Toinen luku - Taival

Valosydän oli kovin häkeltynyt Varjoklaaniin pelmahtaneen kulkukissan käytöksestä. Hän oli jäämässä hetkeksi tänne saadakseen yhteyden Tähtiklaaniin, joka oli hiljaa kuin ei olisi edes olemassa. Taival kokisi aikamoisen pettymyksen, kun Tähtiklaani ei vastaisikaan hänelle. Puhuisiko Tähtiklaani edes kulkukissoille? Olihan Taival puoliksi Varjoklaanin kissa, mutta hän oli elänyt koko elämänsä vapaata kulkukissan elämää, sammakko sentään!
Valosydän halusi kuitenkin auttaa Taivalta. Hän ymmärsi halun saada yhteys Tähtiklaaniin. Valosydän oli aina halunnut puhua emolleen Sydänmielelle, joka oli kuollut vähän Valosydämen kuoleman jälkeen, mutta ehkä vain kerran oli hän nähnyt unta naaraasta, mutta nyt se oli vain sumuinen ja hämärä muisto, josta hän ei muistanut miltei mitään.
Ja nyt Taival oli pyyhältänyt ulos leiristä aivan kuin omisti koko havumetsän! Valosydän oli rynnännyt hänen peräänsä hetken seisottuaan aivan ymmällään paikoillaan. Vaikka kolli olikin suuri ja varmasti taitava, ei Valosydän sitä epäillyt, mutta Yönkajon lauma oli vaarallinen kaikille kissoille, jos he olivat ihan yksinään! Ja sitä paitsi, Valosydän oli määrätty opettamaan Taivalta klaanin tavoille ja kollin pitäisi edes vähäsen ymmärtää tästä kaikesta.
Tummanpuhuva kolli kulki kaukana edessä kohti pientä suoaluetta. Valosydän juoksi hänet nopeasti kiinni, olihan hän yksi Varjoklaanin nopeimmista kissoista kiitos vahvojen käpäliensä.
”Voin näyttää sinulle Varjoklaanin reviirin parhaimmat saalistuspaikat”, Valosydän ehdotti kollille, kun oli päässyt tämän rinnalle.
”Enköhän minä löydä itsekin”, Taival sanoi ja Valosydän puuskahti.
”Mitä haittaa siitä on, jos opit tuntemaan alueen ensin?” Valosydän haastoi. Kolli vilkaisi häntä, mietti ja nyökkäsi sitten.
”Eipä siitä haittaa ole sitten”, kolli kohautti lapojaan. Valosydän hymyili voitonriemukkaasti ja lähti viemään heitä ympäri Varjoklaanin aluetta. Jos Taival oli täältä kotoisin, olisi se ehkä ihan kivakin tuntea Varjoklaanin aluetta paremmin. Ehkä se toisi kollia lähemmäs klaania ja sitten vielä Tähtiklaania.
”Tässä on kaksijalanpesä, joka on nykyisin tyhjillään”, Valosydän kertoi, kun he saapuivat eräälle kaksijalanpesälle. ”Kuita sitten viherlehden aikoihin kaksijalkoja tuli tänne, mutta jo monta vuodenaikaa se on ollut tyhjillään. Sisällä on paljon hiiriä.”
Taival katseli kaksijalanpesää, joka kohosi hänen edessään. ”Saalistatko sinä paljon tuolla, Valovarjo?”
”Valosydän”, Valosydän korjasi. ”Nimeni on Valosydän.”
”Aijaa”, Taivaleen korva heilahti ja sitten hän oli jo kiertämässä kaksijalanpesän toiselle puolelle.
”Odota!” Valosydän juoksi hänen eteensä. ”Kierretään nyt ensin loputkin alueet.”
Taival tuijotti Valosydäntä hetken, kunnes kääntyi sitten seuraamaan kilpikonnakuviollista naarasta. Valosydä johdatti heidäy rajan tuntumaan ja Taival nuuhki ilmaa, kun Jokiklaanin haju voimistui.
”Täällä haisee hassulta”, Taival totesi sitten ja lähestyi rajaa, miltei ylittäen sen.
”Taival!” Valosydän älähti paniikinomaisesti ja tuuppasi kollin pois rajalta. Kollin toinen etutassu oli mennyt rajan ylitse. ”Tässä menee Varjoklaanin ja Jokiklaanin raja. Sitä ei saa ylittää tai saamme Jokiklaanin kissat kimppuumme ja kissoja kuolee.”
Taivas toljotti Valosydäntä ihmeissään. ”Miksi ihmeessä?”
Valosydän veti syvää henkeä. ”Taival, tiedän, että olet tottunut kulkemaan vapaasti missä haluat ja milloin haluat, mutta täällä asiat eivät ole niin. Kissat noudattavat yhteisiä sääntöjä ja viisi klaania ovat jakaneet reviirit, jotta jokaiselle riittää ruokaa. Se on Tähtiklaanin tahto, Taival”, Valosydän selitti sitten. ”Jos tahdot tavata Tähtiklaanin, tulee sinun noudattaa niitä sääntöjä, jotka itse Tähtiklaani on asettanut. He tapaavat sinut varmasti helpommin, jos opettelet noudattamaan heidän tapojaan ja sääntöjään. Ja minä tahdon auttaa sinua.”
Taival räpäytti silmiään muutaman kertan Valosydämelle, kunnes nyökkäsi. ”Hyvä on. Minä yritän.”
”Kiitos, ja minä todella haluan auttaa”, Valosydän lupasi. ”Et ole ainoa, joka haluaisi puhua heille. Jotkut soturit ovat onnekaita, kun ovat saaneet kunnian vaihtaa kieliä Tähtiklaanin kanssa.”
Valosydän selitti Taivaleelle soturilain ja sen sisällön ja muut säännöt ja tavat. Valosydän tiesi, ettei kolli oppisi yhdellä kertaa eikä varmasti muistaisi ihan kaikkea, mutta se olisi alku. Hän oppisi ennen pitkään.
”Kamalasti sääntöjä”, Taival totesi sitten.
”Tähtiklaani on ne meille määrännyt”, Valosydän sanoi ja vilkaisi kohti taivasta, joka värjäytyi jo oranssin ja punaisen väreillä.
”Mutta miksi?” Taival kysyi. Valosydän avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Ei hän ollut oikeastaan ihan noin syvällisesti sitä koskaan ajatellut.
”Tähtiklaani syntyi kauan ennen kuin edes minun isovanhempani olivat syntyneet tai edes heidän isovanhempansa. Tähtiklaani johdatti kissat yhteen ja jakoi heidät viiteen klaaniin, jotta jokainen voisi elää omien taitojensa ja oikeiden kissojen kanssa. Mutta silti sovussa ja yhdessä. Ilman yhtä ei ole toista. En tiedä tarkkaa tarinaa klaanien historiasta, mutta tärkeintä oli Tähtiklaanin tahto”, Valosydän pohdiskeli. ”Säännöt pitävät meidät yhdessä ja elossa.”
”Olen selvinnyt ilman sääntöjäkin”, Taival totesi.
”Ja olet ilman Tähtiklaania, etkö olekin”, Valosydän napautti takaisin. ”Toisinaan tietyt säännöt eivät ole pahasta. Ne ovatkin toisinaan vain ohjeita ja niiden takia meillä on Tähtiklaani.”
Valosydän asteli Taivaleen ohitse ja heilautti kollin kohalla lyhyttä häntäänsä ennen kuin jatkoi taas matkaansa, johdatten kollin eräälle hyvälle alueelle saalistaa.

Taival oli ohjattu nukkumaan soturien pesään ja hän oli yrittänyt nukkua kissapaljouden keskellä, mutta kuten Valosydän oli arvannut, ei siitä ollut tullut mitään. Kolli ei saanut unta kissojen keskellä ja oli luovuttanut sen suhteen nopeasti ja käpertynyt nukkumaan leirissä olevan kaatuneen männyn alle nukkumaan, jossa hän sitten nukkui sen jälkeen joka yö.
Valosydän tutustutti kollia joka päivä klaanielämään ja otti hänet mukaan jopa niille kerroille, kun Valosydän opetti omaa oppilastaan saalistamaan ja kulkemaan Varjoklaanin reviirillä kuin varjoklaanilainen. Taival sai siitä hyvin lähempää näkemystä, miten Varjoklaanin kissat toimivat. Sysitassu näytti mielellään taitojaan Taivaleelle ja Valosydän oli varma siitä, että harmaankirjava kolli halusi näyttää taitojaan kulkukissalle. Sysitassu selkeästi ihaili Taivalta.
Sysitassu kulki taitavasti suoalueilla ja toi mukanaan sammakon, laskien sen kahden aikuisen kissan eteen. Valosydän katsoi ylpeänä oppilastaan samalla, kun Taival tuijotti sammakkoa.
”Syötte sammakoita?” Taival oli kysynyt tuijottaessaan sammakkoa.
”Kyllä”, Valosydän nyökkäsi. ”Se on yllättävän herkullista, vaikka monet kammoksuivatkin sammakoiden, käärmeiden ja liskojen syömistä. Se on riistaa, jota meidän reviiriltämme löytyy. Jokiklaanin kissat syövät paljon kalaa muiden pienriistan lisäksi, Tuuliklaanin kissat taas jäniksiä ja muita nisäkkäitä. Taivasklaanin kissat syövät paljon lintuja ja kai myös kalaa. Myrskyklaanin kissat syövät taas lintuja ja pienriistaa.”
”Me syömme mitä vain riistaa, mitä reviiriltämme löytyy!” Sysitassu sanoi rintaansa röyhistäen. ”Nappasin eilen ensimmäisen käärmeeni!”
”Useimmiten kiitämme Tähtiklaani saaliista, jonka saamme kiinni”, Valosydän kertoi sitten. ”Tähtiklaani auttaa meitä saamaan saaliin kiinni ja kiitämme heitä siitä, että meille on suotu saaliista.”
Taival tuijotti sammakkoa ja sitten nyökkäsi. Hän yritti imeä itseensä kaiken sen, minkä Valosydän hänelle opetti. Valosydän yritti kovasti auttaa kollia saamaan kiinni Varjoklaanin tavoista, jotta tämä voisi hyvällä tuurilla saada yhteyden Tähtiklaaniin ja saada sen vastauksen, jota etsi niin kovin kuumeisesti.
Valosydän ei ollut varma, voisiko kukaan kulkukissa tai muu klaaneista kovin tietämätön saada yhteyttä klaanikissojen esi-isiin, jos ei seurannut Tähtiklaanin tahtoa tai asettamia säännöksiä, mutta Valosydän tahtoi uskoa niin. Taival oli niin määrätietoisesti tullut klaanien luokse sitä varten, joten totta kai Valosydän halusi kollin saavan yhteyden Tähtiklaaniin.
Mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi, jos kolli saisi yhteyden Tähtiklaaniin? Lähtisikö hän pois ja unohtaisi kaiken, mitä oli kokenut täällä? Valosydän ravisti päätään. Se oli Taivaleen asia. Ja Valosydän auttaisi kollia, oli se sitten turhaan tai ei.

Taival oli lähtenyt ominpäin metsälle ja Valosydän oli lähtenyt seuraamaan kollin hajujälkeä heti herättyään, löytäen kollin saalistamasta hiiriä. Valosydän liittyi mukaan ja yhdessä he saivat kiinni muutamankin hiiren. Tyytyväisinä he veivät saaliit klaaniin ja ensi kerran Taival laski saamansa saaliit tuoresaaliiskasaan.
Viherlehden vehreys oli vaihtunut oranssin ja ruskean kirjavaan lehtisateeseen. Yöt kylmenivät ja pimeys laskeutui nopeammin järven ylle. Tähdet hohtivat kirkkaampina ja Valosydän ihaili niitö usein.
Taival katseli niitä männyn alta kokoamastaan pedistä ennen kuin asteli Valosydämen luokse. He odottivat täydenkuun kokoontumiseen lähtijöiden paluuta leiriin. Taival oli kysellyt paljonkin kyseisestä täydenkuun kokoontumisesta ja Valosydän oli selittänyt kaikkien klaanien tapaavaan siellä rauhanomaisin merkein kertoen klaaniensa kuulumisista.
”Katselin aina nuorena paljon tähtitaivasta”, Taival sanoi sitten hiljaa ja Valosydän hymyili. ”Olem aina pitänyt tähdistä.”
”Niin minäkin”, Valosydän sanoi. ”Tähdet ovat Tähtiklaanin kissoja. Kun kissa liittyy Tähtiklaaniin, ilmestyy taivaalle uusi tähti.”
Taival katseli yllä hohtavaa Hopeahäntää vihreät silmät hohtaen pimeässä. Valosydän vilkaisi kollia sivusilmällä.
”Emoni kertoi aina tarinaa Tähtiklaanista ja siitä kuinka uusi tähti ilmestyy aina kissan kuollessa”, Valosydän sanoi sitten, muistellen lämmöllä emoaan.
”Hän on viisas”, Taival nyökkäsi.
”Hän liittyi osaksi tähtiä, kun olin muutaman kuun vanha”, Valosydän sanoi sitten. Pieni puheensorina kuului leirin ulkopuolelta ja Valosydän hymyili Taivaleelle. ”Tule. Mennään kuulemaan uutiset täydenkuun kokoontumisesta!”
Valosydän loikki kissoja vastaan ja Orvokkiviiksi oli heti kertomassa suu vaahdoten siitä, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut. Valosydän kääntyi vilkaisemaan Taivalta, joka seisoi yhä niin häkeltyneenä siellä, minne Valosydän oli hänet äsken jättänyt.
Valosydän kallisti hieman päätään katsellessaan pimeyteen sulautuvaa kollia. Hän oli samaan aikaan niin oppivainen, mutta silti niin ulkopuolinen täällä. Mutta Valosydän oli toiveikas. Hän tiesi Taivaleen pystyvän siihen.
Ja Valosydän myös toivoi, että ehkä heistä voisi tulla ystävät. Kulkukissaksi kolli oli aika veikeä ja mukava, vaikka eihän Valosydän kulkukissoista nyt muutenkaan mitään pahaa ajatellut, vaikka Yönkajon lauma oli saanut kaikki varovaisiksi.
Mutta ehkä jonakin päivänä Taival kokisi jotain muutakin yhteyttä klaaneihin kuin vain Tähtiklaanin ja halun saada yhteyden siihen. Aika sen tulisi kertomaan ja Valosydän todella toivoi. Taival oli osoittanut olevansa upea kissa, vaikka hänellä olikin vain yksi intressi.
Valosydän hymyili lempeästi katsellessaan kollia ennen kuin palasi Orvokkiviiksen loputtomaan puheeseen. Samalla hän mietti sitä hetkeä, jona Taival pääsisi kokeilemaan, jos vaikka saisi yhteyden Tähtiklaaniin. Valosydän vain toivoi, ettei se tulisi olemaan suuri pettymys kollille, jos Tähtiklaanin ikuinen hiljaisuus jatkuisi.
Missä oikein olet, Tähtiklaani? Miksi olet hiljaa? Täällä kaivataan sinua!

//Varoituksena vaan että tarinan päähenkilö on todella surullinen ja musertunut :( ja sijoittuu viime kokoontumisen ympärille, olen myöhässä tiedän

Neljäs luku
Koti?

Olkitassu ei halunnut enää elää itsensä kanssa.
Joka kerta kun hän sulki silmänsä, hän näki sen kaiken uudelleen: kettu syöksymässä häntä kohti, Vääräkajo pian sen hampaissa, Olkitassun kynnet yrittämässä pelotella kettua pois, Vääräkajo kuolleena hänen edessään… Jos Olkitassu vain olisi ollut vahvempi, jos hän vain olisi ollut taitavampi, jos hän vain olisi onnistunut pelastamaan veljensä - tai edes uhrautumaan hänen puolestaan. Miksi Vääräkajon oli täytynyt lähteä ja Olkitassun jäädä?
Olkitassu oli alkanut vältellä järvelle menoa, sekä kiertämään kaikki vesilammikot kaukaa. Aina kun hän näki oman kuvajaisensa ja kaikki ne virheet itsessään, puistatus ja viha värähtelivät hänen turkkiaan pitkin niin, että hän halusi repiä silmänsä irti. Tai ehkä koko kehonsa: kaikki raajat, jokaisen karvan, molemmat korvat... Hän ei halunnut olla enää hän. Ei sellaisena kuin hän nyt oli.
Eikä hän kyennyt enää elämään itsensä ja painavan, lopuutoman syyllisyytensä kanssa.
“Olisitte ottaneet minut”, Olkitassu mumisi öiseen ilmaan, kohti tähtiä. “Miksi veitte Vääräkajon? Hänellä oli koko elämä edessään Pilkkutassun kanssa.” Hän ei tiennyt kuunteliko kukaan. Hän ei edes tiennyt halusiko hän kenenkään kuuntelevan.
“Ole rohkea”, Värääkajon viimeiset sanat Olkitassulle kaikuivat yhä uudelleen ja uudelleen kollin mielessä.
“Miten?” raidallinen oppilas kuiskasi. Hän oli aina pitänyt itseään rohkeana, mutta nyt hän ei ollut enää niin varma. Hän pelkäsi omaa katsettaankin. “Miten voin olla rohkea, kun en uskalla edes elää itseni kanssa?”
Mutta kukaan ei vastannut.
Olkitassu veti väristen henkeään ja räpytteli silmiään estääkseen kyyneleitä vierimästä jälleen hänen poskilleen.
Viimeisten päivien aikana hän oli itkenyt ja löytänyt itsensä nieleskelemässä kyyneliään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se kaikki oli uutta hänelle: se suru ja tuska, joka hänen sisällään velloi. Tietenkään tämä ei ollut ainut kuolemantapaus hänen perheessään, mutta Sammalrae oli kuollut ennen kuin Olkitassu oli edes tutustunut emoonsa. Se suru, joka hänet oli vallannut emonsa kuolemasta oli muuttunut nopeasti vihaksi Villivirnettä kohtaan.
Nyt, Vääräkajon kuoleman kohdatessa, vain osa siitä surusta muuttui vihaksi häntä itseään kohtaan, mutta silti hänestä tuntui kuin sekä surua että vihaa olisi kaksinkertainen määrä.
“Olkitassu.”
Kolli tunnisti äänen heti ja pyyhki viimeiset kyyneleet kasvoiltaan, vaikka tiesikin, ettei hänen tarvinnut peitellä itseään Ilveskuuran edessä. Kun hän kääntyi, hän näki valkoisen kollin eriparisilmissä pelkkää huolta.
“Haluatko tehdä jotain?”
Joku toinen olisi kysynyt Olkitassulta oliko hän kunnossa, mutta ei Ilveskuura. Ilveskuuran ei tarvinnut - hän näki suoraan Olkitassun sisälle ja lävitse jättäen raidallisen oppilaan hämmästymään yhä uudelleen ja uudelleen. Hän näki, ettei Olkitassu ollut millään tavalla kunnossa, ja Olkitassu tiesi valkoisen sotruin haluavan auttaa ja kasata hänet takaisin niin ehjäksi kuin vain mahdollista. Se oli yksi Ilveskuuran parhaimmista, mutta myös pahimmista puolista: kuinka hän halusi aina vian auttaa ja korjata ja samassa prosessissa jättää itsensä huomiotta. Olkitassusta tuntui muutenkin siltä kuinka hän tukeutui aivan liikaa Ilveskuuraan ja tämän tarjoamaan apuun, eikä antanut mitään vastineeksi.
Joten ruskeasävyinen kolli pudisti päätään, vaikka osa hänestä huusi vastalauseita. Toinen osa muistutti häntä siitä, kuinka hän oli vain taakaksi.
“Kiitos, Ilveskuura, mutta… haluan olla yksin”, Olkitassu sanoi käheällä äänellä, joka paljasti hänen itkeneen.
Ilveskuura räpäytti silmiään. “Oletko syönyt?”
“Olen.” Toinen valhe.
Ilveskuura näytti epäilevältä, mutta lopulta hän nyökkäsi. Hän kosketti varovaisesti kuonollaan Olkitassun korvaa ennen kuin kääntyi lähteäkseen. “Muista, että olen aina tukenasi, Olkitassu”, hän kuiskasi ja lähti.
Anteeksi, Ilveskuura, mutta olet jo antanut minulle niin paljon, Olkitassu pyysi mielessään anteeksi ja mietti kaikkia niitä hetkiä, jolloin Ilveskuura oli saanut hänet unohtamaan ajatuksensa ja sisällä vellovan vihansa tai vain muuten pitänyt hänen säröilevät palasensa kasassa. En voi vaivata sinua yhtään tämän enempää.
Olkitassu nousi myös seisomaan hetken päästä ja palasi leiriin etsimään itselleen partiohommia saadakseen ajatuksensa jonnekin muualle. Turhaa se oli, mutta muutakaan hän ei voinut.

Olkitassu kyyristeli jähmettyneenä paikallaan ja antoi katseensa pureutua parin ketunmitan päässä olevaan oravaan, joka nakerteli innokkaana käpyä. Se vaikutti olevan hyvin nuori ja ehkei se sen takia huomannut ilmaan loikannutta Olkitassua ennen kuin vasta liian myöhään. Sen niska napsahti poikki ja keho veltostui Olkitassun hampaissa.
Olkitassu tunsi oravan velton painon leuoissaan ja yhtäkkiä se muutti muotoaan: oravan ruumis suureni ja ruskeaan turkkiin piirtyi mustia ja valkoisia raitoja, jotka peittyivät pian verellä ja toinen etutassu oli vääntynyt epäluonnolliseen asentoon. Olkitassu parahti pudottaessaan Vääräkajon ruumiin maahan ja ottaessaan muutaman askeleen taaksepäin silmät suljettuina.
Mutta kun hän avasi silmänsä, maassa makasi vain orava. Ei hänen veljensä.
Olkitassu hengitti raskaasti ja lähestyi oravaa varovaisesti kuin peläten sen muuttavan jälleen muotoaan. Hän kurottautui eteenpäin ja nuuhkaisi muutaman kerran: orava oli yhä orava. Kolli vetisyvään henkeä ja yritti ottaa oravan takaisin leukoihinsa, mutta joka kerta orava putosi maahan, kun hänet valtasi puistatus ja pelko, ja epätoivo alkoi kasvaa hänen sisällään. Miksei hän kyennyt viemään yhtä ainoaa oravaa leiriin? Oliko hän todella niin heikko?
“Orava maistuu kohta pelkältä mullalta, jos jatkat sen pudottelemista maahan.”
Olkitassu säikähti ääntä ja tunsi häpeän valtaavan koko hänen kehonsa. Korvat luimussa hän kohtasi Lehtikaihon katseen, josta painoi lämpö ja sääli.
Olkitassu vihasi sääliä. “Minä vain…” hän yritti löytää sanoja, mutta ne olivat karanneet jonnekin kauas. Ei hän voinut kertoa peloistaan ja asioista, joita hän näki - ne saivat hänet näyttämään entistä heikommalta, entistä rikkinäisemmältä.
“Ei se mitään”, Lehtikaiho sanoi. “Voin kantaa oravan puolestasi.”
Olkitassu halusi myöntyä. Hän halusi sanoa ‘kyllä, ota orava ja vie sen mukana kaikki pelko ja heikkouden tunne ja suru joita kannan mukanani’ mutta sen sijaan hän kiristi hampaansa yhteen ja nosti päänsä ylös. “Ei. Vien sen itse.”
“Jos niin haluat”, Lehtikaiho kohautti lapojaan, “mutta muista, ettei sinun aina tarvitse olla vahva. Joskus on hyvä olla haavoittuvainen ja näyttää omat heikkoudet, vaikka ne kuinka pelottaisivat.”
Olkitassu pysyi vaiti, mutta hänen häntänsä heilahti ärsyyntyneenä. Lehtikaiho ei ymmärtänyt mistään mitään. Kukaan ei ymmärtänyt - paitsi ehkä Ilveskuura, mutta häntä Olkitassu ei halunnut häiritä koko ajan.
Minun täytyy osata selviytyä yksin, Olkitassu muistutti itseään, en voi luottaa siihen, että joku on aina kuuntelemasssa ja auttamassa, kun pää menee sekaisin.
Kolli sulki silmänsä heti, kun oli saanut oravan hampaisiinsa. Hän keskittyi sen kevyeen, miltei mitättömään painoon, sen herkulliseen tuoksuun ja hänen leukaansa vasten koskettavaan pörröiseen häntään. Se oli vain orava, ei Vääräkajo.
Hän avasi silmänsä ja huomasi Lehtikaihon kadonneen.

Olkitassu katsoi Tuuliklaanin avaraa, kaikkialle leviävää reviiriä. Hän oli nähnyt sen monesti aiemminkin kulkiessaan kokoontumisiin, mutta tällä kertaa se vaikutti erilaiselta. Tuuli iskeytyi kollin raidalliseen turkkiin, huojutti heiniä nummella ja kutsui häntä luokseen.
Tule, se kuiskasi hänelle kutsuvalla, suloisella äänellä, joka lupasi vain vapautta ja huolettomuutta, tule ja jätä kaikki taaksesi.
Olkitassu olisi halunnut juosta nummelle ja suoraan sen takana häämöttävään metsään. Ehkä hän olisi tehnyt sen, ellei kotona leirissä olisi odottanut Ilveskuura ja Kimalletassu.
Kimalletassu… Olkitassun kääntyi katsomaan vierellään kulkevaa harmaanruskeaa naarasta, joka vilkuili vähän väliä veljeensä. Kimalletassu väitti olevansa kunnossa, vaikka Olkitassu pystyikin näkemään pienemmän oppilaan katseessa ja olemuksessa surua, jota hän yritti peitellä. Kimalletassu oli aina ollut muista huolehtivainen, mutta Vääräkajon kuoleman jälkeen hänestä oli Olkitassun mielestä tullut liiankin: hän hädin tuskin jätti Olkitassua rauhaan, seurasi tätä ja kyseli koko ajan oliko hän kunnossa. Olkitassu arvosti sitä, todella, mutta kaikella oli rajansa.
Katsoessaan siskoaan raidallinen kolli tiesi, ettei voinut vain lähteä ja jättää häntä yksinään. Vaikka Kimalletassu ei näyttänyt sitä ulospäin, hän tarvitsi Olkitassua: heillä oli enää vain toisensa Vääräkajon jälkeen. Mielessään raidallinen oppilas lupasi itselleen, ettei antaisi enää koskaan kenenkään rakkaansa kuolla hänen edessään.
“Kaikki hyvin, Olkitassu?” Kimalletassu kysyi, kun heidän katseensa kohtasivat.
Olkitassu tunsi, kuinka hänen siskonsa kosketti hänen kylkeään hännällään. “Joo, kaikki on hyvin. Jännittääkö kokoontuminen?”
“Hieman”, Kimalletassu myönsi ja väräytti korvaansa. “Siellä on aina niin paljon kissoja. Oletko varmasti kunnossa?”
“Olen, olen”, Olkitassu toisti ja yritti peittää kasvavan ärsyyntyneisyytensä. “Mitäköhän muille klaaneille kuuluu?”
Viime ajat olivat olleet synkkiä. Yönkajon lauma oli aiheuttanut klaaneille paljon ongelmia, varsinkin Taivasklaanille, mutta klaanit olivat yhdessä onnistuneet päihittämään lauman ainakin toistaiseksi. Jossain Yönkajon lauma yhä oli, nuolemassa haavojaan ja odottamassa kostoaan…
“Aikookohan Heinätähti mainita Vääräkajon…?”
Olkitassu puri hammastaan. “Pakkohan hänen on.”
He olivat loppumatkan lähestulkoon hiljaa. Kimalletassu sanoi silloin tällöin jotain, kuten kommentoi järveä tai reviirejä, mutta Olkitassu näki siskonsa vilkuilevan häntä yhä huolestuneena. Kolli piti katseensa edessäpäin ja toivoi yön olevan jo ohitse.
Saarelle vievä puunrunko oli liukas, kuten yleensäkin, ja Olkitassu antoi Kimalletassun mennä edellä. Hän oli valmis auttamaan, jos harmaanruskea naaras putoaisi, mutta Kimalletassu pääsi saarelle nopeasti ja tottuneesti. Olkitassu loikkasi alas hänen perässään ja oli kääntymässä valittamaan Ilveskuuralle Varjoklaanin hajusta, kunnes muisti kollin olevan leirissä.
Varjoklaani ja Jokiklaani olivat molemmat jo paikalla, eikä kestänyt aikaakaan, kun Tuuliklaani saapui myös. Olkitassu istui Kimalletassun vierellä muiden myrskyklaanilaisten seassa. Osa olivat lähteneet juttelemaan muiden klaanien kissojen kanssa odottaessaan, että päälliköt aloittaisivat kokoontumisen. Olkitassu halusi vain takaisin kotiin. Häntä ei yleensä haitannut tai häirinnyt kissojen paljous, mutta tällä kertaa hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tukehtumassa.
“Hei, te olette myrskyklaanilaisia, ettekö olekin?” musta naaras, joka oli kävellyt sisaruskaksikon luokse, kysyi uteliaana.
“Joo”, Kimalletassu vastasi. Hän vaihtoi hämmentyneen katseen Olkitassun kanssa. “Olen Kimalletassu.”
“Olkitassu.”
Vääräkajon kuuluisi olla mukana esittelemässä itsensä, Olkitassu tajusi ajattelevansa.
“Olen Uniyö Jokiklaanista. Mukava tavata teidät”, musta naaras esittäytyi hymyillen. “Huomasin, ettemme ole jutelleet aiemmin, joten ajattelin tutustua teihin paremmin. Jos se ei haittaa.”
“E-ei tietenkään”, Kimalletassu sanoi ujolla äänellään.
“Toki, juttele vain”, Olkitassu sanoi, vaikka hänen äänestään paistoikin välinpitämättömyys. Mikä järki olisi sanoa ei, kun tuskin päättäväiseltä näyttävä jokiklaanilainen häntä kuuntelisi?
“Lehtisade alkaa olla jo pitkällä. Lehtikato varmasti alkaa pian”, Uniyö sanoi ja vaikutti mietteliäältä. “Se on kaunista aikaa, mutta… klaanit tietenkin kärsivät.”
“Piiloutuminen ei varmaan onnistu hyvin tuolla turkilla”, Olkitassu huomautti ja nyökkäsi jokiklaanilaisen mustaa turkkia kohti.
Uniyö hymyili ovelasti. “Öisin se onnistuu.”
“En pidä lehtikadon kylmyydestä”, Kimalletassu sanoi vaivaantuneena.
“Älä huoli, pidän sinut lämpimänä, okei?” Olkitassu kiersi häntänsä siskonsa hännän ympärille suojelevasti. “Lehtikato on ohi hetkessä.”
Uniyö katsoi heitä kahta merkitsevästi. “Oletteko sisaruksia? Teissä on samaa näköä.”
“Joo”, Olkitassu vastasi. Monet olivat sanoneet, että he näyttivät samankaltaisilta, mutta Olkitassu oli aina yhtä iloinen asiasta. Hän oli ylpeä siitä, että jakoi osan ulkonäöstään Kimalletassun - ja Vääräkajon - kanssa. “Onko sinulla sisaruksia?”
“Kaksi siskoa”, Uniyö vastasi ja katsoi jonnekin taakseen. “Yksisiipi ja Kuunvalo, joka on tuo valkoinen soturi.”
Olkitassu kurkisti mustan naaraan taakse ja näki valkoisen jokiklaanilaisen juttelemassa jollekin toiselle jokiklaanilaiselle.
“Meitäkin on kolme”, Kimalletassu sanoi ja säpsähti. “Tai oli…”
Olkitassu puri hampaansa yhteen ja näki, kuinka Uniyö räpäytti silmiään ja oli avaamassa suutaan. Onneksi juuri sillä hetkellä päälliköt pyysivät hiljaisuutta aloittaakseen kokoontumisen. Kissakolmikko kääntyi kohti Puhujantammea, jonka oksilla päälliköt istuivat.
Valotähti aloitti kertomalla riistan runsaudesta ja uudesta oppilaasta. Uniyö Kimalletassun vierellä liikahti, muttei sanonut mitään. Kun Valotähti antoi puheenvuoron Heinätähdelle, Olkitassu huomasi tuijottavansa päällikköään suoraan silmiin, toivoen ettei olisi kokoontumisessa lainkaan.
“Tuulihäntä on saanut pentueen, ja klaanissamme on kolme uutta oppilasta: Huomentassu, Jäätassu ja Valotassu”, Heinätähti aloitti, ja kissat suuren puun ympärillä alkoivat toistaa uusien oppilaiden nimiä, joskin hieman vaisummin kuin yleensä. “Suruksemme ilmoitan, että Vääräkajo on kuollut.”
Kimalletassu yritti peittää nyyhkäisynsä, mutta turhaan, ja Olkitassu upotti kyntensä maahan. Automaattisesti lähimpänä olevat myrskyklaanilaiset kääntyivät katsomaan sisaruskaksikkoa ja heidän mukanaan muut klaanit. Kaikkien katseet tuntuivat porautuvaan Olkitassuun ja hän oli näkevinään Vääräkajon kullanoranssin katseen jokaisessa silmäparissa.
Uniyö liikahti. “Otan osaa”, hän kuiskasi.
Olkitassu yritti vetää henkeä, mutta hänestä tuntui kuin jokin olisi juttunut hänen kurkkuunsa kiinni. Huminatähti ääni tuli jostain kaukaa hämäryyden ja puiden takaa, kun hän kertoi Tuuliklaanin tapahtumista, ja klaanien hurraaahuudot silpoivat Olkitassun korvia. Hänen sydämensä jätti muutaman lyönnin välistä, tai ehkä se löi muutaman liikaa, Olkitassu ei ollut varma.
“Olkitassu, oletko kunnossa?” Kimalletassun ääni tavoitti hänet ja kun Olkitassu kastoi siskonsa vihreitä silmiä, joiden katse oli aivan sama kuin Vääräkajon ennen hänen kuolemaansa, Olkitassu nousi ylös ja juoksi.
Hän juoksi puunrungon ylitse, melkein lipsahti ja jatkoi matkaansa Tuuliklaanin reviiriä pitkin hidastamatta lainkaan. Jos jotakin, hänen vauhtinsa vain kiihtyi. Tuuli tuiversi hänen turkissaan kylmäten hänen kasvojaan, häntä piiskasi näkymätöntä ilmaa ja maa hakkasi vasten hänen käpäliään, kun hän juoksi ja juoksi ja juoksi läpi Tuuliklaanin reviirin ja sitten Myrskyklaanin.
Leiri tuli vastaan nopeammin kuin koskaan, ja Olkitassu pysähtyi sen sisäänkäynnin eteen. Hän räpäytti silmiään, tunsi säryn tassuissaan ja kohtasi Ilveskuuran kysyvän, huolestuneen katseen. Miksi juuri Ilveskuuran täytyi olla yövartiossa?
“Olkitassu?” kolli kuiskasi ja käveli ruskean oppilaan luokse. “Onko kaikki hyvin? Tapahtuiko jotain? Missä muut ovat? Miksi olet täällä?”
Kysymysvirta sai Olkitassun ravistelemaan päätään ja lähes raapimaan korvansa irti, mutta sen sijaan hän lysähti maahan. Hän piilotti kasvonsa ja olisi halunnut piilottaa itsensä kokonaan jos se vain olisi ollut mahdollista.
“Olkitassu!” Ilveskuuran ääni oli täynnä huolta ja pelkoa, kun hän painoi kuononsa Olkitassun päälaelle ja toisen tassunsa hänen lavalleen. “Kerro minulle, mitä tapahtui, ole niin kiltti.”
Olkitassu olisi halunnut, mutta ensimmäistä kertaa hänen elämässään hän ei kyennyt puhumaan Ilveskuuralle - ja se sattui häneen. Hän ei tiennyt mitä sanoa, miten sanoa ja missä hänen sanansa olivat, eikä hän hlaunnut kohdata Ilveskuuran katsetta tai huolestuttaa tätä yhtään enempää kuin jo oli.
“Haenko Sudenlaulun?”
“Ei”, Olkitassu sanoi käheällä äänellä. “Minä- Lehtikaiho.”
“Lehtikaiho?”
“Ole niin kiltti.”
Ilveskuuran tassu katosi Olkitassun päältä. “Tottakai, jos niin haluat.” Hän nuolaisi lohduttavasti Olkitassun korvaa. “Kerrothan- kerrothan minulle myöhemmin? Sitten kun olet valmis.”
Olkitassu kurkisti tassujensa välistä. “Aina.”
Ilveskuura juoksi leiriin.
Olkitassu nousi sillä välin ylös ja jäi tuijottamaan tyhjyyttä. Hän tunsi olonsa jo paljon vapaammaksi, kun hän ei ollut kissojen ympäröivänä, eikä missään ollut kyseleviä katseita tai Vääräkajoa.
Ilveskuura tuli pian takaisin Lehtikaiho aivan perässään. Valkoisen soturin katseessa oli yhä huolta, mutta hän ei kysynyt mitään, kun Lehtikaiho asteli Olkitassun luokse ja asetti häntänsä lohdullisesti tämän selälle.
“Mennään”, Lehtikaiho kuiskasi lempeästi. “Kiitos, Ilveskuura, tuon Olkitassusi pian takaisin.”
Ilvekuura nyökkäsi, ja Olkitassu katosi Lehtikaihon johdattamana metsään.

