8. osa – Uusi tehtävä

Tuiskusielu kulki tuttua reittiään pitkin klaanien reviirejä. Ei hänellä ollut hajuakaan, mitä oikein tapahtui, mutta ei häntä edes kiinnostanut. Kastelintuun törmääminen tähän aikaan yöstä oli… outoa. Ja hänestä huokuva veren ja kauhun haju kertoivat Tuiskusielulle jotain, mutta kolli ei ajatellut sitä sen syvemmin. Selvästi naaras oli tehnyt jotain, mitä ei ehkä olisi pitänyt, mutta kuka Tuiskusielu oli sanomaan asiaan mitään?
Tuska painoi Tuiskusielua alemmas ja hänet valtasi raivo. Kuka hän oli sanomana mihinkään mitään? Jos hän oli Kastelinnun elämässä yhdentekevä, ei naaraalla pitäisi olla mitään väliä Tuiskusielunkaan elämässä.
Myrskyklaanin leiriin palaaminen tuntui joka kerta vain pahemmalta idealta kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta Tuiskusielu oli pidempään poissa leiristä, kun astui ulos piikkiherneiden suojaamasta leiristä. Leirissä Tuiskusielua tuijotettiin ja hän oli niin yksin. Yksinäinen ja toivoton ja vihainen ja… ja… ja kaikkea muutakin.
Tuiskusielu pysähtyi Myrskyklaanin rajalle, jonka takana siinsi tuntematon maa, jota ei kukaan omistanut. Siellä ei ollut klaanien eikä saman klaanin kissojen välisiä komplekseja suhteita, joita vaalittiin jonkun kuvitteellisen kuolleen klaanin nimessä.
Tuiskusielu oli seisonut tässä samassa paikassa jo muutaman kerran, tuijotellen siintävää tyhjyyttä edessään. Olisiko hän vapaa tuolla? Ei tarvitsisi kuunnella muiden jurputuksia jostain Tähtiklaanista ja jostain muutakin humpuukista.
Hän katsoi yöllistä maisemaa. Heinäkorret huojuivat hennossa tuulessa ja kaukaisuudessa siinsi nummia ja puita, joita ei kuka tahansa klaanikissa ollut läheltä nähnyt. Tuiskusielun tassuja kihelmöi eikä hän vilkaissut taakseen. Ei hänellä ollut siellä mitään.
”Hyvästi vain”, Tuiskusielu murahti ja astui kenenkään omistamille maille. Se siinsi kauas horisonttiin. Ehkä hän palaisi, ehkä ei. Mitä sillä edes olisi väliä. Mikä häntä esti menemästä muualle? Ei kukaan eikä mikään. Eihän ketään edes kiinnostaisi, jos häntä ei kuuluisi illalla takaisin leriin.
Tuiskusielu katsoi nousevaa aurinkoa ja sen värjäämää taivasta yllään. Se näytti jotenkin isommalta nyt, kun Tuiskusielu oli viimeinkin päässyt pois puiden suojaamasta metsästä. Tuiskusielun takana siinsi järvi ja sen takana vielä korkeat vuoret, mutta Tuiskusielu ei mennyt sinne. Hän oli kulkenut ohi Varjoklaanin rajan ja siitä sitten eteenpäin. Se näytti lupaavammalta kuin vuorelle talsiminen. Siellä siinsi vaikka ja mitä, tuntematon. Siellä ei klaanien asettamat rajat tai taakat häntä varjostaneet ja ohjanneet.

Tuiskusielu oli löytänyt itselleen hyvän paikan, jossa hän oli viettänyt viimeiset pari viikkoa lekotelleen tyytyväisenä. Hän oli saalistanut itselleen, nukkunut rauhassa ja ottanut rennosti, rauhoittuen. Hän sai olla rauhassa. Tai, oli hän muutaman kulkukissat nähnyt, mutta siinä se. Ei niistä mitään harmia ollut. Eivät ne olleet tulleet lähelle, varsinkaan sen jälkeen kun olivat nähneet minkä kokoinen Tuiskusielu oli.
Mutta tänään Tuiskusielu jatkaisi matkaansa. Hän tunsi kutsua tuon lehtimetsän toiselle puolelle, joten sinne kolli menisi. Tuiskusielu söi vielä vatsansa täyteen ennen kuin lähti matkaan. Metsä ei ollut kovin suuri, sillä Tuiskusielu pääsi nopeasti sen toiselle puolelle. Suuri ukkospolku halkoi maata hänen edessään ja sitä pitkin juoksevat hirviöt kertoivat, että siitä ei noin vain yli mentäisi. Tuiskusielu kulki ukkospolkua myöten, tarpeeksi kaukana hirviöistä kuitenkin, etsien toista reittiä itselleen.
Pian Tuiskusielu löysi ukkospolun ali kulkevan… tunnelin? Se oli todella lyhyt tunneli, mutta sitä kautta pääsi toiselle puolelle. Tosin, nyt Tuiskusielu ei ollut varma halusiko edes toiselle puolelle, kun toisella puolella siinsi kaksijalkala. Kolli kuitenkin rohkaisi mielensä ja kulki varovaisin askelin tunnelin läpi toiselle puolelle. Tunnelin sisällä oli kaikunut yllä juoksevien hirviöiden äänet, mutta muuten-
Tuiskusielu pinkaisi sivuun ja painautui maata vasten, kun jokin oli yhtäkkiä syöksynyt tunneliin. Se oli kaksjalka, joka kulki jonkun oudon jutun päällä. Sen perässä tuli kaksi muuta samanlaista vempelettä ja niiden päälle kaksi muuta kaksijalkaa. Ne eivät huomioineet Tuiskusielua mitenkään ja kolli huokaisi tyytyväisenä.
Kirjava kolli jatkoi matkaansa kaksijalkalan reunamilla, toiveenaan löytää tie sen ympäri ja päästä sitten eteenpäin. Täällä oli paljon uusia hajuja, jotka tulvivat Tuiskusielun nenään. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa yhtä päättäväisenä, tuli mikä tahansa haju hänen nenäänsä.
Tuiskusielu huokaisi, kun joutui kapuamaan aidan ylitse, joka esti hänen tiensä. Hän kiipesi sen vaivattomasti ja jatkoi sitten matkaansa. Kauempana kulki toinen aita ja Tuiskusielu huokaisi syvään. Ehkä tuon jälkeen koko paikka päättyisi ja hän pääsisi kulkemaan taas ilman ällöttävää kaksijalkalan hajua.
Jotain punertavaa välähti Tuiskusielun silmäkulmassa ja kolli pysähtyi. Se oli liian rusehtava ketuksi, mutta ei sitä koskaan voinut tietää. Tuiskusielu irvisti ja kääntyi katsomaan liikkeen suuntaan.
Vastassa ei ollut kettu vaan pieni kissanpentu. Tuiskusielu kohotti toista kulmaansa ja katsoi kauempana istuvaa pentua, joka katsoi häntä takaisin pää kallellaan.
Ei ollut siis hätää taistelusta. Tuiskusielu käänsi katseensa pois ja oli jatkamassa matkaa, kun hennot tassunaskeleet lähestyivät. Kahdet tassunaskeleet. Kolli käänsi katseensa takaisin pentuun ja tällä kertaa kohtasi yhden sijaan kaksi pentua.
Tuiskusielu kurtisti kulmiaan, kun katsoi kahta pientä pentua. Ne katsoivat häntä takaisin suurilla silmillään, ihmetellen Tuiskusielua kuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toista kisaa.
Ruskeankirjava naaras kohotti kuononsa Tuiskusielua kohti, yrittäen nuuhkia kollin aivan uutta hajua. Hänen veljensä, valkoinen, mustaläikällinen kolli kallisti päätään, tuijottaen Tuiskusielua tuikkivin silmin.
”Kuka sinä olet?” kollipentu kysyi, pää kallellaan
”Se haisee hassulta!” naaraspentu sanoi, nauraen. Tuiskusielu huokaisi, pudisti päätään ja loikkasi pentujen ylitse jatkaakseen matkaansa. Ei ollut hänen asiansa häiritä toisten pentuja. Ei hän jaksanut moisille puhuakaan nyt, olihan hänelleä ihan muuta tehtävää. Ja pian hän saisi vihaisen emon kimpuunsa, jos ei jo liukenisi paikalta.
”Hei! Odota!” naaraspentu juoksi hänen peräänsä ja Tuiskusielu yritti antaa olla, mutta lopulta hän pysähtyi ja huokaisi syvään, kannustaen itseään olevaan mahdollisimman ystävällinen pennuille. ”Älä mene!”
”Mene takaisin kotiisi, pentu”, Tuiskusielu tokaisi, kääntyen katsomaan kahta pentua, jotka olivat nyt aivan hänen edessään. ”Emonne ei varmasti pidä, jos ette ole pesässänne, kun hän palaa.”
”Tunnetko sinä emomme?” punertavan ruskea naaraspentu kysyi vihreät silmät tuikkien.
”Mitä? En!” Tuiskusielu häkeltyi, korvat luimistuen. Typeriä pentuja. ”Mutta tunnen emojen ajatukset. Hän huolestuu, jos ette ole pesässänne.”
”Eli et ole nähnyt häntä?” kollipentu kysyi, äänentaso hiljentyen.
”En? Enhän minä edes tunne emoanne. Miksi kysytte?” Tuiskusielu murahti. ”Hopi hopi. Ei minulla ole aikaa pennuille.”
”Oletko varma? Hän on valkoinen ja hänellä on mustia läikkiä turkissaan! Oliko hänellä ruokaa?” naaraspentu kyseli ja Tuiskusielu huokaisi.
”No en ole vieläkään tavannut emoanne, hölmöt pennut”, kolli huokaisi, pyöräytten silmiään. ”Heippa hei, kyllä hän pian tulee, malttamattomat pennut. Opetelkaa kärsivällisiksi ja tottelemaan.”
Tuiskusielu huiskaisi häntäänsä ja lähti menemään, loikaten aidan yli, jotta pennut eivät pystyisi seuraamaan häntä enää. Hän ei todellakaan aikoisi olla vastuussa, jos huolestunut emo tulisi hänen peräänsä. Hän jätti huomiotta pentujen huudot ja jatkoi matkaansa, häntä miltei laahaten maata, kuten tavallista.
Tuuli yltyi auringon laskiessa taivaanrannan taakse ja Tuiskusielu etsi itselleen suojaa. Toisaalta hän kaipasi Myrskyklaanin suojaisaa leiriä ja mukavaa sammalpetiä, mutta samalla se leiri oli täynnä häntä tuomitsevia ja tuijottavia kissoja. Ja siellä oli sääntöjä ja sitä ja tätä ja tuota, mitä piti tehdä. Ja joku Tähtiklaani.
Kolli kiersi tuuhean häntänsä ympärilleen, kun hän löysi suojaisan kuopan puun juurelta. Täällä ei ollut kissojen tai muidenkaan elukoiden hajuja, joten oletettavasti se olisi suojaisa ainakin yön ylitse.
Tuiskusielu heräsi heti aamuvarhain, jatkaen päämäärätöntä kulkuaan eteenpäin lähes heti herättyään. Mitä nopeammin hän pääsisi pois kaksijalkojen lähettyviltä, sen parempi. Hän etsi saaliseläinten hajuja, toivoen löytävänsä ruokaa itselleen ja kurnivalle vatsalleen. Hän oli epäonninen, sillä saaliiden hajut olivat hyvin laimeita eikä tästä ollut mennyt kuin yksi kissa useita päiviä sitten.
Tuiskusielu miltei yökkäsi, kun kuoleman haju tulvi hänen nenäänsä hänen etsiessään yhä saaliseläinten hajuja. Hän nyrpisti nenäänsä ja kulki hitaasti hajun suuntaan. Joku onneton kissa oli varmaan kuollut ja karkotti nyt hajullaan kaikki saaliseläimet alueelta, joten ei ihmekään, että täällä ei ollut mitään. Kiitos vain.
Tuiskusielu työntyi pensaikon läpi, nähden Ukkospolun reunalla kissan ruumiin. Tuiskusielu huokaisi ja asteli kissan ruumiin äärelle antaakseen jonkinlaisen kunnianosoituksen. Kaikki ansaitsisivat edes sellaisen, olivat tehneet sitten mitä tahansa.
Tuiskusielulla tarttui pala kurkkuun, kun hän katsoi kuollutta kissaa tassujensa juuressa. Valkoinen turkki ja mustat läikät. Ja vieläpä selkeästi imettävä emo. Tuiskusielu perääntyi kauhuissaan. Naaraskissan suun lähettyvillä oli mätänevä hiiri. Naaraskissan selkä oli epäluonnollisessa asennossa ja hänen turkkinsa oli kuivuneen veren ja hien tahrima.
Hengitys tihentyen Tuiskusielu perääntyi naaraan ääreltä, mutta rauhoitti sitten itsensä. Hän kumarsi naaraalle ennen kuin perääntyi taas hätäisenä ja ajatukset villisti juosten.
”Hän on valkoinen ja hänellä on hienoja mustia läikkiä turkissaan! Oliko hänellä ruokaa?” pienen naaraspennun sanat kaikuivat Tuiskusielun mielessä ja hän katsoi silmät viiruina ympärilleen. Ei ihmekään, että pennut olivat olleet niin laihoja ja väsyneen näköisiä. Tuiskusielu oli vain… ollut sokea ja olettanut kaikkien kulkukissojen pentujen olevan laihoja ja… ja…
Tuiskusielu kääntyi tulosuuntaansa, juosten niin kovaa kuin hänen käpälänsä vain sallivat. Hän rukoili mielessään, tietämättä keneltä, että pennut olisivat elossa ja kunnossa. Hän ei ikinä antaisi tätä itselleen anteeksi. Ei hän tiennyt, miksi edes välitti, mutta välittipä silti.
Hän pysähtyi käpälät ruohikossa liukuen, kun silmäkulmassa välähti pieni ruskea turkki ja tuuhea häntä. Sen enempää empimättä kolli syöksyi oravan kimppuun, katkaisten sen niskat nopeasti. Ei hän voisi ilman ruokaa palata pentujen luokse, ne tarvitsisivat ruokaa ja heti! Käpälät taas maata rummuttaen Tuiskusielu juoksi takaisin kohti paikkaa, jossa oli pennut tavannut edellisenä iltana.
Tuiskusielun kynnet haroivat aitaa, kun hän loikkasi sen päälle ja lopulta yli. Orava hänen leukojensa välissä miltei tippui, mutta hän piti siitä tiukasti kiinni. Oravan olemassaolosta saattoi riippua kahden pienen pennun elämät.
Tuiskusielu haisteli ilmaa, seuraten pentujen hajujälkeä. Hän pysähtyi tiheän puskan edustalle, jonne pentujen hajut katosivat. Hän kumartui ja työntyi sisälle, rukoillen uudestaan ja uudestaan, että ei löytäisi kuolleita pentuja pensaan juurien lomasta.
”Emo?” tuttu naaraspentu kysyi ja Tuiskusielu huomasi kaksi pentua pensaan perällä nojaamassa aitaa vasten, jota myöten pesänä toimiva pensas kasvoi. ”Hei! Sehän on se iso, hassun hajuinen kissa!”
Kollipennun pää ponnahti pystyyn ja Tuiskusielua etoi, kun näki kollin sinisissä silmissä väsymyksen ja uupumuksen. Se johtui varmasti ruuan puutteesta. Pentujen kyljissä paistoivat heidän kylkiluunsa ja Tuiskusielu tunsi pahaa oloa. Hän itse oli syönyt niin hyvin viime viikot ja nämä pennut...
”Hei vain”, Tuiskusielu sanoi, helpottuen nähdessään pennut elossa. ”Toin teille jotakin.”
Tuiskusielu laski oravan maahan ja näki kuinka kahden pennun katseet kirkastuivat ja he syöksyivät syömään oravaa, välittämättä lihan sitkeydestä nälkänsä huutavassa huumassa. He olivat vielä niin nuoria, että joivat emonsa maitoa, mutta nyt ei ollut muuta tarjolla eivätkä pennut selkeästi välittäneet, kun heitä ohjaavat vaistot antoivat periksi. Tuiskusielu katsoi kaksikkoa mietteliäänä. Mitä hänen tulisi nyt tehdä? Ei hän voinut jättää näitä kahta oman onnensa nojaan, he olivat ehkä juuri ja juuri kaksi kuuta vanhoja, jos edes sitäkään, eli avuttomia ja aivan liian nuoria selviämään yksin. Kun Tuiskusielu katsoi pentuja tarkemmin, oli hänen myönnettävä, että he olivat ehkä juuri ja juuri yli kuun vanhoja. Tuiskusielusta tuntui pahalta pentujen puolesta.
Soturilain opit kolkuttivat Tuiskusielun omatuntoa ja vaikka hänestä koko Soturilaki tuntui aivan turhalta, oli pentujen jättäminen oman onnensa nojaan jotain, jota hän ei tekisi vaikkei Soturilakia ei olisi koskaan ollutkaan olemassa.
Mutta miten hän muka kasvattaisi kaksi pentua? Ei hänestä ollu… yh, isäksi. Ei todellakaan. Ei hänestä olisi koskaan sellaiseksi, eihän häntä oltu sellaiseksi luotukaan. Viedäkö heidät takaisin Myrskyklaaniin? Se olisi paras vaihtoehto näille kahdelle pennulle.
”Sinä tulit takaisin!” naaraspentu hihkaisi, silmät sädehtien, kun hän katsoi suurta kollia edessään. ”Näitkö emon?”
Tuiskusielu ei oikein tiennyt, miten kertoa uutiset pennuille. ’Ai, hei, teidän emonne on kuollut eikä tule enää takaisin!’ Eivät nämä pennut välttämättä ymmärtäneet kuoleman merkitystä.
”Tuota… teidän emonne… Hän…” Tuiskusielu veti syvään henkeä. ”Hän ei enää pääse luoksenne.”
”Mitä?” kollipentu hätkähti, nielaisten viimeisiä suupalojaan ruuasta. ”Miksei?”
”Hän… hän on kuollut”, Tuiskusielu sanoi. ”Se tarkoittaa, että kissa ei enää kulje maan päällä eikä saalista, tunne nälkää eikä janoa. Se tarkoittaa myös sitä, ettei sellainen kissa pääse enää pentujensa luokse.”
”Emo sanoi, että isä kuoli myös”, naaraspentu sanoi. ”Onko isä niin kuin emo? Mutta kolli, joka huolehtii pennuistaan? Ruokkii ja huolehtii?”
”Kyllä, juuri niin”, Tuiskusielu nyökkäsi.
”Oletko sinä meidän isä nyt?” kollipentu kysyi siniset silmät suurina. Tuiskusielu huokaisi ja pudisti päätään.
”Onko teillä nimiä?” Tuiskusielu kysyi. Kaksi pentua vilkaisivat toisiaan ja pudistivat päätään.
”Emo sanoi, että saadaan meidän nimet vasta sitten, kun mennään omillemme”, naaraspentu vastasi.
”Typerää”, Tuiskusielu tuhahti. ”Minun nimeni on Tuiskusielu.”
”Oho!” kollipennun silmät levisivät. ”Onpa hieno nimi!”
”Kuulkaa”, Tuiskusielu huokaisi. ”Levätkää ja syökää. Haen teille lisää ruokaa. Ette saa poistua ettekä pitää ääntä, tuliko selväksi?”
”Kyllä!” naaraspentu hihkaisi. ”Mikä on muuten tuisku?”
”Entä sielu?” kollipentu kysyi.
”Tuota… äh, tuisku on kuin… myrsky. Suuri sademyrsky, mutta lumella”, Tuiskusielu pohti.
”Mitä on lumi?” kollipennun silmät suurenivat.
”Me synnyttiin kuulemma myrskyisenä yönä”, naaraspentu kommentoi.
”Näette lunta sitten, kun olette vanhempia ja kun tulee lehtikato”, Tuiskusielu huokaisi ja hyvästeli sitten pennut hakeakseen heille lisää ruokaa ennen kuin joutuisi selittämään mitä sielu oikein tarkoitti.
Pennut vahvistuivat ja pian heillä oli luiden ympärillä muutakin kuin nahkaa. Tuiskusielu katsoi pentujen joka suuntaan sojottavia turkkeja. Hän huokaisi muistaessaan, että pennuilla ei ollut emoa sukimassa heidän turkkiaan. Kolli oli vetäissyt toisen pennuista tassuihinsa ja sukinut turkin siistiksi ja puhtaaksi hiekasta ja muusta sotkusta. Pennut olivat myös rahoittuneet huimasti sen jälkeen, kun olivat olleet paikoillaan ja puhdistettavina.
Alle kahdessa viikossa pennut olivat jo paljon vahvempia ja hyväkuntoisia. Heidän turkkinsa kiilsivät ja he olivat saaneet enemmän ruokaa kuin koskaan.
Tuiskusielu katseli kahta keskenään leikkivää pentua mietteliäänä. Hän oli miettinyt tätä jo kauan ja aina vältellyt suunnitelman toteuttamista oman etunsa takia, mutta nyt hänen pitäisi ajatella pentujen hyvää eikä itseään. Kirjava kolli veti syvää henkeä ja kutsui kaksi pentua luokseen. He katsoivat silmät suurina suurta kollia.
”Tahdotteko päästä uuteen kotiin, missä on monta, monta kissaa?” Tuiskusielu kysyi kaksikolta, kun sai lopulta puettua ajatuksensa sanoiksi. ”Oppisitte olemaan sotureita, saalistamaan ja taistelemaan. Voitte myös jäädä tänne ja oppia saalistamaan ja taistelemaan. Valinta on teidän.”
Pennut vilkaisivat toisiaan miettien, mitä toinen vaihtoehto merkitsi toisen rinnalla. ”Olisitko meidän kanssa kummassakin?”
”Kaipa”, Tuiskusielu sanoi, kohauttaen lapojaan. ”Kun olette tarpeeksi vahvoja pärjäämään täällä, jättäisin teidät omaan rauhaanne.”
”Jos olisimme niitä sotureita, mitä sitten?” kollipentu kysyi.
”Tuota, no sitten olisimme samassa klaanissa”, Tuiskusielu sanoi, epävarmana puhuiko oikeasti totta.
”Vaikka osaisimme jo kaiken?”
”Niin”, Tuiskusielu kohautti lapojaan. Olisiko hänen pakko mennä sinne takaisin? Pennuille se olisi parempi. Ei hän voisi luvata pennuille jäävänsä, sillä mitä luultavammin jättäisi heidät sinne ja lähtisi taas itse. Tuiskusielu veisi pennut sinne mielellään. Vaikka kolli ei sitä myöntänytkään, oli hän ainakin vähän ehtinyt jo kiintyä kaksikkoon ja hän tuntisi rauhaa, jos he olisivat turvassa klaanissa, jossa he eivät olisi koskaan yksin. Samalla hän pelkäsi kiintyvänsä liikaa toiseen kissaan ja kuten Tuiskusielu oli oppinut jo useita kertoja, siitä seurasi vain tuskaa, kuolemaa ja synkkyyttä hänelle.
”Sitten sinne!” naaraspentu sanoi vihreät silmät kimmeltäen.
”Hyvä on”, Tuiskusielu huokaisi. ”Mutta te tarvitsette nimet.”
”Oikeasti?!” kollipennun silmät levisivät. Ulkonäöltään kolli muistutti Tuiskusielun veljeä Sudenlaulua, mutta luonteeltaan tämä pentu oli paljon villimpi ja innokkaampi kuin useimmiten vakava ja hyvin vastuuntuntoinen Sudenlaulu. Kyllä parantajalta löytyi huumorintajuakin, mutta Tuiskusielu ei sitä aina ollut todistamassa.
”Millaiset nimet me saadaan?” naaraspentu kysyi. ”Tuleeko meistäkin jotain Tuiskusieluja?”
”Ei”, kolli pudisti päätään. ”Teille tulee aivan omat nimet, jotka päättyvät sanaan pentu.”
”Miksei sinun nimesi pääty pentuun?” kollipentu kysyi.
”Koska en ole pentu”, Tuiskusielu tuhahti, vaikka ymmärsi pentujen tietämättömyyden. Olihan se kyllä silti osittain vähän ärsyttävää, kun joku ei tiennyt klaani jutuista. ”Oppilaiden nimi päättyy tassuun ja soturit saavat taas yhdistelmän. Päällikkön nimi päättyy tähti- päätteeseen.”
”Eli me voitaisiin olla vaikka… Ruohopentu ja Mutapentu!” kollipentu pohti innostuen.
”Itse olet Mutapentu”, naaraspentu kivahti veljelleen.
”Haluatteko nimet vai ette?” Tuiskusielu murahti ja pennut hiljenivät, tuijottaen silmät suurina Tuiskusielua, odottaen Tuiskusielun antavan heille heidän ikiomat nimensä. Kolli katsoi pentuja mietteliäänä hetken aikaa.
”Sinusta tulee Hohdepentu”, Tuiskusielu sanoi kollille, joka röyhisti rintaansa ylpeänä nimestään. Tuiskusielu kääntyi katsomaan naaraspentua. ”Ja sinun nimesi on nyt Loistepentu.”

Seitsemäs luku - Repeytyvä sydän

Kylmä puistatus ja paha tunne vatsanpohjassa saattoivat Jääruusun uneen. Hänen sisarensa tekemä ehdotus viattomien kissojen tappamisesta oli hullu! He eivät saisi alentua sellaiseen, Soturilakihan kielsi kissojen tappamisen ellei kyseessä ollut hengenuhka. Miksi Tähtiklaani haluaisi heidän tappavan kissoja ennustuksen takia? Ei miksikään! Kyllä Tähtiklaani sanoisi jotain siitä!
Ja sitten vielä Kastelinnun muut ongelmat. Naaras tuntui olevan liikaa oman päänsä sisällä ja jättävänsä kaiken muunkin tärkeän kuin ennustuksen toissijaiseksi. Kyllähän se oli heidän tärkein tehtävänsä, olihan Tähtiklaani sen heidän taakakseen asettanut, mutta että jättäisi soturin jokapäiväiset velvollisuudet unholaan? Ehei. Kyllä Jääruusu antaisi niiden olla, jos ennustus sitä vaatisi ja kyllähän he jo koko kolmikko suosivat ennustusta kaiken muun edelle, mutta he olivat yhä Myrskyklaanin kissoja. Mitä heidän pitäisi sitten sanoa, jos Heinätähti vaatisi selitystä soturien tehtävistä luistamisesta liikaa? Siitä tulisi vain lisää ongelmia.
Jääruusu oli muutenkin harkinnut ennustuksen kertomisesta päällikkölle tai edes parantajalle, mutta naaras tiesi ettei kumpikaan hänen siskoistaan siihen suostuisi. Se oli heidän enteensä eikä muiden. Mutta entä jos he voisivat auttaa? Jääruusu kuitenkin hautasi ajatuksen muille kertomisesta joka kerta, kun ajatus ilmestyi hänen päähänsä. Eikö päällikön ja parantajan pitäisi tietää kolmikon ennustuksesta Tähtiklaanin toimesta, jos heidän siitä pitäisi ylipäätään tietää?
Jääruusu heräsi aikaisin eikä saanut enää unta. Paha tunne seurasi häntä yhä aamulla eikä ollut kadonnut minnekään. Kastelintu ja Taivaannova nukkuivat yhä vieretysten, kun Jääruusu asteli ulos soturien pesästä raikkaaseen aamuun. Aurinko nousi horisontin takana ja pilvetön taivas antoi kunniaa värikkäälle taivaalle. Hän liittyi varhaisen metsästyspartion mukaan, kun Iltataival sen lähetti matkaan.
Palatessaan leiriin, Jääruusu huomasi Kastelinnun koko olemuksen olevan kuin synkkien sadepilvien varjostama, mutta valkoinen naaras ei viitsinyt ahdistella siskoaan. Kastelinnulla oli varmasti pureskeltavaa nyt niin monen asian kanssa. Kirjava naaras oli aina vähän liikaa ajatuksissaan.
Jääruusu tunsi itsekin olevansa hieman jumissa. Hänestä tuntui päivä päivältä yhä enemmän siltä kuin jokin hänen sisällään olisi jumissa. Ihan kuin jotakin tärkeää puuttuisi hänestä itsestään., kuin joku oivallus kuin… kuin hän ei olisi oma itsensä ennen kuin hän löytäisi itsestään jonkin tärkeän asian.
Koko seuraavan yön kunnes naaras nukahti kului siinä, kun Jääruusu yritti miettiä, mikä se puuttuva asia oli. Mutta vastausta ei löytynyt ja Jääruusu sai palkinnoksi vain huonosti nukutun yön.

Jääruusu pureskeli tuoresaaliskasasta valitsemaansa hiirtä. Ilmassa leijui outo, painostava tunne ja Jääruusu vilkaisi Kastelintua, joka oli jähmettynyt tuijottamaan tassujensa juuressa lojuvaa päästäistä. Taivaannova viimeisteli jo omaa ateriaansa huuliaan tyytyväisenä lipoen. Jääruusu hipaisi hännällään raidallista naarasta, joka vilkaisi kysyvästi valkoturkkista siskoaan. Jääruusu nyökkäisi kohti Kastelintua, joka oli yhä omassa horroksessaan, syvemmässä kuin normaalisti. Näin oli jatkunut jo tarpeeksi kauan ja Jääruusu suoristautui.
"Kastelintu", Jääruusu kutsui siskoaan, mutta kirjava naaras ei edes hätkähtänyt. "Kastelintu. Kastelintu! Hei! KASTELINTU!"
Naaras havahtui, silmät leviten yllätyksestä Jääruusun äänentason takia. "Mitä?" kirjava naaras kuulosti hyvin hämmentyneeltä. Hänen sinisissä silmissään näkyi outo tunne. Mikä ihme häntä oikein vaivasi?
"Kakaise ulos nyt: mikä sinua vaivaa? Olet ihan outo!" Jääruusu naukaisi sisarelleen. "Olet ollut outo koko eilisen ja tämän päivän."
"Me olemme sinun siskojasi", Taivaannova jatkoi lempeämmin kuin Jääruusu, jonka ajatusten yllä leijui yhä paha tunne. Jääruusu oli saanut tarpeekseen tästä… tästä jostain! Näin oli jatkunut siitä asti, kun Kastelintu oli maininnut kissojen tappamisesta.
Kastelintu katsoi siskojaan, sitten ympärilleen kuin varmistaen ettei kukaan muu kuulisi, mutta nyt leirissä ei ollut miltei ketään, kunnes painoi päänsä. "Muistatteko, kun ehdotin kissojen tappamista?"
"No tietysti", Jääruusu sanoi, kiristellen hampaitaan pitääkseen äänentasonsa hiljaisena ja neutraalina. "Mitä siitä?" naaras tuijotti siskoaan ja sitten se valkeni. "Hetkinen. Kastelintu. Mitä sinä oikein- ei. Ei."
"Minä tapoin kaksi kissaa toissayönä", Kastelintu sanoi ääni miltei väristen. "Olen niin pahoillani, että tein sen yksin enkä kertonut mitään. Oikeasti. Olen tosi pahoillani."
"Kastelintu!" Jääruusu kivahti, vatsa muljahtaen epämukavasti sisarensa tunnustukselle. Valkoista naarasta miltei oksetti. "Miten saatoit! Et sinä voi vain mennä ja tappaa kissoja miten huvittaa!"
"Minä tein sen ennustuksen takia!" Kastelintu älähti takaisin, onneksi tarpeeksi hiljaa ettei kukaan muu kuulisi. "Tähtiklaani varmaan hiipuu pois tällä vauhdilla! Taivasklaani pitää saada pois eivätkä riistavarkaudet riitä", naaras hiljeni hetkeksi. "En olisi tahtonut tehdä sitä. Enkä varsinkaan yksin ja teidän selkienne takana. Mutta minun täytyi enkä voi katua sitä. Sen piti tapahtua ennustuksen vuoksi."
"Ketä sinä oikein tapoit?" Taivaannova kysyi. "Mikset odottanut? Olisimme voineet käydä tämän vielä yhdessä lävitse."
"Siinä olisi mennyt liian kauan", Kastelintu sanoi. Jääruusun kurkku oli kuiva kuin karhea hiekka eikä hänen suustaan tullut sanoja. Häntä pelotti, ahdisti ja kavahdutti hänen oman sisarensa teot. "Tuuliklaanista tapoin Kuunkierron ja Jokiklaanista Putousturkin."
Jääruusu ei kyennyt katsomaan sisartaan vaan käänsi katseensa pois. Hänen ruokahalunsa oli poissa ja häntä miltei etoi. Hän tönäisi hiiren lähemmäs Kastelintua.
”Ole hyvä, siinä sinulle”, Jääruusu sanoi kuivasti ja perääntyi sitten sisartensa luota.
”Jääruusu, minä-” Kastelintu yritti.
”Älä”, Jääruusu sanoi, pitäen katseensa yhä muualla kuin Kastelinnussa. ”Tarvitsen… omaa aikaa”, valkoinen naaras sanoi ja jätti siskonsa kahden kesken. Naaras suuntasi leirin ulkopuolelle, mutta jäi leirin laitamille turvallisuutensa vuoksi.
Jääruusu kohotti katseensa yllään loistavalle vaaleansinisille taivaalle. Valkeat ohuet pilvet lipuivat hänen yllään ja Jääruusu huokaisi. Hän puhui mielessään pahoittelunsa ja siunauksensa Kastelinnun… tappamille kissoille ja toivoi, etteivät he kantaisi kaunaa Kastelinnulle vaan ymmärtäisivät kuinka stressaavaa tämä oli heille kaikille kolmelle.
Ja Jääruusu myös rukoili Tähtiklaanilta voimaa. Hän rukoili, että pystyisi antamaan anteeksi Kastelinnulle ja että voisi katsoa häntä taas pian silmiin tuntematta mitä nyt tunsi.

Kokoontuminen saapui muutamaa yötä myöhemmin ja kokoontumiseen lähteminen sai Jääruusun vatsan vellomaan. Mitä siellä tapahtuisi? Tulisiko Tähtiklaani tekemään jotain? Mitä Tuuliklaani ja Jokiklaani tekisivät nyt?
Jääruusu kulki sisartensa rinnalla kohit kokoontumissaarea muun klaanin perässä. He kulkivat hiljaa, puhuen silloin tällöin mitä milloinkin. Suurimmaksi osaksi Jääruusu oli kuitenkin hiljaa, mikä samalla hiljensi myös Kastelinnun ja Taivaannovan, vaikka Taivaannova yrittikin yhä jutella normaalilla tavalla. Taivaannova tuntui olevan heistä kolmesta se, joihin koko asia vaikutti kaikista vähiten, mutta ei se ollut edes ihme. Hän oli aina ollut sellainen. Jääruusu oli heistä toki optimistisin ja toiveikkain, mutta…
Jääruusu tunsi ilman kipinöivän, kun Tuuliklaani saapui kokoontumissaarelle Myrskyklaanin ja Varjoklaanin jälkeen. Kissojen karvat olivat sojossa ja he pälyilivät muita epäilevästi. Jääruusulle iski kamala pakokauhu, mutta hän tarrautui kynsillään kiinni ruohosta tassujensa alla. Miksi tämä tuntui niin väärältä ja pahalta, jos heidän oli kerran tarkoitus tehdä juuri näin? Jääruusu ei pitänyt tästä, ei sitten yhtään.
Varjoklaani näytti häkeltyneeltä Tuuliklaanin kissojen vihaisista katseista, mutta nummella elävät kissat soljuivat tuttuun varovaiseen keskusteluun varjoklaanilaisten kanssa. Myrskyklaani oli yhtä hämmentynyt ja hämmennys sen kuin kasvoi, kun Jokiklaani saapui lähes yhtä hermostuksissaan. He pysyivät kuitenkin hiljaa poiketen tuuliklaanilaisista.
Kaksi klaania, jotka jakoivat rajojaan Taivasklaanin kanssa, odottivat selkeästi Taivasklaanin saapumista.
"Minusta voitaisiin aloittaa ilman Taivasklaania!" Tuuliklaanin varapäällikkö murisi kolmen muun varapäällikön joukosta. Kaksi vielä tilanteesta tietämätöntä klaania vilkaisivat varapäällikköä hämmentyneinä.
"Pysyisivät poissa, jos olisivat viisaita!" joku kissoista huusi jokiklaanilaisten joukosta.
Jääruusu, Taivaannova ja Kastelintu vilkaisivat toisiaan. Asiat kyllä etenivät, mutta millaisin vaaroin? He jakoivat samaan katseen siitä, että tänä yönä asiat alkaisivat edetä ja nyt alkaisi tapahtua.
"Mistä te puhutte?" Heinätähti rikkoi vihaisen murinan, joka kissojen seassa pauhasi.
"Onko ihme, että Myrskyklaani on tunkemassa nenässä heti tähänkin asiaan, joka ei välttämättä kuulu muille?" Varjoklaanin varapäällikkö tuhahti.
"Minun puolestani jokainen klaani saisi kuulla siitä, millainen klaani Taivasklaani oikeasti on", Huminatähti totesi sitten, saaden sekä Varjoklaanin että Myrskyklaanin kissat kuulolle. "Tämä Taivasklaani, jolle annoimme osan reviiristämme ja saapui järvelle sanoen olevansa Tähtiklaanin tänne saattamia, toimivat kuin he omistaisivat kaiken ympärillään olevan", Huminatähti puhui, silmät leiskuen. "Jo muutaman kuun ajan he ovat jättäneet selkeästi saaliinraatoja reviiriemme rajalle ja ylittäneet sen jatkuvasti vieden riistaamme."
"Teilläkin?" Valkotähti kuulosti siltä, kuin ei olisi lainkaan yllättynyt. "He vievät meidänkin riistaamme. Ja juuri muutama yö sitten he tekivät viimeisen temppunsa", Valkotähti puhui.
"He tappoivat yhden sotureistamme!" Huminatähti ulvaisi. "Ilman syytä! Omalla reviirillämme!"
"He tappoivat Putousturkinkin!" hiljaa pysynyt jokiklaanin varapäällikkö yhtyi mukaan. "He tunkeutuivat yöllä reviirillemme ja tappoivat hänet! Hän oli alakynnessä eikä tehnyt mitään!"
"Mitä ihmettä?" Kanervatähden silmät olivat pyöreänä. "Mitä ihmettä Taivasklaani oikein haluaa?"
"Mistä me sen tiedämme?" Huminatähti ärähti häntä vihaisesti viuhtoen. "Vaikuttaa sodanjulistukselta ja yritykseltä vallata lisää aluetta, jota heille annettiin kuita sitten avokätisesti."
"He murhaavat kissoja syyttä! Rikkovat soturilakia!"
"Murhaajia!"
"Kavalia katteja!"
Jääruusu nielaisi hermostuneesti. Pitäisikö heidän provosoida lisää? Muilla kissoilla kiehui kyllä jo valmiiksi tarpeeksi, mutta-
"Kaksinaamaisia!" Kastelinnun huuto muiden huutojen sekaan vahvisti Jääruusun ajatuksen provosoinnin lisäämisestä ja huudot vain lisääntyivät hetki hetkeltä.
"Hiljaa!" Valkotähti hiljensi räyhäävät klaanikissat. "He ovat täällä."
Kissojen katseet kääntyivät pensaikkoon, jonka takana häämötti saarelle johtava tukki.
Taivasklaania oltiin jo odotettu, kun klaani sitten saapui tukkia myöten. Hallatähti pysäytti klaaninsa kuitenkin laitamille, kun selkeästi aisti muista klaaneista huokuvan vihan. Synkät katseet olivat Taivasklaanin kissojen turkeilla ja he näyttivät niin häkeltyneiltä. Jääruusua säälitti Hallatähden puolesta; kolli joutui kovaan paikkaan ja syytösten eteen, joita he eivät olleet edes itse tehneet. Jääruusun valtasi taas kamala tunne, varsinkin katsoessaan häkeltynyttä Taivasklaanin päällikköä.
"Tuota... Anteeksi, että olemme myöhässä", Hallatähti naukaisi.
"Saisitte olla pahoillanne kyllä ihan muustakin", Varissulka sihisi ja sai kissojen kannatushuudot. Hallatähti hämmentyi entisestään, mutta piti itsensä tyynenä. Ennen kuin kolli kuitenkaan ehti sanoa muuta, Jokiklaanin kissojen joukosta loikkasi eteen kissat silmät palaen vihasta.
"MITEN TE VOITTE TEHDÄ NIIN?" joku kissa huusi kurkku suorana. "PUTOUSTURKKI OLI NIIN NUORI! HÄN SUUNNITTELI PERHEEN PERUSTAMISTA!"
Hallatähden takana muutama kissa otti askeleen taaksepäin, mutta päällikkö pysyi vahvana edessä.
"Mistä kummasta sinä oikein puhut?" Hallatähti kysyi.
"Tietysti he kieltävät kaiken."
"Minkä kaiken?" Hallatähti kysyi.
"Riistavarkaudet, rajojen ylittämiset... Ja ai niin, MURHAT!" yksi tuuliklaanilainen huusi.
Yllä loistava taivas pimeni ja kuu meni peittoon pilvien taakse ja Jääruusu kiitti kaikkea siitä. Tilanne olisi parempi siirtää kuin aloittaa nyt jotain aivan turhaa.
"Tähtiklaani on keskeyttänyt kokoontumisemme!" Heinätähti julisti.
"Teinä luikkisin jo kotiin ennen kuin saatte kahden klaanin kynsistä!"
Hallatähti käännytti klaaninsa takaisin niin nopeasti kuin suinkin ja pian kissat olivat jo poissa. Muut klaanit seurasivat perässä. Jääruusu katsoi siskojaan. Mitä nyt tapahtuisi? Aikoisivatko Jokiklaani että Tuuliklaani hyökätä Taivasklaaniin ja hävittää koko klaanin verisesti?
Jääruusu kulki joukon hännillä, hieman sisartensakin takana, kun klaani palasi takaisin kotiinsa. Oli jäänyt epäselväksi, aikoivatko klaanien päälliköt tavata ja keskustella asian yhdessä läpi vai hyökkäisivätkö vain kaksi klaania yhden klaanin kimppuun omillaan.

Jääruusu kulki partion hännillä, omissa ajatuksissaan. Partion johdossa oleva Tulikukka näki tyttärensä olevan muissa ajatuksissa ja selkeästi allapäin eikä siksi moittinut häntä vaan antoi Jääruusun ajatella rauhassa, kuten tekivät myös Valkomyrsky ja Lumimyrsky, jotka kulkivat Tulikukan perässä kohti Tuuliklaanin rajaa rantaviivaa myöten. Rantaan iskevät aallot rauhoittivat Jääruusun mieltä jotenkin oudolla tavalla ja hänen tietämättään Tulikukka tiesi sen. Hän tunsi tyttärensä paremmin kuin kukaan heistä edes pystyi kuvittelemaan, tiesihän kolli enemmän kuin kukaan muu tyttäriensä taustasta.
Jääruusu jäi muusta partiosta hieman jälkeen ja hän tuijotti auringon valossa kimaltelevaa järven pintaa, kunnes käänsi katseensa ylöspäin ja pois vedestä.
Jääruusu jähmettyi paikoilleen, kun näki kauempana täysin valkoisen kissan hahmon. Se seisoi kukkulan juurella haamumainen keho väristen tuulessa ja sen katse oli Jääruusussa. Sitten hahmo käänsi apean katseensa kohti laskevaa aurinkoa. Jääruusu kallisti päätään ja seurasi hahmon katsetta järven yli. Kaukana järven toisella puolella häämötti Taivasklaanin reviiri. Jääruusu tunsi sen heti. Hän pystyi melkein jopa kuulla sen. Ankarat taisteluäänet kohisivat naaraan korvissa ja hän pystyi miltei tuntemaan kissojen kynnet omalla turkillaan. Kuinka moni kuolisi näissä taisteluissa? Ja minkä takia? Jääruusu voi pahoin. Miksi Tähtiklaania haluaisi tappaa kokonaisen klaanin? Ehkä ennustuksen kolmikon pitäisi auttaa Taivasklaanin kissoja poistumaan ilman turhaa verenvuodatusta?
Jääruusu havahtui ja perääntyi pelokkaana, kun valkoinen hahmo seisoi nyt aivan hänen edessään. Se katsoi häntä vaaleansinisillä silmillään niin surullisena, mutta toiveikkaana. Aivan kuin se olisi lukenut Jääruusun ajatukset. Toiveikas olo pyöri Jääruusun sydämen ympärillä. Heidän pitäisi tehdä jotain toisin.
Hahmo katosi ja Jääruusu oli taas yksin järven rannalla. Hän pälyili hätäisenä ympärilleen. Hän oli yksin. Missä partio oli? Kauempana rajan tuntumassa naaras näki isänsä kirkkaan oranssin turkin ja naaras rauhoittui.
Outo tunne valtasi naaraan mielen. Hän tunsi tuon kissan, mutta samalla ei. Hän näytti niin tutulta. Jääruusu asteli lähemmäs järveä ja antoi tassujensa kastua. Omaa peilikuvaansa katsellessaan Jääruusu kallisti päätään. Hän näytti vähän minulta.

------

Toivo tuijotti hiljaa heijastustaan pienen lammen pinnalta. Valkeat ääriviivat ja turkilla hohtavat tähdet kertoivat tuttua tarinaa. Hän oli kuollut, ollut jo sukupolvien ajan. Mutta naaras ei voinut nauttia ajastaan Tähtiklaanin rivistössä, sillä hän syntyisi uudestaan. He olivat kaikki kolme tienneet sen alusta asti, se oli heidän kohtalonsa. Tosin, tällä kertaa sitä oli muutettu. Tai, he olivat osin itse muuttaneet sitä ja samalla taas eivät. He tulisivat syntymään vain osittain uudestaan, antaen tehtävänsä toisille kissoille.
Ensimmäistä kertaa Tähtiklaanissa Toivosta tuntui toivottomalta. Entä jos he epäonnistuisivat? Mikä oli hänen tarkoituksena muuna kuin itse Toivona, toivon edustajana? Olisiko hän turha sen jälkeen, kun ei enää olisi Toivo?
Millaisen perinnön hän jättäisi toiselle kissalle, joka ottaisi häne tehtävänsä taakakseen? Ei Toivo halunnut tehdä jonkun toisen elämää yhtä tuskalliseksi.
Samalla taas Toivo tiesi, että osa hänestä eläisi AINA toivona ja siinä uudessa kissassa. He olisivat aina erottamattomat, tuli mitä tahansa.
Toivo vilkaisi yllä hohtavia tähtiä ja kohotti kuononsa kohti pientä perhosta, jonka siivet olivat läpinäkyvät. Se oli väritön.
Toivo kääntyi katsomaan taakseen, kohdaten Perhosen haalean hahmon. Kolli hymyili lempeästi Toivolle. Läpinäkyvä perhonen leijui Toivon yllä kuin odottaen Toivon sanovan jotakin.
Toivo kuitenkin katsoi haikeana Perhosta, joka vain hymyili, miltei jo kokonaan läpinäkyvä keho haalistuen entisestään. Toivoa puistatti. Hän astui lähemmäs kollia, joka yhä hymyili.
”Pidä hänet lähelläsi”, kolli sanoi hiljaa, katsoen perhosta, joka seurasi Toivoa. Toivo oli sanomassa jotakin, mutta hiljeni sitten ja nyökkäsi. Hän tietäisi kyllä, mikä perhosen tehtävä olisi, kun olisi sen aika.
Toivolle tutuksi tullut kolli katosi hänen silmiensä edestä. Toivo jäisi odottamaan kirjavan kollin paluuta ja olisi vastassa, kun hän palaisi.

