11. luku - Aamu

Leijonahammas oli täynnä intoa, kun hänestä oli tulossa isä. Se tuntui niin väärältä ja sai vatsani muljahtelemaan ikävästi. Miksi hän oli nyt niin iloinen saadessaan pentuja jonkun ihan typerän kissan kanssa kuin Kielotaivas mutta oli ilman mitään omantunnon tuskia tappanut meidän yhteiset pentumme? Miksi? En vain voinut ymmärtää.
Kun Korppivarjo juoksi sitten eräänä päivänä leiriin ja etsi minut käpäliinsä, virneeni kasvoi suureksi. Kuin muina kissoina lähdimme saalistamaan aivan kuin kaikki olisi normaalisti, vaikka ei todellakaan ollut. Kuljimme ripein askelin kohti Varjoklaania ja Jokiklaania erottavelle rajalle. Katseeni oli synkkä ja sydämeni sisällä myrskysi ukkonen. Salamat juoksivat turkillani, pistellen voimakkaasti vihan ollessa vallalla.
Kaikki, mikä pääni sisällä oli, oli vain kostonhimoa ja halua antaa Leijonahampaalle hänelle ansaitsemallaan tavalla. Tuhota kaikki, mitä meillä oli. Hän tuhosi koko elämäni, vei minuta kaiken ilon. Hän murskasi sisälläni olevan luottamuksen, toivon ja rakkauden kaikkia kohtaan eikä hän saisi sitä koskaan anteeksi.
Kun Jokiklaani oli aikaisemmin syöksynyt auttamaan Taivasklaania, en ollut säästellyt voimiani. Muistan vieläkin kuinka oudon tyytyväinen olo minulla oli ollut, kun kynteni oli läpäisseet toisen kissan nahkan ja veri oli tahrinut turkkini. Taistelu oli antanut jotain muuta tunnetta, tavan purkaa sitä sisälläni liekehtivää vihaa.
Katselin varjoista, kuinka Kielotaivas synnytti. Oli syntynyt vain yksi pentu. Leijonahammas Kielotaivaan kera ei ole ollut ainoa, joka on odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Ja se päivä oli tänään. Ja juuri nyt, kun Kielotaivas oli partiossa vain Leijonahampaan kanssa. Tai kävelyllä miettimässä nimeä pennuille, mistäs minä sen tiedän. Voi toisia. Niin avuttomia.
Korppivarjo värisi vieressäni. Hän katsoi ähkivää, kermanvalkeaa naarasta silmät laajoina. Pitäisikö auttaa? Mitä turhia. Se olisi oikein tuolle katalalle kollille menettää pentunsa ja vielä kumppaninsa. Kolli oli vienyt niin paljon minulta. Kaiken. Hän oli… Hän oli...
Kimeä vinkaisu sai korvani heilahtamaan ja vatsani muljahtamaan vihasta. Pentu oli elossa ja nyt rajalla oli kahden kissan sijasta kolme. Ja kaikki elossa, vaikka Kielotaivas näyttikin kovin uupuneelta.
”Se on naaras!” Leijonahammas hihkaisi ja näin vilauksen valkeasta mytystä. Kummajainen. Rumakin vielä. ”Meillä on tytär, Kielokukkaseni.”
”Perhekokous, kuinka suloista”, sanoin synkästi ja astuin esiin piilostani. Leijonahampaan rusehtavat vihreät silmät laajenivat ja hän asettui pentunsa ja Kielotaivaan eteen suojelevasti.
”Pysy poissa, peto!” hän karjaisi ja upotti kyntensä ruohikkoon. ”Sinua ei ole kutsuttu tänne eikä sinua koskaan kaivata!”
”Se harmillista”, nauroin huvittuneena. Aina uhoamassa. Miten ihmeessä tuo kolli olikaan koskaan saanut minut pauloihinsa? ”Mikä sinä olet minua estämään?”
”Pysy poissa!” oranssi kolli huusi ja vilkaisi taakseen. Kielotaivas huokaisi irvistäen kivusta.
”Olet säälittävä”, naukaisin, ilmeettömästi. ”Mutta tuo”, katsoin kummalliseen, märkään myttyyn, ”tuo tuolla on avuton, säälittävä ja kamala. SINUN tyttäresi. Eipä sinun tyttäresi voisi muuta ollakaan.”
”Hän on minun tyttäreni! Ja siksi hänestä tulee upea, upeampi kuin kukaan muu koskaan!” kolli raivosi ja huitaisi minua kohti kynsillään.
”Etkö jo oppinut”, ilkuin, kun kynnet hujahtivat ohi. ”Et osu enää toista kertaa.”
”Sehän nähdään!” Leijonahammas uhosi, mutta pysyi perheensä edustalla. Olisi riskialtista astua sivuun ja Leijonahammas tiesi sen aivan selvästi.
”Lupaan sinulle”, sanoin silmät varoittavasti välähtäen. ”Pentuasi kohtaa kohtalokkaat ajat. Eikä mikään muuta sitä, mitä hänelle tulee käymään heti, kun hänestä tulee soturi. Lupaan sinulle, saat katsoa tarkkaan, kun elämä valuu hänen silmistään!”
”Leijo-leijonahammas...” Kielotaivas ynähti ja pää valahti maahan, kun kipuaalto rymisti naaraan kehon lävitse.
”Kielotaivas!” Leijonahammas ulvahti avuttomasti ja ryntäsi kumppaninsa luokse, joka hengitti vaivalloisesti.
”Saat nähdä”, kuiskasin vielä ja katosin takaisin oman reviirini suojaan. Hän saisi nähdä.

Makoilin tyytyväisenä yhdessä auringonläikässä Jokiklaanin leirissä. Pesin tassujani, jotka maistuivat suolaisilta kalastuksen jäljiltä. Tuore, kaksi päivää sitten tekemäni uhkaus kylvi tuhoa ja tunsin tänne asti Leijonahampaan kauhistuneet sydämen lyönnit. Enhän minä tappaisi pentua tai toista kissaa, olenhan kunniallinen soturi. Mutta minun lupaukseni pitävät aina. Jonain päivänä kostoni saapuisi ja Leijonahammas saisi kärsiä. Ennen sitä päivää en lepäisi.
”Apua!” tunnistin Aamulaulun äänen ja huomasin pian harmaan kirjavan naaraan tulevan kauhistuneen näköisenä leiriin. Hänen perässään tuli oma emoni, Kirkaskuu. Hän kantoi pientä pentua leukojensa välissä. Pysyin paikoillani ja katselin, kuinka kissat virtasivat kuin vuolas joki kahden kissan luokse. Pentuhan se vain oli. Pennut olivat rumia ja avuttomia. Miksi niistä aina hössötettiin?
”Löysimme tämän pennun reviirien ulkopuolelta kuolleen emonsa luota!” Aamulaulu sanoi apeasti ja katsoi erivärisillä silmillään Kirkaskuuta kohti. Vaalea turkki vilahti kissojen takaa, mutta en jaksanut välittää. Kirkaskuu kuitenkin jaksoi tulla luokseni sen kauhean supinan jälkeen.
”Kuunvalo”, emoni sanoi ja istui viereeni kietoen tuuhean häntäni kehoni ympärille. ”Se naaras sanoi sinun nimesi minulle ennen kuin hän kuoli.”
Mitä? Himskattia? Sentään? Mitä??
Katsoin emoani kulmat kurtussa. Harmaa naaras, joka tuntui olevan yhtä viisas kuin satoja vuosia elänyt päällikkö, mutta silti vastanimitetyn soturin näköinen. Ja aina yhtä kirkkaat vihreät silmät, jota varjostivat synkät salaisuudet. Tai niin Yksisiipi aina sanoi. Yksisiipi sanoi aina kaikenlaista, mutta kyllä naaraan sanoissa oli lähes aina ollut järkeä. Itse en vain nähnyt asioita niin tarkasti kuin Yksisiipi.
”Minusta kohtalo haluaa, että sinä koulutat sitä pentua, kun aika koittaa”, Kirkaskuu sanoi ja kääntyi katsomaan minua hymyillen. ”Hän tuntui tietävän sinut. Klaanien ulkopuolinen kissa.”
”Niinkö?” katselin pilvetöntä taivasta mietteliäänä. Tai ehkä yritin vaikuttaa välinpitämättömältä. No, samapa tuo. Kyllä minulle oppilas kelpasi.
”Puhun päällikön kanssa”, Kirkaskuu sanoi ja silitti selkääni hännällä’n. ”Ehkä tämä on se käännös, jota tarvitset.”
Aina niin viisas ja kaiken näkevä. Kirkaskuu tiesi paljon, jopa asioita, joita ei voisi kenenkään luulla tietävän. Mutta ei oppilas muuttaisi mennyttä. Turhaan Kirkaskuu luuli, että yksi oppilas voisi kuin pyyhkiä kaiken menneen.
”Mikä sen pennun nimi on?” kysyin ennen kuin emoni ehti karata omille teilleen.
”Aamupentu.”

Aamupentu. Orpo pentu, jota Aamulaulu hoisi yhdessä Pihkakäpälän kanssa. Kiitos Kirkaskuun ja Aamulaulun, pennusta oli tullut nyt Jokiklaanin kissa. Ja tietysti Soturilain, koska pentua ei saa jättää pulaan ja niin edelleen. Ja se oli tietysti hieno laki ja arvostettava. Päällikkö oli luvannut, että minusta, ihan oikeasti minusta, tulee pennun mestari, kun se täyttää kuusi kuuta. Aivan loistavaa! Viimeinkin jotain tärkeää minullekin eikä vain Uniyölle. Uniyö oli saanut oppilaan niin nopeasti ja oli saanut soturinimensäkin niin aikaisin. Ihmekatti sekin. Muka niin erityinen. Pyh. Uniyö sitä, Uniyö tätä. Koko kissa ei edes tuntunut enää omalta siskolta.
”Hei, Kuunvalo?” Pihkakäpälä naukaisi pentutarhan suulta kirkas hymy kasvoillaan omat nuoret pentunsa tassujensa juuressa. ”Haluaisitko tavata Aamupennun? Hän on nyt hereillä ja oikein virkeänä, ehkä virkeimpänä kuin koskaan aiemmin.”
”Voisinhan minä”, naukaisin takaisin ja vilkaisin punaruskeaa naarasta. ”Tulen aivan kohta.”
”Selvä!” kuningatar naukaisi ja katosi sitten pentutarhan syövereihin tyytyväisesti humisten.
”Ja katinkontit”, mutisin hiljaa. Totta kai menisin katsomaan sitä ihmeellistä pentua. Kaikki vain odottivat pennun kävelyä leirissä. Mitä ihmeellistä siinä pennussa voi olla? Ihan tavallinen, turha pentu. Miksi ulkopuolelta tullut pentu oli niin iso puheenaihe nyt?
”Kuunvalo”, Korppivarjo nyökkäsi ja asteli valkoisen naaraan luokse.
”Korppivarjo?” nyökkäsin mustavalkoiselle kollille, jonka turkki sojotti tuttuun tapaan hieman hassusti. Mutta nyt se sojotti entistä hassummin ja se jos jokin kertoi siitä, että hän oli ollut tekemässä jotakin tärkeää tai jotain sinnepäin.
”Asiani koskee Leijonahammasta...” kolli sanoi, mutta hiljeni, kun nostin toisen etutassuni ilmaan.
”Se voi odottaa”, sanoin ja vaikka huomasin, että asia tuntui olevan kovin tärkeä, en halunnut sen kapisen kollin pilata tätä tulevaa tapaamista. En haluaisi ärähtää pennulle kärsimättömyyksissäni. Varsinkaan, kun kyseisestä pennusta pitäisi tulla minun oppilaani. Ja miksi? En minä tiedä. Emo ja Aamulaulu olivat saaneet kaikkien mielenkiinnon kohoamaan pentua kohtaan, paitsi minun.
”Jos olet varma”, kolli naukaisi hiljaa ja katseli haalean keltaisilla silmillään ympärilleen. Mikä voi olla noin hermostuttavaa?
”Olen varma”, sanoin silmiäni siristäen. ”En mieluusti tiuskisi Aamupennulle, kun menen tapaamaan häntä ensi kerran.”
Korppivarjo tuntui mykistyvän ja kuolevan siihen paikkaan, kun mainitsin pennun nimen. Musta kolli hermostui, mutta rauhoitti itsensä ja hymyili kannustavasti. ”Kannatan. Saisit vain piiskaa kuningattarilta ja vihaista kuningatarta ei edes kokenein soturi halua suututtaa. Odotan sinua täällä uutisteni kanssa.”
”Hienoa”, sanoin lyhyesti ja suuntasin sitten pentutarhaan. Tuttu maidonhaju ja lempeä tunnelma sai vienon hymyn nousemaan kasvoilleni. Pentuajat olivat kirkkaina taas mielessäni, mutta ravistin ne pois. Pihkakäpälä makasi pesän seinustalla kahden oman pentunsa kansa ja kahden vanhemman pennun seassa istui nyt kuun ikäinen vaalea mytty. Siristin erikoisia silmiäni ja astuin lähemmäs. Totuin onneksi nopeasti pentutarhan pimeämpään tunnelmaan ja astelin pennun luokse.
Kaikki ilma tuntui kaikkoavan maailmasta ja katseeni jähmettyi kermanvaaleaan pentuun. Tummanruskeat korvat ja silmien ympärillä olevat läikät olivat aivan liian tutut. Ja nuo hyvin kirkkaat siniset silmät. Ne olivat kovin samanlaiset kuin…
Ei voi olla totta. Mikä vitsaus voikaan tuoda juuri tämän pennun juuri tänne ja vielä minun oppilaakseni. Aamupentu, Kielotaivaan ja yh… Leijonahampaan tytär. Emonsa turkki ja silti isänsä kaltainen katse, saman muotoiset silmät, samat korvat ja sama nenä. Voi Tähtiklaani sentään, miksi hiirenpapanassa juuri tämä pentu?!
”Kuunvalo?” Pihkakäpälä kutsui valkoista naarasta. ”Onko kaikki hyvin?”
”Mi-”, hiljenin ja keräsin sanoja mielessäni. ”Hän vain näyttää kovasti emoltaan.”
”Voi sentään”, Pihkakäpälä hymyili lempeästi. ”Ainakin hän on kovin kaunis ja sievä. Ja erittäin rohkea.”
Kaoin sisällä mielessäni, kun puhuin kuin Kielotaivas olisi ollut muka ystäväni. Voi hertti leijaa. Hän ei ikinä olisi minun ystäväni. Ei varsinkaan nyt, kun oli kuollut.
Sitten kaikki tuntui selvenevän. Lupaukseni Leijonahampaalle Aamupennun kohtalosta tuntui nyt paljon helpommalta ja yksinkertaisemmalta. Nyt olisi helppo tietää, milloin pennusta tulisi soturi ja milloin olisi paras hetki iskeä. Aivan loistavaa.
”Sinulla on aivan upeat silmät”, Aamupentu sanoi sitten heleällä äänellään ja haukotteli sitten.
”Hänpä menetti energiansa nopeasti”, naukaisin hieman hämmentyneenä.
”Hän on todella uupunut, onhan hän vielä todella nuori. Tämän ikäiset pienokaiset nukkuvat niin paljon”, Pihkakäpälä selitti minulle. ”Kyllä se helpottaa, kun hän tuosta kasvaa. Pian hän ei muuta teekään kuin juoksentele.”
”Toivottavasti”, Kuunvalo nyökkäsi ja katsoi, kun Aamupentu käpertyi kerälle ja painautui nukkumaan Pihkäkäpälää vasten.
”Mistä nimi Aamupentu muuten tulee?” kysyin viimein ja katsahtin Pihkakäpälää silmiin.
”Kirkaskuu ja Aamulaulu sen päättivät, he tietävät paremmin”, naaras vastasi ja kutsui omat pentunsa luokseen nukkumaan Aamupennun vierelle.
”Aivan”, Kuunvalo nyökkäsi ja poistui sitten hiljaa. Pitäisi olla varovainen, jos halusi pitää kostonhimonsa piilossa muilta. Se toisi vain ongelmia, jos joku saisi tietää, että olin tehnyt uhkauksen pennulle.
Korppivarjo istui kauempana ja nyt ymmärsin, mikä sen hänen tärkeä uutisensa oli ollut. Päästin syvän huokauksen. Ehkä näin oli vain parempi, suunnitelma saataisiin toteen helpommin. Ja sitten, kosto olisi vihdoinkin minun.

Yhdeksäs luku – Pelastetaan Taivasklaani!

Hermostus kulki Jääruusun selkärankaa pitkin. Heidän pitäisi onnistua. He eivät saisi menettää Taivasklaania tai kaikki klaanit olisivat tuhon omia. Kunhan vain se Yönkajon lauman johtaja pitäisi sanansa.
”Mitä sinä täällä yksin istut?” Jääruusu hätkähti isänsä äänelle. Oranssiturkkinen kolli seisoi nyt tyttärensä edessä, silmäillen valkoturkkista naarasta. ”Näytät kovin hermostuneelta. Onko kaikki hyvin?”
Jääruusu päästi syvän huokaisun ja pudisti päätään. Tulikukka istuutui hänen vierelleen, antaen hiljaista henkistä tukea tyttärelleen. Tulikukka oli kauan nähnyt kolmen tyttärensä hankaluudet ja stressin, mutta oli luvannut itselleen pysyä poissa siitä, koska hän ei kuulunut kolmikon huolenaiheisiin. Mutta nyt hän oli saanut tarpeekseen.
”Olette olleet kovin kiireisiä”, Tulikukka sanoi sitten hiljaisella äänellä ja Jääruusu vilkaisi isäänsä, joka katseli kohti tummaa taivasta, antaen sateen kastella kuononsa. ”Vastuunne ottavat selkeästi koville.”
”Soturin tehtävät ovat haastavat”, Jääruusu nyökkäsi. ”Ja Taivasklaanin tilanne huolestuttaa kaikkia.”
”Niin, niin tietysti”, Tulikukka humisi, ”sinähän teidät siitä enemmänkin?”
Jääruusu kurtisti kulmiaan ja tuijotti taas isäänsä, joka pelottavan rauhallisena istui paikoillaan ja tuijotti taivasta kohti. ”Mitä sinä-”
”Muistutat paljon minun emoani”, Tulikukka naukaisi, ihan kuin hänen edelliset sanansa eivät olisi koskaan olleet olemassakaan, ”lempeä, mutta silti aina valmiina noudattamaan omaa mieltään ja tahtoaan”, nyt oranssi kolli katsoi tytärtään silmiin. ”Ja piilottamansa murheensa ja taakkansa syvälle sisimpäänsä.”
Jääruusu tuijotti isänsä harmaita silmiä hetken aikaa, kunnes käänsi katseensa kohti sadetta, joka ropisi maahan. ”Niin sen on pakko olla.”
”Sinulla on sentään sisaresi”, Tulikukka jatkoi. ”He ovat kanssasi aina, jokaisena hetkenä ja aina tukena. Et ole koskaan yksin. Kaikki eivät ole niin onnekkaita.”
”Niin”, Jääruusu hymyili sitten hellästi. ”Olen kiitollinen heistä. En tiedä mitä tekisin ilman heitä. Tai sinua.”
Tulikukka nauroi lempeästi. ”En minäkään tiedä, mitä tekisin ilman teitä neljää”, kolli sanoi ja hymyili Jääruusulle. ”Mutta en puhu nyt vain soturintehtävistänne.”
”Mistä sitten?” Jääruusu kallisti päätään kysyvästi ja Tulikukka hymyili tietävästi.
”On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Tulikukka puhui hiljaa ja Jääruusun siniset silmät levisivät. Hän tuijotti isäänsä epäuskoisena. Miten ihmeessää hänen isänsä voisi tietää ennustuksesta? Eikö se kerrottu vain Jääruusulle ja hänen siskoilleen?
”Mitä?” Jääruusu sai vain sanottua ja Tulikukka hymyili leveästi, kääntyen taas katsomaan sadetta. ”Miten sinä tiedät ennustuksesta?”
Tulikukka pysyi hetken hiljaa, tunteiden vyöry aaltoillen hänen silmissään. ”Se kerrottiin minulle jo kauan ennen kuin te synnyitte.”
Jääruusu tuijotti isäänsä epäuskoisena. Heidän isänsä oli tiennyt ennustuksesta... kauemmin kuin he itse. Mutta miksi?
”Teidän pitänee varmaan auttaa Taivasklaania, eikö?” Tulikukka kysyi sitten varmistukseksi. ”Ilman heitähän ei enää klaaneja olisi”, kolli sanoi ja asteli sitten pois, hymyillen vielä tyttärelleen. ”Hihkaiskaa, jos ikinä tarvitsette mitään.”

”Miten niin Tulikukka tietää ennustuksesta?” Kastelintu ihmetteli silmät viiruina. ”Kerroitko sinä hänelle?”
”No en!” Jääruusu kivahti. ”Hän sanoi minulle itse! Hän kuulemma tiesi siitä jo ennen kuin me olimme edes syntyneet!”
”Miten ihmeessä hän siitä tietää? Tai pikemminkin miksi?” Taivaannova mietti hämillään. Eihän siinä kyllä järkeä ollut.
”Ehkä Tähtiklaani halusi hänen vain tietävän”, Jääruusu sanoi, tuijottaen tassujaan mietteliäänä. ”Ehkä hänen piti kasvattaa meitä tietyllä tavalla. Minusta tuntuu, että hän tietää jotain enemmänkin.”
”En enää olisi yllättynyt mistään”, Kastelintu murahti. Läikikäs naaras oli yhä poissaoleva ja Jääruusu tunsi pahaa oloa sisarensa puolesta. Mutta kaiken, minkä he olivat tehneet, oli pitänyt tapahtua, jotta he olisivat ymmärtäneet mitä heidän piti oikeasti tehdä.
Kaikki klaanit olivat niin levottomia, jopa Myrskyklaani. Kaikissa klaaniessa tuntui kipinöivän nykyisen tilanteen takia. Jokiklaani ja Tuuliklaani pitivät taukoa hyökkäystensä osalta, mutta sisarkolmikko oli satavarma, että ne hyökkäsivät pian uudestaan ellei Yönkajon lauma toimisi pian ja ottaisi syytä niskoilleen.
Oli kulunut jo miltei kuu siitä, kun he olivat kertoneet Hallatähdelle tapahtuneesta ja laatineet suunnitelman yhdessä Hallatähden ja Novan kanssa.
Heidän pitäisi vain odottaa, sillä he eivät voisi tehdä mitään Taivasklaanin hyväksi ennen kuin Yönkajon lauma tekisi osansa ja ennen kuin kokoontuminen parin yön päästä koittaisi. He olivat sopineet Hallatähden kanssa, että Taivasklaani saapuisi kokoontumiseen ja klaaneille yritettäisiin muistuttaa, että Tähtiklaani halusi Taivasklaanin tänne ja että ilman Taivasklaania ei olisi muitakaan klaaneja. Ja mikä tärkeintä, muille pitäisi muistuttaa siitä, että ilman Taivasklaania ei olisi enää klaaneja. Se olisi tärkeää tehdä pian.

Jääruusu tuijotti selkeää taivasta mietteliäänä. Ensimmäinen päivä viikkoon, kun taivaalla ei ollut yhden yhtäkään pilveä lipumassa kohti kaukaisuutta. Valkoisen naaraan pää oli täynnä ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa. Onnistuisivatko he saamaan klaanit auttamaan Taivasklaania, kun tositilanne tulisi eteen? Naaras toden totta toivoi, että niin tapahtuisi.
Hento hipaisu kylkeä vasten sai Jääruusu kääntämään päänsä pois taivaalta ja kohtaamaan Tarinamielen katseen. Naaras hymyili lempeästi Jääruusulle ja valkoinen naaras vastasi ystävänsä hymyyn. He eivät olleet pitkään aikaan ehtineet viettää aikaa ennustuksen tuoman kiireen takia. Hiirinenä seisoi Tarinamielen takana ja naaraan kirkkaat vihreät silmät olivat kysyvät. Hiirinenänkään kanssa Jääruusu ei ollut ehtinyt edes puhumaan kunnolla. Typerä ennustus ja sen tuoma vastuu.
”Onko sinulla hetki aikaa?” Tarinamieli kysyi sitten. Naaras tiesi, ei, hän tunsi, että Jääruusun mieli oli täynnä ajatuksia ja stressiä. Hiirinenä oli ollut se, joka oli ehdottanut, että he veisivät Jääruusun pois leiristä ja tyhjentämään naaraan ajatukset.
”Tule kanssamme saalistamaan”, Hiirinenä jatkoi Tarinamielen ajatusta. Jääruusun suupielet kääntyivät hymyyn ja naaras nyökkäsi. Ei hänellä ollut muutakaan ja hän tosiaan halusi viettää vähän aikaa ystäviensä kanssa, edes pienen hetken.
Kolmikko kulki Myrskyklaanin reviiriä pitkin haistellen ilmaa. Kun he olivat saaneet vähän saalista leiriin vietäväksi, vaihtui saaliin etsiminen hentoihin naurunpuuskiin ja tuikkiviin silmiin. He jakoivat hauskoja hetkiään, joita olivat kokeneet ilman toisiaan näiden kuiden aikana, jolloin Jääruusu oli ollut kiinni hänelle määrätyssä ennustuksessa, joista Tarinamieli ja Hiirinenä eivät kuitenkaan tienneet mitään.
Hiirinenä kertoi kuinka eräässä partiossa Kettukuono oli juossut päätäpahkaa ohdakepensaaseen ja siitä sitten kierinyt mutalammikoon. Tarinamieli taas kertoi päätä huimaavan kertomuksen, jonka oli varmasti taas itse keksinyt. Jääruusu ihaili Hiirinenän leppoisuutta ja avoimuutta, ja Tarinamielen luovuutta ja mielikuvitusta. Hiirinenä oli monen silmissä kovin hiljainen, mutta Jääruusu tunsi tummanruskean naaraan paremmin; häneltä löytyi paljon asiaa niille, ketkä kuuntelivat ja keihin hän luotti. Naaraalta löytyi kiltteyttä kaikkia kohtaan.
Ja tarinoita muista Myrskyklaanin kissoista. Jääruusu ei pystynyt käsittämään kuinka paljon Hiirinenä oikein huomasi asioita. Naaras kertoi nyt kuinka oli itse kompuroinut pari päivää sitten ollessaan partiossa ja kaatunut maahan käpälät aivan solmussa.
Jääruusu oli kiitollinen monesta kissasta elämässään; kahdesta upeasta siskostaan, isästään, emostaan ja ystävistään, jotka pysyivät hänen rinnallaan kuidenkin jälkeen. Vaikka hänellä olikin taakkanaan suuri ennustus ja virheet, jotka he olivat tehneet sen suhteen, oli hänellä elämässään silti asioita, jotka kertoivat hänelle, että hän ei ollut koskaan yksin. Hänellä oli elämässäämn asioita, jotka antoivat siihen turvaa, lämpöä ja varmuutta; ne antoivat hänelle asiooita, joita hän vaalisi ikuisesti.

Jääruususta tuntui, että ilmassa olisi kipinöinyt. Jotain oli tapahtumassa. Jotain tärkeää. Kastelintu ja Taivaannova tuntuivat aistivan saman, sillä he vilkuilivat kaikki kolme toisiaan ja jokaisen hännänpää nyki hermostuneesti. Jokin heidän sisällään tuntui olevan kuin suuri tulenlieska. Kokoontumisyö olisi huomisiltana ja se ainakin hermostutti, mutta tässä oli jotakin muuta, jotakin suurempaa.
Jääruusu puuskahti hermostuneena ja nousi seisomaan kuin toivoen sen vievän sen polttavan tunteen pois hänen iholtaan, mutta turhaan. Miksi hänen vatsassaan velloi näin?
Maa värähteli ja Jääruusun silmät menivät viiruiksi. Oliko partio palaamassa jostakin? Oliko jokin klaani hyökkäämässä Myrskyklaaniin?
Vastaus tuli osittaisena yllätyksenä:
Leiriin ilmestyi hätääntyneen näköinen Hallatähti, turkillaan muutama veritahra. Myrskyklaanin kissat kääntyivät katsomaan suurta Taivasklaanin päällikköä silmät ammollaan. Osa päästi jopa varoittavan ulvaisun. Heinätähti loikkasi Suurtasanteelle ja tuijotti hämmentyneenä Taivasklaanin vauhkoontunutta päällikköä.
”Hallatähti?” Heinätähti puhutteli suurta kollia, jonka keltaiset silmät olivat oikeasti pelosta soikeat. Jääruusu nielaisi. Oliko kaikki jo myöhäistä? Yönkajon lauma oli hyökännyt liian aikaisin! Nova oli kyllä varoittanut heitä tästä, mutta ehkä Jääruusu ei ollut vain halunnut uskoa, että lauma voisi hyökätä jo nyt. ”Mikä hätänä?”
”Pyydän… Yönkajon lauma… Se yrittää hävittää Taivasklaanin!” Hallatähti miltei ulvoi. ”He haluavat kostaa! He syyttävät Taivasklaania häviöstään klaaneille. He ovat riistavarkauksien takana!”
”He halusivat hävittää teidät!” Jääruusu kuulosti järkyttyneeltä, yrittäen samalla saada kaikki yhtymään siihen.
”On totta, että ilman Taivasklaania klaanit olisivat tuhoutuneet”, Heinätähti nyökkäsi. ”He… he yrittivät saada meidät Taivasklaani vastaan?”
”Niin!” Hallatähti nyökkäsi. ”Ja nyt he aikovat tappaa jokaisen Taivasklaanin kissan! Pyydän… Tuuliklaani tai Jokiklaani eivät suostu auttamaan…”
Heinätähti katsoi Hallatähteä hetken aikaa kunnes kääntyi klaaninsa puoleen. ”Myrskyklaani! Kaikki kykenevät liittykööt taisteluun!”
Jääruusu tunsi ilon räjähtävän rinnassaan täyteen liekkiin. He auttaisivat! Kiitos, Heinätähti!
”Jääruusu, Kastelintu ja Taivaannova”, Sudenlaulu pysäytti kolmikon. Siskokset vilkaisivat toisiana hermostuinena, kun Heinätähti tuli parantajansa kanssa kolmikon luokse. Hallatähti johdatti Myrskyklaani jo eteenpäin. ”Odottakaa.”
”Niin, Heinätähti, Sudenlaulu?” Kastelintu kysyi. Eivätkö he pääsisi mukaan? Mutta heitä tarvittiin!
”Pyydän”, Sudenalulu sanoi, vilkaisten Myrskyklaanin päällikköä joka nyökkäsi hyväksyvästi, ”hakekaa muut klaanit. Teillä on taitoa puhua ja vakuuttaa.”
Jääruusu, Kastelintu ja Taivaannova vilkaisivat toisiaan. Sudenlaulu oli tämän takana, mutta he ymmärsivät kyllä, miksi tämä oli tehtävä. He luottivat Sudenlaulun päätökseen. Parantaja oli viisas ja hänellä oli vahva yhteys Tähtiklaaniin.
”Jääruusu, olet nopein kolmikosta”, Heinätähti puhui nopeasti. ”Juokse Jokiklaaniin ja pyydä Valkotähti mukaan. Kastelintu, mene Tuuliklaaniin. Ja Taivaannova, hae Kanervatähti klaaneineen.”
”Selvä”, Jääruusu nyökkäsi ja pinkoi jo matkaan. Taivasklaanin kohtalo saattoi riippua hänen nopeudestaan, joten naaras juoksi niin kovaa kuin vain pystyi. Klaanien pitäisi tulla apuun. Heitä tarvittiin, jokaista klaania. Taivasklaani oli auttanut kaikkia klaaneja kuita sitten, nyt oli muiden vuoro.
Jääruusu ylitti Myrskyklaanin ja Varjoklaanin välisen rajan, ja jatkoi juoksuaan rantaviivaa myöten. Taivaannova oli varmasti myös pian Varjoklaanin reviirillä. Jääruusun lihaksia kivisti, mutta hänen oli pakko jaksaa juosta. Hänen oli pakko.
Kun valkoinen naaras ylitti Jokiklaanin ja Varjoklaanin välisen rajan, Jääruusun käpälät meinasivat pettää hänen altaan. Hän kuitenkin kiristi tahtiaan. Jokin, varmasti Tähtiklaani, johdatti häntä kohti Jokiklaanin leiriä. Kissojen hajut voimistuivat ja pian Jääruusu erotti pienen saaressa olevan leirin joen takana. Jääruusu irvisti, kun viileä vesi kasteli hänen turkkinsa. Hän kuuli yllättyneitä kissojen ulvaisuja, kun he kuulivat Jääruusun lähestyvän. Tyhmänä Jääruusu oli jättänyt astinkivet huomaamatta, jotka olisivat johtaneet leiriin paremmin.
Jokiklaanilaiset pysäyttivät Jääruusun heti, kun tämä pääsi leirin reunamille. He irvistelivät hänelle varoittavasti. Hengästyneenä Jääruusulla oli vaikeuksia saada sanoja ulos suustaan. Hän kapusi pois vedestä ja rojahti maahan uupuneena.
”Mitä Myrskyklaanin kissa tekee Jokiklaanin leirissä?” Jääruusu tunnisti Jokiklaanin päällikön ääneen.
”Yönkajon lauma… Taivasklaani… Hallatähti…” Jääruusu puuskutti, kunnes nousi istumaan ja puhui kovempaa, peläten hänen äänensä pettävän. ”Yönkajon lauma on riistavarkauksien takana!”
”Mitä?”
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Hiljaa!” Valkotähti hiljensi klaaninsa puheen sorinan ja kääntyi Jääruusun puoleen. ”Kerro, Jääruusu.”
”Hallatähti tuli pyytämään apua”, Jääruusu selitti. ”Yönkajon lauma hyökkäsi heidän kimppuumsa aikomuksenaan tuhota Taivasklaanin, koska heidän takiaan he hävisivät kuita sitten sen taistelun! He syyttävät Taivasklaania häviöstään. Ja tottahan se on! Klaaneja ei olisi enää, jos Taivasklaani ei olisi tullut apuun!” Jääruusu jatkoi nopeasti. ”Tuhoa yksi klaani ja kaikki loputkin sortuvat.”
”On totta, että olemme nähneet muutamia Yönkajon lauman kissoja viemässä riistamme”, Valkotähti nyökkäili ja vilkaisi klaanilaisiaan. ”Eikö niin?”
”Kyllä”, joku Jokiklaanin kissa nyökkäsi päällikölleen. ”Luulimme sen olevan vain sattumaa.”
”He varmaan yrittivät saada meidät tuhoamaan Taivasklaanin ilman, että heidän oma verensä vuodattuisi.”
”Emme voi olla varmoja.”
”Ei Taivasklaanilla ole ollut syytä viedä ristaamme, heillä on riistaa omastakin takaa ja Hallatähti oli ollut aidosti yllättynyt syytöksistä”, Valkotähti huomautti sitten. Entisenä parantajana kollilla oli viisautta ja erilaista ymmärrystä enemmän kuin muilla kissoilla. ”Jokiklaani! Suostutteko auttamaan Taivasklaania?”
Kissat vilkuilivat toisiaan, kunnes osa päästi hyväksyvää mourunaa ja suurin osa liittyi siihen.
Jääruusu päästi helpottuneen huokaisun, kun Jokiklaani suostui lopulta apuun. Valkotähti keräsi joukkonsa ja pian Jokiklaani syöksyi jo kohti Taivasklaanin reviiriä.
Jääruusu juoksi heidän kannoillaan, saaden taas uutta energiaa jatkaa. Hänen olisi pakko jaksaa. Entä jos hänen poissaolonsa aiheuttaisi taistelun häviämisen? Hän ei antaisi koskaan itselleen anteeksi. Heidän olisi korjattava aiheuttamansa tuhot, jokaisen kolmen heistä. Jääruusua ei edes kiinnostanut, jos hän menettäisi oman henkensä siinä touhussa. Hän oli tehnyt niin paljon virheitä ja aiheuttanut pahaa kokonaiselle klaanille.
Taisteluhen huudot kantautuivat kissojen korviin ja noustessaan kukkulan laelle he näkivät taistelevat klaanit, Varjoklaania lukuun ottamatta. Yönkajon lauma taistelisi niin suurin voimin, että kissojen henkiä tulisi menetettyä. Valkotähti ulvaisi sotahuutonsa ja hänen kissansa syöksyivät auttamaan.
Varjoklaanin kissat ilmestyivät muutamaa hetkeä myöhemmin, liittyen veriseen taisteluun.
Jääruusu tunsi myös pelkonsa alla ylpeyttä; Taivasklaanille vihaiset Jokiklaani ja Tuuliklaani olivat nyt auttamassa Taivasklaania.
Jääruusu loikkasi mustavalkoisen Yönkajon laumaisen kimppuun, repien kissan pois yhden Taivasklaanin kissan kimpusta. Jokin valkoturkkisen naaraan sisällä johdatti hänen tassujensa liikkeitä, jokin voima. Jokin, joka sai hänet taistelemaan hurjemmin kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan voivansa taistella.

------

Toivon kynnet halkoivat ilmaa, kun hän kurkotti kohti puusta tippuvaa lehteä. Se tarttui hänen kynsiinsä ja valkoinen naaras tuijotti kirjavaa lehteä kulmat kurtussa. Hänen turkkiaan kihelmöi jatkuvasti ja se sai hänet hermoilemaan vain entisestään.
Hän muisti saamansa taisteluharjoitukset isältään ennen kuin kolli oli… poistunut. Hän muisti myös Taivasklaanilais aikaisensa koulutuksen. Hän antaisi sen kaiken taitonsa kissalle, joka tulisi saamaan hänet osakseen. Hän ohjaisi seuraajaansa. Hän oli luvannut sen itselleen ja koko maailmalle.
Hän muisti ensimmäisen taistelunsa ikinä. Hän muisti sen elävästi, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Hän muisti hampaat kurkullaan ja hän muisti, kuinka elämä oli juossut hänen silmiensä edessä. Ja kuin tyhjästä oli hän saanut voimaa työntää hyökkääjän kimpustaan. Hän oli voittanut, ajanut hyökkääjän pois taitavin kynneniskuin.
Ja hänen seuraajansa saisi kokea sen huuman syvällä sisimmässään, kun Toivo antaisi tälle voimaa. Hän antaisi seuraajalleen taitojaan ja kykyjään, ohjaten tätä oikeaan suuntaan.
Toivo tuijotti ympärillään siintäviä Tähtiklaanin maita. Pian hän ei enää kulkisi täällä sisartensa kanssa vaan elävien kissojen joukossa. Hän tulisi olemaan osa toista kissaa, ei enää uudestisyntynyt kuin viimeksi. Tällä kertaa oli heidän tarkoituksensa siirtää tehtävä eteenpäin, kunhan he ensin saisivat heille langenneen ennustuksen suoritettua.
Usko, Toivo ja Rakkaus vaikuttaisivat seuraajiensa mieliin ja sieluihin koko ajan, muovaten heidän luonteitaan sopivaan suuntaan. Kun ennustus olisi suoritettu, he voisivat antaa kolmikon kukoistaa ja antaa heidän ottaa tehtävänsä vastaan uutena Uskona, Toivona ja Rakkautena. Heille täytyisi vain tehdä selväksi heidän kouluttajiensa menneisyys ja tehdä selväksi myös se, että koko elämä ei rajoittunut vain ennustukseen.
Vielä jonain päivänä he pääsisivät irti seuraajistaan ja opettaisivat heitä paremmin.
Ja silti Toivoa pelotti. Mitä hänelle ja hänen siskoilleen tapahtuisi, kun he siirtäisivät tehtävänsä eteenpäin, uusille kissoille? He eivät olisi samat kissat, he olisivat omat uniikit persoonansa ja tekisivät tehtävänsä, kuten he itse näkivät parhaaksi.
Eikä usko, toivo tai rakkaus koskaan hylkäisi heitä tai klaaneja.

------

Jääruusu katseli ympärillään kylvettyä tuhoa; kissat olivat verillä ja maassa lojui muutamia elottomia ruumiita, sekä laumalaisten että klaanilaisten. Näky oli kammottava, mutta kun Yönkajon lauman kissat pakenivat sähisten paikalta, se sai jokaisen klaanikissan huokaisemaan helpotuksesta. He olivat taas kerran voittaneet aluettaan valtaavat lauman kissat.
Jääruusu etsi sisariaan hätäisesti ja lopulta löysi heidät. He antoivat toisilleen lempeät kehräykset ja asettuivat kylki kylkeen. He olivat selvinneet. Klaanit olivat voittaneet.
Klaanit heidän ympärilleen kasaantuivat omien kissojensa pariin tutkittuaan kaatuneet toverinsa. Ja silti ilmassa alkoi taas kipinöidä. Sisarkolmikko vilkaisi toisiaan.
”Klaanitovereitamme on kuollut”, joku kissa puhui. ”Ja kenenhän takia?”
”Taivasklaanin”, joku murisi heti vastaukseksi.
”Ilman niitä ei tätä taistelua olisi ollutkaan.”
Jääruusu vilkaisi Hallatähteä, joka katsoi silmät levällään taas vihamielisiä kissoja.
”Mitä te oikein puhutte?” Hallatähti ihmetteli muille klaaneille, jotka tuijottivat häntä.
”Itse te suostuitte tulemaan!” Kastelintu älähti sitten. Heillä kaikilla kiehui. ”Itse te tulitte auttamaan toista klaania.”
”Kuunnelkaa itseäenne!” Jääruusu huusi kurkku suorana. Kissat hiljenivät ja tuijottivat pienen kiviryöppään päällä seisovaa Myrskyklaanin kissaa. ”Kääntämässä taas selkänne toiselle klaanille? Eikö teitä hävetä yhtään? Sama kuin kääntäisitte selkänne Tähtiklaania tai jopa omaa klaanianne vastaan!”
”Ilman Taivasklaania ei olisi enää muitakaan klaaneja!” Kastelintu yhtyi mukaan ja loikkasi Jääruusun vierelle. ”Ette te voi loputtomiin syyttää Taivasklaania kaikesta!”
”Ei Tähtiklaani olisi Taivasklaania luoksemme johdattanut ilman syytä!” Taivaannova puhui, liittyen sisartensa rinnalle. ”Taivasklaani on yksi viidestä klaanista ja on aina ollut.”
”Ja te… ME. Me kaikki klaanit peittelemme nyt omia paheitamme”, Jääruusu murisi. ”Ihan kuin kenenkään meidän klaanimme ei olisi koskaan satuttanut toista tai rikkonut Soturilakia tai vienyt toisen riistaa. Jo kuiden aikana jokainen klaani on tehnyt väärin eikä mikään klaaneista ole poikkeus. Ja Taivasklaani ei edes tehnyt mitään väärää!”
”Miettittekö ikinä edes, miksi Taivasklaani ei ole ollut muiden klaanien keskuudessa?” Kastelintu haastoi. Hän kääntyi katsomaan Hallatähteä, jonka haavoista vuosi yhä verta. Päällikkö kohotti kuononsa ylöspäin ja asteli kolmen naaraan väliin.
”Taivasklaani oli yksi viidestä klaanista Nelipuiden reviireillä”, Hallatähti puhui, ”mutta sitten, kun kaksijalat saapuivat ja tuhosivat muinaisen Taivasklaanin reviirin, ei kukaan, ei yksikään klaani, auttanut. He jättivät Taivasklaanin kuolemaan ja sen takia Taivasklaani katosi, kunnes Tähtiklaani lähetti Tulitähden korjaamaan tilanteen. Ja lopulta Tähtiklaani päätti, että on Taivasklaanin aika palata muiden luokse.”
”Meidän luoksemme. KOTIIN”, Taivaannova puhui.
”Sinne, missä Taivasklaanin olisi aina pitänytkin olla”, Jääruusu jatkoi. ”Muiden klaanien rinnalla. Ei Taivasklaania voi syyttää jokaisesta vastoinkäymisestämme. Jokainen meistä tekee virheitä, ei vain yksi klaani.”
Sateen ja pilvien peittämä taivas selkeni, paljasten laskevan auringon. Saapuva ilta peitti klaanikissat, jättäen kuitenkin Jääruusun, Kastelinnun ja Taivaannovan hohtamaan aavemaisessa valossa, aivan kuin heidän turkkinsa olisivat olleet tähtien valaisemia. Heidän turkkinsa hohtivat hempeää valkeaa valoa, jota Tähtiklaanin kissat kantoivat eräänlaisena tuntomerkkinään. Se oli lähes huomaamatonta, mutta silti vaikutti kaikkiin kuuleviin kissoihin.
”Te tulitte auttamaan meitä, Taivasklaania, koska me olemme kaikki yhtä”, Hallatähti puhui taas. ”Aivan kuten mekin tulimme auttamaan teitä kuita sitten, kun Yönkajon lauma ensimmäistä kertaa hyökkäsi. Me olemme yhtä, ja tulemme yhdeksi Tähtiklaanissa.”
Neljä muuta klaania tuijottivat Hallatähteä ja tämän rinnalla seisovia sisaria. Päälliköt astuivat eteenpäin ja kumarsivat kunnioittavasti Hallatähdelle, joka kumarsi takaisin.
”Taivasklaani on yksi meistä”, Heinätähti puhui ensimmäisenä.
”Kuten on aina ollut, vaikka se oli aluksi vaikea hyväksyä”, Huminatähti nyökkäsi.
”Jokainen klaani on tasavertainen, tuoden oman tasapainonsa”, Kanervatähti jatkoi.
”On viisi klaania”, Valkotähti nyökkäsi puhuessaan. ”On Jokiklaani, Varjoklaani, Tuuliklaani, Myrskyklaani JA Taivasklaani.”
”Me pyydämme anteeksi sydämiemme pohjasta ja toivotamme Taivasklaanin nyt kunnolla osaksi muita, kuten olisi aina pitänyt. Aivan kuten on tarkoituskin, Tähtiklaanin tahdon mukaisesti.”
Kissat ulvoivat hyväksyntänsä. Näin oli Tähtiklaanin tahto.
”Saanen ehdottaa uuttaa lisäystä Soturilakiin?” Hallatähti puhui sitten, ja vilkaisi sisarkolmikkoa hymyillen. Kukaan ei laittanut vastaan, mutta Hallatähti tuijotti yhä Jääruusua, Kastelintua ja Taivaannovaa. Sisarkolmikko asteli lähemmäs päällikköä ja he jakoivat ajatuksensa keskenään.
Päälliköt tuijottivat odottavasti heidän ehdotustaan.
”Klaanilla on oikeus olla itsenäinen ja ylpeä”, Hallatähti aloitti sitten. ”Mutta hädän ja vaaran hetkellä on jokaisen klaanin unohdettavat rajat. Ja taisteltava yhdessä säilyttääkseen kaikki viisi klaania”, Hallatähti tuijotti kaikkia kissoja. ”Kunkin klaanin on autettava toisiaan niin, ettei yksikään klaani tuhoudu”, Hallatähti lopetti sitten. Päälliköt nyökkäsivät hyväksyvästi ja antoivat hyväksyvät sanansakin vielä.
Kissat päästivät hyväksyviä huutoja. Jääruusu vilkaisi siniset silmät tuikkien siskojaan. He olivat toteuttaneet ennustuksensa ja lisänneet tärkeän lisäyksen Soturilakiin, sellaisen joka oli todella tärkeä. Jääruusu tunsi sen syvällä sisimmässään. He olivat pelastaneet kaikki klaanit ja Taivasklaanin.
He olivat toteuttaneet ennustuksensa.

5. luku – Olen kotona

Kuljin hymyssä suin partion mukana. Lehmussydän kulki vierelläni, raidallinen turkki tuulessa väreillen. Partion johdossa kulkeva Iltataival piti yllä ripeää tahtia ja partion perää pitävät Ikijää ja Saarnisiipi puhuivat hiljaa keskenään ken ties mistä. Maan värinä sai katseeni kääntymään ja kauempana puiden lomassa juoksi Valhelaulu oravan perässä. Viherlehti oli antoisaa aikaa kaikille, vaikka sateiden määrä alkoikin hiljalleen kasvaa lähentyvän lehtisateen myötä.
Lehmussydän… Hän oli… hän oli kaikkea, mitä olisin voinut koskaan toivoa. Hän oli kissa, joka ymmärsi minua parhaiten emoni lisäksi. Hän oli jotain, josta en ollut edes tohtinut unelmoida. Lehmussydämen tunnustuksesta oli jo hieman yli kuu ja yhä muisto tapahtuneesta sai valkoisen naaraan hymyilemään. Vahva tunne sydämessäni kertoi, että meidän kahden oli tarkoituskin löytää toisemme, vaikka toisinaan kohtalo käsitteenä tuntui kaukaiselta, mutta toisinaan taas todelta.
Iltataival johdatti partion Myrskyklaanin ja Varjoklaanin väliselle rajalle, ja partion soturit kävivät heti toimeen merkiten rajan nopeasti. Pian he olivat taas liikkeellä, palaamassa takaisin leiriin.
Lehmussydän haki tuoresaaliskasasta pienen jäniksen jaettavaksi. Hymyilin kollille lempeästi ja aterioimme yhdessä, jutellen niitä näitä. Mykkänä kun ei sanoja tarvittu, oli keskustelu syödessä helpompaa – minulle. Virnistin hätäisesti suupalojaan ahmivalle kumppanilleni, joka yritti mahdollisimman pian vastata eleisiini ja hännänliikkeisiini.
Illan hiipiessä järven ylle ja kirkkaan tähtitaivaan tuikkiessa, hipaisin Lehmussydämen kylkeä hännälläni. Kolli kallisti päätään kysyvästi, mutta lähti sitten seuraamaan minua. Johdatin meidät leirin kyljessä olevan kallion päälle. Täältä tähtitaivas näytti olevan lähempänä kuin kuopasta, jossa Myrskyklaanin leiri sijaitsi.
Hento tuulenvire kulki turkkiemme läpi ennen kuin asetuimme istumaan kallion reunamille. Vilkaisin Lehmussydäntä, joka asettui aivan kylkeäni vasten. Hän hymyili katsahtaessaan minua ja kietoi sitten häntänsä omani ympärille. Yhdessä käännyimme katsomaan yllämme tuikkivaa tähtitaivasta.
Kirkkaat tähdet loistivat kahden rakastavaisen silmissä ja toi heidät entistä lähemmäs toisiaan. He nauttivat elämän ja ympäröivän maailmansa kauniista hetkistä, voimistaen toinen toisiaan jokaisen hengenvetonsa jälkeen.
Mietin, näkiköhän isä, miten minulla nykyään menee. Toivon, että hän olisi ylpeä ja tuntisi iloa puolestani. Tähdenlento kulki tähtitaivaan läpi ja kaksikko kallion päällä vilkaisi toisinaan leveät hymyt huulillaan. He jakaisivat monet elämänsä hetket ikuisuuteen asti.
Kun suuntasimme sitten takaisin leiriin, turkkimme hipoivat tuttuun tapaan toisiaan. Kuljimme usein näin, kun menimme kävelyille ja kun muutenkin vietimme yhdessä aikaa. Kävimme usein kävelemässä kahden kesken, ihaillen ympärillämme kukoistavaa luontoa ja puhuen kaikesta, mitä mieleemme putkahtikin. Voisin jopa sanoa elämäni vasta alkaneen ja puhjenneen kunnolla kukkaan. Ei elämäni koskaan ole ollut mitään kamalaa, mutta nyt tuntui siltä kuin jokin puuttuva palanen olisi saapunut ja loksahtanut oikealle paikalleen.
Suuntasimme hiljaa soturien pesään, jossa jo muutama klaanitoverimme oli omilla sammapedeillään. Oma, yhteinen sammalpetimme odotti pesän laajennusosassa. Lehmussydän käpertyi sille ensin ja virnistin hänelle ennen kuin asetuin aivan hänen viereensä. Kolli asetti päänsä niskani päälle ja kietoi häntänsä ympärille. Itse kiedoin oman häntäni hänen häntänsä ympärille ja tunsin hänen kurkustaan hiljaisen kehräyksen. Hymyilin itselleni ennen kuin suljin silmäni. Tunsin olevani juuri siinä missä pitikin. Olin kotona.

