6. luku - Tervetuloa

Pentutarha oli aina ollut mukava paikka, mutta nyt tuntui siltä kuin pesän oksista, lehdistä ja sammalista tehdyt seinät olisivat nielaisseet minut mukanaan. En ollut tottunut olemaan näin kauan yhden pesän sisällä. Mutta suureksi pyöristynyt vatsani, joka kantoi sisällään nopeasti kasvavia pentuja, esti soturin tehtävät.
Päiväni täyttyivät kävelyistä sekä keskusteluista Lehmussydämen, emoni ja Merilinnun kanssa. Myös Merilinnun pennut osasivat viihdyttää omalla tavallaan ja saivat meidät pentutarhassa olijat nauramaan usein. Kukkaköynnös muutti pois pentutarhasta, kun hänen kolmesta pennustaan tuli oppilaita. En ehtinyt kauaa pentutarhassa olemaan, kun Kukkaköynnös pentuineen poistui pesästä. Lehmussydän vietti suurimman osan ajastaan pentutarhassa, jopa nukkui vierelläni jokaisena yönä. Vain muutamina kertoina hän lähti metsälle ja palasi sitten takaisin, ellei viettänyt aikaa veljensä tai ystäviensä kanssa.
Leirin ylle laskeutui synkkä verho, kun kuolema otti yhden Myrskyklaanin kissoista. Väärätassusta tuli Vääräkajo ja pian hän kuului Tähtiklaanin kissojen rivistöön. Kissojen mieliä painava suru valtasi monen minulle tärkeän kissan mielen. Vääräkajo oli ollut Lehmussydämelle läheinen, Lehmussydämen veljen pentu kun oli. Vääräkajo oli ollut Tulikukan, ystäväni oppilas, ja suru painoi myös Tulikukan mieltä.
Viimeiset hetket elossa olleen tuoreen soturin ruumilla olivat olleet tunteikkaat. Itse olin aluksi pitänyt etäisyyteni, antaen tilaa niille kissoille, jotka olivat läheisimpiä Vääräkajon kanssa. Lopulta olin tullut kumppanini rinnalla, antaen henkistä ja fyysistä tukea raidalliselle kollille.
Annoin hyvästini Vääräkajolle valvojaisissa, koskettaen kollin turkkia nenälläni ja lähettäen mielessäni hyvästini kollille. Valvoin niin myöhään, kunnes Sudenlaulu kehotti minua menemään lepäämään, pentujen hyvinvoinnin takia.
Lehmussydän oli palannut vasta aamulla, Vääräkajon hautaamisen jälkeen. En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla paikalla silloin, mutta lopulta tiesin, että pentuja odottaessa piti miettiä pentuja ja omaa hyvinvointia. Lähetin mielessäni Vääräkajolle toistamiseen hyvästini ja siunaukseni.

Sudenlaulu arvioi, että saisimme Lehmussydämen kanssa ainakin kolme pentua. Lehmussydän oli varma, että kaikista pennuista tulisi kauniita ja vahvoja. Olin samaa mieltä.
Pennut voisivat saada kauniita raitoja isältään Lehmussydämeltä. Lehmussydämen mielestä pennut taas voisivat saada minun piirteitäni ja tuuhean häntäni. Siitä olin varma, että ihan sama millaiset pennut meille tulisi, näyttivät he miltä tahansa, oli heillä millaiset luonteet tahansa, rakastivat he ketä tahansa tai kokisivat he olevansa mitä vain, me rakastaisimme heitä, tuli mitä tuli. Mikään, ei mikään, poistaisi sitä rakkautta, joka meillä oli pentujamme kohtaan. He saisivat aina tulla luoksemme, oli kyse mistä vain eikä heidän tarvitsisi pelätä tai miettiä, mitä heidän vanhempansa ajattelivat. He tietäisivät, oli tilanne mikä vain, että heidän vanhempansa rakastaisivat heitä ja auttaisivat heitä aina.
Ja heillä olisi Lehmussydän kasvattamassa heitä jokaisena heidän hetkenään. Kolli oli ilmoittanut heti, että aikoisi olla läsnä ja asua pentutarhassa ja en voi edes kuvailla sitä, miten upealta se tuntui ja vaikutti. Lehmussydän oli tosiaan se, kenen luokse kuuluin.
Puskin kollin naamaa omallani, kun kolli kietoi itsensä ympärilleni. Annoin hellän nuolaisun kollin poskelle ennen kuin laskimme päämme ja valmistauduimme nukkumaan. Ulkona sade ropisi maata vasten, saatten meidät uniimme samalla, kun toistemme hengitys rauhoitti toista ja muistutti, että olimme läsnä toistemme elämissä ja että rakastaimme toisiamme koko sydämistämme.

Hätkähdin hereille. Nostin pääni tassujeni päältä ja katselin ympärilleni häkeltyneenä. Henkäisin. Kipuaalto ravisteli kehoni läpi. Ja tiesin heti mistä oli kyse, kun toinen kipuaalto kulki kehoni lävitse. Olin nähnyt tämän ennenkin, koska Sudenlaulu oli tarvinnut apua. Ja nyt oli minun oma vuoroni.
Irvistin, kun sain kerättyä itseni tönäisemään Lehmussydäntä, joka nukkio sikeästi vierelläni. Hänestä tulisi upea isä. Hän olisi läsnä koko ajan ja se lämmitti sydäntäni. Harva isä oli näin läsnä pentujensa elämässä. Lisää syitä, mikä lisäsi rakkauttani Lehmussydäntä kohtaan.
Lehmussydän nosti päänsä ylös ja olisin nauranut hänelle (tosin ääneti), koska hänen naamansa turkki oli aivan lytyssä, mutta minulle iski ravisuttava kipuaalto juuri sillä hetkellä. Lehmussydän katsoi minua unenpöpperössä, mutta tajusi sitten muutamassa silmänräpäyksessä, mitä oli tapahtumassa. Kolli pomppasi pystyyn ja kompuroi hieman ennen kuin sai kasattua tasapainonsa ja syöksyi sitten ulos pentutarhasta. Aamun ensisäteet tulvivat pesään sen suuaukosta, oli siis varhainen aamu. Vilkaisin pyöreää vatsaani ja hymyilin hetkellisesti ennen seuraavaa kipuaaltoa. Halusin nähdä pienet pentuni. He olisivat varmasti kaikkein kauneimmat pennut koskaan, olivathan he hänen ja Lehmussydämen omat pennut.
Sudenlaulu työntyi pentutarhaan muutama tuttu yrtti mukanaan, mutta tiesin, että ne olisivat vain hätävaroiksi mikäli tilanne niin vaatisi. Lehmussydän tuli aivan valkomustan kollin perässä ja asettui lähelleni. Hymyilin hänelle. Hän olisi aina läsnä, oli mikä oli.
Jotain hyvää: minä en voi huutaa kivusta, joten en häiritsisi muita huudoillani. Muutoin mykkyyteni oli vähän huono, sillä jos minulla oli hätä, en voisi huutaa apua, mutta nyt ei tarvinnut siitä murehtia. Sudenlaulu antoi minulle yhden tuomistana kepeistä ja nappasin sen leukojeni väliin. Tiesin tämän olevan kivuliasta, toisille enemmän ja toisille vähemmän.
Supistus ravisteli kehoani ja vetäisin tärisevän henkäyksen. Sudenlaulu käski minun ponnistaa ja tottelin. Se ei ollut niin paha, mitä olin kuvitellut, mutta silti kivuliasta. Korkea kipukynnykseni oli oikea Tähtiklaanin siunaus.
Katsahdin ensimmäistä pentua, jonka ympärillä olevan kalvon Lehmussydän puhkaisi. Pentu oli upea. Se oli niin Lehmussydämen näköinen, toki vaaleampi. Sen märällä turkilla kiemurteli upeat raidat.
”Ponteva naaras”, Sudenlaulu hymyili samalla, kun Lehmussydän lämmitti pentua nopein kielenlipaisuin. Kivualias supistus muistutti, että tämä ei ollut vielä ohi ja että raidallinen pentu saisi seurakseen sisaruksia. Ponnistin ennen kuin Sudenlaulu ehti edes liikahtamaan. Toinen pentu oli pienempi siskoaan ja hänellä oli upea, oranssin ja punertavan ruskean kirjava turkki. Sudenlaulu hoiti kyseistä pentua ja lämmitti sitä. Lehmussydän siirsi raidallisen naaraan vatsani viereen ja vilkaisi sitten oranssia pentua, joka päästi kipakan naukaisun.
”Toinen naaras”, Sudenlaulu kertoi ja huomasin Lehmussydämen silmien tuikkivan ilosta. Heillä oli jo kaksi pentua, kaksi upeaa pentua, heidän pentuaan. Sudenlaulu tunnusteli vatsaani. ”Vielä viimeinen pentu.”
Annoin itseni vetää syvän henkäyksen ennen kuin valmistauduin viimeisen pennun syntymään. Kolmas pentu syntyi nopeasti ja minä henkäisin helpottuneena, kun kipu alkoi hiljalleen hälvetä. Rentouduin ja nyt vasta huomasin kuinka jännittynyt olin ollut koko sen ajan. Laskin kepin maahan. Kauempana huomasin Merilinnun hymyilevän iloisesti minulle ja vastasin hymyyn uupuneen hymyni kera. Merilinnun pennut katselivat silmät suurina kolmea uutta, vastasyntynyttä pentua. Sudenlaulu oli ottanut pennun huomaansa. Ilmapiiri tuntui muuttuvan ja nostin katseeni parantajaan ja erittäin vaaleanruskeaan pentuun hänen käpäliensä juuressa. Sen turkki oli kaunis. Pentu päästi oikein kovaäänisen kimahduksen. Sudenlaulu laski pennun alas vatsani viereen ja istui sitten alas. Hänellä oli hymy huulillaan. Lehmussydän kumartui katsomaan pentuja.
”Hän on kolli, pentueensa nuorin”, Sudenlaulu sanoi sitten ja hymyili. Kaikki oli mennyt juuri hyvin ja pennut olivat terveitä ja elossa, kunnossa.
Henkäisin helpottuneena ja annoin Sudenlaululle suuren kiitoksen osoituksen katsellaani.
”Sitähän varten olen täällä”, kolli virnisti suuret siniset silmät tuikkien. ”Kaikki ovat terveitä ja oikein vahvoja, kuten vanhempansakin.”
Beigen värinen pieni kollipentu imi oikein tarmokkaasti maitoa vatsaani samalla pumpaten pienillä tassuillaan. Hän oli vahva pentu. Hänen vieressään oleva oranssi naaras oli veljeään hitusen pienempi. Raidallinen naaras oli isoin kaikista.
Kaikki se kipu, jota näitä enkeleitä synnyttäessään olin tuntenut katosi kuin tuhkana tuuleen ja tunsin vain iloa, kun katselin pentujamme. Annoin Lehmussydämelle iloisen katseen ja kosketin hänen nenäänsä omallani. Meillä oli upeat pennut. Vahvat, kauniit, upea, loistavat, tarmokkaat ja ainutlaatuiset pennut.
”Katsos tätä”, Täplätuulen kehräys kuului pentutarhan suulta ja ilmeeni kirkastui, kun näin emoni astelevan sisään. Naaraan katse oli kirkas ja ilon täyttämä. ”Saako heitä jo tavata vai-?”
Nyökäytin päätäni muutaman kerran antaen emolleni luvan tulla peremmälle tapaamaan minun ja rakkaan Lehmussydämen pentuja. Täplikäs naaras asteli lähemmäs ja kumartui katsomaan pentuja, jotka minun valkoista turkkiani vasten olivat imemässä maitoa nälkäänsä.
”Hänessä on kipinää”, Täplätuuli hyrähti, kun oranssi naaraspentu kimahti ja heilutteli pientä häntäänsä vimmaisasti vatsani vierellä.
”Kipinää...” Lehmussydän mietti ja kääntyi katsomaan minua. Virnistin ja nyökkäsin, aivan kuin olisin lukenut kollin ajatukset. Se kuulosti aivan upealta nimeltä. Kipinäpentu. ”Kipinäpentu. Se on hänelle oikein sopiva nimi.”
Täplätuuli näytti hetken häkeltyneeltä ja hymyili sitten. ”Se on kaunis nimi kauniille pennulle.” Vanhemman naaraan silmät tuikkivat ja vilkaisin Lehmussydäntä odottavasti, toivoen, että hän ymmärtäisi mitä hain takaa katseellani. ”Tuikepentu?”
Nyökkäsin hymyillen. Raidallinen naaras oli Tuikepentu. Lehmussydän näytti mietteliäältä, kun katseli pentueen kollia.
”Tuulihäntä”, Lehmussydän kuiskasi ja kurottautui lähemmäs ja kuiskasi hipihiljaa nimiehdotuksensa vaaleanbeigelle kollille Tuulihännän korvaan. Ja se oli upea. Nyökkäsin hymyillen leveästi. Nimet olivat kauniita ja sopivat toisiinsa aivan loistavasti. ”Valopentu. Valopentu, Tuikepentu ja Kipinäpentu.”

Luku 5

Huomentassu köllötteli lehtikadon aurinkohuipun hetkellä vanhusten auringonotto kivillä. Hän yritti saada kaiken irti viimeisistä auringonsäteistä ennen lehtikatoa. Naaraan mustavalkoinen turkki kiiltää auringon hipoessa sitä. Yht’äkkiä Huomentassu tunsi, kuin joku katselisi häntä. Hän nostaa päänsä viileältä kiveltä. Oppilaiden pesän ovensuussa seisoi Oravatassu, joka käänsi katseensa poispäin, kun huomasi Huomentassun liikahtavan.
“Huomentassu, pidän sinulle tänään taisteluharjoitukset,” Tuiskumarja sanoi. Juovikas naaras asteli oppilasta kohti. Huomentassu loikkasi ketterästi aloilleen. Hän lähti kulkemaan mestarinsa perässä.
He saapuivat harjoitusaukiolle. Kuihtuneet heinät ratisivat käpälien alla, kun Huomentassu laski käpäliänsä toinen toisensa jälkeen. Naaras tunsi ilman viileyden. Hän aukaisi suunsa ja maisteli ilmaa.
“Kas näin,” Tuiskumarja aloittaa. “Opetellaan tänään uusi liike. Eli kun minä seison tässä, sinä sujahdat mahdollisimman pienenä vatsani alta ja huitaiset käpälällä vatsaani. Sitten kierähdät nopeasti alta pois.” Huomentassu seurasi tarkasti mestariansa hänen selittäessään tehtävää.
“Okei, kokeile. Kuvittele, että olen Varjoklaanin kömpelö vastustaja,” Tuiskumarja kehotti.
Huomentassu katsoi arvioivasti vastustajaansa. Sitten hän syöksähti naaran vatsan alle kuin pyrstötähti, kömpelösti raapaisi vatsaa ja kierähti vaivalloisesti pois vatsan alta. Tuiskumarja loikkasi oppilaan päälle. “Ihan hyvä, ensikertalaiseksi. Syöksy oli loistava, tulet ketteryydelläsi voittamaan vielä monta vastustajaa. Yritä kuitenkin tehdä asia kerrallaan, äläkä mieti koko asiaa samassa paketissa. Tee aluksi voimakas raapaisu ja sitten aivot tyhjinä ainoana ajatuksena päässäsi kierähdät nopeasti ja ponkaiset itsesi ketterästi ylös,” Tuiskumarja antoi palautetta. Kehut lämmittivät Huomentassun mieltä. Hän katsoi mestarinsa eriparisia silmiä. Tuiskumarja räpäytti kannustavasti silmiään. Silloin Huomentassu syöksähti alas mestarin vatsan alle, voimalla raapaisi käpälällään ja kierähti salaman lailla alta pois väistyessään Tuiskumarjan hämmentyneeltä käpälän iskulta. Sitten hän vielä loikkasi naaraan selkään ja takoi takajalkojaan hänen selässään.
Tuiskumarja huohotti, kun Huomentassu katsoi meripihkan värisillä silmillään voitonriemuisesti vastustajaansa.
“Saan olla onnellinen, kun et ole vastustajani oikeissa taisteluissa,” Tuiskumarja tyytyi vain sanomaan.

Kaksi naarasta käveli järven rannalla. Pehmeä hiekka oli kosteaa yön sateen jälkeen. Pienempi naaras maisteli ilmaa suu raollaan.
“Haistan myyrän,” hän sanoi isommalle. Tuiskumarja nyökkäsi hyväksyvästi. Huomentassu alkoi jäljittää myyrän olinpaikkaa hiljaa hiipimällä. Se kaivoi koloa koivun juurella. Huomentassu liikkui eteenpäin hiljaa, askel kerrallaan. Käpälä laskeutui hiljaa rapisten vaahteran suuren lehden päälle. Myyrä nosti päätänsä. ympärilleen pälyillen. Se ei kuitenkaan huomaa sitä vaanivaa kissaa, vaan jatkoi puuhiaan. Huomentassu valmistautui loikkaan. Hän ponnisti ja laskeutui suoraan myyrän päälle. Myyrä etsi hädissään pakoteitä, joita ei ollut. Huomentassu antoi pikaisen tappopureman. Lämmin veri valui naaraan suuhun. Toisaalta se oli ihana, mutta hieman ällöttävä.
“Hyvä, se oli hieno!” Tuiskumarja kehui. “Mennään takaisin leiriin, ja katsotaan, löytyykö matkan varrelta mitään saalista.”
Valotassu oli synnynnäinen saalistaja. Hän oli saanut ensimmäisellä yrityksellä oravan. Huomentassu taas ei yhtään tykkää saalistamisesta. Se on kalvanut Huomentassun mieltä pidemmän aikaa. Naaras on yrittänyt lohduttautua ajatuksella, että hän on Valotassua parempi taistelemaan. Sekä Jäätassua. Jäätassua kohtaan naaras ei tunne mitään kateutta tai epäreiluutta. Jäätassu on vain pelkkä kapinen karvakasa.
“Myyrä ajatuksistasi? Mikä on, kun näytät vihaiselta?” Tuiskumarja naukaisi.
“Ei mikään,” oppilas väitti. Hän oli huomaamattaan kurtistanut kulmiaan ja viuhtonut häntäänsä. *Nyt ryhdistäydyn. Ei sillä ole mitään väliä, että Valotassu on minua parempi saalistamaan,* Huomentassu ajatteli. Kuitenkin pieni ääni hänen takaraivossaan väitti muuta. Hän ravisti päätään, kuin tyhjentääkseen ajatukset sieltä pois.

Huomentassu laski myyrän tuoresaaliskasaan.
“Vau, sait myyrän!” Väärätassu huokaisi.
“Niinpä kai,” Huomentassu sanoi lapojaan kohauttamalla. Hän nosti kasasta hiiren ja meni syömään sen katajan juureen. Rauha kuitenkin rikkoontui, kun Väärätassu kiikutti päästäisen Huomentassun luokse.
“Tulin syömään kanssasi,” kolli tiedotti. Puhisten ja jupisten itsekseen Huomentassu lähti jättäen Väärätassun jälkeensä yksin syömään.
Huomentassu viiletti pitkin metsän aluskasvillisuuden sokkeloisia polkuja sinne tänne. Hänen aivonsa tyhjenivät kaikesta turhuudesta ja kateudesta. Huomentassun tassut olivat hänen huomaamattaan kuljettanut hänet suurelle tammelle. Sen enempää ajattelematta hän loikkasi rungolle ja loikki sen ylös. Tullessaan ensimmäiselle haaralle, hän arvioi hetken katseellaan oksaa, mutta päätti jatkaa eteenpäin. Kissan kynnet raapivat ruskean sävyistä runkoa, kun Huomentassu kiipesi ylemmäs.
Pian naaras asettui jykevälle oksalle nukkumaan. Hänen musta häntänsä roikkui ilmassa. Tuuli leuhytteli lyhyttää karvaa. Huomentassun karva meni pörröön. Hänen lihakset rentoutuivat, kun naaras sulki silmänsä.

Tuuli kuljetti lehtiä kovaa vauhtia. Tummat ja suuret pilvi massat liikkuivat vauhdilla kohti järveä. Silloin Huomentassu säpsähti hereille. Hän tunsi ilmassa pelottavaa sähköisyyttä, jonka ansiosta oppilas hypähti ilmaan ja laskeutui puusta alas. Huomentassu loikkasi alimmalta oksalta maahan ja laskeutui pehmeästi sammaleelle. Huomentassu vilkaisi ylös taivaalle. Siellä suuret pilvimassat velloivat rauhattomina ympäriinsä. Huometassu kiihdytti vauhtia, joka oli jo ennestään hyvin nopea. Hän tunsi, kuinka sydän tykytti rinnassa.
Sitten jyrähti ja taivas repesi. Ylhäältä alkoi valua solkenaan vettä. Huomentassulle alkoi tulla vilu, kiitos lyhyen turkkinsa. Kuitenkin turkkia oli reilusti, mutta läpimärkä kissa oli kuitenkin saapuessaan leiriin.
“HUOMENTASSU!” Kukkaköynnös parahti. Huomentassu kohotti kysyvästi kulmiaan emolleen.
“Siellä alkaa myrsky! Heti oppilaiden pesään! Missä olet ollut?”
“Metsässä,” oppilas vastasi tyynesti. Hänen viiksistänsä valui solkenaan vettä.
Oppilaiden pesässä oli ahdas tunnelma, kun kaikki on ängennyt sinne samaan aikaan. Huomentassu oli saanut Valotassun luopumaan ideastaan suojella häntä. Niinpä Valotassun vuode on nykyään keskellä. Huomentassun veljien ja Huomentassun itsensä vuode oli pesän laitamilla, joten vettä valui hiljakselleen sisään. Heidän vuoteinensa sammalet olivat jo märät.
Yöllä Huomentassu heräsi ukkosen jyrinään. Salamat väkähtelivät, mikä sai oppilaan tärisemään pelosta. Sade rummutti tyhjää leiriaukiota. Huomentassu painautui lähemmäs märkiä veljiään.


Auringonnousun aikaan metsässä tuoksui multa. Sade oli rehevöittänyt osin jo kuolleita kasveja. Huomentassu kulki muiden kissojen perässä. He olivat rajapartiossa, ja menossa kohti Tuuliklaanin rajaa. Hän maisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui orava. Koivun juurella hiiri nakersi jotain, mutta luikahti piiloon huomattuaan kissat. Oravat vipelsivät pitkin metsää valmistautuen lehtikatoon.
Lieskamyrsky johdatti kissat Tuuliklaanin rajalle. He asettivat joen varteen hajumerkit. Huomentassu tuijotti kauas vuorille, missä huiput hohtivat valkoisina. Hänen meripihkan väriset silmät hohtivat innostuksesta ajatellessaan siellä seikkailemisesta.
“Siellä on Kuohuvan Veden Heimo. Siellä Oravaliito sai soturinimensä. Heillä ei ole parantajaa eikä päällikköä, vaan Kivistänäkijä. Hän on kuin molemmat samaan aikaan,” Tuiskumarja sanoo hiljaisesti. Aurinko loi pieniä säteitä märkään maahan. Puista leijaili maahan kirjavia vaahteran lehtiä. Huomentassu katsoi odottavasti mestariinsa toivoen lisää tarinaa Kuohuvan Veden Heimosta. Mutta sitä ei tullut.
“Lähdetään nyt leiriin,” Tuiskumarja sanoi. Lieskamyrsky kuitenkin vain tuijotti silmä kovana Tuuliklaanin reviirille.
“Olen varma, että tuolla liikahti jotain,” kolli mutisi.
“Äh, lopeta jo nyt. Ei siellä ole ketään. Ethän sinä haista mitään?” Tuiskumarja sanoi katsahtaen oppilaaseensa. Hän pudisti päätänsä.
Vaivoin ja töin he saivat Lieskamyrskyn lähtemään kohti leiriä.
“Käydään vielä hankkimassa kunnolla ruokaa,” Tuiskumarja ehdotti, ja Huomentassu nyökkäsi hyväksyvästi.

Leirissä oli veren haju. Kissat näyttivät kumman apeilta, kun he kulkivät läpi leirin. Huomentassu säpsähti. Keskellä aukiota makasi kissa. Se oli veren peistossa, jalka repaleisana. Naaraan silmät laajenivat hämmästyksestä.
“Mitä on tapahtunut?” Tuiskumarja kysyi kiihkeästi. Villivirne makasi apeana vedet silmissä poikansa luona, Olkitassu vierellään.
“Väärätassu!” Huomentassu huudahti, kun tunnisti kissan. *Vielä edellisenä auringonnousuna lähdin hänen luotaan pois,* Huomentassu mietti silmät levällään.
“Vääräkajo,” Lehväpilvi tuli korjaamaan. “He olivat kettujahdissa, ja niin, aluksi se heivasi hänet jalasta pois, ja Vääräkajo hyppäsi suoraan ketun hampaisiin. Heinätähti ehti antaa hänelle juuri soturinimen.”
Silloin Huomentassu muisti, että juuri kun hän oli saanut oravan, järvi oli värjäytynyt punaiseksi. *Vääräkajo. Kaunis nimi,* hän ajatteli haikein mielin.
“Anna anteeksi, Vääräkajo, että en vaihtanut kieliä sinun kanssa!” Huomentassu vaikeroi hiljaa Vääräkajon ruumiille. Hänen sydämeensä sattui. Huomentassu ei ollut koskaan nähnyt kuollutta kissaa. Vain haavoittuneita. Huomentassun vierellä oli Pilkkitassu. Hän katsoi Pilkkutassua oudon näköisenä, kun kolli suri soturia. Ikään kuin he olisivat… rakastaneet toisiaan?
“O-otan o-saa,” Huomentassu sanoi nikotellen. Pilkkutassu mulkaisi Huomentassua ikävästi. *Minähän yritin vain auttaa!” Huomentassun sydän huusi tuskaa.
Huomentassu tiesi, kenelle kannattaa puhua. Lehväpilvi oli pomminvarma valinta. Lempeä naaras osasi olla lempeä kaikille. Hänellä on elämän kokemusta.
“Huomentassu, surevat kissat vain ovat semmoisia,” vanhus lohdutti.
“No mutta olin passittanut hänet menemään kaksi auringonnousua sitten syödessäni ruokaa. Jätin hänet kuin… ,kuin pennun ilman maitoa!”
“Kuule. Hän pääsi Tähtiklaaniin, emonsa Sammalrakeen luokse.”

//Tässä tarinaa. Aluksi kirjoitin puolet, mutta en keksinyt, mitä kirjoittaa. Sitten kun luin Supin tarinat, päätin kirjottaa siitä jatkoa :`D

luku 5.

//Tarina sisältää taistelua ja verta + tää on jatkoa etsijän tarinasta!

I see her

Väärätassu nautti jokaisesta sekunnista ja asiasta, jota pääsi tekemään Pilkkutassun kanssa. Vaikka hän oli muidenkin oppilaiden kanssa, kaikki tuntui niin.. oikealta Pilkkutassun seurassa. Ja Väärätassu tiesi sen, että kollissa oli jotain erilaista, joka sai hänen turkin värisemään ja tassut kipristelemään. Väärätassu sai Pilkkutassun paremmalle tuulelle, kun kolli mökötti. Ruskea kolli tiesi ja tunsi sen, että Pilkkutaassua inhotti saalistaminen ja ruoka. Eikä hän tiennyt miksi tai mistä se tuli, mutta se ei kiinnostanut häntä. Häntä kiinnosti vain se, että he olivat siinä hetkessä yhdessä, mitä ikinä olivatkaan tekemässä. Nyt kaksi oppilasta olivat taisteluharjoituksissa pitkästä aikaa. Väärätasssu loikkasi Pilkkutassun niskaan niin, että he vierähtivät ympäri ja kierivät maassa lehtien seassa naureskellen toisilleen. Lopulta Pilkkutassu päätyi painamaan Väärätassun maahan ja piti tassuaan ruskean kollin rintakehällä.
“Voitin sinut!” Pilkkutassu sanoi hiljaa ja virnisti. Väärätassu kohotti kulmiaan.
“Ehkä saan sinut vain kuvittelemaan niin!” Kolli naurahti ja loikkasi Pilkkutassun alta pois ja isommalla koollaan taklasi tummanharmaan kollin maahan. Hän jäi katsomaan Pilkkutassua silmiin, kuin upoten niihin. Väärätassu tiesi, että hänen oli hyvä olla tässä.
“Sinulla on lehtiä turkissasi”, Pilkkutassu sanoi ja pyyhkäisi tassullaan Väärätassun turkkia. Hipaisu sai Väärätassun turkin värisemään jännityksestä ja hän antoi Pilkkutassulle tilaa nousta.
“Hyvää työtä”, Tulikukka tuli sanomaan kun pääsivät oppilaita lähemmäksi.
“Olette tasavertaisia taistelijoita ja saatte toisistanne uutta näkökulmaa. Hyvä”, Lumimyrsky sanoi ja Väärätassu virnisti Pilkkutassulle tönäisten tuota lempeästi.
“Palataan leiriin, saatte levätä. Väärätassulla ja minulla on myöhemmin kettupartio”, Tulikukka mietti ääneen.

Leirissä Väärätassu ajautui tieten tahtoen Pilkkutassun seuraan. Kaksi kollia puhuivat hiljaa, kunnes Pilkkutassu pysähtyi hiljenemään katsoessaan Väärätassun sukulaista, Lehmussydäntä ja hänen kumppaniaan Tuulihäntää.
“Minulla on idea. Lähdetään metsään”, Pilkkutassu sanoi. Väärätassu yllättyi, mutta suostui ja he jolkottelivat metsään. Väärätassu katseli Pilkkutassua, kun kolli käyttäytyi jotenkin oudosti. Ihan kuin Pilkkutassulla olisi ollut muurahaisia turkissa.
“Oletko kunnossa?” Väärätassu ihmetteli. Pilkkutassu katsoi Väärätassua silmiin ja nyökkäsi.
“Minä vain.. tiedätkö… sain idean kun näin Lehmussydämen ja Tuuluhännän ja minä..”
“Pidät minusta?” Väärätassu sanoi ja Pilkkutassu säpsähti. Väärätassun korvia kuumotti ja hän väisti Pilkkutassun katsetta, mutta kosketti kollin tassua omalla käpälällään. Väärätassu huokaisi ja pakotti itsensä katsomaan Pilkkutassua, jännitystä rinnassaan ja sydän täynnä lämmintä tunnetta. “Koska.. minä ainakin pidän sinusta”, Väärätassu sanoi ja pudisti päätään. “Olen huomannut… ehkä kuvitellut, että tunnet samoin”, Väärätassu sanoi ja nousi ylös Pilkkutassun tuijottaessa hiljaa. Kun Pilkkutassu ei reagoinut, Väärätassu pudisti päätään. “Äh - minä vain… anteeksi. Puhutaan myöhemmin!” Kolli kääntyi ympäri ja juoksi leiriin sydän hakaten rinnassaan.

Myöhemmin, Väärätassu oli kyyryssä maata vasten. He olivat haistaneet edellisinä päivinä Tulikukan kanssa ketun Myrskyklaanin alueella, kun olivat partioineet Etsijätaivaaan partiossa. Lisäksi Etsijätaivas oli häätänyt sitä aiemmin Näkyviiksen kanssa, mutta kettu ei ollut poistunut kokonaan, vaikka aluksi luultiin niin. Kettu oli vaan palannut takaisin ja vieläpä Myrskyklaanin alueelle,Tulikukka ja Väärätassu olivat saaneet luvan mennä etsimään sitä, sillä olipahan Väärätassu pian soturi. Lisäksi Väärätassulla ei ollut lupaa taistella, vaan hän vain jäljittäisi.

