"Liekkitassu! Menemme metsästämään Laventelitassun kanssa!" Kirkaskuu huusi hänelle. Hän oli iloinen siitä, että pääsi vaihteeksi saalistamaan, eikä partioimaan. Hän käveli Kirkaskuun mukana, ja kuiskasi,

"Haistan vesimyyrän", Liekkitassu yritti peittää innostumistaan, mutta tajusi tärisevänsä innosta. Se on minun ensimmäinen saaliini, ja vielä oikein pulska! Hän laskeutui asentoon, ja mestari opasti häntä.

"Häntä maahan, Liekkitassu. Lisäksi sinun on seurattava myös vesimyyrää, mutta katso myös välillä ettei maassa ole risua tai lehteä. Yksikin lehti voi lähettää sillä varoituksen", Kirkaskuu naukui. Hän teki niinkuin käskettiin, kunnes mestari nyökkäsi. Nyt minulla siis on oikea asento. Hän hiipi kohti vesimyyrää, mutta astui risun päälle. Ketunläjä! Mutta hän näki, että Laventelitassu oli ollut juuri sen pensaan takana, minne vesimyyrä juoksi. Laventelitassu yllätti sen, ja taittoi siltä niskat.

"Vau! Laventelitassu, se olisi päässyt pakoon jos et olisi ollut siellä! Mistä tiesit, että se tulisi sinne?" Liekkitassu kysyi. Hän odotti vastausta pari silmänräpäystä, jotka tuntuivat kuilta.

"Minä tuota, vakoilin sinun suoritustasi, ja, ja katselin", Laventelitassu sanoi, ja hän kuulosti siltä kuin olisi tehnyt jotain todella väärää. Liekkitassu odotti, sitten hän naurahti mrraun.

"Ei se mitään! Pääasia on, että saimme sen vesimyyrän", Liekkitassu maukui. Vesimyyrät olivat Kuikkalaulun herkkua. Hän ihaili edelleen kuitenkin Laventelitassua, joka oli saanut sen vesimyyrän vahingossa. Kirkaskuu oli saanut valtavan kalan. He kävelivät leiriin päin, ja olivat ihan kohta siellä. Heti kun he olivat leirissä, Laventelitassu katosi klaaninvanhimpien pesään, ja tuli kohta sieltä ulos. Kirkaskuu taas vei kalansa tuoresaaliskasaan.

//Tääkin vähäsen lyhyt, mutta ainakin pidempi.

Nyt minun pitää astella päällikön eteen! Hän tärisi jännityksestä, ja katsoi päällikköä silmiin. Hän tärisi jännityksestä. Sitten joku supisi hänen korvaansa.

"Liekkipentu, sinun pitää mennä nyt", Liekkipentu ei kuullut kenen ääni se oli.

"Selvä", hän vastasi. Hän asteli päällikön eteen.

"Liekkipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Liekkitassuna", Valotähti maukui.

Mestariksesi tulee Kirkaskuu. Toivon, että Kirkaskuu välittää sinulle kaiken oppimansa.

Kirkaskuu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta (En kattonu, ääh!) ja olet osittanut olevasi Uskollinen ja kärsivällinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Liekkitassulle.

"Onnea! Me näytämme sinulle oppilaidenpesän!" Muut oppilaat sanoivat.

"Liekkitassu, Liekkitassu, Liekkitassu!" hänen nimeään huudettiin, ja hän oli pakahtumaisillaan ylpeydestä.

Mahtavaa! Varispentu ajatteli. Hänestä tulisi juuri nyt oppilas. Hän tajusi hänen emonsa sukivan turkkiaan.

"Emo! Lopeta! Minä osaan kyllä jo ihan itsekin sukia turkkini, ettäs tiedät!" Varispentu valitti. Hetkinen! Nyt hänen piti kävellä klaanipäällikön eteen! Häntä jännitti se erittäin paljon. Vihdoin hän oli siellä, klaanipäällikön edessä.


"Varispentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi", Päällikkö sanoi.

"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Varistassuna", Päällikkö julisti. "Mestariksesi tulee Valosydän",Päällikkö jatkoi taas. "Toivon, että Valosydän välittää sinulle kaiken oppimansa", päällikkö maukui.

"Valosydän, olet valmis ottamaan oppilaan", Taas kerran se oli päällikkö. "Olit saanut loistavaa koulutusta Kielonmarjalta, ja olet osittanut olevasi Uskollinen ja kärsivällinen", päällikkä kehui Valosydäntä asiaan kuuluvasti. "Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Varistassulle", päällikkö sanoi, ja tiesi tämän olevan toiseksi viimeinen osa tätä seremoniaa.

"Varistassu, Varistassu, Varistassu!" kaikki huusivat. Joukkoa johti hänen emonsa, joka näytti olevan pakahtumaisillaan ylpeydestä, niinkuin tämä olisi hänen oma seremoniansa. Hänkin tosin oli ylpeä siitä, että oli vihdoinkin oppilas.

Kahdeksas luku - Tästä tulee antoisa viikko

Jokaisella oli jokin heikkous. Pakkastassun heikkous oli selkeä: hänen oma siskonsa. Valhelaulun oman emon heikkous olivat taas hänen pentunsa ja Sirppikynnen heikkous oli sama. Monen kissan heikkous oli heidän pentunsa tai kumppaninsa; tunteet olivat oikukkaita ja kukaan ei haluaisi kärsiä sydänsuruista. Kissojen manipulointi heille tärkeillä kissoilla oli yksi keino, joita monet Synkän metsän kissan käyttivät ja neuvoivat Valhelauluakin käyttämään. Se oli tehokas keino, mutta Valhelaulu ei käyttäisi sitä ellei olisi aivan pakko. Ketään ei tarvitsisi satuttaa turhaan.
”Kovat keinot ovat parhaat keinot, Valhelaulu!” Hopeakäärme oli sihissyt ja Valhelaulu pyöräytti silmiään.
”Pelko pitää ehkä kissat aisoissa, mutta ei uskollisina”, Valhelaulu oli todennut arpiselle kollille tyynesti. Hänellä oli toinen lähestysmistapa kissojen mieliin ja se oli tällä hetkellä pääosin Pakkastassun työnä. Kissat tulisi saada ymmärtämään se ideologia, jota tässä haettiin eikä pelottaa heitä seuraamaan sitä. Valhelaulu värväsi itsekin joitain kissoja, mutta suurimmaksi osaksi Valhelaulu ohjeisti Pakkastassua ja neuvoi uusia keinoja, joita käyttää eri kissoihin. ”Joillekin kissoille pelko on kaikkea ajava tunne, mutta kaikilla se ei toimi. Me haluamme kissojen seuraavan tätä ideologiaa ja kaikki eivät ole samanlaisia. Jotkut tarvitsevat järjen ääntä ja perusteluja”, Valhelaulu vilkaisi Pakkastassua. ”Ja jotkut tarvitsevat taas kovempia otteita. Joidenkin mieli vaatii pelon, joidenkin kohteen. Jotkut vaativat aikaa.”
Valhelaulua huvitti. Tässä oli syy, miksi Synkkä metsä ei koskaan kukoistanut. Jotkut kissoista olivat kärsimättömiä ja liian ahneita, ja tekivät siksi virheitä. Synkkä metsä oli ajan myötä kerännyt myös järkeviä kissoja, jotka olivat tajunneet -tosin vain osittain- juuri sen, että kaikille kissoille eivät tehonneet samat keinot kuin toiselle. Hopeaviilto käytti useimmiten kidutusta, mutta se toimi parhaiten nuoriin kissoihin.
”Siinä on taas oiva esimerkki sille, miksi SINÄ olet ohjaamassa ja johtamassa Synkän metsän rivistöä”, Hopeaviillon ääni kuului kauempaa ja naaras asteli punaisen usvaverhon takaa esille. Siinä paha missä mainitaan. ”Pakkastassu osaa käyttää sanojaan, minä taas kynsiäni.”
Siinä Valhelaulu oli eri mieltä, sillä Hopeaviilto osasi käyttää myös päätään normaalia paremmin. Hänellä oli älyä, jota hän ei aina näyttänyt muille ja se toimi naaraan etuna kiperissä tilanteissa. Valhelaulu piti katseensa mustaturkkisessa naaraassa. Hopeaviilto oli häikäilemätön tappaja, mutta hänellä oli älyä enemmän kuin Hopeakäärmeellä ja Tiikeritähdellä yhteensä. Ehkä jopa enemmän, mutta naaras pysytteli silti varjoissa. Miksi?
”Tarvitaan vielä muita keinoja kissojen käännytämiseksi”, Valhelaulu nyökkäsi sitten ja mietti kissoja, joita oli tavannut. Närhitassu. Hän oli viaton, mutta vakuuttava. Närhitassu oli yksi kärsivällisimmistä kissoista, joita Valhelaulu oli koskaan tavannut. Harmaavalkoista kollia voisi käyttää niihin kissoihin, jotka olivat kaikista epäileväisimpiä. Hänet täytyisi löytää, taas kerran. Kolli osasi piiloutua Synkkään metsään, mutta kukaan ei pystyisi pysymään piilossa Valhelaululta.
Pihkahumu ja Häivätuuli, sisarukset, harhautuivat Valhelaulun mieleen, kun hän mietti mahdollisia kissoja, jotka voisivat liittyä Synkän metsän riveihin. Toinen innokas, toinen kylmän rauhallinen. Häivätuuli osasi pelottaa kissoja, Pihkahumu taas innostaa. He olivat vahvoja yhdessä.
Valhelaulu tunsi idean pulppuavan hänen mieleensä. Hän tiesi, mitä tehdä. Hän tiesi, miten saisi kissoja mukaan Synkän metsän suunnitelmaan. Hän tarvitsisi erilaisia kissoja, jotka käyttivät eri keinoja.
”Pakkastassu, jatka samaan malliin”, Valhelaulu naukaisi mustalle oppilaallee ennen kuin lähti astelemaan pois päin. Mustan kollin keinot olivat tehoikkaimpia, koska hän käytti montaa eri keinoa.
”Minne olet oikein menossa?” Hopeaviilto kysyi ja Valhelaulu tunsi naaraan siniset silmät turkillaan. Psh. Typerä naaras.
”Minulla on suunnitelma.”

Se suunnitelma oli kuitenkin kesken. Närhitassu oli jo Synkässä metsässä ja Valhelaulun täytyi vain saada kollista kovempi ote. Se olisi helppoa Hopeaviillon avulla, mutta Valhelaulua puistatti ajatus laittaa Närhitassu kärsimään niin kuin Valhelaulu oli kärsinyt. Ei. Hän yrittäisi ensin itse ja mikäli tilanne olisi toivoton, Hopeaviilto pääsisi asialle.
Häivätuuli ja Pihkahumu olivat taas aivan toinen juttunsa. Heille tämä asia tulisi tuoda esille aivan toisesta näkökulmasta. Valhelaulu oli vieläkin epävarma siitä, mitä kahden kyseisen kissan päässä oikein liikkui. Hän oli muutaman kuun ajan lehtisateen aikana seurannut kaksikkoa ja hän oli laitannut suunnitelmansa toimintaan. Valhelaulu liittyi toisinaan kaksikon seuraan ja kertoi heille upeita tarinoita ja kertomuksia. Jossain vaiheessa tarinoiden kulku siirtyi hiljalleen aiheisiin, jotka vastasivat Synkän metsän ideologiaa. Valhelaulu lupasi Pihkahumulle uutta opittavaa ja Häivätuulelle tarkoitusta ja molemmille tekemistä. Ei mennyt kauaa, kun kaksikko jo vaelsi Synkän metsän mailla. Valhelaulu tosin piti huolen, että kaksikko ei ajautuisi muiden kissojen sekaan, vielä. He tarvitsisivat vielä muutakin, jotta he pysyisivät Synkässä metsässä.
”Luuletko, että voisimme selvittää isämme identiteetin?” Häivätuuli oli yllättäen kysynyt eräänä yönä. Valhelaulun kysymys oli yllättänyt aivan totaalisesti, vaikka kolli ei tietenkään näyttänyt yllättyneeltä. Hän pysyi kylmän rauhallisena, kuten useimmiten tämän tapaisissa tilanteissa teki. Naaraan ilme pysyi koko ajan kylmän rauhallisena eikä hänen silmistään pystynyt lukemaan hänen ajatuksiaan. Häivätuuli oli oikea mysteeri ja se oli hänelle suuri etu.
”Mikä vain on mahdollista täällä.”

Lehtikadon pimeä aika oli tulossa, mutta Synkän metsän valoisa aika oli vasta aluillaan. Synkkä metsä oli saanut monia potentiaalisia kissoja mukaansa lehtisateen aikana ja kissoja koulutettiin kovaa tahtia. Heidän tulisi olla valmiita ja taitavia, kun aika koittaisi.
Valhelaulu suki turkkiaan, jossa oli viime yön jäljiltä muutama veritahra. Oli syttynyt riita, josta oli tullut yllättävän paha ja Valhelaulu oli joutunut pysäyttämään sen. Ihme tuittupäitä koko poppoo. Kollin turkki oli muutenkin vähän sekaisin, joten sen siistiminen ei ollut lainkaan pahitteeksi. Ja oli myös mukava vain makoilla, kun ei ollut mitään tekemistä määrätty aamuksi. Sai kerätä ajatuksiaan, kun ei tarvinnut huolehtia mistään klaanin velvoitteista.
”Valhelaulu”, Tihkutassun ääni kuului pesän suulta ja Valhelaulu kohotti katseensa harmaaturkkiseen veljeensä. Sen siitä saa, kun ajattelee olevansa vapaalla edes silmänräpäyksen ajan. ”Emo etsii sinua.”
Valhelaulu kurtisti kulmiaan. Ikijää etsi häntä? Miksi ihmeessä? Oliko jotain tapahtunut? Oliko Ikijää kunnossa? Valhelauhu lipaisi vielä muutaman kerran valkomustaa turkkiaan ennen kuin poistui soturien pesästä. Hän joutui kumartumaan, että hänen päänsä ei osuisi pesän kattoon. Tätä pesää ei oltu suunniteltu niin isoille kissoille kuin Valhelaulu.
Valkomusta kolli etsi katseellaan emonsa mustavalkoista turkkia ja huomasi sen miltei heti muiden kissojen turkkien seasta. Se oli kollille niin tuttu, että hän tunnistaisi emonsa erikoisen turkin missä vain.
”Ikijää?” Valhelaulu naukaisi emonsa nimen, kun oli tullut tarpeeksi lähelle. Naaraan vihreä katse kirkastui ja hänen huulilleen levisi tuttu hymy.
”Huomenta, Valhelaulu!” Ikijää tervehti poikaansa ja nousi seisomaan neljälle käpälälleen. ”Onko sinulla mitään menoa nyt aamulla?”
”Ei..?” Valhelaulu kallisti kysyvästi päätään pienemmälle kissalle. Ikijää oli tosiaan jäänyt yllättävän pienikokoiseksi Valhelauluun verrattaessa ja jopa Valhelaulun isä oli Valhelaulua pienempi.
”Hieno”, Ikijää kehräsi. ”Tule saalistamaan kanssani.”
Valhelaulu tunsi lämpöä rinnassaan emonsa ehdotukselle. Tietysti hän menisi saalistamaan rakkaan emonsa kansssa pitkästä aikaa. Ja saalistaminen teki ihan hyvää aina. Eipä kollilla ollut muutakaan tekemistä.
Valhelaulu kulki emonsa rinnalla, kun he kulkivat kuiden kuluessa muotoutuneiden polkujen läpi. Ilma oli kylmä pakkasen takia, mutta Valhelaulua ei kylmyys haitannut, sillä hänen turkkinsa oli tarpeeksi paksu lämmittämään häntä. Jokainen ei ollut niin onnekas, mutta Valhelaulu karisti ajatuksen mielestään. Hän oli nyt saalistamassa emonsa kanssa, muut asiat voisi ihan hyvin unohtaa kokonaan nyt täksi lyhyeksi hetkeksi. Mikään ei muuttuisi, vaikka hän ajattelisi muuta tämän pienen hetken.
Ikijää oli aina ollut hyvä saalistaja. Tosin, syykin oli päivänselvä; hänen oli pakko olla. Hän oli elänyt kaksijalkalassa ilman klaanin turvaa ja joutunut saalistamaan kokonaan itselleen aivan uudessa ympäristössä selviytyääkseen elossa kylmät yöt ja vaaralliset päivät. Onneksi Hohtokäpälä oli auttanut. Valkomusta kolli oli oiva lisä Myrskyklaanin rivistöihin ja oiva isä myös pennuilleen. Valhelaulusta klaanien ulkopuoleta klaaneihin voisi ottaa kissoja, sillä heillä ei ole suhteita muihin klaaneihin, joka voisi horjuttaa heidän uskollisuuttaan, vaikka eihän se ollut suositeltavaa, mutta ei se ollut virhekään. Valhelaulu kurtisti kulmiaan ajatuksissaan samalla, kun vaani erään puun alla olevaa oravaa. Miksi Hopeakäärme oli pakottanut Kuutähden saamaan pentuja, jos Hopeakäärme eli tämän ideologian mukaan, jossa puoliveriset olivat epäuskollisia ja kuraa?
Valhelaulun kynnet upposivat oravan nahkaan ja hetkessä se roikkui velttona Valhelaulun leukojen välissä. Hopeakäärmeen teko ei käynyt Valhelaululle järkeen, sillä luopio ei missään tapauksessa olisi voinut tietää Valhelaulun syntyvän hänen pennulleen. Ei mitenkään.
Valhelaulu pysähtyi niille sijoilleen ja haistoi ilmaa. Kitkerä haju tuli jostain hieman kauempaa, mutta silti Myrskyklaanin reviiriltä. Kettu? Voi hiirenpapanat sentään. Valhelaulu laski oravan Ikijään nappaamaan kyyhkysen viereen ja kaapi lisää pudonneita lehtiä niiden päälle. Mihin Ikijää oli oikein mennyt? Valhelaulu antoi näköaistinsa viedä itseään läpi reviirin ja pian hän huomasi emonsa hiipimässä yhden hiiren perässä. Naaras saisi sen varmasti, ei epäilystäkään.
Valhelaulu maistoi ilmaa ja jäljitti emonsa reitin vaivatta. Ikijää oli mennyt ketun suuntaan ja Valhelaululla ei menis- HETKINEN. Valhelaulu tutki Ikijään lähistöä ja irvisti kauhuissaan, kun tajusi ketun olevan emonsa lähettyvillä. Himpura!
Valhelaulu ei odottanut enää hetkeäkään ja pinkaisi juoksuun. Häneltä ei menisi kauaa emonsa luokse, sillä hänen treenatut lihaksensa olivat vahvat ja veivät hänet nopeasti minne hän ikinä halusikaan. Tämän takia ei saisi vaeltaa liian kauas toisista! Uhkana voisi olla kettu tai Yönkajon lauma tai joku muu uhka, josta kissa ei selviäisi aivan yksinään! Valhelaulu kirosi itseään, kun oli antanut Hopeakäärmeen viedä ajatuksensa aivan liian syvälle tärkeämmästä asiasta eli hänen emostaan. Ja tuota ei sitten ajateltu.
Oli liian myöhäistä. Valhelaulu näki ketun lähestyvän emoaan. Ikijää pörhisti turkkinsa ja sähisi ketulle. Naaras oli pienikokoinen eikä vaikuttanut ketulle miltään uhalta, mutta Ikijää ei ollut mikään avuton kissa. Hän oli tulinen taistelija, oikea soturi. Mutta kukaan ei pärjäisi yksin ketulle, vaikka Valhelaulu oli varma, että itse pärjäisikin, mutta hän olikin poikkeus ja syystä!
Valhelaulu kiristi tahtiaan ja antoi tassujensa rummuttaa vasten maata kuin viimeistä päivää. Ikijää sivalsi kettua kohti kynsillään ajaakseen sen kauemmas, mutta kettu ei näyttänyt olevan välittävinäänkään pienen kissan yrityksistä. Kannattaisi kyllä!
Kettu haukkasi Ikijäätä kohti ja Ikijää väisti hilkulla. Kettu ei odottanut sen kauempaa vaan yritti jo uudestaan, tällä kertaa käpälillään. Sillä oli oma taktiikkansa. Ikijää väisti taas. Naaras ei voisi väistää ikuisuuksia.
Valhelaulu syöksyi väliin, kun kettu oli iskemässä uutta iskuaan käpälällään kohti mustavalkoista kissaa. Valhelaulun epäonneksi hän ei ehtinyt väistää vaan sai iskun päin näköään, juuri vasemman silmänsä päälle. Valhelaulu ärähti kivun virratessa häneen, mutta pysyi pystyssä. Hän ei lamaantunut mistään kivusta vaan pysyi vahvana. Hän oli tottunut kipuun.
Valhelaulu katsoi edessään seisovaa kettua suoraan silmiin ja sähisi voimakkaasti. Valhelaulu oli Ikijäätä kaksi kertaa isompi ja tämä kettu oli melkein Valhelaulun kanssa samankokoinen. Ketun ruskeissa silmissä välähti säikähdys, kun se katsoi Valhelaulua. Se oli mahdollisesti tehnyt edessään olevasta kissasta puolisokean, mutta kissa ei ollut välittävinään moisesta seikasta. Valhelaulu pörhisti turkkiaan ja sähisi uudestaan. Kettu näytti epäröivän. Se kuitenkin rohkaistui ja yritti hyökätä, mutta Valhelaulu oli saanut tarpeekseen ja sivalsi terävillä kynsillään sitä ikävästi kuonoon. Kettu päästi pelokkaan vinkaisun, vilkaisi Valhelaulua vielä kerran ja sitten lähti pakoon. Valhelaulu sähisi sen perään vielä kerran.
”Valhelaulu!” Ikijään huolestunut ääni herätti kollin hänen mieltään ohjaavasta vihasta. ”Tähtiklaani sentään!”
Ikijää tuli lähemmäs ja katsoi Valhelaulun ikävää haavaa, joka halkoi yli kollin silmän. Veri valui hänen kavojaan pitkin maahan ja suuhun. Veren maku ei hätkähdyttänyt Valhelaulua lainkaan, hän oli haistanut veren hajun jo niin usein, että sen maku oli hänelle tuttu.
”Äkkiä leiriin, Sudenlaulun pitää katsoa tuo haava!” Ikijään ääni oli häkeltynyt ja osin pelokas. Naaras oli tosiaan huolehtivainen emo ja Valhelaulu tulisi olemaan aina kiitollinen hänelle siitä. Kukaan ei satuttaisi Valhelaululle tärkeitä kissoja, ei ikinä eikä mistään syystä. Valhelaulu rauhoitti mielensä ja tasoitti pörhistynytttä turkkiaan samalla, kun he kulkivat takaisin Myrskyklaanin leiriin.
”Meidän pitää saada partio tarkistamaan onko kettu vielä reviirillä”, Valhelaulu tokaisi ja kuuli emonsa hermostuneen henkäyksen.
”MINÄ hoidan sen ja SINÄ saat luvan mennä suoraan Sudenlaulun luokse”, Ikijää oli naukaissut jämäkästi. Veri valui Valhelaulun rinnuksille ja maahan koko matkan ajan, mutta vuoto hellitti pikkuhiljaa. Kettu oli tosiaan antanut kollille syvän haavan.
”Sudenlaulu!” Ikijää huusi parantajaa heti, kun naaras pääsi piikkihernetunnelista leiriin. Valhelaulu seurasi aivan perässä. Kollin yllätykseksi toisen silmän kiinniolo ei vaikuttanut hänen näkökykyynsä lainkaan, mutta taustalla saattoi olla hänelle suodut voimansa. Muutamien kissojen katseet kääntyivät Valhelaulun puoleen, kun tämä kulki parantajan pesälle.
”Mitä tapahtui?” kuului monen kissan suusta
”Kettu hyökkäsi…” Ikijään selitys jäi Valhelaululta kesken, kun Sudenlaulu alkoi puhumaan peittäen Ikijään sanat alleen:
”Tule sisälle, Valhelaulu.”
Valhelaulu seurasi parantajaa sisälle pesään ja istui alas odottamaan. Hän päätyi lopulta makuulle, sillä tajusi, että oli Sudenlaulua isompi eikä kolli ylettyisi Valhelaulun silmään, jos olisi pystyssä.
”Tule huuhtelemaan silmäsi tänne”, Sudenlaulu kutsui ja Valhelaulu asteli pesän perälle. Siellä oli pieni pulppuava puro, jonka olemassaolon Valhelaulu oli unohtanut kokonaan. Eipä hän tässä pesässä kovin usein käynytkään, joten ei mikään ihme. Nuori soturi laski päänsä veteen ja antoi veden huuhtoa haavan mahdollisimman puhtaaksi pienentäen tulehtumisen riskiä. Se kirveli yllättävän paljon, mutta Valhelaulu oli kokenut paljon pahempaaki kipua elämänsä aikan, joten tämä oli vain pientä. Valhelaulu palasi sen jälkeen yhdelle makuusijoista ja meni makuulle ennen kuin Sudenlaulu ehtisi ohjeistaa sen enempää. Hän oli kylmän rauhallinen, mutta Sudenlaulu ei ihmetellyt asiaa toisin kuin moni muu saattaisi ihmetellä. Olihan tässä mahdollisuus, että Valhelaulu menettäisi silmänsä ja olisi puolisokea. Mutta se olisi pieni hinta hänen emonsa hengestä. Kuka vain Valhelaulun läheinen oli hänen henkensä arvoinen Valhelaulun mielestä. Tätä hän ei kuitenkaan voisi sanoa kellekään Synkän metsän kissoista. Ei koskaan. Se oli hänen salaisuutensa ja kolli osasi pitää salaisuudet visusti piilossa.
Sudenlaulu asetteli joitain yrttejä Valhelaulun haavalle, joiden Valhelaulu oletti vähentävän tulehduksen riskiä. Sen jälkeen parantaja alkoi kääriä hämähäkinseittiä haavan päälle. Hän pujotti sitä hänen päänsä ympäri ja leuan alta.
Sudenlaulu teki kaiken hiljaisuudessa ja Valhelaulu myönsi, että se oli ehkä hieman kiusallista. Sudenlaulun silmistä kuitenkin näkyi selkeästi se, että hänellä oli mielen päällä jotain aivan muuta. Hänen katseensa pysyi tiukasti Valhelaulun haavassa, mutta hänen mielensä ei ollut tehtävässä ollenkaan. Parantajan mieli harhaili kaukana muissa asioissa ja Valhelaulu mietti, mikä voisi vaikuttaa parantajaan noin paljon.
”Tästä jää arpi”, Sudenlaulu sanoi sitten, kun viimeisteli hämähäkinseittimöykkyä Valhelaulun kasvoilla. ”En ole varma, onko silmäsi ehjä, mutta mahdollisuus on suuri, että silmäsi on kunnossa. Sen näemme tosin vasta myöhemmin.”
”Kiitos”, Valhelaulu naukaisi nyökäten ja nousi istumaan.
”Ei mitään rasitetta koko viikkoon”, Sudenlaulu sanoi sitten ja siristi suuria sinisiä silmiään. Valhelaulu oli osannut odottaa tätä; eli melkein viikko tyhjänpanttinsa istumista. ”Jos silmäsi hyvällä tuurilla ei puhjennut, emme halua sen tulehtuvan.”
”Totta”, Valhelaulu nyökkäsi taas Sudenlaulun logiikalle. ”Olen samaa mieltä. Kiitos, Sudenlaulu.”
”Tule heti, jos se alkaa särkeä tai vuotaa”, Sudenlaulu naukaisi jämäkästi. ”Ja tule huomenna heti aamusta. Seitit pitää vaihtaa.”
Valhelaulu nyökkäsi ja poistui pesästä sen enempää empimättä. Hän tutki leiriä katseellaan. Ikijää oli poistunut leiristä mukanaan ainakin viisi muuta soturi; he olivat varmasti lähteneet jäljittämään sitä kapista kettua.
Valhelaulua turhautti. Hän ei voinut harjoitella tai kouluttaa taisteluliikkeitä. Hänen tulisi istua vain tyhjänpanttina.
Hetkinen. Eihän tarvitse. Valhelaulu virnisti. Hänellä olisi nyt paljon aikaa harjoitella aistiensa käyttämistä ja tutkia, mitä muissa klaaneissa tapahtuu. Ja pystyisi tutkimaan, mitä Tähtiklaani suunnitteli, sillä kuolleet kissat eivät todellakaan istuisi paikoillaan antaen asioiden kulkea omaa tahtiaan. Kollilla olisi oiva mahdollisuus selvittää lisää siitä, mitä hän oli jo aiemmin saanut kuulla eräältä Synkän metsän koulutettavalta kissalta. Tästä tulisi antoisa viikko…

3. luku - Turhaa toiveajattelua

Uiminen oli totta vie ollut virkistävää. Lehtikato oli tulossa ja pian vesi olisi aivan liian kylmää uimiseen, joten pitihän tässä nyt hyödyntää vielä viimeiset mahdolliset hetket uimiseen. Lehmussydänkin oli uskaltautunut todella hyvin veteen ja olin ylpeä hänestä. Ei se ehkä enää auttaisi merkittävästi, mutta uiminen voisi parantaa kollin loukkaantuneen käpälän kuntoa, ainakin ihan pikkuriikkisen. Tosin, ei Lehmussydäntä voisi pakottaa uimaan, mutta kyllä hän oli näyttänyt ihan tyytyväiseltä suurimman osan ajasta, kun oli ollut vedessä leukaa myöten. Ainakimn hänen silmissään oli välähtänyt jotakin, kun olin mennyt katsomaan häntä vähän lähempää, ehkä jopa turhankin läheltä, mutta toivoin ettei Lehmussydän ajattelisi asiaa liikaa. Se oli ollut vain vahinko, kun olin ajautunut niin lähelle.
Minusta oli mukavaa viettää aikaa Lehmussydämen kanssa, ihan sama vaikka saalistimme tai uimme tai juoksimme tai vain olimme. Vaikka olimmekin tavanneet ja tutustuneet ikävien asioiden seurauksesta, olin silti iloinen, sillä olen saanut tutustua aivan upeaan kissaan ja ei todellakaan haittaisi, vaikka kaiken tämän jälkeen jatkaisimmekin läheistä yhdessäoloa. Itse asiassa, ajatus siitä, että tiemme erkanisivat sai minut tuntemaan pelkoa ja surua. Tietysti antaisin Lehmussydämen mennä, jos hän niin tahtoisi, mutta toivoin todella hartaasti ja koko sydämeni pohjasta, että hänkin haluaisi jatkaa yhteistä ajanviettoamme. Tosin, huomasin kyllä raidallisesta kollista sen, että hän näytti nauttivan seurastani, joten ehkä pelkäsin turhaan. Olimme selkeästi ystäviä ja se lämmitti mieltäni enemmän kuin aurinko turkkiani viherlehden aikana.
Oma turkkini ei ehkä ollut niin kuin jokiklaanilaisten kissojen, joiden turkit hylkivät vettä kuin sorsien konsanaan, mutta turkkini kuivui normaalia nopeammin. Lehmussydän ei ollut niin onnekas, mutta olin kyllä tyytyväinen, kun sain hänet juoksemaan, jotta hän lämpenisi. Ehdotin myös saalistamista, kun nyt olimme ulkona leiristä ja Lehmussydän oli suostunut vihreät silmät tuikkien. Hän oli saanut sen myyrän aiemmin ja olin todellakin ylpeä, kun Lehmussydän alkoi pärjätä soturintehtävissä, vaikka olikin vammautunut vakavasti. Mikään vamma ei pysäyttäisi häntä. Mikään erilaisuus ei määrittele sitä, voiko olla soturi eikä myöskään sitä kuinka hyvä soturi joku voisi olla. Olinhan minäkin mykkä ja silti, ainakin olettevasti, kunnioitettu. Okei, en ehkä kunnioitettu sentään, mutta jollan tavalla arvostettu viastani huolimatta.
Annoin Lehmussydämen saalistaa omassa rauhassaan. Hän kehitti itseään hyvin ilmankin, että olin koko ajan auttamassa ja tuijottamassa. Ei läsnäoloni tosin näyttänyt häiritsevän raidallista kollia; päinvastoin. Ainakin suurimmaksi osaksi.
Lehmussydän kääntyi katsomaan minua ja hiivin maistellen ilmaa, kun tunnistin kollin katseesta sen, että lähellä oli hiirenpesä. Löysin sen vaivatta ja siirryin toisen uloskäynnin kohdalle, kun Lehmussydän siirtyi toiselle. Aloin kaivaa, jotta pesässä olevat hiiret lähtisivät pakoon pesästään ja juoksisivat suoraan Lehmussydämen kynsiin. Pesässä oli ainakin kaksi hiirtä, ehkä enemmänkin, mutta kannattaisi napata vain osa hiiristä. Lehtikatoa varten kannatti jättää saaliita ja vielä siksi, jotta saaliit saisivat lehtikadon väistyessä lisää poikasia, mikä taas tietäisi lisää saalista lämpimälle vuodenajalle ja siitä taas kylmille ajoille.
Kuulin pientä hätääntynyttä vikinää ja yllytin kaivamistani, mikä sai neljä hiirtä juoksemaan ulos Lehmussydämen kynsiin. Kolli tappoi kaksi hiiristä ja kaksi muuta vipelsi karkuun. Kolli oli lähdössä niiden perään, mutta pysäytin hänet. Elehdin hänelle, että kaksi hiirtä riitää kyllä ja hän ymmärsi, mitä tarkoitin.
Hiiret olivat valinneet huonon pesäpaikan, kun olimme löytäneet ne niin helposti. Tästä ei oltu taidettu kulkea kovin usein, kun ne olivat päättäneet tehdä pesänsä tähän.
Palasimme leiriin, kun olimme napanneet yhdessä vielä mustarastaan. Linnut olivat hyvin hankalia saalistettavia, koska ne pääsivät niin himpuran helposti pakoon, mutta olimme kehittäneet suunnitelman ja saaneet sen kiinni. Myönnetään, se melkein pääsi karkuun, mutta ehdin reagoida nopeasti ja loikkasin sen perään. En muista, miltä se tuntui, kun kynteni upposivat sen nahkaan, sillä Lehmussydämen katse turkissani oli tuntunut kihelmöivän. Olin ehkä hieman nolostunut siitä, mutta kun tömähdin maahan lintu pyristelemässä kynsissäni, olin onnistunut siirtämään syrjään sen tunteen mielestäni.