Sade oli piiskannut järven reviirejä raivokkaasti muutaman viimeisen päivän, mutta nyt taivas oli selkenemässä ja saaliseläimetkin uskaltautuivat ulos piiloistaan. Metsästyspartiot lähtivät liikkeelle heti sateen hellittäessä, Lehmussydän mukanaan.
Itse jäin leiriin ja viettämään aikaa emoni kanssa. Täplätuuli oli ollut haljeta ilosta tyttärensä puolesta, kun oli saanut tietää Tuulihännästä ja Lehmussydämestä. Hänen sanojensa mukaan oli jo aikakin, mikä oli saanut minut hykertämään. Emo oli sydämessään romantikko, vaikka ei sitä kuka tahansa nähnyt.
Viettäessämme aikaa Täplätuuli kertoi ajoista, kun olin ollut vielä pentu ja kuinka ystäväni Sirppikynsi oli auttanut minua pääsemään soturiksi opettamalla kaikkia käyttämään häntäviittomia ja muita. En koskaan unohtaisi sitä, Sirppikynnestä oli tullut läheisin ystäväni jo pentutarhassa ollessamme ja en tiedä, missä olisi ilman häntä. En ainakaan tässä, soturina ja rakastamani kissan kanssa.
Emoni lähtiessä rajapartioon, suuntasin itse klaaninvanhimpien pesään tapaamaan vanhaa mestariani Vatukkakynttä. Kolli oli ollut paras mestari, minkä kaltaiseni kissa olisi koskaan voinut saada. Kolli oli ollut aina kärsivällinen ja ymmärtäväinen, käyttänyt aikaa opettaakseen myös muita toimimaan mykän kissan kanssa. Vatukkakynsi ei kuitenkaan koskaan kohdellut minua kuin vajavaista, päinvastoin. Hän kohteli minua kuin ketä tahansa kissaa, huomioiden kuitenkin tarpeeni parhaansa mukaan. Kuutähti oli tehnyt oikean valinnan mestarini suhteen.
”Tuulihäntä!” Vatukkakynnen iloinen ääni sai korvani heilahtamaan ja suupieleni kääntymään ylöspäin. Raidallinen, ruskea iso kolli nousi istumaan nähdessään vanhan oppilaansa saapuvan pesään. ”Mitä sinulle kuuluu?”
Viitoin minulle kuuluvan oikein hyvää ja kysyin samaa vanhemmalta kollilla, jonka meripihkan keltaiset silmät tuikkivat iloisina.
”Niin hyvää kuin voi”, kolli vastasi ja viittoi minua tulemaan lähemmäs. Kävin usein klaaninvanhimpien pesässä, toisinaan viettämässä aikaa klaaninvanhimpien kanssa ja toisinaan taas auttamassa Sudenlaulua heidän hoitamisessaan.
Kun oma isäni oli kuollut, oli Vatukkakynsi ollut kuin isähahmo minulle ja siihen vaikutti vahvasti kollin asema mestarinani. Hän oli opettanut minulle kaiken, mitä tiesin soturina olemisesta ja emoni kanssa sen, miten olla hyvä ja hyväsydäminen.
”Mitä?” Lehväpilvi nosti päänsä, selkeästi vielä puoliunessa. ”Joko pennut syntyivät?”
”Mitä ihmettä sinä oikein taas höpiset?” Oravaliito nauroi naaraan vierellä ja hänen naurunsa tarttui myös oranssin naaraan kumppaniin ja minuun.
”Oho, anteeksi”, Lehväpilvi naurahti ja ravisti itsestään viimeisetkin unenrippeet. ”Näin ihanaa unta.”
”Ai pennuista taas?” Oravaliito härnäsi.
”No ei kun kaksijaloista tietenkin”, Lehväpilvi näpäytti takaisin. Hän kääntyi katsomaan minua. ”Aina yhtä kaunis, aivan sama kuinka monta vuotta vierii. Lehmussydän on varmasti iloinen.”
”Hän sai naaraan, jonka ulkonäkö heijastaa tämän sisäistä kauneutta”, Vatukkakynsi nyökkäsi ja minun korviani alkoi kuumottaa.
”Te saatte niin varmasti maailman kauneimpia pentuja!” Lehväpilvi hihkaisi sitten ja nuolaisi rintaansa hätäisesti.
”Ja taas sinä höpiset pennuista”, Oravaliito murahti huvittuneena. ”Anna toiselle nyt hetki hengittää. He ovat olleet kumppaneita ehkä muutaman kuun.”
”Mutta rakastaneet toisiaan jo kauemmin!” Lehväpilvi protestoi.
”Entä jos ei ole niiden aika?” Oravaliito napautti.
”Tuulihäntä on kyllä aina ollut hyvää emomateriaalia”, Lehväpilvi tokaisi kuono pystyssä. ”Ja Lehmussydän isämateriaalia. He ovat selkeästi molemmat halunneet pentuja jo pidemmän aikaa, vaikka eivät sitä ehkä ole itselleen myöntäneet.”
”Kuule-”
”Ystävät hyvät”, Vatukkakynsi huokaisi ja väläytti minulle pahoittelevan katseen, ”Tuulihäntä on ihan vieressämme, entä jos puhuisimme hänelle emmekä hänestä.”
”Aivan, anteeksi!” Lehväpilvi pahoitteli ja hymyili lempeästi. ”Kerrohan, miten tuoreimmat oppilaamme pärjäävät?”

Olin jo suuntaamassa ulos leiristä metsästyspartion mukaan, kun Sudenlaulu pysäytti minut. Hän selitti sitten, että tarvitsisi apua yrttien keräämisessä ja kukaan muu osaava ei ehinyt mukaan. Lähdin tietenkin matkaan, lähtisin aina auttamaan Sudenlaulua. Hän tarvitsi kaiken avun minkä pyysi. Oli rankkaa toimia yksin parantajana suuressa klaanissa, varsinkin oppilaasta asti.
Kuljimme Sudenlaulun (ja muidenkin parantajien) hoitamalle yrttien kasvatuspaikalle. Vilkuilin mietteliäänä taivaalle ja horisonttiin. Tummat pilvet kaukana enteilivät sadetta, pitäisi siis toimia nopeasti ennen kuin rankkasade pääsisi yllättämään.
Sudenlaulu pyysi minua keräämään päivänkakkaroita ja fenkolia. Niitä tarvittiin nyt Lehväpilven nivelkipuihin. Kävin heti toimeen, katsoen tarkkaan, että kasvien juuret jäivät koskemattomiksi, jotta saataisiin mahdollisimman paljon samoja yrttejä sitten tulevaisuudessakin.
Sudenlaulun katse tuntui turkillani jotenkin painostavalta, mutta yritin antaa sen olla. Yrtit pitäisi saada kerättyä ennen kuin sade ehtisi alkaa. Kasasin yrtit omiin kasoihinsa, kunnes niitä oli mielestäni enemmän kuin tarpeeksi. Vilkaisin parantajaa päin, joka lopetteli myös yrttien keräämistä. Kolli ei kuitenkaan tehnyt elettäkään nostaakseen yrttejä leukojensa väliin eikä tehnyt muutakaan merkiksi lähteä. Kolli silmäili yhä minua ja luimistin korviani häkeltyneenä.
”Tuulihäntä”, parantaja sanoi sitten ja asteli luokseni suuret siniset silmät viiruilla. ”Saanko tutkia sinut?”
Räpyttelin silmiäni ihmeissäni ja nyökkäsin sitten epävarmana. Sudenlauluhan se parantaja tässä oli, hän varmasti näki enemmän kuin kukaan muu kissa. Toivottavasti se mitä kolli näki ei ollut mitään pahaa.
Kolli haisteli turkkiani, kunnes käski minun käydä makuulle. Olin yhä hämmentynyt ja seurasin Sudenlaulun toimintaa mietteliäänä. Oliko hän huomannut jossain jonkun kuhmuran? Ne voisivat olla mahdollisia, vaikka eivät toivottuja. Hermoilin vain entistä enemmän nyt.
Hetken päästä kolli nosti katseensa kohtamaan minun ja hänen huulilleen levisi hymy. ”Tuulihäntä… olin oikeassa. Sinä odotat pentuja.”
Silmäni levisivät ällistyksestä ja kolli laski vielä tassunsa vatsani päälle ja nyökkäsi. ”Kyllä vain.”
Oliko hän oikeasti tosissaan? Mistä ihmeestä Sudenlaulu oli sen huomannut? Tuijotin kollia kysyvästi, liian häkeltyneenä esittääkseni kysymykset hänelle viittomillani.
”Olen auttanut niin montaa kuningatarta jo, että näen sen nopeasti”, Sudenlaulu kehräsi huvittuneena. ”Vatsasi on pyöristynyt ja sinusta huokuu hento, lähes huomaamaton haju. Ja nisäsi ovat suurentuneet. Odotat selkeästi useampaa pentua, kun vatsasi pyöristyy jo.”
Kauan olen oikein odottanut pentuja sitten? Mitä Tähtiklaanin nimeen? Tai pikemminkin, kiitos Tähtiklaanille! Mutta… mitä?
”Ainakin kolme viikkoa olet jo ollut tiineenä”, Sudenlaulu arvioi sitten. ”Palataan leiriin. Siellä odottaa varmasti eräs, joka haluaisi kuulla ilouutiset.”
Nyökkäsin ymmälläni, mutte hymy huulillani. Vihreistä silmistäni loisti se ilo ja epäuskoisuus, joka velloi sisälläni myrskyn lailla. Nostin keräämäni yrtit ja lähdimme kulkemaan Sudenlaulun kansa takaisin leiriin. Kolli kertoi onnittelunsa vielä ja sitten neuvoja, joita parantajana usein antoi odottaville kuningattarille.
Minä? Kuningatar? Ja emo? Tuntui kuin koko maailma olisi ollut rikki, sillä en ollut koskaan kuvitellut tapaavani edes kissa, josta voisi tulla minun kumppanini saati saavani pentuja, omia pentujani jonakin kauniina päivänä.
Vein yrtit Sudenlaulun pesään ja olin jo valmis laittamaan ne oikeille paikoilleen, mutta Sudenlaulu passitti minut pois pesästään kertomaan uutiset Lehmussydämelle. En ollut kuitenkaan varma, oliko raidallinen kolli vielä leirissä, mutta sain vastaukseni, kun kolli asteli leiriin kantaen kahta hiirtä mukanaan. Kolli tervehti minua katseellaan. Hän vei saaliinsa tuoresaaliskasaan, siihen toiseen joka oli sateensuojassa. Ilmassa tuoksui sade ja pian taivas yllämme repeäisi tuoden sateen.
Viittoillin hännälläni Lehmussydäntä tulemaan luokseni. Vaaleanvihreät silmäni varmasti kimmelsivät, kun kollin suupielet kääntyivät hymyyn katseidemme taas kohdatessa.
Asetuimme sateensuojaan Suurtasanteen alle. Muutama pieni sadepisara tippui taivaalta maahan ja pian pisaroiden ropina rummutti maata.
Tuuppasin Lehmussydäntä hellästi. Katsoin häntä merkitsevästi, mutta eihän kolli voisi pelkästä katseesta ymmärtää kaikkea. Hän ymmärsi kuitenkin sen, että minulla oli asiaa.
Osoitin sitten hännälläni pentutarhan suuntaan ja kollin katse seurasi liikkeitäni. Sitten tassullani osoitin vatsaani ja nyökkäsin Lehmussydäntä kohti. Kolli näytti mietteliäältä, katsoi sitten uudestaan pentutarhalle päin ja kääntyi taas katsomaan minua.
”Sinä…” Lehmussydämen vihreät silmät levisivät kun hän ymmärsi, mitä hänen kumppaninsa oikein sanoi. ”Pe-pentuja? Sinä odotat pentuja?!” innostus kollin äänessä sai minut hymyilemäämn hampaat välähtäen ja kolli puski minua päällään ilonsa puuskassa. Vastasin siihen samalla tavalla ja yhteinen onnemme hehkui ilmassa. ”Meistä tulee vanhempia.”
Nyökkäsin Lehmussydämen toteamukselle. Olimme molemmat vielä vähän epäuskoisia tilanteesta, mutta todella iloisia. Tiesin sen jo, että meistä tulisi hyvät vanhemmat, ihan sama olinko mykkä vai en.
Katsoin Lehmussydäntä rakastavasti ja kolli vastasi katseeseeni. Me olimme toisemme koti ja me olimme kotona siellä missä toinen oli.


//tällanen vähän kämänen välitarina, jotta tää juonikuvio näiden kahden kanssa etenisi xD

Lainetassun sydäntä vihlaisi. Hän ei ollut kuvitellut oppilasmenojaan lainkaan tällaisina.
"Se tuntui mahtavalta!"
"Tunsin olevani voittamaton!"
Hän muisteli klaaninvanhimpien kertomuksia heidän omista nimitysmenoistaan.
"Miten hänestä voisi tuntua mahtavalta, kun Punahännän ruumis lojui aivan hänen kuononsa edessä, kun aukio oli täynnä lannistuneita sotureita, kun hänen emonsa katsoi häntä aukio laidalta pettyneenä, ehkä jopa vihaisena?"
"Lainetassu, Ruistassu!" Valkotähti huusi yrittäen levittää intoaan klaanitovereihinsa. Lainetassu toivoi, että vaikka koko Tähtiklaani olisi kääntänyt hänelle selkänsä, hänen oma emonsa olisi huutanut hänen nimeään. "Ei, Kaislasydän ei hyväksy valintaani tulla soturioppilaaksi" hän ajatteli. Lainetassu vilkaisi vierellään seisovaan mestariinsa, Liekkilehmukseen. Tämä katsoi oppilastaan takaisin myötätuntoisena. "Hän ymmärtää!" Lainetassu ajatteli tuntien kerrankin pienen ilon kipinän vatsansa pohjassa. " Liekkilehmus tietää, miltä minusta tuntuu!" hän tiesi nähdessään mestarinsa ilmeen. Lainetassu oli iloinen saavansa mestarikseen juuri Liekkilehmuksen. Lainetassun mielestä Liekkilehmus ei ottanut kaikkea liian vakavasti. Tässä tilanteessa siitä oli apua. Valkotähti nyökkäsi klaanilleen merkiksi siitä, että nimitysmenot olivat päättyneet. Kun Liekkilehmus tassutti Vinhajalan luo ja Ruistassu meni juttelemaan Kaislasydämelle inoissaan naukuen, Lainetassu tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Samaan aikaan ympärillä oli paljon kissoja, koko Jokiklaani. Kuitenkin hänestä tuntui, että hän oli aivan yksin. Aivan kuin aukion yli olisi pyyhkäissyt surun aalto, joka jätti jälkeensä vain Lainetassun ja ketunmitan päässä lepäävän Punahännän. Hän huomasi katseensa jähmettyvän ja tarttuvan verisen klaanitoverin ruumiiseen. Sillä hetkellä Lainetassu tajusi olevansa kuin pentu. Lähes kuka tahansa tunsi Punahännän paremmin tämän eläessään. Silti hän ei kestänyt nähdä soturin verestä värjääntynyttä kehoa. Lainetassu tunsi turkin kosketuksen kyljessään. "Ruistassu, ainakin yksi kissa välitti hänestä!" Lainetassu olisi halunnut taas olla pentu. Hän olisi halunnut telmiä Ruistassun kanssa pentutarhan edustalla, ilman mitään huolta yksinäisyydestä tai vääristä valinnoista. "Älä näytä noin surkeaa naamaa, senkin Ärmytassu" Ruistassu kehräsi. "Pitäisikö minun sittenkin olla parantaja?" Lainetassu huokaisi. "Pitäisikö minun olla kani?" Ruistassu kiusoitteli. Lainetassu tunsi piristyvänsä hieman. "Pitäisi!" Lainetassu huudahti.

"Minä haluan uida!" Lainetassu kehräsi nähdessään veden välkehtivän kuunvalossa. Liekkilehmus tuhahti huvittuneena. "Kun olet oppinut tuntemaan reviirimme" mestari lupasi. Lainetassu nyökkäsi. Hän tunsi puhkuvansa intoa edennä pidemmälle jokiklaanin reviirille. Kastepisarat kutittelivat viiksiä ja tuuli humisi turkissa. "Tämä on mahtavaa" Lainetassu henkäisi. Liekkilehmus pysähtyi haistelemaan ilmaa. "Tästä kulki orava aivan vasta" mestari kuiskasi. "Taidan seurata hajujälkea, odota tässä" tämä tokaisi kadoten varjoihin. Lainetassu nyökkäsi iloisena ja istahti maahan mahdollisimman hiljaa. Uusi päivä oli saanut Lainetassun paremmalle mielelle. Kaikki ei tuntunut yhtä synkälle, kuin taistelun jälkeen. Yksi asia kuitenkin kalvoi Lainetasun mieltä. "Lainetassu, Kaamosmarja voisi näyttää sinulle, miten hän hoitaa taistelussa haavoittuneita sotureita" emo oli kertonut Lainetassulle tämän herättyä. " Kaislasydän! Mikset sinä ymmärrä? Minä olen soturioppilas!" hän oli naukaissut vihaisena. Lainetassu katui hieman, että oli menettänyt malttinsa. "En minä yleensä ole sellainen! Ainakin toivon etten." Lainetassu ajatteli katsellessaan järvelle. Äkkiä pensaikosta alkoi kuulua rapinaa. Lainetassu käänsi katseensa ja yllättyi näkemästään. Se ei ollut Liekkilehmus. Se oli Korppisiipi! "Miksi Korppisiipi piilottelee varjoissa, eikä kävele kuin soturi omalla reviirillään?" Lainetassu ajatteli. Kysymykset tuntuivat polttelevan turkilla. Liekkilehmuksen mustasta turkista ei näkynyt jälkeäkään. Lainetassu arveli tämän menneen syvemmälle pieneen metsikköön etsimään oravan hajujälkeä. "Anteeksi Liekkilehmus, mutta minun on pakko seurata Korppisiipeä" Lainetassu ajatteli. Hän lähti seuraamaan mustavalkean kollin hajua. Hetken käveltyään Lainetassu näki Korppisiiven livahtavan kaislikkoon. "Olen seurannut häntä liian kauan." Lainetassu tajusi ryömiessään hiljaa kaislikkoon. " Olihan Korppisiipi erakoitunut ja omituinen. Ei se tarkoita, että olisi tekeillään jotain outoa!" Lainetassu epäröi. Pian hän alkoi haistaa Korppisiiven hajun yhä vahvemmin, joka tarkoitti kollin olevan vain parin hännänmitan päässä. Lainetassu ei ollut mielestään huomaamaton, hän ei osannut väijyä tai piilotella, päin vastoin! Lainetassu löntysteli kuin äänekäs mäyrä, mutta se ei näyttänyt herättävän Korppisiiven huomiota. Pieni kolli oli selvästi syventynyt tekemisiinsä, mitä ne sitten ikinä olivatkaan. Äkkiä Lainetassu jähmettyi paikoilleen. Keho tuntui jäätyvän siihen paikkaan. Korppisiipihän meni Varjoklaanin reviirille! "Jos käräyttäisin Korppisiiven itse teossa, uskoisiko klaani minuun vihdoin soturioppilaana?" Lainetassu mietti katsellen metsään katoavaa kollia. "Millaista olisi, jos kukaan ei odottaisi hänen heittävän pyyhettä kehään ja ryhtyvän Kaamosmarjan oppilaaksi!" Suuressa päättäväisyyden puuskassa hän juoksi metsään, nopeammin kuin oli koskaan juossut.
"Miten kukaan muu ei huomannut?"
"Lainetassu on loistava oppilas!"
kuvitteelliset kehut emolta ruokkivat Lainetassun tahtoa ja antoivat lihaksiin voimaa kiristää tahtia. Korppisiipi vain tassutti syvemmälle Varjoklaaniin. Musta valkea kolli pujahti risukkoon kulkeakseen piilossa, mutta Lainetassu rynnisti aivan hänen kuononsa eteen. "Mitä sinä teet!" Lainetassu sähisi. "Mi- minä" Korppisiipi kakoi. "Siirrä nuo pulinat Jokiklaanin maille senkin hiiren aivo!" Lainetassu ärisi. "En minä ole tuollainen oikeasti, enhän?" hän ajatteli. "Ei, tahdon vain tehdä emooni vaikutuksen" Lainetassu uskotteli itselleen. Korppisiipi oli sanomassa jotain, mutta sulki sitten suunsa ja alkoi hiipiä kohti Jokiklaania. Lainetassu seurasi kömpelösti perässä ja yritti säilyttää kollin hännäpään näkökentässään. Pian he olivat joella. "Selitän sinulle vielä, mutta en nyt, mestarisi varmasti etsii sinua" Korppisiipi kuiskasi hermostuneen oloisena nykien korviaan. Lainetassu nyökkäsi ujosti. "Mikä selityksesi sitten ikinä onkaan niin sen on parasta olla hyvä!" Lainetassu kuiskasi ja lähti tassuttamaan kohti leiriä.

Luku 10
Hei, vanha tuttu

VAROITUS! Tarina sisältää väkivaltaa!

Jos Vesikauhu jotain ikävöi klaanielämästään, se oli suuriin taisteluihin osallistuminen. Hän tunsi voiman tassuissaan ja lihaksissaan, kun hän juoksi Yönkajon lauman mukana Jokiklaanin leiriin ilman mitään varoitusta. Pimeystassu ja Kaaostassu olivat hänen vierellään, ja Vesikauhu tunsi ylpeyttä ja voitonriemua. Jokiklaani ei koskaan pääsisi eroon hänestä!
Jokiklaani ei osannut arvata mitään, sillä Vesikauhu oli johdattanut Yönkajon lauman suoraan klaanin leiriin. Jokiklaanilaisilla kesti hetki tajua, mitä oli tapahtumassa, mutta pian he olivat huutamassa toisilleen ohjeistuksia ja hyökkäämään takaisin. Vesikauhu seisoi leirin keskellä silmät kiinni ja veti syvään henkeä. Avatessaan silmänsä uudelleen hän virnisti leveästi.
Viimeksi kun hän oli ollut Jokiklaanin leirissä, hän oli tappanut Harhanäyn ja järkyttänyt sekä Myrskyklaanin että Jokiklaanin teoillaan ja sanoillaan. Leiri näytti yhä samalta. Vain suuri kissajoukko, valkoisen kollin verinen ruumis ja Valveunen kauhunsekaiset huudot puuttuivat.
Vesikauhu virnisti ja venytteli tassujaan kynnet välähtäen esiin. Hänen violettien silmien katse pyyhki jokiklaanilaisia ja etsi hyvää saalista, joku joka ei olisi aivan liian heikko. Hän oli kyllästynyt sieppailemaan oppilaita, jotka eivät mahtaneet mitään häntä vastaan. Hän halusi jonkun, joka osasi taistella…
“Vesikauhu”, kollin ääni kuului hänen takaansa, ja luopio kääntyi uteliaana. Kuka kehtasi puhutella häntä kesken saaliin etsimisen?
“Ja sinä olet…?” Vesikauhu kysyi jokiklaanilaiselta ja tutki tätä katseellaan. Kollin turkki oli valkoinen ja sinertävänharmaat silmät kipinöivät vihaa samalla, kun punertava häntä piiskasi ilmaa. “Punainen häntä?” Luopio kallisti päätään. “Punahäntä?”
“Minäpä hyvinkin”, Punahäntä sanoi. Hän upotti kyntensä maahan kuin kuvitellen alleensa kissan, todennäköisesti Vesikauhun. “Olen odottanut kauan, että saisin sinut tassuihini ja kostaisin sinulle.”
“Olet odotellut? Säälittävää, olisit etsinyt minut, jos noin haluat luokseni”, Vesikauhu tuhahti. Jokiklaanilaiset, hän mietti, aina yhtä säälittäviä. Puhuvat ja valittavat enemmän kuin pitäisi, mutta eivät koskaan tee mitään asian eteen. “Voisitko hieman valaista muistiani ja kertoa minkä takia haluat kostaa? Olen tappanut monia jokiklaanilaisia ja on vaikea pitää itseni kartalla siitä, kuka oli tärkeä kenellekin. Suurinta osaa uhrieni nimistä en edes-”
“Sinä tapoit Valveunen!”
Vesikauhu räpäytti silmiään, sitten siristi niitä. “Ah! Nyt muistan, olit hänen kumppani etkö ollutkin? Hah, säälittävää, et osannut edes suojella kumppaniasi. Valveuni ansaitsi parempaa kuin sinä, hän sentään etsi minut tassuihinsa ja yritti kostaa toisin kuin sinä, joka olet elänyt rauhassa klaanisi suojassa ja jatkanut elämääsi, ja nyt kun minä satun olemaan edessäsi, päätit yrittää kostaa.”
Punahäntä sähähti ja loikkasi Vesikauhua kohti kynnet ojossa. Vesikauhu virnisti ja antoi jokiklaanilaisen osua häneen niin, että he kierähtivät molemmat maahan painimaan toisiaan vastaan. Punahäntä raapi kynsillään Vesikauhua, ja Vesikauhu puolestaan käytti enemmän hampaita tähdätessään kollin kasvoihin.
Vaikka Punahäntä ei ollut kooltaan Vesikauhua suurempi, hän oli silti voimakas ja onnistui pitämään puolensa luopiota vastaan. Vesikauhu ei osannut sanoa johtuiko se taidosta vai silkasta raivosta, mutta hän ei välittänyt. Vihdoin hänellä oli joku parempi vastus edessään!
“Haluatko kuulla miten rakas kumppanisi kuoli? Sen on oikein koskettava tarina”, Vesikauhu virnisti ja potkaisi Punahännän pois päältään. Hän ei yleensä jutellut kesken taistelun, siinä ei ollut mitään järkeä, mutta hän nautti vanhemman kollin kiusoittelemisesta.
Punahännän lavat nousivat ylös hänen hengittäessään raskaasti ja pää oli kumarassa, kun hän tuijotti vihaisesti Vesikauhua. “Hän oli rohkein soturi, jonka olen koskaan tavannut. Hänen tapansa kuolla ei vaikuta mihinkään.”
“Kyllä, hän oli rohkea. Rohkeampi kuin kukaan teistä muista ja silti hän epäonnistui”, Vesikauhu naurahti kylmästi. “Rohkeudella ei ole mitään väliä.”
“Älä häpäise hänen muistoaan!”
Punahäntä hyökkäsi taas. Tällä kertaa Vesikauhu loikkasi kollia vastaan. He törmäsivät ilmassa ja putosivat maahan kierivänä kasana. Samalla kun Punahäntä yritti kaikkensa raadella ja satuttaa Vesikauhua, Vesikauhu pohti mikä olisi hyvä tapa tappaa vanha klaanitoverinsa. Hän olisi mieluusti tehnyt sen samalla tavalla kuin Valveunen, kiduttamalla ja rääkkäämällä, mutta siihen ei ollut aikaa.
Vesikauhu upotti kaikki kyntensä kiinni päällään olevaan Punahäntään, joka päästi pienen rääkäisyn, ja kaatoi kollin maahan vierelleen. Luopio nousi äkkiä ylös ja loikkasi vastustajansa päälle painaakseen tämän maata vasten. Taistelussa Vesikauhu harvoin turvautui ketteryyteen tai nopeuteen - hänen tyylinsä taistella oli täynnä voiman ja oman painonsa käyttöä, sillä monet hänen vastustajistaan olivat häntä pienempiä ja heikompia.
“Olet pelkuri!” Punahäntä sähisi.
Vesikauhu painoi tassullaan valkoisen kollin päätä maata vasten. “Pelkuri? Minäkö? Meistä kahdesta sinä olet se pelkuri. Et koskaan tullut etsimään minua.”
“Koska tiesin ettei Valveuni haluaisi sitä!”
Vesikauhu upotti kyntensä kollin poskeen. “Väärin! Et etsinyt minua, koska pelkäät kuolevasi kynsiini. Mitä oi-niin-ihana Valveuni siihen sanoisi? Pitäisi sinua säälittävänä varmaan. Sitähän sinä pelkäät?”
“Sinä tässä säälittävä olet! Piileskelet varjoissa ja hyökkäät heikkojen kimppuun! Liittouduit Yönkajon lauman kanssa, kun et uskalla yksin tehdä mitään suurempaa!” Punahäntä yritti rimpuilla irti.
“Niinkö?” Vesikauhu kysyi ja kallisti päätään. Hänen hampaansa välähtivät pienen virneen levitessä hänen kasvoilleen. “Tai ehkä te olette kaikki vain liian heikkoja minua vastaan. Yönkajon lauma sattui haluamaan samaa kuin minä, joten johdatin anteliaasti heidät tänne.”
Punahäntä ei sanonut enää mitään. Hän yritti raapia Vesikauhua pois päältään, mutta luopion suusta pääsi vain naurahdus. Ehkä oli aika lopettaa soturin elämä siihen. Hänestä ei ainakaan ollut enää mitään hyötyä ja hänen valkoinen turkkinsa oli jo pääosin punainen veren takia, eikä hänellä ollut enää paljon voimia taistella vastaan. Vesikauhukin tunsi turkkinsa haavojen kirvelevän ja vihlovan.
Harmaa kolli nosti tassunsa valmiina iskemään sen Punahännän kurkkuun, kun jokin liikahti liian lähellä hänen silmäkulmassaan. Vaistomaisesti Vesikauhu nosti katseensa ja jännitti lihaksensa väistämisvalmiuteen, mutta liikkeen aiheuttaja ei ollutkaan hyökkäämässä hänen kimppuunsa.
Valkoinen, ruskeatäpläinen kolli tuijotti häntä taistelevien kissojen keskellä ja heilautti surullisena häntäänsä. Hänen tuttujen harmaiden silmien katse pyysi Vesikauhua laskemaan käpälänsä alas ja lopettamaan verenhimoisen tapporetkensä. Harhanäky avasi suunsa, mutta Vesikauhu räpäytti silmiään ja hänen vanha ystävänsä oli poissa ennen kuin tämä oli ehtinyt sanoa mitään.
Luopion ote oli epähuomiossa heikentynyt, ja Punahäntä onnistui potkaisemaan Vesikauhun yltään. Yhä hämmentynyt Vesikauhu ei ehtinyt kääntää itseään ylös ajoissa. Puanhäntä loikkasi suoraan hänen vatsansa päälle ja alkoi raapimaan, sekä puremaan häntä selkeästi aikeina tappaa.
Harhanäky, Vesikauhu kuuli oman äänensä päänsä sisällä ja hänen katseensa eksyi kohtaan, jossa oli nähnyt täplikkään kollin, sen oli pakko olla vain… harhaa, muistoja. Luopio sähähti. Minä en muistele menneitä!
Vesikauhu tunsi terävän kivun kurkussaan ja hän sähähti, kun Punahäntä puraisi häntä lujaa. Täynnä ärtymystä ja vihaa hän upotti etutassujensa kynnet valkoisen kollin kasvoihin tähdäten tämän silmiin. Punahäntä rääkäisi ja irrotti otteensa. Vesikauhu potkaisi jokiklaanilaisen päältään pois, nousi tassuilleen ja sylkäisi verta maahan.
“Heikko”, hän sanoi käheällä äänellä ja käveli ylös kampeavan Punahännän luokse.
Soturi kääntyi katsomaan Vesikauhua. Hänen vasen silmänsä oli kiinni ja vuoti runsaasti verta ja toisen silmän yläpuolella oli terävät kynsien jättämät viillot. “Sinä… sinä tulet katumaan kaikkea, mitä ol-” kolli yskäisi verta suustaan, “kaikkea, mitä olet aiheut- aiheuttanut.”
“Tulenko?” Vesikauhu naurahti ja hänen kasvoilleen levisi hampaat näyttävä virne, kun hän käveli aivan valkoisen kollin eteen. Heidän kasvojensa välillä ei ollut kuin vajaa hiirenmitta. “Hyvin uskaliasta olettaa, että olisin koskaan kokenut katumusta mistään. Ehket olekaan niin pelkuri kuin luulin.”
Harhanäyn kasvot välähtivät Vesikauhun mielessä hänen puhuessaa ja hän ravisteli kuolleen pois sisältään. Punahäntä ei vaikuttanut huomaavan mitään, vaan painoi kuononsa aivan kiinni Vesikauhun omaan. Heidän kummankin henki haisi vereltä ja kuolemalta.
“Sinä. Tulet. Katumaan.” Soturi sylkäisi jokaisen sanan suustaan inholla ja vihalla.
Vesikauhu jännitti lihaksensa. “Noin sitä pitää.”
Punahäntä heilautti kynsiään kohti Vesikauhun kasvoja, mutta luopio väisti helposti. Valkoisen kollin tasapaino ja näkö olivat heikentyneet, eikä hän pystynyt tähdätä kunnolla tai arvioimaan etäisyyksiä. Vesikauhun oli helppo väistellä iskuja ja kun hän oli uuvuttanut jokiklaanilaisen täysin, hän loikkasi tämän selkään, upotti etutassujensa kynnet sekä hampaansa Punahäntään ja alkoi raapimaan takatassuillaan.
Punahäntä rääkäisi ja kaatui maahan, mutta Vesikauhu ei lopettanut. Hän läimäisi kerran kollin kasvoja ja käski tämän pitää ainoan jäljellä olevan silmänsä katseen hänessä, mutta soturi alkoi vajota tajuntansa rajamaille. Vesikauhu pysähtyi, kun Punahäntä muuttui veltoksi ja huokaisi raskaasti. Hän oli odottanut Punahännän olevan voimakkaampi.
“Jokiklaanilaiset…” Vesikauhu mumisi ja viilsi vielä valkoisen kollin kurkun auki. “Nyt olet enemmän punainen kuin valkoinen. Kerrothan rakkaallesi terveisiä.”
Vesikauhu lipaisi huuliaan ja katseli ympärilleen. Taistelu oli rauhoittumassa, ja Jokiklaani oli kärsinyt eniten.

Sen jälkeen kun Kaaostassu oli tullut hänen luokseen ja kertonut Hopeaviillolla olevan jotain asiaa, Vesikauhu ei ollut osannut ajatella juurikaan muuta. Mitä Hopeaviilto mahtoi haluta häneltä? He eivät olleet nähneet pitkään aikaan, mutta Vesikauhu ei uskonut tuuliklaanilaisen haluavan vain vaihtaa kuulumisia. Halusiko Hopeaviilto takaisin hänen opetukseensa? Tuskin, naaras ei tarvinnut häneltä enää mitään. Liittoutuminen? Ei, Hopeaviilto ei ollut tyhmä: hän tiesi, että Vesikauhu toimi pääasiassa yksin.
Tai oli ennen toiminut. Nykyään hänen jaloissaan kulkivat Kaaostassu ja Pimeystassu ja vaikka Vesikauhu jättikin kaksikon usein yksinään, hän joutui silti katsomaan heidän peräänsä - ja varmistamaan, etteivät he karkaisi. Kaaostassuun Vesikauhu luotti täysin, sillä kollissa oli jotain mikä muistutti häntä hänestä itsestään, mutta Pimeystassu… hän oli mieleltään heikompi, mutta kyllä hänestäkin oivan tappajan saisi, varsinkin Kaaostassun avustuksella.
Mutta vain yksi heistä selviäisi.
Vesikauhu suki turkkiaan siistiksi ja nousi tassuilleen. Kaaostassu ja Pimeystassu harjoittelivat keskenään jotakin taisteluun liittyvää, mutta lopettivat luopion kävellessä heidän luokseen.
“Lähden etsimään Hopeaviillon”, Vesikauhu sanoi kylmästi. “Tulen takaisin kun tulen.”
“Selvä. Me pärjäämme kyllä”, Pimeystassu sanoi.
Vesikauhu nyökkäsi ja kääntyi. Hopeaviilto ei ollut kertonut, missä halusi tavata Vesikauhun, mutta hänen ei tarvinnut: luopio tiesi kyllä. Hän loikki eteenpäin, rohkeasti klaanien reviirien lävitse, mutta ei astunut Tuuliklaanin rajan ylitse. Hän saapui tutulle, kaksijalkojen hylkäämälle pesälle juuri kun aurinko oli laskenut horisontin taakse ja lähes pilvetön taivas paljastanut tähtensä.
Pitkäturkkinen kolli käveli huteran pesän sisälle, eikä nähnyt mustaa naarasta ylhäällä puupalkin päällä, ennen kuin tämä puhui ja jäiset silmät välähtivät. “Sinä tulit.”
Vesikauhu virnisti. Hänen häntänsä heilahti ilmassa kuin tervehdyksenä. “Hopeaviilto. Missä siskosi on?”
“Olen yksin.” Hopeaviilto katsoi alas Vesikauhuun. “Surmakorento ei liity tähän mitenkään. Mietit varmaan, miksi kutsu-”
Vesikauhu loikkasi Hopeaviillon vierelle istumaan vahingoniloinen katse silmissään. “Istun mieluummin tässä. Jatka toki.”
Hopeviilto siristi silmiään, muttei sanonut asiasta mitään. “Kutsuin sinut, koska asiani on tärkeä ja hyödyntää varmasti sinuakin. Haluan tehdä sopimuksen.”
“Kuuntelen.” Oikeasti Vesikauhua ei juurikaan kiinnostanut sopimukset, mutta hän oli utelias kuulemaan mitä asiaa Hopeaviillolla oli.
“Minulla on… suurempia suunnitelmia ja tiedän, että sinulla on omasi”, Hopeaviilto aloitti. Hän laski hännänpäänsä tassujensa päälle. “Vaarana on, että häiritsemme ja tulemme toistemme tielle.”
Vesikauhun kiinnostus todella heräsi silloin. Jos Hopeaviillolla todella oli suunnitelmia - ja todennäköisesti olikin - oli totta, että ne voisivat vaarantaa Vesikauhun omat kehitelmät. “Kuten hyvin tiedät minua kiinnostaa vain Jokiklaani. Kuinka suuret suunnitelmat sinulla on?”
“Suuret”, Hopeaviilto sanoi jämäkästi. “Suunnitelmani koskevat kaikkia klaaneja, Jokiklaani mukaan lukien.”
Vesikauhu siristi silmiään. “Ja estävätkö Jokiklaaniin liittyvät suunnitelmasi minun omani?”
“Eivät. Sopimuksemme toimisi sekaannusten ja turhien ongelmien välttämiseksi, jos suostut siihen”, Hopeaviilto sanoi.
“En sovi mitään ilman tarkempia tietoja.”
“Kuvittelenko minä vai onko sinusta tullut älykkäämpi?” Hopeaviilto sanoi iva ja huvittuneisuus äänessään. “Kerron sinulle nimeltä joitakin kissoja, jotka sinun tulee jättää rauhaan - ei tappamista, ei vahingoittamista - ja he puolestaan jättävät sinut ja… oppilaasi täysin rauhaan. Näin kumpikaan ei tule toisen tielle, eikä kummallakaan ole lupaa häiritä toistemme suunnitelmia ellei joku riko sopimusta.”
Vesikauhu lipaisi huuliaan. “Onko nimien joukossa yhtäkään jokiklaanilaista?”
“Yksi, mutta saat tappaa hänet, kun en enää tarvitse häntä.”
“Hyvä on. Suostun sopimukseen”, Vesikauhu sanoi hetken mietittyään.
Hopeaviilto hymyili omahyväisesti ja alkoi luetella nimiä, jotka Vesikauhu painoi muistiinsa. Kolli irvisti jokiklaanilaisen nimen tullessa esille, mutta ei sanonut mitään. Kun musta naaras oli valmis, Vesikauhu nyökkäsi ja loikkasi alas. Hän kääntyi pesän suulla katsomaan vielä kerran taakseen kohti vanhaa tuttuaan virne kasvoillaan. “Jos valehtelit ja tulet kuitenkin tielleni suunnitelmiesi kanssa, en välitä enää mistään sopimuksista ja tapan jokaisen kissan nimilistastasi.”
Vesikauhun häntä heilahti kerran ja sitten hän oli poissa.

Neljäs luku - Pulassa?

Sudenlaulu oli epäillyt oikein, kun oli seurannut Tulikukan tyttärien toimintaa, jo jonkin aikaa, jos oli totuudenmukainen itselleen. He olivat sen suuren ennustuksen yhden osasen kolmikko ja nyt Sudenlaulu ymmärsi sen ennustuksen osan tarkoituksen; Taivasklaanin sopeuttaminen ja pelastaminen. Ei Sudenlaulu ollut varma, miten kolmikko sen aikoisi tehdä, mutta hän luotti naaraiden kykyyn toimia yhdessä vahvoina.
Sudenlaulu oli iloinen Tuulihännän ja Lehmussydämen puolesta. Viimeinkin ne kaksi mehiläisaivoa olivat tajunneet tunteensa toisiaan kohtaan. He olivat olleet suuri apu Sudenlaululle jo monia, monia vuodenaikoja, kun Sudenlaulu oli toiminut vielä parantajaoppilaana ilman mestaria ja nyt ilman oppilasta kissoja täynnä olevassa klaanissa eikä oppilasta hänelle tuntunut kuuluvan. Kolli odotti toisaalta jo kuumeisesti hetkeä, kun saisi oppilaan, jota kouluttaa, mutta samalla taas nautti vapaudestaan. Paha tunne kaihersi parantajan vatsanpohjassa; jotain oli tulossa.
Sudenlaulu oli nähnyt molemmissa, Tuulihännässä ja Lehmussydämessä, potentiaalia tulla parantajiksi, mutta Tähtiklaani ei ollut antanut merkkiä kellekään. He eivät vaihtaneet kieliä Tähtiklaanin kanssa niin kuin Sudenlaulu teki. Tosin, nykyään kukaan parantajista ei vaihtanut kieliä Tähtiklaanin kanssa, kun kuolleet esi-isät päättivät pitää itsepäisesti suunsa supussa. Se sai Sudenlaulun kiehumaan. Miksi pitää kuononsa ummessa näin kauan?
Sudenlaulua myös huoletti, ettei Tähtiklaani olisi antamassa merkkiä hänelle tai Heinätähdelle parantajaoppilaasta. Merilinnun pennut olivat toki vielä nuoria, syntyneet vasta muutama viikko sitten, mutta toivoa oli vielä. Ehkä Tähtiklaani olisi valinnut yhden heistä mahdolliseksi parantajaksi?
Sudenlaulu oli myös tyytyväinen siitä, että Tuulihäntä ja Lehmussydän olivat sotureita; parantajuus olisi vienyt heiltä toisensa ja he olisivat onnettomia nyt, jos olisivat olleet parantajia. Sudenlaulu itse ei kaivannut kumppania, eikä niinkään pentuja, vaikka nuoret kissat olivatkin – suurimmaksi osaksi ainakin – herttaisia ja mukavia. Viattomia ja muistuttivat hyvästä ja toivosta. Sudenlaulu tosin ei edes uskonut, että vaikka olisikin ollut normaali soturi, jota ei todellakaa tahtonut edes olla, voisi saada omia pentuja. Kuiden aikana hän oli oppinut itsestään jotain tärkeää, mutta… niin. Sitä paitsi, hän oli parantaja, hänellä ei ollut lupaa eikä edes kiinnostusta johonkin kumppaniin, ja sehän oli vain hyvä ottaen huomioon hänen asemansa klaanissa.
Pieni kateuden kipinä oli kylvänyt Sudenlaulu sisällä Tuulihäntää kohtaan, kun tämä oli saanut kumppanikseen Lehmussydämen, mutta Sudenlaulu oli ravistanut sen mielestään ja unohti jo koko asian. Ei siinä mitään väärää ollut, Sudenlaulu oli vain parantaja, jolla oli velvollisuutensa ja tehtävänsä, pikku viaton ihastus kissaan ei tuhonnut mitään. Ja sukupuolella ollut mitään merkitystä. Ei siinä Sudenlaulun mielestä mitään väärää ollut, sillä kissa rakastui kissaan, ei sukupuoleen. Ja hänen sydämensä oli osittain päättänyt näyttää hänelle, millaista oli ihastua toiseen kissaan; Lehmussydämeen. Kateus oli ollut outoa, mutta Sudenlaulu ei ollut kateellinen kissa, joten asia oli jo unohtunut.
Sudenlaulu toisaalta odotti jo Lehmussydämeltä ja Tuulihännältä iloisia uutisia; kaksikosta tulisi loistavat vanhemmat pennuille ja Sudenlaulu odotti toisaalta jo innolla, kun pääsisi todistamaan pentujen liikkeet valkoisen naaraan vatsassa ja pääsisi näkemään molempien iloiset katseet, kun he katsoivat pentujaan ensimmäistä kertaa. Sitä päivää odottaessa.
Yrttejä ja rohdoksia löytyi nyt paljon, kun viherlehti oli parhaimmillaan. Paha tunne kalvoi parantajan mieltä yhä ja siksi hän keräsi mahdollisimman paljon yrttejä varastoon, piti niistä erityisen hyvää huolta ja kasvatti jatkuvasti lisää parantajien nykyään jakamalle kasvatusalueelle, jota Sudenlaulu hoisi nykyään suurimmaksi osaksi yksin, sillä parantajia kiellettiin lähes poikkeuksetta poistumaan omalta reviiriltään ellei ollut ihan pakko lähteä. Typerät kiistat ja riidat. Soturit eivät ymmärtäneet ikinä, että parantajilla oli omat sääntönsä ja valansa kuin sotureilla; parantajia eivät rajat kahlinneet. Pitäisi varmaa tehdä siitä oma selkeä kohtansa Soturilakiin, että tyhmäkin sen ymmärtäisi.
Päälliköt olivat pitäneet varansa muihin klaaneihin ja se vain pahensi tilannetta. Vielä Kuutähden ollessa päällikkö, oli klaanien välit olleet lämpimättä, eritysesti Kuutähden ja Yötähden lähennettyä ja onnistuttua pitämään lämpimät suhteet klaanista toiseen. Tuuliklaani ja Varjoklaani eivät tietenkään olleet silloin kovinkaan mielissään uudesta tilanteesta, mutta eivät he sitä vihaksi ottaneet. Ei Sudenlaulu Heinätähteä syyttänyt klaanien välien tulehtumisesta, naaras yritti ja kovin, mutta tilanteet olivat muuttuneet eikä Heinätähti voinut tehdä mitään.
Taivasklaanin tilanne huolestutti Sudenlaulua. Tähtiklaani oli tahtonut Taivasklaanin takaisin muiden klaanien luokse ja niin oli tarkoituskin, oli tarkoitus olla viisi klaania. Miksi näin oli tapahtunut?