Toivo näki pienten perhosten lepattavan yllään ja hänen katseensa kirkastui. Naaras seurasi perhosia, oma läpinäkyvä yhä mukanaan. Siitä oli kuita, ehkä jo liian monta, kun Perhonen oli poistunut syntyäkseen uudelleen.
Toivo ei ollut koskaan nähnyt niin paljon perhosia yhdessä paikkaa, kun näki nyt. Ne olivat laskeutuneet yhdeksi suureksi kasaksi maata vasten ja niiden siivet lepattivat rauhallisene tahtiin. Kului hetki jos toinen, kunnes perhoset värähtivät yhtä aikaa ja nousivat sitten ilmaan. Hento valon välähdys sai Toivon räpäyttämään silmiään ja innoissaan hän otti askeleen eteenpäin.
Naaraan hymy kuitenkin katosi, kun hänen edessään ei seisonutkaan tuttua kilpikonnakuviollinen kolli vaan tummanharmaa, mustaraidallinen kolli. Kolli katsahti ympärilleen ja kohtasi sitten Toivon katseen.
Kollilla oli Perhosen keltaiset silmät. Toivoa pelotti. Mitä oli tapahtunut? Miksi tämä kissa oli täällä, perhosten ympäröimänä. Yksi perhosista, valkoinen, laskeutui kollin nenän päähän ja muutti väriään kirjavaksi, muistuttaen erehdyttävästi Toivoa perhosen turkista.
Kirjava perhonen lensi Toivon luokse, lentäen naaraan ympäri muutaman kerran, laskeutuen lopulta naaraan nenän päähän.
”Perhonen?” Toivo kuiskasi hiljaa. ”Mitä sinä teit?”
Perhonen ei tietenkään vastannut vaan iski siipiään kerran kunnes lehahti pois Toivon nenältä. Se välähti kerran ja katosi sitten kokonaan.
Toivo kääntyi katsomaan raidallista kollia edessään. ”Oletko sinä Perhonen?”
”Mitä?” kolli kallisti päätään, naurahten. ”Kissahan minä.”
”Ei, ei”, Toivo pudisti päätään. ”Perhonen. Tarkoitan kissaa, joka ohjasi perhosia. Oletko sinä nimeltäsi perhonen?”
Kolli katsoi Toivoa hieman pahoittelevasti, mutta kohotti sitten katseensa ylöspäin. ”En. Minä olen Punaturkki.”
Toivo painoi päänsä ja nyökkäsi muutaman kerra. Perhonen, hänen ystävänsä, oli nyt poissa. Kokonaan.
”Ei hän ole poissa”, Punaturkki puhui ja Toivo kohotti äkisti katseensa kolliin, ”hän puhui minulle ennen kuin saavuin. Olet varmaankin Toivo, eikö niin?”
”Kyllä”, Toivo nyökkäsi.
”Olen nähnyt sinut usein unissani”, Punaturkki hymyili lempeästi. ”Kiitos, kun annoit minulle toivoa vaikeina aikoinani”, kolli sanoi kiitollisuus äänessään. ”Mutta Perhonen… hän pyysi sanomaan, ettei ole poissa. Osa hänestä on täällä”, Punaturkki nosti toisen tassunsa rintaansa vasten, osoittaen sisälleen, ”en ole Perhonen, mutta… taidan olla hänen seuraajansa.”

Toivo tunsi ensin katkeruutta siitä, miten Punaturkki oli niin erilainen kuin Perhonen. Kolli tuntui olevan koko ajan perhosten ympäröimä ja toimi niin eri tavoin kuin Perhonen.
Mutta pikku hiljaa Toivo näki muutamia samankaltaisuuksia raidallisen kollin toiminnassa; siinä oli sama tarkoitus, mutta erilainen tapa toimia. Kolli oli oma persoonansa.
Toivon korvat heilahtivat, kun hän ymmärsi jotakin, jotakin todella tärkeää. Punaturkki ei korvannut Perhostam ehei. Ei kukaan voisi korvata kollia, koska kukaan ei ollut Perhonen. Punaturkki oli uusi perhosten kaitsija ja toimi Perhosen tehtävissä, mutta oli oma itsensä, hän oli Punaturkki.
Ei ketään voinut toinen korvata. Ei, vaikka eläisikin saman tehtävän kanssa ja vaikka osa samaa tehtävää tehnyt kissa olisikin jättänyt osan itsestään toiseen.
Punaturkki ei ollut parempi versio Perhosesta. Hän oli Punaturkki ja Perhonen oli Perhonen. Heillä oli vain sama tehtävä, mutta ei toista korvaavalla tavalla.
Pieni kirjava perhonen lensi Toivon silmäkulmassa ja Toivo tiesi olevansa oikeassa. Tuossa meni Perhonen ja hän vahvisti Toivon ajatukset.
Toivo vilkaisi lähellään liihottavaa läpinäkyvää perhosta. Hän oli pitänyt sen lähellään kauemmin mitä olisi ollut tarvis, mutta se oli aina muistuttanut häntä hänen ystävästään, muutaman kuunkin sen jälkeen kun Toivo oli ymmärtänyt sen kaiken, mitä Perhonen oli halunnut hänen ymmärtää. Toivo kutsui perhosen luokseen mielessään ja se liihotti hänen nenälleen innokkaana. Se tiesi, että sen tehtävä oli saamassa uuden alun.
”Anna heille ymmärrys, että he ovat omia itsejään. Anna heille uskoa, toivoa ja rakkautta. Anna heille oma itsensä, toimia aina sen perusteella, mitä heidän sydämensä sanoo. Anna meidän johdattaa. Anna heidän olla mitä he ovat”, Toivo piti tauon ja sulki silmänsä. ”Anna heille normaali elämä. Anna heille muutakin kuin tehtäviensä taakka. Anna heille elämä.”
Perhonen liihotti ylös. Sen siivet muuttuivat ja pian ohuet siivet saivat kuviokseen sateenkaaren. Se liihotti ilmassa eteenpäin ja laskeutui Punaturkin luokse, joka oli saapunut aukiolle, jossa Toivo oli yksin. Punaturkki kohotti kuononsa perhoselle, joka laskeutui hänen kuonolleen. Tuuli värisytti Punaturkin turkkia ja pian perhonen välähti, kadoten. Pienen pienet hohtavat pallot kuitenkin lähtivät tuulen mukana etsimään paikkaansa.
Punaturkki hymyili Toivolle. Kolli ei tiennyt, mitä naaras oli toivonut, sillä oli päättänyt antaa toiveelle yksityisyyden rauhan kunnioittaen samalla Perhosen viimeistä tekoa.

------

Jäärusu ravisti päätään, etsien tietään takaisin kiinni muistoon, mutta se haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut ja osa muistosta unohtui miltei heti. Hän muisti vain valkoisen kissan, sen raidallisen kissan ja kaikki ne perhoset. Jotakin tärkeää oli myös tapahtunut, mutta Jääruusu ei vain millään enää muistanut. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut itse paikalla siinä tilanteessa, mutta eihän se voinut olla mahdollista. Hänhän oli elävien joukossa eikä Tähtiklaanissa.
Kun seuraava kokoontuminen saapui, Taivasklaani ei saapunut paikalle eikä Tuuliklaani ja Jokiklaani edes odottaneet. He tiesivät, ettei Taivasklaani tulisi.
Jääruusu vilkaisi Kastelintua ja Taivaannovaa. Asiat etenivät, eikö niin? Näinhän he halusivat tapahtuvan. Eikö vain? Niinhän? Jääruusun nahkaa kihelmöi epävarmuus.
Kastelintu näytti varmalta ja tyytyväiseltä, kuten myös – ainakin osittain siis – Taivaannovakin. Näinhän heidän oli pitänyt tehdä, pitäisi enää pakottaa Taivasklaani joko pois ja tuhoutumaan, jotta ennustus täyttyisi. Jääruusu taas tunsi epävarmuuden valtaavan mielensä, mutta hän yritti vakuuttaa itselleen, että näin oli hyvä. Näin piti olla.
Synkät pilvet lipuivat taivaalla uhkavaasti kohti kuuta, vaikka kokous vasta alkoi ja päälliköt pitivät kiirettä. Kokous loppui lyhyeen, kun pilvet peittivät kun ja kissat hajaantuivat nopeasti. Jääruusua pelotti. Jos kokoontumiset jatkuisivat näin, eivät kissat saisi rauhaa keskustella tilanteesta tarpeeksi. Klaanipäälliköt kuitenkin vaihtoivat vielä pari sanaa ennen kuin he erkanivat omien klaaniensa luokse. Jääruusu pohti, mitä he olivat sopineet. Ehkä tapaamisen aikaisemmin kuin täydenkuun aikana? Se tuntui järkevimmältä naaraan mielestä. Tosin, ei hän voinut olla täysin varma. Sen he kaikki näkisivät aikanaan.
Jääruusu kulki hiljaa joukon perällä tuntien kamalaa tunnetta vatsassaan. Mitä jos ja mitä nyt? Ne toistuivat hänen päässään. Jokin oli vinossa.
Jääruusu pysähtyi, kun pieni perhonen liihotti hänen näkökenttäänsä. Sen perässä tuli toinen. Kaksi perhosta lensivät aivan Jääruusun nenän eteen, toinen täysin musta ja toinen liila. Ne pyörivät toistensa ympärillä.
Jääruusu odotti, että ne olivat menneet. Hän ei tiennyt, mitä värit perhosissa merkitsivät. Hän ei muistanut, oliko joku niissä muistoissa puhunut niiden merkityksistä, mutta Jääruusu tiesi, että se raidallinen kolli oli varmaankin lähettänyt nämä kaksi joksikin viestiksi. Paha juttu vain se, ettei naaraalla olli hajuakaan, mitä viesti tarkoitti. Vielä hän selvittäisi sen.
Hän toivoi, ettei kyseessä ollut mitään pahaa. He olivat kohdanneet jo tarpeeksi synkkyyttä elämässään ja tämän ennustuksen parissa.
Miksi heidän piti tehdä jotain näin pahaa Tähtiklaanin toimesta? Jääruusu ei vain pystynyt ymmärtämään. Hän ei hyväksynyt sitä enää. Hän oli istunut liian kauan hiljaa omien epäilyjensä kanssa. Hänen täytyi selvittää tämä, selvittää oliko tämä oikeasti Tähtiklaanin tahto. Hänen täytyi selvittää tämä perinpohjin, vaikka ilman sisariaan. Hän ei enää antaisi viattomien kissojen kuolla turhaan.

// Tarina sisältää väkivaltaa ja kuolemaa, luethan omalla vastuulla!

LUKU 5
Viaton veri on vuodatettu

Viimeisten kuiden aikana oli ehtinyt sattua ja tapahtua paljon asioita, mutta Kastelinnusta tuntui kuin mikään ei olisi oikeasti tapahtunut. Hänestä oli siskojensa kanssa tullut sotureita, kuten myös Ampaisturkista, Unikkokarvasta ja Tuiskusielusta. Sotureiden pesään hädin tuskin mahtui nukkumaan ja Kastelintu oli kuullut vanhempien sotureiden puhuvan sen laajentamisesta.
Ilmeisesti Unikkokarvasta ja Tuiskusielusta oli tullut kumppaneita jossain välissä. Kastelintu ei ollut tajunnut sitä ennen kuin Taivaannova oli maininnut asiasta ja uutinen oli lyönyt häntä ikävästi kasvoille. Oranssiläikkäinen naaras oli joutunut muistuttamaan itseään, ettei olisi voinut elää normaalia elämää Tuiskusielun kanssa muutenkaan - ei vaikka hän olisi kuinka halunnut.
Mutta vaikka asioita oli tapahtunut ja Myrskyklaanin kissojen elämä oli jatkunut eteenpäin hurjan nopeasti, Kastelinnun mielestä asiat etenivät aivan liian hitaasti jos ollenkaan. Hän oli siskojensa kanssa jatkaneen riistan metsästämistä Jokiklaanin ja Tuuliklaanin alueella lavastaen Taivasklaanin ja vaikka kokoontumisissa kissojen välinen energia oli ollut negatiivista ja paloherkkää, mitään sen suurempaa ei ollut tapahtunut. Kukaan ei ollut vielä ehdottanut mitään Taivasklaanin häätämisen suuntaan.
Kastelintu oli alkanut pohtia muita, rajumpia tapoja saada asiat etenemään haluttuun suuntaan nopeammin, mutta hänen tulisi jutella siitä ensin Jääruusun ja Taivaannovan kanssa. Hän ei voinut tehnyt asioita omin päin, vaikka hänen tassunsa olisivat kuinka kihelmöineet halusta juosta suorittamaan tehtäväänsä.
“Taivaannova”, Kastelintu sanoi ja pysäytti siskonsa, joka oli tullut pentutarhan suunnalta, “missä Jääruusu on? Minulla olisi asiaa.”
Taivaannova vilkaisi taakseen ja katsoi sitten hämmentyneen oloisena Kastelintua. “Nytkö?”
“Nyt.” Oliko Taivaannovalla muka jotain kiireellisempää tekemistä? Mikä olisi kiirellisempää kuin ennustuksen toteuttaminen?
“Entä Tuiskusielu? Vai liittyykö tämä häneen?”
Kastelintu räpäytti silmiään hölmistyneenä. Tuiskusielu? Miten kolli liittyi tähän yhtään mitenkään? “Ei tietenkään liity. Miksi liittyisi?”
“Koska te olette aina olleet läheisiä keskenään ja luulin, että menisit-”
“En ymmärrä miksi vedit Tuiskusielun tähän, mutta meillä ei ole aikaa jutella hänestä. Missä Jääruusu on?” Kastelinnun kärsivällisyys alkoi loppua, mutta hän puristi hampaansa yhteen ja jatkoi Taivaannovan tuijottamista päättäväisellä katseellaan sanomatta enää mitään.
Taivaannova huokaisi. “Minä haen hänet. Tavataan normaalilla paikalla, okei?”
“Kiitos”, Kastelintu sanoi ja käveli mahdollisimman huomaamattomasti heidän tavalliseen tapaamispaikkaansa, jossa he saisivat olla rauhassa ilman muiden uteliaita korvia. Vain Tähtiklaani voisi kuulla heidät.
Taivaannova ja Jääruusu saapuivat jokin aika myöhemmin ja löysivät Kastelinnun heiluttamassa häntäänsä kärsimättömänä. Hänen katseensa kirkastui kuin hän olisi herännyt ajatuksistaan, kun hän huomasi siskonsa. “Vihdoin!”
“Miksi olet niin kärsimätön tänään? Onko jotain tapahtunut?” Taivaannova kysyi huolestuneena.
“Onko tällä jotain tekemistä Tuiskusielun kanssa?” Jääruusu kysyi.
“Ei, mitään ei ole tapahtunut ja se tässä onkin ongelmana”, Kastelintu vastasi Taivaannovalle ja kääntyi silmät välähtäen kohti Jääruusua. “Miksi sinäkin tuot Tuiskusielun esille? Tämä ei liity hänen millään tavalla.”
Sekä Taivaannova että Jääruusu näyttivät hämmentyneiltä ja vilkaisivat toisiaan kuin kummallakaan ei olisi ollut minkäänlaista arvausta siitä, mistä Kastelintu halusi jutella. Olivatko he unohtaneet ennustuksen kokonaan? Mistä muustakaan hän haluaisi jutella siskojensa kanssa salaa poissa muiden katseilta? Miksi Tuiskusielu täytyi vetää kaikkeen mukaan?
“Ennustus!” Kastelintu sanoi, kun kumpikin hänen siskoistaan pysyi aivan hiljaa. “Meidän täytyy keksiä jotain tehokkaampaa tai epäonnistumme. Asiat eivät etene tarpeeksi nopeasti.”
“Klaanien välillä on jo kireyttä”, Jääruusu sanoi. “Annetaan heille vähän aikaa ja kun he huomaavat, ettei tilanne parane ja “Taivasklaani” jatkaa riistan varastamista, he varmasti tekevät asialle jotain.”
“Entä jos heillä kestää liian kauan? On kulunut jo monta kuuta ja mitään ei ole tapahtunut”, Kastelintu sanoi ja vaihtoi painoaan tassulta toiselle kärsimättömänä, mutta myös hermostuneena. Entä jos Jääruusu ja Taivaannova eivät ymmärtäisi?
“Onko sinulla jokin idea?” Taivaannova kysyi kallistaen päätään.
“On”, Kastelintu sanoi ja veti syvään henkeä. “Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta olen miettinyt asiaa jo kauan ja tämä on ainut toimiva ja tarpeeksi tehokas ratkaisu, jonka olen keksinyt. Antakaa- antakaa tälle mahdollisuus.” Kastelintu antoi siskoilleen hetken aikaa valmistautua ennen kuin pudotti ideansa heidän eteensä. “Meidän täytyy tappaa joku ja lavastaa Taivasklaani syylliseksi.”
“Meidän täytyy- mitä?” Jääruusu kysyi. “Kuulinko minä oikein?”
“Joko tuuliklaanilainen tai jokiklaanilainen. Ja kun lavastamme Taivasklaanin syylliseksi, muut klaanit eivät voi antaa asian vain olla”, Kastelintu kertoi.
“Kuuletko itseäsi yhtään? Emme me voi tappaa muita!” Jääruusu sähähti, mutta piti äänensä tarpeeksi matalana, jottei se kantautuisi aukiolle. “Ehdotatko tosiaan, että tappaisimme viattoman kissan vain toteuttaaksemme ennustuksen hieman nopeammin? Mistä sinä olet edes saanut tällaisen idean?”
“Meidän on pakko tehdä jotain! Ennustus etenee liian hitaasti ja minulla on paha tunne siitä, että kohta on liian myöhäistä ja epäonnistumme. En mielelläni sekottaisi viattomia tähän tällä tavalla, mutta en keksi mitään muutakaan. Taivaannova, sinä ymmärrät, etkö vain?”
Taivaannova oli ollut hiljaa, mutta avasi lopulta suunsa. “Toisten tappaminen ei kuulosta… hyvältä, mutta- mutta jos tämä on ainoa keino, kai se on tehtävä.”
“Tämä EI ole ainoa keino!” Jääruusu pisti vastaan. “Saitko tämän idean eilisestä?”
“Eilisestä? En ymmär-”
“Joskus olet aivan uskomaton. Me emme lähde tappamaan toisia, siihen vedetään raja.” Jääruusu nousi ylös ja palasi takaisin aukiolle häntä ilmaa piiskaten.
Kastelintu tunsi vatsansa muljahtavan, mutta hän kääntyi katsomaan Taivaannovaa. “Mistä… mistä Jääruusu puhui? Mitä eilen tapahtui?”
“Etkö sinä- ah, se selittää miksi olit niin hämmentynyt, kun mainitsin Tuiskusielun”, Taivaannova sanoi. “Hänen ja Unikkokarvan pennut kuolivat eilen, tai…. eivät ne edes Tuiskusielun pentuja olleet. Kuulemma Ampiaisturkin. Tuiskusielu on aivan murtunut.”
“MITÄ?” Kastelintu ei ollut kuullut mitään asiasta.
“Miten sinä et tiedä? Koko klaani ei ole muusta puhunutkaan”, Taivaannova hämmästeli.
Kastelintu ei itsekään ollut aivan varma. Hän oli ollut aivan ajatuksissaan viimeiset päivät, miettien ainoastaan miten toteuttaa ennustus ja miten saada Jääruusu ja Taivaannova näkemään hänen ratkaisunsa oikeassa valossa. Hän oli kyllä huomannut koko klaanin kuhisevan eilisestä saakka, muttei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Kun Kastelintu mietti tarkemmin, hän ei ollut edes nähnyt Tuiskusielua - ei eilen eikä tänään. Hänen tassujaan poltti halu etsiä kolli ja lohduttaa tätä ja hän joutui vaivoin tukahduttamaan tuon halun. Tuiskusielu ei ollut puhunut hänelle lainkaan moneen kuuhun, hädin tuskin vilkaissutkaan naaraaseen, eikä Kastelintu uskonut olevansa se, kenet soturi halusi juuri nyt tavata.
“Aiotko- aiotko toteuttaa suunnitelmasi?” Taivaannova kysyi, ja Kastelintu oli huomaavinaan siskonsa äänessä huolta. “Jääruusu ei oikein lämmennyt ajatukselle, mutta aiotko silti tehdä sen?”
“Me teemme kaiken kolmistaan. Jokaisen on suostuttava”, Kastelintu sanoi, eikä tiennyt yrittikö hän uskotella Taivaannovaa vai itseään sanoillaan. He tekivät kaiken aina kolmistaan, olihan ennustus jaettu heidän kesken, ja Kastelintu ei voisi noin vain lähteä sooloilemaan. Ei vaikka hän kuinka halusi. “Jääruusu on väärässä, tosin. Tämä on ainut keino.”
“Keksimme kyllä jotain muuta”, Taivaannova kannusti. “Voin auttaa miettimään jotakin, mikä auttaisi meitä. Ei sinun tarvitse pohtia yksin, mehän olemme tässä yhdessä.”
“Niin. Kiitos”, Kastelintu sanoi ja kosketti kuonollaan siskonsa päälakea tietäen syvällä sisällään pettävänsä heidät kaikki. “Puhun vielä Jääruusun kanssa, ettei hän pysy vihaisena. Se on viimeinen asia, jota haluan.”
“Hyvä idea”, Taivaannova sanoi ja jatkoi, kun Kastelintu kääntyi lähteäkseen, “oletko ajatellut juttelevasi Tuiskusielun kanssa? Hän tarvitsisi ystävän varsinkin nyt.”
Kastelinnun sisintä kirpaisi. “En usko, että hän haluaa nähdä minua juuri nyt.” Oranssilaikkuinen naaras jätti Taivaannovan yksin.

Kastelintu oli jutellut Jääruusun kanssa ja pahoitelleen ehdotustaan. Hän oli myös sanonut, ettei tekisi mitään hätiköityä, mutta oli vältellyt asian suoraa lupaamista. Levottomuus hänen sisällään kasvoi päivä päivältä ja hetki hetkeltä voimakkaammaksi kunnes se oli kuin kutina, jota hän ei saanut raavittua pois tai jatkuva pahoinvointi, joka ei ollut tarpeeksi voimakas oksentamiseen. Kastelintu oli yrittänyt jättää ajatuksensa ja pelkonsa huomiotta, mutta se tuntui toivottomalta. Tällä vauhdilla ennustus ei koskaan toteutuisi ja jotain kamalaa tapahtuisi! He epäonnistuisivat ja kaikki olisi menetetty, klaanit olisivat tuhon partaalla ja vain he kolme olisivat syyllisinä! Miten Jääruusu sekä Taivaannova pystyivät jatkamaan elämäänsä niin… normaalisti, kun kaikki oli vaakalaudalla?
Kastelintu katsoi kuinka hänen siskonsa juttelivat Sadeaskeleen ja Tarinamielen kanssa ja jakoivat yhdessä riistaa. He juttelivat, nauroivat ja pitivät hauskaa, ja Kastelintu tunsi olevansa läpinäkyvän seinän toisella puolella aivan toisessa maailmassa. Hänkin halusi nauraa, iloita ja elää elämäänsä ilman, että hänen hartioitaan painava ennustus veti häntä alemmas ja alemmas. Miten Jääruusu ja Taivaannova pystyivät siihen? Miksei hän pystynyt?
Ensimmäistä kertaa Kastelintu tunsi kateutta hänen omia siskojaan kohtaan: siskojaan, joiden olisi kuulunut olla aivan samassa tilanteessa hänen kanssaan. Hän ymmärsi mikseivät Jääruusu ja Taivaannova halunneet toteuttaa hänen suunnitelmaansa. Hän ymmärsi sen täysin hyvin, eikä hän syyttänyt heitä siitä millään tavalla, mutta jonkun se oli tehtävä. Ja pohdittuaan asiaa uudelleen ja uudelleen, Kastelintu oli ymmärtänyt tämän olevan parempi vaihtoehto. Hänen ei tarvitsisi vetää siskojaan siihen samaan pimeään loukkuun, johon hän oli joutunut. Hän voisi pelastaa heidät, säästää heidät joltain pahemmalta.
Kun aurinko oli laskenut ja kissat vihdoin nukahtaneet, Kastelintu hiipi pois sotureiden pesästä. Hän varoi varsinkin herättämästä Jääruusua ja Taivaannovaa, kiersi leirin taakse jätteidentekopaikalle ja sen lävitse ulos vapauteen. Hän otti suunnakseen järven, eikä antanut itsensä ajatella yhtään mitään. Hän pelkäsi epäröivänsä ja pilaavansa kaiken, jos antaisi ajatuksilleen liikaa valtaa, joten hän piti askeleensa nopeina ja mielensä päättäväisenä.
Tämä on oikein, hän sanoi itselleen mielessään. Tämä on ainut keino.
Kastelintu saapui järven rannalle ja värähtäen askelsi veteen. Kukaan ei voisi haistaa hänen tuoksuaan, jos hän kävelisi vettä pitkin, mutta hän oli varmuuden vuoksi kierinyt ketun jätöksissä ja yrteissä. Ihan vain siltä varalta, että vesi pettäisi hänet tai hän tekisi virheen. Kiinnijääminen ei tullut kysymykseenkään: se pilaisi kaiken.
Matka Tuuliklaanin reviirille tuntui paljon pidemmältä kuin koskaan ennen ja osa hänestä toivoi, ettei hän pääsisi koskaan perille. Toinen osa halusi kärsimättömänä jo saada kaiken tehtyä, jotta sitä ei tarvitsisi enää miettiä. Lopulta Tuuliklaanin raja kuitenkin tuli vastaan, ja Kastelintu pidätti hengitystään ylittäessään sen. Vielä hän voisi palata takaisin.
Myrskyklaanin soturi pysytteli mahdollisimman suojassa ja piilossa, mutta se osoittautui varsin vaikeaksi Tuuliklaanin avoimessa ympäristössä. Miten tuuliklaanilaiset kestivät sitä? Eivätkö he tunteneet oloaan liian paljaaksi ja turvattomaksi? Kastelintu joutui koko ajan haistelemaan ilmaa ja vilkuilemaan ympärilleen, sillä piilopaikkoja ei ollut.
Matkalla kohti Taivasklaanin reviiriä Kastelintu pohti itselleen suunnitelmaa. Hän oli lähtenyt matkaan hetken mielijohteesta, eikä ollut ehtinyt miettiä mitään tarkempaa suunnitelmaa siihen, miten hän saisi johdatettua jonkun tuuliklaanilaisista erilleen muista - ilman, että muut saisivat tietää siitä mitään. Parasta olisi, jos joku sotureista, tai oppilaista, oli päättänyt lähteä yölliselle saalistusretkelle, mutta se oli epätodennäköistä.
Naaras päätyi pian Tuuliklaanin ja Taivasklaanin rajalle, etsi äkkiä mahdollisimman tuoreen Taivasklaanin merkin ja vastenmielisenä kieri siinä saadakseen turkkiinsa Taivasklaanin hajun. Hän toivoi Myrskyklaanin hajun peittyneen kokonaan ja lähti sitten takaisin Tuuliklaanin reviirille aikeina etsiä ensin yksittäistä kissaa ennen kuin keksisi toisen suunnitelman.
Kastelinnun ei tarvinnut kävellä kuin hetki, kun hän haistoi hyvin tuoreen Tuuliklaanin hajun. Todennäköisesti rajapartio, joka oli matkalla Taivasklaanin puoleiselle rajalle. Tähtiklaania kiittäen oranssilaikkuinen naaras hiipi hajuvanan perään, piti itsensä mahdollisimma näkymättömänä ja etsi katseellaan tuuliklaanilaisten turkkeja.
Muutama häntä ilmestyi pian näkyvii ja sitä myöten loputkin kissat, ja Kastelintu tajusi heitä olevan onneksi vain kolme. Hän ei mitenkään voisi päihittää heitä kaikkia kerralla, mutta todennäköisyys jäädä kiinni oli pienempi.
“Vihnehäntä ja Puppuravaahtera”, yksi kissoista sanoi ja pysähtyi, “minun täytyy käydä tekemässä tarpeeni. Jatkakaa te matkaa, löydän teidät kyllä.”
“Selvä, Kuunkierto”, toinen - joko Vihnehäntä tai Purppuravaahtera - vastasi.
Kastelintu pidätti hengitystään. Tämä oli hänen mahdollisuutensa!
Kuunkierroksi kutsuttu musta kolli jäi jälkeen kahdesta muusta ja suuntasi kohti lähellä olevaa korkeampaa heinikkoa. Kastelintu olisi halunnut odottaa hetken, sillä täysin haavoittuvana olevan soturin päälle hyökkääminen tuntui todella vääärältä, mutta mitä kauemmin hän kyyristeli piilossa sitä enemmän hän tunsi epävarmuuden ja pelon heräävän sisällään. Hän sulki hetkeksi silmänsä, veti syvään henkeä ja käveli lähemmäs niin, että näki Kuunkierron.
Ilman minkäänlaista varoitusta naaras loikkasi kynnet sille tuuliklaanilaista päin ja kaatoin tämän maahan. Kuunkierto rääkäisti ja alkoi pyristellä, mutta Kastelintu repi kynsillään tämän turkkia ja painoi hampaansa kollin niskaan.
“Hiljaa!” hän sihahti Kuunkierrolle.
“Päästä irti!” Kuunkierto sähähti takaisin ja potkaisi Kastelintua vatsaan.
Kastelintu tunsi otteensa lipeävän, kun hänen keuhkonsa tyhjentyivät ilmasta ja hänen oli haukottava henkeä. Sen aikana Kuunkierto oli noussut ylös musta turkki sojottaen joka suuntaan ja silmissä sekä hämmennystä että vihaa.
“Taivasklaanilainen!” Kuunkierto sähähti ja siristi sitten silmiään. “Ei… minä tunnen sinut. Olet Myrskyklaanista. Mitä sinä täällä teet?”
Kastelintu olisi halunnut sanoa jotain. Kenties kertoa, ettei tämä ollut Kuunkierron vika ja että kolli oli vain sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaa, mutta naaras ei saanut sanoja suustaan. Synkkyys varjosti hänen silmiään ja jokaista liikettään. “Anteeksi”, hän kuiskasi ja hyökkäsi uudelleen. Aikaa ei ollut hukattavaksi.
Kuunkierto yritti väistää, mutta Kastelintu oli aavistanut sen ja osasi kääntyä ajoissa kollia kohti. Hän olisi normaalisti taistelussa tähdännyt kylkeen, mutta tällä kertaa antoi kyntensä upota kollin lapaan ja hampaidensa tämän kaulaan. He kaatuivat molemmat maahan samalla, kun Kuunkierto rääkäisi kivusta tuntiessaan terävien kynsien viiltäessä yhä uudelleen ja uudelleen hänen turkkiaan ja yritti turhaan pyristellä päättäväistä myrskyklaanilaista vastaan.
Kastelintu maistoi veren suussaan ja hän sylkäisi sen maahan. Laiha tuuliklaanilainen oli menettänyt jo paljon verta: hänen turkkinsa oli revitty riekaleiksi ja musta kylki kohoili kiivaasti ylös ja alas.
“Miksi?” Kuunkierto kähisi ja käänsi katseensa Kastelintua kohti.
Naaras tuijotti suoraan jäänsinisiin silmiin, jotka olivat täysin samaa sävyä hänen omiensa kanssa. Hetken ajan hän näki itsensä Kuunkierron tilalla makaamassa omalla reviirillään voima revittynä irti hänen kehostaan ja turkki ruhjottuna täysin verille. Miten epätoivoiselta sen täytyi tuntuakaan. “Anteeksi”, Kastelintu toisti äänellä, joka ei kuulostanut hänen omaltaan. “Tämä on ainut keino.”
“Ainut keino… mihin?” Kuunkierto kysyi. Hän koetti vielä viimeisen kerran pyristellä irti Kastelinnun otteesta, mutta myrskyklaanilainen oli oli liian voimakaas - tai liian täynnä päättäväisyyttä.
“Toteuttaa se, minkä Tähtiklaani haluaa minun toteuttavan”, Kastelintu kuiskasi ja painoi kyntensä Kuunkierron veristä kaulaa vasten. “Hae lohtua siitä, ettet kuole turhaan. Kuolet jotain suurempaa varten.” Ja hän viilsi kollin kurkun auki ennen kuin Kuunkierto ehti sanoa enää mitään.
Musta ruumis hänen allaan valui veltoksi ja voimattomaksi. Kastelintu tuijotti sitä silmät täynnä kauhua. Hän oli tappanut kissan, eikä paluuta enää ollut.
Tämä oli ainoa keino, naaras muistutti itseään, kun raahasi Kuunkierron ruumiin parempaan paikkaan, josta hänet löydettäisiin helpommin.
“Anteeksi, Kuunkierto, olisipa ollut jokin toinen keino, mutta tämä oli ainut”, Kastelintu kuiskasi, painoi päänsä alas ja sulki silmänsä. Hän kuvitteli Kuunkierron loikkimassa pitkin Tähtiklaanin maita, saalistamassa loputonta riistaa ja vaihtamassa kieliä vanhojen klaanitovereidensa kanssa. Oliko hän onnellinen? Olisiko hän ikuisesti Kastelinnulle katkera? Kastelintu ymmärsi, jos niin oli - ja hän oli valmis hyväksymään tuon katkeruuden ja kantamaan sitä aina mukanaan.
Myrskyklaanilainen avasi silmänsä ja loikki nopeasti, mutta varovaisesti pois kohti Jokiklaanin reviiriä. Vielä oli yksi jäljellä. Yksi viaton lisää.
Kastelintu ei edes huomannut ylittäneensä Taivasklaanin rajan ennen kuin Jokiklaanin vahva haju tunkeutui hänen kuonoonsa. Hänen ajatuksensa lipuivat koko ajan kohti Kuunkiertoa ja tämän elotonta ruumista, vaikka naaras kuinka yritti pitää ajatuksensa ennustuksessa. Jos hän pysähtyisi miettimään liikaa tekoaan, hän ei uskonut voivansa jatkaa enää askeltakaan.
Kastelintu hiipi pitkin järven rantaa ja yritti keskittyä piilossa pysymiseen, sekä jokiklaanilaisten löytämiseen. Hän alkoi menettää toivoaan, kun ketään ei löytynyt ja harkitsi palaavansa takaisin kotiin. Varmasti yksi uhri riittäisi lietsomaan vihaa Taivasklaania vastaan tarpeeksi hyvin, vaikka toki kaksi olisi aina parempi.
Juuri kun Kastelintu oli kääntymässä takaisin, hän kuuli mutinaa edestäpäin. Varovaisesti hän kyyristyi, hiipi ääntä kohti ja vilkaisi kiven takaa lähes hengittämättä ja lihakset jännittyneinä. Vasta nähdessään yhden ainoan jokiklaanilaisen tuijottamassa keskittyneenä vettä hän uskalsi vetää henkeä.
Tämä on liian helppoa, Kastelintu mietti. Ei, tämä on vain merkki siitä, että Tähtiklaani kulkee kanssani.
Kastelintu jäi hetkeksi tuijottamaan jokiklaanilaista ja painoi jokaisen yksityiskohdan tästä mieleensä. Harmaa, sileä turkki, joka kiilsi kuunvalossa. Siniset silmät, joiden keskittynyt katse oli kiinnitetty järven pintaan ja yksi kohotettu tassu, jonka kynnet välähtivät hänen iskiessä vettä. Otsassa oleva valkea, etäisesti vesiputousta muistuttava merkki. Harmaa naaras oli kaunis, ja Kastelintu tunsi surun painautuvan hänen turkkiinsa kiinni, kun hän käveli esiin.
Jokiklaanilainen oli onnistunut saalistamaan kalan, jotka sätki hetken massa ennen kuin naaras tappoi sen nopealla puraisulla. Hän oli asettumassa jälleen aivan veden tuntumaan, kun yhtäkkiä pysähtyi, jännitti lihaksensa ja kääntyi.
“Mitä sinä teet täällä, taivasklaanilainen? Aiotko viedä meidän kalammekin?” harmaa naaras sähähti.
He todella syyttävät Taivasklaania riistan varastamisesta, Kastelintu mietti tyytyväisenä. Tämän yön teot todellakin tulisivat lietsomaan eripuraa ja vihaa. Kukaan ei kuolisi turhaan.
“Älä tule askeltakaan lähemmäs! Häivy täältä tai haen leiristä apua!”
Kastelintu tuijotti hetken naarasta ja olisi halunnut sanoa, mutta ei tiennyt mitä. Hän pelkäsi heräävänsä todelisuuteen ja kääntyvänsä pois, jos kuulisi oman, vapisevan äänensä, joten hän loikkasi jälleen ilman varoitusta.
Jokiklaanilaisen silmät täyttyivät yllätyksestä ja hän loikkasi sulavasti kohti Kastelintua. He törmäsivät toisiinsa ilmassa, putosivat maahan ja alkoivat kierimään kummankin kynnet kiinni toistensa turkissa. Kastelintu potki, raapi ja puri kaikkialle, minne yletti, ja jokiklaanilainen teki samaa hänelle. Mutta Kastelintu, jonka mieli oli täyttynyt määrätietoisuudesta ja jonka jokaista tassunliikettä ohjasi pysäyttämätön usko, oli lopulta voimakkaampi toista naarasta.
Jokiklaanilainen huomasi tämän, sillä hän potkaisi yhtäkkiä itsensä irti Kastelinnusta ja lähti juoksemaan todennäköisesti leiriä kohti huutaen samalla Taivasklaanin hyökkäyksestä. Kastelintu pinkaisi harmaan naaraan perään epätoivoisena, mutta yllätyksekseen tunsi tassujensa hakkaavan maata yhä vain nopeammin ja nopeammin ja ennen kuin jokiklaanilainen ehti väistää Kastelintu oli hänen selässään kiinni ja kaatoi heidät maahan.
Jokiklaanilainen, joka oli käyttänyt kaiken voimansa juoksemiseen, jäi Kastelinnun alle, ja myrskyklaanlainen alkoi raapimaan ja puremaan naarasta armottomasti. Jokiklaanilainen rääkäisi ja huitoessaan kynsiään kohti hyökkääjäänsä hän onnistui viiltämään viillon Kastelinnun kaulaan. Kastelintu sähähti, mutta pakotti itsensä jatkamaan kivusta huolimatta.
Lopulta - juuri kun Kastelintu tunsi väsyvänsä jatkuvasta hyökkäämisestä ja puolustautumisesta - jokiklaanilainen väsähti ja kaatui maahan toinen etutassu murtuneena ja harmaa turkki punaisena verestä. Kastelintu painoi tassunsa naaraan päälle estääkseen tämän lähtemisen pois.
“Miksi?” jokiklaanilainen esitti saman kysymyksen kuin Kuunkiertokin, ja Kastelintu vastasi saman minkä oli vastannut tuuliklaanilaiselle: “Anteeksi, tämä on ainut keino.”
“Saat maksaa… tästä”, jokiklaanlainen kähisi kuin tietäen, ettei selviäisi hengissä. “Klaanitoverini tietävät Tiavasklaanin tehneen tämän. He hyökkäävät leiriisi ja kostavat, olen siitä varma.”
He hyökkäävät väärään leiriin, Kastelintu mietti ristiriitaisilla tunteilla. “Mikä on nimesi?” Hän halusi tietää kenet tappoi ja ketä kiittää ja keneltä pyytää anteeksi. Hän halusi tietää, minkä nimen hän kantaisi mukanaan koko loppuelämänsä.
Jokiklaanilainen oli hetken hiljaa ja vain tuijotti Kastelintua. “Putousturkki”, hän lopulta sanoi.
“Putousturkki…”
Putousturkki koetti päästä ylös, mutta Kastelintu painoi tämän maata vasten ja upotti kyntensä hänen kylkeensä. Putousturkki vinkaisi.
“Anteeksi, Putousturkki”, Kastelintu sanoi. “Et kuole turhaan. Tämä kaikki on jotain suurempaa varten.” Sitten myrskyklaanilainen viilsi naaraan kurkun auki.
Hänen toinen murhansa ei ollut yhtään sen kevyempi tai helpompi kuin ensimmäinen, mutta tällä kertaa Kastelinnun pää oli tyhjä. Hän tunsi sisällään kasvavan onttouden, kuin mustan tyhjyyden, joka levisi hänen sydämensä kohdalta selkää pitkin hännänpäähän, vatsan kautta tassuihin ja kaulaa pitkin kaikkialle hänen kallonsa sisälle, kun hän vei Putousturkin näkyvämpään paikkaan, varmisti hajun olevan Taivasklaanin ja lähti kävelemään järveä kohti.
Se oli tehty. Oliko Tähtiklaani tyytyväinen? Surivatko he kuten Kastelintukin suri jokaisella askeleellaan? Oliko ennustus pelastettu? Kastelintu ei tiennyt vastausta yhteenkään kysymykseen, mutta uskoi koko sydämestään tehneensä oikein.
Hän pysähtyi vasta, kun oli kävellyt järveen vatsa miltei hipoen vettä ja kohotti katseensa kohti hieman pilvistä taivasta.
“Jos kuulette minua Kuunkierto ja Putuosturkki, haluan teidän tietävän, etten tehnyt tätä mielelläni, mutta en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Ette kuolleet turhaan, sillä tämä kaikki on jotain suurempaa varten ja tulette ymmärtämään sen kyllä”, Kastelintu kuiskasi kohti Tähtiklaania. “Kannan tätä painoa koko lopun elämäni, enkä aio koskaan unohtaa teitä. Jokainen hengenvetoni, jokainen askeleeni ja jokainen sanani on teille omistettu. En oleta teidän antavan minulle anteeksi, mutta ymmärtäkää minun tekevän kaikkeni, jotta kuolemanne eivät menneet hukkaan ja jotta teitä ei koskaan unohdeta.”
Kastelintu oli hetken hiljaa silmät kiinni ennen kuin palasi vettä pitkin Myrskyklaanin reviirille.

Kastelintu ei tuntenut enää mitään, kun hän astui Myrskyklaanin metsään. Hän oli puhdistanut turkkinsa verestä ja paikannut haavansa ilman yhtäkään ajatusta. Jossain sisällään hän pelkäsi murtuvansa, jos antaisi yhdenkin ajatuksen livahtaa mieleensä. Kun hän katsoi tassujaan, hän näki Kuunkierron ja Putousturkin ruumiit allaan, verisinä ja elottomina, ja tukahdutti syyllisyytensä jonnekin tunnottomuuden alle.
Hän ymmärsi, miksi Jääruusu oli kieltäytynyt ja miksi Taivaannova oli ollut epäröivä. He olivat erottamaton kolmikko, mutta tämä oli jotain mikä hänen oli täytynyt tehdä yksin jo siksi, etteivät he kaikki murtuisi ja hajoaisi. Jos Kastelintu ei selviäisi ajatuksistaan ja tunteistaan, Jääruusu ja Taivaannova voisivat viedä ennustuksen loppuun asti ilman häntä.
Myrskyklaanin metsä oli lohduttava ja kodikas, vaikka samalla se hehkui vierautta hänelle. Hän tunnisti jokaisen puun, kiven ja sammaleen, mutta ei enää nähnyt niitä samalla tavalla. Kivet muistuttivat häntä Putousturkin harmaasta, verisestä turkista ja varjoihin peittyneet puunrungot toivat mieleen Kuunkierron mustan, pitkäkoipisen kehon. Metsä oli yhä sama vanha metsä, jossa Kastelintu oli viettänyt koko elämänsä. Kastelintu oli ainoa, joka oli muuttunut.
Hänen tassunsa veivät hänet automaattisesti kohti leiriä, vaikka hän ei keskittynyt lainkaan ympäristöönsä, vaan tuijotti jonnekin kauas katse alhaalla. Eikä hän myöskään kuullut tai haistanut lähestyvää kollin hajua ennen kuin törmäsi johonkin pehmeään ja haparoi muutaman askeleen taaksepäin säpsähtäen säikähdyksestä.
Tuiskusielu seisoi hänen edessään katseessa hieman yllättyneisyyttä, joka kuitenkin katosi heti ilmestyttyään ja tilalle tuli välinpitämätön ilme. Tuiskusielu avasi suunsa, mutta sulki sen heti. Kastelintu vain tuijotti kollia tyhjillä silmillään hetken ajan ja käveli sitten klaanitoverinsa ohitse.
Jos Kastelintu olisi kääntynyt katsomaan taakseen, hän olisi nähnyt Tuiskusielun haistelevan ilmaa kulmat kurtussa silmissään hämmennystä, kun hän tuijotti naaraan loittonevaa häntää, mutta Kastelintu oli palannut aiempaan zombimaiseen käytökseensä. Hän livahti nuokkuvan yövartijan ohitse, sukelsi sotureiden pesään ja asettui makaamaan siskojensa vierelle tietäen hyvin, ettei saisi nukuttua - ja aamukin oli jo sarastamassa.
Kastelintu sulki silmänsä, mutta näki aina vain uudelleen ja uudelleen itsensä tappamassa Kuunkierron ja Putousturkin, kuuli heidän valituksensa ja näki armoa pyytävät silmät. Hän avasi silmänsä ja hätkähti nähdessään pesän suuaukolla harmaan, suurehkon kissan tuijottamassa häntä tummansinisillä silmillään. Hänen katseessaan oli surua, kun hän painoi päänsä alas ja katosi.
Kastelintu tuijotti hetken kohtaa, jossa tuttu hahmo oli ollut ja nukahti sitten aivan kuin joku olisi sammuttanut hänen mielensä.

//sisältää taistelua, verta ja kuolemaa

luku 6.

Plan

Pakkastassu tiesi, että Valhelaulu tarkkaili häntä. Tarkkaili häntä tavalla, joka ei ollut normaalia. Valhelaulu seurasi Pakkastassun toimintaa ja sitä, mitä siitä seurasi Synkälle metsälle. Pakkastassu oli lojaali - hän teki kaiken mitä pyydettiin ja vielä enemmän, mutta Valhelaulu tiesi, että Pakkastassun toiminta ei ollut aivan puhdasta, koska hän teki kaiken Huurretassun vuoksi. Toisaalta mustan kollin toimintaa rajoitti suuri pelko. Pakkastassulla oli suuri pelko turkissaan ja vahva tunne siitä, että Valhelaulu tiesi hänen rakkaudesta sisartaan kohtaan. Häntä pelotti, että menettäisi Huurretassun eikä tahtoisi päästää sisarestaan irti. Mustalla kollilla oli kuitenkin pieni ajatus.

Hänen täytyisi olla viisaampi ja nopeampi kuin Valhelaulu. Hänen täytyi laatia suunnitelma niin pian, kuin mahdollista. Sellainen suunnitelma, jossa Huurretassu olisi turvassa. Mutta sen aika ei ollut vielä.