Kun palasin leiriin Huurretassun kanssa taisteluharjoituksista auringon laskiessa, katseeni tuntui automaattisesti etsivän ruskeavalkoista, raidallista turkkia klaanitovereideni kirjavien turkkien seasta. Lehmussydämen veljen Villivirneen huomasin, mutta Lehmussydäntä ei näkynyt. Minne hän oli mennyt? Saalistamaan taas? Kenen kanssa? Oliko hän mennyt metsästyspartioon? Missä hän oli tähän aikaan?
”Saanko syödä? Tuletko syömään kanssani?” valkoturkkinen oppilaani oli kysynyt ja olin nyökännyt myöntyvästi hänen pyyntöönsä. Tietysti menisin oppilaani kanssa syömään, varsinkin nyt, kun en nähnyt Lehmussydäntä missään. Otin tuoresaaliskasasta pienen kottaraisen ja odotin, että Huurretassu valitsisi oman saaliinsa. Hän otti kasan pienimmän hiiren ja kallistin päätäni kysyvästi naaraalle, joka hymyili minulle lempeää hymyänsä. Eikö hän tosiaan söisi yhtään enempää? Oli tulossa kylmät ajat.
”Ei ole kova nälkä”, Huurretassu oli sanonut ja hyväksyin sen vastauksen. Muistelinkin, että Huurretassu oli syönyt aiemmin jotain, joten ei ollut ihme, jos hänellä ei ollut mikään iso nälkä nyt illalla.
Kun astelimme oppilaani kanssa sivummalle, huomasin Lehmussydämen Villivirneen luona. Oliko hän ollut siellä koko ajan? Saattoi ollakin, sillä hän istui hieman varjossa ja osittain suurikokoisen veljensä takana. Kolli nosti katseensa, kun huomasi minut ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Hymyilin, vaikka epäilin, että hän olisi nähnyt sitä ja annoin samanlaisen tervehdyksen kollille. En viitsinyt mennä heidän seuraansa, sillä tuli tunne, että heillä oli omat veljesten keskiset keskustelunsa. Ja olinhan luvannut olla oppilaani seurassa.
Minulle tuli lämmin olo, kun sain syötyä kottaraisen. Livoin huuliani ja vilkaisin Huurretassua, jonka upeat eriväriset silmät olivat kuin lukittuneet hänen veljeensä Pakkastassuun, joka istui hieman kauempana tuijottaen meidän suuntaamme. Hymyilin ja hipaisin valkoisen naaraan turkkia merkiksi, että hän voisi mennä kyllä jo veljensä luokse. En minä häntä pidättelisi. Huurretassun silmät tuikkivat kiitollisuutta ja hän loikki mustaturkkisen oppilaan luokse, jonka katse kirkastui huomattavasti, kun Huurretassu saapui hänen vierelleen. He olivat todella läheisiä ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Huokaisin syvään ja vilkaisin maassa lojuvia linnunsulkia, jotka olivat jääneet syömästäni kottaraisesta eteeni. Millaistakohan olisi olla oman ikäinen pentutoveri? Minulla oli ollut Pilkkupentu, mutta hän oli kuollut ennen kuin olimme päässeet oppilaiksi sen typerän kulkukissan takia, jolla oli ollut joku ihme sairas pakkomielle Kuutähteen? Ja miksi? En muista muuta kuin sen, että hän uhosi olevansa parempi päällikkö kuin kukaan muu. Ihme vallanhavittelija, hän oli ollut pelkkä öykkäri ja aivan sopimaton päälliköksi! Millanenkohan soturi Pilkkutassu olisi ollut? Varmasti todella hyvä ja taitava. Hän oli ollut todella innokas pentu ja vahva, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hänellä oli ollut paljon voimaa ja uskoa ja myös rutkasti tahtoa. Hän olisi ansainnut elää soturin elämän Myrskyklaanissa. Hän oli ollut paras veli, mitä olisin koskaan osannut toivoakaan.
Oli minulla nuoremmat sisarukseni, mutta he olivat nuorempia, vasta oppilaita. Kyllä me vietimme aikaa, kun ehdimme, mutta he olivat tosiaan oppilaita ja paljon minua nuorempia. Ehkä ehtisimme paremmin ja saisimme paremman yhteyden, kun olimme kaikki sotureita. Minulla oli muutenkin kiire oman oppilaan Lehmussydämen kanssa ja heillä taas kiire koulutuksensa parissa. Ja heillä oli aivan eri isä kuin minulla, sillä Nokiturkki oli kuollut kuita sitten. Nyt kun tosiaan mietin, Täplätuuli ei ollut koskaan kertonut kenellekään nuorempien sisarusteni isän identiteettiä. Sisarukseni olivat kuitenkin onnekkaita; heillä oli aivan upea, rakastava emo ja monta sisarusta rinnallaan, jotka jokainen välittivät toisistaan niin paljon.
Nyt kun mietin, monella oli oman pentueen toveri. Lehmussydän ja Villivirne, Sudenlaulu, Ilveskuura ja Kettukuono,
Tosin, oli myös niitä, joilla ei ollut sisaruksiaan jäljellä. Sirppikynnen sisar oli kuollut, samoin Ikjään veli. Sirppikynsi oli ollut kuin sisko, kun olimme olleet vielä pentuja. Oppilasaikanakin olimme läheisiä ja toki nytkin. Kiirettä oli vain paljon, koska Sirppikynnellä oli jo kaksi pentuetta ja oppilas, aivan kuten minullakin oli. Valkomyrsky oli ollut Kuutähden sisko ja nyt entinen päällikkö oli poissa. En ole varma kumpi olisi parempi: se, että ei olisi lainkaan sisaruksia vai sisarustensa menettäminen.
Mietin Pilkkupentua taas. Hän olisi ollut upea soturi. Hän sai minut usein nauramaan, vaikka enhän minä mitään ääntä nyt päästäkään. Kun suljin silmäni, pystyin miltei haistamaan hänet ja tuntemaan hänen lämpimän turkkinsa turkkiani vasten…
”Hei, Tuulihäntä”, Lehmussydän naukaisi ja käänsi katseeni silmänräpäyksessä kollin puoleen. Täytyy myöntää, kollin lehden vihreät silmät olivat aivan upeat. Niitä voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan. Muutin katseeni kysyväksi, jotta en näyttäisi tuijottavan liikaa. ”Kaikki hyvin?”
Onhan tässä, mietin vain edesmennyttä veljeäni. En minä osannut siitä kertoa ja se vähän turhautti. Osoitin Lehmussydäntä ja sitten hänen veljeään, joka kulki leirin poikki kohti soturien pesää. Osoitin hännälläni sitten itseäni ja sitten tyhjää paikka vieressäni laittaen häntäni matalaksi. Ei Lehmussydän varmaan tajuaisi.
”Puhutko sinun sisaruksistasi?” Lehmussydän kysyi, kun hän istui. ”Etsitkö heitä?”
Hymyilin hieman ja pudistin päätäni. Lehmussydän ei varmaan edes tiennyt veljestäni mitään, sillä kolli ei ollut syntynyt vielä silloin, kun Pilkkupentu kuoli. Silmäilin sulkia edessäni ja sain ajatuksen. Asetin neljä pientä sulkaa sivummalle ja yhden isomman niiden viereen, mutta silti hieman kauemmas. Ja sitten isoimman sulan niiden väliin. Osoitin toisiksi isointa sulkaa ja sitten itseäni. Sitten neljää pientä sulkaa ja sitten Tarinatassua, joka istui kauempana.
”Tämä olet sinä..? Ja nuo neljä ovat nuoremmat sisaruksesi?” Lehmussydän varmisti ja nyökkäsin. ”Ja tuo on Täplätuuli, emosi.”
Nyökkäsin muutaman kerran. Laskin sitten yhden sulan minua kuvastavan sulan viereen ja nostin sitten katseeni Lehmussydämeen. Ruskean kollin katse pysyi hetken aikaa sulassa ja sitten hän nosti vihreän katseensa minuun. Siirsin tassullani hieman multaa sen sulan päälle.
”Oh”, Lehmussydämen ääni oli hiljainen ja hänen katseensa pahoitteleva. ”Sinulla oli pentutoveri? Sisko?”
Pudistin päätäni.
”Veli?”
Nyökkäsin ja hymyilin.
”Minä… mitä tapahtui?” Lehmussydän kysyi varovasti. Hän ei selvästikään ollut varma, haluaisinko puhua aiheesta. Se oli arka aihe toisinaan, mutta siitä oli jo kymmeniä kuita. En osannut selittää koko tarinaa niin, että Lehmussydän ymmärtäisi sen täydellisesti, vaikka kolli olikin harvinaisen taitava ymmärtämään minua. Nousin pystyyn ja osoitin tuuhealla hännälläni klaaninvanhimpien pesää. Lehmussydän nyökkäsi ja seurasi minua suojaisaan pesään, jossa jo palveluksensa tehneet kissat olivat.
”Tuulihäntä, Lehmussydän”, Lehväpilvi tervehti pesään tulleita kissoja ja antoi kaksikolle pirteän hymyn. Tuulihäntä hymyili leveästi Lehväpilvelle. Naaras oli ollut pentutarhassa, kun Tuulihäntä oli ollut vielä pentu. ”Mikä teidät tänne tuo?”
”Me, tuota, Tuulihäntä haluaisi kertoa veljestään”, Lehmussydän vilkaisi minua ja nyökkäsin hyväksyvästi. Lehväpilven katse synkkeni ja hän katsahti minua vaaleanvihreät silmät haikeina. Oravaliito höristi korviaan, mutta piti päänsä alhaalla. Vatukkakynsi oli nostanut katseensa ja kuunteli keskustelua. Nämä kaikki kolme olivat nähneet Pilkkupennun kohtalon.
”Se… se oli kamala päivä”, Lehväpilvi aloitti ja korjasi asentoaan mukavammaksi. ”Me… Kuutähti oltiin viety erään kulkukissalauman toimesta hieman Punaturkin kuoleman jälkeen. Emme ole koskaan nähneet niin isoa kissaa kuin se, joka hänet kantoi mukanaan. Heitä oli ollut niin paljon emmekä voineet hyökätä apuun tai olisimme menettäneet henkemme”, Lehväpilvi jatkoi ja vilkaisi minua nopeasti. Olin ollut pieni pentu silloin, mutta muistin yhä sen kaaoksen, joka klaanissa oli silloin ollut valloillaan. ”Kului ehkä viikko, hieman enemmän, kunnes muutama kissa siitä kulkukissalaumasta saapui leiriimme.”
”Heidän johtajansa oli loikannut Suurtasanteelle ja väitti tappaneensa Kuutähden”, Vatukkakynsi puhui sitten, kun Lehväpilvi hiljeni. Lehväpilvi oli ollut aivan Täplätuulen vieressä, kun Pilkkupentu oli kuollut, joten Tuulihäntä ei ihmetellyt tämän olotilaa nyt. ”Olimme varmoja, että niin oli käynyt. Yksi kissa vastaan kymmeniä on liian haastava tilanne kenelle tahansa. Olimme onneksi väärässä, kun Kuutähti yllättäen saapui vihan vellomana leiriin. Mutta juuri ennen kuin Kuutähti ehti leiriin...”
”Se kapinen katti oli uhannut tappaa Tuulihännän ja hänen veljensä Pilkkupennun heti, kun oli nähnyt heidät juoksemasta ulos pentutarhasta”, Oravaliito puhui väliin vihreät silmtä kipinöiden.
”Mitä? Miksi ihmeessä?” Lehmussydämen ääni oli järkyttynyt. Niinpä, miksi kulkukissa tappaisi viattomat pennut?
”He olivat avuttomia pieniä pentuja, joiden avulla olisi helppo näyttää se, että olisi tosissaan aikeistaan. Hänellä oli jokin ihme viha pentuja kohtaan, mutta hän oli nähnyt vain Täplätuulen pennut, sillä muut pennut olivat pentutarhan sisällä”, Oravaliito jatkoi. ”Ja aivan yllättäen se kissa oli iskenyt jo kyntensä Pilkkupentuun. Kulkukissat ovat oikeita raakalaisia!”
”Itse asiassa, hän oli tähdännyt Tuulihäntään”, Lehväpilvi naukaisi väliin ja Tuulihäntä nyökkäsi lähes olemattomasti. Harva oli nähnyt sitä, mutta se kulkukissa oli tähdännyt iskunsa oikeasti Tuulihäntään. ”Koska hän oli ollut mykkä. Se typerä kissa oli puhutellut pentuja, mutta koska Tuulihäntä ei voinut puhua, hän oli päättänyt eliminoida hänet. Pilkkupentu oli kuitenkin tullut väliin ja menetti henkensä sen seurauksena.”
”Kukaan meistä ei ehtinyt tehdä mitään”, Vatukkakynsi sanoi hiljaa ja apealla äänellä, mutta naurahti sitten, kun muisteli Tuulihännän pentuaikaa.” Te kaksi olitte niin nopeita käpälistänne, että olitte juosseet ulos pentutarhasta, kun olitte kuulleet puhetta Kuutähdestä.”
”Olitte tosiaan oikeita vipeltäjiä”, Oravaliito nauroi kehräten. ”Yhdessä hetkessä olitte pentutarhassa ja toisessa hetkessä melkein tunkemassa nenänne parantajan pesään.”
”Pilkkupentu jaksoi vetää sinua mukanaan ties minne ja seurasit, vaikka olitkin arka ja ujo”, Lehväpilvi hymyili katsoessaan Tuulihäntää. ”Ja katsos, olet nyt yksi urheimmista sotureista.”
”Pilkkupentu olisi ylpeä”, Vatukkakynsi nyökkäsi ja Tuulihäntä hymyili. Pilkkupentu olisi kyllä ylpeä ja varmasti oli. Hän olisi tosin ansainnut myös oman mahdollisuutensa olla soturi. Oravaliito nyökkäsi määrätietoisesti.
”Tulkaa toki toistekin kuulemaan lisää”, Lehväpilven vihreissä silmissä oli nyt pilke ja Tuulihäntää hymyilytti. ”Meillä on monia tarinoita teistä, kun olitte vielä nuoria. Niitä olisi varmasti hauska muistella.”
”Mutta toisena päivänä”, Vatukkakynsi naukaisi ystävällisesti, mutta väläytti istten ilkikurisen katseen kumppaniinsa Oravaliitoon. ”Ette halua, että Oravaliito on koko metsän kärttyisin kissa, jos saa liian lyhyet kaunesunet.”
”Kuka tässä tarvitsee kauneusunet, hm?” Oravaliito iski takaisin, mutta hilasi itsensä kiinni Vatukkakynteen tyytyväinen hymy kasvoillaan. Minun sydäntäni lämmitti. Millaista olisi jakaa oma elämänsä jonkun kanssa, jota rakastaa koko sydämensä pohjasta? Millaista tuo olisi? Katseeni harhautui melkein automaattisesti Lehmussydämeen, mutta käänsi katseeni nopeasti pois, kun kollin katse kääntyi puoleeni. Se oli outo kokemus. Miksi ajattelin Lehmussydäntä, kun ajattelin kumppaneita?
Se oli vain toiveajattelua. Turhaa sellaista. Lehmussydän ansaitsi jotain paljon parempaa. Ja jonkun, jonka kanssa pystyä keskustelemaan niin kuin normaalit kissat. Tunsin yhteyttä Lehmussydämeen, mutta halusin hänen parastaan enkä usko, että minä voisin olla se paras.
Tunteet olisi vaikea haudata, mutta pystyisin siihen vielä. Tiesin nyt aivan liian varmasti sen, että tunsin jotain vahvaa Lehmussydäntä kohtaan.
Mutta kuka nyt voisi haluta olla mykän kissan kumppani?

Viides osa ~ Olen ylpeä, että saan tuntea hänet

Rauhallinen yö oli kääntynyt riitelyn säestämäksi sekamelskaksi. Iltainen rajapartio oli palannut mukanaan kylmettynyt ja mudan kuorruttama, klaanien ulkopuolinen kissa. Ukkospilvi säkenöi vihaansa ja Hallatähti oli varma, että jos tilanne menisi yhtään pahemmaksi, joutuisi hän katkaisemaan kahden klaanitoverin mahdollisen tappelun. Oli otta, että Yönkajon lauma oli suuri uhka ja tästä leiriin tuodusta kissasta ei tiedetä mitään, mutta oli myös totta se, että lauman kissan löytäisivät leirin ilman yhtä vakoojaakin leirin sisällä. Tähtiklaani sentään, joku kyseisen lauman kissa voisi olla nytkin hiipimässä leirin reunamilla. Hiirenpapanat, taivasklaanilaisten, ihan jokaisen, tulisi oppia tunnistamaan Yönkajon lauman ominaishaju myöhempää varten. Taivasklaani oli aivan liian haavoittuvainen Yönkajon laumalle tällä hetkellä, kun vain harva kissoista enää tunnisti lauman ominaishajua kunnolla.
Ilmassa tuntui kipinöivän, kun kissat odottivat, mitä mieltä heidän päällikkönsä oli leiriin tuodusta tuiki tuntemattomasta kissasta. Totta puhuen, Hallatähti ei itsekään oikein tiennyt, mitä mieltä oli tästä kissasta, jonka nimen Unilaulu oli sanonut olevan Sirppi. Nimi sopisi ihan kenelle tahansa, jopa kotikisulle tai Yönkajon laumaiselle. Mutta Sirppi oli heikkona ja häntä oli helppo vahtia, joten Sirppi ei Hallatähden mielestä ollut mikään merkittävä uhka, varsinkaan tuossa tilassa. Päällikkö olisi itsekin tuonut kissan leiriin hoitoon, jos olisi löytänyt sellaisen.
Hallatähti vilkaisi Ukkospilveä, joka koukisteli ärtyneenä kynsiään, ja sitten muita kissoja, jotka olivat vielä hereillä ja seurasivat tilannetta. Monet olivat epäileväisiä vierasta kissaa kohtaan, se oli selkeää. Hallatähti ei kuitenkaan aikoisi ajaa Sirppiä pois, hänen omatuntonsa ei antaisi hänelle ikinä anteeksi. Ja Unilaulu oli selkeästi samaa mieltä. Ei avuntarpeessa olevaa kissa voinut hylätä kuolemaansa ja tämä tilanne vain sai Hallatähden arvostuksen Unilaulua kohtaan kasvamaan. Kirkasmyrsky ei ollut tuonut omaa mielipidettään selkeästi esille lainkaan, mutta tulenpunainen naaras suurella todennäköisyydellä jakoi päällikkönsä ajatukset tulokkaasta, ainakin suurimmaksi osaksi. Oli hieman hämmentävää kyllä, että varapäällikkö ei ilmaissut omaa ajatustaan. Useimmiten Kirkasmyrsky kyllä keskusteli näistä asioista Hallatähden kanssa, mutta valkoturkkinen kolli laittoi syyksi väsymyksen.
”Sirppi saa jäädä leiriin ainakin siksi aikaa, kun hän tervehtyy”, Hallatähti puhui sitten ja vilkaisi Unilaulua, Ukkospilveä ja varapäällikköään. Unilaulun sinivihreissä silmissä välähti helpotus. Kirkasmyrsky antoi hyväksyvän nyökkäyksensä päällikölleen. ”Katsomme sitten, mitä hänelle tehdään. Kissaa ei koskaan saa jättää pulaan ja teitte oikein, kun toitte hänet leiriin Mistelisydämen hoitoon. Otamme selvää hänen alkuperästään ja hoidamme hänet kuntoon. Jos jollain on vastalauseita, tulkoon esittämään ne suoraan minulle.”
”Mutta-” Ukkospilvi yritti, siniset silmät leiskuen taas uhmakkaasti. Hallatähti kuitenkin hiljensi kollin vastaväitteet siihen paikkaan. Ukkospilvi voisi jatkaa tätä vaikka koko yön, mutta siihen ei edes Hallatähdellä ollut kärsivällisyyttä nyt. Hallatähti piti äänensävynsä mahdollisimman rauhallisena, mutta hivutti siihen jämäkkyyttä, jotta Ukkospilvi tajuaisi totella päällikkönsä sanaa ja jättää vastalauseet niille sijoilleen.
”Jos se helpottaa oloasi, käsken sinut vahtimaan Sirppiä”, Hallatähti tokaisi sitten kollille, jonka naama vääntyi hämmennykseen. ”Ja aamunkoitteessa Ikiruusu tulee paikallesi.”
Ukkospilvi nyökkäsi hyväksyen päällikkönsä käskyn, mutta mutisi yhä jotakin, kun asteli pois päällikkönsä luota. Hallatähti pidätteli huokaustaan. Voi Kirsikkatähti, minkä työn minulle jätit. Järvellä elo oli hankalampaa, mitä oltiin ajateltu.
Hallatähti seurasi katseellaan kuinka Ukkospilvi asteli parantajan pesän suulle ja jäi sinne istumaan vahtiin. Hän välillä vilkuili sisälle ja kuunteli, mitä ääniä pesästä kuului. Hallatähti kyllä ymmärsi kissojen huolen vierasta kissaa kohtaan ja siksi hän oli varovainen. Vahdissa pitäisi olla aina ainakin yksi kissa kaiken varalta.
Hallatähti antoi mielensä unohtaa Sirpin hetkeksi, kun hän kääntyi kohtaamaan Kirkasmyrskyn ja Unilaulun katseet. Kirkasmyrskyn tulenpunainen turkki oli lähes koskemtaon, mutta Unilaulun turkki oli yltäpäältä liejussa. Unilaulu oli tehnyt hyvän teon, kun oli auttanut Sirpin ylös. Kirkasmyrsky oli varmasti jäänyt ylemmäs vahtimaan muita uhkia, se sopi hänen luonteeseensa katsoa muiden kissojen perään epävarmassa tilanteessa.
Tällä hetkellä Hallatähteä kuitenkin huoletti se, oliko Unilaulu kunnossa. Hänellä oli varmasti tukala olo, kun turkki oli yltä päältä kuorrutettuna liejuun ja mutaan. Ja lehtikato oli tulossa, oli varmasti myös kylmä. Tummanharmana naaraan paksu turkki piti hänet lämpimänä, mutta nyt se oli aivan tahmainen ja kostea, ja pian se kovettuisi ja pistelisi inhottavasti ihoa.
”Kirkasmyrsky, hoida sinä vahtivuorot tästä eteenpäin ja järjestä muutamia lisäpartioita kaiken varalta”, Hallatähti sanoi sitten varapäällikkölleen, joka nyökkäsi tomerasti. Naaras antoi lämpimän hymyn Hallatähdelle ja asteli sitten hoitamaan muun työnsä, joka oli jäänyt kesken epätavallisen rajapartion seurauksesta. Hallatähti käänsi sitten koko huomionsa Unilauluun. Kolli joutui hetken etsimään sanojaan. Hän ei halunnut kuulostaa tökeröltä eikä tyhmältä. Hän vältteli naaraan katsetta aluksi katsoen pesiinsä laahustavia kissoja, kunnes käänsi katseensa täysin harmaan naaraan puoleen.
”Minäkin olisin tuonut hänet leiriin, jos olisin ollut sinun sijassasi”, Hallatähti sanoi sitten naaraalle. ”Ketään ei saa jättää pulaan eikä varsinkaan kuolemaan. Teit minusta juuri oikein. Väittäköön kuka tahansa muu mitä haluaa, mutta teit oikein.”
Hallatähti oli kuullut monen kutsuvan häntä hyväsydämiseksi, ja joskus jopa sinisilmäiseksi, mutta Hallatähti ei luottanut sokeasti kehen tahansa. Hän seurasi tilannetta ja osasi päätellä, milloin kannatti tehdä mitäkin. Kirsikkatähti oli tiennyt tämän aina ja naaras oli usein kertonutkin, että oli valinnut Hallatähden varapäällikökseen juuri tämän viisauden, taitojen ja harkitsevaisuuden, mutta myös hyväsydämisyyden ja empatiakyvyn takia. Päälliköksi ei kaivattu mitään tuittupäätä, varsinkaan nyt näinä aikoina, kun Taivasklaani oli juuri alkanut sopeutua uudelle reviirilleen muiden klaanien sekaan. Olihan siitä jo kuita, kun he olivat saapuneet tänne, mutta sopeutuminne vei aikaa varsinkin, kun muut klaanit olivat olleet alusta asti epäileväisiä.
”Se olisi ollut sulaa vääryyttä jättää Sirppi kuolemaan sinne liejuun”, Unilaulu nyökkäsi Hallatähden sanoille kiitollisuus kiiltäen silmissään. ”Kiitos.”
”Kiitos sinulle”, Hallatähti hymyili. Unilaulu kallisti päätään hieman oikealle hämmennyksissään. Hallatähti käänsi katseensa aukion puolelle taas ennen kuin puhui. ”Klaanitoverimme ovat yhä varpaillaan uudella reviirillä ja kaikkea on jatkuvasti meneillään. Emme saa kuitenkaan missään tilanteessa unohtaa, että muiden auttaminen on aina yhtä tärkeää. Tällaiset tilanteet muistuttavat heille siitä, mikä on tärkeää. Ja antavat toivoa kaikille, myös minulle. On hyvä tietää, että on muitakin, jotka ajattelevat samoin kuin minä.”
Unilaulun sinivihreät silmät hohtivat hämärässä ja kuun kelmeässä valossa Hallatähti näki naaraan iloisen hymyn. Ennen kuin naaras ehti sanoa muuta, Hallatähti alkoi puhua samalla silmäillen naaraan liejun täyteistä turkkia keltaiset silmät huolesta pyöristyen: ”Onko sinulla kylmä? Tuo lieju turkillasi tuntuu varmasti kamalalta. Kannattaa huuhtoa se pois ennen kuin ne kovettuvat aivan liian pahoiksi kokkuroiksi ja pistelevät ihoa.”
”Ah, aivan”, Unilaulu vilkaisi omaa turkkiaan, silmät harhaillen muualla kuin Hallatähdessä. ”Totta puhuen, alkaahan tässä olla vähän viileä jo. En suosittele kokeilemaan mutakylpyä, tahmea turkki ei ole paras kokemus.”
”Tule”, Hallatähti nousi seisomaan ja heilautti tuuheaa häntäänsä hymyillen samalla leveästi Unilaulun viimeisimmille sanoille. ”Tulen kanssasi purolle.”

Unilaulu kuivasi paksua turkkiaan nuolleen sitä tehokkain lipaisuin ja toisinaan ravistellen koko kehoaan. Hallatähti tiesi millaista se oli, kun paksu turkki oli märkänä. Kuivumisessa meni iäisyys. Tällaisina hetkinä sitä vain toivoi, että omaisi Jokiklaanin kissoille ominaisen vettä hylkivän turkin. Lieju oli onneksi lähtenyt lähes vaivatta Unilaulun harmaasta turkista. Pian naaraan turkki olisi taas tutussa loistossaan, pörheänä ja tuulen leikiteltävänä. Hallatähti ravisteli päätään mielikuvalle ja asteli sitten lähemmäs Unilaulua.
”Tässä aivan lähellä on paljon sammalta, jonka pitäisi olla kuivaa nyt, kun ei ole satanut pariin päivään”, Hallatähti kertoi sitten Unilaululle. ”Se voisi auttaa turkkiasi kuivumaan edes hieman nopeammin. Olisi hyvin ikävää, jos vilustuisit näin lehtikadon alla. Tähtiklaanille kiitos, että tänä yönä ei ole pakkasta.”
”Toivotaan, että kukaan ei sairastu”, Unilaulu nyökkäsi hyväksyvästi ja Hallatähti hymyili naaraan ajattalevaisuudelle ja hyvyydelle. Tässäkin tilanteessa naaras ajatteli tästä tilanteesta huolimatta myös koko klaaniaan ja se lämmitti Hallatähden sydäntä. Unilaulu oli erityinen, hyväsydäminen kissa.
”Ja nyt minä toivon, että sinä et sairastu”, Hallatähti naukaisi ja astui lähemmäs. Vaikka epäitsekkyys oli hyvä asia, ei saisi koskaan unohtaa myös itseään. ”Sinulla on suurin riski Sirpin lisäksi sairastua. Tule, näytän sinulle sammaleet.”
Hallatähti pysyi vahdissa, kun Unilaulu kieri pienen hetken ajan kuivissa sammalissa, jotta hänen harmaa turkkinsa pääsisi eroon suurimmasta vesimäärästä. Sirpin läsnäolo reviirin ytimessä huoletti Hallatähteä, mutta hän ei antanut ennakkoluulojen ottaa itsestään valtaa. Sirppi voisi olla kuka hyvänsä kissa eikä Yönkajon lauman jäsen ja siksi ei saisi tehdä liikaa oletuksia. Yönkajon lauma saattoi silti olla lähistöllä ja Hallatähti ei antaisi itsensä tulla yllätetyksi. Enemmän hän kuitenkin halusi, että Unilaulu olisi turvassa.
He palasivat leiriin, kun Unilaulun turkki oli niin kuiva, että häntä ei enää paleltanut eikä ollut riskiä sairastumiselle. Hallatähti vilkaisi pari kertaa vieressään astelevaa harmaaturkkista naarasta. Hänen sinivihreät silmänsä olivat päättäiväiset, mutta Hallatähti erotti niistä vivahduksen väsymystä eikä mikään ihme, kun Unilaulu oli kantanut Sirpin leiriin ja ennen sitä kaivanut hänet liejusta. Hallatähti tunsi ylpeyttä Unilaulua kohtaan. Hän oli ylpeä siitä, mitä naaras oli tehnyt. Hän oli myös ylpeä, että sai tuntea Unilaulun henkilökohtaisesti ja olla ystäviä hänen kanssaan. Olivatko he ystäviä? Hallatähti tahtoi uskoa niin.
”Lepää hyvin tämä yö, olet tehnyt paljon”, Hallatähti sanoi Unilaululle, kun he pääsivät takaisin leiriin. ”Jos tulee yhtään mitään asiaa Sirppiin liittyen, kerro minulle.”
”Tietysti”, Unilaulu nyökkäsi hymyillen.
”Hyvää yötä, Unilaulu”, Hallatähti naukaisi hymyillen takaisin, keltaiset silmät tuikkien.

luku 5.

I want to win

Pakkastassu oli nähnyt sen - sen, miten Hopeaviilto katseli häntä - Pakkastassun Synkän metsän mestaria Valhetassua. Ja se sai Pakkastassun repimään pehmeää maata kynsillään. Hän tiesi kyllä sen, että vältteli kyseistä naarasta tarkoituksetta ja tarkoituksella - sen takia hän päätti voittaa kaikessa Hopeaviillon. Kolli ei kylläkään osannut sanoa miksi häntä ei lainkaan kiinnostanut Hopeaviillon seura, vaikkahan olihan Hopeaviilto kaunis naaras. Aina kun tilaisuus saapui, hän pakeni Synkästä metsästä todelliseen maailmaan omaan pesäänsä Huurretassun viereen. Voi Huurretassu, Pakkastasssu usein ajatteli ja katseli nukkuvaa sisartaan sydän lämmiten. Se oli hänen ainoa heikko kohtansa - ja hän piteli siitä kiinni enemmän kuin mistään. Hän ei voisi kuvitella elämää ilman Huurretassua. Pakkastassu vannoi, että pitäisi huolta sisarestaan enemmän kuin mistään muusta, hän päätti ja painautui lähemmäs torkkuvaa sisartaan. He olivat Yö ja Päivä - niin pimeä ja niin puhdas.

Ja sitten oli Valhetassu, läikikäs Myrskyklaanin kolli joka sai Pakkastassun pään sekaisin, saaden sydämen pamppailemaan kuin jännittävissä unissa ja seikkailuissa. Pakkastassu ei toki voinut sitä kieltää, ettei katsoisi Valhetassua ylöspäin ja kunnioittaisi vanhempaa oppilasta. Pakkastassu usein mietti, että tunne oli samantapainen kuin Huurretassun kohdalla. Samalla se kuitenkin oli vahvempi ja sai voimaa jokaisesta kerrasta kun tapasi Valhetassun. Valhetassu vei Pakkastassun koulutusta eteenpäin elämässä, kun muut eivät nähneet ja öisin mustan kollin unissa Synkässä metsässä. Se ei haitannut Pakkastassua. Valhetassu oli pätevä opettaja, joka osasi auttaa Pakkastassua parantamaan virheitään ja olemaan parempi. Ja vahvempi. Kotona häntä sitten koulutti Jääsielu. Jääsielu tasapainotti Valhetassun kouluttamistapaa keskittyen enemmän kaikkeen muuhun. Ja sitten Valhetassusta oli tullut soturi, Valhelaulu. Pakkastassu piti nimestä, se oli kaunis. Ja sopi läikikkäälle kollille paremmin kuin mikään. Pakkastassu oli käynyt itse antamassa onnittelut. Kaksikko oli vaihtaneet merkittäviä katseita, jotka sisälsivät ajatuksia tulevaisuuden suunnitelmista ja Pakkastassun tehtävästä.

Pakkastassu itse mietti jatkuvasti hänen tehtäväänsä. Hänen tulisi etsiä sopivia kissoja Synkkään metsään ja valita keihin voi luottaa - ja ketkä taas saavat lähteä pois. Hän oli nähnyt Suvikuurossa sitä jotain, joka voisi tepsiä Synkässä metsässä. Naaras oli jollakin tapaa ujo ja samalla ronski, joten se oli hyvä alku. Pakkastassu oli tarkkaillut kuningattaren pentuja ja todennut, että Utupennusta saisi hyvän, joten tulkoon emonsa perässä Synkkään metsään. Utupentu oli nuoresta iästään huolimatta salamyhkäinen, mutta Pakkastassu oli varma, että siinä oli potentiaalia. Mutta hänen pitäisi vaan vielä puhua kyseiselle pennulle, nuoresta lähtien - sitä helpompi pennun oli ymmärtää.. Toki asiaan vaikutti myös emon suhtautuminen asiaan.

Suvikuuro oli alkanut ottaa Pakkastassun selityksistä kiinni. Naaras alkoi olla samaa mieltä, että klaanit pitäsi puhdistaa. Kun Suvikuuro oli sanonut sen hiljaisella äänellä itse, Pakkastassu painoi päänsä turkkiinsa ja hymyili ovelasti. Naaras ei enään pääsisi karkuun, vaan tulisi seuraavissa tulevaisuuden unissa Synkän metsän koulutukseen. Pakkastassu kohautti ajatuksisaan olkiaan sille, kuka ikinä opettaisi kyseistä naarasta.

Pakkastassun nukahtaessa ja saapuessa tuttavalliseen paikkaan metsään, Synkän metsän sumu pyöri hänen ympärillään. Pakkastassu pystyi nykyään olemaan täysin rauhallinen pimeässä metsässä usvan keskellä, joten istuutui alas ja keräsi pörheän häntänsä ympärilleen. Valhelaulu oli joskus myöhässä, mutta siihen oli syynsä. Valhelaulu oli kuitenkin tällä hetkellä paikan päällikkö ja joutui pääasiassa tekemään kaiken yksin. Toki Valhelaulu oli pikkuhiljaa antamassa Pakkastassulle ja Hopeaviillolle enemmän ja enemmän päätösvaltaa, kun vertasi aiempaan. Eikä se haitannut Pakkastassua, sillä hän oli valmis tekemään mitä vain Valhelaulun puolesta, ainoastaan hänen sisarensa Huurretassun puolesta hän oikeasti tekisi kaiken. Huurretassu oli ikuinen ykkönen. Jos Pakkastassu olisi ollut viisas, hän olisi peitellyt sen paljon paremmin, kuin sillä hetkellä. Mutta hän ei voinut sille mitään, että välittää sisarestaan enemmän kuin mistään muusta.
“Taas mietteliäänä?” Valhelaulu kysyi tullessaan paikalle harjoituksiin. Pakkastassun korvat heilahtivat ja hän käännähti mestarinsa puoleen.
“Joo. Anteeksi”, Pakkastassu irvisti ja Valhelaulu kohotti kulmiaan. Valhelaulun ei tarvinnut edes arvata, ketä Pakkastassu ajatteli. Hän tiesi.
“Mmh”, Valhelaulu hymähti kurtistaen kulmiaan ja katsoi tarkasti Pakkastassua. Pakkastassun eriväriset silmät hohtivat kirkkaasti hämärässä metsän siimeksessä. He kaksi mittasivat toisiaan katseellaan. Ennen kuin Valhelaulu kerkesi sanoa aloituskäskyä, Pakkastassu loikkasi kollin kimppuun tuon lavalle. Valhelaulu otti tönäisyn vastaan ja Pakkastassu kierähti sivuun. Hän nousi ylös ja katsoi toista silmiin häntä vinhasti huitoen. Hän loikkasi uudestaan, tarttuen isompaa oppilasta niskasta. Valhelaulu nousi takajaloilleen ja huitoi etujaloillaan mustaa kollia, joka lopulta päästi irti mätkähtäen maahan. Siitä sitten Valhetassu oli laskemassa alas, joten Pakkastassu kierähti alta pois. Kuitenkin Valhelaulu vain irvisti ja pökkäsi Pakkastassun suoraan takana olevaan jokeen. Hölmistynyt Pakkastassu nousi pintaan räpiköiden ja nousi sameasta vedestä pois ravistellen ohutta turkkiaan ja mulkaisi kirjavaa kollia. Valhelaulu vain kohautti olkiaan.
“Ensi kerralla olet tarkempi”, hän sanoi ja Pakkastassun täytyi myöntää se.

Pakkastassu heräsi myöhään. Kukaan ei ollut tullut herättämään häntä, joka oli outoa. Musta kolli loikkasi ulos pesästään, pysähtyen ulos ja nuolaisi tassuaan muutaman kerran sukien sillä korvantaustojaan. Jääsielu pian saapui paikalle, katsoen Pakkastassua tarkkaan.
“Minä, sinä, Ilveskuura, Huurretassu ja Tuulihäntä lähdetään metsästyspartioon”, Pakkastassun mestari ilmoitti. Pakkastassu heilautti häntäänsä nousten ylös ja etsi katseellaan sisartaan, jonka lopulta löysi Ilveskuuran viereltä. Kolli murahti ja asteli piikkihernetunnelista ulos häntä äkäisesti heiluen.

Heidän mestarinsa olivat menneet muualle, joten Huurretassu, Pakkastassu ja Ilveskuura olivat kävelemässä keskenään metsässä, etsien sopivaa saalistuspaikkaa. Pakkastassu katseli edellä kävelevää Huurretassua ja Ilveskuuraa. He nauroivat yhdessä. Kaksi valkoista turkkia, pienempi ja suurempi rinta rinnan. Se sai Pakkastassun veren kiehumaan. Hänen kuuluisi olla tuossa Ilveskuuran tilalla! Pakkastassu ajatteli tuohtuneena ja loikkasi heidän väliinsä kynnet esillä. Ilveskuura kurtisti kulmiaan, kun Pakkastassu teki niin. Pakkastassu mulkaisi veljeään ja kääntyi katsomaan sisartaan lempeästi hymyillen.

Kun hän palasi leiriin saaliin kera, Pakkastassu käveli reippaasti oppilaidenpesään, käpertyen omaan pehmeään ja lämpimään vuoteeseensa. Huurretassu oli jäänyt vielä ulos ja Pakkastassu tuhahti sille. Hän tahtoi Huurretassun olevan mukana, mutta se ei ole aina mahdollista ja se oli hänelle pettymys. Hän vain.. rakasti sisartaan, ehkä enemmän kuin mitään. Ja se oli Pakkastassun mielestä ihan okei asia. Pian Pakkastassun hengitys tasaantui ja hän päätyi oikeisiin uniin, ei Synkkään metsään. Pakkastassu oli unessaan yksin, eikä hän heti ymmärtänyt, että se oli vain unta. Pakkastassun ympärillä oli pelkkää tyhjyyttä ja hän pelkäsi Huurretassun puolesta. Kolli vain käveli ja käveli, pitkin tyhjyyttä, eikä löytänyt sisartaan mistään.. Pakkastassu ravisti päätään ja kokosi itsensä: Huurretassu oli kunnossa. Hän oli itse kunnossa. Kaikki oli hyvin. Mutta hän ei saanut kamalaa tunnetta pois, sitä tunnetta, että Huurretassu oli poissa.

Hän räväytti silmänsä auki. Pakkastassu makasi maassa Synkässä metsässä ja painoi maata kynnet esillä. Oliko hänen aiempi uni ollut… varoitus? Vai oliko uni vain uni? Sitä Pakkastassu ei osannut sanoa. Kolli nousi ylös ravistellen mustaa turkkiaan ja lähti tutulle paikalle kalliolle, jossa Valhelaulu yleensä oli, ellei ollut kouluttautumassa tai kouluttamassa Pakkastassua. Pakkastassu avasi suunsa.
“Voit luottaa ainakin Suvikuuroon ja Jääsieluun”, Pakkastassu sanoi heilauttaen häntäänsä. “Ja todennäköisesti Suvikuuron toiseen pentuun, Utupentuun. Mutta hänen pitää kasvaa ensin”, kolli mietti. Hän tiesi, että hänen mestarinsa ajatteli samalla tavalla kuin Valhelaulu. Ja sitten hän jatkoi. “En luottaisi Etsijätassuun tai Ilveskuuraan”, Pakkastassu sanoi silmät kylmettyen. “Heistä voi tulla ongelmia.” Kirjava kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja katsoi oransseilla silmillään Pakkastassua erivärisiin silmiin, hetken pysähtyen. Sitten Valhelaulu loikkasi tavanomaiselle paikalleen kiven päälle ja Pakkastassu jäi istumaan kiven vierelle. Siinä he kaksi olivat hetken aikaa, kuin olisivat aina olleetkin.

Pakkastassu heräsi aamulla siihen, kun Huurretassu tökki häntä aamupartioon. Musta kolli venytteli kynnet esillä. Hänellä oli vain yksi huolenaihe, ja se oli Huurretassu. Hän pelkäsi, että häviäisi Huurretassun näissä suunnitelmissa. Mutta hän tahtoi pitää sisarensa ja oli valmis voittamaan hänet. Tavalla tai toisella.

//tää tarina oli aika tajunnanvirtaa :D pahoittelut siitä. also on ollu vähä kiireist koulun takii, pahoittelut ^^ mut tarinoita tulee hitaasti, mutta varmasti

//Toivottavasti ei haittaa, että kirjoitin jo! (Laitoin Unilaulun tiedot hakemuksena)

Alusta



Muta litisi Unilaulun käpälien alla hänen kulkiessaan rajapartion viimeisenä. Kirkasmyrsky asteli johdossa tulipunainen turkki hämärässä loistaen. Häntä seurasivat Ukkospilvi ja tämän oppilas, nuori Närhitassu. Unilaulu olisi ollut kaikkein mieluiten käpertyneenä sotureiden pesään, kuin antanut sumun tiivistyä paksuun, tummanharmaaseen turkkiinsa. Mietteitään Unilaulu tosin ei sanonut ääneen, sillä hän ei halunnut antaa huonoa esimerkkiä Närhitassulle, joka oli esimerkillinen oppilas. Sen sijaan Unilaulu tukahdutti huokauksen kahlatessaan soistuneen ojan lävitse. Kura imeytyi hänen karkeaan vatsaturkkiinsa ja sai soturin värisemään inhosta.



Kimeä maukaisu sai Unilaulun pysähtymään keskelle kuraa. Hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Sumu vei kaikki tuoksut mukanaan, joten Unilaululla kesti hetken paikantaa äänen lähde. Hän viittoi muun partion pysähtymään hännällään ja ryömi ojassa saniaispensaan alitse välittämättä turkilleen ryöppyävästä kurasta.



Unilaulu räpytteli silmiään hämmästyneenä löydettyään itsensä nenäkkäin läpimärän, mutaan juuttuneen vieraan kissan kanssa. Vieraskin vaikutti säikähtävän, sillä tämä päästi valtavan rääkäisyn ja yritti pörhistää mudan liisteröimää turkkiaan.

“Älä rimpuile, tai uppoat vielä syvemmälle”, Unilaulu neuvoi. Ojan penkereeltä näkyi selvästi kohta, josta kissa oli suistunut mutavelliin. “Miten ihmeessä olet päätynyt siihen?”



