//pieni taistelukohtaus//


4. luku – It’s not for me

Kun taivas oli syttynyt väreihin, olin tuntenut jotain vahvaa, jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen tuntenut. Ja se kaikki oli kohdistunut Lehmussydämeen. Tähdet olivat tuikkineet yllämme valaisten iltaista ja yöllistä retkeämme, ja kun taivaan olivat täyttäneet revontulet, sydämeni syke oli kiihtynyt. Tunsin pelkkää lämpöä ympäri koko kehoani vaikka pakkanen paukkui ympärillämme ja sai hengityksen höyryämään. Edes tassujen kipristely kylmää lunta vasten ei ollut tuntunut miltään siihen lämpöön verrattuna, joka oli kummunnut syvältä sisältä.
Ja Lehmussydän oli tuntunut niin lämpimältä kehoani vasten. Hänen turkkinsa oli pehmeä ja hänen tuoksunsa toi mieleen kukkaan puhkeavan kevään. Kaikki oli tuntunut juuri oikealta siinä hetkessä, jonka he olivat viettäneet kylki kyljessä katsellen revontulien täyttämää yöllistä taivasta. Kaikki oli ollut hyvin aivan kuin mitään pahaa ei koskaan olisi ollutkaan maailmassa. Se oli tunne, jota en tunnistanut ja silti se tuntui niin tutulta. Maailma tuntui täydeltä Lehmussydämen vierellä.
Jokin sen illan jälkeen oli kertonut minulle, että en välttämättä ollut yksin tunteideni kanssa. Samalla omat tunteeni olivat komeaa ruskeaa kollia kohtaan voimistuneet. Kuten myös se jäytävä pelko. Olinhan mykkä.
Huurretassunn ollessa Sudenlaulun hoivassa ja toipumassa kokemastaan tapaturmasta oli jäänyt enemmän aikaa viettää Lehmussydämen kanssa yhteisiä hetkiä. Huoli jäyti sisuskaluja, totta kai, mutta samalla Lehmussydämen seurassa tuntui turvalliselta ja tutulta. Kolli osasi viedä ajatukset muualle ja tiesi miltei täydellisesti, mitä tehdä, jotta mielialani paranisi.
Kävimme yhdessä saalistamssa, kuten tavallisestikin. Kävimme myös kävelyillä. Ja partioissa. Ja jaoimme saaliita yhdessä muutamia kertoja aina kuin mahdollista.
Ja minä kehräsin ensimmäistä kertaa koskaan. Se tuntui upealta ja todella hämmentävältä samaan aikaan. Olin todellakin iloinen. Tiedän nyt voivani kehrätä. Ja kaikki kiitos kuuluu Lehmussydämelle.

Annoin käpälieni viedä, kun kuljin lumen peittämän metsän läpi. Oli hiljaista ja olin yksin, mikä ei ollut normaalia, mutta kaikki tuntui turvalliselta. Vaikka maa olikin lumipeitteen alla, tuntui yhtä lämpimältä kuin viherlehden aikaan. Lumi tuikki kuin taivaan tähdet ja aurinko paistoi puiden oksien lomasta. Edes tuuli ei tuivertanut. Kaikki oli kuin jäätynyt paikoilleen.
”Seuraa sydäntäsi”, hiljainen, niin tuttu ääni, kaikui ympärilläni. Tassuni kuitenkin jatkoivat viemistäni eteenpäin ja mieleni pysyi rauhallisena. Tunsin tuon äänen.
”On olemassa Tähtiklaaniakin vahvempia voimia”, ääni puhui lempeästi. ”Jotkin sielut on punottu yhteen.”
Katseeni kääntyi ja näin nopean vilahduksen tummanharmaasta turkista metsän reunassa. Isä?
Heräsin viikset värähtäen. Taas tuo outo uni. Se oli vaivannut jo… en ollut enää edes varma milloin olin nähnyt unen ensimmäisen kerran. Vasta vähän aikaa sitten oli tajunnut äänen olleen isäni Nokiturkin lämmin ääni. Mitä hän oikein tarkoitti? Ongelmana oli, etten voisi kysyä keneltäkään asiasta vaikka olisin niin halunnut. En ymmärtänyt isäni sanoja tarkkaan ja se sai minut hämmentyneeksi sekä kärsimättömäksi. Mitä olivat suuremmat voimat? Keistä isä puhui? Mitä hän tarkoittaa yhteen punotuilla sieluilla? Sielunkumppaneitako? Haha, sisäinen romantikkoni innostuisi jos en olisi oppinut siihen, että mykkä kissa ei voi saada ketään.
Tosin, tunsin sen toivon kipinän itävän sisälläni. Ja sen kohteena oli Lehmussydän. Ravistin ajatuksen pois ja kapusin pystyyn, venytellen lihaksiani makeasti.
Pakkanen oli kiristynyt joka päivä enemmän ja enemmän, mutta tänään se oli hieman lauhtunut, onneksi. Päätin käydä vilkaisemassa Huurretassua, kun aikaa vielä oli. Lehmussydän nukkui vielä tutulla paikallaan minun petini vieressä, mutta päätin antaa kollin levätä vielä vähän aikaa. Jokainen levon hetki oli arvokasta.
Kuljin leirin poikki valkoinen turkki tuulessa kiemurrellen. Ravistin turkiltani lumisateesta tulleet lumihiutaleet turkiltani ennen kuin työnsin pääni sisälle Sudenlaulun pesää. Sävähdin, kun vastaan tuli kuumeinen löyhkä. Korvani menivät automaattisesti luimuun ja tähyilin pesän perälle, jossa Huurretassu makasi sammalpedillään.
”Tuulihäntä”, Sudenlaulun ääni oli kireä huolesta ja kolli miltei työnsi naaraan ulos pesästä tullessaan kiireellä ulos. Peräännyin nopeasti, käpälät mennen miltei solmuun vauhdissa. Onneksi maa ei ollut jäätynyt. ”Kannattaa pitää etäisyyttä Huurretassuun, sillä hän on sairastunut viheryskään.”
Suuni aukeni raolleen ja silmistäni paistoi selkeästi huoli. Huurretassu parka! Toivon todella, että hän paranee!
”Älä huolehdi liikaa, hän on hyvissä tassuissa”, Sudenlaulu vakuutteli soturille. ”Minulla on yrttejä yllin kyllin ja Huurretassu on vahva, kuten mestarinsa ja emonsa.”
Nyökkäsin tomerasti ja päästin Sudenlaulun takaisin hommiinsa. Hänellä oli tassut täynnä työtä, olihan hän yksin hoitamassa parantajan tehtäviä eikä tietenkään halunnut soturien sairastuvan myös. Niin vältettäisiin mahdollinen tarttuminen ja leviäminen. Onneksi vain yksi kissa oli sairaana ja toivottavasti luku pysyisi siinä. Huurretassu oli kuitenkin vain vilustunut eikä saanut vihreyskää mistään muualta, joka voisi olla vakampi juttu. Vakuutin itselleni kaiken olevan hyvin ja kääntyvän vielä parhain päin. Kun käännyin ympäri, huomasi Sirppikynnen istumassa soturien pesän suuaukolla, katselemassa huoli kirkkaan vihreissä silmissään parantajan pesän suuntaan. Millaistahan oli olla emo ja olla noin huolissaan omasta pennustaan? Ehkä tässä oli yksi hyvä syy olla pennuton. Ja silti tuo ajatus ei helpottanut sisälläni olevaa syvää kaipuuta. En voinut edes kuvitella ystäväni tuntemaa huolta ja tuskaa, jota hän koki. Ja silti tiesin, että pennut toivat Sirppikynnelle enemmän iloa kuin surua. Hän oli sanonut sen itsekin joskus. Tuntui omalla tavallaan hyvältä saada olla osana Sirppikynnen pentujen elämää, vaikkakin ehkä mestarina. Mestarina olo oli lähin asia, jonka pääsin kokemaan niin sanottuna emona.
Silmäkulmassani vilahti tuttu raidallinen turkki ja käänsin katseeni kokonaan soturien pesälle, josta tuli juuri ulos Lehmussydän. Hänen katseensa oli lähes heti minussa ja molempien meidän suut kaartuivat tuttuun hymyyn katseidemme kohdatessa.
Heilautin häntääni tajuamattani ja astelin kollia vastaan. Tervehdin häntä nyökkäyksellä ja hymyllä, kuten tavallista.
”Huomenta”, Lehmussydän sanoi ja selkeästi olisi halunnut tehdä jotain, mutta pidätteli itseään. Sitten hän käänsi katseensa parantaja pesän suuntaan ja tiesin heti, mitä hän kysyisi. ”Miten Huurretassu voi?”
Pudistin päätäni painaen sen alas ja väläytin huolestuneen katseen kollille. Hänen hymynsä häilyi pois ja hänen huolestunut vihreä katseensa siirtyi takaisin parantajan pesän suuntaan. ”Viheryskäkö?” Lehmussydän kysyi ja nyökkäsin. ”Voi ei. Toivottavasti hän paranee pian! Hän on kyllä vahva kissa!”
Hymyilin nyökäten. Huurretassu oli lempeä ja hyväsydäminen naaras, mutta häneltä löytyi kyllä luonnetta, kun kyseessä oli toisten turvallisuus. Hänellä oli todella vahva mieli ja sydän, jonka vertaista sai hakea. Huurretassu oli hyvä esimerkki siitä, että kuka tahansa voisi olla oiva ja vahva soturi. Lehmussydän samaten. Ei jokainen soturi ollut vahva vain lihaksistaan. Minusta vahva soturi omasi myös hyvän sydämen ja se on ominaisuus, jota todella arvostan.
”Mitä sanot, jos menemme metsästämään?” Lehmussydän ehdotti sitten, hipaisten hännällään kylkeäni. Hymyilin ja nyökkäsin. Näytin eleilläni sen olevan loistava idea. Omalla tavallaan tuntui kovin oudolta lähteä ilman Huurretassua kun olin tottunut kouluttamaan häntä, mutta kahdestaan Lehmussydämen kanssa tunsin omanlaista iloa.

Luminen metsä hohti valkoista hohtoaan ja tuntui aina yhtä taianomaiselta joka kerta. Puiden huurteiset rungot, lumesta notkuvat oksat ja muutamat jääpuikot siellä täällä loivat kylmästä lehtikadosta kauniin ja maisema muistutti siitä, että jopa vaikeina aikoina oli hyviä asioita. Lehtikadon jälkeen tämä koko metsä pääsisi kukoistamaan taas niin vahvana kuin mahdollista.
Lehmussydän kulki lumen pintaa myöten, hitaasti ja arvioiden jokaista askeltaan, jottei lumikerros päästäisi liian selkeää ääntä hänen sijainnistaan ja jopa pettäisi kollin askelten alla.
Itse kuljin lumeen sulautuneena toisella puolella aukiota, piilossa kohteenamme olevan oravan katseelta. Jos se pakenisi, se pakenisi juuri tänne, missä olin lumen väritykseen sulautuneena ja saisin sen kiinni vaivatta.
Lehmussydän loikkasi lumi pöllyten oravaa kohti. Jännitin lihakseni valmiiksi, sillä orava varmasti ehtisi paeta Lehmussydämen otteesta. Kolli oli nopea, mutta orava voisi paeta puihin helposti. Loikkasin jyrsijän tielle ja iskin kynteni sen nahkaan, pysäyttäen sen pakomatkan tykkänään.
Lehmussydän hölkkäsi luokseni ja hymyilimme tyytyväisinä yhdessä nappaamallemme saaliille. Kollin katse oli lämmin ja hänen silminsä toivat mieleen viherlehden puiden vihreät lehdet.
Astelimme hiljaa, maistellen ilmaa etsiessämme lisää saalista, jonka voisimme viedä leiriin. Saavuimme Suuren tammen luokse, jonka lähettyvillä oli hiiri. Sen kolo oli erään pienemmä puun lomassa, jonka juurelle hiivin samalla, kun Lehmussydän lähti vaanimaan hiirtä kohti toisesta suunnasta, jotta voisi ajaa sen kynsiini samalla tavalla kuin aiemman oravan. Pidin samalla korvani höröllä muita hiiriä varten, jotka saattaisivat tulla ulos pesäkolostaan.
Ilma oli tyyntynyt eikä tuulöut lainkaan. Ilmassa kuitenkin tuntui outo jännite ja minulle tuli tunne, että jokin oli vinossa. Siristin silmiäni ja tarkkailin ympäristö, jossa olimme.
Oranssi turkki välähti Lehmussydämen takana, hänen vasemmalla puolellaan ja nousi pystyyn, sillä en ollut varma, kenen turkki se oli. Se ei nimittäin näyttänt tutulta turkilta.
Ketun suippo kuono ilmestyi Suuren tammen takaa ja sen hampaat välähtivät, kun sen katse osui Lehmussydämeen, joka ei huomannut kettua.
Syöksyin juoksuun miltei heti, kun näin ketun kuonon pilkahtavan esiin puun rungon takaa. Yritin huutaa Lehmussydämelle, mutta kurkustani ei tietenkään lähtenyt ääntä, mutta yritinpä silti. Lumi pöllysi käpälieni tahdin mukana ja hiiri pinkoi karkuun, kun maa alkoi tärähdellä. Lehmussydän katsahti minua hämillään, mutta huomasi sitten pakokauhuisen katseeni. Hän ei ehtinyt kuitenkaan reagoida, kun jo hyppäsin hänen ylitseen kynnet ojossa ja vihreät silmät loistaen miltei raivosta. Kettu oli juuri ollut hyökkäämässä Lehmussydämen kimppuun, joka ei ollut huomannut kettua, joka oli kulkenut ihan tajuamattaan Lehmussydämen kuuron korvan puolella ja suojassa kollin katseelta, kun tämä oli vaaninut hiiren perässä. Edes minä en ollut haistanut kettua, sillä ilma oli tyyni.
Kynteni upposivat ketun selkään ja potkin raivokkaasti takajaloillani sen selkää, saaden sen rääkäisemään kimeällä äänellä. Se pomppasi ilmaan, yrittäen ravistella minut selästään, ja lopulta otus myös onnistui, saaden minut lentämään kaaressa lumihankeen. Menetin tasapainoni hetkeksi ja olin yltä päältä lumessa, ravistellen lumipaakkuja turkistani samalla, kun syöksyin auttamaan Lehmussydäntä, joka huitoi kynsillään kettua kohtia varoittavasti.
Liityin mukaan, mutta siirryin ketun toiselle puolelle, joka sa ketun hätäiseksi, sillä se ei voinut iskeä hampaitaan ja kynsiään taakseen ja eteensä samaan aikaan. Se yritti pyöriä hetken, kunnes totesi keinon hyödyttömäksi saadessaan ikäviä kynnen iskuja kylkiinsä. Suippokuonoinen otus syöksyi sitten kerralla minua päin, iskien kynsillään minua kylkeen ennen kuin lähti pakoon, pää matalana.
Vilkaisin saamaani havaa, mutta onnekseni se oli aivan mitätön. Ketuilla ei onneksi ole yhtä teräviä kynsiä kuin kissoilla. Lehmussydän loikki lumihangessa lähemmäs ja vilkaisi haavaani silmät suurina. Hänen karvansa olivat pörheänä, kuten minunkin. Kettu oli tosiaan päässyt yllättämään eikä ihme, olivathan ne nokkelia otuksia. Onneksi ei käynyt pahemmin.
”Meidän kannattaa palata leiriin”, Lehmussydän sanoi, katsoen haavaani. ”Haavasi-”
Pudistin päätäni ja osoitin hännälläni ketun suuntaan. Käänsin sitten katseeni Lehmussydämeen, antaen hänelle itsevarman nyökkäisyn. Kyllä minä pärjäisin tämän kanssa, sillä tämä oli vain mitätön pintanaarmu. Tärkeää olisi nyt katsoa, minne kettu oli suunnannut, jotta siitä voitaisiin ilmoittaa päällikölle ja varapäällikkölle, ja siten lisätä partioita varmistamaan, ettei se palaisi yllättämään enää muita. Lehmussydän nyökkäsi sitten ja hymyilin lempeästi.
Seurasimme ketun hajujälkeä reviirin reunamille asti, kunnes pysähdyimme rajalle. Kettu oli pinkonut ulos kaikkien klaanien rajoilta ja toivon mukaan pysyisi poissa. Kauemmas emme suunnanneet, sillä emme tiedä, mitä rajojen ulkopuolella odotti. Yönkajon laumaa ei todellakaan olisi hyvä kohdata nyt, joten suuntamisee samaa reittiä takaisin, jutellen ties mistä. Haimme saamamme oravan ja suuntasimme sitten leiriin.
Vilkuilin Lehmussydäntä silloin tällöin sivusilmällä, silloin kun hän puhui enkä vastannut mitään eleilläni. Kolli oli vahva, sisältä ja ulkoa. Hän jaksoi jatkaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta ja pysyi vielä tärkeiden kissojensa rinnalla monissa tilanteissa. Hän pysyi minunkin rinnallani ja seuranani useina hetkinä, mikä lämmitti sydäntäni hurjasti. Kollilla oli varmasti muutakin, mutta yhä hän etsi aikaa meidän yhteisille hetkillemme vaikka ei enää näyttänyt tarvitsevan apua opettelamaan käyttämään muita aistejaan kuulonsa sijaa ja olin kiitollinen hänelle kaikesta. Hän osasi monella tapaa viedä ajatukset muualle pahoista asioista ja osasi tuoda lohtua jopa aivan tajuamattaan mieleeni.
Kuljimme yhdessä parantajan pesälle, jossa Sudenlaulu laittoi haavalleni pienen kerroksen hämähäkinseittiä, todeten sillä olevan todella pieni riski tulehtua, olihan verenvuotokin ehtinyt tyrehtyä matkallamme kotiin.
Hipaisin Lehmussydämen kylkeä ja hymyilin veikeästi, heilauttaen päätäni kohti päällikköä, joka istui aterioimassa varapäällikön kanssa. Jaettuamme uutiset kuljimme kuin tajuamattamme hakemaan syötävää, ottaen tuoresaaliskasasta ison saaliin, jonka jaoimme yhdessä.

Tulikukan pennuista oli tullut sotureita ja kolli tuntui säteilevän onnea ja ylpeyttä vielä muutama auringonkierto myöhemmin. Tulikukan tuntien kolli tulisi aina säteilemään katsoessaan pentujaan. Vain harvoin Tulikukka nähtiin surullisena, hän oli yksi iloisimmista, positiivisimmista ja hymyileväisimmistä kissoista, jotka tunsin. Sirppikynsi jopa sanoi sen joskus ääneen kuin lukien ajatukseni, joita en voinut tuoda sanoiksi.
Tulikukka kertoi kuulumisistaan jäänsiniset silmät hehkuen jokaista hänen tunnetaan, joka sai ne tarttumaan minuun. Kollin seurassa oli vaikea olla apeana, sillä oranssiturkkinen kolli oli kuin kävelevä ilopakkaus, josta jokainen sai osansa.
Useimmiten vietimme aikaa kolmestaan; minä, Tulikukka ja Sirppikynsi, mutta toisinaan oli myös hyvä olla ihan kahdenkin. Tulikukka tervehti kolmea tytärtään, jotka saapuivat leiriin saaliista mukanaan ja tunsin oranssista kollista hehkuvan iloisen lämmön säkenöivän ilmassa. Jopa parantajan pennuksi syntynyt kissa oli saanut palasen onnea ja saanut itselleen siunaksena kolme upeaa tytärtä, jota Tulikukka rakasta koko sydämestään. Kolli olo joskus jopa myöntäyt tekevänsä mitä vain pentujensa onnen eteen, mikä muistutti paljon Jääkyyneleestä, jonka minäkin olin tuntenut kuita sitten.
Omat pennut. Millaista se olisi? Minä emona? Täplätuuli olisi ainakin iloinen, jos löytäisin jonkun edes rinnalleni, kuten olisin minäkin. Sellaisesta unelmointi tuntui kuitenkin samalta kuin saisi koskettaa taivaan tähtiä.
Lehmussydän olisi upea isä, ehkä paras koskaan. Häneltä kun löytyi niin paljon lämpöä ja rakkautta sydämestään, olihan kolli hyvä veljensäkin pennuille. Joku olisi onnekas.
”Tuulihäntä”, Tulikukka virnisti leikkisästi, ”oletko koskaan miettinyt, millaista olisi, jos sinulla olisi pentuja?”
Useastikin, Tulikukka hyvä. Nyökkäsin.
”Olisit varmasti hyvä emo”, Tulikukka sanoi hymyillen taas niin lämpimästi. ”Haluatko olla emo joskus?” Tulikukka kysyi sitten vielä ja nyökkäsin huvittuneena. Ehkä jonain päivänä, mutta saa nähdä, yritin kertoa eleilläni.
”Mykkä kissa emona?” Jääsielun ääni sai meidän molempien katseet kääntymään luonnonvalkeaan naaraaseen, joka kantoi leukojensa välissä hiirtä. ”Anna minun kaikki kestää. Etsisi edes kumppanin ensin”, Jääsielu tuhahti. ”Ainiin, siihen tarvitsee aikamoisen katin, joka haluaisi mykän kissan. Kaksi mahdotonta asiaa”, naaras sanoi kylmästi ja asteli sitten tiehensä, ruoka mukanaan. Jääsielu oli aina ollut tyly ja kylmä kaikkia kohtaan, mutta…
”Älä välitä hänestä”, Tulikukka sanoi, mulkoillen Jääsielua. ”Hän sanoo aina noin.”
Nyökkäsin vain, mutta päässäni myllersi. Turha Tulikukalle olisi yrittää jotenkin selittää, että Jääsielun puheessa oli omalla tavallaan jotain järkeä; vaikka olinkin monelta kuullut olevani kaunis kissa, sisältä kuin ulkoa, ei kukaan ollut edes ajatellutkaan voivansa jakaa päiviään minun kanssani; kissan, joka ei voinut sanoa ääneen mitään. Minua oli toisinaan vaikea ymmärtää mykkyyteni takia enkä pystynyt eleilläni, katseilla ja liikkeilläni tuomaan ajatuksiani esille. Jotkut kissat ymmärsivät helpommin ja paremmin, kuten oma emoni, Huurretassu ja Lehmussydän.
Hyvästelin Tulikukan, joka katosi ulos leiristä oppilaansa kanssa iltapartioon. Huomasin Lehmussydämen veljensä seurassa ja väläytin kollille hymyn, joka taisi olla vain yritys hymystä, sillä tunsin oudon surun painavan lavoillani.
Sukelsin sisälle soturien pesään ja käperryin pehmeälle pedilleni, kietoen tuuhean häntäni nenäni eteen, piilottaen kasvoni, jotta mahdollinen tunnetilani ei edes vahingossakaan näkyisi yrittäessäni nukahtaa. Samalla tämä lämmitti nenääni ja tassujani kylmältä, joka saattaisi päästä pesään yöllä pakkasen kiristyessä taas äärimmilleen.
Olin jo kauan sitten hyväksynyt, ettei minulle suotaisi kumppania tai pentuja, mutta se ei koskaan estäisi minua saamasta läheisiä ja antoisia ystäviä, joita olin saanut mielestäni tarpeeksi; Tulikukka, Sirppikynsi, Tarinamieli, Lehmussydän…
Silti suru pisteli syvällä sisimmässäni, sillä typerä toivon pilke jostain syvemmästä, jostain sellaisesta syvästä ja kauniista kuin rakkaus oli syttynyt Lehmussydämen takia. Turha siitä olisi unelmoida. Ei minulle ole suotu sielunkumppania tai muutakaan. Hyväksyisin tämän vielä, uudestaan, kuten olin jo kuita sitten tehnyt.
Aamulla asiat olisivat taas hyvin.

Varistassu heräsi Valosydämen huutoon.

"Taisteluharjoitukset!" Valosydän huusi. Hän oli innoissaan, olivathan ne hänen toiset taisteluharjoituksensa, mutta kenen kanssa? Mitä liikkeitä oppisin?

"Kivaa! Varistassu, vihdoinkin heräsit!" Korppitassu taisi maukua. Hän ei ihan kuullut.

"Ai tuletko sinäkin?" Varistassu kysyi. Korppitassu nyökkäsi. He lähtivät harjoittelemaan. Valosydän näytti hänelle ja Korppitassulle miten vihollinen saadaan pysymään maassa.

"Varistassu, yritä sinä", Valosydän käski.

"Joo joo, anteeksi nyt vain, mutta olin juuri yrittämässä", mau'uin. Valosydän vain huokaisi, ja antoi hännällään merkin aloittaa. Hän meni salamannopeasti isomman oppilaan vatsan alle, ja peruutti vikkelästi pois sieltä. Kirjava kolli sai juuri ja juuri Korppitassulta jalat alta, ja pääsi tämän selkään. Korppitassu potkaisi kerran takajaloillaan, ja hän lensi pois tämän selästä.

"Varistassu, sinun olisi pitänyt painautua hänen selkäänsä vasten tiukasti. Silloin olisit saanut paremman otteen, ja olisit voinut pitää Korppitassun maassa", Valosydän opasti. "Mutta hyvin se meni." Onneksi Valosydän ei kohdellut häntä kuin pentua, sillä se ei olisi ollut kovin mukavaa. Mutta tämä kohteli häntä kuin oppilasta. Niin kuin hän olikin. He yrittivät vielä muutaman kerran, kunnes se sujui.

Valosydän lähti johtamaan joukkoa kohti leiriä. He kulkivat metsän läpi, ja sitten he olivatkin jo leirissä.

"Varistassu, voit mennä hakemaan syötävää. Lähdemme iltapartioon Myrskyklaanin rajalle", Valosydän sanoi. Partioon! Hän ajatteli iloisena. Hänen ohitseen eivät ne katit pääsisi, hän mietti tyytyväisenä. Sitten hän muisti, että ei voinut vielä mitenkään miettiä tuollaista. Hän osasi vasta kaksi taisteluliikettä, ja hänen mielensä masentui.


//Sori ihan järjettömän lyhyt :(

2. osa – Elämän polulla

Tuiskutassu katsoi kuinka Kastelinnusta ja hänen siskoistaan tehtiin sotureita. Kolli oli iloinen Kastelinnun puolesta, sillä naaras ansaitsi soturin asemansa, olihan hän tehnyt niin ison työn sitä varten. Tuiskutassu oli osin osannut odottaa tätä ja tiesi nyt, että Kastelintu luultavasti ehtisi enemmän viettämään aikaa ystäviensä kanssa, mutta Tuiskutassu huomasi miltei heti, että niin ei ollut. Naaras tuntui olevan vain yhä tiiviimmin siskojensa seurassa ja aina menossa jossain.
Tuiskutassu kulki hiljaa lumen kerrostaman polun päällä, Okakynsi vierellään, joka oli kuiden myötä alkanut jäädä pienemmäki oppilaaseensa verrattuna ja Okakynsikään ei ollut mistään pienimmästä päästä.
Kilpikonnakuviollinen kolli tarkkaili ympäristöään tupsupäiset korvat höröllä, lihakset pinkeinä ja silmät silmäillen ympäristöä tarkkaan. Valhelaulu asteli partion edellä ja Tuiskutassusta läikikäs kolli vaikutti enemmän kokeneelta soturilta kuin sellaiselta, josta oli tullut soturi neljä kuuta sitten. Läikikäs kolli oli yksi suurimmista ja lihaksimmikkaista kissoista, jotka Tuiskutassu oli koskaan nähnyt, mutta omasta mielestään Tuiskutassu alkoi muistuttaa oranssisilmäistä kissaa ruumiinrakenteeltaan yhä enemmän ja enemmän. Ja se oli suuri ylpeys Tuiskutassulle, sillä Valhelaulu oli tosiaan taitava ja hyvä soturi! Vahvoja ja voimakkaita sotureita tarvittiim nyt paljon, vaikka ei kolli ollut varma, mistä moinen tunne oikein kumpusi. Ehkä syynä oli lehtikadon raakuus ja kylmät ilmat ja kissojen ruuantarve näinä kylminä aikoina. Ja ehkä se, että kokoontumissa tuntui olevan outoa jännitettä kissojen välillä.
Tuiskutassu veti keuhkonsa täyteen raikasta lehtikadon pakkasilmaa ja röyhisti rintaansa ennen kuin asteli Varjoklaanin ja Myrskyklaanin välisen rajan tuntumaan. Tutut tehtävät toivat rauhaa Tuiskutassulle ja ajatukset muualle muista vaivaavista asioista. Parasta olisi ehkä vain antaa Kastelinnun tehdä omia juttujaan, jos muiden seura ei tosiaan kelvannut, oli tuttu ajatus, joka Tuiskutassu mieleen taas ilmestyi. Joka kerta häntä värisytti vain unohtaa läikikäs naaras ja hän tiesi varsin hyvin, ettei voisi kokonana unohtaa häntä, sillä jokin vahva tunne yritti usein viedä Tuiskutassun naaraan luokse. Tähän asti Tuiskutassu oli onnistunut jättämään Kastelinnun omiin oloihinsa ja olla pyytämättä häntä metsälle tai muualle.

Tuiskutassu painoi Tihkutassun maata vasten vahvoilla käpälillään. Hän oli taitava ja vahva taistelija, eikä Tihkutassu niinkään ollut erityisen vaikea vastus, sillä harmaa kolli oli itsekin todennut olevansa enemmänkin metsästäjä kuin taistelija. Ja olihan Tuiskutassu nyt kollia paljon isompikin.
”Hienoa, Tuiskutassu!” Okakynsi kehui ja Tuiskuatassu päästi Tihkutassun ylös. ”Tihkutassu, osaat hyvin puolustaa selustaasi, mikä on hyvä.”
Tuiskutassu nyökkäsi Tihkutassulle, joka hymyili kilpikonnakuvioiselle kollille. ”Olet kova vastus.”
”Kiitos”, Tuiskutassu naurahti ja asteli sitten mestarinsa luokse. Taisteluharjoitukset olivat Tuiskutassun mielestä oiva hetki päästellä höyryjä ja vain antaa ajatusten tyhjentyä. Taistellessa oli pakko ajatella omia liikkeitä ja havainnoida ympäristöä, eli kaikki muu turha ja ulkopuolinen kuin automaattisesti vain katosi mielen päältä. Taisteluharjoitusten jälkeen oli partio, johon Okakynsi oli oppilaineen laitettu.
Tuiskutassu asteli mestarina perässä rauhallisesti samalla, kun innokas Ampiaistassu tuntui miltei loikkivan eteenpäin lumihangessa. Typerys! Hankihan pettää hänen allaan juuri tuon ihmeellisen jäniksen kaltaisen pelleilyn takia ja säikäyttää kaiken riistan ja kertoo Tuuliklaanille heidän lähestyvän rajaa! Ja Ampiaistassun piti olla vielä Tuiskutassua vanhempi oppilas ja tietää, miten käyttäytyä. Tuiskutassu tuhahti. Hän oli selkeästi enemmän soturiainesta.
”Hei! Tuiskutassu!” oranssi oppilas oli yllättäen nenätysten Tuiskutassun kanssa saaden kilpikonnakuviollisen kollin perääntymään yhden askeleen. ”Haluatko partion jälkeen jakaa saaliin?”
Tuiskutassu räpäytti silmiään hieman häkeltyneenä, muta nyökkäsi sitten. ”Hyvä on?”
Oranssi kolli hymyili leveästi ja loikki istten takaisin mestarinsa Iltataipaleen lähettyville. Varapäälliköstä oli tullut Ampiaistassun uusi mestari, kun Suvikuuro oli siirtynyt pentutarhaan ja hoisi siellä nyt pentujaan. Iltataival onneksi osasi hyvin rauhoittaa oppilastaan ja vaikka Ampiaistassu tuntui olevan vähän höperö toisinaan, hän oli hyvin rohkea kissa. Toisinaan ehkä vähän liiankin ja Tuiskutassu oli suurimmaksi osaksi pysytellyt poissa oranssi kollin seurasta, sillä Ampiaistassulla oli tapana vähän ylpeillä ja olla jopa hieman koppava. Toivon mukaan kollia ei koskaan valittaisi varapäälliköksi.
Tuiskutassu silmäili pienen kukkulan laelta Tuuliklaanin puolelle, haistellen ilmaa, jos vaikka Tuuliklaanin partio olisi lähettyvillä. Hajut olivat kuitenkin laimeita ja osittain Tuiskutassusta se oli ihan hyvä. Enemmän rauhaa hoitaa rajojen merkitseminen eikä tarvinnut kestää jotain tuuliklaanilaisten piikittäitä katseita. Tuiskutassu pysytteli ylempänä, kuten oli käsketty, sillä hän piti silmällä ympäristöä erityisesti Yönkajon lauman varalta. Lauman hajuja ei kuitenkaan kuulunut eikä laumasta onneksi ollut kuulunut vähän aikaan mitään. Toisaalta, se huoletti Myrskyklaanin kissoja, sillä lauma saattaisi sitten vain ilmestyä tyhjästä, kun he alkaisivat jo ajattelemaan, että lauma ei enää hyökkäisikään.

Tuiskutassu asteli Ampiaistassu rinnallaan leiriin. He suuntasivat suoraan tuoresaaliskasalle, olivathan se saaneet mestareiltaan luvan syödä. Heillä oli takanana pitkä päivä ja Tuiskutassun vatsa kurni jo aika lailla.
”Otetaanko tuo kyyhkynen? Siitä pitäisi riittää meille molemmille!” Ampiaistassu ehdotti ja osoitti kuonollaan kohti kasassa olevaa kyyhkystä.
”Käy minulle”, Tuiskutassu kohautti lapojaan ja antoi Ampiaistassun ottaa kyyhkysen leukojensa väliin. Kolli kantoi sen syrjemmälle ja pian he yhdessö jo söivät kyyhkystä.
”Iltataival näytti minulle tänään, miten hän kiipeää lumisiin puihin!” Ampiaistassu selitti sitten ja Tuiskutassu pyöräytti silmiään niin, ettei oranssi kolli nähnyt. Antoi toisen nyt sitten selittää. Ei siinä muuten mitään, mutta Ampiaistassu tuntui pitävän omaa mestariaan parempana kuin muiden ja että kukaan ei voisi olla parempi kuin Iltataival ja että Iltataipaleen oppilaista tuli parhaita sotureita. Totta kai omaa mestariaan piti aina parhaana, mutta Ampiaistassu tuntui vähän pullistelevan omalla mestarillaan, sillä tämä oli varapäällikkö. Ihan sama mitä muut opettivat, niin Iltataival oli ainakin kymmenen kertaa parempi.
”Mitä Okakynsi opetti sinulle?” Ampiaistassu kysyi sitten, yllättäen Tuiskutassun. Tähän oli varmasti koira haudattuna.
”Öö, tuota, hän eilen näytti, miten lumeen voi piiloutua”, Tuiskutassu muisteli eilistä päivää. Tänään hän ei ollut oppinut mitään uutta. ”Ja hän opetti myös kiipemään lehtikadon aikaisiin puihin ja tunnistamaan lahot ja heikot puut.”
”Voimme siis yhdistää voimamme joku päivä!” Ampiaistassu sanoi silmät kiiluen innokkaasti. Tuiskutasssu nyökkäsi ensin varovasti ja sitten näkyvämmin. Se kuulosti itse asiassa ihan hyvältä suunnitelmalta.
”Hei, Tuiskutassu!” Tuiskutassun pää kääntyi nopealla liikkeella äänen suuntaan ja hän kohtasi valkoharmaan Unikkotassun lämpimän katseen. ”Ja Ampiastassu! En olekaan nähnyt teitä kahta ennen kahdestaan!”
”Hei, Unikkotassu”, Tuiskutassu tervehti naarasta lämpimästi ja sai naaraalta hehkeän hymyn takaisin. Ampiaistassu suoristautui nopeasti.
”Hei!” oranssi kolli sanoi iloisesti. ”Päätimme partion jälkeen syödä yhdessä ja suunnitellaan jo mahdollisia metsstysreissuja lehtikadon puissa!”
”Puissa?” Unikkotassu näytti huvittuneelta ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi leikittelevä pilke. ”Oraviako te nyt olette? Vai lintuja? Sulkapeite taisi unohtua.”
”Puista on hyvä yllättää saallis. Ja piiloutua hyökkääjiltä”, Tuiskutassu sanoi ja Unikkotassu tuuppasi häntä kylkeen.
”Hölmö! Kyllä minä sen tiedän!” Unikkotassu nauroi. ”Ei sillä, te näytätte kyllä ihan oravilta!”
”Hei!” Tuiskutassu protestoi, mutta hänen silmissään kiilsi huvittuneisuus. Unikkotassu osasi luoda hyvän ja lämpimän ilmapiirin ja tunteen rintakehään jopa kylminä pakkaspäivinä.
”Minun väritykseni, sinun tuuheutesi… Käy järkeen”, Ampiaistassu naurahti, viikset väristen.
”Jos te oravat aiotte mennä loikkimaan puihin, saatte luvan ottaa minut mukaan todistamaan tai muuten löydätte sammalpetinne lumihangesta!” Unikkotassu uhkaili leikkisästi. ”Voin oikeasti tehdä sen!”
”Totta kai tulet mukaan”, Tuiskutassu hymyili naaraalle.
”Täytyyhän jonkun poimia meidät lumihangesta”, Ampiaistassu nauroi makeasti.
Tuiskutassua hymyilitti koko kolmikon loppukeskustelun ajan, sillä hän ei muistanut milloin oli viimeksi saanut nauttia… ystävien seurasta. Kastelintu ja Jääruusu kun olivat etääntyneet, ja Huurretassu oli aina Pakkastassun vartoinnin takana. Tarinatassu sen sijaan yritti aina, kun vain ehti. Muutoin Tuiskutassulla ei oikein ollut ketään.

Tuiskutassu kulki Valhelaulun kanssa metsällä samalla, kun Okakynsi oli jäänyt metsästyspartion perälle ja lopulta kadonnut puiden lomaan nappaamaan oravaa. Tuiskutassu katsahti lihaksikasta kollia vierellään, kunnes käänsi katseensa poispäin.
”Sinusta taitaa tulla pian soturi”, Valhelaulu sanoi sitten ja Tuiskutassun katse ponnahti takaisin valkomustaan kolliin, jonka oranssit silmät tarkkailivat ympäristöä samalla, kun hänen korvansa liikkuivat aktiivisesti ympäriinsä kuin kuunnellen jokaista pientäkin ääntä, joka metsän siimeksestä kuului.
”Ai niinkö?” Tuiskutassu kallisti päätään ja Valhelaulu nyökkäsi, hymyillen sitten rohkaisevalla ja kuin ylpeällä tavalla.
”Niin”, kolli nyökkäsi. ”Olet edistynyt huimaa vauhtia, varsinkin näin koulutuksesi loppuvaiheilla. Okakynnellä ei ole enää oikein mitään uutta opetettavaa ja osaat jo kaiken hänen opettamansa löhes täydellisesti, tehden Okakynnen kouluttamisesta jo jopa hieman hyödyntöntä. Oma mestarini sanoi minulle samaa.”
Tuiskutassu tunsi ylpeyttä. Hänessä ja taitavassa Valhelaulussa oli jotakin samaa! ”Ja sitten sinusta tuli soturi nopeasti.”
”Niin tuli”, Valhelaulu nyökkäsi, vilkaisten Tuiskutassu, joka oli lähes samankokoinen kuin Valhelaulu, hieman pienempi kyllä. ”Ja sinusta myös. Olet taitava oppilas, mutta opittavaa riittää yhä. Tarkkaile muita oppilaita ja mitä he tekevät, saatat oppia jotain uutta. Niin minä tein.”
”Opettaisitko joskus jotain minulle? Kun olen soturi?” Tuiskutassu ehdotti varovasti ja kohtasi Valhelaulun katseen.
”Tietysti”, kolli vastasi, hännänpää heilahtaen. ”Mitä taitavampi soturi olet, sitä paremmin pystyt palvelemaan klaaniasi. Ja Tähtiklaania. Klaanisi paras on etusijalla, eikö?”
”Tietysti!” Tuiskutassu sanoi määrätietoisesti, saaden vaikuttuneen katseen vanhemmalta kollilta.
”Sitten opetan sinulle mielelläi jotain liikkeitäni”, Valhelaulu kertoi. ”Vahvista lihaksiasi juoksemalla ja kiipeilemällä.”
Tuiskutassu nyökkäsi. Se oli hyvä idea! Hän ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun Valhelaulu kyyristyi matalaksi ja lähti kulkemaan höyhenenkevyin askelin saalistaan kohti. Tuiskutassu avasi sitten suunsa, etsien itselleen napattavaa saalista, jonka voisi viedä leiriin klaaninsa hyväksi.

