Kymmenes luku – It’s nearing

Ututassu kehittyi huimaa vauhtia ja myös kasvoi nopeasti, kun kuut vierivät eteenpäin. Vuodenaika vaihtui lämpimästä viherlehdestä nopeasti lehtisateeseen, joka toi pitkiä sadepäiviä ja ruskan järven ylle. Naarasoppilas voitti nopeasti monet taisteluharjoitukset, vaikka Valhelaulu näkikin aina kehitettävää naaraan liikkeissä. Jokainen oppi ikuisesti. Ututassulta löytyi kunnianhimoa ja intoa olla taitava soturi.
Valhelaulu piti niistä partioista ja metsästykerroista, joissa oli Tarinamieli mukana. Naaras oli hänen ystävänsä ja jollain ihmeellä hän onnistui viemään Valhelaulun ajatukset pois tulevasta ja keskittymään vain nykyhetkeen, nauttimaan sellaisista hetkistä, joita tavalliset soturit vailla suurta vastuuta saivat elää.
Myös Tuiskusielun seurassa Valhelaulu onnistui unohtamaan moiset asiat, jotka hänelle oli langetettu, aivan kuten Valhelaulun oman emonkin seurassa kävi. Ne olivat hetkiä, joita Valhelaulu vaali.
Tarinamieleltä löytyi toisinaan paljon sanottavaa ja toisinaan hän taas kuunteli paljon. Hän osasi kertoa mielenkiintoisia tarinoita pennuille ja toisinaan Valhelaulu jäi kuuntelemaan niitä hieman kauemmas. Hän voisi kuunnella niitä vaikka toisleta puolelta järveä, mutta hänestä oli tärkeää, että Tarinamieli näki hänen kuuntelevan ja olevan läsnä. Tarinamieli oli myös hyvää jutteluseuraa partioiden aikana.
Tuiskusielun kanssa taas metsästäminen toi paljon mielenkiintoa päivään. He kaksi jakoivat nopeuden ja ketteryyden, joten suurten saaliiden saaminen oli heille helppoa. Ikijään kanssa taas partioissa oli mukavinta, sillä emon kanssa juttelu oli mukavinta kävellessä luonnon siimeksessä.
Mutta kun ne hetket olivat ohitse, hän muistutti itselleen, että kyseiset hetket saivat jäädä vain hetkiksi ja muutoin hänen tuli ajatella klaanien hyvää ja Synkän metsän suunnitelmaa.

Valhelaulu oli koonnut itselleen läheisen pienen joukon, jossa jokaisella oli oma tärkeä tehtävänsä. Hopeaviilto oli se, joka hiljensi ja piti kissat kurissa ja monet sanoivat, että naaraasta seurasi aina verinen vana kertoen karua tarinaa hänen teoistaan. Pakkaspuro osasi houkutella kissat osaksi Synkkää metsää ja heidät uskollisemmaksi tälle heidän tehtävälleen.
Närhiviiksi olisi johtamassa Varjoklaanin mukaan tähän sekasortoon ja oli näyttämässä, että myös pienet kissat voisivat olla suuria. Hän loi sitä uskoa, että kuka vain voisi olla suuri ja vahva. Häivätuuli ja Pihkahumu olivat vähän erilaisia. Heillä ei ollut niinkään erityistä tehtävää kuin auttaa Valhelaulua sitten Myrskyklaanin päässä myöhemmin.
Valhelaulun toimivallan alla toimi koko Synkkä metsä, joten taistelijoista ei ollut pulaa. Närhiviiksi oli Varjoklaanista, Hopeaviilto Tuuliklaanista, Pakkaspuro Myrskyklaanista ja kaksikko Myrskyklaanista. He varmistaisivat hänen valtansa kaikkialla. Jokiklaani oli jätettävä tästä pois, vaikka Valhelaululla oli sieltäkin joukossaan kissoja. Myös Taivasklaanista oli muutama. Mutta Jokiklaani… Valhelaulu tiesi, että siellä oli jotakin suurta ja voimakasta.
Valhelaulu näki oppilaansa Ututassun palaamasta harjoituksistaan. ”Miksi olet täällä jo nyt, Ututassu?”
”Sielukoski on maailman typerin katti”, Ututassu murahti. ”Hän ei osannut mitään.”
Se oli kyllä valhe, sillä kollin mestarina oli kuitenkin toiminut Hopeaviilto itse. Mutta Valhelaulun oli pakko myöntää, että Sielukoski ei ollut omannut miltei lainkaan Hopeaviillon upeita taistelutaitoja ja oli aivan liian typerä ja äkkipikainen.
”Lepää loppuyö”, Valhelaulu sanoi oppilaalleen, joka kallisti päätään. ”Tarvitset sitä. Ilman lepoa mistään ei tule mitään.”
Ututassu oli kadonnut hetken päästä ja Valhelaulu tunsi helpotuksen. Naaras saisi uneksia edes normaaleja asioita. Valhelaulu asettui tutulle paikalleen kallion reunamalle katselemaan kissoja, jotka harjoittelivat Synkän metsän kissojen kanssa. Kukaan heistä ei nähnyt näin kauas, mutta kolli näki heidät kaikki.

Valhelaulu istui muiden myrskyklaanilaisten joukossa samalla, kun hänen oppilaansa Ututassu asteli Suurtasanteen alle valmiina saamaan oman soturinimensä.
”Ututassu, tästä päivästä alkaen sinut tunnetaan Utuliekkinä”, Heinätähti julisti naaraan soturinimen ja Valhelaulu hymyili. Nyt hänen oppilaansa oli tosiaan soturi, Myrskyklaanin soturi. Naaraan soturinimeä huudettiin kissojen joukossa ja Valhelaulu ulvoi mukana. Tämän yön naaras istuisi vahdissa hiljaa ja katselisi yllään loistavaa Hopeahäntää.
Valhelaulu tunsi itse ristiriitaisia tunteita Tähtiklaania kohtaan. Minne esi-isät olivat nyt kadonneet, kun heitä tarvittiin? Miksi he olivat piilossa? Pelottiko heitä? Ihan oikein heille!
Muutaman yön päästä olisi kokoontuminen, jossa Heinätähti ilmoittaisi uudet soturit ja oppilaat. Se olisi ilon aihe Myrskyklaanille ja kissat pääsisivät huutaamaan kissojen nimiä uudestaan.
Valhelaulu nukkui levottamasti eikä päätynyt koko yönä Synkän metsän maille. Hän näki taas painajaisia siitä kamalasta ajasta, kun Hopeaviilto oli upottanut kyntensä hänen nahkaansa ja kiduttanut häntä. Hän muisti sen kaiken, hän näki sen kaiken. Hän miltei pystyi tuntemaan sen kivun, joka Hopeaviillon kynsistä oli tullut.
Hopeaviilto oli monta kertaa yrittänyt väkisin joko hukuttaa hänet tai jollain muulla keinolla estää hänen hengittämisensä. Hopeaviilto oli repinyt hänen turkkiaan, tehnyt syviä haavoja hänen ohueen nahkaansa ja onnistunut jotenkin saamana Valhelaulun tuntemaan sellaista kipua, jota hän ei ollut koskaan muulloin tuntenut. Kerran hän oli ollut varma, että Hoepaviilto oli repinyt hänen sisuskalunsa ulos. Hopeaviilto oli iskenyt häntä hännällään, heittänyt häntä kivillä ja tehnyt hänen elämästään oikeaa painajaista. Hopeaviiltoa oli käyttänyt hyväkseen Valhelaulun nuorta mieltä ja kollin silloisia tunteita Hopeaviiltoa kohtaan, pakottaen Valhelaulun puolelleen.
Valhelaulu oli varma, että tunsi Hopeaviillon terävät kynbnet lapojensa alla.
Valhelaulu heräsi henkeään haukkoen. Hän oli raastanut kynsillään maata, jättäen jälkeensä syvät raidat maahan. Hän ravisteli tassuistaan mukllat pois, hengittäen yhä raskaasti. Hänen koko turkkinsa oli liimautunut hänen nahkaansa vasten. Silmät viiruilla kolli pälyili ympärilleen. Kukaan muu ei ollut pesässä hereillä, onneksi.
Läikikäs kolli rauhoitteli itseään tietäen sen vievä hetken. Hän ei nukkuisi pieneen hetkeen. Hän yritti ajatella sitä, mitä tulisi saavuttamaan, kun pääsisi valtaan. Hän toisi suunnitelmansa toteen ja silloin klaanikissat saisivat viimeinkin totella oikeita sääntöjä eikä mitään lepsuilua katsottaisi enää kynsien ohi.
Soturilakia on rikottu jo ihan tarpeeksi.