Muu partio oli saapunut nyt paikalle ja seisoi ojan reunoilla uhkaavina varjoina. Ukkospilven koko turkki oli pörrössä ja Unilaulu aisti muiden levottomuuden. Kirkasmyrsky astui eteenpäin ja puhutteli ahdingossa olevaa muukalaista ojan reunalta.

“Kuulutko Yönkajon laumaan?”



Unilaulu tarkkaili muukalaisen keltaisia silmiä, jotka pyöristyivät ahdistuksesta.

“Mitä? En ole! Olkaa kilttejä, auttakaa minut pois täältä!”

Partiolaiset vaihtoivat neuvottomia silmäyksiä. “Vaikka se olisi Yönkajon laumasta, tuskin se kertoisi meille”, Ukkospilvi järkeili. Närhitassu tuijotti vierasta silmät suurina. Unilaulu pohti puolihuolimattomasti, olikohan Närhitassu koskaan oikeasti löytänyt tunkeilijoita ollessaan rajapartiossa. Kirkasmyrsky ja Ukkospilvi supattelivat keskenään. Väittelyn aihe oli ilmeisesti se, oliko vieras vaarallinen vai ei.



“Kuinka kauan olet ollut jumissa?” Unilaulu kysyi mutaan juuttuneelta kissalta.

“Aamusta asti. Ojan törmä petti altani... ja en päässyt enää ylös.” Toden totta – kissa oli juuttunut mutaan vatsaa myöten. Unilaulu näki kissan tärisevän heikosti.

“Hankala tilanne”, Unilaulu totesi tyynesti. “Odota siinä.” Hän oli jo loikannut ylös, ennen kuin ymmärsi, että vieras kissa tuskin menisi yhtään mihinkään.

“Kirkasmyrsky, minusta meidän on pakko auttaa häntä”, Unilaulu maukui. “Hän tuskin selviää aamuun asti, jos kukaan ei auta häntä ylös. Luulen, että hän on kylmettynyt.” Kirkasmyrsky mietti hetken ja nyökkäsi lopulta.

“Unilaulu on oikeassa, emme voi jättää häntä tuonne.”

“Hän voi olla vaarallinen!” Ukkospilvi vastusteli. Tummaturkkinen soturi ei selvästikään luottanut muukalaiseen, ja toisaalta, Unilaulu mietti, olihan hänen huolensa ymmärrettävä. Alueella saattoi liikkua Yönkajon lauman jäseniä.



Hämärä oli vaihtunut pimeäksi, kun Ukkospilvi, Unilaulu ja Närhitassu olivat saaneet kaivettua näivettyneen kissan ojasta. Tämä oli kertonut nimekseen Sirppi, mutta nimi olisi sopinut niin luopiolle, kotikisulle kuin erakollekin. Kun Unilaulu nosti kissan niskanahasta kovalle maalle, tämän jalat pettivät ja kurainen otus tuupertui Unilaulun jalkoihin.

“Hän tarvitsee hoitoa.”

“Pitäisikö Mistelisydän hakea tänne?” Närhitassu ehdotti.

“Minusta... Minusta meidän pitäisi viedä hänet leiriin.” Unilaulu tiesi ehdotuksensa olevan riski, mutta hän aisti kylmettyneen kissan lihasten tärinän ja sydämen heikon sykkeen viiksissään. Unilaulu loi Kirkasmyrskyyn vetoavan katseen ja yritti välittää huolensa tälle sanattomasti. Se toimi. Jokin epävarmassa ilmapiirissä muuttui, kun Kirkasmyrsky nyökkäsi ja Ukkospilven vastusteluista huolimatta auttoi Unilaulua raahaamaan Sirpin leiriin.



Heidät havaittiin leirin ulkopuolella, jossa heitä vastaan tuli Kultasavu.

“Kuka tämä on?” Kultasavu tiukkasi. Hän vaikutti jakavan Ukkospilven epäilyt Sirpin identiteettiin liittyen, mutta ei asettunut klaanin varapäällikön tielle. Sen sijaan Kultasavu meni edeltä ja herätti koko leirin huomion. Unilaulun niskaa särki, kun hän viimein sai laskettua Sirpin parantajan pesään. Onneksi sekä parantaja, että tämän oppilas olivat paikalla. Sentään Mistelisydän ei tuhlannut aikaa Sirpin taustan selvittämiseen vaan alkoi tutkia potilastaan saman tien.

“Tule”, naukui Kirkasmyrsky. “Hallatähti odottaa varmasti raporttia.”



Unilaulu seurasi varapäällikköä päällikön pesälle, jossa Hallatähti tosiaan odotti heitä. Kollin keltaisissa silmissä oli kysyvä katse, mutta hän ei vaikuttanut olevan erityisen levoton – toisin kuin koko muu klaani, joka oli selvästikin kuullut Ukkospilveltä ja Närhitassulta enimmän osan tapahtumista. Hallatähden katseen osuessa Unilauluun, tämä tuli yhtäkkiä kovin tietoiseksi siitä, että oli edelleen haisevan liejun peitossa. Unilaulun tuuhea, tummanharmaa turkki oli paakkuuntunut pahasti ja liisteröitynyt ihoon. Kirkasmyrsky puolestaan oli johtanut operaatiota ylhäältä käsin, oli välttynyt enimmiltä roiskeilta. Hetken Unilaulun teki mieli piiloutua tämän taakse. Hän antoi Kirkasmyrskyn puhua enimmäkseen. Hallatähti ei keskeyttänyt kertaakaan - tämä olikin aina ollut hyvä kuuntelija, Unilaulu huomasi ajattelevansa. Hän huomasi pohtivansa, mitä mieltä Hallatähti olisi hänen päätöksestään tuoda mahdollisesti vaarallinen vakooja leiriin.



Ukkospilvi – toisin kuin Hallatähti - ei ollut kovin kärsivällinen kuuntelija ja halusi selvästikin tuoda oman mielipiteensä kuuluviin.

“Hän tiesi, mikä Yönkajon lauma on! Jos hän olisi joku eksynyt kotikisu, hän ei olisi tiennyt mistä me puhuimme! Yönkajon lauma on ihan hyvin voinut heittää hänet itse siihen ojaan ja odottaa, että me autamme. Oli sulaa hulluutta tuoda hänet leiriin!” Moni kuuntelemaan tulleista klaanilaisista vaikutti olevan samaa mieltä. Unilaulu tunsi häpeän ja kiukun polttelevan korviaan.

“Sirppi ei olisi selvinnyt omillaan, jos olisimme jättäneet hänet sateeseen! Hänen koko kehonsa oli jääkylmä! Hänet oli pakko tuoda sateensuojaan ja parantajan tarkistettavaksi”, Unilaulu tiuskaisi epäluonteenomaisen kipakasti ja astui askeleen eteenpäin niin, että seisoi Ukkospilven kanssa nenätysten. “Ja mitä siitä, vaikka hän olisikin mikälie vakooja? Toisen klaanin leirin sijaintia ei ole kovin vaikea selvittää muutenkaan. Vai luuletko, että yksikään hajuaistin omaava kissa ei vainuaisi paikkaa, jossa asuu näin paljon väkeä?”



Ukkospilvi ei ollut mikään pelkuri ja olisi selkeästi voinut ryhtyä tappeluun Unilaulun kanssa, välittämättä siitä, että Unilaulu oli tätä isompi turkki märkänäkin. Unilaulu kuitenkin astui askeleen taaksepäin ja laukaisi jännityksen. Lopulta, ainoastaan Hallatähden mielipiteellä oli hänelle väliä.

//Tämä Sirppi on siis vaan joku NPC jonka kehittelin saadakseni tarinaan jotain sisältöä. Hän varmaan tulee esiintymään Unilaulun tarinoissa uudestaankin. Kuutti jatkaa? :3

Kolmas luku
Cold and warm

Lehmussydämen olo oli muuttunut paljon paremmaksi sen jälkeen, kun hän oli käynyt yhdessä Tuulihännän kanssa kukkaniityllä. Jokin siinä, että hän oli päässyt juoksemaan pitkin metsää - vaikka hänen takatassunsa olikin pettänyt hänet ja hän oli kaatunut Tuulihännän päälle niin, että he olivat molemmat kierineet pitkin metsää - oli tehnyt hänen olostaan paljon kevyemmän. Kuin juokseminen olisi ravistanut jotain irti hänen turkistaan, jättänyt jotakin painavaa jälkeen. Tai ehkä jokin Tuulihännän katseessa ja eleissä oli karkoittanut painon Lehmussydämen harteilta.
Lehmussydän vietti yhä enemmän ja enemmän aikaa Tuulihännän kanssa. Hän oli siirtynyt takaisin sotureiden pesään nukkumaan: tuttuun paikkaansa Villivirneen vieressä, mutta tällä kertaa hänen toisella puolellaan nukkui Tuulihäntä. Lehmussydän oli pelännyt sotureiden pesään palaamista. Hän ei kokenut itseään enää soturiksi, eikä tiennyt miten kukaan muukaan voisi nähdä häntä enää soturina. Pelostaan huolimatta sotureiden pesään siirtyminen oli onnistunut hyvin, ja Lehmussydän ymmärsi ensimmäisen yön jälkeen kuinka paljon hän oli ikävöinyt muiden kissojen antamaa lämpöä ympärillään.
Lehmussydän oli jopa päässyt partioihin jälleen mukaan. Rajapartiossa hän kävi eniten, sillä käveleminen auttoi hänen takatassuaan kuntoutumaan eikä se ollut liian rasittavaa. Saalistuspartiossa hän kävi lähinnä, jos Tuulihäntä oli mukana. Tuulihäntä osasi auttaa häntä saalistamisessa, eikä hänen silloin tarvinnut vaivata muita partiossa olevia. Toisinaan Lehmussydän meni yksinään harjoittelemaan saalistusta - olihan Tuulihännällä muitakin kiireitä kuin hän.
Vaaleanruskea kolli nielaisi viimeisen palan hiirestään ja alkoi sukia turkkiaan siistiksi. Hän oli saanut nukkua aamulla hieman pidempään kuin tavallisesti, sillä oli ollut mukana hyvin myöhäisessä iltapartiossa kiertämässä Varjoklaanin puoleiset rajat. Ensimmäiset aamupartiot olivat jo lähteneet, kun Lehmussydän oli raottanut silmiään ja kömpinyt ulos pesästään. Aamupartiot eivät olleet vielä palanneet takaisin, joten leiri oli hiljainen ja rauhaisa.
“Lehmussydän?”
Kolli lopetti turkkinsa sukimisen ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi häntä lähestyvälle Olkitassulle. “Huomenta, Olkitassu. Etkö mennyt partioon?”
“Ei minua kutsuttu”, Olkitassu sanoi. “Olin Kolibrin kanssa harjoittelemassa taistelua.”
“Menikö hyvin?”
Olkitassu nyökkäsi. “Meni.”
Lehmussydän tuijotti hetken ajan nuorta oppilasta. Olkitassun hännänpää kääntyili, hänen kyntensä olivat esillä ja katse vältteli Lehmussydämen katsetta. “Onko kaikki hyvin, Olkitassu?”
“On”, Olkitassu vastasi liian nopeasti. “Tai siis… on ja ei ole. Äh, minulla on asiaa. Voimmeko mennä jonnekin, missä kukaan ei kuule meitä?”
“Selvä on”, Lehmussydän sanoi. Huoli kasvoi hänen sisällään, mutta hän ei sanonut mitää ennen kuin he olivat leirin syrjäisemmässä paikassa. Kukaan ei kuulisi heidän puhettaan siellä - Olkitassu voisi sanoa mitä halusi ilman pelkoa siitä, että väärät korvat olisivat lähellä. “No, Olkitassu?”
Olkitassu veti syvään henkeä ennen kuin puhui, jälleen hieman liian nopeasti, mutta hänen äänessään oli voimakkuutta. “En ole naaras. Olen kolli.”
Lehmussydän räpäytti silmiään. “Sinä…? Mitä tarkoitat?”
“Tarkoitan juuri sitä, mitä sanoin. Olen kolli.” Olkitassun ääni oli niin itsevarma ja päättäväinen, ettei Lehmussydän pystynyt kuvitellakaan väittävänsä vastaan.
“Okei, selvä sitten… Olet kolli”, Lehmussydän sanoi, lähinnä itselleen. Hän katsoi Olkitassua - ja tajusi silloin, ettei edes nähnyt edessään naarasta. Hän näki kollin. “Miten sinä… tulit tähän tulokseen?”
“En koe itseäni naaraaksi”, Olkitassu sanoi lapojaan kohauttaen.
“Oletko kertonut Villivirneelle?”
Olkitassu säpsähti kuin kysymys olisi tullut aivan yllättäen, mutta kokosi itsensä ja tuhahti. “En. Enkä aio.”
Lehmussydän toivoi joka ikinen päivä, että Olkitassu hautaisi selittämättömän inhonsa ja vihansa isäänsä kohtaan. Ja joka ikinen päivä hän joutui tajuamaan, ettei niin tapahtuisi varmaan koskaan. “Hänen olisi hyvä tie-”
“Ei.” Olkitassu katsoi tassuihinsa. “Ei vielä.”
“Hyvä on”, Lehmussydän huokaisi.
“Olkitassu! Oletko syönyt vielä?” Jäätassu loikki paikalle häntä heiluen. “Minä ja Tarinatassu olemme juuri aloittamassa. Haluatko liittyä seuraan?”
Olkitassu väräytti korviaan. “Toki”, hän vastasi ja vilkaisi vielä Lehmussydäntä. “Älä kerro kenellekään.”
“En tietenkään.”
Olkitassu hymyili. “Kiitos. Nähdään myöhemmin!” Ruskea kolli lähti Jäätassun perässä kohti lähellä tuoresaaliskasaa odottavaa Tarinatassua.
Lehmussydän suki muutaman kerran tassuaan ennen kuin nousi ylös. Hän ei halunnut lojuta leirissä, kunnes Tuulihäntä tulisi takaisin partiosta, joten suuntasi kohti uloskäyntiä aikeina mennä saalistamaan - tai ainakin yrittämään. Harjoittelusta ei ainakaan olisi mitään haittaa.
Vaaleanruskea kolli ei kuitenkaan päässyt kovinkaan kauas leirin ulkopuolella. Aamupartio tuli häntä vastaan, ja aivan partion perässä kulkeva Väärätassu pysäytti hänet hännänpää vääntyillen hermostuneesti. Lehmussydän näki nuoressa kollissa samanlaista pelkoa ja epävarmuutta kuin Olkitassussa, eikä hän voinut kuin kurtistaa kulmiaan.
“Onko kaikki hyvin, Väärätassu?” soturi kysyi huolestuneena.
“Onko sinulla hetki aikaa jutella?”
Lehmussydän nyökkäsi. “Tottakai. Haluatko jutella tässä vai menemmekö kauemmas leiristä?”
Väärätassu näytti hämmästyvän siitä, että Lehmussydän ehdotti kauemmas leiristä menemistä. “Joo… kauempana leiristä olisi parempi.”
Lehmussydän lähti kävelemään pitkin aamukasteesta kosteaa sammalta pitkin ja sipaisi Väärätassua hännänpäällään kulkiessaan tämän ohitse. Raidallinen oppilas seurasi Lehmussydäntä syvemmälle Myrskyklaanin reviirille, kunnes he olivat tarpeeksi kaukana leiristä, jotta kukaan ei vahingossakaan kuulisi heitä liikkuessaan sisälle ja ulos leiristä.
Lehmussydän istahti kuivan lehtikasan päälle ja odotti kärsivällisesti, että Väärätassu aloittaisi asiansa. Kolli istui hänen edessään keinahdellen puolelta toiselle ja hänen katseensa sinkoili kaikkialle paitsi kohti Lehmussydäntä. Selkeästi oppilaan mielessä oli jotain yhtä vakavaa ja arkaluontoista kuin aiemmin Olkitassulla.
Villivirneen pennut osaavat sitten olla hankalia ajatustensa kanssa, Lehmussydän tuumi mielessään, mutta he ovat kaikista kauneimmat pennut koko klaanissa.
“Sinä tiedät Pilkkutassun? Tai äh, tottakai sinä Pilkkutassun tiedät”, Väärätassu aloitti hermostuneisuus äänessään. Hän ei vieläkään katsonut Lehmussydäntä suoraan silmiin.
“Sinä ja Pilkkutassu olette hyviä ystäviä keskenään, tai ainakin olen saanut sellaisen käsityksen”, Lehmussydän sanoi ja kallisti päätään huolestuneena. “Onko jotain tapahtunut?”
“Ei. Kaikki on hyvin. Minä vain…” Väärätassu yritti löytää oikeita sanoja. “En tiedä. Pilkkutassu on tärkeä minulle. Ehkä… ehkä vähän liiankin tärkeä.”
“Ystävien on tarkoitus olla tärkeitä.”
“Tiedän.” Väärätassu heilautti häntäänsä. “Mutkin ystäväni ovat minulle tärkeitä, mutta Pilkkutassu… hän on erilainen. Tai ehkä…” kolli tuijotti jonnekin syvälle metsään hetken ja ravisteli sitten päätään. “En tiedä. Hän on erilainen tai sitten…”
“Tai sitten sinä tunnet eri tavalla häntä kohtaan?”
Väärätassu räpäytti silmiään. Hänen katseensa pysähtyi vihdoin Lehmussydämeen. “Niin… Ehkä- ehkä se on niin, mutta… Äh, en tiedä. Kaikki on niin outoa. En enää tiedä mitä minä tunnen, enkä halua pilata mitään ja pelkään, että Pilkkutassu ei tunne samoin ja sitten kaikki menee vain pieleen ja menetän hänet ja-”
Lehmussydän kosketti kuonollaan hätiköivän Väärätassun päälaelle. “Rauhassa, Väärätassu, kaikki järjestyy kyllä.”
“Entä jos hän alkaa vihata minua?”
“Ei hän sinua ala vihaamaan. Miksi vihaisi? Olet hänen ystävänsä”, Lehmussydän rauhoitteli.
Väärätassu huokaisi ja liikutteli tassujaan. “Mitä minun pitäisi tehdä?”
“Ole vain sinä ja anna kaiken tapahtua omalla painollaan”, Lehmussydän sanoi. “Sen enempää en voi sanoa.”
“Okei”, Väärätassu nousi ylös kaikille neljälle tassulleen, “selvä on. Minun täytyy varmaan palata leiriin ja sinullakin taisi olla jotain menoa ennen kuin tulin häiritsemään.”
“Et sinä häirinnyt”, Lehmussydän sanoi silmiään räpytellen. “En minä mitään-”
“Nähdään, Lehmussydän, ja kiitos.” Väärätassu kääntyi heti sanojensa jälkeen ja lähti loikkimaan takaisin kohti leiriä, jättäen hämmentyneen Lehmussydämen taakseen.
Villivirneen pennut ovat sitten aivan toista maata, Lehmussydän mietti, tuleekohan Kimalletassukin kohta kertomaan minulle jotain.
Vaaleanruskea kolli oli kiitollinen ja iloinen siitä, että hänen veljenpentunsa pystyivät juttelemaan hänelle arkaluontoisista asioista - se oli merkki siitä, että he luottivat häneen - mutta samalla hän tunsi syvää surua ja kipua. Pennut eivät puhuneet Villivirneelle asioistaan. Olkitassusta Lehmussydän ei ollut hämmentynyt, mutta jopa Väärätassu halusi mielummin kääntyä isänsä veljen puoleen sen sijaan, että puhuisi suoraan isälleen.
Minun täytyy käydä katsomassa Villivirnettä ja kysellä häneltä miten hänellä menee pentujensa kanssa, Lehmussydän pohti noustessaan ylös. Kolli haisteli ilmaa hetken ennen kuin valitsi suunnan, johon kulkea ja josta kenties löytyisi jotain saalista.
Hän oli tottunut jo kävelemään ja kulkemaan metsässä ilman toista korvaansa. Hän ei osannut kunnolla päätellä mistä suunnasta hänen ympärillään olevat äänet tulivat, mutta metsässä sillä ei ollut loppujen lopuksi niin väliä: sen sijaan, että hän antaisi kuulonsa johdattaa hänet saaliin luokse, hän pystyi haistelemaan ja näkemää.
Ei kestänyt kuin hetki, kun Lehmussydän haistoi myyrän jossakin lähellä. Kolli painui aivan maata vasten, keskittyi pitämään itsensä tasapainossa (hän oli yllättynyt siitä, kuinka molempien korvien kuulo auttoi kissaa pysymään tasapainossa) ja haravoi horisonttia katseellaan. Hän joutui hiipimään varovaisesti eteenpäin ja jatkaa hetken ajan tarkkailuaan, kunnes hän näki myyrän kaivamassa maata kaatuneen puunrungon läheisyydessä.
Lehmussydän lipaisi huuliaan ja piti häntänsä poissa maasta, kun hän lähti kiertämään myyrän selustaa kohti. Kolli lähestyi myyrää varovaisesti pitäen huolta siitä, ettei päästänyt ääntäkään ja varoi toista takatassuaan, sillä vaikka se oli parantunut jo tarpeeksi hyvin, se välillä petti hänet.
Sitten Lehmussydän loikkasi kohti myyrää ja upotti hampaansa sen niskaan. Onnistumisen riemu sai hänen turkkinsa kihelmöimän ja silmät säihkymään aivan kuin hän olisi ollut jälleen kerran oppilas ja saalistanut ensimmäisen saaliinsa yksin. Vaikka hän oli tapaturmansa jälkeen saanut jo paljon riistaa kiinni ilman kenenkään apua, hän riemuitsi joka kerta yhtä paljon. Kenties se johtui siitä, että sisimmässään hän pelkäsi menettävänsä vaivalla hankitun taitonsa jälleen kerran.
Lehmussydän havahtui kuullessaan lähestyviä askeleita ja heinikon kahistessa, kun valkoinen naarassoturi ilmestyi näköpiiriin. Lehmussydän väräytti ainoaa korvaansa iloisesti ja kehräsi tervehdyksensä. “Hei, Tuulihäntä! Joko palasit partiosta?”
Tuulihäntä nyökkäsi ja käveli aivan Lehmussydämen eteen. Naaras haisteli maassa olevaa kuollutta myyrää häntä iloisesti heilahtaen. Hän nosti pian katseensa ja katsoi Lehmussydäntä pää kallella, silmät loistaen ylpeyttä ja samankaltaista riemua, jota Lehmussydänkin tunsi sisällään.
Kun Tuulihäntä oli vasta aloittanut Lehmussydämen auttamisen, hän oli ymmärtänyt miksi naaras oli ollut niin iloinen kollin onnistuessa saalistamisessa. Olihan siinä mukana samanlaista ylpeyttä kuin mestarin katsoessa oppilaan kehittymistä ja onnistumista, mutta nyt kun Tuulihännän ei enää tarvinnut auttaa yhtä paljon ja Lehmussydän onnistui paljon useammin saalistamisessa, Tuulihännän voimakas ilo yllätti kollin.
“Oletpas sinä iloinen”, Lehmussydän hymähti.
Tuulihäntä räpäytti silmiään ja tönäisi kollia leikkivän toruvasti. Tottakai minä iloitsen, senkin hiirenaivo, naaras sanoi eleillään.
Soturikaksikko tuijotti hetken toisiaan, mutta hiljaisuus ei ollut lainkaan painostava. Ehkä se johtui siitä, ettei se kestänyt kuin hetken, tai ehkä he kummatkin olivat niin tottuneita toistensa seuraan, ettei hiljaisuutta tarvinnut täyttää.
Lehmussydän nousi seisomaan. “Myyrä pitäisi varmaan viedä leiriin. Tuletko mukaan vai käytkö saalistamassa?”
Tuulihäntä heilautti häntäänsä ja teki muutaman yksinkertaisen eleen.
“Öh, okei”, Lehmussydän sanoi. “Käy vain rannalla.”
Tuulihäntä pyöräytti silmiään ja tönäisi Lehmussydäntä tassulleen, sitten itseään, ja teki uudelleen hännällään järveä tarkoittavan eleen.
“Aa, haluat minut mukaan?”
Valkoinen soturitar nyökkäsi.
“Käyn viemässä myyrän leiriin ja tulen sitten takaisin.” Lehmussydän nosti myyrän hampaisiinsa ja kiirehti mahdollisimman nopeasti leiriin.

“En minä osaa uida”, Lehmussydän sanoi Tuulihännälle, joka oli kahlannut veteen ja tuijotti kollia vaativasti. “En ole koskaan edes yrittänyt.”
Tuulihäntä näytti yllättyneeltä ja kallisti päätään kysyvästi.
“Villivirne joskus yritti saada minut veteen ollessamme oppilaita, mutta kieltäydyin. Ja ihan hyvä: virta oli liian voimakas ja hän oli hukkua. Onneksi lähellä oli partio, joka onnistui pelastamaan hänet”, Lehmussydän muisteli. Hän ei ollut sen jälkeen edes hipaissutkaan järven tai joen vettä.
Tuulihäntä näytti sekä huvittuneelta että pahoittelevalta samaan aikaan. Hän eilautti kevyesti häntäänsä niin, että se hipaisi järven vettä ja lennätti sitä ilmaan sulavassa kaaressa. Vaikka soturi oli vain hädin tuskin vatsaansa asti vedessä, Lehmussydän ei voinut olla murehtimatta.
Valkoinen naaras kallisti päätään ja nyökkäsi sillä kohti järveä. Hänen häntäsä teki sulavan liikkeen ilmassa, ja Lehmussydän ymmärsi mitä naaras yritti sanoa. Järvessä ei ole mukaansa vievää virtaa. Tuulihäntä kahlasi rannalle, saapui Lehmussydämen vierelle ja laski häntänsä kollin selälle kasvoillaan rohkaiseva hymy.
Lehmussydän myöntyi. Mitä pahaa hänelle muka voisi tapahtua? Tuulihäntä oli oikeassa: järven vedessä ei ollut virtausta, joka voisi viedä heidät mukanaan kuin lehden myrskyssä. Eivätkä he olleet enää oppilaita.
Kolli veti syvään henkeä, kun Tuulihäntä johdatti hänet perässään järven rantaan ja vesi alkoi hipoa hänen tassujaan. Se oli kylmää, paljon kylmempää kuin Lehmussydän oli ajatellut sen olevan, eikä hän voinut estää itseään värähtämästä. Kylmyys tuntui ylettyvän hänen luihinsa asti, vaikka hän tiesi sen olevan mahdotonta.
Tuulihäntä johdatti kollia vain syvemmälle veteen. Lehmussydän hytisi, kun vesi kosketti hänen vatsaansa, kaulaansa ja pian kylkiä. Tuulihäntä ei vaikuttanut olevan moksiskaan vedestä ja sen kylmyydestä, toisin kuin Lehmussydän, joka olisi halunnut kääntyä takaisin kuivalle maalle ja ravistaa turkkinsa puhtaaksi. Mutta hän ei kääntynyt, vaan seurasi Tuulihäntää vain syvemmälle veteen.
Tuulihäntä alkoi uida eteenpäin, kun hänen tassunsa eivät enää kunnolla yltäneet maahan. Lehmussydän pysähtyi, vesi aivan hänen kaulassaan asti, ja epäröi ensimmäisen kerran veteen tultuaan. Tuulihäntä oli uinut hieman kauemmas ja lähestyi nyt Lehmussydäntä. Naaras heilautti häntäänsä yrittäen kehottaa kollia uimana.
“En taida mennä kauemmas rannasta”, Lehmussydän sanoi ja seurasi katseellaan Tuulihäntää, joka kiersi hänen taakseen, “en osaa yhtään uida ja järvi on todella iso. Entä jos jotain tapahtuu, tai otteeni pohjasta lipsahtaa tai-”
Tuulihäntä oli kiertänyt Lehmussydämen ympäri ja päästyään takaisin tämän näköpiiriin, hän sukelsi yhtäkkiä saaden kollin keskeyttämään lauseensa.
“Tuulihäntä?” Valkoista naarasta ei näkynyt missään, ja Lehmussydän alkoi huolestua. Hän otti varovaisesti askeleen eteenpäin, sitten toisen ja värähti kylmän veden osuessa hänen leukaansa. “Tuulihäntä?”
Vesi oli liian sumeaa, että kolli olisi nähnyt mitään sen pinnan alla ja nouseva aurinko heijastui hänen silmiinsä ikävästi. Paniikki alkoi kasvaa kollin sisällä, kun Tuulihäntää ei näkynyt eikä kuulunut ja hän oli valmis nousemaan vedestä ja juoksemaan hakemaan apua.
Ei, hän ajatteli, apu ei ehtisi ajoissa, jotain on tehtävä nyt.
Lehmussydän loikkasi eteenpäin ja tunsi uppoavansa pinnan alle, mutta vain hetkeksi. Hän sylki vettä suustaan ja kauhoi tassuillaan aikeina palata takaisin pinnan alle etsimään Tuulihäntää. “Tuulihäntä!”
Juuri kun Lehmussydän haukkoi henkeä ja oli sukeltamassa, valkoinen naaras ilmestyi pinnan alta vihreät silmät kiiluen leikkisästi. Oli selkeää koko naaraan olemuksesta, että tämä oli koko ajan ollut kunnossa ja vain kiusoitellut Lehmussydäntä, jotta kolli yrittäisi uida.
“Hei! Ei ollut hauskaa”, Lehmussydän älähti, mutta hänen äänessään oli naurava sävy. Kolli heitti tassullaan vettä päin Tuulihännän naamaa, joka sukelsi äkkiä veden alle ja palasi takaisin pinnalle, kun vaara oli ohitse. “Luulin että sinulle kävi jotain.”
Tuulihäntä virnisti hyväntuulisesti ja ui lähemmäs Lehmussydäntä, aivan tämän kasvojen eteen. Heidän kuononsa melkein koskettivat toisiaan, ja Lehmussydän tunsi korvissaan poltetta nolostumisesta. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli perääntyä, mutta hän pysyi paikoillaan kuin vesi olisi jäädyttänyt hänet siihen.
Sitten Tuulihäntä liikkui ja puoliksi ui, puoliksi kahlasi Lehmussydämen ohitse koskettaen hännällään tätä kevyesti. Lehmussydän räpäytti silmiään hämmentyneenä ja seurasi klaanitoveriaan ulos järven kylmästä vedestä, hyvillään siitä että oli jälleen kuivalla maalla, vaikka pieni tuuli saikin hänet värisemään.
Lehmussydän istahti maahan ja jäi tuijottamaan, kuinka Tuulihäntä suki turkkiaan puhtaaksi. Katsellessaan valkoista, kaunista naarasta kolli ymmärsi kuinka paljon hän tästä välitti - ja tajusi tunteidensa olevan voimakkaampia kuin hän oli luullut.
Onko tämä oikein? Lehmussydän mietti ja hänen sydäntään kirpaisi. Entä jos Tuulihäntä näkee minut pelkkänä ystävänä?

5. luku – He is something

Täytyy kyllä myöntää, että Harhatassu ei todellakaan osaa kertoa tunteistaan Unitassulle. Mutta eipä se minua haittaa. Ei Unitassu ansaitse kumppaniakin, kun hänellä on jo aivan kaikki muu. Ja sitten vielä Jokiklaanin Leijonatassukin oli aivan selkeästi ihastunut Unitassuun. Ei voi olla totta. Ja Unitassukaan ei huomaa yhtään mitään. Sammakonaivo. Kalanaivo.
Unitassu päihitti minut melko helposti eilen taisteluharjoituksissa -mutta vain hilkulla! Unitassu on edennyt minusta aivan liian nopeaa tahtia koulutuksessaan. Olemme olleet ehkä kaksi kuuta oppilaina ja hän menestyy kuin hullu!
”Mitä te olette ajatelleet tavoittelevanne, kun teistä tulee sotureita?” Unitassu kysyi, kun olimme kokoontuneet syömään yhdessä. Emoamme ei vielä näkynyt missään, hänellä oli varmasti kiireitä, vaikka olimmekin sopineet syövämme yhdessä.
”Millä tavalla?” kysyin syödessäni kalaa, jonka oli saanut tänään itse kiinni. Oli se sitten ollut tuuria tai ei, olin silti saanut sen kiinni. Supihammas oli opettanut minua kalastamaan ja s eoli sujunut minusta hyvin, vaikka kaaduinkin jokeen.
”Mistä unelmoit? Haluatko saada kumppanin ja pentuja vai tavoitella jotain suurempaa?” Yksitassu sanoi Unitassun puolesta, kun tämä söi suu täynnä oravaa eikä pystynyt vastaamaan. ”Itselleni ei ole niinkään väliä. Tahdon vain palvella Jokiklaania ja huolehtia, että jokainen on osa klaania.”
Nyökkäsin hymyillen. Yksitassu oli aina niin huomaavainen ja vaikka mitä!
”Kuulostaa sinulta”, Unitassu sanoi virnistäen ystävällisesti. ”Itse haluaisin olla päällikkö!”
Kalanpala melkein tarttui kurkkuuni, kun Unitassu julisti tavoitteensa. Unitassusta? Päällikkö? Oliko hän nyt oikeasti tosissaan? Aloin miltei nauraa. Mutta sitten kateudenpistos valtasi mieleni. Minäkin haluaisin olla päällikkö! Ja olisin varmasti paljon parempi kuin Unitassu. Aivan varmasti. Unitassu oli liian villi ja tottelematon!
”Ei sinusta päällikköä tule”, sanoin ja nielaisin kalanrippeet kurkustani alas. ”Sillä minusta tulee päällikkö.”
”Hahah!” Unitassu nauroi makeasti ja se sai minut luimistamaan korviani. Vihjasiko tuo sammanaivo jotakin? ”Saa nähdä, Kuutassu hyvä.”
”Älä uhoa”, sanoin varoittavasti, mutta hilliten murinaa, joka yritti kummuta kurkustani. ”Näemme sitten.”
”Älkää nyt taas-” Yksitassu yritti, mutta Unitassu keskeytti hänet. Yksitassu ei voinut tehdä mitään nyt. Hänen olemassaolonsa vain hiipui pois, kun minun ja Unitassun katseet kohtasivat kipinöiden ärtymyskestä.
”Kisa on siis käynnissä?” Unitassu siristi silmiään ovelasti ja irvistin hänen ilmeelleen.
”Kisaksiko sinä tätä nyt kutsut?” siristin omia silmiäni kohottaen leukaani. ”Katsotaan, kumpi on taitavampi ja kenet päällikkö valitsee varapäällikökseen.”
”Selvähän se!” Unitassu uhosi ja Yksitassu pyöritteli silmiään huolestuneena, kuten tavalllista. En vielä silloin tajunnut, miten pahasti yhteinen tavoitteemme synnytti minun ja Unitassun välille kilpailua. Se tosin laittoi molemmat meistä panostamaan koulutukseen entistäki kovemmin, mutta kilpailu sai meidät ärsyttämään toisiamme enemmän. Vietimme vähemmän ja yhä vähemmän aikaa yhdessä, mutta Yksitassu veti meitä aina luokseen viettämään aikaa. Ja arvostin sitä, sillä toisinaan minusta kyllä tuntui pahalta, kun en voinut puhua tavallisesti Unitassun kanssa ilman, että mistään asiasta ei olisi tullut kilpailtavaa ja riideltävää. Myönnän kyllä, että joskus aloitin sen riitelyn itsekin, mutta Unitassulla on aina niin pätevä ja ylimielinen katse, kun hän katsoo minua. Kuka sellasta kestäisi, kun tuntui, että joku yritti asettaa muut itsensä alapuolelle?
On minulla sentään Leijonatassu, vaikka kolli onkin Varjoklaanin puolella. Yksitassu on myös tukena ja se on tärkeää -tietysti se on tärkeää. Emokin yrittää, vaikka selkeästi hänen ajatuksensa juoksevat jossain aivan muualla; varmaankin isässä. Hän viettää meidän kanssamme aikaa aina kuin mahdollista ja minusta on oikeasti mukavaa. Hän ei sentään suosi vain yhtä ja riitele jatkuvasti. Jokainen meistä on hänelle yhtä tärkeä ja minä kyllä huomaisin, jos asia olisi toisin. Hänellä oli jokaiseen meistä uniikki suhteensa, mutta se johtui siitä, että olimme erilaisia jokainen. Ja emomme huomasi sen ja osasi kohdella jokaista meitä juuri oikealla tavalla.

Leiristä lähteminen oli vaarallista yöllä ja joka kerta, kun hiivin ulos oppilaiden pesästä Yksitassun viereltä, harkitsin takaisin menemistä. Lopulta kuitenkin sydämeni vei minut uudestaan ja uudestaan ulos Jokiklaanin leiristä. Lempeä tuuli leikitteli valkoisella turkillani johdatellen minua Varjoklaania ja Jokiklaania erottavan rajan luokse. Leijonatassu ei välttämättä olisi paikalla ja minä ymmärtäisin sen. Aina emme pystyneet tulemaan yöllä rajalle, jos riski oli liian suuri.
Sydämeni kuitenkin melkein pomppasi rinnastani ulos, kun näin Leijonatassun oranssin ja valkoisen kirjavan turkin lähestyvän. Kollin katse näytti kirkastuvan, kun hän huomasi minut. Tietysti se kirkastui, ainahan niin kävi. Olimme tavanneet jo… usean kuun ajan. En ollut enää varma tarkasta ajasta, mutta ei sillä ole niin väliä. Olemme jutelleet melkein kaikesta, mistä voi jutella ja aina tuntui siltä, että niin oli juuri hyvä ja oikein.
Astelimme hiljaisuudessa reviirien ulkopuolelle, kuten tavallista. Siellä oli turvallisempaa kuin rajan tuntumassa.
Istuimme tutun kallion kupelle ja katselimme taivaalla tuikkivia tähtiä. Millaistakohan Tähtiklaanissa on?
”Oletko koskaan miettinyt lähteväsi klaanistasi?” Leijonatassun kysymys yllätti minut täysin ja katsoinkin häntä jonkin aikaa aivan tuupertuneena. ”Minä olen.”
”Ai? Miksi?” hämmennyin ja yritin lukea oranssin kollin ilmettä, mutta…
”Olen ainoa pentu perheessäni, mutta se ei anna yhtään enempää rakkautta tai huomiota”, Leinonatassu selitti. ”Vanhempani vain… tuomitsevat, syyttävät ja niin edelleen. Ja no… ei minulla ole muutakaan Varjoklaanissa. Tosin, minusta olisi upeaa olla päällikkö, jos totta puhutaan!”
”Leijonatähti?” muka maistelin nimeä ja virnistin. ”Kuulostaahan se aika mahtipontiselta.”
”Luuletko, että minusta olisi päälliköksi?” oranssi kolli kysyi.
”Totta kai!” naurahdin ja tuuppaisin kollia hellästi. ”Sinussa on päällikön ainesta!”
”Jos totta puhutaan, ei minun tarvitse olla päällikkö, että olisin onnellinen, vaikka olisihan se hyvä lisä, mutta...”, Leijonatassu puhui sitten ja käänsi katseensa minuun. Turkkiani kihelmöi ja hermostus hiipi selkäpiitäni pitkin kuin tuhat hiirtä olisi juossut turkissani. Leijonatassu oli juuri sanomassa jotakin, kun hänen korvansa heilhativat ja hän painoi minut alas.
”Mitä nyt?” kähisin hiljaa ja yritin kuulostella, mikä vaara vaani. Kuulin hentoa askellusta ja terävän hajun katku leijui suuhuni.
”Shhh...” Leijonatassu rauhoitteli. ”Kettu.”
Kun huomasin Leijonatassun huomaaman ketun, aloin pidättää hengitystäni. Kiltti, kiltti, KILTTI! Älä huomaa meitä.
Kaikeksi onneksi tuuli tuli ketun luota meihin päin eikä suippokuonoinen kettu huomannut kahta kissaa, jotka kyyristelivät kalliossa olevassa painaumassa. Huokaisin helpotuksesta, kun mokoma kettu viimeinkin häipyi.
”Meidän kannattaa palata koteihimme”, Leijonatassu sanoi, kun kettua ei näkynyt mailla halmeilla. ”Se voi palata takaisin, jos tuulen suunta vaihtuu.”
”Tapaammeko taas huomenna?” utelin ja Leijonatassu pudisti päätään, mutta hänellä oli lempeä hymy.
”Näemme kolmen yön päästä”, kolli sanoi ja katsoi tähtitaivasta. ”Varmistamme näin, ettei kettu yllätä meitä. Sopiiko?”
”Tietysti!” nyökkäsin oranssivalkoiselle kollille. Hän tiesi niin paljon kaikesta ja osasi vaikka ja mitä. Hänestä oli ainakin varapäälliköksi jos ei päälliköksi!
Leijonatassu saattoi Kuutassun reviirien rajalle ennen kuin pysähtyi. Kollin katse sai vatsan kipristelemään. Kollin tumman oranssit silmät katsoivat minua ja kolli kosketti lapaani nopeasti ennen kuin astui Varjoklaanin puolelle.
”Nähdään, Kuutassu!” kolli huusi minulle ennen kuin puikkelehti puiden lomaan oranssi turkki hulmuten. Seisoin itse hetken aikaa ihaillen ylläni tuikkivaa hopeahäntää ja annoin Leijonatassun koskettaman kohdan kihelmöidä rauhassa.
Se oli sillä hetkellä aivan liian selvää minulle. Olin ihastunut ja vahvasti. Ja varjoklaanin oppilaaseen! Sentään hän oli hyvä kissa ja minä tiedostin asian toisin kuin typerä sisareni Unitassu. Hän ei tajunnut yhtään mitään tunteista sun muista höpinöistä! Hänen peräänsä kuolasi kaksi kollia!
Astelin kaikessa rauhassa miettien, mitä tästä kaikesta tulisi? Voisimmeko olla enemmän kuin ystäviä, vaikka se oli soturilaissa kiellettyä? Voisiko toinen jättää klaaninsa? Jos Leijonatassu siis edes koki tällaista tunneta. En kokenut, että joka hetki pitäisi viettää kyseisen kollin kanssa. Hänen kanssaan oli helppo pitää hauskaa, jutella kaikesta ja olla oma itsensä. Hänen seurassaan tuntui siltä kuin perhosia olisi lentänyt vatsassa, oikeasti. Astelin hymyssä suin takaisin kotiin ja katselin kuinka tuuli leikitteli myöhäisen viherlehden ajan kukintojen kanssa.