Olkitassu tuijotti ylle avautunutta taivasta ja kaikkia niitä tähtiä, jotka vilkuttivat hänelle. Jossain siellä, jossain noiden kauniiden pisteiden seassa olivat Sammalrae ja Vääräkajo ja ehkä he katsoivat alas Olkitassuun ja hymyilivät. Ehkä he olivat nuo kaksi kirkkainta tähteä, jotka olivat aivan lähekkäin.
“Eikö olekin kaunista?” Lehtikaiho kysyi. Hänen hännänpäänsä silitti koko ajan Olkitassun takatassua. “Tulen tänne aina, kun haluan rauhoittua.”
“On. Tämä on mukava paikka”, Olkitassu sanoi ääni yhä käheänä kaikesta siitä… aiemmasta. “En… en tiedä mitä tapahtui. Kokoontumisessa siis.”
“Ei se haittaa”, Lehtikaiho sanoi.
“Näen… näen Vääräkajon kaikkialla. Se orava pari päivää sitten… aina kun nostin sen hampaisiini, se muuttui Vääräkajon ruumiiksi. Kaikki varjot ja kissat silmäkulmassani muuttuvat myös häneksi, ja kokoontumisessa… Heinätähti kertoi Vääräkajosta ja yhtäkkiä kaikkien katseet olivat minussa ja Kimalletassussa, tai ainakin siltä se tuntui, ja kaikkien katseet muuttuivat Vääräkajon katseeksi ja muutenkin... en pysty tähän, Lehtikaiho.”
“Sinä suret, ja se on normaalia”, Lehtikaiho sanoi. “Sure niin kauan kuin sinun täytyy, mutta muista, että Vääräkajon kuolema ei ole sinun harteillasi. Sinä teit kaikkesi.”
“Hän kuoli minun takiani. En ollut tarpeeksi vahva ja taitava, totta kai se on minun vikani!” Olkitassu parahti. “Miten voin koskaan elää itseni kanssa?”
“Sinun täytyy. Kukaan tässä klaanissa ei syytä sinua. Vääräkajo ei syytä sinua. Sitä paitsi, taistelemiseen kettua vastaan tarvitaan paljon ja sinä oli rohkeampi kuin useampi muu. Edes soturi ei olisi välttämättä yksin voinut pelastaa Vääräkajoa.”
Lehtikaihon sanat saivat Olkitassun raottamaan suutaan. Hänen oli helpompi hengittää ja paino hänen päältään tuntui hieman hellittävän. Ehkä Lehtikaiho oli oikeassa. Ehkei se ollut täysin Olkitassun vika.
“Olen varma, että Vääräkajo kertoo Tähtiklaanissa kaikille ylpeänä hänen vahvasta ja upeasta veljestään”, Lehtikaiho kehräsi lämpimästi.
“Ehkä… toivon myös, että hän tietää minun olevan hänestä ylpeä”, Olkitassu mutisi vastauksensa ja joutui räpyttelemään kyyneleitä silmistään.
“Kyllä hän tietää.”
Olkitassu hymähti ja vaikkei hän sanonutkaan sitä ääneen, Lehtikaihon sanat jäivät pyörimään hänen mieleensä. Kertoikohan Vääräkajo oikeasti hänestä Tähtiklaanissa? Katseliko hän nyt alas Myrskyklaaniin? Katseliko hän Olkitassuaan, veljeään, aivan kuten Olkitassu katsoi kohti häntä?
Olkitassun pää nousi salamannopeasti ylös ja raottunein suin hän tuijotti Lehtikaihoa, joka vastasi hänen katseeseen pienellä hymyllä. “Sinä…? Miten sinä… kutsuit minua Vääräkajon veljeksi?” Tiesikö Lehtikaiho?
“Etkö sinä sitten ole?”
“O-olen, mutta… en ole kertonut muille kuin Lehmussydämelle, Ilveskuuralle ja pentuetovereilleni”, Olkitassu sanoi. Hänen ajatuksensa lähtivät laukkamaan. Oliko joku kertonut hänen salaisuudestaan muille? Pettänyt hänen luottamuksensa? Kuka se voisi olla?
“Kukaan ei kertonut minulle, jos sitä pelkäät. Minä vain… tiedän. Aluksi se oli vain pieni epäilys, joka kasvoi ja kasvoi ja lopulta olin lähes aivan varma asiasta ja päätin testata asiaa. Taisin olla oikeassa”, Lehtikaiho selitti. “Minulla on… ehkä herkempi taipumus tajuta ja tunnistaa tällaisia asioita.”
Olkitasssun uteliaisuus heräsi ja jokin hänessä alkoi yhdistelemään pieniä palasia yhteen, kunnes niistä muodostui selkeä kuva, jonka hän tunnisti ja ymmärsi heti. “Sinä et ole kolli.”
“En. Olen yhtä vähän kolli kuin sinä olet naaras - tai toisin sanottuna olen yhtä paljon naaras kuin sinä kolli”, Lehtikaiho sanoi ja naurahti. “On niin outoa sanoa se ääneen, eikö olekin? Mutta samalla niin vapauttavaa,”
“On.” Olkitassu käänsi katseensa kohti pimeää metsää. “En tiennyt… en tiennyt, että olisi olemassa muita kuin minä.”
“Et ole koskaan ollut yksin, Olkitassu”, Lehtikaiho kehräsi ja painautui vasten Olkitassua kuin emo painautui vasten pentuaan lohduttaakseen tätä. “Et koskaan. Ja sinut on ympäröity kissoilla, jotka rakastavat sinua ja ovat valmiita tekemään vuoksesi mitä vain aivan kuten sinä olet valmis tekemään heidän vuokseen mitä tahansa.”
“Kenties”, Olkitassu sanoi ja hymyili pienesti, mutta hänen mielessään oli vielä yksi painava kysymys. “Kuinka monelle olet kertonut, että olet naaras?”
“Lehmussydämelle ja Sudenlaululle, sekä Heinätähdelle”, Lehtikaiho vastasi.
Olkitassu nielaisi ja tunsi äänensä kähenevän ennen kuin edes sanoi mitään. “Oletko ajatellut kertoa koko klaanille?” Se oli kysymys, joka oli vaivannut häntä itseään ja monia kuita. Kertoisiko hän koko klaanille? Hän halusi, mutta miten hän voisi tehdä jotain niin suurta? Lähes jokainen Myrskyklaanissa näki hänet naaraana ja vaikka hän kertoisi jokaiselle, että asia ei ollut niin, kuinka moni heistä oikeasti näkisi hänet kollina? Varmasti olisi niitä, jotka yhä näkivät silmissään naaraan, ja se ajatus sai Olkitassun murenemaan.
Olisi niin paljon helpompaa, jos hän saisi aloittaa alusta. Tavata kaikki uudelleen ensimmäisen kerran ja sanoa “hei, olen Olkitassu ja kolli, hauska tutustua”.
“Olen”, naaras vastasi, “ja ehkä joku päivä saan siihen rohkeuden. Pienet askeleet vievät pitkälle. Entä sinä?”
“En tiedä. Haluaisin vain aloittaa alusta.”
“Joskus sekin on vaihtoehto. Muista, että oikeita vastauksia on todella vähän.”
He olivat hiljaa sen jälkeen ja vain tuijottivat ylös Tähtiklaaniin. Olkitassu kuvitteli Vääräkajon saalistamassa yhdessä Sammalrakeen kanssa, vaihtavan kieliä ja painautuvan heidän emonsa kylkeen aivan kuten Olkitassu oli painautunut nyt Lehtikaihon kylkeen. Vääräkajo oli onnellinen hänen mielikuvituksessaan, ja vailla mitään kipua.
Samalla hän näki itsensä Tähtiklaanissa. Kollina.

Villivirne suki Olkitassun turkkia sileäksi. Hän oli juuri saanut Kimalletassun turkin siistittyä, ja Olkitassu näki siskonsa jännittyneisyyden paistavan hermostuneen hymyn ja liikehtivän hännänpään lävitse. Olkitassu tunsi itsekin samankaltaisen hermostuneisuuden sisällään ja ehkä sen takia hän antoi isänsä sukia hänen piikikkään turkkinsa niin sileäksi kuin sen vain saattoi saada. Mutta samalla Olkitassu tunsi sisällään petoksen tunteen. Tuliko heistä sotureita vain siksi, että Vääräkajostakin oli tullut?
Heinätähti oli sanonut, ettei kyse ollut siitä, ja sekä Kolibri että Saarnisiipi olivat kertoneet oppilaittensa olevan valmiita soturiuteen. Heidän arviointinsakin oli mennyt hyvin, vaikka koko sen ajan Olkitassu oli halunnut juosta metsään ja unohtaa koko soturiuden. Hän ei kokenut olevansa valmis tai edes soturinimen arvoinen, ihan sama mitä kaikki muut hänelle sanoivat.
“Noin, näytätte upeilta”, Villivirne sanoi ja katseli hymyillen kahta jäljellä olevaa pentuaan. “Sammalrae olisi teistä ylpeä, ja Vääräkajo.” Kollin ääni värähti kolmannen pentunsa kohdalla, ja Olkitassu tunnisti isänsä silmistä saman syvän surun, joka tällä oli ollut aiemminkin Olkitassun ollessa pentu.
“Kiitos”, Kimalletassu sanoi. “Mikähän soturinimeni on?”
Villivirneen silmät välähtivät leikkisästi. “Saat kohta tietää, mutta se on kaunis. Valitsin nimenne itse. Minä… näin unta. Emonne oli siinä myös ja ajattelin, että se oli merkki nimistänne.”
Olkitassun kiinnostus heräsi, mutta hän piti selkänsä käännettynä isäänsä. Hän näki Lehtikaihon hymyilevän hänelle aukion toiselta puolelta ja Ilveskuura, joka oli juuri ollut juttelemassa naaraalle, lähti kävelemään Olkitassua kohti.
“Olkitassu”, Ilveskuura tervehti, kun pääsi kollin luokse. “Olen niin innoissani! Olet mielestäni ansainnut soturinimen jo kauan aikaa sitten.”
Olkitassu oli kertonut Ilveskuuralle kokoontumisesta ja kaikesta sitä edeltäneestä, sekä koko keskustelusta Lehtikaihon kanssa - naaraan luvalla tietenkin. “En tiedä siitä. En oikein… en tiedä onko millään enää mitään väliä, tai ainakaan sillä olenko soturi vai oppilas.”
“Tottakai sillä on väliä!” Ilveskuura sanoi ja puski Olkitassua kylkeen. “Jos ei muuta niin ainakin pääsemme taas nukkumaan samaan pesään. Olen raivannut sinulle jo paikan viereltäni.”
Olkitassu hymyili. “Kiitos, Ilveskuura. Olet ehkä ainut, joka pitää minut järjissäni tällä hetkellä.”
Juuri silloin Heinätähden ääni kuului Suurtasanteelta, ja kissoja alkoi virrata aukiolle.
“On aika nimittää kaksi uutta soturia”, Heinätähti ilmoitti ja käänsi katseensa Olkitassuun ja Kimalletassuun. “Olkitassu ja Kimalletassu, tuletteko lähemmäs?”
Ilveskuura tönäisi Olkitassun liikkeelle. Ruskea kolli läimäisi kevyesti hännällään soturia ennen kuin käveli yhdessä Kimalletassun kanssa lähemmäs Suurtasannetta, jonka päältä Heinätähti katsoi heitä kahta. Kun Olkitassu vilkaisi taakseen, sekä Ilveskuura että Villivirne hymyilivät hänelle.
Olkitassu kuiskasi nopeasti rohkaisevat sanat siskolleen, kun he kiipesivät ylös Suurtasanteelle Heinätähden luokse. Olkitassu pystyi näkemään Kimalletassun tärinän, mutta oppilas piti silti päänsä ylhäällä. Olkitassu veti syvää henkeä ja tuijotti päällikköään.
“Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Heinätähti aloitti ja käänsi katseensa molempiin oppilaisiin. “Kimalletassu ja Olkitassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?”
“Lupaan.” Kimalletassun ääni värisi, mutta hän piti päänsä ylhäällä.
Olkitassu tunsi palan kurkussaan ja kaikkien katseet turkissaan, ja halu kadota metsän siimeksiin vain kasvoi. “Lupaan.”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Kimalletassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kimallepurona. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja hyväsydämellisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Heinätähden katse siirtyi Olkitassuun terävänä ja painostavana. “Olkitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Olkiväreenä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
Heinätähti kosketti kummankin päälakea, ja Kimallepuro ja Olkiväre nuolaisivat kumpikin päällikkönsä lapaa. Klaanin oli hetkeksi täyttänyt hiljaisuus ja sitten jokainen kissa alkoi vuorotellen huutamaan kahden uuden soturin nimeä raikuvasti ja voimakkaasti. “Kimallepuro! Olkiväre! Kimallepuro! Olkiväre!”
Olkiväre kääntyi katsomaan hänen nimeään huutavia kissoja. Villivirne katsoi häntä ylpeänä, Ilveskuuran kasvot olivat peittyneet leveään hymyyn ja Lehtikaiho nyökkäsi lempeästi. Kimallepuro sipaisi veljensä kylkeä hännällään ennen kuin loikkasi alas, ja Olkiväre seurasi.
Kissat ympäröivät heidät heti lausuen onnitteluja ja heidän uusia nimiään. Olkiväreen täytti outo tunne. Hän oli odottanut tätä hetkeä koko ikänsä, mutta yhtäkkiä se ei tuntunut miltään. Edes muiden iloiset onnittelut eivät herättäneet hänessä mitään muuta kuin tyhjyyttä. Missä oli se lämpö, jota leiri, klaanitoverit ja Myrskyklaani olivat hänelle aina antaneet?
Olkiväre katseli hänen ympärilleen kokoontunutta klaania ja tajusi, ettei hän tuntenut olevansa kotona.
Hän ei halunnut jäädä.

Viides luku - My hero

//verta

Hiilloskorvan kuolema oli ollut kamala shokki Huurrekuulle. Ja sitten shokeeraavampaa oli ollut se, miksi kolli oli kuollut ja kenen kynsiin. Huurrekuun oma veli… Ja kollin sanat sen jälkeen, kun Pakkaspuro oli tuli kertomaan sen olleen hänen tekosensa… Ne kummittelivat Huurrekuun mielessä. Hän rakasti veljeään yhä niin paljon kuin vain hänen sydämensä kykeni, mutta mitä Pakkaspurolle oli oikein tapahtunut? Miten hänestä oli tullut tuollainen?
Mustaturkkinen kolli oli aina ollut hyvin suojelevainen Huurrekuuta kohtaan, mutta nyt se tuntui lyövän jo yli. Ei Pakkaspuron pitänyt tappaa ketään sen takia! Varsinkaan kissoja, jotka tahtoivat vain hyvää Huurrekuulle!
Huurrekuu oli varovainen veljensä seurassa aluksi, mutta lopulta rauhoittui. Pakkaspuro oli hänen veljensä eikä naaraan rakkaus veljeään kohtana ollut järkkynyt ja Huurrekuu tiesi ettei se koskaan tulisi järkkymään.
Hän ja Pakkaspuro olivat metsällä ja Huurrekuu silmäili veljeään. Kolli oli muuttunut niin kovin, mutta samalla ei. Hän oli yhä hänen veljensä. Mutta jotain oli tapahtunut. Huurrekuu ei vain tiennyt, että mitä. Mihin Pakkaspuro oli oikein sotkeutunut? Miten Pakkaspurosta oli tullut niin pakkomielteinen omaa siskoaan koskaan?
Hiilloskorvan kuoleman jälkeen Pakkaspuro oli entistäkin enemmän kiinni valkoturkkisessa siskossaan eikä kollin katse poikennut milloinkaan. Huurrekuu ei ollut varma, oliko ahdistunut vai ei. Hän rakasti veljeään ja rakasti heidän yhteistä aikaansa. He saalistivat yhdessä, he partioivat yhdessä ja he nukkuivat kylki kyljen. Pakkaspuron teko oli järkyttänyt Huurrekuuta ja miltei kaikki maa oli kadonnut naaraan käpälien alta, mutta samalla se oli Pakkaspuro, joka oli hänet pitänyt pinnalla.
Huurrekuu ei vain tiennyt mitä ajatella siitä, että hänen läheisin ystävänsä ja oma veljensä olisi voinut tehdä jotain niin kamalaa ja radikaalia. Myrskyklaanin kissat luulivat Hiilloskorvan vain lähteneen sanaakaan sanomatta, mutta Huurrekuu tiesi totuuden, mutta hän ei sanonut mitään. Kyse oli hänen veljensä turvallisuudesta eikä mikään tuhoaisi sitä.
Huurrekuu oli aterioimassa tällä kertaa yksin, mutta Pakkaspuro tulisi pian takaisin tarpeidentekopaikalta. Varjo lankesi Huurrekuun ylle ja naaras kohotti katseensa suureen läikikkääseen kissaan.
”Hei, Valhelaulu”, Huurrekuu tervehti suurempaa kollia. Valhelaulu nyökkäsi tervehdyksensä ja hymyili hieman. Hän kysyi, missä Pakkaspuro oikein oli. Huurrekuu osoitti tarpeidentekopaikalle ja näki silloin veljensä katseen jähmettyneen siskoonsa ja Valhelauluun.
Valhelaulu poistui hetken päästä ja Pakkaspuro näytti jotenkin jännittyneeltä sen jälkeen, syöden tuskin mitään hänen myyrästään.
Huurrekuu oli painumassa jo nukkumaan, kun pysähtyi soturien pesän suulle. Hän näki Valhelaulun kauempana ja hänen intensiiviset oranssit silmänsä, jotka katselivat häntä. Pakkaspuro pelmahti soturien pesästä Huurrekuun vierelle ja tuuppasi naaraan sisälle.
Huurrekuu huokaisi ennen kuin käpertyi sammalpedilleen ja hänen veljensä aivan häneen kiinni. Siinä oli turvallista olla, rakkaan veljen vierellä.
Pakkaspuron turkki väreili taas, aivan kuten se oli väreillyt jo muutaman päivän. Pakkaspuro oli ollut kovin levoton. He saalistivat kuitenkin aivan tavallisesti ja jopa juttelivat tutuista asioistaan. Huurrekuu tunsi surua veljeään kohtaan. Musta kolli tuntui olevan niin poissaoleva ja pois tolaltaan. Mitä hänelle oli oikein tapahtunut? Se kysymys painoi Huurrekuun mieltä. Vaikka he aina ymmärsivät toisiaan paremmin kuin kukaan, tätä asiaa Huurrekuu ei vain nähnyt selkeästi. Pakkaspuro oli piilottanu sen syvälle sisimpäänsä eikä helposti tulisi avaamaan sitä, ei edes siskolleen. Ei ainakaan vielä.

Huurrekuu kulki Pakkaspuron edellä, haistellen ilmaa saaliiden varalta. Hänen nahassaan pisteli outo tunne, aivan kuin jotakin olisi tapahtumassa. Pakkaspuro kulki korvat luimussa hänen takanaan ja kollista huokui outo olemus.
Huurrekuu kääntyi kohtamaan veljensä katseen. Kollin katse oli täynnä surua, tuskaa, katumusta ja jopa pelkoa, jonka kolli yritti aina niin kovin peittää. Huurrekuu tunsi sen nyt. Hän aisti sen ilmassa. Hän tiesi, mitä olisi tuleva tapahtumaan.
Ja hän ei pelännyt.
”Voi Pakkaspuro”, Huurrekuu hymyili haikeasti veljelleen. ”Olen niin pahoillani.”
”Minä olen pahoillani”, Huurrekuu luki veljensä huulilta tämän sanat.
”Mitä sinulle oikein tapahtui?” Huurrekuu ihmetteli apeana. ”Mitä sinulle on tehty?”
”Veljesi vietiin”, Pakkaspuro sanoi hitaasti.
”Ei”, Huurrekuu pudisteli päätään. ”Sinä olet yhä minun veljeni, tuli mitä tuli, tapahtui mitä tapahtui. Järkkyivät sitten vuoret ja nummet, kaatuisi jokainen puu maailmassa, peittyisi maa veden alle… tuhoutuisi koko maailma ja sinä olisit aina minun veljeni.”
Pakkaspuro tuijotti siskoaan silmät kosteina.
”Mutta miksi?” Huurrekuu kysyi sitten. ”Miksi sinä teet sen?”
”Jotta Valhelaulu ei kiduttaisi sinua”, Pakkaspuro puhui ja Huurrekuu nyökkäsi. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä Pakkaspuro tarkalleen tarkoitti, mutta Valhelaulu oli ollut todella outo viime päivät. Jotain olisi tapahtumassa. ”Sinä olet minun heikkouteni ja hän tietää sen. Vain esi-isät tietävät, mitä hän tekisi sinulle…”
Nyt Huurrekuu tunsi sen kaiken. Asiat olivat muuttumassa. Jotain synkkää oli tulossa eikä siltä voisi paeta ja Huurrekuun tuntemat kissat olivat sekaantuneet pimeyden kanssa enemmän kuin olisi edes tarve.
Huurrekuu tuijotti veljeään haikea hymy huulillaan. Hänen veljensä ajatteli häntä yhä, kaiken sen jälkeen ja kaiken tulevan jälkeen. Huurrekuuta vain pelotti, mitä Pakkaspurolle tapahtuisi sen jälkeen, kun Huurrekuu olisi poissa. Mikä olisi se asia, joka pitäisi Pakkaspuron poissa siltä pimeältä polulta, jonne hänet oli ajettu?
Ja Valhelaulu? Huurrekuu ei ikinä voisi uskoa, että läikikäs kolli voisi tehdä jotakin niin radikaalia kuin uhkailla Pakkaspuroa tämän omalla siskolla tai edes kiduttaa kuuroa soturia, mutta ehkä Huurrekuu ei sitten oikeasti tuntenut ketään klaaninsa kissoista.
Kaikki se, mitä hän oli unelmoinut tekevänsä elämänsä aikana… Huurrekuu katsahti kohti taivasta. Hän oli aina halunnut saada omia pentuja ja kasvattaa upeita kissoja. Heillä olisi upeat isovanhemmat ja Pakkaspuro leikittämässä heitä. Heillä oli upea isä tai toinen emo mukana kasvatuksessa ja opettamassa heille kaiken tästä maailmasta. Huurrekuu oli aina kuvitellut juoksevansa veljensä rinnalla maailman loppuun asti jahdaten saaliita Myrskyklaanille ja nähnyt heidät taistelemassa rinta rinnan, puolustamassa klaaniaan ja toisiaan.
Hän oli aina unelmoinut pitkästä elämästä perheensä rinnalla ja toivonut näkevänsä oman jälkikasvunsa varttumassa vanhoiksi, rakastumassa ja elämässä upeaa elämää. Hän oli aina toivonut näkevänsä sen kuinka lumi peittää koko maan ja olisi loikkimassa hangesta hankeen yhdessä veljensä kanssa, sotureina. Hän oli aina unelmoinut näkevänsä klaanit taas sovussa, näkevänsä kaiken järjestyvän ja näkevän emonsa pakahtuvan taas ylpeydestä, kun hän olisi saanut oman oppilaan. Hän oli aina halunnut hyvän elämän.
Mutta ehkä se ei vaatinut sitä kaikkea, mistä hän unelmoi.
Huurrekuu laski katseensa veljeensä. ”Minä rakastan sinua aina. Maailman ääriin. Kerrothan sen emolle ja isälle ja veljillemme?”
Pakkaspuro tuijotti siskoaan ja nyökkäsi. Huurrekuu nyökkäsi veljelleen, hymyillen rohkaisevasti.
”Olet rohkein kissa, jonka tiedän, Pakkaspuro”, Huurrekuu sanoi. ”Olet aina minun sankarini, tapahtui sitten mitä vain.”
Kun Pakkaspuron hampaat ja kynnet upposivat Huurrekuun kaulaan, kipu oli kova, mutta ei niin kamala kuin Huurrekuu olisi ikinä odottanut sen olevan. Se oli jotenkin… lohduttavan hento kipu.
Huurrekuu tunsi lämpimän veren pulppuavan haavastaan ja hänen äänensä korisi, kun hän yritti puhua. Tassut hänen allaan pettivät ja hän valahti maahan, veren valuessa lehtien peittämälle ruohikolle. Huurrekuu hymyili veljelleen, joka tuli aivan häneen kiinni. Hänen kehonsa oli niin lämmin ja Huurrekuu tunsi veljensä hengityksen naamaansa vasten. Hento tuulenvire kulki heidän ylitseen.
Huurrekuun katseessa sumeni ja hän tunsi olonsa heikoksi. Pakkaspuron silmistä valui vuolaasti kyyneliä ja Huurrekuu yritti lohdutta veljeään hymyilemällä.
Hän kohotti oikean tassunsa ja pyyhkäisi kyyneleen poisa veljensä poskelta. Hän katsoi veljeään suoraan silmiin, luvaten, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Hän näytti kaikki rakkautensa veljeään kohtaan katseessaa.
Huurrekuun pää laskeutui hitaasti maata vasten ja pian hän ei enää jaksanut kannatella mitään kehonsa osaa. Hän tiesi Pakkaspuron olevan hänen kehoaan vasten kääriytyneenä, mutta hiljalleen kaikki se tunto katosi.
Viimeinen asia, jonka Huurrekuu näki, oli Pakkaspuron kasvot. Ja viimeinen asia, jonka hän haistoi oli hänen veljensä. Ja viimeinen asia, jonka hän ehti lukea veljensä huulilta oli; minä rakastan sinua. Hän oli veljensä kanssa. Voisiko toivoa mitään muuta?

Huurrekuu avasi silmänsä ja kaikki kipu ja tuska oli poissa. Ei enää verta turkilla, ei kipua, ei enää mitään. Hän kohotti katseensa ja näki veljensä itkemässä hänen ruumiinsa äärellä, kasvot painautuneena hänen valkoiseen turkkiinsa.
Huurrekuu kulki veljensä ympäri, antaen hennon lipaisun veljensä päälaelle ennen kuin kääntyi kohtaamaan kissan takanaan.
”Hiutalepentu”, Huurrekuu hymyili, kun näki pienen pennun. Hänen kuollut siskonsa oli tullut häntä hakemaan. Naaraan vihreät silmät tuikkivat kirkkaasti ja hän hymyili.
”Hei, Huurrekuu”, Hiutalepennun sanat saivat Huurrekuun korvat heilahtamaan ja naaras hymyili leveästi. Hän saisi nyt kuulla kaiken koko lopullisen ikuisuutensa ja se oli kuin oikea ihme. Hän ei tulisi elämään päivääkään ilman kuuloaan.
Huurrekuu vilkaisi vielä veljeään, joka eli tietämättömänä siitä, että hänen kuuro sisarensa olisi nyt kuuleva maailman loppuun asti. Sen jälkeen valkoturkkinen naaras käänsi katseensa taas pieneen pentuun, joka johdatti hänet tähtien maille, sinne, missä muut tähtiklaanilaiset olivat ja nauttivat tuonpuoleisesta elämästään kylläisinä ja iloisina.
Huurrekuu piti kovasti siitä, miten leppoista Tähtiklaanin mailla oli. Tähdet loistivat kirkkaina ja lähellä, kissoilla ei ollut hätäpäivää ja saalis ei loppuisi koskaan. Puut olivat terveitä ja reheviä, purot liplattivat heleästi ja hento tuuli havisutti puiden lehtiä. Huurrekuu antoi itsensä hetken aikaa nauttia siitä kaikesta, mitä kuuli ympärillään. Kissojen puheensorina kaikkialla hänen ympärillään saivat naaraan hymyilemään. Pääsisiköhän hän koskaan puhumaan veljelleen näin? Jos kolli pääsisi Tähtiklaaniin, voisi se kaikki käydä toteen.
Huurrekuu tutustui nopeasti moniin kissoihin. Ei ollut väliä sillä, missä kissa oli syntynyt. Täällä kissat olivat yhtä klaania, vaikka alkuperä muistettiinkin, mutta sillä ei ollut väliä. Tulimyrsky, Huurrekuun emon isä, oli ollut ensimmäinen, joka oli lähestynyt Huurrekuuta. He olivat jutelleet ties mistä. Kolli oli ollut innokas kuulemaan enemmänkin tyttärensä jälkikasvusta ja tyttärestäänkin. Huurrekuu huomasi Vääräkajon kauempana ja tervehti tuttua toveriaan. Kolli oli emonsa Sammalrakeen seurassa. Huurrekuu tunsi iloa Vääräkajon puolesta; kolli oli viimeinkin päässyt tutustumaan omaan emoonsa.
Huurrekuu antoi käpäliensä viedä häntä matkallaan, kun hän juoksi Tähtiklaanin mailla. Se oli niin vapauttavaa. Väsymys tai rasitus ei häntä pysäyttänyt. Hiilloskorva oli liittynyt hänen mukaansa ja Huurrekuu oli ollut iloinen nähdessään ystävänsä täällä.
Jokin, joka Huurrekuun mielestä tosin oli vinossa Tähtiklaanissa, oli se, mitä niille pennuille tapahtuu, jotka kuolivat nuorena ilman perhettä. He vaelsivat toisinaan yksinäisinä elleivät löytäneet jotain kissaa, joka otti heidät siipensä suojaan ennen kuin pennun vanhemmat saapuivat tähtien maille, jos siis eivät joutuneet Synkän metsän varjoon.
Pennut olivat paljon älykkäämpiä näin kuolleina kuin elävien maassa tietyn ikäisinä. Heille oli suotu se parempaa elämää varten.
Mutta Huurrekuuta silti pisti sydämeen, kun hän ajettli niitä kaikkia pentuja ilman vanhempiaan tai ketään muuta läheistä. Ja aivan vahingossa Huurrekuusta tuli se kissa, joka oli vastassa erästä synnytyksessä kuolevaa pentua. Hän selitti pennulle mitä oli tapahtunut ja minne he olisivat menossa, yhdessä. Huurrekuu pysyi pennun luona, näyttäen hänelle kaikkea ja ennen pitkään moni muukin yksinäinen pentu liittyi hänen seuraansa, osa rohkeammin ja osa taas varovaisemmin.
Se antoi Huurrekuulle iloa. Hän ei koskaan saanut mahdollisuutta omille pennuilleen, mutta täällä hän teki jotakin ehkä sitäkin tärkeämpää. Hän auttoi ja lohdutti monia pentuja, ollen läsnä heidän elämässään ja leikkien heidän kanssaan, opettaen ja opastaen heitä.
Tietämättään Huurrekuusta tuli kuolleiden pentujen suojelija ja opastaja. Ja se kuin toi kuin pienen palasen hänen sydämeensä, joka oli puuttunut.

Luku 1

//ikäänkuin jatkoa Huomentassun tarinaan, Ampiaisturkin näkökulmasta. Tämä siksi, että kukaan ei kehittelisi omia versioita sen päälle, mitä itse olen suunnitellut ;)

Leirissä oli täysi sekasorto. Auringonnousun aikaan oli huomattu Huomentassun poissaolo. Aluksi päätettiin odottaa, että eiköhän naaras metsästä tule, mutta ei tullut. Päätettiin lähteä etsimään.
“Minä lähden!” Ampiaisturkki kailotti. Ampiaisturkin sydämessä tuntui pelon piste. Entä jos naaraalle oli käynyt huonosti? Hänhän rakasti Huomentassua. Hän on niin… persoonallinen. Menevä. Ei jää miettimään paljoakaan, ennen kuin menee jo. Mutta Huomentassu ei osoittanut minkäänlaisia tunteita kollia kohtaan. *Hän on vielä oppilas, ei hän ole vielä valmis.*
“Seuratkaa yöllistä hajujälkeä. Ampiaisturkki johtaa joukkoa. Mukaasi lähtee Aurinkohuippu, Jäätassu, Näkyviiksi ja Tuiskumarja,” Iltataival sanoi. “Ja kukaan ei lähde metsään! Jäljet sekoittuvat!”

Ampiaisturkki nuuhki mäennyppylää. Jossain oli naaraan hyvin laimea tuoksu, mutta hän ei erottanut missä.
“Äh, ei täällä mitään ole. Menkää te takaisin leiriin,” Ampiaisturkki tokaisi.
“Haistan laimean, mutta Huomentassuhan on kulkenut paljon metsässä viime aikoina,” Tuiskumarja totesi.
“Joo, eiköhän mennä leiriin, minua väsyttää,” Jäätassu sanoi haukotellen.
“Mä jään vielä, jos löytäisin jotain,” Ampiaisturkki lisäsi.

Kulkiessaan lähimaastossa kolli haistoi vielä toisenkin hajun. Valotassun. Valotassu oli aamulla näyttänyt katuvaiselta. Olikohan Huomentassun veljellä näppinsä pelissä? *Menen takaisin leiriin, ja kysyn Valotassulta,* hän päätti.

“Valotassu? Tiedätkö mitään Huomentassusta?” Ampiaisturkki kysyi lempeästi.
“Hän lähti etsimään hmm, se on salaisuus. Mutta hän meni Kuulammen suuntaan,” Valotassu kertoi arkaillen.
“Kiitos!” Ampiaisturkki kiitti.

Tuuli havisutti puiden oksia, kun Ampiaisturkki kiiti Kuulampea kohti. Ampiaisturkin sydän takoi kovaa hänen rintaansa vasten, kun hän pysähtyi. Hän alkoi etsimään hajujälkeä Huomentassusta.

Lähellä tuoksui lämmin veri. Maassa oli linnun sulkia, eikä Ampiaisturkki tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki. Kolli haisteli maata, ja ihmeen kaupalla löysi Huomentassun hajun.
“Huomentassu?” Ampiaisturkki kysyi. Vain lehdet rapisivat maassa, mitään muuta ei kuulunut. Ympäristö näytti edelleenkin Myrskyklaanin reviiriä, mutta korkokivet olivat lähempänä. Entä, jos oppilas olisi lähtenyt vuoristoon?

***

Ilta pimeni metsän ylle, mutta Ampiaisturkki jatkoi työtänsä. Huomentassun tuoksu oli koko ajan vain voimakkaampi. Hän kurkkasi toiveikkaana kuusen alle, mutta siellä ei ollut mitään. *Olisi niin Huomentassun tapaista tehdä makuusija puuhun.*
Yhtäkkiä jostain kuului oksan räsähdys. Oliko se Huomentassu? Ampiaisturkki vilkuili ympärille, kun jostain kuului rääkäisy. Mustavalkoinen, kierivä karvapallo loikkasi häntä kohti. Ampiaisturkki kävi taisteluun kynnet sojossa. Hän raapi uhrin korvia, joista alkoi valua solkenaan verta.
“Kuka olet?” Ampiaisturkki kähisi. Hyökkääjä perääntyi
“Ampiaisturkki? Olisit sanonut, että se olit sinä!” naaras syytti.
“Huomentassu,” Ampiaisturkki helpottui. “Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä!”
Huomentassu murahti. “Se on ansiosi mukaan. Mitä edes teet täällä?”
“Mitä itse?”
“Ei kuulu sinulle,” Huomentassu sanoi ja kääntyi kannoillaan.
“Odota! Tulin etsimään sinua. Kaikki on huolissaan,” Ampiaisturkki kiirehti korjaamaan sanojaan.
“Minä en tule mukaasi,” oppilas murahti.
“Sitten minä tulen sinun,” Ampiaisturkki vänkäsi. Huomentassu tuhahti. Naaras ei kuitenkaan väittänyt vastaan. Toivon kipinä syttyi Ampiaisturkin sisällä. Ehkä Huomentassu pitäisi sittenkin kollista?

Huomentassu johdatti kollin nukkumapaikalleen. Se oli eräänlaisessa kuopassa, kahden ison kiven välissä. Ampiaisturkki kyhäsi nopeasti vuoteen naaraan viereen.
“Tuossa on ruokaa,” Huomentassu nyökkäsi. Muuten niin kovaääninen ja puheliainen naaras oli nyt hiljaa.
Syötyään Ampiaisturkki kävi nukkumaan.
“Minä voin ottaa kyllä ensimmäisen vahtivuoron. En kuitenkaan saa unta,” kolli tarjoutui.
“Ei.”
Kivet hohkasivat kylmää ilmaa.
*Huomentassu on niin päättäväinen. Hän ei anna periksi. Voisipahan hän tykätä minusta!* Ampiaisturkki toivoi niin kiihkeästi Huomentassusta kumppaniaan. *Niin. Kumppania. Mitä se tarkoittaa? Pitäisi sitoutua.*
Lämpö läikähteli Ampiaisturkin rinnassa, kun Huomentassu asettui viereiselle vuoteelle. Pikkuhiljaa hän hivuttautui lähemmäs naarasta, kunnes ei enää viittinyt edetä. *Muista, että hän on vielä nuori, vasta koulutuksensa aloittanut oppilas!* Ampiaisturkki muistutti itseään.
Tähdet tuikkivat taivaalla. Jossain huhuili pöllö.
Siinä, tumman tähtitaivaan alla, Huomentassun vieressä Ampiaisturkki tunsi olonsa mukavaksi. Onnelliseksi.