Täydenkuun kokoontumiset olivat Valhelaululle aina mielenkiintoisia, sillä hän tunnisti yllättävän monen kissan ulkonäöltä tai ääneltä, vaikkei ollut koskaan virallisesti tavannutkaan kyseisiä kissoja. Se oli huvittavaa. Ja silti suurin osa ei edes tiennyt hänen olevan se kissa kukkulan laella, joka heitä arvioi.
Ilmassa kipinöi omituinen epävarmuus, jonka syyn Valhelaulu ainakin osittain tiesi; Synkkä metsä nousi ja klaanien epäilykset toisiaan olivat säilyneet ja vahvistuivat taas kerran. Tähtiklaani oli ollut harvinaisen hiljainen jo kuita. Se ihmetytti kaikkia, sillä he olivat luulleet Tähtiklaanin ilmestyvän, kun he olisivat sopineet asiat Taivasklaanin kanssa. Jotain pientä oli kuulemma parantajien keskuudessa nähty, mutta ei mitään lohduttavan selkeää.
Tähtiklaani oli vetäytynyt peloissaan piiloon ja sekös sai Valhelaulun vain virnistämään leveämmin joka kerta, kun hän vain ajattelikin asiaa. Tähtiklaani tiesi, minkä voiman se oli päästänyt valloilleen ja se pelkäsi.
Valhelaulu silmäili kokoontumissaarella olevia kissoja. Rohkeimmat olivat uskaltautuneet kulkeutumaan muista klaaneista tuntemiensa kissojen seuraan vaihtamaan kuulumisia, mutta suurin osa pysyi oman klaaninsa porukassa ja keskusteli tuttujen ystäviensä kanssa niitä näitä. Valhelaulu ei ollut yllättynyt, kun näki Hopeaviillon Tuuliklaanin rivistössä. Mustaturkkinen naaras käänsi katseensa ja hänen ja Valhelaulun katseet kohtasivat hetkellisesti. Naaraan vaaleansinisissä silmissä välähti tyytyväisyys, kunnes naaras oli taas puhumassa omille tovereilleen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Edellisen kokoontumisen aikana naaras oli lähestynyt ja he olivat vaihtaneet muutamat lyhyet sanat. Ei hän täällä tarvinnut jutella, kun he näkivät toisiaan miltei joka yö Synkän metsän mailla.
Valhelaulu seisoi yhä itsekseen miettien, minne istuutuisi. Hänen teki mieli lähestyä hieman kauempana istuvaa Närhiviikseä, mutta myrskyklaanilainen kolli pysäytti itsensä. Hän näki harmaavalkoista varjoklaanilaista Synkässä metsässäkin. Valhelaulu tunsi itsensä hieman eksyneeksi. Hän voisi palata oman klaaninsa kissojen sekaan, kuten olisi ihan hyväkin. Tarinamieli ottaisi hänet mielellään vastaan, mutta naaras istui tällä hetkellä lähempänä Tuuliklaanin kissoja juttelemassa jollekin tutulleen.
Valhelaulu oli juuri kääntymässä palatakseen myrskyklaanilaisten luokse, kun tuttu puheääni sai hänen korvansa heilahtamaan ja hänen tassunsa jähmettyivät paikoilleen. Hänen silmänsä suurenivat ja hän höristi korviaan kuin ei olisi voinut uskoa sen olevan totta. Ääni kuului taas ja nyt Valhelaulu oli varma, että hän oli oikeassa. Hänen tassunsa veivät häntä kohti äänen lähdettä kuin lumoutuneena.
Valhelaulu tunnisti tuon äänen, hän oli varmasti kuullut sen ennenkin. Hän seurasi ääntä. Läikikäs kolli tunki kissajoukon läpi, korvat heiluen raivokkaasti, kun hän yritti löytää puhujan tässä kamalassa metelissä, jota kissat aiheuttavat joutavilla jorinoillaan.
Hän tunsi tämän kissan äänen ja hänen sydämensä lepatti, kun hän lähestyi. Hän oli varma, että oli kuullut tämän äänen ennenkin, ehkä Tähtiklaanin kissan kautta tai sitten Synkässä metsässä.
Valhelaulu pysähtyi. Ei hän voisi tehdä tätä.
Valhelaulu ravisti päätään, antoi kissan ääneen kadota muiden sekaan ja palasi sitten takaisin oman klaaninsa joukkoon, kuten oli tarkoituskin. Hän oli MYRSKYKLAANIN kissa, uskollinen sille ja hänen tulisi olla esimerkillinen, elää oman ideologiansa mukaan.
Joskus kohtalo oli julma. Ja se raastoi Valhelaulua sisältä kuin terävät kynnet konsanaan, aivan kuten Hopeaviilto oli raastanut hänen nahkaansa.
Koko loppu kokoontumisen ajan Valhelaulu oli omissa maailmoissaan. Hänelle oli suotu raskas vastuu kannettavaksi, mutta hän hoiti sitä mielellään. Hän oli vahva ja voimakas ja hän johtaisi Synkän metsän voittoonsa, keinolla millä hyvänsä. Hänen olisi pakko. Se oli hänen ainoa tehtävänsä tässä maailmassa.

Luku 2

Istuin Valkoviiksen rinnalla, kun osa klaanin jäsenistä tulivat toivottamaan minut tervetulleeksi. En voinut olla huomaamatta, että suurin osa kuitenkin istui kauempana ja supattivat toisilleen samalla mulkoillen minua pahan suopasti.
Heinätähti tuli viimeisenä luokseni hymyillen.
"Onko kaikki hyvin?", hän kysyi huomatessaan huolen silmissäni.
"Olen vain hieman pihalla. Tulin tänne kuin salama kirkkaalta taivaalta ja olen yhtä hämmentynyt kuin muutkin täällä.", mietin katsellessani leiriä.
"En tiedä tavoistanne mitään ja sana klaanikin on minulle täysin vieras.", jatkoin laskiessani katseeni käpäliini.
"Siksi sinulla on minut.", Valkoviiksi sanoi rohkaisevasti viereltäni.
"Valkoviiksi on oikeassa. Et ole ensimmäinen kotikisu tai muukalainen, joka liittyy klaaniimme. Tulet oppimaan tapamme Valkoviiksen avustuksella. Äläkä huoli. Kyllä kaikki hyväksyvät sinut vielä joukkoomme. He ovat vain huolissaan, koska eivät tiedä kehen voi enää luottaa.", Heinätähti maukaisi rohkaisevasti.
Nostin katseeni tassuistani päällikköön.
"Minuun voitte varmasti luottaa! Minusta tulee mahtava taistelija ja opin kaiken varmasti hyvin nopeasti! Enkä tule pettämään uusia perheenjäseniäni!", sanoin päättäväisesti pää pystyssä.
Päällikön silmissä välähti huvittunut pilke, kun hän nyökkäsi.
"Hyvä.", hän kehräsi hilpeästi ja heilautti häntäänsä ennen, kuin katosi päällikön pesään.

Valkoviiksi tökkäsi minua kuonollaan lempeästi.
"Tule. Näytän sinulle leiriä. Sen jälkeen saat syödä tuoresaalista ja käpertyä oppilaiden pesään nukkumaan. Näytät väsyneeltä.", mestarini maukui ja nousi jaloilleen.
"Tuoresaalista?", katsoin häntä kysyvästi ja tunsin miten vatsani kurni.
"Tuoresaalis tarkoittaa juuri tapettua saalista.", Valkoviiksi kertoi.
"En ole koskaan maistanut sellaista.", mutisin, kun vesi kihosi kielelleni.
"Tänään saat ja voin luvata, että sen parempaa et ole maistanutkaan!", kolli hymähti.

Nautin Valkoviiksen seurasta. Hän kohteli minua ystävällisesti ja rohkaisevasti eikä ollut moksiskaan siitä, että olin aivan uusi ja vielä kotikisu syntyinen. Hän esitteli minulle leirin joka kolkan ja vei minut lopuksi pentutarhan lähelle sijaitsevalle tuoresaaliskasalle.
Vesi kihosi jälleen kielelleni, kun herkulliset tuoksut täyttivät sieraimeni.
"Tässä on tuoresaaliskasa. Osa tuoresaaliista sijoitetaan kallionhalkeamaan turvaan sateelta.", hän osoitti hännällään halkeamaa kohti.
"Katsotaanpa sitten täältä sinulle hiiri.", hän lisäsi ja nappasi pulskan hiiren kasasta kynsillään.
"Kas siinä ole hyvä. Voit syödä sen oppilaiden pesän ulkopuolella. Muistatko missä se sijaitsee?", Valkoviiksi kysyi. Nyökkäsin samalla, kun nostin hiiren hampaisiini. Vatsani alkoi kurnia vieläkin kovempaa.
"Vielä yksi asia.", mestarini muisti, kun oli jo kääntymässä kohti soturien pesää.
"Menemme varhain aamulla tutustumaan klaanimme reviiriin. Muista siis levätä kunnolla. Niin ja... tuo naarmu silmäkulmassasi näyttää ikävältä. Voit käydä näyttämässä sitä parantajan pesällä ennen kuin ryhdyt unille.", hän sanoi vilkaisten syvää naarmua, jonka olin aikaisemmin saanut vieraan kissan toimesta. Olin lähes unohtanut kaikessa tohinassa kipeän haavan, jonka veren vuoto oli jo tyrehtynyt mutta kuivunut ikäviksi kokkareiksi haavan ympärille.
Tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi mestarilleni ja kävelin väsynein askelin oppilaiden pesän luo.
Asetuin makuulle ja laitoin hiiren käpälieni väliin. Katselin sitä hetken silmät säkenöiden. Olin juuri haukkaamassa ensimmäistä palaani tuoresaalista, kun eteeni tupsahti Huomentassu.
"Hei Kotkatassu!", hän hihkaisi täynnä energiaa. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin säikähdyksestä.
"Etkö aio syödä tuota?", naaras kallisti päätään kysyvästi. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta.
"Olen Huomentassu. Sen tosin taisit jo tietääkkin.", oppilas hiljeni sekunnin murto-osaksi.
"Mutta hauska tutustua kuitenkin, Kotkatassu. Ja anteeksi siitä yllätys hyökkäyksestä. Toivottavasti se ei tehnyt liian kipeää.", hän kuopi maata huolestuneesti.
"Jäin henkiin.", mutisin silmät raskaina väsymyksestä.
"Olen hieman... no äkkipikainen ja uhkarohkea niin kuin mestari minulle usein sanoo.", naaras myönsi vaivaantuneesti.
"Yritän kyllä hillitä itseni... välillä.", hän jatkoi.
"Voisitko hillitä itsesi nytkin.", kuulin vaimean murahduksen, kun harmaa pitkäkarvainen kolli työntyi ulos oppilaiden pesästä.
"A-anteeksi, Valotassu.", Huomentassu maukui huomatessaan kollin tympeän katseen.
"Tässä on veljeni Valotassu.", naaras jatkoi taas pirteästi.
"Jos jatkat tuota höpöttämistä vielä kovinkin pitkään niin Kotkatassun ruoka ehtii muuttua variksenruuaksi.", Valotassu sihahti siskolleen.
Huomentassu tuhahti veljelleen ja heilautti häntäänsä näreissään ennen kuin istahti aloilleen ja alkoi pestä tassujaan.
Nyökkäsin kiitokseksi kollille, joka nyökkäsi takaisin ymmärryksen merkiksi ennen kuin työntyi takaisin pesään.
Haukkasin viimein hiirestäni ensimmäisen palasen. Se oli herkullista!

Syötyäni päätin suunnata kohti parantajan pesää. Haavani oli alkanut särkemään ja vaikka minua väsytti enemmän kuin koskaan ennen tiesin etten tulisi saamaan unta jomottavan haavan vuoksi.