Ja nyt he jäljittivät sitä kettua. Heidän mukanaan oli myös Villivirne ja Etsijätaivas. Väärätassu myös tiesi sen, että jossakin kauempana metsällä olivat Olkitassu ja Kolibri, sekä pari muuta. Väärätassu kiersi vatukkapensaikkoa Tulikukan kanssa, sillä he tuntisivat toistensa tavat tarpeeksi hyvin. Olivathan he oppilas ja mestari sekä he olivat harjoitelleet niin paljon yhdessä. Väärätassu päätteli, että kettu ei voisi olla kaukana. Ketun löyhkä oli todella voimakas, joten ketunpesä ei voisi olla kaukana. Väärätassu nosti katseensa ja näki ketunkolon, joka oli ihan hänen mestarinsa vieressä. Väärätassu nosti häntänsä pystyyn ja siitä koukisti sen, sillä se tarkoittaisi pysähtymistä ja vaaraa. Tulikukka pysähtyi kuin seinään katsoen Väärätassua ihmeissään. Hän nyökkäsi Tulikukan viereen ja kollin ilme muuttui täysin.
"Varokaa!" Tulikukka huusi kun kettu syöksyi pesästä ulos. Tulikukka ja Väärätassu hajaantuivat vastakkaisiin suuntiin. Kettu pysähtyi hetkeksi hämilleen, lähtien kuitenkin isomman ja hitaamman kissan perään, eli Väärätassun. Väärätassu ei ollut kovin vilkas jaloistaan, sillä hän oli roteva kolli. Väärätassu pysähtyi ja kääntyi oikealle, kettu tiukasti perässään.
"Villivirne, hae apua, emme pärjää keskenämme!" Väärätassu huusi isälleen joka yritti saavuttaa heitä. Kolli nyökkäsi ja kääntyi ympäri lähtien täyttä laukkaa kohti leiriä hakemaan heille apua.

Väärätassu tiesi, että mutkittelu ja metsän pusikoiden väistely oli tärkeää jos ei haluaisi jäädä kiinni ja sitä hän pyrki tekemään. Kauempaa kuului huutoa.
"Väärätassu! Senkin mehiläisaivo, riista pääsee karkuun kun tuolla lailla rymistelet!" Olkitassu huusi jonkun matkan päässä, kun metsämyyrä oli juossut karkuun. Väärätassu hätääntyi, sillä hän oli ollut liian lähellä Olkitassua. Olkitassun ilme valahti, kun hän huomasi ketun veljensä perässä.
"Väistä Olkitassu!" Väärätassu sanoi pysähtyessään äkisti ja kääntyen takaperin kettua kohden. Väärätassu raapaisi kettua, mutta kettu juoksi ohi suoraan Olkitassun luokse. Olkitassu nousi pystyyn ja raapi etujaloillaan vimmatusti, mutta kettu osasi pistää vastaan. Väärätassu juoksi veljensä luokse. "Irti hänestä senkin ketunläjä!" Väärätassu sähisi raapien ketun niskaa. Kettu ulvoi ja huitoi Väärätassua hampaillaan, mutta Väärätassu sai väistettyä enimmät iskut. Lopulta kettu kyllästyi kahden kissan tappeluun.
"Varo!" Olkitassu huuti varoituksen, mutta aivan liian myöhään. Kettu tarttui Väärätassua takajalasta viskaten hänet kauemmaksi. Väärätassu katsoi kauhuissaan, kun kettu oli valmis iskemään hampaansa Olkitassuun. Hän kuitenkin nousi ylös, vaikka kipeä jalka vapisi ja veri valui vuolaasti alas. Väärätassu ei voinut katsoa sitä, kun kettu yritti saada Olkitassun. Ja Väärätassu loikkasi - suoraan ketun hampaisiin. Kettu vähän aikaa riepotteli ruskeaa kollia, kunnes heitti hänet kauemmaksi.

Hampaat. Väärätassun silmät laajenivat, kun hän tunsi valtavan puraisun toisessa lavassaan. Hän ei voinut tuntea muuta kuin terävän kivun, joka tuntui siltä, että veisi jalat alta. Mutta Väärätassu oli päättänyt, että ei luovuttaisi. Ei, vaikka kipu oli viedä häneltä hengen. Ja toisaalta.. niin se ehkä tekisikin. Vain Tähtiklaani tietäisi sen.

"Ei!" Pitkälle metsään kaikui Olkitassun huuto. Hän meni valmiusasentoon Väärätassun ja ketun väliin vimmatusti sähisten, vaikka kyyneleet valuivat kollin poskella ja silmät kiiltivät kyynelistä. Olkitassu nosti leukansa pystyyn ja oli valmis suojelemaan veljeäänsä viimeiseen hengenvetoon saakka. Paikalle kuitenkin kerkesi juosta Tulikukka, Kolibri ja Etsijätaivas. Etsijätaivas huitoi etutassuillaan toisella puolella, Kolibri oli ketun niskassa ja Tulikukka taas toisella puolella. He saivat ketun ihmeen kautta perääntymään, sillä eihän kettu olisi niin typerä, että jäisi selvästi alakynteen ja ottaisi uudestaan loukkaantumisen riskin. Myrskyklaanilaiset lähtivät jahtaamaan kettua, varmistaen, että se ei palaisi. Olkitassu jäi kuitenkin katsomaan veljeään silmät täynnä tuskaa.

Väärätassu mietti katsoen panikoivaa Olkitassua. Hän ei haluaisi hylätä hänen niin rakasta, erilaista ja ainutlaatuista veljeään. Hän tarvitsi Olkitassua ja Olkitassu tarvitsi häntä. Hänen klaanitoverinsa tarvitsivat häntä. Ehkä hän pinnistelisi vielä hetken.. vai oliko kettu jo poissa? Saisiko hän levätä? Väärätassu ei enään tiennyt ajan kulumista, sillä hänen lavassaan tuntui sydämensyke, jalka oli tunnoton ja Väärätassusta tuntui siltä, kuin elämä valuisi tassujen välistä pois maahan ja upoten jonnekin syvälle pimeään. Hänellä oli tavallaan.. hyvä olla. Vähän liiankin hyvä olla verrattuna tilanteeseen.

Paikalle juoksivat Heinätähti, Villivirne, Pilkkutassu ja heidän parantajansa Susitassu - ehkä muutama muukin ketun varalta, mutta Väärätassu keskittyi lähimmäisiinsä. Pilkkutassun silmät vuotivat kyyneleitä, kun hän näki Väärätassun. Sudenlaulu pudisteli päätään toimettomana - mitään ei ollut tehtävissä. Väärätassun jalka oli käytännössä repaleinen, irti ja lapa näytti vielä pahemmalta. Verta oli vuotanut liikaa, eikä sitä saisi enään takaisin.
"Olen pahoillani", Väärätassu sanoi ääni koristen, eikä osannut sanoa kenelle osoitti pahoittelunsa. "Tämän ei olisi pitänyt mennä näin", hän jatkoi ja yski verta. Pilkkutassu tuli Väärätassun luokse ja hyssytteli häntä.
"Shh.. Sudenlaulu on tässä. Kestä vielä vähän." Väärätassu sulki silmänsä hengittäen ja lopulta hymyillen, kun Heinätähti käveli häntä kohti. Väärätassu tiesi, että hänen loppunsa oli tässä. Hän nauroi, ehkä enemmänkin ajatuksissaan kuin oikeasti. Katkeransuloinen loppu kuolla hetki ennen soturinimitystä. Mutta ainakin hän voisi olla ylpeä. Hän oli tehnyt sen kaiken rakkaan Olkitassun vuoksi. Myrskyklaanin vuoksi.
"Minä rakastan sinua Pilkkutassu", Väärätassu sanoi puhtaalla sydämellä. Hän ei menettäisi mitään. “Älä anna kenenkään määrittää sitä, millainen olet.” Pilkkutassu painoi päänsä ruskeaa kollia vasten niin, että ruskean kollin turkki kastui siltä kohtaa kyynelistä. Väärätassu oli ihmeissään. Miksi Pilkkutassu itki niin voimakkaasti? Mitään ei ollut tapahtunut... ainakaan vielä. Pilkkutassu kuiski Väärätassun turkkiin asioita, joita Väärätassu tiesi jo. Mutta miksi Pilkkutassu sanoi sen ääneen? Hän ei osannut enään oikein keskittyä. Aika valui hänen tassujen lävitse. Heinätähti huokaisi syvään aloittaen puhumaan.
"Pyydän soturiesi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen", Heinätähti sanoi ja kaikkien heidän silmissään näkyi kyyneleitä. Paikalle saapui kettujahdista Tulikukka ja Etsijätaivas, perässään Kolibri joka ontui yhtä tassuaan. Hän oli nyrjäyttänyt sen. Tulikukan ilme oli uskomaton - eihän kukaan haluaisi nähdä oppilaansa kuolemaa. Villivirneen ilme oli tyhjä. Kolli koki saman asian jo toisen kerran, sillä hän menettäisi lähimmäisensä. Villivirneestä kuitenkin huokui syvä tuska ja viha. Väärätassun katse harhaili pitkin hiljenevää metsää ja hänen katseensa osui tarkentaen Olkitassuun. Hän hymyili Olkitassulle väsyneesti, mutta rohkeana. Häntä ei pelottanut, sillä oli tiennyt tekevänsä oikein.
"Ole rohkea", Väärätassu sanoi äänettömästi veljelleen. Olkitassu yritti rynnätä veljensä luokse, mutta Sudenlaulu joutui pitämään häntä. Olkitassu parkui ääneen ja kirosi maailmaa, sekä Väärätassua jos hän kehtaisi nyt luovuttaa.
"Hän on oppinut soturilain ja luopunut elämästään klaanin hyväksi. Ottakoon Tähtiklaani hänet vastaan soturina”, Heinätähti puhui hiljaa pitäen hiljaisen tauon ja katsoi kohti punertavaa järveä. “Tunnettakoon hänet nimellä Vääräkajo", Heinätähti sanoi ja kosketti Vääräkajon otsaa. Vääräkajo hymyili lohdullisesti. Hänen nimensä tuli siitä, kun aurinko laski kohti järveä ja siinä oli kaunis punertavanoranssi kajo. Vääräkajo tiesi, että hänen perheensä olisi ylpeä hänen soturiudestaan. Hänen niin rakas perheensä ei voisi olla ylpeämpi - Vääräkajo oli tehnyt kaikkensa ja enemmän. Ja nyt oli hänen vuoro lähteä Tähtiklaaniin ja olla sitä kautta läsnä perheensä kanssa.
"Näen hänet", Vääräkajo sanoi. Sammalrae, hänen emonsa, oli tullut hakemaan hänet kotiin. Sammalrae hymyili, mutta hänen vihreissä silmissään näkyi surullinen sävy. Villivirnen poskilla kiilsi kyyneleet, sillä hänelle oli selvää, kuka tuli hakemaan Vääräkajoa. Hänen isänsä käveli Vääräkajon luokse painaen päänsä tuon turkkiin. Kimaltavaturkkinen Sammalrae vilkaisi ensin Olkitassua, sitten Villivirnettä ja asteli Vääräkajon luokse. Hän kumartui koskettamaan poikansa nenää.
“Lähdetään kotiin”, Sammaltae sanoi ja Vääräkajo tunsi olonsa paranevan, kuin hän voisi elää uudestaan. Kuin hän olisi syntynyt uudestaan. Villivirne ja Olkitassu jäivät itkemään Vääräkajoa vasten- muut pysyen vakavsti hiljaa taustalla. Näin ei tapahtunut mitenkään usein.

Ja niin hän huokaisi syvään silmät lasittuen ja turkki kauniisti väreillen tuulen tanssin mukaan, sillä hän oli saapunut Tähtiklaaniin, kotiin emonsa luokse..

//Joo, mitähä tästä sanos.. se oli yhden tarinan loppu <\3 tuun ikävöimään Väärällä kirjottamista, mutta näin sen kuuluukin mennä suunnitelmien mukaan

luku 6.

Fox and heart

Etsijätaivas puski hellästi nenällään Nicon omaa nenää. Kaksi kissaa, toinen klaanikissa ja toinen kulkukissa, viettivät aikaa kahdestaan metsän siimeksessä tähtitaivaan alla yöeläinten pitäessä hiljaisia ääniä. Etsijätaivaan ajatus harhaili välillä Näkyviikseen, olihan hän tummanruskean kollin paras ystävä - hän oli jättänyt Näkyviiksen yksin leiriin. Ja valehdellut. Harmaa naaras tiesi sen, että Näkyviiksi ei ollut niin typerä. Kolli tiesi varmasti, että Etsijätaivaan syy poistua leiristä oli täysin jokin muu kuin pilaantunut ruoka. Mutta Näkyviiksi luotti Etsijätaivaaseen ja tuon päättelykykyyn päättää se, kehen luottaa ja mitä kannattaa tehdä. Mutta Etsijätaivas oli epävarma, hän ei tiennyt luottaisiko itseensä ja omiin kykyihinsä - ainakaan tällä hetkellä.
“Oletko kunnossa?” Nico kysyi huolissaan. “Olet hirveän… poissaoleva”, musta kolli sanoi katsahtaen Etsijätaivasta silmiin. Naaras nielaisi kuuluvasti.
“Minä.. Olen okei”, Etsijätaivas sanoi pudistellen ajatukset pois. Tässä olivat vain he, eikä klaanin asioiden tulisi sekaantua tähän, mutta hän ei voinut sille mitään, että soturilaki tulisi vainoamaan häntä. Jokaisella sekunnilla hän tunsi tuskaa valehtelusta ja siitä kaikesta, mitä hän teki. Se ei ollut oikein, mutta samalla se tuntui oikeammalta kuin mikään tulisi tuntumaan. Nico kurtisti kulmiaan, mutta hymyili Etsijätaivaalle. Etsijätaivas pudisti päätään. “No okei, hyvä on. Sydämeni haluaa minun toimivan soturilain mukaan, vaikka se kuuluu tänne”, Etsijätaivas aloitti. “..sinun luoksesi.” Nico näytti hämmentyneeltä, mutta vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
“Soturilaki?” Nico kysyi ja katsahti häntä. “Saisinko tarkennusta?” Etsijätaivas mietti.
“Hmm. Soturilaki on klaanikissojen laki. Sitä tulee kunnioittaa ja elää sen mukaisesti”, Etsijätaivas mietti vilkaistessaan taivaalle ilmestyvää hopeahäntää. “Jos sitä rikkoo, saa ranagistuksen.”
“Ei kuulosta hyvältä”, Nico vitsaili ja sai Etsijätaivaan murahduksen.
“Tosin, monet kissat ovat alentuneet rikkomaan sitä. Jopa minä “, Etsijätaivas sanoi painaen päänsä alas. “En ole kummoinen soturi, mutta teen sen, mitä sydän sanoo.”
“Ja se on oikein”, Nico sanoi hymyillen.

Kun aurinko alkoi nousta, Etsijätaivas astui soturienpesään. Hän oli juossut melkein koko matkan ja hän oli uupunut, että joutuisi mennä nukkumaan välissä ennen oppilaan koulutusta. Näkyviiksi heilautti korviaan raottaen meripihkanvärisiä silmiään. Kun kolli huomasi Etsijätaivaan, hän asteli naarasta vastaan viittoen heidät ulos pesästä, etteivät herättäisi ketään.
“Missä olet ollut?” Näkyviiksi kysyi silmät täynnä hämmennystä. Etsijätaivaan ilme muuttui kireäksi ja varautuneeksi.
“Minä.. minä..” hän aloitti, mutta ei löytänyt sanoja jatkaa. Miten hän voisikaan kertoa? Hänen sydämensä palveli Myrskyklaania, mutta se kuului toisaalle. Jollekin villille ja vapaalle.
“Etsijätaivas… tiedäthän, että voit luottaa minuun?” Näkyviiksi kuiskasi naaraan korvaan. Etsijätaivaan korvia kuumotti ja hän painoi katseensa alas.
“Tietenkin. En vain.. tiedä, voinko luottaa itseeni.”
“Tietenkin voit”, Näkyviiksi sanoi heiluttaen viiksiään huvittuneena. “Olet fiksu ja toimit sydämen asialla. Olen varma, että voit luottaa itseesi. Sinun pitää vain löytää se täältä”, kolli sanoi ja painoi tassunsa Etsijätaivaan sydämen kohdalle. “Mutta en kerro kenellekään. Voit luottaa siihen.” Hän katsahti kiitollisesti Näkyviikseä, ennen kuin meni paikalleen nukkumaan pehmeään pesäänsä. Ennen nukahtamistaan, hän mietti klaaniaan ja ystäviään. Näkyviiksi, hänen paras ystävänsä, oli kyllä todella hyvä häntä kohtaan. Ehkä hän selviäisi tästä, ystävänsä voimalla. Vaikka hänen sydämensä huuti häntä toisaalle, kauas Myrskyklaanin leiristä, toisen kollin viereen. Mutta tosiaan hän selviäisi tästä.

Auringon ollessa korkeimmalla kohdalla, Iltataival oli pyytänyt Etsijätaivasta partioon oppilaansa Pilvitassun kanssa. Pilvitassu oli Etsijätaivaan mielestä hauska koulutettava, sillä mustavalkean kollin kanssa ei ollut hetkeäkään samanlaista. Ja se oli Etsijätaivaan onni, että sai oppilaan, joka vei hänen pahat ajatukset pois. Etsijätaivas odotti piikkihernetunnelin edessä, kun mustavalkea oppilas loikki hänen luokseen Väärätassu perässä. Väärätassu ja Pilvitassu olivat hyvä koulutettava oppilaspari, sillä he olivat niin samanlaisia. Tässä tapauksessa vanhempi Väärätassu yritti toki kaitsia Pilvitassun typerimpiä temppuja. Tulikukkakin saapui puhumasta kolmikon luota ja tervehti Etsijätaivasta.
“Tuleeko vielä joku?” Etsijätaivas varmisti ennen kuin lähtisi ulos.
“Näkyviiksi”, Tulikukka sanoi ja Etsijätaivas nyökkäsi. Hän ei ollutkaan ollut pitkään aikaan Näkyviiksen kanssa partiossa. Ja heillä olisi puhuttavaa.

He kävelivät Myrskyklaanin ja ei-kenenkään-maan rajalla. Etsijätaivas oli käskenyt Tulikukan mennä kärkeen, sillä hän halusi puhua Näkyviiksen kanssa.
“Tulikukka… onko tämä haju kettu?!” Väärätassu nosti päänsä pystyyn keskeyttäen rennon keskustelun. Ilma muuttui sähköiseksi ja kaikki odottivat pahinta. Tulikukka asteli lähemmäs ja haisteli ilmaa, samoin muutkin tekivät niin. Ketun löyhkä oli vahva. Ketun haju tuli klaanin rajan ulkopuolelta, mutta se mutkitteli uhkaavasti Myrskyklaanin rajojen sisäpuolella.
“Ollaan varovaisia. Oppilaat keskelle”, Etsijätaivas sanoi välittömästi ja muut tottelivat. Soturit etsivät ympäristön merkeistä tietoa siitä, oliko kettu halunnut tulla syvemmälle metsään. Ei ollut ja se oli hyvä, mutta kettu saattoi silti olla missä vain. “Ketun hajua on siellä täällä, mutta se ei jatku syvemmälle. Tästä pitää ilmoittaa Heinätähdelle”, Etsijätaivas jatkoi hänen ajatus karaten Nicoon. Pärjäisikö musta kolli metsässä?
“Kettu!” Näkyviiksi sanoi ja muut katsahtivat. Se oli rajojen ulkopuolella, mutta haisteli maata, jossa oli kissojen tuoksuja.
“Väärätassu ja Pilvitassu, pysyttelette tässä Tulikukan kanssa. Minä ja Näkyviiksi menemme katsomaan sitä lähempää”, hän sanoi muiden nyökätessä. “Ja te kaksi olette valmiita hakemaan apua ja Tulikukka on valmis auttamaan meitä”, hän sanoi katsahti tiettävästi oppilaisiin, jotka nyökkäsivät vakavana. Etsijätaivas ja Näkyviiksi lähtivät matkaan. He hiipivät hiljaa kohti kettua, kahdelta eri puolilta. Jos he saisivat säikäytettyä sen, se voisi pysyä hetken poissa Myrskyklaanin reviiriltä. Etsijätaivas antoi merkin Näkyviikselle, että pysähtyisi. Kolli totteli ja he jäivät odottamaan sopivaa hetkeä. Kun kettu oli saapunut sopivaan kohtaan, he kaksi päästivät huudon ja loikkasivat ketun molemmille puolille. Kettu pysähtyi ja säikähti, kääntyi ympäri pakoon. Se näytti ontuvan, mutta Näkyviiksi päätti lähteä perään. Etsijätaivas kirosi ja loikkasi kollin mukaan. Loukkaantunut kettu voisi etsiä helppoa saalista, taikka paikkaa missä olisi hyvä paikka pesälle.

Kun he olivat saapuneet kettujahdista, Näkyviiksi ontui myös. Hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa astuessaan huonoon kohtaan. Kettu oli näyttänyt siltä, että kääntyisi, mutta kun kaksi vihaista kissaa jahtasi loukkaantunutta kettua, kettu oli päättänyt jatkaa matkaansa. Leirissä Etsijätaivas käskytti Näkyviiksen parantajalle ja muut soturit puhumaan Heinätähdelle sekä vapautti oppilaat, mutta Väärätassu jäi katsomaan naarasta mietteliäänä. Etsijätaivas naurahti.
“Väärätassu, ensi kerralla saat tulla mukaan jäljittämään sitä, olethan kohta soturi”, Etsijätaivas lupasi. “Se hetki ei ollut nyt. Mutta myöhemmin”, hän lupasi pilke silmäkulmassa. Väärätassu nyökkäsi ja loikki innokkaana Pilkkutassun luokse. Etsijätaivas kiirehti tuoresaaliskasalle, valitsi oravan ja etsi Tarinamielen, jonka kanssa jakaisi ateriansa.
“Oliko hyvä pyyntionni?” Etsijätaivas uteli sisareltaan samalla kun ahmi ruokaa suuhunsa. Tarinamielen ilme kirkastui.
“Joo! En ole varmaan ikinä ollut näin hyvä”, Tarinamieli kehui ja virnisti. Etsijätaivas hymyili ja tökkäsi hännällään lämpimästi, vaikkakin hänellä oli synkkä katse silmissään. Hän ei ollut koskaan syönyt niin nopeasti, sillä kun Etsijätaivas sai syötyä, hän pahoitteli sisarelleen kiirettä ja poistui leiristä kohti Nicoa. Etsijätaivas tiesi, että tulisi jäämään kiinni, jos hän jatkaisi tätä. Mutta häntä ei kaduttanut, vaan jatkoi matkaansa kohti metsää. Kohti sitä, mitä hänen sydämensä oikeasti tahtoi.

//vähän tämmönen tyhjä ja lyhyt välitarina xD olkaa hyvä

10. luku - Kenties kotona?

”Voitko antaa minun nyt nukkua?” Tuiskusielu urahti varmaan viidennettä kertaa läikikkäälle pennulle, joka kiipesi taas hänen selkänsä päällä. Kollilla oli muutenkin vaikeuksia nukkua taas Myrskyklaanin leirissä eikä pennun riehuminen auttanut tippaakaan.
”Mutta kun en saa unta”, pentu valitti.
”No ei ihme, kun vaellat tuolla tavalla”, Tuiskusielu murahti ja huokaisi syvään. Oli vasta toinen yö Myrskyklaanin leirissä ja se tuntui loputtomalta. Olisiko sittenkin pitänyt vain lähteä ja jättää pennut tänne?
”Tässä paikassa on niin paljon hajuja”, nyt Loistepentu valitti hiljaa Tuiskusielun viereltä ja nosti päänsä. Tuiskusielu nielaisi turhautuneen huokaisunsa ja kääntyi katsomaan kahta pentua, jotka olivat molemmat nyt vieretysten Tuiskusielun vatsaa vasten.
”Sellaista se on klaanissa, kyllä te totutte siihen”, Tuiskusielu sanoi. Hän tuijotti kahta pentua. He eivät olleet koskaan nähneet näin montaa kissaa samassa paikassa ja hajujen vyöry oli varmasti uuvuttava. ”Vetäkää ilmaa keuhkoihinne oikein syvään, näin”, Tuiskusielu ohjeisti sitten, ”ja sitten puhaltakaa se ulos. Ja uudestaan. Tulkaa”.
Tuiskusielu nousi pystyyn ja vei kaksi pentua ulos leiristä, tarpeeksi kauas kissojen hajuista, jotta pennut saisivat raitista ilmaa. He olivat kaikki väsyneitä, mutta jokaista vaivasi unettomuus.
”Ottakaa nyt kunnolla henkeä ja sitten palataan leiriin”, Tuiskusielu naukaisi hiljaa. ”Ja sitten kierrämme jokaisen pesän, jotta totutte edes vähän hajuihin. Huomenna yritätteä käydä jokaisen kissan luona ja haistatte heitä. Mitä enemmän haistatte heitä, sitä paremmin totutte hajujen suureen määrään.
”Selvä”, Loistepentu naukaisi haukotuksen saattelemana. Tuiskusielu kulki hiljaa pentujen kanssa jokaisen pesän ohitse, antaen heidän haistaa kissojen täyttämien pesien suilta hajujen tulvaa. Kun kierros oli tehty, Tuiskusielu johdatti heidät takaisin heidän sammalpedilleen ja antoi pentujen painautua häntä vasten, jotta hänen oma hajunsa olisi se, joka täyttäisi pentujen nenät. Tuiskusielu katseli kahta pian syvässä unessa olevaa pentua, joiden hento tuhina rauhoitti hänenkin mielensä. Kaksikko luotti häneen ja uskoi hänen auttavan heitä.
Ensimmäistä kertaa ehkä muutamaan kuuhun, Tuiskusielun huulilla näkyi lähes olematon hymy.

Kaksi pentua saivat nopeasti viikkojen aikana rohkeutta juoksennella leirissä kuin vauhkoontuneet kaksijalat. Tuiskusielu oli luovuttanut heidän hillitsemisensä kanssa jo aikapäiviä sitten, sillä hetkellinen juoksentelu rauhoitti kaksi energiantäyteistä pentua eikä jatkuvaa juoksemista ja levottumuutta tarvinnut enää sen enempää kestää.
Nahan alta aiemmin paistaneet luut olivat nyt kadonneet, kun pennut olivat saaneet hyvin syödäkseen ja pentujen turkitkin olivat saaneet upean kiillon ja tuuheuden. Tuiskusielu tunsi jopa ylpeyttä siitä, miten komeat pennut hän oli löytänyt.
Hohdepentu tosin osasi etsiä itselleen aina hankaluuksia. Hän kun palasi aina joko turkki täynnä hiekkaa, lehtiä, ohdakkeita tai mutaa Tuiskusielun luokse. Tai sitten Tuiskusielu löysi pennun jumista jostain tai haastelemassa jonkun soturin kanssa. Loistepentu oli onneksi rauhallisempi ja ainakin osittain osasi hillitä veljensä kummallisia päähänpistoja.
Tuiskusielulla riitti ainakin työtä kahden pennun kanssa, mutta pennut tottelivat häntä ja luottivat Tuiskusielu kasvatukseen, vaikka joskus osasivatkin ajaa Tuiskusielun omanlaiseensa hermoraunioon.
Öisin pennut käpertyivät Tuiskusielua vasten imien kaiken hellyyden ja lämmön suuresta kollista. Tuiskusielu taasen hiljaa nautti siitä, että kaksikko nukkui häntä vasten ja kietoikin häntänsä pentujen lämmikkeeksi, välittämättä siitä oliko kylmä vai lämmin yö.
Ampiaisturkki osasi pitää etäisyytensä Tuiskusieluun ja pennut olivat aistineet kipinöintiä ilmassa aina, kun oranssi kolli kulki näköetäisyydessä. He pitivät sen takia oman etäisyytensä oranssiin kolliin, vaikka muuten rohkeasti lähestyivätkin muita kissoja. Sirppikynsi oli erityisen iloinen aina, kun pennut tulivat hänen luokseen. Sudenlaulu taasen oli ajanut pennut useammin kuin kerran ulos pesästään. Iltataival vain naureskeli aina, kun pennut juoksentelivat hänen ympärillään. Huurrekuu oli aina innoissaan leikkimässä kahden pennun kanssa samalla, kun Pakkaspuro piti oman etäisyytensä pentuihin. Kettukuono ja Ilveskuura tervehtivät pentuja aina hymyillen, ja toisinaan Tuiskusielu joutui estämään Kettukuonoa viemästä pentuja omiin hankaluuksiinsa. Kettukuono, Tuiskusielun isoveli, käyttäytyi toisinana yhä kuin pentu.
Monet muutkin soturit ottivat pennut aina hymyillen vastaan, erityisesti Tarinamieli ja Täplätuuli. Leirissä oli enemmän elämää kuin mitä Tuiskusielu oli koskaan nähnyt. Pennut toivat omanlaisensa lisäyksen tähän arkiseen, harmaaseen elämään.