Tuiskutassu kulki Unikkotassun ja Ampiaistassun vierellä, kun he suuntasivat ulos klaaninvanhimpien pesästä hoitamasta klaaninvanhimpia. Sudenlaulu oli tarvinnut apua ja he olivat syöksyneet apuun ja vieneet heille samalla saalistakin. Ampiaistassu oli tavalliseen tapaansa kysellyt heiltä tuhatpäin kysymyksiä ja Unikkotassu oli taas saanut klaaninvanhimpien mielentilat taivaisiin nokkelilla vitseillään. Tuiskutassu oli taas enemmänkin auttanut Sudenlaulua ja kuunnellut klaaninvanhimpien vastauksia, ja toisinaan tietysti itsekin kysynyt jotain, jos oli tullut kysymys, johon hän halusi vastauksen. Aina tänne pystyi palaamaan myöhemminkin ja tärkeintä oli se, että klaaninvanhimmat kokivat taas olevansa tärkeä osa klaania, kuten aina olivatkin. Heitä oli Tuiskutassun mielestä tärkeä kunnioittaa ja arvostaa.
Unikkotassu vilkaisi Tuiskutassu lämpimästi ja Tuiskutassu kallisti päätään naaraalle.
”Olet kartuttanut paljon lihasvoimaa”, Unikkotassu huomautti ihailevalla äänellä. ”Sinua ei ihan joka kissa päihitä nyt.”
”Olet isompi kuin Iltataivalkin!” Ampiaistassu huomatti silmät tuikkien. Niissä ei näkynyt niin paljon kateutta kuin Tuiskutassu olisi odottanut jase sai kilpikonnakuviollisen kolli tuntemaan jopa ylpeyttä oranssia kollia kohtaan. Hän kasvoi ja kehittyi!
”Saat varnasti todella vahvoja pentuja palvelemaan Myrskyklaania joku päivä!” Unikkotassu virnisti, tönäisten Tuiskutassua leikkisästi. Unikkotassun sanat toivat jostain syystä Kastelinnun Tuiskutassun mieleen ja kolli tunsi sydämensä hieman pistävän. Hän kuitenkin ravisti naaraan mielestään. Hänen pitäisi antaa naaraan olla nyt, sillä se oli ihan toivotonta. Ihan selkeästi! Kastelintu hädin tuskin edes nykyään enään vilkaisikaan Tuiskutassuun päin, kun viimeksi he olivat niin usein viettäneet aikaa yhdessä ja jutelleet niin paljon, kulkeneet partoissa ja kaikkea.
Tuiskutassu tunsi hännän hipaisun lavallaan ja Unikkotassu katsoi kollia odottavasti.
”Ah, niin”, Tuiskutassu nyökkäsi, virnistäen. ”Tärkeintä on ennemminkin se, että pennut ovat edes terveitä.”
”No älä nyt!” Unikkotassu nauroi. ”Varmasti haluat myös voimakkaita pentuja!”
Tuiskutassu pyöräytti silmiään Unikkotassun jankkaamiselle. ”Jos nyt ensin hoitaisin koulutukseni loppuun, mitään pentuja turha edes miettiä jos niitä edes koskaan saa.”
Ja edes löytäisin jonkun toisen kuin…
”Tulkaa syömään! Iltataival sanoi, että saamme syödä!” tuoresaaliskasalle ehtinyt Ampiaistassu kutsui ystäviään, jotka vilkaisivat toisiaan huvittuneina. Ampiaistassu se oli aina innostunut syömään. He loikkivat oranssin kollin luokse ja Unikkotassu nappasi kasasta kaksi päästäistä, yhden itselleen ja yhden Tuiskutassulle. Kilpikonnakuviollinen kolli nyökkäsi kiitollisena ja kolmikko siirtyi sivummalle nauttimaan ateriansa. Tuiskutassusta tuntui hyvältä, sillä nyt hän oli saanut edes uusia ystäviä, jotka vievät hänen ajatuksiaan muualle hänen menetetyistä ystävistään, ainakin osittain. Tuiskutassu ei koskaan pystyisi unohtamaan heitä kokonaan.

//Kuu, sun tarina oli ihana! Sori, että mulla on kestänyt kirjoittaa, mulla on ihan hirveesti kiireitä koulussa just nyt.

Kolmas luku -



Unilaulu katseli, kun Hallatähti tassutti Kirkasmyrskyn luokse. Unilaulu katseli vielä, kun Kirkasmyrsky loi Hallatähteen tiiviin, kirkassilmäisen katseen, joka sai Unilaulun olon oudon epämukavaksi. Unilaulun vatsanpohjassa oli merkillinen tunne. Hän tunsi olonsa melko ristiriitaiseksi, sillä hän oli ilahtunut valtavasti Hallatähden kysyttyä häntä kävelylle seuraavana päivänä. Unilaulu oli kuitenkin hämmentynyt Hallatähden yhtäkkiä kiiruhdettua Kirkasmyrskyn luokse.

Unilaulu ponkaisi seisomaan, sillä hän ei yhtäkkiä enää kestänyt istua paikallaan katselemassa miten Kirkasmyrsky ja Hallatähti keskustelivat. Harmaa naaras suuntasi sotureiden pesälle pää ajatuksia suristen.
>>Kirkasmyrsky on hänen varapäällikkönsä, totta kai heillä on keskusteltavaa>>, Unilaulu sanoi itselleen. >>Miksi minä edes välitän siitä, kenen kanssa Hallatähti viettää aikansa?>> Mutta, jos Unilaulu oli ihan rehellinen itselleen, hän tiesi vallan mainiosti mistä hänen hetkellinen mustasukkaisuutensa oli kummunnut. Hän piti Hallatähdestä. Itseasiassa, hän piti Hallatähdestä kovasti. Aivan eri lailla kuin hän oli koskaan pitänyt kenestäkään. Ainoa ongelma oli se, ettei Unilaulu tiennyt, mitä Hallatähti tunsi häntä kohtaan. Entä, jos Hallatähti piti häntä ainoastaan ystävänä? Tai entä, jos Hallatähti oli kiinnostunut josta kusta muusta, kuten esimerkiksi Kirkasmyrskystä...

>>Toisaalta>>, Unilaulu ajatteli käpertyessään makuusammalilleen, >>Hallatähti pyysi minua kävelylle, eikä Kirkasmyrskyä.>> Ei ollut mitään järkeä vaivata päätään mokomilla ajatuksilla.

Seuraavana aamuna Unilaulu heräsi täysin virkeänä ja käytti tavallista enemmän vaivaa turkkinsa puhdistamiseen. Tassuteltuaan aukiolle häikäisevän kirkkaaseen, kuulaaseen auringonpaisteeseen Unilaulu äkkäsi Hallatähden syömässä aamiaista Kirkasmyrskyn seurassa. Pienen hetken ajan hänen rinnassaan hehkuva lämpö laimeni hitusen hänen katsellessaan Kirkasmyrskyä, joka vaikutti rentoutuneelta ja hyväntuuliselta, mutta sitten Unilaulu karisti epäilyksensä, nosti päänsä pystyyn ja tassutteli Hallatähden luokse.
“Hallatähti”, Unilaulu tervehti ja nyökkäsi kohteliaasti Kirkasmyrskyllekin. “Ajattelin, että haluaisitko lähteä metsästämään? Kaksijalkalan raunioissa on kuulemma valtavasti hiiriä.” Unilaulu ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, että Hallatähti suostui mielellään. Kaksikko toivotti hyvästit Kirkasmyrskylle ja tassutti ulos leiristä.

Ulkomaailma kylpi kultaisessa, kirkkaassa auringonvalossa.
“No, oliko se sopiva yllätys?” Unilaulu kysyi heidän kävellessään viitaten heidän aikaisempaan keskusteluun. Hänen sinivihreissä silmissään oli leikkisä pilke. Hallatähti hymyili. Heidän keskustelunsa soljui kepeänä heidän kulkiessaan kultaisen, jäätyneen metsän lävitse. Unilaulu katseli puista putoavia lumihiutaleita eikä voinut vastustaa kiusausta vaan ponnisti mahtavaan loikkaan ja pyydysti yhden käpäliensä väliin kuin pentu ikään. Hetken hän mietti, oliko tehnyt pölvästin itsestään, mutta Hallatähti vain nauroi ja totesi kiusoittelevaan sävyyn: “Jos metsästät noin, hiiriparoilla ei ole mitään mahdollisuutta.”

Hän oli oikeassa – hiiret olivat saaneet olla Kaksijalkalan raunioissa rauhassa eivätkä mahtaneet mitään kahden koulutetun soturin yhteistyölle. Hallatähti sulautui lumeen lähes täydellisesti valkoisine turkkeineen ja Unilaulun oli helppo säikytellä hiiret liikkeelle ja suoraan näkymättömissä odottavan Hallatähden käpäliin.
“Vau, tosi hyvin napattu!” Unilaulu kehui vaikuttuneena. “Me toimimme hyvin yhdessä.” Hän tunsi kasvojensa kuumottavan yhtäkkiä ja käänsi päänsä nopeasti ja oli muka nuuhkivinaan jälkiä lumesta. Hallatähti ei onneksi vaikuttanut huomaavan hänen vaivaantuneisuuttaan vaan totesi olevansa samaa mieltä.
Aika lensi ohitse, kuten sen on tapana lentää silloin kun on hauskaa. Heillä oli kohta mahtava keko hiiriä kerättynä.
“Ei ole varmaan järkeä metsästää enempää, tai voi olla, että hiiret eivät enää palaa tänne”, Hallatähti totesi järkevästi.
“Selvä, palataanko leiriin syömään?” Unilaulu ehdotti.
“Palataan vaan, mutta minun on itse asiassa keskusteltava Kirkasmyrskyn kanssa. Lupasin nähdä hänet Aurinkohuipun aikaan.”
“Aivan, totta kai”, Unilaulu vastasi ja toivoi äänensä pysyvän normaalina. Jälleen hänellä oli kuitenkin merkillinen tunne. Oliko hän hullu kuvitellessaan, että Hallatähti voisi pitää hänestä, kun oli Kirkasmyrskyn kaltaisia kissoja? Kissoja, joiden turkki ei ollut koskaan ryvettynyt, kissoja jotka olivat älykkäitä, hauskoja ja lojaaleja ja ansainneet paikkansa klaanin varapäällikkönä?

Hopeatassu heräsi siihen, kun joku tökki häntä. Oli pilkkopimeää, eikä hän nähnyt kuka se oli. Hän haukotteli ja nousi varovasti ylös ja hiipi hiljaa pujotellen klaanitoveriensa ohi. Yön aikana oli satanut lisää lunta. Hopeatassu ravisteli turkkiaan saadakseen sen pörheämmäksi. Hopeatassu muisteli kuinka klaanivanhimmat olivat kertoneet, että tänä lehtikatona lunta oli eniten mitä heidän elämänsä aikana oli ikinä ollut. " Hopeatassu " Pimeydenvarkaan ääni kuului pimeyden keskeltä. "En näe sinua" Hopeatassu sanoi, sillä hänen silmänsä eivät olleet vielä tottuneet pimeyteen.
Kuului askelten ääniä ja pian Pimeydenvaras seisoi hänen edessään. "Ajattelin, että voisimme mennä saalistamaan pimeässä. Voisimme aloittaa myrskyklaanin rajan läheltä ja jatkaa järven rantaan." Pimeydevaras sanoi. Hopeatassu nyökkäsi. Pimeydevaras lähti tarpomaan lumessa kohti leirin uloskäyntiä. Hopeatassu yritti parhaansa pysyäkseen perässä, vaikka hänen jalkansa olivat lyhyemmät ja yöllä satanut lumi jäi Hopeatassun turkkiin kiinni. Hopeatassulle tuli turvaton olo leirin ulkopuolella. Ja hän seurasi vaiti mestariaan. Matkan aikana hän ei ollut huomannut mitään elonmerkkejä jotka kertoisivat siitä, että jossain olisi riistaa. Ei jälkiä, liikettä tai tuoksuja missään. Myrskyklaanin rajan lähelläkään ei näkynyt mitään. Joten he lähtivät kohti järveä. Hopeatassun tassuja paleli, hänellä oli nälkä ja hänen turkissaan oli lumipaakkuja. Päästessään järven rantaan, kylmä viima löi vasten kasvoja ja hän joutui räpyttelemään silmiään. Vaikka kuu oli pilvessä, rannalla oli silti valoisampaa kuin metsässä. Pimeydevaras istahti lumihankeen. Mestari näytti tyytymättömältä, eikä ihme. Riistaa ei meinaa löytyä mistään ja silti koko klaani pitäisi ruokkia. Yhtäkkiä hopeatassu kuuli takaansa ääntä. Hän kääntyi katsomaan kohti metsää ja höristi korviaan. Vikinää. Hän lähti varovasti hiipimään kohti metsää. Pimeydevaras tarkkaili Hopeatassun hiiviskelyä vierestä. Vikinä voimistui. Ja pian hän haistoi päästäisen. Se makasi selällään liikkumatta hiljaa vikisten. Hopeatassu tappoi sen äkkiä ja kiitti tähtiklaania. Päästäinen oli mitättömän kokoinen ja laiha. Pimeydevaras loikki hänen luokseen ja nyökkäsi hyväksyvästi. " Kun pääsemme leiriin, voit mennä nukkumaan." Hän sanoi ja lähti hölkkäämään kohti leiriä. Hopeatassu pinnisteli pysyäkseen perässä. Leiriin päästyään hän vei päästäisen riistakasaan, jossa ei ollut mitään. Varapäälikkö Levi oli katsellut vierestä, kun hän oli tuonut mitättömän riistansa. " Haluan, että nyt aamulla metsästyspartioita lähteekin kaksi. Napatkaa kaikki riista minkä löydätte. Klaani pitää ruokkia ja haluan, että olemme voimissamme, jos taistelu yllättää!" Levi ohjeisti sotureita.
Hopeatassu meni oppilaidenpesälle, siellä ei ollut juuri ketään nukkumassa enään. Sillä aamu oli alakanut sarastamaan. Hän putsasi lumen turkistaan ja nuoli polkuanturoitaan lämpimämmiksi. Sitten hän sulki silmänsä ja nukahti.

Yhdeksäs luku
Uusi velvollisuus

Pilviharso palasi Tuuliklaanin leiriin yhdessä aamupartion kanssa. He olivat käyneet tarkistamassa Taivasklaanin vastaisen rajan ja vahvistamassa hajumerkkejä, mutta olivat huomanneet rajojen olleen sekavat. Lisäksi Purppuravaahtera oli löytänyt heidän reviiriltään merkkejä tapetusta riistasta.

“Käyn kertomassa löydöstämme Huminatähdelle”, Tuhkasiipi sanoi. “Pistotassu, käy syömässä jotakin. Menemme myöhemmin taisteluharjoituksiin yhdessä Sotkasiiven ja Yötassun kanssa.”
“Selvä”, Pistotassu sanoi.
“Muista kertoa Huminatähdelle, että se oli Taivasklaani, joka reviirillemme on tunkeutunut”, Purppuravaahtera sanoi kiihkeästi hampaat irveessä.

Pilviharso ei sanonut mitään. Taivasklaani vaikutti syylliseltä, mutta toisen klaanin haju ei ollut ollut kovinkaan voimakas: joku yksinäinen kulkuri saattoi olla syyllinen hajujen sekoittumiseen. Ja vaikka se olisi ollut Taivasklaani, syynä saattoi olla huolimaton oppilas. Joka tapauksessa asiasta olisi otettava selvää.

Mustavalkoinen kolli käveli tuoresaaliskasalle ja oli valitsemassa riistaa, kun kellertävä naaras syöksähti hänen vierelleen. “Huomenta! Oh, tuo jänis näyttää maittavalta. syödäänkö se?”
“Mutta-”
“Tule jo!” Hunajataivas oli jo vetänyt jäniksen riistakasasta ja katsoi silmät säihkyen Pilviharsoa. “En minä tätä yksinkään jaksa!”
Pilviharso huokaisi, mutta myöntyi. He valitsivat aukion reunalta mukavan paikan ja aloittivat riistan syömisen rauhallisessa hiljaisuudessa, mutta Hunajatassun ollessa paikalla se hiljaisuus ei kauan kestänyt.
“Onko se totta?” naaras kysyi.
Pilviharso vilkaisi ystäväänsä. “Mikä?”
“Taivasklaani! Ovatko he todella käyneet saalistamassa meidän reviirillämme?”
“Mistä sinä sen jo kuulit?” Pilviharso kysyi kurtistaen kulmiaan. Vastahan partio oli palannut leiriin, eikä Tuhkasiipikään ollut vielä palannut Huminatähden luota.
“Purppuravaahtera on kertomassa siitä kaikille.“ Hunajataivas viittoi hännällään kohti aukion toista puolta, missä Purppuravaahteran ympärille oli kerääntynyt kissoja kuuntelemaan naaraan puhetta. Pilviharso kykeni kuulemaan Purppuravaahteran äänen ja vaikkei hän saanut sanoista selvää, hän ymmärsi tämän kertovan tarinaa riistasta.
“Hän ei olisi saanut mennä heti kertomaan siitä kaikille, tai ainakaan syyttämään heti Taivasklaania”, Pilviharso murahti.
“Eikö Taivasklaani sitten ole syyllinen?”
Mustavalkoinen kolli kohautti olkiaan. “Parempi olla tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Taivasklaani voi olla syyllinen yhtä hyvin kuin ei ole.”
“Toivotaan, että se oli vain väärinkäsitys tai ohimennyt kulkuri”, Hunajataivas tuumi. “En haluaisi sotaa Taivasklaanin kanssa.”
“Toivotaan”, Pilviharso sanoi. “Loppujen lopuksi päätös on Tähtiklaanin.”

Hunajataivas ei sanonut mitään, ja kaksikko jatkoi syömistä rauhallisessa hiljaisuudessa. Purppuravaahterakin oli saanut tarinansa kerrottua ja kissajoukko oli alkanut lähteä naaraan ympäriltä. Tuhkasiipi palasi aukiolle perässään Huminatähti ja Varissulka.

Huminatähti suuntasi kohti Pilviharsoa ja Hunajataivasta. “Pilviharso”, kullankeltainen päällikkö sanoi tervehdittyään ensin kahta soturi, “haluaisin jutella kanssasi.”
“Selvä”, Pilviharso sanoi ja nousi heti seisomaan. “Nähdään, Hunajataivas.”

Mustavalkoinen kolli seurasi päällikköään tämän pesään. Hän istui alas, suoristi selkänsä ja asetti häntänsä nätisti tassujensa päälle hieman hermostuneena siitä, mitä asiaa Huminatähdellä hänelle oli. Ehkä päällikkö halusi jutella jotain partiosta ja sen tapahtumista.

“Olen miettinyt, että olisit valmis ottamaan oppilaan”, Huminatähti sanoi.
Pilviharso liikautti korvaansa yllättyneenä. Oppilas? Vastahan hänestä oli tullut soturi. Oliko hän todella valmis ottamaan itselleen oppilaan?
Huminatähti vaikutti lukeneen Pilviharson ajatuksia. “Osoitit jo oppilaana olevasi kyvykäs, ja olen seurannut soturielämääsi. Olet mielestäni valmis ottamaan oppilaan, jos se sinulle vain käy.”
“Tottakai se käy”, Pilviharso sanoi epäröimättä. “Kenestä on tulossa oppilas?”
“Korppipennusta.”
Pilviharso tiesi mustan naaraspennun olevan määrätietoinen joskin hieman vaikea pentu, mutta josta saisi kyllä koulutettua hyvän ja uskollisen soturin. “Korppipentu…”
“Ikirouta on kertonut Korppipennulla olleen vaikeaa viime aikoina ja hän toivoo vakaata ja voimakasta soturia pentunsa mestariksi”, Huminatähti kertoi. Naaraan vihreät silmät tuijottivat suoraan Pilviharsoon.
“Uskon sen. Hän menetti veljensä”, Pilviharso sanoi myötätuntoisesti. Korppipennun kasvattiveli Terhopentu oli joutunut haukan kynsiin kuu sitten, ja Korppipentu oli pariinkiin kertaan harhaillut ulos leiristä siinä toivossa, että löytäisi veljensä jostakin. “Lupaan olla hyvä ja vahva mestari hänelle.”
“Kiitos, Pilviharso”, Huminatähti sanoi. Hän heilautti häntäänsä. “Kutsun kohta klaanin koolle. Siistiydy sillä välin.”

Pilviharso kumarsi ennen kuin poistui päällikön pesästä. Hän tunsi innostuksen väreilevän kaikkialla turkissaan, mutta yritti silti parhaansa mukaan pitää itsensä rauhallisena. Hän saisi oppilaan! Vastahan hän itse oli ollut Kastanjaturkin koulutuksessa, ja nyt hän pääsisi itse kouluttamaan oppilasta soturiksi.
Mitä hän tekisi ensin? Reviirin ja rajojen kiertäminen oli varmaan hyvä tapa aloittaa koulutus, ja sen jälkeen saalistus, sillä varsinkin nyt lehtikadon aikana tarvittiin mahdollisimman paljon saalistusta. Saalistamisen jälkeen olisi hyvä opetella perusliikkeet taistelusta… Pilviharson mieli sinkoili paikasta toiseen hänen suunnitellessaan aikataulua koulutukselle samalla, kun hän suki turkkiaan kiiltävän siistiksi.

Kolli paloi halusta etsiä Tarinatassu ja kertoa nuorelle myrskyklaanilaiselle Korppipennusta, pian -tassusta, mutta tiesi sen olevan mahdotonta ja typerää. Tarinatassu kuului Myrskyklaaniin, ja Pilviharso voisi tavata hänet vasta kokoontumisessa.

Vaikka hän on ystäväsi, et silti voi aina ajatella häntä, Pilviharso muistutti itseään. Hänen oli oltava uskollinen Tuuliklaanille välittämättä siitä oliko hänellä ystävä toisesta klaanista.

Mustavalkoinen soturi käveli turkkiaan puhdistavan Hunajataivaan luokse. “Hunajataivas”, hän sanoi.
“Mitä asiaa Huminatähdellä oli?” Hunajtaivas kysyi.
“Saan oppilaan.”
Hunajataivaan suu avautui hämmennyksestä ja hän liikautti korviaan kuin olisi kuullut väärin. “Oppilaan? Nytkö jo?”
Pilviharso nyökkäsi.
“Onneksi olkoon!” kellertävä naaras kehräsi. “Saat hieman haastetta Korppipennusta, mutta tiedän, että olet hyvä mestari.”
Oli Pilviharson vuoro hämmentyä. “Mistä tiesit sen olevan Korppipentu?”
“Koska hän on ainut pentu, joka on oppilasiässä, hiirenaivo”, Hunajataivas naurahti. “Haluatko, että autan siistimään turkkisi?”
“Jos niin haluat.”

Hunajataivas hymähti ja alkoi nuolemaan Pilviharson turkkia sileäksi sieltä mihin kolli itse ei yltänyt. Pilviharso tunsi rauhoittuvansa saadessaan turkkinsa puhtaaksi ja kauniiksi, mutta kun hän näki Huminatähden loikkaavan Viimekivelle, hermostuneisuus palasi takaisin.

“Hyvin se menee!” Hunajataivas rohkaisi pienellä naukaisulla.
“Tietenkin se menee hyvin”, Pilviharso sanoi.
“Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Viimakivelle kokoontumiseen!” Huminatähti kuulutti.

Leirin jokaisesta suunnasta alkoi tulvehtia kissoja aukiolle. Varissulka asettui omalle paikalleen Viimakiven tyveen, ja Routaruusu istahti oman pesänsä eteen häntä tassujensa päällä. Purppuravaahterja ja Tulisade kääntyivät Viimakiveä kohti, ja Pilviharso näki odotuksen kummankin kissan silmistä - he todennäköisesti odottivat Huminatähden sanovan jotain Taivasklaanista.

Ikirouta oli tuonut Korppipennun lähemmäs kiveä. Korppipennun turkki oli sileä ja puhdas, ja muut pennut yrittivät epätoivoisesti mennä pesätoverinsa luokse toiveina päästä itsekin oppilaaksi, mutta Sadehäntä piti heidät kurissa. Muutama oppilas vilkaisi Korppipentua hännänpäät kääntyillen innosta.

“Ennen kuin menemme asiaan haluan ilmoittaa, että lisäämme partioita Taivasklaanin rajalle. Reviiriltämme on löytynyt jälkiä tunkeilijoista, jotka todennäköisesti ovat Taivasklaanista, sillä rajojen hajut ovat sekoittuneet ja jäljet tulevat klaanin alueelta. Jos tunkeileminen jatkuu, otamme asiasta paremmin selvää. Haluan jokaisen olevan tarkkana Taivasklaanin puoleisen reviirin lähettyvillä ja ilmoittavan kaikesta epänormaalista minulle tai Varissulalle”, Huminatähti ilmoitti. “Nyt on aika oppilasseremonialle.”

Huminatähti ei ollut antanut aikaa klaanille jutella Taivasklaanin mahdollisesta tunkeilemisesta, vaan aloitti suoraan Korppipennun seremonian. Pilviharso huomasi Purppuravaahteran avaavan suun sanoakseen jotain vastaan, mutta ilmeisesti naaras muutti mieltään, sillä hän sulki suunsa ja pysyi hiljaa.

“Korppipentu”, Huminatähti sanoi.

Ikirouta tuuppi pentuaan eteenpäin, ja Korppipentu käveli Viimakiven eteen jätetyn tyhjän aukean keskelle. Hän piti päänsä pystyssä ja katseensa vakaana, vaikka hänen korvansa värähtivät ja hännänpää liikkui.

“Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Korppitassuna. Mestariksesi tulee Pilviharso. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.” Sekä Huminatähti että Korppitassu kääntyivät katsomaan Pilviharsoa, joka piti selkänsä suorana. “Pilviharso, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Kastanjaturkilta ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja määrätietoinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Korppitassulle.”

Pilviharso nyökkäsi ja käveli Korppitassun luokse. Hän katsoi itseään paljon pienempää naarasta tutkivasti, mutta rauhoittavasti ja kosketti sitten tämän kuonoa omallaan samalla, kun koko klaani huusi uuden oppilaan nimeä.

“Korppitassu! Korppitassu!”
Korppitassun silmät kiiluivat innosta ja hän katsoi ympärilleen kokoontuneita kissoja hetken ajan ennen kuin juoksi emonsa luokse.

Pilviharso lukitsi katseensa oman isänsä kanssa. Liekinsyöjä tuijotti häntä jälleen arvostelevasti, mutta oransseissa silmissä oli hiukan ylpeyttä ja tyytyväisyyttä. Silti Pilviharso näki isänsä jokaisesta eleestä, etteivät arvostelut ja haasteet loppuisi siihen, vaan hänen tulisi ylittää itsensä vielä kymmeniä kertoja ennen kuin Liekinsyöjä todella olisi ylpeä pennustaan.

Lumikide puolestaan hehkui ylpeyttä ja lämpöä, ja kun Pilviharso käveli emonsa luokse, hän kuuli tämän kurkusta kantautuvan kehräyksen.

“Olen niin ylpeä sinusta, Pilviharso! Mestari jo nyt!” Lumikide kehräsi ja hieroi poskeaan pentunsa turkkia vasten. “Tiedän, että sinusta tulee vielä jotain suurta.”
“Kenties”, Pilviharso sanoi. “Haluan vain olla hyvä Tähtiklaanin edessä: en tavoittele mitään sen suurempaa.”
“Sinun pitäisi”, Liekinsyöjä sanoi, “mutta olen tyytyväinen oppilaan saamisesta. Jatka samaan malliin.”
Pilviharso nyökkäsi. “Menen etsimään Korppitassun ja kerron hänelle koulutuksen aikataulusta.”
Pilviharso kääntyi ja lähti etsimään uutta oppilastaan. Hän kuuli vanhempiensa lyhyen keskustelun takanaan.
“Aikataulu? Joko hän sellaisen on laatinut? Voi, Liekinsyöjä, meillä on niin upea pentu!” Lumikide naukui kehräten.
“Kolme pentua, joilla on vielä paljon todistettavaa ja saavutettavaa, mutta”, Liekinsyöjä huomautti, “he ovat kieltämättä muita kaikin tavoin parempia.”

Pilviharso näki siskojensa tuijottavan häntä ja vaikka kumpikin heistä hymyili, heidän katseensa oli halveksuva ja ilkeä. Muut tuuliklaanilaiset näkivät kaksi täydellistä ja kilttiä soturia, mutta Pilviharso osasi lukea heidän valheellisten ilmeiden taakse.

Hän käänsi katseensa pois pitäen häntänsä korkealla ilmansa ja leukansa pystyssä. Hän ei pelännyt siskojaan, ei enää.

“Pilviharso! Milloin meillä on ensimmäinen harjoitus? Menemmekö me heti taistelemaan?” Korppitassu kyseli vaativasti. “Haluan taistelemaan!”
“Me kierrämme ensin reviirin lävitse ja näytän sinulle joitakin tärkeitä alueita. Sitten, todennäköisesti vasta huomenna, opetan sinua saalistamaan jos et tänään enää jaksa. Ja vasta sen jälkeen on vuorossa taisteluharjoitukset”, Pilviharso selitti rauhallisesti.
“Mutta minä haluan taistella jo nyt!”
“Ennen kuin olet tutustunut reviiriin, et saa taistella liikettäkään, ja saalistaminen on helpompaa oppia ensin ja se tukee taistelemista”, Pilviharso sanoi. “Lisäksi, nyt lehtikadon aikaan on tärkeämpää oppia ensin saalistamaan, sitten vasta taistelemaan.”
“Mutta Taivasklaani uhkaa meitä!”
Pilviharso tuhahti. “Taivasklaani ei ole uhkaamassa meitä ja vaikka olisikin, tarvitset paljon enemmän taisteluharjoitusta ennen kuin edes pääsisit taisteluun mukaan. Meillä on aikaa.”
“Hyvä on”, Korppitassu myöntyi. “Lähdemmekö heti?”
“Lähdemme.”

Pilviharso lähti kävelemään pois leiristä Korppitassu aivan kintereillään. Heti kun he pääsivät sisäänkäynnistä ulos, Korppitassu pinkoi eteenpäin häntä heiluen puolelta toiselle, ja Pilviharso otti oppilaansa nopeasti kiinni.

“Älä mene edelle. En halua, että sinä eksyt heti ensimmäisenä päivänä”, Pilviharso sanoi.
“En minä eksy.”
“En olisi niin varma. Tule, mennään ensin kiertämään Taivasklaanin puoleinen raja”, Pilviharso sanoi ja lähti johdattamaan Korppitassua kohti Taivasklaanin rajaa.

Matkalla Pilviharso näytti Korppitassulle joitakin hyviä saalistuspaikkoja, sekä tuntomerkkejä, ja itse rajalla hän laittoi Korppitassun opettelemaan Taivasklaanin hajun. Korppitassu oli hyvin innostunut kaikesta, mutta Pilviharso huomasi naaraan olevan hyvin ylpeä ja toisinaan jopa kopea.

He kiersivät rajaa pitkin järvelle, ja Korppitassu henkäisi hämmentyneenä. “Se on paljon isompi kuin luulin!”
“Älä kävele jäälle. Se pettää helposti ja silloin jopa jokiklaanilaisten on vaikea päästä pois”, Pilviharso huomautti. “Mutta kyllä, järvi on iso. Tuolla vasemmalla Taivasklaanin rajan toisella puolella on Jokiklaani. Meitä aikalailla vastapäätä - tuo tiheä kuusimetsä - on Varjoklaani. Varjoklaanin vierellä on harvemmassa metsässä Myrskyklaani. Heidän kanssamme jaamme toisen rajamme.”
“Milloin pääsen tapaamaan muut klaanit?” Korppitassu kysyi loikkiessaan mestarinsa perässä. Pilviharso piti askeleensa lyhyinä, jotta oppilas ei jäisi jälkeen lumihangessa.
“Kokoontumisessa”, Pilviharso sanoi. Hän lähti kävelemään järven viertä kohti Myrskyklaanin reviiriä. “Järven rannalla on parin ketunmitan pituinen alue, joka on neutraalia reviiriä, vaikka meidän alueellamme oleva pätkä onkin osa meidän reviiriämme. Matkustaessamme kokoontumissaarelle - tai vieraillessamme toisten klaanien alueella hyvästä syystä - klaanit kulkevat järven viertä.”
“Vierailevatko klaanit usein toistensa luona?”
Pilviharso mietti Tarinatassua. “Eivät.”
“Tunnetko sinä muista klaaneista ketään?”
Pilviharson ajatukset pysyivät Tarinatassussa. “Joitakin. Kokoontumisissa tutustuu väkisinkin muiden klaanien kissoihin”, hän kertoi. “Uskollisuutemme pysyy kuitenkin aina omassa klaanissamme. Ystäviä saa olla, mutta he eivät saa tulla uskollisuuden tielle.”
“Tietenkin. Tuuliklaani on paras klaani!” Korppitassu sanoi ylpeys loistaen hänen turkistaan, kun hän pörhisti karvojaan ja nosti leukaansa. “Me näytämme muille!”
Me emme ole menossa tappeluun, Pilviharso mietti, mutta ei sanonut ajatuksiaan ääneen. “Tulemme kohta joelle, joka erottaa meidän reviirimme Myrskyklaanin reviiristä. Tiedätkö mistä joki tulee?”
Korppitassu pudisti päätään.
“Kuulammesta? Tiedätkö mikä Kuulampi on?”
“Olen kuullut siitä puhuttavan”, Korppitassu sanoi ja kurtisti kulmiaan, kun yritti muistella enemmän. “Sillä on jotain tekemistä parantajien kanssa, eikö olekin?”
“Parantajat käyvät Kuulammella joka puolikuu vaihtamassa kieliä Tähtiklaanin kanssa, sekä silloin, kun kokevat sen tarpeelliseksi. Myös päälliköt voivat käydä Kuulammella, jos he haluavat ottaa yhteyden Tähtiklaaniin”, Pilviharso selitti.
“Käyvätkö tavalliset soturit koskaan Kuulammella? Entä oppilaat?”
“Eivät yleensä”, Pilviharso sanoi.
“Epäreilu! Minäkin haluan tavata Tähtiklaanin!”
Niin minäkin, Pilviharso tuumi. “Tapaat heidät kyllä sitten, kun on aika. Muista, että he katsovat aina alas meihin.”

Korppitassu oli hiljaa kauan ja pysähtyi sitten. Kun Pilviharso kääntyi katsomaan oppilastaan, hän näki tämän kaapimassa lunta ja tuijottavan tassujaan mietteliäänä ja apeana. Hänen mustat korvansa olivat luimussa ja hännänpää vääntyili.

“Korppitassu?”
“Onko… onko Terhopentukin Tähtiklaanissa? Katsooko hän koskaan alas tänne, minun ja emon luokse?” Korppitassun ääni oli vaimea ja kyyneleitä peittelevä.
Pilviharso käveli oppilaansa luokse ja kosketti kuonollaan tämän päälakea. “Hän on Tähtiklaanissa ja katsoo varmasti perääsi ylpeänä siitä, kuinka hieno oppilas sinusta on tullut.”
“Niin”, Korppitassu sanoi ja kohotti katseensa ylös kasvoillaan pieni hymy. “Toivottavasti hän ei ole liian katkera siitä, ettei hänestä koskaan tullut oppilasta.”
“Tähtiklaanissa hän on jo soturin veroinen”, Pilviharso sanoi. “Tule. Jatketaan matkaa.”
“Joo.”

He saapuivat pian joelle. Se ei ollut jäässä, vaan virtasi hyvinkin voimakkaasti ja sen saattoi kuulla jo ennen kuin koko jokea edes näki. Korppitassu käveli uteliaasti lähemmäs jokea, mutta Pilviharso pysäytti tämän tassullaan.

“Varo, lumi voi helposti pettää alta lähellä jokea”, hän varoitti.
“Miksi kaikkea on aina varottava?” Korppitassu kysyi nyrpeästi. “Eihän mikään ole hauskaa, jos aina täytyy olla varovainen. ‘Älä tee sitä ja älä tee tätä’.”
“Koska varsinkin lehtikadon aikana on oltava varovainen monesta asiasta, enkä halua menettää ensimmäistä oppilastani heti”, Pilviharso sanoi. Hän osoitti hännällään joen toiselle puolelle, missä jatkui nummea hetki ja sitten alkoi lehdetön metsä. “Tuo on Myrskyklaanin aluetta. Se alkaa heti joen toisella puolella.”
Korppitassu haisteli ilmaa. “Todella… metsäinen tuoksu.”
“Myrskyklaani tykkää asua metsässä. Itse en sitä ymmärrä, mutta kukin tavallaan”, Pilviharso sanoi. “Tule. Pysy ainakin ketunmitan päässä joesta.”

He kulkivat jälleen hiljaisuudessa eteenpäin. Korppitassu katseli ympärilleen ja haisteli ilmaa silmät täynnä uteliaisuutta ja häntä innosta keinahdellen. Pilviharso totesi mielessään Korppitassun olevan todella utelias ja hieman kopea oppilas, mutta ainakin tämä käyttäytyi kunnolla.

Kolli muisti itse ensimmäisen oppituntinsa mestarinsa kanssa. He olivat kiertäneet reviirit samalla tavalla, kun hän nyt kiersi niitä Korppitassun kanssa, ja Pilviharso oli itsekin ollut innoissaan varsinkin muista klaaneista sekä Tähtiklaanista. Vaikka hän koki olevansa aivan erilainen Korppitassuun verrattuna, hän näki heissä silti jotain samaa.

“Pilviharso?”

Pilviharso luuli aluksi Korppitassun puhuneen, mutta ääni tuli jostain kauempaa ja sitä paitsi Myrskyklaanin suunnasta. Mustavalkoinen soturi räpäytti silmiään hämmentyneenä, kun hän kääntyi etsimään puhujaa.

