//tää sijottuu just ennen ku Tuuliklaani tulee Myrskyklaaniin niin siksi siitä ei mainita tässä tarinassa mitään XD

16. luku - Two hearts, one light

Loisteliekki rakasti Tiikeriyötä ja Tiikeriyö Loisteliekkiä. Ei ollutkaan siis ihme, että he olivat lopulta päätyneet yhteen ja olivat nyt kumppanit. Tuiskusielu yllätti itsensä, kun tunsi iloa ottotytärtään kohtaan. Tiikeriyön kanssa hän tuli hyvin toimeen, vaikka olikin oudon isämäisen stereotypisesti aluksi ollut epäileväinen ruskeaa kollia kohtaan. Mutta nyt? Ei muuta kuin iloa. He jopa toisinaan söivät yhteisen aterian. Tiikeriyö oli mainio kolli ja aina auttamassa muita, erityisesti Loisteliekkiä.
Viime päivinä nuori pari tuntui kuitenkin olleen harvinaisen lähekkäin. Tai sitten kolli vain ajatteli omiaan. Ei häntä haitannut, hän vietti mielellään aikaa Kastelinnun kanssa. Tai Sudenlaulun nyt, kun kolli ehti enemmän, olihan hänen oppilaastaan tullut täysi parantaja. Sudenlaulu oli hehkunut ylpeyttä, kun oli saanut kertoa Valonpilkkeestä tulleen parantaja, vaikka Sudenlaulu ei sitä muille selkeästi näyttänyt tai sanonut. Mutta kyllä Tuiskusielu veljensä tunsi ja hän näki yhä sen saman ylpeyden pilkkeen parantajan sinisissä silmissä.
Tuiskusielu haukkotteli makeasti samalla, kun venytti selkäänsä. Hän ravisteli turkkiaan ja katseli leirin elämää ympärillään. Kastelintu söi yhä viimeisiä rippeitään omasta osuudestaan heidän jakamastaan ateriasta. Hennosti Tuiskusielu kietoi häntänsä Kastelinnun hännän ympärille samalla silmäillen ympärilleen muita leirissä olevia kissoja. Kaikki oli samaan aikaan niin erilaista mutta samanlaista sen karun taistelun jälkeen. Tuiskusielu kaipasi Valhetähteä eikä hän ollut ainoa. Hän kaipasi perhettään; isäänsä, emoaan, siskoaan ja veljeään. Hän kaipasi toisinaan niin montaa kissaa, ystävää ja perheenjäsentä, että ei aina edes voinut ymmärtää, miten niin moni hänelle tärkeä olikin jo kuollut ja hän oli yhä täällä. Valhetähti oli yhä arka paikka monelle ja harva uskalsi alkaa väittelemään siitä, mihin asettui koskien Valhetähden ajamaa asiaa. Jotain perää Valhetähden toimissa oli kuitenkin ollut, sillä jopa Unitähti oli hitusen nostanut soturilain merkitystä. Tuiskusielu ei oikeastaan sanonut kellekään mitään omasta mielipiteestään asiaan. Asiat olivat niin monimutkaisia ja harvoin asiat olivat vain mustavalkoisia.
Siitä huolimatta, että moni Tuiskusielulle tärkeä kissa oli jo kuollut, oli hänellä onneksi monta läheistä rinnallaan; Kastelintu, ottopentunsa, muutama ystävä…
Ottopennuista puheen ollen… Loisteliekki asteli Tiikeriyö rinnallaan kohti Tuiskusielua leveä hymy huulillaan.
”Sinuapa hymyilyttää”, Tuiskusielu hymähti huvittuneena Loisteliekille. ”Venähtikö naama? Kannattaa käydä näyttämässä Sudenlaululle.”
”Haha”, Loisteliekki pyöräytti silmiään, mutta ei ollut loukkaantunut. Hän oli tottunut Tuiskusielun huumoriin ja hänellä olikin samanlainen huumori. ”Ei sentään.”
”Mitäs sitten?” Tuiskusielu kysyi ja nuolaisi huuliinsa tarttuneet ruuan viimeiset rippeet. Hän katsoi odottavasti haalean oranssinruskeaa naarasta, jonka hymy leveni entisestään.
”Me saamme pentuja”, naaras sanoi sitten silmät tuikkien. Tuiskusielu tuijotti Loisteliekkiä hetken aikaa ilmeettömänä, kunnes hän lopulta sisäisti naaraan sanat.
”Mitä?” Tuiskusielu räpäytti häkeltyneenä silmiään.
”Minä odotan pentuja”, Loisteliekki sanoi hymyillen lempeästi. ”Sinusta tulee isoisä, senkin kirpputurkki.”
”Oikeasti?” Tuiskusielu tuijotti Loisteliekkiä ja hymy levisi hänen huulilleen. ”Onnea! Sinusta tulee hieno emo!”
Joskus kuita ja kuita sitten Tuiskusielu olisi saattanut reagoida aivan päinvastoin, mutta hän oli parantunut kuiden saatossa. Hän tunsi iloa ottotytärtään kohtaan. Hän saisi omia pentuja.
”Totta kai minusta tulee”, Loisteliekki röyhisti rintaansa, ”minut kasvatti hieno kissa.”
Tuiskusielun sydäntä otti – hyvällä tavalla – kuullessaan Loisteliekin sanat. Naaraalla ei ehkä ollut emoa kasvattamassa häntä ensimmästen elinkuiden jälkeen, mutta sentään hänellä oli ollut Tuiskusielu. Ja jos Loisteliekki koki Tuiskusielun tehneen hyvää työtä kasvattaessaan Loisteliekin ja tämän veljen, niin sitten sen täytyi olla niin.
”Sinusta on kasvanut hieno kissa”, Tuiskusielu puhui lempeällä äänellä ja katseli haaleanoranssia naarasta hymyillen.
”Kiitos sinun”, Loisteliekki hymyili vitsikkäästi, mutta hän myös tarkoitti sanomaansa. ”Senkin höpsö.”
Tuiskusielu pyöräytti silmiään. ”Varo vain. Jos pentusi ovat yhtään kuin sinä tai veljesi, tulet ihmettelemään, miten kestin teitä kahta.”
Loisteliekki purskahti nauruun. ”No niinpä! Olimme Hohdehampaan kanssa aivan kamalia pentuina!”
”Pahimmat”, Tuiskusielu kiusoitteli. Hän vilkaisi Kastelintua, joka katseli heitä hiljaa. Hänen silmissään oli pohtiva katse, mutta hän ei sanonut mitään eikä edes olisi pystynyt, sillä Loisteliekki kauhaisi kasan lehtiä tassullaan Tuiskusielua päin ennen kuin nauroi taas. Tuiskusielu pyöräytti silmiään huvittuneena, kunnes he jatkoivat puhumista pennuista. Loisteliekki vaikutti itsevarmalta, kuten tavallista, mutta Tuiskusielu tunsi hänet kyllä; Loisteliekkiä jännitti emoksi tulo ja emona toimiminen. Tuiskusielu vakuutti ottopennulleen, että hän ei olisi yksin ja tulisi olemaan loistoemo pennuilleen.

Pentuja syntyi neljä. Neljä tervettä pentua; Punarintapentu, Voikukkapentu, Kirsikkapentu ja Kotkapentu. Siinä oli totta tosiaan Loisteliekille kaitsettavaa.
Tuiskusielu oli päässyt katsomaan pentuja samana päivänä, kun he olivat syntyneet. Jokainen heistä oli kaunis ja Loisteliekistä paistoi ilo, vaikka hän olikin synnytyksestä väsynyt. Tiikeriyö oli koko ajan ollut kumppaninsa rinnalla ja hänestä huokui sekä ilo että helpotus; hänen kumppaninsa ja pentunsa olivat kaikki kunnossa. Klaanikin oli varmasti tyytyväinen, kun sai neljä hienoa pentua, joista tulisi kaikista loistavia sotureita.
Tuiskusielu oli kutsunut Kastelinnun seuraavana päivänä kanssaan katsomaan pentuja, vaikkakin se oli ollut Loisteliekki, joka oli alunperin ehdottanut asiaa. Joten… periaatteessa Loisteliekki oli kutsunut Kastelinnun katsomaan pentujaan eikä Tuiskusielu.
Tuiskusielu ei ollut ihan varma, miten niin pieniä pentuja tulisi käsitellä. Jokainen pienestä mytystä näytti siltä, että ne hajoaisivat riekaleiksi, jos niihin edes koskisi. Ja silti Loisteliekki pesi heidän pehmeitä turkkejaan itsevarmoin vedoin ja siirsi heitä vahvalla ja tietävällä otteella. Tuiskusielu pelkäsi jatkuvasti, että kohta varmaan talloisi jonkun pennun allensa tai jos edes yrittäisi nostaa pennun niskanahasta, pentu hajoaisi palasiksi. Loisteliekki oli luonnonlahjakkuus. Hän ei epäröinyt lainkaan pentuja käsitellessään.
Tuiskusielu ihaili neljää pentua. Jokainen oli niin kaunis ja erinäköinen, jokaisella oli kaunis uniikki turkki.
Kirjava kolli vilkaisi vieressään istuvaa Kastelintua. Naaras oli vaipunut hiljaiseksi ensimmäisten onnittelujen ja sanojen jälkeen. Sinisilmäinen naaras katseli pentuja, mutta oli selvästi omissa ajatuksissaan. Kukaan muu ei sitä oikeastaan huomannut, mutta Tuiskusielu tunsi kumppaninsa ja huomasi hänen ajattelevan jotakin. Jotain oli naaraan mielen päällä. Ja Tuiskusielu oli varma, että Loisteliekin pennut liittyivät asiaan. Tai pennut yleensä oikeastaan. Tuiskusielu ei sanonut mitään, vielä. Hän asetti häntänsä Kastelinnun hännän päälle näyttääkseen, että oli Kastelinnun rinnalla, oli asia mikä tahansa.
Kun aurinko oli jo laskemassa, Tuiskusielu lähestyi leirin laitamilla istuvaa naarasta, jonka katse oli oranssin ja punaisen kirjavalla taivaalla. Kolli istui naaraan vierelle ja katseli myös kauniiksi värjääntynyttä taivasta.
Hetken kuluttua Tuiskusielu käänsi katseensa Kastelintua kohti. Hän puhui hiljaisella äänellä. ”Millainen sinun päiväsi oli?”
”Hyvä”, Kastelintu vastasi ja vilkaisi Tuiskusielua nopeasti hymyillen. ”Loisteliekin pennut olivat terhakoita niin pieniksi.”
”Niin olivat”, kirjava kolli nyökkäsi hymyillen. ”Loisteliekin pennuista puheen ollen… Olit kovin vaitonainen, kun kävimme heitä katsomassa tänään.”
Kastelintu nyökkäsi muutaman kerran. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan, Tuiskusielu puhui taas.
”Haluatko sinä pentuja?” kolli kysyi. ”Meidän pentuja?”
Kastelintu veti syvään henkeä ja huokasi. ”Minä… minä en tiedä. Olen pahoillani, jos sinä haluat pentuja, mutta minä en tiedä…”
”Hei, ei mitään hätää”, Tuiskusielu ravisti päätään ja hymyili lempeästi kumppanilleen. ”Näistä asioista puhutaan, jotta tiedetään yhdessä, missä mennään. Ja… jos totta puhutaan, minäkään en tiedä.”
”Niinkö?” Kastelintu kallisti päätään.
”Niin”, kirjava kolli nyökkäsi. ”Meillä molemmilla on ollut rankkaa ja tarvitsemme vielä aikaa miettiä ja parantua. Eikä meillä ole mikään kiire saada pentuja, jos edes koskaan aiomme saada pentuja. Minä olen sinun kanssasi sinun takiasi, en olemassaolemattomien pentujen takia.”
Kastelinnun suupielet kääntyivät pieneen hymyyn ja hän nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Mutta… ainakaan nyt ei ole oikea aika, jos koskaan. Meillä on paljon aikaa.”
”Niin on”, Tuiskusielu nyökkäsi ja kosketti nenällään hellästi Kastelinnun poskea. ”Meillä ei ole mikään kiire päättää eikä meidän koskaan edes tarvitse päättää. Mutta kunhan vain muistamme, että mikään menneessä ei ole syynä sille, ettemmekö voisi saada pentuja. Sinä ja minä, yhdessä.”
Kastelintu nojautui Tuiskusielua vasten ja nyökkäsi. Heidän ei tarvinnut enää sanoa sanaakaan. He tiesivät molmepien omat syyt, miksi he epäröivät pentujen hankkimista.

Loisteliekin pennut olivat jo avanneet silmänsä ja ottaneet ensimmäiset rohkeat askeleensa pentutarhan suojassa. Ja he olivat kyllä villejä. Yksi pennuista oli loikannut miltei Tuiskusielun selkään, jos olisi vain ollut tarpeeksi iso siihen. Pentunelikko innostui aina, kun Tuiskusielu tuli heitä katsomaan.
Nyt pennut puhuivat valtoimenaan Valhetähdestä. He olivat varmaankiin kuulleet hänestä oppilailta, jotka olivat tuoneet pentutarhaan tuoretta sammalta uusia petejä varten aiemmin samana päivänä. Tuiskusielua huvitti pentujen into ja uteliaisuus.
”Minä tunsin Valhetähden”, Tuiskusielu virnisti ovelasti. Pennut käänsivät katseensa kirjavana kolliin silmät tuikkien. ”Paremmin kuin moni muu tunsi.”
”Voi kiltti, kiltti, kiltti, Tuiskusielu, voitko kertoa meille Valhetähdestä?” Punarintapentu antoi Tuiskusielulta.
”Kerro meille!” Voikukkapentu nyökkäili innokkaana. Kaikki neljä pentua olivat nyt kerääntyneet Tuiskusielun ympärille silmät anovina.
”Tietysti”, Tuiskusielu naurahti. ”Mutta vain, jos emonne suostuu”, Tuiskusielu katsahti pentujen emoa kysyvästi.
”Saat kertoa, kunhat et pelota heiltä yöunia viikoiksi”, Loisteliekki sanoi viikset huvittuneesti väpättäen. Naaras oli selvästi kiitollinen, kun sai neljä villiä pentua hetkeksi kimpustaan.
”Säikäytä heidät sopivasti”, Kielokosi iski silmäänsä Tuiskusielulle leikkisästi. Tuiskusielu nyökkäsi virne naamallaan ja kasasi Loisteliekin pennut hieman kauemmaksi pentutarhan reinustalle. Saisivat kuningattaret pienen hengähdystauon pentujen kaitsemisesta. Kielokoski vasta odotti pentujaan, mutta joutui jo nyt kaitsemaan Loisteliekin kanssa tämän villejä pentuja. Kotkapentu oli edellisenä päivänä yrittänyt livahtaa ulos pentutarhasta ja ties minnä hän olisi päätynyt, jos Tiikeriyö ei olisi juuri sopivasti tullut paikalle.
Pennut kuuntelivat Tuiskusielua into piukeana, kun tämä kertoi tarinaa Valhetähdestä. Toki Tuiskusielu kertoi asioista hillitysti, ettei säikäyttäisi pennuilta yöunia. Tarinan jälkeen pennut syöksyivät leikkimään Tuiskusielun tarinan pohjalta taisteluleikkejään. Ollapa yhä pentu, jolla oli tuhottomasti aikaa vain leikkiä ja leikkiä. Loisteliekki oli nukahtanut sammalpedilleen ja Tuiskusielu päätti vahtia pentuja jonkin aikaa, jotta nuori kuningatar saisi levättyä tarpeeksi.
Pentujen leikkiessä muistot Valhetähdestä virtasivat Tuiskusielun mieleen voimakkaasti. Hän muisti, miten itsevarma ja viisas Valhetähti oli ollut. Moni saattoi pitää häntä raakana, mutta sitä hän ei ollut. Hän oli huolehtinut kaikista klaanissa ja ollut huomaavainen. Hän oli yrittänyt auttaa ja toimia päällikön asemassa parhaansa mukaan samalla, kun oli yrittänyt auttaa kaikkia klaaneja. Tuiskusielu muisti jokaisen kerran, kun he olivat yhdessä Valhetähden kanssa menneet saalistamaan tai jakaneet yhteisen aterian samalla jutellen.
Tuiskusielu huomasi silmäkulmassaan neljän pennun vaanivan häntä kohti. Hän esitti, ettei ollut huomannut pentujen lähestyvän ja hyvin dramaattisesti kaatui selälleen, kun pennut loikkasivat hänen kimppuunsa. Hän huokaisi tyytyväisenä. Vaikka monta kamalaa asiaa olikin tapahtunut, oli hän silti onnellinen.

Luku 10

Kului muutamia öitä ilman että Tuhkatassu sai tuntea Hiekkatassun lämpöä vierellään oppilaan käydessä nukkumaan. Onneksi hänellä oli kuitenkin Hiillostassu ja Sykkyrätassu, joiden kanssa hän oli ruvennut viettämään taas enemmän aikaa nyt Hiekkatassun pitäessä mykkäkoulua. Tuhkatassu oli toivonut vaaleaturkkisen naaraan leppyvän nopeasti kuten yleensä, mutta tähän mennessä tämä oli vain vältellyt Tuhkatassua aina kilpikonnakuvioisen oppilaan lähestyessä häntä.

“Mitä minun pitäisi tehdä?” Tuhkatassu kysyi Sykkyrätassulta, siskosten odotellessa mestareitaan leirin reunalla. Heidän oli tarkoitus suorittaa metsästyskokeensa tänään, vaikka maa olikin lumen peitossa eikä saalista ollut paljon.
“Koitat vain löytää mahdollisimman paljon saalista, kyllähän sinun se pitäisi tietää”, naurahti Sykkyrätassu väräyttäen viiksiään. Tuhkatassu näpäytti sisartaan kevyesti hännänpäällään.
“Kyllä minä sen tiedän! Tarkoitin Hiekkatassun suhteen”, naaras huokaisi, ja käänteli häntäänsä hermostuneena.
“Ai”, juovikas naaras mutisi, kääntäen korviaan hieman taaksepäin.
“En minä sitä tiedä, pyydä anteeksi häneltä?”
“Olen yrittänyt, mutta hän välttelee minua! En voi pyytää anteeksi jos hän ei suostu edes kuuntelemaan minua!” Tuhkatassu älähti, töykkäisten etutassullaan maahan muodostunutta pientä lumikasaa.
“Jos koitat nyt vain keskittyä metsästämiseen, kyllä hän sinulle leppyy”, Sykkyrätassu naukaisi lohduttavasti. “Ainakin joskus”, sisko lisäsi mutisten perään, mutta Tuhkatassu päätti ignoorata tämän. Kilpikonnakuvioinen oppilas huokaisi, ja keskittyi katselemaan sitten leirin tapahtumia. Tuisketassu, Kaikutassu ja Hopeatassu keskustelivat kovaäänisesti jostakin oppilaiden pesän edessä, kun taas Supihammas istuskeli katselemassa leikkiviä pentujaan lähellä pentutarhaa. Hämähäkkipentu kierähti juuri maahan ja naukaisi kovaäänisesti, ennen kuin pentujen kimakka nauru alkoi. Tuhkatassu naurahti ja kääntyi katsomaan taas Sykkyrätassua. Hän ei ollut hetkeen käynyt pentutarhassa vierailulla, ja pentujen katsominen sai hänet kaipaamaan siellä käymistä ja pentujen kanssa leikkimistä. Monet pennut olivat jo muuttaneet oppilaiden pesään, eikä esimerkiksi Huurutassulla ja Aavetassulla ollut ollut enää aikaa leikkiä Tuhkatassun kanssa, niin kuin pentuina olivat vielä tehneet. Tuhkatassu oli viimeaikoina muutenkin keskittynyt lähinnä sisaruksiinsa sekä Hiekkatassuun, eikä ollut ollut niin sosiaalinen kuin aiemmin.

Tuhkatassu oli juuri sanomassa jotakin Sykkyrätassulle, kun Koivulehti ja Liekkilehmus astelivat heidän luokseen. He olivat olleet ilmeisesti puhumassa juuri Olkiväreen kanssa, joka näytti nyt suuntaavan kohti Unitähden pesää.
“Oletteko valmiita?” Koivulehti naukaisi ja katsoi oppilaita vuorotellen. Tuhkatassun keskittyminen siirtyi silmänräpäyksessä heidän tulevaan tehtäväänsä. Siskokset nyökkäsivät yhtäaikaa, ja saivat Liekkilehmukselta hyväksyvän katseen.
“Ehkä kuulittekin, mutta pesätoverillanne Hiekkatassulla oli samainen koe muutama päivä sitten”, Koivulehti aloitti, kääntäen katseensa lumisen kaislikon ohi ulos leiristä. Tuhkatassu värähti hieman kuullessaan Hiekkatassun nimen, mutta koitti peittää reaktionsa parhaansa mukaan. Sykkyrätassun mestari jatkoi:
“Nyt on lehtikato, joten saalista ei ole paljoa. Hiekkatassu kuitenkin onnistui saamaan kiinni jopa neljä saaliseläintä, vaikka hänen koettaan haittasi vielä kesken alkanut lumisade. Oletamme teiltä vähintään samanlaista suoritusta päästäksenne läpi”.
Tuhkatassu nyökkäsi määrätietoisesti. Jos Hiekkatassu oli saanut neljä saaliseläintä, Tuhkatassu tahtoi näyttää taitonsa saamalla kiinni ssitäkin enemmän. Hän ei tiennyt miten se tulisi onnistumaan talvisella säällä, mutta hän yrittäisi parhaansa. Hänen olisi pakko, hän tahtoi todistaa taitonsa sekä mestarilleen ja klaanilleen, mutta myös Hiekkatassulle.
“Jos olette nyt valmiita, niin lähdetään sitten. Sykkyrätassu, sinä lähdet Varjoklaanin rajaa kohden, Koivulehti varjostaa sinua. Minä seuraan sitten sinua, Tuhkatassu, kun lähdet kohti Taivasklaanin rajaa”. Sykkyrätassun korvat nousivat hieman pystyyn naaraan kuullessa lähtevänsä Varjoklaaniin päin. Tuhkatassu ei sanonut mitään, mutta mietti johtuiko reaktio siitä että sisko toivoi näkevänsä varjoklaanilaisia siellä. Sykkyrätassu oli jonkin aikaa sitten ollut käymässä Varjoklaanin leirissä Tuisketassun kanssa, oppilaiden pelastettua kaksi pentua jotka kaksijalka oli heittänyt järveen. Sykkyrätassu oli päässyt jopa nimeämään toisen heistä, ja Tuhkatassu epäili sisarensa toivovan törmäävänsä kyseiseen pentuun uudestaan. Toisen klaanin pentuja ei ollut kovin helppo käydä tervehtimässä, mutta ehkä sisko näkisi heitä joskus myöhemmin, kun ne olisivat hieman vanhempia ja saisivat oppilasnimensä.
”Teidän tulee olla takaisin leirissä ennen auringonlaskua, lähtekäähän nyt”, Liekkilehmus lisäsi vielä, ja huitaisi hännällään oppilaita liikkeelle.
”Onnea Sykkyrätassu”, Tuhkatassu toivotti sisarelleen hymyillen, kunnes hänen ilmeensä muuttui hieman ilkikuriseksi.
”Katsotaan kumpi saa enemmän saalista, voittaja saa valita ruokamme kun pääsemme takaisin”, kilpikonnakuvioinen naaras haastoi vielä.
”Selvä, älä sitten marise kun häviät!” Sykkyrätassu naukaisi naurahtaen, ja kääntyi sitten loikkimaan poispäin. Tuhkatassu lähti omaan suuntaansa, avaten suunsa samalla raolleen haistaakseen jokaisen mahdollisen saaliseläimen mikä hänen tielleen sattuisi.

***

”Sammakonläjät, eihän tässä lumessa löydä mitään!” Tuhkatassu mutisi hermostuneena, kun hän oli kerennyt kävellä jo melkein Taivasklaanin rajalle eikä vastaan ollut sattunut yhtäkään saaliseläintä. Naaras kyllä kuuli pikkulintujen lauleskelua silloin tällöin, mutta ei ollut osannut paikallistaa yhtäkään niistä, niin silmillään kuin hajuaistillaankaan. Oppilas toivoi salaa ettei Sykkyrätassukaan olisi vielä löytänyt mitään, vaikka tietenkin hän toivoi siskonsa pärjäävän kokeessa. Hän vain toivoi pärjäävänsä itse paremmin.
”Kalastaakaan ei voi kun-” Tuhkatassu napsautti suunsa nopeasti kiinni haistaessaan jotakin. Naaras pysähtyi maistelemaan ilmaa, ja rukoili samalla Tähtiklaanilta ettei saaliseläin ollut kuullut hänen manailujaan. Haju jonka hän oli huomannut tuntui etäisesti tutulta, mutta oppilas ei aivan saanut mieleensä mikä se oli. Vasta kun hän näki pienen valkoisen eläimen liikahtavan muutaman ketunmitan päässä, sai hän mieleensä nimen: lumikko. Tuhkatassu ei ollut koskaan syönyt lumikkoa, eikä ollut varma maistuisiko se edes hyvältä, mutta jännitti kuitenkin lihaksensa ja tiputtautui vaanimisasentoon. Lumikkokin olisi parempi kuin ei mikään, ja mistäs sitä tietäisi jos pikkueläin maistuisikin herkulliselta?
Tuhkatassu lähti hiipimään lähemmäs eläintä, joka näytti keskittyvän johonkin lumihangen alla olevaan. Kilpikonnakuvioinen naaras pääsi jo loikkausetäisyydelle lumikosta, kun valkoinen eläin nosti päänsä ja kääntyi katsomaan suoraan kohti Tuhkatassua. Oppilas valmistautui takaa-ajoon, mutta karkuun juoksemisen sijaan lumikko alkoikin sähisemään ja pörhistämään turkkiaan. Tämä hämmensi Tuhkatassua, jonka keskittyminen herpaantui silmänräpäyksen ajaksi kunnes naaras sai taas tilanteestaan kiinni. Hän ponnisti ja loikkasi kohti sähisevää eläintä, mutta yrittäessään napata sitä tassunsa alle, Tuhkatassu sai osakseen puraisun joka sai hänet vetämään tassunsa hetkeksi takaisin. Sinä aikana lumikko säntäsi juoksuun, mutta Tuhkatassu ei suostunut luovuttamaan vaan lähti eläimen perään, lopulta saaden läimäistyä sitä käpälällään ja pökerrytettyä sen hetkeksi. Tuhkatassu nappasi vielä eläintä niskoista kiinni, ja taittoi ne varovasti ollakseen rikkomatta riistaeläimen ihoa. Hän huokaisi helpottuneena, ja nappasi sitten eläimen leukoihinsa kääntyen takaisin.

Lumessa näkyi pieniä punaisia pisteitä niissä kohden joihin Tuhkatassun vasen etutassu oli koskenut. Lumikon purema vuosi inhottavasti, ja sai Tuhkatassun irvistelemään silloin tällöin haavan osuessa ikävästi johonkin. Kylmä lumi onneksi turrutti kipua hieman, mutta tassunpohjassa oleva haava ei silti ollut kovin mukava, varsinkin kun naaraan olisi pitänyt keskittyä metsästyskokeeseensa. Hän oli vaellellut ympäri reviiriä etsiskellen hajuja, ja nyt kun aurinko näytti alkavan laskea, oli hänellä kasassa lumikon lisäksi yksi varpunen ja kaksi päästäistä. Tuhkatassu olisi toivonut löytäneensä jotain enemmän, mutta kaikki potentiaaliset riistaeläimet tuntuivat piileskelevän puiden latvoissa, paljon korkeammalla kuin mihin naaras uskaltaisi kiivetä. Hän päätti ryhtyä suuntaamaan takaisin kohti leiriä, ja toivoi löytävänsä vielä matkalla jotakin.

Se, mihin Tuhkatassun katse osui matkalla ei ollut riistaeläin, vaan jokin kiiltävä, pieni ja punainen. Pieni kulmikas kivi näytti olevan kiinni jossakin kiiltävässä, ja vaikkei Tuhkatassu tiennyt mikä se oikein oli, hän päätti napata sen mukaansa. Punainen kivi oli kaunis, ja Tuhkatassu voisi koristella sillä vaikka pesäänsä, ellei keksisi sille muuta käyttötarkoitusta. Naaras otti kiven hampaidensa väliin, ja jatkoi matkaansa kohti leiriä.

***

Tuhkatassu mutusteli oppilaiden pesän lähettyvillä pikkulintua, jonka Sykkyrätassu oli valinnut heille syötäväksi. Kilpikonnakuvioisen naaraan teki mieli murjottaa, olihan hän hävinnyt siskosten välisen metsästyskilpailun. Toisaalta hän oli löytänyt jotain pysyvämpää kuin riistaeläimen, joten harmitus ei ollut aivan liian kova. He olivat keskustelleet jonkin aikaa metsästyskokemuksistaan, ja Tuhkatassu oli näyttänyt tassussaan olevaa haavaa. Siitä ei enää vuotanut verta, lumi oli tyrehdyttänyt vuodon, mutta Sykkyrätassu oli silti koittanut saada Tuhkatassua menemään parantajalle asiasta. Kilpikonnakuvioinen naaras tietenkin kieltäytyi, ei hän halunnut mennä valittamaan Vesitassulle jostakin niin mitättömästä kuin pieni purema- hänhän vaikuttaisi heikolta, jos menisi niin pienestä asiasta hyysättäväksi.
Hiillostassu oli juuri tulossa liittymään heidän seuraansa, kun Unitähti hyppäsi Virtakivelle ja kutsui klaanin kokoon:
“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Virtakivelle klaanikokoukseen!”

Tuhkatassu katsahti Sykkyrätassuun ja Hiillostassuun, ja tassutti sitten Virtakiven eteen. Hän ei tiennyt miksi Unitähti oli kutsunut kokouksen, hänellä ja Sykkyrätassulla oli juuri ollut metsästyskoe, mutta mestarit eivät olleet maininneet vielä mitään nimittämisestä. Kaiken lisäksi Hiillostassun metsästyskoe olisi vasta huomenna, eikä Tuhkatassu uskonut että sisarukset nimitettäisiin eri aikaan toisistaan.
“Hiekkatassu, astutko esiin”, Unitähti naukaisi ja Tuhkatassun silmät napsahtivat vaaleaan raidalliseen turkkiin. Pettymys humahti Tuhkatassun läpi, kun hän tajusi ettei naaras ollut kertonyt hänelle nimitysseremoniasta. Tietenkin se oli odotettavissa, mutta naaras olisi toivonut että edes näin suuri asia olisi saanut Hiekkatassun puhumaan hänelle.

Tuhkatassun korvissa humisi, eikä hän juurikaan keskittynyt Unitähden sanoihin kunnolla. Oppilas lähinnä tuijotti nimitettävää naarasta, joka oli sukinut turkkinsa kauniiksi ja seisoi ylpeän ryhdikkäästi klaanin edessä. Tuhkatassun hännänpää vääntelehti hermostuneesti, kun seremonia eteni. Lopulta Unitähti kertoi klaanille Hiekkatassun uuden nimen: Hiekkakynsi. Unitähti kosketti tuoreen soturin päälakea, ja klaani alkoi hurraamaan. Tuhkatassu hetken epäröinnin jälkeen yhtyi mukaan:
“Hiekkakynsi! Hiekkakynsi!”

Tuhkatassu oli koittanut käydä onnittelemassa Hiekkakynttä seremonian jälkeen, mutta naaras oli lähtenyt suoraan poispäin oppilaasta nähdessään tämän. Tuhkatassua alkoi jopa ärsyttämään vanhemman naaraan käytös, hän ei tiennyt miksi Hiekkakynsi oli suuttunut näin paljon pienestä väärinymmärryksestä eikä suostunut edes kuuntelemaan anteeksipyyntöä. Kilpikonnakuvioinen naaras teki päätöksensä: illalla, kun Hiekkakynsi olisi leirin vartiovuorossa eikä voisi paeta tilanteesta, hän kävisi puhumassa tälle. Tilanteessa oli se huono puoli ettei Hiekkakynsi voinut vastata Tuhkatassulle mitään, mutta sentään soturin olisi pakko kuunnella.
Tuhkatassu päätti mennä hetkeksi lepäämään oppilaiden pesän lämpöön, ja sai samalla idean.
“Hiillostassu!” hän kutsui veljeään, korvat nousten pystyyn innostuksesta. Kolli asteli hänen luokseen pää hämmentyneesti kallellaan.
“Mitä Tuhkatassu?”
“Sain idean! Halusin vain kysyä sinun mielipidettäsi siitä ensin”, naaras selitti viikset värähdellen. Hiillostassu naurahti pienesti.
“Milloin sinä muka olet kuunnellut kenenkään mielipiteitä ideoistasi ennen kuin toteutat ne?”
“Nyt! Tämä on tärkeä asia!” Tuhkatassu tokaisi ja vetäisi sitten syvään henkeä ennen kuin jatkoi:
“Tule katsomaan mitä löysin tänään.”

Hiillostassu seurasi kiinnostuneena sisartaan heidän pesäänsä, ja ennen kuin Tuhkatassu kerkesi edes sanomaan mitään, veli näytti huomaavan mistä oli kyse.
“Mikä tuo on?” kolli kysyi ja töykkäsi käpälällään punaista kiveä joka makasi Tuhkatassun nukkumasammalten päällä.
“En tiedä, mutta löysin sen metsästyskokeeni aikana. Se on kaunis, eikö?”
Ei ollut epätavallista että jokiklaanilaiset toivat löytämiään kauniita kiviä pesiinsä. Muutamalla oppilaallakin oli sammaltensa joukossa simpukoita joita he olivat löytäneet sulavesien aikaan joesta.
“Luulen että kaksijalka on pudottanut sen, siinä on tuo rengas ympärillä näetkö?” Tuhkatassu jatkoi veljen tutkiskellessa hänen löytöään.
“Mikä se sinun ideasi oli?” Hiillostassu kysyi, katse edelleen kivessä.
“Ajattelin viedä sen Hiekkakynnelle onnittelulahjaksi!”
“Hänhän on vältellyt sinua? Miten aioit antaa hänelle lahjan, tai miksi edes tekisit niin? Hän on ollut sinua kohtaan ikävä, ehkä sinun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa hänen tulla pyytämään sinulta anteeksi?”
Tuhkatassun hymy hälveni. Hän ei ollut tajunnut veljensä ajattelevan näin, mutta nyt asiaa miettiessään, se kyllä kävi järkeen. Hiillostassu oli aina ollut suojelevainen siskoistaan, ja nyt Tuhkatassun ja Hiekkakynnen ollessa riidoissa, tietenkin kolli olisi Tuhkatassun puolella.
“Ajattelin mennä puhumaan hänelle kun hän on vahtivuorossa”, naaras mutisi, ja Hiillostassu huokaisi.
“Minun mielestäni sinun ei pitäisi, mutta todennäköisesti tulet tekemään niin kuitenkin. Pitäisit kuitenkin edes tuon kiven itselläsi”, kolli mutisi, ja asettui makaamaan.
“Nyt alkaa tulla myöhä, tahtoisin nukkua kunnolla ennen huomista metsästyskoettani. Koita olla herättämättä minua kun tulet takaisin”, tämä jatkoi vielä, ennen kuin painoi silmänsä kiinni. Tuhkatassu katsahti ympärilleen. Pesään oli saapunut jo muutamia oppilaita heidän keskustelunsa aikana. Tuhkatassu nyökkäsi veljelleen, vaikka tämä ei tietenkään nähnyt sitä, ja kipitti sitten ulos pesästä.
“Hiekkakynnen on nyt pakko kuunnella minua. Minustakin pitäisi pian tulla soturi, enkä halua hänen vihoittelevan minulle enää silloin”, naaras mutisi itsekseen, yrittäessään rohkaista itseään ennen kuin astelisi leirin suuaukolle.
“Hän antaa minulle anteeksi, hänen täytyy.”

//Hiekkatassusta tuli nyt Hiekkakynsi, mutta en vieläkään saanut Tuhkatassua nimitettyä lol. *Seuraavassa* tarinassa sitten lol

Luku 6.

Ensimmäinen asia, jonka Sillitassu tiedosti, oli kitkerä sekalaisten tuoksujen aromi. Hän yritti raottaa silmiään, mutta ne tuntuivat todella raskailta. Toinen musta takajalka tuntui kummalliselta. Sitä jomotti todella paljon ja sen ympärillä karva tuntui todella tahmealta. Silmänsä auki pakotettuaan hän vilkaisi jalkaa ja huomasi kitkerän tuoksun tulevan sen peittävästä salvasta ja lehdistä.
>Jäin sen oksan alle.< Ajatus tuntui pahalta ja Sillitassu siirsi sen mielensä taka-alalle. Hän oli parantajien pesässä sammalvuoteella. Hän kuuli jostakin yrttien kahinaa ja tunsi Surulinnun pehmeän tuoksun ilmassa. Vaaleanharmaa naaras oli sekoittelemassa yrttejä pesän reunassa, mutta huomasi sitten potilaansa heränneen ja tassutti Sillitassun luo.
“Mikä olo?” Parantaja kysyi lempeällä tutulla äänellään ja Sillitassu tunsi kivun jalassaan yltyvän.
Hän inahti: “Jalkaan sattuu tosi paljon.”
“Ei hätää se ei ole murtunut.” Surulintu naukui huojentavasti. “Voin antaa sinulle muutaman unikonsiemenen. Ne lievittävät kipua.”
Surulintu kipaisi jonnekin ja palasi tassussaan pieniä mustia siemeniä.
“Niele vain muutama,” naaras opasti kun Sillitassu kurottautui nuolaisemaan siemeniä.
“Niiden pitäisi myös väsyttää, joten saat hyvät unet.”
Sillitassun pää nuokahtikin jo ja hän laski sen käpälilleen.

