Ensimmäinen luku - Perhonen

Kuului vain yksi ääni, oli aina kuulunut vain yksi ääni, mutta aina oli ollut kaksi suurta kissaa vieressä. Mutta vaikka kuuluikin vain yksi ääni, tuntui kahden kissan rakkaus. Sanattomasti toinen, keneltä tuli vatsan täyttävää herkullista maitoa, ilmaisi olemmassaolonsa ja rakkautensa.
Ja taas joku huitaisi. Voisi jo lopettaa, kun ei tunnu kivalta, jos toinen aina potkii! On muutakin ajateltavaa kuin veljen… tai siskon? Kipinäpentu ei ollut ihan varma. Mutta hei, maito ainakin oli hyvää. Ja lämmintä. Emon vatsa oli lämmin ja rauhoitti taas kerran pienen, kipakan pennun syvään uneensa.
Isä oli Lehmussydän. Ja emo Tuulihäntä. Veli oli Valopentu ja sisko Tuikepentu. Sen Kipinäpentu oli oppinut. He olivat näitä karvakasoja tässä vieressä ja kaksi sisarusta möyrivät aina aivan iholla. He lämmittivät, kun oli viileä yö. Niin myös emon tuuhea häntä. Kipinäpentu pohti, oliko hänellä itsellään millainen häntä. Ainakin sellainen oli, kun hän sitä liikutteli. Tai ainakin uskoi tekevänsä niin. Maa tassujen alla oli pehmoista. Olikohan kaikkialla sellaista? Kuka tuo on? Haju on tuttu. Ja ääni. Miksiköhän emo ei puhu? Kaikki muut puhuvat. Jatkuvasti.
Ja nyt pentua ärsytti. Liikaa ärsykkeitä ympärillä. Puhetta, pienten pentujen leikkien ääniä, liikettä joka puolella… ei Kipinäpentu enää pystynyt keskittymään… mihin hän olikaan keksittynyt aikaisemmin.
Tällainen typerä pimeys alkoi ottaa pentua päähän. Ympärillä kissat kulkivat ja maailmassa oli pakko olla jotain muutakin kuin ikuista pimeyttä! Pakko!
Ja niin myös oli. Kirkas, valkoinen turkki aivan silmien edessä häikäisi pienen pennun silmiä ja hän joutui räpyttelemään niitä muutaman kerran kuin varmistaakseen, että oikeasti näki mitä näki. Pennun pää pyöri kuin pöllöllä, kun hän katseli ympärilleen.
”Kipinäpentu avasi silmänsä”, tuttu ääni, isän ääni, sanoi. Kipinäpentu nosti katseensa ylmepänä olevan kollin silmiin. Tuolta isä siis näytti. Hänellä oli hienoja raitoja turkissaan ja- emolla oli täysin valkoinen turkki. Kahdella muulla pennulla, Kipinäpentua isommalla pennulla, oli toisella beige turkki ja toisella upea raidallinen turkki. Kipinäpentu katsahti alaspäin ja sitten yritti nähdä oman turkkinsa, pyörien vallattomasti, kunnes lopulta lensi nurin. Tassujen askellus oli yhä hataraa pienelle pennulle eikä oma itsensä näkeminen ilman heijastavaa vettä ollut helppo tehtävä.
Tuulihäntä nosti lopulta Kipinäpennun takaisin sammalista ja höyhenistä rakennettuun petiin, lipoen pennun turkin puhtaaksi. Kipinäpentu katsoi odottavasti emoaan.
Mutta se oli Lehmussydän, joka vastasi: ”Sinulla on oranssi turkki. Ja valkea rinnus, niin kuin minulla. Pääset vielä näkemään turkkisi koko sen loistossa.”
Kipinäpentu katsahti alas omaan tassuunsa. Se oli tosiaan oranssi. Ja rinnus oli vaalea, hieman likaisen vaalea, mutta silti. Ja tuuhea häntä. Niin kuin emolla. Ja hänen sisaruksillaan. Tuikepennulla oli jo nyt tuuhea turkki, kun taas Valopennulla oli paljon hillitympi turkki. Se ei paistanut esiin hänen siskojensa turkkien joukosta, mutta oli silti Kipinäpennun mielestä hyvin kaunis.
Ja sitten Tuikepentu avasi silmänsä. Kipinäpennun viikset värähtivät, kun heidän katseensa kohtasivat sen jälkeen, kun raidallinen pentu oli katsellut ympärilleen. Toinen oranssi, toinen vihreä. Kauniit silmät. Emolla ja isällä oli molemmilla vihreät, mutta eri sävyiset. Isällä oli… jotenkin tummemmat, ehkä jopa kirkkaamman vihreät ja emolla vaaleammat, ehkä kellertävämmät isän silmiin verrattuna.
Valopentu kapusi istumaan, vilkuillen ympärilleen kuin vauhkoontunut saalis. Hänen silmänsä olivat… jotenkinkellertävän vihreät, mutta paljon kellertävämmät ja ehkä jopa harmahtavat verrattuna emon silmiin.
”Kaikilla on kauniit silmät”, Lehmussydän kommentoi ja Tuulihäntä nyökkäsi hyväksyvästi, hymyillen leveästi. ”Oho. Sinulla on eriväriset silmät.”
Kipinäpentu tuijotti sisaruksiaan ja sitten vanhempiaan. Millaiset hänen silmänsä olivat?
”Ai millaiset silmät?” Tuikepentu kysyi ja Kipinäpentu näki emonsa silmissä oudon tunteen välähtävän heti, kun pentu oli avannut suunsa. ”Minkä väriset?”
”Entä… minun?” Valopentu kysyi varovaisesti. Kipinäpentu kurtisti kulmiaan, mutta perheen keskustelu jäi taka-alalle, kun hän huomasi maassa kävelevän oudon, pienen otuksen. Sillä oli monta jalkaa ja se kulki nopeasti pesän poikki suurine jalkoineen. Se jahtasi pientä muurahaista, joka kantoi mukanaan pientä lehden palaa.
”-toinen on oranssi”, Lehmussydämen ääni palautti Kipinäpennun takaisin käynnissä olevaan keskusteluun. Kipinäpentu hermostui. Miksei hänelle kerrotty mitään, hän oli avannut silmänsä ensimmäiseksi!
”Entä minun?!” Kipinäpentu älähti, turkki pystyssä. ”Minä avasin silmäni ensimmäisenä! Millaiset minun silmäni ovat!?”
Emo hymyili ja vilkaisi isää. ”Sinulla on hieman kellertävän vihreät silmät.”
Kipinäpentu röyhisti rintaansa ja hymyili. Ja emon hymy tuntui vain olevan leveämpi, kuka tietää mikä sen syy oli, mutta Kipinäpentu uskotteli, että hänen ja hänen sisaruksiensa silmien avaamisella täytyi olla syynsä sille.

Kipinäpennusta oli toisinaan aivan kamalan turhauttavaa vain makoilla pedillä. Ja tylsääkin joskus, ainakin siihen asti kunnes hän keksi tarinoita päässään. Joskus hän kuvitteli, että pienet muurahaiset, jotka kulkivat pesän lattian poikki suorittivat vaarallista tehtävää, jonka menestys vaikuttaisi koko metsään. Toisinaan taas pesän katosta tulevat auringonsäteet olivat omat otuksensa, jotka olivat elossa ja kisasivat keskenään siitä, kuka olisi pisimpään valoisana. Toisinaan taas pienet höyhenet, jotka sammapetiin oli ujutettu pehmikkeeksi olivat myös elossa ja kun Kipinäpentu niitä puhalteli, ne kisasivat siitä, kuka lentäisi pisimmälle.
Toisinaan taas Kipinäpentu kuvitelli itsensä juoksemassa puiden oksilla ja toisinaan taas näki itsensä saalistamassa muiden kissojen kanssa. Ja joskus hän taas kuvitteli itsensä suurelle seikkailulle kaukana reviireistä.
Kipinäpentu piti kovasti myös niistä päivistä, jolloin he leikkivät keskenään. Valopentu oli toisinaan vähän ujohko leikeissä, mutta Tuikepentu oli rohkeampi ja rajumpi. Joskus, onneksi harvemmin, Kipinäpentu ei aina huomannut olevansa kovin äkkipikainen ja innostuvansa niin kovasti, että saattoi olla liiankin kovakourainen.
Kipinäpentu piti kyllä niistäkin päivistä, jolloin antoi vain mielensä vaeltaa. Mutta niitä päiviä oli nyt vähemmän, kun hän ja hänen sisaruksensa olivat päässeet kunnolla käpälilleen ja temmelsivät päivät pitkät pentutarhassa leikkien kuka ties mitä.
Tuikepennun silmät olivat kyllä niin nätit, olihan niissä kahta eri väriä. Valopennun silmätkin olivat hienot, vaikka eivät niin kirkkaan väriset kuin Tuikepennun. Pentutarhassa ei ollut niin paljon väriä verrattuna leiriin ja leirin ulkopuoliseen maailmaan.
Kun kolmikko pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan pentutarhan ulkopuoliseen maailmaan, eli leiriin, oli jokaisella heistä silmät levinneet. Kipinäpentu oli siitä niin kovin hämmästynyt, että leirissä oli niin paljon kissoja ja värejä ja menoa. Ja melua. Hänen oli vaikea keskittää ajatuksensa yhteen asiaan ja sitten vielä kuunnella isän ohjeita, kun taivaan poikki lensi joutsen, joka päästi kovaäänisen kaakatuksen ja kun kirjavia kissoja kulki joka suunnasta toiseen ja kun kissat puhuivat kaikesta.
Kun Tuikepentu ja Valopentu olivat jo menossa, Kipinäpentu häkeltyi ja kompuroi heidän peräänsä. Oliko isä sanonut jotain tärkeää? Jotain, jota pitäisi muistaa. Hän kaiveli isän sanoja päästään, mutta ei vain muistanut enää mitään.
Hän kääntyi katsomaan isää ja nielaisi. Hänen olisi pitänyt kuunnella! Miksei hän muistanut, mitä isä oli sanonut? ”Isä… voitko toistaa vielä, mitä sanoit?”
”Tietenkin”, Lehmussydän nyökkäsi hymyillen. ”Älkää poistuko leiristä ja katsokaa eteenne. Ja pysykää poissa muista pesistä.”
”Ah, selvä, kiitos!” Kipinäpentu nyökkäsi ja juoksi sitten siskonsa ja veljensä perään, jotka jo kulkivat monen ketunmitan päässä.
Valopentu varoi isoja kissoja jatkuvalla syötöllä kun taas Tuikepentu kulki paljon varmemman ja rauhallisemman oloisena. Kipinäpentu oli se kolmikosta, kenen pää pyöri ja kenen korvat heilahtivat jokaisen äänen perässä. Vahva, jopa pistävä tuoksu iski päin näköä erään pesän kohdalla ja Kipinäpentu jäi jälkeen sisaruksistaan. Pesästä astui ulos valkomusta kolli, joka tuijotti Kipinäpentua suurilla sinisillä silmillään.
”Kappas, Kipinäpentu”, Sudenlaulu tervehti pentua. Sudenlaulun Kipinäpentu muisti, kolli oli käynyt muutaman kerran pentutarhassa. ”Tutkimassa leiriä?”
”Joo! Mutta mikä tuo ällöttävän pistävä haju on?” Kipinäpentu nyrpisti nenäänsä. ”Sinäkin haiset hassulta, mutta et pistävältä.”
”Ne ovat yrttien hajut”, Sudenlaulu selitti. Valopentu ja Tuikepentu tulivat lähemmäs. ”Ne saattavat muiden kissojen nenään haista pistävältä, mutta parantajalle ne ovat sama asia kuin saaliseläimen haju tavalliselle soturille.”
”Ne haisevat jännitäviltä”, Valopentu sanoi hiljaa. ”Onko niitä… onko niitä paljon?”
”Niin paljon, jotta niillä voi hoittaa mahdollisimman monta sairasta ja loukkaantunutta kissaa”, Sudenlaulu kertoi. ”Ilman parantajaa ja noita yrttejä olisi moni kissa menettänyt henkensä.”
”Vau, sinä teet tärkeää työtä”, Tuikepentu kehui.
”Tulkaa! Jatketaan matkaa!” Kipinäpentu hihkaisi yllättäen nähdessään kauempana yksinäisen perhosen. Hän juoksi sen perään päätä pahkaa eikä jäänyt odottamaan sisaruksiaan. Perhonen lehahti nopeasti korkealle ilmaan, pienen pennut saavuttamattomiin ja räpytteli kauas pois leiristä, piikkiherentunnelin ylitse.
Lehmussydän ja Tuulihäntä tulivat hetken päästä hakemaan pentunsa takaisin pentutarhaan. Pennut selittivät jokainen innoissaan siitä, miten hieno leiri oli ja millaista heillä oli sen pienen hetken aikaa ollut. Pentujen vanhemmat olivat nähneet pentujensa innon, kun olivat kauempaa heidän menoaan seuranneet. Kipinäpentu mietti hetken aikaa vielä sitä perhosta, kunnes se jo unohtui ja hän oli jo seuraavan tehtävän äärellä, oli nimittäin ruokaika.
Uni maistui aina makeasti lämpimän maidon jälkeen ja Kipinäpentu kääriytyikin kerälle emonsa vatsaa vasten. Hän tunsi muutaman hellän lipaisun ja hymyili ennen kuin nukahti.

14. luku - Lehtisateen toivo

Toisinaan heräsin kynnet upotettuina sammalpetiini. Ja silloin olin aina varma, että olin nähnyt unta Leijonahampaasta tai ainakin jotain siihen liittyvästä. Nyt muistin uneni selkeästi. Olin nähnyt unta siitä hetkestä, kun hän oli tönäissyt minut alas ja…
Ravistin päätäni heittääkseni ajatuksen pois mielestäni. Täksi päiväksi en halunnut hiirenaivoista olotilaa, sillä Aamutassu ei ansainnut sitä.
Koko olemukseni jähmettyi sen ajatuksen jälkeen. Aamutassu ei ansainnut… sitä? Koko tämä suunnitelmani oli juuri sen takia, jotta… jotta…
Kaikki sisälläni tuntui pysähtyvän. Halusin satuttaa Leijonahammasta niin syvästi kuin mahdollista ja pennun menetys olisi se paras keino, aivan kuten Leijonahammas oli tehnyt minulle, mutta… Aamutassu ei… Ei se ollut Aamutassun kohtalo. Vai oliko? Olisiko naaraan tarkoitus vain… vain kärsiä isänsä tekosista?
Aamutassu loikki leirin poikki oppilaiden pesästä klaaninvanhimpien pesään. Oppilas huomasi mestarinsa olevan hereillä ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Minä tuijotin oppilasta, mutta oppilas ei tainnut huomata kauhistunutta katsettani.
Ravistin päätäni taas, toivoen, että pääni ajatukset jättäisivät minut rauhaan ja antaisivat minun toteuttaa suunnitelmani. Mutta tiesin jo siinä hetkessä, että se ei ollut enää yksinkertaista. Mutta mitä muutakaan minulla oikein oli kuin… kuin se kosto?

Aamutassu oli… hän oli taitava oppilas. Viherlehti oli kukoistuksessaan ja Aamutassu saalisti kuin soturi. Hän liikkui sulavasti ja hänen liikkeensä olivat kuin oikean jokiklaanilaisen kissan. Hän ui kuin kala, hän taisteli parhaansa mukaan ja hän eli kuin jokiklaanilaiset.
Hän oli liian aurinkoinen ja iloinen. Hänessä ei ollut sitä synkkyyttä, joka Leijonahampaassa oli. Räpäytin silmiäni häkeltyneenä. Aamutassussa ei ollut miltei mitään samaa Leijonahampaaseen verrattuna. Ravistin päätäni ja keskityin seuraamaan Aamutassun taisteluharjoituksia Sumutassua vastaan. Aamutassu taisteli enemmän ketteryytensä avulla kuin voimansa, jota Sumutassulta löytyi selkeästi enemmän. Tunsin pientä ylpeyttä. Olin opettanut oppilaastani viisaan ja älykkään.
Toisinaan Korppivarjo opetti myös Aamutassua eikä oppilas pannut pahakseen. Ja molemmat heistä selkeästi pitivät siitä, että pääsivät viettämään enemmän aikaa keskenään. Aamutassu piti myös erityisesti siitä, että pääsi oppimaan enemmän ja enemmän soturinelämästä ja taistelemisesta ja saalistamisesta.
Aamutassu painoi Sumutassun maata vasten ja hänen kasvoilleen piirtyi voitokas ilme. Hymyilin tyytyväisenä Aamutassulle ja nyökkäsin. Hänestä oli kehittynyt ovela taistelija.
Illan hiipiessä järven ylle, olin jo aterioimassa kalani äärellä. Korppivarjo oli määrätty iltaiseen partioon ja toivoin vain, että kolli ei joutuisi kovinkaan myöhään viipymään poissa leiristä.
”Hei, Kuunvalo”, Aamutassu tervehti ja nostin katseeni kalastani. Oppilas kantoi vesimyyrää ja laski sen kalani viereen. ”Saanko syödä kanssasi?”
”Toki”, nyökkäsin. Vielä kuu sitten en olisi varmasti antanut oppilaani syödä kanssani. Mutta nyt? En edes tiedä miksi tai mitä tunsin. Aamutassu asettui viereeni ja repi myyrästään palasen.
”Missä sinun isäsi on?” Aamutassu kysyi sitten utealiaalla äänellä ja lihakseni jännittyivät. Katsahdin oppilasta. ”Tai siis kun… sinulla on emosi Kirkaskuu ja kaksi siskoa. Mutta entä sinun isäsi?”
”Minun isäni… en koskaan tavannut häntä”, myönsin sitten. ”Hän oli Jokiklaanin päällikkö, Yötähti.”
”Vau!” Aamutassu henkäisi siniset silmät tuikkien. ”Millaistahan olisi, jos oma isä tai emo olisi klaanin päällikkö?”
”En tiedä”, kohautin lapojani. ”Ehkä silloin olisi kovat paineet siitä, että olisi mahdollisimman hyvä soturi.”
”Minulla ei ole sen suhteen paineita”, Aamutassu totesi kovin tyynesti ja katsoin oppilasta. Kasvoni piirteet menivät huolestuneeksi. ”Ei minulla ole täällä vanhempia.”
”Niin… mutta… he ovat varmasti ylpeitä?” yritin, vaikka en tiedä miksi.
”Ken tietää”, Aamutassu sanoi. Miksi hän oli niin kovin… neutraali sen suhteen ettei hänellä ollu vanhempia? ”Minulla on kaikki mitä tarvitsen täällä. En ole koskaa kokenut tarvetta vanhemmille. Minulla oli Pihkakäpälä hoitamassa, minulla on sinut ja Korppivarjo ja tämä koko klaani. Minulla on ystäviä. Minä tarvitsen vain teidät.”
Katsoin oppilastani silmät suurina. Hän oli vain niin… puhdas. Kaunis sisältä.
”Tietysti toisinaan mietin, millaisia he olivat ja millaista elämä olisi heidän kanssa, mutta en tarvitse heitä hyvään elämään”, Aamutassu selitti. ”Olethan sinäkin pärjännyt ilman sinun isääsi. Tietysti haluaisit tuntea hänet, mutta niin.”
”Niin”, nyökkäsin ja katsahdin tähtitaivasta, joka pikkuhiljaa peitti vaalean taivaan. ”He ovat aina sydämmissämme. Tärkeintä on arvostaa niitä, jotka ovat meidän elämässämme nyt.”
Aamutassu hymyili ja nyökkäsi, kääntäen oman katseensa taivasta kohti.

Kun vuodenaika vaihtui viherlehdestä jo lehtisateeseen, en edes huomannut hymyileväni enemmän Aamutassun seurassa. Korppivarjo huomasi sen nopeasti, mutta ei sanonut mitään ja ehkä hyvä niin. Aamutassu osasi aina keksiä puheenaiheita ja hänestä huokui kuin auringon valoa, joka valaisi kaikkien kissojen mielet. Jopa minun.
Ja Aamutassusta tuli tärkeä. Hän ei ollut enää se ärsyttävä pentu, jonka olisin halunnut tappaa omin kynsin vaan minun oppilaani, minun kasvattini. En nähnyt naaraassa lainkaan hänen isäänsä vaan näin hänessä jokiklaanilaisen. Hän oli minun oppilaani.
Leijonahammas sai jäädä oman onnensa nojaan, peläten minua jokaisen hengenvetonsa aikana. Minun ei edes tarvinnut tehdä mitään, kun kolli oli jo nyt säikympi kuin saaliseläin.
Aamutassu sen sijaan löysi aina uusia tapoja viihdyttää meitä kaikkia kolmea. Olimme yhdessä menneet kalaan, kun Korppivarjo oli vahingossa hännällään huiskaissut vettä Aamutassun päälle. Naaras vastasi siihen sitten samalla mitalla ja pian vesiroiskeita oli kaikkialla eikä kaloja näkynyt enää missään. Pyöräytin silmiäni.
Kunnes Aamutassu loiskautti sitten suuren aallollisen vettä minun päälleni. Korppivarjo räkätti kuin varis. Siristin silmiäni ja juoksin hänen peräänsä, kaataen hänet veteen, jonka seurauksena kolli oli aivan läpimärkä. Nauroin hänelle takaisin. Aamutassu nauroi heleällä naurullaan kauempana ja se sai minut hymyilemään vain leveämmin.
Kerran Aamutassu oli johdattanut meidät eräälle aukiolle, jossa oli verenpunaisia ja kirkkaan oransseja lehtiä joka puolella. Puiden oksat olivat menettäneet vihertävän värinsä ja pian maailma olisi enää rusehtava ja talvi tulisi pian. Lumi peittäisi maan ja pakkaset karkottaisivat suurimman osan saaliseläimistä.
Aamutassu sen sijaan näki vain kauneutta tässäkin vuodenajassa ja oli juossut keskelle aukiota saaden maassa olevan lehdet leijailemaan joka suuntaan. Se näytti taianomaiselta. Korppivarjo oli juossut Aamutassun perään sen jälkeen, kun oppilas oli pyytänyt heitä mukaan. Nyt suurempi määrä lehtiä leijaili ilmassa, kun he juoksullaan pölläyttivät kuivat lehdet ilman. Tuuli ravisutti lehtiä isrti puiden oksista ja koko aukio oli kuin sadusta.
Seisoin yhä aukion reunalla, epävarmana siitä mitä halusin oikein tehdä. En ole kuihin tuntenut tällaista… outoa tyhjyyttä tai vapautta. Ja silloin tunsin sen. Olin elänyt edeltävät kuut pelkässä koston himossa ja nyt elämässäni ei ollut enää miltei mitään sellaista. Se oli ohjannut tassujani. Ja nyt Aamutassu ohjasi tassujani.
Kyseinen oppilas pysähtyi hetkeksi ja katsahti minua kohti. Hän hymyili, siniset silmät tuikkien. Hän toivoi minun tulevan mukaan. Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä. Olin kuin vankina omassa mielessäni.
Lopulta Korppivarjo tönäisi minut liikkeelle ja aivan kuin joku toinen olisi minun tassujani vienyt, juoksin keskelle aukiota, ihaillen niitä kymmeniä lehtiä, jotka leijailivat ympärilläni. Katselin niitä lumoutuneena. Ja silloin olin varma siitä, että elämässäni vain täytyi olla muutakin kuin vain kostonhimo ja se kaikki pahuus, jonka varassa oli elänyt.

Aamutassun arviointi meni loistavasti. Ruskeankirjava naaras suoriutui upeasti, aivan kuten olin jo arvannutkin. Hän oli taitava saalistaja eikä siitä ole kellään varmasti epäilystäkään.
Aamutassu odotti innolla soturiseremoniaansa ja arvaili jo, millaisen nimen saisi. Olin varma, että hän saisi kauniin nimen.
Kun Valkotähti kutsui kissat koolle Virtakivelle, tiesin jo sillä hetkellä, että oppilaastani tulisi soturi. Autoin Aamutassua rauhoittumaan ja suin hänen turkistaan sojottavat karvatupot sileiksi. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuksesta, mutta silmänräpäyksessä hän rauhoittui ja asteli Virtakiven juurelle, kun Valkotähti häntä nimeltä sinne kutsui.
”Aamutassu”, Valkotähti puhutteli oppilasta, ”olet opiskellut ahkerasti ja on sinun aikasi tulla Jokiklaanin täydeksi soturiksi. Pyydänkin esi-isiäni kääntämään katseensa puoleesi.”
Aamutassu korjasi asentoaan ja odotti Valkotähden jatkavan.
”Aamutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Valkotähti kysyi, katse Aamutassussa.
”Lupaan!” Aamutassu nyökkäsi jämäkästi. Hymyilin ja odotin innolla, minkä nimen Valkotähti antaisi Aamutassulle.
”Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle sinun soturinimesi”, Valkotähti julisti. ”Aamutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aamunruusuna. Tähtiklaanin kunnioittaa saalistustaitojasi ja hyvää sydäntäsi ja hyväksymme sinut Jokiklaanin soturiksi!”
Aamunruusu. Kuinka kaunis nimi. Ja se sopi Aamunruusulle niin hyvin!
Valkotähti loikkasi Virtakiveltä Aamunruusun eteen ja kosketti hänen päälakeaan. Aamunruusu vastasi siihen nuolaisemalla Valkotähden lapaa, kuten oli tapana. Aamunruusu kääntyi sitten ympäri ja kohtasi klaanitovereidensa iloiset katseet.
”Aamunruusu! Aamunruusu!” tuoreen soturin nimi raikui kissojen suilta ja yritin huutaa niin kovaa, että Aamunruusu olisi sen voinut kuulla. Hän ansaitsi sen, olihan hän upea kissa ja niin hyväsydäminen.
Ja hän oli kaunis soturi ja taitava. Minun kasvattamani. Ei Leijonahampaan, vaan minun kasvattamani. Ja hänestä oli kasvanut upeistakin upeampi soturi. Aamunruusu loikki luokseni, kun onnitteluja antaneet kissat olivat antaneet hänelle hetken aikaa hengähtää. Kaiken sen huomion keskeltä tuore soturi etsiytyi aina minun luokseni ja jokin siinä sai minut vain hymyilemään entisestään. Joku välitti minusta ja valitsi minut.
Katsahdin sivusilmällä yllämme olevaa sinistä taivasta. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin synkkää.

Viides luku - Hyvästi

Tunsin pienen pakokauhun kipinän syttyvän sisälläni, kun Vesikauhu ilmoitti meidän viimeisen tehtävämme.
“Viimeinen käskyni. Tapa toinen - selviä hengissä”, Vesikauhun sanat kaikuivat korvissani hetkeksi, kunnes Pimeyssiely lähti liikkeelle ja lähdin hänen peräänsä. En voisi tehdä sitä. Tai, tiesin, että voisin, mutta en pystyisi. En Pimeyssielua.
Koko turkkiani pisteli, kun saavutin raidallista naaraskissaa. Pimeyssielu väsyi ja huomasin sen heti. Naaras juoksi pakoon kaikin voimin, jotka itsestään löysi eikä yhtään miettinyt juoksutapaansa. Naaraan paksu ja pitkä turkki hidastivat hänen menoaan entisestään, kun taas minulta löytyi puhtia juosta vaikka tämä koko matka toisenkin kerran, ehkä jopa kolmannenkin. Oli pienikokoisempi ja kevyempi.
Pimeyssielu juoksi suoraa päätä metsään, mutta puiden lomassa juokseminen vain uuvutti naarasta entisestään. Pienen hetken ehdin jo pohtia, että mitä jos minä vain… antaisin naaraan mennä? Mutta se ei toimisi. Toinen ajatukseni oli, että antaisin naaraan voittaa, mutta en voisi kuolla ajatellen sitä, että Pimeyssielu kärsisi loppuelämänsä Vesikauhun kanssa, kun naaras ei kerta kaikkiaan pitänyt tästä kaikesta tappamisesta ja raakuudesta, toisin kuin minä… Olimme kaksi niin läheistä, mutta niin erilaista. Kaksi saman kissan kasvattamaa, mutta molemmat olivat eri puun lehti.
Pimeyssielu lopultakin pysähtyi ja hidastin itsekin tahtiani. Lähestyin naarasta, tuntien jotakin outoa, jotakin, mitä en vain tunne muita kohtaan. Vain ja ainoastaan Pimeyssielua kohtaan.
”Pimeyssielu, minä-” en ehtinyt edes sanoa loppuun, kun Pimeyssielu loikkasi kimppuuni. Naaraan kynnet upposivat nahkaani, mutta minä en todellakaan kynsisi Pimeyssielua, en mistään hinnasta. En edes oman henkeni vuoksi.
Ja Pimeyssielu huomasi sen ja lopetti painimme. Tuijotimme toisiamme hetken aikaa silmiin. Minä olin aina niin vähäsanainen, ei minulla ole koskaan sanottavaa tai en koe puhumista kovinkaan merkitykselliseksi aina. Tiesin jo tässä vaiheessa, että se kaikki, mitä Pimeyssielu tunsi, ei tuntunut minulle samalta. Ja se kaikki mitä Vesikauhu tunsi, en minä tuntenut samalla tavalla. Kollilla oli ylitsepääsemätöntä vihaa, joka ohjasi hänen toimintaansa. Pimeyssielulla oli taas eräänlaista pelkoa ja ahdistusta, jotka kertoivat siitä, että tämä ei ollut hänen toivomansa elämä.
”Pimeyssielu”, sain sanottua sitten, ”minä en vain voi satuttaa sinua. En ikinä. En edes silloin, kun Vesikauhu niin käskisi.”
Peräännyin Pimeyssielun päältä, jotta naaras pääsisi pystyyn. Hänen turkistaan sojotti pieniä sammaleen rämmäleitä ja lehtiä. Naaraan katse oli… en vain osannut sanoa, millainen, mutta tiesin, että tuon katseen aikana Pimeyssielu oli jotenkin pelokkaampi.
”Me tiedämme molemmat, kumpi tässä taistelussa voittaa”, naaras sanoi sitten, tuijottaen minua kauan. ”Me tiedämme, kumpi on meistä se parempi ja kummasta tulee Vesikauhun seuraaja.”
Tuijotin naarasta epätoivoisena. Tunsin sen. Se oli outo tunne. En halunnut tätä. En haluaisi, että tämä kaikki muuttuisi näin. Pimeyssielu oli se, joka sai minut tuntemaan muutakin kuin sitä tappamisen iloa.
”Lähde”, sanoin sitten. ”Ja elä hyvä elämä. Pyydän. Teen tämän sinun vuoksesi, Pimeyssielu, ja vain sinun vuoksesi!”
Kyyneleet valuivat naaraan silmistä maahan. En ollut koskaan itkenyt enkä itkenyt nytkään, vaikka rintakehääni puristi, kun katselin naarasta. En haluaisi, että hän lähtisi, mutta sitten hän kuolisi ja se olisi vain pahempi asia.
”Me tapaamme vielä, minä lupaan sen, Kaaosmyrsky”, Pimeyssielu sanoi ääni väristen. Naaras onnistui hymyilemään vielä ennen kuin hän katosi metsän siimekseen, kauas täältä, turvaan Vesikauhulta.
Ja minulta.

Vesikauhu oli katsonut violetit silmät välkkyen, kun olin palannut takaisin hänen luokseensa. Hän silmäili minua eikä ilmeeni edes värähtänyt ja se teki kollin kenties vain iloisemmaksi. Harmahtavan kollin katseessa tuntui kuitenkin olevan… jotakin outoa, mutta en vain… minä en vain vieläkään kyennyt ymmärtämään tai tunnistamaan, mitä muut tunsivat. Tunsinko minä edes mitään? Varsinkaan nyt, kun Pimeyssielu oli poissa?
”Se on tehty?” Vesikauhu kysyi sitten ja palasin takaisin nykyhetkeen. ”Sinä tapoit Pimeyssielun?”
”Kyllä”, nyökkäsi, ilmekään värähtämättä. ”Tein kuten käskit, ja kuten opetit.”
”Mitä hänen ruumilleen tapahtui?” Vesikauhu kysyi.
”Kallionjyrkänne”, naukaisin. ”Siellä suuren männyn lähellä.”
Vesikauhu nyökkäsi muutaman kerran ja katsahti sitten horisontissa siintäviä nummia. Hän oli jotenkin poissaoleva. ”Aivan.”
Nyökkäsin itselleni. Kaipasin Pimeyssielua. Kaikki olisi nyt toisin. Ja olisi niin erilaista ja yksinäistä.
”Noh, Kaaosmyrsky”, Vesikauhu sanoi sitten ja kääntyi katsomaan minua. Vanhemman kollin liilat silmät hohtivat. ”Olet nyt minun seuraajani.”
Kohotin kuononi ylemmäs ja nyökkäsin, kuin hyväksyen uuden asemani, vaikka olinkin aina elänyt siinä tiedossa, että olin Vesikauhun seuraaja.
Vesikauhu oli minulle kuin isä ja olin pentuna jopa kutsunut häntä isäksi. Vesikauhu ei ollut ollut kovinkana tyytyväinen, mutta eipä hän ollut sitä suoranaisesti kieltänyt koskaan. Ja vaikka olisi, kolli olisi silti aina ollut isä minulle.
Pimeyssielu oli aluksi tuntunut kuin sisarukselta, mutta lopulta taas ei. Ei hän ollut koskaan ollutkaan kuin sisarus. Hän oli aina ollut sellainen turvapaikka, ystävä, jokin tuttu asia tuntemattoman edessä.
Ja lopulta hän oli ollut jotain enemmän, vaikka en vain kykene selittämään, mitä. Mutta jotain kaunista se oli.