Sudenlaulu kantoi purasruhoa, jota oli viemässä Merilinnulle maidontuottoa helpottamaan. Naaraalla oli iso työ viiden pennun kanssa ja vieläpä tämän pentueen ollessa naaraan ensimmäinen. Pian pennut juoksentelisivat jo villeinä ympäriinsä eikä loppua näkyisi. Pennut olivat juuri avanneet silmänsä ja ottivat ensimmäisiä kunnon askeliaan. Vielä olisi rauhallista.
Merilinnun katse kirkastui, kun hän huomasi parantajan saapuvan pesään. Naaraan siniset silmät tuikkivat ilosta ja hän otti Sudenlaulun tuomat yrtit mielellään vastaan eikä valittanut niiden mausta. Tällaiset tapaukset olivat harvinaisia.
”Kuka sinä olet?” tuuhea, valkoturkkinen naaraspentu kysyi, eriväriset silmät hohtaen, kun hän tuijotti Sudenlaulua.
”Sudenlaulu”, Sudenlaulu kertoi pennulle ystävällisesti. ”Parantaja.”
”Mikä se semmoinen on?” mustavalkoinen kolli kysyi pää kallellaan.
”Sudenlaulu parantaa sairata ja hoitaa haavoja”, Merilintu selitti pennuilleen hymy huulillaan. ”Kerron teille enemmän sitten myöhemmin.”
Kaksi viidestä pennusta nukkuivat sikeästi emonsa vatsaa vasten ja nyt kolme muuta käpertyivät sisarustensa vierelle haukotusten saattelemana. Sudenlaulu nyökkäsi Merilinnulle ennen kuin hiippaili ulos pentutarhasta. Hänen katseensa osui Tuiskusieluun ja hänen luonaan olevaan kahteen pentuun, jotka leikkivät keskenään.
”Hei!” kollipentu hihkaisi, kun heidän katseensa lukittuivat. ”Se on se Sudenlaulu!” kolli pentu hihkui ja ennen kuin kukaan ehti estää, pentu loikki aukion poikki Sudenlaulun luokse. Pentu näytti yllättävän paljon Sudenlaululta itseltään ja se oli parantajan mielestä hauska yhteensattuma. Pennut olivat Sudenlaulun mielessä Tuiskusielun pentuja, adoptiopentuja, vaikka kirjava kolli ei sitä itse ääneen sanonutkaan tai suostunut myöntämään. Kyllä hän vielä joku päivä. Pennut auttaisivat hänen sydäntään ja sieluaan parantumaan.
”No hei, Hohdepentu”, Sudenlaulu tervehti pentua, istuutuen alas. ”Oletteko saaneet syötävää jo?”
”Joo! Tarinamieli toi meille tuoreen kalan!” Hohdepentu sanoi silmät säkenöiden. Sudenlaulu oli arvioinut pentujen iäksi kuun ja puoli. He söivät jo nyt kiinteää, mutta muutakaan Tuiskusielu ei ollut pystynyt tekemään tavattuaan pennut eikä pentujen enää kannattanut palata maitoon, varsinkaan kun Merilinnulla ei sitä riittänyt miltei omillekaan pennuilleen.
Loistepentu, Hohdepennun sisar, loikki aukion poikki veljensä ja Sudenlaulun luokse. ”Hei, Sudenlaulu!”
”Loistepentu”, Sudenlaulu nyökkäsi pennulle.
”Et kai anna minulle enää yrttejä?” naaraspentu kysyi varovasti ja Sudenlaulu kehräsi huvittuneena. Loistepentu oli tarvinnut yrttejä saavuttuaan tulehdukseensa, mutta nyt oli kunnossa.
”En anna, älä huoli”, Sudenlaulu naukaisi ja naaraspentu huokaisi helpotuksesta. ”Viihdyttekö Myrskyklaanissa?”
”Todellakin!” Hohdepentu hihkaisi innoissaan, tassut tarpoen maata. ”Niin paljon kissoja ja kaikkea!”
Sudenlaulu vilkaisi Tuiskusielun suuntaan, joka tuijotti heitä kohti silmät hohtaen varjoissa. Hänen silmissään oli lempeä kiilto ja Sudenlaulun suupielet kääntyivät hymyyn. Hän vilkaisi taas pentuja, jotka katsoivat häntä silmät suurina, puhuen toistensa päälle Myrskyklaanista ja oppimastaan. He nukkuivat yhdessä Tuiskusielun kanssa muutama kuu sitten rakennetussa pienessä varapesässä ja se oli vain parasta. Tuiskusielulla palaisi varmaan hermot heti pentutarhassa pienten pentujen kimityksessä ja soturien pesä oli tupaten täynnä; sen laajennus oli käynnissä ja tällä hetkellä Luminenä, Sadeaskel ja tämän oppilas punoivat uutta seinää.
”Minusta tulee yhtä vahva soturi kuin Tuiskusielusta!” Hohdepentu röyhisti rintaansa.
”Minusta myös!” Loistepentu älähti, vihreät silmät säkenöiden.
”Niin varmasti tulee”, Sudenlaulu nyökkäsi. Pennuilta löytyi tahtoa ja tarmoa tulla sotureiksi ja Tuiskusielu kasvattaisi heitä hyvin, Sudenlaulu ei epäillyt sitä hetkeäkään.
”Palatkaahan Tuiskusielun luokse”, Sudenlaulu virnisti. ”Onko hän syönyt?” pennut pudistivat päitään. ”Viekäähän hänelle sitten yhdessä tuo päästäinen, hän varmasti arvostaisi sitä.”
Pennut kävivät heti toimeen ja yhdessä kantoivat lihaisan päästäisen Tuiskusielun luokse, pienet tassut kompuroiden, kun he juoksivat. Sudenlaulu hymyili ja suuntasi sitten takaisin pesälleen, lajittelemaan eilen keräämiään yrttejä.

Sudenlaulu murisi itsekseen. Tähtiklaani se jaksoi pysyä hiljaa. Jos he eivät yöllä antaisi kellekään parantajista merkkiäkään, Sudenlaulu ei voinut luvata, että voisi enää hillitä itsensä.
Vielä silloin, kun Sudenlaulu oli ollut tuore oppilas, oli Tähtiklaani ollut läsnä jokaisena yönä opettamassa häntä, mutta nyt? Hiljaa kuin hiiret!
Sudenlaulu kulki yön himmeässä valossa kohti Kuulampea, ympärillään olevien puiden langettamien varjojen suojassa. Yönkajon lauma voisi olla missä vain, mutta Sudenlaulu ei tahtonut taas sotureita vierelleen.
Kollia pelotti. Entä jos Mistelisydän oppilaansa kanssa ei olisi tulossa tänä yönä? Heitä varmasti tarvittiin haavoittuneiden kanssa ja tänne tulemisella saattoi olla omat riskinsä.
Sudenlaulun viiksikarvat värähtivät, kun hän huomasi Mistelisydämen Kuulammella. Naaraan karvat väreilivät hermostuksesta ja naaraan silmät välähtivät, kun Sudenlaulu tuli näkyviin. Riesatassu oli varmasti jäänyt leiriin kaiken varalta.
”Mistelisydän-” Sudenlaulu aloitti.
”Tähtiklaanin kiitos, olet kunnossa!” Varjoklaanin parantajaoppilas juoksi Sudenlaulun ohitse Mistelisydämen lähettyville. Harmaakorppi tuli hänen perässään puhisten.
Tuuliklaanin parantaja Routaruusu tuli pian heidän jälkeensä, katsoen Mistelisydäntä varautuneesti. Pian Jokiklaanin parantaja Kaamosmarjakin saapui ja kissat asettuivat Kuulammen ympärille, hiljaisuuden saattelemana.
Sudenlaulua kismitti. ”Tässä on jotain kummallista, sanokaa minun sanoneen. Eikö Tähtiklaani ole puhunut kellekään teistä tästä asiasta?”
”Ei”, Mistelisydämen ääni värähti, kun hän puhui ja Sudenlaulua säälitti. Muuta pudistivat päitään. ”Minun klaanini ei ole tappanut ketään! Eikä tehnyt riistavarkauksia!”
”Kerro se päälliköillemme”, Routaruusu huokais apeasti. ”Klaanit ovat olleet kuiden ja kuiden ajan, jo siitä asti, kun Taivasklaani saapui, epäluuloinen ja tämä tästä vielä puuttui.”
”Toivoa on”, Sudenlaulu puuttui puheeseen. ”On ennustettu kolmikko, joka hoitaa asian. He ovat Myrskyklaanissa.”
”Mitä?” Kaamosmarjan korvat heilahtivat ja naaras katsahti Sudenlaulu harmaat silmät loistaen pimeässä.
”En tiedä enempää, mutta heillä on suunnitelma”, kolli jatkoi. ”Te ette saa kertoa kellekään, ette edes päälliköillenne. Vain he kolme tietävät ennustuksesta ja sille on varmasti syynsä.”
”Kiitos, Sudenlaulu”, Mistelisydän huokaisi, helpotus äänessään.
”Sanon vain sen verran, että syy on muualla kuin kessäkään meistä.”
Parantajat koskettivat Kuulammen vettä ja pian olivat unessa. Sudenlaulu kirosi ja uhkaili Tähtiklaania. Jos he eivät näyttäytyisi, hän-
”Sudenlaulu”, parantajat silmät aukesivat ja Hiutalepentu seisoi hänen edessään. Hän oli yksin. ”Meillä ei ole paljon aikaa. Tähtiklaani ei tahtoisi minun olevan täällä.”
”Mitä?” Sudenlaulu värähti. Jokin oli vinossa.
”Tähtiklaani pelkää”, Hiutalepentu puhui silmät säkenöiden. ”He pelkäävät ennustusta. On tulossa jotain kamalaa! Ja Tähtiklaani on tehnyt myös jotain kamalaa!”
”Mistä sinä puhut? Siitä ennustuksesta, johon lisäsit yhden kohdan?” Sudenlaulu tiukkasi.
”Niin!” pentu sanoi karvat pystyssä. ”Tähtiklaani on synkissä vesissä, Sudenlaulu. Se häpeää! Se on määrännyt kissan TAPPAMAAN! Murhaamaan. Ja samalla se pelkää, ettei se riitä ja että se teke virheen! Se puoliverinen pelastava kissa on määrätty tappamaan!”
Sudenlaulu tuijotti suu auki sisartaan. Tappamaan? Kyllä Sudenlaulu tiesi, että joskus ennustuksiin liittyi kuolemaa mutta…
”Tähtiklaani pelkää niin paljon!” Hiutalepentu ulisi. ”Se tahtoo varmistaa, että tuhoista nouseva kissa kuolee eikä jatka tekojaan. Ja samalla osa haluaa sen tapahtuvan! Mutta…” Hiutalepentu rauhoittui. ”Minä muutin ennustusta. Sinä muistat sen. Ja se on vasta pääsemässä alkuunsa. Älä menetä toivoa, Sudenlaulu. Pian Tähtiklaani herää. Tai sitten se syöksyy tuhoonsa, kukaan ei vielä tiedä, selviävätkö klaanit. Vain kaksi kissaa voi...”
Sudenlaulu säpsähti hereille ja perääntyi hädissään Kuulammen ääreltä. Muut parantajat tuijottivat häntä odottavasti ja heidän silmänsä olivat kysymyksiä tulvillaan. Hän oli ainoa, joka oli nähnyt jotain Tähtiklaanin toimesta.
”Tähtiklaani on…” Sudenlaulu veti henkeä, kun yritti kerätä ajatuksiaan. ”Tähtiklaani on pulassa.”

Osa 1 Oppilas vai ei?

On yö vielä mutta minä olen hereillä ,koska minua jännittää tosi paljon. Koska tänään jossain vaiheesta päivää minulla on oppilas seremonia. Onneksi Emo ja isä on kertoneet heidän omia kokemuksia. Yhtäkkiä kuuluu ääntä ”Kultapentu oletko hereillä? Sinun rakas pitää nukkua koska tänään on tärkeä päivä.” Olin hetken hiljaa ennen kuin sanoin ”Kyllä Emo.” Ja niin minä kävin äidin viereen nukkumaan.   
Kun heräsin niin kuulin puhetta ”Kipinämyrsky onko hän valmis vielä? Huomasit mitä kävi pari kuuta sitten kun hän lähti itse leirissä ja törmäsi Varjoklaaniin. Heinätähti joutui koville ja minä en siitä pitänyt. Muistatko kokouksesta kun varjoklaani haukkui meidän kaikkien klaaninen nähnen. Se ei ollut minusta kivaa, ja minä toivon ettei niin tapahdu uudestaan kun kultapennusta tulee oppilas.” Emoni oli hetken hiljaa ennen kuin korotti vähän ääntään ”Kuukynsi minä tiedän, että sinua pelottaa mutta muista että hän saa jonkun mestarin joka osaa kouluttaa kultapentua yhtä hyvin kuin meitäkin silloin kun oltiin oppilaita. Eli kaikki menee ihan hyvin lupaa sen sinulle.” Ajattelin että isä sanoisi vielä jotakin mutta ei sanonnut mitään ja niin hän lähti. Vähän ajan päästä emo alkoi herättämään minua minun rakas kultapentuni on suuri päivä.
Emo nuoli minut putipuhtaaksi kunnes joku tuli pentutarhaan sanomaan ”Kipinämyrsky on aika vihdoin Kultapennusta tulee oppilas olen siitä iloinen.” Emo nuoli minua hetken ennen kuin sanoi. ”Kiitos Tulikukka kun tulit ilmoittamaan minua ehkä vähän jännittää tai paljon jännittää.” Emo oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi ”Kuukynsi tuli äsken tuosta tänne, ja sanoi mitä jos Kultapentu oppilas seremonia on liian aikaisin. Kun pari kuuta oli sitten se juttu muista kyllä niin pelottaa mitä muut kissat sanoo, jos ne ei pidä kultapennusta minua pelottaa liikkaa.” Tulikukka kuunteli hiljaa, ja sanoi sitten ”Kipinämyrsky sinä tiedät, että Kuukynsi haluaa vaan parasta klaanilleen mutta se rakastaa kultapentua yhtä paljon kun sinäkin ja sinä olet ollut hyvä emo.” Emo tuli iloiselle mielelle ja lähdimme kaikki kolme ulos pentutarhassa.
Kun tulimme leirin aukiolle näin monia Myrskyklaanin kissoja jotka odottivat malttamattomana uuden oppilaan näkemistä. Minua hermostutti, ja näin isän joka katsoi minua leirin toisessa päästä. Ja alkoi sitten puhumaan jotakin parille muulle kissalle jotka siinä oli. Jännitys kasvoi ja minä ajattelin että mitä jos minä en selviä oppilaana olossa heitetäänkö minut klaanissa ulos. Sitten vihdoin se tapahtui Heinätähti käveli ulos omasta pesästään, ja huusi ”Tulkaa kaikki kykenevät suurkivelle klaanikokoukseen. Kuten tiedätte on taas uuden oppilas seremonia aika, ja tällä kertaa vuorosta on kultapentu.” Sitten minut kutsutiin suurkivelle jännitti nousta sitä kiveä ylös ja ajattelin en selviä tässä. Heinätähti aloitti ” Kultapentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tässä päivästä, kunnes saat soturinimeksi sinut tunnetaan Kultatassuna. Mestariksi tulee Roihumieli. Toivon että Roihumieli välittää sinulle kaiken oppimansa. Roihumieli olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta, ja olet osoittanut olevasi tunnollinen ja viisas. Odotan sinun mestarina välittävän kaikken tietosi Kultatassulle."
*Tärisin siinä samalla kun Heinätähti puhui, ja mietin että nyt minusta tulee oppilas. Häh? kuka mua tökkii? Roihumieli kuiskasi "Kultatassu kosketta heinätähden kanssa neniä."
Siinä samassa muistin mistä tilanteesta oli ja kosketin neniä päälikön kanssa ja ajattelin samalla joskus viellä musta tulee Myrskyklaanin päälikkö. Sitten kuulin kun klaani alkoi huutaa KULTATASSU ,KULTATASSU! Menin reipaasti emon luo ja hän oli tosi ylpeä minusta isä tuli siihen onnittelemaan kunnes isän piti lähteä partioon. Nyt mä olen oikea Myrskyklaanin oppilas.
Hetken päästä Roihumieli tuli minun luo ja sanoi "Tule mukaan niin esittelen sinulle leirin huomenna lähdetään sitten vasta tutkimaan myrskyklaanin rajaa yhdessä." Lähdimme kiertelemään yhdessä leiriä, ja minä opin paljon kaikkenlaista. Sitten Roihumieli sanoi " Kultatassu sun olisi hyvä mennä tutustumaan oppilaiden pesään siellä voi olla joku niin voitte tutustua paremmin ja hän kertoo sulle että mitä tapahtuu. Minä lähden tuosta katsomaan tarviitko iltataival apua jossakin." Katsoin Roihumieltä silmiin, ja sanoin "hyvä on mene vaan" ja niin hän lähti, ja mä lähdin kohti oppilaiden pesää.
*Minua jännitti miten muut oppilaat hyvästyvät minut, ja olenko tarpeesti hyvä myskyklaanin oppilas josta voi tulla sitten lopulta päälikkö.*
"PÖÖ haha minä säikäytin sinut!" Kaaduin selälleni, ja joku alkoi nauraa tosi paljon "HAHA et nähnyt eteesi tota mä olen halunut tehdä aina jollekin nyt tein sen sinulle. Ai niin unohdin esitellä itseni olen Oravatassu ja sinä olet kultatassu meistä tulee hyvät ystävät" Olin hetken hämmästynyt ennen kuin sanoin "Joo ystävät meistä varmaan tuleetkin." *Toivoin niin että saisin edes jonkun kaverin jolle voisin kertoa kaikki salaisuudet.* Oravatassu alkoi kertomaan minulle tarinoita ja meillä oli tosi hauskaa ennen kuin tuli kaksi oppilasta lisää joiden nimet olivat Tiikeritassu ja Vaahteratassu. "Jaa jaa täällä on se kissa joka meni varjoklaanin reviiville, ja myrskyklaani sai kärsiä siitä tosi pahasti. Sanoi Tiikeritassu ja Vaahteratassu vaan nauroi. Sitten Oravatassu alkoi huutaa "MITÄ SITTEN JOS KULTATASSU MENI PENTUNA VARJOKLAANIN ALUEELLE HÄN HALUSI VAAN MENNÄ JUOMAAN VETTÄ JA EKSYI MISTÄ OLI TULLUT. ELI TE KAKSI VOISITTE VOISITTE OLLA HILJAA JA KÄYDÄ NUKKUMAAN!!" Tiikeritassu ja Vaahteratassu meni ihan hiljaiseksi ja kävivät nukkumaan. Olin kiitollinen Oravatassulle joka piti mun puolia tilanteesta. Kun tilanne oli rauhoitunut oravatassu sanoi "anteeksi noiden puolesta ne on ihan tyhmiä mä lupaan suojella sinua koska olet minun kaveri" Katsoin Oravatassua kiitolisena, ja sanoin "kiitos sinulle lupaan suojella myös sinua minä olen myös sinun kaveri.
*En ollut vielä nukkunut ollenkaan kun ajattelin että olen nyt ihan oikeasti myrskyklaanin oppilas joka harjoittelee soturiksi. Mä toivon että minusta tulee hyvä niin voin näyttää Tiikeri ja Vaahteratassulle mikä minusta tulee, ja ehkä joskus minusta tulee päälikkö. Ajattelin kaikkea mutta huomasin silmä kulmassa jonkun vilahduksen mutta en ajattelut siitä sen enempää. Minä olen nyt Kultatassu myrskyklaanin uusi oppilas!

//Mä toivon että tää on hyvä ekaksi tarinaksi kun en ole ikinä ollut roolipelissä

Neljäs luku - Ei ehkä sittenkään turha toive?

Lehtikato vaihtui nopeasti lämpimään Hiirenkorvaan ja siitä kuumempaan ja kauniiseen Viherlehteen. Huurretassu oli sairastunut lumien sulaessa, mutta oli toipunut nopeasti ja oli nyt taas jaloillaan, jatkamassa soturinkoulutustaan innokkaasti ja vahvana.
Pakkastassu oli ollut haljeta huolesta, kun hänen sisarensa oli sairastunut eikä kolli päässyt lähellekään kuuroa sisartaan muutamaan viikkoon, kun tämä oli sairastanut ja toipunut viheryskän kynsistä. Pakkastassu oli pitänyt huolen, että vietti mahdollisimman monet hengenvetonsa sisarensa seurassa tämän parannuttua. Ei se Huurretassua haitannut, hän rakasti veljeään varmaan eniten kuin mitään muuta ja he ymmärsivät toisiaan tavalla, jolla kukaan muu ei heitä ymmärtänyt.
Hiillostassu, Huurretassun uusi ystävä, oli ollut myös erittäin helpottunut, kun Huurretassu oli parantunut ja päässyt takaisin koulutuksen pariin. He pääsivät harjoittelemaan yhdessä ja Huurretassu tunsi pelkkää iloa, kun sai viettää aikaa ystävänsä kanssa. Hiillostassu ei tuominnut Huurretassua hänen kuuroutensa puolesta vaan kohteli Huurretassua kuin ketä tahansa kissaa. Siksi heistä tulikin hyviä ystäviä.

Huurretassun arviointi oli jännittävä kokemus kuurolle naaraalle. Tuulihäntä oli neuvonut oppilastaan toimimaan taitojensa mukaan ja tietävänsä, että Huurretassusta tulisi upea soturi eikä hänen kuuroutensa vaikuttanut asiaan viiksen vertaa. Huurretassu oli kiitollinen mestarilleen ja tämän hyvästä sydämestä ja taidoista opettaa Huurretassusta mahdollisimman hyvä soturi.
Huurretassu tulisi ikuisesti olemaan kiitollinen Tuulihännälle.
Huurretassu antoi hajuaistinsa biedä häntä, kuten tavallista, kun hän etsi saalista. Tuulihäntä kulki piilossa ja osasi kulkea hiljaa, kun kuuro naaras ei tuntenut maan värähtelyä. Mutta oppilas oli varma, että hänen mestarinsa oli näköetäisyyden päässä.
Maa värähteli hennosti oravan loikkiessa puun juurien seassa. Ja pian se lojui velttona Huurretassun leukojen välissä, kunnes valkoturkkinen naaras hautasi saaliinsa ja lähti etsimään seuraavaa. Huurretassu oli osoittanut monen klaanitoverinsa luulot vääriksi, kun saalisti taidokkaasti. Ei tarvittu kuuloaistia, jos osasi käyttää muita aistejaan sen tilalla.
Arviontiin kuulunut taisteluosuus oli sujunut Huurretassun mielestä hyvin. Hänellä oli ollut vastassaan aika kova vastus, mutta oli hän onnistunut näyttämään omat taitonsa ja vakuuttanut Tuulihännän.
Kyyhkynen räpiköi hädissään Huurretassun kynsissä, kunnes kuuro oppilas katkaisi sen niskat. Tyytyväinen hymy kasvoillaan Huurretassu nosti linnun leukojensa väliin, mutta hänen mestarinsa tutut käpäläntärähtelyt pysäyttivät nuoren naaraan. Tuulihäntä nyökkäsi oppilaalleem merkiksi, että arviointi oli nyt ohitse.
Mitenhän Pakkastassun arviointi oli mennyt? Varmasti loistavasti, olihan kolli niin taitava! Huurretassu oli iloisena veljeään vastassa, jonka eriväriset silmät kimmelsivät tyytyväisesti, kun hän puski sisartaan. Heidän vanhemmasta veljestään oli tullut soturi muutamia kuita sitten ja hän oli kokenut kovia, mutta oli sentään läsnä, kun hänen pentueensa muista jäsenistä tuli myös viimeinkin sotureita.
Hiillostassu tuli innostuneen näköisenä ystävänsä luokse ja Huurretassu tunsi veljensä katsovan tuimasti mustavalkoista kollia. Hiillostassu viittoili Huurretassulle kysymyksensä ja Huurretassu vastasi, että uskoi arviointinsa menneen hyvin.
Hiillostassu antoi leikkisän puskun Huurretassulle ja keltaiset silmät ilosta säkenöiden hän katseli kuuroa ystäväänsä. Huurretassu hymyili leveästi. Hänestä tulisi soturi. Hän oli uskonut itseensä ja työ oli tuottanut tulosta. Pakkastassun tuki oli merkinnyt paljon Huurretassulle eikä naaras ollut varma, olisiko hänestä koskaan voinut tulla näin hyvää kissaa ilman veljeään.

Kun Heinätähti loikkasi Suurtasanteelle ja kutsui klaaninsa koolle seuraavana päivänä, Huurretassu oli varma, että hänestä ja hänen veljestään tehtäisiin soturit. Oli kaunis päivä ja se vielä paransi heidän seremoniaansa.
Kun Heinätähti kutsui heitä eteenpäin, sanoin sekä viittomalla hännällään, Huurretassu yllättyi, kun Hiillostassukin liikkui, asettuen aivan hänen vierelleen. Ihanaa! Hiillostassustakin tulisi soturi, samaan aikaan!
Heinätähti nimitti ensin Hiillostassun ja jos Huurretassu oli lukenut päällikkön sanat huulilta oikein, Hiillostassu oli nyt Hiilloskorva. Pakkastassun soturinimestä Huurretassu ei ollut ihan varma, joten hän joutuisi odottamaan, että saisi tietää sen myöhemmin.
Kun tuli Huurretassun vuoro, hän katsoi odottavasti päällikköönsä. Heinätähti katsoi ylpeänä Huurretassua ja valkoinen oppilas röyhisti rintaansa. Päällikökin tiesi, että kenestä vain, oli heillä mikä vaiva tahansa, voisi tulla soturi, jos vain uskoi tarpeeksi.
Huurretassu luki päällikkönsä huulilta ja hänen sydämensä hypähti ilosta. Huurrekuu. Hänen nimensä oli nyt Huurrekuu ja se toi naaraalle mieleen hänen emonsa Sirppikynnen. Oliko hän saanut nimensä osittain emonsa mukaan? Hän ainakin toivoi niin.
Kun klaanitoverit hurrasivat uusien soturien nimiä, Huurrekuu katsahti veljeään silmät säkenöiden ilosta. Kolli hymyili, kun näki sisarensa ilon.
He olivat nyt Myrskyklaanin täysvaltaisia sotureita. He voisivat palvella klaaniaan nyt täysin voimin ja tehdä sen yhdessä kuiden ja kuiden ajan, katsoen yhdessä vuodenaikojen vaihtumista ja iloita toisistaan ja ystävistään.
Huurrekuu odotti innolla, että pääsisi viettämään hyvää ja pitkää soturielämää.

Hiilloskorva kulki Huurrekuun kanssa. He olivat lähteneet Iltataipaleen määräämään aamupartioon, jota johti Täplätuuli, joka johdatti heitä hyvää tahtia reviirin poikki Varjoklaanin rajaa kohti. Rajat pitäisi merkitä.
Hiilloskorva viittoi Huurrekuulle milloin mitäkin asiaa ja toisinaan puhui jopa ääneen, jolloin Huurrekuu terävöitti kykyään lukea huulilta. Kolli oli yksi harvoista, jotka todella yrittivät olla Huurrekuun ystäviä ja oppia. Kaikki klaanissa osasivat kommunikoida Huurrekuun kansa, he olivat opetelleet sen Tuulihännän kanssa kuita ja kuita sitten, kun naaras oli syntynyt ja nyt taitoa välitettiin eteenpäin sukupolvelta toiselle monestakin syystä. Mutta ihan jokainen ei siltikään lähestynyt Huurrekuuta niin avoimesti kuin naaraan oma perhe ja Hiilloskorva.
Mustavalkoisesta kollista oli tullut Huurrekuulle tärkeä ja heistä olikin tullut hyvät ystävät. Kolli oli viettänyt aina tilaisuutensa tullen aikaa Huurrekuun kanssa aikaa, erityisesti silloin, kun Pakkaspuro oli ollut toisaalla esimerikiksi koulutuksensa parissa.
Pakkaspuro tuntui taas vähän olevan Hiilloskorvaa kohtana kylmä. Mutta Huurrekuu tiesi itse sen, että mikään ei tulisi heidän sisarussuhteensa väliin ja Pakkaspuro tulisi aina olemaan Huurrekuun tärkein kissa hänen elämässään.
Olikohan Hiutalepentu ylpeä sisaruksistaan? Huurrekuu vilkaisi kohti yllä olevaa taivasta. Katsoikohan Huurrekuun nuorempi sisar häntä ja muita pentutovereitaan? Toisinana Huurrekuu toivoi, että hänen sisarensa olisi elänyt pidempään, mutta mennyttä ei voinut muuttaa. Ainakin Hiutalepentu sai metsästää ikuisuuden ja tuntea vain iloa eläessään Tähtiklaanin rivistössä.
Leiriin palaessaan Huurrekuu tunsi Valhelaulun katseen turkillaan, kun kolli meni oppilaansa kanssa hänen ja Hiilloskorvan ohitse ulos leiristä. Se sai naaraan selkäkarvat väreilemään, mutta vain hetkeksi. Kolli oli väläyttänyt lempeän hymyn, kun oli tajunnut katsovansa vähän hassusti naarasta. Valhelaululla oli paljon mietittävää oppilaansa kanssa, kyllä Huurrekuu ymmärsi.
Hiilloskorva ohjasi Huurrekuun tuoresaaliskasalle ja tarjosi oravaa heille jaettavaksi, johon valkoinen naaras suostui hymyillen.
Leirin laitamilla Huurrekuu huomasi entisen mestarinsa Lehmussydämen kanssa ja näky sai Huurrekuun hymyilemään. Hänen mestarinsa oli löytänyt elämäänsä tärkeän kissan ja heistä oli tullut kumppanit muutama päivä ennen Huurrekuun soturiseremoniaa. Tuulihäntä näytti niin iloiselta Lehmussydämen kanssa ja se kertoi Huurrekuulle, että se oli tosirakkautta. Sellaista oli olemassa, Hurrekuu oli itse todistanut sen monta kertaa jo; hänen omat vanhempansa, Ikijää ja Hohtokäpälä, Tuulihäntä ja Lehmussydän...
Huurrekuu ajatteli vierellään syövää Hiilloskorvaa. Kolli oli erityinen ja upea, ja muistutti Huurrekuuta etäisesti Lehmussydämestä.
Huurrekuu katsoi hymyillen Hiilloskorvaa ja tunsi pienen toivon kipinän sisällään. Kolli oli herttainen, hyväsydäminen, kiltti ja ennakkoluuloton. Ja todella, todella ihana. Huurrekuu piti Hiilloskorvasta ja kovasti.
Ehkä Huurrekuun jo melkein hukkaan heitetty toivo kumppanista ja pennuista ei ollutkaan enää toivoton ja mahdoton toive.

Kahdeksas luku – Operaatio pelastetaan klaanit alkakoon

Tämä oli hullua. Se oli väärin. Sen täytyi olla väärin. Painajaiset vaivasivat Jääruusun mieltä eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Hän kuuli unissaan kissojen parkaisuja, huutoja ja taistelunhuutoja. Hän näki vain kuolemaa ja verta eikä loppua näkynyt. He olivat theneet varmasti väärin. Ei Tähtiklaani voinut haluta Taivasklaanin kuolevan!
Jääruusu pomppasi istumaan, turkki sojottaen ties minne. Hänen selkäkarvansa väreilivät hermostuneesti ja hän kuuli yhä etäiset kuolemanhuudot soivan korvissaan.
Valkoinen naaras huomasi Kastelinnun olevan poissa, mutta Taivaannova nukkui yhä omalla vuoteellaan, selkeästi rauhallisemmin kuin Jääruusu.
Taivaannova hätkähti hereille, kun Jäärusu tökki tätä tassullaan. Raidallinen naaras räpytteli silmiään, haukotteli ja nosti sitten katseensa sisareensa. ”Mitä nyt?”
”Me teemme väärin, Taivaannova. Minä tunnen sen sisimmässäni”, Jääruusu sanoi, siniset silmät yhä viiruilla. Hänen täytyi myös täristä kauhusta, sillä Taivaannovan silmät suurenivat huolesta, kun hän katsoi valkoturkkista naarasta. ”Tule.”
Siskokset istuivat tutulla tapaamispaikallaan, ilman Kastelintua. Jääruusu oli varma, ettei voinut esittää asiaa läikikkäälle soturille ilman, että saisi tämän hermostumaan entisestään, ei vielä. Kastelintu oli tappanut kaksi kissaa varmaan turhaan. Tai ei. Mikään asia ei tapahtunut turhaan. Vaikka Kastelintu olikin tehnyt sen, se oli saanut Jääruusun epäilykset heräämään heidän ennustustaan kohtaan ja niin edelleen.
”Meidän TÄYTYY mennä Kuulammelle”, Jääruusu sanoi. ”Minulla on paha tunne, ollut jo kuita. Joka kerta, kun olemme lavastaneet Taivasklaanin pahuuksiin, turkkiani on syyhyttänyt. Olen aina toivonut, että asiat olisivat toisin ja nyt en voi saada rauhaa ellemme mene puhumaan Tähtiklaanin kanssa!”
”Hyvä on”, Taivaannova nyökkäsi. ”Minä… minulla on myös sama tunne.”
”Haetaan Kastelintu”, Jääruusu sanoi jämäkästi. Taivaannovan korvat heilahtivat toiveikkaasti. Naaras oli katsonut kahden sisarensa kylmää kohtelua toisiaan kohtaan jo tarpeeksi kauan. Jääruusu tiesi sen itsekin. He olivat sisarukset eikä Kastelinnun kylmä kohtelu muuttanut mitään. Jääruusu oli ollut vain shokissa ja säikähtänyt.
”Kuulammelle?” Kastelintu tuijotti siskojaan silmät levällään. Hänen silmänsä olivat synkät ja väsyneet ja koko naaraan olemus hohkasi uupumusta, ja nyt jopa pelkoa. ”E-en nyt tiedä… eikö me olla jo tehty mitä piti? Minä…”
”Mitä menetettävää meillä on?” Jääruusu tiukkasi. ”Ei heitetä nyt toivoakin pois! Usko toisiimme on jo järkkynyt, ei menetetä sitäkään enää yhtään enempää vaan korjataan asiat!”
”Meidän on pakko mennä, Kastelintu”, Taivaannova sanoi, hymyillen lempeästi, toivoen sen rauhoittavan hermoilevaa sisartaan. Jääruusu ja Taivaannova vilkaisivat toisiaan silmät huolesta pyöreinä. Jääruusu oli toki yhä varovainen sisartaan kohtaan, ei hän yhdessä yössä näin unohtaisi sitä, mutta hän rakasti sisartaan silti yhtä paljon kuin ennenkin. Hän uskoi sisareensa ja hänellä oli toivoa.
”Ei” Kastelintu sanoi ja laski katseensa maahan. ”En tule mukaan.”

Jääruusu kulki kohti Kuulampea Taivaannova aivan kintereillään. Valkoturkkisen naaraan tassut painuivat vasten polkua, joka oli muotoutunut kuiden saatossa muiden kissojen tassuista, kun he olivat kulkeneet Kuulammelle vaihtamaan kieliä Tähtiklaanin kissojen kanssa.
Kuulammen pinta väreili hiljaa ja Jääruusu tuijotti sen pintaa, kohdaten oman kuvajaisensa. Tähän oli tultu. Mitä kaikkea he olivatkana tehneet. Hän ei tahtonut olla vihainen sisarelleen eikä oikeastaan ollutkaan. Hän oli vain… huolissaan ja jopa pettynyt.
Taivaannova laski häntänsä Jääruusun selän päälle ja katsoi hymyillen sisartaan. Se rauhoitti häntä hieman. He pystyivät tähän. Mutta jokin Jääruusun sisällä kertoi, että he eivät näkisi mitään. Aivan kuin jokin puuttuisi…
Maa tärähteli hennosti ja kaksi siskosta kääntyivät katsomaan tulosuuntaansa. Sininen silmäpari paistoi yön pimeydessä ja pian he erottivat Kastelinnun läikikkään turkin, joka hohti hennosti kuunvalossa. Jääruusu päästi helpottuneen huokaisun ja väläytti sisarelleen kiitollisen ja iloisen katseen.
Tietysti Kastelintua pelotti. Entä jos hän olisi tappanut kaksi kissaa ihan turhaan? Kaikki mitä he olivat tehneet näiden kuiden aikana, olikin turhaa? Mitä Tähtiklaani ajattelisi Kastelinnusta nyt, kun hän oli tappanut kaksi kissaa ja se olisikin tehty ilman syytä?
Kolmikko seisoi rinta rinnan Kuulammen edustalla ja nyt Jääruususta tuntui kuin se puuttuva osa olisi täällä; Kastelintu.
”Anteeksi”, Kastelinnun ääni oli vain hento kuiskaus yössä. Jääruusu kääntyi katsomaan naarasta. ”Olen pahoillani siitä, mitä tein… minä… minä vain-”
”Sinä saat anteeksi, Kastelintu”, Jääruusu sanoi ja Kastelintu nosti katseensa kohtaamaan valkoturkkisen naaraan katseen. ”Tämä ennustus ottaa meidän jokaisen voimille ja raastaa meitä sisältä päin kuin terävät kynnet. Me olemme kaikki tehneet asioita ennustuksen takia, olivat ne sitten parempaan tai pahempaan.”
Kuumasta helteestä huolimatta Kuulammen vesi oli kylmää, kun Jääruusu lipaisi sitä kielellään. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja luuli jo hetken, että mitään ei tapahtunut.
Kun hän avasi silmänsä, hän seisoi sisartensa rinnalla tähtien valaisemassa maassa. Oli pimeää eikä tämä varmastikaan ollut Tähtiklaani. Kauempana kulki kolmen kissan hentoa aavetta; yksi punertava, yksi harmaa ja yksi valkoinen. He haihtuivat ilmaan kuin savuna.
Sitten heidän silmiensä edessä kulki se sama näky, jonka he olivat nähneet, kun olivat käyneet täällä ensimmäistä kertaa.
Edestäpäin juoksi haalea kissa, suuri ja valkoinen, jonka keltaiset silmät hohtiva voimakkaina, aivan kuten viimeksi. Se oli Hallatähti, Jääruusu tunnisti kissan nyt paremmin. Hänen perässään tuli Taivasklaani. Nyt näyssä oli kuitenkin jotain… jotain enemmän.
Kissajoukon perässä juoksi neljä muuta klaania, aivan kuten viimeksikin, he näyttivät jahtaavan tai seuraavan toista kissajoukkoa. Ei. He eivät jahdanneet Taivasklaania, ne juoksivat karkuun aivan kuten Taivasklaaninkin teki. Kaikkien viiden perässä tuli suuri, savumainen musta hahmo, joka ajoi klaaneja kohti pimeyttä. Jääruusu tunnisti heidät kolme vastassa ja he pysäyttivät klaanikissat, johdatten heidät suoraan pimeyteen. Se tuntui… oudolta, vieläkin.
Mutta tällä kertaa Jääruusu huomasi klaanien ilmestyvän pois pimeyden seasta, he kolme johdossa. Heidän ei ollut tarkoitus saattaa Taivasklaania pois tai pimeyteen vaan johdattaa kaikki klaanit pois sieltä pimeydestä, jossa ne olivat viruneet kaikki nämä vuodenajat.
Tuli hiljaista. Olivatko he epäonnistuneet? No tietysti olivat! He eivät olleet kiinnittäneet tarpeeksi huomiota tähän kohtaan näkyä!
Oliko myöhäistä? Olivatko klaanit nyt tuhoutumassa heidän takiaan? Jääruusua ahdisti.
Mutta pieni toivo iti hänessä ja hän otti jämäkämmän asennon. Pakko oli olla keino pelastaa tilanne ja klaanit!
Ja niin taisi olla. Viimeksi näky oli loppunut siihen, kun he olivat nähneet Taivasklaanin päällikön, Hallatähden, hahmon edessään ja nyt he näkivät hänet uudestaan. Hän näytti kuin puhuvan heille kolmelle ennen kuin oli jo poissa.
Mutta näyssä oli nyt jotain uutta. Se näytti… Yönkajon lauman ja klaanit taistelemassa toisiaan vastaan. Klaanit olivat alakynnessä, aivan kuten tarinoissakin kerrottiin, kunnes Taivasklaani saapui Hallatähti etunenässä ja he pelastivat kaikki. He pelastivat klaanit tuholta!
Yönkajon lauman kissojen joukossa oli eräs kilpikonnakuviollinen kissa, jonka kehoa koristivat oranssit raidat mustaa turkkia vasten. Hänen olemuksensa tuli suuremmaksi ja pian kollin hahmo seisoi siskosten edessä. Kolli näytti nyt… johtavan laumaa.
Näky oli poissa ja Jääruusu avasi silmänsä, huomatakseen makaavansa Kuulammen veden äärellä. Hän nousi istumaan ja tunsi kamalan syyllisyydenpiston rinnassaan. He olivat tehneet niin väärin. Hän kääntyi kohtaamaan siskonsa.
”Meidän olisi pitänyt puhua Hallatähdelle eikä yrittää tappaa häntä!” Jääruusu parahti, katsahten yllä loistavaa tähtitaivasta.
”Ei ole myöhäistä”, Taivaannova muistutti ja vilkaisi sitten Kastelintua. ”Tiedän, että podet nyt isompaa syyllisyyttä kuin koskaan, mutta”, Taivaannova otti askeleen lähemmäs läikikästä naarasta, ”jos et olisi tehnyt mitä teit, emme olisi ymmärtäneet tekevämme virheen ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä! Taivasklaani saattaisi olla jo poissa, kun olisimme tajunneet virheemme.”
”Se mitä teit, ei mene hukkaan, Kastelintu”, Jääruusu sanoi nyökäten. Kastelintu päästi ulos huokaisun, joka värisi hieman. Hännn hartiansa painuivat alas ja hän katsahti sisariaan. ”Tähtiklaani olisi osoittanut vihansa jo, jos olisit tehnyt suurimman virheesi eikä tämä ole se.”
”Ei se poista syyllisyyttä”, Kastelintu sanoi. ”Eikä poista tehtyä. He kuolivat, vaikka voisivat yhä elää klaanitovereidensa kanssa.”
”Tai kuolisivat nyt, kun taistelisivat Taivasklaania vastaan, tuhoten kaikki klaanit siinä samalla!” Jääruusu puuskahti. ”Klaanit voisivat olla kuun kuluttua poissa, jos emme olisi nyt tässä!”
”Jääruusu on oikeassa”, Taivaannova sanoi, nyökäten muutaman kerran. Kastelintu tuijotti heitä hetken aikaa.
”Etsitään Hallatähti”, Kastelintu sanoi sitten, nousten seisomaan, ”ja puhutaan hänelle, aivan kuten meidän olisi pitänyt näemmä alusta asti tehdä.”

Hallatähden löytäminen ja saaminen puheille yksin olikin sitten oma ongelmansa, joka kolmikon piti selvittää ja pian. Kastelinnun olo ei selvästikään ollut kovinkaan parempi, mutta edes vähäsen. Ei Tähtiklaani voinut rankaista Kastelintua, tai Jääruusu tekisi selvää joka ikisestä tähtiklaanilaisesta. Siellä oli kissoja, jotka olivat tappaneet ja tehneet muitakin rikoksia ja silti olivat päässeet Tähtiklaaniin. Kastelintu oli tehnyt sen, minkä oli tehnyt, oli hän tehnyt ajatellen hyvää eikä murhanhimosta ja halusta tappaa. Jääruusu hämmentyi tuosta tiedosta, joka vuosi hänen päähänsä. Miten hän tiesi tuon?
Jääruusu oli selittänyt senkin Kastelinnulle, jotta tämä ymmärtäisi sen sekä sen, että Jääruusu ei ollut vihainen ja niin edelleen. Omapa oli Tähtiklaanin syy, kun oli ollut niin epäselvä kolmelle juuri pentutarhasta päässeelle kissalle.
Jääruusu, Kastelintu ja Taivaannova kulkivat kohti Taivasklaanin reviiriä, toivoen hartaasti törmäävänsä Hallatähteen. Olisi vaikea saada päällikkö tapaamaan kolmea Myrskyklaanin soturia jonkun Taivasklaanilaisen osalta. Pian voisi olla liian myöhäistä, jos he eivät pääsisi tapaamaan Hallatähteä ja selittämään tilannetta, joten heidän oli pakko ottaa rajummat keinot käyttöön.
Eli Sudenlaulu. Parantajan avulla he voisivat päästä Taivasklaaniin. He vain toivoivat, että Sudenlaulu suostuisi, vaikka tilanne näyttikin synkältä ja sotaisalta Taivasklaanin luona. He päättivät yrittää ja toivoivat, että se onnistuisi, jos he toimisivat yhdessä.
Sudenlaulu kohotti kulmiaan, kun siskokset tulivat hänen pesäänsä kovin kiihtyneen oloisina. ”Tuli hännän alla?”
”Niinkin voisi sanoa”, Jääruusu naukaisi ja vilkaisi sitten siskojaan. ”Meidän täytyy päästä puhumaan Hallatähdelle.”
Sudenlaulun siniset silmät levisivät ja hän tuijotti kolmikkoa ihmeissään. ”Mitä? Miksi? Siellä vasta kaaos onkin, vaikka minusta Taivasklaania kohtaan tehdyt syytökset ovatkin vähän… tuulesta temmattuja.”
”Me saimme Tähtiklaanilta viesti”, Taivaannova tokaisi nopeasti ja Sudenlaulun korvat ponnahtivat pystyyn. Hän tuijotti siskoksia kuin etsien merkkejä vitsailusta. Lopulta kollin silmät levisivät ja hän vilkaisi sivuilleen kuin peläten jonkun ulkopuolisen kuuntelevan.
”Tähtiklaani puhui teille?” parantaja ihmetteli.
”No… niin... Me- me saimme näyn”, Kastelintu selitti. ”Ja meidän on PAKKO päästä puhumaan Hallatähdelle.”
”Voitko viedä meidät sinne?” Jääruusu kysyi, miltei anellen pienikokoiselta parantajalta. Kolli silmäili kolmea soturia. ”Pyydämme. Se on elintärkeää. Kissoja kuolee ja-”
”Minä vien teidät”, Sudenlaulu naukaisi sitten, saaden Jääruusun suun napsahtamaan kiinni. ”Lähdemme auringonhuipun aikaan. Olkaa valmiita.”

Sudenlaulun nopea suostuminen yllätti heidät kaikki kolme, mutta parempi näin kuin se ettei Sudenlaulu olisi suostunut ollenkaan lähtemään ilman kunnon selitystä. Tiesikö hän jotain? Ei tietenkään, se olisi outoa. Vaikka hän olikin parantaja ja puhui jatkuvasti kuolleille kissoille, ei se voinut automaattisesti tarkoittaa, että kolli tiesi jokaisen ennustuksen.
Sudenlaulu oli selittänyt Heinätähdelle nopeasti syyn lähdölleen, joka taisi olla jonkinlainen valhe, sillä Sudenlaulu oli ollut hieman jännittynyt, kun he olivat lähteneet.
”Et edes tiedä, mitä näyssä tapahtui”, Jääruusu lipsautti sitten, saaden sisarensa mulkaisemaan häntä. ”Sitä vain, että suostuit helposti viemään meidät.”
”Pieni salaisuus”, Sudenlaulu kääntyi katsomaan kolmikkoa, jatkaen yhä kulkuaan, ”Tähtiklaani on ollut hiljaa jo kuita. Kukaan parantajista ei ole kuullut MITÄÄN sitten lehtikadon, jos silloinkaan.”
Kastelintu, Taivaannova ja Jääruusu vilkaisivat toisiaan hermostuneina. ”Niin paha tilanne? Ei sanaakaan Tähtiklaanilta?” Jääruusulle iski tajuaminen. Tähtiklaani ei ole ollut hiljaa vain heille vaan ihan kaikille kissoille. Mitä oli oikein tapahtumassa? Olivatko he möhlineet niin pahasti vai oliko taustalla jotain… isompaa?
”Ja minua huolestuttaa Taivasklaani”, Sudenlaulu jatkoi vielä. ”Tilanne tuntuu niin kovin… kummalliselta.”
”Sanopa muuta…” Kastelintu mumisi hiiren hiljaa.
Sudenlaulu pysäytti heidät, kun he olivat aivan Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajan tuntumassa. Järven vesi heidän vierellään liplatti hennosti. Parantaja tuijotti kolmea sisarta silmiin, kun puhui. ”Teillä on ennustus, eikö niin?”
Jääruusu jännittyi ja vilkaisi nopeasti oikealla puolellaan olevaa Kastelintua. Taivaannova hänen toisella puolellaan liikahti levottomasti.
”Turha sitä on peitellä”, Sudenlaulu sanoi silmiään siristäen. ”Te olette erään ennustuksen kolmikko, ettekö olekin? En minä sitä ennustusta kokonaan tiedä, osan vain”, Sudenlaulu tokaisi. ”Eikä teidän tarvitse kertoa mitään, oma päätöksenne se on. Autan teitä, tiedän tai en.”
”Kiitos, kun autat meitä”, Jääruusu sanoi, hymyillen Sudenlaululle. Nuorella parantajalla oli viisautta ja paljon. Hän toimi kaikkien eduksi, vaikkei tiennytkään jokaista yksityiskohtaa.
”Mitä vain”, Sudenlaulu nyökkäsi, hymyillen myös. ”Tähtiklaani on antanut suuren ennustuksen, jonka on vain muutama kissa kuullut ja jota ei edes muisteta kokonaan. Te liitytte siihen ja jos voin auttaa sen toteuttamisessa, teen sen.”
Suuri ennustus? Jääruusu oli pää pyörällä koko loppumatkan, kun he kulkivat järven uomaa myöten kohti Taivasklaanin reviiriä. Mikä suuri ennustus? Oliko heidän ennustuksensa osa isompaakin ennustusta? Jääruusu oli aivan ymmällään.
Sudenlaulu jätti kolmikon odottamaan järven rannalle ja katosi sitten itse Taivasklaanin leiriin, jättäen siskokset hermoilemaan Taivasklaanin reviirille, josta oli tullut vähän liiankin tuttu jo. Ei kai Sudenlaululle kävisi kuinkaan? He olivat raahanneet hänet klaaniin, joka oli sodassa kahden toisen klaanin kanssa ja he saattaisivat hyökätä Myrskyklaanin parantajan kimppuun!
Kolmikko lohdutti toisiaan ja he odottivat, kärsimättöminä, että Sudenlaulu palaisi.
Kukkulan laella välähti ja kolmikko käänsi katseensa, kohdaten suurikokoisen Hallatähden, joka katsoi heitä keltaisilla silmillään. Hänen kylkeensä oli kääritty hämähäkinseittiä ja hänen rinnassaan oli yksi vielä tuoreen näköinen haava. Sudenlaulu seisoi hänen takanaan ja olisi voinut kokonsa puolesta olla jopa vasta nuori oppilas Hallatähteen verrattuna. Sudenlaulu ja Hallatähti vaihtoivat pari sanaa ennen kuin Taivasklaani päällikkö lähti kulkemaan mäkeä alas ja saapui Jääruusun, Taivaannovan ja Kastelinnun luokse. Hän katsoi kolmikkoa lämpimästi, mutta silti epäluuloinen pilke kiilsi hänen silmissään eikä ihme, olihan Taivasklaani joutunut jo kahden klaanin hyökkäyksen alaiseksi. Sudenlaulu jäi istumaan mäen päälle, näköetäisyyden päähän mutta silti tarpeeksi kauas ettei kuulisi sanaakaan.
Hallatähti katsoi kolmikkoa kysyvästi. ”Parantajanne puhui, että olette saaneet Tähtiklaanilta viestin.”
”Ehkä enemmänkin”, Jääruusu myönsi. Hän rukoili ja rukoili, että Hallatähti ymmärtäisi eikä tekisi tästä isoa numeroa ja aiheuttaisi vielä suurempaa ongelmaa kaikille, erityisesti heille kolmelle. Kuka sitä tietäisi, mitä klaanit tekisivät heidän kanssaan, jos saisivat tietää, mitä kolme Myrskyklaanin nuorta soturia olivat tehneet öisin. ”Me saimme ennustuksen Tähtiklaanilta kuita sitten…
”Jonka me ymmärsimme väärin”, Kastelintu jatkoi, kun Jääruusun sanat hiipuivat. ”TÄYSIn väärin.”
”Niin”, Jääruusu nyökkäsi. ”Tähtiklaani näytti epämääräise näyn ennustuksen lisäksi, josta emme nuorina oppilaina ottaneet selvää. Ja sen jälkeen he eivät enää neuvoneet meitä, kun yritimme selvittää ennustuksen merkitystä.”
”Ja ymmärsimme sen täysin väärin”, Taivaannova nielaisi. Hallatähti tuijotti kolmikkoa hämillään.
”Ennustus? Näky? Valaiskaa tarkemmin? Ja miksi kerrotte minulle ettekä omalle päälliköllenne?” Hallatähti kysyi, rauhallisella äänellä.
”Koska sinä liityt siihen ennustukseen ja näkyyn”, Kastelintu tokaisi. ”Me näimme sinut. Ja sinun klaanisi.”
”On tuleva kolme kissaa, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä pimeiden aikojen kautta. On tuleva vaikeat ajat ja he johtavat taivaan kaaoksen läpi”, Taivaannova sanoi ennustuksen ääneen Hallatähdelle. ”Ja näyssä me näimme sinut, meidät kolme viemässä kaikki klaanit pimeyteen ja… ei enempää.”
”Ja me luulimme, että Taivasklaanin pitäisi poistua”, Jääruusu selitti, silmät kostuen hieman. He olivat olleet niin typeriä!
Hallatähti tuntui laittavan palasia yhteen. ”Ne riistavarkaussyytökset… ja kuolemat… olitteke te niiden takana? Ne ovat teidän tekojanne?”
Kolmikko nyökkäsi ja painoi päänsä alas. He tunsivat suurta häpeää. ”Olemme niin pahoillamme. Me… emme tienneet. Tähtiklaani ei enää kertonut enempää sen jälkeen.”
Hallatähti pysyi hiljaa hetken, käyden läpi sisällään myllertävää tunnekuohua. Kun hän puhui, hänen äänessään oli ymmärrystä, lempeyttä, mutta myös jämäkkyttä. ”Teille kolmelle annettiin suuri vastuu heti oppilaaksi päästyänne, eikö niin?”
Kolmikko nyökkäsi miltei samaan aikaan.
”Ennustukset ovat suuri vastuu, minä ymmärrän sen. Ja hyvin epäselviä toisinaan, ymmärrän että nuoret oppilaat ovat voineet ymmärtää tuon väärin, moni olisi. Olenhan itsekin joutunut kulkemaan ennustuksen ohjaaman polun mukana. Se, mitä olette tehneet, ei ole korjattavissa eikä oikein, olette aiheuttaneet paljon harmia viattomille kissoille”, Hallatähti puhui. Hän tiesi sen paremmin kuin hyvin miltä tuntui kuulla epäselviä ennustuksia ja nämä kolme soturia hänen edessään olivat joutuneet jo oppilaina kantamaan suuren vastuun, kun hän sai taakan vasta varapäällikkönä. ”Mutta… Te teitte, miten näitte oikeaksi. Te toimitte Tähtiklaanin tahdon mukaan, vaikka ymmärsittekin sen väärin eikä teitä voi kokonaan syyttää tekojenne puolesta vaan myös Tähtiklaani on syypää. Ja nyt olette korjaamassa asiaa, eikö vain? Se on tärkeintä. Ette ole halunneet pahaa vaan tehdä, miten Tähtiklaani on neuvonut, vaikka väärin se on mennyt.”
”Teemme mitä vain, jotta asiat korjaantuvat ja jotta voimme pelastaa klaanisi”, Kastelintu sanoi heti. ”Ja siinä samassa kaikki klaanit.”
”Kaikki klaanit ovat nyt varaassa”, Jääruusu sanoi. Hallatähti katsoi kolmikko myötätunnolla ja vaikka kaikki se, mitä he olivat tehneet, oli aiheuttanut hänen klaanilleen tuskaa ja surua, ei hän voinut syyttää heitä loputtomiin. He olivat olleet vielä niin nuoria, juuri siirtyneet pentutarhasta oppilaiksi. Ja sitten Tähtiklaani oli jättänyt heidät oman onnensa nojaan.
”Mitä ehdotatte? Tärkeintä on nyt se, että olette korjaamassa tilannetta ja teette, kuten oikein on”, Hallatähti kysyi ja kolmikko vilkaisi toisiaan. ”Minä autan teitä, onhan kyseessä kaikkien klaanien tulevaisuus.”