“Kuka tuo on, Pilviharso?” Korppitassu kysyi ja osoitti valkoista naarasta, joka katseli heitä Myrskyklaanin puolelta.
Pilviharso kohtasi Tarinatassun kysyvän, pirteän katseen. “Hän on Myrskyklaanin oppilas.”
“Olen nykyään soturi!” Tarinatassu sanoi. “Nimeni on Tarinamieli?”
Pilviharso melkein kehräsi ääneen, mutta esti itseään juuri ja juuri ajoissa. Hän verhosi itsensä kohteliaaseen viileyteen puhuessaan Tarinatass- Tarinamielelle. Vaikka ystävyydet kahden klaanin välillä olivatkin sallittuja, Pilviharso halusi pitää tietyn etäisyyden myrskyklaanilaiseen naaraaseen Korppitassun edessä. “Onneksi olkoon, Tarinamieli!”
“Ja Pilviharso on saanut oppilaan, minut!” Korppitassu sanoi takaisin ääni täynnä ylpeyttä ja jopa uhkaavaa sävyä. “Olen Korppitassu!”
“Kierrämme reviiriä”, Pilviharso selitti. “Oletko partiossa?”
“Kunhan saalistan yksin. Onneksi olkoon oppilaasta, Pilviharso!”
Korppitassu pörhisti turkkiaan ja lähes näytti hampaitaan. “Pysy omalla reviirilläsi, myrskyklaanilainen!”
“Korppitassu”, Pilviharso murahti, “ei tarvitse heti olla aggressiivinen. Omaa reviiriään ja klaaniaan pitää puolustaa, mutta turhaan ei kannata hankkia riitaa.”
Korppitassu näytti häpeilevältä. “Okei.”
“Sinä olet hyvä mestari, Pilviharso”, Tarinamieli sanoi hymyillen. “Jatkan saalistamista ja päästän teidän takaisin reviirin kiertämisen pariin. Oli kiva nähdä!”

Tarinamieli loikki pois, ja Pilviharso olisi halunnut estää tätä vaihtaakseen lisää kuulumisia, muttei tietenkään voinut tehdä niin. Korppitassu seisoi paikoillaan, kunnes valkoinen myrskyklaanilainen oli kadonnut ja kääntyi vasta sitten katsomaan Pilviharsoa silmät sirillään.

“Tunnetko sinä hänet?” naarasoppilas kysyi.
“Minähän kerroin jo tuntevani joitakin muista klaaneista. Tarinamieli on yksi heistä”, Pilviharso sanoi ja tunsi kovaa halua selittää heidän kahden ystävyyttä aivan kuin siinä olisi jotain pahaa. “Olen usein rajapartiossa ja kohtaan hänet siksi melko usein rajan lähellä, ja tietenkin kokoontumisissa, mutta uskollisuuteni on ja pysyy Tuuliklaanille sekä Tähtiklaanille. Kukaan tai mikään ei voi tulla uskollisuuteni tielle.”
“Olisipa minullakin kavereita muista klaaneista”, Korppitassu haikaili. “Mutat tietenkin Tuuliklaani on paras ja haluan enemmän ystäviä tuuliklaanilaisista!”
“Tule kyllä saamaan ystäviä”, Pilviharso sanoi ja lähti jatkamaan matkaa. “Kierretään reviiri nopeasti loppuun ja jos jaksat, voimme kokeilla saalistamista.”
“Kyllä minä jaksan!” Korppitassu sanoi ja pinkoi edelle, pysähtyi ja jäi odottamaan mestariaan. “Tule jo!”

Pilviharso esti halunsa vilkaista Myrskyklaanin reviirille siinä toivossa, että näkisi tutun pilkullisen naaraan edes kerran vielä, ja jolkutti sen sijaan Korppitassun luokse. Hän tunsi nyt suurempaa vastuuta ollessaan itse mestari ja koki olevansa lähempänä Tähtiklaania.

Lupaan kouluttaa Korppitassusta hyvän ja uskollisen soturin! Pilviharso kuiskasi mielessään kohti taivasta.

Kuudes luku – Heidät on punottu samasta tähdestä

Jäätassun koko nahkaa kihelmöi, kun hän yritti nukahtaa. He olivat tehneet viimeinkin arviointinsa ja heistä tulisi sotureita, jonka ansiosta he voisivat toteuttaa heille määrätyn ennustuksen kunnolla ja… ja ajaa Taivasklaanin pois? Pitikö heidän oikeasti ajaa klaani pois juuri kun se oli alkanut saada paikkaansa järvellä? Jäätassusta tuntui väärältö tehdä tämä kaikki, sillä Tähtiklaani oli itse halunnut Taivasklaanin tänne.
Entä jos ennustus oli annettu jo ennen kuin Taivasklaanin oli määrä tulla järvelle? Entä jos oli joku Tähtiklaania suurempi voima? Ehkä Tähtiklaani ei voinut ennustukselle mitään. Taivasklaanin kohtalo oli kai annettu sille jo kuita sitten ja silti Jäätassua otti vatsasta. Entä jos ongelma olikin vain Halltähti? Mutta ei siinä ollut järkeä! Kolli oli todella rauhaomainen ja lempeä päällikkö, eikö niin? Jäätassu tunsi outoa yhteyttä Taivasklaaniin ja se vain pahensi tilannetta, sillä se yhteys, joka naaras koki ei ollut negatiivista. Jokin oli vinossa.
Aamun sarastaessa ja herättäessä kolme siskosta Jäätassu tunsi pienen innon kipinän valtaavan mielensä. Heistä tulisi luultavasti sotureita tänään, jos heidän arviointinsa oli jokaisen mestarin mielestä mennyt putkeen. Ja heistä tulisi sotureita yhdessä! He olivat tosiaan läheisiä siskoksia ja näin pitikin olla; heistä tulisi sotureita yhdessä.

Heinätähden kutsuessa kissat koolle Suurtasanteen juurelle kolmikko tunsi jännityksen kihelmöinnin turkeissaan. Jäätassua samaan aikaan ahdisti, sillä nyt he tekisivät jotain kamalaa, joka tuntui niin väärältä ja rikkovan valkoisen oppilaan sydämen.
Heinätähti katsoi kolmea naarasta tietävästi.
Jäätassu huomasi heidän isänsä, Tulikukan, ylpeän katseen. Oranssi kolli näytti halkeavan ilosta ja siitä ylpeydestä, jota hän tunsi tyttäriään kohtaan. Kollin jäänharmaat silmät kuin tuikkivat, kun hän katseli pentujaan, jotka olivat nyt astumassa aivan uuteen elämänvaiheeseen. Kolibri kollin vierellä näytti myös ylpeältä.
”Minä, Heinätähti, klaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Heinätähti puhui, vilkaisten heidän yllään olevaa sinistä taivasta ja sitten kääntäen katseensa kolmeen oppilaaseen, jotka istuivat Suurtasanteen juurella odottaen päällikön seuraavia sanoja. ”Jäätassu, Taivastassu ja Kastetassa, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkenne uhalla?”
Jäätassusta tuntui oudolta luvata se, mitä kukaan heistä kolmesta ei oikeasti voisi luvata ennustuksen takia, mutta heidän olisi pakko.
Yhdessä he antoivat myöntyvän vastauksen, toivoen, että päällikkö ei nähnyt heistä huokuvaa pientä epävarmuuden kipinää.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Kastetassu, Jäätassu ja Taivastassu, tästä lähtien teidät tunnetaan Kastelintuna, Jääruusuna ja Taivaannovana!” Heinätähti julisti siskosten soturinimet ja Jääruusu tunsi ilon pulppuavan rinnastaan. He saivat niin kauniit nimet! Heinätähti loikkasi alas Suurtasanteelta, koskettaen heidän jokaisen päälakeaan nenällään ja antaen sitten klaanitovereiden hurrata siskosten soturinimiä.
”Kastelintu! Jääruusu! Taivaannova!”

------

Kauan sitten nelipuun luona asui hyvin alkukantaiset versiot viidestä tuntemastamme klaanista; Myrskyklaanista, Varjoklaanista, Jokiklaanista, Tuuliklaanista ja Taivasklaanista. Jokaisen klaanin ensimmäiset päälliköt olivat osittain vasta vaihtuneet seuraaviin ja klaanien välille oli langennut epämääräistä jännitettä, joka tuntui vain syvenevän jokaisen pienenkin väärinkäsityksen myötä. Tähtiklaani tiesi, että klaanien tulevaisuus oli vaakalaudalla, ja niin tiesivät myös Usko, Toivo ja Rakkaus.
Eläviltä kissoilta uupui uskoa toisiinsa, itseensä ja Tähtiklaaniin, toivoa paremmasta ja Tähtiklaanin rakkaudesta ja voimasta sekä rakkautta Tähtiklaania, toisiaan ja toisia klaaneja kohtaan. Usko, Toivoa ja Rakkaus tiesivät, mitä heidän tulisi tehdä eikä se olisi helppoa. Heidän tuli syntyä yhdessä uudestaan klaanien sekaan ja elää ensimmäistä kertaa klaanien keskuudessa. Se olisi uutta jokaiselle, sillä kukaan heistä ei ollut koskaan kokenut kuuluvansa kunnolla minnekään ja koska he eläisivät nyt osana suuria kissalaumoja, joilla oli tärkeä paikkansa maailmassa. Ja he menettäisivät vielä muistonsa. Heillä ei ollut aavistustakaan kuinka he löytäisivät toisensa ja kuinka tunnistaisvat toisensa, varsinkin jos he sattuisivat syntymään eri kissoille ja vielä eri klaaneihin.

Taivasklaania oli siunattu kolmella kauniilla naaraspennulla. Pentujen emo Aurinkosäde oli haltioissaan kolmesta kauniista pennustaan, kuten oli myös pentujen isä Kipinävarjo. Kipinävarjo oli komea oranssiturkkinen kolli ja Aurinkosäde oli taas harmaavalkoinen, sinisilmäinen kaunotar. He olivat nuoria kissoja ja saivatkin pennut hieman yllättäen, mutta molemmat olivat todella iloisia heille tuodusta onnesta ja niin oli myös Taivasklaani, jossa pentuja ei ollut tuntunut näkyvän vielä vähään aikaan.
Vanhin pennuista oli harmaa, hieman pörheä naaras. Hänen nimekseen he antoivat Uskopentu, koska klaanin parantaja oli sitä itse ehdottanut. Nimi oli todellakin sopiva pennulle, mutta vain parantaja Hohdesielu tiesi siitä, vielä.
Seuraava pentu oli puhtaanvalkoinen naaras, jolla oli sileä ja kiiltävä turkki. Hänen nimeksi annettiin Toivopentu. Hohdesielu tiesi kolmen pennun tarkoituksista enemmän kuin koskaan paljastaisi ja pitkin suunsa kiinni. Aurinkosäde ja Kipinävarjo olivatkin hämillään, kun parantaja ehdotti nuorimman pennun, kauniin punaoranssin naaraan nimeksi Rakkauspentua. Mutta he hyväksyivät sen. Monet kissat olivat todella hämillään kolmen pennun erikoisista nimivalinnoista, mutta antoivat asian olla, kun tottuivat kolmeen siskokseen.
Toivopentu loikki aukion poikki Uskopentu ja Rakkauspentu perässään. He olivat rohkeita, mutta eivät sentään tyhmiä ja osasivatkin varoa leirissä hääriviä aikuisia kissoja. He pysyivät kiltisti leirissä ja kävivät usein Hohdesielun luona aina, kun ehtivät, sillä parantajalla oli niin paljon mielenkiintoisia yrttejä ja tarinoita kerrottavanaan. He olivat myös yllättävän nokkelia ja heidän vanhempansa olivat varmoja, että heidän tyttäristään tulisi todella hyviä sotureita Taivasklaanille.
Kun kolmikon ikä karttui, heidän intonsa kasvoi päivä päivältä. He halusivat tulla oppilaiksi ja kouluttautua upeiksi sotureiksi. Heissä oli paljon potentiaalia, enemmän kuin he pystyivät edes kuvittelemaankaan.
Toivotassuna oleminen oli valkoisen naaraan mielestä upeaa. Pääsi näkemään enemmän maailmaa ja kokemaan tuulen turkillaan, kun jahtasi saaliita ja partioi muiden kissojen rinnalla. Hän sai metsästää, opetella taistelemaan ja kehittämään taitojaan jokaisena hengenvetonaan. Hänestä karttui todella taitava kannustaja ja hän pitikin monet kissat positiivisellä mielellä läsnäolollaan. Uskotassu taas piti tajuamattaan monet kissat uskollisina toisilleen ja Rakkaustassu auttoi monia kissoja huomaamaan, että tärkeintä oli ystävyys.
Kolmikko huomasikin pian, että heillä oli eräänlaista vaikutusta muihin, suurta sellaista ja tunne, että heillä oli jokin tehtävä harteillaan. Muissa klaaneissa eivät asiat olleet niin hyvin kuin Taivasklaanissa. Kissat olivat negatiivisia ja he olivat epäileväisiä toisiaan kohtaan, jopa omien klaaniensa sisällä. Kolmikon jokaisella oli paha tunne vatsanpohjalla, kun he kävivät täydenkuun kokoontumisissa.
Hohdesielu odotti kärsivällisesti ja olisi halunnut antaa kolmen siskoksen olla rauhassa ja nauttia elämistään klaanikissoina, mutta hänen oli tehtävä lopulta se, mikä olisi pitänyt varmasti tehdä jo aiemmin. Hän vei kolmikon Kuukivelle tähtien tuikkiessa tummaa taivasta vasten. Koivutähti oli antanut heidän mennä, kunhan olisivat varovaisia. Kolme naarasta olivat innoissaan päästessään Kuukivelle ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana. He kuitenkin aistivat parantajastaan selkeän huolen, mutta pysyivät hiljaa. Uskotassu olisi kysynyt jo aikoja sitten, mutta Toivotassu ja Rakkaustassu olivat saaneet pidettyä harmaan naaraan hiljaa, varsinkin, kun heidän parantajansa ei suostunut vastaamaan mitään ja kaikki tiesivät, että Hohdesielua olo turha suututtaa.
Hohdesielu oli hymyillyt kannustavasti kolmelle oppilaalle ja pyytänyt heitä sitten koskettamaan Kuukiveä nenillään. Hän oli vakuuttanut, että ei ollut mitään pelättävää.
Yhdessä he olivat antaneet Kuukiven kylmän pinnan värisyttää heitä, kunnes lämpö oli ympäröinyt kolmikon mielet. He näkivät menneisyytensä Uskona, Toivona ja Rakkautena, ja ymmärsivät ja muistivat nyt, miksi olivat täällä, vielä alkeellisten klaanien luona, Taivasklaanissa. Hohdesielun katsoessa kolmea oppilasta hän huomasi heti muutoksen heissä; heillä oli vahvemmat ja vanhemmat katseet. He eivät olleet enää vain tavallisia kissoja vaan tiesivät nyt todellisen itsensä. Nyt he tiesivät, keitä he oikeasti olivat. Parantaja näki sen pienen häivähdyksen surua kolmessa kissassa, mutta he olivat samaan aikaan kiitollisia tästä. He olivat saaneet nauttia yhdessäolostaan tavallisina kissoina ja nyt he tiesivät keitä he todella olivat. He olivat nyt keitä heidän piti olla ja identiteettikriisi oli menneisyydessä.
Heillä oli tehtävä näiden klaanien keskellä. Heidän tulisi sotureina siirtää vastuunsa pois Taivasklaanista ja keskittyä jokaiseen klaaniin. Se oli heidän tarkoituksensa; heidän tulisi johdattaa klaanit oikeaan suuntaan ja auttaa heitä ymmärtämään, että he tarvitsisvat uskoa itseensä, toisiinsa, klaaniinsa ja Tähtiklaaniin. He tarvitsisivat toivon kipinää, joka valaisisi heidän polkujaan ja auttaisi toimimaan itsensä ja klaaninsa hyväksi, ja näkemään, että Tähtiklaani olisi aina heidän kanssaan. He tarvitsisivat palavaa rakkautta, joka antaisi heille tarkoitusta ja joka antaisi heille vankkoja suhteita muihin ystävinä, tovereina, klaaneina ja kumppaneina.

Toivonkipinä, Uskonpilke ja Rakkaudentuli olivat hyviä sotureita ja heidän saatuaan soturinimensä, he alkoivat toimia tarkoitustensa mukaan. He auttoivat muita klaaneja ensin täyden kuun kokoontumissa sanoillaan. Koivutähti sai pian tietää keitä nämä kolme kissaa olivat ja hän hyväksyi sen kaiken, mitä kolmikko teki. Hän ymmärsi sen kaiken ja antoi kolmen naaraan kulkea vapaasti. Hän antoi heille vapauden ja lupasi, että he olisivat aina tervetulleita Taivasklaaniin; olihan se heidän kotinsa. Kolmikko tunsi yhteyttä Taivasklaaniin ja usein palasivatkin sinne matkojensa jälkeen, vaikka saivatkin muutamilta kissoilta katseita jopa omassa klaanissaan. He olivat kuin kulkukissoja, joilla oli osittainen paikkansa Taivasklaanin rivistössä. Heillä oli vahva side Taivasklaaniin, mutta myös muihin klaaneihin.
He vahvistivat toisiaan jatkuvasti. Toivon avulla kissojen usko vahvistui ja heillä oli toivoa siitä, että suhteet klaanien välillä toimivat. Samalla uskon avulla vahvistettiin sitä, että kissoilla oli uskoa rakkauden voimaan ja uskoa siihen, että toivon avulla nähtäisiin hyvyys ja voitaisiin elää vapaammin. Rakkaus taas vahvisti toivoa paremmasta ja uskoa muihin klaaneihin ja omiin klaanitovereihin.

------

Jääruusu kulki matalana yön pimeydessä, pitäen hengitystään vakaana parhaansa mukaan. Soturintehtävät jäivät osittain taka-alalle, jotta he voisivat nyt toteuttaa kohtaloaan ennustuksen parissa. Se mitä ennustuksen toteutumisen jälkeen tapahtuisi oli täysi mysteeri kolmikolle. He olivat jokainen pohtineet tarkkaan viime yönä vartiovuorossaan pohtineet, miten he mahdollisesti etenisivät ennustuksensa toteuttamisen kanssa ja olivat saaneet yllättävän hyviä ideoita. He jatkaisivat hajumerkkien sekoittamista, saaliideen viemistä ja nyt vielä huhujen levittämistä. He alkaisivat edetä radikaalimpaan suuntaan, kunhan asiat ensin pääsisivät alkuunsa paremmin.
Koska kolmikko oli saanut levätä päivällä vartiovuoronsa jälkeen, he olivat lähteneet heti uuden yön laskeutuessa järvelle kohti Taivasklaanin reviiriä.
Nukkuessaan auringon ollessa ylhäällä Jääruusu oli nähnyt hyvin outoja unia -tai näkyjä. Hän oli kuitenkin pysynyt niistä hiljaa eikä kertonut sisarilleen niistä mitää, ainakaan vielä siis. Hän halusi ensin itse tutkia, oliko niillä jotain merkitystä, sillä ne olivat olleet hieman epäselviä. Hän oli nähnyt kolme kissaa, jotka olivat tuoneet hänelle mieleen heidät, Jääruusun, Kastelinnun ja Taivaannovan, mutta silti jokin oli erilaista. Aivan kuin…
Jääruusu pudisti päätään, kun huomasi ajatustensa harhailevan aivan liikaa. Hänen tulisi keskittyä nyt tähän hetkeen ja heidän suunnitelmaansa, jotta he eivät töpeksisi tätä ja jäisi jopa kiinni. Yhä sen valkoisen naaraan katse kuitenkin tuntui porautuvan Jääruusun mieleen.
Kastelintu kulki joukon nenässä, katse määrätietoisena. Taivaannova kulki melkein läikikkään naaraan rinnalla samalla kun Jääruusu kulki joukon hännillä, tarkoituksella hieman jäljessä. Hän pyyhki tuuhealla hännällään heidän jättämiään jälkiä, sill’ tänä yönä ei ollut lumisadetta piilottamassa heidän jälkään kuten edellisellä kerralla. He yrittivät kulkea jäätyneen järven päällä, mutta sekin oli peittynyt lumipeitteeseen. He olivat jo heti alussa peittäneet hajuaan riistan ja hiirensapen avulla aivan varmuuden vuoksi. Harvoin partiot kunnolla kulkisivat järven rannan äärellä, mutta Tuuliklaani saattaisi tiukentaa partioidensa reittejä Taivasklaanin hajujen takia.
Hajumerkkejä oli ainakin vahvistettu Tuuliklaanin osalta, se oli heti selvää. Kolmikko ei kuitenkaan lannistunut, vaikka joutuivatkin tekemään isomman työn peittäessään itsensä Taivasklaanin ominaishajuun. Kyllä hätä keinot keksisi. He kulkivat tiettyjä reittejä, jotta se näyttäisi tuuliklaanilaisille siltä kuin taivasklaanilaiset olisivat hakeneet saalista Tuuliklaanin puolelta rajaa. Lehtikadon aikana oli vähän saalista ja Jääruusua karmi, kun heillä kesti napata edes yksi hiiri. Heidän pitäisi toimia nopeasti! Heidän onnekseen heidän ei tarvitsisi herätä aikaisin eikä edes pelätä joutuvansa mestariensa herättämäksi ja taisteluharjoituksiin, sillä olivathan he nyt sotureita, joiden suurimpiin velvollisuuksiin kuului varapäällikön määräämiin partioihin meno, joita oli päivässä vain harvoin. Muuten he saisivat kulkea kolmestaan, saalistaen omien halujensa mukaan. Pieni ilmoitus varapäällikölle ja siinä se oli, ei ongelmaa. Nyt ei tarvinnut odottaa lupaa sotureilta.
Jääruusun siniset silmät olivat viiruilla, kun hän loikkasi kynnet kuunvalossa välähtäen pahaa aavistamattoman linnun kimppuun. Korkealle loikkaaminen oli Jääruusulle tavallista, vaikka hänen mestarinsa olikin aluksi jopa vähän ihmetellyt Jääruusun omaamaa taitoa, joka oli taivasklaanilaisille tunnettu.
Pakkanen paukkui sen kiristyessä ja muutama oksa katkeili kaukaisuudessa. Jääruusu hieroi itseään Taivasklaanin hajumerkkeihin ja sitten asteli Tuuliklaanin puolella, levitellen sulkia hieman ympäriinsä. Tuntui kamalalta tappaa riistaa, kun se vain mätänisi täällä. Jääruusu söi linnusta niin paljon kuin jaksoi, jotta se ei menisi hukkaan näin kylminä aikoina. Jopa Soturilaki kielsi saaliin tappamiseen muun kuin ruuan takia! Jääruusua etoi ja hän lopetti linnun syömisen. Vasta kaksi päivää sitten he olivat yhdessä luvanneet seurata Soturilakia ja nyt he heti olivat sitä jo rikkomassa kulkemalle toisten klaanien reviireillä ja tappamassa saalista turhan takia! He tekivät sitä tosin ennustuksen takia, mutta ei se siltikään Jääruusun mielestä oikeuttanut tätä kaikkea. Mitä he tekisivät huomenna? Tappaisivat kissoja vai?
Jääruusu värähti. Sinne asti hän ei alentuisi, ihan sama mitä Tähtiklaani sanoisi tai mitä hänen siskosa sanoisivat, ihan sama kuinka paljon se sattuisi. Naaras todella toivoi, etteivät he joutuisi niin syviin vesiin.
Jääruusu katsahti heidän yllään tuikkivaa tähtitaivasta, jota peitti ohuet pilvet. Katsoiko Tähtiklaani heitä nytkin? Miksi Tähtiklaani oli niin hiljaa jopa parantajille? Oliko kaikki hyvin?

------

Toivonkipinä asteli yksin, pää täynnä ajatuksia. He olivat täyttämässä perimmäistä tarkoitustaan, kuten oli tarkoituskin. Kuiden kuluessa he etääntyivät yhä enemmän ja enemmän soturiudesta ja heistä tuli enemmän Tähtiklaanin kissoja, Usko, Toivo ja Rakkaus.
Toivonkipinä tunsi sen sisällään; sen vahvan tarkoituksen tunteen. Sen tunteen, joka kertoi, että he tekivät juuri mitä heidän pitikin tehdä, jotta klaanit selviäisivät ja voisivat kukoistaa rinta rinnan nelipuulla niin kauan kuin vain mahdollista oli.
Tähtiklaani oli kuitenkin ollut hieman hiljainen nyt, ainakin heille kolmelle. Heillä taisi mennä hyvin, kuten pitikin eikä Tähtiklaanin tarvinnut auttaa heitä kuin harvoin. Kolmikko tiesoi tarkkaab, mitä he tekivät eikä ohjeita tarvittu. He olivat tienneet jo muutaman vuodenaikojen kierron ajan, olivathan he nähneet menneisyytensä.
Taivasklaani oli aina lähellä Toivonkipinän sydäntä ja toisinaan hän kaipasi niitä oppilasajan päiviä, jolloin ei tarvinnut ajatella muuta kuin koulutuksne suorittamista ja klaaninsa palvelua. Nyt heidän kontollaan oli jokaisen klaanin plavelu tasavertaisesti.
Taivasklaanilla oli kuitenkin tärkeä osa heidän tulevaisuudessaan, Toivonkipinä tunsi sen ja heille annettu ennustuskin sanoi sen selkeästi. Heidän syntymällään Taivasklaanin kissojen pariin oli tarkoituksensa tulevaisuuden ennustuksen osalta.
Toivonkipinä pysähtyi Kuukiven eteen, tuntien sen voiman vetävän itseään puoleensa. Hän oli lähtenyt keskellä yötä yksin, sillä oli tuntenut pakottavaa tarvetta tulla tänne, Kuukivelle. Jokin kutsui häntä.
Valkoturkkinen naaras astui aivan Kuukiven eteen ja kurotti koskettamaan nenällään sen kylmää pintaa, tuntien voimakkaan aallon kulkevan kehonsa lävitse.
Tähtiklaanin maisema olo tuttu ja toi muistoja Toivonkipinän mieleen jokainen kerta, kun hän pääsi käymään täällä.
”Toivo”, tuttu lämmin ääni sai valkoisen naaraan jokaisen karvan nousemaan pystyyn. Hän kääntyi ympäri ja kohtasi oranssin, raidallisen kollin katseen. Hänen erikoiset, kuin puoliksi halkaistut silmänsä tuikkivat oranssin ja keltaisen sävyissä niin kirkkaina täällä tähtien ulottuvilla. ”Sinä tulit.”
Tätä kissaa Toivonkipinä ei ollut ajatellut tapaavansa tänä yönä, ei olisi koskaan uskonut näkevänsä Aurinkoa, ei ehkä enää koskaan. Kyyneleet kirvelivät naaraan silmissä, kun hän katsoi Aurinkoa, joka seisoi niin vahvana hänen edessään.
”Sinäkö kutsuit minut tänne? Kuukivelle?” Toivonkipinä kysyi hiljaa, jotta hänen äänensä ei olisi murtunut ja kertonut tälle kissalle, jota Toivonkipinä tajusi rakastavansa yhä niin palavasti, että hän todella kaipasi häntä. Se kuitenkin näkyi aivan liian selkeästi Toivonkipinän vaaleansinisistä silmistä. Oranssi kolli nyökkäsi, hymyillen.
”Olisin voinut antaa sinun olla kotona, pesässäsi siskojesi ympäröimänä, mutta yhteys on vahvempi täällä… olenhan kaukana klaanikissojen luota”, Aurinko kertoi haikeasti. Hän otti varovaisen askeleen kohti valkoista naarasta edessään, etsien katseellaan lupaa tulla lähemmäs ja jostain syystä se sattui Toivonkipinään, vaikka hän tiesi Auringon tekevän sen vain siksi, koska oli herrasmies ja aina varovainen, kun puhuttiin toisten tilasta. Kollin katseessa oli jotakin outoa, jotain joka muistutti Toivonkipinää pelosta. Korvatuksi tulemisen pelosta.
”Sinä tiedät ennustuksesta”, Toivonkipinä sanoi sitten, voimakkaammin. ”Mitä sinä tiedät, mitä muut eivät?”
”Se… se on eräänlainen mahdollisuus”, Aurinko sanoi sitten hieman epämääräisesti, luimistaen korviaan.
”Mahdollisuus mille?” Toivonkipinä kysyi.
”Antaa työ eteenpäin”, Aurinko kakaisi sitten, yllättäen sanoillaan Toivonkipinän totaalisesti. ”Mahdollisuus teille ohjata toinen kissa teidän työhönne, antaen samalla teille kolmelle ansaitsemanne rauhan.”
”Joku toinen toimisi Uskona, Toivona ja Rakkautena?” Toivonkipinä kohotti kulmiaan kollille, joka nyökkäsi. ”Mutta se on… se on ketä me olemme. Me olemme Usko, Toivo ja Rakkaus, ei kukaan muu.”
”Olette myös ihan tavallisia kissoja, kuten tulevat olemaan mahdolliset seuraajanne”, Aurinko nyökkäsi. ”Tulet ikuisesti olemaan Toivo, mutta tiedät sen itsekin: usko, toivo ja rakkaus eivät ole kissoja vaan ominaisuuksia, joita jokainen tarvitsee. Jota klaanit tarvitsevat selviytyäkseen.”
”Ja me olemme vain niiden välittäjiä”, Toivonkipinä nyökkäsi, muistellen omia sanojaan ja ajatuksiaan siitä ajasta, kun oli vielä pelkkä Toivo eikä klaanikissa. ”Meissä elää usko, toivo ja rakkaus, voimakkaammin kuin kenessäkään muussa, eikö niin? Me pystymme herättämään sitä ja vahvistamaan sitä.”
”Niin”, Aurinko hymyili, nyökäten. ”Nyt sinä muistat. Ja joskus tulee hetki, jolloin te kaikki myös uskotte siihen ja opettatte antaen sen lahjan toisille, teidän valitsemillenne kissoille.”
Toivonkipinä nyökkäsi. ”Mitä… mitä sinulle kuuluu? Mitä muille kuuluu?”
”Tavallista”, Aurinko kehräsi. ”Uudelleensyntymiä, lahjojen siirtämistä uusille kissoille ja sieluille, kohtalon täyttämisiä, tavallista kissan elämää… tiedäthän sinä.”
”Synnytkö sinä uudestaan? Taas?” Toivonkipinän silmät levisivät, kun hän katsoi oranssiraidallista kollia. ”Eikö sinunkin pitäisi antaa taitosi eteenpäin?”
”Joudun odottamana oikean kissan ilmestymistä, Toivo. Se vie joskus kauan”, Aurinko kertoi. ”Se on osa kiertokulkua ja sitä, miten asiat vain ovat. Minun sydämen ja sieluni kutsuu minut takaisin. Se on minun työni, kunnes seuraajani ottavat sen työn vastaan.”
”Mutta haluatko sinä tehdä tätä, taas?” Toivonkipinä kysyi kollilta, astuen lähemmäs.
”Osa minusta haluaa. Se on jotain, mitä nautin tehdä”, Aurinko vastasi, outo välähdys silmissään, kun hän katsoi Toivonkipinää. ”Synnyn pian uudestaan, nykyisen Kuun ja Tulen pojaksi.”
”Onko siellä ollut kertaakaan Aurinkoa ja Kuuta johtajina samaan aikaan?” Toivonkipinä kysyi ja Aurinko nyökkäsi. ”Joku erityinen?” Toivonkipinä kysyi, tuntien sydämensä oleman valmis särkymään.
”Ei minulle”, Aurinko sanoi huvittuneena. ”Sielunkumppanit eivät aina mene niin. Itselläsi?”
Toivonkipinä tuhahti. ”Tässä hommassako olisi pitänyt ehtiä jotain sellaista ajatella? Ehei”, hän sanoi, ääni hiljentyen loppua kohden. ”Varsinkaan, kun sydämessäni on jo eräällä paikka.”
Naaras nosti katseensa hitaasti kohtaamaan oranssin kollin erikoiset silmät, jotka tuntuivat täyttyvän helpotuksesta ja ilosta.
”Niin minunkin”, Aurinko kuiskasi. He olivat aina tienneet sen, tienneet jakavansa tunteet toisiaan kohtaan, mutta eivät olleet koskaan uskaltaneet hyväksyä sitä ja ottaa ensimmäistä askelta kohti jotain niin uutta, vaarallista ja tuntematonta. Ja se sattui niin paljon, että koko maailma tuntui murtuvan heidän allaan. He siinä hetkessä he tiesivät, että heidän sydämensä ja sielunsa oli punottu samasta tähdestä, aivan kuten Usko, Toivo ja Rakkauskin on punottu. Mutta tämä tähti oli erilainen ja hyvin kirkkaana tuikkiva, joka sai kaksikon sydämet lyömään samaa tahtia.

------

”Pian on kokoontuminen”, Kastelintu sanoi ääneen, kun he kulkivat rajapartiossa Valkomyrskyn ja Kuukynnen perässä.
”Saa nähdä, nostaako Tuuliklaani mekkalan”, Taivaannova kuiskaisi hiljaa.
”Toivottavasti”, Kastelintu sanoi jämäkästi. ”Heidän pitäisi.”
”Ja sitten Jokiklaani”, Jääruusu pohti hiljaa, seuraten, kun partion kaksi muuta soturia astelivat lähemmäs Varjoklaanin ja Myrskyklaanin erottavaa rajaa. ”Pitäisikö meidän kokoontumisen jälkeen mennä sinne Tuuliklaanin lisäksi?”
”Kyllä”, Kastelintu sanoi määrätietoisesti nyökäten. ”Siten Tuuliklaani saa tukea toiselta klaanilta.”
”Ja kokoontumisessa laitamme huhuja kiertämään”, Taivaannova lisäsi, osittain kysyvällä äänellä.
”Niin, kuten suunnittelimme”, Jääruusu mumisi. Se tuntui yhä niin väärältä, aivan kuin hänen sydäntään olisi revitty kahtia. Miten he sitten etenesivät, kun muut klaanit alkaisivat epäillä Taivasklaania? Pitäisikö heidän saada klaanit hyökkäämään Taivasklaanin kimppuun tuhoten sen kokonaan vai vain hajottaa se jotenkin?
Jääruusu veti syvään henkeä ennen kuin asteli rajan luokse hoitamaan soturivelvollisuutensa. Valkomyrsky tarttui tilaisuuteensa ja nappasi valkoturkkisen nuoren soturin mukaan keskusteluun nyt kun Jääruusu oli hetkellisesti ja harvinaisesti pois siskojensa seurasta. Kolmikko kun tuntui olevan aina tiiviisti yhdessä ja heidän kanssaa pääsi harvoin vaihtamaan sanoja ihan kahden kesken.
Osittain vain tavallisena soturina toimiminen toi Jääruusulle hetkellisesti sisäistä rauhaa, kun ei tarvinnut ajatella ennustusta lainkaan. Jokin kipinä paloi hänen sisällään ja hänestä tuntui jatkuvasti, että heillä oli jokin muukin tehtävä, mutta mikä? Tähtiklaani pysyi piilossa eikä antanut kenellekään merkin merkkiä.
Punaisten siipien räpäytys silmäkulmassa sai Jääruusun pysähtymään. Hän jäi partiosta jälkeen, kum jäi tuijottamaan punaisen ja mustan kirjavaa perhosta, joka lepatti hänen nenänsä ohitse, hipaisten häntä hennosti. Vahva tunne siitä, että jotain suurta ja pahaa sellaista oli tulossa valtasi Jääruusun mielen, mutta hän ravisti pahat ajatukset mielestään ja juoksi partion kiinni, kun tajusi jäävänsä vaarallisesti jälkeen muista. Paha tunne kuitenkin tuntui syövän häntä hänen sisällään, vaikka hän yrittikin ravistaa sen tiehensä.
Hänen takanaan välähdys valkoisenhohtoisesta tähtiturkkisesta, raidallisesta kissasta haihtui kuin ei olisi koskaan ollutkaan paikalla. Keltaiset silmät sulkeutuivat hiljaa ja niin kissa ja perhonen oli tiessään.

luku 6.

On my own

Taivastassu, Jäätassu ja Kastetassu olivat tehneet parhaansa saadakseen Taivasklaanin ongelmiin. He olivat käyneet sekoittamassa rajahajuja, sekä riistaa suuntaan jos toiseen. Heidän tekonsa vaivasi todella syvästi Taivastassua, mutta hän ei voinut itselleen mitään.. että uskoi ja luotti Kastetassuun ja tuon suureen suunnitelmaan. Lisäksi, Taivastassun turkissa pisteli ikävä tunne siitä, että kun he pääsisivät soturiksi, heillä tulisi olemaan turkki täynnä takiaisia. Heillä olisi tehtävänään suojella klaania, mutta heidän harteillaan olisi myös ennustuksen paino. Taivastassu ravisteli turkkiaan saadakseen pahat ajatukset pois. Hiekanvärinen naaras käveli lähellä järven rantaa, kun oli lähtenyt partioimaan sisarustensa, sekä mestarinsa Hohtokäpälän mukana. Hohtokäpälä oli koko matkan vihjaillut hänelle siitä, että kolmikolla saattaisi olla arvionti milloin tahansa. Sitten he olisivat vihdoin omillaan. Järveltä ei puhaltanut tuuli ja ilma oli tyyni, verrattuna aiempien päivien myrskyihin. Onneksi he olivat käyneet jo ulkona klaanista… eikä nyt. Heillä ei olisi ollut myrskyä suojanaan.

Pian lähistölle ilmestyi joki, joka erotti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin alueet toisistaan. Taivastassu haisteli ilmaa jo kaukaa, saaden vainun Tuuliklaanista päin tulevan pienen viiman. Tuuliklaanilta oli tullut myös rajapartio, samaan aikaan kuin heiltä. Saisivatko he kuulla, oliko Taivasklaanista kuulunut mitään? Taivastassua alkoi jännittämään sitä enemmän, mitä enemmän rajaa kohti mentiin. Joki oli sulanut aiemmista pakkasista - vaikka Taivastassu pystyi tuntemaan, ettei pakkaset olleet loppuneet vielä. Hiekanvärinen naaras hidasti vauhtiaan, pysähtyen siskojensa luokse.
“Nyt, jos olemme varovaisia, voimme saada tietää onko Taivasklaanista kuulunut mitään”, Taivastassu kuiskasi hiljaa, etteivät heidän mestarinsa kuulleet heidän salaisuuksistaan. Kastetassu katsoi Jäätassua ja Taivastassua vakavana.
“Hei, tuolta ne tulevat!” Kastetassu hätkähti siirtäen katseensa klaanilaisistaan muihin
“Taivasklaanista on tullut sietämätön!” Kuului Varjoklaanin varapäällikön Varissulan ääni. Taivastassu pyöräytti silmiään, sillä kolli ei ikinä päästänyt suustaan mitään positiivista. Mutta.. ehkä se oli nyt vain hyvä asia, sillä heidän ennustuksensa vaati tätä?
“Kohta varmaan Myrskyklaanikin alkaa nurisemaan..” Seuraava ääni kuului Tulisateelle, joka kulki Varissulan perässä.
“Hei vain!” Täplätuuli tervehti Tuuliklaania varovaisesti. Tuuliklaanilaiset nostivat päänsä pystyyn, siristäen silmiään.
“Ette kai tekin aloita rajakiistaa?” Varissulka kysyi kyllästyneesti. Ikijää kurtisti kulmiaan.
“Mekin?”
“Taivasklaani on alkanut olla hieman.. hmm sietämätön”, Varissulka jatkoi. “Riistavarkauksia, rajojen ylityksiä..” Hän pudisti päätään. Täplätuuli katsoi huolestuneena muita Myrskyklaanilaisia.
“Okei.. outoa”, hän mumisi. “Jatketaan matkaa!” Hän lähti loikkimaan eteenpäin, muut myrskyklaanilaiset perässään. Taivastassu vilkaisi sisariaan, mutta ei pystynyt lukemaan kummankaan ilmeitä. Jäätassu oli täysin ilmeetön ja Kastetassu.. näytti tavallaan hymyilevän. Ja se sai Taivastassun mutristamaan suutaan ja kylmiä väreitä selkäänsä pitkin. Olisikohan heidän hyvä puhua Kastetassulle? Taivastassu pudisti päätään. Ei kai, heillä oli kaikki kasassa. Ja Taivastassu edelleen uskoi Kastetassuun - jonkun mielestä ehkä liiankin sokeasti. Kaikesta huolimatta, heidän suunnitelma jatkui.