Jokin oli vinossa. Tuiskusielu tunsi sen sisimmässään, mutta mikään ei näyttänyt olevan vialla. Hän näki molemmat pennuista, he olivat-
Hetkinen. Se ei ollutkana Hohdepentu vaan Savupentu. Tuiskusielu ravisti itsensä täysin hereille. Missä Hohdepentu oli. Loistepentu söi kauempana hiirtä.
”Hohdepentu!” Tuiskusielulun iski pakokauhu, kun hän huomasi pennun kiipeämässä leirin laitamilla kallionjyrkänteelle. Miten ihmeessä hän oli sinne oikein päässyt. Tuiskusielu loikki aukion poikki Hohdepennun alapuolelle. Jos hän tuolta tippuisi, luita voisi mennä poikki! ”Miten sinä sinne nyt päädyit?”
”Löysin reitin”, valkomusta kolli totesi olkiaan kohauttaen.
”Hohdepentu!” Tuiskusielu ärähti nyt varoittavasti. ”Tule heti alas. HETI!”
Hohdepennun siniset silmät levisivät, kun hän kuuli Tuiskusielun äänessä pelon ja hermostuksen ja pentu tuntui ymmärtävän, että siellä ylhäällä olikin vaarallista. Pentu lähti pakittamaan vaivalloisesti takaisnpäin. Hänen tassunsa lipesivät vähän väliä. Tuiskusielu kulki tiiviistii Hohdepennun alapuolella, valmiina sitä varten, jos pentu sattuisi tippumaan, vaikka ei olisikaan varmaa, saisiko hän Hohdepennun kiinni. Ja hän ei todellakaan uskaltanut liikkua paikaltaan ja mennä Hohdepennun yläpuolelle hakemaan tämän, sillä pentu saattaisi tippua sillä aikaa.
Tuiskusielu tiesi, että tämän jälkeen olisi opetettava Hohdepennulle jotain järkeäkin hänen pieneen pennunpäähänsä, ettei hän tekisi enää tällaista. Miksi pennut olivat niin levottomia koko ajan? Ei siinä ollut järkeä!
Hohdepentu ulvahti, kun miltei lensi alas. Pentu painautui tiukemmin kallionseinämää vasten. Tuiskusielun vatsassa pisteli hermostuneisuus.
Sitten valkomusta turkki välähti Tuiskusielun silmäkulmassa ja Valhelaulu loikkasi hänen ohitsee, juosten kallionseinämää ylös. Kolli liikkui kuin haukka, nopeasti ja ketterästi. Hän pääsi juuri oikeaan korkeuteen, tarttuen pentua niskanahasta ja laskeutuen maahan neljälle käpälälleen. Oranssisilmäinen kolli katsahti Tuiskusielua, pentu leukojensa välissä.
Tuiskusielu seurasi Valhelaulua Tuiskusielun pedille, jolle Valhelaulu laski pennun, aivan siskonsa viereen.
”Ensi kerralla valitse vähän vaarallisempi leikkipaikka”, Valhelaulu naurahti pennulle, joka katsoi silmät suurina Valhelaulua. Soturi kääntyi katsomaan Tuiskusielua. ”Ketterä pentu.”
”Tuota… kiitos”, Tuiskusielu mutisi häkeltyneenä. Valhelaulu hymyili. Tuntui… oudolta nähdä valkomusta soturi hymyilemässä. Tuiskusielu ei ehkä tuntenut klaanitovereitaan hyvin, mutta oli huomannut sen, ettei Valhelaulu hymyillyt erityisen usein. ”Kiitos.”
”Ilo oli minun”, Valhelaulu nyökkäsi. ”Pennut osaavat hankkiutua hankaluuksiin. Taitava hän kyllä on, kun oli päässyt tuonne ylös. Heistä tulee upeita ja taitavia sotureita, kuten sinusta. Kasvatat heitä hyvin.”
”Hyvin siihen nähden, että miltei tapattavat itsensä?” Tuiskusielu vilkaisi kahta pentua, jotka painautuivat matalaksi.
”Pennut kokeilevat rajoja, Tuiskusielu”, Valhelaulu totesi sitten. ”Vaikka ei se suotavaa ole. He kasvavat, haluavat kokea. Opeta heitä ja pian he osaavat arvioida, mihin kannattaa mennä ja minne ei. He luottavat sinuun.”
Tuiskusielu tuijotti Valhelaulua. Kolli, jolla ei ollut omia pentuja saati kumppania, puhui kovin viisaasti pennuista ja niiden kasvattamisesta. ”Tiedätpä… paljon pennuista.”
Valhelaulu hymähti huvittuneena. ”Jotkin asiat täytyy oppia ja opetella, Tuiskusielu. Kaikki ei tule silmiä räpäyttämällä, vaikka kovasti haluaisi. Kaikki vie aikaa ja se on se kaunein asia.”
Tuiskusielu vilkaisi kahta pentua taas. He tosiaan kasvoivat ja varttuivat. Pentukarva hiipui pikkuhiljaa ja he alkoivat menettää pentumaisen pienuuden ja muodot.
”Mitä jos…” Valhelaulu puhui taas. ”Jos jätät heidät hetkeksi klaaninvanhimpien kanssa ja lähdet metsälle, purkamaan energiaa ja saamaan liikettä käpäliisi?”
”Nyt?” Tuiskusielu räpäytti häkeltyneenä silmiään.
”Niin. Nyt nyt”, Valhelaulu heilautti häntäänsä ja nyökkäsi kohti leirin suuaukkoa. Tuiskusielu ei ollut astunut ulos leiristä ilman pentuja sen jälkeen, kun oli… kun oli jättänyt Myrskyklaanin taakseen. Hän ei ollut ollut leirin ulkopuolella yksin. Häntä pelotti. Entä jos hän ei uskaltaisi enää palata? Entä jos hänen mielensä päättäisi paeta? Valhelaulu tuntui huomaavan jonkin painavan kirjavan kollin mieltä. ”He odottavat täällä paluutasi. Ja tuomaasi omaa saalista. Hae se ruoka heille.”
Valhelaulu puhui sen toteamuksena. Valhelaulu pitäisi varmasti huolen, että Tuiskusielu palaisi takaisin pentujen luokse. Jokin Valhelaulussa hohkasi ymmärrystä, ymmärrystä kivulle ja kärsimykselle, vaikka Tuiskusielu ei kyennyt tulkitsemaan sitä täysin. Mutta sen hän tiesi, että Valhelaulu ymmärsi. Ja siksi Tuiskusielu luotti läikikkääseen kolliin. Hän luotti, että Valhelaulu pitäisi huolen, että Tuiskusielu ei jättäisi Myrskyklaania uudestaan.
”Hyvä on”, Tuiskusielu sanoi sitten. Hän saatteli kaksi pentua klaaninvanhimpien pesään selittäen, että nämä kissat kertoisivat heille hurjia tarinoita klaaneista. Kaksikko oli innostunut ja jäänyt tassut kihelmöiden klaaninvanhimpien luokse, silmät odottavina tuikkien. Tuiskusielu oli sanonut palaavansa pian, käyvänsä saalistamassa. Hermotus pisteli kollin turkkia, kun hän asteli kohti leirin suuaukkoa, jonka äärellä Valhelaulu odotti oranssit silmät hohtaen tietävinä.
Tuiskusielu pystyisi siihen. Hän tiesi pystyvänsä siihen. Hän tekisi sen Loistepentua ja Hohdepentua varten. Hän tekisi sen pentujaan- pentuja varten. Hän pystyisi siihen heidän tähtensä. Se oli parhaaksi heille kahdelle.
Valhelaulun silmissä loisti ylpeys, kun Tuiskusielu tuli hänen kohdalleen. Yhdessä he poistuivat leiristä ja Tuiskusielu tunsi oudon helpotuksen vyöryvän ylitseen. Itsevarmuus palasi ja se virtasi hänen suoniaan pitkin. Hän oli vahva ja hän pystyi tähän.
Raikas ilma ja vapaus kissojen täyttämästä leiristä helpottivat kirjavan kollin oloa heti. Hermostus oli kihelmöinyt kollin turkilla aluksi, mutta nyt hän tunsi vain helpotusta siitä, että sai vähän taukoa ja jaloitella, verrytellä lihaksiaan juosten tuttuja polkuja pitkin.
Kun Tuiskusielu palasi leiriin mukanaan mehevä kyyhkynen, kaksi pentua olivat katsoneet suurin silmin ateriaansa, jonka Tuiskusielu oli heille itse napannut. Tuiskusielu tunsi lämminsä iloa rinnassaan, kun katseli saamaansa saalista, jota nyt kaksi hänen kasvattamaansa pentua söivät. Hän vilkaisi leirin toisella puolella istuvaa Valhelaulua ja väläytti tälle kiitollisen katseen. Valhelaulu nyökkäsi kollille ennen kuin poistui oppilas mukanaan leiristä.
Tuiskusielu tunsi sen nyt. Hän pystyisi tähän kahden pennun takia. Hän tunsi sen aiemmin kadonneen itsevarmuuden palaavan ja hän uskoi voivansa olla taas täällä, Myrskyklaanissa. Kotona. Hän olisi jäävä tänne, yhdessä kahden kasvattamansa pennun kanssa. Uuden perheensä kanssa.

7. osa – Mun sydän sanoo niin

Tarinamieli muisteli soturiseremoniaansa hymyillen. Siitä oli jo kuita, mutta yhä hän muisti sen ilon, joka oli hänet täyttänyt, kun Heinätähti oli antanut hänelle hänen ikioman soturinimensä. Pilviharso oli myös kehunut Tarinamielen nimeä, kun he olivat tavanneet.
Pilviharso, Tuuliklaanin soturi, harhaili Tarinamielen mieleen useammin kuin naaras edes myönsi itselleen. Heillä oli vain niin kovin paljon yhteistä ja he ymmärsivät toisiaan tavalla, jota Tarinamieli ei ollut edes voinut kuvitella mahdolliseksi.
Lehtisade oli lähestymässä hurjaa vauhtia. Puiden vihreät lehdet saivat pikkuhiljaa kellertävän ja rusehtavan värityksen. Ilma kylmeni, vaikka toisinaan olikin todella lämpimiä päiviä. Pian saaliseläimet vähenisivät ja ruuan saamisesta tulisi hankalampaa. Tarinamielellä oli kuitenkin toivoa ja hän jaksoi uskoa, että klaani selviäisi, tulisi miten rankka talvi tahansa.
Kun Yönkajon lauma oli hyökännyt kuu sitten Taivasklaaniin aikomuksenaan hävittää kokonaisen klaanin, olivat muut klaanit syöksyneet auttamaan ja korjanneet vihaisan kohtelunsa Taivasklaania kohtaan. Tarinamieli oli onnekseen määrätty jäämään Myrskyklaanin leiriin kaiken varalta ja hän oli välttänyt sen kaiken kauhun ja veren. Hän ei ollut kunnolla myöntänyt kellekään sitä, että pelkäsi taisteluita. Pelko oli väärä sana. Häntä ahdisti taistelut ja kaikki se vahinko ja kuolema ja verenvuodatus, joita typeristä sodista seurasi.
Tarinamieli tyytyikin saalistamisen iloon. Saalistamisesta hän piti ja hän rakasti sitä tunnetta, kun tuuli riepotti hänen turkkiaan, kun hän juoksi saaliseläimen perään. Puissa kiipeileminen oli myös soturittaren mielestä helppoa ja mukavaa.
Nytkin Tarinamieli lojui erään suuren koivun oksalla, anten mielensä vaeltaa. Hänen tuuhea häntänsä heilui tuulen tahdissa tuulenvireen leikitellessä sen kanssa. Täältä ei Yönkajon lauman kissat häntä osanneet etsiä ihan heti eivätkä he varmaan edes kaikki osanneet kiivetä puihin. Tarinamieli oli nopea loikkimaan oksalta oksalle ja pääsisi helposti karkuun typerä Yönkajon lauman kissoja, jos sellainen sattuisi ilmestymään tyhmänä Myrskyklaanin reviirille.
Täältä Tarinamieli näki kaukana horisontissa siintävät nummet, jotka kuuluivat Tuuliklaanin kissoille. Siellä he juoksivat, tuuli turkilla ja vapaina. Tarinamieli kuvittelu itsensä juoksemassa nummilla. Tassut tömisivät vasten maata ja vain taivas oli rajana.
Hän myös pohti, oliko Varjoklaanissa kovinkaan erilaista Myrskyklaaniin verrattunna. Oli kuitenkin totta, että Varjoklaanin reviiri oli vielä tiheämpää metsää ja osittain tietyillä alueilla jopa soista. Jokiklaanissa pitäisi uida. Taivasklaani taas… Tarinamieli ei ollut ihan varma. Hän ei loikannut korkealla, mutta puissa hän kiipeili.
”Tarinamieli!” Huurrekuun ääni kuului puun juurelta ja Tarinamieli vilkaisi alas, huomaten kuuron soturin tuijottavan häntä. Tarkkanenäisenä ja -kuuloisena Huurrekuu oli yksi niistä kissoista, jotka hänet varmasti huomaisivat puussa. ”Tule! Haistoin saalista!”
Tarinamieli nyökkäsi ja kiipesi alas puusta kynnet kaarnaa hieman raastaen. Yhdessä Huurrekuun kanssa he seurasivat Huurrekuun paikantamaa saalista. Tällaisista hetkistä Tarinamieli nautti, joissa pystyi olemaan hetkessä ystäviensä kanssa.

Tarinamieli kulki Myrskyklaanin kissojen joukon keskivaiheilla. Joukkio oli matkaamassa kokoontumissaarelle täydenkuun kokoontumista varten. Sudenlaulu kulki Heinätähden ja Iltataivaleen kannoilla ja heidän takaan kulki joukko sotureita, joilla osalla oli mukanaan oppilaansa.
Tarinamieli vilkaisi puiden oksien lomasta pilkottavaa tähtitaivasta, joka hohti pilvettömänä. Tähdet olivat kauniita ja kiehtoivat aina kierosilmäistä naarasta. Täysikuu hohti tähtien keskellä.
Tarinamieli hätkähti, kun kaksi oppilasta juoksivat hänen vierestään turkit hänen omaansa hipoen. Ututassu jahtasi veljeään ja kaatoi tämän kumoon, rintaansa röyhistäen. Valhelaulu loikki Tarinamielen ohitse oppilaansa luokse ja käskytti tätä olemaan rauhallinen, varsinkin mitä lähemmäs kokoontumisaarta he menivät.
Kun joukkio ylitti Tuuliklaanin rajan, Tarinamieli pysähtyi hetkeksi. Siinä nummet nyt kohosivat ja muutamat puuröykkiöt siellä täällä loivat reviirille elävän kuvan. Tarinamieli loikkasi joen ylitse muiden perässä. Tuuliklaanin puolella tuoksui aina niin… puhtaalta ja avoimelta. Ei ollut pihkaista tai lehtistö tuoksua niin kuin Myrskyklaanin reviirillä, josta Tarinamieli nautti ja johon hän oli tottunut jo pentuajoistaan asti.
”Mietitkö joskus, millaista tuuliklaanin kissalla on, kun he juoksevat avoimella maalla?” Valhelaulu oli tullut kulkemaan Tarinamielen viereen ja vilkaisi pienempää kissaa vierellään kysyessään kysymyksensä. ”Se on taitolaji.”
”Niin on”, Tarinamieli nyökkäsi ja vilkaisi heidän vasemmalla puolellaan kohoavia suuria nummia ja avointa maata. ”Varmasti erilaista tuntea tuuli turkillaan ja juosta ilman yhtäkään suurta estettä edessään.”
”Myrskyklaanin reviirillä on yksi suuri alue, kukkaniitty”, Valhelaulu kertoi sitten. ”Ei se ole yhtä iso alue kuin suuri Tuuliklaanin avoin reviiri muutamine puineen, mutta siellä saa juostessa pienen maistiaisen siitä, millaista olisi juosta avoimella maalla.”
”Millaista se on?” Tarinamieli kysyi valkomustalta kollilta, joka hymyili.
”Vapauttavaa”, Valhelaulu kertoi. ”Saa paineet pois mielestä ja voi vain juosta. Voin näyttää sen paikan sinulle, vaikka uskon kyllä, että olet sen nähnytkin joskus.”
”Se olisi mukavaa, Valhelaulu”, Tarinamieli hymyili suurelle kollille.”Kiitos.”
”Ilo on minun”, kolli sanoi ja nyökkäsi syvään. ”Olet nopea juoksija jopa metsän siimeksessä. Olet tuonut klaanille jo muutaman suuren rusakon ja jäniksen.”
”Erilaiset kissat ovat rikkaus klaanille, eikö?” Tarinamieli kysyi, vaikka ei aina kokenutkaan, että häntä sen suuremmin Myrskyklaanissa oltiin koskaan arvostettu.
”Todellakin”, Valhelaulu sanoi jämäkästi. ”Jokainen tuo klaaniinsa jotain omaa ja uniikkia, ja se on tärkeää. Sinä viihdytät monia kissoja tarinoillasi ja pidät pennut ja klaaninvanhimmat iloisina. Tuot juoksunopeudellasi suuria saaliita, joista riittää monelle kissalle mahantäytteeksi. Olet upea soturi, Tarinamieli, älä unohda sitä koskaan.”

Kokoontumissaarella oli puheen kuhina, joka yllätti Tarinamielen. Klaanikissat olivat olleet todella epäileväisiä toisiaan kohtaan jo kuita ja nyt yllättävän moni oli uskaltautunut vaihtamaan kuulumisia toisten klaanien kanssa. Ei tämä kuitenkaan parhaimmasta päästä ollut, mutta edistystä. Tarinamieli kulki kissojen ohitse. Tuuliklaani ja Taivasklaani olivat jo paikalla. Parantajat vaihtelivat kieliä Puhujantammen juurella ja Hallatähti, Heinätähti ja Huminatähti puhuivat lyhyin sanoin toisilleen kuka ties mistä.
Tarinamieli silmäili Taivasklaanin ja Tuuliklaanin kissoja mietteliäänä. Olikohan… olikohan Pilviharso täällä tänä yönä?
Kun mustavalkoinen turkki vilahti kokoontumissaaren reunamilla, Tarinamieli tiesi vastauksen ja pujotteli kissojen ohitse tutun tuuliklaanilaisen kollin luokse. Kollin oranssit silmät pysähtyivät Tarinamielen turkkiin, kun hän tunnisti tutun naaraan. Hänen silmänsä hohtivat ystävällisinä ja kutsuvina.
”Hei, Pilviharso”, Tarinamieli tervehti Tuuliklaanin kollia ja hymyili hänelle lempeästi. ”Mitä sinulle kuuluu?”
”Hei vain, Tarinamieli”, Pilviharso tervehti ja heilautti häntäänsäkin vielä. ”Sitä samaa. Lähestyvä lehtisade värjää nummet jo nyt, mutta lämpimät säät ovat hellineet kaikkia.”
”Miten oppilaasi voi?” Tarinamieli kysyi. Korppitassu ei ollut mestarinsa luona.
”Hän puhuu ystävilleen”, Pilviharso totesi ja nyökkäsi kohti pientä Tuuliklaanin oppilaiden kehää, joka oli kauempana Tuuliklaanin kissojen piirin sisällä. ”Hän on nopea oppimaan.”
”Hänellä on hyvä mestari”, Tarinamieli kehräsi. Tarinamielen silmät osuivat nyt Pilviharson hartiasta rintakehään kulkevasta arvesta, joka oli uusi sitten viime näkemän. ”Mistä sinä tuon sait?”
”Sain sen, kun Tuuliklaani hyökkäsi Taivasklaaniin”, Pilviharso sanoi. Hänen silmissään kiilsi… katumus. ”Tähtiklaanin rangaistus siitä, että vahingoitimme Taivasklaania syyttä suotta. Se ei ollut Tähtiklaanin tahto.”
Tarinamieli katseli kollia myötätuntoisesti. Pilviharso seurasi Tähtiklaania ja sen sanomaa ja tahtoa enemmän kuin mitään muuta. Tähtiklaani oli tärkeä Tarinamielellekin, mutta ei se häntä noin vahvasti ohjannut. Tai, kuka tietää? Tarinamieli laski tuuhean häntänsä Pilviharson hännälle ja hymyili kollille myötätuntoisesti.
”Joskus Tähtiklaani ohjaa meitä tavoin, jota emme voi ymmärtää”, Tarinamieli puhui sitten. ”Ja Yönkajon laumahan ei seuraa Tähtiklaania, eihän? Vaikka Tähtiklaani ohjaakin meidän elämiämme, on asioita ja kissoja, jotka vaeltavat kauas Tähtiklaanista ja ulottumattomiin sen voimasta je tekevät pahoja asioita. Yönkajon lauma on yksi niistä, jota Tähtiklaani ei aina voi kontrolloida tahtonsa mukaan. Ja… tai kenties oli välttämätöntä, että paineet saatiin klaanien väliltä purettua näin, jotta klaanit ja kissat voisivat kasvaa vahvemmiksi.”
Pilviharso räpäytti silmiään Tarinamielen sanoille, mutta ei ehtinyt sanoa enempää, kun viisi päällikköä loikkasivat Puhujantammeen ja aloittivat täydenkuun kokoontumisen.
”Jatketaan tätä myöhemmin, eikö?” Tarinamieli ehdotti, ei oikeastaan varmana siitä, mitä oikein ehdotti Tuuliklaanin soturille. Ehkä ei ollut edes mitään jatkettavaa. Tosin, ei Tarinamieli panisi pahakseen, jos hän ja Pilviharso puhuisivatkin mitä mieleen juolahtaisikin.

Tarinamieli kulki pimeässä, sydämensä vieden häntä kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa, jonka merkkinä toimi kuohuava joki. Jokin hänen sisällään oli pättänyt viedä hänet tänä yönä tänne. Naaraan sisällä iti typerä toive siitä, että Pilviharso olisi täällä, mutta se olisi täysin mahdotonta. Eivät he olleet sopineet tällaista tapaamista ja molemmat heistä tiesivät vallan hyvin, että tässä oli monet riskinsä.
Kierosilmäinen naaras tunsi Kuulammen luota kantautuvat hennot kuiskaukset, mutta ne eivät olleet ahdistavia vaan pikemminkin rauhoittavia. Hänen tassunsa veivät häntä hieman lähemmäs Kuulammen suuntaa, mutta hän pysäytti kulkunsa, kun kuuli liikettä Tuuliklaan puolelta.
Varjojen siimeksessä hän näki tutun silmäparin, jotka hohtivat oranssia hehkuaan pimeässä. Mustavalkoisen kollin silmät olivat yllättyneet, kun hän huomasi ystävänsä Myrskyklaanin puolella rajaa.
”En ajatellut, että näkisin sinut täällä”, Tarinamieli naurahti. Olihan se nyt huvittava yhteensattuma.
”Samat sanat”, Pilviharso nyökkäsi. Hän oli selkeästi vastahakoinen ollessaan täällä yöaikaan ja tapaamassa toisen klaanin kissaa, mutta kolli tuli siitä huolimatta lähemmäs rajaa ja jäi siihen, katsellen Tarinamieltä. ”Tuota… kiitos.”
”Mistä?” Tarinamieli kallisti päätään hämillään.
”Eilisistä sanoistasi”, kolli selitti hymyillen. ”Ne… ne lohduttivat.”
”Ole hyvä”, Tarinamieli nyökkäsi. ”Joskus kaipaamme jotain sanoja toisilta, joita emme edes tienneet kaipaavamme. Olet auttanut minua ja halusin auttaa sinua, ja aion auttaa tulevaisuudessakin”, naaras sanoi. Hän vilkaisi sitten Pilviharson uutta arpea. ”Ja vaikka arpesi muistuttaa sinua huonoista asioista, muistuttaa se myös hyvistä asioista äläkä anna itsesi unohtaa sitä.”
Pilviharso nyökkäsi Tarinamielen sanoille. Kollin päässä tuntui juoksevan ajatuksia villinä kuin tuhat jänistä. Lopulta Pilviharso kuitenkin istui alas ja katsahti Tarinamieltä. ”Mitä sinulle kuuluu? En ehtinyt kokoontumisessa kysyä.”
Tarinamieli katseli Pilviharson vaikuttavia oransseja silmiä kun vastasi. ”Sitä tavallista. Minulla ei ole oppilasta, mutta silti tekemistä.”
Kaksikon keskustelu jatkui pitkälle yöhön ja Tarinamielen rintaa lämmitti. Pilviharso oli kissa, joka ymmärsi häntä ja kenen kanssa Tarinamieli nautti olostaan enemmän kuin pystyi edes kuvailemaan. Kun väsymys alkoi painaa heidän hartioitaan ja silmäluomiaan, he hyvästelivät toisensa levein hymyin ja hännänheilautuksin.
Tarinamieli käveli yksin kotiin päin, mutta pysähtyi sitten. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja kaukana näki Pilviharson juoksevan kohti leiriään turkki tuulessa hulmuten. Tarinamieli tunsi huuliensa kääntyvän hempeään hymyyn, kun hän katseli Pilviharson menoa, kunnes kolli katosi nummien taakse. Tarinamielen sydän löi muutaman kerran nopeammin kuin normaalisti ja se lämmitti hänen koko mieltään ja kehoaan.
Ja silloin Tarinamieli tiesi sen. Hän oli rakastunut Pilviharsoon eikä hän voinut sitä enää kieltää, ei sitten millään. Kolli oli vienyt hänen sydämensä ja vallanut sen.
Hän oli rakastunut Pilviharsoon.

Huomenpentu tärisi innostuksesta. *Meistä tulee aivan pian oppilaita,* hän ajatteli innoissaan. *Kenetköhän saan mestariksi? Toivottavasti en ainakaan Suvikuuroa. Se on semmonen syyhyturkki,* pentu mietti kauhuissaan. *Roihumieli olisi kiva, mutta hän on Kultatassun mestari. Tai Kipinämyrskykin voisi olla ihan kiva.* Heinätähti tassutteli Huomenpennun huomaamatta paikalleen Suurtasanteen päälle. Hän istahti ja kietoi häntänsä käpälien ympärille. Hetken hän tiiraili klaaniaan ylpeänä. Sitten hän ulvaisi:
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen!”
Huomenpentu havahtui mietteistään.
“Huomenpentu!” Kukkaköynnös kutsui pentuaan. Huomenpentu loikki innoissaan emonsa luo:
“Meistä tulee oppilaita!”
“Tiedän, muistakaahan käyttäytyä siivosti,” Kukkaköynnös sanoi ja pesi pentujensa korvia. “Kukkaköynnös!” Huomenpentu valitti yrittäen väistää emonsa nopeita nuolaisuja. Naaras ujuttautui pois otteestaan ja piiloutui klaaninvanhimpien joukkoon.
“Minusta tulee oppilas!” hän kertoi ylpeänä Oravaliidolle, Vatukkakynnelle ja Lehväpilvelle.
“Voi minä kaipaan niitä aikoja!” Oravaliito huokaili silmät sameina tuijottaen kaukaisuuteen. “Ehkä sinä, mutta minä en kaipaa sinun oppilasaikoja sitten ollenkaan,” Vatukkakynsi murahti. Oravaliito päästi hilpeän mrraun. “No etpä tietenkään.”
Kun Lehväpilvikin yritti emonsa vaistollaan nuolaista Huomenpentua, mutta tämä huomasi sen ja luikki veljiensä luokse. “Meistä tulee oppilaita!,” Valopentu sanoi silmät säihkyen ja pitkä harmaa turkkinsa sotkuisesti. Heinätähti oli kärsivällisesti odottanut klaaninsa hiljentymistä, kunnes sanoi:
“Jääpentu, Huomenpentu ja Valopentu, astukaa eteen. Valopentu. Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Valotassuna. Mestariksesi tulee Pihkahumu. Toivon, että Pihkahumu välittää sinulle kaiken oppimansa.” Heinätähti kääntyy katsomaan Valotassusta Pihkahumuun.”Pihkahumu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Tuiskumarjalta ja olet osoittanut olevasi älykäs ja oppimisenhaluinen. Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Valotassulle.” Valotassu kääntyy Pihkahumua kohti ja he koskettavat neniä.
“Huomenpentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Huomentassuna. Mestariksesi tulee Tuiskumarja. Toivon, että Tuiskumarja välittää sinulle kaiken oppimansa.” Heinätähti kääntyy katsomaan Valotassusta Tuiskumarjaan.”Tuiskumarja, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi(Ei tiedetä/muisteta) ja olet osoittanut olevasi älykäs ja oppimisenhaluinen. Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Huomentassulle.” Heinätähti katsoi ensin Huomentassua ja sitten Tuiskumarjaa.
“Valotassu, Jäätassu, Huomentassu!” klaani naukui, kun pennut olivat saaneet oppilasnimensä.
“Milloin meistä tulee oppilaita?” Pisarapentu valitti Merilinnulle.
“Ei vielä vähään aikaan,” kuningatar vastasi.
“Onneksi olkoon, Huomentassu, Valotassu ja Jäätassu,” päällikkö tuli onnittelemaan tuoreita oppilaita.

Koko metsä oli punaisen, keltaisen ja oranssin kirjavaa. Vaahteran ja muiden lehtipuiden lehtiä sateli värikkäinä alas maahan. Kuusi kissaa vaelsi metsän läpi kohti järveä. Sen järven ympärillä elää viisi erilaista klaania, Myrsky-, Tuuli-, Varjo-, Joki- ja Taivasklaani.
“Milloin olemme perillä?” Valotassu marmatti mestarilleen Pihkahumulle.
“Kyllä me pian olemme,” kolli vastasi hilpeästi. “Katsokaa, mitä tuolla on!” hän nyökkäsi taakseen. Pennut kääntyivät katsomaan Pihkahumun osoittamaan suuntaan. Tuiskumarja ja Pihkahumu kiipesivät molemmat puuhun, kun taas Näkyviiksi meni puun taakse.
“Eihän tuolla mitään ole,” Huomentassu sanoi pettyneenä. “Hei! Missä mestarit on?” Jäätassu kysyi hämmäsyneenä. “En tiennytkään, että he osaavat hävitä tuosta noin vain.”
“Älä ole hiirenaivo,” Huomentassu sanoi kipakasti.
“Itse olet!” Jäätassu antoi takaisin.
“Lopettakaa se kinastelu,” Valotassu naukaisi hiljaa.
“Minä voin katsoa tästä puusta,” Huomenpentu sanoi. Oppilas veti etujalat taaemmas, liutti kynnet eteen ja loikkasi puuta vasten. Hän työnsi kevyesti takajaloillaan itseään ylös. Pian naaras tavoitti ensimmäisen oksan, johon hän istuutui. “Tuiskumarja! Mitä sinä siellä teet?” Huomentassu kysyi latvassa kököttävälle juovikkaalle naaraalle. Tuiskumarja alkoi laskeutua hitaasti ja vaivalloisesti.
“Minun mielestä tämä oli alusta lähtien huono idea,” Näkyviiksi marmatti.
“Enpä ole ennen kuulut aikuisen kissan valittavan,” Jäätassu sanoi hilpeästi. Näkyviiksi loi oppilaaseensa murhaavan katseen meripihkan värisillä silmillään.

“Tässä on Varjoklaanin raja. Painakaa tuo haju muistiinne,” Tuiskumarja opasti.
“Kukkaköynnös kertoi, että Varjoklaanilaiset ovat ketunnaamoja,” Jäätassu kertoi.
“Meille Kukkaköynnös ei ole kertonut mitään, mutta meille on kerrottu, että Myrskyklaanilaiset ovat mäyrännaamoja.”
Ääni kuului erään ison männyn juurelta. Iso, lihaksikas kolli punnersi itsensä ylös männyn juurelta. Kollilla oli mustia, paksuja raitoja harmaassa turkissaan§. Siniset silmät kiiluivat uhkaavina.
“Varjoklaani,” Näkyviiksi naukaisi uhkaavasti.
“Varjoklaani,” kolli myötäili. “Orapihlajahäntä, kyllä, minä se olen.” Tuiskumarja katsoi nopeasti Huomentassuun ja hänen veljiinsä. Sitten hän kohotti kuononsa ylös merkiksi kiivetä puuhun. Huomentassu kiipesi puuhun nyökäten veljilleen. Jäätassu katsoi epäuskoisena sisareensa. Kuitenkin hän pääsi puuhun, kun taas Jäätassua selvästi hoikempi Huomentassu ja Valotassu olivat kiivenneet helposti puuhun.
“Minä tästä lähden. Oli ikävä, kun tuolla metelillä säikäytitte kaiken riistan Varjoklaanin alueelta,” Orapihlajahäntä sanoi rennosti kääntyessään laiskasti kohti mäntymetsän sydäntä.
“Voitte tulla alas,” Tuiskumarja sanoi häntää viuhtoen niin, että lehdet läheltä sinkoilivat sinne tänne. Naaraan silmissä oli mulkoileva katse kohti Varjoklaanin reviiriä.

“Tämä on suuri tammi. Se on niin suuri ja korkea, että kukaan kissoista ei ole vielä kiivennyt puuhun. Paitsi joku Tuhka alkuinen Myrskyklaanilainen, kun täällä pidettiin monta vuodenaikaa sitten eräänlaiset kilpailut klaanien kesken,” Pihkahumu selittää. Oppilaat mestareineen seisovat katselemassa korkealle heidän päidensä yli ylettyvää vanhaa tammea, jonka latvan liikkeen saattaa juuri ja juuri huomata. Vankka tammi huojui hiljaisessa tuulessa kirjavat lehdet kahisten. Lehtiä sateli alas pilvenä. Jokin kiisi kuin pyrstötähti alas puusta.
“Aih! Mikä tämä on?” Huomentassu kysyy valittaen. Hän otti maasta kiveltä näyttävän asian. Tuiskumarja päästi hilpeän mrraun. “Se on tammenterho. Me emme niitä syö, mutta otetaan se mukaan, sillä lehtikadon aikana sitä voi pitää niin ikään syöttinä hiirille.” Joukko jatkoi matkaa solisevalle purolle. Puron toisella puolella on kukkuloita, joidenka huiput ovat paljaat. Koko nummi on täynnä kanervikkoa. Tuuli toi kanervan tuoksua metsään päin.
“Katsokaa! Kaniineja!” Jäätassu huusi ja hyppäsi puron yli. Sitten kuului molskahdus, kun oppilas putosi hyiseen veteen. Näkyviiksi hyppäsi oppilaansa perään ja kiskoi hänet rannan törmälle.
“Vai päätit tulla ensimmäisenä Tuuliklaanin kissaksi ja sitten Jokiklaanin. Enpä ole ennen nähnyt noin hanakkaa uimaria Myrskyklaanin kissojen joukosta,” Näkyviiksi murahtai töykeästi. Häpeissään Jäätassu nuoli turkkiaan. *Onneksi Näkyviiksi ei ole minun mestarini,* Huomentassu ajatteli itsekkäästi.
“Nyt mennään!” Tuiskumarja totesi. Muut eivät voinut muuta kuin seurata päättäväistä naarasta.

“Työnnä kynnet esiin näin, ja kuori vain tuo vihreä osa sammaleesta,” Tuiskumarja selostaa Huomentassulle. Sitten on Huomentassun vuoro. Hän kaapi sammaleen kynsillään, venyttäen tassuaan. Kun hän nosti sammaleen, se on repaleinen, ja siinä on reikiä.
“Äh,” Huomentassu tuhahti.
“Kyllä se siitä,” Tuiskumarja innosti. “Harjoitus tekee mestarin.”
Huomentassu tassutti hiljaisesti pehmeällä sammaleella. Sammal painui aina käpälän alla, ja kun nosti käpälän sammaleelta se paisui taas ylös. Alkoi pimetä.
“Laita se näin nippuun,” Tuiskumarja näytti oppilaalleen. Hän painoi sammaleen littanaksi ja teki siitä pallon. “Laita se leuan alle, ja ota toinen sammalpallo suuhun.”
Huomentassu teki työtä käskettyä. Hän kieritti kovalla työllä sammalpallon ja otti sitten hampaillaan kiinni.
“Yi ähtä ammaleeha tuhee muhtaa,” Huomentassu mongersi sammaleet suussansa. Tuiskumarjan silmät välkkyvät innoissaan. Hän viuhtoi hännällään kohti leiriä.