“Pakkastassu, oletko taas ajatuksissasi?” Pakkastassu hätkähti todellisuuteen istuessaan turvassa Myrskyklaanin leirissä sisarensa Huurretassun kanssa. Huurretassu oli juuri päässyt takaisin harjoituksiin, kun vaalea naaras oli ollut monesta erinäisistä syistä parantajanpesässä. Pakkastassu oli ollut sinä aikana huolissaan, kun Huurretassu oli ensin loukannut jalkansa, sitten sairastunut perään. Pakkastassu oli ollut niin huolissaan, että hänen mestarinsa Jääsielu ei ollut katsonut sitä hyvällä - ja Valhelaulu oli miettinyt pitkään mustan kollin toimintaa. Huurretassu katsoi kysyvästi Pakkastassua ja Pakkastassu nyökkäsi vaisusti.
“Joo. Anteeksi, olin vain omissa ajatuksissani”, Pakkastassu vastasi sisarelleen lempeästi hymyillen. Huurretassu vastasi hymyyn kun Pakkastassu nousi ylös. Hänen täytyi lähteä Jääsielun kanssa metsästyspartioon. “Joudun poistumaan”, hän mietti ääneen ja heilautti korviaan sisarelleen tervehdykseksi. Kun Jääsielu saapui soturienpesästä, Pakkastassu liittyi hänen mukaansa ja he poistuivat ulos leiristä.

Metsällä Pakkastassu saattoi hengittää. Siellä oli vain hän ja metsä ja ne eläimet, jotka sattuivat hänen tielleen. Pakkastassu asteli hiljaa eteenpäin, haistellen ilmaa. Maassa jossakin oli hajujälki metsämyyrästä. Sitä Pakkastassu lähti etsimään ja onnistui löytämään tuoreen jäljen. Pakkastassu näki sen, parin hännänmitan päässä. Kolli painoi takajalkansa alleen ja asetti etutassunsa jäntevästi valmiina loikkaamaan, mutta juuri samaan aikaan viereisestä pusikosta loikkasi Jääsielu. Jääsielu tappoi myyrän nopeasti ja jäi katsomaan Pakkastassua erivärisiin silmiin. Pakkastassulla nousi niskakarvat pystyyn, Jääsieluhan oli seurannut häntä!
“Sinä!” Hän murahti mestarilleen joka vain kohotti kulmiaan kuin haastaen kilpaan. Jääsielu tipautti saaliin maahan ja katsoi oppilastaan mietteliäänä, kuin yrittäen päästä oppilaansa pään sisälle. Pakkastassu paljasti kyntensä ja loikkasi mestarinsa kimppuun.

Tämä ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun niin käy. Jääsielu tavallaan yllytti Pakkastassua siihen, että musta kolli tekisi jotain arvaamatonta. Kaksi myrskyklaanilaista painivat keskenään erivärisessä möykyssä. Pakkastassu kohotti tassunsa ilmaan ja sivalsi sillä mestarinsa korvantaustaa. Jääsielu murahti ja tarrasi hampaillaan Pakkastassua etujaloista, jolloin Pakkastassun oli pakko horjahtaa. Pakkastassu sai siitä kuitenkin idean, joten hän otti vauhtia ja sai mestarinsa keikahtamaan ympäri. Pakkastassu painoi tassuillaan mestarinsa kurkkua kynnet esillä ja painautui Jääsielun korvien tasolle.
“Älä enään ikinä tee noin”, Pakkastassu murisi ja Jääsielu pyöräytti silmiään. Pakkastassu antoi mestarinsa taas nousta ylös. He keräsivät saaliinsa ja poistuivat sähköisyydessä hiljaisuudessa takaisin leiriin.

Leirissä Pakkastassua ärsytti vielä enemmän, kun hän näki sisarensa ja Hiillostassun yhdessä puhumassa. Hiillostassu sanoi jotain, joka sai Huurretassun nauramaan niin puhdasta naurua. Pakkastassu siristeli silmiään ja painoi kyntensä maahan. Miksei kukaan voinut olla tavallinen ja sellainen kuten hän halusi? Hänen teki mieli huutaa maailmalle vihaisesti. Pakkastassun viha kasvoi hänen sisällään, eikä Pakkastassu osannut päästää siitä irti.

Myöhään auringon laskettua, hän oli kuullut Tuiskusielun pennuista. Se oli saanut Pakkastassun.. hämmentyneeksi. Pakkastassu oli luullut, ettei Tuiskusielu halunnut pentuja. Tai ainakaan näin pian. Kun musta kolli sai päänsä pedilleen ja nukahdettua, hän tunsi vahvan kutsun vetävän hänet takaisin mukaan Synkkään metsään. Illalla nukahtaessaan, Pakkastassun siirtyessä tummaan, usvaiseen metsään hän ei yllättynyt nähdessään Valhelaulun istuvan kiven päällä, josta näki kaiken. Pakkastassu katseli tavalalan toista mestariaan. Valhelaulu hyppäsi kiven päältä kevyen näköisesti alas, päästämättä ääntäkään. Mustavalkoinen kolli katseli mietteliäänä Pakkastassua.
“Oletko ikinä tappanut ketään?” Valhelaulu kuiskutti Pakkastassun korvaan houkuttelevasti ja tarjoten jotain, mitä Pakkastassu ei tietäisi. Valhelaulu kiersi Pakkastassua ja istahti tuon eteen kohottaen leukaansa haastavasti. Pakkastassu vain siristi silmiään klaanitoverinsa edessä, mutta pudisti päätään. Valhelaulu olisi kuitenkin nähnyt sen, jos hän olisi valehdellut.

Seuraavaksi Pakkastassu ei osannut edes arvata, mitä tapahtuisi. Valhelaulu väistyi, kadoten sumuun, mutta niin, että oli kuitenkin läsnä. Pakkastassu katseli ympärilleen, nähden tummanharmaan läikikkään kollin, jolla oli vihreät silmät. Pakkastassu siristeli silmiään, paljasten kyntensä vieraalle kissalle.
“Esittele itsesi”, vieras kissa aloitti matalalla äänellä. Pakkastassu naurahti kuivasti.
“Itse ilmestyt paikalle myöhemmin”, hän murahti kyseiselle kollille joka pyöräytti silmiään.
“OLen Tuhomieli”, hän esitteli itsensä jollakin tavalla, joka sai Pakkastassulle olon, että häntä pilkattiin. Kaksi kollia kiersi ympyrää.

Tuhomieli hyökkäsi ensin. Pienen hetken, Pakkastassu huomasi Valhelaulun katselevan. Ja siitä se sitten alkoi, Valhelaulu alkoi selittämään, miten kissan saisi helposti hengiltä. Vanhempi kolli loikkasi ja Pakkastassu nousi takajaloilleen väistäen iskun. Pakkastassu astui taakse tasapainottaen itseään hännällään ja läimäisi Tuhomieltä silmien yläpuolelle tuon väistäessä. Tuhomieli suuttui ja tuuppasi Pakkastassun kehollaan saaden Pakkastassun kaatumaan kohmeiseen maahan. Tuhomieli kohotti tassunsa lyödäkseen, mutta Pakkastassu livahti sen alta ja kamppasi Tuhomielen maahan tarrautuen Tuhomielen kurkusta hampaillaan.

Pakkastassu ja Tuhomieli hengittivät raskaasti taistelun jälkeen ja sitten Pakkastassu tarrasi kynsillään kollista kiinni ja repäisi. Pakkastassu tunsi kollin veltostuvan hampaissaan ja lopulta häviten uudestaan paikkaan, jonne kuolleet kissat häviäisivät. Musta kolli nosti päänsä ylös, pyyhkäisten tassullaan vieraan kissan veren leualtaan. Tappaminen ei ollut Pakkastassusta tuntunut… miltään. Hän teki sen, koska niin täytyi tehdä.

Aamulla herätessään, Pakkastassu tiesi mitä tapahtuisi. Pakkastassulla oli suunnitelma, että miten hän pelastaisi Huurretassun. Se vain piti… toteuttaa mahdollisimman pian.

//anteeks tälläne lyhyt ja sekava iltatarina :D mä kuitenkin yritin

7. osa – Kuole pois, Tähtiklaani

Uutiset Unikkokarvan valheesta pentujensa isää kohtaan levisivät klaanin keskuudessa nopeammin kuin tappava metsäpalo. Moni yritti tulla pahoittelemaan Tuiskusielulle tapahtunutta ja valehdelluksi joutumisa, mutta muutaman kissan jälkeen kukaan ei uskaltanut lähestyä kirjavaa kollia vaan he katsoivat häntä säälien tai pelokkaana, tai sen sekoituksena, etäältä. Tuiskusielu halusi olla yksin. Ei kukaan noista pahoittelijoista kuitenkaan oikeasti välittänyt. He vain tahtoivat todeta olevansa pahoillaan Tuiskusielun kohtalosta ja palata sitten omiin askareihinsa, kun omantunnon tuskat oli saatu harteilta. He unohtaisivat Tuiskusielun kuitenkin, joten mitä väliä, turha heidän olisi antaa ottaa omantunnon tuskansa pois, ei Tuiskusielua kiinnostanut kuka heistä rypi säälissä ja kuka ei, sillä hän pystyi luottamaan vain ja ainoastaan itseensä.
Ampiaisturkki oli ymmärtänyt pysyä kaukana sen jälkeen, kun Tuiskusielu oli paljastanut kyntensä ja sähissyt lähestyvälle kollille. Muille hän oli antanut häijyn mulkaisun tai paljastanut kyntensä varoittavasti. Pysykää kaukana. Ainakin he tajusivat pysyä poissa muutaman kerran jälkeen. Ampiaisturkki varsinkin.
Tuiskusielu ei päästänyt edes vanhempiaan luokseen ja kolli näki, miten se särki hänen emonsa sydämen. Kolli ei kuitenkaan halunnut emonsa sääliä, vaikka tunsikin pahaa oloa nähdä emonsa katseesta ja olotilasta. Enemmän hän pelkäsi kuitenkin sanovansa liian ilkeästi harmaalle naaraalle, vaikka mitä väliä sillä edes oikeasti oli? Naaras oli jo nyt loukkaantunut ja surullinen nähdessään poikansa tilan.
Tuiskusielu tiesi, hän kyllä tiesi, että hänen emonsa rakasti häntä ja oikeasti välitti, aivan kuten Tuiskusielun isäkin ja sisarukset, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Mutta silti kollin sisällä kyti tunne, että ei se merkinnyt oikeasti mitään, vaikka he välittivät. Ei se muuttanut hänen sisällään olevaa tunnekuohua ja sitä kuinka kaikki tuntui aivan samalta. Ei heidän säälinsä mitään muuttaisi. Ja miksi muuttaisi? Tuiskusielu oli aina tuntenut olonsa etäiseksi perheestään, vaikka ei hän tiennytkään, että hänen vanhempansa ja sisaruksensa oikeasti välittivät hänestä ja paljon, he jopa näyttivät sen usein. Miten he olisivat osanneet auttaa Tuiskusielun masennukseen? Eivät mitenkään, ei kukaan olisi sille voinut mitään. Eivätpä he kai oikeasti olisi edes välittäneet tai huomanneet mitään. Ja se, mitä hänelle sanottaisiin olisi jotain ’voi, kyllä se siitä’ ja ’voi ei, yritän auttaa istumalla vieressäsi’ väliltä. Ajatuskin kyseisistä sanoista tai reaktioista sai puistatuksen väreet juoksemaan Tuiskusielun selkäpiitä pitkin.
Tuiskusielu ei ollut käynyt yhdessäkään partiossa sen jälkeen, kun hänen sydämensä ja sielunsa oli revitty irti hänen rinnastaan, ehkä jopa lopullisesti. Miksi pitäisi? Ei Myrskyklaani huomaisi hänen poissaoloaan tai olemassaoloaan. Hänhän oli vain yksi soturi muiden joukossa. Yksi väline Myrskyklaanille ja Tähtiklaanille.
Hän saalisti itselleen. Hän kävi yksin leirin ulkopuolella, vaikka se oli kielletty Yönkajon lauman takia. Tuiskusielua ei kiinnostanut. Hän meni miten meni, mitä väliä. Iltataival antoi poikansa surra ja Heinätähti oli päättänyt antaa kollin olla allapäin jonkin aikaa, tärkeää olisi antaa kollin käydä tunteensa läpi. Molemmat heistä näkivät, kuinka rikki kirjava kolli oli eivätkä he oikeastaan tienneet, mitä voisivat sen enempää tehdä, kun kolli ei ollut ainakaan vielä valmis ottamaan apua vastaan. Heinätähti pelkäsi, ettei Tuiskusielu olisi koskaan valmis.
Kukaan heistä ei kuitenkaan tiennyt, että se kaikki, mitä Tuiskusielu tunsi oli paljon syvempää kuin huijatuksi tuleminen ja niin sanotusti rakastamansa kissan menettäminen. Ulkopuolisuus, syyllisyys, tyhmyys, suru, yksinäisyys ja kaikki muukin leijaili kollin ympärillä ja ne kaikki tuntemukset olivat pakkautuneet kuiden aikana hänen ylleen kuin myrskypilvet eivätkä ne olleet lähdössä minnekään.

Orava päästi kauhistuneen vinkaisun, kun kynnet upposivat sen nahkaan. Tuiskusielu katkaisi saaliinsa niskat, lopettaen sen hätäisen vinkunan. Sen enempää miettimättä hän nsoti oravan leukojensa väliin ja vilkaisi taivasta. Kolli kurtisti kulmiaan.
Ei ollut Tähtiklaania kiittämistä tästä saaliista. Eikä kyllä mistään muustakaan. Mitä kuolleet kissat muka pystyivät tekemään? Eivät yhtikäs mitään. Hehän olivat hylänneet Tuiskusielun. Tämä saalis oli yksin Tuiskusielun nappaama.
Tuiskusielu kulki tuuhea häntä alhaalla, miltei maata laahaten, kohti leiriä. Hänellä ei ollut nälkä, joten hän heitti oravan tuoresaaliskasaan ennen kuin vetäytyi tuttuun paikkaansa soturien pesän taakse, piiloon katseilta. Täällä hän sai olla rauhassa, sillä kun kukaan ei nähnyt häntä, et hänen olemassaoloaan muistettu tai huomattu.
Tähtiklaani, Tähtiklaani, Tähtiklaani ja Tähtiklaani. Ihme kun kukaan ei juossut kuolleiden kissojen tykö, kun niistä puhuttiin koko ajan.
Tuiskusielun puolesta Tähtiklaani voisi kadota. Kuolla pois. Kuka hyötyi jostain kuolleista henkikissoista muutenkaan? Mihin niitä tarvittiin? Kissathan kiittivät HEITÄ saaliista ja asettivat koko elämänsä Tähtiklaanin eteen, ja saivat vastineeksi jotain maailman turhimpia ennustuksia. Eivät henkikissat ketään varjelleet. Eivätkä varsinkaan Tuiskusielua.
Kilpikonnakuviollinen kolli murahti ja käpertyi kerälle maahan muotoutuneeseen pieneen kuoppaan. Täällä kolli oli nukkunut viime yönsä.
Auringonhuipun aikaan Tuiskusielu poistui taas leiristä ennen kuin kukaan ehti ottaa häntä kiinni tai tuoda hänelle turhia ajatuksiaan esille.
Luonnon keskellä Tuiskusielulla oli… rauhallisempaa kuin muualla. Hän sai olla yksin eikä hän joutunut katsomaan muita kissoja, kissoja, jotka eivät edes välittäneet hänen elämästään viiksen vertaa. Täällä luonnon keskellä Tuiskusielu sai kohdata itsensä ja muun maailman itse ilman muiden määräyksiä tai nalkutusta.
Millaistahan se olisi? Olla ilman muiden kissojen seuraa, määrätä omie tassujensa kulku minne tassut ikinä veivätkään? Varmasti upeaa. Nyt Tuiskusielun käpälänaskelia ohjasivat muut kissat, jotka eivät edes välittäneet muusta kuin hänen taidostaan tuoda muille tärkeämmille kissoille ruokaa vatsantäytteeksi.
Tuiskusielu ärähti ja sohaisi maasta kynsillään tupon ruohoa. Hänen hengityksensä oli tiheä ja täynnä raivoa. Maassa miltei laahaava häntä nyki. Hän sulki silmänsä ja antoi luonnon lempeän kahinan ja lintujen laulun rauhoittaa mieltään ennen kuin hän jatkoi matkaansa.
Ei hänellä ollut tiettyä suuntaa ja sekös sai kollin mielen vain paremmaksi. Ei päämäärää, vain matka eteenpäin. Ei Tuiskusielulla ollut mitään syytä mennä eteenpäin kuin vain kävellä ja antaa kaiken muun olla. Oli vain hän ja luonto.
Mitä hän hyötyi seuraamalla jonkun Tähtiklaanin sääntöjä ja muita, jos Tähtiklaani ei edes välittänyt? Tuiskusielu oli tehnyt kaikkensa, aivan kaikkensa, ollakseen edes Tähtiklaanin arvoinen, kun kaikki muu murtui, mutta edes Tähtiklaani ei huomannut häntä tai välittänyt hänestä. Tähtiklaani oli aivan samanlainen kuin Unikkokarva, Ampiaisturkki, Kastelintu ja muut. Aivan kuten he.
”Kuole pois, Tähtiklaani”, Tuiskusielu katsahti ylöspäin silmät viiruilla. ”Jos edes oletkaan olemassa.”

Tuiskusielu tuijotti tassujensa juuressa olevaa hiirtä, joka hänellä oli ajatuksensa syödä, mutta nyt kollin ruokahalu oli poissa. Pitäisi kai viedä se takaisin tuoresaaliskasaan, kai joku ahneempi kissa tahtoisi sen syödä.
Tassujen hento askellus lähestyi ja Tuiskusielun korva heilahti. Hän tunnisti emonsa hajun ja askelluksen. Voi ei.
”Eikö ruoka maistu?” Sirppikynsi kysyi, lempeästi. Tuiskusielu ei vastannut. ”Ei se mitään, kunhan syöt edes jotain.”
Tuiskusielu pyöräytti silmiään, mutta nyökkäsi emonsa sanoille.
”Tuiskusielu, tiedäthän, että Tähtiklaani varjelee sinua aina?” Sirppikynsi sanoi, pehmeällä äänellä. ”Olivat ajat miten synkkiä, Tähtiklaani on aina rinnallasi.”
”Aha”, Tuiskusielu murahti vain, pitäen katseensa yhä kaikkialla muualla kuin emossaan.
”He ovat aina läsnä”, Sirppikynsi jatkoi ja Tuiskusielu pystyi miltein näkemään emonsa äänen kautta naaraan vihreiden silmien säihkeen. ”Tähtiklaani katsoo meidän peräämme ja auttaa ja varjelee. Tähtiklaani-”
”Ei ole mitään Tähtiklaania”, Tuiskusielu sähähti emolleen, joka sävähti poikansa äänensävylle. Tuiskusielu katsoi emoaan silmät miltei liekehtien ärtymyksestä. ”Etkö jo käsitä? Se on puppua. Kaikki puheet joistain henkikissoista… En minä usko enää moiseen soopaan.”
”Tuiskusielu…” Sirppikynnen ääni oli hiljainen ja hänen katseensa pehmeni, mutta niissä oli yhä se sama surullinen katse.
”Älä”, Tuiskusielu murahti. ”Vaikka olisi joku ihme ’Tähtiklaani’, on se hylännyt minut jo kuita sitten”, kolli sanoi häntä heilahtaen ärtymyksestä, ”mutta ei sellaista ole.”
Tuiskusielu piiskasi häntäänsä maata vasten, pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Hän asteli pää matalalla pois emonsa luota, irvistäen tuntiessaan vihan kipinöivän vatsansa pohjalla. Tähtiklaani sitä ja Tähtiklaani tätä. Ei koko elämä pyöri sen ympärillä, että ajatellaan Tähtiklaanin pelastavan ja parantavan haavat. Ei se mene niin.
Miksi menisi, kun ei mitään Tähtiklaani ole. Ei mikään kuolleiden kissojen joukko voinut tehdä millekään mitään. Pelkkää soopaa.
Tuiskusielu kuuli emonsa huudon, mutta kolli oli jo poistunut leiristä. Epätoivonen emo painoi päänsä ja luimisti korviaan, tuntien syyllisyyden ja surun raastavan hänen sydäntään.

6. osa – Miksi jätit minut? Kuuletko, Tähtiklaani, avunhuutoni?

Tuiskusielu tunsi hermostuksen pistelevän koko hänen nahkaansa. Unikkokarvan uutisen jälkeen hän nukkui ensimmäisen viikon todella levottomasti, mutta sen jälkeen yöt helpottuivat ja nukkuminen oli taas helpompaa. Se vei aikaa, mutta pian kolli asennoitui siihen, että hän saisi omia pentuja. Hän vain hartaasti toivoi koko sydämestään, että hän olisi hyvä isä, varsinkin kun ei ollut vielä pentuja halunnut.
Mutta pennut olisivat lahja ja hän pakahtuisi varmasti ilosta viimeistään silloin, kun näkisi pennut omin silmin. Joka päivä innostus kasvoi ja hänen harteillaan taakkana oleva epävarmuus kaikkoni päivä päivältä. Hän oli jopa iloinen ja se ilon kipinä kasvoi päivä päivältä suureksi roihuavaksi liekiksi.
Kun kolli kertoi emollene uutiset, naaras oli ilahtunut. Ensimmäinen pentue, jonka joku hänen pennuistaan saisi. Sirppikynsi oli kuitenkin huomannut pojassaan olevan epävarmuuden ja hämmennyksen ja oli rauhoitellut hänen mieltään. Sirppikynsi oli osannut sanoa juuri oikeat asiat ja helpottanut kilpikonnakuviollisen kollin mieltä.
Unikkokarva oli valmis jäämään pentutarhaan aikaisin ja se huvitti Tuiskusielua, koska hänen oma emonsa oli halunnut taas mahdollisimman myöhään lojumaan pentutarhaan. Unikkokarva kuitenkin hyödynsi vielä jäljellä oleviaan päiviä saalistamalla ja antamalla turkkinsa hulmuta tuulessa vapaana, kun hän jahtasi saaliseläimiä.
Tuiskusielu sen sijaan nautti niin sanotusta vapaudestaan, vaikka eivät pennut hänen vapauttaan sinällään vieneet. Hän kulki partioiden mukana niin kuin tekisi muutenkin. Hän vietti aikaa Unikkokarvan ja Ampiaisturkin kanssa, ja erityisesti oranssin kollin kanssa partioissa ja leirin ulkopuolella sen jälkeen, kun Unikkokarva lopulta jättäytyi pentutarhaan odottamaan pentujen syntymää.
Unikkokarva kehui kuinka heidän pennuistaan tulisi hyvin vahvoja ja kauniita, kiitos Tuiskusielun. Heistä tulisi naaraan mukaan parhaimpia sotureita Myrskyklaanille, joista he saisivat olla ylpeitä ja kannustaa suuruuksiin. Heistä tulisi naaraan mukaan ylpeyden aihetta ja vahvoja, arvokkaita sotureita.
Tuiskusielu taas toivoi, että pennut olisivat terveitä ja onnellisia, sehän oli tärkeintä. Hän toivoi, että he saisivat paljon ystäviä ja nauttisivat soturinelämästään. Olisihan se heille oma hyvänsä olla vahvoja ja muuta, mutta se ei ollut Tuiskusielun mielestä etusijalla.
Sudenlaulu oli onnittelut veljeään, kun tämä oli tullut eräältä saalistuskerraltaan ja kertonut, että odotettavissa oli ainakin kaksi tai kolme pentua. Tuiskusielu oli kiittänyt vanhempaa veljeään ja astellut sitten pentutarhalle, jonka edustalla Unikkokarva istui ja puhui Suvikuuron kanssa kuka ties mistä kuningattarien jutuista.
Naaraan katse kirkastui, kun hän huomasi Tuiskusielun ja viittoi kollin luokseen. ”Ajattele! Ainakin kaksi pentua!”
”Niin”, Tuiskusielu humisi hymyillen.
”Enemmän sotureita klaanille”, Suvikuuro naukaisi. ”Parempihan se näin. Ja pitäisi tulla vahvojakin”, naaras sanoi ja vilkaisi Tuiskusielua merkitsevästi ennen kuin hän palasi pentutarhaan sisälle omien pentujensa luokse.
Unikkokarva viittoi tuoresaaliskasaa kohti ja Tuiskusielu nyökkäsi hymyillen lempeästi. Hän loikki tuuhea häntä pystyssä hakemaan heille jäniksen, jonka Tarinamieli oli aiemmin saanut heidän ollessaan saalistamassa. Tuiskusielu vilkaisi hänen pentujaan kantavaa naarasta, jonka vatsa oli pyöreänä. Hänestä tulisi tosiaan isä.

Aurinko paistoi korkealla ja puiden lehdet kahisivat hempeässä tuulenvireessä. Tuiskusielu kulki matalana nyt jo runsaina rönsyävien pensaiden lomassa aktse tiukasti tammen juurella loikkivassa oravassa. Kollin silmät olivat viiruina, kun hän lähestyi pahaa aavistamatonta oravaa. Tämä oli ollut hyvä päivä, kun saalistuspartio oli saanut jo yhden kyyhkysen ja kaksi hiirtä, joiden nappaamisen kanssa Tuiskusielu oli auttanut merkittävällä tavalla.
Nyt olisi hänen aivan oman saaliinsa vuoro. Lihaksiaan verrytellen hän loikkasi piilostaan ja ennen kuin orava ehti kääntyä karkuun, kissan kynnet jo upposivat sen nahkaan. Tuiskusielu katkaisi sen niskat nopeasti ja kumarsi sitten saaliille, kiittäen Tähtiklaania onnestaan. Hän nosti sen leukojensa väliin ja suuntasi sitten takaisin tapaamispaikalle, jossa hänen ja muiden partiossa olevien oli tarkoitus nähdä ennen kuin he palaisivat takaisin leiriin saaliineen.
Valkomyrsky nyökkäsi partiolle merkiksi palata leiriin, kun Tuiskusielu saapui juuri Etsijätaivaan jälkeen. Nelihenkinen saalistuspartio kulki leiriin tuttuja polkuja ja Tuiskusielu antoi raikkaan hiirenkorvan ajan ilman puhdistaa keuhkojaan. Hän kulki viimeisenä, pitäen perää ja tarkkailen ympäristöä Yönkajon lauman varalta. Koskaan ei voinut olla liian varovainen. Kun leiri häämötti edessä, hän rentoutui hieman ja odotti, että muut menivät ensin sisälle leiriin ennen kuin kolli itse astui piikkihernetunnelista.
”Tuiskusielu!” kolli jähmettyi, kun Tarinamieli juoksi hänen luokseen. Tuiskusielu kallisti päätään. ”Unikkokarva synnyttää!”
Tuiskusielun silmät levisivät ja hänen kantamansa orava tipahti hänen tassujensa juureen. Kolli ryntäsi leirin läpi ja Tarinamielen ohitse suoraan pentutarhalle ja työntyi suojatun pesän sisälle.
Hän näki Sudenlaulun Unikkokarvan luona ja Ampiaisturkki oli heidän kanssaan.
Tuiskusielu katsoi kauhu silmissään Unikkokarvaa, joka oli niin heikkona sammalpetinsä päällä, turkki sekaisena ja silmät uupuneen haaleina. Tuiskusielu kirosi mielessään, kun oli lähtenyt partioon ja kuullut vasta muutama sekunti sitten, että Unikkokarva oli synnyttämässä.
Ampiaisturkki istui kauempana, jokainen lihas jännittyynernä ja hänen silmissään oleva katse muuttui hieman järkyttyneeksi ja oli miltei shokkitilaan viittaava. Tuiskusielu kuitenkin antoi kollin olla omassa tilassaan samalla, kun kilpikonnakuviollisen kollin katse laskeutui Unikkokarvan vierellä oleviin kolmeen pentuun, jotka makasivat liikkumattomina naaraan verisen vatsan vierellä. Yksi oli oranssiturkkinen, toinen harmaa raidallinen ja kolmas ja pienin kolmesta oli oranssivalkoinen.
Tuiskusielu nielaisi katsellessaan kolmea kuollutta pentua kunnes hän nosti katseensa takaisin naaraaseen, jonka suusta valui nyt yksinäinen verinoro. Naaraan vihreissä silmissä oli outo tunne, kun hän katsoi Tuiskusielua ja se sai kollin värähtämään. Naaraan katse oli niin kylmä ja koppava. Niissä oli häivähdys anteeksipyyntöä, mutta enimmäkseen ilkkuvaa sääliä, kylmyyttä ja ylpeyttä.
Naaraan pää valui hitaasti maata kohti ja hän säpsähti kerran hennon kouristuksen takia. Tuiskusielu tuli lähemmäs, mutta naaras irvisti hieman, jonka Tuiskusielu kuitenkin tulkitsi kivun aiheuttamaksi.
”Unikkokarva…” Tuiskusielu sai vain sanottua, kun hän katsoi epätoivoista näkyä edessään. Heidän ei olisi pitänyt hankkia vielä pentuja, Unikkokarva oli kuitenkin väittänyt vastaan ja halunnut saada pentuja mahdollisimman nopeasti. Hän olisi nyt kunnossa eikä niin heikkona ja pennutkin olisivat varmasti elossa, jos… jos...
Unikkokarva päästi ulos syvän hengityksen ja hän katsoi suoraan Tuiskusielun silmiin. Kolli astui hitusen lähemmäs ja katsoi epätoivoisen surullisesti naarasta, jonka silmät sumenivat, kun elämä hiipui hänen ruumiistaan hiljalleen. Tuiskusielu katsoi naarasta pahoillaan ja mutisi jotakin, mutta naaraan katse oli kylmä. ”Ne eivät olleet edes sinun”, Unikkokarva sanoi hitaasti ja kylmän rauhallisesti.
Sanat löivät Tuiskusielun muutaman askeleen taaksepäin ja hän katsoi harmaavalkoista naarasta epäuskoisena. Kun naaraan katse ei järkkynyt, kollin katse muuttui vihaiseksi ja kuvottuneeksi. Miten hän oli saattanut väittää pentuja hänen pennuikseen, jos oli aina tiennyt niiden olevan jonkun toisen! Kuinka hän kehtasi leikkiä hänen tunteillaan näin!
Unikkokarvan pää painui alas ja pian hänen koko kehonsa retkahti eikä hänen kylkensä enää kohonnut. Ampiaisviiksi päästi epätoivoisen ulahduksen.
Ne eivät ollet Tuiskusielun. Ne olivat jonkun toisen pennut.
Tuiskusielu jännittyi. Eikä vain kenen tahansa vaan Ampiaisturkin. Tuiskusielu kääntyi katsomaan oranssia kollia, jonka katse oli sumea. Unikkokarva oli kuollut eikä Tuiskusielu tuntenut säälin häivääkään ketään näitä kissoja kohtaan. Tuiskusielua ei edes etonut se, että häntä ei haitannut Unikkokarvan ja pentujen kuolema nyt. Kaikki, jokaikinen kissa, jonka hän tunsi, vain valehteli hänelle ja hylkäsi hänet taakseen kuin hänellä ei olisi mitään väliä! Unikkokarvan kuolema oli vain yksi harva kuolema Tuiskusielun elämässä. Mitä väliä sillä oli, kuka hänen ympärillään kuoli? Ei mitään. Kaikki olivat kuitenkin aivan samanlaisia; jokainen katsoi vain itseään eikä välittänyt hänestä viiksikarvankaan vertaa. Ei Kastelintu, ei Ilveskuura, ei Pakkastassu, ei Huurretassu, ei Iltataival, ei Heinätähti, ei Sirppikynsi… EI KUKAAN. Joten miksi hän välittäisi muista, kun kukaan ei välittänyt hänestä? Hänhän oli vain ylimääräinen taakka kaikkien elämässä, joten miksi edes vaivautua?
”Mene KUMPPANISI luokse”, Tuiskusielu sanoi myrkkyllisellä äänellä Ampiaisturkille, joka hätkähti silmät laajentuen Tuiskusielun äänensävylle. ”Ja pysy kaukana minusta. Ja kannattaa muistaa se.”
Tuiskusielu marssi ulos pentutarhasta, synkkä katse verhoutuen hänen silmiensä eteen. Ainoa asia, jota Unikkokarva häneltä oli koskaan halunnut olivat vain vahvat pennut, joita ei sitten koskaan tullutkaan ja hyvä niin. Ne pennut eivät olisi ansainneet sellaisia vanhempia, jotka eivät tosiasiassa edes välittäneet toisistaan. Tuiskusielu kirosi itseään ja toivoi, että olisi voinut palata takaisin menneisyydessä ja tajuta virheen, jonka oli tekemässä. Ei hän ollut oikeasti koskaan rakastanut Unikkokarvaa, ehkä välittänyt, mutta ei todellakaan rakastanut. Kastelinnulla oli yhä ote kollin sydämestä ja ainoa syy, miksi Tuiskusielu oli luullut välittävänsä Unikkokarvasta oli se, että hän oli yrittänyt päästää irti Kastelinnusta ja luullut pääsevänsä yli siitä naaraasta. Siitä kissasta muiden joukossa, joille ei ollut mitään väliä, mitä Tuiskusielulle tapahtui. Yksi niiden satojen kissojen joukossa. Ei hänellä ollut mitään väliä. Ei kellään ollut mitään väliä.
Tuiskusielu marssi päätä pahkaa ulos leiristä välittämättä kenenkään katseista ja emonsa kutsusta. Häntä ei todellakaan huvittanut puhua kenellekään nyt. Ainoa asia, jota hän halusi, oli muuttaa menneisyyttä ja unohtaa kaikki tuntemansa kissat, jopa Kastelintu. Erityisesti Kastelintu ja vaikka ajatus hänen unohtamisestaan kiristi hänen sydäntään, hän työnsi sen tunteen syrjään.
Kaikki vain valehtelivat, huijasivat ja jättivät hänet taakseen kuin hän olisi vain mitätön karva, jolla ei ollut mitään merkitystä kenellekään.
Joten… Ehkä Tuiskusielunkin pitäisi sitten olla samanlainen; välittää vain itsestään. Se oli itse asiassa aivan loistava ajatus. Tuiskusielun silmät välähtivät ja hän katsoi kasvojensa heijastusta sateen luoman vesilätäkön pinnasta. Niin kukaan ei enää pystyisi satuttamaan häntä. Tässä maailmassa pystyi luottamaan vain ja ainoastaan itseensä eikä kehenkään muuhun. Hän oli yksin itsensä kanssa. Ehkä niin oli vain hyvä.
Ja missä olet nyt, Tähtiklaani, kun kaikki on synkkää?

5. osa - En ole valmis

Lempeä tuuli havisutti pienoisia lehtiä, jotka olivat puskeneet esiin puiden oksista. Koko metsä oli heittänyt harmaan värityksensä pois ja ottanut tilalle vehreän ja kirjavan turkin päälleen. Pieniä kukkia kukki siellä täällä omissa rykelmissään ja koko ajan esiin nousi yhä uusia ja vain toisiaan värikkäämpiä kukkasia.
Tuiskusielu kulki Unikkokarvan rinnalla. He olivat kävelyllä ihailemassa hiirenkorvan ajan tuomia värejä ja lämpöä. He pitivät aistinsa valmiina saaliiden varalta, mutta eivät hermoilleet saalistamisen kanssa. He olivat nyt kävelyllä ja viettämässä aikaa yhdessä.
Auringon lämmittävässä hohteessa Tuiskusielun turkin oranssit läikät ja täplät kuin ponnahtivat esiin valkoista pohjaturkkia vasten ja Unikkokarva oli heti nähdessään Tuiskusielun kehunut kollin turkin värikkyyttä. Hän kuulemma rakasti oranssia ja sekös sai Tuiskusielun vain hymyilemään leveästi. Olihan Tuiskusielulla upea turkki ja Unikkokarva muistutti kollia siitä miltei päivittäin. Olihan se Tuiskusielunkin myönnettävä, ettei hän todellakaan mikään pahan näköinen ollut, päinvastoin.
Kaksikko puhui niitä näitä, puheenaihe vaihdellen minne tie veikään. Tuiskusielua lämmitti ajatus siitä, että hänellä oli elämässään joku sellainen kissa kuin Unikkokarva. Usein Kastelintu ilmestyi kollin ajatuksiin, mutta hän ravisti naaraan mielestään. Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei koskaan unohtaisi hyvää ystäväänsä, joka oli haihtunut hänen elämästään kuin hänellä ei olisi ollut mitään väliä. Siltikin, Tuiskusielu yhä välitti kirjavasta naaraasta ja kovasti. Hän oli ollut tärkeä kissa Tuiskusielun elämässä.
Onneksi kolli oli tavannut Ampiaisturkin ja Unikkokarvan, jotka toivat hänen elämäänsä väriä, lohtua, turvaa ja ystävyyttä. He toivat varmuutta. Tuiskusielu ei pelännyt heidän lähtevän.
Ja nyt hänellä oli kumppanikin. Ehkä kaikella oli tarkoituksensa. Vaikka se outo uni tuntui Tuiskusielusta yhä aivan huuhaalta, hän uskoi ainakin ihan hitusen, että ehkä Unikkokarva oli se joku, joka oli hänelle erityisen tärkeä. Ainakin naaraan seurassa oli hauskaa ja hyvä olla.
Muutaman kerran Unikkokarva oli ottanut esille pennut ja erityisesti heidän kahden mahdolliset pennut. Tuiskusielu ei kokenut olevansa valmis pentuihin vielä ja toivoi, ettei Unikkokarva ottaisi siitä liikaa itseensä, mutta naaras vaikutti ymmärtävän, vaikka pettymys oli selkeä hänen suurissa silmissään. He olivat olleet virallisesti kumppanit hieman yli kuun ja Tuiskusielusta heillä ei ollut kiire pennuille. Kyllähän hän halusi pentuja, mutta ei nyt. Ei vielä.
Tuiskusielun korvat heilahtivat ja kolli kääntyi katsomaan äänen suuntaan, nähden muutaman ketunmitan päässä metsästyspartion. Hän nyökkäsi sen johdossa olevalle emolleen ja hymyili Tarinamielelle, joka oli partion mukana. Hän kantoi leukojensa välissä satakieltä ja naaraan katse sädehti ilosta. Tuiskusielu hymyili naaraalle. Hän osoitti monien ennakkoluulot vääriksi ja näytti osaavansa saaliista niitä vaikeimpiakin saaliita.
”Tule, Tuiskusielu”, Unikkokarva hipaisi Tuiskusielua hännällään. ”Saalistetaan mekin.”

Tuiskusielu heräsi hätkähtäen. Hän oli nukkunut levottomasti viimeiset pari yötä ja jokaisena yönä hän heräsi unestaan, muistamatta uniaan. Hän tunsi sen sisällään, että ne olivat stressaavia eikä ollut varma, oliko kiitollinen vai pitäisikö olla peloissaan siitä, ettei muistanut niitä.
Unikkokarva oli jo ylhäällä, mutta hänen lämpönsä tuntui yhä Tuiskusielun vierellä. Kolli nousi hitaasti, venytellen pitkään lihaksiaan. Oli aikainen aamu, kun suurin osa sotureista nukkui vielä. Pesää oli laajennettu, kun kasvit olivat puhjenneet kukkaansa, mutta silti Tuiskusielusta tuntui, että kissoja oli paljon. Ehkä oppilaiden vähäisempi määrä vain hämäsi.
Tuiskusielu työntyi ulos soturien pesästä, vetäen raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Aamu oli kostea ja pieni usvapeite leijaili ilmassa, hälveten onneksi koko ajan auringon kavutessa yhä korkeammalle ja korkeammalle.
Tuiskusielun silmään osui Ampiaisturkin oranssi turkki, joka vilahti leirin toisella puolella. Kolli asteli lähemmäs Tuiskusielun olinpaikkaa ja astuen usvan läpi, he hymyilivät toisilleen. Usvakarva loikkasi Ampiaisturkin takaa esille ja hymyili leveästi Tuiskusielulle.
”Heräsithän sinä!” Unikkokarva kiusasi. ”Unikeko.”
”Oletpa sinä harvinaisen virkeä näin aikaisin”, Tuiskusielu naurahti harmaavalkoisen naaraan energialle. Kolli katsahti Ampiaisturkkia. ”Sinä se taas olet aina hereillä aikaisin. Miten ihmeessä sait hänet ylös?”
”Tarvitaan vain voimakas riistantuoksu ja lupaus linnusta”, Ampiaisturkki sanoi viikset huvittuneena värähtäen. Unikkokarva mulkaisi oranssia kollia. ”Ja astuminen hänen häntänsä päälle hänen nukkuessaan.”
Tuiskusielua huvitti ja hänen häntänsä meni kippuralle. ”Täytyypä muistaa.”
”Hei!” Unikkokarva älähti.
”Shh!” Tuiskusielu hyssytteli. ”Ei herätetä koko leiriä.”
”Mennäänkö vaikka metsälle?” Ampiaisturkki ehdotti, maistellen kosteaa ilmaa. Tuiskusielu nyökkäsi, heilautten tuuheaa häntäänsä Unikkokarvaa kohti ennen kuin kolmikko poistui leiristä.
Tuiskusielu kulki kuono sekä häntä pystyssä, kun he astelivat tuttuja reittejä pitkin aamuisaa metsää etsien saalista. Muutamat hämähäkinseitit siellä täällä olivat täynnä nousevassa auringossa kiilteleviä kastehelmiä ja vihertävä ruoho heidän tassujensa alla oli myös saanut osansa aamukasteesta. Tuiskusielua hymyilytti. Metsä tosiaan pääsi täyteen kukoistukseensa lämpiminä vuodenaikona, vaikka kyllä Lehtikadon aikanakin metsä esitteli upeaa kauneutta valkoisen lumipeitteen ja huurrekuvioiden avulla.
Ampiaisturkki katosi puiden lomaan havaitsemansa oravan hajujäljen perässä, jättäen Tuiskusielun ja Unikkokarvan etsimään omia saaliitaan, joista saisi mahdollisesti tuotavaa klaanille. Unikkokarva painui matalaksi silmänräpäystä myöhemmin, hiipien kohti haistamaansa saalista. Tuiskusielu hiipi itse toiseen suuntaan välttääkseen naaraan saalistuksen häiritsemisen. Hän kulki harkituin askelin matalana ruohikossa pienten kukkien ympäröimänä etsiessään saalista.
Kolli pysähtyi, lihakset jännittyen. Hänen kaksiväriset silmänsä menivät viiruiksi, kun hän katsoi hieman kauempana olevaa töyhtöhyyppää, joka etsi maasta ruokaa itselleen. Tuiskusielu astui nopein, mutta varovaisin askelin lähemmäs. Hän valmistautui loikkaamaan ja iskemään kyntensä lintuun.
”Tuiskusielu! Katso!” Unikkokarvan ääni havahdutti Tuiskusielun, kuten myös linnun, joka räpiköi nopeasti karkuun kadoten korkealle puuhun. Tuiskusielu huokaisi, kääntyen katsomaan taakseen, josta Unikkokarva kipitti hänen luokseen kantaen leukojensa välissä käpytikkaa. Naaraan kellertävän vihreät silmät sädehtivät ilosta ja Tuiskusielu hymyili naaraalle. Olihan se hienoa, että hän oli saanut tuon kiinni.
”Hieno saalis”, Tuiskusielu kehui naarasta hymyillen ja naaras röyhisti rintaansa ylpeänä. ”Ensi kerralla kuitenkin odotatko hiljaa? Menetin västäräkin.”
”Hups!” Unikkokarva luimisti korviaan hetkellisesti, kunnes taas suositautui. ”Tule! Mennään katsomaan, saiko Ampiaisturkki sen oravan!”
Unikkokarva juoksi takaisin ja Tuiskusielu seurasi häntä, vilkaisten vielä korkealla istuvaa västäräkkiä hieman pettyneenä. Hän kuitenkin ravisti pettymyksenä pois. Se oli vain yksi saalis, kaikki menettävät saaliita.

Tuiskusielu katsoi nousevaa aurinkoa kukkulan laelta, odottaen muuta aamupartiota. Hän oli ensimmäistä kertaa partion johdossa. Hän oli päässyt hoitamaan partion johtamisen sattumalta ollessaan aikaisin hereillä ja hänen isänsä, varapäällikkö kun oli, oli päättänyt antaa Tuiskusielun kokeilla vastuullisempaa tehtävää aamun rajapartiossa.
Tarinamieli oli ollut myös aikaisin hereillä ja oli halunnur mukaan rajapartioon. Tuuheahäntäinen naaras tuli ensimmäisenä kukkulan laelle ja hymyili Tuiskusielulle tuttuun tapaansa. Hiirinenä tuli pitkin askelin naaraam perässä ja aivan hänen kintereillään tuli Sadeaskel oppilaansa Vaahteratassun kanssa. Heidän jälkeensä tuli vielä Korppitaivas.
Tuiskusielu heilautti tuuheaa häntäänsä ja partio jatkoi matkaansa kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa. Kuusikko kulki ripein askelin tuttua polkua takaisin puiden lomaan kukkulan luota suunnaten Tuuliklaania kohti. Joen solina voimistui askel askeleelta ja pian joen tekemä uoma tuli näkyviin harventuvan metsän lomasta. Tuuliklaanin harvapuinen reviiri siinsi uoman toisella puolella ja Tuiskusielu katseli sitä hetken, kunnes hölkkäsi rajan tuntumaan merkitsemään rajan hajumerkit muiden kanssa.
Kolli huomasi Hiirinenän pitävän katseensa poissa Tuuliklaanin puolelta, mutta naaraan silmissä oli apea katse. Päinvastoin teki Tarinamieli, joka piti katseensa Tuuliklaanin puolella lähes herkeämättä, haikea katse vihreissä silmissään. Naaras törmäsi Korppitaivaaseen ja musta naaras ärähti vihaisesti klaanitoverilleen.
”Ovatko silmäsi noin kierossa ettet näe oikeasti eteesi?” Korppitaivas sihahti Tarinamielelle, saaden nuoremman kissan perääntymään häkeltyneenä. Hän luimisti korviaan ja hänen häntänsä painui alas. Tuiskusielu kurtisti kulmiaan. ”Ihme, että saat edes olla partioissa. Et näe nenääsi pidemmälle.”
”Hei!” Tuiskusielu sähähti varoittavasti, saaden Korppitaivaan karvat pörhistymään yllättyneenä. ”Kuono umpeen. Räkätyksesi häiritsee kaikkia Tähtiklaaniin asti”, Tuiskusielu murisi mustalle naaraalle. ”Toisin kuin sinä, joka valitat ja paljastat sijaintimme kaikille, hän tarkkaili Tuuliklaania partion varalta. Tee tehtäväsi ja pysy hiljaa.”
Korppitaivas ei sanonut mitään, mutta totteli ja siirtyi merkitsemään rajaa muualle. Tuiskusielu piiskasi häntäänsä ärtyneenä ja vilkaisi sitten Tarinamieltä. ”Ihme katti hänkin.”
”En tiedä. Ehkä hänen puheissaan on jotain perää”, Tarinamieli kohautti lapojaan, mutta oli selkeästi alakuloinen. ”Ei tuo ole mitään uutta.”
”Eipäs”, Tuiskusielu tokaisi naaraalle. ”Saalistat ja partioit yhtä hyvin kuin muutkin. Näet yhtä hyvin kuin kukaan. Ja katselit Tuuliklaanin nummia.”
”Maisema on kyllä kaunis, vaikka puita ei olekaan kuin muutama”, Tarinamieli nyökkäsi, katsahtaen Tuuliklaanin reviirille.
”Noniin, sanoinhan”, Tuiskusielu hymyili. ”Näet nummet ja huojuvat heinikot tarkasti, kuten minäkin. Korppitaivas syyttää aina muita kaikesta.”
Tarinamieli nyökkäsi. ”Kiitos”, naaras sanoi ja palasi sitten merkitsemään rajaa. Tuiskusielu katsoi naaran menoa mietteliäänä. Kuinka usein naaras oli saanut kuulla silmistään klaanitovereiltaan? Kuinka usein he syöttivät hänelle valheita? Ja miksi? Tarinamielihän oli yhtä pätevä soturi kuin kuka tahansa muukin. Miksi hänen silmillään oli jotakin väliä? Jokainenhan epäonnistui ja teki virheitä tahattomasti.