//Lyhyehkö tarina XD

Luku 8

Huomentassun elämä oli pilalla. Miksi juuri Kukkaköynnös? Leiri tuntui vanhalta ja ankealta, eikä siellä pystynyt elämään. Ampiaisturkki oli raivostuttava, nuoli lohduttavasti, vaikka ei ymmärtänyt Huomentassua lainkaan. Nuoli päälakea isällisesti. Yök! Tuiskumarja oli pakottanut Huomentassun syömään tuoresaalista.
“Tänään mennään taisteuharjoituksiin!” Tuiskumarja tuli keskeyttämään Huometassun unet. Huomentassu räväytti silmänsä auki ja urahti vastaukseksi. Tuiskumarja katsoi oppilaaseensa lohduttavasti.

Pureva pakkanen saattoi kaksikon harjoituskuopalle. Lunta ei kuitenkaan ollut. Huomentassu kurkisteli uteliaana ympärilleen. Eikö ketään tullut?
“Jäätassu tulee Näkyviiksen kanssa,” Tuiskumarja sanoi kuin oli arvannut Huomentassun kysymyksen oppilaan ollessa hiljaa.
“Jäätassu? Eikö ketään muuta?”
Tuiskumarjan ilme kuitenkin vastasi jo. Ei.

“Ottakaa harjoitustaistelu,” Näkyviiksi murahti. Odottamatta sitä, että Jäätassu olisi valmis, Huomentassu ryntäsi veljensä kimppuun. “Hei! Tuo ei ollut reilua!” kolli valitti.
“Ole aina valmiina! Ei oikeissakaan taisteluissa vastustaja odota, että olet miettinyt liikkeet valmiiksi!” Huomentassu viisasteli. “Oikein!” Tuiskumarja nyökkäsi. Jäätassu pyöräytti inhoavasti silmiään loikaten sisarensa kimppuun. Hän potkaisi Huomentassun selästä vauhtia ja loikkasi pois päin. “Alkoiko pelottaa?” naaras kysyi ivallisesti. Kuitenkin Jäätassu loikkasi, teki kierteen ilmassa ja pyörähti Huomentassun alle. Jäätassu yritti läimäyttää Huomentassua kumoon, mutta hän loikkasi turvaan puuhun. Jäätassu alkoi tähyillä sisartaan väärästä puusta. Silloin Huomentassu loikkasi tömähtäen Jäätassun niskaan, jolloin kollilta meni ilmat pihalle.
“Riittää!” Tuiskumarja huusi. “Huomentassu. Osasit hyvin käyttää puuta, ja sillä tavoin yllättää Jäätassun. Kuitenkin hyökkäyksesi oli hmm… alkeellisia,” Tuiskumarja mietti.
“Jäätassun hyökkäykset olivat loistavia. Mistä olet keksinyt tuon pyörähdyksen?”
“Äh, jostakin se vain tuli,” Jäätassu naukaisi vaivaantuneena. Huomentassu kohotti kysyvästi kulmiaan. Hän huomasi, kuinka Jäätassu vaivaantuneena katseli maata kohti. Tuiskumarja antoi asian olla.

“Huomentassu,” Tuiskumarja sanoi ja viittasi hännällään oppilasta seuraamaan. Hän johdatti oppilaansa järven rantaan.
"Huomentassu," Tuiskumarja aloitti. “Sinun pitää ryhdistäytyä. Ihan oikeasti. Et voi koko elämääsi olla epätoivossa.”
Huomentassu katsoi vastarannalle. Hän saattoi juuri ja juuri huomata liikkuvia pisteitä, ja arveli niiden olevan Jokiklaanilaisia.
“Mieti elämääsi, ja anna sille merkitys. Voit saada kumppanin ja sen kanssa ihania pentuja.”
Niin. Pentuja. Pentuja Huomentassu haluaisi.
“Mieti veljiäsi. Hekin rakastavat Kukkaköynnöstä, mutta jatkavat elämäänsä eteenpäin. Mutta muista, että Tähtiklaani johtaa polkusi,” Tuiskumarja nousi ylös ja tassutteli pois.

***

Vasta tapettu hiiri makasi Huomentassun jalkojen juuressa. Hän oli jäänyt metsään yöksi, vaikka oli kylmä. Naaras tarvitsi omaa rauhaa ja miettimisaikaa. Mikä oli hänen tarkoitus elämälle? Huomentassun kyljet kohoilivat ja hengitys huurusi kylmässä ilmassa. Lämpötila oli lähes tulkoon pakkasen puolella.
Huomentassu oli kyhännyt vuoteen lehdistä ja sammalista puun juurakkoon. Hän asettui makuulle ja veti hiiren lähemmäksi itseään. Naaras näykki hiirtä, vaikka nälkä kurni. Ei tehnyt mieli mitään saalista.
Pimeyslaski metsään ja Huomentassu käpertyi kerälle. Tähdet tuikkivat taivaalla.
Huomentassu mietti Tuiskumarjan sanoja. *Voisin ryhdistäytyä. Jatkan elämää, ja Tähtiklaani ohjaa polkuani.*
Pikku hiljaa oppilas vaipui uneen kylmän tuulen leyhähdellen sammalvuoteen yllä.

Yönmusta naaras makasi pesässä, jossa haisi yrtit. Naaraan kaulassa oli syviä viiltoja, jotka näyttivät ilkeiltä. Tuo naaras näytti tutulta. Kukkaköynnös! Huomentassu tunnisti emonsa. Oliko tämä unta? Vai oli Huomentassu palannut ajassa taaksepäin? Vai… Olisiko nämä kaikki päivät ollut vain painajaista Huomentassun pään sisällä, kuvitellut vain Kukkaköynnöksen kuoleman? Mutta ei.
Kukkaköynnöksen musta turkki valahti veltoksi. Sen ympärillä väreili tähtiä, joista muodostui kaksi kissaa. Kaikki tapahtui niin kuin se oli tapaahtunut vähän aikaa sitten. “Kukkaköynnös, rakas emo, tuletko kotiin?” kissat kuiskivat. Parantajan pesässä kävi tuulen leyhähdys, mutta Huomentassu oli varma, että se ei ollut vain tuuli.

Aamu valkeni kylmin tuulahduksin puun juurelle, jonka alla oli Huomentassun vuode. Naaras räpytteli silmiään kirkasta valoa vasten. Sitten hän muisti unensa. *”Kukkaköynnös, rakas emo, tuletko kotiin?” Mitä se merkitsee? Eivätkö he olletkaan Kukkaköynnöksen ensimmäinen poikue?* Huomentassu järkyttyi.
Vuoteen vieressä oli edellisillan hiiren jäänteet. Mitään tekemättä oppilas ponnahti seisomaan ja lähti juoksemaan kohti leiriä.

Vasta vähän ennen piikkiherne muuria Huomentassu pysähtyi. Hän tasasi hengityksensä ja asteli muina kissoina aukiolle.
"Missä olet ollut?" Valotassu huusi jo kaukaa.
"Sisaresi kävi pienellä happihyppelyllä," Tuiskumarja totesi rauhallisesti silmiään räpäyttäen. Valotassun silmät laajenivat. “Vai pienellä? Huomentassu oli pois koko yön!”
“Äh, nukuin vain yön metsässä. Minulla on nyt tehtäviä tekemättä,” Huomentassu torjui. Hän tassutteli tuoresaaliskasalle ja nappasi sieltä lämpimän hiiren ja lähti klaaninvanhimpien pesää kohti.

Klaaninvanhimipien pesässä haisi.
“Kuka ei ole vaihtanut makuualusianne?” Huomentassu valitti.
“Sinä,” Vatukkakynsi murahti. “Se on sinun tehtäväsi.” Huomentassu irvisti.
“No, maistuuko hiiri?” hän kysäisi Lehväpilveltä. Naaras loi oppilaasen ystävällisen katseen ja nyökkäsi. “Sinulla on joku takaa-ajatus, eikö?”
“Öh joo… Mennäänkö metsään?” Huomentassu kysyi vaivaantuneena. Lehväpilvi nousi kömpelösti ylös ja seurasi uteliaana Huomentassua metsään.
Huomentassu istuutui kärsimättömänä. Lehväpilvi nyökkäisi rohkaisevasti. “Mikä on aihe on niin arka, ettei siitä voi puhua Vatukkakynnen ja Oravaliidon kuullen?”
“Noh, asia koskee Kukkaköynnöstä,” Huomentassu sanoi.
“Ahaa. Kuvittelin sinun keskustelevan hm, Ampiais…” “Se on vain semmoinen syyhyävä takkuturkki,” Huomentassu murahti.
“Luulin että teidän välillänne on jotain,” harmaa naaras sanoi yllättyneenä.
“Niin tuota… Olemmeko Kukkaköynnöksen ensimmäinen poikue?”
Lehväpilven vihreät silmät olivat järkyttyneet. “Olette. Miten niin?”
“No, kun valvoin sinä kuuhuippuna kun Kukkaköynnös kuoli, kaksi kissaa tulivat Tähtiklaanista hakemaan hänet. He sanoivat suunnilleen näin: Rakas emo, tuletko kotiin?”
“Kyllä hän jossain vaiheessa lähti pitkäksi aikaa klaanista jonnekkin. Kukaan ei tiedä, minne hän meni,” Lehväpilvi kertoi empien. Oliko hyvä kertoa surevalle kissalle jotain tämän tapaista?
“Hän tuli takaisin kahden oppilasikäisen kissan kanssa, joista toinen kuoli viheryskään ja toinen riistan puutteeseen. Kukaan ei tiedä, mistä he olivat peräisin.”
“Kiitos,” Huomentassu sanoi äkillisesti ja lähti järveä kohti.

Kaksi kissaa. He saattoivat olla Kukkaköynnöksen. Mutta kuka heidän isänsä oli? Huomentassu kiipesi suurta tammea ylös. Hänen mustavalkoinen pitkä häntä roikkui puunrunkoa pitkin kuin käärme.
*Minun on pakko tietää, kenen ne pennut olivat. Hinnalla tai hyvänsä,* hän ajatteli päättäväisesti. *Minulta ei rohkeutta puutu. Niin Tuiskumarja on sanonut.*

***

“Valotassu!”
Oli pimeää ja hiljaista. Harmaa pitkäkarvainen kolli makasi liikkumatta sammalvuoteella. Tai melkein. Vain karva kohoili hengityksen mukaan.
“Valotassu!” Huomentassu sanoi nyt voimakkaammin ja tökkäisi veljeään.
“Auts!” Valotassu parkaisi.
“Hiljempaa!” naaras kivahti.
“Miksi herätät minut keskellä yötä?” Valotassu kysyi näreissään.
“Tule metsään. Minulla on sulle asiaa.”
“Metsään?”
“Tule jo, ettei kukaan herää!” Huomentassu kivahti jo kovempaa. Valotassun viereisessä vuoteessa Jäätassu ähki tuskallisesti. Näki ilmeisesti painajaisia.

“Silloin kun… Kukkaköynnös kuoli, näin, kuinka kaksi tähdistä tehtyä kissaa tulivat hakemaan häntä. He sanoivat, että rakas emo, tuletko kotiin. Ja… Kysyin Lehväpilveltä että onko Kukkaköynnös synnyttänyt jo kaksi pentua, niin ei ole ainakaan leirissä. Mutta emomme lähti joksikin aikaa pois leiristä ja tuli takaisin kahden, mustan oppilasikäisen pennun kanssa,” Huomentassu vetäisi henkeä. “Ja nyt lähden selvittämään emoni juuria.”
Valotassun siniset silmät levisivät ammolleen.
“Et voi! Et voi jättää minua tänne! Jäätassu on ihan outo!” kolli vänkäsi.
“Jää pitämään huolta Aurinkohuipusta,” Huomentassu sanoi ja laski häntänsä veljensä selälle. Sitten he koskettivat neniä.
“Tähtiklaani johdattakoon polkuaisi,” Huomentassu kääntyi kannoillaan ja yritti kävellä rauhallisesti, mutta pinkaisi sitten juoksuun.
“Samoin,” Valotassu kuiskasi hiljaisesti, mutta Huomentassu ei enää kuullut.
Puut vilahtelivat ohitse, kun Huomentassu juoksi läpi Myrskyklaanin reviirin.
Se mäennyppylä, jossa hän oli veljensä kanssa keskustellut, oli tyhjä. Valotassu oli katsonut sisarensa loittonevaa hahmoa, kunnes sitä ei enää nähnyt, ja oli sen jälkeen lähtenyt häntä maata laahaten kohti leiriaukiota.

//En kovin huolellisesti tarkistanut tarinaa.

Huomentassun kuva on siis lähetettynä Rise sähköpostiin.

Liekkitassu heräsi siihen, kun joku liikkui hänen vieressään. Tottahan toki se oli Laventelitassu. Mitähän teemme tänään? Onkohan tänään mitään? Toivottavasti metsästystä. Saa nähdä. "Liekkitassu!" Kirkaskuu herättää hänet ajatuksistaan. "Valmiina!" Liekkitassu huudahtaa innokkaasti. Mitähän teemme? "Ensiksi vois siivota makuualuset, ja sitten mennään metsälle." Liekkitassu ajatteli mielessään, että miksi hän aina joutui tekemään kaikki ne hommat? "Noh, ajattelin että tykkäisit Laventelitassun seurasta", naaras sanoo ja vinkkaa silmää. Onko ihastukseni noin näkyvä? Oikeasti? Ja ajattelinko juuri ääneen? Kuinka moni siitä jo tietää? "Liekkitassuuu, maa kutsuu", Kirkaskuu naurahtaa. "A-Anteeksi", Liekkitassu kuiskaa. Hän lähti herättämään Laventelitassua. Harmaa naaras nukkui, eikä Liekkitassu millään olisi raaskinut herättää tätä, mutta niin vain liekinvärinen kolli tökkäsi tätä lempeästi kuonollaan kylkeen. "Herätys! Meidät käskettiin vaihtamaan makuualuset", Liekkitassu sanoo hiljaa. Laventelitassu nyökkäsi, ja he lähtivät kävelemään klaaninvanhimpien pesälle päin.





"Vihdoin!" Liekkitassu huudahtaa voitonriemuisena, kun he ovat viimein saanet työnsä valmiiksi.. "Heippa, Laventelitassu, minun on nyt mentävä metsälle", Liekkitassu sanoi. "Heippa, nähdään!" Laventelitassu sanoo. Kolli käveli mestarinsa luokse. "Siinähän sinä olet! Mietin jo, mikä sinulla kestää!" Kirkaskuu sanoo. "Lähdetään jo!" Liekkitassu sanoo. Kirkaskuu naurahtaa hieman. "Kalastamaan vai saalistamaan maalle?" Kirkaskuu kysyy. "Öö, ehkä maalle, se on mukavempaa", Liekkitassu vastaa. Hän on Jokiklaanilainen, mutta silti piti enemmän maalla saalistamisesta. Olisinpa Myrskyklaanilainen. Hän mietti tammipuita, maalla saalistamista, aluskasvillisuudessa vaanimista ja sitä kaikkea. Mutta Laventelitassu oli täällä. Jos hän olisi Myrksyklaanilainen, hän ei voisi olla Laventelitassun kanssa. Hänen olisi päästävä vain yli siitä, että ei voisi olla hänen kanssaan muuta kuin ystävät. Ajatus ahdisti häntä. "Liekkutassuuu, maa kutsuu! Taas sinä vajosit ajatuksiisi!" Kirkaskuu huudahti, ja heilutteli häntäänsä kollin naaman edessä. "A-Anteeksi", Liekkitassu sanoo hiljaa. Mikä minulla on? Miksi unelmoin metsästä ja maariistan nappaamisesta? Mitä jos minut häädettäisiin Jokiklaanista, koska en ollut uskollinen? "Anteeksi, jos sanoit jotain!" Liekkitassu sanoi. "En sanonut mitään! Oletko aivan kunnossa?" Kirkaskuu sanoo naurahtaen aluksi, mutta vakavoituu sitten. "Onko jokin hätänä?" Naaras kysyy. "E-Eii kai", Liekkitassu sanoo hiljaa ja vaivautuneesti. Kirkaskuu huokaisee. "Liekkitassu, kai tiedät, että voit kertoa minulle kaiken? Olen mestarisi, kerro vain jos jokin painaa mieltäsi", Kirkaskuu tokaisee. Liekkitassu tyytyy vain nyökkäämään. Ei Kirkaskuu kuitenkaan ymmärtäisi. Hän kuvittelisi, että olen petturi. Minut varmaan karkoitettaisiin ikiajoiksi! Ja sitä minä en halua. Vaikka osa sydämestäni olisikin metsässä, olen Jokiklaanilainen. "Liekkitassu! Tästä ei nyt tule mitään! Miksi sinä et kuuntele, onko huono päivä, onko jokin hätänä vai mistä tämä nyt johtuu?" Kirkaskuu huokaisee. "N-No siis, tu-tuota, ööh, ei mitään. Ei minulla ole mitään hätää. Ja olen uskollinen Jokiklaanille", Liekkitassu kertoo, vaikka tosin lipsauttaa viimeisen asian. Kirkaskuu katsoo häntä hiukan mietteliäästi. Voi ei! Mitä jos hän kertoo tuosta päällikölle! Ja hän häätää minut, koska olettaa, etten ole uskollinen! "Liekkitassu, palaa leiriin. Koitan saada jotain vielä." Liekkitassu nyökkää naaraalle. Mutta hän aikoo saada vielä jotain. Muuten kaikki luulevat häntä surkeaksi. 





Liekkitassu talsii leiriin pettyneesti. Hän ei halua nähdä nyt juuri muuta, kuin unta. Vaikkei hän edes ollut kauhean väsynyt. Mutta ehkä sitten hän voisi keskittyä paremmin. Ja ei tarvitsisi kuunnella sitä, kuinka huono saalistaja hän on. Jos joku edes haluaisi siitä huomauttaa. "Hei, Liekkitassu!" Joku sanoo, muttei hän juuri nyt jaksa keskittyä siihen, kuka se oli. "Hei", kolli mutisi. "Hei, oletko vihainen?" Kissa, jonka hän nyt tunnistaa Kirkaskuuksi älähtää. "En.. paitsi itselleni", kolli mutisee. Kirkaskuu tuijottaa oranssia kissaa hämillään. "Miksi, et ole tehnyt mitään?" Kirkaskuu tokaisee. "Minä…. Minä olen ajatellut tahtovani metsästää metsässä, tahtoa kuulla tuulen huminan puissa, kuvitellut Myrskyklaania! Tunnen itseni petturiksi!" Liekkitassu parkaisee. Kirkaskuu katsoo häneen hiukan hämmästyksissään, mutta kuitenkin lempeällä katseella. "Liekkitassu, ei se tee sinusta petturia! Olet petturi vasta sitten, kun jätät Jokiklaanin! Kukaan ei kuvittele, että olet petturi! Ja kaikki ovat varmaan miettineet jotain tuon tyyppistä!" Kirkaskuu sanoo lohduttavasti. Liekkitassun mieltä ei kuitenkaan helpottanut juurikaan tuo. "Niin kai", Liekkitassu sanoo masentuneena. Ehkä hän vielä löytää kohtalonsa. Oli se Jokiklaanissa, Myrskyklaanissa tai erakkona. "Mutta voit ottaa tämän päivän vain rennosti, ja selvitellä ajatuksiasi. Se on hyväksi sinulle, sitten ehkä harjoitukset sujuvat paremmin.




"Liekkitassu, hyvin tehty!" Kirkaskuu kannustaa. Hän oli juuri oppinut uuden taisteluliikkeen. "Onko tänään vielä jotain muuta? Kun nyt on vasta aurinkohuippu!" Liekkitassu kysyy. "Ajattelimme lähteä illalla metsälle Laventelitassun kanssa", Kirkaskuu tokaisee. Liekkitassun silmät kirkastuvat. Mitähän tekisin nyt? Liekkitassun vatsa murahtaa. Okei. Vatsani sanoo, että nyt on ruoka-aika.


Liekkitassu valitsee itselleen kalan. Hän syö kalan nopeilla puraisuilla. Ei mene aikaakaan, kun hän astelee leirissä. Hän näkee sotureita vaihtamassa kieliä, ja vain kaikkea normaalia. Ei mitään erikoista. Voisin vaikka ottaa pienet torkut. Kolli lähtee oppilaiden pesälle. Hän menee kerälle, ja yrittää nukkua. Uni ei vain jostakin syystä tule. Okei, huono idea. En saa kuitenkaan unta, joten miksi minä vain makaisin tässä? Voisin käydä nakkaamassa klaaninvanhimmille vaikka riistaa. Liekkitassu nappaa muutaman saaliseläimen kasasta. "Hei, sinä söit jo, ja nyt meinaat syödä vielä noin paljon lisää! Vie vaikka klaaninvanhimmille nuo!" Hiekkatassu sanoo. Liekkitassu joutuu irrottamaan otteensa vastatakseen. "Olen viemässä näitä klaaninvanhimmille!" Liekkitassu huudahtaa. Hiekkatassu katsoo häntä. "Ai, anteeksi!" kolli vastaa. Liekkitassu ottaa saaliit, ja kuljettaa ne klaaninvanhimpien pesään. "Voi kiitos!" Huomenkukka sanoo. "Olkaa hyvät!" Liekkitassu sanoo pirteästi. 


// 804 sanaa


Liekkitassuliinillä on onkelma:(

Kymmenes luku – It’s nearing

Ututassu kehittyi huimaa vauhtia ja myös kasvoi nopeasti, kun kuut vierivät eteenpäin. Vuodenaika vaihtui lämpimästä viherlehdestä nopeasti lehtisateeseen, joka toi pitkiä sadepäiviä ja ruskan järven ylle. Naarasoppilas voitti nopeasti monet taisteluharjoitukset, vaikka Valhelaulu näkikin aina kehitettävää naaraan liikkeissä. Jokainen oppi ikuisesti. Ututassulta löytyi kunnianhimoa ja intoa olla taitava soturi.
Valhelaulu piti niistä partioista ja metsästykerroista, joissa oli Tarinamieli mukana. Naaras oli hänen ystävänsä ja jollain ihmeellä hän onnistui viemään Valhelaulun ajatukset pois tulevasta ja keskittymään vain nykyhetkeen, nauttimaan sellaisista hetkistä, joita tavalliset soturit vailla suurta vastuuta saivat elää.
Myös Tuiskusielun seurassa Valhelaulu onnistui unohtamaan moiset asiat, jotka hänelle oli langetettu, aivan kuten Valhelaulun oman emonkin seurassa kävi. Ne olivat hetkiä, joita Valhelaulu vaali.
Tarinamieleltä löytyi toisinaan paljon sanottavaa ja toisinaan hän taas kuunteli paljon. Hän osasi kertoa mielenkiintoisia tarinoita pennuille ja toisinaan Valhelaulu jäi kuuntelemaan niitä hieman kauemmas. Hän voisi kuunnella niitä vaikka toisleta puolelta järveä, mutta hänestä oli tärkeää, että Tarinamieli näki hänen kuuntelevan ja olevan läsnä. Tarinamieli oli myös hyvää jutteluseuraa partioiden aikana.
Tuiskusielun kanssa taas metsästäminen toi paljon mielenkiintoa päivään. He kaksi jakoivat nopeuden ja ketteryyden, joten suurten saaliiden saaminen oli heille helppoa. Ikijään kanssa taas partioissa oli mukavinta, sillä emon kanssa juttelu oli mukavinta kävellessä luonnon siimeksessä.
Mutta kun ne hetket olivat ohitse, hän muistutti itselleen, että kyseiset hetket saivat jäädä vain hetkiksi ja muutoin hänen tuli ajatella klaanien hyvää ja Synkän metsän suunnitelmaa.

Valhelaulu oli koonnut itselleen läheisen pienen joukon, jossa jokaisella oli oma tärkeä tehtävänsä. Hopeaviilto oli se, joka hiljensi ja piti kissat kurissa ja monet sanoivat, että naaraasta seurasi aina verinen vana kertoen karua tarinaa hänen teoistaan. Pakkaspuro osasi houkutella kissat osaksi Synkkää metsää ja heidät uskollisemmaksi tälle heidän tehtävälleen.
Närhiviiksi olisi johtamassa Varjoklaanin mukaan tähän sekasortoon ja oli näyttämässä, että myös pienet kissat voisivat olla suuria. Hän loi sitä uskoa, että kuka vain voisi olla suuri ja vahva. Häivätuuli ja Pihkahumu olivat vähän erilaisia. Heillä ei ollut niinkään erityistä tehtävää kuin auttaa Valhelaulua sitten Myrskyklaanin päässä myöhemmin.
Valhelaulun toimivallan alla toimi koko Synkkä metsä, joten taistelijoista ei ollut pulaa. Närhiviiksi oli Varjoklaanista, Hopeaviilto Tuuliklaanista, Pakkaspuro Myrskyklaanista ja kaksikko Myrskyklaanista. He varmistaisivat hänen valtansa kaikkialla. Jokiklaani oli jätettävä tästä pois, vaikka Valhelaululla oli sieltäkin joukossaan kissoja. Myös Taivasklaanista oli muutama. Mutta Jokiklaani… Valhelaulu tiesi, että siellä oli jotakin suurta ja voimakasta.
Valhelaulu näki oppilaansa Ututassun palaamasta harjoituksistaan. ”Miksi olet täällä jo nyt, Ututassu?”
”Sielukoski on maailman typerin katti”, Ututassu murahti. ”Hän ei osannut mitään.”
Se oli kyllä valhe, sillä kollin mestarina oli kuitenkin toiminut Hopeaviilto itse. Mutta Valhelaulun oli pakko myöntää, että Sielukoski ei ollut omannut miltei lainkaan Hopeaviillon upeita taistelutaitoja ja oli aivan liian typerä ja äkkipikainen.
”Lepää loppuyö”, Valhelaulu sanoi oppilaalleen, joka kallisti päätään. ”Tarvitset sitä. Ilman lepoa mistään ei tule mitään.”
Ututassu oli kadonnut hetken päästä ja Valhelaulu tunsi helpotuksen. Naaras saisi uneksia edes normaaleja asioita. Valhelaulu asettui tutulle paikalleen kallion reunamalle katselemaan kissoja, jotka harjoittelivat Synkän metsän kissojen kanssa. Kukaan heistä ei nähnyt näin kauas, mutta kolli näki heidät kaikki.

Valhelaulu istui muiden myrskyklaanilaisten joukossa samalla, kun hänen oppilaansa Ututassu asteli Suurtasanteen alle valmiina saamaan oman soturinimensä.
”Ututassu, tästä päivästä alkaen sinut tunnetaan Utuliekkinä”, Heinätähti julisti naaraan soturinimen ja Valhelaulu hymyili. Nyt hänen oppilaansa oli tosiaan soturi, Myrskyklaanin soturi. Naaraan soturinimeä huudettiin kissojen joukossa ja Valhelaulu ulvoi mukana. Tämän yön naaras istuisi vahdissa hiljaa ja katselisi yllään loistavaa Hopeahäntää.
Valhelaulu tunsi itse ristiriitaisia tunteita Tähtiklaania kohtaan. Minne esi-isät olivat nyt kadonneet, kun heitä tarvittiin? Miksi he olivat piilossa? Pelottiko heitä? Ihan oikein heille!
Muutaman yön päästä olisi kokoontuminen, jossa Heinätähti ilmoittaisi uudet soturit ja oppilaat. Se olisi ilon aihe Myrskyklaanille ja kissat pääsisivät huutaamaan kissojen nimiä uudestaan.
Valhelaulu nukkui levottamasti eikä päätynyt koko yönä Synkän metsän maille. Hän näki taas painajaisia siitä kamalasta ajasta, kun Hopeaviilto oli upottanut kyntensä hänen nahkaansa ja kiduttanut häntä. Hän muisti sen kaiken, hän näki sen kaiken. Hän miltei pystyi tuntemaan sen kivun, joka Hopeaviillon kynsistä oli tullut.
Hopeaviilto oli monta kertaa yrittänyt väkisin joko hukuttaa hänet tai jollain muulla keinolla estää hänen hengittämisensä. Hopeaviilto oli repinyt hänen turkkiaan, tehnyt syviä haavoja hänen ohueen nahkaansa ja onnistunut jotenkin saamana Valhelaulun tuntemaan sellaista kipua, jota hän ei ollut koskaan muulloin tuntenut. Kerran hän oli ollut varma, että Hoepaviilto oli repinyt hänen sisuskalunsa ulos. Hopeaviilto oli iskenyt häntä hännällään, heittänyt häntä kivillä ja tehnyt hänen elämästään oikeaa painajaista. Hopeaviiltoa oli käyttänyt hyväkseen Valhelaulun nuorta mieltä ja kollin silloisia tunteita Hopeaviiltoa kohtaan, pakottaen Valhelaulun puolelleen.
Valhelaulu oli varma, että tunsi Hopeaviillon terävät kynbnet lapojensa alla.
Valhelaulu heräsi henkeään haukkoen. Hän oli raastanut kynsillään maata, jättäen jälkeensä syvät raidat maahan. Hän ravisteli tassuistaan mukllat pois, hengittäen yhä raskaasti. Hänen koko turkkinsa oli liimautunut hänen nahkaansa vasten. Silmät viiruilla kolli pälyili ympärilleen. Kukaan muu ei ollut pesässä hereillä, onneksi.
Läikikäs kolli rauhoitteli itseään tietäen sen vievä hetken. Hän ei nukkuisi pieneen hetkeen. Hän yritti ajatella sitä, mitä tulisi saavuttamaan, kun pääsisi valtaan. Hän toisi suunnitelmansa toteen ja silloin klaanikissat saisivat viimeinkin totella oikeita sääntöjä eikä mitään lepsuilua katsottaisi enää kynsien ohi.
Soturilakia on rikottu jo ihan tarpeeksi.

Täydenkuun kokoontumiset olivat Valhelaululle aina mielenkiintoisia, sillä hän tunnisti yllättävän monen kissan ulkonäöltä tai ääneltä, vaikkei ollut koskaan virallisesti tavannutkaan kyseisiä kissoja. Se oli huvittavaa. Ja silti suurin osa ei edes tiennyt hänen olevan se kissa kukkulan laella, joka heitä arvioi.
Ilmassa kipinöi omituinen epävarmuus, jonka syyn Valhelaulu ainakin osittain tiesi; Synkkä metsä nousi ja klaanien epäilykset toisiaan olivat säilyneet ja vahvistuivat taas kerran. Tähtiklaani oli ollut harvinaisen hiljainen jo kuita. Se ihmetytti kaikkia, sillä he olivat luulleet Tähtiklaanin ilmestyvän, kun he olisivat sopineet asiat Taivasklaanin kanssa. Jotain pientä oli kuulemma parantajien keskuudessa nähty, mutta ei mitään lohduttavan selkeää.
Tähtiklaani oli vetäytynyt peloissaan piiloon ja sekös sai Valhelaulun vain virnistämään leveämmin joka kerta, kun hän vain ajattelikin asiaa. Tähtiklaani tiesi, minkä voiman se oli päästänyt valloilleen ja se pelkäsi.
Valhelaulu silmäili kokoontumissaarella olevia kissoja. Rohkeimmat olivat uskaltautuneet kulkeutumaan muista klaaneista tuntemiensa kissojen seuraan vaihtamaan kuulumisia, mutta suurin osa pysyi oman klaaninsa porukassa ja keskusteli tuttujen ystäviensä kanssa niitä näitä. Valhelaulu ei ollut yllättynyt, kun näki Hopeaviillon Tuuliklaanin rivistössä. Mustaturkkinen naaras käänsi katseensa ja hänen ja Valhelaulun katseet kohtasivat hetkellisesti. Naaraan vaaleansinisissä silmissä välähti tyytyväisyys, kunnes naaras oli taas puhumassa omille tovereilleen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Edellisen kokoontumisen aikana naaras oli lähestynyt ja he olivat vaihtaneet muutamat lyhyet sanat. Ei hän täällä tarvinnut jutella, kun he näkivät toisiaan miltei joka yö Synkän metsän mailla.
Valhelaulu seisoi yhä itsekseen miettien, minne istuutuisi. Hänen teki mieli lähestyä hieman kauempana istuvaa Närhiviikseä, mutta myrskyklaanilainen kolli pysäytti itsensä. Hän näki harmaavalkoista varjoklaanilaista Synkässä metsässäkin. Valhelaulu tunsi itsensä hieman eksyneeksi. Hän voisi palata oman klaaninsa kissojen sekaan, kuten olisi ihan hyväkin. Tarinamieli ottaisi hänet mielellään vastaan, mutta naaras istui tällä hetkellä lähempänä Tuuliklaanin kissoja juttelemassa jollekin tutulleen.
Valhelaulu oli juuri kääntymässä palatakseen myrskyklaanilaisten luokse, kun tuttu puheääni sai hänen korvansa heilahtamaan ja hänen tassunsa jähmettyivät paikoilleen. Hänen silmänsä suurenivat ja hän höristi korviaan kuin ei olisi voinut uskoa sen olevan totta. Ääni kuului taas ja nyt Valhelaulu oli varma, että hän oli oikeassa. Hänen tassunsa veivät häntä kohti äänen lähdettä kuin lumoutuneena.
Valhelaulu tunnisti tuon äänen, hän oli varmasti kuullut sen ennenkin. Hän seurasi ääntä. Läikikäs kolli tunki kissajoukon läpi, korvat heiluen raivokkaasti, kun hän yritti löytää puhujan tässä kamalassa metelissä, jota kissat aiheuttavat joutavilla jorinoillaan.
Hän tunsi tämän kissan äänen ja hänen sydämensä lepatti, kun hän lähestyi. Hän oli varma, että oli kuullut tämän äänen ennenkin, ehkä Tähtiklaanin kissan kautta tai sitten Synkässä metsässä.
Valhelaulu pysähtyi. Ei hän voisi tehdä tätä.
Valhelaulu ravisti päätään, antoi kissan ääneen kadota muiden sekaan ja palasi sitten takaisin oman klaaninsa joukkoon, kuten oli tarkoituskin. Hän oli MYRSKYKLAANIN kissa, uskollinen sille ja hänen tulisi olla esimerkillinen, elää oman ideologiansa mukaan.
Joskus kohtalo oli julma. Ja se raastoi Valhelaulua sisältä kuin terävät kynnet konsanaan, aivan kuten Hopeaviilto oli raastanut hänen nahkaansa.
Koko loppu kokoontumisen ajan Valhelaulu oli omissa maailmoissaan. Hänelle oli suotu raskas vastuu kannettavaksi, mutta hän hoiti sitä mielellään. Hän oli vahva ja voimakas ja hän johtaisi Synkän metsän voittoonsa, keinolla millä hyvänsä. Hänen olisi pakko. Se oli hänen ainoa tehtävänsä tässä maailmassa.

Luku 2

Istuin Valkoviiksen rinnalla, kun osa klaanin jäsenistä tulivat toivottamaan minut tervetulleeksi. En voinut olla huomaamatta, että suurin osa kuitenkin istui kauempana ja supattivat toisilleen samalla mulkoillen minua pahan suopasti.
Heinätähti tuli viimeisenä luokseni hymyillen.
"Onko kaikki hyvin?", hän kysyi huomatessaan huolen silmissäni.
"Olen vain hieman pihalla. Tulin tänne kuin salama kirkkaalta taivaalta ja olen yhtä hämmentynyt kuin muutkin täällä.", mietin katsellessani leiriä.
"En tiedä tavoistanne mitään ja sana klaanikin on minulle täysin vieras.", jatkoin laskiessani katseeni käpäliini.
"Siksi sinulla on minut.", Valkoviiksi sanoi rohkaisevasti viereltäni.
"Valkoviiksi on oikeassa. Et ole ensimmäinen kotikisu tai muukalainen, joka liittyy klaaniimme. Tulet oppimaan tapamme Valkoviiksen avustuksella. Äläkä huoli. Kyllä kaikki hyväksyvät sinut vielä joukkoomme. He ovat vain huolissaan, koska eivät tiedä kehen voi enää luottaa.", Heinätähti maukaisi rohkaisevasti.
Nostin katseeni tassuistani päällikköön.
"Minuun voitte varmasti luottaa! Minusta tulee mahtava taistelija ja opin kaiken varmasti hyvin nopeasti! Enkä tule pettämään uusia perheenjäseniäni!", sanoin päättäväisesti pää pystyssä.
Päällikön silmissä välähti huvittunut pilke, kun hän nyökkäsi.
"Hyvä.", hän kehräsi hilpeästi ja heilautti häntäänsä ennen, kuin katosi päällikön pesään.