Lehtisateen aika saapui nopeasti ja värjäsi puut kirkkailla väreillä. Sadetta ropisi yhä useammin ja aurinko piiloutui yhä useammin pilvipeiton taakse piiloon. Kuuma viherlehden aika loppui ja sateiden aika saapui. Sateessa oli oma lumonsa.
Rakastin katsella sadetta ja kuunnella sen mieltä rauhoittavaa ropinaa. Mieli tyyntyi, kun sai katsella sadetta. Auringossakin oli oma lumonsa, mutta en ollut koskaan nähnyt näin paljon sadetta. Maa oli täynnä lätäköitä, josta heijastui oma peilikuva ja vedenpinta näytti hauskalta, kun siihen osui sadepisaroita. Pinta väreili niin leikkisästi ja sai valkoisen oppilaan mielen hyvälle tuulelle ja se oli aivan loistavaa.
Mitäköhän Leijonatassu ajatteli sateesta? Pitikö hän enemmän auringonpaisteesta? Entä mikä oli hänen lempiruokaansa? Pitäisiköhän hän kalasta? Entä pitäisinkö minä Varjoklaanin varjoisista metsistä? Millaista olisi olla uimatta? Tai ilman kalaa? Olikohan Varjoklaanin puolella jokia? Pitäisi varmaan kysyä Leijonatassulta ensi kerralla.
En edes tajunnut miten paljon Leijonatassu oli mielessäni. Tai, hän oli mielessäni niin usein, etten tajunnut sitä. Astelimme partiossa ja ajattelin millaista olisi partioida yhdessä Leijonatassun kanssa. Entä millaista olisi metsästää Leijonatassun kanssa? Entä…
”Kuutassu”, Supihammas kutsui oppilastaan kovaäänisesti. Naaraalla oli epäilevä ilme, kun hän katsoi oppilastaan.
”Anteeksi… mitä sanoit?” kysyin korvat luimistuen. Oliko hän ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut tajunnut Supihampaan kutsuneen häntä?
”Oletko kunnossa? Olet ajatuksissasi niin usein nykyään”, harmaa naaras puhui ja minä nielaisin hermostuneena. Mitä minä vastaisin?
”Ai...” vastasin. ”Anteeksi. Ei ole tarkoitus.”
”Oletko stressaantunut? Tiedän, että sinulla ja Unitassulla on kärhämää ja kilpailua. Ja lehtikato saapuu, mutta älä huoli”, Supihammas maukui oppilaalleen lohduttavalla äänensävyllä. Olin helpottunut, ei tarvitsisi selitellä jostain ihastuksista sun muista Supihampaalle. Ja mitä Supihammas edes sanoisi asiaan? Ymmärtäisikö hän, varsinkaan, jos ihastus oli oman klaanin ulkopuolinen kissa?
”Joo, paljon tapahtuu samaan aikaan”, selitin mestarilleni, joka nyökkäsi myötätuntoisesti. ”Anteeksi, yritän keskittyä paremmin.”
”Sano heti, jos kaikki ei ole hyvin”, Supihammas hymyili oppilaalleen ja jatkoi sitten opettamista kuka ties mistä kalastamisen perusjutuista. Ne olivat ihan tuttua kauraa jo!
Nielaisin, kun kelasin ajatuksiani taaksepäin. Olinko tosiaan ihastunut Varjoklaanin kissaan? Millainenkohan myrsky tästäkin tulisi, jos asia selviäisi? Varmasti ihan järkyttävä. Ja pystyisikö toinen vaihtamaan klaaniaan tämän vuoksi?
”Katso, Kuutassu”, Supihampaan kehotus herätti minut ajatuksistani ja keskitin katseeni ja ajatukseni kokonaan mestariini, joka näytti uuden tavan napata kalaa. Se näytti kyllä tehokkaalta. Supihammas tarkkaili vettä seisoessaan vatsakarvat hipoen vettä. Naaraan vihreät silmät kimmelsivät tulisesti ja yhtäkkiä hän upotti päänsä veteen ja nosti sen lähes yhtä nopeasti ylös. Ja hänellä oli kala leukojensa välissä.
”Ooh!” henkäisi ja tulin lähemmäs, mutta vain hitusen, etteivät kalat säikähtäisi varjoani. ”Sulauduit niin hyvin joukkoon.”
”Nimenomaan”, Supihammas iski silmäänsä ja kahlasi pois vedestä. ”Ajattelin opettaa tämän nyt vielä kun ei ole liian kylmä. Tekniikka vähän sama kuin pitäisi vain yhtä tassua vedessä, mutta tällä tavalla näet laajemmalle alueelle ja voit napata kalan vielä tassuillasi, jos et saa sitä hampaillasi ja ehdit reagoida tarpeeksi nopeasti.”
”Onpa kätevä tapa!” kehuin ja loikin mestarini luokse. Hän naurahti ja nosti kalan takaisin leukojensa väliin kuin merkiksi lähteä. ”Enkö saa kokeilla?”
”Et tänään, Kuutassu”, Supihammas räpäytti silmiään. ”Sade alkaa yltyä enkä halua, että kumpikaan vilustuu, kun sääkin kylmenee. Olemme muutenkin olleet harjoituksissa todella kauan.”
”Aivan”, nyökkäsin ja lähdimme suuntaamaan kohti leiriä. Katselin matkalla kirjavia puiden lehtiä haaveissani ja ihailin lehtisateen värikkyyttä ja hyvää tuoksua. Millaistakohan lumi oli? Olisikohan se kuinka paljon helpompaa saalistaa lumessa minun valkoisen turkkini ansiosta? Toivottavasti se olisi, sillä sitten tästä turkista olisi hyötyä vuoden niukempana aikana, jolloin saalista oli vähän ja vaikeaa napata.

Yön tunteina hiivin ulos leiristä ja kun olin tarpeeksi kaukana, kiihdytin juoksuun. Nautin tuulesta turkillani ja vapauden tunteesta, jonka sain, kun pääsin olemaan yksin leirin ulkopuolella. Kukaan, eivät edes kokeneimmat soturit, saisi poistua leiristä yksin. Mutta yölliset tapaukset olivat poikkeus, sillä olivathan ne salaisia. Eivät ne tietenkään estäneet sitä uhkaa, että Yönkajon lauma hyökkäisi ja repisi hänet riekaleiksi.
Varjoklaanin rajalla välähti oranssi turkki ja virnistin. Kolli oli varmasti yrittänyt piiloutua puista tippuneihin lehtiin, mutta olin silti nähnyt hänet. Tunnistaisin Leijonatassun turkin missä tahansa ja milloin tahansa. Tähdet tuikkivat niin kirkkaina taas ja saivat minun hymyilemään. Varjeliko Tähtiklaani meitä yöllä? Olimmekohan Leijonatassun kanssa… sieluntovereita niin kuin emo ja isä olivat? Halusin toivoa niin.
”Kuutassu”, Leijonatassun kuiskaus kiiri korviini ja hidastin vauhtiani. Kolli astui nyt kunnolla esiin ja kuljimme rajaa myöten vähän matkaa. Hänellä oli taas mukanaan voimakkaasti pihkalta tuoksuvia oksia ja hän heitti toisen niistä minulle, jotta se peittäisi minun hajuni. Nyökkäsin kiitokseni ja siirryin kauemmas rajan tuntumasta kulkemaan. Pysyimme näköetäisyydellä toisistamme kulkiessamme klaanien rajojen ulkopuolelle. Jätin pihkaisen oksan maahan ja kuljin muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin käännyin Leijonatassun suuntaan ja puskin hänen kasvojaan päälläni. Hän hymyili minulle.
”Siitä on vähän aika”, Leijonatassu totesi ja katsahti ympärillemme. ”Kettua ei ole näkynyt pariin viikkoon, onneksi. Se oli varmaankin vain läpikulkumatkalle. Ollaan silti varovaisia.”
”Kyllä”, nyökkäsin ja maistelin ilmaa. ”Ei se ole ollut täällä pitkään aikaan. Emme haistaneet sitä viimeksikään tai sitä edellisellä kerralla.”
”Sade kuitenkin häivyttää hajut”, Leijonatassu totesi, mutta nyökkäsi sitten. ”Mutta olisimme kyllä jo haistaneet sen, jos se olisi täällä mennyt.”
Nyökkäsin ja hymyilin. Saisi luvan pysyä poissa myös! Tämä on meidän paikkamme, nyt kun olemme vielä eri klaaneissa.
”Oletko oppinut jotain uutta?” Leijonatassu kysyi sitten virnistäen.
”Mitä näitä taisteluliikkeitä taas”, totestin lapojani kohauttaen. ”Mestarini näytti kyllä uuden tavan kalastaa.”
”Millaistakohan kala on”, Leijonahammas mietti ja maiskutti suutaan. ”Ehkä vielä joskus saan maistaa.”
”Voin yrittää napata yhden nyt, jos haluat?” ehdotin pilke silmäkulmassani ja Leijonatassun katse kirkastui. ”Onko tässä lähellä joki?”
”Lyhyen matkan päässä kyllä”, Leijonatassu nyökkäsi ja nousi seisomaan. ”Seuraa minua.”
Leijonatassu johdatti minua vähän matkaa, kunnes kuulin hentoa liplatusta. Tosiaan! Joki. Kiihdyti tahtiani ja pian näin sen joen. Se johti kohti järveä ja päättelin, että se toi ainakin osan vedestä ja kaloista järven veteen.
”Tämä kulkee Varjoklaanin reviirin reunalla, kunnes raja katkaisee sen ja loput joesta on Myrskyklaanin puolella”, Leijonatassu kertoi ja pysähtyi joen uomalle. ”Tämä on isoin joki Varjoklaanin reviirillä, on meillä yksi pienempi.”
”Teillä on siis jokia!” hihkaisin ja tuijotin jokeen. Silmäni menivät viiruiksi, kun näin yhden kalan liikkuvan. Kävi tuuri. ”Jokiklaanin reviirillä on paljon jokia.”
”Voin arvata sen”, Leijonatassun ääni oli huvittunut. ”Ette varmaan olisi Jokiklaani, jos teillä ei olisi kaikista eniten jokia.”
Pyöräytin silmiäni ja mietin, pitäisikl kollille tokaista, että klaani oli saanut nimensä jo kauan ennen kuin klaanit olivat saapuneet järvelle, mutta samalla silmänräpäyksellä huomasin hopeakyljen joessa ja iskin kynteni siihen kiinni. Ilo valtasi mieleni, kun tajusin saaneeni sen kiinni. Heitin sen nopeasti pois joesta upeassa kaaressa ja tapoin kalan nopealla puraisulla. Se ei ollut mikään iso kala, mutta ehkä niin oli hyvä. He olivat oppilaita, he eivät saisi syödä ilman mestariensa lupaa ja varsinkaan ennen kuin kuningattaret ja pennut olis ruokittu. Tähtiklaani sentään, lehtikato oli tulossa. Saisivatko he tehdä tätä? Pahus sentään, he tapailivat jo öisin, he olivat rikkoneet jo niin monia sääntöjä…
”Se oli upeaa!” Leijonatassu henkäisi ja kumartui haistamaan pientä kalaa, joka lojui ruohikolla elottomana. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään nappaavan kalaa, ja jos yotta puhutaan en ole koskaan nähnyt edes kalaa.”
”Ja nyt pääset vielä maistamaan”, virnistin. Minun vatsaani alkoi vääntää. En kykenisi syömään edes yhtä haukkausta, koska omatuntoni alkoi kolkuttaa. Miksi se nyt alkoi huutamaan, mutta ei valittanut siitä, että hiivin öisin tapaamaan toisen klaanin kollia? Ehkä siksi, koska ruoan puute voisi aiheuttaa kuolemia, mutta tapailu ei. ”Saat koko kalan itsellesi.”
Leijonatassu nosti katseensa minuun ja katsoi minua ihmeissään, kulmat kurtussa. ”Miksi?”
”Ei ole nälkä”, sanoin ja olihan se totta. ”Söin tuhdisti jo aiemmin.”
Leijonatassu nyökkäsi sitten ja kumartui taas kalan äärelle. Hän katseli sitä ihmeissään ja mietti, miten aloittaisi syömään sitä. Lopulta oranssivalkoinen kolli iski hampaansa kalaan ja repäisi siitä palasen irti. Tuijotin kollin reaktiota hyvin tarkkaan.
”Suolaista”, Leijonatassu sanoi, mutta otti toisenkin haukkauksen ja se yllätti minut. ”Olen yllättynyt, että se on näin hyvää. Paljon parempaa mitä kuvittelin. Se voittaa jopa sammakoiden maun!”
”Upea kuulla”, naurahdin ja hymyilin taas. Sydämeni hakkasi niin kovaa rintaani vasten ja painoin päätäni vähän alemmas, kun ajattelin asiaa tarkemmin. ”Tästä huomaa ennakkoluulot, joita klaaneissa viljellään toisista klaaneista.”
Leijonatassu nyökkäsi mietteliäänä ja söi kalan loppuun. Kolli lipoi huuliaan ja hymyili sitten leveästi. ”Noihin voisi jopa tottua.”
Painoin päätäni hermostuksissani vieläkin alemmas ja hymyilin nolosti. Voisiko Leijonatassu tulla Jokiklaaniin? Vihjasiko hän sanomalla noin, että voisi vaihtaa klaaniaan minun vuokseni tulevaisuudessa? Voisiko hän tulla Jokiklaaniin? Antaisiko minun päällikköni hänen tulla Jokiklaaniin? Toivoin hartaasti, että kyllä. Kyllä se onnistuisi silloin, kun minusta tulisi päällikkö tai edes varapäällikkö. Tunsin kutsua siihen asemaan, vaikka jokin siinä silti epäilytti ja kaihersi. En kyllä tuntenut kuuluvani joukkoon kunnolla, en tiedä tosin mistä sekin tunne tuli aina toisinaan kaihertamaan minua ja arkisia päiviäni. Ravistelin päätäni ja yritin tukahduttaa oudot ajatukset mielestäni.
”Kiitos, Kuutassu”, Leijonatassu sanoi sitten ja painoi päänsä hieman alemmas osoittaakseen kiitollisuutensa selkeämmin. ”Se oli oikeasti hyvää.”
”Oletko jokiklaanilainen vai miksi Varjoklaanin kissa pitää kalasta?” vitsailin virnuillen Leijontassulle, joka virnisti takaisin ja näytti sitten kieltään. Hän tuuppasi minua hellästi ja juoksi sitten hieman kauemmas minusta. Hänen tummanoransseissa silmissään oli leikkisä pilke ja vastasin siihen lähtemällä jahtaamaan kollia. Nauru raukui ilmoille, kun jahtasimme toisiamme tähtien valossa.

1. osa - Lämmin tunne

Tuiskutassu kulki Okakynnen, mestarinsa, vanavedessä. He olivat partiossa yhdessä Etsijätassun ja Unikkotassun sekä heidän mestareidensa kanssa. Kauempana Tuiskutassu huomasi Kastetassun kirjavan turkin välähtävän metsän puiden lomasta. Hän oli mestarinsa… ja siskostensa kanssa. Kastetassulla oli koko ajan niin kiire ja Tuiskutassun mieltä kirveli ikävästi. Hän niin piti Kastetassun seurasta…
”Hei, Tuiskutassu!” Unikkotassu hidasti Tuiskutassun rinnalle ja hymyili kirkkaasti kilpikonnakuvioiselle kollille. Naaraan harmaavalkoinen turkki kiilsi auringon valossa ja vihreät silmät tuikkivat kirkkaasti. ”Mitä mietit?”
”Nooooh… ihan tavallisia oppilasjuttuja...” Tuiskutassu kohautti lapojaan ja painoi päänsä alemmas.
”En usko sinua”, naaras sanoi silmät sirrillä, mutta hänellä oli yhä leveä hymy kasvojaan koristamassa. ”Kerro nyt, mielesi päällä on selkeästi jotain. Eikä se haittaa, vaikka jutellaankin. Mestarimme ovat jääneet omista suistaan kiinni.”
Tuiskutassu nosti katseensa Okakynteen ja Sadeaskel keskustelivat kuka ties mistä, mutta olivat selkeästi unohtaneet oppilaansa, ainakin hetkeksi.
”En minä tiedä”, Tuiskutassu myönsi sitten ja ravisteli turkkiaan. ”Miksi sinua kiinnostaa?”
”Koska olen ystäväsi?” Unikkotassu antoi Tuiskutassulle merkitsevän katseen ja Tuiskutassu hymyili hieman naaraan vastaukselle. ”Kastetassukko? Anna hänen olla, kyllä hän luoksesi tulisi jos tajuaisi antaa aikaa sinulle. On sinulla muitakin ystäviä, älä huolehdi. Ei hänellä nyt ole aikaa, mutta kuka tietää… ehkä hänellä on soturina aikaa ajatella kumppania...”
”Hei! Mitä tuo tarkoitti?” Tuiskutassu älähti Unikkotassulle, jonka katse ja ääni oli hyvin vihjaileva. Tuiskutassu tunsi kasvojensa lämpötilan nousevan hälyttävästi ja hänen niskakarvansa väreilivät. Unikkotassu senkin! Suorasukainen naaras.
”Ei mitään”, Unikkotassu iski silmäänsä kilpikonnakuvioiselle kollille. ”Ja onhan klaanissa muitakin oppilaita, varsinkin niitä, jotka antavat sinulle aikaansa. Ei ole mikään kiire.”
”Niin on tai siis niin, ei ole kiire ja en kyllä olekaan etsimässä mitääm kummpania vielä, kiitos vain”, Tuiskutassu pyöräytti silmiään. Eikai hän nyt niin selkeästi ollut ihastunut Kastetassuun? Oliko se syy, miksi naaras ei enää ollut hänen seurassaan? Ei kai sentään.
”Älä huoli, kukaan muu ei tiedä”, Unikkotassu iski silmäänsä ja vilkaisi sotureita, jotka johtivat joukkoa yhä eteenpäin. ”Minä vain huomaan todella nopeasti tällaiset asiat.”
”Aijaa? Todista se!” Tuiskutassu uhosi ja virnisti ovelasti naaraalle, jonka röyhisti rintaansa ja kohotti kuononsa ylöspäin ennen kuin tuli lähemmäs ja puhui hiljaa etteivät muut partion kissat kuulisi.
”Tiikeritassu on selkeästi mieltynyt Tarinatassuun”, Unikkotassu kertoi. ”Voi todistaa sen myöhemmin leirissä.”
Tuiskutassu mietti ruskeaa, raidallista kollia ja sitten kierosilmäistä naarasta. Tiikeritassu oli kyllä aina ollut mukava Tarinatassulle, jos verrataan miten suurin osa kisosista kohteli häntä.
”Muuta?” Tuiskutassu kysyi uteliaisuuden kasvaessa. ”Oletko huomannut muista samaa?”
”Oletpa sinä juoruileva ja niiiiin utelias nyt”, Unikkotassu kiusasi, mutta sai Tuiskutassulta tuuppauksen kylkeensä. ”Hyvä on, hyvä on. Luulen, että Ukkostassu on ihastunut taas Oravatassuun tai Haapanatassuun tai molempiin.”
”Oho?” Tuiskutassu yllättyi. Ukkostassu oli niin salaileva ja kaikkea tai siis sellainen. Naaras oli vain… sellainen erikoinen persoona; vahvatahtoinen ja ylpeä. Ei hänestä uskoisi, mutta olihan se mahdollista. Ja nyt Tuiskutassulle tuli epämiellyttävä olo puhua tästä aiheesta, sillä nämä olivat jokaisen yksityisasioita. Tuntui inhottavalta penkoa ja juoruta aiheesta.
”Ja sitten sinä olet mieltynyt Kastetassuun”, Unikkotassu kuiskasi ja näytti kieltään kollille kuin härnätäkseen entistäkin enemmän.
”Entäs itse?” Tuiskutassu kiivastui ja vilkaisi sivusilmällään sotureita. He hidastivat vauhtiaan, olisi siis pian koulutusession tai vastaavan vuoro. He eivät ehtisi jutella enää kauaa.
”En minä sinulle kerro, vaikka minulla olisikin joku miellitty”, Unikkotassu härnäsi ja heilautti ohutta häntäänsä.
”Ai, eikö sinulla ole vai?” kolli kysyi päätään kallistaen. Olihan se totta kai mahdollista. Unikkotassu iski vain silmäänsä kollille ja ennen kuin Tuiskutassu ehti sanoa mitään, mestarit alkoivat puhua. Tuiskutassu pälyili kuitenkin sivusilmällä Unikkotassua ja seurasi Okakynnen selostusta Varjoklaanista puolikorvalla. Kyllä hän jo tiesi millainen Varjoklaani oli, Tähtiklaani sentään.
Tuiskutassu olisi voinut vaikka vannoa, että Unikkotassu vilkuili Tuiskutassua takaisin tai ainakin Tuiskutassuun päin, vaikka yritti tehdä sen huomaamattomasti. Ja naaraan katseessa oli jotakin… outoa kipinää, joka sai Tuiskutassu hämilleen.
Viherlehti oli kaunista aikaa ja Tuiskutassu odotti näkevänsä lehtisateen, joka toisi värikkäät puut ja uudet ajat. Kyllä hän Kastetassun kansas ehtisi vielä viettämään aikaa ja ehkä lehtisade toisi naaraalle enemmän aikaa hänen kiireiseen aikatauluunsa. Tuiskutassu toivoi hartaasti, mutta sillä välin hän keskittäisi ajatuksensa koulutukseensa ennemmin kuin Kastetassuun. Hänestä tulisi Myrskyklaanin arvoinen soturi ja hän palvelisi sitä koko sydämestään eikä antaisi minkään estää sitä. Hän pysyisi vahvana.

Lehtisateen aika tuli nopeammin kuin kissat ehtivätkään tajuta ja Tuiskutassu sai paljon lihasvoimaa sen ajan mukana, kiitos Okakynnen harjoitusten. Okakynsi selkeästi itsekin saanut paljon lihasvoimaa kerryttävää koulutusta ollessaan oppilas ja hyödynsi taitojaan saaden omalle oppilaalleen eli Tuiskutassullekin näyttävät lihakset. Ei hänestä vielä soturia tulisi, ei vielä, mutta kyllä kolli alkoi saavuttamaan jo aikuisen kissan kokoa. Lehtikato saapuisi pian, joten Okakynsi oli alkanut panostaa Tuiskutassun saalistustaitojen parantamiseen, jotta Tuiskutassun taidot pysyisivät vuodenaikojen mukana ja klaani saisi tarpeeksi ruokaa lehtikadosta elävänä selvitymistä varten.
Unikkotassusta oli tullut Tuiskutassulle näiden kolmen kuun aikana läheinen ystävä ja heillä oli ollut usea koulutuskerta yhdessä. Tuiskutassu ei unohtanut Unikkotassua vaan jokaisena päivänä antoi naaralle edes yhden tervehdyksen, jos ei muuta ehtinyt. Kun aikaa oli, he vaihtoivat kieliä pidemmän aikaa ja puhuivat ties mistä, Tuiskutassu ei enää edes muistanut kunnolla mistä kaikesta he olivat keskustelleet yhdessä. Eipä Tuiskutassulla kamalasti muita ystäviä ollut, kun Kastetassukin pyöri aina muualla, kun Tuiskutassulla olisi ollut aikaa. Jäätassu oli lähes aina Kastetassun ja Taivastassun kanssa ja Tarinatassulla oli muita ongelmia. Kyllä he toisinaan vaihtoivat kuulumisia, mutta Tarinatassu oli selkeästi läheisempi Ukkotassun ja Kaislatassun kanssa ja viettikin heidän kanssaan suurimman osan ajastaan. Tuiskutassua toki harmitti se, sillä Tarinatassu oli kuitenkin mukava persoona, mutta Unikkotassu oli hänen seurassaan silloin kun Tarinatassu olisi ehtinyt.
Tuiskutassu palasi juuri saalistamasta Okakynnen kanssa ja viedessään saamiaan saaliitaan tuoresaaliskasaan, joka oli tällä hetkellä yllättävän pullollaan saaliita, huomasi kilpikonnakuviollinen kolli Unikkotassun istumassa oppilaiden pesän edustalla. Roihumieli taisi olla hänen seurassaan, mikä oli hieman yllättävää. Roihumieli oli saanut soturinimensä ehkä hieman yli kuu sitten ja oli kolli toisinaan ollut mukana Tuiskutassun ja Unikkotassun harjoituskerroilla, mutta hyvin harvoin. Vaaleanruskea kolli kumartui lähemmäs Unikkotassun kasvoja ja kuiskasi naaraalle jotain, joka sai Unikkotassun karvat pörhistymään innosta.
”Unikkotassu!” Tuiskutassu tervehti naarasta, jonka pää nousi terävästi pystyyn. Naaraan katse kirkastui, kun hän näki Tuiskutassun. Hän sanoi jotakin hymyillen leveästi Roihumielelle ja asteli sitten hölkäten Tuiskutassun luokse.
”Ohoh, sinullahan oli oikein menetyksekäs saalistuskerta, ellen sanoisi?” Unikkotassu virnisti ja katsoi Tuiskutassun tuomia saaliita. ”Olet aika hyvä, hm?”
”Kiitos”, Tuiskutassu naurahti, mutta röyhisti silti rintaansa. Tuntui yllättävän hyvältä osoittaa taitonsa Unikkotassulle. Ehkä vähän turhankin hyvältä. ”Mitä sinä olet tänään tehnyt?”
”Olimme aamulla partiossa”, naaras kohautti lapojaan. ”Ei mitään ihmeellistä, sain loppupäivän vapaaksi taisteliharjoitusten jälkeen. Oli ihan toivottavaa, eilinen oli niin rankka.”
”Niin oli”, Tuiskutassu myönsi ja virnisti. ”Katsos, olet jäänyt minua pienemmäksi.”
”Älä liikaa ylpeile koollasi”, naaras tuhahti ja yritti kohotta kuonooaan saadakseen lisää korkeutta olemukseensa. ”Kohta kasvat liian isoksi.”
”Tai sinä jäät liian pieneksi”, Tuiskutassu härnäsi takaisin ja Unikkotassu tuuppasi kollia. ”Au!”
”Ansaitsit tuon”, Unikkotassu hymähti, mutta nauroi sitten. ”Tuiskukolhu olisi hyvä nimi sinulle.”
”Sinun nimesi olisi sitten Unikkomarja, kun olet yhtä pieni kuin siemen”, Tuiskutassu virnisteli ovelasti, mutta koki sen virheeksi, sillä Unikkotassu yllätti hänet ja jollain ilveellä onnistui tuuppaamaan kollin kumoon. Naaras painoi Tuiskutassua rintakehästä tassuillaan ja katsoi suoraan Tuiskutassun silmiin.
”Ehkä pieni, mutta silti voimakas”, Unikkotassu murahti hymyillen koppavasti. Naaras katsoi hetken aikaa Tuiskutassua, kunnes yllättäen naaraan silmät menivät viiruiksi ja hän peäräntyi äkisti Tuiskutassun päältä. Naaraan käytös hämmensi Tuiskutassua ja kun kolli pääsi pystyyn, Unikkotassu piti katseensa muualla kuin Tuiskutassun silmissä.
”Tuota… minun pitää mennä...” Unikkotassu mutisi.
”Minne? Sinullahan oli vapaata?” Tuiskutassu hämmentyi ja heilautti hyvin tuuheaa häntäänsä.
”Ni-niin on, mutta tuota… tarpeidentekopaikalle”, naaras mumisi ja kipaisi sitten äkkiä tarpeidentekopaikan suuntaan. Tuiskutassu jäi istumaan aivan hämillään leirin keskelle ennen kuin tajusi astella hieman sivummalle.
Mikähän ihme sille tuli? Tuiskutassu istuutui alas oppilaiden pesän edustalle ja seurasi sitten leirissä olevia kissoja. Olipa heitä paljon, monella oli varmasti nälkä jo tähän aikaan, joten ei se ehkä mikään ihmekään ollut.
Oliko Unikkotassu nolostunut, kun niin moni oli huomannut naaraan toiminnan? Oliko… Unikkotassu ihastunut Tuiskutassuun? Kilpikonnakuviollisen kasvoja alkoi kuumottamaan ja hän siristi silmiään mietteliäänä. Miksi naaras olisi muuten ollut niin outo äsken? Jostakin syystä ajatus Unikkotassusta ja Tuiskutassusta yhdessä sai Tuiskutassun samalla iloiseksi, mutta samalla myös hieman ahdistuneeksi ja todella epävarmaksi. Entä Kastetassu? Unohda jo hänet, ei hän tunne samoin. Ja ahdistus kuului varmasti asiaan, olivathan he olleet ystäviä kauan ja no… kuuluihan rakkauteen ahdistys, eikö..?
Ja mitenköhän asian esittäisi Unikkotassulle, ettei naaras säikähtäisi? Ja entä Tuiskutassu itse, miten hän uskaltaisi asiasta puhua Unikkotassulle? Ehkä järkevintä olisi nyt vain seurata tilannetta, kyllä, juuri näin. Ei ollut mikään kiire. Ehkä Kastetassu…. UNOHDA JO!
Tuiskutassu ravisteli päätään hermostuksissaan. Mitähän emolle kuului? Sirppkynnen luona Tuiskutassu ei ollut käynyt pariin päivään, olisi varmaan kyllä ihan järkevää, sillä olihan emo hänelle todella tärkeä. Tuiskutassu silmäili leirissä olevia kissoja erivärisillä silmillään ja etsi harmaata turkkia kissojen seasta. Eikö hän ollut leirissä nyt?
”Miksi istut täällä yksin, Tuiskutassu?” Tuiskutassun isän ääni kuului Tuiskutassun läheltä. ”Onko tämän päivän koulutus ohitse?”
”Okakynsi antoi loppupäivän vapaaksi”, Tuiskutassu nyökkäsi isälleen. ”Unikkotassulle tuli kiire, joten jäin odottamaan.”
”Hän ei taida tulla vielä”, Iltataival hymähti, hymyillen kuitenkin lohduttavasti. ”Määräsin hänet äsken rajapartioon, kun hän näytti joutilaalta. Jos olisin tiennyt, että sinäkin olet vapaalla, olisit voinut mennä mukaan.”
”Ai”, Tuiskutassu naurahti ja suoristautui. Oppilas huomasi olevansa pian isänsä kokoinen ja se tuntui yllättävän hyvältä.
”Olet kyllä kasvanut hurjan nopeasti”, Iltataival naurahti ja röyhisti rintaansa leikkästti ollakseen vielä isomman näköinen kuin normaalisti. ”Kasvat varmasti minua isommaksi, olen varma siitä.”
”Toivottavasti”, Tuiskutassu iski silmäänsä isälleen. ”Ajattele, mitä vitsejä sitten heiteltäisiin.”
”Hyvähän se on, jos sinusta tulee vahva”, Iltataival totesi. ”Vahvoja kissoja tarvitaan ja sinusta tulee kyllä vahva. Myös mieleltäsi.”
”Niin kuin emosta”, Tuiskutassu hymyili ja Iltataival hymähti, siniset silmät tuikkien, kun Sirppikynsi tuli puheeksi.
”Hänellä on kyllä vahva luonne”, Iltataival virnisti ja kallisti päätään poikansa suuntaan. ”Olet saanut siitä oman osasi. Ja se on hyvä.”
”Oletko muuten nähnyt Sirppikynttä?” Tuiskutassu kysyi sitten ja pälyili taas ympärilleen siinä toivossa, että Sirppikynsi olisi nyt ilmestynyt leirin aukiolle. ”En ole ehtinyt vaihtaa kieliä hänen kanssaan vähään aikaan.”
”Hän taisi lähteä aiemmin Huurretassun kanssa kävelylle”, Iltataival muisteli ja nyökkäsi. ”Ah, tuolla he ovatkin, menossa tuoresaaliskasalle.”
Tuiskutassun katse singahti tuoresaaliskasan suuntaan ja nyt hän näki harmaaturkkisen emonsa ja valkoturkkisen siskonsa. Sirppikynsi kulki aivan tyttärensä kyljessä kiinni ja Huurretassu hymyili lempeästi.
”Kuule, mennäänkö heidän seuraansa syömään?” Iltataival ehdotti nousten jo pystyyn. Tuiskutassu nyökkäsi ja kulki isänsä rinnalla emonsa ja sisarensa luokse.
”Tuiskutassu, isä!” Huurretassu hymyili ja nyökkäsi kahdelle kollille, kun he saapuivat kahden naaraan luokse. Iltataival väläytti tyttärelleen lempeän hymyn ja kääntyi sitten Sirppikynnen puoleen, puhuen jotakin jostain rajapartioista sun muista, mutta Tuiskutassu keskittyi enemmän valkoturkkiseen sisareensa. He eivät olleet yllättävän pitkään aikaan olleet ilman Pakkastassua ja nyt Tuiskutassu pysty näkemään Huurretassun olemuksen kunnolla. Hänen turkkinsa kiilsi, mutta näytti silti niin pehmeältä. Tuuhea häntä oli hieman kaarella, kuten tavallista ja loi Huurretassulle korean ulkomuodon korostamaan naaraan muutenkin siroa olemusta. Tuulihäntä, Huurretassun mestari, kulki samalla tavalla häntä hieman kaarella, eli ei tarvinnut ihmetellä mistä Huurretassu oli sen itselleen napannut tavaksi.
”Tuiskutassu, kuulin Okakynneltä, että olet taitava kiipeilemään”, Sirppikynsi sanoi sitten ja Tuiskutassun katse pomppasi Huurretassusta Sirppikynteen. Okakynsi, sinä senkin. ”Osaat kuulemma hyvin tasapainotella ja loikata puusta puuhun.”
”Niin, onhan minulla hyvä mestari opettamassa”, Tuiskutassu hymyili ja istui alas, kietoen tuuhean häntänsä ympärilleen.
”Ohhoh, vai että olet sinä taitava kiipeilijä”, Iltataival kuulosti ylpeältä ja hipaisi poikaansa osoittaakseen ylpeytensä ja kannustuksensa. ”On meillä taitavia pentuja.”
”Niin on”, Sirppikynsi hymyili ja vilkaisi Huurrettassua. Naaraan vihreissä silmissä oli kaihoa, mutta silti ylpeyttä. Huurretassu pärjäsi aivan loistavasti kuuroksi kissaksi, kiitos siitä kuuluu Tuulihännälle.
Tuiskutassu huomasi Pakkastassun saapuvan leiriin ja mustan kollin katse lukittui hänen perheeseensä, joka parveili tuoresaaliskasan luona. Kolli katse siirtyi heudän vanehmmistaan Tuiskutassuun ja sitten Tuiskutassusta Huurretassun, mikä ei yllättänyt Tuiskutassua, ei sitten yhtään. Ei kulunut kuin muutama silmänräpäys, kun musta kolli jo asteli Huurretassun vierelle. Nuo kaksi olivat sitten erottamattomat. Huurretassu antoi Pakkastassulle hellän puskemisen kera kehräyksen. Vaikka naaras ei kuullut mitän, kyllä hän silti kehräsi, hän taisi tuntea sen hyrinän ja tärinän, joka kehräyksestä tuli.
”Pakkastassu!” Sirppikynsi kehräsi mustaturkkiselle oppilaalle. ”Valitse itsellesi toki syötävää ja tule syömään kanssamme.”
”Minä söin jo äsken partiossa”, Pakkastassu sanoi sitten ja nyökkäsi kohteliaasti.
”Tule silti seuraan”, Huurretassu sanoi ja nappasi itselleen hiiren tuoresaaliskasan keosta odottamatta vastausta veljeltään. Tuiskutassu seurasi perästä, mutta otti itselleen hiiren sijaan päästäisen, joka oli houkutellut Tuiskutassua jo jonkin aikaan. He siirtyivät hieman sivummalle odottamaan Iltataivalta ja Sirppikynttä, jotka lopulta valitsivat kyyhkysen jaettavaksi keskenään. Syömisen lomassa he kertoivat päivänsä kulusta toisilleen ja Tuiskutassulle tuli lämmin olo sekä rintaan että vatsaan. Hänellä oli upea perhe ja hän pitäisi siitä kiinni ja tiukasti pitäisikin. He eivät ehkä olleet jokaisena päivänä puhumassa toisilleen, mutta he olivat silti todella läheisiä keskenään ja se oli Tuiskutassusta tärkeintä. Hän tiesi voivansa luottaa jokaiseen sisarukseensa; Pakkastassuun, Huurretassuun, Sudenlaulu, Ilveskuuraan ja Kettukuonoon ja tietysti vanhempiinsa. He olisivat aina toistensa tukena.

