Häivätuuli oli oikea mysteeri ja se oli hänelle suuri etu.
”Mikä vain on mahdollista täällä.”

Lehtikadon pimeä aika oli tulossa, mutta Synkän metsän valoisa aika oli vasta aluillaan. Synkkä metsä oli saanut monia potentiaalisia kissoja mukaansa lehtisateen aikana ja kissoja koulutettiin kovaa tahtia. Heidän tulisi olla valmiita ja taitavia, kun aika koittaisi.
Valhelaulu suki turkkiaan, jossa oli viime yön jäljiltä muutama veritahra. Oli syttynyt riita, josta oli tullut yllättävän paha ja Valhelaulu oli joutunut pysäyttämään sen. Ihme tuittupäitä koko poppoo. Kollin turkki oli muutenkin vähän sekaisin, joten sen siistiminen ei ollut lainkaan pahitteeksi. Ja oli myös mukava vain makoilla, kun ei ollut mitään tekemistä määrätty aamuksi. Sai kerätä ajatuksiaan, kun ei tarvinnut huolehtia mistään klaanin velvoitteista.
”Valhelaulu”, Tihkutassun ääni kuului pesän suulta ja Valhelaulu kohotti katseensa harmaaturkkiseen veljeensä. Sen siitä saa, kun ajattelee olevansa vapaalla edes silmänräpäyksen ajan. ”Emo etsii sinua.”
Valhelaulu kurtisti kulmiaan. Ikijää etsi häntä? Miksi ihmeessä? Oliko jotain tapahtunut? Oliko Ikijää kunnossa? Valhelauhu lipaisi vielä muutaman kerran valkomustaa turkkiaan ennen kuin poistui soturien pesästä. Hän joutui kumartumaan, että hänen päänsä ei osuisi pesän kattoon. Tätä pesää ei oltu suunniteltu niin isoille kissoille kuin Valhelaulu.
Valkomusta kolli etsi katseellaan emonsa mustavalkoista turkkia ja huomasi sen miltei heti muiden kissojen turkkien seasta. Se oli kollille niin tuttu, että hän tunnistaisi emonsa erikoisen turkin missä vain.
”Ikijää?” Valhelaulu naukaisi emonsa nimen, kun oli tullut tarpeeksi lähelle. Naaraan vihreä katse kirkastui ja hänen huulilleen levisi tuttu hymy.
”Huomenta, Valhelaulu!” Ikijää tervehti poikaansa ja nousi seisomaan neljälle käpälälleen. ”Onko sinulla mitään menoa nyt aamulla?”
”Ei..?” Valhelaulu kallisti kysyvästi päätään pienemmälle kissalle. Ikijää oli tosiaan jäänyt yllättävän pienikokoiseksi Valhelauluun verrattaessa ja jopa Valhelaulun isä oli Valhelaulua pienempi.
”Hieno”, Ikijää kehräsi. ”Tule saalistamaan kanssani.”
Valhelaulu tunsi lämpöä rinnassaan emonsa ehdotukselle. Tietysti hän menisi saalistamaan rakkaan emonsa kansssa pitkästä aikaa. Ja saalistaminen teki ihan hyvää aina. Eipä kollilla ollut muutakaan tekemistä.
Valhelaulu kulki emonsa rinnalla, kun he kulkivat kuiden kuluessa muotoutuneiden polkujen läpi. Ilma oli kylmä pakkasen takia, mutta Valhelaulua ei kylmyys haitannut, sillä hänen turkkinsa oli tarpeeksi paksu lämmittämään häntä. Jokainen ei ollut niin onnekas, mutta Valhelaulu karisti ajatuksen mielestään. Hän oli nyt saalistamassa emonsa kanssa, muut asiat voisi ihan hyvin unohtaa kokonaan nyt täksi lyhyeksi hetkeksi. Mikään ei muuttuisi, vaikka hän ajattelisi muuta tämän pienen hetken.
Ikijää oli aina ollut hyvä saalistaja. Tosin, syykin oli päivänselvä; hänen oli pakko olla. Hän oli elänyt kaksijalkalassa ilman klaanin turvaa ja joutunut saalistamaan kokonaan itselleen aivan uudessa ympäristössä selviytyääkseen elossa kylmät yöt ja vaaralliset päivät. Onneksi Hohtokäpälä oli auttanut. Valkomusta kolli oli oiva lisä Myrskyklaanin rivistöihin ja oiva isä myös pennuilleen. Valhelaulusta klaanien ulkopuoleta klaaneihin voisi ottaa kissoja, sillä heillä ei ole suhteita muihin klaaneihin, joka voisi horjuttaa heidän uskollisuuttaan, vaikka eihän se ollut suositeltavaa, mutta ei se ollut virhekään. Valhelaulu kurtisti kulmiaan ajatuksissaan samalla, kun vaani erään puun alla olevaa oravaa. Miksi Hopeakäärme oli pakottanut Kuutähden saamaan pentuja, jos Hopeakäärme eli tämän ideologian mukaan, jossa puoliveriset olivat epäuskollisia ja kuraa?
Valhelaulun kynnet upposivat oravan nahkaan ja hetkessä se roikkui velttona Valhelaulun leukojen välissä. Hopeakäärmeen teko ei käynyt Valhelaululle järkeen, sillä luopio ei missään tapauksessa olisi voinut tietää Valhelaulun syntyvän hänen pennulleen. Ei mitenkään.
Valhelaulu pysähtyi niille sijoilleen ja haistoi ilmaa. Kitkerä haju tuli jostain hieman kauempaa, mutta silti Myrskyklaanin reviiriltä. Kettu? Voi hiirenpapanat sentään. Valhelaulu laski oravan Ikijään nappaamaan kyyhkysen viereen ja kaapi lisää pudonneita lehtiä niiden päälle. Mihin Ikijää oli oikein mennyt? Valhelaulu antoi näköaistinsa viedä itseään läpi reviirin ja pian hän huomasi emonsa hiipimässä yhden hiiren perässä. Naaras saisi sen varmasti, ei epäilystäkään.
Valhelaulu maistoi ilmaa ja jäljitti emonsa reitin vaivatta. Ikijää oli mennyt ketun suuntaan ja Valhelaululla ei menis- HETKINEN. Valhelaulu tutki Ikijään lähistöä ja irvisti kauhuissaan, kun tajusi ketun olevan emonsa lähettyvillä. Himpura!
Valhelaulu ei odottanut enää hetkeäkään ja pinkaisi juoksuun. Häneltä ei menisi kauaa emonsa luokse, sillä hänen treenatut lihaksensa olivat vahvat ja veivät hänet nopeasti minne hän ikinä halusikaan. Tämän takia ei saisi vaeltaa liian kauas toisista! Uhkana voisi olla kettu tai Yönkajon lauma tai joku muu uhka, josta kissa ei selviäisi aivan yksinään! Valhelaulu kirosi itseään, kun oli antanut Hopeakäärmeen viedä ajatuksensa aivan liian syvälle tärkeämmästä asiasta eli hänen emostaan. Ja tuota ei sitten ajateltu.
Oli liian myöhäistä. Valhelaulu näki ketun lähestyvän emoaan. Ikijää pörhisti turkkinsa ja sähisi ketulle. Naaras oli pienikokoinen eikä vaikuttanut ketulle miltään uhalta, mutta Ikijää ei ollut mikään avuton kissa. Hän oli tulinen taistelija, oikea soturi. Mutta kukaan ei pärjäisi yksin ketulle, vaikka Valhelaulu oli varma, että itse pärjäisikin, mutta hän olikin poikkeus ja syystä!
Valhelaulu kiristi tahtiaan ja antoi tassujensa rummuttaa vasten maata kuin viimeistä päivää. Ikijää sivalsi kettua kohti kynsillään ajaakseen sen kauemmas, mutta kettu ei näyttänyt olevan välittävinäänkään pienen kissan yrityksistä. Kannattaisi kyllä!
Kettu haukkasi Ikijäätä kohti ja Ikijää väisti hilkulla. Kettu ei odottanut sen kauempaa vaan yritti jo uudestaan, tällä kertaa käpälillään. Sillä oli oma taktiikkansa. Ikijää väisti taas. Naaras ei voisi väistää ikuisuuksia.
Valhelaulu syöksyi väliin, kun kettu oli iskemässä uutta iskuaan käpälällään kohti mustavalkoista kissaa. Valhelaulun epäonneksi hän ei ehtinyt väistää vaan sai iskun päin näköään, juuri vasemman silmänsä päälle. Valhelaulu ärähti kivun virratessa häneen, mutta pysyi pystyssä. Hän ei lamaantunut mistään kivusta vaan pysyi vahvana. Hän oli tottunut kipuun.
Valhelaulu katsoi edessään seisovaa kettua suoraan silmiin ja sähisi voimakkaasti. Valhelaulu oli Ikijäätä kaksi kertaa isompi ja tämä kettu oli melkein Valhelaulun kanssa samankokoinen. Ketun ruskeissa silmissä välähti säikähdys, kun se katsoi Valhelaulua. Se oli mahdollisesti tehnyt edessään olevasta kissasta puolisokean, mutta kissa ei ollut välittävinään moisesta seikasta. Valhelaulu pörhisti turkkiaan ja sähisi uudestaan. Kettu näytti epäröivän. Se kuitenkin rohkaistui ja yritti hyökätä, mutta Valhelaulu oli saanut tarpeekseen ja sivalsi terävillä kynsillään sitä ikävästi kuonoon. Kettu päästi pelokkaan vinkaisun, vilkaisi Valhelaulua vielä kerran ja sitten lähti pakoon. Valhelaulu sähisi sen perään vielä kerran.
”Valhelaulu!” Ikijään huolestunut ääni herätti kollin hänen mieltään ohjaavasta vihasta. ”Tähtiklaani sentään!”
Ikijää tuli lähemmäs ja katsoi Valhelaulun ikävää haavaa, joka halkoi yli kollin silmän. Veri valui hänen kavojaan pitkin maahan ja suuhun. Veren maku ei hätkähdyttänyt Valhelaulua lainkaan, hän oli haistanut veren hajun jo niin usein, että sen maku oli hänelle tuttu.
”Äkkiä leiriin, Sudenlaulun pitää katsoa tuo haava!” Ikijään ääni oli häkeltynyt ja osin pelokas. Naaras oli tosiaan huolehtivainen emo ja Valhelaulu tulisi olemaan aina kiitollinen hänelle siitä. Kukaan ei satuttaisi Valhelaululle tärkeitä kissoja, ei ikinä eikä mistään syystä. Valhelaulu rauhoitti mielensä ja tasoitti pörhistynytttä turkkiaan samalla, kun he kulkivat takaisin Myrskyklaanin leiriin.
”Meidän pitää saada partio tarkistamaan onko kettu vielä reviirillä”, Valhelaulu tokaisi ja kuuli emonsa hermostuneen henkäyksen.
”MINÄ hoidan sen ja SINÄ saat luvan mennä suoraan Sudenlaulun luokse”, Ikijää oli naukaissut jämäkästi. Veri valui Valhelaulun rinnuksille ja maahan koko matkan ajan, mutta vuoto hellitti pikkuhiljaa. Kettu oli tosiaan antanut kollille syvän haavan.
”Sudenlaulu!” Ikijää huusi parantajaa heti, kun naaras pääsi piikkihernetunnelista leiriin. Valhelaulu seurasi aivan perässä. Kollin yllätykseksi toisen silmän kiinniolo ei vaikuttanut hänen näkökykyynsä lainkaan, mutta taustalla saattoi olla hänelle suodut voimansa. Muutamien kissojen katseet kääntyivät Valhelaulun puoleen, kun tämä kulki parantajan pesälle.
”Mitä tapahtui?” kuului monen kissan suusta
”Kettu hyökkäsi…” Ikijään selitys jäi Valhelaululta kesken, kun Sudenlaulu alkoi puhumaan peittäen Ikijään sanat alleen:
”Tule sisälle, Valhelaulu.”
Valhelaulu seurasi parantajaa sisälle pesään ja istui alas odottamaan. Hän päätyi lopulta makuulle, sillä tajusi, että oli Sudenlaulua isompi eikä kolli ylettyisi Valhelaulun silmään, jos olisi pystyssä.
”Tule huuhtelemaan silmäsi tänne”, Sudenlaulu kutsui ja Valhelaulu asteli pesän perälle. Siellä oli pieni pulppuava puro, jonka olemassaolon Valhelaulu oli unohtanut kokonaan. Eipä hän tässä pesässä kovin usein käynytkään, joten ei mikään ihme. Nuori soturi laski päänsä veteen ja antoi veden huuhtoa haavan mahdollisimman puhtaaksi pienentäen tulehtumisen riskiä. Se kirveli yllättävän paljon, mutta Valhelaulu oli kokenut paljon pahempaaki kipua elämänsä aikan, joten tämä oli vain pientä. Valhelaulu palasi sen jälkeen yhdelle makuusijoista ja meni makuulle ennen kuin Sudenlaulu ehtisi ohjeistaa sen enempää. Hän oli kylmän rauhallinen, mutta Sudenlaulu ei ihmetellyt asiaa toisin kuin moni muu saattaisi ihmetellä. Olihan tässä mahdollisuus, että Valhelaulu menettäisi silmänsä ja olisi puolisokea. Mutta se olisi pieni hinta hänen emonsa hengestä. Kuka vain Valhelaulun läheinen oli hänen henkensä arvoinen Valhelaulun mielestä. Tätä hän ei kuitenkaan voisi sanoa kellekään Synkän metsän kissoista. Ei koskaan. Se oli hänen salaisuutensa ja kolli osasi pitää salaisuudet visusti piilossa.
Sudenlaulu asetteli joitain yrttejä Valhelaulun haavalle, joiden Valhelaulu oletti vähentävän tulehduksen riskiä. Sen jälkeen parantaja alkoi kääriä hämähäkinseittiä haavan päälle. Hän pujotti sitä hänen päänsä ympäri ja leuan alta.
Sudenlaulu teki kaiken hiljaisuudessa ja Valhelaulu myönsi, että se oli ehkä hieman kiusallista. Sudenlaulun silmistä kuitenkin näkyi selkeästi se, että hänellä oli mielen päällä jotain aivan muuta. Hänen katseensa pysyi tiukasti Valhelaulun haavassa, mutta hänen mielensä ei ollut tehtävässä ollenkaan. Parantajan mieli harhaili kaukana muissa asioissa ja Valhelaulu mietti, mikä voisi vaikuttaa parantajaan noin paljon.
”Tästä jää arpi”, Sudenlaulu sanoi sitten, kun viimeisteli hämähäkinseittimöykkyä Valhelaulun kasvoilla. ”En ole varma, onko silmäsi ehjä, mutta mahdollisuus on suuri, että silmäsi on kunnossa. Sen näemme tosin vasta myöhemmin.”
”Kiitos”, Valhelaulu naukaisi nyökäten ja nousi istumaan.
”Ei mitään rasitetta koko viikkoon”, Sudenlaulu sanoi sitten ja siristi suuria sinisiä silmiään. Valhelaulu oli osannut odottaa tätä; eli melkein viikko tyhjänpanttinsa istumista. ”Jos silmäsi hyvällä tuurilla ei puhjennut, emme halua sen tulehtuvan.”
”Totta”, Valhelaulu nyökkäsi taas Sudenlaulun logiikalle. ”Olen samaa mieltä. Kiitos, Sudenlaulu.”
”Tule heti, jos se alkaa särkeä tai vuotaa”, Sudenlaulu naukaisi jämäkästi. ”Ja tule huomenna heti aamusta. Seitit pitää vaihtaa.”
Valhelaulu nyökkäsi ja poistui pesästä sen enempää empimättä. Hän tutki leiriä katseellaan. Ikijää oli poistunut leiristä mukanaan ainakin viisi muuta soturi; he olivat varmasti lähteneet jäljittämään sitä kapista kettua.
Valhelaulua turhautti. Hän ei voinut harjoitella tai kouluttaa taisteluliikkeitä. Hänen tulisi istua vain tyhjänpanttina.
Hetkinen. Eihän tarvitse. Valhelaulu virnisti. Hänellä olisi nyt paljon aikaa harjoitella aistiensa käyttämistä ja tutkia, mitä muissa klaaneissa tapahtuu. Ja pystyisi tutkimaan, mitä Tähtiklaani suunnitteli, sillä kuolleet kissat eivät todellakaan istuisi paikoillaan antaen asioiden kulkea omaa tahtiaan. Kollilla olisi oiva mahdollisuus selvittää lisää siitä, mitä hän oli jo aiemmin saanut kuulla eräältä Synkän metsän koulutettavalta kissalta. Tästä tulisi antoisa viikko…

3. luku - Turhaa toiveajattelua

Uiminen oli totta vie ollut virkistävää. Lehtikato oli tulossa ja pian vesi olisi aivan liian kylmää uimiseen, joten pitihän tässä nyt hyödyntää vielä viimeiset mahdolliset hetket uimiseen. Lehmussydänkin oli uskaltautunut todella hyvin veteen ja olin ylpeä hänestä. Ei se ehkä enää auttaisi merkittävästi, mutta uiminen voisi parantaa kollin loukkaantuneen käpälän kuntoa, ainakin ihan pikkuriikkisen. Tosin, ei Lehmussydäntä voisi pakottaa uimaan, mutta kyllä hän oli näyttänyt ihan tyytyväiseltä suurimman osan ajasta, kun oli ollut vedessä leukaa myöten. Ainakimn hänen silmissään oli välähtänyt jotakin, kun olin mennyt katsomaan häntä vähän lähempää, ehkä jopa turhankin läheltä, mutta toivoin ettei Lehmussydän ajattelisi asiaa liikaa. Se oli ollut vain vahinko, kun olin ajautunut niin lähelle.
Minusta oli mukavaa viettää aikaa Lehmussydämen kanssa, ihan sama vaikka saalistimme tai uimme tai juoksimme tai vain olimme. Vaikka olimmekin tavanneet ja tutustuneet ikävien asioiden seurauksesta, olin silti iloinen, sillä olen saanut tutustua aivan upeaan kissaan ja ei todellakaan haittaisi, vaikka kaiken tämän jälkeen jatkaisimmekin läheistä yhdessäoloa. Itse asiassa, ajatus siitä, että tiemme erkanisivat sai minut tuntemaan pelkoa ja surua. Tietysti antaisin Lehmussydämen mennä, jos hän niin tahtoisi, mutta toivoin todella hartaasti ja koko sydämeni pohjasta, että hänkin haluaisi jatkaa yhteistä ajanviettoamme. Tosin, huomasin kyllä raidallisesta kollista sen, että hän näytti nauttivan seurastani, joten ehkä pelkäsin turhaan. Olimme selkeästi ystäviä ja se lämmitti mieltäni enemmän kuin aurinko turkkiani viherlehden aikana.
Oma turkkini ei ehkä ollut niin kuin jokiklaanilaisten kissojen, joiden turkit hylkivät vettä kuin sorsien konsanaan, mutta turkkini kuivui normaalia nopeammin. Lehmussydän ei ollut niin onnekas, mutta olin kyllä tyytyväinen, kun sain hänet juoksemaan, jotta hän lämpenisi. Ehdotin myös saalistamista, kun nyt olimme ulkona leiristä ja Lehmussydän oli suostunut vihreät silmät tuikkien. Hän oli saanut sen myyrän aiemmin ja olin todellakin ylpeä, kun Lehmussydän alkoi pärjätä soturintehtävissä, vaikka olikin vammautunut vakavasti. Mikään vamma ei pysäyttäisi häntä. Mikään erilaisuus ei määrittele sitä, voiko olla soturi eikä myöskään sitä kuinka hyvä soturi joku voisi olla. Olinhan minäkin mykkä ja silti, ainakin olettevasti, kunnioitettu. Okei, en ehkä kunnioitettu sentään, mutta jollan tavalla arvostettu viastani huolimatta.
Annoin Lehmussydämen saalistaa omassa rauhassaan. Hän kehitti itseään hyvin ilmankin, että olin koko ajan auttamassa ja tuijottamassa. Ei läsnäoloni tosin näyttänyt häiritsevän raidallista kollia; päinvastoin. Ainakin suurimmaksi osaksi.
Lehmussydän kääntyi katsomaan minua ja hiivin maistellen ilmaa, kun tunnistin kollin katseesta sen, että lähellä oli hiirenpesä. Löysin sen vaivatta ja siirryin toisen uloskäynnin kohdalle, kun Lehmussydän siirtyi toiselle. Aloin kaivaa, jotta pesässä olevat hiiret lähtisivät pakoon pesästään ja juoksisivat suoraan Lehmussydämen kynsiin. Pesässä oli ainakin kaksi hiirtä, ehkä enemmänkin, mutta kannattaisi napata vain osa hiiristä. Lehtikatoa varten kannatti jättää saaliita ja vielä siksi, jotta saaliit saisivat lehtikadon väistyessä lisää poikasia, mikä taas tietäisi lisää saalista lämpimälle vuodenajalle ja siitä taas kylmille ajoille.
Kuulin pientä hätääntynyttä vikinää ja yllytin kaivamistani, mikä sai neljä hiirtä juoksemaan ulos Lehmussydämen kynsiin. Kolli tappoi kaksi hiiristä ja kaksi muuta vipelsi karkuun. Kolli oli lähdössä niiden perään, mutta pysäytin hänet. Elehdin hänelle, että kaksi hiirtä riitää kyllä ja hän ymmärsi, mitä tarkoitin.
Hiiret olivat valinneet huonon pesäpaikan, kun olimme löytäneet ne niin helposti. Tästä ei oltu taidettu kulkea kovin usein, kun ne olivat päättäneet tehdä pesänsä tähän.
Palasimme leiriin, kun olimme napanneet yhdessä vielä mustarastaan. Linnut olivat hyvin hankalia saalistettavia, koska ne pääsivät niin himpuran helposti pakoon, mutta olimme kehittäneet suunnitelman ja saaneet sen kiinni. Myönnetään, se melkein pääsi karkuun, mutta ehdin reagoida nopeasti ja loikkasin sen perään. En muista, miltä se tuntui, kun kynteni upposivat sen nahkaan, sillä Lehmussydämen katse turkissani oli tuntunut kihelmöivän. Olin ehkä hieman nolostunut siitä, mutta kun tömähdin maahan lintu pyristelemässä kynsissäni, olin onnistunut siirtämään syrjään sen tunteen mielestäni.