Seuraavan kerran Sillitassu hätkähti kun jotain karvaista lätsähti hänen eteensä. Hän raotti silmiään ja näki hiiren aivan kuononsa edessä. Sen takana istui huolestuneen näköinen Kirsikkayö kilpikonnakuvioiset karvat sekaisina, kuin tämä olisi juuri ollut partiossa.
“Kuinka sinä kulta pieni voit?” naaras naukui. Sillitassu vääntäytyi istumaan ja irvisti jalan liikahtaessa. Hän kumartui puraisemaan hiirtään ja tunsi mukavan maun kielellään. Aterian nautittuaan ja huulet verestä nuoltuaan hän tunsi kurkkunsa olevan kuiva. “Saisinko vettä?” Hän pyysi emoltaan ja tämä lähti hakemaan sitä. Surulintu oli putkahtanut sisään pesään mukanaan myyrä.
“Näytät voivan paremmin,” naaras naukui ja haukkasi palan myyrästä.
Sillitassu nyökkäsi: “Kirsikkayö kävi tuomassa minulle hiiren.”
Parantajan vaaleanharmaan turkin valkeisiin juoviin seloittuneet hiutaleet alkoivat sulaa muodostaen pieniä vesiputouksia. Tämä ravisteli turkkiaan ja selitti:
“Pesen nyt vanhan salvan pois, samoin laakerinlehdet ja laitan uudet tilalle.” Surulintu lähti etsimään tarvittavia yrttejä. Pian vihertävän keltaisten Silmien hohde erottuikin taas ja Surulintu asettui Sillitassu takajalan viereen.
“Tämä voi sitten vähän sattua,” naaras varoitti. Sillitassu irvisti, kun Surulintu repi laakerinlehdet pois ja alkoi nuolla irti vanhaa salvaa. Se kirveli ja repi karvoista, mutta hän yritti sietää sen.
“Nyt tuli valmista,” Surulinnun ääni naukui. Sillitassu hengähti helpottuneena.
Häntä alkoi jo turhauttaa ja keuhkot vaativat raikasta ilmaa.
“Voisinko käydä ulkona?” Hän kysyi Surulinnulta epäröiden.
“Voit, mutta ei mitään leikkejä tai harjoituksia,” parantaja muistutti jostain pesän hämärästä.

Aukiolla lehtikadon kylmä aurinko helotti taivaalla saaden hangen hehkumaan. Sillitassu sokaistui oltuaan niin pitkään pimeässä pesässä, eikä tiennyt minne menisi.
“Oletko sinä kunnossa?”
Sillitassu kuuli ystävänsä Seljatassun äänen.
Suuri vaaleanharmaa naaras ilmestyi samassa hänen vierelleen ja Sillitassu kehräsi: “Olen minä, mutta jalkani ei niinkään…”
Seljatassu vilkaisi hänen takatassuaan ja irvisti: “Pahempi kuin se minun minun piikkini.”
“Kieltämättä.” Sillitassulta pääsi pieni “Raur” naurahdus.
>Seljatassu on todella hyvä ystävä.< onnellinen ajatus kieppui hänen mielessään kuin pieni perhonen.

Luku 5.

“Ei. Takapää alemmas ja häntä paikoilleen,” Jäkälätäplä ohjeisti lempeästi pilkullinen hännänpää kuitenkin ärtyneesti nykien. Sillitassu painoi takapäätänsä alemmas, mutta tuiskahti hankeen. Hän kompuroi ylös ja ravisti hiutaleet turkistaan.
Hän alkoi jo turhautua sillä tämä oli jo neljäs kerta, kun hänen tasapainonsa oli pettänyt. Hän valitti mestarilleen: “On vaikeaa pitää tasapainoa hangella, kun tassut uppoavat koko ajan.”
“Ehkä on parempi lopettaa tältä päivältä.”
Jäkälätäplän nauku masensi Sillitassua. Mestari oli selvästikin pettynyt häneen ja aivan syystä. >En minä osaa tätä,< hän mietti tassuttaessaan takaisin kohti leiriä. Kun hän saapui leiriin Seljatassu saapui häntä vastaan vaaleanharmaa häntä innokaasti kippuralla selän yllä. Hänen vaaleat raitansa kiilsivät lehtikadon auringossa kilpaa lumen kanssa.
“Oliko kivaa ensimmäisissä metsästys harjoituksissa?”
Toisen oppilaan iloinen ääni piristi hiukan Sillitassua, mutta masennus ei hävinnyt kokonaan.
“En minä osaa mitään. Menetän tasapainoni aina laskiessani takapääni,” Sillitassu uskoitui vanhemmalle oppilaalle.
Seljatassu näytti miettivältä.
“Näytähän,” naaras naukui.
Sillitassu pudottautui vaanimisasentoon. Hän laski takapäätään alas ja niin hän muksahti häntä edellä hankeen.
“Näetkö nyt. En minä osaa,” Sillitassu ähisi noustessaan takaisin ylös.
Seljatassu näytti siltä kuin olisi juuri hoksannut jotain.
Harmaa naaras aukaisi suunsa: “Entä jos pitäisit jalkojasi hiukan leveämmällä?”
Sillitassu yritti. Hän pudottautui jälkeen kyyryyn, mutta asetti jalkojaan hieman haralleen ennen takapään laskemista alemmas. Yllätyksekseen hän huomasi sen toimivan, eikä hän enää menettänyt tasapainoaan.
Hänen äänensä oli iloinen, kun hän maukui: “Kiitos Seljatassu! Se toimii.”
Seljatassu nuolaisi hänen päälakeaan.
“Oli ilo auttaa,” tämä kehräsi ja lähti sitten omille teilleen.
Sillitassu päätti etsiä mestarinsa Jäkälätäplän, jotta voisi esitellä taitojaan. Hän näki tämän ruskeatäplikkään turkin tuoresaaliskasalla, joten hän tassutti sinne päin.
“Jäkälätäplä!” Hän huusi mestarilleen ja melkein törmäsi tämän kylkeen.
“Mistäs sinä noin innostunut olet?” Jäkälätäplä kysyi kummissaan.
“Opin vaanimisasennon, Seljatassun ansiosta.” Sillitassu pudottautui kyyryyn, mutta levitti tassujaan hiukan sivulle. >Sitten takapäätä alemmas,< hän ajatteli ja laski sitä alemmaksi. Hänen tasapainonsa piti jälleen ja Jäkälätäplän silmistä paistava ylpeys lämmitti Sillitassun rintaa.
“Sehän meni hyvin,” Jäkälätäplä naukui hyväksyvästi. Sillitassu röyhisti rintaansa.
>Kiitos Seljatassu!<

Lumi narskui tassujen alla, kun Sillitassu ponnisti huimaan loikkaan kohti edessään olevaa sammakkoa. Hän jysähti niljakkaan otuksen päälle ja katkaisi sen niskat.
“Hieno ensimmäinen saalis!” Jäkälätäplä huusi roikottaen suussaan kahta liskoa, jotka oli aiemmin partiossa napannut.
Sysituhkakin ilmestyi metsästä esiin. Harmaankirjavan kollin leuoissa roikkui hiiri. Sen lihaisa aromi tulvi Sillitassunkin kuonoon ja vesi herahti hänen kielelleen.
“Tuosta klaaninvanhimmat pitäisivät,” Sysituhka mumisi hiirensä suussaan.
“Vien tämän heille,” Sillitassu kohotti ylpeänä kuonoaan. Partio lähti tassuttamaan leiriin. Lehtikadon aurinko loi kylmää valoa hangelle saaden sen kimaltamaan kuin aamukaste. Ilmassa oli havaittavissa myrskyä enteilevä tuoksu. Se tulisi varmaankin illalla. Sillitassu värähti.
>Minä kyllä pysyn silloin pesässä.< Leirin suuaukolla vartiossa ollut Ahomyrsky nyökäytti heille päätään. Kellertävä kolli kehui Sillitassun saalista: “Sinustahan tulee vielä erinomainen saalistaja.”
Kun he saapuivat aukiolle hänen entinen pesätoverinsa Apilapentu juoksi häntä vastaan harmaanruskea turkki innokkaassa pörrössä.
“Vau mikä saalis!” Tämä ihasteli Sillitassun leuoissa velttona roikkuvaa sammakkoa.
“Minä aion syödä tuon,” kolli jatkoi.
“Anna kun vien sen ensin tuoresaaliskasaan,” Sillitassu mutisi vaivaantuneena kollin kehuista. Hän lähti Apilapentu perässään loikkien kohti tuoresaaliskasaa. Pentu nappasi sammakon ennenkuin se ehti edes koskettaa muita saaliita. Hän katseli kun Apilapentu kantoi saaliin pentutarhalle ja sisään. Sillitassu muisti, että oli sanonut Sysituhkalle vievänsä sammakon klaaninvanhimmille.
>Vien heille sen sijaan tämän hiiren,<
Hän keksi. Saatuaan karvaisen ruhon hampaidensa väliin suuntasi hän kohti klaaninvanhimpien pesää.

Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi kovempana kuin koskaan Sillitassun elinaikana. Hän yritti saada unta, mutta tuuli piti armaan pimeyden poissa. Oppilaiden pesä kolisi kun tiheään asetellut kuusenoksat alkoivat antaa periksi. Lunta tuiskussa sisään pesään ja valkaisi oppilaiden vuoteiden sammalet ja havut.
“Miten tässä mekkalassa pitäisi muka nukkua?” Nurisi Tummatassu äkäisesti lunta tummista korvistaan ravistaen.
“Tämä pesä varmaan luhistuu meidän niskaamme.” Sammakkotassun tummanvihreät silmät hohtivat pimeydessä. Yhtäkkiä pesän yläpuolelta kuului räsähdys. Jotain iskeytyi tiheän oksakaton päälle ja katto antoi periksi. Valtava kuusenoksa syöksyi nuoria kissoja kohti ja Seljatassu rääkäisi: “Pois alta!”
Sillitassua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän säntäsi kohti vielä pystyssä olevaa suuaukkoa. Hänen toiseen takajalkaansa iski hirvittävä kipu. Hän mätkähti maahan pökertyneenä kivusta ja yritti vetää itseään irti. Hänen silmissään säkenöi ja näkökentän rajamailla musteni. Joku tarttui häntä niskasta ja veti häntä. Sillitassu rääkäisi kun selvästikin oksan alle jäänyt jalka venyi, muttei irronnut.
“Olet tiukasti kiinni.” Sillitassu tunnisti Seljatassun huolestuneen äänen. Sitten silmissä musteni ja hän antautui kivulle.

//Moikka!!! Millos Sillitassu muuten pannaan oppilaaksi tuolla klaaneissa, kun sehän on nyt siellä vielä pentu. :3

LUKU 1
Tähtiklaanin tahto...?

Ensin hän oli Elopentu. Pieni pentu, jonka täytyi olla suuri ja taitava ja voittamaton ja tehdä emostaan ja isästään ylpeitä ja saavuttaa suuria asioita ja olla parempi kuin kukaan muu.
Sitten hänestä tuli Elotassu. Oppilas, jonka ainoa tavoite oli oppia enemmän ja nopeammin kuin kukaan muu, jotta hän voisi olla jotain suurta ja mahtavaa ja kaiken kaikkiaan parempi kuin kukaan muun järven ympärillä oleva kissa.
Mutta Elotassu ei kokenut oloaan suureksi. Tai mahtavaksi. Tai voittamattomaksi. Tai paremmaksi kuin kukaan muu. Varsinkaan paremmaksi kuin hänen sisaruksensa.
Sillä Ruostetassu - kolmikosta vanhin - oli voimakas ja viisas ja rauhallinen. Hänen oli helpompi oppia uusia asioita ja käyttää niitä hyödykseen, hän kykeni muuttamaan tilanteen nopeasti omaksi edukseen. Hän oli voimakas ja tiesi, mitä halusi ja mitä tehdä.
Perhotassu oli raivokas taistelija ja kunnianhimoinen kaikin tavoin. Hän ei epäröinyt käyttää taitojaan hyödykseen, eikä hänelle ollut ongelma eikä mikään tehdä juuri niin kuin hän halusi. Hän luotti itseensä ja taitoihinsa. Hän tiesi olevansa parempi kuin muut.
Ja Elotassu… Elotassu jäi heidän varjoonsa hetkessä. Sen hän oli oppinut hyvin aikaisin elämässään.
Joten hänen oli oltava parempi. Aina vain parempi ja parempi, ylittää itsensä joka ikinen päivä uudelleen.
Jotta hän voisi tehdä emonsa kerrankin ylpeäksi.

Elotassu oli jalkeilla jo ennen kuin aurinko nousi horisontin takaa. Niin kävi usein: hän oli hyvin vähäuninen, mitä Kyyarpi oli aina ihmetellyt, mutta koska Elotassu ei vaikuttanut kärsivän lyhyistä yöunista mitenkään, oli kolli antanut asian olla.
Elotassu piti siitä, että hän heräsi aikaisin ennen muita. Se tarkoitti sitä, että hän sai olla hetken omassa rauhassaan, sukia turkkinsa kiiltävän siistiksi ja vain tarkkailla hetken vähitellen heräilevää klaania. Useimpina aamuina hän odotti uteliaana kuka nousisi ensimmäisenä hänen jälkeensä ylös ja tulisi aukiolle aloittamaan päivän työmäärää. Elotassun emo oli aina painottanut, että oli tärkeää tietää miten muut tyypillisesti käyttäytyivät ja toimivat.
Yleensä Pilvitähti oli ensimmäinen, joka heräsi - toisinaan hän oli aukiolla jo ennen Elotassua. Suuri, mustavalkoinen kolli tuli omasta pesästään aikaisin aamulla ja nousi Viimakivelle tuijottamaan leiriä. Hänen oranssit silmänsä kohtasivat joka aamu Elotassun katseen vakavina ja joka aamu hän nyökkäsi Elotassulle. Elotassu vain tuijotti takaisin.
Sadehäntä oli usein seuraava, joka saapui aukiolle. Hän aloitti aamunsa sukimalla turkkiaan ja tervehtimällä päällikköään, minkä jälkeen hän asettui odottamaan sotureiden heräämistä.
Kolmas kissa oli yleensä joko Korppivaisto tai Routaruusu.
Sen jälkeen seuraava heräävä kissa saattoi olla kuka tahansa, ja siinä vaiheessa Elotassu menetti aina kiinnostuksensa.
Elotassu venytteli tassujaan ja haukotteli. Muutama oppilas oli jo herännyt hänen jälkeensä: Aavatassu oli jo lähtenyt Varjosulan kanssa harjoittelemaan metsästystä, ja Kielotassu juoruili Mäyrätassun kanssa jostain täysin turhasta. Lopulta myös Ruostetassu ja Perhotassu tulivat ulos oppilaiden pesäsätä, venyttelivät ja nyökkäsivät molemmat Elotassulle ennen kuin menivät mestareidensa luokse.
Elotassu alkoi jo turhautua, mutta lopulta hänen mestarinsa Kastanjaturkki saapui sotureiden pesästä aukiolle. Kirjava, ruskearaidallinen naaras tuli haukotellen Elotassun luokse.
“No niin, oletko valmis tämän päivän askareisiin?” Kastanjaturkki kysyi.
Elotassu katsoi ilmeettömänä mestariaan, mutta hänen hännänpäänsä kääntyili innostuneena. Mitähän he tänään harjoittelisivat? Varmastikin taistelua! Viime aikoina Kastanjaturkki oli lähinnä opettanut vain metsästystä sen lisäksi, että oli esitelly reviiriä. Taisteleminen olisi ehdottomasti seuraav-
“Tänään voisimme harjoitella jänisten saalistamista”, Kastanjaturkki murskasi Elotassun unelmoinnit.
“Mitä!?” Elotassu ihmetteli. Hän siristi silmiään niskakarvat pystyssä. “Eikö taistelua? Olemme harjoitelleen vain metsästämistä!”
“Metsästäminen on tärkeä osa soturin velvollisuuksia, varsinkin näin lehtikadon aikaan.”
“Osaan jo saalistaa”, Elotassu yritti vielä väittää vastaan, mutta huomasi, ettei hänen jyrkkä ja vaativa lähestymistapansa tuntunut toimivan Kastanjaturkkiin. Kastanjaturkki oli yleensä reilu persoona, joten… Elotassu virnisti pienesti, mutta muutti sitten ilmeensä nopeasti anelevaksi: hän katsoi mestariaan suurilla silmillä ja puhui pienellä äänellä. “Minä todella haluaisin kokeilla tänään taistelua, Kastanjaturki. Perhotassu on päässyt jo harjoittelemaan taistelua vaikka kuinka paljon, ja häviän hänelle aina leikeissämme.”
Kastanjaturkki huokaisi, ja sitten hymyili. Hän kosketti Elotassu kevyesti hännänpäällään, ja Elotassu melkein kavahti kauemmas inhosta. “Hyvä on, Elotassu. Harjoitellaan tänään taistelemista.”
“Kiitos, Kastanjaturkki! Sinä olet paras!” Elotassu naukaisi pienen kehräyksen kanssa. Häntä inhotti hänen oma imelä äänensävynsä.
Kastanjaturkki kehräsi ja lähti sitten johdattamaan Elotassua ulos leiristä. Lunta oli satanut viime päivien aikana hyvin paljon, mutta tuuliklaanilaisten tassut olivat raivanneet hankeen polun jos toisenkin. Elotassu käveli aivan Kastanjaturkin takana kohti harjoittelupaikkaa. Hän oli niin innoissaan taistelemisesta, ettei kylmä tuuli haitannut häntä lainkaan.
Lopulta he saapuivat tutulle harjoittelupaikalle, ja Elotassu asettui toiselle puolelle lumista aukiota. Kastanjaturkki katseli oppilastaan hetken ennen kuin puhui.
“Voisimme aloittaa opettelemalla puolustautumista. Se on tärkeä taito taistelus-”
“Puolustautumista?” Elotassu keskeytti mestarinsa, hänen harmaa häntä piiskaten ilmaa ärsyyntyneenä. “Eikö taisteleminen ole hyödyllisempää?”
“Jos et osaa puolustautua, et selviä taistelussa.”
“Jos en tiedä, miten hyökkääminen toimii ja miten vastustaja ajattelee, en voi puolustautua.”
Kastanjaturkki väräytti viiksiään huvittuneena. “Oletpas sinä tänään vaativalla tuulella… mutta hyvä on. Harjoitellaan hyökkäämistä ensin.”
Elotassu hymyili. “Kiitos.”

Taisteluharjoitukset menivät Elotassun mielestä aivan liian nopeasti ohi, ja pian hän olikin palaamassa Kastanjaturkin kanssa takaisin leiriin. Mutta vaikka harjoitukset olivat olleet ainakin nuoren oppilaan mielestä lyhyet, Elotassu koki pärjänneensä hyvin. Kastanjaturkkikin oli kehunut oppilastaan.
Leiriin päästyään Elotassu lähti kävelemään tuoresaaliskasaa kohti. Hän loi pienen silmäyksen leiriin, mutta ei nähnyt Ruostetassua tai Perhotassua missään. He olivat varmaankin vielä harjoittelemassa - mikä sai Elotassun värähtämään kateudesta.
Elotassu ei kuitenkaan ollut ainut jo leiriin takaisin saapunut oppilas. Näätätassu ja Mäyrätassu olivat tuoresaaliskasalla valikoimassa päivän ruokaansa. He vetivät kasasta pulsan jäniksen juuri, kun Elotassu saapui paikalle.
“Se on valtava!” Näätätassu henkäisi.
“Niin on! Emmehän me tätä kahdestaan saa millään syötyä”, Mäyrätassu naukaisi. Valkoinen naaras kohotti katseensa ja huomasi Elotassun tuijottavan kaksikkoa. “Hei, Elotassu! Tuletko ruokailemaan kanssamme?”
Elotassu katsoi jänistä hetken, sitten Mäyrätassua. Lopulta harmaa naaras kohautti lapojaan. “Okei.”
“Jee!” Näätätassu hihkaisi.
Kolmikko käveli aukion reunalle nauttimaan jäniksestä. Näätätassu alkoi jakamaan jänistä kolmeen osaan ja vaikka hän kuinka yritti tehdä jokaisesta osasta samankokoisia, ne olivat Mäyrätassu sai silti isoimman palan. Elotassu ei kommentoinut asiaa mitenkään, vaan alkoi nälkäisenä syömään omaa osuuttaan.
“Mh, mitä… mitä kaikkea olet tänään - mh - tehnyt, Elotassu?” Mäyrätassu kysyi suu täynnä ruokaa.
“Älä puhu ruoka suussa”, Elotassu totesi kylmästi.
“Ai, anteeksi.” Mäyrätassu nielaisi. “Mitä kaikkea olet tänään tehnyt?”
Elotassu lipaisi huuliaan. “Harjoittelin taistelua Kastanjaturkin kanssa. Teimme joitakin hyökkäysliikkeitä, vaikka Kastanjaturkki olisi halunnut harjoitella puolustautumista.”
“Vau!” Mäytätassu sanoi. “Minä kävin Jäniskäpälän kanssa saalistamassa… olisin mieluummin harjoitellut taistelua niin kuin sinä.”
“Olisit sanonut Jäniskäpälälle”, Elotassu totesi. “Niin minä tein. Kastanjaturkki halusi alunperin metsästää kanssani, mutta vaadin taistelua.”
Näätätassu räpäytti silmiään. “Ai… voiko niin tehdä?”
“Miksei voisi? Meidän soturikoulutuksemmehan tässä on kyseessä - ei mestariemme. Miksemme saisi vaatia tietynlaista opetusta? Emo sanoi aina-” Elotassu vaikeni, siristi hieman silmiään ja jatkoi sitten syömistä. Ei hän halunnut paljastaa emonsa neuvoja näille hiirenaivoille - he eivät olleet niidenarvoisia. Toisin kuin Elotassu.
Näätätassu näytti tuumivalta. “Hmm… niin kai. Mutta mestarimme varmasti tietävät, mikä on meille hyvää koulutusta.”
Elotassu pyöräytti silmiään, mutta ei sanonut enää mitään. Ei ollut hänen ongelmansa, jos muut oppilaat eivät osanneet pitää puoliaan koulutuksensa suhteen, vaan antoivat mestarinsa päättää kaiken. Kyllä Elotassu kykeni tietämään, mitä hän halusi oppia ja miksi - joten miksei hän vaatinut oikeanlaista opetusta?
Hiljaisuutta kesti niin kauan, kunnes jänis oli syöty niin, että vain luut olivat jäljellä. Mäyärätassu kaapi luut lumen alle, lipaisia huuliaan ja katsoi uteliaana Elotassua, joka tuijotti takaisin jäisillä silmillään. Mitä Mäyrätassu nyt halusi?
“Haluatko tulla kanssamme harjoittelemaan taisteluliikkeitä??” Mäyrätassu kysyi ja heilautti uteliaana valkoista häntäänsä. “Olisi niin kiva, jos tulisit mukaan! Voisit näyttää meille, mitä Kastanjaturkki opetti sinulle tänään.”
Elotassu tuijotti Mäyrätassua hetken hiljaa ennen kuin puhui. Näyttämällä uudet taisteluliikkeet Mäyrätassulle ja Näätätassulle hän saisi heidän ihailunsa. “Ehkä.”
“Mahtavaa!”
“Voimmeko pitää pienen tauon ensin? Eihän heti ruuan jälkeen pysty liikkumaan. Saan muuten vastsavaivoja”, Näätätassu sanoi.
“Sinä saat aina vatsavaivoja!” Mäyrätassu totesi huokaisten. “Mutta hyvä on. Odotetaan sitten.”
“Odotellessanne voisitte käydä klaaninvanhimpien luona tarkistamassa, miten heillä menee”, paikalle vaivihkaa saapunut Jäniskäpälä hymähti käskevällä äänellä. “Katsokaa, että heidän pestialustansa ovat puhtaat ja ettei heillä ole kirppuja.”
Mäyrätassu älähti tuskissaan. “Onko meidän pakko?”
“On”, Jäniskäpälä sanoi. “Sen jälkeen voitte pitää loppupäivän vapaata.”
“Minulla on vatsakipuja”, Näätätassu sanoi vaikeroiden ja kosketti tassullaan vatsaansa. Elotassu huomasi heti, että harmaanruskea oppilas vain esitti olevansa kivuissaan. “Minun täytyy mennä Routaruusun luokse!”
“Höpö höpö”, Jäniskäpälä sanoi. “Et sinä minua noin helposti narraa, Näätätassu. Menkäähän nyt siitä. Ehkä klaaninvanhimmilla on jokin mukava tarina teille.”
“Ei Varissulka kerro tarinoita…” Näätätassu mutisi, mutta lähti kävelemään klaaninvanhimpien pesää kohti. Mäyrätassu seurasi siskoaan silmiään pyöritellen.
Elotassua ei haitannut hoitaa klaaninvanhimpia. Toki hän olisi tehnyt melkein mitä tahansa muuta klaaninsa eteen - paitsi katsonut pentujen perään - mutta hän oli huomannut saavansa sotureilta hieman enemmän arvostusta, jos hän piti huolta vanhuksista. Jos Elotassu halusi olla tulevaisuudessa suuri ja mahtava soturi, hänen olisi tehtävä klaanivelvollisuutensa täydellisesti!
Valkohäntä ja Varissulka olivat molemmat pesässään ulkona olevan kylmyyden takia. He olivat juuri vaihtamassa kieliä, kun oppilaskolmikko saapui pesän sisälle tehden siitä hieman ahtaan.
“Katsos vain! Saimme seuraa, Varissulka”, Valkohäntä hymähti pesätoverilleen. “Mitä teille kolmelle kuuluu?”
“Hyvää”, sanoi Mäyrätassu. “Tulimme katsomaan, miten teillä menee.”
“Mikä sattuma! Puhuin juuri Varissulalle siitä, miten hänen turkkinsa on kirppuja täynnä”, Valkohäntä virnuili ja tuuppasi Varissulkee lempeästi kylkeen.
Varissulka murahti. “Ei minulla mitään kirppuja ole.”
“Anna minun katsoa”, Elotassu sanoi ja siirtyi savunmustan kollin luokse ennen kuin Mäyrätassu tai Näätätassu ehti tehdä tai sanoa yhtään mitään. “Kyllä täällä muutama kirppu on.”
“Pyh”, Varissulka murahti, mutta ei vastustellut, kun Elotassu alkoi poistamaan kirppuja.
Hetken päästä myös Mäyrätassu ja Näätätassu alkoivat käymään Valkohännän turkkia lävitse ilman sen suurempia valituksia.

Seuraava yö oli paljon kylmempi kuin edellinen. Elotassu makasi Perhotassun kyljessä kiinni, mutta hänellä oli silti kylmä, eikä hänen siskonsa jatkuva liikehtiminen auttanut nukahtamiseen. Myrskyävä tuuli ulvoi voimakkaasti pesän ulkopuolella, mikä muistutti Elotassua niistä susitarinoista, joita Kyyarpi oli hänelle pentuna kertonut. Oppilas värähti ja nielaisi kasvavan pelkonsa - ei Tuuliklaanin reviirillä ollut susia.
Elotassu sulki silmänsä syvän huokauksen kanssa ja yritti jälleen kerran saada unen päästä kiinni. Hän painautui lähemmäs Perhotassun kylkeä saadakseen edes hieman lämpöä. Mielessään naaras kirosi itseään siitä, että oli päättänyt nukkua aivan pesän takaosassa: seinämässä oli pieni reikä, jota kautta tuuli puhalsi suoraan hänen selkäänsä. Hetken ajan Elotassu harkitsi herättävänsä Ruostetassun kysyäkseen voisivatko he vaihtaa paikkaa - Ruostetassulla oli hieman paksumpi turkki - mutta päätti sitten toisin. Ei hän halunnut herättää veljeään niin typerästä syystä. Elotassua ei mikään pieni kylmyys haitannut!
Elotassu peitti kuononsa hännällään, ja lopulta hän vaipui jäiseen uneen.
Myrsky jatkui jopa Elotassun unessa. Hän käveli lumisella nummella, eikä nähnyt tiheältä lumisateelta lainkaan eteenpäin. Hänen ainut valonlähteensä oli melkein täysinäinen kuu, joka sai lumen hehkumaan Elotassun silmien edessä, mutta edes sekään valo ei ollut tarpeeksi. Elotassu vaelsi eteenpäin kylmässä ja pimeässä tietämättä missä oli, minne oli menossa tai mistä oli tullut.
“Ruostetassu! Perhotassu!” Elotassu huusi sisarustensa nimiä, mutta vaikka hän kuinka korotti ääntään, tuuli ahmaisi sen kitaansa.
Ketään ei näkynyt, eikä kukaan vastannut hänen huutoihinsa, vaikka hän kuinka ulvoi.
Elotassu oli yksin.
Siitä huolimatta hän jatkoi itsepäisenä matkaansa eteenpäin pää kumarassa ja häntä alhaalla. Lumimyrsky ei helpottanut millään, vaan tuntui aina vain pahenevan aivan kuin sen tarkoituksena oli hukuttaa Elotassu. Hanki vajosi hänen allaan joka askeleella, ja lunta oli jo kertynyt hänen selkänsä päälle paksuksi kerrokseksi, eikä Elotassu enää tiennyt, mitä hän voisi tehdä-
Jotain kylmää ja painavaa putosi Elotassun päälle niin, että hän kaatui maahan ja rääkäisi säikähdyksestä - ja sitten hän heräsi unestaan.
Tai niin Elotassu ainakin luuli. Hänen silmänsä olivat auki ja unenomainen usvaisuus oli kadonnut hänen ympäriltään, mutta hänen oli silti kylmä ja hänen päällänsä oli paksu lumikerros aivan kuin joku olisi pudottanut sen hänen päälleen. Elotassu yritti nousta seisomaan, mutta lunta oli liian paljon ja hänen raajansa olivat jo aivan jäässä.
“Elotassu!” Ruostetassun ääni kuului ja pian ruskea kolli veti Elotassun niskavilloista ylös.
“Mitä tapahtuu?” Elotassu kysyi ja siristeli silmiään. Oppilaiden pesässä oli vielä pimeää - oliko siis vielä yö? - ja tuuli jatkoi yhä kovaa ulvomistaan ulkona. Ehkä jopa kovempaa kuin aiemmin.
“Lumimyrsky”, Ruostetassu sanoi. “Meidän pitää mennä. Perhotassu meni jo edeltä.”
“Lumimyrsky?” Elotassu ihmetteli. Niin kuin hänen unessaan?
Ruostetassu nyökkäsi ja loikkasi pois oppilaiden pesästä. Hän vilkaisi nopeasti taakseen kohti Elotassua ja nyökkäsi tälle, kun näki siskonsa seuraavan häntä. Sitten ruskea kolli kiirehti eteenpäin.
Elotassun tassut olivat vielä kohmeessa - pesän perällä olevasta aukosta oli täytynyt tulla lunta hänen päällensä - eikä hän siksi pystynyt liikkumaan yhtä ketterästi kuin veljensä. Kun Elotassu yritti loikata ulos, pesän suulle putosi lisää lunta katon alkaessa pettää painavan kinoksen alla, ja Elotassu tunsi valuvansa takaisin pesän sisälle pimeyteen.
“Ruostetassu!” Elotassu yritti kutsua veljensä nimeä samalla tavalla kuin unessaan. “Perhotassu!”
Mutta kukaan ei kuullut. Eikä kukaan tullut.
Elotassu oli hetken kauhusta kankeana, mutta alkoi sitten kaivaa pesän suuta taas näkyville. Hän ei voinut luovuttaa. Hänen emonsa pennut eivät luovuttaneet koskaan! Elotassu ei suostunut kuolemaan tällä tavalla, joten hän jatkoi kaivamista.
Mutta lunta tuntui tulevan vain lisää ja lisää. Sitä oikein putosi oppilaan kasvoille, ja hän kuuli kuinka pesän katto narisi. Ei kestäisi enää kauaa, kun se sortuisi kokonaan, ja Elotassu jäisi sen alle. Eihän hän edes nähnyt mitään siinä pimeydessä. Kaivoiko hän edes oikeasti pesän suuta näkvyiin, vai sittenkin sen seinämää?
Epätoivo alkoi vallata pienen oppilaan. Tämäkö oli Tähtiklaanin tahto? Että Elotassu kuolisi yksin oppilaiden pesään kylmissään? Se kuulosti järjettömältä, suorastaan naurettavalta.
Pieni naurahdus pääsi Elotassun suusta. Tottakai hän kuolisi näin säälittävällä tavalla! Tottakai tämä oli hänen kohtalonsa! Tottakai tämä oli se, mitä Tähtiklaani häneltä halusi.
“Elotassu? Elotassu, oletko siellä?”
Elotassun korvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Tarinamielen äänen vaimeana lumihangen takaa. “Tarinamieli!”
“Tähtiklaanin kiitos! Oletko kunnossa?” Tarinamieli kuulosti olevan aivan oppilaiden pesän edessä, lumihangen takana.
“Olen! Mutta en pysty kaivamaan lunta pois täältä!” Elotassu naukaisi Tarinamielelle. “Olen liian jäässä!”
“Ei hätää, Elotassu! Minä kaivan sinut ulos!”
Elotassu kuuli, kuinka Tarinamieli kaivoi lunta pois. Mutta vaikka soturi kaivoi ja kaivoi, se ei tuntunut riittävän. Pesän katto romahti jälleen hieman alemmas, ja Elotassu nielaisi, kun pelko kuolemasta tuli takaisin.
“Tarinamieli, mitä sinä teet?” Pilvitähti! Elotassu tunnisti kookkaan päällikkönsä äänen. “Meidän täytyy mennä! Lumipyörre lähestyy!”
Lumipyörre? Elotassu räpäytti silmiään. Oliko sellaisia edes olemassa? Ilmeisesti.
“Elotassu on jäänyt jumiin oppilaiden pesään! Emme me voi häntä jättää, Pilvitähti”, Tarinamieli vastusti kumppaniaan.
Oli hetken hiljaista. Tai ehkä Pilvitähti sanoi jotain Tarinamielelle, mutta Elotassu ei kuullut sitä. Joka tapauksessa hiljaisuus tuntui kuiskaavan Elotassulle, että Pilvitähti - hänen päällikkönsä - oli valmis jättämään hänet kuolemaansa.
Ja sitten vahvat tassut alkoivat kaivamaan pesän suuta näkyviin kovalla voimalla ja vimmalla. Elotassu otti askeleen taaksepäin, kun hän tunsi lunta lentävän kasvoilleen, ja sitten pieni kuunvalo alkoi paistamaan pesän sisälle.
Pilvitähden oransseina paahtavat silmät kohtasivat Elotassun katseen, eikä oppilas tiennyt lainkaan, mitä tuo vakava päällikkö ajatteli. Mutta mitä ikinä Pilvitähden päässä kulkikaan hän jatkoi kaivamista, kunnes pystyi itse sujahtamaan pesän sisälle.
Pesän katto vaipui taas alemmas - se romahtaisi ihan minä hetkenä hyvänsä.
“Tarinamieli sanoi, että olet liian kylmettynyt päästäksesi itse ulos. Minä työnnän sinut, ja Tarinamieli ottaa sinut sitten selkääsi - onko selvä?” Pilvitähti sanoi. Kyseessä ei ollut ehdotus tai kysymys, vaan ehdoton käsky.
Elotassu nyökkäsi, ja Pilvitähti työnsi häntä takaapäin ulos pesästä. Elotassu tunsi kankeiden tassujensa luistavan lumen päällä, mutta pian Tarinamieli otti kiinni hänen niskavilloistaan samalla tavalla kuin Ruostetassu oli aiemmin tehnyt ja veti hänet ulos.
Elotassu henkäisi helpotuksesta. Hän ei ollut enää pimeässä ja ahtaassa pesässä, vaan avarassa ulkoilmassa ja vaikka hänellä oli yhä kylmä, hän oli silti helpottunut. Tarinamieli auttoi Elotassua kapuamaan hänen selkäänsä.
Ja sitten oppilaiden pesä romahti heidän takanaan.
“Pilvitähti!” Tarinamieli henkäisi ja kääntyi salamannopeasti katsomaan kohti pesää.
Pilvitähteä ei näkynyt.
Hän oli yhä oppilaiden pesässä - tai ennemminkin sen alla.
“Pilvitähti!” Tarinamieli huusi uudelleen ja alkoi kaivamaan lumikinosta saadakseen kumppaninsa takaisin esiin. Elotassu melkein upotti kytensä Tarinamielen selkään pysyäkseen tämän kyydissä. “Pilvitähti, kuuletko minua?”
Ei vastausta.
“Väistä.”
Elotassu kääntyi katsomaan sivulleen. Korppivaisto oli ilmestynyt jostakin, terävä katse hänen jäänharmaissa silmissään. Hänen takanaan Varjosulka.
“Pilvitähti jäi kinoksen alle-”
“Väistä.”
Tarinamieli nielaisi, ja väisti sitten. Korppivaisto alkoi heti kaivamaan kaikella voimallaan. Hänen liikkeensä olivat nopeita sekä tarkkoja, ja vaikka naaras oli kooltaan siro, hän vähitellen sai kaivettua pesää esiin. Varjosulka alkoi auttamaan Korppivaistoa.
“Vie Elotassu pois täältä”, Korppivaisto sanoi Tarinamielelle.
“Mutta-”
“Me hoidamme Pilvitähden esiin. Vie sinä Elotassu lämpimään”, Korppivaisto keskeytti Tarinamielen. Hänen katseensa oli päättäväinen ja suorastaan pistävä.
Tarinamieli nyökkäsi hitaasti. “Hyvä on. Luotan sinuun, Korppivaisto.”
Korppivaisto ei sanonut enää mitään, vaan jatkoi kaivamista.
Ja niin Tarinamieli lähti juoksemaan pois, Elotassu selässään.