Seuraava vaihe oli vaarallisempi kuin mikään aiemmista vaiheista. Yönkajon lauma ei kahta kertaa katsoisi heidän suuntaansa ja antaisi mennä tuosta noin vain. Heidän pitäisi löytää se kissa, jonka he näkivät näyssä. Olisiko hänestä apua? Oli pakko olla, jos he olivat nähneet hänet siinä näyssä.
He olivat hetken aikaa joutuneet etsimään Yönkajon lauman sijaintia, mutta lopulta löytäneet hajujäljen, joka johti lauman leiriin; pieni metsätiheikkö nummien ympäröimänä.
Nyt pitäisi sitten saada sen kirjavan kissan huomio ilman, että menetti oman henkensä muiden laumalaisten kynsiin.
Helpommin sanottu kuin tehty, sillä Taivaannovan yllättynyt ääni kuului läheltä. Jääruusu rynnisit juoksuun ja toivoi, ettei ollut myöhässä. Häntä kohtasi näky, jossa Kastelintu ja Taivaannova tuijottivat valkoturkkista kollia, joka oli heitä selvästi nuorempi, mutta hyvin vahvan näköinen.
”Mitä klaanikissat täällä tekevät?” kolli kysyi uhkaavalla äänellä. ”Ettekö tiedä, että täällä on teikäläisille vaarallista?”
”Me… tuota… tulimme tapaamaan yhtä kissaa”, Taivaannova etsi sanojaan. ”Se on elintärkeää!”
”Jaahas? Ja kukakohan tämä kissa sitten on?” valkoturkkinen kolli kysyi hännänpää nykien.
”Emme tiedä hänen nimeään”, Jääruusu sanoi väliin. ”Mutta hän on kirjava, valkoinen vatsa, musta turkki ja oranssit raidat.”
”Keltaiset silmät?” valkoinen kolli kysyi, omat keltaiset silmät välähtäen kiinnostuneesti. Jääruusu nyökkäsi. ”Miksi haluatte tavata hänet?”
”Saatamme tarvita apua”, Kastelintu sanoi. ”Klaanikissojen… pelastamiseen? Meidän… esi-isämme sanoivat niin.”
Valkoinen kolli tuijotti heitä hetken aikaa. ”Hyvä on. Minä haen hänet. Odottakaa tässä. Eikä mitään hauskoja temppuja.”
Epävarmuus kalvoi Jääruusun vatsaa. Valkoinen kissa vois yhtä hyvin hakea koko lauman tänne ja sitten olisi tosi kyseessä ja heidän henkensä uhattuna.
Mutta heidän helpotuksekseen valkoinen kolli palasi takaisin, perässään juuri se heidän näkemänsä kissa eikä ketään muuta. Kirjava kolli tuijotti heitä ihmeissään ja hoputti menemään suojaan läheiseen tiheikköön. Hän käski valkoisen kolli vahtimaan.
”En tiedä, oletteko hulluja vai todellisessa avun tarpeessa”, kirjava kolli totesi kolmelle naaraalle. ”Poikani vaikutti hyvin kiihtyneeltä ja selitti jostain esi-isistänne. Tähtiklaanista.”
”Sinä tiedä Tähtiklaanista?” Taivaannovan korvat heilahtivat.
”Tietysti”, kirjava kolli huokaisi haikeasti. ”Olen Nova… Yönkajon lauman uusi johtaja.”
Sisarkolmikko kohahti. Uusi johtaja? Entä se edellinen? Mitä hänelle oikein tapahtui? Miksi tämä johtaja… ei ollut häijyn oloinen, kuten aina puhuttiin klaanien keskuudessa?
”Kuulkaa”, Nova sanoi kuin lukien kolmikon ajatukset, ”vaikka laumani on tehnyt paljon pahaa, eivät kaikki ole julmia ja verenhimoisia. Jos saisin päättää, me lähtisimme ja jättäisimme teidät rauhaan. Mutta lauma ei ole samaa mieltä. He tahtovat yhä vallata teidän järvireviirinne.”
”Olet… erilainen. Klaaneissakin on pahoja että hyviä kissoja. Luuletko, että voisit auttaa meitä?” Jääruusu kysyi sitten kollilta, joka räpäytti kysyvästi silmiään. Hän vaikutti niin… herttaiselta ja ystävälliseltä, että Jääruususta tuntui jopa pahalta se sävy, jolla Yönkajon lauman kissoja haukuttiin ja solvattiin. ”Taivasklaani on… pulassa. Kaikki klaanit ovat. Klaanit syyttävät Taivasklaania petturuudesta lakiamme ja Tähtiklaania kohtaan ja jo kaksi klaaneista on valmiina tuhoamaan Taivasklaanin maan tasalle.”
Nova mietti hetken aikaa, viiksikarvat väpättäen. Hän nosti katseensa kolmikkoon, katsoen jokaista yksitellen. ”Taivasklaanihan on se, joka tuli taisteluun auttamaan, kun muut klaanit olivat alakynnessä”, Nova muisteli. ”Moni laumani kissoista vihaa Taivasklaania koko sydämestään, koska ilman heitä lauma olisi voittanut ja saanut järven itselleen.”
”Totta!” Taivaannova hihkaisi ja kääntyi katsomaan sisariaan silmät säkenöiden. ”Se oli myös näyssä! Ilman Taivasklaania, klaanit olisi jo tuhottu eikä olisi enää jäljellä mitään!”
Se oli totta. Näky oli näyttänyt sen selkeästi. Klaaneja tulisi muistuttaa siitä, että Taivasklaani oli yksi klaaneista eikä ulkopuolinen. Heille pitäisi takoa se vaikka väkisin, mutta miten pelastaa Taivasklaanin nyt turmeltunut maine?
”Voitko saada riistavarkaudet ja kissojen murhat laumasi niskoille?” Jääruusu kysyi sitten, toivoen parasta. Nova katsoi valkoista naarasta.
”Voin”, Nova sanoi sitten. ”Tarvitsen aikaa. Ja teidän täytyy olla valmiita siihen, että osa laumasta hyökkää nyt isommalla innolla Taivasklaanin kimppuun. He ovat jo pitkään halunneet tehdä sen, jotta klaanit heikkenisivät. Olen pidätellyt heitä jo kauan…”
”Kiitos”, Jääruusu sanoi, oikeasti tarkoittaen sitä. ”Siitä on ollut siis ainakin osittain kyse. Klaanien epäluulot, Taivasklaanin sopeutuminen ja Yönkajon lauman halu häätää Taivasklaani ensin. Sen takia ennustus.”
”Sinä autat?” Kastelintu varmisti.
”Minä autan”, Nova nyökkäsi jämäkästi. ”Klaanit eivät ansaitse Yönkajon lauman vihaa. Kaikki me olemme kissoja.”
”Me aloitamme oman osamme”, Taivaannova nyökkäsi.
”Ja minä hoidan osamme, pian”, Nova sanoi. ”Minä… lähettäkää pahoitteluni Taivasklaanin päällikölle.”
”Voit tehdä sen pian itse”, Jääruusu hymyili lempeästi ja vilkaisi taakseen. Kauempana vilahti Hallatähden valkoinen turkki.
Taivasklaanin päällikkö asteli piilostaan, pysyen matalana ja katsoen, ettei kukaan muu laumasta häntä nähnyt. Nova liikahti hermostuneesti kolmikon edessä, mutta piti vakaan katseen, kun suuri kolli tuli heidän piiloonsa.
Hallatähti tuijotti Novaa. ”Muistan sinut. Olit silloin paljon nuorempi.”
”Isäni johti julmasti”, Nova tokaisi. ”En ole kuin hän. Isäni olisi hyökännyt kuita sitten jo klaanisi kimppuun ja tappanut suurimman osan kissoistasi, jos olisi vain saanut siihen mahdollisuuden. Minä olen pitänyt laumani niin hyvin kurissa kuin vain olen pystynyt.”
”On… on ilo nähdä, että kissajoukkiossanne on myös hyväsydämisiä kissoja. Se on tärkeä ominaisuus”, Hallatähti nyökkäsi hymyillen. ”Varsinkin johtajalle.”
”Kiitos, ja… tiedän, vaikka lauman kissat eivät kaikki ajattele samoin”, Nova nyökkäsi ja vilkaisi sitten kolmikkoa päin. ”Tämä pidetään tiukasti salaisena, ellette tahdo toisen julman kissan nousevan lauman johtoon”, kirjava kolli sanoi tiukasti. ”No niin… onko teillä suunnitelma jo?”
Jääruusu vilkaisi ensin siskojaan ja sitten Hallatähteä. He pystyisivät tähän. He voisivat vielä pelastaa klaanit! Hän uskoi siihen vahvasti. Hän ei ollut toivonut turhaan.

//pientä taistelua

10. luku – Koston maku

Tuijotin Leijonahammasta ilmeettömänä, kun hän kietoi häntänsä Kielotaivaan ympärille ja nuolaisi tämän poskea hymyillen, lämmittäen häntä vielä viileässä ilmassa. Oranssi kolli oli luvannut rakastaa minua eikä tuota naarasta, oikeaa kieromielistä naarasta. Tai no, Kielotaivas oli kyllä hyvin sievä ja erittäin hyväsydäminen, mutta silti itsekäs, kun oli kehdannut viedä Leijonahampaan sydämen. Ja kaiken kukkuraksi Leijonahammas oli luvannut kaiken rakkautensa minulle, mutta tässä sitä ollaan. Petettynä. Yksin. Sydän murskana. Ja vihan liekki roihuten.
Astelin synkkä ilme kasvoillani takaisin oman reviirini puolelle. Askeleeni veivät minua vihan kytiessä sisälläni yhä voimakkaammin ja voimakkaammin kohti järven rantaa. Kielotaivas ja Leijonahammas. Olivatpahan he sitten iloisia keskenään. Varjoklaanilaisia kaikki tyynni. Pettureita kaikki. Mitä muutakaan he olisivat?
Vesi oli aina rauhoittavaa, mutta sekään ei voinut sammuttaa vihani liekkejä, vaikka kuinka lilluisinkin vedessä. Ärähdin ja pyyhkäisin tassullani hiekkaa niin, että pöllysi. Irvistin hengittäen raskaasti ja toivoin voivani kostaa. Kostaa jotenkin. Kuinka joku voi rikkoa lupauksena ja muuttaa mieltään vain siksi, että saisi kumppanikseen jonkun vaikutusvaltaisen nartun? Kapisen katin. Ja sitten tappaa toisen pennut ja murskata kaiken, kun oli alunperin luvannut rakastaa ja olla aina läsnä? Sellaiset kissat olivat sydämmettömiä.
Leijonahammas oli tietenkin sellainen kissa. Se sammakonkutuaivoinen kolli. En olisi voinut kuvitella hänen rikkovan valansa ja rakkautensa minuun vain Kielotaivaan takia. Se ’tosirakkaus’ olikin helppo rikkoa ja murhata omat pentunsa. Pyh. Ei tosirakkautta ollutkaan. Ei. Sitä ei ollut. Ja se oli selvää nyt.
Kielotaivas. Irvistin, kun ajattelin sitä naarasta. Kapista kissaa. Se kermanvalkoinen naaras, jolla oli niin symmetriset kuviot. Kauniin ruskeanharmaat läikät ja vettäkin sinisemmät silmät. Olisi voinut pitää tassunsa omalla puolellaan. Mutta, se ketä tässä pitäisi syyttää, on aivan selvästi Leijonahammas. Irvistin vihaisemmin, kun ajattelin oranssia kissaa.
Olin taas ajautunut Varjoklaanin rajamille ja kirosin mielessäni. Miten aina päädyin tänne? Pitäisi pysyä poissa.
Hätkähdin, kun kuulin oudon äänen. Avunhuudon, kun tarkkoja oltiin. Mitä kalansuomua? Astelin puskien seassa hiljaa ja katsahdin Varjoklaanin ja meidän jokiklaanilaisten reviireitä erottavaa rajaa. Rajan tuntumassa joku typerä Varjoklaanin kissa oli hyökännyt yhden Jokiklaanin kissan kimppuun. Korppivarjo, mustavalkoinen, kiiltäväturkkinen kolli. Avutonkin vielä, ei muka pärjännyt yhdelle varjoklaanilaiselle. Ei kollilla kyllä ollut lihasta luiden ympärillä paljoakaan, mutta nopeutta kyllä. Miksi hän oli yksin ulkona leiristä? Tosin, Korppivarjo oli aina ulkona leiristä yksin. Hän oli Jokiklaanin erakkomaisin kissa. Yksinäisin. Ja minä olin aivan hänen perässään siinä listalla nykyään.
”Saat kuulla kunniasi!” uusi ääni sai korvani pompahtamaan pystyyn. Toinen varjoklaanilainen piti Korppivarjoa maata vasten. Sähähdin kun viha syttyi sisälläni voimakkaaksi ja loikkasin piilostani kynnet ojossa isomman kissan kimppuun, upottaen hampaani ruskean kollin kaulaan. Kauhun rääkäisy ja kamala rimpuilu siitä seurasi. Pienempi kissa pakeni rajan oikealle puolelle, yrittäen auttaa klaanitoveriaan loikkimalla hämillään paikoillaan. Irrotin hampaani ja peräännyin ruskean kollin kynsien alta. Korppivarjo nousi pystyyn ja sähähti varjoklaanilaisille.
”Juoskaa emojenne luokse ennen kuin saatte tervehtiä heitä Tähtiklaanista!” huusin silmät roihuten. Molemmat vinkaisivat ja katosivat hännät koipien välissä takaisin oman reviirinsä varjoihin. Vilkaisin Korppivarjoa, joka katsoi kahden idiootin perään hämillään. Kaksi kissaa yhtä vastaan? Noh. Se ja sama, se oli ohi nyt.
”Pärjäsin ihan hyvin...” kolli mutisi, mutta luimisti korviaan peloissaan, vilkuillen varuillaan Varjoklaanin puolelle.
”Kiitos olisi ihan kiva”, maukaisin silmiäni siristäen. ”Pelastin sentään henkesi.”
”Anteeksi”, kolli sanoi ja kääntyi katsomaan minua, luimistaen korviaan alentuvasti. ”Kiitos, Kuunvalo. Minä… minä jään velkaa ja paljon. Oma henkeni on arvokas.”
”Minulla on sinulle hyvä homma mielessä, jos olet valmis kuittaamaan velkasi”, sanoin ilmeettömästi sitten. Palaset alkoivat mennä yhteen. ”Olet klaanin ehkä nopein juoksija, ja paras pakenija.”
”Niin?” kolli kallisti päätään, mutta nousi nyt ryhdikkäästi seisomaan. Hänellä oli kyllä taitoja. Onnekseni hän oli minulle nyt velkaa ja paljon.
”Minulla on sinulle ehdotus”, sanoin ja hymyilin niin, että silmäni eivät hymyilleet. ”Haluan, että toimit minun pyyntöjeni alla. Ja vastineeksi minä pidän muut poissa luotasi, olethan aina alakynnessä ja muiden kiusattavana. Onko selvä?”
”Suostun, sentääm jotain tehtävää”, kolli sanoi keltaiset silmät välähtäen. Hän oli tyytyväinen. Kukaan ei enää ryppyilisi laihalle ja heiveröiselle kollille, kun Kuunvalo olisi pitämässä hänet turvassa voimillaan. Ja Korppivarjo voisi taas toimia Kuunvalon silminä ja korvina. Musta ja valkoinen kissa katsoivat metsän suojassa toisiaan hyväksymisen merkiksi. Heillä oli sopimus, jonka voisi rikkoa vain kuolema. Korppivarjo tiesi olevansa alakynnessä, joten minulle ei kannattanut ryppyillä, ellei tahtonut laittaa omaa henkeään likoon.

Jokiklaanin soturijoukkio syöksyi täyttä vauhtia Taivasklaanin ja Jokiklaanin reviirit erottavan rajan ylitse. Suurimman osan silmissä kiilui viha ja kostonhimo. Jo kuiden ajan, jo silloin kun Taivasklaani oli saapunut, olivat klaanit olleet epäluuloisia uutta klaania kohtaan ja nyt taivasklaanilaiset olivat tehneet viimeisen temppunsa.
Kuunvalo kulki muiden mukana, synkkä katse varjostamassa silmiään. Hänen kostonhimonsa oli toisella puolella reviiriä, kohdistunut Varjoklaanin kissaan, mutta kukaan ei sitä tiennyt, paitsi Korppivarjo, joka oli jäänyt leiriin muutaman muun soturin kanssa. Yksisiipi oli ollut onnekas, kun oli saanut jäädä leiriin pois taistelun tiimellyksestä.
Taistelun syy oli minulle hieman epäselvä. Mitä me oikein edes teimme nyt? Mikä oli taistelun tarkoitus? Kostaa. Ymmärsin kostonhimon paremmin kuin kukaan näistä kissoista varmaan edes voisi ymmärtää.
Taivasklaanin leiri oli erikoisessa paikassa ja nyt varmaan ensi kertaa näin moni Jokiklaanin kissa sai tietää sen tarkan sijainnin. Hampaat irvessä jokiklaanilaiset syöksyivät kuin tulviva joki sisälle Taivasklaanin kissojen leiriin. Kauhun parkaisut raikuivat ilmoille ja sähähdykset kiirivät kauas. Kynnet viuhtoivat ilmassa ja karvatupot lensivät tuulen mukana.
Taivasklaankin päällikkö oli etunenässä auttamassa klaanitovereitaan, jotka oli pahimmassa pinteessä. Hänen kimppuunsa ei kukaan vapaaehtoisesti uskaltautunut, ainakana yksin. Päällikköltä löytyi liikaa lihasvoimaa ja massaa.
Joku tummanharmaa naaras Taivasklaanista uskaltautui hyökkäämään minun kimppuuni, mutta sai kokea sen turkissaan. Hän sai muutaman ikävän iskun minun kynsieni johdosta ja lopulta perääntyi, kun vihani sokaisemana sain niin paljon taistelutahtoa, että hän olisi loukkaantunut pahemmin.
Kun lopulta klaanini poistui paikalta, Taivasklaani jäi surun ja vihan ilmapiiriin. He jäivät nuolemaan haavojaan ja katsoivat poistuvat Jokiklaanin perään apeina ja kimmastuneina. Omapa on syynsä. Luulivatko he, että pääsisivät pälkähästä sen jälkeen, kun olivat vieneet meidän saaliitaamme ja sitten tappaneet soturimme? Taivasklaanin kissoilla taisi olla mehiläisiä päässään tai jotain, kun olivat noin typeriä.
Hallatähden outo katse kuitenkin kummitteli mielessäni vielä pitkälle yöhön, mutta yhden hyvin nukutun yön jälkeen se oli poissa, sillä minulla oli jo muuta tärkeämpää mielessäni. Minun pitäisi kostaa Leijonahampaalle. Hänen tulisi kärsiä ja niin myös tapahtuisi. Minulle ei todellakaan tehtäisi noin.

Viherlehti oli tuonut mukanaan paljon saalista, kauniin luonnon ja luonto pääsi näyttämään mahtinsa, symboloiden parantumista. Myös Jokiklaanin sykkivä viha Taivasklaania kohtaan eli vahvana vielä. Taistelusta oli vasta kaksi päivää, mutta Jokiklaanin muut kissat taisivat jo suunnitella seuraavaa iskuaan toisen klaanin reviirille näyttääkseen mahtinsa.
Mutta minun sisälläni kupliva synkkä viha vain kasvoi ja tuska oli muuttunut raivoavaksi vihaksi kuin irralleen päässyt metsäpalo eikä mikään klaanini kahakka toisen klaanin kanssa tai vehreä luonto sitä muuttaisi.
Uniyö oli lähestynyt muutama viikko sitten, mutta oli saanut vastaansa vain minun sähinäni. Jokiklaanin kissat etääntyivät minusta entistäkin enemmän päivä päivältä, mutta ei se minua haitannut. Kutsukoon minua ilkeäksi, julmaksi ja äreäksi, en minä piittaa moisesta.
Leijonahammas ansaitsi kaiken tuskan ylleen. Hänelle kaikki oli ollut vain leikkiä, hän oli särkenyt sydämeni ja vielä pahempaa, murhannut MINUN pentuni. Ihan sama, vaikka hän olikin ollut niiden isä, ne olivat silti minun, olisivat pärjänneet vallan mainiosti ilman moista isää kasvattamassa heitä. Ei hän ansainnut pentuja.
Leijonahammas kulki kaukana Jokiklaanin ja Varjoklaanin välisestä rajasta. Korppivarjo oli kertonut kollin kulkevan partioissa useammin kuin koskaan ennen ja silmäillen jatkuvasti Jokiklaanin puolelle oranssit silmät epäilevästi palaen. Oikein hänelle elää pelossa.
”Kuunvalo?” Korppivarjon ääni havahdutti minut. Olin pysynyt poissa tieltä ja pysyttelin mielelläni varjoissa, poissa katseilta. Emoni ja Yksisiipi olivat ainoat, jotka saivat minut toisinaan ulos ja metsälle kanssaan.
”Niin?” astelin pois tutusta piilopaikastani leirin sisällä ja kohtasin mustavalkoisen kollin katseen. Olin pysytellyt myös muistakin syistä poissa katseilta. Tarkkailin Leijonahammasta Korppivarjon avulla. Olin miettinyt hyvää tapaa kostaa ja tiesin, että Leijonahammas odotti jotakin. Oranssi kolli pysyi aina jonkun seurassa ollessaan partoissa ja pysyi kaukana minusta. Ja oli selvästi valmis hyökkäämään kimppuuni, jos ikinä yritin jotakin. Hän osasi odottaa Kuunvalon kostoa.
”Kakaise nyt ulos”, murahdin mustavalkoiselle kollille, joka suoristautui sanojeni jälkeen, hölmistynyt katse keltaisissa silmissään.
”Pentuja”, kolli nielaisi, tasoittaen hengitystään. ”Kielotaivas odottaa pentuja.”
”Ai”, sanoin, mutta en iloisesti enkä pettyneesti. Tokaisin vain ääneen. Mutta… hetkinen… ”Pentuja. Vai syntyy sille Kielotaivaan suvulle lisää pentuja. Ja varmasti arvokaskin lisäys, eihän heillä ole kuin Kielotaivas.”
”Niin”, Korppivarjo nyökkäsi ja vilkaisi taakseen. Kolli teki paljon riskejä, kun juoksi Varjoklaanin puolella, mutta eipä se haitannut. Hän näytti paljon yhdeltä sen klaanin kollilta. Melkein kukaan ei erottanut heitä kahta. Ja Korppivarjo oli hylätty yksin jonnekin ojaan, mutta Korppivarjo oli onneksi löydetty ja hän oli saanut paikan Jokiklaanista. Ja se oli todellakkin hyvä juttu minun edukseni, jos en sanoisi.
”Pentuja”, virnistin, silmät välähtäen. ”Siinäpä hyvä idea kostolle.”
”Niinkö?” Korppivarjo nielaisi ja aistin hänessä huolen, mutta sen ymmärsin. Korppivarjolla ei ollut sitä kostonjanoa, joka ohjasi nyt elämääni ja antoi jonkinlaisen tarkoituksen minulle. ”Millainen?”
”Voi”, huokaisin tyytyväisesti, silmät hohtaen varjoissa. ”Julma sellainen.”
Sen jäljeen Leijonahammas haistoi hajuani useammin rajan tuntumassa ja joskus jopa näki silmieni hohtavan Jokiklaanin reviirin suojissa, kun hän kulki partion mukana. Minulle ei ryppyltäisi ja kohdeltaisi kuin mitätöntä ruohonkortta.
Kosto maistuisi makealta.

//tää on sit aika sekava ja tapahtumien "kertausta" :D oon pahoillani

luku 7.

Toivo, usko ja rakkaus - oliko tämä väärin?

Heidän suuri päivänsä tuli - se oli se päivä, kun heistä tuli sotureita. He pääsisivät toteuttamaan ennustusta, itseään sekä olemaan hyvä soturi Myrskyklaanille. Heidän isänsä ja emonsa, Tulikukka ja Kolibri katsoivat heitä silmät täynnä rakkautta, kun kolmikko asteli klaanin eteen. Koko ilma tuntui siltä, että tätä hetkeä oltiin odotettu. Taivas oli kirkas ja aurinko valaisi heidät täydellisessä valossa, kuin he olisivat suorastaan jostakin pentujen sadusta.
“Jäätassu, Taivastassu ja Kastetassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkenne uhalla?” Taivastassu vain katseli Heinätähteä, Myrskyklaanin päällikköä, joka seisoi klaanin edessä. Taivastassu vilkaisi kahta sisartaan, jotka katsoivat Heinätähteä. Kuinka he voisivat luvata jotain niin suurta, vaikka heillä oli joku suurempi asia kesken? Se ajatus pelotti Taivastassua ihan älyttömästi. Heidän pitäisi saada soturinimi, jotta he voisivat toteuttaa ennustuksen. Mutta millä hinnalla se tulisi olemaan? Mutta kolmikko kuitenkin vastasi myöntävästi, vaikka Taivastassu kuuli omasta äänestään vain epävarmuutta - mutta eiköhän kaikki soturit olleet joskus epävarmoja? Heidän annettua vastauksen, klaani huusi kolmen soturin nimeä.
“Taivaannova! Jääruusu! Kastelintu!” Nuo huudot, saivat Taivaannovan epäilemään monia asioita. Hän oli varma, että tämä oli käynyt ennenkin, mutta eri paikassa. Eikä hän ollut enään varma, olivatko ne muistoja vai unia. Mutta hän oli varma, että ne olivat totta.

Hänellä oli ollut eri soturinimi. Rakkaudentuli.

**

Muinaiseen Taivasklaaniin oli syntynyt kolme pentua, jotka vaikuttivat kasvavan nopeasti taitaviksi ja ehkä liian fiksuiksi sotureiksi. Klaanien välillä oli ollut suurta jännitettä, joten Usko, Toivo ja Rakkaus olivat joutuneet matkaamaan jälleen kerran uuteen elämään, menettämään muistinsa ja etsimään toisensa. Heitä kaikkia pelotti se, että he eivät löytäisi toisiaan uudestaan. Mutta Usko sanoi, että hän uskoo heidän löytävän toisensa, hinnalla millä hyvänsä. Tällä kertaa kohtalo oli samaa mieltä ja heidän onnekseen, he pääsivät samaan klaaniin, samaan aikaan ja samaan pentueeseen. Näillä kolmella pennulla oli kaunis harmaavalkoinen emo, Aurinkosäde ja komea oranssiturkkinen isä, Kipinävarjo. Kun pennut olivat syntyneet, Taivasklaanin parantaja Hohdesielu tiesi heistä enemmän kuin kukaan, enemmän kuin pennut itse.

Pentuina kolmikko oli viihtynyt parantajan seurassa, sillä tuo kertoi paljon tarinoita jotka saivat pienet pennut kiinnostumaan kuuntelemisesta ja saivat keksittyä mitä erikoisimpia kysymyksiä.
“Toivopentu! Pois edestä!” Uskopentu parahti sisarelleen. Toivopentu murahti ja tyytyi antamaan tilaa, jotta Uskopentu pääsi istumaan sisarensa viereen ja Rakkauspentu pääsi myös heidän viereensä.
“Kerron teille karun tarinan”, Hohdesielu aloitti.
“Ei! Kerro se tarina uskollisuudesta!” Uskopentu sanoi.
“Eipäs! Kerro se tarina siitä… toivosta ja kannustamisesta!” Toivopentu ehdotti. Rakkauspentu vain värisytti viiksiään huvittuneena, joten Hohdesielu katsoi Rakkauspentua tietävästi.
“Hmm. Kerron tarinan ystävyydestä..”, Hohdesielu aloitti. Hohdesielu tahallaan ja joskus tahattomasti ohjasi kolmea nuorta pentua eteenpäin heidän polullaan. Parantaja tiesi, että he, kaikki klaanit, tarvitsisivat kolmikkoa tulevassa. Kun Toivopentu, Uskopentu ja Rakkauspentu olivat syntyneet, Taivasklaani tuntui menevän parempaan suuntaan, mutta muut klaanit olivat sitäkin enemmän menossa kohti synkkyyttä. Hohdesielu oli kuitenkin viisas, lojaali Tähtiklaanille ja se kissa, joka tiesi suuresta jatkuvasta ennustuksesta koskien kolmea pentua. He olivat ne kissat, jotka tuovat tähdet lähelle klaanikissojen sydämiä.

Kun pennuista tuli oppilaita, Rakkaustassu oli huomannut, että heissä kaikissa oli jotain suurta. Heidän tekemisensä ja puheensa vaikuttivat muihin, ei ehkä suorasanaisesti, mutta tavallaan koko ajan. Ja kun he olivat päässeet myöhemmin Kuukivelle, Rakkaustassu sai varmuuden asiaan. Hän oli huomannut sen, ja nyt he kaikki saivat muistonsa takaisin. Ja heidän täytyi jälleen elää, Uskona, Toivona ja Rakkautena, vaikka muut kissat eivät tavallaan.. aluksi ymmärtäneet sitä. Ensimmäiseksi kuitenkin heidän klaanipäällikkö piti saada taltutettua valoon, että he saisivat päällikön perässä loput Taivasklaanista. He toimivat ensiksi yksin ja lopulta yhdessä. Yhdessä he olivat vahvimmillaan. Ja keinot yleensä toimivat, mitä nyt jotkut kissat olivat toisia haastavampia.

Rakkaustassu oli sitä mieltä, että se oli suuri taakka. Heillä kolmella oli se kaikki, mitä muut tulisivat tarvitsemaan aina ja ikuisesti. Ja hänellä oli aina sama kysymys: tulisivatko he aina syntymään uudestaan, aina kun suuri pimeys saapuisi klaaneihin? Vai saisiko he rauhan jonain päivänä? Siihen heillä kolmella ei ollut vastausta, mutta he joutuivat miettimään sitä, vähän liiankin usein. Tämän kolmikon tehtävä oli jälleen nyt. Heidän tulisi kasvaa ja kun he olisivat sotureita, tehtävä laajenisi Taivasklaanista muihin. Ja he olivat valmiita, kunhan saisivat soturinimen. Oppilaina heillä ei ollut mahdollisuuksia siihen.

Saadessaan soturinnimensä, Taivasklaanissa raikui huuto.
“Toivonkipinä! Uskonpilke! Rakkaudentuli!” Ja sen merkiksi, he lähtivät laajentamaan tehtäväänsä. Monien, mutkien, sanojen ja tekojen kautta, he saisivat klaanit jälleen uskomaan, toivomaan ja rakastamaan.

**

Taivaannova, Jääruusu ja Kastelintu olivat pistäneet suunnitelman toteutukseen. Sotureina heillä oli mahdollisuus poistua klaanista muiden huomaamatta ja sitä he tekivät. He menivät Taivasklaanin kummallekin rajalle ja sekoittivat hajujälkiä, varastivat saalista puolin ja toisin. Lisäksi he aloittivat varovasti kertomaan erilaisia huhuja. Taivaannova nautti olla soturi, vaikka tunsi ennustuksen raskaan painon yllään. Mutta soturintehtävät olivat kivoja, sekä hän nautti heidän kolmen yöllisistä seikkailuistaan tuntiessaan yön viileän ilman osuessa turkkiin. Varsinkin sellaisina päivinä, kun kaikki soturit olivat soturienpesässä, joka oli aivan täynnä. Sitä joutuisi laajentaa, tai sitten osa joutuisi nukkumaan muualla.

Eräänä yönä, kun kolmikko oli sekoittamassa hajujälkiä Jokiklaanin laidalla, Taivaannova huomasi takanaan pilkahduksen tummanharmaasta kissasta, jolla oli mustia raitoja. Hän ei ollut kuitenkaan varma, näkikö hän oikein.
“Näittekö jotain?” Taivaannova kysyi huolestuneena. Jääruusu ja Kastelintu katsoivat ensin toisiaan, sitten Taivaannovaa ja vilkaisi ympärilleen. Oliko siellä ollut joku? Paikalla ei ollut muita kuin he. Mutta Taivaannova oli varma, että oli nähnyt jonkun.

Jossakin välissä, nopeasti ja huomaamatta Tuiskusielusta ja Unikkokarvasta olivat tulleet kumppanit. Taivaannova oli sanonut asiasta ensimmäisenä Kastelinnulle, joka oli ollut hyvin läheinen Tuiskusielun kanssa - tai ainakin vaikuttanut siltä. He olivat viettäneet paljon aikaa keskenään ja jakaneet kaikki salaisuudet. Ja kun Taivaannova oli sanonut sen, asia oli järkyttänyt Kastelintua enemmän kuin hän tahtoi uskoakkaan. Ja Taivaannova suri sitä. Hän suri sitä, kun Kastelintu ei ollut huomannut asiaa itsessään. Hän välitti Tuiskusielusta ja Tuiskusielu hänestä, mutta he olivat liian mehiläisaivoja huomatakseen sitä. Se painoi Taivaannovaa raskaana, ihan kuin se olisi ollut hänen tehtävä saattaa kaksikko yhteen. Ja nyt hän oli tavallaan.. epäonnistunut. Vaikka toisaalta, myöhemmin selvisi, että Unikkokarva oli huijannut Tuiskusielua. Ja se, jos joku oli murtanut Tuiskusielun. Mutta Taivaannova näki sen Kastelinnun ja Tuiskusielun mahdollisuutena, halusivat tai eivät.

Yhtenä päivänä, Kastelintu oli ollut kiihtynyt. Kastelintu sai muutkin levottomaksi sellaisella olemuksellaan, että hän saattaisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Ja Kastelintu oli luonut uusia ideoita, joista kukaan heistä ei pitäisi. Taivaannova pelkäsi Kastelinnun takia niin paljon, että mihin hän joutuu, mutta Taivaannova luotti ja uskoi liikaa. Taivaannova ei pitänyt ideasta, että Kastelintu lähtisi tappamaan ketään - tai kukaan heistä lähtisi tappamaan ketään. Se.. se oli väärin. Mutta jos Kastelintu oli tosiaan sitä mieltä, Taivaannovan oli pakko auttaa.

Taivaannova oli nukkunut erittäin huonosti ja pätkittäin. Hän oli vain pyörinyt ja pyörinyt, eikä siitä tullut yhtään mitään. Hän oli ajatellut vain Kastelintua ja sitä, mitä hän oli ehdottanut toteuttaakseen ennustuksen. Kun hiekanoranssi naaras tuli ulos soturienpesästä ja näki Kastelinnun, hän näki sisaressaan muutoksen. Jotain.. jotain oli tapahtunut. Ja hän osasi arvata mitä, mutta tahtoi kuulla Kastelinnun version ajatuksista. Kastelintu lopulta kertoi, että oli tappanut kaksi kissaa. Yhden Jokiklaanista ja yhden Tuuliklaanista. Jääruusu ei ollut ottanut asiaa hyvällä, eikä Taivaannovakaan pitänyt asiasta - hänen kuullessaan sen itse Kastelinnun suusta Taivaannovan maailma pyöri hänen ympärillään. Mutta Jääruusun lähtiessä ja jättäessä Kastelinnun yksin, Taivaannovan oli ollut pakko jäädä. Hän jäi siksi, että rakasti sisartaan ja uskoi tuohon enemmän kuin kehenkään muuhun.
“Olen niin pahoillani”, Kastelintu sanoi hiljaisuuden jälkeen. Taivaannova katseli sisartaan surkeana. “Tein sen, jotta teidän ei täytyisi.”
“Tiedän”, Taivaannova sanoi hiljaa. Hän tekisi sen myös, rakkaudesta sisariinsa.
“Tämä kaikki.. oli jotain suurempaa varten”, Kastelintu sanoi. Taivaannova vain henkäisi syvään. Miksi tämä tuntui väärältä?

Aiemmassa täydenkuun kokouksessa, kaikki oli ollut epäselvää. Muut klaanit vihoittelivat Taivasklaanille, joka näytti vain epävarmalta ja hämmentyneeltä syytöksistä. Taivaannova alkoi myös kallistumaan siihen, että entä jos rauhaa rakastava klaani ei saisikaan hävitä? Pilvet olivat peittäneet taivaan, joten kokous oli pysynyt lyhyenä. Ja hyvä niin, sillä tunnelma oli ollut sellainen, aikoisiko muut klaanit hyökätä Taivasklaaniin, vai keskustelisivatko päälliköt asian läpi. Mutta valitettavasti Taivaannova tiesi sen olevan ensimmäinen vaihtoehto, sillä klaaneilla oli tapana hätäillä. Kokous oli loppunut äkkiä kuun mennessä pilvien varjoon. Jännitys oli jäänyt ilmaan odottavana, kuin ilma ennen ukkosta. Se sai Taivaannovalle epämukavan olon, eikä hän tiennyt, mitä tekisi.

.**

Rakkaus kulki tavallisesti Tähtiklaanin mailla, kuitenkin vain Usko vierellään. Toivoa ei näkynyt missään ja sitä he olivatkin etsimässä. Huoli Toivosta oli suuri, sillä kaksikko ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan. Lopulta kun he löysivät Toivon, Toivo oli puhumassa Punaturkille. Rakkaus pysähtyi ja hämmentyi. Olivatko Toivo ja Punaturkki ystäviä? Pieni kateellisuuden pistos tuntui Rakkauden rinnassa. Hän ei muistanut, oliko koskaan tuntenut kateutta kahta sisartaan kohden.

**

Taivaannovaa pelotti. Hän, Jääruusu sekä Kastelintu eivät olleet koskaan näin.. kylmiä ja hiljaisia toisiaan kohtaan. Tai oikeastaan Jääruusu ja Kastelintu. He kaksi käyttäytyivät, kuin olisivat vieraita toisilleen. He puhuivat vain silloin, kun olisi pakko, eikä kaksikko katsonut toisiaan silmiin ja jos niin kävi, he lähtivät tilanteesta karkuun. Lisäksi ilmapiiri oli erittäin varautunut ja se oli Taivaannovalle suurin huolenaihe. Hän pelkäsi, etteivät he uskoisi enään toisiinsa, mutta hän toivoi parasta. Olivathan he sisaria ja sisaret pitivät aina yhtä, eikö?

Seuraava kokoontuminen tapahtui. Myrskyklaani vaikutti matkatessa kokoontumissaarelle etäiseltä ja hiljaiselta, sillä kaikilla oli sama ajatus. Saapuisiko Taivasklaani? Syttyisikö sota ja jos syttyisi niin keiden välille? Taivaannova mietti kävellessään Jääruusun perässä. Kastelintu kulki taas viimesenä, sillä Jääruusu ei halunnut kohdata Kastelintua ja se harmitti Taivaannovaa enemmän kuin koskaan. He olivat kolmikko, eivätkä he voisi toimia yksinään. Taivannova hyppäsi saarelle kulkevan puunrungon päälle ja kulki mietteliäänä eteenpäin muiden myrskyklaanilaisten seurassa. He olivat toinen klaani paikalla, sillä heitä aiemmin oli tullut Jokiklaani. Jokiklaani vaikutti rauhalliselta, mitä nyt puheet Taivasklaanista kulkivat. Kun Myrskyklaani ja Jokiklaani puhuivat keskenään, paikalle tuli Tuuliklaani ja sen perässä Varjoklaani. Päälliköt puhuivat korkealla puussa hiljaa niin, että kukaan ei kuullut heitä.
“Taivasklaania ei näy!” Kuului supinaa jokiklaanilaisten joukosta.
“Ja pysyköön poissa!” Vuorostaan eräs tuuliklaanilainen vastasi.
“Emme tarvitse heitä!” Kissat kävivät levottomiksi, joten päälliköt aloittivat kokoontumisen kuun paistaessa kirkkaana taiaalla. Taivaannovan turkkia pisteli häpeästä, eiväthän he voisi aloittaa kokoontumista ilman yhtä klaania! Mutta muut kissat näyttivät tyytyväiseltä. Taivaannovalle kasvoi pieni paniikki sisällään ja hän vilkaisi nopeasti Kastelintua ja Jääruusua.


Tämä ei ollut oikein ja Taivaannova tiesi sen. He olivat tehneet niin väärin yrittäessään toteuttaa ennustusta! Ja heidän oli pakko korjata asia - vaikka väkisin. Ja siinä hän päätti sen - Taivaannova tahtoi päästä Kuulammelle. Mielellään mahdollisimman pian, joko sisartensa kanssa tai yksin. Mutta hän tahtoi tehdä sen kolmikkona, sillä niin sen kuuluisi aina mennä. He olivat sellaiset sisaret, joita ei voinut erottaa edes tälläisella tapahtumalla.

Seitsemäs osa ~ Rakkauden kukka

//(sijoittuu hieman ennen aikaa, jolloin Tuuliklaani ja Jokiklaani alkoivat hyökätä Taivasklaaniin)

Lumiset maisemat vaihtuivat nopeasti lämpimiin hellejaksoihin ja vehreisiin kasveihin. Lehdet havisivat puissa tuulen lempeässä vireessä ja linnut sirkuttivat puiden oksilla. Lämpimät ajat otettiin avokäpälin vastaan.
Hallatähti katseli kauempana, leirin laitamilla istuvaa Unilaulua, joka keskusteli sinivihreät silmät tuikkien ystävänsä Täpläsydämen kanssa. Kaksikko oli palannut hetkeä aiemmin metsästyspartiosta ja nyt he makoilivat varjossa, suojassa polttavalta auringolta.
Hallatähti hymyili itselleen ja katsahti luolamaisen leirin katosta pilkottavasta aukosta sinistä taivasta ja sitä vasten lipuvia pilviä. Hän räpäytti silmiään hitaasti mietteissään. Taivasklaani oli saanut paljon hyvää viime kuiden jälkeen, vaikka välit muihin klaaneihin olivat yhä viileät.
Ja myös Taivasklaanin päällikkö koki saaneensa paljon hyvää eläämäänsä, kuten uuden ystävänsä Unilaulun. Vaikka kollin olikin nyt pakko myöntää se itselleen, että piti naaraasta jopa enemmän kuin pelkkänä ystävänä.
Taivasklaanin varapäällikkö asteli päällikkönsä luokse hymyillen lempeästi ja asettuen sitten suuren valkoisen kollin vierelle. Hän seurasi päällikkönsä katsetta ja hymyili tietävästi, vaikka tunsikin vatsansa pohjassa pienen pettymyksen kuplinnan; Hallatähti oli todennut muutama kuu sitten, juuri Hiirenkorvan aluilla, kun Kirkasmyrsky oli itse tuonut asian esille, ettei vastannut Kirkasmyrskyn tunteisiin. Kirkasmyrsky arvosti päällikköään ja tämän rehellisyyttä, kuten myös hienotunteisuutta asian kanssa.
Kaksikko oli pysynyt silti läheisinä ystävinä ja he luottivat toisiinsa ehkä jopa enemmän nyt, kun epäselvyydet oli saatu pois alta.
”Mitä tapahtui sille, kun vielä soturina sanoit, ettet aikoisi koskaan hankkia kumppania?” Kirkasmyrsky kiusasi Hallatähteä, joka siristi silmiään katsoessaan punertavaa naarasta. ”Turhaan sinä sitä piilotat; näen sen. Unilaulu. Näen miten katsoit häntä aivan hetki sitten.”
”Nuoret soturit sanovat aina kaikenlaista”, Hallatähti totesi ja virnisti varapäällikölleen, ”kuten muistaisin erään Kirkasmyrskyn uhonneen karkaavansa klaanistaan ellei saisi syödäkseen.”
”Aina sinä jaksat muistuttaa siitä”, Kirkasmyrsky pyöräytti silmiään. ”Mutta oikeasti, Hallatähti. Olet mehiläisaivo, jos et tee asialle mitään.”
”Katsotaan, katsotaan, Kirkasmyrsky”, Hallatähti rauhoitteli varapäällikköään. Hän huokaisi ja katsahti Unilaulua. ”Kaikki ajallaan.”
”Tuolla menolla saadaan odottaa kymmeniä vuodenkiertoja”, Kirkasmyrsky härnäsi, mutta ymmärsi kyllä päällikönsä huolen; ei se helppoa ollut vain todeta toiselle kissalle, että piti tästä vähän enemmänkin kuin ystävänä.
Hallatähti katsoi Kirkasmyrskyyn päin huokaisten. Oli naaras oikeassa, mutta vaikka Hallatähti oli hyvä käsittelemään kissoja, rauhaa, johtamista ja sosiaalisia suhteita, ei tässä ollut mitään helppoa! Tämä oli hänelle aivan uutta. Ei sitä joka päivä tavannut kissaa, joka sai vatsan vellomaan, sydämen lepattelemaan ja kaiken ympärillä muuttumaan paljon värikkäämmäksi.