Päivät matelivat yksitoikkoisina. Herääminen yksin pesästä tuntui karulta ja toisinaan teki mieli vain sulkea silmät uudestaan ja nukahtaa. Viereltä puuttu eräs tärkeä kissa, jonka poissaolo tuntui raskaalta kuin olisin kantanut kaikkea maailman taakkaa yksin.
Pimeyssielu oli poissa. Se oli se jokin, joka oli poissa. Tuntui oudon tyhjältä.
Vesikauhu oli yhä enemmän tai vähemmän poissa. Hän tuli ja meni milloin halusi, aivan kuten aina ennenkin. Tunnelma oli outo muutaman päivän, kunnes Vesikauhu sitten palasi pidemmäksi aikaa ja hänellä oli sanottavaakin.
”Nyt seuraajanani voit hyvin tehdä Jokiklaanille mitä tahdot”, Vesikauhu puhui eräänä iltana aterioituaan. Katselin häntä, kun hän puhui. Hän antoi minulle siis vapautta toimia hänen seuraajansa tavoin? Tekemässä tuhoa Jokiklaanille? Sehän oli se, mihin minut oli kasvatettu. Mihin minut on tehty. ”Eli tuhoa.”
”Mielelläni”, sanoin lyhyesti ja nyökkäsin. Jokiklaanin tuho oli se, mitä Vesikauhu halusi ja jota minunkin tuli nyt tehdä. Vesikauhun sanat eivät niinkään mietityttäneet, mutta olihan se toisinaan sitä ajatellessani vähän outoa, että kolli käski minun menevän yksin häiriköimään Jokiklaania. Eikä Vesikauhu halunnut nähdä tuhoa omin silmin?
Mieleni oli kuitenkin niin sumentunut Pimeyssielun takia, etten välittänyt. Ja tähän minut oli tehty ja minä tekisin juuri kuten Vesikauhu tahtoi.
Vesikauhu nukkui jo sikeästi, kun yö oli pitkällä. Minä valvoin vielä, katsellen yläpuolella tuikkivaa taivasta. Pimeyssielu oli aina pitänyt tähtitaivaan katselemisesta, vihreät silmät suurina.
Ja nyt naaras ei ollut enää täällä.
Ehkä Kaaosmyrsky olikin sopiva nimi, sopivampi mitä oli aluksi ajatellut. Toin vain kaaosta muiden elämään.
Ja niin varmasti pitikin. Olinhan minä Vesikauhun seuraaja ja tuleva tuhoamaan Jokiklaanin hänen kanssaan. Silti, jokin kolkutti takaraivossa ja muistutti Pimeyssielusta, joka oli aina ollut niin vastahakoinen tämän kaiken kanssa. Vaikka toinkin kaaosta, niin kuin pitikin, erään kissan elämään en olisi koskaan halunnut tuoda tällaista kaaosta.

Klaanikissojen reviirit olivat suuria ja jopa reviirien aivan laitamilla oli voimakas kissanhaju. Kerran olin ollut varma, että olin haistanut Pimeyssielun, mutta haju oli kadonnut. Yritin aina etsiä naarasta, jopa alitajuisesti. Kuljin aina reviirien laitamilla ja välillä katseeni harhautui kaukaisuuteen kuin etsien Pimeyssielun raidallista turkkia. Kunhan hän vain olisi kunnossa ja turvassa. Ja kaukana täältä, vaikka se mitä halusin niin kovasti oli se, että naaras olisi täällä ja vasten kylkeäni.
Hän oli se yksi asia minun elämässäni, joka sai minut tuntemaan jotakin. Vaelsin useimmiten Jokiklaanin reviirille, kuten oli tarkoituskin. Etsin silti aina Pimeyssielua, vaikka aina tiesinkin, että en voisi lähestyä häntä Vesikauhun takia. Halusin vain, että naaras olisi kunnossa ja saisi elää sellaisen elämän, jonka ansaitsi.
Etsin häntä ehkä liiankin usein vaelteluideni aikana. Kävin miltei aina samalla Jokiklaanin luona nappaamassa riistaa heiltä, pitäen kuitenkin osittain huolta siitä, ettei hajuani jäisi liian selkeästi minnekään tulevaisuuden suunnitelmani takia.
Palaaminen pesäpaikalla tuntui aina niin… oudolta, kun Pimeyssielu ei ollut vastassa tai edes mukana näillä retkillä Jokiklaaniin. Pesä tuntui kylmältä ja tyhjältä.
En edes tiedä, mitä tunsin. Mutta joka kerta, kun heräsin yksin pesästämme, teki mieli vain palata takaisin unten maille ja uskotella itselleni, että Pimeyssielu olisi siinä sitten, kun heräisin.
Se tunne, mikä oli kaivertanut mieltäni oli nyt voimakkaampi ja sitä sumensi outo lamaannuttava tunne, joka vain kannusti yhä enemmän tekemään sitä, mitä oli opetettu.
Näin unta Pimeyssielusta ja se oli lohduttava uni siihen asti, kunnes se oli loppunut. Vesikauhu oli poissa herättyäni, joten tiesin, että voisin palata uneni maailmaan. Ja niin tein. Huomenna ehtisi taas käydä riistavarkaissa Jokiklaanissa.

Luku 6.

//Tarina sijoittuu syyskuun kokooontumiseen.

Jännitys kipristeli Huomentassu käpälissä, kun hän odotti kokoontumiseen lähteviä kissoja. *Kunpa vain pääsisin!* hän ajatteli kiihkeästi. Pian Heinätähti jo tuli luolapesästään. Hän silmäili kissoja.
“Kokoontumiseen lähtee Iltataival, Sudenlaulu, Tarinamieli, Valhelaulu, Tuiskumarja…”
*Minun on pakko päästä, jos Tuiskumarjakin menee!*
“...Pihkahumu, Huomentassu, Valotassu, Jäätassu, Näkyviiksi, Tulikukka, Jääruusu, Kolibri sekä Olkitassu. Valmistautukaa lähtöön. Kuu loistaa aivan hetken kuluttua.”
Huomentassu tärisee innostuksesta. *Ketäköhän siellä on muista klaaneista?*
“Kerro meille sitten kaikki!” Kipinäpentu, Tuulihännän yksi kolmesta pennusta sanoi.
“Kyllä kerron! Menkää reippaasti nukkumaan,” Huomentassu lupasi pennulle.

Kuu loi aavemaista valoa järven pintaan, kun Myrskyklaanin seurue lähestyi Taivasklaanin reviiriä. Sora rahisi käpälien alla. Huomentassu tärisi kylmästä, kun yö oli lankeamassa järven ylle.
“Minulla on kylmä,” hän valittaa mestarillensa.
“Tule minun lähelle. Muista pysytellä enintään kahden kissan mitan järvestä,” Tuiskumarja kehottaa. Huomentassu tottelee ja heidän turkkinsa osuvat toisiinsa. Huomentassussa herää läheisyyden kaipuu, kuin jotain puuttuisi.

Saarella haisi kala sekä pihka.
“Jokiklaani ja Varjoklaani ovat tulleet,” Heinätähti sanoi maistellen ilmaa. Kissat kävelivät puunrungon yli tottuneesti ja loikkasivat loppupäässä maihin. Pian oli Huomentassun vuoro.
“En minä uskalla,” Huomentassu sanoi kauhistuneena katsoen alas synkkään veteen.
“Kyllä sinä uskallat, jos pikkupentuna uskalsit karata leiristä metsään, jossa kuhisee Yönkajon lauman jäseniä.”
Se auttoi oppilasta, joka asetti varovasti tassunsa puunrungolle ja lähti sitten hitaasti kävelemään toiselle puolelle. Puunrunko heilahti, kun Pihkahumu loikkasi saarelle. Hädissään Huomentassu tarrasi kiinni runkoon.
“Ei hätää!” Pihkahumu kiirehti sanomaan toiselta puolelta. Huomentassu jatkoi järven ylittämmistä jo hieman tottuneemmin.

Huojentuneena Huomentassun käpälät koskettivat kokoontumissaaren maaperää. Joka puolella oli hirveästi kissoja, enemmän kuin Huomentassu oli koskaan osannut kuvitella. Pensaissa haisi kala. Huomentassu huomasi Tuiskumarjan heilauttavan häntäänsä.
“Voit mennä katsomaan muita kissoja,” mestari kehotti. “Älä kuitenkaan tutustu kenenkään kanssa lähemmin. Saatat joutua joskus kohtaamaan heitä taisteluissa.” Huomentassu vilkuili ympärillensä. Jäätassu oli jo mennyt rehentemään muille klaanilaisille, kun taas Valotassu pysyi tiukasti kiinni Näkyviiksessä. Hän vilkuili epäluuloisena ympärillensä. Varovaisesti Huomentassu otti askeleen kohti oppilasryhmää. Joku pihkalta haiseva oppilas kertoi kovaäänisesti ketun häätämisestä, joka oli ollut heidän reviirillään. Kollilla oli suuret, siniset silmät. Hänen vierellänsä istui harmaa vihreäsilmäinen naaras, joka myötäili kollin sanoja. He olivat ilmeisesti pentuetovereita. Kaksikko oli saanut kuuntelijoita ja heitä ympäröi oppilaita. Huomentassu katsoi epäilevästi tätä joukkiota ja päätti lähteä toiseen suuntaan.

Toisaalla oli toinen oppilasjoukko, joka haisi kalalta. Nenäänsä nyrpistäen Huomentassu lähti sinne. *Ei kai tässä muuta vaihtoehtoa ole?*
“Voinko liittyä seuraanne?” Huomentassu sanoi pikaisesti. Oppilaat nostivat päitänsä.
“Voit,” eräs naaras sanoi hiljaisella äänellä. Oppilas oli aivan pikkuruinen verrattuna muihin.
“Olen Huomentassu ja ensimmäistä kertaa kokoontumisissa,” Huomentassu kertoi. Muut nyökkäilevät ja esittäytyvät. Pieni naaras oli Aamutassu ja myös ensimmäistä kertaa kokoontumisessa. Huomentassun läpi meni vilunväristys. Kylmä ilma hohkasi Huomentassun ohuen turkin lävitse.

Päälliköt loikkaavat ylös tammeen. Heinätähti asettelee jalkansa oksalle ja aukaisee suunsa. “Kokoontuminen alkaa.” Hän nyökkää Jokiklaanin päällikölle, Valotähdelle.
“Tähtiklaani on suonut meille hyvin kalaa, vaikka lehtikadon aika on pian. Lisäksi saimme uuden oppilaan, Aamutassun,” pörröturkkinen kolli sanoo. Klaanit toistelevat Aamutassun uutta nimeä, kun Jokiklaanilaiset ulvovat sitä innoissaan. Valotähti nyökkäsi Heinätähdelle, joka asettui eteen.
“Suruksemme ilmoitan, että Vääräkajo on kuollut,” Heinätähti piti tauon. “Kuitenkin meillä on kolme uutta lupaavaa oppilasta, Huomentassu, Jäätassu ja Valotassu.”
Huomentassun turkkia kihelmöi kun klaanit toistelivat hänen nimeään. Jäätassu Huomentassun vieressä venyi lähes aikuisen kissan kokoiseksi.
“Tuulihäntä sai kolme pentua,” Heinätähti lisäsi.

Huomentassu liikehti malttamattomana aloillaan, kun tuuliklaanin päällikkö kertoi kuulumisistaan. Tuiskumarja vilkaisi oppilaaseen vihaisen katseen, joka ei luvannut hyvää.

Vihdoin ja viimein päälliköt lopettivat puheensa ja Huomentassu ponkaisi itsensä ylös ja lähti kohti Tuuliklaanin oppilaita. Heillä oli jäänyt juttu kesken. Huomentassun mielestä Korppitassu oli mukava, mutta Korppitassu näytti vihaavan Myrskyklaanin oppilasta.

Huomentassu loikkasi puuhun ja viittoi hännälään Korppitassulle. Silmät ammollaan kuin pöllöllä oppilas toljotti Huomentassua.
“En tiennytkään että Myrskyklaanilaiset kiipeävät puihin,” hän hämmästeli.
“Minäpä kiipeänkin,” mustavalkoinen naaras vastasi ylpeänä. Muita oppilaita oli tullut katsomaan Huomentassun puuhun kiipeämistä, kunnes Tuiskumarja huomasi Huomentassun olevan puussa.
“Heti alas! Myrskyklaani lähtee nyt!”
“Emmekö vaihdeta kieliä?” Huomentassu hämmästelee.
“Nyt on liian kylmä sellaiseen,” Tuiskumarja heilautti ärtyneenä häntäänsä.

Kuu loi valoaan nummelle ja loi pitkiä varjoja Myrskyklaanin kissojen kulkevan reviirilleen. Huomentassun viikset värisivät. Hän katsoi taivaalle ja näki kirkkaan täysikuun sekä ohuita pilvihaituloita, jotka purjehtivat kuun ohi. Jalkoja pakotti pitkän kävelemisen takia.

Mieli täynnä ajatuksia Huomentassu käpertyi kerälle vuoteeseensa. Kipinäpentu oli ollut hereillä heidän tulonsa aikana ja vaatinut Huomentassua kertomaan kaiken kokoontumisesta. Tähtiklaanin kiitos että Tuulihäntä oli pakottanut tyttärensä nukkumaan.
Hitaasti Huomentassu sulki silmänsä ja nukahti pesäänsä muiden oppilaiden tuhistessa ympärillä.

//On ollut siitä lähtien kesken kun kokooontumiseen lähtijät ilmoitettiin, mutt nyt vihdoin sain tämän valmiiksi. Hieman kämänen välitarina:´D

Huomentassun kuva on toivottavasti tulossa seuraavan parin viikon aikana, kunhan saa aikaseksi tehtyä sen. Viimeistään syysloma viikolla!

Luku 7.

Kolikon kaksi kääntöpuolta

Vesikauhu oli katsonut Pimeystassua ja Kaaostassua oudosti muutamia päiviä. Välillä, kesken heidän harjoituksen, Pimeystassu pysähtyi tuntiessaan heidän opettajansa katseen turkillaan. Se sai Pimeystassun turkin pistelemään ja olemaan varuillaan, mutta se sai hänet myös ajattelemaan. Tekikö hän jotain väärin? Tekikö hän jotain oikein? Miksi Vesikauhu ei kertonut, mitä hän ajatteli? Se sai naaraan hermostumaan ja olematta paikoillaan.
“Pimeystassu?” Kaaostassu kuiskasi hiljaa eräänä iltana. Pimeystassu heilautti korviaan vieressä makaavalle Kaaostassulle. “Onko kaikki hyvin?” kolli kysyi ja se sai Pimeystassun jähmettymään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kaaostassu osoitti jotain sanoillaan.. kunnolla. Mutta Kaaostassu kysyi sen, koska kolli välitti Pimeystassusta ja hän tunsi naaraan olevan varuillaan.
“Hmm. En osaa sanoa”, Pimeystassu mietti. “Minusta tuntuu, että Vesikauhulla on jotain asiaa. Tai suunnitelmia”, Pimeystassu sanoi hipaisi hännällään Kaaostassua, joka rauhottui.
“Hyvä on”, nuorempi kolli mutisi sulkiessaan silmänsä, hengitys lopulta rauhottuen. Pimeystassu katsoi hetken tummanharmaata, mustaraidallista kissaa mietteliäänä. Kaaostassu oli kasvanut valtavasti, eikä ollut enään pieni rääpäle kuten aiemmin. Mutta Pimeystassu tunsi silti suurta lämpöä ja suojelunhalua kollia kohtaan. Hän ei halua, että Kaaostassulle sattuisi ikinä mitään. Lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen, hän nukahti ja kaikki kolme nukkuivat yönsä rauhassa.

Seuraavana aamuna Vesikauhu istui pesän edellä, selkä suorana ja hän katseli oppilaitaan violetilla silmillään. Pimeystassu yritti pähkäillä, mitä Vesikauhulla oli asiaa, mutta ei osannut keksiä sitä. Ei todellakaan.
“Olen päättänyt, että teidän on aika saada.... uudet nimet. Ette voi olla -tassuja ikuisesti”, kolli selitti nousten ylös alkaen kiertämään Pimeystassua ja Kaaostassua ympäri, kuin pohtien ja ajatellen heidän kokoa, ulkonäköä ja taitojaan. “Olen miettinyt teidän uudelleennimittämistä… ja se tapahtuu Jokiklaanissa”, Vesikauhu sanoi naurahtaen ja pilkallisesti puuskahtaen.
“Milloin?” Pimeystassu kysyi ja sulki suunsa, kun Vesikauhu katsahti häneen. Vesikauhu mietti hetken aikaa.
“Tänä yönä. Menemme leiriin sen ollessa hiljainen ja katsotaan mitä tapahtuu”, Vesikauhu mietti kohottaen olkiaan. Pimeystassu heilautti korviaan myöntymisen merkiksi ja nousi ylös istumasta. Hän viittoi Kaaostassun luokseen, kun Vesikauhu oli poistunut kauemmaksi.
“Oletko valmis päivän harjoitteluun?” Kaaostassu nyökkäsi. Hän halusi saadat ajatukset pois siitä, että heistä tulisi tavallaan, no sotureita, vaikka he eivät olleet sotureita.

Mitä he edes olivat? Hän mietti kuumeisesti kävellessään Kaaostassu vierellään. Kaaostassu pysähtyi, joten niin pysähtyi myös Pimeystassu. Kaaostassu painautui alas maata vasten. Pimeystassu antoi katseensa vaeltaa kauemmas ja siellä näkyikin metsämyyrä. Pimeystassu hymyili, kääntyen varovaisesti toiseen suuntaan. Hän nosti päätään pienesti ylös ja maisteli ilmaa ympärillään. Pian hänen yläpuolellaan rasahti ja siellä näkyi orava, joka valmistautui tulevaan lehtisateeseen ja sitä kautta lehtikatoon. Pimeystassu nuolaisi huuliaan ja heilautti korviaan, valmistautuen kiipeilyyn. Hän loikkasi puuhun, varmistaen, että oli varovainen ja pysyisi piilossa. Hän mietti. He olivat Vesikauhun seuraajia. Hän päätti ja loikkasi oravan kimppuun, tappaen sen nopealla puraisulla. Hän jäi tuijottamaan kuollutta saalistaan. Mutta Kaaostassu oli selvästi parempi kuin hän, hän mietti ja katseli alapuolella olevaa Kaaostassua, joka saalisti.. todella hyvin. Mutta kolli piti siitä, mitä teki. Hän piti tappamisesta ja se sai Pimeystassulla karvat pystyyn. Hän otti saaliinsa ja jäi odottamaan Kaaostassua. Sen jälkeen he menivät leiriin aterioimaan ja puhumaan Vesikauhun kanssa tulevasta tapahtumasta.

He tekivät vielä viimeisen suunnitelman, ennen kuin lähtisivät Jokiklaanin leiriin.
“Mutta eikö siellä ole vartijoita?” Pimeystassu ihmetteli. Vesikauhu kirosi ja nyökkäsi.
“Hyvä, siellä on. Joten, teidän viimeinen tehtävänne oppilaina on tappaa yövartija”, Vesikauhu mietti ja katseli kynsiään. Kolli halusi aiheuttaa kaaosta Jokiklaanin leirissä. Kun heillä oli selvä suunnitelma, he lähtivät matkaan. Pimeystassu jäi seuraamaan jäljestä kahta kollia. Hän ei ollut valmis tähän, ei todellakaan.

He olivat Jokiklaanin rajalla. Yövartijana toimi tummaturkkinen, mustaraidallinen naaras jolla oli keltaiset silmät. Pimeystassu vilkaisi Kaaostassua, joka antoi Pimeystassulle merkin lähteä. Pimeystassu hyökkäsi vartijan selkään, painaen tuon maahan.
“Et varoita ketään, tai kuolet”, hän uhkaili sähisten. Pimeystassu tosin tiesi sen jo, että vieras naaras kuolisi kuitenkin.
“Miksi teet tämän?” Nuori kissa sähisi hänen allaan. Pimeystassu kumartui kuiskaamaan naaraan korvaan.
“Koska minun on pakko. Vesikauhu haluaa minun tekevän tämän. Mikä on nimesi?”
“Kuolotaivas”, hän kuiskasi jännittyneenä yrittäessään saada happea Pimeystassun alta. “Olen juuri päässyt soturiksi, enkä anna sinun pilata sitä!” Naaras yritti ylös, kieputti Pimeystassun ympäri ja oli lähdössä varoittamaan leiriä. ja Pimeystassu sulki silmänsä, antaen merkin Kaaostassulle, joka tuli paikalle Vesikauhun kanssa. Vesikauhu tutki Pimeystassua katseellaan ja katsoi sitten Kaaostassua. Kaaostassu saapui lähemmäksi Pimeystassun hypätessä pois edestä. Kaaostassu ja Kuolotaivas painivat hetken aikaa, kunnes Kaaostassu voitti pienemmän naaraan helposti ja tappoi tämän. Kolli jätti jokiklaanilaisen naaraan kuin haaskan ja se ällötti Pimeystassua. Hän pudisteli turkkiaan, mutta seurasi Vesikauhua syvemmälle Jokiklaanin leiriin.

Vesikauhu pysähtyi keskellä leiriä ja veti keuhkoihinsa ilmaa, kuin muistellen jotain. Sitten kolli loikki suurelle kivelle ja katsoi leuka pystyssä Pimeystassua ja Kaaostassua.
“Minä, Vesikauhu”, kolli hymyili silmät säihkyen vihasta, “pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin”, kolli pudisteli laiskasti turkkiaan. “He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot”, hän sähähti ja puristeli kynsiään, “lakinne ja on heidän vuoronsa tulla soturiksi.” Pimeystassu katsoi Kaaostassua. Oliko tämä.. soturiseremonia? Oliko se tällainen oikeasti? Vai keksikö Vesikauhu kaiken? Naaras pohti kuumeisesti, mutta keskittyi sitten katsomaan Vesikauhua. ”Pimeystassu ja Kaaostassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti”, hän sylkäisi sanat suustaan. Pimeystassu kurtisti kulmiaan. “Ja autatte tuhoamaan tämän klaanin?” Vesikauhun suupieli nyki.
“Lupaan”, hän vastasi, eikä todellakaan tiennyt, mitä lupasi. Kaaostassu lupasi myöskin, joten Vesikauhu siristi silmiään ja ulvaisi hiljaa.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Pimeystassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pimeyssieluna. Kaaostassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kaaosmyrskynä.” Vesikauhu nauroi itsekseen. “Hyväksyn teidät täydeksi sotureiksi.” Hän katseli leiriä silmät kiiluen ja loikkasi alas. Pimeyssielu katsoi vieressään olevaa kollia, jonka keltaiset silmät loistivat pimeässä. Katumus löi hänen sydämessään. Mitä hän oli mennyt tekemään?

He palasivat leiriin, mutta Pimeyssielu ei saanut unta. Hän pyöri pesässään, Vesikauhu kuorsaten hiljaa omalla puolellaan. Kaaosmyrsky kuitenkin nosti päätään.
“Haluatko lähteä ulos? Herätät vielä Vesikauhun”, Kaaosmyrsky pohti. Pimeyssielu luimisti, mutta nyökkäsi joten kaksikko katosi ulos pimeyteen. Kun he saivat kävellä kaksistaan metsässä, Pimeyssielu rauhottui. Tämä oli hänelle tuttua. Tai oikeastaan kun hän mietti, Pimeyssielu katsoi vierellään kulkevaa Kaaosmyrskyä, kolli oli hänelle tuttu. Ja turvallinen. Kaaosmyrskyn seurassa hänen ei tarvitse pelätä mitään eikä sitä, että tekisi jotain väärin. Vesikauhun seurassa hän joutui aina olla varovainen ja tuntea jännityksen turkissaan, mutta kahdestaan he saivat olla rauhassa. Pimeyssielu katseli taivasta.
“Tule”, Pimeyssielu sanoi ja loikkasi lähimmän puun runkoon kiinni. Kaaosmyrsky näytti hämmentyneeltä, mutta loikkasi naaraan perään.

He kiipeilivät jonkin aikaa puissa, yhdessä. Kuin kaksi kissaa, jotka tiesivät toisensa niin hyvin, että sulautuivat yhdeksi. Tämä oli sitä, mitä Pimeyssielu halusi Kaaosmyrskystä esiin. Hän tiesi, että kollissa oli jotakin muuta kuin.. se pimeä tyhjyys, jota Vesikauhu pyrki täyttämään. Pimeyssielu katsoi tähtiä, mutta hän huomasi Kaaosmyrskyn katselevan häntä keltaisilla silmillään.
“Kaaosmyrsky”, Pimeyssielu aloitti ja kolli peitti naaraan suun hännällään.
“Pimeyssielu minä.. minä..”, Kaaosmyrsky haki sanoja. Pimeyssielu katsoi häntä kysyvänä, mutta antoi kollin etsiä sanojaan. “Sinä, olet se, joka saa minut tuntemaan.. jotain”, kolli mietti ja antoi katseensa valua alas. Hän oli Kaaosmyrskyn heikkous, mutta sen hän oli aavistanut.
“Ja niin sinä olet minun heikkouteni”, Pimeyssielu sanoi hiljaa, antaen katseensa kohdata Kaaosmyrskyn katseen. “Koska minä rakastan sinua.”

Aamulla he palasivat kävellen vierekkäin, mutta kun he olivat saapumassa pesäänsä, Vesikauhu katsoi heitä silmiään siristäen.
“Tulkaa”, hän sanoi terävästi ja Pimeyssielu nielaisi kuuluvasti, katsoen säikähtäneenä Kaaosmyrskyä, jonka silmissä oli taas se tuttu tyhjyys. Pimeyssielu huokaisi ääneen. Oliko tämä kaikki turhaa? Oliko Kaaosmyrsky vain hänen seurassaan normaali? Naaras mietti jatkaen matkaa, kunnes he päätyivät läheiselle nummelle Tuuliklaanin rajalle.
“Olen päättänyt, että pidän vain… vahvemman seuraajan”, Vesikauhu aloitti kiertäen heidät ympäri, kuin arvioiden, mihin he pystyvät. “Joten tämä on viimeinen tehtävänne, mutta valitettavasti vain yksi teistä selviäisi”, kolli sanoi istahtaen alas ja vilkaisi teräviä kynsiään.
“Et voi tehdä tätä!” Pimeyssielu nousi ylös turkki pystyssä. Vesikauhu vilkaisi häntä kulmiensa alta.
“Viimeinen käskyni. Tapa toinen - selviä hengissä”, kolli sanoi. Pimeyssielu katsoi kauhuissaan Kaaosmyrskyä, jonka silmät olivat aluksi ilmeettömät, mutta kollin turkin alta näkyi jännittyneet lihakset. Pimeyssielu kääntyi ympäri, lähtien juoksuun. Kaaosmyrsky murahti ja loikki perään jättäen Vesikauhun paikalleen.

Pimeyssielu oli juossut läheisen metsän rajalle puuskuttaen. Kuitenkin, Kaaosmyrsky oli tullut perässä ja kolli ei ollut edes hengästynyt, sillä hänellä oli ohuempi turkki kuin Pimeyssielulla.
“Olen pahoillani”, Kaaosmyrsky sanoi ja lähestyi Pimeyssielua. Naaras päätti loikata ensin, mutta kun he olivat painineet märässä maassa, hän huomasi ettei Kaaosmyrsky käyttänyt kynsiä ollenkaan. Hän oli, joten Kaaosmyrskyllä oli pari naarmua. Pimeyssielu pysähtyi, katsoen yläpuolellaan olevaa Kaaosmyrskyä. “En voisi ikinä satuttaa sinua”, kolli sanoi hiljaa. “Ja olen aina tehnyt niin kuin Vesikauhu käskee. Mutta en nyt”, hän sanoi antaen Pimeyssielulle tilaa nousta.
“Me tiedämme, kumpi on parempi meistä kahdesta. Tiedämme, kummasta tulee hänen seuraajansa”, Pimeyssielu varoitti. “Tiedämme, kuinka tämän käy.”
“Me voisimme yllättää hänet”, Kaaosmyrsky ehdotti. Pimeyssielu pudisti päätään.
“Se olisi… epätodennäköistä.” Heidän välillään oli hetken hiljaisuus, kunnes Kaaosmyrsky näkyi kokoavan itsensä, sillä kumpikaan ei tehnyt seuraavaa liikettä, joka satuttaisi toista. Ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti.
“Lähde!” Kaaosmyrsky huuti ja huitaisi etutassullaan kohti Pimeyssielua, joka perääntyi. Pimeyssielu itki. “Teen tämän sinun vuoksesi”, hän kuiskasi. Hän ei haluaisi tehdä tätä, mutta hänen oli pakko. Ja Pimeyssielu tekisi sen. Hän tekisi sen Kaaosmyrskyn vuoksi. He olivat kaksi niin samanlaista, mutta erilaista. He olivat samasta puusta kasvatettu Vesikauhun johdolla.
“Hyvä on. Toivottavasti tapaamme vielä”, Pimeyssielu sanoi sydän murtuneena ja hän näki sen saman tuskan Kaaosmyrskyn keltaisista silmistä. Hän huokaisi raskaasti kääntyen ympäri.
“Hei hei Pimeyssielu”, Kaaosmyrsky kuiskasi hiljaa. Pimeyssielu katsoi taakseen vielä kerran kohti kollia, jota rakasti, mutta sulki silmänsä lähtien raivokkaaseen juoksuun.

Pimeyssielu ei ollut ikinä juossut niin kovaa, tai niin kauan, kuin nyt. Hän oli tehnyt sen vuoksi, ettei Vesikauhu näkisi häntä. Eikä Kaaosmyrsky jäisi kiinni. Naaras kulki häntä alhaalla, pää roikkuen ja hänen askeleensa olivat raskaita. Miksi kaiken piti mennä näin pieleen? Jos hän olisi ollut parempi, olisko tätä käynyt? Hän mietti ja koitti piristää itseään ajatuksella, että Kaaosmyrsky välitti hänestä, mutta ei pystynyt.

Pimeyssielu oli kulkenut päivän liikkeellä ja nyt hän halusi pysähtyä. Hän oli päätynyt klaanien ulkopuolelle, jossa sai olla rauhassa. Hän toimi automaattisesti, kuin sumussa.

Hän oli ollut yksinään kauan, ehkä muutamia auringonkiertoja, mutta se ei ollut saanut Pimeyssielua liikkeelle.

Nälkä. Se sai Pimeyssielun nostamaan päätään väliaikaisesta pesästään. Naaras pystyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsomaan ympärilleen. Hänen ympärillään oli pientä aluskasvillisuutta ja virtaava joki. Pimeyssielu asteli joelle ja astui siihen, antaen itsensä tuntea kylän veden. Hän painoi päänsä lähemmäs jokea, maistoi ja joi sitä. Sen jälkeen hän etsi hyvän paikan, jotta voisi kalastaa.

Pimeyssielu oli elänyt siellä hetken, kunnes oli huomannut oudon asian. Sen, että hänen mahansa kasvoi kasvamistaan ja hänellä oli vatsassaan outo tunne. Se sai Pimeyssielun hälytyskellot soimaan ja olemaan enemmän varuillaan.

Sen jälkeen hän tiesi, että nyt oli jotain vialla, kun hän juuri ja juuri pystyi tehdä normaaleja toimintoja vatsansa kanssa. Pimeyssielu ei tuntenut kuitenkaan paniikkia, vaan äärimmäistä rauhaa. Samanlaista kuin.. Kaaosmyrskyn seurassa.

Mutta eräänä aamuna hän tunsi vatsassaan muljahduksen. Sitten hän ymmärsi, että tulisi saamaan pentuja. Ne olisivat hänen ja Kaaosmyrskyn pennut. Asia sai hänet lievästi ylikierroksille, eikä hän osannut enää olla rauhassa. Missä hän voisi poikia? Miten hän selviäisi pentujen kanssa?

Miten pennut selviävät Vesikauhun takia?

Asia sai Pimeyssielulle idean. Hänen pitäisi vaan jaksaa vielä vähän, ensimmäisen klaanin rajalle. Kyllä joku partio hänet löytäisi, mutta se olisi eri asia, toimisko loput suunnitelmasta.

Ja niin hän ponnisteli suuren vatsansa kanssa, pihisten ja päätyen tuurilla Myrskyklaanin metsään. Hän sai juuri ja juuri löydettyä sopivan kuopan, jossa oli pienoinen katos päällä. Taivas pimeni, mutta pennut halusivat maailmaan juuri nyt. Pimeyssielu parkaisi ilmaan purren hammasta. Miten hän toimisi? Ei hän tiennyt mitä tehdä. Kuumat aallot tulivat pitkin hänen selkärankaansa ja polttivat hänen koko kehoaan. Hän parkaisi uudestaan ja hengitti tiheään.

Hän meinasi huutaa uudestaan, mutta paikalle saapui raidallinen hiekanvärinen naaras mustilla yksityiskohdilla. Naaras katseli häntä sinisillä silmillä.
“Voi hyvä Tähtiklaani. Sinä synnytät!” Vieras kissa sanoi silmät laajentuneena ja katseli ympärilleen. Pimeyssielu irvisti.
“Mene pois!”
“En. Hädässä olevia täytyy auttaa”, hän vastasi nostaen kepin ja tarjosi sitä Pimeyssielulle. “Ota kiinni. Voit puristaa sitä”, hän ohjeisti ja Pimeyssielu totteli, mutta ei tiennyt miksi. Hänellä oli nyt rauhoittava olo, kun joku muu oli paikalla. Seuraava aalto tuli, joten Pimeyssielu puristi keppiä sulkien silmänsä. “Okei. Tämä on oletettavasti ensimmäinen pentueesi”, hiekanvärinen naaras sanoi ja silitti hännällään Pimeyssielua. “Tämä voi kuulostaa huonolta, mutta synnytyksesi on yllättävän helppo. Seuraavaksi vain ponnistat, okei?” Hän rohkaisi ja Pimeyssielu teki työtä käskettyä.