Oli jo melkein pimeä, kun he saapuivat leiriin. Tunnelin edessä vartioi Okakynsi ja Lumimyrsky. Tuiskumarja nyökkää Okakynnelle ja Lumimyrskylle.
“Ensimmäinen oppilaspäivä?” Lumimyrsky kysyi Huomentassulta laskien kaulaansa alaspäin. Huomentassu nyökkäsi.
Huomentassu mutusteli päästäistä ulkona tähtitaivaan alla. On pimeä lehtisateen ilta. Tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla. liviileä ja sumu ooli laskeutumassa leirin ylle. Hänen kynsiään kivisti, kiitos Tuiskumyrskyn pakotukset työntää niitä entistä pidemmälle. Tassujakin särki, kun naaras on kiertänyt koko Myrskyklaanin reviirin, kiipeillyt puissa ja pitäen hauskaa. *”Sinusta tulee vielä oiva soturi, kunhan muistat pitää kyntesi kurissa.* Se on yksi Huomentassun tärkeimmistä ajatuksista. *Toivottavasti minusta myöskin tulee oiva soturi,* Huomentassu mietti unisena.
“Mitäs minun rakas täällä mietiskelee?” Yönmusta naaras tassutteli pimeydestä Huomentassun eteen ja laskeutui makuulle. Kukkaköynnös alkoi sukia väsyneen tyttärensä likaista, lyhyttä turkkia.
“Minä menen nyt nukkumaan,” Huomentassu sanoi äkisti ja nousi ylös. Hän tassutti raskaasti halki aukion pentutarhalle. Hän työntyi sisälle pentutarhaan.
“Miksi sinä tänne tulet?” Merilintu kysyi hämmästyksissään.
“Minun vuoteeni on täällä,” Huomentassu mumisi.
“Ei ole, olet oppilas ja nukut oppilaiden pesässä,” Merilintu sanoi ja töytäisi väsynyttä oppilasta. Huomentassu jatkoi kulkuansa oppilaiden pesää kohti.
“Huomentassu! Sinä nukut tässä minun ja Jäätassun välissä,” Valotassu selitti innokkaasti. Rojahtaessaan sammal vuoteeseen hän tokaisee tylysti:
“Kiitoksia vain, mutta kyllä minä pärjään ilman teidänkin suojelua. Ennemminkin sinä tarvitset suojelua.”
Huomentassu sulkee onnellisena meripihkanväriset silmät ja vaipuu uneen.

//Tässä oppilaaksi tulemisesta tarinaa. Monta kertaa olin laittanut Jääpentu, ja sain niiitä sitten korjaillaXD.
Yritin nyt tässä tarinassa sitä Valveunen sanomaa imperfekti-preesens vaihtelua korjata. Onnistukin ihan hyvin, mutta joissakin kohissa oli kuullosti tyhmältä siinä virkkeestä, niin sorruin sitten laittamaan on...

13. luku - Oppilas

Kun Sumupennusta ja Huomenpennusta tuli oppilaita, Aamupentu jäi pentutarhan ainoaksi pennuksi. Aamupentu uskaltautui yhä aina lähestymään minua, vaikka hänelle useampaan otteeseen olin tokaissut etten pidä pennuista. Aamupentu ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan yhä uudestaan tylsyyden iskiessä lähestyi minua ja Korppivarjoa.
Korppivarjo osasi viihdyttää Aamupentua yllättävän hyvin. Hän leikki pennun kanssa, hän kertoi mukaansa tempaavia tarinoita ja osasi jutella tälle niin, että Aamupentu nauroi makeasti. Korppivarjo huomasi olotilani pennun ollessa läsnä ja se oli varmasti yksi syy sille, miksi hän otti pennun viihdyttämisen kontolleen miltei aina, kun oli läsnä. Toisinaan Korppivarjo ei ollut paikalla ja jouduin improvisoimaan, jotta sain Aamupennun kimpustani. Pentu tuntui pitävän erilaisten asioiden etsimisestä ja tutkimisesta, joten keksin hänelle aina jotain haettavaa.
Korppivarjolla oli taitoa sosiaalisesti miltei kaiken osalta. Hän osasi puhua kaikille hyvin, vaikka olikin sisäänpäinsuuntaunut ja ei lähestynyt moniakaan oma-aloitteisesti.
Saalistaminen toi omaa intoa normaaliin päivään. Kalastaminen erityisesti oli jotakin, josta nautin. Kynteni upposivat ohi uivaan kalaan ja nopean liikkeen jälkeen suomukylki oli jo kuivalla maalla ja pian Kuunvalon leukojen välissä. Ensimmäisen kalan lisäksi tuli toinen, jotka vein leiriin ja siitä tuoresaaliskasaan.
”Vau! Sait kaksi kalaa!” Aamupentu ääni sai niskakarvani pörhistymään ja käännyin kohtaamaan pennun leveän hymyn ja tuikkivat siniset silmät.
”Tuota, niin, niin sain”, mutisin hämilläni ja rauhoitin itseni. Se oli vain pentu, ei sille pitänyt ärhännellä.
”Onko kalastaminen kivaa?” Aamupentu kysyi pää kallellaan. ”Miten kaloja edes napataan? Jahdataanko niitä kuten Korppivarjo kertoi, että hiiriä jahdataan?”
”Mitä? No ei”, murahdin. ”Kaloja napataan vedestä eikä vedessä ole helppo juosta. Veden äärellä istutaan ja odotetaan. Kaloja napattessa pitää olla kärsivällinen”, sanoin ja katsoin pentua arvioiden.
”Oho! Näinkö?” pentu kysyi ja jäi tuijottamaan hiekkaista maata hetkeksi kunnes iski käpälänsä maata vasten. Sitten hän katsoi kysyvästi minua.
”No, niin”, tuijotin pentua, ”mutta joskus pitää odottaa kauemmin, kun nappaa kalaa. Joskus käpälä on vedessä, joskus veden yllä ja pitää nopeasti iskeä kyntensä kalaan ja heittää se maalle.”
”Sinähän opetat sen minulle, kun minusta tulee oppilas”, Aamupentu totesi ja katsoin pentua häkeltyneenä.
”Mitä?”
”Korppivarjo kertoi, että sinusta tulee minun mestarini!” Aamupentu julisti innokkaana ja pidätin huokausta. Se oli totta. ”Ja Pihkakäpälä sanoi samaa!”
”Kyllä, minusta tulee sinun mestarisi sitten, kun saavutat kuuden kuun iän”, myönsin pennulle, joka tuntui vain innostuvan. Pennun silmät levisivät ilosta ja hän katsoi tassut maata haroen minua silmiin.
”Upeaa!” pentu hihkaisi ja pomppasi kerran ilmaan. ”Sinusta tulee ihan paras mestari!”
Katsoin pentua hieman säälien, vaikka pentu ei sitä huomannutkaan intonsa läpi. Aamupentu oli innoissaan siitä, että minusta tuli hänen mestarinsa. Kissasta, joka oli uhannut tehdä hänen isänsä elämästä painajaista.
Kun pentu kipitti takaisin pentutarhaan, katselin hänen peräänsä mietteliäänä. Pentu pysähtyi pentutarhan suulla ja katsoi taakseen, väläyttäen minulle leveän hymyn ennen kuin katosi pentutarhan syövereihin.
Ehkä pennusta saisikin kelpuutettavan soturin Jokiklaaniin. Ja sitten… ja sitten kosto. Luimistin korviani kävellessäni tutulle paikalleni. Ajatukseni olivat ihan solmussa.

Kun Aamupentu lopulta saavutti kuuden kuun iän, en ollut varma, mitä mieltä olin siitä. Aamupennusta tulisi minun oppilaani. Aamupennusta, vihaamani kollin pennusta. Aamupentu oli selkeästi innoissaan oppilasseremoniansa lähenemisestä ja kukapa ei olisi, kyllä muistan itsekin olleeni into piukeana sinä päivänä, kun minun ja sisarteni oppilasseremonia oli viimeinkin koittanut ja meistä oli tullut oppilaita.
Ja nyt minä jatkaisin sitä jo vuodenaikoja jatkunutta perinnettä ja toimisin mestarina, vaikka minulla olikin ristiriitaiset tunteet tulevaa oppilastani kohtaan.
Valkotähti seisoi Virtakivellä ja kutsui kissat kokoontumiseen. Aamupentu katseli siniset silmät tuikkien päällikköä. Kissat valuivat Virtakiven ympärille ja katsoivat odottavina päällikköään.
”Aamupentu, astu eteenpäin”, Valkotähti kutsui ruskean kirjavaa naaraspentua, joka astui rohkeasti eteenpäin. ”Aamupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Aamutassuna!”
Valkotähti käänsi katseensa nimitettävästä oppilaasta minuun. ”Mestariksesi tulee Kuunvalo. Toivon, että Kuunvalo välittää sinulle kaiken oppimansa”, Valkotähti julisti. Olin nyt oppilaan mestari, kuten ansaitsinkin. Uniyö oli toiminut oppilaansa mestarina jo useamman kuun, joten oli vain oikein, että minäkin sain ensimmäisen oppilaani.
Astelin Aamutassun eteen ja tuore oppilas katsoi silmät ylpeinä minua kohti. Kumarruin ja naarasoppilas kosketti nenääni. Kohotin katseeni klaanitovereideni ylitse, kun kissat alkoivay huutaa uuden oppilaansa nimeä. ”Aamutassu, Aamutassu!”
Aamutassu katseli minua odottavana. ”Mitä teemme ensimmäisenä?”
Tuijotin oppilasta sanomatta sanaakaan. En oikeastaan tiennyt. Katsahdin sinistä taivasta yllämme. Nyt ei ainakaan pitäisi olla sadetta tulossa, joten yhtä hyvin voisimme kiertää Jokiklaanin reviirin läpi. ”Käymme reviirin läpi.”
Huomasin Korppivarjon kauempana. Hän tuijotti Aamutassua ja pian astelikin luoksemme. ”Onneksi olkoon uudelle oppilaalle, Aamutassu.”
”Kiitos, Korppivarjo!” Aamutassu sanoi hehkeällä äänellä. ”Tuletko sinä mukaan?”
Tuijotin ruskean kirjavaa oppilasta ihmeissäni ja sitten Korppivarjoa, joka katseli yhä pientä oppilasta. ”Luulenpa, että mestarisi-”
”Minun puolestani käy”, tokaisin ennen kuin mustavalkoinen kolli ehti sanoa lausettaa loppuun. Ehkä oli vain parempi, että Korppivarjo tulisi mukaan ja vahtisi, etten vetäisi hernettä nenääni ensimmäisenä päivänäni Aamutassun mestarina. Tässä kun oli paljon totuttelemista.
”Oi, kuinka kivaa!” Aamutassu hihkaisi innoissaan ja loikki Jokiklaanin leirin suuaukolle tuuhea häntä juoksussa hulmuten. Katsoin oppilaani juoksun perään ennen kuin rauhallisesti astelimn hänen perässään ja Korppivarjo aivan kannoillani.
Kuljimme tuttuja reittejä Jokiklaanin reviirin poikki ja esittelimme yhdessä Korppivarjon kanssa Aamutassulle Jokiklaanin reviirin tärkeimpiä kohteita ja paikkoja. Näytimme hänelle suuren järven, joet ja purot sekä lammet. Aamutassu oli Varjoklaanin kissaksi yllättävän kiinnostunut vedestä ja uimaan oppimisesta, mutta kuinkas muutenkaan, kun oli kasvanut koko ikänsä uimista rakastavien jokiklaanilaisten ympäröimänä.
Taivasklaanin ja Jokiklaanin rajalla Aamutassu kyseli paljon rajan toisella puolella elävästä klaanista. Korppivarjo vastaili enimmäkseen oppilaan kysymyksiin, silloin tällöin minäkin. En tiennyt puoliakaan niin paljon Taivasklaanista kuin Korppivarjo.
Kuljimme järven kautta kohti Varjoklaanin reviiriä ja tunsin sisälläni vihaista kipinöintiä, mutta tiesin olevani parempi kuin sellainen, joka räjähtäisi. Joten… hillitsin mieleni ja annoin Aamutassun nauttia reviirikierroksesta.
”Tuollako on Varjoklaani?” Aamutassu kysyi ja tuijotti havumetsän syvyyksiin. ”Millaisia he ovat? Taivasklaanilaiset ovat rauhan puolella ja avoimia kaikkia kohtaan, ja todella uskollisia. Tuuliklaanilaiset ovat nopeita ja ärhäköitä, ja jopa vähän ylpeitä ja myrskyklaanilaiset ovat oikeudenmukaisia ja heillä on vahva moraalinen kompassi. Tai siis, stereotypisesti näin, eikö?”
”Juuri niin”, Korppivarjo vahvisti. ”Stereotypioihin ei kannata liikaa luottaa eikä varsinkaan niillä ärsyttää toisten klaanine edustajia turhaan.”
”Varjoklaanilaiset ovat kylmäverisiä taistelijoita”, totesin kuivasti ja Aamutassu kääntyi katsomaan minua silmät suurina. ”He välittävät vain itsestään.”
”Eivät kai kaikki?” Aamutassu hämmentyi.
”Aamutassu, stereotypiat, muistathan”, Korppivarjo sanoi äkkiä ja Aamutassu nyökkäsi,
”Niin, joo, tiedän”, Aamutassu nyökkäili. Tunsin oppilaan katseen turkillani ja hän yritti selkeästi löytää minusta jotakin, mutta turhaan.
”Palataan leiriin”, totesin ja käännyin jo leiriä kohti. ”Huomenna opit saalistamaan.”

Aamutassu kulki matalana, häntä suorana ja korvat höröllä esitellessään vaanimisasentoaan. Korppivarjo oli opettanut Aamutassulle tätä liikettä oppilaan ollessa vielä pentu, joten se, että Aamutassu osasi näin nopeasti kyseisen asennon ei yllättänyt.
”Aseta tassusi pehmeästi maata vasten, kun kuljet, tai pelästytät jokaisen lähelläsi olevan saaliin Myrkyklaanin asti”, ohjeistin ruskeaa oppilasta, joka pehmensi heti askellustaan. Hän oppi nopeasti, sentään jotain positiivista. ”Muista varoa jokaista askeltasi. Älä astu kuivien lehtien tai oksien päälle.”
”Selvä!” Aamutassu nyökkäsi tomerasti.
”Kulje hitaasti saalista kohti ja kun olet tarpeeksi lähellä, syöksy tai loikkaa saaliin kimppuun ja tee nopea tappopurema”, ohjeistin taas. ”Osaatko tunnistaa yhdenkään saaliin hajua?”
”No, en”, Aamutassu sanoi ja nousi istumaan. No, ei se ollut kyllä mikään yllätys, kun oppilas vasta ensimmäistä kertaa oli oikeasti kokeilemassa saalistamista.
”Avaa suusi raolleen ja maistele ilmaa”, selitin ja oppilas teki työtä käskettyä. ”Mitä haistat? Onko saaliseläimiä lähellä?”
”Haistan jotain… se on tuttu… olisiko orava?” oppilas haisteli ja kääntyi katsomaan minua kysyvästi. ”Ja… joku pieni jyrsijä…”
”Vesimyyrä, kyllä”, nyökkäsin. ”Hiiriä, myyriä ja niin edelleen saalistaessa pitää keskittyä erityisen paljon vaanimiseen, sillä ne tuntevat herkästi askelten värähtelyn maasta.”
”Entä oravat?” Aamutassu kysyi.
”Sama asia, mutta oravien kanssa pitää toimia nopeasti, sillä ne voivat kiivetä puihin”, selitin oppilaalle. ”Niiden tie puihin pitää katkaista tai sitten olla nopeita ja hiljaisia.”
”Kirkaskuu kertoi kiivenneensä puuhun oravien perässä”, Aamutassu pohti.
”No, kiipeily ei ole jokiklaanilaisille ominaisinta”, tuhahdin. Tiesin kyllä, että emoni osasi kiivetä taitavasti puihin ja kulkea oksalta toiselle. ”Harvat Myrskyklaanin ja Taivasklaanin ulkopuolella osaavat kiivetä puihin. Varjoklaanissa on ehkä myös, mutta silti.”
”Oletko koskaan uidessa saanut kalaa kiinni?” Aamutassu kysyi ja tuijotin oppilasta huvittuneena.
”No en”, naurahdin. ”Uidessa pitää liikutella tassuja koko ajan ja kalat pysyävt poissa, jos näkevät liikettä. Joku on ehkä saanut vedessä seisoessaan kalan kiinni, mutta se on harvinaista, sillä jos kalat näkevät varjosi tai heijastuksesi, ne karttavat sinua tai uivat karkuun.”
”Opetatko minut milloin uimaan?” Aamutassu kysyi sitten.
”Nyt keskitymme saalistukseen, Aamutassu”, sanoin oppilaalle jämäkästi. ”Opettelemme saaliseläimiä ja niiden ominaistuoksuja, jotta voit oppia saalistamaan ja ruokkimaan klaanisi.”
”Anteeksi”, oppilas painoi päänsä alas.
”No niin”, huokaisin. ”Seuraa sitä vesimyyrän hajua ja katsotaan, voitko saada sen kiinni.”

Aamutassu oli… harvinaisen nopea oppija, erityisesti saalistuksen osalta. Hänellä tuntui olevan jokin kiihko oppia ja näyttää taitonsa minulle, mestarilleen. Korppivarjo oli useimmiten mukana, kun opetuksessa oli vuorossa taisteluliikkeet. Olihan se helpompi demonstroida taistelua, kun mukana oli kaksi kissaa esittelemässä.
Nyt Aamutassu söi Sumutassun ja Huomentassun kanssa kalaa hieman syrjemmässä. Kuulin silti oppilaani hehkeän naurun näinkin kaukaa. Katseeni ei liikkunut viiksikarvan vertaakaan rusehtavasta oppilaasta. Kerran nuori naaras nosti katseensa minuun ja hymyili todella ilosiesti. Hän tervehti minua hännänheilautuksella ennen kuin palasi keskusteluunsa kahden ystävänsä kanssa.
Korppivarjo ilmestyi luokseni ja viimeinkin painostava katseensa Aamutassun yllä katkesi. Nousin istumaan ja katsoin mustavalkoista kollia odottavasti. Hän kietoi häntänsä tassujensa eteen ja kumartui lähemmäs, jotta puhe ei kuuluisi ulkopuolisten korviin.
”Leijonahammas kävi ensimmäistä kertaa rajalla yksin”, Korppivarjo kuiskasi hiirenhiljaa. Katsoin häntä kysyvästi.
”Näitkö häntä?” kysyin sitten ääneen.
”Näin”, kolli nyökkäsi, ”hänen niskakarvansa olivat pystyssä koko ajan ja hän vilkuili hermostuneesti Jokiklaanin puolelle.”
”Siinä se?” tuhahdin. Säälittävä Varjoklaanin kissa.
”Ei sentään”, Korppivarjo pudisti päätään, ”hän uhosi ja huusi. Sanat olivat epäselviä. Hän uhosi sinun nimeäsi ja uhkaili jotain siitä, että et voi satuttaa häntä.”
”Voi kunpa hän vain tietäisikin”, virnistin leveästi. Sivusilmällä hän vilkaisi oppilastaan. Voi kunpa Leijonahammas vain tietäisikin, mitä häntä odotti tulevaisuudessa.

Oli yö ja jotain hyvää oli tapahtumassa. Ruskopentu juoksi kohti parantajan pesää huutaen: “ Liljalintu poikii! Liljalintu poikii!” “Nytkö jo?”, Harmaakorppi kysyi. Harmaakorppi ja Surulintu tulivat juosten yrtit mukana kohti pentutarhaa. “Tehkää tilaa”, Harmaakorppi opasti. Raitapentu kysyi: “Milloin me nähdään pennut?” “Ei vielä vähään aikaan”, Yösiipi sanoi. “Pitää odottaa ensin että pennut ovat syntyneet ja sitten pitää antaa Liljalinnun levätä. “Mutta kun minä haluan nähdä ne nyt!”, Raitapentu intti. Ruskopentu tuli ulos ja sanoi: “Hiirenaivo! Ei pennut ole edes syntyneet.” “ Itseppäs olet!”, Raitapentu väitti vastaan. “Olkaa hiljaa tai Harmaakorppi repii teiltä korvat päästä!”, Höyhentassu sanoi yllättäen pentujen takaa. “Ääk!”, pennut kiljaisivat ja lähtivät sokeina juoksuun, mutta törmäsivät Tuhosydämeen. Sillä aikaa pentutarhassa synnytys oli juuri alkamassa. “Pure tätä keppiä, se auttaa.”, Surulintu opasti Liljalintua. “Hyvin se menee”, Surulintu jatkui. Kuului tuskan huutoja. “Ensimmäinen syntyy!”, Surulintu hihkaisi. “Se on kolli!” Kuului taas tuskaisia huutoja. “Toinen syntyy! Se on naaras!” Lilajintu huohotti ja puri keppiä kovasti. Kun kolmas oli syntymässä normaalisti,Harmaakorppi huomasi, että “Miksi sillä on jo silmät auki?” Pentu oli kolli. Pentu vingahteli. Keskiyö lähestyi ja samaan aikaan neljäs oli syntymässä: “Jo neljäs?”, Harmaakorppi ihmetteli. Neljäs oli kolli, pienempi kuin muut. Kun synnytys oli ohi, niin Surulintu ja Liljalintu alkoivat nuolemaan pentuja. Ulkoa kuului muiden pentujen kysymyksiä: “Pääseekö katsomaan pentuja?” “Montako niitä on?” “Milloin niiden kanssa saa leikkiä?” Siinä samassa Havukatse pelmahtaa pentutarhaan. “Ovatko ne jo syntyneet?”, hän kysyi. “Joo kolme kollia ja yksi naaras”, Liljalintu vastasi. “Miksi tuolla yhdellä kollilla on jo silmät auki?”, Havukatse jatkoi. “Ei kukaan tiedä.”, Harmaasiipi vastasi hiljaa. “Niillehän pitäisi antaa nimet”, Havukatse ehdotti. “Tuon jolla on jo silmät auki, voisi olla Isopentu, ja myöhemmin Isosilmä. Tuon oranssin kollin nimi voisi olla Ruskapentu. Tuon valkoisen naaraan nimi voisi olla Valkopentu ja tuon tummanharmaan kollin nimi voisi olla Yöpentu, koska se syntyi keskiyöllä”. “Eli Isopentu, Ruskapentu, Valkopentu ja Yöpentu”, Havukatse totesi. “Hyviä nimiä”, Surulintu sanoi katsellessaan tyytyväisenä pentuja. // Isopentu: Isosilmäinen kolli, jolla olisi joku silmäsairaus, koska syntyi silmät auki. Ruskapentu: ruskanoranssi kolli. Valkopentu: Valkea naaras. Yöpentu: Tietoja löytyy hakemuslomakkeesta. Luonteet muille pennuille voi yp:t päättää. Ja jes! Eka tarina valmiina. Olen ylpeä. //

Huomenpentu loikki ympäriinsä jahdaten eksynyttä alkulehtisateen perhosta. Perhosen siivet lepattavat niin houkuttelevasti. Hän veti etukäpäliään taaemmas ja ponkaisi takajaloillaan. Naaras koukkasi kynnellään perhosta siipeen. Huomenpentu laskeutui pehmeästi pölähtäen maahan perhonen suussaan. Huomenpentu kipitti lyhyillä jaloillaan pentutarhalle. Hän työntyi ovesta sisään.
“Kukkaköynnös, katso mitä sain kiinni!” pentu esittelee saalistaan. Mykkä Tuulihäntä heilauttaa häntäänsä lempeä katse silmissä. Hohtavan valkoinen naaras on muuttanut vasta pari auringonkiertoa sitten pentutarhaan. Hän odottaa Lehmussydämen pentuja.
“Vau, se on kaunis!” Kukkaköynnös huokailee.”Pidä siitä hyvää huolta,” naaras lisää.
“Huomenpentu, tule ottamaan vaahteranlehtiä kiinni!” Pisarapentu maukuu ulkoa.
“Joo, tulen! Sinä saat tämän,” hän sanoo räpäyttäen ystävällisesti silmiään Aaltopennulle. Kolli ottaa lahjan vastaan järven siniset silmät loistaen. Hän nyökkää ja vetäytyy sitten pentutarhan hämyiseen nurkkaan Merilinnun luokse. Huomenpentu kipittää pehmeä pentukarva heilahdellen ulos.
“Pöö!” Pisarapentu naukaisee oksan takaa.
“Sinä senkin,” Huomenpentu irvistää ja loikkaa naaraan päälle. Hän takoo takakäpäliään Pisarapennun päällä ja hyppää sen jälkeen pois.
“Joko riittää?” Huomenpentu kysyy.
“Ei!” Pisarapentu naukaisee ja loikkaa mustavalkoisen naaraan kimppuun. Huomenpentu pyristelee pennun alla.
“Mene veltoksi,” Aurinkohuippu kehottaa tytärtään. Huomenpentu ottaa neuvosta vaarin ja valahtaa veltoksi.
“Luovutit!” Pisarapentu ilakoi, mutta siinä samassa Huomenpentu ponkaisee ylös.
“Pitää olla valppaana,” hän sanoo Pisarapennun hölmistyneelle naamalle.


“Opeta meille taisteluliikkeitä, ole kiltti!” Huomenpentu anoo Kultatassua. Pisarapentukin loihtii naamalle niin söpön ilmeen, että Kultatassu parka ei voi muuta kuin opettaa.
“Okei. Huomenpentu, käänny sinä Pisarapentuun päin. Pisarapentu, sinä hyppäät Huomenpennun niskaan ja Huomenpentu, sinä kierehdät alta pois,” oppilas selostaa. *Minä kierähdän nopeammin kuin arvaatkaan,* Huomenpentu ajatteli. Pisarapentu oli valmistautumassa jo loikkaan, kun Huomenpentu kierähti hänen altansa ennen aikojaan.
“Hei, tuo ei ollut reilua,” Pisarapentu moitti harmi äänessään.
“Otetaan uusiksi,” Huomenpentu sanoo ja nuolaisee naaraan korvaa.
“Hyi, Huomenpentu, onko sinulle mehiläisiä päässäsi, et sinä ole minun emoni, vaan Merilintu,” Pisarapentu moitti.
“Et sinäkään voi minua moittia, kun et ole emoni,” Huomenpentu antoi takaisin samalla mitalla. Se oli kuitenkin huono yritys, sillä Pisarapentu oli jo suuttunut ja marssinut kohti pentutarhaa.
Tummat pilvimassat liikehtivät kovaa vauhtia kohti Myrskyklaanin reviriä. Kauempana kulkukissojen joukko lähestyy klaanireviireitä.

Huomenpennun silmistä paistoi väsymys sekä nälkä. Hän oli mennyt kerälle emonsa sammalpetiin Tuulihännän makoillessa pesän toisella puolella. Kuningattaren maha paisui paisumistansa, ja Huomenpentu pelkäsi, milloin tämä räjähtäisi. Hän haki lämpöä emostansa ulkona riehuvan viiman. Ulkona piiskasi sade, vaikka aiemmin päivällä oli ihan lämmin lehtisateeksi.
“Lehtisade on ihan hiirenaivoinen,” Huomenpentu marmatti käpertyen entistä tiukemmaksi rullaksi.
“Kyllä se vielä lakkaa. Pian tulee hiirenkorva ja viherlehti,” Kukkaköynnös lupaa korpinmusta turkkinsa kiiltäen.
Aukion läpi kulkee kissajoukko lavat lysyssä ja turkki märkinä. Yksi heistä kantaa suussaan vettynyttä hiirtä, joka ei näytä kovin houkuttelevalta. Huomenpentu tuntee nälän mouruavan vatsassaan.
“Minulla on nälkä,” naaras käänsi vihreät silmänsä kohti emoa.
“Metsästyspartio saapui juuri,” Kukkaköynnös sanoo unisena.
“Mutta se on ihan variksenruokaa,” naaras valitti.
“Koeta kestää. Sinun pitää kiittää Tähtiklaania siitä, että olet saanut ylipäätänsä ruokaa. Yleensä Lehtikadon päivinä saan vain yhden päästäisen puoliksi kahdessa aurinkohuipussa,” Kukkaköynnös alkoi ärtyä. *Hui! En halua nääntyä nälkään,* Huomenpentu ajatteli, loikkaa jaloilleen ja kiiruhtaa ulos. Hän yrittää olla mahdollisimman pieni, jotta ei kastuisi, mutta epäonnistui. *Miksi täällä pitää aina sataa?* naaras mietti, mutta jatkoi kuitenkin matkaa tuoresaaliskasalle. Maa oli mutainen ja näin ollen käpälätkin. *Miksi Tähtiklaani ei suo meille hyvää säätä?* hän ajatteli kitkerästi. Huomenpentu otti suuhunsa märän hiiren ja vei sen katajan alle.


Huomenpentu päätti livahtaa leiristä, sillä pentutarhassa oli ikävä tunnelma Pisarapennun takia ja Tähtiklaani muutenkin oli ihan hiirenaivoinen. Pentu suuntasi kohti tarpeiden tekopaikkaa.
“Ketunläjät,” Huomenpentu ärsyyntyi astuessaan jonkun jätöksiin. Hän livahti muurista läpi ja oli metsässä toista kertaa elämässänsä, toista kertaa ilman lupaa.
Huomenpentu kompuroi juurien yli. Hän kompastui keppiin ja meni nurin. Aivan maan tasolla hän haistoi omituisen hajun. Se oli ketun jätösten, mudan, järven ja jonkin erittäin pahan hajuisen yhdistelmä. Pentu hätkähti kauhuissaan ja viiletti kohti leiriä kompastellen kiviin, puiden juuriin ja oksiin. *Jokiklaani hyökkää,* Huomenpentu ajatteli ja pelko valtasi pennun sydämen. Puut vain vilisivät, kun Huomenpentu juoksi eteenpäin sydän jyskyttäen. Hän jarrutti tunnelin kohdalla, syöksyi kuitenkin sisään ja pysähtyi vasta pentutarhan oviaukossa.
“Mikä hätänä?” Merilintu kysyi silmät kaveten viiruiksi.
“Jokiklaani hyökkää!” Huomenpentu sanoi silmät levällään.
“Oletko ihan varma?” kuningatar sanoi kauhuissaan.
“Jätösten, mudan ja järven haju,” Huomenpentu inttää.
“Siis Jokiklaani?”
“Jokiklaani, olen varma. Se oli hirveä kalanlöyhkä!” Huomenpentu naukuu hädissään, vaikka ei edes tiedä, miltä kala haisee. Mutta osaa kyllä arvata minkä hajuista se on. Siinä vaiheessa kuningatar pomppaa pystyyn ja viilettää kohti suurtasannetta. Merilintu heilauttaa häntää merkiksi Huomenpennun seurata häntä.