Työnnyin parantajan pesään epävarmin askelin. En tiennyt yhtään miten minut otettaisiin siellä vastaan.
"Onko täällä ketään?", kähisin varovaisesti.
"Mitä asiaa?", kuulin äänen tiuskaisevan.
"Öh... tuota..", takeltelin ja selvitin kurkkuani.
"Sain haavan matkatessani pois Kaksijalkojen luota. Nyt sitä särkee ja se jomottaa ikävästi.", sanoin viimein.
Valkoinen läikikäs kolli käänsi katseensa yrteistään minuun. Hänen silmissään oli epäilevä ja varautunut katse.
"Tulehan sitten peremmälle.", hän viimein sähähti ja astelin kevein varovaisin askelin hänen eteensä.
Parantaja katseli tyrehtynyttä haavaani ja koski sitä tassullaan. Irvistin kivusta ja kolli tuhahti.
"Tässä. Pureskele nämä.", hän asetti eteeni jotakin.
"Ne ovat unikonsiemeniä. Ne lievittävät kipua. Pystyt myös nukkumaan paremmin.", kolli vastasi mietteliääseen katseeseeni.
Aloin pureskella unikonsiemeniä ja en oikein edes tiennyt miltä ne maistuivat.
"Haavasi näyttää parantuvan hyvin itsestäänkin mutta jos se jatkaa särkyään ja alkaa turvota tai punoittamaan voit tulla takaisin.", kolli sanoi viileästi, kun olin saanut unikonsiemenet pureskeltua.
"Kiitos.", sanoin ja katsoin kollin tummiin sinisiin silmiin.
"Minulle ei vielä kerrottu mikä sinun nimesi on.", sanoin tyynesti.
"Sudenlaulu. Nyt ole hyvä ja poistu.", kolli sähähti ja työnnyin ulos parantajan pesästä. Vilkaisin vielä olkani yli ja mietin johtuiko kollin tympeä käytös minusta vai oliko hän vain noussut väärällä tassulla.

Juoksin takaisin oppilaiden pesälle ja astelin sisälle. Näin Valotassun pesän perimmäisessä nurkassa mutta hän ei nukkunut vaan suki pitkiä harmaita karvojaan.
Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja pitkä yö ja aamu olivat vetäneet minusta kaikki voimat. Halusin vain nukkumaan.
"Hei Valotassu.", huikkasin hiljaa kollille. Valotassu käännähti katsomaan minua ja nyökkäsi. Hän oli aivan toista maata kuin siskonsa.
"Mihin voisin asettua?", kysyin vilkuillen ympärilleni. Minusta vaikutti, että jokainen makuusija oli jo varattu.
"Voit tulla tänne minun viereeni. Tämä on vapaa.", Valotassu osoitti hännällään sammaleilla pehmustettua nukkumapaikkaa. Nyökkäsin kiitollisena ja pyörin hetken paikoillani tasottaakseni sammalta tassujeni alla.
Sen jälkeen suljin silmäni eikä aikaakaan, kun nukahdin syvään uneen.

Unessani istuin kallion päällä ja katselin edessä laajenevaa metsää. Pystyin haistamaan lähes jokaisen metsän tuoksun ja nautin raikkaasta tuulen vireestä turkillani.
"Kaunista eikö?", kuulin lempeän äänen sanovan takaani. Hätkähdin ajatuksistani ja vilkaisin takanani olevaa kissaa.
Siristin silmiäni mietteliäästi. Naaras vaikutti tutulta.
Nyökkäsin hänelle myöntävästi ja seurasin miten kauniin tumman ruskea naaras vihreine silmineen ja hehkuvin turkein käveli vierelleni ja istahti alas katsomaan samaa maisemaa. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään.
Sen jälkeen hän katsoi minua hymyillen.
"Olet kasvanut.", hän kehräsi ylpeyttä äänessään.
"Kuka sinä olet?", katsoin naarasta kysyvästi. En saanut päähäni tuttujen kasvojen nimeä.
"Etkö tunnista minua?", naaras kysyi hilpeästi.
"Näytät kyllä tutulta.", sanoin epäröiden. Äkkiä mieleeni juolahti jotakin.
"Äiti?", tunnustelin sanaaa suussani. En ollut sanonut sitä ikuisuuksiin.
Naaraan kasvoille levisi leveä ilahtunut hymy.


"Kotkatassu!", säpsähdin hereille kuullessani Valkoviiksen kutsuvan nimeäni oppilaiden pesän suuaukolta. Venyttelin raajojani ennen kuin tunkeuduin ulos pesästä.
Ravistelin sammalpallon pois turkistani ja nuolaisin tassuani pyyhkäisten sillä korvaani.
"Huomenta.", sanoin uneliaasti. Uneni pyöri vielä päässäni. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt emostani unta. Pysähdyin hetkeksi ajatuksiini uppoutuneena.
*Oliko se tosiaan emoni?*, mietin epäuskoisena. Kissa oli ollut niin terveen ja hyvinvoivan näköinen. Hän ei muistuttanut lainkaan sitä samaa emoa, jonka hän oli nähnyt luisevana ja sairaana.

"Kotkatassu!", Valkoviiksi maukaisi jo kauempana. Ravistelin päästäni mietteet kauemmaksi. Ehtisin pohtimaan untani myöhemminkin.
Juoksin Valkoviiksen luo ja työnnyimme ulos piikkiherneaidan suu aukosta.

Kuuntelin ja katselin tarkasti ympärilleni jotta muistaisin kaiken mitä Valkoviiksi minulle kertoi. Yritin painaa mieleeni Myrskyklaanin reviirin rajat ja paikat niin hyvin kuin pystyin.
Ihailin ympärilläni näkyviä puita ja kallioita. Se muistutti minua unestani jossa olin ihaillut saman kaltaista maisemaa.
"No niin.", Valkoviiksi hyppäsi kivelle.
"Nyt on sinun aikasi metsästää ensimmäisen kerran klaaninvanhimmille.", hän sanoi.
"Näytän nyt mallia siitä miten saadaan hiiri kiinni.", hän lisäsi.
Katsoin silmät tarkkaavaisina mestarini mallia. Näin miten hän vaani hiljaa eteenpäin havaitessaan hiiren, joka oli täysin tietämätön lähestyvästä uhasta. Ei aikaakaan, kun Valkoviiksi ponnisti ja sai hiiren nopeasti tapettua ennen kuin se ehti edes huomata.
"Nyt sinun vuorosi.", kolli nyökkäsi minua kohti ja kehotti haistelemaan ilmaa. Hiiren tuoksu leijui sieraimiini ja laskeuduin automaattisesti samanlaiseen vaanimisasentoon minkä Valkoviiksi oli minulle näyttänyt.
Astelin varovaisesti eteenpäin, kun näin pulskan hiiren edessäni. Se söi löytämäänsä siementä tyytyväisenä.
Ponnistin hieman liian myöhässä kohti hiirtä ja tämä päästi ilmoille vinkaisun ennen, kuin ehdin saada sen hengiltä.
"Hyvä mutta ensi kerralla yritä olla hieman vikkelämpi. Nyt, kun se päästi tuollaisen äänen itsestään se oli merkki muulle riistalle lähestyvästä vaarasta.", Valkoviiksi sanoi.
"Tarkoittaako se siis sitä, että muu riista pakeni piiloihinsa?", kysyin pettymystä äänessäni. Olin möhlinyt.
"Kyllä mutta älä huoli. Saat metsästää vielä yllin kyllin. Nyt kuitenkin meidän on parasta palata leiriin. Metsästyonnemme on hetkellisesti kääntynyt tältä päivältä.", kolli totesi tyynesti.
"Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kertasi ja sait noin pulskan hiiren. Klaaninvanhimmat ovat varmasti tyytyväisiä, kun viet tuon heille.", Valkoviiksi rohkaisi huomatessaan pettyneen ilmeeni. Nyökkäsin hänelle hieman pirteämmin.

Palatessamme leiriin juoksin suoraan klaaninvanhimpien pesälle.
"Kukas se sieltä tulee? Kotkatassu eikö niin?", vaaleanharmaa naaras hymyili lempeästi maatessaan pesän edustalla. Hänen vieressään oleva tummanoranssi naaras vain tuhahti.
"Kyllä vain.", nyökkäsin ystävällisesti laskiessani hiiren heidän eteensä.
"Ompas pulska hiiri.", vaaleanharmaa naaras henkäisi innostuneena. Se lämmitti mieltäni ja hymyilin hänelle.
"Olen Lehväpilvi ja tämä tässä on Oravaliito.", Lehväpilvi esitteli itsensä ja ystävänsä, joka suki hänen selkäänsä parhaillaan.
"Mukava tutustua.", vastasin ystävällisesti.
"Menehän nyt hakemaan itsellesi ruokaa samalla, kun me syömme tämän. Muut ovat ehtineet jo syömään teidän ollessa poissa.", Lehväpilvi sanoi ja nosti hiiren käpäliensä väliin. Nyökkäsin hänelle arvokkaasti ja lähdin tuoresaaliskasaa kohti. Minulla olikin hirmuinen nälkä pitkän päivän jäljiltä.

//tarina sisältää taistelua ja kuolemaa

luku 7.

I need you to be a safe

Pakkaspuro oli niin ylpeä, kun Heinätähti ilmoitti klaanille hänen ja Huurrekuun soturinimen. Ainoastaan yksi asia sai hänet ärtyneeksi ja se oli Huurrekuun ystävä Hiilloskorva, joka oli myös saanut samaan aikaan soturinimen. Hän tunsi myös emostaan suuren ylpeyden, kun kaksi hänen pentuaan ansaitsi soturinimensä. Varsinkin Huurrekuu, sillä kuurolla kissalla oli mahdollisesti ongelmia tehdessään soturien tehtäviä. Mutta Pakkaspuro oli uskonut sisareensa ja tiennyt koko ajan, että toisesta tulisi hyvä soturi. Asia lämmitti mustan kollin mieltä, että heidän emonsa oli niin hyvin mukana Huurrekuun elämässä. Kuuro kissa ansaitsi sen, että heidän emonsa rakasti ja auttoi heitä niin paljon pentujensa elämässä. Toki olihan Sirppikynnellä omat ongelmansa kun Tuiskusielu oli kadonnut, mutta vanhempi naaras oli ratkaissut ne ja päässyt taas arkeen mukaan. Pakkaspuro yritti ymmärtää Tuiskusielua ja tavallaan ymmärsi kollin reaktion tuon poistuessa klaanista ja palatessa takaisin. Pakkaspuro oli ollut emonsa tukena, sillä naaras olisi hajonnut palasiksi ilman häntä. Ja myöskin ilman muita pentuja, Ilveskuuraa, Sudenlaulua, Kettukuonoa ja Huurrekuuta. Mutta Iltataipaalesta Pakkaspuro ei tiennyt mitä ajatella. Varapäällikkö oli niin.. salaperäinen, eikä samalla tavalla läsnä kuin Sirppikynsi. Tai siltä se kollista tuntui.