Valkoviiksi tökkäsi minua kuonollaan lempeästi.
"Tule. Näytän sinulle leiriä. Sen jälkeen saat syödä tuoresaalista ja käpertyä oppilaiden pesään nukkumaan. Näytät väsyneeltä.", mestarini maukui ja nousi jaloilleen.
"Tuoresaalista?", katsoin häntä kysyvästi ja tunsin miten vatsani kurni.
"Tuoresaalis tarkoittaa juuri tapettua saalista.", Valkoviiksi kertoi.
"En ole koskaan maistanut sellaista.", mutisin, kun vesi kihosi kielelleni.
"Tänään saat ja voin luvata, että sen parempaa et ole maistanutkaan!", kolli hymähti.

Nautin Valkoviiksen seurasta. Hän kohteli minua ystävällisesti ja rohkaisevasti eikä ollut moksiskaan siitä, että olin aivan uusi ja vielä kotikisu syntyinen. Hän esitteli minulle leirin joka kolkan ja vei minut lopuksi pentutarhan lähelle sijaitsevalle tuoresaaliskasalle.
Vesi kihosi jälleen kielelleni, kun herkulliset tuoksut täyttivät sieraimeni.
"Tässä on tuoresaaliskasa. Osa tuoresaaliista sijoitetaan kallionhalkeamaan turvaan sateelta.", hän osoitti hännällään halkeamaa kohti.
"Katsotaanpa sitten täältä sinulle hiiri.", hän lisäsi ja nappasi pulskan hiiren kasasta kynsillään.
"Kas siinä ole hyvä. Voit syödä sen oppilaiden pesän ulkopuolella. Muistatko missä se sijaitsee?", Valkoviiksi kysyi. Nyökkäsin samalla, kun nostin hiiren hampaisiini. Vatsani alkoi kurnia vieläkin kovempaa.
"Vielä yksi asia.", mestarini muisti, kun oli jo kääntymässä kohti soturien pesää.
"Menemme varhain aamulla tutustumaan klaanimme reviiriin. Muista siis levätä kunnolla. Niin ja... tuo naarmu silmäkulmassasi näyttää ikävältä. Voit käydä näyttämässä sitä parantajan pesällä ennen kuin ryhdyt unille.", hän sanoi vilkaisten syvää naarmua, jonka olin aikaisemmin saanut vieraan kissan toimesta. Olin lähes unohtanut kaikessa tohinassa kipeän haavan, jonka veren vuoto oli jo tyrehtynyt mutta kuivunut ikäviksi kokkareiksi haavan ympärille.
Tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi mestarilleni ja kävelin väsynein askelin oppilaiden pesän luo.
Asetuin makuulle ja laitoin hiiren käpälieni väliin. Katselin sitä hetken silmät säkenöiden. Olin juuri haukkaamassa ensimmäistä palaani tuoresaalista, kun eteeni tupsahti Huomentassu.
"Hei Kotkatassu!", hän hihkaisi täynnä energiaa. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin säikähdyksestä.
"Etkö aio syödä tuota?", naaras kallisti päätään kysyvästi. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta.
"Olen Huomentassu. Sen tosin taisit jo tietääkkin.", oppilas hiljeni sekunnin murto-osaksi.
"Mutta hauska tutustua kuitenkin, Kotkatassu. Ja anteeksi siitä yllätys hyökkäyksestä. Toivottavasti se ei tehnyt liian kipeää.", hän kuopi maata huolestuneesti.
"Jäin henkiin.", mutisin silmät raskaina väsymyksestä.
"Olen hieman... no äkkipikainen ja uhkarohkea niin kuin mestari minulle usein sanoo.", naaras myönsi vaivaantuneesti.
"Yritän kyllä hillitä itseni... välillä.", hän jatkoi.
"Voisitko hillitä itsesi nytkin.", kuulin vaimean murahduksen, kun harmaa pitkäkarvainen kolli työntyi ulos oppilaiden pesästä.
"A-anteeksi, Valotassu.", Huomentassu maukui huomatessaan kollin tympeän katseen.
"Tässä on veljeni Valotassu.", naaras jatkoi taas pirteästi.
"Jos jatkat tuota höpöttämistä vielä kovinkin pitkään niin Kotkatassun ruoka ehtii muuttua variksenruuaksi.", Valotassu sihahti siskolleen.
Huomentassu tuhahti veljelleen ja heilautti häntäänsä näreissään ennen kuin istahti aloilleen ja alkoi pestä tassujaan.
Nyökkäsin kiitokseksi kollille, joka nyökkäsi takaisin ymmärryksen merkiksi ennen kuin työntyi takaisin pesään.
Haukkasin viimein hiirestäni ensimmäisen palasen. Se oli herkullista!

Syötyäni päätin suunnata kohti parantajan pesää. Haavani oli alkanut särkemään ja vaikka minua väsytti enemmän kuin koskaan ennen tiesin etten tulisi saamaan unta jomottavan haavan vuoksi.

Työnnyin parantajan pesään epävarmin askelin. En tiennyt yhtään miten minut otettaisiin siellä vastaan.
"Onko täällä ketään?", kähisin varovaisesti.
"Mitä asiaa?", kuulin äänen tiuskaisevan.
"Öh... tuota..", takeltelin ja selvitin kurkkuani.
"Sain haavan matkatessani pois Kaksijalkojen luota. Nyt sitä särkee ja se jomottaa ikävästi.", sanoin viimein.
Valkoinen läikikäs kolli käänsi katseensa yrteistään minuun. Hänen silmissään oli epäilevä ja varautunut katse.
"Tulehan sitten peremmälle.", hän viimein sähähti ja astelin kevein varovaisin askelin hänen eteensä.
Parantaja katseli tyrehtynyttä haavaani ja koski sitä tassullaan. Irvistin kivusta ja kolli tuhahti.
"Tässä. Pureskele nämä.", hän asetti eteeni jotakin.
"Ne ovat unikonsiemeniä. Ne lievittävät kipua. Pystyt myös nukkumaan paremmin.", kolli vastasi mietteliääseen katseeseeni.
Aloin pureskella unikonsiemeniä ja en oikein edes tiennyt miltä ne maistuivat.
"Haavasi näyttää parantuvan hyvin itsestäänkin mutta jos se jatkaa särkyään ja alkaa turvota tai punoittamaan voit tulla takaisin.", kolli sanoi viileästi, kun olin saanut unikonsiemenet pureskeltua.
"Kiitos.", sanoin ja katsoin kollin tummiin sinisiin silmiin.
"Minulle ei vielä kerrottu mikä sinun nimesi on.", sanoin tyynesti.
"Sudenlaulu. Nyt ole hyvä ja poistu.", kolli sähähti ja työnnyin ulos parantajan pesästä. Vilkaisin vielä olkani yli ja mietin johtuiko kollin tympeä käytös minusta vai oliko hän vain noussut väärällä tassulla.

Juoksin takaisin oppilaiden pesälle ja astelin sisälle. Näin Valotassun pesän perimmäisessä nurkassa mutta hän ei nukkunut vaan suki pitkiä harmaita karvojaan.
Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja pitkä yö ja aamu olivat vetäneet minusta kaikki voimat. Halusin vain nukkumaan.
"Hei Valotassu.", huikkasin hiljaa kollille. Valotassu käännähti katsomaan minua ja nyökkäsi. Hän oli aivan toista maata kuin siskonsa.
"Mihin voisin asettua?", kysyin vilkuillen ympärilleni. Minusta vaikutti, että jokainen makuusija oli jo varattu.
"Voit tulla tänne minun viereeni. Tämä on vapaa.", Valotassu osoitti hännällään sammaleilla pehmustettua nukkumapaikkaa. Nyökkäsin kiitollisena ja pyörin hetken paikoillani tasottaakseni sammalta tassujeni alla.
Sen jälkeen suljin silmäni eikä aikaakaan, kun nukahdin syvään uneen.

Unessani istuin kallion päällä ja katselin edessä laajenevaa metsää. Pystyin haistamaan lähes jokaisen metsän tuoksun ja nautin raikkaasta tuulen vireestä turkillani.
"Kaunista eikö?", kuulin lempeän äänen sanovan takaani. Hätkähdin ajatuksistani ja vilkaisin takanani olevaa kissaa.
Siristin silmiäni mietteliäästi. Naaras vaikutti tutulta.
Nyökkäsin hänelle myöntävästi ja seurasin miten kauniin tumman ruskea naaras vihreine silmineen ja hehkuvin turkein käveli vierelleni ja istahti alas katsomaan samaa maisemaa. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään.
Sen jälkeen hän katsoi minua hymyillen.
"Olet kasvanut.", hän kehräsi ylpeyttä äänessään.
"Kuka sinä olet?", katsoin naarasta kysyvästi. En saanut päähäni tuttujen kasvojen nimeä.
"Etkö tunnista minua?", naaras kysyi hilpeästi.
"Näytät kyllä tutulta.", sanoin epäröiden. Äkkiä mieleeni juolahti jotakin.
"Äiti?", tunnustelin sanaaa suussani. En ollut sanonut sitä ikuisuuksiin.
Naaraan kasvoille levisi leveä ilahtunut hymy.


"Kotkatassu!", säpsähdin hereille kuullessani Valkoviiksen kutsuvan nimeäni oppilaiden pesän suuaukolta. Venyttelin raajojani ennen kuin tunkeuduin ulos pesästä.
Ravistelin sammalpallon pois turkistani ja nuolaisin tassuani pyyhkäisten sillä korvaani.
"Huomenta.", sanoin uneliaasti. Uneni pyöri vielä päässäni. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt emostani unta. Pysähdyin hetkeksi ajatuksiini uppoutuneena.
*Oliko se tosiaan emoni?*, mietin epäuskoisena. Kissa oli ollut niin terveen ja hyvinvoivan näköinen. Hän ei muistuttanut lainkaan sitä samaa emoa, jonka hän oli nähnyt luisevana ja sairaana.

"Kotkatassu!", Valkoviiksi maukaisi jo kauempana. Ravistelin päästäni mietteet kauemmaksi. Ehtisin pohtimaan untani myöhemminkin.
Juoksin Valkoviiksen luo ja työnnyimme ulos piikkiherneaidan suu aukosta.

Kuuntelin ja katselin tarkasti ympärilleni jotta muistaisin kaiken mitä Valkoviiksi minulle kertoi. Yritin painaa mieleeni Myrskyklaanin reviirin rajat ja paikat niin hyvin kuin pystyin.
Ihailin ympärilläni näkyviä puita ja kallioita. Se muistutti minua unestani jossa olin ihaillut saman kaltaista maisemaa.
"No niin.", Valkoviiksi hyppäsi kivelle.
"Nyt on sinun aikasi metsästää ensimmäisen kerran klaaninvanhimmille.", hän sanoi.
"Näytän nyt mallia siitä miten saadaan hiiri kiinni.", hän lisäsi.
Katsoin silmät tarkkaavaisina mestarini mallia. Näin miten hän vaani hiljaa eteenpäin havaitessaan hiiren, joka oli täysin tietämätön lähestyvästä uhasta. Ei aikaakaan, kun Valkoviiksi ponnisti ja sai hiiren nopeasti tapettua ennen kuin se ehti edes huomata.
"Nyt sinun vuorosi.", kolli nyökkäsi minua kohti ja kehotti haistelemaan ilmaa. Hiiren tuoksu leijui sieraimiini ja laskeuduin automaattisesti samanlaiseen vaanimisasentoon minkä Valkoviiksi oli minulle näyttänyt.
Astelin varovaisesti eteenpäin, kun näin pulskan hiiren edessäni. Se söi löytämäänsä siementä tyytyväisenä.
Ponnistin hieman liian myöhässä kohti hiirtä ja tämä päästi ilmoille vinkaisun ennen, kuin ehdin saada sen hengiltä.
"Hyvä mutta ensi kerralla yritä olla hieman vikkelämpi. Nyt, kun se päästi tuollaisen äänen itsestään se oli merkki muulle riistalle lähestyvästä vaarasta.", Valkoviiksi sanoi.
"Tarkoittaako se siis sitä, että muu riista pakeni piiloihinsa?", kysyin pettymystä äänessäni. Olin möhlinyt.
"Kyllä mutta älä huoli. Saat metsästää vielä yllin kyllin. Nyt kuitenkin meidän on parasta palata leiriin. Metsästyonnemme on hetkellisesti kääntynyt tältä päivältä.", kolli totesi tyynesti.
"Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kertasi ja sait noin pulskan hiiren. Klaaninvanhimmat ovat varmasti tyytyväisiä, kun viet tuon heille.", Valkoviiksi rohkaisi huomatessaan pettyneen ilmeeni. Nyökkäsin hänelle hieman pirteämmin.

Palatessamme leiriin juoksin suoraan klaaninvanhimpien pesälle.
"Kukas se sieltä tulee? Kotkatassu eikö niin?", vaaleanharmaa naaras hymyili lempeästi maatessaan pesän edustalla. Hänen vieressään oleva tummanoranssi naaras vain tuhahti.
"Kyllä vain.", nyökkäsin ystävällisesti laskiessani hiiren heidän eteensä.
"Ompas pulska hiiri.", vaaleanharmaa naaras henkäisi innostuneena. Se lämmitti mieltäni ja hymyilin hänelle.
"Olen Lehväpilvi ja tämä tässä on Oravaliito.", Lehväpilvi esitteli itsensä ja ystävänsä, joka suki hänen selkäänsä parhaillaan.
"Mukava tutustua.", vastasin ystävällisesti.
"Menehän nyt hakemaan itsellesi ruokaa samalla, kun me syömme tämän. Muut ovat ehtineet jo syömään teidän ollessa poissa.", Lehväpilvi sanoi ja nosti hiiren käpäliensä väliin. Nyökkäsin hänelle arvokkaasti ja lähdin tuoresaaliskasaa kohti. Minulla olikin hirmuinen nälkä pitkän päivän jäljiltä.

//tarina sisältää taistelua ja kuolemaa

luku 7.

I need you to be a safe

Pakkaspuro oli niin ylpeä, kun Heinätähti ilmoitti klaanille hänen ja Huurrekuun soturinimen. Ainoastaan yksi asia sai hänet ärtyneeksi ja se oli Huurrekuun ystävä Hiilloskorva, joka oli myös saanut samaan aikaan soturinimen. Hän tunsi myös emostaan suuren ylpeyden, kun kaksi hänen pentuaan ansaitsi soturinimensä. Varsinkin Huurrekuu, sillä kuurolla kissalla oli mahdollisesti ongelmia tehdessään soturien tehtäviä. Mutta Pakkaspuro oli uskonut sisareensa ja tiennyt koko ajan, että toisesta tulisi hyvä soturi. Asia lämmitti mustan kollin mieltä, että heidän emonsa oli niin hyvin mukana Huurrekuun elämässä. Kuuro kissa ansaitsi sen, että heidän emonsa rakasti ja auttoi heitä niin paljon pentujensa elämässä. Toki olihan Sirppikynnellä omat ongelmansa kun Tuiskusielu oli kadonnut, mutta vanhempi naaras oli ratkaissut ne ja päässyt taas arkeen mukaan. Pakkaspuro yritti ymmärtää Tuiskusielua ja tavallaan ymmärsi kollin reaktion tuon poistuessa klaanista ja palatessa takaisin. Pakkaspuro oli ollut emonsa tukena, sillä naaras olisi hajonnut palasiksi ilman häntä. Ja myöskin ilman muita pentuja, Ilveskuuraa, Sudenlaulua, Kettukuonoa ja Huurrekuuta. Mutta Iltataipaalesta Pakkaspuro ei tiennyt mitä ajatella. Varapäällikkö oli niin.. salaperäinen, eikä samalla tavalla läsnä kuin Sirppikynsi. Tai siltä se kollista tuntui.

Heidän isänsä, Iltataival, oli käskenyt hänen, Huurrekuun ja Hiilloskorvan lähteä metsästyspartioon. Asia sai Pakkaspuron puremaan hampaitaan yhteen ja mulkoilemaan mustavalkoista kollia. Miksi hänen isänsä oli halunnut, että juuri Hiilloskorva tulisi mukaan? Mukaan olisi voinut tulla ihan kuka tahansa muu! Pakkaspuro heilutti häntäänsä tyytymättömänä. Musta kolli sai sisareltaan kysyvän katseen, mutta Pakkaspuro vain pudisteli päätään poistuessa tunnelia pitkin metsään kaksikon edellä. Ilma oli pistävä, kuin hetki ennen ukkosta. Mutta sitähän Pakkaspuron mieli oli. Siellä myrskysi ja ajatukset olivat synkkiä. Miten hän korvaisi tämän vääryyden, jonka hänen isä oli tehnyt? Kolli mietti kuumeisesti ja samalla tarkkaili ympäristöään. Hän vilkaisi Huurrekuuta ja Hiilloskorvaa ja näki, kun kolli nauraessaan kosketti valkeaa naarasta hännällään. Pakkaspuro sihahti ja kääntyi ympäri. Kolli puristeli kynsiään maahan. Entä jos Iltataival oli tehnyt sen tarkoituksella? Hän tunsi ärtymystä isäänsä kohtaan. Kaikki oli varapäällikön syytä.

Pettikö Huurrekuu hänet? Vai oliko kolli manipuloinut hänet puolelleen niin, että Huurrekuu hylkäisi veljensä?

Sitä Pakkaspuro ei osannut sanoa. Hän kuitenkin sulki silmänsä. yrittäen unohtaa näkemänsä. Se ei voinut olla totta.. vai oliko? Kolli haisteli ilmaa, mutta haistoi vain lähestyvän sateen. Hän heilautti häntäänsä ja vilkaisi kahta myrskyklaanilaista.
“Minä lähden lähemmäksi järveä. Nähdään myöhemmin”, Pakkasuro sanoi kohauttaen olkiaan ja heidän vastauksiaan kuulematta poistui. Hän oli niin vihainen Hiilloskorvalle, kun tuo yritti tulla hänen ja Huurrekuun väliin ja osoitti mieltään.

Tuuli tuiversi järveltä raikasta ilmaa. Pakkaspuro pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki oli seesteistä, eikä missään näkynyt mitään merkkejä. Hän painui alas huomatessaan rastaan olevan lähistöllä. Kolli vaani saalistaan ja loikkasi tappaen linnun nopeasti. Peittäessä saaliinsa hän sai idean. Eihän tappaminen ollut kuin… saalistamista. Se oli vain pienen pieni hetki, joka oli kun toinen saalistaisi toista. Pakkaspuro sai siitä idean, jonka aikoisi toteuttaa. Suunnitelman jälkeen kukaan ei tulisi heidän eteensä. Musta kolli hymyili pienesti itsekseen aitoa hymyä ja jatkoi saalistamistaan, kun sai vainun myyrästä.

Leiriin kantaessaan saaliinsa, hän oli tyytyväinen. Pitkästä aikaa saalistusonni oli ollut heidän puolellaan ja tuoresaaliskasa oli suurempi kuin hetkeen. Toisaalta se merkitsi hetkeä ennen tuhoa, kun lehtikato olisi täällä aivan pian ja lumi peittäisi maan. Pakkaspuro jakoi saaliin Huurrekuun kanssa tuntien hetken tyytyväisyyttä. Hiilloskorva kuitenkin saapui ja Huurrekuu poistui mustavalkoisen kollin seuraan. Silloin Pakkaspuro tiesi, että oli aika.

Pakkaspuro tiesi, että suunnitelma täytyisi tehdä mahdollisimman nopeasti. Hän oli tehnyt suunnitelmansa valmiiksi, kun Huurrekuu oli poistunut kollin seurasta ystävänsä Tarinamielen seuraan. Suunnitelma täytyi toteuttaa ennen kuin Hiilloskorva ehtisi tulla hänen ja Huurrekuun väliin yhtään enempää. Musta kolli istui leirin laitamilla etsien katseellaan mustavalkoisen kollin ja asteli tuon luokse hampaitaan puurren. Hiilloskorva oli seurannut Pakkaspuroa ja hätkähtänyt tuon tullessa paikalle.
“Onko jotain tapahtunut?” Hiilloskorva kysyi nähdessään Pakkaspuron vakavan ilmeen. Pakkaspuro oli hiljaa, mutta pudisti päätään.
“Hiilloskorva. Minulla olisi sinulle asiaa… Huurrekuusta”, Pakkaspuro siloitti karvansa ja sai pienen hymynpilkkeen huulilleen. Hiilloskorvan turkki oli pystyssä Pakkaspuron sähköisestä olemuksesta. Pakkaspuro vilkaisi Huurrekuuta, joka oli kuuntelemassa Tarinamielen kiihtynyttä puhetta.
“Huh.. okei”, Hiilloskorva sanoi turkki mennen sileäksi. Pakkaspuro siristi silmiään ja nosti leukaansa ylös. “Luulin, että aikoisit tehdä minusta variksenruokaa!” Hän naurahti ja Pakkaspuro kohautti olkiaan.
“Mennään”, hän sanoi poistuessaan metsään toisen myrskyklaanilaisen kanssa. Hiilloskorva poistui edellä ja Pakkaspuro vilkaisi taakseen katsoen Huurrekuuta vielä kerran. Hän hymyili itsekseen ja kollin eriväriset silmät säihkyivät.

“Mitä asiaa sinulla oli siis.. hänestä?” Hiilloskorva kysyi potkaisten maassa olevia kuolleita lehtiä.
“Mitä olet tehnyt hänelle?” Pakkaspuro sanoi pysähtyen ja katsoi Hiilloskorvaa silmät täynnä vihaa. Hiilloskorva katsoi häntä takaisin kulmat kurtussa ja avasi suutaan, mutta ei saanut sanaakaan. “Mitä olet tehnyt hänelle, että hän ei halua olla minun kanssani.. vaan sinun?” Pakkaspuro murisi ja kiersi Hiilloskorvaa ympäri kuin arvioiden häntä, että mikä Huurrekuuta kollissa kiinnosti. Hiilloskorva luimisti ja käänsi päätään pois päin.
“Minä pidän hänestä. Todella paljon”, Hiilloskorva aloitti. “Haluaisin tutustua häneen vielä enemmän, mutta en ole oikein voinut-” kolli sanoi ja se sai Pakkaspuron näyttämään hampaansa. Pakkaspuro vilkaisi vierellään olevaa kollia. Sehän oli kuin.. saalistamista. Hän ei tehnyt mitään väärää. Samaa leikkiä, mitä pennut tekivät emojensa kanssa ennen kuin edes ymmärsivät soturiudesta mitään. Lisäksi hän halusi, että Huurrekuu olisi vain turvassa tällaisilta kissoilta.
“Teen tämän Huurrekuun vuoksi!” Pakkaspuro sähisi Hiilloskorva luimien ja silmät täynnä pelkoa ja hämmennystä.
“Olet sekaisin!”
“Riittää! SINÄ olet saanut hänet kääntämään selkänsä minulle!” Pakkaspuro sanoi ja loikkasi kollin kylkeen kynnet esillä. Hiilloskorva rääkäisi ja kierähti muutaman kierroksen ympäri. Mustavalkoinen kolli puraisi Pakkaspuroa lavasta ja Pakkaspuro raapaisi Hiilloskorvaa korvista. Hän joutui kierähtämään kauemmaksi Pakkaspurosta, sillä korvasta vuoti verta, joka sai hänet hämmentyneeksi. Pakkaspuro loikkasi uudestaan, mutta Hiilloskorva oli osannut odottaa sitä ja väisti. Pakkaspuro vihan sokaisemana hyppäsi kollin niskaa painaen tuon alas.
“Olen sinun klaanitoveri!” Hiilloskorva aloitti, mutta Pakkaspuro puri lujempaa. Hiilloskorva parkaisi.
“Ja sinä veit hänet minulta”, Pakkaspuro sanoi suu täynnä turkkia antaen viimeisen pureman tuntien kun Hiilloskorva veltostui hänen otteessaan.

Pakkaspuro palasi Myrskyklaanin leiriin. Hänen olonsa oli helpottunut, kun oli saanut asian hoidettua. Hiilloskorva ei voisi tulla enään hänen ja Huurrekuun väliin. Heidän välissä ei ollut enään mikään. Ei mikään, enää ikinä. Hän oli vienyt Hiilloskorvan ruumiin sellaiseen paikkaan, josta sitä ei tultaisi löytämään. Myrskyklaani voisi uskoa minkä tahansa selityksen kollin poissaololle, olihan Tuiskusielukin lähtenyt. Ja niin moni muukin oli poistunut ja toisia tullut tilalle. Huurrekuu tuli Pakkaspuron luokse kulmat kurtussa kiivaasti viittoen ja lopulta avasi suunsa.
“Pakkaspuro? Missä Hiilloskorva on?” Pakkaspuron silmät pimenivät kollin nimen kohdalla.
“Huurrekuu?” Kolli aloitti ja katsoi niin rakastavasti Huurrekuuta. “Tiedätkö hän.. oli vain meidän välissä. Meidän rakkautemme välissä.” Pakkaspuro selitti ja otti pari askelta sisartaan lähemmäksi. Huurrekuun turkki oli pystyssä, ilma oli erittäin jännittynyt heidän välillään. Valkea naaras ei reagoinut ja Pakkaspuro ei huomannut sitä mitenkään. Hän ajatteli vain Huurrekuuta ja sitä, kuinka pitäisi tuon turvassa. “Minä… haluan vain että olet turvassa”, Pakkaspuro pudisti päätään. Huurrekuu poistui paikalta, jättäen Pakkaspuron yksin. Musta kolli katsoi sisartaan. Nyt hän sai olla rauhassa, mutta pieni pelko oli vielä läsnä. Hän ei kestänyt sitä ja Hiilloskorvan takia, hän oli valmis tekemään mitä vain suojellakseen sisartaan.

Hän halusi Huurrekuun olevan turvassa.

Tomupentu heräsi heikkoon auringonvaloon. Kun hän muisti, millainen päivä tänään olisi, hän lähes pomppasi ylös makuusijaltaan. Kenet hän saisi mestariksi? Miten hän menestyisi? Mitähän muut oppilaat olivat mieltä minusta? Musta pentu ei millään tahtonut myöntää, mutta häntä ehkä hiukan jännitti. Tai oikeastaan aika paljonkin. Lyhythäntäinen kissanpentu meni aukiolle. Näytti olevan aika varhainen aamu. Aurinko silti paistoi jo, muttei tosin lämmittänyt turkkia. Milloinkohan minusta tulee oppilas? Tänään, musta kissa ajatteli. Hänen pörröinen kauluksensa pörhistyi melko kolean tuulen takia.  Pian on varmasti aika. Onkohan Punapentu tai emo ylpeä minusta, vaikka Tähtiklaanissa ovatkin? Sen karun faktan hän kuitenkin tiesi, ettei hänen isäänsä kiinnostaisi edes. Se piti häntä kelvottomana pentuna. Hänen pentuetoverinsa nukkuivat toistaiseksi edelleen. Hänen isänsä vihasi vain ja ainoastaan häntä. Erivärisilmäinen kissa ei tiennyt miksi niin, mutta hänen olisi vain oltava ajattelematta sitä soturia hänen isänään. Isä oli sanonut, että Tomurääpäleestä ei tulisi ikimaailmassakaan päällikköä. Mutta hän saisi nähdä vielä. Minusta tulee kaikkien aikojen suurin päällikkö Jokiklaanissa! Ehkä jopa kaikkein suurin kaikista klaaneista! Ja silloin se katti saisi olla hänestä ylpeä. Hän tekisi mitä vain päästäkseen niin hyväksi päälliköksi, kuin voi. Hänen olisi ehkä uhrattava jotain, mutta hänestä tulisi päällikkö. Mutta nyt tämä kissa oli vain pentu, ei edes soturi. Ei hänestä voisi vielä tulla päällikköä. Vasta, kun hän on soturi. "Hei, Tomupentu", Aamulaulu hymyili nuorelle kollille. "Hei", hän vastasi raidalliselle harmaalle kissalle. Hän yritti kuvitella muita oppilaita, mitä he miettisivät hänestä. Hän uskoi, että ketään ei kiinnostaisi. Onneksi. Tomupentu oli ehkä kunnianhimoinen, mutta silti vihasi olla huomion keskipisteenä. Silloin aukiolta kajahti kutsu. Se oli Valkotähti kutsumassa kaikki kokoontumiseen.





Hänen sisaruksensa olivat saaneet jo nimensä. Nyt olisi hänen vuoronsa.


"Tomupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Tomutassuna.

 "Mestariksesi tulee Aamulaulu. Toivon, että Aamulaulu välittää sinulle kaiken oppimansa", Valkotähti lausui. Tomupentu tärisi jännityksestä. Hän inhosi tälläisiä tilanteita. Hän oli huomion keskipisteenä. Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun Valkotähti jatkoi.


"Aamulaulu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta (en näe kuka on ollut Aamulaulun mestari) ja olet osittanut olevasi harkitseva ja ystävällinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Tomutassulle. Tomutassu ja Aamulaulu koskettivat neniä. "Sen teen", Aamulaulu sanoi päättäväisesti. "Lähdetään pian kiertämään reviiriä. Huomenna opetellaan metsästämistä."



//Tällänen tuli kirjotettua:D


366 sanaa, hieman lyhyt mutta ei ollu aikaa:D

Ensimmäinen luku – Otan sinusta selvän

Maidon maku vaihtui yllättäen eikä se, kenen vatsan vierellä pentu nukkui, haissut samalta. Mutta eräs kissa, joka kävi monta kertaa päivässä hänen ja hänen siskonsa luona, oli taas oudon tuttu. Liekkipentu oli avannut silmänsä aikaisemmin kuin Roihupentu, mutta mustaturkkinen, valkoiset raidat omaava pentu ei antanut sisarensa olla kauaa yksin näkökykynsä kanssa.
Roihupentu piti näkemästään maailmasta. Hänellä oli hyvin pistävät keltaiset silmät, jotka herättivät huomiota hänen tummaa turkkiaan vasten. Tuulihäntä oli se, joka häntä ja hänen siskoaan imetti. Hänellä itsellään oli jo kolme muuta pentua, jotka katselivat kahta uutta tulokasta kiinnostuneina. Kipinäpentu varsinkin. Naaraalla oli räikeä turkki, ja erittäin räikeä persoona. Kolmikon ainoa kolli oli taas ujo ja varovainen eikä oikeastaan puhunut aluksi mitään ennen kuin rohkaistui.
Tuikepentu oli jotenkin… erilaisin kaikista. Tai… Roihupentu ei osannut selittää sitä. Hän ei oikein osannut lukea pöyheäturkkista pentua. Ja sekös kiinnosti Roihupentua. Hänellä oli kuitenkin niin paljon opittavaa ettei hän ehtinyt edes ajatella, miten lähestyä Tuikepentua.
Liekkipentu veti siskoaan mukanaan ties minne. Taivaannovan luokse pääosin. Kirjava naaras oli se, joka heitä opetti ja kasvatti. Hän oli se, joka oli siskoksille kuin emo. Hän oli aina läsnä ja aina valmiina olemaan heidän kanssaan. Hän kertoi heille kaikesta kaiken. Hän kertoi heille Tähtiklaanista, muista klaaneista ja Myrskyklaanista, heidän kodistaan.
Liekkipentu oli myös muutenkin kovin villi, villimpi kuin Roihupentu. Hän oli aina vetämässä Roihupennun leikkeihin, ei sillä että Roihupentua olisi haitannut se. Hän piti kovasti leikkimisestä ja Kipinäpentu liittyi heidän leikkeihinsä usein mukaan. Valopentu oli ujompi. Tuikepentu liittyi myös, useimmiten kyllä sammanpallon pelaamiseen, kuten Valopentukin. Taisteluleikit olivat Valopennun mielestä jotenkin tyhmiä tai näin Roihupentu tulkitsi kollin käytöksen perusteella. Tuikepentu leikki suurimmaksi osaksi omien sisaruksiensa kanssa, kun Roihupentu ja Liekkipentu olivat Taivaannovan kanssa. Ja lopulta Punaturkinkin kanssa. Kollin turkilla juoksi kymmeniä tähtiä. Hän näytti etäisesti Liekkipennulta Roihupennun mielestä.
Punaturkki oli hauska veijari. Hän oli aluksi ihan hassu ja kulki piilossa Roihupennulta ja Liekkipennulta. Lopulta kolli oli lopettanut piileskelynsä ja oli rohkeammin pentujen luona. Ja Taivaannovan luona. Taivaannova ei kuitenkaan antanut pentujen leikkiä Punaturkin kanssa elleivät he menneet pentutarhan takana olevaan tilaan. Jotain naaras oli puhunut siitä, että muut eivät nähneet Punaturkkia.
Kun he olivat vähän kasvaneet pentumaisesta tyhmyydestään, joksi Roihupentu oli sitä kutsunut, oli Punaturkki selittänyt, että hän oli Tähtiklaanin kissa. Eli oikeasti kuollut kissa. Se vasta mielenkiintoista olikin. Punaturkki oli vain entistäkin erikoisempi ja Roihupentu rakasti niitä tähtiä, jotka hänen harmaassa turkissaan tuikkivat kuin yötaivaalla konsanaan. Toisinaan mustaturkkinen naaraspentu hukkui kollin turkkia katsellessaan ja ihaili jokaista tähdenlentoa, joka turkin poikki lensi. Roihupentu piti kovasti sekä siskostaan, Taivaannovasta että Punaturkista. He olivat hänen perheensä.

Roihupentu piileskeli pensaan alla Taivaannovaa. Liekkipentu oli piiloutunut toiselle puolelle pentutarhaa risukasan alle. Taivaannova etsiskeli heitä samalla, kun Punaturkki virnisteli hänen vierellään, etsien myös kahta pentua. Roihupennun hännänpää nyki innostuksesta ja hän painautui syvemmälle pensaan alle.
Hän virnisteli itsekseen. Häntä ei kyllä heti löydettäisi. Tai sitten löydettäisiin. Punaturkki nimittäin kurkisti pensaan alle, pilke silmäkulmassaan. Kolli iski silmäänsä hänelle ja katosi näkyvistä. Roihupennun huulille levisi leveä hymy.
Taivaannovan hiekanoranssi välähti kauempana ja katosi pentutarhan toiselle puolelle. Hän löytäisi Liekkipennun ensin! Roihupentu koukisteli kynsiään kosteaan maahan.
Liekkipennun nauru kuului hetken päästä ja Roihupentu tiesi harmaan naaraan löytyneen. Punaturkkin tassut ilmestyivät pensaan juurakolle. Ja pian Taivaannova kurkisti pensaan alle. Roihupentu nauroi ja kipitti pois pensaan alta.
”Ei tainnut risupensas imarrella sinun raitojasi”, Roihupentu virnisteli sisarelleen, joka siristi silmiään haastellen katsellessaan siskoaan.
”Itse olit muka niin fiksuna pensaan alla”, Liekkipentu tuhahti.
”Ai mitä?” Roihupentu kohotti kulmiaan ovelasti.
”Niin, että-”
”Ei, ei, ei tarvitse toistaa”, Roihupentu heilautti häntäänsä leikkisästi. ”En välittänyt kuunnella ensimmäiselläkään kerralla, kun piipität kuin hiiri.”
Liekkipentu ärähti leikkisästi ja loikkasi sisarensa kimppuun. Kaksikko paini toistensa kimpussa, heikka pöllyten hieman heidän pyöriessään maata pitkin. Roihupentu heitti Liekkipennun maata vasten ja painoi hänet maata vasten. Liekkipentu pyristeli hänen vahvojen tassujensa alla, pentukarva hieman pöllyten siinä samassa.
”Luovuta jo”, Roihupentu haasteli. ”Minä voitin sinut jo!”
Liekkipentu yritti yhä päästä siskonsa otteesta, mutta luovutti sitten. ”Hyvä on.”
”Hahaa!” Roihupentu ulvaisi voitonriemuisana. Taivaannova nauroi lempeästi kauempana, katsellen leveä hymy huulillaan kahta pentua. Liekkipentu yritti vielä hypätä siskonsa selkään, epäonnistuen, sillä Roihupentu juoksi väistellen Taivaannovan luokse. Hän näytti kieltään kumossa olevalle Liekkipennulle, joka hyrähti nauruun.