Leiriin päästyään, kolmikko sai mestareiltaan luvan mennä hakemaan itselleen saalista. Kolmikko meni heidän tutulle paikalle syömään yhteisen aterian. Taivastassu puraisi palan linnusta, jonka oli valinnut sisariensa kanssa.
“Kuulitteko? Suunnitelma toteutui”, Jäätassu kuiskasi. Taivastassu heilautti korviaan samalla pureskellen ruokaansa. Kastetassu näytti mietteliäältä.
“Ikijää sanoi, että meidän arviointi olisi pian. Niin kuin, tosi pian”, Kastetassu mietti suu täynnä lintua. Taivastassu tyytyi vain irvistämään vastaukseksi.
“Ja sitten voimme edistää suunnitelmaa”, Jäätassu sanoi nielaisten ruokansa alas. Taivastassu nyökkäsi ja jatkoi ateriansa syömistä.

Heidän syötyään, kolmikko nosti päänsä nähdessään heidän mestariensa kävelevän luokseen. Taivastassu katsoi silmät kiiltäen Jäätassua ja Kastetassua, nähden heidän silmistä samanlaisen innon. Tässä hetkessä, he olivat vain kolme tavallista soturioppilasta joista tulisi sotureita arvostelun ja nimityksen jälkeen.
“Arvaatte varmaan, mistä on kyse?” Ikijää kohotti kulmiaan ja kolmikko virnisteli keskenään.
“Jep!” Taivastassu nousi ylös.
“Selvä. Ensin, teemme taisteluarvioinnin, sen jälkeen metsästysarvioinnin”, Hohtokäpälä sanoi ja hymyili oppilaalleen iloisesti. Taivastassu yhtyi hymyyn. Myrskyklaanilaiset poistuivat leiristä mennen harjoitusaukiolle.

Aukiolle päästyään, he pysähtyivät. Taivastassu katseli lumista aukiota, jossa näkyi kissojen tassujen jälkiä ja painaumia, jossa kissat olivat painineet harjoitellessaan erilaisia taisteluliikkeitä. He kävivät lyhyen keskustelun, että arviointi oli kuin mikä tahansa harjoitus. Tehtävänä hyökätä ja puolustautua - eli selvityä. Eikä saanut käyttää kynsiä. Taivastassu katseli innoissaan sisariaan, jotka olivat myös innokkaita jatkamaan.

Ensin, Taivastassu taisteli Jäätassua vastaan. Jäätassu kyyristyi maahan Taivastassun hyökätessä, joten hiekanvärinen naaras oli hypännyt sisarensa yli. Taivastassu käytti sitä hyödyksi, joten astui sisarensa hännälle ja läpsäisi tuota korville. Jäätassu työnsi Taivastassua lavallaan, joten sai Taivastassun horjahtamaan ja sai kaadettua sisarensa maahan. Taivastassu henkäisi syvään, ja potkaisi siskoaan mahaan. Jäätassu väisi Taivastassun edestä ja hän pääsi ylös, Jäätassua vastatusten. Lopulta tilanne päättyi siihen, että Taivastassu sai kampattua Jäätassun maahan ja painettua tuon pysymään siinä.

Kastetassu ei antanut Taivastassulle aikaa ajatella sisarensa toimia. Kastetassu hyppäsi Taivastassun kylkeen, eikä hän kerennyt väistää sisaren liikkeitään. Kastetassu painoi tassuillaan Taivastassun maata vasten tassut kurkun lähellä. Siinä siskokset katsoivat toisiaan hetken hiljaisuudessa. He painivat maassa vielä hetken, tilanne jääden epäselväksi kuka oli voittaja.
“Hyvä. Riittää!” Hohtokäpälän määräävä ääni kuului ja Kastetassu antoi tilaa Taivastassulle.
“Seuraavaksi sitten Kastetassu ja Jäätassu”, Ikijää sanoi ja siskokset virnistivät toisilleen. Taivastassu mietti, että tällaista heidän elämänsä piti olla. Ei mitään ennustuksia ja kohtaloa - vain he.

***

Punaturkkinen naaras oli kulkenut nummen läpi tuntien tuulen viiman turkillaan. Hän oli pysähtynyt ladolla, jahtaamassa hiiriä ystävällisten kissojen kanssa. Kuitenkin, kuun noustessa ylöspäin, Rakkaus tunsi kiireen turkissaan. Kiire, joka sai hänet liikkeelle.

Rakkaus katseli ympärilleen. Petoja ei näkynyt missään kirkkaiden silmiensä kanssa, joten hän pinkaisi kovan tien yli niin kovaa, että kivet vain sinkosivat hänen tassuistaan. Tien yli päästyään, hän vilkaisi taakseen, jolloin hirviö kulki ohitse. Hän henkäisi syvään ja jatkoi matkaa kiireellisesti.

Luolan suulla, korkokivien noustessa korkealle tähtien tuikkimaa taivasta vasten, hän henkäisi syvään ja astui luolaan. Luola tuntui kapealta, pitkältä ja kylmältä tassujen alla. Hän kulki eteenpäin viikset väpättäen ja toivoi tähtien johdattavan häntä. Rakkaus tunsi kevyen tuulen turkillaan ja oli kuvittelevansa Tuule mukana, mutta ei osannut sanoa asiaa varmaksi.

Kuukivi kohosi hänen edessään. Kuu paistoi siihen niin, että luola täyttyi kirkkaasta valosta ja sai Rakkauden siristelemään silmiään. Rakkaus ei ollut ollenkaan varma, halusiko tätä. Mutta hän teki sen, yksin.

Rakkaus koski nenällään kuukiveä sinkoutui saman tien uneen.

***

He olivat saaneet hetken tauon, jotta saisivat kerätä voimia. Lumihangessa kävely oli rankkaa kaikille, joten heidän piti palautua - jotta voisivat suorittaa arvioinnin loppuun. Taivastassu heilutteli häntäänsä jännittyneesti, kun odotti että he saisivat palata takaisin metsään suorittamaan metsästyksen. Lopulta mestarit tulivat antamaan luvan, joten he poistuivat jälleen ulos lumeen.

Heillä oli suunnitelma, että mestarit tarkkailivat ja vahtivat oppilaitansa. Oppilaat lähtisivät eri suuntiin suorittamaan omaa arviointiaan, jotta eivät törmäisi toisiinsa ja aiheuttaisi ongelmia, jolloin arvioinnista ei pääsisi läpi.

Lehtikato ei todellakaan ollut helppoa aikaa metsästää - saalista piti oikeasti etsiä joka puolelta metsää. Taivastassu kirosi itsekseen vaaniessa oravaa, joka oli yllättävän pyöreä vuodenaikaan verrattuna. Ehkä sillä oli ollut oiva ruokakätkö jossain. Taivastassu sai yllätettyä oravan, joten sai sen helposti tapetuksi ja painoi paikan mieleen jotta saisi haettua sen myöhemmin. Lisäksi Taivastassu sai helposti kiinni jäniksen ja linnun, ollen niistä erityisen ylpeä. Ne eivät olleet helpoimmasta päästä myrskyklaanilaiselle saalistaa, joka oli tottunut vaanimaan pusikoissa.

Hohdekäpälä oli ollut erityisen ylpeä Taivastassusta ja oli kehunut hänen metsästystaitoa. Taivastassu oli hiljaa kiitellyt, mutta tiesi, että tästä vasta hänen uransa alkoi. Jäätassu sekä Kastetassu oli onnistunut myöskin hyvin, vaikkakin Kastetassulla oli alunperin ollut ongelmia. Jäätassulla oli mennyt täydellisesti.


***

Rakkaus oli unessaan.

Hän käveli nummella, samaisella paikalla lähellä kaninkoloja, missä hän ja Tuuli viettivät aikaa.

Kauempana istui tuttu, mustavalkoinen kolli joka katsoi Rakkautta pitkään ja hartaasti, kuin ei tulisi enään näkemään häntä. Kun Rakkaus tajusi kuka siellä oli, punaturkkinen lähti villiin laukkaan kohti ystäväänsä.

Kun Rakkaus pääsi Tuulen luokse, hän puski niin syvästi ystäväänsä. Tuuli hymyili hiljaa ja vaisusti.
“Minulla on ollut niin.. ikävä”, Rakkaus kuiskasi hiljaa. Tuuli nielaisi äänekkäästi, jotta ei olisi itkenyt.
“Rakkaus.. tätä ei saisi tehdä. Tulla tänne asti - kuukivelle”, Tuuli sanoi hiljaa, mutta Rakkaus tukki ystävänsä suun.
“Mutta minulla oli oikeasti asiaa!” Rakkaus parkaisi. Tuuli erkaantui kauemmaksi, jotta voisi tarkastella Rakkautta pidempään.
“Oliko?” Hän ihmetteli. “Tai siis, olet niin.. kasvanut”, Tuuli sanoi hennosti hymyillen. Rakkaus hymyili surullisesti.
“MItä ennustukseni tarkoittaa?” Rakkaus ei voinut olla enään hiljaa. Tuuli vaikeni ja katsoi Rakkautta syvälle silmiin.
“Et olisi saanut kysyä tuota. En voi vastata. Sen sinun täytyy selvittää itse”, Tuuli sanoi pudistellen päätään. “Lisäksi se ratkeaa sinulle myöhemmin.”
“Mutta kun..”
“Oli kiva nähdä, vanha ystävä”, Tuuli sanoi nostaen päänsä pystyyn. “Näemme vielä.”

Sitten uni oli poissa, Tuuli oli poissa ja Rakkaus makasi yksin, pimeässä luolassa kuukiven juurella.

***

Arviointien jälkeen Taivastassu käpertyi oppilaidenpesään vielä viimeisen kerran. Hän katseli tyytyväisenä Jäätassun ja Kastetassun tasaista hengitystä heidän nukkuessaan. Taivastassu saattoi itsekin sulkea siniset silmänsä ja hymyili vasten tassujaan. Huomisesta lähtien, hän olisi omillaan - eikä kukaan voisi estää häntä tai tulla hänen ja hänen kohtalonsa väliin.

//halusin tän vaa nopee valmiiks :D kuu jatkaa?

Neljäs luku
Revontulet

Lehmussydän ei osannut päättää pitikö hän lehtikadosta vai ei. Lumi oli kaunista ja teki ympäristöstä paljon rauhallisemman: kävellessään metsässä ja järven rannalla hänestä tuntui siltä kuin aika olisi pysähtynyt ja näytti katsojille vain kaikista kauneimmat asiat. Äänet olivat vaimeammat, värit eivät olleet kirkkaat ja missään ei näkynyt mitään muuta kuin valkeaa.
Toisaalta lehtikato toi mukanaan kylmyyttä ja nälkää. Puisto putoavat lumikimpaleet saivat kollin ravistamaan turkkiaan vilunväreissä ja aamulla herätessään pesästä hän halusi käpertyä vain tiukemmalle kerälle, jotta ei tarvitsisi kokea ulkoilman kylmyyttä. Riistaa oli vaikeampi löytää - ja jopa saada kiinni hänen ruskean turkkinsa takia - ja sen takia soturit söivät vähemmän.
Lehmussydän tunsi vatsansa kumisevan, vaikka hän oli juuri purskelemassa laihaa oravaa yhdessä Villivirneen kanssa.
Villivirne hymähti. “Miten sinulla voi vieläkin olla nälkä?”
“Kysy sitä vatsaltani, älä minulta”, Lehmussydän vastasi.
Läheltä kuului iloista ja äänekästä naukumista, ja veljekset kääntyivät molemmat äänten suuntaan - Lehmussydän hieman Villivirneen jälkeen. Etsijätaivas oli juuri selittämässä jotain Pilkkutassulle, sekä parille muulle oppilaalle, ja Tarinamieli istui siskonsa vieressä.
Etsijätaivaasta, Villivirneen entisestä oppilaasta, oli juuri tullut soturi yhdessä Tarinamielen kanssa. Saman pentueen Ukkostassu ja Pilkkutassu olivat jääneet vielä oppilaiksi, ja Lehmussydän näki harmistuksen kahden oppilaan turkeissa.
“Oletko ylpeä Etsijätaivaasta?” Lehmussydän kysyi veljeltään ja kääntyi katsomaan tätä, mutta kysymys oli turha: Villivirneen kultaisista silmistä hehkui ylpeyttä, sekä hieman apeutta.
“Tietenkin olen. Koko koulutuksen ajan hän oli… kuin oma pentuni”, Villivirne sanoi, ääni muuttuen vaimeammaksi. “Tiedän, että olen ollut surkea isä pennuilleni ja yritin olla hyvä mestari, mutta minusta tuntuu, etten onnistunut edes siinä.”
“Mitä sinä selität? Etsijätaivaasta tuli upea soturi, kiitos sinun!” Lehmussydän naukaisi ja tuuppasi veljeään kylkeen rohkaisevasti. “Ja sinun pentusi rakastavat sinua.”
Villivirne ei sanonut mitään, mutta hymyili hieman.
He söivät oravan loppuun rauhassa, ja viimeisen suupalan jälkeen Villivirne kertoi menevänsä metsästämään vielä kun valoa ja energiaa riitti. Lehmussydän heilautti häntäänsä näkemisiksi veljelleen ja jäi tuijottamaan leiriä tietämättä oikein, mitä hän tekisi. Hän oli käynyt jo aamupartiossa sekä saalistuspartiossa ja vielä yksinään kuntouttamassa takajalkaansa. Sudenlaulu oli kertonut sen olevan hyödyllistä, jotta jalka tervehtyisi täysin.
Lehmussydän oli juuri lähdössä veljensä perään saalistamaan, mutta hänen matkansa pysäytti leirin sisäänkäynnistä sisään juokseva Tuulihäntä sekä Sirppikynsi. Tuulihännän selässä oli valkoinen karvakasa, jota Sirppikynsi piteli harmaalla hännällään paikoillaan. Kummankin naaraan silmissä oli kauhua, mutta varsinkin Tuulihännän: Lehmussydän näki puhtaan kauhun vihreissä silmissä.
“Mitä tapahtui?” Lehmussydän kysyi Sirppikynneltä, kun kaksikko kiirehti hänen ohitseen.
“Huurretassu loukkaantui. Sudenlaulu!”
Lehmussydän seurasi kahta soturia ja heidän kuljettamaa Huurretassua parantajan pesän suulle, mutta hän ei astunut sisälle, jotta ei veisi turhaa tilaa. Tuulihäntä laski Huurretassun varovaisesti maahan ja alkoi nuolla tämän turkkia rajusti samalla, kun Sirppikynsi selitti Sudenlaululle mitä oli tapahtunut.
“Huurretassu jäi lumikinoksen alle. Minä ja Tuulihäntä olimme hieman kauempana ja yhtäkkiä Huurretassua ei kuulunut eikä näkynyt. Löysimme hänet lumikinoksen alta, mutta hän oli lähes tajuton”, Sirppikynsi selitti hädissään. “Yritimme pitää hänet hereillä koko matkan.”
“Lämmittäkää häntä ja nuolkaa vastakarvaan”, Sudenlaulu sanoi kiireisesti ja katosi pesäänsä etsimään yrttejä.
Tuulihäntä oli jo kietoutunut Huurretassun ympärille, ja Sirppikynsi painautui toiselle puolelle valkoista oppilasta. Lehmussydän olisi halunnut auttaa, muttei tiennyt mitä tehdä - hän ei mahtunut enää lämmittämään Huurretassua, eikä hän tiennyt mitään muuta mikä auttaisi - joten hän jäi seisomaan pesän suulle kiusaantuneena.
Sudenlaulu tuli hyvin nopeasti takaisin yrttien kanssa ja laski ne maahan. “Lehmussydän, auta minua pureskelemaan nämä tahnaksi, jotta Huurretassun on helpompi syödä ne”, parantaja sanoi vilkaisematta raidalliseen kolliin.
“Selvä”, Lehmussydän vastasi ja kiirehti valkomustan kollin luokse. Hän lipoi suuhunsa loput yrteistä ja vaikka hän värähtikin niiden kitkerää makua, hän alkoi kuuliaasti pureskelemaan niitä tarkkana siitä, ettei nielaisi mitään. Kolli oli tunnistavinaan pietaryrtin ja kamomillan, muttei ollut aivan varma.
“Hyvä”, Sudenlaulu sanoi sylkäistyään yrttitahnan lehden päälle. Lehmussydän teki samoin. “Lisäsin mahdollisimman paljon kissanminttua, jotta maku olisi hyvä, mutten voinut käyttää koko varastojani. Huurretassun on syötävä nämä.”
Sudenlaulu työnsi yrttejä lähemmäs Huurretassua, ja Sirppikynsi väistyi pois tieltä, mutta pysytteli silti mahdollisimman lähellä oppilasta pitääkseen tämän lämpimänä. Tuulihäntä ei lopettanut valkoisen turkin nuolemista vastakarvaan hetkeksikään. Naaraan silmissä oli pelko, jota hän yritti vaivalla peitellä.
“Huurretassu”, Sudenlaulu sanoi pehmeästi ja tönäisi oppilasta kuonollaan. “Sinun täytyy syödä nämä yrtit, jotta toivut, etkä tule kipeäksi.”
Huurretassu yskäisi, ja sen röheys sai Lehmussydämen turkin värähtämään. Toivottavasti hän ei ole jo tulossa kipeäksi, kolli mietti pelokkaana, muttei sanonut mitään ääneen. Hän vain katsoi, kuinka Huurretassu liikutti päätään ja nuolaisi vaivalla lehden päällä olevan yrttitahnan, pureskelematta lainkaan.
“Hyvä, Huurretassu”, Sudenlaulu kehräsi. “Onko olosi millainen?”
“P-parempi”, Huurretassu köhisi. “Ei enää niin… kylmä.” Hän liikutti raajojaan kevyesti, kuin testatakseen toimivatko ne vielä.
Tuulihäntä katsoi ylös Sudenlauluun kysyvästi.
Sudenlaulu laski tassunsa Huurretassun käpälän päälle, koski sitten samalla tavalla tämän korvia, sekä häntää. “Hän toipuu kyllä. Hänet täytyy vain pitää lämpimänä.” Kolli katsoi ympärilleen. “Minulla ei ole ketään hoidettavaa tällä hetkellä, joten voin jäädä pitämään hänet lämpimänä.”
“Minä jään pentuni luokse”, Sirppikynsi sanoi. Hän katsoi ystäväänsä lempeästi. “Tuulihäntä, ehkä olisi parasta, jos sinä käyt hieman kävelyllä - vaikkapa saalistamssa - jotta saat ajatuksesi muualle. Minä kyllä pärjään Sudenlaulun kanssa. Ehkä Lehmussydän haluaisi mukaasi.”
“Totta kai”, Lehmussydän vastasi nopeasti. “Mennään, Tuulihäntä. He pärjäävät kyllä.”
Tuulihäntä vaikutti vastahakoiselta, mutta muiden vaativat katseet saivat hänet lopulta nousemaan ylös ja kävelemään Lehmussydämen luokse. Ruskea kolli kosketti hännällään lohduttavasti naarasta, kun he kävelivät pois parantajan pesältä.
Heinätähti tuli heitä vastaan. Ilmeisesti joku oli jo kertonut hänelle tapahtuneesta. “Onko Huurretassu kunnossa?”
“Sudenlaulun mukaan hän toipuu kyllä”, Lehmussydän sanoi.
Heinätähti nyökkäsi ja sujahti heidän ohitseen parantajan pesään.
Kissoja oli alkanut kerääntymään aukiolle, jokaisen katseet hämmentyneitä ja joidenkin suusta kuului huolestuneita kysymyksiä: suurin osa niistä oli suunnattu Tuulihännälle sekä Lehmussydämelle. Ilveskuura ja Olkitassu olivat molemmat nousseet neljälle tassulleen, Kolibrin pennut olivat keskeyttäneet ruokailunsa ja Iltataival oli kiiruhtamassa parantajan pesälle Pakkastassu kintereillään.
Lehmussydän huojentui, kun hän ja Tuulihäntä pääsivät leiristä ulos pois paniikin ja kysyvien katseiden alta. Tuulihäntä oli yhä jännittynyt ja huolestunut, mutta mitä kauemmas he kävelivät, sitä enemmän valkoinen naaras rauhottui.
Hän on todella huolissaan Huurretassusta, Lehmussydän mietti myötätunto silmistään paistaen. Mutta ei se ole ihme. Tuulihäntä välittää oppilaastaan paljon.
Lehmussydän ei voinut olla pohtimatta olisiko hän yhtä huolissaan, jos hänellä olisi oppilas joka olisi loukkaantunut hänen silmiensä edessä. Varmasti. Jo se, että joku loukkaantui sattui häneen.
“Huurretassu toipuu kyllä. Sudenlaulu on taitava parantaja, ja Sirppikynsi on auttamassa”, Lehmussydän naukaisi. “Hän ei anna oman pentunsa kuolla, emon päättäväisyys on vahvaa.”
Tuulihäntä väläytti pienen, lohduttoman hymyn Lehmussydämelle kiitokseksi kollin sanoista, mutta hänen ajatuksensa olivat silti selkeästi vielä Huurretassussa. Lehmussydän halusi auttaa ystäväänsä jollakin tavalla, mutta miten hän saisi Tuulihännän miettimään jotain aivan muuta kuin pientä, kylmettynyttä oppilasta? Vaikka Huurretassu ei ollut vahingoittunut pahasti ja tulisi toipumaan, jokainen tiesi olemassa olevan riski, että valkoinen naaras sairastuisi viheryskään - tai johonkin pahempaan.
Lehmussydämen oli pakko saada Tuulihännän ajatukset muualle. Sanat tuskin auttaisivat tarpeeksi. Kolli voisi toistaa vaikka kuinka monta kertaa Huurretassun olevan vahva ja Sudenlaulun olevan taitava parantaja, mutta se ei paljoa auttaisi. Joten Lehmussydämen olisi annettava Tuulihännälle jokin aivan muu ajatus kuin Huurretassu, tai kylmyys, tai Myrskyklaani.
“Tule”, Lehmussydän sanoi Tuulihännälle. Oli hänen vuoronsa näyttää soturille jotain, aivan kuten Tuulihäntä oli näyttänyt hänelle kukkaniityn ja vienyt hänet järvelle uimaan. “Minulla on sinulle yllätys.”
Tuulihäntä oli ihmeissään, mutta lähti silti seuraamaan Lehmussydäntä. He kävelivät nopeaa tahtia jonkin aikaa, kunnes Lehmussydän hidasti ja lopulta pysähtyi pienen, kukkulamaisen aukean kohdalla. Oli tullut jo hämärää ja pian koko metsä olisi aivan pimeä, ja kun Lehmussydän kohotti katseensa ylös, hän toivoi koko sydämestään pilvetöntä taivasta.
Ehkä Tähtiklaani kuuli hänen toiveensa, sillä taivaalla ei näkynyt yhtä ainuttakaan pilveä. Tähdet tuikkivat kilpaa keskenään, osa muodostaen selkeän viivan keskelle taivasta, ja jossain siellä oli Tähtiklaani katsomassa alas heihin ja pitämässä heidät turvassa.
Lehmussydän tönäisi Tuulihäntää ja viittoi naaraan katsomaan ylös taivaalle. He istuivat kumpikin vierekkäin ja hiljaa, katseet käännettyinä ylös kohti yhä vain pimenevää taivasta. Hiljaisuus olisi ehkä häirinnyt jotakuta toista, mutta Lehmussydäntä ja Tuulihäntää se ei vaivannut lainkaan. He olivat tottuneet äänettömyyteen - eivät he tarvinneet sanoja ympärilleen paikkaamaan jotain, mitä ei tarvinnut edes paikata - ja tuntui siltä kuin luontokin olisi ymmärtänyt olla hiljaa. Yksikään lintu ei ravistellut siipiään, tuuli ei havisuttanut lehtiä ja hiiret eivät rapistelleet puiden juurilla.
Kuu oli alkanut kavuta taivaalle ja sitä ympäröivät tähdet olivat muuttuneet entistäkin kirkkaammiksi kuin olisivat saaneet kuusta voimaa. Lehmussydän rakasti sitä näkyä, oli aina rakastanut, ja tunsi olonsa rauhalliseksi joka kerta, kun pääsi tuijottamaan ylös kohti tähtitaivasta.
Hän kääntyi varovaisesti katsomaan Tuulihäntää uteliaana ja hieman pelokkaana siitä, mitä naaras ajatteli näystä, ja tunsi suunsa avautuvan hieman. Tuulihäntä oli aina ollut kaunis, mutta sinä yönä hän oli lumoavampi kuin koskaan. Hänen valkoinen turkkinsa loisti kuunvalossa vasten pimeää metsää kuin hän olisi itse ollut yksi taivaan tähdistä ja vaaleanvihreät silmät toivat mieleen edessä odottavan, eloa ja lämpöä mukanaan tuovan hiirenkorvan.
Yhtäkkiä Tuulihännän silmät laajenivat ja hän vilkaisi Lehmussydäntä, huomasi tämän tuijottavan muualle ja tuuppasi kollia kevyesti tassullaan. Lehmussydän nosti hämmentyneenä katseen ylös ja henkäisi ääneen.
Taivas oli peittynyt kirkkaisiin väreihin. Vihreän, sinisen ja violetin sävyt kilpailivat keskenään taivaasta aivan kuin joku olisi hännänpäällään pyyhkinyt ne ylös tähtien sekaan kauniiksi viivoiksi. Lehmussydän ei ollut ikinä nähnyt mitään samankaltaista, vaikka hän oli usein unettomina öinä tuijotellut taivasta ja ihastellut tähtiä.
Ruskea kolli ei ollut huomannut ottaneensa askeleen tai pari lähemmäs Tuulihäntää ennen kuin heidän kylkensä hipaisivat hellästi toisiaan ja heidän häntänsä lepäsivät päällekkäin.
Tuulihännän kurkusta kuului pieni, pehmeä ääni, ja Lehmussydämeltä kesti hetki tajuta naaraan kehränneen. Ilmeisesti Tuulihäntä oli yhtä yllättynyt, sillä hän kääntyi katsomaan kollia hämmentyneenä.
“Sinä… kehräät?” Lehmussydän kysyi kuiskaten.
Tuulihäntä tuijotti häntä yhä hämmentyneenä.
“Oletko sinä aina osannut kehrätä?”
Naaras pudisti päätään, pysähtyi ja kohautti sitten lapojaan: hän ei itsekään tiennyt ja näytti hieman nolostuneelta tapahtuneesta.
Lehmussydän tuijotti soturia hetken ja alkoi sitten hymyillä, päästäen samalla pienen kehräyksen omasta kurkustaan.
He kumpikin nostivat katseensa jälleen kohti taivasta ja kirkkaita valoja. Lehmussydän tunsi vatsassaan olevat perhoset, turkkinsa kuumotuksen ja Tuulihännän aivan vierellään - ja ennen kuin kumpikaan ehti tajuta mitään, he olivat painautuneet toisiaan vasten.

luku 5.

Why me?

Välillä Taivastassu joutui miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin. Tällä hetkellä hän oli vain niin epävarma kaikesta. Klaaneista, siskoistaan ja varsinkin ennustuksesta. Kaikki oli niin sumeaa ja heidän täytyi arvata ja täyttää itse ennustuksen kohtia. Ja se pelotti Taivastassua - Kastetassun ideat pelottivat Taivastassua. Hän ei uskonut Tähtiklaanin pahuuteen - mutta hän uskoi Kastetassuun ja tuon perinpohjaiseen hyvyyteen. Vaikkakin, se ei aina vaikuttanut siltä.

Ainoana pelastuksena oli se, että he olivat vielä oppilaita. Heidän velvollisuutensa oli tällä hetkellä se, että he valmistautuivat soturioppilaiksi, jotta he voisivat alkaa toteuttamaan paremmin ennustusta. Jotta he voisivat olla sotureita ja saada kaiken onnistumaan näppärästi ilman vaivoja. Soturioppilaana oleminen ja ennustuksen miettiminen sai Taivastassun välillä niin ärtyneeksi, että puolet päivistä hän vain mökötti ja sai Hohtokäpälän kurtistamaan kulmiaan ja katselemaan oppilaansa uusilla silmillä, tosin sekään ei johtanut aina mihinkään. Taivastassun onneksi Hohtokäpälä oli ymmärtäväinen ja huolehtivainen, joten vaikeina päivinä kolli antoi Taivastassun hengittää vapaasti ilman mestarinsa painostavaa läsnäoloa. Mutta, hän joutui silti tehdä oppilaan tehtäviä. Mitä nopeammin hänestä tulisi soturi, sitä nopeampaa he voisivat alkaa toteuttamaan ennustusta. Sotureina olisi paljon helpompaa, verrattuna siihen, että he olisivat oppilaita. Kaikki pitäisivät heitä vain pieninä, mitättöminä oppilaina jotka eivät osaa mitään. Mutta se sai Taivastassun nostamaan päätään ja yrittämään vielä vähän kovemmin ja paremmin. Se toi sopivaa haastetta.

Mutta siinäkin oli ongelmansa, kun Taivastassu jäätyi paikoilleen ja sai uusia näkyjä. Taivastassu ei ollut varma, oliko nähnyt uusia… muistoja. Näkyjä. Tai mitä ne sitten olivatkaan. Hänestä tuntui, että ne painoivat häntä jossain takaraivossa ja sitten kun niitä vähiten odotti, ne tulivat ja ryminällä. Mutta se vaikutti hieman sekavalta ja painavalta, kuin kahlaten jossakin syvässä ja raskaassa lumihangessa mahaansa myöten.

Taivastassusta joskus tuntui, että Tähtiklaani oli antanut heille valtavan vastuun. Kastetassun saadessa varman ajatuksen Taivasklaanin tuhoamisesta. Hän ei ollut varma. Se olisi oikeasti vaarallista ja pimeää, mutta hän halusi uskoa Kastetassuun ja niin hän tekikin - hän rakasti sisartaan ja tekisi Kastetassun vuoksi mitä vain. Vaikka se merkitsisi Taivasklaanin tuhoamista. Jäätassulla oli toivoa ennustusta kohtaan ja se valoi Taivastassuun sitä myös. He tekivät oikein, eikö niin? Sitä Taivastassu toivoi ja halusi uskoa. Taivastassu tunsi sen, että Jäätassulle ennustuksesta puhuminen sai tuon jännittymään. Taivastassu ei todellakaan tiennyt, että oliko se hyvä vai paha asia. Olisiko he kuitenkin väärässä? Miksi Tähtiklaani valitsi heidät? Taivastassu mietti usein asiaa ja sai siitä ajatuksen - entä jos Tähtiklaani ei ollut suunnitellut tätä? Jos asiat olivat suurempia, kuin kukaan kissa saisi koskaan tietää?

Hän uskoi palavasti, että Kastetassu oli kahden vaiheilla. Pimeässä ja valossa ja se sai Taivastassun olemaan varuillaan sanoillaan mitä puhui sisarelleen. Kastetassu vaikutti välillä kylmältä, kun naaras teki jotain soturioppilaan tehtäviä. Hänen siskolleen läheinen Tuiskutassu oli sysätty sivuun, eikä Taivastassu ymmärtänyt miksi. Kastetasssu oli tykännyt viettää aikaa kollin kanssa, joten äkillinen muutos sai Taivastassun hämmentyneeksi. Taivastassu vain tiesi, että heidän piti toteuttaa ennustus, jos ei klaanien vuoksi niin Kastetassun vuoksi. Siten he saisivat rauhaa monilta ajatuksilta ja asioilta ja voisivat olla niitä, joiksi heidät oltiin tarkoitettu. Tai siis, hän ajatteli, että he voisivat elää normaalia elämää. Mutta Kastetassun leikkiessä marttyyriä, Taivastassu tunsi tekevänsä puolet enemmän töitä. Jäätassu tuntui normaalilta Taivastassun vierellä. Tutulta ja turvalliselta. Siltä, kuin niin olisi ollut aina, ennen kuin tähdet olivat edes syntyneet taivaalle. Taivastassu ajatteli, että Jäätassu otti ennustuksen kevyemmin. Samalla tavalla kuin hän itse, kun taas Kastetassu upposi siihen ja siitä oli sitten vaikea päästä pois. Taivastassu halusi toivoa, että asia oli niin. He tekivät oikein ja ennustuksen mukaisesti, mutta Taivastassu ei päässyt vaikeasta pistävästä tunteesta turkilla ja sisimmässä.

Taivastassu ei ollut enään lainkaan varma, mitä he tekisivät.

**

Rakkaus istui leirinsä aukiolla katsellen kissajoukkiota hiljaa, mieli myrskyten. Tuulen kuolemasta ei ollut kauan aikaa, mutta Rakkaus eli sitä hetkeä aina vaan uudestaan ja uudestaan, missä hän menetti rakkaansa, eikä osannut päästää siitä häijystä sydäntä pusertavasta tunteesta irti.

Rakkauden siniset silmät eivät olleet kirkkaat, vaan niistä tihkui synkkyys ja viha, sekä suuri suru joka oli kätkettynä tunteiden taakse. Hän tunsi välillä niin suurta vihaa ja pettymystä itseään, sekä kohtaloa kohtaan. Kohtalo oli vienyt Rakkaudelta hänen ainoan asian mistä hän välitti. Hän vain istui leirissä, katsellen synkästi ja kiroten kaikki sieltä. Rakkaus tulisi vihaamaan sitä, että hän ei ikinä voisi hankkia kumppania tai pentuja.

Hän ei koskaan voisi rakastaa vain yhtä kissaa, kuin muut taas saisivat valita kumppaninsa vierelleen ja elää hyvää, pehmoista emonmaidon tuoksuista perhe-elämää. Hän joutuisi olla ikuisesti yksin ja rakastaa kaikkia heitä, samalla tavalla. Hänen kuului tehdä se, eikä hän voisi vaikuttaa kohtaloonsa. Eikä hän saisikaan, sillä muuten kaikki muut joutuisivat kärsimään hänen takiaan. Eikä Rakkaus toivonut sitä, vaan hän halusi muiden olevan onnellisia, vaikkakin se menisi hänen kustannuksella. Punaturkkinen naaras kiersi leiriä mutisten vihaisesti tasapuolisesti kaikille. Rakkaus ajatteli, että se oli kaikkien syytä, kun hän kärsi. Mutta tosiasia se ei ollut kenenkään päätettävissä - hän ei tulisi ikinä olemaan normaali.

Häntä äkäisesti heiluen ja äkäisellä ilmeellä, hän käpertyi takaisin pesäänsä sulkien raskaalta tuntuvat silmänsä. Kyyneleet valuivat hitaasti hänen poskiaan pitkin maahan ja se sai Rakkauden niiskuttamaan. Ensimmäinen ennustus, hän joutuisi olla nimensä veroinen. Rakkaus kuuli, kun joku asteli hänen viereensä, lopulta painaen päänsä lohduttavasti naarasta vasten. Hiljaisuus oli tullut pitämään ystävälleen lohduttavaa ja tuudittavaa seuraa. Rakkaus vain puristi kynsiään maahan sanomatta sanaakaan, jotta ei olisi huutanut ääneen sydämellään olevasta tuskasta. Hän ei ollut valinnut tätä polkuaan itse ja jos olisi tiennyt sen, Rakkaus olisi yrittänyt estää kaikkensa. Vaikka se rikkoisi ja silppuisi tähdet taivaalta. Hän olisi ollut valmis maksamaan sen hinnan.

***

Taivastassu oli päättänyt, että olisi hyvä soturi. Joten tällä hetkellä hän joutuisi opetella olemaan soturi, niin kuin kaikki muutkin. Vaikka ennustus kertoi suuremmasta asiasta, he olivat kuitenkin oppilaita. Taivastassu haisteli ilmaa viikset väpättäen rajapartiossa Hohtokäpälän, Ikijään, Kastetassun, Täplätuulen ja Jäätassun kanssa. Hänen sisarensa kulkivat Taivastassun edellä ja puhuivat tyytyväisesti arkisista asioista. Taivastassu hymyili, sillä kaikki tuntui sillä hetkellä niin hyvältä. Lumi narskui kun kissat astelivat eteenpäin, aurinkokin paistoi kirkkaana taivaalta. Taivastassu oli hyväntuulinen, kun hän seurasi muita omassa hiljaisuuden kuplassaan. Raja lähestyi Taivastassua ja muita, saaden Taivastassun ajattelemaan. Entä jos he aloittivat ennustuksen nyt, jollakin tavalla, ja jatkaisivat rankemmin kun ovat sotureita? Tai siis, asiat eivät tapahdu silmänräpäyksessä, joten heidän tulisi.. valmistella asioita.

Kun he pysähtyivät Tuuliklaanin rajalle, Taivastassu haisteli ilmaa.
“He ovat käyneet hetki sitten tässä”, Taivastassu sanoi ja hänen mestarinsa Hohtokäpälä nyökkäsi hyväksyvästi.
“Hyvä.” Kun he olivat palaamassa leiriin, Taivastassu näki kauempana jäniksen ylittävän rajan. Siitä Taivastassun ilme kirkastui ja hän loikki sisariensa luokse kuiskaten hiljaa, Kastetassu ja Jäätassu katsoen häntä hämmentyneenä.
“Mulla on vihdoin idea.”

***

Oli kulunut monia auringonnousuja Tuulen kuolemasta. Rakkaus oli nyt vasta alkanut osallistua uudestaan arkeen, mutta hänen ajatuksensa oli pitkälti kiinni ennustuksessa. Se ennustus, sai hänen päänsä pyörälleen. Hän ei voisi elää normaalia elämää. Mutta entä sitten tähdissä? Saisiko hän silloin rauhan? Sitä punaturkkinen ei osannut sanoa ja antoi tuulen pörröttää turkkiaan samalla, kun loikki lumihangessa etsien tuoksua tuoresaalista. Lumi vaikeutti etsintää, mutta he kuitenkin löysivät sen verran ruokaa, että selvisivät. Heidän oli pakko, elleivät he haluaisi kuolla ja kadota. Ja jos tuoresaalista ei ollut, niin joesta sai aina kalaa.

Mennessään kohti jokea, joka solisi hiljaa taustalla Rakkaus istui sen eteen katsellen kirkasta ja puhdasta vettä. Rakkaus päätti, että kerta oli olemassa ennustus hänestä, niin toteutukoon se. Hän kuitenkin joutui elämään sen kanssa. Ja mitä sitä enään yhtään pitkittämään, kun se tapahtuisi kuitenkin ja se tulisi aina olemaan hänestä?