Tuuliklaanilaiset olivat hieman kauempana leiristä pienen kukkulan suojassa. Se ei estänyt myrskyä ylettymästä heihin, mutta se antoi pientä suojaa pahimmalta kylmyydeltä, sekä piiskaavalta lumisateelta. Elotassu oli painautunut Kyyarpea vasten lämpöä varten, ja Ruostetassu oli hänen toisella puolellaan. Jokainen kissa lämmitti toinen toistaan samalla, kun he odottivat päällikön saapumista takaisin.
Jos hän oli koskaan tulossa.
“Emme voi jäädä tänne. Me jäädymme kaikki kuoliaiksi!” Sotkasiipi sanoi hampaidensa välistä.
“Pilvitähti on tulossa takaisin”, Sadehäntä sanoi rauhallisella äänensävylle. “Odotamme hänen saapumistaan, ja hän kertoo meille, mitä me teemme ja minne me menemme.”
“Minne me edes voimme mennä? Leirimme on tuhoutunut ja päällikkömme on hukassa!” Tiikerililja kysyi. “Jos Elotassu ei olisi jäänyt oppilaiden pesään jumiin, Pilvitähti olisi vielä täällä!”
“Ei se ole Elotassun vika!” Tarinamieli sanoi. Hän oli haalinut kaikki pentunsa aivan vierelleen ja lämmitti heitä parhaansa mukaan.
Kukaan ei ehtinyt enää sanoa mitään, sillä yksi oppilaista pinkaisi tassuilleen ja huusi kovaan ääneen: “Pilvitähti on tulossa!”
Elotassu kääntyi katsomaan oppilaan osoittamaan suuntaan. Oppilas oli oikeassa! Pilvitähti käveli heitä kohti Korppivaisto toisella puolellaan ja Varjosulka toisella. Vaikka päällikön askeleet olivat hieman huterat, hänen katseessaan oli vakaata päättäväisyyttä, kun hän käveli kohti klaaniaan.
Elotassu yritti lukea Korppivaiston katsetta. Siinä oli jotakin… synkkää. Mutta oppilas ei osannut sanoa mitä ja miksi.
“Pilvitähti!” Tarinamieli huusi helpotus paistaen hänen äänestään ja juoksi kumppaniaan kohti. Kaksikon yhteiset pennut seurasivat emoaan hännät heiluen ja silmät loistaen. Heidän täytyi olla helpottuneita siitä, että heidän isänsä oli turvassa ja elossa.
Elotassu näki, kuinka Pilvitähti painoi kuononsa ensin kumppaninsa poskea vasten ja nuolaisi sitten jokaisen pentunsa päälakea ennen kuin puhutteli koko Tuuliklaania. “Leirimme on jäänyt kokonaan lumen alle. Emme voi jäädä tänne!”
“Minne me sitten menemme?” Sotkasiipi kysyi.
“Me pyydämme Myrskyklaanilta apua. Uskon, että Häivätähti antaa meidän oleilla Myrskyklaanissa, kunnes lumipyräkkä on hellittänyt ja voimme kaivaa leirimme takaisin esiin. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja.”
“Ja entä jos Häivätähti käännyttää meidät takaisin?” Tiikerililja haastoi. “Entä sitten?”
“Niin ei tapahdu.”
Tuuliklaanilaiset olivat hetken hiljaa, mutta alkoivat sitten nyökyttelemään. Ei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa, eikä kukaan heistä halunnut jäädä avaralle nummelle jäätymään kuoliaaksi.
Joten Tuuliklaani lähti Pilvitähden johtamana kävelemään kohti Myrskyklaanin reviiriä turvapaikan toivossa.

// Toisin sanoen Tuuliklaani elää nyt jonkin aikaa Myrskyklaanin leirissä! Häivätähti hyäksyy Tuuliklaanin leiriinsä, mutta Tuuliklaanin on osallistuttava Myrskyklaanin jokapäiväiseen elämään saalistamalla ja auttamalla. Kaikki tuuliklaanilaiset ei tietenkään mahdu Myrskyklaanin jo ahtaaseen leiriin, joten osa heistä on rakentanut leirin ulkopuolelle väliakaisia pesiä! Saatte itse hahmonne kohdalla päättää asusteleeko hahmo Myrskyklaanin leirissä vai väliaikaisissa pesissä leirin ulkopuolella.

Liekkisade - yhdeksästoista luku



Lehtikadon kylmä tuuli pörrötti kahden kissan karvoja. Routaiset lehdet rapisivat käpälien alla. Pimeys oli laskeutunut jo, vaikka pari kuuta sitten tähän aikaan olisi ollut vielä valoista. Liekkisateen vierellä kulkeva Laventelinenä suuntasi hölkäten kohti jotakin paikkaa. Naaraalla oli selkeästi määränpää tiedossa. Pienen kävelymatkan päästä he saapuivat järvelle. Järvi oli jäätynyt, ja jää näytti paksulta. Liekkisade kosketti jäätä käpälällään, ja tunsi sen olevan kestävää. Hän loikkasi pidemmälle ja tunsi, kun kaikki polkuanturat osuivat kylmään, ohuen lumen peittämään jäähän. Kolli viittoi Laventelinenää seuraamaan. Naaras liukastui jäällä laskeutuessaan. Liekkisade naurahti, mutta meni sitten auttamaan kumppaniansa nousemaan ylös.
”Tule”, harmaa kissa sanoi hymyillen. Kuun valo sai hänen turkkinsa hehkumaan hopeanvärisenä. Laventelinenä lähti luistelemaan kohti kokoontumissaarta. Liekinoranssi kolli hyppäsi perään ja tunsi tassujen lipsuvan liukkaalla jäällä. Hetken ajan kuluttua hän tottui siihen jo. Kokoontumissaari oli aivan heidän edessään. Tuntui, kuin se ei olisi edes ollut saari lehtikadon aikaan, koska sinne pääsi luistelemaan helposti, tassuja kastelematta. Liekkisade asetti tassunsa lumelle ja loikkasi saarelle. Laventelinenä tuli perässä ja kävi istumaan nojaten kumppaninsa olkapäähän. Oranssi kolli kääntyi nuolaisemaan tämän päälakea. He istuivat hetken rannassa katselemassa taivasta. Hetken kuluttua Liekkisade tunsi suunsa loksahtavan auki. Taivaalle oli syttynyt valoja, mutta ne eivät olleet kissoille tuttu hopeahäntä. Ne loistivat vihreän, sinisen ja violetin värisinä aaltoina kirkkaina vasten tummaa taivasta.
”Mitä nuo ovat?” Liekkisade sai sanottua yhä kummastellen valoja. Laventelinenä katsoi kollia silmiin ja kallisti päätään, samalla kietoen häntänsä Liekkisaden häntään tuoden turvalluudentunteen.
”En tiedä, ehkä jotain kaksijalkojen juttuja”, naaras arveli.
”Ne ovat kauniita, kuten sinäkin”, Liekkisade hymyili ja nuolaisi kumppaninsa poskea. Laventelinenä hymyili ja painoi päänsä vasten oranssia kollia.


Liekkisade katseli hiljaa nukkuvia pentujaan, kasvoillaan pieni hymy. Hänen kaksi tytärtään ja poika nukkuivat Laventelinenän vieressä. Ohdakepennun vaaleanharmaa turkki sulautui hänen emonsa melkein samanväriseen turkkiin. Kolli katsoi tarkemmin, ja huomasi kaksi vaaleansinistä silmää tuijottavan häntä. Ohdakepentu oli nähtävästi hereillä, ja tuijotti isäänsä suurilla silmillä, kuin pöllö. Tämä tuli unisena pois vuoteesta, kömpelösti heilahdellen, mutta pääsi viimein reunan yli ja istui siihen.
”Miksi et nuku?” Liekkisade kysyi hiljaa, varoen herättämästä muita.
”Näin painajaista, enkä saa enää unta”, pentu katsoi rauhallisen näköisenä lukuun ottamatta tämän suureksi avattuja silmiä.
”Mene takaisin vuoteeseen, Ohdakepentu”, kolli hymähti.
”En tahdo, ei nukuta”, hän vastasi. Liekkisade otti pentuaan niskanahasta kiinni ja asetti hänet varovasti vuoteeseen. Oranssi kissa nuoli pentunsa turkkia rauhallisesti, toivoen tämän nukahtavan pian. Hänen helpotuksekseen Ohdakepennun silmät räpsyivät väsyneesti, ja lopulta pentu nukahti.
”Nukkukaa hyvin”, Liekkisade sanoi niin hiljaa, että kuuli tuskin itsekään ääntänsä. Sitten kolli poistui hiljaa pentutarhasta ja meni soturien pesään sisään. Hän yritti varoa herättämästä ketään, ja oli hyvillään päästessään omalle makuusijalleen.



//anteeks tosi lyhyt tarina, yritän saada motivaatioo kirjottamiseen takas :))

Luku 4.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!”
Tätä hetkeä Sillipentu oli odottanut jo ikuisuuden. Kirsikkayö suki hänen karvojaan siisteiksi, mutta hän pyristäytyi irti emon otteesta ja juoksi aukiolle klaanitovereiden sekaan. Hän istuutui kissajoukon keskelle Haukkahampaan ja Orapihlajahännän väliin. Kaksi kollia tuijottivat keskittyneinä Pimeäkiven päällä seisovaa Valotähteä. Sillipentu tunsi jännityksen perhosten lepattavan vatsassaan. Valotähti käänsi katseensa häneen ja naukui juhlallisesti:
“Sillipentu, astu eteen.”
Sillipentu tassutteli hiukan ujostellen klaanin eteen ja istahti Pimeäkiven eteen.
​”Sillipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään, jona saat soturinimesi sinut tunnetaan Sillitassuna. Mestariksesi tulee Jäkätäplä. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.”
Sillitassu kihisi innosta. Jäkälätäplä oli ovela ja viisas ja varmasti maailman paras mestari.
Valotähti käänsi katseensa täplikkääseen naaraaseen ja jatkoi:
Olet osoittanut olevasi loistava saalistaja ja viisas taistelija. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Sillitassulle.
Jäkälätäplä tassutti Sillitassun luo ja he koskettivat neniä. Kirsikkayö tassutti heidän luokseen ja lipaisi Sillipennun päälakea.
“Onnittelut!” Emo kehräsi ja nyökkäsi Jäkälätäplälle.
“Sait hyvän mestarin.”
“Meidän olisi varmaankin paras aloittaa heti,” Jäkälätäplä tuumasi.
“Lähdettäisiinkö reviirikierrokselle?”
Sillitassu oli liian innostunut puhuakseen, joten hän vain nyökkäsi mestarilleen.
“Meidän on parasta joutua. Kuljettava matka on pitkä,” ruskea täplikäs naaras naukui Sillitassulle ja niin kaksi kissaa pujahtivat leirin ulkopuolelle. Sillitassu tunsi kylmän viiman pureutuvan sisuskaluihinsa asti. Leiriä ympäröineet kuuset olivat pitäneet pahimman viiman poissa leiristä, joten täällä se oli kylmempi.
Kuusien oksilta tipahteli satunnaisesti lunta maahan, ja valkeita hiutaleita leijaili myös taivaalta. Hänen selkänsä valkeat täplät tuntuivat kuin pieniltä lumihiutaleilta. Hän astahti hiukan eteenpäin ja upposi vatsaan asti yltävään hankeen.
“Pakkanen ei selvästikään ole vielä tehnyt hangesta kestävää,” Jäkälätäplä totesi kiskoessaan Sillitassua irti kinoksista.
“Kuljetaan tätä tietä, sillä aamupartiokin käytti sitä ja heidän tassunjälkensä ovat kovettaneet, sen,” Jäkälätäplä naukui ja astahti käpälänjälkien täplittämälle polulle. Sillitassu seurasi mestariaan ja polku tosiaan kesti. Enää hän ei vajonnut hankeen. Ruskeatäplikäs ja pieni harmaa hahmo tassuttelivat läpi valkean metsän.
Sillitassu hytisi, mutta kävely lämmitti ainakin hiukan. He saapuivat kaksijalkojen polun reunaan ja Jäkälätäplä haistoi ilmaa:
“Ei yli tulleita Jokiklaanilaisia.”
Sillitassu nyrpisti nenänsä.
“Jokiklaani haisee,” hän tuhahti.
“Ette tekään ruusuilta tuoksu,”
Kuului terävä ääni polun takaa. Jokiklaanin partio oli kuullut hänen sanansa.
“Onko tämä uusi oppilaasi?” Musta kolli, jolla oli valkeita raitoja ja tummia pilkkuja kysyi uteliaasti partion johdosta.
“Sinun pitäisi opettaa hänelle käytöstapoja,” toinen kolli, ruskeavalkoinen, ärähti Jäkälätäplälle. Naaras nyökkäsi kunnioittavasti ensimmäisenä puhuneelle kissalle:
“Mukava nähdä Kultakynsi, ja kyllä, hän on uusi oppilaani Sillitassu.”
Sillitassu röyhisti rintaansa ylpeänä.
>Olen nyt oppilas,< hän hihkui mielessään.
“Aika pieni,” partion mukana oleva oppilas mittaili häntä katseellaan.
“Älähän nyt Hopeatassu,” ruskeavalkoinen kolli näpäytti tätä hännällään.
“Minä olen Huuhkajahuuto,” kolli esittäytyi Sillitassulle.
“Ja hän on oppilaani Hopeatassu,” hän vilkaisi hopeanharmaaseen oppilaaseensa.
“Me jatkammekin nyt matkaa,” Jäkälätäplä naukui.
“Nähdään taas,” Kultakynsi naukui heidän peräänsä, kun he lähtivät tassuttamaan rajaa pitkin eteenpäin. Sillitassun suu loksahti auki, kun hän näki järven. Siinä oli enemmän vettä, kuin varmaan missään muualla. Aurinko loi säihkettä heikossa tuulessa aaltoilevalle pinnalle. Jäkälätäplä johdatti hänet pienten kuusten reunustamalle rannalle, jota peittivät sileäksi hioutuneet pikkukivet. Hän katseli aavalle ulapalle, jossa hänen katseensa kiinnityi saareen.
Hän vilkaisi mestarinsa ja kysyi uteliaana:
“Onko tuo kokoontumissaari, se jonne mennään täydenkuun aikaan?”
Jäkälätäplä kehräsi:
“On se, mutta nyt on jatkettava matkaa, jotta ehdimme kiertää kaikki rajat.”

Sillitassu hoippui rättiväsyneenä leiriin. Aurinko alkoi jo painua mailleen ja sankka lumipyry oli alkanut hiukan ennen heidän päästyä leiriin. Sillitassu ravisti harmaaseen turkkiinsa takertuneita lumipaakkuja. Jäkälätäplä asteli hänen perässään leiriin täplikkäässä turkissaan lumihiutaleita.
“Nyt voit mennä syömään. Olet varmaan nälkäinen,” hän naukui ohittaessaan Sillitassun. Hän tajusi nälkänsä vasta silloin ja kipitti nopeasti tuoresaaliskasalle. Mehevä sammakko leuoissaan hän tassutti oppilaiden pesälle ja alkoi hotkia sitä ahnaasti. Hän näki metsästyspartion palaamassa leiriin. Heillä ei ollut paljonkaan saalista, mutta sentään he olivat saaneet jotakin. Partion johdossa ollut Orapihlajahäntä kantoi suussaan mehevän näköistä sammakkoa harmaa mustaraitainen turkki pörröllään. Tämän perässä tassuttivat mustavalkoinen Salamasydän sekä ruskea täplikäs turkki kylmässä väristen Ruskotassu, molemmilla suussaan pieni lisko. Viimeisenä tuli valkea Pimeydenvaras, joka kantoi ylpeänä suurta lihavaa hiirtä. Partion kävi pudottamassa saaliinsa tuoresaaliskasaan ja tassutti sitten omille teilleen.

Sillitassu kuulosteli kuusten oksilta putoilevien lumipaakkujen rapinaa oppilaiden pesän kattoon. Hänen vieressään Kaarnatassun ruskea raidallinen turkki kohoili hitaasti ylös alas tämän kuorsauksen tahtiin. Kollin toisella puolella muutkin oppilaat tulisivat jo unten mailla, mutta Sillitassu ei saanut unta. Hän oli tottunut Kirsikkayön vieressä nukkumiseen, eikä ollut vielä nukkunut yksin. Hän käänsi taas kylkeään ja sulki silmänsä. Kylmyys pureutui hänen harmaan turkkinsa läpi ja hytinä ei vain lakannut. Hän painautui syvemmälle sammaleen sekaan. Hän kuuli yhtäkkiä tassutusta pesän sisäpuolelta. Seljatassun lempeä katse tavoitti Sillitassun.
“Onko vaikeaa nukkua ilman emoa?”
Naaras naukui hiljaa.
“On,” Sillitassu myönsi vaivaantuneena.
“Voit tulla minun viereeni nukkumaan,”
Seljatassu naukui.
Sillitassu helpottui.
“Kiitos,” hän kuiskasi. Hän ja Seljatassu hiipivät yhdessä vanhemman oppilaan makuusijalle. Sillitassusta tuntui mukavalta käpertyä toisen oppilaan lämmintä kehoa vasten. Hänet valtasi unen tyyneys ja rauha.

Luku 3.
Sillipentu pörhisti turkkiaan jäätävässä tuulessa. “Milloin tulee taas lämmin?” Hän valitti vieressään istuvalle Apilapennulle.
“Niinpä,” hän vastasi juovikas turkki tuulessa pörröttäen.
“On niin kylmä,” valitti Liekkipentu ja
ravisti hiutaleet oranssista turkistaan.
Lumi vain kimmelteli aukiolla ja leiriä ympäröivien kuusipuiden oksilla. Sillipentu värähti kun lumikokkare putosi hänen päähänsä eräältä oksalta. >Ensin lumi oli kivaa, mutta nyt haluan vain nähdä taas maan!< naaras tuumi.
Yhtäkkiä hänen nenäänsä tunkeutui vieras tuoksu.
“Joku vieras kissa on leirissä,” murisi
Apilapentu.
“Sehän on Valonpilkkeen tuoksu,” Usvapennun silmät suurenivat.
“Mistä sinä sen tiedät?” Sillipentu kysyi ihmeissään.
“Minä olen ta..” harmaankirjava naaras jätti lauseensa kesken.
“Siis hänessä on Myrskyklaanin ja yrttien haju.”
Sillipentua ihmetytti toisen pennun kummallinen käytös.
“Oletko ihan kunnossa?” Sillipentu kysyi huolestuneella äänellä.
“Ei hätää.”
Sillipentu ei uskonut Usvapentua, muttei alkanut kärttää tältä enempää tietoja.
>Ehkä on parempi jättää asia sikseen,< Sillipentu ajatteli. Sitten hän huomasi Surulinnun joka hölkytteli ripeästi toverinsa luokse.
“Onko sattunut jotakin,” vaaleanharmaa parantaja naukui toverilleen.
Valonpilke pudisti päätään. “Ei, tulin vain kysymään liikenisikö teiltä lainata hiukan pietaryrttiä?”
Vaalean kollin häntä nyki levottomasti.
“Tietenkin,”
Surulintu loikki parantajan pesälle ja Valonpilke istuutui odottamaan turkki väristen. Sillipentu näki jotakin aukion reunalla sijaitsevan tumman kiven takana. Ruskearaidallinen hännänpää piiskasi ilmaa sen takaa. >Sehän on Kaarnatassu, mutta mitä hän oikein aikoo?< Sillipentu ihmetteli.
“Aaraur!”
Pitkäkarvainen karvakasa syöksyi kiven takaa ja jysähti suoraan Valonpilkkeen päälle.
“Mitä ihmettä!” Parantaja murahti.
Hän kieräytti oppilaan hangelle ja ärisi,
“Olen parantaja ettäs tiedät.”
Surulintu tassutti samassa paikalle tukko pietaryrttiä hampaistaan.
“Valonpilke, mitä tapahtui?” Vaaleanharmaa parantaja kysyi ja mulkoili Kaarnatassua.
“Tuo hyökkäsi kimppuuni,” Valonpilke osoitti oppilasta hännällään.
Surulinnun katse muuttui viileäksi:
“Jos sinulla ei ole tuon parempaa tekemistä, voitkin mennä metsästämään klaaninvanhimpien kirput.”
Kaarnatassun häntä valahti ja hän lähti laahustamaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Sillipentu päätti itse lähteä kollin perään. Hän halusi kuulla taas hyvän tarinan.

Lumisade senkuin jatkui. Varjoklaanin Leiri oli peittynyt korkeisiin kinoksiin ja partiota toivat leiriin aina vain vähemmän tuoresaalista. Sillipentu loikki pitkin leveitä litteitä kiviä leirin reunan varjoissa. “Nyt pitää olla hiljaa,” supisi hänen edellään tassuttava Apilapentu. “Soturit ei tykkää jos me mennään katsomaan.” Sillipennusta tuntui, että kolli oli oikeassa. He olivat menossa vakoilemaan sotureita pesässään. Se oli vaikeampaa kuin luulisi. Havukatse tuntui vainuavan jokaisen, joka yrittikään. Nyt tummanruskea kolli oli kuitenkin lähtenyt partioon ja heillä oli viimein mahdollisuus. “Nyt katsotaan,” Apilapentu kuiskasi turkki innosta pörhöllään. Pesän oksien läpi Sillipentu hahmotti Katajanmarjan ja Orapihlajahännän mustavalkoisen ja harmaan turkin. Heistä hiukan erillään näkyi Kivivarjo. Kolli oli sukimassa oranssiraidallista turkkiaan, mutta hän nosti yllättäen päänsä. Kolli siirsi siniset silmänsä suoraan Sillipentuun ja Apilapentuun. Kollipentu sihisi säikähtäneenä
“Nyt mentiin.”
He vilistivät karkuun, mutta Kivivarjo oli jo heitä vastassa.
“Mitäs te olitte tekemässä?”
kolli murisi.
Sillipentu painautui Apilapentua vasten niskakarvat pystyssä.
“Me vaan katsottiin sotureita,” Apilapentu vastasi jämäkästi.
“Ja siksi että?”
Sillipentua nolotti,
“Se oli vaan haaste.”
“Vai haaste,” Kivivarjo siristi silmiään.
“Mitäköhän Kirsikkayö tuumii tästä haasteesta,” kolli tuumi.
“Ei, älä kerro hänelle!” Kilpikonnakuvioinen Kuningatar oli lempeä, mutta muuttui kipakaksi, jos sääntöjä rikottiin.
>Ei olisi pitänyt kuunnella Apilapentua,< Sillipentu katui toisen pennun kuuntelua. >Nyt me ollaan vaikeuksissa.<
“Tehdään näin. Jos te lupaatte olla kunnolla, en kerro Kirsikkayölle,” Kivivarjo naukui.
“Me luvataan,” Sillipentu ja Apilapentu nyökyttelivät helpottuneina. He tassuttelivat yhdessä kohti tuoresaaliskasaa. “Minulla on niin kova nälkä, että voisin syödä kaikki reviirin sammakot,” Apilapentu tuhahti.
“Sitten sinä alkaisit loikkia kuin sammakko,” Sillipentu kehräsi ja näpäytti kollin juovikasta lapaa hännällään.
Kolli loikki kasan juurelle ja nappasi pulskan sammakon hampaisiinsa.
“Tuo viedään kyllä klaaninvanhimmille,”
Sillipentu naukui.
“Miksi ihmeessä?” Apilapentu mumisi sammakko suussaan.
“Seljatassu pyysi minua viemään heille jotain, koska hänen piti lähteä rajapartioon,” Sillipentu vastasi.
“Minä vien heille tämän,” hän otti liskon kasan huipulta.
Klaaninvanhimpien pesälle päästyään he pujahtivat sisään. Keltaturkki lepäsi siellä kilpikonnakuvioinen turkki kiiltäen. Naaraan vieressä hopeanharmaassa turkissaan tutut arvet makasi Käärmekallo. Keltaturkin vihreät silmät avautuivat raolleen,
“Tuoresaalistako?”
“Kyllä,” Sillipentu laski liskon maahan.
Apilapentu laski sammakkonsa liskon viereen ja nyökkäsi vanhemmille kissoille.
He tassuttelivat ulos ja Apilapentu erosi hänestä ja tassutteli kohti muita pentuja. Sillipentu jatkoi matkaansa kohti pentutarhaa ja naaras pujahti sisään.

Luku 9

Tuhkatassu heräsi hytisten kylmästä ja koitti venytellessään ravistella viileyttä hieman irti raajoistaan, tuloksetta. Klaanin muut kissat olivat myös heräilemässä, vaikka ulkona olikin vielä hämärää. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli hetken ympärilleen nähdäkseen keitä pesässä vielä oli - Aavetassu ja Huurutassu nukkuivat vielä, leopardikuvioiset turkkinsa sekoittuneina toisiinsa. Myös muita nuorempia oppilaita oli vielä unessa, osa kippurassa toistensa vieressä lämmitelläkseen kuten Aavetassu ja Huurutassu, osa taas itsekseen kuten mustaturkkinen Aurinkotassu. Tuhkatassu itse oli nukkunut Hiillostassun ja Sykkyrätassun kanssa yhteisessä kasassa, Hiekkatassu hänen selkäänsä vasten nojautuneena.
“Hiillostassu, herätys”, Tuhkatassu kuiskasi ja tökkäsi veljeään käpälällään. Musta kolli hätkähti hereille, ja käänsi sitten punaruskeat kasvonsa kohti sisartaan. Hän räpytteli jäänsinisiä silmiään kysyvästi, jolloin Tuhkatassu henkäisi ylidramaattisesti, kylmän ilman aiheuttaessa pienen höyrypilven muodostumisen hänen kuononsa eteen.
“Etkö muista, meillä on tänään metsästysharjoitukset yhdessä?”
Hiillostassu nyökkäsi ja hymyili sitten pienesti, ennen kuin nousi ylös.
“Kyllä minä muistin, en vain olettanut sinun olevan noin pirteänä yhäällä. Se on mukava nähdä”, kolli hymähti ja puski Tuhkatassun kylkeä kävellessään tämän ohi pesän suuaukolle. Tuhkatassu hymyili hieman, ja loikki sitten veljensä perään yrittäen olla herättämättä Sykkyrätassua tai Hiekkatassua.

Liekkilehmus ja Aamulaulu odottivat sisaruksia lähellä leirin sisäänkäyntiä, ja nyökkäsivät kumpikin tervehdykseksi heidän päästessään tarpeeksi lähelle. Oppilaat tervehtivät mestareitaan, ja pujahtivat sitten kaislojen läpi ulos leiristä.
“Lehtikato on hieman huonoa aikaa metsästysharjoituksille, riistaa on liikkeellä niin vähän”, Aamulaulu huokaisi. Vaaleanharmaasta naaraasta oli tullut Hiillostassun uusi mestari sen jälkeen, kun Pyökkihäntä oli kuollut samassa taistelussa missä Sumutas–
Tuhkatassu pudisteli päätään katkaistakseen ajatuksensa ennen kuin ne alkaisivatkaan. Onneksi Aamulaulu jatkoi puhumistaan, ja sai naarasoppilaan keskittymistä hieman takaisin:
“Siksi toisaalta on erityisen tärkeää että käymme metsästämässä, klaani tarvitsee varmaankin tuplasti kissoja metsästyspartioihin verrattuna viherlehteen”.
“Menemmekö kalastamaan tänään?” Tuhkatassu kysyi ja vilkaisi mestariaan Liekkilehmusta, ennen kuin palautti katseensa äsken puhuneeseen Aamulauluun.
“Kalathan eivät mene lumen alle piiloon, niin kuin muu riista”.
Liekkilehmus naurahti hieman, ennen kuin vastasi:
“Pitää katsoa, on sen verran kylmä että vesi on saattanut jäätyä. Ja vaikka se olisikin sulaa, on se niin kylmä ettei sinne halua tassujaan kastaa”.
“Ai”, Tuhkatassu mutisi ja painoi päänsä alas. Hän piti kalastamisesta, mutta Liekkilehmus oli oikeassa: vaikka kalastus onnistuisikin, Vesitassu tuskin arvostaisi sitä että joutuisi käyttämään aikaansa itsensä palelluttaneiden kissojen hoitoon. Varsinkin nyt kun parantajaoppilas oli jäänyt ilman mestaria Kaamosmarjan kuoltua tais-
Tuhkatassu pudisti taas päätään, ja samassa kävelikin suoraan päin matalalla roikkuvaa puunoksaa joka tiputteli lunta naaraan päälle.
“Voihan sammakonläjä!” hän huudahti, ja ravisteli pystyyn noussutta turkkiaan. Liekkilehmus naurahti oppilaalleen ja jatkoi matkaansa, kun taas Hiillostassu kiirehti Tuhkatassun luokse ja siloitteli sisarensa niskakarvoja.
“Oletko kunnossa?” kolli kysyi hiljaa ja hidasti hieman kävelytahtiaan, yrittäen pitää keskustelun yksityisenä.
“Sehän oli vain lunta, miksi en olisi?” Tuhkatassu naurahti ja taivutteli hermostuneena hännänpäätään. Oliko Hiillostassun aivan pakko huolehtia näin paljon, hän ei halunnut Liekkilehmuksen ja Aamulaulun pitävän itseään kuivatassuna joka ei kestänyt pientä lumipöllyä.
“En minä sitä tarkoittanut, olit vain taas poissaolevana ennen kuin tiputit lumet niskaasi. Kyllä minä tiedän sinun lunta kestävän, pentunakin lehtikadon aikaan pyörit ympäri lumikasoja”.
Tuhkatassu värähti. Hänelle ei ollut sattunut mieleenkään Hiillostassun puhuvan hänen poissaolevuudestaan, ja totta puhuen lumipesu oli saanut hänet maadoittumaan niin hyvin että unohti kertaheitolla ajatustensa juoksun.
“Ai, olen minä”, Tuhkatassu mutisi ja vilkaisi kahta edessä kulkevaa naarassoturia jotka vaikuttivat rupattelevan keskenään. Hiillostassu katsoi häntä kuin olisi odottanut lauseen jatkuvan, mutta kilpikonnakuvioinen naaras pysyi hiljaa kunnes heidän mestarinsa pysähtyivät ja kääntyivät heitä kohti.

“Kerrataan nopeasti vaanimista vielä kanssasi”, Liekkilehmus sanoi ystävällisellä sävyllä sen jälkeen kun Tuhkatassu oli onnistunut säikäyttämään pikkulinnun pois. Hiillostassu ja Aamulaulu olivat lähteneet eri suuntaan voidakseen saalistaa, ja Tuhkatassu tunsi suunnatonta häpeää joutuessaan kertaamaan näinkin perusasioita. Hän oli tottunut kalastamaan sulavesien aikaan ja oli ollut monien muiden metsästyskertojensa aikana hieman poissaolevana, joten hänen vaanimisensa oli kyllä hieman ruosteessa.
“Paina vatsasi aivan lähelle maata– juuri noin! Hienoa”, Liekkilehmus kehui, ja Tuhkatassu alkoi miettimään oliko hänen mestarinsa kenties vähän liiankin ystävällinen. Hän oli kuitenkin ollut oppilaana jo pitkään, ja vaanimisen pitäisi tässä kohdin tulla häneltä melkeimpä lihasmuistista. Hän ei ansainnut kehuja, ja mestarin sanat tuntuivat lähinnä säälistä annetuilta. Tuhkatassu ei tahtonut sääliä, hän tahtoi olla oikeasti hyvä ja sellainen soturi tulevaisuudessa jota kaikki katsoisivat ylöspäin ja kunnioittaisivat. Miksi hänen oli pitänyt laiminlyödä koulutustaan, miksi hänen piti olla niin heikko että antoi Sumutassun kuoleman lamaannuttaa hänet sen sijaan että olisi keskittynyt koulutukseen hyvittääkseen sen ettei pystynyt pelastamaan ystäväänsä?
“Harhailet taas”, Liekkilehmus veti oppilaan huomion takaisin itseensä. Kyseisestä lauseesta oli tullut yleinen käytettävä heidän harjoitustensa aikana, joka myös sai Tuhkatassulle hieman syyllisen olon. Hänen pitäisi saada keskittymistään taas parannettua.
“Muistatko mitä sinun pitää varoa talvisaikaan metsästäessäsi?”
Tuhkatassu mietti hetken, mutta hänen korvansa heilahtivat iloisesti hänen keksiessään oikean vastauksen. Ehkä hänen taitonsa eivät olleetkaan aivan kamalia, hänen piti vain herätellä niitä nyt.
“Pitää varoa lunta, etten astu sellaiseen kohtaan joka pettää alta tai narahtaa tassujen alla!” naarasoppilas maukaisi iloisesti, ja Liekkilehmus nyökkäsi hymyillen.
“Hienoa, entä mitä muuta?”
“Pitää varoa häntää myös, ettei aiheuta vahingossa lumipöllähdystä”, oppilas jatkoi, ja hänen mielentilansa alkoi jo parantua.
“Hyvä Tuhkatassu! Nyt pidät vain nuo asiat mielessä ja asetat tassusi kevyesti eteenpäin kun huomaat vaanittavan saaliin. Koitetaan viedä leiriin edes muutama tuoresaalis”.

Tuhkatassu ja Liekkilehmus tassuttivat pitkin reviiriä hiljaa, maistellen kirpeää pakkasilmaa saaliinhajujen varalta. Lähellä joen reunaa Liekkilehmus haistoi jotakin ja viittoi hännällään Tuhkatassulle suuntaa. Oppilas pudottautui heti vaanimisasentoon, ja alkoi sitten vasta etsimään mestarinsa huomaamaa saalista. Lähellä erään puun juuristoa oli pieni vesimyyrä, joka värisi paikoillaan poispäin Tuhkatassusta. Oppilas hiipi hiljalleen lähemmäs saalistaan, joka nyt loikki muutaman askeleen verran kauemmas mutta ei kuitenkaan vaikuttanut huomanneen häntä. Naaras asetti varovasti tassujaan toistensa eteen, varoen tarkasti ettei päästäisi mitään ääntä. Juuri kun tuli aika loikata kimppuun, vesimyyrä kääntyi ympäri ja näki vaanivan Tuhkatassun, yrittäen sitten lähteä räpistelemään lumihankea pitkin pakoon. Tuhkatassu kirosi hiljaa, ja loikkasi perään, napaten myyrän kynsiensä väliin nopeasti ennen kuin se ehtisi piiloutumaan. Nyt hänen pitäisi vain–

Mielikuvat Sumutassun kuolemasta tulvivat naaraan näkökenttään, ja hänen keskittymisensä herpaantui. Ei nyt, ei nyt–
“Tuhkatassu!” Liekkilehmus huudahti, kerrankin ärsyyntyneen kuuloisena.
“Tuhkatassu!”
Kilpikonnakuvioinen oppilas pudisti päätään nopeasti, ja palautti sitten keskittymisensä hänen käpälissään räpistelevään vesimyyrään. Tuhkatassu katkaisi sen niskat nopeasti, ja painoi sitten kasvonsa alas vältellen mestarinsa katsetta.
“Anteeksi…”
“Mitä tuo nyt oli olevinaan?” mestari tuhahti, ääni kuitenkin jo lemmeten hieman. Tuhkatassu käänteli vaivaantuneena hännänpäätään, ja mutisi sitten:
“Minä vain- en ole varma- tämä ei tule toistumaan.”
Liekkilehmus huokaisi, ja istahti sitten lumihankeen, kylki oppilastaan hipoen. Mestari piirteli kynnellään maahan sekalaisia viivoja, ja hetken hiljaisuuden päästä avasi suunsa, henkäisi uudelleen, ja kääntyi sitten kohti Tuhkatassua.
“Sinusta pitäisi tulla pian soturi, mutta en voi suositella sinua Unitähdelle nimitettäväksi jos et kykene edes metsästäm–”
“Kyllä minä pystyn! Pystyn metsästämään, en tiedä mitä äsken tapahtui, mutta minä pystyn kyllä!” Tuhkatassu pomppasi pystyyn ja nosti katseensa mestariinsa, välittämättä siitä että hänen silmissään alkoi tuntua pientä painetta.
“Todistan sen sinulle”, oppilas jatkoi vielä, ääni värähtäen kesken lauseen. Naaraan päässä humisi, ei hänen ollut tarkoitus olla näin heikko. Liekkilehmuksen sanat kaikuivat hänen korvissaan, ja Tuhkatassun päätä kivisti. Hänestä olisi pakko tulla soturi, ei hän voisi jäädä jälkeen muista. Silloinhan hän näyttäisi klaanin silmissä heikolta, eikä kukaan enää luottaisi hänen taitoihinsa, saatika sitten katsoisi häntä ylöspäin.
“Todista sitten”, Liekkilehmus maukaisi, ei kuitenkaan enää vakavan kuuloisena. Äänestä paistoi luottamus ja pieni leikkimielinen haaste, joka sai Tuhkatassun ajatukset hieman selkeytymään. Liekkilehmus haastoi häntä, mestari vain yritti saada hänet kilpailumielelle jotta hän keskittyisi paremmin. Tuhkatassun aiemmin laajentuneet silmät ja pelokas ilme vaihtuivat nyt pieneen hymyyn, ja hän pudisteli turkkinsa kerätäkseen itsevarmuutta.
“Kiitos”, kilpikonnakuvioinen naaras kuiskasi, ja hänen mestarinsa hymyili hiljaa. Tuhkatassu alkoi maistelemaan ilmaa hajujen varalta, ja äkkäsikin yllättävän nopeasti hiiren muutaman ketunmitan päässä. Hän pudottautui vaanimisasentoon, ja hiipi hiljalleen lähemmäs pientä jyrsijää, joka yritti juuri kiskoa lumen alta pilkottavaa heinää esiin. Askel. Askel. Askel. Tuhkatassu hiipi yhä lähemmäs ja lähemmäs, ja vasta kun hän oli jo kerennyt ponnistaa ilmaan hiiri näytti huomaavan hänet. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, ja silmänräpäyksen kuluttua hiiren niskat olivat jo poikki, ja sen veltto ruumis roikkui Tuhkatassun virnistävästä suusta.
“Tiesin että pystyisit siihen”, Liekkilehmus kehräsi ja väräytti viiksiään.
“Sinut täytyy vain saada kilpailutuulelle niin et keskitykään enää mihinkään muuhun”, mestari jatkoi ja näpäytti oppilaansa kuonoa hännänpäällään kiusoittelevasti. Tuhkatassu ei tiennyt mitä vastata, joten hän vain räpäytti silmiään iloisena, aiemmat ajatuksensa täysin kadonneina.
“Mennäänpäs nyt, meidän pitäisi löytää vielä vähän enemmän riistaa ennen kuin näemme Aamulaulun ja Hiillostassun, eikö? Et kai vain halua tuoda leiriin vähemmän riistaa kuin veljesi?”
Tuhkatassu murahti mukamas loukkaantuneena siitä, että hänen mestarinsa selkeästi käytti hänen kilpailunhaluisuuttaan hyväksi. Oikeasti se ei kuitenkaan naarasta haitannut, vaan hän oli iloinen että juuri Liekkilehmus oli hänen mestarinsa– joku muu soturi ei nimittäin olisi välttämättä ollut näin ymmärtäväinen vaan olisi varmastikin jo kertonut koko klaanille Tuhkatassun saamattomuudesta. Liekkilehmus puolestaan yritti auttaa häntä eteenpäin kehumalla, vaikka hän tekikin edelleen joskus aivan aloittelijan virheitä, ja yritti keksiä leikkimielisiä keinoja saamaan harjoituksista helpompia. Tuhkatassua hieman hävetti se, mitä muut oppilaat ajattelisivat jos näkisivät hänen harjoituksiaan, mutta yritti pitää ajatuksensa loitolla ja pysyä positiivisena.