Roihupentu tuijotti Tuikepentua. Pentu oli yhä kiinnostava. Vaaleanruskea pentu oli kovin tyyni ja vain muutaman kerran Roihupentu oli ollut läsnä, kun Tuikepentu oli vähän nauranut tai näyttänyt muita tunteita ja sekin oli hänen oman perheensä seurassa.
Tuikepentu herätti vain yhä enemmän Roihupennun kiinnostusta ja silloin Roihupentu päätti lähestyä Tuikepentua vähän paremmin kuin ennen.
”Heippa, Tuikepentu”, Roihupentu tervehti vaaleanruskeaa naarasta. Tuulihännän pentu katsoi Roihupentua kulma koholla. ”Mitäs kuuluu?”
”Mitäs tässä”, Tuikepentu kohautti lapojaan. Roihupentu siristi silmiään lähes huomaamattomasti. Pennulle kuului hyvää ja hänen vastauksensa oli kovin… välinpitämätön?
”Mitä teit tänää?” Roihupentu kokeili sitten sitä. Näin Punaturkki oli häntä opettanut tutustumaan muihin.
”En mitään ihmeellistä”, Tuikepentu vain tokaisi. Roihupennun sisällä syttyi outo kipinä. Vai että tällainen kissa.
”Leikitkö tänään mitään?” Roihupentu kokeili.
”Sisarukseni leikkivät paljonkin.”
Roihupentu kurtisti kulmiaan, mutta ei ärtyneenä, ei ainakaan kokonaan. Haastetta. Tuikepentu vaikutti niin… mysteeriseltä ja niin välinpitämättömältä, mutta se ei todellakaan pysäyttäisi Roihupentua. Hän halusi nyt enemmän kuin mitään tutustua tähän kissaan ja hän todellakin tekisi sen, keinolla millä hyvänsä. Hän ei todellakaan antaisi olla. Ja nyt kun hän oli sen päättänyt, oli se hänen päätehtävänsä. Tätä kissaa ei noin vain lannistettu!
Kun Roihupentu oli esittänyt vielä muutaman kysymyksen ja Tuikepentu oli vain kiertänyt ne muualle, oli Roihupentu todennut itselleen että hänen olisi löydettävä toinen tapa lähestyä Tuikepentua kuin pölöttämällä tälle niitä näitä. Kuuseen Punaturkin neuvot, hän ottaisi oman tapansa tähän.
Ei tämä typerä pinnallinen rupattelu muutenkaan tuntunut sellaiselta, mistö Roihupentu nautti. Hänellä olisi aikaa keksiä tapa päästä lähemmäs Tuikepentua ja avaamaan rusehtavan naaraan ulkokuori hänen sisimpäänsä. Tällainen peli ei nimittäin vetele.
Roihupentu kun oli itsepäinen kuin härkä eikä hän antaisi Tuikepennun oudon ulkokuoren työntää häntä pois. Roihupentu kaivoi itsestään kärsivällisen mielentilan ja antoi itsepäisyytensä johtaa häntä eteenpäin. Kyllä hän vielä onnistuisi.
Tuikepentu oli napannut Roihupennun katseen jo ensimmäisestä päivästä alkaen ja kun mustanpuhuva pentu oli tarkkaillut pitkäturkkista naarasta enemmän, oli hän huomannut hänen olevan erilainen kuin muut pennut. Roihupentu koki itsekin olevansa vähän erilaisempi kuin muut ja jokin hänen nahkaansa pisteli. Aivan kuin jokin olisi kutsunut häntä jonnekin.
Hän vain tunsi sen. Hän tunsi tämän paikan kodikseen, mutta samalla jokin sai hänen selkäkarvansa väreilemään. Tunsikohan kukaan muu tätä? Tai tunsiko kukaan muu olevansa jotenkin erilainen muiden joukossa? Roihupentu koki, että hänessä oli jotakin, joka erotti hänet muista kissoista täällä. Hän piti leikkimisestä, mutta… ei hän vain osannut selittää sitä.
Taivaannova oli tullut nukkumaan pentutarhaan ja Roihupentu Liekkipennun kanssa oli juossut hiekanoranssin naaraan luokse. Ja kun hän oli ilmoittanut jäävänsä nukkumaan tänne, olivat pennut hihkuneet riemusta. Taivaannovan vierellä nukkuminen tuntui paljon kotoisammalta verrattuna Tuulihännän vierellä nukkumiseen. Tuulihäntä oli upea kissa, mutta jokin Taivaannovassa toi enemmän mieleen kuin oman emon. Ja sehän naaras oli Roihupennulle. Hänen emonsa.
Vielä ennen nukahtamista Roihupentu vilkaisi Tuulihännän vatsan vierellä nukkuvaa Tuikepentua. Hän ottaisi selvän tästä kissasta, oli mikä oli ja oli este mikä vain.

// Ensimmäinen tarina! Tässä tarinassa muistellaan erään kissan kuolemaa.

LUKU 1 - Leiriin saapuminen

Kylmä viima pörisytti turkkiani jossa oli vielä pennun karvan pehmeyttä. Olin kuuden kuun ikäinen ja täysin yksin. Kyyhötin pensaan alla jota tuuli heilutti sinne tänne. Taivas näytti harmaalta ja pystyin miltein haistamaan sateen tulon nenässäni. Mieleni oli yhtä synkkä, kuin taivaskin. En tiennyt mitä tehdä tai minne mennä.
Huokaisin syvään ja kiedoin tuuhean häntäni tiukemmin ympärilleni.
Kaksijalat olivat heittäneet minut pihalle ja lukinneet ovet ja ikkunat visusti kiinni niin etten päässyt sisälle. Olin vain nähnyt ruskeita isoja ruokakuppeja ympäri Kaksijalkojen pesää joiden sisällä oli kaikkea muuta kuin ruokaa. Sitten olin nähnyt miten nuo kupit kannettiin ison hirviön kyytiin ja se viiletti tiehensä Kaksijalkani mukanaan.
He eivät tulleet takaisin, vaikka kuinka olin odottanut ja istunut ikkunalaudalla. Loppujen lopuksi minun oli luovutettava.
Nyt nälkä kurni vatsassani ja mietin kuumeisesti seuraavaa liikettäni.

Odotin kunnes sade oli väistynyt tieltä ja aurinko alkoi pilkistää harmaiden pilvien lomasta.
Huokaisin syvään ja ravistelin itseni kuivaksi. Puskan suoja ei ollut pitänyt kovinkaan hyvin vettä.
Venyttelin kohmeisia jäseniäni jotka olivat alkaneet särkemään pitkästä paikallaan olosta. Seisoin hetken paikoillani ja vilkuilin ympärille. Päätin ottaa suunnakseni ensin järven joka näkyi Kaksijalkalan lähellä.
Olin kuullut tarinoita emoltani, että aitojen ulkopuolella eli kissat aivan eri olosuhteissa. He olivat vapaita ja villejä. Kaikki Kaksijalat joita olin nähnyt olivat pahoja joten niiden luoksi en ainakaan menisi.
Pysähdyin hetkeksi miettimään. Minä haluaisin olla myös vapaa ja syödä oikeaa ruokaa.
*Pitäisikö minun etsiä nuo villikissat käsiini?*, mietin hiljaa mielessäni.
*Äh... mitä jos päädynkin vain niiden ruuaksi?*, selkäpiitäni kylmäsi ja se sai karvani nousemaan hermostuneesti. Nuolaisin rintaani rauhoittaakseni mieltäni. Mitä muita vaihtoehtoja minulla oli? Lehtikadon aika lähestyi kovaa vauhtia ja minulla ei ollut hajuakaan miten luonnossa selviydytään. Kuolisin varmasti Lehtikadon ensimmäisen kuun aikana.

Henkäisin syvään. Minun ei auttanut muuta kuin katsoa minne tassuni vievät. Katsahdin ylös taivaalle. Muistin emoni kertoneen kissoista jotka elävät tähdissä. Emo oli pyytänyt usein niiltä apua kun hänen olonsa oli huono.
Suljin silmäni kun muisto muutaman kuun takaa heräsi mieleeni. Näin miten olin yrittänyt saada hänet hereille kaikin mahdollisin keinoin mutta olin tuntenut tassujeni alla vain kylmän velton kehon jonka hengitys oli kadonnut. Olin liian pieni vieroitettavaksi ja olin ainut pentueesta joka oli vielä elossa. Muut pennut olivat kuolleet synnytyksessä tai surkeiden olosuhteiden vuoksi. Emoni oli kiittänyt tähtiä monesti siitä, että minä olin jäänyt henkiin ja hän oli pyytänyt monesti, että jäisin eloon.

Huokaisin syvään. Emoni kaksijalka oli vain laittanut minut laatikkoon ja vienyt toisille kaksijaloille, jotka olivat nyt hylänneet minut.
Irvistin inhotuksesta. Mikä tahansa paikka oli parempi kuin Kaksijalkojen luona.
Tassuttelin rikkinäisen puolisillan luo ja näin miten aurinko hiipui puiden taa. Pian olisi pimeää. Päätin lähteä kulkemaan rantaa pitkin ja katsoa mihin se johtaisi.
Jonkun matkan päästä näin miten kuu nousi näkyviin ja tähdet syttyivät yksitellen taivaalle.
Katsoin tähtiä ja lausuin mielessäni pyynnön heille aivan kuten emoni oli monesti tehnyt ikkunan takaa.
"Auttakaa minua löytämään uusi koti.", sanoin hiljaa.
Hätkähdin paikoillani, kun kuulin rusahduksen takaani. Menin niin matalaksi kuin kykenin ja yritin haistella ilmaa. Voimakas tuoksu iski vasten kuonoani ja näin liikahduksen heinikossa.
Pyrin olemaan täysin hengittämättä ja liikkumatta.
"Mihin sinä jäit, Leijonakynsi?", kuulin tumman äänen murahtavan.
"Luulin haistaneeni jotakin mutta kadotin sen.", toinen ääni vastasi.
"Yrittäisit pysyä vauhdissa mukana vai oletko tullut vanhaksi?", tumma ääni tuhahti.
"Haa haa olipas hauskaa, Pilviharso.", Leijonakynsi sanoi laiskasti.
Tassuni alla pieni oksa piti hentoisen äänen ja jännityin henkäisten. Toivoin vain etteivät kissat olisivat kuulleet sitä mutta toiveeni oli turhaa.
"Shh! Kuulitteko tuon?", sihahti selvästi naaraan ääni.
"Mitä nyt Kanelinkukka?", Leijonakynsi kysyi hiljaa.
"Jos te vanhukset olisitte keskittyneet oleelliseen niin tekin olisitte kuulleet tuon.", sanoi Kanelinkukka hiljaa.
Kissat alkoivat haistella ilmaa ja yhtäkkiä eteeni hyppäsi toinen kolleista. Sähähdin pelästyneenä karvat pystyssä ja kynteni tulivat näkyville.
"Kotikisu!", mustavalkoinen kolli sylkäisi sanat suustaan ja murisi syvää murinaa.
Ulvaisin kivusta, kun kolli raapaisi silmäkulmaani ja siitä alkoi vuotaa verta. Tiesin etten pärjäisi kolmelle villille kissalle joten tyydyin vain raapaisemaan kollia sähisten takaisin vaikken osunutkaan tämän väistäessä liikkeeni.
Päädyin siihen tulokseen etten tule mitenkään pärjäämään heille joten juoksin niin lujaa, kuin suinkin tassuistani pääsin edessä näkyvään metsään.
Minua ärsytti etten pystynyt puolustautumaan. Taitoni eivät riittäneet edes siihen, että osuisin.

Pysähdyin läähättäen ja sydän sykkien kiivaammin kuin ikinä ennen. Katsoin lapani yli taakseni ja haistoin ilmaa. Olin karkottanut muut kissat.
Lysähdin uuvuksissa kallion viereen ja yritin tasoittaa hengitystäni. Kuntoni oli huono! Siis todella huono!
Sähisin säikähdyksestä ja kivusta, kun tunsin jonkun hypänneen selkääni ja kynnet uppoutuivat lihaani. Olin niin väsynyt mutta yritin silti rimpuilla irti otteesta. Sain itseni käännettyä ympäri niin, että kuulin hyökkääjän henkäisevän ilmat pihalle.
Hyppäsin kauemmas hyökkääjästä ja läähätin voimakkaasti. Näin kuun valossa minua pienemmän mustavalkoisen kissan joka vaikutti vielä nuorelta. Naaraan karvat olivat pystyssä ja kynnet uhkaavasti esillä.
Juuri ennen kuin tämä valmistautui uuteen hyökkäykseen kuulin jonkun sähähtävän kauempana.
"Odota Huomentassu!", ruskea juovikas naaras huudahti.
Huomentassu pysähtyi ja katsoi tulijaa kysyvästi.
"Löysin tunkeilijan reviiriltämme, Tuiskumarja!", hän sanoi hämmentyneenä.
Tuiskumarjan rinnalla kulki kolmaskin kissa jolla oli oranssi turkki, joka hohti kuun valossa kirkkaana.
"Etkö haista?", Tuiskumarja kysyi nuorelta kissalta.
"Hän ei taida kuulua muihin klaaneihin, mestari.", Huomentassu mietti.
Väsymys painoi tassuissani pitkän matkan ja takaa-ajon jäljiltä. Tassuni tärisivät, vaikka yritin hillitä niiden liikettä.
"Ei niin.", Tuiskumarja nyökkäsi tyytyväisesti.
"Mitä kotikisu tekee näin kaukana Kaksijalkalasta?", kysyi oranssi kolli minulta tyynesti.
Hengitin syvään raikasta yöilmaa ja katsoin suoraan muihin kissoihin.
"En ole kotikisu enää.", totesin. Epätoivo paistoi äänestäni.
"Kaksijalat hylkäsivät minut ja nyt olen yksin.", jatkoin.
"Vai niin.", Tuiskumarja katsoi oranssia kollia mietteliäästi.
"Mikset mene uusien Kaksijalkojen luo?", oranssi kolli kysyi.
"Ei tulisi mieleenikään.", ärähdin ja karvani kohosivat.
"Kokemukseni kaksijaloista ei ole hyvä.", lisäsin tyynemmin.
Näin miten kissat katsoivat toisiaan.
"Mitä mieltä olet Tulikukka? Pitäisikö meidän viedä tämä kotikisu leiriin Heinätähden näytille?", ruskea naaras kysyi.
"Tarvitsisimme kyllä kaiken mahdollisen avun. Yönkajon lauma on ollut suuri riesa viime aikoina.", kolli vastasi.
Tuiskumarja nyökkäsi.
"Jos olet kotia vailla nuori kolli niin esitämme sinulle ehdotuksen.", Tulikukka jatkoi.
"Haluaisitko tulla Myrskyklaanin leiriin tapaamaan päällikköämme, joka päättää kohtalostasi?", Tuiskumarja kysyi.
"Emoni kertoi iltaisin aina tarinoita ryhmissä elävistä kissoista ja sanoi minulle aina, että jos minulle tarjoutuu tilaisuus liittyä tuollaiseen ryhmään niin minun ei tulisi perääntyä.", sanoin vakavasti.
"Joten kyllä. Minä tulen.", nyökkäsin.
"Hienoa. Seuraa meitä.", Tulikukka hymähti ja kissakolmikko lähti syvemmälle metsään.

Seurasin toisia aivan heidän kannoillaan. Tassujani särki vimmatusti.
Edessämme häämötti piikkiherneaita ja muut työntyivät sen pienestä aukosta sisään. Seurasin heitä ja tunsin miten piikit tarrautuivat karvoihini ja se sai aikaan irvistyksen naamalleni.
Siristin silmiäni, kun edessäni aukeni suojaisa alue kallion juurella jonka ympärystää suojasi tiheä piikkihernemuuri.
Näin miten unisia kissoja pilkisti pesistään esiin, kun joukko tassutteli leirin sisään.
Yö alkoi olla lopuillaan ja mietin kuinka pitkä ja raskas yö se olikaan ollut. Hengitin syvään vieraiden kissojen tuoksua joka tuntui turvallisemmalta kuin niiden kolmen jotka olin tavannut ennen Huomentassua, Tuiskumarjaa ja Tulikukkaa.
"Heinätähti.", Tulikukka kutsui päällikköään pienen kallioluolan suulta.
Ei mennyt kauaa kun luolasta ilmestyi kaunis valkoinen naaras jonka siniset silmät hohtivat kirkkaina aamuauringon pilkahtaessa esiin puiden lomasta.
"Kuka tämä on?", Heinätähti kysyi.
"Löysimme hänet Tuuliklaanin rajan kupeesta.", Tulikukka vastasi.
"Hän on yksin.", Huomentassu päästi suustaan itsevarmana.
"Vai niin.", Heinätähti katsoi minua tarkkaavaisin silmin.
"Mikä on nimesi?", hän kysyi.
"Minulla ei ole nimeä.", vastasin.
"Kaikilla kissoilla on nimi. Miksi emosi sinua kutsui?", Heinätähti kysyi.
"Tuota...", mietin hetken hämmentyneenä. Tosiaan emoni oli kutsunut minua jollain nimellä mutta kaiken tämän jälkeen olin lähes unohtanut sen.
"Hän kutsui minua Kotkaksi.", nimi muistui mieleeni.
"No Kotka... Miksi olet yksin?", päälikkö jatkoi kysymysten esittämistä.
Kerroin saman minkä olin aikaisemmin kertonut muille.
"Kerrohan minulle. Olisitko valmis muuttamaan elämäsi liittymällä Myrskyklaaniin? Sinusta tulisi oppilas jolle nimitetään mestari eli opettaja joka opettaa sinulle klaanimme tavat, soturilain, metsästyksen ja taistelun taidot.", päälikkö sanoi arvokkaasti.
Silmissäni syttyi kipinä innostuksesta mutta vastasin rauhallisesti.
"Kyllä. Ehdottomasti.", vastasin päättäväisesti.
"Asia on sitten sovittu.", päällikkö nyökkäsi ja hyppäsi Suurtasanteelle.
Hän kutsui klaanin koolle raikkaassa aamu ilmassa.
Suuri joukko kissoja kokoontui Suurtasanteen äärelle ja katsoivat minua uteliaina.
"Joukkoomme on saapunut uusi jäsen ja nyt määrään hänelle mestarin.", päällikkö aloitti.
"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kotkatassuna. Mestariksesi tulee Valkoviiksi. Toivon, että Valkoviiksi välittää sinulle kaiken oppimansa. Valkoviiksi olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi rohkea taistelija ja tarkka metsästäjä. Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Kotkatassulle.", Heinätähti julisti ja näin miten kissojen joukosta käveli luokseni valkoinen kolli jolla oli keltaiset silmät. Hän kosketti nenääni ja katsoi minua lempeästi. Katse lämmitti sisimpääni ja kuulin miten klaanin kissat alkoivat huutaa nimeäni.
Olin kotona.

Ensimmäinen luku – Mikä minusta voi tulla?

Pieni Valopentu oli aina kovin hämmentynyt siitä, miten rohkea hänen sisarensa Kipinäpentu oli. Oranssiturkkinen naaras oli yhtä räikeä sisältä kuin ulkoa. Hän oli tutustunut niin nopeasti muihin pentuihin ja jos ei leikkinyt omien sisaruksiensa kanssa, oli menossa muiden pentujen mukana, pääosin Loistepennun, Hohdepennun ja Pisarapennun kanssa.
Valopentu itse taas ei uskaltanut puhua miltei kellekään. Hänen oma perheensä oli poikkeus. Hän oli kuitenkin kovin utelias tutkimaan leiriä ja kaikkia kasveja, pieniä ötököitä ja muita asioita, joita pentutarhan ulkopuolelta löytyi. Hän piti myös muiden kissojen tarkkailemisesta ja ihaili muiden kissojen hienoja turkkeja.
Valopentu oli kovin ihastunut tähtitaivaaseen. Hän oli sen viime yönä nähnyt ja hänen silmänsä olivat levinneet. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä ja niin kiinnostavaa ja kaunista. Jokainen tähti tuikki omanaan ja Valopentu ei ollut kyennyt repimään katsettaan pois yöllisestä taivaasta.
Vaaleanruskeaa kollia pelotti soturioppilaaksi nimittäminen. Hän oli kovin arka, joten miten hänestä voisi tehdä soturin, joka uskaltaisi taistella ja hyökätä? Häntä ahdisti pelkkä ajatuskin. Oliko hän jotenkin rikki, kun ei kokenut pystyvänsä siihen? Häntä pelotti.
Onneksi emon ja isän vatsojen vierellä oli turvallinen olo. Pentutarhassa ei tarvinnut miettiä jotain soturikoulutuksia tai muita vaan pystyi vain kuuntelemaan isän tarinoita ja nukahtamaan emon pesuhetkien äärelle.
Kipinäpentu onnistui suosuttelemaan veljensä pelaamaan sammalpalloa, kun vaaleanruskea kolli oli kieltäyntyt – kuten miltei aina – taisteluleikistä. Kipinäpentu oli kuitenkin jo oppinut veljensä luonteeseen ja käytökseen, eikä ottanut siitä lainkaan itseensä. Valopentu piti kovasti sammalpallosta ja hänellä oli aina hymy huulilla, kun hän pääsi pelaamaan sisaruskatraansa kanssa sammalpallolla. Pilke silmäkulmassaan kollipentu loikki vanhempiensa suojista Kipinäpennun perässä hakemaan uutta sammalpalloa.
Klaanin parantajan, Sudenlaulu, pesä haisi todella mielenkiintoiselta. Kipinäpentu oli valitellut sen olevan kovin pistävä ja häiritsevän häntä, mutta Valopennun mielestä pistävän hajun seassa oli ollut myös jotain rauhoittavaa ja hyvää. Hajuja oli todella paljon, vaikka niitä pienne pennun olikin vaikea tunnistaa ja kunnolla eritellä. Miltäköhän kaikki yrtit oikein näyttivät? Entä mitä kaikkea Sudenlaulu teki päivänsä aikana samalla, kun soturit saalistivat ja partioivat?
Valopentu keskittyi taas sammalpalloon, heittäen sen ilmaan, josta Kipinäpentu sen taidokkaastu otti kiinni pilke silmäkulmassaan. Naaras röyhisti rintaansa ylpesästi.
”Isä, isä, näitkö?” Kipinäpentu huuteli Lehmussydämelle, joka naureskeli hennosti.
”Olet taitava hyppääjä, Kipinäpentu!” kolli oli kehunut. Valopentu mietti, mitä hän osasi. Molemmat hänen siskoistaan olivat niin taitavia niin monessa asiassa ja sitten oli Valopentu, joka koki, ettei osannut oikeastaan mitään erityistä tai mitään paremmin kuin sisarensa. Hänen siskoistaan tulisi aivan upeat soturit ja Valopentu tunsi iloa heidän puolestaan. Samalla häntä pelotti se, että mitä hänestä sitten oikein tulisi, kun hän ei oikein osannut mitään.

”Valopentu”, hehkeä ääni kutsui ja Valopentu avasi silmänsä. Valkoisena hohtava maa… ja tähdet olivat niin lähellä ja suuria. ”Tervetuloa Tähtiklaanin maille.”
”Kuolinko minä?” Valopentu hämmentyi. Hän oli mennyt nukkumaan emon vatsaa vasten ja nyt hän oli täällä. Mitä olisi muka voinut tapahtua? Pentu katsahti turkkiaan sekä tassujaan. Ne eivät hohtaneet kuin tuon kissan, joka seisoi hänen edessään. Hänen turkissan ei tuikkinut tähtiä eikä hän hohtanut samaa valkeaa valoa. Miten hän olisi edes voinut kuolla? Miksi hän oli täällä?
”Et sentään”, kissa hykersi ja asteli lähemmäs. Valopentu jännittyi, mutta ei perääntynyt. Kissan olemuksessa oli jotain rauhoittavaa. Hänessä oli voimaa, mutta myös jotain niin lempeää ja lohduttavaa. Valkoinen naaras kiersi Valopennun ympäri ja Valopentu huomasi pienen tähteä muistuttavan mustan kuvion hänen toisessa lavassaan. Toinen hänen korvistaan oli myös musta, kuten myös hänen tassujensa päät. Keltaiset silmät hohtivat kirkkaina kuin aurinko taivaalla, mutta niissä oli lempeä katse, sama, joka emolla oli toisinaan.
”Miksi olen täällä?” Valopentu sai kysyttyä ja valkoinen naaras hymyili lempeästi.
”Kerrohan, Valopentu”, naaras puhui ja heilautti tuuheaa häntäänsä. ”Ovatko Sudenlaulun yrtit ja parannustaidot sinusta kiinnostavia?”
”Ovat?” Valopentu kallisti päätään. ”Hän osaa niin paljon ja on niin tärkeä ja tekee kuin ihmeitä parannustaitojensa kanssa.”
”Olisiko sinusta siihen?” naaras kysyi, mutta ei haastaen. Hän kysyi sen rohkaisevalla tavalla ja niin lempeästi. ”Koetko kutsua siihen, mitä Sudenlaulu tekee?”
Valopentu tuijotti Jääkyyneltä todella häkeltyneenä eikä sanonut mitään. Ei kai hän mitään kutsua kokenut ja jos koki, entä jos olikin vain väärässä? Miksi Tähtiklaani kyseli niin vaikeita! Kyllä häntä kiinnosti, mutta...
”Koetko?” naaras kysyi. Hän halusi selkeästi vastauksen ääneen.
”En minä tiedä… ehkä”, kolli sanoi sitten ja painoi päätään alemmas. Mitä emo ja isä ajattelisivat, jos hänestä tulisi parantajaoppilas? Olisivatko he ylpeitä? Mitä hänen siskonsa ajattelisivat? Mitä koko klaani ajattelisi, jos pienestä ujosta ja arasta pennusta pitäisi tulla mukamas parantaja, kun nyt oli vahva ja rohkea parantaja? Olisiko hänestä siihen?
”Minäpä kerron sinulle, Valopentu, jotain. Sinusta on siihen ja sinä tulet oppimaan sen”, naaras sanoi. ”Ja nyt sinun täytyy kertoa se Sudenlaululle.”
Kylmät väreet kulkivat Valopennun selkäpiissä. Ei hän uskaltaisi. Entä jos Sudenlaulu vain nauraisi hänelle? Kaikki tiesivät, että Valopentu oli ujo ja hiljainen, ja sitten jos hän lähtisi höpisemään jostain parantajan jutuista ja nähneensä Tähtiklaanista unta klaanin parantajalle? Siinä oli ainekset oikeaan kaaokseen. ”Kun otat ensimmäisen askeleen, sinusta on mihin tahansa. Usko itseesi. Minä uskon sinuun, Valopentu, usko sinäkin itseesi. Minä autan sinua aina, kun koet, että tarvitset apua.”
”Kuka sinä olet, ja miksi autat minua?” Valopentu kysyi varovasti ja tähtiklaanilainen naaras hymyili.
”Minun nimeni on Jääkyynel”, naaras kertoi ja kumartui Valopennun lähelle. ”Minä olin Myrskyklaanin parantaja ennen Sudenlaulua ja häntä edeltävää Raesadetta. Ja minä autan sinua, koska sinulla on tehtävä. Tärkeä sellainen.”

Valopentu ei uskaltanut sanoa kellekään mitään monene päivään ja hän hermoili koko ajan siitä, että oliko vain kuvitellut kaiken. Ja samalla hän pohti, mitä hän muka voisi sanoa Sudenlaululle? Eikö Sudenlaulun olisi pitänyt saada se merkki siitä, jos hänestä pitäisi tulla parantajan koulutettava kissa?
Valopentu kietoi tuuhean häntänsä naamansa eteen toivoen, että voisi vain kadota maan nielemänä. Hän keräsi rohkeuttaan koko ajan, yrittäen jopa kerran lähteä pentutarhasta omin päin, mutta ei ollut päässyt kuin muutaman askeleen eteen.
Sitten kolli otti itseään niskasta kiinni, kun eräänä päivänä sai oudon voimanpuuskan viimeinkin toimia. Silloin hän tiesi, että se oli nyt tai koskaan. Ei hänestä edes voisi soturia tulla. Hänestä voisi tulla parantaja ja hän voisi auttaa paljon paremmin kuin kompuroimalla taisteluissa.
Pentu valehteleli emolleen, että hänen vatsaansa sattui ja että hän menisi parantajan pesään. Tuulihäntä päästi hänet menemään yksin, sillä parantajan pesä oli aivan pentutarhan vieressä. Valopentu oli huokaissut helpotuksesta, kun oli saanut yhden etapin suoritettua, kunnes lähestyttyään Sudenlaulun pesää hänelle iskennyt kamala hermostus.
Valopentu nielaisi ja työntyi sisälle pesään. Yrttien haju oli voimakkaampi pesän sisällä ja Sudenlaulu oli asetellut ne järjestelmällisesti jokaisen omaan paikkaan. Pesässä ei ollut yhtään potilasta, mutta Sudenlaulu oli pesässä, ainakin hiljaisen muminan perusteella.
”Sudenlaulu?” hänen äänensä tuskin kuului. ”Sudenlaulu?”
Läikikäs kolli ilmestyi pesän perältä suuria silmiään räpytellen ja hänen katseensa osui pentuun. Sudenlaulu tuijotti kysyvästi Tuulihännän ja Lehmussydämen pentua.
”Valopentu?” parantaja ravistelu turkkiaan ja muutama pienu lehti lensi maahan. ”Mitä sinä täällä teet? Ei tämä ole pentujen leikkipaikka.”
Valopentu häkeltyi, perääntyen säikähtäneenä. Hän pälyili hätäisenä ympärilleen kuin etsien jotakin syytä, miksi oli saapunut Sudenlaulun pesään.
”Minä… m-minä- minä tulin p-puhumaan sinulle”, Valopentu takelteli, kun jännitys tärisytti hänen kehoaan kauttaaltaan. Sudenlaulun katse pehmeni. Hän saattoi aina vahingossa ärhännellä muille vaikkei sitä ehkä tarkoittanut.
”Onko kaikki hyvin?” Sudenlaulu kysyi sitten ja asteli lähemmäs. ”Et haise kuumeiselta. Onko joku sairaana?”
”Vatsakipu, tai, niin”, Valopentu räpytteli silmiään ihmeissään.
”Sattuuko sinua vatsaan?” Sudenlaulu kysyi, mutta katseli jo yrttejään kuin etsien sitä oikeaa, jolla voisi hoitaa vatsakipua. Valopennulle iski pakokauhu. Pitäisikö hänen syödä turhaan joku yrtti?
”Tai, siis, ei, ei satu”, Valopentu panikoi. ”Emo luulee, että- että olen täällä siksi.”
Sudenlaulu kohotti kulmaansa ja katsoi Valopentua odottavasti. ”Luulee? Miksi sinä sitten olet täällä? Mikä sinut sai valehtelemaan emollesi?”
Valopentu painui kasaan ja luimisti korviaan pelokkaana. Sudenlaulu huokaisi.
”Minä… minä näin unta”, Valopentu selitti sitten, vetäen syvään henkeä, samalla etsien ääntään. Hän ruoputti tassullaan maata. ”Tähtiklaanista.”
”Tähtiklaanista?” Sudenlaulun korvat heilahtivat.
”Niin”, Valopentu nyökkäsi varovasti. ”Joku Jääkyynel sanoi, että minun muka pitäisi olla sinun oppilaasi tai jotain.”
Sudenlaulu oli hiljaa ja kun Valopentu vilkaisi kollia, oli parantajan katse jossain aivan muualla. Hänen sinisissä silmissään kuitenkin juoksi kymmeniä tunteita.
”Sitä se uni siis tarkoitti”, Sudenlaulu hymyili sitten ja kääntyi taas katsomaan Valopentua.
”Ai mikä?” Valopentu nielaisi.
”Minä näin unta kirkkaasta valosta”, Sudenlaulu selitti. ”Se ei tuntunut tavalliselta unelta.”
”Aijaa?” Valopentu kallisti päätään.
”Parantajat näkevät erilaisempia unia kuin tavalliset soturit, Valopentu, ja sinä näit ensimmäisesi”, Sudenlaulu selitti. ”Ja tulet näkemään vielä enemmänkin.”
”Miksi?” Valopentu kysyi ihmeissään.
”Koska sinut on valittu parantajaoppilaaksi”, Sudenlaulu sanoi. ”Tähtiklaanin toimesta.”
Valopentu tuijotti Sudenlaulua ihmeissään ja toisti kollin sanoja mielessään. ”Tähtiklaaniko valitsi… minut?”
”Niin se tekee aina”, Sudenlaulu sanoi hymyillen. ”Palaahan pentutarhaan, emosi varmasti odottaa jo. Ja… sano emollesi, että annoin sinulle kirveliä”, parantaja iski silmäänsä pennulle.
Valopentu palasi häkeltyneenä pentutarhaan, päätyen heti emonsa sukimisen kohteeksi. Se rauhoitti kollin juoksevaa mieltä ja hän onnistui jopa vaipumaan uneen. Hänestä tulisi parantajaoppilas.

Seitsemäs luku - Mikään ei korvaa tekojani


(osittainen jatko osa Kuunvalon tarinalle)

Kun Kuunvalo oli palannut loukkaantuneena ja haavoja täynnä, oli koko klaani kuhissut. Oudointa oli se, että naaraan mukana olleet Aamunruusu ja Korppivarjo olivat koskemattomat eikä heidän ihollaan ollut yhden yhtä haavaa.
Aamunruusu oli sitten selittänyt, että hänen isänsä oli hyökännyt Kuunvalon kimppuun. Aamunruusu ei ollut kertonut sen enempää muille kuin päällikölle. Jokin tässä tapahtumassa oli saanut Uniyön nahan pistelemään ja hänen oli tehnyt kovasti mieli mennä tapaamaan Kuunvaloa parantajan pesään, mutta Yksisiipi oli kehottanut Uniyötä pysymään poissa sieltä ja puhumaan heidän nuorimmaiselle siskolleen sitten, kun tämä olisi taas jalkeilla. Yksisiipi pikemminkin oli pakottamassa Uniyötä puhumaan Kuunvalolle heti, kun Kuunvalo olisi kävelykunnossa.
Mutta Uniyö ei tehnyt sitä aivan heti ja se sai Yksisiiven kiehahtamaan.
”Teidän täytyy nyt oikeasti puhua, Uniyö!” Yksisiipi ärähti mustaturkkiselle naaraalle, joka luimisti korviaan. Hän oli tiennyt sen jo monta päivää ja nyt hän sen tekisi.
”Hyvä on”, Uniyö nyökkäsi. ”Olen vältellyt sitä jo tarpeeksi kauan.”
Kuunvalon koko olemus oli jännittynyt, kun Uniyö oli pyytänyt häntä leirin ulkopuolelle. Yksisiiven läsnäolo oli kuitenkin rauhoittanut valkoturkkista naarasta tarpeeksi. Yksisiipi oli pyytänyt heitä puhumaan ja Kuunvalo oli vastahakoisesti suostunut. Yksisiipi johti keskustelua ja johti aiheen siihen, mitä Kuunvalolle oli tapahtunut ja miksi hän oli loukaantunut.
Ja Kuunvalo oli kertonut Aamunruusun olevan syntynyt Varjoklaanin kollille ja naaraalle.
”Hetkinen… onko Aamunruusu varjoklaanilainen?” Uniyö häkeltyi. Kuunvalo väläytti hänelle hampaitaan.
”Hän on jokiklaanilainen, sammankonaivo”, Kuunvalo murisi.
”Anteeksi… väärin sanoitettu, minun mokani”, Uniyö pahoitteli äkkiä. ”Mutta siis, hänen vanhempansa ovat varjoklaanilaisia?”
”Olivat”, Kuunvalo tokaisi. ”Hänen emonsa kuoli synnytykseen ja isä muutama yö taaksepäin, kuten varmaan jo arvaat. Ironista, että hän kuoli sillä tavalla.”
”Miten niin ironista?” Uniyö häkeltyi. Yksisiipi oli taas entistäkin jännittyneempi. Mitä harmahtava naatas oikein tiesi?
”Kuuluuko se sinulle?” Kuunvalo ärähti, mutta Yksisiipi mulkaisi valkoturkkista naarasta. ”Kukaan ei tiedä siitä.”
”Kuunvalo”, Yksisiipi puhui lempeästi, kunnes hänen äänensävynsä muuttui. ”Voisitte te kaksi nyt oikeasti unohtaa tämän typeräm kinanne ja puhua!? Me tahdomme tietää, Kuunvalo.”
”Muutamaksi silmänräpäykseksi, jos kelpaa”, Kuunvalo pyöräytti silmiään. Mitä Kuunvalolle oli oikein tapahtunut? Uniyö oli aina tuntenut Kuunvalon sellaisena ärhäkkänä ylipäätään, mutta naaraasta oli yhtäkkiä tullut outo ja hän oli yhä todella aggressiivinen. ”Minä odotin pentuja ennen kuin Aamunruusu oli syntynyt. Ja hänen isänsä työnsi minut alas kalliolta tappaen pentuni. Siltä samalta, joka hänet tappoi, kun hän putosi alas.”
Uniyö tuijotti Kuunvaloa hetken epäuskossa, kunnes hänen silmänsä levisivät. Hänen sisarensa… oli odottanut pentuja ja sitten… Se selitti niin monta asiaa. Kuunvalon muuttamisen pois soturien pesästä, sen synkkyyden ja kaiken… kaiken sen käytöksen…
Ja Kuunvalo oli menettänyt pentunsa. Mutta hän oli elossa. Ja se varjoklaanilainen oli kuollut samaan pudotukseen.
”Kuunvalo-”
”Minä en kaipaa SINUN sääliäsi”, Kuunvalo sylkäisi sanat minua päin ja peräännyin muutaman askeleen. ”Ethän sinä ole muuta antanutkaan näiden kuiden aikana kuin sääliviä katseita ja kylpenyt omassa parrasvalossasi.”
”Kuunvalo, minä-”
”Mikä on sinun selityksesi, Uniyö?” Kuunvalo nauroi hymyilemättä. ”Mikä on sinun niin hyvä selityksesi sille, että nyt vasta otat askeleen ja katsot, mitä pikkusiskollesi kuuluu? Mikä on sinun syysi?”
”Minä luulin, että sinä vihaat minua!” Uniyö älähti. ”Luulin, että et välittänyt yhtään siitä, olinko olemassa vai en!”
”Se on yksi ainoista asiosta, joista olen välittänyt!” Kuunvalo huusi takaisin. ”Sinun olemassaolosi on saanut minut kiehumaan! Sinä olet saanut KAIKEN, kaiken hyvän ja katso sinua! Oppilas, soturi, kunnioitettu, ystäviä, kaikessa tekemisessä onnistuva! Ja katso minua!” Kuunvalo huusi. ”Minä menetin itsekunnioitukseni, pentuni, perheeni! Minä sain oppilaan vain siksi, koska kyseisen kissan emo yritti varoittaa minusta! Minua ei kunnioiteta, minusta ei välitetä, minulla ei ole väliä, Uniyö! Kukaan ei tehnyt mitään sen eteen, että olisin voinut kokea olevani osa Jokiklaania! Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä ja sen kerran kun oli jo melkein kumppani, hän tappoi pentumme!”
Uniyö katsoi siskoaan suu raollaan ja korvat luimussa. Kuunvalo oli… rikkinäinen. Naarasn silmät punersivat, mutta kyyneliä ei valunut. Ja vasta nyt Uniyö ymmärsi sen kaiken. Hän oli kylpenyt auringon lempeässä valossa samalla, kun hänen sisarensa oli joutunut varjoon ja kärsinyt. Ja hän eiu ollut nähnyt sitä oman sokeutensa takia.
Uniyö painoi päänsä. ”Mikään anteeksipyyntö ei korvaa sitä, mitä olen tehnyt.”
”Tähtiklaanin tähden, te kaksi olette mahdottomia”, Yksisiipi huokaisi. ”Uniyö, olet saanut aina käsityksen, että Kuunvalo tahtoisi sinun olevan olematta”, Yksisiipi puhui ja katsahti Kuunvaloa. ”Ja Kuunvalo, olet saanut saman käsityksen Uniyöltä. Olet kärsinyt paljon.”
”Yksisiipi”, Uniyö nosti päänsä. ”Mikään ei siltikään ole oikeuttanut siihen, miten olen kohdellut Kuunvaloa. Tämä typerä sisarusriita on jatkunut liian pitkään, kun kumpikaan meistä kalanaivoista ei ole tehnyt asian eteen yhtään mitään vaan antanut tämän vain paisua. Joten, minä olen pahoillani, Kuunvalo, minä todella olen. En koskaan tahtonut, että näin olisi käynyt ja vaikka ei siltä ole vaikuttanut, olen aina välittänyt sinusta enemmän kuin oppilaasta tai kunnioituksesta tai mistään muusta moisesta turhasta. En oleta, että voisit antaa anteeksi.”
Kuunvalo tuijotti Uniyötä hetken aikaa. ”Haavat paranevat, mutta arvet eivät.”
Uniyö nyökkäsi, tuntien sydämensä miltei rikkoutuvan. Oliko hän todella menettänyt oman sisarensa tässä kaikessa? Se sattui enemmän kuin mikään muu.
”Mutta… arvet opettavat meitä”, Kuunvalo sanoi sitten. ”Tästä on tullut meille molemmille arpia. Mutta niiden ei tarvitse olla auki.”
”Jos toimimme yhdessä”, Yksisiipi lisäsi ja hymyili. ”Teillä saa olla riitoja, mutta älkää, rakkaat siskoni, antako niiden tehdä tällaista kuilua toistenne välille enää ikinä.”
Uniyö ja Kuunvalo katsahtivat toisiaan ja nyökkäsivät. Eivät he yhdessä yössä saisi kaikkea paremmaksi, mutta se olisi alku. Ja he molemmat aikoivat yrittää ja se olisi tärkeintä.