***

Kolmikko tassutteli hiljaa Myrskyklaanin leirissä illalla tähtitaivaan alla. He olivat sopineet, että he tapaisivat illalla kohtaamispaikallaan tutussa piilopaikassa, missä he olisivat sopivasti poissa katseilta, vaikkakin näkyvillä.
“Sulla oli idea?” Jäätassu ihmetteli puhuen hiljempaa. Taivastassu nyökkäsi, vaikka ei pitänytkään koko ennustuksesta. Tai ainakaan siitä tavasta, jolla he joutuisivat toteuttaa kohtalonsa.
“Joo. Vaikka me ollaan oppilaita, niin asioilla on tapana kestää kuitenkin kauan aikaa tapahtua..” Taivastassu mietti. “Entä jos aloitetaan nyt, mutta vain varovasti? Meillä on aikaa, mutta mitä nopeammin, sen parempi.” Kastetassu näytti istuvan suoremmassa, kuin aikaisemmin.
“Mitä tarkoitat?” Kastetassu kysyi kallistaen päätään. Taivastassu kääntyi katsomaan sisartaan.
“Laitetaan huhuja kiertämään, Tuuliklaaniin ja Varjoklaaniin. Klaanien välillä on aina kitkaa, mutta jos siihen lisää jotain, se paisuu ja lähtee kiertämään klaaneissa”, Taivastassu selitti. “Selitetään muille, että Taivasklaani on alkanut varastaa riistaa, ylittää rajoja tai jotain.”
“Mutta eihän Taivasklaani ole vielä tehnyt ikinä mitään?” Jäätassu mietti, mutta Kastetassu katsoi häntä turkki pörheänä.
“Ei, koska me teemme sen nyt. Toteutetaan ennustus.” Taivastassu ei vielä todellakaan tiennyt, oliko se oikeasti hyvä idea. Mutta hän tekisi sen Kastetassun ja Jäätassun vuoksi. Ennustuksen vuoksi, sillä heillä ei olisi muuta vaihtoehtoa. Taivastassu joutui tyytymään siihen, mitä heillä oli.
“Joudumme rikkomaan soturilakia”, Taivastassu sanoi hiljaa. Kastetassu katsoi häntä, outo ilme naamalla, mutta Taivastassu nyökkäsi. “Toteutetaan ennustus.”

***

Punertava naaras oli nähnyt ympärillään, kun muita tuli ja meni. Jotkut pitivät Rakkaudesta enemmän kuin ystävänä, mutta Rakkaus ei ikinä heiluttanut korvaansakaan muihin päin. Vaikka hän olisi voinut, samaan aikaan hän ei todellakaan voinut. Rakkaus tyytyi elämään elämäänsä juuri sellaisena kuin se olikin. Hän ei voisi valittaa, sillä tämä oli luotu hänelle jo syntyessä ja se vasta Rakkautta ärsyttikin. Musta naaras käveli Rakkauden vierellä neljällä puulla.
“Oletko koskaan miettinyt kohtaloa?” Rakkaus kysyi katsoen Hiljaisuutta. Hiljaisuus kohautti olkiaan.
“Nah, en sen kummemmin. Miksi miettiä asiaa, joka on suunniteltu kauan ennen kuin sinä pystyt edes miettimään? Asiaa, jota tähdet eivät edes pysty muuttamaan?” Hiljaisuus mietti ja katsoi punertavaturkkista naarasta kulmat kurtussa. “Miksi et muuten välitä, vaikka Lehti on sinulle niin kohtelias.. ja haluaisi varmaan enemmänkin kuin ystävyyttä?”
“Kohtalon takia. Siihen ei voi vaikuttaa”, Rakkaus sanoi heilauttaen äkäisesti häntäänsä. “Eikä kukaan ole kuin.. Tuuli.” Rakkaus sanoi ääni murtuen ja häntä äkäisesti heilahtaen. “En minä voi koskaan saada kumppania tai perhettä. Kaikki kissat, jotka ovat täällä ja tulevat olemaan tarvitsevat rakkauttani.” Hiljaisuus jäi katsomaan ystäväänsä, joka käveli kauas pois.

***

Taivastassu, Kastetassu ja Jäätassu kävelivät myöhään yöllä ulos leiristä ja se oli vaikeaa, kun kaikki olivat huolissaan Yönkajon lauman takia. He kulkivat visusti järven vierellä, lisäksi aina kun tuli hyvä kohta, niin he loikkasivat järven päälle. Tuuli oli yltynyt ja sää oli aika myrskyinen, mutta se olisi heidän tehtävällä oleva onni. He olivat suunnitelleet, että käyvät viemässä muiden klaanien riistaa Taivasklaanin rajalle - samaten sekoittavat vähäsen rajojen hajuja, joten käy epäselväksi, kuka siellä oli tehnyt ja mitä. Lisäksi, he olivat suunnitelleet puhuvan muille klaaneille heti kun pystyvät ja laittaisivat kiertämään sellaisia huhuja, jotka olivat Taivasklaania vastaan.

Yöllä, kun he olivat saapuneet riistansekoittamisen jälkeen takaisin leiriin, Taivastassu käpertyi lämpimään pesäänsä tuulensuojaan sisariensa kanssa. Pihalla oli alkanut kunnon lumimyrsky. Hän vain ajatteli, että ainakaan heidän tassunjälkiä ei näkyisi.. Hänen ajatuksensa automaattisesti menivät kohti ennustusta ja hän vain… ajatteli tekivätkö he oikein. Oliko myrskyklaanilaiskolmikko oikeat kissat tähän tehtävään? Eikö tähän olisi voinut valita muita? Hän mietti joka kerta ennustusta ajatellessa, että miksi juuri he. Miksi siihen ei oltu valittu ketään muita vaan juuri Taivastassu, Kastetassu ja Jäätassu?

//täs oli vähä ajatuksenvirtaa ja täyttötarinaa XD

Kuudes osa ~ Lämmin tunne

Hallatähti seurasi hymy kasvoillaan oppilansa metsästystä; oppilas oli tosiaan taitava ja tutun innokas. Unilaulu esitteli omia metsästystaitojaan täplikkäälle oppilaalle ja Hallatähti oli siitä sekä kiitollinen että iloinen. Täplätassusta kuoriutuisi oiva metsästäjä Taivasklaanille ja jokainen saatu taito oli vain etua koko klaanille. Hallatähti nautti paljon myös siitä, että pääsi viettämään lisää aikaa Unilaulun kanssa tällä tavalla. Tosin, ei Hallatähdelle o0llut väliä sillä, miten ja missä he viettivät aikaa. Päällikkö ei ollutkaan varma, mikä oli se oikea syy sille, että oli pyytänyt harmaan naaraan mukaan saalistamaan, mutta hän tiesi, että ainakin osittain hän halusi viettää Unilaulun kanssa aikaa. Hänen sydämensä oli huutanut kaiken hänen järkensä yli, että Unilaulu tulisi ottaa mukaan metsästämään.
Luminen maisema oli todella taianomainen ja huurten luomat kiekurat puiden rungoissa nappasivat Hallatähden katseen pitkäksi aikaa. Puiden oksilla kimmelsi jääpuikkojen rivistö ja ohut kerros lunta. Pakkanen kipristeli ilmassa, mutta Hallatähdellä oli lämmin eikä vain hänen paksun turkkinsa ansiosta; jokin tuntematon lämpö kantautui hänen sisältään lämmittäen häntä päästä tassunpohjiin asti.
Unilaulu katseli Hallatähden uutta oppilasta selkeästi yllättyneen ylpeänä. Täplätassu oli tosiaan taitava saalistaja, erityisesti lintujen osalta. Unilaulu liittyi oppilaan metsästyseuraksi samalla, kun Hallatähti itse seurasi tapahtumia. Unilaulun taitavat liikeet saalistuksen osalta olivat nähtävissä hänen paksun harmaan turkkinsakin alta. Hallatähti seurasi kiinnostuneena, kun juovikas naaras opetti oppilaalle omia taktiikoitaan saalituksessa. Oli hienoa, kun klaanissa oli taitavia sotureita, mutta jokin Unilaulun liikkeissä ja kirkkaassa sinivihreässä katseessa lukitsi valkoturkkisen päällikön katseen.
Tajuttuaan tuijottaneensa, kun Unilaulu nappasi hiiren, Hallatähti hölkkäsi kahden muun kissan luokse korvat kuumotellen. Hän toivoi hartaasti, ettei Unilaulu ollut huomannut sitä. Olihan se tietysti nyt vähän epäkohteliasta tuijottaa niin herkeämättä toisen saalistusta.
Kolmikko kulki jonkin matkaa lähemmäs Tuuliklaanin reviiriä, pysyen kuitenkin tarpeeksi kaukana rajalta. Hallatähti kaipasi vähiten ongelmia tuuliklaanilaisten kanssa juuri nyt. Tuuliklaani oli ollut kovin äkkipikainen joka kerta, kun taivasklaanilaisten partiot olivat olleet rajoilla partioimassa. Taivasklaanin päällikkö ei halunnut pilata tätä rentoa saalistushetkeä jollain typerällä riitelyllä, josta ei päästäisi eteenpäin järkipuheella, sillä Tuuliklaanin kissat olivat kovin sinnikkäitä väittämään vastaan. Jos totta puhutaan, kaikki klaanit olivat yhä epäileväisiä Taivasklaania kohtaan. Hallatähti oli kyllästynyt olemaan koko ajan varpaillaan eikä hän nauttinut yhtään, että joutui vahtimaan klaaninsa tekemisiä, jotta muut klaanit pitäisivät kuononsa ummessa eivätkä jatkuvasti moittisi Taivasklaania jostain hiirenaivoisesta syystä.
Hallatähti pysähtyi yhden nummen laelle antaen katseensa vaeltaa horisontissa olevalle Tuuliklaanin reviirille ja sen suurille, lumen peittämille nummille. Tuuli leikitteli kollin valkoisella turkilla tehden erilaisia kiemuroita ja pyörteitä. Hänen hengityksensä höyrysi kylmässä ilmassa ja Hallatähti veti syvän henkäyksen nähdessään erään kaukaisen nummen päällä liikettä. Luultavasti Tuuliklaanin metsästyspartio. Hallatähti jatkoi sitten matkaa kirien välimatkan umpeen, joka oli ehtinyt muodostua Hallatähden hetkellisen pysähdyksen vuoksi.
Täplätassu loikki hakemaan nappaamansa rastaan lumen alta, jonne oli sen haudannut. He suuntasivat takaisin leiriin ja puhuivat yhdessä Unilaulun kanssa luontevasti.
”Millaista vanhalla reviirillä oli?” Täplätassun kysymys sai Hallatähden korvat heilahtamaan. Päällikkö vilkaisi oppilastaan, jonka vihreissä silmissä paloi uteliaisuus. Kai kolli oli nyt edes joskus kuullut Taivasklaanin vanhasta reviiristä? Olisi outoa, jos ei. Täplätassu kuitenkin jatkoi: ”Tai siis, millaista siellä oli olla päällikkö? Kun ei ollut muita klaaneja?”
Hallatähti hymyili. ”En ollut päällikkö vanhalla reviirillä vaan Kirsikkatähti.”
”Etkö?” Täplätassun silmät laajenivat.
”Kirsikkatähti oli päällikkönä ja minä hänen varapäällikkönään”, Hallatähti kertoi ja muisteli entistä päällikköä hymyillen. ”Hän kuoli matkalla tänne, uudelle reviirille”, Hallatähti sanoi, pitäen äänensävynsä vakaavana. Hän kaipasi yhä viisasta naarasta, mutta kipu oli hellittänyt jo kovasti ja useimmiten Hallatähti hymyili, kun kuuli puhuttavan kilpikonnakuviollisesta päälliköstä. ”Mutta olihan se todella erilaista. Oli meillä rajat, mutta ei rajanaapureina kuin muutamia kulkukissoja ja kaksijalkala.”
”Oliko siellä elo helpompaa?” Täplätassu kysyi sitten. Hallatähti tunsi Unilaulun katseen turkillaan.
”Ei sen helpompaa kuin täälläkään”, Hallatähti vastasi muistellen vanhaa leiriä. ”Molemmissa paikoissa on haasteensa ja etunsa, mutta minusta Taivasklaanin on paljon parempi olla täällä muiden klaanien keskuudessa.”
”Miksi?” Täplätassu kysyi. Hallatähti kehräsi huvittuneena oppilaan kysymyksille, mutta vastasi kyllä oppilaalle.
”Taivasklaani kuuluu muiden klaanien pariin”, Hallatähti selitti näkemyksensä. ”Eikä vain siksi, koska Tähtiklaanin niin sanoo. Olemme enemmän klaani muiden klaanien luona ja meillä on paikkamme muiden joukossa.”
Täplätassu nyökkäsi silmät tuikkien. Hallatähti taisi vaikuttaa kovin viisaalta oppilaan silmissä. Ei se aina siltä Hallatähdestä tuntunut; hänestä oli tullut kovin nuorena päällikkö ja hänellä oli haasteita muiden klaanien kanssa. Hän yritti parhaansa ja se oli hänestä tarpeeksi.
Täplätassu loikki leirin suulta rastas heiluen leukojensa välissä. Hän vei sen innokkaasti tuoresaaliskasaan ja tervehti ystäviään silmät tuikkien ylpeydestä saaliinsa johdosta. Hallatähdelle tuli hieman tukala olo, kun tajusi palanneensa tyhjin tassuin, mutta tosin hän oli ollut kouluttamassa oppilastaan ja oppilaan koulutus meni nyt edelle. Hän saisi saalista myöhemminkin. Unilaulu vei saamansa hiiren tuoresaaliskasaan ja vilkaisi Hallatähteä pää kallellaan.
Hallatähti asteli lähemmäs harmaaturkkista naarasta ja vilkaisi häntä silmiin. ”Onko nälkä? Jos tahdot, voimme jakaa tuon kyyhkysen?”
Unilaulu hymyili lämpimästi ja nyökkäsi vastaten jotakin, mutta Hallatähden korvissa kohisi, sillä Unilaulun hymy oli saanut hänen sydämensä iskemään nopeammin. Hän hymyili ja nappasi puhumansa kyyhkysen leukojensa väliin johdattaen heidät hieman syrjempään kasan luota. Metsästyspartiot oli lähetetty liikkeelle, joten leirissä oli mukavan rauhallista ja hiljaista jonkin aikaa.
Hallatähti repi muutaman sulan irti kyyhkysestä ennen kuin repäisi sen molemmat koovet irti tarjoten toista Unilaululle. Naaras otti sen vastaan, jonka jälkeen he nauttivat ateriansa.
”Sataa lunta”, Unilaulu kehräsi ja Hallatähti nosti katseensa ruuasta. Oli tosiaan alkanut satamaan taas lunta. Se oli lumoavan näköistä. Lumihiutaleet tarttuivat kahden paksuturkkisen kissan turkkeihin, mutta vain Unilaulun turkilta ne näkyivät selkeästi. Ne koristivat Hallatähden mielestä oikein kauniisti Unilaulun harmaata olemusta.
”Kiitos metsästysseurasta”, Hallatähti sanoi sitten lipoen huuliaan ja vilkaisi keltaisilla silmillään harmaata naarasta.
”Kiitos kutsusta”, Unilaulu virnisti. ”Oli mukavaa olla rauhallisessa ja mukavassa seurassa metsästämässä ilman kiirettä.”
”Olen samaa mieltä, on mukavaa saalistaa aivan rauhassa ja nauttia luonnon kauneudesta samalla”, Hallatähti nyökkäsi. ”Siitä puhuen, lumihiutaleet pukevat sinua. Korostavat turkkiasi.”
”Ai, kiitos”, Unilaulu hymyili ja vilkaisi turkkiaan. ”Ne pukevat myös sinua, kun tekevät kunnon kerroksen pääsi päälle.”
Hallatähti naurahti ja ravisti päätään saaden lumet kasvoiltaan pois. Hän värisytti viiksiään leikkisästi.
Liekinpunainen turkki valkoisen maiseman seassa kiinnitti Hallatähden huomion. Kirkasmyrsky asteli Vuoksikallion juurella ja hänen katseensa oli Hallatähdessä. Naaraalla oli selkeästi asiaa päällikölle, mutta hän antoi Hallatähden syödä rauhassa. Hallatähden turkkia kuumotteli. Hänestä tuntui inhottavalta jättää Unilaulun näin äkisti, mutta päällikön tehtävät odottivat.
”Olen pahoillani, minun täytyy mennä”, Hallatähti pahoitteli korvat luimistuen hetkellisesti ja hän heilautti päätään kohti klaanin varapäällikköä. ”Jos olet kiinnostunut, voimme aamulla lähteä metsälle. Tai kävelylle. Hae minut aamulla, jos sinulla ei ole muuta menoa. Yllätä minut.”
Hallatähti hymyili lempeästi naaraalle. Hän halusi yllättyä, jos Unilaulu tosiaan hakisi hänet aamulla. Ja sitä paitsi, ei päällikkö tiennyt, oliko Unilaululla muuta. Naaras ei kuitenkaan sanonut vastaan perustellen muilla sunnitelmillaan, joten Hallatähti oli toiveikas. Häntä hämmensi todella paljon se, että miksi hän halusi viettää aikaa Unilaulun kanssa taas niin pian, mutta ei se häntä haitannut. Naaraan seura oli Hallatähdelle oikein mieluista.
Kirkasmyrskyä lähestyessään päällikkö huomasi liekinpunaisen naaraan katseen olevan kiinnittyneen Hallatähden taakse suuntaan, jossa hän ja Unilaulu olivat hetki sitten olleet jakamassa kyyhkystä. Varapäällikön katseessa välähti jokin vahva tunne ja se näkyi vielä silloin, kun naaraan katse kääntyi kohtaamaan Hallatähden katseen. Kirkasmyrskyn katse kuitenkin pehmeni silmänräpäyksessä, kun hän katsoi Hallatähteä ja oli kuin koko tunnetta ei olisi koskaan ollutkaan.
”Hei, Kirkasmyrsky, mukava nähdä”, Hallatähti tervehti varapäällikköään ja istui alas Vuoksikallion alle suojaan lumisateelta. Leiri oli suurimmaksi osaksi kallionkupeen suojassa, mutta tuulen mukana lumihiutaleet pääsivät pitkälle luolamaisen leirin katoksen alle. Onneksi pesäluolat olivat suojaisat ja lumi ei päässyt kovinkaan pitkälle leiriin, onneksi. ”Onko kaikki kunnossa?”
Kirkasmyrsky nyökkäsi. ”Ei mitään kovin normaalista poikkeavaa. Minusta partioita tulisi lähettää useammin.” Naaraan katse harhautui parantajan pesän suuntaan. ”Jatkuvat lumisateet heikentävät rajamerkintöjä, saaliiden ja muiden eläinten hajuja.”
”Hyvä idea”, Hallatähti nyökkäsi. ”Ei kuitenkaan turhan paljon partioita. Kolme tai neljä enemmän on riittävä määrä. Emme tahdo uuvuttaa kissojamme.”
”Emme tietenkään”, Kirkasmyrsky nyökkäsi hyväksyvästi. ”Reviirillä oli ketun hajua, mutta se johti pois kaikkien klaanien reviireiltä. Kerron tuleville partioille pitävän nenänsä ja silmänsä auki, jos se huonolla tuurilla palaa.”
”Hyvä”, Hallatähti nyökkäsi ja hymyili. Kirkasmyrsky oli hyvin perillä tehtävistään ja hoiti ne kylmän rauhallisesti ja taitavalla otteella. Silmäkulmassaan Hallatähti näki tutun harmaan turkin liikkuvan, mutta hän piti kurissa katseensa, ettei olisi liian selkeästi näyttänyt herpaatuvansa. ”Ilmoita heti, jos kettu palaa.”
Kirkasmyrsky nyökkäsi. Hänen toinen kulmansa kohosi. ”Olet viettänyt paljon aikaa Unilaulun kanssa.”
”Toki”, Hallatähti sanoi tarkkaillen Kirkasmyrskyä. Oliko siinä muka jotain ihmeellistä, jos hän sattui viettämään jonkun tietyn kissan kanssa aikaa? Ei Kirkasmyrsky häneltä ollut tällaista udellut, kun Hallatähti oli hakenut yrttejä Mistelisydämen kanssa tai saalistanut Nopsavarjon kanssa. ”Hän on ystäväni, joten tietysti. Hän on taitava soturi ja hyvä ystävä.”
Kirkasmyrsky nyökkäsi, kääntäen katseensa pois Hallatähdestä, tuijottaen ties minne. ”Tavataan huomenna auringonhuipun aikaan? Kokoontuminen on tulossa parin auringonkierron päästä.”
”Tietysti”, Hallatähti nyökkäsi hyväksyen ehdotuksen. Heillä oli molemmilla töitä näin lehtikadon aikaan ja varsinkin oppilaiden parissa. Onneksi taivasklaanilaiset hoisivat tehtävänsä kuuliaisesti, joten se helpotti huomattavasti heidän vastuitaan. Saalista oli myös mukava määrä, joten mitään hätää ei ollut. Heille jäi aikaa tehdä muutakin kuin vain tehdä vastuitaan. ”Älä rasita itseäsi liikaa, Kirkasmyrsky.”
Naaras hymyili leikkisän ovelasti. ”Kuulen tuon saman lauseen aika usein.” Hallatähti pyöräytti silmiään huvittuneena. ”Samat sanat sinulle.”
Hallatähti loikkasi Vuoksikallion laelle ja jäi hetkeksi seuraamaan kissojen touhuamista. Iltapartio lähtisi pian matkaan Kirkasmyrsky johdossa. Hallatähti oli päättänyt jäädä leiriin tänä iltana, mutta huomenna hän aikoisi mennä iltapartioon tai yöpartioon. Siitä oli hetki aikaa.
Taivaan hämärtyessä selkeästi yön pimeyteen, Hallatähti perääntyi pesänsä lämpöön ja kolli käpertyi kerälle sulkien ja sammalen täyttämään petiinsä. Hänen sydämensä ponnahetli hetken, kun hän ajatteli Unilaulua ja mahdollista aamuista retkeä naaraan kanssa. Kolli vaipui uneen hymy kasvoillaan.

//Halla :3?

Viides luku – Menetetyt mahdollisuudet

Jäätassu tunsi olonsa todella vaivaatuneeksi ja epävarmaksi. Pitäisikö heidän ihan oikeasti tehdä jotain synkkää ja pahaa, että Tähtiklaani voisi tulla taas tärkeämmäksi ja läheisemmäksi klaaneille. Miksi Taivasklaani piti saada pois? Eikö juuri Tähtiklaani halunnut ja johdattanut Taivasklaanin järvelle muiden klaanien luokse? Oliko Tähtiklaani tajunnut tehneensä jonkin virheen? Jäätassu toivoi niin hartaasi, että he olisivat väärässä, mutta hän samalla luotti Kastetassuun koko sydämestään; olihan kilpikonnakuviollinen naaras viisain heistä kolmesta. Hän uskoi siskoonsa ja toivoi todella, että kaikki kääntyisi parhain päin, vaikka heidän tehtävänsä olikin saanut synkän käänteen. Epävarma tunne pysyi kuitenkin koko ajan Jäätassun takaraivossa häiritsevänä jomotuksena.
Ensilumi oli kuitenkin tuonut lohtua Jäätassun mieleen. Hän oli kokenut sen kaikessa rauhassa ja saanut nähdä ensimmäistä kertaa kuinka maa muuttui valkeaksi. Se oli kaunista. Ja muistutti siitä, että synkilläkin ajoilla oli kauneutensa ja hyvyytensä. Lehtikato oli ankara ja rankka, mutta kaunis ja se auttoi kasveja ja eläimiä palautumaan ja lepäämään kunnolla. Ehkä tällä heidän synkällä tarkoituksellaankin oli samanlainen tarkoituksensa. Synkkien aikojen jälkeen koittaisi hyvät ajat ja toivo paremmasta. (lmao joo Jäätassu Valhelaulu)
Jäätassu kallisti päätään, kun huomasi Heinätähden, klaanin päällikön, yhdessä kumppaninsa Kuutamosydämen kanssa Suurtasanteen luona olevan päällikön pesän suulla. He olivat kiinni toistensa kyljissä ja näyttivät niin iloisilta. Millaista olisi, jos olisi kumppani? Entä pentuja? Se olisi varmasti oma kokemuksensa, jos Jäätassu saisi ikinä kokea sellaista etuoikeutta. Heillä oli kiire ennustuksen parissa, mutta ehkä sitten, kun se oli hoidettu...
Jäätassu ravisti lumen rippeet valkoiselta turkiltaan ja asteli lumisateelta suojaan oppilaiden pesään. Hän jäi kuitenkin odottamaan sen suulle siskojaan. He olivat läheisiä. Läheisempiä kuin siskokset yleensä tai niin Jäätassu ainakin oletti. Olisiko heillä jotain muuta tarkoitusta kuin olla vain ennustuksen ohjaamat kissat? Loppuisiko ennustus joskus? Mitä sen jälkeen? Jäätassulla oli vahva tunne, joka kulki hänen ytimissään asti, että he eivät olisi koskaan täysin tavallisia kissoja. He voisivat silti elää suhteellisen normaalisti, eikö vain? He voisivat kaikki perustaa perheen. Jäätassu toivoi sitä hartaasti. Ei, hän tiesi sen.
Jäätassun hännänpää nytkähti vaistomaisesti, kun hän erotti isänsä kirkkana oranssin turkin tulevan ulos soturien pesästä. Aivan hänen kannoillaan tuli heidän emonsa Kolibri. He katsoivat toisiaan niin kirkkaasti hymyillen ja rakastava katse silmissään. Millaista olisi olla parantajan pentu ja kotikisu? Millaista olisi olla niin sanottu erilainen, kielletty pentu? He molemmat olivat vähän kuin ulkopuolisia Myrskyklaanissa. Onneksi klaani suvaitsi ja kohteli heitä kuin ketä tahansa klaanikissaa.
Miksiköhän kukaan Kolibrin ja Tulikukan pennuista ei muuten näyttänyt harmaavalkoiselta Kolibrilta? Hänellä oli upeasti auringossa kiiltelevä turkki ja puhuttelevat keltavihreät silmät. Ruumiinrakennekin erosi todella paljon kun Kolibrin ja hänen pentujaan verrattiin toisiinsa. Ehkä se oli vain tuurista ja sattumasta kiinni. Jäätassu kohautti lapojaan. Kaikki pennut olivat erilaisia, niin luonteeltankin ja ulkonäöltään; olihan harmaalle Sirppikynnelle ja mustalle Iltataipaleelle syntynyt kilpikonnakuviollinen pentu. Jäätassua hymyilytti, kun hänen sisarensa palasivat molemmat leiriin; Taivastassu ensin, ja sitten Kastetassu. Kastetassulla oli jotenkin synkkä katse, mutta naaras ei sanonut mitään mielessään olevista asioista ja he kolme kaikki kuitenkin tiesivät aivan hyvin, että Kastetassun ajatukset pyörivät heidän ennustuksessaan. Oranssiläikikkään naaraan ajatukset olivat lähes poikkeuksetta ennustuksessa ja Jäätassua jopa säälitti se, miten Kastetassu upposi ennustuksen syövereihin aivan kuin se olisi tuli hänen turkillaan.
He käpertyivät toistensa kylkiin kiinni lämmittämään toisiaan. Tuntui hyvältä olla turkki turkissa sisarten kanssa näin kylmän lehtikadon aikana. Jäätassu vilkaisi vielä nopesti vanhempiaan ennen kuin antoi sisartensa lämmön viedä hänet syvemmälle oppilaiden pesään.

------

Toivo haukotteli syvään ja siristi silmiään, sillä aamuaurinko oli aivan liian kirkas hänen silmilleen. Toivolla oli kuitenkin tehtävää eikä hän voisi kovinkaan kauaa vain lepäillä täällä omassa rauhassaan. Ei häntä kyllä huvittanut tehdä mitään, mutta hänen oli pakko. Ei hän kuulunut tähän kissajoukkoon. Toivo ei saanut olla kissa vaan asia, josta kaikki kissat saisivat voimaa. Hän kuitenkin jaksoi ja hänellä oli toivoa siitä, että hän edes vähäsen auttoi näitä kissoja olemassaolollaan.
”Huomenta, Toivo”, Auringon lempeä ääni hätkähdytti Toivon. Kolli katseli leveä hymy kasvoillaan puhtaanvalkoista naarasta, joka oli vielä sammalen ja sulkien pehmittämässä pedissään. Auringosta oli karttunut oiva johtaja tälle kissajoukolle, mutta silti hän etsi aikaa ystävilleen ja erityisesti Toivolle. Toivo oli siitä kiitollinen, sillä Aurinko oli hänelle läheisin ystävä koskaan. He olivat kulkeneet kuita yhdessä ennen kuin olivat päätyneet näiden kissojen luokse ja auttaneet kokoamaan siitä suuren joukkion. He olivat kasvattaneet yhdessä pennun ja olivat samalla kasvaneet lähemmäksi toisiaan. Mutta se siitä, he olivat yhä vain ystäviä.
”Huomenta”, Toivo hymyili ja venytteli lihaksiaan ennen kuin nousi kunnolla pystyyn. Kollin erikoiset silmät kimmelsivät iloa ja he tuttuun tapaansa kulkivat muiden luokse leiriin. Toivo oli päättänyt nukkua syrjemmällä, sillä hän ei kokenut kuuluvansa joukkoon. Tai siis hän koki, ettei edes saisi kuulua. Kyllä hän halusi ja joskus hän lankesi olemaan vähän liiankin iso osa tätä joukkoa, mutta sitten hän taas etääntyi muistaessaan, että toivon tulisi olla asia eikä kissa. Toivon mielestä toivon piti olla jotain, joka kissoilla oli itsessään. Hän oli vain yksi toivon muodoista ja kissojen tulisi ymmärtää se.
Aurinko vei Toivon suoraan tuoresaaliiskeon luokse ja veti sieltä kalan Toivolle. Nuorempi kolli tunsi Toivon lähes kauttaaltaan ja todellakin tiesi tarjota valkoturkkiselle naaraalle hänen lempisaalistaan.
”Itsekö sait tuon?” Toivo kiusoitteli oranssia kollia, kun Auringosta tuntui uhkuvan eräänlaista ylpeyttä. Aurinko oli aina ollut huono kalastaja.
”Itse asiassa, kyllä”, Aurinko iski silmäänsä Toivolle, joka yllättyi. ”Okei, Vesi auttoi, mutta alan oppia!”
”Hienoa! Ehkä sinusta saadaan vielä kalastaja”, Toivo virnisti kollille ja tuuppasi tätä hellästi. He jakoivat suomukyljen yhdessä ja se vei Toivon mielen hetkeksi pois kissajoukosta. Tämä jaettu ateria vei hänet takaisin aikaan, jolloin he olivat olleet vielä kahden. Toivo tunsi Auringon erikoisten silmien varastavan vilkauksia itsestään ja Toivo yritti hartaasti vain unohtaa kollin katseen tunnon turkillaan.
Toivo tiesi, totta kai hän tiesi, että Auringolla oli häntä kohtaan syviä tunteita. Toivo vain… Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän pelkäsi. Ja siksi hän ei tehnyt mitään vaan antoi Auringon elää epätietoisuudessa oman epävarmuutensa takia. He olivat todlela läheisiä ja monet varmasti luulivat heidän olevan kumppaneita tai ainakin menossa siihen suntaan. Muutama kissa oli jopa kysynyt asiasta Toivolta, mutta valkoinen naaras oli vain kohauttanut lapojaan moiselle. Joskus hän saattoi unelmoida siitä millaista olisi saada pentuja Auringon kanssa. Ihan omia. Heillä oli Tähti, mutta toisinaan Toivo halusi tietää miltä tuntuisi hoitaa ihka omia pentuja, jotka hän oli itse laittanut alulle ja ruokkinut isoiksi ja vahvoiksi. Mutta Toivo ei sallinut sen edetä niin pitkälle, ja hänen sydämensä särkyi joka ikinen kerta, kun asiat olisivat voineet edetä kumppanuuteen. Toivo pelkäsi. Hän pelkäsi, että sen ei olisi tarkoitus olla niin. Yhä enemmän sattui se, että Aurinko jaksoi odottaa. Hän oli niin huomaavainen ja lempeä, että ei työntänyt eikä ahdistanut Toivoa mihinkään suuntaan.

------

Jäätassu nukkui todella huonosti monet yöt sen jälkeen, kun Kastetassu oli kertonut hyvin vakuuttavan teoriansa heidän ennustuksestaan. Jäätassulla oli kamala olo koko ajan ja jokainen ilta mennessään nukkumaan hän toivoi sen olevan vain pahaa painajaista, mutta jokainen aamu hän pettyi. Tuntui väärältä, että heidän tulisi tuhota Taivasklaani. Ei siinä ole järkeä.
Jäätassu seurasi mestariaan Täplätuulta leirin suulle. He olivat lähdössä partioon, mutta Jäätassu kulki kuin puoliunessa mestarinsa perässä. Hänen nukkumisvaikeutensa häiritsivät hänen jaksamistaan, mutta hänen oli pakko pystyä tähän. Hänestä pitäisi tulla soturi vielä. Aurinko nousi hitaasti horisontissa saaden paksun lumipeitteen kimaltelemaan kuin tähtitaivaan. Lumi narisi kissojen kulkiessa pakkasen kovettaman kerroksen päällä kohti Varjoklaanin ja Myrskyklaanin erottavaa rajaa. Jäätassu kulki tuttua reittiä muiden perässä tajuamatta, mitä muut oikein puhuivat. Hän kiitti onneaan, kun kukaan ei puhunut hänelle mistään. Hän oli vielä partion saapuessa rajalle unenpöpperössä ja nyt Täplätuulikin huomasi sen jo. Täplikäs naaras asteli oppilaansa vierelle.
”Jäätassu? Nukuitko huonosti yöllä?” Täplätuuli kysyi hiljaa pitäen muut partion jäsenet poissa keskustelusta.
”Valitettavasti”, Jäätassu sanoi haukotellen. ”Kyllä minä herään.”
”Saat mennä lepäämään, Jäätassu hyvä”, Täplätuuli naukaisi sitten vihreät silmät lempeästi kiiltäen. ”Tiedät sen hyvin. Sinun täytyy pystyä keskittymään, jotta opit.”
”Aikooko oppilaasi tehdä mitään, Täplätuuli?” Kuukynsi murisi ja Jäätassun katse valpastui kuin taikaiskusta. Raidallinen kolli tuijotti Täplätuulta ja hänen oppilastaan tummansiniset silmät viiruilla. ”Oppilaista ei sitten ole yhtään mitään hyötyä.”
”Oppilaat ovat vasta koulutuksessa, Kuukynsi”, Valkomyrsky huomautti. ”Oppilaita koulutetaan sotureiksi, jotta he osaavat tehdä asiat, jotka sinä osaat jo tehdä, koska sinut on koulutettu osaamaan. Ja tällä hetkellä sinä toimit huonona esimerkkinä kaikille oppilaille, kun et tee omaa osuuttasi.”
Kuukynsi murisi ja mutisi jotain, kun kulki rajaa kohti. Jäätassu hengitti syvään ja huokaisi.
”Kuukynsi se jaksaa aina valittaa oppilaiden tekemisistä”, Täplätuuli tuhahti ja Valkomyrsky nyökkäsi.
”Ei hän tiedä mistään mitään, kun ei hänellä itsellään ole koskaan ollut oppilasta”, Valkomyrsky paljasti ja iski silmäänsä kahdelle oppilaalle. ”Te olette tehneet ja tulette tekemään vielä virheitä, sotureinakin. Olette vielä oppilaita, mutta sotureina voitte sitten näpäyttää Kuukynnelle takaisin.”
Tihkutassu virnisti ja vilkaisi Jäätassu siniset silmät tuikkien. Jäätassu hymyili ja nyökkäsi. Kuukynsi oli ankara kaikille, joskus jopa sotureille, vaikka ei itsekään ole mikään täydellisyyden esimerkki. Mutta jokin raidallisen kollin aloittamasta keskustelusta sai Jäätassunn ajatukset laukkaamaan. Siinä oli jotakin perää.

------

Toivo kulki Tähtiklaanin mailla katse tiukasti suunnassa, jonne hän oli menossa. Hän pysytteli hiljaa ja matalana kulkiessaan puiden lomassa. Usko ja Rakkaus olivat muualla eivätkä löytäisi Toivoa ihan heti. Toivolla oli oma työnsä ja hänen tuli matkata kauemmas klaanien mailta kuin normaalisti matkattiin. Usko, Toivo ja Rakkaus useimmiten pysyttelivät omissa oloissaan tai klaanikissojen kanssa. Oli heillä tuttujakin, mutta Tähtiklaanin maat olivat olleet klaanien muodostumisenkin jälkeen jonkin aikaa vähän sekaisin. Oli alueita, jossa kaikki eivät kulkeneet. Ja Toivo oli kulkeutumassa alueelle, jonne klaanikissat eivät olleet astuneet ennen. Tai ainakaan tietoisesti. Tämä maa oli kaukana ja nämä kissat liikkuivat jatkuvasti kauemmaksi kuka ties mistä syystä. Heillä oli omat hommansa ja he tykkäsivät pysyä piilossa klaanikissoilta, joille he olivat vain legendoja. Mutta Toivo tiesi voivansa nähdä heidät ja lähestyä näitä kissoja ilman, että he huomasivat. Olihan hän ollut osa heidän joukkoaan ja yksi heistä. Hän oli toki epävarma, vaikuttiko hänen uudellensyntymänsä Uskon ja Rakkauden siskoiksi jotenkin tähän, mutta hänellä oli hyvä tunne tästä. Jokin sitä paitsi ikään kuin kutsui häntä tänne.
Toivo kyyristyi matalaksi, kun lähestyi metsän reunaa. Hänen onnekseen sen laitamilla oli korkeaa valkoista heinikkoa ja pilvimassaa, jonka taakse hän sulautui kuin olisi kuulunut sinne.
Siellä he olivat. Toivo tunnisti ainakin Karhun ja Veden, jotka olivat tuttuun tapaansa nauttimassa kaloja. He olivat siis täällä. Toivo oli kuullut jostain, että he syntyivät aina välillä uudestaan, jotta pysyisivät elossa eivätkä katoaisi. Tai sitten he saisivat rauhansa ja toinen tulisi heidän tilalleen.
Toivon katse jähmettyi, kun hän huomasi tutun oranssin kollin astelemassa aukion poikki. Hän näytti taas yhtä nuorelta kuin ennen ja hänen katseensa oli kirkas kuin auringon valo. Niissä oli myös surua ja Toivoa puristi rintakehästä. Se saattoi johtua hänestä.
”Joudutko tosiaan syntymään uudestaan?” Toivon korvat heilahtivat puheelle. Auringon vieressä istuva kolli, Ursa, puhui. Hänen kehonsa oli haalistunut ja Toivoa suretti. Kollille ei oltu suotu uudelleensyntymää vielä tai hän ei ollut halunnut. Aurinko hänen vieressään huokaisi.
”Joudun”, oranssi kolli vastasi samalla, kun hänen katseensa harhautui kauas horisonttiin. ”Mutta uskon, että kaiken sen jälkeen koittaa rauha ja toivo paremmasta.”
”Odotat häntä yhä”, Ursa sanoi karheasti ja Toivo nielaisi. Ursa suoristautui ja piti katseensa itseään isommassa kollissa. ”Synnyn kanssasi uudestaan. Viimeisen kerran. Tunnen sen. Minun aikani on ohi sen jälkeen.”
Toivoa puistatti. Miksi Aurinko joutui syntymään uudestaan? Eikö hän halunnut? Eikö hän halunnut Toivon takia? Toivo ravisti päätään. Ei kai se nyt sentään hänestä voinut johtua. Eihän?
”Arvostan sitä”, Aurinko hymyili. ”Ehkä tämän jälkeen kumpikin meistä voi jäädä tänne.”
Toivo huomasi heti, että harmaan valkolaikullisen kollin katse synkkeni ja hän huokaisi pahoittelevasti.
”Olet puhunut Tähden kanssa”, Aurinko sanoi ja Toivon niskakarvat pörhistyivät. Tähti… oliko hän tosiaan Tähtiklaanissa vielä? ”Mitä tiedät?”
”Tämä ei ole ainoa kerta, kun synnyt uudestaan johtamaan”, Ursa kertoi ja Toivon hännänpää nyki harmaan kollin sanoille. ”Sinä olet ensimmäinen ja sinä olet viisain ja tietäväisin kaikista päälliköistä, joka on johtanut näitä kissoja. Sinun tehtäväsi on johdattaa erästä kohtalonveren kissaa, jonka on määrä nousta johtoon tilallesi. Hän on epävarmoin ja kärsinein kaikista, jonka tulet tapaamaan. Mutta hän on SINUN seuraajasi, se, jonka on määrä johtaa nämä kissat takaisin historiaan ja auttaa pelastamaan klaanit.”
”Olen siis antamassa paikkani ainakin kolme kertaa ellen useamminkin, mutta vain yksi on todellinen seuraajani?” Aurinko oli hämmentynyt ja niin oli myös Toivo. Jokainen, joka johti näitä kissoja, oli oikea seuraaja. ”Entä kaikki muut?”
”He ovat kaikki päälliköitä, mutta eivät sinun oppilaitasi”, Ursa selitti. ”Tämä kissa on tuleva olemaan sinun oppilaasi, koulutettavasi. Muut ovat saaneet koulutusta monilta jo pennuista alkaen, mutta tämä sinun seuraajasi ei synny meidän joukkoomme. Ja sinun tehtäväsi on toimia hänen mestarinaan, valontuojanaan. Hän ei kuuntele muita. Osa sinusta on punottu häneen toisin kuin muut päälliköt. He ovat muiden pentuja, muiden sukulaisia, vaika silti yhtä päteviä.”
Aurinko nyökkäsi. Hän oli aina ollut viisas kolli ja tiesi tehtävänsä. Häntä neuvottaisiin varmasti tulevaisuudessa enemmän. Toivo perääntyi, kun Aurinko lähti liikkeelle. Hän ei halunnut jäädä kiinni ja varsinkin, kun Tähtikin taisi olla täällä lähettyvillä.
Auringon katse kääntyi yllättäen Toivon suuntaan ja naaras lähti perääntymään. Hän ei odotta ut kauempaa vaan lähti juoksemaan takaisin omaan kotipaikkaansa. Hänen sydämensä olisi halunnut antaa hänen kääntyä ja kohdata Auringon, mutta samalla hänen mielensä täyttyi taas lamaannuttavasta pelosta.
”Vielä jonain päivänä”, Aurinko kuiskasi ennen kuin kääntyi ja palasi omiensa luokse. Tuo lause kantautui kuiskauksensa Toivon korviin ja naaras pysähtyi kukkulan laelle, josta näki Auringon oranssin turkin.
”Vielä jonain päivänä”, hän kuiskasi ennen kuin kääntyi ja jatkoi juoksuaan takaisin Uskon ja Rakkauden luokse.