Kun palasin leiriin Huurretassun kanssa taisteluharjoituksista auringon laskiessa, katseeni tuntui automaattisesti etsivän ruskeavalkoista, raidallista turkkia klaanitovereideni kirjavien turkkien seasta. Lehmussydämen veljen Villivirneen huomasin, mutta Lehmussydäntä ei näkynyt. Minne hän oli mennyt? Saalistamaan taas? Kenen kanssa? Oliko hän mennyt metsästyspartioon? Missä hän oli tähän aikaan?
”Saanko syödä? Tuletko syömään kanssani?” valkoturkkinen oppilaani oli kysynyt ja olin nyökännyt myöntyvästi hänen pyyntöönsä. Tietysti menisin oppilaani kanssa syömään, varsinkin nyt, kun en nähnyt Lehmussydäntä missään. Otin tuoresaaliskasasta pienen kottaraisen ja odotin, että Huurretassu valitsisi oman saaliinsa. Hän otti kasan pienimmän hiiren ja kallistin päätäni kysyvästi naaraalle, joka hymyili minulle lempeää hymyänsä. Eikö hän tosiaan söisi yhtään enempää? Oli tulossa kylmät ajat.
”Ei ole kova nälkä”, Huurretassu oli sanonut ja hyväksyin sen vastauksen. Muistelinkin, että Huurretassu oli syönyt aiemmin jotain, joten ei ollut ihme, jos hänellä ei ollut mikään iso nälkä nyt illalla.
Kun astelimme oppilaani kanssa sivummalle, huomasin Lehmussydämen Villivirneen luona. Oliko hän ollut siellä koko ajan? Saattoi ollakin, sillä hän istui hieman varjossa ja osittain suurikokoisen veljensä takana. Kolli nosti katseensa, kun huomasi minut ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Hymyilin, vaikka epäilin, että hän olisi nähnyt sitä ja annoin samanlaisen tervehdyksen kollille. En viitsinyt mennä heidän seuraansa, sillä tuli tunne, että heillä oli omat veljesten keskiset keskustelunsa. Ja olinhan luvannut olla oppilaani seurassa.
Minulle tuli lämmin olo, kun sain syötyä kottaraisen. Livoin huuliani ja vilkaisin Huurretassua, jonka upeat eriväriset silmät olivat kuin lukittuneet hänen veljeensä Pakkastassuun, joka istui hieman kauempana tuijottaen meidän suuntaamme. Hymyilin ja hipaisin valkoisen naaraan turkkia merkiksi, että hän voisi mennä kyllä jo veljensä luokse. En minä häntä pidättelisi. Huurretassun silmät tuikkivat kiitollisuutta ja hän loikki mustaturkkisen oppilaan luokse, jonka katse kirkastui huomattavasti, kun Huurretassu saapui hänen vierelleen. He olivat todella läheisiä ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Huokaisin syvään ja vilkaisin maassa lojuvia linnunsulkia, jotka olivat jääneet syömästäni kottaraisesta eteeni. Millaistakohan olisi olla oman ikäinen pentutoveri? Minulla oli ollut Pilkkupentu, mutta hän oli kuollut ennen kuin olimme päässeet oppilaiksi sen typerän kulkukissan takia, jolla oli ollut joku ihme sairas pakkomielle Kuutähteen? Ja miksi? En muista muuta kuin sen, että hän uhosi olevansa parempi päällikkö kuin kukaan muu. Ihme vallanhavittelija, hän oli ollut pelkkä öykkäri ja aivan sopimaton päälliköksi! Millanenkohan soturi Pilkkutassu olisi ollut? Varmasti todella hyvä ja taitava. Hän oli ollut todella innokas pentu ja vahva, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hänellä oli ollut paljon voimaa ja uskoa ja myös rutkasti tahtoa. Hän olisi ansainnut elää soturin elämän Myrskyklaanissa. Hän oli ollut paras veli, mitä olisin koskaan osannut toivoakaan.
Oli minulla nuoremmat sisarukseni, mutta he olivat nuorempia, vasta oppilaita. Kyllä me vietimme aikaa, kun ehdimme, mutta he olivat tosiaan oppilaita ja paljon minua nuorempia. Ehkä ehtisimme paremmin ja saisimme paremman yhteyden, kun olimme kaikki sotureita. Minulla oli muutenkin kiire oman oppilaan Lehmussydämen kanssa ja heillä taas kiire koulutuksensa parissa. Ja heillä oli aivan eri isä kuin minulla, sillä Nokiturkki oli kuollut kuita sitten. Nyt kun tosiaan mietin, Täplätuuli ei ollut koskaan kertonut kenellekään nuorempien sisarusteni isän identiteettiä. Sisarukseni olivat kuitenkin onnekkaita; heillä oli aivan upea, rakastava emo ja monta sisarusta rinnallaan, jotka jokainen välittivät toisistaan niin paljon.
Nyt kun mietin, monella oli oman pentueen toveri. Lehmussydän ja Villivirne, Sudenlaulu, Ilveskuura ja Kettukuono,
Tosin, oli myös niitä, joilla ei ollut sisaruksiaan jäljellä. Sirppikynnen sisar oli kuollut, samoin Ikjään veli. Sirppikynsi oli ollut kuin sisko, kun olimme olleet vielä pentuja. Oppilasaikanakin olimme läheisiä ja toki nytkin. Kiirettä oli vain paljon, koska Sirppikynnellä oli jo kaksi pentuetta ja oppilas, aivan kuten minullakin oli. Valkomyrsky oli ollut Kuutähden sisko ja nyt entinen päällikkö oli poissa. En ole varma kumpi olisi parempi: se, että ei olisi lainkaan sisaruksia vai sisarustensa menettäminen.
Mietin Pilkkupentua taas. Hän olisi ollut upea soturi. Hän sai minut usein nauramaan, vaikka enhän minä mitään ääntä nyt päästäkään. Kun suljin silmäni, pystyin miltei haistamaan hänet ja tuntemaan hänen lämpimän turkkinsa turkkiani vasten…
”Hei, Tuulihäntä”, Lehmussydän naukaisi ja käänsi katseeni silmänräpäyksessä kollin puoleen. Täytyy myöntää, kollin lehden vihreät silmät olivat aivan upeat. Niitä voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan. Muutin katseeni kysyväksi, jotta en näyttäisi tuijottavan liikaa. ”Kaikki hyvin?”
Onhan tässä, mietin vain edesmennyttä veljeäni. En minä osannut siitä kertoa ja se vähän turhautti. Osoitin Lehmussydäntä ja sitten hänen veljeään, joka kulki leirin poikki kohti soturien pesää. Osoitin hännälläni sitten itseäni ja sitten tyhjää paikka vieressäni laittaen häntäni matalaksi. Ei Lehmussydän varmaan tajuaisi.
”Puhutko sinun sisaruksistasi?” Lehmussydän kysyi, kun hän istui. ”Etsitkö heitä?”
Hymyilin hieman ja pudistin päätäni. Lehmussydän ei varmaan edes tiennyt veljestäni mitään, sillä kolli ei ollut syntynyt vielä silloin, kun Pilkkupentu kuoli. Silmäilin sulkia edessäni ja sain ajatuksen. Asetin neljä pientä sulkaa sivummalle ja yhden isomman niiden viereen, mutta silti hieman kauemmas. Ja sitten isoimman sulan niiden väliin. Osoitin toisiksi isointa sulkaa ja sitten itseäni. Sitten neljää pientä sulkaa ja sitten Tarinatassua, joka istui kauempana.
”Tämä olet sinä..? Ja nuo neljä ovat nuoremmat sisaruksesi?” Lehmussydän varmisti ja nyökkäsin. ”Ja tuo on Täplätuuli, emosi.”
Nyökkäsin muutaman kerran. Laskin sitten yhden sulan minua kuvastavan sulan viereen ja nostin sitten katseeni Lehmussydämeen. Ruskean kollin katse pysyi hetken aikaa sulassa ja sitten hän nosti vihreän katseensa minuun. Siirsin tassullani hieman multaa sen sulan päälle.
”Oh”, Lehmussydämen ääni oli hiljainen ja hänen katseensa pahoitteleva. ”Sinulla oli pentutoveri? Sisko?”
Pudistin päätäni.
”Veli?”
Nyökkäsin ja hymyilin.
”Minä… mitä tapahtui?” Lehmussydän kysyi varovasti. Hän ei selvästikään ollut varma, haluaisinko puhua aiheesta. Se oli arka aihe toisinaan, mutta siitä oli jo kymmeniä kuita. En osannut selittää koko tarinaa niin, että Lehmussydän ymmärtäisi sen täydellisesti, vaikka kolli olikin harvinaisen taitava ymmärtämään minua. Nousin pystyyn ja osoitin tuuhealla hännälläni klaaninvanhimpien pesää. Lehmussydän nyökkäsi ja seurasi minua suojaisaan pesään, jossa jo palveluksensa tehneet kissat olivat.
”Tuulihäntä, Lehmussydän”, Lehväpilvi tervehti pesään tulleita kissoja ja antoi kaksikolle pirteän hymyn. Tuulihäntä hymyili leveästi Lehväpilvelle. Naaras oli ollut pentutarhassa, kun Tuulihäntä oli ollut vielä pentu. ”Mikä teidät tänne tuo?”
”Me, tuota, Tuulihäntä haluaisi kertoa veljestään”, Lehmussydän vilkaisi minua ja nyökkäsin hyväksyvästi. Lehväpilven katse synkkeni ja hän katsahti minua vaaleanvihreät silmät haikeina. Oravaliito höristi korviaan, mutta piti päänsä alhaalla. Vatukkakynsi oli nostanut katseensa ja kuunteli keskustelua. Nämä kaikki kolme olivat nähneet Pilkkupennun kohtalon.
”Se… se oli kamala päivä”, Lehväpilvi aloitti ja korjasi asentoaan mukavammaksi. ”Me… Kuutähti oltiin viety erään kulkukissalauman toimesta hieman Punaturkin kuoleman jälkeen. Emme ole koskaan nähneet niin isoa kissaa kuin se, joka hänet kantoi mukanaan. Heitä oli ollut niin paljon emmekä voineet hyökätä apuun tai olisimme menettäneet henkemme”, Lehväpilvi jatkoi ja vilkaisi minua nopeasti. Olin ollut pieni pentu silloin, mutta muistin yhä sen kaaoksen, joka klaanissa oli silloin ollut valloillaan. ”Kului ehkä viikko, hieman enemmän, kunnes muutama kissa siitä kulkukissalaumasta saapui leiriimme.”
”Heidän johtajansa oli loikannut Suurtasanteelle ja väitti tappaneensa Kuutähden”, Vatukkakynsi puhui sitten, kun Lehväpilvi hiljeni. Lehväpilvi oli ollut aivan Täplätuulen vieressä, kun Pilkkupentu oli kuollut, joten Tuulihäntä ei ihmetellyt tämän olotilaa nyt. ”Olimme varmoja, että niin oli käynyt. Yksi kissa vastaan kymmeniä on liian haastava tilanne kenelle tahansa. Olimme onneksi väärässä, kun Kuutähti yllättäen saapui vihan vellomana leiriin. Mutta juuri ennen kuin Kuutähti ehti leiriin...”
”Se kapinen katti oli uhannut tappaa Tuulihännän ja hänen veljensä Pilkkupennun heti, kun oli nähnyt heidät juoksemasta ulos pentutarhasta”, Oravaliito puhui väliin vihreät silmtä kipinöiden.
”Mitä? Miksi ihmeessä?” Lehmussydämen ääni oli järkyttynyt. Niinpä, miksi kulkukissa tappaisi viattomat pennut?
”He olivat avuttomia pieniä pentuja, joiden avulla olisi helppo näyttää se, että olisi tosissaan aikeistaan. Hänellä oli jokin ihme viha pentuja kohtaan, mutta hän oli nähnyt vain Täplätuulen pennut, sillä muut pennut olivat pentutarhan sisällä”, Oravaliito jatkoi. ”Ja aivan yllättäen se kissa oli iskenyt jo kyntensä Pilkkupentuun. Kulkukissat ovat oikeita raakalaisia!”
”Itse asiassa, hän oli tähdännyt Tuulihäntään”, Lehväpilvi naukaisi väliin ja Tuulihäntä nyökkäsi lähes olemattomasti. Harva oli nähnyt sitä, mutta se kulkukissa oli tähdännyt iskunsa oikeasti Tuulihäntään. ”Koska hän oli ollut mykkä. Se typerä kissa oli puhutellut pentuja, mutta koska Tuulihäntä ei voinut puhua, hän oli päättänyt eliminoida hänet. Pilkkupentu oli kuitenkin tullut väliin ja menetti henkensä sen seurauksena.”
”Kukaan meistä ei ehtinyt tehdä mitään”, Vatukkakynsi sanoi hiljaa ja apealla äänellä, mutta naurahti sitten, kun muisteli Tuulihännän pentuaikaa.” Te kaksi olitte niin nopeita käpälistänne, että olitte juosseet ulos pentutarhasta, kun olitte kuulleet puhetta Kuutähdestä.”
”Olitte tosiaan oikeita vipeltäjiä”, Oravaliito nauroi kehräten. ”Yhdessä hetkessä olitte pentutarhassa ja toisessa hetkessä melkein tunkemassa nenänne parantajan pesään.”
”Pilkkupentu jaksoi vetää sinua mukanaan ties minne ja seurasit, vaikka olitkin arka ja ujo”, Lehväpilvi hymyili katsoessaan Tuulihäntää. ”Ja katsos, olet nyt yksi urheimmista sotureista.”
”Pilkkupentu olisi ylpeä”, Vatukkakynsi nyökkäsi ja Tuulihäntä hymyili. Pilkkupentu olisi kyllä ylpeä ja varmasti oli. Hän olisi tosin ansainnut myös oman mahdollisuutensa olla soturi. Oravaliito nyökkäsi määrätietoisesti.
”Tulkaa toki toistekin kuulemaan lisää”, Lehväpilven vihreissä silmissä oli nyt pilke ja Tuulihäntää hymyilytti. ”Meillä on monia tarinoita teistä, kun olitte vielä nuoria. Niitä olisi varmasti hauska muistella.”
”Mutta toisena päivänä”, Vatukkakynsi naukaisi ystävällisesti, mutta väläytti istten ilkikurisen katseen kumppaniinsa Oravaliitoon. ”Ette halua, että Oravaliito on koko metsän kärttyisin kissa, jos saa liian lyhyet kaunesunet.”
”Kuka tässä tarvitsee kauneusunet, hm?” Oravaliito iski takaisin, mutta hilasi itsensä kiinni Vatukkakynteen tyytyväinen hymy kasvoillaan. Minun sydäntäni lämmitti. Millaista olisi jakaa oma elämänsä jonkun kanssa, jota rakastaa koko sydämensä pohjasta? Millaista tuo olisi? Katseeni harhautui melkein automaattisesti Lehmussydämeen, mutta käänsi katseeni nopeasti pois, kun kollin katse kääntyi puoleeni. Se oli outo kokemus. Miksi ajattelin Lehmussydäntä, kun ajattelin kumppaneita?
Se oli vain toiveajattelua. Turhaa sellaista. Lehmussydän ansaitsi jotain paljon parempaa. Ja jonkun, jonka kanssa pystyä keskustelemaan niin kuin normaalit kissat. Tunsin yhteyttä Lehmussydämeen, mutta halusin hänen parastaan enkä usko, että minä voisin olla se paras.
Tunteet olisi vaikea haudata, mutta pystyisin siihen vielä. Tiesin nyt aivan liian varmasti sen, että tunsin jotain vahvaa Lehmussydäntä kohtaan.
Mutta kuka nyt voisi haluta olla mykän kissan kumppani?

Viides osa ~ Olen ylpeä, että saan tuntea hänet

Rauhallinen yö oli kääntynyt riitelyn säestämäksi sekamelskaksi. Iltainen rajapartio oli palannut mukanaan kylmettynyt ja mudan kuorruttama, klaanien ulkopuolinen kissa. Ukkospilvi säkenöi vihaansa ja Hallatähti oli varma, että jos tilanne menisi yhtään pahemmaksi, joutuisi hän katkaisemaan kahden klaanitoverin mahdollisen tappelun. Oli otta, että Yönkajon lauma oli suuri uhka ja tästä leiriin tuodusta kissasta ei tiedetä mitään, mutta oli myös totta se, että lauman kissan löytäisivät leirin ilman yhtä vakoojaakin leirin sisällä. Tähtiklaani sentään, joku kyseisen lauman kissa voisi olla nytkin hiipimässä leirin reunamilla. Hiirenpapanat, taivasklaanilaisten, ihan jokaisen, tulisi oppia tunnistamaan Yönkajon lauman ominaishaju myöhempää varten. Taivasklaani oli aivan liian haavoittuvainen Yönkajon laumalle tällä hetkellä, kun vain harva kissoista enää tunnisti lauman ominaishajua kunnolla.
Ilmassa tuntui kipinöivän, kun kissat odottivat, mitä mieltä heidän päällikkönsä oli leiriin tuodusta tuiki tuntemattomasta kissasta. Totta puhuen, Hallatähti ei itsekään oikein tiennyt, mitä mieltä oli tästä kissasta, jonka nimen Unilaulu oli sanonut olevan Sirppi. Nimi sopisi ihan kenelle tahansa, jopa kotikisulle tai Yönkajon laumaiselle. Mutta Sirppi oli heikkona ja häntä oli helppo vahtia, joten Sirppi ei Hallatähden mielestä ollut mikään merkittävä uhka, varsinkaan tuossa tilassa. Päällikkö olisi itsekin tuonut kissan leiriin hoitoon, jos olisi löytänyt sellaisen.
Hallatähti vilkaisi Ukkospilveä, joka koukisteli ärtyneenä kynsiään, ja sitten muita kissoja, jotka olivat vielä hereillä ja seurasivat tilannetta. Monet olivat epäileväisiä vierasta kissaa kohtaan, se oli selkeää. Hallatähti ei kuitenkaan aikoisi ajaa Sirppiä pois, hänen omatuntonsa ei antaisi hänelle ikinä anteeksi. Ja Unilaulu oli selkeästi samaa mieltä. Ei avuntarpeessa olevaa kissa voinut hylätä kuolemaansa ja tämä tilanne vain sai Hallatähden arvostuksen Unilaulua kohtaan kasvamaan. Kirkasmyrsky ei ollut tuonut omaa mielipidettään selkeästi esille lainkaan, mutta tulenpunainen naaras suurella todennäköisyydellä jakoi päällikkönsä ajatukset tulokkaasta, ainakin suurimmaksi osaksi. Oli hieman hämmentävää kyllä, että varapäällikkö ei ilmaissut omaa ajatustaan. Useimmiten Kirkasmyrsky kyllä keskusteli näistä asioista Hallatähden kanssa, mutta valkoturkkinen kolli laittoi syyksi väsymyksen.
”Sirppi saa jäädä leiriin ainakin siksi aikaa, kun hän tervehtyy”, Hallatähti puhui sitten ja vilkaisi Unilaulua, Ukkospilveä ja varapäällikköään. Unilaulun sinivihreissä silmissä välähti helpotus. Kirkasmyrsky antoi hyväksyvän nyökkäyksensä päällikölleen. ”Katsomme sitten, mitä hänelle tehdään. Kissaa ei koskaan saa jättää pulaan ja teitte oikein, kun toitte hänet leiriin Mistelisydämen hoitoon. Otamme selvää hänen alkuperästään ja hoidamme hänet kuntoon. Jos jollain on vastalauseita, tulkoon esittämään ne suoraan minulle.”
”Mutta-” Ukkospilvi yritti, siniset silmät leiskuen taas uhmakkaasti. Hallatähti kuitenkin hiljensi kollin vastaväitteet siihen paikkaan. Ukkospilvi voisi jatkaa tätä vaikka koko yön, mutta siihen ei edes Hallatähdellä ollut kärsivällisyyttä nyt. Hallatähti piti äänensävynsä mahdollisimman rauhallisena, mutta hivutti siihen jämäkkyyttä, jotta Ukkospilvi tajuaisi totella päällikkönsä sanaa ja jättää vastalauseet niille sijoilleen.
”Jos se helpottaa oloasi, käsken sinut vahtimaan Sirppiä”, Hallatähti tokaisi sitten kollille, jonka naama vääntyi hämmennykseen. ”Ja aamunkoitteessa Ikiruusu tulee paikallesi.”
Ukkospilvi nyökkäsi hyväksyen päällikkönsä käskyn, mutta mutisi yhä jotakin, kun asteli pois päällikkönsä luota. Hallatähti pidätteli huokaustaan. Voi Kirsikkatähti, minkä työn minulle jätit. Järvellä elo oli hankalampaa, mitä oltiin ajateltu.
Hallatähti seurasi katseellaan kuinka Ukkospilvi asteli parantajan pesän suulle ja jäi sinne istumaan vahtiin. Hän välillä vilkuili sisälle ja kuunteli, mitä ääniä pesästä kuului. Hallatähti kyllä ymmärsi kissojen huolen vierasta kissaa kohtaan ja siksi hän oli varovainen. Vahdissa pitäisi olla aina ainakin yksi kissa kaiken varalta.
Hallatähti antoi mielensä unohtaa Sirpin hetkeksi, kun hän kääntyi kohtaamaan Kirkasmyrskyn ja Unilaulun katseet. Kirkasmyrskyn tulenpunainen turkki oli lähes koskemtaon, mutta Unilaulun turkki oli yltäpäältä liejussa. Unilaulu oli tehnyt hyvän teon, kun oli auttanut Sirpin ylös. Kirkasmyrsky oli varmasti jäänyt ylemmäs vahtimaan muita uhkia, se sopi hänen luonteeseensa katsoa muiden kissojen perään epävarmassa tilanteessa.
Tällä hetkellä Hallatähteä kuitenkin huoletti se, oliko Unilaulu kunnossa. Hänellä oli varmasti tukala olo, kun turkki oli yltä päältä kuorrutettuna liejuun ja mutaan. Ja lehtikato oli tulossa, oli varmasti myös kylmä. Tummanharmana naaraan paksu turkki piti hänet lämpimänä, mutta nyt se oli aivan tahmainen ja kostea, ja pian se kovettuisi ja pistelisi inhottavasti ihoa.
”Kirkasmyrsky, hoida sinä vahtivuorot tästä eteenpäin ja järjestä muutamia lisäpartioita kaiken varalta”, Hallatähti sanoi sitten varapäällikkölleen, joka nyökkäsi tomerasti. Naaras antoi lämpimän hymyn Hallatähdelle ja asteli sitten hoitamaan muun työnsä, joka oli jäänyt kesken epätavallisen rajapartion seurauksesta. Hallatähti käänsi sitten koko huomionsa Unilauluun. Kolli joutui hetken etsimään sanojaan. Hän ei halunnut kuulostaa tökeröltä eikä tyhmältä. Hän vältteli naaraan katsetta aluksi katsoen pesiinsä laahustavia kissoja, kunnes käänsi katseensa täysin harmaan naaraan puoleen.
”Minäkin olisin tuonut hänet leiriin, jos olisin ollut sinun sijassasi”, Hallatähti sanoi sitten naaraalle. ”Ketään ei saa jättää pulaan eikä varsinkaan kuolemaan. Teit minusta juuri oikein. Väittäköön kuka tahansa muu mitä haluaa, mutta teit oikein.”
Hallatähti oli kuullut monen kutsuvan häntä hyväsydämiseksi, ja joskus jopa sinisilmäiseksi, mutta Hallatähti ei luottanut sokeasti kehen tahansa. Hän seurasi tilannetta ja osasi päätellä, milloin kannatti tehdä mitäkin. Kirsikkatähti oli tiennyt tämän aina ja naaras oli usein kertonutkin, että oli valinnut Hallatähden varapäällikökseen juuri tämän viisauden, taitojen ja harkitsevaisuuden, mutta myös hyväsydämisyyden ja empatiakyvyn takia. Päälliköksi ei kaivattu mitään tuittupäätä, varsinkaan nyt näinä aikoina, kun Taivasklaani oli juuri alkanut sopeutua uudelle reviirilleen muiden klaanien sekaan. Olihan siitä jo kuita, kun he olivat saapuneet tänne, mutta sopeutuminne vei aikaa varsinkin, kun muut klaanit olivat olleet alusta asti epäileväisiä.
”Se olisi ollut sulaa vääryyttä jättää Sirppi kuolemaan sinne liejuun”, Unilaulu nyökkäsi Hallatähden sanoille kiitollisuus kiiltäen silmissään. ”Kiitos.”
”Kiitos sinulle”, Hallatähti hymyili. Unilaulu kallisti päätään hieman oikealle hämmennyksissään. Hallatähti käänsi katseensa aukion puolelle taas ennen kuin puhui. ”Klaanitoverimme ovat yhä varpaillaan uudella reviirillä ja kaikkea on jatkuvasti meneillään. Emme saa kuitenkaan missään tilanteessa unohtaa, että muiden auttaminen on aina yhtä tärkeää. Tällaiset tilanteet muistuttavat heille siitä, mikä on tärkeää. Ja antavat toivoa kaikille, myös minulle. On hyvä tietää, että on muitakin, jotka ajattelevat samoin kuin minä.”
Unilaulun sinivihreät silmät hohtivat hämärässä ja kuun kelmeässä valossa Hallatähti näki naaraan iloisen hymyn. Ennen kuin naaras ehti sanoa muuta, Hallatähti alkoi puhua samalla silmäillen naaraan liejun täyteistä turkkia keltaiset silmät huolesta pyöristyen: ”Onko sinulla kylmä? Tuo lieju turkillasi tuntuu varmasti kamalalta. Kannattaa huuhtoa se pois ennen kuin ne kovettuvat aivan liian pahoiksi kokkuroiksi ja pistelevät ihoa.”
”Ah, aivan”, Unilaulu vilkaisi omaa turkkiaan, silmät harhaillen muualla kuin Hallatähdessä. ”Totta puhuen, alkaahan tässä olla vähän viileä jo. En suosittele kokeilemaan mutakylpyä, tahmea turkki ei ole paras kokemus.”
”Tule”, Hallatähti nousi seisomaan ja heilautti tuuheaa häntäänsä hymyillen samalla leveästi Unilaulun viimeisimmille sanoille. ”Tulen kanssasi purolle.”