Pennut olivat saapuneet maailmaan. Neljä niin kaunista pentua, jota Pimeyssielu ihmetteli.
“Anteeksi, olin aika.. töykeä”, Pimeyssielu sanoi. “Olen Pimeyssielu.”
“Kuulostaa klaanikissan nimeltä”, vieras naaras ihmetteli. Pimeyssielu jäätyi paikalleen, mutta pudisti sitten päätään.
“Ei. Olen.. erakko”, hän mutisi ja nuoli pentujaan.
“Olen Taivaannova. Myrskyklaanista”, hän sanoi ja he jäivät puhumaan hetkeksi kahdestaan. He tulivat yllättävän hyvin toimeen, kunnes Pimeyssielu avasi suunsa uudestaan.
“Tämä.. voi olla outo asia, mutta onko Myrskyklaanissa tulaa kahdelle pennulle?” Pimeyssielu sanoi ääni särkyen. Taivaannova näytti säikähtäneeltä ja vilkaisi sitten muualle, kuiskaten itsekseen jotakin.
“Käyn puhumassa leirissä, okei?” Hän varmisti ja Pimeyssielu nyökkäsi. Taivaannova katosi ja hiekanväristä naarasta ei näkynyt hetkeen.

Pimeyssielu oli selvinnyt yksin, mutta neljä pentua vei voimia. Ja hän halusi pennut kunnon pesään, lämpimään ja suojaan. Sellaiseen paikkaan, jossa olisi turvaa ja rakkautta. Pian kuului ääniä ja ruskea naaras erotti Taivaannovan tuoksun. Hänen mukanaan oli toinen kissa, valkoinen naaras sinisillä silmillä.
“Hei, olen Jääruusu”, kissa esittäytyi ja Pimeyssielu nyökkäsi.
“Oletko varma, että haluat tehdä tämän?” Taivaannova kysyi ja katsoi Pimeyssielua silmiin ja niistä näkyi tuska. Pimeyssielu puri hammasta ja nyökkäsi. Taivaannova vilkaisi muualle, nyökkäsi ja katsoi sitten kahta pentua huokaisten syvään.
“Hyvä on. Mitkä ovat heidän nimensä?” Pimeyssielu nielaisi kuuluvasti. Hän ei ollut ikinä kuvitellut, että hän saisi pentuja. Ja joutuisi nimeämään ne ja vieläpä yksin.
“Tämä”, hän osoitti tummanharmaata pentua mustilla raidoilla, “on.. Liekkipentu. Ja tämä toinen”, hän nuolaisi toista pentua, jolla oli lyhyt turkki “on Roihupentu”, Pimeyssielu kuiskasi ja painoi päänsä pentujaan vasten. Hän nimesi heidät pareittain, sillä pennuilla oli enään vain toisensa. “Olkaa rohkeita. Olkaa ylpeitä siitä, keitä olette. Hyvästi rakkaani”, Pimeyssielu sulki silmänsä.
“Ne ovat kauniita nimiä”, Taivaannova sanoi hiljaa. Pimeyssielu nyökkäsi, antaen kyyneliensä valua samalla, kun Taivaannova nosti kaksi pentua kantoon ja antoi toisen Jääruusulle. Taivaannova katsoi surullisena itkevää pentujen emoa ja oli kääntymässä pois, kun Liekkipentu avasi silmänsä roikkuessaan naaraan hampaissa. Pimeyssielu tuijotti niitä lumoutuneena. Ne olivat ihan siniset silmät. Pentu vinkaisi, alkaen huitomaan ilmaa ja Taivaannova hyssytteli sitä. Kaksi soturia katosi lopulta metsikköön Pimeyssielun katseelta pennut mukanaan. Pimeyssielu painoi kyntensä maahan, katsoen kahta jäljelle jäänyttä pentua.
“Noh, olemme vielä hetken… kolmestaan”, Pimeyssielu sanoi. Valkoinen pentu kiljaisi kuuluvasti ja painautui lähemmäs emoaan, toisen vinkuessa avuttomana vierustoverien häipyessä. “Teidätkin pitäisi nimetä”, Pimeyssielu sanoi sydän täynnä surua, mutta se väistyi rakkaudella kahta pentua kohtaan. “Sinä.. voisit olla Loiskepentu”, Pimeyssielu mutisi ja nuolaisi valkeaa pentua muutamaan otteeseen. “Ja sinä karkuri, voisit olla.. Vesipentu”, Pimeyssielu kuiskasi tuntiessaan piston sydämessään, kun nosti kauemmaksi menneen pennun lähemmäksi itseään. Hänellä oli suunnitelma kahdelle pennulle, mutta hän ei ollut varma, voisiko toteuttaa sitä. Mutta hänen oli pakko, pentujen turvallisuuden ja hyvinvoinnin vuoksi. “Näin on parempi”, hän kuiskasi ilmaan, kuin lukiten tulevaisuuden.

Lainetassu asetti käpälänsä varoen pehmeälle metsämaalle. Hän keskittyi kohteeseensa jokaisella hengenvedolla, jotta myyrä ei pääsisi karkuun. Kuului kahahdus ja kauhun kiljaisu, joka katkesi lyhyeen.
"Lehmusliekki, tule katsomaan!"
Lainetassu huudahti nostaen lihavaa myyrää ylpeänä. Hetken päästä mestari ilmestyi heinikosta ylpeä ilme naamallaan.
"Hieno saalis"
Tämä myönsi.
"Mutta jos et olisi huutanut minua paikalle kuin hätäinen pentu, täällä voisi saalistaa vielä lisää"
Lehmusliekki naukaisi kuivasti, vaikuttaen silti hyväntuuliselta.
"Totta"
Lainetassu myönsi nolona.
Kun hän käveli kohti leiriä, tiesi tämä tarkalleen kelle aikoi kiitettävän saaliinsa antaa.
Kaislasydän tulisi pitämään siitä! Lainetassu höristi korviaan. Hän hidasti hieman askeleitaan ja antoi Liekkilehmuksen ohittaa itsensä. Äkkiä Lainetassu tunsi kissan painon lysähtävän lavoilleen ja painavan tämän kumoon.
*Mitä minä teen? Taisteluliikkeitä?
Lainetassu panikoi tietämättä kuka hänet oli tyrmännyt. Pakokauhu yltyi kun kynnet alkoivat puristaa nuoren naaraan nahkaa lujemmin.
"Enkai satuttanut pahastikkin?"
Huolestunut ääni kysyi ja ote hellitti loppuen.

ENSIMMÄINEN OSA

Taival katsoi hänen alapuolelleen leviävää havumetsää, jonka yö oli kaapannut rauhalliseen syleilyynsä. Jos kolli ei olisi kyennyt haistamaan tuulen mukana tulevia lukuisten kissojen hajuja, hän olisi pitänyt metsää täysin asumattomana ja koskemattomana. Hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hän oli vihdoin perillä.
Taivaleen suuret korvat värähtivät ja häntä keinui hänen perässään, kun hän kääntyi ja etsi itselleen mukavan ja suojaisan kohdan juurikosta. Hän asettui makaamaan, laski hännänpäänsä kuononsa ylle ja heristi korviaan. Hänen ympärillään oli hiljaisuutta, jonka vain yölinnut silloin tällöin rikkoivat - Taival oli turvassa.
Hän sulki silmänsä.

Jokin kutitti Taivaleen nenää. Hän väräytti viiksiään ja avasi silmänsä juuri kun oranssinkirjava perhonen lennähti pois hänen kuonoltaan ilmaan ja puiden taakse. Kirkas valo häikäisi kollin vaaleanvihreitä silmiä. Oli aika nousta ja tarpoa viimeiset askeleet ennen päämäärää. Mutta sitä ennen oli syötävä.
Tummanpuhuva kolli avasi suunsa ja antoi metsän hajujen tulla luokseen. Hän tutki niitä, heitti hyödyttömät pois ja keskittyi vain tärkeimmän ja oleellisimman löytämiseen, kunnes saavutti haluamansa. Jossain lähellä oli orava, ja kun Taival keskitti kuulonsa hajun suuntaan, hän osasi paikantaa saaliinsa. Varovaisesti kolli kyyristyi ja hiipi lähemmäs.
Orava löytyi kaivamasta maata puun juuresta, todennäköisesti se oli täyttämässsä lehtikadon varastojaan. Taival pyysi mielessään anteeksi, kun hän hyppäsi ilmaan, laskeutui aivan oravan päälle ja katkaisi siltä nopeasti niskat. Vatsa kurnien hän alkoi syömään vielä lämmintä ruhoa.
Kun Taivaleen vatsa oli täynnä, hän alkoi laskeutumaan mäkeä alas kohti varjojen täyttämää havumetsää. Mitä lähemmäs hän kulki, sitä voimakkaammiksi hajut muuttuivat. Ne olivat hänelle tuttuja, vaikkei hän osannutkaan yhdistää niitä yhtenkään nimeen tai kasvoon, ja samalla tavalla metsäkin oli tuttu: hän ei tunnistanut yksittäisiä kiviä tai puita, mutta niiden yhteinen kokonaisuus puhutteli jotain muistoa hänen sisällään.
Lummekukan sanat kaikuivat Taivaleen mielessä: “Varjoklaania on aina pidetty synkkänä ja itsekkäänä klaanina, mutta me olemme uskollisia klaanitovereillemme ja ylpeitä juuristamme. Ja reviirimme, oih, se on aina ollut suosikkini. Korkeat havupuut, varjojen tuoma viileys, suon tuoksu… joskus minä todella ikävöin sitä kaikkea. Haluan joskus näyttää sen kaiken sinulle, rakas Tuhkani.”
Ja niin Lummekukka oli näyttänytkin. Hän oli kerran vienyt Taivaleen Varjoklaanin reviirin läpi suoraan leiriin tapamaan Taivaleen isoemoa Katajanmarjaa. Taival itse ei muistanut siitä paljoakaan, mutta hänen aistinsa ja kehonsa muistivat kyllä. Ainut mikä oli todella jäänyt Taivaleen mieleen oli Katajanmarjan kasvot ja sanat.
“Sinä tulet katumaan tätä. Valitse paremmin ja jää tänne luoksemme, kasvata Tuhkasta todellinen varjoklaanilainen ja anna hänelle parempi elämä kuin mitä se röyhkeä kulkuri voi koskaan antaa. Sinun poikasi tulee elämään eristyksissä kaikista ja koko suvustaan. Jos et kykene miettimään omaa parastasi, mieti edes Tuhkaa!” Katajanmarja oli sanonut meripihkasilmät anellen.
Lummekukka oli vain hymyillyt.
Silloin Taival ei ollut ymmärtänyt Katajanmarjan sanoja. Olihan hän ollut vasta nuori ja kokematon pentu, joka oli kiipeillyt emonemonsa päällä ja vain pitänyt hauskaa.
Taival tiesi olevansa lähellä leiriä. Hajut olivat tunkeilevia ja voimakkaita, ja hän kykeni kuulemaan etäisiä kissojen ääniä. Jossain hänen vasemmalla puolellaan aluskasvillisuus liikahti, kun esille astui valkoinen, kaunis naaras.
“Kuka olet ja mitä teet Varjoklaanin reviirillä?” naaras kysyi tiukasti. Taivaleen mielestä hänen kasvojensa väritys muistutti häntä lehtikadon syvimmistä hetkistä: musta oli kuin yön tuoma turva ja pimeys, oranssi taas valossa hehkuvat vaahteranlehdet.
“Tulin tapaamaan Tähtiklaania”, Taival sanoi.
“Tähtiklaania?” Naaraan äänessä oli hämmennystä. “Tämä on Varjoklaani. Ei Tähtiklaani ole täällä.” Hän otti askeleen lähemmäs ja haisteli varovaisesti Taivalta. “Etkä ole klaanikissa. Miten siis tiedät Tähtiklaanista?”
“Emoni kertoi minulle. Hän sanoi Tähtiklaanin suojelevan klaaneja ja puhuvan heille.”
“Emosi?”
Taival oli hiljaa, vaikkei tiennytkään miksi. Ehkä Lummekukan nimen sanominen ääneen oli liian raskasta. Ehkä hän pelkäsi tuon valkoisen naaraan karkoittavan hänet pois, jos hän kertoisi emonsa nimen. Joka tapauksessa Taival oli hiljaa.
“Mikä nimesi on?” valkoinen naaras kysyi lopulta.
“Tuhka, mutta omasta mielestäni olen Taival tai Taivallus.” Sileäturkkinen kolli kallisti päätään. “Mikä sinun nimesi on?”
“Olen Valosydän”, naaras esittäytyi ja kääntyi. Hän heilautti häntäänsä merkiksi seurata. “Vien sinut leiriin, Taival, mutten tiedä miten kukaan voisi auttaa sinua. Tähtiklaani esiintyy vain niille, keille he haluavat.”
Taival nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei Valosydän kyennyt näkemään häntä. Kolli ei pelännyt Tähtiklaanin jättävän hänet huomiotta: Lummekukka oli puhunut Tähtiklaanista niin ystävälliseen ja ylistävään sävyyn, että Taivaleella oli täysi usko klaanin esittäytyvän hänelle, kunhan hän ensin löytäisi heidät. Ja mikä olikaan parempi paikka aloittaa kuin Varjoklaani?
Valosydän oli poiminut matkan varrella linnun ja sammakon mukaansa. Taival seurasi uteliaana naarasta, kun tämä loikki kivien ja kaatuneiden runkojenylitse, sekä pujahti puiden välistä, kunnes he saapuivat piikkiherneestä rakennetun aidan luokse. Varjoklaanin haju oli nyt kaikkialla Taivaleen ympärillä, ja aidassa olevan sisäänkäynnin edessä istuva kullankeltainen kolli nousi ylös nähdessään Valosydämen ja Taivaleen.
“Kuka hän on?”
Valosydän laski saaliinsa maahan. “Kulkuri, jonka löysin reviiriltä. Hän haluaa jutella Kanervatähden kanssa.”
Kanervatähti? Onko hän tähtiklaanilainen? Taival mietti.
“Pidä häntä silmällä”, vartiossa seisova soturi murahti.
“Tietenkin, Haukkahammas.” Valosydän nosti linnun ja sammakon takaisin hampaidensa väliin, heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja johdatti Taivaleen sisälle leiriin.
Leiri oli täynnä kissoja. Taival ei muistanut milloin oli viimeksi ollut niin monen kissan ympäröimä ja tilanteen outous sai häntä nostamaan korviaan ja kävelemään varovaisemmin - varsinkin, kun kaikkien katseet vähitellen kääntyivät häntä kohti.
Valosydän ei välittänyt muiden kissojen katseista tai supatuksista, vaan laski saaliinsa niille tarkoitettuun kasaan ja kääntyi Taivalta kohti. “Kanervatähti on pesässään tuon kiven juurella. Muista puhutella häntä arvostavasti ja kunnioittavasti: hän on päällikkömme.”
Taival nyökkäsi, vaikkei ymmärtänytkään päällikön tarkoitusta. Valosydän johdatti hänet kiven juurelle, pysäytti kollin ja kurkisti sisään. Hän sanoi muutaman lauseen ennen kuin peruutti pois ja antoi Taivaleen astua pesän sisälle.
Vaaleanruskea, pieni naaras istu pesän keskellä yhdessä vielä pienemmän mustan kollin kanssa. Heidän välissään oli juuri syödyn hiiren jämät.
“Valosydän kertoi sinun haluavan jutella kanssani. Taival, eikö vain?” ruskea naaras sanoi. “Olen Kanervatähti, Varjoklaanin päällikkö ja tässä on varapäällikkömme Levi.”
Levi pysyi hiljaa ja vain nyökkäsi.
“Tulin etsimään Tähtiklaania”, Taival sanoi suoraan ja muistaessaan Valosydämen aiemmin hämmennyksen hän lisäsi: “Emoni kertoi heidän löytyvän täältä.”
“Tähtiklaani puhuu vain päälliköille ja parantajille. Toisinaan on poikkeuksia, mutta…” Kanervatähti sanoi, ääni hiljentyen loppua kohden. “Kuka emosi on? Hän vaikuttaa tietävän klaanien tavoista ja perinteistä?”
Sama epäilys, joka Taivaleessa oli aiemmin herännyt tuli jälleen esille. Häätäisikö Kanervatähti hänet, jos hän kertoisi totuuden? Kollia ei kiinnostanut muiden mielipiteet, hän vähän välitti jos joku ei pitänyt hänestä, hänen emostaan tai isästään, mutta hän ei halunnut kääntyä takaisin nyt kun oli päässyt niin pitkälle.
Kanervatähti näytti kuin lukeneen tumman kollin ajatukset. “Voit kertoa emosi nimen. Kaikki on hyvin.”
“Lummekukka”, Taival sanoi lopulta. “Hän on kotoisin täältä.”
Kanervatähden ja Levin katseet kohtasivat heti. He tuijottivat hetken toisiaan ennen kuin ruskea naaras puhui jälleen, mutta tällä kertaa varapäällikölleen. “Haetko hänet?”
Levi nyökkäsi ja sujahti vikkelästi Taivaleen ohitse.
“Kenet hän hakee?” Taival kysyi, katse käännettynä hetkeksi kohti pesän suuta.
“Jonkun kenet sinä todennäköisesti tunnet. Tai ainakin hän tuntee sinut.”
Taivaleen ajatukset kääntyivät ihan ensimmäisenä Lummekukkaan, mutta hän tukahdutti toivonpilkkeen sisällään. Lummekukka ei ollut enää täällä. Mutta entä jos sittenkin… Sen takiahan Taival oli tullut Varjoklaaniin - jotta tapaisi Lummekukan uudelleen.
“Miten niin täällä on joku, kenet minun tulisi tavata?” kipakka naaraan ääni kuului päällikön pesän ulkopuolelta ja pian sisälle astui kaunis, mustavalkoinen naaras.
Vaikka Taival oli viimeksi nähnyt tuon naaraan, hän tunnisti tämän heti. Ehkä se johtui tuosta päättäväisestä äänestä tai vahvakatseisista keltaisista silmistä, tai kenties tuoksusta, joka muistutti metsää sateen jäljiltä. Myös Katajanmarja tunnisti Taivaleen heti: hänen silmänsä laajenivat, koko keho jähmettyi ja korvat nosivat pystyyn.
“Tuhka? Oletko se todella sinä?” Katajanmarja kysyi. Hänen yleensä niin voimakas ääni oli käheä kuiskaus.
“Kyllä, mutta en. Olen Taival, tai Taivallus.”
“Tuhka?”
Taival räpäytti silmiään. “Taival. Tai Taivallus.”
“Missä sinä olet ollut? Miten sinä tänne tulit? Missä… missä Lummekukka on?” Kaikki kysymykset tulvivat Katajanmarjan suusta ulos, kun hän käveli aivan Taivaleen luokse ja kosketti kuonollaan tätä. “Tämä on niin yllättävää. En uskonut… en uskonut koskaan näkeväni sinua uudelleen.”
“Tulin tapaamaan Tähtiklaania”, Taival selitti. “Kanervatähti kertoi minulle juuri, ettei Tähtiklaani ota yhteyttä kuin päälliköihin tai parantajiin. Miten pääsen päälliköksi tai parantajaksi?”
Katajanmarja päästi järkyttyneen äännähdyksen. “Et sinä-” naaras loitti, mutta kääntyi katsomaan kohti Varjoklaanin päällikköä “Anteeksi, Kanervatähti, Tuhka ei tiedä klaanien tapoja. Hän ei tarkoittanut sanoillaan mitään.”
“Ei hätää, Katajanmarja, ymmärrän kyllä”, Kanervatähti sanoi lempeästi naurahtaen. “Taival, Tähtiklaani ei yleensä ole yhteydessä muihin kuin päällikköihin ja parantajiin, mutta se ei tarkoita etteikö Tähtiklaani puhuisi muillekin. En voi käskeä tai pyytää heitä ottamaan yhteyttä. Klaanimme parantaja Surulintu saattaa kyetä auttamaan sinua.”
Taival nyökkäsi. Hän ymmärsi, ettei voinut pyytää liikoja klaanin päälliköltä - ja koko klaanilta - vaikka näiden kissojen tavat ja sanat vaikuttivatkin kovin eriskummallisilta. Luovuttamaan hän ei ollut tullut. Oli siis juteltava tälle Surulinnulle.
“Saako Tuhka jäädä Varjoklaaniin?” Katajanmarja kysyi yhtäkkiä, meripihkasilmissä toivoa.
“Taival”, Taival puolestaan korjasi. “Tai Taivallus.”
Kanervatähti nyökkäsi. “Taival, saat jäädä toistaiseksi. En näe siinä mitään haittaakaan.” Päällikkö vaikutti miettivän hetken. “Et ole kovinkaan perillä klaanin tavoista, mikä on tietenkin ymmärrettävää, mutta se ei haittaa. Määrään sinulle jonkun sotureista kertomaan sinulle klaanielämästä ja katsomaan ettei kenellekään tule mitään ongelmia.”
“Minä voin tehdä sen, Kanervatähti”, Katajanmarja sanoi heti.
“Olen pahoillani, Katajanmarja, mutta mielestäni on parempi, että joku toinen on vastuussa Taivaleesta. Joku joka ei ole aivan sukua.”
Katajanmarja näytti pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään.
“Selvä”, Taival sanoi lopulta. “Minä menen etsimään tätä parantajaanne… Surulintua?”
“Katajanmarja voi näyttää sinulle mistä löydät parantajan pesän. Valitsen sen aikana vastuusoturin sinulle”, Kanervatähti sanoi. “Voitte poistua.”
Taival loikkasi ketterästi ulos päällikön pesästä. Leiri oli nyt enemmän tyhjillään kuin aikaisemmin, mutta silti aivan liian täynnä kollille, joka oli tottunut elämään yksin - tai ennemminkin vain yhden kissan kanssa. Joidenkin katseet viipyivät Taivaleessa, mutta tumma kolli ei välittänyt heistä. Hänen katseensa kohtasi hetkeksi Valosydämen, joka söi harmaavalkoisen naaraan kanssa.
Katajanmarja johdatti Taivalta eteenpäin. Yhden pesän, jonka ohi he kulkivat, edustalla leikki neljä pentua äänekkäinä ja innokkaina, ja oletettavasti heidän emonsa vartioivat heitä. Yksi pennuista, ruskea kolli tummilla täplillä, pysäytti leikkinsä ja jäi tuijottamaan Taivalsielua silmät ammollaan.
“Emo, kuka tuo on? Hän näyttää hassulta”, pentu hämmästeli ja käveli kömpelösti lähemmäs. “Miksi sinun korvasi ovat noin isot?”
“Ruskopentu, älä kommentoi toisten ulkonäköä”, yksi naaraista sanoi nopeasti ja veti pentunsa pois Taivaleen läheltä.
“Miksi sinun korvasi ovat niin pienet?” Taival puolestaan kysyi pennulta.
Ruskopentu täyttyi hämmennyksestä.
“Tuhka, tule”, Katajanmarja sanoi samalla toruvalla sävyllä, jolla Ruskopennun emo oli puhunut omalle pennulleen.
Taival väräytti korvaansa. “Olen Taival.”
Mutta Katajanmarja ei vaikuttanut kuuntelevan. Hän jatkoi matkaansa tyttärensäpoika perässään, kunnes pysähtyi viimein yhden pesän edustalle. Taival kykeni haistamaan pesän sisältä tulevien yrttien tuoksut, jotka olivat pakkautuneet yhdeksi, voimakkaaksi kasaksi. Taival kykeni erottamaan vain muutaman niistä - sekä sairauden hajun.
“Surulintu?” Katajanmarja kurkisti pesän sisälle. “Oletko kiireinen? Minulla on sinulle vieras.”
“Vieras?” naaraan ääni kuului pesästä. “Odota hetki. Harmaakorppi, syö nämä yskääsi.”
“Tiedän kyllä mitä syödä”, käheä, ärtynyt ääni kuului jostain pesästä.
Kuului askeleita ja pian pesästä tuli esille vaaleanharmaa naaras, jonka vihreänkeltaisissa silmissä oli huolta ja surua. Taival ei yhtään ihmetellyt miksi naaraan nimi oli Surulintu.
“Surulintu, tämä on Tuhk-”
“Taival.”
“-a, hän on Lummekukan poika ja hän haluaisi kysyä sinulta Tähtiklaanista. Kanervatähti ohjasi meidät tänne”, Katajanmarja puhui lauseensa loppuun välittämättä Taivaleesta.
Surulintu katsoi Taivalta tutkailevasti ja oli kauan hiljaa kuin olisi miettinyt jotakin. Ehkä parantaja ihmetteli samaa kuin aikaisempi pentu.
Taival väräytti korviaaan.
“Mitä haluat tietää Tähtiklaanista?” Surulintu kysyi lopulta ja istahti alas. Hän laski häntänsä tassujensa päälle. “Paljonko tiedät jo?”
“Tiedän, että Tähtiklaaniin pääsevät ne kuolleet klaanikissat, jotka ovat sen arvoisia. Tiedän myös, että Tähtiklaani toisinaan puhuu klaanikissoille - tosin ennen tänne tuloani en tiennyt heidän puhuvan lähinnä vain päälliköille ja parantajille. Sen takia tulin juttelemaan sinulle. Haluan puhua Tähtiklaanin kanssa”, Taival selitti.
Katajanmarja hänen vierellään liikahti kiusaantuneena.
“Haluat puhua Tähtiklaanille?” Surulintu ihmetteli. “Saanko kysyä miksi? Onko sinulla jokin tietty asia, jonka haluat kertoa? Jos asia on niin, voin hyvin kertoa sen heille, kun vierailen seuraavan kerran Kuulammella.”
Taival oli ensimmäistä kertaa aivan hiljaa. Hänellä oli syynsä siihen miksi hän halusi tavata Tähtiklaanin ja mitä asiaa hänellä oli, mutta sen sanominen ääneen ei ollut niin helppoa. Yleensä Taival pystyi sanomaan kaiken ääneen - hän ei välittänyt muiden mielipiteistä - mutta… jotkin asiat olivat liian arkoja. Ääneen puhuminen teki kaikesta aivan liian todellista.
Surulintu vaikutti ymmärtävän tämän. Hän nyökkäsi mietteliäänä. “Voin yrittää kertoa Tähtiklaanille, että haluat jutella heille, mutta minun täytyy sanoa sen olevan vaikeaa, jos en tiedä miksi ja kenelle haluat jutella. Ehkä Tähtiklaani tietää jo: he näkevät kaiken. He ovat olleet kyllä todella hiljaa viime aikoina, joten en tiedä saanko heihin yhteyttä.”
Taivaleesta Tähtiklaani kuulosti todella eriskumalliselta ja oudolta. Miten he voisivat muka suojella klaaneja, jos he eivät edes suostuneet jutella klaaneille? Miksi he puhuivat vain tietyille kissoille? Kaikki ne säännöt ja tavat saivat Taivaleen hämilleen. Hänen elämässään ei ollut mitään sellaista, vaan hän teki sen mikä milloinkin tuntui parhaimmalta. “Selvä, kiitos.”
“Mahtavaa, asia on sillä selvä”, Katajanmarja sanoi ja nosi ylös. “Orapihlajahäntä - isoisäsi, jos et muista - on rajapartiossa tällä hetkellä, mutta hänen pitäisi palata kohta. Pääset silloin tapamaan hänet. Hmm, sinulla on varmasti nälkä, käydään hakemassa sinulle ruokaa.”
“Ei tarvitse”, Taival sanoi, mutta Katajanmarja ei kuunnellut.
Mustavalkoinen soturitar oli lähtinyt jo loikkimaan riistakasaa kohti, ja Taival ei voinut tehdä muuta kuin seurata perässä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt aivan riistan luokse, sillä Valosydän pysäytti hänet kesken matkan.
“Taival”, naaras naukaisi. “Kanervatähti määräsi minut katsomaan, että vierailusi Varjoklaanissa onnistuu ongelmitta. Ja että opit klaanimme tavat.”
Taival tiesi sanan “ongelmitta” lähinnä tarkoittavan sitä, ettei Taival aiheuttaisi mitään ongelmia tai häiriöitä klaanin sisällä. Kollia ei se juuti kiinnostanut, eikä hän edes uskonut aiheuttavansa harmia klaanille millään tavalla. Mikä Varjoklaanin tapoihin tuli, häntä ei juurikaan innostanut opetella niitä. Taival aikoi jatkaa yksinäistä elämäänsä parhaimpansa mukaan - ja se tarkoitti oman saaliin metsästämistä, itsestään huolenpidosta ja muista erossa pysymistä. Siitä ei pitäisi koitua klaanille mitään haittaa. “Selvä.”
Katajanmarja tuli kaksikon luokse iso lintu suussaan. “Tässä pitäisi olla sinulle riittävästi ruokaa. Syöhän nyt, ettet tuuperru”, naaras sanoi heti laskettuaan linnun maahan. “Hei, Valosydän, mitä asiaa sinulla oli?”
“Kanervatähti määräsi minut Taivaleen vastuusoturiksi, koska minä hänet löysin”, Valosydän selitti.
“Kiitos, Katajanmarja, mutta saalistan itse oman riistani”, Taival sanoi. “Myöhempään, Valosydän ja Katajanmarja.”
Tumma kolli heilautti kerran häntäänsä ja lähti loikkimaan ulos leiristä välittämättä kummankaan naaraan vastalauseista. Hän tunsi nälän pistävän hellästi vatsaansa, mutta suurin syy leiristä lähtemiseen ei ollut heräävä nälkä vaan tukahtuneisuuden tunne, joka hänet oli pikkuhiljaa alkanut valloittaa. Leirissä oli liikaa kissoja, liikaa hälinää ja liikaa elämää. Hän kaipasi rauhallisuutta ja yksinäisyyttä.
Ja mikä olikaan parempi paikka löytää sitä kuin suuri havumetsä?

// Sainpas vihdoin rakkaan Taivaleen tarinan valmiiksi <3

6. luku - Tervetuloa

Pentutarha oli aina ollut mukava paikka, mutta nyt tuntui siltä kuin pesän oksista, lehdistä ja sammalista tehdyt seinät olisivat nielaisseet minut mukanaan. En ollut tottunut olemaan näin kauan yhden pesän sisällä. Mutta suureksi pyöristynyt vatsani, joka kantoi sisällään nopeasti kasvavia pentuja, esti soturin tehtävät.
Päiväni täyttyivät kävelyistä sekä keskusteluista Lehmussydämen, emoni ja Merilinnun kanssa. Myös Merilinnun pennut osasivat viihdyttää omalla tavallaan ja saivat meidät pentutarhassa olijat nauramaan usein. Kukkaköynnös muutti pois pentutarhasta, kun hänen kolmesta pennustaan tuli oppilaita. En ehtinyt kauaa pentutarhassa olemaan, kun Kukkaköynnös pentuineen poistui pesästä. Lehmussydän vietti suurimman osan ajastaan pentutarhassa, jopa nukkui vierelläni jokaisena yönä. Vain muutamina kertoina hän lähti metsälle ja palasi sitten takaisin, ellei viettänyt aikaa veljensä tai ystäviensä kanssa.
Leirin ylle laskeutui synkkä verho, kun kuolema otti yhden Myrskyklaanin kissoista. Väärätassusta tuli Vääräkajo ja pian hän kuului Tähtiklaanin kissojen rivistöön. Kissojen mieliä painava suru valtasi monen minulle tärkeän kissan mielen. Vääräkajo oli ollut Lehmussydämelle läheinen, Lehmussydämen veljen pentu kun oli. Vääräkajo oli ollut Tulikukan, ystäväni oppilas, ja suru painoi myös Tulikukan mieltä.
Viimeiset hetket elossa olleen tuoreen soturin ruumilla olivat olleet tunteikkaat. Itse olin aluksi pitänyt etäisyyteni, antaen tilaa niille kissoille, jotka olivat läheisimpiä Vääräkajon kanssa. Lopulta olin tullut kumppanini rinnalla, antaen henkistä ja fyysistä tukea raidalliselle kollille.
Annoin hyvästini Vääräkajolle valvojaisissa, koskettaen kollin turkkia nenälläni ja lähettäen mielessäni hyvästini kollille. Valvoin niin myöhään, kunnes Sudenlaulu kehotti minua menemään lepäämään, pentujen hyvinvoinnin takia.
Lehmussydän oli palannut vasta aamulla, Vääräkajon hautaamisen jälkeen. En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla paikalla silloin, mutta lopulta tiesin, että pentuja odottaessa piti miettiä pentuja ja omaa hyvinvointia. Lähetin mielessäni Vääräkajolle toistamiseen hyvästini ja siunaukseni.

Sudenlaulu arvioi, että saisimme Lehmussydämen kanssa ainakin kolme pentua. Lehmussydän oli varma, että kaikista pennuista tulisi kauniita ja vahvoja. Olin samaa mieltä.
Pennut voisivat saada kauniita raitoja isältään Lehmussydämeltä. Lehmussydämen mielestä pennut taas voisivat saada minun piirteitäni ja tuuhean häntäni. Siitä olin varma, että ihan sama millaiset pennut meille tulisi, näyttivät he miltä tahansa, oli heillä millaiset luonteet tahansa, rakastivat he ketä tahansa tai kokisivat he olevansa mitä vain, me rakastaisimme heitä, tuli mitä tuli. Mikään, ei mikään, poistaisi sitä rakkautta, joka meillä oli pentujamme kohtaan. He saisivat aina tulla luoksemme, oli kyse mistä vain eikä heidän tarvitsisi pelätä tai miettiä, mitä heidän vanhempansa ajattelivat. He tietäisivät, oli tilanne mikä vain, että heidän vanhempansa rakastaisivat heitä ja auttaisivat heitä aina.
Ja heillä olisi Lehmussydän kasvattamassa heitä jokaisena heidän hetkenään. Kolli oli ilmoittanut heti, että aikoisi olla läsnä ja asua pentutarhassa ja en voi edes kuvailla sitä, miten upealta se tuntui ja vaikutti. Lehmussydän oli tosiaan se, kenen luokse kuuluin.
Puskin kollin naamaa omallani, kun kolli kietoi itsensä ympärilleni. Annoin hellän nuolaisun kollin poskelle ennen kuin laskimme päämme ja valmistauduimme nukkumaan. Ulkona sade ropisi maata vasten, saatten meidät uniimme samalla, kun toistemme hengitys rauhoitti toista ja muistutti, että olimme läsnä toistemme elämissä ja että rakastaimme toisiamme koko sydämistämme.