Heidän isänsä, Iltataival, oli käskenyt hänen, Huurrekuun ja Hiilloskorvan lähteä metsästyspartioon. Asia sai Pakkaspuron puremaan hampaitaan yhteen ja mulkoilemaan mustavalkoista kollia. Miksi hänen isänsä oli halunnut, että juuri Hiilloskorva tulisi mukaan? Mukaan olisi voinut tulla ihan kuka tahansa muu! Pakkaspuro heilutti häntäänsä tyytymättömänä. Musta kolli sai sisareltaan kysyvän katseen, mutta Pakkaspuro vain pudisteli päätään poistuessa tunnelia pitkin metsään kaksikon edellä. Ilma oli pistävä, kuin hetki ennen ukkosta. Mutta sitähän Pakkaspuron mieli oli. Siellä myrskysi ja ajatukset olivat synkkiä. Miten hän korvaisi tämän vääryyden, jonka hänen isä oli tehnyt? Kolli mietti kuumeisesti ja samalla tarkkaili ympäristöään. Hän vilkaisi Huurrekuuta ja Hiilloskorvaa ja näki, kun kolli nauraessaan kosketti valkeaa naarasta hännällään. Pakkaspuro sihahti ja kääntyi ympäri. Kolli puristeli kynsiään maahan. Entä jos Iltataival oli tehnyt sen tarkoituksella? Hän tunsi ärtymystä isäänsä kohtaan. Kaikki oli varapäällikön syytä.

Pettikö Huurrekuu hänet? Vai oliko kolli manipuloinut hänet puolelleen niin, että Huurrekuu hylkäisi veljensä?

Sitä Pakkaspuro ei osannut sanoa. Hän kuitenkin sulki silmänsä. yrittäen unohtaa näkemänsä. Se ei voinut olla totta.. vai oliko? Kolli haisteli ilmaa, mutta haistoi vain lähestyvän sateen. Hän heilautti häntäänsä ja vilkaisi kahta myrskyklaanilaista.
“Minä lähden lähemmäksi järveä. Nähdään myöhemmin”, Pakkasuro sanoi kohauttaen olkiaan ja heidän vastauksiaan kuulematta poistui. Hän oli niin vihainen Hiilloskorvalle, kun tuo yritti tulla hänen ja Huurrekuun väliin ja osoitti mieltään.

Tuuli tuiversi järveltä raikasta ilmaa. Pakkaspuro pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki oli seesteistä, eikä missään näkynyt mitään merkkejä. Hän painui alas huomatessaan rastaan olevan lähistöllä. Kolli vaani saalistaan ja loikkasi tappaen linnun nopeasti. Peittäessä saaliinsa hän sai idean. Eihän tappaminen ollut kuin… saalistamista. Se oli vain pienen pieni hetki, joka oli kun toinen saalistaisi toista. Pakkaspuro sai siitä idean, jonka aikoisi toteuttaa. Suunnitelman jälkeen kukaan ei tulisi heidän eteensä. Musta kolli hymyili pienesti itsekseen aitoa hymyä ja jatkoi saalistamistaan, kun sai vainun myyrästä.

Leiriin kantaessaan saaliinsa, hän oli tyytyväinen. Pitkästä aikaa saalistusonni oli ollut heidän puolellaan ja tuoresaaliskasa oli suurempi kuin hetkeen. Toisaalta se merkitsi hetkeä ennen tuhoa, kun lehtikato olisi täällä aivan pian ja lumi peittäisi maan. Pakkaspuro jakoi saaliin Huurrekuun kanssa tuntien hetken tyytyväisyyttä. Hiilloskorva kuitenkin saapui ja Huurrekuu poistui mustavalkoisen kollin seuraan. Silloin Pakkaspuro tiesi, että oli aika.

Pakkaspuro tiesi, että suunnitelma täytyisi tehdä mahdollisimman nopeasti. Hän oli tehnyt suunnitelmansa valmiiksi, kun Huurrekuu oli poistunut kollin seurasta ystävänsä Tarinamielen seuraan. Suunnitelma täytyi toteuttaa ennen kuin Hiilloskorva ehtisi tulla hänen ja Huurrekuun väliin yhtään enempää. Musta kolli istui leirin laitamilla etsien katseellaan mustavalkoisen kollin ja asteli tuon luokse hampaitaan puurren. Hiilloskorva oli seurannut Pakkaspuroa ja hätkähtänyt tuon tullessa paikalle.
“Onko jotain tapahtunut?” Hiilloskorva kysyi nähdessään Pakkaspuron vakavan ilmeen. Pakkaspuro oli hiljaa, mutta pudisti päätään.
“Hiilloskorva. Minulla olisi sinulle asiaa… Huurrekuusta”, Pakkaspuro siloitti karvansa ja sai pienen hymynpilkkeen huulilleen. Hiilloskorvan turkki oli pystyssä Pakkaspuron sähköisestä olemuksesta. Pakkaspuro vilkaisi Huurrekuuta, joka oli kuuntelemassa Tarinamielen kiihtynyttä puhetta.
“Huh.. okei”, Hiilloskorva sanoi turkki mennen sileäksi. Pakkaspuro siristi silmiään ja nosti leukaansa ylös. “Luulin, että aikoisit tehdä minusta variksenruokaa!” Hän naurahti ja Pakkaspuro kohautti olkiaan.
“Mennään”, hän sanoi poistuessaan metsään toisen myrskyklaanilaisen kanssa. Hiilloskorva poistui edellä ja Pakkaspuro vilkaisi taakseen katsoen Huurrekuuta vielä kerran. Hän hymyili itsekseen ja kollin eriväriset silmät säihkyivät.

“Mitä asiaa sinulla oli siis.. hänestä?” Hiilloskorva kysyi potkaisten maassa olevia kuolleita lehtiä.
“Mitä olet tehnyt hänelle?” Pakkaspuro sanoi pysähtyen ja katsoi Hiilloskorvaa silmät täynnä vihaa. Hiilloskorva katsoi häntä takaisin kulmat kurtussa ja avasi suutaan, mutta ei saanut sanaakaan. “Mitä olet tehnyt hänelle, että hän ei halua olla minun kanssani.. vaan sinun?” Pakkaspuro murisi ja kiersi Hiilloskorvaa ympäri kuin arvioiden häntä, että mikä Huurrekuuta kollissa kiinnosti. Hiilloskorva luimisti ja käänsi päätään pois päin.
“Minä pidän hänestä. Todella paljon”, Hiilloskorva aloitti. “Haluaisin tutustua häneen vielä enemmän, mutta en ole oikein voinut-” kolli sanoi ja se sai Pakkaspuron näyttämään hampaansa. Pakkaspuro vilkaisi vierellään olevaa kollia. Sehän oli kuin.. saalistamista. Hän ei tehnyt mitään väärää. Samaa leikkiä, mitä pennut tekivät emojensa kanssa ennen kuin edes ymmärsivät soturiudesta mitään. Lisäksi hän halusi, että Huurrekuu olisi vain turvassa tällaisilta kissoilta.
“Teen tämän Huurrekuun vuoksi!” Pakkaspuro sähisi Hiilloskorva luimien ja silmät täynnä pelkoa ja hämmennystä.
“Olet sekaisin!”
“Riittää! SINÄ olet saanut hänet kääntämään selkänsä minulle!” Pakkaspuro sanoi ja loikkasi kollin kylkeen kynnet esillä. Hiilloskorva rääkäisi ja kierähti muutaman kierroksen ympäri. Mustavalkoinen kolli puraisi Pakkaspuroa lavasta ja Pakkaspuro raapaisi Hiilloskorvaa korvista. Hän joutui kierähtämään kauemmaksi Pakkaspurosta, sillä korvasta vuoti verta, joka sai hänet hämmentyneeksi. Pakkaspuro loikkasi uudestaan, mutta Hiilloskorva oli osannut odottaa sitä ja väisti. Pakkaspuro vihan sokaisemana hyppäsi kollin niskaa painaen tuon alas.
“Olen sinun klaanitoveri!” Hiilloskorva aloitti, mutta Pakkaspuro puri lujempaa. Hiilloskorva parkaisi.
“Ja sinä veit hänet minulta”, Pakkaspuro sanoi suu täynnä turkkia antaen viimeisen pureman tuntien kun Hiilloskorva veltostui hänen otteessaan.

Pakkaspuro palasi Myrskyklaanin leiriin. Hänen olonsa oli helpottunut, kun oli saanut asian hoidettua. Hiilloskorva ei voisi tulla enään hänen ja Huurrekuun väliin. Heidän välissä ei ollut enään mikään. Ei mikään, enää ikinä. Hän oli vienyt Hiilloskorvan ruumiin sellaiseen paikkaan, josta sitä ei tultaisi löytämään. Myrskyklaani voisi uskoa minkä tahansa selityksen kollin poissaololle, olihan Tuiskusielukin lähtenyt. Ja niin moni muukin oli poistunut ja toisia tullut tilalle. Huurrekuu tuli Pakkaspuron luokse kulmat kurtussa kiivaasti viittoen ja lopulta avasi suunsa.
“Pakkaspuro? Missä Hiilloskorva on?” Pakkaspuron silmät pimenivät kollin nimen kohdalla.
“Huurrekuu?” Kolli aloitti ja katsoi niin rakastavasti Huurrekuuta. “Tiedätkö hän.. oli vain meidän välissä. Meidän rakkautemme välissä.” Pakkaspuro selitti ja otti pari askelta sisartaan lähemmäksi. Huurrekuun turkki oli pystyssä, ilma oli erittäin jännittynyt heidän välillään. Valkea naaras ei reagoinut ja Pakkaspuro ei huomannut sitä mitenkään. Hän ajatteli vain Huurrekuuta ja sitä, kuinka pitäisi tuon turvassa. “Minä… haluan vain että olet turvassa”, Pakkaspuro pudisti päätään. Huurrekuu poistui paikalta, jättäen Pakkaspuron yksin. Musta kolli katsoi sisartaan. Nyt hän sai olla rauhassa, mutta pieni pelko oli vielä läsnä. Hän ei kestänyt sitä ja Hiilloskorvan takia, hän oli valmis tekemään mitä vain suojellakseen sisartaan.

Hän halusi Huurrekuun olevan turvassa.