Unilaulu kuivasi paksua turkkiaan nuolleen sitä tehokkain lipaisuin ja toisinaan ravistellen koko kehoaan. Hallatähti tiesi millaista se oli, kun paksu turkki oli märkänä. Kuivumisessa meni iäisyys. Tällaisina hetkinä sitä vain toivoi, että omaisi Jokiklaanin kissoille ominaisen vettä hylkivän turkin. Lieju oli onneksi lähtenyt lähes vaivatta Unilaulun harmaasta turkista. Pian naaraan turkki olisi taas tutussa loistossaan, pörheänä ja tuulen leikiteltävänä. Hallatähti ravisteli päätään mielikuvalle ja asteli sitten lähemmäs Unilaulua.
”Tässä aivan lähellä on paljon sammalta, jonka pitäisi olla kuivaa nyt, kun ei ole satanut pariin päivään”, Hallatähti kertoi sitten Unilaululle. ”Se voisi auttaa turkkiasi kuivumaan edes hieman nopeammin. Olisi hyvin ikävää, jos vilustuisit näin lehtikadon alla. Tähtiklaanille kiitos, että tänä yönä ei ole pakkasta.”
”Toivotaan, että kukaan ei sairastu”, Unilaulu nyökkäsi hyväksyvästi ja Hallatähti hymyili naaraan ajattalevaisuudelle ja hyvyydelle. Tässäkin tilanteessa naaras ajatteli tästä tilanteesta huolimatta myös koko klaaniaan ja se lämmitti Hallatähden sydäntä. Unilaulu oli erityinen, hyväsydäminen kissa.
”Ja nyt minä toivon, että sinä et sairastu”, Hallatähti naukaisi ja astui lähemmäs. Vaikka epäitsekkyys oli hyvä asia, ei saisi koskaan unohtaa myös itseään. ”Sinulla on suurin riski Sirpin lisäksi sairastua. Tule, näytän sinulle sammaleet.”
Hallatähti pysyi vahdissa, kun Unilaulu kieri pienen hetken ajan kuivissa sammalissa, jotta hänen harmaa turkkinsa pääsisi eroon suurimmasta vesimäärästä. Sirpin läsnäolo reviirin ytimessä huoletti Hallatähteä, mutta hän ei antanut ennakkoluulojen ottaa itsestään valtaa. Sirppi voisi olla kuka hyvänsä kissa eikä Yönkajon lauman jäsen ja siksi ei saisi tehdä liikaa oletuksia. Yönkajon lauma saattoi silti olla lähistöllä ja Hallatähti ei antaisi itsensä tulla yllätetyksi. Enemmän hän kuitenkin halusi, että Unilaulu olisi turvassa.
He palasivat leiriin, kun Unilaulun turkki oli niin kuiva, että häntä ei enää paleltanut eikä ollut riskiä sairastumiselle. Hallatähti vilkaisi pari kertaa vieressään astelevaa harmaaturkkista naarasta. Hänen sinivihreät silmänsä olivat päättäiväiset, mutta Hallatähti erotti niistä vivahduksen väsymystä eikä mikään ihme, kun Unilaulu oli kantanut Sirpin leiriin ja ennen sitä kaivanut hänet liejusta. Hallatähti tunsi ylpeyttä Unilaulua kohtaan. Hän oli ylpeä siitä, mitä naaras oli tehnyt. Hän oli myös ylpeä, että sai tuntea Unilaulun henkilökohtaisesti ja olla ystäviä hänen kanssaan. Olivatko he ystäviä? Hallatähti tahtoi uskoa niin.
”Lepää hyvin tämä yö, olet tehnyt paljon”, Hallatähti sanoi Unilaululle, kun he pääsivät takaisin leiriin. ”Jos tulee yhtään mitään asiaa Sirppiin liittyen, kerro minulle.”
”Tietysti”, Unilaulu nyökkäsi hymyillen.
”Hyvää yötä, Unilaulu”, Hallatähti naukaisi hymyillen takaisin, keltaiset silmät tuikkien.

luku 5.

I want to win

Pakkastassu oli nähnyt sen - sen, miten Hopeaviilto katseli häntä - Pakkastassun Synkän metsän mestaria Valhetassua. Ja se sai Pakkastassun repimään pehmeää maata kynsillään. Hän tiesi kyllä sen, että vältteli kyseistä naarasta tarkoituksetta ja tarkoituksella - sen takia hän päätti voittaa kaikessa Hopeaviillon. Kolli ei kylläkään osannut sanoa miksi häntä ei lainkaan kiinnostanut Hopeaviillon seura, vaikkahan olihan Hopeaviilto kaunis naaras. Aina kun tilaisuus saapui, hän pakeni Synkästä metsästä todelliseen maailmaan omaan pesäänsä Huurretassun viereen. Voi Huurretassu, Pakkastasssu usein ajatteli ja katseli nukkuvaa sisartaan sydän lämmiten. Se oli hänen ainoa heikko kohtansa - ja hän piteli siitä kiinni enemmän kuin mistään. Hän ei voisi kuvitella elämää ilman Huurretassua. Pakkastassu vannoi, että pitäisi huolta sisarestaan enemmän kuin mistään muusta, hän päätti ja painautui lähemmäs torkkuvaa sisartaan. He olivat Yö ja Päivä - niin pimeä ja niin puhdas.

Ja sitten oli Valhetassu, läikikäs Myrskyklaanin kolli joka sai Pakkastassun pään sekaisin, saaden sydämen pamppailemaan kuin jännittävissä unissa ja seikkailuissa. Pakkastassu ei toki voinut sitä kieltää, ettei katsoisi Valhetassua ylöspäin ja kunnioittaisi vanhempaa oppilasta. Pakkastassu usein mietti, että tunne oli samantapainen kuin Huurretassun kohdalla. Samalla se kuitenkin oli vahvempi ja sai voimaa jokaisesta kerrasta kun tapasi Valhetassun. Valhetassu vei Pakkastassun koulutusta eteenpäin elämässä, kun muut eivät nähneet ja öisin mustan kollin unissa Synkässä metsässä. Se ei haitannut Pakkastassua. Valhetassu oli pätevä opettaja, joka osasi auttaa Pakkastassua parantamaan virheitään ja olemaan parempi. Ja vahvempi. Kotona häntä sitten koulutti Jääsielu. Jääsielu tasapainotti Valhetassun kouluttamistapaa keskittyen enemmän kaikkeen muuhun. Ja sitten Valhetassusta oli tullut soturi, Valhelaulu. Pakkastassu piti nimestä, se oli kaunis. Ja sopi läikikkäälle kollille paremmin kuin mikään. Pakkastassu oli käynyt itse antamassa onnittelut. Kaksikko oli vaihtaneet merkittäviä katseita, jotka sisälsivät ajatuksia tulevaisuuden suunnitelmista ja Pakkastassun tehtävästä.

Pakkastassu itse mietti jatkuvasti hänen tehtäväänsä. Hänen tulisi etsiä sopivia kissoja Synkkään metsään ja valita keihin voi luottaa - ja ketkä taas saavat lähteä pois. Hän oli nähnyt Suvikuurossa sitä jotain, joka voisi tepsiä Synkässä metsässä. Naaras oli jollakin tapaa ujo ja samalla ronski, joten se oli hyvä alku. Pakkastassu oli tarkkaillut kuningattaren pentuja ja todennut, että Utupennusta saisi hyvän, joten tulkoon emonsa perässä Synkkään metsään. Utupentu oli nuoresta iästään huolimatta salamyhkäinen, mutta Pakkastassu oli varma, että siinä oli potentiaalia. Mutta hänen pitäisi vaan vielä puhua kyseiselle pennulle, nuoresta lähtien - sitä helpompi pennun oli ymmärtää.. Toki asiaan vaikutti myös emon suhtautuminen asiaan.

Suvikuuro oli alkanut ottaa Pakkastassun selityksistä kiinni. Naaras alkoi olla samaa mieltä, että klaanit pitäsi puhdistaa. Kun Suvikuuro oli sanonut sen hiljaisella äänellä itse, Pakkastassu painoi päänsä turkkiinsa ja hymyili ovelasti. Naaras ei enään pääsisi karkuun, vaan tulisi seuraavissa tulevaisuuden unissa Synkän metsän koulutukseen. Pakkastassu kohautti ajatuksisaan olkiaan sille, kuka ikinä opettaisi kyseistä naarasta.

Pakkastassun nukahtaessa ja saapuessa tuttavalliseen paikkaan metsään, Synkän metsän sumu pyöri hänen ympärillään. Pakkastassu pystyi nykyään olemaan täysin rauhallinen pimeässä metsässä usvan keskellä, joten istuutui alas ja keräsi pörheän häntänsä ympärilleen. Valhelaulu oli joskus myöhässä, mutta siihen oli syynsä. Valhelaulu oli kuitenkin tällä hetkellä paikan päällikkö ja joutui pääasiassa tekemään kaiken yksin. Toki Valhelaulu oli pikkuhiljaa antamassa Pakkastassulle ja Hopeaviillolle enemmän ja enemmän päätösvaltaa, kun vertasi aiempaan. Eikä se haitannut Pakkastassua, sillä hän oli valmis tekemään mitä vain Valhelaulun puolesta, ainoastaan hänen sisarensa Huurretassun puolesta hän oikeasti tekisi kaiken. Huurretassu oli ikuinen ykkönen. Jos Pakkastassu olisi ollut viisas, hän olisi peitellyt sen paljon paremmin, kuin sillä hetkellä. Mutta hän ei voinut sille mitään, että välittää sisarestaan enemmän kuin mistään muusta.
“Taas mietteliäänä?” Valhelaulu kysyi tullessaan paikalle harjoituksiin. Pakkastassun korvat heilahtivat ja hän käännähti mestarinsa puoleen.
“Joo. Anteeksi”, Pakkastassu irvisti ja Valhelaulu kohotti kulmiaan. Valhelaulun ei tarvinnut edes arvata, ketä Pakkastassu ajatteli. Hän tiesi.
“Mmh”, Valhelaulu hymähti kurtistaen kulmiaan ja katsoi tarkasti Pakkastassua. Pakkastassun eriväriset silmät hohtivat kirkkaasti hämärässä metsän siimeksessä. He kaksi mittasivat toisiaan katseellaan. Ennen kuin Valhelaulu kerkesi sanoa aloituskäskyä, Pakkastassu loikkasi kollin kimppuun tuon lavalle. Valhelaulu otti tönäisyn vastaan ja Pakkastassu kierähti sivuun. Hän nousi ylös ja katsoi toista silmiin häntä vinhasti huitoen. Hän loikkasi uudestaan, tarttuen isompaa oppilasta niskasta. Valhelaulu nousi takajaloilleen ja huitoi etujaloillaan mustaa kollia, joka lopulta päästi irti mätkähtäen maahan. Siitä sitten Valhetassu oli laskemassa alas, joten Pakkastassu kierähti alta pois. Kuitenkin Valhelaulu vain irvisti ja pökkäsi Pakkastassun suoraan takana olevaan jokeen. Hölmistynyt Pakkastassu nousi pintaan räpiköiden ja nousi sameasta vedestä pois ravistellen ohutta turkkiaan ja mulkaisi kirjavaa kollia. Valhelaulu vain kohautti olkiaan.
“Ensi kerralla olet tarkempi”, hän sanoi ja Pakkastassun täytyi myöntää se.

Pakkastassu heräsi myöhään. Kukaan ei ollut tullut herättämään häntä, joka oli outoa. Musta kolli loikkasi ulos pesästään, pysähtyen ulos ja nuolaisi tassuaan muutaman kerran sukien sillä korvantaustojaan. Jääsielu pian saapui paikalle, katsoen Pakkastassua tarkkaan.
“Minä, sinä, Ilveskuura, Huurretassu ja Tuulihäntä lähdetään metsästyspartioon”, Pakkastassun mestari ilmoitti. Pakkastassu heilautti häntäänsä nousten ylös ja etsi katseellaan sisartaan, jonka lopulta löysi Ilveskuuran viereltä. Kolli murahti ja asteli piikkihernetunnelista ulos häntä äkäisesti heiluen.

Heidän mestarinsa olivat menneet muualle, joten Huurretassu, Pakkastassu ja Ilveskuura olivat kävelemässä keskenään metsässä, etsien sopivaa saalistuspaikkaa. Pakkastassu katseli edellä kävelevää Huurretassua ja Ilveskuuraa. He nauroivat yhdessä. Kaksi valkoista turkkia, pienempi ja suurempi rinta rinnan. Se sai Pakkastassun veren kiehumaan. Hänen kuuluisi olla tuossa Ilveskuuran tilalla! Pakkastassu ajatteli tuohtuneena ja loikkasi heidän väliinsä kynnet esillä. Ilveskuura kurtisti kulmiaan, kun Pakkastassu teki niin. Pakkastassu mulkaisi veljeään ja kääntyi katsomaan sisartaan lempeästi hymyillen.

Kun hän palasi leiriin saaliin kera, Pakkastassu käveli reippaasti oppilaidenpesään, käpertyen omaan pehmeään ja lämpimään vuoteeseensa. Huurretassu oli jäänyt vielä ulos ja Pakkastassu tuhahti sille. Hän tahtoi Huurretassun olevan mukana, mutta se ei ole aina mahdollista ja se oli hänelle pettymys. Hän vain.. rakasti sisartaan, ehkä enemmän kuin mitään. Ja se oli Pakkastassun mielestä ihan okei asia. Pian Pakkastassun hengitys tasaantui ja hän päätyi oikeisiin uniin, ei Synkkään metsään. Pakkastassu oli unessaan yksin, eikä hän heti ymmärtänyt, että se oli vain unta. Pakkastassun ympärillä oli pelkkää tyhjyyttä ja hän pelkäsi Huurretassun puolesta. Kolli vain käveli ja käveli, pitkin tyhjyyttä, eikä löytänyt sisartaan mistään.. Pakkastassu ravisti päätään ja kokosi itsensä: Huurretassu oli kunnossa. Hän oli itse kunnossa. Kaikki oli hyvin. Mutta hän ei saanut kamalaa tunnetta pois, sitä tunnetta, että Huurretassu oli poissa.

Hän räväytti silmänsä auki. Pakkastassu makasi maassa Synkässä metsässä ja painoi maata kynnet esillä. Oliko hänen aiempi uni ollut… varoitus? Vai oliko uni vain uni? Sitä Pakkastassu ei osannut sanoa. Kolli nousi ylös ravistellen mustaa turkkiaan ja lähti tutulle paikalle kalliolle, jossa Valhelaulu yleensä oli, ellei ollut kouluttautumassa tai kouluttamassa Pakkastassua. Pakkastassu avasi suunsa.
“Voit luottaa ainakin Suvikuuroon ja Jääsieluun”, Pakkastassu sanoi heilauttaen häntäänsä. “Ja todennäköisesti Suvikuuron toiseen pentuun, Utupentuun. Mutta hänen pitää kasvaa ensin”, kolli mietti. Hän tiesi, että hänen mestarinsa ajatteli samalla tavalla kuin Valhelaulu. Ja sitten hän jatkoi. “En luottaisi Etsijätassuun tai Ilveskuuraan”, Pakkastassu sanoi silmät kylmettyen. “Heistä voi tulla ongelmia.” Kirjava kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja katsoi oransseilla silmillään Pakkastassua erivärisiin silmiin, hetken pysähtyen. Sitten Valhelaulu loikkasi tavanomaiselle paikalleen kiven päälle ja Pakkastassu jäi istumaan kiven vierelle. Siinä he kaksi olivat hetken aikaa, kuin olisivat aina olleetkin.

Pakkastassu heräsi aamulla siihen, kun Huurretassu tökki häntä aamupartioon. Musta kolli venytteli kynnet esillä. Hänellä oli vain yksi huolenaihe, ja se oli Huurretassu. Hän pelkäsi, että häviäisi Huurretassun näissä suunnitelmissa. Mutta hän tahtoi pitää sisarensa ja oli valmis voittamaan hänet. Tavalla tai toisella.

//tää tarina oli aika tajunnanvirtaa :D pahoittelut siitä. also on ollu vähä kiireist koulun takii, pahoittelut ^^ mut tarinoita tulee hitaasti, mutta varmasti

//Toivottavasti ei haittaa, että kirjoitin jo! (Laitoin Unilaulun tiedot hakemuksena)

Alusta



Muta litisi Unilaulun käpälien alla hänen kulkiessaan rajapartion viimeisenä. Kirkasmyrsky asteli johdossa tulipunainen turkki hämärässä loistaen. Häntä seurasivat Ukkospilvi ja tämän oppilas, nuori Närhitassu. Unilaulu olisi ollut kaikkein mieluiten käpertyneenä sotureiden pesään, kuin antanut sumun tiivistyä paksuun, tummanharmaaseen turkkiinsa. Mietteitään Unilaulu tosin ei sanonut ääneen, sillä hän ei halunnut antaa huonoa esimerkkiä Närhitassulle, joka oli esimerkillinen oppilas. Sen sijaan Unilaulu tukahdutti huokauksen kahlatessaan soistuneen ojan lävitse. Kura imeytyi hänen karkeaan vatsaturkkiinsa ja sai soturin värisemään inhosta.



Kimeä maukaisu sai Unilaulun pysähtymään keskelle kuraa. Hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Sumu vei kaikki tuoksut mukanaan, joten Unilaululla kesti hetken paikantaa äänen lähde. Hän viittoi muun partion pysähtymään hännällään ja ryömi ojassa saniaispensaan alitse välittämättä turkilleen ryöppyävästä kurasta.



Unilaulu räpytteli silmiään hämmästyneenä löydettyään itsensä nenäkkäin läpimärän, mutaan juuttuneen vieraan kissan kanssa. Vieraskin vaikutti säikähtävän, sillä tämä päästi valtavan rääkäisyn ja yritti pörhistää mudan liisteröimää turkkiaan.

“Älä rimpuile, tai uppoat vielä syvemmälle”, Unilaulu neuvoi. Ojan penkereeltä näkyi selvästi kohta, josta kissa oli suistunut mutavelliin. “Miten ihmeessä olet päätynyt siihen?”



Muu partio oli saapunut nyt paikalle ja seisoi ojan reunoilla uhkaavina varjoina. Ukkospilven koko turkki oli pörrössä ja Unilaulu aisti muiden levottomuuden. Kirkasmyrsky astui eteenpäin ja puhutteli ahdingossa olevaa muukalaista ojan reunalta.

“Kuulutko Yönkajon laumaan?”



Unilaulu tarkkaili muukalaisen keltaisia silmiä, jotka pyöristyivät ahdistuksesta.

“Mitä? En ole! Olkaa kilttejä, auttakaa minut pois täältä!”

Partiolaiset vaihtoivat neuvottomia silmäyksiä. “Vaikka se olisi Yönkajon laumasta, tuskin se kertoisi meille”, Ukkospilvi järkeili. Närhitassu tuijotti vierasta silmät suurina. Unilaulu pohti puolihuolimattomasti, olikohan Närhitassu koskaan oikeasti löytänyt tunkeilijoita ollessaan rajapartiossa. Kirkasmyrsky ja Ukkospilvi supattelivat keskenään. Väittelyn aihe oli ilmeisesti se, oliko vieras vaarallinen vai ei.



“Kuinka kauan olet ollut jumissa?” Unilaulu kysyi mutaan juuttuneelta kissalta.

“Aamusta asti. Ojan törmä petti altani... ja en päässyt enää ylös.” Toden totta – kissa oli juuttunut mutaan vatsaa myöten. Unilaulu näki kissan tärisevän heikosti.

“Hankala tilanne”, Unilaulu totesi tyynesti. “Odota siinä.” Hän oli jo loikannut ylös, ennen kuin ymmärsi, että vieras kissa tuskin menisi yhtään mihinkään.

“Kirkasmyrsky, minusta meidän on pakko auttaa häntä”, Unilaulu maukui. “Hän tuskin selviää aamuun asti, jos kukaan ei auta häntä ylös. Luulen, että hän on kylmettynyt.” Kirkasmyrsky mietti hetken ja nyökkäsi lopulta.

“Unilaulu on oikeassa, emme voi jättää häntä tuonne.”

“Hän voi olla vaarallinen!” Ukkospilvi vastusteli. Tummaturkkinen soturi ei selvästikään luottanut muukalaiseen, ja toisaalta, Unilaulu mietti, olihan hänen huolensa ymmärrettävä. Alueella saattoi liikkua Yönkajon lauman jäseniä.



Hämärä oli vaihtunut pimeäksi, kun Ukkospilvi, Unilaulu ja Närhitassu olivat saaneet kaivettua näivettyneen kissan ojasta. Tämä oli kertonut nimekseen Sirppi, mutta nimi olisi sopinut niin luopiolle, kotikisulle kuin erakollekin. Kun Unilaulu nosti kissan niskanahasta kovalle maalle, tämän jalat pettivät ja kurainen otus tuupertui Unilaulun jalkoihin.

“Hän tarvitsee hoitoa.”

“Pitäisikö Mistelisydän hakea tänne?” Närhitassu ehdotti.

“Minusta... Minusta meidän pitäisi viedä hänet leiriin.” Unilaulu tiesi ehdotuksensa olevan riski, mutta hän aisti kylmettyneen kissan lihasten tärinän ja sydämen heikon sykkeen viiksissään. Unilaulu loi Kirkasmyrskyyn vetoavan katseen ja yritti välittää huolensa tälle sanattomasti. Se toimi. Jokin epävarmassa ilmapiirissä muuttui, kun Kirkasmyrsky nyökkäsi ja Ukkospilven vastusteluista huolimatta auttoi Unilaulua raahaamaan Sirpin leiriin.



Heidät havaittiin leirin ulkopuolella, jossa heitä vastaan tuli Kultasavu.

“Kuka tämä on?” Kultasavu tiukkasi. Hän vaikutti jakavan Ukkospilven epäilyt Sirpin identiteettiin liittyen, mutta ei asettunut klaanin varapäällikön tielle. Sen sijaan Kultasavu meni edeltä ja herätti koko leirin huomion. Unilaulun niskaa särki, kun hän viimein sai laskettua Sirpin parantajan pesään. Onneksi sekä parantaja, että tämän oppilas olivat paikalla. Sentään Mistelisydän ei tuhlannut aikaa Sirpin taustan selvittämiseen vaan alkoi tutkia potilastaan saman tien.

“Tule”, naukui Kirkasmyrsky. “Hallatähti odottaa varmasti raporttia.”



Unilaulu seurasi varapäällikköä päällikön pesälle, jossa Hallatähti tosiaan odotti heitä. Kollin keltaisissa silmissä oli kysyvä katse, mutta hän ei vaikuttanut olevan erityisen levoton – toisin kuin koko muu klaani, joka oli selvästikin kuullut Ukkospilveltä ja Närhitassulta enimmän osan tapahtumista. Hallatähden katseen osuessa Unilauluun, tämä tuli yhtäkkiä kovin tietoiseksi siitä, että oli edelleen haisevan liejun peitossa. Unilaulun tuuhea, tummanharmaa turkki oli paakkuuntunut pahasti ja liisteröitynyt ihoon. Kirkasmyrsky puolestaan oli johtanut operaatiota ylhäältä käsin, oli välttynyt enimmiltä roiskeilta. Hetken Unilaulun teki mieli piiloutua tämän taakse. Hän antoi Kirkasmyrskyn puhua enimmäkseen. Hallatähti ei keskeyttänyt kertaakaan - tämä olikin aina ollut hyvä kuuntelija, Unilaulu huomasi ajattelevansa. Hän huomasi pohtivansa, mitä mieltä Hallatähti olisi hänen päätöksestään tuoda mahdollisesti vaarallinen vakooja leiriin.



Ukkospilvi – toisin kuin Hallatähti - ei ollut kovin kärsivällinen kuuntelija ja halusi selvästikin tuoda oman mielipiteensä kuuluviin.