”Meidän pitää puhua emolla”, Uniyö tokaisi Yksisiivelle ja Kuunvalolle, kun saapui heidän luokseen kaksikon vielä syödessä.
”Mistä niin?” Kuunvalo kohotti kulmiaan. Uniyö päästi syvän henkäyksen ja selitti sitten Kuunvalolle, mitä oli kuullut. ”Tietysti. Tähtiklaani puhuu sinulle.”
”En minä valinnut sitä!” Uniyö kivahti. ”Mutta eikö sinua kiinnosta se, mitä emolla on sanottavanaan tästä.”
Kuunvalo ei sanonut mitään. Yksisiipi oli heti mukana, hän oli halunnut tietää vastauksen tähän siitä päivästä asti kun Uniyö oli hänelle tästä kertonut.
Kirkaskuu tuijotti kolmea tytärtään vihreät silmät apeina. ”Miten tiesinkin, että jonain päivänä minun olisi kerrottava, vaikka kuina yritin kieltää sen kaiken.”
”Oikea nimeni ei ole Kirkaskuu”, harmaa naaras puhui, ”vaan Kuutähti.”
Kolmen siskoksen silmät levisivät. Uniyö tuijotti häkeltyneenä emoaan, Yksisiiven suu taas aukesi ja Kuunvalo hännänpää nyki.
”Kuutähti..? Myrskyklaanin edellinen päällikkö?” Yksisiipi puhui. ”Mutta siitä on monta vuodenaikaa, kun… hän kuoli.”
”Sinä et todellakaan näytä Kuutähden ikäiseltä”, Uniyö huomautti, epäuskossa. Kirkaskuu näytti niin kovin apealta ja vaivaantuneelta. ”Joten miten se voi olla mahdollista?”
”Sinähän olit isän oppilas”, Yksisiipi huomautti ja näytti miettivän. Sitten hän kohotti katseensa ylös maasta. ”Synnyitkö… synnyitkö sinä uudestaan Jokiklaaniin?”
Kirkaskuu nielaisi ja nyökkäsi.
”Onko se edes mahdollista?” Kuunvalo hämmentyi. Valkoturkkisen naaraan usko Tähtiklaaniin oli horjunut eikä naaras uskonut miltei lainkaan enää heidän esi-isiinsä. ”Syntyä uudestaan…”
”Minä synnyin”, Kirkaskuu selitti. ”Kun Hopeakäärme oli ajanut minut hirviön alle, synnyin Jokiklaaniin uudestaan. Yötähti, isänne, oli se, joka minulle sen kaiken näytti. Hän kertoi minulle, että olen… hänen entinen rakkaansa, entinen Myrskyklaanin päällikkö.”
”Entinen rakkaansa…” Uniyö toisti sanat ja hänen silmänsä levisivät. ”Olitteko te kumppanit jo ennen kuin synnyit Jokiklaaniin? Päällikköinä?”
”Olimme”, Kirkaskuu nyökkäsi. ”Teillä on Myrskyklaanissa kolme sisarusta…”
”Sinä kuolit, kun he olivat vielä alle kuusi kuuta vanhoja”, Yksisiipi puhui hiljaa ja Kirkaskuu räpytteli kyyneleensä pois.
”Tämä selittää kaiken”, Uniyö sanoi ääneen. ”Ne äänet, kaiken.”
”Mitkä äänet?” Kirkaskuun korvat heilahtivat.
”Ai, no siis… Punaturkki-”
”Punaturkki?” Kirkaskuun koko olemus muuttui ja naaraan katse tyhjeni. ”Tietenkin. Kukas muukaan.”
”Kuka on Punaturkki?” Kuunvalo häkeltyi. Kirkaskuu huokaisi.
”Hän… hän oli minun kumppanini kuita sitten”, Kirkaskuu kertoi. Uniyön suu aukesi ja ajatukset laukkasivat villinä hänen päässään. ”Kunnes hän kuoli. Onko hän puhunut sinulle?”
”Monta kertaa”, Uniyö nyökkäsi. ”Hän puhui sinusta usein.”
”Voitko kertoa meille enemmän elämästäsi Kuutähtenä?” Yksisiipi puhui yllättäen. Kirkaskuu katseli tyttäriään, kunnes virnisti hetkellisesti.
”Ehkä voin näyttää.”

Kirkaskuu vei kolmikon yön pimeinä hetkinä Kuulammelle. Uniyö ei ollut ihan varma, miten tämä pitäisi muka toimia, sillä Tähtiklaani ei puhunut miltei kellekään. Paitsi hänelle, mutta ei silloinkaan suoraan.
Mutta se oikeasti toimi. Kun he olivat ottaneet lipaisut Kuulammen vedestä, Uniyö tunsi mielensä vetäytyvän kauas pois. Kun hän avasi silmänsä, hän näki aivan toisen maailman. Se oli hieman utuinen, mutta hän tiesi olevansa jonkin klaanin leirissä.
Ja sitten hän näki emonsa seisomassa suuren tasanteen päällä. Mutta… tämä ei ollut Jokiklaani. Uniyö oli varma, että tämän oli pakko olla Myrskyklaani. Heidän emonsa elämä näytti niin paljon… iloisemmalta ja naaras vaikutti muutenkin niin paljon eläväisemmältä täällä, näissä muistoissa. Hän näki emonsa johtamassa Myrskyklaania, viettämässä aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa ja saamassa pentuja, joiden kasvamista hän pääsi seuraamaan.
Hän näki emonsa kuoleman ja uudelleen syntymisen. Hän näki monta muistoa, jotka heidän emonsa halusi heille näyttää. Kirkaskuu seisoi pentujensa vierellä ja Uniyö aisti haikeuden emostaan. Hän oli menettänyt paljon syntyessään uudelleen Jokiklaanin Yötähden, sielunkumppaninsa luokse ja sitten Yötähti oli kuollut. Kaikki, mitä Kirkaskuulla oli Jokiklaanissa, joka hänelle todella merkitsi jotakin, olivat hänen pentunsa.
He tulisivat varmasti vielä kyselemään emoltaan tästä kaikesta, kunhan aika olisi sopiva.
Uniyö oli levoton muutaman päivän sen jälkeen, kun oli saanut tietää emonsa kantaman salaisuuden ja taakan. Simpukkatassu yritti selkeästi olla välittämättä mestarinsa hajamielisyydestä, laittaen sen Uniyön siskon loukkaantumisen piikkiin. Kirjava naaras yritti olla vain ahkerampi kuin ennen osoittaakseen olevansa myös itsenäinen toimiessaan Jokiklaanin parhaaksi.
Oppilas osasi myös yllättää Uniyön viemällä tämän ajatukset muualle. Simpukkatassu oli johdatellut mestarinsa eräälle lammelle, jossa Uniyö oli opettanut Simpukkatassun alunperin uimaan.
Ja sitten Uniyö oli saanut vedet niskaansa. Simpukkatassu virnisteli lammessa, tassut veden alla. Uniyö katsoi oppilastaan hetken häkeltyneenä ennen kuin vastasi virnistykseen ja oli juossut itsekin veteen. He olivat roiskineet vettä toistensa päälle ja nauttineet naurun helinästä, joka oli ilmoille soinut. Edes hetken verran Uniyö unohti ne kaikki vastuut ja huolet, jotak olivat hänelle langenneet.

------

Uniyö räpytteli silmiään tuijottaessaan ikuiseen tyhjyyteen, joka häntä taas kerran ympäröi. Hän oli täällä taas, aivan kuten tavallisestikin. He tapasivat aina kahden yön tauon jälkeen, nukkuen tavallista unta.
Viimalla oli usein tarinoita hänen koulutuksestaan ja kuulumisistaan, joiden kertomiseen kolli pikkuhiljaa lämpeni. Kumpikaan heistä ei koskaan kertonut tuntemiensa kissojen nimiä tai liian tarkkaa kuvausta reviiristään, sillä he pelkäsivät sen jollain tavalla rikkovan tämän kaiken.
Tänä yönä jokin oli kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Uniyö olisi voinut vaikka vannoa, että hän näki kaukaisuudessa puun, joka kohosi korkeuksiin. Hän lähestyi sitä ja hänen ihmetyksekseen se tosiaan oli siinä.
Harmaa se kuitenkin oli, aivan kuten kaikki muukin tässä paikassa. Se oli muotoutunut siitä usvasta, joka tässä paikassa leijui ja vaikka Uniyö kulkikin sen lävitse, se ei hajonnut.
Viima kertoi saamastaan saalista samalla, kun Uniyö jatkoi pyörimistään puun näköisen usvamuodostuman ympärillä. Tekivätkö he jotakin oikein, kun se oli tässä?
”Mitä sinä teit tänään?” Viima kysyi sitten ja Uniyö istuutui alas, kietoen häntänsä ympärilleen. Viima piti monesta samasta asiasta kuin Uniyökin; juoksemisesta, luonnosta, auringonlaskuista, yötaivaasta…
”Minä- en ole varma, ei oikeastaan muista?” Uniyö hämmentyi itsekin.
”Et muista?” Viima kuulosti huvittuneelta. ”Mikä on? Kultakalan muisti vai?”
”Haha, hauskaa”, Uniyö hekotti sarkastisesti. ”Mutta ei… ajatukseni ovat olleet vähän… hakusessa viime päivät.”
”Onko sille jokin syy?” Viima kysyi sitten kuin ymmärtäen, että nyt ei ollut mikään vitsailtava asia menossa.
”Se liittyy emooni”, Uniyö selitti, miettien tarkkaan, mitä kaikkea uskaltaisi sanoa. ”Minulle selvisi, että hänellä on ollut todella rankka menneisyys ja salaisuus taakkanaan.”
”Kuule, Kaiku”, Viima puhui sitten, ”tiedän, että olet huolissasi hänestä ja se on oikeastaan ihan hyväkin juttu, se kertoo että välität. Mutta älä anna sen syödä sinua sisältä loputtomiin, sinä pystyt auttamaan paremmin teoilla ja sanoilla kuin pääsi sisällä. Emosi onnellisuus ja teot eivät ole sinun vastuullasi.”
”Kiitos”, Uniyö hymyili itsekseen. ”Osaat jotenkin auttaa monessakin asiassa.”
”Ole hyvä vain”, Viima naurahti, mutta Uniyö oli varma, että kuuli hennon hymyn kollin äänessä. ”Noh? Muistatko nyt, mitä teit näiden päivien aikana?”
”Ehkä vähäsen”, Uniyö nauroi lempeästi. ”Kävin metsällä ja… juttelin erään kissan kanssa tärkeistä asioista, joista olisi pitänyt puhua jo aiemmin.”
”Ennemmin nyt kuin ei milloinkaan”, Viima totesi ja Uniyö nyökkäili. Se oli kyllä totta. Kuunvalon kanssa käydystä keskustelusta oli ehkä viisi päivää ja aluksi Uniyö ei ollut uskaltanut kertoa Viimalle siitä mitään. Nyt hän oli kerännyt rohkeutensa ja kertonut siitä edes vähäsen, vaikka ei voinutkaan yksikohtiin mennäkään. ”Mitä muuta?”
Uniyö hymyili taas. He olivat molemmat aina kovin kiinnostuneita toistensa tekemisistä, mutta ei ihmekään. Kaikki, mitä he pystyivät tekemään, oli puhumisen kautta. He olivat viimeksi puhuneet aivan muusta kuin tällaisista asioista ja kulkeutuneet jopa syvällisiin asioihin, miettineet ainakin sitä, mitä reviirien ulkopuolelta löytyi ja mitä kaikkea maailma piilotti sisimpäänsä. Se oli heidän juttunsa, puhua paljosta ja vähäisestä, sellaisesta, mistä ei ehkä kaikkien kanssa ihan heti ensimmäisenä puhuisi. Ja Uniyö piti siitä kovasti. Ei tämä ollut todellakaan niin kamala juttu kuin aluksi oli tuntunut.
Uniyö nautti olostaan tässä harmaassa tyhjyydessä seuranaan vain Viiman ääni.

15. luku - Totuus


//varoitus taistelusta ja kuolemasta

Nyt kun Aamunruusu oli soturi, ajanvietto naaraan kanssa oli jotenkin… helpompaa ja vapaampaa. Hän oli aikuinen kissa, no, miltei ainakin. Ja ylpeys oli silti aina läsnä sisälläni. Hän oli yhä se sama iloinen, innokas ja lempeä kissa ja tulisi varmasti aina olemaan.
Kävimme usein saalistamassa yhdessä ja Korppivarjo liittyi seuraan miltei joka kerta. Se ei koskaan muuttunut, teimme asioita yhä kolmestaan.
Se, mikä minut yllätti, oli se, että Aamunruusu uhosi että jos en palaa soturien pesään, hän nukkuu kanssani ulkona sen saman oksakatoksen alla. Aluksi en suostunut palaamaan pesään, mutta muutaman viikon kuluttua Aamunruusu suostutteli minut tekemään sen, sillä ulkona alkoi olla jo liian kylmä. Nukuin soturien pesässä kuitenkin kauempana muista jokiklaanilaisista eräässä nurkkauksessa, jossa oli sopivasti tilaa ja etäisyyttä. Aamunruusu ja Korppivarjo nukkuivat vierelläni.
Katselin kuinka rauhallisesti Aamunruusun kylki kohosi, kun hän nukkui. Korppivarjo tuhisi miltei korvani juuressa, mutta tällä kertaa se ei saanut minua hermostumaan tai ärtymään. Se, että Aamunruusu oli iloinen täällä ja… oikeasti välitti, korvasi sen kaiken. No, ei oikeastaan kaikkea, mutta toi jotakin hyvää elämääni. Jotain sellaista, joka jätti taakseen sen kaiken pahan.

”Kuunvalo!” hätkähdin, kun kuulin Aamunruusun paniikinomaisen ja surullisen äänen. Naaras juoksi luokseni ja pysähtyi luokseni pienen kukkulan laelle.
”Aamunruusu? Mikä hätänä?” kysyin ja nousin seisomaan. Naaraan silmät olivat surusta sumeat. ”Aamunruusu?”
”Kuulin… kuulin juuri Kirkaskuulta, että hän uskoo minun olevan alunperin Varjoklaanista”, nuori soturitar sanoi häkeltyneenä ja silmäni levisivät. Voisinko valehdella hänelle? ”Korppivarjo oli niin häkeltynyt, kun kysyin häneltä. Hän… hän sanoi vain jotain, että isäni hylkäsi minut jostain syystä.”
Tuijotin Aamunruusua sanomatta sanaakaan. Hän katsoi minua etsien kuin empatiaa, mutta sitten hän kohotti päänsä ylös ja katsoi minua jotenkin kauhuissaan.
”Tiesitkö sinä?” hän kysyi. ”Tiesitkö sinä, että olen Varjoklaanista?”
Katsoin häntä hetken aikaa ennen kuin vastasin. ”Tiesin.”
”Mikset kertonut?” naaras älähti.
”Se ei ollut tärkeää, sanoit sne itsekin oppilaana ja-”
”On se minulle!” naaras huusi. ”Minun perheeni… Sinä tiesit.”
”Olit ainoa pentu”, sanoin.
”Mistä sinä sen tiedät?” Aamunruusu kysyi.
”Koska… koska minä olin paikalla, kun sinä synnyit”, huokaisin ennen kuin puhuin. Aamunruusun silmät levisivät järkytyksestä.
”Sinäkö… olit paikalla, kun minä synnyin?” Aamunruusu oli todella hämmentynyt. ”Miten se on muka mahdollista? Ethän sinä-”
”Sinä synnyit Varjoklaanin rajalla”, keskeytin entisen oppilaani. ”Emosi ja isäsi läsnäollessa.”
”Sinä tunnet isäni?” Aamunruusu henkäisi ja tuijotti minua, etsien valhetta sanojeni takaa. Katsoin häntä apeana. ”Miksi et koskaan kertonut? Onko hän elossa?”
”On”, nyökkäsin. ”Kysy nyt itseltäsi, miksi olet täällä etkä hänen kanssaan?”
”No en minä tiedä!”
”Hän jätti sinut kuolemaan!” huusin Aamunruusulle. ”Hän hylkäsi sinut kuolleen emosi luokse!”
”Miksi… miksi hän niin tekisi? Ei hän tekisi niin ilman hyvää syytä!” ruskean kirjava soturi yritti kieltää totuuden.
”Joskus kissat tekevät julmuuksia ilman syitä”, sanoin synkästi. ”Joskus niille on syynsä.”
”Sinä tiedät taas enemmän kuin kerrot!” Aamunruusu murisi syyttävästi. ”Mitä et kerro minulle! On minun oikeuteni tietää!”
”Eikö syyksi riitä se, että isäsi hylkäsi sinut?!” ärisin. ”Mitä haluat kuulla? Senkö, että isäsi on julmin kissa, jonka olen koskaan tavannut? Julmin kissa, jota kukaan voi ikinä rakastaa? Sydänten särkijä? Murhaaja?”
Aamunruusu tuijotti minua sanattomana. ”En uskoa sinua!”
”Älä usko, omapa on häpeäsi, mutta… Sinä et tunne isääsi”, murisin. ”Mutta minä tunnen. Ja arvaa mitä? Hän tuhosi minun elämäni. Ja minä vannoin tuhoavani hänen elämänsä. Se taitaa ollakin se syy, miksi hän hylkäsi sinut”, tuijotin Aamunruusua silmäni roihuten. ”Koska hän pelkäsi, että hänelle osuisi hänen ansaitsemansa kosto!”
”Sinä… uhkasit tappaa minut?” Aamunruusu tuijotti minua epäuskoisena. ”Miksi?”
”Mitä? Ei, en minä… En minä sinua uhannut tappaa?” häkellyin.
”No jotain uhkasit!” Aamunruusun poskia pitkin valui vuolaat kyyneleet. ”Sinä olet se hirviö! Se, josta Kirkaskuu puhui Kielotaivaan puhuneen!”
”Mitä?” luimistin korviani. ”Aamunruusu-”
”Älä tule lähemmäs!” naaras huusi ja perääntyi. ”Sinun takiasi… tämä kaikki…”
Naaras pinkaisi juoksuun ja katosi pian kukkulan juurella olevan metsän siimekseen.
Seisoin kukkulan laella hetken aikaa kauhistuneena, tietämättä, mitä tehdä. Katsahdin kohti ylläni hohtavaa taivasta, jota laskemaan päin oleva aurinko värjäsi. Tunsin silmieni vettyvän.
Sitten kiihdytin juoksuun. Minun olisi löydettävä Aamunruusu ja selitettävä hänelle kaikki. Kaikki ne kivuliaat muistot ja kaikki muukin. Korppivarjo tuli minua vastaan.
”Näitkö Aamunruusua?” kysyin hengästyneenä.
”Näin… hän juoksi itkien…” Korppivarjo nielaisi. ”Kohti Varjoklaania.”
Silmäni levisivät kauhusta ja käännyin katsomaan Varjoklaanin reviiriin suuntaan, joka sijaitsi kaukana täältä.
”Meidän on pysäytettävä hänet!” panikoin. ”Kuka tietää, mitä hänen isänsä aikoo tehdä!”
Korppivarjo nyökkäsi ja silmänräpäyksessä juoksimme rinta rinnan kohti Varjoklaanin rajaa. Minun olisi ehdittävä ensin. Pelko valtasi mieleni. Mitä Leijonahammas keksisikään Aamunruusulle? Ei varmasti mitään hyvää, minä sentään tunsin Leijonahampaan pimeän mielen.

Aamunruusu oli kadonnut tuhka tuuleen ja etsin häntä taukoamatta. Mitä hän tekisi? Menisikö hän Varjoklaaniin? Ei, ei hän saisi! Leijonahammas ottaisi tyttärensä ilomielin vastaan, mutta millä hinnalla? Leijonahammas ei ollut isä, ei tulisi olemaan eikä koskaan voisi ollakaan. Hän oli ensin tapattanut ensimmäiset pentunsa ja sitten jättänyt Aamunruusun kuolemaan kuolleen emonsa ruumiin luokse. Mitä sellainen kissa tekisi isänä? Lukitsisi tyttärensä piiloon kaikilta.
Korppivarjo tuntui olevan yhtä säikähtänyt, hän tiesi kuitenkin paremmin, millainen Leijonahammas oli ollut näiden kuiden aikana, olihan mustavalkoinen kolli NÄHNYT miten Leijonahammas käyttytyi eikä mikään kollin kertomus vetänyt vertoja oikealle mäkymälle.
Kiihdytin lopulta juoksuun enkä antanut minkään pysäyttää minua. Minun oli pakko estää Leijonahammas ja hänen suunnitelmansa. Minun oli pakko pysäyttää Aamunruusu. Hän oli… hän minulle tärkeä.
Aamunruusun haju leijui ilmassa voimakkaana, mutta koskaan naaras ei ollut ylittänyt rajaa. Ja Leijonahampaan voimakas haju selitti sen. Kolli oli kuljettanut Aamunruusun pois klaanien reviireiltä sinne, missä minä ja Leijonahammas olimme kuita ja kuita sitten tapailleet ja rakastuneet toisiimme.
Korppivarjo juoksi rinnallani, kun johdatin meidät ulos reviireiltä ja siitä suoraan tutulle tapaamispaikalle. Sinne kalliolle. Jyrkänteelle. Purin hammas yhteen ja ravistin sen muiston pois mielestäni.
Oranssi turkki vilahti kaukaisuudessa ja sähähdin, kiristäen tahtiani. Loikkasin pienen nummen laelta alas suoraan Leijonahampaan eteen. Kollin silmissä välähti raivokkaasti ja kolli tönäisi Aamunruusun kauemmas, kuin suojellen naarasta koko olemuksellaan.
Korppivarjo pysähtyi kukkulan laelle., epävarmana siitä mitä hänen kannattaisi tehdä. Ei hän voisi taistella tai saattaisi loukkaantua vain pahemmin nykyisen vammansa kanssa.
”Pysy kaukana!” Leijonahammas huusi kurkku suorana, oranssinruskeat silmät palaen raivosta. ”Sinä et koske tyttäreeni viiksikarvallakaan! Et satuta häntä! Et lainkaan!”
”Jos joku häntä tässä satuttaa, niin sinä itse!” ärisin takaisin kollille, joka väläytti hampaitaan kuunvalossa. ”Hän ei kuulu Varjoklaaniin!”
”Ai, ja Jokiklaaniinko sitten?” Leijonahammas nauroi ivallisesti. ”Olet typerä. Olet odottanut oikeaa hetkeä riistää hänet minulta ja nyt se saapui.”
”Itse sinä hänet hylkäsit!” huusin kollille. ”Itse sinä riistit hänet itseltäsi! Jos tässä joku hänet riisti sinulta, niin sinä!”
”Olet vain paholainen minun elämässäni!” Leijonahammas huusi.
”Ai minä?” nauroin, katsoen Aamunruusua kohti. ”Ja minäkö olen se tämän tarinan pahis nyt? Muistatko yhtään omia tekojasi?”
”Hiljaa”, Leijonahammas varoitti. ”Tai katkaisen kielesi.”
”Ahaa”, nauroin huvittuneena, ”sitä sinä siis pelkäät. Että oma tyttäresi saa tietää, millainen hirviö olet? Et mitään, mitä minä oikeasti voisin tehdä?”
Leijonahammas murisi varoittavasti, mutta en välittänyt.
”Sinä et häntä vangitse Varjoklaaniin”, sylkäisin. ”Tappaisit vain hänen hyvän sydämensä.”
”Mistä te oikein puhutte?” Aamunruusu huusi hämillään, saaden sekä Leijonahampaan että minut katsomaan itseään päin.
”Älä kuuntele tuota hirviötä”, Leijonahammas sanoi hampaat irvessä. ”Hän tuhosi kaiken. Hän vei emosi, hän vei sinut ja hän tuhosi minun elämäni. Hän vei kaiken! Hän tuhosi kaiken! Hän vei sinut minulta pois!”
”Itse sinä veit kaiken minulta!” huusin vihan sokaistessa sieluni. ”Sinä se tuhosit kaiken! Sinä musersit minut! Sinä työnsit minut kalliolta alas ja tapoit meidän pentumme! Se olit sinä! Sinä se olet hirviö! SINÄ tapoit pentumme ja sitten jätit Kielotaivaan kuolemaan ja oman tyttäresi siinä samassa! Kuka jättää oman kumppaninsa ja tyttärensä kuolemaan, viattoman pennun? Kuka jättää oman pentunsa vailla hoivaa ja ruokaa? Kuka tapattaa kaikki häntä rakastavat kissat?! Kuka tappoi minun pentuni!?”
”Ole hiljaa!” Leijonahammas huusi. Aamunruusu kollin takana perääntyi isänsä luota muutaman askeleen ja tuijotti häntä epäuskoisena. ”Sinä valehtelet-”
”Sanoit, että rakastit minua”, murisin. ”Sinä se valehtelit. Sinä olet murhaaja!”
”Hiljaa!” Leijonahammas rääkäisi ja kynnet ojossa syöksyi kimppuuni. Sähähdin ja väistin, mutta Leijonahammas ei olisi lopettamassa tätä taistelua näin helpolla. Hän syöksyi raivonsa vallassa heti uudestaan kimppuuni, tällä kertaa selkäni päälle. Kierimme kostealla, kirjavien lehtien peittämällä ruohikolla kynnet toistemme turkeissa.
Verta pulppusi tuoreista haavoistani, jotka Leijonahammas oli tehnyt. Hän taisteli vain tappaakseen minut. Ja minä suojelin omaa nahkaani. Ja Aamunruusua. Leijonahammas ei koskaan saisi viedä Aamunruusua ja tuhota tämän elämää lukitsemalla häntä Varjoklaaniin.
Leijonahampaan hampaat olivat vain kynnenmitan päässä kurkustani. Ähkäisin hädissäni ja potkaisin kollin päältäni kaikella voimallani. Oranssi kolli lensi kaaressa kallion jyrkäenteelle kynnet raastaen kiven pintaa. Kapusin henkeäni haukkoen pystyyn. Silmäni menivät viiruiksi, kun huomasin Leijonahampaan roikkumassa jyrkänteen reunalla. En odottanut kauempaa vaan syöksyin häntä kohti auttamaan.
”Pidä kiinni!” huusin ja Leijonahammas ärähti vain vihaisesti kuin käskien minut pois, mutta pelko hänen silmissään kertoi muuta. Loikkasin, jotta ehtisin, mutta oranssin kollin ote lipesi ja hän katosi reunan ylitse. Itse ehdin pysäyttää oman liukumiseni jyrkänteen yli juuri ajoissa. Tuijotin tippuvaa Leijonahammasta silmät suurina. Hän huusi kauhusta, kunnes kamala rusahdus katkaisi sen.
Suuni oli auki kauhusta, kun tuijotin alaspäin. Leijonahammas makasi epäluonnollisessa asennossa, selkäranka aivan katki. Hänen silmänsä olivat auki, vaikka sitä oli vaikea erottaa näin kaukaa. Hän oli kuollut ja rankkojen sateiden takia pieni tulvinut lampi värjäytyi hänen allaan verenpunaiseksi.
Painoin pääni ja hivuttauduin pois kallion reunamalta. Sama jyrkänne oli koitunut toisen meistä kohtaloksi, kun toinen oli selvinnyt. Viimeksi veden määrä oli pelastanut minun henkeni. Ja varmasti Tähtiklaanillakin oli osansa.
Nilkutin pois jyrkänteen reunalta, etsien Korppivarjon ja Aamunruusun hajuja. Haavojani kirveli ikävästi ja kulkeminen oli hankalaa. He olivat kauempana, ja Aamunruusu ryntäsi heti luokseni, kun näki minut. Yksin. Hänen katseensa esitti kysymyksen, jota hänen suunsa ei kyennyt.
Pudistin päätäni ja nuorempi naaras painoi päänsä. ”Onneksi… onneksi minulla oli silti emoni.” Katsoin naarasta ihmeissäni ja hän nosti katseensa kohtaamaan minun. ”Sinä. Sinä olet ollut minun emoni. Alusta asti.”
”Mitä?” häkellyin ja tuijotin Aamunruusua silmät suurina. Korppivarjo asteli luoksemme ja hymyili osaaottavasti.
”Kenties hän on se pentu, jonka menetit kuita sitten”, Korppivarjo sanoi hiljaa ja tuijotin kollia suu raollaan. Painoin pääni ja räpyttelin kyyneleet pois.
”Ymmärrän nyt, miksi et kertonut”, Aamunruusu puhui hiljaa. ”Ja sinä et ole hirviö… Anteeksi. Sinä et tehnyt mitään väärin etkä mitään pahaa.”
”Ajatuksillani tein”, huokaisin.
”Mutta teot ovat pahempia”, Aamunruusu vakuutteli. ”Tule. Palataan kotiin. Meillä on paljon puitavaa. Ja lupaan sinulle, olet minulle tärkeämpi kuin koskaan ennen.”
Hymyilin Aamunruusulle ja annoin hänen auttaa minua kulkemaan takaisin leiriin. Korppivarjo kulki aivan toisella puolellani. Olin ikikiitollinen heistä molemmista.

Partio oli sujunut normaalisti. Nyt olikin jo ilta, joten hän päätti syödä jotain ja käydä nukkumaan. Hän haki kasasta pikkuruisen kalan, ja söi sen vain parilla puraisulla. Kolli oli huomaavinaan haalean turkin jossain leirin nurkilla. Tarkkailikohan Luminietos häntä? Hän oli mennyt vannomaan jonkun valan, joka kuulosti ihan simppeliltä, mutta miksi hän edes haluaisi olla ystävä jonkun toisen klaanin kanssa? Vain Jokiklaani olisi tärkeä hänelle. Ja siellä oli kaikki, mitä hän halusi. Hän huomasi Laventelitassun tulevan häntä kohti.

"Hei, Liekkitassu", tuo hymyili.

Liekkitassu tervehti naarasta vain heilauttamalla häntäänsä ja hymyilemällä takaisin. Hän kävi nukkumaan, mutta tällä kertaa hän näki vain normaalia unta missä hän saalisti vesimyyrää.


Aamulla hän heräsi koleaan aamutuuleen. Kolli huomasi Laventelitassun, hänen parhaan ystävänsä (ja ehkä vähän muutakin;) ) nukkumassa vielä. Tämä ei tahtonut herättää nukkuvaa kissaa, mutta tahtoi silti palavasti jo ulos, harjoittelemaan, tulemaan soturiksi, tiedäthän. Pari muutakin oppilasta oli vielä pesässä. Mitähän teemme tänään, Liekkitassu pohti. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kauniiseen, sammalilla makaavaan Harmaaseen pilkulliseen naaraaseen. Tuon rinta kohoili hengityksen tahdissa. Liekkitassu pudisteli päätään, ja irrotti katseena kauniista naaraasta. Hän päätti lähteä ulos nyt, kun oli tullut hiukan valoisampaa.



Taisteluharjoituksissa hän oli oppinut, miten käytetään etuna sitä, että on kevyempi ja pienempi kuin vastustajansa. Piti esittää, ettå oli aikeiassa iskeä vaikka korvia, mutta sitten livahdettiin vastustajan taakse tämän jalkojen ali ja kynsitään vastustajan häntää. Sitten livahdettiin vain nopeasti pois ja jos ehti, niin raapaistiin vastustajan nenää. Se oli ollut melko vaikeaa, mutta hän oli viimein oppinut sen.


Tänään olisi taas tiedossa sammalien siivoamista, mutta tälläkertaa pentutarhan. Toivon mukaan saan Laventelitassun mukaan tekemään sen.


Liekkitassu ei osannut selittää tätä tunnetta, mutta.. jokin siinä harmaassa naaraassa on niin.. ihanaa. Ei hän oikein tiennyt miten olisikaan sen sanonut, mutta niin se vain oli. Hän ei tiennyt, milloin uskaltaisi kertoa tälle tunteistaan. Toisaalta he olivat vain oppilaita. Ei hän vielä voinut osata käsitellä tätä palavaa.. ööh.. rakkautta tuota kohtaan. Laventelitassu oli kaikin puolin ihana. Tämä oli lempeä, hyväsydäminen, pirteä, kaikkea. Ja hän oli erittäin kaunis, aina kun Liekkitassu oli leirissä, ja tämä jossain muaalla hän vain aina odotti, että näkisi taas tuon.

//Hieman syvällisempiä kuvitelmia, Liekkitassu>:0
Toivon, että näistä kahdesta joskus vielå tulee kumppanit<3
Btw taas onnistuin tunkee Laventelin tänne:D

341 sanaa itse tarinassa=3

Luku 7

Puut olivat jo monta auringonnousua pudottaneet lehtensä. Metsä oli paljas ja avara. Lehtiä oli vain maassa.
Kynnet rapisivat kuuraisilla lehdillä kun Huomentassu käveli niiden päällä. Hän nautti aamunkoiton hiljaisuudesta ja sai kaikessa rauhassa nuuskia ja ihmetellä tätä lehtikadon maisemaa. Korkokivien huipuilla näkyi valkoista klaaninvanhimpien lunta ollut jo lehtisateen ensimmäisenä auringonnousuna. Lumi oli vain ilmestynyt sinne yhdessä yössä.
Huomentassu haistoi oravan. Hän jäljitti sen ja lähti vaanimaan sitä. Turkin väriä vaihtava orava nakersi hieman löytämäänsä käpyä kunnes loikki viemään sitä talvivarastoihinsa. Se ei ollut vielä huomannut sitä vaanivaa kissaa, kunnes oksa rasahti Huomentassun käpälän alla.
“Ketunläjät,” pääsi naaraan suusta. Orava pinkaisi juoksuun Huomentassu perässään, hyläten käpynsä niille sijoilleen. Huomentassu mutkitteli taitavasti puiden lomassa. Askel askeleelta orava läheni.