Hätkähdin hereille. Nostin pääni tassujeni päältä ja katselin ympärilleni häkeltyneenä. Henkäisin. Kipuaalto ravisteli kehoni läpi. Ja tiesin heti mistä oli kyse, kun toinen kipuaalto kulki kehoni lävitse. Olin nähnyt tämän ennenkin, koska Sudenlaulu oli tarvinnut apua. Ja nyt oli minun oma vuoroni.
Irvistin, kun sain kerättyä itseni tönäisemään Lehmussydäntä, joka nukkio sikeästi vierelläni. Hänestä tulisi upea isä. Hän olisi läsnä koko ajan ja se lämmitti sydäntäni. Harva isä oli näin läsnä pentujensa elämässä. Lisää syitä, mikä lisäsi rakkauttani Lehmussydäntä kohtaan.
Lehmussydän nosti päänsä ylös ja olisin nauranut hänelle (tosin ääneti), koska hänen naamansa turkki oli aivan lytyssä, mutta minulle iski ravisuttava kipuaalto juuri sillä hetkellä. Lehmussydän katsoi minua unenpöpperössä, mutta tajusi sitten muutamassa silmänräpäyksessä, mitä oli tapahtumassa. Kolli pomppasi pystyyn ja kompuroi hieman ennen kuin sai kasattua tasapainonsa ja syöksyi sitten ulos pentutarhasta. Aamun ensisäteet tulvivat pesään sen suuaukosta, oli siis varhainen aamu. Vilkaisin pyöreää vatsaani ja hymyilin hetkellisesti ennen seuraavaa kipuaaltoa. Halusin nähdä pienet pentuni. He olisivat varmasti kaikkein kauneimmat pennut koskaan, olivathan he hänen ja Lehmussydämen omat pennut.
Sudenlaulu työntyi pentutarhaan muutama tuttu yrtti mukanaan, mutta tiesin, että ne olisivat vain hätävaroiksi mikäli tilanne niin vaatisi. Lehmussydän tuli aivan valkomustan kollin perässä ja asettui lähelleni. Hymyilin hänelle. Hän olisi aina läsnä, oli mikä oli.
Jotain hyvää: minä en voi huutaa kivusta, joten en häiritsisi muita huudoillani. Muutoin mykkyyteni oli vähän huono, sillä jos minulla oli hätä, en voisi huutaa apua, mutta nyt ei tarvinnut siitä murehtia. Sudenlaulu antoi minulle yhden tuomistana kepeistä ja nappasin sen leukojeni väliin. Tiesin tämän olevan kivuliasta, toisille enemmän ja toisille vähemmän.
Supistus ravisteli kehoani ja vetäisin tärisevän henkäyksen. Sudenlaulu käski minun ponnistaa ja tottelin. Se ei ollut niin paha, mitä olin kuvitellut, mutta silti kivuliasta. Korkea kipukynnykseni oli oikea Tähtiklaanin siunaus.
Katsahdin ensimmäistä pentua, jonka ympärillä olevan kalvon Lehmussydän puhkaisi. Pentu oli upea. Se oli niin Lehmussydämen näköinen, toki vaaleampi. Sen märällä turkilla kiemurteli upeat raidat.
”Ponteva naaras”, Sudenlaulu hymyili samalla, kun Lehmussydän lämmitti pentua nopein kielenlipaisuin. Kivualias supistus muistutti, että tämä ei ollut vielä ohi ja että raidallinen pentu saisi seurakseen sisaruksia. Ponnistin ennen kuin Sudenlaulu ehti edes liikahtamaan. Toinen pentu oli pienempi siskoaan ja hänellä oli upea, oranssin ja punertavan ruskean kirjava turkki. Sudenlaulu hoiti kyseistä pentua ja lämmitti sitä. Lehmussydän siirsi raidallisen naaraan vatsani viereen ja vilkaisi sitten oranssia pentua, joka päästi kipakan naukaisun.
”Toinen naaras”, Sudenlaulu kertoi ja huomasin Lehmussydämen silmien tuikkivan ilosta. Heillä oli jo kaksi pentua, kaksi upeaa pentua, heidän pentuaan. Sudenlaulu tunnusteli vatsaani. ”Vielä viimeinen pentu.”
Annoin itseni vetää syvän henkäyksen ennen kuin valmistauduin viimeisen pennun syntymään. Kolmas pentu syntyi nopeasti ja minä henkäisin helpottuneena, kun kipu alkoi hiljalleen hälvetä. Rentouduin ja nyt vasta huomasin kuinka jännittynyt olin ollut koko sen ajan. Laskin kepin maahan. Kauempana huomasin Merilinnun hymyilevän iloisesti minulle ja vastasin hymyyn uupuneen hymyni kera. Merilinnun pennut katselivat silmät suurina kolmea uutta, vastasyntynyttä pentua. Sudenlaulu oli ottanut pennun huomaansa. Ilmapiiri tuntui muuttuvan ja nostin katseeni parantajaan ja erittäin vaaleanruskeaan pentuun hänen käpäliensä juuressa. Sen turkki oli kaunis. Pentu päästi oikein kovaäänisen kimahduksen. Sudenlaulu laski pennun alas vatsani viereen ja istui sitten alas. Hänellä oli hymy huulillaan. Lehmussydän kumartui katsomaan pentuja.
”Hän on kolli, pentueensa nuorin”, Sudenlaulu sanoi sitten ja hymyili. Kaikki oli mennyt juuri hyvin ja pennut olivat terveitä ja elossa, kunnossa.
Henkäisin helpottuneena ja annoin Sudenlaululle suuren kiitoksen osoituksen katsellaani.
”Sitähän varten olen täällä”, kolli virnisti suuret siniset silmät tuikkien. ”Kaikki ovat terveitä ja oikein vahvoja, kuten vanhempansakin.”
Beigen värinen pieni kollipentu imi oikein tarmokkaasti maitoa vatsaani samalla pumpaten pienillä tassuillaan. Hän oli vahva pentu. Hänen vieressään oleva oranssi naaras oli veljeään hitusen pienempi. Raidallinen naaras oli isoin kaikista.
Kaikki se kipu, jota näitä enkeleitä synnyttäessään olin tuntenut katosi kuin tuhkana tuuleen ja tunsin vain iloa, kun katselin pentujamme. Annoin Lehmussydämelle iloisen katseen ja kosketin hänen nenäänsä omallani. Meillä oli upeat pennut. Vahvat, kauniit, upea, loistavat, tarmokkaat ja ainutlaatuiset pennut.
”Katsos tätä”, Täplätuulen kehräys kuului pentutarhan suulta ja ilmeeni kirkastui, kun näin emoni astelevan sisään. Naaraan katse oli kirkas ja ilon täyttämä. ”Saako heitä jo tavata vai-?”
Nyökäytin päätäni muutaman kerran antaen emolleni luvan tulla peremmälle tapaamaan minun ja rakkaan Lehmussydämen pentuja. Täplikäs naaras asteli lähemmäs ja kumartui katsomaan pentuja, jotka minun valkoista turkkiani vasten olivat imemässä maitoa nälkäänsä.
”Hänessä on kipinää”, Täplätuuli hyrähti, kun oranssi naaraspentu kimahti ja heilutteli pientä häntäänsä vimmaisasti vatsani vierellä.
”Kipinää...” Lehmussydän mietti ja kääntyi katsomaan minua. Virnistin ja nyökkäsin, aivan kuin olisin lukenut kollin ajatukset. Se kuulosti aivan upealta nimeltä. Kipinäpentu. ”Kipinäpentu. Se on hänelle oikein sopiva nimi.”
Täplätuuli näytti hetken häkeltyneeltä ja hymyili sitten. ”Se on kaunis nimi kauniille pennulle.” Vanhemman naaraan silmät tuikkivat ja vilkaisin Lehmussydäntä odottavasti, toivoen, että hän ymmärtäisi mitä hain takaa katseellani. ”Tuikepentu?”
Nyökkäsin hymyillen. Raidallinen naaras oli Tuikepentu. Lehmussydän näytti mietteliäältä, kun katseli pentueen kollia.
”Tuulihäntä”, Lehmussydän kuiskasi ja kurottautui lähemmäs ja kuiskasi hipihiljaa nimiehdotuksensa vaaleanbeigelle kollille Tuulihännän korvaan. Ja se oli upea. Nyökkäsin hymyillen leveästi. Nimet olivat kauniita ja sopivat toisiinsa aivan loistavasti. ”Valopentu. Valopentu, Tuikepentu ja Kipinäpentu.”

Luku 5

Huomentassu köllötteli lehtikadon aurinkohuipun hetkellä vanhusten auringonotto kivillä. Hän yritti saada kaiken irti viimeisistä auringonsäteistä ennen lehtikatoa. Naaraan mustavalkoinen turkki kiiltää auringon hipoessa sitä. Yht’äkkiä Huomentassu tunsi, kuin joku katselisi häntä. Hän nostaa päänsä viileältä kiveltä. Oppilaiden pesän ovensuussa seisoi Oravatassu, joka käänsi katseensa poispäin, kun huomasi Huomentassun liikahtavan.
“Huomentassu, pidän sinulle tänään taisteluharjoitukset,” Tuiskumarja sanoi. Juovikas naaras asteli oppilasta kohti. Huomentassu loikkasi ketterästi aloilleen. Hän lähti kulkemaan mestarinsa perässä.
He saapuivat harjoitusaukiolle. Kuihtuneet heinät ratisivat käpälien alla, kun Huomentassu laski käpäliänsä toinen toisensa jälkeen. Naaras tunsi ilman viileyden. Hän aukaisi suunsa ja maisteli ilmaa.
“Kas näin,” Tuiskumarja aloittaa. “Opetellaan tänään uusi liike. Eli kun minä seison tässä, sinä sujahdat mahdollisimman pienenä vatsani alta ja huitaiset käpälällä vatsaani. Sitten kierähdät nopeasti alta pois.” Huomentassu seurasi tarkasti mestariansa hänen selittäessään tehtävää.
“Okei, kokeile. Kuvittele, että olen Varjoklaanin kömpelö vastustaja,” Tuiskumarja kehotti.
Huomentassu katsoi arvioivasti vastustajaansa. Sitten hän syöksähti naaran vatsan alle kuin pyrstötähti, kömpelösti raapaisi vatsaa ja kierähti vaivalloisesti pois vatsan alta. Tuiskumarja loikkasi oppilaan päälle. “Ihan hyvä, ensikertalaiseksi. Syöksy oli loistava, tulet ketteryydelläsi voittamaan vielä monta vastustajaa. Yritä kuitenkin tehdä asia kerrallaan, äläkä mieti koko asiaa samassa paketissa. Tee aluksi voimakas raapaisu ja sitten aivot tyhjinä ainoana ajatuksena päässäsi kierähdät nopeasti ja ponkaiset itsesi ketterästi ylös,” Tuiskumarja antoi palautetta. Kehut lämmittivät Huomentassun mieltä. Hän katsoi mestarinsa eriparisia silmiä. Tuiskumarja räpäytti kannustavasti silmiään. Silloin Huomentassu syöksähti alas mestarin vatsan alle, voimalla raapaisi käpälällään ja kierähti salaman lailla alta pois väistyessään Tuiskumarjan hämmentyneeltä käpälän iskulta. Sitten hän vielä loikkasi naaraan selkään ja takoi takajalkojaan hänen selässään.
Tuiskumarja huohotti, kun Huomentassu katsoi meripihkan värisillä silmillään voitonriemuisesti vastustajaansa.
“Saan olla onnellinen, kun et ole vastustajani oikeissa taisteluissa,” Tuiskumarja tyytyi vain sanomaan.

Kaksi naarasta käveli järven rannalla. Pehmeä hiekka oli kosteaa yön sateen jälkeen. Pienempi naaras maisteli ilmaa suu raollaan.
“Haistan myyrän,” hän sanoi isommalle. Tuiskumarja nyökkäsi hyväksyvästi. Huomentassu alkoi jäljittää myyrän olinpaikkaa hiljaa hiipimällä. Se kaivoi koloa koivun juurella. Huomentassu liikkui eteenpäin hiljaa, askel kerrallaan. Käpälä laskeutui hiljaa rapisten vaahteran suuren lehden päälle. Myyrä nosti päätänsä. ympärilleen pälyillen. Se ei kuitenkaan huomaa sitä vaanivaa kissaa, vaan jatkoi puuhiaan. Huomentassu valmistautui loikkaan. Hän ponnisti ja laskeutui suoraan myyrän päälle. Myyrä etsi hädissään pakoteitä, joita ei ollut. Huomentassu antoi pikaisen tappopureman. Lämmin veri valui naaraan suuhun. Toisaalta se oli ihana, mutta hieman ällöttävä.
“Hyvä, se oli hieno!” Tuiskumarja kehui. “Mennään takaisin leiriin, ja katsotaan, löytyykö matkan varrelta mitään saalista.”
Valotassu oli synnynnäinen saalistaja. Hän oli saanut ensimmäisellä yrityksellä oravan. Huomentassu taas ei yhtään tykkää saalistamisesta. Se on kalvanut Huomentassun mieltä pidemmän aikaa. Naaras on yrittänyt lohduttautua ajatuksella, että hän on Valotassua parempi taistelemaan. Sekä Jäätassua. Jäätassua kohtaan naaras ei tunne mitään kateutta tai epäreiluutta. Jäätassu on vain pelkkä kapinen karvakasa.
“Myyrä ajatuksistasi? Mikä on, kun näytät vihaiselta?” Tuiskumarja naukaisi.
“Ei mikään,” oppilas väitti. Hän oli huomaamattaan kurtistanut kulmiaan ja viuhtonut häntäänsä. *Nyt ryhdistäydyn. Ei sillä ole mitään väliä, että Valotassu on minua parempi saalistamaan,* Huomentassu ajatteli. Kuitenkin pieni ääni hänen takaraivossaan väitti muuta. Hän ravisti päätään, kuin tyhjentääkseen ajatukset sieltä pois.

Huomentassu laski myyrän tuoresaaliskasaan.
“Vau, sait myyrän!” Väärätassu huokaisi.
“Niinpä kai,” Huomentassu sanoi lapojaan kohauttamalla. Hän nosti kasasta hiiren ja meni syömään sen katajan juureen. Rauha kuitenkin rikkoontui, kun Väärätassu kiikutti päästäisen Huomentassun luokse.
“Tulin syömään kanssasi,” kolli tiedotti. Puhisten ja jupisten itsekseen Huomentassu lähti jättäen Väärätassun jälkeensä yksin syömään.
Huomentassu viiletti pitkin metsän aluskasvillisuuden sokkeloisia polkuja sinne tänne. Hänen aivonsa tyhjenivät kaikesta turhuudesta ja kateudesta. Huomentassun tassut olivat hänen huomaamattaan kuljettanut hänet suurelle tammelle. Sen enempää ajattelematta hän loikkasi rungolle ja loikki sen ylös. Tullessaan ensimmäiselle haaralle, hän arvioi hetken katseellaan oksaa, mutta päätti jatkaa eteenpäin. Kissan kynnet raapivat ruskean sävyistä runkoa, kun Huomentassu kiipesi ylemmäs.
Pian naaras asettui jykevälle oksalle nukkumaan. Hänen musta häntänsä roikkui ilmassa. Tuuli leuhytteli lyhyttää karvaa. Huomentassun karva meni pörröön. Hänen lihakset rentoutuivat, kun naaras sulki silmänsä.

Tuuli kuljetti lehtiä kovaa vauhtia. Tummat ja suuret pilvi massat liikkuivat vauhdilla kohti järveä. Silloin Huomentassu säpsähti hereille. Hän tunsi ilmassa pelottavaa sähköisyyttä, jonka ansiosta oppilas hypähti ilmaan ja laskeutui puusta alas. Huomentassu loikkasi alimmalta oksalta maahan ja laskeutui pehmeästi sammaleelle. Huomentassu vilkaisi ylös taivaalle. Siellä suuret pilvimassat velloivat rauhattomina ympäriinsä. Huometassu kiihdytti vauhtia, joka oli jo ennestään hyvin nopea. Hän tunsi, kuinka sydän tykytti rinnassa.
Sitten jyrähti ja taivas repesi. Ylhäältä alkoi valua solkenaan vettä. Huomentassulle alkoi tulla vilu, kiitos lyhyen turkkinsa. Kuitenkin turkkia oli reilusti, mutta läpimärkä kissa oli kuitenkin saapuessaan leiriin.
“HUOMENTASSU!” Kukkaköynnös parahti. Huomentassu kohotti kysyvästi kulmiaan emolleen.
“Siellä alkaa myrsky! Heti oppilaiden pesään! Missä olet ollut?”
“Metsässä,” oppilas vastasi tyynesti. Hänen viiksistänsä valui solkenaan vettä.
Oppilaiden pesässä oli ahdas tunnelma, kun kaikki on ängennyt sinne samaan aikaan. Huomentassu oli saanut Valotassun luopumaan ideastaan suojella häntä. Niinpä Valotassun vuode on nykyään keskellä. Huomentassun veljien ja Huomentassun itsensä vuode oli pesän laitamilla, joten vettä valui hiljakselleen sisään. Heidän vuoteinensa sammalet olivat jo märät.
Yöllä Huomentassu heräsi ukkosen jyrinään. Salamat väkähtelivät, mikä sai oppilaan tärisemään pelosta. Sade rummutti tyhjää leiriaukiota. Huomentassu painautui lähemmäs märkiä veljiään.


Auringonnousun aikaan metsässä tuoksui multa. Sade oli rehevöittänyt osin jo kuolleita kasveja. Huomentassu kulki muiden kissojen perässä. He olivat rajapartiossa, ja menossa kohti Tuuliklaanin rajaa. Hän maisteli ilmaa. Ilmassa tuoksui orava. Koivun juurella hiiri nakersi jotain, mutta luikahti piiloon huomattuaan kissat. Oravat vipelsivät pitkin metsää valmistautuen lehtikatoon.
Lieskamyrsky johdatti kissat Tuuliklaanin rajalle. He asettivat joen varteen hajumerkit. Huomentassu tuijotti kauas vuorille, missä huiput hohtivat valkoisina. Hänen meripihkan väriset silmät hohtivat innostuksesta ajatellessaan siellä seikkailemisesta.
“Siellä on Kuohuvan Veden Heimo. Siellä Oravaliito sai soturinimensä. Heillä ei ole parantajaa eikä päällikköä, vaan Kivistänäkijä. Hän on kuin molemmat samaan aikaan,” Tuiskumarja sanoo hiljaisesti. Aurinko loi pieniä säteitä märkään maahan. Puista leijaili maahan kirjavia vaahteran lehtiä. Huomentassu katsoi odottavasti mestariinsa toivoen lisää tarinaa Kuohuvan Veden Heimosta. Mutta sitä ei tullut.
“Lähdetään nyt leiriin,” Tuiskumarja sanoi. Lieskamyrsky kuitenkin vain tuijotti silmä kovana Tuuliklaanin reviirille.
“Olen varma, että tuolla liikahti jotain,” kolli mutisi.
“Äh, lopeta jo nyt. Ei siellä ole ketään. Ethän sinä haista mitään?” Tuiskumarja sanoi katsahtaen oppilaaseensa. Hän pudisti päätänsä.
Vaivoin ja töin he saivat Lieskamyrskyn lähtemään kohti leiriä.
“Käydään vielä hankkimassa kunnolla ruokaa,” Tuiskumarja ehdotti, ja Huomentassu nyökkäsi hyväksyvästi.

Leirissä oli veren haju. Kissat näyttivät kumman apeilta, kun he kulkivät läpi leirin. Huomentassu säpsähti. Keskellä aukiota makasi kissa. Se oli veren peistossa, jalka repaleisana. Naaraan silmät laajenivat hämmästyksestä.
“Mitä on tapahtunut?” Tuiskumarja kysyi kiihkeästi. Villivirne makasi apeana vedet silmissä poikansa luona, Olkitassu vierellään.
“Väärätassu!” Huomentassu huudahti, kun tunnisti kissan. *Vielä edellisenä auringonnousuna lähdin hänen luotaan pois,* Huomentassu mietti silmät levällään.
“Vääräkajo,” Lehväpilvi tuli korjaamaan. “He olivat kettujahdissa, ja niin, aluksi se heivasi hänet jalasta pois, ja Vääräkajo hyppäsi suoraan ketun hampaisiin. Heinätähti ehti antaa hänelle juuri soturinimen.”
Silloin Huomentassu muisti, että juuri kun hän oli saanut oravan, järvi oli värjäytynyt punaiseksi. *Vääräkajo. Kaunis nimi,* hän ajatteli haikein mielin.
“Anna anteeksi, Vääräkajo, että en vaihtanut kieliä sinun kanssa!” Huomentassu vaikeroi hiljaa Vääräkajon ruumiille. Hänen sydämeensä sattui. Huomentassu ei ollut koskaan nähnyt kuollutta kissaa. Vain haavoittuneita. Huomentassun vierellä oli Pilkkitassu. Hän katsoi Pilkkutassua oudon näköisenä, kun kolli suri soturia. Ikään kuin he olisivat… rakastaneet toisiaan?
“O-otan o-saa,” Huomentassu sanoi nikotellen. Pilkkutassu mulkaisi Huomentassua ikävästi. *Minähän yritin vain auttaa!” Huomentassun sydän huusi tuskaa.
Huomentassu tiesi, kenelle kannattaa puhua. Lehväpilvi oli pomminvarma valinta. Lempeä naaras osasi olla lempeä kaikille. Hänellä on elämän kokemusta.
“Huomentassu, surevat kissat vain ovat semmoisia,” vanhus lohdutti.
“No mutta olin passittanut hänet menemään kaksi auringonnousua sitten syödessäni ruokaa. Jätin hänet kuin… ,kuin pennun ilman maitoa!”
“Kuule. Hän pääsi Tähtiklaaniin, emonsa Sammalrakeen luokse.”

//Tässä tarinaa. Aluksi kirjoitin puolet, mutta en keksinyt, mitä kirjoittaa. Sitten kun luin Supin tarinat, päätin kirjottaa siitä jatkoa :`D

luku 5.

//Tarina sisältää taistelua ja verta + tää on jatkoa etsijän tarinasta!

I see her

Väärätassu nautti jokaisesta sekunnista ja asiasta, jota pääsi tekemään Pilkkutassun kanssa. Vaikka hän oli muidenkin oppilaiden kanssa, kaikki tuntui niin.. oikealta Pilkkutassun seurassa. Ja Väärätassu tiesi sen, että kollissa oli jotain erilaista, joka sai hänen turkin värisemään ja tassut kipristelemään. Väärätassu sai Pilkkutassun paremmalle tuulelle, kun kolli mökötti. Ruskea kolli tiesi ja tunsi sen, että Pilkkutaassua inhotti saalistaminen ja ruoka. Eikä hän tiennyt miksi tai mistä se tuli, mutta se ei kiinnostanut häntä. Häntä kiinnosti vain se, että he olivat siinä hetkessä yhdessä, mitä ikinä olivatkaan tekemässä. Nyt kaksi oppilasta olivat taisteluharjoituksissa pitkästä aikaa. Väärätasssu loikkasi Pilkkutassun niskaan niin, että he vierähtivät ympäri ja kierivät maassa lehtien seassa naureskellen toisilleen. Lopulta Pilkkutassu päätyi painamaan Väärätassun maahan ja piti tassuaan ruskean kollin rintakehällä.
“Voitin sinut!” Pilkkutassu sanoi hiljaa ja virnisti. Väärätassu kohotti kulmiaan.
“Ehkä saan sinut vain kuvittelemaan niin!” Kolli naurahti ja loikkasi Pilkkutassun alta pois ja isommalla koollaan taklasi tummanharmaan kollin maahan. Hän jäi katsomaan Pilkkutassua silmiin, kuin upoten niihin. Väärätassu tiesi, että hänen oli hyvä olla tässä.
“Sinulla on lehtiä turkissasi”, Pilkkutassu sanoi ja pyyhkäisi tassullaan Väärätassun turkkia. Hipaisu sai Väärätassun turkin värisemään jännityksestä ja hän antoi Pilkkutassulle tilaa nousta.
“Hyvää työtä”, Tulikukka tuli sanomaan kun pääsivät oppilaita lähemmäksi.
“Olette tasavertaisia taistelijoita ja saatte toisistanne uutta näkökulmaa. Hyvä”, Lumimyrsky sanoi ja Väärätassu virnisti Pilkkutassulle tönäisten tuota lempeästi.
“Palataan leiriin, saatte levätä. Väärätassulla ja minulla on myöhemmin kettupartio”, Tulikukka mietti ääneen.

Leirissä Väärätassu ajautui tieten tahtoen Pilkkutassun seuraan. Kaksi kollia puhuivat hiljaa, kunnes Pilkkutassu pysähtyi hiljenemään katsoessaan Väärätassun sukulaista, Lehmussydäntä ja hänen kumppaniaan Tuulihäntää.
“Minulla on idea. Lähdetään metsään”, Pilkkutassu sanoi. Väärätassu yllättyi, mutta suostui ja he jolkottelivat metsään. Väärätassu katseli Pilkkutassua, kun kolli käyttäytyi jotenkin oudosti. Ihan kuin Pilkkutassulla olisi ollut muurahaisia turkissa.
“Oletko kunnossa?” Väärätassu ihmetteli. Pilkkutassu katsoi Väärätassua silmiin ja nyökkäsi.
“Minä vain.. tiedätkö… sain idean kun näin Lehmussydämen ja Tuuluhännän ja minä..”
“Pidät minusta?” Väärätassu sanoi ja Pilkkutassu säpsähti. Väärätassun korvia kuumotti ja hän väisti Pilkkutassun katsetta, mutta kosketti kollin tassua omalla käpälällään. Väärätassu huokaisi ja pakotti itsensä katsomaan Pilkkutassua, jännitystä rinnassaan ja sydän täynnä lämmintä tunnetta. “Koska.. minä ainakin pidän sinusta”, Väärätassu sanoi ja pudisti päätään. “Olen huomannut… ehkä kuvitellut, että tunnet samoin”, Väärätassu sanoi ja nousi ylös Pilkkutassun tuijottaessa hiljaa. Kun Pilkkutassu ei reagoinut, Väärätassu pudisti päätään. “Äh - minä vain… anteeksi. Puhutaan myöhemmin!” Kolli kääntyi ympäri ja juoksi leiriin sydän hakaten rinnassaan.

Myöhemmin, Väärätassu oli kyyryssä maata vasten. He olivat haistaneet edellisinä päivinä Tulikukan kanssa ketun Myrskyklaanin alueella, kun olivat partioineet Etsijätaivaaan partiossa. Lisäksi Etsijätaivas oli häätänyt sitä aiemmin Näkyviiksen kanssa, mutta kettu ei ollut poistunut kokonaan, vaikka aluksi luultiin niin. Kettu oli vaan palannut takaisin ja vieläpä Myrskyklaanin alueelle,Tulikukka ja Väärätassu olivat saaneet luvan mennä etsimään sitä, sillä olipahan Väärätassu pian soturi. Lisäksi Väärätassulla ei ollut lupaa taistella, vaan hän vain jäljittäisi.

Ja nyt he jäljittivät sitä kettua. Heidän mukanaan oli myös Villivirne ja Etsijätaivas. Väärätassu myös tiesi sen, että jossakin kauempana metsällä olivat Olkitassu ja Kolibri, sekä pari muuta. Väärätassu kiersi vatukkapensaikkoa Tulikukan kanssa, sillä he tuntisivat toistensa tavat tarpeeksi hyvin. Olivathan he oppilas ja mestari sekä he olivat harjoitelleet niin paljon yhdessä. Väärätassu päätteli, että kettu ei voisi olla kaukana. Ketun löyhkä oli todella voimakas, joten ketunpesä ei voisi olla kaukana. Väärätassu nosti katseensa ja näki ketunkolon, joka oli ihan hänen mestarinsa vieressä. Väärätassu nosti häntänsä pystyyn ja siitä koukisti sen, sillä se tarkoittaisi pysähtymistä ja vaaraa. Tulikukka pysähtyi kuin seinään katsoen Väärätassua ihmeissään. Hän nyökkäsi Tulikukan viereen ja kollin ilme muuttui täysin.
"Varokaa!" Tulikukka huusi kun kettu syöksyi pesästä ulos. Tulikukka ja Väärätassu hajaantuivat vastakkaisiin suuntiin. Kettu pysähtyi hetkeksi hämilleen, lähtien kuitenkin isomman ja hitaamman kissan perään, eli Väärätassun. Väärätassu ei ollut kovin vilkas jaloistaan, sillä hän oli roteva kolli. Väärätassu pysähtyi ja kääntyi oikealle, kettu tiukasti perässään.
"Villivirne, hae apua, emme pärjää keskenämme!" Väärätassu huusi isälleen joka yritti saavuttaa heitä. Kolli nyökkäsi ja kääntyi ympäri lähtien täyttä laukkaa kohti leiriä hakemaan heille apua.

Väärätassu tiesi, että mutkittelu ja metsän pusikoiden väistely oli tärkeää jos ei haluaisi jäädä kiinni ja sitä hän pyrki tekemään. Kauempaa kuului huutoa.
"Väärätassu! Senkin mehiläisaivo, riista pääsee karkuun kun tuolla lailla rymistelet!" Olkitassu huusi jonkun matkan päässä, kun metsämyyrä oli juossut karkuun. Väärätassu hätääntyi, sillä hän oli ollut liian lähellä Olkitassua. Olkitassun ilme valahti, kun hän huomasi ketun veljensä perässä.
"Väistä Olkitassu!" Väärätassu sanoi pysähtyessään äkisti ja kääntyen takaperin kettua kohden. Väärätassu raapaisi kettua, mutta kettu juoksi ohi suoraan Olkitassun luokse. Olkitassu nousi pystyyn ja raapi etujaloillaan vimmatusti, mutta kettu osasi pistää vastaan. Väärätassu juoksi veljensä luokse. "Irti hänestä senkin ketunläjä!" Väärätassu sähisi raapien ketun niskaa. Kettu ulvoi ja huitoi Väärätassua hampaillaan, mutta Väärätassu sai väistettyä enimmät iskut. Lopulta kettu kyllästyi kahden kissan tappeluun.
"Varo!" Olkitassu huuti varoituksen, mutta aivan liian myöhään. Kettu tarttui Väärätassua takajalasta viskaten hänet kauemmaksi. Väärätassu katsoi kauhuissaan, kun kettu oli valmis iskemään hampaansa Olkitassuun. Hän kuitenkin nousi ylös, vaikka kipeä jalka vapisi ja veri valui vuolaasti alas. Väärätassu ei voinut katsoa sitä, kun kettu yritti saada Olkitassun. Ja Väärätassu loikkasi - suoraan ketun hampaisiin. Kettu vähän aikaa riepotteli ruskeaa kollia, kunnes heitti hänet kauemmaksi.

Hampaat. Väärätassun silmät laajenivat, kun hän tunsi valtavan puraisun toisessa lavassaan. Hän ei voinut tuntea muuta kuin terävän kivun, joka tuntui siltä, että veisi jalat alta. Mutta Väärätassu oli päättänyt, että ei luovuttaisi. Ei, vaikka kipu oli viedä häneltä hengen. Ja toisaalta.. niin se ehkä tekisikin. Vain Tähtiklaani tietäisi sen.

"Ei!" Pitkälle metsään kaikui Olkitassun huuto. Hän meni valmiusasentoon Väärätassun ja ketun väliin vimmatusti sähisten, vaikka kyyneleet valuivat kollin poskella ja silmät kiiltivät kyynelistä. Olkitassu nosti leukansa pystyyn ja oli valmis suojelemaan veljeäänsä viimeiseen hengenvetoon saakka. Paikalle kuitenkin kerkesi juosta Tulikukka, Kolibri ja Etsijätaivas. Etsijätaivas huitoi etutassuillaan toisella puolella, Kolibri oli ketun niskassa ja Tulikukka taas toisella puolella. He saivat ketun ihmeen kautta perääntymään, sillä eihän kettu olisi niin typerä, että jäisi selvästi alakynteen ja ottaisi uudestaan loukkaantumisen riskin. Myrskyklaanilaiset lähtivät jahtaamaan kettua, varmistaen, että se ei palaisi. Olkitassu jäi kuitenkin katsomaan veljeään silmät täynnä tuskaa.

Väärätassu mietti katsoen panikoivaa Olkitassua. Hän ei haluaisi hylätä hänen niin rakasta, erilaista ja ainutlaatuista veljeään. Hän tarvitsi Olkitassua ja Olkitassu tarvitsi häntä. Hänen klaanitoverinsa tarvitsivat häntä. Ehkä hän pinnistelisi vielä hetken.. vai oliko kettu jo poissa? Saisiko hän levätä? Väärätassu ei enään tiennyt ajan kulumista, sillä hänen lavassaan tuntui sydämensyke, jalka oli tunnoton ja Väärätassusta tuntui siltä, kuin elämä valuisi tassujen välistä pois maahan ja upoten jonnekin syvälle pimeään. Hänellä oli tavallaan.. hyvä olla. Vähän liiankin hyvä olla verrattuna tilanteeseen.