“Hän tiesi, mikä Yönkajon lauma on! Jos hän olisi joku eksynyt kotikisu, hän ei olisi tiennyt mistä me puhuimme! Yönkajon lauma on ihan hyvin voinut heittää hänet itse siihen ojaan ja odottaa, että me autamme. Oli sulaa hulluutta tuoda hänet leiriin!” Moni kuuntelemaan tulleista klaanilaisista vaikutti olevan samaa mieltä. Unilaulu tunsi häpeän ja kiukun polttelevan korviaan.

“Sirppi ei olisi selvinnyt omillaan, jos olisimme jättäneet hänet sateeseen! Hänen koko kehonsa oli jääkylmä! Hänet oli pakko tuoda sateensuojaan ja parantajan tarkistettavaksi”, Unilaulu tiuskaisi epäluonteenomaisen kipakasti ja astui askeleen eteenpäin niin, että seisoi Ukkospilven kanssa nenätysten. “Ja mitä siitä, vaikka hän olisikin mikälie vakooja? Toisen klaanin leirin sijaintia ei ole kovin vaikea selvittää muutenkaan. Vai luuletko, että yksikään hajuaistin omaava kissa ei vainuaisi paikkaa, jossa asuu näin paljon väkeä?”



Ukkospilvi ei ollut mikään pelkuri ja olisi selkeästi voinut ryhtyä tappeluun Unilaulun kanssa, välittämättä siitä, että Unilaulu oli tätä isompi turkki märkänäkin. Unilaulu kuitenkin astui askeleen taaksepäin ja laukaisi jännityksen. Lopulta, ainoastaan Hallatähden mielipiteellä oli hänelle väliä.

//Tämä Sirppi on siis vaan joku NPC jonka kehittelin saadakseni tarinaan jotain sisältöä. Hän varmaan tulee esiintymään Unilaulun tarinoissa uudestaankin. Kuutti jatkaa? :3

Kolmas luku
Cold and warm

Lehmussydämen olo oli muuttunut paljon paremmaksi sen jälkeen, kun hän oli käynyt yhdessä Tuulihännän kanssa kukkaniityllä. Jokin siinä, että hän oli päässyt juoksemaan pitkin metsää - vaikka hänen takatassunsa olikin pettänyt hänet ja hän oli kaatunut Tuulihännän päälle niin, että he olivat molemmat kierineet pitkin metsää - oli tehnyt hänen olostaan paljon kevyemmän. Kuin juokseminen olisi ravistanut jotain irti hänen turkistaan, jättänyt jotakin painavaa jälkeen. Tai ehkä jokin Tuulihännän katseessa ja eleissä oli karkoittanut painon Lehmussydämen harteilta.
Lehmussydän vietti yhä enemmän ja enemmän aikaa Tuulihännän kanssa. Hän oli siirtynyt takaisin sotureiden pesään nukkumaan: tuttuun paikkaansa Villivirneen vieressä, mutta tällä kertaa hänen toisella puolellaan nukkui Tuulihäntä. Lehmussydän oli pelännyt sotureiden pesään palaamista. Hän ei kokenut itseään enää soturiksi, eikä tiennyt miten kukaan muukaan voisi nähdä häntä enää soturina. Pelostaan huolimatta sotureiden pesään siirtyminen oli onnistunut hyvin, ja Lehmussydän ymmärsi ensimmäisen yön jälkeen kuinka paljon hän oli ikävöinyt muiden kissojen antamaa lämpöä ympärillään.
Lehmussydän oli jopa päässyt partioihin jälleen mukaan. Rajapartiossa hän kävi eniten, sillä käveleminen auttoi hänen takatassuaan kuntoutumaan eikä se ollut liian rasittavaa. Saalistuspartiossa hän kävi lähinnä, jos Tuulihäntä oli mukana. Tuulihäntä osasi auttaa häntä saalistamisessa, eikä hänen silloin tarvinnut vaivata muita partiossa olevia. Toisinaan Lehmussydän meni yksinään harjoittelemaan saalistusta - olihan Tuulihännällä muitakin kiireitä kuin hän.
Vaaleanruskea kolli nielaisi viimeisen palan hiirestään ja alkoi sukia turkkiaan siistiksi. Hän oli saanut nukkua aamulla hieman pidempään kuin tavallisesti, sillä oli ollut mukana hyvin myöhäisessä iltapartiossa kiertämässä Varjoklaanin puoleiset rajat. Ensimmäiset aamupartiot olivat jo lähteneet, kun Lehmussydän oli raottanut silmiään ja kömpinyt ulos pesästään. Aamupartiot eivät olleet vielä palanneet takaisin, joten leiri oli hiljainen ja rauhaisa.
“Lehmussydän?”
Kolli lopetti turkkinsa sukimisen ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi häntä lähestyvälle Olkitassulle. “Huomenta, Olkitassu. Etkö mennyt partioon?”
“Ei minua kutsuttu”, Olkitassu sanoi. “Olin Kolibrin kanssa harjoittelemassa taistelua.”
“Menikö hyvin?”
Olkitassu nyökkäsi. “Meni.”
Lehmussydän tuijotti hetken ajan nuorta oppilasta. Olkitassun hännänpää kääntyili, hänen kyntensä olivat esillä ja katse vältteli Lehmussydämen katsetta. “Onko kaikki hyvin, Olkitassu?”
“On”, Olkitassu vastasi liian nopeasti. “Tai siis… on ja ei ole. Äh, minulla on asiaa. Voimmeko mennä jonnekin, missä kukaan ei kuule meitä?”
“Selvä on”, Lehmussydän sanoi. Huoli kasvoi hänen sisällään, mutta hän ei sanonut mitää ennen kuin he olivat leirin syrjäisemmässä paikassa. Kukaan ei kuulisi heidän puhettaan siellä - Olkitassu voisi sanoa mitä halusi ilman pelkoa siitä, että väärät korvat olisivat lähellä. “No, Olkitassu?”
Olkitassu veti syvään henkeä ennen kuin puhui, jälleen hieman liian nopeasti, mutta hänen äänessään oli voimakkuutta. “En ole naaras. Olen kolli.”
Lehmussydän räpäytti silmiään. “Sinä…? Mitä tarkoitat?”
“Tarkoitan juuri sitä, mitä sanoin. Olen kolli.” Olkitassun ääni oli niin itsevarma ja päättäväinen, ettei Lehmussydän pystynyt kuvitellakaan väittävänsä vastaan.
“Okei, selvä sitten… Olet kolli”, Lehmussydän sanoi, lähinnä itselleen. Hän katsoi Olkitassua - ja tajusi silloin, ettei edes nähnyt edessään naarasta. Hän näki kollin. “Miten sinä… tulit tähän tulokseen?”
“En koe itseäni naaraaksi”, Olkitassu sanoi lapojaan kohauttaen.
“Oletko kertonut Villivirneelle?”
Olkitassu säpsähti kuin kysymys olisi tullut aivan yllättäen, mutta kokosi itsensä ja tuhahti. “En. Enkä aio.”
Lehmussydän toivoi joka ikinen päivä, että Olkitassu hautaisi selittämättömän inhonsa ja vihansa isäänsä kohtaan. Ja joka ikinen päivä hän joutui tajuamaan, ettei niin tapahtuisi varmaan koskaan. “Hänen olisi hyvä tie-”
“Ei.” Olkitassu katsoi tassuihinsa. “Ei vielä.”
“Hyvä on”, Lehmussydän huokaisi.
“Olkitassu! Oletko syönyt vielä?” Jäätassu loikki paikalle häntä heiluen. “Minä ja Tarinatassu olemme juuri aloittamassa. Haluatko liittyä seuraan?”
Olkitassu väräytti korviaan. “Toki”, hän vastasi ja vilkaisi vielä Lehmussydäntä. “Älä kerro kenellekään.”
“En tietenkään.”
Olkitassu hymyili. “Kiitos. Nähdään myöhemmin!” Ruskea kolli lähti Jäätassun perässä kohti lähellä tuoresaaliskasaa odottavaa Tarinatassua.
Lehmussydän suki muutaman kerran tassuaan ennen kuin nousi ylös. Hän ei halunnut lojuta leirissä, kunnes Tuulihäntä tulisi takaisin partiosta, joten suuntasi kohti uloskäyntiä aikeina mennä saalistamaan - tai ainakin yrittämään. Harjoittelusta ei ainakaan olisi mitään haittaa.
Vaaleanruskea kolli ei kuitenkaan päässyt kovinkaan kauas leirin ulkopuolella. Aamupartio tuli häntä vastaan, ja aivan partion perässä kulkeva Väärätassu pysäytti hänet hännänpää vääntyillen hermostuneesti. Lehmussydän näki nuoressa kollissa samanlaista pelkoa ja epävarmuutta kuin Olkitassussa, eikä hän voinut kuin kurtistaa kulmiaan.
“Onko kaikki hyvin, Väärätassu?” soturi kysyi huolestuneena.
“Onko sinulla hetki aikaa jutella?”
Lehmussydän nyökkäsi. “Tottakai. Haluatko jutella tässä vai menemmekö kauemmas leiristä?”
Väärätassu näytti hämmästyvän siitä, että Lehmussydän ehdotti kauemmas leiristä menemistä. “Joo… kauempana leiristä olisi parempi.”
Lehmussydän lähti kävelemään pitkin aamukasteesta kosteaa sammalta pitkin ja sipaisi Väärätassua hännänpäällään kulkiessaan tämän ohitse. Raidallinen oppilas seurasi Lehmussydäntä syvemmälle Myrskyklaanin reviirille, kunnes he olivat tarpeeksi kaukana leiristä, jotta kukaan ei vahingossakaan kuulisi heitä liikkuessaan sisälle ja ulos leiristä.
Lehmussydän istahti kuivan lehtikasan päälle ja odotti kärsivällisesti, että Väärätassu aloittaisi asiansa. Kolli istui hänen edessään keinahdellen puolelta toiselle ja hänen katseensa sinkoili kaikkialle paitsi kohti Lehmussydäntä. Selkeästi oppilaan mielessä oli jotain yhtä vakavaa ja arkaluontoista kuin aiemmin Olkitassulla.
Villivirneen pennut osaavat sitten olla hankalia ajatustensa kanssa, Lehmussydän tuumi mielessään, mutta he ovat kaikista kauneimmat pennut koko klaanissa.
“Sinä tiedät Pilkkutassun? Tai äh, tottakai sinä Pilkkutassun tiedät”, Väärätassu aloitti hermostuneisuus äänessään. Hän ei vieläkään katsonut Lehmussydäntä suoraan silmiin.
“Sinä ja Pilkkutassu olette hyviä ystäviä keskenään, tai ainakin olen saanut sellaisen käsityksen”, Lehmussydän sanoi ja kallisti päätään huolestuneena. “Onko jotain tapahtunut?”
“Ei. Kaikki on hyvin. Minä vain…” Väärätassu yritti löytää oikeita sanoja. “En tiedä. Pilkkutassu on tärkeä minulle. Ehkä… ehkä vähän liiankin tärkeä.”
“Ystävien on tarkoitus olla tärkeitä.”
“Tiedän.” Väärätassu heilautti häntäänsä. “Mutkin ystäväni ovat minulle tärkeitä, mutta Pilkkutassu… hän on erilainen. Tai ehkä…” kolli tuijotti jonnekin syvälle metsään hetken ja ravisteli sitten päätään. “En tiedä. Hän on erilainen tai sitten…”
“Tai sitten sinä tunnet eri tavalla häntä kohtaan?”
Väärätassu räpäytti silmiään. Hänen katseensa pysähtyi vihdoin Lehmussydämeen. “Niin… Ehkä- ehkä se on niin, mutta… Äh, en tiedä. Kaikki on niin outoa. En enää tiedä mitä minä tunnen, enkä halua pilata mitään ja pelkään, että Pilkkutassu ei tunne samoin ja sitten kaikki menee vain pieleen ja menetän hänet ja-”
Lehmussydän kosketti kuonollaan hätiköivän Väärätassun päälaelle. “Rauhassa, Väärätassu, kaikki järjestyy kyllä.”
“Entä jos hän alkaa vihata minua?”
“Ei hän sinua ala vihaamaan. Miksi vihaisi? Olet hänen ystävänsä”, Lehmussydän rauhoitteli.
Väärätassu huokaisi ja liikutteli tassujaan. “Mitä minun pitäisi tehdä?”
“Ole vain sinä ja anna kaiken tapahtua omalla painollaan”, Lehmussydän sanoi. “Sen enempää en voi sanoa.”
“Okei”, Väärätassu nousi ylös kaikille neljälle tassulleen, “selvä on. Minun täytyy varmaan palata leiriin ja sinullakin taisi olla jotain menoa ennen kuin tulin häiritsemään.”
“Et sinä häirinnyt”, Lehmussydän sanoi silmiään räpytellen. “En minä mitään-”
“Nähdään, Lehmussydän, ja kiitos.” Väärätassu kääntyi heti sanojensa jälkeen ja lähti loikkimaan takaisin kohti leiriä, jättäen hämmentyneen Lehmussydämen taakseen.
Villivirneen pennut ovat sitten aivan toista maata, Lehmussydän mietti, tuleekohan Kimalletassukin kohta kertomaan minulle jotain.
Vaaleanruskea kolli oli kiitollinen ja iloinen siitä, että hänen veljenpentunsa pystyivät juttelemaan hänelle arkaluontoisista asioista - se oli merkki siitä, että he luottivat häneen - mutta samalla hän tunsi syvää surua ja kipua. Pennut eivät puhuneet Villivirneelle asioistaan. Olkitassusta Lehmussydän ei ollut hämmentynyt, mutta jopa Väärätassu halusi mielummin kääntyä isänsä veljen puoleen sen sijaan, että puhuisi suoraan isälleen.
Minun täytyy käydä katsomassa Villivirnettä ja kysellä häneltä miten hänellä menee pentujensa kanssa, Lehmussydän pohti noustessaan ylös. Kolli haisteli ilmaa hetken ennen kuin valitsi suunnan, johon kulkea ja josta kenties löytyisi jotain saalista.
Hän oli tottunut jo kävelemään ja kulkemaan metsässä ilman toista korvaansa. Hän ei osannut kunnolla päätellä mistä suunnasta hänen ympärillään olevat äänet tulivat, mutta metsässä sillä ei ollut loppujen lopuksi niin väliä: sen sijaan, että hän antaisi kuulonsa johdattaa hänet saaliin luokse, hän pystyi haistelemaan ja näkemää.
Ei kestänyt kuin hetki, kun Lehmussydän haistoi myyrän jossakin lähellä. Kolli painui aivan maata vasten, keskittyi pitämään itsensä tasapainossa (hän oli yllättynyt siitä, kuinka molempien korvien kuulo auttoi kissaa pysymään tasapainossa) ja haravoi horisonttia katseellaan. Hän joutui hiipimään varovaisesti eteenpäin ja jatkaa hetken ajan tarkkailuaan, kunnes hän näki myyrän kaivamassa maata kaatuneen puunrungon läheisyydessä.
Lehmussydän lipaisi huuliaan ja piti häntänsä poissa maasta, kun hän lähti kiertämään myyrän selustaa kohti. Kolli lähestyi myyrää varovaisesti pitäen huolta siitä, ettei päästänyt ääntäkään ja varoi toista takatassuaan, sillä vaikka se oli parantunut jo tarpeeksi hyvin, se välillä petti hänet.
Sitten Lehmussydän loikkasi kohti myyrää ja upotti hampaansa sen niskaan. Onnistumisen riemu sai hänen turkkinsa kihelmöimän ja silmät säihkymään aivan kuin hän olisi ollut jälleen kerran oppilas ja saalistanut ensimmäisen saaliinsa yksin. Vaikka hän oli tapaturmansa jälkeen saanut jo paljon riistaa kiinni ilman kenenkään apua, hän riemuitsi joka kerta yhtä paljon. Kenties se johtui siitä, että sisimmässään hän pelkäsi menettävänsä vaivalla hankitun taitonsa jälleen kerran.
Lehmussydän havahtui kuullessaan lähestyviä askeleita ja heinikon kahistessa, kun valkoinen naarassoturi ilmestyi näköpiiriin. Lehmussydän väräytti ainoaa korvaansa iloisesti ja kehräsi tervehdyksensä. “Hei, Tuulihäntä! Joko palasit partiosta?”
Tuulihäntä nyökkäsi ja käveli aivan Lehmussydämen eteen. Naaras haisteli maassa olevaa kuollutta myyrää häntä iloisesti heilahtaen. Hän nosti pian katseensa ja katsoi Lehmussydäntä pää kallella, silmät loistaen ylpeyttä ja samankaltaista riemua, jota Lehmussydänkin tunsi sisällään.
Kun Tuulihäntä oli vasta aloittanut Lehmussydämen auttamisen, hän oli ymmärtänyt miksi naaras oli ollut niin iloinen kollin onnistuessa saalistamisessa. Olihan siinä mukana samanlaista ylpeyttä kuin mestarin katsoessa oppilaan kehittymistä ja onnistumista, mutta nyt kun Tuulihännän ei enää tarvinnut auttaa yhtä paljon ja Lehmussydän onnistui paljon useammin saalistamisessa, Tuulihännän voimakas ilo yllätti kollin.
“Oletpas sinä iloinen”, Lehmussydän hymähti.
Tuulihäntä räpäytti silmiään ja tönäisi kollia leikkivän toruvasti. Tottakai minä iloitsen, senkin hiirenaivo, naaras sanoi eleillään.
Soturikaksikko tuijotti hetken toisiaan, mutta hiljaisuus ei ollut lainkaan painostava. Ehkä se johtui siitä, ettei se kestänyt kuin hetken, tai ehkä he kummatkin olivat niin tottuneita toistensa seuraan, ettei hiljaisuutta tarvinnut täyttää.
Lehmussydän nousi seisomaan. “Myyrä pitäisi varmaan viedä leiriin. Tuletko mukaan vai käytkö saalistamassa?”
Tuulihäntä heilautti häntäänsä ja teki muutaman yksinkertaisen eleen.
“Öh, okei”, Lehmussydän sanoi. “Käy vain rannalla.”
Tuulihäntä pyöräytti silmiään ja tönäisi Lehmussydäntä tassulleen, sitten itseään, ja teki uudelleen hännällään järveä tarkoittavan eleen.
“Aa, haluat minut mukaan?”
Valkoinen soturitar nyökkäsi.
“Käyn viemässä myyrän leiriin ja tulen sitten takaisin.” Lehmussydän nosti myyrän hampaisiinsa ja kiirehti mahdollisimman nopeasti leiriin.

“En minä osaa uida”, Lehmussydän sanoi Tuulihännälle, joka oli kahlannut veteen ja tuijotti kollia vaativasti. “En ole koskaan edes yrittänyt.”
Tuulihäntä näytti yllättyneeltä ja kallisti päätään kysyvästi.
“Villivirne joskus yritti saada minut veteen ollessamme oppilaita, mutta kieltäydyin. Ja ihan hyvä: virta oli liian voimakas ja hän oli hukkua. Onneksi lähellä oli partio, joka onnistui pelastamaan hänet”, Lehmussydän muisteli. Hän ei ollut sen jälkeen edes hipaissutkaan järven tai joen vettä.
Tuulihäntä näytti sekä huvittuneelta että pahoittelevalta samaan aikaan. Hän eilautti kevyesti häntäänsä niin, että se hipaisi järven vettä ja lennätti sitä ilmaan sulavassa kaaressa. Vaikka soturi oli vain hädin tuskin vatsaansa asti vedessä, Lehmussydän ei voinut olla murehtimatta.
Valkoinen naaras kallisti päätään ja nyökkäsi sillä kohti järveä. Hänen häntäsä teki sulavan liikkeen ilmassa, ja Lehmussydän ymmärsi mitä naaras yritti sanoa. Järvessä ei ole mukaansa vievää virtaa. Tuulihäntä kahlasi rannalle, saapui Lehmussydämen vierelle ja laski häntänsä kollin selälle kasvoillaan rohkaiseva hymy.
Lehmussydän myöntyi. Mitä pahaa hänelle muka voisi tapahtua? Tuulihäntä oli oikeassa: järven vedessä ei ollut virtausta, joka voisi viedä heidät mukanaan kuin lehden myrskyssä. Eivätkä he olleet enää oppilaita.
Kolli veti syvään henkeä, kun Tuulihäntä johdatti hänet perässään järven rantaan ja vesi alkoi hipoa hänen tassujaan. Se oli kylmää, paljon kylmempää kuin Lehmussydän oli ajatellut sen olevan, eikä hän voinut estää itseään värähtämästä. Kylmyys tuntui ylettyvän hänen luihinsa asti, vaikka hän tiesi sen olevan mahdotonta.
Tuulihäntä johdatti kollia vain syvemmälle veteen. Lehmussydän hytisi, kun vesi kosketti hänen vatsaansa, kaulaansa ja pian kylkiä. Tuulihäntä ei vaikuttanut olevan moksiskaan vedestä ja sen kylmyydestä, toisin kuin Lehmussydän, joka olisi halunnut kääntyä takaisin kuivalle maalle ja ravistaa turkkinsa puhtaaksi. Mutta hän ei kääntynyt, vaan seurasi Tuulihäntää vain syvemmälle veteen.
Tuulihäntä alkoi uida eteenpäin, kun hänen tassunsa eivät enää kunnolla yltäneet maahan. Lehmussydän pysähtyi, vesi aivan hänen kaulassaan asti, ja epäröi ensimmäisen kerran veteen tultuaan. Tuulihäntä oli uinut hieman kauemmas ja lähestyi nyt Lehmussydäntä. Naaras heilautti häntäänsä yrittäen kehottaa kollia uimana.
“En taida mennä kauemmas rannasta”, Lehmussydän sanoi ja seurasi katseellaan Tuulihäntää, joka kiersi hänen taakseen, “en osaa yhtään uida ja järvi on todella iso. Entä jos jotain tapahtuu, tai otteeni pohjasta lipsahtaa tai-”
Tuulihäntä oli kiertänyt Lehmussydämen ympäri ja päästyään takaisin tämän näköpiiriin, hän sukelsi yhtäkkiä saaden kollin keskeyttämään lauseensa.
“Tuulihäntä?” Valkoista naarasta ei näkynyt missään, ja Lehmussydän alkoi huolestua. Hän otti varovaisesti askeleen eteenpäin, sitten toisen ja värähti kylmän veden osuessa hänen leukaansa. “Tuulihäntä?”
Vesi oli liian sumeaa, että kolli olisi nähnyt mitään sen pinnan alla ja nouseva aurinko heijastui hänen silmiinsä ikävästi. Paniikki alkoi kasvaa kollin sisällä, kun Tuulihäntää ei näkynyt eikä kuulunut ja hän oli valmis nousemaan vedestä ja juoksemaan hakemaan apua.
Ei, hän ajatteli, apu ei ehtisi ajoissa, jotain on tehtävä nyt.
Lehmussydän loikkasi eteenpäin ja tunsi uppoavansa pinnan alle, mutta vain hetkeksi. Hän sylki vettä suustaan ja kauhoi tassuillaan aikeina palata takaisin pinnan alle etsimään Tuulihäntää. “Tuulihäntä!”
Juuri kun Lehmussydän haukkoi henkeä ja oli sukeltamassa, valkoinen naaras ilmestyi pinnan alta vihreät silmät kiiluen leikkisästi. Oli selkeää koko naaraan olemuksesta, että tämä oli koko ajan ollut kunnossa ja vain kiusoitellut Lehmussydäntä, jotta kolli yrittäisi uida.
“Hei! Ei ollut hauskaa”, Lehmussydän älähti, mutta hänen äänessään oli naurava sävy. Kolli heitti tassullaan vettä päin Tuulihännän naamaa, joka sukelsi äkkiä veden alle ja palasi takaisin pinnalle, kun vaara oli ohitse. “Luulin että sinulle kävi jotain.”
Tuulihäntä virnisti hyväntuulisesti ja ui lähemmäs Lehmussydäntä, aivan tämän kasvojen eteen. Heidän kuononsa melkein koskettivat toisiaan, ja Lehmussydän tunsi korvissaan poltetta nolostumisesta. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli perääntyä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin vesi olisi jäädyttänyt hänet siihen.
Sitten Tuulihäntä liikkui ja puoliksi ui, puoliksi kahlasi Lehmussydämen ohitse koskettaen hännällään tätä kevyesti. Lehmussydän räpäytti silmiään hämmentyneenä ja seurasi klaanitoveriaan ulos järven kylmästä vedestä, hyvillään siitä että oli jälleen kuivalla maalla, vaikka pieni tuuli saikin hänet värisemään.
Lehmussydän istahti maahan ja jäi tuijottamaan, kuinka Tuulihäntä suki turkkiaan puhtaaksi. Katsellessaan valkoista, kaunista naarasta kolli ymmärsi kuinka paljon hän tästä välitti - ja tajusi tunteidensa olevan voimakkaampia kuin hän oli luullut.
Onko tämä oikein? Lehmussydän mietti ja hänen sydäntään kirpaisi. Entä jos Tuulihäntä näkee minut pelkkänä ystävänä?