12. luku - Sinä tarvitset suunnitelman

Indigo painoi Novaa maata vasten pitäen kilpikonnakuviollisen kollin paikoillaan jykevillä tassuillaan. Valkoinen kolli oli hyvin voimakas ja taitava, hänelle ei kukaan voisi ryttyillä ellei haluaisi saada selkäänsä ja kunnolla. Tiikeri istui kauempana ja seurasi isänsä ja veljensä harjoitusta, pian olisi hänen vuoronsa. Helmi oli emonsa Angelin kanssa harjoittelemassa saalistamista sun muuta, kuten lauman lakien ja odotusten mukaan pitikin olla.
”Hyvä, Indigo”, Nova kehui, kun hän pääsi istumaan. Kolli ravisteli turkistaan kosteat sammaleet ja nyökkäsi valkoiselle kollille. ”Tiikeri, sinun vuorosi.”
Tumma, oranssiraidallinen kolli nyökkäsi ja nousi seisomaan venytellen lihaksiaan. Kylmä tuulenviima kulki pienen aukion poikki ja muistutti Novaa lähestyvästä lehtikadon ajasta. Tulis kylmät ajat ja ruokaa olisi taas vähän. Miten klaanikissat selvisivät kylmästä vuodenajasta?
”Nova!”hopeanharmaa nuori kissa huusi ja loikki mäkeä alas. Naaraan kirkkaat siniset silmät loistivat, kun hän saapui Novan luokse. Ja Nova sääli pentua. Tai, ei hän kyllä mikään pentu enää ollut, mutta nuori silti. Hänessä oli niin paljon hyvää ja valoa, mutta hänen isänsä Nava…
”Hopea”, Nova tervehti naarasta hymyllään ja vilkaisi poikiaan, jotka alkoivat harjoitella keskenään isänsä merkistä. ”Mikä sinut tuo tänne? Taisteluharjoitusten keskelle?”
”Minä… halusin vain tulla katsomaan”, naaras luimisti korviaan. Hän muistutti niin paljon Helmiä, Novan omaa tytärtä. Kiinnostunut taistelemisesta sun muusta, mistä lauman naaraat eivät saisi olla kiinnostuneita tai ottaa osaa. ”Ja isä hätisti minut taas pois tieltä.”
Novaa säälitti taas. Nava kohteli nuorinta pentuaan neljästä kuin irtolaista.
”Ja otin Sumun mukaan!” Hopea kertoi ja Novan korvat heilahtivat. Mäen harhalla kyyristeli Nevan toinen pennuista, nuorempi heistä. Mustavalkoinen kolli katsoi varovasti Novaa sinisillä silmillään ennen kuin uskalsi tulla lähemmäs.
”Tule vain, Sumu”, Nova kutsui sisarensa pentua. ”Päästivätkö hänen vanhempansa hänet tänne?”
”Kun kerroin, että tulemme sinun luoksesi”, Hopea kertoi ja Nova hymyili heti. ”Zenokin olisi halunnut, mutta isä ei päästänyt häntä mukaan.”
Nova huokaisi ja nyökkäsi. Nava oli toisinaan julma ja toisinaan mukava toiseksi vanhimmalle pojalleen Zenolle.
”Halusitte siis katsella?” Nova kysyi ja Hopea nyökkäsi. Sumu nyökkäsi myös. ”Katsokaa tarkkaan, miten Indigo käyttää hyödykseen kokoaan ja voimaansa, kun taas Tiikeri hyödyntää nopeuttaan ja pientä kokoaan. Molemmilla on älyä, kun he hyödyntävät fyysistä olemustaan liikkeissään.”
Hpean silmät tuikkivat ja Sumunkin kiinnostus kasvoi, kun Nova kertioi, miten kaksi vanhempaa kollia toimivat.
Tiikeri tömähti maata vasten, kun Indigo sai kaadettua nuoremman veljensä. Ja siinä raidallinen kolli pysyi, valkoturkkisen veljensä otteen alla. Indigo päästi veljensä menemään, kun voitto oli selkeä.
”Vau!” Hopea hurrasi ja Sumu hymyili myös. Hän oli ujompi kuin Hopea, mutta kyllä hän pääsisi vielä kuorestaan ulos ja näyttäisi, miten urhea on. Nova rauhoitteli Hopeaa hyssyttämällä pentua. Olisi oltava varovaisia. Indigo kumarsi pennuille ja Tiikeri virnisteli, kun nousi pystyyn. Molemmat olivat hyvin taitavia ja kehittyivät koko ajan.
”Johtaja!” Cladiuksen ääni kajahti harjanteelta ja Nova pomppasi samantien pystyyn. Oranssin kollin ääni oli hätääntynyt. ”Nova!”
”Cladius? Mikä hätänä?” Nova kysyi, kun Cladius pääsi hänen luokseen.
”Lauma… on hyvin levoton”, kolli haukkoi henkeään. ”Veljesi...”
Nova murisi. Tämä ei tiennyt hyvää. ”Tiikeri, ota pennut mukaasi ja tule perässä. Indigo, sinä tulet minun mukaani.”
Nova pinkaisi juoksuun ja Indigo seurasi aivan hänen rinnallaan. Mitä Nava oli tehnyt? Mitä ihmettä se kolli oikein ajatteli?
Kun Nova pääsi leirin ytimeen, häntä odotti sähinä ja murina. Nava istui korkealla harjanteella ja hänen katseensa lukittui Novaan. Mustan kollin silmissä välähti tyyyävisyys ja iva; ”et varmasti selviä tästä.”
Nova rauhoitti mielensä ja asteli Indigo rinnallaan kissojen luokse, jotka huusivat Novalle kuka ties miten monta asiaa ja syytöstä.
”Milloin ajattelit, että pääsemme järvelle, MEIDÄN kotiimme?” monet huusivat.
”Aiommeko kärsiä täällä vielä miten kauan?”
”Onko johtajamme pelkuri?”
Nova ei vastannut mitään, asteli vain laumansa keskelle ja nosti katseensa veljeensä, joka virnisteli tyytyväisenä. Tiikeri saapui pentujen kanssa ja Nova nyökkäsi hänelle kiitoksena. Tiikeri osasi rauhoittaa Hopean tilanteessa kuin tilanteessa.
”Nava, mitä sinä teet?” Nova puhutteli veljeään ja nousi pienen kiven päälle.
”Minä vain toin esille sen, että olemme yhä tässä haisevassa kuopassa, metsässä, kun meidän pitäisi olla tuolla, järvellä, kotonamme!” Nava ärähti ja sai monet lauman kissat yhtymään siihen. Indigo pysyi rauhallisena, mutta Nova aisti ärtymyksen kipinän kollista. ”Miksi et tee mitään vaan vain olet ja hoidat perhettäsi? Eikö sinun tulisi hoitaa laumaasi ja johtaa meidät kotiin? Minusta sinä pelkäät.”
”Niin pelkään”, Nova täräytti ja kissat hiljenivät. Nava näytti myös häkeltyvän, kunnes hänen kasvoillene levisi virne ja hän alkoi taas puhua.
”Johtajamme pelkää! Hahahaaa!” Nava nauroi. ”Ei hänestä ole johtajaksi! Eivt johtajat pelkää! Ei Aartjekaan pelännyt!”
Nova kuunteli veljensä uhoa ja alkoi vastineeksi nauraa. Nava kurtisti kulmiaan.
”Mistä sinä tiedät, MITÄ minä pelkään? Kerro minulle, mitä minä pelkään?” Nova haastoi ja Nova röyhisti rintaansa.
”Pelkäät kuolevasi”, Nava sanoi.
”Ei”, Nova udisti päätään. ”En pelkää kuolevani, sinä pelkäät kuolemaa.”
Nova kääntyi katsomaan ympärillään parveilevia lauman kissoja ja suoristautui.
”Mitäkö minä pelkään? Minä pelkään, että lauma ei selviä. Minä pelkään, että kissat vain kuolevat ja pennut jäävät ilman isiään ja että isät eivät enää koskaan näe omia pentujaan. Pelkään, että lauman tulevaisuus on tuomittu, jos hyökkäämme päätä pahkaa klaanikissojen kimppuun!” Nova kääntyi katsomaan taas veljeään. ”Minun isäni pelkäsi, että minä kuolen. Minun isäni pelkäsi, että lauma menehtyy.”
Nova loikkasi kaaressa veljensä luokse ja murisi hänelle. ”Kerro minulle, miten klaanikissat voitetaan? Ehei, ei raaka voima auta. Ei. Tarvitaan suunnitelma. Suunnitelma, jolla klaanit heikkenevät ja että lauma ei ajaudu kaaokseen. On tulossa talvi ja kylmä. Ruokaa ei tule olemaan tarpeeksi kellekään, ei edes klaanikissoille. Jos hyökkäisimme nyt, tekisimme hallaa myös itsellemme. Klaanikissoja on liikaa, heillä myös naaraat taistelevat. Heillä on etu.”
”Minulla on ehdotus”, Indigo puhui sitten ja Nova nyökkäsi pojalleen. ”Minusta meidän tulisi käyttää samaa tekniikkaa. Myös naaraiden tulisi taistella.”
Laumalaiset henkäisivät kauhuissaan ja alkoivat protestoimaan.
”HILJAA!” Nova huusi ja lauma hiljeni. ”Vaikka se onkin lauman laissa, lakia voidaan muuttaa, jos suurin osa laumasta on samaa mieltä. Jos haluamme edun puolellemme, osa naaraista voi siirtyä myös harjoittelemaan taistelemista. Naaraiden taistellessa, meillä on massaylivoima ja suuri mahdollisuus voittaa!”
Kissat supisivat hiljaa ja vilkuilivat Novaa ja Indigoa.
”Ne ketkä kokevat, että osa naaraista voisi opetella taistelemaan lauman selviytymisen edistämiseksi, nostakaa häntänne pystyyn!” Nova julisti ja seurasi kuinka laumalaiset alkoivat pohtimaan, mitä äänestäisivät. Hänen itse tuli pysyä puolueettomana. ”Ketään ei rangaista vastauksestaan. Jokainen, joka vahingoittaa eriävän mielipiteen omaavaa, joutuu tekemisiin minun kanssani.”
Monet uskalsivat nyt äänestää myönteisesti naaraiden taisteluoikeuden puolesta. Myös naaraat. Ylivoima oli saavutettu.
”Olkoon se siis niin”, Nova julisti. ”Halukkaat naaraat saavat tulla mukaan isänsä ja veljiensä taistelukoulutukseen ja opetella taistelemaan. Jos isä häneltä sen oikeuden kieltää, tulevat halukkaat naaraat minun koulutukseni alle ja saa isä vastata minulle.”
Kissat nyökkäsivät, mutta Nova pysäytti heidät. Hän seurasi katseellaan jokaista kissaa ja katsoi sitten veljeään. ”Onko sinulla oikeus istua siinä? Johtajasi rinnalla, kun et ymmärrä, mitä lauman selviytyminen vaatii? Onko sinulla oikeutta väittää, että minä en haluaisi laumalleni kotia, jossa elää rauhassa, kun minä koko ajan harkitsen, mikä keino olisi varmin kodin saamiselle, jossa mahdollisimman vähän laumamme kissat kärsivät?”
Nava siristi silmiään, mutta loikkasi sitten harjanteelta alas. Nova nyökkäsi laumalle ja päästi heidät askareidensa pariin. Nova huokaisi syvään. Indigo asteli hänen luokseen ja istui alas.
”Johdat viisain sanoin”, Indigo sanoi.
”Osasit tuoda suunnitelman mukaan tähän tilanteeseen”, Nova huomautti ja hymyili ylpeästi. ”Sinulla on yhtä hyvät sanat ja äly. Nyt vain pitää keksiä keino saada lauma luottamaan tarpeeksi ja varmistaa, että emme oikeasti satuta klaaneja. Heidän täytyy huomata, että tekemällä samoin kuin se lauma, joka meidät hääti pois, ei tee mitään hyvää kellekään.”
”Muutoksen tuuli on saapunut”, Indigo kuiskasi, kun katsoi lauman naaraita, jotka olivat innoissaan kokeilemassa, miten taistellaan. Heitä oli vähän, mutta kyllä he rohkaistuisivat.

Nova katseli valkoturkkista kollia, omaa poikaansa, jolla oli niin helppoa keskustella lauman kissojen kanssa ja hän tuli niin hyvin sosiaalisesti toimeen kaikkien kanssa. Hänellä oli hyvät sosiaaliset taidot, mutta myös vahva mieli ja itsepäisyys. Hänestä olisi seuraavaksi johtajaksi paremmin kuin Novasta. Jos vain lauman tavat ja säännöt olisivat toisin, voisi Nova johtaa hyvillä mielin. Hänen mielensä kuitenkin oli lähes jokaista sääntöä vastaan, jota lauman tuli noudattaa ja se rikkoi kilpikonnakuviollisen kollin sydäntä ja mieltä palasiksi. Hän halusi antaa lauman kissoille vapauden valita, vapauden rakastaa ja vapauden valita saavatko he lainkaan pentuja ja milloin he ne hankkivat. Monet naaraat olivat heikkoja ja kuolivat, pennuista puhumattakaan. Angelilla ja Nevalla oli käynyt tuuri, kun he olivat saaneet ensimmäisen kiima-aikansa myöhään. He olivat vahvistuneet ja kasvaneet tarpeeksi pentujen saamista varten. Tuon ajattelu tuntui aivan liian pahalta ja Novaa ällötti.
Pystyisipä hän muuttamaan asioita. Olihan nyt jo tapahtunt muutosta naaraiden osalta, mutta kaikki eivät hyväksyneet sitä, varsinkaan, kun ajat olivat epävarmat ja nin moni kissa epäili Novaa. Indigo sen sijaan… hänestä voisi olla siihen. Nova siristi silmiään ja katsoi vanhinta poikaansa mietteliäänä. Hänellä oli vahva mieli ja vahva sydän. Ja tietysti vahva oikeudentahto. Hänestä olisi siihen. Hänellä oli upeat puheenlahjat, kuten oli Novalla. Mutta Indigo keräsi suosiotaan koko ajan ja monet kissat luottivat häneen. Hänen pitäisi vain saada osoittaa kykynsä. Ja Novan kuolla.
Novan niskakarvat pörhistyivät. Pitäisikö hänen kuolla, jotta asiat voisivat muuttua oikeasti? Indigo ei voisi johtaa, jos Nova olisi vallassa. Ja jos hän pakenisi Supitassun luokse… se paljastuisi nopeasti ja kuka tietää mitä tapahtuisi. Nova pudisti päätään raivokkaasti ja hieroi tassullaan otsaansa. Tämä ajattelu sai hänen päänsä vain särkemään entisestään. Indigo ei ole vielä valmis, ei todellakaan. Ja Novan tulisi suunnitella asiat paremmin. Oli Nava, kodin löytäminen ja Vesikauhukin vielä. Ei Nova voisi jättää näitä asioita oman nuoren, aivan liian nuoren, ja vielä kokemattoman poikansa murheiksi vielä. Ei niin kuin Novalle oli käynyt. Indigon tulisi osoittaa itsensä koko laumalle, jotta he seuraisivat häntä mukisematta. Olisi näytettävä esi-isien merkki Indigon mahdista. Neva voisi auttaa. Hänestä oli tullut todella kunnioitettu tietäjä. Mutta se olisi myöhemmän ajan murhe…
Nova venytteli lihaksiaan ja nousi sitten seisomaan tähyillen leiriä, johon kissat olivat väliaikaisesti asettuneet. Hän näki sen pienen kylmän pesän, jossa Supitassu oli joutunut olemaan. Nova hymyilytti silti, sillä hän muisti ne kaikki hyvät ajat, joita he olivat saaneet jakaa yhdessä. Kalastaminen, kävelyt, keskustelut… kaikki. Novan sydäntä pisti. Hän kaipasi harmaata, juovikasta naarasta niin kovin. Miksi sen piti sattua näin paljon? Oliko jokin mahti tarkoittanut heidät yhteen? Mutta kuka? Ja oliko sellaista edes? Vai oliko tämä vain jokin vitsi?
Nova huokaisi ja perääntyi sisälle pesäänsä, kun huomasi Indigon lähestyvän. Kuu loisti jo taivaalla tähtien tuikkiessa sen rinnalla, joten olisi ihan järkevää painua unten maille ja kerätä voimia huomista päivää varten.
Nova asettautui sammalpedilleen ja haukotteli syvään. Angel oli jo nukahtanut ja hänen vierellään nukkuivat Tiikeri sekä Helmi. Indigo asteli sisälle pesään luoden hetkellisesti hennon valkean hohteen pesään. Kolli asteli isänsä luokse ja käpertyi niin, että heidän turkkinsa koskettivat toisiaan. Novan sydäntä pisti. Voisiko hän jättää nämä hänelle rakkaat pentunsa Supitassun vuoksi? Pystyisiköhän hän edes tekemään niin kaikkien turvallisuudet huomioon ottaen?
”Hyvää yötä, isä”, valkoinen kolli kuiskasi ja hymyili isälleen ennen kuin sulki isältään perimänsä silmät.
”Hyvää yötä, Indigo”, Nova hymyili ja hivuttautui lähemmäs. ”Nuku hyvin.”

Nova tunsi outoa voimaa ja hän avasi silmänsä varovasti kohdaten valkeaa valoa. Koko maailma hohti outoa… valkoista valoa ja tähdet olivat… niin lähellä? Tämä oli kuin mikä tahansa metsä, jos valkeaa hohtavaa valoa ja puiden ja kaikkien muiden kasvien pientä hohtoa ei laskettu. Puut hohtivat lähes huomaamattomasti, mutta silti sen verran, että Nova huomasi sen. Tähdet tuikkivat niin selkeästi ja tuntui kuin kaikki huolet katosivat. Lähistöllä lenteli kymmeniä perhosia ja Nova kurtisti kulmiaan. Missä hän oli? Mikä tämä paikka oli?
Nova höristi korviaan ja tajusi lähitöllä virtaavan joen. Hän lähti kulkemaan ääntä kohti ja huomasi heti, että maa tassujen alla oli niin pehmeää. Olo oli hermostunut, mutta silti rauhallinen.
”Taitaa olla sinunlaisille kissoille aivan tuntematon paikka tämä?” ääni havahdutti Novan ja kolli käänsi katseensa äänen suntaan. Kilpikonnakuviollisen kollin suu avautui raolleen ja hänen koko olemuksensa meni miltei shokkiin. Hänen vierellään seisoi naaras, jonka olemus hohti valkeaa valoa ja ääriviivat olivat myös valkeat. Hänen turkissaan kimmelsi tähtiä ja muutaman kerran Nova olisi voinut jopa vannoa, että naaraan valkoisen turkin seassa lensi muutama tähdenlentokin.
”Älä säikähdä”, naaras sanoi ja hymyili. ”Eivät kissat kuin sinä pääse kuolleiden klaanikissojen maille kovinkaan usein, jos koskaan.”
Hetkinen. Kuolleiden KLAANIKISSOJEN maille?
”Mitä? Mi-miten minä tänne päädyin?” Nova häkeltyi ja kääntyi kunnolla ympäri, jotta voisi kohdata naaraan paremmin. ”En minä ole kuollut… klaanikissasta puhumattakaan.”
”Minä kutsuin sinut tänne”, naaras kertoi ja räpäytti mintuvihreitä silmiään. ”Ja en minäkään ollut kuollessani virallisesti klaanikissa, mutta minä uskoin Tähtiklaaniin. Ja tiedän, että sinä uskot myös, kiitos erään kissan, hm?”
”E-en ole varma, mihin uskon...” Nova myönsi korvat luimussa. Heille oltiin opetettu, että esi-isät jatkoivat elämäänsä kuoleman jälkeen, mutta koskaan ei kerrottu, että millaista se elämä oli. ”EN minä tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.”
”Klaanikissat siirtyvät Tähtiklaanin maille, kun he kuolevat”, naaras kertoi ja katsahti yllään tuikkivia tähtiä. ”Sinun esi-isäsi vaeltavat samalla taivalla, mutta he eivät ole yhteydessä meihin, koska eivät kuulu klaaneihin. He eivät näe meitä emmekä he heitä. Heidän kuoleman jälkeinen elämänsä on erilaista.”
”Ah”, Nova ei täysin ymmärtänyt, mutta samalla ymmärsi. Miksi lauman kissat olisivatkana klaanikissojen kanssa samassa paikassa? Laumahan oli klaaneja vastaan. ”Miksi sinä kutsuit minut tänne?”
”Sinun, Nova, kohtalosi on kiedottuna klaanien yhteyteen”, valkoinen naaras aloitti ja heilautti tuuheaa häntäänsä. Jotain tuttua hänessä oli… tuo silmien muoto… ”Sinulle on annettu tehtävä laumasi ja klaanien välille. Sinulla on eräs miellitty Jokiklaanissa, eikö vain?”
”Supitassu?” Nova kallisti päätään ja valkoinen naaras nyökkäsi hymyillen. ”Hetkinen, mikä kohtalo? K o h t a l o?”
”Kohtalo on erikoinen asia, sillä sitä on helppo muuttaa”, naaras selitti ja huokaisi. ”Mutta… sinun elämäsi on osittain sinun itsesi varassa. Sinulla on kohtalo, joka ohjaa sinun sydäntäsi, mutta samalla sydämesi pystyy vaikuttamaan kohtaloosi. Sinun kohtalosi on kiedottuna klaaneihin, erään mahdin voimasta, johon Tähtiklaanikaan ei pysty vaikuttamaan.”
”Ai millainen?” Nova siristi silmiään kiinnostuen. Oliko hänellä tarkoitus? Jokin suurempi merkitys?
”Sinun tehtäväsi… sinä tiedät kyllä sen”, naaras hymyili ovelasti ja asteli lähemmäs. ”Tiedät kyllä. Lauma on osa sinua, mutta niin ovat myös klaanit. Sinun tulee pelastaa laumasi, mutta se ei ole kotisi. Kuka on sinun kotisi, Nova?”
Kuka? Novan valtasi tajuaminen. Koti ei ollut lauman luona, ei enää. Koti oli siellä, missä Supitassu oli.
”Mutta kotiin et voi palata vielä, ethän?” naaras pudisti päätään pahoillaan Novalle puhuessaan. ”Sinulla on tehtävä laumasi parissa vielä.”
Nova nyökkäsi. ”Supitassu… hän… hän joutuu odottamaan.”
”Supihammas”, naaras hymyili ja Nova kallisti päätään kulmat hämmentyneesti kurtussa. ”Hänen nimensä on nykyään Supihammas. Hän on saanut soturinimensä ja on Jokiklaanin täysivaltainen jäsen. Uskotko sinä sielunkumppaneihin, Nova?”
”Onko moisia?” Nova kysyi naaralta haastaen.
”Laumakissalle on vaikea tajuta sitä, mutta jokaiselle on annettu yksi tai useampi sieluntoveri, jonka sydän kuuluu sinun sydämellesi”, naaras kertoi. ”Ja sinun sydämesi löysi yhden heistä.”
Supihammas? Novaa hymyilytti, mutta samalla suretti. He joutuivat menemään niin vaikeiden haasteiden läpi…Ja he kuuluivat toisilleen ja kaikki ne vaikeudet… Milloin se olisi sen arvoista? Nova olisi halunnut, että asiat voisivat muuttua silmänräpäyksessä parempaan suuntaan, mutta hän tiesi, että vaikka halusikin niin, se olisi mahdotonta. Liian nopeat suuret muutokset toisivat vain kaaosta ja tuhoa. Ja Nova olis kärsivällinen.
”Kuka sinä olet?” Nova kysyi nostaen katseensa kohtaamaan valkoisen naaraan mintunvihreät silmät. ”Oletko sinä Supitas-Supihampaan emo?”
”En”, naaras naurahti ja kohotti katseensa ylös. ”Olen hänen isänsä isän emo, Minttu. Tulet vielä kohtaamaan minun yhden tyttäristäni elämäsi matkalla. Supihampaaseen sinuun tulee kuitenkin keskittyä, kunhan tehtäväsi laumassa on tehty.”
Nova kallisti päätään ja pälyili ympärilleen ennen kuin kuiskasi; ”Autatko sinä minua?”
Minttu hymyili leveästi ja nyökkäsi.
”Minä autan sinua. Ja sinä tarvitset suunnitelman.”

6. osa - Mitä hän ajattelee minusta?

Tarinatassu kulki hyvin mielin kohti Myrskyklaanin leiriä täydenkuun kokoontumisesta. Kierosilmäinen naaras kulki joukon hännillä ja ajatteli tuuliklaanilaista kollia, joka oli saanut itselleen upean soturinimen. Hän oli sen ansainnut.
Tarinatassun mieltä lämmitti. Pilviharson näkeminen oli saanut hänet taas unohtamaan ikävät asiat ja antanut Tarinatassulle halua jatkaa ja panostaa koulutukseensa kovemmin. Hän pystyisi tähän, vaikka taisteleminen saikin Tarinatassun mielen alakuloiseksi. Pilviharson sanat olivat antaneet voimaa. He pystyisivät taistelemalla suojaamaan klaaniaan koirilta ja ketuilta ja muilta.
Tarinatassu kohotti katseensa, kun Pilkkutassun hiljaie nauru saavutti hänet. Kolli kulki Väärätassun rinnalla ja heillä näytti olevan hauskaa. Hieman kauempana Jäätassu kulki sisarensa Taivastassun kanssa ja heidän sisarensa Kastetassu kulki Tuiskutassun kanssa. Jokaisella soturillakin oli tässä joukossa rinnallaan yksi tai useampi kissa, jonka kanssa he pystyivät puhumaan vaikka taivaan tähdistä ja he ymmärsivät toisiaan.
Tarinatassu huokaisi ja vilkaisi taakseen. Tältä kukkulalta hän näki koko järven, joka kimalteli kuun ja tähtien hopeanhohtoisessa hehkussa. Tuuliklaanin reviiri näytti olevan niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Olikohan Pilviharso jo omassa pesässään valmistautumassa nukkumaan? Eikö hänellä tosiaan ollut ystäviä?
Ei tosin ollut Tarinatassullakaan. Ei hän siitä puhunut, ei varsinkaan Pilviharsolle. Miksi pitäisi? Kolli tiesi kyllä jo jotain ja ei Tarinatassu halunnut rasittaa Pilviharsoa omilla ongelmillaan koko ajan. Vaikka se tuntuikin olevan niin luonnollista… Pilviharso tuntui ymmärtävän ja haluavan todella olla Tarinatassun lähellä. He olivat ystäviä. Ja sekin tuntui pahalta. Miksi Pilviharso oli tuolla, nummien ja tuulen luona, kun Tarinatassu oli täällä, puiden ja pensaiden suojassa? Tällä, missä kaikilla oli joku ja Tarinatassu roikkui mukana, kun hän pystyi. Täällä, jossa häntä katsottiin säälivästi ja vaikka ei sitä päin näköä sanottu, häntä laitettiin alempaan asemaan. Hänelle annettiin helppoja askareita ja pidettiin osaamattomana.
Lumitassu ja Haapanatassu olivat suoraan osoittaneet haluttomuutensa olla Tarinatassun lähellä. Monet muut näyttivät saman passiivisella tavalla.
Ainakin Tarinatassulla oli omat ajatuksensa. Hän osasi lukea muita, olihan hän saanut olla rauhassa ja seurata klaanitovereitaan. Tarinatassun sisaruksillakin oli välillä vaikka ja mitä, mutta onneksi he sentään tosissaan välittivät kierosilmäisestä siskostaan. Täplätuuli vasta olikin tärkeä. Ja Tuulihäntä, vaikka naaras ei pystynytkään sitä ääneen ilmaisemaan.
”Tarinatassu”, Valhelaulun ääni kuului täplikkään naaraan takaa. ”Kaikki hyvin?”
Tarinatassu kohtasi kollin oranssit silmät ja hän tiesi heti, että Valhelaulu tiesi ettei kaikki ollut hyvin. Kollin katse oli kutsuva, mutta ei tuomitseva. Hän ymmärsi, ettei elämä ollut reilua. Tarinatassua karmi se, miten paljon kolli yritti peittää mielessään juoksevat ajatukset.
”Väsyttää”, Tarinatassu huokaisi ja astui lähemmäs isoa kollia. ”Ja se saa ajatukset vaeltamaan...”
”Sinua huolettaa klaanien tulevaisuus ja taistelut”, kolli humisi ja Tarinatassu vilkaisi kollia, jonka katse oli suunnattu järvelle. ”Älä huoli liikaa. Kaikki kääntyy kyllä vielä paremmaksi.”
Tarinatassun selkäpiitä pitkin juoksi kylmät väreet aivan kuin hänen turkissaan olisi juossut kymmeniä hiiriä. Valhelaulu tuntui tarkoittavan sitä tosissaan ja kollista huokui outoa voimaa.
”Tule”, kolli lähti liikkeelle aivan yllättäen. ”Ei kannata pitkittää nukahtamista liikaa.”
Tarinatassu nyökkäsi ja seurasi vanhempaa kolli takaisin leiriin. Leirin aukio oli jo tyhjentynyt huomattavasti, mutta vielä muutamat kissat vaihtoivat uutisia kokoontumisesta niille, jotka olivat jääneet leiriin.
”Hyvää yötä, Tarinatassu”, Valhelaulu sanoi yllättäen ja Tarinatassu katsahti lihaksikasta kollia. ”Älä murehdi liikaa.”
”Yritän”, Tarinatassu hymyili lähes olemattomasti ja pyyhkäisi maata tuuhealla hännällään. ”Hyvää yötä.”
Tarinatassu hiipi oppilaiden pesään, pujotteli muiden oppilaiden läpi ja käpertyi omalla sammalpedilleen, joka oli lähes pesän toisessa päässä oksista ja sammalista tehdyn seinän kupeessa. Se oli mukavan rauhallinen paikka.
Harmaatäplikäs naaras katseli muiden oppilaiden tasaista kylkien kohoamista ennen kuin tunsi omien silmiensä painuvan kiinni miltei väkisin.
Ei yksin oleminen niin paljoa vaivannut, olihan hän jo tottunut siihen. Mutta vaikka hän olikin tottunut, ei hän siitä jokaisena päivänä nauttinut.

Tarinatassun tassut rummuttivat maata vasten, kun hän ajoi jänistä takaa. Heinätähti oli odottamassa piilossa ja olisi valmis tappamaan jäniksen, jota hänen oppilaansa jahtasi häntä kohti. Ruskea jänis puikkelehti nopeasti, mutta Tarinatassu oli aivan sen kintereillä. Hänen käpälänsä olivat vahvat ja jaksoivat viedä häntä vaikka kuinka kauas ja väsymättä. Hän oli nopea ja melkein tuntui siltä kuin hän olisi voinut saada jäniksen yksin kiinni.
Vaistot tuntuivat sokaisevan kierosilmäisen naaraan, sillä kun hänen katseensa lukkiutui jänikseen ja hän lähestyi sitä, naaraan takajalat ponnistivat korkealle ilmaan.
Kynnet upposivat jäniksen nahkaan ja se päästi kauhistuneen ulvaisun. Tarinatassu irvistin ja tiukensi otettaan. He liikkuivat yhä. Miksi he liikkuivat? Kumpikaan ei juossut!
Tarinatassu veti jäniksen itseensä kiinni ja kävi kerälle, kun tunsi maan hakkaavan hänen kehoaan. Hän kieri kynnet saalissaan kiinni nummea alas.
Pysähdys kävi tömähtäen ja ilmat karkasivat oppilaan keuhkoista. Hän haukkasi ilmaa ja köhi, kun yritti saada hapen taas täyttämään sisimpänsä. Kauhuissaan kun oli, hän piti jäniksestä tiukasti kiinni. Se yritti potkia Tarinatassua vatsaan, mutta turhaan, sillä se painunut maata vasten tiukasti.
Tarinatassu heräsi hämmennyksestään ja puraisi jänistä niskaan niin, että sen pieni keho valahti veltoksi.
Siinä se makasi, kokonainen jänis! Ja Tarinatassu oli saanut sen itse kiinni!
”Tarinatassu?!” Heinätähden ääni kajahti nummen laelta. Siinä oli vivahde huolta ja säikähdystä. ”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?”
Valkoinen päällikkö juoksi mäen alas turkki vasten ilmaa hulmuten. Siniset silmät harhailivat oppiaan keholla ja etsivät vammoja, joita ei onneksi ollut.
”Minä… minä”, Tarinatassu hengitti raskaasti ja nousi istumaan paljasten jäniksen päällikkölle. ”Minä sain sen jäniksen kiinni.”
Heinätähti katsoi aivan ällistyneenä pienikokoista oppilastaan, joka istui jänis käpäliensä juuressa. Päällikkön taivaansiniset silmät vilkaisivat jänistä ja sitten taas Tarinatassua.
”Oli se kyllä aika… kömpelöä...” Tarinatassu mumisi ja käänsi katseensa tassuihinsa.
”Juokset hyvin nopeasti, kun sait sen kiinni”, Heintähti sanoi sitten. Hänen katseensa oli ylpeä. ”Ja vielä puiden seassa. Olen tavannut vain muutaman kissan, joka pystyy ottamaan jäniksen kiinni. Sinulla on vahvat käpälät, Tarinatassu, ja sinun tulee hyödyntää niitä juuri niin kuin teit tätä jänistä saalistaessa.”
Tarinatassun suu avautui hiljalleen auki ja hän katsoi mestariaan ja sitten taas ruskeaturkkista jänistä. Heinätähti oli kyllä oikeassa. Tuuliklaanin kissat olivat tunnettuja nopeudestaan ja oli harvinaista, jos muissa klaaneissa oli yhtä nopeita kissoja. Olikohan Pilviharso kuinka nopea?
”Hyvin tehty”, Heinätähti hymyili oppilaalleen ja sai siten Tarinatassunkin hymyilemään. ”Sattuiko sinuun, kun kierit tuon mäen tyylikkäästi alas?”
”Ei pahasti”, Tarinatassu naukaisi ja nousi seisomaan tunnustellen lihaksiaan. ”Muutama mustelma ehkä, mutta ei muuta.”
”Hyvä kuulla”, valkoturkkinen naaras sanoi. ”Sano sitten heti, jos alkaa yhtään sattua enempää. Ei ole järkevää kouluttautua kipeänä ja pahentaa asiaa.”
Tarinatassu nyökkäsi vastaukseksi. Hänellä oli käynyt kyllä tuuri, kun kieriessään hän ei ollut osunut yhteenkään kiveen tai oksaan, joka olisi voinut tehdä ikävää jälkeä.
”Haluatko vielä metsästää?” Heinätähti kysyi sitten, virne naamallaan. Tarinatassu kohotti kuononsa ilmaan kuin automaattisesti ja antoi hajujen virrata suuhunsa maisteltavaksi. Hajujen kirjo oli valtava ja aivan lähellä oli orava.
”Todellakin.”

Päivät tuntuivat kuluvan eteenpäin yhtä nopeasti kuin vesi valui tassun varpaiden välistä. Joka päivä Tarinatassu oppi uutta ja uutta ja uutta. He olivat Heinätähden kanssa päättäneet kokeilla valkoharmaan oppilaan kiipeilytaitoja ja se oli sujunut yllättävän hyvin, vaikka pari kertaa Tarinatassusta olikin tuntunut, että hän tippuisi alas. Harjoitusta se vaati, mutta kiitos hänen käpäliensä vahvuuden, hän pystyi pitämään itsensä hyvin tasapainossa.
Ja silti välillä tuntui, että hän lentäisi kumoon pienistäkin asioista ollessaan maan kamaralla. Juoksemista he olivat myös harjoitelleet ja Tarinatassu oli vieläkin yllättynyt siitä, että oli juossut Heintähden ohi eikä päällikkö ollut saanut oppilastaan enää kiinni. Juoksemisen lahjaa tulisi siis hyödyntää, vaikka ei siitä Myrskyklaanissa aina niin paljon hyötyä ollutkaan. Mutta nyt hänellä oli keino saada lähes kaikkia saaliita kiinni.
Sammalpedillä pyöriminen sai Tarinatassun harmistumaan. Kaikki muut olivat jo sikeässä unessa, mutta hänellä itsellään oli vaikeuksia nukahtaa. Päässä pyöri paljon ajatuksia, mutta jostain syystä ne eivät tuntuneet olevan se syy, miksi Tarinatassu ei tuntunut pääsevän unten maille.
Hänellä oli vain niin paljon energiaa. Tassuja syyhytti ja kipristeli, vatsasta otti ja Tarinatassun mieli ajatteli juoksemista tähtien valossa. Millaistakohan oli juosta ilman puiden suojaa? Olisiko se helpompaa? Tarinatassulla ei ollut niin paljon vaikeaa juosta puiden lomassa, kun hän kuitenkin muisti lähes jokaisen juuren ja kiven ja osasi väistää niitä. Välillä puut kuitenkin yllättivät ja jos saalis vaihtoikin suuntaa, se vaikeutti Tarinatassun etenemistä.
Tarinatassu huokaisi muutaman kerran, kunnes hän hilasi itsensä varovasti seisomaan. Pääsisiköhän hän ulos leiristä? Olisiko se liian riskialtista, kun olihan Yönkajon lauma uhkana. Kukaan ei saanut kulkea yksin ja yöllä oli varmasti isompi riski.
Tarinatassu hiipi pesän reunaa pitkin lähestyen uloskäyntiä, josta kajati hentoa valkeaa valoa. Oli siis ainakin lähes pilvetön taivas. Tarinatassun huulille levisi hymy. Tähdet tuikkivat niin kirkkaina tummaa taivasta vasten.
Oliko isä tuolla? Vai missä isä oli? Kuka edes oli Tarinatassun isä? Oliko hänkin yhtä nopea juoksija? Miltä hän näytti?
Oliko hän huono kissa, kun emo ei ollut koskaan kertonut hänestä? Eivätpä he olleet koskaan tarvinneetkaan isäänsä mihinkään. Emo tuntui aina niin jännittyneeltä, kun joku puhui hänen kuullensa Tarinatassun ja hänen sisarustensa isästä. Oliko isä satuttanut emoa? Jos oli, ei Tarinatassu halunnut varmaan edes tavata moista kattia. Miksi kukaan satuttaisi Täplätuulta?
Isä ei kovinkaan luultavasti ollut Myrskyklaanilainen. Tarinatassulla oli siitä vahva tunne. Ei kukaan näistä kissoista tuntunut oikealta ja sitäpaitsi, heidän isänsä oli varmasti tullut jo ilmoittamaan itsestään edes yhdelle pennuistaan tai Täplätuulelle, jos olisi Myrkyklaanin soturi. Se ei vain käynyt järkeen, että isä olisi myrskyklaanilainen.
Tarinatassun mielen harhailessa valtoimenaan, hän ei edes tajunnut sujahtavansa tarpeidentekopaikalta ulos leiristä. Hän asteli puiden luomien varjojen suojassa ja hengitti raitista ilmaa, joka sai hänet hyvälle tuulelle. Tassuja ei enää kipristellyt niin paljon ja hän tunsi olevansa paljon rentoutuneempi, kun pääsi jaloittelemaan.
Yöllä oli muutenkin rauhoittavaa kävellä. Sai astella tähtien tuikkeen alla ja katsoa, kuinka tulikärpäset valaisivat maisemaa taianomaisella tavalla. Tarinatassu kuitenkin pysähtyi, kun oli kulkenut vain muutaman ketunmitan päähän leiristä. Hän ei uskaltanut ottaa yhtäkään askelta eteenpäin. Hänen mieleensä palasivat ne hetket, jona Myrskyklaanin kissat olivat taistelleet hengestään vaarallista Yönkajon laumaa vastaan. Olivatko he varjoissa piilossa ja odottamassa, että joku lähtisi yksin? Nappaisivatko he hänet, jos hän ottaisi yhdenkin askeleen eteenpäin? Hän ei pystynyt etenemään. Hän ei voinut luottaa siihen, että Pilviharso olisi rajalla tänä yönä. Naaraan sydämeen pisti, mutta hän ei voinut riskeerata omaa henkeään. Ja niin hän kääntyi takaisin ja asteli takaisin Myrskyklaanin leiriin.