Sirppikynsi kertoi pennuilleen tarinoita Sudenlaulun, Kettukuonon ja Ilveskuuran pentuajoista. Aurinko porotti korkealla ja lämmitti heidän turkkejaan. Iltataival makoili yhdessä auringonläikässä nyt, kun oli saanut tehtävänsä hetkellisest tehtyä.
”-ja Sudenlaulun turkki oli aivan sammalpurussa!” Sirppikynsi nauroi heleästi ja Sudenlaulu mutristi suutaan emonsa tarinalle. Tuiskusielua huvitti ja hän vilkaisi vanhempaa veljeään virne kasvoillaan. Kettukuono vaikutti tarinoiden perusteella kahden pentueen ongelmiinhakeutujalta ja Sudenlaulu oli taas vastuullisin ja ehkä rauhallisin, vaikkakin silti tulinen kissa tietyissä tilanteissa. Kettukuonosta ja Ilveskuurasta oli tullut niin sanottu parivaljakko jo pentuaikoina ja sitä oli edesauttanut heidän yhteinen soturikoulutuksensa, kun taas Sudenlaulu oli kouluttautunut parantajaksi. Veljeksillä oli silti läheinen suhde ja erityisesti Ilveskuura auttoi Sudenlaulua ehtiessään. Silti Sudenlaulu tuntui hieman erilliseltä, vaikka ei paljoa. Tuiskusielu pohti, tunsiko valkomusta kolli koskaan itsensä yksinäiseksi perheensä joukossa. Ei hän ainakaan vaikuttanu siltä. Hänellä oli läheinen suhde kaikkiin.
Tuiskusielu vilkaisi Huurretassua ja Pakkastassua, samassa pentuessaan syntyneitä sisaruksiaan. Huurretassu ei kuullut heidän emonsa tarinaa, mutta oli silti läsnä. Pakkastassu taas pysytteli suurimmaksi osaksi hiljaa, turkki kiinni Huurretassussa.
Tuiskusielu siirsi tassujaan hieman hermostuksissaan. Hän ei näyttänyt lainkaan perheenjäseniltään. Hänen emonsa oli harmaa ja isä musta ja hänen sisaruksensa olivat lähes kaikki valkoisen ja mustan kirjavia – paitsi Kettukuono, jolla om punertavan ruskea turkki. He olivat silti perhe, näytti kuka miltä tahansa.
”Jouduin aina katsomaan teidän kahden riehumista”, Sudenlaulu tokaisi kahdelle pentutoverilleen. ”Ja sinä yritit aina purra korviani”, Sudenlaulu sanoi leikkisän syyttävästi Kettukuonolle, joka virnisti leveästi.
Erilaisia, mutta silti läheisiä. Tuiskusielu hymyili. Vaikka hänellä ei ollutkaan omaa läheistä pentutoveria samasta pentueesta, oli hänellä silti upeat sisarukset rinnallaan. Sirppikynsi katseli pentujensa keskustelua kirkkaat vihreät silmät tuikkien.
Tuiskusielu tunsi samalla lähentyneensä perheeseensä ja samalla etääntyneensä heistä. Hänellä kalvoi outo, ulkopuolinen olo vatsanpohjassaan, vaikka sille ei ollut mitään syytä. Hänen vanhemmat veljensä ottivat hänet mukaansa ja pitivät hauskaa hänen kanssaan ja heidän vanhempansa puhuivat kaikille pennuilleen yhtä paljon ja jakoivat yhteisiä hetkiä niin paljon kuin mahdollista. Ja silti Tuiskusielun mieltä kaiversi outo tyhjä tunne, jonka hän halusi kovasti täyttää, mutta hän ei tiennyt, miten.
Aurinko oli laskemaan päin, kun Tuiskusielu ja Unikkokarva jakoivat oravan yhdessä. Lintujen laulu hiljeni hiljalleen muistuttaen saapuvasta yöstä.
”Näin tänään ainakin kymmenen perhosta!” Tuiskusielu kohotti katseensa Lumitassuun ja tämän sisareen Kaislatassuun, joiden silmät sädehtivät innosta, kun he puhuivat näkemästään. Hiirenkorva oli tuonut paljon iloittavaa kaikille. Päivät vierivät nopeasti eteenpäin ja joskus Tuiskusielu toivoi, että aika voisi vain pysähtyä, jotta hän voisi nauttia päivästä täysin siemauksin.
Unikkokarva tuuppasi Tuiskusielua hellästi ja kolli kääntyi katsomaan naarasta silmiin. Naaras tuntui sädehtivän innosta ja hänen viiksensä värisivät.
”Mitä..?” Tuiskusielu hymyili hämmentyneesti ja kallisti päätään. Naaras suoristautui ja röyhisti rintaansa tuttuun tapaan, mikä kertoi, että hänellä oli jotain kehuttavaa ja ylpeyden aihetta. Jotain iloista selkeästi.
”Odotan pentuja!” Unikkokarva sanoi silmät sädehtien. Tuiskusielulla tarttui pala kurkkuun eikä hän tiennyt mitä sanoa. Halusiko hän olla isä jo nyt? Eikö ollut liian aikaista? Oliko tämä unta?
Kyllä Tuiskusielu oli iloinen pennuista, totta kai oli. Pennut olivat aina lahja, mutta… Nyt jo? Pentuja? Hänestäkö isä jo nyt? Missä vaiheessa näin oli ehtinyt tapahtua? Ei hän ollut tahtonut pentuja NYT. Eikö tästä oltu sovittu ja-
Tuiskusielu pysäytti ajatustensa juoksun ja kääntyi katsomaan Unikkokarvaa. Tuiskusielu kaartoi huulensa väkinäiseen hymyyn. ”Vau. Nyt jo?”
”Ääh, älä nyt hermoile”, Unikkokarva tönäisi Tuiskusielua. ”Kyllä sinusta isäksi on. Hermoilet ihan liikaa aina.”
Naaras katsoi auringonlaskua silmät sädehtien ja Tuiskusielu vain nyökkäsi. Ei kyse ollut siitä… kai? Eihän? Ei ainakaan kokonaan. Kyllä hän ainakin jotenkin pärjäisi isänä, mutta hän ei halunnut olla isä vielä. Kyllä joskus, mutta ei nyt.
Kolli veti syvää henkeä ja yritti rauhoittaa rinnassaan hermostuneesti lyövän sydämen. Hän vilkaisi innosta puhkuvaa Unikkokarvaa ja päätti, että hänen tulisi hylätä pelkonsa ja epävarmuutensa, sillä tämä oli tapahtumassa nyt. Hänestä oli tulossa isä pian, joten olisi aika asennoitua siihen. Kyllä hän halusi olla isä, ei ollut kysymys siitä. Kaikki oli vain tapahtumassa vähän liian nopeasti, mutta nyt oli vain tapahtunut näin. Olivathan he olleet kumppaneita jo miltei kaksi kuuta, joten kyllä se siitä. Näin oli varmasti tarkoitus tapahtua. Ehkä Tähtiklaani tiesi paremmin? Tuiskusielu katsahti auringonlaskua ja hymyili sitten. Kyllä se siitä.

//hieman verta

9. luku – Miksi?

Paloin halusta päästä kertomaan Leijonahampaalle uutiset. Hänen tulisi olla ensimmäinen, joka saisi tietää. En kertoisi edes parantajalle enkä Yksisiivelle ennen kuin Leijonahammas tietäisi. Pääsisin kuitenkin kertomaan kollille vasta huomen yöllä. Vasta alle kolme kuuta sitten kolli oli tunnustanut tunteensa ja nyt olimme tässä, saamassa pentuja.
Miltähän ne näyttäisivät? Saisikohan joku minun silmäni? Saisikohan joku emoni tai isäni turkin vai tulisiko kaikista pennuista oransseja kuin heidän isästään?
Ihan sama miltä he näyttäisivät, he olisivat silti kauniita. Ei turkki kissaa tehnyt. Heistä tulisi suuria sotureita, joilla olisi upea isoäiti, minun emoni. Heillä olisi hyvät vanhemmat ja rakastava isä.
Kukaan muu ei tosin tiennyt vielä pennuista. Halusin pitää sen salaisuutena niin pitkään kuin mahdollista. Tietysti minua jännitti – ja valtavasti jännitikin – se, mitä muut sanoisivat, kun varjoklaanilainen kolli ilmestyisi Jokiklaaniin toiveenaan liittyä ja sitten ilmoittaisi, että oli isä pennuilleni. Olihan siinä pienen skandaalin ainekset, mutta minkäs teet.
Leijonahampaan tulisi kuitenkin nyt tietää tästä ensin ennen kuin lähtisin suunnittelemaan ihan liikaa tulevaisuuden juttuja. Odotin jo kuumeisena auringonlaskua ja yötä, jonka jälkeen pääsisin juoksemaan tuuli turkillani pois reviireiltä minua odottavan Leijonahampaan luokse.
Kuu loisti kirkkaana taivaalla, kun kuljin hopeanhohtoisen reviirin poikki ja ylitin klaanien rajat omistamattomille maille.
Leijonahammas odotti jo tutulla paikallamme, katsellen yllä kimaltelevaa tähtitaivasta. Hänenn korvansa heilahtivat, kun astelin hänen takanaan ja lopulta hänen vierelleen.
”Tulithan sinä”, kolli kiusasi lempeästi. Tuuppasin häntä hellästi, asettuen sitten istumaan niin, että turkkimme hipoivat toisiaan. Yötaivas oli kirkas ja pilvetön.
”Odotan pentuja”, julistin lopulta hiljaisuuden keskeltä, erikoiset silmäni tuikkien kuin Hopeahäntä yllämme. Leijonahampaan katse välähti. Hänen silmissää kiilui jotain outoa, ehkä pelkoa tai yllättyneisyyttä. Ymmärsin sen kyllä hyvin, sillä olimmehan vielä eri klaaneissa. Hän hymyili sitten ja kosketti nenääni omallaan. Totta kai kolli tiesi, että ne olivat hänen. Kenen muunkaan? Hän oli ainoa kissa, jota olin koskaan rakastanut näin. Ehkä Leijonahammasta vain hermostutti, kun emme vielä olleet samassa klaanissakaan ja hänestä tulisi jo isä!
”Minusta ”, aloitin ja käänsin katseeni kallion päältä siintävään maisemaan. Se oli henkeäsalpaava. ”Yöpentu voisi olla kiva nimi. Tai Toivepentu. Onko sinulla jotain nimiä?”
Leijonahammas ei vastannut, mutta annoin hänen pureskella asiaa. Nimiä ehti miettiä myöhemminkin, ei niillä ollut mikään kiire. Olihan kolli vasta saanut tietää pennuista. Nimet pitäisi muutenkin päättää vasta pentujen syntyessä. En malttanut odottaa, että ne syntyisivät. Olisinkohan hyvä emo? Ainakin Leijonahammas olisi varmasti hyvä isä.
”Kuunvalo? Minä… tämä on hienoa”, Leijonahammas naukui, etsien sanojaan. Hänen oranssit silmänsä olivat viiruina ja hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti. Laskin tassuni hänen tassulleen, pysäyttäen kollin ajatuksenjuoksun. Hän hymyili miltei huomaamattomasti pienelle eleelleni.
”Ymmärrän kyllä”, sanoin ennen kuin varjoklaanilainen ehti jatkaa. Hän oli selkeästi yllättynyt ja kyllä minä sen ymmärsin. Olimme vielä eri klaaneissa eivätkä pennut olleet kuuluneet vielä suunnitelmaan ja tässä saattaisi tulla jopa hieman kiire vaihtaa klaania toiseen. ”Kaikki tapahtui nopeasti emmekä ole ehtineet ajatella klaanin vaihtamista tai muuta. Tässä on kyllä aikaa.”
”Niin”, Leijonahammas veti syvään henkeä, rauhoittaen itseään. ”Olet oikeassa. Tässä on kyllä aikaa. Pentuja… vau. Varmasti kauniita.”
Hymyilin hänelle kannustavasti, kehräten hiljaa. Leijonahampaan lihakset olivat jännittyinenä, mutta hän rentoutui ja hymyili myös, kun antoi kehräykseni rauhoittaa mielensä. Kaikki menisi hyvin. Turha olisi liikaa hermoilla tulevaisuudesta, olin hermoillut jo tarpeeksi sen jälkeen, kun olin saanut tietää tiineydestäni. Nyt tärkeintä olisi vain päättää kumpi tulisi toisen mukaan uuteen klaaniin. Leijonahammas oli aina puhunut, että hän olisi se, joka vaihtaisi klaania, mutta pakkohan siitä olisi vielä keskustella. Antaisin hänen kuitenkin pureskella asiaa ja ottaisin asian esille ensi kerralla, kun näkisimme. Sinne olisi 3 yötä, mutta tärkeää olisi antaa kollin ajatella. En puskisi häntä päättämään, en itsekään haluaisi joutua sellaiseen tilanteeseen.

Odotin auringonlaskua kuin kuuta nousevaa. Näkisin Leijonahampaan taas tänä yönä ja nyt pystyisimme puhumaan siitä, kumpi vaihtaisi klaania ja milloin. Kun aurinko katosi jo horisontin taakse, olin jo menossa. En jäisi odottamaan muiden nukahtamista vaan livahdin ulos ennen kuin kukaan ehti huomata. Jos joku ihmettelisi, minne olin mennyt, niin anti mennä vain. Olin odottanut kolme pitkää päivää, että pääsisin taas näkemään Leijonahampaan enkä odottaisi enää sen enempää. Meidän olisi pakko puida klaaninvaihdot ja muut nopeasti läpi.
Leijonahammas istui kallion luona, odottamassa minua. Olin hieman myöhässä, mutta kolli hymyili silti, kun näki minun saapuvan. Kallion laelta oli aivan upea maisema ja nyt kun liukas lumi ja jää oli sulanut, oli siinä turvallisempaa olla. Kaukana horisontissa siinsi kaksijalkala, jonka himmeät valot näkyivät juuri ja juuri tänne. Nummi, jolle meillä oli tapana juosta, erottui tummaa taustaa vasten heikosti, mutta sai silti hymyilemään.
Kaunis maisema kuitenkin kierähti yllättäen sivuun.
Jokin… ei vaan jonkun keho paiskautui minua vasten ja minä horjahdin niin, että käpäläni pettivät alta. Lopulta takakäpäläni haroivat tyhjää ja kynteni eivät saaneet otetta jyrkänteen reunasta. Yritin kyllä, mutta turhaan. Kallionseinämä oli liian kaukana minusta. Näin välähdyksen Leijonahampaan oranssista turkista kallion laella, kunnes pakokauhu sumensi kaiken ympärilläni. Pudotus oli tappava!
Painovoima veti minua niin nopeasti ja voimakkaasti kohti maata. Leijonahammas seisoi jyrkänteen päällä ja tunsin hänen katseensa valkoisessa turkissani, kun putosin kohti maata, joka tuntui olevan ikuisuuden päässä. Kuulin hänen huutavan, mutta en ole varma, mitä, sillä veri kohisi korvissani, kun kauhu valtasi kehoni.
Kuka minut oli työntänyt alas? Siellä oli vain Leijonahammas-
Se oli ollut vahinko. Varmasti oli. Ei Leijonahammas olisi halunnut minun tippuvan, varsinkaan, kun tiesi olevansa tulossa isäksi. Kukaan Jokiklaanissa ei tiennyt, ei edes parantaja. Mutta minä olin tunnistanut merkit, sillä olen nähnyt niin monen kissan ensimmäiset tiineyden merkit.
Kehoni paiskautui päin maata ja luut sisälläni tärähtivät, kun maa ja kehoni kohtasivat. Ilmat lähtivät pihalle keuhkoistani ja minuun sattui. Valtavasti. Kylkiini sattui ja hengittäminen vihloi. Vatsaan sattui ja minuun iski kouristus. Kuolisinko nyt tähän?
Nostin katseeni Leijonhampaaseen, mutta näin vain utuisen oranssin hahmon, joka katosi jyrkänteeltä. Ja sen jälkeen kaikki ympärilläni pimeni, kun kipu valtasi kaiken olemuksestani kuin kylmästi pureva pakkanen.

Haukahdin henkeä, kun heräsin. Aurinko oli laskemassa. Eikun hetkinen, sehän nousi. Kai. Miten kauan olen oikein maannut tässä? Veren haju tulvi nenääni ja yökkäsin, mutta tyhjä vatsani ei antanut mitään ulos. Takakäpäläni olivat veressä ja nostin vaivalloisesti pääni ylös, maisten veren myös suussani. Päähän jomotti, mutta en välittänyt. Tuntui tyhjältä. Ja vaikka moneen paikkaan sattui, olin välittämättä siitä, sillä henkinen kipu iski rajummin kuin fyysinen kipu, kun sydämeni särkyi tuntiessani sen tyhjyyden.
Valahdin takaisin maahan ja huusin niin kovaa kuin kurkustani pääsi. Kyyneleet valuivat silmistäni vuolaana virtana ja upotin toisen käpäläni kynnet maahan. Pennut olivat poissa. Eivät ne olleet kauaa olleet olemassa, mutta silti… Ne olivat nyt poissa, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ne olivat poissa. Poissa. Kuolleet.
Auringon lähestyessä auringonhuippua sain vasta itseni istumaan. Se tuntui pahalta ja melkein oksensin, mutta keräsin itseni ja totuin kyljissä tuntuvaan kipuun. Kukaan ei ollut tullut. Ketään ei näkynyt. Ei koko yönä eikä koko aamuna. Kukapa tulisi? Ei kukaan muu kuin Leijonahammas tiennyt minun olevan täällä ja kollikin oli varmaan luullut, että olin kuollut.
Tyhjä olo seurasi koko sen ajan, kun yritin saada itseni liikkeelle. Käveleminen oli hataraa, mutta pystyin siihen. Kaaduin yhden kerran, mutta kapusin pian taas pystyyn. Olin hyvin hengästynyt, johtui varmasti viiltävästä kivusta, joka sykki koko kehoni ja sieluni lävitse kuin terävät kynnet. Suuntasin suoraan joelle, joka oli aivan lähistöllä ja upotin itseni sen viileään virtaan. Kipukin hellitti hieman, kun kehoni sai tuntea kylmää vettä.
Sain myös energiaa jatkaa matkaa. Veri huuhtoutui pois turkistani ja pystyin taas jatkamaan matkaani. En herättäisi huomiota, kun veri oli poissa, kun ketut tai muut eivät haistaisi minua.
Matka Jokiklaanin reviirille tuntui niin pitkältä ja vaivalloiselta, mutta jatkoin matkaani vahvana, kuten oli pakkokin. En voisi jäädä tänne. Pysähdyin kuitenkin rajalle, kun maistoin ilmassa Leijonahampaan hajua. Ja se oli lähellä.
Nilkutin eteenpäin, mutta pysähdyin piiloon varjojen alle. Oranssivalkoinen kolli istui lähellä rajaa ja jonkun… naaraan kanssa. Nätin sellaisen. Ei mikään jumalainen, mutta silti…
Kun se naaras lähti, astuin pois varjoista. He olivat kai olleet metsästämässä yhdessä. Mutta sitten se naaras palasi ja pakitin takaisin varjoihin. He koskettivat neniä ja tämä naaras kiehnäsi Leijonahammasta. Ja Leijonahammas teki samoin.
Sydämeni tuntui pysähtyvän siihen paikkaan. Suru viilsi sydämeni läpi miltei halkaisten sen kahtia. Tuijotin silmät levällään oranssiturkkista kollia, jota olin niin rakastanut ja palvonut. Ja miksi? En enää itsekään tiennyt, sillä nyt tunsin vain suolaista vihaa kollia kohtaan. Mikä hänessä oli ollut niin erityistä? Tiesin jo vastauksen. Hänen karismansa ja huomionsa. Ja mitä varten? Kaikki vain turhan takia!
Irvistin vihaisesti ja tunsin saavani jotain aivan uutta voimaa. Leijonahammas oli tehnyt sen tahallaan. Hän oli työntänyt minut alas kalliolta tarkoituksella. Se ei ollut vahinko. Se oli ollut täysin tahallinen teko. Hän oli työntänyt minut tahallaan alas. Hän oli… hän oli yrittänyt tappaa minut, koska odotin HÄNEN pentujaan. HÄNEN syytähän pentujen olemassaolo oli ollut. Ja hänellä oli jo nyt toinen, ilman mitään omantunnon tuskia. Kauanko hän oli leikkinyt kanssani? Kauanko hän oli ollut TUON naaraan kanssa? Siksikö hän ei ollut niin sanotusti ehtinyt yhtä useasti tapaamaan minua öisin? Miksi sitten vaivautua ollenkaan, jos oli joku tuollainen toinen katti? Rumakin vielä.
Leijonahammas taisi huomata varjoissa hohtavat silmäni, kun hän patisti sen kerman ja ruskean kirjavan naaraan lähtemään. Leijonahammas nousi seisomaan, mutta ei tullut lähemmäs rajaa.
Astuin itse lähemmäs ja katsoin leuka pystyssä Leijonahammasta, jonka katse oli epävarma, kun hän silmäili olemustani.
”Kappas”, sanoin vain ja Leijonahampaan viikset värähtivät. Hän käyttäytyi oudosti, aivan kuin näkisi haamun. ”Et onnistunut tappamaan minua.”
”Ei sinun pitänytkään kuolla”, Leijonahammas sanoi ja vilkaisi hieman alemmas, vatsani suuntaan.
”Pentujen piti”, sanoin kuivasti ja väläytin hampaani Leijonahampaalle.
”Kuolemasi olisi ehkä ollut hyvä lisä, mutta-” Leijonahammas hiljeni, kun astuin lähemmäs silmät viiruina. Sähähdin hänelle ja olin huutamassa, mutta aistin sen ihme naaraan tulevan takaisin. Heti, kun Leijonahammas käänsi katseensa minä puikkelehdin takaisin varjoihin aivan kuin en olisi koskaan ollutkaan paikalla. Se vasta olisikin, jos naaras saisi tietää, että Leijonahammas oli tappanut omat pentunsa. Mutta minulla oli jo muita ajatuksia...
”Leijonahammas!” naaraalla oli heleä ääni ja se sai minut murisemaan hiljaa. ”Mikä sinulla kestää?”
”Minä...”, huomasin Leijonahampaan katsovan Jokiklaanin puolelle, mutta kun minua ei enää näkynyt, hän kääntyi varjoklaanilaisen naaraan puolelle ja kosketti hänen päälakeaan, samalla lähes huomaamattomasti työntäen häntä syvemmälle Varjoklaanin tiheään metsään. ”Palataan leiriin, Kielotaivas.”
Kielotaivas. Nimi tuntui myrkyltä kielellä ja sisällä mielessäni. Käänsin selkäni Varjoklaanille ja suuntasin hitaasti askeltaen kohti Jokiklaanin leiriä.
Ei mennyt kauaakaan, kun metsästyspartio huomasi minut. He olivat hämillään, kun näkivät minut. Missä olit? Minne menit? Mikä hätänä? Miksi olet yksin? Et ollut koko yönä leirissä!
Kysymykset tulvivat korviini, mutta en vastannut. Joku kissa tarrautui kylkeäni vasten. Yksisiipi?
”Vien sinut leiriin”, Yksisiipi sanoi korvaani ja puhui sitten kovempaa partion muille kissoille: ”Hän on loukkaantunut.”
”Miten?” Leijonaraita kysyi kyynisesti. Aina epäilemässä. Typerä sammakonaivo.
”Menimme eilen illalla kahdestaan metsälle”, Yksisiiven valhe sai minut hämmentymään. Mitä. Ihmettä. Hän. Teki? ”Kadotin hänet. Luulin hänen palanneen illalla.”
”Vie hänet pian leiriin”, Viiruturkki puhui napakasti ja Yksisiipi lähti viemään minua leiriin.
”Tiedän kyllä”, Yksisiipi sanoi hiljaa ja melkein parahdin itkuun, mutta en kyennyt. Silmiäni ei enää edes kirvellyt. Enkä edes halunnut, joten ei haitannut. Ei pätkääkään. Sen kollin takia minä en itkisi, en ikinä. Tunsin vain palavaa vihaa vatsani pohjalla, kun vain ajattelinkin häntä. ”Mitä hän teki?”
”Miten sinä tiedät?” kysyin kylmästi, vaikka ei ollut tarkoitus. Yksisiipi näytti kuitenkin tajuavan sen. Hän oli aina ollut niin viisas ja ymmärtäväinen, en ole koskaan ymmärtänyt, että miten se on edes mahdollista.
”Ei ole montaa syytä, miksi olet monena yönä kadonnut pedistäsi”, Yksisiipi sanoi hiljaa, mutta ei moittivasti. ”Mitä hän teki?”
”Työnsi kalliolta alas...” sanoin lähes ääneti. Aistin Yksisiivestä kauhun,
”Miten olet edes elossa? Tähtiklaanin kiitos olet kunnossa...” Yksisiipi pohti kauhuissaan. ”Olen niin pahoillani.”
”Tiedätkö jotain muutakin?” kysyin ja katsoin sisartani silmiin.
”Onko hänellä toinen?” Yksisiipi kysyi kellertävän vihreät silmät huolestuneena. Aidosti huolestuneena. Yksisiipeen pystyi sentään luottamaan. En sanonut mitään, käänsin katseeni vain pois. Hän ei tiennyt pennuista. Miten edes voisi? Tai sitten hän ei vain halunnut sanoa mitään, sillä olihan se aika herkkä asia, menettää nyt omat pentunsa. Kuljimme Jokiklaanin leiriin hiljaisuudessa ja arvostin sitä todella. En halunnut puhua. Ja sitä paitsi, puhuminen sattui. Jokaiseen lihakseen koski ja oli hyvä ihme, että pääsin leiriin ilman kaatuilua.
Tunsin muutamat katseet turkissani, mutta kukaan ei sentään tullut utelemaan kuin idiootit. Yksisiipi vei minut suoraan parantajan pesään ja lupasi hoitaa selittämisen päällikölle ja niille, jotka kysyivät jotakin. Kiitin sisartani, jonka jälkeen annoin parantajan hoitaa minua. Yksisiipi osaisi hoitaa asian tyynesti ja älykkäästi, hän osaisi selittää hyvän tekosyyn. Olihan hän katraamme viisain ja Uniyö taidokkain.
Entä minä? Olin siskoksista typerin, vihatuin ja tyhmin. Turhin.
Makasin hiljaa sammalpedillä, kun Kaamosmarja oli viimeinkin lopettanut ympärilläni hääräämisen ja syöttänyt minulle yrttinsä. Mielessäni pyöri vain yksi kysymys: miksi?


Suosittelen kuuntelemaan: Leikkä vaan - Johanna Borman

8. luku - Tuuli turkilla

Huono puoli siinä, että oli niin sanotusti kumppanina toisen klaanin kissalle oli se, ettei siitä voinut kertoa kenellekään ennen kuin vaihtaisi klaania tai jotain sinnepäin. Olihan se tuskastuttavaa silloin tällöin, kun olisi niin kovasti tahtonut kertoa siitä ilosta, joka kumpusi syvältä sisimmästäni. Leijonahammas oli vain niin upea kissa. Ja nyt olin saanut jotakin, joka sai minut iloiseksi ja jota Uniyö ei ollut saanut.
Puiden lehdet alkoivat jo vauhdikkaasti ilmestyä piilostaan ja pian metsä olisi vehreä ja tuuli havisuttaisi lumipöllyn sijaan puiden suuria lehtiä. Ruoho oli saanut jo paljon väriä ja muutamia kukkia alkoi puskea siellä täällä värittäen maailmaa kirjavaksi. Hiirenkorvan aika oli tosiaan kaunista aikaa.
Heilautin tuuheaa häntääni ravistaakseeni siihen tarttuneen hiekkapöllyn partioinnin jäljiltä. Lumien sulaessa alta paljastui kuivaa maata ja hiekkaa, joka pöllysi ilmassa tuulen mukana ja sotki kaikkien turkit. Onneksi se oli vähentynyt jo huimasti sateiden ansiosta.
”Hei, Kuunvalo”, käänsin katseeni sisareni Yksisiiven suuntaan ja rusehtavan harmaavalkoinen naaras asteli luokseni hymyillen lempeästi. ”Mennäänkö kalastamaan?”
Hymy nousi huulilleni ja nyökkäsin. ”Todellakin.”
Sisareni hymyili ja kuljimme ulos leiristä rinnatusten. Olin vain tyytyväinen, ettei Uniyö tullut mukaan ja kiitin Yksisiipeä siitä. Tiesin, että hän tahtoi meidämn tulevan toimeen, mutta eihän sitä voinut pakottakaan tapahtuvaksi. Ravistin ajatukset Uniyöstä ja riidoistamme ja muista päästäni. Nyt keskittyisin Yksisiiven kanssa olemiseen, sillä eihän vanhin sisaremme edes ollut täällä. Miksi edes ajatella Uniyötä?
Joen kohina sai viikseni värähtämään. Nyt kun lumet ja jäät olivat sulaneet, Jokiklaanin reviirillä olevat joet pääsivät liplattamaan ja kohisemaan vapaasti. Kalojakin ui hieman enemmän ja niitä oli helpompi saada kiinni verrattuna kylmään lehtikadon veteen.
Jokiklaanin kissat olivat muihin klaaneihin verrattuna aina kaikista parhaiten syöneitä ja kiiltäväturkkisia, jopa lehtikadon aikanakin. Kaloja kun riitti vuodenajasta toiseen, vaikka lämpiminä aikoina niitä olikin hieman enemmän.
Yksisiipi asteli hitaasti joen äärelle ja silmäili veden pintaa ennen kuin rauhallisesti laski oikean tassunsa veteen, pitäen sitä kärsivällisesti paikoillaan. Naaras jäi odottamaan kalaa, joka pahaa aavistamattomana uisi hänen kynsiinsä. Tein hetken päästä samoin, asettuen kuitenkin hieman kauemmas, etten vahingossa häiritsisi Yksisiiven saalistusta.
Pidin katseeni tiukasti vedessä, seuraten pinnan alla kulkevia epätarkkoja kalojen hahmoja, kunnes yksi kaloista ui tarpeeksi lähelle tassuani. Kynteni upposivat suomukylkeen ja vedin sen nopealla liikkellä pois vedestäm heittäen sen kauas veden ääreltä. Astelin sen perään ja kauempaa odottamatta lopetin kalan sätkimisen, kiittäen Tähtiklaania saaliista.
Yksisiipi sai myös kalan muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Hän oli sanomassa jotakin, kun huomasi mustavalkoisen kissan astelevan harvapuisen metsän lomassa hiiri leukojensa välissä. Astelin Yksisiiven luokse, seuraten kollin kulkua.
”Korppivarjo on taas yksin metsällä”, Yksisiipi totesi. Nyökkäsin. Kolli oli ollut oppilasajoista lähtien yksinäinen, pysytellen muiden seurasta -tai sitten muut pysyivät poissa hänen seurastaan. Tai kenties molemmat olivat syynä. Korppivarjo oli kuitenkin nopea käpälistään ja osasi piiloutua parhaiten verrattuna muuhun klaanin. Jokiklaanissa oli jotakin huhua siitä, että Korppivarjo olisi oikeasti Varjoklaanista, mutta kukaan ei ollut vahvistanut huhua todeksi. Hänet oli löydetty rajan tuntumasta, pelokkaana palaamaan Varjoklaanin puolelle, anellen, että hän saisi tulla Jokiklaaniin.
”Onneksi hänellä on taitoa pitää itsensä turvassa”, totesin, kun kolli oli kadonnut näkyvistä.
”Ei se silti tarkoita, etteikö hän olisi turvassa Yönkajon laumalta”, Yksisiipi huomautti ja olihan se totta, mutta kolli oli monet kerrat ilmestynyt tyhjästä ja kadonnut yhtä nopeasti. ”Hän on aina niin… yksin.”
”Hänellä on taitoa piiloutua, saalistaa ja juosta, mutta ei taitoa tehdä ystäviä”, sanoin, miettien mustavalkoista kollia. Vain harva oli yrittänyt lähestyä häntä. Kolli itse ei lähestynyt ketään. Hän piti katseensa useimmiten poissa muista kissoista, mutta muutaman kerran kun oli sattunut näkemään kollin kirkkaat keltaiset silmät – jotka olivat tuntuneet vain haalistuneen kuiden saatossa – oli niissä ollut synkkä ja apea katse. Ehkä osittain jopa pelkoa? En ollut ihan varma, mutta kolli tuntui haluavan pysyvä omissa oloissaan, kun kukaan ei saanut hänestä mitään irti eikä palannut hänen luokseen muutaman viikon jälkeen.
Vilkaisin Yksisiipeä ennen kuin päätimme lähteä kävelylle yhdessä, jutellen niitä näitä. Tämä oli sitä hyvää elämää.

Leijonahammas juoksi jo hieman vihertävällä niityllä oranssi turkki hulmuten tuulessa. Katsoin nummen laelta hänen menoaan hymyillen leveästi. Nyt kun ei ollut lunta, oli helpompaa juosta. Varjoklaanissa oli varmasti muutenkin tiheää metsää eikä tällaista mahdollisuutta juosta ilman vaaraa törmätä puihin tai kompastua juuriin. Tosin, Leijonahammas oli tottunut juoksemaan tiheässä metsässä jopa pimeään aikaan, joten ei hänelle ollut lainkaan vaikeaa juosta metsässä. Mutta olihan se varmasti erilaista juosta niityllä kuin Tuuliklaanin kissa konsanaan.
Loikin nummen alas valkoinen turkki hohtaen kuun ja tähtien kelmeässä valossa. Nyt kun lunta ei ollut lainkaan, turkkini pääsi hohtamaan tummaa maata vasten kirkkaammin ja selkeämmin. Saalistamisen kannalta se oli huono juttu, onneksi ei kalastamisen kannalta. Leijonahammas kuitenkin kehui turkkiani usein, kuten myös emoni, joten ei minua haitannut.
Juoksin varjoklaanilaisen luokse, hymyillen hänelle kirkasta hymyä, kun tulin kohdalle. Juoksimme rinta rinnan niityn poikki ja sen ohitse erään kukkulan laelle. Käpälien töminä maata vasten tukahdutti muut äänet ympärillämme. Turkkimme hipoivat toisiaan, kun suuntasimme mäen laelle.
Hengitys tiheänä seisoimme rinta rinnan, kun katsoimme mäen harjanteelta aukeavaa maisemaa, jota tähdet valaisivat. Kaukana näkyi kaksijalkala, josta paistoi hempeää kellertävää valoa. Kaksijalat taisivat olla siis kotona pesässään. Kaukana kulki ukkospolku, jota pitkin kulki pieniä hahmoja. Lampaat nukkuivat taivasalla kaksijalkalan laitamilla.
Kaksijalkala näytti niin pieneltä täältä katsottuna. Se näytti niin kaukaiselta ja tuntemattomalta. Miten suuri maailma oikeasti olikaan? Taivasklaani oli tullut tuolta jostain kaukaa, vaeltanut oppaanaan vain Tähtiklaanin ohjeet. Millaistakohan oli vaeltaa tänne? En pääsisi ehkä edes kysymäänkään, jos välit vain kirenisivät.
”Viimeinen joella joutuu veteen!” Leijonahammas naurahti, kun oli jo menossa takaisin päin kohti jokea, joka hohti takanamme. Älähdin yllättyneenä, mutta lähdin heti perään, kiihdyttäen vauhtiani niin nopeasti kuin mahdollista. Tahtoisin niin nähdä Leijonahampaan vedessä, vaikka tiesin, että kolli ehtisi joelle ennen minua etumatkansa ansiosta.
Katsahdin tähtitaivasta pohtien, katsoiko Tähtiklaani meitä koko ajan vai miten Tähtiklaani oikein toimi? Olikohan isä katsomassa tyttäriään ylpeänä?
Kiristin tahtiani, tassut liukuen kostealla nurmikolla, pysähtyen Leijonahampaan vierelle. Hän virnisti ovelasti. ”Olkaa hyvä”, hän virnisti, nyökäten kohti matalaa jokea. Tuhahdin, mutta astelin jo veteen. Se viilensi ihanasti lihaksia, jotka hohkasivat kuumina juoksemisen jäljiltä. Vilkaisin taakseni Leijonahampaaseen ja varoittamatta loiskautin vettä tuuhealla hännälläni niin, että sitä lensi häntä päin. Hänen turkkinsa pörhistyi, kun viileää vettä lensi hänen turkilleen ja kasvoilleen, ja nauroin hänen reaktiolleen. Hän siristi silmiään leikkisästi, ravistellen vedet turkistaan.
”Et uskalla”, haastoin häntä, minkä seurauksena kolli loikkasi veteen empimättä sen enempää. Hän värähti, ehkä inhosta, kun vesi imeytyi hänen tassuihinsa. Silmänräpäyksessä kolli kuitenkin loikkasi perääni, välittämättä veden viileydestä.

Hätkähdin hereille, kun joku tökki minua kylkeen. Avasin silmäni nopeasti, kohdaten Korppivarjon keltaiset silmät.
”Yövartio…” hän sanoi hiljaa, poistuen nopeasti soturien pesästä. Jäin hetkeksi hölmistyneenä paikoilleni, kunnes ravistin unenrippeet turkiltani ja astelin kevyin askelin ulos soturien pesästä. Tammihuurre oli kysynyt minua ja Aamulaulua yövartioon täksi yöksi. Onnekseni se ei osunut yölle, jolloin olisi ollut tarkoitus tavata Leijonahammas. Viime kerrasta oli kyllä jo viikko, mutta Leijonahammas oli selittänyt, että saattaisi joutua useampaan yöpartioon eikä tahtonut odotuttaa minua. Hän oli joutunut viime kuun aikana useampaan yöpartioon ja yösaalistukseen, joten emme olleet nähneet yhtä usein kuin tavallisesti. Ja pian tämäkin kuu päättyisi ja olimme nähneet ehkä kymmenenä yönä.
Venyttelin makeasti ennen kuin astelin hakemaan tuoresaalista ennen asettumistani vartiointipaikkaan, jossa tulisin olemaan koko tulevan yön. Aamulaulu olisi toisella puolella leiriä ja minä toisella. Tulisi pitkä yö istua vain hiljaa, mutta kyllä se siitä.
Yövartiossa oleminen ei ollut mikään uusi juttu yhdellekään soturille, mutta se osui harvemmin minun kohdalleni. Useimmiten tietyt soturit hoitivat sen tehtävän vuoroja vaihdellen, mutta vaihtelu teki hyvää ihan kaikille. Näin yöllä sai olla rauhassa omissa ajatuksissaan ja katsella tähtiä, jotka tuikkivat kirkkaina tummaa taivasta vasten. Tähtiklaani varjeli meitä ja Hopeahäntä, joka loisti öisin, muistutti jokaista kissaa heidän olemassaolostaan.
Vedin henkeä ja hymyilin. Katsahdin taivaalle ajatellen isääni. Ehkä hän katsoi minua ja toivoi kaikkea hyvää? Vai tuomitsiko hän sen, kenelle sydämeni löi? Jokin kertoi, ettei hän tuominnut ja päätin ainakin yrittää luottaa siihen tunteeseen, vaikka en voisi olla koskaan varma hänen oikeista ajatuksistaan. Olihan se väärin, rakastaa toisen klaanin kissaa, mutta oliko se enää väärin, jos toinen vaihtaisi klaania? Kai Valkotähti sallisi Leijonahampaan vaihdon ja tulemisen Jokiklaanin upeaksi soturiksi?
Ainakin toivoin hartaasti. Olikohan Leijonahammas valmis vaihtamaan klaaniaan kuinka pian? Toivon mukaan olisi, sillä olisihan se surullista, jos hän ei olisi läsnä, kun pentumme syntyisivät. Hymyili hellästi, kun vilkaisin vatsaani. Kaikki oli tapahtunut ehkä nopeasti, mutta en muuttaisi mitään. Näin oli tarkoitus. Olin muutama auringonkierto sitten tajunnut odottavani pentuja enkä malttanut odottaa kertoa Leijonahampaalle. Hän olisi varmasti riemuissaan.

4. osa - Kiitos Tähtiklaani, kiitos Hiutalepentu

Leirin läpi kajahti Heinätähden kokoontumisen kutsuva huuto ja pian kissat alkoivat valua pesistään ja muista tehtävistään Suurtasanteen juurelle kuulemaan päällikköään.
Tuiskutassu katsoi Heinätähteä, valkoturkkista päällikköä, joka seisoi Suurtasanteella ylväänä, kuten aina. Naaras odotti klaanitovereitaan, jotka kokoontuivat Suurtasanteen juurelle kokoontumiseen. Iltataival istui lähimpänä Suurtasannetta, olihan hän varapäällikkö. Tuiskutassu istui sivummalla Unikkotassun ja Ampiaistassun kanssa. He olivat olleet ruokailemassa, kun päällikkö oli kutsunut kissat koolle.
”Olemme kokoontuneet nimittään uusia sotureita”, Heinätähti ilmoitti ja Unikkotassu jännittyi sillä samalla silmänräpäykselle, saaden Tuiskutassun pudistamaan päätään huvittuneena. Olivatko he muka valmiita? Tuiskutassua epäilytti vähän, vaikka kyllä hän toivoi. Kolmikolle ei oltu kyllä sanottu mitään, joten se kertoi Tuiskutassulle jo paljon.
Heinätähden katse kävi oppilaissa, kunnes se pysähtyi. ”Tuiskutassu, Unikkotassu ja Ampiaistassu.”
Kolmikon korvat heilahtivat miltei samaan aikaan, kun he kuulivat nimensä. He vilkaisivat toisiinsa yllättyneinä. Unikkotassu hykersi iloisena, Ampiaistassu taas katsoi suu loksahtaen auki päällikköä ja Tuiskutassu tunsi sisällään iloa ja yllättyneisyyttä. He nousivat ja astelivat sitten Suurtasanteen lähelle, kohottaen katseensa päällikköön. Nyt olisi siis heidän aikansa siirtyä oppilaan tehtävistä täysiksi sotureiksi palvelemaan Myrskyklaania parhaansa mukaan. Ajatus siitä sai Tuiskutassun tuntemaan iloa ja ylpeyttä. Hän olisi mahdollisimman hyvä soturi, sellainen, jonka Myrskyklaani tarvitsisi ja ansaitsisi.
”Lupaatteko elää Soturilain mukaisesti ja puolustaa Myrskyklaania, jopa henkenne uhalla?” Heinätähti kysyi, katse käyden jokaisessa kolmessa oppilaassa.
”Lupaan”, Tuiskutassu sanoi ensimmäisenä. Tähän hänet oli koulutettu, tätä varten hän oli käyttänyt viimeiset kuunsa. Hän olisi Myrskyklaanin arvoinen soturi ja palvelisi Myrskyklaania, oli mikä oli. Unikkotassu vastasi Ampiaistassun jälkeen ja Heinätähti nyökkäsi, vilkaisten kohti taivasta.
”Tähtiklaanin voimien kautta annan teille tiedän soturinimenne”, Heinätähti sanoi ja laski katseensa takaisin kolmeen kissaan. ”Ampiaistassu, Tähtiklaani arvostaa rohkeuttasi ja taistelutaitojasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Ampiaisturkkina!” Heinätähti julisti ja oranssi kolli nyökkäsi kiitollisena. Heinätähti käänsi katseensa sitten Unikkotassuun. Tuiskutassu oli samalla pettynyt ja samalla jännittynyt siitä, että saisi soturinimensä viimeisenä.
”Unikkotassu, Tähtiklaani arvostaa saalistustaitojasi ja vahvaa luonnettasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Unikkotassu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Unikkokarvana!” Heinätähti julisti harmaan naaraan soturinimen ja Tuiskutassu hymyili ystävälleen. Se oli kaunis nimi ja sopiva. Tuiskutassu kääntyi sitten katsomaan päällikköään, odottaen omaa nimeään kuumeisen innokkaasti.
”Tuiskutassu”, Heinätähti aloitti, ”Tähtiklaani arvostaa vahvaa sydäntäsi ja niin henkistä kuin fyysisyäkin voimaasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Tästä päivästä alkaen sinut tunnetaan Tuiskusieluna!”
Tuiskusielu. Se oli hieno nimi! Sitä Tuiskusielu kantaisi ylpeästi.
Heinätähti loikkasi alas Suurtasanteelta ja kosketti jokaisen tuoreen soturin päälakea yksitellen. Sen jälkeen klaanitoverit yltyivät onnitteluihin ja toistivat uusien soturien nimiä hurraten. Tuiskusielu kääntyi katsomaan vanhempiaan silmät tuikkien. Hän kohtasi vanhempiensa ylpeät katseet ja alitajuisesti röyhisti rintaansa. Nyt saisi olla ylpeä ja näyttää sen! Oli oikeutettua olla ylpeä omasta soturinimestään ja ylipäätään siitä, että oli päässyt soturiksi pitkän koulutuksen jälkeen.
Kun kissat hajaantuivat hieman ja vain läheisimmät kissat kerääntyivät tuoreiden soturien ympärille, Tuiskusielu antoi emonsa antaa hänelle muutaman rakastavan lipaisun nenälle. Sileäturkkinen naaras miltei kuin hehkui ylpeyttä ja Tuiskusielu tunsi iloa siitä. Emo sai olla ylpeä kaikista pennuistaan, jopa Hiutalepennusta.
Tuiskusielu näki sivusilmällä Kastelinnun katoavan leiristä, mitä luultavimmin sisartensa perässä. Ei yllättänyt, mutta pettymyksen raskas aalto pyyhkäisi kirjavan kollin vatsanpohjassa. Oliko hänellä oikeasti noin kiire? Mitä oli tapahtunut? Oliko Tuiskusielu tehnyt jotain väärää?
”Hei! Onnea, Tuiskusielu!” Tarinamieli loikki Tuiskusielun luokse hymyillen tuttua kirkasta hymyään. Naaras hipaisi hännällään Tuiskusielun kylkeä. ”Sait todella upean nimen!”
”Oli jo aikakin”, Sudenlaulu tokaisi, istuutuen emonsa viereen. ”Olet ollut jo täysikasvuisen soturin näköinen jo muutaman kuun!”
”Sinä näytätkin pennulta hänen vierellään”, Iltataival härnäsi parantajaa, saaden Sudenlaululta silmienpyörätyksen. Mutta totta se oli, Tuiskusielu oli suurempi kuin isänsä, joka ei ollut mikään pieninkään kissa vaikka ei suurinkaan. Tuiskusielun koosta olisi kyllä tulevaisuudessa hyötyä, aivan varmasti olisi.
”Älä anna sen nousta päähän”, Tarinamieli naurahti, selkeästi vain kiusaten ja hyvästeli sitten Tuiskusielun, suunnaten tuoresaaliskasalle. Huurretassu kehräsi katsoessaan veljeään ja Pakkastassu, aivan Huurretassussa kiinni kuten tavallista, antoi lyhyen nyökkäyksen. Heillä oli hyvä perhe... Vaikka Kettukuono yrittikin kaataa Tuiskusielua nurin.
Kun aurinko laski horisontin taakse, Tuiskusielu, Unikkokarva ja Ampiaisturkki asettuivat vartipaikoilleen, kuten oli tapana. Tähtitaivas tuikki heidän yllään kirkkaana ja Tuiskusielusta tuntui kuin esi-isät olisivat olleet lähempänä kuin koskaan.
Katsoikohan Hiutalepentu häntä juuri nyt? Olikohan hän ylpeä veljestään, joka oli viimeinkin soturi? Oliko hän aina läsnä? Millaistakohan hänellä oli Tähtiklaanissa? Ehkä hän oli Sirppikynnen isän kanssa? Hänellä oli varmasti paljon ystäviä, tai Tuiskusielu ainakin toivoi niin. Hiutalepentu olisi ollut varmasti upea soturi.
Olisivatko he olleet samanlainen parivaljakko kuin Pakkastassu ja Huurretassu? Ehkä Tuiskusielu ei tuntisi itseään niin yksinäiseksi, jos hänellä olisi Hiutalepentu rinnallaan. Sitä ei voi kuitenkaan tietää.
Tuiskusielu olisi vahva kuin lehtikadon tuiskut ja antaisi sielunsa ja sydämensä toimia oppaanaan jokaisena päivänä. Hän olisi vahva ja hyvä soturi eikä mikään tulisi sen tielle, olihan hänellä vahva sydän ja hyvät ystävät aina rinnallaan.