“Saako tulla?” Merilintu kysyy päällikön pesän suulla.
“Mitä asiaa?” Heinätähti kysyy.
“Huomenpennulla on sinulle asiaa,” Merilintu toteaa. Heinätähti näyttää uteliaalta, mutta Huomenpentu vapisee pelosta.
“Kerro,” Heinätähti kehottaa. Ääni vapisten ja jalat pelosta tutisten Huomenpentu alkaa kertoa.
Tarinan loppua kohti Heinätähden siniset silmät alkavat hehkua tulta.
“Etkö tajua, että Yönkajon kulkukissa lauma on vaarallisin uhka tällä hetkellä tällä seudulla?” naaras kysyy kauhistuneella äänellä. Huomenpentu nyökkää varovasti, uskaltamatta puhua pukahtaakkaan. “Voitte mennä, lähetän partiot,” päällikkö nyökkää. Pelokkaana Huomenpentu hiipii aukion yli ja säntää kauhistuneena pentutarhaan. Olihan se kumma. *Mikä ihmeen Yönkajon kulkukissa lauma?* Huomenpentu miettii kuumeisena.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen!” Heinätähti ulvaisi. Kissoja alkoi hieman vasta hakoisina valua ulos kylmään sateeseen.
“Äskettäin Huomenpentu karkasi leiristä, meidän onneksemme,” Heinätähti aloitti. Kissojen keskuudessa alkoi kiihtynyt supina.
“Kyllä, kuulitte oikein. Hän haistoi metsässä Yönkajon lauman…” leirin läpi kuului valtaisa kohahdus, kun kissat kauhistuivat uutisista.
“...Iltataival, sinun mukaasi lähtee Okakynsi, Valkomyrsky, Tuhkamyrsky, Lieskamyrsky, Lehtitassu sekä Kuutamosydän. jäljittäkää te lauma. Suvikuuro, sinä johdat seuraavia kissoja: Kauriskorva, Haapanatassu, Kuukynsi, Tuiskumarja, Jääsielu, Katajataivas, Ukkostassu sekä Timalisydän. Te lähdette taustajoukoiksi turvaamaan selustaa. Loput jää leiriin vartioimaan, ja jos tulee taistelu, Roihumieli valitsee viisi kissaa ja johdattaa heidät taisteluun. Lisäksi minä otan myös viisi,” Heinätähti katsoi arvioivasti kissa joukkoa. Hän nyökkää Iltataivaleelle ja Suvikuurolle, jotka kokosivat Heinätähden päättämät kissat ja lähtivät matkaan. Huomenpentu seurasi tätä kaikkea peloissaan vapisten.
“Tule,” Kukkaköynnös kutsui tytärtään. Kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat vetäytyvät pentutarhan suojiin. Pentutarhan oviaukkoon menevät vahtiin Valkoviiksi, Aurinkohuippu ja Lehmussydän.
“Mikä se lauma oikein on?” Huomenpentu kysyy Kukkaköynnökseltä.
“Se on semmonen kulkukissa lauma, joka valtasi kokoontumissaaren ja hyökkäillyt klaanien kimppuun,” Kukkaköynnös kertoi. Pentujen silmät laajenivat ja osa heistä alkoi vikisemään. Pelon väristys meni kuin sähkö läpi Huomenpennun. Valopentu painautui lähemmäs Kukkaköynnöstä, mutta Jääpentu alkoi mahtailla.
“Minä kyllä häädän ne variksenruoka kissat pois Myrskyklaanin mailta, ei hätää Valopentu, minun seurassa on ihan turvallista.” Merilintu loi Jääpentuun kylmän katseen merkiksi olla hiljaa.
“Aletaan nyt ihan rauhassa nukkumaan,” Kukkaköynnöskin sanoi ja veti pentunsa lähemmäs itseään.
Auringonlasku värjäsin lehtisateen taivaan punaisen eri sävyisiksi. Sade oli jo loppunut. Resuinen joukkio lähestyi oudolta näyttävää, kodikasta kuoppaa, jonka seinämät olivat kalliota. Joukkio oli kirjava sekä verinen. Suurimmalta osalta kissoilta oli lähtenyt karvatuppoja.
“Sudenlaulu!” Valkomyrsky huutaa.
“Tuhkamyrsky on haavoittunut pahasti!” kolli lisää. Hämähäkinseitit suussa parantaja juoksi kohti Myrskyklaanin sotureita. Tuhkamyrskyn lavan syvästä haavasta norui verta vuolaasti. Lavasta oli lähtenyt myös isompia karvatuppoja.
“Käy makuulle,” parantaja käski. Parantaja alkoi hoitamaan vakavasti haavoittunutta Tyhkamyrskyä.
Pian parantaja oli hoitanut Tuhkamyrskyn ja siirtyi hoitamaan muita.
“Vain naarmu,” Okakynsi sanoo.
Huomenpentu herää kissojen ääniin sekä Hopeahännän tuikkeeseen. *Soturit ovat palanneet!* oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. *Käyn antamassa hyvä yön nuolaisun isälle,* Huomenpentu mietti mielissään.
“Mitä mietit?” Kukkaköynnös kysyi unisena.
“Käyn antamassa hyvän yön nuolaisun isälle,” pentu kertoi. Kukkaköynnös päästi hilpeän mrraun ja nuolaisi itsekin Huomenpentua.
“Mitäs Huomenpentu?” Aurinkohuippu kysyi hilpeästi.
“Tulin antamaan sinulle hyvän yön nuolaisun,” Huomenpentu sanoi ja nuolaisi isäänsä korvaan.
“Kiitos samoin,” Aurinkohuippu sanoi hellästi ja nuolaisi pentuaan. Huomenpentu kävi kerälle isänsä viereen, sulki silmänsä ja nukahti siihen. Myöhemmin hän tunsi jonkun kantavan häntä takaisin pentutarhaan emonsa ja pentuetovereiden luo nukkumaan.

//Tässä taas kerran tarinaa. Vilkasin tota kuningatar -osiota Myrskyklaanin kohdalta, niin siellä lukee että Kukkaköynnös on Huomenpennun, Valopennun ja Sulkapennun emo. Olin unohtanut vaihtaa tuolloisen Sulkapennun nimen Jääpennuksi siitä kohtaa. (Alustavasti Jääpennun nimi piti olla Sulkapentu, mutta kun huomasin että Merilinnun pentueessa oli sulkapentu, päätin vaihtaa nimen). Sori tuo moka! Kolmikko on siis Jääpentu, Huomenpentu sekä Valopentu!

Ensimmäinen luku - Valosydän

Pitkäturkkinen kilpikonnakuviollinen naaras katseli vatsansa vieressä nukkuvaa pientä pentuaan. Hän oli saanut isänsä lyhyen turkin, mutta emonsa värikkään kuvioinnin. Hän oli kaunein pentu, jonka pennun emo oli koskaan nähnyt, olihan pentu hänen omansa.
Pentutarhan suulla seisoi mustavalkoinen kolli, jonka meripihkan keltaiset silmät hohtivat hämärässä pesässä. Hänen pentunsa, vasta viikon vanha, nukkui emonsa vatsaa vasten sikeää pennununta. Salamasydän hymyili katselleessaan edessään olevaa näkyä. Hänellä oli tytär ja kaunis sellainen.
Pentu haukotteli herätessään ennen kuin vaipui takaisin uneensa. Sen pieni töpöhäntä heilui hetken, kunnes naaras vaipui taas uniensa maihin. Kummallakaan pennun vanhemmista ei ollut lyhyttä, jänismäistä häntää vaan pitkät ja vahvat hännät.
Mutta se ei haitannut pientä perhettä. Se teki pienestä pennusta vain uniikimman. Hän oli myös kovin ponteva pentu, jolta löytyi jo nyt suuret ja vahvat takajalat.
”Minusta hänen nimensä voisi olla Kanipentu”, Salamasydän oli ehdottanut nähdessään pennun. Vahvat takajalat ja töpöhäntä toivat kollille mieleen kanin.
”No ei!” pitkäkarvainen naaras oli hykertänyt. ”Hänen nimensä on… Valopentu.”
”Valopentu?” Salamasydän tuijotti kumppaniaan huvittuneena. ”Sydänmieli, rakas, eihän se kerro hänestä mitään.”
”Kertoohan”, Sydänmieli tokaisi, hymyillen pentuaan kohti. ”Hän on meidän elämämme valo. Ja hän tekee varmasti meidän ja monien muiden elämistä valoisammat ja kauniimmat kuin voimme edes vielä kuvitellakaan.”
Nyt kun Salamasydän katseli tytärtään, hän tiesi, että Valopentu oli juuri se oikea nimi tälle kauniille pennulle.
Kun Valopentu avasi silmänsä ja otti ensimmäiset askeleensa, molemmat hänen vanhemmistaan olivat läsnä. He katsoivat haltioituneina tyttärensä suuria, pyöreitä sinisiä silmiä. Valopentu oli myös nopea juoksija, kun hänen tasapainonsa sen lopulta salli.
Orvokkipentu oli liittynyt Valopennun leikkeihin ja heistä oli tullut nopeasti ystäviä. Kaksikon juoksennellassa pentutarhan suulla, Närhitähti, Varjoklaanin päällikkö itse, oli tullut tervehtimään pentuja. Päällikkö oli Salamasydämen isä ja oli hymyillyt lämpimästi poikansa tyttärelle.
Valopennulla oli ilontäyteinen pentuaika, vaikka monet olivatkin hänen töpöhännälleen naureskelleet, mutta se loppui pian erään kamalan tapahtuman jälkeen. Salamasydän oli ollut kiireinen soturintehtävissään ja oli yhä harvemmin päässyt pentunsa ja kumppaninsa tykö, mutta aija aikaa saadessaan juoksi korvat tuulessa hulmuten pentutarhaan.
Valopentu rakasti emoaan koko sydämestään. Sydänmieli kertoi aina upeita tarinoita ja saattoi pentunsa uneen silittämällä tätä hellästi tuuhealla hännällään.
Päivien kuluessa Sydänmielen siniset silmät alkoivat haalistua ja hänestä tuli väsyneempi ja väsyneempi, ja yhä vai heikompi. Parantaja oli huolissaan kertonut, että Sydänmielellä oli jokin vakava sairaus, johon hänellä ei ollut parannuskeinoa.
Ja pian Sydänmieli sairastui vain pahemmin ja Valopentu ymmärsi sen. Hänen emonsa oli sairas ja heikko. Hän teki kaikkensa, jotta emo nauroi, viihtyi ja nautti olostaan. Hän teki kaiken, mistä emo piti.
Eräänä synkkänä päivänä Valopentu joutui hyvästelemään emonsa, joka hiljaa hiipui sammalpedillään ja siirtyi lopulta Tähtiklaanin maille saalistamaan. Sydänmielen viimeiset sanat pennulleen muistaisi pieni pentu aina: ”Olet elämäni valo ja teet varmasti jotain suurta. Seuraa aina sydäntäsi, se on tärkein ominaisuutesi.”
Salamasydän oli sen jälkeen siirtynyt pentutarhaan pentunsa luokse. He surivat yhdessä, valvoivat hautajaisissa ja elivät kahdestaan. Salamasydän oli upea isä ja Valopentu oli ollut vain iloinen siitä, että hänellä oli niin upea isä kuin Salamasydän. Kolli ei todellakaan antanut kenenkään ryttyillä tyttärelleen eikä kukaan edes uskaltanut.
Aina tähtitaivasta katsoessaan pieni kilpikonnakuviollinen kissa muisti emonsa ja muisteli tätä kaipuun hymy huulillaan. Hän pitäisi huolen, että eläisi hyvän elämän, johon olisi tyytyväinen, sillä hän tiesi, miten äkkiseltään elämä voisikaan päättyä.

Pienen mäntypuun juurella istui töpöhäntäinen, kilpikonnakuviollinen naaras. Hän seurasi harmaankirjavan oppilaansa taistelua Sammakkotassua vastaan. Kaksi nuorta kollia käyttivät kaikkia kykyjään osoittaakseen olevansa Varjoklaanin arvoisia kissoja.
Valosydän ja Metsäsielu tarkkailivat oppilaitaan vieretysten. Valosydämen ajatukset olivat osittain kuitenkin muualla, vaikka hän näytti katselevansa oppilaansa liikkeitä. Valosydämen ajatukset olivat pitkästä aikaa hänen edesmenneessä emossaan, joka oli kuollut Valosydämen ollessa vielä pentu.
Salamasydän, Valosydämen isä, oli pitänyt tarkasti ja hyvin huolta ainoasta pennustaan, erityisesti kumppaninsa kuoleman jälkeen. Valosydän muisteli aina hymyillen pentuaikojaan, vaikka emo olikin ollut poissa. Salamasydän oli aina pitänyt tyttärensä puolia, kun muut olivat ihmetelleet Valosydämen töpöhäntää, kunnes emon kuoleman jälkeen suurin osa oli lopettanut naureskelunsa top tykkänään.
Valosydän muisti etäisesti isoisänsä, Närhitähden, mutta päällikkö oli kuollut vähän Valosydämen oppilasseremonian jälkeen. Salamasydän oli pysynyt aina läsnä Valosydämen elämässä, ja jokaisena päivänä viettänyt edes hetken pentunsa kanssa.
Varjoklaanilaiset tunnetiin muissa klaaneissa taistelunjanoisina ja julmina, ja jotkut varjoklaanilaiset yrittivät jopa pitää sitä yllä, mutta Valosydämestä se oli typerää. Monet rikkoivat jo sitä stereotypiaa, mutta enemmänkin olisi tehtävissä.
Metsäsielu Valosydämen vierellä pomppasi äkisti pystyyn, saaden Valosydämen heräämään ajatuksistaan. Vanhempi kolli pysäytti taisteluharjoituksen ja hölkkäsi pienelle neulasten peittämälle hiekkakuopalle. Valosydän jolkotti kollin perään häkeltyneenä ja kirosi mielessään sitä, ettei ollut seurannut tilannetta.
Sammakkotassu oli upottanut hampaansa tiukasti Sysitassun häntään ja pienempi kolli ulisi kivusta. Metsäsielu ärisi oppilaalleen.
”Päästä irti! Päästä irti!” Sysitassu ulisi ja Valosydämen siniset silmät levisivät. Hän loikki Metsäsielun ohitse oppilaansa luokse ja rauhoitteli tätä. Lopulta Sammakkotassu päästi irti ja Sysitassu lensi kuonolleen maahan. Valosydän silitti tassullaan oppilaansa selkää.
”Sammakkotassu!” Metsäsielu torui oppilastaan, jonka hännänpää nyki. Kolli oli selvästi taas hermostunut jostakin, kuten tavallista, ja antanut ärtymyksensä ottaa ohjat. ”Etkö ole jo oppinut, ettei omaa toveria satuteta! Pitäisi jo oppia!”
Valosydän jätti Metsäsielun läksyttämään oppilaalleen, toivoen, että Sammakkotassu oppisi pian läksynsä ja oikean tavan toimia. Valosydän katseli oppilaansa pitkää häntää. Sysitassun niskakarvat olivat pystyssä säikähdyksestä. Naaras talutti oppilaansa leiriin ja vei tämän parantajien hoidettavaksi, kuullen huojentavasti ettei mitään vakavaa ollut sattunut.
Hiutalehuure, Valosydämen ystävä jo pentuajoilta, loikki aukion poikki Valosydämen luokse mukanaan pulska lintu. Harmaavalkean naaraan ruskeat silmät kimmelsivät tyytyväisinä ja hän kehui oppilaansa saaneen sen tänään ihan omin voimin. Sitten hän kysyi, miksi Valosydän oli käynyt parantajien pesässä ja Valosydän oli selittänyt tilanteen.
”Typerä Sammakkotassu”, Hiutalehuurre pyöräytti silmiään. ”Jos joku palaa taisteluharjoituksista ilman mitään vammaa, se on Tähtiklaanin suoma ihme!”
Valosydän nauroi. ”No niinpä. Mutta eiköhän hän opi vielä, onhan hänellä Metsäsielu mestarinaan ja hän on hyvä soturi.”
”Samaa mieltä”, Hiutalehuure nyökkäsi jämäkästi. Hän vilkaisi tassujensa juuressa olevaa lintua. ”Jaetaanko tämä?”
”Toki”, Valosydän kehräsi. Hän oli onnekas, kun oli saanut ympärilleen hyviä ystäviä, joihin pystyi luottamaan vaikeissakin tilanteissa ja keiden kanssa pystyi nauramaan.

Valosydän juoksi täyttä vauhtia oravan perässä pienellä aukealla. Se ei pääsisi häntä karkuun, sillä Valosydän oli useasti saanut pakenevan eläimen kiinni. Valosydämen ruumiinrakenne oli hänelle juostessa etu ja joskus hänen isänsä ja ystävänsä vitsailivat, että hän olisi sopivampi Tuuliklaanin tai Taivasklaanin kissaksi suurten ja vahvojen takakäpäliensä vuoksi. Ne antoivat hänelle hieman jänismäisen ulkonäön. Salamasydän oli kertonut, että olisi halunnut nimetä Valosydämen Kani- tai Jänispennuksi, mutta Sydänmieli oli päättänyt, että sopivampi nimi olisi Valopentu.
Valosydän ponnisti ja upotti kyntensä oravan nahkaan. Se päästi kauhistuneen huudon, joka katkesi lyhyeen. Valosydän nosti saaliinsa leukojens väliin ja lähti suuntaamaan takaisin metsästyspartion tapaamispaikalle ripein askelin. Yönkajon lauma vaikeutti saalistamista monella tapaa, sillä partion jäsenten piti pysytellä lähempänä toisiaan ja palattava aina tapaamispaikalle. Se oli uuvuttavaa, mutta tarpeellista.
Valosydän ymmärsi Yönkajon lauman tarvetta saada koti kissoilleen, mutta miksi riistää se muilta? Sitä lyhythäntäinen naaras ei kyennyt ymmärtämään.
Orvokkiviiksi oli jo tapaamispaikalla liskon ja sammakon kera. Naaraan katse kirkastui, kun hän näki ystävänsä palaavan oravan kanssa. Oravat olivat mustaturkkisen naaraan herkkua.
”Sait sen kiinni! Taas!” Orvokkiviiksi hymyili ylpeänä. ”Toivottavasti joku säästää sen…”
”Eiköhän”, Valosydän hykersi. Hän istuutui Orvokkiviiksem viereen odottamaan muita ja pian Kivivarjo ja Konnakasvo palasivat saaliineen. Tuttuun tapaansa Kivivarjo tuhahti nähdessään kaksi naarasta istumassa vieretysten ja juttelemassa. Kivivarjo oli pentuaikoina aina ollut Valosydämen kimpussa kiusaamassa tätä, ja muitakin naaraspentuja. Kuka tietää mikä ongelma kollilla oikein oli, mutta jokin ongelma hänellä oli.
”Palataan leiriin, jos neideille sopii”, Kivivarjo sanoi ivallisesti. Konnakasvo pyöräytti silmiään ja antoi Kivivarjon johtaa joukon takaisin leiriin, vaikka olikin alunperin ollut metsästyspartion johdossa. Jotain, jolla saisi oranssin kollin saisi hiljaiseksi. Konnakasvo sanoi iloiset sanansa Orvokkiviikselle ja Valosydämelle, ja kertoi omasta saalistuksestaan kuunneltuaan kahden naaraan kuvailut saalistuksistaan.
Kivivarjo kulki kuono pystyssä koko matkan leiriin, kun hänen takanaan kävi iloinen jutustelu, jolle
ei näkynyt loppua edes leirissä.
Valosydän katseli Varjoklaanin leiriä ja sen sisimmässä olevia kissoja. Jokainen oli kotona täällä ja kissoja oli kaikenkarvasia. Missään muualla Valosydän ei haluaisi olla, tämä oli hänen kotinsa. Hän ei kaivannut elämäänsä mitään muuta, sillä hänellä oli jo kaikki, mikä teki hänet iloiseksi; rakastava isä, upeat klaanitoverit ja parhaimmat ystävät, mitä kissa vois toivoakaan. Ei hänellä ollut pakonomaista kaipuuta saada kumppania tai pentuja. Hän ottaisi sellaisen elämän, jos oikeasti rakastuisi päätä pahkaa, mutta näinä kuina, jotka Valosydän oli elänyt, ei hän ollut tavannut yhtäkään kissaa, johon olisi rakastunut.
Valosydän loikki Orvokkiviiksen ja Hiutalehuurteen luokse, jotka jo häntä odottivat leirin suulla. He olisivat menossa suoalueelle saalistamaan sammakkoja. Se oli heidän tuttu tapansa viettää aikaa samalla tehden jotakin hyödyllistä klaaninsa hyväksi.
Jopa varjoklaanilaisella voi olla sydän kuin puhdasta kultaa, kuten hänen isänsä oli sanonut hänelle useammankin kerran. Valosydän eli sen mukaan. Ei klaani tai synnyinpaikka tai muukaan kertonut kissasta kuin vain murto-osan.
Valosydän juoksi kahden ystävänsä rinnalla johti tuttua suota hymy huulillaan. Ei hänen onnestaan mitään voinut puuttua, eihän?

Luku 7
SV: syömishäiriö
Painava tunne painoi Pilkkutassun rintaa eikä hän ollut varma miksi. Se tuntui lamaannuttavalta ja väsyttävältä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut jatkuvasti huolestunut, muttei ollut varma miksi. Hän söi mielestään tarpeeksi eikä hänellä ollut mielestään mitään syytä miksi häneltä piti tuntua siltä.

Tunne lähti pois vain yhden hetken ajaksi. Kun Pilkkutassu nosti päätään syömästä hiirtänsä hän näki kookkaan ruskean kollin astelevan ulos oppilaiden pesästä. Paine hänen koko kehossaan muuttui ilmaan nousevaksi jännitykseksi ja perhosiin hänen vatsassaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Väärätassun. Hän oli unohtua ajatuksiinsa muistellessaan lehtikadon päivää jolloin oli juoksennellut metsässä Väärätassun kanssa. Hän oli nauttinut olostaan ja hän… hän oli hyväksynyt tunteensa Väärätassua kohtaan. Ainakin jotenkin.

Hän oli edellisen auringonlaskun aikaan puhunut emonsa Täplätuulen kanssa. Keskustelunaiheena oli ollut syvällisiä asioita, kuten elämän pohtiminen ja tunteet. Täplätuuli oli pessyt Pilkkutassua hellin nuolauksin ja vaikka normaalisti se saisi Pilkkutassun tuntemaan itsensä pennuksi, nyt hän jopa nautti rauhoittavasta hetkestä emonsa kanssa.

“Täplätuuli?”
“Niin?
“Olenko mielestäsi tarpeeksi hyvä oppilas`”
“Tietenkin olet, kuinka niin?”
“Mietin vain, pitääkö Lumimyrsky minua tarpeeksi hyvänä.”
“Tietenkin hän pitää, olet reipas ja haluat oppia.”
“Niin.”

Sitten oli vain hiljaisuus eikä kumpikaan sanonut mitään. Pilkkutassu pohdiskeli mielessään ja katsoi auringon laskevan puiden taakse. Sitten hän taas jatkoi puhumistaan:

“Mutta mistä sitä tietää pitääkö joku kissa sinua hyvänä, tai pitääkö joku kissa sinusta edes?”
Täplätuuli katsoi Pilkkutassuun hieman ihmeissään.
“Kyllähän Lumimyrsky pitää sinusta, olethan hänen oppilas.”
Pilkkutassu oli hetken hiljaa.
“En tarkoita Lumimyrskyä.” Hän totesi ja tunsi kuinka hänen silmänsä tuntuivat siltä kuin hän voisi koska vain purskahtaa itkuun. Häntä ei kuitenkaan itkettänyt, jännitti vain. Häntä jännitti Täplätuulen reaktio ja häntä jännitti ylipäätään sanoa mitään tunteisiinsa liittyvää ääneen, vaikka juuri tekikin niin. Täplätuuli vaikutti mietiskelevältä. Pilkkutassu ei ollut varma oliko hänen kysymyksensä saanut emon varuilleen, kenties jännittyneeksi, mutta hänen vastauksensa oli rauhallinen:
“Se miten joku kohtelee sinua kertoo paljon. Jos joku välittää sinusta, hänen käytöksensä varmasti näyttää sen jotenkin.”
“Entä mistä tietää, että itse pitää jostakin?”
Tässä vaiheessa vastaukseen kuulumiseen ei kulunut niin paljon aikaa.
“Sen kyllä tietää kun sen hyväksyy.”

Palaten nykyhetken tapahtumiin, johon Pilkkutassu heräsi ajatuksistaan. Hän tunsi selkeästi jotain voimakasluonteista kissaa kohtaan jota hän vieläkin vahingossa tuijotti. Mutta hän ei pystynyt
katsomaan kollia pidempään, sillä Iltataival oli jo jakamassa päivän partioita. Pilkkutassu käveli lähemmäs muita klaanilaisia ja pysähtyi mestarinsa Lumimyrskyn viereen. Osa kissoista alkoi jo jakaantua eri suuntiin saadessaan tietää tehtävänsä. Pieni osa oli vielä jäljellä. Pilkkutassu huomasi, ettei Väärätassu ollut lähtenyt vielä minnekään. Iltataival oli puhumassa Väärätassun mestarin Tulikukan kanssa ja Pilkkutassu yritti kuunnella:
"Lähdette tarkastamaan Tuuliklaanin rajan Väärätassun kanssa", Iltataival ohjeisti ja Pilkkutassun mielenkiinto heräsi. Hän halusi kovasti mukaan.

"Olisi hyvä kyllä harjoitella taistelemista pitkästä aikaa", Lumimyrsky pohti ääneen hänen vieressään, vieden Pilkkutassun huomion Iltataivalen puheeseen. Se toki oli varmasti totta. Pilkkutassu kyllä taisteli mielummin kuin lähtisi saalistamaan. Se ei vieläkään tuntunut hänestä erityisen mukavalta. Tai houkuttelevalta. Pahinta oli kun upotti hampaat saaliseen ja maistoi veren suussaan. Se tuntui muistuttavan häntä jostain, mutta hän tiennyt mikä se oli.

"Pilkkutassu", oppilas kuuli nimensä ja kääntyi oikealle kohti Lumimyrskyä joka oli kuitenki kadonnut. "Pilkkutassu!" Edessään kauempana Pilkkutassu näki kilpikonnakuvioisen mestarinsa vierellään Tulikukka, sekä Väärätassu. Pilkkutassu näytti kysyvältä kävellessään mestaria kohti. "Iltataival määräsi meidät rajapartioon Tuuliklaanin rajalle. Käydään uusimassa hajumerkit ja katsomassa onko siellä päin mitään epäilyttävää", Tulikukka selitti ja Lumimyrsky nyökkäsi. Väärätassu näytti olevan innoissaan ja Pilkkutassu huomasi itsekin mielialansa kohenevan. Hän odotti pääsevänsä viettämään Väärätassun kanssa aikaa.

Astuessa leirin sisäänkäynnistä ulos, kissat saattoivat tuntea metsän tuoksun ja ihanan viilennyksen turkillaan. Lehdet olivat vihreitä ja tunnelma eloisa. Tie johti partiota kohti Tuuliklaanin rajaa. Pilkkutassu nautti kaikin siemauksin. Lumimyrsky ja Tulikukka keskustelivat edellä jostakin. Pilkkutassu käveli Väärätassun vierellä ja nautti kollin tuoksusta.

Yhtäkkiä maa katosi ruskean oppilaiden jalkojen alta. Pilkkutassu säpsähti ja hyppäsi sivulle vain nähdäkseen puunjuuren johon Väärätassu oli kompastunut. "Oletko kunnossa!" Pilkkutassu huudahti ja alkoi heti huolehtimaan Väärätassusta. Väärätassu makasi pelottavan liikkumattomana ja Pilkkutassun sykkeet nousivat. Hän nosti tassuansa koskettaakseen Väärätassun turkkia, kun kolli hypähtikin ilmaan säikäyttäen Pilkkutassun taas hieman kauemmaksi.
“Sainpas sinut!” Ruskeaturkkinen oppilas naurahti ja Pilkkutassu tunsi erilaisten tunteiden valtaavan hänen mielensä. Häntä ärsytti, että oli ollut toisesta niin huolissaan ja tämä oli vain pelästyttänyt hänet. Hän heitti tassullaan lehtiä Väärätassua päin, joka virnisti hänelle.
“Siitäs saat!” Pilkkutassu murahti ja Väärätassu heitti lehtiä takaisin hänen päällensä ja nauroi. Pilkkutassu ravisti päätänsä ja loikkasi Väärätassun yli.
“Yritäpä saada kiinni!”
“Hei!
Väärätassu lähti Pilkkutassun perään ja he juoksivat mestarinsa kiinni ja juoksivat vielä heidän ohitse. Pilkkutassu kääntyi katsomaan vasemmalla taaksensa. Hänkin nauroi vaikka olikin hetki sitten ollut vihainen Väärätassulle. Mutta ei hän voinut olla pahalla päällä kauaa. Väärätassun kanssa kaikki tuntui niin vapaalta ja energiaa tuovalta.

Nuoret kissat juoksivat kunnes päätyivät Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla virtaavalle joelle. Pilkkutassu pysähtyi äkillisesti ja kääntyi varoittamaan Väärätassua. Hän ei kuitenkaan ehtinyt suutaansakaan avaaman kun kolli hypähti ja huudahti:
“Haa!” Pilkkutassu yritti väistää, mutta ei ehtinyt kun Väärätassu hypähti hänen päällensä ja he kierivät lähemmäs reunaa. Pilkkutassu kuvitteli jo heidän tippuvan jokeen ja virran vievän heidät mukanaan, mutta pian heidän vauhtinsa pysähtyi ja Pilkkutassu huomasi katsovansa yläpuolellaan olevaa Väärätassua silmiin ja tunsi taas kuinka hänen korviaan ja koko kehoa kuumotti.
“Emme sitten tippuneet jokeen”, Pilkkutassu naurahti.
“En antaisi sinun tippua”, Väärätassu virnisti ja Pilkkutassu läpsäisi häntä tassullaan hellästi naamaan.

“Nyt ei ole aikaa leikkiä kuin pennut!” kuului Lumimyrskyn ääni kun hän ja Tulikukka tulivat vihdoin myös joelle. “Rajapartio on yhtä tärkeä kuin muutkin tehtävät”, Tulikukka lisäsi. Väärätassu siirtyi ja antoi Pilkkutassulle tilaa kierähtää ja nousta jaloilleen. Kissat hymyilivät toisilleen. Hetki hauskanpitoa teki hyvää.

Partio teki hajumerkkinsä ja kävelivät jokea pitkin koko Tuuliklaanin rajaa pitkin. Pilkkutassusta oli mahtava nähdä vilaus nummea, sillä se tuntui niin erilaiselta metsään verrattuna. Hän toivoi, että pystyisi joku päivä näkemään tuuliklaanin reviirin paremminkin, ehkä käydä heidän leirissä jopa. Muut klaanit kiehtoivat häntä valtavasti, mutta valitettavasti hän ei vaan voinut kävellä muiden alueille niin paljon kuin sitä halusikin.

Rajalla ei ollut mitään häiriöitä ja partio olikin nopeasti kävellyt joen alaspäin. Tulikukka pysähtyi ensin. Liekinvärinen kolli katsoi taakseen muuhun joukkoon. “Miltä kuulostaisi saalistaminen? Meillä olisi aikaa napata jotakin tuoresaaliskasaan, ja tuskin klaaninvanhimmat panisivat pahakseen lisäruoasta.” Muut nyökkäilivät, mutta Pilkkutassu ei oikein osannut reagoida mitenkään. Hän oli ollut iloinen päästessään johonkin muuhun kuin saalistuspartioon ja nyt rajapartiossakin hän joutuisi saalistamaan. Hän ei halunnut eikä hän pystynyt. Mutta hän ei tiennyt miten sanoisi asiasta muille näyttämättä typerälle ilman, että he pitäisivät häntä ihan variksenaivoisena.

Väärätassu tuntui nopeasti huomaavan Pilkkutassun olotilan muuttuneen ja tuli huolestuneen näköisenä tämän vierelle. "Oletko kunnossa?" Väärätassu kysyi hiljaisella äänellä kuin kuiskaten. Pilkkutassu jähmettyi ja väristys kulki hänen kehonsa läpi saaden hänet unohtamaan ajantajun hetkeksi. "Olen…" Hän aloitti. "En halua saalistaa", hän sai sitten sanotuksi ja käänsi ahdistuneen katseensa Väärätassua päin. Häntä pelotti ruskean kollin reaktio mutta siinä hetkessä sekin tuntui pienemmältä pahalta kuin saalistaminen. Miten hänen ongelmansa tuntui vain pahentuneen? Aamulla Pilkkutassu oli pystynyt syömään hiiren, mutta nyt iltapäivällä kaikki se tuntui niin kaukaiselta. Pahinta oli tappaminen, kun antoi tärkeimmän puraisun ja eläin valahti veltoiksi hänen hampaissaan ja tunsi veren maun suussaan. Jos saalista ei ollut tappanut itse, tunne ei ollut niin paha, mutta silloinkin se vaati yleensä voimia. Mutta Pilkkutassun oli pakko syödä ja hän tiesi sen.

Väärätassun ilmeitä oli vaikea tulkita ja se sai Pilkkutassun ahdistuksen vain kasvamaan. Miksi häntä kiinnosti kollin mielipide niin paljon? Ai että kun hänellä ei olisi näitä tunteita niin häntä ei stressaisi kaksi asiaa samaan aikaan ja voisi vain vaikka lähteä, mutta hän ei pystynyt. Hän halusi tukea Väärätassulta, mutta oli varautunut jo pahimpaan.

“Voimme kerätä sammalia klaaninvanhimmille” Väärätassu sanoi ja Pilkkutassun mielessä kävi tunteiden pyörremyrsky. Hän oli helpottunut, ettei Väärätassu ollut kommentoinut mitään pahaa ja toisaalta, idea oli mahtava. Mestarit nyökkäsivät heille ja oppilaat lähtivät kipittämään hyville sammalapajille päin. Pilkkutassu oli huojentunut mutta myös hämmentynyt ja hän ei voinu kuin katsoa kysyvästi Väärätassua vaikka se saikin hänen sydämensä hakkaamaan liian kovaa hänen rinnassaan.