Tuuli riepotteli Hallatähden paksua turkkia, kun hän kulki rajapartion johdossa. Hänen mukanaan tulivat Unilaulu, Mustaloimu ja tämän oppilas Mustikkatassu. Ilma oli edellisiä päiviä viileämpi ja helpotti jokaisen kissan oloa ja askareiden suorittamista.
Hallatähti vilkaisi sivusilmällä harmaaturkkista soturitarta, joka kulki aivan hänen takanaan. Hallatähti hymyili hieman ja käänsi sitten katseensa taas eteenpäin. Ehkä hänen kannattaisi toimia ennen kuin tulisi katumapäälle. Toisaalta, mitä kaduttavaa siinä olisi? Joko asiat menisivät suuntaan, josta Hallatähti piti eniten tai sitten pahempaan suuntaan. Joka tapauksessa, Hallatähti uskoi, että vaikka Unilaulu ei tuntisi samoin, he voisivat silti pysyä ystävinä.
Unilaulu oli kaunis niin sisältä kuin ulkoa, ja Hallatähti oli ehtinyt pohtia, miksei naaraalla ollut ketään rinnallaan. Tosin, naaras ansaitsi vain parasta ja vain sen parhaimman kissan rinnalleen. Sellaisen, joka ymmärsi häntä ja oli hänen tukenaan, jakoi ilot ja surut. Hallatähti toivoi, että voisi olla se kissa Unilaululle, mutta ymmärsi, jos naaraalla oli joku toinen kissa mielessä, joka olisi juuri se oikea hänelle. Ja Hallatähti ymmärtäisi myös sen, jos Unilaululla ei olisi ketään mielessään; naaras oli vahva, ei hän tarvinnut rinnalleen ketään, joka voisi viedä häntä alaspäin. Hän ansaitsi kissan, joka voisi kohottaa hänen taivasta kohti.
”Unilaulu”, Hallatähti kutsui naarasta, kun he olivat palaamassa takaisin leiriin. Naaras räpäytti kysyvästi silmiään päällikölleen. ”Jos sinulla on aikaa, haluaisitko käydä kävelyllä?”
Unilaulun suupielet kääntyivät hymyyn ja hän nyökkäsi. ”Tietenkin.”
Kaksikko kulki laskevan aurinkon värjäämän taivaan alla, rinta rinnan, kohti Hallatähden johdattelemaa pientä kukkaniittyä, johon hän oli törmännyt muutama päivä sitten ollessaan saalistamassa. Nyt osa kukista, jotka olivat vielä silloin nupuissaan, olivat puhjenneet kukkaan. Unilaulu henkäisi kukkivalle kukkaniitylle ja sen kauneudelle ja Halltähti kertoi törmänneensä siihen ja halunneensa näyttää sen juuri Unilaululle sopivan hetken tullen.
Taivasklaanin päällikönä olo toi Hallatähdelle paljon vastutta, mutta hän ei antaisi sen estää häntä enää. Hän ei ollut koskaan tavannut ketään Unilaulun kaltaista kissa; hän toi Hallatähdelle vapaan, iloisen ja upean olon. Unilaulu oli kissa, jota Hallatähti arvosti ja kehen koki voivansa luottaa. He pitivät hauskaa, olivat läsnä toistensa elämässä myös huonoina aikoina ja Unilaulu oli osoittanut olevansa enemmänkin kuin vain tavallinen soturi; hän oli paljon enemmän.
Hallatähti käänty katsomaan Unilaulua ei voinut pidättää hymyä, joka hiipi hänen huulilleen. ”Unilaulu...”
”Niin?” Unilaulu katsahti Hallatähteä. Heidän ympärillään kukkivat kukat huojuivat hennossa tuulenvireessä.
”En tiedä, onko kukaan koskaan kertonut sinulle, mutta olet hyvin kaunis”, Hallatähti sanoi sitten, silmäillen ympärillään olevia kauniita kukkia. ”Edes näiden kaikkien kukkien kaunes ei vedä vertoja sinun sekä sisäiselle että ulkoiselle kauneudelle.”
Unilaulu räpäytti silmiään häkeltyneenä, avasi suunsa, mutta sanoja ei tullut ulos.
”Paremmin esitettynä”, Hallatähti veti syvään henkeä ja kääntyi kohtamaan Unilaulun paremmin, katsoen häntä suoraan silmiin, ”olet ollut upea ystävä näiden kuiden aikana ja olet aivan erilainen kuin kukaan kissa, jonka olen koskaan tavannut”, se saattoi kuulostaa ehkä osittain siltä kuin Hallatähti olisi jättämässä jonkinlaisia hyvästejä, mutta koli jatkoi puhumista ennen kuin Unilaulu ehtisi ymmärtää asian väärin tai sanoa mitää. ”Pidän sinusta. Ja paljon, Unilaulu. Enemmän kuin ystävänä. Anteeksi. Tämä... ei ole minun vahvuuteni, vaikka olenkin hyvä kissojen kanssa... taidat olla tosiaan niin erityinen, että saat minut häkeltymään”, kolli nauroi hennosti. ”En koskaan ole rakastanut ketään kissaa niin kuin rakastan sinua.”


//apua, oon niin pahoillani, Halla, kun unohin kirjottaa Hallatähdellä ;-; oli niin kiirestä ja iski kauhee hätä tän tarinan kanssa että stresseissäni sen sivuutin, mutta nyt sain sen valmiiksi!

Viides luku
Maailma

Lehmussydän laski vesimyyrän harvinaisen täynnä olevaan tuoresaaliskasaan ja veti samalla itselleen hiiren. Aurinko porotti ikävästi suoraan leiriin, eikä aukiolla ollut juurikaan ketään. Kuningattaret olivat pakottaneet pennut pesän viileyteen, oppilaat olivat hakemassa kosteaa sammalta järven rannalta - vaikka todennäköisesti he olivat jääneet leikkimään veden kanssa - ja soturit keräsivät riistaa vielä kun sitä oli.
Lehmussydän söi hiirtään varjossa samalla, kun katseli ympärilleen. Sisäänkäynti rapisi ja hetken päästä leiriin saapui Sudenlaulu perässään Tuulihäntä. Kummankin suu oli täynnä yrttejä, ja Lehmussydän muisteli Sudenlaulun puhuneen yrttivarastojen täyttämisestä ennen kuin kuumuus kuihduttaisi ne kaikki. Varsinkin nyt kun Huurretassu oli saanut viheryskän.
Raidallinen kolli antoi katseensa seurata Tuulihäntää. Naaraan valkoinen turkki liikkui hennosti tämän kiiruhtaessa kohti parantajan pesää ja vihreiden silmien lempeä, hieman surullinen katse kävi Lehmussydämessä. Kolli heilautti häntäänsä tervehdykseksi, ja Tuulihäntä räpäytti silmiään. Naaraan kyljessä oli vielä paljas kohta siinä, mihin kettu oli iskenyt häntä joitakin auringonkiertoja sitten. Onneksi ei ollut käynyt pahemmi Lehmussydän ei tiennyt miten jatkaa elämäänsä, jos Tuulihännälle olisi käynyt pahasti. Kollin olisi muutenkin pitänyt huomata kettu nopeammin. Jos hänen kuulonsa olisi vain toiminut….
“Lehmussydän? Lehmussydän!”
Lehmussydän säpsähti ja katseli ympärilleen hädissään. Villivirne seisoi hänen vasemmalla puolellaan huvittunut ilme kasvoillaan, kun hän kiersi veljensä kuulevalle puolelle.
“Olet aivan ajatuksissasi”, Villivirne hymähti. Hän tuijotti Lehmussydäntä, joka heilautti korvaansa, vilkaisi veljeään ja suuntasi katseensa takaisin Parantajan pesälle. “Onko sinusta tullut mykkäkin?”
“Ei”, Lehmussydän sanoi. Hän avasi suunsa uudelleen, mutta ei sanonutkaan mitään, sillä Tuulihäntä oli juuri poistunut Sudenlaulun luota ja käveli kohti varjossa istuvaa Sirppikynttä. “Kunhan vain… katselen ympärilleni.”
“Ympärillesi?” Villivirne toisti ja antoi oman katseensa seurata veljensä katsetta. “Katseletko todella ympärillesi vai tuijotatko kenties erästä hurmaavaa, valkoturkkista naarasta, jonka vihreät silmät-”
Lehmussydän tunsi veren kohoavan kasvoihinsa nolostuksesta ja hän läimäisi hännällään veljeään. “Hys! Ole hieman hiljempaa.”
“En ole siis väärässä?” punertava kolli virnisteli tuttuun tapaansa.
“Minä- äh, en minä sitä tarkoittanut”, Lehmussydän sanoi, mutta antoi katseensa pysyä Tuulihännässä.
Villivirne asetti häntänsä tassujensa päälle. “Tunnistan tuon katseen kyllä. Sinä pidät hänestä.”
“En minä siitä tiedä…” Lehmussydän mumisi.
Villivirne ei kuitenkaan ollut aivan väärässä, jos ollenkaan. Tuulihännästä oli tullut tärkeä Lehmussydämelle viimeisten kuiden aikana, eikä ainoastaan siksi, että naaras oli auttanut häntä palaamaan soturin tehtäviinsä ja antanut hänelle tukea vaikeinakin hetkinä. Tuulihännästä oli nopeasti tullut Lehmussydän läheisin ystävä - ja lopulta kenties jotain enemmänkin. Valkoinen naaras osasi aina saada Lehmussydämen hymyilemään, piristi hänen päiväänsä ja antoi uusia ajatuksia ajateltavaksi. Joka päivä kolli odotti pääsevänsä viettämään aikaa Tuulihännän kanssa, sillä jokainen hetki, oli se sitten aivan tavallinen tahansa, muuttui juuri täydelliseksi soturittaren seurassa.
Ehkä Villivirne oli täysin oikeassa. Ehkä Lehmussydän todella, todella piti Tuulihännästä.
“Miltä se tuntuu, kun todella pitää toisesta?” Lehmussydän kysyi lopulta hiljaisella äänellä veljeltään ja vilkaisi tätä: Villivirne oli aina pysynyt hiljaa Sammalrakeesta, eikä hän tiennyt oliko hyvä idea kysyä mitään edesmenneeseen soturiin liittyvää.
“Siltä kuin koko maailma olisi yhtäkkiä hajonnut ympäriltäsi ja rakentunut samassa uudelleen, mutta tällä kertaa jokainen yksityiskohta - jokainen oksa, pilvi ja tuulenvire - oli tehty vain teitä kahta varten, jotta voitte löytää kaiken uudelleen yhdessä”, Villivirne kertoi. Hänen äänensä oli harvinaisen hiljainen ja kultaisten silmien katse oli kohdistunut taivasta kohti. “Kai se on jokaiselle omanlaisensa tunne.”
Lehmussydän ei ollut odottanut aivan sellaista vastausta. Hän tiesi Villivirneen rakastaneet Sammalraetta enemmän kuin ketään tai mitään muuta, jopa enemmän kuin itseään tai veljeään. Hän tiesi myös tummanpunertavan kollin ikävöivän Sammalraetta koko olemuksellaan.
Villivirne kääntyi katsomaan Lehmussydäntä pieni hymy kasvoillaan. Lehmussydän ei osannut lukea sitä. “Jokainen kokee sen eri tavalla, mutta kun vihdoin ymmärrät mitä rakkaus sinulle merkitsee se muuttaa koko elämäsi. Huomaan, että välität Tuulihännästä hyvin paljon.”
“Todella paljon. Minä… Villivirne, minä todella pidän hänestä.”
“Mutta?”
“Mutta en usko hänen ajattelevan samoin minusta”, Lehmussydän sanoi ja huokaisi pienesti. Hänen katseensa pysyi yhä Tuulihännässä, joka jutteli Sirppikynnen kanssa. “Hän on täydellinen - loistava soturi, taitava kaikessa ja ystävällinen - ja minä olen tällainen pelkuri. En ole mikään klaanin paras soturi. En edes haluaisi olla soturi! Miten Tuulihäntä voisi koskaan hyväksyä minut?”
“Nyt sinä puhut pelkkiä hiirenpapanoita”, Villivirne tuhahti. “Jos minulta kysytään, olet yksi harvoista kunnollisista kissoista tässä koko klaanissa. Otat aina kaikki ympärilläsi huomioon, olet taitava jäljittäjä sekä saalistaja ja osaat käyttää yrttejä. Ei soturius ole pelkkää taistelua ja reviirin puolustamista: joidenkin meistä on oltava rauhantuojia, kuten sinä. Uskon Tuulihännän arvostavan juuri sellaista ylitse muiden. Lisäksi jokainen tässä klaanissa tietää sinun olevan loistava isä.”
Lehmussydän ei tiennyt mitä sanoa, joten hän tuijotti veljeään suu rakosellaan ja vihreät silmät hämmästyksestä auki. Heidän kahden välit olivat aina olleet läheiset, vaikka Villivirne osasi olla ärsyttävä ja Lehmussydän puolestaan liian ahdistunut, mutta koskaan Villivirne ei ollut sanonut mitään sellaista hänelle. Lehmussydän oli aina nähnyt Villivirneen sinä parempana heistä kahdesta. Tietenkin punertavalla kollillakin oli vikoja, mutta hän oli aina ollut suositumpi ja näkyvämpi.
“Yritän vain kertoa sinulle, ettei sinulla ole mitään pelättävää”, Villivirne sanoi. “Olen varma, että yli puolet tästä klaanista olisi valmis ottamaan sinut kumppanikseen silmänräpäyksessä.”
“Tuota en usko”, Lehmussydän naurahti ja läimäisi veljeään leikkisästi kylkeen. “Kiitos.”
“Meidän veljien täytyy aina pitää yhtä”, Villivirne sanoi tyytyväisenä. “Haluatko tulla saalistamaan? Sitä minun alunperin piti kysyä.”
Lehmussydän nyökkäsi, vaikka hän oli juuri tullut saalistamasta. “Totta kai.”
Veljekset lähtivät yhdessä ulos leiristä ja kohti parhaita saalistuspaikkoja. Lehmussydämen ajatuksissa oli alati jollain tavalla Tuulihäntä, mutta samalla hän onnistui nauttimaan yhteisestä hetkestä veljensä kanssa. Villivirne oli vihdoin alkanut olemaan enemmän oma itsensä, eikä se masentunut ja poissaoleva hahmo jossain leirin nurkassa, vaikka edelleen hänen hartioita painosti suru ja silmissä loisti ikävä. Silti Lehmussydän näki kuinka hänen veljensä vähitellen parantui.
Ehkä Lehmussydän pääsisi vihdoin miettimään Villivirneen ja tämän pentujen hyvinvoinnin sijasta omaa elämäänsä ja sitä mitä hän halusi.

Muutama auringonkierto myöhemmin Lehmussydän löysi itsensä jälleen Tuulihännän seurasta. He olivat käyneet yhdessä saalistamassa ja päättäneet pitkältä tuntuneen päivän jälkeen kävellä järven rannalle vilvoittelemaan tassuja vedessä. Lehmussydämen mieleen tuli väkisinkin päivä, jolloin Tuulihäntä oli tuonut hänet samaiselle rannalle ja opettanut häntä uimaan.
Kun Lehmussydän vilkaisi Tuulihäntää, hän näki naaraan hymyilevän ja tekevän muutaman kysyvän eleen.
“Mietin vain viime kertaa. Luulin silloin sinun hukkuneen”, Lehmussydän naurahti ja kahlasi hieman syvemmälle veteen. Viileys levisi pidemmälle hänen kehoonsa. “Siitä tuntuu olevan niin kauan, mutta samalla tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen.”
Tuulihäntä nyökkäsi korvat värähtäen huvittuneisuudesta ja heilautti hännällään vettä Lehmussydämen päälle. Lehmussydän vastasi leikkimieliseen hyökkäykseen loiskauttamalla tassullaan vettä Tuulihäntää kohti, mutta naaras oli osannut odottaa sitä ja väisti ketterästi sukeltamalla.
“Kastuit kuitenkin”, Lehmussydän sanoi, kun Tuulihäntä palasi takaisin pinnalle.
Tuulihäntä viittoi hännällään ja korvillaan.
“Minä hukun, jos yritän sukeltaa”, Lehmussydän sanoi ja perääntyi pari askelta. Tuulihäntä saattoi olla vara uintitaidoistaan ja uskalsi mennä kokonaan veden alle, mutta Lehmussydän ei suostunut siihen. Hänelle riitti tassujen ja ehkä vatsan kasteleminen.
Tuulihäntä heitti jälleen vettä Lehmussydämen päälle, ja Lehmussydän tietenkin vastasi vesitulitukseen.
He jatkoivat toistensa kiusoittelua, kunnes he olivat molemmat läpimärkiä ja valmiita palaamaan takaisin leiriin - ja sitä kautta tavalliseen arkeen. Lehmussydän ravisteli turkistaan mahdollisimman paljon ylimääräistä vettä pois päästyään rannalle, ja Tuulihäntä teki samoin hieman kauempana. Turkin kosteus piti heidät molemmat viileinä, vaikka aurinko porotti suoraan heitä kohti.
“Ja sitten takaisin soturin hommiin”, Lehmussydän sanoi.
Tuulihäntä nyökkäsi. He lähtivät yhdessä kävelemään kohti leiriä, kyljet hipoen toisiaan.
Aina kun Lehmussydämen turkki kosketti hieman enemmän Tuulihännän turkkia, kolli ei voinut olla miettimättä aiempaa keskustelua Villivirneen kanssa. Lehmussydän tiesi pitävänsä Tuulihännästä enemmän kuin pelkkänä ystävänä, muttei uskaltanut edes arvioida mitä Tuulihäntä ajatteli hänestä. Valkoisella naaraalla vaikutti olevan aina hauskaa hänen kanssaan, mutta oliko se pelkkää ystävyyttä vai jotain enemmän?
Lehmussydän vastusti halua kietoa häntänsä Tuulihännän hännän ympärille, vaan keskittyi vain kävelemään eteenpäin ja nauttimaan näistä pienistä hetkistä yhdessä soturittaren kanssa.
Leiri oli tavallista täydempi ja vilkkaampi. Tuulihäntä kysyi viittomalla haittaisiko Lehmussydäntä, jos hän kävisi Sirppikynnen luona, ja Lehmussydän pudisti päätään. “Mene vain”, hän sanoi hymyillen, “ja kiitos seurasta. Minulla- minulla oli todella hauskaa. Toivottavasti sinullakin oli.”
Tuulihäntä hymyili leveästi ja puski hellästi Lehmussydäntä. Sitten hän loikki etsimään Sirppikynttä.
Lehmussydän tuijotti pitkään Tuulihännän perään sisällään sekä lämpöä että apeutta. Aina kun hän vietti Tuulihännän kanssa aikaa, hän oli onnellisempi kuin koskaan, mutta joka kerta hän joutui myös miettimään kuinka naaras tuskin koskaan ajattelisi samoin hänestä. He olivat vain ystäviä, eivätkö olleetkin?
“Lehmussydän, Iltataival valitsi sinut mukaan rajapartioon.”
Lehmussydän kääntyi ja näki Lehtikaihon jolkuttaneen hänen luokseen. Mustavalkoisen kollin perässä tuli tämän oppilas Oravatassu, sekä Kastelintu. Oravatassun häntä heilahteli puolelta toiselle ja tämän siniharmaat silmät olivat täynnä innostusta, kuten yleensäkin. Kastelintu puolestaan tuijotti ilmeettömästi jonnekin kauas. Lehmussydämen mielestä naaras oli laihtunut, vaikka tuoresaaliskasassa riitti ruokaa.
“Selvä”, Lehmussydän sanoi. “Minne menemme?”
“Tuuliklaanin raja täytyy katsoa läpi”, Lehtikaiho vastasi ja lähti johdattamaan partiota ulos leiristä.
Lehmussydän kiri niin, että oli aivan toisen kollin vieressä. Oravatassu ja Kastelintu tulivat heidän perässään. Matka taittui reippaasti, osittain siitä syystä, että Oravatassu hädin tuski pysyi hiljaa. Hänellä oli aina jotain sanottavaa ja kommentoitavaa, ja Lehmussydän oli vaikuttunut siitä miten hyvin Lehtikaiho osasi käsitellä oppilastaan.
“Kuulin, että Tuuliklaanissa oli kuollut joku! Kuka se oli? Miksi hän kuoli?” Oravatassu lopulta kysyi.
Lehmussydän ei ollut päässyt kokoontumiseen, mutta oli kuullut Villivirneeltä sen tapahtumista. Sekä Tuulikaanissa että Jokiklaanissa oli murhattu yksi soturi ja kaikki syyttivät siitä Taivasklaania.
“Syytökset kohdistuivat Taivasklaaniin”, Lehtikaiho sanoi eriväriset silmät välähtäen, “mutta en sitten tiedä.”
“Kastelintu, sinä olit kokoontumsiessa etkö ollutkin? Mitä siellä tapahtui?” Oravatassu kyseli.
Lehmussydän vilkaisi Kastelintua, jonka ilme oli kivettynyt ja katse pysyi kuin liimattuna eteenpäin kohti.
“Taivasklaani murhasi Tuuliklaanin Putousturkin ja Jokiklaanin nimet- nimettömän soturin”, Kastelintu kertoi. Hänen äänessään oli jotain kovaa ja kylmää, ehkä liiankin.
“Eiköhän lopeteta tästä juttelu. Turhaan synkistää ilmapiiriä enempää”, Lehtikaiho sanoi.
He vaikenivat, tosin vain hetkeksi. Oravatassulla oli kohta lisää asiaa ja kysyttävää, eikä pitkää hiljaisuutta tullut juuri lainkaan koko rajapartion aikana. Vasta kun he lähtivät kävelemään takaisinpäin, Lehtikaiho tuntui kyllästyvän oppilaansa jatkuvaan puhetulvaan ja antoi kaikille luvan lähteä omia teitään kohti leiriä.
Kastelintu käveli automaattisin liikkein kohti leiriä, ja Oravatssu loikki laikukkaan naaraan perään kysymysten ja kommenttien kanssa. Kastelintu hädin tuskin vastasi mitään. Lehmussydän päätti kävellä yhdessä Lehtikaihon kanssa nyt kun he kerran olivat kahdestaan.
“No, miten sinulla ja Tuulihännällä menee? Joko te olette kumppaneita?” Lehtikaiho kysyi yhtäkkiä virne kasvoillaan.
Lehmussydän räpäytti silmiään monta kertaa peräkkäin. “K-kumppaneita? Minä ja… Tuulihäntä? Emme me- me olemme vain ystäviä.”
“Ystäviä? Te olette yhtä paljon vain ystäviä kuin Ikijää ja Hohtokäpälä ovat keskenään”, Lehtikaiho sanoi tuhahtaen, “eli ette yhtään, jos et tajunnut.”
“Mutta…” Lehmussydän sanoi huokaisten. “Me olemme vain ystäviä. Siinä totuus.”
“Mutta sinä haluat olla jotain enemmän?”
Lehmussydän olisi kuvitellut tuntevansa olonsa vaivaantuneeksi puhuessaan Tuulihännästä ja tunteistaan kenelle tahansa muulle kuin Villivirneelle, mutta Lehtikaiholle puhuminen oli jostain syystä helppoa. “Niin. Tuulihäntä on… täydellinen. Mutta en usko hänen ajattelevan millään tavalla samoin minusta.”
“Mh, miksei muka?” Lehtikaiho kysyi. “Ei minusta sinussa ole mitään vikaa ja olen todella varma, että Tuulihäntä pitää sinusta. Hän viettää aikaa eniten sinun kanssasi ja joka kerta hän näyttää iloisemmalta kuin koskaan. Ja entäs sitten aiemmin tänään, kun hän puski sinua? Rakkautta, sanon minä.”
“Kuinka paljon sinä olet tarkkaillut meitä…?” Lehmussydän kysyi.
“Satuin vain näkemään, ja saatan pitää juoruista. Älä yritä vaihtaa puheenaihetta”, Lehtikaiho naurahti pienen kehräyksen kanssa ja loikkasi ketterästi kaatuneen puun ylitse. “Te kaksi olette täydellisiä toisillenne.”
“Käskikö Iltataival minut partioon vai valitsitko sinä minut mukaan vain, jotta voit jutella rakkauselämästäni?”
“Eli sinä myönnät, että teidän välillä on jotain enemmän!” Lehtikaiho sanoi. Hän väräytti korvaansa hieman nolostuneena. “Ja, no, olet oikeassa. Ei Iltataival sinua pyytänyt mukaan, hän antoi minulle luvan ottaa kenet tahansa vapaan soturin ja sinä satuit olemaan vapaana. Olen katsellut- viis siitä, koko klaani on katsellut kuinka te kaksi janoatte toistenne perään, mutta kummallakaan ei ole tarpeeksi rohkeutta sanoa mitään. Ajattelin, että saisin sinut tekemään asialle jotain.”
Lehmussydän kadotti kaikki sanat suustaan. Hän ei tiennyt oliko hän vihainen vai kiitollinen Lehtikaiholle siitä, että mustavalkoinen soturi oli tullut ja jutellut hänelle hänen yksityisasioistaan. Lehmussydän tiesi, ettei hänellä ollut rohkeutta kertoa Tuulihännälle tunteistaan - eihän hän muuten olisit tässä tilanteessa - mutta Lehtikaiho ei auttanut asiaa yhtään toteamalla sitä hänelle. Hän tiesi sen itsekin.
“Anteeksi, jos olen liian tunkeileva”, Lehtikaiho sanoi, kun Lehmussydän oli pysynyt hiljaa. “Minä vain… te kaksi olette niin onnellisen oloisia yhdessä ja kaikki eivät saa kokea samaa onnea. Älä tuhlaa sitä.”
Lehtikaiho lähti loikkimaan edelle ja katosi pian näkyvistä jättäen Lehmussydämen yksinään. Ruskea kolli räpäytti silmiään yhä hämmentyneenä keskustelusta, mutta täysin mietteisiinsä jumittuneena.
Mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi Tuulihännälle tunteistaan?
Kun Lehmussydän pääsi takaisin leiriin, hän etsi heti katseellaan Tuulihäntää. Hänen tulisi olla nopea ennen kuin kaikki Villivirneen ja Lehtikaihon hänelle antama rohkeus katoaisi jonnekin ja hänen kenties ainut mahdollisuutensa olisi menetetty.
“Sirppikynsi, oletko nähnyt Tuulihäntää?” Lehmussydän kysyi vaaleanharmaalta naaraalta, joka käveli hänen ohitseen
“Hän meni viemään pentutarhaan ruokaa”, Sirppikynsi sanoi. Hänen kasvoillaan oli huvittunut, pieni hymy, jonka Lehmussydän päätti jättää huomiotta.
“Kiitos”, Lehmussydän sanoi ja loikki ripeästi pentutarhalle. Hän vältteli jokaisen kissan kasvoja siinä pelossa, että hän näkisi jotain: virneen, uteliaisuuden, halun jutella…
Pentutarhassa oli täyttä, vaikka Myrskyklaanilla oli vain yksi kuningatar. Merilintu, Valkoviiksen kumppani, oli synnyttänyt vasta muutamia auringonkiertoja sitten viisi tervettä pentua, jotka olivat kerääntyneet emonsa vierelle. Lehmussydän näki Tuulihännän istumassa Merilinnun lähellä katselemassa pentuja. Heidän välissään oli pulska orava, jota valkoinen kuningatar söi.
“He ovat todella vilkkaita pentuja, varsinkin näin nuoriksi”, Merlintu kertoi puraisujensa välissä.
Tuulihäntä nyökkäsi ja kumartui nuolaisemaan yhden, ruskean, pennun päälakea. Kun hän suoristi selkänsä, hän heilautti lempeästi häntäänsä.
“Niinpä! Risupentu on todella kaunis, he ovat kaikki kauniita”, Merilintu kehräsi ja kääntyi katsomaan kuka oli tullut pesään. “Lehmussydän! Tulitko sinäkin katsomaan pentuja vai-” Merilinnun katse kävi Tuulihännässä ja hän päästi hellän mrraun, “ah, niinpä tietenkin.”
Tuulihäntä oli kääntynyt katsomaan Lehmussydäntä ja hänen kasvoiltaan loisti yllättyneisyys, sekä jostain syystä suru, jonka naaras onnistui peittämään niin nopeasti, että Lehmussydän jäi miettimään oliko hän nähnyt oikein.
“Kuulin, että Tuulihäntä on täällä”, Lehmussydän selitti ja käveli lähemmäs katsomaan pentuja. “He ovat suloisia!”
“Tuo valkoinen naaras mustilla juovilla on Sulkapentu, ruskea naaras on Risupentu, mustavalkoinen kolli Savupentu, valkoinen tuuheaturkkinen naaras Pisarapentu ja siniharmaa kolli Aaltopentu”, Merilintu kertoi ja nuolaisi jokaisen pentunsa päälakea. “He ovat täydellisiä!”
“Heillä on hyvät vanhemmat”, Lehmussydän sanoi. Merilintu ja Valkoviiksi olivat molemmat kunnioitettuja Myrskyklaanin sotureita, ja Lehmussydän tiesi heidän olevan loistavia vanhempia. Parempia oli vaikea löytää.
“Niin tulee olemaan sinunkin pennuillasi”, Merilintu sanoi ja vilkaisi vuoroin Lehmussydäntä, vuoroin Tuulihäntää. “Oletteko ajatelleet hankkivanne pentuja kohta? Vai odotatteko vielä hetken?”
Lehmussydän räpäytteli silmiään ja nojautui hieman taaksepäin. Hänen korviaan kuumotti, ja Tuulihäntä tuntui käpertyvän pienemmäksi kuin hän ei haluaisi olla paikalla, jopa hänen korvat liikkuivat hitusen alaspäin.
“Emme me- me olemme-” Lehmussydän aloitti, mutta sulki suunsa. Hän ei halunnut sanoa, että he olivat pelkkiä ystäviä siinä pelossa, että oli totta. Raidallinen kolli madalsi ääntään puhuessaan ja katsoi alaspäin. “Emme ole kumppaneita.” Hän ei uskaltanut katsoa Tuulihäntää kohti.
“Ai, anteeksi!” Merilintu sanoi ja heilautti nolostuksissaan häntäänsä. “Minä niin luulin… Te kaksi olette aina kahdestaan ja käyttäydytte kuin kumppanit. Muistutatte paljon minua ja Valkoviistä. Anteeksi, ei ollut tarkoitus tehdä tästä kiusallista.”
Tuo on jo toinen kerta, kun joku vertailee minua ja Tuulihäntää olemassa olevaan pariin. Entä jos he ovat oikeassa? Lehmussydän mietti. “Ei se… ei se mitään. Sellaista sattuu. Minä-”
Tuulihäntä nousi silloin ylös ja loikki äkkiä pois pesästä katse luotuna alaspäin ja korvat luimussa. Lehmussydän näki heti, ettei kaikki ollut hyvin, ja Merilintu huomasi saman.
“Äh, voi ei, nyt aiheutin vain harmia teille kahdelle. Toivottavasti Tuulihäntä on kunnossa”, kuningatar sanoi. “Anteeksi.”
“Minun täytyy mennä.”
Lehmussydän pinkaisi valkoisen naaraan perään ja näki tämän hännänpään katoavan leirin sisäänkäynnistä ulos. Kolli ei välittänyt muiden katseista tai kysymyksistä, kun hän juoksi täyttä vauhtia Tuulihännän perään. Hän kompuroi muutaman kerran heikon tasapainonsa takia ja jopa kaatui, mutta kampesi itsensä äkkiä tassuilleen ja jatkoi juoksemistaan pienestä kivusta huolimatta.
“Tuulihäntä! Odota!” Lehmussydän huusi aina välillä. Hän ei enää nähnyt vilaustakaan naarasta, mutta onnistui tarkan hajuaistinsa avulla seurata tätä. “Tuulihäntä!”
Mutta Tuulihäntä ei pysähtynyt.
Lehmussydän löysi lopulta Tuulihännän tammen juurelta. Naaras näytti pienemmältä kuin koskaan, kun hän kyyristeli paikoillaan korvat alhaalla ja häntä tassujensa päällä. Lehmussydän tunsi Tuulihännästä huokuvan surun jo ennen kuin hän ehti kunnolla edes lähestyä tätä.
“Tuulihäntä?” Lehmussydän kysyi kuiskaten ja pysähtyi parin ketunmitan päähän. Hän pelkäsi, että Tuulihäntä juoksisi pakoon, jos hän lähestyisi liikaa liian nopeasti. “Huomaan, ettei kaikki ole hyvin, mutta… haluan auttaa.”
Tuulihäntä heilautti kipakasti häntäänsä. Se tarkoitti joko ‘mene pois’ tai ‘et voi auttaa’, tai ehkä kumpaakin.
“Tämä liittyy pentuihin, eikö liitykin?” Lehmussydän arvasi, oli hetken hiljaa ja puhui sitten lisää ottaen samalla muutaman askeleen lähemmäs. “Sinä rakastat pentuja. Menet aina katsomaan vastasyntyneitä ja viihdyt heidän kanssaan, ole huomannut sen.”
Tuulihäntä nyökkäsi.
“Haluatko- haluatko omia pentuja?”
Tuulihäntä jähmettyi ja sitten, hyvin hitaasti, hän nyökkäsi uudelleen ja heti sen jälkeen viittoi hännällään.
“Mikset muka voisi saada pentuja? Sinulla on yhtä hyvä mahdollisuus kuin kenellä tahansa muulla ja olisit aivan loistava emo! Paras, jos minulta kysytään.”
Tuulihäntä käänsi vihdoin päätään ja vilkaisi lähemmäs tullutta Lehmussydäntä suru ja tuska kasvoillaan, ja yhtäkkiä Lehmussydän ymmärsi. Aivan kuten kolli ajatteli itsestään, Tuulihäntä ei uskonut kenenkään voivan rakastua häneen ja haluta perustaa perhettä hänen kanssaan. Lehmussydämestä tuntui kuin pala hänen sisältään olisi hajonnut palasiksi. Koko tämän ajan, ei- koko elämänsä ajan, Tuulihäntä oli elänyt siinä uskossa, ettei häntä voisi rakastaa? Oliko hän todella heittänyt toivon kumppanista ja perheestä pois samalla tavalla kuin Lehmussydän oli tehnyt aikoja sitten katsoessaan veljensä saavan kaiken hänen edestä?
“Tuulihäntä…” Lehmussydän kuiskasi. “Minä… Olet väärässä.”
Tuulihäntä pyöräytti silmiään ja nousi ylös.
“Odota, älä mene vielä!” Lehmussydän kiirehti. “Minulla on asiaa, oli jo aikaisemmin. Siksi tulin etsimään sinua. En sano tätä nyt vain siksi, että koko asia tuli puheeksi ja haluaisin vain lohduttaa - vaikka tietenkin haluan sitäkin - vaan minun oli tarkoitus kertoa sinulle tämä aina siitä lähtien kun olin rajapartiossa. Tajusin silloin jotain, tai tajusin jo kauan sitten, mutta sain vasta nyt rohkeuden sanoa sen ääneen- anteeksi, puhun liikaa.”
Tuulihäntä oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan Lehmussydäntä. Hän hymyili pienesti kertoen sillä, ettei Lehmussydämen puhetulva haitannut.
“Tykkään viettää kanssasi aikaa todella paljon ja saat minut aina paremmalel tuulelle a olen sinulle niin paljosta velkaa. En ainoastaan siitä, että autoit minua palaamaan takaisin soturin elämään, vaan myös kaikesta muusta, kuten hyvistä muistoista, nauruista ja kaikesta siitä ilosta, mitä olet antanut elämääni, enkä tiedä pysytynkö koskaan korvaamaan sitä kaikkea ja-” Lehmussydän veti syvään henkeä. Hän tiesi hölisevänsä yhä liikaa ja yritti rauhoittaa itseään ja hermostuneena kääntyilevää häntäänsä. “Mitä yritän sanoa on se, että tykkään sinusta. Todella paljon. Enemmän kuin pelkkänä ystävänä. Minä- minä rakastan sinua, Tuulihäntä.”
Tuulihäntä räpäytti silmiään ja raotti suutaan. Hänen koko olemuksestaan paistoi epäusko ja hämmennys, eikä viittonut sanaakaan, vaan pysyi paikoillaan kuin kivi. Lehmussydän tunsi vatsansa kääntyvän ympäri ja otti muutaman askeleen taaksepäin pää alhaalla.
“Anteeksi, ymmärrän kyllä, ettet tunne samoin. Halusin vain saada sen ulos-”
Tuulihäntä loikkasi eteenpäin ja puski Lehmussydäntä niin lujaa, että kolli miltei kaatui maahan. Naaraan kurkusta kuului tuttua, lempeää kehräystä, joka kertoi Lehmussydämelle kaiken tarvittavan ilman mitään ylimääräistä viittomista.
Lehmussydän sulki silmänsä ja painautui vasten Tuulihäntää nuolaisten samalla tämän päälakea. Hänen sisällään levisi lämpö kaikkialle hänen kehoonsa ja hänen olonsa oli niin kevyt, että hän kuvitteli voivansa lentää yhdessä lintujen kanssa korkealle taivaalle. Villivirne oli puhunut maailman hajoamisesta ja uudelleenrakentumisesta, mutta Lehmussydämestä tuntui kuin hän kokisi kaiken vasta ensimmäistä kertaa: maailman ympärillään ja kaikki sen värit puiden lehdistä pilviin, sisällään vellovat tunteet, tuulen turkissaan ja maan alapuolellaan.
Tältäkö tuntui olla rakastunut ja saada vastaan samanlaista rakkautta?
Tuulihäntä irrottautui hieman Lehmussydämestä, joka oli kietonut heidän häntänsä yhteen. Naaras kallisti päätään pieni, nolostunut hymy kasvoillaan ja silmät kysyvinä.
“Mitä sinä-” Lehmussydän aloitti, mutta tajusi samassa. “Tietenkin haluan kanssasi pentuja! En ole koskaan uskaltanut toivoa omia pentuja, mutta tottakai minä haluan niitä. Varsinkin… sinun kanssasi.”
Tuulihäntä painoi kuononsa vasten Lehmussydämen poskea. He istuivat siinä vielä jonkin aikaa aivan paikoillaan, mutta toisiinsa kietoutuneina, eikä heidän ympärillään ollut ketään tai mitään muuta kuin he kaksi ja heidän oma maailmansa.

Neljäs luku – Olenko tuhoon tuomittu?

Puihin kiipeäminen oli ollut loistava idea. Mitä enemmän taitoja omasimme, sitä paremmin voisimme jatkaa Vesikauhun tehtävää ja tehdä sen päätökseen. Sehän minun hommani oli, olla Vesikauhun perillinen ja tehdä pahaa. Tämä tuntui minusta oikealta.
Mutta Pimeystassu… tunsin outoa vatsanmyllerrystä, kun ajattelinkin häntä. Olin tunnistanut sen huoleksi, uudeksi tuntemukseksi, joka hämmensi minua. Minua huolestutti Pimeystassun minulle outo tunteikkuus ja se, mikä häneltä puuttui mutta mikä minulla oli; rohkeus tappaa ja satuttaa. En ymmärrä, mikä siinä on vaikeaa. Ehkä minulta puuttui sitten jotain. Kovin monella kissalla tuntui olevan jotain… outoja juttuja päässä meneillään.
Kaaostassu. Se oli minun uusi nimeni, mutta silti välillä vanha nimeni tuntui kutsuvalta. Mutta Vesikauhu oli nimennyt minut Kaaostassuksi ja nyt tunsin kuinka se nimi alkoi juurtua minuun ja kertoa merkityksestäni ja minusta kissana enemmän.
Hento tuulenvire kulki pienen aukion poikki ja sai tumman turkkini väreilemään. Oli kuumat helteet eikä asiaan auttanut tumma turkkini. Nyt turkkini oli vielä hieman kostea viileän pulahduksen jälkeen, jonka oli tehnyt vähän aikaa sitten läheiseen lampeen.
Hätkähdin, kun kuulin lähistöltä oksan napsahduksen ja vihaisen sihahduksen. Silmäni vaelsivat aukion reunamilla ja etsin äänen päästänyttä kissaa. Pienessä pesässämme nukkunut Pimeystassu tuli haukotellen viereeni istumaan, mutta ennen kuin naaras ehti sanoa sanaakaan, nousin itse istumaan ja vilkaisin naarasta merkitsevästi.
Se ei ollut Vesikauhu. Se ei kuulostanut Vesikauhulta. Se ei todellakaan ollut Vesikauhu, mutta jos kumpikaan meistä loukkaantuisi pahasti mahdollisessa taistelussa, Vesikauhu katsoisi sitä pahalla. Emme olleet vielä täysikasvuisia, vaikka hivoinkin jo Vesikauhun kokoa ja korkeutta.
Metsän toisesta laitamasta astui hieman takkuturkkinen kolli. Hänen turkkinsa oli ruskeavalkoinen; vatsa valkea ja selkä ruskea. Kolli pysähtyi nähdessään meidät ja hänen tumman oranssit silmänsä välähtivät. Sitten hän jatkoi matkaansa ja katosi pian metsän sopukoihin kuin ei olisi koskaan ollutkaan aukiolla.
Siristin silmiäni. Meidän tulisi vaihtaa pesäpaikkaa, pitäisi muutenkin. Olimme olleet tässä pesäpaikassa pari päivää pidempään kuin muualla, mutta se johtuu vain Vesikauhun poissaolosta.
”Mitä luulet”, Pimeystassu puhui sitten ja tunsin naaraan katseen turkillani, ”oliko hän vain kulkukissa vai klaanikissa?”
”Mitä väliä”, tuhahdin ja piiskasin häntääni. ”Kissa kuin kissa. Menen metsästämään. Tule, jos huvittaa.”
En jäänyt edes odottamaan Pimeystassua, kun olin jo menossa vastakkaiseeen suuntaan kuin se rusehtava kolli. En todellakaan tahtonut törmätä häneen yksin. Vaikka hän oli näyttänyt vähän… kärsineeltä ja takkuturkkiselta, oli hänellä ollut yllättävän vahvaasti näkyvät lihakset kiiltävän turkkinsa alla.
Askelten äänet takanani kertoivat, että Pimeystassu tuli perässäni metsälle. Lähdimme kuitenkin omiin suuntiimme eri saaliiden hajujen perässä. Erään puun juurella, maasta esiin työntyvien juurien lomassa, loikki pieni lintu. Askeleet kylmän rauhallisina ja katse järkymättä, loikkasin linnun kimppuun kun se loikkasi hetkellisesti pois juurien suojasta.
”Taitavaa”, niskakarvani nousivat pystyyn karhealle äänelle. Katsahdin vasemmalle ja huomasin sen saman ruskeavalkoisen kollin. Hän makoili erään kiven päällä ja tuijotti minua. Minulla alkoi kyllä jo pikkuhiljaa mennä hermo näihin kissoihin, jotka väkisin tulivat juttelemaan kuka ties mistä turhasta. En edes vastannut kollille vaan otin linnun leukojeni väliin ja olin jo astelemassa pois. ”Muistutat minua eräästä kissasta, jonka tunnen. Näytät todella samalta.”
”Aha?” katsahdin kolli, pysähtyen hetkeksi, kunnes jatkoin jo matkaa. ”En ole kiinnostunut siitä, mitä oletkaan sanomassa.”
”Auts, oletpa kipakka kolli”, rusehtava kolli nauroi ja mulkaisin hänen pitkää kuonoaan. ”Aivan kuten hän.”
”Eikö mennyt jakeluun?” murisin hänelle. ”Ei kiinnosta.”
”Eikö Vesikauhulla ole mitään vai miksi olet tuollainen?” kolli virnisti. Hän tiesi Vesikauhusta ja että kolli opetti minua. Miten? Ja miksi? ”En kyllä ihmettele.”
”Mistä sinä Vesikauhun tunnet?” murisin, karvat pörhistyen uhkaavasti.
”Kyllä nyt jokainen klaanikissa hänet tuntee”, takkuturkkinen kolli tuhahti aivan kuin olisi pitänyt minua tyhmänä. ”Ai niin, ethän sinä ole klaanikissa. Ainakaan enää.”
”Hyvä vain”, tokaisin. Vai että klaanikissa. Minä? Tuo kissa näki jotain omaa untaan. ”Jos suonet anteeksi, minun pitää mennä. Oliko se tarpeeksi ystävällisesti sanottu?”
”Noin myrkyllisellä äänellä, ei”, kolli virnisti ilkikurisesti. ”Etkö tosiaan halua kuulla esivanhemmastasi, joka oli kuin sinä? Ovela, julma, taitava ja mustaturkkinen mustilla raidoilla? Näytät häneltä ja paljon.”
”En tarvitse sitä tietoa mihinkään”, piiskasin häntääni, kun ärtymys alkoi kuplia sisälläni. Klaanikissat eivät sitten ymmärtäneet sanaa ei.
”Salamasilmä pettyy kyllä kovin”, kolli sanoi ja korvani heilahtivat. Missä olin kuullut tuon nimen aiemmin? ”Kappas.”
”Onko sinulla jotain tärkeääkin asiaa, kuka ikinä lienetkään?” kysyin, keltaiset silmäni vihaisesti välähtäen.
”Kyyarpi”, kolli nyökkäsi päätään. ”Ei mitään tärkeää. Tulin vain vilkaisemaan. Ja tuomaan viestin Vesikauhulle, Hopeaviillolta.”
Olin kuullut tuon nimen ennenkin, Vesikauhulta, jos olin varma. Vesikauhu oli joskus maininnut kissan nimen ja kertonut hänen olevan jotenkin taitava tai jotain.
”Mikset itse vie viestiä Vesikauhulle?” haastoin. ”Kyyarpi.”
”Oletko typerä? Vesikauhu tuskin arvostaisi, jos tuntematon kissa hänelle tulisi lepertelemään mitä sattuu”, Kyyarpi irvisti.
”Mistä voit olla varma, että minua kiinnostaa kertoa hänelle?” kysyin kollilta.
”En tiedäkään”, kolli vastasi mutta hymyili outoa hymyä. ”Jos et kerro, Hopeaviilto luultavasti tulee visiitille. Tehdäänpä pikku sopimus, nuori herra.”
”Minua eivät sinun sopimuksesi kiinnosta”, sähähdin kollille.
”Entäpä tämä; viet viestini Vesikauhulle ja minä pysyn poissa etkä näe minua enää pesänne lähellä uudestaan?” Kyyarpi ehdotti ja se oli eittämättä houkutteleva sopimus. Katsoin kolli arvioiden. Voisin ihan hyvin repiä kollilta vaikk korvat päästä, mutta muistellessani Vesikauhun sanoja Hopeaviillon taidoista, koin ettei tämän kollin kimppuun hyökkääminen olisi viisasta, varsinkaan jos hän oli saanut opetusta tältä Hopeaviillolta.
”Antaa tulla sitten.”

Kyyarven outo, hykertävä nauru soi korvissani vieläkin, kun odotin Vesikauhun paluuta. Pimeystassu tuijotti minua kummaksuen ja oli jopa kysynyt, että mikä minua vaivaa, mutta en ollut vastannut hänelle.
”Vesikauhu”, kuiskasin, kun tunnistin harmaan turkin aukion laitamilla. Pimeystassun pää ponnahti pystyyn ja hän katsoi kouluttajamme kulkua luoksemme.
”Vesikauhu”, naukaisin, kun kolli oli saapunut luoksemme. Hänen violetit silmänsä välähtivät pimenevässä illassa. Olihan tämä outoa, kun en koskaan ennen ollut lähestynyt häntä näin. ”Minulla olisi viesti sinulle.”
”Viesti?” Vesikauhu kohotti kulmiaan, tuijottaen minua odottavasti. ”Keneltä muka?”
”Hopeaviillolta”, sanoin kissan nimen ja Vesikauhun katse muuttui kiinnostuneeksi, mutta myös osin synkäksi. ”Hän tahtoo tavata. Ja puhua.”
”Mistä niin?” Vesikauhu siristi silmiään.
”En tiedä”, pudistin päätäni.
”Oliko Hopeaviilto täällä?” Vesikauhun hännänpää nytkähti ja pudistin päätäni.
”Joku toinen”, kohautin lapojani, koska ei minulla ollut tosiaan mitään hajua, kuka se kissa oli oikein ollut.
”Selvä sitten. Vaihdamme huomenna pesäpaikkaamme. Menkää nukkumaan.”
Nyökkäsin ja peräännyin heti pieneen pesäämme, käpertyen väliaikaiseen petiini. Pimeystassu seurasi minua ja käpertyi kiinni minuun, kuten meillä oli tapana.
Mitä joku Hopeaviilto halusi Vesikauhusta? Hoitaisi omat ongelmansa missä lie klaanissa olikin, ei Vesikauhulla ja meillä ollut aikaa jollekin Hopeaviillon ongelmille. Meillä oli Jokiklaani hoidettavana ja Vesikauhun piti kouluttaa minut ja Pimeystassu hoitamaan Jokiklaani. Vesikauhu tarvitsisi aikaa ja muuta, jotta voisi tehdä meistä vahvoja, vaarallisia ja kovan vastuksen, eikä mitään Hopeaviiltoa tunkemaan nenäänsä meidän elämäämme.
Toisaalta, jos Hopeaviilto pystyisi auttamaan, niin mikäs siinä.
Outo uni kummitteli minua koko yön. Tuntui kuin jokin olisi yrittänyt vetää minua luokseen, mutta epäonnistui jokaisella kerralla, kun sitä yritti.