------

Jäätassu loikki leiriin saamansa energianpuuskan avulla ja etsi pää kääntyillen kuin pöllöllä siskojaan. Hän oli oivaltanut jotakin, joka saattaisi auttaa itse Jäätassuakin saamaan edes silmänräpäyksen verran enemmän unta.
Kastetassu asteli leiriin kantasen leukojensa välissä hiirtä ja päästäistä. Jäätassu ei odottanut sen enempää vaan loikki oranssiläikällisen oppilaan luokse häntä hulmuten elegantisti mukana.
”Kastetassu, tiedätkö missä Taivastassu on?” Jäätassu kysyi kiihtyneenä, mikä sai Kastetassun siniset silmät sirrille.
”Hän oli samassa metsästyspartiossa”, Kastetassu sanoi laskettuaan saaliinsa tuoresaaliskasaan. ”Tuolla hän on.”
Jäätassun käänsi katseensa heti raidallisen sisarensa luokse ja odotti, kun hänkin toi saamaansa saaliit tuoresaaliskasalle.
”Minulla on todella tärkeää asiaa”, Jäätassu sanoi hiljaa. ”Ehdittekö puhua nyt?”
”Toki”, Taivastassu nyökkäsi ja vilkaisi Jäätassun kanssa Kastetassua.
”Hetken aikaa”, naaras sanoi ja Jäätassun silmissä välähti tyytyväisyys. He kulkivat varovasti tuttuun piilopaikkaansa ja astetuivat lähekkäin.
”Tajusin aamupartiossa jotain”, Jäätassu selitti ja kaksi oranssinkirjavaa oppilasta höristivät korviaan. ”Mehän olemme oppilaita, vielä. Mitä luulette, voimmeko toteuttaa ennustusta ollessamme oppilaita varsinkin, kun Taivasklaani on kaukana?” Jäätassu kysyi ja Kastetassu pudisti heti päätään.
”Emme?” Taivastassu varmisti.
”Emme niin”, Jäätassu nyökkäsi. ”Oppilailla ei ole melkein mitään sanavaltaa ja oppilaat ovat sidoksissa mestareihinsa kunnes heistä tulee sotureita”, Jäätassu jatkoi hännänpää nykien.
”Sotureina voisimme vaikuttaa kissoihin paremmin, sillä olisimme uskottavampia”, Kastetassy pohti ääneen.
”Ja voisimme kulkea vapaammin yhdessä”, Taivastassu lisäsi ja Jäätassu nyökkäsi tomerasti innostuen, kun hänen sisarensa tuntuivat ymmärtävän hänen taka-ajatuksensa.
”Minusta meidän tuleekin olla sotureita ennen kuin voimme kunnolla toteuttaa ennustuksen”, Jäätassu sanoi tassut syyhyten. ”Se käy järkeen. Muut kissat kunnioittavat sotureiden sanomisia enemmän kuin oppilaiden. Ja soturit saavat kulkea minne vain, kunhan eivät ole yksin, koska himpuran Yönkajon lauma. Mutta sotureina voimme olla enemmän yhdessä.”
Kastetassu ja Taivastassu nyökkäsivät siniset silmät hohtaen. He kaikki ymmärsivät sen nyt. Heidän tulisi panostaa soturikoulutukseen entistä enemmän, jotta heistä voisi tulla arvostettuja sotureita. Ja sotureita ylipäätään. Mitä nopeammin se tapahtuisi, sen parempi.

//

Toinen luku -



Unilaulu käpertyi sotureiden pesään, Täpläsydämen, parhaan ystävänsä viereen onnellisena päästyään kurasta eroon. Hän oli tuntenut poikkeuksellisen lämmintä hehkua sydänalassaan käydessään Hallatähden kanssa purolla. Vaikka Hallatähti oli klaanin päällikkö ja varmasti kiireinen, tämä oli ottanut aikaa sille, että oli varmistanut, ettei Unilaulu vilustuisi. Se oli merkinnyt paljon Unilaululle ja hänen kunnioituksensa Hallatähteä kohtaa oli jos mahdollista, kasvanut ennestään. Mutta oli muutakin – jotain mikä tuntui tanssivan Unilaulun mielen sopukoissa juuri ja juuri tietoisen mielen ulottumattomissa, tunne, joka oli lämmin ja hahmoton ja kirkas. Unilaulu katseli tähtitaivasta ja tunsi silmäluomiensa alkavan painaa. Laulava tunne Unilaulun sydänalassa ei vaiennut edes hänen vajotessaan uneen.



Unilaulu heräsi seuraavana päivänä vasta myöhään ja oli kiitollinen siitä, että muut soturit olivat antaneet hänen nukkua. Naaras tassutti ulos pesästä ja huomasi kiitollisena, että vesisade oli vaihtunut kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja kirpeään talvi-ilmaan. Unilaulun paksu, harmaa turkki oli onneksi kuivunut yön aikana. Soturilla oli aina lehtikadon aikaan paljon etua muhkean tuuheasta turkistaan joka piti pakkasen loitolla.



Syötyään pienen päästäisen aamiaiseksi Unilaulu tähyili ympäri leiriä, mutta huomasi harmikseen Hallatähden loistavan poissaoloaan.
>>Tietysti hän on kiireinen>>, Unilaulu ymmärsi mutta tunsi silti pettymystä. Hän olisi halunnut kiittää Hallatähteä tämän ystävällisyydestä. Paremman tekemisen puutteessa Unilaulu päätti mennä katsomaan Sirppiä.



Parantajan pesä oli tavalliseen tapaansa hieman hämärä ja tuoksui voimakkaasti yrteiltä ja salvoilta. Unilaulu ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt hajusta, sillä se toi hänen mieleensä ajan, jolloin hän oli pentuna sairastanut viheryskää ja joutunut olemaan parantajan pesässä liki kokonaisen kuun. Sairaana olemista ei ollut koskaan hauska muistella.
“Mistelisydän?” Unilaulu huhuili.
“Huomenta, Unilaulu”, vastasi Mistelisydämen tyyni ääni hämärästä. “Miten voin auttaa?”
Nyt Unilaulun silmät erottivat ruskeankirjavan parantajan pesän takaosasta, yrttivaraston luota. Myös Lumivarjo, kaunis valkeaturkkinen soturi, oli pesässä. Hän oli arvatenkin saanut vahtivuoron Ikiruusun jälkeen.
“Tulin vain katsomaan miten Sirppi voi.”
“Kaikin mokomin. Hän on tuolla”, Mistelisydän huitaisi hännällään kohti sammalpetejä, jotka oli tuotu parantajan pesään sairaiden kissojen makuualustoiksi.



Sirppi – joka oli saanut enimmät kurat pestyä turkistaan – osoittautui mustavalkoiseksi naaraskissaksi. Hän oli sitkeällä tavalla pienikokoinen ja hänen keltaiset silmänsä loistivat hämärässä kuin puolikuut.
“Sinä autoit minua eilen. Silloinkin kun se toinen kissa ei halunnut”, Sirppi naukui silmiään räpäyttämättä. “Kiitos.”
Unilaululle tuli hieman tukala olo. Hän ei osannut suhtautua toisen kissan kiitoksiin ja lisäksi Sirpin ilmeetön, valoheitinmäinen tuijotus sai hänen nahkansa kuumottamaan.
“Mitäs tuosta”, Unilaulu sanoi ja jatkoi hetken päästä: “Olit joutunut aikamoiseen kiipeliin.” Sirppi nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Rävähtämätön tuijotus jatkui. Unilaulu pohti, mahtoiko Sirppi tietää, miten epämukavalta tuijottaminen tuntui sen kohteeksi joutuneista kissoista.
“Miten ihmeessä olit joutunut siihen ojaan? Mistä sinä olet kotoisin?” Unilaulun uteliaisuus alkoi herätä.



“Haluatko sinäkin tietää, kuulunko siihen Yönkajon laumaan?” Sirppi kysyi melko pisteliäästi. “Täällä on kuule ravannut koko aamu porukkaa kysymässä samaa.”
“Mitä sinä vastasit?”
Sirpin silmät kapenivat aavistuksen. “Minä en kuulu mihinkään laumaan”, hän tokaisi. “Olen Kaksijalkalan seudun vapaita kissoja.” Unilaulu räpäytti silmiään hämmästyneenä. Hän oli luullut, että kaikki Kaksijalkalan kissat asuivat joko Kaksijalkojen kanssa tai kuuluivat erinäisiin kulkukissalaumoihin, joista Yönkajon lauma oli ehdottomasti pahin. Sirpin kertomuksen mukaan Kaksijalkalassa eli kuitenkin myös muita kissoja, sellaisia, jotka eivät antaneet “muiden määräillä” ja kulkivat “vapaasti minne tahtoivat”. Sirppi vaikutti aika ylpeältä omasta vapaudestaan. Hän oli kuulemma tahtonut nähdä maailmaa ja vaeltanut ystävänsä kanssa kauas kaksijalkalasta aina järvelle asti. Sirppi kertoi heidän joutuneen moneen seikkailuun matkan varrella.
“Missä sinun ystäväsi nyt on?” Unilaulu kysyi kiinnostuneena. Sirppi katsoi käpäliinsä ja hänen korvansa värisivät surullisesti. “En tiedä. Mutta hän on varmaan kuollut. Me jouduimme eroon toisistamme. Ja sitten minä putosin siihen typerään ojaan.”
“Otan osaa”, Unilaulu naukui tarkoittaen sitä todella. Sirpin suru näytti olevan aitoa.
“Niin. Niin minäkin”, Sirppi vastasi.



Poistuessaan parantajan pesästä tuttu tuoksu kantautui Unilaulun nenään ja hän tunsi lämpimän tunteen palaavan sydänalaansa. Hallatähti oli palannut leiriin. Kollin valkoinen turkki hohti auringon valossa, kun tämä kumartui keskustelemaan Kirkasmyrskyn kanssa jostakin. Hallatähden täytyi tosiaan kumartua, sillä tämä oli huomattavan suurikokoinen kissa. Unilaulun katsellessa Hallatähti näytti päättävän keskustelunsa ja nosti yllättäen katseensa. Keltaisten silmien katse osui suoraan Unilauluun aukion toisella puolella ja juuri samalla hetkellä Unilaulu tajusi varmaan tuijottaneensa. Hallatähti nousi ylös ja asteli Unilaulun luokse.



“Hei Unilaulu, mukava nähdä, että sait turkkisi kuivaksi”, Hallatähti naukui ystävällisesti. Unilaulu kehräsi. “Yleensä sillä itse asiassa kestää kuivua päiväkausia, jos se kastuu läpimäräksi, mutta löysit takuulla koko metsän ainoat kuivat sammaleet”, hän sanoi hyväntuulisesti.
“Hah, tiedän mistä puhut”, Hallatähti sanoi ja keltaisissa silmissä pilkehti huumori. Unilaulu uskoi päällikkönsä todella ymmärtävän, sillä myös tämän turkki oli tuuhea ja paksu.
“Unilaulu, olen lähdössä Täplätassun kanssa metsästämään. Haluatko lähteä mukaan? Luulen, että Täplätassulle tekisi hyvää nähdä myös muiden kissojen metsästystyylejä”, Hallatähti jatkoi.
“Toki, mennään vain.”



Täplätassu oli oitis valmis lähtemään metsästämään - voi sitä nuoren kissan intoa – ja kolmikko lähtikin kohti järveä jo ennen kuin aurinko oli ehtinyt ohittaa korkeimman huippunsa. Huurre oli peittänyt jäätyneet lehdet ja kissojen tassujen jäljet piirtyivät härmään. Aurinko siivilöityi lehdettömien, paljaiden puiden lomitse ja piirsi kultaisia raitoja metsänpohjaan. Unilaulu jutteli vapautuneesti Hallatähden ja Täplätassun kanssa ja vaikuttui Täplätassun taidoista tämän napattua rastaan. Vaikka pakkanen puri kuonoa ja sai polkuanturat kipristelemään laulava tunne Unilaulun sydänalassa kirkastui ja voimistui kunnes hänestä tuntui, että hän kuunteli salaista omaa kuoroaan.

// Haluuko Kuutti jatkaa? :)

luku 4.

Mysteerit ratkeavat aina

Päästessään pesäänsä nukkumaan, Etsijätassu oli vain miettinyt aiempaa kohtaamistaan. Harmaa naaras oli vain päättänyt sen, että aikoisi ratkaista arvoituksen, että kuka kyseinen kolli seuralaisineen olikaan. Ja mitä he tekivät täällä, kaukana muista pelkkien klaanien… ja Yönkajon lauman seuralaisina. Hän suki pehmeää häntäänsä, sulkien lopulta silmänsä ja laski päänsä alas tassuilleen. Lopulta Etsijätassu vaipui syvään, tasaiseen ja pehmeään uneen.

Aamulla aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Maassa oli kevyt lumipeite, joka näytti maassa Myrskyklaanin soturien tassujen jälkiä. Etsijätassu käänsi kylkeään, jatkaen uniaan.
“Etsijätassu!” Hän hätkähti paniikissa ylös puoliunesta, kun kuuli Tarinatassun hätäisen äänen.
“Mmhhm - mitä”, Etsijätassu ravisteli turkkiaan alkaen sukimaan sitä sileäksi. Se oli aina sekaisin. Tarinatassun ilme kertoi kaiken: se oli kirkas, villi ja jännittynyt.
“Meillä on arvio! Meistä tulee sotureita!” Kun Tarinatassu oli sanonut sen ääneen, Etsijätassun silmät levisivät.
“Oh.” Sotureita..? Sitten Tarinatassun ilme meni surulliseksi.
“Mutta Pilkkutassu ja Ukkostassu eivät pääse vielä..” Tarinatassu sanoi hiljaa. Etsijätassu vain räpäytteli silmiään. Vain he kaksi neljästä pennusta? “Villivirne ja Heinätähti sanoivat, että me olemme valmiita. He eivät ole”, Tarinatassu sanoi sitten piristyen. “Tule! Meidän pitää mennä!” Etsijätassu nousi pesältään, mielessään hyvästellen oppilaidenpesän. Sinne hän ei enää kuuluisi.

Etsijätassu ja Tarinatassu menivät etsimään Täplätuulen. Täplätuuli ihmetteli pentujensa hyväntuulisuutta.
“Meistä tulee sotureita!” Etsijätassu aloitti ennen kuin Tarinatassu kerkesi sanomaan mitään ja irvisti. “Jos pääsemme arvioinnin läpi..”
“Kyllä te pääsette”, Täplätuuli sanoi hellästi puskien pentujaan. “Olen ylpeä teistä. Olette tehneet hyvää työtä”, heidän emonsa sanoi ja sai Etsijätassun sydämen lämpimäksi. Emo oli hänelle kaikki kaikessa. Täplätuuli hymyili.
“Olkaa reippaita”, hän kannusti nähdessään pentujensa mestarit odottamassa leirin tunnelin suun edellä. Tarinatassu ja Etsijätassu nousivat ylös odottavaisena, alkaen kävelemään hitaasti mestareiden luokse.
“Tulkaa! Aloitetaan metsästämällä klaanille.” Tarinatassu ja Etsijätassu katsoivat toisiaan innoikkaina.

Metsään päästessään, mestarit pysähtyivät katsoen oppilaitaan.
“Tänään aloitetaan tosiaan metsästämisellä. Olemme jo kokeilleet teille tätä tekniikkaa, että metsästätte itseksenne, mutta tällä kertaa me tarkkailemme teitä piilosta emmekä ole näkyvillä”, Heinätähti sanoi. Etsijätassu oli miettinyt, että miltähän Heinätähdestä tuntui olla päällikkö. Joutuisi ottamaan valtavan vastuun klaanista, jossa eli monia ystäviä. Hän pudisti päätään itsekseen. Ei hänestä itsestä olisi ainakaan päälliköksi, eikä hän halunnutkaan olla. Se tehtävä kuului jollekin muulle. Etsijätassu kohotti päätään ja katsoi hetken Villivirnettä, joka näytti olevan pirteämpi kuin aikoihin. Hän ei tiennyt, mitä Villivirne ajatteli siitä, että Etsijätassusta tulisi soturi. Etsijätassusta tuntui, että hän oli ollut soturina jo kauan Villivirneen poissaolevuuden takia. Hän oli oppinut melkein kaiken itse - tai muilta oppilailta joita vastaan oli harjoitellut. Mutta Villivirne oli ollut hänellä tukena, ja toiminut kuin.. isämallina Etsijätassulle. Ja hän oli siitä kiitollinen ja toivoi, että heidän oppilas-mestari-suhde säilyisi pitkään.
“Minä voin mennä järvelle päin. En ole käynyt siellä pitkään aikaan”, Etsijätassu sanoi ja Villivirne nyökkäsi hyväksyvästi. Se oli ollut hyvä päätös. Tarinatassu sanoi lähtevänsä Tuuliklaania kohti. Etsijätassu katsoi sisartaan silmiin, ja hymyili. Tarinatassun silmät paloivat innosta ja he lähtivät samaan aikaan liikkeelle.

Etsijätassu haisteli ilmaa. Järveltä puhalsi viileä tuuli, joka sai lumipeitteen kevyesti liikkumaan. Ei ollut mikään parhain metsästyssää, mutta hän yrittäisi kaikkensa. Hän tahtoi olla soturi ja palvella siten klaaniaan. Etsijätassu tarkisti tuntomerkit. Maassa näkyi pienen pieniä tassujen jälkiä, jotka menivät pensaikkoon. Lintu lensi taivaalla ja laskeutui puuhun katselemaan Etsijätassua. Etsijätassu lähti seuraamaan maassa olevia jälkiä, sillä ne johtaisivat varmasti pesälle.

Etsijätassu oli ollut oikeassa. Jäljet olivat kulkeneet myyrien pesälle. Etsijätassu maisteli ilmaa - niiden haju oli tuore ja vesi herahti hänen kielelleen. Harmaa naaras laskeutui alas nähdessään myyrän tulevan ulos pesästä. Etsijätassu toimi heti, eikä jäänyt ajattelemaan. Hän loikkasi kynnet pitkällä, saaden eläimen käpäliinsä tappaen sen nopeasti. Etsijätassu etsi lehtiä, jotta voisi peittää saaliin. Sitten hän nousi ylös, tarkkaillen ympäristöä. Viereisessä puussa oli juuri kiipeämässä orava alas päin puunrunkoa, joten Etsijätassu toimi vaistonsa varassa ja lähti ensin hiljaa vaanimaan. Päästessään lähemmäksi, hän lähti nopeaan laukkaan ja tarrasi hampaillaan oravaa niskasta. Etsijätassu oli kuitenkin epäröinyt hetken aikaa, olisiko saanut sitä kiinni, mutta pääasia että oli saanut sen kuitenkin kiinni joten peitti sen maahan myyrän viereen.

Etsijätassu ei hetkeen löytänyt mitään muuta kuin hajuja ja jälkiä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Mutta oikein etsiessään, hän löysi syvemmältä metsiköstä päästäisen pesän, missä oli selvästi enemmänkin kuin yksi päästäinen. Etsijätassu etsi ja etsi, kunnes löysi saaliinsa ruokaa. Hän houkuttelisi ne ulos ruuan avulla, sillä tavalla hän voisi saada montakin, eikä vain yhtä. Sitten hän meni kauemmas odottamaan, että joku tulisi ulos. Etsijätassua vain pelotti, ettei sieltä tulisikaan mitään ulos ja sitten hän ei saisi vietyä paljoa saalista klaanilleen. Hän olisi ollut huono ja ei pääsisi soturiksi ja palvelemaan klaaniaan sillä tavoin, kuin oli uneksinut.

Lopulta sieltä tulikin kaksi päästäistä ulos. Ne katselivat varovasti ympäriinsä, ennen kuin hipsivät ruokansa eteen aloittamaan järsimään. Sitten Etsijätassu loikkasi, tähdäten kummallakin tassulla. Hän osui ainakin toiseen ja sai tapettua sen heti, mutta toinen lähti karkuun. Etsijätassu kirosi, että oli ollut liian hidas ja kääntyi ympäri ottaen niin isoja loikkia, kuin lyhyistä jaloistaan pääsi. Sitten hän sai napattua päästäisestä kiinni ja hymyili tyytyväisenä itsekseen. Suunnitelma oli onnistunut ja hän oli pelännyt pahinta. Kuului rasahdus ja Etsijätassu kääntyi salamana ympäri.
“Hyvä Etsijätassu!” Villivirne sanoi loikatessaan esiin kauempana olevasta puusta. Etsijätassu helpottui, se oli ollut vain hänen mestarinsa, joka oli tullut piilostaan esiin.
"Ai sinä", Etsijätassu huokaisi. "Joudumme hakemaan saaliit ja palataan sitten muiden luokse", Etsijätassu jatkoi ääneen ja Villivirne nyökkäsi. He lähtivät yhdessä etsimään hänen aiempia saaliitaan.

Kun he olivat löytäneet ne ja palanneet takaisin lähtöpaikalle, he istuivat siellä hetken kahdestaan ihan hiljaa. Sitten Etsijätassu vilkaisi mestariaan ja Villivirne katsoi häntä nopeasti ja avasi suunsa.
"Hei Etsijätassu. Kiitos kaikesta", Villivirne sanoi hiljaa. Etsijätassu oli sanomassa vastaan, että mitä hänen mestarinsa kiitteli, mutta Villivirne pudisti päätään ja hiljensi sillä oppilaansa. "Kiitos siitä, että olet ollut hyvä oppilas. Vaikka minä olen ollut surkein mestari!" Hän parahti painaen päänsä alas. Etsijätassulle tuli paha olo, joten hän vuorostaan puhui.
"Hei kiitos sinulle, kun olet ollut juuri tuollainen", Etsijätassu sanoi. "Olet ollut hyvä, vaikka sinulla on ollut hieman.. Hmm.. Ongelmia." Hän mietti sanansa varovasti. “Mutta olet ollut hyvä isäesimerkki. Kiitos siitä”, Etsijätassu sanoi ja hymyili, jolloin Villivirneen hymy tuli takaisin. Sitten paikalle saapui Heinätähti ja Tarinatassu, jolloin soturit menivät puhumaan keskenään oppilaiden arvioinnista.
“Miten meni?” Etsijätassu kysyi sisareltaan ja heilautti korviaan. Tarinatassu virnisti.
“Ihan hyvin”, hän sanoi ja katsoi sitten heidän mestareitaan.
“Palataan takaisin leiriin. Kysykää, ovatko klaaninvanhimmat ja Suvikuuro saaneet ruokaa”, Villivirne sanoi ja Etsijätassu nyökkäsi.

He palasivat leiriin, jolloin Tarinatassu meni viemään klaaninvanhimmille ruokaa, joten Etsijätassu meni Myrskyklaanin kuningattaren luokse. Suvikuuro kertoi, että Pakkastassu oli tuonut hänelle hetki sitten aterian, joten ei tarvinnut toista. Etsijätassu oli tervehtinyt ja vain poistunut pesästä. Tarinatassu ja hän ottivat yhdessä oravan ja jakoivat sen, keskustellen, että miten heillä oli mennyt omasta mielestä. Etsijätassu oli Tarinatassun kertomuksen mukaan varma, että he pääsisivät soturiksi, joten hänellä ei ollut enään mitään paniikkia liittyen asiaan. Hän pystyi tällä hetkellä nauttimaan Tarinatassun seurasta, kuunnellen sisarensa höpinöitä. Hän tunsi ylpeyttä ja hymyili - mutta samaan aikaan häntä pelotti Tarinatassun taisteluharjoituksien arviointi. Miten Tarinatassu tulisi pärjäämään niissä? Hän mietti ja pudisti päätään. Hyvin se menisi, he menisivät yhdessä Heinätähden eteen oppilaista sotureiksi. Sitten kun he olivat syöneet, he lähtivät uudestaan metsään harjoitusaukiolle.

Kun he saapuivat sinne, tuuli oli vain yltynyt. Hyvä että he edes kuulivat toisiaan puhurin läpi. Nelikko istuivat selkä tuulta päin niin, että karvat leijailivat.
“Okei - vaikka sää on kamala niin hyvin se menee”, Etsijätassu kuiskasi Tarinatassun korvaan. Tarinatassu nyökkäsi näyttäen varmalta ja Etsijätassu ravisti päätään. Hänen täytyi keskittyä. Heinätähti selitti, että heidän piti pystyä hyökkäämään, sekä puolustautumaan. Oppilaat kuuntelivat ohjeet ja sitten nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi.
“Okei hyvä. Saatte aloittaa”, Heinätähti sanoi.

Tarinatassu loikkasi, mutta Etsijätassu onnistui kyyristymään ja väistämään sen pienen kokonsa puolesta. Kun Tarinatassu oli ilmassa, Etsijätassu tarttui tuota jalasta kiinni, jolloin Tarinatassu mätkähti maahan. Etsijätassu odotti, että Tarinatassu nousi ylös. Etsijätassu ja Tarinatassu tarkkailivat toistensa lihaksiensa liikettä sekä sitä, mihin katse tarkentui. Sitten Etsijätassu päätti yllättää sillä, että loikkasi suoraan edestä, eikä sivusta. Tarinatassun väistäessä, Etsijätassu kuitenkin vaihtoi samaan suuntaan kun sisarensa ja läimäisi tuota oikealla käpälällään, mutta Tarinatassu kerkesi väistämään menemällä sen ali. Tarinatassu samalla puski Etsijätassua, jotta tuo menettäisi tasapainonsa. Etsijätassu kierähti ympäri nousten samantien jaloilleen ja heilutti häntäänsä ankarasti. Tarinatassu ei antanut Etsijätassulle aikaa ajatella, vaan hyökkäsi heti. Etsijätassu antoi itsensä reagoida heti ja loikkasi sisartaan vastaan. Tarinatassun jalkojen ollessa pidemmät, hän sai Etsijätassun kaajettua maahan. Harmaan naaraan täytyi tehdä kaikki työ, että sai voimansa kerättyä ja puskettua sisarensa pois päältään takajaloillaan. Tarinatassu nousi heti ylös ja he mittasivat toisiaan hetken katseillaan, kunnes Tarinatassu loikkasi, mutta Etsijätassu väisti ja sai läpsäistyä sisartaan kylkeen. Kuitenkin, Tarinatassu otti vauhtia ja sai painettua Etsijätassun maata vasten.

“Hyvä, hyvä. Odottakaa hetki”, Heinätähti keskeytti kamppailun ja he menivät jälleen puhumaan Villivirneen kanssa kahdestaan sivummalle. Etsijätassu katsoi sisartaan huohottaen edellisestä kamppailusta ja nyökkäsi kiitoksen. Tarinatassu heilautti korviaan.
“Hyvinhän se meni”, Etsijätassu sanoi ja hymyili. Tarinatassu yhtyi hymyyn.
“Ei yhtään kummemmin.”
“Noniin, palataan takaisin leiriin”, Heinätähti jatkoi ja katsoi taivasta. Tuuli oli tyyntynyt.

He olivat levänneet hetken. Pian Heinätähti loikkasi Suurtasanteelle ja katsoi ympärillä olevia kissoja. Etsijätassu ja Tarinatassu menivät hiljaa lähemmäksi, tietäen, mitä seuraavaksi kuuluisi.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!” Etsijätassu ja Tarinatassu katsoivat toisiaan levottomina, mutta innokkaina, kohti uusia seikkailuja.
“Etsijätassu ja Tarinatassu, astukaa eteen”, Heinätähti kehotti ja Etsijätassu asteli leuka ylhäällä, varmoin askelin kaikkien eteen.
“Minä Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Etsijätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Myrskyklaanin päällikkö kysyi ja Etsijätassu veti henkeä syvään, jotta saisi äänensä kuulumaan.
“Lupaan.”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Etsijätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Etsjätaivaana. Tähtiklaani kunnioittaa sinua ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Etsijätaivas tuijotti, päällikköään, joka teki saman Tarinatassulle - nykyiselle Tarinamielelle. Notkossa kaikuivat klaanilaisten hurraukset.
“Etsijätaivas! Tarinamieli!” Etsijätaivas vilkaisi sisareensa joka puski Etsijätaivasta.
“Onnea”, he sanoivat toisilleen ääneen. Sitten he loikkivat Täplätuulen luokse, joka kehräsi lujempaa kuin kukaan.
“Olen niin ylpeä teistä”, hän kehräsi ja Etsijätaivas puski emoaan. Nyt hän voisi toteuttaa unelmaansa. Olla Myrskyklaanin paras soturi ja palvella klaaniaan onnellisena.
“Muistakaa olla hiljaa seuraavana yönä”, Ilveskuura loikki ohitse ja vinkkasi silmää. Etsijätaivas vain pudisteli päätään.

Sitten saapui hiljaa ilta, kun klaani valmistautui nukkumaan. Lopulta tuli yö - he kaksi istuivat hiljaa leirissä partiossa. Ilma oli tyyni. Tähtitaivas oli kirkas heidän yläpuolellaan eikä missään näkynyt pilvenhattaraakaan. Etsijätaivas vain kuunteli hiljaa metsästä kuuluvia puiden kahinaa, nukkuvia myrskyklaanilaisia ja Tarinamielen vieressä olevaa hengitystä. Tätä hän oli aina halunnut, ja se oli toteutunut! Kun saapui aamu, Tarinamielelle ja Etsijätaivaalle ilmoitettiin, että he pääsisivät lepäämään. Kaksikko meni uusiin pesiinsä, soturienpesään nukkumaan tyytyväisinä vierekkäin. Yö oli ollut rauhallinen.

Heidät herätettiin keskipäivällä uusiin töihin, ekaa kertaa sotureina. Tarinamieli lähtisi metsälle ja Etsijätaivas partioon. Etsijätaivas seurasi muita myrskyklaanilaisia, jotka kulkivat hänen edellään puhuen hiljaa ja nauraen jollekin typerälle vitsille. Etsijätaivas kuitenkin pysähtyi, haistaessaan saman tuoksun kuin aikaisempina päivinä. Se oli se kissa. Hän lähti kohti rajaa, joka oli sama kuin viime kerralla. Lähellä vanhaa kaksijalan pesää, mutta ei kuitenkaan rajojen sisällä. Etsijätaivas vain mietti, että kuka kissa todella oli. Pusikossa vilahti tuttu, musta turkki ja Etsijätaivas meni rajalle.
“Nyt riitti!” Etsijätaivas sihahti. “Kuka olet?” Kissa tuli esiin pusikosta, pysähtyen lähelle Etsijätaivasta.
“Kuka sinä olet?” Musta kolli kysyi kohottaen kulmiaan. Etsijätaivaan turkkia pisteli silkasta raivosta!
“Miksi olet täällä?” Hän yritti inttää mutta musta kolli pudisti päätään.
“Kukapa tietää. Miksi itse?” Hän kallisti päätään ja sai Etsijätaivaan karvat laskeutumaan. Kissa ei vaikuttanut.. uhalta.
“Olen Etsijätaivas - kuka sinä olet? Olet käynyt täällä aiemminkin”, Etsijätaivas mutisi. “Olen haistanut sinut. Ja nähnytkin.” Musta kissa katsoi Etsijätaivasta mietteliäästi, kuin miettien, voiko häneen luottaa. Sitten hän nousi ylös, loikki kauemmaksi ja katsoi vielä Etsijätaivaan perään.
“Olen Nico ja en kuulu mihinkään laumaan tai klaaniin - minua ei voi omistaa.” Sitten Nico vain kurtisti kulmiaan. “Nähdään”, hän vain totesi tyynenrauhallisesti loikkien taas pimentoihin, jättäen hämmentyneen Etsijätaivaan yksin. Etsijätaivas vain mietti, että saapa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan heidän jännittävälle, aralle ja pienelle ystävyyden alulle. Mutta hän oli iloinen, että mysteeri oli ratkennut - ainakin osittain.

//wow tää taitaa olla mun yks lempitarinoist minkä oon kirjottanu :o

luku 3.

Tässä on hyvä olla

Välillä Etsijätassusta tuntui, että Villivirne oli jossain kaukana. Jossakin omassa maailmassaan, saavuttamattomissa ja poissa. Mutta Etsijätassu yritti ymmärtää mestariaan, joka kuitenkin opasti häntä kovasti. Ja kuitenkin yritys oli kaikista tärkein ja siitä Etsijätassu piti kiinni. Piti siitä kiinni, että Villivirne keskittyisi välillä häneenkin - Etsijätassu uskataisi kuitenkin sanoa onnistuneensa.. Aina välillä Villivirne piristyi ja oli normaali, mutta jos lähipiiriin näkyville sattui astumaan joku hänen sukulaisistaan, tuli Villivirneelle surullinen ilme naamalle. Kolli koki, että hänen pentunsa eivät pitäneet hänestä ja Lehmussydän oli loukkaantunut ja tullut kuuroksi toisesta korvasta. Villivirne suri sitä, mutta kolli piristyi, kun näki Lehmussydämen Tuulihännän kanssa. Etsijätassu mietti, että ajatteliko kolli silloin Sammalraetta… Ehkäpä.

Hän meni emonsa Täplätuulen luokse. Kun he kohtasivat, heidän nenänsä koskettivat kevyesti toisiaan ja Etsijätassu antoi emolleen lempeän hymyn. Täplätuuli sipaisi Etsijätassun otsaa. Etsijätassu näki silmäkulmastaan vilauksen hänen sisaruksistaan jotka keskustelivat leppoisasti keskenään: tässä oli hyvä olla. Heidän perheen kesken, vaikkakin ilman isää. Mutta he olivat aina pärjänneet ilman, sekä kuningattarella oli oikeus olla kertomatta pentujen isästä. Etsijätassu kehräsi tyytyväisenä. Ei hän ollut aikaisemminkaan tarvinnut isää, joten miksi hän tarvitsisi edes tulevaisuudessaan? Vaikka muilla oli isä, Etsijätassu oli sitä mieltä, että heidän perhe ei sitä tarvinnut. Täplätuuli oli sitäpaitsi kaikista vahvin kissa, jonka Etsijätassu tunsi. Kaikista vastoinkäymisistä, sokealla silmällä ja halvaantuneella hännällä ja osa takajalasta. Hän tiesi, että Täplätuuli kestäisi kaiken.

Myöhemmin auringon ollessa pilvien takana keskipäivällä, metsäaukiolla Etsijätassu ponkaisi sisarensa, Tarinatassun kylkeen niin, että maahan jäi painaumat tassuista. Kaksikko pyörähti ympäri niin, että Etsijätassu sai painettua Tarinatassun etujalkojen alle maata vasten. Tosin, jos Etsijätassu sai sanoa mielipiteensä, niin Tarinatassu oli huono taistelukumppani. Tarinatassu ei pelännyt, vaan Etsijätassu sanoisi enemmänkin sen, että Tarinatassu ei tahtonut taistella. Tosin Tarinatassu oli se, joka kävi eniten ja useimmiten klaaninvanhimpien luona kuuntelemassa tarinoita ja legendoja eri asioista - lisäksi Tarinatassun eritäin hyvä mielikuvitus antoi hänelle suuren mahdollisuuden kaikkeen uuteen. Etsijätassu oli siitä salaa kateellinen - ei kukaan voisi olla niin luova, vai voisiko? Ainakin hänen sisarensa oli ja se oli välillä uskomatonta. Se, kun Tarinatassu saattoi luoda tyhjästä värikkään ja täydellisen mielikuvat ja tarinat. Toisaalta, hän ei tiennyt, tulisko siitä olemaan myöhemmin myös haittaa. Sillä niin herkkä mieli… Kylmät väreet kulkivat naaraan selkää pitkin. Etsijätassu mietti väistäessään sisarensa takajalan potkuja. Heidän mestarinsa Villivirne ja Heinätähti katselivat vierestä ja keskustelivat hiljaa oppilaidensa liikkeistä ja siitä, kuinka niitä saisi hiottua sulavammaksi ja nopeaksi. Tarinatassu pääsi kierähtämään sisarensa jalkojen välistä, Etsijätassu loikkasi kauemmaksi sisarestaan ja he mittasivat toisiaan katseillaan. Etsijätassun hännänpää nyki ja Tarinatassu siristeli silmiään.