Paikalle juoksivat Heinätähti, Villivirne, Pilkkutassu ja heidän parantajansa Susitassu - ehkä muutama muukin ketun varalta, mutta Väärätassu keskittyi lähimmäisiinsä. Pilkkutassun silmät vuotivat kyyneleitä, kun hän näki Väärätassun. Sudenlaulu pudisteli päätään toimettomana - mitään ei ollut tehtävissä. Väärätassun jalka oli käytännössä repaleinen, irti ja lapa näytti vielä pahemmalta. Verta oli vuotanut liikaa, eikä sitä saisi enään takaisin.
"Olen pahoillani", Väärätassu sanoi ääni koristen, eikä osannut sanoa kenelle osoitti pahoittelunsa. "Tämän ei olisi pitänyt mennä näin", hän jatkoi ja yski verta. Pilkkutassu tuli Väärätassun luokse ja hyssytteli häntä.
"Shh.. Sudenlaulu on tässä. Kestä vielä vähän." Väärätassu sulki silmänsä hengittäen ja lopulta hymyillen, kun Heinätähti käveli häntä kohti. Väärätassu tiesi, että hänen loppunsa oli tässä. Hän nauroi, ehkä enemmänkin ajatuksissaan kuin oikeasti. Katkeransuloinen loppu kuolla hetki ennen soturinimitystä. Mutta ainakin hän voisi olla ylpeä. Hän oli tehnyt sen kaiken rakkaan Olkitassun vuoksi. Myrskyklaanin vuoksi.
"Minä rakastan sinua Pilkkutassu", Väärätassu sanoi puhtaalla sydämellä. Hän ei menettäisi mitään. “Älä anna kenenkään määrittää sitä, millainen olet.” Pilkkutassu painoi päänsä ruskeaa kollia vasten niin, että ruskean kollin turkki kastui siltä kohtaa kyynelistä. Väärätassu oli ihmeissään. Miksi Pilkkutassu itki niin voimakkaasti? Mitään ei ollut tapahtunut... ainakaan vielä. Pilkkutassu kuiski Väärätassun turkkiin asioita, joita Väärätassu tiesi jo. Mutta miksi Pilkkutassu sanoi sen ääneen? Hän ei osannut enään oikein keskittyä. Aika valui hänen tassujen lävitse. Heinätähti huokaisi syvään aloittaen puhumaan.
"Pyydän soturiesi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen", Heinätähti sanoi ja kaikkien heidän silmissään näkyi kyyneleitä. Paikalle saapui kettujahdista Tulikukka ja Etsijätaivas, perässään Kolibri joka ontui yhtä tassuaan. Hän oli nyrjäyttänyt sen. Tulikukan ilme oli uskomaton - eihän kukaan haluaisi nähdä oppilaansa kuolemaa. Villivirneen ilme oli tyhjä. Kolli koki saman asian jo toisen kerran, sillä hän menettäisi lähimmäisensä. Villivirneestä kuitenkin huokui syvä tuska ja viha. Väärätassun katse harhaili pitkin hiljenevää metsää ja hänen katseensa osui tarkentaen Olkitassuun. Hän hymyili Olkitassulle väsyneesti, mutta rohkeana. Häntä ei pelottanut, sillä oli tiennyt tekevänsä oikein.
"Ole rohkea", Väärätassu sanoi äänettömästi veljelleen. Olkitassu yritti rynnätä veljensä luokse, mutta Sudenlaulu joutui pitämään häntä. Olkitassu parkui ääneen ja kirosi maailmaa, sekä Väärätassua jos hän kehtaisi nyt luovuttaa.
"Hän on oppinut soturilain ja luopunut elämästään klaanin hyväksi. Ottakoon Tähtiklaani hänet vastaan soturina”, Heinätähti puhui hiljaa pitäen hiljaisen tauon ja katsoi kohti punertavaa järveä. “Tunnettakoon hänet nimellä Vääräkajo", Heinätähti sanoi ja kosketti Vääräkajon otsaa. Vääräkajo hymyili lohdullisesti. Hänen nimensä tuli siitä, kun aurinko laski kohti järveä ja siinä oli kaunis punertavanoranssi kajo. Vääräkajo tiesi, että hänen perheensä olisi ylpeä hänen soturiudestaan. Hänen niin rakas perheensä ei voisi olla ylpeämpi - Vääräkajo oli tehnyt kaikkensa ja enemmän. Ja nyt oli hänen vuoro lähteä Tähtiklaaniin ja olla sitä kautta läsnä perheensä kanssa.
"Näen hänet", Vääräkajo sanoi. Sammalrae, hänen emonsa, oli tullut hakemaan hänet kotiin. Sammalrae hymyili, mutta hänen vihreissä silmissään näkyi surullinen sävy. Villivirnen poskilla kiilsi kyyneleet, sillä hänelle oli selvää, kuka tuli hakemaan Vääräkajoa. Hänen isänsä käveli Vääräkajon luokse painaen päänsä tuon turkkiin. Kimaltavaturkkinen Sammalrae vilkaisi ensin Olkitassua, sitten Villivirnettä ja asteli Vääräkajon luokse. Hän kumartui koskettamaan poikansa nenää.
“Lähdetään kotiin”, Sammaltae sanoi ja Vääräkajo tunsi olonsa paranevan, kuin hän voisi elää uudestaan. Kuin hän olisi syntynyt uudestaan. Villivirne ja Olkitassu jäivät itkemään Vääräkajoa vasten- muut pysyen vakavsti hiljaa taustalla. Näin ei tapahtunut mitenkään usein.

Ja niin hän huokaisi syvään silmät lasittuen ja turkki kauniisti väreillen tuulen tanssin mukaan, sillä hän oli saapunut Tähtiklaaniin, kotiin emonsa luokse..

//Joo, mitähä tästä sanos.. se oli yhden tarinan loppu <\3 tuun ikävöimään Väärällä kirjottamista, mutta näin sen kuuluukin mennä suunnitelmien mukaan

luku 6.

Fox and heart

Etsijätaivas puski hellästi nenällään Nicon omaa nenää. Kaksi kissaa, toinen klaanikissa ja toinen kulkukissa, viettivät aikaa kahdestaan metsän siimeksessä tähtitaivaan alla yöeläinten pitäessä hiljaisia ääniä. Etsijätaivaan ajatus harhaili välillä Näkyviikseen, olihan hän tummanruskean kollin paras ystävä - hän oli jättänyt Näkyviiksen yksin leiriin. Ja valehdellut. Harmaa naaras tiesi sen, että Näkyviiksi ei ollut niin typerä. Kolli tiesi varmasti, että Etsijätaivaan syy poistua leiristä oli täysin jokin muu kuin pilaantunut ruoka. Mutta Näkyviiksi luotti Etsijätaivaaseen ja tuon päättelykykyyn päättää se, kehen luottaa ja mitä kannattaa tehdä. Mutta Etsijätaivas oli epävarma, hän ei tiennyt luottaisiko itseensä ja omiin kykyihinsä - ainakaan tällä hetkellä.
“Oletko kunnossa?” Nico kysyi huolissaan. “Olet hirveän… poissaoleva”, musta kolli sanoi katsahtaen Etsijätaivasta silmiin. Naaras nielaisi kuuluvasti.
“Minä.. Olen okei”, Etsijätaivas sanoi pudistellen ajatukset pois. Tässä olivat vain he, eikä klaanin asioiden tulisi sekaantua tähän, mutta hän ei voinut sille mitään, että soturilaki tulisi vainoamaan häntä. Jokaisella sekunnilla hän tunsi tuskaa valehtelusta ja siitä kaikesta, mitä hän teki. Se ei ollut oikein, mutta samalla se tuntui oikeammalta kuin mikään tulisi tuntumaan. Nico kurtisti kulmiaan, mutta hymyili Etsijätaivaalle. Etsijätaivas pudisti päätään. “No okei, hyvä on. Sydämeni haluaa minun toimivan soturilain mukaan, vaikka se kuuluu tänne”, Etsijätaivas aloitti. “..sinun luoksesi.” Nico näytti hämmentyneeltä, mutta vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
“Soturilaki?” Nico kysyi ja katsahti häntä. “Saisinko tarkennusta?” Etsijätaivas mietti.
“Hmm. Soturilaki on klaanikissojen laki. Sitä tulee kunnioittaa ja elää sen mukaisesti”, Etsijätaivas mietti vilkaistessaan taivaalle ilmestyvää hopeahäntää. “Jos sitä rikkoo, saa ranagistuksen.”
“Ei kuulosta hyvältä”, Nico vitsaili ja sai Etsijätaivaan murahduksen.
“Tosin, monet kissat ovat alentuneet rikkomaan sitä. Jopa minä “, Etsijätaivas sanoi painaen päänsä alas. “En ole kummoinen soturi, mutta teen sen, mitä sydän sanoo.”
“Ja se on oikein”, Nico sanoi hymyillen.

Kun aurinko alkoi nousta, Etsijätaivas astui soturienpesään. Hän oli juossut melkein koko matkan ja hän oli uupunut, että joutuisi mennä nukkumaan välissä ennen oppilaan koulutusta. Näkyviiksi heilautti korviaan raottaen meripihkanvärisiä silmiään. Kun kolli huomasi Etsijätaivaan, hän asteli naarasta vastaan viittoen heidät ulos pesästä, etteivät herättäisi ketään.
“Missä olet ollut?” Näkyviiksi kysyi silmät täynnä hämmennystä. Etsijätaivaan ilme muuttui kireäksi ja varautuneeksi.
“Minä.. minä..” hän aloitti, mutta ei löytänyt sanoja jatkaa. Miten hän voisikaan kertoa? Hänen sydämensä palveli Myrskyklaania, mutta se kuului toisaalle. Jollekin villille ja vapaalle.
“Etsijätaivas… tiedäthän, että voit luottaa minuun?” Näkyviiksi kuiskasi naaraan korvaan. Etsijätaivaan korvia kuumotti ja hän painoi katseensa alas.
“Tietenkin. En vain.. tiedä, voinko luottaa itseeni.”
“Tietenkin voit”, Näkyviiksi sanoi heiluttaen viiksiään huvittuneena. “Olet fiksu ja toimit sydämen asialla. Olen varma, että voit luottaa itseesi. Sinun pitää vain löytää se täältä”, kolli sanoi ja painoi tassunsa Etsijätaivaan sydämen kohdalle. “Mutta en kerro kenellekään. Voit luottaa siihen.” Hän katsahti kiitollisesti Näkyviikseä, ennen kuin meni paikalleen nukkumaan pehmeään pesäänsä. Ennen nukahtamistaan, hän mietti klaaniaan ja ystäviään. Näkyviiksi, hänen paras ystävänsä, oli kyllä todella hyvä häntä kohtaan. Ehkä hän selviäisi tästä, ystävänsä voimalla. Vaikka hänen sydämensä huuti häntä toisaalle, kauas Myrskyklaanin leiristä, toisen kollin viereen. Mutta tosiaan hän selviäisi tästä.

Auringon ollessa korkeimmalla kohdalla, Iltataival oli pyytänyt Etsijätaivasta partioon oppilaansa Pilvitassun kanssa. Pilvitassu oli Etsijätaivaan mielestä hauska koulutettava, sillä mustavalkean kollin kanssa ei ollut hetkeäkään samanlaista. Ja se oli Etsijätaivaan onni, että sai oppilaan, joka vei hänen pahat ajatukset pois. Etsijätaivas odotti piikkihernetunnelin edessä, kun mustavalkea oppilas loikki hänen luokseen Väärätassu perässä. Väärätassu ja Pilvitassu olivat hyvä koulutettava oppilaspari, sillä he olivat niin samanlaisia. Tässä tapauksessa vanhempi Väärätassu yritti toki kaitsia Pilvitassun typerimpiä temppuja. Tulikukkakin saapui puhumasta kolmikon luota ja tervehti Etsijätaivasta.
“Tuleeko vielä joku?” Etsijätaivas varmisti ennen kuin lähtisi ulos.
“Näkyviiksi”, Tulikukka sanoi ja Etsijätaivas nyökkäsi. Hän ei ollutkaan ollut pitkään aikaan Näkyviiksen kanssa partiossa. Ja heillä olisi puhuttavaa.

He kävelivät Myrskyklaanin ja ei-kenenkään-maan rajalla. Etsijätaivas oli käskenyt Tulikukan mennä kärkeen, sillä hän halusi puhua Näkyviiksen kanssa.
“Tulikukka… onko tämä haju kettu?!” Väärätassu nosti päänsä pystyyn keskeyttäen rennon keskustelun. Ilma muuttui sähköiseksi ja kaikki odottivat pahinta. Tulikukka asteli lähemmäs ja haisteli ilmaa, samoin muutkin tekivät niin. Ketun löyhkä oli vahva. Ketun haju tuli klaanin rajan ulkopuolelta, mutta se mutkitteli uhkaavasti Myrskyklaanin rajojen sisäpuolella.
“Ollaan varovaisia. Oppilaat keskelle”, Etsijätaivas sanoi välittömästi ja muut tottelivat. Soturit etsivät ympäristön merkeistä tietoa siitä, oliko kettu halunnut tulla syvemmälle metsään. Ei ollut ja se oli hyvä, mutta kettu saattoi silti olla missä vain. “Ketun hajua on siellä täällä, mutta se ei jatku syvemmälle. Tästä pitää ilmoittaa Heinätähdelle”, Etsijätaivas jatkoi hänen ajatus karaten Nicoon. Pärjäisikö musta kolli metsässä?
“Kettu!” Näkyviiksi sanoi ja muut katsahtivat. Se oli rajojen ulkopuolella, mutta haisteli maata, jossa oli kissojen tuoksuja.
“Väärätassu ja Pilvitassu, pysyttelette tässä Tulikukan kanssa. Minä ja Näkyviiksi menemme katsomaan sitä lähempää”, hän sanoi muiden nyökätessä. “Ja te kaksi olette valmiita hakemaan apua ja Tulikukka on valmis auttamaan meitä”, hän sanoi katsahti tiettävästi oppilaisiin, jotka nyökkäsivät vakavana. Etsijätaivas ja Näkyviiksi lähtivät matkaan. He hiipivät hiljaa kohti kettua, kahdelta eri puolilta. Jos he saisivat säikäytettyä sen, se voisi pysyä hetken poissa Myrskyklaanin reviiriltä. Etsijätaivas antoi merkin Näkyviikselle, että pysähtyisi. Kolli totteli ja he jäivät odottamaan sopivaa hetkeä. Kun kettu oli saapunut sopivaan kohtaan, he kaksi päästivät huudon ja loikkasivat ketun molemmille puolille. Kettu pysähtyi ja säikähti, kääntyi ympäri pakoon. Se näytti ontuvan, mutta Näkyviiksi päätti lähteä perään. Etsijätaivas kirosi ja loikkasi kollin mukaan. Loukkaantunut kettu voisi etsiä helppoa saalista, taikka paikkaa missä olisi hyvä paikka pesälle.

Kun he olivat saapuneet kettujahdista, Näkyviiksi ontui myös. Hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa astuessaan huonoon kohtaan. Kettu oli näyttänyt siltä, että kääntyisi, mutta kun kaksi vihaista kissaa jahtasi loukkaantunutta kettua, kettu oli päättänyt jatkaa matkaansa. Leirissä Etsijätaivas käskytti Näkyviiksen parantajalle ja muut soturit puhumaan Heinätähdelle sekä vapautti oppilaat, mutta Väärätassu jäi katsomaan naarasta mietteliäänä. Etsijätaivas naurahti.
“Väärätassu, ensi kerralla saat tulla mukaan jäljittämään sitä, olethan kohta soturi”, Etsijätaivas lupasi. “Se hetki ei ollut nyt. Mutta myöhemmin”, hän lupasi pilke silmäkulmassa. Väärätassu nyökkäsi ja loikki innokkaana Pilkkutassun luokse. Etsijätaivas kiirehti tuoresaaliskasalle, valitsi oravan ja etsi Tarinamielen, jonka kanssa jakaisi ateriansa.
“Oliko hyvä pyyntionni?” Etsijätaivas uteli sisareltaan samalla kun ahmi ruokaa suuhunsa. Tarinamielen ilme kirkastui.
“Joo! En ole varmaan ikinä ollut näin hyvä”, Tarinamieli kehui ja virnisti. Etsijätaivas hymyili ja tökkäsi hännällään lämpimästi, vaikkakin hänellä oli synkkä katse silmissään. Hän ei ollut koskaan syönyt niin nopeasti, sillä kun Etsijätaivas sai syötyä, hän pahoitteli sisarelleen kiirettä ja poistui leiristä kohti Nicoa. Etsijätaivas tiesi, että tulisi jäämään kiinni, jos hän jatkaisi tätä. Mutta häntä ei kaduttanut, vaan jatkoi matkaansa kohti metsää. Kohti sitä, mitä hänen sydämensä oikeasti tahtoi.

//vähän tämmönen tyhjä ja lyhyt välitarina xD olkaa hyvä

10. luku - Kenties kotona?

”Voitko antaa minun nyt nukkua?” Tuiskusielu urahti varmaan viidennettä kertaa läikikkäälle pennulle, joka kiipesi taas hänen selkänsä päällä. Kollilla oli muutenkin vaikeuksia nukkua taas Myrskyklaanin leirissä eikä pennun riehuminen auttanut tippaakaan.
”Mutta kun en saa unta”, pentu valitti.
”No ei ihme, kun vaellat tuolla tavalla”, Tuiskusielu murahti ja huokaisi syvään. Oli vasta toinen yö Myrskyklaanin leirissä ja se tuntui loputtomalta. Olisiko sittenkin pitänyt vain lähteä ja jättää pennut tänne?
”Tässä paikassa on niin paljon hajuja”, nyt Loistepentu valitti hiljaa Tuiskusielun viereltä ja nosti päänsä. Tuiskusielu nielaisi turhautuneen huokaisunsa ja kääntyi katsomaan kahta pentua, jotka olivat molemmat nyt vieretysten Tuiskusielun vatsaa vasten.
”Sellaista se on klaanissa, kyllä te totutte siihen”, Tuiskusielu sanoi. Hän tuijotti kahta pentua. He eivät olleet koskaan nähneet näin montaa kissaa samassa paikassa ja hajujen vyöry oli varmasti uuvuttava. ”Vetäkää ilmaa keuhkoihinne oikein syvään, näin”, Tuiskusielu ohjeisti sitten, ”ja sitten puhaltakaa se ulos. Ja uudestaan. Tulkaa”.
Tuiskusielu nousi pystyyn ja vei kaksi pentua ulos leiristä, tarpeeksi kauas kissojen hajuista, jotta pennut saisivat raitista ilmaa. He olivat kaikki väsyneitä, mutta jokaista vaivasi unettomuus.
”Ottakaa nyt kunnolla henkeä ja sitten palataan leiriin”, Tuiskusielu naukaisi hiljaa. ”Ja sitten kierrämme jokaisen pesän, jotta totutte edes vähän hajuihin. Huomenna yritätteä käydä jokaisen kissan luona ja haistatte heitä. Mitä enemmän haistatte heitä, sitä paremmin totutte hajujen suureen määrään.
”Selvä”, Loistepentu naukaisi haukotuksen saattelemana. Tuiskusielu kulki hiljaa pentujen kanssa jokaisen pesän ohitse, antaen heidän haistaa kissojen täyttämien pesien suilta hajujen tulvaa. Kun kierros oli tehty, Tuiskusielu johdatti heidät takaisin heidän sammalpedilleen ja antoi pentujen painautua häntä vasten, jotta hänen oma hajunsa olisi se, joka täyttäisi pentujen nenät. Tuiskusielu katseli kahta pian syvässä unessa olevaa pentua, joiden hento tuhina rauhoitti hänenkin mielensä. Kaksikko luotti häneen ja uskoi hänen auttavan heitä.
Ensimmäistä kertaa ehkä muutamaan kuuhun, Tuiskusielun huulilla näkyi lähes olematon hymy.

Kaksi pentua saivat nopeasti viikkojen aikana rohkeutta juoksennella leirissä kuin vauhkoontuneet kaksijalat. Tuiskusielu oli luovuttanut heidän hillitsemisensä kanssa jo aikapäiviä sitten, sillä hetkellinen juoksentelu rauhoitti kaksi energiantäyteistä pentua eikä jatkuvaa juoksemista ja levottumuutta tarvinnut enää sen enempää kestää.
Nahan alta aiemmin paistaneet luut olivat nyt kadonneet, kun pennut olivat saaneet hyvin syödäkseen ja pentujen turkitkin olivat saaneet upean kiillon ja tuuheuden. Tuiskusielu tunsi jopa ylpeyttä siitä, miten komeat pennut hän oli löytänyt.
Hohdepentu tosin osasi etsiä itselleen aina hankaluuksia. Hän kun palasi aina joko turkki täynnä hiekkaa, lehtiä, ohdakkeita tai mutaa Tuiskusielun luokse. Tai sitten Tuiskusielu löysi pennun jumista jostain tai haastelemassa jonkun soturin kanssa. Loistepentu oli onneksi rauhallisempi ja ainakin osittain osasi hillitä veljensä kummallisia päähänpistoja.
Tuiskusielulla riitti ainakin työtä kahden pennun kanssa, mutta pennut tottelivat häntä ja luottivat Tuiskusielu kasvatukseen, vaikka joskus osasivatkin ajaa Tuiskusielun omanlaiseensa hermoraunioon.
Öisin pennut käpertyivät Tuiskusielua vasten imien kaiken hellyyden ja lämmön suuresta kollista. Tuiskusielu taasen hiljaa nautti siitä, että kaksikko nukkui häntä vasten ja kietoikin häntänsä pentujen lämmikkeeksi, välittämättä siitä oliko kylmä vai lämmin yö.
Ampiaisturkki osasi pitää etäisyytensä Tuiskusieluun ja pennut olivat aistineet kipinöintiä ilmassa aina, kun oranssi kolli kulki näköetäisyydessä. He pitivät sen takia oman etäisyytensä oranssiin kolliin, vaikka muuten rohkeasti lähestyivätkin muita kissoja. Sirppikynsi oli erityisen iloinen aina, kun pennut tulivat hänen luokseen. Sudenlaulu taasen oli ajanut pennut useammin kuin kerran ulos pesästään. Iltataival vain naureskeli aina, kun pennut juoksentelivat hänen ympärillään. Huurrekuu oli aina innoissaan leikkimässä kahden pennun kanssa samalla, kun Pakkaspuro piti oman etäisyytensä pentuihin. Kettukuono ja Ilveskuura tervehtivät pentuja aina hymyillen, ja toisinaan Tuiskusielu joutui estämään Kettukuonoa viemästä pentuja omiin hankaluuksiinsa. Kettukuono, Tuiskusielun isoveli, käyttäytyi toisinana yhä kuin pentu.
Monet muutkin soturit ottivat pennut aina hymyillen vastaan, erityisesti Tarinamieli ja Täplätuuli. Leirissä oli enemmän elämää kuin mitä Tuiskusielu oli koskaan nähnyt. Pennut toivat omanlaisensa lisäyksen tähän arkiseen, harmaaseen elämään.

Jokin oli vinossa. Tuiskusielu tunsi sen sisimmässään, mutta mikään ei näyttänyt olevan vialla. Hän näki molemmat pennuista, he olivat-
Hetkinen. Se ei ollutkana Hohdepentu vaan Savupentu. Tuiskusielu ravisti itsensä täysin hereille. Missä Hohdepentu oli. Loistepentu söi kauempana hiirtä.
”Hohdepentu!” Tuiskusielulun iski pakokauhu, kun hän huomasi pennun kiipeämässä leirin laitamilla kallionjyrkänteelle. Miten ihmeessä hän oli sinne oikein päässyt. Tuiskusielu loikki aukion poikki Hohdepennun alapuolelle. Jos hän tuolta tippuisi, luita voisi mennä poikki! ”Miten sinä sinne nyt päädyit?”
”Löysin reitin”, valkomusta kolli totesi olkiaan kohauttaen.
”Hohdepentu!” Tuiskusielu ärähti nyt varoittavasti. ”Tule heti alas. HETI!”
Hohdepennun siniset silmät levisivät, kun hän kuuli Tuiskusielun äänessä pelon ja hermostuksen ja pentu tuntui ymmärtävän, että siellä ylhäällä olikin vaarallista. Pentu lähti pakittamaan vaivalloisesti takaisnpäin. Hänen tassunsa lipesivät vähän väliä. Tuiskusielu kulki tiiviistii Hohdepennun alapuolella, valmiina sitä varten, jos pentu sattuisi tippumaan, vaikka ei olisikaan varmaa, saisiko hän Hohdepennun kiinni. Ja hän ei todellakaan uskaltanut liikkua paikaltaan ja mennä Hohdepennun yläpuolelle hakemaan tämän, sillä pentu saattaisi tippua sillä aikaa.
Tuiskusielu tiesi, että tämän jälkeen olisi opetettava Hohdepennulle jotain järkeäkin hänen pieneen pennunpäähänsä, ettei hän tekisi enää tällaista. Miksi pennut olivat niin levottomia koko ajan? Ei siinä ollut järkeä!
Hohdepentu ulvahti, kun miltei lensi alas. Pentu painautui tiukemmin kallionseinämää vasten. Tuiskusielun vatsassa pisteli hermostuneisuus.
Sitten valkomusta turkki välähti Tuiskusielun silmäkulmassa ja Valhelaulu loikkasi hänen ohitsee, juosten kallionseinämää ylös. Kolli liikkui kuin haukka, nopeasti ja ketterästi. Hän pääsi juuri oikeaan korkeuteen, tarttuen pentua niskanahasta ja laskeutuen maahan neljälle käpälälleen. Oranssisilmäinen kolli katsahti Tuiskusielua, pentu leukojensa välissä.
Tuiskusielu seurasi Valhelaulua Tuiskusielun pedille, jolle Valhelaulu laski pennun, aivan siskonsa viereen.
”Ensi kerralla valitse vähän vaarallisempi leikkipaikka”, Valhelaulu naurahti pennulle, joka katsoi silmät suurina Valhelaulua. Soturi kääntyi katsomaan Tuiskusielua. ”Ketterä pentu.”
”Tuota… kiitos”, Tuiskusielu mutisi häkeltyneenä. Valhelaulu hymyili. Tuntui… oudolta nähdä valkomusta soturi hymyilemässä. Tuiskusielu ei ehkä tuntenut klaanitovereitaan hyvin, mutta oli huomannut sen, ettei Valhelaulu hymyillyt erityisen usein. ”Kiitos.”
”Ilo oli minun”, Valhelaulu nyökkäsi. ”Pennut osaavat hankkiutua hankaluuksiin. Taitava hän kyllä on, kun oli päässyt tuonne ylös. Heistä tulee upeita ja taitavia sotureita, kuten sinusta. Kasvatat heitä hyvin.”
”Hyvin siihen nähden, että miltei tapattavat itsensä?” Tuiskusielu vilkaisi kahta pentua, jotka painautuivat matalaksi.
”Pennut kokeilevat rajoja, Tuiskusielu”, Valhelaulu totesi sitten. ”Vaikka ei se suotavaa ole. He kasvavat, haluavat kokea. Opeta heitä ja pian he osaavat arvioida, mihin kannattaa mennä ja minne ei. He luottavat sinuun.”
Tuiskusielu tuijotti Valhelaulua. Kolli, jolla ei ollut omia pentuja saati kumppania, puhui kovin viisaasti pennuista ja niiden kasvattamisesta. ”Tiedätpä… paljon pennuista.”
Valhelaulu hymähti huvittuneena. ”Jotkin asiat täytyy oppia ja opetella, Tuiskusielu. Kaikki ei tule silmiä räpäyttämällä, vaikka kovasti haluaisi. Kaikki vie aikaa ja se on se kaunein asia.”
Tuiskusielu vilkaisi kahta pentua taas. He tosiaan kasvoivat ja varttuivat. Pentukarva hiipui pikkuhiljaa ja he alkoivat menettää pentumaisen pienuuden ja muodot.
”Mitä jos…” Valhelaulu puhui taas. ”Jos jätät heidät hetkeksi klaaninvanhimpien kanssa ja lähdet metsälle, purkamaan energiaa ja saamaan liikettä käpäliisi?”
”Nyt?” Tuiskusielu räpäytti häkeltyneenä silmiään.
”Niin. Nyt nyt”, Valhelaulu heilautti häntäänsä ja nyökkäsi kohti leirin suuaukkoa. Tuiskusielu ei ollut astunut ulos leiristä ilman pentuja sen jälkeen, kun oli… kun oli jättänyt Myrskyklaanin taakseen. Hän ei ollut ollut leirin ulkopuolella yksin. Häntä pelotti. Entä jos hän ei uskaltaisi enää palata? Entä jos hänen mielensä päättäisi paeta? Valhelaulu tuntui huomaavan jonkin painavan kirjavan kollin mieltä. ”He odottavat täällä paluutasi. Ja tuomaasi omaa saalista. Hae se ruoka heille.”
Valhelaulu puhui sen toteamuksena. Valhelaulu pitäisi varmasti huolen, että Tuiskusielu palaisi takaisin pentujen luokse. Jokin Valhelaulussa hohkasi ymmärrystä, ymmärrystä kivulle ja kärsimykselle, vaikka Tuiskusielu ei kyennyt tulkitsemaan sitä täysin. Mutta sen hän tiesi, että Valhelaulu ymmärsi. Ja siksi Tuiskusielu luotti läikikkääseen kolliin. Hän luotti, että Valhelaulu pitäisi huolen, että Tuiskusielu ei jättäisi Myrskyklaania uudestaan.
”Hyvä on”, Tuiskusielu sanoi sitten. Hän saatteli kaksi pentua klaaninvanhimpien pesään selittäen, että nämä kissat kertoisivat heille hurjia tarinoita klaaneista. Kaksikko oli innostunut ja jäänyt tassut kihelmöiden klaaninvanhimpien luokse, silmät odottavina tuikkien. Tuiskusielu oli sanonut palaavansa pian, käyvänsä saalistamassa. Hermotus pisteli kollin turkkia, kun hän asteli kohti leirin suuaukkoa, jonka äärellä Valhelaulu odotti oranssit silmät hohtaen tietävinä.
Tuiskusielu pystyisi siihen. Hän tiesi pystyvänsä siihen. Hän tekisi sen Loistepentua ja Hohdepentua varten. Hän tekisi sen pentujaan- pentuja varten. Hän pystyisi siihen heidän tähtensä. Se oli parhaaksi heille kahdelle.
Valhelaulun silmissä loisti ylpeys, kun Tuiskusielu tuli hänen kohdalleen. Yhdessä he poistuivat leiristä ja Tuiskusielu tunsi oudon helpotuksen vyöryvän ylitseen. Itsevarmuus palasi ja se virtasi hänen suoniaan pitkin. Hän oli vahva ja hän pystyi tähän.
Raikas ilma ja vapaus kissojen täyttämästä leiristä helpottivat kirjavan kollin oloa heti. Hermostus oli kihelmöinyt kollin turkilla aluksi, mutta nyt hän tunsi vain helpotusta siitä, että sai vähän taukoa ja jaloitella, verrytellä lihaksiaan juosten tuttuja polkuja pitkin.
Kun Tuiskusielu palasi leiriin mukanaan mehevä kyyhkynen, kaksi pentua olivat katsoneet suurin silmin ateriaansa, jonka Tuiskusielu oli heille itse napannut. Tuiskusielu tunsi lämminsä iloa rinnassaan, kun katseli saamaansa saalista, jota nyt kaksi hänen kasvattamaansa pentua söivät. Hän vilkaisi leirin toisella puolella istuvaa Valhelaulua ja väläytti tälle kiitollisen katseen. Valhelaulu nyökkäsi kollille ennen kuin poistui oppilas mukanaan leiristä.
Tuiskusielu tunsi sen nyt. Hän pystyisi tähän kahden pennun takia. Hän tunsi sen aiemmin kadonneen itsevarmuuden palaavan ja hän uskoi voivansa olla taas täällä, Myrskyklaanissa. Kotona. Hän olisi jäävä tänne, yhdessä kahden kasvattamansa pennun kanssa. Uuden perheensä kanssa.