Törmätessään Hiillostassuun taas, ennen leiriin palaamista, Tuhkatassu oli saanut kiinni vielä toisen hiiren sekä yhden pikkulinnun. Kaikki hänen saaliinsa olivat hieman rääpälemäisiä eikä niillä ruokkisi koko klaania, mutta lehtikadon aikaan ei voinut paljoa parempaa odottaakkaan. Hiillostassu oli napannut rastaan ja kaksi vesimyyrää, ja kummankin heidän mestareillaan roikkui suussa orava. Jokainen riistaeläimistä oli laiha eikä niistä saisi mitään juhla-ateriaa, mutta kyllä niillä sai klaanin pidettyä nälkiintymästä.
“Viedään nämä leiriin, voitte syödä kun pääsemme sinne ja sitten teillä onkin loppupäivä vapaata. Olette olleet ahkeria tänään”, Aamulaulu mumisi hampaidensa välistä, pitäen yhä oravaa suussaan.
“Meilläkin on hieman keskusteltavaa Unitähden kanssa kunhan pääsemme perille”, Liekkilehmus maukui, vilkaisten Aamulaulua pilke silmäkulmassaan.

Leiriin päästyään Tuhkatassu ja Hiillostassu veivät saaliinsa tuoresaaliskasalle, ja lähtivät sitten etsimään Sykkyrätassua. Heidän juovikas sisarensa oli juuri vähän aikaa sitten tullut partiostaan Tuisketassun ja heidän mestareidensa kanssa.
“Hei Sykkyrätassu!” Tuhkatassu tervehti iloisesti, ja viittasi sitten hännällään kohti saaliskasaa ennen kuin jatkoi:
“Tuletko syömään kanssamme? Tulimme juuri metsältä, mutta emme vielä ottaneet ruokaa. Halusimme odottaa sinua.”
Sykkyrätassu nyökkäsi iloisesti ja lähti sitten loikkimaan saaliskasalle, josta nappasi Tuhkatassun saalistaman vesimyyrän.
“Voinko liittyä seuraanne?” kuului tuttu ääni, joka sai Tuhkatassun kiepsahtamaan ympäri vähän turhankin innokkaasti.
“Hiekkatassu! Taisiis, tietenkin voit”, kilpikonnakuvioinen naaras vastasi hieman kehräten, saaden Hiillostassun ja Sykkyrätassun vilkaisemaan toisiaan pienesti.
“Miten taisteluharjoituksesi menivät?”
“Kultaliekki oli aika tiukkana kun en onnistunut kierähdysiskun tekemisessä, mutta muuten ne sujuivat hyvin. Hän kehui minua paljonkin muissa asioissa.”
“Kierähdysiskuhan on yleensä vain kokeneempien soturien käyttämä, sehän on aika hankala liike, eikö? Miksi Kultaliekki sitä sinulle opettaisi”
“Enkö ole mielestäsi tarpeeksi hyvä taistelija osaamaan vaikeita liikkeitä?”
Tuhkatassu nielaisi, eikä saanut hetkeen sanaa suustaan. Ei hän ollut tarkoittanut loukata Hiekkatassua, mutta raidallisen naaraan silmät olivat leimahtaneet ärtyneesti nuoremman oppilaan kysymykselle.
“En- en minä sitä tarkoittanut. Minä vain-”
“Sinulla ei Tuhkatassu ole kauheasti varaa tuomita minun taistelutaitojani, kun itse et ole saanut keskityttyä koulutukseesi melkein lainkaan”, Hiekkatassu näpäytti ja nousi lähteäkseen. Tuhkatassu räpytteli silmiään, eikä tiennyt pitäisikö hänellä olla loukkaantunut vai syyllinen olo. Hiillostassu tuli sanaakaan sanomatta lähemmäs siskoaan, ja kiersi häntänsä tämän ympärille.
“Kyllä hän siitä leppyy, anna hänelle vain vähän aikaa”.

Sinä yönä Hiekkatassu ei nukkunutkaan kiinni Tuhkatassun turkissa, vaan oli siirtynyt pesässä hieman kauemmas. Tuhkatassu toivoi vanhemman oppilaan leppyvän aamuun mennessä, sillä muuten hän ei tiennyt mitä tekisi asialle.

//mun oli TARKOTUS kirjottaa wholesome luistelutarina söpöstely Tuhkan ja Hiekan välillä, mut sit se ei mennykkään niin tää ei ollu mitä piti tapahtua XD nyt pitää koittaa kirjottaa itteni ulos tästä sotkusta kun haluun sen söpöstelytarinan (alsooo yritän ens tarinassa tehä Tuhkasta soturin lol mut voi olla et menee sitä seuraavaankin toivottavasti ei haittaa,,, :3

Luku 2.

Sillipentu istui aukiolla kuuntelemassa aamupartion ilmoitusta. Hänen vieressään suuri tumma kolli Metsopentu tuijotti partiota keskittyneesti smaragdinvihreillä silmillään. Partion johdossa ollut Höyhenaskel lopetti juuri ilmoituksensa Myrskyklaanin rajasta,
“Vahvistimme rajamerkkimme, mutta uskoisin, ettei meillä ole hätää.”
“Mutta ikinä ei voi olla liian varovainen,” laikukas oppilas Sammakkotassu huomautti mestarinsa Metsäsielun viereltä tummanvihreät silmät uhmakkaina.
“Niin,”
Metsäsielu myönsi tummanruskea raidallinen turkki pörröllään. Sillipennun omakin turkki pörrötti kylmässä viimassa. Tämä oli hänen ensimmäinen lehtikatonsa, eikä hän ollut siitä innoissaan. Hän oli kuullut oppilaiden puhuvan jostain, lumesta. Hänen uteliaisuutensa oli valtava. Mitä olisi tuo mystinen lumi?

Kaarnatassu syöksyi kohti aukion reunalla olevaa suurta keppiä. Hänen ruskearaidallinen paksu turkkinsa hulmusi tuulessa, kun hän iskeytyi puunkappaleen päälle lennättäen kaarnansirpaleita ympärilleen. “Kuole Myrskyklaanin hiirenmieli!”
Kolli ulvaisi ja kuului karmea räsähdys. “Minä voitin sen!” Kaarnatassu naukaisi voitonriemuisesti ja jätti kepinpuolikkaat lojumaan maahan.
“Vau!”
Ulvaisi Sillipentu. Yhtäkkiä hän tunsi jotakin kylmää kuononpäällään. Toinen pieni valkea hahtuva putosi hänen selälleen. Hän nuuhkaisi ja haistoi kylmän tuoksun. “Mitä tämä on?”
Hän naukaisi, kun lisää hahtuvoita leijaili alas taivaalta.
“Lunta!”
Kaarnatassu huudahti.
“Vihdoin!”
Kolli lähti juoksemaan kohti oppilaidenpesää. Sillipentu kykeni vain tuijottamaan hiutaleiden leijailua. Ne olivat niin kauniita. Hän ei voinut kuvitella että niin pienet hiutaleet voisivat peittää koko maan valkeaan mattoon.
“Lunta!”
Kuului iloinen kiljaisu pentutarhan suunnalta. Sitä seurasi iloisten ulvahtelujen sarja Apilapentu juoksi juuri ulos pentutarhasta iloisesti ulvahdellen. Hänen juovikas turkkinsa kimmelsi hiutaleiden sadellessa sen päälle. Kollin perässä seurasivat muut pennut Liekkipentu, Raitapentu, Metsopentu ja Usvapentu. He kaikki kierivät kirjavana karvamyttynä. Liekkipennun oranssi turkki irtautui muista pennuista ja kolli katsahti Sillipentuun.
“Lumi on kivaa!”
Liekkipentu ulvahti.
Sillipentu kehräsi:
“Ja kaunista!”
Hän katseli muuallekin leiriin. Hän näki Kulosydämen kilpikonnakuvioisen- ja Pimeydenvarkaan valkean turkin sekoittuvan toisiinsa, kun he istuivat soturienpesän edustalla syömässä. Muutama soturi oli juuri valitsemassa ruokaansa ja oppilaat telmivät lumessa kuin pennut. Sillipentu päätti itsekin hakea syötävää. Hän tassutteli kasalle. Kasan päällä oli hiiri, jonka hän nappasi suuhunsa. Tilaisuus kannatti käyttää hyväksi, sillä soturit söivät mielellään karvaista riistaa suomuisen sijaan. Hän tassutti Ruohojalan Ruskean valkotäpläisen turkin ohi pentutarhan vierelle. Hän istahti alas ja upotti hampaansa mehukkaaseen lihaan.

Sillipentu juoksi kohti pientä kuusentainta. Hän liukui sen alle ja upposi hankeen.
“Nyt minä tulen!”
Raitapennun kiljaisu kaikui leirin reunoista. >Hän ei varmaan löydä minua,< ajatteli Sillipentu. Hän ja muutama muu pentu olivat menneet piiloon ja Raitapennun oli määrä etsiä heidät.
>Piiloleikki on kivaa!< Sillipentu jännittyi. Raitapennun tuoksu lähestyi ja naaraan iloinen ääni naukui:
“Metsopentu löytyi!”
“Vain koska kompastuit siihen oksaan ja lensit juuri siihen pensaaseen missä minä olin,”
Metsopentu mutisi.
“Täällä ei näy ketään,”
harmaa hännänpää huitaisi viiksenmitan päästä Sillipennun kunnosta.
“Missä Liekkipentu ja Sillipentu oikein ovat?” Raitapentu tuhahti.
Kaksi pentua lähtivät kauemmas ja heidän äänensä vaimenivat. Sillipentu ei ollut tajunnut pidättäneensä hengitystään. Hän haukkoi ilmaa ja haistoi kuusenneulasten ihanan aromin. Hän kuuli kun Raitapentu ulvahti:
“Liekkipentu nähty!”
>Minä voitin!<
Sillipentu ajatteli voitonriemuisena. Hän kömpi ylpeänä hangesta ja ravisti hiutaleet turkiltaan.
“Siellähän sinä olet!”
Metsopentu ihmetteli.
“Sinä voitit!”
Liekkipentu ihasteli.
“Joo,”
Sillipentu sanoi hiukan ujostellen.

Ilta hämärsi jo kuusien yllä. Lumisade oli vihdoin lakannut ja aukio kimalteli ilta-auringon viimeisissä säteissä. Sillipentu istui aukion reunalla lähellä pentutarhaa. Hän pelasi sammalpalloa Usvapennun ja Apilapennun kanssa. Aukion reunoilla varjot pitenevät. Pentutarhan oksakattoa olivat tänään vahvistaneet Salamasydän sekä Havukatse oppilaidensa kanssa. Nyt katto oli paksu ja tukeva. Sitä eivät läpäisisi lumi eikä kosteus. “Sillipentu, Usvapentu ja Apilapentu. Aika tulla nukkumaan,”
Kirsikkayö oli ilmestynyt pentutarhan suuaukolle kilpikonnakuvioinen turkki kiiltäen, kuin naaras olisi juuri ollut pesulla. Sillipentu ja Usvapentu lähtivät tassuttamaan pesälle. Apilapentu nurkui vielä, mutta Kirskkayön kipakka katse tavoitti hänet ja hän tassutti jupisten sisään. Sillipentu käpertyi emonsa kylkeen. Siinä oli lämmintä ja mukavaa. Hänen turkkinsa oli kostea lumesta, joten Kirskikkayö rupesi nuolemaan sitä. Emon rytmikkäiden nuolaisujen tuudittamana hän vaipui uneen.

//Siis mun oli pakko päästä kirjoittaan Sillipennun ensikohtaamisesta lumen kanssa <3

Luku 1.

Sillipentu hätkähti ja uni katosi hänen mielestään. Aamuaurinko siivilöi kirkkaita säteitään pentutarhan oksakaton läpi. Hän avasi silmänsä ja nousi istumaan. Hänen emonsa Kirsikkayö tuhisi vielä hänen vierellään kilpikonnakuvioinen turkki hennosti kohoillen. Sillipentu nousi hitaasti istumaan ja haukotteli makeasti. Lehtisade alkoi lähennellä loppuaan ja yöt kylmenivät entisestään. Riistaa riitti vielä, mutta lehtikadon aika toisi varmaankin tullessaan nälän. Hän tassutteli hiljaa ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Muutama soturi norkoili soturienpesän edustalla vaihtamassa kieliä auringonpaisteessa. Pari oppilasta harjoitteli innoissaan taistelutekniikoita. Yksi sivalsi, toinen väisti ja kolmas syöksyi. Aamu näytti tavalliselta Varjoklaanin aamulta. Metsän parhaan klaanin, joka oli hänet pelastanut. Kirsikkayö oli ottanut hänet suojatikseen ja hoivannut häntä emon rakkaudella pentuunsa. Sillipentu otti suunnan kohti oppilaiden pesää ja istahti auringon luomaan laikkuun lähelle harjoittelevia soturinalkuja. Yksi oppilaista, suuri vaaleanharmaaraidallinen naaras nimeltään Seljatassu, huomasi hänet. “Moi Sillipentu!” Hän huudahti iloisena. “Katso tätä!” Naaras syöksyi kohti veljeään Kaarnatassua. Hän koukkasi kollilta etujalan alta ja kieräytti tämän selälleen. “Vau, ihan mahtavaa!” Sillipentu henkäisi ihastuksesta. “Ja katso tätäkin.” Seljatassu nousi takajaloilleen ja jysähti koko painollaan Kaarnatassun päälle. Kollilta pääsi tuskaisa “Uufh,” ennenkuin hän kieräytti sisarensa pois päältään. >Miten he osaavat? Minusta ei kyllä koskaan tule yhtä hyvää taistelijaa.< Sillipentu ajatteli hiukan kateellisena. >Pääsisinpä itsekin jo oppilaaksi.< Kaarnatassu ravisti pölyn turkistaan ja katsoi ärtyneenä Seljatassuun. “Oliko tarkoitus tukehduttaa minut?” Hän kysyi pisteliäästi ja mojautti Seljatassua kuonoon. “Kaarnatassu ja Seljatassu, lähdemme metsästyspartioon!” Kirvamyrsky huusi Konnakasvon viereltä leirin suuaukolta. “Minä Nappaan kyllä takuulla enemmän saalista kuin sinä! Tassujesi töminä säikyttää kaiken riistan pois!” “Ja sinä varmaan kompastui taas puunjuureen!” Kaksi oppilasta jatkoivat kinaamista hölkyttäessään kohti mestareitaan. Sillipentu päätti itse lähteä kohti pentutarhaa, jonka edustalla muut pennut harjoittelivat taistelua. Raitapentu, Liekkipentu ja Apilapentu painivat kirkkaanvärisen lehtimaton päällä. “Tästä saat!” Kiljahti Apilapentu ja mottasi Raitapentua kuonoon. “Tule tänne niin saat maksaa tuosta senkin hiirenmieli!” Naaras jysähti koko painolla Apilapennun päälle. “Tuo ei ole mitään taistelua!” Huomautti Liekkipentu. “Tämä on!” Hän hyökkäsi kahta muuta pentua kohti ja viilsi kynnet sisässä Raitapentua kylkeen ja Apilapentua korvaan. He nousivat pystyyn huohottaen ja turkki täynnä lehdenriekaleita. “Haluatko mukaan?” Apilapentu kysyi ravistaessaan turkkiaan. “Joo, jos saan olla Jokiväre!” Sillipentu vastasi. “Et sinä voi olla hän! Jokiväre on kolli!” Raitapentu huomautti. “No sitten olen Hiutalehuurre!” Sillipentu päätti. “Minä olen Valotähti!” Raitapentu kiljaisi. “Ja minä haluan olla Jokiväre!” Vaati Apilapentu. “Sitten minä olen Piikkiyö,” Liekkipentu päätti. “Leikitään, että Myrskyklaani hyökkää!” Ehdotti Raitapentu. “Varjoklaani hyökkäykseen!” Hän vingahti ja kävi hämmästyneiden Salamasydämen ja Havukatseen kimppuun, jotka olivat juuri tassuttelemassa ohi. “Hei” Havukatse naurahti. “Taidamme olla alakynnessä.” Pennut, Sillipentu mukaanlukien möyrivät soturien päällä. “Tästä saat Myrskyklaanilais ketunläjä!” Kiljaisi Apilapentu. Kollit kieräyttivät pennut kehräten pois päältään. “Me tästä palaamme takaisin Myrskyklaaniin.” Salamasydän kehräsi. “Pitäkää varanne!” Vinkaisi Raitapentu. “Varjoklaani tarkkailee teitä!” Salamasydän ja Havukatse jatkoivat kehräten matkaa kohti tuoresaaliskasaa. Vasta silloin Sillipentu tajusi, ettei ollut syönyt vielä mitään. Nälkä murahti vaativasti hänen sisuksissaan. “Minäkin menen tästä syömään.” Hän naukaisi muille. “Mene vaan. Me ollaan jo syöty.” Miukui Apilapentu. Sillipentu tassutti tuoresaaliskasalle ja katseli aprikoiden mitä tahtoisi. Hän näki pienen liskon kasan huipulla. Hän kurotti sitä kohti, mutta se liukuikin hänen päälleen. Sillipentua nolotti. >Olen varmaan ensimmäinen kissa, jonka kimppuun on hyökännyt kuollut lisko!< Hän ajatteli. “Mikä tuokin on olevinaan?” Kuului epämieluinen ääni hänen takaansa. >Tummatassu sai taas aiheen kiusata minua.< Sillipentu masentui. Hän käännähti kohtaamaan kollin ilkeät meripihkasilmät. “Mi-mitä sinä nyt haluat.” Sillipentu änkytti. “Oi, sinuahan pelottaa!” Tummatassu kehräsi. Hän antoi Sillipennulle läimäyksen kuonoon. “Ai!” Sillipennulta pääsi. “Tule Sammakkotassu! Ei tuhlata aikaa tähän rääpäleeseen!” Hän käänsi selkänsä Sillipennulle ja marssi veljensä perässään kohti oppilaide pesää. “Hän on yksi hiirenaivo.” Sillipentu mutisi. Hän alkoi näykkiä liskoa ja sai sen äkkiä syötyä. Sitten hän keksi. Sillipentu päätti olla hyödyksi. Hän pinkoi kohti Surulinnun pesää. “Surulintu?” Hän kysyi tupsahtaessaan sisään. “Ai Sillipentu. Mitä asiaa?” Parantajan ääni huokui tuttua lempeyttä. “Saisinko vähän hiirensappea? Menisin poistamaan vanhusten kirput.” Sillipentu kertoi. “Tottakai, odota hetki.” Kaunis naaras katosi pimyteen ja palasi mukanaan tikku, jonka päässä olevasta sammaltukosta putoili hiirensappea. “Tässä,” hän naukui ojentaessaan tikun Sillipennulle. “Taputtele kirppuja tällä niin ne putoavat. Huuhtele käpäläsi sen jälkeen lammikossa, älä nuole niitä.” Parantaja vielä tarkensi. “Joo!” Sillipentu vingahti. >Menen Keltaturkin luo nii voin pyytää häntä kertomaan taas siitä kun hän pyydysti sen kotkan.< Sillipentu päätti. Hän nappasi parantajan ojentamaan tikun ja kiiruhti klaaninvanhimpien pesään ja melkein kompastui tuhisevan Keltaturkin häntään. “Vihdoinkin joku tuli poistamaan ne vietävän kirput.” Naaras murahti. “En ole saanut nukuttua koko viime yönä.” >Ihan hyvin näytit kyllä nukkuvan.< Sillipentu yritti pidättää huvittunutta kehräystä. “Voisitko kertoa taas siitä kun nappasit sen kotkan?” “Toki,” maukui Keltaturkki. Ja niin Sillipentu uppoutui tarinan pauloihin. Hän ei ollut tajunnut torkahtaneensa kunnes Keltaturkki herätti hänet lempeällä töytäisyllä. “Mitä?” Sillipentu mumisi. “Emosi huhuilee sinua,” Keltaturkki kehräsi. “Sinun on parasta joutua,” naaras hoputti. “Heippa,” Sillipentu huikkasi ja juoksi ulos aukiolle. Hän käänteli päätään ja etsi katseellaan kilpikonnakuvioista turkkia. >Missä hän oikein on?< Hän ihmetteli. >Tuolla! Löytyi!< Sillipentu näki Kirsikkayön huolestuneen ilmeen ja kiiruhti tämän luokse. “Missä sinä olet ollut?” Emo tiukkasi ja näpäytti Sillipentua hännällään. “Autoin Surulintua ja poistin Keltaturkin kirput,” hän sanoi ylpeänä. “Aina sinä pyörit parantajien- ja klaaninvanhimienpesien välillä. Oletko oikeasti varma, ettet tahdo parantajaksi?” Kirsikkayö kysyi. “En tahdo olla parantaja vaan soturi!” Sillipentu sanoi varmistukseksi.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun Sillipentu katseli Ruskotassun ja Kaarnatassun välistä taistelua. Hänen olisi pian palattava pentutarhaan, mutta hän aikoi viettää ulkona niin kauan aikaa kuin suinkin. Sillipentu näki Pimeydenvarkaan ja Kulosydämen vaihtamassa kieliä soturienpesän edustalla ja Tummatassun kiistelemässä Sammakkotassun kanssa. Muut pennut Raitapentu, Liekkipentu, Apilapentu, Metsopentu ja Usvapentu leikkivät pentutarhan lähistöllä ja Haukkahammas auttoi kumppaniaan Sarastuskatsetta pentutarhan siivouksessa. Sillipennun oma emo Kirskikkayö vaihtoi kieliä Ruohojalan kanssa. Hän tassutti heidän luokseen ja painautui emon kilpikonnakuvioista turkkia vasten. “Onko ollut rankka päivä?” Kirskikkasade kuiskasi. Sillipentu mumisi jotain vastaukseksi, mutta vaipui sitten pimeyden valtakuntaan höyhensaarille unten maailmaan.

Lakkatassu makasi liikkumatta hänen edessään. Pimeystassu katsoi järkyttyneenä ystäväänsä. Ei hän ei voi olla kuollut. Varmaan vai uupunut koiran hyökkäyksestä. Kyllä hän vielä herää. Ainakin toivon niin. Suru kuristi Pimeystassun kurkkua. Ja minä kun oli vielä aiemmin tänään niin töykeä hänelle. Juuri silloin Lakkatassu avasi silmänsä ja alkoi yskimään. "Lakkatassu! Sinä elät!" Pimeystassu huudahti. "Minä elän...." Lakkatassu sanoi hämmentyneenä. Pimeystassu tuijotti Lakkatassua eikä voinut uskoa silmiään. Hän tosiaan elää. "Olen pahoillani jos aiheutin sinulle vaivaa Pimeystassu." Lakkatassu mutisi. "Ei ei se mitään, viedään sinut leiriin niin Marjasydän parantaa sinut." Pimeystassu sanoi ystävälleen. "Pystytkö kävelemään?" Hän kysyi Lakkatassulta koska ei ollut varma oliko naaras siinä kunnossa että voisi kävellä leiriin. "Minä...minä luulen niin." Lakkatassu sanoi tärisevällä äänellä. Juuri silloin naaras vilkaisi alas ja jähmettyi. "Miksi olen näin korkealla?" Lakkatassu kysyi hädissään. "Ai kiipesimme tänne turvaan koiralta muistatko?" Pimeystassu selitti. "Minä....taidan muistaa." Lakkatassu sanoi hetken muisteltuaan. "Mutta en muistanut että tämä olisi näin korkea." Naaras snaoi hämmentyneenä. "Lakkatassu meidän täytyy mennä leiriin näyttämään Marjasydämmelle vammojasi." Pimeystassu sanoi. Pimeystassu autoi tärisevän Lakkatassun alas puusta ja he lähtivät kävelemään kohti leiriä. Leiriin päästyään vastassa olivat Uhrikarva ja Kotkasilmä. "Minne te oikein katositte?" Molemmat mestarit kysyivät huolestuneen kuuloisella äänellä. "Yksi koirista lähti peräämme ja sai Lakkatassun, ja sitten kiipesimme puuhun ja....." Pimeystassu selitti kunnes muisti jotakin. "Hakekaa Marjasydän Lakkatassu onb loukkaantunut!" Pimeystassu huudahti. Mestarit käänsivät katseensa toiseen oppilaaseen. Lakkatassu makasi verisena ja arpisena maassa Pimeystassun vieressä. Uhrikarva juoksi hakemaan Marjasydämen ja Lakkatassu vietiin parantajien pesään. Hetken kuluttua parantajaoppilas Höyhentassu astui ulos parantajan pesästä ja huikkasi Pimeystassulle "Jos haluat olla avuksi Lakkatassulle tule kanssani hakemaan hänelle märkää sammalta ja syötävää!" Pimeystassu käveli tuoresaaliskasalle ja poimi maukkaan näköisen oravan suuhunsa ja lähti viemään sitä Lakkatassulle. Kun hän astui sisään parantajien pesään hän näki lakkatassun nukkuvan rauhallisesta sammalvuoteella parantajienpesän perällä. "Pimeystassu mitä sinä täällä teet?" Kysyi Marjasydän. "Tulin tuomaan Lakkatassulle tuoresaalista mutta jos hän kerran nukkuu jätän sen vain tänne, odottamaan kunnes hän herää." Pimeystassu selitti. "Ai selvä, voitkin lähteä nyt, Lakkatassu tarvisee paljon lepoa." Marjasydän sanoi lempeästi. "Selvä." Pimeystassu sanoi ja astui ulos parantajien pesästä. Juuri silloin paikalle juoksi Pimeystassun emo Lintulento. "Pimeystassu mitä on tapahtunut ja miksi olet yltäpäältä veressä?" Hänen emonsa kysyi hätääntyneesti. "Se on pitkä tarina minä....." Pimeystassu avasi suunsa. "Miksi et ole Marjasydämen luona hoidettavana?" Hänen emonsa tivasi. "Koska Lakkatassu on haavoittunut paljon pahemmin kuin minä ja Marjasydän hoitaa hänet ensin." Pimeystassu tiuskaisi. "Mutta eihän hän voi sinua tuollaiseksi jättää, minä menen puhumaan hänelle!" Lintulento hössötti. "Onko tyttäreni parantajan pesässä?!" Kuului huuto heidän takaansa. Sieltä juoksi Lakkatassun emo Hunajakarva. "On ja hän tarvitsee nyt lepoa eli tule käymään myöhemmin." Huikkasi Höyhentassu. Juuri silloin paikalle tuli Hunajalkarvan kumppani ja klaanin päällikkö Kastanjatähti. "Tyttäremme on parantajan pesässä!" Selitti Hunajakarva hädissään. "Onko?" Kysyi Kastanjatähti hämmentyneenä. "Kyllä vain mutta me emme saisi muka mennä tapaamaan häntä!" Hunajakarva raivosi. "Lakkatassu tarvitsee varmasti unta." Kastanjatähti rauhoitteli kumppaniaan vaikka näyttikin huolestuneelta."Mitä ihmettä teille kahdelle oikein tapahtui siellä metsässä? Uhritassu kysyi Pimeystassulta. "Sen minäkin halun tietää." Kotkasilmä ilmoitti. Muute läsnäolijat nyökyttelivät. Ja niin Pimeystassu kertoi heille koko tarina alkaen koirista ja loppuen leiriin pääsemiseen. "Voi pieni pentuni! Tarvitset varmasti lepoa!" Lintulento naukaisi myötätuntoisesti. Pimeystassu kömpi oppilaiden pesään ja nukahti. Hän näki painajaista Lakkatassun elottomasta ruumiista. seuraavana aamuna hän heräsi Höyhentassun hilajiseen äänen. "Lakkatassu on hereillä ja haluaa nähdä sinut." Pimeystassu ponkasi ylös ja ryntäsi parantajien pesään. "Lakkatassu oletko kunnossa?" Hän kysyi hätääntyneesti. "Joo olen minä." Lakkatassu vastai hymyillen. "Joudun olemaan täällä vielä muutama päivän" Lakkatassu kertoi. "Selvä." Pimeystassu vastasi helpottuneesti. Juuri silloin Uhrikarva ja Kastanjatähti astelivat sisään. "Pimeystassu, haluaisimme puhua kanssasi." Kastanjatähti sanoi. Pimeystassu seurasi heitä päällikön pesään. "Olet osoittanut rohkeutta pelastaessasi Lakkatassun koirilta. Siispä minä ja mestarisi olemme päättäneet että sinusta ja Lakkatassusta on aika tulla soturit." Kastanjatähti kertoi. "Oikeasti?" Pimeystassu kysyi innoissaan. "Kyllä vain." Kastanjatähti myönsi. "Nimitys menonne ovat kahden päivän kuluttua. Valmistaudu." Kastanjatähti sanoi ja asteli ulos pesästään. "Onnea ." Hänen mestarinsa huikkasi ja lähti hänkin. Pimeystassu ei voinut tajuta mitä oikein oli tapahtunut. Hänestä ja Lakkatassusta tehtäsiin soturit! Mahtavaa! Pakko kertoa Lakkatassulle! Pimeystassu juoksi parantajien pesään Lakkatassun luokse. "Lakkatassu miestä tulee sotureita!" Hän hihkaisi. " Ai oikeiasti?" Lakkatassu kysyi hämmästyneenä. "Kyllä!" Pimeystassu nyökkäsi. "Aivan mahtavaa!" Lakkatassu hihkui. "Milloin nimitysmenomme ovat?" Lakkatasu kysyi. "Kahden päivän päästä." Pimeystassu vastasi. "Niin pian?" Hämmästeli Lakkatassu. "Juuri niin." Pimeystassu sanoi onnellisena. Juuri silloin hänen emonsa Lintulento saapui paikalle. "Pitävätkö hhut paikkansa? Tuleeko sinusta jo nyt soturi?" Hänen emonsa kysyi. "Kyllä vain." Pimeystassu vastasi ylpeänä. "Pikku pentuni kasvaa niin nopeasti!" Lintulento totesti onnellisena. Kahden päivän kuluttua Pimeystassu heräsi aikaisin ja meni ulos. Lakkatassu kömpi hänkin ulos pesästä. "En saanut unta." Naaras sanoi. "En minäkään." Pimeystassu vastasi. Lopulta he päättivät mennä takaisin nukkumaan. Kun he seuraavan kerran heräsivät kuului Kastanjatähden ääni. "Olemme tänään kokoontuneet tänne..." "Voi ei Lakkatassu myöhästymme pian!" Pimeystassu säikähti. He juoksivat muiden kissojen luo. "Olemmeko myöhässä?" Kysyi Lakkatassu hätääntyneesti. "Ei ette ole vuoronne on aivan pian." Kotkasilmä selitti. "Lakkatassu ja Pimeystassu tulkaa tänne." Kastanjatähti sanoi. Pimeystassu seurasi Lakkatassua Kastanjatähden luokse. "Minä Kastanjatähti Varjoklaanin päällikköä pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lakkatassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Kastanjatähti kysyi. "Lupaan." Lakkatassu naukaisi. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lakkatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lakkalehtenä Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Kastanjatähti julisti. "Lakkalehti! Lakkalehti!" Huusivat klaanin jäsenet. Seuraavaksi olisi Pimeystassun vuoro. " Minä Kastanjatähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pimeystassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?" Kastanjatähti kysyi. "Lupaan." Vastasi Pimeystassu. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pimeystassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pimeyskyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Kastanjatähti julisti. "Pimeyskynsi! Pimeyskynsi!" huusivat klaanin jäsenet. Pimeyskynsi oli pakahtua onnesta. Hän ryntäsi alas Lakkalehden luo. "Hyvin tehty Pimeyskynsi!" Lakkalehti kehräsi. Pimeyskynsi hymyili hänelle. Mikään tässä maailmassa ei voisi tehdä häntä enää onnellisemmaksa, ajatteli Pimeyskynsi.

Luku 8

Tuhkatassu potki, repi, viilsi ja puri. Kissa toisensa jälkeen ilmestyi hänen eteensä, turkit vilahdellen niin nopeasti ettei ollut mahdollisuuttakaan saada selvää kuka eteen sattui. Verta. Kiljaisuja. Kuoleman hajua. Pakokauhu oli vallannut naaraan jo kauan sitten, mutta hän ei voinut vain lähteä paikalta ja jättää klaanitovereitaan pulaan. Se olisi häpeällistä, eikä hän antaisi ikinä itselleen anteeksi jos päätyisikin pakenemaan. Kipu iskeytyi hänen kylkeensä kun jonkun kynnet viilsivät häntä ja verta purkautui ulos. Tuhkatassu rääkäisi, mutta hänen oma äänensä tuntui vaimealta, vaimeammalta kuin olisi pitänyt. Jokin oli väärin. Hän kääntyi kohti kissaa joka oli hyökännyt häntä kohti valmistautuen samalla sivaltamaan tämän kasvoja, kun hän kuuli tuskaisan huudon takaansa. Hän jähmettyi, kylmien väreiden kulkiessa ihoa pitkin ja nostaessa jokaisen karvan pystyyn. Ei. Viholliskissa läimäisi jähmettynyttä oppilasta käpälällään suoraan kasvoihin, ja Tuhkatassun yrittäessä saada selvää suunnista, hän saikin sivalluksen poskeensa, juuri ja juuri silmän alapuolelle. Naaras ravisti nopeasti päätään, ja juuri kun toinen kissa oli lyömässä häntä taas, hän sukelsi tämän vatsan alle, kääntyi, ja raastoi kynsillään tämän vatsaa aiheuttaen kammottavan ulvahduksen. Tuhkatassu ei kuitenkaan aikonut jäädä taistelemaan kyseisen, varmasti häntä kokeneemman soturin kanssa yksin. Hänen oli päästävä pois, hänen oli päästävä tutun äänen luokse ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän kääntyi, ja loikki taistelevien kissojen lomitse sinne mistä oli kuvitellut äänen kuuluvan. Hänen kylkeensä vihloi joka kerta kun hän liikutti raajojaan, mutta sillä ei ollut väliä. Juuri kun hän kuvitteli löytävänsä ystävänsä, hänen ympärillään olevat äänet alkoivat vaimeta, ja kaikki tuntui hidastuvan. Hänen juoksunsa hidastui, maa jalkojen alla tuntui pysyvän aivan paikoillaan välittämättä siitä kuinka nopeasti hän yritti liikuttaa tassujaan. Ympärillä olevat kissat alkoivat sumeta, lukuunottamatta harmaata raidallista kollia suoraan hänen edessään. Ei. Ei taas. Tuhkatassu rukoili Tähtiklaania, hänen oli pakko ehtiä tällä kertaa ajoissa. Tällä kertaa. Hän yritti liikkua nopeammin, mutta hänen raajansa tuntuivat vain pysyvän paikallaan. Ainoa asia jonka hän enää näki, oli Sumutassu, painautuneena maata vasten verta vuotaen, ja hampaat lähestymässä kollin kaulaa. Tuhkatassu ei taaskaan ehtinyt ajoissa.

Tuhkatassu heräsi huohottaen oppilaiden pesästä. Ulkona oli vielä pimeää, mutta aamu tulisi varmasti pian. Hän nousi hitaasti istumaan, koittaen tasoittaa kilpikonnakuvioista turkkiaan, ja katseli hetken ympärilleen. Hiillostassu, Sykkyrätassu, Hiekkatassu. Aurinkotassu, Huurutassu, Aavetassu. Useita oppilaita, eri väriset turkit kohoillen heidän hengitystensä tahdissa. Mutta ei Sumutassua. Harmaan kollin tuoksu oli jo kauan sitten hälvennyt oppilaiden pesästä, ja oli kulunut useita kuita siitä kun Tuhkatassu oli viimeksi kuullut oppilastoverinsa äänen.
“Taasko sama painajainen?”, kuului tuttu ääni naaraan viereltä. Hänen ei tarvinnut edes kääntyä katsomaan tietääkseen että kyseessä oli Hiekkatassu. Vaalea raidallinen naarasoppilas oli jo pidemmän aikaa nukkunut kylki kyljessä Tuhkatassun kanssa, ja oli varmaankin taas herännyt hänen kiemurrellessaan unissaan tai viimeistäänkin noustessa ylös. Tuhkatassu nyökkäsi. Hiekkatassu haukotteli, ja nousi ylös venytellen päästäkseen puskemaan kevyesti vielä tärisevän Tuhkatassun kylkeä. Samaa kylkeä, jossa nyt oli arpi taistelun jäljiltä.
“Mennäänkö ulos hetkeksi?” vaaleampi naaras kysyi, tuijottaen samalla oppilaiden pesän suuaukkoa tuimasti. Hiekkatassu oli yksi harvoista joille Tuhkatassu uskalsi avautua tunteistaan, ja siinäkin oli kestänyt pitkään. Nykyään Tuhkatassu oli kuitenkin hänen kanssaan jopa läheisempi kuin omien sisarustensa, vaikka hekin olivat lähentyneet entisestään isänsä Vatukkaviiksen kuoltua samaisessa taistelussa kuin Sumutassukin. Isänsä kuolemaa Tuhkatassu ei kuitenkaan ollut onneksi todistanut.

Naarasoppilaat tassuttivat hiljaa kauemmas oppilaiden pesästä, ja asettuivat leirin reunalle sellaiseen kohtaan jossa olettivat ettei kukaan kuulisi heitä. Suurin osa kissoista kuitenkin nukkui edelleen, eivätkä he halunneet häiritä heitä. Ainoa klaanitoveri jonka he näkivät hereillä, oli vartiovuorossa oleva Pikimusta, Tuhkatassun emo, joka vain heidät nähdessään huokaisi ja nyökkäsi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Tuhkatassu olisi herännyt painajaiseen, ja joutunut lähtemään ulos pesästä keskellä yötä. Osa sotureista olivat tiukempia asian suhteen ja käskivät hänet takaisin nukkumaan, kun taas osa ymmärtäväisempiä ja antoivat hänen haukata hetken viileää ulkoilmaa.
“Tuhkatassu”, Hiekkatassu aloitti, ja tummemman naaraan tähän asti ympärilleen vilkuilevat silmät kiinnittyivät nyt raidallisen oppilaan omiin, keltavihreisiin silmiin.
“Ymmärrän että sinulla on vaikeaa, edelleen, nähtyäsi Sumutassun kuolevan”, naaras aloitti ja Tuhkatassu säpsähti. Hän ei ollut olettanut Hiekkatassun aloittavan puhumistaan näin suorasti. Vaalea oppilas jatkoi:
“Taistelusta on kuitenkin kulunut jo monia kuita, oppilaita on tullut hirveästi lisää, pesä alkaa käydä jo ahtaaksi ja meidänkin pitäisi päästä koulutuksessamme eteenpäin. Muistatko edes mitä sinulle on opetettu viimeisen kuun aikana, tunnut aina olevan omissa ajatuksissasi.”
Tuhkatassun olkapäät vajosivat alas, ja hän sulki silmänsä. Hiekkatassu oli oikeassa. Hänellä ei ollut juurikaan muistikuvia viimeaikojen koulutuskerroista, etenkään taisteluharjoituksista, sillä hänen mieleensä palautui usein kuva verta vuotavasta Sumutassusta, joka oli lopulta tukehtunut omaan vereensä. Kaikki hänen silmiensä edessä, niin ettei hän ollut voinut tehdä mitään.
“Teet sitä taas”, Hiekkatassu tokaisi ja läimäisi Tuhkatassun kasvoja kevyesti hännällään. Tumma naaras räpytteli hetken silmiään, ja mutisi sitten anteeksipyynnön ennen kuin Hiekkatassu puhui taas:
“Sinun unelmasi oli tulla kunnioitetuksi taistelijaksi, mutta jos aiot taistella, tulet myös näkemään kissojen kuolevan. Olen antanut sinun surra jo pitkään, mutta sinun täytyy alkaa panostaa koulutukseesi taas. En voi ikuisesti olla auttamassa sinua, minustakin pitäisi tulla soturi pian, ja haluaisin että sinustakin tulisi etkä jäisi vain ikuisiksi ajoiksi oppilaiden pesään.”