”Korkeammalle, Pimeystassu!” Vesikauhu mylvähti ankaralla äänellä rusehtavalle naaraalle, joka juoksi Vesikauhun määräämää rataa. Harmaa kolli oli määrännyt meidät vahvistamaan käpäliemme lihasvoimaa juoksemalla, väistelemällä ja loikkimalla esteiden yli ja ohi. ”Nopeammin!”
Vilkaisin Vesikauhua sivusilmällä. Kolli oli harvinaisen kärsimättömällä päällä tänään ja jos Pimeystassu ei kiristäisi tahtiaan, saattaisi hän saada Vesikauhulta joko fyysisen rangaistuksen tai jotain muuta, josta Pimeystassu ei varmasti pitäisi.
”Riittää!” Vesikauhu murisi lopulta. Pimeystassy asteli hengästyneenä luoksemme ja kallistin päätäni, kun katselin naarasta. Eihän tämä tietenkään ollut helppoa kahdelle nuorelle kissalla, jotka eivät olleet ennen tehneet tällaista, mutta meidän tulisi tehdä parhaamme ja näyttää Vesikauhulle olevamme hyviä seuraajia.
Vesikauhu määräsi minut matkaan juoksemaan samaa reittiä, jota Pimeystassu oli juuri juossut. Silmäilin kiviä, kantoja ja maasta esiin puskevia juuria. Tässä olisi tärkeää pitää kieli keskellä suuta ja käpälän askeleet varmoina ja vakaina. Tulisi antaa vaistojen viedä eikä ajatella liikaa muuta.
Olin laiha, solakka ja ketterä kissa, joten tämän ei pitäisi olla turhan hankalaa. Tuuli vihelsi korvissani, kun juoksin. Tassuni rummuttivat maata ja loikin kivien ja juurien ylitse, antaen takajalkojeni näyttää mahtinsa.
Pieni ideanpoikanen iski päin kasvojani ja loikkasin yhden kiven päälle ja siitä sitten seuraavan kiven päälle ja niin edelleen, kunnes välimatkasta tuli liian pitkä. Jatkoin taas kuivaa ruohikkoa vasten, väistellen juuria ja pienempiä kiviä ja korkealle kohoavia puita, jotka olivat reitillä.
Äkkikäännös oli hieman hankala, kun tassut hetkellisesti luistivat alla, mutta keräsin tasapainoni nopeasti ja jatkoin juoksemista kuin pillastunut kani. Solakasta kehostani taisi olla hyötyä tällaisissa tilanteissa. Vesikauhu oli myös sanonut, että pieni kokoni hämäsi vihollista, sillä puolipitkän turkkini alla oli piilossa suuren lihakset ja pääni sisällä armoton kissa, joka osasi käyttää kynsiään ja koko kehoaan taistelussa.
Tein muutaman kierroksen reitin ympäri ja muutaman kerran Vesikauhu oli käskenyt pistää vauhtia, mutta ei ollut keskeyttänyt juoksuani kuin vasta ainakin kymmenennen kierroksen jälkeen. Hengitin raskaasti, kun sain luvan pysähtyä. Tämä se vasta olikin hyvää harjoitusta keuhkoille ja lihaksille. Hölkkäsin Vesikauhun luokse, joka nyökkäsi violetit silmät viiruina. Hän käskis Pimeystassun palata juoksemaan.
Pimeystassulle yhtä nopeasti juokseminen ei ollut yhtä helppoa kuin minulle, mutta minusta hän pärjäsi silti todella hyvin, paremmin kuin ensimmäisellä kerralla kun oli juossut. Hänellä oli paksumpi turkki ja ei yhtä pitkät käpälät kuin minulla.
Vesikauhu laittoi meidät seuraavina päiviniä terästämään taistelutaitojamme. Hän näytti uusia liikkeitä ja käski parantamaan iskuvoimaamme ja sitä, miten käytimme kynsiämme. Hän neuvoi, minne kannatti iskeä ja miten tulisi liikkua, jotta voisi hämätä vastustajaa.
Revin hampaillani kynsieni välistä Pimeystassun karvaa, jota oli viimeisimmän harjoituskerran jälkeen sinne tarttunut. Emme aiheuttaneet toisillemme haavoja, sillä siitä ei olisi apua kenellekään, mutta Vesikauhu oli käskenyt kokeilla kynsien käyttämistä, jotta näkisi miten kovaa lyömme.
Olin osunut vähän liiankin hyvin, sillä nyt Pimeystassun lavassa oli pieni haava, ei onneksi paha, mutta se oli silti vuotanut verta. Siitä ei jäisi edes arpea, joten mitään hätää ei ollut.
Vesikauhu oli ollut tyytyväinen ja kadonnut sitten metsästämään itselleen syötävää. Pimeystassu suki turkkiaan pitkin kielen vedoin.
Katsoin kynsiäni mietteliäänä. Oli tuntunut väärältä satuttaa Pimeystassua ja toivon hartaasti, ettei niin enää tarvitsisi tehdä. Ei Vesikauhu ollut tarkoittanut, että kummalekaan hänen koulutettavistaan tulisi haavoja, mutta se oli tapahtunut vahingossa, kun olin joutunut käyttämään kynsiäni Vesikauhun käskystä. Ja minä tein, kuten Vesikauhu käski, oli se sitten kynsien käyttäminen ja jonkun kissan tappaminen.
Pimeystassun haava oli ollut vahinko, sekä Vesikauhun että minun osaltani. Vesikauhukaan ei halunnut meille turhia haavoja, ne voisivat tulehtua ja sitten ei kenelläkään meistä olisi mukavaa.
Pimeystassu huikkasi menevänsä metsälle ja pian naaras oli poissa ja minä olin yksin ajatusteni kanssa. Me emme olleet sisaruksia, vaikka olimmekin kasvaneet yhdessä. En oikein tiennyt, mitä me Pimeystassun kanssa toisillemme olimme. Vesikauhu oli kuin isä. Hän oli minun isäni, vaikka en sitä enää ääneen sanonutkaan. En edes muistanut oikeita vanhempiania jos niitä edes oli, mutta Vesikauhu korvasi heidät mennen tullen, jos sellaiset minulla oli eikä Vesikauhu ollut oikea isäni. Nyt hän oli. Hän oli taitava, julma ja upea. Hän oli meidän opettajamme ja kouluttajamme, ja me olimme hänen seuraajiaan. Hän teki meistä sellaiset, jotka meidän tulikin olla. Tämä oli minun tarkoitukseni, minun kohtaloni. Tunsin outoa hyvää tunnetta, kun ajattelin tekeväni juuri, kuten Vesikauhu halusi; tappaa kissoja ja tuhota sen oudon Jokiklaanin.
Veri kuohui korvissani, kun ajattelinkin niitä muutamia kissoja, joita olin päässyt tappamaan omin käpälin. Tuntuiko Vesikauhusta siltä? Entä Pimeystassusta? Pitikö naaras siitä samalla tavall kuin minä?
Pimeystassu loikki aukion poikki luokseni kantaen leukojensa välissä pulskaa oravaa. Hänen vihertävät silmänsä kimmelsivät innostuksesta ja naaras laski oravan meidän väliimme. Hän halusi jakaa sen ja kiitollisena nyökkäsin ja kävin naaraan tuoman saaliin kimppuun.
Nyt ymmärsin, miksi Pimeystassusta oli vaikeaa satuttaa joitakin kissoja. Nyt minä ymmärsin sen. Minä tunsin sen nyt. En pystyisi satuttamaan Pimeystassua, hän oli liian tärkeä. Hänestä oli tullut minulle tärkeä kissa, jota en voisi satuttaa tai tappaa. En voisi Vesikauhuakaan tappaa, mutta Pimeystassu? Se hirvitti minua ja tunsin ensimmäistä kertaa outoa, vastaa kalvavaa pelkoa. Miksi en voinut edes ajatella Pimeystassun satuttamista uudestaan? Ketä tahansa muuta kissa, jonka olin tavannut, voisin satuttaa tuntematta mitään, mutta Pimeystassu?
Olin tuhoon tuomittu. Tämä oli heikkouteni.

luku 5.

Am I ready for this?

Etsijätaivas tiesi, että oli tavannut Nicon aiemmin. Sillon joskus, kun hän oli ollut oppilaana ja käynyt rajalla partion kanssa ja törmännyt kyseiseen kissaan. Mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että Nico tunnisti rajojen tuoksut ja ei ollut ikinä käynyt rajojen sisäpuolella. Aluksi harmaata naarasta Nico oli suorastaan ärsyttänyt, mutta mitä lähemmäksi he olivat päässeet, sitä enemmän Etsijätaivaan uteliaisuus kasvoi. Eikä hän malttanut odottaa, että näkisi Nicon uudestaan ja pääsisi kysymään kysymyksiä uudelta ystävältään.

Toisaalta häntä myös jännitti. Etsijätaivasta jännitti, jos hän sanoisi tai tekisi väärin, lähtisikö Nico saman tien pois? Jättäisikö kolli uuden ystävänsä heti tilaisuuden tullen? Siihen harmaa naaras ei saisi vastausta, ellei pääsisi tutustumaan Nicoon enemmän. Ja hän tahtoi tehdä sen hänen itsensä sekä klaaninsa vuoksi. Jos hän ei voisi hyvin, niin voisiko hän palvella klaaniaan täydellä sydämellä? Ne asiat saivat Etsijätaivaan mietteliääksi. Olisiko hän valmis ottamaan sen riskin? Hän ei osannut vastata siihen kysymykseen.

Iltataival, ruskeanmusta kolli joka oli Myrskyklaanin varapäällikkö, tuli Etsijätaivaan luokse.
“Hei Etsijätaivas! Liikenisikö aikaa metsästyspartioon Näkyviiksen, Lumimyrskyn ja Pilkkutassun kanssa?” Iltataival kysyi Etsijätaivaalta. “Pitäisi saada lisää saalista tuoresaaliskasaan - metsä on alkamassa heräämään henkiin.” Etsijätaivas nyökkäsi vastauksen varapäällikölleen nousten ylös ja ravasi kiireellisesti aukion poikki kolmikon luokse, joka oli juuri lähtemässä tunnelista ulos metsään.

Etsijätaivas nautti metsässä olemisesta, sillä siellä hän sai tehdä juuri sitä mitä halusi. Hän sai olla se soturi, joka pääsi palvelemaan klaaniaan. Lisäksi metsässä oli tällä hetkellä viileää, kun puista tippui vesipisaroita kissojen turkille ja puut suojasivat isommalta sateelta. Oli hiirenkorva ja luonto heräsi eloon pitkän ja kylmän lehtikadon jälkeen sekä viherlehti saapuisi pian lämmittämään metsää. Mitenköhän Tuuliklaani pärjäisi avonaisella nummella sateella ja lehtikadolla? Hän pohti. Kuka edes halusi asua sellaisella alueella, jossa ei ollut suojaa lainkaan? Etsijätaivas haisteli ilmaa sen jälkeen, kun metsästyspartio oli hajaantunut Etsijätaivaaan käskystä eri suuntiin metsässä. Etsijätaivas piti metsästämisestä, sillä silloin hän palveli klaaniaan parhaiten. Taistelu ei ollut enään ihan niin kivaa, koska taisteluissa yleensä sattui ja tapahtui kaikkea pahaa ja sitä Etsijätaivas ei halunnut.

Etsijätaivas kuuli takanaan pusikon kuhisevia ääniä, joten kääntyi salamana ympäri. Pieni päästäinen oli uskaltanut tulla ulos. Etsijätaivas pidätti hengitystään ja toivoi, että tuulen suunta olisi oikea. Hänen onnekseen se oli oikein hyvä, joten Etsijätaivas sai loikattua sen kiinni ja tapettua sen. Etsijätaivas kiitti Tähtiklaania saalisonnestaan ja sen jälkeen harmaa naaras peitti sen, jotta voisi hakea sen myöhemmin mukaansa leiriin. Hän nosti päätään, sillä sai vainun myyrästä. Etsijätaivas pian löysikin sen, se oli vaatimattomasti hiippailemassa kohti pesäänsä. Harmaa naaras toimi nopeasti ja sai sen kiinni ihmeen kaupalla ennen kuin saalis kerkesi mennä pesäänsä.

Etsijätaivas oli tarkkaillut lintua, joka ontui toista jalkaansa. Se sai linnusta helpon saaliin, joten pieni myrskyklaanilainen oli seurannut loukkaantunutta lintua hetken aikaa. Hän oli seurannut sitä sopivalla välimatkalla, seuraten tuulen suuntaa ja käyttäen kuoppia ja puskia hyödyksi. Kun loukkaantunut kyyhkynen pysähtyi, Etsijätassu painautui maata vasten. Hän veti takajalkansa alleen ja muisti pitää pörheän häntänsä irti maasta jotta siitä ei kuuluisi ääntä, kun se laahaisi maata. Etsijätaivas pääsi parin ketunmitan päähän, kun pusikosta syöksyi pitkäkarvainen tummanruskea kolli, Näkyviiksi. Etsijätaivas nousi ylös ja katseli, kun meripihkasilmäinen kolli tappoi kyyhkysen nopeasti ja huomasi, kun Etsijätaivas katseli häntä omilla vihreillä silmillään.
“Oh”, Näkyviiksi sanoi laskien saaliinsa maahan. Etsijätaivas kohotti kulmiaan mietteliäänä. “Se taisi olla sinun?” kolli ihmetteli ääneen ja Etsijätaivas pudisteli päätään.
“Ääh. Sinä sen nappasit”, Etsijätaivas kohotti olkiaan.
“Mutta olit siinä samaan aikaan kuin minä, ellet jopa aiemmin”, Näkyviiksi huomioi. “Se oli sinun.” Etsijätaivas pudisteli päätään ja hymyili vaisusti.
“Peitä nyt vain se saalis”, Etsijätaivas sanoi ja kohotti kulmiaan. Näkyviiksi hymyili Etsijätaivaalle ja siitä he alkoivat rupattelemaan samalla kun hakivat vuorotellen omat saaliinsa.

**

Viherlehden tullessa, Etsijätaivas ei olisi ikinä uskonut, että erään hiirenkorvan metsästyspartiossa, hän olisi vahingossa tutustunut Näkyviiksen kanssa. Siitä asti, he olivat puhuneet enemmän ja vähemmän kaikista asioista ja he olivat lähentyneet. Etsijätaivas oli myös käynyt katsomassa Nicoa, mutta he eivät olleet päässeet puhumaan hirveän useasti, sillä Etsijätaivaalla oli mukana aina joku hänen ystävä. Mutta Näkyviiksi tosiaan olikin hänen yksi uusista ja läheisistä ystävistä. Ja Etsijätaivas oli siitä iloinen, että hänellä oli joku, jolle saattoi oikeasti puhua kaikesta mistä halusi - ja toinen ymmärsi kaiken.

Leirissä Etsijätaivas säpsähti siihen, kun huomasi Täplätuulen katsovan häntä. Etsijätaivas hymyili emolleen ja asteli tuon luokse. Täplätuuli nuolaisi Etsijätaivasta otsasta ja Etsijätaivas puski emoaan lempeästi takaisin. Jossakin taaempana, oli Pilkkutassu Väärätassun kanssa nauramassa jollekin. Etsijätaivas oli iloinen, että hänen veljellään oli joku, jolle puhua ja jonka kanssa viettää aikaa. Tarinamieli saapui leiriin kantaen päästäistä. Etsijätaivas oli ylpeä myös sisarestaan. Tarinamieli kun ei aina.. ollut oppilaana oikein hyvä ainakaan taistelussa. Tarinamieli oli haaveillut enemmän, kuin ajatellut, joten se oli tuottanut aluksi pieniä ongelmia, mutta Tarinamieli oli yllättänyt kaikki ja päässyt soturiksi.

Väärätassun luokse meni Villivirne. Villivirneen katse kävi nopeasti Etsijätaivaassa ja kolli nyökkäsi vanhalle oppilaalleen. Etsijätaivas oli aina ollut ylpeä Villivirneestä. Vaikka kolli ei ollut aina ollut läsnä mestarina, niin silti hänestä oli tullut suuri apu Etsijätaivaalle, sillä se oli auttanut kasvattamaan Etsijätaivaasta sellaisen kun hän oli. Ja Etsijätaivas oli huomannut sen, että Villivirneen suurin suru oli alkanut poistumaan. Kolli pystyi alkaa elämään normaalia elämää, ilman surun suurta varjoa. Villivirne alkoi olla taas se oma valoisa itsensä, joka oli ollut ennen Sammalrakeen kuolemaa. Etsijätaivas tahtoi Villivirneelle vain hyvää, sillä kolli oli kokenut niin paljon kaikkea pahaa. Lisäksi, hän koki että Villivirne oli hänelle omalla tavallaan isä. Ei ehkä oikea isä, tai edes adoptioisä, mutta esimerkki ja isähahmo sillä muita sellaisia Etsijätaivaalla ei ollut heidän oikean isän pysyessä poissa. Ja siitä harmaa naaras aikoisi pitää kiinni - että Villivirne pysyisi sellaisena iloisena ja positiivisena itsenään.

Etsijätaivas, Tuhkamyrsky, Tulikukka ja Väärätassu olivat toisessa päiväpartiossa. He olivat samaisella rajalla, jossa Etsijätaivas oli tavannut Nicon usein. Tälläkin kertaa Etsijätaivas oli hidastellut ja jättäytynyt muista huomaamattomasti jälkeen. Pusikosta kuului kahinaa ja Etsijätaivas pysähtyi. Naaras liu’utti kyntensä esille, sillä sieltä voisi tulla kuka vain.
“Psst! Etsijätaivas?!” Kuului ja musta kolli astui esille.
“Nico!” Etsijätaivas sanoi ilahtuneena laittaen kynnet piiloon. Hän asteli rajalle ja katseli kollia ilahtuneena. Nico virnisteli rajan toisella puolella.
“Olin odottanut sinua jo ties kuinka kauan!” Nico sanoi ja vain katseli Etsijätaivasta räpytellen silmiään.
“Anteeksi. Oli sellaisia tilaneita, etten voinut poistua”, Etsijätaivas sanoi irvistäen ja kurtisti kulmiaan.
“Ne tulevat aina olemaan este, tiedätkös?” Nico sanoi lannistuen. Etsijätaivas pudisti päätään.
“Ei. En anna sen tulla meidän välille”, Etsijätaivas sanoi astuen ensimmäistä kertaa rajan ylitse. Etsijätaivas pidätteli henkeään ja odotti hetken, jos toisenkin, ihan kuin odottaen Tähtiklaanin rangaistusta. Rajat olivat syystä - se kuului sääntöihin ja ne toivat turvaa. Ja nyt hän oli rikkonut niitä.
“Hei, huomaatko? Olet vielä elossa, vaikka ylitit rajat”, Nico vitsaili ja pukkasi hellästi ystäväänsä kylkeen. Etsijätaivas hätkähti kosketusta. Vaikka hän ja Nico olivat tunteneet ties kuinka kauan, he eivät ikinä olleet näin lähellä ja kosketuksissa. Etsijätaivas hymyili ja lopulta naurahti ääneen, päästäen kaiken jännityksen ulos. Etsijätaivas puski ystäväänsä nopeasti ja palasi takaisin klaaninsa rajojen sisäpuolelle.
“Minun tosiaan täytyy mennä. Tavataan taas huomenna?” Etsijätaivas kysyi. Nico nyökkäsi ja musta kissa katosi varjoihin. Hän puolestaan juoksi kiireenvilkkaa muiden perään.
“Missä olit?” Väärätassu ihmetteli. Etsijätaivas helautti häntäänsä.
“Astuin johonkin piikkiin tai tikkuun, kesti hetki saada se pois”, Etsijätaivas pyrki valehtelemaan. “Mutta olen nyt okei.” Väärätassu vain kohautti hartioitaan ja partio jatkoi matkaansa. Kun hän poistui Nicon seurasta, hänen ajatus siirtyi automaattisesti Näkyviikseen. Nico ja Näkyviiksi olivat jollakin tapaa niin erilaisia, mutta samanlaisia ja se sai Etsijätaivaan hämmentyneeksi. Näkyviiksi oli älykäs ja vakava, kun Nico taas oli vähän.. hölmö ja villi. Mutta silti he kaksi aiheuttivat Etsijätaivaassa samanlaisen tunteen. Se tunne oli lämmin, kuin perheenjäseniä tavatessa. Ja Etsijätaivas oli niistä tunteista aivan sekaisin.

Seuraavana aamuna Iltataival oli tullut etukäteen sanomaan, että hän saisi oppilaan. Etsijätaivas ei meinannut millään uskoa asiaa todeksi, sillä hän oli ollut niin vähän aikaa vasta soturi! Mutta sitten hän ajatteli, että kyllä klaanin päällikkö ja varapäällikkö tiesi mitä teki, joten ehkä hänellä ei ollut hätää. Hän selviäisi kyllä. Lopulta myöhemmin päivällä, Heinätähti kutsui kaikki koolle klaanikokoukseen. Etsijätaivas suki turkkiaan vielä huolellisesti ja kun hän oli valmis, hän päätyi kuuntelemaan omaa klaanipäällikköään. Ensin nimettiin Utupentu Ututassuksi ja hänen mestarikseen tuli Valhelaulu. Seuraavaksi nimettäisiin Etsijätaivaan oppilas, Pilvipentu.
“Pilvipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä lähtien kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Pilvitassuna. Mestariksesi tulee Etsijätaivas. Toivon, että Etsijätaivas välittää sinulle kaiken oppimansa”, Pilvitassun silmät säihkyivät kirkkaana, kun hän katseli Heinätähteä. “Etsijätaivas, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Villivirneeltä ja olet osoittanut olevasi määrätietoinen ja hyvä soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Pilvitassulle”, Heinätähti päätti kokouksen ja Pilvitassu loikki koskettamaan Etsijätaivaan kanssa neniä. Etsijätaivas katseli oppilastaan, josta hän sai niin hyvää energiaa itselleen. Kun taas vieressä seisoi Etsijätaivasta paljon suurempi kolli, Valhelaulu. Etsijätaivas ei pitänyt Valhelaulusta lainkaan, sillä hän sai kollista niin.. epämääräisen tunteen. Ja se sai hänen turkkinsa pistelemään, kuin hän haluaisi huutaa ja paeta saamaan aikaan. Klaani onnitteli uusia oppilaita huutamalla heidän nimiään kohti taivasta.

Ensimmäiseksi Etsijätaivas halusi, että Pilvitassu oppisi erottamaan klaanit toisistaan. He kävelivät ensin ei-kenenkään-maan-rajalla ja Etsijätaivas selitti soturilaista ja siitä, kuinka sitä tulisi noudattaa. He alkoivat mennä kohti Tuuliklaanin rajaa. Aukealle alueelle paistoi paahtava aurinko, joten he joutuivat kävellä vähän turhankin hitaasti lopulta pysähtyen haistelemaan ilmaa. Joki virtasi hitaasti, sekin vaikutti siltä, että aurinko oli aivan liikaa.
“Okei Pilvitassu. Testaan, kuinka paljon tiedät asioista. Tunnistatko tämän klaanin, joka asuu hopeahännän alla nummella?” Etsijätaivas kysyi ja mustavalkoinen kolli näytti mietteliäältä.
“Hmm.. Nummi.. Onko se Tuuliklaani?” Pilvitassu kysyi ja Etsijätaivas nyökkäsi hymyillen.
“On. Hyvä”, hän kehui oppilastaan ja he lähtivät uudestaan liikkeelle. Kaksikko lähti kävelemään järven viertä. “Kun on täysikuun kokoontuminen, sinne joudutaan matkata klaanien alueiden läpi. Sinne kävellään juuri näin, järven vierellä kahden ketunmitan päässä”, hän selitti oppilaalleen, joka kuunteli kärsimättömästi kaiken uuden tiedon. Etsijätaivas selitti myös siitä, että missä ja millaisella alueella kukin klaani eli. Etsijätaivas joutui valitettavasti myös kertomaan Yönkajon laumasta, sekä nykyisestä klaanien kireistä väleistä.
“Mutta miksi meillä on rajat, jos olemme kaikki samanlaisia?” Pilvitassu mietti ääneen. Etsijätaivas oli hetken hiljaa ja katseli järveä.
“Ne tuovat turvaa. Ja kaikki haluavat asua erilaisilla alueilla. Ethän sinäkään haluaisi asua Jokiklaanissa kastelemassa käpäliäsi!” Etsijätaivas maukui viikset väpättäen ja loikki eteenpäin oppilas perässään.

He saapuivat Varjoklaanin rajalle.
“Tässä menee Myrskyklaanin ja Varjoklaanin raja”, hän selitti ja kertoi jotakin tietoa Varjoklaanista. Lopulta, he saapuivat Etsijätaivaalle tutulle paikalle ja häntä ehkä tavallaan.. pelotti jos Nico saapuisi. Nico näkisi hänen oppilaansa ja oppilas Nicon - eikä se ollut enään Etsijätaivaan tarkoitus. Pilvitassu pysähtyi äkisti ja Etsijätaivas ihmetteli sitä.
“Mikä on?” Etsijätaivas kysyi. “Väsyitkö?” Hän kysyi ja Pilvitassu pudisti päätään.
“Ei. Tässä haisee vain eri kissan haju kuin… Varjoklaani. Ja se on jotenkin vieras”, Etsijätaivas luimisti ja haisteli ilmaa. Ilmassa tosiaan tuoksui Nico, eli Pilvitassu oli oikeassa. Mutta hän ei voinut myöntää sitä ja tunsi pistoksen.
“Oletko aivan varma? Minä en haista mitään”, Etsijätaivas sanoi jatkaen sitten matkaa. “Ei täällä ole ketään”, naaras sanoi. Pilvitassu kohautti olkiaan ja loikki mestarinsa perään. Hän mietti oliko se oikein, että valehteli oppilaalleen. Sen täytyi olla, eikö? Parhaat ystävät oli rikkaus - ja niitä ei Etsijätaivaalla hirveästi ollut. Lisäksi lisätieto klaanien ulkopuolelta voisi olla myöhemmin hyödyksi. Ja hänen täytyisi kuunnella sydäntään ja sitä hän teki, täysin puhtaasti.

Illalla Etsijätaivas poistui soturienpesästä. Kun hän oli hiippailemassa kohti tarpeiden tekopaikkaa, Näkyviiksi tuli hänen luokseen.
“Minne olet menossa?” Näkyviiksi ihmetteli. Etsijätaivas nielaisi ja toivoi, että kolli ei huomaisi hänen varovaisuuttaan.
“Söin pilaantuneen päästäisen”, naaras valehteli ja vilkaisi kohti poistumistietään. Näkyviiksi jäi katsomaan hiljaa, kun Etsijätaivas poistui leiristä pää painautuneena alas. Hän ei tiennyt, uskoisiko Näkyviiksi häntä. Mutta sen hän tiesi, että kolli ei kertoisi kenellekään mitään.

Naaras oli juossut metsän halki niin kovaa, kuin lyhyiltä jaloilta pääsi. Pian hän saapuikin paikalle, jossa he tapasivat ja Nico tuli varovasti näkyviin metsiköstä. Etsijätaivaan ilme kirkastui ja hän loikki mustan kollin luokse. Hän puski kehräten Nicoa ja Nico vastasi kehräyksellä takaisin.
“Pääsit tulemaan!” Musta kolli iloitsi. Etsijätaivas nyökkäsi ja hengitti syvään kollin myskistä tuoksua. Tämähän oli ystävyyttä eikö? Etsijätaivas mietti, vaikka tunsi pienen piston ajatellessaan leiriin jäänyttä Näkyviikseä. Olenko valmis tähän, valmis uhraamaan kaiken rakentamani?

luku 5.

I'm lucky to have you

Pimeystassu katsoi Kaaostassua silmät ammollaan. Oliko kolli menettänyt järkensä? Hän ajatteli ja kurtisti kulmiaan katsoen puita huolestuneena. Heidän pitäisi kiivetä sinne? Ja hypätä alas? Hän oli kissa, ei orava!
"En nyt oikein tiedä Kaaostassu.." Pimeystassu mutisi ja Kaaostassu pudisti päätään, kuin arvatessaan Pimeystassun sanovan noin.
"Hmph. Arvasin että sano noin", Kaaostassu sanoi hiljaa, mutta kollin ilme muuttui sellaiseksi, jota Pimeystassu ei osannut kuvailla. Hän ei ollut koskaan nähnyt kollin kasvoilla sellaista ilmettä. Sellaista… puhdasta ja viatonta. Hän uskoi, että Kaaostassussa oli jotakin. Jotakin enemmän kuin se, mitä hän antoi Vesikauhulle ilmi. Pimeystassu luimisti sulkien silmänsä ja huokaisi syvään.
"En tiedä miksi sanon näin, mutta hyvä on. Suostun." Kaaostassun suupieli kohosi aivan pieneen, minimaaliseen hymyyn.

Pimeystassu katsoi huolestuneena, kun Kaaostassu loikkasi puuhun kynnet esillä. Ja hänen pitäisi tehdä sama?! Pimeystassu ravisti turkkiaan, jotta sai pystyssä olevan niskakarvat alas. Hän sulki silmänsä, hengitti kerran syvään ja loikkasi tarrautuen puuhun kiinni. Hän mietti, että kaarna tuntui hassulta tarttuessa siihen painollaan. Viereisessä puussa oleva Kaaostassu kannusti Pimeystassua hiljaa ja kohosi itse seuraavalle oksalle. Pimeystassu kirosi ääneen ja kohosi hitaasti ylöspäin, saavuttaen kohta Kaaostassun. Kun Kaaostassu ja Pimeystassu olivat samalla korkeudella, Pimeystassu kohotti katseensa nuorempaan kolliin. Kaaostassu vastasi katseeseen silmät kiiluen ja kääntyi ympäri lähtien kapuamaan vielä korkeammalle. Pimeystassu tuhahti ääneen pyöräyttäen silmiään, mutta jatkoi matkaansa kollin perään.

Kaaostassu näytti merkkiä Pimeystassulle ja hän pysähtyi.
"Okei. Annan ohjeen ja teet niin kuin minä teen, selvä?" Kaaostassu varmisti Pimeystassulta, että toinen kuunteli. "Selvä. Allamme virtaa joki, joten mitään ei voi tapahtua", kolli selitti tuulen puhinan ja lehtien kahinan ylitse. Kaaostassu opetti häntä? Milloin kolli oli kasvanut niin paljon, että pystyi alkamaan opettamaan häntä? Pimeystassu jäätyi paikoilleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän ajatteli noin. Totta puhuen Kaaostassu oli kasvanut. Kolli ei ollut enään se sama pieni, Pimeystassun vihollinen. Vaan nykyään se oli ystävä. Naaras heilautti korviaan.
"Selvä." Ja niin Kaaostassu selitti, kuinka ottaa kiintopiste tietystä paikasta, piti joustaa jaloilla ja muistaa pitää tasapaino hännällä. Veteen tippuminen ei ollut sama asia kuin maahan, mutta he tulisivat harjoittelemaan sitä.
"Ja nyt Pimeystassu, haluan että keskityt. Haluan, että otat ajatuksesi pilvistä ja keskityt siihen, mitä teet. Minä en paljoa sinulta vaadi", Kaaostassu sanoi äänellä, jota Pimeystassu jäi pitkäksi aikaa miettimään. Se oli jotenkin niin… mietteliäs ja tavallaan… mustasukkainen. Oliko Kaaostassu ollut mustasukkainen siitä, kun Pimeystassu oli saanut Toffeesta ystävän? Hän huokaisi ja yritti tyhjentää mielensä.
"Joo, minä lupaan keskittyä", naaras sanoi unohtaen kaikki ajatuksensa. Siinä hetkessä oli vain hän ja Kaaostassu, joka opetti häntä. Sitten Kaaostassu painoi jalkansa alleen, katsoi tarkasti heidän allaan liikkuvaa vettä ja loikkasi. Pimeystassu oli raottanut silmiään ja vetäytynyt taaksepäin. Kaaostassu katosi hetkeksi veden alle, mutta tuli nopeasti pintaan. Kolli ui kuivalle maalle ja viittoi Pimeystassua seuraamaan. Pimeystassu hengitti syviä, pitkiä vetoja ja loikkasi. Hyppy ei ollut täydellinen, sillä hänen jalkansa lipsahti oksalta, mutta muuten se oli okei. Naaras katsoi lähestyvää vettä ja sulki silmänsä tipahtaen veteen. Vedessä hänelle tuli hetkeksi samanlainen paniikki kuin aikaisemmin, kun ei ollut osannut uida. Hän kuitenkin ryhdistäytyi ja palasi pintaan.
"Johan siinä kesti", Kaaostassu sanoi kohottaen kulmiaan. Kuivalle maalle päästyään Pimeystassu pudisteli kaikki vedet tahallaan Kaaostassun päälle virnistellen. Ihan vain koston vuoksi.

He olivat tehneet samaa jo muutamia kertoja, kunnes se alkoi olemaan hyvää ja virheetöntä heidän kummankin kohdalla. Pimeystassu oli juuri kavunnut takaisin puuhun Kaaostassu viereisessä puussa. Kun he saavuttivat heidän aiemman korkeutensa ja Pimeystassu olisi valmistautunut hyppyyn, hän erehtyi katsomaan Kaaostassua. Kaaostassu oli katsonut ensin alas, mutta tuntiessaan Pimeysassun katseen niskassaan kolli kääntyi katsomaan takaisin. Sanomatta sanaakaan, hän hyppäsi samaiselle oksalle missä Pimeystassu oli. Oksa taittui hieman uuden kissan lisäpainosta, mutta ei kuitenkaan napsahtanut poikki. Pimeystassu katsoi Kaaostassua mietteliäänä. He olivat kummatkin hiljaa ja katsoivat toisiaan, kuin tutkien ja miettien. Sitten Pimeystassu sai tarpeekseen ja loikkasi alas veteen kuitenkin Kaaostassu tullen perässä. Kun he uivat maalle, niin heitä vastassa oli Vesikauhu.
"Mietinkin, että missä olitte", Vesikauhu kuulosti huvittuneelta. Kaaostassu katseli heidän opettajaansa ilmeettömästi, mutta vilkaisi sivusilmällä Pimeystassua.
"Halusin, että opettelemme uuden keinon taistelussa", Kaaostassu sanoi. "Ja harjoittelu on tuottanut tuloksia", hän jatkoi miettien ja Pimeystassu nyökkäsi vahvistaen Kaaostassun tarinan. Vesikauhu katseli heitä, kunnes hänen viikset väpättivät hieman.
"Hyvä", vanhempi kolli sanoi ja vaikutti oikeasti olevan heistä ylpeä. Kerrankin kahdesta oppilaasta voisi tulla jotakin suurempaa.

Myöhemmin syödessään kalaa, hän mietti Kaaostassua. Hän ei ymmärtänyt, miksi kolli ei voinut aina olla niin rento kuin aiemmin hänen seurassaan. Mutta Kaaostassu oli paranemaan päin - hän oli varma siitä. Pimeystassun valtasi suuri lämmöntunne, eikä se johtunut ainostaan ruuasta. Hän oli aina tahtonut olla jollekin jotain ja nyt hän oli saavuttanut sen. Naaras oli Kaaostassun ystävä ja Vesikauhun seuraaja - vaikka oli menettänyt Toffeen, hyvän ystävän. Ja hän oli onnekas tuntiessaan Kaaostassun, jolta löytyi paljon viisautta jo noin nuorella iällä. Pimeystassu oli ylpeä, että oli löytänyt paikkansa.

//Vähän lyhyt puhelintarina, mut siinä jatkoa kuun aiempaan jänön tarinaan<3

9. osa - Heidän takiaan mitä vain

Kaksi nuorta pentua nukkuivat Tuiskusielun vierellä, tuntien turvaa nukkuessaan kollin lähellä. Joka yö he olivat tulleet lähemmäs ja nyt he nukkuivat aivan kiinni Tuiskusielussa. Ei Tuiskusielu siitä välittänyt sen ihmeellisemmin, antoi pentujen nukkua hyvin.
Tuiskusielu lepuutti päätään tassujensa päällä ja katsoi pensaan lehtien lomasta tummaa tähtitaivasta. Minne ikinä hän menikin, sama tähtitaivas seurasi häntä hänen yllään. Osittain se toi lohtua kirjavalle kollille; hänen perheensä olisi aina saman taivaan alla hänen kanssaan.
Taivaalla loistavat pisteet olivat vain… pisteitä, mutta silti aina seurasivat kissoja minne ikinä he menivätkin.
Tähdenlento juoksi taivaan poikki ja Tuiskusielu huokaisi hiljaa, laskien katseensa maahan.
”Nyt pitäisi kuulemma toivoa”, Tuiskusielu hätkähti ja nosti päänsä, katsoen Loistepentua. Naaraan katse oli tähtitaivaassa. ”Emo sanoi, että jos näkee tähdenlennon, pitäisi toivoa jotakin.”
”Mikset sinä sitten toivo?” Tuiskusielu kysyi hiljaa, jotta ei herättäisi Hohdepentua.
”Me voimme molemmat toivoa”, punertava pentu sanoi haukotuksen saattelemana. Naaras käpertyi lähemmäksi Tuiskusielua, nukahtaen miltei heti.
Soturi katsoi pentua mietteliäänä ja käänsi sitten katseensa kohti tähtitaivasta. Vai että toivoa nyt jotakin? Mitä hän nyt muka toivoisi?
Tuiskusielu katsahti kahta nukkuvaa pentua vierellään. ”Toivon uskoa. Uskoa johonkin. Uskoa paremmasta.”
Päivät vaihtuivat toiseen, kun Tuiskusielu odotti pentujen kasvavan vahvemmaksi, jotta he jaksaisivat taivaltaa järvelle. Tuiskusielu myös oppi pennuista paljon.
Loistepentu oli veljeään mietteliäämpi ja pohtivampi, kun taas Hohdepentu tuntui olevan villimpi ja toisinaan syöksyvänsä ties minne milloin ehtikin. Läikikäs kolli juoksi miltei kaiken liikkuvan perään, varmaankin toivoen sen olevan syötävää ja voivansa osoittaa kykyjään vahvalle ja suurelle Tuiskusielulle.
”Ovatko kaikki ne klaanikissat noin suuria?” Loistepentu kysyi sitten, katsoen vihreät silmät kiiluen vieressään istuvaa Tuiskusielua. Kolli hymähti.
”Eivät”, kolli vastasi. ”Olen normaalia suurempi.”
”Vau!” Hohdepentu henkäisi tummansiniset silmät suurina. ”Me tavattiin siis yksi vahvimmista ja suurimmista! Ollaan onnekkaita!”
Tuiskusielu ei ollut pentujen onnesta niin varma. He olivat menettäneet isänsä ja sitten emonsa, ja tavanneet yhden turhimmista ja synkimmistä kissoista koko sinisen taivaan alla. Mitä onnekasta siinä oli?
Toisaalta, Tuiskusielu ihaili pentujen kykyä olla niin toiveikkaita ja täynnä optimismia. Voi, pian sekin muserretaan viimeiseen tappiin asti. Elämä on julma ja raaka, jopa kaikkein puhdassydämmisille ja toiveikkaimmille tapauksille.
”Olette valmiita lähtemään?” Tuiskusielu kysyi sitten kahdelta pennulta, jotka vilkaisivat toisiaan innokkaina. Mitä pikemmin he lähtisivät, sitä pikemmin Tuiskusielu pääsisi taas takaisin omaan elämäänsä ja pennut saisivat jotain parempaa elämäänsä.
”Todellakin!” pennut sanoivat miltei yhteenääneen ja Tuiskusielu nyökkäsi sitten, viittilöiden pentuja seuraamaan häntä. Matkaan menisi aikaa kahden pienen pennun kanssa, joiden askel oli hidas ja lyhyt.
Tuiskusielu johdatti kaksikon sen saman tunnelin ali. Pennut kuuntelivat hätäisinä päällä juoksevien hirviöiden kamalaa huutoa. Loistepentu tuli lähemmäs Tuiskusielua, pälyillen ympärilleen hätäisenä.
”Ei mitään hätää, ne eivät pääse tänne”, Tuiskusielu rauhoitteli. Pennun silmissä maailma oli paljon uhkaavampi ja suurempi kuin suuren ja vahvan soturin.
Pennut väsyivät jo toisen nummen ylityksen jälkeen. Tuiskusielu ohjasi pennut juomaan läheisen puron varrelle ja itsekin latki kielelleen ihanan viileää vettä. Viherlehti oli tuonut kuumat päivät heidän ylleen ja Tuiskusielu kirosi sitä mielessään. Heillä menisi ikuisuus päästä järvelle tätä tahtia. Sitten Tuiskusielu sai idean.
”Kiivetkää selkääni”, kirjava kolli sanoi ja painui matalaksi. ”Pääsette kyydillä.”
Pennut vinkaisivat innoissaan ja kapusivat kollin selkään. Pennut olivat höyhenenkevyet vahvalle Tuiskusielulle ja nyt pennuillakin oli hauskaa. Jopa Tuiskusielulle tuli hymy, kun kuunteli iloisesti nauravia pentuja.
”Millaista klaanissa on? Mitä kissat tekevät yhdessä?” Loistepentu uteli, kun he olivat pysähtyneet yöksi lepäämään. Tuiskusielu risti tassunta ja katsoi kahta suurisilmäistä pentua. Kaipa hän voisi heille kertoa jo jotain. Pennut eivät varmaan suostuisi jatkamaan syömistä, jos Tuiskusielu ei kertoisi heille edes jotain.
”Klaaneja on viisi; Jokiklaani, Taivasklaani, Tuuliklaani, Varjoklaani ja Myrskyklaani, uusi kotinne”, Tuiskusielu kertoi. ”Myrskyklaani jakaa kaksi rajaa Tuuliklaanin ja Varjoklaanin kanssa. Klaaneilla on Soturilaki, joka ohjaa kaikkien toimintaa.”
”Miksi klaanit ovat sitten erillään, jos niillä on kaikilla samat säännöt?” Hohdepentu kysyi ihmeissään.
”Jokaisella klaanilla on omat tärkeät erityispiirteensä”, Tuiskusielu selitti. ”Varjoklaanin kissat ovat ovelia, hiljaisia ja hiipivät varjoissa. Tuuliklaanin kissat ovat nopeita kuin tuuli, Jokiklaanin kissat uivat, Taivasklaanin kissat loikkaavat korkeammalle kuin kukaan muu ja he loikkivat myös kallioilla.”
”Entä Myrskyklaani?” Loistepentu kysyi.
”Myrskyklaanin kissat kiipeilevät puissa ja ovat taitavia saalistajia tiheissäkin metsissä”, Tuiskusielu kertoi. ”Kissat eri klaaneissa syövät myös eri saaliita.”
”Mutta miksi on eri klaaneja alunperinkin?” Loistepentu kysyi kulmat kurtussa. ”Jokaisella kissallahan on ihan omat erityispiirteensä muutenkin.”
”Tuota…” Tuiskusielu ei oikein osannut vastata tuohon kunnolla. ”Luulen, että se johtuu siitä, että klaanikissat uskovat henkikissoihin, jotka johdattavat ja kuita sitten ennen kuin kukaan meistä oli edes syntynytkään, he päättivät, että tulee olla viisi klaania.”
”Miksi et ole enää Myrskyklaanissa?” Hohdepentu kysyi.
”Joskus vain pitää lähteä hetkeksi”, Tuiskusielu totesi lyhyesti. ”Älkää sitten välittäkö, jos kuka tahansa väittää, että Myrskyklaani on heikkojen klaani.”
”Miksi niin sanotaan?” pennut hämmentyivät.
”Myrskyklaani on ollut, ainakin useimmiten, se kaikista avoimin klaani, joka ottaa vastaan kenet vain ja antaa apua hädässä oleville helpoiten”, Tuiskusielu totesi. ”Mutta muissakin klaaneissa on samaa vikaa, vaikka sitä ei myönnetä.”
”Onko klaaneilla jotain kärhämää?” pennut vilkaisivat toisiaan.
”Ainahan sellaista on, oli klaaneja tai ei”, Tuiskusielu tuhahti. ”Jopa kulkukissat taistelevat keskenään. Ja jopa kotikisut, vaikka ovatkin toisinaan laiskoja.”
”Ai ne, jotka asuvat niissä kaksijalkojen pesissä?” Hohdepentu kallisti päätään ja Tuiskusielu nyökkäsi. ”Yksi niistä kävi katsomassa meitä joskus. Se tunsi emon. Sitten hän ei enää tullut, hän vai katosi, vaikka hän oli kiva.”
”Joskus kissat vain… lähtevät”, Tuiskusielu hiljeni ja katsahti tassujaan.
”Tuiskusielu?” Loistepentu otti askeleen lähemmäs.
”Syökäähän nyt”, Tuiskusielu sanoi kuivasti, välittämättä mitä pennut ajattelivat hänen äänensävystään, ”teidän pitää levätä. Huomenna on pitkä päivä.”

Matka kohti reviirejä oli pitkä ja raskas kuumuudessa, mutta kolmikko selvisi siitä hyvin yhdessä, he pitivät huolta toisistaan. Pennut osasivat pitää huolta myös Tuiskusielusta omalla tavallaan, jota kukaan heistä ei edes tiedostanut.
Kun järvi lähestyi, Tuiskusielun vatsassa alkoi velloa entistä kovemmin ja kovemmin. Joka askel tuntui tahmeammalta ja pelko yritti vavisuttaa hänet kumoon. Mutta hän oli vahva ja hän jatkoi matkaansa vahvana, pentujen tähden. Kaiken tämän hän oli tehnyt Loistepennun ja Hohdepennun vuoksi eikä hän antaisi periksi ennen kuin tietäisi pentujen olevan turvassa ja hyvässä hoidossa Myrskyklaanissa, vaikka koko klaanihömpötys olikin kollista jo aivan täyttä ketunjätöstä. Siellä ajateltiin vain itseään ja tehtiin asioita jonkun kuvitteellisen kissajoukon tähden. Oli siellä joitakin hyviä kissoja, joiden Tuiskusielu luotti hoitavan pentuja hyvin, paremmin kuin hän ikinä voisi yhtäkään pentua.
Tuiskusielu pysähtyi rajamerkille, katsoen edessä siintävää Myrskyklaanin reviiriä. Pystyisikö hän edes astumaan sinne? Mitä jos hänet ajettaisiin pois? Oltaisiinko hänen poissaoloaan edes huomattu? Ei varmasti.
”Onko tuolla se Myrskyklaani?” Loistepentu kysyi, kurkistaen edessä siintävää lehtimetsää Tuiskusielun käpälien välistä. Hohdepentu taas seisoi aivan rajan tuntumassa, häntä pystyssä. Kollipentu näytti hetken aikaa siltä kuin olisi rynnännyt suin päin tuntemattomana metsään, mutta ymmärsi pysyä Tuiskusielun lähellä.
”On”, Tuiskusielu vastasi, katsoen korkeita lehtipuita. ”Tuossa”, Tuiskusielu osoitti nenällään, ”menee Myrskyklaanin rajamerkki, joka erottaa reviirin muista reviireistä ja alueista. Sen sisällä elää Myrskyklaani.”
”Vau!” Hohdepennun tassut tärisivät. ”Mennäänkö jo!”
Tuiskusielu veti syvään henkeä ja nyökkäsi. ”Pysy lähellä. En halua joutua etsimään sinua ketunhampaista.”
Tuiskusielu kulki matalana rehevien pensaiden lomassa, pälyillen ympärilleen varovaisena. Tuiskusielu tunsi itsensä ulkopuoliseksi tässä metsässä, vaikka tunsikin sen jokaisen kolkan ja polun. Hän ei tuntenut itseään kotoisaksi täällä, mutta tosiasiassa ei hän ollut tuntenut missään muuallakaan.
Loistepentu kulki aivan Tuiskusielun vierellä, pysyen lähellä. Hohdepentu kulki myös lähellä, mutta oli selkeästi rohkeampi kulkemaan kauempana Tuiskusielusta.
”Täällä on hirveästiä uusia hajuja!” Hohdepentu hihkaisi, viikset väpättäen.
”Täällä on paljon teille vielä tuntemattomia kissoja ja kasveja”, Tuiskusielu totesi. Hän toivoi, ettei törmäisi yhteenkään partioon matkalla. Hän ei halunnut joutua outoon tilanteeseen klaanitovereidensa kanssa.
Kun leiri häämötti heidän edessään, Tuiskusielu pysähtyi. Hän vilkaisi pentuja haikeana. Ei hän haluaisi jättää heitä tänne. Hän oli kiintynyt heihin jo, mutta ei sitä vieläkään myöntänyt edes mielessään, vaikka tunsikin olonsa kamalaksi.
Kolli tuuppasi pentuja eteenpäin, ohjaten heitä lähemmäs leiriä. ”Siinä se nyt on. Uusi kotinne.”
”Oho! Onko se noiden…” Loistepentu etsi sanaa leiriä ympäröivälle kasvustolle.
”Piikkiherneiden takana, kyllä”, Tuiskusielu nyökkäsi, katsoen tuttua piikkiherneaitaa. Hän oli viettänyt monet kuut siellä klaanitovereidensa kanssa.
Pennut hänen edessään katsoivat innokkaasti edessä kohoavaa piikkihernemuuria, odottaen innola pääsemistä sen sisälle. Tuiskusielu hymyili haikeasti, kääntyen jo lähteäkseen.
”Hei! Mennäänkö sieltä sisään?” Loistepentu juoksi Tuiskusielun perään. Tuiskusielu huokaisi ja katsahti punertavaa naarasta.
”Ei”, Tuiskusielu pudisti päätään ja katsoi pentuja. ”Te pääsette tuolta sisään.”
”Hetkinen”, Hohdepentu kurtisti kulmiaan ja loikki Tuiskusielun eteen. ”Mikset sinä tule?”
”Minä… minä menen muualle”, Tuiskusielu takelteli sanojensa kanssa.
”Minne muualle? Sinunhan piti tulla meidän kanssamme!” Loistepentu älähti, niskakarvat pörhistyen.
”Niin, mutta… en tiedä, onko minusta asumaan tuolla”, Tuiskusielu sanoi istten pennuille, tunsien sydämensä muljahtavan. ”Mutta te pystytte.”
”Ei”, Hohdepentu sanoi jämäkästi. Pennun voimakastahtoisuus yllätti jopa Tuiskusielun. ”Me emme mene sinne, jos sinä et tule.”
”Niin! Me mennään sinne, minne sinäkin!” Loistepentu sanoi häntä vimmatusti viuhtoen. ”Sinä lupasit olla meidän kanssamme eikä me aiota mennä minnekään!”
Tuiskusielu tunsi pientä iloa pentujen sanoille, vaikka häntä pelottikin. Olisiko pentujen parempi olla leirissä, Myrskyklaanin suojelemana kuin hänen kanssaan kolmistaan? Se olisi vaarallista. Mutta ei hänestä ollut Myrskyklaaniin. Tuiskusielu ei edes tiennyt, miksi hän veisi pennut Myrskyklaaniin, siihen paikkaan, joka tuntui vain tukahduttavan kaiken muun hänen ympäriltään. Siihen paikkaan, joka tuntui hänestä vankilalta ja turhalta.
Tuiskusielu huokaisi, katsoen kahta pentua. Mitä hän tekisi?