Tarinatassu odotti Etsijätassun liikettä. Kun Etsijätassu oli liikkumassa eteenpäin kohti sisartaan, Tarinatassu yllätti Etsijätassun sekä mestarit hyökkämällä ensin. He seisoivat hetken takajaloillaan, huitoen toisiaan tassuillaan kohti korvia, tietenkin ilman kynsiä. Tarinatassu laskeutui alas, saaden pökättyä Etsijätassun maahan lavallaan. Siitä Etsijätassu ponkaisi takajaloillaan sisarensa pois päältään nousten ylös. Hän ei ikinä kääntäisi selkäänsä taistelussa, ainakaan vihollisilleen.
“Hyvä. Tämä riittää tälle päivälle”, Heinätähti sanoi Villivirne nyökätessä vieressä. Etsijätassu meni sisarensa luo ja koski tuota kevyesti hännällään, kaikki oli okei. Mitään ei ollut tapahtunut vähään aikaan, joka sai Etsijätassun odottamaan jotakin.. pahaa. Ja se voisi tapahtua milloin vain, mutta vaikka jotakin pahaa tapahtuisi, elämä jatkuisi silti. Vaikka ei haluaisi.

Kun he olivat poistumassa, paikalle saapui Pakkastassu ja hänen mestarinsa Jääsielu. Pakkastassu vilkaisi Etsijätassua, kulmat kurtussa kävellen naaraan ohi. Hän pystyi vannomaan, että Pakkastassu tarkkaili muita, syvemmin ja tarkemmin kuin kukaan muu toisiaan. Mutta ei siinä. Etsijätassu oli seuraillut myös Pakkastassua,sillä musta kolli aiheutti Etsijätassulle kylmiä väreitä pitkin selkää ja kylmäsi ytimiä - siitä huokuva tunne oli jotain.. outoa. Puhumattakaan Valhelaulusta, joka vaikutti niin.. jännältä. Etsijätassu pudisteli päätään seuratessaan klaanilaisiaan. Etsijätassu ei tiennytkään, mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.

Leirissä Etsijätassu sai Villivirneeltä luvan hakea syötävää itselleen. Hän suuntasi kohti tuoresaaliskasaa, ottaen sieltä linnun. Hänen ilokseen, naaras näki Jäätassun sisaruksineen paikalla, hieman kauempana. Etsijätassu käveli reippaasti melko uusien ystäviensä luokse ja he tervehtivät Etsijätassua, vaikkakin Kastetassu vaikutti olevan ajatuksissaan. Etsijätassu oli muutenkin huomannut kolmikon olevan välillä hieman.. hajamielisiä, mutta ei osannut yhdistää siihen mitään muuta kuin kokemattomuuden.
“Hei”, Etsijätassu sanoi korvat heilahtaen ja istui alas. “Haluaako joku teistä jakaa tämän?” Hän kysyi nyökäten kohti lintua ja Kastetassu nyökkäsi. He aloittivat syömään yhdessä, jakaen linnun, jonka Etsijätassu oli valinnut. Etsijätassu vain mietti, että tässä oli hyvä olla, ystäviensä keskellä.

Kun he olivat syöneet, Villivirne saapui etsimään häntä. Etsijätassu nousi ylös, katsoen kysyvästi mestariaan joka vaikutti pirteämmältä kuin pitkiin aikoihin.
“Etsijätassu, lähdetään partioon. Mukaamme tulee Tuiskutassu ja Okakynsi”, hän sanoi Etsijätassu nyökäten. Hän kääntyi ystäviensä puoleen pahoittelevasti.
“Noh. Täytyy mennä. Nähdään!” Hän sanoi ja virnisti loikaten mestarinsa perään. Sitten harmaa naaras seurasi mestariaan ulos Myrskyklaanin leiristä metsään.

Nelikko pysähtyi hetken päästä, aika lähelle Myrskyklaanin leirin suuaukkoa. Etsijätassu vain mietti, mitä mestareilla oli mielessään. Hän irvisti. Ei niistä koskaan tiennyt, mitä heillä oli mielessä.
“No niin, jatketaan itsenäisesti”, Okakynsi aloitti katsoen harmaantuvaa taivasta. “Lopetetaan, ennen kuin alkaa satamaan”, hän sanoi ja muut nyökkäsivät.
“Nähdään”, Etsijätassu huikkasi Villivirneelle, joka hymyili takaisin. Etsijätassu katsoi, kun muut lähtivät jotta tietäisi mihin suuntaan itse lähtisi. Tuiskutassu lähti järvelle, kun taas Okakynsi ja Villivirne keskustelivat kadotessaan vatukkoon. Etsijätassu lähti siis vasemmalle, leirin yläpuolelle lähemmäksi kaukaista rajaa ja jokea, joka rajasi Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin toisistaan. Etsijätassu haisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui enne lumisateesta. Jos hän olisi ollut tarkkana ja haistellut ilmaa itse rajalla, hän olisi löytänyt kissojen hajuja. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt hajuihin erityistä huomiota - haju tuli kuitenkin myrskyklaanin rajojen ulkopuolelta, eikä sisäpuolelta. Eli kukaan ei ollut käynyt täällä - vaikkakin melkein rajalla.

Etsijätassu katseli jokea, joka oli mennyt hieman jäähän. Hän kurtisteli kulmiaan, palaten takaisin syvemmälle metsään. Metsässä ympäriltä kuului eläimien vaimenia ääniä. Etsijätassu haistoi oravan, myyrän ja hiiren, sekä näki linnun puussa. Hän keräsi itsensä ja lähti seuraamaan myyrää, joka oli jonkin matkan päässä nuuskimassa maata. Etsijätassu seurasi tuulen suuntaa, ettei oloi saisi tietää hänestä tuulen avulla. Naaraan päästessä tarpeeksi lähelle hän loikkasi kynnet esillä saaden metsämyyrän kiinni. Hän hautasi sen, jotta se säilyisi ja hän voisi hakea sen myöhemmin ennen kuin lähtisi leiriin.

Hän nosti päätään ja tarkkaili kuunnellen ja katsellen, missä seuraava saalis olisi. Orava oli kadonnut, mutta hän näki edelleen sen saman hiiren liikkumassa pusikossa. Hän lähti kohti hiirtä, mutta ei ollut varonut maata, joten hänen tassunsa pitivät tömähdyksen jonka pieni eläin varmasti huomaisi. Hiiren sen aistiessa, se pötki pakoon jonnekkin syvemmälle vatukkoon eikä Etsijätassu nähnyt sitä järkeväksi lähteä perään. Hän kuitenkin nousi ylös, katsoen näkyikö samaista lintua. Se istui edelleen puussa, melkein samassa kohdassa. Etsijätassu lähti hiljaa kiipeämään puuhun sentti sentiltä, ottaen oppia äskeisestä. Saavuttaessaan linnun, hän pysähtyi asetellen takajalat alleen. Etsijätassu hengitti syvään, loikkasi ja tarttui lintuun saaden siitä kiinni. Räpiköivä eläin yritti päästä pois kissan kynsistä, mutta Etsijätassu sai sen tapettua. Tyytyväisenä hän kapusi alas puusta, peitellen linnun. Sitten kun lunta alkoi hiljaa leijailla maahan, hän palasi kohti tapaamispaikkaa.

Paikalla oli jo Okakynsi, joten he istuivat vaitonaisina katsellen taivasta, joka tiputteli lunta. Oli lehtikato, se merkitsi kylmää säätä, saaliiden katoamista ja paksua lumipeitettä - Etsijätassu muisti lumen vain etäisesti, ehkä tarinoiden kautta. Pian paikalle asteli Villivirne ja Tuiskutassu, jotka kertoivat löytäneensä pari saalista. Etsijätassu nyökkäsi.
“Joo, minäkin löysin”, hän sanoi heilauttaen häntäänsä. “Joten lähden hakemaan ne?” Hän mietti ääneen. Muut nyökkäsivät ja lähtivät vuorostaan hakemaan omia saaliitaan leiriin. Heillä oli nälkäisiä kissoja ruokittavana

Seuraavaa päivä meni melkein samalla kaavalla. Heräten, metsästäen, taisteluharjoitukset, ystävien ja klaanilaisten seura. Sitten tuli poikkeus, Etsijätassu joutui myöhäiseen partioon.

Etsijätassu, Villivirne, Pilkkutassu ja Lumimyrsky menivät päivän viimeisessä partiossa. He kulkivat lähellä vanhaa kaksijalkalan pesää, metsikössä. Partioita oltiin lisätty urakalla Yönkajon lauman takia, mutta Etsijätassu ei pistänyt niitä pahitteeksi. Ne olivat kivaa ajanvietettä klaanilaisten kanssa ja vielä kun sää oli kohdallaan. Pieni kirpsakka pakkanen, joka sai hännänpään nykimään ja kuuran, sekä pienet, satunnaisen satunnaiset lumiset kohdat kimaltelemaan kauniisti kissojen vaeltaessa metsässä. Etsijätassu asteli eteenpäin korvat pystyssä ja suu auki maistellen raikasta ilmaa, josta sai erilaisia hajuja. Muut Myrskyklaanin jäsenet kulkivat edellä, kun etsijätassu tuli vähän jäljessä. Hän oli nähnyt melkein tuoreella lumipeitteellä tassun jäljet, jotka kulkivat rajojen ulkopuolella, kuitenkin lähellä Myrskyklaanin rajaa. Yksi tai kaksi kissaa. Etsijätassu kuunteli ja haisteli. Hän haistoi metsikön hajun seasta vieraan kissan hajun, joka ei tuoksunut miltään klaanilta, mutta ei myöskään Yönkajon laumalta. Kuitenkin hän tiesi sen, että oli haistanut sen aiemmin. Etsiätassu kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Kuka haluaisi tulla näin kauas? Ja hän näki sen. Mustaturkkinen kolli seisoi ylväänä pystyssä, tuijottaen Etsijätassua kirkkailla vihreillä silmillään. Etsijätassu sai kylmiä väreitä. Kukako tuo oli? Hän mietti astellen hiljaa eteenpäin, häntä huiskien levottomasti puolelta toiselle, askel askeleelta lähemmäksi rajaa. Vieras kissa vain katseli häntä, mitään sanomatta pää kallellaan. Etsijätassu meni valmiusasentoon, valmiiksi hyökkäämään. Ei hän tuntenut kyseistä kissaa, se voisi olla vaaraksi Myrskyklaanille - pahimmassa tapauksessa kaikille. Vieras kissa vain tuijotti häntä, tyynenrauhallisesti.
“Miksi olet käynyt Myrskyklaanin alueella?” Etsijätassu sähisi irvistäen. Musta kolli vain kohotti kulmiaan.
“Olenko sanonut että kävin siellä?” Hän kysyi haastavasti ja Etsijätassu joutui haistelemaan ilmaa tarkkaan. Ilmassa tosiaan tuoksui vieraan kollin haju, mutta se ei tosiaankaan ylittänyt rajaa. Etsijätassu vain siristeli silmiään ja katseli kollia vihaisesti. Musta kolli lähestyi Etsijätassua, erittäin rauhallisesti turkki sileänä kiiltäen yön valossa. Etsijätassun turkkia pisteli epämukavasta tunteesta ja hän pörhisti sen, katsoen epäluuloisesti vierasta. Kolli jäi seisomaan hännän mitan päähän rajasta, jolloin Etsijätassu ja hän seisoivat vastatusten.
“Etsijätassu, tule!” Kauempaa kuului Pilkkutassun mietteliäs kutsuhuuto, että minne Etsijätassu jäi. Etsijätassu vilkaisi vielä kerran mustaa kollia, lähtien pinkomaan veljensä perään. Tähdet tuikkivat taivaalla näyttäen kirkkaan hopeahännän, jättäen mustaturkkisen vieraan yksin katsomaan hämmentyneenä myrskyklaanilaisen oppilaan perään.
// sori tarinan lyhyys ^^

Liekkitassu lähti metsälle Yksitassun, Pikimustan ja Kirkaskuun kanssa. Pikimusta oli saanut ajatuksen, josko kokeilisimme kilpailla siitä, kumpi saisi eniten saalista. Hänestä se kuulosti aika hauskalta.

"Noniin. Lähdemme joelle, toinen joen vastakkaiseen päähän ja toinen toiseen", Kirkaskuu maukui. Hän lähti toiseen suuntaan, Yksitassu toiseen. Hän haistoi vesimyyrän, ja liekinvärinen kolli lähti hiipimään sitä kohti. Se olisi helppo saalis, sillä se oli vanha. Mutta oikein pulska! Siitä saa hyvän saaliin, kunhan vain saisin sen. Sitten kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän vain huitaisi sitä ja kaappasi sen. Liekinvärinen kolli taittoi siltä niskat, ja hautasi sen. Hänen oli ihan hirveä jano, mutta jos hän joisi, hän saattaisi säikyttää kaikki kalat. Liekkitassu meni joelle, toki niin ettei hänen varjonsa osuisi veteen, hän näki kalan. Hän jännitti käpälänsä, ja kauhaisi vettä kynnet sisällä, niin että saisi sen kalan varmasti. Heillä oli koko iltapäivä aikaa, joten hän varmasti saisi ainakin kolme saalista. Hän osui kalaan, ja päästi voitonriemuisen kehräyksen. Kala kuoli, ja hän kiskoi sen maalle. Kun hän etsi toista kalaa, hän haistoikin oravan. Harvemminhan niitä näkee, mutta tuo on niin keskittynyt syömiseen, että saan sen ehkä. Ja se on valtava! Hän hiipi loikkaetäisyydelle, ja loikkasi kynnet paljaina. Helppo saalis. Hän meni hautaamaan oravan ja kalan, mutta tajusi että saalistusaika loppuisi nyt. Hän siis haki saaliinsa, ja lähti kohti sitä paikkaa, missä he tapaisivat.


"Hyvä, Liekkitassu", hänen mestarinsa, Kirkaskuu maukui. Vaaleanharmaa naaras katsoi ympärilleen. Hän näytti hiukan huolestuneelta.


"Pikimusta lähti tarkkailemaan hetkeksi Yksitassua. Kuitenkin hän ei ole vielä palannut", Kirkaskuu, vaaleanharmaa naaras sanoi. Sitten hän näytti hännällään merkin seurata.

"Meidän on parempi lähteä jo leiriin, kun jäädä tänne kylmettymään", vaaleanharmaa naaras päätti. Liekkitassu seurasi mestariaan. Kun he olivat melkein leiristä, Yksitassu ja Pikimusta tulivat huohottaen.

"Anteeksi kun kesti. Me ajattelimme että voisimme seurata yhden vesimyyrän hajujälkeä nopeasti", Pikimusta selitteli myöhästymistään. Tuuli kahisutti harvassa olevia puita. Liekkitassu huomasi myös maahan leijailevat, valkoiset hahtuvat. Mitäköhän tuo on? Liekkitassu ajatteli. Sitten hän päätti kysyä sitä mestariltaan.

"Mitä tuo valkoinen on?" Liekkitassu kysyi. Hän odotti vastausta. Täällä oli niin kaunista!

"Se on lunta", mestari vastasi. Täällä siis sataa lunta. Hetkinen! Muistan klaaninvanhimpien joskus kertoneen, että lehtikatona usein sataa lunta. Nyt on siis lehtikato! Vihdoinkin, he pääsivät leiriin. Hän meni nukkumaan, sillä hän oli väsynyt. Herättyään hän ei muistanut mitä unta oli nähnyt.

"Liekkitassu! Taisteluharjoitukset!" Kirkaskuu huusi häntä. Hän lähti innokkaasti kohti mestariaan. Kenenköhän kanssa? Sitten hän näki Laventelitassun tulevan heitä kohti.

"Hei, Liekkitassu", Laventelitassu sanoi ystävällisesti. Liekkitassu piti tästä naaraasta. Naara oli ystävällinen ja kannustava. Liekkitassu oli kuullut, että Laventelitassun sisko oli kuollut. Liekkitassu tiesi miten rankkaa oli menettää joku läheinen. Hänen isänsä oli nimittäin kuollut mäyrän kynsiin. Sitten hän tajusi Laventelitassun sanovan tälle jotain.

"Hei!" Liekkitassu sanoi hieman nolostuneena.