Tarinatassu asteli Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisellä rajalla. Hänet oli määrätty auringonhuipun partioon, sillä Heinätähdellä oli muuta tekemistä, mutta päällikkö oli halunnut oppilaansa saavan silti jotain irti päivästään.
Tarinatassu odotteli muita ja tuijotti Tuuliklaanin reviirin puolelle. Mitäköhän Pilviharso teki nyt? Juoksiko hän nummilla jahdaten kaneja? Antoiko hän tuulen riepottaa turkkiaan ja käpäliensä rummuttaa maata?
”Onko oma nenäsi noin kiinnostava, kun tuijotat sitä herkeämättä?” Haapanatassun närkästynyt ja ivallinen ääni herätti Tarinatassun ajatuksistaan. Täplikäs naaras käänsi katseensa vanhempaan kolliin, joka tuijotti Tarinatassua siniset silmät hehkuen. Miten Heinätähden poika oli noin epämiellyttävä?
Tarinatassu ei sanonut mitään, siirtyi vain kauemmas. Se taisi olla virhe, sillä ruskeaharmaa kolli hermostui. Tosin, hän olisi hermostunut ihan sama mitä Tarinatassu olisikin sanonut.
”Sinuna en vastaisikaan noin rumalla naamalla”, Haapanatassu sihisi hiljaa ja Tarinatassusta tuntui kuin kolli olisi iskenyt kyntensä hänen kasvojaan päin. ”Lyön vetoa, ettei kukaan tule pitämään sinusta, kun omaat noin rumat kasvot. Täynnä pieniä rumia läikkiä ja nuo silmät.”
Tarinatassu pidätteli itseään vaihtamasta ilmettään. Se vaatu paljon, mutta hän teki kaikkensa, että pitäisi saman ilmeen koko ajan. Haapanatassu saisi vain kannustusta jatkaa, jos Tarinatassu antaisi kollille häntä miellyttävän reaktion.
”Ja no...” kolli virnisti ja Tarinatassun hännänpää nytkähti. ”Kukapa edes haluaisi naarasta, jonka ajatukset eivät pysy läsnä ollenkaan? Viallinen kaikella tapaa. Emoni taisi ottaa sinut oppilaakseen juuri sen takia, että koki sinun tarvitsevan korjaamista.”
Tarinatassu nielaisi ja käänsi katseensa pois Haapanatassusta. Miten kolli voi olla noin ilkeä? Miksi hän ei tajua, ettei Tarinatassu voi silmilleen mitään? Ja miten niin naaraan kuviointi oli rumaa?
Tarinatassu sähähti kollille, joka virnisti vastaukseksi. ”Haastatko minut? Anti tulla vain, mätäsilmä.”
Kolli tuuppasi Tarinatassun kumoon. Naaras tömähti maata vasten ja jäi siihen. Ei nouseminen auttaisi.
”HEI!” Valhelaulun ääni kajahti ilman halki ja Tarinatassu jännittyi. Valkomusta kolli asteli silmät kurtussa kahden oppilaan luokse. ”Mitä tapahtuu? Miksi sinä tönäisit Tarinatassun kumoon? Olemme partiossa, emme taisteluharjoituksissa!”
”Hän minulle alkoi sähisemään!” Haapanatassu alkoi puolustella. Tietysti tämä olisi nyt Tarinatassun syytä. Ainahan se oli hänen syytään. ”Hän hyökkäsi! Minä vain puolustauduin.”
”Kiitos, kun kerroit, Haapanatassu”, Valhelaulu kuulosti jotenkin happamalt.a Tarinatassu luimisti korviaan ja piti katseensa maassa, kun hän nousi istumaan. ”Kiitos, kun annat minun huomata, ettei sinusta ole soturiksi.”
Haapanatassu päästi yllättyneen älähdyksen ja Tarinatassun ilme venähti.
”Kuinka kehtaat?” Haapanatassu murisi, mutta katui sitä heti, kun Valhelaulu tuuppasi kollin kumoon. Hän toi kasvonsa aivan harmaaruskean kollin kasvoihin kiinni.
”Kuinka itse kehtaat?! Tarinatassu ei ole koskaan ollut aggressiivinen kissa tai lainkaan äkkipikainen”, Valhelaulu sihisi Haapanatassulle. ”Mutta sinä olet aina ollut sellainen. Ja minä tunnistan valheet aivan kuin aloittaisit lauseesi kertomalla, että tämä tässä on vale. Pääset vastaamaan Heinätähdelle käytöksestäsi ja mitä luultavammin soturiksi pääsemisesi lykkääntyy. Jos et siitä opi, että klaanitoverisi ovat tärkeintä, mitä sinulla on, minun puolestani saat palata pentutarhaan!”
Haapanatassu katsoi järkyttyneenä Valhelaulua, jonka oranssit silmät katsoivat palavan tulen lailla oppilasta. ”Ymmärsitkö?”
Haapanatassu nyökkäsi hätääntyneenä ja Valhelaulu päästi hänet ylös. Hän puhui sitten taas ja ne sanat yllättivät Tarinatassun; ”Tarinatassulla on sinuun verrattuna paremmat ominaisuudet soturiksi, oli hän kuinka erinäköinen tahansa. Hänen ulkonäkönsä ei tee hänestä yhtään sen huonompaa kuin kenestäkään muusta klaanikissasta. Kauriskorva! Vie oppilaasi Heinätähden puheille, hän saa luvan saada rangaistuksensa heti.”
Haapanatassun mestari nyökkäsi ja mulkaisi oppilastaan varoittavasti. Tarinatassu katsoi häkeltyneenä Valhelaulua, joka asteli Tarinatassun luokse. Hänellä oli rauhoitteleva katse.
”Haluatko jotain?” kolli kysyi. Hän ei kysynyt, oliko oppilas kunnossa. Oli päivänselvää etteivät asiat olleet kunnossa. ”Haluatko palata leiriin? Saalistaa? Mitä vain koet tarvitsevasi.”
Tarinatassun olisi tehnyt mieli päästä Pilviharson luokse, mutta sitten hän suuttui itselleen. Ei Pilviharso kaivannut häntä, kierosilmäistä, rumaa ja ärsyttävää naarasta luokseen. Myrskyklaanilaista kissaa, jolla oli ongelmia aivan liikaa.
Tarinatassu henkäisi ja painoi päänsä tassujensa suojaan. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen eikä hän kyennyt sanomaan mitään. Valhelaulu pysyi läsnä koko ajan ja toisinaan antoi oppilaalle rauhoittavan silityksen hännällään.
Halusivatko kaikki hänestä eroon? Kierosilmäsestä naaraasta? Jota kukaan ei halua? Oliko Pilviharsokin sitä mieltä? Entä jos hän ei halunnut oikeasti enää nähdä Tarinatassua vaan oli sanonut sen säälistä?
Tarinatassun kyyneleet alkoivat hellittää ja hänestä pääsi enää niiskaisuja. Ajatusten juoksu alkoi rauhoittua ja hidastua ja Tarinatassu pystyi sitten kohtaamaan Valhelaulun katseen.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa...” Tarinatassu sanoi hiljaa kurkku kuivana. ”Voisimmeko saalistaa?”
”Sopii vallan mainiosti”, Valhelaulu hymyili ja se sai Tarinatassunkin hymyilemään. Kolli hymyili niin harvoin. ”Onko ehdotuksia suunnasta? Itse ehdottaisin sitä paikkaa, jossa on tällä hetkellä paljon lintuja.”
”Kuulostaa loistavalta ajatukselta”, Tarinatassu nyökkäsi ja lähti seuraamaan suurikokoista kollia syvälle Myrskyklaanin reviirille. Hän antoi katseensa suuntautua hetkeksi Tuuliklaanin puolelle ennen kuin se katosi puiden lomaan. Hänen mieleensä likui yksi kysymys; mitä Pilviharso aatteli hänestä?

luku 4.

The only thing

Taivastassu kyyristeli aluskasvillisuuden seassa. Hänen edessään näkyi pörheäturkkinen orava, joka oli lähtemässä pesäänsä. Taivastassu jännitti kaikki lihaksensa valmistautuen hyppyyn ja asetti jalkansa varovasti alleen. Taivastassu kiinnitti katseensa tiettyyn kohtaan ja loikkasi. Kuitenkin, Taivastassun huonoksi onnekseen, tuuli vaihtoi suuntaa ja orava sai hänestä vainun, ennen kuin Taivastassu sai sen kiinni. Taivastassu kirosi ja pudisteli päätään. Mikä häntä vaivasi tänään?
“Taivastassu, keskity!” Hohtokäpälä sanoi tullen esiin. Taivastassu luimisti sulkien silmänsä.

Ja niin Taivastassu sinkoutui syvälle pimeyteen, omiin, ikivanhoihin muistoihinsa.

**

“Rakkaus oikeasti, keskity nyt!” Hiljaisuus sanoi karvat pörheänä. Rakkaus pudisteli päätään. Mikään ei tuntunut enään samalta Tuulen kuoleman jälkeen. Ilma oli raikas, aurinko paistoi kauniisti valaisten metsän. Kissojen välit olivat tasaantuneet, eikä riitoja ollut enään niin useasti. Mutta Rakkauden turkkia pisteli ajatus, että jokin oli tulossa. Jokin sellainen, johon Rakkaus ei voisi itse vaikuttaa.
“Onko pakko?” Rakkaus sanoi huitaisten käpälällään kevyesti nurmikkoa. Joki piti ääntä heidän vieressään, kahisten kaislikkoa vasten.
“Päästit taas saaliin karkuun!” Hiljaisuus sanoi silmät levällään istuessaan liuskekiven päällä. Rakkaus painoi päänsä alas.
“En voinut sille mitään okei? Olen ollut vähän.. hajamielinen”, Rakkaus sanoi ja Hiljaisuus katsoi häntä kulmat kurtussa ja loikki kiviä pitkin ystävänsä luokse.
“Olet muuttunut”, hän sanoi ja Rakkaus katsoi häntä ihmeissään.
“Huh?”
“Olet muuttumassa”, Hiljaisuus sanoi. “Voin tuntea sen. Se on kuin.. Kyky tietää erilaisia asioita, jotka tuntuvat siltä - äh. Unohda”, hän jatkoi pudistellen päätään. Rakkaus ei osannut sanoa, oliko se hyvä vai paha asia - eikä hän aikonut kysyä sitä. Ei ainakaan vielä. Ehkä.

**

“Anteeksi Hohtokäpälä, sanoitko jotain?” Taivastassu painoi päänsä alas pahoittelevasti. Hänen olisi pitänyt kuunnella, mutta ei ollut pystynyt. Hänen täytyisi puhua tuntemuksistaan Jäätassulle ja Kastetassulle. Hohtokäpälä kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi.
“Ei se mitään. Sanoin vain, että välillä tulee virheitä. Kaikki ei ole täydellisiä”, valkomusta kolli selitti. Taivastassu hengitti syvään ja kohotti leukaansa. Hän pystyisi kyllä parantamaan tapansa. Taivastassu loikki hakemaan aiemman hiirensä ja nosti sen leukoihinsa. Hohtokäpälä haki oman saaliinsa ja he lähtivät kohti Myrskyklaania.

Ensimmäiseksi leiriin päästessään, Taivastassu etsi siskonsa. Hän löysi heidät nopeasti heidän vakituisella paikalla juttelemassa. Taivastassu sitä ennen meni viemään saaliin klaaninvanhimmille ja tunsi siitä epämiellyttävää oloa. Lehväpilvi joka kerta katseli häntä kuin hän olisi… erilainen kuin muut. Se sai Taivastassun turkin pistelemään, sillä muutenkin koki outoja kokemuksia ja unia..
“Kiitos”, Oravaliito hymyili kiitokseksi. Taivastassu nyökkäsi.
“Jäisitkö kuuntelemaan tarinaa?” Lehväpilvi katsoi Taivastassua mietteliäänä. Taivastassu tyytyi pudistelemaan päätään.
“Kiitos, mutta en kerkeä. Pitää mennä puhumaan Jäätassulle ja Kastetassulle”, hän selitti. Lehväpilvi nyökkäsi.
“Mene vain.” Ja niin Taivastassu loikki kiireessä siskojensa luokse - hän ei haluaisi, että kukaan tulisi estämään uudelleen.

Jäätassu ja Kastetassu katsoivat Taivastassua räpytellen silmiään, kun tuo ryntäsi paikalle. He tiesivät heti, että jokin oli pielessä. Jäätassu kurtisti kulmiaan huolestuneena.
“Taivastassu?” Kastetassu kysyi.
“Meidän pitää puhua”, Taivastassu sanoi vakavana huokaisten. “Olen varma, että näen… asioita joita minun ei pitäisi”, hän aloitti. Hänen siskonsa kallistelivat päätään. “Puhuin tästä joskus aiemmin, mutta olen varma, että ne ovat muistoja. Jonkun muun muistoja..” Taivastassu pudisteli päätään kuiskiessaan.
“Olen nähnyt unia”, Jäätassu pohti. “Mutta osaa sanoa, että ovatko ne vain unia vai ovatko ne muistoja. En uskalla sanoa tarkkaan mitään.” Taivastassu nyökkäsi vastaukseksi.
“Entä sinä Kastetassu?” Taivastassu kääntyi katsomaan toista sisartaan korvat heilahtaen.
“En ole varma näenkö mitään.. Mutta ne eivät ole tavallisia, joten jotakin on oikeasti pakko olla tekeillä”, Kastetassu mietti ääneen.
“Hmm. Tämä on jännää”, Jäätassu sanoi ääneen ja he nyökkäsivät.
“Uskon, että tämä selviää aikanaan”, Kastetassu sanoi.

Taivastassu ei sanonut sen jälkeen mitään, sillä hän ei voinut paljastaa ajatuksiaan. Taivastassu oli varma, että muistot olivat hänen omiaan. Mutta miten se oli edes mahdollista kun hän oli vielä oppilas, eikä kokenut soturi? Ja keitä he kissat olivat?

**

Rakkaus asteli metsässä, tällä kertaa aivan yksin. Hän oli halunnut ottaa itselleen aikaa, sillä yleensä mukana oli muitakin kissoja. Rakkaus loikkasi kiven päälle ja katseli auringonlaskua. Voisiko Tuuli olla vielä elossa, jos hän olisi vahtinut ystäväänsä? Punaturkkinen kissa pudisteli päätään ja huokaisi raskaasti. Hänen rinnassaan paloi raskas tunne siitä, että Tuulen kuolema oli hänen syytään.

Rakkaus ei ollut huomannut nukahtaneensa, mutta niin oli käynyt. Naaras nousi ylös, pitkään venytellen. Kivi hänen allaan hohkasi kylmää, joten Rakkaus loikkasi ketterästi alas pehmeälle nurmikolle. Kirkas tähtitaivas loisi hänen yllään ja Rakkaus tunsi pitkästä aikaa rauhan. Kuitenkin hän ei antanut itselleen rauhaa, vaan lähti kohti nummea - jokin veti häntä sitä kohti, eikä Rakkaus kieltänyt tunnetta.

Rakkaus meni kaninkoloon, mistä oli löytänyt Tuulen kuolleena. Hän asteli peremmälle, varovasti haistellen ilmaa. Ilmassa tuoksui veri - ja joku kissa. Rakkauden turkki väreili jännittyneisyydestä.
“Haloo?” Hän kysyi. Perältä kuului vikinää. “Huh?” Rakkaus ihmetteli astuessaan peremmälle. Aivan luolaston perällä, oli pesä, jossa makasi henkihieverissä valkeaturkkinen naaras, joka parahti nähdessään Rakkauden.
“Kuka sinä olet?” Naaras kysyi, tuskin kuiskaten.
“Olen Rakkaus, asun näiden kissojen kanssa, jotka ovat aina asuneet täällä”, hän vastasi katsoessaan naarasta mietteliäänä.
“Kiitos. Huomaan ilmeestäsi, että olet oikea kissa tähän. Minä.. pidä hänestä huolta”, vieras kissa sanoi vetäen häntänsä vatsansa edestä. Hänen vatsan edessä makasi yksi valitettavasti kuollut musta kollipentu, sekä mustavalkea kolli joka vinkui emoaan vasten. Rakkauden sydän jätti ainakin pari lyöntiä väliin. Rakkaus läheistyi pentua haistellen varovaisesti ilmaa.

Rakkaus kyllä tunnisti parhaan ystävänsä milloin tahansa: se oli Tuuli. Hänen silmistään valui onnen kyyneleitä, kun hän näki ystävän jonka oli menettänyt monia, monia vuodenaikoja sitten. Pentu katseli häntä kirkkailla silmillään ja Rakkaus ei tiennyt mitään muuta, kuin hän oli tässä ja nyt - he kaksi.
“Minä lupaan”, Rakkaus sanoi, nähden valkean emon vuodattavan kyyneleitä - lopulta henkäisten viimeisen kerran. Rakkaus sulki silmänsä - kukahan tuo oli ollut ja mikä oli hänen tarinansa? Rakkaus nosti pennun eteensä ja katsoi tuota silmiin.
“Huh?” Pentu ihmetteli.
“Hei Tuuli. Olen Rakkaus - tällä kertaa en aio päästää sinua silmistäni”, hän sanoi tarttuen pentua niskasta. Hän aikoi vielä haudata oikean emon, sekä kuolleen pennun.

Rakkaus oli käskenyt Tuulen olemaan hetken aloillaan, kunnes sai haudattua kuolleet kissat. Rakkaus puuskutti ja värisytti multaa tassuistaan pois. Sitten hän kääntyi katsomaan pentua uudestaan ja kyllä, hän oli edelleen varma, että se oli Tuuli. Rakkaus nosti pennun selkäänsä.
“Pidä kiinni, sillä vien sinut ystävieni luokse”, Rakkaus sanoi ja Tuuli nyökkäsi. Kaksikko alkoi kävellä kohti metsää, missä oli Rakkauden muut ystävät.

Rakkauden saavuttua metsään muiden luo, he katsoivat häntä epäluuloisesti, mutta nähdessään pienen nyytin naaraan selässä he yllättyivät.
“Tuuli..?” Hiljaisuus kuiskasi mennessään katsomaan pentua. Pieni pentu laskeutui varovaisesti alas katsoen muita. Muiden takaa astui kissa, joka tiesi enemmän kuin kukaan muu.
“Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kuin näin tapahtuu”, hän selitti ääni käheänä. Vanha kolli nimeltä Sammal asteli mietteliäänä esille. Rakkaus katsoi ainoastaan Tuulta, eikä huomannut enään mitään muuta.

Mutta jos Rakkaus olisi ollut tarkkana ja ollut avoimena, hän olisi nähnyt patin Tuulen kyljessä ja tiennyt, mitä tuleman piti.

**

Taivastassu oli parantanut tarkkuuttaan ja keskittymiskykyään aiemmasta. Hän pystyi keskittymään jo paljon tarkemmin siihen, mitä teki. Hän rakasti tekemistä koko sydämestään. Tätä hän halusi, olla avuksi klaanille ja tehdä velvollisuuksiaan. Taivastassu loikkasi myyrän kiinni ja nosti sen hampaisiinsa, katsoen mestariaan kysyvästi. Hohtokäpälä nyökkäsi hyväksyvästi.
“Se oli paljon parempi kuin aiemmin”, hän kehui ja Taivastassu nyökkäsi.
“Kiitos. Yritän parantaa keskittymistä, koska viimeksi siitä ei tullut yhtään mitään”, Taivastassu sanoi nostaessaan hampaisiinsa lisäksi linnun, minkä oli saanut hetkeä ennen kuin oli saanut myyrän kiinni. Hohtokäpälä katsoi oppilastaan mietteliäänä ja heilautti häntäänsä.
“Lähdetään. Mennään katsomaan, mitä muut saivat leirin tuoresaaliskasaan.”
Mutta välillä, Taivastassu ikäänkuin jäi ajattelemaan jotakin asiaa, muistoa, näkyä tai unta - eikä voinut päästä eroon siitä. Ehkä hän jonain päivänä oppisi hallitsemaan sitä.

**

Rakkaus oli käynyt joka päivä katsomassa Tuulta, kun oli löytänyt naaraan, joka pystyi ruokkimaan pentua - vaikka pentu kasvaisi kohta isommaksi korkeammalle arvotasolle. Rakkaus oli laiminlyönyt kaiken, ja maailma tuntui muidenkin mielestä harmaalta ja synkältä. Tuulikaan ei ollut oma itsensä, vaan vaikutti apealta ja hiljaiselta - valittaen huonoa vointia enemmän kuin kukaan muu. Sammal oli yrittänyt tehdä jo kaiken, mutta vastauksia ei tullut.
“Olen pahoillani”, Sammal kuiskasi Rakkaudelle kun he katselivat kauempana olevaa nuorukaista. “Hänellä on liikaa erilaisia patteja ympäri kehoa - en osaa auttaa.” Rakkaus katsoi vanhaa kollia vihaisesti.
“Olisit sanonut!” Rakkaus korotti ääntään ja sa Tuulen kääntämään katseen hänen suuntaan.
“Rakkaus?” Tuuli kuiskasi kauempana pesässään. Rakkaus loikki vanhan ystävänsä luokse sydän hakaten pelosta, että mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Tuulen silmistä paistoi tuska ja se satutti Rakkautta enemmän kuin mikään muu.
“Niin rakas?” Rakkaus kuiskasi ja painoi päänsä pientä kissaa vasten.
“Saanko lähteä?” Hän kuiskasi. Rakkaus painoi kyntensä maahan, ettei olisi alkanut huutamaan vastaan.
“Totta kai”, Rakkaus sanoi ääni vapisten ja alkoi pesemään pentua. Tuuli katsoi Rakkautta silmiin, hymyili, ja henkäisi syvään sulkiessaan silmät. Rakkaus antoi ystävänsä lähteä ja pian hän tunsi, ettei Tuuli liikkunut.
“Ei!” Rakkaus parkaisi pitäessään käpälissään velttoa pentua ja puri hampaita yhteen.
Vaikka Rakkaus oli kuinka luvannut, Tuuli oli menehtynyt taas. Rakkaus huusi ilmaan silkasta tuskasta. “Miksi tämä kävi näin?”
“Se on sinun syytä”, Rakkaus tunsi äänien kutsun ympärillään. “Tämä ei ole sinun tehtäväsi. Ole nimesi arvoinen!”
“Mutta en ymmärrä?!” Rakkaus huusi äänille.
“Sinun pitää toteuttaa se”, ääni kuului. “Se on kohtalosi!”

Rakkaus ei voinut sanoa vastaan, sillä ei ymmärtänyt ollenkaan mitä se tarkoitti - mutta hänellä olisi aikaa selvittää se.

**

Tuuli pörrötti Taivastassun turkkia, kun hän katseli siskojaan. Taivastassusta tuntui tyhjältä, eikä hän osannut sanoa miksi. Taivastassu oli vain varma tunteesta, että häneltä puuttui jokin, mutta silti omalla tavallaan ei puuttunutkaan. Taivastassu hengitti syvään raitista ilmaa ja saattoi jopa hymyillä. Oikeastaan kaikki oli hyvin - tuuli oli raikas ja aurinko valaisi Myrskyklaanin. Kissat nauttivat lämpimistä päivistä, tuoresaalista löytyi vieläkin valtavia määriä, joten klaanikissat voivat hyvin. Taivastassu pudisti päätään, hän yritti elää hetkessä, juuri nyt. Hän loikki nauravien sisariensa luokse ja hymyili. Rakkaus roihusi hänen rinnassaan enemmän kuin mikään muu.

**

Rakkaus oli joutunut hautaamaan Tuulen jo toisen kerran. Tuuli oli ollut nyt pieni pentu, jolla olisi ollut koko elämä edessään. Rakkaus antoi kyynelten valua poskia pitkin, lopulta tipahtaen maahan. Rakkaus tiesi, että hän ei voisi koskaan hankkia kumppania - tai edes pentuja. Hän tiesi myös kokemuksesta yhden asian - joka tuntui karulta, mutta ei voinut sille mitään.

Ainut asia, joka jäi jäljelle, oli rakkaus.

Hänen lahjansa, joka oli kirous.

// Tää tarina on vähän myöhässä, kyseessä on siis toukokuun kokoontuminen ja siks mitään sen jälkeen tapahtunutta ei kokoontumisessa mainita, sorry im very late i know

Kahdeksas luku
Harso ja Taivas

Oli kulunut lähes kuu siitä, kun viime Kokoontuminen oli tapahtunut, ja Pilvitassu oli jälleen tavannut Myrskyklaanin innokkaan, uuden oppilaan Tarinatassun. Mustavalkoinen soturioppilas oli Kokoontumisen jälkeen jatkanut ahkerasti koulutustaan, mielessään sekä soturiksi pääseminen että myrskyklaanilaisen naaraan tapaaminen uudestaan.
Muutama auringonkierto sitten Kastanjaturkki ja Hunajatssun mestari Laventeliturkki olivat päättäneet suorittaa oppilaidensa arvioinnin. Pilvitassu ja Hunajatassu olivat ensin metsästäneet samalla, kun heidän mestarinsa olivat seuranneet heitä piilossa pysytellen, ja sen jälkeen oli ollut taisteluosuuden vuoro. Arvioinnin jälkeen Kastanjaturkki oli kertonut Pilvitassulle, että kolli oli suoriutunut lähes täydellisesti.
Ja nyt, vain muutama auringonkierto ennen seuraavaa Kokoontumista, oli vihdoin päivä, jota Pilvitassu oli odottanut koko koulutuksensa ajan. Huminatähti istui Viimakiven päällä häntä nätisti tassujensa päällä ja katseli alas tuuliklaanilaisia, jotka kokoontuivat aukiolle. Keskelle he osasivat jättää aukean, ja kun Pilvitassu katsoi klaanitovereitaan, hän tunsi ensimmäistä kertaan hermostuneisuutta soturiseremoniasta.
Hunajatassu hänen vierellään liikehti myös jännittyneenä ja kumartui varovaisesti Pilvitassua kohti. “Minua jännittää hirveästi millaisen nimen Huminatähti antaa.”
“Meidän täytyy olla hiljaa”, Pilvitassu kuiskasi takaisin.
Hunajatassu hymähti ja kosketti hännällään kollin kylkeä.
“On aika nimetä kaksi uutta soturia Tuliklaanille”, Huminatähti kuulutti niin kovaan ääneen, että jokainen varmasti kuulisi hänen sanansa. “Pilvitassu ja Hunajatassu ovat olleet jo kauan oppilaina ja enemmän kuin valmiita saamaan soturinimensä. He ovat osoittaneet uskollisuutensa ja taitonsa koko Tuuliklaanille sekä Tähtiklaanille.”
Kullankeltainen päällikkö katsoi hetken tuuliklaanilaisia, kunnes hänen pistävä katseensa pysähtyi kahteen oppilaaseen häntä vastapäätä ringissä. Huminatähti nousi tassuilleen ja loikkasi sulavasti alas Viimakiveltä keskelle kissojen jättämää aukeaa. “Pilvitassu.”
Pilvitassu vilkaisi kerran vanhempiaan, jotka istuivat lähellä häntä. Lumikiteen katseessa oli lämpöä ja ylpeyttä, Liekinsyöjän silmät hehkuivat vahvoina ja arvioivina. Pilvitassu kohotti leukaansa ja vastasi isänsä katseeseen omilla vakavilla, oransseina hohtavilla silmillään ennen kuin kääntyi kohti Huminatähteä ja käveli aivan päällikön eteen. Hänen häntänsä hipoi taivasta ja leuka oli kohotettuna.
Vihdoin oli hänne aikansa päästä todella palvelemaan Tuuliklaania ja Tähtiklaania.
“Minä, Huminatähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähtän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Huminatähti sanoi kuuluvalla äänellä, ja Pilvitassu tunsi sekä elävien että kuolleiden kissojen katseet turkissaan. “Pilvitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan.” Kollin ääni ei värähtänyt: se oli täynnä varmuutta ja lujaa tahtoa.
Huminatähti hymyili. “Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pilvitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Pilviharsona. Tähtiklaani kunnioittaa sinun uskollisuuttasi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
Koko Tuuliklaani alkoi huutamaan ja ulvomaan mustavalkoisen soturin uutta nimeä. Pilviharson kumartuessa Huminatähti kosketti kollin päälakea ja kolli puolestaan nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa samalla tavalla kuin oli monia kertoja elämänsä aikana nähnyt muiden tekevän.
Pilviharso kohotti päänsä, oranssit silmät yhä hohtaen, kun hän palasi takaisin omalle paikalleen Hunajatassun vierelle.
Kellertävä naaras kehräsi pienesti. “Onneksi olkoon, Pilviharso.”
“Kiitos.”
“Hunajatassu”, Huminatähti sanoi.
Hunajatassu kääntyi katsomaan päällikköään. Pilviharso näki kuinka jännittynyt naaras oli, vaikka tämä kuinka yritti esittää tyyntä. Ruskea hännänpää liikahteli hermostuneena ja silmät olivat suurina. Silti hänen askeleensa olivat vakaat, kun hän käveli päällikön eteen paikkaan, jossa Pilviharso oli vain hetkeä aiemmin ollut.
Huminatähti lausui samat sanat Hunajatassulle, ja kun oppilas vastasi päällikön kysymykseen tämän uskollisuudesta soturilaille ja klaanille, Pilviharso näki vain päättäväisyyttä ja varmuutta Hunajatassun koko olemuksessa.
Hän on aina ollut uskollinen, Pilviharso mietti hyväntuulisena, hänestä tulee hyvä soturi.
“Siinä tapauksessa”, Huminatähti sanoi, “Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturnimesi. Hunajatssu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hunajataivaana. Tähtiklaani kunnioittaa sinun ystävällisyyttäsi ja itsevarmuuttasi, a hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
Klaanin täytti uusi huudahdusten aalto. Jokainen huusi Hunajataivaan uutta nimeä, mutta myös Pilviharson, ja kun Hunajatassu oli nuolaissut Huminatähden lapaa, hän palasi Pilvihrason luokse.
“Vihdoin”, naaras sanoi hehkuen. Hänen kasvoillaan oli leveä, kirkas hymy ja häntä keinahteli puolelta toiselle onnellisena.
Tuuliklaanilaiset tulivat vuorotellen onnittelemaan kahta uutta soturia. Pilviharso hukkui täysin onnitteluihin, vastasi niihin kohteliaasti ja päätään kumsrtaen ja vihdoin hänen vanhempansa tulivat hänen eteensä. Lumikide hehkui rakkautta ja hän hukutti pentunsa nuolaisuihin ja hellittelyihin.
“Olen niin ylpeä sinusta, Pilviharso! Ja sait niin kauniin nimenkin!” Lumikide sanoi nuolaisujensa välillä.
Pilviharso ravisteli turkkiaan ja katsoi Lumikiteen lavan yli Liekinsyöjään, joka tuijotti häntä herkeämättä. Kokeneen soturin silmissä oli tyytyväisyyttä, mutta myös samaa arvostelua, jota Pilviharso oli aina saanut kokea. Hänen isänsä halusi hänestä klaanin parhaimman soturin, aivan kuten oli halunnut muistakin pennuistaan.
Minä näytän sinulle, Pilviharso ajatteli, kun nosti leukansa ylös ja vastasi jälleen isänsä katseesen, näytän millainen soturi minä todella voin olla.
Lumikide oli väistynyt Pilviharson luota kohti Hunajataivasta, joka oli tullut heidän luokseen. “Onneksi olkoon, Hunajataivas! Sinunkin nimesi on kaunis.”
“Kiitos, Lumikide”, Hunajataivas vastasi ja kumarsi hiukan päätään. Hänen kasvoillaan sädehti yhä hymy.
Lumikide kääntyi poikaansa kohti. “Sinäkin saisit hymyillä kyllä enemmän. Vaikutat niin totiselta.”
“Tämä on vakava asia. Soturinimen ansaitseminen on vakava asia”, Pilviharso selitti. Hän katsoi jonnekin kauas emonsa taakse, kohti omaa tulevaisuuttaan soturina. “Minun täytyy pysyä vakaana, jotta voin suorittaa tehtäväni Tähtiklaania ja päällikköäni kohti.”
“Sinä sitten et koskaan muutu”, Hunajataivas naurahti. Hän hipaisi jälleen hännällään mustavalkoisen kollin kylkeä.
Vaitonaisena pysynyt Liekinsyöjä otti askeleen lähemmäs. “Muista, että ensi yönä sinun täytyy olla vartioissa. Älä anna itsesi nukahtaa.”
“En tietenkään.”
Liekinsyöjä nyökkäsi.
“Meidän kannattaa syödä jotain. Aurinko laskee pian ja hiljaisuutemme alkaa”, Hunajataivas ehdotti Pilviharsolle.
“Hyvä idea.”
Vastanimetty soturikaksikko käveli tuoresaaliskasan luokse ja valitsivat siitä jäniksen, jonka he jakoivat keskenään. Hunajataivas söi huolettomana jänistä, hymisten itsekseen ja hehkuen intoa ja onnea. Pilviharso söi rauhallisesti, katse nousten välillä tutkimaan aukion tapahtumia. Tuuliklaanilaiset olivat jo hajaantuneet kukin omiin tehtäviinsä, eikä kukaan kiinnittänyt enää kahteen uuteen soturiin huomiota.
Paitsi leirin varjossa istuskeleva kaksikko, joka tuijotti Pilviharsoa värähtämättä. Kolli tunsi kihelmöintiä turkissaan kuin kylmä tuulenvire olisi pyyhkinyt hänen ylitseen, vaikka todellisuudessa ilma oli tyyni. Hänen siskojensa katseet eivät herpaantuneet hänestä. Hopeaviilto ja Surmakorento olivat ainoa kissat, joiden kanssa Pilviharso todella halusi olla mahdollisimman vähän tekemisissä: kun hän oli ollut pentu, kyseiset naaraat olivat alati kiusanneet häntä.
Pilviharso halusi näyttää heille, ettei pelännyt: hän halusi osoittaa olevansa vahva ja voimakas soturi, joka yltäisi vielä suuriin asioihin. Niin kauan kun hän seuraisi soturilakia ja Tähtiklaanin tahtoa, voima oli hänen puolellaan.
“Sinun siskosi ovat välillä pelottavia, täytyy myöntää”, Hunajataivas naukui, kun oli huomannut keitä kolli oli tuijottanut. “En tarkoita sitä pahalla! He ovat mukavia ja todella hyviä sotureita! Mutta joskus… he pelottavat minua.”
“Heitä ei tarvitse pelätä”, Pilviharso sanoi. Hän tuijotti yhä siskojaan. “Tähtiklaani on meidän puolellamme.”
Hunajataivas räpäytti silmiään hämmentyneenä, mutta ei kysynyt, mitä Pilviharso sanoillaan tarkoitti. Kolli oli siitä kiitollinen - hän ei itsekään tiennyt.
Iltahämärä ja yö tulivat nopeasti, ja Pilviharso asettui Hunajataivaan kanssa vartioon. Kumpikaan ei sanonut mitään koko yön aikana. He vain istuivat vierekkäin ja pysyttelivät hereillä mahdollisimman hyvin. Välillä Pilviharso tönäisi Hunajataivasta kevyesti, kun naaras meinasi nuukahtaa ja pari kertaa ennen auringonnousua Hunajataivas palautti eleen kollille.
Ensimmäisten säteiden ja heränneiden kissojen ilmestyttyä aukiolle soturikaksikko meni suoraan nukkumaan.