Tuhkatassu vaihteli painoaan jalalta toiselle vaivaantuneena. Hänestä tuntui avuttomalta, seistä tässä Hiekkatassun puhuteltavana ilman minkäänlaista järkevää vastausta. Hän ei pitänyt vakavista keskusteluista, edes Hiekkatassun kanssa, vaan olisi halunnut vain huitaista häntäänsä ja yrittää pitää positiivista ilmettä pystyssä. Hän ei halunnut myöntää olevansa heikko, hänen piti olla vahva, hän oli aina ollut. Sumutassun kuolema vain teki erityisen kipeää. Raidallinen kolli oli ollut Tuhkatassun hyvä ystävä, mutta sen lisäksi naaras syytti itseään tämän kuolemasta. Jos hän vain olisi ollut nopeampi, olisi ollut parempi taistelija, ei olisi jähmettynyt paikoilleen, hän olisi saattanut keretä ystävänsä luokse ajoissa. Tuhkatassu olisi voinut estää tapahtuneen, mutta hän ei vain ollut ollut tarpeeksi.
“Minusta tulee kyllä soturi”, hän kuiskasi Hiekkatassulle vaimeasti, katsomatta edes naarasta enää silmiin.
“Lupaan sen.”

Tuhkatassu yrittäisi päästää irti Sumutassun kuolemasta. Hänestä pitäisi tulla parempi, jotta voisi uuden taistelun tullessa estää tapahtumaa toistumasta. Naaras ei tiennyt miten ei ollut tajunnut asiaa aiemmin, mutta nyt tulevaisuus alkoi kirkastua, ja hän päätti keskittyvänsä koulutukseen paremmin kuin ikinä ennen.


// hehe, p i t k ä s t ä aikaa kirjottelin c: yllätys

Toinen luku – My Way


Tuuli puhalsi navakasti, repien leirin ympärillä kasvavia kuusipuita, kun Usvapentu ryömi ulos pentutarhan suojista. Pennusta tuntui miltei, kuin yhtäkkinen puuska olisi milloin vain voinut tempaista hänet ilmaan ja lennättää ainakin hännänmitan päähän siitä, missä hän nyt seisoi. Aurinko oli noussut jo aikaa sitten, mutta se pysytteli piilossa tummenevien pilvien takana.
”Kohta sataa”, naaras mutisi. Leirin aukealla seisoskeli vain muutama kissa odottaen partiomääräystä, loput olivat metsällä tai pysyttelivät pesissään. Ahomyrsky oli yksi kissoista, jotka olivat jo poistuneet leiristä; kolli oli noussut jo varhain ennen auringonnousua, eikä ollut vieläkään palannut. Usvapentu ei ollut varma, miksi kolli nousi aina niin aikaisin ja pysytteli päivät poissa leiristä, mutta arveli hänen tietävän, mitä tekee. Ahomyrsky oli loppupäätteessä kuitenkin soturi, vaikka moneen muuhun verrattuna vielä nuori olikin.
Pitkäkarvainen pentu ojensi selkänsä venytykseen ja haukotteli syvään. Tuuli tunkeutui kurkkuun, ja pian naaras taistelikin jo yskänpuuskaa vastaan.
”Typerä sää…”, hän tuhahti saatuaan venytyksensä valmiiksi, ja istahti alas pesemään turkkiaan. Turkki oli vielä paksu ja pitkä, mutta kasvaessa se harvenisi useamman kuun ajaksi. Tyytyväisen tiedottomana asiasta Usvapentu nuoli käpäliään ja putsasi korvantaustojaan. Vielä pennulla ei ollut minkäänlaista murehdittavaa. Pian hän havahtui tuttuihin käpälänaskeliin, jotka vaihtuivat nopeasti muutaman hännänmitan päässä. Sysituhka pyöritteli Metsopentua maassa Raitapennun katsellessa sivummalta ja kouristellen naurusta. Veli oli taas haastanut yhden sotureista varmana siitä, että saisi jotain tulosta, ja nyt sai taas nähdä, millainen voimaero pennulla ja aikuisella kissalla oli.
”Hän ei sitten ikinä anna periksi… parempi kai niin”, Usvapentu tuumi.
”Eivät ainakaan voi sanoa kotikisun lailla luovuttavan”
Mustavalkea pentu katsahti käpäliään ja lyhyitä kynsiään, epävarmana siitä, olisiko niistä koskaan mitään hyötyä taistelussa. Toisin kuin Metsopennulla, Usvapennulla ei niinkään ollut vahvan soturin tarvitsemaa tuhoisaa voimaa käpälissään ja leuoissaan. Hän oli notkea ja kokoonsa nähden nopea, joten hän tarvittavalla harjoitelulla varmaan pärjäisi keskivertosoturille, mutta mitään sankaria hänestä tuskin koskaan tulisi. Usvapentu istui hetken hiljaisuudessa ja mutisi jotakin itselleen.
*No, kyllä minä jotenkin klaanilleni opin olemaan hyödyksi, tuli mikä tuli*
Harmaansävyinen pentu päätti lopulta suunnata oppilaiden pesälle. Jos jotkut osaisivat neuvoa tulevaa soturioppilasta, niin ne olisivat senhetkiset soturioppilaat! Suuret tassut kompuroivat välillä, kun Usvapentu kipitti kohti korkeiden kuusipuiden alle punottua pesää. Välimatka tuntui hurjan pitkältä niin pienelle pennulle, mutta kun hän lopulta saapui oksien suojaan, tuntui lenkki sen arvoiselta. Sillä hetkellä pesässä makasi vain juuri metsästysretkeltä saapunut Kaarnatassu, joka ei ilmeestään päätellen arvostanut nuoremman ikäluokan edustajan tunkeilua.
”Väärä pesä”, ruskea kolli mutisi nyrpeän näköisenä, nostaen päänsä makuualustaltaan.
”Minä… tuota…” Usvapentu takelteli. Jostakin syystä hänen oli vaikea saada sanaa suustaan nyt, kun hän vihdoin seisoi oikean oppilaan edessä. Se tuntui oudolta, kun otti huomioon sen, ettei hänellä ollut minkäänlaisia vaikeuksia jutella aikuisten soturien tai edes klaanin parantajan kanssa.
”Minua jännittää oppilasaika. En yhtään tiedä, olisinko lainkaan hyvä soturioppilas!”
Kaarnatassun kasvoilla oli tylsistynyt ilme.
”Ja miksi sen pitäisi minua kiinnostaa?”
Usvapentu ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei ollut odottanut niin töykeää ja välinpitämätöntä vastausta.
”No, sinun… ’isäsi’ oli aivan samanlainen, joten ei tuo kai mikään ihmekään”, Kaarnatassu totesi, pudottaen itsensä taas makuulle. Ruskea kolli katsahti pesän suulla seisovaa pentua ja huokaisi.
”Minä en sille juuri puhunut, mutta Sysituhka ja Ruskotassu tuntevat hänet hyvin. Hän oli tosi epävarma penskana… ja se näkyi päällekin”
Usvapentu hätkähti.
”Ahomyrskykö oli epävarma…?”
Kaarnatassu naurahti ääneen ja pyöräytti silmiään huvittuneena.
”On varmaan vieläkin, se on aina poissa tolaltaan jostakin… mutta minkäs sille voi, kun on syntyjänsä yhtä neuroottinen, kun jokiklaanilainen kuivalla maalla”, kolli naurahti. Usvapentu kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
”Neurotiainen…?”
Kaarnatassu loi pentuun huvittuneen katseen.
”Ei, kun neuroottinen. Niinku hermoileva. Koko ajan panikoimassa, tiiäthän?”
”Ai?” Usvapentu ei oikein tiennyt, mitä vastata. Ahomyrsky oli hänen läheisyydessään yleensä rauhallinen. Toki Metsopennun menemistä hän hermoili jatkuvasti, mutta kolli päätyikin aina jollain tasolla hankaluuksiin.
”Minä en oikein haluaisi soturiksi…” Usvapentu tunnusti viimein.
”En tykkää tapella, enkä oikein uskoisi edes olevani hyvä siinä”
Kaarnatassu tuijotti harmaankirjavaa pentua jonkin aikaa, kääntäen katseensa sitten ylös, kuin olisi katsellut taivasta pesän katon läpi.
”No, meillä meni toinen parantaja sodassa”, kolli totesi.
”Voisit kai kysyä Surulinnulta, tarvitsisiko hän apua”
Usvapentu laski päätään, kulmat edelleen kurtussa.
”Autan kyllä häntä aika usein, mutta sitten en voi enää, kun joudun soturioppilaaksi”, pentu huokaisi. Kaarnatassu tuhahti hiljaa, ärsyyntyneenä pennun ymmärtämättömyydestä.
”Ei hölmö, kun menet kysymään, jos hän ottaisi sinut oppilaakseen”, kolli selitti.
”Joku päivä se aika Surulinnustakin jättää, ja silloin tarvitaan uusi parantaja. Sinä voisit seurata hänen jalanjäljissään”
Usvapennun korvat nousivat pystyyn. Hän ei ollut ajatellutkaan, että parantajan tie olisi ollut hänelle olemassa oleva vaihtoehto, mutta nyt kun hän sitä mietti, se todella kuulosti hänelle sopivammalta vaihtoehdolta.
”Totta! Minähän osaan jo joitain yrttejäkin!” pentu hihkaisi.
”Kiitos, Kaarnatassu! Menen heti kysymään Surulinnulta!” pieni naaras iloitsi, lähtien sitten pinkomaan kohti parantajan pesää kuin tuli hännän alla.

Kun Usvapentu viimein saapui parantajanpesälle, paikalla ei ollutkaan vain Surulintu. Sen sijaan naaraan luona istui kaksi kummanhajuista, vaaleaa kollia, joista huokui omituisen ominaistuoksun lisäksi yrttien tuoksu. Usvapentu ei ollut varma, keitä he olivat, mutta Varjoklaanista he eivät selvästikään olleet, ainakaan hajunsa perusteella. Kolleista vanhempi huomasi Usvapennun läsnäolon ensimmäisenä, ja käänsi katseensa tähän. Katse tuntui naaraasta pistävältä, mutta minkäänlaista pahantahtoisuutta kollista ei huokunut. Nuorempi kolli uupui samalla tavoin tätä vihamielisyyttä, jota Ahomyrsky oli opettanut vieraista kissoista yleensä huokuvan.
*He eivät siis ole vihollisia…*
”Et kertonutkaan ottaneesi oppilaan, Surulintu”, Valkomusta kolli tokaisi, kääntäen katseensa taas klaanin parantajaan. Surulintu vuorostaan taas käänsi katseensa Usvapentuun, ilmeisesti hieman yllättyneenä siitä, ettei ollut huomannut tämän läsnäoloa. Pian yllättynyt ilme kuitenkin vaihtui lempeään hymyyn, kun Surulintu avasi suunsa puhuakseen.
”Usvapentu on hädin tuskin neljän kuun iässä, hänestä ei ole vielä tulossa oppilasta hyvään aikaan”, naaras kehräsi, nostaen vieraiden kissojen kasvoille yllättyneet ilmeet. Huomio kääntyi taas Surulinnusta Usvapentuun, joka tuntui nuoresta kissasta hyvin kiusalliselta.
”Sehän on jo melkein pienen aikuisen kokoinen”, toinen kolleista kommentoi hämmentyneenä. Usvapentu vilkuili klaanin parantajaan, kuin hiljaa anoen tätä kiinnittämään huomio itseensä.
”Hänellä on kotikisujuuret”, parantaja myönsi.
”Tekin olette varmaan kuulleet kotikisusuvuista, joiden yksilöt kasvavat valtavan kokoisiksi. Usvapentu ja hänen veljensä periytyvät todennäköisesti siitä suvusta”, Surulintu selitti.
”Heistä tulee varmasti oivia sotureita”, kolleista nuorempi myönsi. Surulintu ei hetkeen vastannut kommenttiin, mutta hyrähti sitten tyytyväisenä ennen, kuin aukaisi suunsa puhuakseen.
”Niin, koosta voi olla yllättävän paljon hyötyä taistelukentällä”, parantaja tuumi.
”Tosin…” Surulinnun puhe jäi kesken, ja naaras pudisti hiljaa päätään sen merkiksi, ettei halunnut puhua asiasta enempää. Sitten hän käänsi katseensa taas Usvapentuun, tällä kertaa hieman pirteämmällä ilmeellä.
”Usvapentu, tässä ovat Sudenlaulu ja Valonpilke, he toimivat Myrskyklaanin parantajina”, naaras esitteli. Usvapennun olo huojentui, kun parantaja alkoi taas puhua. Hänelle Surulinnun ääni oli huojentava ja toi turvaa, luultavasti osittain siksi, että naaras oli ollut hänen kasvatuksessaan niin tiiviisti mukana.
”He ovat luonamme vierailemassa, sillä tapaamme jakaa yrttejä klaanien kesken lehtikadon lähestyessä, ja tehdä yhteistyötä niiden hankkimisessa”
Usvapentu nyökkäsi ymmärtäväisesti, ja vilkaisi sitten pesän suun suuntaan.
”En kai minä häiritse? Voin mennä kyllä vaikka vahtimaan Metsopentua, jos olen tiellä”, pentu kysyi. Surulintu vilkaisi nopeasti myrskyklaanilaisten suuntaan, mutta pudisti päätään sitten hiljaa.
”Ei sinusta ole haittaa. Metsopentu olisi varmaan enemmän häiriöksi, mutta tiedän, että sinä osaat pysyä paikoillasi”, vaalea naaras kehräsi.
”Muutenkin… minulla on sinulle asiaa tämän jälkeen, ja sitä varten sinun on varmaan ihan hyvä olla tässäkin mukana”
Usvapentu nielaisi hiljaa. Mitä asiaa parantajalla voisi olla hänelle?

Aurinko oli jo laskemassa, kun Surulintu ja Usvapentu viimein leirin ulkopuolella hyvästelivät Myrskyklaanin parantajat. Ikivihreät puut näyttivät valtavilta Usvapennusta, joka ei ollut koskaan käynyt leirin ulkopuolella. Hän oli tarjoutunut jäämään leiriin, sillä hän tiesi, ettei virallisesti saisi poistua piikkihernemuurin sisäpuolelta, mutta Surulintu oli todennut pikaisen käynnin muurin ulkopuolella olevan harmiton, varsinkin kolmen aikuisen seurassa. Valonpilke ja Sudenlaulu katselivat hetken itsekin Myrskyklaanin puista poiketen vihreinä pysyviä havupuita, ennen kuin päättivät suunnata kotia kohti. Kummankin kollin suut olivat täynnä yrttejä, joita löytyi vain Varjoklaanin suoalueilta, joten he eivät kyenneet jättämään sanallisia hyvästejä, mutta elekielen avulla he kuitenkin viestivät kiitollisuudentunnettaan ja aikomustaan pitää aiemmin tehdyn lupauksen. Lupaus oli yksinkertainen sopimus, jonka mukaan he lähettäisivät jonkun tuomaan Myrskyklaanista kallioyrttejä noin kahden vuorokauden kuluttua, jos he saisivat nyt mukaansa suokasveja, joita ei löytynyt heidän reviiriltään. Kahden päivän aikamääre sovittiin siksi, että yrttien keräämiselle olisi tarpeeksi aikaa ja myös oikean lähetin valitsemisen saisi tehdä rauhassa. Molempien klaanien sisäpuolella oli kuitenkin vieläkin joitain kissoja, jotka epäilivät jokaista ulkopuolista, jopa parantajia, vaikka klaanit olivatkin suuren sodan aikaan tehneet yhteistyötä.
”Niin, Usvapentu…” Surulintu aloitti yhtäkkiä. Usvapentu väräytti korviaan ja käänsi välittömästi katseensa klaanin parantajaan. Jostain syystä hänestä tuntui, että se, mitä Surulinnulla olisi sanottavanaan, olisi hyvin tärkeää. Parantaja empi hetken, mutta pudisti sitten päätään, kuin tyhjentääkseen mielensä hetkeksi.
”Mennään takaisin parantajan pesälle, haluan puhua kanssasi kahden kesken”, naaras sanoi, ja pujahti vastausta odottamatta takaisin leiriin johtavaan piikkihernetunneliin. Usvapentu luimisti korviaan hermostuneena, mutta seurasi kuitenkin tätä mitään sanomatta.
*Toivottavasti en ole pulassa… kyselin varmaan ihan liikaa Valonpilkkeeltä*
Usvapentu oli ollut innoissaan saatuaan tietää, että vierailevista kolleista nuorempi, Valonpilke, oli vasta jonkin aikaa sitten valmistunut parantajaksi, ja udellut tältä kaikenlaista parantajaoppilaan tehtävistä ja Myrskyklaanin reviirillä kasvavista yrteistä. Hän huomasi nyt unohtaneensa täysin Surulinnun toiveen siitä, että hän olisi rauhassa ja pysyisi paikoillaan.

Ripakasti hölkätessä matka takaisin parantajan pesälle sujui suhteellisen nopeasti, ja pian pesän vahvaksi rakennetut seinät loivatkin paikalle palanneelle kaksikolle suojaisan tilan muulta elämältä piilossa. Toisin kuin yleensä, Surulintu ei tällä kertaa pysähtynyt heti suuaukon jälkeen avautuvaan tilaan, jossa potilaat ja rohtojen valmistus hoidettiin, vaan sen sijaan johdatti Usvapennun ahdasta tunnelia pitkin yrttivarastolle, joka oli taistelun jälkeen siirretty mahdollisimman piiloon, sillä osa vihollisista oli käynyt yrtteihin käsiksi. Tunneli johti maan alle, ja sen seinämät ja pohja olivat tarkoituksella vuorattu epätasaisesti piikkiherneillä niin, että vain kissa, joka tiesi juuri oikeat kohdat asettaa käpälänsä pääsisi varastoon käsiksi. Tunneli oli ollut klaanin vanhimman soturin, Katajanmarjan, keksintö, ja mustavalkea naaras olikin tehnyt ison työn myös tunnelin ja sen päässä sijaitsevan tilan kaivuussa. Joitakin yleisempiä yrttejä säilytettiin edelleen vanhan varaston paikalla, joka oli hyvin lähellä potilastilaa, mutta kaikista kallisarvoisimmat yrtit kätkettiin nyt tämän tunnelin päähän. Pian piikkiherneet harvenivat, loppuen täysin siinä vaiheessa, kun tunnelin seinät levittäytyivät tilavaksi huoneeksi, jonka seinämiin oli kaivettu useampia syvennöksiä yrttien säilyttämiseksi. Ilmassa leijailivat vahvimpina kissanmintun, laventelin ja suolaheinän tuoksut, mutta hajuja oli kokonaisuudessaan mukana ainakin tusina. Suurin osa yrteistä oli sellaisia, jotka eivät kasvaneet lainkaan Varjoklaanin reviirillä, tai joita joutui hakemaan kaksijalkojen puutarhoista ja pihoista.
”Tiedätkö, miksi annoin sinun jäädä paikalle, kun keskustelin Sudenlaulun ja Valonpilkkeen kanssa?” Surulaulu kysyi viimein. Usvapentu luimisti taas korviaan, valmiina pyytämään anteeksi käyttäytymistään, mutta parantaja hiljensi tämän hännällään.
”Ajattelin, että se olisi oiva tapa nähdä, sopisitko parantajaoppilaaksi”, harmaa naaras kertoi, ja käänsi katseensa seinien koloissa makaavista yrteistä taas kerran Usvapentuun. Usvapennun vatsaa kouristi. Jos hän olisi tiennyt, että hänen tulevaisuutensa oli siitä hetkestä kiinni, hän olisi kyllä pysynyt vaiti!
”Minusta on hienoa, että olet niin utelias oppimaan yrteistä ja parantajuudesta, vaikka ehkä hieman yli-innokas kyselemään olitkin”, vaaleanharmaa naaras kehräsi tyytyväisenä. Jännitys valtasi Usvapennun kehon, kun parantajan sanat eivät moittineetkaan häntä.
”Tarkoitatko siis…?”
Surulintu nyökkäsi.
”Kyllä. Ottaisin sinut mielelläni oppilaakseni, jos parantajan rooli kiinnostaa sinua”
Usvapentu oli nyt vuorostaan hetken hiljaa. Hän olisi halunnut hypätä innosta, mutta tunsi sen olevan huono idea siinä hetkessä.
”Itse asiassa…” pentu aloitti.
”Ennen, kuin näin että sinulla on vieraita, olin aikeissa kysyä sinulta, ottaisitko minut oppilaaksesi…” Usvapentu tunnusti hieman nolona. Surulintu loi pentuun lempeän hymyn.
”Ilmoitankin sitten asiasta heti Valotähdelle”, parantaja päätti.
”Mutta älä kerro tästä vielä kenellekään, yleensä pentujen tulisi saada tietää mestarinsa vasta seremoniassa”, naaras neuvoi vielä, ennen kuin kääntyi takaisin maan päälle johtavalle tunnelille ja katosi sen pimeyteen. Usvapentu jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen, miettien päivän tapahtumia. Hän ei ollut varma, mitä ajatella, tai millaisia tunteita kaikki tapahtunut hänessä herätti. Kaikki oli tapahtunut niin… äkkiä.
”Mitähän Metsopentu ajattelee, kun saa selville…” pentu tuumi, ennen kuin suuntasi itsekin ulos luolasta ja takaisin pentutarhalle.

Seitsemäs luku – It’s harder when you have to love yourself

Roihuruusu kulki partion mukana kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa. Hän pidätti haukotusta, joka uhkasi paeta hänen huuliltaan. Oli aikainen aamu ja aurinko vasta kohosi horisontissa, kun partio kulki tuttua reittiä. Roihuruusu oli nukkunut hieman levottomasti viime yön, mutta hiljalleen viimeisetkin unen rippeet alkoivat karista hänen yltään, kun hän liikkui ja oli valveilla.
Ilma oli sopivan viileä ja kastepisarat kimaltelivat siellä täällä puiden lehdissä ja hämähäkkien kutomissa seiteissä. Roihuruusu teki väistöliikkeen, kun Kipinähohde, tuore soturi, kipitti hänen ohitseen miltei kaatuen kostean ruohikon takia. Tuikemielen sisar oli kovin menevä ja innokas, ja hänellä tuntui olevan aina jotenkin paljon energiaa. Oranssi naaras oli ollut onnensa kukkuloilla, kun oli saanut soturinimensä vähän aikaa sitten. Tuikemielikin oli vaikuttanut iloiselta, kun hänen sisarensa nukkui taas samassa pesässä hänen kanssaan. Roihuruusu oli huomannut Tuikemielen erivärisissä silmissä ylpeyden ja ilon, kun Kipinähohde oli saanut soturinimensä. Roihuruusu ja Tuikemieli olivat istuneet vieretysten seremonian aikana ja oli ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta raidallisen naaraan ilo.
Roihuruusu kulki nyt partion häntänä ja kun partio kulki yhen kukkulan ylitse, hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan maisemia ja otti syvän henkäyksen raitista ilmaa. Hän hymyili hieman ja katseli valkenevaa päivää silmät kiiluen. Pian lumi peittäisi kaiken alleen ja pakkanen nakertelisi kissojen ihoa ja varpaita. Roihuruusu antoi itsensä ottaa kaiken irti tästä maisemasta ennen kuin se muuttuisi monen kuun ajaksi.
Sitten hänen katseensa osui liikkeeseen metsän laitamilla, reviirien ulkopuolella. Ensin naaras ajatteli sen olevan saaliseläin tai vaikkapa esimerkiksi peura, mutta kun hän katsoi uudestaan liikkeen suuntaan, hänen silmänsä menivät viiruille. Se ei ollut saaliseläin vaan kissa. Hän oli miltei huutamassa partion perään, kunnes hän huomasi kissan turkin ja pistävät silmät.
Se oli tuntunut kuin olisi katsonut itseään heijastuksesta, joka piirtyi veden pintaan. Pienin muutoksin tosin. Mutta hän oli näyttänyt ihan samalta. Saman sävyinen musta turkki, jota koristi samanlaiset valkoiset raidat. Ja saman sävyiset pistävän keltaiset silmät. Koskaan ennen ei Roihuruusu ollut kokenut samanlaista tunnetta katsoessaan toista kissaa. Tai nähnyt itseään muistuttavaa kissaa, varsinkaan noin paljon.
Hän oli tunteunut jotain outoa rintakehässään, kun oli katsonut itsensä kanssa samannäköistä kissaa. Ja kun heidän katseensa olivat kohdanneet, oli kuin Roihuruusun sydämessä olisi jotain muljahtanut. Kissan vierellä oli täysin valkoinen pienempi kissa, jonka Roihuruusu ehti nähdä vain vilaukselta.
Sitten kissa katosi näkyvistä. Roihuruusu olisi halunnut juosta perään, mutta hän ei voinut. Hän oli partiossa tekemässä soturin tehtäviään. Ja hän ei halunnut koko partion juoksevan näkemänsä kissan perään, sillä hän pelkäsi sen säikäyttävän kissan kokonaan pois.
Hän piti kaikki aistinsa tarkkana kissan varalta samalla, kun merkitsi muiden partion kissojen kanssa rajamerkit tuoreiksi. Koko sen ajan hänen mielessään pyöri se metsän lomassa näkynyt keskipitkäkarvainen kolli, jolla oli hänen kanssaan täysin saman näköinen turkki.
Hänen olisi nähtävä se kissa uudestaan.

Kun aurinko oli lähemmäs jo laskemaan päin, Roihuruusu poistui leiristä yksin. Hän kulki samaa reittiä, mitä oli aamulla partion kanssa kulkenut. Hän piti koko matkan ajan korvansa höröllä, suunsa raollaan ja silmäili ympäristöään tarkkaan. Se kissa oli ollut juuri ja juuri kaikkien klaanien rajojen ulkopuolella, mutta hänen hajunsa voisi silti leijua hentona ilmassa. Ainakin Roihuruusu toivoi näin olevan.
Kun Roihuruusu päätyi sen saman kukkulan laella, josta oli kissan ensimmäistä kertaa nähnyt, lähti hän kulkemaan sitä alaspäin siihen suuntaan, jossa oli kissan nähnyt. Kissan haju oli laimentunut, mutta silti hän erotti sen muista hajuista lähestyessään rajaa.
Roihuruusu katsoi klaanien rajojen ulkopuolelle tuntemattomaan metsään. Hän sulki silmänsä, huokaisi ja astui ei-kenenkään maille ensimmäistä kertaa elämässään. Hän seurasi kissan hajua varovaisin askelin. Naaras ei tiennyt, mitä klaanien rajojen toisella puolella oli eikä hän ollut koskaan käynyt rajojen ulkopuolella, joten hän ei todellakaan tiennyt, mitä odottaa. Häntä ei pelottanut, mutta hän tiesi varovaisuuden olevan tarpeellista.
Kissan haju laimeni yllättäen ja Roihuruusu huokaisi turhatuneena. Ehkä kissa oli jo kaukana poissa. Kun Roihuruusu pohti jo palaamista takaisin, kuuli hän tassujen lähestyvän.
Kissa ei ollutkaan poissa vaan seisoi nyt hänen edessään pienellä aukiolla metsän keskellä, keltaiset silmät tiukasti Roihuruusussa.
Kollin turkki oli pidempää ja sojotti siellä täällä joka suuntaan, kun Roihuruusun turkki oli taas hyvin lyhyttä ja siistiä. Kolli hänen edessään vaikutti siltä kuin ei saisi pidettyä pidempää turkkiaan siistinä, kun se niin sojotti joka paikkaan, mutta samalla se näytti taas niin sopivan kollille.
”Kuin vääristyneeseen heijastukseen katsoisi”, Roihuruusu sanoi hiljaa. Kollin ilme ei värähtänytkään, mutta hän haisteli selkeästi ilmaa ja sitä kautta Roihuruusun hajua.
”Klaanikissa?” kolli pikemminkin totesi kuin kysyi. ”Mitähän he ajattelevat, kun et häädä minua matkoihini.”
”Ei ole syytä häätää sinua, koska et ole reviirillämme”, Roihuruusu kallisti päätään.
Kolli kohotti kulmaansa, pitäen etäisyytensä Roihuruusuun. Roihuruusu teki toki samoin, sillä ei tiennyt tästä kissasta mitään. He nyt vain näyttivät samalta, ei muuta.
”Kuka sinä olet?” kolli kysyi, yhä haistellen ilmaa.
”Roihuruusu”, Roihuruusu vastasi kollille. ”Myrskyklaanin soturi. Kuka sinä olet?”
”Kaaosmyrsky”, kolli vastasi ja Roihuruusua huvitti. Ei klaanikissa, mutta silti kovin klaanimainen nimi.
”Siinäpä vasta kaaottinen nimi”, Roihuruusu virnisti. Kaaosmyrsky ei virnistänyt vaan hänen ilmeensä pysyi yhä samanlaisena. Naaraan olisi kysyttävä suoraan se kysymys, joka kaiversi hänen mieltään. ”Yksi kysymys; onko herralla pentuja?”
Kaaosmyrsky kohotti kulmaansa taas. ”On?”
Roihuruusu pidätteli huokausta. Se oli sitten ilmiselvää. Tuo kolli oli hänen isänsä, pakko olla. Koskaan Roihuruusu ei ollut nähnyt kenenkään olevan niin saman näköinen kuin hän ja tuo kolli. He näyttivät liian samalta. Ja jokin tässä kollissa oli vain niin… Roihuruusu ei osannut selittää sitä sanoin.
”Toivottavasti ajattelet samaa kuin minä”, Roihuruusu sanoi. ”Toivottavasti”, hän lisäsi ääneti. ”Taidat olla isäni?”
”Aika selkeää se taitaa olla”, kolli vastasi, silmäillen Roihuruusua. ”En tosin tiennyt, että minulla oli tytär.”
”Kuka minun emoni on?” Roihuruusu kysyi hetken päästä, kun kolli hänen edessään ei sanonut sen enempää. ”Hän ei näemmä vaivautunut kertomaan minusta.”
”Pimeyssielulla oli hyvä syy”, kolli vastasi, ilmekään värähtämättä. Miten hän oli noin rauhallinen? Eikö hän välittänyt siitä, että hänellä oli kuin kadoksissa ollut tytär? Eikö hän ollut vihainen tälle Pimeyssielulle… Roihuruusun emolle? Vihainen, ettei tiennut hänellä olevan tytär? ”Vesikauhu olisi voinut tappaa sinut. Pimeyssielu oli varovainen.”
Roihuruusu hämmentyi ja hänen sydämensä loikkasi hänen rintakehässään, kun luopion nimi mainittiin. ”Vesikauhu? Miksi hän minut tappaisi?”
”Hän on minut kasvattanut”, Kaaosmyrsky sanoi ja Roihuruusulla tarttui pala kurkkuun. Oliko Vesikauhu… hänen isoisänsä? ”Hän käski tappamaan emosi kuita sitten.”
”Ai...van”, Roihuruusu nyökkäsi hitaasti. Hänen isänsä sanoi sen niin kylmästi ja ilmeettömästi. Jo se, että kolli oli alunperinkin tuonut asian ilmi niin kasuaalisti oili Roihuruususta outoa. Oliko Kaaosmyrsky halunnut tappaa Pimeyssielun? Ei kai sentään?
”En tappanut häntä, koska rakastin häntä. Hän piti sinut luultavasti piilossa siksi, ettei Vesikauhu tappaisi sinua”, Kaaosmyrsky puhui. ”Hän tiesi, mihin Vesikauhu pystyy eikä hän ottanut riskejä. Siksi hän ei kertonut sinustä myöskään.”
Roihuruusu nyökkäsi hitaasti. ”Minulla on sisko.”
Kaaosmyrsky kallisti päätään hieman. ”Sinulla on kaksi veljeä.”
Roihuruususta tuntui kuin maa hänen tassujensa alla olisi tärähtänyt. Hänellä oli kaksi veljeä? Hänen biologinen isänsä oli tässä hänen edessään. Se valkea kolli, jonka hän oli nähnyt aiemmin… Sen täytyi olla hänen toinen veljistään.
”Entä… Pimeyssielu. Hän on siis emoni?” Roihuruusu kysyi. ”Missä hän on?”
Nyt Kaaosmyrskyssä oli selkästi nähtävissä kipua. ”Kuollut.”
”Ai”, Roihuruusu tunsi pienen pettymyksen kirvelevän sisällään. Hänen emonsa oli kuollut. ”Millainen hän oli? Miltä hän näytti?”
”Hänellä oli ruskearaidallinen turkki, valkea vatsa ja rinnus ja vihreät silmät”, Kaaosmyrsky kuvaili. Roihuruusu nyökkäsi. Hän oli näemmä saanut ulkonäkönsä täysin isältään sitten. ”Sinun ominaistuoksussasi on sama vivahde kuin hänen omassaan. Tunnistaisin sen missä tahansa.”
”Mainitsit… Vesikauhun”, Roihuruusu aloitti sitten, selvittäen kurkkuaan. ”Hän kasvatti sinut?”
”Niin”, Kaaosmyrsky totesi ja Roihuruusu kurtisti kulmiaan.
”Onko hän… sinun isäsi?” Roihuruusu kysyi nyt paremmin. Kaaosmyrsky nyökkäsi ja Roihuruusu puri poskeaan. Hänen isoisänsä oli Jokiklaanin luopio Vesikauhu. Voi kuinka mukavaa. ”Selvä.”
”Olet kaunis. Tytär”, Kaaosmyrsky sanoi, rikkoen hiljaisuuden. ”Näytät tosiaan minulta.”
”Niin. Kiitos”, Roihuruusu nyökkäsi. Ehkä Kaaosmyrskyn olemus selittyi hieman sillä, että hänen isänsä oli Vesikauhu. Jokin Kaaosmyrskyssä oli todella… outoa. Tyhjää. Ihan kuin häneltä olisi puuttunut jotakin. Outo pelko ja kaipuu täytti Roihuruusun sydämen. Hän ei halunnut tämän jäävän tähän. ”Voimmeko me tavata joskus uudestaan?”
”Toki”, Kaaosmyrsky sanoi ja Roihuruusu ei ollut varma, halusiko kolli tavata häntä uudestaan vai ei, mutta päätti ottaa sen myönteisenä perustuen siihen, miten tyhjä ja tunteeton kolli muutenkin oli. Ehkä Vesikauhun kasvatuksen alaisena olo oli tehnyt kollista tuollaisen.
”Selvä”, hän nyökkäsi ja hymyili kollille hieman. ”Oli… hauska ta-”
”Sinulla on Pimeyssielun hymy”, kolli keskeytti sitten ja Roihuruusu häkeltyi sen takia. Hän tuijotti kollia suu raollaan ja kulmat kurtussa. Hän ei tajunnut sanoa edes siinä vaiheessa mitään, kun kolli jo asteli metsän siimekseen omaan suuntaansa ja katosi näkyvistä.
Roihuruusu ei puhunut näkemästään kellekään. Ei edes sisarelleen, joka nyt nukkui jo syvää unta, kuten kaikki muutkin soturit hänen ympärillään. Hänen olisi tavattava tämä kissa uudestaan. Olihan se kissa hänen isänsä.

Roihuruusu oli syvissä mietteissä. Hän pohti Kaaosmyrskyä, isäänsä, jonka oli tavannut muutama auringonkierto sitten. Hän mietti kuollutta emoaan. Miten Roihuruusu siskoineen oli oikein päätynyt Myrskyklaaniin? Mitä oli tapahtunut? Hänellä oli niin paljon kysymyksiä.
”Ei tuo hiiri itsekseen tule syödyksi”, Taivaannovan huvittunut kehräys sai mustaturkkisen naaraan nostamaan katseensa. Vaaleanoranssi soturi oli tullut Roihuruusun vierelle ja hymyili lempeästi. Hymy Roihuruusun kasvattaneen naaraan suulta kuitenkin häilyi, kun hän katsoi Roihuruusua. ”Mikä on?”
Roihuruusu ei tiennyt oikein, mitä sanoa. Miten hän aloittaisi? Mitä hän edes kertoisi Taivaannovalle? Hän halusi kuitenkin saada jotain vastauksia mieltään kutittaviin kysymyksiin.
”Minä…” Roihuruusu huokaisi ja sulki silmänsä pieneksi hetkeksi. ”Miten minä ja Liekkikivi päädyimme Myrskyklaaniin? Mistä me olemme tulleet? Sinä et meitä synnyttänyt.”
Taivaannova katsoi Roihuruusua hetken hiljaa, mutta Roihuruusu puhui ennen kuin vanhempi kissa ehti avata suutaan;
”Minä tapasin isäni”, Roihuruusu sanoi hiljaa. ”Hän ei tiennyt, että minä ja Liekkikivi olemme olemassa.”
”Sinä tapasit isäsi?” Taivaannovan silmät laajenivat hieman. ”Missä?”
”Näin hänet rajalla”, Roihuruusu selitti. ”Näytän aivan häneltä. Turkin väri, kuviointi, silmät… Siitä ei voinut erehtyä.”
Taivaannova nyökkäsi. Hän ei puhunut hetkeen mitään eikä Roihuruusu painostanut häntä. Hän antaisi Taivaannovalle kaiken ajan, minkä häm tarvitsi.
”Sinun emosi, Pimeyssielu… hän oli tullut Myrskyklaanin reviirille syystä tai toisesta, en ole varma miksi. Autoin häntä synnytyksessä, kun löysin hänet”, Taivaannova kertoi. ”Hän nimesi sinut ja sisaresi. Hän pyysi, että kaksi hänen neljästä pennuistaan voisi liittyä osaksi Myrskyklaania. Näin hänen katseessaan pelkoa ja huolta. Hän ei halunnut osaksi Myrskyklaania. Jokin… hänellä oli jokin salaisuus. Hän halusi teidät kuin turvaan joltain. Hän itki, kun hyvästeli teidät. En voi edes kuvitella hänen suruaan.”
Roihuruusu katsoi Taivaannovaa apealla katseella. Pimeyssielu oli halunnut parasta pennuilleen ja halunnut antaa Roihuruusulle ja Liekkikivelle turvaa. Heidän parhaan mahdollisuutensa. Vesikauhulta. Siltä, mitä hän ja Kaaosmyrsky olivat nähneet ja kokeneet Vesikauhun kanssa.
”Sinä otit meidät siipesi alle”, Roihuruusu hymyili hieman. Sitten hän huokaisi. ”Pimeyssielu on kuulemma nyt kuollut.”
”Mitä?” Taivaannova hätkähti ja pieni suru valtasi hänen siniset silmänsä. ”Voi ei…”
”Kiitos”, Roihuruusu sanoi sitten ja nojasi Taivaannovaa vasten, ”kun olet ollut meille emo. Ja tulet olemaan. Aina.”
Taivaannova hymyili Roihuruusulle ja nuolaisi hellästi tämän päälakea. He istuivat siinä hetken aikaa yhdessä. Roihuruusu antoi kysymystensä, ajatustensa ja mietteensä haihtua hetkeksi pois. Hän oli saanut hyvän perheen. Kenties hän joskus saisi tavata hänet synnyttäneen emon.