Sudenlaulun korvat heilahtivat ja kolli asteli ulos pesästään, pälyillene ympärilleen. Hän olisi voinut vaikka vannoa kuullessaan kahden pennun äänet, mutta klaanin ainoat pennut nukkuivat sikeästi emonsa vierellä pentutarhan suulla. Sudenlaulu kurtisti kulmiaan.
Hänellä oli outo tunne vatsanpohjassa. Ihan kuin joku hänen tuntemansa kissa olisi ollut juuri läsnä. Läikikäs kolli silmäili kissoja leirissä. Suurin osa loikoili varjoissa. Vain yksi partio oli saalistamassa, sillä tuoresaaliit vain mätänisivät, jos niitä toisi liikaa leiriin tällaisessa helteessä. Kissat lepäsivät ja pitivät huolta, että pysyivät mahdollisimman viileinä.
Jokin vahva tunne vei Sudenlaulua leirin suulle. Kolli asteli piikkihernetunnelin luokse.
”Sudenlaulu”, parantajan isä, Iltataival kutsui poikaansa Suurtasanteen juurelta, ”ethän ole menossa yksin ulos?”
”En”, Sudenlaulu vakuutti isälleen. Kukaan ei vieläkään saanut kulkea yksin leirin ulkopuolella, se oli liian vaarallista. Iltataival humisi tyytyväisenä, sukien turkkiaan.
Sudenlaulu siristi silmiään, kun näki liikettä. Oliko saalistuspartio palaamassa jo takaisin?
Pieni valkomusta pentu pelmahti sisälle leiriin ja Sudenlaulun silmät levisivät ja korvat suoristuivat. Pentu? Yksin? Leirissä?
Pennun perässä tuli toinen, punertava naaras, joka katsoi ympärilleen varuillaan verrattunna toiseen pentuun. Iltataival pomppasi pystyyn paikoiltaan ja asteli Sudenlaulun luokse. He vilkaisivat toisiaan häkeltyineinä ja katsoivat sitten pentuja.
”Ovatko he yksin?” Iltataival kuiskasi, pitäen katseensa kahdessa pennussa. ”Miksi kukaan pentu tulisi kissojen täyttämään paikkaan?”
”Pennut taitavat tulla typeriksi kuumuudella”, Sudenlaulu naukaisi, katsoen pentuja ihmetellen. ”Hei, pennut. Mikä teidät tuo Myrskyklaaniin?”
Punertava pentu hätkähti ja perääntyi muutaman askeleen, kun taas läikikäs pentu katsoi rohkeasti Sudenlaulua suoraan silmiin. ”Meille sanottiin, että täällä on uusi kotimme!”
”Missä teidän emonne on?” Iltataival kysyi kahdelta pennulta. Eiväthän he nyt yksin olleet tänne asti tulleet.
”Kuollut.”
Sudenlaulu hätkähti. Hän tunsi tuon äänen. Parantajan silmät levisivät, kun hän näki tutun kirjavan kolli astelevan sisälle leiriin.
”Tuiskusielu…” Sudenlaulu sanoi hiljaa, katsoen nuorempaa veljeään silmät suurina.
Punertava pentu loikki äkkiän Tuiskusielun käpälien lomaan suojaan, katsoen vihreät silmät varuillaan Myrskyklaanin kissoja, jotka tuijottivat kahta pentua ja Tuiskusielua.
Sudenlaulu katsahti pentuja. He eivät pelänneet Tuiskusielua, yhtä suurinta kissaa, jonka Sudenlaulu oli koskaan nähnyt, mutta he olivat varuillaan muiden kissojen kohdalla.
”Tuiskusielu! Missä olet ollut?” Iltataival päästi huojentuneen huokaisun. Hänen poikansa oli elossa.
”Minä… tarvitsin aikaa”, kirjava kolli mutisi ja vilkaisi punertavaa pentua tassujensa suojassa. ”Ei ole hätää.”
”Toit mukanasi kaksi pentua”, Sudenlaulu hymyili lempeästi. ”Saanko vilkaista heitä?”
Kaksi pentua vilkaisivat Tuiskusielua kysyvänä ja Tuiskusielu nyökkäsi. ”Hän on parantaja.”
Läikikäs pentu, rohkeampi kahdesta pennusta, asteli ensimmäisenä Sudenlaulun luokse ja antoi Sudenlaulun tutkia pennun kunnon.
”Olemme olleet kamalan huolisamme”, Iltataival sanoi Tuiskusielulle, joka vain nyökkäsi. ”Heidän emonsa… miten löysit heidät?”
Tuiskusielu huokaisi syvään ja työnsi punertavan pennun Sudenlaulun luokse. ”He tulivat vastaan matkallani. Heidän emonsa… jäi hirviön alle.”
Sudenlaulu kohotti katseensa veljeensä ja katsahti sitten kahta pentua luonaan. Voi parkoja.
”He olisivat kuolleet nälkään, jos… no niin”, Tuiskusielu ravisti päätään.
”Tuiskusielu?” Sirppikynnen ääni kuului heidän takaansa ja harmaa naaras tuijotti epäuskoisena poikaansa. ”Voi Tuiskusielu”, Sirppikynsi sanoi, katse sulaen. Tuiskusielu antoi emonsa tulla lähelle ja painaa itsensä poikansa turkkiin. Se tuntui Tuiskusielusta oudolta, mutta Sirppikynsi oli aina ollut hänellekin tärkeä. Nyt Tuiskusielu vasta tunsi sen, sen ikävän, jonka oli tuntenut emoaan ja muuta perhettään kohtaan, vaikka ei sitä näyttänytkään.
”Tuiskusielu..?” Loistepentu sanoi hiljaa ja Sirppikynsi katsahti alas punertavaan pentuun lempeästi hymyillen.
”No hei”, Sirppikynsi kumartui pennun tasolle. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Minä… Loistepentu”, naaras sanoi ja vilkaisi Tuiskusielua.
”Ja minä olen Hohdepentu!” kollipentu röyhisti rintaansa ylpeänä nimestään.
”Sinähän näytät vähän Sudenlaululta”, Sirppikynsi naurahti ja vilkaisi Tuiskusielua ja sitten Sudenlaulua.
”He näyttävät olevan ihan kunnossa”, Sudenlaulu nyökkäsi Tuiskusielulle.
”Taisimme saada lisää kissoja rivistöömme”, Heinätähden ääni kuului Suurtasanteelta. ”Tervetuloa.”
Tuiskusielu nyökkäsi, katsoen kahta pentua mietteliäänä. Missä he nukkuisivat? Suvikuuro ei todellakaan ottaisi kahta lisäpentua hoidettavakseen, varsinkaan kun pennut eivät itse siihen varmastikaan suostuisi. Kuka heitä hoitaisi täällä? Tuiskusielu tunsi suojeluvaiston valtaavan mielensä. Ei kukana näistä ollut tarpeeksi hyvä näille pennuille, mutta ei hän itsekään ollut näille pennuille tarpeeksi hyvä. Nämä pennut ansaitsivat vain parasta, mutta sellaista parasta ei ollut olemassakaan.
”Hiillostassu, Olkitassu”, Heinätähti kutsui kahta oppilasta, jotka olivat vailla tehtävää. ”Hakekaa tuoretta sammalta ja muuta pehmikettä, ja tehdää Tuiskusielulle ja pennuille peti pentutarhaan.”
Tuiskusielu oli hieman yllättynyt, mutta se kävi järkeen. Oppilaiden pesään ei voinut pentuja viedä eikä soturien pesässä olisi myöskään paikkaa pennuille. Ainoa järkevä paikka oli pentutarha ja Tuiskusielu oli kiitollinen, että saisi asua siellä pentujen kera. Hän katsoi kiitollisena Heinätähteä, joka nyökkäsi hymyillen.
”Tervetuloa kotiin”, Tuiskusielu kuiskasi pennuille. Hän ei itse tuntenut tätä kodikseen, ei ollut tuntenut muutamaan kuuhun, mutta jotain oli kestettävä näiden kahden pennun tähden. Ehkä sitten, kun he olisivat oppilaita, voisi Tuiskusielu palata taas takaisin siihen elämään, jossa oli ollut ennen pentujen tapaamista.
Siihen merkityksettömään elämään, jonka Tuiskusielu koko sopivan itselleen, olihan hän itsekin merkityksetön. Nyt hänellä oli vain väliaikasesti tehtävänä pitää huoli, että nämä kaksi pentua tuntisivat olonsa kotoisaksi täällä. Sen jälkeen hän olisi taas turha.

8. osa – Uusi tehtävä

Tuiskusielu kulki tuttua reittiään pitkin klaanien reviirejä. Ei hänellä ollut hajuakaan, mitä oikein tapahtui, mutta ei häntä edes kiinnostanut. Kastelintuun törmääminen tähän aikaan yöstä oli… outoa. Ja hänestä huokuva veren ja kauhun haju kertoivat Tuiskusielulle jotain, mutta kolli ei ajatellut sitä sen syvemmin. Selvästi naaras oli tehnyt jotain, mitä ei ehkä olisi pitänyt, mutta kuka Tuiskusielu oli sanomaan asiaan mitään?
Tuska painoi Tuiskusielua alemmas ja hänet valtasi raivo. Kuka hän oli sanomana mihinkään mitään? Jos hän oli Kastelinnun elämässä yhdentekevä, ei naaraalla pitäisi olla mitään väliä Tuiskusielunkaan elämässä.
Myrskyklaanin leiriin palaaminen tuntui joka kerta vain pahemmalta idealta kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta Tuiskusielu oli pidempään poissa leiristä, kun astui ulos piikkiherneiden suojaamasta leiristä. Leirissä Tuiskusielua tuijotettiin ja hän oli niin yksin. Yksinäinen ja toivoton ja vihainen ja… ja… ja kaikkea muutakin.
Tuiskusielu pysähtyi Myrskyklaanin rajalle, jonka takana siinsi tuntematon maa, jota ei kukaan omistanut. Siellä ei ollut klaanien eikä saman klaanin kissojen välisiä komplekseja suhteita, joita vaalittiin jonkun kuvitteellisen kuolleen klaanin nimessä.
Tuiskusielu oli seisonut tässä samassa paikassa jo muutaman kerran, tuijotellen siintävää tyhjyyttä edessään. Olisiko hän vapaa tuolla? Ei tarvitsisi kuunnella muiden jurputuksia jostain Tähtiklaanista ja jostain muutakin humpuukista.
Hän katsoi yöllistä maisemaa. Heinäkorret huojuivat hennossa tuulessa ja kaukaisuudessa siinsi nummia ja puita, joita ei kuka tahansa klaanikissa ollut läheltä nähnyt. Tuiskusielun tassuja kihelmöi eikä hän vilkaissut taakseen. Ei hänellä ollut siellä mitään.
”Hyvästi vain”, Tuiskusielu murahti ja astui kenenkään omistamille maille. Se siinsi kauas horisonttiin. Ehkä hän palaisi, ehkä ei. Mitä sillä edes olisi väliä. Mikä häntä esti menemästä muualle? Ei kukaan eikä mikään. Eihän ketään edes kiinnostaisi, jos häntä ei kuuluisi illalla takaisin leriin.
Tuiskusielu katsoi nousevaa aurinkoa ja sen värjäämää taivasta yllään. Se näytti jotenkin isommalta nyt, kun Tuiskusielu oli viimeinkin päässyt pois puiden suojaamasta metsästä. Tuiskusielun takana siinsi järvi ja sen takana vielä korkeat vuoret, mutta Tuiskusielu ei mennyt sinne. Hän oli kulkenut ohi Varjoklaanin rajan ja siitä sitten eteenpäin. Se näytti lupaavammalta kuin vuorelle talsiminen. Siellä siinsi vaikka ja mitä, tuntematon. Siellä ei klaanien asettamat rajat tai taakat häntä varjostaneet ja ohjanneet.

Tuiskusielu oli löytänyt itselleen hyvän paikan, jossa hän oli viettänyt viimeiset pari viikkoa lekotelleen tyytyväisenä. Hän oli saalistanut itselleen, nukkunut rauhassa ja ottanut rennosti, rauhoittuen. Hän sai olla rauhassa. Tai, oli hän muutaman kulkukissat nähnyt, mutta siinä se. Ei niistä mitään harmia ollut. Eivät ne olleet tulleet lähelle, varsinkaan sen jälkeen kun olivat nähneet minkä kokoinen Tuiskusielu oli.
Mutta tänään Tuiskusielu jatkaisi matkaansa. Hän tunsi kutsua tuon lehtimetsän toiselle puolelle, joten sinne kolli menisi. Tuiskusielu söi vielä vatsansa täyteen ennen kuin lähti matkaan. Metsä ei ollut kovin suuri, sillä Tuiskusielu pääsi nopeasti sen toiselle puolelle. Suuri ukkospolku halkoi maata hänen edessään ja sitä pitkin juoksevat hirviöt kertoivat, että siitä ei noin vain yli mentäisi. Tuiskusielu kulki ukkospolkua myöten, tarpeeksi kaukana hirviöistä kuitenkin, etsien toista reittiä itselleen.
Pian Tuiskusielu löysi ukkospolun ali kulkevan… tunnelin? Se oli todella lyhyt tunneli, mutta sitä kautta pääsi toiselle puolelle. Tosin, nyt Tuiskusielu ei ollut varma halusiko edes toiselle puolelle, kun toisella puolella siinsi kaksijalkala. Kolli kuitenkin rohkaisi mielensä ja kulki varovaisin askelin tunnelin läpi toiselle puolelle. Tunnelin sisällä oli kaikunut yllä juoksevien hirviöiden äänet, mutta muuten-
Tuiskusielu pinkaisi sivuun ja painautui maata vasten, kun jokin oli yhtäkkiä syöksynyt tunneliin. Se oli kaksjalka, joka kulki jonkun oudon jutun päällä. Sen perässä tuli kaksi muuta samanlaista vempelettä ja niiden päälle kaksi muuta kaksijalkaa. Ne eivät huomioineet Tuiskusielua mitenkään ja kolli huokaisi tyytyväisenä.
Kirjava kolli jatkoi matkaansa kaksijalkalan reunamilla, toiveenaan löytää tie sen ympäri ja päästä sitten eteenpäin. Täällä oli paljon uusia hajuja, jotka tulvivat Tuiskusielun nenään. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa yhtä päättäväisenä, tuli mikä tahansa haju hänen nenäänsä.
Tuiskusielu huokaisi, kun joutui kapuamaan aidan ylitse, joka esti hänen tiensä. Hän kiipesi sen vaivattomasti ja jatkoi sitten matkaansa. Kauempana kulki toinen aita ja Tuiskusielu huokaisi syvään. Ehkä tuon jälkeen koko paikka päättyisi ja hän pääsisi kulkemaan taas ilman ällöttävää kaksijalkalan hajua.
Jotain punertavaa välähti Tuiskusielun silmäkulmassa ja kolli pysähtyi. Se oli liian rusehtava ketuksi, mutta ei sitä koskaan voinut tietää. Tuiskusielu irvisti ja kääntyi katsomaan liikkeen suuntaan.
Vastassa ei ollut kettu vaan pieni kissanpentu. Tuiskusielu kohotti toista kulmaansa ja katsoi kauempana istuvaa pentua, joka katsoi häntä takaisin pää kallellaan.
Ei ollut siis hätää taistelusta. Tuiskusielu käänsi katseensa pois ja oli jatkamassa matkaa, kun hennot tassunaskeleet lähestyivät. Kahdet tassunaskeleet. Kolli käänsi katseensa takaisin pentuun ja tällä kertaa kohtasi yhden sijaan kaksi pentua.
Tuiskusielu kurtisti kulmiaan, kun katsoi kahta pientä pentua. Ne katsoivat häntä takaisin suurilla silmillään, ihmetellen Tuiskusielua kuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toista kisaa.
Ruskeankirjava naaras kohotti kuononsa Tuiskusielua kohti, yrittäen nuuhkia kollin aivan uutta hajua. Hänen veljensä, valkoinen, mustaläikällinen kolli kallisti päätään, tuijottaen Tuiskusielua tuikkivin silmin.
”Kuka sinä olet?” kollipentu kysyi, pää kallellaan
”Se haisee hassulta!” naaraspentu sanoi, nauraen. Tuiskusielu huokaisi, pudisti päätään ja loikkasi pentujen ylitse jatkaakseen matkaansa. Ei ollut hänen asiansa häiritä toisten pentuja. Ei hän jaksanut moisille puhuakaan nyt, olihan hänelleä ihan muuta tehtävää. Ja pian hän saisi vihaisen emon kimpuunsa, jos ei jo liukenisi paikalta.
”Hei! Odota!” naaraspentu juoksi hänen peräänsä ja Tuiskusielu yritti antaa olla, mutta lopulta hän pysähtyi ja huokaisi syvään, kannustaen itseään olevaan mahdollisimman ystävällinen pennuille. ”Älä mene!”
”Mene takaisin kotiisi, pentu”, Tuiskusielu tokaisi, kääntyen katsomaan kahta pentua, jotka olivat nyt aivan hänen edessään. ”Emonne ei varmasti pidä, jos ette ole pesässänne, kun hän palaa.”
”Tunnetko sinä emomme?” punertavan ruskea naaraspentu kysyi vihreät silmät tuikkien.
”Mitä? En!” Tuiskusielu häkeltyi, korvat luimistuen. Typeriä pentuja. ”Mutta tunnen emojen ajatukset. Hän huolestuu, jos ette ole pesässänne.”
”Eli et ole nähnyt häntä?” kollipentu kysyi, äänentaso hiljentyen.
”En? Enhän minä edes tunne emoanne. Miksi kysytte?” Tuiskusielu murahti. ”Hopi hopi. Ei minulla ole aikaa pennuille.”
”Oletko varma? Hän on valkoinen ja hänellä on mustia läikkiä turkissaan! Oliko hänellä ruokaa?” naaraspentu kyseli ja Tuiskusielu huokaisi.
”No en ole vieläkään tavannut emoanne, hölmöt pennut”, kolli huokaisi, pyöräytten silmiään. ”Heippa hei, kyllä hän pian tulee, malttamattomat pennut. Opetelkaa kärsivällisiksi ja tottelemaan.”
Tuiskusielu huiskaisi häntäänsä ja lähti menemään, loikaten aidan yli, jotta pennut eivät pystyisi seuraamaan häntä enää. Hän ei todellakaan aikoisi olla vastuussa, jos huolestunut emo tulisi hänen peräänsä. Hän jätti huomiotta pentujen huudot ja jatkoi matkaansa, häntä miltei laahaten maata, kuten tavallista.
Tuuli yltyi auringon laskiessa taivaanrannan taakse ja Tuiskusielu etsi itselleen suojaa. Toisaalta hän kaipasi Myrskyklaanin suojaisaa leiriä ja mukavaa sammalpetiä, mutta samalla se leiri oli täynnä häntä tuomitsevia ja tuijottavia kissoja. Ja siellä oli sääntöjä ja sitä ja tätä ja tuota, mitä piti tehdä. Ja joku Tähtiklaani.
Kolli kiersi tuuhean häntänsä ympärilleen, kun hän löysi suojaisan kuopan puun juurelta. Täällä ei ollut kissojen tai muidenkaan elukoiden hajuja, joten oletettavasti se olisi suojaisa ainakin yön ylitse.
Tuiskusielu heräsi heti aamuvarhain, jatkaen päämäärätöntä kulkuaan eteenpäin lähes heti herättyään. Mitä nopeammin hän pääsisi pois kaksijalkojen lähettyviltä, sen parempi. Hän etsi saaliseläinten hajuja, toivoen löytävänsä ruokaa itselleen ja kurnivalle vatsalleen. Hän oli epäonninen, sillä saaliiden hajut olivat hyvin laimeita eikä tästä ollut mennyt kuin yksi kissa useita päiviä sitten.
Tuiskusielu miltei yökkäsi, kun kuoleman haju tulvi hänen nenäänsä hänen etsiessään yhä saaliseläinten hajuja. Hän nyrpisti nenäänsä ja kulki hitaasti hajun suuntaan. Joku onneton kissa oli varmaan kuollut ja karkotti nyt hajullaan kaikki saaliseläimet alueelta, joten ei ihmekään, että täällä ei ollut mitään. Kiitos vain.
Tuiskusielu työntyi pensaikon läpi, nähden Ukkospolun reunalla kissan ruumiin. Tuiskusielu huokaisi ja asteli kissan ruumiin äärelle antaakseen jonkinlaisen kunnianosoituksen. Kaikki ansaitsisivat edes sellaisen, olivat tehneet sitten mitä tahansa.
Tuiskusielulla tarttui pala kurkkuun, kun hän katsoi kuollutta kissaa tassujensa juuressa. Valkoinen turkki ja mustat läikät. Ja vieläpä selkeästi imettävä emo. Tuiskusielu perääntyi kauhuissaan. Naaraskissan suun lähettyvillä oli mätänevä hiiri. Naaraskissan selkä oli epäluonnollisessa asennossa ja hänen turkkinsa oli kuivuneen veren ja hien tahrima.
Hengitys tihentyen Tuiskusielu perääntyi naaraan ääreltä, mutta rauhoitti sitten itsensä. Hän kumarsi naaraalle ennen kuin perääntyi taas hätäisenä ja ajatukset villisti juosten.
”Hän on valkoinen ja hänellä on hienoja mustia läikkiä turkissaan! Oliko hänellä ruokaa?” pienen naaraspennun sanat kaikuivat Tuiskusielun mielessä ja hän katsoi silmät viiruina ympärilleen. Ei ihmekään, että pennut olivat olleet niin laihoja ja väsyneen näköisiä. Tuiskusielu oli vain… ollut sokea ja olettanut kaikkien kulkukissojen pentujen olevan laihoja ja… ja…
Tuiskusielu kääntyi tulosuuntaansa, juosten niin kovaa kuin hänen käpälänsä vain sallivat. Hän rukoili mielessään, tietämättä keneltä, että pennut olisivat elossa ja kunnossa. Hän ei ikinä antaisi tätä itselleen anteeksi. Ei hän tiennyt, miksi edes välitti, mutta välittipä silti.
Hän pysähtyi käpälät ruohikossa liukuen, kun silmäkulmassa välähti pieni ruskea turkki ja tuuhea häntä. Sen enempää empimättä kolli syöksyi oravan kimppuun, katkaisten sen niskat nopeasti. Ei hän voisi ilman ruokaa palata pentujen luokse, ne tarvitsisivat ruokaa ja heti! Käpälät taas maata rummuttaen Tuiskusielu juoksi takaisin kohti paikkaa, jossa oli pennut tavannut edellisenä iltana.
Tuiskusielun kynnet haroivat aitaa, kun hän loikkasi sen päälle ja lopulta yli. Orava hänen leukojensa välissä miltei tippui, mutta hän piti siitä tiukasti kiinni. Oravan olemassaolosta saattoi riippua kahden pienen pennun elämät.
Tuiskusielu haisteli ilmaa, seuraten pentujen hajujälkeä. Hän pysähtyi tiheän puskan edustalle, jonne pentujen hajut katosivat. Hän kumartui ja työntyi sisälle, rukoillen uudestaan ja uudestaan, että ei löytäisi kuolleita pentuja pensaan juurien lomasta.
”Emo?” tuttu naaraspentu kysyi ja Tuiskusielu huomasi kaksi pentua pensaan perällä nojaamassa aitaa vasten, jota myöten pesänä toimiva pensas kasvoi. ”Hei! Sehän on se iso, hassun hajuinen kissa!”
Kollipennun pää ponnahti pystyyn ja Tuiskusielua etoi, kun näki kollin sinisissä silmissä väsymyksen ja uupumuksen. Se johtui varmasti ruuan puutteesta. Pentujen kyljissä paistoivat heidän kylkiluunsa ja Tuiskusielu tunsi pahaa oloa. Hän itse oli syönyt niin hyvin viime viikot ja nämä pennut...
”Hei vain”, Tuiskusielu sanoi, helpottuen nähdessään pennut elossa. ”Toin teille jotakin.”
Tuiskusielu laski oravan maahan ja näki kuinka kahden pennun katseet kirkastuivat ja he syöksyivät syömään oravaa, välittämättä lihan sitkeydestä nälkänsä huutavassa huumassa. He olivat vielä niin nuoria, että joivat emonsa maitoa, mutta nyt ei ollut muuta tarjolla eivätkä pennut selkeästi välittäneet, kun heitä ohjaavat vaistot antoivat periksi. Tuiskusielu katsoi kaksikkoa mietteliäänä. Mitä hänen tulisi nyt tehdä? Ei hän voinut jättää näitä kahta oman onnensa nojaan, he olivat ehkä juuri ja juuri kaksi kuuta vanhoja, jos edes sitäkään, eli avuttomia ja aivan liian nuoria selviämään yksin. Kun Tuiskusielu katsoi pentuja tarkemmin, oli hänen myönnettävä, että he olivat ehkä juuri ja juuri yli kuun vanhoja. Tuiskusielusta tuntui pahalta pentujen puolesta.
Soturilain opit kolkuttivat Tuiskusielun omatuntoa ja vaikka hänestä koko Soturilaki tuntui aivan turhalta, oli pentujen jättäminen oman onnensa nojaan jotain, jota hän ei tekisi vaikkei Soturilakia ei olisi koskaan ollutkaan olemassa.
Mutta miten hän muka kasvattaisi kaksi pentua? Ei hänestä ollu… yh, isäksi. Ei todellakaan. Ei hänestä olisi koskaan sellaiseksi, eihän häntä oltu sellaiseksi luotukaan. Viedäkö heidät takaisin Myrskyklaaniin? Se olisi paras vaihtoehto näille kahdelle pennulle.
”Sinä tulit takaisin!” naaraspentu hihkaisi, silmät sädehtien, kun hän katsoi suurta kollia edessään. ”Näitkö emon?”
Tuiskusielu ei oikein tiennyt, miten kertoa uutiset pennuille. ’Ai, hei, teidän emonne on kuollut eikä tule enää takaisin!’ Eivät nämä pennut välttämättä ymmärtäneet kuoleman merkitystä.
”Tuota… teidän emonne… Hän…” Tuiskusielu veti syvään henkeä. ”Hän ei enää pääse luoksenne.”
”Mitä?” kollipentu hätkähti, nielaisten viimeisiä suupalojaan ruuasta. ”Miksei?”
”Hän… hän on kuollut”, Tuiskusielu sanoi. ”Se tarkoittaa, että kissa ei enää kulje maan päällä eikä saalista, tunne nälkää eikä janoa. Se tarkoittaa myös sitä, ettei sellainen kissa pääse enää pentujensa luokse.”
”Emo sanoi, että isä kuoli myös”, naaraspentu sanoi. ”Onko isä niin kuin emo? Mutta kolli, joka huolehtii pennuistaan? Ruokkii ja huolehtii?”
”Kyllä, juuri niin”, Tuiskusielu nyökkäsi.
”Oletko sinä meidän isä nyt?” kollipentu kysyi siniset silmät suurina. Tuiskusielu huokaisi ja pudisti päätään.
”Onko teillä nimiä?” Tuiskusielu kysyi. Kaksi pentua vilkaisivat toisiaan ja pudistivat päätään.
”Emo sanoi, että saadaan meidän nimet vasta sitten, kun mennään omillemme”, naaraspentu vastasi.
”Typerää”, Tuiskusielu tuhahti. ”Minun nimeni on Tuiskusielu.”
”Oho!” kollipennun silmät levisivät. ”Onpa hieno nimi!”
”Kuulkaa”, Tuiskusielu huokaisi. ”Levätkää ja syökää. Haen teille lisää ruokaa. Ette saa poistua ettekä pitää ääntä, tuliko selväksi?”
”Kyllä!” naaraspentu hihkaisi. ”Mikä on muuten tuisku?”
”Entä sielu?” kollipentu kysyi.
”Tuota… äh, tuisku on kuin… myrsky. Suuri sademyrsky, mutta lumella”, Tuiskusielu pohti.
”Mitä on lumi?” kollipennun silmät suurenivat.
”Me synnyttiin kuulemma myrskyisenä yönä”, naaraspentu kommentoi.
”Näette lunta sitten, kun olette vanhempia ja kun tulee lehtikato”, Tuiskusielu huokaisi ja hyvästeli sitten pennut hakeakseen heille lisää ruokaa ennen kuin joutuisi selittämään mitä sielu oikein tarkoitti.
Pennut vahvistuivat ja pian heillä oli luiden ympärillä muutakin kuin nahkaa. Tuiskusielu katsoi pentujen joka suuntaan sojottavia turkkeja. Hän huokaisi muistaessaan, että pennuilla ei ollut emoa sukimassa heidän turkkiaan. Kolli oli vetäissyt toisen pennuista tassuihinsa ja sukinut turkin siistiksi ja puhtaaksi hiekasta ja muusta sotkusta. Pennut olivat myös rahoittuneet huimasti sen jälkeen, kun olivat olleet paikoillaan ja puhdistettavina.
Alle kahdessa viikossa pennut olivat jo paljon vahvempia ja hyväkuntoisia. Heidän turkkinsa kiilsivät ja he olivat saaneet enemmän ruokaa kuin koskaan.
Tuiskusielu katseli kahta keskenään leikkivää pentua mietteliäänä. Hän oli miettinyt tätä jo kauan ja aina vältellyt suunnitelman toteuttamista oman etunsa takia, mutta nyt hänen pitäisi ajatella pentujen hyvää eikä itseään. Kirjava kolli veti syvää henkeä ja kutsui kaksi pentua luokseen. He katsoivat silmät suurina suurta kollia.
”Tahdotteko päästä uuteen kotiin, missä on monta, monta kissaa?” Tuiskusielu kysyi kaksikolta, kun sai lopulta puettua ajatuksensa sanoiksi. ”Oppisitte olemaan sotureita, saalistamaan ja taistelemaan. Voitte myös jäädä tänne ja oppia saalistamaan ja taistelemaan. Valinta on teidän.”
Pennut vilkaisivat toisiaan miettien, mitä toinen vaihtoehto merkitsi toisen rinnalla. ”Olisitko meidän kanssa kummassakin?”
”Kaipa”, Tuiskusielu sanoi, kohauttaen lapojaan. ”Kun olette tarpeeksi vahvoja pärjäämään täällä, jättäisin teidät omaan rauhaanne.”
”Jos olisimme niitä sotureita, mitä sitten?” kollipentu kysyi.
”Tuota, no sitten olisimme samassa klaanissa”, Tuiskusielu sanoi, epävarmana puhuiko oikeasti totta.
”Vaikka osaisimme jo kaiken?”
”Niin”, Tuiskusielu kohautti lapojaan. Olisiko hänen pakko mennä sinne takaisin? Pennuille se olisi parempi. Ei hän voisi luvata pennuille jäävänsä, sillä mitä luultavammin jättäisi heidät sinne ja lähtisi taas itse. Tuiskusielu veisi pennut sinne mielellään. Vaikka kolli ei sitä myöntänytkään, oli hän ainakin vähän ehtinyt jo kiintyä kaksikkoon ja hän tuntisi rauhaa, jos he olisivat turvassa klaanissa, jossa he eivät olisi koskaan yksin. Samalla hän pelkäsi kiintyvänsä liikaa toiseen kissaan ja kuten Tuiskusielu oli oppinut jo useita kertoja, siitä seurasi vain tuskaa, kuolemaa ja synkkyyttä hänelle.
”Sitten sinne!” naaraspentu sanoi vihreät silmät kimmeltäen.
”Hyvä on”, Tuiskusielu huokaisi. ”Mutta te tarvitsette nimet.”
”Oikeasti?!” kollipennun silmät levisivät. Ulkonäöltään kolli muistutti Tuiskusielun veljeä Sudenlaulua, mutta luonteeltaan tämä pentu oli paljon villimpi ja innokkaampi kuin useimmiten vakava ja hyvin vastuuntuntoinen Sudenlaulu. Kyllä parantajalta löytyi huumorintajuakin, mutta Tuiskusielu ei sitä aina ollut todistamassa.
”Millaiset nimet me saadaan?” naaraspentu kysyi. ”Tuleeko meistäkin jotain Tuiskusieluja?”
”Ei”, kolli pudisti päätään. ”Teille tulee aivan omat nimet, jotka päättyvät sanaan pentu.”
”Miksei sinun nimesi pääty pentuun?” kollipentu kysyi.
”Koska en ole pentu”, Tuiskusielu tuhahti, vaikka ymmärsi pentujen tietämättömyyden. Olihan se kyllä silti osittain vähän ärsyttävää, kun joku ei tiennyt klaani jutuista. ”Oppilaiden nimi päättyy tassuun ja soturit saavat taas yhdistelmän. Päällikkön nimi päättyy tähti- päätteeseen.”
”Eli me voitaisiin olla vaikka… Ruohopentu ja Mutapentu!” kollipentu pohti innostuen.
”Itse olet Mutapentu”, naaraspentu kivahti veljelleen.
”Haluatteko nimet vai ette?” Tuiskusielu murahti ja pennut hiljenivät, tuijottaen silmät suurina Tuiskusielua, odottaen Tuiskusielun antavan heille heidän ikiomat nimensä. Kolli katsoi pentuja mietteliäänä hetken aikaa.
”Sinusta tulee Hohdepentu”, Tuiskusielu sanoi kollille, joka röyhisti rintaansa ylpeänä nimestään. Tuiskusielu kääntyi katsomaan naaraspentua. ”Ja sinun nimesi on nyt Loistepentu.”

Seitsemäs luku - Repeytyvä sydän

Kylmä puistatus ja paha tunne vatsanpohjassa saattoivat Jääruusun uneen. Hänen sisarensa tekemä ehdotus viattomien kissojen tappamisesta oli hullu! He eivät saisi alentua sellaiseen, Soturilakihan kielsi kissojen tappamisen ellei kyseessä ollut hengenuhka. Miksi Tähtiklaani haluaisi heidän tappavan kissoja ennustuksen takia? Ei miksikään! Kyllä Tähtiklaani sanoisi jotain siitä!
Ja sitten vielä Kastelinnun muut ongelmat. Naaras tuntui olevan liikaa oman päänsä sisällä ja jättävänsä kaiken muunkin tärkeän kuin ennustuksen toissijaiseksi. Kyllähän se oli heidän tärkein tehtävänsä, olihan Tähtiklaani sen heidän taakakseen asettanut, mutta että jättäisi soturin jokapäiväiset velvollisuudet unholaan? Ehei. Kyllä Jääruusu antaisi niiden olla, jos ennustus sitä vaatisi ja kyllähän he jo koko kolmikko suosivat ennustusta kaiken muun edelle, mutta he olivat yhä Myrskyklaanin kissoja. Mitä heidän pitäisi sitten sanoa, jos Heinätähti vaatisi selitystä soturien tehtävistä luistamisesta liikaa? Siitä tulisi vain lisää ongelmia.
Jääruusu oli muutenkin harkinnut ennustuksen kertomisesta päällikkölle tai edes parantajalle, mutta naaras tiesi ettei kumpikaan hänen siskoistaan siihen suostuisi. Se oli heidän enteensä eikä muiden. Mutta entä jos he voisivat auttaa? Jääruusu kuitenkin hautasi ajatuksen muille kertomisesta joka kerta, kun ajatus ilmestyi hänen päähänsä. Eikö päällikön ja parantajan pitäisi tietää kolmikon ennustuksesta Tähtiklaanin toimesta, jos heidän siitä pitäisi ylipäätään tietää?
Jääruusu heräsi aikaisin eikä saanut enää unta. Paha tunne seurasi häntä yhä aamulla eikä ollut kadonnut minnekään. Kastelintu ja Taivaannova nukkuivat yhä vieretysten, kun Jääruusu asteli ulos soturien pesästä raikkaaseen aamuun. Aurinko nousi horisontin takana ja pilvetön taivas antoi kunniaa värikkäälle taivaalle. Hän liittyi varhaisen metsästyspartion mukaan, kun Iltataival sen lähetti matkaan.
Palatessaan leiriin, Jääruusu huomasi Kastelinnun koko olemuksen olevan kuin synkkien sadepilvien varjostama, mutta valkoinen naaras ei viitsinyt ahdistella siskoaan. Kastelinnulla oli varmasti pureskeltavaa nyt niin monen asian kanssa. Kirjava naaras oli aina vähän liikaa ajatuksissaan.
Jääruusu tunsi itsekin olevansa hieman jumissa. Hänestä tuntui päivä päivältä yhä enemmän siltä kuin jokin hänen sisällään olisi jumissa. Ihan kuin jotakin tärkeää puuttuisi hänestä itsestään., kuin joku oivallus kuin… kuin hän ei olisi oma itsensä ennen kuin hän löytäisi itsestään jonkin tärkeän asian.
Koko seuraavan yön kunnes naaras nukahti kului siinä, kun Jääruusu yritti miettiä, mikä se puuttuva asia oli. Mutta vastausta ei löytynyt ja Jääruusu sai palkinnoksi vain huonosti nukutun yön.

Jääruusu pureskeli tuoresaaliskasasta valitsemaansa hiirtä. Ilmassa leijui outo, painostava tunne ja Jääruusu vilkaisi Kastelintua, joka oli jähmettynyt tuijottamaan tassujensa juuressa lojuvaa päästäistä. Taivaannova viimeisteli jo omaa ateriaansa huuliaan tyytyväisenä lipoen. Jääruusu hipaisi hännällään raidallista naarasta, joka vilkaisi kysyvästi valkoturkkista siskoaan. Jääruusu nyökkäisi kohti Kastelintua, joka oli yhä omassa horroksessaan, syvemmässä kuin normaalisti. Näin oli jatkunut jo tarpeeksi kauan ja Jääruusu suoristautui.
"Kastelintu", Jääruusu kutsui siskoaan, mutta kirjava naaras ei edes hätkähtänyt. "Kastelintu. Kastelintu! Hei! KASTELINTU!"
Naaras havahtui, silmät leviten yllätyksestä Jääruusun äänentason takia. "Mitä?" kirjava naaras kuulosti hyvin hämmentyneeltä. Hänen sinisissä silmissään näkyi outo tunne. Mikä ihme häntä oikein vaivasi?
"Kakaise ulos nyt: mikä sinua vaivaa? Olet ihan outo!" Jääruusu naukaisi sisarelleen. "Olet ollut outo koko eilisen ja tämän päivän."
"Me olemme sinun siskojasi", Taivaannova jatkoi lempeämmin kuin Jääruusu, jonka ajatusten yllä leijui yhä paha tunne. Jääruusu oli saanut tarpeekseen tästä… tästä jostain! Näin oli jatkunut siitä asti, kun Kastelintu oli maininnut kissojen tappamisesta.
Kastelintu katsoi siskojaan, sitten ympärilleen kuin varmistaen ettei kukaan muu kuulisi, mutta nyt leirissä ei ollut miltei ketään, kunnes painoi päänsä. "Muistatteko, kun ehdotin kissojen tappamista?"
"No tietysti", Jääruusu sanoi, kiristellen hampaitaan pitääkseen äänentasonsa hiljaisena ja neutraalina. "Mitä siitä?" naaras tuijotti siskoaan ja sitten se valkeni. "Hetkinen. Kastelintu. Mitä sinä oikein- ei. Ei."
"Minä tapoin kaksi kissaa toissayönä", Kastelintu sanoi ääni miltei väristen. "Olen niin pahoillani, että tein sen yksin enkä kertonut mitään. Oikeasti. Olen tosi pahoillani."
"Kastelintu!" Jääruusu kivahti, vatsa muljahtaen epämukavasti sisarensa tunnustukselle. Valkoista naarasta miltei oksetti. "Miten saatoit! Et sinä voi vain mennä ja tappaa kissoja miten huvittaa!"
"Minä tein sen ennustuksen takia!" Kastelintu älähti takaisin, onneksi tarpeeksi hiljaa ettei kukaan muu kuulisi. "Tähtiklaani varmaan hiipuu pois tällä vauhdilla! Taivasklaani pitää saada pois eivätkä riistavarkaudet riitä", naaras hiljeni hetkeksi. "En olisi tahtonut tehdä sitä. Enkä varsinkaan yksin ja teidän selkienne takana. Mutta minun täytyi enkä voi katua sitä. Sen piti tapahtua ennustuksen vuoksi."
"Ketä sinä oikein tapoit?" Taivaannova kysyi. "Mikset odottanut? Olisimme voineet käydä tämän vielä yhdessä lävitse."
"Siinä olisi mennyt liian kauan", Kastelintu sanoi. Jääruusun kurkku oli kuiva kuin karhea hiekka eikä hänen suustaan tullut sanoja. Häntä pelotti, ahdisti ja kavahdutti hänen oman sisarensa teot. "Tuuliklaanista tapoin Kuunkierron ja Jokiklaanista Putousturkin."
Jääruusu ei kyennyt katsomaan sisartaan vaan käänsi katseensa pois. Hänen ruokahalunsa oli poissa ja häntä miltei etoi. Hän tönäisi hiiren lähemmäs Kastelintua.
”Ole hyvä, siinä sinulle”, Jääruusu sanoi kuivasti ja perääntyi sitten sisartensa luota.
”Jääruusu, minä-” Kastelintu yritti.
”Älä”, Jääruusu sanoi, pitäen katseensa yhä muualla kuin Kastelinnussa. ”Tarvitsen… omaa aikaa”, valkoinen naaras sanoi ja jätti siskonsa kahden kesken. Naaras suuntasi leirin ulkopuolelle, mutta jäi leirin laitamille turvallisuutensa vuoksi.
Jääruusu kohotti katseensa yllään loistavalle vaaleansinisille taivaalle. Valkeat ohuet pilvet lipuivat hänen yllään ja Jääruusu huokaisi. Hän puhui mielessään pahoittelunsa ja siunauksensa Kastelinnun… tappamille kissoille ja toivoi, etteivät he kantaisi kaunaa Kastelinnulle vaan ymmärtäisivät kuinka stressaavaa tämä oli heille kaikille kolmelle.
Ja Jääruusu myös rukoili Tähtiklaanilta voimaa. Hän rukoili, että pystyisi antamaan anteeksi Kastelinnulle ja että voisi katsoa häntä taas pian silmiin tuntematta mitä nyt tunsi.

Kokoontuminen saapui muutamaa yötä myöhemmin ja kokoontumiseen lähteminen sai Jääruusun vatsan vellomaan. Mitä siellä tapahtuisi? Tulisiko Tähtiklaani tekemään jotain? Mitä Tuuliklaani ja Jokiklaani tekisivät nyt?
Jääruusu kulki sisartensa rinnalla kohit kokoontumissaarea muun klaanin perässä. He kulkivat hiljaa, puhuen silloin tällöin mitä milloinkin. Suurimmaksi osaksi Jääruusu oli kuitenkin hiljaa, mikä samalla hiljensi myös Kastelinnun ja Taivaannovan, vaikka Taivaannova yrittikin yhä jutella normaalilla tavalla. Taivaannova tuntui olevan heistä kolmesta se, joihin koko asia vaikutti kaikista vähiten, mutta ei se ollut edes ihme. Hän oli aina ollut sellainen. Jääruusu oli heistä toki optimistisin ja toiveikkain, mutta…
Jääruusu tunsi ilman kipinöivän, kun Tuuliklaani saapui kokoontumissaarelle Myrskyklaanin ja Varjoklaanin jälkeen. Kissojen karvat olivat sojossa ja he pälyilivät muita epäilevästi. Jääruusulle iski kamala pakokauhu, mutta hän tarrautui kynsillään kiinni ruohosta tassujensa alla. Miksi tämä tuntui niin väärältä ja pahalta, jos heidän oli kerran tarkoitus tehdä juuri näin? Jääruusu ei pitänyt tästä, ei sitten yhtään.
Varjoklaani näytti häkeltyneeltä Tuuliklaanin kissojen vihaisista katseista, mutta nummella elävät kissat soljuivat tuttuun varovaiseen keskusteluun varjoklaanilaisten kanssa. Myrskyklaani oli yhtä hämmentynyt ja hämmennys sen kuin kasvoi, kun Jokiklaani saapui lähes yhtä hermostuksissaan. He pysyivät kuitenkin hiljaa poiketen tuuliklaanilaisista.
Kaksi klaania, jotka jakoivat rajojaan Taivasklaanin kanssa, odottivat selkeästi Taivasklaanin saapumista.
"Minusta voitaisiin aloittaa ilman Taivasklaania!" Tuuliklaanin varapäällikkö murisi kolmen muun varapäällikön joukosta. Kaksi vielä tilanteesta tietämätöntä klaania vilkaisivat varapäällikköä hämmentyneinä.
"Pysyisivät poissa, jos olisivat viisaita!" joku kissoista huusi jokiklaanilaisten joukosta.
Jääruusu, Taivaannova ja Kastelintu vilkaisivat toisiaan. Asiat kyllä etenivät, mutta millaisin vaaroin? He jakoivat samaan katseen siitä, että tänä yönä asiat alkaisivat edetä ja nyt alkaisi tapahtua.
"Mistä te puhutte?" Heinätähti rikkoi vihaisen murinan, joka kissojen seassa pauhasi.
"Onko ihme, että Myrskyklaani on tunkemassa nenässä heti tähänkin asiaan, joka ei välttämättä kuulu muille?" Varjoklaanin varapäällikkö tuhahti.
"Minun puolestani jokainen klaani saisi kuulla siitä, millainen klaani Taivasklaani oikeasti on", Huminatähti totesi sitten, saaden sekä Varjoklaanin että Myrskyklaanin kissat kuulolle. "Tämä Taivasklaani, jolle annoimme osan reviiristämme ja saapui järvelle sanoen olevansa Tähtiklaanin tänne saattamia, toimivat kuin he omistaisivat kaiken ympärillään olevan", Huminatähti puhui, silmät leiskuen. "Jo muutaman kuun ajan he ovat jättäneet selkeästi saaliinraatoja reviiriemme rajalle ja ylittäneet sen jatkuvasti vieden riistaamme."
"Teilläkin?" Valkotähti kuulosti siltä, kuin ei olisi lainkaan yllättynyt. "He vievät meidänkin riistaamme. Ja juuri muutama yö sitten he tekivät viimeisen temppunsa", Valkotähti puhui.
"He tappoivat yhden sotureistamme!" Huminatähti ulvaisi. "Ilman syytä! Omalla reviirillämme!"
"He tappoivat Putousturkinkin!" hiljaa pysynyt jokiklaanin varapäällikkö yhtyi mukaan. "He tunkeutuivat yöllä reviirillemme ja tappoivat hänet! Hän oli alakynnessä eikä tehnyt mitään!"
"Mitä ihmettä?" Kanervatähden silmät olivat pyöreänä. "Mitä ihmettä Taivasklaani oikein haluaa?"
"Mistä me sen tiedämme?" Huminatähti ärähti häntä vihaisesti viuhtoen. "Vaikuttaa sodanjulistukselta ja yritykseltä vallata lisää aluetta, jota heille annettiin kuita sitten avokätisesti."
"He murhaavat kissoja syyttä! Rikkovat soturilakia!"
"Murhaajia!"
"Kavalia katteja!"
Jääruusu nielaisi hermostuneesti. Pitäisikö heidän provosoida lisää? Muilla kissoilla kiehui kyllä jo valmiiksi tarpeeksi, mutta-
"Kaksinaamaisia!" Kastelinnun huuto muiden huutojen sekaan vahvisti Jääruusun ajatuksen provosoinnin lisäämisestä ja huudot vain lisääntyivät hetki hetkeltä.
"Hiljaa!" Valkotähti hiljensi räyhäävät klaanikissat. "He ovat täällä."
Kissojen katseet kääntyivät pensaikkoon, jonka takana häämötti saarelle johtava tukki.
Taivasklaania oltiin jo odotettu, kun klaani sitten saapui tukkia myöten. Hallatähti pysäytti klaaninsa kuitenkin laitamille, kun selkeästi aisti muista klaaneista huokuvan vihan. Synkät katseet olivat Taivasklaanin kissojen turkeilla ja he näyttivät niin häkeltyneiltä. Jääruusua säälitti Hallatähden puolesta; kolli joutui kovaan paikkaan ja syytösten eteen, joita he eivät olleet edes itse tehneet. Jääruusun valtasi taas kamala tunne, varsinkin katsoessaan häkeltynyttä Taivasklaanin päällikköä.
"Tuota... Anteeksi, että olemme myöhässä", Hallatähti naukaisi.
"Saisitte olla pahoillanne kyllä ihan muustakin", Varissulka sihisi ja sai kissojen kannatushuudot. Hallatähti hämmentyi entisestään, mutta piti itsensä tyynenä. Ennen kuin kolli kuitenkaan ehti sanoa muuta, Jokiklaanin kissojen joukosta loikkasi eteen kissat silmät palaen vihasta.
"MITEN TE VOITTE TEHDÄ NIIN?" joku kissa huusi kurkku suorana. "PUTOUSTURKKI OLI NIIN NUORI! HÄN SUUNNITTELI PERHEEN PERUSTAMISTA!"
Hallatähden takana muutama kissa otti askeleen taaksepäin, mutta päällikkö pysyi vahvana edessä.
"Mistä kummasta sinä oikein puhut?" Hallatähti kysyi.
"Tietysti he kieltävät kaiken."
"Minkä kaiken?" Hallatähti kysyi.
"Riistavarkaudet, rajojen ylittämiset... Ja ai niin, MURHAT!" yksi tuuliklaanilainen huusi.
Yllä loistava taivas pimeni ja kuu meni peittoon pilvien taakse ja Jääruusu kiitti kaikkea siitä. Tilanne olisi parempi siirtää kuin aloittaa nyt jotain aivan turhaa.
"Tähtiklaani on keskeyttänyt kokoontumisemme!" Heinätähti julisti.
"Teinä luikkisin jo kotiin ennen kuin saatte kahden klaanin kynsistä!"
Hallatähti käännytti klaaninsa takaisin niin nopeasti kuin suinkin ja pian kissat olivat jo poissa. Muut klaanit seurasivat perässä. Jääruusu katsoi siskojaan. Mitä nyt tapahtuisi? Aikoisivatko Jokiklaani että Tuuliklaani hyökätä Taivasklaaniin ja hävittää koko klaanin verisesti?
Jääruusu kulki joukon hännillä, hieman sisartensakin takana, kun klaani palasi takaisin kotiinsa. Oli jäänyt epäselväksi, aikoivatko klaanien päälliköt tavata ja keskustella asian yhdessä läpi vai hyökkäisivätkö vain kaksi klaania yhden klaanin kimppuun omillaan.