Pilviharso tunsi innostuksen koko kehossaan, kun hän matkusti yhdessä klaaninsa kanssa kohti saarta ja siellä tapahtuvaa Kokoontumista. Kokoontuminen oli hänen ensimmäinen heti soturiksi päästyään, mikä tarkoitti, että hän seisoisi jälleen kerran Tähtiklaanin sekä myös jokaisen järven klaanin edessä. Huminatassu esittelisi hänet ja Hunajataivaan jokaiselle klaanille.
Sen lisäksi, jos todella hyvä tuuri kävisi, Pilviharso tapaisi Tarinatassun.
Mustavalkoinen soturi loikkasi puunrungon päälle ja tasapainoili varovaisesti sen päällä. Hunajataivas oli aivan hänen edessään, ja huomaamattaan Pilviharso piti katseensa lujasti naaraassa, valmiina auttamaan, jos tämän tassu lipeäisi.
Lopulta kumpikin pääsi turvallisesti kokoontumissaarelle. Muut klaanit olivat jo paikalla, ja Pilviharso yritti parhaansa mukaan paikantaa Tarinatassun, muttei ehtinyt kuin vilkuilla Myrskyklaanin kissojen puolelle, kun Huminatähti oli jo hypännyt puuhun ja aloittanut kokoontumisen.
Muissa klaaneissa ei ollut tapahtunut juurikaan mitään. Pentuja oli syntynyt, oppilaita oli nimetty ja osa olivat päässeet sotureiksi. Vaikka Yönkajon lauma oli vasta äskettäin hyökännyt Varjoklaaniin ja Myrskyklaaniin, elämä järven ympärillä vaikutti rauhalliselta ja tavalliselta. Silti jokainen kissa oli varuillaan suuren kissalauman hengittäessä heidän niskaansa.
Huminatähden vuoro tuli vihdoin. Hän kertoi riistan paljoudesta ja Tuuliklaanin terveydestä ennen kuin pääsi Pilviharson kovasti odottamaan osioon: nimittäjäisiin. “Tuuliklaani on myös saanut kaksi uutta ja vahvaa soturia: Pilviharso ja Hunajataivas!” Huminatähti esitteli.
Koko saari täyttyi onnentoivotuksista ja hyväksyvistä naukaisuista, ja Pilviharso katsoi ylpeänä ja vakaana kohti päällikköään. Hunajataivas hänen vierellään kiemurteli ja koetti vastata jokaisen onnentoivotuksiin.
Jokiklaanin vuoro oli seuraavaksi, ja uusi päällikkö Valotähti alkoi kertomaan klaaninsa tapahtumista. Pilviharso ei kuitenkaan ehtinyt kuunnella lainkaan, kun joku tönäisi häntä kylkeen. Kun kolli kääntyi katsomaan, hän näki tutun nuoren myrskyklaanilaisen tuijottavan häneen vihreät silmät loistaen kirkkaammin kuin koskaan.
“Pilviharso! Olet soturi!” Tarinatassu hihkaisi ja pyörähti muutaman kerran ympäri kuin pieni pentu.
Pilviharso tunsi lämmön sisällään, kun hän katsoi valkeaa naarasta. “Niin olen.”
“Pilviharso….” Tarinatassu mumisi pää kallellaan. Hän räpäytti kieroja silmiään pari kertaa. “Pilviharso… Se on hyvä nimi sinulle!”
Pilviharso ei osannut peittää yllättyneisyyttään. Tarinatassun ajatukset kulkivat reittiä, jota kolli itse ei osannut seurata, mutta joka sai hänen mielenkiintonsa heräämään. “Miten sinulla on mennyt oppilaana?”
“Hyvin! Heinätähti on hyvä mestari. Saalistaminen on mukavaa, mutta…” täplikkään oppilaan sanat muuttuivat vaimeaksi mutinaksi, “taisteleminen ei ole niin kivaa. Joskus toivon, ettei meidän tarvitsisi aina tapella keskenämme. Silloin ei tarvitsisi edes harjoitella taistelemista.” Tarinatassu katsoi ylös kohti tähtiä.
Pilviharson katse seurasi naaraan omaa. “Taisteluharjoitukset ovat myös sitä varten, että klaania uhkaa ulkoinen vaara, jokin tai joku muu kuin toinen klaani.”
“Kuten Yönkajon lauma”, Tarinatassu sanoi ääni yhä vaimeana. Muistot verisestä kamppailusta kyseisen lauman kanssa taisi yhä olla nuoren naaraan mielessä. Ja miksi ei olisi? Moni kissa oli menettänyt henkensä ja vielä enemmän kissoja oli haavoittunut sekä fyysisesti että henkisesti.
“Mistä te kaksi juttelette?” Hunajataivaan ääni kuului Pilviharson takaa ja pian kaunis naaras saapui kollin vierelle. Hän katsoi myrskyklaanilaista oppilasta hymy kasvoillaan.
“Taistelemisesta”, Pilviharso selitti.
“Niinkö?” Hunajataivas istahti maahan, häntä siististi tassujensa päällä. “Oletko sinä Pilviharson ystävä? Mukava tavata, olen Hunajataivas.”
Tarinatassu tuijotti paikalle saapunutta naarasta uteliaana. “Olet se toinen uusi soturi! Onneksi olkoon!” Oppilas vilkaisi Pilviharso hymyillen ja heilautti iloisena häntäänsä vastatessaan. “Joo, olemme ystäviä.”
Pilviharso oli avaamassa suunsa ja sanomassa, etteivät he välttämättä olleet niinkään ystäviä kuin tuttavia, mutta piti sanansa sisällään. Hän tiesi niiden olevan pelkkää valetta, eikä hän halunnut sanoa niitä ääneen kenellekään. Entä sitten, vaikka olenkin ystävä myrskyklaanilaisen kanssa? Eihän se ole kielletty soturilaissa.
Hunajataivas kehräsi pienesti. “Mukavaa, että Pilviharsolla on muitakin ystäviä kuin vain minä.”
Tarinatassu räpäytti silmiään hämmentyneenä. Hän kääntyi katsomaan norta soturia. “Eikö… eikö sinulla ole ystäviä?”
“On minulla. Sinä, Hunajataivas ja Vuokkotassu”, Pilviharso sanoi kuin asiassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Mihin hän tarvitsisi yhtään sen enempää ystäviä? Hänelle riitti ne muutamat, joiden seuraa hän sieti ja joiden kanssa hän jutteli suurimman osan ajasta.
Mutta Tarinatassu näytti yhä siltä kuin asiassa ei olisi ollut mitään järkeä. “Mutta, niin vähän? Tai siis”, naaras etsi sanojaan suustaan, “sinähän olet niin mukava!”
“Minua pidetään liian tylsänä”, Pilviharso totesi.
Hunajataivas kehräsi pienesti ja tuuppasi mustavalkoista kollia. Hänen silmänsä tuikkivat leikkisästi, kun hän katsoi Tarinatassua. “Pilviharso on oikeasti aika hauska. Hän ei itse ajattele niin ja muut eivät vain huomaa sitä, mutta kyllä hän osaa hauska olla.”
“Tai sitten sinulla vain on todella huono huumorintaju ja luulet kaiken olevan leikkiä”, Pilviharso tuhahti.
“Niin hauska!”
Tarinatassu katsoi hämmentyneenä uutta soturikaksikkoa, mutta lopulta hänen suunsa kääntyi hymyyn. Jos hän oli aikeissa sanoa jotain, hän ei sitä ehtinyt tehdä, sillä yksi päälliköistä julisti kokoontumisen loppuneeksi, ja klaanit alkoivat virrata omina ryhminään pois saarelta.
“Meidän on aika lähteä”, Hunajataivas sanoi ottaessaan muutaman askeleen poispäin. “Oli mukava tavata sinut, Tarinatassu.”
“Samoin, Hunajataivas”, Tarinatassu vastasi ja kääntyi kohti Pilviharsoa. Hänen äänensä muuttui hiljaisemmaksi, mutta siinä oli toivoa ja tukahdutettua intoa. “Me varmaan näemme vielä? Ennen… ennen seuraavaa kokoontumista?”
Pilviharso nyökkäsi. “Toivotaan, että Tähtiklaani sallii sen meille. Näkemiin, Tarinatassu.”
“Hei hei.”
Pilviharso loikki Hunajaaivaan perään. Hän yritti olla katsomatta taakseen, mutta ei voinut sille mitään: hänen päänsä kääntyi kuin automaattisesti etsimään hymyilevää Tarinatassua katseellaan. Kolli heilautti häntäänsä nuorelle naaraalle ja kadotti tämän sitten näkyvistään. Hän loikkasi puunrungolle, seurasi Hunajatassua sen ylitse ja pakkaantui muiden klaanilaistensa luokse. Jokainen kuiskaili ja supatteli kokoontumisen tapahtumista, ja Hunajataivas hidasti vauhtinsa Pilviharson vierelle.
“Tarinatassuko on siis syy sille miksi käyt Myrskyklaanin rajalla niin usein ja hidastelet aina kun kävelemme siellä?” Hunajataivas kysyi virnistäen.
“Mitä? Ei!” Pilviharso väitti heti vastaan. Ei hän käynyt Myrskyklaanin rajalla yhtään sen useammin kuin Jokiklaanin! Eikä hän varmastikaan hidastellut kyseisellä alueella tai toivonut näkevänsä tai edes haistavansa Tarinatassua… Miksi hän sellaista tekisi? “Sinä kuvittelet kaiken. Tarinatassu on joku, jonka satun tuntemaan Myrskyklaanista.”
“Te kaksi olisitte söpö pari”, Hunajataivas kiusoitteli.
“Se on soturilain vastaista!”
“Tiedän.” Hunajataivaan kasvoilla oli huvittunut hymy.
“Enkä minä ajattele Tarinatassusta sillä tavalla!”
“Tiedän.”
“Me olemme vain ystäviä”, Pilviharso mutisi. “Olen uskollinen Tähtiklaanille ja Tuuliklaanille, eikä ystävien hankkiminen muista klaaneista ole kiellettyä.”
“Tiedän.”
“Hyvä”, Pilviharso sanoi. “Älä enää puhu tuollaisia.”
Hunajataivas ei sanonut mitään. Hän vain hymyili huvittuneesti, läpsäytti mustavalkoista kollia hännällään ja käänsi katseensa eteenpäin.
Pilviharso jäi kuitenkin miettimään Tarinatassua sekä Hunajataivaan sanoja. Me olemme vain ystäviä, eikä se ole kiellettyä, hän mietti. Ylös taivaalle hän ei uskaltanut katsoa: hän pelkäsi, mitä näkisi tähtien seassa.

//varoituksen sana; kirjoitin tämän tarinan yhteen putkeen enkä muokannut sitä lainkaan, joten se saattaa olla vähän tönkkö


Kolmas luku – Perhosia vatsassa

Lihakset jännittyneinä, tuuhea häntä suorana ja aistit valmiina. Askeleet varoivaisina ja häntä sopivasti maan yläpuolella; täydellinen saalistusasento. Takana oli yksi epäonnistunut saalistus, mutta kaksi onnistunutta nappausta. Yksi hiiri ja lintu kertoivat paljon Unitassun saalistustaidoista, mutta Unitassu aikoisi osoittaa taitonsa yhä uudelleen ja uudelleen. Hän aikoisi olla Jokiklaanille sen arvoinen soturi kuin Jokiklaani ansaitsisi.
Kyyhkynen loikki puun juurella ja Unitassu tarkensi katseensa harmaaseen sulkakasaan. Hän verrytti lihaksiaan ja loikkasi komeassa kaaressa linnun kimppuun. Se yritti pyristellä irti mustan kissan kynsistä, mutta aivan turhaan, sillä Jokiklaanilainen oli saanut tukevan otteen linnusta. Nopea puraisu ja kiitos Tähtiklaanille ja lintu ei enää liikkunut.
”Hienoa, Unitassu!” Aamulaulun kehu kantautui Unitassun korviin. Musta naaras katsahti harmaan kirjavaa naarasta, joka hölkytti puiden lomasta oppilaansa luokse. ”Haluatko kokeilla taas kalastamista?”
”Tietysti”, Unitassu hymyili. He olivat kokeilleet saalistaa jo maassa ja ilmassa liikkuvia saaliseläimiä, joten enää puuttuisikin vedessä uiskentelevat eläimet. Unitassu piti saalistamisesta. Se oli virkistävää ja mukavaa ja helppoa. Harjoitus oli tietysti tärkeää lihaksille, muistille ja kehitykselle, vaikka saalistus tuntuikin helpolta Unitassulle.
Kalastuskin oli aivan upeaa, vaikka Unitassun täytyi myöntää, että Kuutassu oli selkeästi kalojen nappaamisessa paras. Toisn, ei sitä ääneen nyt voinut sanoa.
Taisteluliikkeet tuntuivat Unitassusta tallentuvat hänen lihaksiinsa heti, kun hän kokeili ne kerran tehdä. Hän oppi myös tarkkailemalla muita ja osasi hioa omaa tapaansa ja asentojaan, kun seurasi muita.
Aamulaulu kehui Unitassu sopivasti ja osasi kannustaa oppilastaan tarpeeksi. Soturi oli myös sanonut, että hän oli onnekas, kun oli saanut Unitassu oppilaakseen. Hän kertoi paljon kuinka Unitassun oppivaisuus helpotti asioita ja helpotti myös Unitassun omaa oppimista rutkasti. Unitassu oli samaa mieltä. Aamulaulu oli ollut hänelle oiva valinta mestariksi ja Unitassulla ei kulunut turhaa aikaa saman liikkeen oppimiseen vaan pikemminkin siihen, että löytyi tarpeeksi opeteltavia liikkeitä ja siihen, miten hän paransi tasapainoaan ja hienosääsi kaikkia liikkeitään.
Unitassu kiitti sisimmässään vanhempiaan tästä. Hän oli saanut isältään tarkan muistinsa sekä älynsä ja emoltaan vahvan ja sopivan ruumiinrakenteen. Oli hän toki saanut emoltaankin hyviä luonteenpiirteitä, mutta soturikoulutksen kannalta nuo olivat ne tärkeimmät, mitkä kannattaisi mainita.
Saalistuksen jälkeen Unitassu kantoi tyytyväisyys rinnassaan lämmittäen saaliinsa leiriin mestarinsa rinnalla. He kantoivat Unitassun saamat saaliit tuoresaaliskasaan ja veivät sen jälkeen osan niistä klaaninvanhimmille syötäväksi.
Aamulaulu antoi Unitassun levätä koko loppupäivän ja kehotti menemään ajoissa nukkumaan, sillä he aikoisivat aloittaa taisteluharjoitukset aikaisin aamulla. Unitassu oli nyökännyt tomerasti ja tiesi olevansa valmis tähän. Häntä eivät aikaiset aamut hetkauttaisi. Hän palvelisi klaaniaan kunnialla ja mukisematta. Jokiklaani ansaitsisi sen. Hän eläisi klaaninsa hyväksi, hän eläisi Tähtiklaania seuraten.
Ja niin oli tarkoituskin, mutta Unitassu ei sitä itse tiennyt.

Kuutassun olemus oli jotenkin mielenkiintoinen, ainakin nykyään. Hänellä oli toisinaan hymy huulilla ja hän näytti yllättävän tyytyväiseltä. Välillä hän oli jopa normaalia mukavampi. Ei siltikään mukavin.
Hänestä oli tullut myös hyvin taitava, osasi jopa yllättää muutamia kertoja. Hän teki liikkeitä jotenkin… omalla tavallaan? Unitassu tajusi siitä, että hänen tulisi käyttää liikkeitä omalla tavallaan eikä niin kuin tulisi käyttää. Kuutassu nimittäin teki taisteluliikkeistä variaatioita itse ja selkeästi yhdisteli niitä enemmän kuin Unitassu.
Mutta Kuutassu hävisi silti. Unitassulla oli vahvemmat lihakset ja hän oppi Kuutassun tavat nopeasti. Unitassu osasi myös enemmän liikkeitä kuin hänen siskonsa ja koska hän oppi samalla kun teki, hän yhdisteli ja toimi nopeammin.
Kuutassu puuskahti, kun hän tömähti maata vasten. Hän yritti päästä irti Unitassun otteesta, mutta musta naaras piti valkoturkkisen siskonsa vasten maata hyvin tukevasti. Kuutassu yritti potkasta takajaloillaan, mutta Unitassu oli oppinut estämään sen jo aikoja sitten.
”Hyvin meni, molemmilta!” Supihammas kehui ja Unitassu päästi Kuutassun ylös. Valkoinen naaras kyräili siskoaan varoittavasti ja Unitassu oli valmis väistämään, jos Kuutassu yrittäisi hyökätä uudestaan.
Aamulaulu tuli kuitenkin Kuutassun eteen ja Unitassu antoi turkkinsa laskeutua. Aamulaulu selitti jotakin Supihampaalle, mutta Unitassu ei kuunnellut. Hän tuijotti vain taivaalle vihreät silmät kiiluen.
Pilvet lipuivat sinisellä taivalla, mutta eivät sentään enteilleet sadetta. Harmi. Olisi ollut kiva saada vähän sadettakin ja kokeilla taas saalistusta sateen rummuttaessa maata ja vaikeuttaessa haistamista.
”Mitäs mietit?” Kuutassun ääni yllätti Unitassun. Valkoinen naaras tuijotti itseään isompaa naarasta erikoiset silmät sirrillä. ”Kolleja vai?”
”Mietin vain, sataakohan tänä yönä”, Unitassu kohautti lapojaan ja hymyili.
”Se olisi ihan virkistävää”, Kuutassu myönsi ja Unitassun korvat heilahtivat yllättyneinä. ”Odotan tosin lumentuloa. Olisi kiva kokeilla saalistamista lumessa!”
”Sinulla olisi turkki silloin etuna”, Unitassu myönsi. Hänen mieltään lämmitti tämä keskustelu. Unitassu ja Kuutassu kun niin kovin harvoin puhuivat näin… näin yställiseen sävyyn. Se oli itse asiaassa mukavaa.
”Jotain sinua parempaa”, Kuutassu mutisi hiljaa.
”Hm?” Unitassu kallisti päätään. ”Sinähän osaat kalastaa. Paremmin kuin minä.”
Kuutassun silmissä välähti. ”Ja silti kaikki kehuvat vain sinua.”
”Mitä?” Unitassu häkeltyi ja kääntyi niin, että pystyi katsomaan sisartaan paremmin.
”Etkö tosiaan huomaa?” Kuutassu katsoi ivallisen huvittuneena sisartaan. ”Lähes jokainen soturi puhuu sinun taidoistasi ja kehityksestäsi.”
”Aijaa?” Unitassu luimisti korviaan. ”Et sinä minua huonompi ole, vaikka osaisinkin jotakin paremmin.”
Kuutassu kohotti kulmiaan ja puhui ärtymys äänessään: ”Kutsuit itseäsi paremmaksi.”
”Enpäs!” Unitassu protestoi. ”Vaikka opin nopeasti, minusta sinulla on yhtä paljon potentiaalia kuin kellä tahansa!”
Kuutassun ilme oli yllättynyt ja hän oli sanomassa jotakin, kun Supihammas kutsui hänet mukaansa. Kuutassu näytti epäilevältä, mutta ei sanonut mitään vaan asteli mestarinsa luokse. He suuntasivat leiristä poispäin ja Unitassu vilkaisi Aamulaulua.
”Aiommeko me tehdä vielä jotain?” Unitassu kysyi kiinnostuneena.
”Emme enää tänään”, Aamulaulu hymyili. ”Menemme yöllä yöpartioon, joten saat loppupäivän rauhoittua.”
”Kiitos!” Unitassu virnisti ja loikki taisteluharjoituspaikalta kohti leiriä. Hän kävisi tervehtimässä emoaan, olihan hän luvannut tekevänsä niin.
Ei hän kyllä leiriin asti päässyt, kun törmäsi harmaaseen kolliin.
”Anteeksi….” Unitassu hiljeni ja katsoi kollia. ”Harhatassu?!”
Tuuheaturkkinen valkoharmaa kolli oli kasvanut aivan hurjasti. Kyllä he olivat viettäneet toisinaan aikaa, mutta se oli vähän jäänyt, kun aikataulut olivat menneet ristiin. Mutta hyvä Tähtiklaani sentään, Harhatassu oli kasvanut Unitassusta ohi ehkä alle kuussa.
”Unitassu?” Harhatassun ääni oli iloinen, ja sitten vähän apeampi. ”Emme olekaan jutelleet pitkään aikaan...”
”Olen tosi pahoillani siitä”, naaras sanoi luimistaen korvansa. ”Molemmilla on ollut vähän kiire koulutuksen kanssa… Lupaan, että nyt juttelemme useammin, eikö?”
Harhatassu räpäytti kirjavia silmiään häkeltyneenä ja nyökkäsi: ”Todellakin!”
”Onko sinulla nyt mitään..?” Unitassu kysyi varovasti. ”Vai onko vähän aikaista?”
”Ai, minä, tuota...” Harhatassu yritti, hiljeni ja kokosi sitten itsensä. ”Onnistuisiko myöhemmin? Olemme menossa harjoittelemaan taisteluliikkeitä.”
”Olen leirissä odottamassa”, Unitassu virnisti ja loikki Harhatassun ohitse. ”Nähdään!”
Unitassu asteli leiriin hymyillen. Hänelle tuli jotenkin mukavan lämmin olo ja vatsaa kipristeli hassusti. Harhatassu oli jotenkin mukava ja hyvä kissa. Ja jos totta puhutaan, myös komea. Unitassu virnisti ja pysähtyi. Harhatassu oli vaikuttanut vähän nolostuneelta, kun oli puhunut Unitassulle. Unitassu päätti siinä hetkessä, että tutustuisi Harhatassuun taas paremmin, sillä perhoset vatsassa taisivat olla ihan hyvä merkki ja saivat Unitassun mielen hyväksi.

luku 5



“Koukista jalkojasi hieman enemmän jotta pystyt olemaan olemaan matalampana”, Lumimyrsky kommentoi Pilkkutassun asentoa itse istuen paikallaan katse tiivisti oppilaassaan. Pilkkutassu yritti keskittyä parhaansa mukaan ja ottaa tilanteen vakavasti, mikä oli vaikeata hänen sisäisen innostuksen yrittäen ottaa hänestä vallan. Lumimyrsky ei sanonut mitään kun oppilas muutti asentoaan varovasti, mikä sai pennun stressaantumaan vielä enemmän. Hän ei kyennyt pitämään ajatuksia kasassa joten hän yritti keskittää ne siihen mitä näki edessään. Tummanruskeat silmät kohtasivat pienen päästäisen etsimässä ravintoa. Myös Lumimyrsky oli selkeästi huomannut eläimen sillä mestari tuntui ryhdistäytyvän itse ja kuiskasikin pian: “Siinä olisi mahdollisesti potentiaalinen saalis.” Pilkkupentu katsoi mestariaan nyökäten ja lähti vaanien kohti päästäistä. Oppilas tappoi eläimen sulavin iskuin ja jätti sen sitten maahan. Pilkkutassu katsoi päästäistä hetken. Eläin oli pieni ja sen karva oli pehmeä.. aivan niin kuin kissalla… Kollin oli pakko ravistella päätään, mitä ihmettä hän oikein ajatteli? Hän otti päästäisen nopeasti suuhunsa ja yritti olla miettimättä sitä mitä hänen päässään tapahtui tällä hetkellä, sillä se hämmensi häntä aivan liikaa. Hän toivoi, että Lumimyrsky ei katsonut häntä oudosti, mutta naaras vain odotti ja katsoi häntä lämpimän hyväksyvästi: “Hienosti napattu Pilkkutassu.” Pilkkutassu nyökkäsi yrittäen olla välittämättä epämukavasta olostaan ja halusta paeta tilanteesta. Hän tunsi eläimen karvat suussansa ja maistoi mullan ja ruohon maun kielellään. Veren tuoksu täytti hänen sieraimensa ja hänen teki mieli pudottaa saalis maahan.


 Tummanruskeat silmät kohtasivat mestarin katseen joka näytti tyytyväiseltä. "Voisimme saalistaa vielä hetken. Täällä tuntuu olevan paljon riistaa tällä hetkellä." Pilkkutassu tunsi kauhun tunteen kasvavan sisällään mutta yritti hengittää syvään. Hän laski päästäisen maahan ja kaivoi sille kuopan. Peitettyään saaliinsa hän lähti seuraamaan mestaria joka oli jo kadonnut puiden taakse, hän oli lähtenyt Tuuliklaanin reviiriä kohti. Pilkkutassu otti muutaman juoksuaskeleen saadakseen Lumimyrskyn kiinni. Mestarin ilme oli tarkkaavainen ja hän haisteli ilmaa varovaisesti. Sitten hänen katseensa kääntyi oppilaaseen. 

"Mitä haistat?" kirjava naaras sanoi virnistäen, mikä sai Pilkkutassun pohtimaan mitä tällä oli mielessä. Hän kuitenkin totteli, otti syvään henkeä ja haisteli ilmaa. Tuuliklaanin puolelta tuli tuuliklaanilaisten raikasta tuoksua joka muistutti ruohikkoista niittyä ja toi avoimen nummen. Kolli yritti kuitenkin keskittyä paremmim ja haisteli tarkemmin, jotta saisi napattua sen hajun mistä mestari puhui. 

"En ole aivan varma mistä päin ja mitä minun pitäisi haistaa.." 

Lumimyrsky tuhahti kärsivällisesti ja kumartui sitten ollakseen oppilaansa kanssa samalla korkeudella. 

"Tuolla ylempänä on jänis. Se on meidän reviirillämme joten meillä on oikeus napata. Mitä sanot? Jos minä lähden ajamaan sitä sinua kohti, saisitko tapettua sen? Se on hieman hankalampi kuin riista mitä olet aiemmin napannut, mutta tämä olisi hyvää harjoittelua." Pilkkutassu innostui ajatuksesta: "Tottakai haluan, saan sen varmasti kiinni!" Lumimyrsky hymyili: "Hyvä. Yritän tuoda sen tuonne päin", naaras sanoi viittoen hännällään puiden vieressä olevaa kivikkoa. Pilkkutassu nyökkäsi ja hölkkäsi kivien taakse piiloon samalla kun Lumimyrsky hiipi hiljaa päästäkseen kanin taakse. Eläin ei huomannut mitään ja mestari pääsi hyvin sen taakse, kunnes hyppäsi yllättääkseen kanin. Arvatenkin naaras ei saanut eläintä napattua vielä, mutta osui siihen kynsillä kuitenkin sen verran että kani tuskin pystyisi juoksemaan niin nopeasti että Pilkkutassu ei saisi sitä kiinni. Oppilas oli tarkkaavaisena ja keskittyi hengitykseensä enemmän kuin aiemmin. Adrenaliini kuohui hänen veressään. Tämä olisi suurin saalis mitä hän olisi saanut tähän mennessä vaikka eläin olikin jo haavoittunut. Mutta se olisi silti todella hyvin oppilaalta joka ei ollut saalistanut vielä paljoa. 


Jäniksen askeleet rummuttivat maata. Sen liikkuminen oli hitaampaa kuin aiemmin, mutta Lumimyrsky ei ollut saanut sitä vielä kiinni. Naaras silmäili kuitenkin Pilkkutassua niin, että oppilas tiesi että hänen olisi saatava jäniksestä ote. Eläin oli juuri laukaamaisillaan häntä kohti kun Pilkkutassu hyppäsi kivestä ja hyppäsi sen selkään puraisten sitä selästä. Jänis huusi peloissaan, mikä sai kylmät väreet kulkemaan Pilkkutassun koko kehon läpi. Ote jäniksestä irtaantui ja hän yritti tassullaan saada läpsäistyä jänistä, mutta se onnistui kierähtämään ja potkaisemaan Pilkkutassua päin. Oppilas tunsi voimakkaan iskun kasvoissaan ja lensi sen voimasta taaksepäin. Kolli yritti ottaa jalkansa alleen ja kompuroi pystyyn. Jänis oli jo ehtinyt juosta kauemmaksi ja Pilkkutassu oli huokaista pettymyksestä, kun Lumimyrsky kiisi hänen ohi ja nappasi jänistä niskasta puraisulla joka tappoi eläimen melkein heti. Jos hän ei olisi antanut keskittymisensä herpaantua niin hän olisi varmasti onnistunut näyttämään taas taitonsa mestarille. Nyt hän siis taas epäonnistui aivan täydellisesti. 


"Oletko kunnossa? Tuo jänis potkaisi sinua aika lujaa", mestari kysyi hieman huolestuneella äänellä ja Pilkkutassu tunsi nolostuvansa.

 "En tiedä miten onnistuin mokaamaan tuolla tavalla", oppilas totesi ja kaiveli kynsillään maata. Edes epämukava mullan tunne kynsissä ei auttanut häntä siinä tilanteessa keskittymään muuhun kuin siihen kuinka hän oli juuri mokannut. Hän ei ymmärtänyt miksi jäniksen huuto oli vaikuttanut häneen niin pahasti. 


Lumimyrsky viittoi hännällään heidän palaavan leiriin ja matkan varrella he ottivat päästäisen mukaan. Pilkkutassu ei keskittynyt enää saaliiseen vaan odotti pääsyä leiriin.. hän halusi nähdä Väärätassun. Ruskean kollin kanssa oli aina jännittävää.. ja tuo oli mukava ja Pilkkutassu uskoi heille olevan syntymässä hyvä ystävyys. Leirin nähdessään hän nopeutti tahtiaan. Mustavalkoinen oppilas juoksi sisään ja jätti saaliinsa tuoresaaliskasaan. Sitten hän katseli ympärilleen. Hänen silmäparinsa tutkivat näkökenttää yhtä kissaa varten. Ja sitten vihdoin, Pilkkutassu huomasi Väärätassun. Kookas oppilas istui sisaruksensa Olkitassun vieressä vaihtaen kieliä. Pilkkutassu ei halunnut tuijottaa, mutta Väärätassu hymyili nähdessään hänet ja Pilkkutassu ei pystynyt pidättämään kehräystä. Väärätassun näkeminen sai hänet aina hyvälle tuulelle. 


Pilkkutassu tuijotteli maata ja piirsi kynnellään erilaisia kuvioita. Yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi kissan varjo ja hänen nostaessa katseensa ylös hän näki Väärätassun. Kolli katsoi häntä ilmeellä, jota Pilkkutassu ei osannut tulkita. "Saitteko napattua paljon saalista?" "Kaksi." Pilkkutassu osoitti kania ja päästäistä. "Menivätkö taisteluharjoitukset hyvin?" hän kysyi Väärätassulta uteliaana. Väärätassu pudisti päätään: "Ihan okei.." "Se oli hauskaa kun saimme harjoitella puusta hyppäämistä", Pilkkutassu virnisti ja Väärätassu naurahti: "Siinä tuli kyllä tehtyä kunnolla töitä!" Pilkkutassu muisteli lämmöllä sitä hetkeä ja kuinka hauskaa hänellä oli ollut. Taisteluharjoitukset olivat hänestä mukavia, kunhan ei tarvinnut oikeita kissoja vastaan taistella… ainakaan vielä. 


Pilkkutassu seurasi Väärätassua tuoresaaliskasalle. Se ei ollut täydemmillään, mutta useampi klaanista oli jo syönyt joten oppilaat saattoivat ottaa jotain syötävää itselleen. Väärätassu otti hiiren ja Pilkkutassun hampaisiin sattui päästäinen. He menivät vierekkäin syömään. Väärätassu haukkasi hiirestä palan ja Pilkkutassukin rupesi syömään. Päästäinen oli se minkä hän oli aiemmin napannut ja se maistui hyvältä. Veren maku toi mieleen tunteen kun oppilas oli jahdannut eläintä ja… Pilkkutassua alkoi kuvottaa eikä hän pystynyt syömään enempää. "Eh minulla ei ole kovin nälkä. Haluatko?" Pilkkutassu kysyi Väärätassulta. Ruskea kolli katsoi häntä hieman hämmennyksessä. "Etkö aio syödä? Mitä ihmettä…" Enempää ihmettelemättä Väärätassu kuitenkin söi Pilkkutassun ruoan. Pilkkutassu katsoi vierestä. Hänelle tuli parempi olo kun Väärätassu söi hänen ruokansa varmasti ihmetteli. Pilkkutassu tunsi vatsansa olevan vielä tyhjillään. Väärätassu söi päästäisen onneksi nopeasti. "Oletko varma ettet haluaisi vaikka tuosta minun hiirestäni muutaman palan?" Pilkkutassu nyökkäsi vastaukseksi vaikka hänen teki mieli. Hän ei vain kehdannut sanoa sitä. Onneksi Väärätassu oli sentään suloisen huomaavainen kysyessään, mikä piristi vaaleahkoa Pilkkutassua. Hänen päivänsä oli ollut omituinen  mutta ainakin hänellä oli ystävä. Ja paljon halua tulla hyväksi soturiksi. Kunhan hän vain pystyisi syömään.. 

luku 10.

Everything is ok

Ilvestassu heräsi raikkaaseen aamuun, jääden hetkeksi vielä pesäänsä kiertäen häntänsä nenänsä eteen. Tänään hänellä, Kettutassulla ja Sadetassulla oli soturiseremonia ja heistä tulisi Myrskyklaanin oikeita sotureita, mikäli arviointi menisi hyvin. Edellisenä iltana he olivat puhuneet pitkän keskustelun Olkitassun kanssa, tulevaisuudesta, tai pikemminkin siitä, että mitä tapahtuisi Ilvestassun ollessa soturi. Ennen kuin Olkitassusta tulisi soturi.. Ilvestassu oli luvannut toiselle kollille, että mikään ei tulisi muuttumaan. Heidän ystävyydensä väliin ei tulisi tulemaan mitään - ei ainakaan niin kauan kuin Ilvestassu oli päättänyt niin. Eikä Olkitassu väittänyt vastaan.

Kettutassu katseli ympärilleen omassa pesässään, vilkaisten sitten Ilvestassua irvistäen.
“Huh?” Ilvestassu hymähti. Kettutassulle levisi hymy.
“Viimeinen päivä oppilaidenpesässä. Voitko uskoa?” Kettutassu sanoi nousten ylös. “Aika on mennyt niin nopeasti. Mitähän emokin ajattelee?” Hän pohti ääneen ja Ilvestassu kohautti olkiaan. Hän ei tosiaan tiennyt, mitä emolle edes kuului nykyään. Hän kyllä rakasti Sirppikynttä, vaikka he eivät olleet kerenneet tekemään paljoa mitään yhdessä. Olihan Sirppikynsi heidän emonsa..
“Mennään. En halua, että Timalisydän ja Tuiskumarja joutuvat odottamaan”, Ilvestassu sanoi häntä hermostuneisuudesta nykien. Kettutassusta ei näkynyt jännitystä, vain puhdasta intoa. Ilvestassu vuorostaan hermoili epäonnistumistaan tai jos jotain muuta menisi pahasti pieleen.
“Mennään vain”, Kettutassu sanoi ja johdatti veljensä ulos oppilaiden pesästä. Ilvestassu pysähtyi pesän edessä vilkaisten taakseen kohti pesää, viimeisen kerran.

Timalisydän, Iltataival ja Tuiskumarja odottivat oppilaitaan. Kolmikko saapui mestareiden eteen, odottaen ensimmäistä käskyä, joka liittyisi arviointiin. Ilvestassun katse harhaili Iltataipaleeseen, joka katsoi Kettutassua ja Ilvestassua silmät innostuksesta kiiluen.
“Ensimmäisenä tehdään saalistusosio, sen jälkeen taisteluosio”, Iltataival sanoi ääni tasaisena, mutta katse kiinnittyneinä oppilaisiin, jotka olivat valmiina päivän haasteisiin.
“Mennään” Tuiskumarja sanoi heilauttaen häntäänsä. Ilvestassu huokaisi, antaen itsensä rauhoittua ennen ensimmäistä koetta. Nyt olisi paras aika näyttää parastaan.

Myrskyklaanilaiset istuivat leirin ulkopuolelle. Iltataival katsoi muihin sotureihin, jotka nyökkäsivät aloittamisen merkiksi.
“Te aloitatte metsästyksen ja me tarkkailemme teidän taitojanne piilossa. Voitte palata tänne, kun on auringonhuippu”, Iltataival selitti ja oppilaat nyökkäsivät. Iltataival selvitti kurkkuaan. “Ja Kettutassu ja Ilvestassu, tämä ei ole kilpailu”, hän naurahti. “Menkää vain”, Iltataival antoi luvan ja oppilaat pinkaisivat matkaan. Ilvestassu saattoi vain miettiä, että mistä Iltataival oli tiennyt Kettutassun käytöksen vaikka ei tuntenut tuota niin hyvin? Vai kertoivatko mestarit asioita hänelle? Ilvestassu pudisti päätään, yrittäen keskittyä. Ympärillä metsä kimalsi, aurinko alkoi lämmittämään kivasti. Luvassa olisi kuuma päivä.

Ilvestassu tiesi, että oli kohtalaisen hyvä saalistaja. Yllättävän vaivattomasti hän sai vainun metsämyyrästä, joka oli nakertanut jotakin ja palannut pesäänsä. Ilvestassu haisteli ilmaa lisää, haistaen ympärillä muutakin. Orava oli hakenut samasta paikasta ruokaa itselleen. Ilvestassu päätti, että jätti oravan saalistettavaksi myöhemmin. Hän laittoi myyrälle ansan, eli ruokaa houkuttimeksi pesän suun eteen. Kun otus saapuisi ulos - se olisi jo kuollut ennen kuin huomaisikaan. Ilvestassu kiersi kauemmaksi, painauten maahan odottamaan. Siinä ei mennyt kauaakaan, kun myyrä tepasteli ulos ja nuuhki ilmaa viikset väpättäen. Ilvestassu luimi, hänen olisi pitänyt peittää hajujälkensä paremmin. Myyrä kuitenkin epäluulostaan huolimatta tarttui ruokaansa, jolloin Ilvestassu koki sen olevan mahdollisuus. valkea kolli loikkasi piilopaikastaan kynnet esillä, tarttuen otukseen ja tappoi sen helposti. Ilvestassu peitti saaliinsa tietyn puun alle, jotta muistaisi hakea sen myöhemmin. Nyt hän haisteli ilmaa, etsien hajujälkeä oravasta jonka oli havainnut aiemmin. Kolli löysi heikon jäljen, lähtien sitten seuraamaan sitä. Se johti puuhun, jossa orava sitten nökötti. Ilvestassu paineli kynsiään maahan ja loikkasi sitten tarttuen puunrunkoon. Puu tuntui turvalliselta, eikä lainkaan liukkaalta yökasteen jälkeen. Ilvestassu kiipesi, ylös, ylös kohti korkeuksia ja oravaa. Ilvestassu saapui ylemmälle oksalle, kuin orava. Siitä hän mahtoi tarkkailla saalistaan paksulla oksalla, joka liikkui edestakaisin tietämättömänä tulevasta vaarasta. Ilvestassu painoi kohteensa mieleensä, tiputtautuen oksalle oravan eteen. Orava vaikutti hölmistyneeltä, mutta sitten kääntyi ympäri. Ilvestassu oli kuitenkin nopeampi ja sai saaliinsa hampaisiinsa.

Hän oli vienyt oravan samalle paikalle, kuin aiemman myyrän. Ilvestassu mietti, että siinä olisi vielä hetki aikaa. Hänen täytyi vielä keksiä jotakin lisää. Ilvestassu lähti kulkemaan metsikössä eteenpäin, oikeastaan tietämättä, minne menisi. Hän haisteli ilmaa, jossa ei tuoksunut vielä muita saaliita. Ilvestassu pysähtyi kuullessaan rasahduksen, joten kääntyi ympäri. Lintu oli laskeutunut maahan nokkimaan jotakin. Ilvestassu ei ollut varma, saisiko sitä kiinni, mutta oli päättänyt yrittää. Hän halusi tehdä mestarinsa ylpeäksi. Klaaninsa ylpeäksi. Ilvestassu painoi takajalat alleen ja alkoi hiippailemaan. Hän hivutti etujalkojansa hitaasti eteenpäin. Lintu nosti päänsä, joten Ilvestassu loikkasi. Hänen hyppynsä ei kuitenkaan ihan riittänyt, joten lintu yritti lähteä lentoon, mutta Ilvestassu sai sen toisella käpälällään takaisin maahan. Ilvestassu huokaisi - hän oli saanut sen kuten oli suunnitellutkin.

Oppilaat olivat palanneet mestareidensa luokse. Mestarit vain nyökkäilivät, eivätkä sanoneet mitään suuntaan jos toiseen vaan antoivat oppilaiden itse arvioida omat virheensä ja hyvät puolensa. Se oli Ilvestassun mielestä hauskaa, he olivat nauraneet ja pitäneet hauskaa pienellä porukallaan. Kuitenkin, he joutuivat jatkamaan matkaansa harjoitusaukealle, jossa määriteltäisiin viimeinen osa. Ilvestassu hermoili taas, koska ei voinut keskittyä muuhun,
“Kettutassu?” Ilvestassu pihisi. Kettutassu hidasti vauhtiaan veljensä vierelle.
“Onko jokin hätänä?” Kettutassu kysyi tulkiten Ilvestassun katseen.
“Miten pystyt keskittymään, kun et voi tietää, mitä tapahtuu?”
“Sinun täytyy vain kulkea”, Kettutassu sanoi. “Elä hetkessä, älä menneisyydessä tai tulevaisuudessa”, hän vastasi heilauttaen korviaan. Ilvestassu nyökkäsi.
“Kiitos.”
“Kaikki on okei Ilvestassu.” Aukiolla he pysähtyivät odottamaan käskyjä.
“Noniin. Te saatte toteuttaa tehtävät keskenänne, me teemme arviointia sivusta”, Timalisydän selitti. Oppilaat nyökkäsivät jääden odottamaan vuoroaan. Ensimmäisenä oli Kettutassu ja Sadetassu, sitten seuraavaksi Ilvestassu ja Kettutassu ja lopulta Ilvestassu ja Sadetassu. Ilvestassu jäi istumaan mestareiden vierelle odottamaan vuoroaan. Kettutassu ja Sadetassu aloittivat niin vauhdikkaasti, että lehdet ja multa lensivät. Ilvestassu otti samalla viime hetken vinkkejä...