Roihuruusu oli huomannut vasta vähän aikaa sitten, että vietti suuren osan ajastaan Tuikemielen kanssa. Hän vietti enemmän aikaa rusehtavan soturin kanssa kuin kenenkään muun kanssa. Ei se häntä haitannut, mutta jokin oli aina vetänyt häntä Tuikemielen puoleen ja nyt viime kuiden aikana enemmän kuin koskaan aiemmin.
Kyllä hän vietti aikaa ystävänsä Vititassunkin kanssa silloin, kun Vititassu ei ollut mestarinsa kanssa jossakin ja Roihuruusu itse ei ollut menossa jossain, kuten partiossa. Tai Tuikemielen kanssa. Jos Roihuruusu itse ei ollut etsimässä Tuikemieltä seuraksi, Tuikemieli etsi hänet. He olivat läheisiä eikä Roihuruusua se haitannut; päinvastoin. Tuikemieli oli hänen paras ystävänsä, hänen…
Roihuruusun ajatus sai hänet haparoimaan askeleidensa kanssa ja vaanittuna ollut saaliseläin juoksi karkuun huomatessaan lähestyvän kissan. Roihuruusu ravisti päätään ja pyyhkäisi ihmeissään korvantaustaansa. Mitä ihmettä hän oli miltei ajatellut?
Soturi haisteli ilmaa saaliseläinten toivossa ja onnistui hieman myöhemmin nappaamaan oravan klaaniin vietäväksi. Oravan saatuaan naaras kuitenkin istuutui pienen lammen äärelle ja tuijotti sen lainehtivaa pintaa. Sudenkorennot olivat poissa jo, olihan ilma kylmentynyt paljon.
Kauempana Roihuruusu näki Tuikemielen turkin vilahtavan, kun tämä juoksi saaliseläimen perässä. Pieni hymy nosti Roihuruusun suupielet hymyyn ja kun hän huomasi sen, hän kurtisti kulmiaan. Hän taisi aina hymyillä tuolla tavalla, kun näki Tuikemielen.
Valkoraidallinen soturi pyyhkäisi tassullaan kasvojaan ja puri poskeaan hellästi. Nyt hän sen tajusi. Tuikemieli ei ollut vain ystävä hänelle; hän oli rakastunut Tuikemieleen, oli jo kauan aikaa sitten. Epävarmuuden kiemurat kietoutuivat hänen sydämensä ympärille. Hän ei mitenkään voisi nähdä sen toimivan. Roihuruusuhan oli… rikki. Hän ei ollut ajatellut itseään rikkinäisenä kuihin. Miksi hän nyt ajatteli näin taas? Hän taisi välittää Tuikemielestä niin paljon, että halusi hänelle vain parasta ja kenties Roihuruusu ei ollut sitä, ei vaikka Tuikemieli saattaisikin tuntea samoin, jota Roihuruusu pakotti itsensä epäilemään. Ei Tuikemieli hänestä voinut pitää… Eihän?
Ei hän… Hän ei ollut tavallinen kissa. Hän ei ollut täydellisesti naaras, ei niin kuin muut naaraat olivat. Hän oli erilainen. Hän ei ollut kertonut kellekään, ei edes Tuikemielelle. Hän pelkäsi, mitä Tuikemieli ajattelisi, jos tuntisi samoin. Hän olisi ehkä kertonut jo, jos ei pelkäisi kaiken muuttuvan ja jos hänellä ei olisi tunteita rusehtavaa naarasta kohtaan. Tosin, eipä hän ollut kertonut kellekään muullekaan eikä hänen edes tarvinnutkaan, mutta mahdollinen kumppanuus ja rakkaus vaativat, että hän olisi rehellinen ja kertoisi mahdollisesti kaiken, varsinkin tällaisen asioihin vaikuttavan asian.
Sudenlaulu oli sanonut, ettei Roihuruusu ollut ainoa tällainen kissa maailmassa. Roihuruusu ei vain tiennyt ketään toista, mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin yksinäiseksi ja erilaiseksi kaikista muista; oudoksi. Kuka häntä voisi ymmärtää, kun hän ei toisinaan ymmärtänyt itsekään?
Oliko hänen kaltaisillaan mahdollisuuksia edes rakastaa? Kai oli, jos Roihuruusu tunsi olevansa rakastunut Tuikemieleen. Mutta saisiko hän rakastaa? Oliko se sallittua? Oliko jokin suurempi voima sitä kaikkea vastaan, kuten Tähtiklaani? Kukaan ei ollut kertonut tai kertomassa.
Miksi kaiken piti olla niin monimutkaista?

When the whole world was awake, but not them

Hämärää. Tai en yhtään ihmettele. Nyt oli yö. Ja melkein lehtikato.

Heinäsirkkojen siritys tunkeutui yön läpi oppilaiden pesään. Koko maailma tuntui olevan hereillä. Hiljaa hereillä. Mutta eivät he. He jotka nukkuivat, kelluen unien vesillä. He jotka saivat unen päästä kiinni, vaikka olivat menettäneet rakkaimpiaan.
Mutta toiset. Ne jotka eivät saaneet unta, vaan valvoivat surren läheisiään. Ne muut jossian tuolla jotka saalistivat ruokkiakseen perheensä. Ne muut eläimet. He näkivät mitä tapahtui yön pimeyden peittäessä ja suojellessa kaikkea.

Nousen ja vilkaisen pesästä ulos. Ei ketään aukiolla, tai tarpeidentekopaikalla. Joku sisäänkäynnillä vartioimassa. Tämän tekisin Kukkatassun kanssa. Pitäisin hauskaa ja nukkuisin tähtien alla kylki kyljessä hänen kanssaan, mutta en voi. Joudun menemään yksin.
Hiivin leirin reunoja pitkin, ja varoin joutumasta kuunvalon aiheuttamiin valoläikkiin. Tarpeidentekopaikalle päästyäni, katselen vielä ympärilleni, ja sitten hiljaisesti tassutin ulos.
Haistelin raikasta ja kylmää yöilmaa, hölkätessäni pois päin reviireistä, kunnes löysin pienen hieman huonokuntoisen ukkospolun. Sitä pitkin jatkoin juoskemista.

Hetken päästä en enää tiennyt kuinka kauan olin kävellyt. Tai edes kuinka pitkälle, mutta huomasin muutaman kaksijalanpesän.
Köllähdin viileille heinille.
Heinäsirkat sirittivät. Nämä olisivat niiden viimeiset soittoyöt, ennenkuin nekin hiljenisivät.
Pöllö huhuilu jossain. Yhden kaksijalanpesän neliskanttisesta aukosta hohti valoa.
Jonkin matkan päässä olevalta ukkospolulta kantautui hirviöiden murinaa. Se oikeastaan kuulosti ihan miellyttävältä kauempaa.
Koko maailma tuntui tosiaan olevan hereillä.

Yhtäkkiä hän huomasi valopisteitä. Tulikärpäsiä. Oli tunne, et joku oli kertonut niistä joskus. Että ne saapuivat parantamaan ja hoitamaan jotain menettäneen kissan.

Tosiaan. Paljon olen menettänyt.
Kyynelet kihoavat silmiini, mutta räpyttelen ne pois. Täytyy pysyä vahvana.
Hetken tuttu, Kukkatassun, haju leijailee ilmassa, mutta sitten haihtuu pois.

"Miksi lähdit?" kuiskaan hyiseen ilmaan. Sanoista muuttuu höyryä.
Käperryn kerälle ja annan tuulen pörröttää turkkiani.
Annan kyynelten tulla, kun suljen silmäni. Annan pimeyden ja maailman kietoutua ympärilleni. Annan itseni hukuttautua uneen.

Ja koko yön Kukkatassusta leikkimässä öisellä niityllä. Tulikärpästen kanssa.

//saatte ihmetellä missä tää on ja miks tän peti on viilee/ei nukuttu, mut tää on joskus aurinkohuipun aikaan takas leirissä

Neljäs luku – Fireflies and hope, what is the difference?

Aurinkotassu sihahti vihaisesti, kun jo kolmas saaliseläin lipesi hänen otteestaan saman päivän aikana. Tällainenkö Valhetähden pentu oli? Kyvytön saamaan kiinni edes typerää hiirtä?! Aurinkotassua kismitti. Hän oli sitten avuton hiirenkasa, josta ei ollut mihinkään. Emon sanat kaikuivat oppilaan korvissa ja hän ravisti päätään epätoivoisesti. Emo olisi antanut jo korville ja moittinut hänet täältä varmaan toiselle puolelle reviirejä. Olisi sanonut, ettei Aurinkotassusta ollut mihinkään ja hänet päihittäisi varmaan jopa pieni ja kapinen kotikisu. Olisi sanonut, että tämäkö oli Valhetähden pentu? Hopeaviillon pentu? Olisi sättinyt ja kironnut hänet maan rakoon. Toivotn tapaus. Ja hänestäkö pitäisi tulla joku järven suurin ja mahtavin soturi, joka voisi tehdä Valhetähdelle kunniaa? Ei tulisi kuuloonkaan. Hän ei saanut edes pientä saaliseläintä kiinni! Hän jäisi jälkeen kaikista ja olisi typerin soturi kaikista!
Unitähti asteli pää kalleellaan oppilaansa luokse, joka ei tuntunut edes huomaavan mestarinsa lähestyvän. Aurinkotassu näytti olevan syvissä mietteissä, aivan kuin vaipunut itseinhoon ja -vihaan. Unitähti veti syvää henkeä ja istui oppilaansa vierelle. Hetken aikaa hän katsoi oppilaan selkäkarvojen turhautunutta väreilyä ennen kuin puhui.
”Ilman epäonnistumisia et voisi iloita onnistumisia”, Unitähti sanoi sitten ja Aurinkotassu tuhahti. ”Totta se on. Miten voisit kokea olevasi rohkea, jos et joskus pelkäisi? Miten voisit tuntea olevasi kylläinen, jos et tuntisi nälkää? Miten voisit tuntea lämmön turkillasi, jos et tuntisi kylmyyden tunkeutuvan syvälle turkkiisi?”
Aurinkotassu räpäytti silmiään kulmat kurtussa ja kohotti katseensa kohdaten Unitähden vihreät silmät.
”Sinun ei tarvitse olla täydellinen”, Unitähti jatkoi. ”Et sinä oppisi, jos et tekisi virheitä. Virheiden ja erehdysten avulla opit ja tiedät parhaiten, mitä osa-aluetta kehittää. Jos onnistuisit aina, et oppisi mitään. Tarvitset harjoitusta, aivan kuten jokainen muukin kissa. Minäkin epäonnistuin ja epäonnistun yhä. Eilenkin minulta pääsi karkuun orava ja kala.”
”Niinkö?” Aurinkotassu kallisti päätään. ”Sinulta?”
”Jokainen erehtyy ja epäonnistuu. Jokainen kompastuu, jokainen menettää saaliin, jokainen nukkuu joskus huonosti. Joillakin on enemmän vaikeuksia toisessa asiassa kuin toisella. Mutta vaikka joku vaikuttaisi kuinka täydellistä vain, hänkään ei onnistu jokaisella askeleella”, Unitähti selitti. ”Jopa kokenein soturi on saanut arpia taisteluista, jokainen taitava saalistaja on menettänyt useamman saaliin kuin osaa edes laskeakaan. Ja he oppivat koko ajan. Ja toisinaan, vaikka itse olisi tehnyt kaiken täydellisesti, saaliseläin saattaa silti huomata sinut tai kääntyä juuri väärään aikaan ja nähdä sinut, ja joskus tuulen suuntaa muuttuu. Ja joskus on huono päivä, mikä vaikuttaa kaikkeen. Kuitenkaan, oli epäonnistumisia yksi tai sata, mikään niistä ei määritä sinua ja taitojasi.”
Aurinkotassu oli hetken aikaa hiljaa ennen kuin vaisusti nyökkäsi.
”Voi olla vaikea uskoa ja sisäistää, mitä juuri sinulle sanoin, mutta ota epäonnistumiset enemmänkin oppimismahdollisuuksina kuin virheinä”, Unitähti sanoi. ”Muistuta itsellesi tätä kaikkea joka päivä ja ehkä lopulta voit uskoa sen täysin.”
”Joo… Minä yritän”, Aurinkotassu huokaisi. Kaikki, mitä Unitähti hänelle oli juuri sanonut, oliu kuin päinvastoin siihen verrattuna, mitä hänen emonsa oli hänelle aina toitottanut. Aurinkotassu huokaisi ja kuopi hieman huurteista ruohoa kynsillään. Unitähti päästi hiljaisen naurahduksen ja huitaisi lempeästi hännällään oppilaansa korvia.
”Tulehan, Aurinkotassu”, päällikkö sanoi ja asteli jo edellä, ”näytän sinulle jotakin.”
”Mutta… entä saalistus? Ja sen harjoittelu?” Aurinkotassu maukui miltei epätoivoisesti. Unitähti pudisti kuitenkin päätään.
”Toisinaan on hyvä pitää taukoa ja yrittää myöhemmin uudestaan”, Unitähti puhui lempeästi. ”Tarvitse nyt taukoa. Jos yrittäisi uudestaan, turhautuisit vain enemmän ja et keskittyisi saalistamiseen ja sen oppimiseen. Tule, mennään nyt.”
Aurinkotassu päästi syvän huokaisun ennen kuin nousi käpälilleen ja lähti seuraamaan mestarinsa perässä. ”Hyvä on.”
Unitähti nyökkäis tyytyväisenä ja lähti johdattamaan Aurinkotassua ties minne, ei oppilas siitä niinkään tiennyt. Eikä hän oikeastaan keskittynytkään, sillä hänen mielessään pyöri Unitähden sanat. Meni yllättävän kauan ennen kuin Hopeaviillon sanat alkoivat kiemurrella oppilaan mielessä kuin hänen ympärilleen kietoutuva piikkiköynnös; etsi ja tarkkaile Unitähden heikkouksia. Unitähti oli sanonut tekevänsä virheitä. Siitä ei ollut paljon apua, Hopeaviilto ainakin vain tuhahtaisi tyytymättömästi. Aurinkotassun tulisi oppia jotakin syvempää ja tarkempaa, jos haluaisi kertoa jotakin järkevää emolleen. Jotain, josta emo saattaisi jopa olla tyytyväinen.
Aurinkotassu heräsi ajatuksistaan, kun astui vesilätäkköön. Hän kurtisti kulmiaan ja ravisteli tassuaan nenäänsä nyrpistäen. Uiminen oli ihan mukavaa toisinaan, ei tosin Aurinkotassun mieleen niin paljon kuin monelle muulle Jokiklaanin kissalle. Kyllä hän koki, että viherlehden aikaan se voisi olla edes jonkin verran mukavaa, mutta ei nyt näin lehtisateen aikana. Ja lätäköt olivat niin mutaisia ja varpaita alkoi aina palella.
Aurinkotassu loikki Unitähden kiinni, kun huomasi jäävänsä jälkeen. Hänellä ei ollut mitään hajua, minne Jokiklaanin päällikkö oli häntä oikein viemässä. Aurinkotassu vilkuili ympärilleen mietteliäänä. He olivat lähempänä Varjoklaanin rajaa, sillä puita alkoi olla enemmän taas. Oppilas vilkaisi silloin tällöin Unitähteä, joka kulki sanomatta sanaakaan eteenpäin kohti jotakin päämääräänsä. Pieni uteliaisuuden kipinä alkoi kipristellä Aurinkotassun vatsanpohjassa. Minne Unitähti oli häntä viemässä? Mitä kyseinen naaras halusi oikein hänelle näyttää?
Lopulta Unitähti pysähtyi, kun he saapuivat oudon aukealle alueelle puiden lomasta. Aurinkotassu huomasi järven ja vilkaisi Unitähteä kysyvästi.
”Jotta saamme sinulle onnistumisen kokemuksen”, Unitähti aloitti ja istuutui alas kietoen häntänsä tassujensa päälle, ”sinun tulee nyt juosta tuolta puulta tuolla suurelle rantakivelle niin nopeasti kuin voit.”
”Mitä?” Aurinkotassu kurtisti kulmiaan. Unitähti oli kuitenkin tosissaan. Aurinkotassu tiesi olevansa nopea juoksija, nopeampi kuin tavallinen Jokiklaanin soturi. Hänen emonsa oli kuitenkin alunperin Tuuliklaanin kissa, joten ei se nyt ihmekään ollut, vaikka kukaan muu ei siitä tiennytkään. Aurinkotassu asteli yksinäisen puun luokse ja siirsi katseensa suureen rantakiveen. Se oli niin kaukana… Aurinkotassu murahti itselleen. Hän ei saisi epäillä itseään!
Aurinkotassu juoksi saman kierroksen useamman kerran, kunnes lopulta huomasi löytävänsä tassujensa liikkeestä parhaimman keinon juosta nopeasti ja mahdollisimman tehokkaasti. Hän tunsi hymyn kiipeävän huulilleen ja hän juoksi nopeammin rantakivelle ja loikkasi sen päälle puuskuttaen. Hän kohotti katseensa taivalla ja katseli lipuvia pilviä.
Unitähti asteli hänen luokseen. ”Olet nopea. Käytä sitä hyödyksesi saalistaessa. Olet nopea juoksija, mutta sinulla on nopeat refleksit. Käytä niitä eduksesi.”
Aurinkotassu nyökkäsi tomerasti. Unitähti oli oikeassa. Hän oli nopea ja hänen tulisi hyödyntää sitä enemmän, mitä oli aluksi halunnut tai uskaltanut. Nyt sillä ei ollut enää väliä; Unitähti tiesi hänen olevan nopea eikä se automaattisesti tarkoittanut, että hän tiesi Aurinkotassun juurista.
Unitähti johdatti oppilaansa takaisin puiden lomaan, mutta sen sijaan, että olisi astellut takaisin leiriin, hän asettui erään pikkuruisen aukean laitamille makuulle. Aurinkotassu katsoi ihmeissään mestariaan, sillä aurinko oli jo miltei laskenut ja olisi parasta palata leiriin. Unitähti ei kuitenkana liikkunut vaan kehotti Aurinkotassua lepäämään kovan uurastuksensa jälkeen. Vaihtoehtoja ei tainnut edes olla, joten Aurinkotassu asettui lähelle Unitähteä makuulle. Hän antoi hengityksensä tasaantua ja sykkeensä rauhoittua.
”Kuuntele tuulta, tunne se turkillasi. Tunne tärinä kehosi alla. Sulje silmäsi. Haista kylmä ilma, haista lehtisateen haju, haista kosteus”, Unitähti puhui kuin kuiskaten. Naaraan silmät olivat kiinni, kun Aurinkotassu vilkaisi häntä. Hieman epäröiden hän sulki omat silmänsä ja yritti tehdä sen, mitä Unitähti häneltä pyysi.
Oppilas yllättyi siitä, miten oikeasti tunsi maan hennon tärähtelyn allaan. Hän yllättyi, miten paljon uusia hajuja hän haistoi nyt, kun keskittyi siihen. Hän yllättyi kaukaisista linnun äänistä, jotka kulkeutuivat ilmojen halki hänen korviinsa.
”Ympärillämme on niin paljon asioita, joita emme huomaa, jos emme toisinaan pysähdy”, Unitähti puhui hetken päästä. ”On asioita, joita tulisi arvostaa. Ja on asioita, joita voimme oppia itsestämme ja myös toisistamme, kun vain olemme hetken hiljaa ja aloillaan.”
Unitähti nousi hennosti kuin höyhen seisomaan ja asteli pienen aukean keskelle. Hän hymyili hieman oppilaalleen ja pyyhkäisi sitten tuuhealla hännällään ruohikkoa. Sen keskeltä nousi kymmeniä tulikärpäsiä ilmaan, jotka tuikkivat kuin taivaam tähdet. Aurinkotassun oranssit silmät levisivät ja hän asteli lähemmäksi ilmassa leijailevia hohtavia ötököitä. Hän kokeili itsekin ja hymyili, kun huomasi joukon tulikärpäsiä ilmestyvän kuin tyhjästä. Hän kohotti katseensa niitä kohti ja seurasi niiden hidasta lentoa ja tuikkimista. Yksi niistä laskeutui hetkeksi hänen nenälleen, mutta sen sijaan, että olisi hätistänyt sen pois kuten olisi ennen tehnyt, hän katseli sitä kunnes se lensi hiljaa pois. Unitähti katseli oppilaansa hymyä, joka tuntui olevan niin harvassa ja vaikeasti tavoitettavissa. Aurinkotassu ihaili tulikärpäsiä. Hän oli kuin uuden maailman äärellä. Kenties hän nyt alkaisi nähdä hiljalleen, että asiat ovat joskus vaikeasti piilossa, mutta lopulta tuikkiva valo löytyy pimeydestäkin.

Aurinkotassu istui syömässä vatsan täytteekseen kalaa, kun huomasi Liekkisateen ja Laventelinenän pennut juoksemassa ulos pentutarhasta keskenään mukanaan sammalpallo. Aurinkotassu hymähti huvittuneena itsekseen, sillä muisti yhä elävästi ensimmäisen tapaamisensa pentueen yhden pennun, Laulupennun, kanssa noin kuu sitten. Laulupentu oli mielenkiintoinen kissa, ei sellainen johon Aurinkotassu oli tottunut. Laulupentu oli ollut niin eksyneen oloinen samalla, kun hänen kaksi sisarustaan olivat olleet niin varmoina valitsemassa ensimmäistä tuoresaalistaan maistettavaksi. Aurinkotassu oli tuntenut oudon tunteen pistävän rintakehässään ja hän oli lähestynyt harmaanruskeaa naaraspentua varovaisesti. Hän oli kysynyt, oliko hän nyt ensimmäistä kertaa pääsemässä syömään tuoresaalista.
”Joo”, pentu oli vastannut siirrellen etutassujaan mietteliäänä. ”En tiedä, mitä valita. Niitä on niin paljon erilaisia.”
”Niitä on”, Aurinkotassu oli yllätyksekseen naurahtanut. ”Ehdit maistaa kyllä jokaista niistä.”
”En tiedä, mitä maistaa ensin!” Laulupentu oli huokaissut ja silmäillyt tuoresaaliskasaa. Sitten hän oli katsonut Aurinkotassua pää kallellaan. ”Voisitko sinä ehdottaa jotain? Jotain hyvää? Vaikka jotain, mistä pidät kaikista eniten!”
Aurinkotassu oli hetkellisesti häkeltynyt ennen kuin oli nyökännyt. Hän oli johdattanut Laulupennun tuoresaaliskasalle ja osoittanut kahta eri saalista kuonolaan. ”Pidän kaikista eniten kalasta, erityisesti juuri tästä hieman vihertävästä ja pilkullisesta. Pidän myös erityisen paljon punatulkuista. Mutta kala taitaa olla lempisaaliini.”
”Voisin varmaan maistaa sitten sitä?” Laulupentu silmäili suomukylkeä ja veti sitä sitten hampaillaan pois tuoresaaliskasasta. Aurinkotassu nauroi hieman ja antoi pennun vetää kalan syrjempään. Aurinkotassu auttoi pentua pääsemään käsiksi mehevään lihaan suomujen alla ja kun pentu ensimmäisen haukkunsa kalasta otti, hänen silmänsä kirkastuivat ja hän vaikutti jopa yllätyneeltä kalan mausta.
”Onpa hyvää!” pentu hihkaisi innoissaan ja hänen silmänsä tuikkivat innosta. Aurinkotassu hymyili leveästi ja seurasi pennun syömistä. Loput kalasta, joka pennulta jäi, hän söi pois. Laulupentu tuntui sen jälkeen pääsevän irti epävarmuudesta, joka hänellä oli ollut ensimmäistä tuoresaalistaan kohtaan ja hän oli pyytänyt Aurinkotassua leikkimään kanssaan, edes hetkeksi. Aurinkotassu olisi halunnut kieltäytyä, sillä ei hän tiennyt, mitä leikkejä pennut leikkivät. Ei hän ollut koskaan leikkinyt pentuna paljoa. Hän oli kuitenkin vastahakoisesti suostunut ja Laulupentu oli pyytänyt häntä leikkimaan piiloleikkiä; Laulupentu sisaruksineen piiloutui ja Aurinkotassun tuli etsiä heidät. Se ei ollut kuulostanut liian monimutkaiselta eikä lopulta ollutkaan. Hänellä oli ollut jopa hauskaa, vaikka aluksi hän olikin ollut hyvin epävarma toimissaan.
Sen jälkeen Aurinkotassu oli huomannut, että Laulupentu oli yllättävän huoleton ja hymyä levittävä kissa, vaikka tuoresaalista valitessa oli aluksi vaikuttanut muulta. Laulupentu oli muutaman kerran, jos oli sattunut huomaamaan Aurinkotassun syömässä yksin, tullut hänen luokseen ja hiljalleen lämmennyt ja kysellyt Aurinkotassun koulutuksesta. Aurinkotassu oli aluksi ajatellut kysymysten ärsyttävän, mutta harmaaruskean naaraan aito kiinnostus hänen vastauksiaan kohtaan oli saanut mustan oppilaan sydämen lämpenemään hieman. Joku, joka oikeasti halusi kuunnella?
Aurinkotassu söi loppuun ateriansa ja venytti selkäänsä makeasti. Sen jälkeen hän ravisteli turkkiaan ja lähti suuntaamaan pian lähtevää partiota, jonka mukaan hänet Olkiväre oli laittanut hieman aikaisemmin. Aurinkotassu kulki hiljaa koko partion ajan, sillä oli itse ainoa oppilas kolmesta, joiden mestari ei ollut mukana. Peuratassu ja Vanamotassu kulkivat mestariensa rinnalla ja hän itse taas hieman Telkkälaulun takana. Ei häntä haitannut kulkea hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Hänestä se oli hieman jopa rentouttavaa, mutta se, että sama toistui kerrasta toiseen sai nykyään happaman maun Aurinkotassun suuhun. Hän voi syyttää suurimmaksi osaksi vain itseään ja luotaan poistyöntävää olemustaan sekä muiden kissojen välttelyä ja epäilyä.

Aurinkotassu oli aistinut kylmän katseen turkillaan ollessaan rajapartiossa muutamaa päivää myöhemmin. Hän tunnisti sen emonsa katseeksi missä tahansa. Varmistuksen hän sai, kun näki tutun kylmä sinisen silmäparin Jokiklaanin reviirin ulkopuolella tiheän metsän lomassa.
Emoaan Aurinkotassu ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun Aurinkotassu oli otettu osaksi Jokiklaania vähän alle kaksi kuuta sitten. Ei sillä, että Aurinkotassu olisi edes odottanut näkevänsä emoaan edes nyt. Hopeaviilto oli vain kiikuttanut hänet Jokiklaanin reviirin tuntumaan ja sitten painellut omille teilleen sanomatta mitään siitä, milloin he tapaisivat – jos siis edes tapaisivat. Aurinkotassu kyllä tiesi syvällä sisimässään, että emo tulisi häntä tapaamaan. Ja ohjastamaan. Hänellä oli niin varmat ja selkeät suunnitelmat jälkikasvulleen.
Aurinkotassu ei tiennyt oliko helpottunut vai hätääntynyt nähdessään emonsa. Hän ei tiennyt miksi hätääntyä. Heidänhän tuli tavata ja suunnitella jonakin päivänä jatkosta ja miten he saisivat syrjäytettyä Unitähden ja niin edelleen. Ehkä Aurinkotassu pelkäsi tuottavansa pettymyksen? Entä jos emo oli nähnyt hänet epäonnistumassa? Entä jos Aurinkotassulla ei ollut tarpeeksi tietoa Hopeaviillon mieleen ja hän saisi siitä korvilleen? Hänen kun pitäisi varmaan osata ja tietää niin paljon!
Nuori oppilas tiesi, että hänen tulisi saapua yöllä tai päivällä juuri sinne, missä oli emonsa nähnyt. Hän hermoili koko loppupäivän asiaa. Hän ei tiennyt miten livahtaa leiristä kenenkään huomaamatta. Kun aurinko laski ja tilalle tuli tähdet ja kuu, Aurinkotassu hiipi vartiossa olevien soturien katseilta suojassa ulos leiristä. Hän pinkaisi juoksuun heti, kun pääsi tarpeeksi kauas siinä pelossa, että joku hänet vahingossa näkisi. Ilma oli purevan kylmä, mutta Aurinkotassu koki itsensä lämpimäksi juostuaan niin pitkän matkan.
Musta naaras asteli rajan tuntumalle ja silmäili siintävää aluetta edessään; ei-kenenkään-maata. Emoa ei näy missään ja Aurinkotassu epäili jo muutenkin rajan yli astumista. Ei tiedä miksi, mutta epäileepä nyt vain. Reviirin rajat ovat kuin suojaava alue, jossa ei ole paljoa, mutta samalla enemmän kuin klaanin ulkopuolella. Jokin sai Aurinkotassun tuntemaa itsensä suojatuksia Jokiklaanissa, vaikka usein hän koki itsensä saman aikaisesti niin ulkopuoliseksi ja uhatuksi. Jos joku saisi tietää, että hänen vanhempansa olivat Valhetähti ja Hopeaviilto?
Musta turkki kiilsi reviirin rajojen toisella puolella ja vaaleansiniset silmät välähtivät yön hämärässä. Aurinkotassun niskakarvat pörhistyivät. Hopeaviilto näytti niin uhkaavalta. Hän näytti myös odottavan; odottavan Aurinkotassun tulevan hänen luokseen.
Aurinkotassu neilaisi ja hänen kurkkunsa tuntui yllättäen aivan kuivalta. Oppilas otti hieman hataran askeleen yli rajamerkin kunnes loppukeho seurasi. Jos emo näkisi…
Aurinkotassu asteli nyt vapaammin emoaan kohti. Mitä hänen pitäisi sanoa? He eivät olleet nähneet yli kuuhun. Mitä sellaisena hetkenä pitäisi oikein sanoa omalle emolle?
Hopeaviilto istui alas Aurinkotassun lähestyessä, kietoi häntänsä huolitellusti tassujensa eteen katse tiukasti Aurinkotassussa. Se tuntui niin painostavalta Aurinkotassun mielestä, mutta hän piti päänsä pystyssä. Hän pysähtyi emonsa eteen ja istui alas ja miltei huokaisi helpotuksesta, kun sai miltei tärisevät käpälänsä tukevasti maata vasten ennen kuin Hopeaviilto ehtisi nähdä.
Emon jäätävät silmät katsoivat häntä.
”Olet kasvanut paljon”, mustaturkkinen naaras toteaa sitten ja Aurinkotassun korvat heilahtavat. ”Oletan, että olet myös oppinut paljon, vaikka nyt jotain kalanhajuisia jokiklaanilaisia ovatkin.”
Aurinkotassu miltei irvisti, mutta sai estettyä itseään. Ei se toki ihme pitäisi olla, jos emo puhuisi hallaa muista klaaneista kuin omasta entisestä klaanistaan. Miksi hän sitten oli oman pentunsa tyrkännyt Jokiklaaniin, jos niin kovasti inhosi Jokiklaania? Aivan, koska Unitähti oli jokiklaanilainen. Aurinkotassu ei kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt, miksi ei jossain toisessakin klaanissa voinut oppia päihittämään Unitähden ja niin edelleen?
”Sinäkin lemuat nyt kalalta”, Hopeaviilto nyrpisti nenäänsä ja silmäili Aurinkotassua arvostellen. Oppilas luimisti hieman korviaan ja painoi päätään. Ei hän itse huomannut moista hajua. ”Mutta pieni kolaus verrattuna siihen, mitä voit oppia ja saavuttaa Jokiklaanissa.”
Aurinkotassu nyökkäsi vaisusti. Sitten hän sai outoa rohkeutta puhua. ”Olen nopea juoksija. Varmaan nopein kaikista Jokiklaanissa.”
”En ihmettelisi”, Hopeaviilto tuhahti ivallisesti, ”ne kalansyöjät uivat vedessä turkki märkänä. Ja sinulla on sentään Tuuliklaanin verta suonissasi!” Hopeaviilto kuulosti niin ylpeältä, kun näki pennussaan itseään.
”Niin”, Aurinkotassu nyökkäsi. ”Sillä perusteella Tuuliklaani olisi ollut varmaan paras paika minulle; voisin juosta enemmän.”
Hopeaviillon silmissä välähti hieman. ”Kenties. Mutta sinun paikkasi on Jokiklaanissa, sillä sinulla on tärkeä tehtävä. Ja Tuuliklaanissa olisi liikaa tuntevia silmiä.”
”Ai?” Aurinkotassu kurtisti kulmiaan hieman ja korjasi etutassujensa asentoa.
”Jokiklaanissa voit muutenkin loistaa juoksunopeudellasi, se on sinulle vahvuus muita vastaan”, Hopeaviilto virnisteli ja kuunvalo sai hänen hampaansa välähtämään. ”Tuuliklaanissa on minun… yh, veljeni. Hän saattaisi tunnistaa sinut nopeammin kuin kapinen Unitähti.”
”Niinkö?” Aurinkotassu kallisti päätään. Hopeaviilto puhui aina veljestään niin ivallisesti, että oli outoa kuulla Pilvitähden olevan jossakin jollain tavalla hyvä.
”Pilvitähti tunkee nokkansa liikaa muiden asioihin”, Hopeaviilto murisi. ”Ja sinä olet välillä niin taliaivo, että kaikki olisi varmaan paljastunut jo.”
Aurinkotassu mutristi hieman huultaan. Ei hän mikään taliaivo ollut, eihän? Hän oli ollut nytkin niin varovainen.
”No, kuitenkin”, Hopeaviilto selvitti kurkkuaan ennen kuin jatkoi puhumista, ”mitä olet oppinut? Miten koulutuksesi menee? Entä Unitähti?”
Aurinkotassu epäröi hetken ja mietti, mistä aloittaisi. Ei Hopeaviilto varmaan tiennyt mistään mitään, ei edes Aurinkotassun mestaria.
”No… siis…” Aurinkotassu hapuili sanoissaan ja Hopeaviillon silmät menivät viiruiksi. Hän oli kärsimätön.
”No siis? Niin?” Hopeaviilto tuhahti tuijottaen Aurinkotassua kylmästi. ”Kuka sinun mestarisi on?”
”No… hauska juttu, Unitähti”, Aurinkotassu hymyili hermostuneesti. Hopeaviillon katse muuttui heti ja Aurinkotassu pystyi miltei vannomaan, että Hopeaviilto vaikutti jopa hieman tyytyväiseltä.
”Riskialtista… mutta parempi näin. Opit hänestä näin enemmän kuin millään muulla tavalla,” Hopeaviilto virnisti hampaat taas välähtäen. ”Mitä hän on sinulle opettanut?”
”Öm, saalistamista. Puolustusliikkeitä ja muutamia taisteluliikkeitäkin”, Aurinkotassu listasi. ”Ja uimaan. Ja käyttämään juoksemista vahvuutenani.”
Hopeaviilto nyökkäili Aurinkotassun sanojen mukana. ”Jonakin päivänä testaamme taitojasi, mutta ei tänään. Haluan, että osaat enemmän.”
Aurinkotassu tunsi helpotuksen kulkevan kehonsa lävitse. Hänestä ei olisi todellakaan emonsa vastukseksi nyt.
”Opetan sinulle jotakin seitsemän auringonkierron päästä täällä samassa paikassa”, Hopeaviilto sanoi, ”jotta osaisit jotakin, jota Unitähti ei osaa.”
”S-selvä”, Aurinkotassu nyökkäsi häkeltyneenä. Hänen tulisi muistaa tulla tänne.
”Oletko tehnyt muuta?” Hopeaviilto kysyi silmäillen tytärtään. ”Keiden kanssa olet harjoitellut?”
”Ainakin Kaikutassun kanssa ja myös Lummetassun kanssa”, Aurinkotassu miltei hätääntyi. Oli hän muidenkin kanssa, mutta nuo kaksi hän nyt muisti ensimmäisenä.
”Unitähden tytär… oliko Kaikutassu Unitähden tytär?” Hopeaviilto naukaisi ja hymähti hieman. Aurinkotassun koko olemus jännittyi, kun Hopeaviilto mainisti Aurinkotassun... ainoan ystävän nimen. Kyllä hän voisi kutsua Kaikutassua ystäväkseen, voisihan?
”Niin”, Aurinkotassu naukaisi myönteisesti. ”Olemme harjoitellee yhdessä paljon, kun hänen mestarinsa on varapäällikkö ja toisinana kiireinen.”
”Hänestä on hyötyä”, entinen Tuuliklaanin naaras sanoi ja kääntyi katsomaan Aurinkotassua. ”Hän tuntee Unitähden parhaiten. Pääset entistäkin lähemmäs häntä Kaikutassun avulla. Jos tilanne käy pahaksi, tytärtä voidaan käyttää muuhunkin. Seurataan tilannetta.”
Aurinkotassu nyökkäsi emonsa ajatukselle, ei hän voinut muutakaan. Hänen tassujaan pisteli, kun hän mietti, mitä Kaikutassulle kävisi, jos Hopeaviilto päättäisi, että kyseinen naaras oli pelkkä väline Unitähden luokse. Oli typerää, että heistä oli tullut niin läheisiä. Se vain satuttaisi Aurinkotassua, ja Kaikutassua varisnkin. Myöhäistä se oli nyt. Isän tehtävän täyttäminen ja emon sanojen seuraaminen oli tärkeintä. Tai siis… Klaanien pelastaminen oli aina tärkeintä. Tai jotain.
Aurinkotassu hyvästeli emonsa ja palasi takaisin Jokiklaanin leiriin tähtien tuikkiessa hänen yllään taivaalla. Hän pääsi ongelmitta takaisin oppilaiden pesään kenenkään huomaamatta. Hän vilkaisi Kaikutassua, joka nukkui aina hänen sammalpetinsä vierellä. Mitä hänelle voisikaan käydä Aurinkotassun takia?