Tuiskusielu kulki tuuhea häntä tutusti pystyssä. Partio kulki tuttuja polkuja pitkin Varjoklaanin rajaa myöten ja merkitsi sen tietyin välein. Tarinamieli kulki hieman Tuiskusielun jäljessä, selkeästi taas ajatuksissaan, mutta silti naaras teki partioon kuuluvat tehtävät kuin muutkin. Unikkokarva kulki joukon hännillä, ilmeillen Tuiskusielulle silloin, kun kolli erehtyi katsomaan naarasta – useammin kuin olisi ollut tarvis.
Joukon johdossa kulkeva Valkomyrsky kulki varmoin askelin ja ohjeisti rajapartiotaan vahvalla otteella ja varmalla kokemuksella. Naaras alkoi olla jo vanha, mutta kulki kuin kuka tahansa muukin soturi, aivan kuin olisi ollut nuori kissa.
Soturina oleminen oli vapaampaa ja jopa hauskempaa. Ei tarvinnut kuunnella niin paljon käskyjä ja tiesi osaavaansa asiansa. Okakynsi oli ollut aina lempeä mestari ja osasi opettaa Tuiskusielua ja raidallista kolliahan tässä oli kiittäminen Tuiskusielun taitojen osalta.
Tuiskusielu vilkaisi yllään olevaa sinistä taivasta. Aurinko paistoi lämpimästi, kuivaten yön jälkeisen sateen kasteleman metsän ja houkutellen saaliseläimet taas piilostaan. Lämmin ilma ja miltei kirkas taivas muistuttivat, että lämmin vuodenaika olisi tuleva ja se toisi hyvät oltavat kaikille kissoille. Jokaisella klaanilla olisi varmasti helpompaa hiirenkorvan aikana, kun saalista tulisi riittävästi kaikille ja ehkä klaanien välitkin paranisivat nyt? Tuiskusielu ainakin toivoi kovasti, että niin kävisi ja että kaikilla klaaneilla olisi hyvä olla. Ei hän tahtonut pahaa kellekään.
Saalistaminenkin oli erilaista, ei tosin liian erilaista. Oppilasajan alussa se oli ollut paljon erilaisempaa oppilasajan loppuun verrattuna. Okakynsi oli ollut alussa hyvin lähellä ja ohjeistanut tarkasti, kun taas nyt ja oppilasajan loppuaikana Okakynsi oli antanut Tuiskusielulle enemmän vapautta kulkea ja toimia vaistojensa ja taitojensa mukaan.
Nyt ei ollut mestaria tarkkailemassa lainkaan. Oli vapaampi tunne ja jotenkin saalistaminen tuntui merkittävämmältä soturina, vaikka ei siihen mitään muutosta ollut tullut. Enää ei ehkä tullut sellaista ylpeyden tunnetta, kun sai jotakin kiinni.
Lintujen nappaaminen oli Tuiskusielun mielestä yhä mielenkiintoisinta, sillä se oli haastavinta muihin saaliseläimiin verrattuna. Ei se erityisen vaikeaa enää ollut, vaikka ei se helpointakaan ollut. Linnuilla kun oli etulyöntiasema, kun ne pystyivät lentämään.
Puissa kiipeily Tuiskusielulta sujui ja oravia oli hauska jahdata, kun pystyi juoksemaan hyvin niiden perässä puusta puuhun. Ehkä se oli riskialtista silloin tällöin, mutta Tuiskusielu opetteli turvalliset reitit ja yhdessä muiden puissaloikkijoiden kanssa he etsivät turvalliset oksat ja puut reviiriltä. Valkoviiksi oli yksi kokeneimmistä kiipeilijöistä ja hänen koulutuksessaan olleet kissat olivat saaneet oppia häneltä paljon. Merilintu oli kevytrakenteinen ja häneltä löytyi taitoa tunnistaa vahvat ja heikot oksat ja puut.
Tuiskusielu loikki oksalta oksalle, tassut laskeutuen tarkasti puun paksuille oksille, kun hän juoksi yhden oravan perässä. Maan kamaralla aivan Tuiskusielun alla juoksi Näkyviiksi kaiken varalta, jos orava vaikka yllättäen päättäisi kavuta alas puista eikä Tuiskusielu ehtisi perään.
Tuiskusielu keskittyi ankarasti kulkuunsa, mutta piti katseensa lähes poikkeuksetta oravassa. Kynnet raastaen kaarnaa, kilpikonnakuviollinen kolli jatkoi kulkuaan. Oravalla oli helpompaa, olihan se kevyempi ja pystyi kulkemaan lähes jokaisella pienelläkin oksalla vaivattomasti.
Tuiskusielu teki rohkean loikan ja loikkasi pidemmälle, mitä kannatti, upottaen kyntensä oravan lihaan pysäyttäen sen pakomatkan. Puut olivat suuria ja kestivät hyvin täällä päin, joten mitään vaaraa ei loikassa ollut.
”Kiitos, Tähtiklaani”, Tuiskusielu sanoi tappaessaan oravan, kuten teki jokaisen saaliinsa kohdalla. Kolli nosti oravan leukojensa väliin ja kapusi sitten alas puusta, nyökäten Näkyviikselle. Viereisissä puissa lymysi Merilintu, vaanien satakieltä. Nopein liikkein naaras nappasi linnun ja loikkasi sitten alas puusta, hymyillen tyytyväisenä saaliistaan.

Kun aurinko oli laskemaan päin, Tuiskusielu palasi iltaisen metsästyspartion mukana leiriin. He olivat saaneet oravan ja satakielen lisäksi vielä kaksi hiirtä ja päästäisen. Siinä oli syötävää nälkäisille kissoille, joiden vatsat kaipasivat syötävää tänä iltana. Tuiskusielun isä, Iltataival, nyökkäsi pojalleen hymyillen. Varapäällikkö oli varmasti ylpeä jokaisesta pennustaan ja kyllä tumma kolli sen yritti näyttää aina kuin oli vain mahdollista. Kolli etsi aikaa pennuilleen ja kumppanilleen jokaisena päivänä. Hän oli kyllä hyvä isä.
Tuiskusielu laski oravansa tuoresaaliskasaan pohtien, jäisikö sen antimista aamuksi syötävää joillekin. Jos jäisi, joku veisi saaliit kyllä kallion kupeessa olevaan säiliöön, jossa saaliiden hajut eivät toisi muita eläimiä leiriin ja saaliit pysyisivät viileänä pienen puron äärellä ja kylmässä kallionseinämässä.
”Hei, Tuiskusielu”, Unikkokarva tervehti Tuiskusielua. Naaras oli ollut myös saalistamassa tänään, tosin vain toisessa partiossa. Unikkokarva kun ei puissa kiipeillyt kuin vain harvoin.
”Hei”, Tuiskusielu heilautti tuuheaa häntäänsä. ”Oliko sinulla hyvä saalistusonni tänään?”
”Yhtä hyvä kuin teillä”, Unikkokarva virnisti. Naaras tarkasteli Tuiskusielua hetken.
”Onko mielesi päällä jotain?” Tuiskusielu kysyi, kurtistaen kulmiaan hitusen.
”Tule kävelylle kanssani, jooko?” Unikkokarva pyysi, päätään kallistaen. ”Ihan vain tuonne mäen päälle. On niin nätti auringonlasku.”
”Hyvä on, jos raahaat minut”, Tuiskusielu härnäsi ensin, mutta hymyili sitten leveästi. ”Tietysti tulen. En jättäisi väliin mistään hinnasta.”
Kaksikko kulki ulos leiristä ja suuntasi sitten mäen päälle, josta näki koko miltei koko leirin piikkihernemuurin peittämiä kohtia lukuun ottamatta. Tuiskusielu kulki häntä pystyssä, ihaillen maasta puskevaa virheää ruohoa ja puiden pieniä lehtiä, jotka innokkaasti kasvoivat päivä päivältä suuremmiksi. Pian metsä olisi värikäs ja kukat peittäisivät maan, tehden metsästä taianomaisen paikan. Riistaa riittäisi kaikille.
Unikkokarva istui alas pienelle paljaalle kalliolle ja Tuiskusielu istui hänen viereensä. Tästä näki puiden ylitse kaukana olevan järven, jonka taakse aurinko laski, värjäten taivaan kirjavaksi kuin kukkaniityn.
”Kuule”, Unikkokarva aloitti, pitäen katseensa auringonlaskussa, ”oletko ajatellut perheen perustamista sitten sen yhden keskustelumme jälkeen?”
Tuiskusielun korvat heilahtivat yllättyneesti naaraan sanoille. Kun Tuiskusielu ajatteli, niin ei, ei hän ollut. Ei se ole ollut ajankohtaista hänelle oppilaana, varsinkaan Kaste-. Ihan sama. ”En oikeastaan. Ei ole ollut syytä.”
”Entä nyt?” Unikkokarva kääntyi katsomaan Tuiskusielua vihertävät silmät suurina. ”Nyt kun olet soturi? Oletko ajatellut… saavasi pentuja? Sinun jälkikasvusi olisi ainakin Myrskyklaanille sopivaa.”
”Ei pentuja siksi hankita”, Tuiskusielu naurahti. Pentuja hankittiin sen kissan kanssa, jonka kanssa se tuntui oikealta ja jonka kanssa pystyi kasvattamaan pentuja. Pentuja saatiin sellaisen kissan kanssa, jota oikeasti rakasti ja jos molemmat halusivat perheen. Unikkokarva huokaisi vain, kääntyen taas katsomaan auringonlaskua. Hän tuntui pohtivan tarkkaan jotakin, ehkä seuraavia sanojaan?
”Miksi puhut taas pennuista?” Tuiskusielu kysyi sitten varovasti. Kyllä hän Unikkokarvasta piti, mutta pentuja? Nyt jo? Eikö se ollut vähän… aikaista? He olivat olleet sotureita ehkä seitsemän auringonkiertoa. ”Onko kaikki hyvin?”
”Eikö meillä sinustakin ollut jo oppilaina jokin… yhteys?” Unikkokarva kysyi sitten. Tuiskusielun silmät laajenivat hämmästyksestä ja hänen sydämensä tuntui hyppäävän yhden lyönnin yli.
”Hetkinen-” Tuiskusielu yritti, mutta Unikkokarva hiljensi kollin asettamalla häntä hänen nenälleen.
”Eikö niin? Kyllä minä sen tunsin”, harmaavalkoinen naaras virnisti ovelasti. ”Ja kyllä sen näkee ja huomaa. Sinä pidät minusta, etkö pidäkin?”
Tuiskusielu nyökkäsi yhden nyökkäyksen ja Unikkokarvan virnistys syveni. ”Hyvä. Ymmärrätkö nyt, miksi puhun pennuista?”
Tuiskusielu kurtisti kulmiaan ja katsahti sitten suoraan Unikkokarvaa silmiin. Se valkeni kovemmin kuin lehtikadon ajan metsä. Tuiskusielu hymyili hennosti ja tuuppasi naarasta hellästi. Omaperäinen tapa kertoa, että pitää toisesta, kun kertoo haluavansa mahdollisesti pentuja toisen kanssa.
”Mitä sanot?” Unikkokarva virnisti. ”Isäksi minun pennuilleni?”
”Tietysti”, Tuiskusielu nyökkäsi huvittuneena. ”Jonakin päivänä.”
Tuiskusielu veti Unikkokarvan itseään vasten. Jokin pentujen hankkimisessa tökki, kun Tuiskusielu ajatteli sitä. Ja jokin ilmassa säkenöi sen jälkeen, kun Tuiskusielu oli sanonut ’jonakin päivänä’. Halusiko Unikkokarva olla emo… pian? Tuiskusielua huoletti, mutta hän yritti pitää myllertävät ajatuksensa aisoissa. Ei tässä ollut mitään hätää... Eihän?

7. luku - Ainakin olisimme yhdessä

Leijonahampaan kanssa tapaaminen oli helpompaa nyt, kun molemmat olimme sotureita emmekä olleet enää riippuvaisia mestareistamme ja joutuneet jatkuvasti koulutuksiin. Vastuita oli, mutta muutoin elämä tuntui vapaammalta nyt. Ei tarvinnut ravata jatkuvasti koulutuksissa vaan silloin tällöin varapäällikön määräämillä partioilla. Suurimmaksi osaksi omat vastuuni sijoittuivat päiväpartioon tai iltapartioon ja sama juttu metsästyksen osalla ellen mennyt itse metsälle jonkun joukkion mukaan. Soturina oleminen toi paljon vapautta päättää monista asioista itse. Ja aamupartion jälkeen uskalsi mennä lepäämään toisin kuin oppilaana se tuntui jotenkin… väärältä ja rangaistavalta, vaikka Supihammas olikin ollut hyvin ymmärtäväinen ja suvaitsevainen mestari minulle.
Leijonahammas kertoi juuri partioista, joissa oli oli ollut viime päivinä. Hän oli ollut kerran jopa yöpartiossa, vaikka useimmiten hänet laitettiinkin päiväpartioihin oranssin turkkinsa takia. Oli kuulemma todella erilaista partioida öisin kuin päivisin. Itse en ole koskaan moisessa ollutkaan, vaikka tiedän, että Jokiklaanissakin on toisinaan yöpartioita, vaikkakin todella harvoin. Leijonahmpöaan kertomusten mukaan Varjoklaanissa oli jokainen yö partioiden lisäksi myös saalistuspartioita.
Kuljimme vähän matkaa kauemmas reviireistä ja päädyimme erään pienen lammen äärelle. Lähempänä virtasi se eräs joki, josta muistan napanneeni kalan Leijonahampaan maistettavaksi. Nyt vedet olivat lämmenneet, kun lumet olivat sulaneet ja aurinko lämmitti kaikin voimin maata. Virnistin Leijonahampaalle ja loikkasin sitten lampeen, roiskauttaen vettä hänen turkilleen.
”Hei!” kolli älähti ja pakenin vain syvemmälle veteen, kunnes vatsakarvani hipoivat veden pintaa. Oranssi kolli katsoi epäilevästi vettä, mutta nielaisi epäilynsä ja kastoi yhden tassuistaan veteen. ”Onpa kylmää! Miten ihmeessä voit olla siellä?”
”Et ole vain tottunut”, kiusoittelin ja heilautin tuuheaa häntääni. ”Kasta vaikka vain tassusi, ei sinun tarvitse uida”, sanoin, kun samalla itse astelin syvemmälle ja sukelsin lopulta pinnan alle. Kun nousin takaisin pintaan, Leijonahammas näytti hieman pelokkaalta ja huolestuneelta, mutta hän rauhoittui, kun näki, että olin täysin kunnossa. Muille klaaneille uiminen oli kyllä selkeästi aivan outoa. Ja pelottavaa.
Astelin takaisin rantaa kohti, mutta jäin vielä veteen. ”Tule nyt. Vain tassut.”
Leijonahammas veti syvää henkeä ja nyökkäsi, kastaen yhden etutassuistaan veteen, värähtäen. Sitten hän astui kokonaan veteen, kaikki neljä tassua vedessä.
”Hyvä!” kehuin ja tuuppasin häntä hellästi. ”Ei se nyt niin kamalaa ole?”
”Ei kai”, Leijonahammas nyökkäsi muutaman kerran. ”Kunhan ei tarvitse mennä syvemmälle.”
”Ei tietenkään tarvitse”, lupasin oranssille kollille. ”Lampi on niin matala, että joutuisit kävelemään monta ketunmittaa, jos haluaisit vatsakarvasi märiksi.”
”No hyvä sitten”, Leijonahammas naurahti, päästäen hermostuksensa laantumaan. ”Turkkisi tosiaan hylkii vettä”, kolli totesi sitten, kun silmäili minua.
”Jokiklaanilaisten etuja”, hymyilin ylpeänä. Virnistin ovelasti ja toisella tassuistani heitin vettä Leijonahampaan päälle. Hän luimisti korviaan järkyttyneenä, kunnes virnisti takaisin ja toisti saman, vaikka kömpelömmin.
”Minulla ei ole vettä hylkivää turkkia!” hän protestoi, kun sai lisää vettä niskaansa.
”Ei se minun ongelmani ole!” nauroin ja loikkasin kauemmas varjoklaanilaisesta ystävästäni. ”Näin pentuja totutetaan veteen.”
”Loiskuttamalla sitä heidän päälleen?” Leijonahammas kohotti kulmiaan.
”Joskus”, kohautin lapojani, kunnes heitin taas vettä kollin päälle. ”Ota kiinni, jos saat!”

Rajapartiointia oli tiukennettu sen jälkeen, kun Taivasklaanin rajalta oli löytynyt saaliinjämiä ja ulkopuolisten kissojen hajuja. Oli hieman epäselvää, että kuka saalisti Jokiklaanin puolella, mutta hajut viittasivat ainakin osittain taivasklaanilaisiin. Minusta tuntui vähän hassulta, että Taivasklaani veisi meidän riistaamme. Heillä oli iso reviiri ja he olivat saaneet sekä Tuuliklaanilta että Jokiklaanilta lisää reviiriä silloin, kun he olivat tänne saapuneet Tähtiklaanin johdattamina. Oliko heillä tosiaan niin vähän riistaa, että he sortuisivat riistavarkauksiin? Vai oliko tässä nyt jotain muuta taustalla? Valkotähti oli käskenyt partioita toimimaan rauhassa.
Partioidessa sai ajatukset mukavasti pois muista asioista. Pystyi ihailemaan kukkimaan alkavaa ympäristöä ja sai kuulla lintujen yltyvää laulua, joka soi ympäri reviiriä. Nisäkkäiden ja lintujen saalistamisesta tulisi minulle hieman vaikeampaa turkkini takia, mutta onneksi turkkini värityksellä ei ole merkitystä kalojen saalistamisessa. Ainakin olin talvisin ollut hyödyksi, kun sulauduin hyvin lumipeitteeseen.
Uniyöllä ei ainakaan ollut mitään ongelmaa, kiitos hänen mustan turkkinsa. Ravistin päätäni ja siirsin huomioni muualle kuin sisareeni. Katseeni osui emooni, joka kulki hieman sivummalla. Hänen kulkunsa oli kuin automaattista ja… apeaa. Vaikka hän yrittikin sen peittää, näin sen selkeästi. Hän tuntui usein iltaisin katselevan tähtitaivasra haikeana ja kun häntä lähestyi, hänen kasvoilleen levisi hymy. Hän peitti surunsa, joka häntä kaiversi sisältä. Kirkaskuu oli menettänyt kumppaninsa, joten ei mikään ihmekään, että hän oli surullinen. Mutta… niin kauan? Kestikö suru tosiaan noin kauan? Kestikö se noin vahvana noin kauan?
”Ei voi olla totta”, Pöllösateen kiukkuinen ääni havahdutti minut ajatusteni kuilusta. Ruskeaturkkisen naaraan häntä viuhtoi vihaisesti puolelta toiselle ja sitten näin ne saaliinjämät rajan tuntumalla. En tiedä, tunsinko vihaa vai surua. Kirkaskuu pysytteli kauempana, mutta selkeästi silmäili tilannetta. ”Revin jokaikisen taivasklaanilaisen turkin-”
”Rauhassa! Muistatteko, mitä Valkotähti sanoi?” Värehäntä pysäytti Pöllösateen. ”Emme edes tiedä, onko tämä Taivasklaanin kissojen tekosia, muistattehan?”
Pöllösade mutisi vihaisesti jotakin, mutta pysyi sen jälkeen hiljaa. Taivasklaanin haju oli kuitenkin surullisen läsnä saaliin riekaleissa ja vilkaisin Värehäntää, joka huokaisi uupuneena. Halusiko Taivasklaani sotaa? Halusiko se lisää aluetta? Miksi?
”Merkitkää raja”, Värehäntä ohjeisti sitten. ”Vahvasti.”
Taivasklaanille pitäisi kyllä näyttää, että tässä tosiaan meni raja eikä sitä tulisi ylittää.
”On niillä kissoilla huono hajuaisti”, Pöllösade murisi, kun he palasivat takaisin leiriä kohti. ”Jos näen vielä yhdenkin saaliinraadon!”
”Pidät itsesi aisoissa”, Värehäntä napautti naaraalle. ”Asia pitää selvittää. Emme tahdo turhaa verenvuodatusta.”
Olin samaa mieltä. Emme tahtoisi turhia taisteluita, vaikka Taivasklaanille pitäisi kyllä jotenkin antaa opetus, sillä se oli täysin väärin, että he veivät saalista meidän puoleltamme. Outoa oli vain se, että he tekivät sen niin… näkyvästi.
Varjoklaanin rajalla oli rauhallisempaa, vaikka ilma tuntui silti säkenöivän joka kerta, kun kissat palasivat partioista leiriin ja myös silloin, kun itse olin mukana partioissa. Oliko ennen syntymääni tapahtunut jotain vai vasta vastaikään eikä siitä kerrottu kaikille? Tilanne oli mennyt huonompaan kuu kerrallaan, mutta onneksi Varjoklaanin kanssa oli helpompaa verrattuna Taivasklaaniin.
Varjoklaanin raja oli minulle tuttu ja sinne kulkeminen toi aina mieleeni Leijonahampaan. Tuttu oranssi turkki vilahti rajan toisella puolella ja pian Varjoklaanin partio tuli näköpiiriimme. Joukon mukana oli Leijonahammas ja katseidemme kohdatessa, nyökkäsimme toisillemme lähes huomaamattomasti. Pidimme ilmeemme neutraaleina, kuten oli pakkokin ja parasta kaikkien kannalta. Kun partioni oli lähdössä takaisin, katsahdin vielä Leijonahammasta, joka antoi minulle merkitsevän katseen. Tapaisimme siis tänä yönä, kuten oli alunperinkin tarkoitus.

Auringon laskettua ja yön rauhan saavuttua, odotin rauhallisesti, että pesätoverini vaipuisivat uneen. Vartiossa oli tänä yönä kaksi kissaa, kuten tavallista. Leiristä ulos pääseminen ei ollut ongelma eikä mikään, sillä jokiklaanilaisena tiesin kaikki vaikeatkin reitit pois leiristä. Valkoinen turkkini hohti kuunvalossa, mutta onneksi vartiossa olevat kissat katsoivat pois leirin sisäpuolelta. Hiivin hiirenhiljaa leirin laitamilla, kunnes saavuin tuttuun poistumispaikkaani ja työnnyin leirin ympärille tehdyssä muurissa olevasta pienestä aukosta. Lisää hyviä puoli olla laiha ja pienikokoinen. Kun pääsin pois vartiossa olevien kissojen silmien alta ja kun olin peittänyt hajuni kasvien hajuihin pinkaisin tuttuun tapaani juoksuun. Turkki hulmusi turkillani, kun juoksin kohti Varjoklaania. Odotin innolla Leijonahampaan näkemistä. Kuu valaisi tietäni.
Kun raja lähestyi, hidastin vauhtiani ja piilouduin puiden korkeiden runkojen taakse. Kuljin rauhallisin askelin pois reviireiltä ja suuntasin tuttuun tapaamispaikkaamme. Leijonahampaan oranssi turkki paistoi muutaman puun lävitse ja hymyilin leveästi, kun näin kollin odottamassa minua.
Asetuin hänen viereensä ja tuuppasin hellästi, saaden hänet hymyilemään huvittuneesti. Hän tarjosi saamaansa hiirtä, jonka otin vastaan ilolla. Jaoimme sen, keskustellen kahdesta viime päivästämme, joiden aikana emme olleet tavanneet, jotta vähentäisimme kiinnijäämisen riskiä.
”Jos totta puhutaan”, Leijonahammas puhui yllättäen. Nostin katseeni häneen ja kallistin päätäni. ”Minusta tuntuu, että meidän sydämemme lyövät samaa tahtia.”
Korvani tuntuivat tulikuumilta ja nielaisin hermostuksen, joka kupli sisälläni. Sydämeni hakkasi nopeammin kuin kuohuva vesi. Leijonahammas laski katseensa minuun ja hymyili tuttua lempeää hymyään.
Leijonahammas koski nenällään minun nenääni ja upotin kynteni ruohikkoon. Nuolaisin spontaanisti edessäni seisovan kollin nenää ja hän naurahti. Hänen silmänsä tuikkivat tähtien valossa ja katse oli intensiivinen, kun hän katsoi minuun. Leijonahammas kietoi häntänsä ympärilleni ja veti minut kiinni kylkeensä. Katselimme yhdessä kirkkaana hohtavaa tähtitaivasta ja kuuta, joka valaisin edessämme siintävää nummea.
”Oletko ajatellut, että toinen meistä vaihtaisi klaania...” Leijonahammas kysyi sitten hiljaa. ”Tai että jättäisimme klaanit? Yhdessä?”
Huokaisin ja katselin tähtitaivasta. ”En ole varma. Mutta kaikki olisi paremmin, jos olisimme edes samassa klaanissa.”
”Olen samaa mieltä”, Leijonahammas nyökkäsi. Jatkaessaan puhumista kuulin hänen äänessään leveän virnistyksen. ”Luuletko, että minusta olisi Jokiklaanin uivaksi kissaksi?”
”Eiköhän”, tuuppasin hellästi oranssin kollin kylkeä. ”On Jokiklaanissakin kissoja, jotka eivät suostu uimaan.”
”Oho!” Leijonahammas naurahti huvittuneena ja veti syvään henkeä. ”Ehkä minä sitten pärjäisin Jokiklaanissa.”
”Olisitko valmis jättämään Varjoklaanin?” kysyin hiljaa ja vilkaisin taakseni. Klaanien reviirit olivat siellä ja suurin kuusien ja mäntyjen valtaama metsä kohosi pienen matkan päässä. Osaisinkohan minä metsästää Varjoklaanissa? Pääsisin ainakin Uniyön luota, mutta kyllä minä häntä kaipaisin… Jäisin kaipaamaan emoani. Ja Yksisiipeä. He olivat minulle todella tärkeitä.
”Sinun vuoksesi kyllä”, Leijonahammas sanoi. ”Ei minulla ole Varjoklaanissa mitään. Jokiklaanissa olet sinä.”
Hymyilin lähes huomaamattomasti. Leijonahampaan vanhemmat olivat kuolleet kuita sitten eikä hänellä ollut koskaan sisaruksia. Ehkä Leijonahammas voisi tulla Jokiklaaniin. Kyllä hän sinne sopeutuisi. Olisimme ainakin yhdessä!

3. osa - He ovat kanssani

Tuuli ujelsi korvissa ja repi kissojen turkkeja, kun he kulkivat kohti Tuuliklaanin ja Myrksyklaanin välistä rajaa. Tuiskutassu kulki silmät sirrissä, kun tuuli paiskoi sulavan lumen alta paljastunutta hiekkaa hänen silmiinsä. Oppilas ei kuitenkaan nurissut tai valittanut, sillä partiointi kuului soturin jokapäiväisiin tehtäviin, säällä kuin säällä. Okakynsi kulki oppilaansa edellä, partion johdossa. Heidän perässään tuli Tiikeritassu ja Oravatassu mestareineen.
Okakynsi pysähtyi kukkulan laelle, aivan metsän reunalle. Tuiskutassu asteli hänen viereensä, suoristautuen ja tehden näin Okakynnestä häntä lyhyemmän kissan. Tuiskutassu oli kasvanut Lehtikadon aikana hurjaa vauhtia hyvin suurikokoiseksi kissaksi eikä se ollut jäänyt moneltakaan huomaamatta. Nyt kun Hiirenkorva oli saapunut, lumi oli alkanut sulaa ja metsä alkoi taas saada elämää, Tuiskutassun kasvu oli mitä luultavammin päättynyt ja hän oli yksi suurimmista kissoista Myrskyklaanissa. Saalistakin riitti ja ei tarvitsisi enää huolehtia turkkiin takertuvista lumipaakuista ja upottavasta lumesta tai puista tippuvista lumikasoista, joista yksi oli miltei tukehduttanut Tuiskutassun sisaren Huurretassun.
Huurretassusta puheen ollen, kuuro naaras juoksi kukkulan juurella jäniksen perässä. Valkoisella oppilaalla oli erityisen hyvä näkö ja naaras oli Tuiskutassulle muutamia kertoja kuvaillut kuinka tunsi maan värinän avulla saaliin sijainnin. Metsästyspartio oli tullut yllättävän lähelle rajaa ja siinä oli aina riskinsä. Tuiskutassu seurasi sisarensa nopeaa juoksua. Kuka nappaisi jäniksen? Ei ainakaan Huurretassu, sillä Myrskyklaanin kissat eivät olleet nopeita kuten Tuuliklaanin kissat, jotka voisivat jopa voittaa jäniksen takaa-ajossa. Huurretassu vain pelotti jäniksen jonkun kynsiin-
Tuiskutassun hännänpää heilahti, kun Unikkotassu loikkasi kuin tyhjästä ja upotti kyntensä ja hampaansa jäniksen nahkaan. Harmaavalkoinen naaras oli taitava saalistaja eikä koskaan palannut leiriin tyhjin tassuin.
Okakynsi heilautti häntäänsä partiolle merkiksi jatkaa matkaa nyt, kun saalis oli saatu kiinni ja kuusikko kulki mäenharjanteen alas ja siitä suoraan rajalle hoitamaan heidän tehtävänsä. Tuiskutassu silmäili Tuuliklaanin reviiriä ja pohti, millaista olisi juosta turkki hulmuten karuilla nummilla. Hänestä ei olisi sellaiseen, vaikka hänellä olikin vahvat käpälät ja nopea askellus. Puiden suojassa oli hänen mielestään parempi saalistaa ja ehkä jopa helpompikin.
Tuuliklaanin puolelta tuli voimakas kissojen haju ja Tuiskutassu suoristautui samassa silmänräpäyksessä. Tuuliklaanin partion kanssa tulisi mitä luultavammin kohtaaminen. Toivottavasti se olisi rauhanomainen.
Tuiskutassu varoitti saapuvasta partiosta muita. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua harvapuisen metsikön lomasta asteli viiden kissan partio, joiden lihakset jännittyivät, kun he huomasivat Myrskyklaanin kissat rajalla.
”Okakynsi”, Tuhkatuli sanoi kuivasti vanhemmalle Myrskyklaanin soturille. Tuuliklaanilainen katsoi silmät viiruilla Okakynttä.
”Tuhkatuli”, Okakynsi sanoi rauhallisesti. Ilma tuntui kipinöivän hieman, kun kissat silmäilivät toisiaan rajalla.
”Toivottavasti Myrskyklaani osaa pysyä omalla reviirillään saalistamassa”, Liekinsyöjä sanoi hampaat irvessä.
”Tietysti”, Okakynsi vastasi, peittäen hämmästyksensä, jonka Tuiskutassu oli oppinut huomaamaan ollessaan monia kuita Okakynnen oppilaana.
”Et kai syytä Myrskyklaania riistavarkaudesta?” Kipinämyrsky kysyi niskakarvat hieman pörhistyen. Tuuliklaanin partion johdossa oleva Piikkihernehäntä hiljensi partionsa jäsenet ennen kuin kukaan tuuliklaanilaisista ehti sanoa mitään. Tuuliklaanin kissat olivat selkeästi hermostuksissaan jostakin, mutta Tuiskutassu ei ottanut selvää, että mistä. Oliko heillä riistasta pulaa? Oliko Taivasklaanin kanssa ongelmia? Ei Tuuliklaanin kannattaisi hankkiutua vaikeuksiin Myrskyklaanin kanssa, jos sillä oli ongelmia jo muilla tahoilla.
”Onko teillä jokin ongelma riistan suhteen? Kulkukissoja?” Lehtikaiho kysyi tuuliklaanilaisilta, mutta hänen kysymyksensä otettiin selkeästi väärällä tavalla, mutta kukaan ei sanonut mitään, sillä Piikkihernehäntä hiljensi kissat hännänheilautuksellaan. Piikkihernehäntä sentään osasi pitää muut helposti tulistuvat kissat aisoissa ja Tuiskutassu myönsi, että se oli hyvin arvostettava taito kenellä tahansa.
”Myrskyklaanilla ei varmaankaan ole mitään asiaa Tuuliklaanin asioihin? Ellette ole sitten vieneet riistaa?” Piikkihernehäntä kysyi rauhallisella äänellä. Hän ei syyttänyt rajanaapureitaan, mutta oli selkeästi myöskin varuillaan.
”Ei tietenkään”, Okakynsi vastasi.
”Tyypillinen Myrskyklaani”, Liekinsyöjä sylkäisi. ”Aina tunkemassa kuononsa muiden klaanien asioihin!”
Tuiskutassu luimisti korviaan ja katsoi mustaa kollia varoittavasti. Myrskyklaanin partio jätti rajan taakseen välttääkseen mahdolliset solvaukset ja taistelut. Varjoklaanin rajalla oli ollut samanlaista ilman kipinöintiä kaksi auringonkiertoa sitten, mutta ei mitään syytöksiä riistavarkauksista. Klaanien välit taisivat todellakin olla tiukoilla.
”Tuiskutassu”, kilpikonnakuviollisen oppilaan mestari kutsui oppilastaan ja Tuiskutassu kääntyi katsomaan raidallista mestariaan. ”Voit hakea tuoresaalista. Haen sinut myöhemmin taisteluharjoituksiin.”
”Kiitos”, Tuiskutassun nyökkäsi ja kulki tuuhea häntä pystyssä tuoresaaliskasalle. Sivusilmällä hän seurasi mestarinsa kulkua, joka kertoi oppilaalle, että vanhempi soturi oli menossa raportoimaan partion tapahtumista Iltataipaleelle. Olisi järkevää ohjeistaa muita partioita rauhallisuuteen Tuuliklaanin rajalla.
Joku tuuppasi Tuiskutassua kylkeen ja kirjava kolli perääntyi muutaman askeleen hämillään, mutta nähdessään kuka se oli ollut, hänen kasvoilleen levisi kirkas hymy.
”Olet taitava metsästäjä”, Tuiskutassu kehui naarasta heti. ”Sillä jäniksellä ei ollut mitään mahdollisuuksia.”
”No kiitos”, harmaavalkoinen naaras naurahti. ”Tiedän”, hän jatkoi kiusoittelevasti. ”Mitä ne tuuliklaanilaiser kirpputurkit oikein metelöivät siellä rajalla?”
”Eivät mitään tavanomaisesta poikkeavaa”, Tuiskutassu kohautti lapojaan. ”Jotain vain riistavarkauksista.”
Unikkotassu pyöräytti silmiään. ”Ainahan se on muiden syytä, jos itsellä menee huonosti.”
”Haluatko syödä?” Tuiskutassu ehdotti, hymyillen. Hänen häntänsä oli yhä korkealla pystyssä ja hän heilautti sitä innokkaasti. ”Jos se sinun kiinni saamasi jänis on vielä tallella…”
”Tule jo!” Unikkotassu naurahti ja loikki jo kohti tuoresaaliskasaa, joka oli saanut reilusti kokoa sitten aamun. Unikkotassun nappaama jäniskin oli vielä tallella. ”Veimme saalista jo Suvikuurolle ja klaaninvanhimmille, joten minusta voimme syödä nappaamani jäniksen.”
Tuiskutassu hymyili lempeästi ja otti jäniksen leukojensa väliin. Unikkotassu oli aina niin energinen ja menevä, hän se jaksoi hoitaa tehtävänsä tarkkaan. Milloin Unikkotassu ei olisi ajatellut ensin muita?
Tuiskutassu seurasi harmahtavaa naarasta syrjempään, jossa he jakoivat päivänsä kuulumiset ja jäniksen. Tuiskutassun oli pakko myöntää, että Unikkotassun seurassa ei tarvinnut murehtia turhista ja joskus hän unohti jopa Kastelinnun siskoineen. Unikkotassu oli myös hyvin kaunis naaras. Ehkä Kastelintu olisi helppo unohtaa, kun Tuiskutassun elämään oli saapunut Unikkotassu.

Sitkeä lumipeite suli nopeasti, kun aurinko lämmitti reviirejä. Muutama satunnainen lumisade siellä täällä ei pystynyt enää päihittämään auringon voimaa ja pian lunta oli vain muutama hassu kinos siellä täällä. Riistaakin oli jo paljon, vaikka saalistusta vältettiin yhä, jotta eläimet ehtisivät pesiä ja saada poikasia.
Tuiskutassu kulki matalana puiden lomassa katse tiukasti juurien lomassa vipeltävässä hiiressä. Se kulki edestakaisin pesänsä ja pienen kuivuneen lehtikasan välillä. Sillä oli varmasti pieni ruokasäiliö siellä. Tämän saaliin kanssa olisi oltava tarkkana, jos haluaisi saada sen vietyä leiriin. Tärkeää olisi katkaista sen pääsy sen pesään.
Tuiskutassun silmät menivät viiruiksi, kun hiiri kääntyi ja suuntasi takaisin lehtikasalle. Kolli jännitti lihaksiaan ja jäi odottamaan, että hiiri kääntyisi. Ja sillä samalla silmänräpäyksellä, kun hiiri kääntyi palatakseen pesäkoloonsa, Tuiskutassu loikkasi kynnet ojossa piilostaan ja nappasi hiiren kiinni. Hän kiitti Tähtiklaania saaliistaan, kuten aina.
”Jee! Hienoa!” Unikkotassu hurrasi ja tuli isomman kissan luokse hymyillen iloisesti. Harmaavalkoinen naaras oli saanut hieman aiemmin kyyhkysen kiinni, joka odotti hieman kauempana erään puun juurella. ”Nyt on saalista vietäväksi klaanille.”
”Onneksi”, Tuiskutassu nyökkäsi ja otti hiiren leukoihinsa.
”Missäköhän Ampiaistassu viipyy?” Unikkotassu pohti sitten, vilkuillen ympärilleen toiveenaan nähdä oranssiturkkinen oppilas.
”Tuolta hän tulee”, Tuiskutassu sanoi ja hipaisi hännällään ystävänsä selkää ja nyökkäsi kohti kollia, joka asteli puiden lomasta päästäinen hampaissaan. Kolmikon mestarit odottivat hieman kauempana Suurella tammella ja nyökkäsivät hyväksyvästi oppilaidensa saamille riistoille.
Heitä oli suosinut hyvä metsästysonni tänä aamuna ja heillä oli viemisiä klaaninvanhimmille, joilla oli varmasti nälkä. Kolme soturia kulkivat oppilaidensa edellä, keskustellen ties mistä.
”Milloinkohan meistä tehdään sotureita?” Unikkotassu pohti hiljaisella äänellä. ”Olemme olleet ikuisuuden oppilaita!”
”Meistä tehdään sotureita sitten, kun olemme valmiita”, Tuiskutassu totesi. Turhaan sitä miettisi liikaa, sillä kukaan heistä ei pääsisi soturiksi ennen kuin he olisivat oikeasti valmiita.
”Kyllä me pian päästään sotureiksi, Unikkotassu”, Ampiaistassu lohdutti harmaata naarasta. ”Olet kuitenkin niin taitava saalistaja!”
”Totta”, Unikkotassu röyhisti rintaansa ja hymyili. ”Olisi jo aikakin!”
”Pääset varmasti johtamaan monta metsästyspartiota”, Tuiskutassu hymyili naaraalle. Kun he pääsivät leiriin, Tuiskutassu suuntasi heti klaaninvanhimpien pesälle ja vei saamansa hiiren kolmelle kissalle, jotka istuivat pesänsä varjoissa. Lehväpilvi lepäsi samalla kun Oravaliito ja Vatukkakynsi keskustelivat jostakin. Heidän katseensa kirkastui, kun heille tuotiin tuoretta saalista.
”Kiitoksia”, Vatukkakynsi kiitti Tuiskutassua ja Ampiaistassua.
”Olisimme me itsekin voineet hakea nuo…” Oravaliito mutisi, mutta hymyili silti kahdelle oppilaalle.
”Onko teillä jotain tarinoita?” Ampiaistassu kysyi.
”Joo! Jokin jännittävä!” Unikkotassu hihkaisi, tunkien kahden kollin väliin.
”Olet kuullut jo kaikki jännimmät tarinamme”, Oravaliito hykersi häntä kippuralla.
”Oletko kertonut jo siitä eräästä tulipalosta?” Vatukkakynsi haastoi leikillään kumppaniltaan.
”Mistä niistä kaikista?” Oravaliito napautti takaisin. ”Siitä, joka oli ennen kuin minä synnyin vanhoilla reviireillä? Vai siitä, mikä oli täällä ennen kuin edes Täplätuulen emo oli syntynyt? Vai siitä, mikä tappoi Kuutähden perheen? Vai se, mikä ajoi Myrskyklaanin Jokiklaaniin?”
”Kamalasti tulipaloja”, Tuiskutassu irvisti. Tulipalot olivat aina niin tuhoisia…
”Mikä se perheen tappama tulipalo on?” Unikkotassu kysyi päätään kallistaen. ”Ja et ole kertonut minulle kaikkea siitä tulipalosta, joka ajoi meidät Jokiklaaniin. Sanoit, että olin liian pieni!”
”Kumman haluatte kuulla ensin?” Vatukkakynsi kysyi lempeästi.
”Perhetappo!” Unikkotassu sanoi ja Tuiskutassu naurahti äänettömästi naaraan innokkuudelle.
”Emme tiedä siitä kovinkaan paljon, mutta muistan kuinka Kuutähti kertoi siitä jotain, tosin hatarasti”, Oravaliito muisteli ja kietoi häntänsä käpäliensä eteen. ”Hän oli ehkä kuun tai kaksi, kun kammottavat kaksijalat sytyttivät tulipalon, jonka seurauksena metsä heidän pesänsä ympärillä syttyi limiliekkeihin polttaen kaiken altaan.”
”Hetkinen”, Ampiaistassu keskeytti. ”Heidän pesänsä?”
”Niin”, Vatukkakynsi nyökkäsi. ”Kuutähti ei syntynyt täällä leirissä vaan reviirien ulkopuolella, ei kovinkaan kaukana.”
”Oho! Oliko hän kulkukissa? Tai kotikisu?” Unikkotassu kurtisti kulmiaan. Jokin naaraan olemuksessa muuttui.
”No ei”, Tuiskutassu naurahti. Hän tiesi enemmän, sillä oli kuullut Kuutähdestä paljon emoltaan ollessaan vielä pentu. Olihan hän sukua Kuutähdelle… monta sukupolvea, mutta silti. ”Hänen isänsä lähti Myrskyklaanista, sillä rakastui klaanien ulkopuoliseen kissaan ja koska hänestä oli tulossa isä. Kuutähden emo oli hieman vastahakoinen palaamaan Myrskyklaaniin, koska ajatteli, ettei ole tervetullut, vaikka kyllä Tulitähti hänet olisi ottanut.”
”Ai!” Unikkotassu naurahti. ”Hetkinen. PALAAMAAN?”
”Kuutähden emo oli alunperin myrskyklaanilainen, mutta kaksijalat veivät hänet”, Tuiskutassu selitti.
”Kamalasti kaksijalkoja!” Ampiaistassu värähti. Oravaliito selvitti kurkkuaan, hiljentäen kolme oppilasta.
”No niin, mihin jäinkään… Ai niin. Kuutähden isä Myrskysielu haistoi savun ja kantoi yhden pennuista ulos, teidän tuntemanne Valkomyrskyn ja heidän emonsa kantoi heidän toisen siskonsa ulos. He palasivat takaisin sisälle, mutta pesän suu tukkeutui ja he kuolivat sen sisälle. Juuri ajoissa Myrskysielu ehti kuitenkin heittää Kuutähden ulos”, Oravaliito kertoi. Tuiskutassun nahkaa pisteli. Kuinka kamalaa ja vielä kamala tapa kuolla! Palaa nyt elävältä ja tukehtua savuun… Tuiskutassua puistatti.
”Hän oli niin nuori! Miten hän päätyi Myrskyklaaniin?” Unikkotassu kysyi viikset väristen.
”Sen aikainen päällikkö Tulitähti löysi hänet”, Vatukkakynsi vastasi.
”Haluatko kuulla, mitä Jokiklaanissa tapahtui?” Oravaliito virnisti sitten, saaden harmaavalkoisen naaraan taas innostumaan ja Tuiskutassu naurahti päätään pudistellen. ”Kun Myrskyklaani pakeni Jokiklaaniin, siellä tapahtui jotain aivan odottamatonta”, Oravaliito vilkaisi Vatukkakynttä, joka jatkoi mielellään tarinan kertomista dramaattisella äänellä.
”Olette varmasti kuulleet Vesikauhusta?” Vatukkakynsi kysyi silmät ovelasti välähtäen. ”Kahden klaanin ollessa läsnä, hän murhasi…”

Tuiskutassu mietti Kuutähteä käpertyessään sammalpedilleen. Hänestä kerrottiin samalla paljon ja samalla hänestä tiedettiin vähän. Hänellä oli paljon salaisuuksia ja hänen elämässään oli paljon kohtia, joista eivät kaikki tienneet tarkasti. Kukaan ei tiedä hänen viimeisimmän pentueensa isän henkilöllisyyttä ja niin edelleen.
Tuiskutassu kietoi tuuhean häntänsä kasvojensa eteen ja sulki silmänsä, kun Unikkotassu ja Ampiaistassu olivat asettuneet hänen selkänsä taakse turkit juuri ja juuri hipoen hänen turkkiaan. Sentään jotkut olivat pysyneet hänen elämässään läsnä tiukasti kuin piikkiherneet. Varovasti kolli raotti silmiään, vilkaisten sitä paikkaa, jossa Kastelintu oli siskojensa kanssa nukkunut heidän ollessaan vielä oppilaita. Yhä kirjava kolli kaipasi sinisilmäistä naarasta, mutta ei enää niin paljon. Oli helpompaa, kun oli Unikkotassu. Ja Ampiaistassu.
Unien maat olivat normaalia erilaisemmat tänä yönä. Oli samanaikaisesti kevyt että painostava tunnelma. Tuiskutassun ympärillä ei ollut mitään, vain tyhjyyttä ja harmautta. Hän kuitenkin kulki eteenpäin, vaikka tuntuikin ettei hän päässyt eteenpäin, sillä ympäristö ei muuttunut miksikään. Hän yritti jopa juosta, mutta turhaan. Kaikki ympärillä oli samanlaista.
Tai oli siihen asti, kunnes hän hyvin haalean, harmaan kissan hahmon edessään muutaman ketunmitan päässä. Sillä oli tummat siniset silmät ja se katsoi suoraan Tuiskutassuun. Kolli erotti pienen hymyn kissan huulilta, kunnes se katosi savuna ilmaan. Tuiskutassu katsoi sanattomana, kun hahmo haihtui pois ennen kuin hän yritti tarttua siihen loikkaamaan sen perään, mutta turhaan. Loikan jälkeen hän putosi ja putosi loputtomiin, haroen kynsillään ilmaan. Hän etsi toivottomana jotakin, johon tarttua.
Ja sitten hän pysähtyi, mutta ei osunut maahan. Hän haroi kömpelösti ilmaa, etsien maata, johon laskea tassunsa. Hänestä tuntui toivottomalta ja pieni paniikin muren pisteli hänen keuhkojaan ja nahkaansa.
”Rauhoitu”, ääni puhui ja Tuiskutassun pää kohosi äkisti, etsien puhujaa. ”Olet turvassa.”
Tuiskutassun pää kääntyili vimmatusti puolelta toiselle, kun hän etsi puhujaa. Ympärillä oli kuitenkin vain tyhjyyttä, joka oli muuttunut hieman synkemmäksi kuin ukkospilvet, jotka enteilivät rankkaa sadetta.
”Kuka olet? Missä olet?” Tuiskutassu huusi.
”Minulla ei ole nimeä. Olen kaikkialla”, ääni vastasi.
”Oletko sinä klaanikissa?” Tuiskutassu kysyi, etsien yhä äänen lähdettä.
”En”, ääni vastasi huvittuneena. ”Minä olin olemassa kauan ennen klaanien syntyä. En kulje sinun tuntemassasi Tähtiklaanissa eikä kukaan näe minua.”
”Mikä sinä sitten olet?” Tuiskutassu tivasi.
”Uskotko sinä kohtaloon?”
”Öh, minä, minä… en tiedä.”
”Hyvä”, ääni vastasi. ”Koska kohtalo on erikoinen asia. Sellainen on luotu jokaiselle, mutta samaan aikaan se muuttuu koko ajan.”
Tuiskutassu päätti rauhoittua ja lopettaa rimpuilun, sillä ymmärsi ettei se auttanut yhtään. Hän leijui ilmassa ja vain Tähtiklaani tietää, miksi. Kai?
”Mutta yksi asia on muuttumaton”, ääni jatkoi ja kaikki Tuiskutassun ympärillä välähti. ”Jokaisella kissalla on sielunkumppani, joillakin useita.”
”Sielunkumppani?” Tuiskutassu häkeltyi.
”Kaikki eivät aina löydä sielunkumppaneitaan”, ääni kertoi. ”Jotkut sielunkumppaneista ovat niitä, jotka sisältävät romanttista rakkautta ja jotkin taas ystävyyden rakkautta.”
Tuiskutassu kohotti katseensa ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut suoraan hänelle puhuvaan persoonaan, vaikka hän ei nähnytkään ketään. ”Onko minullakin?”
”Tietysti”, ääni vastasi lempeästi.
”Olenko tavannut heidät? Hänet? Heidät? Montako niitä on?” Tuiskutassu kysyi innostune, tuuhea häntä heiluen vimmatusti, horjuttaen hänen tasapainoaan.
”Joihinkin kysymyksiin et saa nyt vastausta, nuori Tuiskutassu”, ääni vastasi, saaden Tuiskutassun hieman pettymään. ”Mutta vastaan yhteen mieltäsi kaivertavaan kysymykseen; sinulla on kaksi sielunkumppania maailmassa.”
Mutta miksi kertoa Tuiskutassulle tästä? Miksei sielunkumppaneista puhuttu klaanien piirissä enemmän? Eikö niistä kerrottu kaikille?
”Useimmat löytävät toisensa tai kaikki, toiset eivät löydä ketään sielunkumppaneistaan”, ääni kertoi, mikä sai Tuiskutassun säikähtämään. ”Jotkut tapaavat vain osan.”
”Mitä sielunkumppanit ovat?” Tuiskutassu kysyi sitten. Ilmassa virtasi voimakas tuulenvire, joka ravisutti Tuiskutassua ytimiin asti.
”Sielunkumppanit ovat niitä, joihin sinulla on todella vahva yhteys; sellainen, jota ei muiden kanssa ole. Ja se on asia, joka määräytyy silloin, kun sinun sielusi syntyy. Ei silloin kun isnä synnyit emostasi vaan silloin kun sielusi syntyi. Se sielu, joka kulkeutuu Tähtiklaaniin, kun sinä kuolet”, ääni selitti. ”Mutta Tuiskutassu…”
”Niin?” kirjava kolli jähmettyi, lopettaen heilumisen ilmassa. Jokin savumainen olento ilmestyi aivan hänen eteensä. Se oli suurempi kuin mikään puu, onka Tuiskutassu oli nähnyt. Sen olemus muistutti hieman kissaa, vaikka olikin savumainen. Savua leijui hahmon olemuksesta ympäristöön. Sen silmät olivat kuin aurinko, mutta vain satenkaaren väreissä.
”Pidä varasi. Vaikka joku tuntuu oikealta, ei se välttämättä ole niin. Ole varovainen. Sielunkumppaneista tietäminen saattaa johtaa… vääriin suuntiin.”
Tuiskutassu hätkähti hereille. Kolli vilkuili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta, kun tunsi maan allaan. Hän upotti kyntensä pehmeään sammalpetiinsä ja hymyili. Turvassa. Jokin oli hänen selkäänsä vasten. Kirjava kolli katsahti taakseen ja hänen katseensa suli. Unikkotassu oli kietoutunut häneen kiinni ja nukkui sikeästi Tuiskutassun lämmössä. Tuiskutassu hymyili ja laski päänsä tassujensa päälle, hivuttautuen hieman lähemmäs harmaavalkoista oppilasta. Jokin naaraassa tuntui… kutsuvalta. Nah. Se oli vain tyhmä painajainen. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Ihme unia sitä stressaantuneena näkeekin.