5. luku – He is something

Täytyy kyllä myöntää, että Harhatassu ei todellakaan osaa kertoa tunteistaan Unitassulle. Mutta eipä se minua haittaa. Ei Unitassu ansaitse kumppaniakin, kun hänellä on jo aivan kaikki muu. Ja sitten vielä Jokiklaanin Leijonatassukin oli aivan selkeästi ihastunut Unitassuun. Ei voi olla totta. Ja Unitassukaan ei huomaa yhtään mitään. Sammakonaivo. Kalanaivo.
Unitassu päihitti minut melko helposti eilen taisteluharjoituksissa -mutta vain hilkulla! Unitassu on edennyt minusta aivan liian nopeaa tahtia koulutuksessaan. Olemme olleet ehkä kaksi kuuta oppilaina ja hän menestyy kuin hullu!
”Mitä te olette ajatelleet tavoittelevanne, kun teistä tulee sotureita?” Unitassu kysyi, kun olimme kokoontuneet syömään yhdessä. Emoamme ei vielä näkynyt missään, hänellä oli varmasti kiireitä, vaikka olimmekin sopineet syövämme yhdessä.
”Millä tavalla?” kysyin syödessäni kalaa, jonka oli saanut tänään itse kiinni. Oli se sitten ollut tuuria tai ei, olin silti saanut sen kiinni. Supihammas oli opettanut minua kalastamaan ja s eoli sujunut minusta hyvin, vaikka kaaduinkin jokeen.
”Mistä unelmoit? Haluatko saada kumppanin ja pentuja vai tavoitella jotain suurempaa?” Yksitassu sanoi Unitassun puolesta, kun tämä söi suu täynnä oravaa eikä pystynyt vastaamaan. ”Itselleni ei ole niinkään väliä. Tahdon vain palvella Jokiklaania ja huolehtia, että jokainen on osa klaania.”
Nyökkäsin hymyillen. Yksitassu oli aina niin huomaavainen ja vaikka mitä!
”Kuulostaa sinulta”, Unitassu sanoi virnistäen ystävällisesti. ”Itse haluaisin olla päällikkö!”
Kalanpala melkein tarttui kurkkuuni, kun Unitassu julisti tavoitteensa. Unitassusta? Päällikkö? Oliko hän nyt oikeasti tosissaan? Aloin miltei nauraa. Mutta sitten kateudenpistos valtasi mieleni. Minäkin haluaisin olla päällikkö! Ja olisin varmasti paljon parempi kuin Unitassu. Aivan varmasti. Unitassu oli liian villi ja tottelematon!
”Ei sinusta päällikköä tule”, sanoin ja nielaisin kalanrippeet kurkustani alas. ”Sillä minusta tulee päällikkö.”
”Hahah!” Unitassu nauroi makeasti ja se sai minut luimistamaan korviani. Vihjasiko tuo sammanaivo jotakin? ”Saa nähdä, Kuutassu hyvä.”
”Älä uhoa”, sanoin varoittavasti, mutta hilliten murinaa, joka yritti kummuta kurkustani. ”Näemme sitten.”
”Älkää nyt taas-” Yksitassu yritti, mutta Unitassu keskeytti hänet. Yksitassu ei voinut tehdä mitään nyt. Hänen olemassaolonsa vain hiipui pois, kun minun ja Unitassun katseet kohtasivat kipinöiden ärtymyskestä.
”Kisa on siis käynnissä?” Unitassu siristi silmiään ovelasti ja irvistin hänen ilmeelleen.
”Kisaksiko sinä tätä nyt kutsut?” siristin omia silmiäni kohottaen leukaani. ”Katsotaan, kumpi on taitavampi ja kenet päällikkö valitsee varapäällikökseen.”
”Selvähän se!” Unitassu uhosi ja Yksitassu pyöritteli silmiään huolestuneena, kuten tavalllista. En vielä silloin tajunnut, miten pahasti yhteinen tavoitteemme synnytti minun ja Unitassun välille kilpailua. Se tosin laittoi molemmat meistä panostamaan koulutukseen entistäki kovemmin, mutta kilpailu sai meidät ärsyttämään toisiamme enemmän. Vietimme vähemmän ja yhä vähemmän aikaa yhdessä, mutta Yksitassu veti meitä aina luokseen viettämään aikaa. Ja arvostin sitä, sillä toisinaan minusta kyllä tuntui pahalta, kun en voinut puhua tavallisesti Unitassun kanssa ilman, että mistään asiasta ei olisi tullut kilpailtavaa ja riideltävää. Myönnän kyllä, että joskus aloitin sen riitelyn itsekin, mutta Unitassulla on aina niin pätevä ja ylimielinen katse, kun hän katsoo minua. Kuka sellasta kestäisi, kun tuntui, että joku yritti asettaa muut itsensä alapuolelle?
On minulla sentään Leijonatassu, vaikka kolli onkin Varjoklaanin puolella. Yksitassu on myös tukena ja se on tärkeää -tietysti se on tärkeää. Emokin yrittää, vaikka selkeästi hänen ajatuksensa juoksevat jossain aivan muualla; varmaankin isässä. Hän viettää meidän kanssamme aikaa aina kuin mahdollista ja minusta on oikeasti mukavaa. Hän ei sentään suosi vain yhtä ja riitele jatkuvasti. Jokainen meistä on hänelle yhtä tärkeä ja minä kyllä huomaisin, jos asia olisi toisin. Hänellä oli jokaiseen meistä uniikki suhteensa, mutta se johtui siitä, että olimme erilaisia jokainen. Ja emomme huomasi sen ja osasi kohdella jokaista meitä juuri oikealla tavalla.

Leiristä lähteminen oli vaarallista yöllä ja joka kerta, kun hiivin ulos oppilaiden pesästä Yksitassun viereltä, harkitsin takaisin menemistä. Lopulta kuitenkin sydämeni vei minut uudestaan ja uudestaan ulos Jokiklaanin leiristä. Lempeä tuuli leikitteli valkoisella turkillani johdatellen minua Varjoklaania ja Jokiklaania erottavan rajan luokse. Leijonatassu ei välttämättä olisi paikalla ja minä ymmärtäisin sen. Aina emme pystyneet tulemaan yöllä rajalle, jos riski oli liian suuri.
Sydämeni kuitenkin melkein pomppasi rinnastani ulos, kun näin Leijonatassun oranssin ja valkoisen kirjavan turkin lähestyvän. Kollin katse näytti kirkastuvan, kun hän huomasi minut. Tietysti se kirkastui, ainahan niin kävi. Olimme tavanneet jo… usean kuun ajan. En ollut enää varma tarkasta ajasta, mutta ei sillä ole niin väliä. Olemme jutelleet melkein kaikesta, mistä voi jutella ja aina tuntui siltä, että niin oli juuri hyvä ja oikein.
Astelimme hiljaisuudessa reviirien ulkopuolelle, kuten tavallista. Siellä oli turvallisempaa kuin rajan tuntumassa.
Istuimme tutun kallion kupelle ja katselimme taivaalla tuikkivia tähtiä. Millaistakohan Tähtiklaanissa on?
”Oletko koskaan miettinyt lähteväsi klaanistasi?” Leijonatassun kysymys yllätti minut täysin ja katsoinkin häntä jonkin aikaa aivan tuupertuneena. ”Minä olen.”
”Ai? Miksi?” hämmennyin ja yritin lukea oranssin kollin ilmettä, mutta…
”Olen ainoa pentu perheessäni, mutta se ei anna yhtään enempää rakkautta tai huomiota”, Leinonatassu selitti. ”Vanhempani vain… tuomitsevat, syyttävät ja niin edelleen. Ja no… ei minulla ole muutakaan Varjoklaanissa. Tosin, minusta olisi upeaa olla päällikkö, jos totta puhutaan!”
”Leijonatähti?” muka maistelin nimeä ja virnistin. ”Kuulostaahan se aika mahtipontiselta.”
”Luuletko, että minusta olisi päälliköksi?” oranssi kolli kysyi.
”Totta kai!” naurahdin ja tuuppaisin kollia hellästi. ”Sinussa on päällikön ainesta!”
”Jos totta puhutaan, ei minun tarvitse olla päällikkö, että olisin onnellinen, vaikka olisihan se hyvä lisä, mutta...”, Leijonatassu puhui sitten ja käänsi katseensa minuun. Turkkiani kihelmöi ja hermostus hiipi selkäpiitäni pitkin kuin tuhat hiirtä olisi juossut turkissani. Leijonatassu oli juuri sanomassa jotakin, kun hänen korvansa heilhativat ja hän painoi minut alas.
”Mitä nyt?” kähisin hiljaa ja yritin kuulostella, mikä vaara vaani. Kuulin hentoa askellusta ja terävän hajun katku leijui suuhuni.
”Shhh...” Leijonatassu rauhoitteli. ”Kettu.”
Kun huomasin Leijonatassun huomaaman ketun, aloin pidättää hengitystäni. Kiltti, kiltti, KILTTI! Älä huomaa meitä.
Kaikeksi onneksi tuuli tuli ketun luota meihin päin eikä suippokuonoinen kettu huomannut kahta kissaa, jotka kyyristelivät kalliossa olevassa painaumassa. Huokaisin helpotuksesta, kun mokoma kettu viimeinkin häipyi.
”Meidän kannattaa palata koteihimme”, Leijonatassu sanoi, kun kettua ei näkynyt mailla halmeilla. ”Se voi palata takaisin, jos tuulen suunta vaihtuu.”
”Tapaammeko taas huomenna?” utelin ja Leijonatassu pudisti päätään, mutta hänellä oli lempeä hymy.
”Näemme kolmen yön päästä”, kolli sanoi ja katsoi tähtitaivasta. ”Varmistamme näin, ettei kettu yllätä meitä. Sopiiko?”
”Tietysti!” nyökkäsin oranssivalkoiselle kollille. Hän tiesi niin paljon kaikesta ja osasi vaikka ja mitä. Hänestä oli ainakin varapäälliköksi jos ei päälliköksi!
Leijonatassu saattoi Kuutassun reviirien rajalle ennen kuin pysähtyi. Kollin katse sai vatsan kipristelemään. Kollin tumman oranssit silmät katsoivat minua ja kolli kosketti lapaani nopeasti ennen kuin astui Varjoklaanin puolelle.
”Nähdään, Kuutassu!” kolli huusi minulle ennen kuin puikkelehti puiden lomaan oranssi turkki hulmuten. Seisoin itse hetken aikaa ihaillen ylläni tuikkivaa hopeahäntää ja annoin Leijonatassun koskettaman kohdan kihelmöidä rauhassa.
Se oli sillä hetkellä aivan liian selvää minulle. Olin ihastunut ja vahvasti. Ja varjoklaanin oppilaaseen! Sentään hän oli hyvä kissa ja minä tiedostin asian toisin kuin typerä sisareni Unitassu. Hän ei tajunnut yhtään mitään tunteista sun muista höpinöistä! Hänen peräänsä kuolasi kaksi kollia!
Astelin kaikessa rauhassa miettien, mitä tästä kaikesta tulisi? Voisimmeko olla enemmän kuin ystäviä, vaikka se oli soturilaissa kiellettyä? Voisiko toinen jättää klaaninsa? Jos Leijonatassu siis edes koki tällaista tunneta. En kokenut, että joka hetki pitäisi viettää kyseisen kollin kanssa. Hänen kanssaan oli helppo pitää hauskaa, jutella kaikesta ja olla oma itsensä. Hänen seurassaan tuntui siltä kuin perhosia olisi lentänyt vatsassa, oikeasti. Astelin hymyssä suin takaisin kotiin ja katselin kuinka tuuli leikitteli myöhäisen viherlehden ajan kukintojen kanssa.

Lehtisateen aika saapui nopeasti ja värjäsi puut kirkkailla väreillä. Sadetta ropisi yhä useammin ja aurinko piiloutui yhä useammin pilvipeiton taakse piiloon. Kuuma viherlehden aika loppui ja sateiden aika saapui. Sateessa oli oma lumonsa.
Rakastin katsella sadetta ja kuunnella sen mieltä rauhoittavaa ropinaa. Mieli tyyntyi, kun sai katsella sadetta. Auringossakin oli oma lumonsa, mutta en ollut koskaan nähnyt näin paljon sadetta. Maa oli täynnä lätäköitä, josta heijastui oma peilikuva ja vedenpinta näytti hauskalta, kun siihen osui sadepisaroita. Pinta väreili niin leikkisästi ja sai valkoisen oppilaan mielen hyvälle tuulelle ja se oli aivan loistavaa.
Mitäköhän Leijonatassu ajatteli sateesta? Pitikö hän enemmän auringonpaisteesta? Entä mikä oli hänen lempiruokaansa? Pitäisiköhän hän kalasta? Entä pitäisinkö minä Varjoklaanin varjoisista metsistä? Millaista olisi olla uimatta? Tai ilman kalaa? Olikohan Varjoklaanin puolella jokia? Pitäisi varmaan kysyä Leijonatassulta ensi kerralla.
En edes tajunnut miten paljon Leijonatassu oli mielessäni. Tai, hän oli mielessäni niin usein, etten tajunnut sitä. Astelimme partiossa ja ajattelin millaista olisi partioida yhdessä Leijonatassun kanssa. Entä millaista olisi metsästää Leijonatassun kanssa? Entä…
”Kuutassu”, Supihammas kutsui oppilastaan kovaäänisesti. Naaraalla oli epäilevä ilme, kun hän katsoi oppilastaan.
”Anteeksi… mitä sanoit?” kysyin korvat luimistuen. Oliko hän ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut tajunnut Supihampaan kutsuneen häntä?
”Oletko kunnossa? Olet ajatuksissasi niin usein nykyään”, harmaa naaras puhui ja minä nielaisin hermostuneena. Mitä minä vastaisin?
”Ai...” vastasin. ”Anteeksi. Ei ole tarkoitus.”
”Oletko stressaantunut? Tiedän, että sinulla ja Unitassulla on kärhämää ja kilpailua. Ja lehtikato saapuu, mutta älä huoli”, Supihammas maukui oppilaalleen lohduttavalla äänensävyllä. Olin helpottunut, ei tarvitsisi selitellä jostain ihastuksista sun muista Supihampaalle. Ja mitä Supihammas edes sanoisi asiaan? Ymmärtäisikö hän, varsinkaan, jos ihastus oli oman klaanin ulkopuolinen kissa?
”Joo, paljon tapahtuu samaan aikaan”, selitin mestarilleni, joka nyökkäsi myötätuntoisesti. ”Anteeksi, yritän keskittyä paremmin.”
”Sano heti, jos kaikki ei ole hyvin”, Supihammas hymyili oppilaalleen ja jatkoi sitten opettamista kuka ties mistä kalastamisen perusjutuista. Ne olivat ihan tuttua kauraa jo!
Nielaisin, kun kelasin ajatuksiani taaksepäin. Olinko tosiaan ihastunut Varjoklaanin kissaan? Millainenkohan myrsky tästäkin tulisi, jos asia selviäisi? Varmasti ihan järkyttävä. Ja pystyisikö toinen vaihtamaan klaaniaan tämän vuoksi?
”Katso, Kuutassu”, Supihampaan kehotus herätti minut ajatuksistani ja keskitin katseeni ja ajatukseni kokonaan mestariini, joka näytti uuden tavan napata kalaa. Se näytti kyllä tehokkaalta. Supihammas tarkkaili vettä seisoessaan vatsakarvat hipoen vettä. Naaraan vihreät silmät kimmelsivät tulisesti ja yhtäkkiä hän upotti päänsä veteen ja nosti sen lähes yhtä nopeasti ylös. Ja hänellä oli kala leukojensa välissä.
”Ooh!” henkäisi ja tulin lähemmäs, mutta vain hitusen, etteivät kalat säikähtäisi varjoani. ”Sulauduit niin hyvin joukkoon.”
”Nimenomaan”, Supihammas iski silmäänsä ja kahlasi pois vedestä. ”Ajattelin opettaa tämän nyt vielä kun ei ole liian kylmä. Tekniikka vähän sama kuin pitäisi vain yhtä tassua vedessä, mutta tällä tavalla näet laajemmalle alueelle ja voit napata kalan vielä tassuillasi, jos et saa sitä hampaillasi ja ehdit reagoida tarpeeksi nopeasti.”
”Onpa kätevä tapa!” kehuin ja loikin mestarini luokse. Hän naurahti ja nosti kalan takaisin leukojensa väliin kuin merkiksi lähteä. ”Enkö saa kokeilla?”
”Et tänään, Kuutassu”, Supihammas räpäytti silmiään. ”Sade alkaa yltyä enkä halua, että kumpikaan vilustuu, kun sääkin kylmenee. Olemme muutenkin olleet harjoituksissa todella kauan.”
”Aivan”, nyökkäsin ja lähdimme suuntaamaan kohti leiriä. Katselin matkalla kirjavia puiden lehtiä haaveissani ja ihailin lehtisateen värikkyyttä ja hyvää tuoksua. Millaistakohan lumi oli? Olisikohan se kuinka paljon helpompaa saalistaa lumessa minun valkoisen turkkini ansiosta? Toivottavasti se olisi, sillä sitten tästä turkista olisi hyötyä vuoden niukempana aikana, jolloin saalista oli vähän ja vaikeaa napata.

Yön tunteina hiivin ulos leiristä ja kun olin tarpeeksi kaukana, kiihdytin juoksuun. Nautin tuulesta turkillani ja vapauden tunteesta, jonka sain, kun pääsin olemaan yksin leirin ulkopuolella. Kukaan, eivät edes kokeneimmat soturit, saisi poistua leiristä yksin. Mutta yölliset tapaukset olivat poikkeus, sillä olivathan ne salaisia. Eivät ne tietenkään estäneet sitä uhkaa, että Yönkajon lauma hyökkäisi ja repisi hänet riekaleiksi.
Varjoklaanin rajalla välähti oranssi turkki ja virnistin. Kolli oli varmasti yrittänyt piiloutua puista tippuneihin lehtiin, mutta olin silti nähnyt hänet. Tunnistaisin Leijonatassun turkin missä tahansa ja milloin tahansa. Tähdet tuikkivat niin kirkkaina taas ja saivat minun hymyilemään. Varjeliko Tähtiklaani meitä yöllä? Olimmekohan Leijonatassun kanssa… sieluntovereita niin kuin emo ja isä olivat? Halusin toivoa niin.
”Kuutassu”, Leijonatassun kuiskaus kiiri korviini ja hidastin vauhtiani. Kolli astui nyt kunnolla esiin ja kuljimme rajaa myöten vähän matkaa. Hänellä oli taas mukanaan voimakkaasti pihkalta tuoksuvia oksia ja hän heitti toisen niistä minulle, jotta se peittäisi minun hajuni. Nyökkäsin kiitokseni ja siirryin kauemmas rajan tuntumasta kulkemaan. Pysyimme näköetäisyydellä toisistamme kulkiessamme klaanien rajojen ulkopuolelle. Jätin pihkaisen oksan maahan ja kuljin muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin käännyin Leijonatassun suuntaan ja puskin hänen kasvojaan päälläni. Hän hymyili minulle.
”Siitä on vähän aika”, Leijonatassu totesi ja katsahti ympärillemme. ”Kettua ei ole näkynyt pariin viikkoon, onneksi. Se oli varmaankin vain läpikulkumatkalle. Ollaan silti varovaisia.”
”Kyllä”, nyökkäsin ja maistelin ilmaa. ”Ei se ole ollut täällä pitkään aikaan. Emme haistaneet sitä viimeksikään tai sitä edellisellä kerralla.”
”Sade kuitenkin häivyttää hajut”, Leijonatassu totesi, mutta nyökkäsi sitten. ”Mutta olisimme kyllä jo haistaneet sen, jos se olisi täällä mennyt.”
Nyökkäsin ja hymyilin. Saisi luvan pysyä poissa myös! Tämä on meidän paikkamme, nyt kun olemme vielä eri klaaneissa.
”Oletko oppinut jotain uutta?” Leijonatassu kysyi sitten virnistäen.
”Mitä näitä taisteluliikkeitä taas”, totestin lapojani kohauttaen. ”Mestarini näytti kyllä uuden tavan kalastaa.”
”Millaistakohan kala on”, Leijonahammas mietti ja maiskutti suutaan. ”Ehkä vielä joskus saan maistaa.”
”Voin yrittää napata yhden nyt, jos haluat?” ehdotin pilke silmäkulmassani ja Leijonatassun katse kirkastui. ”Onko tässä lähellä joki?”
”Lyhyen matkan päässä kyllä”, Leijonatassu nyökkäsi ja nousi seisomaan. ”Seuraa minua.”
Leijonatassu johdatti minua vähän matkaa, kunnes kuulin hentoa liplatusta. Tosiaan! Joki. Kiihdyti tahtiani ja pian näin sen joen. Se johti kohti järveä ja päättelin, että se toi ainakin osan vedestä ja kaloista järven veteen.
”Tämä kulkee Varjoklaanin reviirin reunalla, kunnes raja katkaisee sen ja loput joesta on Myrskyklaanin puolella”, Leijonatassu kertoi ja pysähtyi joen uomalle. ”Tämä on isoin joki Varjoklaanin reviirillä, on meillä yksi pienempi.”
”Teillä on siis jokia!” hihkaisin ja tuijotin jokeen. Silmäni menivät viiruiksi, kun näin yhden kalan liikkuvan. Kävi tuuri. ”Jokiklaanin reviirillä on paljon jokia.”
”Voin arvata sen”, Leijonatassun ääni oli huvittunut. ”Ette varmaan olisi Jokiklaani, jos teillä ei olisi kaikista eniten jokia.”
Pyöräytin silmiäni ja mietin, pitäisikl kollille tokaista, että klaani oli saanut nimensä jo kauan ennen kuin klaanit olivat saapuneet järvelle, mutta samalla silmänräpäyksellä huomasin hopeakyljen joessa ja iskin kynteni siihen kiinni. Ilo valtasi mieleni, kun tajusin saaneeni sen kiinni. Heitin sen nopeasti pois joesta upeassa kaaressa ja tapoin kalan nopealla puraisulla. Se ei ollut mikään iso kala, mutta ehkä niin oli hyvä. He olivat oppilaita, he eivät saisi syödä ilman mestariensa lupaa ja varsinkaan ennen kuin kuningattaret ja pennut olis ruokittu. Tähtiklaani sentään, lehtikato oli tulossa. Saisivatko he tehdä tätä? Pahus sentään, he tapailivat jo öisin, he olivat rikkoneet jo niin monia sääntöjä…
”Se oli upeaa!” Leijonatassu henkäisi ja kumartui haistamaan pientä kalaa, joka lojui ruohikolla elottomana. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään nappaavan kalaa, ja jos yotta puhutaan en ole koskaan nähnyt edes kalaa.”
”Ja nyt pääset vielä maistamaan”, virnistin. Minun vatsaani alkoi vääntää. En kykenisi syömään edes yhtä haukkausta, koska omatuntoni alkoi kolkuttaa. Miksi se nyt alkoi huutamaan, mutta ei valittanut siitä, että hiivin öisin tapaamaan toisen klaanin kollia? Ehkä siksi, koska ruoan puute voisi aiheuttaa kuolemia, mutta tapailu ei. ”Saat koko kalan itsellesi.”
Leijonatassu nosti katseensa minuun ja katsoi minua ihmeissään, kulmat kurtussa. ”Miksi?”
”Ei ole nälkä”, sanoin ja olihan se totta. ”Söin tuhdisti jo aiemmin.”
Leijonatassu nyökkäsi sitten ja kumartui taas kalan äärelle. Hän katseli sitä ihmeissään ja mietti, miten aloittaisi syömään sitä. Lopulta oranssivalkoinen kolli iski hampaansa kalaan ja repäisi siitä palasen irti. Tuijotin kollin reaktiota hyvin tarkkaan.
”Suolaista”, Leijonatassu sanoi, mutta otti toisenkin haukkauksen ja se yllätti minut. ”Olen yllättynyt, että se on näin hyvää. Paljon parempaa mitä kuvittelin. Se voittaa jopa sammakoiden maun!”
”Upea kuulla”, naurahdin ja hymyilin taas. Sydämeni hakkasi niin kovaa rintaani vasten ja painoin päätäni vähän alemmas, kun ajattelin asiaa tarkemmin. ”Tästä huomaa ennakkoluulot, joita klaaneissa viljellään toisista klaaneista.”
Leijonatassu nyökkäsi mietteliäänä ja söi kalan loppuun. Kolli lipoi huuliaan ja hymyili sitten leveästi. ”Noihin voisi jopa tottua.”
Painoin päätäni hermostuksissani vieläkin alemmas ja hymyilin nolosti. Voisiko Leijonatassu tulla Jokiklaaniin? Vihjasiko hän sanomalla noin, että voisi vaihtaa klaaniaan minun vuokseni tulevaisuudessa? Voisiko hän tulla Jokiklaaniin? Antaisiko minun päällikköni hänen tulla Jokiklaaniin? Toivoin hartaasti, että kyllä. Kyllä se onnistuisi silloin, kun minusta tulisi päällikkö tai edes varapäällikkö. Tunsin kutsua siihen asemaan, vaikka jokin siinä silti epäilytti ja kaihersi. En kyllä tuntenut kuuluvani joukkoon kunnolla, en tiedä tosin mistä sekin tunne tuli aina toisinaan kaihertamaan minua ja arkisia päiviäni. Ravistelin päätäni ja yritin tukahduttaa oudot ajatukset mielestäni.
”Kiitos, Kuutassu”, Leijonatassu sanoi sitten ja painoi päänsä hieman alemmas osoittaakseen kiitollisuutensa selkeämmin. ”Se oli oikeasti hyvää.”
”Oletko jokiklaanilainen vai miksi Varjoklaanin kissa pitää kalasta?” vitsailin virnuillen Leijontassulle, joka virnisti takaisin ja näytti sitten kieltään. Hän tuuppasi minua hellästi ja juoksi sitten hieman kauemmas minusta. Hänen tummanoransseissa silmissään oli leikkisä pilke ja vastasin siihen lähtemällä jahtaamaan kollia. Nauru raukui ilmoille, kun jahtasimme toisiamme tähtien valossa.