//Tää tarina sijottuu ENNEN kuin Valosta tuli parantaja XDDDD oon vähän hidas kirjottaa

SEITSEMÄS OSA
Aavan maan raidat ja kipinästä syttyvä hohde

Tuikemieli oli vihdoin päässyt nukkumaan takaisin siskonsa viereen - Kipinätassusta oli nimittäin tullut pian taistelun jälkeen Kipinähohde, joten hän nukkui nykyään sotureiden pesässä. Tuikemieli oli enemmän kuin hyvillään asiasta: hän oli mahdottoman ylpeä siskostaan, mutta huomasi myös nukkuvansa paljon paremmin. Taistelu oli vienyt häneltä paljon sekä henkisesti että fyysisesti, mutta yöt Kipinähohteen vierellä palauttivat osan menetetystä energiasta.
Villivirneen kuolema kuitenkin seurasi Tuikemieltä kaikkialle. Aina kun naaras näki isänsä Lehmussydämen, hän tunsi piston sydämessään. Lehmussydän ei peitellyt omaa suruaan, mutta ei myöskään kylpenyt siinä: hän suoritti soturin tehtävänsä mallikkaasti, vietti aikaa pentujensa kanssa ja huolehti Kimallepurosta, mutta hän myös näkyvästi suri veljensä kuolemaa viettämällä aikaa Villivirneen haudalla ja juttelemalla veljestään muiden kanssa. Isänsä seuraaminen aiheutti Tuikemielessä tukehtumisen tunnetta.
Kimallepuro oli toinen, joka muistutti Tuikemieltä Villivirneestä. Tuikemieli ei ollut koskaan ollut kovinkaan läheinen serkkujensa kanssa, mutta nyt hän suorastaan vältteli Kimallepuroa. Kukaan ei sanonut sitä ääneen - ja kukaan tuskin niin edes ajatteli - mutta Tuikemieli koki olevansa syyllinen Villivirneen kuolemasta. Jos hän ei vain olisi tehnyt verivalaa Verenvälkkeen kanssa… jos hän vain olisi pysynyt poissa Synkästä metsästä kokonaan… Ehkä mitään tätä ei olisi tapahtunut. Ehkä Villivirne olisi vielä elossa.
Mutta Tuikemieli tiesi, mitä Surmamieli sanoisi hänelle: että olisi turhaa vatvoa menneitä, miettiä sitä miten asiat olisivat voineet mennä ja mitä olisi voinut olla. Menneisyyttä ei voinut enää muuttaa ja siksi oli keskityttävä nykyisyyteen ja sitä kautta tulevaisuuteen - ja sitä Tuikemieli yritti. Hän keskittyi soturina olemiseen päivisin, ja öisin hän kävi harjoittelemassa Surmamielen kanssa entistä motivoituneempana. Hän ei antaisi enää ikinä yhdenkään perheenjäsenensä tai läheisensä kuolla, jos hän vain voisi estää asian. Ei enää ikinä. Villivirne jääkööt viimeiseksi.
Tuikemieli käänsi katseensa pois Villivirneen haudasta, kun hän kuuli askeleita takaansa. Hän kääntyi ja näki Kipinähohteen, jonka katse oli kysyvä.
“Valotassu kysyi haluatko tulla kanssamme keräämään yrttejä?”
Tuikemieli nyökkäsi. “Totta kai.”
Kipinähohteen katse kävi Villivirneen haudassa. Hänen silmissään oli surua. “Valotassu tarvitsee ainakin kultapiiskua, sekä vihmaa. Taistelu vei suurimman osan parantajien yrttivarastoista.”
“Selvä.” Tuikemieli ei enää vilkaissut Villivirneen hautaa, vaan hän alkoi kävellä poispäin takaisin kohti leiriä.
Kipinähohde loikki pian siskonsa perään. Tuikemieli oli odottanut Kipinähohteen sanovan jotain Villivirneestä - kenties yrittävän lohduttaa Tuikemieltä - mutta kirjava soturi ei vieläkään ollut sanonut mitään. Tuikemieli ei tiennyt oliko hän asiasta kiitollinen vai ei, sillä toisaalta hän ei halunnut puhua Villivirneen kuolemasta kenellekään, mutta toisaalta hän halusi sanoa jotain. Tai ehkä hän halusi jonkun toisen sanovan jotain.
Valotassu odotti parantajan pesässä siskojaan, kun Tuikemieli ja Kipinähohde saapuivat leiriin. Hän heilautti heille häntäänsä tervehdykseksi pieni hymy kasvoillaan.
“Pääsit mukaan, Tuikemieli!” Valotassu keräsi iloisesti.
“Totta kai”, Tuikemieli sanoi viiksiään väräyttäen. “En missään nimessä jättäisi välistä mahdollisuutta viettää aikaa teidän kanssa.”
“Mistä löydämme kultapiiskua ja vihmaa?” Kipinähohde kysyi innoissaan.
Valotassu lähti johdattamaan siskojaan ulos leiristä. “Kultapiiskua on lähellä Tuuliklaanin reviiriä. Sitä ei aina löydy, sillä sitä sijaitsee lähinnä Tuuliklaanin nummilla, mutta ehkä meitä onnistaa tänään. Vihmaa on Myrskyklaanin metsissä, joten sitä on paljon helpompi löytää: se on keltakukkainen pensaskasvi.”
“Vau, sinä tiedät niin paljon!” Kipinähohde hämmästeli.
“Niin tiedät”, Tuikemielikin ihasteli. Hän itse ei ollut koskaan keskittynyt yrttien opetteluun, vaikka hän tiesikin Surmamielen ansiosta aivan perusteet - eli lähinnä miten hoitaa haavoja.
Valotassu väräytti korviaan hieman nolostuneena. “Noh, en nyt sanoisi niinkään… Minulla on vielä paljon opittavaa.”
“Sinä saat varmaan kohta parantajanimesikin! Mikähän se tulee olemaan? Valosade? Tai ehkä Valonäky!” Kipinähohde ehdotti ja hyppäsi pienesti ilmaan kävellessään. “Ei, ei! Sittenkin Valonhehku!”
“Miksei Valolampi?” Tuikemieli kehräsi huvittuneena.
“Ei, kyllä se on Valonhehku”, Kipinähohde virnisti.
Valotassu väräytti korviaan hieman nolostuneena ja yritti ohjata keskustelua muualle. “Etsitään ensin vihmaa. Sitä pitäisi löytyä helpommin.”
Tuikemieli nyökkäsi. “Eli keltainen pensaskukka?”
“Kyllä. Vihmalla on pienet, karvaiset lehdet, mutta sen tosiaan tunnistaa parhaiten keltaisista kukista”, Valotassu neuvoi.
He kävelivät syvemmälle Myrskyklaanin reviirille, kohti hylättyä kaksijalkojen pesää, mutta ennen kuin he pääsivät pesälle asti, Valotassu kaarsi oikealle. Kolmikko käveli vielä hetken aikaa, kunnes he hidastivat ja lopulta pysähtyivät kokonaan pienen aukean edustalle.
“Vihmaa on yleensä jossakin täällä”, Valotassu sanoi ja katseli ympärilleen kellanvihreät silmät tarkkaavaisina.
Tuikemieli ei ainakaan ensisilmäyksellä nähnyt keltaisia kukkia missään. Hän näki kyllä valkoisia päivänkakkaroita sekä violetteja kukkia, joiden nimeä Tuikemieli ei tiennyt, mutta keltaista ei ollut missään.
“Hyi, peuran jätöksiä!” sivummalle kävellyt Kipinähohde älähti yhtäkkiä ja nyrpisti kuonoaan. Näky sai Tuikemielen hymähtämään ja Valotassun naurahtamaan.
“Toivottavasti peurat eivät ole syöneet kaikkea vihmaa…” Valotassu mumisi ja käveli eteenpäin maata haistellen. "Se tästä vielä puuttuisikin."
“Peurat syövät vihmaa?” Kipinähohde kysyi, loikkien veljensä luokse. Kirjava naaras katsoi Valotassua uteliaana. “Ne varisaivot!”
“Peurat syövät kasveja”, Valotassu totesi, “mutta en tiedä välittävätkö ne nimenomaan vihmasta.”
“Hmm. Ei täällä kyllä keltaisia kukkia näy… Ehkä peurat ovat syöneet ne kaikki.”
“Mennään eteenpäin”, Tuikemieli ehdotti. Hänen kaksiväriset silmänsä tutkivat ympäristöä tarkkaavaisina, valmiina huomaamaan vihman keltaiset kukat, kun he kävelivät yhdessä eteenpäin - mutta se tuntui turhalta. Keltaisia kukkia ei vain näkynyt.
Kipinähohde loikki kärsimättömänä edelle ja hänen kirjava häntänsä katosi pian aluskasvillisuuteen. Tuikemieli antoi siskonsa mennä edeltä - Kipinähohdetta oli muutenkin vaikea pitää paikallaan - ja jäi kaksin Valotassun kanssa. Valotassu oli keskittynyt löytämään vihmaa: hän kierteli ympäriinsä maata haistellen ja väräytteli turhautuneena korviaan, kun keltaisia kukkia ei vain näkynyt.
Tuikemieli raotti suutaan ja haisteli metsäistä ilmaa. Naaras ei osannut sanoa miltä vihman kuului tuoksua, mutta hän kykeni haistamaan paljon muuta: lähellä piilottelevan hiiren, melkein kokonaan haihtuneen peuran hajun, sekä läheisen marjapensaan raikkaan tuoksun. Tuikemieli tunsi veden herahtavan hänen kielelleen, ja hän tajusi jättäneensä syömättä aiemmin.
Valotassun hermostuneisuus vaikutti vain yltyvän mitä kauemmin he etsivät keltakukkaista vihmaa. Tuikemieli huomasi sen veljensä kääntyilevästä hännänpäästä, sekä sinne tänne sinkoilevasta katseesta.
"Pakko täällä jossain on olla vihmaa", Valotassu mumisi turhautuneena. "Ei sen löytäminen ole koskaan aiemmin ollut näin vaikeaa. Sudenlaulu tulee pettymään, jos palaamme takaisin tyhjin tassuin..."
"Hei, hei, hei", Tuikemieli yritti rauhoitella veljeään, "kyllä me löydämme vihmaa - ja jos emme, ei se meidän vikamme ole. Ehkei sitä vain ole täällä."
"Niin..."
"Ja meillä on vielä kultapiiskukin jäljellä. Emme me tyhjin tassuin leiriin palaa."
"Niin kai sitten..."
"Valotassu", Tuikemieli pysäytti veljensä ja astui tämän eteen. "Kukaan ei suutu sinulle tai pety sinuun, jos emme löydä vihmaa."
"Tiedän, tiedän, mutta..." Valotassun ääni alkoi hiipua. "Äh, antaa olla. Olet oikeassa, jatketaan etsimistä."
Tuikemieli kurtisti kulmiaan, mutta ei painostanut veljeään sen enempää. Jos Valotassu ei halunnut puhua, hänen ei tarvinnut - Tuikemieli tiesi kuinka ärsyttävää oli, jos joku yritti painostaa puhumaan jostain, mistä Tuikemieli ei olisi halunnut.
Tuuheaturkkinen naaras halusi kuitenkin tehdä jotakin veljensä hyväksi, sillä hän ei halunnut nähdä Valotassua niin stressaantuneena. Tuikemieli kosketti veljensä kylkeä hännällään saadakseen tämän huomion ennen kuin pysähtyi.
"Valotassu", Tuikemieli sanoi. "Jää sinä etsimään vihmaa Kipinähohteen kanssa. Minä menen sillä aikaa etsimään kultapiiskua."
"Oletko varma?" Valotassu kysyi. "En halua sinun olevan yksin sillä aikaa, kun minä ja Kipinähohde olemme kahdestaan."
Tuikemieli päästi huvittuneen naukaisun. "Älä minusta murehdi! Me ehdimme viettää kaikki kolme aikaa myöhemminkin. Tärkeämpää nyt on löytää tarvittavat yrtit, jotta Sudenlaulu ei läpsäise sinua korville." Pieni virne levisi naaraan kasvoille hänen puhuessaan.
"Älä viitsi pelotella..." Valotassu mumisi, mutta huokaisi sitten. "Okei, okei, mene sinä etsimään kultapiiskua. Löydät sitä todennäköisesti läheltä Tuuliklaanin reviiriä. Tiedätkö miltä se näyttää tai tuoksuu?"
"Eikös sekin ole keltakukkainen? Aika korkea kasvi."
Valotassu kehräsi. "On! Sen keltaiset kukat tuoksuvat melko makealta."
"Enköhän minä sitten sen tunnista", Tuikemieli tuumi ja nuolaisi Valotassun korvaa. "Minä menen nyt."
"Ole varovainen."
Tuikemieli virnisti. "Ainahan minä."
Ja sitten naaras lähti kävelemään kohti Tuuliklaanin reviiriä. Matka taipui hyvin tottuneesti - olihan Tuikemieli käynyt Tuuliklaanin rajalla useasti aiemminkin tapaamassa Aavatassua, mutta tällä kertaa tarkoituksena ei ollut nähdä raidakasta tuuliklaanilaista. Tuikemielen tavoitteena oli vain ja ainoastaan löytää kultapiiskua, jotta Valotassun ei tarvitsisi aivan tyhjin tassuin palata Sudenlaulun eteen.
Pieni tuulenvire puhalsi vasten Tuikemielen turkkia naaraan loikkiessa eteenpäin. Metsä oli yllättävän hiljainen ottaen huomioon, että auringonhuippu oli juuri takana, ja suurin osa eläimistä olisi pitänyt olla jo jalkeilla. Tuikemieltä metsän hiljaisuus ei kuitenkaan häirinnyt: hän pystyi paremmin keskittymään kultapiiskun löytämiseen.
Tuuliklaanin nummimaisema tuli pian Tuikemielen näköpiiriin, ja naaras hidasti matkaansa. Hän nuuhki ilmaa yrittäen löytää kultapiiskun mahdollisimman nopeasti - hän halusi jo takaisin leiriin sisarustensa luokse ja syömään jotakin.
Tuikemielen täytyi kävellä melkein Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla olevan joen luokse ennen kuin pitkävartinen ja keltakukkainen kasvi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Leveä hymy levisi naaraan kasvoille, kun hän lähti juoksemaan kasvia kohti. Sen täytyi olla kultapiisku!
Ja niin se olikin. Tuikemieli virnisti ja alkoi keräämään yrttiä pieneksi kasaksi, jotta hän voisi viedä ne helposti takaisin leiriin.
“Tuikemieli?”
Tuikemielen korvat värähtivät ja hän nosti päänsä sillä sekunnilla ylös, kohdaten joen toisella puolella olevan kauniin, oranssin naaraan katseen.
“Aavatassu!” Tuikemieli käveli lähemmäs jokea - lähemmäs Aavatassua. “En ole nähnyt sinua pitk-”
“Aavaraita”, tuuliklaanilainen korjasi ylpeänä Tuikemieltä ja pörhisti rintaansa. “Sain soturinimeni heti taistelun jälkeen. Odotin hieman jotain… hienompaa, mutta oikeastaan tykkään tästä nimestä. Se tuntuu kotoisalta. Tutulta.”
“Onneksi olkoon!” Tuikemieli kehräsi. Hän olisi puskenut päätään vasten Aavaraitaa, jos olisi vain pystynyt - joen toiselta puolelta se oli vain mahdotonta. “Olet ansainnut soturinimesi.”
Aavaraita… Tuikemieli mietti ja kurtisti kulmiaan. Vähitellen palaset hänen mielessään alkoivat yhdistyä kokonaisemmaksi kuvaksi. Se, miten Aavaraita on uudelleensyntynyt kissa, kuinka hän oli kertonut uneksineensa omistavansa siskon sekä veljen, Aavaraidan epävakaus ja kiinnostus Myrskyklaanin metsiä kohtaan, Aavaraidan taistelussa käyttämä liike, jonka vain Surmamieli oli voinut opettaa hänelle… ja - viimeisenä - Aavaraidan soturinimi. Raita.
Tuikemielen kaksiväriset silmät laajenivat ja hän otti askeleen lähemmäs jokea. Hän avasi suunsa, melkein kysyen hänen mielessään olevan kysymyksen ääneen, kunnes tajusi kuinka suuri virhe se voisi olla. Aavaraita ei saisi tietää. Niinhän Surmamieli oli sanonut.
Tämän elämän oli tarkoitus olla Aavaraidan uusi mahdollisuus onnellisuuteen. Mahdollisuus jättää hänen entisen elämänsä haavat, varjot sekä surut taakseen.
“Tuikemieli? Kaikki kunnossa?” Aavaraita kysyi kallistaen päätään.
Tuikemieli räpäytti silmiään ja nyökkäsi Aavaraidalle. “Olen. Muistin vain jotain.” Tuikemieli istahti maahan, paksu häntä asettuen nätisti hänen tassujensa päälle. “Millaista on olla vihdoin soturi? Sinähän olet odottanut tätä jo pitkään.”
“Aivan mahtavaa!” Aavaraita virnisti ja heilautti häntäänsä iloisesti. “Enää minua ei määräillä! Ja saan nukkua sotureiden pesässä ja komennella oppilaita ja- no, tiedäthän sinä.”
Tuikemieli hymähti. “Olet ansainnut soturinimesi, Aavaraita.”
“Enkös vain?” Aavaraita naureskeli. “Olen myös saanut johtaa jo partioita! Se on todella hauskaa. Milloinkohan saan oman oppilaan…”
“Siinä voi kestää vielä hetki.”
“Niin… eihän sinullakaan ole vielä oppilasta ja olet ollut soturi minua paljon kauemmin”, Aavaraita tuumi. “Saatkohan kohta oppilaan…”
“Tuskinpa.”
Aavaraidan katse pysähtyi kultapiiskuihin jonkin matkaa Tuikemielen takana. “...oletko vaihtanut asemasi parantajaoppilaaksi?” tuuliklaanilainen virnuili.
Tuikemieli vilkaisi kultapiiskuja. “Autan Valotassua etsimään yrttejä.”
“Kultapiiskua löytyy paljon Tuuliklaanin nummilta. Se on todella hyvä apu haavojen parantamisessa.”
“Sinä tunnistat yrttejä?” Tuikemieli kallisti päätään. “Onko Routaruusu opettanut sinua?”
“Ei oikeastaan…” Aavaraita sanoi mietteliäänä. “Minä vain… tiedän. Joku sen kyllä on minulle opettanut, mutta en muista kuka.”
Tuikemieli ei voinut olla pohtimatta oliko kultapiiskun tunnistaminen ja sen käyttötarkoituksen tietäminen yhteydessä Aavaraidan entiseen elämään… Aavaraitahan oli puhunut uneksineensa siitä, että hänellä oli veli parantajana - sen täytyi liittyä Aavaraidan edelliseen elämään.
Tuikemieli ei kuitenkaan sanonut tästä mitään Aavaraidalle. “Yrttien tunnistus on tärkeä taito. Osaisinpa itsekin sitä paremmin.”
“Ei se soturina niin hyödyllistä ole…” Aavaraita sanoi ja irvisti. “Mieluummin osaan taistella ja puolustaa klaaniani! Siitä on enemmän hyötyä soturille.”
“Niin”, Tuikemieli sanoi. “Toisaalta ei siitä haittaakaan ole, jos osaa tunnistaa ja käyttää yrttejä.”
“Eipä kai.” Aavaraita kohautti lapojaan.
Tuikemieli nousi seisomaan ja vilkaisi takanaan olevia yrttejä. “Minun on varmaan parasta lähteä takaisin. Valotassu ja Kipinähohde varmasti miettivät jo missä olen.”
“Minuakin odotetaan takaisin”, Aavaraita sanoi ja hymyili Tuikemielelle. “Nähdään… joskus?”
“Nähdään joskus.” Tuikemieli nyökkäsi. Hän olisi halunnut koskettaa Aavaraidan kuonoa hyvästeiksi, mutta joki heidän välillään teki aikeesta mahdotonta.

Seuraavana yönä Tuikemieli käytti kaiken keskittymisensä siihen, että pääsisi jälleen Synkkään metsään. Hänen oli pakko päästä juttelemaan Surmamielelle hänen epäilyksistään siitä, kuka Aavaraita todellisuudessa oli - tai oli joskus ollut. Surmamieli oli aina pitänyt kyseisen tiedon salassa Tuikemieleltä, ja nyt naaras arvasi ymmärtävänsä miksi.
Surmamieli oli ollut elossa satoja auringonkiertoja sitten, ja niin oli ollut Aavaraitakin - tai ainakin se kissa, jonka muistot Aavaraidan sisällä elivät. Mutta se, mikä teki kaikesta siitä yllättävää ja merkityksellistä oli ymmärrys siitä, kuinka tärkeä Aavaraita oli mahdollisesti ollut Surmamielelle. Kyseessä ei ollut kuka tahansa kissa, ei voinut olla.
Joten kun Tuikemieli avasi silmänsä ja kun hän näki tutun, varjoihin verhoutuneen metsän kaikkialla ympärillään, hän täyttyi määrätietoisuudesta.
Hän aikoisi saada totuuden selville.
Tuikemieli nousi ylös, suki pitkää turkkiaan siistiksi - Surmamieli arvosti siisteyttä - ja alkoi sitten kävelemään rauhassa eteenpäin. Joskus kuita sitten hän oli ollut liian pelokas ja epävarma kulkeakseen metsässä yksin ilman Surmamielen ohjeistusta, mutta nykyään naaras tunsi voiman ja itsevarmuuden virtaavan lihaksissaan. Hän tiesi olevansa vahva, vaikkakaan ei voittamaton.
Mutta hän tiesi myös Surmamielen suojelevan häntä - ei tuo musta luopio halunnut hänelle tapahtuvan mitään. Sillä kuka auttaisi ja ohjaisi Aavaraitaa, jos ei Tuikemieli? Tuikemieli tiesi, että hänen ei tarvinnut olla täysin peloissaan ja varuillaan Synkässä metsässä, vaikka olikin pahojen kissojen ympäröivänä.
Tuikemieli pysähtyi, kun tunsi tiiviin katseen niskassaan. Hänen ei tarvinnut haistella ilmaa tai katsoa taakseen tietääkseen sen olevan Surmamieli. Kyllä naaras jo osasi tunnistaa luopion läsnäolon. “Haluan jutella kanssasi”, Tuikemieli sanoi.
Maa tärähti hänen takanaan, kun Surmamieli loikkasi alas puun oksalta. “Olet kehittynyt.”
“Tiedän kuka Aavaraita on”, Tuikemieli sanoi ja kääntyi vihdoin ympäri. Hän katsoi Surmamieltä tyynesti, lähes ilmeettömästi.
Surmamielen keltaiset silmät välähtivät uteliaisuudesta. “Ja kuka luulet hänen olevan?”
“Sinun vanha kumppanisi.” Tuikemieli sanoi, ääni madaltuen kuin hän olisi kuiskannut metsän suurimman salaisuuden. “Kaunisraita.”
Surmamieli sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja teki sitten jotain hyvin yllättävää: hän hymyili. Se ei ollut suuri tai leveä hymy, vaan lähes huomaamaton. Mutta se oli hymy, ja kenties yksi niistä harvoista, joita Tuikemieli koskaan näki kollin hymyilevän.
“No? Olenko oikeassa? Aavaraita on Kaunisraita, eikö olekin?” Tuikemielen turkki kihelmöi jännityksestä. “Minun on pakko olla oikeassa.”
“Kyllä.” Surmamieli avasi silmänsä. Hymy oli kadonnut, mutta kollin katseessa oli epätavallista pehmeyttä, jopa hieman surua. “Aavaraita on - tai oli - Kaunisraita. Minun… toinen kumppanini, jos niin voi sanoa.”
“Miksi et kertonut minulle heti?”
“Koska en halunnut ottaa sitä riskiä, että kertoisit Aavaraidalle”, Surmamieli sanoi. “Hän ei saa tietää.”
“Miksi?”
Surmamieli kallisti päätään. “Mitä luulet hänen tekevän, jos hän saisi tietää? Tieto sekoittaisi hänen koko elämänsä, muuttaisi kaiken. Eihän hän edes elänyt Kaunisraitana Tuuliklaanissa: hän oli myrskyklaanilainen, ja sinne hän tulee aina kuulumaan. Ei Tuulilkaaniin. Aavaraidalla on oma elämänsä nyt Tuuliklaanissa, eikä hänen tarvitse koskaan tietää kuka hän oli monia kuita sitten.”
“Siksi hän on ollut niin kiinnostunut Myrskyklaanista… Mutta miksi hän syntyi Aavaraitana Tuuliklaaniin, eikä Myrskyklaaniin?” Tuikemieli kysyi uteliaana.
“Hän melkein syntyikin Myrskyklaaniin. Niin halusi Aamutähti - Kaunisraidan itsepäinen sisko - mutta heidän veljensä Liekkiraita ehdotti Tuuliklaania. Liekkiraita oli aikoinaan Tuuliklaanin parantaja, vaikkakin syntyperältään myrskyklaanilainen, ja hänen mielestään oli turvallisempaa antaa Aavaraidalle elämä Tuuliklaanissa, missä Kaunisraidan muistot eivät olisi yhtä voimakkaita. Kaiken lisäksi Tuuliklaanissa sattui olemaan Liekkiraidan pentujen suora sukulainen.”
“Hetkinen… Liekkiraidalla oli pentuja? Parantajana?” Tuikemieli ei voinut olla takertumatta tietoon. Pennut oli ehdottomasti kielletty parantajilta - kaikki tiesivät sen.
“Hän sai pentuja, kyllä”, Surmamieli sanoi, “ja maksoi siitä kalliisti. Puolet kollin kehosta paloi.”
Tuikemieli värähti. Pelkkä ajatuskin siitä, että puolet hänen kehostaan palaisi ja arpeutuisi puistatti häntä.
“Kaunisraita syntyi uudelleen Aavaraitana, koska se oli hänen siskonsa typerä idea yrittää korjata ne kaikki virheet, joita hän oli tehnyt eläessään Kaunisraitaa kohtaan. Antaa hänelle uusi, upea elämä, vaikka me kaikki tiedämme kuinka vaarallista se olisi… Yritin estää häntä, mutta hän ei kuunnellut. Eihän hän koskaan kuuntele.”
Tuikemieli tunsi jälleen kerran olevansa aivan ymmällään saamastaan tiedosta. Kaunisraidan syntyminen uudelleen oli Aamutähden idea? Miten niin Surmamieli oli yrittänyt puhua Aamutähdelle? Oliko Aamutähtikin Synkässä metsässä?
“Ei, Aamutähti on Tähtiklaanissa yhdessä Liekkiraidan kanssa”, Surmamieli sanoi aivan kuin olisi lukenut Tuikemielen ajatuksia. Ehkä hän luki hämmennystä naaraan kasvoilla. “En pääse Tähtiklaanin maille, mutta minulla on tapani kommunikoida heidän kanssaan. Ei se helppoa tai tehokasta ole, eikä sen tarvitsekaan.”
“Okei…” Tuikemieli pohti hetken. “Eli… Aamutähti ja Liekkiraita halusivat Kaunisraidan syntyvän uudelleen Aavaraitana… halusiko Kaunisraita sitä itse?”
Surmamieli oli pitkään hiljaa ja sitten huokaisi. “En tiedä. Kukaan ei tiedä. Kaunisraita oli ollut jo kauan poissaoleva. Epäilimme, että hän oli haihtumassa pois - kuolemassa lopullisesti jopa Tähtiklaanin mailta.”
“Ja sinä halusit sen tapahtuvan”, Tuikemieli teki nopean johtopäätöksen, johon Surmamieli murahti vastauksensa.
“En, mutta mieluummin se kuin tämä. Tämä - Kaunisraidan syntyminen Aavaraitana - on aivan liian riskialtista.”
“Koska hän on epävakaa.”
“Koska hän on epävakaa”, Surmamieli nyökkäsi. Tuikemieli oli näkevinään ylpeyttä kollin keltaisissa silmissä siitä, että Tuikemieli tajusi asioita niin nopeasti. “Kaunisraidan sisällä oli niin paljon vihaa, kateutta ja myrkkyä, että hän oli eläessäänkin epävakaa. Mutta vasta kuolemansa jälkeen hän todella muuttui vaikeaksi. Ei pelkästään käyttäytymiseltään, vaan myös olemukseltaan. Häneen oli hyvin vaikea saada yhteyttä.”
Tuikemieli oli kauan hiljaa. Hän ei tiennyt kaikkea, tai loppujen lopuksi edes paljoa, Kaunisraidan elämästä, mutta hän ymmärsi kyllä kuinka traagisia asioita Kaunisraita oli kohdannut. Ja kaikki nuo muistot ja tunteet elivät nyt Aavaraidan sisällä, ja vaikka tuuiklaanilainen ei niitä itse täysin tiedostanut, ne voivat silti vaikuttaa tämän käytökseen…
“Aavaraita näkee unia elämästään Kaunisraitana ja tietää asioita, joita ei ole koskaan itse oppinut, mutta jotka Kaunisraita kyllä tietää”, Tuikemieli sanoi hiljaisuuden jälkeen.
“Puhut heistä kuin he olisivat kaksi eri kissaa”, Surmamieli totesi, silmät siristyen aavistuksen verran.
“He… ovat? Eivätkö olekin?”
“Kenties he ovat. Tai ehkä eivät”, Surmamieli huokaisi, istahti maahan ja nuoli hetken tassuaan. Niin hän teki aina, kun tarvitsi aikaa miettiä. “Kaunisraidan muistot vaikuttavat olevan paljon voimakkaampia, mitä aluksi ajattelin, ja ehdottomasti paljon voimakkaampia kuin mitä Aamutähti ajatteli. Muistot eivät ole hyvä asia, mutta… niitä ei voi myöskään estää. Sinun täytyy vain auttaa Aavaraitaa pääsemään muistoistaan lävitse ilman, että ne vaikuttavat häneen negatiivisesti.”
“Ja miten minä sen teen?” Tuikemieli kysyi. “Emme ole edes samasta klaanista. En voi olla hänen kanssaan koko ajan, tai edes joka päivä. En pysty tekemään tämän enempää.”
“Etkö muka?” Surmamieli tuntui haastavan Tuikemieltä. Tuikemieli upotti kyntensä kosteaan maahan ärsyyntyneenä: kolli tiesi kuinka paljon hän piti haasteista. “Etkö todellakaan keksi mitään keinoa tai tapaa olla enemmän Aavaraidan kanssa?”
“Minulla on velvollisuuksia Myrskyklaanissa. En voi roikkua koko ajan Aavaraidan perässä ja valvoa häntä kuin pentua, enkä todellakaan voi mennä Tuuliklaanin reviirille.”
Surmamieli hymähti huvittuneena. “Ehkä Aavaraita täytyy sitten tuoda sinun luoksesi.”
“Ja mitä sinä tuolla tarkoitat?”
Mutta Surmamieli ei enää vastannut mitään, ja Tuikemieli tunsi Synkän metsän vähitellen katoavan hänen ympäriltään. Naaras yritti taistella ja pysyä unessaan kiinni, olla vielä hetken Synkässä metsässä ja hiillostaa Surmamieltä, mutta se oli turhaa: Synkkä metsä tuntui pyörivän Tuikemielen silmissä, ja sitten katosi kokonaan aivan kuin Surmamieli olisi työntänyt Tuikemielen pois.

Oli kulunut muutama auringonkierto Tuikemielen ja Surmamielen välisestä öisestä keskustelusta. Tuikemieli oli tavannut Aavaraidan pariin otteeseen sen jälkeen, mutta vaikka Tuikemieli kuinka yritti keksiä miten voisi viettää tuuliklaanilaisen kanssa enemmän aikaa ja auttaa tätä, hän ei keksinyt mitään uutta. Kaksikko tapasivat silloin tällöin toisensa joella, ja toisinaan sopivat näkevänsä reviirien ulkopuolellakin. Tuikemieli halusi todella auttaa Aavaraitaa - olivathan he ystäviä - mutta hän ei tiennyt, mitä voisi vielä tehdä.
Lisäksi Tuikemielellä oli muitakin ystäviä sekä velvollisuuksia Myrskyklaanissa. Ei hän voinut koko ajan viettää aikaa reviirin ulkopuolella Aavaraidan kanssa: hänen oli myös käytävä partioissa, saalistettava klaanilleen, sekä vietettävä aikaa perheensä sekä läheistensä kanssa.
Tuikemieli oli erityisesti viettänyt viime aikoina aikaa Roihuruusun kanssa. Kyllähän kaksikko muutenkin viettivät aikaa ja pitivät hauskaa yhdessä, mutta Tuikemieli oli huomannut etsivänsä yhä useammin Roihuruusun tassuihinsa ollakseen tämän kanssa. Heistä oli tullut melkein erottamattomat. Melkein.
Eikä tämäkään ilta - vai pitäisikö sanoa miltei yö - ollut poikkeus. Tuikemieli ja Roihuruusu olivat päättäneet lähteä yhdessä pienelle kävelylle päästäkseen pois leirin jatkuvasta hälinästä. Ilta oli hämärä lehtikadon ollessa aivan nurkan takana, mutta ilma oli kirpeän raikasta ja juuri sitä, mitä Tuikemieli koki tarvitsevansakin.
Kuin automaattisesti kaksikon askeleet veivät heitä kohti järveä. Eivät he paljoa puhuneet matkalla, mutta he eivät kokeneet siihen edes tarvetta. Se oli yksi asia, mistä Tuikemieli piti Roihuruusussa. Musta naaras ei puhunut ja jaaritellut turhia, kuten moni muu Tuikemielen tuntema myrskyklaanilainen, ja vaikka Tuikemieltä ei yleensä haitannut muiden jatkuva puhuminen, toisinaan hän halusi olla hieman hiljaisemmassa seurassa. Ja Roihuruusu oli täydellinen siihen.
Tai ehkä Roihuruusu oli ylipäätäänkin täydellinen.
He eivät olleet aivan vielä saapuneet järvelle, kun metsä alkoi hiljalleen valaistua aivan kuin aurinko olisi alkanut paistaa - tai ennemminkin kuutamo - mutta hehkuva valo oli värikkäämpää kuin yleensä. Tuikemieli ja Roihuruusu katsoivat yhtä aikaa ylös kohti taivasta.
Puiden latvojen takana taivas hehkui vihreän ja violetin sävyissä. Tuikemieli kuuli Roihuruusun henkäisevän vierellään ja kun hän kääntyi katsomaan mustanpuhuvaa naarasta, hän näki tämän silmien laajentuneen hämmennyksestä.
Roihuruusu kääntyi kohti Tuikemieltä ja kohtasi tämän katseen. “Mennään.”
Tuikemieltä ei tarvinnut käskeä kahteen kertaan. Naaras lähti juoksemaan ystävänsä perässä kohti järveä, jotta he voisivat nähdä valoista syttyneen taivaan paremmin.
Hetkeä myöhemmin he jarruttivat järven rannalle. Tuikemielen leuka miltei loksahti auki hänen edessään avautuvasta näystä. Taivas hehkui eri vihreän ja violetin sävyissä kuin se olisi syttynyt värikkäisiin liekkeihin, ja nämä liekit heijastuivat tyynen järven pinnalle valaisten koko järven.
Tuikemieli ei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista. Hän ei saanut sanaakaan suustaan: hän kykeni vain tuijottamaan järveä ja taivasta ja niitä koristavia värikkäitä liekkejä. Ei Tuikemieli ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista, eikä hän tiennyt millä nimellä edes kutsua hänen edessään avautuvaa maisemaa.
“Vau”, Roihuruusu henkäisi. “En ole koskaan nähnyt mitään näin kaunista.”
“En minäkään”, Tuikemieli kuiskasi.
Heidän katseensa kohtasivat, ja Tuikemieli ei voinut olla huomaamatta miten taivaalla leimuavat liekit heijastuivat Roihuruusun keltaisista silmistä ja saivat ne hehkumaan kirkkaina ja eläväisinä. Hetken ajan Tuikemieli ajatteli hukkuvansa Roihuruusun silmiin ja intensiiviseen katseeseen, niin lumoavaa se oli.
Sitten Roihuruusu käänsi äkkiä katseensa takaisin kohti järveä, ja heidän välinen hetkensä rikkoutui. Tuikemieli tuijotti vielä jonkin aikaa Roihuruusua ja kääntyi sitten itsekin katsomaan maisemaa.
“Ehkä joku klaaninvanhimmista tietää, mitä nuo liekit ovat”, Roihuruusu tuumi ääneen.
“Kenties”, Tuikemieli sanoi. “Kysytään heiltä, kun menemme takaisin. Tai no… kannattaa varmaankin odottaa aamuun. On jo myöhä.”
Roihuruusu nyökkäsi, katsellen yhä lumoutuneena taivasta. “Tiedän, että toistan itseäni, mutta tämä on kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Katso nyt järven pintaa! Niin paljon värejä!”
Tuikemieli päästi pienen kehräyksen. Roihuruusu oli niin innoissaan värikkäistä liekeistä - ja niin oli Tuikemielikin. “Tätä voisi katsella koko yön…”
Roihuruusu virnisti ja tönäisi Tuikemieltä kylkeen. “Mieti kuinka paljon nopeammin ja mukavammin ensimmäinen yö soturina olisi mennyt, jos taivas olisi silloinkin ollut liekeissä.”
“Niinpä”, Tuikemieli naurahti. “Se yö olisi ollut paljon helpompi, mutta…” naaras oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi, “mutta katselen mieluummin tätä sinun kanssasi nyt kuin yksin uutena soturina.”
Roihuruusu päästi huvittuneen maukaisun. “Onko sinusta tullut hieman pehmo?”
“Ehkä olen aina ollut pehmo.” Tuikemieli läpsäisi ystäväänsä. “Tai ehkä tämä hetki on niin upea, että minun on pakko olla hieman pehmo.”
“Kumpikin käy minulle”, Roihuruusu sanoi virnuillen.
Sen jälkeen kaksikko ei puhunut enää mitään. He vain istuivat vierekkäin ja tuijottivat heidän edessään avautuvaa maisemaa lumoutuneina. Jossain vaiheessa iltaa - vai pitäisikö sanoa yötä - heidän häntänsä kietoutuivat yhteen. Kumpikaan ei kommentoinut sitä mitenkään, eikä kumpikaan liikahtanut poiskaan. He vain istuivat siinä, vierekkäin ja hännät yhteen kietoutuneina kaikessa hiljaisuudessa.
Mutta se oli mukavaa hiljaisuutta. Rauhallista ja tyyntä, eikä Tuikemieli halunnut olla sillä hetkellä missään muualla kuin Roihuruusun rinnalla. Kuinka onnekas hän olikaan, kun Roihuruusu oli hänen elämässään. Jatkuisipa tämä pieni, yhteinen hetki ikuisuuden, sitä Tuikemieli toivoi, ja silloin hän myös ymmärsi, ettei häntä lainkaan haittaisi, jos hän viettäisi lopun elämästään Roihuruusun vierellä.
Mitään muuta ei Tuikemieli sillä hetkellä halunnut kuin olla Roihuruusun kanssa.