Tomupentu heräsi heikkoon auringonvaloon. Kun hän muisti, millainen päivä tänään olisi, hän lähes pomppasi ylös makuusijaltaan. Kenet hän saisi mestariksi? Miten hän menestyisi? Mitähän muut oppilaat olivat mieltä minusta? Musta pentu ei millään tahtonut myöntää, mutta häntä ehkä hiukan jännitti. Tai oikeastaan aika paljonkin. Lyhythäntäinen kissanpentu meni aukiolle. Näytti olevan aika varhainen aamu. Aurinko silti paistoi jo, muttei tosin lämmittänyt turkkia. Milloinkohan minusta tulee oppilas? Tänään, musta kissa ajatteli. Hänen pörröinen kauluksensa pörhistyi melko kolean tuulen takia.  Pian on varmasti aika. Onkohan Punapentu tai emo ylpeä minusta, vaikka Tähtiklaanissa ovatkin? Sen karun faktan hän kuitenkin tiesi, ettei hänen isäänsä kiinnostaisi edes. Se piti häntä kelvottomana pentuna. Hänen pentuetoverinsa nukkuivat toistaiseksi edelleen. Hänen isänsä vihasi vain ja ainoastaan häntä. Erivärisilmäinen kissa ei tiennyt miksi niin, mutta hänen olisi vain oltava ajattelematta sitä soturia hänen isänään. Isä oli sanonut, että Tomurääpäleestä ei tulisi ikimaailmassakaan päällikköä. Mutta hän saisi nähdä vielä. Minusta tulee kaikkien aikojen suurin päällikkö Jokiklaanissa! Ehkä jopa kaikkein suurin kaikista klaaneista! Ja silloin se katti saisi olla hänestä ylpeä. Hän tekisi mitä vain päästäkseen niin hyväksi päälliköksi, kuin voi. Hänen olisi ehkä uhrattava jotain, mutta hänestä tulisi päällikkö. Mutta nyt tämä kissa oli vain pentu, ei edes soturi. Ei hänestä voisi vielä tulla päällikköä. Vasta, kun hän on soturi. "Hei, Tomupentu", Aamulaulu hymyili nuorelle kollille. "Hei", hän vastasi raidalliselle harmaalle kissalle. Hän yritti kuvitella muita oppilaita, mitä he miettisivät hänestä. Hän uskoi, että ketään ei kiinnostaisi. Onneksi. Tomupentu oli ehkä kunnianhimoinen, mutta silti vihasi olla huomion keskipisteenä. Silloin aukiolta kajahti kutsu. Se oli Valkotähti kutsumassa kaikki kokoontumiseen.





Hänen sisaruksensa olivat saaneet jo nimensä. Nyt olisi hänen vuoronsa.


"Tomupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Tomutassuna.

 "Mestariksesi tulee Aamulaulu. Toivon, että Aamulaulu välittää sinulle kaiken oppimansa", Valkotähti lausui. Tomupentu tärisi jännityksestä. Hän inhosi tälläisiä tilanteita. Hän oli huomion keskipisteenä. Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun Valkotähti jatkoi.


"Aamulaulu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta (en näe kuka on ollut Aamulaulun mestari) ja olet osittanut olevasi harkitseva ja ystävällinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Tomutassulle. Tomutassu ja Aamulaulu koskettivat neniä. "Sen teen", Aamulaulu sanoi päättäväisesti. "Lähdetään pian kiertämään reviiriä. Huomenna opetellaan metsästämistä."



//Tällänen tuli kirjotettua:D


366 sanaa, hieman lyhyt mutta ei ollu aikaa:D

Ensimmäinen luku – Otan sinusta selvän

Maidon maku vaihtui yllättäen eikä se, kenen vatsan vierellä pentu nukkui, haissut samalta. Mutta eräs kissa, joka kävi monta kertaa päivässä hänen ja hänen siskonsa luona, oli taas oudon tuttu. Liekkipentu oli avannut silmänsä aikaisemmin kuin Roihupentu, mutta mustaturkkinen, valkoiset raidat omaava pentu ei antanut sisarensa olla kauaa yksin näkökykynsä kanssa.
Roihupentu piti näkemästään maailmasta. Hänellä oli hyvin pistävät keltaiset silmät, jotka herättivät huomiota hänen tummaa turkkiaan vasten. Tuulihäntä oli se, joka häntä ja hänen siskoaan imetti. Hänellä itsellään oli jo kolme muuta pentua, jotka katselivat kahta uutta tulokasta kiinnostuneina. Kipinäpentu varsinkin. Naaraalla oli räikeä turkki, ja erittäin räikeä persoona. Kolmikon ainoa kolli oli taas ujo ja varovainen eikä oikeastaan puhunut aluksi mitään ennen kuin rohkaistui.
Tuikepentu oli jotenkin… erilaisin kaikista. Tai… Roihupentu ei osannut selittää sitä. Hän ei oikein osannut lukea pöyheäturkkista pentua. Ja sekös kiinnosti Roihupentua. Hänellä oli kuitenkin niin paljon opittavaa ettei hän ehtinyt edes ajatella, miten lähestyä Tuikepentua.
Liekkipentu veti siskoaan mukanaan ties minne. Taivaannovan luokse pääosin. Kirjava naaras oli se, joka heitä opetti ja kasvatti. Hän oli se, joka oli siskoksille kuin emo. Hän oli aina läsnä ja aina valmiina olemaan heidän kanssaan. Hän kertoi heille kaikesta kaiken. Hän kertoi heille Tähtiklaanista, muista klaaneista ja Myrskyklaanista, heidän kodistaan.
Liekkipentu oli myös muutenkin kovin villi, villimpi kuin Roihupentu. Hän oli aina vetämässä Roihupennun leikkeihin, ei sillä että Roihupentua olisi haitannut se. Hän piti kovasti leikkimisestä ja Kipinäpentu liittyi heidän leikkeihinsä usein mukaan. Valopentu oli ujompi. Tuikepentu liittyi myös, useimmiten kyllä sammanpallon pelaamiseen, kuten Valopentukin. Taisteluleikit olivat Valopennun mielestä jotenkin tyhmiä tai näin Roihupentu tulkitsi kollin käytöksen perusteella. Tuikepentu leikki suurimmaksi osaksi omien sisaruksiensa kanssa, kun Roihupentu ja Liekkipentu olivat Taivaannovan kanssa. Ja lopulta Punaturkinkin kanssa. Kollin turkilla juoksi kymmeniä tähtiä. Hän näytti etäisesti Liekkipennulta Roihupennun mielestä.
Punaturkki oli hauska veijari. Hän oli aluksi ihan hassu ja kulki piilossa Roihupennulta ja Liekkipennulta. Lopulta kolli oli lopettanut piileskelynsä ja oli rohkeammin pentujen luona. Ja Taivaannovan luona. Taivaannova ei kuitenkaan antanut pentujen leikkiä Punaturkin kanssa elleivät he menneet pentutarhan takana olevaan tilaan. Jotain naaras oli puhunut siitä, että muut eivät nähneet Punaturkkia.
Kun he olivat vähän kasvaneet pentumaisesta tyhmyydestään, joksi Roihupentu oli sitä kutsunut, oli Punaturkki selittänyt, että hän oli Tähtiklaanin kissa. Eli oikeasti kuollut kissa. Se vasta mielenkiintoista olikin. Punaturkki oli vain entistäkin erikoisempi ja Roihupentu rakasti niitä tähtiä, jotka hänen harmaassa turkissaan tuikkivat kuin yötaivaalla konsanaan. Toisinaan mustaturkkinen naaraspentu hukkui kollin turkkia katsellessaan ja ihaili jokaista tähdenlentoa, joka turkin poikki lensi. Roihupentu piti kovasti sekä siskostaan, Taivaannovasta että Punaturkista. He olivat hänen perheensä.

Roihupentu piileskeli pensaan alla Taivaannovaa. Liekkipentu oli piiloutunut toiselle puolelle pentutarhaa risukasan alle. Taivaannova etsiskeli heitä samalla, kun Punaturkki virnisteli hänen vierellään, etsien myös kahta pentua. Roihupennun hännänpää nyki innostuksesta ja hän painautui syvemmälle pensaan alle.
Hän virnisteli itsekseen. Häntä ei kyllä heti löydettäisi. Tai sitten löydettäisiin. Punaturkki nimittäin kurkisti pensaan alle, pilke silmäkulmassaan. Kolli iski silmäänsä hänelle ja katosi näkyvistä. Roihupennun huulille levisi leveä hymy.
Taivaannovan hiekanoranssi välähti kauempana ja katosi pentutarhan toiselle puolelle. Hän löytäisi Liekkipennun ensin! Roihupentu koukisteli kynsiään kosteaan maahan.
Liekkipennun nauru kuului hetken päästä ja Roihupentu tiesi harmaan naaraan löytyneen. Punaturkkin tassut ilmestyivät pensaan juurakolle. Ja pian Taivaannova kurkisti pensaan alle. Roihupentu nauroi ja kipitti pois pensaan alta.
”Ei tainnut risupensas imarrella sinun raitojasi”, Roihupentu virnisteli sisarelleen, joka siristi silmiään haastellen katsellessaan siskoaan.
”Itse olit muka niin fiksuna pensaan alla”, Liekkipentu tuhahti.
”Ai mitä?” Roihupentu kohotti kulmiaan ovelasti.
”Niin, että-”
”Ei, ei, ei tarvitse toistaa”, Roihupentu heilautti häntäänsä leikkisästi. ”En välittänyt kuunnella ensimmäiselläkään kerralla, kun piipität kuin hiiri.”
Liekkipentu ärähti leikkisästi ja loikkasi sisarensa kimppuun. Kaksikko paini toistensa kimpussa, heikka pöllyten hieman heidän pyöriessään maata pitkin. Roihupentu heitti Liekkipennun maata vasten ja painoi hänet maata vasten. Liekkipentu pyristeli hänen vahvojen tassujensa alla, pentukarva hieman pöllyten siinä samassa.
”Luovuta jo”, Roihupentu haasteli. ”Minä voitin sinut jo!”
Liekkipentu yritti yhä päästä siskonsa otteesta, mutta luovutti sitten. ”Hyvä on.”
”Hahaa!” Roihupentu ulvaisi voitonriemuisana. Taivaannova nauroi lempeästi kauempana, katsellen leveä hymy huulillaan kahta pentua. Liekkipentu yritti vielä hypätä siskonsa selkään, epäonnistuen, sillä Roihupentu juoksi väistellen Taivaannovan luokse. Hän näytti kieltään kumossa olevalle Liekkipennulle, joka hyrähti nauruun.