“Näin, että sinulla oli epämukava olo, joten ajattelin, että jos lähdemme pois sieltä, se helpottaisi sinua”, Väärätassu sanoi katsoen Pilkkutassua lempeästi, mutta huolissaan. Pilkkutassu hätkähti ja hän tunsi kyyneleiden pyrkivän vierimään alas hänen kasvojaan. “En tiedä, miksi saalistaminen ahdistaa minua niin paljon”, hän sanoi pohtien ja tuijotti tassujaan. Hän raapi vasemman tassunsa kynsiä maahan. Väärätassu käveli lähemmäksi häntä ja nosti tassullaan Pilkkutassun katseen omaansa kohti. Pilkkutassu kuuli kuinka ruskean kollin häntä viuhtoi aluskasvillisuutta vasten hermostuksissa ja tunsi oman hengityksen käyvän tiheämmäksi. “Älä huoli. En tuomitse sinua”, Väärätassu sanoi merkitsevästi Pilkkutassun silmiin. Pilkkutassun sydän hakkasi melkein hänen rinnastaan ulos. Sitten hän kurottautui lähemmäs Väärätassua ja painoi poskensa tämän poskea vasten. “Kiitos.”

He olivat siinä hetken aikaa, kunnes Väärätassu peruutti poispäin. “Ai niin meidän piti mennä keräämään niitä sammalia. Unohdin ihan täysin.” Pilkkutassu naurahti: “Minäkin unohdin, älä huoli, mennään keräämään niitä nyt.” Oppilaiden huomio kuitenkin herpaantui matkalla taas kun Väärätassu lähti jahtaamaan Pilkkutassua ja sen jälkeen he juttelivat metsästyspartiosta tulevien kissojen kanssa ja jonka jälkeen kävivät syömässä. Kyllä he lopulta varmaan päätyivät myös hakemaan niitä sammalia…

“Ota se kiinni!” Valopentu kiljaisi. Vatukkakynsi siristi äkäisenä silmiään klaaninvanhimpien pesällä. Sammalpallo vieri pitkin aukiota, kun Huomenpentu lähti juoksemaan sen perään. Mustavalkoinen naaras loikkasi ja teki vahingossa kuperkeikan pallon päälle. Pallo litistyi ja siitä oli jäljellä enää vain muisto. “Huomenpentu!” Jääpentu moitti sisartaan. Huomenpentu veti etutassujaan taaemmas ja keinutteli takapäätään valmiina loikkaan. Hän ponnisti suoraan Jääpennun niskaan. “Auuu! Kynnet sisään!” kolli ulvaisi. Hädissään Huomenpentu veti ne sisään. Aurinkohuippu käveli soturien pesästä katselemaan pentujensa touhuja. “Sinusta tulee vielä hieno soturi, kunhan muistat pitää kyntesi kurissa,” oranssi kolli kehui pilke silmäkulmassaan. Samaan aikaan metsästyspartio saapui sisään piikkiherne tunnelista kantaen varsin kattavan saaliin. Kuutamosydän, Lehtitassu, Valkoviiksi, Kauriskorva ja Haapanatassu kantoivat kaikki suussansa jotain.
“Hyökkäys!” Huomenpentu naukaisi ja pinkoi kohti pentutarhaa. “Pennut ja klaaninvanhimmat, piiloutukaa!”
“Huomenpentu, hiljempaa. Ei sieltä ketään ole tulossa,” Merilintu rauhoitteli Aaltopentua. “Meneppäs hakemaan tuoresaalista,” Kukkaköynnös lisäili lempeästi ja tökkäsi tytärtään kohti tuoresaaliskasaa. Huomenpennun suunta vaihtui kohti tuoresaaliskasaa.
“Saanko maistaa myyrää? Saanhan?” Sulkapentu mankui Aurinkohuipulta.
“Olet vielä liian nuori, pahoittelen,” soturi vastasi. Jääpennun lavat lysähtivät. Siinä samassa Huomenpentu kurvasi paikalle hiekka pöllyen. Aurinkohuippu köhi hetken saadessaan hiekan pois nielustaan.
“Saanko maistaa myyrää?” naaras toisti veljensä kysymyksen.
“Et. Olet edelleen liian nuori,” kolli naukui. Harmissaan Huomenpentu koukkasi kynsillään kasasta hiiren ja vei sen puun varjoon.
“Saanko tulla aterioimaan kanssasi?” Merilinnun Hohdepentu kysyi, kuin isokin kissa. Huomenpentu pörhisteli äkeissään karvojansa.
“Miksi tulisit?” hän kysyi.
“Se hiiri näyttää niin hyvältä,” mustavalkoinen kollipentu sanoi.
“No tule,” Huomenpentu sanoi äkeissään. Ärtyneenä Huomenpentu nyppi hiirtä Hohdepennun haukatessaan kunnon palasia, kunnes lähti häntä pystyssä kohti klaaninvanhimpien pesää.




Huomenpentu hiipi kohti tarpeiden tekopaikkaa.
“Mitä sinä täällä hiiviskelet?” Täplätuuli kysyi.
“Mitä? Minäkö? Menen tarpeilleni. Sitähän me täällä teemme,” Huomenpentu sanoi ja röyhisti rintaansa.
Kun Täplätuulen häntä vilahti mutkan taakse Huomenpentu huomasi tilaisuutensa tulleen ja ujuttautui aidan raosta läpi. Edessä avartui suuri lehtimetsä.
“Oooh,” Huomenpentu huokaisi ihastuneena. Hän otti aluksi yhden varovaisen askeleen. Sitten toisen ja pian hän jo jolkotti kohti järveä. Puolessa välissä hän pysähtyi ja katsoi isoa puuta. Varovasti hän nosti tassunsa rungolle ja veti vuorotellen toista ja vuorotellen toista etutassuansa ylemmäs. Pian hän oli jo viiden hännän mitan korkeudessa. Huomenpentu asettui mukavaan asentoon ja otti kunnon tirsat.
“Olit tänään hyvä”, Katajataivas sanoi Ukkostassulle.
“Pitääkö meidän sanoa mitään Varjoklaanin rajoista?” Ukkostassu kysyi.
“Teemme ilmoituksen Heinätähdelle,” Katajataivas kertoi oppilaalle. Ison puun oksalla, lehvistöjen keskellä pieni pentu, alle oppilasiän, nukkui. Hän heräsi ääniin ja ehti kuulla kaksi viimeistä puheenvuoroa. Huomenpentu säikähti ja ulvasi:
“Hyökkäys!” Katajataivas vilkaisi lehvistöön ja huomasi pennun.
“Tule heti sieltä alas!”
Naaras alkoi hivuttautua puusta alas ja pian hän oli vain yhden hännän mitan korkeudessa. Pentu päästi irti ja tunsi kivuliaan piston polkuanturassaan.
“Ai, astuin piikkiherneen piikkiin!” Huomenpentu valitti.
“Mitä sinä siellä ylipäänsä teet?” Katajataivas murisi.
“Lähdin, ai, tutkimusmatkalle,” Huomenpentu valitti.
“Etkö sinä tiennyt, että täällä voi olla kettu tai mäyrä?”
“K-kyllä minä tiesin… mutta kun leiri on niin tylsä.”
“Sinä seuraat nyt minua, ja me menemme nyt leiriin,” Katajataivas sanoi. Mustavalkoinen naaras nosti käpäläänsä. “Saatko sen irti?”
“Sudenlaulun on paras ottaa se irti. Ratsasta selässäni,” kolli maukui. Huomenpentu kiipesi likaisen valkoisen kollin selkään.
Oranssin keltaisen ja punaisen kirjavat lehdet humisivat lehtipuissa kulkueen marssiessaan kohti leiriä.



“Huomenpentu! Missä olet ollut?”
“Hän kävi vähän tutkimusmatkalla,” Katajataivas sanoi. “Missä Sudenlaulu on? Hänellä on piikki polkuanturassa.”
“Kuulinko jonkun kysyvän minua?” valkomusta kolli kysyi astellen kohti Huomenpentua.
“Tällä karkurilla on piikki polkuanturassa,” Katajataivas selitti. Parantaja asetti hampaansa piikkiin ja nykäisi.
“Aih!”



“Oliko siellä Varjoklaanin sotureita?” Valopentu kysyi.
“Ei tietenkään hiirenaivo! Olisin jo aikakausia sitten kuollut,” Huomenpentu sanoi. Valopentu katsoi kauhuissaan siskoaan.
“Ei Varjoklaanilaiset nyt niin säälittäviä olisi, että tappaisivat kauniita Myrskyklaanin naaras pentuja,” Oravaliito huuteli klaanin vanhimpien pesältä.
“Tietädätkö missä Sudenlaulu on? Vatukkakynsi valittaa taas ikäloppuja niveliänsä,” Lehväpilvi kyseli Huomenpennulta. Huomenpentu kipaisi matkaan ja tuli pian Sudenlaulun kanssa.
“Tässä on päivänkakkaraa. Niele ne,” parantaja sanoi.


Hopeahäntä laskeutui valoisana syksyn pimeänä iltana.
“Jokainen tähti on yksi Tähtiklaanin lukuisista kissoista,” Kukkaköynnös sanoi pennuilleen.
“Oooh,” pennut henkäilivät vuorotellen. Merilintu tuli ulos pentutarhasta raittiiseen ilmaan hiljaa tassutellen. Kukkköynnös katsoi kysyvästi toista pentutarhan kuningatarta.
“Pennut nukahtivat jo,” naaras vastasi hiljaisella äänellä.
“Teidänkin on aika mennä vuoteeseen,” Kukkaköynnös sanoi silittäen hännän päällään Valopennun kylkeä. Hiljaisesti viisikko meni sisälle. Huomenpentu painautui vasten emoaan pehmeässä vuoteessa. Kukkaköynnös nuolaisi jokaisen pennun korvaa hyvän yön toivotukseksi. *Kukkaköynnös on ihan paras emo,* Huomenpentu ajatteli viimeisenä ennen kuin nukahti valaisevan hopeahännän alle turvassa pentutarhassa.

//En vaan malttanut olla kirjoittamatta tarinaa. Itse asiassa tää tarina oli mulla jossakin säästöissä, niin muuttelin vaan vähän nimiä ja kirjottelin pikkupätkää sinne tänne.

Voisitteko laittaa tän Huomenpennun luonteeseen: -Huomenpentu on vilkas ja utelias naaras. Hän on solakka, jonka ansiosta ketterä pikku pennusta pitäen. Vaikka Huomenpentu on pentueensa pienin, hän on kuitenkin ehkä hieman uhkarohkea. Huomenpentu on äkkipikainen että oikukas, jonka päätä ei välttämättä ihan helpolla käännytetä. Huomenpentu osaa tarvittaessa olla teräväkieleltään. Tämä mustavalkoinen naaras on muita kissoja kohti myötätuntoinen, ja osaa lohduttaa kaikkia omalla tavallaan.

Se edellinen oli vähän hassusti muotoiltu :'D

Lehden ohut usva vallitsee metsää viileänä lehtisateen aamuna. Aurinko siivilöi usvaa ja pian se on jo haihtunut olemattomana pois. Puiden lehtiä leijailee hiljakseen kohti maata. Lehdet rapisee, kun kissa kävelee niiden päältä. Valkomusta kolli tiirailee ahkerana maahan, toiveissaan löytää viimeisimpiä yrttejä ennen lehtikatoa. Vanhalta kaksijalanpesältä on kerätty jo kaikki kissanminttu. Tai lähes kaikki.


Sudenlaulu kääntää kulkunsa kohti leiriä, ja pian hän menee läpi piikkiherne tunnelin. Aukiolla Lehväpilvi ja Oravaliito keskustelevat, kun Haapanatassu tarjoaa heille lämmintä myyrää.
“Nam! Kyllä tämä meille kelpaa,” Oravaliito sanoo pilke silmäkulmassaan ja nuolaisee huuliaan. Kun Haapanatassu lähti kohti tuoresaaliskasaa, mustavalkoinen naaras pölähti paikalle.
“Kerro taas siitä, kun tulitte metsästä!” Huomnepentu kinusi Oravaliidolta.
“Ei nyt. Meneppäs leikkimään Valopennun kanssa sammalpalloa,” vanhus kehotti. Lavat lysähtäen ja häntä riipuksissa pentu suuntasi kohti veljeään.


“Minä olen nyt kissa ja sinä hiiri,” Jääpentu sanoi.
“Etpäs vaan minä olen kissa, sinä hiiri. Sinä olit viimeksi kissa,” Huomenpentu muistutti. Jääpentu liu’utti hitaasti, mutta varmasti kyntensä esiin.
“Et sinä saa!” Huomenpentu kiljaisi, mutta Jääpentu oli jo hypännyt naaraan niskaan kynnet sojollaan.
“Pennut!” Valkoviiksi oli jo huomannut tappelevat pennut. Hän nosti Jääpennun niskanahasta ja sysäsi syrjään. Huomenpentu nuoli tassujaan varovaisena ja vilkaisi Jääpentua.
“Tapella saa, mutta kynnet sisällä!” kolli ohjasi nuorempia kulmat kurtussa.
“Sinä menet nyt Sudenlaulun luokse,” hän sanoi Huomenpennulle. Huomenpentu loikki nopeasti aukion yli parantajien pesälle, missä Sudenlaulu järjesteli yrttejä.
“No mitä nyt?” parantaja kysyi äkeissään.
“Jääpentu hyppäsi niskaani. Valkoviiksi käski minun tulla sinun luokse,” Huomenpentu sanoi ylpeänä. Sudenlaulu katsoi arvioivasti pentua, ja siirtyi sitten eteenpäin. Varovasti hän tunnusteli ja nuuhki pennun niskaa.
“Olet vain järkyttynyt. Ota unikonsiemen ja mene pentutarhaan nukkumaan,” kolli sanoi.
“En minä ole järkyttynyt”, naaras sanoi silmät levällään. Sudenlaulu kuitenkin katosi hetkeksi pimeyteen ja tiputti maahan unikonsiemenen.
“En minä ole väsynyt, haluan saalistaa ja tulla soturiksi,” Huomenpentu esitti vastalauseita.
“Niele se,” hän käski. “Se on erityistehtävä,” hän lisäsi kiireesti. Pettyneenä Huomenpentu otti sen suuhunsa ja nielaisi.
“Hyvä. Sitten pentutarhaan ja vähän kiireellä,” Sudenlaulu murahti. Nopeasti jolkottaen hän lähti kohti pentutarhaa.


Oli aurinkohuipun hetki. Saalistuspartiot olivat jo täydentäneet tuoresaaliskasaa. Pentutarhan ovella Huomenpentu vaani hiljaisena ja paikoillaan. Sitten hän ryntäsi sisään.
“Hyökkäys! Varjoklaanin sotureita!” Huomenpentu kiljaisi. Kukkaköynnös makasi sammalvuoteella mahansa kupeessa Valopentu. Merilintukin oli pentutarhassa, mutta pennut olivat tipotiessään.
“Hui! Missä soturit ovat? Etkö mene taistelemaan?” Kukkaköynnös sanoo muka kauhistuneesti.
“Menisin jos voisin! Mutta Sudenlaulu käski minun tulla nukkumaan, se on minun erityistehtäväni. Jääpentu hyppäsi niskaani kynnet esillä, ja Valkoviiksi heitti hänet syrjään. Sitten Valkoviiksi käski minut Sudenlaulun luokse ja Sudenlaulu tänne. Valkoviiksi antoi Jääpennulle kynsistään!” naaras selosti sekavasti.
“Ei kai nyt sentään?” Merilintu kysyi.
“Mh,” Huomenpentu hymähti syvällä sammalvuoteessa Kukkaköynnöksen vatsan kupeessa.

//Joksin sekava tarina:D. Sori Kuu, jos oli tyhmästi laittaa tuo kaksi ekaa kappaletta Sudenlaulusta.

Ensimmäinen? Luku – Miksi olen täällä?

Itsensä löytäminen jostain, jonne ei ollut itse kulkenut, olisi varmasti kelle tahansa shokki ja säikähdys. Herääminen aivan toisesta paikasta kuin sieltä, minne oli mennyt nukkumaan ja olettanut heräävänsä sieltä, oli vielä isompi kauhistus. Varsinkin jo kuolleelle kissalle, joka eli elämäänsä Tähtiklaanin rivistössä.
Keltaisia silmiään räpytellen tummanharmaa kolli nousi istumaan ja katseli ympärilleen hämillään. Hänen turkkillaan leikkivät mustat raidat korostuivat tummanharmana turkin alta. Hänellä oli puolituuhea häntä, joka oli iän myötä tuuhetunut.
Herääminen klaanien reviireillä ei ollut kuulunut kollin suunnitelmaan. Miten hän oli tänne päätynyt? Hän oli yhä oma itsensä ja hänen turkkinsa hohti tähtiklaanilaiselle kissalle ominaista valkeaa valoa ja toisinaan hänen turkillaan juoksi muutama tähdenlento pienten tuikkivien tähtien seassa. Hänen valkea hohtonsa oli kuitenkin haaleampaa ja tähtien tuike hänen turkillaan himmeämpää ja vähäisempää.
Hän ei tuntenut kipua ja se kertoi hänelle, että hän oli yhä Tähtiklaanin kissa. Mutta miksi hän oli täällä? Oliko hänet lähetetty tänne tuomaan jollekulle viesti? Jos oli, ei hänellä ollut mitään hajua mikä se viesti oli. Kukaan ei ollut kertonut hänelle mitään eikä hänen mieleensä putkahtanut mitään tietoa tai ideaa siitä, miksi hän oli juuri tässä missä nyt oli.
Yksinäinen nokkosperhonen leijaili kollin luokse, pyörähti hänen yläpuolellaan ja jatkoi sitten matkaansa. Perhoset näkivät ja aistivat hänet, kuten pitikin.
Hän oli Myrskyklaanin reviirillä. Hän muisti jokaisen tutun puun, kiven ja kannon tässä metsässä, olihan tämä ollut hänen kotinsa kymmenien kuiden ajan.
Hän oli ollut Kuutähden varapäällikkö, Punaturkki. Rikkinäinen kissa, jolla oli ollut rankka ja synkkä pentuaika ja hänen läpeensä pahan emonsa aiheuttama häiriö päässään, joka oli tehnyt hänen aikuiselämästään rankan ja ahdistuksen täyteisen. Oli se ollut täynnä hyvääkin, mutta Punaturkki oli aina toivonut saavansa elää elämän ilman emons aiheuttamaa taakkaa.
Hän yritti palata Tähtiklaanin maille, mutta se ei onnistunut. Jokin esti häntä palaamasta ja se vahvisti raidallisen kollin epäilykset; hänen oli tarkoitus olla täällä. Mutta hänen olisi päästävä palaamaan takaisin. Ei kuollut kissat voinut olla jumissa elävien kissojen maailmassa, hänellä oli tehtävää. Hänen piti… hänen piti saada eräs kissa palaamaan.
Mutta murehtiminen ja panikointi ei auttaisi eikä Punaturkki antanut itsensä vaipua sellaiseen tilaan. Hän päätti antaa vaistojensa viedä hänet sinne, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Kolli antoi sisimpänsä johdattaa hänet oikeaan paikkaan ja se vei hänen tassujaan kohti Myrskyklaanin suojaisaa leiriä. Hän kulki tuttua reittiä, antaen muistojen virrata mieleensä. Hän tiesi voivansa ilmestyä hetkessä tai juosta nopeammin kuin kukaan elävä kissa pystyisi, mutta nyt hän halusi nauttia tästä hetkestä. Tämä kaikki toi hänen mieleensä hänen oppilasaikansa Myrskyklaanissa. Siitä oli kauan aikaa eikä kuka tahansa voinut edes muistaa sitä aikaa. Vielä silloin Tulitähti oli ollut päällikkönä, jonka jälkeen Punaturkin entinen kumppani Kuutähti oli noussut päällikön asemaan ja johtanut hyvällä sydämmellään kuiden ja kuiden ajan.
Monet Punaturkin tuntemista puista olivat kasvaneet isommiksi ja korkeimmiksi, kurkotellen yllä loistavaa sinistä taivasta oksillaan. Muutama pieni puun taimi oli nyt päässyt kukoistukseensa ja kasvanut suureksi ja antanut kodin monelle linnulle ja oravalle.
Punaturkki kulki yhden Myrskyklaanin partion ohitse ja hymyili, kun tunnisti Kuutähden sisaren Valkomyrskyn sen johdossa. Mukana kulki myös Punaturkin tyttärentytär Täplätuuli. Elämä oli ravistellut häntä ja näyttänyt karun voimansa.
Tummanharmaa Tähtiklaanin kolli työntyi piikkihernetunnelista sisälle Myrskyklaanin leiriin. Näky oli tuttu, vaikka kaikki kissat eivät olletkaan; kissoja aterioimassa, kissoja vaihtamassa kieliä, mestareita oppilaidensa kanssa, kumppaneita yhdessä…
Ilmassa ei pistellyt enää se tuttu levottomuus, jonka kaikki Tähtiklaanin kissat olivat tunteneet. Nyt kun ennustetty kolmikko oli ratkaissut tilanteen, oli levottomuus poissa ja klaanien välit olivat paremmat kuin moneen kuuhun.
Punaturkki huokaisi syvään ja poistui leiristä toista reittiä, saapuen leirin laitamille olevan kukkulan laelle. Hän katseli kissoja alapuolellaan mietteliäänä. Miksi hän oli täällä?
Kolli hätkähti, kun huomasi tutun kolmikon. He tulivat piilostaan, keskustellen hiljaisella äänellä. Punaturkki hymyili haikeasti. Heidän joukossaan oli Rakkaus, tai hänen seuraajansa, jos tarkkoja oltiin. Punaturkki oli ihastunut päätä pahkaa punaturkkiseen naaraaseen ja naaras häneen, mutta he eivät olleet tehneet asialle mitään ja nyt oli myöhäistä. Punaturkki oli päässyt siitä kaikesta jo ylitse kuita sitten. Se oli ollut vain ihastus, ei mitään erityistä.
Ja kukaan heistä kolmesta ei ollut ne kissat, eli Usko, Toivo ja Rakkaus, jotka Punaturkki oli tiennyt. Nämä kolme eivät näyttäneet tai edes olleet ne samat kissat. He olivat omat itsensä, joissa oli vain entinen Tähtiklaanin kissan ohjaamassa heitä oikeaan suuntaan.
Sitten siniset silmäät liimantuivat hänen turkkiinsa ja Punaturkki värähti. Kolmikon kirjavin naaras, Taivaannova, tuijotti suoraan häneen, siniset silmät hämmennyksestä levällään. Naaraan raidallinen turkki väreili tuulen vireessä ja hän hipaisi hännällään sisartensa kylkiä, supattaen heille hiljaa jotakin, jonka seurauksena Jääruusun ja Kastelinnun katseet kääntyivät myös Punaturkkia kohti. Toisin kuin Taivaannovan katse, kahden muun naaraan katseet harhailivat hämmenyksen soikaisemina ja he katsoivat raidallista sisartaan kysyvinä.
He eivät nähneet Punaturkkia. Mutta Taivaannova näki.

Punaturkki seurasi metsästyspartion perässä, piilossa puiden lomassa. Taivaannova kulki partion perässä ennen kuin he hajaantuivat omille teilleen, eivät kuitenkaan turhan kauas toisistaan Yönkajon lauman aiheuttaman uhan takia.
Taivaannova kulki aistimansa saaliseläimen perässä, etsien sen tarkkaa sijaintia. Hän kulki jokainen käpälänaskel tarkkaan harkittuna ja katse tarkkaavaisena.
Punaturkki seurasi naaraan saalistusta mietteliäänä. Miksi Taivaannova oli nähnyt hänet, mutta hänen sisarensa eivät? Punaturkki ei vieläkään tuntenut, miksi hän oli täällä eikä hän ollut saanut mitään ennettä tai tärkeää viestiä päähänsä. Pitikö hänen itse keksiä jotain sanoja, joita kertoa kolmikolle?
Punaturkki asettui pienen nummen laelle katsomaan Taivaannovaa, joka kantoi lintua leukojensa välissä. Naaras kuitenkin jähmettyi paikoilleen ja nyt hän katsoi taas suoraan Punaturkkia kohti ja kolli tunsi naaraan katseen turkillaan.
Taivaannova otti epävarman askeleen eteenpäin, jäätyen sitten hetkeksi paikoilleen. Punaturkki ei hievahtanutkaan, hän odotti, että Taivaannova tulisi hänen luokseen. Jos naaras ei tulisi, lähtisi kolli itse liikkeelle.
Naaras kuitenkin ymmärsi itse lähestyä Punaturkkia, kiinnostus kimmeltäen hänen taivaansinisissä silmissään.
Kun naaras oli tarpeeksi lähellä, Punaturkki puhui: ”Sinä näet minut.”
Naaraan korvat heilahtivat ja hänen naamaalleen piirtyi selkeä yllättyneisyys. Hän laski kantamansa satakielen tassujensa juureen. ”Kuka sinä olet? Onko sinulla viesti Tähtiklaanilta?”
”En tiedä”, Punaturkki pudisti päätään. ”Olette jo täyttäneet teidän ennustuksenne, ainakin sen pahimman souuden, mutta sen tiesittekin jo. Nimeni on Punaturkki.”
”Et tiedä onko sinulla meille viestiä?” Taivaannova tuntui hämmentyvän. ”Miksi sitten… olet täällä?”
”Olet ainoa, joka minut näkee”, tummanharmaa kolli totesi. ”En tiedä miksi. Enkä pääse takaisin. Olen jo yrittänyt.”
”Tähtiklaaniin?” Taivaannovan silmät levisivät ja hänen viiksikarvansa värähtivät. Punaturkki nyökkäsi. ”Sinä… sinä näytät jotenkin tutulta, vaikka olen varma, etten ole koskaan ennen tavannut sinua.”
”Niin”, Punaturkki nyökkäsi hitaasti. ”Nimikin on varmaan tuttu klaaninvanhimpien tarinoista.”
”Punaturkki… kyllä. Olen kuullut sen joskus”, Taivaannova nyökkäsi ja hän nosti katseensa kohti Punaturkkia. ”Olit ennen Myrskyklaanin varapäällikkö?”
”Kyllä vain”, Punaturkki nyökkäsi.
”Se ei kuitenkaan selitä, miksi näytät niin tutulta”, Taivaannova ihmetteli itsekseen.
”Eiköhän se valkene vielä jonakin päivänä”, Punaturkki totesi. Taivaannovassa oli niin paljon samaa kuin Rakkaudessa, mutta samaan aikaan niin paljon erilaisuutta. Hän ei ollut se sama kissa, josta Punaturkki oli välittänyt niin paljon kuita ja kuita sitten, mutta silti Taivaannova jollain tavalla kutsui Punaturkkia luokseen.
”Sinähän olet Taivaannova, eikö niin?” Punaturkki kysyi sitten.
”Aivan, joo, olen!” Taivaannova väläytti pahoittelevan katseen Punaturkille.
”Ei se mitään”, kolli kehräsi. ”Mitä jos viet saaliisi leiriin.”
”Pidätkö minulle seuraa?” Taivaannova kysäisi, mutta hätäisesti lisäsi: ”Olenhan ainoa joka sinut näkee, ehkä voin auttaa!”
”Mielelläni”, Punaturkki hymyili. Tuntui oudolta hymyillä näin paljon. He kulkivat leiriin, jonka reitin Punaturkki muistaisi ikuisesti. He vaihtoivat muutamia sanoja keskenään, Taivaannova kiinnostuneena siitä, mitä Tähtiklaanissa tapahtui ja olivatko he onnistuneet pitämään Taivasklaanin ja muutkin klaanit koossa. Punaturkki sen sijaan kyseli Myrskyklaanin kuulumista, näin hän sai parempaa kuvaa siitä, mitä hänen entiseen klaaniinsa kuului.
Ehkä hän pääsisi Taivaannovan avulla takaisin kotiin, takaisin Tähtiklaaniin.

”Herätys, Punaturkki”, hento, tuttu ääni sai Punaturkin korvat heilahtamaan. Raidallinen kolli hätkähti ja nosti päänsä, avaten silmänsä toiveikkaana. Mutta turhaan. Hän oli yhä Myrskyklaanin leirissä, juuri siinä minne hän oli mennyt aiemmin maate. Kolli räpytteli silmiään häkeltyneenä. ”Hei, Punaturkki.”
Pieni naaraspentu asteli Punaturkin luokse. Naaras oli harmaa, mutta hänen kasvonsa olivat puoliksi mustat ja puoliksi harmaat. Naaraan vihreät silmät kimmelsivät tähtien lailla yössä ja hänen turkillaan juoksi tähtiä.
”Hiutalepentu?” Punaturkki tuijotti kuollutta pentua keltaiset silmät suurina. Sirppikynnen kuollut pentu ei näyttäytynyt useinkaan kellekään ja monet huhut kertoivat, ettei hän ollut enää mikään tavallinen kuollut kissa. Huhuttiin, että pennulla olisi suuria kykyjä kuin Punaturkillakin nykyään oli, kun hänelle oli annettu toisen kissan vastuu hänen kuollessaan. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Eikö parempi kysymys olisi, että mitä sinä täällä teet?” Hiutalepentu hymyili ja istui alas Punaturkin eteen. Niin viisas ja älykäs, mutta silti niin pieni.
”Mutta kun minä en tiedä”, Punaturkki huokaisi, ”minä en tiedä, miksi minä olen täällä. Enkä minä pääse pois.”
”Joskus kohtalo ottaa ohjat omiin tassuihinsa ja johdattaa sinne, missä kuuluukin olla”, Hiutalepentu sanoi sitten hymyillen. ”Joskus sen on pakko ohjata sinne, jopa väkisin.”
”Hiutalepentu?” Punaturkki siristi silmiään. Häntä ei kiinnostanut Tähtiklaanin typerät arvuuttelupelit, ne olivat aina olleet raidallisen kollin mielestä typeriä ja aiheuttivat vain hämminkiä ja jopa kaaosta. Tosin, eipä Tähtiklaani aina saanut tulla väliin tai edes päättänyt ennustuksia. ”Tiedätkö sinä jotain?”
”Enemmän kuin kukaan”, Hiutalepentu hymyili yhä. ”Sinähän tiedät sielunkumppaneista, etkö?”
”Kyllä?” Punaturkki kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Hän tiesi paljonkin sielunkumppaneista, joillakin oli enemmän ja joillakin vähemmän, joillakin oli sepä platonisia että romanttisia sielunkumppaneita. Eräs kissa, jota Punaturkki oli rakastanut ja paljon, ei ollut ollut hänen romanttinen sielunkumppaninsa ja Tähtiklaani oli päättänyt sen ilmoittaa hänelle tylysti. Kuutähti oli kuitenkin toinen sielunliekki hänelle, sielunkumppani, mutta ilman sitä romanttista puolta. He olivat kuitenkin rakastaneet toisiaan niin kuin vain kukaan voisi koskaan rakastaa. ”Miksi niin?”
”Kohtalo toi sinut sielunkumppanisi luokse, Punaturkki”, Hiutalepentu puhui. ”Siksi sinä olet täällä.”
”Mitä?” Punaturkin silmät levisivät. ”Mitä sinä puhut?”
”Tiedät kyllä”, Hiutalepentu hymyili ovelasti. ”Hän on ainoa, joka sinut näkee.”
”Rakkaus vai?” Punaturkki katsahti soturien pesän suuntaan. ”Julmaa. Hän on vain palasena toisen kissan sisällä.”
”Ehkäpä se ei olekaan Rakkaus?” Hiutalepentu katsoi tietävästi soturien pesän suuntaan ja silloin Punaturkki näki Taivannovan hiekanoranssin turkin soturien pesän seinän läpi. ”Ehkäpä se on joku toinen.”
Punaturkki tuijotti hetken aikaa soturien pesän suuntaan ennen kuin kääntyi katsomaan taas tähtiklaanilaista pentua edessään. ”Huhut ovat siis totta.”
Hiutalepentu vain hymyili, mutta se oli riittävä vastaus Punaturkille. Hiutalepentu ei ollut vain kuka tahansa Tähtiklaanin kissa, hän oli jotain suurta, jotain, jota edes Tähtiklaani ei aina ymmärtänyt.
”Hiutalepentu… mitä sinä tiedät siitä suuresta ennustuksesta?” Punaturkki kysyi sitten. Valhelaulu, Punaturkille tärkeäksi tullut kissa, nukkui myös soturien pesässä tässä klaanissa, mutta ennustus oli yhä voimassa ja Punaturkkia pelotti.
”Se on suurempaa kuin voit kuvitella, Punaturkki”, Hiutalepentu sanoi lyhyesti. ”Ja kenties siinä on jotain uutta, josta et tiedä.”
”Hetkinen”, Punaturkki hätkähti, lihakset jännittyen. ”Onko siihen tullut lisäys?”
Hiutalepentu pysyi hiljaa.
”Hiutalepentu!?” Punaturkki älähti. ”Ei ennustuksia voi vain muutella!”
”Ei niitä muuteta”, Hiutalepentu tokaisi. ”Vaan ne muuttuvat elämän tarpeen ja kissojen mielen mukaan. On tapahtuva jotakin, jota kukaan teistä ei vielä tiedä. On tapahtuva jotakin suurta, jotakin tuhoisaa tai kenties toivon täyttämää.”
Pieni pentu haalistui pois, vaikka Punaturkki yritti estää. Pentu oli hetkessä poissa ja Punaturkki seisoi yksin Myrskyklaanin leirissä, ulkopuolisena kissana, joka ei kuulunut tänne, olihan hän kuollut.
Pieni toivo iti hänen rinnassaan, kun hän ajatteli syytä miksi oli täällä. Mutta ei se toimisi. Hän oli kuollut. Taivaannova oli taasen elossa.
Ja se oli julmaa heille molemmille.
Ehkä Punaturkki pääsisi pian kotiin, jos hän vain odottaisi. Sillä aikaa hän antaisi Hiutalepennun sanojen upota syvälle hänen sisimpäänsä ja antaa itsensä tutustua Taivaannovaan. Ei hän siinä mitään menettäisi, ja hei, kenties se olisikin hyvä asia.
Punaturkki katsahti kohti yllään tuikkivaa tähtitaivasta ja hymyili. Ehkä hänelle olikin suotu iloa ja hyvää elämään.

luku 6.