19. luku – Am I crazy, or do I live in a crazy world?

Viileä tuulenvire muistutteli saapuvasta kylmästä vuodenajasta, kuten myös puista hiljalleen putoavat kirjavat lehdet. Kuunvalo istui pienen lammen äärellä ja katseli oppilastaan Huurutassua, joka opetteli sukeltamaan. Kuunvalo oli halunnut hyödyntää kaikki mahdolliset hetket oppilaansa uimataitojen kartuttamiseen ennen kuin kylmät pakkaset jäädyttäisivät kaikki vedet. Huurutassu oli kaikeksi onneksi nopea oppimaan ja piti uimisesta kovasti. Hän osasi jo kaiken tarpeellisen uimisesta, mutta edessä oli vielä sukeltamisen taidot. Se ei kuitenkaan näyttänyt vievän kauan, sillä Huurutassu ui veden alla jo nyt sulavasti ja vastahan he aamulla olivat tämän koulutuskerran aloittaneet. Huurutassu oli luonnonlahjakkuus. Ja, no, hänen rakkautensa uimista ja vettä kohtaan vain paransivat hänen oppimisnopeuttaan.
Kunhan Huurutassu oppisi kulkemaan vedessä kuin soturi konsanaan, opettaisi Kuunvalo hänet kalastamaan vedessä eikä vain veden äärellä paikoillaan. Kuunvalo oli itse etevä uimari ja kalastaja vedessä uidessa. Kenties Unitähti oli tunnistanut Huurutassun taidot ja palavan halun uimiselle ja siksi antanut hänelle mestariksi juuri Kuunvalon. Kuka tietää. Kuunvalo ei ainakaan. Hän oli yhä yllättynyt siitä, että Unitähti sanomatta sanaakaan tunki hänelle oppilaalleen. Vaikka he olivat siskosja, kyllä Kuunvalo koki ansaitsevansa edes jonkinmoisen varoituksen siitä, että hän olisi saamassa oppilaan. No, se oli jo mennyttä ja ollutta.
”Kuunvalo! Tule sinäkin veteen!” Huurutassu maukui, kun kahlasi lähemmäs rantaa vettä hylkivä turkki valuen vettä. Hänen katseensa oli innostunut ja Kuunvalo hymähti huvittuneena päätään samalla pudistellen.
”Ei kiitos”, hän sanoi ja pesi korvantaustaansa tassullaan, ”annan sinun nyt rauhassa harjoitella taitojasi itsenäisesti, Huurutassu, muistathan?”
”Kiltti?” Huurutassu kallisti päätään ja aneli katseellaan mestariaan. Kuunvalo kohotti kulmaansa oppilaalleen ja tuhahti. Huurutassu naurahti vain ja loikki taas syvemmälle lammen veteen vesipisarat roiskuen. Kuunvalo pörhisti turkkiaan, kun kylmä tuuli ikävästi tunkeutui hänen iholleen. Hän värähti ja ravisti päätään turhautuneena. Vedessä ja uidessa saattaisi olla lämpimämpää kuin vain istuessa täällä rannassa kuin mikäkin kuivatassu…
Kuunvalo kokeili tassullaan vettä ja värähti uudestaan. Miten Huurutassulla ei ollut lainkaan kylmä näin kylmässä vedessä uidessa? Ehkä olisi parempi lopettaa tältä erää ettei Huurutassu vain vilustuisi. Yksisiipi ei ehkä hänelle antaisi selkään, mutta syyllisyys polttelisi silti Kuunvalon turkkia, jos jotakin tapahtuisi hänen siskonsa pennulle.
”Huurutassu!” Kuunvalo kutsui kollioppilasta, kun tämä ilmestyi pinnan alta seuraavan kerran. ”Lähdetään. Olet harjoitellut jo tarpeeksi uimista tältä päivältä.”
”Ääh. Selvä”, Huurutassu katosi pinnan alle ja pian ilmestyi taas näkyviin, tällä kertaa lähempänä rantaa. ”Pääsit melkein veteen”, oppilas naurahti, kun huomasi Kuunvalon kahlaamassa matalikossa. Valkoinen soturi pyöräytti silmiään, mutta huvittuneesti.
”Niin niin”, hän naurahti huokaisten ja pudisti päätään, ”tulehan, sinä hurja vesipeto, palataan leiriin. Sinut pitää saada lämpimäksi.”
Huurutassu ravisteli turkkiaan, levittäen vettä kaikkialle, jopa Kuunvalon turkille. Kuunvalo nyrpisti nenäänsä, kun tunsi vesipisarat turkillaan. Hän ei kuitenkaan moittinut Huurutassu vaan ravisti vedet takaisin oppilaan päälle.
He kulkivat rinta rinnan tuttua polkua lammelta kohti leiriä. Matkalla Kuunvalo huomasi sisarensa Unitähden kulkevan kauempana oman oppilaansa kanssa. Aurinkotassu. Kuunvalon katse oli tiukasti Aurinkotassussa. Jokin kyseisessä oppilaassa oli outoa. Toki hänet oli löydetty klaanien reviirien ulkopuolelta, mutta ei se se ollut. Jokin muu mustaturkkisessa naarasoppilassa sai Kuunvalon selkäpiin kutisemaan.
”Kisa leiriin?!” Huurutassu katkaisi Kuunvalon ajatukset innokkaalla huudollaan ja loikki mestarinsa vierellä tassut syyhyten. Kuunvalo naurahti ja ei edes vastannut kun lähti jo juoksuun kohti leiriä, Huurutassu kintereillään.

Kuunvalon suu levisi leveään haukotukseen ja hän kierähti kyljeltään toiselle. Hän nautti ehkä viimeisistä lehtisateen lämpimistä päivistä eräällä leiriin kajastavalla auringonpilkulla. Hän oli eilisen illan ja tämän aamupäivän käyttänyt oppilaansa kouluttamiseen taisteluliikkeiden osalta. He olivat juuri palanneet leiriin ja nyt naaras halusi hetken aikaa vain olla. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä ja antoi auringon lämmittää turkkiaan.
”...Kuunvalo on mestarisi, eikö olekin?” Kuunvalon korva kääntyi äänen suuntaan ja hän kurtisti kulmiaan kuullessaan oman nimensä. Hän tunnisti puhujaksi Vanamotassun.
”Ilveskuura on upea mestari!” Lummetassu hihkaisi. Kuunvalo huomasi oppilaat kauempana kaislikon kupeessa; Huurutassu, Lummetassu, Vanamotassu ja Peuratassu. Kuunvalo tuhahti ja haukotteli uudestaan. Oppilaat puhuivat varmaan vain koulutuksestaan ja siitä, miten hienoa se kaikki olikaan.
”Minä puhuin Huurutassun mestarista, senkin kalanaivo!” Vanamotassu sihahti ja Kuunvalon korvat heilahtivat taas. ”Millainen hän on?”
”Onko hän ankara? Pelottava hän ainakin on…” Peuratassun sanat saivat Kuunvalon viikset värähtämään. Ankara? Pelottava?
”Ja yrmy”, Vanamotassu sanoi ja nauroi omalle teennäiselle äänelleen. ”Hän ei hymyile koskaan. Hän on mestarina varmaan ihan tyytymätön.”
Kuunvalo irvisti ja luimisti korviaan oppilaan sanoille. Kuunvalo ei ollut kuitenkaan yllättynyt. Huurutassu ajatteli varmasti samoin ja nyt Kuunvalo saisi kuulla sen omin korvin. Kuunvalo oli aina ajatellut Huurutassun toivovan ketä tahansa mestarikseen ja-
”Ei suinkaan”, Huurutassu sanoi ja Kuunvalo kääntyi katsomaan heinien läpi oppilasjoukkiota. ”Ei hän ole ankara. Hän on mukava ja taitava! Ja yrmyä nähnytkään.”
”Ei hän koskaan hymyile!” Vanamotassu älähti. Huurutassun naurahduksen Kuunvalo tunnistaisi missä tahansa.
”Kyllä hymyilee. Ei ehkä usein, mutta kyllä hän hymyilee. Hänellä on vain… kova kuori, jonka alle on vaikea päästä”, Huurutassu sanoi ja Kuunvalo kuuli oppilaan puheessa hymyn, joka hänen huulillaan oli. ”En haluaisi vaihtaa häntä mistään hinnasta. Hän on paras. Eikä yhtään pelottava! Tai ehkä hän on ja tulee puremaan teiltä korvat irti yöllä!” Huurutassun kiusoitteleva nauru tarttui miltei Kuunvaloon. Pieni lempeä hymy levisi valkoturkkisen soturittaren huulille, kun hän kuunteli Huurutassun puhetta. Kollin äänessä ei kuulunut valehtelun merkkejä; hän tarkoitti, mitä sanoi.
”Onko hän oikeasti mukava?” Peuratassu kysyi pää kallellaan. ”Hän vaikuttaa aina olevan pahalla päällä.”
”Ei kaikkien tarvitse hymyillä auringonkierrosta toiseen, siinähän kuka tahansa väsyisi”, Huurutassu naukui. ”Ei me tiedetä, miksi hän ei hymyile niin paljoa ja mitä väliä. Minä tiedän, että hän on mukava ja taitava soturi ja mestari! Ihan paras. Osaan jo vaikka ja mitä, kiitos hänen! En vaihtaisi häntä kehenkään, en edes päällikön oppilaana olemiseen. Koskaan.”
Kuunvalo hymyili itsekseen. Hän ei tainnut sittenkään olla niin kamala, mitä itsestään luuli. Ja kenties hänen tulisi osoittaa se niin itselleen kuin myös Huurutassulle paremmin.

Kuunvalo kulki oppilaansa kanssa lähellä Jokiklaanin ja ei-kenenkään-maan rajaa. Kuunvalo oli tuonut oppilaansa metsästämään tänne, sillä oli aamupartiossa haistanut saaliseläinten hajuja näillä seuduin. Huurutassu kulki hieman edellä nenä tuhisten ahkerasti, kun hän etsi mahdollista saalistettavaa. Kuunvalo huomasi oppilaansa yllättäen pysähtyvän.
”Mitä nyt?” Kuunvalo puhui hiljaa. Huurutassu kääntyi katsomaan mestariaan kohti ja loikki hänen luokseen.
”Haistan kissan, mutta… En klaanikissaa”, Huurutassu selitti ja Kuunvalon silmät menivät viiruiksi. Hän maisteli ilmaa ja nyökkäsi. Huurutassu oli oikeassa.
”Näytä taitosi ja jäljitä”, Kuunvalo sanoi ja Huurutassu nyökkäsi tomerasti. Leopardikuvioinen kolli lähti seuraamaan tuntemattoman kissan hajua ja ei mennyt kauaa, kun kaksikko jo näki tunkeilijan. Aivan Jokiklaanin rajalla oleskeli kirjava kissa. Kuunvalo siristi silmiään katsoessaan rajalla makoilevaa kissaa. Kissa ei suoranaisesti ollut Jokiklaanin reviirillä, mutta ei myöskään ulkopuolella siitä. Ei häntä voinut rajalle jättää norkoilemaan. Kuunvalo pörhisti niskakarvansa ja asteli kohti kissaa.
”Onko hajuaistissa vikaa?” hän töksäytti ja rajalla makoilevan kissan pää kääntyi katsomaan Kuunvalon suuntaan. ”Olet miltei Jokiklaanin reviirillä.”
Rajalla oleskeleva… naaraskissa hymyili ja ravisteli turkkiaan. ”Miltei.”
”Olet liian lähellä”, Kuunvalo varoitti. ”Laputa tiehesi reviiriltämme.”
”Enhän minä tässä ketään häiritse”, naaraskissa vastasi.
”Olet liian lähellä reviiriämme!” Kuunvalo toisto jämäkämmin. ”Kai tiedät, mitä se tarkoittaa? Kyllä vain, mene kauemmas ja etsi oma reviiri.”
Kilpikonnakuvioillen naaras näytti huvittuneelta ja se sai Kuunvalon miltei hermostumaan. Oliko tämä kissa täysi kutuaivo? Kuunvalo oli valmis murisemaan, mutta viimeinkin naaraskissa asteli poispäin rajalta. Kuunvalo nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan antaisi kissan vain tallustaa takaisin paikalleen vaan jämähti istumaan niille sijoilleen, silmät tiukasti lyhythäntäisen kulkukissan turkilla. Huurutassu istui mestarinsa vierelle ja Kuunvalo oli varma, että kolli oli hymyillyt hetkellisesti. Hän napautti oppilaansa lapaa, katse yhä tiukasti kulkukissassa, joka taisi viimeinkin tajuta astella pois rajan lähettyviltä.

Aurinko oli jo lähemmäs laskemaan päin, kun Kuunvalo palasi oppilaansa kanssa Jokiklaanin leiriin. Hän tunsi vatsansa kurisevan hulluna ja hän halusi täyttää vatsansa mehevällä kalalla. Huurutassun vatsa oli hetkeä aiemman kurissut, valittaen huutavaa nälkää ja se oli ollut merkki Kuunvalolle, että heidän oli aika palata leiriin. Kulkukissa ei ollut palannut hetkeen.
Kun he astelivat leiriin, näytti siltä, että klaanikokous oli juuri päättynyt. Kuunvalo kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja asteli Aamuruusun luokse, joka seisoi joukkion laitamilla.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi ja kosketti nenällään Aamuruusun nenää.
”Klaaniin liittyi uusi soturi”, Aamuruusu sanoi leveä hymy huulillaan. Totta kai. Kuunvalo nyökkäsi tiukasti ja vasta Aamuruusun astellessa poispäin, päästi syvän huokauksen. Unitähti päästi klaaniin kenet tahansa.
”Uusi soturi!” Huurutassu hihkaisi hänen vierellään. ”Millainenhan hän on? Mistä hän on tullut?”
”No, saamme tietää sen varmasti ihan piakkoin”, Kuunvalo totesi ja pidätteli huokausta. Unitähti oli aivan typerän vastuuton. Jos Unitähti saisi päättää, kaikki pääsisivät Jokiklaaniin.
Huurutassu loikki paikoillaan ja etsi katseellaan uutta kissaa. Hän osoitti hännällään kauemmas, jossa pieni kissajoukko ympäröi jotakuta. Kuunvalo kohautti lapojaan ja kulki muutaman askeleen kohti kissajoukkoa, mutta pysähtyi äkisti.
”Et voi olla tosissasi”, Kuunvalo luimisti korviaan, kun näki, kuka Jokiklaanin uusi soturi oli. Se sama kissa, joka oli köllötellyt muina kissoina juuri aiemmin Jokiklaanin rajalla ihan kuin olisi omistanut kaiken.
”Hei! Se on se kissa rajalta!” Huurutassu hihkaisi leveä hymy huulillaan, joka kuitenkin haihtui hieman, kun hän huomasi mestarinsa ilmeen. ”Hei, ehkä hän on mukava.”
Kuunvalo mutisi jotakin ja huokaisi syvään.
”Mennään tervehtimään!” Huurutassu sanoi ja juoksi jo mestarinsa edellä kohti kilpikonnakuviollista naarasta. Kuunvalo huokaisi syvään toistamiseen, pyöräytti silmiään ja istui alas juuri niille sijoilleen. Mitä Unitähti oli taas oikein ajatellut? Ei Unitähti varmaan edes ajatellut mitään nykyään. Mustaturkkinen päällikkö tuntui tyhmentyvän päivä päivältä.
Kun kilpikonnakuviollinen naaras huomasi Kuunvalon kauempana, murjottamassa, hän lähestyi. Kuunvalon murahti itsekseen ja ei kohdannut kissan katsetta.
”Mehän olemmekin jo tavanneet”, naaras sanoi ärsyttävän heleällä äänellään ja Kuunvalo pyöräytti silmiään.
”Aivan, sinähän se”, hän sanoi hyvin teennäisellä äänellä, ”se kutuaivo, joka ei tiedä rajoista viiksikarvan vertaa.”
Kirjava naaras naurahti ja pudisti päätään. ”Tiedän kyllä, miten rajat toimivat. Isäni opetti niistä kaiken, minkä vain voi.”
”Isäsi?” Huurutassun ääni oli täynnä intoa.
”Kyllä vain”, naaras puhui leveä hymy huulillaan, ”isäni oli jokiklaanilainen.”
”Aha?” Kuunvalo tuijotti kirjavaa naarasta edessään epäuskoisena.
”Aha itsellesi”, naaras tuhahti huvittuneena. ”Isäni oli Havuvirta.”
”Se kissa, joka katosi sen tulvan aikana!” Huurutassu intoili. ”Yksisiipi kertoi siitä joskus! Muistan!”
”Terävä oppilas”, kirjava naaras sanoi. ”Halusin aina kovasti osaksi klaaneja ja nyt sain sen mahdollisuuden, kun löysin tieni tänne.”
”Hienoa”, Kuunvalo jupisi. ”Kunhan et aiheuta rajakahakoita oleilemalla rajoilla.”
Kirjava naaras kohotti kulmaansa Kuunvaloa kohti.
”Kuka sinua auttaa tottumaan klaanielämään?” Huurutassu kysyi silmät tuikkien.
”Korppivarjo tuolla noin”, kirjava naaras nyökkäsi kohti mustavalkoista kollia hymyillen.
”Et voi olla tosissasi”, Kuunvalo huokaisi ärähtäen. Totta kai juuri Korppivarjo kaikista kissoista. ”Onnea hänelle kanssasi.”
Huurutassu hymyili hermostuneesti kahden naaraan välissä ja päästi hennon henkäyksen. ”Niiiiin. Olen tosiaan Huurutassu ja tässä on mestarini Kuunvalo.”
”Kuunvalo”, kirjava naaras hymyili hieman ja nyökkäsi valkoista kissaa kohti. ”Kaunis nimi. Sopii turkkiisi. Minä olen Hämäräpilke.”
”Hei”, Kuunvalo mumisi ja katsahti sitten Huurutassua. ”Tulehan, Huurutassu. Meillä on tehtävää.”
”Ai?” Huurutassu hämmentyi, mutta seurasi mestarinsa perässä, mutta katsoi vielä taakseen Hämäräpilkettä kohti. ”Heippa! Oli hauska tutustua!”
Kuunvalo päästi turhautuneen äänen ja heitti päänsä taaksepäin, kun he astelivat tuoresaaliskasaa kohti.
”En ymmärrä, miksi Unitähti otti kulkukissan klaaniin. Taas!” Kuunvalo jupisi ja veti tuoresaaliskasasta kalan itselleen ja Huurutassulle jaettavaksi.
”Hän vaikuttaa mukavalta”, Huurutassu sanoi ja vilkaisi mestariaan. ”Ehkä hän odotti vain partiota, jolle voisi puhua.”
”Niin niin”, Kuunvalo repi suomut kalasta ja antoi Huurutassulle oman osuuteensa. Hän ei viitsinyt valittaa ja mutista asiasta Huurutassulle sen enempää vaan yritti siirtää ajatuksensa muihin asioihin, kuten Huurutassun koulutukseen ja kysyikin oppilaaltaan, oliko hänellä erityisiä toiveita seuraavalle päivälle koulutuksen osalta. Sivusilmällä Kuunvalo näki Hämäräpilkkeen puhuvan Jokiklaanin sotureille ja hänen niskakarvansa väreilivät epämiellyttävästi, kun hän silmäili kirjavaa naarasta kauempana. Huurutassun intoilu sai kuitenkna valkoturkkisen naaraan ajatukset taas muualle ja pienen hymyn jopa hänen huulilleen, kun hän kuunteli oppilaansa ehdotuksia seuraavan päivän koulutukselle.

Ensimmäinen luku – It’s loud

Pienen pennun toinen korva oli luimussa. Toinen hänen korvistaan oli luppakorva ja tulisi aina olemaan. Emo oli aina sanonut, että se teki hänestä uniikin, mutta ettei pennun tulisi koskaan antaa kenenkään eikä itsensä hävetä sitä. Eikä pentu hävennytkään korvaansa. Hän piti siitä.
Mutta se syy, miksi hänen toinen korvansa oli nyt luimussa oli se, että outo kuiskaava ääni helisi hänen korvissaan toistamiseen. Miltei joka yö hän kuuli saman etäisen äänen, joka ei jättänut häntä rauhaan. Aamulla se oli jo taas poissa. Ensin hän oli luullut sen olevan vain tuulen huminaa, mutta saman äänen jatkuessa ja voimistuessa yö yöltä hän ymmärsi, ettei se ollutkaan mitään tuulen huminaa.
Kylmäpentu yritti tassuillaan tukkia korvansa, mutta se ei auttanut lainkaan. Ääni tuntui tulevan hänen korviensa sisältä. Kylmäpentu vaihtoi levottomana asentoa emonsa vatsan vierellä ja oli jo aikoja sitten karkottanut sisaruksensa kauemmas liikkeillään. Tätä jatkui, kuten edellisinäkin öinä, kunnes Kylmäpentu vaipui uneen.
Läikikäs pentu istui sivummalla emonsa turkkia vasten samalla, kun muut hänen sisaruksensa leikkivät sammalpalloa hieman kauempana. Kylmäpentu oli rohkaistunut viime aikoina menemään mukaan, mutta tänään hänen rintakehässään otti ajatus siitä, että hän yrittäisi nyt kesken kaiken liittyä mukaan. Hän oli herännyt sisaruksiaan myöhemmin, olihan hän valvonut heitä pidempään, kuten tavallista. Kolli pystyi miltei kuulemaan korvissaan sykkivän sydämensä. Kun emo alkoi lempeästi sukia hänen turkkiaan, hän hiljalleen rentoutui ja rauhoittui.
Päivät olivat aika samanlaisia Kylmäpennun mielestä. Päivät kuluivat leikkiessä pentutovereiden kanssa, kuunnellessa emon tarinoita – jotka olivat muuten Kylmäpennun lempiasia – ja syödessä. Ja öisin Kylmäpentu joutui aina kuuntelemaan sitä outoa huminaa korvissaan, jonka yritti kovasti pitää poissa.
Paitsi tänä yönä.
Tänä yönä Kylmäpentu yritti saada selvää, mitä vaimeat äänet sanoivat. Emon tarina ikuisesti pakenevasta kissasta oli saanut Kylmäpennun pohtimaan asiaa ja kenties kohtaamalla asian, joka häntä pelotti, hän voisi päästä eroon siitä. Ainakin toivon mukaan.
Äänestä oli vaikea saada selvää. Kyllä, yksi ääni. Usean äänen sijaan Kylmäpentu oli tunnistanut, että hän kuulikin vain yhden äänen. Se oli etäinen ja humiseva, aivan kuin jonkin esteen takan. Kylmäpentua pelotti ja jännitti kamalasti, mutta hän ei halunnut antaa periksi. Isä oli aina niin rohkea ja päättäväinen, joten hänenkin pitäisi olla.
Kylmäpentu sulki silmänsä ja keskitti kaiken huomionsa ääneen, jonka kuuli korvissaan humisemassa. Pentu kurtisti silmiään, kun ääni tuntui voimistuvan ja hukuttavan hänet alleen. Hän ei saisi luovuttaa, hän oli päällikön poika! Hänen olisi pystyttävä tähän!
Kylmäpentu puri hammasta yhteen, kun keskitti kaiken huomionsa huminaan.
Pentu avasi silmänsä hitaasti, kun viimeinkin sai äänestä selvää. Tai siis, selvää ja selvää. Joku jupisi. Ei vihaisesti, mutta… ei kuitenkaan iloisestikaan. Kylmäpentu huokaisi syvään. Suuri mysteeri olikin hieman… pettymys.
Läikikäs kollipentu nousi ylös ja asteli hiljaa ulos pentutarhasta. Emo oli sanonut, että he olivat nyt tarpeeksi vanhoja menemään itse tarpeidentekopaikalle, jopa öisin. Kylmäpentu varoi askeliaan kulkiessaan leirin poikki tarpeidentekopaikalle. Hän kuunteli yhä hentoa jupinaa, joka hänen korvissaan helisi.
”Äkh”, Kylmäpentu painui matalaksi, kun huomasi kaukana taivaalla pöllön kaartavan leirin ohitse. Ei hänellä hätää ollut, mutta häntä silti ahdisti ajatuskin siitä, että joutuisi suuren linnun ateriaksi. ”Pöllö…”
”Pysy matalana ja paikoillaan”, jupinan sijasta Kylmäpentu kuuli nyt äänen selkeästi ja hän lensi kuumoon selälleen, sillä ei ollut osannut odottaa niin kovaa ääntä suoraan korvissaan. ”Shh. Ihan rauhassa.”
”K-kuka sinä olet? Missä sinä olet?” Kylmäpennun ääni värisi, kun hän puhui. Hän katseli ympärilleen hätäisenä, mutta ketään ei näkynyt. Voisiko olla...
”Sinä olet siis se uikuttava ääni, jonka olen kuullut. Ja luuli vain kuvittelevani kaiken”, ääni sanoi ennen kuin vastasi pennun esittämiin kysymyksiin. ”Olen ollut yksin niin kauan. Kukaan ei ole kuullut ääntäni niin pitkään aikaan. Se on yksinäistä puhua vain itsekseen.”
Kylmäpentu nielaisi syvään. ”O-oletko si-sinä henkikissa?”
Ääni hymähti. ”Kyllä. En kuitenkaan sellainen, miksi luulet. Tai luulen ainakin niin.”
”Miksi minä kuulen sinut?” Kylmäpentu kysyi hiljaa, kuikuillen ympärilleen. Vartiossa oleva soturi ei ollut tähän asti kuullut mitään.
”Sitä en voi sinulle kertoa”, ääni vastasi. ”Eikä se ole tärkeää. Kerro nimesi, pienokainen.”
”Kylmäpentu”, Kylmäpentu sai lopulta sanottua. ”Entä sinä?”
”Utelias, vaikka pelokas”, ääni sanoi huvittuneena. ”Olen Ikiaurinko.”
”Hei”, Kylmäpentu sanoi ja kuuli taas huvittuneen hymähdyksen.
”Hei vain. Olet vielä pentu. Miksi olet ulkona tähän aikaan pöllöjen syöttinä?” Ikiaurinko kysyi pennun korvissa.
”Tarpeidentekopaikka”, Kylmäpentu mutisi. ”Missä sinä olet? Oletko kaikkialla?”
”Periaattessa”, Ikiaurinko vastasi. ”Olen samaan aikaan kaukana ja lähellä. En ole kuin sinä. En ole kuin Tähtiklaanin kissat. Minä olen vanha sielu. Ja minusta sinun tulisi mennä takaisin nukkumaan.”
”En p-pysty nukkumaan, jos kuulen sinun puhuvan…” Kylmäpentu puhui hermostuneella äänellä.
”Ai. Olen pahoillani, jos olen valvottanut sinua”, Ikiaurinko sanoi pahoillaan. ”Annan sinun nukkua rauhassa, älä huoli.”
”Kiitos”, Kylmäpentu hymyili hieman, toivoen äänen puhuvan totta. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä.”

Hiljaisuus tuntui niin oudolta Kylmäpennun mielestä. Hän oli nyt muutaman yön saanut nukahdettua ajoissa ja herännyt pentutovereidensa kanssa samaan aikaan. Hän tunsi itsensä… rennommaksi, kun oli saanut huminan korvistaan.
Nyt pentu istui miltei tyhjän leirin laitamilla ja katseli taivaalla lipuvia pilviä. Tarinamieli istui kauempana auringonläikässä nauttimassa auringon suomasta lämmöstä, joka kuulemma olisi pian harvinaisempaa, kunhan ilmat tästä kylmenisivät entisestään. Kylmäpennun sisarukset leikkivät tappelua kauempana ja olivat yrittäneet saada Kylmäpennun mukaan, mutta hän oli emonsa lailla halunnut nauttia auringon lempeästä lämmöstä.
Hänen ajatuksensa lipuivat Ikiaurinkoon. Hän mietti korvissaan kuuluvaa ääntä. Miksi hän kuuli Ikiauringon? Toivottavasti se ei ollut merkki Tähtiklaanilta. Hän ei halunnut olla parantaja ja Tähtiklaani oli jo valinnut Tuuliklaanille parantajaoppilaan vähän aikaa sitten. Tosin, Ikiaurinko oli sanonut, ettei hän ollut Tähtiklaani. Hän oli vanha sielu.
”Vanha sielu…” Kylmäpentu mutisi itsekseen.
”Toivottavasti uni on maittanut”, Ikiauringon ääni sai Kylmäpennun karvat nousemaan pystyyn. Hän kuuli äänen päivisinkin?
”Mit-mitä?” Kylmäpennun sanat takertuivat hänen kurkkuunsa
”Taisit ajatella minua”, Ikiaurinko tokaisi. ”Avasit yhteyden ja mikään ei estä sinua puhumasta minulle myös päivisin. Olen pahoillani, jos tämä sinua kovasti häiritsee. Toivon kuitenkin, että olet saanut nukuttua nyt, kun olen ollut suu supussa.”
”Ei ei!” Kylmäpentu pudisti päätään puhuessaan, kunnes tajusi, ettei tämä ääni sitä näkisi. Hän madalsi ääntään, jotta hänen emonsa ei kuulisi. ”Ei haittaa. Ihmettelen vain… miksi.”
”Kaikki aikanaan, pentu pieni”, Ikiaurinko vastasi, lause loppuen pieneen naurahdukseen. ”Kerrohan, kuinka vanha sinä olet, pentu?”
”Mi-minä… tuota… melkein kuusi kuuta”, Kylmäpentu nielaisi kuivuudeen kurkustaan. Hänen sydämensä hakkasi rintakehässä ja hän yritti keskittyä sen sijaan Ikiaurinkoon.
”Oho. Melkein jo oppilasikäinen”, Ikiaurinko vastasi. ”Olet varmaan innoissasi.”
”En nyt tiedä”, Kylmäpentu mutisi ja raaputti maata tassullaan. ”Olen hermoissani. Kaikki uusi pelottaa ja hermostun helposti. Ei minusta tule varmaankaan hyvää soturia.”
”Jokainen soturi on erilainen”, Ikiauringon äänensävy oli lohduttava. ”Sinun tulee luottaa itseesi. Se vie aikaa. Jokainen soturi on tehnyt virheitä ja tulee aian tekemään, vaikka et sitä tiedäkään. Sinusta tulee hieno soturi ja tulet pärjäämään hyvin. Kerro vain huolistasi mestarillesi rohkeasti.”
Kylmäpentu oli hetken hiljaa. Vanha sielu.
”Minä- kiitos. Minä yritän”, Kylmäpentu sanoi hiljaa
”Se onkin tärkeintä; että yrittää”, Ikiaurinko sanoi ja sen jälkeen tuli hiljaista. Hän oli taas poissa ja Kylmäpentu istui yksin lämpimässä auringonläikässä pienten heinänkorsien ympäröimänä.

Kylmäpentu miltei tärisi, kun emo pesi hänen turkkiaan pitkin kielenvedoin. Tänään hänestä ja hänen sisaruksistaan tulisi oppilaita. Hän ei ollut valmis! Isän katse olisi heissä koko ajan ja Kylmäpennusta tuntui, että ajatuskin siitä, että KOKO klaani katsoisi häntä tänään sai pennun jokaisen karvan pystyyn. Tarinamieli hyräili hiljaa, yrittäen rauhoittaa pentunsa ahdistunutta mieltä. Kolme muuta odottivat kärsimättömästi Pilvitähden kokoontumiskutsua.
”Enkö minä voisi jäädä tänne?” Kylmäpentu aneli. ”En minä halua…”
”Kylmäpentu, rakas”, Tarinamieli hymyili rakastavasti pennulleen, ”katsohan minua.”
Kylmäpentu kohotti katseensa ja kohtasi emonsa keltavihreät silmät.
”Sinä pystyt tähän. Se on okei, jos pelottaa ja hermostuttaa. Mutta haluatko antaa niiden tunteiden kontrolloida itseäsi ja estää sinua iloitsemasta?” Tarinamieli kysyi lempeästi. Kylmäpentu pudisti päätään. ”Sisaruksesi istuvat rinnallasi koko ajan, et ole yksin. Sinä olet rohkea pentu, anna itsellesi mahdollisuus todistaa se itsellesi. Muut eivät merkitse nyt mitään.”
Kylmäpentu nyökkäsi ja katsahti maahan.
”Hengitä samaa tahtia kanssani”, Tarinamieli sanoi sitten. Hän hengitti rauhallisesti ja tasaisesti, ottaen syviä hengenvetoja. Kylmäpentu seurasi emonsa merkkiä ja hiljalleen sydämen painostava tykytys rinnassa alkoi hellittää. ”Tee näin aina, kun sinua hermostuttaa. Keskity hengitykseesi tai tuuleen. Tai sateen ropinaan.”
”Minä yritän”, Kylmäpentu nyökkäsi.
”Se on tärkeintä”, Tarinamieli hymyili. Pilvitähden äänen kajahdus kuului ulkoa ja Kylmäpentu veti syvää henkeä. Hän pystyisi tähän.
”Minä pystyn kyllä”, hän sanoi itselleen.
”Niin pystyt”, Ikiauringon hento ääni kuului hänen korvissaan, kun hän asteli sisarustensa mukana ulos pentutarhasa. He asettuivat Viimakiven juurelle ja kohtasivat isänsä katseen. Hän nyökkäsi kumppaniaan kohti ja odotti, kunnes koko klaani oli koolla.
”Olemme kokoontuneet tänäänTähtiklaanin katseen alle nimittämään kolme uutta oppilasta Tuuliklaanille”, Pilvitähti aloitti kokoontumisen ja katsoi alas Viimakiveltä kohti neljää pentuaan. Kylmäpennun jokainen lihas oli jännittynyt eikä hän tohennut rentouttaa niitä, sillä pelkäsi tärisevänsä näkyvästi. Hänen rintakehässään puristi ikävästi.
”Kielopentu, Kylmäpentu, Pääskypentu ja Haikarapentu, olette nyt kuuden kuun ikäisiä ja onkin teidän aikanne päästä oppilaiksi”, Pilvitähti jatkoi ja Kylmäpentu rukoili, että isä puhuisi nopeasti koko seremonian läpi. ”Kielopentu, tästä päivästä alkaen sinut tunnetaan Kielotassuna. Mestariksesi tulee Piikkihernehäntä.”
Kylmäpentu näki sivusilmällään kellertävän ruskean soturin astelevan Kielotassun vierelle. Kylmäpentu piti katseensa tiukasti isässään, sillä pelkäsi hermostuvansa, jos näkisi muiden kissojen katseet turkillaan.
”Kylmäpentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Kylmätassuna ja sinun mestarinasi tulee toimimaan Pyörresydän”, Pilvitähti sanoi. Kylmätassu odotti koko keho kuin jäätyneenä sitä, kun hänen mestarinsa astelisi hänen vierelleen. Hopeanharmaa juovikas naaras tuli hänen vierelleen ja hymyili hieman. Naaras asettui hänen rinnalleen. Kylmätassu tunsi soturittaren katseen turkillaan polttavana. Yllättäen naaras kietoi tuuhean häntänsä Kylmätassun ympärille, peittäen hänet osittain muilta. Kylmätassu tunsi lihastensa rentoutuvan hieman hellän kosketuksen seurauksena.
”Pääskypentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Pääskytassuna ja sinun mestariksesi tulee Korppivaisto”, Pilvitähti sanoi ja odotti hetken aikaa. ”Ja Haikarapentu, sinut tunnetaan Haikaratassuna. Sinun mestariksesi tulee Sadehäntä.”
Pyörresydän hipaisi hännänpäällään Kylmätassun korvaa. Kylmätassu ymmärsi, että heidän tulisi nyt koskettaa neniä ja hän kurotti kuononsa korkealle. Hän sulki silmänsä tiukasti kiinni, kun tunsi mestarinsa nenän koskettavan omaansa.
Sen jälkeen hänen ympärillään syttyi onnitteluhuudot ilmoille, kun Tuuliklaanin kissat huusivat uusien oppilaiden nimiä. Kylmätassu luimisti korvansa, mutta piti selkänsä mahdollisimman suorana koko ajan. Kun kokoontuminen oli viimeinkin ohi, hän kipitti matalana kulkien emonsa luokse ennen muita sisaruksiaan ja sai lempeän nuolaisun päälaelleen emoltaan. Tarinamielen kurkusta kumpusi lämmin kehräys, kun hän katseli oppilaiksi nimitettyjä jälkeläisiään ja onnitteli heitä. Haikaratassu oli innoissaan saadessaan mestarikseen klaanin varapäällikön ja Kielotassu antoi heidän emonsa pestä hänen korvantaustojaan. Pääskytassu taas selitti emolle omasta mestaristaan. Kylmätassu istui hiljaa sisarustensa rinnalla. Heidän isänsä tuli heidän luokseen ja puhui jotakin, mutta Kylmätassu keskittyi vain korvissaan humisevaan ääneen;
”Onnea, Kylmätassu.”