Naaras pystyi jo maistamaan oravan lämpimän veren kielellään. Vatsakin mourusi. Sitten hän loikkasi, liu´utti lennossa kynnet esille ja sai otteen oravasta. Orava kuitenkin luikahti pakosalle Huomentassun jäädessä pitkin hampain seisomaan aloilleen.

“Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet Varjoklaanin reviirillä?” Pihkahumu sähähti. Silmät hämmästyksestä laajeten Huomentassu kääntyi katsomaan veljensä mestaria. Häntä koipien välissä oppilas luikki omalle reviirilleen.
“Jahtasin erästä oravaa, jonka olin juuri saamassa kiinni, mutta pääsi pakosalle,” hän selitti hädissään. Silloin naaras huomasi Pihkahumun vieressä seisovan Valotassun. Pentuetoverin suussa roikkui orava. Juuri samat punaiset ja harmaat karvat. Sama, pörheä häntä.
“Valotassu sai oravan kiinni, kun se kaarsi takaisin Myrskyklaanin reviirille. Hän haistoi siinä tuoksusi.”

Huomentassun mieli oli musta. Sielu oli musta. Miksi juuri Valotassun oli pitänyt saada se orava, joka oli päässyt juuri häneltä karkuun? Miksi? Sitä naaras ei vain käsittänyt. Hänen hiljainen, vaatimaton veljensä, jolla oli loistavat saalistustaidot. *Huomentassu ryhdistäydy! Sinä näytät vielä klaaneille,* oppilas komensi itseään. Sitten hän siirtyi juoksuun ja juoksi koko matkan Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajalta Tuuliklaanin rajalla.

Huomentassu sai kukkuloilla hajujäljen kanista. Varomasta astumasta keppien päälle hän lähti kumarassa tassuttelemaan kohti kania. Naaras kiersi pensaikon keskittyneenä jälkeen. Sammal painui nuoren kissankäpälän alla. Huomentassun mustavalkoinen häntä kiemursi kuin käärme.
Paljaan tammen alla oli valkoinen kani syömässä jotakin. Nyt mikään ei saisi enää mennä pieleen.
Huomentassu koukisti takajalkojaan ja ponnisti. Hän upotti hampaansa kanin kurkkuun ja eläin valahti veltoksi.
“Hienosti meni!” Tuiskumarja asteli puun takaa. Silmät leimuten Huomentassu sähähti ja kääntyi hyökkäys valmiina mestariansa kohti. Hän oli vähällä hypätä naaraan kimppuun ja kynsiä hänen korvansa, mutta hillitsi itsensä tunnistaessaan tulijan.
“Älä säikyttele!” Huomentassu sanoi mulkoillen mestariaan.
“Seurasin sinua Varjoklaanin rajalta saakka,” Tuiskumarja maukui hilpeästi silmät loistaen. “Viedään nyt kuitenkin saaliisi leiriin. Tällä ruokkii puoli klaania.”

Huomentassu viskasi kanin tuoresaaliskasaan ja otti itse sieltä hiiren. Vatsa mourusi nälästä, kun hän haukkasi siitä palan.
Pentutarhasta asteli kaksi naarasta esiin. He olivat Liekkipentu ja Roihupentu. Klaanin uusimmat tulokkaat, joidenka alkuperää ei kukaan tiedä. Paitsi Taivaannova. Naaras oli vain tuonut eräänä auringonnousuna pennut leiriin. Pentujen alkuperä kaihersi Huomentassun mieltä. Kenen pentuja he ovat? Vain Taivaannova yksin tietää. “Jos asiat ovat tullakseen julki, ne tulevat aikanaan.” Ne, ovat Kukkaköynnöksen sanoja. Huomentassun sydän lämpeneni ajatuksesta emosta.

“Huomentassu! Tänään pidetään taisteluharjoitukset!” Tuiskumarja kiirehti oppilaidenpesän suuaukolle. Unisena Huomentassu kohotti päätään ja lotkautti korviaan. Hän nyökkäsi Tuiskumarjalle ja ponkaisi ylös vuoteestaan.

“Mitä tuo täällä tekee?” Huomentassu kysyi epäluuloisena. Ampiaisturkki kehräsi hilpeänä."Tuiskumarja pyysi minua taisteluharjoituksiin," oranssinkirjava kolli kehräsi silmät loistaen. Ampiaisturkki vaikutti liian innokkaalta oppilaiden taisteluharjoituksiin. *No tulkoot tuhlaamaan aikaansa,* Huomentassu myöntyi ajatuksissaan. Itseasiassa tämähän oli loistava tilaisuus! Huomentassu pystyisi näyttämään edes jollekkin, että oli Valotassua parempi. Jäätassuhan on mikäkin kömpelys.
“Ottakaa kaksintaistelu, kynnet sisällä!” Tuiskumarja varoitti.

Huomentassu mulkoili arvioiden Ampiaisturkkia. Hän katsoi kollin harmaita silmiä. Sitten naaras syöksähti eteenpäin, syöksähti kollin vatsan alle, huitaisi käpälällään tämän vatsaa ja kierähti pois alta. Sitten hän hyppäsi tämän niskaan ja raastoi turkkia takakäpälillään. Ampiaisturkki valahti veltoksi ja ponkaisi pian kuitenkin ylös, jolloin Huomentassu lensi kuin lehti kovassa tuulessa taaksepäin. Ampiaisturkki loikkasi Huomentassun vatsan päälle ja raastoi sitä takakäpälillään. Oppilas kuitenkin läpsi etukäpälillään Ampiaisturkin naamaa, jolloin kolli meni sekaisin ja hyppäsi pois alta. Tilaisuudesta kiitollisena Huomentassu loikkasi ylös ja paiskasi kollin sivuun vaivoin ja töin.
“Saat tästä, ja tästä ja tästä!” Huomentassu murisi läiskiessään vastustajaansa.
“Hyvä Huomentassu!” Tuiskumarja kehui eripariset silmät loistaen. Puuskuttaen Huomentassu pysähtyi niille sijoilleen. Hän katsoi Ampiaisturkkia, joka nyökkäsi hyväksyvästi takaisin. Huomaamattaan naaras oli eläytynyt taisteluun koko sielun voimin. Ikään kuin kaikki olisi tapahtunut hänen päässään.

Huomentassu käpertyi tiukaksi palleroksi pehmeälle sammalvuoteelleensa. Lihaksia särki uuvuttavan taistelun jälkeen. Lisäksi hänen piti katsoa klaaninvanhimmista punkit ja kirput, vaikka Huomentassu oli sanonut, ettei punkkeja ollut tähän aikaan vuodesta. “Katsohan nyt, että osaat opettaa sitten jälkikasvuasakin,” Tuiskumarja oli vain sanonut.

***

Ulkona satoi jotakin. Se ei ollut vettä. Huomentassu tarkasteli ympäristöä. Oli varhainen auringonnousu, suurin osa kissoista vielä nukkui vuoteissansa. Mikäpä parempaa, kuin nukkua aamulla niin pitkään, että myöhästyisi aamupartioista? Sen jälkeen saisi Iltataipaleelta läksytyksen. Hän katsoi silmät pyöreänä leiriä.
“Se on räntää, lumen ja veden yhdistelmää, jota sataa aina jonkin verran ennenkuin kunnon lumi sataa. Heti kun se koskettaa maata, se sulaa,” Lehväpilvi kertoi. Naaras oli tullut hiljaa kuin hiiri pesästään. Huomentassu kohotti kysyvänä kulmiaan.
“Ai, joo tulin kävelylle, Vatukkakynsi marisee jokaisesta asiasta.” Valittamisen aiheita olikin loputtomasti, ainakin Vatukkakynnellä.

Iltataival tassutteli aukiolle. Venytteli, ja meni jakamaan muille kissoille rajapartiot sekä saalistuspartiot. Huomentassu meni muiden joukkoon ja toivoi pääsenvänsä johonkin rajapartioon.
“Tuuliklaanin rajalle lähtee Lumimyrsky, Pilkkutassu, Huomentassu, Kuutamosydän sekä Kuukynsi,” varapäällikkö sanoi. Lumimyrsky heilautti häntäänsä muille, ja Huomentassu lähti väsyneenä kävelemään muiden perässä.

“Asetetaan hajumerkit ja saalistetaan nopeasti jotain, jos jaksaa,” Lumimyrsky kehotti.
Huomentassu asetti puskaan hajumerkin ja kääntyi takaisin. Hän vilkuili Pilkkutassua, joka oli ollut alakuloinen Vääräkajon kuolemasta lähtien. Viima käy Tuuliklaanin puolella ja sai kanervat huojumaan. Räntäsade oli vihdoin jo loppunut. Huomentassu keskeytti äkillisen hiljaisuuden. “Jos tämä räntä on tämmöistä, vihaan jo nyt lunta.”
Lumimyrsky päästi hilpeän mrraun.”Lumi on ihanaa! Tietäisitpä!” Hän katsoi kuitenkin myötätuntoisena oppilaaseen, joka tärisi kylmästä.
“Minulla ei ole kovin paksua pohjavillaa, vain ohut sekä hieman tuuheampi mutta lyhyt karva,” Huomentassu mutisi happamena.
“Mennään nyt, ei jäädä jaarittelemaan,” Kuukynsi mutisi hiljaisesti.
“Sanoitko jotain?” Kuutamosydän maukui.
“Kyllä. Että mennään nyt!” Kuukynsi nyt lähes huusi. “Joo joo, tulkaa,” Kuutamosydän lähti johtamaan joukkoa kohti leiriä. Lumimyrsky pyöräytti nopeasti silmiään oppilaille. Huomentassun kurkusta lähti hiljainen kehräys.

***

Leirissä haisi veri. “Täällä on taisteltu,” Kuukynsi nosti huultaan irveeseen. “Eihän ole. Joku on vain haavoittunut,” Lumimyrsky tokaisi rauhoittavan tyynesti.
“Vain? Enpä niin sanoisi”, Näkyviiksi murahti piikkihernemuurilla. “Puolet klaanista on jahtaamassa mäyrää ja ajamassa sen pois.”
Huomentassun sydän läikähti pelosta. *Entä jos Aurinkohuippu on haavoittunut? Ei se voi. Ei. Hänhän on vahva soturi.*
“Ikävä sanoa, Huomentassu, mutta Kukkaköynnös häälyy todellisuuden ja Tähtiklaanin välimaissa,” Jäätassun mestari sanoi surullisena. Huomentassun kurkkuun tuli kova pala. Vatsaan kasvoi suuri, musta möhkäle. *Ei. Se ei voi olla totta. EI!* Huomentassu lähestulkoon huusi ajatuksissaan. Silmät täynnä pelkoa. Hän kiirehti koko matkan leirin halki Sudenlaulun pesälle.

“V-voiko hän k-k-uol-la?” Huomentassu änkytti Sudenlaululle. Sudenlaulun silmät kuitenkin kertoivat jo kaiken. Aurinkohuippu kietoi häntänsä tyttärensä ympärille lohduttavasti.”Toivoa ei ole vielä menetetty.” Emon kaulassa oli viiltoja, jotka vaikuttivat syviltä.
Huomentassu jäi nukkumaan loppupäiväksi emonsa viereen. Kukkaköynnöksen kylki kohoili raskaasti.

Pimeyden laskeutuessa Kukkaköynnöksen hengitys hidastui, kunnes lakkasi kokonaan. Huomentassu havahtui horroksestaan, kun ei kuullut enää emonsa tuhinaa. Hän räväytti silmänsä apposen ammolleen ja katsoi Kukkaköynnöksen elotonta ruumista.

Emon ympärillä väreili tähtiä, joista muodostui kissoja. Kaksi kissaa, oppilaan kokoisia. Hän saattoi kuulla kissojen kuiskivan:
“Kukkaköynnös, rakas emo, tuletko kotiin?”
Pieni tuuli leyhähti pikaisesti parantajanpesässä. Näkikö Huomentassu näkyjä? Ei.

Huomentassu katsoi järkyttyneenä näytelmää. Sitten kissat lähtivät, Kukkaköynnös mukanaan. Aivan kuin hän olisi katsonut viimeisen kerran tyttäreensä, Huomentassuun, sanonut hyvästit. “Tähtiklaanissa tavataan, Huomentassu.”

Huomentassu ryntäsi emonsa velton ruumiin luokse täristen surusta. “Kukkaköynnös, sinä et ole voinut olla kuollut! Sinun pitää olla elossa!”
“Huomentassu. Hän on nyt Tähtiklaanissa. Et voi tehdä nyt enää mitään,” Sudenlaulu tassutteli hiljaa oppilaan luokse. Hän nuolasi hellästi Huomentassun korvaa, mutta tämä väisti kiukkuisena. Eikö Sudenlaulu tiennyt, miltä hänestä tuntui? Hänhän tiesi kokoajan, että näin tulee tapahtumaan.

Kukkaköynnöksen eloton ruumis retkotti leirin aukiolla, kun kissat tulivat sanomaan hyvästinsä hänelle. Jälleen kerran leiri näytti synkältä ja harmaalta surusta. Huomentassu makasi emonsa vatsalla, kuin pieni pentu joka etsi lohtua emonsa vatsasta. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan voi saada. Huomentassu muisti, kun oli ihan vastasyntynyt ja Kukkaköynnöksen lämpimällä maidon tuoksuisella vatsalla. Tällä kertaa se vain haisi yrteille.
Huomentassu yritti haistaa viimeisen emonsa ominaistuoksun rippeen, jota ei ollut. Oli vain kylmä yö, tuikkivat tähdet ja surulliset kissat.

Yhä uudelleen ja uudelleen Huomentassu näki unta siitä, kuinka mäyrä oli raastanut syvät viillot Kukkaköynnöksen kaulaan. Huomentassu tutisi pelosta, kuin mäyrä olisi voinut tulla leiriin ja tehdä viillot myös hänen kaulaansa.
Joku tökkäisi häntä hellästi. “Nyt on aika haudata Kukkaköynnös,” Lehväpilvi nuolaisi lohduttavasti Huomentassun korvaa. Tähdet valaisivat hyvin vähän leiriaukiota. Oli auringonnousun aika.

Klaaninvanhimmat kantoivat yhdessä Kukkaköynnöksen ruumiin hautapaikalle. He laskivat hänet kuoppaan. Ennen sitä Huomentassu haistoi viimeisen kerran emonsa turkkia ja yritti painaa sen muistinsa sopukoihin, myöhemmin muistettavaksi.
“Kukkaköynnös on ollut koko elämänsä uskollinen klaanillensa. Kukkaköynnös oli urhea soturi. Hän on jättänyt jälkeensä pentunsa, jotka tälläkin hetkellä luultavasti surevat hänen poismenoansa. Kukkaköynnös on ansainnut paikkansa Tähtiklaanin riveihin. Nyt hän saa saalistaa Tähtiklaanin vehreillä saalistusmailla,” Heinätähti sanoi alakuloisesti.

“Elämä jatkuu. Ole vahvana edelleen, Huomentassu,” Heinätähti sanoi ja sipaisi hännällään oppilaan kylkeä. Hajamielisesti Huomentassu nyökkäsi, silmät sameina kyyneleistä.
“Kyllä sinä selviät,” Ampaisturkki tuli sanomaan.”Olit mahtava eilen taisteluharjoituksissa.”
“Ihan niinkuin se lohduttaisi! Kukkaköynnös on kuollut! Et sinä voi ymmärtää! Miksi juuri Kukkaköynnös? Miksei vaikka Vatukkakynsi, joka aina valittaa punkeista ja nivelistä? Hänhän on aivan valmis Tähtiklaaniin!” Huomentassu huusi ja purki kaikki tunteensa kerrallaan. Hän juoksi yksin aamukuuraiseen metsään, mieli mustana ja sydän särkyneenä. Vatukkakynsi katsoi hänen peräänsä hölmistyneenä. “Minäkö valitan? Pah, sanon minä!”
“Ai et valita? Jostain syystä kuulen joka auringonnousu…” Oravaliito aloitti. “Se on Lehväpilvi ja valittavat oppilaat, jotka eivät nykypäivänä osaakaan tehdä mitään muuta kuin…”
“Kuules karvapallo! Minä en ole vuosikausiin valittanut!” Lehväpilvi puuttui puheeseen.
“Hei! Riita poikki!” Heinätähti sanoi. “Kaikki ovat väsyneitä, tiedän sen, ja nyt joku lähtee tuon oppilaan perään, joka tuolla juoksee. Menee tekemään vielä hulluuksia pahamielisenä!”

***

Tuiskumarja sai Iltataipaleen kanssa vietyä Huomentassun leiriin.
“En käy saalistamassa enkä partioissa!” oppilas marisi.
“Et ole sitten ruokaasi ansainnut,” Iltataival uhkasi.
“Minä menen erakoksi sitten,” Huomentassu uhmasi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ajatellutkaan lähtevänsä klaanista, se on hänelle niin rakas.
Iltataival kohotti kiinnostuneena kulmiaan. Hän pyöräytti Tuiskumarjalle silmiään. Tuiskumarja hymähti vastaukseksi.
“Sinä menet nyt hakemaan Sudenlaululta unikonsiemeniä, ja menet vuoteeseesi!” Tuiskumarja käski.

Lipoessaan siemeniä Huomentassu päätti säilöä ne suussaan ja sylkäistä pois ja karata, mutta tuli toisiin aatoksiin. *Eihän minulla muuten olisi rohdoksia. En osaisi mitään!* oppilas tuumi.

Asetuttuaan kerälle Valotassua vasten Huomentassu antoi unen viedä. Unikonsiemenet raskauttivat hänen silmäluomiansa, jotka lupsahtelivat kiinni.
“Silmäsi ovat kauniit,” hän kuuli Valotassun sanovan ja tunsi veljensä sukivan Huomentassun sotkuista turkkia.

//En malttanut olla laittamatta tätä tarinaa menemäänXD. Sori jos aiheuttaa liikaa vaivaa ;D

Voisinko adoptoida Ampiaisturkin? Hän inspiroi minua kovasti.

Kuudes luku – Missä minä olen? Ja kuka sinä olet?

”Kuka sinä olet?” ääni havahdutti Uniyön ajatuksistaan. Hän nosti katseensa, mutta kun tajusi, ettei ollutkaan soturien pesässä, hän hämmentyi ja nousi pompaten pystyyn. Tämä ei ollut edes Tähtiklaaninkaan maita. Oli vain tyhjää harmaata usvaa. Maa tassujen alla tuntui oudolta, ei mullalta eikä ruoholta. Se oli jotain pehmeää, mutta sitä ei nähnyt eikä hän pystynyt kynsillään tarrautumaan siihen. Maailma ympärillä oli… tyhjää.
”Haloo? Kuka sinä olet?” ääni kuului taas ja Uniyö katsoi paniikinomaisesti ympärilleen.
”Missä olet?” Uniyö huusi takaisin. ”Missä me olemme?”
”En minä tiedä, luulin että sinä tietäisit”, ääni vastasi.
”Näetkö sinä minut?” Uniyö kysyi, etsien äänenlähdettä.
”Aistin sinut”, kissa vastasi. ”Tiedän, että olet täällä jossain, mutta en tiedä missä tai miltä näytät.”
”Ehkä siihen on syynsä”, Uniyö pohti ääneen. ”Ehkä meidän ei tule tietää toistemme nimiä.”
”Hmph!” ääni tuhahti. ”Mitä järkeä tässä sitten on? Miksi me olemme täällä?”
”Mietin kuule ihan samaa”, Uniyö totesi ja otti muutaman askeleen eteenpäin. Tämäpä vasta outo uni. Se tuntui niin… oikealta. Samanlaiselta silloin, kun hän oli Tähtiklaanin kanssa. ”Kaikki on vain… niin tyhjää.”
”Pelottaako?” ääni kysyi ivallisesti ja Uniyö tuhahti.
”Pelottaako sinua, kun kysyt?” Uniyö napautti takaisin. ”Ei minua pelota. Pikemminkin hämmentää.”
”Noh, ehkä emme uudestaan joudu tänne”, ääni sanoi tympääntyneenä. ”Minulla on muutakin tekemistä tällaiseen aikaan päivästä.”
”Eiköhän meillä kaikilla ole yöllä”, Uniyö vastasi ja istui alas. Hän tunnusteli maata allaan ja mietti, mitä se oli. Se ei tuntunut ruoholta, hiekalta eikä mudalta, se oli jotain aivan uutta, mutta pehmeää ja miellyttävää. ”Ehkä tämä on vain unta.”
”Tämä ei tunnut untelta”, ääni vastasi. Uniyö katseli mietteliäänä pimeyteen. Toinen oli oikeassa. Tämä tuntui siltä kuin hän olisi Tähtiklaanin mailla eli periaatteessa hereillä. Mutta ei tässä ollut mitään järkeä.
”Jos tämä on sitten vain kummallinen uni”, Uniyö totesi, ”sitten tajuamme sen, kun emme enää palaa tänne.”
”Niin”, ääni sanoi lyhyesti, mutta hyväksyvästi. Tämä oli toden totta outoa. Aikaa kuluttaakseen Uniyö pohti, mitä kaikkea hän oli oppinut ja mitä hän voisi opettaa oppilaalleen. Tämä oli kyllä uuvuttavan tylsää, kun unen hahmo tyhjyydessä ei puhunut.

------

Uniyö kulki oppilaansa kanssa partion mukana, syvällä oman päänsä sisällä. Se uni oli ollut niin outo. Todentuntuinen. Uniyö muisti sen niin selkeästi. Se ei varmasti voinut olla vain unta, mutta ei hän sitä voinut varmaksi tietää.
Simpukkatassu kulki hänen vierellään häntä pystyssä ja keltaiset silmät innosta kimmeltäen. Aina yhtä innokkaana hoitamassa tehtäviään. Se sai Uniyön hymyilemään.
”Tule, Uniyö!” oppilas hihkaisi sitten ja ponkaisi juoksuun. Uniyö naurahti ennen kuin juoksi perään. He juoksivat partion johdossa olevan Tammihuurteen ohitse pienen kukkulan laelle, josta näki puiden yli järvelle. Kauempana siinsi Taivasklaanin reviiri ja järven toiselle puolella Tuuliklaani ja Myrskyklaani. ”Vau! Se on aivan valtava!”
”Niin on”, Uniyö nyökkäsi ihaillen auringonlaskun värjäämää järveä. Hän ei koskaan väsynyt katsomaan sitä ja ihailemaan sen kauneutta. ”Odotahan, kun näet sen jäätyneenä.”
”Ei enää kauaa!” Simpukkatassu intoili. Tammihuurre tuli heidän luokseen perässään Aamulaulu.
”En ole koskaan nähnyt yhdenkään kissan odottavan lehtikatoa yhtä innokkaana”, Tammihuurre naureskeli. Uniyö hykersi myös.
”Mikään ei vedä vertoja järvelle lämpiminä vuodenaikoina”, Aamulaulu kommentoi. ”Ei pakkesella kuule veden liplatusta tai pääse uimaan.”
”Eikö jäätynyttä järveä voi edes ylittää?” Simpukkatassu kyseli.
”Miksi ihmeessä me olisimme järveä ylittämässä?” Tammihuurre nauroi. ”Ei meidän reviirimme siellä ole. Emmekä me voi mennä vieraisille milloin huvittaa!”
”Ei tietenkään!” Simpukkatassu selitti nolona. ”En minä nyt sitä… Minä...”
”Äh, älä huoli”, Uniyö lohdutti oppilastaan. ”Kyllä miltei jokaista oppilasta, ja jopa soturia, kiinnostaisi nähdä, millaisissa oloissa muuta elävät.”
”Taatusti”, Aamulaulu nyökkäsi. ”Jopa Tammihuurretta tässä.”
Varapäällikkö kehräsi huvittuneena ennen kuin käski joukkion jatkaa matkaa rajan tuntumaan hoitamaan tehtävänsä, jota heidän tuli rajapartiona hoitaa. Uniyö jäi viimeiseksi kukkulan laelle, pitäen katseensa horisontissa siintävässä maisemassa. Järven toisella puolella siinsi numminen Tuuliklaani ja sen toiselle puolella metsän peittämä Myrskyklaani.
Emo oli osannut kertoa todella paljon muista klaaneista, kun Uniyö oli siskojensa kanssa ollut vielä pentuja. Jotenkin emo oli osannut kertoa niin paljon Myrskyklaanista, enemmän kuin mistään muusta klaanista, vaikka se oli järven tuolla puolen.
Uniyö oli aina pitänyt emonsa tarinoista ja kertomuksista, nyt epävarmana siitä, mitkä niistä olivat oikeasti totta ja mitkä vain satua. Punaturkin paljastus oli saanut nuoren soturin tulkitsemaan joka ikistä sanaa, jonka hänen emonsa sanoi, löytääkseen totuuden.

------

”Oletko täällä?” ääni havahdutti Uniyön ja musta naaras päästi turhautuneen huokauksen. Hän oli taas täällä, harmaassa tyhjyyden maassa.
”Luulin jo, että se oli vain unta”, Uniyö sanoi harmissaan. He olivat olleet täällä viimeksi kaksi yötä sitten ja oli jo tuntunut, että se kaikki olisi ollut vain outoa unta. Sattumaa.
”Olemme taas kahden”, ääni sanoi ja Uniyö kuunteli ympäristöään. ”Miksiköhän.”
”Oma mieleni on ainakin täynnä liikaa asioita”, Uniyö totesi. Parempi olisi saada aika kulumaan kuin vain istuskella turhana paikoillaan. Viimeksi oli ollut kuolettavan tylsää, kun molemmat olivat vain hiljenneet. ”Ehkä tämä on jokin rangaistus.”
”Oletko sitten tehnyt jotain, josta ansaitsisit rangaistuksen?” ääni kysyi ja Uniyö mietti.
”En mielestäni mitään vakavaa. Mutta kaikki tekevät virheitä”, Uniyö naukaisi ja asteli eteenpäin harmaassa maailmassa. ”En ole kuullut tällaisesta paikasta mitään keltään.”
”Mistä olisit edes voinut? Tähtiklaanilta vai?” ääni kysyi ja Uniyön korvat heilahtivat. Toisaalta totta, mistä hän tästä olisi voinut kuulla?
”Klaanikissoja ollaan siis molemmat”, Uniyö virnisti. Häne ei ollut varma, oliko tieto helpottava vai ei.
”Mitä muutakaan? Olisi outoa puhua kotikisulle tai kulkukissalle. Et kuulosta kotikisulta”, ääni puhui, tuhahduksen saattelemana.
”Kiitos? Kai?” Uniyö naurahti huvittuneena. ”Etpä itsekään kuulostanut kotikisulta. Ehkä vain...”
”Mitä? Kakista ulos, kun aloitit”, kissa puhui. Hänen äänensä oli vähän varautunut ja äkäinen, mutta ei turhan hyökkäävä. Ärtymyksen kyllä ymmärsi, olivathan he jumissa taas täällä ilman mitään selitystä.
”Kuulostat jotenkin… elämää nähneeltä, mutta silti nuorelta”, Uniyö sanoi ja istui alas kietoen tuuhean häntänsä ympärilleen. ”En tiedä, mitä olet kokenut, mutta tiedän, että elämä on julma ja ankara. Ja koska elämä on julma, kissat tekevät asioita, jolle he eivät voi mitään. Ja sen kyllä ymmärtää.”
Oli hetken hiljaista. Ilmassa leijui outo olotila ja Uniyö hämmentyi. Oliko hän osunut arkaan paikkaan? Toinen kissa oli kauan hiljaa ja Uniyötä alkoi vähän häiritsemään se, miten hiljaiseksi toinen oli mennyt.
”Mitä sinä mietit?” Uniyö kysyi sitten ja höristi korviaan kuullaaksene vastauksen.
”Mitä se sinulle kuuluu?” kissa sanoi äkäisesti ja Uniyö kurtisti kulmiaan.
”Ei varmaan kuulukaan, mutta halusin vain tietää, mitä mietit nyt kun jumissa ollaan”, naaras vastasi ja tuhahti. ”Menit hiljaiseksi ja se on jo vastaus. Elämäsi ei ole ollut helppoa, mutta en todellakaan sano, että sinun pitäisi siitä kertoa, kun eihän se minulle tosiaan kuulu.”
”Ei niin”, kolli sanoi lyhyesti, mutta niissä sanoissa säteili kipua ja vihaa. Okei, jotain vakavaa oli siis käynyt. ”Vaihdetaanko aihetta johonkin muuhun, jos jotain jutellaan?”
”Haluat siis jutella?” Uniyö virnisti, vaikka tiesi, ettei tämä kissa sitä nähnytkään.
”Kuten itsekin sanoit, olemme jumissa täällä ja aika kuluu hitaasti jos vain kököttää paikoillaan”, kissa puhui ja ääni tuntui liikkuvan toiseen paikkaan. ”Voimme toki olla hiljaa, jos haluat, mutta aika kuluu varmasti nopeammin, kun juttelemme. Ei minua haittaa, vaikka olisimmekin hiljaa, kun en tiedä, oletko edes kiinnostava kissa.”
”Auts!” Uniyö nauroi. ”Voimme jutella. Ensimmäinen kysymykseni on, että näetkö sinä minut?”
”Minä en edelleenkään näe sinua”, kissa puhui ja vastaus kuulosti mysteeriseltä. Olisiko hänen tarkoitus nähdä? ”Etkä sinä minua. Huvittavaa. Ehkä tarkoitus on suojella meidän oikeita henkilöllisyyksiämme.”
”Tai pitää mysteeri yllä”, Uniyö kohautti lapojaan. ”Kukapa meitä estäisi kertomasta omia nimiämme.”
”Ehkä pidän mysteeristä enemmän”, ääni vastasi. ”Tekee tästä kiinnostavampaa.”
”Ehkäpä”, Uniyö naurahti.

------

Uniyö tuijotti aamuvarhaisessa emonsa harmaata turkkia. Naaraan kylki kohosi tasaiseen tahtiin kertoen naaraan yhä nukkuvan syvää unta. Kirkaskuu oli aina ollut kovin viisas ja älykäs, tietäväinen ikäisekseen nuoreksi kissaksi.
”Tiesittekö, että Myrskyklaanin päällikkö on alunperin Jokiklaanista?” Kirkaskuu oli kertonut kolmelle pennulleen heidän ollessaan vielä pentutarhassa. Kukaan muu, paitsi ehkä vanhimmat kissat, eivät olleet sanoneet samaa Uniyön kuullen. Asiasta ei joko puhuttu ollenkaan, koska sitä ei muistettu tai ei vain haluttu mainita tai sitten siitä ei tiedetty. Asia ei ainakaan ollut iso juttu, ei ainakaan vaikuttanut olevan, jos siitä tiedettiin.
Uniyö siristi silmiään tuijottaessaan emoaan, jonka korvat heilahtivat. Naaras oli yhä syvässä unessa, mutta selkeästi hänen näkemänsä uni oli levotonta.
Miten emo tiesi siitä, että Myrskyklaanin päällikkö oli alunperin Jokiklaanista, jos kukaan muu ei siitä puhunut? Kirkaskuu tuntui tietävän jotenkin muutenkin enemmän kuin tavalliset Jokiklaanin soturit eikä se käynyt järkeen.
”Jos tuijotat häntä yhtään intensiivisemmin, hänen turkkinsa varmaan sulaa”, Yksisiipi kuiskasi Uniyön korvaan saaden mustan naaraan värähtämään. ”Säikähditkö?”
”No arvaa”, Uniyö mutisi hiljaa sisarelleen.
”Miksi tuijotat häntä… noin?” Yksisiipi kysyi sitten ja Uniyö huokaisi. ”Onko hän tehnyt jotain? En haluaisi, että sinulla olisi kärhämää hänenkin kanssaan.”
”Mitä? Ei, ei ole kyse sellaisesta”, Uniyö pudisti päätään. ”Minusta vain tuntuu, että hän salaa jotakin. Jotakin isoa.”
”Ai?” Yksisiipi kallisti päätään. ”Ja mitähän niin?”
”No en minä tiedä”, Uniyö tuhahti.
”Ja hänen tuijottamisensa varmaankin auttaa selvittämään asiaa?” Yksisiipi naurahti. ”Luuletko, että pian oppisit lukemaan hänen ajatuksiaan, jos tarpeeksi kauan häntä tuijotat?”
”No… en, mutta- äh”, Uniyö painoi päänsä alas. Ei hän osannut vaim kävelläkään emonsa luokse ja todeta, että ’hei, kuulin, että salaat jotakin.’
”Joko kysyt ja sitten lopetat tuon jatkuvan tuijottamisen”, Yksisiipi sanoi jämäkällä äänellä. ”Tai et kysy ja silti lopetat sen tuijottelun. Kyllä sinuakin ahdistaisi, jos yhtäkkiä huomaisit jonkun jatkuvasti toljottavan sinua.”
”Niin, olet oikeassa”, Uniyö nyökkäsi muutaman kerran. ”Pitää vain miettiä, miten kysyn häneltä. En usko, että hän mielellään puhuu siitä.”
”Miten voit olla noin varma?” Yksisiipi kysyi hiljaa. ”Mistä edes sait ajatuksen, että hän salaa jotakin? Tiedät hyvin, että hän on aina ollut vähän…” Yksisiipi hiljeni ja katsahti heidän emoaan apeasti. ”Poissaoleva ja syrjäytyvä isän jälkeen. Tai no, hän ei jotenkin kuin kuulu joukkoon Jokiklaanin kissojen seassa. En osaa oikein selittää miksi, kun hän on kuitenkin jokiklaanilainen, mutta ehkä isän poissaolo vaikuttaa siihen.”
”Minä-”, Uniyö hiljentyi ja vilkaisi siskoaan silmiin. Hän katsahti taakseen ennen kuin kapusi pystyyn ja johdatti harmahtavan kissan pois soturien pesästä ja siitä leirin ulkopuolelle. Tammihuurre oli jo hereillä ja katsahti kahta siskosta kysyvästi. Yksisiipi huikkasi heidän menevän aikaiselle saalistusretkelle. Aamupartiot olivat ennättäneet jo lähteä vähän aikaa sitten ja Uniyö kiitti Tähtiklaania, ettei ollut joutunut mukaan. Hänellä kun oli kestänyt nukahtamisessa niin kauan ja sitten hän oli herännyt niin aikaisin ihmettelemään elämän menoa, taas.
”No niin”, Yksisiipi hidasti Uniyön hoppuilevaa kävelytahtia, ”mikä on homman nimi? Se taidat olla sinä, joka tässä salaa nyt jotakin.”
”En ajatellut, että olisi pitänyt kellekään kertoa, mutta aina tiesin, että sinä olisit ensimmäinen, joka huomaisi jotain”, Uniyö aloitti ja tuijotti siskoaan. ”Olet aina ollut meistä se tarkkanäköisin ja viisain.”
”Kiitos?” Yksisiipi kallisti päätään, kehottaen sisartaan menemään asiaan.
”Kuunvalo ei sitten saa saada tietää!” Uniyö uhosi ja Yksisiipi kurtisti kulmiana huolestuneena. ”En halua, että hän vetää herneet nenäänsä entisestään…”
”Ah, ymmärrän”, Yksisiipi nyökkäsi. Yksisiipi tiesi ja näki sen paremmin kuin kukaan muu, että Kuunvalo koki suurta kateutta Uniyön jatkuvasta menestyksestä ja pärjäämisestä elämässä. Yksisiipi oli taas tyytynyt kohtaloonsa olemalla se, joka toimi kahden riitaisan sisarensa välissä ja oli heidän tukenaan, oli tilanne mikä tilanne.
”Minä, tuota, äh. Tähtiklaani on kouluttanut minua öisin”, Uniyö sanoi sitten ja Yksisiipi katsoi mustaturkkista soturitarta epäuskoisena.
”Älä nyt hulluja puhu”, Yksisiipi naurahti sitten. ”Tähtiklaani ei puhu edes parantajille, saatika sitten tavallisille sotureille.”
”Se tässä se juju onkin”, Uniyö tokaisi. ”Minä en näemmä ole mikään tavallinen soturi.”
”Olet tosissasi”, Yksisiipi häkeltyi, kun Uniyö katsoi häntä vakavana.
”No olen olen! Minulle kerrottiin vähän aika sitten ennustus, johon minä liityn! Tähtiklaani on kuulemma suonut minulle jotain erityisiä voimia ja kykyjä, jota he ovat kouluttaneet minulle, jotta voisin hoitaa oman osani ennustusta. Uskon, että Tähtiklaani on vetäytynyt sen takia pois. On kuulemma nouseva kissa, jonka nousun jälkeen seuraa pimeys ja verenvuodatus”, Uniyö selitti kiihtyneenä, ”mutta sitten on nouseva joku kissa, jolla on kyvyt uniikit suonissaan ja liikkuu tähtien lailla. Yksisiipi, siinä ennustuksen osassa, joka koski minua, puhuttiin, että olisin puoliverinen kissa.”
”Muistatko sana sanaan sitä ennustusta?” Yksisiipi kysyi sitten totisena.
”Tuota… joo. On nouseva kissa tuhojen seasta, jota klaanit eivät ole koskaan kohdanneet. On tuleva kissa, jolla on kyvyt uniikit. Synkkyys peittää klaanit ja verenvuodatukselle ei näy loppua. Mutta, on nouseva vanhan ennustuksen jaloista klaanien yhdistäjä ja pelastaja, joka pelastaa klaanit tuholtaan. Vain puoliverinen kissa voi yhdistää kissat ja pelastaa kissat, ja hän liikkuu lailla tähtien, kyvyt uniikit suonissaan virraten”, Uniyö puhui. Yksisiipi tuntui vajoavan ajatustensa syövereihin, käyden ennustuksen sanoja läpi päässään.
”Eli… nousee luultavasti paha kissa, jolla on myös jotain voimia ja jonka noususta seuraa pahuutta ja verenvuodatusta”, Yksisiipi selitti. ”Mutta, sinulle on suotu jotain voimia ja suuria kykyjä, joiden tarkoituksena on auttaa lopettamaan se pahuus ja verenvuodatus?”
”Näin minä sen ymmärsin”, Uniyö nyökkäili. ”Mutta se puoliverisyys? Se ei käy järkeen”, Uniyö hiljeni hetkeksi. Entä jos… ”Enhän minä ole se paha kissa?”
”Mitä? No et! Sinä liityt siihen ennustukseen ainakin jollain tavalla, Uniyö, mutta et ole se paha kissa”, Yksisiipi nauroi. ”Et usko sitä itsekään. Kerrottiinko sinulle mitään muuta?”
”Tuota… kyllä, minä kuulin emon ääneen”, Uniyö nyökkäili. ”Hän puhui isän kanssa. Yhdessä kohtaa emo kiitti sitä, että oli saanut tulla turvaan Jokiklaaniin Hopeakäärmeeltä. Ja sitten hän palasi muiden kanssa jonkin katastrofin takia. Ja sitten… ja sitten emo puhui siitä, että pelkäsi pentujensa tulevan jonkun kaltaiseksi ja toivovan, että ne olisivat meidän isän.”
”Hetkinen… tuohan voi tarkoittaa ettei-”
”Ei, ei, kuuntele nyt”, Uniyö keskeytti hätäisesti. ”Myöhemmin emo tuli isän luokse ja kertoi, että heille on syntynyt kolme pentua ja että hänen oli pakko päästä kertomaan.”
”Mutta… isähän oli kuollut jo ennen kuin me synnyimme?” Yksisiiven aivot tuntuivat menevän lukkoon. ”Ei… ei se ole mahdollista. Emo oli isän oppilaskin.”
”No sitä minäkin”, Uniyö selitti. ”Siksi olen todella hämmentynyt.”
”Sanoiko hän ikinä isän nimeä?” Yksisiipi kysyi sitten.
”Sanoi”, Uniyö nyökkäsi. ”Ja se oli aina sama ääni.”
”Jos haluamme vastauksia tuohon, pitää kysyä emolta”, Yksisiipi totesi sitten. ”Ennustus on kyllä… hyvin outo. Joko et ole se kissa, joksi Tähtiklaani sinua sanoo mutta sinulla on toinen merkitys ennustuksen osalta tai sitten emolla on selitettävää…” Yksisiipi pohti. ”Mutta Tähtiklaani puhuu sinulle…”
”Sain vasta äsken tietää, että minulla on jotain kykyjä sun muuta. Ennen sitä ajattelin, että he vain kouluttivat minua”, Uniyö selitti.
”Mitä ne sinun kykysi ovat?”
”Minä… en oikeastaan edes tiedä”, Uniyö myönsi.
”Selvitä se niiltä Tähtiklaanin kissoilta”, Yksisiipi kehotti samalla, kun he palasivat takaisin leiriin päin. Matkalla he kävivät kalassa, jotta leiriin olisi jotain tuomista. ”Ja me selvitämme, mitä emo salaa. Yhdessä. Mutta ei vielä.”
Uniyö nyökkäsi. He tarvitsisivat oikean hetken saadaksene vastauksia emoltaan. Uniyön turkkia kihelmöi. Mitä salattavaa emolla oli?