It can't be true

Mitä vanhemmaksi Pimeystassu ja Kaaostassu kasvoi, sitä rankemmaksi heidän treenit menivät. Pimeystassun piti yrittää enemmän ja ylittää se osaamisen raja. Naaras ei oikein osannut sanoa, miksi Vesikauhu kohteli häntä eri tavalla kuin Kaaostassua. Välillä se sai Pimeystassun veren kiehumaan ja turkin pystyyn, lopuksi hän vain tyytyi tottelemaan opettajaansa. Hän ei kuitenkaan halunnut, että Vesikauhu suuttuisi hänelle turhasta. Niistä kerroista, kun Pimeystassu oli tehnyt oman mielensä mukaan, hänellä oli muistoina arpia ja korvissa lovia. Hän tiesi, että hänen kuuluisi totella opettajaansa, mutta hän ei kyennyt siihen. Hän ei kyennyt samoihin raakalaisiin temppuihin kuin Vesikauhu ja Kaaostassu. Pimeystassu ei pystynyt tappamaan ketään, toisin kuin muut. Hän oli yrittänyt, eikä nauttinut siitä lainkaan. Hän vihasi sitä. Lisäksi hän oli itse joutunut hyväksymään sen ja kärsimään. Pimeystassu myöskin tiesi, että Vesikauhu aavisti Pimeystassun erilaisuuden. Joten hän oli omalla tavallaan… vaarassa. Hänen täytyi keksiä keino, kuinka selviytyä.

Vesikauhu hermostui välillä kahdelle oppilaalleen. Yleensä se saattoi olla huono päivä, mutta yleisin syy oli Pimeystassun käytös ja tottelemattomuus. Eräänä päivänä, Vesikauhu käski heidän harjoitella kynsien kanssa. Pimeystassu oli ollut kauhuissaan ja harjoituksien jälkeen Kaaostassun katse oli ollut lasittunut. Kaaostassu oli vain tuijottanut kynsiään mietteliäänä. Eikä hän tahtonut satuttaa Kaaostassua - olihan kolli hänelle.. jotain. Kaaostassu oli hänelle tärkeä.

Pimeystassu pysähtyi katsomaan Kaaostassua pidempään, kun he olivat syömässä. Hän näki… Kaaostassun katseessa muutakin, kuin sitä tyhjää, jota kolli yleensä oli. Kaaostassu puraisi palasen kalastaan ja kolli kohotti katseensa katsoen suoraan Pimeystassua. Pimeystassu oli hämmentynyt ja hänen korviaan kuumotti yhtäkkinen katsekontakti. Naaras painoi päänsä alas, jatkaen syömistään. Eihän se voinut olla totta, sitä mitä hän ajatteli. Eihän? Pimeystassu ajatteli hämmentyneenä ja ehkä peloissaan omista tunteistaan ja ajatuksistaan.

Seuraavan päivän harjoituksissa Pimeystassu paini Kaaostassun kanssa. Pimeystassu käytti lyhyt jalkaisuuttaan hyväksi roikkuen kollin selässä kiinni. Kaaostassu kuitenkin sai karistettua hänet pois. Pimeystassu nousi ylös ja Kaaostassu ja hän seisoivat vierekköin, hiljaa puuskutten ja turkki pörhöllään. Pimeystassu katseli kollia mietteliäänä ja mitä enemmän hän vietti aikaa Kaaostassun kanssa aikaa, sitä enemmän hän välitti kollista. Välitti enemmän kuin ystävänä, eikä hän halunnut, että se olisi totta. Hän ei halunnut olla vastuussa Kaaostassusta, sillä pelkäsi, että kollille tulisi käymään huonosti.

Illalla, kun he olivat porukalla ja Vesikauhu lähti edeltä nukkumaan, Pimeystassu katsoi Kaaostassua mietteliäänä.
"Kaaostassu?" Pimeystassu kysyi. Kolli kohotti päätään, katsoen Pimeystassua silmiin hiljaa.
"Mmh?" Kolli mutisi.
"Voidaanko mennä järvelle?" Pimeystassu kysyi. Kaksikon vanhetessa he olivat alkaneet saada enemmän vastuuta itsestään sekä toisistaan.
"Toki", Kaaostassu sanoi äänessään hieman yllättyneisyyttä. Pimeystassu jaksoi aina yllättyä siitä silloin, kun Kaaostassu jaksoi näyttää oikeita tunteita. Ei kolli ollut tunteeton - hän oli vain vähän.. vaisu. Eikä osannut nimetä niitä, olivathan he kasvaneet Vesikauhun kanssa, joka ei todellakaan osoittanut tunteiden kirjoja.

He saapuivat järven rannalle, kun aurinko oli jo laskenut. Taivas oli tumma ja sininen, muutama tähti näkyi siellä täällä. He kävelivät sitä pitkin, pitäen huolta siitä, etteivät jääneet kiinni. Oli suhteellisen rauhallista, mitä nyt kaukana näkyi Taivaaklaanin partio. Pimeystassu asteli hitaasti veteen, nauttien vielä lämpimästä vedestä. Kohta tulisi lehtikato, eikä hän ollut varma, mitä mieltä siitä olisi. Hän oli kokenut sen kerran, eikä se ollut niin paha. Mutta silloin hän oli saanut apua Vesikauhulta ja saanut turvaa Kaaostassusta. Pimeystassu vilkaisi Kaaostassua, joka jäi istumaan rannikolle katsoen Pimeystassua mietteliäänä. Pimeystassu sai idean ja virnisti. Hän vetäisi tassullaan veden pintaa pitkin ja vesi roiskahti Kaaostassun päälle. Kaaostassun silmät levisivät auki, mutta pieni, hymyntapainen kävi tuon kasvoilla ja kolli roiskautti vettä takaisin Pimeystassun päälle.

Ja niin kaksi niin erilaista, mutta niin samanlaista jäi leikkimään pimenevään iltaan. Pimeystassu tunsi selvää rakkautta rinnassaan, eikä voinut uskoa sitä todeksi.

// Kiireinen puhelintarina xD

Yhdeksäs luku - Viety elämä

Valhelaulu katseli oppilaansa taistelua Vaahteratassua vastaan. Ututassu oli nopeasti oppiva naaras ja häneltä löytyi kyllä luonnetta, joskus jopa haasteeksi asti. Ei se ollut Valhelaulun mielestä mikään ongelma, hän oli tottunut kaikenlaisiin kissoihin, erityisesti tylyihin ja sarkastisiin kuten Ututassu. Synkästä metsästä kun löytyi ties minkälaisia kissoja, joista suurin osa ei välittänyt tippaakaan, mitä he välillä suustaan päästivät. Hyvä siis, että Valhelaulu osasi olla kohtelias ja hyväkäytöksinen, monista muista ei voinut sanoa samaa. Ei Synkässä metsässä olo tehnyt kenestäkään automaattisesti epäkohteliasta.
Ututassu oli sarkastisesta luonteestaan huolimatta kuitenkin yllättävän kunnioittava Valhelaulua kohtaan, vaikka saattoikin muille näpäyttää monistakin asioista. Ututassulla oli räväkkä persoona, vaikka hän useimmiten pysyikin hiljaa ja tarkkaili tilanteita ennemminkin kuin syöksyi päätä pahkaa tilanteesta seuraavaan.
Pilvitassu, Ututassun velo, jota Etsijätaivas koulutti, oli taas sisartaan villimpi ja rajumpi tapaus; kolli saattoi syöksyä päätä pahkaa ties minne. Valhelaulu oli osittain kiitollinen siitä, että oli saanut Ututassun oppilaakseen, sillä he tulibat niin hyvin toimeen. Ututassu puhui Valhelaululle enemmän kuin monelle muulle kissalle ja uskalsi käyttää sarkastista olemustaan Valhelaulun läsnäollessa, sillä läikikäs soturi ymmärsi sitä. Eikä Ututassu ottanut pahakseen, kun Valhelaulu opetti hänelle vähän ystävällisyyttä ja muiden parempaa kohtelua.
Ututassu ei ollut ehkä kovinkaan isokokoinen kissa, ainakaan vielä, mutta häneltä löytyi lihasmassaa, kiitos Valhelaulun harjoitusten. Läikikäs naaras kaatoi Vaahteratassun kumoon ja painoi tätä maata vasten vahvoillaan käpälillään, painanen suunsa tabby naaraan kaulalle kertoen Ututassun voitosta.
”Hienosti molemmilta!” Sadeaskel, Vaahteratassun mestari kehui tullessaan kahden oppilaan luokse. Valhelaulu tuijotti juovikasta soturia mietteliäänä ennen kuin asteli kollin perässä oppilaiden luokse. ”Ututassulta löytyy paljon lihasvoimaa ja Vaahteratassulta taas nopeutta.”
Miten ihmeessä Sadeaskel olikin aina noin… tuollainen. Valhelaulu ei osannut selittää. Kolli muistutti paljon entistä mestariaan Iltataivalta; tyyni, kehuva ja rauhallinen, ihan kuin koskaan ei olisi mitään stressitekijöitä. Ei sillä etteikö Valhelaulu vaikuttanut samanlaiselta, mutta Sadeaskeleesta huokui omanlaisensa aura.
”Hyvin taisteltu molemmilta”, Valhelaulu kehui myös kahta oppilasta ja nyökkäsi tyytyväisenä Ututassua kohti. ”Harjoitukset tekevät tehtävänsä.”
”Teillä on jo varmasti nälkä”, Sadeaskel pohti sitten ja vilkaisi itseään nuorempaa, mutta isompaa Valhelaulua.
”Niin, palataan leiriin”, Valhelaulu nyökkäsi, tarkkaillen samalla taivasta. Ilmassa haisi hento sateen haju, joten pieni vesikuuro saattaisi pian saapua ja kastella taas ympäristön. ”Jos myöhemmin ei sada, mennään saalistamaan.”
Valhelaulu otti tuoresaaliskasasta aamulla tuodun hiiren ja hänen oppilaansa otti taas oravan, jonka hän kantoi kauempana odottavan veljensä luokse jaettavaksi. Valhelaulu siirtyi sivummalle pienelle kivetykselle ennen kuin iski hampaansa ruokaansa.
Kauempana Tuiskusielu makoili kahden pennun kanssa; Loistepennun ja Hohdepennun. He olivat kulkukissoja, heillä ei ollut klaanikissojen taustaa, joten heidän läsnäolonsa ei ollut mikään ongelma, kunhan he pysyisivät uskollisina Myrskyklaanille. Jos he olisivat toisesta klaanista, olisi tilanne toinen.
Pakkaspuro oli nyt soturi ja vahvempi kuin koskaan, hän oli hyvä lisäys Valhelaulun rivistöön. Koulutettavaa riitti kaikilla, koska aina kuka vain pystyi oppimaan lisää.
Taivasklaanin tilanteen hellitetyttyä muutama päivä sitten oli nostanut synkän verhon klaanien yltä ja levoton ilmapiiri oli viimeinkin poissa, ainakin Taivasklaanin osalta. Nyt viides klaani oli viimeinkin hyväksytty osaksi muita, kuten pitikin. Yönkajon laumasta oli vain ongelmia ja Valhelaulu kirosi kissalaumaa mielessään.
Mutta Yönkajon lauma tuli nyt sysätä sivuun, sillä Valhelaululla oli paljon muuta mietittävää, kuten Synkän metsän suunnitelma. Se eteni nyt loistavasti eteenpäin, sillä Pakkaspuro värväsi ahkerasti uusia kissoja joukkoon, Hopeaviilto piti taas huolen ettei kukaan päässyt kertomaan muista ja hän myös koulutti uusia tulokkaita, ja Närhitassu taasen kouluttautui vahvaksi. Tai, no, hän oli jo soturi Närhiviiksi. Hän oli saanut myös oppilaan jo aikoja sitten ja koulutti oppilastaan minkä ehti, samalla käyden Synkässä metsässä Valhelaulun luona kouluttautumassa ja oppimassa lisää (ja ollen ehkä pienen manipuloinnin alaisena, osittain Hopeaviillon takia).
Ja sitten oli Pihkahumu ja Häivätuuli, jostain syystä oudon erottamaton kaksikko. Kaksi kovin erilaista kissaa, mutta silti läheisempiä kuin voisi olettaa. He olivat hyvä kaksikko ja toimivat hyvin yhdessä.
Hän oli kasannut hyvän tiimin puolelleen.

Valhelaulu kumartui pienen lammen ääreen tyrehdyttämään kurkkuaan aristavan janon. Hän oli saalistanut ankarasti koko aamun ja pieni tauko teki hyvää jopa hänelle.
Kollin katse liukui hänen toisen silmänsä yli halkovaan arpeen. Se ei haitannut kollia lainkaan, sillä se teki hänestä vain vahvemma näköisen. Ja se syy, miksi se hänellä oli, teki siitä vain ylpeämmän kantaa. Arpi vai hänen emonsa henki? Vastaus oli liiankin helppo.
Tukahdutettuaan kurkkuaan vaivaavan janon, Valhelaulu suuntasi takaisin hautaamiensa saaliiden luokse ja siitä metsästyspartion tapaamispaikalle odottamaan muita. Ututassulle kolli oli antanut täksi aamuksi vapaata, mutta auringonhuipun jälkeen harjoitukset jatkuisivat taas.
Pienellä metsäaukiolla istui jo Roihumieli kahden saaliinsa ja oppilaansa ja tämän oravan kanssa. Pian Valhelaulun jälkeen saapuivat metsästyspartion kaksi muuta jäsentä saaliineen; Häivätuuli ja Tuulihäntä. Vaikka Tuulihäntä olikin tiineenä, häneltä löytyi vielä tahtoa ja puhtia saalistaa klaanilleen. Valhelaulu tunsi omanlaista kunnioitusta ja ylpeyttä mykkää naarasta kohtaan; hän ei ollut antanut minkään estää hänen pääsemistään soturiksi ja elämistään täysillä. Valhelaulu tunsi myös iloa naaraan ja tämän kumppanin puolesta. Ja he saisivat vielä pentuja noin kuun päästä. Vielä muutaman viikon naaras pystyisi saalistamaan ennen kuin pyöristyvä vatsa tulisi liian tielle ja estäisi soturin tehtävät.
Valhelaulu pohti partion palatessa takaisin leiriin millaista olisi, jos hänellä itsellään olisi pentuja. Ajatus oli mahdoton. Pentuja voitaisiin käyttää häntä vastaan, vaikka hänen pennuistaan tulisikin vahvoja ja hyviä sotureita klaanille. Ongelmana oli vain se, että Valhelaulu ei oikeastaan rakastanut ketään tässä klaanissa ja hänen mielestään vain kahden kissan, jotka rakastivat toisiaan, kannattaisi hankkia pentuja. Moni saattaisi olla eri mieltä, sillä toisten mielestä klaani tarvitsi pentuja. Moni Synkän metsän kissa hoki samaa; vahvat pennut jatkamaan Synkän metsän ja Valhelaulun tehtävää olivat tärkeitä, mutta Valhelaulu ei todellakaan olisi ottamassa mitään riskejä. Hän perusteli asiaa sillä, että pennuilla uhkailu olisi liian iso riski.
Ei Valhelaulu sitä kieltänyt, etteikö joskus olisi unelmoinut omasta perheestä ja jopa jälkikasvusta, mutta… se kaikki oli viety häneltä pois jo ajat sitten. Se oli nyt jotain, jota hän ei edes ajatellut. Hänellä ei ensinnäkään ollut aikaa tai halua moiseen. Ei mitään halua. Avuttomiakin siihen asti, kunnes oppisivat tavoille ja saisivat koulutusta.
Valhelaulu ei edes tohtinut ajatella, millainen katastrofi siitä syntyisi, jos hänelle syntyisi nyt tai tulevaisuudessa pentuja. Mutta sen hän tiesi, että se muuttaisi kaiken, jopa hänet, ja siksi hänelle ei saisi koskaan, ei ikinä, ei edes kuoleman ja elämän ollessa kyseessä, syntyä pentuja.
Hänen omat pentunsa muuttaisivat kaiken. Eikä kukaan ansaitsisi häntä isäkseen. Kaikki voisi sortua, jos…
Valhelaulu ravisti päätään ja selvitti ajatuksensa. Asia oli jo loppuun käsitelty eikä niin koskaan tapahtuisi, joten miksi velloa asiassa, jota ei tulisi tapahtumaan? Niinpä. Joten, ajatukset oikeille teille, jotta suunnitelma voi edetä.

Valhelaululla oli pieni ongelma. Hän halusi viidestä valitsemastaan kissasta itselleen tiimin, joka vaati sitä, että kaikki he tapaisivat ja toimisivat yhdessä. Hopeaviilto oli kylmä kaikille, ja erityisesti Pakkapuroa kohtaan. Häivätuuli oli taas muuten vain hiljainen ja hyvä jos tuli toimeen kenenkään kanssa, veljeään lukuun ottamatta. Pihkahumu oli kissa, joka oli kaikista sosiaalisin. Närhiviiksi oli yhä pelokas ja varautunut Synkän metsän kissoja kohtaan, hän tarvitsisi rohkeutta ennen kuin Valhelaulu uskaltaisi laittaa kaikki valitsemansa tapaamaan toisensa. Pakkaspuro taas… kolli oli ehkä turhankin innokas toimimaan Valhelaulun käskyjen mukaan. Tai jotain siinä oli. Kolli oli oiva tuomaan lisää kissoja Synkän metsän puolelle, mutta Pakkaspurosta hehkui jotain… omituista.
Pitäisi vielä odottaa ja kouluttaa jokaista viittä, jotta heidät voisi tutustuttaa. Hopeaviilto olisi hankalin, mutta naaras kyllä tottelisi, kun Valhelaulu hänelle sanoisi suorat sanat.
Synkässä metsässä oli nykyään paljon potentiaalisia kissoja, joiden luotettavuutta testattiin jatkuvasti monin eri keinoin. Hopeaviilto ja Pakkaspuro raportoivat kumpainenkin omista havannoistaan suoraan Valhelaululle, kun taas Hopeakäärme toi tietoa muilta kisosilta, joita Valhelaulu ei tuntenut henkilökohtaisesti. Joukkio alkoi kasaantua jo miellyttävän kokoiseksi ja kaikki vaikutti todella lupaavalta. Pian Valhelaulun pitäisi vain tehdä selväksi se, että tästä suunnitelmasta ei peräännyttäisi, ei tosiaankaan. Hänen tiesi jokaisen täällä kouluttetavana olevan nimen ja klaanin. Hän tarvitsisi vain suuren joukon, johon luottaa. Ja sellainen muodostui hyvää tahtia, vaikka voisi se tapahtua vielä nopeammin, mutta luottamus oli vaikea asia, joka piti ansaita ja osoittaa.
Valhelaulun olemassaolosta tiedettiin monenkin kissan osalta, mutta kukaan ei ollut varma, kuka hän oikeasti oli ja miltä hän näytti ja mikä hänen nimensä oli. Kissat vain tiesivät, että korkealla kukkulan laella istui kissa, joka kuuli ja näki kaiken. Toisinaan joku näki vilauksen kollin silmistä sankan, punaisen usvan läpi.
Keskustelua hänestä itsestään oli hauska seurata. Tietenkin Valhelaulu tutki myös sitä, keihin voisi luottaa ja mitä kissat puhuivat ja tekivät. Synkässä metsässä Valhelaulun voimien käyttö oli haastavampaa, mutta hän oli oppinut käyttämään niitä näiden kuiden ajan miltei vaivattomasti. Hän näki jokaisen kissan mistä vain ja hän kuuli jokaisen sanan, jonka kissa päästi huuliltaan. Kiitos näille vaistoille, jotka hänelle oli suotu.
Voimiensa lisäksi Valhelaulu tarvitsi kuitenkin myös sellaista arvokasta tietoa, jota vain kissojen kanssa lähikontaktissa olevat pystyivät hänelle kertomaan. Keskustelujen seuraaminen oli silti hauskaa puuhaa. Yksi kissa oli juuri aikaisemmin tänä yönä sanonut, että Valhelaulu oli varmaankin suuri ja todella arpinen kissa, jolta puuttui yksi kulmahammas. Oi, miten kissojen mielikuvitus laukkasikaan, kun heille ei kerrottu paljoa.
Valhelaulu virnisti pimeässä ja katseli teräviä kynsiään. Voi, mitä monet kissat tekisivätkään päästäkseen näkemään hänet. Ja mitä hän itse tekisikään, jos pääsisi näyttämään taitonsa niille, jotka häntä epäilivät. Nyt hän tyytyi kouluttautumaan vain niiden kissojen kanssa, joihin luotti.
Jonain päivänä hän pääsisi näyttäytymään ja johtamaan nämä kissat kaikkien aikoijen taisteluunsa. Sota olisi väistämätön.

Lainetassu kuunteli sateen rummutusta oppilaiden pesän katossa. Hän kiemurteli kaislavuoteellaan saamatta unta samaan aikaan, kun Ruistassu kuorsasi makeasti viereisessä vuoteessa.
"Luulisin sinun olleen kyllin kauan parantajan opissa tietääksesi yrtit"
"Hain tätä Kaamosmarjan pyydöstä. Jouduin ehkä menemään varjoklaanin rajan yli auttaakseni haavoittuneita tuomalla yrttejä, mutta ei sinun tarvitse mesota siellä kuin kettu!"
Häpeä poltteli Lainetassun turkin alla tämän muistellessaan Korppivarjon kommentteja. Hän solvasi omaa tyhmyyttään.
* Tällä tavoin en ainakaan saa Kaislasydäntä pitämään minusta,
Lainetassu ajatteli synkkänä.
Ulkona oli viileää, joten Lainetassun täytyi hakea lämpöä veljensä ruskeasta turkista. Tämä hivuttautui lähemmäs veljensä vuodetta ja painoi leukansa Ruistassun kyljen päälle hetkeksi. Hän ei ollut viitsinyt kertoa koko Varjoklaani asiasta kellekkään.
* Parempi, etteivät muut tiedä,
Tämä huokaisi melkein ääneen. Sitten hän palasi omaan vuoteeseensa. Uusi oppilaiden pesä tuntui kylmältä ja merkityksettömältä. Lainetassu kuvitteli tuntevansa Kaislasydämen käpertyneen ympärilleen ja utuisen maidontuoksun leijuvan ilmassa. Kun kuvitelma oli poissa, hän tajusi taas olevansa yksin omassa vuoteessaan valvomassa, kun muut kissat olivat jo syvässä unessa. Lainetassu painoi silmänsä kiinni ja vaipui lopulta itsekin uneen.

Seuraavan kerran kun Lainetassu avasi silmänsä, hän näki veljensä selittävän innostuneena jonkinlaista tarinaa muille oppilaille.
*Ainakin joillain on ystäviä, Lainetassu ajatteli katkerana. Hän kampesi itsensä tassuilleen ja tassutti välittömästi ulos pesästä. Sivusilmällä Lainetassu näki kuinka Ruistassu melkein pomppi paikoillaan ja Leoparditassu siristi silmiään epäileväisesti.
* Etsin Liekkilehmuksen ja menen harjoittelemaan,
Lainetassu päätti ja esti itseään vilkaisemasta tarinoivia oppilaita vielä kerran. Nämä olivat ensimmäisiä kylmiä päiviä viherlehden jälkeen. Moni kissa aukiolla hytisi turkeissaan ja tuuli toi ruskeaksi kuivuneita lehtiä leiriaukiolle. Lainetassu etsi katseellaan Liekkilehmuksen mustaa turkkia.
* Tuolla! Hän on tulossa aamupartiosta,
Lainetassu tajusi. Liekkilehmus tassutti sisään leiriin perässään pari muutankin vanhempaa soturia. Hän käänsi katseensa Lainetassuun ja tuli tämän luo."Sinä nukuitkin pitkään!"
Liekkilehmus naukaisi. Lainetassu nyökkäsi nolona. "Yritän totutella heräämään aikaisemmin" tämä lupasi. Liekkilehmus nyökkäsi. "Lähdetään sitten. Nälkäiset klaanivanhimmat ja pennut eivät odota!" mestari kehräsi ja lähti astelemaan takaisin sisään käynnin suuntaan. Lainettassu ryntäsi perään. Hänen katseensa vaelteli leirissä. Klaanivanhimmat rupattelivat ja jakoivat riistaa. Tuoresaaliskasan ympärille oli kerääntynyt joukko hytiseviä kissoja. Ruistassun innostuneet karjahdukset tunkeutuivat Lainetassun korviin. Pian hänen katseensa tarttui kullanruskeaan naaraaseen, joka pesi korvantaustojaan pentutarhan edustalla.
*Kaislasydän... Lainetassu toivoi, ettei hänen emonsa näkisi häntä.
* En halua taas riidellä tuon typerän karvakasan kanssa! Lainetassu ajatteli tuntien surua ja apeutta astellessaan pois leiristä." Oletko sinä vilustunut?" Liekkilehmus kysyi ja katsoi huolestuneena Lainetassun sinisiin silmiin. "Äh en... Nukuin vain huonosti. Vuoteessa taisi olla piikkejä" harmaa raidallinen naaras huokaisi. He kävelivät vähän eteenpäin, ennenkuin Liekkilehmus alkoi taas puhua. "Piikkejä vai murheita?" tämä kysyi mutisten. Lainetassun olisi tehnyt mieli vinkua, kuin pentu mutta tämä maltti mielensä. "Kaislasydän vihaa minua!" hän sai nau'uttua. Sitten oppilas potkaisi kasan lehtiä mestarinsa jalkoihin. "Kyllä emosi vielä ymmärtää." Liekkilehmus lohdutti myötätuntoisena. Lainetassu nyökkäsi ja yritti ainakin näyttää piristyneeltä. Liekkilehmus katsoi eteenpäin ja sitten Lainetassuun. "Voitaisiin ottaa juoksukisa parhaille saalistuspaikoille" tämä myhäili osoittaen hännällään parin puun ja kaislikon taakse. "Luulet voittavasi vai!" Lainetassu hihkaisi. Oppilas pinkaisi saman tien juoksuun ja ohitti mustan naaraan hetkeksi, kunnes Liekkilehmus pääsi lähes vaivatta nuoren oppilaansa edelle. Tämän takakäpälät roiskivat mutaa Lainetassun naamalle.
* Kumpa Kaislasydän ja Ruistassu ymmärtäisivät tämän olevan paljon hauskempaa kuin parantaminen!
Lainetassu toivoi hetken verran.

//En oikeen tienny, että mikä vuodenaika tässä on ku tuolla lukee, että sama kun oikeasti eli lehtikato ja ymmärtääkseni ois lehtisade? Mut joo yritin kuitenki kirjottaa jotain:)//

12. luku – Typerä pentu

Aamupentu. Se nimi sai turkkini väreilemään. Pentu kasvoi nopeasti ja oli jo ottanut ensimmäiset askeleensa leirin ulkopuolella. Pihkakäpälän omat pennut olivat esitelleet paikkoja emonsa katseen alla ja sitten ruvenneet leikkimään. Olivatko pennut oikeasti noin tyhmiä, että ajattelivat kuun nuoremman pennun pystyvän yhtä hurjiin leikkeihin?
Mutta silti niin innokkaasti oli typerä pentu lähtenyt mukaan ja loikkinut ottosisarustensa selkien päälle yrittäen kaataa heidät. Hän oli tullut muualta, mutta silti Pihkakäpälä pentuineen hyväksyi pennun perheeseensä ja hoisi tätä kuin omaansa. Sentään Jokiklaanin kissat osasivat toimia oikein, toisin kuin kapiset varjoklaanilaiset.
Sumupentu, sisariskatraan kolli, opetti Aamupennulle taisteluliikkeitä. Pienempi rusehtava naaras katseli Sumupennun opetusta silmät säihkyen ja yritti parhaansa mukaan matkia raidallisen kollin liikkeitä, mutta pennun kömpelyys oli yhä läsnä ja naaraspentu kompuroi omiin tassuihinsa. Kömpelys. Pyöräytin silmiäni, mutta jatkoin yhä tilanteen seuraamista. Kuka tietää, mitä kaksi vanhempaa pentua keksisivät.
Uniyö ilmestyi leiriin oppilaansa kanssa. Simpukkatassu loikki innoissaan mustaturkkisen soturin vierellä laskettuaan tuomansa saaliit tuoresaaliskasaan. Nenäni nyrpistyi automaattisesti ärtymyksestä ja käänsin katseeni takaisin kolmeen pentutarhan edustalla leikkivään pentuun. Joka puolella oli muistutuksia elämäni ylämäistä ja karuista kokemuksista. Muistutuksia siitä, että elämä suosi vain tiettyjä yksilöitä ja että Tähtiklaani valitsi aina lempikissansa, hyläten selkänsä taakse ne, joista piti vähiten.
Kynteni upposivat hiekkaan. Kyllä kaikki saisivat vielä nähdä. He saisivat nähdä. Tähtiklaani saisi nähdä. Leijonahammas saisi nähdä. Uniyö saisi nähdä. KAIKKI saisivat vielä nähdä!