6. luku – Mikä on minun tarkoitukseni?

Uniyö sitä, Uniyö tätä. Mitä ihmettä hän oli muka tehnyt, että oli päässyt soturiksi niin pian? Minun mielestäni Uniyö ei todellakaan ollut valmis soturiksi. Eikö kukaan muu muka nähnyt miten koppava ja ylpeilevä hän oli saavutuksistaan ja kuinka hän… hän… Vedin syvään henkeä ja rauhoitin mieleni. Turha sitä oli enää ajatella. Uniyö oli nyt soturi ja hoiti tehtäviään soturina, ja yllättävän hyvin hoitikin, vaikka sitä en halunnutkaan myöntää ääneen kellekään, en edes itselleni. Minä ja Yksitassu sen sijaan jatkoimme koulutustamme oppilaina ja ymmärsin itsekin, että ehkä ihan hyvä vain. Ennemmin kehitin itseäni mahdollisimman paljon kuin syöksyisin soturiksi ja epäonnistuisin jatkuvasti.
Yritin karistaa nahassani polttelevaa kateuden piikkiä, vaikka välillä se olikin hankalaa. Uniyö tuntui onnistuvan ihan kaikessa, mitä teki. Ensinnäkin, hän oli oppinut taisteluliikkeet aivan kuin olisi aina osannut ne, hänestä tuli soturi ennen kahta siskoaan ja nyt hänen kimpussaan pyöri jo kaksi kollia, jotka olivat iskeneet silmänsä häneen. Ihme touhua.
Pärjäsin nykyään itsekin paljon paremmin kuin ennen, varsinkin kun Uniyö ei ollut aina läsnä ja ei tarvinnut enää niin paljon kilpailla hänen kanssaan, kun toinen oli jo soturi. Leirissä se oli aina vaikeampaa, kun musta naaras oli läsnä. Kilpailumme jatkui, vaikka ei enää oppilaiden välisenä. Kun minusta tulisi soturi, asiat jatkuisivat taas kiihkeämmin.
Syöksyin täyttä vauhtia Tomutassua kohti, yrittäen kaataa kolli kumoon. Suurikokoinen oppilas oli kova pala purtavaksi, sillä itse olin pienikokoisempi, vaikkakin kokooni nähden voimakkaampi kuin olettaisi. Tomutassu kompuroi hetken, etsien tasapainoaan ja minä käytin tilaisuuteni heti hyödyksi. Loikkasin kollin selän päälle ulottumattomiin hänen kynsistään ja hampaistaan. Vastoin mestarini Supihampaan opetuksia, loikkasin miltei heti pois. Se oli vaarallista, sillä Tomutassu voisi ehtiä tehdä vaikka ja mitä siinä ajassa, mutta laskin sen varaan, että mustavalkoinen kolli yrittäisi liiskata minut painonsa alle. Käytin takajalkojani, kun loikkasin alas, jotta Tomutassu menettäisi tasapainonsa. Onnekseni onnistuin ja syöksyin nopeasti kuin taivaalta iskevä salama kollin päälle, painaen häntä maata vasten, jotta kolli ei pääsisi ylös ja pystyisi enää hyökkäämään minun kimppuuni.
Olin voitokas! Oma mestarini kehui taitojani ja Tomutassu kiitti hyvästä taistelusta hymyillen. Vastaani tuli seuraavaksi hieman kokeneempi oppilas, Tuulitassu. Täplikä kolli katsoi minua siniset silmät sirrillä, ehkä jopa hieman tuomitsevasti. Katsoin häntä takaisin, tosin mahdollisimman neutraalisti.
Tuulitassu oli ovela taistelija. Kiersimme toisiamme hetken aikaa, hännät viuhtoen kärsimättömästi. Tuulitassu silmäili minua arvioiden kokoani ja se oli minun merkkini lopettaa jahkailu ja hyökätä. Syöksyin kohti täplikästä kollia, loikaten hänen ylitseen ja sitten toistamiseen hämätäkseni häntä. Iskin hännälläni kollia kylkeen ja syöksyin sitten hänen alitseen, yrittäen koko kehoni avulla tuupata hänet ilmaan.
Tuulitassu oli yrityksistäni huolimatta ovela ja onnistui pysäyttämään seuraavaan liikkeeni iskeytymällä minua päin lapa edellä. Sain pidettyä kuitenkin tasapainoni, mutta liian myöhään päätin seuraavan iskuni. Tuulitassu loikkasi selkäni päälle, potkien takakäpälillään voimakkaasti selkääni. Keräsin kaikki voimani ja nousin takajaloilleni, mutta se oli virhe, sillä Tuulitassu veti minut mukanaan tarttumalla hampaillaan niskanahastani. Tömähdin maata vasten, mutta ennen kuin Tuulitassu ehtisi tehdä muuta, kierähdin ympäri käpälilleni ja pakenin hänen tassujensa ulottumattomiin. Kolli tarttui kuitenkin hampaillaan hännästäni pysäytten pakomatkani ja älähdin, tömähtäen takaisin maata vasten.
Tuulitassu painoi päätäni maata vasten samalla, kun piti minua tiukasti aloillaan muilla käpälillään. Hän kumartui alemmas aivan korvani viereen ja sanoi: ”Surkea taistelija, kuten oletinkin. Sisaresi on paljon parempi ja tulee aina olemaan. Vaikea uskoa, että olette sukua.”
Vihan kipinät leimahtivat liekkiin sisälläni ja sätkin kuin raivotautinen Tuulitassun otteessa, kunnes hänen otteensa kirposi ja nopein liikkein iskin hänet maata vasten ja sähisin päin hänen näköään. Korvat luimussa ja tuuhea häntä vimmatusti heiluen päästin kollin irti ja lähdin marssimaan kohti leiriä. Jätin mestarini huudot kuuroille korville ja jatkoin päättäväisesti matkaani kohti leiriä. Typerä Uniyö, piilaamassa minun elämääni jokaisella hengenvedollaan.

En päässyt edes seuraavaan täydenkuun kokoontumiseen tapaamaan muita klaaneja, mutta eipä se yllättänyt. Olin osannut odottaa sitä, joten pettymys ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla. Sitä paitsi, ne vain huutaisivat Uniyön soturinimeä taas ilmoille kuin jotkut päättömät kyyhkyt. Ainakin saisin nukkua levollisesti yöni, kun osa klaanitovereistani palaisi väsyneenä kotiin. Koko kokoontuminen olisi muutenkin täynnä vain negatiivisuutta, kun kissat mulkoilisivat toisiaan nyt, kun Taivasklaanin ja Jokiklaanin väliseltä rajalta oli löytynyt saaliiden raatoja, joiden alkuperästä ei ollut varmuutta. Oliko Taivasklaani saalistanut rajan yli vai oliko Yönkajon lauma käynyt hakemassa saalista normaalia kauempaa? Jäljet viittasivat Taivasklaaniin, mutta Valkotähti oli rauhanomaisempi, ainakin vielä.
Uniyön välttely oli helpompaa kuin mitä olin sen kuvitellut olevan. Huomasin vasta monen auringonkierron jälkeen, etten ollut kunnolla puhunut pentueemme vanhimman pennun kanssa ennen kuin näin Uniyön Yksitassun kanssa aterioimassa. Harmaavalkoinen naaras oli eleillään yrittänyt kutsua minua mukaan, mutta olin astellut vain ohi aivan kuin olisi ollut kiire jonnekin, vaikka oikeasti ei ollut. Minua ei todellakaan huvittanut pilata päivääni kuuntelemalla Uniyön tarinoita soturina olemisesta.
Pysähdyin kuitenkin äkisti leirin ulkopuolella. Ilmassa löyhkäsi vähän liiankin voimakas viha ja se miltei kuin kipinöi ilmassa. Jännitin lihakseni ja silmäilin leirin ympäristöä. Peräännyin yhden askeleen taaksepäin. Turkillani tuntui olevan kymmenien kissojen katseet.
Ja sitten katseeni lukittui toisen kissan katseen kanssa ja pidäti hengitystäni. Tuon kissan katse oli verenhimoinen ja aivan tuntematon minulle.
Syöksyin takaisin sisälle leiriin ja ennen kuin ehdin edes avata suutani, leiriin syöksyi joukko kissoja raivokkaasti sähisten. Koko leiri oli kaaoksen vallassa! Yönkajon lauma oli hyökännyt leiriin ja kauhu valtasi mieleni, mutta vain hetkeksi. Syöksyin raivokkaasti taisteluun, puolustaen klaanitovereitani parhaani mukaan viholliseltamme.
Yönkajon laumalaisia oli niin paljon ja heillä oli voimakas tekniikka ja he taistelivat vaikka kuolemaan asti, sillä heidän tavoitteensa saada järvi omakseen vaati kuolonuhreja. Soturilaki taas kehotti välttämään tappamista, mutta Yönkajon lauman kissat eivät antaneet muuta vaihtoehtoa.
Kun näin oman mestarini Supihampaan pinteessä, olin syöksymässä apuun, kunnes kilpikonnakuviollinen kolli päästi naaraan irti otteestaan. Häkellyin hetkeksi ja se oli virhe, sillä joku käytti tilaisuuden hyväkseen ja loikkasi kimppuuni raivokkaasti sähisten ja kynsien minkä ehti. Vastasin samalla mitalla, mutta älykkäämpänä taktikoijana sain laumalaisen pinteeseen niin, että tuijotin kollia suoraan silmiin. Hän oli nuori, nuorempi kuin minä ja minua hieman säälitti. He toivat omia oppilaitaan kuolemaan tänne ja opettivat heistä raakalaisia, joilla oli muka oikeus ottaa kaikki, mitä he halusivat itselleen.
Joku veti minut irti oppilaasta ja kierin hieman itseäni isomman kolli kanssa, samalla etsien kynsilläni tarttumapintaa, jotta pääsisin niskan päälle. Molemmat yrittivät saada toisistaan otetta ja kynsiä, jotta tekisi jotain vahinkoa. Oranssi kolli painoi minut lopulta maata vasten, upottaen kyntensä rintakehääni.
Hän katsoi minua säälivällä ja ylimielisellä katseella. ”Kovin sääli, kun kauniit naaraat laitetaan taistelemaan.”
Sähähdin ja yllätin kollin voimillani, kun potkaisin häntä takajaloillani vatsaan. Kolli lennähti kauemmas, tömähtäen maata vasten ja ennen kuin hän ehti nousta, iskin kynteni hänen kaulalleen, pitäen hänet paikoillaan.
”Sentään meidän naaraamme osaavat puolustaa kauneuttaan”, sihisin kollille, iskien häntä kynsilläni kasvoille ja potkien häntä raivokkaasti vatsaan. Hän huusi, kunnes räpiköi irti, juosten kauas minusta. Huohotin hengästyksestä ja jopa vihasta. Mikä ihme näitä kissoja vaivasi? Käyttäytyivät kuin naaraat eivät osaisi taistella. Hätkähdin ja silmäilin Yönkajon lauman kissoja. Kaikki olivat kolleja. He eivät tuoneet naaraita taisteluihin. Huhu oli siis totta. Lauman naaraat eivät taistelleet. Puolustivatko he leiriä vai mitä he oikein tekivät?
Taistelu päättyi, kun Yönkajon lauman johtaja, se aiemmin näkemäni kilpikonnakuviollinen kolli, käski lauman poistumaan. He eivät niinkään perääntyneet, sillä heidän tarkoituksensa oli ollut luultavasti vain heikentää ja pelottaa meitä. He olivat ovelia.
Leiri oli täynnä kuoleman katkeraa hajua. Ympäri leiriä oli loukkaantuneita klaanilaisiamme ja kuolleita kissoja sekä lauman että klaanin kissoista. Savutassu oli yksi klaanin kuolleista kissoista ja hätä valtasi mieleni. Loikin ruumiiden ja kissojen ylitse, etsien sisaruksiani ja emoani. Olivathan he kunnossa? Kiltti Tähtiklaani, anna heidän olla elossa!
Kun näin emoni Kirkaskuun nilkuttavan leirin laitamilla, helpotus pyyhkäisi ylitseni. Emo oli elossa. Hänen luokseen loikki Yksitassu, kyljessä oleva haava ikävästi vuotaen. Meillä oli molemmilla sama ajatus; ensin perhe ja sitten vasta vammat. Kirkaskuu näytti helpottuneelta, kun näki kahden tyttärensä olevan kunnossa ja selvinneen vähin haavoin. Itselläni oli yksi kynsi irronnut ja muutama haava siellä täällä, mutta ei muuta vakavaa. Yksitassun ja Kirkaskuun haavat olivat sen sijaan vakavammat, mutta eivät vaaralliset.
Entinen parantaja ja nykyinen päällikkömme Valkotähti auttoi parantajaamme Kaaosmarjaa pahiten vahingoittuneiden kanssa. Etsine kuumeisesti Uniyötä. Ei kai hän ollut menehtynyt? Hän oli ollut vasta kuun soturi!
Musta turkki välähti silmäkulmassani ja näin Uniyön auttavan Putousturkkia, joka piteli toista etutassuaan ilmassa, parantajan luokse. Uniyö itse näytti selvinneen hädin tuskin haavoitta. Tosin, eipä ihme. Kai hän sitten oli niin hieno taistelija…
Yksitassu saattoi emoamme kohti parantajia, mutta itse en vielä suunnannut samaan suuntaan. Tutkisin ensin, jos joku oli loukkaantunut pahasti eikä päässyt parantajan pesälle. Astelin ympäri leiriä, haistellen jokaista kissaa, joka makasi maassa. Niin monta kuollutta. Pahemminkin voisi olla, mutta…
Joku liikahti vaivalloisesti leirin suuaukolla, yrittäen nousta seisomaan. Loikin nopeasti hänen luokseen. ”Vatukkaviiksi! Pääsetkö ylös?”
”En tiedä”, kolli yskäisi, yrittäen taas nousta. Hänen korvastaan vuosi verta, kuten hänen kyljestään ja nenän päältä halkovasta haavasta. Päättäväisesti menin hänen toiselle puolelleen ja autoin ylös, antaen kollin nojata itseäni vasten. Kylki kyljessä kuljimme kohti parantajaa. Taivallus oli hidasta, sillä Vatukkaviikseä sattui jokainen askel, jonka hän otti. Olin kärsivällinen. Tärkeintä oli, että kolli saisi apua.
Kaamosmarja otti Vatukkaviiksen heti hoitoonsa vieden hänet sisälle pesäänsä. Valkotähti asteli luokseni, asettaen hämähäkinseittiä pahimmalle haavalleni. Hän hymyili ystävällisesti ja kiitti avustani, johon vastasin tomeralla nyökkäyksellä ja kiitollisella katseella. Olin täällä auttamassa klaanilaisiani, olinhan täysi jokiklaanilainen.

Varjoklaanilaisesta ystävästäni oli tullut myös soturi, miltei samoihin aikoihin Uniyön kanssa. Leijontassu tunnetiin nykyään taitavana Leijonahampaana. Nyt kun kolli oli soturi, hänellä oli enemmän aikaa, energiaa ja vapautta kulkea miten hän halusikin, vaikka klaaneissa olikin säädetty sääntöjä liikkumiseen Yökajon lauman takia. Kukaan ei saisi poistua leiristä yksin eikä kulkea yksin. Ja silti uhkasimme Leijonahampaan kanssa henkemme useampana yönä, kun kuljimme leireistämme reviirien ulkopuolelle yön pimeinä tunteina. Se riski oli kuitenkin vaivansa väärti.
Juttelimme päivittäisestä elämästämme, murheistamme, ongelmistamme… Saalistimme, katselimme tähtiä, nauroimme vatsat kippuralla ja jahtasimme toisiamme eräällä aukiolla, josta alkoivat satojen kukkien nuput puskea, kun aurinko lämmitti kylmän lehtikadon jälkeen levännyttä luontoa.
Olin aivan varma tunteistani. Olin rakastunut Leijonahampaaseen. Kolli oli niin mukava, ystävällinen, vahva ja lempeä. Hän oli… hän vain oli sellainen kissa, josta voisi unelmoida päivät pitkät.
Ongelma syntyperistämme oli vain esteenämme, sillä toinen eli jokien ympäröimässä maailmassa ja toinen taas suurten puiden lomassa Varjoklaanissa. Ja en ollut edes varma, jakoiko Leijonahammas sen tunteen, joka valtasi sydämeni, kun ajattelin oranssiturkkista kollia. Mutta olin aika varma. Sen näki kollin oransseista silmistä. Ja olimme molemmat pohtineet jo aikapäiviä sitten, millaista olisi elää toisen klaanissa. Mutta kumpi meistä olisi valmis vaihtamaan klaaniaan toisen vuoksi? Kumpi jättäisi synnyinkotinsa?
Emme ajatelleet asiaa sen kummemmin enää, kuten olimme kauan sitten. Ja sitä paitsi, pitäisihän se nyt ensin virallistaa, kumppanuutemme siis. Kumpikaan ei ollut ottanut ensimmäistä tassunaskelta enkä minäkään uskaltanut, sillä en ollut täysin varma Leijonahampaan ajatuksista.
Kuun kelmeä valo valaisi polkuamme, kun kuljimme yhdessä Leijonahampaan kanssa aukion poikki erään lammen ääreen. Katselimme sen tyynestä pinnasta peilikuvaamme ja täytyi myöntää, että Leijonahampaan oranssi turkki tasapainotti minun hieman ’tylsän’ väristä turkkia. Leijonahammas oli kasvanut rutkasti, hän oli minua ainakin pään korkeampi. Hänestä oli kuiden saatossa varttunut myös hyvin komea kolli.
Pitäisi vain kerätä rohkeuteni. Näimme joka kolmas yö, jotta epäilykset eivät heräisi, ja jotta jaksaisimme hoitaa velvollisuutemme ja tehtävämme parhaamme mukaan. Joka ilta nukkumaan mennessäni odotin Leijonahampaan tapaamista kuin kuuta nousevaa. Hänen seurassaan unohdin Uniyön ja muut murheeni.

Klaani suri kuolleita tovereitaan monta yötä. Hautasimme monta klaanitoveriamme ja valvojaiset olivat surun täyttämät. En ollut tuntenut ketään kuolleista läheisesti, mutta silti tunsin apeutta koko sielussani. Kuolemaa ja kuolemaa.
Hautasimme myös Yönkajon lauman kuolleet kissat, joista muutamat olivat jääneet jälkeen, sillä jokaista lauman kissat eivät olleet saaneet kantoonsa. Hautasimme ruumiit reviirien ulkopuolelle, jotta he olisivat lähempänä omiaan. Kukaan ei jäänyt heidän haudalleen, mutta minä vilkaisin vielä hautoja nopeasti, kun poistuimme hautaamispartion kanssa. Vaikka he olivat vihollisia, he silti ansaitsivat jotain kunnioitusta. Eivät kaikki kissat voineet olla pahoja.
Auringonkierrot kuluivat ja klaani jatkoi elämäänsä, vaikka suru oli yhä läsnä klaanilaisissa, erityisesti läheisensä menettäneissä. Valkotähti istui Virtakivellä, silmäillen klaanilaisiaan, kun saavuin leiriin mestarini kanssa metsältä. Harmaasilmäinen päällikkö kutsui miltei heti kokouksen kokoon, kun olimme saaneert syötyä ruokamme Yksitassun ja mestariemme kanssa. Tulikohan jostakusta klaaninvanhin? Vai soturi? Vai?
”Olemme kokeneet paljon ja kuolleet toverimme elävät ikuisesti sydämmissämme”, päällikkö puhui jokiklaanilaisille. Monet painoivat päänsä kunnioituksesta kuolleita tovereita kohtaan. Ehkä kuun kuluttua, viimeistään, ei enää olisi tällaista. ”Mutta kuten aina, elämässämme on myös iloittavaa ja esi-isämme ja kuolleet toverimme ovat samaa mieltä ja länsä tässä hetkessä, kun nimitämme kaksi uutta soturia!” päällikkö julisti, saaden klaaninsa nyökkäämään hyväksyvästi. Vilkaisin taakseni kohti Kukkatassua. Hänestä voisi ehkä tulla soturi? ”Yksitassu ja Kuutassu, astukaa eteen.”
Katsoin häkeltyneenä Valkotähteä, joka oli kutsunut minut ja Yksitassun jälkeen eteenpäin. Karistin yllättyneisyyden kuitenkin turkistani ja astuin eteenpäin, katse päällikössäni. Klaani oli kokenut muutamia menetyksiä noin kymmenen yötä sitten taistelussa Yönkajon laumaa vastaan, mutta elämän oli jatkuttava ja Valkotähti tiesi parhaiten, että uudesta soturista iloitseminen toisi iloa koko klaanille. Valkotähti katsoi minua hetken miettien ja tunsin jännityksen pistelevän tassujani epämiellyttävällä tavalla.
”Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla soturiksi”, Valkotähti puhui saaden kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Päällikkö laski katseensa takaisin minuun, jolloin katseemme kohtasivat. ”Kuutassu, Yksitassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa Jokiklaania, jopa henkenne uhalla?”
Tunsin outoa voimaa, joka kumpusi syvältä sisimmästäni ja samalla epävarmuutta vastaustani kohtaan. Uskollisuuteni on kuitenkin Jokiklaanilla eikä muualla, eikö niin? Missä muuallakaan?
”Lupaan”, sanoin Yksitassun jälkeen.
”Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Yksitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Yksisiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa hyvää sydäntäsi ja älykkyyttäsi. Kuutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kuunvalona!” Valkotähti julisti uuden nimeni ja kohotin katseeni katsomaan taivasta kohti, joka muuttui hetki hetkeltä synkemmäksi auringon laskiessa taivaanrannan taa. ”Tähtiklaani kunnioittaa taitojasi ja vahvaa sydäntäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi!”
Valkotähti loikkasi alas Virtakiveltä aivan eteeni, harmaat silmät hohtaen pimenevässä illassa. Kolli kosketti tuoreen soturin päälakea ja vastasin tavan mukaan eleeseen nuolaisemalla päällikön lapaa.
Kun klaanitoverini alkoivat hurrata uutta nimenäni, tunsin iloa, jota sydämeni levitti läpi koko olemukseni. Käännyin katsomaan jokiklaanilaisia, kohdaten emoni katseen. Hän tuntui pakahtuvan ilosta ja ylpeydestä, kun katsoi minua. Samaan aikaan hänen katseensa tuntui olevan täynnä muistojen tulvaa.
Istuimme Yksisiiven kanssa rintarinnan, katsellen tähtitaivasta, joka loisti yllämme valaisten pimeää yötä. Sirppikuu hohti himmeää valoaan ja pohdin, kuinka nimeni oli jotenkin yhteydessä yön ruhtinaaseen eli kuuhun. Olin jotenkin oudon varma siitä. Koko rinnassani hehkui tunne siitä, että vaikka nimeni oli osittain tullut emoni mukaan, oli siinä mukana jotain muutakin.
Yksisiiven nimi oli kauniin surullinen ja samalla se kertoi naaraasta paljon; hän oli jumissa yksisiipisenä lintuna tekemässä asioita, joita hänen olisi luultavasti tehtävä vastoin hänen tahtoaan.
Uniyö oli taitava naaras, potentiaalinen päällikkö, olihan hänellä taitoja niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla. Yksisiipi oli taas se liima, joka piti perheemme koossa ja hän toimi muiden hyväksi suuren sydämensä ja loistokkaan älykkyytensä kanssa auttaen niin montaa ja opettaen muita. Yksisiivellä oli kirkas mieli ja älykkyyttä, jonka hän oli perinyt heidän isältään ja samalla hänellä oli sitä sydämen kauneutta, jota oli heidän emollaan.
Entä Kuunvalo? Kuka minä olen tässä perheessä? Mitä minä osaan muita paremmin? Mikä on minun tarkoitukseni?

//kuolemaa, taistelua, raakuutta ja verta!

Kolmas luku - Kohtaloni tavoin

Kulkeminen Yönkajon lauman kissojen rinnalla tuntui oudolta, mutta samalla hyvältä, sillä päämäärämme ja tehtävämme olisi antoisa. Se liittyi niin voimakkaasti siihen kaikkeen, mitä Vesikauhu oli meille opettanut ja mitä varten hän meitä koulutti kuin viimeistä päivää. Pimeystassu näytti jotenkin… oudolta, minun mielestäni ainakin. Jotain oli täytynyt tapahtua. Vesikauhu oli varmaan tehnyt jotain. Pimeystassu ainakin näytti niin kovin… järkyttyneeltä, jos olin oikeassa? Pimeystassu ja Vesikauhu olivat kuvailleet tappamiamme kissoja järkyttyneiksi, kauhistuneiksi ja niin edelleen. En koe, että olisin koskaan itse kokenut niitä tunteita, mutta tunnistin sen tunteen muiden katseista nykyään. Me Vesikauhun ja Pimeystassun kanssa taisimme tavoitella muiden kissojen, erityisesti Jokiklaanin kissojen järkytyksen, pelon, kauhun, paniikin ja surun tuomista esille. Sen piti olla siis hyvä asia, meille, eikö vain?
Pienen ilonpilkahdus välähti silmissäni, kun pääsimme Pimeystassun kanssa syvälle vihollisen alueelle, ja vieläpä sen ytimeen! Ja voisin näyttää taitoni, voisin näyttää tarkoitukseni. Taidoillani ei niinkään ollut väliä, kunhan onnistuin tehtävässäni, jota Vesikauhu oli meille kuita opettanut.
Jokiklaanin hajumerkit pistivät nenääni ja kohotin katseeni, silmäillen ympäristöä. Vesikauhu seisoi aivan vierelläni, Pimeystassu toisella puolella.
Yönkajon lauman uusi johtaja Nova seisoi joukon etunenässä. Näin hänen keltaisissa silmissään jotain… uutta tunnetta. Olin nähnyt osan kollin tuntemista tunteista joskus Pimeystassun silmissä, mutta Novan katseessa oli myös jotain uutta. Hän käski osan leiristä lähteneestä joukosta hyökkäämään rajalla olevien jokiklaanilaisten kimppuun, jotka pyörivät heidän kuolleen kissansa ympärillä ja itse johti muun joukon kohti Jokiklaanin ydintä. Me seurasimme heidän perässään leiriin. Kun kissojen hajut voimistuivat, silmissäni välähti ilo ja keltaiset silmäni menivät viiruiksi, kun lähestyimme leirin sisäänkäyntiä. Vilkaisin Vesikauhua nopeasti ennen kuin juoksimme sisälle leiriin Yönkajon lauman rinnalla. Rinnassani leiskui upea tunne! Tämä oli hetkemme!
Leiri oli sen jälkeen oikea kaaoksen koti. Ehkä nimi Kaaostassu, jolla Vesikauhu ja Pimeystassu minua kutsuivat, ei ollutkaan väärässä tai niinkään paha, mitä olin ajatellut? Ehkä se olisi vielä osuva.
Katseeni lukittui erään harmaan naaraan kanssa, joka oli minua pienikokoisempi. Olin kasvanut hurjasti kuiden saatossa ja siitä olisi hyötyä tulevaisuudessa monessakin otteessa. Itsenäisesti taistelemisessa oli jotakin… lietsovaa. En tarvinnut apua keltään ja tunsin oloni voimakkaaksi, voimakkaammaksi kuin koskaan. Kynteni sivalsivat harmaan naaraan turkkia ja nahkaa saaden punaisen veren roiskumaan hänen turkilleen ja maahan. Sinisilmäinen naaras oli hetken aikaa hätääntynyt, kunnes käytti jonkin jokiklaanilaisten taisteluliikken, jonka Vesikauhu oli meille opettanut kuita sitten. Käytin tietoani hyödykseni ja käytin naaraan tekemää liikettä häntä vastaan, kaataen hänet maahan. Naaras yritti paeta, mutta pysäytin hänet upottamalla kynteni hänen kylkiinsä. Käänsin hänet ympäri, jotta katseemme kohtaisivat. Pelko. Kauhu. Paniikki. Kaikki ne tunteet vilisivät naaraan silmissä ja minä vain mietin, miltä ne tuntuivat? Tiesin sentään jotain: noiden tunteiden näkyminen vihollisteni silmissä oli minulle voitto.
Hampaani upposivat nopeasti ja vaivattomasti naaraan kaulaan saaden otteessani olevan kissan sätkimään kauhusta. Verta syöksyi suuhuni, mutta en välittänyt. Jokin upea tunne oli vallannut mieleni. Nostin naaraan kaikilla voimillani ylös ja iskin takaisin maahan. Hänen katseensa oli nyt lasittunut eikä hän enää liikkuisi viiksen vertaakaan. Lipoen verta huuliltani ja etsien seuraavaa vastustajaa, katseeni osui Pimeystassuun, joka katsoi suoraan minuun, vihertävät silmät levinneinä. Käänsin katseeni pois, kun näin seuravaan taistelukumppanini. Syöksyin kissojen sekaan, turkki hulmuten vauhtini huumassa. Taistelu oli vielä kesken.

Kun taistelu oli päättynyt, Yönkajon lauma palasi omaa reittiään kotiinsa ja me palasimme omaan kotiimme. Vesikauhu vei meidät erään tappamansa kissan ohitse, jonka valkoisen turkin seassa oli punainen häntä. Jokin Vesikauhun katseessa kertoi, että hän oli tuntenut tämän kissan. Tuntuiko tuntemansa kissan tappaminen erilaiselta kuin tuntemattoman?
Vesikauhu kehui tekojani ja taitoani taistelussa ja annoin hänen sanojensa lämmittää mieltäni. Se vain varmisti, että olin tehnyt juuri oikein, juuri kuten Vesikauhu halusi minun tekevän ja kuten minun tulisi tehdä asiat tulevaisuudessakin.
Nukkuminen omassa pedissä tuntui tänä yönä palkitsevalta, kun tiesi tehneensä oikein. Vesikauhu oli kuin isä minulle ja muistan pentuna jopa ajatelleen hänen olleen minun isäni. Toisaalta, kolli oikeastaan olikin. Olin kuitenkin oppinut olemaaan sanomatta sitä Vesikauhulle itselleen. Ei sillä, pysyin muutenkin todella hiljaa. Miksi puhua, jos ei ollut jotain tärkeää sanottavaa?
Pimeystassusta huokui jotain outoa tunnetta, jotain mitä en todellakaan pystynyt nimeämään. Vilkaisin naarasta silmät raollaan. Hän yritti nukkua, mutta hänen karvansa väreilivät levottomasti. Vesikauhu oli ehtinyt jo katoamaan pesästä omille teilleen, luultavasti täyttämään vatsaansa ennen kuin kömpisi itsekin nukkumaan. Pimeystassun turkki hipaisi omaani, kuten joka yö, mutta tänä yönä naaras oli normaalia kauempana. Annoin asian kuitenkin olla, mutta jos tuo sama outoa olotila jatkuisi huomenna, kysyisin, mikä hänellä on. Vaikka emme olleetkaan sisaruksia biologisesti eikä naaras edes tuntunut sisareltani, oli hän silti omalla tavallaan minulle tärkeä, kuten oli Vesikauhukin, vaikka ei samalla tavalla.
Annoin väsymyksen vaivuttaa minut uneen, jotta olisin taas aamulla virkeämpi ja voisin saalistaa.

Uutta aamulla oli se, ettei Pimeystassu ollut lähtenyt missään vaiheessa minnekään, kuten usein oli lähtenyt viime kuiden aikana. Ja kun Pimeystassu ei lähtenyt moneen päivään yksin minnekään, se vahvisti epäilykseni: Vesikauhu oli saanut hänet kiinni. En kuitenkaan kysynyt asiasta. Pimeystassu olisi varmaan muuten jo puhunut siitä, jos olisi halunnut ja ehkä Vesikauhu oli kieltänyt.
Viimeisteltyäni nappaamani peipon, kannoin siitä jääneet sulat ja höyhenet petiini. Joka kerta vaihtaisin sulat, kun siirryimme paikasta toiseen, mutta ainakin sulat pysyivät tuoreina. Eipä minua haitannut paikasta toiseen siirtyminen, sai maisemanvaihdosta eikä väliaikaiset nukkumapaikkamme koskaan olleet kovin erityisiä.
Pimeystassun katseen välttäessä, katosin puiden varjoihin ja jatkoin kulkuani seuraten oravan hajua. Se oli juossut tästä ihan vähän aikaa sitten!
Pysähdyin äkisti, kun kuulin kissan äänen. Laskeuduin nopeasti matalaksi ja kuljin hiljaa eteenpäin, pysytellen yhä puiden varjojen suojassa. Pysähdyin erään puunkannon taakse ja tarkkailin pientä metsäaukeaa varovasti. Kuka tietää millainen vastus edessäni oikein odottaa?
Lihakseni jännittyivät, kun huomasin aukealla kolme kissaa. Näiden kimppuun en hyökkäisi, en voisi voittaa kolmea kissaa, vaikka taistelutaitoni ehkä riittäisivätkin. Turha riski olisi haitaksi ihan kaikille.
Isoin ja pyörein porukasta taisi olla myös vanhin. Hän aterioi juuri sen oravan äärellä, jonka hajujälkeä olin seurannut. Hänen takanaan aukion toisella laidalla oli harmaa, mustaraidallinen kolli, joka kantoi suussaan hiirtä ja toi sen aukion keskustaan. Heidän takanaan puun oksalla keikkui valkoinen kissa. Miten hän sinne oli päässyt? Kissa kulki niin vaivattomasti puussa, että kiinnostukseni heräsi. Siristin silmiäni ennen kuin peräännyin takaisin varjoihin, aikomuksenani suunnata takaisin kohti pesäpaikkaamme ja Pimeystassua ennen kuin naaras hätääntyisi katoamisestani.
Puolessa välissä matkaa haistoin kuitenkin uuden kissan ja soluttauduin paremmin varjojen suojaan.
”Oho! Sulaudutpa hyvin varjoihin!” tuntematon kissa hihkaisi ja siristin silmiäni. Kun katseemme kohtasivat, väläytin kollille varoittavan katseen. Hän makoili erään pienen kallion huipulla, hymy huulillaan. Hänen turkkinsa oli hiekankeltainen ja hänen silmänsä olivat oranssit. ”Sinua ei melkein erota ollenkaan!”
Siristin silmiäni entisestään ja yritin jatkaa matkaani ennen kuin joutuisin hankaluuksiin. En tiennyt, oliko tuon kissan seurassa muitakin, kuten aiemman kissan kanssa.
”Oletko mykkä vai mikä on?” kolli härnäsi ja väläytin hänelle varoittavan katseen. ”No anteeksi, ei tarvitse olla töykeä. Onko tämä sinun reviiriäsi? Ei täällä ainakaan hajumerkkejä ole.”
”Ei reviiriä”, totesin lyhyesti. Jättäisipä hän minut rauhaan, ja jos hän ei tajua, saa hän kokea sellaisen karvapöllyn! Tosin, siinä oli monet riskinsä aivan kuten hyötynsä. Piti olla järkevä sen perusteella, kenet tappoi. Jokiklaanille oli käynyt huonosti melkein 9 auringonkiertoa sitten, kun he olivat tappaneet erään Yönkajon lauman kissan. Turhia vaikeuksia en haluaisi tuoda Vesikauhun, Pimeystassun ja omaan niskaani.
”Ei ole minullakaan”, kolli kohautti lapojaan. Korvani heilahtivat, kun kolli nousi ylös ja venytteli. Hän oli laiha ja luinen, ei varmaankaan siis kauempana olleiden kolmen muun kissan seurassa, sillä he olivat olleet yllättävän hyvinsyöneitä. Hän näytti myös… hieman vanhalta, sillä hänen nenänsä päällä oli hieman harmahtavaa karvaa ja hänen ryhtinsä oli ehkä hitusen rotkahtanut. ”Mitä sellaisia tarvitsee, kun niistä on vain vaivaa. Ennemmin kulkee vapaana ja tekee, mitä sielu sietää.”
Humisin vain vastaukseni, toivoen että pääsisin jo pois. Toisaalta, tunsin pientä kiinnostusta kissaa kohtaan. Oliko hän minunlaiseni? Oliko hän yksin? Ja samalla tunsin, että tätä kissaa olisi turha tappaa. Ei hänestä olisi edes vastusta ja siinä olisi pahat riskinsä. Yritin miettiä, mitä Vesikauhu neuvoisi, mutta sain vain ristiriitaisen vastauksen.
”Onko sinulla porukkaa? Kavereita? Perhettä? Et näytä ihan aikuiselta kissalta vielä”, kellertävä kolli kyseli, repaleinen korva heilahtaen.
”Liikaa kysymyksiä”, murisin ja kolli irvisti, väläyttäen pahoittelevan katseen.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tungeksia turhaan”, kolli sanoi, kallistaen päätään. ”Älä huoli. Ei tarvitse kertoa”, hän taisi huomata vaeltavan katseeni hänen kehollaan. ”Tämä korva vai? Kaikki kissat eivät tykkää, kun niiden alueelle tullaan varoittamatta. Useimmiten olen rauhanomainen, vaikka kaikki ei sitä näe.”
”Vaellat?” kysyin, rauhoittuen, mutta vain hieman.
”Vaellan, kierrän, tutkin maailmaa, saalistan siellä missä haluan, kerron tarinoita vastaantuleville kissoille… mitä kaikkea pystynkään”, kolli totesi. ”Tiedän paljon asioita. Kuljeksimalla oppii paljon uutta muilta”, kolli selitti. ”Haluatko kuulla jotain, mitä tiedän?”
”Ihan sama”, kohautin lapojani. Kolli naurahti.
”Useimmiten nuoret kissat on kiinnostuneita legendoista”, kolli hymyili. ”Olen Saga.”
En vastannut mitään ja hän taisi onneksi ymmärtää, kun ei kysynyt sen enempää, vaan jatkoi puhumista: ”Vanha legenda kertoo, että jossain elää kissoja, joilla on vahva yhteys kuolleisiin kissoihin, vahvempi kuin kellään muulla. He ovat henkikissojen esi-isiä, kaikkien meidän esi-isiä ja niiden esi-isiä, joilla on yhä yhteys henkimaailmaan. Heillä on erityisiä voimia ja ylläpitävät maailman tasapainoa ja olemassaoloa. Tiesitkö, että kauan sitten tämäkin maa, jolla sinä seisot, on kauan, kauan sitten eläneen kissan tassujen työtä? Klaanikissoilla on kuulemma heihin joku yhteys.”
Kohotin kulmaani, sillä koko juttu kuulosti aivan hourivan kissan puheelta. Henkikissoja? Tämäkö maa tässä näin jonkun kissan tekemä? Miksi ihmeessä? Ja että olisi kissoja, joilla on voimia? Kyllä, satua koko juttu.
”Kiitos, kai”, tuhahdin. Jos hän ei pian hiljenisi ja jättäisi minua rauhaan, lähtisin tai iskisin kynteni häneen.
”Mistä luulet uniesi tulevan, nuori kissa?” Saga kysyi sitten haastaen. ”Mitä tähdet ovat? Mistä ne ovat tulleet? Entä se tunne, joka valtaa mielesi, kun teet jotain kivaa? Mistä luulet sen tunteet juontuvan? Entä mikä aurinko tai kuu on?”
Pysyin hiljaa. Hyviä kysymyksiä, mutta toisaalta turhia minun makuuni. Ei minulla ole ollut tarvetta tai aikaa miettiä moisiin vastauksia. Minulla on ihan muu tehtävä kuin etsiä vastauksia sille, mistä unet tulevat tai mitä taivaalla olevat tähdet oikeasti ovat. Klaanikissojen mielestä ne olivat kai jotain kuolleita esi-isiä, jos oikein muistan pentuajoista, mutta minusta se kuulostaa järjettömältä.
”Emme tavanneet”, tokaisin kollille sitten ja hän nyökkäsi hyväksyvästi.
”Aivan kuten tahdot”, hän sanoi. ”Jatkan etsintääni…”
En kuullut hänen sanojaan loppuun, kun jo katosin puiden lomaan, etsien reittiäni takaisin pesäpaikkaamme. Tein monimutkaisen reitin ja peitin hajuni pienen puron avulla, jotta tapaamani kissa ei todellakaan seuraisi minua.
Pimeystassu juoksi minua vastaan, tivaten, missä olen ollut ja selitin vain jostain oravasta, joka karkasi tassujeni lomasta. Vesikauhu ei ollut vielä palannut; hyvä.
Ravistin ajatukseni sitten ja katsahdin Pimeystassua suoraan silmiin. ”Tule.”
”Mitä? Minne?” Pimeystassu häkeltyi, mutta lähti onneksi seuraamaan minua. Suuntasin aivan toiseen suuntaan kuin sinne metsään, jossa olin tavannut sen hourupäisen kissan. ”Kaaostassu!”
”Tehdään Vesikauhu ylpeäksi”, vastasin lyhyesti ja johdatin Pimeystassua pois pesäpaikastamme. En ollut edes varma, mihin mennä ja mitä ajattelin tällä koko touhulla, mutta olin varma, että siihen liittyi uusien taitojen harjoittelu ja ehkä jopa kissojen surmaaminen. Siitä Vesikauhu olisi ylpeä. Totta kai hän olisi, jos hänen seuraajansa oppisivat jotain Jokiklaaniin tuhoamiseen liittyvää ja jos he onnistuisivat hoitelemaan jonkun kissan.
”Miten? Kaaostassu, tämä on riskialtista!” Pimeystassu loikkasi eteeni, pysäyttäen minut. Hän katsoi minua suoraan silmiin. ”Miten voit olla varma, että Vesikauhu pitää tästä? Hän on aina ihan eri tuulella. Ihan sama mitä teemme, emme voi olla varmoja, pitääkö hän siitä!”
Toisaalta ymmärsin Pimeystassun hädän, sillä Vesikauhu oli rankaissut häntä useampaan otteeseen ja sen näki jo hänen korvistaan. Minuun harmaa kolli ei ollut koskaan koskenut, jos muutamaa maahan painamista ei laskettu. En minä tehnyt ikinä mitään muuta kuin sitä, mitä Vesikauhu käski tai mikä hyödyttäisi meitä tulevaisuuden kannalta. Ja kaikki sen tiesivät, että uhkailu ja minun satuttamiseni ei vaikuttanut minuun millään tavalla. En minä pelännyt tai tuntenut kauhua, kuten tappamamme kissat ja Pimeystassu tunsi. En hätkähtänyt, vaikka joku upottaisi kyntensä nahkaani. Kipu oli siedettävää.
”Tuodaan saalista”, kohautin vain lapojani, loikaten tuuheaturkkisen naaraan ylitse. Käännyin katsomaan häntä tyynesti. ”Kiivetään puuhun. Ja sitten tapetaan.”
Puusta voisimme yllättää vihollisen ja jopa paeta tiukan paikan tullen. Jokiklaanin kissoista varmasti vain murto-osa osaisi kiivetä puihin, olivathan jokiklaanilaiset enemmän veteen mieltyneet kuin puihin. Osasimme jo uida ja se oli etu, mutta jos osaisimme jotain, jota ei vihollisemme välttämättä osaisikaan… se vasta etu olisikin. En ollut varma, osasiko Vesikauhu kiivetä puihin, mutta me harjoittelisimme sen taidon nyt salassa, jotta voisimme yllättää arvaamattoman Vesikauhun. Mitähän kolli siitä ajattelisi, kun hänen kouluttamansa kaksikko osaisi kavuta puihin, hyökätä sieltä varomattoman vihollisen kimppuun ja jahdata kissoja puusta puuhun hyppimällä? Itse näin sen loistavana taitona. Ja tiesin jo hyvän paikan harjoittelulle; lähellä oli hitaasti virtaava joki, jonka äärellä oli suuri puu. Jos tippuisimme, tippuisimme jokeen eli pehmeään eikä meihin sattuisi. Tämä auttaisi myös Pimeystassua, harjoittelu saisi hänen ajatuksensa pois pilvistä ja ehkä Vesikauhukin olisi ylpeämpi.