Roihupentu tuijotti Tuikepentua. Pentu oli yhä kiinnostava. Vaaleanruskea pentu oli kovin tyyni ja vain muutaman kerran Roihupentu oli ollut läsnä, kun Tuikepentu oli vähän nauranut tai näyttänyt muita tunteita ja sekin oli hänen oman perheensä seurassa.
Tuikepentu herätti vain yhä enemmän Roihupennun kiinnostusta ja silloin Roihupentu päätti lähestyä Tuikepentua vähän paremmin kuin ennen.
”Heippa, Tuikepentu”, Roihupentu tervehti vaaleanruskeaa naarasta. Tuulihännän pentu katsoi Roihupentua kulma koholla. ”Mitäs kuuluu?”
”Mitäs tässä”, Tuikepentu kohautti lapojaan. Roihupentu siristi silmiään lähes huomaamattomasti. Pennulle kuului hyvää ja hänen vastauksensa oli kovin… välinpitämätön?
”Mitä teit tänää?” Roihupentu kokeili sitten sitä. Näin Punaturkki oli häntä opettanut tutustumaan muihin.
”En mitään ihmeellistä”, Tuikepentu vain tokaisi. Roihupennun sisällä syttyi outo kipinä. Vai että tällainen kissa.
”Leikitkö tänään mitään?” Roihupentu kokeili.
”Sisarukseni leikkivät paljonkin.”
Roihupentu kurtisti kulmiaan, mutta ei ärtyneenä, ei ainakaan kokonaan. Haastetta. Tuikepentu vaikutti niin… mysteeriseltä ja niin välinpitämättömältä, mutta se ei todellakaan pysäyttäisi Roihupentua. Hän halusi nyt enemmän kuin mitään tutustua tähän kissaan ja hän todellakin tekisi sen, keinolla millä hyvänsä. Hän ei todellakaan antaisi olla. Ja nyt kun hän oli sen päättänyt, oli se hänen päätehtävänsä. Tätä kissaa ei noin vain lannistettu!
Kun Roihupentu oli esittänyt vielä muutaman kysymyksen ja Tuikepentu oli vain kiertänyt ne muualle, oli Roihupentu todennut itselleen että hänen olisi löydettävä toinen tapa lähestyä Tuikepentua kuin pölöttämällä tälle niitä näitä. Kuuseen Punaturkin neuvot, hän ottaisi oman tapansa tähän.
Ei tämä typerä pinnallinen rupattelu muutenkaan tuntunut sellaiselta, mistö Roihupentu nautti. Hänellä olisi aikaa keksiä tapa päästä lähemmäs Tuikepentua ja avaamaan rusehtavan naaraan ulkokuori hänen sisimpäänsä. Tällainen peli ei nimittäin vetele.
Roihupentu kun oli itsepäinen kuin härkä eikä hän antaisi Tuikepennun oudon ulkokuoren työntää häntä pois. Roihupentu kaivoi itsestään kärsivällisen mielentilan ja antoi itsepäisyytensä johtaa häntä eteenpäin. Kyllä hän vielä onnistuisi.
Tuikepentu oli napannut Roihupennun katseen jo ensimmäisestä päivästä alkaen ja kun mustanpuhuva pentu oli tarkkaillut pitkäturkkista naarasta enemmän, oli hän huomannut hänen olevan erilainen kuin muut pennut. Roihupentu koki itsekin olevansa vähän erilaisempi kuin muut ja jokin hänen nahkaansa pisteli. Aivan kuin jokin olisi kutsunut häntä jonnekin.
Hän vain tunsi sen. Hän tunsi tämän paikan kodikseen, mutta samalla jokin sai hänen selkäkarvansa väreilemään. Tunsikohan kukaan muu tätä? Tai tunsiko kukaan muu olevansa jotenkin erilainen muiden joukossa? Roihupentu koki, että hänessä oli jotakin, joka erotti hänet muista kissoista täällä. Hän piti leikkimisestä, mutta… ei hän vain osannut selittää sitä.
Taivaannova oli tullut nukkumaan pentutarhaan ja Roihupentu Liekkipennun kanssa oli juossut hiekanoranssin naaraan luokse. Ja kun hän oli ilmoittanut jäävänsä nukkumaan tänne, olivat pennut hihkuneet riemusta. Taivaannovan vierellä nukkuminen tuntui paljon kotoisammalta verrattuna Tuulihännän vierellä nukkumiseen. Tuulihäntä oli upea kissa, mutta jokin Taivaannovassa toi enemmän mieleen kuin oman emon. Ja sehän naaras oli Roihupennulle. Hänen emonsa.
Vielä ennen nukahtamista Roihupentu vilkaisi Tuulihännän vatsan vierellä nukkuvaa Tuikepentua. Hän ottaisi selvän tästä kissasta, oli mikä oli ja oli este mikä vain.

// Ensimmäinen tarina! Tässä tarinassa muistellaan erään kissan kuolemaa.

LUKU 1 - Leiriin saapuminen

Kylmä viima pörisytti turkkiani jossa oli vielä pennun karvan pehmeyttä. Olin kuuden kuun ikäinen ja täysin yksin. Kyyhötin pensaan alla jota tuuli heilutti sinne tänne. Taivas näytti harmaalta ja pystyin miltein haistamaan sateen tulon nenässäni. Mieleni oli yhtä synkkä, kuin taivaskin. En tiennyt mitä tehdä tai minne mennä.
Huokaisin syvään ja kiedoin tuuhean häntäni tiukemmin ympärilleni.
Kaksijalat olivat heittäneet minut pihalle ja lukinneet ovet ja ikkunat visusti kiinni niin etten päässyt sisälle. Olin vain nähnyt ruskeita isoja ruokakuppeja ympäri Kaksijalkojen pesää joiden sisällä oli kaikkea muuta kuin ruokaa. Sitten olin nähnyt miten nuo kupit kannettiin ison hirviön kyytiin ja se viiletti tiehensä Kaksijalkani mukanaan.
He eivät tulleet takaisin, vaikka kuinka olin odottanut ja istunut ikkunalaudalla. Loppujen lopuksi minun oli luovutettava.
Nyt nälkä kurni vatsassani ja mietin kuumeisesti seuraavaa liikettäni.

Odotin kunnes sade oli väistynyt tieltä ja aurinko alkoi pilkistää harmaiden pilvien lomasta.
Huokaisin syvään ja ravistelin itseni kuivaksi. Puskan suoja ei ollut pitänyt kovinkaan hyvin vettä.
Venyttelin kohmeisia jäseniäni jotka olivat alkaneet särkemään pitkästä paikallaan olosta. Seisoin hetken paikoillani ja vilkuilin ympärille. Päätin ottaa suunnakseni ensin järven joka näkyi Kaksijalkalan lähellä.
Olin kuullut tarinoita emoltani, että aitojen ulkopuolella eli kissat aivan eri olosuhteissa. He olivat vapaita ja villejä. Kaikki Kaksijalat joita olin nähnyt olivat pahoja joten niiden luoksi en ainakaan menisi.
Pysähdyin hetkeksi miettimään. Minä haluaisin olla myös vapaa ja syödä oikeaa ruokaa.
*Pitäisikö minun etsiä nuo villikissat käsiini?*, mietin hiljaa mielessäni.
*Äh... mitä jos päädynkin vain niiden ruuaksi?*, selkäpiitäni kylmäsi ja se sai karvani nousemaan hermostuneesti. Nuolaisin rintaani rauhoittaakseni mieltäni. Mitä muita vaihtoehtoja minulla oli? Lehtikadon aika lähestyi kovaa vauhtia ja minulla ei ollut hajuakaan miten luonnossa selviydytään. Kuolisin varmasti Lehtikadon ensimmäisen kuun aikana.

Henkäisin syvään. Minun ei auttanut muuta kuin katsoa minne tassuni vievät. Katsahdin ylös taivaalle. Muistin emoni kertoneen kissoista jotka elävät tähdissä. Emo oli pyytänyt usein niiltä apua kun hänen olonsa oli huono.
Suljin silmäni kun muisto muutaman kuun takaa heräsi mieleeni. Näin miten olin yrittänyt saada hänet hereille kaikin mahdollisin keinoin mutta olin tuntenut tassujeni alla vain kylmän velton kehon jonka hengitys oli kadonnut. Olin liian pieni vieroitettavaksi ja olin ainut pentueesta joka oli vielä elossa. Muut pennut olivat kuolleet synnytyksessä tai surkeiden olosuhteiden vuoksi. Emoni oli kiittänyt tähtiä monesti siitä, että minä olin jäänyt henkiin ja hän oli pyytänyt monesti, että jäisin eloon.

Huokaisin syvään. Emoni kaksijalka oli vain laittanut minut laatikkoon ja vienyt toisille kaksijaloille, jotka olivat nyt hylänneet minut.
Irvistin inhotuksesta. Mikä tahansa paikka oli parempi kuin Kaksijalkojen luona.
Tassuttelin rikkinäisen puolisillan luo ja näin miten aurinko hiipui puiden taa. Pian olisi pimeää. Päätin lähteä kulkemaan rantaa pitkin ja katsoa mihin se johtaisi.
Jonkun matkan päästä näin miten kuu nousi näkyviin ja tähdet syttyivät yksitellen taivaalle.
Katsoin tähtiä ja lausuin mielessäni pyynnön heille aivan kuten emoni oli monesti tehnyt ikkunan takaa.
"Auttakaa minua löytämään uusi koti.", sanoin hiljaa.
Hätkähdin paikoillani, kun kuulin rusahduksen takaani. Menin niin matalaksi kuin kykenin ja yritin haistella ilmaa. Voimakas tuoksu iski vasten kuonoani ja näin liikahduksen heinikossa.
Pyrin olemaan täysin hengittämättä ja liikkumatta.
"Mihin sinä jäit, Leijonakynsi?", kuulin tumman äänen murahtavan.
"Luulin haistaneeni jotakin mutta kadotin sen.", toinen ääni vastasi.
"Yrittäisit pysyä vauhdissa mukana vai oletko tullut vanhaksi?", tumma ääni tuhahti.
"Haa haa olipas hauskaa, Pilviharso.", Leijonakynsi sanoi laiskasti.
Tassuni alla pieni oksa piti hentoisen äänen ja jännityin henkäisten. Toivoin vain etteivät kissat olisivat kuulleet sitä mutta toiveeni oli turhaa.
"Shh! Kuulitteko tuon?", sihahti selvästi naaraan ääni.
"Mitä nyt Kanelinkukka?", Leijonakynsi kysyi hiljaa.
"Jos te vanhukset olisitte keskittyneet oleelliseen niin tekin olisitte kuulleet tuon.", sanoi Kanelinkukka hiljaa.
Kissat alkoivat haistella ilmaa ja yhtäkkiä eteeni hyppäsi toinen kolleista. Sähähdin pelästyneenä karvat pystyssä ja kynteni tulivat näkyville.
"Kotikisu!", mustavalkoinen kolli sylkäisi sanat suustaan ja murisi syvää murinaa.
Ulvaisin kivusta, kun kolli raapaisi silmäkulmaani ja siitä alkoi vuotaa verta. Tiesin etten pärjäisi kolmelle villille kissalle joten tyydyin vain raapaisemaan kollia sähisten takaisin vaikken osunutkaan tämän väistäessä liikkeeni.
Päädyin siihen tulokseen etten tule mitenkään pärjäämään heille joten juoksin niin lujaa, kuin suinkin tassuistani pääsin edessä näkyvään metsään.
Minua ärsytti etten pystynyt puolustautumaan. Taitoni eivät riittäneet edes siihen, että osuisin.