Korppivarjo kertoi Leijonahampaan olevan hyvin vainoharhainen ja ärhäkkä nykyään. Eipä ihme. Hän oli menettänyt niin ihanan Kielotaivaan ja sitten pentunsa, ja joutui elämään ikuisessa pelossa siitä, että ilmestyisin hänen taaksensa ja upottaisin kynteni hänen nahkaansa.
Mutta miksi Leijonahammas oli jättänyt pentunsa ja kumppaninsa kuolemaan? Se tuntui jotenkin oudolta. Kielotaivas olisi varmasti ollut vielä pelastettavissa, jos Leijonahammas oli juossut hakemaan apua. Vai oliko hän pelännyt niin paljon minua, ettei ollut uskaltanut liikkua Kielotaivaan rinnalta? Se olisi kaikista parhain vaihtoehto minun osaltani.
Mutta se ei selittänyt sitä, miksi oranssi kolli olisi jättänyt tyttärensä kuolleen emonsa luokse. Ei kai kolli niin tyhmä ollut, että luulisi pentunsakin kuolleen?
”Aamulaulu”, älähdin yllättäen, kun huomasin harmahtavan naaraan kulkevan lähistöllä. Vanhempi soturi pysähtyi äkisti ja kääntyi katsomaan minua silmiään muutaman kerran räpytellen.
”Kuunvalo?” naaras kallisti päätään ja hölkkäsi luokseni. Voi hiirenpapanat, tämä oli ollut suuri virhe. ”Mitä asiaa?”
Naaras oli niin ystävällinen ja lempeä… Nielaisin turhautuneen huokaisuni. ”Mistä… mistä te löysitte Aamupennun?”
Aamulaulu räpäytti silmiään yllättyneesti, mutta vastasi sitten. ”Hieman kaikki reviirien ulkopuolelta, muutama ketunmitta rajalta. Haistoimme veren ja kissan hajua, joten emosi kanssa seurasimme sitä ja löysimme hänet sitten pentunsa kanssa.”
Eihän siinä ollut mitään järkeä. Kielotaivas oli synnyttänyt selkeästi Varjoklaanin puolella, kaukana kenenkään omistamattomista maista. Ei naaraalla ollut voimia ja energiaa matkata yksin reviirien ulkopuolelle, hän oli ollut liian heikkona ja menettänyt niin paljon verta. Olin nähnyt sen itsekin, ettei Kielotaivaasta olisi ollut kävelemään ilman hoitoa. Miten hän oli päätynyt reviirien ulkopuolelle. ”Aivan. Oliko siellä muita?”
”Vain Varjoklaanin voimakas haju”, Aamulaulu totesi. ”Mutta hän oli selkeästi kulkenut Varjoklaanin puolta hetken, mutta muutoin hänessä oli selkeä kulkukissan mutainen haju. Oli siellä toisenkin kissan hajua, mutta emme tunnistaneet sitä. Varmaankin kulkukissa.”
”Niin”, nyökkäsin muutaman kerran, vaipuen ajatuksiini.
”Tunsitko hänet hyvin?” Aamulaulu kysyi.
”Mitä- Ei, en oikeastaan”, kohautin lapojani. ”Tapasin kerran hänet rajalla. Hän tiesi jotain klaaneista ja kerroin vain nimeni, kun häntä kovin kiinnosti. Sittemmin en häntä ollut nähnyt.”
”Aamupennulla kävi tuuri”, Aamulaulu hymyili ja vilkaisin pentutarhan suuntaan, jonka sisällä Pihkakäpälä oleili pentujen kanssa. ”Edes joku tietää hänen emostaan jotain. Ja hän selvisi hengissä ja saa mestarikseen sinut.”
”Niin”, nyökkäsin. ”Hänellä kävi tuuri, kun olitte lähettyvillä.”
Vaivuin ajatuksiini, kun Aamulaulu lähti metsästyspartion matkaan. Raivo kuohui sisälläni. Aamupentu ei ansainnut isäkseen Leijonahammasta, sillä pentu ei vanhempaansa valitse. Aamupennun oma isä hylkäsi hänet syyttä, vei hänet ja hänen emonsa pois Varjoklaanin reviiriltä ja jätti kuolemaan, nääntymään nälkään ja toisen taas vuotamaan kuiviin.
Silti, Aamupentu oli Leijonahampaan pentu. Kolli saisi yhä maksaa. Hän oli varmaankin päättänyt jättää heidät kuolemaan vain siksi, jotta minä en voisi pelotella häntä hänen pentunsa avulla. Epätoivoinen katti, jonka julma suunnitelma oli epäonnistunut. Mitä kaikkea kolli vielä tekisikään vallan takia?

Oli ollut pitkä päivä. Ja uuvuttava. Valkotähden ajatust pesien seinien ja kattojen vahvistamisesta oli ollut todella hyvä idea siihen asti, kunnes päällikkö oli päättänyt laittaa minut juoksentelemaan ympäri reviiriä etsien kaisloja, sammalta, ruhoa ja oksia. Se oli vienyt koko päivän! Ja en edes nukkunut soturien pesän sisällä.
Oli viileä yö ja pian ne vain viilenisivät, kun lehtisade tulisi. Olin sentään sateen suojassa tässä. Viime päivät oli satanut, mutta nyt jatkyvat kuurot olivat tauonneet ja antoivat luonnolle hetken aikaa kuivatella itseään.
Hätkähdin, kun joku hipaisi minua nenään. Avasin silmäni ja vastassa oli pienet, taivaansiniset silmät ja silmien ympärillä olevat tummat läiskät. Aamupentu. Mitä hän tähän aikaan oikein teki ulkona pentutarhasta? Pentu tuijotti minua suoraan silmiin ja hymyili oikein sievästi ja leveästi. Hän kallisti vielä päätäänkin.
”Sinulla on niin upeat silmät”, pentu sanoi ja teki mieli tuhahtaa. Tuijotin pentua ilmeettömästi, yrittäen välinpitämättömyydelläni ajaa hänet pois. Pentu ei kuitenkaan vähät välittänytkään vaan tuli lähemmäs, haistellen minua. ”Tuoksut… tutulta. Lämpimältä.”
Kohotin kulmaani, kun tuijotin pentua. Mitä ihmettä se oikein selittää? Onko pentu ihan tyhmä tai jotain? Ovatko kaikki pennut tällaisia idiootteja? ”Ahaa?”
Pentu hymyili vain ja tuli taas lähemmäs, kiiveten selkäni päälle.
”Hei. Ei”, murahdin huokaisten. ”Mene pois. En pidä pennuista.”
Mutta pentu vähät välitti, taaskaan. Hän kiipesi kylkeni päälle ja käpertyi siihen, nauttien kuin lämmöstä ja turkkini pehmeydestä.
”Kuulitko? Mene pois”, sihisin pennulle. Pentu vain kääriytyi tiukemmin kerälle. Tuijotin Aamupentua kuin pentu olisi ollut joku ruppuinen sammakko. Oliko pennuilla joku vaikeus ymmärtää sanaa ei? Näemmä. Pennut olivat oikeita mehiläisaivoja.
Mutta jokin sisälläni sai minut laskemaan pääni alas ja sulkemaan silmäni. Jos pentu jäätyisi täällä ulkona, oma olisi syynsä. Mutta silti tässä oli nyt niin lämmin ja hyvä olla, paljon lämpimämpi… Ja pian olinkin jo unessa, pentu kylkeni päällä.

Aamupentu oli utelias pieni typerys. Aina loikkimassa aikuisten kissojen käpälissä, aina tiellä ja aina karkaamassa pentutarhasta. Ja vaikka kuinka monta kertaa Pihkakäpälä häntä kielsi, ei rasavilliä ja tottelematonta pentua kiinnostanut. Yhä uudestaan ja uudestaan Aamupentu poistui ilman lupaa pesästään tutkimaan leiriä ja puhumaan kaikille vastaantuleville jokiklaanilaisille, siniset silmät innosta tuikkien.
Mietin jo, että millainen oppilas hänestä tulisi. Selkeästi ongelmiin syöksyvä ja tottelematon. Huokaisin ja laskin pääni tassujeni päälle. Aamupennusta tulisi oikea työmaa ja minulla ei todellakaan ollut motivaatiota juoksennella hänen perässään ja komentaa häntä, toistellen ohjeita ja käskyjäni. Minun kun pitäisi uhkailla hänen isäänsä ja tehdä hänen isänsä elämästä oikea kurjimuksen loukko.
”Hei, Kuunvalo!” hätkähdin, kun pennun ääni kuului aivan korvani juuresta. Huokaisin syvään ja avasin silmäni, kohdaten pennun kasvot lähes kiinni omiani vasten. ”Mitä sinä teet?”
Kohotin kulmaani. ”Nukun?”
”Eihän tähän aikaan nukuta!” Aamupentu nauroi. ”Nyt pitäisi leikkiä!”
”Eivät soturit leiki”, murahdin ja kiedoin häntäni tiukemmin kehoni ympärille. ”Typerä pentu.”
”Mitä soturit sitten tekevät?” Aamupentu kysyi. ”Saalistavat? Ja taistelevat muita kissoja vastaan?”
”Niin. Taistellaan sitten vasta, kun se on tarpeellista”, totesin. ”Ja nyt se ei ole tarpeellista, joten suurimmaksi osaksi saalistetaan ja partioidaan rajoja.”
”Mikset sinä saalista?” Aamupentu kysyi hämmennys äänessään. ”Lojut tässä päivät pitkät etkä tee mitään.”
”Miten niin?” siristin silmiäni.
”Kaikki muut poistuivat säännöllisesti leiristä, Tammihuurteen ohjaamissa ryhmissä tai joskus itse keksimissään ja tuovat sitten ruokaa leiriin”, Aamupentu selitti. Ahaa, pentu tarkkaili asioita. Ei niin tyhmä kuin miltä näytti. ”Mutta sinä makaat tässä päivät pitkät. Etkö sinä pysty saalistamaan?”
”Pystyn”, vastasin lyhyesti.
”No miksi sitten et saalista?” Aamupentu oli hämillään.
”Koska ei huvita”, tuhahdin.
”Mutta… eikö soturien pitäisi saalistaa klaanilleen?” Aamupentu kysyi, istuutuen alas. Älä nyt siihen jää kyselemään, senkin iilimato.
”Kyllä minä saalistan”, murahdin. ”Silloin kuin huvittaa.”
”Korppivarjon kanssa?” Aamupentu pikemminkin totesi kuin kysyi. ”Hän se aina sinut raahaa ulos leiristä.”
”Niin”, mutisin. Korppivarjo tosiaan toisinaan oli se, joka nappasi minut pois leiristä. Silloin saalistuksen yhteydessä Korppivarjo päivitteli tiesi mitä, mitä oli kuullut ja nähnyt. Kyllä minä kävin yksinkin metsällä ja joskus Tammihuurre pakotti mukaan partioihin, mutta se oli todella harvoin. Saalistin lähes aina silloin, kun leirissä oli kaiksita kiireisintä, joten karkasin kissajoukon alta pois leiristä. ”Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin häiritä minua?”
”Sinulla ei ole muuta tekemistä, joten minä pidän sinulle seuraa!” Aamupentu sanoi niin ylpeänä ja tuhahdin, silmiäni pyöräyttäen. Korppivarjo ilmestyi leiriin metsästyspartion mukana ja asteli luoksemme.
”No mutta hei, Aamupentu”, Korppivarjo tervehti ja Aamupennun silmät levisivät ilosta.
”Korppivarjo!” pentu hihkaisi innoissaan. Katsoin Korppivarjoa ihmeissäni. Missä välissä nämä kaksi olivat ehtineet tutustua? Parempi kysymys oli kuitenkin, että missä välissä kollista oli tullut tarpeeksi sosiaalinen edes ajattelemaan sosiaalisena olemista? Tosin, Korppivarjon teko ei ollut hassumpi. Näin pääsisin lähemmäs Aamupentua ja oppisin tuntemaan pennun paremmin, kun Korppivarjo oppisi tuntemaan Aamupennun ja niin edelleen.
”Olet taas karannut pentutarhasta?” Korppivarjo hykersi ja antoi pennun loikkia käpäliään vasten. Kolli oli harvinaisen hyvä pentujen kanssa, vaikka olikin todella sisäänpäinsuuntaunut ja erakko klaanikissaksi. Kolli kulki lähes poikkeuksetta yksin, tai oli siihen asti kun olin pelastanut hänen nahkansa. Ei hän vieläkään ollut sen sosiaalisempi, mutta häneltä löytyi enemmän sosiaalisia taitoja kuin minulta. Sen olin oppinut näiden yhdessä vietettyjen kuidemme ajan. Korppivarjo oli introvertti, mutta silti taitava sosiaalisesti, ei ehkä suurten joukkojen edessä, mutta muutoin. Kolli pikemminkin oli valinnut olla yksin ja erakko. Onneksi edes toinen meistä osasi käsitellä muita kissoja, sitä varmasti tarvittaisiin joskus.
Katselin, kun Korppivarjo viihdytti Aamupentua ja leikki pennun kanssa. Aamupennun ärsyttävä kikatus raikui ilmoille, kun Korppivarjo leikitti häntä. Pihkakäpälä oli hetkeksi ilmestynyt pentutarhan suulle, mutta palannut sitten takaisib rauhallisin mielin. Naaras luotti siihen, että he pitäisivät Aamupennusta huolta.
Itsestäni en ollut niinkään varma. Aamupennun pitäisi olla peloissaan seurassani.
Illan laskeuduttua, makasin hereillä pidempään kuin normaalisti. Elämän epäreiluus kolkutti takaraivossani, mutta myös jokin muu; Korppivarjo oli hereillä, istui sateessa ja antoi veden kastella turkkinsa. Alkuperäiseksi varjoklaanilaisen ja kulkukissan risteymäksi kolli oli silti saanut siunaukseksi Jokiklaanin kissoille ominaisen vettä hylkivän turkin. Kolli rakasti sadetta. Hän seurasi sitä aina ihaillen ja miltei poikkeuksetta, kuten nytkin, juoksi tai istui sateessa. Hento sade ropisi maahan ja vaivutti monet kissat uneen, paitsi meidät kaksi. Valvominen oli minulle jo tuttua, vaikka toisinaan vähän turhauttavaa.
Pieni tako harmaiden pilvien välissä paljasti kirkkaan taivaan takaataan. Hopeahäntä loisti aina, jopa sateella. Sanottiin aina, että oli tilanne miten synkkä tai valoisa vain, Tähtiklaani varjeli aina jokaista kissaa. Miksi se ei silti tuntunut siltä? Miksi Tähtiklaani antoi minun kärsiä ja antoi sydämeni hajota tuhanneksi sirpaleeksi, joita sain kerätä yksin?
Ehkä Tähtiklaania ei edes ollut. Jos oli, oli se hylännyt minut aikoja sitten. Mutta enää en tiennyt, oliko koko Tähtiklaani edes olemassa. Viha kyti sisälläni niin voimakkaana, peittäen kaiken muun alleen. Kukaan ei enää koskaan satuttaisi minua, sillä minä satuttaisin heitä takaisin kahta kauheammin.
Synkkä katseeni laskeutui pois taivaalta ja suljin silmäni. Minä saisin, mitä minä ansaitsin. Minä saisin kostoni.

Viides luku – Mitä sinä salaat?

Mestarina toimiminen oli Uniyön mielestä samaan aikaan haastavaa ja upeaa. Hänelle suotu oppilas Lammenhengen pentueesta, johon oli aikoinaan syntynyt neljä pentua, mutta vain kaksi oli selviytynyt. Siskoksista nuorempi oli tullut Uniyön siiven alle oppimaan kaiken tarvitsemansa soturina olemisesta ja kaikesta muustakin elämään liittyvästä. Mustan, harmaan ja ruskean kirjava naaras oli aina kuuntelemassa Uniyötä tarkoin korvin ja tuntui arvostavan mestariaan ja kovasti. Hän oli selkeästi oppivainen ja halusi olla viisas kuin mestarinsa.
Simpukkatassu kulki lähes aina ohut häntä pystyssä, kun hän oli Uniyön seurassa, oli sitten kyseessä aikainen aamupartio, leirissä hoidettava tehtävä tai taistelu- tai saalistusharjoitus. Kirjava naaras oli aina innokkaana oppimassa ja toimimassa.
Uniyön täytyi antaa pisteet oppilaalleen tämän sosiaalisista kyvyistä; naaras kun oli yllättävän hyvin lähestynyt muiden klaanien oppilaita, vaikka klaanikissat olivatkin hieman epäluuloisia toisiaan kohtaan. Simpukkatassu oli kuitenkin sysännyt syrjään kaikki ennakkoluulot tuttuun tapaansa ja tutustunut toisten klaanien oppilaisiin ja tainnut saada jopa tuttavia itselleen.
Kirjavan oppilaan vahvuuksiin kuului saalistus ja nopeat ja ketterät liikkeet muutenkin. Uniyö tehosti niitä taitoja taisteluliikkeissä ja -harjoituksissa. Tietenkin Uniyö tehosti oppilaansa lihasvoimaakin, mutta painotti oppilaan jo vahvoina olevia kykyjä. Simpukkatassu oli nopea käpälistään ja ui kuin kuka tahansa Jokiklaanin kissa, nopeasti ja taidokkaasti. Naaraan lihasmassa ja turkki olivat vaihtuneet pennulle ominaisista oppilaalle ja soturille ominaisiin. Kuut vierivät nopeasti ja Uniyöstä tuntui jo, että viherlehti oli vain kadonnut kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian olisi taas lehtisade.
Simpukkatassu tuntui taas olevan liiankin innoissaan vuodenajan vaihtumisesta. Naaras kun ei ollut ehtinyt nauttia lumesta kovinkaan kauaa, sillä se oli ehtinyt sulaa ennen kuin hän oli ollut tarpeeksi iso telmimään sen seassa. Lumi oli sulanut todella aikaisin ja sekös oli Simpukkatassua kismittänyt. Tietysti oppilaan puheissa oli myös järkeä, sillä Simpukkatassu halusi oppia saalistamaan ja taistelemaan kylmänkin vuodenajan aikana.
Uniyö koki aina ylpeyttä, kun sai kouluttaa oppilastaan. Hänelle oli suotu hyvä ja oppiva oppilas, josta kuka tahansa soturi olisi ylpeä.
Kuunvalosta Uniyö ei tosin ollut varma. Valkoturkkinen naaras tuntui valuneen syvälle synkkyyteensä ja mulkoili nyt kaikkia eikä enää vain omaa siskoaan. Uniyö ei tiennyt mitään Kuunvalosta enää eikä varsinkaan, mitä oli tapahtunut, että naaras oli vajonnut niin syvälle ja antanut vihan ja surun vallata olemuksensa. Yksisiipi, mikä ei yllättänyt, tuntui tietävän enemmän, mutta harmahtava naaras ei antanut edes vihjettäkään Uniyölle. Oli vain käskenyt antaa olla tai sopia asiat Kuunvalon kanssa tulevaisuudessa, sillä tällä hetkellä Kuunvalo ei kuulemma pystynyt käsittelemään anteeksiantoa tai muutakaan.
Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Pian Kuunvalo saisi oman oppilaansa, kun reviirien ulkopuolelta löytynyt pentu Aamupentu kasvaisi ja hänestä tehtäisiin Kuunvalon oppilas. Naaras ansaitsi kyllä oppilaan. Ehkä se auttaisi Kuunvaloa. Oppilas toi aika paljon hyvää elämään, ainakin Simpukkatassu oli tuonut hyvää Uniyön elämään.

Harhamieli… Harhamieli oli jotain. Uniyö ei ollut oikein varma, mitä tunsi kollia kohtaan, mutta jotain syvää se oli. Kaksikon välillä oli jotain outoa, mutta Uniyö ei osannut selittää, että mitä. Kun heidän katseensa ikinä kohtasi, he tuijottivat toisiaan normaalia pidempään. Siinä oli jotain kipinää, jotain erityistä.
Uniyö tiesi, että hänen tulisi ottaa selko tästä tunteesta ja tehdä asialle jotakin. Oliko… oliko heidän välillään rakkautta? Se tuntui samaan aikana mahdolliselta ja mahdottomalta. Niin… kummalliselta. Samaan aikaan se tuntui järkevältä ja samaan aikaan väärältä. Rakkaus oli monimutkainen asia, josta Uniyö ei oikeastaan tiennyt kunnolla mitään.
Ehkä hän vielä oppisi. Jotain olisi tehtävä, sillä tämä ajoi mustaturkkista naarasta jo hulluuteen. Eikö hänen pitäisikin saada pian jo kumppani ja perustaa elämää siihen? Eikö niin kuulunutkin tehdä?
Eipä sillä kiire vielä ollut. Joskus sitten voisikin olla jo kiire, mutta nyt Uniyön piti kouluttaa Simpukkatassu ennen kuin uskalsi edes sen enempää ajatella jotain muuta isoa elämäänsä.
Simpukkatassu vaani tällä hetkellä kaloja joen varrella ja Uniyö seurasi naaraan saalistusta tarkalla silmällä, kun ajatustensa syövereistä siis pääsi irti. Kirjava naaras istui kärsivällisesti paikoillaan joen uomalla, toinen tassu vedessä odottamassa saalistaan.
Simpukkatassu tuijotti herkeämättä veteen eikä mikään häirinnyt naaraan keskittymiskykyä. Uniyö oli ylpeä oppilaastaan. Hän jaksoi odottaa. Se oli toinen tärkeä opetus tässä harjoituksessa. Uniyö oli tarkoituksella tuonut heidät tälle joelle, jossa oli tähän aikaan vuodesta hieman vähemmän kalaa kuin muissa lammissa ja joissa. Mutta täältä löytyi silti yllättävän isoja kaloja.
Pian Simpukkatassu liikkui nopeasti kuin kala ja pian vedestä lensi hopeakylki raivokkaasti sätkien. Iloisen huudahduksen päästänyt oppilas ryntäsi kalan kimppuun ja nopealla puraisulla lopetti sem sätkimisen. Uniyö hymyili leveästi ja loikki oppilaansa luokse kehuen tätä hyvin tehdystä työstä ja saaliin saamisesta. He palasivat takaisin leiriin sen jälkeen, Simpukkatassu kantaen kalaa leukojensa välissä innosta puhkuen. Se oli isoin kala, jonka Simpukkatassu oli tähän mennessä saanut napattua ja ei siis ihme, miksi naaras tunsi niin suurta ylpeyttä siitä.
Uniyö katseli, kun Simpukkatassu kantoi kalan klaaninvanhimpien pesään ja muisteli omia oppilasaikojaan, kun oli yhtä mielellään mennyt kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita ja juttuja. Heiltä löytyi aina niin paljon tietoa ja tarinoita, joita jaksoi kuunnella vaikka aamusta myöhään iltaan.
Leirin laitamilla asteli tuttu vaaleanrusehtava kolli. Uniyön ja Harhamielen katseet kohtasivat taas ja Uniyö väläytti kollille ystävällisen hymyn, johon kolli vastasi. Pian Harhamieli oli kuitenkin jo poissa, kun tämän ystävä Leijonaraita veti kollin ulos leiristä mitä luultavammin saalistamaan. Leijonaraita oli kuitenkin väläyttänyt Uniyölle leveän hymyn ja röyhistänyt rintaansa ja pullistellut lihaksiaan ennen kuin oli kadonnut leirin sisäänkäynnistä. Uniyö oli jäänyt häkeltyneenä tuijottamaan oranssin kollin perään ennen kuin oli ravistellut päätään ja etsinyt Yksisiiven, toisen siskoistaan käpäliinsä. He olivat luvanneet tavata näin vielä alkuillasta ja syödä yhdessä.
Jotain, jota Uniyö ei koskana vaihtaisi pois, oli hänen perheensä.

Uniyö tömähti kylki edellä maahan ja Punaturkki painoi häntä voimakkailla tassuillaan maata vasten. Kolli tuhahti, mutta virnisteli keltaiset silmät säihkyen. Tähdet juoksentelivat raidallisen kollin turkilla ja Uniyö ei koskaan saisi tarpeekseen Tähtiklaanin kissojen kaunedesta. Siinä oli vain jotain niin maagista.
Mutta Punaturkki oli ollut varomaton. Uniyö virnisti kollille takaisin ja kuin myrskyn lailla iski takajaloillaan kollin pois päältään. Punaturkki kompuroi hetken, mutta hänen ylpeä ilmeensä kertoi paljon Uniyölle. Mustaturkkinen naaras katsoi tähtiklaanilaista vihreät silmät hohtaen ja rintaansa röyhistäen. Punaturkki pudisti päätään, mutta hento nauru kumpusi hänen rinnastaan.
”Kylläpä sinusta on kasvanut nenäkäs naaras”, Punaturkki naukaisi, saaden Uniyön tuhahtamaan.
”Oppilas opettajan lailla”, Uniyö virnisteli Punaturkille, joka dramaattisesti henkäisi. Kollin keltaisissa silmissä näkyi kuitenkin haikeus, kun hän katsoi Uniyötä. Aivan kuin… aivan kuin hän olisi tiennyt tai muistanut jotakin. ”Mitä?”
Punaturkin hymy oli hento. ”Muistutat minua kovasti vanhasta ystävästä.”
”Ai?” Uniyö kallisti päätään kiinnostuneena. ”Kenestä?”
”Parhaasta ystävästäni”, Punaturkki muisteli ja katsahti kohti heidän yllään tuikkivia tähtiä. ”Hän pelasti minut, ilman häntä en olisi tässä enkä olisi koskaan ollut Myrskyklaanin kissa.”
”Oi”, Uniyö hymyili, ”hän kuulostaa upealta.”
”Kun vain tietäisitkin”, Punaturkki hykersi.
”Millä tavalla minä muistutan häntä?” Uniyö ihmetteli sitten, tuuhea häntä piiskaten ilmaa.
”Yhtä nenäkäs”, Punaturkki kiusasi ja Uniyö näytti raidalliselle kollilel kieltään. ”Teiltä löytyy samanlaista seikkailunhaluisuutta ja villeyttä, mutta osaatte silti olla rauhallisia ja kylmäpäisiä sitä vaativissa tilanteissa. Ja molemmilta löytyy sitä ikuista energiaa tehdä, mitä sydän sanoo. Olette aina läsnä läheistenne elämässä, ikuisesti luotettava kissa”, Punaturkki hiljeni hetkeksi, kunnes huokaisun jälkeen jatkoi. ”Ja silti molemmat kantavat raskasta taakkaa eivätkä ota huomioon sen riskejä, kun eivät puhu ongelmistaan ja taakoistaan muille.”
Uniyön hymy hyytyi ja hän tuijotti Punaturkkia sanomatta sanaakaan.
”Molemmilta löytyy silti omanlaista viisautta, sinulta – ainakin vielä – enemmän loogista ja taisteluihin liittyvää viisautta, kun taas häneltä löytyi myös todella hyvää sosiaalista ja empaattista viisautta, jonka hän löysi jo nuorena. Sinäkin löydät sen vielä, älä huoli”, Punaturkki hymyili kaihoisasti. ”Sosiaalinen viisaus on tärkeää ja sinulta löytyy sitä, jos vain antaisit itsellesi mahdollisuuden oppia sen.”
”Minä… minä yritän”, Uniyö lupasi sitten.
”Älä minulle sitä lupaa”, Punaturkki sanoi. ”Lupaa se itsellesi.”
Uniyö nyökkäsi jämäkästi. Se tuntui niin tärkeältä, joten hän aikoisi tehdä sen.
”Sisareltasi löytyy paljon samaa luotettavuutta ja lämpöä, mutta ei sitä energiaa ja villiyttä”, Punaturkki sanoi sitten. ”Hän onkin paljon rauhallisempi kuin kumpikaan teistä kahdesta muusta siskoksesta. Ja häneltä löytyy paljon sekä loogista viisautta, enemmän kuin sinulta, mutta myös sosiaalista viisautta.”
”Yksisiipi on sellainen”, Uniyö myönsi ja kuin odotti Punaturkin puhuvan vielä Kuunvalosta, mutta kolli pysyi hiljaa hetken aikaa, näyttäen kovin mietteliäältä.
”Uniyö”, Punaturkki huokaisi ja kääntyi kohtaamaan Uniyön kunnolla. Kollin keltaiset silmät liekehtivät kuin tulen polttavat lieskat. ”Sinua koskee ennustus. Se on sinun taakkasi.”
Uniyön silmät levisivät. Hän oli osittaun osannut arvata jo jotakin tämän suuntaista ollessaan Tähtiklaanin kissojen koulutettavana, mutta… miksi Punaturkki vaikutti siltä kuin kyseessä olisi elämä ja kuolema?
”Ai?” Uniyö yritti kuulostaa rohkealta.
”On nouseva kissa tuhojen seasta, jota klaanit eivät ole koskaan kohdanneet. On tuleva kissa, jolla on kyvyt uniikit. Synkkyys peittää klaanit ja verenvuodatukselle ei näy loppu”, Punaturkki puhui ja Uniyö nielaisi hermostuksensa alas. ”Mutta… on nouseva vanhan ennustuksen jaloista klaanien yhdistäjä ja pelastaja, joka pelastaa klaanit tuholtaan. Vain puoliverinen kissa voi yhdistää kissat ja pelastaa kissat, ja hän liikkuu lailla tähtien, kyvyt uniikit suonissaan virraten.”
Uniyö tuijotti Punaturkkia. Vain puoliverinen kissa… Mitä Punaturkki puhui? Kirkaskuu oli jokiklaanilainen, syntynyt jokiklaanilaisille ja Yötähti oli ollut Jokiklaanin päällikkö, Jokiklaanista.
”Punaturkki, minä- tuo ennustus ei voi koskea minua”, Uniyö aloitti. ”Tunnen… tunnen kyllä jonkin voiman ja jotain outoa sisälläni, mutta minun vanhempani ovat molemmat Jokiklaanista, jokiklaanilaisia kissoja.”
”Joskus… totuus ei ole se, miksi sitä luulee”, Punaturkki sanoi hiljaa. Tähtiklaanin maat häilyivät pois ja pian oli pimeää. Uniyö seisoi yksin pimeyden niellessä hänet mukaansa. Hän tunsi vain putoavansa loputtomasti, mutta hän kuuli jotain. Hän kuuli emonsa äänen… ja toisen oli pakko olla hänen isänsä Yötähti.
”Kiitos, kun otit minut… suojaan hetkeksi”, se oli hänen emonsa ääni.
”Tietenkin”, sen oli pakko olla Yötähti, ”en voisi jättää sinua kuolemaan. Olet aina tervetullut tänne.”
”Olen kovin pahoillani”, Kirkaskuun ääni kaikui ilmassa. ”Tämä aiheuttaa varmasti vain ongelmia kaikille. He varmasti jo miettivät, missä olen. Minä…”
”Mitä sinulle tapahtui?” Yötähti kysyi selkeästi huolissaan. ”Sille on varmasti syy, miksi virta toi sinut tänne asti.”
Oli hetken hiljaista ja Uniyö pystyi tuntemaan sen kuinka hänen emonsa vain särkyi. ”Hopeakäärme… hän hyökkäsi.”
Uniyö häkeltyi hetkeksi. Eihän… eihän hänen emonsa ollut vielä syntynyt, kun Hopeakäärme oli terrorisoinut kissoja.
”Tunnen oloni vain niin heikoksi taas”, naaras puhui.
”Sinä et ole heikko”, Yötähti oli sanonut jämäkästi. ”Hopeakäärme on vahva ja ovela, ei kuka tahansa häntä vastaan pärjää. Ja sinä selvisit elossa hänen hyökkäyksestään.”
Uniyö tunsi kuinka aika kului eteenpäin hieman.
”Kiitos, Yötähti, kun otatte meidät klaaniinne”, Kirkaskuu puhui kiitollisella äänellä.
”Muistathan? Sanoin, että olet aina tervetullut tänne”, Yötähden ääni oli kuiskaus yössä.
Uniyö kuunteli uutta keskustelua hämmentyneenä. Siinä ei ollut mitään järkeä. Ei… siinä vain ollut. Seuraavassa keskustelussa oli vielä vähemmän järkeä.
”Entä jos… entä jos heistä tulee hänen kaltaisiaan?” paniikki Uniyön emon äänessä sai Uniyön niskakarvat pörhistymään.
”Mutta entä jos heistä kasvaa sinunlaisiasi? Kauniita, upeita, vahvoja ja hyväsydämisiä? Heillä on sinut emonaan”, Yötähti oli kannustanut ja Uniyö tunsi emonsa hymyn, johon sekoittui surua.
”Joskus vain toivon… ja tiedän, se kuulostaa oikeasti hullulta ja mahdottomalta, tiedäthän sinä…” Kirkaskuu sopersi. ”Että ne olisivat meidän kahden.”
Uniyöstä tuntui kuin koko maailma hänen ympärillään olisi hajonnut miljoonaksi palaksi. Oliko emolla toinen pentue? Vai… Eikö Yötähti ollutkaan hänen ja hänen siskojensa isä?
Kun aika meni taas eteenpäin, Uniyö yllättyi vain entisestään. ”Meillä on kolme pentua.”
”Mitä?” Yötähden ääni miltei hukkui hänen yllättyneisyyteensä. ”Ja sinä olet täällä?”
”Minun oli pakko tulla kertomaan”, Kirkaskuun ääni tuntui taas kaikuvan. ”Kunpa he vain saisivat kasvaa molempien vanhempiensa kanssa. Haluatko kuulla heidän nimensä?”
Uniyö säpäsähti hereille. Hänen kyntensä upposivat hänen kaisloilla ja höyhenillä vuorattuun petiinsä. Pimeässä hän näki emonsa hopeanharmaan turkin hieman kaumpana.
Mitä sinä oikein salaat, emo? Uniyö päätti selvittävänsä sen perinpohjin, hän kääntäisi jokaisen kiven ja kannon saadakseen totuuden esiin.