7. osa – Mun sydän sanoo niin

Tarinamieli muisteli soturiseremoniaansa hymyillen. Siitä oli jo kuita, mutta yhä hän muisti sen ilon, joka oli hänet täyttänyt, kun Heinätähti oli antanut hänelle hänen ikioman soturinimensä. Pilviharso oli myös kehunut Tarinamielen nimeä, kun he olivat tavanneet.
Pilviharso, Tuuliklaanin soturi, harhaili Tarinamielen mieleen useammin kuin naaras edes myönsi itselleen. Heillä oli vain niin kovin paljon yhteistä ja he ymmärsivät toisiaan tavalla, jota Tarinamieli ei ollut edes voinut kuvitella mahdolliseksi.
Lehtisade oli lähestymässä hurjaa vauhtia. Puiden vihreät lehdet saivat pikkuhiljaa kellertävän ja rusehtavan värityksen. Ilma kylmeni, vaikka toisinaan olikin todella lämpimiä päiviä. Pian saaliseläimet vähenisivät ja ruuan saamisesta tulisi hankalampaa. Tarinamielellä oli kuitenkin toivoa ja hän jaksoi uskoa, että klaani selviäisi, tulisi miten rankka talvi tahansa.
Kun Yönkajon lauma oli hyökännyt kuu sitten Taivasklaaniin aikomuksenaan hävittää kokonaisen klaanin, olivat muut klaanit syöksyneet auttamaan ja korjanneet vihaisan kohtelunsa Taivasklaania kohtaan. Tarinamieli oli onnekseen määrätty jäämään Myrskyklaanin leiriin kaiken varalta ja hän oli välttänyt sen kaiken kauhun ja veren. Hän ei ollut kunnolla myöntänyt kellekään sitä, että pelkäsi taisteluita. Pelko oli väärä sana. Häntä ahdisti taistelut ja kaikki se vahinko ja kuolema ja verenvuodatus, joita typeristä sodista seurasi.
Tarinamieli tyytyikin saalistamisen iloon. Saalistamisesta hän piti ja hän rakasti sitä tunnetta, kun tuuli riepotti hänen turkkiaan, kun hän juoksi saaliseläimen perään. Puissa kiipeileminen oli myös soturittaren mielestä helppoa ja mukavaa.
Nytkin Tarinamieli lojui erään suuren koivun oksalla, anten mielensä vaeltaa. Hänen tuuhea häntänsä heilui tuulen tahdissa tuulenvireen leikitellessä sen kanssa. Täältä ei Yönkajon lauman kissat häntä osanneet etsiä ihan heti eivätkä he varmaan edes kaikki osanneet kiivetä puihin. Tarinamieli oli nopea loikkimaan oksalta oksalle ja pääsisi helposti karkuun typerä Yönkajon lauman kissoja, jos sellainen sattuisi ilmestymään tyhmänä Myrskyklaanin reviirille.
Täältä Tarinamieli näki kaukana horisontissa siintävät nummet, jotka kuuluivat Tuuliklaanin kissoille. Siellä he juoksivat, tuuli turkilla ja vapaina. Tarinamieli kuvittelu itsensä juoksemassa nummilla. Tassut tömisivät vasten maata ja vain taivas oli rajana.
Hän myös pohti, oliko Varjoklaanissa kovinkaan erilaista Myrskyklaaniin verrattunna. Oli kuitenkin totta, että Varjoklaanin reviiri oli vielä tiheämpää metsää ja osittain tietyillä alueilla jopa soista. Jokiklaanissa pitäisi uida. Taivasklaani taas… Tarinamieli ei ollut ihan varma. Hän ei loikannut korkealla, mutta puissa hän kiipeili.
”Tarinamieli!” Huurrekuun ääni kuului puun juurelta ja Tarinamieli vilkaisi alas, huomaten kuuron soturin tuijottavan häntä. Tarkkanenäisenä ja -kuuloisena Huurrekuu oli yksi niistä kissoista, jotka hänet varmasti huomaisivat puussa. ”Tule! Haistoin saalista!”
Tarinamieli nyökkäsi ja kiipesi alas puusta kynnet kaarnaa hieman raastaen. Yhdessä Huurrekuun kanssa he seurasivat Huurrekuun paikantamaa saalista. Tällaisista hetkistä Tarinamieli nautti, joissa pystyi olemaan hetkessä ystäviensä kanssa.

Tarinamieli kulki Myrskyklaanin kissojen joukon keskivaiheilla. Joukkio oli matkaamassa kokoontumissaarelle täydenkuun kokoontumista varten. Sudenlaulu kulki Heinätähden ja Iltataivaleen kannoilla ja heidän takaan kulki joukko sotureita, joilla osalla oli mukanaan oppilaansa.
Tarinamieli vilkaisi puiden oksien lomasta pilkottavaa tähtitaivasta, joka hohti pilvettömänä. Tähdet olivat kauniita ja kiehtoivat aina kierosilmäistä naarasta. Täysikuu hohti tähtien keskellä.
Tarinamieli hätkähti, kun kaksi oppilasta juoksivat hänen vierestään turkit hänen omaansa hipoen. Ututassu jahtasi veljeään ja kaatoi tämän kumoon, rintaansa röyhistäen. Valhelaulu loikki Tarinamielen ohitse oppilaansa luokse ja käskytti tätä olemaan rauhallinen, varsinkin mitä lähemmäs kokoontumisaarta he menivät.
Kun joukkio ylitti Tuuliklaanin rajan, Tarinamieli pysähtyi hetkeksi. Siinä nummet nyt kohosivat ja muutamat puuröykkiöt siellä täällä loivat reviirille elävän kuvan. Tarinamieli loikkasi joen ylitse muiden perässä. Tuuliklaanin puolella tuoksui aina niin… puhtaalta ja avoimelta. Ei ollut pihkaista tai lehtistö tuoksua niin kuin Myrskyklaanin reviirillä, josta Tarinamieli nautti ja johon hän oli tottunut jo pentuajoistaan asti.
”Mietitkö joskus, millaista tuuliklaanin kissalla on, kun he juoksevat avoimella maalla?” Valhelaulu oli tullut kulkemaan Tarinamielen viereen ja vilkaisi pienempää kissaa vierellään kysyessään kysymyksensä. ”Se on taitolaji.”
”Niin on”, Tarinamieli nyökkäsi ja vilkaisi heidän vasemmalla puolellaan kohoavia suuria nummia ja avointa maata. ”Varmasti erilaista tuntea tuuli turkillaan ja juosta ilman yhtäkään suurta estettä edessään.”
”Myrskyklaanin reviirillä on yksi suuri alue, kukkaniitty”, Valhelaulu kertoi sitten. ”Ei se ole yhtä iso alue kuin suuri Tuuliklaanin avoin reviiri muutamine puineen, mutta siellä saa juostessa pienen maistiaisen siitä, millaista olisi juosta avoimella maalla.”
”Millaista se on?” Tarinamieli kysyi valkomustalta kollilta, joka hymyili.
”Vapauttavaa”, Valhelaulu kertoi. ”Saa paineet pois mielestä ja voi vain juosta. Voin näyttää sen paikan sinulle, vaikka uskon kyllä, että olet sen nähnytkin joskus.”
”Se olisi mukavaa, Valhelaulu”, Tarinamieli hymyili suurelle kollille.”Kiitos.”
”Ilo on minun”, kolli sanoi ja nyökkäsi syvään. ”Olet nopea juoksija jopa metsän siimeksessä. Olet tuonut klaanille jo muutaman suuren rusakon ja jäniksen.”
”Erilaiset kissat ovat rikkaus klaanille, eikö?” Tarinamieli kysyi, vaikka ei aina kokenutkaan, että häntä sen suuremmin Myrskyklaanissa oltiin koskaan arvostettu.
”Todellakin”, Valhelaulu sanoi jämäkästi. ”Jokainen tuo klaaniinsa jotain omaa ja uniikkia, ja se on tärkeää. Sinä viihdytät monia kissoja tarinoillasi ja pidät pennut ja klaaninvanhimmat iloisina. Tuot juoksunopeudellasi suuria saaliita, joista riittää monelle kissalle mahantäytteeksi. Olet upea soturi, Tarinamieli, älä unohda sitä koskaan.”

Kokoontumissaarella oli puheen kuhina, joka yllätti Tarinamielen. Klaanikissat olivat olleet todella epäileväisiä toisiaan kohtaan jo kuita ja nyt yllättävän moni oli uskaltautunut vaihtamaan kuulumisia toisten klaanien kanssa. Ei tämä kuitenkaan parhaimmasta päästä ollut, mutta edistystä. Tarinamieli kulki kissojen ohitse. Tuuliklaani ja Taivasklaani olivat jo paikalla. Parantajat vaihtelivat kieliä Puhujantammen juurella ja Hallatähti, Heinätähti ja Huminatähti puhuivat lyhyin sanoin toisilleen kuka ties mistä.
Tarinamieli silmäili Taivasklaanin ja Tuuliklaanin kissoja mietteliäänä. Olikohan… olikohan Pilviharso täällä tänä yönä?
Kun mustavalkoinen turkki vilahti kokoontumissaaren reunamilla, Tarinamieli tiesi vastauksen ja pujotteli kissojen ohitse tutun tuuliklaanilaisen kollin luokse. Kollin oranssit silmät pysähtyivät Tarinamielen turkkiin, kun hän tunnisti tutun naaraan. Hänen silmänsä hohtivat ystävällisinä ja kutsuvina.
”Hei, Pilviharso”, Tarinamieli tervehti Tuuliklaanin kollia ja hymyili hänelle lempeästi. ”Mitä sinulle kuuluu?”
”Hei vain, Tarinamieli”, Pilviharso tervehti ja heilautti häntäänsäkin vielä. ”Sitä samaa. Lähestyvä lehtisade värjää nummet jo nyt, mutta lämpimät säät ovat hellineet kaikkia.”
”Miten oppilaasi voi?” Tarinamieli kysyi. Korppitassu ei ollut mestarinsa luona.
”Hän puhuu ystävilleen”, Pilviharso totesi ja nyökkäsi kohti pientä Tuuliklaanin oppilaiden kehää, joka oli kauempana Tuuliklaanin kissojen piirin sisällä. ”Hän on nopea oppimaan.”
”Hänellä on hyvä mestari”, Tarinamieli kehräsi. Tarinamielen silmät osuivat nyt Pilviharson hartiasta rintakehään kulkevasta arvesta, joka oli uusi sitten viime näkemän. ”Mistä sinä tuon sait?”
”Sain sen, kun Tuuliklaani hyökkäsi Taivasklaaniin”, Pilviharso sanoi. Hänen silmissään kiilsi… katumus. ”Tähtiklaanin rangaistus siitä, että vahingoitimme Taivasklaania syyttä suotta. Se ei ollut Tähtiklaanin tahto.”
Tarinamieli katseli kollia myötätuntoisesti. Pilviharso seurasi Tähtiklaania ja sen sanomaa ja tahtoa enemmän kuin mitään muuta. Tähtiklaani oli tärkeä Tarinamielellekin, mutta ei se häntä noin vahvasti ohjannut. Tai, kuka tietää? Tarinamieli laski tuuhean häntänsä Pilviharson hännälle ja hymyili kollille myötätuntoisesti.
”Joskus Tähtiklaani ohjaa meitä tavoin, jota emme voi ymmärtää”, Tarinamieli puhui sitten. ”Ja Yönkajon laumahan ei seuraa Tähtiklaania, eihän? Vaikka Tähtiklaani ohjaakin meidän elämiämme, on asioita ja kissoja, jotka vaeltavat kauas Tähtiklaanista ja ulottumattomiin sen voimasta je tekevät pahoja asioita. Yönkajon lauma on yksi niistä, jota Tähtiklaani ei aina voi kontrolloida tahtonsa mukaan. Ja… tai kenties oli välttämätöntä, että paineet saatiin klaanien väliltä purettua näin, jotta klaanit ja kissat voisivat kasvaa vahvemmiksi.”
Pilviharso räpäytti silmiään Tarinamielen sanoille, mutta ei ehtinyt sanoa enempää, kun viisi päällikköä loikkasivat Puhujantammeen ja aloittivat täydenkuun kokoontumisen.
”Jatketaan tätä myöhemmin, eikö?” Tarinamieli ehdotti, ei oikeastaan varmana siitä, mitä oikein ehdotti Tuuliklaanin soturille. Ehkä ei ollut edes mitään jatkettavaa. Tosin, ei Tarinamieli panisi pahakseen, jos hän ja Pilviharso puhuisivatkin mitä mieleen juolahtaisikin.

Tarinamieli kulki pimeässä, sydämensä vieden häntä kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa, jonka merkkinä toimi kuohuava joki. Jokin hänen sisällään oli pättänyt viedä hänet tänä yönä tänne. Naaraan sisällä iti typerä toive siitä, että Pilviharso olisi täällä, mutta se olisi täysin mahdotonta. Eivät he olleet sopineet tällaista tapaamista ja molemmat heistä tiesivät vallan hyvin, että tässä oli monet riskinsä.
Kierosilmäinen naaras tunsi Kuulammen luota kantautuvat hennot kuiskaukset, mutta ne eivät olleet ahdistavia vaan pikemminkin rauhoittavia. Hänen tassunsa veivät häntä hieman lähemmäs Kuulammen suuntaa, mutta hän pysäytti kulkunsa, kun kuuli liikettä Tuuliklaan puolelta.
Varjojen siimeksessä hän näki tutun silmäparin, jotka hohtivat oranssia hehkuaan pimeässä. Mustavalkoisen kollin silmät olivat yllättyneet, kun hän huomasi ystävänsä Myrskyklaanin puolella rajaa.
”En ajatellut, että näkisin sinut täällä”, Tarinamieli naurahti. Olihan se nyt huvittava yhteensattuma.
”Samat sanat”, Pilviharso nyökkäsi. Hän oli selkeästi vastahakoinen ollessaan täällä yöaikaan ja tapaamassa toisen klaanin kissaa, mutta kolli tuli siitä huolimatta lähemmäs rajaa ja jäi siihen, katsellen Tarinamieltä. ”Tuota… kiitos.”
”Mistä?” Tarinamieli kallisti päätään hämillään.
”Eilisistä sanoistasi”, kolli selitti hymyillen. ”Ne… ne lohduttivat.”
”Ole hyvä”, Tarinamieli nyökkäsi. ”Joskus kaipaamme jotain sanoja toisilta, joita emme edes tienneet kaipaavamme. Olet auttanut minua ja halusin auttaa sinua, ja aion auttaa tulevaisuudessakin”, naaras sanoi. Hän vilkaisi sitten Pilviharson uutta arpea. ”Ja vaikka arpesi muistuttaa sinua huonoista asioista, muistuttaa se myös hyvistä asioista äläkä anna itsesi unohtaa sitä.”
Pilviharso nyökkäsi Tarinamielen sanoille. Kollin päässä tuntui juoksevan ajatuksia villinä kuin tuhat jänistä. Lopulta Pilviharso kuitenkin istui alas ja katsahti Tarinamieltä. ”Mitä sinulle kuuluu? En ehtinyt kokoontumisessa kysyä.”
Tarinamieli katseli Pilviharson vaikuttavia oransseja silmiä kun vastasi. ”Sitä tavallista. Minulla ei ole oppilasta, mutta silti tekemistä.”
Kaksikon keskustelu jatkui pitkälle yöhön ja Tarinamielen rintaa lämmitti. Pilviharso oli kissa, joka ymmärsi häntä ja kenen kanssa Tarinamieli nautti olostaan enemmän kuin pystyi edes kuvailemaan. Kun väsymys alkoi painaa heidän hartioitaan ja silmäluomiaan, he hyvästelivät toisensa levein hymyin ja hännänheilautuksin.
Tarinamieli käveli yksin kotiin päin, mutta pysähtyi sitten. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja kaukana näki Pilviharson juoksevan kohti leiriään turkki tuulessa hulmuten. Tarinamieli tunsi huuliensa kääntyvän hempeään hymyyn, kun hän katseli Pilviharson menoa, kunnes kolli katosi nummien taakse. Tarinamielen sydän löi muutaman kerran nopeammin kuin normaalisti ja se lämmitti hänen koko mieltään ja kehoaan.
Ja silloin Tarinamieli tiesi sen. Hän oli rakastunut Pilviharsoon eikä hän voinut sitä enää kieltää, ei sitten millään. Kolli oli vienyt hänen sydämensä ja vallanut sen.
Hän oli rakastunut Pilviharsoon.

Huomenpentu tärisi innostuksesta. *Meistä tulee aivan pian oppilaita,* hän ajatteli innoissaan. *Kenetköhän saan mestariksi? Toivottavasti en ainakaan Suvikuuroa. Se on semmonen syyhyturkki,* pentu mietti kauhuissaan. *Roihumieli olisi kiva, mutta hän on Kultatassun mestari. Tai Kipinämyrskykin voisi olla ihan kiva.* Heinätähti tassutteli Huomenpennun huomaamatta paikalleen Suurtasanteen päälle. Hän istahti ja kietoi häntänsä käpälien ympärille. Hetken hän tiiraili klaaniaan ylpeänä. Sitten hän ulvaisi:
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen!”
Huomenpentu havahtui mietteistään.
“Huomenpentu!” Kukkaköynnös kutsui pentuaan. Huomenpentu loikki innoissaan emonsa luo:
“Meistä tulee oppilaita!”
“Tiedän, muistakaahan käyttäytyä siivosti,” Kukkaköynnös sanoi ja pesi pentujensa korvia. “Kukkaköynnös!” Huomenpentu valitti yrittäen väistää emonsa nopeita nuolaisuja. Naaras ujuttautui pois otteestaan ja piiloutui klaaninvanhimpien joukkoon.
“Minusta tulee oppilas!” hän kertoi ylpeänä Oravaliidolle, Vatukkakynnelle ja Lehväpilvelle.
“Voi minä kaipaan niitä aikoja!” Oravaliito huokaili silmät sameina tuijottaen kaukaisuuteen. “Ehkä sinä, mutta minä en kaipaa sinun oppilasaikoja sitten ollenkaan,” Vatukkakynsi murahti. Oravaliito päästi hilpeän mrraun. “No etpä tietenkään.”
Kun Lehväpilvikin yritti emonsa vaistollaan nuolaista Huomenpentua, mutta tämä huomasi sen ja luikki veljiensä luokse. “Meistä tulee oppilaita!,” Valopentu sanoi silmät säihkyen ja pitkä harmaa turkkinsa sotkuisesti. Heinätähti oli kärsivällisesti odottanut klaaninsa hiljentymistä, kunnes sanoi:
“Jääpentu, Huomenpentu ja Valopentu, astukaa eteen. Valopentu. Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Valotassuna. Mestariksesi tulee Pihkahumu. Toivon, että Pihkahumu välittää sinulle kaiken oppimansa.” Heinätähti kääntyy katsomaan Valotassusta Pihkahumuun.”Pihkahumu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Tuiskumarjalta ja olet osoittanut olevasi älykäs ja oppimisenhaluinen. Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Valotassulle.” Valotassu kääntyy Pihkahumua kohti ja he koskettavat neniä.
“Huomenpentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Huomentassuna. Mestariksesi tulee Tuiskumarja. Toivon, että Tuiskumarja välittää sinulle kaiken oppimansa.” Heinätähti kääntyy katsomaan Valotassusta Tuiskumarjaan.”Tuiskumarja, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi(Ei tiedetä/muisteta) ja olet osoittanut olevasi älykäs ja oppimisenhaluinen. Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Huomentassulle.” Heinätähti katsoi ensin Huomentassua ja sitten Tuiskumarjaa.
“Valotassu, Jäätassu, Huomentassu!” klaani naukui, kun pennut olivat saaneet oppilasnimensä.
“Milloin meistä tulee oppilaita?” Pisarapentu valitti Merilinnulle.
“Ei vielä vähään aikaan,” kuningatar vastasi.
“Onneksi olkoon, Huomentassu, Valotassu ja Jäätassu,” päällikkö tuli onnittelemaan tuoreita oppilaita.

Koko metsä oli punaisen, keltaisen ja oranssin kirjavaa. Vaahteran ja muiden lehtipuiden lehtiä sateli värikkäinä alas maahan. Kuusi kissaa vaelsi metsän läpi kohti järveä. Sen järven ympärillä elää viisi erilaista klaania, Myrsky-, Tuuli-, Varjo-, Joki- ja Taivasklaani.
“Milloin olemme perillä?” Valotassu marmatti mestarilleen Pihkahumulle.
“Kyllä me pian olemme,” kolli vastasi hilpeästi. “Katsokaa, mitä tuolla on!” hän nyökkäsi taakseen. Pennut kääntyivät katsomaan Pihkahumun osoittamaan suuntaan. Tuiskumarja ja Pihkahumu kiipesivät molemmat puuhun, kun taas Näkyviiksi meni puun taakse.
“Eihän tuolla mitään ole,” Huomentassu sanoi pettyneenä. “Hei! Missä mestarit on?” Jäätassu kysyi hämmäsyneenä. “En tiennytkään, että he osaavat hävitä tuosta noin vain.”
“Älä ole hiirenaivo,” Huomentassu sanoi kipakasti.
“Itse olet!” Jäätassu antoi takaisin.
“Lopettakaa se kinastelu,” Valotassu naukaisi hiljaa.
“Minä voin katsoa tästä puusta,” Huomenpentu sanoi. Oppilas veti etujalat taaemmas, liutti kynnet eteen ja loikkasi puuta vasten. Hän työnsi kevyesti takajaloillaan itseään ylös. Pian naaras tavoitti ensimmäisen oksan, johon hän istuutui. “Tuiskumarja! Mitä sinä siellä teet?” Huomentassu kysyi latvassa kököttävälle juovikkaalle naaraalle. Tuiskumarja alkoi laskeutua hitaasti ja vaivalloisesti.
“Minun mielestä tämä oli alusta lähtien huono idea,” Näkyviiksi marmatti.
“Enpä ole ennen kuulut aikuisen kissan valittavan,” Jäätassu sanoi hilpeästi. Näkyviiksi loi oppilaaseensa murhaavan katseen meripihkan värisillä silmillään.

“Tässä on Varjoklaanin raja. Painakaa tuo haju muistiinne,” Tuiskumarja opasti.
“Kukkaköynnös kertoi, että Varjoklaanilaiset ovat ketunnaamoja,” Jäätassu kertoi.
“Meille Kukkaköynnös ei ole kertonut mitään, mutta meille on kerrottu, että Myrskyklaanilaiset ovat mäyrännaamoja.”
Ääni kuului erään ison männyn juurelta. Iso, lihaksikas kolli punnersi itsensä ylös männyn juurelta. Kollilla oli mustia, paksuja raitoja harmaassa turkissaan§. Siniset silmät kiiluivat uhkaavina.
“Varjoklaani,” Näkyviiksi naukaisi uhkaavasti.
“Varjoklaani,” kolli myötäili. “Orapihlajahäntä, kyllä, minä se olen.” Tuiskumarja katsoi nopeasti Huomentassuun ja hänen veljiinsä. Sitten hän kohotti kuononsa ylös merkiksi kiivetä puuhun. Huomentassu kiipesi puuhun nyökäten veljilleen. Jäätassu katsoi epäuskoisena sisareensa. Kuitenkin hän pääsi puuhun, kun taas Jäätassua selvästi hoikempi Huomentassu ja Valotassu olivat kiivenneet helposti puuhun.
“Minä tästä lähden. Oli ikävä, kun tuolla metelillä säikäytitte kaiken riistan Varjoklaanin alueelta,” Orapihlajahäntä sanoi rennosti kääntyessään laiskasti kohti mäntymetsän sydäntä.
“Voitte tulla alas,” Tuiskumarja sanoi häntää viuhtoen niin, että lehdet läheltä sinkoilivat sinne tänne. Naaraan silmissä oli mulkoileva katse kohti Varjoklaanin reviiriä.

“Tämä on suuri tammi. Se on niin suuri ja korkea, että kukaan kissoista ei ole vielä kiivennyt puuhun. Paitsi joku Tuhka alkuinen Myrskyklaanilainen, kun täällä pidettiin monta vuodenaikaa sitten eräänlaiset kilpailut klaanien kesken,” Pihkahumu selittää. Oppilaat mestareineen seisovat katselemassa korkealle heidän päidensä yli ylettyvää vanhaa tammea, jonka latvan liikkeen saattaa juuri ja juuri huomata. Vankka tammi huojui hiljaisessa tuulessa kirjavat lehdet kahisten. Lehtiä sateli alas pilvenä. Jokin kiisi kuin pyrstötähti alas puusta.
“Aih! Mikä tämä on?” Huomentassu kysyy valittaen. Hän otti maasta kiveltä näyttävän asian. Tuiskumarja päästi hilpeän mrraun. “Se on tammenterho. Me emme niitä syö, mutta otetaan se mukaan, sillä lehtikadon aikana sitä voi pitää niin ikään syöttinä hiirille.” Joukko jatkoi matkaa solisevalle purolle. Puron toisella puolella on kukkuloita, joidenka huiput ovat paljaat. Koko nummi on täynnä kanervikkoa. Tuuli toi kanervan tuoksua metsään päin.
“Katsokaa! Kaniineja!” Jäätassu huusi ja hyppäsi puron yli. Sitten kuului molskahdus, kun oppilas putosi hyiseen veteen. Näkyviiksi hyppäsi oppilaansa perään ja kiskoi hänet rannan törmälle.
“Vai päätit tulla ensimmäisenä Tuuliklaanin kissaksi ja sitten Jokiklaanin. Enpä ole ennen nähnyt noin hanakkaa uimaria Myrskyklaanin kissojen joukosta,” Näkyviiksi murahtai töykeästi. Häpeissään Jäätassu nuoli turkkiaan. *Onneksi Näkyviiksi ei ole minun mestarini,* Huomentassu ajatteli itsekkäästi.
“Nyt mennään!” Tuiskumarja totesi. Muut eivät voinut muuta kuin seurata päättäväistä naarasta.

“Työnnä kynnet esiin näin, ja kuori vain tuo vihreä osa sammaleesta,” Tuiskumarja selostaa Huomentassulle. Sitten on Huomentassun vuoro. Hän kaapi sammaleen kynsillään, venyttäen tassuaan. Kun hän nosti sammaleen, se on repaleinen, ja siinä on reikiä.
“Äh,” Huomentassu tuhahti.
“Kyllä se siitä,” Tuiskumarja innosti. “Harjoitus tekee mestarin.”
Huomentassu tassutti hiljaisesti pehmeällä sammaleella. Sammal painui aina käpälän alla, ja kun nosti käpälän sammaleelta se paisui taas ylös. Alkoi pimetä.
“Laita se näin nippuun,” Tuiskumarja näytti oppilaalleen. Hän painoi sammaleen littanaksi ja teki siitä pallon. “Laita se leuan alle, ja ota toinen sammalpallo suuhun.”
Huomentassu teki työtä käskettyä. Hän kieritti kovalla työllä sammalpallon ja otti sitten hampaillaan kiinni.
“Yi ähtä ammaleeha tuhee muhtaa,” Huomentassu mongersi sammaleet suussansa. Tuiskumarjan silmät välkkyvät innoissaan. Hän viuhtoi hännällään kohti leiriä.

Oli jo melkein pimeä, kun he saapuivat leiriin. Tunnelin edessä vartioi Okakynsi ja Lumimyrsky. Tuiskumarja nyökkää Okakynnelle ja Lumimyrskylle.
“Ensimmäinen oppilaspäivä?” Lumimyrsky kysyi Huomentassulta laskien kaulaansa alaspäin. Huomentassu nyökkäsi.
Huomentassu mutusteli päästäistä ulkona tähtitaivaan alla. On pimeä lehtisateen ilta. Tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla. liviileä ja sumu ooli laskeutumassa leirin ylle. Hänen kynsiään kivisti, kiitos Tuiskumyrskyn pakotukset työntää niitä entistä pidemmälle. Tassujakin särki, kun naaras on kiertänyt koko Myrskyklaanin reviirin, kiipeillyt puissa ja pitäen hauskaa. *”Sinusta tulee vielä oiva soturi, kunhan muistat pitää kyntesi kurissa.* Se on yksi Huomentassun tärkeimmistä ajatuksista. *Toivottavasti minusta myöskin tulee oiva soturi,* Huomentassu mietti unisena.
“Mitäs minun rakas täällä mietiskelee?” Yönmusta naaras tassutteli pimeydestä Huomentassun eteen ja laskeutui makuulle. Kukkaköynnös alkoi sukia väsyneen tyttärensä likaista, lyhyttä turkkia.
“Minä menen nyt nukkumaan,” Huomentassu sanoi äkisti ja nousi ylös. Hän tassutti raskaasti halki aukion pentutarhalle. Hän työntyi sisälle pentutarhaan.
“Miksi sinä tänne tulet?” Merilintu kysyi hämmästyksissään.
“Minun vuoteeni on täällä,” Huomentassu mumisi.
“Ei ole, olet oppilas ja nukut oppilaiden pesässä,” Merilintu sanoi ja töytäisi väsynyttä oppilasta. Huomentassu jatkoi kulkuansa oppilaiden pesää kohti.
“Huomentassu! Sinä nukut tässä minun ja Jäätassun välissä,” Valotassu selitti innokkaasti. Rojahtaessaan sammal vuoteeseen hän tokaisee tylysti:
“Kiitoksia vain, mutta kyllä minä pärjään ilman teidänkin suojelua. Ennemminkin sinä tarvitset suojelua.”
Huomentassu sulkee onnellisena meripihkanväriset silmät ja vaipuu uneen.

//Tässä oppilaaksi tulemisesta tarinaa. Monta kertaa olin laittanut Jääpentu, ja sain niiitä sitten korjaillaXD.
Yritin nyt tässä tarinassa sitä Valveunen sanomaa imperfekti-preesens vaihtelua korjata. Onnistukin ihan hyvin, mutta joissakin kohissa oli kuullosti tyhmältä siinä virkkeestä, niin sorruin sitten laittamaan on...

13. luku - Oppilas

Kun Sumupennusta ja Huomenpennusta tuli oppilaita, Aamupentu jäi pentutarhan ainoaksi pennuksi. Aamupentu uskaltautui yhä aina lähestymään minua, vaikka hänelle useampaan otteeseen olin tokaissut etten pidä pennuista. Aamupentu ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan yhä uudestaan tylsyyden iskiessä lähestyi minua ja Korppivarjoa.
Korppivarjo osasi viihdyttää Aamupentua yllättävän hyvin. Hän leikki pennun kanssa, hän kertoi mukaansa tempaavia tarinoita ja osasi jutella tälle niin, että Aamupentu nauroi makeasti. Korppivarjo huomasi olotilani pennun ollessa läsnä ja se oli varmasti yksi syy sille, miksi hän otti pennun viihdyttämisen kontolleen miltei aina, kun oli läsnä. Toisinaan Korppivarjo ei ollut paikalla ja jouduin improvisoimaan, jotta sain Aamupennun kimpustani. Pentu tuntui pitävän erilaisten asioiden etsimisestä ja tutkimisesta, joten keksin hänelle aina jotain haettavaa.
Korppivarjolla oli taitoa sosiaalisesti miltei kaiken osalta. Hän osasi puhua kaikille hyvin, vaikka olikin sisäänpäinsuuntaunut ja ei lähestynyt moniakaan oma-aloitteisesti.
Saalistaminen toi omaa intoa normaaliin päivään. Kalastaminen erityisesti oli jotakin, josta nautin. Kynteni upposivat ohi uivaan kalaan ja nopean liikkeen jälkeen suomukylki oli jo kuivalla maalla ja pian Kuunvalon leukojen välissä. Ensimmäisen kalan lisäksi tuli toinen, jotka vein leiriin ja siitä tuoresaaliskasaan.
”Vau! Sait kaksi kalaa!” Aamupentu ääni sai niskakarvani pörhistymään ja käännyin kohtaamaan pennun leveän hymyn ja tuikkivat siniset silmät.
”Tuota, niin, niin sain”, mutisin hämilläni ja rauhoitin itseni. Se oli vain pentu, ei sille pitänyt ärhännellä.
”Onko kalastaminen kivaa?” Aamupentu kysyi pää kallellaan. ”Miten kaloja edes napataan? Jahdataanko niitä kuten Korppivarjo kertoi, että hiiriä jahdataan?”
”Mitä? No ei”, murahdin. ”Kaloja napataan vedestä eikä vedessä ole helppo juosta. Veden äärellä istutaan ja odotetaan. Kaloja napattessa pitää olla kärsivällinen”, sanoin ja katsoin pentua arvioiden.
”Oho! Näinkö?” pentu kysyi ja jäi tuijottamaan hiekkaista maata hetkeksi kunnes iski käpälänsä maata vasten. Sitten hän katsoi kysyvästi minua.
”No, niin”, tuijotin pentua, ”mutta joskus pitää odottaa kauemmin, kun nappaa kalaa. Joskus käpälä on vedessä, joskus veden yllä ja pitää nopeasti iskeä kyntensä kalaan ja heittää se maalle.”
”Sinähän opetat sen minulle, kun minusta tulee oppilas”, Aamupentu totesi ja katsoin pentua häkeltyneenä.
”Mitä?”
”Korppivarjo kertoi, että sinusta tulee minun mestarini!” Aamupentu julisti innokkaana ja pidätin huokausta. Se oli totta. ”Ja Pihkakäpälä sanoi samaa!”
”Kyllä, minusta tulee sinun mestarisi sitten, kun saavutat kuuden kuun iän”, myönsin pennulle, joka tuntui vain innostuvan. Pennun silmät levisivät ilosta ja hän katsoi tassut maata haroen minua silmiin.
”Upeaa!” pentu hihkaisi ja pomppasi kerran ilmaan. ”Sinusta tulee ihan paras mestari!”
Katsoin pentua hieman säälien, vaikka pentu ei sitä huomannutkaan intonsa läpi. Aamupentu oli innoissaan siitä, että minusta tuli hänen mestarinsa. Kissasta, joka oli uhannut tehdä hänen isänsä elämästä painajaista.
Kun pentu kipitti takaisin pentutarhaan, katselin hänen peräänsä mietteliäänä. Pentu pysähtyi pentutarhan suulla ja katsoi taakseen, väläyttäen minulle leveän hymyn ennen kuin katosi pentutarhan syövereihin.
Ehkä pennusta saisikin kelpuutettavan soturin Jokiklaaniin. Ja sitten… ja sitten kosto. Luimistin korviani kävellessäni tutulle paikalleni. Ajatukseni olivat ihan solmussa.