Jääruusu kulki partion hännillä, omissa ajatuksissaan. Partion johdossa oleva Tulikukka näki tyttärensä olevan muissa ajatuksissa ja selkeästi allapäin eikä siksi moittinut häntä vaan antoi Jääruusun ajatella rauhassa, kuten tekivät myös Valkomyrsky ja Lumimyrsky, jotka kulkivat Tulikukan perässä kohti Tuuliklaanin rajaa rantaviivaa myöten. Rantaan iskevät aallot rauhoittivat Jääruusun mieltä jotenkin oudolla tavalla ja hänen tietämättään Tulikukka tiesi sen. Hän tunsi tyttärensä paremmin kuin kukaan heistä edes pystyi kuvittelemaan, tiesihän kolli enemmän kuin kukaan muu tyttäriensä taustasta.
Jääruusu jäi muusta partiosta hieman jälkeen ja hän tuijotti auringon valossa kimaltelevaa järven pintaa, kunnes käänsi katseensa ylöspäin ja pois vedestä.
Jääruusu jähmettyi paikoilleen, kun näki kauempana täysin valkoisen kissan hahmon. Se seisoi kukkulan juurella haamumainen keho väristen tuulessa ja sen katse oli Jääruusussa. Sitten hahmo käänsi apean katseensa kohti laskevaa aurinkoa. Jääruusu kallisti päätään ja seurasi hahmon katsetta järven yli. Kaukana järven toisella puolella häämötti Taivasklaanin reviiri. Jääruusu tunsi sen heti. Hän pystyi melkein jopa kuulla sen. Ankarat taisteluäänet kohisivat naaraan korvissa ja hän pystyi miltei tuntemaan kissojen kynnet omalla turkillaan. Kuinka moni kuolisi näissä taisteluissa? Ja minkä takia? Jääruusu voi pahoin. Miksi Tähtiklaania haluaisi tappaa kokonaisen klaanin? Ehkä ennustuksen kolmikon pitäisi auttaa Taivasklaanin kissoja poistumaan ilman turhaa verenvuodatusta?
Jääruusu havahtui ja perääntyi pelokkaana, kun valkoinen hahmo seisoi nyt aivan hänen edessään. Se katsoi häntä vaaleansinisillä silmillään niin surullisena, mutta toiveikkaana. Aivan kuin se olisi lukenut Jääruusun ajatukset. Toiveikas olo pyöri Jääruusun sydämen ympärillä. Heidän pitäisi tehdä jotain toisin.
Hahmo katosi ja Jääruusu oli taas yksin järven rannalla. Hän pälyili hätäisenä ympärilleen. Hän oli yksin. Missä partio oli? Kauempana rajan tuntumassa naaras näki isänsä kirkkaan oranssin turkin ja naaras rauhoittui.
Outo tunne valtasi naaraan mielen. Hän tunsi tuon kissan, mutta samalla ei. Hän näytti niin tutulta. Jääruusu asteli lähemmäs järveä ja antoi tassujensa kastua. Omaa peilikuvaansa katsellessaan Jääruusu kallisti päätään. Hän näytti vähän minulta.

------

Toivo tuijotti hiljaa heijastustaan pienen lammen pinnalta. Valkeat ääriviivat ja turkilla hohtavat tähdet kertoivat tuttua tarinaa. Hän oli kuollut, ollut jo sukupolvien ajan. Mutta naaras ei voinut nauttia ajastaan Tähtiklaanin rivistössä, sillä hän syntyisi uudestaan. He olivat kaikki kolme tienneet sen alusta asti, se oli heidän kohtalonsa. Tosin, tällä kertaa sitä oli muutettu. Tai, he olivat osin itse muuttaneet sitä ja samalla taas eivät. He tulisivat syntymään vain osittain uudestaan, antaen tehtävänsä toisille kissoille.
Ensimmäistä kertaa Tähtiklaanissa Toivosta tuntui toivottomalta. Entä jos he epäonnistuisivat? Mikä oli hänen tarkoituksena muuna kuin itse Toivona, toivon edustajana? Olisiko hän turha sen jälkeen, kun ei enää olisi Toivo?
Millaisen perinnön hän jättäisi toiselle kissalle, joka ottaisi häne tehtävänsä taakakseen? Ei Toivo halunnut tehdä jonkun toisen elämää yhtä tuskalliseksi.
Samalla taas Toivo tiesi, että osa hänestä eläisi AINA toivona ja siinä uudessa kissassa. He olisivat aina erottamattomat, tuli mitä tahansa.
Toivo vilkaisi yllä hohtavia tähtiä ja kohotti kuononsa kohti pientä perhosta, jonka siivet olivat läpinäkyvät. Se oli väritön.
Toivo kääntyi katsomaan taakseen, kohdaten Perhosen haalean hahmon. Kolli hymyili lempeästi Toivolle. Läpinäkyvä perhonen leijui Toivon yllä kuin odottaen Toivon sanovan jotakin.
Toivo kuitenkin katsoi haikeana Perhosta, joka vain hymyili, miltei jo kokonaan läpinäkyvä keho haalistuen entisestään. Toivoa puistatti. Hän astui lähemmäs kollia, joka yhä hymyili.
”Pidä hänet lähelläsi”, kolli sanoi hiljaa, katsoen perhosta, joka seurasi Toivoa. Toivo oli sanomassa jotakin, mutta hiljeni sitten ja nyökkäsi. Hän tietäisi kyllä, mikä perhosen tehtävä olisi, kun olisi sen aika.
Toivolle tutuksi tullut kolli katosi hänen silmiensä edestä. Toivo jäisi odottamaan kirjavan kollin paluuta ja olisi vastassa, kun hän palaisi.

Toivo näki pienten perhosten lepattavan yllään ja hänen katseensa kirkastui. Naaras seurasi perhosia, oma läpinäkyvä yhä mukanaan. Siitä oli kuita, ehkä jo liian monta, kun Perhonen oli poistunut syntyäkseen uudelleen.
Toivo ei ollut koskaan nähnyt niin paljon perhosia yhdessä paikkaa, kun näki nyt. Ne olivat laskeutuneet yhdeksi suureksi kasaksi maata vasten ja niiden siivet lepattivat rauhallisene tahtiin. Kului hetki jos toinen, kunnes perhoset värähtivät yhtä aikaa ja nousivat sitten ilmaan. Hento valon välähdys sai Toivon räpäyttämään silmiään ja innoissaan hän otti askeleen eteenpäin.
Naaraan hymy kuitenkin katosi, kun hänen edessään ei seisonutkaan tuttua kilpikonnakuviollinen kolli vaan tummanharmaa, mustaraidallinen kolli. Kolli katsahti ympärilleen ja kohtasi sitten Toivon katseen.
Kollilla oli Perhosen keltaiset silmät. Toivoa pelotti. Mitä oli tapahtunut? Miksi tämä kissa oli täällä, perhosten ympäröimänä. Yksi perhosista, valkoinen, laskeutui kollin nenän päähän ja muutti väriään kirjavaksi, muistuttaen erehdyttävästi Toivoa perhosen turkista.
Kirjava perhonen lensi Toivon luokse, lentäen naaraan ympäri muutaman kerran, laskeutuen lopulta naaraan nenän päähän.
”Perhonen?” Toivo kuiskasi hiljaa. ”Mitä sinä teit?”
Perhonen ei tietenkään vastannut vaan iski siipiään kerran kunnes lehahti pois Toivon nenältä. Se välähti kerran ja katosi sitten kokonaan.
Toivo kääntyi katsomaan raidallista kollia edessään. ”Oletko sinä Perhonen?”
”Mitä?” kolli kallisti päätään, naurahten. ”Kissahan minä.”
”Ei, ei”, Toivo pudisti päätään. ”Perhonen. Tarkoitan kissaa, joka ohjasi perhosia. Oletko sinä nimeltäsi perhonen?”
Kolli katsoi Toivoa hieman pahoittelevasti, mutta kohotti sitten katseensa ylöspäin. ”En. Minä olen Punaturkki.”
Toivo painoi päänsä ja nyökkäsi muutaman kerra. Perhonen, hänen ystävänsä, oli nyt poissa. Kokonaan.
”Ei hän ole poissa”, Punaturkki puhui ja Toivo kohotti äkisti katseensa kolliin, ”hän puhui minulle ennen kuin saavuin. Olet varmaankin Toivo, eikö niin?”
”Kyllä”, Toivo nyökkäsi.
”Olen nähnyt sinut usein unissani”, Punaturkki hymyili lempeästi. ”Kiitos, kun annoit minulle toivoa vaikeina aikoinani”, kolli sanoi kiitollisuus äänessään. ”Mutta Perhonen… hän pyysi sanomaan, ettei ole poissa. Osa hänestä on täällä”, Punaturkki nosti toisen tassunsa rintaansa vasten, osoittaen sisälleen, ”en ole Perhonen, mutta… taidan olla hänen seuraajansa.”

Toivo tunsi ensin katkeruutta siitä, miten Punaturkki oli niin erilainen kuin Perhonen. Kolli tuntui olevan koko ajan perhosten ympäröimä ja toimi niin eri tavoin kuin Perhonen.
Mutta pikku hiljaa Toivo näki muutamia samankaltaisuuksia raidallisen kollin toiminnassa; siinä oli sama tarkoitus, mutta erilainen tapa toimia. Kolli oli oma persoonansa.
Toivon korvat heilahtivat, kun hän ymmärsi jotakin, jotakin todella tärkeää. Punaturkki ei korvannut Perhostam ehei. Ei kukaan voisi korvata kollia, koska kukaan ei ollut Perhonen. Punaturkki oli uusi perhosten kaitsija ja toimi Perhosen tehtävissä, mutta oli oma itsensä, hän oli Punaturkki.
Ei ketään voinut toinen korvata. Ei, vaikka eläisikin saman tehtävän kanssa ja vaikka osa samaa tehtävää tehnyt kissa olisikin jättänyt osan itsestään toiseen.
Punaturkki ei ollut parempi versio Perhosesta. Hän oli Punaturkki ja Perhonen oli Perhonen. Heillä oli vain sama tehtävä, mutta ei toista korvaavalla tavalla.
Pieni kirjava perhonen lensi Toivon silmäkulmassa ja Toivo tiesi olevansa oikeassa. Tuossa meni Perhonen ja hän vahvisti Toivon ajatukset.
Toivo vilkaisi lähellään liihottavaa läpinäkyvää perhosta. Hän oli pitänyt sen lähellään kauemmin mitä olisi ollut tarvis, mutta se oli aina muistuttanut häntä hänen ystävästään, muutaman kuunkin sen jälkeen kun Toivo oli ymmärtänyt sen kaiken, mitä Perhonen oli halunnut hänen ymmärtää. Toivo kutsui perhosen luokseen mielessään ja se liihotti hänen nenälleen innokkaana. Se tiesi, että sen tehtävä oli saamassa uuden alun.
”Anna heille ymmärrys, että he ovat omia itsejään. Anna heille uskoa, toivoa ja rakkautta. Anna heille oma itsensä, toimia aina sen perusteella, mitä heidän sydämensä sanoo. Anna meidän johdattaa. Anna heidän olla mitä he ovat”, Toivo piti tauon ja sulki silmänsä. ”Anna heille normaali elämä. Anna heille muutakin kuin tehtäviensä taakka. Anna heille elämä.”
Perhonen liihotti ylös. Sen siivet muuttuivat ja pian ohuet siivet saivat kuviokseen sateenkaaren. Se liihotti ilmassa eteenpäin ja laskeutui Punaturkin luokse, joka oli saapunut aukiolle, jossa Toivo oli yksin. Punaturkki kohotti kuononsa perhoselle, joka laskeutui hänen kuonolleen. Tuuli värisytti Punaturkin turkkia ja pian perhonen välähti, kadoten. Pienen pienet hohtavat pallot kuitenkin lähtivät tuulen mukana etsimään paikkaansa.
Punaturkki hymyili Toivolle. Kolli ei tiennyt, mitä naaras oli toivonut, sillä oli päättänyt antaa toiveelle yksityisyyden rauhan kunnioittaen samalla Perhosen viimeistä tekoa.

------

Jäärusu ravisti päätään, etsien tietään takaisin kiinni muistoon, mutta se haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut ja osa muistosta unohtui miltei heti. Hän muisti vain valkoisen kissan, sen raidallisen kissan ja kaikki ne perhoset. Jotakin tärkeää oli myös tapahtunut, mutta Jääruusu ei vain millään enää muistanut. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut itse paikalla siinä tilanteessa, mutta eihän se voinut olla mahdollista. Hänhän oli elävien joukossa eikä Tähtiklaanissa.
Kun seuraava kokoontuminen saapui, Taivasklaani ei saapunut paikalle eikä Tuuliklaani ja Jokiklaani edes odottaneet. He tiesivät, ettei Taivasklaani tulisi.
Jääruusu vilkaisi Kastelintua ja Taivaannovaa. Asiat etenivät, eikö niin? Näinhän he halusivat tapahtuvan. Eikö vain? Niinhän? Jääruusun nahkaa kihelmöi epävarmuus.
Kastelintu näytti varmalta ja tyytyväiseltä, kuten myös – ainakin osittain siis – Taivaannovakin. Näinhän heidän oli pitänyt tehdä, pitäisi enää pakottaa Taivasklaani joko pois ja tuhoutumaan, jotta ennustus täyttyisi. Jääruusu taas tunsi epävarmuuden valtaavan mielensä, mutta hän yritti vakuuttaa itselleen, että näin oli hyvä. Näin piti olla.
Synkät pilvet lipuivat taivaalla uhkavaasti kohti kuuta, vaikka kokous vasta alkoi ja päälliköt pitivät kiirettä. Kokous loppui lyhyeen, kun pilvet peittivät kun ja kissat hajaantuivat nopeasti. Jääruusua pelotti. Jos kokoontumiset jatkuisivat näin, eivät kissat saisi rauhaa keskustella tilanteesta tarpeeksi. Klaanipäälliköt kuitenkin vaihtoivat vielä pari sanaa ennen kuin he erkanivat omien klaaniensa luokse. Jääruusu pohti, mitä he olivat sopineet. Ehkä tapaamisen aikaisemmin kuin täydenkuun aikana? Se tuntui järkevimmältä naaraan mielestä. Tosin, ei hän voinut olla täysin varma. Sen he kaikki näkisivät aikanaan.
Jääruusu kulki hiljaa joukon perällä tuntien kamalaa tunnetta vatsassaan. Mitä jos ja mitä nyt? Ne toistuivat hänen päässään. Jokin oli vinossa.
Jääruusu pysähtyi, kun pieni perhonen liihotti hänen näkökenttäänsä. Sen perässä tuli toinen. Kaksi perhosta lensivät aivan Jääruusun nenän eteen, toinen täysin musta ja toinen liila. Ne pyörivät toistensa ympärillä.
Jääruusu odotti, että ne olivat menneet. Hän ei tiennyt, mitä värit perhosissa merkitsivät. Hän ei muistanut, oliko joku niissä muistoissa puhunut niiden merkityksistä, mutta Jääruusu tiesi, että se raidallinen kolli oli varmaankin lähettänyt nämä kaksi joksikin viestiksi. Paha juttu vain se, ettei naaraalla olli hajuakaan, mitä viesti tarkoitti. Vielä hän selvittäisi sen.
Hän toivoi, ettei kyseessä ollut mitään pahaa. He olivat kohdanneet jo tarpeeksi synkkyyttä elämässään ja tämän ennustuksen parissa.
Miksi heidän piti tehdä jotain näin pahaa Tähtiklaanin toimesta? Jääruusu ei vain pystynyt ymmärtämään. Hän ei hyväksynyt sitä enää. Hän oli istunut liian kauan hiljaa omien epäilyjensä kanssa. Hänen täytyi selvittää tämä, selvittää oliko tämä oikeasti Tähtiklaanin tahto. Hänen täytyi selvittää tämä perinpohjin, vaikka ilman sisariaan. Hän ei enää antaisi viattomien kissojen kuolla turhaan.

// Tarina sisältää väkivaltaa ja kuolemaa, luethan omalla vastuulla!

LUKU 5
Viaton veri on vuodatettu

Viimeisten kuiden aikana oli ehtinyt sattua ja tapahtua paljon asioita, mutta Kastelinnusta tuntui kuin mikään ei olisi oikeasti tapahtunut. Hänestä oli siskojensa kanssa tullut sotureita, kuten myös Ampaisturkista, Unikkokarvasta ja Tuiskusielusta. Sotureiden pesään hädin tuskin mahtui nukkumaan ja Kastelintu oli kuullut vanhempien sotureiden puhuvan sen laajentamisesta.
Ilmeisesti Unikkokarvasta ja Tuiskusielusta oli tullut kumppaneita jossain välissä. Kastelintu ei ollut tajunnut sitä ennen kuin Taivaannova oli maininnut asiasta ja uutinen oli lyönyt häntä ikävästi kasvoille. Oranssiläikkäinen naaras oli joutunut muistuttamaan itseään, ettei olisi voinut elää normaalia elämää Tuiskusielun kanssa muutenkaan - ei vaikka hän olisi kuinka halunnut.
Mutta vaikka asioita oli tapahtunut ja Myrskyklaanin kissojen elämä oli jatkunut eteenpäin hurjan nopeasti, Kastelinnun mielestä asiat etenivät aivan liian hitaasti jos ollenkaan. Hän oli siskojensa kanssa jatkaneen riistan metsästämistä Jokiklaanin ja Tuuliklaanin alueella lavastaen Taivasklaanin ja vaikka kokoontumisissa kissojen välinen energia oli ollut negatiivista ja paloherkkää, mitään sen suurempaa ei ollut tapahtunut. Kukaan ei ollut vielä ehdottanut mitään Taivasklaanin häätämisen suuntaan.
Kastelintu oli alkanut pohtia muita, rajumpia tapoja saada asiat etenemään haluttuun suuntaan nopeammin, mutta hänen tulisi jutella siitä ensin Jääruusun ja Taivaannovan kanssa. Hän ei voinut tehnyt asioita omin päin, vaikka hänen tassunsa olisivat kuinka kihelmöineet halusta juosta suorittamaan tehtäväänsä.
“Taivaannova”, Kastelintu sanoi ja pysäytti siskonsa, joka oli tullut pentutarhan suunnalta, “missä Jääruusu on? Minulla olisi asiaa.”
Taivaannova vilkaisi taakseen ja katsoi sitten hämmentyneen oloisena Kastelintua. “Nytkö?”
“Nyt.” Oliko Taivaannovalla muka jotain kiireellisempää tekemistä? Mikä olisi kiirellisempää kuin ennustuksen toteuttaminen?
“Entä Tuiskusielu? Vai liittyykö tämä häneen?”
Kastelintu räpäytti silmiään hölmistyneenä. Tuiskusielu? Miten kolli liittyi tähän yhtään mitenkään? “Ei tietenkään liity. Miksi liittyisi?”
“Koska te olette aina olleet läheisiä keskenään ja luulin, että menisit-”
“En ymmärrä miksi vedit Tuiskusielun tähän, mutta meillä ei ole aikaa jutella hänestä. Missä Jääruusu on?” Kastelinnun kärsivällisyys alkoi loppua, mutta hän puristi hampaansa yhteen ja jatkoi Taivaannovan tuijottamista päättäväisellä katseellaan sanomatta enää mitään.
Taivaannova huokaisi. “Minä haen hänet. Tavataan normaalilla paikalla, okei?”
“Kiitos”, Kastelintu sanoi ja käveli mahdollisimman huomaamattomasti heidän tavalliseen tapaamispaikkaansa, jossa he saisivat olla rauhassa ilman muiden uteliaita korvia. Vain Tähtiklaani voisi kuulla heidät.
Taivaannova ja Jääruusu saapuivat jokin aika myöhemmin ja löysivät Kastelinnun heiluttamassa häntäänsä kärsimättömänä. Hänen katseensa kirkastui kuin hän olisi herännyt ajatuksistaan, kun hän huomasi siskonsa. “Vihdoin!”
“Miksi olet niin kärsimätön tänään? Onko jotain tapahtunut?” Taivaannova kysyi huolestuneena.
“Onko tällä jotain tekemistä Tuiskusielun kanssa?” Jääruusu kysyi.
“Ei, mitään ei ole tapahtunut ja se tässä onkin ongelmana”, Kastelintu vastasi Taivaannovalle ja kääntyi silmät välähtäen kohti Jääruusua. “Miksi sinäkin tuot Tuiskusielun esille? Tämä ei liity hänen millään tavalla.”
Sekä Taivaannova että Jääruusu näyttivät hämmentyneiltä ja vilkaisivat toisiaan kuin kummallakaan ei olisi ollut minkäänlaista arvausta siitä, mistä Kastelintu halusi jutella. Olivatko he unohtaneet ennustuksen kokonaan? Mistä muustakaan hän haluaisi jutella siskojensa kanssa salaa poissa muiden katseilta? Miksi Tuiskusielu täytyi vetää kaikkeen mukaan?
“Ennustus!” Kastelintu sanoi, kun kumpikin hänen siskoistaan pysyi aivan hiljaa. “Meidän täytyy keksiä jotain tehokkaampaa tai epäonnistumme. Asiat eivät etene tarpeeksi nopeasti.”
“Klaanien välillä on jo kireyttä”, Jääruusu sanoi. “Annetaan heille vähän aikaa ja kun he huomaavat, ettei tilanne parane ja “Taivasklaani” jatkaa riistan varastamista, he varmasti tekevät asialle jotain.”
“Entä jos heillä kestää liian kauan? On kulunut jo monta kuuta ja mitään ei ole tapahtunut”, Kastelintu sanoi ja vaihtoi painoaan tassulta toiselle kärsimättömänä, mutta myös hermostuneena. Entä jos Jääruusu ja Taivaannova eivät ymmärtäisi?
“Onko sinulla jokin idea?” Taivaannova kysyi kallistaen päätään.
“On”, Kastelintu sanoi ja veti syvään henkeä. “Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta olen miettinyt asiaa jo kauan ja tämä on ainut toimiva ja tarpeeksi tehokas ratkaisu, jonka olen keksinyt. Antakaa- antakaa tälle mahdollisuus.” Kastelintu antoi siskoilleen hetken aikaa valmistautua ennen kuin pudotti ideansa heidän eteensä. “Meidän täytyy tappaa joku ja lavastaa Taivasklaani syylliseksi.”
“Meidän täytyy- mitä?” Jääruusu kysyi. “Kuulinko minä oikein?”
“Joko tuuliklaanilainen tai jokiklaanilainen. Ja kun lavastamme Taivasklaanin syylliseksi, muut klaanit eivät voi antaa asian vain olla”, Kastelintu kertoi.
“Kuuletko itseäsi yhtään? Emme me voi tappaa muita!” Jääruusu sähähti, mutta piti äänensä tarpeeksi matalana, jottei se kantautuisi aukiolle. “Ehdotatko tosiaan, että tappaisimme viattoman kissan vain toteuttaaksemme ennustuksen hieman nopeammin? Mistä sinä olet edes saanut tällaisen idean?”
“Meidän on pakko tehdä jotain! Ennustus etenee liian hitaasti ja minulla on paha tunne siitä, että kohta on liian myöhäistä ja epäonnistumme. En mielelläni sekottaisi viattomia tähän tällä tavalla, mutta en keksi mitään muutakaan. Taivaannova, sinä ymmärrät, etkö vain?”
Taivaannova oli ollut hiljaa, mutta avasi lopulta suunsa. “Toisten tappaminen ei kuulosta… hyvältä, mutta- mutta jos tämä on ainoa keino, kai se on tehtävä.”
“Tämä EI ole ainoa keino!” Jääruusu pisti vastaan. “Saitko tämän idean eilisestä?”
“Eilisestä? En ymmär-”
“Joskus olet aivan uskomaton. Me emme lähde tappamaan toisia, siihen vedetään raja.” Jääruusu nousi ylös ja palasi takaisin aukiolle häntä ilmaa piiskaten.
Kastelintu tunsi vatsansa muljahtavan, mutta hän kääntyi katsomaan Taivaannovaa. “Mistä… mistä Jääruusu puhui? Mitä eilen tapahtui?”
“Etkö sinä- ah, se selittää miksi olit niin hämmentynyt, kun mainitsin Tuiskusielun”, Taivaannova sanoi. “Hänen ja Unikkokarvan pennut kuolivat eilen, tai…. eivät ne edes Tuiskusielun pentuja olleet. Kuulemma Ampiaisturkin. Tuiskusielu on aivan murtunut.”
“MITÄ?” Kastelintu ei ollut kuullut mitään asiasta.
“Miten sinä et tiedä? Koko klaani ei ole muusta puhunutkaan”, Taivaannova hämmästeli.
Kastelintu ei itsekään ollut aivan varma. Hän oli ollut aivan ajatuksissaan viimeiset päivät, miettien ainoastaan miten toteuttaa ennustus ja miten saada Jääruusu ja Taivaannova näkemään hänen ratkaisunsa oikeassa valossa. Hän oli kyllä huomannut koko klaanin kuhisevan eilisestä saakka, muttei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Kun Kastelintu mietti tarkemmin, hän ei ollut edes nähnyt Tuiskusielua - ei eilen eikä tänään. Hänen tassujaan poltti halu etsiä kolli ja lohduttaa tätä ja hän joutui vaivoin tukahduttamaan tuon halun. Tuiskusielu ei ollut puhunut hänelle lainkaan moneen kuuhun, hädin tuskin vilkaissutkaan naaraaseen, eikä Kastelintu uskonut olevansa se, kenet soturi halusi juuri nyt tavata.
“Aiotko- aiotko toteuttaa suunnitelmasi?” Taivaannova kysyi, ja Kastelintu oli huomaavinaan siskonsa äänessä huolta. “Jääruusu ei oikein lämmennyt ajatukselle, mutta aiotko silti tehdä sen?”
“Me teemme kaiken kolmistaan. Jokaisen on suostuttava”, Kastelintu sanoi, eikä tiennyt yrittikö hän uskotella Taivaannovaa vai itseään sanoillaan. He tekivät kaiken aina kolmistaan, olihan ennustus jaettu heidän kesken, ja Kastelintu ei voisi noin vain lähteä sooloilemaan. Ei vaikka hän kuinka halusi. “Jääruusu on väärässä, tosin. Tämä on ainut keino.”
“Keksimme kyllä jotain muuta”, Taivaannova kannusti. “Voin auttaa miettimään jotakin, mikä auttaisi meitä. Ei sinun tarvitse pohtia yksin, mehän olemme tässä yhdessä.”
“Niin. Kiitos”, Kastelintu sanoi ja kosketti kuonollaan siskonsa päälakea tietäen syvällä sisällään pettävänsä heidät kaikki. “Puhun vielä Jääruusun kanssa, ettei hän pysy vihaisena. Se on viimeinen asia, jota haluan.”
“Hyvä idea”, Taivaannova sanoi ja jatkoi, kun Kastelintu kääntyi lähteäkseen, “oletko ajatellut juttelevasi Tuiskusielun kanssa? Hän tarvitsisi ystävän varsinkin nyt.”
Kastelinnun sisintä kirpaisi. “En usko, että hän haluaa nähdä minua juuri nyt.” Oranssilaikkuinen naaras jätti Taivaannovan yksin.

Kastelintu oli jutellut Jääruusun kanssa ja pahoitelleen ehdotustaan. Hän oli myös sanonut, ettei tekisi mitään hätiköityä, mutta oli vältellyt asian suoraa lupaamista. Levottomuus hänen sisällään kasvoi päivä päivältä ja hetki hetkeltä voimakkaammaksi kunnes se oli kuin kutina, jota hän ei saanut raavittua pois tai jatkuva pahoinvointi, joka ei ollut tarpeeksi voimakas oksentamiseen. Kastelintu oli yrittänyt jättää ajatuksensa ja pelkonsa huomiotta, mutta se tuntui toivottomalta. Tällä vauhdilla ennustus ei koskaan toteutuisi ja jotain kamalaa tapahtuisi! He epäonnistuisivat ja kaikki olisi menetetty, klaanit olisivat tuhon partaalla ja vain he kolme olisivat syyllisinä! Miten Jääruusu sekä Taivaannova pystyivät jatkamaan elämäänsä niin… normaalisti, kun kaikki oli vaakalaudalla?
Kastelintu katsoi kuinka hänen siskonsa juttelivat Sadeaskeleen ja Tarinamielen kanssa ja jakoivat yhdessä riistaa. He juttelivat, nauroivat ja pitivät hauskaa, ja Kastelintu tunsi olevansa läpinäkyvän seinän toisella puolella aivan toisessa maailmassa. Hänkin halusi nauraa, iloita ja elää elämäänsä ilman, että hänen hartioitaan painava ennustus veti häntä alemmas ja alemmas. Miten Jääruusu ja Taivaannova pystyivät siihen? Miksei hän pystynyt?
Ensimmäistä kertaa Kastelintu tunsi kateutta hänen omia siskojaan kohtaan: siskojaan, joiden olisi kuulunut olla aivan samassa tilanteessa hänen kanssaan. Hän ymmärsi mikseivät Jääruusu ja Taivaannova halunneet toteuttaa hänen suunnitelmaansa. Hän ymmärsi sen täysin hyvin, eikä hän syyttänyt heitä siitä millään tavalla, mutta jonkun se oli tehtävä. Ja pohdittuaan asiaa uudelleen ja uudelleen, Kastelintu oli ymmärtänyt tämän olevan parempi vaihtoehto. Hänen ei tarvitsisi vetää siskojaan siihen samaan pimeään loukkuun, johon hän oli joutunut. Hän voisi pelastaa heidät, säästää heidät joltain pahemmalta.
Kun aurinko oli laskenut ja kissat vihdoin nukahtaneet, Kastelintu hiipi pois sotureiden pesästä. Hän varoi varsinkin herättämästä Jääruusua ja Taivaannovaa, kiersi leirin taakse jätteidentekopaikalle ja sen lävitse ulos vapauteen. Hän otti suunnakseen järven, eikä antanut itsensä ajatella yhtään mitään. Hän pelkäsi epäröivänsä ja pilaavansa kaiken, jos antaisi ajatuksilleen liikaa valtaa, joten hän piti askeleensa nopeina ja mielensä päättäväisenä.
Tämä on oikein, hän sanoi itselleen mielessään. Tämä on ainut keino.
Kastelintu saapui järven rannalle ja värähtäen askelsi veteen. Kukaan ei voisi haistaa hänen tuoksuaan, jos hän kävelisi vettä pitkin, mutta hän oli varmuuden vuoksi kierinyt ketun jätöksissä ja yrteissä. Ihan vain siltä varalta, että vesi pettäisi hänet tai hän tekisi virheen. Kiinnijääminen ei tullut kysymykseenkään: se pilaisi kaiken.
Matka Tuuliklaanin reviirille tuntui paljon pidemmältä kuin koskaan ennen ja osa hänestä toivoi, ettei hän pääsisi koskaan perille. Toinen osa halusi kärsimättömänä jo saada kaiken tehtyä, jotta sitä ei tarvitsisi enää miettiä. Lopulta Tuuliklaanin raja kuitenkin tuli vastaan, ja Kastelintu pidätti hengitystään ylittäessään sen. Vielä hän voisi palata takaisin.
Myrskyklaanin soturi pysytteli mahdollisimman suojassa ja piilossa, mutta se osoittautui varsin vaikeaksi Tuuliklaanin avoimessa ympäristössä. Miten tuuliklaanilaiset kestivät sitä? Eivätkö he tunteneet oloaan liian paljaaksi ja turvattomaksi? Kastelintu joutui koko ajan haistelemaan ilmaa ja vilkuilemaan ympärilleen, sillä piilopaikkoja ei ollut.
Matkalla kohti Taivasklaanin reviiriä Kastelintu pohti itselleen suunnitelmaa. Hän oli lähtenyt matkaan hetken mielijohteesta, eikä ollut ehtinyt miettiä mitään tarkempaa suunnitelmaa siihen, miten hän saisi johdatettua jonkun tuuliklaanilaisista erilleen muista - ilman, että muut saisivat tietää siitä mitään. Parasta olisi, jos joku sotureista, tai oppilaista, oli päättänyt lähteä yölliselle saalistusretkelle, mutta se oli epätodennäköistä.
Naaras päätyi pian Tuuliklaanin ja Taivasklaanin rajalle, etsi äkkiä mahdollisimman tuoreen Taivasklaanin merkin ja vastenmielisenä kieri siinä saadakseen turkkiinsa Taivasklaanin hajun. Hän toivoi Myrskyklaanin hajun peittyneen kokonaan ja lähti sitten takaisin Tuuliklaanin reviirille aikeina etsiä ensin yksittäistä kissaa ennen kuin keksisi toisen suunnitelman.
Kastelinnun ei tarvinnut kävellä kuin hetki, kun hän haistoi hyvin tuoreen Tuuliklaanin hajun. Todennäköisesti rajapartio, joka oli matkalla Taivasklaanin puoleiselle rajalle. Tähtiklaania kiittäen oranssilaikkuinen naaras hiipi hajuvanan perään, piti itsensä mahdollisimma näkymättömänä ja etsi katseellaan tuuliklaanilaisten turkkeja.
Muutama häntä ilmestyi pian näkyvii ja sitä myöten loputkin kissat, ja Kastelintu tajusi heitä olevan onneksi vain kolme. Hän ei mitenkään voisi päihittää heitä kaikkia kerralla, mutta todennäköisyys jäädä kiinni oli pienempi.
“Vihnehäntä ja Puppuravaahtera”, yksi kissoista sanoi ja pysähtyi, “minun täytyy käydä tekemässä tarpeeni. Jatkakaa te matkaa, löydän teidät kyllä.”
“Selvä, Kuunkierto”, toinen - joko Vihnehäntä tai Purppuravaahtera - vastasi.
Kastelintu pidätti hengitystään. Tämä oli hänen mahdollisuutensa!
Kuunkierroksi kutsuttu musta kolli jäi jälkeen kahdesta muusta ja suuntasi kohti lähellä olevaa korkeampaa heinikkoa. Kastelintu olisi halunnut odottaa hetken, sillä täysin haavoittuvana olevan soturin päälle hyökkääminen tuntui todella vääärältä, mutta mitä kauemmin hän kyyristeli piilossa sitä enemmän hän tunsi epävarmuuden ja pelon heräävän sisällään. Hän sulki hetkeksi silmänsä, veti syvään henkeä ja käveli lähemmäs niin, että näki Kuunkierron.
Ilman minkäänlaista varoitusta naaras loikkasi kynnet sille tuuliklaanilaista päin ja kaatoin tämän maahan. Kuunkierto rääkäisti ja alkoi pyristellä, mutta Kastelintu repi kynsillään tämän turkkia ja painoi hampaansa kollin niskaan.
“Hiljaa!” hän sihahti Kuunkierrolle.
“Päästä irti!” Kuunkierto sähähti takaisin ja potkaisi Kastelintua vatsaan.
Kastelintu tunsi otteensa lipeävän, kun hänen keuhkonsa tyhjentyivät ilmasta ja hänen oli haukottava henkeä. Sen aikana Kuunkierto oli noussut ylös musta turkki sojottaen joka suuntaan ja silmissä sekä hämmennystä että vihaa.
“Taivasklaanilainen!” Kuunkierto sähähti ja siristi sitten silmiään. “Ei… minä tunnen sinut. Olet Myrskyklaanista. Mitä sinä täällä teet?”
Kastelintu olisi halunnut sanoa jotain. Kenties kertoa, ettei tämä ollut Kuunkierron vika ja että kolli oli vain sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaa, mutta naaras ei saanut sanoja suustaan. Synkkyys varjosti hänen silmiään ja jokaista liikettään. “Anteeksi”, hän kuiskasi ja hyökkäsi uudelleen. Aikaa ei ollut hukattavaksi.
Kuunkierto yritti väistää, mutta Kastelintu oli aavistanut sen ja osasi kääntyä ajoissa kollia kohti. Hän olisi normaalisti taistelussa tähdännyt kylkeen, mutta tällä kertaa antoi kyntensä upota kollin lapaan ja hampaidensa tämän kaulaan. He kaatuivat molemmat maahan samalla, kun Kuunkierto rääkäisi kivusta tuntiessaan terävien kynsien viiltäessä yhä uudelleen ja uudelleen hänen turkkiaan ja yritti turhaan pyristellä päättäväistä myrskyklaanilaista vastaan.
Kastelintu maistoi veren suussaan ja hän sylkäisi sen maahan. Laiha tuuliklaanilainen oli menettänyt jo paljon verta: hänen turkkinsa oli revitty riekaleiksi ja musta kylki kohoili kiivaasti ylös ja alas.
“Miksi?” Kuunkierto kähisi ja käänsi katseensa Kastelintua kohti.
Naaras tuijotti suoraan jäänsinisiin silmiin, jotka olivat täysin samaa sävyä hänen omiensa kanssa. Hetken ajan hän näki itsensä Kuunkierron tilalla makaamassa omalla reviirillään voima revittynä irti hänen kehostaan ja turkki ruhjottuna täysin verille. Miten epätoivoiselta sen täytyi tuntuakaan. “Anteeksi”, Kastelintu toisti äänellä, joka ei kuulostanut hänen omaltaan. “Tämä on ainut keino.”
“Ainut keino… mihin?” Kuunkierto kysyi. Hän koetti vielä viimeisen kerran pyristellä irti Kastelinnun otteesta, mutta myrskyklaanilainen oli oli liian voimakaas - tai liian täynnä päättäväisyyttä.
“Toteuttaa se, minkä Tähtiklaani haluaa minun toteuttavan”, Kastelintu kuiskasi ja painoi kyntensä Kuunkierron veristä kaulaa vasten. “Hae lohtua siitä, ettet kuole turhaan. Kuolet jotain suurempaa varten.” Ja hän viilsi kollin kurkun auki ennen kuin Kuunkierto ehti sanoa enää mitään.
Musta ruumis hänen allaan valui veltoksi ja voimattomaksi. Kastelintu tuijotti sitä silmät täynnä kauhua. Hän oli tappanut kissan, eikä paluuta enää ollut.
Tämä oli ainoa keino, naaras muistutti itseään, kun raahasi Kuunkierron ruumiin parempaan paikkaan, josta hänet löydettäisiin helpommin.
“Anteeksi, Kuunkierto, olisipa ollut jokin toinen keino, mutta tämä oli ainut”, Kastelintu kuiskasi, painoi päänsä alas ja sulki silmänsä. Hän kuvitteli Kuunkierron loikkimassa pitkin Tähtiklaanin maita, saalistamassa loputonta riistaa ja vaihtamassa kieliä vanhojen klaanitovereidensa kanssa. Oliko hän onnellinen? Olisiko hän ikuisesti Kastelinnulle katkera? Kastelintu ymmärsi, jos niin oli - ja hän oli valmis hyväksymään tuon katkeruuden ja kantamaan sitä aina mukanaan.
Myrskyklaanilainen avasi silmänsä ja loikki nopeasti, mutta varovaisesti pois kohti Jokiklaanin reviiriä. Vielä oli yksi jäljellä. Yksi viaton lisää.
Kastelintu ei edes huomannut ylittäneensä Taivasklaanin rajan ennen kuin Jokiklaanin vahva haju tunkeutui hänen kuonoonsa. Hänen ajatuksensa lipuivat koko ajan kohti Kuunkiertoa ja tämän elotonta ruumista, vaikka naaras kuinka yritti pitää ajatuksensa ennustuksessa. Jos hän pysähtyisi miettimään liikaa tekoaan, hän ei uskonut voivansa jatkaa enää askeltakaan.
Kastelintu hiipi pitkin järven rantaa ja yritti keskittyä piilossa pysymiseen, sekä jokiklaanilaisten löytämiseen. Hän alkoi menettää toivoaan, kun ketään ei löytynyt ja harkitsi palaavansa takaisin kotiin. Varmasti yksi uhri riittäisi lietsomaan vihaa Taivasklaania vastaan tarpeeksi hyvin, vaikka toki kaksi olisi aina parempi.
Juuri kun Kastelintu oli kääntymässä takaisin, hän kuuli mutinaa edestäpäin. Varovaisesti hän kyyristyi, hiipi ääntä kohti ja vilkaisi kiven takaa lähes hengittämättä ja lihakset jännittyneinä. Vasta nähdessään yhden ainoan jokiklaanilaisen tuijottamassa keskittyneenä vettä hän uskalsi vetää henkeä.
Tämä on liian helppoa, Kastelintu mietti. Ei, tämä on vain merkki siitä, että Tähtiklaani kulkee kanssani.
Kastelintu jäi hetkeksi tuijottamaan jokiklaanilaista ja painoi jokaisen yksityiskohdan tästä mieleensä. Harmaa, sileä turkki, joka kiilsi kuunvalossa. Siniset silmät, joiden keskittynyt katse oli kiinnitetty järven pintaan ja yksi kohotettu tassu, jonka kynnet välähtivät hänen iskiessä vettä. Otsassa oleva valkea, etäisesti vesiputousta muistuttava merkki. Harmaa naaras oli kaunis, ja Kastelintu tunsi surun painautuvan hänen turkkiinsa kiinni, kun hän käveli esiin.
Jokiklaanilainen oli onnistunut saalistamaan kalan, jotka sätki hetken massa ennen kuin naaras tappoi sen nopealla puraisulla. Hän oli asettumassa jälleen aivan veden tuntumaan, kun yhtäkkiä pysähtyi, jännitti lihaksensa ja kääntyi.
“Mitä sinä teet täällä, taivasklaanilainen? Aiotko viedä meidän kalammekin?” harmaa naaras sähähti.
He todella syyttävät Taivasklaania riistan varastamisesta, Kastelintu mietti tyytyväisenä. Tämän yön teot todellakin tulisivat lietsomaan eripuraa ja vihaa. Kukaan ei kuolisi turhaan.
“Älä tule askeltakaan lähemmäs! Häivy täältä tai haen leiristä apua!”
Kastelintu tuijotti hetken naarasta ja olisi halunnut sanoa, mutta ei tiennyt mitä. Hän pelkäsi heräävänsä todelisuuteen ja kääntyvänsä pois, jos kuulisi oman, vapisevan äänensä, joten hän loikkasi jälleen ilman varoitusta.
Jokiklaanilaisen silmät täyttyivät yllätyksestä ja hän loikkasi sulavasti kohti Kastelintua. He törmäsivät toisiinsa ilmassa, putosivat maahan ja alkoivat kierimään kummankin kynnet kiinni toistensa turkissa. Kastelintu potki, raapi ja puri kaikkialle, minne yletti, ja jokiklaanilainen teki samaa hänelle. Mutta Kastelintu, jonka mieli oli täyttynyt määrätietoisuudesta ja jonka jokaista tassunliikettä ohjasi pysäyttämätön usko, oli lopulta voimakkaampi toista naarasta.
Jokiklaanilainen huomasi tämän, sillä hän potkaisi yhtäkkiä itsensä irti Kastelinnusta ja lähti juoksemaan todennäköisesti leiriä kohti huutaen samalla Taivasklaanin hyökkäyksestä. Kastelintu pinkaisi harmaan naaraan perään epätoivoisena, mutta yllätyksekseen tunsi tassujensa hakkaavan maata yhä vain nopeammin ja nopeammin ja ennen kuin jokiklaanilainen ehti väistää Kastelintu oli hänen selässään kiinni ja kaatoi heidät maahan.
Jokiklaanilainen, joka oli käyttänyt kaiken voimansa juoksemiseen, jäi Kastelinnun alle, ja myrskyklaanlainen alkoi raapimaan ja puremaan naarasta armottomasti. Jokiklaanilainen rääkäisi ja huitoessaan kynsiään kohti hyökkääjäänsä hän onnistui viiltämään viillon Kastelinnun kaulaan. Kastelintu sähähti, mutta pakotti itsensä jatkamaan kivusta huolimatta.
Lopulta - juuri kun Kastelintu tunsi väsyvänsä jatkuvasta hyökkäämisestä ja puolustautumisesta - jokiklaanilainen väsähti ja kaatui maahan toinen etutassu murtuneena ja harmaa turkki punaisena verestä. Kastelintu painoi tassunsa naaraan päälle estääkseen tämän lähtemisen pois.
“Miksi?” jokiklaanilainen esitti saman kysymyksen kuin Kuunkiertokin, ja Kastelintu vastasi saman minkä oli vastannut tuuliklaanilaiselle: “Anteeksi, tämä on ainut keino.”
“Saat maksaa… tästä”, jokiklaanlainen kähisi kuin tietäen, ettei selviäisi hengissä. “Klaanitoverini tietävät Tiavasklaanin tehneen tämän. He hyökkäävät leiriisi ja kostavat, olen siitä varma.”
He hyökkäävät väärään leiriin, Kastelintu mietti ristiriitaisilla tunteilla. “Mikä on nimesi?” Hän halusi tietää kenet tappoi ja ketä kiittää ja keneltä pyytää anteeksi. Hän halusi tietää, minkä nimen hän kantaisi mukanaan koko loppuelämänsä.
Jokiklaanilainen oli hetken hiljaa ja vain tuijotti Kastelintua. “Putousturkki”, hän lopulta sanoi.
“Putousturkki…”
Putousturkki koetti päästä ylös, mutta Kastelintu painoi tämän maata vasten ja upotti kyntensä hänen kylkeensä. Putousturkki vinkaisi.
“Anteeksi, Putousturkki”, Kastelintu sanoi. “Et kuole turhaan. Tämä kaikki on jotain suurempaa varten.” Sitten myrskyklaanilainen viilsi naaraan kurkun auki.
Hänen toinen murhansa ei ollut yhtään sen kevyempi tai helpompi kuin ensimmäinen, mutta tällä kertaa Kastelinnun pää oli tyhjä. Hän tunsi sisällään kasvavan onttouden, kuin mustan tyhjyyden, joka levisi hänen sydämensä kohdalta selkää pitkin hännänpäähän, vatsan kautta tassuihin ja kaulaa pitkin kaikkialle hänen kallonsa sisälle, kun hän vei Putousturkin näkyvämpään paikkaan, varmisti hajun olevan Taivasklaanin ja lähti kävelemään järveä kohti.
Se oli tehty. Oliko Tähtiklaani tyytyväinen? Surivatko he kuten Kastelintukin suri jokaisella askeleellaan? Oliko ennustus pelastettu? Kastelintu ei tiennyt vastausta yhteenkään kysymykseen, mutta uskoi koko sydämestään tehneensä oikein.
Hän pysähtyi vasta, kun oli kävellyt järveen vatsa miltei hipoen vettä ja kohotti katseensa kohti hieman pilvistä taivasta.
“Jos kuulette minua Kuunkierto ja Putuosturkki, haluan teidän tietävän, etten tehnyt tätä mielelläni, mutta en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Ette kuolleet turhaan, sillä tämä kaikki on jotain suurempaa varten ja tulette ymmärtämään sen kyllä”, Kastelintu kuiskasi kohti Tähtiklaania. “Kannan tätä painoa koko lopun elämäni, enkä aio koskaan unohtaa teitä. Jokainen hengenvetoni, jokainen askeleeni ja jokainen sanani on teille omistettu. En oleta teidän antavan minulle anteeksi, mutta ymmärtäkää minun tekevän kaikkeni, jotta kuolemanne eivät menneet hukkaan ja jotta teitä ei koskaan unohdeta.”
Kastelintu oli hetken hiljaa silmät kiinni ennen kuin palasi vettä pitkin Myrskyklaanin reviirille.

Kastelintu ei tuntenut enää mitään, kun hän astui Myrskyklaanin metsään. Hän oli puhdistanut turkkinsa verestä ja paikannut haavansa ilman yhtäkään ajatusta. Jossain sisällään hän pelkäsi murtuvansa, jos antaisi yhdenkin ajatuksen livahtaa mieleensä. Kun hän katsoi tassujaan, hän näki Kuunkierron ja Putousturkin ruumiit allaan, verisinä ja elottomina, ja tukahdutti syyllisyytensä jonnekin tunnottomuuden alle.
Hän ymmärsi, miksi Jääruusu oli kieltäytynyt ja miksi Taivaannova oli ollut epäröivä. He olivat erottamaton kolmikko, mutta tämä oli jotain mikä hänen oli täytynyt tehdä yksin jo siksi, etteivät he kaikki murtuisi ja hajoaisi. Jos Kastelintu ei selviäisi ajatuksistaan ja tunteistaan, Jääruusu ja Taivaannova voisivat viedä ennustuksen loppuun asti ilman häntä.
Myrskyklaanin metsä oli lohduttava ja kodikas, vaikka samalla se hehkui vierautta hänelle. Hän tunnisti jokaisen puun, kiven ja sammaleen, mutta ei enää nähnyt niitä samalla tavalla. Kivet muistuttivat häntä Putousturkin harmaasta, verisestä turkista ja varjoihin peittyneet puunrungot toivat mieleen Kuunkierron mustan, pitkäkoipisen kehon. Metsä oli yhä sama vanha metsä, jossa Kastelintu oli viettänyt koko elämänsä. Kastelintu oli ainoa, joka oli muuttunut.
Hänen tassunsa veivät hänet automaattisesti kohti leiriä, vaikka hän ei keskittynyt lainkaan ympäristöönsä, vaan tuijotti jonnekin kauas katse alhaalla. Eikä hän myöskään kuullut tai haistanut lähestyvää kollin hajua ennen kuin törmäsi johonkin pehmeään ja haparoi muutaman askeleen taaksepäin säpsähtäen säikähdyksestä.
Tuiskusielu seisoi hänen edessään katseessa hieman yllättyneisyyttä, joka kuitenkin katosi heti ilmestyttyään ja tilalle tuli välinpitämätön ilme. Tuiskusielu avasi suunsa, mutta sulki sen heti. Kastelintu vain tuijotti kollia tyhjillä silmillään hetken ajan ja käveli sitten klaanitoverinsa ohitse.
Jos Kastelintu olisi kääntynyt katsomaan taakseen, hän olisi nähnyt Tuiskusielun haistelevan ilmaa kulmat kurtussa silmissään hämmennystä, kun hän tuijotti naaraan loittonevaa häntää, mutta Kastelintu oli palannut aiempaan zombimaiseen käytökseensä. Hän livahti nuokkuvan yövartijan ohitse, sukelsi sotureiden pesään ja asettui makaamaan siskojensa vierelle tietäen hyvin, ettei saisi nukuttua - ja aamukin oli jo sarastamassa.
Kastelintu sulki silmänsä, mutta näki aina vain uudelleen ja uudelleen itsensä tappamassa Kuunkierron ja Putousturkin, kuuli heidän valituksensa ja näki armoa pyytävät silmät. Hän avasi silmänsä ja hätkähti nähdessään pesän suuaukolla harmaan, suurehkon kissan tuijottamassa häntä tummansinisillä silmillään. Hänen katseessaan oli surua, kun hän painoi päänsä alas ja katosi.
Kastelintu tuijotti hetken kohtaa, jossa tuttu hahmo oli ollut ja nukahti sitten aivan kuin joku olisi sammuttanut hänen mielensä.