------

”Hei taas”, Uniyö puhui, kun löysi itsensä taas unensa oudosta maailmasta. Oli hetken hiljaista ja Uniyö jo luuli, että tulisi olemaan yksin pidemmänkin aikaa.
”Tässä paikassa ei ole muuta kuin tyhjyyttä”, kissa puhui sitten, hengästyeenä. ”Yritin.”
”Juosta? Etsiä jotakin?” Uniyö kysyi.
”Niin”, kissa vastasi. Uniyö oli nyt täysin varma, äänen perusteella, että toinen kissa oli kolli. Hänen täytyi olla toisesta klaanista, koska Uniyö ei ollut koskaan kuullut hänen ääntään. Tai, mistä hän voisi ikinä tietää.
”Kuule… tuntuu hassulta kutsua sinua ’ääni-siellä-jossain’”, Uniyö naurahti. ”Mitä jos annamme toisillemme nimet?”
”Annat minulle varmasti jonkin aivan päättömän nimen”, kolli vastasi.
”Älä tuomitse ennen kuin kuulet sen”, Uniyö napautti kollille. ”Mitä sanoisit… nimestä Viima?”
Kolli oli hetken hiljaa, kunnes vastasi, jopa hieman yllättyneen närkästyneesti. ”Kuulostaa ihan mukiinmenevältä. Kelpuutan.”
Uniyö hykersi huvittuneena. ”Onko sinulla nimi minulle? Jonka voisin ’kelpuuttaa’?”
Kolli murahti, mutta ei sanonut mitään pieneen hetkeen. Uniyö odotti kärsivällisesti, mutta miltei heti kolli puhui jo: ”Kaiku.”
”Kaiku?” Uniyö hämmentyi. ”Mistä moinen nimi?”
”Eikö kelpaa?”
”En minä sitä”, naaras älähti, ”se on minusta… todella kaunis. Mietin vain miksi.”
”En tiedä”, kolli tokaisi. ”Se tuli ensimmäisenä mieleeni. Olen yksin, kukaan ei vastaan, kunnes sinä puhut. Vastaat kuin kaiku.”
Uniyö hymyili kollin vastaukselle. Ehkä Kaiku viittasi jotenkin siihen, että kolli koki Uniyön jakavan jotain, joka yhdisti heitä?
”Mistä itse keksit Viiman?” kolli kysyi sitten kuin haastellen.
”Olet kuin tuulen voimakas tuulahdus, kipakka, mutta hyvä”, Uniyö vastasi, katsellen ympärilleen. ”Vahva persoona, mutta silti lempeä.”
Kolli tuhahti. ”Mitäs neiti Kaiku tekee mielellään?”
”Mitä soturit nyt tekevät-”
”En kysynyt sitä”, kolli keskeytti heti. ”Kysyin, mitä SINÄ teet mielelläsi, en mitä soturit tekevät mielellään. Kaikki nyt tietävät, mitä soturit tekevät.”
Uniyö nyökkäsi itselleen muutaman kerran. Hyvä huomio. ”Minä…” Uniyö pysäytti itsensä. Hänen piti miettiä tarkkaan, ettei paljastaisi klaaniaan. ”Pidän ympäristöni tutkimisesta ja sen tarjoamista hyödykkeistä, kuten puista, joista, lammista, piilopaikoista… Pidän myös auttamisesta. Tuntea tuulen turkillani kun kuljen.”
”Se oli paljon parempi vastaus kuin se, mitä olit aluksi sanomassa”, Viima tokaisi ja Uniyö oli varma, että jos olisi nähnyt kollin kasvotusten, olisi todistanut kollin silmien pyöräytyksen.
Ehkei tämä paikka ollutkaan niin kamala, varsinkaan nyt kun he alkoivat tulla juttuun paremmin ja keskustelivat ties mistä.

luku 8.

the heart wants what it wants

Taivaannova ja Kastelintu olivat menneet eräänä yönä Kuulammelle, jotta he voisivat korjata tapahtumat. He olivat ensin olleet kahdestaan tähtien ja lammen kimalluksessa, mutta paikalle oli tullut Kastelintu. Taivannova oli iloinen siitä, koska tämän he hoitaisivat loppuun, myös kolmestaan kuten he olivatkin aloittaneet sen. Mutta Taivaannova ei tiennyt miten ja se sattui häntä. Entä jos asiat menisivät vielä pahemmin?

Kuulammella kolmikko sai näyn. Siinä he johtivat klaanit pois pimeydestä, ei pimeyteen. He olivat tehneet asiat täysin päinvastoin, verrattuna siihen, mitä heidän piti. Taivaannovaa kadutti. Hänen olisi pitänyt luottaa vaistoihinsa, eikä mennä siten, miten järki tahtoi. Vaan sydän.

Kolmikko puhui Sudenlaulun kanssa, joka tiesi ennustuksista ja tahtoi auttaa kolmikkoa. Taivaannova oli huojentunut, heillä oli siis pieni mahdollisuus korjata kaikki vääryydet, mitä he olivat tehneet. Taivaannovaa tosin pelotti, entä jos heidän suunnitelmansa ei toiminut?

He saivat puhuttua Taivasklaanin päällikölle, Hallatähdelle. He saivat myös Yönkajon lauman johtajan suunnitelmaan mukaan, joten he saisivat apua kaikilta suurilta tahoilta. He selviäisivät tästä, yhdessä.

Taivaannova yllättyi, kun hän kuuli, että heidän isänsä tiesi ennustuksesta. Häntä hämmenti se, koska kukaan heistä ei ollut kertonut siitä kenellekään muulle kuin parantajalle ja päälliköille. Mutta Tulikukka oli heidän puolellaan ja lupasi auttaa kolmikkoa, mikäli jossain tarvittaisiin apua.

Sitten tuli taistelu. Yönkajon lauma hyökkäsi Taivasklaaniin, joten muut klaanit menivät auttamaan pulassa olevaa klaania. Kolmikko oli siellä täysissä voimissaan - siellä he saivat täydet voimat auttaa klaaneja. Olivathan he ennustuksen kolmikko. Kun taistelu oli ohitse, klaanipäälliköt sopivat uuden kohdan soturilakiin. Klaanit tulisi auttamaan toisiaan, että aina tulisi olemaan viisi klaania. Taivaannova hymyili, sillä he olivat tehneet sen. Mutta hänellä oli yksi pieni pelko ja ajatus - oliko ennustus vielä ohitse? Olisiko se koskaan ohitse?

Eräänä aamuna, kun Taivaannova oli ollut sisariensa Jääruusun ja Kastelinnun kanssa metsällä ja he kävivät samalla keskustelua taistelusta, joka tapahtui Taivasklaanin reviirillä, Taivaannova oli huomannut liikettä silmäkulmassaan. Naaras oli katsonut hämmentyneenä liikkeen suuntaan ja oli ollut ihmeissään, kun oli nähnyt tummanharmaa turkkisen tähtiklaanilaisen puskassa, katselemassa kolmikkoa outo ilme kasvoillaan. Taivaannova oli kääntynyt sisariensa puoleen.
“Outo kysymys, mutta näettekö tuolla mitään?” Hän ihmetteli ääneen ja Jääruusu sekä Kastelintu kääntyivät katsomaan. Kaksikon katseet vaeltelivat ja he pudistivat päätään.
“Ei siellä ole mitään”, Kastelintu sanoi ja kohautti olkiaan. “Ehkä näit väärin”, hän jatkoi ja se sai Taivaannovan karvat pystyyn. Hänellä oli tunne, että tiesi kollin entuudestaan, mutta ei ollut aivan varma siitä. Muistiko hän vain väärin ja sekoitti hänet johonkin muuhun henkilöön?

Mutta Taivaannovan sisaret eivät nähneet mitään. Mutta hän näki ja se sai Taivaannovan varovaiseksi. Oliko hän tehnyt jotain? Mitä tapahtuu?

Taivaannova oli jäänyt partiosta jälkeen, jotta oli päässyt puhumaan tähtiklaanin kissan kanssa. Kolli esitteli itsensä Punaturkiksi. Eniten kuitenkin Taivaannovaa ihmetytti se, että kollilla ei ollut mitään viestiä hänelle. Ei ennustusta, ei mitään.

Kyllä he vielä ratkaisivat, mitä Punaturkki tarvitsisi, jotta pääsisi kotiin. Asia tuntui Taivaannovasta epämiellyttävältä, mutta hän ei voinut sille mitään. Kyllähän Punaturkilla olisi ikävä takaisin Tähtiklaaniin.

***

Punaturkkinen naaras Rakkaus katseli Punaturkkia kauempaa. Hänen sydämensä jyskytti rinnassa, kuin se haluaisi ulos sieltä ja käski häntä menemään tummanharmaan kollin luokse. Ja ennen kuin Rakkaus kerkesi sanomaan mitään, hän oli jo astelemassa Punaturkin luokse, kun kolli makasi maassa ja nuoli tassuaan ja pyyhkäisi sillä korvantaustaansa. Rakkaus oli päätäpahkaa rakastunut kyseiseen kolliin, mutta koska hän oli muinainen kissa - sellainen, jolla ei voisi olla omaa rakkautta.

Voisivatko he ikinä olla mitään? Olisiko heillä mahdollisuutta onneen? Sitä Rakkauden sydän halusi totisesti tietää. Mutta sitä ennen, hän viettäisi aikaa Punaturkin kanssa. Jos heillä voisi olla mitään mahdollisuutta onneen.

***

Taivaannova oli päässyt rajapartioon Olkitassun, Kolibrin, Kimalletassun ja Saarnisiiven kanssa. Partiointi oli mennyt ihan normaalisti, kunnes Taivaannova oli kuullut parkahduksen äänen kauempaa. Naaras oli lähtenyt katsomaan äänen suuntaan ja oli järkyttynyt huomatessaan ruskean naaraan synnyttämässä pentuja.

Se oli saanut Taivaannovan liikkeelle ja auttamaan naarasta.

Lopulta, kun synnytys oli sujunut helposti samalla kun Punaturkki oli auttanut Taivaannovaa ohjeistamaan synnytyksessä ollutta naarasta, Taivaannova järkyttyi emon kysymyksestä.
“Voisitko viedä pentuni klaaniisi?” Pimeyssielu oli kysynyt ja purrut hammasta, jotta ei antaisi periksi ja peruisi kaikkea sanomaansa. “Pennut tarvitsevat.. turvaa ja suojaa. He tarvitsevat sinua.” Taivaannova oli vain katselut neljää pentua, jotka pyörivät emonsa vatsan äärellä. Hänen sydämensä pakahtui pennuista ja hän katsahti vieressä olevaan Punaturkkiin, joka katseli pentuja mietteliäänä. Punaturkki käänsi katseensa Taivaannovaan ja nyökkäsi pienesti, joten Taivaannova suostui ottamaan erakon pennut Myrskyklaaniin. Mikäli Heinätähti suostuisi, mutta mikä klaani ei auttaisi apua tarvitsevia pentuja?

“Heinätähti, minulla on suuri kysymys”, hän puristi hampaitaan yhteen astuessaan syvemmälle Heinätähden pesään. Heinätähti katsoi Taivaannovaa ja viittoi hänet istumaan.
“Kysy pois”, hänen päällikkönsä vastasi. Joten Taivaannova selitti, että mitä rajapartiossa oli tapahtunut. Heinätähden ilme oli surullinen, kun hän kuuli pentujen kohtalosta.
“He.. tarvitsevat minua”, Taivaannova lopetti. Heinätähti oli hiljaa hetken aikaa, kunnes nyökkäsi.
“Jos pentujen emo tahtoo niin, niin toteutetaan hänen tahtonsa”, hän sanoi ja Taivaannova kiitti ja poistui pesästä. Hän haki mukaansa Jääruusun, sillä Kastelintu oli jossain muualla. Jääruusu oli ollut ihmeissään, kun Taivaannova oli selittänyt hänelle asian.

He saapuivat parin päivän päästä Pimeyssielun luokse ja olivat ottaneet mukaansa kaksi pentua Myrskyklaaniin. Kaksi siskoa, jotka Pimeyssielu oli nimennyt Liekkipennuksi ja Roihupennuksi. Taivaannovan sydän oli murtunut pentujen emon katseesta, mutta hänen oli pakko toimia. Pentujen vuoksi, sillä pennut tarvitsivat paikan, jossa olisi turvallista. Mutta mikä oli erakon pelko? Mitä naaras oli pelännyt niin paljon, että antoi kaksi pentua pois? Leiriin päästessään, Taivaannova oli kertonut pentujen nimet, eikä selitellyt enempää. Taivaannova oli mennyt pentutarhaan ja oli pahoitellut Tuulihännälle, että naaras sai kaksi pentua lisää jota joutui imettää. Tuulihäntä oli vain pudistellut päätään ja hymyillyt. Pennuille ei olisi ollut muita imettäjiä, joten Taivaannova oli ollut iloinen, kun Tuulihäntä otti heidät suojaansa. Mutta hän kuiskasi pentujen korvaan, että lupasi tulla käymään aina kun oli mahdollista. Pennuilla ei ollut muita.

Pennut tunsivat jo Taivaannovan tuoksun ja ryntäsivät ulos pentutarhasta kun huomasivat hiekanoranssin naaraan saapuneen. Liekkipentu loikkasi Taivaannovan häntään kiinni ja Roihupentu koitti roikkua hänen selässä. Taivaannova istui paikallaan ja nauroi malttamattomina oleville pennuille.
“No niin, oletteko valmiina kiertämään leiriä?” Taivaannova uteli ja katsoi pentuja, jotka pyörivät hänen ympärillään. Pennut olivat malttamattomia ja Taivaannova lähti esittämään heille leiriä. Taivaannova hymyili kauaempana olevalle Kastelinnulle, joka katsahti kahta pentua ja heidän kanssa olevaa Taivaannovaa.

Pennut olivat kierroksesta väsyneitä. Taivaannova palautti heidät takaisin pentutarhaan ja Taivaannova huokaisi. Pennut olivat kivoja. Miksi hän ei ollut ikinä huomannut sitä aikaisemmin? Taivaannova mietti.

**

Rakkaus oli musertunut välillä palasiksi, kun hän oli nähnyt, että hänen ympärillä olevat kissat saivat luvan onneen ja alkoivat kasvattamaan perhettä ympärillään. Kun taas hänellä ei ollut mahdollisuutta pentuihin. Kaikki oli kielletty. Hänellä ei ollut mahdollisuutta omaan perheeseen, sillä kaikki kissat olisivat hänen perhettään. Joten hän musertui, joutui kasaamaan itsensä kasaan, kunnes joutuisi taas kokea sen, kun sydäntä puristaisivat terävät kynnet, jotka saisivat hänet palasiksi.Hän kokoaisi itsensä uudestaan ja uudestaan, mutta hän hajoaisi yhtä monesti.

**

Taivaannova oli metsällä ja huomasi kauempana olevan Punaturkin. Taivaannova keskeytti metsästyksen ja meni tummanharmaan kollin luokse.
“Pennut voivat hyvin”, Taivaannova sanoi ja hymyili.
“Tiedän. Kiitos on sinun”, Punaturkki sanoi kohauttaen olkiaan. Taivaannova heilautti korviaan.
“Heillä pitää olla joku paikka, missä he voivat kokea olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Joku paikka, mitä he voivat kutsua kodikseen”, Taivaannova sanoi ja katsahti Punaturkkia meripihkanvärisiin silmiin.
“Ehkäpä”, Punaturkki sanoi vaikuttaen etäältä ja mietteliäältä.
“No, minä jatkan metsästystä”, Taivaannova sanoi lyhyesti ja alkoi lähteä pois. Hän kuitenkin kääntyi vielä katsomaan Punaturkkia. “Nähdään myöhemmin, Punaturkki”, hän hyvästeli ja loikki takaisin saaliin hajujen perään, jättäen Punaturkin yksin.

Taivaannova vaani edessään olevaa myyrää. Se heilutti viiksiään nopeaan tahtiin tutkiessaan ympäristöään. Taivaannova asteli hitaasti eteenpäin, kunnes saapui parin hännänmitan päähän. Taivaannova loikkasi, saaden sen kiinni ja tappoi myyrän nopeasti. Hän kiitti Tähtiklaania saaliista ja peitteli myyrän lehdillä, jotta voisi hakea sen myöhemmin. Sitten hän otti uuden vainun ja lähti seuraamaan oravan hajujälkeä. Se kuitenkin sekottui Punaturkin hajuun, joka sai Taivaannovan hämmentyneeksi. Hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, etsien kollia. Kuitenkin samalla hetkellä hän tunsi kyljessään turkin kosketuksen. Taivaannova kääntyi salamana ympäri ja katsahti yhtä hämmentyneen näköistä Punaturkkia. Taivaannova ei sanonut mitään, sillä hänellä oli mielessä vain yksi asia. Sellainen, jota hän ei voisi sivuuttaa.

Joten, he kaksi pystyivät koskettamaan toisiaan.

Myöhemmin, Taivaannova oli saanut idean, että Punaturkki voisi tulla katsomaan pentuja. Hän tahtoi, että Punaturkki näkisi, millaiset pennut olivat. Tapaaminen oli myös turvallinen, sillä kukaan muu ei nähnyt tummanharmaata kollia paitsi hän itse. He astelivat sisälle leiriin ja Taivaannova tervehti vartiossa ollutta Ilveskuuraa. Valkea kolli nyökkäsi pikaisesti takaisin ja Taivaannova asteli ensin tuoresaaliskasalle, jonne tiputti saalistamansa saliit. Tuoresaaliskasa näytti pienemmältä kuin normaalisti, sillä lehtikato lähestyi uhkaavana ja lehtisade oli alkanut tiputtamaan lehtiä maahan. Sen jälkeen hiekanoranssi naaras meni kohti pentutarhaa. Kuten normaalisti, kaksi pentua loikkivat häntä vastaan, mutta pysähtyivät hämmentyneenä. Kahden pennun katseet liukuivat Taivaannovan vieressä olevaan Punaturkkiin.
“Kuka hän on?” Liekkipentu kysyi silmät säihkyen. “Hänellä on upea turkki!” Naaras sanoi ja loikkasi lähemmäksi katselemaan Punaturkkia. Punaturkki katsoi pentuja silmät selällään.
“Miksi HE näkevät minut?” Punaturkki kysyi ja peruutti muutaman askeleen. Punaturkki katsoi järkyttyneenä kahta pentua, jotka pyörivät kollin ympärillä. Taivaannovankin turkkia pisteli ja hän katseli ympärilleen, ettei muut näkisi kahden pennun höpinöitä. Tosiaan, Punaturkki oli oikeassa. Miksi Roihupentu ja Liekkipentu näkivät kollin?
“Miksi hänellä on tähtiä turkissaan?” Roihupentu kysyi ja kosketti tassullaan Punaturkin turkkia. Punaturkki säpsähti pennun kosketuksesta, mutta ei väistynyt.
“Noh, ainakaan en ole enää ainoa joka näkee sinut”, Taivaannova naurahti pienesti ja pudisti päätään. Mitä tästä oikein tulisi? Hän mietti, mutta katseli pentuja sydän täynnä rakkautta. Tätä hänen sydän oli halunnut. Pentuja - tässä tapauksessa hän oli pelastanut pennut. Ja nyt hän toimisi heidän oppaanaan elämässä niin kauan, kun rakkautta riitti. Ja sitä kyllä riittäisi.

//jälleen kerran vähä välitarinaa ja tää oli vähän tämmöne aika lame ku en keksiny mitää mut noh :DD tuntuu etten muita teekkää XD

Ensimmäinen luku - Perhonen

Kuului vain yksi ääni, oli aina kuulunut vain yksi ääni, mutta aina oli ollut kaksi suurta kissaa vieressä. Mutta vaikka kuuluikin vain yksi ääni, tuntui kahden kissan rakkaus. Sanattomasti toinen, keneltä tuli vatsan täyttävää herkullista maitoa, ilmaisi olemmassaolonsa ja rakkautensa.
Ja taas joku huitaisi. Voisi jo lopettaa, kun ei tunnu kivalta, jos toinen aina potkii! On muutakin ajateltavaa kuin veljen… tai siskon? Kipinäpentu ei ollut ihan varma. Mutta hei, maito ainakin oli hyvää. Ja lämmintä. Emon vatsa oli lämmin ja rauhoitti taas kerran pienen, kipakan pennun syvään uneensa.
Isä oli Lehmussydän. Ja emo Tuulihäntä. Veli oli Valopentu ja sisko Tuikepentu. Sen Kipinäpentu oli oppinut. He olivat näitä karvakasoja tässä vieressä ja kaksi sisarusta möyrivät aina aivan iholla. He lämmittivät, kun oli viileä yö. Niin myös emon tuuhea häntä. Kipinäpentu pohti, oliko hänellä itsellään millainen häntä. Ainakin sellainen oli, kun hän sitä liikutteli. Tai ainakin uskoi tekevänsä niin. Maa tassujen alla oli pehmoista. Olikohan kaikkialla sellaista? Kuka tuo on? Haju on tuttu. Ja ääni. Miksiköhän emo ei puhu? Kaikki muut puhuvat. Jatkuvasti.
Ja nyt pentua ärsytti. Liikaa ärsykkeitä ympärillä. Puhetta, pienten pentujen leikkien ääniä, liikettä joka puolella… ei Kipinäpentu enää pystynyt keskittymään… mihin hän olikaan keksittynyt aikaisemmin.
Tällainen typerä pimeys alkoi ottaa pentua päähän. Ympärillä kissat kulkivat ja maailmassa oli pakko olla jotain muutakin kuin ikuista pimeyttä! Pakko!
Ja niin myös oli. Kirkas, valkoinen turkki aivan silmien edessä häikäisi pienen pennun silmiä ja hän joutui räpyttelemään niitä muutaman kerran kuin varmistaakseen, että oikeasti näki mitä näki. Pennun pää pyöri kuin pöllöllä, kun hän katseli ympärilleen.
”Kipinäpentu avasi silmänsä”, tuttu ääni, isän ääni, sanoi. Kipinäpentu nosti katseensa ylmepänä olevan kollin silmiin. Tuolta isä siis näytti. Hänellä oli hienoja raitoja turkissaan ja- emolla oli täysin valkoinen turkki. Kahdella muulla pennulla, Kipinäpentua isommalla pennulla, oli toisella beige turkki ja toisella upea raidallinen turkki. Kipinäpentu katsahti alaspäin ja sitten yritti nähdä oman turkkinsa, pyörien vallattomasti, kunnes lopulta lensi nurin. Tassujen askellus oli yhä hataraa pienelle pennulle eikä oma itsensä näkeminen ilman heijastavaa vettä ollut helppo tehtävä.
Tuulihäntä nosti lopulta Kipinäpennun takaisin sammalista ja höyhenistä rakennettuun petiin, lipoen pennun turkin puhtaaksi. Kipinäpentu katsoi odottavasti emoaan.
Mutta se oli Lehmussydän, joka vastasi: ”Sinulla on oranssi turkki. Ja valkea rinnus, niin kuin minulla. Pääset vielä näkemään turkkisi koko sen loistossa.”
Kipinäpentu katsahti alas omaan tassuunsa. Se oli tosiaan oranssi. Ja rinnus oli vaalea, hieman likaisen vaalea, mutta silti. Ja tuuhea häntä. Niin kuin emolla. Ja hänen sisaruksillaan. Tuikepennulla oli jo nyt tuuhea turkki, kun taas Valopennulla oli paljon hillitympi turkki. Se ei paistanut esiin hänen siskojensa turkkien joukosta, mutta oli silti Kipinäpennun mielestä hyvin kaunis.
Ja sitten Tuikepentu avasi silmänsä. Kipinäpennun viikset värähtivät, kun heidän katseensa kohtasivat sen jälkeen, kun raidallinen pentu oli katsellut ympärilleen. Toinen oranssi, toinen vihreä. Kauniit silmät. Emolla ja isällä oli molemmilla vihreät, mutta eri sävyiset. Isällä oli… jotenkin tummemmat, ehkä jopa kirkkaamman vihreät ja emolla vaaleammat, ehkä kellertävämmät isän silmiin verrattuna.
Valopentu kapusi istumaan, vilkuillen ympärilleen kuin vauhkoontunut saalis. Hänen silmänsä olivat… jotenkinkellertävän vihreät, mutta paljon kellertävämmät ja ehkä jopa harmahtavat verrattuna emon silmiin.
”Kaikilla on kauniit silmät”, Lehmussydän kommentoi ja Tuulihäntä nyökkäsi hyväksyvästi, hymyillen leveästi. ”Oho. Sinulla on eriväriset silmät.”
Kipinäpentu tuijotti sisaruksiaan ja sitten vanhempiaan. Millaiset hänen silmänsä olivat?
”Ai millaiset silmät?” Tuikepentu kysyi ja Kipinäpentu näki emonsa silmissä oudon tunteen välähtävän heti, kun pentu oli avannut suunsa. ”Minkä väriset?”
”Entä… minun?” Valopentu kysyi varovaisesti. Kipinäpentu kurtisti kulmiaan, mutta perheen keskustelu jäi taka-alalle, kun hän huomasi maassa kävelevän oudon, pienen otuksen. Sillä oli monta jalkaa ja se kulki nopeasti pesän poikki suurine jalkoineen. Se jahtasi pientä muurahaista, joka kantoi mukanaan pientä lehden palaa.
”-toinen on oranssi”, Lehmussydämen ääni palautti Kipinäpennun takaisin käynnissä olevaan keskusteluun. Kipinäpentu hermostui. Miksei hänelle kerrotty mitään, hän oli avannut silmänsä ensimmäiseksi!
”Entä minun?!” Kipinäpentu älähti, turkki pystyssä. ”Minä avasin silmäni ensimmäisenä! Millaiset minun silmäni ovat!?”
Emo hymyili ja vilkaisi isää. ”Sinulla on hieman kellertävän vihreät silmät.”
Kipinäpentu röyhisti rintaansa ja hymyili. Ja emon hymy tuntui vain olevan leveämpi, kuka tietää mikä sen syy oli, mutta Kipinäpentu uskotteli, että hänen ja hänen sisaruksiensa silmien avaamisella täytyi olla syynsä sille.

Kipinäpennusta oli toisinaan aivan kamalan turhauttavaa vain makoilla pedillä. Ja tylsääkin joskus, ainakin siihen asti kunnes hän keksi tarinoita päässään. Joskus hän kuvitteli, että pienet muurahaiset, jotka kulkivat pesän lattian poikki suorittivat vaarallista tehtävää, jonka menestys vaikuttaisi koko metsään. Toisinaan taas pesän katosta tulevat auringonsäteet olivat omat otuksensa, jotka olivat elossa ja kisasivat keskenään siitä, kuka olisi pisimpään valoisana. Toisinaan taas pienet höyhenet, jotka sammapetiin oli ujutettu pehmikkeeksi olivat myös elossa ja kun Kipinäpentu niitä puhalteli, ne kisasivat siitä, kuka lentäisi pisimmälle.
Toisinaan taas Kipinäpentu kuvitelli itsensä juoksemassa puiden oksilla ja toisinaan taas näki itsensä saalistamassa muiden kissojen kanssa. Ja joskus hän taas kuvitteli itsensä suurelle seikkailulle kaukana reviireistä.
Kipinäpentu piti kovasti myös niistä päivistä, jolloin he leikkivät keskenään. Valopentu oli toisinaan vähän ujohko leikeissä, mutta Tuikepentu oli rohkeampi ja rajumpi. Joskus, onneksi harvemmin, Kipinäpentu ei aina huomannut olevansa kovin äkkipikainen ja innostuvansa niin kovasti, että saattoi olla liiankin kovakourainen.
Kipinäpentu piti kyllä niistäkin päivistä, jolloin antoi vain mielensä vaeltaa. Mutta niitä päiviä oli nyt vähemmän, kun hän ja hänen sisaruksensa olivat päässeet kunnolla käpälilleen ja temmelsivät päivät pitkät pentutarhassa leikkien kuka ties mitä.
Tuikepennun silmät olivat kyllä niin nätit, olihan niissä kahta eri väriä. Valopennun silmätkin olivat hienot, vaikka eivät niin kirkkaan väriset kuin Tuikepennun. Pentutarhassa ei ollut niin paljon väriä verrattuna leiriin ja leirin ulkopuoliseen maailmaan.
Kun kolmikko pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan pentutarhan ulkopuoliseen maailmaan, eli leiriin, oli jokaisella heistä silmät levinneet. Kipinäpentu oli siitä niin kovin hämmästynyt, että leirissä oli niin paljon kissoja ja värejä ja menoa. Ja melua. Hänen oli vaikea keskittää ajatuksensa yhteen asiaan ja sitten vielä kuunnella isän ohjeita, kun taivaan poikki lensi joutsen, joka päästi kovaäänisen kaakatuksen ja kun kirjavia kissoja kulki joka suunnasta toiseen ja kun kissat puhuivat kaikesta.
Kun Tuikepentu ja Valopentu olivat jo menossa, Kipinäpentu häkeltyi ja kompuroi heidän peräänsä. Oliko isä sanonut jotain tärkeää? Jotain, jota pitäisi muistaa. Hän kaiveli isän sanoja päästään, mutta ei vain muistanut enää mitään.
Hän kääntyi katsomaan isää ja nielaisi. Hänen olisi pitänyt kuunnella! Miksei hän muistanut, mitä isä oli sanonut? ”Isä… voitko toistaa vielä, mitä sanoit?”
”Tietenkin”, Lehmussydän nyökkäsi hymyillen. ”Älkää poistuko leiristä ja katsokaa eteenne. Ja pysykää poissa muista pesistä.”
”Ah, selvä, kiitos!” Kipinäpentu nyökkäsi ja juoksi sitten siskonsa ja veljensä perään, jotka jo kulkivat monen ketunmitan päässä.
Valopentu varoi isoja kissoja jatkuvalla syötöllä kun taas Tuikepentu kulki paljon varmemman ja rauhallisemman oloisena. Kipinäpentu oli se kolmikosta, kenen pää pyöri ja kenen korvat heilahtivat jokaisen äänen perässä. Vahva, jopa pistävä tuoksu iski päin näköä erään pesän kohdalla ja Kipinäpentu jäi jälkeen sisaruksistaan. Pesästä astui ulos valkomusta kolli, joka tuijotti Kipinäpentua suurilla sinisillä silmillään.
”Kappas, Kipinäpentu”, Sudenlaulu tervehti pentua. Sudenlaulun Kipinäpentu muisti, kolli oli käynyt muutaman kerran pentutarhassa. ”Tutkimassa leiriä?”
”Joo! Mutta mikä tuo ällöttävän pistävä haju on?” Kipinäpentu nyrpisti nenäänsä. ”Sinäkin haiset hassulta, mutta et pistävältä.”
”Ne ovat yrttien hajut”, Sudenlaulu selitti. Valopentu ja Tuikepentu tulivat lähemmäs. ”Ne saattavat muiden kissojen nenään haista pistävältä, mutta parantajalle ne ovat sama asia kuin saaliseläimen haju tavalliselle soturille.”
”Ne haisevat jännitäviltä”, Valopentu sanoi hiljaa. ”Onko niitä… onko niitä paljon?”
”Niin paljon, jotta niillä voi hoittaa mahdollisimman monta sairasta ja loukkaantunutta kissaa”, Sudenlaulu kertoi. ”Ilman parantajaa ja noita yrttejä olisi moni kissa menettänyt henkensä.”
”Vau, sinä teet tärkeää työtä”, Tuikepentu kehui.
”Tulkaa! Jatketaan matkaa!” Kipinäpentu hihkaisi yllättäen nähdessään kauempana yksinäisen perhosen. Hän juoksi sen perään päätä pahkaa eikä jäänyt odottamaan sisaruksiaan. Perhonen lehahti nopeasti korkealle ilmaan, pienen pennut saavuttamattomiin ja räpytteli kauas pois leiristä, piikkiherentunnelin ylitse.
Lehmussydän ja Tuulihäntä tulivat hetken päästä hakemaan pentunsa takaisin pentutarhaan. Pennut selittivät jokainen innoissaan siitä, miten hieno leiri oli ja millaista heillä oli sen pienen hetken aikaa ollut. Pentujen vanhemmat olivat nähneet pentujensa innon, kun olivat kauempaa heidän menoaan seuranneet. Kipinäpentu mietti hetken aikaa vielä sitä perhosta, kunnes se jo unohtui ja hän oli jo seuraavan tehtävän äärellä, oli nimittäin ruokaika.
Uni maistui aina makeasti lämpimän maidon jälkeen ja Kipinäpentu kääriytyikin kerälle emonsa vatsaa vasten. Hän tunsi muutaman hellän lipaisun ja hymyili ennen kuin nukahti.