Kun Aamupentu lopulta saavutti kuuden kuun iän, en ollut varma, mitä mieltä olin siitä. Aamupennusta tulisi minun oppilaani. Aamupennusta, vihaamani kollin pennusta. Aamupentu oli selkeästi innoissaan oppilasseremoniansa lähenemisestä ja kukapa ei olisi, kyllä muistan itsekin olleeni into piukeana sinä päivänä, kun minun ja sisarteni oppilasseremonia oli viimeinkin koittanut ja meistä oli tullut oppilaita.
Ja nyt minä jatkaisin sitä jo vuodenaikoja jatkunutta perinnettä ja toimisin mestarina, vaikka minulla olikin ristiriitaiset tunteet tulevaa oppilastani kohtaan.
Valkotähti seisoi Virtakivellä ja kutsui kissat kokoontumiseen. Aamupentu katseli siniset silmät tuikkien päällikköä. Kissat valuivat Virtakiven ympärille ja katsoivat odottavina päällikköään.
”Aamupentu, astu eteenpäin”, Valkotähti kutsui ruskean kirjavaa naaraspentua, joka astui rohkeasti eteenpäin. ”Aamupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Aamutassuna!”
Valkotähti käänsi katseensa nimitettävästä oppilaasta minuun. ”Mestariksesi tulee Kuunvalo. Toivon, että Kuunvalo välittää sinulle kaiken oppimansa”, Valkotähti julisti. Olin nyt oppilaan mestari, kuten ansaitsinkin. Uniyö oli toiminut oppilaansa mestarina jo useamman kuun, joten oli vain oikein, että minäkin sain ensimmäisen oppilaani.
Astelin Aamutassun eteen ja tuore oppilas katsoi silmät ylpeinä minua kohti. Kumarruin ja naarasoppilas kosketti nenääni. Kohotin katseeni klaanitovereideni ylitse, kun kissat alkoivay huutaa uuden oppilaansa nimeä. ”Aamutassu, Aamutassu!”
Aamutassu katseli minua odottavana. ”Mitä teemme ensimmäisenä?”
Tuijotin oppilasta sanomatta sanaakaan. En oikeastaan tiennyt. Katsahdin sinistä taivasta yllämme. Nyt ei ainakaan pitäisi olla sadetta tulossa, joten yhtä hyvin voisimme kiertää Jokiklaanin reviirin läpi. ”Käymme reviirin läpi.”
Huomasin Korppivarjon kauempana. Hän tuijotti Aamutassua ja pian astelikin luoksemme. ”Onneksi olkoon uudelle oppilaalle, Aamutassu.”
”Kiitos, Korppivarjo!” Aamutassu sanoi hehkeällä äänellä. ”Tuletko sinä mukaan?”
Tuijotin ruskean kirjavaa oppilasta ihmeissäni ja sitten Korppivarjoa, joka katseli yhä pientä oppilasta. ”Luulenpa, että mestarisi-”
”Minun puolestani käy”, tokaisin ennen kuin mustavalkoinen kolli ehti sanoa lausettaa loppuun. Ehkä oli vain parempi, että Korppivarjo tulisi mukaan ja vahtisi, etten vetäisi hernettä nenääni ensimmäisenä päivänäni Aamutassun mestarina. Tässä kun oli paljon totuttelemista.
”Oi, kuinka kivaa!” Aamutassu hihkaisi innoissaan ja loikki Jokiklaanin leirin suuaukolle tuuhea häntä juoksussa hulmuten. Katsoin oppilaani juoksun perään ennen kuin rauhallisesti astelimn hänen perässään ja Korppivarjo aivan kannoillani.
Kuljimme tuttuja reittejä Jokiklaanin reviirin poikki ja esittelimme yhdessä Korppivarjon kanssa Aamutassulle Jokiklaanin reviirin tärkeimpiä kohteita ja paikkoja. Näytimme hänelle suuren järven, joet ja purot sekä lammet. Aamutassu oli Varjoklaanin kissaksi yllättävän kiinnostunut vedestä ja uimaan oppimisesta, mutta kuinkas muutenkaan, kun oli kasvanut koko ikänsä uimista rakastavien jokiklaanilaisten ympäröimänä.
Taivasklaanin ja Jokiklaanin rajalla Aamutassu kyseli paljon rajan toisella puolella elävästä klaanista. Korppivarjo vastaili enimmäkseen oppilaan kysymyksiin, silloin tällöin minäkin. En tiennyt puoliakaan niin paljon Taivasklaanista kuin Korppivarjo.
Kuljimme järven kautta kohti Varjoklaanin reviiriä ja tunsin sisälläni vihaista kipinöintiä, mutta tiesin olevani parempi kuin sellainen, joka räjähtäisi. Joten… hillitsin mieleni ja annoin Aamutassun nauttia reviirikierroksesta.
”Tuollako on Varjoklaani?” Aamutassu kysyi ja tuijotti havumetsän syvyyksiin. ”Millaisia he ovat? Taivasklaanilaiset ovat rauhan puolella ja avoimia kaikkia kohtaan, ja todella uskollisia. Tuuliklaanilaiset ovat nopeita ja ärhäköitä, ja jopa vähän ylpeitä ja myrskyklaanilaiset ovat oikeudenmukaisia ja heillä on vahva moraalinen kompassi. Tai siis, stereotypisesti näin, eikö?”
”Juuri niin”, Korppivarjo vahvisti. ”Stereotypioihin ei kannata liikaa luottaa eikä varsinkaan niillä ärsyttää toisten klaanine edustajia turhaan.”
”Varjoklaanilaiset ovat kylmäverisiä taistelijoita”, totesin kuivasti ja Aamutassu kääntyi katsomaan minua silmät suurina. ”He välittävät vain itsestään.”
”Eivät kai kaikki?” Aamutassu hämmentyi.
”Aamutassu, stereotypiat, muistathan”, Korppivarjo sanoi äkkiä ja Aamutassu nyökkäsi,
”Niin, joo, tiedän”, Aamutassu nyökkäili. Tunsin oppilaan katseen turkillani ja hän yritti selkeästi löytää minusta jotakin, mutta turhaan.
”Palataan leiriin”, totesin ja käännyin jo leiriä kohti. ”Huomenna opit saalistamaan.”

Aamutassu kulki matalana, häntä suorana ja korvat höröllä esitellessään vaanimisasentoaan. Korppivarjo oli opettanut Aamutassulle tätä liikettä oppilaan ollessa vielä pentu, joten se, että Aamutassu osasi näin nopeasti kyseisen asennon ei yllättänyt.
”Aseta tassusi pehmeästi maata vasten, kun kuljet, tai pelästytät jokaisen lähelläsi olevan saaliin Myrkyklaanin asti”, ohjeistin ruskeaa oppilasta, joka pehmensi heti askellustaan. Hän oppi nopeasti, sentään jotain positiivista. ”Muista varoa jokaista askeltasi. Älä astu kuivien lehtien tai oksien päälle.”
”Selvä!” Aamutassu nyökkäsi tomerasti.
”Kulje hitaasti saalista kohti ja kun olet tarpeeksi lähellä, syöksy tai loikkaa saaliin kimppuun ja tee nopea tappopurema”, ohjeistin taas. ”Osaatko tunnistaa yhdenkään saaliin hajua?”
”No, en”, Aamutassu sanoi ja nousi istumaan. No, ei se ollut kyllä mikään yllätys, kun oppilas vasta ensimmäistä kertaa oli oikeasti kokeilemassa saalistamista.
”Avaa suusi raolleen ja maistele ilmaa”, selitin ja oppilas teki työtä käskettyä. ”Mitä haistat? Onko saaliseläimiä lähellä?”
”Haistan jotain… se on tuttu… olisiko orava?” oppilas haisteli ja kääntyi katsomaan minua kysyvästi. ”Ja… joku pieni jyrsijä…”
”Vesimyyrä, kyllä”, nyökkäsin. ”Hiiriä, myyriä ja niin edelleen saalistaessa pitää keskittyä erityisen paljon vaanimiseen, sillä ne tuntevat herkästi askelten värähtelyn maasta.”
”Entä oravat?” Aamutassu kysyi.
”Sama asia, mutta oravien kanssa pitää toimia nopeasti, sillä ne voivat kiivetä puihin”, selitin oppilaalle. ”Niiden tie puihin pitää katkaista tai sitten olla nopeita ja hiljaisia.”
”Kirkaskuu kertoi kiivenneensä puuhun oravien perässä”, Aamutassu pohti.
”No, kiipeily ei ole jokiklaanilaisille ominaisinta”, tuhahdin. Tiesin kyllä, että emoni osasi kiivetä taitavasti puihin ja kulkea oksalta toiselle. ”Harvat Myrskyklaanin ja Taivasklaanin ulkopuolella osaavat kiivetä puihin. Varjoklaanissa on ehkä myös, mutta silti.”
”Oletko koskaan uidessa saanut kalaa kiinni?” Aamutassu kysyi ja tuijotin oppilasta huvittuneena.
”No en”, naurahdin. ”Uidessa pitää liikutella tassuja koko ajan ja kalat pysyävt poissa, jos näkevät liikettä. Joku on ehkä saanut vedessä seisoessaan kalan kiinni, mutta se on harvinaista, sillä jos kalat näkevät varjosi tai heijastuksesi, ne karttavat sinua tai uivat karkuun.”
”Opetatko minut milloin uimaan?” Aamutassu kysyi sitten.
”Nyt keskitymme saalistukseen, Aamutassu”, sanoin oppilaalle jämäkästi. ”Opettelemme saaliseläimiä ja niiden ominaistuoksuja, jotta voit oppia saalistamaan ja ruokkimaan klaanisi.”
”Anteeksi”, oppilas painoi päänsä alas.
”No niin”, huokaisin. ”Seuraa sitä vesimyyrän hajua ja katsotaan, voitko saada sen kiinni.”

Aamutassu oli… harvinaisen nopea oppija, erityisesti saalistuksen osalta. Hänellä tuntui olevan jokin kiihko oppia ja näyttää taitonsa minulle, mestarilleen. Korppivarjo oli useimmiten mukana, kun opetuksessa oli vuorossa taisteluliikkeet. Olihan se helpompi demonstroida taistelua, kun mukana oli kaksi kissaa esittelemässä.
Nyt Aamutassu söi Sumutassun ja Huomentassun kanssa kalaa hieman syrjemmässä. Kuulin silti oppilaani hehkeän naurun näinkin kaukaa. Katseeni ei liikkunut viiksikarvan vertaakaan rusehtavasta oppilaasta. Kerran nuori naaras nosti katseensa minuun ja hymyili todella ilosiesti. Hän tervehti minua hännänheilautuksella ennen kuin palasi keskusteluunsa kahden ystävänsä kanssa.
Korppivarjo ilmestyi luokseni ja viimeinkin painostava katseensa Aamutassun yllä katkesi. Nousin istumaan ja katsoin mustavalkoista kollia odottavasti. Hän kietoi häntänsä tassujensa eteen ja kumartui lähemmäs, jotta puhe ei kuuluisi ulkopuolisten korviin.
”Leijonahammas kävi ensimmäistä kertaa rajalla yksin”, Korppivarjo kuiskasi hiirenhiljaa. Katsoin häntä kysyvästi.
”Näitkö häntä?” kysyin sitten ääneen.
”Näin”, kolli nyökkäsi, ”hänen niskakarvansa olivat pystyssä koko ajan ja hän vilkuili hermostuneesti Jokiklaanin puolelle.”
”Siinä se?” tuhahdin. Säälittävä Varjoklaanin kissa.
”Ei sentään”, Korppivarjo pudisti päätään, ”hän uhosi ja huusi. Sanat olivat epäselviä. Hän uhosi sinun nimeäsi ja uhkaili jotain siitä, että et voi satuttaa häntä.”
”Voi kunpa hän vain tietäisikin”, virnistin leveästi. Sivusilmällä hän vilkaisi oppilastaan. Voi kunpa Leijonahammas vain tietäisikin, mitä häntä odotti tulevaisuudessa.

Oli yö ja jotain hyvää oli tapahtumassa. Ruskopentu juoksi kohti parantajan pesää huutaen: “ Liljalintu poikii! Liljalintu poikii!” “Nytkö jo?”, Harmaakorppi kysyi. Harmaakorppi ja Surulintu tulivat juosten yrtit mukana kohti pentutarhaa. “Tehkää tilaa”, Harmaakorppi opasti. Raitapentu kysyi: “Milloin me nähdään pennut?” “Ei vielä vähään aikaan”, Yösiipi sanoi. “Pitää odottaa ensin että pennut ovat syntyneet ja sitten pitää antaa Liljalinnun levätä. “Mutta kun minä haluan nähdä ne nyt!”, Raitapentu intti. Ruskopentu tuli ulos ja sanoi: “Hiirenaivo! Ei pennut ole edes syntyneet.” “ Itseppäs olet!”, Raitapentu väitti vastaan. “Olkaa hiljaa tai Harmaakorppi repii teiltä korvat päästä!”, Höyhentassu sanoi yllättäen pentujen takaa. “Ääk!”, pennut kiljaisivat ja lähtivät sokeina juoksuun, mutta törmäsivät Tuhosydämeen. Sillä aikaa pentutarhassa synnytys oli juuri alkamassa. “Pure tätä keppiä, se auttaa.”, Surulintu opasti Liljalintua. “Hyvin se menee”, Surulintu jatkui. Kuului tuskan huutoja. “Ensimmäinen syntyy!”, Surulintu hihkaisi. “Se on kolli!” Kuului taas tuskaisia huutoja. “Toinen syntyy! Se on naaras!” Lilajintu huohotti ja puri keppiä kovasti. Kun kolmas oli syntymässä normaalisti,Harmaakorppi huomasi, että “Miksi sillä on jo silmät auki?” Pentu oli kolli. Pentu vingahteli. Keskiyö lähestyi ja samaan aikaan neljäs oli syntymässä: “Jo neljäs?”, Harmaakorppi ihmetteli. Neljäs oli kolli, pienempi kuin muut. Kun synnytys oli ohi, niin Surulintu ja Liljalintu alkoivat nuolemaan pentuja. Ulkoa kuului muiden pentujen kysymyksiä: “Pääseekö katsomaan pentuja?” “Montako niitä on?” “Milloin niiden kanssa saa leikkiä?” Siinä samassa Havukatse pelmahtaa pentutarhaan. “Ovatko ne jo syntyneet?”, hän kysyi. “Joo kolme kollia ja yksi naaras”, Liljalintu vastasi. “Miksi tuolla yhdellä kollilla on jo silmät auki?”, Havukatse jatkoi. “Ei kukaan tiedä.”, Harmaasiipi vastasi hiljaa. “Niillehän pitäisi antaa nimet”, Havukatse ehdotti. “Tuon jolla on jo silmät auki, voisi olla Isopentu, ja myöhemmin Isosilmä. Tuon oranssin kollin nimi voisi olla Ruskapentu. Tuon valkoisen naaraan nimi voisi olla Valkopentu ja tuon tummanharmaan kollin nimi voisi olla Yöpentu, koska se syntyi keskiyöllä”. “Eli Isopentu, Ruskapentu, Valkopentu ja Yöpentu”, Havukatse totesi. “Hyviä nimiä”, Surulintu sanoi katsellessaan tyytyväisenä pentuja. // Isopentu: Isosilmäinen kolli, jolla olisi joku silmäsairaus, koska syntyi silmät auki. Ruskapentu: ruskanoranssi kolli. Valkopentu: Valkea naaras. Yöpentu: Tietoja löytyy hakemuslomakkeesta. Luonteet muille pennuille voi yp:t päättää. Ja jes! Eka tarina valmiina. Olen ylpeä. //

Huomenpentu loikki ympäriinsä jahdaten eksynyttä alkulehtisateen perhosta. Perhosen siivet lepattavat niin houkuttelevasti. Hän veti etukäpäliään taaemmas ja ponkaisi takajaloillaan. Naaras koukkasi kynnellään perhosta siipeen. Huomenpentu laskeutui pehmeästi pölähtäen maahan perhonen suussaan. Huomenpentu kipitti lyhyillä jaloillaan pentutarhalle. Hän työntyi ovesta sisään.
“Kukkaköynnös, katso mitä sain kiinni!” pentu esittelee saalistaan. Mykkä Tuulihäntä heilauttaa häntäänsä lempeä katse silmissä. Hohtavan valkoinen naaras on muuttanut vasta pari auringonkiertoa sitten pentutarhaan. Hän odottaa Lehmussydämen pentuja.
“Vau, se on kaunis!” Kukkaköynnös huokailee.”Pidä siitä hyvää huolta,” naaras lisää.
“Huomenpentu, tule ottamaan vaahteranlehtiä kiinni!” Pisarapentu maukuu ulkoa.
“Joo, tulen! Sinä saat tämän,” hän sanoo räpäyttäen ystävällisesti silmiään Aaltopennulle. Kolli ottaa lahjan vastaan järven siniset silmät loistaen. Hän nyökkää ja vetäytyy sitten pentutarhan hämyiseen nurkkaan Merilinnun luokse. Huomenpentu kipittää pehmeä pentukarva heilahdellen ulos.
“Pöö!” Pisarapentu naukaisee oksan takaa.
“Sinä senkin,” Huomenpentu irvistää ja loikkaa naaraan päälle. Hän takoo takakäpäliään Pisarapennun päällä ja hyppää sen jälkeen pois.
“Joko riittää?” Huomenpentu kysyy.
“Ei!” Pisarapentu naukaisee ja loikkaa mustavalkoisen naaraan kimppuun. Huomenpentu pyristelee pennun alla.
“Mene veltoksi,” Aurinkohuippu kehottaa tytärtään. Huomenpentu ottaa neuvosta vaarin ja valahtaa veltoksi.
“Luovutit!” Pisarapentu ilakoi, mutta siinä samassa Huomenpentu ponkaisee ylös.
“Pitää olla valppaana,” hän sanoo Pisarapennun hölmistyneelle naamalle.


“Opeta meille taisteluliikkeitä, ole kiltti!” Huomenpentu anoo Kultatassua. Pisarapentukin loihtii naamalle niin söpön ilmeen, että Kultatassu parka ei voi muuta kuin opettaa.
“Okei. Huomenpentu, käänny sinä Pisarapentuun päin. Pisarapentu, sinä hyppäät Huomenpennun niskaan ja Huomenpentu, sinä kierehdät alta pois,” oppilas selostaa. *Minä kierähdän nopeammin kuin arvaatkaan,* Huomenpentu ajatteli. Pisarapentu oli valmistautumassa jo loikkaan, kun Huomenpentu kierähti hänen altansa ennen aikojaan.
“Hei, tuo ei ollut reilua,” Pisarapentu moitti harmi äänessään.
“Otetaan uusiksi,” Huomenpentu sanoo ja nuolaisee naaraan korvaa.
“Hyi, Huomenpentu, onko sinulle mehiläisiä päässäsi, et sinä ole minun emoni, vaan Merilintu,” Pisarapentu moitti.
“Et sinäkään voi minua moittia, kun et ole emoni,” Huomenpentu antoi takaisin samalla mitalla. Se oli kuitenkin huono yritys, sillä Pisarapentu oli jo suuttunut ja marssinut kohti pentutarhaa.
Tummat pilvimassat liikehtivät kovaa vauhtia kohti Myrskyklaanin reviriä. Kauempana kulkukissojen joukko lähestyy klaanireviireitä.

Huomenpennun silmistä paistoi väsymys sekä nälkä. Hän oli mennyt kerälle emonsa sammalpetiin Tuulihännän makoillessa pesän toisella puolella. Kuningattaren maha paisui paisumistansa, ja Huomenpentu pelkäsi, milloin tämä räjähtäisi. Hän haki lämpöä emostansa ulkona riehuvan viiman. Ulkona piiskasi sade, vaikka aiemmin päivällä oli ihan lämmin lehtisateeksi.
“Lehtisade on ihan hiirenaivoinen,” Huomenpentu marmatti käpertyen entistä tiukemmaksi rullaksi.
“Kyllä se vielä lakkaa. Pian tulee hiirenkorva ja viherlehti,” Kukkaköynnös lupaa korpinmusta turkkinsa kiiltäen.
Aukion läpi kulkee kissajoukko lavat lysyssä ja turkki märkinä. Yksi heistä kantaa suussaan vettynyttä hiirtä, joka ei näytä kovin houkuttelevalta. Huomenpentu tuntee nälän mouruavan vatsassaan.
“Minulla on nälkä,” naaras käänsi vihreät silmänsä kohti emoa.
“Metsästyspartio saapui juuri,” Kukkaköynnös sanoo unisena.
“Mutta se on ihan variksenruokaa,” naaras valitti.
“Koeta kestää. Sinun pitää kiittää Tähtiklaania siitä, että olet saanut ylipäätänsä ruokaa. Yleensä Lehtikadon päivinä saan vain yhden päästäisen puoliksi kahdessa aurinkohuipussa,” Kukkaköynnös alkoi ärtyä. *Hui! En halua nääntyä nälkään,* Huomenpentu ajatteli, loikkaa jaloilleen ja kiiruhtaa ulos. Hän yrittää olla mahdollisimman pieni, jotta ei kastuisi, mutta epäonnistui. *Miksi täällä pitää aina sataa?* naaras mietti, mutta jatkoi kuitenkin matkaa tuoresaaliskasalle. Maa oli mutainen ja näin ollen käpälätkin. *Miksi Tähtiklaani ei suo meille hyvää säätä?* hän ajatteli kitkerästi. Huomenpentu otti suuhunsa märän hiiren ja vei sen katajan alle.


Huomenpentu päätti livahtaa leiristä, sillä pentutarhassa oli ikävä tunnelma Pisarapennun takia ja Tähtiklaani muutenkin oli ihan hiirenaivoinen. Pentu suuntasi kohti tarpeiden tekopaikkaa.
“Ketunläjät,” Huomenpentu ärsyyntyi astuessaan jonkun jätöksiin. Hän livahti muurista läpi ja oli metsässä toista kertaa elämässänsä, toista kertaa ilman lupaa.
Huomenpentu kompuroi juurien yli. Hän kompastui keppiin ja meni nurin. Aivan maan tasolla hän haistoi omituisen hajun. Se oli ketun jätösten, mudan, järven ja jonkin erittäin pahan hajuisen yhdistelmä. Pentu hätkähti kauhuissaan ja viiletti kohti leiriä kompastellen kiviin, puiden juuriin ja oksiin. *Jokiklaani hyökkää,* Huomenpentu ajatteli ja pelko valtasi pennun sydämen. Puut vain vilisivät, kun Huomenpentu juoksi eteenpäin sydän jyskyttäen. Hän jarrutti tunnelin kohdalla, syöksyi kuitenkin sisään ja pysähtyi vasta pentutarhan oviaukossa.
“Mikä hätänä?” Merilintu kysyi silmät kaveten viiruiksi.
“Jokiklaani hyökkää!” Huomenpentu sanoi silmät levällään.
“Oletko ihan varma?” kuningatar sanoi kauhuissaan.
“Jätösten, mudan ja järven haju,” Huomenpentu inttää.
“Siis Jokiklaani?”
“Jokiklaani, olen varma. Se oli hirveä kalanlöyhkä!” Huomenpentu naukuu hädissään, vaikka ei edes tiedä, miltä kala haisee. Mutta osaa kyllä arvata minkä hajuista se on. Siinä vaiheessa kuningatar pomppaa pystyyn ja viilettää kohti suurtasannetta. Merilintu heilauttaa häntää merkiksi Huomenpennun seurata häntä.


“Saako tulla?” Merilintu kysyy päällikön pesän suulla.
“Mitä asiaa?” Heinätähti kysyy.
“Huomenpennulla on sinulle asiaa,” Merilintu toteaa. Heinätähti näyttää uteliaalta, mutta Huomenpentu vapisee pelosta.
“Kerro,” Heinätähti kehottaa. Ääni vapisten ja jalat pelosta tutisten Huomenpentu alkaa kertoa.
Tarinan loppua kohti Heinätähden siniset silmät alkavat hehkua tulta.
“Etkö tajua, että Yönkajon kulkukissa lauma on vaarallisin uhka tällä hetkellä tällä seudulla?” naaras kysyy kauhistuneella äänellä. Huomenpentu nyökkää varovasti, uskaltamatta puhua pukahtaakkaan. “Voitte mennä, lähetän partiot,” päällikkö nyökkää. Pelokkaana Huomenpentu hiipii aukion yli ja säntää kauhistuneena pentutarhaan. Olihan se kumma. *Mikä ihmeen Yönkajon kulkukissa lauma?* Huomenpentu miettii kuumeisena.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen!” Heinätähti ulvaisi. Kissoja alkoi hieman vasta hakoisina valua ulos kylmään sateeseen.
“Äskettäin Huomenpentu karkasi leiristä, meidän onneksemme,” Heinätähti aloitti. Kissojen keskuudessa alkoi kiihtynyt supina.
“Kyllä, kuulitte oikein. Hän haistoi metsässä Yönkajon lauman…” leirin läpi kuului valtaisa kohahdus, kun kissat kauhistuivat uutisista.
“...Iltataival, sinun mukaasi lähtee Okakynsi, Valkomyrsky, Tuhkamyrsky, Lieskamyrsky, Lehtitassu sekä Kuutamosydän. jäljittäkää te lauma. Suvikuuro, sinä johdat seuraavia kissoja: Kauriskorva, Haapanatassu, Kuukynsi, Tuiskumarja, Jääsielu, Katajataivas, Ukkostassu sekä Timalisydän. Te lähdette taustajoukoiksi turvaamaan selustaa. Loput jää leiriin vartioimaan, ja jos tulee taistelu, Roihumieli valitsee viisi kissaa ja johdattaa heidät taisteluun. Lisäksi minä otan myös viisi,” Heinätähti katsoi arvioivasti kissa joukkoa. Hän nyökkää Iltataivaleelle ja Suvikuurolle, jotka kokosivat Heinätähden päättämät kissat ja lähtivät matkaan. Huomenpentu seurasi tätä kaikkea peloissaan vapisten.
“Tule,” Kukkaköynnös kutsui tytärtään. Kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat vetäytyvät pentutarhan suojiin. Pentutarhan oviaukkoon menevät vahtiin Valkoviiksi, Aurinkohuippu ja Lehmussydän.
“Mikä se lauma oikein on?” Huomenpentu kysyy Kukkaköynnökseltä.
“Se on semmonen kulkukissa lauma, joka valtasi kokoontumissaaren ja hyökkäillyt klaanien kimppuun,” Kukkaköynnös kertoi. Pentujen silmät laajenivat ja osa heistä alkoi vikisemään. Pelon väristys meni kuin sähkö läpi Huomenpennun. Valopentu painautui lähemmäs Kukkaköynnöstä, mutta Jääpentu alkoi mahtailla.
“Minä kyllä häädän ne variksenruoka kissat pois Myrskyklaanin mailta, ei hätää Valopentu, minun seurassa on ihan turvallista.” Merilintu loi Jääpentuun kylmän katseen merkiksi olla hiljaa.
“Aletaan nyt ihan rauhassa nukkumaan,” Kukkaköynnöskin sanoi ja veti pentunsa lähemmäs itseään.
Auringonlasku värjäsin lehtisateen taivaan punaisen eri sävyisiksi. Sade oli jo loppunut. Resuinen joukkio lähestyi oudolta näyttävää, kodikasta kuoppaa, jonka seinämät olivat kalliota. Joukkio oli kirjava sekä verinen. Suurimmalta osalta kissoilta oli lähtenyt karvatuppoja.
“Sudenlaulu!” Valkomyrsky huutaa.
“Tuhkamyrsky on haavoittunut pahasti!” kolli lisää. Hämähäkinseitit suussa parantaja juoksi kohti Myrskyklaanin sotureita. Tuhkamyrskyn lavan syvästä haavasta norui verta vuolaasti. Lavasta oli lähtenyt myös isompia karvatuppoja.
“Käy makuulle,” parantaja käski. Parantaja alkoi hoitamaan vakavasti haavoittunutta Tyhkamyrskyä.
Pian parantaja oli hoitanut Tuhkamyrskyn ja siirtyi hoitamaan muita.
“Vain naarmu,” Okakynsi sanoo.
Huomenpentu herää kissojen ääniin sekä Hopeahännän tuikkeeseen. *Soturit ovat palanneet!* oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. *Käyn antamassa hyvä yön nuolaisun isälle,* Huomenpentu mietti mielissään.
“Mitä mietit?” Kukkaköynnös kysyi unisena.
“Käyn antamassa hyvän yön nuolaisun isälle,” pentu kertoi. Kukkaköynnös päästi hilpeän mrraun ja nuolaisi itsekin Huomenpentua.
“Mitäs Huomenpentu?” Aurinkohuippu kysyi hilpeästi.
“Tulin antamaan sinulle hyvän yön nuolaisun,” Huomenpentu sanoi ja nuolaisi isäänsä korvaan.
“Kiitos samoin,” Aurinkohuippu sanoi hellästi ja nuolaisi pentuaan. Huomenpentu kävi kerälle isänsä viereen, sulki silmänsä ja nukahti siihen. Myöhemmin hän tunsi jonkun kantavan häntä takaisin pentutarhaan emonsa ja pentuetovereiden luo nukkumaan.

//Tässä taas kerran tarinaa. Vilkasin tota kuningatar -osiota Myrskyklaanin kohdalta, niin siellä lukee että Kukkaköynnös on Huomenpennun, Valopennun ja Sulkapennun emo. Olin unohtanut vaihtaa tuolloisen Sulkapennun nimen Jääpennuksi siitä kohtaa. (Alustavasti Jääpennun nimi piti olla Sulkapentu, mutta kun huomasin että Merilinnun pentueessa oli sulkapentu, päätin vaihtaa nimen). Sori tuo moka! Kolmikko on siis Jääpentu, Huomenpentu sekä Valopentu!

Ensimmäinen luku - Valosydän

Pitkäturkkinen kilpikonnakuviollinen naaras katseli vatsansa vieressä nukkuvaa pientä pentuaan. Hän oli saanut isänsä lyhyen turkin, mutta emonsa värikkään kuvioinnin. Hän oli kaunein pentu, jonka pennun emo oli koskaan nähnyt, olihan pentu hänen omansa.
Pentutarhan suulla seisoi mustavalkoinen kolli, jonka meripihkan keltaiset silmät hohtivat hämärässä pesässä. Hänen pentunsa, vasta viikon vanha, nukkui emonsa vatsaa vasten sikeää pennununta. Salamasydän hymyili katselleessaan edessään olevaa näkyä. Hänellä oli tytär ja kaunis sellainen.
Pentu haukotteli herätessään ennen kuin vaipui takaisin uneensa. Sen pieni töpöhäntä heilui hetken, kunnes naaras vaipui taas uniensa maihin. Kummallakaan pennun vanhemmista ei ollut lyhyttä, jänismäistä häntää vaan pitkät ja vahvat hännät.
Mutta se ei haitannut pientä perhettä. Se teki pienestä pennusta vain uniikimman. Hän oli myös kovin ponteva pentu, jolta löytyi jo nyt suuret ja vahvat takajalat.
”Minusta hänen nimensä voisi olla Kanipentu”, Salamasydän oli ehdottanut nähdessään pennun. Vahvat takajalat ja töpöhäntä toivat kollille mieleen kanin.
”No ei!” pitkäkarvainen naaras oli hykertänyt. ”Hänen nimensä on… Valopentu.”
”Valopentu?” Salamasydän tuijotti kumppaniaan huvittuneena. ”Sydänmieli, rakas, eihän se kerro hänestä mitään.”
”Kertoohan”, Sydänmieli tokaisi, hymyillen pentuaan kohti. ”Hän on meidän elämämme valo. Ja hän tekee varmasti meidän ja monien muiden elämistä valoisammat ja kauniimmat kuin voimme edes vielä kuvitellakaan.”
Nyt kun Salamasydän katseli tytärtään, hän tiesi, että Valopentu oli juuri se oikea nimi tälle kauniille pennulle.
Kun Valopentu avasi silmänsä ja otti ensimmäiset askeleensa, molemmat hänen vanhemmistaan olivat läsnä. He katsoivat haltioituneina tyttärensä suuria, pyöreitä sinisiä silmiä. Valopentu oli myös nopea juoksija, kun hänen tasapainonsa sen lopulta salli.
Orvokkipentu oli liittynyt Valopennun leikkeihin ja heistä oli tullut nopeasti ystäviä. Kaksikon juoksennellassa pentutarhan suulla, Närhitähti, Varjoklaanin päällikkö itse, oli tullut tervehtimään pentuja. Päällikkö oli Salamasydämen isä ja oli hymyillyt lämpimästi poikansa tyttärelle.
Valopennulla oli ilontäyteinen pentuaika, vaikka monet olivatkin hänen töpöhännälleen naureskelleet, mutta se loppui pian erään kamalan tapahtuman jälkeen. Salamasydän oli ollut kiireinen soturintehtävissään ja oli yhä harvemmin päässyt pentunsa ja kumppaninsa tykö, mutta aija aikaa saadessaan juoksi korvat tuulessa hulmuten pentutarhaan.
Valopentu rakasti emoaan koko sydämestään. Sydänmieli kertoi aina upeita tarinoita ja saattoi pentunsa uneen silittämällä tätä hellästi tuuhealla hännällään.
Päivien kuluessa Sydänmielen siniset silmät alkoivat haalistua ja hänestä tuli väsyneempi ja väsyneempi, ja yhä vai heikompi. Parantaja oli huolissaan kertonut, että Sydänmielellä oli jokin vakava sairaus, johon hänellä ei ollut parannuskeinoa.
Ja pian Sydänmieli sairastui vain pahemmin ja Valopentu ymmärsi sen. Hänen emonsa oli sairas ja heikko. Hän teki kaikkensa, jotta emo nauroi, viihtyi ja nautti olostaan. Hän teki kaiken, mistä emo piti.
Eräänä synkkänä päivänä Valopentu joutui hyvästelemään emonsa, joka hiljaa hiipui sammalpedillään ja siirtyi lopulta Tähtiklaanin maille saalistamaan. Sydänmielen viimeiset sanat pennulleen muistaisi pieni pentu aina: ”Olet elämäni valo ja teet varmasti jotain suurta. Seuraa aina sydäntäsi, se on tärkein ominaisuutesi.”
Salamasydän oli sen jälkeen siirtynyt pentutarhaan pentunsa luokse. He surivat yhdessä, valvoivat hautajaisissa ja elivät kahdestaan. Salamasydän oli upea isä ja Valopentu oli ollut vain iloinen siitä, että hänellä oli niin upea isä kuin Salamasydän. Kolli ei todellakaan antanut kenenkään ryttyillä tyttärelleen eikä kukaan edes uskaltanut.
Aina tähtitaivasta katsoessaan pieni kilpikonnakuviollinen kissa muisti emonsa ja muisteli tätä kaipuun hymy huulillaan. Hän pitäisi huolen, että eläisi hyvän elämän, johon olisi tyytyväinen, sillä hän tiesi, miten äkkiseltään elämä voisikaan päättyä.