Seuraavaksi oli hänen vuoronsa. Ilvestassu nousi ylös astellen Sadeetassun eteen. Ilvestassu ei muistanut, oliko koskaan harjoitellut kunnolla kyseisen kissan kanssa, mutta ei antanut sen häiritä. Ilvestassu keräsi itsensä ja aloitti hyökkäyksen. Sadetassu vaikutti yllättyneeltä, mutta niin Ilvestassukin oli yllättynyt itsestään. Mutta hän oli päättänyt olla kunnollinen soturi. Hän ja Sadetassu kierähtivät ympäri niin, että Sadetassu oli maassa ja Ilvestassu oli hänen yläpuolella. Ilvestassu huomasi sivusilmällään Sadetassun tassun, joten kerkesi väistämään sen noustessaan takajaloille, vaikkakin niukasti. Sadetassu veti kollilta jalat alta, joten Ilvestassu tömähti maahan selälleen. Sadetassu loikkasi kauemmaksi, antaen Ilvestassulle aikaa nousta. Ilvestassu nousi ylös, antaen Sadetassun aloittaa. Sadetassu aloitti klassisesti sivulle hyökkäämisen ja Ilvestassu ei ollut odottanut sitä, sillä hän oli odottanut Sadetassun tekevän jotain muuta. Ilvestassu peruutti taaksepäin, väistellen toisen iskuja, kunnes sai tarpeekseen. Ilvestassu ennakoi seuraavan iikkeen, ja käytti hyösyksi Sadetassun jakautunutta tasapainoa, saaden toisen horjahtamaan. Sadetassu mätkähti maahan nousten ylös, virnistäen Ilvestassulle.

Pienen tauon jälkeen, oli Kettutassun vuoro otella Ilvestassua vastaan. Ilvestassu ei malttanut odottaa, sillä Kettutassu oli kuitenkin hänen pentuetoverinsa. Kun he saivat luvan aloittaa, niin Kettutassu ei pidätellyt - Ilvestassu pystyi harjoittelemaan kunnolla. Kettutassu sai Ilvestassun heti maahan, mutta Ilvetassu ei pidätellyt voimiaan, koska oli ajatellut pärjäävänsä veljelleen. Hän potki takajaloillaan vimmatusti ja Kettutassun otteen livetessä, hän livahti pois alta. Kettutassu horjahti, mutta kääntyi kohti Ilvestassua, joka oli jo hyökännyt, Hän läpsi Kettutassua naamalle, mutta koska ei ollut keskittynyt Kettutassun liikkeisiin, niin Kettutassu sai Ilvestassun tasapainon horjumaan vetäisemällä hännästä. Ilvestassu romahti maahan ja nauroi, hänellä oli ollut hauskaa. Ilvestassu nousi ylös pudistellen turkistaan maa-aineksen ja nyökkäsi Kettutassulle hyvästä harjoituksesta. Mestarit päättivät, että oli aika mennä leiriin.

“Hyvin tehty. Nyt saatte levätä, kunnes saatte selville mitä tapahtuu”, Iltataival heilautti korviaan. Kolmikko irvisti toisilleen, mutta nyökkäsi Myrskyklaanin varapäällikölle. Ilvestassu meni suoraan nukkumaan, Olkitassun viereen. Olkitassu oli ollut aamupartiossa.

Ilvestassu ja Olkitassu olivat viettäneet päivää yhdessä, mutta istuivat nyt odottamassa Heinätähden käskyä. “Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!” Heinätähti kajautti ilmoille. Kaikki saapuivat odottamaan malttamattomina, että mitä tulisi tapahtumaan.
“Onnea matkaan Ilvestassu”, Olkitassu kuiskasi ystävälleen.
“Ilvestassu, Kettutassu ja Sadetassu astukaa eteen”, klaanin päällikkö aloitti. “Minä Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Ilvestassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Heinätähti kysyi hymyillen. Ilvestassu vilkaisi ensin Kettutassua, sitten Olkitassua, nostaen katseensa päällikköönsä.
“Lupaan”, Ilvestassu sanoi itsevarmasti. Hän ei koskaan halunnut mitään muuta kuin olla soturi omalle klaanilleen.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi.Ilvestassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Ilveskuurana. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Heinätähti nyökkäsi ja katsoi sitten ketun väristä kollia, toistaen seremonian. Kettutassu sai nimekseen Kettukuono ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä Sadetassusta tuli Sadeaskel.
“Kettukuono! Ilveskuura! Sadeaskel!” Klaanitoverien huudot raikuivat.
Ilveskuura ja Kettukuono menivät emonsa luokse. Sirppikynsi puski pentujaan rakastavasti ja Iltataival katseli pentujaan ylpeänä.
“Olen ylpeä teistä, tiedättehän?” Sirppikynsi sanoi. Kaksikko nyökkäsi ja Ilveskuura katsoi Olkitassua, joka lähestyi kollia. Ilveskuura nousi ylös perheensä luota, astellen kohti ystäväänsä.
“Onnea”, Olkitassu sanoi hymyillen. Ilveskuura hymyili takaisin.

Hän oli tehnyt sen.

Myöhemmin, kissojen mennessä nukkumaan, uusi soturikolmikko vahti unista Myrskyklaania täydessä hiljaisuudessa, kuten kuuluikin. Ilveskuura katseli taivasta. Hän pystyi vain ajattelemaan, että kaikki oli hyvin.

//tällläne sairaannopee tarina :D

luku 9.

I’m gonna give all my secrets away

Ilvestassu piti kuonoaan Olkitassun otsaa vasten. Kollit olivat olleet hiljaisuudessa, koska siinä hetkessä olivat vain he kaksi. Olkitassu oli paljastanut salaisuutensa ja Ilvestassu oli niin helpottunut, sillä hänen suurin pelko oli ollut se, että Olkitassu olisi hylännyt hänet. Hän olisi jäänyt yksin.
“Kiitos”, Ilvestassu huokaisi vielä kerran. “Pelkäsin aivan turhaan”, hän jatkoi katsoen Olkitassua. Kirjava kolli katsoi Ilvestassua takaisin helpottuneena.
“Ei. Vain tämä oli vain yksi ja ainoa salaisuuteni”, hän sanoi, antaen Ilvestassulle syyn hymyillä.
“Senkin hiirenaivo”, Ilvestassu sanoi nousten ja läpsäisi Olkitassua korville. “Palataan leiriin, jos joku on alkanut ihmettelemään missä olemme”, hän pohti ääneen. Kollikaksikko suuntasivat kohti leiriä, kaikki jännitteet ja erimielisyydet olivat poissa.

Timalisydän katseli Ilvestassua ja Olkitassua mietteliäänä.
“Ilvestassu! Etsin sinua kaikkialta! “ Timalisydän sanoi ja vilkaisi Olkitassua. Ilvestassu heilautti häntäänsä, mennen suojelevasti Olkitassun eteen.
“Anteeksi Timalisydän. Meidän… piti puhua asioista”, Ilvestassu vastasi miettimisen jälkeen, vilkaisten Olkitassua, että olisiko se hänelle okei. Olkitassu heilautti korviaan, joten Ilvestassu jatkoi. “Meillä on ollut vähän.. ongelmia mutta nyt kaikki on okei”, hän selitti loppuun ja tunsi Olkitassun turkin kosketuksen kyljessään.
“Hyvä on, säikähdimme vain kun ette ilmoittaneet mitään. Muistakaa ensi kerralla se”, Timalisydän jatkoi ja Ilvestassu nyökkäsi kunnioittavasti mestarilleen. Timalisydän poistuttua Ilvestassu katsahti Olkitassua virnistäen.
“Olemme ongelmissa?” Hän naurahti Olkitassun pudistellessa päätään.
“Minunkin varmaan pitäisi etsiä mestarini”, Olkitassu sanoi yhtäkkiä. Ilvestassu nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Selvä. Nähdään myöhemmin Olkitassu”, hän sanoi, lähtien etsimään Timalisydäntä, jos olisi jotakin tehtävää. Ja tehtäväähän riitti, sen Ilvestassu kyllä tiesi.

Ilvestassu katseli kauempaa, kun varapäällikkö eli hänen isänsä, ja Timalisydän puhuivat. Valkean kollin korvia kuumotteli aina vain enemmän, mitä lähempänä hän oli kahta vanhempaa soturia.
“Hei isä”, hän tervehti ruskeanmustaa kollia. Iltataival nyökkäsi tervehdykseksi. “Anteeksi kun häiritsen, mutta onko meillä Timalisydän jotain suunnitelmaa? Sillä äskeinen poistuminen saattoi viedä aikaa muista tehtävistä”, Ilvestassu kysyi. Iltataival näytti miettivän hetken aikaa.
“Voit mennä metsästyspartioon Kettutassun ja Tuiskumarjan kanssa. Et ole tainnut hetkeen olla Kettutassun kanssa”, Iltataival pohti ja katsoi pentunsa mestaria. Timalisydän nyökkäsi.
“Se käy hyvin”, hän vastasi. “Mennään etsimään heidät”, hän sanoi loikkien Ilvestassun edelle.

Ilvestassu mietti isäänsä. Hän kunnioitti Iltataivalta hirveästi, koska kuka ei kunnioittaisi omaa varapäällikköään, mutta oli samalla jollakin tapaa pettynyt. Ilvestassu koki, että hänen isänsä ei ollut hirveän tärkeänä osana hänen elämäänsä, sillä varapäällikköys vei aikaa. Hän ei ollut edes varma, tuntiko omaa isäänsä. Ilvestassu sivalsi ilmaa hännällään.
“Onko kaikki okei Ilvestassu?” Kettutassu huikkasi loikkiessaan veljensä vierelle. Ilvestassu kohautti olkiaan, sillä ei kokenut asiaa, että hänen täytyisi avautua siitä oranssiturkkiselle kollille. Kettutassu näytti epäröivältä. “Hei. Emme ole puhuneet pitkään aikaan kunnolla”, Kettutassu tönäisi häntä hellästi. Ilvestassun korvia poltteli, hän tiesi kyllä syyn, miksi ei ollut. Syynä oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, kirjavaturkkinen Olkitassu. Ilvestassu irvisti katsoen veljeään.
“Äh, anteeksi. On ollut niin paljon muuta”, hän sanoi tuntien omassatunnossa pistoksen. “Tiedäthän, vaikka en puhuisi sinulle, niin olet silti tärkeä?” Ilvestassu halusi varmistuksen veljelleen. Kettutassu nyökkäsi hitaasti ja loikki eteenpäin, kuuntelemaan kahden mestarin keskustelua. Ilvestassusta tuntui hetken siltä, että hän oli loukannut Kettutassua. Hän mietti, että pyytäisi myöhemmin anteeksi. Ilvestassua myös mietitytti Kettutassun lisäksi Sirppikynsi, joka oli ollut hetken allapäin edellisen synnytyksen jälkeen. Heidän perheensä oli menettänyt tyttären ja Huurretassu oli kuuro. Ilvestassu pudisteli päätään. Onneksi heillä oli kuitenkin välittävä perhe, vaikka kaikki touhusivat omia asioitaan.

Ilvestassu jännitti takajalkojensa lihakset, jotta voisi valmistautua suureen loikkaan. Valkoinen sileä turkki kiilsi kauniisti, lihakset mennen Ilvestassun liikkeiden mukaisesti. Ilvestassu lähestyi oravaa hitaasti liikkuen, ollen varma, ettei saisi sitä kiinni. Hän arvioi välimatkan olevan pari ketunmittaa, eli joko pitäisi olla todella nopea, tai sitten hoitaa homma yhdellä loikalla. Ilvestassu päätteli, että yksi loikka olisi tällä kertaa parempi. Hän asetteli jalkansa alleen ja ponnisti. Valkea kolli pääsi kun pääsi oravan luokse. Saalis yritti lähteä karkuun, mutta Ilvestassu sai painettua sen alleen tappaen sen nopeasti. Ilvestassu kaivoi siihen multaa päälle, jotta se säilyisi pidempään. Ilvestassu älysi myös, että oravan veri oli tahrannut hänen turkkiaan, sekä tuulen kääntyessä Ilvestassu haisisi kaikille ja tulisi paljastetuksi. Valkea kolli päätti kierähtää hietikossa muutaman kerran, jotta sai ominaishajunsa piiloon edes vähäksi aikaa.

Hän katseli maassa nokkivaaa lintua. Ilvestassu päätti juosta sinne, mutta vastaan tuli Kettutassu. Ilvestassu löi jarrut pohjaan, jonka Kettutassu kerkesi huomata ajoissa ja loikkasi, saaden linnun kiinni.
“Hienoa Kettutassu!” Kuului hänen mestarinsa ääni. Kettutassu virnisti Ilvestassulle joka nyökkäsi takaisin. Ilvestassu kääntyi ympäri, haistellen ilmaa. Hän ei suostuisi lähtemään pelkästään yhden saliin kanssa.

Hänen onnekseen, läheltä löytyi tuore myyrän haju. Ilvestassu paikansi hajun edellä kulkevaan pusikkoon, joten hän päätti hiipiä. Ryntäämisestä ei olisi ollut mitään hyötyä lehtien kahistessa. Hän vaani hiljaa, astuen varovaisesti eteenpäin. Kun hän näki myyrän edessään, hän loikkasi sen nopeasti kiinni. Ilvestassu nosti sen leukoihinsa, lähtien hakemaan aiemmin saalistettua oravaa. Ilvestassu asteli päättäväisenä eteenpäin, hakemaan sen leukoihinsa. Kun hän palasi, hän huomasi Timalisydämen mietteliään katseen - Ilvestassu uskoi sen olevan pohtimista soturiarvioinnista. Saaliit leuoissaan, Ilvestassu kiitti Tähtiklaania hyvästä pyyntionnesta.

He olivat päässeet metsältä, joten he veivät saaliinsa takaisin leiriin. Kettutassu ja Ilvestassu jakoivat yksissä tuumin saaliin toistensa kanssa. Ilvestassu oli pahoitellut käytöstään. Varpunen oli iso, se oli saanut ruokaa syödäkseen. Veljekset jakoivat ateriaa, kun Olkitassu saapui paikalle.
“Ilvestassu! Täällä sinä olet”, Olkitassu sanoi katsoen Kettutassua ja tervehti tuota. Kettutassu hymyili ja tervehti takaisin.
“Joo, olimme juuri metsällä”, Ilvestassu sanoi. Olkitassu nyökkäsi.
“Huomasin”, hän tökkäisi hellästi ystäväänsä. “Haluatko tehdä myöhemmin jotain?” Ilvestassu vain räpäytteli hämmentyneenä silmiään.
“Toki”, hän takelteli ja Kettutassu irvisti Olkitassun selän takana. Ilvestassu vain irvisti veljelleen, mokomakin hiirenaivo. Kettutassu huikkasi lähtevänsä, siihen Ilvestassu vastasi vain hännän heilautuksella. Ilvestassu katseli erivärisillä silmillään Olkitassua, joka näytti niin.. Varmalta. Uteliaalta. Ja se oli jo suuri, hyvä muutos verrattuna siihen kissaan, mihin Ilvestassu oli tutustunut. Ilvestassu aukaisi suunsa, sanoakseen jotain, mutta Pakkastassu saapui paikalle. Ilvestassu kirosi nuorempaa veljeään, sillä aina hän tuli paikalle kun Ilvestassu halusi olla Olkitassun kanssa.
“Jääsielu haluaa, että tulet mukaani harjoittelemaan”, Pakkastassu sanoi viileästi tarkkailen Ilvestassua, unohtaen täysin Olkitassun olemassaolon. Ilvestassu huokaisi syvään sulkien silmänsä.
“Älä mene”, Olkitassu sanoi Ilvestassun korvaan. Ilvestassun korvat värähtivät jännityksestä.
“Minun pitää mennä, oikeasti”, Ilvestassu sanoi, tuntien sydämensä halkeavan nähdessään Olkitassun ilmeen ja hännän laskeutumisen maata kohti. Ilvestassu nousi, lähtien mustan veljensä ja hänen mestarinsa perään.

Ilvestassulle selvisi, että Pakkastassu ja Jääsielu halusivat hänen opettelevan uimaan Pakkastassun kanssa. Ilvestassu ei todellakaan tiennyt miksi, mutta ymmärsi perjaatteen. Olisi hyvä osata uida, jos jotakin kävisi. Eikä Ilvestassu ollut varma, halusiko hän tietää, mitä voisi tapahtua… Hän pudisti päätään ja odotti, että harjoitus alkaisi.
“Se on kuin metsässä juoksua, mutta vesi kannattelee sinua pinnalla.Näytän mallia”, Jääsielu sanoi synkästi ja alkoi kauhoa tassuillaan. Ilvestassu nyökkäsi ja tunsi Pakkastassun rentoutuvan vierellään. Veljekset kahlasivat syvemmälle, kunnes tassut eivät enään yltäneet pohjaan. Ilvestassu kauhoi, mutta tunsi silti vajoavansa.
“Muista pitää pääsi pinnalla!” Pakkastassu sihahti ja ui Ilvestassun vierelle. Ilvestassu sai siitä rohkeutta ja sai korjattua asentonsa oikeaksi. Ilvestassu ymmärsi, että vesi oli hyvää liikuntaa lihaksille, vaikka hän ei välittänytkään siitä, että turkki kastuisi.

Harjoituksen jälkeen, Ilvestassu ja Olkitassu olivat lähteneet kiertämään metsää, sillä he halusivat turkkinsa kuivuvan. Ilvestassu oli kovin väsynyt, sillä hän oli saanut levätä vain pieniä pätkiä, Pakkastassu kuitenkaan ei tuntunut huomaavan sitä. Ilvestassu pian pysähtyi, kääntyen katsomaan veljeään.
“Haluatko tappaa minut väsymykseen?” Ilvestassu huokaisi. Pakkastassu näytti säikähtäneeltä.
“Anteeksi. Minulla näyttää olevan parempi kunto.. Anteeksi Ilvestassu”, Pakkastassu selitteli ja lähti kulkemaan kohti leiriä. Ilvestassu pudisteli päätään, lähtien tumman kollin perään.

Ilvestassua oli vastassa uutinen, nimittäin hän joutuisi vielä yöpartioon. Ilvestassu ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut sellaisessa. Ja nyt hän pääsisi siihen myös isänsä kanssa. Ilvestassun turkkia pisteli kärsimättömyydestä, sillä hän halusi oikeasti puhua isänsä kanssa. Siitä, että millaista oli olla soturi, varapäällikkö ja tuleva päällikkö. Ilvestassu edelleen halusi olla yhtä mahtava soturi kuin isänsä - varmistaa klaaninsa turvallisuuden ja pentujen tulevaisuuden - jos hän saisi niitä joskus...

Iltataival vaikutti myös siltä, että ei tiennyt, kuinka puhua pojalleen. Varapäälliköstä kuitenkin huokui rakkaus pentuaan kohtaan.
“Millaista on auttaa päällikköä?” Ilvestassu kysyi ja katsoi isäänsä. Iltataival mietti hetken.
“Se tuntuu omanlaiselta vastuuötaan. Kun tietää, että kaikki odottavat sinulta käskyjä. Ja toki odottavat sitä, että millainen päälliköstä tulee”, hän mietti kohauttaen lapojaan. Ilvestassu todellakin tiesi sen, sillä jotkut voisivat tappaa päästäkseen päälliköksi. Sitä hän ei ymmärtänyt, sillä se pitäisi ansaita oikeasti olemalla kunnioitettu ja taitava soturi, niin kuin hänen isänsä.
“Entä me?” Ilvestassu kysyi. Iltataival virnisti.
“Se pitää sovittaa mahtumaan”, hän vastasi ja sai Ilvestassun luimimaan ja katsomaan tähtitaivasta. Iltataival huomasi sen. “Olen pahoillani, jos en ole ollut hyvä isä”, Iltataival sanoi ja Ilvestassu heilautti häntäänsä. Ei kai sille voinut mitään.
“Äh. Et voi sille mitään ja muutenkin, olet varmaan ollut läsnä, mutta huomioni on kiinnittynyt Kettutassuun”, Ilvestassu naurahti. Kettutassu todellakin järjesti kaikenlaista menoa, leirissä ja ilman. Isä ja poika keskustelivat vielä hetken, mutta lopulta hiljentyen kuuntelemaan metsikön öistä melua. Se kelpasi Ilvestassulle hyvin - tutustumista vähän kerrallaan.

Ilvestassu oli saapunut partiosta Iltataipaleen, Timalisydämen ja Sadetassun kanssa. Rajoilla oli ollut pientä levottomuutta, mutta Ilvestassu ei ajatellut sitä sen enempää. Kollia vaivasi vain aikaisempi tapahtuma Olkitassun ja Pakkastassun kanssa. Hän aikoisi hyvittää sen Olkitassulle jälleen kerran. Hän katseli päättäväisenä, kun Iltataival keskusteli Heinätähden kanssa. Valkea kolli keräsi kaiken rohkeutensa ja asteli Iltataipaleen luokse. Ilvestassun oli ollut pakko käydä kysymässä isältään, kuka oli yön vartiossa, koska hänellä oli suunnitelma...

Ilvestassu ei malttanut pysyä pesässään paikoillaan. Kolli pyöriskeli, yrittäen saada unta, mutta kun sitä ei tullut, hän nousi ylös, toteuttaen suunnitelmansa.
“Olkitassu.. psst!” Ilvestassu kuiski tönäisten ystäväänsä.
“Huh?” Olkitassu räpytteli silmiään unenpöpperössä. Ilvestassu ei voinut olla virnistämättä. Olkitassu vilkaisi ympärillään nukkuvia oppilaita, katsahtaen sitten Ilvestassua kummasti. “Mikä hätänä?”
“Ei mikään. Haluan vain viedä sinut ulos, nyt”, Ilvestassu sanoi ja loikki ulos pesästä, antaen Olkitassun seurata häntä.
“Ilvestassu, oletko järjiltäsi?” Olkitassu kysyi, hymynkare suupielessä. Ilvestassu päätti vain katsoa kolliin kallistaen päätään ja virnisti.
“Minähän lupasin korvata kaiken”, hän sanoi ja loikki ulos leiristä, tervehtien yössä ollutta vahtia. Olkitassu seurasi perässä, erittäin hämmästyneenä.

He olivat menneet jonkun matkan päähän leiristä, katsomaan, kun aurinko kohosi taivaalle. Päivällä olisi todennäköisesti Ilvestassun soturinimitykset, mikäli hän ei mokaisi arvioinnissa täysin.
“Halusin korvata sinulle sen, kun vietin Pakkastassun kanssa niin paljon aikaa. Näin kyllä, kuinka se ei tuntunut sinusta hyvälle”, Ilvestassu sanoi katsellen ympärillä olevaa metsää, joka heräsi uniltaan. Yökaste kimalteli kauniisti kaksikon ympärillä. Olkitassu katsoi Ilvestassua mietteliäänä, kuin odottaen, että kolli kertoisi asiansa loppuun.
“Huh?”
“Olkitassu, lupaan, että kerron sinulle kaiken mitä ajattelen. Pakkastassusta, elämästä, mistä vain mistä ikinä haluatkaan”, Ilvestassu sanoi katsoen Olkitassua silmiin. ”Ja jos totta puhutaan, niin tahdoin vain viettää hetken kanssasi. Tähtiklaanin tähden, se ei ole edes salaisuus! Ja se - en tiedä miten sitten kun olen päässyt soturi-”, Ilvestassu aloitti ja Olkitassu painoi häntänsä toisen suulle. Olkitassu hymyili hiljaa vastaukseksi ja Ilvestassu tiesi, että Olkitassun ei tarvitsisi sanoa mitään.

Seitsemäs luku - Hehkuva tunne


Pakkastassu oli päässyt erittäin hyvin mukaan ja jyvälle Synkän metsän koulutukseen. Hopeaviilto antoi sillon tällöin outoja katseita mustalle myrskyklaanilaiselle, mutta Valhetassu piti huolen, että tuuliklaanilainen naaras pitäisi terävät kyntensä erossa Pakkastassusta. Valhetassu itse tunsi entisen mentorinsa katseen turkissaan toisinaan. Se ei ollut enää polttava ja tarkkaileva, enemmänkin mietteliäs ja suojeleva.
Valhetassu oli nuorena oppilaana ihastunut täyttä päätä tuohon Tuuliklaanin soturiin, ja yhä läikällisen kollin sydän pamppaili, kun hän katsoi kaunista mustaa naarasta. Tunne hiipui kyllä koko ajan, sillä Hopeaviilto oli käyttänyt Valhetassun nuoruutta ja tietämättömyyttä hyväkseen takoessaan Synkän metsän kissojen klaanit puhdistavan ideologian hänen päähänsä.
Pakkastassu toi toisinaan samantapaisen sydämen pamppailun Valhetassun rintaan, mutta oppilas sivuutti sen ja koki sen olevan vain mestarin ja oppilaan välistä kiintymystä toisiinsa.
Valhetassun mestari Valkoviiksi oli pitänyt oppilaalleen viimeisen arvioinnin ja oli kehunut Valhetassun suorituneen koulutuksestaan ehkä parhaiten kuin kukaan muu Valkoviiksen elinaikana. Tietysti. Olihan Valhetassulla haukan vaistot ja hyvin taitavan tuuliklaanilaisen sekä myrskyklaanilaisen soturin antama koulutus. Veriklaanilaistaustaiset olivat myös jakaneet uniikit liikkeensä Valhetassulle.
Valhetassu oli viimeisten kuiden aikana kartuttanut itselleen suuret lihakset, jotka paistoivat hänen kehostaan selvästi esille. Hän oli myös opetellut uimaan, jonka ansiosta Jokiklaanin tai muut uimataitoiset kissat eivät pääsisi niskan päälle taisteluissa.
Valhetassu oli saanut kuiden aikana myös hurjasti kokoa. Lähes jokainen kissa jäi hänen koostaan pienemmäksi, mutta ei hän suurin kuitenkaan ollut.

Mustaläikikäs kolli istuskeli tutulla paikallaan korkean kallion pääll katsellen Synkän metsän koulutettavia kissoja. Toisinaan Valhetassu itse kouluttautui tai sitten opetti Pakkastassua.
"Valhetassu", aivan uusi ääni kutsui myrskyklaanilaista ja kolli käänsi katseensa puhujaan. Kissa oli mustavalkoinen ja hyvin arpinen naaras, jolla oli hyvin kirkkaat siniset silmät.
"Kuka olet?" Valhetassu kysyi naaraalta. Tämä kissa oli selvästi Synkän metsän asukas jokaisena hetkenään.
"Nimeni on Susikorva", naaras kertoi. "Olin ennen Varjoklaanin soturi."
"Kuinka kauan aikaa sitten? En ole ennen nähnyt sinua", Valhetassu sanoi oranssit silmät hohtaen mietteliäänä. Hänen silmänsä olivat viirulla.
"Jo kuita ennen kuin sinä synnyit. Kuita ennen kuin isoisäsi Hopeakäärme syntyi. Kuolin, kun Hopeakäärme oli vielä pieni pentu", naaras kertoi ja istui alas. Hänellä oli arvista huolimatta siisti ja kiiltävä turkki. "Olen ollut tiedustelemassa. Nimeni pääte ei ole turhaan 'korva'."
"Mitä ja missä olet tiedustellut?" Valhetassu kysyi kiinnostuen.
"Kuuloni ei ole ehkä hyvä kuin sinun, mutta osaan selvittää asioita", Susikorva kertoi kynsiään koukistellen tyytyväisenä. Hänen ilmeensä pysyi jokaisena hetkenä yhtä kylmänä. "Olen tunkeutunut kissojen uniin ja kuunnellut, mitä Tähtiklaani puhuu."
"Mitä olet saanut selville?" Valhetassu kysyi. "Oletan, että olet täällä kertoaksesi sen, mitä olet saanut selville. Sen täytynee olla tärkeää?"
"Kyllä vain", naaras nyökkäsi. "Tähtiklaani on suonut yhdelle Jokiklaanin kissalle voimia, jotta hän voisi kukistaa ja varmistaa, että et toteuta suunnitelmaa."
Valhetassu siristi silmiään ja irvisti. Kyllä hän oli arvannut, että Tähtiklaani antaisi vielä jollekulle voimia ja kykyjä nousta Synkän metsän kissoja ja heidän tavoitteitaan vastaan. Mutta Jokiklaaniin?
"Saitko tietää nimen?" Valhetassu uteli naaraalta, joka pudisti vain päätään.
"Minulla on kyllä muutakin tietoa", naaras sanoi ja alkoi kertoa, mitä kaikkea oli saanut tietää sekä Synkän metsän että Tähtiklaanin kissoilta. Osa koski jo Valhetassun aiemmin saamaa tietoa Kuutähdestä ja hänen suvustaan. Osa koski uusia kissoja jotka olivat tulleet Synkkään metsään koulutukseen.

Valhetassu istui omissa oloissaan, kuten monesti teki. Hän tarkkaili klaanitovereitaan ja listasi niitä, ketkä olivat Synkässä metsässä ja keitä muut ja keitä hän itse harkitsi olevan mahdollisia oppilaita Synkän metsän rivistöön. Pakkastassulla oli käpälät -tai pikemminkin puheenlahjat- täynnä työtä, kun hän värväili myrskyklaanilaisia ja joitain Synkän metsän kissoja mukaan Valhetassun juoneen. Tai ei se nyt alunperin Valhetassun juoni ollut, mutta siksi sitä kutsuttiin.
Suvikuuro oli Pakkastassun mukaan loistava vaihtoehto ja Valhetassu myönsi olevansa samaa mieltä. Pakkastassusta oli apua, sillä Valhetassulla ei ole aikaa kaikkeen. Hänellä on tarpeeksi tekemistä suunnittelussa, itsensä ja muiden kouluttamisessa sekä tulemisessa yhdeksi parhaimmaksi soturiksi ja muiden Myrskyklaanin kissojen luottamaksi. Tärkeää olisi saada oppilas mahdollisimman pian, mutta klaanissa oli tällä hetkellä vain Suvikuurolla kaksi pentua ja olisi epätodennäköistä, että Valhetassu ehtisi samaan jomman kumman heistä omaksi oppilaakseen. Olihan Valhetassu vielä itsekin oppilas, joten...
Tosin ei ehkä enää kauaa. Valkoviiksi oli jo useamman kerran todennut, että Valhetassu ei tarvitse enää koulutusta. Valkoviiksi oli naureskellut siitä, että Valhetassu oli kouluttautunut ehkä ennätysajassa, mutta siksi Valkoviiksi olikin juuri keksinyt keinoja kasvattaa Valhetassun voimaa, tasapainoa ja ketteryyttä uimalla, kiipeilyllä ja juoksemisella. Ja Valhetassu oli kiitollinen. Valkoviiksi oli ollut oiva valinta hänen mestarikseen.

Häivätuuli ja Pihkahumu olivat yllättävän läheiset keskenään. Sisarukset olivat kovin erilaiset, mutta tulivat toimeen paremmin kuin hyvin. Häivätuuli oli kovin sisäänpäin sulkeutunut, hiljainen, rauhallinen, harkitseva ja epäilevä, kun taas Pihkahumu oli innokkaampi, äkkipikaisempi, sosiaalisempi -tosin tietyissä rajoissa- ja varomattomampi. Valhetassu oli tarkkaillut kaksikkoa useaan kertaan ja heistä uhkui sellainen samantapainen olemus ja tuli samanlainen tunne, kuten oli Pakkastassusta ja Hopeaviillosta tullut.
Valhetassun korvat heilahtivat ja hän avasi silmänsä. Tuttu haju leijui jostakin Valhetassun luokse. *Närhitassu..?*
Läikällinen myrskyklaanilainen pomppasi pystyyn ja etsi aisteillaan Närhitassun siroa olemusta. Miten ihmeessä Varjoklaanin oppilas oli tänne päätynyt?
Vaikka Synkkä metsä oli ollut osin antamassa Valhetassulle hänen voimiaan eli haukanvaistoja, eivät oppilaan voimat toimineet lähes lainkaan tässä punaisen usvan maassa. Saattoi osin johtua siitä, että tämä oli Valhetassulle vain unen maailma.
Kun Valhetassu lopulta löysi aiemmin tapaamansa varjoklaanin oppilaan, oli tämä harmaavalkoinen kolli pelästyneen näköinen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä olivat viiruilla ja hän katsoi ympärilleen koko keho täristen. Valhetassu siristi silmiään ja huomasi muutaman Synkän metsän kissan vaanivan pienikokoista oppilasta.
"Närhitassu", Valhetassu naukaisi ja asteli puiden lomaan oppilaan luokse, jonka katse oli hetken aikaa pelästynyt, mutta kun hän tajusi, kuka hänen nimensä sanonut kissa oli, hänen katseensa pehmeni -tosin vain hieman.
"V-Va-Valhetassu..? Sinäkö?" kolli takelteli sanoissaan.
"Minähän se", Valhetassu hymyili oppilaalle rauhoittavasti. "Ei sinulla ole hätää."
Varjoissa vaanineet Synkän metsän kissat katsoivat Valhetassua jonkin aikaa hämillään eivätkä lähteneet. Oli tosiaan riskialtista näyttää elävälle kissalle, että Valhetassu oli osa Synkän metsän kissojen joukkoa ja heidän liittolaisensa, mutta Närhitassu ei ollut mikään uhka. Ei tämä laiha, siro ja kevytrakenteinen kolli ollut uhka varmaan kellekään tässä metsässä olijalle. Vielä.
"Miten sinä tänne päädyit?" Valhetassu kysyi harmaavalkoiselta kollilta, joka nielaisi.
"Halusin olla rohkea ja ajattelin sinua, kos-koska olit mi-minusta niin rohkea s-silloin ja-ja- niin", Närhitassu sanoi ja hiljeni.
"Täällä sinusta tulee hyvin rohkea, lupaan sen", Valhetassu sanoi oppilaalle. "Minä voin auttaa sinua."
Valhetassu näki Närhitassusta, että hänessä oli potentiaalia johonkin suureen. Vaikka kolli olikin kevytrakenteinen, hänellä oli älyä. Hänestä pitäisi vain saada rohkeampi ja Valhetassu voisi saada Närhitassusta vaikka Varjoklaanin päällikön. Tai no... Edes varapäällikön.
Närhitassu nousi pystyyn kiinnostuneena, mutta yhä varautunut katse silmissään: "O-onhan täällä turvallista, Valhetassu?"
"Sinä olet turvassa, kunhan teet mitä minä sanon", Valhetassu vakuutti pienelle nollille, joka nyökkäsi, hieman hymyillen. Nyt kun Närhitassu oli lähes kokonaan pystyssä, Valhetassu näki paremmin pienemmän kollin koon. Hänen ruumiinrakenteensa ja ulkonäkönsä muistutti kovasti Myrskyklaanin Huurretassun tai Jäätassun ulkonäköä ja he kaksi olivat todella naarasmaisen näköisiä, jos niin edes voi sanoa.
Mutta kaikesta huolimatta Närhitassua katsellessaan Valhetassulle tuli hyvin tuttu oli, aivan kuin hän olisi katsonut Pakkastassua tai Hopeaviiltoa.
"Tule, Närhitassu", Valhetassu kutsui harmaavalkoista kollia. "Opetan sinua olemaan rohkea."

"Valhetassu, herää kultaseni", Ikijään lempeä ja aina Valhetassun mieltä lämmittävä ääni herätti läikikkään oppilaan unestaan. "Tänään on hieno päivä."
"Kuinka niin?" Valhetassu kysyi katsoessaan emoaan. Mustavalkoinen naaras hymyili ovelasti ja suki poikansa turkkia muutaman kerran.
"Olette kasvaneet kaikki niin nopeasti", Ikijää sanoi haikeasti, kun taas katsoi poikaansa. Hänen katseensa oli ylpeä.
Valhetassu hymyili emolleen ja nousi istumaan, puskien päätään emonsa päätä vasten. Ikijään tuttu haju toi mieleen kaikki pentuajan muistot.
"Tule", Ikijää naukaisi ja silitti hännällään poikansa kylkeä. "Sinusta tehdään soturi."
Valhetassun korvat heilahtivat yllättyneinä. Oikeasti?
"Ai nyt?" Valhetassu sai kakaistua ulos ja Ikijää nyökkäsi silmät kosteina. "Entä Tihkutassu ja Kaislatassu ja-".
"He eivät ole vielä valmiita", Ikijää kertoi. "Valkoviiksi kehui, että olet suoriutunut koulutuksestasi todella nopeasti ja taidokkaasti eikä hänellä ole enää opetettavaa, kun osaat jo kaiken."
Valhetassun turkkia kuumotteli häiritsevästi ja hännänpää alkoi nykiä. Oliko se oikein muille?
"Sisaruksesi sanoivat joskus, että sinä olet varmasti viimeinen, kenestä tulee soturi, mutta minä tiesin aina, että se ei ole totta", Ikijää iski silmäänsä pojalleen ja johdatti hänet ulos oppilaiden pesästä.
Heinätähti istui jo Suurtasanteella ja kun valkoturkkinen naaras näki Valhetassun, hän nousi seisomaan.
"Saapukoon jokainen Suurtasanteelle klaanikokoukseen!" Heinätähti julisti. Klaanitoverit valuivat pesistään, askareistaan ja tehtävistään Suurtasanteen juurelle. Heinätähti katsahti Valhetassua ja nyökkäsi kollille siniset silmät hymyillen. Valhetassulla iski hetkellinen ahdistus. Voisiko hän tappaa Heinätähden päästäkseen päälliköksi? Se tuntui aivan mahdottomalta ajatuksesta.
"Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut todella kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla Myrskyklaanin soturiksi!" Heinätähti puhui klaanilleen. Hän käänsi katseensa Valhetassuun ja jatkoi. "Valhetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?"
Soturilain merkitys tulisi palauttaa klaanikissojen mieleen tai klaaneja odottaisi tuho. Tähän lupautuminen oli juuri oikein.
"Minä lupaan!" Valhetassu julisti katsoen Heinätähteä silmiin.
Valkoinen naaras hymyili ja puhui: "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Valhetassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Valhelauluna. Tähtiklaani kunnioittaa sinun omistautumistasi, uskollisuuttasi ja taitojasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!"
Päällikkö loikkasi sulavasti Suurtasanteelta Valhetassun eteen ja kosketti uuden soturin päälakea. Valhelaulu nuolaisi kunnioittavasti päällikönsä lapaa ja sen tehtyään suoristautui. Myrskykaanilaiset alkoivat huutaa uuden soturin nimeä ja Valhetassu tunsi ylpeyden kipinöivän rintakehässään. Ikijää loikki Hohtokäpälä perässään onnittelemaan kaksikon poikaa ja pian Valhetassun sisarukset tulivat perässä. Myös Pakkastassu tuli henkilökohtaisesti onnittelemaan ennen kuin palasi sisarensa luokse. Monet muut tulivat myös antamaan onnittelunsa uudelle soturille.

Kun kuu loisti taivaalla, Valhetassu istui piikkihernetunnelin suulla, kuten uudet soturit aina tekivät. Valhetassun päässä vilisi tuhansittain asioita. Asiat kävivät nyt helpommin, kun hän oli soturi. Kissoja olisi helpompi lähestyä ja olisi yksinkertaisempaa kerätä luottamusta ja kunnioitusta kissoilta. Ja näin ollen Valhelaulu pystyisi toteuttamaan hänen ja Synkän metsän suunnitelman paremmin.