Pysähdyin läähättäen ja sydän sykkien kiivaammin kuin ikinä ennen. Katsoin lapani yli taakseni ja haistoin ilmaa. Olin karkottanut muut kissat.
Lysähdin uuvuksissa kallion viereen ja yritin tasoittaa hengitystäni. Kuntoni oli huono! Siis todella huono!
Sähisin säikähdyksestä ja kivusta, kun tunsin jonkun hypänneen selkääni ja kynnet uppoutuivat lihaani. Olin niin väsynyt mutta yritin silti rimpuilla irti otteesta. Sain itseni käännettyä ympäri niin, että kuulin hyökkääjän henkäisevän ilmat pihalle.
Hyppäsin kauemmas hyökkääjästä ja läähätin voimakkaasti. Näin kuun valossa minua pienemmän mustavalkoisen kissan joka vaikutti vielä nuorelta. Naaraan karvat olivat pystyssä ja kynnet uhkaavasti esillä.
Juuri ennen kuin tämä valmistautui uuteen hyökkäykseen kuulin jonkun sähähtävän kauempana.
"Odota Huomentassu!", ruskea juovikas naaras huudahti.
Huomentassu pysähtyi ja katsoi tulijaa kysyvästi.
"Löysin tunkeilijan reviiriltämme, Tuiskumarja!", hän sanoi hämmentyneenä.
Tuiskumarjan rinnalla kulki kolmaskin kissa jolla oli oranssi turkki, joka hohti kuun valossa kirkkaana.
"Etkö haista?", Tuiskumarja kysyi nuorelta kissalta.
"Hän ei taida kuulua muihin klaaneihin, mestari.", Huomentassu mietti.
Väsymys painoi tassuissani pitkän matkan ja takaa-ajon jäljiltä. Tassuni tärisivät, vaikka yritin hillitä niiden liikettä.
"Ei niin.", Tuiskumarja nyökkäsi tyytyväisesti.
"Mitä kotikisu tekee näin kaukana Kaksijalkalasta?", kysyi oranssi kolli minulta tyynesti.
Hengitin syvään raikasta yöilmaa ja katsoin suoraan muihin kissoihin.
"En ole kotikisu enää.", totesin. Epätoivo paistoi äänestäni.
"Kaksijalat hylkäsivät minut ja nyt olen yksin.", jatkoin.
"Vai niin.", Tuiskumarja katsoi oranssia kollia mietteliäästi.
"Mikset mene uusien Kaksijalkojen luo?", oranssi kolli kysyi.
"Ei tulisi mieleenikään.", ärähdin ja karvani kohosivat.
"Kokemukseni kaksijaloista ei ole hyvä.", lisäsin tyynemmin.
Näin miten kissat katsoivat toisiaan.
"Mitä mieltä olet Tulikukka? Pitäisikö meidän viedä tämä kotikisu leiriin Heinätähden näytille?", ruskea naaras kysyi.
"Tarvitsisimme kyllä kaiken mahdollisen avun. Yönkajon lauma on ollut suuri riesa viime aikoina.", kolli vastasi.
Tuiskumarja nyökkäsi.
"Jos olet kotia vailla nuori kolli niin esitämme sinulle ehdotuksen.", Tulikukka jatkoi.
"Haluaisitko tulla Myrskyklaanin leiriin tapaamaan päällikköämme, joka päättää kohtalostasi?", Tuiskumarja kysyi.
"Emoni kertoi iltaisin aina tarinoita ryhmissä elävistä kissoista ja sanoi minulle aina, että jos minulle tarjoutuu tilaisuus liittyä tuollaiseen ryhmään niin minun ei tulisi perääntyä.", sanoin vakavasti.
"Joten kyllä. Minä tulen.", nyökkäsin.
"Hienoa. Seuraa meitä.", Tulikukka hymähti ja kissakolmikko lähti syvemmälle metsään.

Seurasin toisia aivan heidän kannoillaan. Tassujani särki vimmatusti.
Edessämme häämötti piikkiherneaita ja muut työntyivät sen pienestä aukosta sisään. Seurasin heitä ja tunsin miten piikit tarrautuivat karvoihini ja se sai aikaan irvistyksen naamalleni.
Siristin silmiäni, kun edessäni aukeni suojaisa alue kallion juurella jonka ympärystää suojasi tiheä piikkihernemuuri.
Näin miten unisia kissoja pilkisti pesistään esiin, kun joukko tassutteli leirin sisään.
Yö alkoi olla lopuillaan ja mietin kuinka pitkä ja raskas yö se olikaan ollut. Hengitin syvään vieraiden kissojen tuoksua joka tuntui turvallisemmalta kuin niiden kolmen jotka olin tavannut ennen Huomentassua, Tuiskumarjaa ja Tulikukkaa.
"Heinätähti.", Tulikukka kutsui päällikköään pienen kallioluolan suulta.
Ei mennyt kauaa kun luolasta ilmestyi kaunis valkoinen naaras jonka siniset silmät hohtivat kirkkaina aamuauringon pilkahtaessa esiin puiden lomasta.
"Kuka tämä on?", Heinätähti kysyi.
"Löysimme hänet Tuuliklaanin rajan kupeesta.", Tulikukka vastasi.
"Hän on yksin.", Huomentassu päästi suustaan itsevarmana.
"Vai niin.", Heinätähti katsoi minua tarkkaavaisin silmin.
"Mikä on nimesi?", hän kysyi.
"Minulla ei ole nimeä.", vastasin.
"Kaikilla kissoilla on nimi. Miksi emosi sinua kutsui?", Heinätähti kysyi.
"Tuota...", mietin hetken hämmentyneenä. Tosiaan emoni oli kutsunut minua jollain nimellä mutta kaiken tämän jälkeen olin lähes unohtanut sen.
"Hän kutsui minua Kotkaksi.", nimi muistui mieleeni.
"No Kotka... Miksi olet yksin?", päälikkö jatkoi kysymysten esittämistä.
Kerroin saman minkä olin aikaisemmin kertonut muille.
"Kerrohan minulle. Olisitko valmis muuttamaan elämäsi liittymällä Myrskyklaaniin? Sinusta tulisi oppilas jolle nimitetään mestari eli opettaja joka opettaa sinulle klaanimme tavat, soturilain, metsästyksen ja taistelun taidot.", päälikkö sanoi arvokkaasti.
Silmissäni syttyi kipinä innostuksesta mutta vastasin rauhallisesti.
"Kyllä. Ehdottomasti.", vastasin päättäväisesti.
"Asia on sitten sovittu.", päällikkö nyökkäsi ja hyppäsi Suurtasanteelle.
Hän kutsui klaanin koolle raikkaassa aamu ilmassa.
Suuri joukko kissoja kokoontui Suurtasanteen äärelle ja katsoivat minua uteliaina.
"Joukkoomme on saapunut uusi jäsen ja nyt määrään hänelle mestarin.", päällikkö aloitti.
"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kotkatassuna. Mestariksesi tulee Valkoviiksi. Toivon, että Valkoviiksi välittää sinulle kaiken oppimansa. Valkoviiksi olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi rohkea taistelija ja tarkka metsästäjä. Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Kotkatassulle.", Heinätähti julisti ja näin miten kissojen joukosta käveli luokseni valkoinen kolli jolla oli keltaiset silmät. Hän kosketti nenääni ja katsoi minua lempeästi. Katse lämmitti sisimpääni ja kuulin miten klaanin kissat alkoivat huutaa nimeäni.
Olin kotona.

Ensimmäinen luku – Mikä minusta voi tulla?

Pieni Valopentu oli aina kovin hämmentynyt siitä, miten rohkea hänen sisarensa Kipinäpentu oli. Oranssiturkkinen naaras oli yhtä räikeä sisältä kuin ulkoa. Hän oli tutustunut niin nopeasti muihin pentuihin ja jos ei leikkinyt omien sisaruksiensa kanssa, oli menossa muiden pentujen mukana, pääosin Loistepennun, Hohdepennun ja Pisarapennun kanssa.
Valopentu itse taas ei uskaltanut puhua miltei kellekään. Hänen oma perheensä oli poikkeus. Hän oli kuitenkin kovin utelias tutkimaan leiriä ja kaikkia kasveja, pieniä ötököitä ja muita asioita, joita pentutarhan ulkopuolelta löytyi. Hän piti myös muiden kissojen tarkkailemisesta ja ihaili muiden kissojen hienoja turkkeja.
Valopentu oli kovin ihastunut tähtitaivaaseen. Hän oli sen viime yönä nähnyt ja hänen silmänsä olivat levinneet. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä ja niin kiinnostavaa ja kaunista. Jokainen tähti tuikki omanaan ja Valopentu ei ollut kyennyt repimään katsettaan pois yöllisestä taivaasta.
Vaaleanruskeaa kollia pelotti soturioppilaaksi nimittäminen. Hän oli kovin arka, joten miten hänestä voisi tehdä soturin, joka uskaltaisi taistella ja hyökätä? Häntä ahdisti pelkkä ajatuskin. Oliko hän jotenkin rikki, kun ei kokenut pystyvänsä siihen? Häntä pelotti.
Onneksi emon ja isän vatsojen vierellä oli turvallinen olo. Pentutarhassa ei tarvinnut miettiä jotain soturikoulutuksia tai muita vaan pystyi vain kuuntelemaan isän tarinoita ja nukahtamaan emon pesuhetkien äärelle.
Kipinäpentu onnistui suosuttelemaan veljensä pelaamaan sammalpalloa, kun vaaleanruskea kolli oli kieltäyntyt – kuten miltei aina – taisteluleikistä. Kipinäpentu oli kuitenkin jo oppinut veljensä luonteeseen ja käytökseen, eikä ottanut siitä lainkaan itseensä. Valopentu piti kovasti sammalpallosta ja hänellä oli aina hymy huulilla, kun hän pääsi pelaamaan sisaruskatraansa kanssa sammalpallolla. Pilke silmäkulmassaan kollipentu loikki vanhempiensa suojista Kipinäpennun perässä hakemaan uutta sammalpalloa.
Klaanin parantajan, Sudenlaulu, pesä haisi todella mielenkiintoiselta. Kipinäpentu oli valitellut sen olevan kovin pistävä ja häiritsevän häntä, mutta Valopennun mielestä pistävän hajun seassa oli ollut myös jotain rauhoittavaa ja hyvää. Hajuja oli todella paljon, vaikka niitä pienne pennun olikin vaikea tunnistaa ja kunnolla eritellä. Miltäköhän kaikki yrtit oikein näyttivät? Entä mitä kaikkea Sudenlaulu teki päivänsä aikana samalla, kun soturit saalistivat ja partioivat?
Valopentu keskittyi taas sammalpalloon, heittäen sen ilmaan, josta Kipinäpentu sen taidokkaastu otti kiinni pilke silmäkulmassaan. Naaras röyhisti rintaansa ylpesästi.
”Isä, isä, näitkö?” Kipinäpentu huuteli Lehmussydämelle, joka naureskeli hennosti.
”Olet taitava hyppääjä, Kipinäpentu!” kolli oli kehunut. Valopentu mietti, mitä hän osasi. Molemmat hänen siskoistaan olivat niin taitavia niin monessa asiassa ja sitten oli Valopentu, joka koki, ettei osannut oikeastaan mitään erityistä tai mitään paremmin kuin sisarensa. Hänen siskoistaan tulisi aivan upeat soturit ja Valopentu tunsi iloa heidän puolestaan. Samalla häntä pelotti se, että mitä hänestä sitten oikein tulisi, kun hän ei oikein osannut mitään.