Pienen mäntypuun juurella istui töpöhäntäinen, kilpikonnakuviollinen naaras. Hän seurasi harmaankirjavan oppilaansa taistelua Sammakkotassua vastaan. Kaksi nuorta kollia käyttivät kaikkia kykyjään osoittaakseen olevansa Varjoklaanin arvoisia kissoja.
Valosydän ja Metsäsielu tarkkailivat oppilaitaan vieretysten. Valosydämen ajatukset olivat osittain kuitenkin muualla, vaikka hän näytti katselevansa oppilaansa liikkeitä. Valosydämen ajatukset olivat pitkästä aikaa hänen edesmenneessä emossaan, joka oli kuollut Valosydämen ollessa vielä pentu.
Salamasydän, Valosydämen isä, oli pitänyt tarkasti ja hyvin huolta ainoasta pennustaan, erityisesti kumppaninsa kuoleman jälkeen. Valosydän muisteli aina hymyillen pentuaikojaan, vaikka emo olikin ollut poissa. Salamasydän oli aina pitänyt tyttärensä puolia, kun muut olivat ihmetelleet Valosydämen töpöhäntää, kunnes emon kuoleman jälkeen suurin osa oli lopettanut naureskelunsa top tykkänään.
Valosydän muisti etäisesti isoisänsä, Närhitähden, mutta päällikkö oli kuollut vähän Valosydämen oppilasseremonian jälkeen. Salamasydän oli pysynyt aina läsnä Valosydämen elämässä, ja jokaisena päivänä viettänyt edes hetken pentunsa kanssa.
Varjoklaanilaiset tunnetiin muissa klaaneissa taistelunjanoisina ja julmina, ja jotkut varjoklaanilaiset yrittivät jopa pitää sitä yllä, mutta Valosydämestä se oli typerää. Monet rikkoivat jo sitä stereotypiaa, mutta enemmänkin olisi tehtävissä.
Metsäsielu Valosydämen vierellä pomppasi äkisti pystyyn, saaden Valosydämen heräämään ajatuksistaan. Vanhempi kolli pysäytti taisteluharjoituksen ja hölkkäsi pienelle neulasten peittämälle hiekkakuopalle. Valosydän jolkotti kollin perään häkeltyneenä ja kirosi mielessään sitä, ettei ollut seurannut tilannetta.
Sammakkotassu oli upottanut hampaansa tiukasti Sysitassun häntään ja pienempi kolli ulisi kivusta. Metsäsielu ärisi oppilaalleen.
”Päästä irti! Päästä irti!” Sysitassu ulisi ja Valosydämen siniset silmät levisivät. Hän loikki Metsäsielun ohitse oppilaansa luokse ja rauhoitteli tätä. Lopulta Sammakkotassu päästi irti ja Sysitassu lensi kuonolleen maahan. Valosydän silitti tassullaan oppilaansa selkää.
”Sammakkotassu!” Metsäsielu torui oppilastaan, jonka hännänpää nyki. Kolli oli selvästi taas hermostunut jostakin, kuten tavallista, ja antanut ärtymyksensä ottaa ohjat. ”Etkö ole jo oppinut, ettei omaa toveria satuteta! Pitäisi jo oppia!”
Valosydän jätti Metsäsielun läksyttämään oppilaalleen, toivoen, että Sammakkotassu oppisi pian läksynsä ja oikean tavan toimia. Valosydän katseli oppilaansa pitkää häntää. Sysitassun niskakarvat olivat pystyssä säikähdyksestä. Naaras talutti oppilaansa leiriin ja vei tämän parantajien hoidettavaksi, kuullen huojentavasti ettei mitään vakavaa ollut sattunut.
Hiutalehuure, Valosydämen ystävä jo pentuajoilta, loikki aukion poikki Valosydämen luokse mukanaan pulska lintu. Harmaavalkean naaraan ruskeat silmät kimmelsivät tyytyväisinä ja hän kehui oppilaansa saaneen sen tänään ihan omin voimin. Sitten hän kysyi, miksi Valosydän oli käynyt parantajien pesässä ja Valosydän oli selittänyt tilanteen.
”Typerä Sammakkotassu”, Hiutalehuurre pyöräytti silmiään. ”Jos joku palaa taisteluharjoituksista ilman mitään vammaa, se on Tähtiklaanin suoma ihme!”
Valosydän nauroi. ”No niinpä. Mutta eiköhän hän opi vielä, onhan hänellä Metsäsielu mestarinaan ja hän on hyvä soturi.”
”Samaa mieltä”, Hiutalehuure nyökkäsi jämäkästi. Hän vilkaisi tassujensa juuressa olevaa lintua. ”Jaetaanko tämä?”
”Toki”, Valosydän kehräsi. Hän oli onnekas, kun oli saanut ympärilleen hyviä ystäviä, joihin pystyi luottamaan vaikeissakin tilanteissa ja keiden kanssa pystyi nauramaan.

Valosydän juoksi täyttä vauhtia oravan perässä pienellä aukealla. Se ei pääsisi häntä karkuun, sillä Valosydän oli useasti saanut pakenevan eläimen kiinni. Valosydämen ruumiinrakenne oli hänelle juostessa etu ja joskus hänen isänsä ja ystävänsä vitsailivat, että hän olisi sopivampi Tuuliklaanin tai Taivasklaanin kissaksi suurten ja vahvojen takakäpäliensä vuoksi. Ne antoivat hänelle hieman jänismäisen ulkonäön. Salamasydän oli kertonut, että olisi halunnut nimetä Valosydämen Kani- tai Jänispennuksi, mutta Sydänmieli oli päättänyt, että sopivampi nimi olisi Valopentu.
Valosydän ponnisti ja upotti kyntensä oravan nahkaan. Se päästi kauhistuneen huudon, joka katkesi lyhyeen. Valosydän nosti saaliinsa leukojens väliin ja lähti suuntaamaan takaisin metsästyspartion tapaamispaikalle ripein askelin. Yönkajon lauma vaikeutti saalistamista monella tapaa, sillä partion jäsenten piti pysytellä lähempänä toisiaan ja palattava aina tapaamispaikalle. Se oli uuvuttavaa, mutta tarpeellista.
Valosydän ymmärsi Yönkajon lauman tarvetta saada koti kissoilleen, mutta miksi riistää se muilta? Sitä lyhythäntäinen naaras ei kyennyt ymmärtämään.
Orvokkiviiksi oli jo tapaamispaikalla liskon ja sammakon kera. Naaraan katse kirkastui, kun hän näki ystävänsä palaavan oravan kanssa. Oravat olivat mustaturkkisen naaraan herkkua.
”Sait sen kiinni! Taas!” Orvokkiviiksi hymyili ylpeänä. ”Toivottavasti joku säästää sen…”
”Eiköhän”, Valosydän hykersi. Hän istuutui Orvokkiviiksem viereen odottamaan muita ja pian Kivivarjo ja Konnakasvo palasivat saaliineen. Tuttuun tapaansa Kivivarjo tuhahti nähdessään kaksi naarasta istumassa vieretysten ja juttelemassa. Kivivarjo oli pentuaikoina aina ollut Valosydämen kimpussa kiusaamassa tätä, ja muitakin naaraspentuja. Kuka tietää mikä ongelma kollilla oikein oli, mutta jokin ongelma hänellä oli.
”Palataan leiriin, jos neideille sopii”, Kivivarjo sanoi ivallisesti. Konnakasvo pyöräytti silmiään ja antoi Kivivarjon johtaa joukon takaisin leiriin, vaikka olikin alunperin ollut metsästyspartion johdossa. Jotain, jolla saisi oranssin kollin saisi hiljaiseksi. Konnakasvo sanoi iloiset sanansa Orvokkiviikselle ja Valosydämelle, ja kertoi omasta saalistuksestaan kuunneltuaan kahden naaraan kuvailut saalistuksistaan.
Kivivarjo kulki kuono pystyssä koko matkan leiriin, kun hänen takanaan kävi iloinen jutustelu, jolle
ei näkynyt loppua edes leirissä.
Valosydän katseli Varjoklaanin leiriä ja sen sisimmässä olevia kissoja. Jokainen oli kotona täällä ja kissoja oli kaikenkarvasia. Missään muualla Valosydän ei haluaisi olla, tämä oli hänen kotinsa. Hän ei kaivannut elämäänsä mitään muuta, sillä hänellä oli jo kaikki, mikä teki hänet iloiseksi; rakastava isä, upeat klaanitoverit ja parhaimmat ystävät, mitä kissa vois toivoakaan. Ei hänellä ollut pakonomaista kaipuuta saada kumppania tai pentuja. Hän ottaisi sellaisen elämän, jos oikeasti rakastuisi päätä pahkaa, mutta näinä kuina, jotka Valosydän oli elänyt, ei hän ollut tavannut yhtäkään kissaa, johon olisi rakastunut.
Valosydän loikki Orvokkiviiksen ja Hiutalehuurteen luokse, jotka jo häntä odottivat leirin suulla. He olisivat menossa suoalueelle saalistamaan sammakkoja. Se oli heidän tuttu tapansa viettää aikaa samalla tehden jotakin hyödyllistä klaaninsa hyväksi.
Jopa varjoklaanilaisella voi olla sydän kuin puhdasta kultaa, kuten hänen isänsä oli sanonut hänelle useammankin kerran. Valosydän eli sen mukaan. Ei klaani tai synnyinpaikka tai muukaan kertonut kissasta kuin vain murto-osan.
Valosydän juoksi kahden ystävänsä rinnalla johti tuttua suota hymy huulillaan. Ei hänen onnestaan mitään voinut puuttua, eihän?

Luku 7
SV: syömishäiriö
Painava tunne painoi Pilkkutassun rintaa eikä hän ollut varma miksi. Se tuntui lamaannuttavalta ja väsyttävältä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut jatkuvasti huolestunut, muttei ollut varma miksi. Hän söi mielestään tarpeeksi eikä hänellä ollut mielestään mitään syytä miksi häneltä piti tuntua siltä.

Tunne lähti pois vain yhden hetken ajaksi. Kun Pilkkutassu nosti päätään syömästä hiirtänsä hän näki kookkaan ruskean kollin astelevan ulos oppilaiden pesästä. Paine hänen koko kehossaan muuttui ilmaan nousevaksi jännitykseksi ja perhosiin hänen vatsassaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Väärätassun. Hän oli unohtua ajatuksiinsa muistellessaan lehtikadon päivää jolloin oli juoksennellut metsässä Väärätassun kanssa. Hän oli nauttinut olostaan ja hän… hän oli hyväksynyt tunteensa Väärätassua kohtaan. Ainakin jotenkin.

Hän oli edellisen auringonlaskun aikaan puhunut emonsa Täplätuulen kanssa. Keskustelunaiheena oli ollut syvällisiä asioita, kuten elämän pohtiminen ja tunteet. Täplätuuli oli pessyt Pilkkutassua hellin nuolauksin ja vaikka normaalisti se saisi Pilkkutassun tuntemaan itsensä pennuksi, nyt hän jopa nautti rauhoittavasta hetkestä emonsa kanssa.

“Täplätuuli?”
“Niin?
“Olenko mielestäsi tarpeeksi hyvä oppilas`”
“Tietenkin olet, kuinka niin?”
“Mietin vain, pitääkö Lumimyrsky minua tarpeeksi hyvänä.”
“Tietenkin hän pitää, olet reipas ja haluat oppia.”
“Niin.”

Sitten oli vain hiljaisuus eikä kumpikaan sanonut mitään. Pilkkutassu pohdiskeli mielessään ja katsoi auringon laskevan puiden taakse. Sitten hän taas jatkoi puhumistaan:

“Mutta mistä sitä tietää pitääkö joku kissa sinua hyvänä, tai pitääkö joku kissa sinusta edes?”
Täplätuuli katsoi Pilkkutassuun hieman ihmeissään.
“Kyllähän Lumimyrsky pitää sinusta, olethan hänen oppilas.”
Pilkkutassu oli hetken hiljaa.
“En tarkoita Lumimyrskyä.” Hän totesi ja tunsi kuinka hänen silmänsä tuntuivat siltä kuin hän voisi koska vain purskahtaa itkuun. Häntä ei kuitenkaan itkettänyt, jännitti vain. Häntä jännitti Täplätuulen reaktio ja häntä jännitti ylipäätään sanoa mitään tunteisiinsa liittyvää ääneen, vaikka juuri tekikin niin. Täplätuuli vaikutti mietiskelevältä. Pilkkutassu ei ollut varma oliko hänen kysymyksensä saanut emon varuilleen, kenties jännittyneeksi, mutta hänen vastauksensa oli rauhallinen:
“Se miten joku kohtelee sinua kertoo paljon. Jos joku välittää sinusta, hänen käytöksensä varmasti näyttää sen jotenkin.”
“Entä mistä tietää, että itse pitää jostakin?”
Tässä vaiheessa vastaukseen kuulumiseen ei kulunut niin paljon aikaa.
“Sen kyllä tietää kun sen hyväksyy.”

Palaten nykyhetken tapahtumiin, johon Pilkkutassu heräsi ajatuksistaan. Hän tunsi selkeästi jotain voimakasluonteista kissaa kohtaan jota hän vieläkin vahingossa tuijotti. Mutta hän ei pystynyt
katsomaan kollia pidempään, sillä Iltataival oli jo jakamassa päivän partioita. Pilkkutassu käveli lähemmäs muita klaanilaisia ja pysähtyi mestarinsa Lumimyrskyn viereen. Osa kissoista alkoi jo jakaantua eri suuntiin saadessaan tietää tehtävänsä. Pieni osa oli vielä jäljellä. Pilkkutassu huomasi, ettei Väärätassu ollut lähtenyt vielä minnekään. Iltataival oli puhumassa Väärätassun mestarin Tulikukan kanssa ja Pilkkutassu yritti kuunnella:
"Lähdette tarkastamaan Tuuliklaanin rajan Väärätassun kanssa", Iltataival ohjeisti ja Pilkkutassun mielenkiinto heräsi. Hän halusi kovasti mukaan.

"Olisi hyvä kyllä harjoitella taistelemista pitkästä aikaa", Lumimyrsky pohti ääneen hänen vieressään, vieden Pilkkutassun huomion Iltataivalen puheeseen. Se toki oli varmasti totta. Pilkkutassu kyllä taisteli mielummin kuin lähtisi saalistamaan. Se ei vieläkään tuntunut hänestä erityisen mukavalta. Tai houkuttelevalta. Pahinta oli kun upotti hampaat saaliseen ja maistoi veren suussaan. Se tuntui muistuttavan häntä jostain, mutta hän tiennyt mikä se oli.

"Pilkkutassu", oppilas kuuli nimensä ja kääntyi oikealle kohti Lumimyrskyä joka oli kuitenki kadonnut. "Pilkkutassu!" Edessään kauempana Pilkkutassu näki kilpikonnakuvioisen mestarinsa vierellään Tulikukka, sekä Väärätassu. Pilkkutassu näytti kysyvältä kävellessään mestaria kohti. "Iltataival määräsi meidät rajapartioon Tuuliklaanin rajalle. Käydään uusimassa hajumerkit ja katsomassa onko siellä päin mitään epäilyttävää", Tulikukka selitti ja Lumimyrsky nyökkäsi. Väärätassu näytti olevan innoissaan ja Pilkkutassu huomasi itsekin mielialansa kohenevan. Hän odotti pääsevänsä viettämään Väärätassun kanssa aikaa.

Astuessa leirin sisäänkäynnistä ulos, kissat saattoivat tuntea metsän tuoksun ja ihanan viilennyksen turkillaan. Lehdet olivat vihreitä ja tunnelma eloisa. Tie johti partiota kohti Tuuliklaanin rajaa. Pilkkutassu nautti kaikin siemauksin. Lumimyrsky ja Tulikukka keskustelivat edellä jostakin. Pilkkutassu käveli Väärätassun vierellä ja nautti kollin tuoksusta.

Yhtäkkiä maa katosi ruskean oppilaiden jalkojen alta. Pilkkutassu säpsähti ja hyppäsi sivulle vain nähdäkseen puunjuuren johon Väärätassu oli kompastunut. "Oletko kunnossa!" Pilkkutassu huudahti ja alkoi heti huolehtimaan Väärätassusta. Väärätassu makasi pelottavan liikkumattomana ja Pilkkutassun sykkeet nousivat. Hän nosti tassuansa koskettaakseen Väärätassun turkkia, kun kolli hypähtikin ilmaan säikäyttäen Pilkkutassun taas hieman kauemmaksi.
“Sainpas sinut!” Ruskeaturkkinen oppilas naurahti ja Pilkkutassu tunsi erilaisten tunteiden valtaavan hänen mielensä. Häntä ärsytti, että oli ollut toisesta niin huolissaan ja tämä oli vain pelästyttänyt hänet. Hän heitti tassullaan lehtiä Väärätassua päin, joka virnisti hänelle.
“Siitäs saat!” Pilkkutassu murahti ja Väärätassu heitti lehtiä takaisin hänen päällensä ja nauroi. Pilkkutassu ravisti päätänsä ja loikkasi Väärätassun yli.
“Yritäpä saada kiinni!”
“Hei!
Väärätassu lähti Pilkkutassun perään ja he juoksivat mestarinsa kiinni ja juoksivat vielä heidän ohitse. Pilkkutassu kääntyi katsomaan vasemmalla taaksensa. Hänkin nauroi vaikka olikin hetki sitten ollut vihainen Väärätassulle. Mutta ei hän voinut olla pahalla päällä kauaa. Väärätassun kanssa kaikki tuntui niin vapaalta ja energiaa tuovalta.

Nuoret kissat juoksivat kunnes päätyivät Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla virtaavalle joelle. Pilkkutassu pysähtyi äkillisesti ja kääntyi varoittamaan Väärätassua. Hän ei kuitenkaan ehtinyt suutaansakaan avaaman kun kolli hypähti ja huudahti:
“Haa!” Pilkkutassu yritti väistää, mutta ei ehtinyt kun Väärätassu hypähti hänen päällensä ja he kierivät lähemmäs reunaa. Pilkkutassu kuvitteli jo heidän tippuvan jokeen ja virran vievän heidät mukanaan, mutta pian heidän vauhtinsa pysähtyi ja Pilkkutassu huomasi katsovansa yläpuolellaan olevaa Väärätassua silmiin ja tunsi taas kuinka hänen korviaan ja koko kehoa kuumotti.
“Emme sitten tippuneet jokeen”, Pilkkutassu naurahti.
“En antaisi sinun tippua”, Väärätassu virnisti ja Pilkkutassu läpsäisi häntä tassullaan hellästi naamaan.

“Nyt ei ole aikaa leikkiä kuin pennut!” kuului Lumimyrskyn ääni kun hän ja Tulikukka tulivat vihdoin myös joelle. “Rajapartio on yhtä tärkeä kuin muutkin tehtävät”, Tulikukka lisäsi. Väärätassu siirtyi ja antoi Pilkkutassulle tilaa kierähtää ja nousta jaloilleen. Kissat hymyilivät toisilleen. Hetki hauskanpitoa teki hyvää.

Partio teki hajumerkkinsä ja kävelivät jokea pitkin koko Tuuliklaanin rajaa pitkin. Pilkkutassusta oli mahtava nähdä vilaus nummea, sillä se tuntui niin erilaiselta metsään verrattuna. Hän toivoi, että pystyisi joku päivä näkemään tuuliklaanin reviirin paremminkin, ehkä käydä heidän leirissä jopa. Muut klaanit kiehtoivat häntä valtavasti, mutta valitettavasti hän ei vaan voinut kävellä muiden alueille niin paljon kuin sitä halusikin.

Rajalla ei ollut mitään häiriöitä ja partio olikin nopeasti kävellyt joen alaspäin. Tulikukka pysähtyi ensin. Liekinvärinen kolli katsoi taakseen muuhun joukkoon. “Miltä kuulostaisi saalistaminen? Meillä olisi aikaa napata jotakin tuoresaaliskasaan, ja tuskin klaaninvanhimmat panisivat pahakseen lisäruoasta.” Muut nyökkäilivät, mutta Pilkkutassu ei oikein osannut reagoida mitenkään. Hän oli ollut iloinen päästessään johonkin muuhun kuin saalistuspartioon ja nyt rajapartiossakin hän joutuisi saalistamaan. Hän ei halunnut eikä hän pystynyt. Mutta hän ei tiennyt miten sanoisi asiasta muille näyttämättä typerälle ilman, että he pitäisivät häntä ihan variksenaivoisena.

Väärätassu tuntui nopeasti huomaavan Pilkkutassun olotilan muuttuneen ja tuli huolestuneen näköisenä tämän vierelle. "Oletko kunnossa?" Väärätassu kysyi hiljaisella äänellä kuin kuiskaten. Pilkkutassu jähmettyi ja väristys kulki hänen kehonsa läpi saaden hänet unohtamaan ajantajun hetkeksi. "Olen…" Hän aloitti. "En halua saalistaa", hän sai sitten sanotuksi ja käänsi ahdistuneen katseensa Väärätassua päin. Häntä pelotti ruskean kollin reaktio mutta siinä hetkessä sekin tuntui pienemmältä pahalta kuin saalistaminen. Miten hänen ongelmansa tuntui vain pahentuneen? Aamulla Pilkkutassu oli pystynyt syömään hiiren, mutta nyt iltapäivällä kaikki se tuntui niin kaukaiselta. Pahinta oli tappaminen, kun antoi tärkeimmän puraisun ja eläin valahti veltoiksi hänen hampaissaan ja tunsi veren maun suussaan. Jos saalista ei ollut tappanut itse, tunne ei ollut niin paha, mutta silloinkin se vaati yleensä voimia. Mutta Pilkkutassun oli pakko syödä ja hän tiesi sen.

Väärätassun ilmeitä oli vaikea tulkita ja se sai Pilkkutassun ahdistuksen vain kasvamaan. Miksi häntä kiinnosti kollin mielipide niin paljon? Ai että kun hänellä ei olisi näitä tunteita niin häntä ei stressaisi kaksi asiaa samaan aikaan ja voisi vain vaikka lähteä, mutta hän ei pystynyt. Hän halusi tukea Väärätassulta, mutta oli varautunut jo pahimpaan.

“Voimme kerätä sammalia klaaninvanhimmille” Väärätassu sanoi ja Pilkkutassun mielessä kävi tunteiden pyörremyrsky. Hän oli helpottunut, ettei Väärätassu ollut kommentoinut mitään pahaa ja toisaalta, idea oli mahtava. Mestarit nyökkäsivät heille ja oppilaat lähtivät kipittämään hyville sammalapajille päin. Pilkkutassu oli huojentunut mutta myös hämmentynyt ja hän ei voinu kuin katsoa kysyvästi Väärätassua vaikka se saikin hänen sydämensä hakkaamaan liian kovaa hänen rinnassaan.

“Näin, että sinulla oli epämukava olo, joten ajattelin, että jos lähdemme pois sieltä, se helpottaisi sinua”, Väärätassu sanoi katsoen Pilkkutassua lempeästi, mutta huolissaan. Pilkkutassu hätkähti ja hän tunsi kyyneleiden pyrkivän vierimään alas hänen kasvojaan. “En tiedä, miksi saalistaminen ahdistaa minua niin paljon”, hän sanoi pohtien ja tuijotti tassujaan. Hän raapi vasemman tassunsa kynsiä maahan. Väärätassu käveli lähemmäksi häntä ja nosti tassullaan Pilkkutassun katseen omaansa kohti. Pilkkutassu kuuli kuinka ruskean kollin häntä viuhtoi aluskasvillisuutta vasten hermostuksissa ja tunsi oman hengityksen käyvän tiheämmäksi. “Älä huoli. En tuomitse sinua”, Väärätassu sanoi merkitsevästi Pilkkutassun silmiin. Pilkkutassun sydän hakkasi melkein hänen rinnastaan ulos. Sitten hän kurottautui lähemmäs Väärätassua ja painoi poskensa tämän poskea vasten. “Kiitos.”

He olivat siinä hetken aikaa, kunnes Väärätassu peruutti poispäin. “Ai niin meidän piti mennä keräämään niitä sammalia. Unohdin ihan täysin.” Pilkkutassu naurahti: “Minäkin unohdin, älä huoli, mennään keräämään niitä nyt.” Oppilaiden huomio kuitenkin herpaantui matkalla taas kun Väärätassu lähti jahtaamaan Pilkkutassua ja sen jälkeen he juttelivat metsästyspartiosta tulevien kissojen kanssa ja jonka jälkeen kävivät syömässä. Kyllä he lopulta varmaan päätyivät myös hakemaan niitä sammalia…

“Ota se kiinni!” Valopentu kiljaisi. Vatukkakynsi siristi äkäisenä silmiään klaaninvanhimpien pesällä. Sammalpallo vieri pitkin aukiota, kun Huomenpentu lähti juoksemaan sen perään. Mustavalkoinen naaras loikkasi ja teki vahingossa kuperkeikan pallon päälle. Pallo litistyi ja siitä oli jäljellä enää vain muisto. “Huomenpentu!” Jääpentu moitti sisartaan. Huomenpentu veti etutassujaan taaemmas ja keinutteli takapäätään valmiina loikkaan. Hän ponnisti suoraan Jääpennun niskaan. “Auuu! Kynnet sisään!” kolli ulvaisi. Hädissään Huomenpentu veti ne sisään. Aurinkohuippu käveli soturien pesästä katselemaan pentujensa touhuja. “Sinusta tulee vielä hieno soturi, kunhan muistat pitää kyntesi kurissa,” oranssi kolli kehui pilke silmäkulmassaan. Samaan aikaan metsästyspartio saapui sisään piikkiherne tunnelista kantaen varsin kattavan saaliin. Kuutamosydän, Lehtitassu, Valkoviiksi, Kauriskorva ja Haapanatassu kantoivat kaikki suussansa jotain.
“Hyökkäys!” Huomenpentu naukaisi ja pinkoi kohti pentutarhaa. “Pennut ja klaaninvanhimmat, piiloutukaa!”
“Huomenpentu, hiljempaa. Ei sieltä ketään ole tulossa,” Merilintu rauhoitteli Aaltopentua. “Meneppäs hakemaan tuoresaalista,” Kukkaköynnös lisäili lempeästi ja tökkäsi tytärtään kohti tuoresaaliskasaa. Huomenpennun suunta vaihtui kohti tuoresaaliskasaa.
“Saanko maistaa myyrää? Saanhan?” Sulkapentu mankui Aurinkohuipulta.
“Olet vielä liian nuori, pahoittelen,” soturi vastasi. Jääpennun lavat lysähtivät. Siinä samassa Huomenpentu kurvasi paikalle hiekka pöllyen. Aurinkohuippu köhi hetken saadessaan hiekan pois nielustaan.
“Saanko maistaa myyrää?” naaras toisti veljensä kysymyksen.
“Et. Olet edelleen liian nuori,” kolli naukui. Harmissaan Huomenpentu koukkasi kynsillään kasasta hiiren ja vei sen puun varjoon.
“Saanko tulla aterioimaan kanssasi?” Merilinnun Hohdepentu kysyi, kuin isokin kissa. Huomenpentu pörhisteli äkeissään karvojansa.
“Miksi tulisit?” hän kysyi.
“Se hiiri näyttää niin hyvältä,” mustavalkoinen kollipentu sanoi.
“No tule,” Huomenpentu sanoi äkeissään. Ärtyneenä Huomenpentu nyppi hiirtä Hohdepennun haukatessaan kunnon palasia, kunnes lähti häntä pystyssä kohti klaaninvanhimpien pesää.




Huomenpentu hiipi kohti tarpeiden tekopaikkaa.
“Mitä sinä täällä hiiviskelet?” Täplätuuli kysyi.
“Mitä? Minäkö? Menen tarpeilleni. Sitähän me täällä teemme,” Huomenpentu sanoi ja röyhisti rintaansa.
Kun Täplätuulen häntä vilahti mutkan taakse Huomenpentu huomasi tilaisuutensa tulleen ja ujuttautui aidan raosta läpi. Edessä avartui suuri lehtimetsä.
“Oooh,” Huomenpentu huokaisi ihastuneena. Hän otti aluksi yhden varovaisen askeleen. Sitten toisen ja pian hän jo jolkotti kohti järveä. Puolessa välissä hän pysähtyi ja katsoi isoa puuta. Varovasti hän nosti tassunsa rungolle ja veti vuorotellen toista ja vuorotellen toista etutassuansa ylemmäs. Pian hän oli jo viiden hännän mitan korkeudessa. Huomenpentu asettui mukavaan asentoon ja otti kunnon tirsat.
“Olit tänään hyvä”, Katajataivas sanoi Ukkostassulle.
“Pitääkö meidän sanoa mitään Varjoklaanin rajoista?” Ukkostassu kysyi.
“Teemme ilmoituksen Heinätähdelle,” Katajataivas kertoi oppilaalle. Ison puun oksalla, lehvistöjen keskellä pieni pentu, alle oppilasiän, nukkui. Hän heräsi ääniin ja ehti kuulla kaksi viimeistä puheenvuoroa. Huomenpentu säikähti ja ulvasi:
“Hyökkäys!” Katajataivas vilkaisi lehvistöön ja huomasi pennun.
“Tule heti sieltä alas!”
Naaras alkoi hivuttautua puusta alas ja pian hän oli vain yhden hännän mitan korkeudessa. Pentu päästi irti ja tunsi kivuliaan piston polkuanturassaan.
“Ai, astuin piikkiherneen piikkiin!” Huomenpentu valitti.
“Mitä sinä siellä ylipäänsä teet?” Katajataivas murisi.
“Lähdin, ai, tutkimusmatkalle,” Huomenpentu valitti.
“Etkö sinä tiennyt, että täällä voi olla kettu tai mäyrä?”
“K-kyllä minä tiesin… mutta kun leiri on niin tylsä.”
“Sinä seuraat nyt minua, ja me menemme nyt leiriin,” Katajataivas sanoi. Mustavalkoinen naaras nosti käpäläänsä. “Saatko sen irti?”
“Sudenlaulun on paras ottaa se irti. Ratsasta selässäni,” kolli maukui. Huomenpentu kiipesi likaisen valkoisen kollin selkään.
Oranssin keltaisen ja punaisen kirjavat lehdet humisivat lehtipuissa kulkueen marssiessaan kohti leiriä.



“Huomenpentu! Missä olet ollut?”
“Hän kävi vähän tutkimusmatkalla,” Katajataivas sanoi. “Missä Sudenlaulu on? Hänellä on piikki polkuanturassa.”
“Kuulinko jonkun kysyvän minua?” valkomusta kolli kysyi astellen kohti Huomenpentua.
“Tällä karkurilla on piikki polkuanturassa,” Katajataivas selitti. Parantaja asetti hampaansa piikkiin ja nykäisi.
“Aih!”



“Oliko siellä Varjoklaanin sotureita?” Valopentu kysyi.
“Ei tietenkään hiirenaivo! Olisin jo aikakausia sitten kuollut,” Huomenpentu sanoi. Valopentu katsoi kauhuissaan siskoaan.
“Ei Varjoklaanilaiset nyt niin säälittäviä olisi, että tappaisivat kauniita Myrskyklaanin naaras pentuja,” Oravaliito huuteli klaanin vanhimpien pesältä.
“Tietädätkö missä Sudenlaulu on? Vatukkakynsi valittaa taas ikäloppuja niveliänsä,” Lehväpilvi kyseli Huomenpennulta. Huomenpentu kipaisi matkaan ja tuli pian Sudenlaulun kanssa.
“Tässä on päivänkakkaraa. Niele ne,” parantaja sanoi.


Hopeahäntä laskeutui valoisana syksyn pimeänä iltana.
“Jokainen tähti on yksi Tähtiklaanin lukuisista kissoista,” Kukkaköynnös sanoi pennuilleen.
“Oooh,” pennut henkäilivät vuorotellen. Merilintu tuli ulos pentutarhasta raittiiseen ilmaan hiljaa tassutellen. Kukkköynnös katsoi kysyvästi toista pentutarhan kuningatarta.
“Pennut nukahtivat jo,” naaras vastasi hiljaisella äänellä.
“Teidänkin on aika mennä vuoteeseen,” Kukkaköynnös sanoi silittäen hännän päällään Valopennun kylkeä. Hiljaisesti viisikko meni sisälle. Huomenpentu painautui vasten emoaan pehmeässä vuoteessa. Kukkaköynnös nuolaisi jokaisen pennun korvaa hyvän yön toivotukseksi. *Kukkaköynnös on ihan paras emo,* Huomenpentu ajatteli viimeisenä ennen kuin nukahti valaisevan hopeahännän alle turvassa pentutarhassa.

//En vaan malttanut olla kirjoittamatta tarinaa. Itse asiassa tää tarina oli mulla jossakin säästöissä, niin muuttelin vaan vähän nimiä ja kirjottelin pikkupätkää sinne tänne.

Voisitteko laittaa tän Huomenpennun luonteeseen: -Huomenpentu on vilkas ja utelias naaras. Hän on solakka, jonka ansiosta ketterä pikku pennusta pitäen. Vaikka Huomenpentu on pentueensa pienin, hän on kuitenkin ehkä hieman uhkarohkea. Huomenpentu on äkkipikainen että oikukas, jonka päätä ei välttämättä ihan helpolla käännytetä. Huomenpentu osaa tarvittaessa olla teräväkieleltään. Tämä mustavalkoinen naaras on muita kissoja kohti myötätuntoinen, ja osaa lohduttaa kaikkia omalla tavallaan.

Se edellinen oli vähän hassusti muotoiltu :'D