1. osa - Lämmin tunne

Tuiskutassu kulki Okakynnen, mestarinsa, vanavedessä. He olivat partiossa yhdessä Etsijätassun ja Unikkotassun sekä heidän mestareidensa kanssa. Kauempana Tuiskutassu huomasi Kastetassun kirjavan turkin välähtävän metsän puiden lomasta. Hän oli mestarinsa… ja siskostensa kanssa. Kastetassulla oli koko ajan niin kiire ja Tuiskutassun mieltä kirveli ikävästi. Hän niin piti Kastetassun seurasta…
”Hei, Tuiskutassu!” Unikkotassu hidasti Tuiskutassun rinnalle ja hymyili kirkkaasti kilpikonnakuvioiselle kollille. Naaraan harmaavalkoinen turkki kiilsi auringon valossa ja vihreät silmät tuikkivat kirkkaasti. ”Mitä mietit?”
”Nooooh… ihan tavallisia oppilasjuttuja...” Tuiskutassu kohautti lapojaan ja painoi päänsä alemmas.
”En usko sinua”, naaras sanoi silmät sirrillä, mutta hänellä oli yhä leveä hymy kasvojaan koristamassa. ”Kerro nyt, mielesi päällä on selkeästi jotain. Eikä se haittaa, vaikka jutellaankin. Mestarimme ovat jääneet omista suistaan kiinni.”
Tuiskutassu nosti katseensa Okakynteen ja Sadeaskel keskustelivat kuka ties mistä, mutta olivat selkeästi unohtaneet oppilaansa, ainakin hetkeksi.
”En minä tiedä”, Tuiskutassu myönsi sitten ja ravisteli turkkiaan. ”Miksi sinua kiinnostaa?”
”Koska olen ystäväsi?” Unikkotassu antoi Tuiskutassulle merkitsevän katseen ja Tuiskutassu hymyili hieman naaraan vastaukselle. ”Kastetassukko? Anna hänen olla, kyllä hän luoksesi tulisi jos tajuaisi antaa aikaa sinulle. On sinulla muitakin ystäviä, älä huolehdi. Ei hänellä nyt ole aikaa, mutta kuka tietää… ehkä hänellä on soturina aikaa ajatella kumppania...”
”Hei! Mitä tuo tarkoitti?” Tuiskutassu älähti Unikkotassulle, jonka katse ja ääni oli hyvin vihjaileva. Tuiskutassu tunsi kasvojensa lämpötilan nousevan hälyttävästi ja hänen niskakarvansa väreilivät. Unikkotassu senkin! Suorasukainen naaras.
”Ei mitään”, Unikkotassu iski silmäänsä kilpikonnakuvioiselle kollille. ”Ja onhan klaanissa muitakin oppilaita, varsinkin niitä, jotka antavat sinulle aikaansa. Ei ole mikään kiire.”
”Niin on tai siis niin, ei ole kiire ja en kyllä olekaan etsimässä mitääm kummpania vielä, kiitos vain”, Tuiskutassu pyöräytti silmiään. Eikai hän nyt niin selkeästi ollut ihastunut Kastetassuun? Oliko se syy, miksi naaras ei enää ollut hänen seurassaan? Ei kai sentään.
”Älä huoli, kukaan muu ei tiedä”, Unikkotassu iski silmäänsä ja vilkaisi sotureita, jotka johtivat joukkoa yhä eteenpäin. ”Minä vain huomaan todella nopeasti tällaiset asiat.”
”Aijaa? Todista se!” Tuiskutassu uhosi ja virnisti ovelasti naaraalle, jonka röyhisti rintaansa ja kohotti kuononsa ylöspäin ennen kuin tuli lähemmäs ja puhui hiljaa etteivät muut partion kissat kuulisi.
”Tiikeritassu on selkeästi mieltynyt Tarinatassuun”, Unikkotassu kertoi. ”Voi todistaa sen myöhemmin leirissä.”
Tuiskutassu mietti ruskeaa, raidallista kollia ja sitten kierosilmäistä naarasta. Tiikeritassu oli kyllä aina ollut mukava Tarinatassulle, jos verrataan miten suurin osa kisosista kohteli häntä.
”Muuta?” Tuiskutassu kysyi uteliaisuuden kasvaessa. ”Oletko huomannut muista samaa?”
”Oletpa sinä juoruileva ja niiiiin utelias nyt”, Unikkotassu kiusasi, mutta sai Tuiskutassulta tuuppauksen kylkeensä. ”Hyvä on, hyvä on. Luulen, että Ukkostassu on ihastunut taas Oravatassuun tai Haapanatassuun tai molempiin.”
”Oho?” Tuiskutassu yllättyi. Ukkostassu oli niin salaileva ja kaikkea tai siis sellainen. Naaras oli vain… sellainen erikoinen persoona; vahvatahtoinen ja ylpeä. Ei hänestä uskoisi, mutta olihan se mahdollista. Ja nyt Tuiskutassulle tuli epämiellyttävä olo puhua tästä aiheesta, sillä nämä olivat jokaisen yksityisasioita. Tuntui inhottavalta penkoa ja juoruta aiheesta.
”Ja sitten sinä olet mieltynyt Kastetassuun”, Unikkotassu kuiskasi ja näytti kieltään kollille kuin härnätäkseen entistäkin enemmän.
”Entäs itse?” Tuiskutassu kiivastui ja vilkaisi sivusilmällään sotureita. He hidastivat vauhtiaan, olisi siis pian koulutusession tai vastaavan vuoro. He eivät ehtisi jutella enää kauaa.
”En minä sinulle kerro, vaikka minulla olisikin joku miellitty”, Unikkotassu härnäsi ja heilautti ohutta häntäänsä.
”Ai, eikö sinulla ole vai?” kolli kysyi päätään kallistaen. Olihan se totta kai mahdollista. Unikkotassu iski vain silmäänsä kollille ja ennen kuin Tuiskutassu ehti sanoa mitään, mestarit alkoivat puhua. Tuiskutassu pälyili kuitenkin sivusilmällä Unikkotassua ja seurasi Okakynnen selostusta Varjoklaanista puolikorvalla. Kyllä hän jo tiesi millainen Varjoklaani oli, Tähtiklaani sentään.
Tuiskutassu olisi voinut vaikka vannoa, että Unikkotassu vilkuili Tuiskutassua takaisin tai ainakin Tuiskutassuun päin, vaikka yritti tehdä sen huomaamattomasti. Ja naaraan katseessa oli jotakin… outoa kipinää, joka sai Tuiskutassu hämilleen.
Viherlehti oli kaunista aikaa ja Tuiskutassu odotti näkevänsä lehtisateen, joka toisi värikkäät puut ja uudet ajat. Kyllä hän Kastetassun kansas ehtisi vielä viettämään aikaa ja ehkä lehtisade toisi naaraalle enemmän aikaa hänen kiireiseen aikatauluunsa. Tuiskutassu toivoi hartaasti, mutta sillä välin hän keskittäisi ajatuksensa koulutukseensa ennemmin kuin Kastetassuun. Hänestä tulisi Myrskyklaanin arvoinen soturi ja hän palvelisi sitä koko sydämestään eikä antaisi minkään estää sitä. Hän pysyisi vahvana.

Lehtisateen aika tuli nopeammin kuin kissat ehtivätkään tajuta ja Tuiskutassu sai paljon lihasvoimaa sen ajan mukana, kiitos Okakynnen harjoitusten. Okakynsi selkeästi itsekin saanut paljon lihasvoimaa kerryttävää koulutusta ollessaan oppilas ja hyödynsi taitojaan saaden omalle oppilaalleen eli Tuiskutassullekin näyttävät lihakset. Ei hänestä vielä soturia tulisi, ei vielä, mutta kyllä kolli alkoi saavuttamaan jo aikuisen kissan kokoa. Lehtikato saapuisi pian, joten Okakynsi oli alkanut panostaa Tuiskutassun saalistustaitojen parantamiseen, jotta Tuiskutassun taidot pysyisivät vuodenaikojen mukana ja klaani saisi tarpeeksi ruokaa lehtikadosta elävänä selvitymistä varten.
Unikkotassusta oli tullut Tuiskutassulle näiden kolmen kuun aikana läheinen ystävä ja heillä oli ollut usea koulutuskerta yhdessä. Tuiskutassu ei unohtanut Unikkotassua vaan jokaisena päivänä antoi naaralle edes yhden tervehdyksen, jos ei muuta ehtinyt. Kun aikaa oli, he vaihtoivat kieliä pidemmän aikaa ja puhuivat ties mistä, Tuiskutassu ei enää edes muistanut kunnolla mistä kaikesta he olivat keskustelleet yhdessä. Eipä Tuiskutassulla kamalasti muita ystäviä ollut, kun Kastetassukin pyöri aina muualla, kun Tuiskutassulla olisi ollut aikaa. Jäätassu oli lähes aina Kastetassun ja Taivastassun kanssa ja Tarinatassulla oli muita ongelmia. Kyllä he toisinaan vaihtoivat kuulumisia, mutta Tarinatassu oli selkeästi läheisempi Ukkotassun ja Kaislatassun kanssa ja viettikin heidän kanssaan suurimman osan ajastaan. Tuiskutassua toki harmitti se, sillä Tarinatassu oli kuitenkin mukava persoona, mutta Unikkotassu oli hänen seurassaan silloin kun Tarinatassu olisi ehtinyt.
Tuiskutassu palasi juuri saalistamasta Okakynnen kanssa ja viedessään saamiaan saaliitaan tuoresaaliskasaan, joka oli tällä hetkellä yllättävän pullollaan saaliita, huomasi kilpikonnakuviollinen kolli Unikkotassun istumassa oppilaiden pesän edustalla. Roihumieli taisi olla hänen seurassaan, mikä oli hieman yllättävää. Roihumieli oli saanut soturinimensä ehkä hieman yli kuu sitten ja oli kolli toisinaan ollut mukana Tuiskutassun ja Unikkotassun harjoituskerroilla, mutta hyvin harvoin. Vaaleanruskea kolli kumartui lähemmäs Unikkotassun kasvoja ja kuiskasi naaraalle jotain, joka sai Unikkotassun karvat pörhistymään innosta.
”Unikkotassu!” Tuiskutassu tervehti naarasta, jonka pää nousi terävästi pystyyn. Naaraan katse kirkastui, kun hän näki Tuiskutassun. Hän sanoi jotakin hymyillen leveästi Roihumielelle ja asteli sitten hölkäten Tuiskutassun luokse.
”Ohoh, sinullahan oli oikein menetyksekäs saalistuskerta, ellen sanoisi?” Unikkotassu virnisti ja katsoi Tuiskutassun tuomia saaliita. ”Olet aika hyvä, hm?”
”Kiitos”, Tuiskutassu naurahti, mutta röyhisti silti rintaansa. Tuntui yllättävän hyvältä osoittaa taitonsa Unikkotassulle. Ehkä vähän turhankin hyvältä. ”Mitä sinä olet tänään tehnyt?”
”Olimme aamulla partiossa”, naaras kohautti lapojaan. ”Ei mitään ihmeellistä, sain loppupäivän vapaaksi taisteliharjoitusten jälkeen. Oli ihan toivottavaa, eilinen oli niin rankka.”
”Niin oli”, Tuiskutassu myönsi ja virnisti. ”Katsos, olet jäänyt minua pienemmäksi.”
”Älä liikaa ylpeile koollasi”, naaras tuhahti ja yritti kohotta kuonooaan saadakseen lisää korkeutta olemukseensa. ”Kohta kasvat liian isoksi.”
”Tai sinä jäät liian pieneksi”, Tuiskutassu härnäsi takaisin ja Unikkotassu tuuppasi kollia. ”Au!”
”Ansaitsit tuon”, Unikkotassu hymähti, mutta nauroi sitten. ”Tuiskukolhu olisi hyvä nimi sinulle.”
”Sinun nimesi olisi sitten Unikkomarja, kun olet yhtä pieni kuin siemen”, Tuiskutassu virnisteli ovelasti, mutta koki sen virheeksi, sillä Unikkotassu yllätti hänet ja jollain ilveellä onnistui tuuppaamaan kollin kumoon. Naaras painoi Tuiskutassua rintakehästä tassuillaan ja katsoi suoraan Tuiskutassun silmiin.
”Ehkä pieni, mutta silti voimakas”, Unikkotassu murahti hymyillen koppavasti. Naaras katsoi hetken aikaa Tuiskutassua, kunnes yllättäen naaraan silmät menivät viiruiksi ja hän peäräntyi äkisti Tuiskutassun päältä. Naaraan käytös hämmensi Tuiskutassua ja kun kolli pääsi pystyyn, Unikkotassu piti katseensa muualla kuin Tuiskutassun silmissä.
”Tuota… minun pitää mennä...” Unikkotassu mutisi.
”Minne? Sinullahan oli vapaata?” Tuiskutassu hämmentyi ja heilautti hyvin tuuheaa häntäänsä.
”Ni-niin on, mutta tuota… tarpeidentekopaikalle”, naaras mumisi ja kipaisi sitten äkkiä tarpeidentekopaikan suuntaan. Tuiskutassu jäi istumaan aivan hämillään leirin keskelle ennen kuin tajusi astella hieman sivummalle.
Mikähän ihme sille tuli? Tuiskutassu istuutui alas oppilaiden pesän edustalle ja seurasi sitten leirissä olevia kissoja. Olipa heitä paljon, monella oli varmasti nälkä jo tähän aikaan, joten ei se ehkä mikään ihmekään ollut.
Oliko Unikkotassu nolostunut, kun niin moni oli huomannut naaraan toiminnan? Oliko… Unikkotassu ihastunut Tuiskutassuun? Kilpikonnakuviollisen kasvoja alkoi kuumottamaan ja hän siristi silmiään mietteliäänä. Miksi naaras olisi muuten ollut niin outo äsken? Jostakin syystä ajatus Unikkotassusta ja Tuiskutassusta yhdessä sai Tuiskutassun samalla iloiseksi, mutta samalla myös hieman ahdistuneeksi ja todella epävarmaksi. Entä Kastetassu? Unohda jo hänet, ei hän tunne samoin. Ja ahdistus kuului varmasti asiaan, olivathan he olleet ystäviä kauan ja no… kuuluihan rakkauteen ahdistys, eikö..?
Ja mitenköhän asian esittäisi Unikkotassulle, ettei naaras säikähtäisi? Ja entä Tuiskutassu itse, miten hän uskaltaisi asiasta puhua Unikkotassulle? Ehkä järkevintä olisi nyt vain seurata tilannetta, kyllä, juuri näin. Ei ollut mikään kiire. Ehkä Kastetassu…. UNOHDA JO!
Tuiskutassu ravisteli päätään hermostuksissaan. Mitähän emolle kuului? Sirppkynnen luona Tuiskutassu ei ollut käynyt pariin päivään, olisi varmaan kyllä ihan järkevää, sillä olihan emo hänelle todella tärkeä. Tuiskutassu silmäili leirissä olevia kissoja erivärisillä silmillään ja etsi harmaata turkkia kissojen seasta. Eikö hän ollut leirissä nyt?
”Miksi istut täällä yksin, Tuiskutassu?” Tuiskutassun isän ääni kuului Tuiskutassun läheltä. ”Onko tämän päivän koulutus ohitse?”
”Okakynsi antoi loppupäivän vapaaksi”, Tuiskutassu nyökkäsi isälleen. ”Unikkotassulle tuli kiire, joten jäin odottamaan.”
”Hän ei taida tulla vielä”, Iltataival hymähti, hymyillen kuitenkin lohduttavasti. ”Määräsin hänet äsken rajapartioon, kun hän näytti joutilaalta. Jos olisin tiennyt, että sinäkin olet vapaalla, olisit voinut mennä mukaan.”
”Ai”, Tuiskutassu naurahti ja suoristautui. Oppilas huomasi olevansa pian isänsä kokoinen ja se tuntui yllättävän hyvältä.
”Olet kyllä kasvanut hurjan nopeasti”, Iltataival naurahti ja röyhisti rintaansa leikkästti ollakseen vielä isomman näköinen kuin normaalisti. ”Kasvat varmasti minua isommaksi, olen varma siitä.”
”Toivottavasti”, Tuiskutassu iski silmäänsä isälleen. ”Ajattele, mitä vitsejä sitten heiteltäisiin.”
”Hyvähän se on, jos sinusta tulee vahva”, Iltataival totesi. ”Vahvoja kissoja tarvitaan ja sinusta tulee kyllä vahva. Myös mieleltäsi.”
”Niin kuin emosta”, Tuiskutassu hymyili ja Iltataival hymähti, siniset silmät tuikkien, kun Sirppikynsi tuli puheeksi.
”Hänellä on kyllä vahva luonne”, Iltataival virnisti ja kallisti päätään poikansa suuntaan. ”Olet saanut siitä oman osasi. Ja se on hyvä.”
”Oletko muuten nähnyt Sirppikynttä?” Tuiskutassu kysyi sitten ja pälyili taas ympärilleen siinä toivossa, että Sirppikynsi olisi nyt ilmestynyt leirin aukiolle. ”En ole ehtinyt vaihtaa kieliä hänen kanssaan vähään aikaan.”
”Hän taisi lähteä aiemmin Huurretassun kanssa kävelylle”, Iltataival muisteli ja nyökkäsi. ”Ah, tuolla he ovatkin, menossa tuoresaaliskasalle.”
Tuiskutassun katse singahti tuoresaaliskasan suuntaan ja nyt hän näki harmaaturkkisen emonsa ja valkoturkkisen siskonsa. Sirppikynsi kulki aivan tyttärensä kyljessä kiinni ja Huurretassu hymyili lempeästi.
”Kuule, mennäänkö heidän seuraansa syömään?” Iltataival ehdotti nousten jo pystyyn. Tuiskutassu nyökkäsi ja kulki isänsä rinnalla emonsa ja sisarensa luokse.
”Tuiskutassu, isä!” Huurretassu hymyili ja nyökkäsi kahdelle kollille, kun he saapuivat kahden naaraan luokse. Iltataival väläytti tyttärelleen lempeän hymyn ja kääntyi sitten Sirppikynnen puoleen, puhuen jotakin jostain rajapartioista sun muista, mutta Tuiskutassu keskittyi enemmän valkoturkkiseen sisareensa. He eivät olleet yllättävän pitkään aikaan olleet ilman Pakkastassua ja nyt Tuiskutassu pysty näkemään Huurretassun olemuksen kunnolla. Hänen turkkinsa kiilsi, mutta näytti silti niin pehmeältä. Tuuhea häntä oli hieman kaarella, kuten tavallista ja loi Huurretassulle korean ulkomuodon korostamaan naaraan muutenkin siroa olemusta. Tuulihäntä, Huurretassun mestari, kulki samalla tavalla häntä hieman kaarella, eli ei tarvinnut ihmetellä mistä Huurretassu oli sen itselleen napannut tavaksi.
”Tuiskutassu, kuulin Okakynneltä, että olet taitava kiipeilemään”, Sirppikynsi sanoi sitten ja Tuiskutassun katse pomppasi Huurretassusta Sirppikynteen. Okakynsi, sinä senkin. ”Osaat kuulemma hyvin tasapainotella ja loikata puusta puuhun.”
”Niin, onhan minulla hyvä mestari opettamassa”, Tuiskutassu hymyili ja istui alas, kietoen tuuhean häntänsä ympärilleen.
”Ohhoh, vai että olet sinä taitava kiipeilijä”, Iltataival kuulosti ylpeältä ja hipaisi poikaansa osoittaakseen ylpeytensä ja kannustuksensa. ”On meillä taitavia pentuja.”
”Niin on”, Sirppikynsi hymyili ja vilkaisi Huurrettassua. Naaraan vihreissä silmissä oli kaihoa, mutta silti ylpeyttä. Huurretassu pärjäsi aivan loistavasti kuuroksi kissaksi, kiitos siitä kuuluu Tuulihännälle.
Tuiskutassu huomasi Pakkastassun saapuvan leiriin ja mustan kollin katse lukittui hänen perheeseensä, joka parveili tuoresaaliskasan luona. Kolli katse siirtyi heudän vanehmmistaan Tuiskutassuun ja sitten Tuiskutassusta Huurretassun, mikä ei yllättänyt Tuiskutassua, ei sitten yhtään. Ei kulunut kuin muutama silmänräpäys, kun musta kolli jo asteli Huurretassun vierelle. Nuo kaksi olivat sitten erottamattomat. Huurretassu antoi Pakkastassulle hellän puskemisen kera kehräyksen. Vaikka naaras ei kuullut mitän, kyllä hän silti kehräsi, hän taisi tuntea sen hyrinän ja tärinän, joka kehräyksestä tuli.
”Pakkastassu!” Sirppikynsi kehräsi mustaturkkiselle oppilaalle. ”Valitse itsellesi toki syötävää ja tule syömään kanssamme.”
”Minä söin jo äsken partiossa”, Pakkastassu sanoi sitten ja nyökkäsi kohteliaasti.
”Tule silti seuraan”, Huurretassu sanoi ja nappasi itselleen hiiren tuoresaaliskasan keosta odottamatta vastausta veljeltään. Tuiskutassu seurasi perästä, mutta otti itselleen hiiren sijaan päästäisen, joka oli houkutellut Tuiskutassua jo jonkin aikaan. He siirtyivät hieman sivummalle odottamaan Iltataivalta ja Sirppikynttä, jotka lopulta valitsivat kyyhkysen jaettavaksi keskenään. Syömisen lomassa he kertoivat päivänsä kulusta toisilleen ja Tuiskutassulle tuli lämmin olo sekä rintaan että vatsaan. Hänellä oli upea perhe ja hän pitäisi siitä kiinni ja tiukasti pitäisikin. He eivät ehkä olleet jokaisena päivänä puhumassa toisilleen, mutta he olivat silti todella läheisiä keskenään ja se oli Tuiskutassusta tärkeintä. Hän tiesi voivansa luottaa jokaiseen sisarukseensa; Pakkastassuun, Huurretassuun, Sudenlaulu, Ilveskuuraan ja Kettukuonoon ja tietysti vanhempiinsa. He olisivat aina toistensa tukena.