//tarina sisältää lievästi raakaa kuvailua, verta ja kuolemaa!
luku 4.

What did I do?

Pimeystassu ei saanut mielestään Toffeeta. Ruskea kolli oli painunut syvälle hänen mieleensä, ehkä sen takia että hän pääsi puhumaan muille eikä aina perheelleen. Ei sillä, Pimeystassu kuitenkin piti Vesikauhusta ja Kaaostassusta, ainakin jonkin verran. Niin paljon, että hän kuitenkin pystyi elämään heidän kanssaan normaalia elämää. Mutta se vieras kissa, Toffee, sai Pimeystassun turkin värisemään sähköisellä tavalla ja hän tahtoi tavata kollin uudestaan. Ja niin Pimeystassu oli päättänyt nousta ylös aikaisin aamulla, jotta voisi mennä katsomaan ruskeaa kollia, josta tulisi varmasti hänen uusi ystävänsä. Hänen matkaansa helpotti tunne, että Toffee olisi vastassa, vaikkakaan he eivät tunteneet toisiaan. Pimeystassu nousi pesästä, mutta joutui kääntymään ympäri kuullessaan Kaaostassun äänen.
“Minne olet matkalla?” Kaaostassu kysyi unenpöpperössä. Hän oli herännyt siihen, kun Pimeystassu oli poistunut hänen viereltään ja lämpö pääsi karkaamaan. Pimeystassu heilautti häntäänsä.
“Pihalla vain. Jatka unia Kaaostassu”, hän sanoi ja katseli kun nuorempi kolli laski päänsä takaisin alas, alkaen saamaan unen päästä kiinni. Kuitenkin, Pimeystassun kadottua, Kaaostassu jäi katsomaan hänen peräänsä kasvot ilmeettömänä samalla lähtemättä Pimeystassun perään. Pimeystassu taas oli lähtenyt tuttua reittiä ja asteli metsässä pientä polkua, mistä he olivat viimeksi menneet. Metsä vaikutti hiljaiselta, kun aamuaurinko paistoi oksistosta läpi ja kevyt tuuli puhalsi ympärillä. Oli tulossa nätti päivä.

Pimeystassun saapuessa rajalle, josta näkyi Yönkajon lauma, hän etsi tutun kollin vieraitten keskeltä. Toffee oli juuri syömässä perheensä kanssa, mutta kun hän näki Pimeystassun kauempana, hän sanoi jotain perheelleen ja poistui. Ruskea kolli kierteli kauempaa, ettei kukaan huomaisi sitä, minne hän poistui. Pian kolli saapui Pimeystassun näkökenttään ja he hymyilivät toisilleen.
“Hei tulit kuitenkin!” Pimeystassu intoili. Toffee nosti toista kulmaansa.
“TIetenkin! En voisi jättää väliin!” Toffee sanoi päästäen kehräyksen. Pimeystassu päästi itsekkin kehräyksen.
“Tule!” Pimeystassu sanoi heilauttaen häntäänsä ja lähtiessään juoksemaan kohti läheistä metsää. Ja niin kaksi oppilasta oli siellä ja he telmivät maassa olevien lehtien seassa. Se oli sellaista puhdasta ja viatonta, kumpikin vailla ajatuksia. Tässä hetkessä he olivat vain pentuja jotka tarvitsivat hetken irtioton arjesta ja kaikista niistä säännöistä - saaden silmänsä palamaan siitä hetken onnesta. Mutta Pimeystassulla oli suuri pelko siitä, että onni ei kestäisi kauaa.

Aikaa kului, ja Pimeystassu oli käynyt tapaamassa Toffeeta aina kun kerkesi, sillä hän, Vesikauhu ja Kaaostassu eivät pysyneet kauaa samassa paikassa, ihan vain turvallisuuden vuoksi. Pimeystassu oli ollut harjoittelemassa itsenäisesti aiempaa liikettä, jonka Vesikauhu oli näyttänyt. Hän painoi itsensä maahan, loikkasi ja kääntyi ilmassa ympäri, mutta pysäytti liikkeensä kuullessaan pensaikosta ääntä. Pimeystassu haisteli ilmaa, mutta ei haistanut mitään tuulen puhaltaessa väärästä suunnasta. Tuhisten, kynnet esillä hän lähti astelemaan eteenpäin. Ryteiköstä loikkasi tuttu, ruskea kolli hänen niskaansa ja he painivat leikkisästi. Pimeystassu painoi Toffeen maata vasten ja irvisti Pimeystassulle.
“En saisi olla täällä”, Toffee sanoi painaen katseensa alas. Pimeystassu hymähti päästäen kollin pois altaan.
“En ole samaa mieltä kanssasi”, hän mietti heilauttaen korviaan. “Säännöt ovat typeriä, sillä tämä kaikki”, hän heilautti häntäänsä tarkoittaen ympärillä olevaa luontoa joka loisti kirkkaana heidän ympärillä, “on meidän. Se kuuluu kaikille.” Toffee hymähti.
“No kun miettii niin.. olet oikeassa”, kolli sanoi istahtaen alas ja hymyili.
“Lisäksi, ystäviä ei voi olla ikinä liikaa?” Pimeystassu kysyi kohottaen toista kulmaansa ja Toffee vain pukkaisi häntä ystävällisesti.
“Tuli mieleen että.. voin kertoa meidän lauman säännöistä”, Toffee aloitti mietittyään hetken aikaa. Pimeystassu jäi kuuntelemaan sitä mielenkiinnolla ja odotti lisää kuultavaa, vaikka hän välillä mietti Yönkajon lauman outoja sääntöjä - mutta toisaalta klaaneilla oli myös outoja sääntöjä joita ei saanut rikkoa edes soturilain uhalla. Mutta Pimeystassu oli siitä iloinen, ettei klaanien säännöt koskenut häntä. Hänellä ei ollut sääntöjä ja Toffee oli samaa mieltä - entä jos jonain päivänä hän pääsisi Yönkajon laumasta karkuun? Pimeystassu oli samaa mieltä, miksi elää elämää joka oli täynnä sääntöjä? Kun Toffee oli kertonut omasta elämästään, Pimeystassu vuorostaan vahingossa kertoi ajattelematta omastaan.

Kului kuunkiertoja ja Pimeystassu oli saanut Toffeesta hyvän ystävän. Lehdet olivat tippuneet puista ja pakkasilmat olivat saaneet järven jäätymään. Ilmassa leijaili lumihiutaleita, jotka jäivät maahan pysyvästi. Se oli Pimeystassun ensimmäinen kunnon lehtikato. Pimeystassu mietti sitä samalla, kun kulki lumisateessa eteenpäin päättävästi askellessaan menossa tapaamaan Toffeeta. He olivat nähneet niin usein, että heistä oli tulleet toisilleen tärkeitä ystäviä ja kaksikko pystyi kertomaan toisilleen kaikesta kaiken. Illan hämärtyessä, Pimeystassu loikki tapaamaan Toffeeta. Jos Pimeystassu olisi katsonut taakseen, hän olisi nähnyt Vesikauhun pistävän ja mietteliään katseen, joka kääntyi kohti Kaaostassua. Pimeystassu ei ikinä lähtenyt ilman Kaaostassua mihinkään ja se sai Vesikauhun epäilykset nousemaan raidallisen naaraan touhuista - joten hän päätti lähteä Pimeystassun perään. Pimeystassu kyllä yritti karata ja hiipiä salaa karkuun, mutta joka kerta Vesikauhulta ei aina päässyt pakoon kollin alkaessa epäillä asioita - sen verran hänellä oli kuitenkin järkeä. Pimeystassu kulki metsässä, lopulta nähden tutun kollin turkin vilahtavan lumikasojen takana. Pimeystassu päätti lähteä kiertämään sitä, tullen lopulta Toffeeta vastaan.
“Yllätys!” Pimeystassu kiljaisi ja loikkasi Toffeeta vasten. Toffee nauroi kuuluvasti ja katseli hetken mietteliäänä Pimeystassua.
“Jäin melkein tänään kiinni”, hän sanoi kierähtäen pois Pimeystassun alta. Pimeystassu säpsähti. Siitä seuraisi paha rangaistus, jos kumpikaan heistä jäisi kiinni ja se sai Pimeystassun tärisemään.
“Ehkä sinun olisi hyvä palata nyt”, Pimeystassu sanoi. “Ja nähtäisiin taas parin auringonnousun päästä?” Naaras ehdotti ja Toffee nyökkäsi.
“Hyvä on. Nähdään Pimeystassu!” Toffee tervehti loikkiessaan pois parhaan ystävänsä seurasta. Pimeystassu jäi katsomaan ruskeaa kollia ja lähtiessään kotiin, puskasta loikkasi violettisilmäinen kolli. Vesikauhu katsoi Pimeystassua vakavasti, painaen oppilasta maata vasten vihaisena sihisten.
“Näin kaiken.” Pimeystassun epäluulot kasvoivat ja hän luimisti korviaan, vuodattaen kyyneleitä. He olivat jääneet kiinni ja siitä ei seuraisi mitään hyvää. Vesikauhu päästi oppilaansa ylös ja katsoi tuota silmät leimuten, Pimeystassu pystyi sanomaan, että jopa loukkaantuneena.
“Ei! Ei ollut tarkoitus, älä tee sitä!” Pimeystassu sanoi tarttuen Vesikauhuun itkien. Hän ei tahtonut kuolla. Vesikauhu näytti hetken aikaa mietteliäältä, lopulta nyökäten ja antoi Pimeystassulle tilaa hengittää mennessään kauemmaksi.
“Mmhm. Minä varoitin”, Vesikauhu sanoi ja siristeli silmiään, lopulta poistuen paikalta jättäen Pimeystassun yksin miettimään varoitustaan. Pimeystassulla oli vain epäilys mitä se mahtoikaan olla, mutta jos hän olisi tiennyt, hän olisi lähtenyt karkuun. Mutta Pimeystassu oli kuitenkin päättänyt selviytyä, tavalla tai toisella.

Kahden auringonnousun jälkeen, he tapasivat kuten olivat sopineet. Pimeystassu oli aamulla herännyt pelossa ja yrittänyt lähteä salaa, mutta hän oli nähnyt Kaaostassun heränneen. Pimeystassu piti kiirettä, sillä hänellä ei ollut aikaa jos Vesikauhu seuraisi häntä taas. Jos Pimeystassu olisi ollut tarkempi, hän olisi huomannut ettei Vesikauhu ollut edes paikalla.
“Toffee?” Hän kysyi huutaessaan metsään. Pian hän saapui heidän kohtaamispaikalle nähdessään Vesikauhun painamassa Toffeeta maata vasten. Pimeystassun nähdessään Vesikauhu hymyili ilkeästi ja vilkaisi sitten yönkajon laumalaista.
“Tapa hänet. Joko sinä tai hän.” Ja Pimeystassu valitettavasti tiesi kumman tulisi valitsemaan. Ja hän pyysi ajatuksiaan miljoona kertaa anteeksi jostain korkeammalta taholta - hänhän ei uskonut Tähtiklaaniin samalla tavalla kuten muut.. Vesikauhu väisti antaen Toffeelle tilaa. Ruskea kolli nousi ylös, katsellen hätääntyneenä ympärilleen.
“Pimeystassu? Mitä Vesikauhu tarkoitti?” Toffee kysyi hiljaa vuodattaen pari kyyneltä. Pimeystassu sulki silmänsä, keräsi voimansa. Hänen piti olla vahva, koska Vesikauhu arvioi häntä juuri nyt. Mutta kuitenkin, ennen taistelun alkua Pimeystassu itki vuolaasti katsoen Toffeeta, jonka suu oli järkytyksestä auki korvat takana luimussa niskaa pitkin.
“Yhtä asiaa en ole kertonut. Ja se on se, että olen tappanut kissoja”, Pimeystassu sanoi loikatessaan kynnet esillä parhaan ystävänsä kimppuun. Toffee rääkäisi ja otti iskun vastaan. He kierähtivät maassa kerran, pari ympäri ja Toffee potki hurjasti Pimeystassua vatsaan. Pimeystassu saattoi vain kiittää onneaan pörheästä turkistaan, joka suojasi enimmiltä haavoilta. Pimeystassu henkäisi syvään ja pienikokoisuudensa vuoksi onnistui pakenemaan Toffeen kynsistä. Toffee meni puolustusasentoon ja itki vuolaasti. Pimeystassu onnistui pitämään itsensä kasassa, koska hänen oli pakko.
“Olen pahoillani”, hän sanoi loikatessaan viimeisen kerran kaataessaan nuoremman kollin alleen. Pimeystassu tahtoi tehdä tämän nopeasti, joten hän painoi kynsillään kollin maahan ja tarttui hampaillaan Toffeen kaulasta kiinni.
“Paina kovempaa”, Vesikauhu ohjeisti oppilastaaan ja niin Pimeystassu teki, kunnes tunsi kissan valahtaneen veltoksi hampaissaan ja tuntien veren maun suussaan. Kun veri valui vuolaasti Pimeystassun leukaa pitkin maahan värjäten puhtaan valkean lumen punaiseksi, hän ravisti päätään pyyhkien tassullaan kuivuneet kyyneleet naamastaan. Pimeystassu melkein jopa tärisi, mutta rauhoittui kuullessaan tutu käpälänaskeleet ja tuntiessaan Kaaostassun hännän hipaisevan hänen kylkeään saaden naaraan rauhoittumaan. Pimeystassu kääntyi ympäri, eikä enään katsonut taakseen kuollutta parasta ystäväänsä.

Koska Vesikauhu vihasi koko sydämestään klaaneja, mutta erityisesti Jokiklaania, hän oli saanut idean viedä Toffeen ruumiin Jokiklaanin rajan taakse, saaden rajojen hajut sekoittumaan sekavaksi mössöksi. Ilmassa tuoksui veri, joka edelleen valui ruumiista kastaen maata. Vesikauhu halusi, että Yönkajon lauma saisi pätevän syyn hyökätä klaaniin ja se olisi viattoman oppilaan tappaminen. Kaaostassu oli ideassa mukana ja Pimesytassu ei kommentoinut mitään, hän toimi vain ohjeiden avulla. Hän ei tahtonut päästä Toffeen tilalle… vaan hän tahtoi elää. Hän piti itsensä vahvana, jotta ei sortuisi Kaaostassun ja Vesikauhun edessä.

Kolmikko oli käynyt kertomassa suru-uutiset Yönkajon laumalle. He kertoivat, että olivat menneet lähelle harjoittelemaan, mutta olivat nähneet Jokiklaanin tappaneen heidän oppilaansa. Yönkajon lauman johtajan, Novan, silmissä oli käynyt pieni epäilyksen pilke, mutta kilpikonnakuvioinen kolli piti malttinsa ja keskusteli asiasta Vesikauhun kanssa. Suurin osa Yönkajon laumasta tuohtui uutisistaan niin paljon, että he tahtoivat lähteä Jokiklaaniin taistelemaan kuin kostaakseen. He aikoivat yllättää Jokiklaanin, sillä heillä oli yllätyksen etu. Lopulta lauma oli saanut suunnitelman kasaan. Pimeystassua eniten hirvitti se, että hän, Kaaostassu ja Vesikauhu joutuivat mennä mukaan. Lopulta lauma sai järjestettyä kissansa kuka lähti ja kuka ei. He lähtivät marssimaan kohti Jokiklaania Pimeystassulla ollen paha tunne.

Kuten he olivat arvanneetkin, heillä oli yllätyksen etu. Jokiklaani ei ollut osannut epäillä mitään, kun he olivat löytäneet Toffeen ruumiin heidän rajojensa sisäpuolelta. Yönkajon laumalaiset nyt näkivät, kun Jokiklaani oli heidän kokelaansa ympärillä. Osa laumalaisista jäi taistelemaan siihen ja osa lähti leiriin ja niiden mukana oli Pimeystaassu, Kaaostassu ja Vesikauhu. Jokiklaanilaiset näyttivät säikähtäneeltä, kun iso ryhmä kissoja hyökkäsi heidän leiriin. Pimeystassulla tuntui olevan tassut täynnä työtä taistellessaan jokiklaanilaisia vastaan, mutta hän pystyi sanomaan että pärjäsi yllättävän hyvin Vesikauhun opeilla ja se sai hänelle kylmiä väreitä ja yhden ajatuksen. Missä oli Kaaostassu? Naaras katseli ympärilleen taistelevia kissoja ja hän pystyi haistamaan vain veren ja pelon. Taistelun keskellä yksi asia kuitenkin pisti Pimeystassua silmiin ja se oli se, että Nova päästi jonkun harmaan jokiklaanilaisen menemään aivan liian helposti. Kutenkin Pimeystassu lähti juoksemaan ympäriinsä, etsien Kaaostassua. Missä se oli? Pimeystassu ajatteli ja huojentui huomatessaan, että Kaaostassu paini harmaan naaraan kanssa ollen helposti voitolla. Pimeystassu tunsi tönäisyn ja hänen päällään seisoi harmaa, mustajuovainen naaras joka katsoi häntä vihaisesti vihreillä silmillään. Kaksikko paini keskenään niin hurjasti, että ilmassa leijui karvatuppoja heidän ympärillään ja veri roiskui vuorotellen kummastakin. Vesikauhun ohjeilla, Pimeystassu sai jokiklaanilaisen painettua maahan ja oli antamassa viimeistä iskuaan, mutta pysähtyi tassu jääden ylös nähdessään Kaaostassun kauempana. Kaaostassun jaloissa makasi kuolleena kissa, jota vastaan kolli oli tapellut ja se sai Pimeystassun lopettamaan taistelunsa hetkeksi. Pimeystassulta vedettiin jalat alta, kun jokiklaanilainen syöksyi auttamaan jotakin klaanitoveriaan. Pimeystassu taisteli seuraavaksi pimeydessä ja hiljaa välittämättä ketä satutti, hän ei tiennyt mitä ajatella Kaaostassusta. Hänellä oli vain syöpynyt kuva mieleensä siitä, kun Kaaostassu oli tappanut kissan ja ollut ylpeä siitä.

Heidän pieneen leiriin päästessään, Vesikauhu ei voinut olla kehumatta Kaaostassua ja hänen taistelutyyliään. Pimeystassu ei ollut sanonut mitään - hän oli niin väsynyt. Kaaostassustakin paistoi ylpeys ja Vesikauhu vahvisti nuoren kollin ajatusta asioista. Se sai Pimeystassun selkää pitkin kulkemaan kylmiä väreitä, sillä siitä tavasta ei voisi enään ikinä päästä eroon. Samalla kuitenkin Pimeystassu tiesi, ettei Kaaostassu ollut kokonaan niin paha, kuin Vesikauhu oletti. Pimeystassu ei itse pelännyt Kaaostassua, vaan koki, että kollin täytyi… pelastaa.

Pimeystassu oli erittäin rasittunut taistelun jälkeen, joten hän oli mennyt suoraan pesään nukkumaan Vesikauhun ja Kaaostassun juhliessa suurella aterioilla. Pimeystassun raajoja poltteli, vaikka Vesikauhu oli opettanut heitä sitomaan haavoja. Toisaalta häntä myös huvitti Vesikauhun ylpeys Kaaostassun ensimmäisestä taistelusta jossa hän oli tappanut ensimmäisen kissansa ilman apua, mutta samaan aikaan sai hänet varuilleen. Pimeystassu vain värisi pesässään, ei kylmyydestä vaan syyllisyydestä - hän oli tappanut myös viattomia. Hän ei enään tiennyt, mitä tekisi. Pimeystassu vain ajatteli yksinään, mitä olikaan mennyt tekemään ja joutui elämään sen kanssa.

Hän ajatteli mennä leiriin kävelemään, ja hakemaan tuoresaalista. Hän valitsi oravan. Liekkitassun turkkia pörrötti tuuli. Alkoi tulla ilta. Hän meni makuusijalleen ja asettui mukavaan asentoon, jonka jälkeen hän nukahti. "Hei, oletko valmis harjoituksiin", kuului ääni. Hän katsoi unisena ylöspäin ja siinä seisoi pieni kolli, joka ei ollut hänen mestarinsa. Muutenkin, hän ei ollut kotona, vaan kelmeässä, kuivassa metsässä. "Onko tämä Tähtiklaani, olenko minä kuollut?" Kysyin. Kissa pudisti päätään. "Tämä on ikään kuin paikka kissoille, jotka eivät ansaitse päästä Tähtiklaanin typeristä syistä. Tänne osa tulee, olen muuten Luminietos", pieni kissa sanoi. Hän säpsähti kuullessaan sen nimen. "No, unikeko, aloitetaankos harjoittelemaan taistelua? Voisin opettaa jonkun vaikean, vaikka mäyriä vastaan toimivan, niin saisit näyttää miten hyvä sinusta tulee", kissa kehräsi matalalla äänellä. Hän nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Luminietos alkoi näyttää liikettä. Hän kokeili pari kertaa sitä, ensiksi Luminietoksen avulla, ja sitten se sujuikin jo hyvin. Luminietos näytti miten lopussa kannatti raapaista mäyrän selkään. Sitten hän selitti tämän toimivan myös kissoissa. Mahtavaa! Aamu alkoi sarastaa. "Yritä nukkua niin jaksat näyttää tuon mestarillesi", Luminietos naukui vaimeasti. Hän totteli, ja ennen pitkää oli sammalvuoteellaan. Hmmm, lähdemmeköhän aamupartioon? Hän mietti. Emme varmaan, se on juuri lähdössä. Hän yritti vielä nukkua, nyt hän ei nähnyt unia. Hän päätti yrittää vielä yksin nopeasti vuoteellaan liikettä. Hänen isoksi yllätyksekseen, hän osasi sen. Hän vissiin torkahti, kun heräsi huutoon. "Tule, Liekkitassu! Lupasin että lähdemme taisteluharjoituksiin, ihan kahdestaan!" Kuului tuttu ääni. Hän lähti innoissaan pesästään. "Mistä vetoa että osaan mäyriä ja isokokoisia kissoja vastaan hyökkäyksen?" Liekkitassu kysyi. "Mitä, oletko täysin sekaisin? Sehän on yksi vaikeimmista? Hmmm, vaikka saat valita kasan toiseksi mehukkaimman saaliin?" "Käy se", Liekkitassu naurahti. He saapuivat paikkaan, missä harjoitukset pidettiin. Hän näytti osaamansa liikkeen, ja mestarin silmät pyöristyivät hämmästyksestä. "Mi-mi-miten?" Kirkaskuu katsoi häntä pöyristyneenä. "Häh, miten oikeasti? Tähtiklaanin tähden!" Hän katsoi häntä. Hetken tuijottelun jälkeen mestari näytti liikkeen. Hän painoi sen muistiinsa. Hyppy, kierähdys, kynnet edellä maahan. Simppeli, mutta toimiva, hän pohti. Hän yritti, eikä onnistunut. "Yritä uudestaan!" Mestari huusi paikan laidalta. Hän teki työtä käskettyä. Ei vieläkään. "Kolmas kerta toden sanoo!" Kirkaskuu huusi kannustavasti. Ja totta se olikin! Hän sai tehtyä sen! "Hyvä. Lähdetään kotiin, haluan sinut vielä iltapartioon, mutta ennemmin siivoa klaaninvanhimpien makuusiat", mestari käski. Hän lähti tekemään sitä. Liekkitassu näki Laventelitassun jo siivoamassa klaaninvanhimpien alusia. Hän siis ilmeisesti auttaa minua. Häntä miellytti ajatus että pääsisi tekemään tämän naaraan kanssa töitä. "Hei, Laventelitassu!" Liekkitassu huusi. Hänen oranssihtava turkkinsa pörröttyi tuulessa, joka oli melko kova, ja kylmä. Laventelitassu nosti häntänsä tervehdykseski, ja hän meni auttamaan tätä. Hän kantoi Laventelitassun tuomat likaiset sammalet leirin ulkopuolelle. He lähtivät hakemaan uusia. Kun he olivat sammaleisella puulla, Laventelitassu näytti miten sai hyvin sammalia. Hän teki samoin, ja sai niitä hyvin. Kun hänellä oli tarpeeksi, he lähtivöt takaisin. He yhdessä asettelivat sammalet ja poistuivat. Hän kävi äkkiä nakkaamassa heille vielä kaksi kalaa ja vesimyyrän. Kerkeänköhän metsästämään? Liekkitassu pohti. Varmasti, ei ole vielä läheskään ilta, vasta aurinkohuippu. Hänen liekinvärinen turkki suorastaan liekehti auringossa. Hän päätti kalastaa järvellä. Hän ei osannut vielä kunnolla, mutta mietti että ehkä voisi vielä oppia yksinkin. Hän haistoi hajun, joka oli kissan tuoksu. Tuttu, mutta tuntematon. Sitten hieman läpinäkyvän turkin väläys sai häent tajuamaan mikä tai kuka se oli. Sehän oli Luminietos! Kissa, joka opetti häntä! Luminietos tuli lähemmäs ja lähemmäs. Sitten lopulta tämä huusi; "Hei, opetan sinut kalastamaan ja samalla yhden hyödyllisen taistelutaidon!" Luminietos huusi. "Mutta sinun on vannottava eräs vala", tämä lisäsi. "Mikä vala?" Luminietos katsoi häntä. Puut tuntuivat kaatuvan päälle, ja tuuli tuntui horjuttavan häntä. Pitkäkarvainen pieni kolli puhui. "Lupaa, ettet koskaan anna toisten klaanilaisten häiritä sinua. Lupaa se", Pitkäkarvainen kissa vaati. "Minä lupaan", hän vastasi. Kyllä hän sen lupaisi. Ja hän päättikin pitää siitä tiukasti kiinni. Luminietos opetti häntä kalastamaan. Siinä menikin aika kauan. Oli aika lähteä. Hän lähti leiriä kohti, tuuli pörrötti liekinväristä turkkia hänen juostessaan leiriin täyttä vauhtia. Kirkaskuu ja muut ldottivatkin häntä jo. He lähtivät leiristä yhdessä. Partioon kuului Sammalturkki, Pöllösade, Kirkaskuu, Putousturkki hän Laventelitassu ja Myrskytassu. He yhdessä tallasivat maata kävellessään rajalle.


//Tämmönen tuli kirjotettuu :D

Neljäs luku – Uusi elämänvaihe

Valotähti oli kuollut ja koko Jokiklaani oli helpottunut uutisesta, sillä he olivat saaneet kuulla kuita sitten soturiksi siirtyneeltä parantaja Valkosateelta kollin oikeat aikeet ja yhteyden Synkkään metsään. Myös Valotähden varapäällikkönä toiminut Kultalilja oli samassa jamassa ja hänet oli ajettu pois. Valotähti oli syy sille, miksi Yötähti, Unitassun isä ja hänen emonsa kumppani oli kuollut. Tosin, Unitassu kantanut erityisesti kaunaa nykyään kuolleelle kollille, sillä ei se auttaisi mitään. Totta kai hän oli vihainen ja apea, mutta synkistely ei pidemmän päälle auttanut ketään.
Nyt Jokiklaanilla oli kuitenkin ongelma edessään; heillä ei ollut päällikköä eikä varapäällikköä, joka voisi tulla päälliköksi. Heillä oli ongelma, siihen asti, kunnes joku ehdotti Valkosateen ryhtyvän Jokiklaanin päälliköksi ja lähes koko klaani oli ollut samaa mieltä, minkä seurauksena jo seuraavana aamuna Valkosade tunnettiin Valkotähtenä, Jokiklaanin uutena ja vieläpä hyvänä päällikkönä, joka toimisi klaaninsa parhaaksi toisin kuin Valotähti.
Unitassu kukoisti koulutuksessaan, unelmoiden soturiksi pääsemisestä kuten oppilaat tavallisestikin uneksivat. Harmaat ja pakkasen runtelemat päivät väistyivät pikkuhiljaa ja kevätaurinko lämmitti järven aluetta, sulattaen lumikerroksen paljasten sen alta vehreitä ruohonkorsia. Pian kukat puhkeaisivat kukkaansa, puiden lehdet puskisivat oksista ja lintujen sirkutus valtaisi myös Jokiklaanin reviirin. Hiirenkorva toisi mukanaan paljon saalista, josta tosin Jokiklaanin kissoilla harvemmin oli pulaa lehtikadon kylminä aikoina jokien, lampien ja järven ollessa aina täynnä suomukylkiä. Monet kissat muista klaaneista usein katsoivat hyvin syöneitä ja kiiltäväturkkisia jokiklaanilaisia vinoon.
Unitassu kulki matalana pienen metsätiheikön uumenissa kuin myrskyklaanin kissa konsanaan. Naaraoppilas asteli ketterästi maasta puskevien oksien ja risujen yli. Tuuhea häntä sopivalla korkeudella hän lähestyi pahaa aavistamatonta hiirtä, joka kaivoi lumen alta paljastuneesta maasta luultavasti oravan unohtamaa tammenterhoa. Vihreät silmät viiruilla Unitassu pysähtyi erään vielä kaljun pensaikon taakse tarkkaillen hiiren liikkeitä. Tuuli tuiversi onneksi hiiren suunnalta eikä pieni otus haistaisi sitä vaanivaa saalistajaa.
Unitassu jännitti lihaksensa ja loikkasi komeassa kaaressa pensaikon takaa hiiren kimppuun. Kynnet upoten hiireen Unitassu nappasi saaliinsa kiinni, tappoi sen nopealla puraisulla ja kiitti Tähtiklaania saamastaan saaliistaan. Hiiret olivat kalan ja lintujen jälkeen yksi Unitassun lempiruoista, kuten hänen emonsakin.
Musta naarasoppilas otti hiiren leukojensa väliin ja palasi hiljaa hölkäten mestarinsa Aamulaulun luokse, joka odotti aivan pienen metsikön kupeessa joen äärellä nappaamassa kaloja. Unitassu laski hiiren Aamulaulun nappaaman kahden kalan viereen ja asteli sitten mestarinsa rinnalle saalistamaan veden virtauksessa uivia kaloja. Saalistaminen ei ollut enää kouluttautumista Unitassulle vaan pikemminkin samanlainen velvollisuus kuin sotureille, sillä musta naaras oli taitava liikkeistään eikä hänen mestarinsa oikeastaan voinut kehittää oppilaansa saalistustaitoja enää sen paremmaksi. Sama koski oppilaan taistelutaitoja, joita nykyään Unitassu opetteli Tähtiklaanin kissojen johdolla – josta kukaan muu ei tosin tiennyt – ja myös muiden Jokiklaanin soturien johdolla. Unitassu oli innokas oppimaan kaiken, mitä vain voisi oppia ja Aamulaulu koki vain ylpeyttä oppilaansa oppimishalua kohtaan.
Unitassun sisar Kuutassu taas… Unitassu keskitti ajatuksensa saalistamiseen, mutta takaraivossaan hän tunsi nuorimman siskonsa kateuden ja synkän katseen. Heidän välinsä olivat hyvin tulehtuneet, mutta emonsa mieliksi he yrittivät tulla toimeen – ainakin emon seurassa siis. Unitassulla ja Kuutassulla kun oli samat tavoitteet: tulla klaaninsa arvostetuiksi sotureiksi ja ehkä jopa päälliköksi, jos mahdollista. Jos Unitassu oli täysin rehellinen, ei hän välttämättä tarvitsisi päällikön asemaa, vaikka olisihan se kunnia ja tehtävä, jossa Unitassu tiesi pärjäävänsä. Tärkeämpää oli palvella Jokiklaania ja Tähtiklaania mahdollisimman hyvin. Olihan se eräänlainen unelma tulla päälliköksi, mutta silloin pitäisi oikeasti olla taitoa, kykyä ja jopa hitunen tuuria, jotta tulisi valituksi kymmenien kissojen joukosta. Isä olisi varmasti ylpeä, jos yhdestä hänen pennustaan tulisi jonain päivänä päällikkö, aivan kuten hän oli itsekin ollut.
Mutta Kuutassun ja Unitassun kilvoittelu jatkui yhä ja he ärsyttivät toisiaan, kilpaillen taidoistaan ja yrittäen olla aina toista parempi. Kumpikaan heistä ei osannut lopettaa, vaikka se olisi ollut järkevää ja soturimaista. Silti he mulkoilivat toisiaan, ylpeilivät taidoillaan. Päällikkyys ei kuitenkaan vaadi ainoastaan hyviä soturin taitoja vaan myös kykyä kasvaa, johtaa ja toimia oikein. Jonakin päivänä toisen olisi otettava ensimmäinen askel.
Unitassu heitti pienen kalan joesta maalle, puraisten nopeasti sätkivältä kalalta hengen ja kiittäen taas Tähtiklaania. Aamulaulu kehui oppilastaan taas, kehottaen sitten heitä palaamaan takaisin Jokiklaanin suojaisaan leiriin ennen kuin Aamulaulu veisi oppilaansa taisteluharjoituksiin Terhoturkin ja Aurinkohännän kanssa. Kahdella soturilla oli jotain opetettavaa mustaturkkiselle oppilaalle, josta Unitassu oli enemmän kuin mielissään.
Leiriin palatessaan Unitassun silmään osui hänen sisarensa Yksitassun harmahtava turkki ja Unitassu loikki hänen luokseen toivoen, ettei sisarella olisi mitään kiireellistä menoa toiseen suuntaan.
”Yksitassu!” Unitassu tervehti sisartaan puskemalla tätä kasvoihin ja harmaa naaras vastasi samalla tavalla.
”Toittepa te paljon saalista”, Yksitassu hymyili, kun vilkaisi nyt kasvanutta kekoa.
”Hiirenkorva suo meille onneksi enemmän saalista”, Unitassu kohautti lapojaan. ”Etkö ollut aiemmin taisteluharjoituksissa?”
”Valitettavasti”, Yksitassu huokaisi, istuutuen alas ja kietoen tuuhean häntänsä tassujensa eteen. Unitassu antoi sympaattisen katseen sisarelleen. Yksitassu ei ollut koskaan pitänyt taistelemisesta ja sen tuomasta vahingosta ja tuhosta, muttei ollut myöskään kokenut erityisen suurta kutsumusta parantajan työhönkään, vaikka oli selkeästi kiinnostunut siitäkin. ”Onnistuin kyllä päihittämään Tomutassun.”
Unitassu kohotti kulmiaan ja vilkaisi Leijonatassun seurassa istuvaa suurta mustavalkoista oppilasta. ”Oikeasti?”
Yksitassu humisi vastaukseksi, lipoen tassuaan. ”Yllätyin itsekin.”
”Hänen sanotaan olevan yksi lupaavimmista taistelijoista”, Unitassu sanoi, kallistaen päätään.
”Leijonatassulle hävisin”, Yksitassu sanoi sitten. ”Tomutassu ei ollut varautunut minulaiseeni taistelijaan, joka on suurimmaksi osaksi puolustuskannalla ja osaa hyödyntää pientä kokoaan ja nopeuttaan.”
”Nyt hän sai hyvää kokemusta”, Unitassu virnisti. ”Sinusta löytyy kyllä hyvä taistelija tarpeen vaatiessa.”
”Niin”, Yksitassu nyökkäsi.
”Olisitko mielummin parantaja?” Unitassu kysyi sisareltaan, mustat viikset värähtäen kysyvästi. ”Saisit yhä metsästää, pysyisit poissa taisteluista ja niin edelleen.”
”Toimisin silti sotien ja taistelujen keskellä hoitaessani haavoittuneita”, Yksitassu huomautti, ”vaikka en ehkä itse aiheuttaisikaan vammoja.”
”Hyvä huomio”, Unitassu nyökkäsi, siistien nopein kielenvedoin rinnuksessaan sojottavat karvatupot. Hän tunsi katseen turkillaan ja nostaessaan vihreät silmänsä turkkia kihelmöivän katseen suuntaan, Unitassu katse lukittui Leijonatassun oransseihin silmiin. Unitassu katsoi hetken oranssivalkoista kollia, kunnes palasi keskustelun tiimellykseen sisarensa kanssa.

Kun Leijonatassusta ja tämän veljestä Harhatassusta tuli sotureita, Unitassu oli yksi ensimmäisistä onnittelemassa veljeksiä, olivathan he ystäviä keskenään. Harhatassu, joka oli nyt Harhamieli, selitti kuinka oli ollut hilkulla, olisiko hän päässyt soturiksi tänään. Entinen Leijonatassu, nykyinen Leijonaraita, taas kehui taitojaan ja olleensa varma soturiksi pääsemisestään. Tosin, ei se sinällään ollut ihme, sillä Leijonaraita oli kuitenkin yksi lupaavimmista taistelijoista ja yksi vahvimmista kissoista. Luonteessa kollilla olisi kuitenkin parannettavaa.
Harhamielen ja Unitassun katseet olivat hetkellisesti kohdanneet ja he olivat katsoneet toisiaan silmiin auringon laskevassa loisteessa. Harhamielellä oli kauniit silmät; niissä oli erityisen vaaleaa vihreää, sinistä ja pupillin ympärillä oranssia sekä ruskeaa.
Leijonaraita oli yllättäen hypännyt kaksikon väliin rinta röyheänä, esitellen lihaksiaan Unitassulle saaden naaraan nauramaan huvittuneena. He olivat olleet ystäviä jo pentuajoista lähtien eikä Leijonaraita ollut muuttunut miltei lainkaan. Oli hän ehkä hieman aikuisempi, mutta…
Harhamieli tuijotti veljeään silmät levinneinä hämmennyksestä, kunnes hän oli vilkaissut Unitassu lapojaan kohauttaen. Leijonaraita se aina jaksoi puhua ja puhua. Ehkä soturina oleminen kasvattaisi häntä ja kitkeisi pentumaisen käytöksen paremmin irti kuin mitä Telkkälaulu oli onnistunut tekemään oppilaansa koulutuksen aikana.
”No, onko sopiva naaras jo silmissä?” Leijonaraota oli kysynyt heidän syödessään yhteistä ateriaa. Unitassu oli syttynyt nauramaan oranssin kollin sanoille.
”Oikeasti? Olet ollut soturi ehkä yhden illan ja jo nyt ajattelet moista?” Unitassu katsoi ystäväänsä epäuskoisena. ”Olet aivan toivoton tapaus. Koeta nyt edes selvitä soturin tehtävistä niin sitten voit vasta ajatella kumppanin kanssa eloa.”
”Unitassu puhuu asiaa, Leijonaraita. Kaikelle on aikansa”, Harhamieli oli tuhahtanut.
”Ei ole, jos muut vievät parhaimmat ehdokkaat!” Leijonaraita murahti sellaisella äänellä aivan kuin tietäisi maailmasta kaiken.
”Parhaimmat ehdokkaat?” Unitassu kohotti kulmiaan. ”Olet hyvin pentumainen, LeijonaPENTU. Kasvata ensin leijonan harjas ja sitten voit ajatella rakkautta etkä HYVIÄ pentuja tai ehdokkaita.”
”Kissat eivät voi kasvattaa leijonan harjasta!” Leijonaraita tuhahti pyöräyttäen silmiään.
”Hän tarkoitti sitä vertauskuvallisesti, mehiläisaivo!” Harhamieli napautti veljeään korville hännällään. ”Kasva ensin kokonaan aikuiseksi kissaksi ja sitten tutki sydämen asioita, okei?”
”Jos te nyt pakotatte”, Leijonraita murahti. ”Olette kuitenkin vain kateellisia, kun kissat vyöryvät pian minun luokseni”, oranssi kolli sanoi, vilkaisten Unitassua merkitsevästi, mutta naaras jätti kollin katseen huomioimatta sisällään kiehuvan tunnetilan takia.
”Kukaan vyöry sinunlaisesi luokse”, Unitassu kiusasi, syöden peipposen loppuun.
”No jaa”, Leijonaraita hymähti sitten, hieman ylpeilevästi. ”Minulla on yksi kissa jo mielessäni eikä minulla taida onneksi vielä ola kiire, onhan hän vasta oppilas.”
Unitassu pyöräytti silmiään, jonka takia häneltä jäi huomaamatta Leijonaraidan hänelle osoittama katse. Syötyään kolmikko suuntasi omille teilleen, Unitassu oppilaiden pesään ja veljekset valmistautumaan yölliseen vartiointivuoroonsa, joka jokaista uutta soturia odotti nimitystä seuraavana yönä. Unitassu käpertyi sammalpedilleen, turkki hipaisten hellästi Yksitassun kylkeä. He jakoivat toistensa kehon lämmöt hellästi, lohduttaen toisiaan yöllisten unien raivotessa valtoimenaan kissojen nukkuessa.

Unitassu antoi käpäliensä viedä häntä eteenpäin läpi valkohohtoisten niittyjen ja kumpujen. Kymmenet perhoset lennähtivät ilmaan, kun Unitassu ohitti värikkään kukkaniityn. Hänen ja erään tutun raidallisen kollin katseet kohtasivat ja he väläyttivät toisilleen hymyt. Unitassu jatkoi kuitenkin juoksuaan, odottaen Punaturkin ja Häivähampaan ohjeita. Kaksikko koulutti Unitassu tämän unissa, joskus myös Hopeakorva oli läsnä. He veivät Unitassun aina tähän paikkaan, jossa ei ollut koskaan muita tähtiklaanilaisia kuin he. Tämä piti Unitassun erillään muista ja esti tiedon liiallisen leviämisen ja Unitassun liiallisen tietämisen Tähtiklaanista ja sen kissoista.
Musta naarasoppilas antoi kaikkensa, kiihdyttäen vauhtiaan entisestään. Hän teki näin joka päivä ja joka yö, kehittäen lihasvoimaansa ja nopeuttaan.
Punaturkki, vaikkakin useimmiten Häivähammas ja Hopeakorva, kouluttivat Unitassun taisteluliikkeitä, vaikka monet liikket tulivatkin Unitassulta kuin automaattisesti, aivan kuin tiesi jo kaikki liikkeet. Hän oppi usein myös katsomalla toisten toimintaa ja osasi hyödyntää taktiikkaansa katsomalla muiden kissojen tavallisia liikkeitä ja liikesarjoja. Tähtiklaanin kissat olivat tuoneet oppilaan kyvyt esille paremmin ja opettaneet myös jotain uutta. He kehittivät Unitassun jo osaamia taitoja äärimmilleen tehden hänestä vaarallisen ja vahvan vastuksen.
Häivähammas oli ankara ja hyvin hyökkäävä vastus, kun taas Hopeakorva osoitti älykkyyttä, nopeutta ja tarkkailevaa taistelua. Punaturkki sen sijaan oli noiden kahden sekoitus eli kova vastus, mutta hyvin samankaltainen Unitassun taktiikkaan verrattuna, joka oli myös Häivähampaan aggressiivisen ja voimakkaan sekä Hopeakorvan älykkään ja taktisen tavan sekoitus. Punaturkki useimmiten yllätti Unitassun, kun naaras sitä vähiten odotti, haastaen naaraan taisteluun aina, kun mustan kissan katse petti.
Aluksi Punaturkki oli monesti voittanut varomattoman oppilaan, mutta nykyään musta naaras osasi odottaa kollin hyökkäystä tai sitten hän osasi ottaa tilanteen taitavasti haltuun. Hänen aistinsa olivat kehittyneet ja aivan kuin kuudennen aistin lailla, hän aisti uhkaavan vaaran ja muiden tunteet ja aikeet paremmin kuin koskaan elämänsä aikana. Hän oli aina omannut sen, mutta vasta Punaturkin, Hopeakorvan ja Häivähampaan opetusten ansiosta hän oli oppinut käyttämään sitä hyödykseen.
Unitassu kasvoi huimaa vauhtia, vaikkei hän erityisen isokokoiseksi koskaan varttuisi, mutta sentään hieman emoaan isommaksi, vaikka ei erityisen merkittävästi, vaikka ero näkyi heidän ollessaan vieretysten.