Luku 4
Jokainen polku johtaa vain loppuun

Kastetassu ei ollut saanut vastauksia Tähtiklaanilta, vaikka hän kuinka oli yrittänyt kuunnella ja odottaa kärsivällisesti. Sen jälkeen, kun he olivat saaneet ennustuksen ja nähneet kummallisen näyn Kuulammella, Tähtiklaani oli ollut vaiti. Kastetassu oli aina pitänyt itseään kärsivällisenä, mutta hän ei voinut enää vain seisoa paikoillaan ja odottaa vastuksia kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka hänen päässään liikkuivat.
Jotain oli tehtävä.
Mutta Kastetassu oli myös Myrskyklaanin soturioppilas ja hänellä oli velvollisuuksia. Hän kävi harjoituksissa Ikijään kanssa, osallistui partioihin ja hoiti klaaninvanhimpia, eikä hän pystynyt keskittymään täysillä ennustukseen ja sen miettimiseen.
Jos minä kerran olen osa jotain suurempaa, miksi minun täytyy tehdä tällaista, laikukas naaras ärähti mielessään, kun hän laittoi viimeisen puhtaan sammaleenpalasen pesän lattialle. “Noin. Pesässänne on nyt uutta sammalta.”
“Kiitos, Kastetassu”, Lehväpilvi kiitti ja palasi takaisin pesäänsä. Vatukkakynsi ja Oravaliito jäivät vaihtamaan kieliä klaaninvanhimpien pesän ulkopuolelle ja kiittivät nopeasti Kastetassua hyvästä työstä.
Kastetassu henkäisi helpotuksesta. Hänet oli heti raskaan aamupartion jälkeen lähetetty paikkaamaan klaaninvanhimpien sammalpedin, eikä hän ollut ehtinyt syödä missään välissä ja nälkä oli alkanut vaivaamaan häntä. Oppilas kiirehti tuoresaaliskasalle, veti esiin ensimmäisen riistan, jonka näki - oravan - ja alkoi hotkia sitä kurkustaan alas.
Hän oli niin keskittynyt syömiseen, ettei kuullut lähestyvää askelparia tai edes tuttua ääntä kutsumassa häntä nimeltä ennen kuin joku tuuppasi naureskellen häntä kylkeen. “Kastetassu!”
Oranssilaikukas naaras kohotti päänsä hämmentyneenä ja hieman ärtyneenä siitä, että hänen kiireistä päiväänsä häirittiin, mutta leppyi kohdatessaan siskonsa Taivastassun katseen. Jäätassu oli hiekanvärisen naaraan vierellä, silmät välkkyen huvittuneesti ja häntä heilahtaen tervehdyksenä.
“Taivastassu. Jäätassu”, Kastetassu sanoi ja räpäytti silmiään yhä hämmentyneenä.
“Saimme huutaa sinua aika kauan ennen kuin havahduit. Olitko niin nälkäinen?” Jäätassu naurahti. Hänen sinisten silmiensä katse synkkeni. “Olet ollut aivan ajatuksissasi viimeiset auringonkierrot.”
“Onko kaikki hyvin?” Taivastassu kysyi.
Kastetassu vilkuili ympärilleen ennen kuin puhui. “Olen miettinyt ennustusta. Onko Tähtiklaani puhunut kummallekaan teistä? Oletteko huomanneet tai tajunneet mitään uutta?”
Kumpikin naaras pudisteli päätään. Kastetassun viimeinenkin toivo siitä, että Tähtiklaani olisi paljastanut hänen pentuetovereilleen jotain katosi. Miksi antaa heille niin epämääräinen ja sekava ennustus? Miksei Tähtiklaani voinut selkeyttää asioita, edes vähäsen?
“Ehkei Tähtiklaani aio kertoa meille enää mitään”, Taivastassu sanoi.
Sirppikynsi ja Merilintu ohittivat kolmikon ja kaivoivat tuoresaaliskasasta riistaa rupatellen samalla keskenään. Kastetassu katsoi heidän peräänsä ja oli juuri ehdottomassa, että he siirtyisivät muualle jatkamaan keskusteluaan, mutta Jäätassu ehti ensin.
“Parempi ehkä mennä jonnekin rauhallisempaan paikkaan”, valkoinen oppilas sanoi hiljaa.
Sekä Kastetassu että Taivastassu nyökkäsi. He seurasivat Jäätassua pitkin leirin reunoja, jokainen heistä yrittäen olla herättämättä muiden huomiota, ja pääsivät pian tuttuun piilopaikkaan, josta oli tullut tietynlainen heidän oma salainen kolonsa. Muut myrskyklaanilaiset tuskin tiesivät paikasta, mikä teki siitä täydellisen ennustuksesta juttelemiseen.
“Onko teillä ollut yhtään lisää niitä…. muistoja?” Jäätassu kysyi asetettuaan istumaan. Hänen äänessään oli varautuneisuutta ja epävarmuutta.
“Joitakin…” Taivastassu vastasi.
Kastetassu puolestaan pudisteli päätään. “Ei vähään aikaan, kumma kyllä.”
Taivastassu näytti pohdiskelevalta ja kysyi sitten kysymyksen, joka oli varmasti pyörinyt jokaisen heidän mielessään jo kauan: “Kenen muistoja me näemme?”
Kastetassu oli hiljaa. Hän vaihteli painoaan puoleltaan toiselle ja katsoi Jäätassua kuin odottaen tämän sanovan jotain. Oranssilaikullinen oppilas oli monesti yrittänyt löytää näkemistään muistoistaan vihjeitä siitä kenelle ne kuuluivat, mutta häntä ei ollut kertaakaan onnistanut. Joko nimet - joskus kasvotkin - olivat täysin sumeita tai hän ei vain muistanut niitä näyn loputtua. Varsinkin unissa nähdyt näyt olivat heikkoja ja utumaisia.
“En tiedä”, Jäätassu sanoi päätään pudistellen. “Ainut, mitä me tällä hetkellä tiedämme näistä näyistä, tai muistoista, on se että meillä on jokaisella eri kissan muistot. Sillä ei vain pääse kovinkaa pitkälle.”
Kastetassu heilautti häntäänsä. “Ehkei meidän ole tarkoitus saada sitä vielä selville”, hän pohti. “Entä jos keskitymme ennustukseen? Meidän täytyy tehdä jotain.”
“Olen samaa mieltä”, Taivastassu sanoi. “Saamme varmasti tietää muistojen omistajien nimet aikanaan. Tällä hetkellä ainut, mihin voimme todella keskittyä on ennustus.”
“On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta”, Jäätassu naukui ennustuksen ensimmäisen virkkeen.
“On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Kastetassu jatkoi ennustuksen loppuun. “Kenellä mitään uusia ajatuksia?”
“Entä se näky, jonka näimme Kuulammella?” Taivastassu kysyi. “Me kolme käännyttämässä klaanit kohti pimeyttä? Se suuri, valkoinen kissa?”
“Hallatähti”, Jäätassu sanoi. “Taivasklaanin päällikkö. Hän on se kissa, eikö olekin?”
He olivat kokoontumisessa nähneet Hallatähden, suuren valkoisen kollin, jonka silmät hohkasivat keltaisina, ja jutelleet heti takaisin leiriin päästyään. He olivat päätelleet Hallatähden olevan Kuulammella nähdyn ennustuksen valkoinen kissa - ja siten suuret kissajoukot olivat klaaneja. Entä se pimeys, johon he kolme johdattivat jokaisen klaanin? Tai ne kaikki muut, kymmenet aivan eri tavalla päättyvät näyt?
Miten se kaikki liittyi niihin sanoihin, jotka olivat kaikuneet heidän korvissaan ja kuita ennen Kuulammen tapahtumia?
Ja miten heidän näkemänsä muistot liittyivät yhtään mihinkään?
“Tähtiklaani tuntuu antaneen meille aivan liian ison palan purtavaksi”, Taivastassu kuiskasi, päästäen ilmoille heidän jokaisen ajatukset.
“Olen yrittänyt tavoittaa Tähtiklaania unissani, mutta… he eivät vastaa”, Kastetassu sanoi. Miksi Tähtiklaani oli niin hiljaa? “Olen jopa kysynyt Sudenlaululta olisiko hän saanut mitään Tähtiklaanilta - älkää huoliko, en ole paljastanut mitään ennustuksesta - mutta hän on sanonut, ettei mitään merkkiä ole tullut yhtään mistään.”
“Meidän on pärjättävä ilman heitä”, Jäätassu sanoi. “Ennustuksessa mainitut kolme kissaa olemme me. Meidän on tarkoitus tuoda tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta.”
“Tähdet lähelle…” Kastetassu mumisi.
“Tähtiklaani?” Taivastassu ehdotti. “Jos meidän on tarkoitus tuoda Tähtiklaani lähemmäs klaanikissoja? En tiedä mitä ”
“Se voisi olla. En tiedä mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan, mutta se kuulostaa järkevältä - ja sitä paitsi meillä ei ole muutakaan ideaa. Pimeistä ajoista en minäkään tiedä.”, Jäätassu sanoi. “Tiedämme Taivasklaanin liittyvän ennustukseen jollain tavalla. Siitä kertoo sekä näky, että ennustuksen toisen vaiheen sanat: ‘He johtavat taivaan kaaoksen läpi.’ Taivaan on pakko viitata Taivasklaaniin, eikö niin?”
“Sama kuin siinä Kuulammen näyssä. Siinähän oli Hallatähti ja hänen perässään Taivasklaani. Ja ne muut kissat… varmasti loput klaaneista. He vaikuttivat jahtaavan Taivasklaania”, Kastetassu pohti. “Ja sitten me kolme kääntämässä Taivasklaanin kohti varjoja ja muut klaanit tulivat perässä.
“Eli… mitä se kaikki tarkoittaa? Miksi me käännämme Taivasklaanin ja muut kohti pimeyttä?” Taivastassu kysyi.
“Ehkä meidän täytyy auttaa klaaneja tajuamaan jotain? Jotain Taivasklaaniin liittyvää?” Jäätassu ehdotti.
“Eihän siinä ole järkeä…”
Kastetassu tuijotti jonnekin siskojensa taakse ja vaipui omiin ajatuksiinsa…


~~~

Usko katsoi edessään makaavia, verestä tahriintuneita turkkeja. Hänen tummansiniset silmänsä olivat ilmeettömät ja mitään kertomattomat - kuin metsän langettamat synkät varjot, joiden seassa saattoi olla mitä vain, uhka tai piilopaikka.
Valkoinen naaras, Tuike, käveli kaatuneiden kissojen seassa, nuuhki heidän turkkejaan ja siirtyi toisesta kissasta toiseen. Muutaman luokse hän pysähtyi, kuin tarkistaakseen jotain, ja jatkoi sitten matkaansa. Hän ei vilkaisuutkaan Uskoon.
Mustavalkoinen, nuorempi kolli seisoi ketunmitan päässä Uskosta ja oli selkeästi järkyttynyt korvista hännänpäähän: siniset silmät olivat kauhusta ammollaan, koko keho tärisi hillittömästi ja suu oli auki kuin hän olisi huutanut, mutta ääntä ei kuulunut.
Tuike tuli kaksikon luokse. Hänen silmänsä näyttivät nopealla vilkaisulla ilmeettömiltä, mutta tarkemmin katsottuna niistä pystyi huomata surun antaman lasittuneisuuden. Naaras pysähtyi Uskon eteen ja oli puhumassa, mutta mustavalkoinen kolli ehti ensin, yllättäen molemmat naaraat.
“Ovatko he kaikki…?” kolli kysyi ääni täristen.
Tuike laski päätään alemmas. “Ovat. Yksikään ei selvinnyt. Usko”, hän nosti katseensa takaisin harmaaseen naaraaseen, jonka turkki oli takussa kuivuneesta verestä, “se on nyt ohi, eikö olekin?”
“On.”
“Miksi? Miksi sinun piti-”
“Koska minun täytyi.”
Mustavalkoinen kolli näytti siltä kuin Uskon vastaus ei olisi hänelle tarpeeksi ja yleensä niin ujo ja epävarma kolli sai jostain rohkeutta nousta isompaa vastaan. Hän pörhisti turkkiaan ja liu’utti kyntsensä esiin. “Miksi? Miksi sinun täytyi tappaa heidät kaikki? Etkö olisi voinut vain jutella! Neuvotella, tulla jonkinlaiseen sopim-”
“Koska joskus”, Usko sanoi ja laski katseensa nuorempaan kolliin, “on liattava omat tassunsa, jotta muut selviäisivät. Joskus pelkät hennot otteet eivät tehoa, vaan on kuljettava pimeyden polkua. Niin kauan, kun et harhaudu kokonaan pimeälle puolelle, kaikki on hyvin.”
“Mistä- mistä tietää, ettei sinne harhaudu?” kolli kysyi ääni väristen.
Usko hymähti. “Sitä ei aina tiedäkään. Itse menen sillä periaatteella, että teen kaiken hyvän vuoksi. Nämä kissat”, katse oli jälleen kissojen ruumiissa, “uhkasivat muita, eivätkä suostuneet juttelemaan. Tämä oli ainut keino.”
“Usko on hyvä kissa”, Tuike sanoi tiukasti mustavalkoiselle kollille. “Hän ei koskaan satuttaisi ilman painavaa syytä, sinä tiedät sen.”
“Niin, tiedän.”
“Olen valmis likaamaan koko turkkini ja sieluni kunhan siitä hyötyvät muut.” Harmaan naaraan koko olemus paljasti hänen tietävän jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt. “Uskon, että joskus rauhan vuoksi jonkun on uhrattava osa itsestään. Joskus on tehtävä jotain rumaa ja kamalaa. Joskus on valittava pimeys ja varjot.”

~

“Meidän on valittava pimeys.”
Taivastassu ja Jäätassu jättivät kiivaan keskustelunsa ennustuksesta kesken ja kääntyivät molemmat katsomaan oranssilaikukasta siskoaan hämmentyneinä.
Kastetassu katsoi heitä molempia vuoronperään. “Meidän on tehtävä jotain, mitä muut eivät uskalla tehdä.” Mitä enemmän hän puhui, sitä varmemmaksi hän tuli. “Meidän on valittava pimeys. Siitähän ennustuksessakin puhutaan: ‘pimeiden aikojen kautta’. Tähdet tarkoittavat varmasti Tähtiklaania, kuten Taivastassu ehdotti. Mitä Tähtiklaanissa on? Kuolleita kissoja.”
“Kastetassu…” Jäätassu sanoi ja räpäytti silmiään. Hänen äänestään kuului epäröintiä. “En oikein tiedä… Tuo kuulostaa jotenkin kaukaa haetulta.”
“Mutta se käy järkeen!”
“Pimeiden aikojen kautta… Johtavat taivaan kaaoksen läpi…” Taivastassu mumisi mietteliäänä. Hän katsoi Kastetassua kysyvästi, kun hän jatkoi: “Oletko aivan varma?”
“Miksi muuten ennustuksessa puhuttaisiin niin paljon pimeydestä ja kaaoksesta? Ja Kuulammen näyssä me johdatimme Taivasklaanin pimeyteen niin, että muutkin klaanit seurasivat. Meidän on valittava pimeys, jotta…”
“Jotta mitä? Mikä ennustuksen tarkoitus on?” Jäätassu kysyi. “Ja näimme Kuulammella monia muitakin näkyjä samasta tilanteesta. Eri versioita.”
“Mutta se missä johdatimme Taivasklaanin pimeyteen, oli kaikista selkein ja yksityiskohtaisin”, Taivastassu pohti jälleen. “Kenties ne kaikki toiset näyt olivat vaihtoehtoisia tapahtumia, mutta eivät oikeita. Ehkä vain sillä yhdellä on todellisesti merkitystä.”
“Se on totta”, Jäätassu sanoi kulmat kurtussa, mutta heilautti häntäänsä yhä epäilevän oloisena. “Eli meidän on tarkoitus tuoda Tähtiklaani lähemmäs klaanien sydämiä, mutta se täytyy tehdä pimeiden aikojen kautta. Ja sitten tulee vaikeita aikoja ja me johdamme Taivasklaanin kaaoksen läpi.”
“Aivan!” Kastetassu hihkaisi. Se oli se viimeinen puuttuva pala, joka kokoaisi koko ennustuksen yhteen! “Meidän on tuotava Tähtiklaani lähemmäs klaaneja, minkä takia tulevat vaikeat ajat ja jotain täytyy tehdä Taivasklaanille. Tähtiklaani… Tähtiklaani on täynnä kuolleita kissoja ja pimeys ja kaaos viittaa selkeästi kaikkeen… pimeää. Pahaan. Kuten soturilain rikkomiseen. Ehkä meidän… ehkä meidän täytyy tuhota Taivasklaani.”
“Tuhota Taivasklaani?”
“Niin.” Kastetassun äänessä oli puhdasta varmuutta. Niin sen täytyi olla: heidän olisi pelastettava kaikki klaanit tuhoamalla Taivasklaani jollain tavalla. Taivasklaani ei mahtunut järven alueelle, ja Tähtiklaanikin tiesi sen - lehtikato oli alkanut ja riista olisi muutenkin vähissä. “Meidän täytyy häätää Taivasklaani järveltä, tai tuhota heidät jos häätäminen ei onnistu.”
“Oletko aivan varma tästä, Kastetassu?”
“Mitä muutakaan se voisi tarkoittaa?”
Sekä Taivastassu että Jäätassu olivat hiljaa ja vain tuijottivat Kastetassua.
Jäätassu puhui ensin. “Miten me teemme sen?” Hänen äänensä oli vaimea kuiskaus, mutta hänen sinisiin silmiin oli syttynyt toivo.

~

Usko oli aina tiennyt kyvystään. Hän oli aina tiennyt olevansa jotain hieman suurempaa ja hieman erilaisempaa kuin kukaan muu hänen tapaamansa kissa. Hän tunsi turkissaan ja luissaan kulkevan voiman joka ikinen hetki, mutta se ei ollut samanlaista voimaa kuin muilla kissoilla: se ei ollut lihasten tuottamaa raakaa voimaa, vaan jotain vielä vahvempaa ja puhtaampaa, jotain millä oli juuret jossain syvällä maan sisällä.
Se voima kuljetti häntä aina eteenpäin. Hän tunsi sen liikuttavan hänen tassujaan, ohjaavan katsetta ja käskevän milloin jatkaa ja milloin pysähtyä. Usko tiesi aina olevansa oikealla polulla, minne ikinä hän kulkikaan. Hän uskoi siihen vahvemmin kuin mihinkään muuhun.
Tuike oli huomannut tämän. Hän oli tuntenut Uskosta hehkuvan määrätietoisuuden ja kaiken voittavan uskon, ja hän luotti harmaaseen naaraaseen. Hän oli valmis antamaan koko elämänsä Uskolle, mutta hän myös tiesi naaraan olevan joskus sokea omille virheilleen ja väärille luuloilleen. Silti, Tuike luotti Uskoon. Ja Usko luotti Tuikkeeseen.
Mustaraidallinen kolli luotti myös Uskoon, mutta sen sijaan, että hän ymmärtäisi harmaan naaraan valitsevan joskus väärän polun tai väärän tavan, hänen luottamuksensa Uskoon oli sokeaa. Mustaraidallinen kolli seurasi Uskoa minne tahansa ja teki mitä ikinä naaras häntä käskikään. Tuike yritti parhaansa mukaan vartioida kollia kuin omaa pentuaan.
Usko rakasti heitä molempia. Hän oli valmis tekemään mitä vain Tuikkeen ja kollin vuoksi ja halusi heille vain parasta. Hän näki itsensä heidän suojelijana ja tukipilarina ja uskoi täysin siihen, että oli vienyt kaksikon oikealle polulle.

~

“Hyvä, Tarinatassu!” Heinätähti kehui oppilastaan.
Tarinatassu oli onnistunut päihittämään Kastetassun taistelussa, ja he molemmat huohottivat nyt taisteluaukiolla. Tarinatassun silmät sädehtivät innosta ja ylpeydestä, kun hänen mestarinsa - ja koko klaanin päällikkö - oli kehunut häntä, ja Kastetassu tunsi itsekin iloa naaraan puolesta.
“Haluaisin vielä näyttää sinulle muutaman taisteluvinkin. Jos Ikijäälle ja Okakynnelle käy, Kastetassu ja Tuiskutassu voisivat vielä taistella keskenään sen aikaa.” Heinätähti oli kääntymässä, mutta pysähtyi tuijottamaan Kastetassua. “Jos Kastetassu siis vielä jaksaa.”
“Tietenkin jaksan!” Kastetassu sanoi ja pörhisti turkkiaan näyttääkseen isommalta ja voimakkaammalta.
Heinätähti hymähti ja johdatti Tarinatassun hieman sivummalle, mutta he olivat molemmat yhä näköpiirissä. Okakynsi hoputti Tuiskutassun Kastetassun luokse.
“Tarvitsetko hengähdystauon?” Tuiskutassu kysyi pieni virne kasvoillaan.
Kastetassu vastasi kollille virnistyksellä sekä hännän heilautuksella. Hän ei ollut jutellut kunnolla Tuiskutassulle pitkään aikaan ja tuntui hyvältä päästä taas Tuiskutassun seuraan. “Tietenkin jaksan! Pennuksiko minua luulet?”
“Etkö sinä sitten ole?”
Kastetassu loikkasi varoittamatta Tuiskutassua kohti tassut edellä, mutta kynnet visusti piilossa, ja onnistui yllättämään kollin. Hän laskeutui kilpikonnakuvioisen oppilaan selkään ja yrittii pysytellä paikoillaan, mutta ilman kynsiä oli vaikea saada otetta, ja Tuiskutassu heilautti hänet liiankin helposti alas.
“Pentu!” Tuiskutassu kiusoitteli ja loikkasi Kastetassua päin.
Naaras kierähti äkkiä selälleen, koukisti takatassujaan ja potkaisi Tuiskutassua suoraan vatsaan niin, että tämä lensi ketunmitan päähän.
“Varovaisesti”, Ikijää huomautti kahdelle oppilaalle. “En halua viedä kumpaakaan teistä Sudenlaulun luokse tänään.”
“Kyllä he pienet iskut kestävät, Ikijää”, Okakynsi sanoi. “Tuiskutassu, olet Kastetassua isompi. Älä yritä käyttää nopeutta hyödyksesi häntä vastaan vaan voimaasi.”
Tuiskutassu heilautti häntäänsä merkiksi siitä, että oli kuullut mestarinsa sanat ja jännitti lihaksensa, mutta ei tehnyt minkäänlaista elettä kohti Kastetassua. Naaras lähti kiertämään ystäväänsä varovaisesti, lihakset valmiina loikkaamaan tai puolustautumaan, ja Tuiskutassu kiersi samaa tahtia. He jatkoivat sitä hetken.
Vasta kun Kastetassu menetti kärsivällisyytensä ja ponkaisi laikukasta kollia kohti, Tuiskutassu liikkui. Viime kerralla Tuiskutassu oli yrittänyt väistää: tällä kertaa hän toimi enemmän mestarinsa ohjeiden mukaan ja kohtasi Kastetassun. Tuiskutassu potkaisi maata takataassuillaan juuri ennen kuin Kastetassu oli pääsemässä hänen luokseen ja onnistui iskeytymään valkoiseen naaraaseen niin lujaa, että Kastetassu horjahti ja kaatui maahan, Tuiskutassu hänen kylkensä päällä.
“Loistavaa, Tuiskutassu!” Okakynsi kehui oppilastaan. Hänen äänestään huokui ylpeys, ja Tuiskutassu pörhisti turkkiaan tyytyväisenä.
“Siitä sait!” kolli naurahti Kastetassulle.
Kastetassu kompuroi pystyyn, kun Tuiskutassu oli loikannut hänen päältään pois. “Olit vain onnekas! Ensi kerralla minä voitan!”
He jatkoivat innokkaina taisteluaan, kunnes kummankin lihaksia alkoi jomottaa, ja Heinätähti palasi heidän luokseen Tarinatassun kanssa. Päällikkö kehui heidän taisteluaan - hän ja Tarinatassu olivat katselleet hetken ajan heitä - ja käskytti heitä menemään vielä lyhyelle saalistusretkelle kolmistaan.
“Juurihan me väsytimme itsemme taistellessa”, Tuiskutassu sanoi huohottaen. “Miten meidän pitäisi jaksaa vielä saalistaa?”
“Lehtikato on alkanut. Riistaa löytyy aina vain vähemmän ja vähemmän ja teillä oppilailla on paljon enemmän energiaa kuin vanhemmilla sotureilla. Klaani tarvitsee kaiken mahdollisen riistan”, Heinätähti sanoi. “Eikä teidän tarvitse tuoda mitään ketunkokoista kasaa saalista leiriin.”
“Tehkää niin kuin Heinätähti käskee”, Ikijää sanoi, kun Kastetassu kääntyi katsomaan mestariaan pyytävästi.
“Hyvä on”, Kastetassu huokaisi. Hän katsoi sekä Tuiskutassua ja Tarinatassua ja yritti saada intoa ääneensä. “Yhdessä saamme helpommin riistaa ja pääsemme nopeammin lepäämään. Mennään.”
Oppilaskolmikko loikki syvemmälle metsään ja hidastivat kulkuaan, kun riistan haju alkoi tavoittaa heidät. Jokainen heistä oli keskittynyt hajuihin ja ympäristöön kaikilla aisteilla ja he liikkuivat kuin yksi yhtenäinen olento: Kastetassu keskellä suu raollaan ja katse eteenpäin suunnattuna, Tuiskutassu ja Tarinatassu hänen molemmin puoli ohjaamassa heitä sivuille.
Tuiskutassu pysähtyi ja heilautti häntäänsä merkiksi muille. Molemmat naaraat pysäyttivät askeleensa ja katsoivat laikukasta kollia kysyvinä, sekä toiveikkaina.
“Myyrä”, Tuiskutassu kuiskasi. Hän viittoi jonnekin vasemmalle puiden uumeniin. “Jossain tuolla. Minä saalistan sen.”
“Oletko varma, että saat myyrän kiinni? Et ole hirveän nopea”, Kastetassu kiusoitteli, tietäen hyvin myyrien olevan hitaita ja sokeita.
Tuiskutassu läpsäisi Kastetassua. “Ole nyt hiljaa!” Joku muu olisi ehkä luullut kollin suuttuneen, mutta Kastetassu tiesi Tuiskutassun vain esittävän.
Tuiskutassu lähti hiipimään myyrän hajua kohti ja jätti Kastetassun yksin Tarinatassun kanssa.
Naaraskaksikko jatkoi matkaansa. Kastetassu keskittyi aluksi riistaan, mutta ei lopulta voinut olla huomioimatta Tarinatassun läsnäoloa. He olivat jutelleet aiemminkin ja tulleet aina hyvin toimeen, mutta eivät olleet juurikaan viettäneet aikaa kahdestaan, ja Kastetassu tunsi kihelmöintiä käpälissään. Hän oli aina pitänyt Tarinatassua varsin kauniina ja mukavana kissana: hänessä oli jotain puhtautta, joka veti Kastetassua helposti puoleensa.
Siinä missä Tuiskutassu oli teräväpiirteinen ja voimakas sekä luonteeltaan että koko olemukseltaan, Tarinatassussa oli pehmeyttä ja viatonta positiivisuutta ja hän sai Kastetassun rentoutumaan sekä toteamaan mielessään, että kaikki menisi lopulta hyvin. Asiat järjestyisivät ja ennustus toteutuisi. Hän korjaisi kaiken siskojensa kanssa.
Kastetassu halusi nauttia kahden ystävänsä kanssa olemisesta, mutta ennustus - vaikka se olikin jo ratkottu ja enää täytyisi vain toteuttaa se - seurasi hänen ajatuksiaan kuin varjo hänen takanaan. Mitä ikinä hän teki tai ajatteli, se johti joka kerta ennustukseen, ja niin kävi nytkin.
“Te olette todella läheisiä”, Tarinatassu sanoi yhtäkkiä ja veti Kastetassun pois hänen ennustuksen täyttämistä ajatuksistaan.
“Ketkä?”
Tarinatassu hymyili kuin Kastetassu olisi ollut aivan idiootti. “Sinä ja Tuiskutassu. Tulette hyvin toimeen ja teillä on on aina hauskaa keskenään.”
“Ah, niin kai”, Kastetassu sanoi ja kohautti lapojaan kuin asia ei olisi mikään iso juttu. “Olemme ystäviä.” Silti naaras tunsi vatsassaan perhosia.
“Ystäviä”, Tarinatassu toisti Kastetassun sanoja, mutta ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta. “Tiedän, että lähinnä kiusaatte toisianne ja tykkäätte vitsailla, mutta jos vain näkisitte kuinka katsotte toisianne niin ymmärtäisit mistä puhun.”
Kastetassu heilautti häntäänsä ja tyrskähti. “Me olemme ystäviä, ja Tuiskutassu vain pitää minua ärsyttävänä, vaikka todellisuudessa hän on se ärsyttävä meistä kahdesta-”
“Hän tuli surulliseksi, kun et puhunut hänelle pitkään aikaan.”
Kastetassu räpäytti hämmentyneenä silmiään. Mistä Tarinatassu oikein puhui? Miksi Tuiskutassu olisi ollut surullinen siitä, että hän ei ollut puhunut kollille hetkeen? Kastetassu kyllä muisti miksei: hän oli ollut täysin keskittyneenä ennustukseen ja sen ratkomiseen, eikä hänellä ollut ollut lainkaan aikaa mihinkään muuhun.
“Hän on tänään ollut erityisen iloinen, koska olet taas jutellut hänelle.”
Kastetassu ei ollut huomannut mitään normaalista poikkeavaa. Hän heilautti jälleen epäuskoisena häntäänsä ja toivoi keskustelun olevan jo ohitse. “Entä jos lopetetaan Tuiskutassusta jutteleminen ja vietetään aikaa kahdestaan nyt kun voimme?”
Tarinatassun silmissä välähti hämmentyneisyys, mutta hän nyökkäsi. “Hyvä on.”
He jatkoivat eteenpäin kulkemista, haistelivat ilmaa ja välillä juttelivat. Kastetassu sai kiinni linnun, mistä Tarinatassu oli todella ihmeissään (“Opettiko Ikijää sinulle jo lintujen metsästyksen? Olet todella hyvä siinä!”) ja Kastetassu ei viitsinyt selittää omistavansa jonkun toisen kissan muistoja lintujen metsästyksestä, mikä on ainut syy miksi hän saa niitä kiinni. Tarinatassu puolestaan sieppasi oravan helposti ja vaivattomasti.
Kun he olivat piilottamassa oravaa mullan alle samaan paikkaan linnun kanssa, Tuiskutassu tuli vihdoin takaisin suussaan myyrä sekä pulska hiiri. Hän laski ne maahan ja katsoi kaksikkoa ylpeyttä hehkuen. “Löysin myös hiiren!”
“Mahtavaa, Tuiskutassu!” Tarinatassu iloitsi. “Nyt saamme varmasti ruokittua klaaninvanhimmat!”
“Olit poissa ties kuinka kauan ja tuo on ainut mitä toit takaisin?” Kastetassu kiusoitteli, vaikka olikin oikeasti vaikuttunut kollin risitamäärästä.
“Ja mitähän te sen aikana saitte aikaiseksi? Juoruilua?”
“Linnun ja oravan!”
“Ja teitä oli kaksi.”
Kastetassu läimäisi kollia kylkeen.
“Olette aina niin hassuja”, Tarinatassu hymisi. “Olemme saaneet paljon saalista ja onnistuimme jokainen hyvin. Ehkä on aika palata leiriin. Täällä alkaa olla jo kylmä.”
“Käy, tuuperrun kohta nälästä”, Tuiskutassu sanoi. Hän nosti saaliinsa maasta ja heilautti häntäänsä aikeina suunnata kohti leiriä.
Tarinatassu oli alkanut kaivamaan oravaansa ja Kastetassun lintua pois maan alta ja laski linnun oranssilaikukkaan naaraan eteen. Kastetassu oli nostamassa lintua leukojensa väliin, kun hän alkoi tuntea kylmää kuonollaan sekä turkissaan ja pysähtyi. Hän katsoi automaattisesti ylös kohti taivasta ja joutui räpyttelemään silmiään, kun lumihiutaleet osuiat niihin.
Ensilumi.
“Odottakaa”, Kastetassu sanoi Tarinatassulle ja Tuiskutassulle, mutta he olivat jo kohottaneet katseensa ylös.
“Lunta”, Tuiskutassu sanoi.
Lumihiutaleet kiertelivät ilmassa ja laskeutuivat hiljalleen alaspäin, täyttäen heidän turkkinsa sekä maan valkealla pinnalla. Kastetassun suu oli raollaan, kun hän vain tuijotti ylös kohti taivaaseen.
“Kaunista”, Tarinatassu henkäisi. “Niin kaunista.”
Kastetassu nyökkäsi. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi ja levolliseksi, kuin kaikki hänen sisällään vellovat huolet ja tunteet olisivat vihdoin hiljenneet ja laantuneet, jättäneet hänet hetken ajaksi rauhaan. Hetken ajan maailmassa ei ollut ennustusta, ei suurta kohtaloa, ei velvollisuuksia, ei mitään muuta kuin he kolme: Kastetassu, Tuiskutassu ja Tarinatassu.
Kastetassu toivoi, että niin voisi aina olla ja olisi aina ollutkin. Hänen taisteluharjoituksensa ja saalistamisensa kahden ystävänsä kanssa olivat olleet täynnä naurua, ilonhetkiä ja onnellisuutta. Hän oli saanut maistaa miltä tuntui olla vain tavallinen Myrskyklaanin oppilas. Miltä tuntui jutella ystäviensä kanssa tunteista ja aamurutiineista, millaista oli leikkiä ja kiusoitella, miettiä vain omaa oppilaskoulutustaan sekä kehittää itseään paremmaksi ja suurin ongelma oli kahden kissan välillä valitseminen. Ei ennustusta. Ei edessä odottavaa pimeyttä.
Mutta Kastetassu tiesi, että se hetkellinen murto-osa, jonka hän oli saanut kokea täysin tavallisesta elämästä oli vain juuri sitä - pieni palanen - eikä se voisi jatkua. Hän oli kääntymässä polulle, jonne ei mahtunut Tuiskutassua tai Tarinatassua ja tulevaisuutta heidän kanssaan. Tulevaisuutta, jossa jompikumpi saattaisi olla hänelle jotain enemmän. Kastetassun täytyi valita joko heidät tai ennustus, ja se oli valinta, jossa hänen mielipiteellä tai halulla ei ollut mitään merkitystä.
Hänen elämänsä oli päätetty jo kun hän oli syntynyt.
“Mennään”, Kastetassu sanoi kuivasti, nosti lintunsa ja lähti kävelemään pois vilkaisematta kumpaakaan toveriinsa.
Tarinatassu olisi halunnut sanoa jotakin, Kastetassu tiesi sen, mutta valkea naaras vain nosti oman riistansa ja seurasi toveriaan vaihtaen Tuiskutassun kanssa hämmentyneitä katseita Kastetassun yhtäkkisestä koleudesta.
Kastetassu sulki hetkeksi silmänsä, kun tunsi sydämensä särkyvän.

Luku 1

Sen jälkeen kun Huurretassu oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin, Laventelitassun ja hänen sisarustensa elämä ei ole ollut samanlaista. Leijonatassu ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta Laventelitassu tiesi veljensä syyttävän itseään Huurretassun kohtalosta: ja sitä myöten Leijonatassu oli alkanut olemaan entistäkin suojelevaisempi siskojaan kohtaan.
Sen sijaan, että aina seikkailujen perässä olevasta Kyyhkytassusta olisi tullut varovaisempi ja rauhallisempi, hän oli alkanut janoamaan vain enemmän leirin - ja reviirin - ulkopuolelle pääsemistä kuin se olisi ollut keino päästä irti surusta ja katumuksesta. Leijonatassu oli onnistunut pitämään siskonsa kurissa ja hillittynä, vaikka Lalventelitassu näkikin yhä Kyyhkytassun sinisissä silmissä olevan levottomuuden.
Kultatassu ja Laventelitassu olivat ainoat, jotka eivät peittäneet suruaan millään tavalla. Kultatassu puhui avoimesti tunteistaan ja Huurretassusta, mutta teki sen lämpö ja rakkaus äänessään. ‘Huurretassu ei haluaisi meidän ainoastaan surevan hänen kuolemaansa. Hän haluaisi meidän muistelevan häntä hymyllä ja nauravan ilosta aina, kun puhumme hänestä’, Kultatassu oli kerran sanonut, kun Leijontassu oli pyytänyt häntä vaikenemaan Huurretassusta puhumisesta.
Laventelitassu pysytteli usein hiljempaa, kun joku mainitsi Huurretassun, mutta ei siksi, että olisi pelännyt tai halunnut paeta menneisyyttä. Hän teki sen, koska muistot hyväsydämisestä ja hymyilevästä Huurretassusta valtasivat hänen mielensä, eikä hän saanut sanojaan suustaan. Hän ei vältellyt siskostaan puhumista, eikä hän esittänyt olevansa kunnossa, sillä useammin hän ei sitä ollut. Jos suretti, täytyi surra, se oli Laventelitassun mielipide.
Viime aikoina Laventelitassu oli kehittynyt soturikoulutuksessan nopeammin kuin aiemmin. Hän oli aina ollut sisaruksistaan kömpelöin ja hitain oppimaan, mutta tuntui kuin hän vihdoin olisi päässyt vaikeimman oppimisvaiheen ohitse - ja olihan se jo aikakin. Putousturkkikin oli huomannut sen, ja antanut kehrääviä kehuja oppilaalleen.
Harmaa naarasoppilas oli myös saanut uuden ystävän: Liekkitassun. Oranssi kolli oli vasta nimitetty oppilaaksi ja hän oli innokas ja ahkera oppimaan. Jostain syystä Putousturkki ja Liekkitassun mestari Kirkaskuu olivat usein laittaneet oppilaansa harjoittelemaan yhdessä, mutta Laventelitassu ei valittanut. Hän rakasti uusia ystäviä!
Tällä kertaa Laventelitassun ja Liekkitassun mukana saalistamassa oli myös Yksitassu, joka viime kerralla ei ollut päässyt mukaan polkuanturassaan olevan piikin takia. Ehkä sen takia pitkäkarvainen naaras oli normaalia innokkaampi yrittäessään saalistaa puun juurella olevaa hiirtä.
Yksitassu piti häntänsä vakaana ja loikkasi korkealle ilmaan. Hän sai hiiren helposti kiinni yhdellä käpälänheilautuksella ja nosti sen hampaisiinsa tyynen rauhallisena.
“Mahtavaa, Yksitassu!” Laventelitassu naukaisi ja teki pienen, innokkaan hypyn ilmaan. “Sait sen kiinni!”
Yksitassu laski hiiren sopivaan paikkaan ja peitti sen maalla, risuilla ja lehdillä. “Ei se ollut niin vaikeaa.”
Ei tietenkään, Laventelitassu mietti hymyillen, olethan sinä ollut jo kauan oppilaana! Mustajuovainen oppilas kääntyi kohti Liekkitassua. “Haluatko sinä saalistaa seuraavaksi?”
“Joo!” Liekkitassu vastasi innoissaan ja haisteli ilmaa. Kului hetki ennen kuin uusi oppilas löysi seuraavan hajujäljen tuoreesta riistasta. “Tänne päin!”
Laventelitassu seurasi liekinoranssia kollia yhdessä Yksitassun kanssa. Liekkitassu pysähtyi välillä haistelemaan ja jatkoi aina hetken matkaa, kunnes hänen häntänsä nousi ylös ja hän pysähtyi kokonaan.
“Tuolla!” oranssi kollioppilas kuiskasi kahdelle toverilleen ja osoitti lehdettömän pensaikon vierellä olevaa oravaa, joka tutki maata ruuan toivossa.
Laventelitassu katsoi, kuinka Liekkitassu lähestyi oravaa, mutta huomasi kollin lähestyvän uhkaavasti kohti kuivaa risua. “Varo, Liekkitassu!” hän kuiskasi.
Kolli hämmentyi ja kääntyi katsomaa Laventelitassua, joka nyökkäsi kohti risua. Liekkitassu huomasi sen, räpytteli silmiään ja nyökkäsi kiitokseksi ennen kuin jatkoi keskittynyttä hiipimistään kohti oravaa.
Pian hän loikkasi ilmaan, ja Laventelitassu pidätti hengitystäään. Yksitassu hänen vierellään näytti siltä kuin olisi ollut valmis pinkaisemaan kohti lähintä puuta, jos Liekkitassu ei osuisikaan oravaan, ja orava yrittäisi karata.
Liekkitassu kuitenkin onnistui: hän painoi oravan maata vasten ja katkoi sen niskat nopealla liikkeellä. “Minä tein sen!” kolli huusi, ja Laventelitassu näki ystävästään huokuvan ylpeyden ja riemun.
“Sinä kehityt koko ajan!” Laventelitassu sanoi iloisena Liekkitassun puolesta.
“Hyvää saalis, Liekkitassu”, Yksitassu kehui kollia myös. “Ehkä on aika palata leiriin. Minun on mentävä vielä partioon.”
“Joo”, Laventelitassu sanoi. “Otan pyydystämäni kalan matkalla mukaan. Älä unohda hiirtäsi, Yksitassu.”
Yksitassu heilautti häntäänsä. “En tietenkään.”
Laventelitassu hymyili. “Nähdään leirissä, Liekkitassu!”
Harmaa naarasoppilas lähti loikkimaan järveä kohti, missä hän ol iaiemmin saanut kalan saaliiksi. Matka ei ollut pitkä ja palatessaan leiriä päin hän tarkisti Yksitassun ottaneen hiirensä mukaan ennen kuin jatkoi matkaansa leiriin.
Tuoresaaliskasa oli mukavan iso jo, vaikka Laventelitassu tiesikin lehtikadon tulevan vielä vaikeuttamaan saalistamista. Klaaninvanhimmat ja vanhemmat soturit olivat kertoneet lehtikadon kauhuista, mikä oli saanut Laventelitassun säikähtämään ja toivomaan, ettei järvi jäätyisi umpeen. Olihan kala heidän pääravintonsa!
Laventelitassu nappasi kasasta itselleen jonkun toisen pyydystämän kalan ja oli etsimässä seuraa, kun näki Liekkitassun lähestyvän tuoresaaliskasaa. Naaras tervehti tätä hännänheilautuksella.
“Kävin viemässä klaaninvanhimmille ruokaa”, Liekkitassu selitti.
“Voimme jakaa tämän kalan, jos haluat”, Laventelitassu ehdotti. Hän tiesi, ettei jaksaisi kuitenkaan syödä sitä kokonaan.
“Käy minulle!” Liekkitassu vastasi iloisena.
He valitsivat syrjäisemmän paikan aukiolta ja alkoviat syömään kalaa. Laventelitassu katseli samalla leirin tapahtumia ja näki veljensä sekä Yksitassun lähdössä partioon. Kultatassu ja Kyyhkytassu vaihtoivat kieliä toisella puolella leiriä, ja Valotähti jutteli jotain varapäällikkönsä kanssa.
Jokiklaani oli rauhallinen, vaikka viime aikojen tapahtumat olivat aiheuttaneet paljon surua klaanin keskuudessa. He elivät synkkää aikaa, joten Laventelitassu yritti nauttia näistä pienistä, rauhallisista hetkistä parhaansa mukaan.

// Tämmönen kiva tarina tähän väliin c: ihanaa vihdoin kirjottaa Laventelilla jotain, se kun on lojunut käyttämättömänä jo pitkään :D

Kolmas luku - I trust him with my life

Huurretassu oli ylpeä itsestään. Tuulihännän koulutus oli tehokasta ja Huurretassu kehittyi jatkuvasti. Hän osasi käyttää kaikkkia aistejaan -kuuloa lukuun ottamatta tietenkin- täydellisesti, kun hän saalisti. Hän tunsi liikkeet maan kautta tassuihinsa ja hän haistoi saaliinsa jo kaukaa. Ei hän kuuloaistia tarvinnut yhtään mihinkään. Huurretassun onneksi hänen muut aistinsa korvasivat hänen kuuloaistinsa, joten hänellä ei ollut mitään hätää. Hänestä tulisi soturi aivan kuin muistakin oppilaista. Tuulihäntä oli osoittanut, että kuka vain voisi olla soturi. Soturilla ei ollut ääntä eikä hän kyennyt puhumaan, mutta hän oli silti hyvä soturi.
Tuulihäntä hipaisi hännällään Huurretassun kylkeä ja oppilas käänsi katseensa mestariinsa. Naaras osoitti hännällään Huurretassun kantamaa oravaa ja sitten pentutarhaa. Huurretassu hymyili ja nyökkäsi iloisesti. Hän saisi viedä saaliinsa Suvikuurolle, jolla oli aivan liian suloiset pennut imetettävänään.
Huurretassu työntyi sisälle pesään ja kohtasi Suvikuuron ystävällisen hymyn. Valkomusta kuningatar oli aluksi ollut epäileväinen Huurretassua kohtaan, mutta lopulta tottunut kuuron oppilaan läsnäoloon. Suvikuuro piti vain harvasta kissasta ja Huurretassu oli onnistunut pääsemään sille hyvälle puolelle kuningattaren kanssa.
Suvikuuro nyökkäsi tervehdyksensä ja hänen oransseihin silmiin syttyi kiitollinen katse, kun hän huomasi valkoisen oppilaan tuoman oravan hänen leukojensa välissä. Huurretassu laski oravan kuningattaren eteen ja perääntyi sitten muutaman askeleen. Suvikuuro nyökkäsi kiitollisuutensa ja huusi pennuilleen jotakin. Huurretassu käänsi katseensa suuntaan, josta tärinä tuli maata pitkin hänen tassuihinsa. Mustavalkoinen ja harmaavalkoinen pentu kipittivät kömpelösti emonsa luokse. Pilvipennun katse kirkastui, kun hän tunnisti Huurretassun. Utupentu harvoin hymyili eikä naaraspentu nytkään hymyillyt. Hän oli silti selkeästi tyytyväinen, kun Huurretassu oli tullut taas pentutarhaan. Huurretassu oli yksiä harvoista oppilaista, jotka olivat edes jonkin aikaa pentutarhassa. Utupentu oli tietenkin vähän epäileväinen Huurretassun kyvyistä, koska oppilas oli kuuro, mutta Huurretassu pystyi yllättävän hyvin lukemaan pentujen huulilta heidän kysymyksensä. Pilvipentu katsoi innostuneesti hymyillen Huurretassua ja kysyi kysymyksensä. Pilvipentu puhui onneksi hitaasti ja selkeästi, mikä helpotti Huurretassua ja paljon. Pentu oli niin pieni ja oli vaikea aina nähdä, mitä pennut puhuivat.
”Kyllä, sain tämän itse”, Huurretassu hymyili pennulle. Kollipennun haituvainen pentukarva näytti niin pehmeältä ja Huurrepentua hymyilytti. ”Oravaa saalistaessa pitää olla nopea, jos se ehtii huomata sinut.”
Pilvipentu alkoi esitellä saalistusasentoaan ja Huurretassu kehui kollia. Ei pienellä pennulla tietenkään sujunut niin kuin oppilailla, mutta tarpeeksi hyvin. Hän yritti parhaansa minkä noin nuori pentu voi ja se oli tarpeeksi.
”Sinusta tulee varmasti upea saalistaja”, Huurretassu naukaisi Pilvipennulle, jonka katse kirkastui entisestään, kun hän sai kehuja oppilaalta. Utupentu tuuppasi veljeään ja aloitti tuttuun tapaansa leikkitappelun sisarusten välille. Heillä oli varmasti tylsää, kun olivat pentutarhan ainoat pennut. Huurretassu hyvästeli Suvikuuron ja hänen pentunsa, jonka jälkeen hän poistui pentutarhasta. Hän hymyili koko sen ajan, sillä hänelle oli tullut niin lämmin olo, kuten tavallista. Jonakin päivänä hänkin haluaisi omia pentuja. Sirppikynsi oli ollut aina hyvä emo ja Huurretassu halusi kokea sen saman ilon, jonka omat pennut voisivat hänelle tuoda.

Huurretassu seurasi mestariaan taistelukuopalle. Hän pääsisi harjoittelemaan taisteluliikkeitä Hiillostassun kanssa, oppilaan, jonka kanssa Huuretassu ei ollut koskaan ennen kommunikoinut millään tavalla. He olivat aina olleet eri paikoissa eivätkä koskaan saaneet siis mahdollisuutta kunnolla tavata.
Hiillotassu istui mestarinsa Lieskamyrskyn kanssa taistelukuopalla. Lieskamyrsky näytti jotain puolustusliikettä mustavalkoiselle oppilaalleen, joka seurasi tarkkaan mestrinsa joka lihaksen liikettä.
Lieskamyrsky tervehti Tuulihäntää, kun valkoinen soturi tuli tarpeeksi lähelle. Huurretasu vilkaisi Hiillostassua, joka seurasi mestariaan herkeämättä. Huurretassu asettui taistelukuopalle odottamaan, että mustavalkoinen oppilas saapuisi. Heidän olisi tarkoitus testata oppimaansa ilman mestariensa ohjeistusta ja Huurretassu oli valmis kokeilemaan taitojaan, joita oli kartuttanut kuiden aikana mestariltaan. Hiillostassu asteli taistelukuoppaan noin kahden ketunmitan päähän Huurretassusta. Hän hymyili ystävällisesti ja tervehti Huurretassua hännänheilautukselle ja Huurretassu hymyili takaisin kollille. Lieskamyrsky heilautti häntäänsä merkiksi aloittaa ja Hiillostassun katse muuttui heti ovelaksi, kun tositilanne pääsi alkamaan. Huurretassu oli yllättynyt, sillä usein muut oppilaat tuntuivat olevan niin varovaisia, jos heillä oli vastassaan Huurretassu. Olisiko nyt toisin? Ehkä Hiillostassu tosiaan yrittäisi kunnolla.
Hiillotassu silmäili Huurretassua keltaisilla silmillään ennen kuin lähti kiertämään valkoista naarasta ympäri. Huurretassu siristi silmiään ja seurasi Hiillostassun katsetta, sillä kolli saattaisi paljastaa mihin olisi tähtäämässä, ja se veisi Hiillostassulta yllätyksen tuoman edun. Kollin katse harhautui silmänräpäyksen ajaksi Huurretassun vasempaan kylkeen ennen kuin kolli siirsi sen naaraan tassuihin. Hah. Huurretassu oli kehittänyt näköään ja huomasi monet yksityiskohdat helposti. Hänellä oli nyt etu Hiillostassua vastaan.
Hiillotassu syöksyi eteenpäin, mutta Huurretassu väisti kylkeensä suunnatun iskun ja syöksyi itse heti sen jälkeen Hiillotassun selkään, kun kolli mietti seuraavaa iskuaan hämmenyksen tilassaan. Naaras tönäisi hartiallaan kollia kylkeen ja iski sitten hännällään kollin tassuihin saadakseen kollin horjahtamaan. Hiillostassu onnistui kuitenkiin pysymään tasapainossa ja hän lähti sen enempää empimättä uuteen hyökkäykseen Huurretassua kohti. Hän oli tosissaan ja syöksyi Huurretassun käpäliin, mikä aiheutti Huurretassun tasapaino menetyksen. Naaras lensi kumoon. Hän yritti nousta pystyyn, mutta mustavalkoinen oppilas ehti ensin ja painoi naarasoppilaan maata vasten.
Huurretassu alkoi kelatat mielessään niitä liikeitä, joita hänelle oli opetettu käyttämään tällaisessa tilanteessa. Naaras käytti voimiaan ja sai takajalkansa asetettua kollin vatsan alle. Hän ei odottanut enempää, jotta Hiillostassu ei ehtisi varoa vaan ponnisti ja sai Hiillostassun potkaistua päältään. Huurretassu pomppasi pystyyn ja loikkasi Hiillostassun selkään vielä, kun kolli oli makuulla. Huurretassu asetti toisen käpälänsä kollin kaulalle ja toisen hänen rintakehälleen. Takakäpälillään hän piti kollin omia takajalkoja paikoillaan. Hiillostassu näytti luovuttaneensa ja Huurretassu päästi kollin pystyyn. Naaras ehdotti virneellään uusintaa ja Hiillostassu hyväksyi sen heti omalla virneellään. Tämä oli itse asiassa jopa hauskaa, kun hänen harjoituskumppaninsa ei ollut jatkuvasti hädissään Huurretassun hyvinvoinnista. Naaras oli kuuro eikä sairas, mutta monet kohtelivat häntä kuin hentoa kukkaa, joka hajoaisi hetkenä minä hyvänsä. Onneksi Hiillostassu taisi oll yksi niistä harvoista oppilaista, jotka käyttäytyivät mahdollisimman normaalisti Huurretassua kohtaan. Ja se sai Huurretassun tosiaankin iloiseksi.

Hiillostassu tuli useammankin kerran sen taisteluharjoituskerran jälkeen harjoittelemaan Huurretassun kanssa. Heidän mestarinsa olivat selkeästi nähneet, että he oppisivat toisiltaan hyvin ja olivat päättäneet pitää sitä yllä. Hiillostassu ei kohdellut Huurretassua yhtään oudolla tavalla vaan niin kuin kohteli kaikkia muitakin oppilaita.
He jakoivat aterian yhtenä päivänä, kun Huurretassu ei nähnyt veljeään Pakkastassua leirissä. Hänellä oli nälkä ja Hiillostassu oli tarjoutunut seuraksi, ja tietystihän Huurretassu oli suostunut. Hän koki, että Hiillostassu voisi olla hänen ystävänsä ja se tuntui hyvältä. Hiillostassu oli mukava, ystävällinen ja huumorintajuinen. Hän oli myös urhea.
Pakkastassun saapuessa leiriin Huurretassu näki hänen erivärisissään silmissään jonkin oudon tunteen, kun hän huomasi sisarensa Hiillostassun seurassa ja syömässä. Huurretassu hyvästeli Hiillotassun, kun hän oli saanut syötyä ja loikki mustaturkkisen veljensä luokse hymyillen lempeästi. Pakkastassu hymyili Huurretassulle, mutta hänen ilmeensä muuttui, kun hänen katseensa harhautui Hiillostassuun.
Kolli kysyi katseellaan, kuka hän oli ja miksi Huurretassun oli ollut syömässä hänen kanssaan.
”Hän tarjoutui seurakseni, kun sinua ei näkynyt”, Huurretassu kertoi ja puski kehräten veljensä kylkeä. ”Hiillostassun ansiosta opin uutta taistelemisesta, sillä hän ei kohdellut minua kuin sairasta.”
Pakkastassu nyökkäsi ja hänen katseensa pehmeni, kun hän katsoi sisartaan. Aina niin vakavana, Huurretassua huvitti. He olivat erilaisia, mutta silti läheisiä. Huurretassu luotti koko elämänsä veljensä tassuihin ja tiesi voivansa aina luottaa Pakkastassuun. Pakkastassu näytti pehmeän ja lempeän puolensa Huurretassun seurassa. Valkoinen naarasoppilas toivoi sisimmässään, että kolli uskaltaisi näyttää sen jollekin toisellekin kissalle, jota hän rakastaisi tulevaisuudessa. Hänen veljensä ansaitsisi jonkun, jonka kanssa jakaisi elämänsä ja sydämensä. Ehkä saisi jopa pentuja. Huurretassu ei oikein pystynyt kuvittelemaan Pakkastassua isäksi vielä, mutta ehkä joskus Pakkastassu voisi saada sen ilon. Hänestä tulisi kyllä hyvä isä, vaikka hän olikin välillä itsepäinen. Huurretassu huokaisi ja nuolaisi veljensä poskea lempeästi. He olisivat toistensa tukena, ihan sama mitä elämä heidän niskaansa heittäisikin.

"Liekkitassu ja Laventelitassu, harjoitelkaa sitä liikettä toisiinne. Sitten kun olette tehneet sen, vaihtakaa hyökkääjää ja puolustajaa. Ensiksi Liekkitassu voi puollustaa", Putousturkki sanoi.

Liekkitassu piti opettelusta, ja oli varma että hänen tassunsa olivat kuin tehty tähän. Hän odotti ja odotti Laventelitassun hyökkäystä. Vihdoin Laventelitassu hyppäsi, ja katsoi hänen korviaan. Hän odotti Laventelitassun iskevän sinne, mutta Laventelitassu iskikin salamannopeasti hänen jalkoihinsa. Hän hätkähti, ja ei ehtinyt väistää, joten Laventelitassu sai hänet kampatuksi. Hän tajusi epäonnistuneensa, ja mietti, että jos Laventelitassu olisi taistellut kynnet esillä, hän olisi varmasti ihan riekaleina.

"Yritä uudestaan, ja muista, että jos vastustaja tähtää korviin, se on uskottavasti hämäystä", Kirkaskuu opasti.

Putousturkki nyökkäsi, joka tarkoitti hänen olevan samaa mieltä. Tälläkertaa hän päätti, että Laventelitassu ei pääsisi tekemään samaa. Laventelitassu katsoi taas tiukasti korviin, ja kun hän syöksähti. Liekkitassu väisti sivulle ja hyppäsi hänen päälleen, ja päästi voitonriemuisen mrraun. Nyt hän oli voittanut! Ennen kuin hän ehti edes ajatella asiaansa loppuun, Laventelitassu potkaisi häntä mahaan, ja hän lensi maahan. Hän yritti tehdä saman tempun, mutta Laventelitassu tiesi sen tempun hänen ilmeestään.

"Turha yrittää!" Laventelitassu maukui hilpeästi. Hän tiesi epäonnistuneensa taas. Nyt hän päätti onnistua. Kun Laventelitassu hyppäsi taas, hän tälläkertaa sai juuri ja juuri väistettyä, ja samalla kamppaamaan hänet. Hän painoi Laventelitassun maahan, ja toivoi hartaasti että saisi tämän pysymään tässä. Hän onnistui siinä, ja Laventelitassu pysyi siinä.

"Okei, okei. Voitit! Mutta älä luulekaan, että tämä tulisi toistumaan!" Laventelitassu maukui muka vihaisesti.

"Hyvä, Liekkitassu. Se oli hyvä idea kampata Laventelitassu samalla kun väistit. Nyt kuitenkin voimme lähteä, koska on jo aurinkohuippu", Putousturkki sanoi. Hän läjti mestarin ja Putousturkin mukaan Laventelitassun kanssa. Hän kuuli vesimyyrän rapistelemassa jossain lähellä. Harvoin ne tänne tulevat, mutta eihän se haittaa. Hän seurasi hajujälkeä, ja laskeutui vaanimisasentoon. Hän päätti tehdä mestarin ylpeäksi, ja päätti myös saada vesimyyrän. Hän katseli tarkasti, että tiellä ei olisi risuja tai lehtiä, ja lähti hiipimään. Hän tajusi vesimyyrän olevan vanha yksilö, joten kyllähän hänen nyt se pitäisi saada! Hän oli tarpeeksi lähellä, joten hän hyppäsi, ja katkaisi vesimyyrän pakotien käpälillään. Hän puraisi sitä nopeasti niskaan, ja katkaisi siltä niskan. Minä sain sen! Hän ajatteli. Hän lähti nopeasti mestarinsa luokse, ja sanoi,

"Katso! Sain vesimyyrän!" Kirkaskuu kääntyi katsomaan ja kehräsi vähäsen.

"Näyttää oikein mehevältä. Joku klaaninvanhimmista saa siitä maittavan aterian", Putousturkkikin kehaisi. He saapuivat leiriin, ja Liekkitassu vei vesimyyränsä tuoresaaliskasaan. Hän kysyi Kirkaskuulta, voisivatko he lähteä iltapartioon Yksitassun, Laventelitassun ja heidän mestareidensa kanssa. Kirkaskuu nyökkäsi, ja se oli myöntyvä vastaus. Mutta mitäköhän minä teen sen aikaa? Ehkäpä Kuikkalaulu kertoo minulle tarinan. Hän käveli klaanivanhimpien pesään missä Kuikkalaulu ja muut istuskelivat.

"Kuikkalaulu, voisitko kertoa minulle taas jonkin tarinan? Minä voin tuoda sinulle vaikka vesimyyrän", hän kysyi.

"No, mikä ettei. Ja onpa kilttiä jos tuot minulle vesimyyrän", Kuikkalaulu sanoi lempeästi. Hän lähti hakemaan sitä vesimyyrää, ja Putousturkki huusi hänelle,"Hei! Veisitkö sen klaaninvanhimmille! He olisivat todella kiitollisia siitä!" Minä olinkin juuri viemässä sitä sinne. Hän ajatteli. Hän vain nyökkäsi, koska ei pystynyt vastaamaan vesimyyrä suussaan. Hän kiiruhti klaaninvanhimpien pesälle, ja vei vesimyyränsä Kuikkalaululle. Kuikkalaulu avasu suunsa haukotukseen ja söi vesi myyräänsä.

"Ota ihmeessä sinäkin, nuori kolli", Lehtimyrsky, tummanruskearaidallinen naaras kehotti. Hän otti siitä muutaman palan, mutta ei enempää.

"Noniin. Nyt voin kertoa sen tarinan. Olimme juuri hyökkäämässä Tuuliklaaniin, ja minä valmistauduin taisteluun. Voi niitä aikoja, olin silloin vielä oppilas, ihan niinkuin sinäkin nyt… ...ja niin voitimme Tuuliklaanin. Ohhoh! Minäpä kerroinkin nyt pitkän tarinan, ja etkös sinä ollut menossa partioon! Voi minua hupsua, ehkä sinun pitäisi nyt mennä", Kuikkalaulu kertoi tarinansa ja havahtui sitten. Hän huusi nopeasti klaaninvanhimmalle hyvästit, ja lähti Kirkaskuun luokse.

"Lähdemmekö jo kohta partioon?" Liekkitassu kysyi Kirkaskuulta. Hän toivoi että tämä sanoisi, että ihan kohta, mutta mestari sanoikin, "Odotamme Yksitassua ja Pikimustaa", Kirkaskuu vastasi. Vihdoinkin Yksitassu ja hänen mestarinsa, Pikimusta tulivat.

"Yksitassulla oli piikki polkuanturassa", Pikimusta selitti myöhästymisensä. He lähtivät Varjoklaanin rajalle, ja kun he olivat siellä, mestarit merkitsivät hajumerkit.

"Liekkitassu, tule sinäkin koittamaan. Näit jo, miten", Pikimusta käski. Hän meni tekemään sen.



//En jaksanukkaan tehä mitään superpitkää, mut tässä nyt taas vähäsen pidempi.