12. luku - Sinä tarvitset suunnitelman

Indigo painoi Novaa maata vasten pitäen kilpikonnakuviollisen kollin paikoillaan jykevillä tassuillaan. Valkoinen kolli oli hyvin voimakas ja taitava, hänelle ei kukaan voisi ryttyillä ellei haluaisi saada selkäänsä ja kunnolla. Tiikeri istui kauempana ja seurasi isänsä ja veljensä harjoitusta, pian olisi hänen vuoronsa. Helmi oli emonsa Angelin kanssa harjoittelemassa saalistamista sun muuta, kuten lauman lakien ja odotusten mukaan pitikin olla.
”Hyvä, Indigo”, Nova kehui, kun hän pääsi istumaan. Kolli ravisteli turkistaan kosteat sammaleet ja nyökkäsi valkoiselle kollille. ”Tiikeri, sinun vuorosi.”
Tumma, oranssiraidallinen kolli nyökkäsi ja nousi seisomaan venytellen lihaksiaan. Kylmä tuulenviima kulki pienen aukion poikki ja muistutti Novaa lähestyvästä lehtikadon ajasta. Tulis kylmät ajat ja ruokaa olisi taas vähän. Miten klaanikissat selvisivät kylmästä vuodenajasta?
”Nova!”hopeanharmaa nuori kissa huusi ja loikki mäkeä alas. Naaraan kirkkaat siniset silmät loistivat, kun hän saapui Novan luokse. Ja Nova sääli pentua. Tai, ei hän kyllä mikään pentu enää ollut, mutta nuori silti. Hänessä oli niin paljon hyvää ja valoa, mutta hänen isänsä Nava…
”Hopea”, Nova tervehti naarasta hymyllään ja vilkaisi poikiaan, jotka alkoivat harjoitella keskenään isänsä merkistä. ”Mikä sinut tuo tänne? Taisteluharjoitusten keskelle?”
”Minä… halusin vain tulla katsomaan”, naaras luimisti korviaan. Hän muistutti niin paljon Helmiä, Novan omaa tytärtä. Kiinnostunut taistelemisesta sun muusta, mistä lauman naaraat eivät saisi olla kiinnostuneita tai ottaa osaa. ”Ja isä hätisti minut taas pois tieltä.”
Novaa säälitti taas. Nava kohteli nuorinta pentuaan neljästä kuin irtolaista.
”Ja otin Sumun mukaan!” Hopea kertoi ja Novan korvat heilahtivat. Mäen harhalla kyyristeli Nevan toinen pennuista, nuorempi heistä. Mustavalkoinen kolli katsoi varovasti Novaa sinisillä silmillään ennen kuin uskalsi tulla lähemmäs.
”Tule vain, Sumu”, Nova kutsui sisarensa pentua. ”Päästivätkö hänen vanhempansa hänet tänne?”
”Kun kerroin, että tulemme sinun luoksesi”, Hopea kertoi ja Nova hymyili heti. ”Zenokin olisi halunnut, mutta isä ei päästänyt häntä mukaan.”
Nova huokaisi ja nyökkäsi. Nava oli toisinaan julma ja toisinaan mukava toiseksi vanhimmalle pojalleen Zenolle.
”Halusitte siis katsella?” Nova kysyi ja Hopea nyökkäsi. Sumu nyökkäsi myös. ”Katsokaa tarkkaan, miten Indigo käyttää hyödykseen kokoaan ja voimaansa, kun taas Tiikeri hyödyntää nopeuttaan ja pientä kokoaan. Molemmilla on älyä, kun he hyödyntävät fyysistä olemustaan liikkeissään.”
Hpean silmät tuikkivat ja Sumunkin kiinnostus kasvoi, kun Nova kertioi, miten kaksi vanhempaa kollia toimivat.
Tiikeri tömähti maata vasten, kun Indigo sai kaadettua nuoremman veljensä. Ja siinä raidallinen kolli pysyi, valkoturkkisen veljensä otteen alla. Indigo päästi veljensä menemään, kun voitto oli selkeä.
”Vau!” Hopea hurrasi ja Sumu hymyili myös. Hän oli ujompi kuin Hopea, mutta kyllä hän pääsisi vielä kuorestaan ulos ja näyttäisi, miten urhea on. Nova rauhoitteli Hopeaa hyssyttämällä pentua. Olisi oltava varovaisia. Indigo kumarsi pennuille ja Tiikeri virnisteli, kun nousi pystyyn. Molemmat olivat hyvin taitavia ja kehittyivät koko ajan.
”Johtaja!” Cladiuksen ääni kajahti harjanteelta ja Nova pomppasi samantien pystyyn. Oranssin kollin ääni oli hätääntynyt. ”Nova!”
”Cladius? Mikä hätänä?” Nova kysyi, kun Cladius pääsi hänen luokseen.
”Lauma… on hyvin levoton”, kolli haukkoi henkeään. ”Veljesi...”
Nova murisi. Tämä ei tiennyt hyvää. ”Tiikeri, ota pennut mukaasi ja tule perässä. Indigo, sinä tulet minun mukaani.”
Nova pinkaisi juoksuun ja Indigo seurasi aivan hänen rinnallaan. Mitä Nava oli tehnyt? Mitä ihmettä se kolli oikein ajatteli?
Kun Nova pääsi leirin ytimeen, häntä odotti sähinä ja murina. Nava istui korkealla harjanteella ja hänen katseensa lukittui Novaan. Mustan kollin silmissä välähti tyyyävisyys ja iva; ”et varmasti selviä tästä.”
Nova rauhoitti mielensä ja asteli Indigo rinnallaan kissojen luokse, jotka huusivat Novalle kuka ties miten monta asiaa ja syytöstä.
”Milloin ajattelit, että pääsemme järvelle, MEIDÄN kotiimme?” monet huusivat.
”Aiommeko kärsiä täällä vielä miten kauan?”
”Onko johtajamme pelkuri?”
Nova ei vastannut mitään, asteli vain laumansa keskelle ja nosti katseensa veljeensä, joka virnisteli tyytyväisenä. Tiikeri saapui pentujen kanssa ja Nova nyökkäsi hänelle kiitoksena. Tiikeri osasi rauhoittaa Hopean tilanteessa kuin tilanteessa.
”Nava, mitä sinä teet?” Nova puhutteli veljeään ja nousi pienen kiven päälle.
”Minä vain toin esille sen, että olemme yhä tässä haisevassa kuopassa, metsässä, kun meidän pitäisi olla tuolla, järvellä, kotonamme!” Nava ärähti ja sai monet lauman kissat yhtymään siihen. Indigo pysyi rauhallisena, mutta Nova aisti ärtymyksen kipinän kollista. ”Miksi et tee mitään vaan vain olet ja hoidat perhettäsi? Eikö sinun tulisi hoitaa laumaasi ja johtaa meidät kotiin? Minusta sinä pelkäät.”
”Niin pelkään”, Nova täräytti ja kissat hiljenivät. Nava näytti myös häkeltyvän, kunnes hänen kasvoillene levisi virne ja hän alkoi taas puhua.
”Johtajamme pelkää! Hahahaaa!” Nava nauroi. ”Ei hänestä ole johtajaksi! Eivt johtajat pelkää! Ei Aartjekaan pelännyt!”
Nova kuunteli veljensä uhoa ja alkoi vastineeksi nauraa. Nava kurtisti kulmiaan.
”Mistä sinä tiedät, MITÄ minä pelkään? Kerro minulle, mitä minä pelkään?” Nova haastoi ja Nova röyhisti rintaansa.
”Pelkäät kuolevasi”, Nava sanoi.
”Ei”, Nova udisti päätään. ”En pelkää kuolevani, sinä pelkäät kuolemaa.”
Nova kääntyi katsomaan ympärillään parveilevia lauman kissoja ja suoristautui.
”Mitäkö minä pelkään? Minä pelkään, että lauma ei selviä. Minä pelkään, että kissat vain kuolevat ja pennut jäävät ilman isiään ja että isät eivät enää koskaan näe omia pentujaan. Pelkään, että lauman tulevaisuus on tuomittu, jos hyökkäämme päätä pahkaa klaanikissojen kimppuun!” Nova kääntyi katsomaan taas veljeään. ”Minun isäni pelkäsi, että minä kuolen. Minun isäni pelkäsi, että lauma menehtyy.”
Nova loikkasi kaaressa veljensä luokse ja murisi hänelle. ”Kerro minulle, miten klaanikissat voitetaan? Ehei, ei raaka voima auta. Ei. Tarvitaan suunnitelma. Suunnitelma, jolla klaanit heikkenevät ja että lauma ei ajaudu kaaokseen. On tulossa talvi ja kylmä. Ruokaa ei tule olemaan tarpeeksi kellekään, ei edes klaanikissoille. Jos hyökkäisimme nyt, tekisimme hallaa myös itsellemme. Klaanikissoja on liikaa, heillä myös naaraat taistelevat. Heillä on etu.”
”Minulla on ehdotus”, Indigo puhui sitten ja Nova nyökkäsi pojalleen. ”Minusta meidän tulisi käyttää samaa tekniikkaa. Myös naaraiden tulisi taistella.”
Laumalaiset henkäisivät kauhuissaan ja alkoivat protestoimaan.
”HILJAA!” Nova huusi ja lauma hiljeni. ”Vaikka se onkin lauman laissa, lakia voidaan muuttaa, jos suurin osa laumasta on samaa mieltä. Jos haluamme edun puolellemme, osa naaraista voi siirtyä myös harjoittelemaan taistelemista. Naaraiden taistellessa, meillä on massaylivoima ja suuri mahdollisuus voittaa!”
Kissat supisivat hiljaa ja vilkuilivat Novaa ja Indigoa.
”Ne ketkä kokevat, että osa naaraista voisi opetella taistelemaan lauman selviytymisen edistämiseksi, nostakaa häntänne pystyyn!” Nova julisti ja seurasi kuinka laumalaiset alkoivat pohtimaan, mitä äänestäisivät. Hänen itse tuli pysyä puolueettomana. ”Ketään ei rangaista vastauksestaan. Jokainen, joka vahingoittaa eriävän mielipiteen omaavaa, joutuu tekemisiin minun kanssani.”
Monet uskalsivat nyt äänestää myönteisesti naaraiden taisteluoikeuden puolesta. Myös naaraat. Ylivoima oli saavutettu.
”Olkoon se siis niin”, Nova julisti. ”Halukkaat naaraat saavat tulla mukaan isänsä ja veljiensä taistelukoulutukseen ja opetella taistelemaan. Jos isä häneltä sen oikeuden kieltää, tulevat halukkaat naaraat minun koulutukseni alle ja saa isä vastata minulle.”
Kissat nyökkäsivät, mutta Nova pysäytti heidät. Hän seurasi katseellaan jokaista kissaa ja katsoi sitten veljeään. ”Onko sinulla oikeus istua siinä? Johtajasi rinnalla, kun et ymmärrä, mitä lauman selviytyminen vaatii? Onko sinulla oikeutta väittää, että minä en haluaisi laumalleni kotia, jossa elää rauhassa, kun minä koko ajan harkitsen, mikä keino olisi varmin kodin saamiselle, jossa mahdollisimman vähän laumamme kissat kärsivät?”
Nava siristi silmiään, mutta loikkasi sitten harjanteelta alas. Nova nyökkäsi laumalle ja päästi heidät askareidensa pariin. Nova huokaisi syvään. Indigo asteli hänen luokseen ja istui alas.
”Johdat viisain sanoin”, Indigo sanoi.
”Osasit tuoda suunnitelman mukaan tähän tilanteeseen”, Nova huomautti ja hymyili ylpeästi. ”Sinulla on yhtä hyvät sanat ja äly. Nyt vain pitää keksiä keino saada lauma luottamaan tarpeeksi ja varmistaa, että emme oikeasti satuta klaaneja. Heidän täytyy huomata, että tekemällä samoin kuin se lauma, joka meidät hääti pois, ei tee mitään hyvää kellekään.”
”Muutoksen tuuli on saapunut”, Indigo kuiskasi, kun katsoi lauman naaraita, jotka olivat innoissaan kokeilemassa, miten taistellaan. Heitä oli vähän, mutta kyllä he rohkaistuisivat.

Nova katseli valkoturkkista kollia, omaa poikaansa, jolla oli niin helppoa keskustella lauman kissojen kanssa ja hän tuli niin hyvin sosiaalisesti toimeen kaikkien kanssa. Hänellä oli hyvät sosiaaliset taidot, mutta myös vahva mieli ja itsepäisyys. Hänestä olisi seuraavaksi johtajaksi paremmin kuin Novasta. Jos vain lauman tavat ja säännöt olisivat toisin, voisi Nova johtaa hyvillä mielin. Hänen mielensä kuitenkin oli lähes jokaista sääntöä vastaan, jota lauman tuli noudattaa ja se rikkoi kilpikonnakuviollisen kollin sydäntä ja mieltä palasiksi. Hän halusi antaa lauman kissoille vapauden valita, vapauden rakastaa ja vapauden valita saavatko he lainkaan pentuja ja milloin he ne hankkivat. Monet naaraat olivat heikkoja ja kuolivat, pennuista puhumattakaan. Angelilla ja Nevalla oli käynyt tuuri, kun he olivat saaneet ensimmäisen kiima-aikansa myöhään. He olivat vahvistuneet ja kasvaneet tarpeeksi pentujen saamista varten. Tuon ajattelu tuntui aivan liian pahalta ja Novaa ällötti.
Pystyisipä hän muuttamaan asioita. Olihan nyt jo tapahtunt muutosta naaraiden osalta, mutta kaikki eivät hyväksyneet sitä, varsinkaan, kun ajat olivat epävarmat ja nin moni kissa epäili Novaa. Indigo sen sijaan… hänestä voisi olla siihen. Nova siristi silmiään ja katsoi vanhinta poikaansa mietteliäänä. Hänellä oli vahva mieli ja vahva sydän. Ja tietysti vahva oikeudentahto. Hänestä olisi siihen. Hänellä oli upeat puheenlahjat, kuten oli Novalla. Mutta Indigo keräsi suosiotaan koko ajan ja monet kissat luottivat häneen. Hänen pitäisi vain saada osoittaa kykynsä. Ja Novan kuolla.
Novan niskakarvat pörhistyivät. Pitäisikö hänen kuolla, jotta asiat voisivat muuttua oikeasti? Indigo ei voisi johtaa, jos Nova olisi vallassa. Ja jos hän pakenisi Supitassun luokse… se paljastuisi nopeasti ja kuka tietää mitä tapahtuisi. Nova pudisti päätään raivokkaasti ja hieroi tassullaan otsaansa. Tämä ajattelu sai hänen päänsä vain särkemään entisestään. Indigo ei ole vielä valmis, ei todellakaan. Ja Novan tulisi suunnitella asiat paremmin. Oli Nava, kodin löytäminen ja Vesikauhukin vielä. Ei Nova voisi jättää näitä asioita oman nuoren, aivan liian nuoren, ja vielä kokemattoman poikansa murheiksi vielä. Ei niin kuin Novalle oli käynyt. Indigon tulisi osoittaa itsensä koko laumalle, jotta he seuraisivat häntä mukisematta. Olisi näytettävä esi-isien merkki Indigon mahdista. Neva voisi auttaa. Hänestä oli tullut todella kunnioitettu tietäjä. Mutta se olisi myöhemmän ajan murhe…
Nova venytteli lihaksiaan ja nousi sitten seisomaan tähyillen leiriä, johon kissat olivat väliaikaisesti asettuneet. Hän näki sen pienen kylmän pesän, jossa Supitassu oli joutunut olemaan. Nova hymyilytti silti, sillä hän muisti ne kaikki hyvät ajat, joita he olivat saaneet jakaa yhdessä. Kalastaminen, kävelyt, keskustelut… kaikki. Novan sydäntä pisti. Hän kaipasi harmaata, juovikasta naarasta niin kovin. Miksi sen piti sattua näin paljon? Oliko jokin mahti tarkoittanut heidät yhteen? Mutta kuka? Ja oliko sellaista edes? Vai oliko tämä vain jokin vitsi?
Nova huokaisi ja perääntyi sisälle pesäänsä, kun huomasi Indigon lähestyvän. Kuu loisti jo taivaalla tähtien tuikkiessa sen rinnalla, joten olisi ihan järkevää painua unten maille ja kerätä voimia huomista päivää varten.
Nova asettautui sammalpedilleen ja haukotteli syvään. Angel oli jo nukahtanut ja hänen vierellään nukkuivat Tiikeri sekä Helmi. Indigo asteli sisälle pesään luoden hetkellisesti hennon valkean hohteen pesään. Kolli asteli isänsä luokse ja käpertyi niin, että heidän turkkinsa koskettivat toisiaan. Novan sydäntä pisti. Voisiko hän jättää nämä hänelle rakkaat pentunsa Supitassun vuoksi? Pystyisiköhän hän edes tekemään niin kaikkien turvallisuudet huomioon ottaen?
”Hyvää yötä, isä”, valkoinen kolli kuiskasi ja hymyili isälleen ennen kuin sulki isältään perimänsä silmät.
”Hyvää yötä, Indigo”, Nova hymyili ja hivuttautui lähemmäs. ”Nuku hyvin.”

Nova tunsi outoa voimaa ja hän avasi silmänsä varovasti kohdaten valkeaa valoa. Koko maailma hohti outoa… valkoista valoa ja tähdet olivat… niin lähellä? Tämä oli kuin mikä tahansa metsä, jos valkeaa hohtavaa valoa ja puiden ja kaikkien muiden kasvien pientä hohtoa ei laskettu. Puut hohtivat lähes huomaamattomasti, mutta silti sen verran, että Nova huomasi sen. Tähdet tuikkivat niin selkeästi ja tuntui kuin kaikki huolet katosivat. Lähistöllä lenteli kymmeniä perhosia ja Nova kurtisti kulmiaan. Missä hän oli? Mikä tämä paikka oli?
Nova höristi korviaan ja tajusi lähitöllä virtaavan joen. Hän lähti kulkemaan ääntä kohti ja huomasi heti, että maa tassujen alla oli niin pehmeää. Olo oli hermostunut, mutta silti rauhallinen.
”Taitaa olla sinunlaisille kissoille aivan tuntematon paikka tämä?” ääni havahdutti Novan ja kolli käänsi katseensa äänen suntaan. Kilpikonnakuviollisen kollin suu avautui raolleen ja hänen koko olemuksensa meni miltei shokkiin. Hänen vierellään seisoi naaras, jonka olemus hohti valkeaa valoa ja ääriviivat olivat myös valkeat. Hänen turkissaan kimmelsi tähtiä ja muutaman kerran Nova olisi voinut jopa vannoa, että naaraan valkoisen turkin seassa lensi muutama tähdenlentokin.
”Älä säikähdä”, naaras sanoi ja hymyili. ”Eivät kissat kuin sinä pääse kuolleiden klaanikissojen maille kovinkaan usein, jos koskaan.”
Hetkinen. Kuolleiden KLAANIKISSOJEN maille?
”Mitä? Mi-miten minä tänne päädyin?” Nova häkeltyi ja kääntyi kunnolla ympäri, jotta voisi kohdata naaraan paremmin. ”En minä ole kuollut… klaanikissasta puhumattakaan.”
”Minä kutsuin sinut tänne”, naaras kertoi ja räpäytti mintuvihreitä silmiään. ”Ja en minäkään ollut kuollessani virallisesti klaanikissa, mutta minä uskoin Tähtiklaaniin. Ja tiedän, että sinä uskot myös, kiitos erään kissan, hm?”
”E-en ole varma, mihin uskon...” Nova myönsi korvat luimussa. Heille oltiin opetettu, että esi-isät jatkoivat elämäänsä kuoleman jälkeen, mutta koskaan ei kerrottu, että millaista se elämä oli. ”EN minä tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.”
”Klaanikissat siirtyvät Tähtiklaanin maille, kun he kuolevat”, naaras kertoi ja katsahti yllään tuikkivia tähtiä. ”Sinun esi-isäsi vaeltavat samalla taivalla, mutta he eivät ole yhteydessä meihin, koska eivät kuulu klaaneihin. He eivät näe meitä emmekä he heitä. Heidän kuoleman jälkeinen elämänsä on erilaista.”
”Ah”, Nova ei täysin ymmärtänyt, mutta samalla ymmärsi. Miksi lauman kissat olisivatkana klaanikissojen kanssa samassa paikassa? Laumahan oli klaaneja vastaan. ”Miksi sinä kutsuit minut tänne?”
”Sinun, Nova, kohtalosi on kiedottuna klaanien yhteyteen”, valkoinen naaras aloitti ja heilautti tuuheaa häntäänsä. Jotain tuttua hänessä oli… tuo silmien muoto… ”Sinulle on annettu tehtävä laumasi ja klaanien välille. Sinulla on eräs miellitty Jokiklaanissa, eikö vain?”
”Supitassu?” Nova kallisti päätään ja valkoinen naaras nyökkäsi hymyillen. ”Hetkinen, mikä kohtalo? K o h t a l o?”
”Kohtalo on erikoinen asia, sillä sitä on helppo muuttaa”, naaras selitti ja huokaisi. ”Mutta… sinun elämäsi on osittain sinun itsesi varassa. Sinulla on kohtalo, joka ohjaa sinun sydäntäsi, mutta samalla sydämesi pystyy vaikuttamaan kohtaloosi. Sinun kohtalosi on kiedottuna klaaneihin, erään mahdin voimasta, johon Tähtiklaanikaan ei pysty vaikuttamaan.”
”Ai millainen?” Nova siristi silmiään kiinnostuen. Oliko hänellä tarkoitus? Jokin suurempi merkitys?
”Sinun tehtäväsi… sinä tiedät kyllä sen”, naaras hymyili ovelasti ja asteli lähemmäs. ”Tiedät kyllä. Lauma on osa sinua, mutta niin ovat myös klaanit. Sinun tulee pelastaa laumasi, mutta se ei ole kotisi. Kuka on sinun kotisi, Nova?”
Kuka? Novan valtasi tajuaminen. Koti ei ollut lauman luona, ei enää. Koti oli siellä, missä Supitassu oli.
”Mutta kotiin et voi palata vielä, ethän?” naaras pudisti päätään pahoillaan Novalle puhuessaan. ”Sinulla on tehtävä laumasi parissa vielä.”
Nova nyökkäsi. ”Supitassu… hän… hän joutuu odottamaan.”
”Supihammas”, naaras hymyili ja Nova kallisti päätään kulmat hämmentyneesti kurtussa. ”Hänen nimensä on nykyään Supihammas. Hän on saanut soturinimensä ja on Jokiklaanin täysivaltainen jäsen. Uskotko sinä sielunkumppaneihin, Nova?”
”Onko moisia?” Nova kysyi naaralta haastaen.
”Laumakissalle on vaikea tajuta sitä, mutta jokaiselle on annettu yksi tai useampi sieluntoveri, jonka sydän kuuluu sinun sydämellesi”, naaras kertoi. ”Ja sinun sydämesi löysi yhden heistä.”
Supihammas? Novaa hymyilytti, mutta samalla suretti. He joutuivat menemään niin vaikeiden haasteiden läpi…Ja he kuuluivat toisilleen ja kaikki ne vaikeudet… Milloin se olisi sen arvoista? Nova olisi halunnut, että asiat voisivat muuttua silmänräpäyksessä parempaan suuntaan, mutta hän tiesi, että vaikka halusikin niin, se olisi mahdotonta. Liian nopeat suuret muutokset toisivat vain kaaosta ja tuhoa. Ja Nova olis kärsivällinen.
”Kuka sinä olet?” Nova kysyi nostaen katseensa kohtaamaan valkoisen naaraan mintunvihreät silmät. ”Oletko sinä Supitas-Supihampaan emo?”
”En”, naaras naurahti ja kohotti katseensa ylös. ”Olen hänen isänsä isän emo, Minttu. Tulet vielä kohtaamaan minun yhden tyttäristäni elämäsi matkalla. Supihampaaseen sinuun tulee kuitenkin keskittyä, kunhan tehtäväsi laumassa on tehty.”
Nova kallisti päätään ja pälyili ympärilleen ennen kuin kuiskasi; ”Autatko sinä minua?”
Minttu hymyili leveästi ja nyökkäsi.
”Minä autan sinua. Ja sinä tarvitset suunnitelman.”