Unitassulle ei koskaan kerrottu, koska hänen arviointinsa oli. Aamulaulu oli järjestänyt sen hieman yllätyksenä ja hänen oppilaansa oli suoriutunut sen läpi huikeasti, kuten saattoi odottaakin. Aamulaulu oli päivän vieriessä katsonut, miten hänen oppilaansa suoriutui niin santousti tavallisista taisteluharjoituksista, saalistamisesta ja heidän kahden keskisestä keskustelustaan. Aamulaulun mielestä hänen oppilaansa oli viimein valmis soturiksi, vaikka olikin hieman nuori. Oli siitä kuitenkin hieman yli kuu, kun Harhamielestä ja Leijonaraidasta oli tullut sotureita. Unitassu oli yllättävän kypsä myös ajattelumaailmassaan ja taitava myös mielen asioissa.
Kun Valkotähti oli kutsunut kokoontumisen kokoon, oli Unitassu tajunnut, että edellisen päivän tapahtumat olivat olleet hänen mestarinsa suorittamia arviointeja. Siksi ne oudot kysymykset...
Unitassu kohotti kuononsa kohti taivasta, kohdaten Valkotähden katseen. Unitassu olisi kolmas oppilas, jonka entinen parantaja ja nykyinen päällikkö nimeäisi. Kolli seisoi Virtakivellä arvokkaan näköisenä, vilkaisten sitten taivasta, joka oli muuttunut punertavaksi auringon laskiessa.
Unitassu tunsi emonsa ja Yksitassun ylpeät ja iloiset katseet. Hän tunsi myös toisen sisarensa Kuutassun tulisen katseen turkillaan. Unitassu kuitenkin tiesi, ettei saisi antaa Kuutassun vaikuttaa itseensä liikaa vaan toteuttaa itseään ja toimia omana itsenään.
Valkotähti kääntyi katsomaan Unitassua ennen kuin puhui: ”Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Valkotähti katsahti mustaa naarasta, joka suoristautui, ajatellen isäänsä, joka varmasti katsoi häntä juuri nyt. ”Unitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa Jokiklaania, jopa henkesi uhalla?”
Unitassu katsoi päällikköään varmana vastauksestaan, vihreät silmät hohtaen hämärtyvässä illassa. ”Lupaan.”
Valkotähti hymyili tietävästi, tuoden Unitassulle mieleen kaipuun ja muistoja. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Unitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Uniyönä!” Unitassu tunsi emonsa katseen jännittyvän ja Unitassukin tajusi sen sillä samalla silmänräpäyksellä. Oliko Valkotähti antanut hänen soturinimensä Yötähden, Unitassun isän mukaan? ”Tähtiklaani kunnioittaa sinun taitojasi ja vahvaa luonnettasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi!”
Valkotähti loikkasi taidokkaasti alas Virtakiveltä aivan Uniyön eteen, harmaat silmät välähtäen. Kolli kosketti tuoreen soturin päälakea ja Uniyö vastasi eleeseen nuolaisemalla päällikön lapaa, osoittaen kunnioituksensa.
”Uniyö! Uniyö! Uniyö!” jokiklaanilaiset hurrasivat uuden soturin nimeä ja Uniyö kääntyi kohtaamaan emonsa mintunvihreät silmät, jotka hohtivat ilosta ja haikeudesta. Tuore soturi asteli onnittelevien klaanitovereiden lävitse emonsa ja sisartensa luokse, saaden vastaansa emonsa ja Yksitassun lempeät kehräykset ja emonsa kiehnäykset. Kirkaskuu näytti pidättelevän itseään, aivan kuin harmaa naaras olisi halunnut sanoa jotakin. Naaras pysyi kuitenkin hiljaa ja vain onnitteli tytärtään. Uniyö kääntyi katsomaan Kuutassua, joka oli kuitenkin kadonnut sen sileän tien eikä hänen valkoista turkkiaan näkynyt lukuisten kissojen joukossa. Uniyön sydän muljahti kipeästi.
Yön laskeutuessa järven ylle ja tähtien tuikkiessa kirkkaina tumma taivasta vasten, Uniyö istui hiljaa vahtien klaanitovereitaan ja miettien nimensä tarkoitusta. Sillä oli varmasti muukin merkitys kuin vain hänen isänsä perinnön kunnioitus. Vastausta Uniyö ei kuitenkaan saanut, mutta hän ymmärsi, että jonakin päivänä hän löytäisi vastauksensa, johon kipeästi kaipasi vastausta hiirenkorvan viileässä yössä katsellessaan taivaan tähtiä ja ajatellessaan edesmennyttä isäänsä.

//tää on sit joku vanha tarina, jota en ikinä muistanu julkasta ja sain sen nyt loppuun hah :D

luku 3.

Why you did it?


Pimeystassu oli nähnyt pienen kollin, Kaaostassun veden varassa. Hän ei ollut varma, mitä oli ajatellut kun oli loikannut veteen kollin luokse vaikka ei edes osannut itse uida. Kuitenkin asia oli kääntynyt niin, että Kaaostassu oli pelastanut Pimeystassun ja se mietitytti häntä, ihan älyttömän paljon kun makasi kippuralla kuivassa pesässään.

Pimeystassu oli heräillyt yöllä moneen otteeseen, sillä häntä vaivasi ajatus. Miksi Kaaostassu oli tehnyt sen, miksei ollut pelastanut vain itseään? Pimeystassu ajatteli ja katseli tähtiä yläpuolellaan. Hän tahtoi ottaa Kaaostassusta selvää. Kaaostassusta, joka harvemmin, tai käytännössä koskaan ei näyttänyt tunteitaan tai edes puhunut paljoakaan. Mutta Pimeystassu oli varma, että siellä oli jotain - syvällä Kaaostassun sisimmässä. Kukaan ei voisi olla täydellisen paha.
Syynä oli enemmänkin se, että he olivat sama, mutta kuitenkin eri kissa. He olivat kuin kolikon kaksi kääntöpuolta - toisen vanhemmat eivät edes tunnistaneet pentuaan omakseen ja toisen omat halveksivat häntä. Toinen oli niin tunteikas, toinen niin tunteeton. Samaan aikaan he kuitenkin tulisivat täydentämään toisiaan.

Raidallinen naaras ei aina saanut selvää Vesikauhusta. Kollin liikkeet olivat liian arvaamattomia ja impulsiivisia, ettei niistä ottanut selvää etukäteen. Pimeystassun täytyi vain yrittää mukautua niiden mukaan, toisin kuin nuoremmalla Kaaostassulla ei ollut lainkaan ongelmia. Nuori kolli seurasi vanhempaa sokeasti - tehden kaiken täydellisesti ottaen Vesikauhusta mallia. Välillä se sai Pimeystassun turkkiin ikävän tunteen, mutta naaras pyrki sivuuttamaan sen. Hänen täytyi selvitä. Välillä toki oli päiviä, jolloin Pimeystassu saattoi ajatella nauttivan elämästä. Ne olivat niitä päiviä, jolloin Vesikauhu oli suurimmaksi osaksi omilla teillään, kävi välillä opettamassa Pimeystassua ja Kaaostassua, mutta enimmäkseen nuori kaksikko oli kahdestaan ja opetteli elämän salaisuuksia. Ne päivät olivat sellaisia, joita Pimeystassu ajatteli vaikeina aikoina ja sai rintaansa palavan tunteen. Se oli kuin valoa pimeyden aikana. Tosin Pimeystassusta tuntui, että Kaaostassulla oli oikeasti enemmän asiaa kuin kolli puhui. Ja Pimeystassu tahtoi tietää ne.

Pimeystassu heräsi siihen, kun hänen nenänpäähänsä tuulahti kevyitä, valkeita ja kylmiä lumihiutaleita taivaalta. Pimeystassu ei ollutkaan muistanut, että millaista oli ollut, kun oli lunta. Hän oli ollut silloin niin nuori - puhumattakaan Kaaostassusta. Vesikauhu oli jo poistunut pesästä varhaisin aamulla - mennyt ties minne. Pimesytassu kuitenkin mietti sitä, että missä Kaaostassu oli. Raidallinen naaras nousi hitaasti ylös, antaen lihasten lämmetä ja hän venytteli niitä hetken. Pimeystassu lähti ulos pesästä, katsoen taivasta jolloin aurinko oli juuri nousemassa sekä pilvet väistymässä. Lehtikato oli juuri tulossa, eikä siihen menisi enään kauaa. Se sai Pimeystassun ravistamaan turkkia ja ajattelemaan ruuan saantia. Onneksi heitä oli vain kolme, joten ruoka riittäisi helposti kaikille jos he niin haluaisivat. Pimeystassu huomasi Kaaostassun kauempana, katsoen hiljaa taivaalta putoavaa lunta. Pimeystassu katseli tilannetta hiljaa ja koki sen olevan rauhallinen ja jollakin tapaa ujo tilanne. Kaaostassu näytti niin pieneltä ja..viattomalta. Heidän ympärillään oli hiljaisuus, jotta rikkoi vain tuuli.
“Huomenta Kaaostassu”, Pimeystassu tervehti. Kaaostassu säpsähti. Kolli oli ollut todennäköisesti niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut Pimeystassun tuloa.
“Hei Pimeystassu”, raidallinen kolli sanoi. Pimeystassu hymyili miettien, että ei Kaaostassu loppujen lopuksi ollutkaan niin paha. Hän voisi sanoa kollin ja hänen välejään jopa orastavaksi ystävyydeksi.
“Lähdettäisiinkö kalaan? Vesikauhu sanoi eilen illalla käyvänsä Yönkajon lauman luona ja käski meidän hakea itsellemme ruokaa”, Pimeystassu sanoi miettien ääneen. “Emme ole kalastaneet pitkään aikaan.” Kaaostassu näytti hetken miettivän, mutta nyökkäsi hyväksymisen merkiksi. Pimeystassu ei todellakaan ollut tiennyt, miksi oli kysynyt sitä, mutta oli tahtonut kuulla kollin puhuvan enemmän.
“Mitä tämä on?” Kaaostassu kysyi katsoen valkenevaa taivasta, josta alkoi loppua lumentulo Tulisi aurinkoinen ja lämmin päivä, ehkä viimeisiä sellaisia. Lehtikato lähestyi. Pimeystassu nappasi tassulleen yhden hiutaleen, joka suli pois Kaaostassun katsoessa sitä.
“Se on lunta. Se tulee aina kun on lehtikato. Ja sitä tulee lisää, nyt on liian lämmin, että se pysyisi maassa”, Pimeystassu selitti nuoremmalle kollille ja Kaaostassu mietti hetken nyökäten. Kaksikko lähti kohti rantaa, vitsaillen siitä, kun Pimeystassu oli melkein hukkua. Lopulta Pimeystassu keräsi rohkeutensa ja kysyi, voisiko Kaaostassu opettaa häntä uimaan kunnolla. Pimeystassun yllätykseksi, Kaaostassu suostui siihen ilomielin.

Kaksikko oli joutunut etsiä turvallisen reitin järven rannalle sillä tämänkertainen leiri oli ollut yllättävän lähellä klaanien järveä. Ja kaikki klaanit olivat varuillaan Yönkajon lauman takia, joten Pimeystassulla ja Kaaostassulla oli ollut hieman ongelmia. He kun eivät halunneet jäädä kiinni - ainakaan ilman Vesikauhua. Kun he saapuivat järven rantaan, kaksi erakkoa olivat hiljaisina vierekkäin katsellen alas heilutellen häntäänsä ympäriinsä. He kastelivat tassunsa viileässä vedessä, ollen valmiina nappaamaan saaliinsa. Pimeystassu katsoi vettä, jossa kalat liikkuivat hitaasti ympäriinsä kuin hädissään olevat eläimet, taustalla näkyen heidän vakavat peilikuvansa. Pimeystassu henkäisi syvään ja repäisi kynnet esillä vettä, osuen tiukasti kalaan saaden sen maalle. Samaan aikaan Kaaostassu oli tehnyt saman tempun, joten he tappoivat kalat nopeasti. Kaksikko jatkoi kalastusta hetken niin, että saalista oli myös Vesikauhulle, kunnes Kaaostassu päätti ehdottaa uimista.
“Öhm - olen vähän epävarma”, Pimeystassu vastasi epäilevänä. Kirottua kun hänen pitikin kysyä tätä!
“Et voi pelätä vettä. Katso itseäsi, kalastat siinä”, Kaaostassu kohotti kulmiaan saaden Pimeystassun korvat kuumumaan. Pimeystassu avasi suunsa, sillä hän tiesi sen jo.
“Ehkä se kokemus järkytti..” Kaaostassu vilautti hymyn.
“Okei, se on aika yksinkertaista. Etukäpälät pitävät pääsi ylhäällä, takajalat potkivat vauhtia. Annas kun näytän”, Kaaostassu sanoi rauhallisesti astellen takaisin veteen. Kolli näytti täydellistä mallia, olihan Kaaostassu käynyt itse opettelemassa uimista, mutta tosin yksin. Sitä Pimeystassu ei ymmärtänyt, sillä se voisi jonain päivänä käydä kollin kohtaloksi. Kun kolli tuli vedestä, hän nyökkäsi ja asteli vuorostaan veteen Kaaostassun rinnalle. Pimeystassun silmissä sumeni ja hän pelkäsi. “Älä pelkää”, Kaaostassu sanoi ja asteli syvemmälle veteen. Pimeystassu katseli hiljaisena kollin perään, mutta lähti sitten seuraamaan mustaraidallista kollia. Kaksikko ui hiljaa vierekkäin, Kaaostassu välillä auttaen Pimeystassua kulkemaan vedessä. Kun Pimeystassu alkoi ymmärtää sitä, Kaaostassu vitsaili, että ensi kerralla he sitten sukeltaisivat. Heidän väliaikaiseen leiriin palatessaan, Pimeystassu oli iloinen, että Kaaostassu oli alkanut puhumaan enemmän - ainakin hänen seurassaan vaikka kolli ei Vesikauhulle paljoa puhunut.

Kun he palasivat leiriin, he antoivat Vesikauhulle kalaa.
“Kestipä kauan”, Vesikauhu sanoi haukaten palan kalasta. Pimeystassu kohotti kulmiaan, se oli totta. Kauankohan he olivat olleet Kaaostassun kanssa järvellä?
“Kalastimme”, Kaaostassu sanoi välinpitämättömästi.
“Ja vuorostaan minä opettelin uimaan”, sen sanottuaan Vesikauhu näytti tyytyväiseltä kuin aikaisemmin.
“Hyvä. Aina on hyvä osata vihollisen taito”, eikä Vesikauhun tarvinnut sanoa mistä klaanista puhuttiin. Pimeystassu ei ollut edes enään varma, oliko siinä järkeä. Mutta sitä hän ei sanonut kenellekään, sillä hän tiesi ainakin sen, että Vesikauhu oli ylpeä heidän vedessä olemisesta ja siitä, että he osaavat uida.

Vesikauhu tahtoi, että Pimeystassu ja Kaaostassu tulisivat osaamaan taistella paikassa kuin paikassa sekä tilanteissa kuin tilanteissa. Pimeystassu ei muistanut milloin heillä olisi ollut kunnon harjoitukset, joten hän ei välttämättä oikein pitänyt ideasta. Mutta hän ei ollut sitä vastaankaan, sillä siitä voisi olla tulevaisuudessa vain hyötyä. He etsivät pienen ja syrjäisen aukion heidän lähimetsästään. Ensin Vesikauhu näytti heille itse liikkeitä yksin, sitten pyytäen kummatkin vuorotellen hänen luokseen. Alunperin Vesikauhu ei käyttänyt kynsiä, mutta mitä huolettomampia oppilaat olivat, sitä enemmän hän vilautteli teräviä kynsiään heidän turkeissaan. Se kävi kuitenkin sen verran, ettei heitä kuin kirpaissut. Pimeystassu väisti Vesikauhun kynnet, jotka olivat melkein koskeneet hänen vasempaa - jo lohjennutta korvaansa.
“Muista Pimeystassu, että minä en tee mitään sellaista, mitä hämähäkinseitti ei korjaisi”, Vesikauhu sanoi miettien ja jostain syystä pysäytti liikkeensä, kun Pimeystassu oli ottamassa sitä tassuillaan vastaan. Pimeystassu käytti vanhemman kollin pysähtymistä hyväksi ja iski Vesikauhun jalkaan, jossa kollin paino oli. Vesikauhu horjahti Pimeystassun säpäkästä liikkeestä ja korjasi tasapainonsa takaisin. “Hyvä, se oli parempi”, Vesikauhu sanoi ja kurtisti kulmiaan katsoen oppilaitaan. “Nyt, tahdon, että kokeilette toisianne vastaan”, Vesikauhu pohti. “Teidän on hyvä tunnistaa toisenne ja valmistautua siihen, että saatatte tarvita apua”, sen sanoessa, Pimeystassusta tuntui, että Vesikauhu tahtoi vain nähdä kumpi olisi parempi. Heidän onnekseen, hän ja Kaaostassu eivät olleet harjoitelleet toisiaan enempää, joten kaksi oppilasta olisivat tasavertaisia ainakin tässä taistelussa. Kaaostassu huokaisi ääneen, joten Pimeystassu muisti tehtävänsä. Hän pinkoi Kaaostassun perään.

Harjoituksen jälkeen heidän harjoittelupaikan ollessa lauman lähistöllä, Vesikauhu oli saanut hyvän idean käydä katsomassa Yönkajon laumaa Pimeystassun ja Kaaostassun kanssa. Pimeystassu oli oikeastaan innoissaan, sillä harvemmin hän ja Kaaostassu pääsivät näkemään muita kissoja kuin toisensa - eikä siinäkään aina ollut järkeä. Mutta Pimeystassu tyytyi tähän elämään. Kolmikko saapui tutulle paikalle, josta näkyi lähes koko lauman kokonaisuus. Kissoja oli valtavasti, eikä Pimeystassu voinut ymmärtää miten niin iso lauma edes pystyi elämään niin pienellä alueella. Ehkä se olikin syy, miksi he olivat hyökänneet klaanien kimppuun, Pimeystassu mietti ja istahti Vesikauhun vierelle tarkkailemaan laumaa. Lauman johtava, Nova, tuli keskustelemaan tylsiä asioita, jotka liittyivät laumaan ja klaanien välisiin kiistoihin joita oli tapahtunut. He hämmensivät klaaneja ja tosin olivat onnistuneetkin siinä. Kuitenkin, Pimeystassun keskittyminen harppoi keskustelusta lauman jäseniin. Taustalla, monien oppilaiden joukosta korostui ruskea valkolaikullinen kolli, joka katsoi vihreillä silmillä Pimeystassun omiin. Hiljaa kuunnellen keskustelun siirtymistä Vesikauhun suunnitelmiin, vieras kolli ja Pimeystassu lähestyivät sivusta toisiaan. Kaaostassu näki sen, mutta ei reagoinut mitään, saaden Pimeystassun pelkäämään itsensä puolesta.
“Hei?” Pimeystassu kuiskasi hiljaa, ettei herättäisi huomiota. Kolli nyökkäsi vastaukseksi. He kaksi katselivat toisiaan hetken, kunnes Yönkajon laumalainen puhui.
“Hei. Taidat olla sen… Vesikauhun kokelas?” Hän kysyi ja Pimeystassu nyökkäsi.
“Olen Pimeystassu.”
“Hassu nimi”, hän vastasi ja hymyili pienesti. “Toffee.”
“No siinä vielä oudompi!” Pimeystassu naurahti ja peitti suunsa. "Mutta nimeni muuttuu vielä!" He eivät saisi herättää huomiota. Lopulta, Pimeystassu huomaisi Kaaostassun ja Vesikauhun tekemässä lähtöä, joten Pimeystassu pahoitteli poistumistaan. Kuitenkin, Pimeystassu kääntyi katsomaan taakseen ja näki Toffeen jääden katsomaan heidän peräänsä.

Illalla kuitenkin Pimeystassulla oli päässään vain yksi ajatus joka piti hänet valveilla. Hän pystyi vain ajattelemaan, että voi Kaaostassu, miksi teit sen että pelastit minut aiemmin - ja kaiken lisäksi opetti uimaan? Hän pohti pitäessään kuonoaan kosketuksissa Kaaostassun tummanharmaaseen ja raidalliseen turkkiin. Pian Pimeystassun hengitys tasaantui ja hän nukahti syvään, turvalliseen uneen, jossa ei ollut tietoa mistään ympärillä pyörivästä pahasta.

//fun fact: mul on jo seuraava tarina tulos, pientä viilausta vaille valmis XD

luku 4.

Fear

Pelko oli jännittävä tapa kokea asioita. Siitä ei ikinä tiennyt, mistä se kumpusi ja mitä se tahtoi syödä elääkseen. Mutta Väärätassua pelotti. Eikä Väärätassu tosiaan tiennyt, mitä pelkäsi, mutta pelko oli hänellä läsnä.

Ruskeaturkkinen kolli ravisteli turkkiaan lumen sataessa siihen kevyesti. Hän oli käynyt järven rannalla Pilkkutassun kanssa, kun toinen oli kysynyt hänet mukaan eikä Väärätassu voinut sanoa ruskeasilmäiselle oppilaalle ei. Pilkkutassu oli ollut niin varovainen ja samaan aikaan kuitenkin niin.. pehmeä ja kohtelias Väärätassun seurassa ja se sai hänet hämmentyneeksi. Järveltä puhaltava tuuli oli saanut Väärätassun pörhistämään hänen turkkiaan ja heilauttaessaan häntää hänen ja Pilkkutassun hännät olivat hipaisseet. Väärätassu säpsähti sitä, kuitenkin peittäen sen vaistomaisesti ja pudistamalla päätään korviaan kuumotellen. Väärätassu oli Pilkkutassun puhuessa halunnut koskettaa tuota tassullaan ja tekikin sen hiljaa ja varovasti, ihan vain koska hän oli halunnut tehdä sen. Hän halusi puhua Pilkkutassulle - mutta hän säikähti itseään eikä voinut sille mitään. Ruskeaturkkinen kolli oli vain päättänyt perääntyä liian suuren jännityksen ja pelon voimassa ja hän käveli tällä hetkellä yksin metsikössä. Hän pystyi jopa vannomaan, että hänen mestarinsa Tulikukka tekisi hänestä variksenruokaa, mutta samalla kuitenkin tiesi ettei Tulikukka voisi ikinä suuttua mistään.

Väärätassu haisteli raikasta metsää, joka suhisi tuulen puhaltaessa voimakkaasti ympärillä. Se sai lumen pöllyämään hänen ympärillään kuin luonnon oma tanssi, joka ei loppuisi koskaan. Väärätassu mietti, että hänen olisi hyvä palata takaisin leiriin, vaikkakin yksin hänen jättäessään Pilkkutassun yksin järvelle. Ja ajatus sai hänen korvat kuumottamaan. Hän ei tosiaan voinut itselle mitään! Hänen oli ollut pakko lähteä, ennen kuin.. ennen kuin mitä? Ei hän edes itse tiennyt mitään! Väärätassu heilautteli häntäänsä äkäisesti ja asteli kohti Myrskyklaanin leiriä. Astuessaan sisälle Myrskyklaanin leiriin, hänen katseensa automaattisesti etsi Pilkkutassua ja kollin löytäessään heidän katseensa kohtasivat, mutta vain hetkeksi Väärätassun kääntäessä katseensa pois. Väärätassu tiesi, että hänen pitäisi pyytää Pilkkutassulta anteeksi hänen typerää käytöstä, mutta sitä ennen, hän haluaisi löytää Lehmussydämen.

Se, että hän puhui enemmän Lehmussydämelle kuin omalle isälleen, tuntui Väärätassusta huonolta. Mutta se energia, mitä Olkitassu kantoi Villivirneestä sai Väärätassun hermostuneeksi isänsä seurassa. Ja Villivirneestä tuli mieleen vain.. Sammalrae. Heidän niin ihana emonsa, joka oli menehtynyt heidän synnytyksessä eikä Väärätassu voinut sille ajatukselle mitään, että Sammalrakeen kuolema oli heidän syytään. Väärätassu etsi katseellaan Lehmussydäntä ja löysikin sukulaisensa istumassa leirin reunalla Tuulihännän kanssa.

Valkea naaras sai Lehmussydämen yleisesti olevan apean ilmeen kirkastumaan, eikä Väärätassu tosiaan tiennyt tiesikö Lehmussydän itse asiasta. Tuulihäntä taas vaikutti yleensä aina niin positiiviselta, mutta kaksikko kyllä viihtyi nykyään yhdessä.
“Hei Lehmussydän”, Väärätassu tervehti saapuessaan kahden myrskyklaanin soturin luokse. “Ja hei Tuulihäntä.” Tuulihäntä hymyili takaisin ja Lehmussydän nyökkäsi tervehdykseksi. “Anteeksi Tuulihäntä, voisitko poistua hetkeksi, kun minulla olisi asiaa Lehmussydämmelle”, Väärätassu sanoi ja virnisti. Hitsi, toivottavasti hän ei vaikuttanut töykeältä. Tuulihäntä hymyili ja heilautti korviaan merkiksi, että ei haitannut. Valkea naaras katsahti Lehmussydäntä ja kallisti päätään, poistuen soturienpesään Lehmussydän jääden katselemaan tuon perään.
“Mikä hätänä Väärätassu?” Lehmussydän sanoi kääntäen katseensa veljensä poikaan. Väärätassun korvat kuumottivat hänen avatessa suunsa.
“Tuota noin..” hän aloitti ja liikahti vaivaantuneena. “Miten omista ajatuksistaan ja tunteistaan voi olla varma?” Väärätassu kysyi ja heilautti viiksiään. Lehmussydän pysähtyi paikalleen ja jäi miettimään katsellen kohti sotureidenpesää.
“Hmm… Eihän niistä ikinä voi olla varmoja. Ajatukset ovat vain vilinää päässäsi ja ne voivat mennä hetkessä ohi. Tunteet ovat pitkäaikaisia, jotka voivat olla kauankin...voimassa”, Lehmussydän mietti ja kurtisti kulmiaan. “Tai jotain sellaista. Mutta usko itseesi ja sydämeesi niin oikea vastaus löytyy”, vanhempi soturi sanoi ja hymyili rohkaisevasti Väärätassulle. Väärätassu kiitti, nousi ylös ja nähdessään isänsä tulevan niin.. iloisen näköisenä leiriin partiosta Väärätassu loikki oppilaidenpesän turvaan nukkumaan. Aamulla olisi aika puhua Villivirneelle.

Yö oli mennyt Väärätassulla sekavin unin ja ajatuksin, kunnes hän oli herännyt pedillään turkki sekaisena täynnä sammaltuppoja. Ruskeaturkkinen kolli pesi turkkinsa nopein sukaisuin ja postui pesästään. Kuitenkin ennen poistumistaan, hän oli vilkaissut pesässä rauhallisesti nukkuvaa Pilkkutassua. Väärätassu hymyili ja lähti etsimään isäänsä, joka sattui olemaan samaan aikaan hereillä. Kolli oli juuri saapunut aamupartiosta.
“Hei isä”, Väärätassu hymyili ja päästi pienen kehräyksen koskettaessaan Villivirneen nenää. Villivirneen kurkusta kuului matalaa kehräystä, joka tuli yllätyksenä kummallekin.
“Onko jokin hätänä?”
“Ei, kunhan halusin puhua sinulle”, Väärätassu mietti ja irvisti. Auts, pitäisikö siitä tosissaan huolestua, että hänen piti vaivan kanssa etsiä isänsä, jotta voisi puhua hänelle? Väärätassu pudisti päätään ja katsoi isänsä kultaisiin silmiin.
“Olet rakas.”
“Niin sinäkin”, Väärätassu sanoi ja todellakin tarkoitti sitä. Vaikka Olkitassu ei ymmärtänyt, eikä halunnut ymmärtää Villivirnettä, Väärätassu pystyi siihen. Väärätassu tiesi, että Villivirne oli kuitenkin hyvä soturi. Ja halutessaan myös hyvä isä.

Heidän takanaan kuului kahahdus ja Väärätassu kääntyi katsomaan tulijaa. Tulijaksi ilmentyi Pilkkutassu, joten Väärätassu pahoitteli kiirettään sekä poistumistaan isälleen ja loikki ystävänsä luokse.
“Hei Pilkkutassu, lähdettäisiinkö ulos ennen harjoituksia?” Väärätassu ehdotti. Hän tahtoi puhua Pilkkutassun kanssa. Pilkkutassu näytti hetken aikaa säikähtäneeltä, mutta sitten hymyili rohkeasti.
“Kyllä se sopii Väärätassu”, Pilkkutassu sanoi hymyillen ja kaksi oppilasta poistuivat nopeasti leiristä ulos.

He eivät kävelleet kauhean kauaksi, sillä Yönkajon lauma teki klaanit varovaisiksi ja saivat heidät tekemään lisähommia sotureilleen. Mutta Väärätassu halusi vain nopeasti poistua Pilkkutassun kanssa, eikä siinä menisi kauaa ja jos menisi, Villivirne osaisi lähteä hakemaan heitä ja tarkastamaan tilannetta.
“Hei”, Väärätassu aloitti ja huomasi, että Pilkkutassu oli myös aloittamassa puhumista. Väärätassun korvia kuumotti ja turkkia pisteli tunnelmasta, joka oli rento, mutta siinä oli samalla jotain odottavaa.
“Sano vain ensin”, Pilkkutassu sanoi ja hymyili pienesti. Väärätassu rohkaistui.
“Anteeksi se eilinen nopea poistuminen”, Väärätassu aloitti ja antoi puheen virrata suustaan kuin viherlehden joki. Pilkkutassu pysähtyi hetkeksi, mutta alkoi jatkaa matkaa Väärätassun perään. “En tehnyt sitä tahallani”, Väärätassu sanoi hiljaa ja ravisteli itseään. “Tuli vain tunne että.. että…”
“Pelkäät?” Pilkkutassu kysyi hiljaa. Väärätassu heilautti korviaan.
“Niin. Mutta en tiedä mitä.”
“Ei se haittaa”, harmaa kolli sanoi rohkaistaen ja hymyili. Väärätassukin saattoi hymyillä takaisin ja vilkaisi matalaa, kasvavaa puuta. Ruskeaturkkinen kolli tömäytti sitä, joten sen oksalla olevat lumet tipahtivat Pilkkutassun niskaan. Pilkkutassu peittyi lumeen ja tuon pää tuli lumikasasta esiin, ensin ilme ollen järkyttynyt, mutta sitten hän virnisti. “Tämä kostetaan!” Pilkkutassu sanoi ja lähti jahtaamaan Väärätassua.

Kuitenkin nyt Väärätassu saattoi vihdoin hengittää vapaammin - Pilkkutassun kanssa oli helppoa olla. Tummanharmaa kolli oli hänelle tuki ja turva, jotta Väärätassu saattoi vihdoin elää ja olla pelkäämättä Pilkkutassun seurassa.

//semi lyhyt, sekava ja tajunnanvirtaa, ihan vaan koska miksei :>

Pilkkutassu Myrskyklaani
Luku 6

Maa tuntui kylmältä Pilkkutassun polkuanturoiden ja vatsan alla kun oppilas heräsi unestaan. Hänen kuononsa täytti ihana tuttu tuoksu. Ihana hengähdys metsän kosteutta ja tuulahdus järveltä tulevaa raikasta ilmaa. Hän halusi ottaa tämän ihanan tutun tuoksun täysin sisäänsä ja tuntea sen jokaisen liikahduksen hänen lihaksissaan ja kehossaan antaen mielensä rauhoittua ja vain olla.

Oppilas ei halunnut herätä koskaan, hän ei halunnut ottaa päivän vastuita vastaan, hän halusi vain olla paikoillaan ja hengittää Väärätassun tuoksua sisään, hän vain rakasti olla toisen kollin lähellä niin paljon. Hän halusi elää sitä ihanaa tunnetta, joka valtasi hänen mielensä ja hänen kehonsa, hän halusi niellä sen sisäänsä, eikä koskaan päästää sitä pois hän halusi, että se pysyisi sinä hänen lopunikäänsä, hän ei halunnut asioiden menevän huonosti. Ja hän ei halunnut miettiä mihin asiat johtaisivat myöskään, hän halusi vain elää omassa pienessä kuplassaan, eikä antaa minkään puhkaista sitä.

Pilkkutassun silmät pysyivät visusti kiinni, mutta pian hän huomasi Väärätassun tuoksun kadonneen pesästä, eikä hän erottanut muitakaan kissoja enää selkeästi. Hän avasi silmänsä ja huomasi puolet oppilaiden pesästä hävinneen, vain muutama pesätoveri oli enää jäljellä. Unisena Pilkkutassu halusi silti sulkea silmänsä uudelleen, vaikkakin toisen oppilaan jättämä tyhjyys häiritsi häntä enemmän kun hän toivoi. Hän ja muut oppilaat olivat varmaankin partoimassa tai muissa tehtävissä. Pilkkupentu pohti, missä hänen oma mestarinsa Lumimyrsky oli. Hän oli tottunut naaraan aikaisiin herätyksiin ja aamumetsästykset olivat omalla tavallaan terapeuttisia. Mutta nyt pitkään nukkuneena hän muisti, miksi arvosti myöhäisiäkin herätyksiä. Ja eniten häntä helpotti se, että hänene ei tarvinnut lähteä metsästyspartioon. Taisteluharjoitukset olivat mukavia, niistä oppilas piti paljon, mutta saalistus… syöminen, Pilkkutassua ahdisti ajatuskin. Hän oli syönyt pitkään huonosti, sen verran, että hän jaksoi jotenkin hoitaa tehtävänsä oppilaana, eikä kukaan ihmetellyt, mutta silti hänellä oli tyhjä olo, sellainen kuin hän olisi tarvinnut ravintoa, mutta hän ei vain pystynyt syömään. Ne vähäisetkin annokset jotka hän söi, olivat tuskan takana, eikä nuori kolli olisi pystynyt enempään, niin hän ainakin uskoi.

Pilkkutassu makoili vielä hetken ja päätti sitten nousta ylös ja venytellä. Tallustellessaan ulos pesästä, hän näki sisarensa Ukkostassun. Hän oli innoissaan nähdessään siskonsa ja kehräsi kipittäen hänen luoksensa.

“Hei Ukkostassu! Oletko ollut saalistamassa?” Pilkkutassu kysyi ja odotti mielenkiinnolla mitä hänen poikuetoverinsa vastaisi.

“Tarinatassulla ja Etsijätassulla on arvio tänään”, Ukkostassu vastasi ja katsoi Pilkkutassua silmiin. Pilkkutassun mielen valtasi hämmennys. “Arvio?” Tarinatassu ja Etsijätassu olivat saman poikueen pentuja. Jos heillä oli arvio tänään, se varmaan tarkoitti, että hänellä ja Ukkostassulla olisi arvio pian eikö niin?

“Onko meilläkin arvio?” Hän kysyi antaen innostuksen kuulua hänen äänestänsä. Ukkostassu hymyili hieman vaivaantuneen näköisenä, mikä sai Pilkkutassun kurtistamaan kulmiaan.

“Heillä on vain arvio… Meillä ei ole vielä, emme ole vielä valmiita... “ Ukkostassu ja nuolaisi harmaata turkkiaan katsoen poispäin veljestään. “Mutta olen ihan iloinen.. en ole vielä täysin varma taidoistani. On hyvä opetella vielä hetki ja voimme sillä aikaa toivoa, että Tarinatassulla ja Etsijätassulla menee arviointi hyvin.

“Mitä sinä tarkoitat, ettemme ole valmiita?” Pilkkutassu kysyi ihmettelevänä. Kuinka Etsijätassu ja Tarinatassu olivat niin paljon valmiimpia muka, olivatko he jättämässä kaksi sisarustansa jälkeensä. Yhtäkkiä Pilkkutassusta tuntui nuoremmalta ja pentumaiselta kuin koskaan.

“Hei, me varmaan pääsemme sotureiksi sitten samaan aikaan”, Ukkostassu sanoi ja nuolaisi Pilkkutassun korvaa. Pilkkutassu ei välittänyt vaan marssi pois, ulos leiristä, metsään. Hän ei halunnut puhua kenellekään. Tämänkö takia häntä ei oltu laitettu partioon tai mihinkään? Koko klaani oli sekaisin kahdesta tulevasta soturista ja unohdettiin hänen ja hänen siskonsa koulutus täysin. Heistä ei koskaan tulisi sotureita, heidät vain hylättiin. Pilkkutassulle tuntematon tunne kateus tuntui valtaavan hänet kokonaan. Hän ei pystynyt olemaan, ei ajattelemaan. Kaikki tuntui olevan huonosti, eikä hän kestänyt olla.

Ihan kuin Pilkkutassu ei olisi saanut mielestään tarpeekseen kaikista kissoista jotka tunsi, hän törmäsi yhteen kissaan josta ei ollut varma halusiko hän välteläl tuota juuri eniten vai oliko iloinen, että tapasi juuri hänet. Pilkkutassun edessä seisoi tuttu kilpikonnakuvionen naaras, hänen mestarinsa Lumimyrsky.

“Pilkkutassu! Olet herännyt, oletko nauttinut vapaapäivästäsi tänään?” hän kysyi lempeästi, mutta Pilkkutassu saattoi kuulla ihmetyksen naaraan äänestä.

“Joo todellakin olen nauttinut, varmaan nautinkin, kun koulutukseni ei etene ja saan nauttia tällaisista päivistä sitten varmaan siihen asti kunnes minut potkitaan klaaninvanhimpien pesään… oppilaana!”

“Oppilaana? Ethän sinä hölmö tule ole oppilas ikuisesti. Mistä sinä oikein puhut Pilkkutassu?”

Pilkkutassu ei katsonut mestariaan päinkään. Hänen silmänsä katsoivat keskittymättömästi sammalaiseen maahan.

“Etsijätassulla ja Tarinatassulla on näyttö tänään. Ja Ukkostassu sanoi, että minä ja hän emme kuulemma ole valmiita vielä. Sanoitko etten ole valmis vielä? Miten minä en voi olla valmis jos kaksi siskoani ovat valmiit olemaan sotureita!” Pilkkutassu huusi viimeisen lauseensa ja pentumaisuuden tunne hänen sisällään eli yhä kovemmin.

Lumimyrsky oli hiljaa, hänen katseensa kävi maassa, mutta pian hän tuijotti hiljaa Pilkkutassua silmiin, niin, että oppilaan oli pakko katsoa häntä takaisin, vaikka ei olisi halunnut.

“Olen pahoillani, sanoin Heinätähdelle etten usko sinun olevan valmis ja Katajataivas oli samaa mieltä Ukkostassusta.”

“Mutta miksi sanoit niin! Sanot aina, että pärjään hyvin kun harjoittelemme, mutta sitten en yhtäkkiä olekaan tarpeeksi hyvä tai valmis! Tuntuu kuin minussa olisi jotain hyvää tai kun et olisi kouluttanut minua tarpeeksi. Onko se minun vikani, jos sinä et tee tehtävääsi mestarina tarpeeksi hyvin?”

Mestarin ja oppilaan välillä oli syvä hiljaisuus. Sitten Lumimyrsky veti syvään henkeä ja huokaisi.

“Ei sinussa ole Pilkkutassu mitään vikaa ja olet todellakin pärjännyt hyvin niin taistelu- kuin saalistusharjoituksissa. Olet fiksu nuori ja tulen olemaan ylpeä sinä päivänä, kun sinusta tulee soturi. Mutta se päivä ei ole tänään, sillä en usko, että se on sinulle hyväksi juuri nyt. Sinulla on vielä paljon opittavaa, ja olen huomannut.. olen huomannut, että et ole aina ihan täysillä pystynyt keskittymään saalistamiseen. Ajatuksesi ovat muualla, enkä tiedä onko se jotain ikääsi liittyvää joka menee ajan kanssa ohi vai mitä se on, mutta sinun täytyy pystyä käsittelemään nämä asiat ennen kuin pystyt siirtymään soturintehtäviin. Siihen asti koulutan sinua mielelläni ja toivon, että otat opit vastaan. Sinusta tulee vielä hieno soturi.”

Pilkkutassu tuijotti Lumimyrskyä ihmeissään. Mestarin sanat osuivat syvälle, mutta hyvällä tavalla. Yhtäkkiä kaikki se huoli ja stressi, mikä Pilkkutassulla oli ollut tehtävissään pärjäämisessä oli lähtenyt, ei ihan kokoaan, mutta hänellä oli helpottuneempi olo. Lumimyrsky oli huomannut sen, että Pilkutassua vaivasi jokin. Pilkkutassu tiesi mikä se oli, mutta hän oli iloinen, että mestari ei ollut pakottanut häntä puhumaan asiasta enempää. Ehkä hän voisikin päästä ongelmastaan yli, tai ainakin oppia elämään sen kanssa. Eikä hänen tarvinnut tuntea painetta siitä, miten hänen sisaruksensa pärjäsivät, tai kukaan oikeastaan. Hän saisi edetä omaan tahtiinsa.


Pilkkutassun olo oli tyytyväisempi kun hän palasi leiriin mestarinsa kanssa. Hänen mieltään painanut kateus oli helpottanut ja hän uskoi pystyvänsä olemaan mukana kannustamassa, jos hänen siskonsa tänään pääsisivätkin sotureiksi. Kolli odotti innolla ainakin sitä minkälaiset soturinimet ne saisivat. Hän odottaisi omaa nimeänsäkin innolla. Ja sitä mikä hänen tarkoituksensa oli. Hän silti toivoi, että pääsisi soturiksi mahdollisimman pian. Mutta samalla häntä jännitti, ja hieman ahdistikin koko ajatus.


Pilkkutassu oli saanut Lumimyrskyltä luvan mennä hakemaan jotain syötävää tuoresaaliskasalta ja oppilas tunsi nälkänsä kasvavan. Oppilas oli ottamassa pienen oravan, kun joku tuuppasi häntä kyljestä. Kun hän kääntyi katsomaan, hän näki äitinsä Täplätuulen. Läiskikäs naaras hymyili ja kehräsi iloisesti.

“Hei Pilkkutassu, huomasin sinun tulevan juuri ulkoa Lumimyrskyn kanssa. Haluisitko jakaa kanssani saaliin, vaikka tuon oravan? Haluaisin jutella kanssasi”, Täplätuuli sanoi lempeästi ja Pilkkutassu nyökkäsi ja seurasi emoaan orava suussa. He istuutuivat pieneen nurkkaan leirissä.

“Tarinatassusta ja Etsijätassusta saattaa tulla sotureita tänään”, Täplätuuli totesi ja kumartui syömään saalista. Pilkkutassu kumartui myös ja otti oravaa suuhunsa. Hetken kuitenkin jäystettyään hän tajusi kuinka inhottavalta lihan jauhaminen oli ja kuinka ällöttävältä häneltä tuntui suussa. Kolli nielaisi hanakasti suupalan ja antoi äitinsä puhua sillä välin kun hän kuunteli.

“Se on ihan okei, ettei minusta tule vielä soturia. Saan aikaa harjoitella ja valmistautua enemmän ja se sopii minulle oikein hyvin”, Pilkkutassu nyökkäsi keskustelun päätteeksi. Täplätuuli naurahti ja painautui pentuaan vasten: “Olen myös sinusta todella ylpeä.” Pilkkutassu nojautui takaisinpäin ja otti emonsa lämmön ja rakkauden vastaan, sillä myöhemmin olisi aika antaa huomiota muille kissoille.


-----

Etsitätassusta ja Tarinatassusta tuli sotureita, eikä Pilkkutassu olisi voinut olla kummastakaan siskostaan ylpeämpi. Hän tiesi, etteivät kumpikaan saaneet puhua tänä yönä, mutta Pilkkutassu kävi nyökkäämässä kummallekin samalla kun Täplätuuli kehräsi kahden tuoreen soturin ympärillä onnellisena ja ylpeänä emona. Etsijätaivas ja Tarinamieli olivat paikkansa sotureina ansainneet ja Pilkkutassu hymyili Ukkostassulle vieressään. Kun hän kääntöi nauraen katseensa toiseen suuntaan, hänen sydämensä oli jättää lyönnin välistä.

“Pilkkutassu hei”, ystävällinen ääni sanoi ja Pilkkutassu tunsi kuinka hänen korvansa alkoivat kuumottaa. Väärätassu seisoi hänen vieressään ja Pilkkutassu ei pystynyt edes nostamaan katsettaan kunnolla kollin kullanoransseihin silmiin, kun hän jo halusi kadota maan pinnalta. Mutta samaan aikaan hän halusi pysyä siinä, vaikka hänestä tuntuikin, ettei hän pystynyt ottamaan yhtäkään syvää henkäystä tai vaihtoehtoisesti ne olivat niin ilmiselvän kuuluvia, että kerrankin elämässään häntä hävetti olla ilmaa sisään hengittävä olento.

“Hei Väärätassu”, Pilkkutassu vastasi ja hymyili ruskealle kollille. Hän tunsi kehräyksen pääsevän kurkustaan, mutta toivoi, ettei toinen kuullut sitä. Miksi Väärätassu tuli puhumaan hänelle juuri nyt? Missä kolli oli ollut koko päivän? Pilkkutassu ei ainakaan ollut nähnyt tuota hölmöä karvapalloa ollenkaan. Entä jos Väärätassullakin oli joku soturinäyttö ja hänestäkin tulisi soturi. Pilkkutassu alkoi tuntea paniikin taas kasvavan sisällään.

“Sinäkin pääset varmaan pian soturiksi, kun siskosikin pääsivät”, toinen oppilas sanoi ja Pilkkutassu tuijotti vain tuon tuntokarvoja korvan ympärillä. Sitten hän tajusi mitä Väärätassu oli juuri sanonut.

“Niin toivottavasti”, hän naurahti ja Väärätassun katse tuntui porautuvan vähän liian syvälle häneen. Pilkkutassu halusi sanoa kovasti jotakin, mutta hänestä tuntui kuin hänen kielensä olisi sidottu. Ei hän saanut mitään suustaan. Hän katsoi Väärätassun kultaisiin silmiin. Tuo kissa taisi olla hänen elämänsä suurin valopilke tällä hetkellä..

“Mennäänkö kävelylle?” Pilkkutassu kysyi ja toivoi, ettei toinen kuullut vapinaa hänen äänessään. Ei hän ollut varma tärisikö hän ja oliko hänen äänessään mitään omituista mutta hän ei voinut olla varma.

“Mennään vain”, Väärätassu vastasi myöntävästi ja heilautti häntäänsä leirin uloskäyntiä kohti. Oppilaat lähtivät yhdessä ulos metsään. Oli hiljaista kun kaksi nuorta kissaa kävelivät luonnon läpi. Pilkkutassusta se tuntui mukavalta. Oli jotenkin hyvä olla Väärätassun seurassa, vaikka samaan aikaan häntä tuntui jännittävän myös todella, todella paljon.

Kissat pysähtyivät edessään olevan järven eteen. Tuuli puhalsi heidän turkkejaan vasten ja Pilkkutassu ei ollut varma pystyisikö pitämään silmiään kunnolla auki, mutta ainakin hänen turkkinsa lämmitti häntä. Muokatessaan asentoaan sopivammaksi hän hipaisi vahingossa hännällään Väärätassun kylkeä. Hän ei ollut varma huomasiko kolli vai esittikö hän vain ettei mitään tapahtunut. Pilkkutassusta taas tuntui, että hänen koko naamansa oli tulessa.

“Väärät…” hän aloitti, mutta ei jatkanut lausettaan loppuun Väärätassun laittaessaan tassunsa Pilkkutassun harmaan käpälän päälle. Hän tunsi sisällään vain hämmennystä ja nosti katseensa hitaasti Väärätassua kohti.

“Minä…” Väärätassu aloitti ja Pilkkutassu tunsi sydämensä hakkaavan kovemmin kuin se oli vielä aiemmin sykkinyt.

“Mitä?”
“Mhmm… antaa olla”, sanoi oppilas sitten ja kääntyi nopeasti ympäri ja lähti pois. Harmaa kolli jäi tuijottamaan hänen peräänsä ja yritti olla välittämättä pettymyksen tunteesta mikä hänelle jäi. Mitä juuri oli tapahtunut? Hän kuopaisi maata ja lähti sitten kävelemään leiriä kohti, yksin.