6. osa - Mitä hän ajattelee minusta?

Tarinatassu kulki hyvin mielin kohti Myrskyklaanin leiriä täydenkuun kokoontumisesta. Kierosilmäinen naaras kulki joukon hännillä ja ajatteli tuuliklaanilaista kollia, joka oli saanut itselleen upean soturinimen. Hän oli sen ansainnut.
Tarinatassun mieltä lämmitti. Pilviharson näkeminen oli saanut hänet taas unohtamaan ikävät asiat ja antanut Tarinatassulle halua jatkaa ja panostaa koulutukseensa kovemmin. Hän pystyisi tähän, vaikka taisteleminen saikin Tarinatassun mielen alakuloiseksi. Pilviharson sanat olivat antaneet voimaa. He pystyisivät taistelemalla suojaamaan klaaniaan koirilta ja ketuilta ja muilta.
Tarinatassu kohotti katseensa, kun Pilkkutassun hiljaie nauru saavutti hänet. Kolli kulki Väärätassun rinnalla ja heillä näytti olevan hauskaa. Hieman kauempana Jäätassu kulki sisarensa Taivastassun kanssa ja heidän sisarensa Kastetassu kulki Tuiskutassun kanssa. Jokaisella soturillakin oli tässä joukossa rinnallaan yksi tai useampi kissa, jonka kanssa he pystyivät puhumaan vaikka taivaan tähdistä ja he ymmärsivät toisiaan.
Tarinatassu huokaisi ja vilkaisi taakseen. Tältä kukkulalta hän näki koko järven, joka kimalteli kuun ja tähtien hopeanhohtoisessa hehkussa. Tuuliklaanin reviiri näytti olevan niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Olikohan Pilviharso jo omassa pesässään valmistautumassa nukkumaan? Eikö hänellä tosiaan ollut ystäviä?
Ei tosin ollut Tarinatassullakaan. Ei hän siitä puhunut, ei varsinkaan Pilviharsolle. Miksi pitäisi? Kolli tiesi kyllä jo jotain ja ei Tarinatassu halunnut rasittaa Pilviharsoa omilla ongelmillaan koko ajan. Vaikka se tuntuikin olevan niin luonnollista… Pilviharso tuntui ymmärtävän ja haluavan todella olla Tarinatassun lähellä. He olivat ystäviä. Ja sekin tuntui pahalta. Miksi Pilviharso oli tuolla, nummien ja tuulen luona, kun Tarinatassu oli täällä, puiden ja pensaiden suojassa? Tällä, missä kaikilla oli joku ja Tarinatassu roikkui mukana, kun hän pystyi. Täällä, jossa häntä katsottiin säälivästi ja vaikka ei sitä päin näköä sanottu, häntä laitettiin alempaan asemaan. Hänelle annettiin helppoja askareita ja pidettiin osaamattomana.
Lumitassu ja Haapanatassu olivat suoraan osoittaneet haluttomuutensa olla Tarinatassun lähellä. Monet muut näyttivät saman passiivisella tavalla.
Ainakin Tarinatassulla oli omat ajatuksensa. Hän osasi lukea muita, olihan hän saanut olla rauhassa ja seurata klaanitovereitaan. Tarinatassun sisaruksillakin oli välillä vaikka ja mitä, mutta onneksi he sentään tosissaan välittivät kierosilmäisestä siskostaan. Täplätuuli vasta olikin tärkeä. Ja Tuulihäntä, vaikka naaras ei pystynytkään sitä ääneen ilmaisemaan.
”Tarinatassu”, Valhelaulun ääni kuului täplikkään naaraan takaa. ”Kaikki hyvin?”
Tarinatassu kohtasi kollin oranssit silmät ja hän tiesi heti, että Valhelaulu tiesi ettei kaikki ollut hyvin. Kollin katse oli kutsuva, mutta ei tuomitseva. Hän ymmärsi, ettei elämä ollut reilua. Tarinatassua karmi se, miten paljon kolli yritti peittää mielessään juoksevat ajatukset.
”Väsyttää”, Tarinatassu huokaisi ja astui lähemmäs isoa kollia. ”Ja se saa ajatukset vaeltamaan...”
”Sinua huolettaa klaanien tulevaisuus ja taistelut”, kolli humisi ja Tarinatassu vilkaisi kollia, jonka katse oli suunnattu järvelle. ”Älä huoli liikaa. Kaikki kääntyy kyllä vielä paremmaksi.”
Tarinatassun selkäpiitä pitkin juoksi kylmät väreet aivan kuin hänen turkissaan olisi juossut kymmeniä hiiriä. Valhelaulu tuntui tarkoittavan sitä tosissaan ja kollista huokui outoa voimaa.
”Tule”, kolli lähti liikkeelle aivan yllättäen. ”Ei kannata pitkittää nukahtamista liikaa.”
Tarinatassu nyökkäsi ja seurasi vanhempaa kolli takaisin leiriin. Leirin aukio oli jo tyhjentynyt huomattavasti, mutta vielä muutamat kissat vaihtoivat uutisia kokoontumisesta niille, jotka olivat jääneet leiriin.
”Hyvää yötä, Tarinatassu”, Valhelaulu sanoi yllättäen ja Tarinatassu katsahti lihaksikasta kollia. ”Älä murehdi liikaa.”
”Yritän”, Tarinatassu hymyili lähes olemattomasti ja pyyhkäisi maata tuuhealla hännällään. ”Hyvää yötä.”
Tarinatassu hiipi oppilaiden pesään, pujotteli muiden oppilaiden läpi ja käpertyi omalla sammalpedilleen, joka oli lähes pesän toisessa päässä oksista ja sammalista tehdyn seinän kupeessa. Se oli mukavan rauhallinen paikka.
Harmaatäplikäs naaras katseli muiden oppilaiden tasaista kylkien kohoamista ennen kuin tunsi omien silmiensä painuvan kiinni miltei väkisin.
Ei yksin oleminen niin paljoa vaivannut, olihan hän jo tottunut siihen. Mutta vaikka hän olikin tottunut, ei hän siitä jokaisena päivänä nauttinut.

Tarinatassun tassut rummuttivat maata vasten, kun hän ajoi jänistä takaa. Heinätähti oli odottamassa piilossa ja olisi valmis tappamaan jäniksen, jota hänen oppilaansa jahtasi häntä kohti. Ruskea jänis puikkelehti nopeasti, mutta Tarinatassu oli aivan sen kintereillä. Hänen käpälänsä olivat vahvat ja jaksoivat viedä häntä vaikka kuinka kauas ja väsymättä. Hän oli nopea ja melkein tuntui siltä kuin hän olisi voinut saada jäniksen yksin kiinni.
Vaistot tuntuivat sokaisevan kierosilmäisen naaraan, sillä kun hänen katseensa lukkiutui jänikseen ja hän lähestyi sitä, naaraan takajalat ponnistivat korkealle ilmaan.
Kynnet upposivat jäniksen nahkaan ja se päästi kauhistuneen ulvaisun. Tarinatassu irvistin ja tiukensi otettaan. He liikkuivat yhä. Miksi he liikkuivat? Kumpikaan ei juossut!
Tarinatassu veti jäniksen itseensä kiinni ja kävi kerälle, kun tunsi maan hakkaavan hänen kehoaan. Hän kieri kynnet saalissaan kiinni nummea alas.
Pysähdys kävi tömähtäen ja ilmat karkasivat oppilaan keuhkoista. Hän haukkasi ilmaa ja köhi, kun yritti saada hapen taas täyttämään sisimpänsä. Kauhuissaan kun oli, hän piti jäniksestä tiukasti kiinni. Se yritti potkia Tarinatassua vatsaan, mutta turhaan, sillä se painunut maata vasten tiukasti.
Tarinatassu heräsi hämmennyksestään ja puraisi jänistä niskaan niin, että sen pieni keho valahti veltoksi.
Siinä se makasi, kokonainen jänis! Ja Tarinatassu oli saanut sen itse kiinni!
”Tarinatassu?!” Heinätähden ääni kajahti nummen laelta. Siinä oli vivahde huolta ja säikähdystä. ”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?”
Valkoinen päällikkö juoksi mäen alas turkki vasten ilmaa hulmuten. Siniset silmät harhailivat oppiaan keholla ja etsivät vammoja, joita ei onneksi ollut.
”Minä… minä”, Tarinatassu hengitti raskaasti ja nousi istumaan paljasten jäniksen päällikkölle. ”Minä sain sen jäniksen kiinni.”
Heinätähti katsoi aivan ällistyneenä pienikokoista oppilastaan, joka istui jänis käpäliensä juuressa. Päällikkön taivaansiniset silmät vilkaisivat jänistä ja sitten taas Tarinatassua.
”Oli se kyllä aika… kömpelöä...” Tarinatassu mumisi ja käänsi katseensa tassuihinsa.
”Juokset hyvin nopeasti, kun sait sen kiinni”, Heintähti sanoi sitten. Hänen katseensa oli ylpeä. ”Ja vielä puiden seassa. Olen tavannut vain muutaman kissan, joka pystyy ottamaan jäniksen kiinni. Sinulla on vahvat käpälät, Tarinatassu, ja sinun tulee hyödyntää niitä juuri niin kuin teit tätä jänistä saalistaessa.”
Tarinatassun suu avautui hiljalleen auki ja hän katsoi mestariaan ja sitten taas ruskeaturkkista jänistä. Heinätähti oli kyllä oikeassa. Tuuliklaanin kissat olivat tunnettuja nopeudestaan ja oli harvinaista, jos muissa klaaneissa oli yhtä nopeita kissoja. Olikohan Pilviharso kuinka nopea?
”Hyvin tehty”, Heinätähti hymyili oppilaalleen ja sai siten Tarinatassunkin hymyilemään. ”Sattuiko sinuun, kun kierit tuon mäen tyylikkäästi alas?”
”Ei pahasti”, Tarinatassu naukaisi ja nousi seisomaan tunnustellen lihaksiaan. ”Muutama mustelma ehkä, mutta ei muuta.”
”Hyvä kuulla”, valkoturkkinen naaras sanoi. ”Sano sitten heti, jos alkaa yhtään sattua enempää. Ei ole järkevää kouluttautua kipeänä ja pahentaa asiaa.”
Tarinatassu nyökkäsi vastaukseksi. Hänellä oli käynyt kyllä tuuri, kun kieriessään hän ei ollut osunut yhteenkään kiveen tai oksaan, joka olisi voinut tehdä ikävää jälkeä.
”Haluatko vielä metsästää?” Heinätähti kysyi sitten, virne naamallaan. Tarinatassu kohotti kuononsa ilmaan kuin automaattisesti ja antoi hajujen virrata suuhunsa maisteltavaksi. Hajujen kirjo oli valtava ja aivan lähellä oli orava.
”Todellakin.”

Päivät tuntuivat kuluvan eteenpäin yhtä nopeasti kuin vesi valui tassun varpaiden välistä. Joka päivä Tarinatassu oppi uutta ja uutta ja uutta. He olivat Heinätähden kanssa päättäneet kokeilla valkoharmaan oppilaan kiipeilytaitoja ja se oli sujunut yllättävän hyvin, vaikka pari kertaa Tarinatassusta olikin tuntunut, että hän tippuisi alas. Harjoitusta se vaati, mutta kiitos hänen käpäliensä vahvuuden, hän pystyi pitämään itsensä hyvin tasapainossa.
Ja silti välillä tuntui, että hän lentäisi kumoon pienistäkin asioista ollessaan maan kamaralla. Juoksemista he olivat myös harjoitelleet ja Tarinatassu oli vieläkin yllättynyt siitä, että oli juossut Heintähden ohi eikä päällikkö ollut saanut oppilastaan enää kiinni. Juoksemisen lahjaa tulisi siis hyödyntää, vaikka ei siitä Myrskyklaanissa aina niin paljon hyötyä ollutkaan. Mutta nyt hänellä oli keino saada lähes kaikkia saaliita kiinni.
Sammalpedillä pyöriminen sai Tarinatassun harmistumaan. Kaikki muut olivat jo sikeässä unessa, mutta hänellä itsellään oli vaikeuksia nukahtaa. Päässä pyöri paljon ajatuksia, mutta jostain syystä ne eivät tuntuneet olevan se syy, miksi Tarinatassu ei tuntunut pääsevän unten maille.
Hänellä oli vain niin paljon energiaa. Tassuja syyhytti ja kipristeli, vatsasta otti ja Tarinatassun mieli ajatteli juoksemista tähtien valossa. Millaistakohan oli juosta ilman puiden suojaa? Olisiko se helpompaa? Tarinatassulla ei ollut niin paljon vaikeaa juosta puiden lomassa, kun hän kuitenkin muisti lähes jokaisen juuren ja kiven ja osasi väistää niitä. Välillä puut kuitenkin yllättivät ja jos saalis vaihtoikin suuntaa, se vaikeutti Tarinatassun etenemistä.
Tarinatassu huokaisi muutaman kerran, kunnes hän hilasi itsensä varovasti seisomaan. Pääsisiköhän hän ulos leiristä? Olisiko se liian riskialtista, kun olihan Yönkajon lauma uhkana. Kukaan ei saanut kulkea yksin ja yöllä oli varmasti isompi riski.
Tarinatassu hiipi pesän reunaa pitkin lähestyen uloskäyntiä, josta kajati hentoa valkeaa valoa. Oli siis ainakin lähes pilvetön taivas. Tarinatassun huulille levisi hymy. Tähdet tuikkivat niin kirkkaina tummaa taivasta vasten.
Oliko isä tuolla? Vai missä isä oli? Kuka edes oli Tarinatassun isä? Oliko hänkin yhtä nopea juoksija? Miltä hän näytti?
Oliko hän huono kissa, kun emo ei ollut koskaan kertonut hänestä? Eivätpä he olleet koskaan tarvinneetkaan isäänsä mihinkään. Emo tuntui aina niin jännittyneeltä, kun joku puhui hänen kuullensa Tarinatassun ja hänen sisarustensa isästä. Oliko isä satuttanut emoa? Jos oli, ei Tarinatassu halunnut varmaan edes tavata moista kattia. Miksi kukaan satuttaisi Täplätuulta?
Isä ei kovinkaan luultavasti ollut Myrskyklaanilainen. Tarinatassulla oli siitä vahva tunne. Ei kukaan näistä kissoista tuntunut oikealta ja sitäpaitsi, heidän isänsä oli varmasti tullut jo ilmoittamaan itsestään edes yhdelle pennuistaan tai Täplätuulelle, jos olisi Myrkyklaanin soturi. Se ei vain käynyt järkeen, että isä olisi myrskyklaanilainen.
Tarinatassun mielen harhailessa valtoimenaan, hän ei edes tajunnut sujahtavansa tarpeidentekopaikalta ulos leiristä. Hän asteli puiden luomien varjojen suojassa ja hengitti raitista ilmaa, joka sai hänet hyvälle tuulelle. Tassuja ei enää kipristellyt niin paljon ja hän tunsi olevansa paljon rentoutuneempi, kun pääsi jaloittelemaan.
Yöllä oli muutenkin rauhoittavaa kävellä. Sai astella tähtien tuikkeen alla ja katsoa, kuinka tulikärpäset valaisivat maisemaa taianomaisella tavalla. Tarinatassu kuitenkin pysähtyi, kun oli kulkenut vain muutaman ketunmitan päähän leiristä. Hän ei uskaltanut ottaa yhtäkään askelta eteenpäin. Hänen mieleensä palasivat ne hetket, jona Myrskyklaanin kissat olivat taistelleet hengestään vaarallista Yönkajon laumaa vastaan. Olivatko he varjoissa piilossa ja odottamassa, että joku lähtisi yksin? Nappaisivatko he hänet, jos hän ottaisi yhdenkin askeleen eteenpäin? Hän ei pystynyt etenemään. Hän ei voinut luottaa siihen, että Pilviharso olisi rajalla tänä yönä. Naaraan sydämeen pisti, mutta hän ei voinut riskeerata omaa henkeään. Ja niin hän kääntyi takaisin ja asteli takaisin Myrskyklaanin leiriin.

Tarinatassu asteli Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisellä rajalla. Hänet oli määrätty auringonhuipun partioon, sillä Heinätähdellä oli muuta tekemistä, mutta päällikkö oli halunnut oppilaansa saavan silti jotain irti päivästään.
Tarinatassu odotteli muita ja tuijotti Tuuliklaanin reviirin puolelle. Mitäköhän Pilviharso teki nyt? Juoksiko hän nummilla jahdaten kaneja? Antoiko hän tuulen riepottaa turkkiaan ja käpäliensä rummuttaa maata?
”Onko oma nenäsi noin kiinnostava, kun tuijotat sitä herkeämättä?” Haapanatassun närkästynyt ja ivallinen ääni herätti Tarinatassun ajatuksistaan. Täplikäs naaras käänsi katseensa vanhempaan kolliin, joka tuijotti Tarinatassua siniset silmät hehkuen. Miten Heinätähden poika oli noin epämiellyttävä?
Tarinatassu ei sanonut mitään, siirtyi vain kauemmas. Se taisi olla virhe, sillä ruskeaharmaa kolli hermostui. Tosin, hän olisi hermostunut ihan sama mitä Tarinatassu olisikin sanonut.
”Sinuna en vastaisikaan noin rumalla naamalla”, Haapanatassu sihisi hiljaa ja Tarinatassusta tuntui kuin kolli olisi iskenyt kyntensä hänen kasvojaan päin. ”Lyön vetoa, ettei kukaan tule pitämään sinusta, kun omaat noin rumat kasvot. Täynnä pieniä rumia läikkiä ja nuo silmät.”
Tarinatassu pidätteli itseään vaihtamasta ilmettään. Se vaatu paljon, mutta hän teki kaikkensa, että pitäisi saman ilmeen koko ajan. Haapanatassu saisi vain kannustusta jatkaa, jos Tarinatassu antaisi kollille häntä miellyttävän reaktion.
”Ja no...” kolli virnisti ja Tarinatassun hännänpää nytkähti. ”Kukapa edes haluaisi naarasta, jonka ajatukset eivät pysy läsnä ollenkaan? Viallinen kaikella tapaa. Emoni taisi ottaa sinut oppilaakseen juuri sen takia, että koki sinun tarvitsevan korjaamista.”
Tarinatassu nielaisi ja käänsi katseensa pois Haapanatassusta. Miten kolli voi olla noin ilkeä? Miksi hän ei tajua, ettei Tarinatassu voi silmilleen mitään? Ja miten niin naaraan kuviointi oli rumaa?
Tarinatassu sähähti kollille, joka virnisti vastaukseksi. ”Haastatko minut? Anti tulla vain, mätäsilmä.”
Kolli tuuppasi Tarinatassun kumoon. Naaras tömähti maata vasten ja jäi siihen. Ei nouseminen auttaisi.
”HEI!” Valhelaulun ääni kajahti ilman halki ja Tarinatassu jännittyi. Valkomusta kolli asteli silmät kurtussa kahden oppilaan luokse. ”Mitä tapahtuu? Miksi sinä tönäisit Tarinatassun kumoon? Olemme partiossa, emme taisteluharjoituksissa!”
”Hän minulle alkoi sähisemään!” Haapanatassu alkoi puolustella. Tietysti tämä olisi nyt Tarinatassun syytä. Ainahan se oli hänen syytään. ”Hän hyökkäsi! Minä vain puolustauduin.”
”Kiitos, kun kerroit, Haapanatassu”, Valhelaulu kuulosti jotenkin happamalt.a Tarinatassu luimisti korviaan ja piti katseensa maassa, kun hän nousi istumaan. ”Kiitos, kun annat minun huomata, ettei sinusta ole soturiksi.”
Haapanatassu päästi yllättyneen älähdyksen ja Tarinatassun ilme venähti.
”Kuinka kehtaat?” Haapanatassu murisi, mutta katui sitä heti, kun Valhelaulu tuuppasi kollin kumoon. Hän toi kasvonsa aivan harmaaruskean kollin kasvoihin kiinni.
”Kuinka itse kehtaat?! Tarinatassu ei ole koskaan ollut aggressiivinen kissa tai lainkaan äkkipikainen”, Valhelaulu sihisi Haapanatassulle. ”Mutta sinä olet aina ollut sellainen. Ja minä tunnistan valheet aivan kuin aloittaisit lauseesi kertomalla, että tämä tässä on vale. Pääset vastaamaan Heinätähdelle käytöksestäsi ja mitä luultavammin soturiksi pääsemisesi lykkääntyy. Jos et siitä opi, että klaanitoverisi ovat tärkeintä, mitä sinulla on, minun puolestani saat palata pentutarhaan!”
Haapanatassu katsoi järkyttyneenä Valhelaulua, jonka oranssit silmät katsoivat palavan tulen lailla oppilasta. ”Ymmärsitkö?”
Haapanatassu nyökkäsi hätääntyneenä ja Valhelaulu päästi hänet ylös. Hän puhui sitten taas ja ne sanat yllättivät Tarinatassun; ”Tarinatassulla on sinuun verrattuna paremmat ominaisuudet soturiksi, oli hän kuinka erinäköinen tahansa. Hänen ulkonäkönsä ei tee hänestä yhtään sen huonompaa kuin kenestäkään muusta klaanikissasta. Kauriskorva! Vie oppilaasi Heinätähden puheille, hän saa luvan saada rangaistuksensa heti.”
Haapanatassun mestari nyökkäsi ja mulkaisi oppilastaan varoittavasti. Tarinatassu katsoi häkeltyneenä Valhelaulua, joka asteli Tarinatassun luokse. Hänellä oli rauhoitteleva katse.
”Haluatko jotain?” kolli kysyi. Hän ei kysynyt, oliko oppilas kunnossa. Oli päivänselvää etteivät asiat olleet kunnossa. ”Haluatko palata leiriin? Saalistaa? Mitä vain koet tarvitsevasi.”
Tarinatassun olisi tehnyt mieli päästä Pilviharson luokse, mutta sitten hän suuttui itselleen. Ei Pilviharso kaivannut häntä, kierosilmäistä, rumaa ja ärsyttävää naarasta luokseen. Myrskyklaanilaista kissaa, jolla oli ongelmia aivan liikaa.
Tarinatassu henkäisi ja painoi päänsä tassujensa suojaan. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen eikä hän kyennyt sanomaan mitään. Valhelaulu pysyi läsnä koko ajan ja toisinaan antoi oppilaalle rauhoittavan silityksen hännällään.
Halusivatko kaikki hänestä eroon? Kierosilmäsestä naaraasta? Jota kukaan ei halua? Oliko Pilviharsokin sitä mieltä? Entä jos hän ei halunnut oikeasti enää nähdä Tarinatassua vaan oli sanonut sen säälistä?
Tarinatassun kyyneleet alkoivat hellittää ja hänestä pääsi enää niiskaisuja. Ajatusten juoksu alkoi rauhoittua ja hidastua ja Tarinatassu pystyi sitten kohtaamaan Valhelaulun katseen.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa...” Tarinatassu sanoi hiljaa kurkku kuivana. ”Voisimmeko saalistaa?”
”Sopii vallan mainiosti”, Valhelaulu hymyili ja se sai Tarinatassunkin hymyilemään. Kolli hymyili niin harvoin. ”Onko ehdotuksia suunnasta? Itse ehdottaisin sitä paikkaa, jossa on tällä hetkellä paljon lintuja.”
”Kuulostaa loistavalta ajatukselta”, Tarinatassu nyökkäsi ja lähti seuraamaan suurikokoista kollia syvälle Myrskyklaanin reviirille. Hän antoi katseensa suuntautua hetkeksi Tuuliklaanin puolelle ennen kuin se katosi puiden lomaan. Hänen mieleensä likui yksi kysymys; mitä Pilviharso aatteli hänestä?