”Valopentu”, hehkeä ääni kutsui ja Valopentu avasi silmänsä. Valkoisena hohtava maa… ja tähdet olivat niin lähellä ja suuria. ”Tervetuloa Tähtiklaanin maille.”
”Kuolinko minä?” Valopentu hämmentyi. Hän oli mennyt nukkumaan emon vatsaa vasten ja nyt hän oli täällä. Mitä olisi muka voinut tapahtua? Pentu katsahti turkkiaan sekä tassujaan. Ne eivät hohtaneet kuin tuon kissan, joka seisoi hänen edessään. Hänen turkissan ei tuikkinut tähtiä eikä hän hohtanut samaa valkeaa valoa. Miten hän olisi edes voinut kuolla? Miksi hän oli täällä?
”Et sentään”, kissa hykersi ja asteli lähemmäs. Valopentu jännittyi, mutta ei perääntynyt. Kissan olemuksessa oli jotain rauhoittavaa. Hänessä oli voimaa, mutta myös jotain niin lempeää ja lohduttavaa. Valkoinen naaras kiersi Valopennun ympäri ja Valopentu huomasi pienen tähteä muistuttavan mustan kuvion hänen toisessa lavassaan. Toinen hänen korvistaan oli myös musta, kuten myös hänen tassujensa päät. Keltaiset silmät hohtivat kirkkaina kuin aurinko taivaalla, mutta niissä oli lempeä katse, sama, joka emolla oli toisinaan.
”Miksi olen täällä?” Valopentu sai kysyttyä ja valkoinen naaras hymyili lempeästi.
”Kerrohan, Valopentu”, naaras puhui ja heilautti tuuheaa häntäänsä. ”Ovatko Sudenlaulun yrtit ja parannustaidot sinusta kiinnostavia?”
”Ovat?” Valopentu kallisti päätään. ”Hän osaa niin paljon ja on niin tärkeä ja tekee kuin ihmeitä parannustaitojensa kanssa.”
”Olisiko sinusta siihen?” naaras kysyi, mutta ei haastaen. Hän kysyi sen rohkaisevalla tavalla ja niin lempeästi. ”Koetko kutsua siihen, mitä Sudenlaulu tekee?”
Valopentu tuijotti Jääkyyneltä todella häkeltyneenä eikä sanonut mitään. Ei kai hän mitään kutsua kokenut ja jos koki, entä jos olikin vain väärässä? Miksi Tähtiklaani kyseli niin vaikeita! Kyllä häntä kiinnosti, mutta...
”Koetko?” naaras kysyi. Hän halusi selkeästi vastauksen ääneen.
”En minä tiedä… ehkä”, kolli sanoi sitten ja painoi päätään alemmas. Mitä emo ja isä ajattelisivat, jos hänestä tulisi parantajaoppilas? Olisivatko he ylpeitä? Mitä hänen siskonsa ajattelisivat? Mitä koko klaani ajattelisi, jos pienestä ujosta ja arasta pennusta pitäisi tulla mukamas parantaja, kun nyt oli vahva ja rohkea parantaja? Olisiko hänestä siihen?
”Minäpä kerron sinulle, Valopentu, jotain. Sinusta on siihen ja sinä tulet oppimaan sen”, naaras sanoi. ”Ja nyt sinun täytyy kertoa se Sudenlaululle.”
Kylmät väreet kulkivat Valopennun selkäpiissä. Ei hän uskaltaisi. Entä jos Sudenlaulu vain nauraisi hänelle? Kaikki tiesivät, että Valopentu oli ujo ja hiljainen, ja sitten jos hän lähtisi höpisemään jostain parantajan jutuista ja nähneensä Tähtiklaanista unta klaanin parantajalle? Siinä oli ainekset oikeaan kaaokseen. ”Kun otat ensimmäisen askeleen, sinusta on mihin tahansa. Usko itseesi. Minä uskon sinuun, Valopentu, usko sinäkin itseesi. Minä autan sinua aina, kun koet, että tarvitset apua.”
”Kuka sinä olet, ja miksi autat minua?” Valopentu kysyi varovasti ja tähtiklaanilainen naaras hymyili.
”Minun nimeni on Jääkyynel”, naaras kertoi ja kumartui Valopennun lähelle. ”Minä olin Myrskyklaanin parantaja ennen Sudenlaulua ja häntä edeltävää Raesadetta. Ja minä autan sinua, koska sinulla on tehtävä. Tärkeä sellainen.”

Valopentu ei uskaltanut sanoa kellekään mitään monene päivään ja hän hermoili koko ajan siitä, että oliko vain kuvitellut kaiken. Ja samalla hän pohti, mitä hän muka voisi sanoa Sudenlaululle? Eikö Sudenlaulun olisi pitänyt saada se merkki siitä, jos hänestä pitäisi tulla parantajan koulutettava kissa?
Valopentu kietoi tuuhean häntänsä naamansa eteen toivoen, että voisi vain kadota maan nielemänä. Hän keräsi rohkeuttaan koko ajan, yrittäen jopa kerran lähteä pentutarhasta omin päin, mutta ei ollut päässyt kuin muutaman askeleen eteen.
Sitten kolli otti itseään niskasta kiinni, kun eräänä päivänä sai oudon voimanpuuskan viimeinkin toimia. Silloin hän tiesi, että se oli nyt tai koskaan. Ei hänestä edes voisi soturia tulla. Hänestä voisi tulla parantaja ja hän voisi auttaa paljon paremmin kuin kompuroimalla taisteluissa.
Pentu valehteleli emolleen, että hänen vatsaansa sattui ja että hän menisi parantajan pesään. Tuulihäntä päästi hänet menemään yksin, sillä parantajan pesä oli aivan pentutarhan vieressä. Valopentu oli huokaissut helpotuksesta, kun oli saanut yhden etapin suoritettua, kunnes lähestyttyään Sudenlaulun pesää hänelle iskennyt kamala hermostus.
Valopentu nielaisi ja työntyi sisälle pesään. Yrttien haju oli voimakkaampi pesän sisällä ja Sudenlaulu oli asetellut ne järjestelmällisesti jokaisen omaan paikkaan. Pesässä ei ollut yhtään potilasta, mutta Sudenlaulu oli pesässä, ainakin hiljaisen muminan perusteella.
”Sudenlaulu?” hänen äänensä tuskin kuului. ”Sudenlaulu?”
Läikikäs kolli ilmestyi pesän perältä suuria silmiään räpytellen ja hänen katseensa osui pentuun. Sudenlaulu tuijotti kysyvästi Tuulihännän ja Lehmussydämen pentua.
”Valopentu?” parantaja ravistelu turkkiaan ja muutama pienu lehti lensi maahan. ”Mitä sinä täällä teet? Ei tämä ole pentujen leikkipaikka.”
Valopentu häkeltyi, perääntyen säikähtäneenä. Hän pälyili hätäisenä ympärilleen kuin etsien jotakin syytä, miksi oli saapunut Sudenlaulun pesään.
”Minä… m-minä- minä tulin p-puhumaan sinulle”, Valopentu takelteli, kun jännitys tärisytti hänen kehoaan kauttaaltaan. Sudenlaulun katse pehmeni. Hän saattoi aina vahingossa ärhännellä muille vaikkei sitä ehkä tarkoittanut.
”Onko kaikki hyvin?” Sudenlaulu kysyi sitten ja asteli lähemmäs. ”Et haise kuumeiselta. Onko joku sairaana?”
”Vatsakipu, tai, niin”, Valopentu räpytteli silmiään ihmeissään.
”Sattuuko sinua vatsaan?” Sudenlaulu kysyi, mutta katseli jo yrttejään kuin etsien sitä oikeaa, jolla voisi hoitaa vatsakipua. Valopennulle iski pakokauhu. Pitäisikö hänen syödä turhaan joku yrtti?
”Tai, siis, ei, ei satu”, Valopentu panikoi. ”Emo luulee, että- että olen täällä siksi.”
Sudenlaulu kohotti kulmaansa ja katsoi Valopentua odottavasti. ”Luulee? Miksi sinä sitten olet täällä? Mikä sinut sai valehtelemaan emollesi?”
Valopentu painui kasaan ja luimisti korviaan pelokkaana. Sudenlaulu huokaisi.
”Minä… minä näin unta”, Valopentu selitti sitten, vetäen syvään henkeä, samalla etsien ääntään. Hän ruoputti tassullaan maata. ”Tähtiklaanista.”
”Tähtiklaanista?” Sudenlaulun korvat heilahtivat.
”Niin”, Valopentu nyökkäsi varovasti. ”Joku Jääkyynel sanoi, että minun muka pitäisi olla sinun oppilaasi tai jotain.”
Sudenlaulu oli hiljaa ja kun Valopentu vilkaisi kollia, oli parantajan katse jossain aivan muualla. Hänen sinisissä silmissään kuitenkin juoksi kymmeniä tunteita.
”Sitä se uni siis tarkoitti”, Sudenlaulu hymyili sitten ja kääntyi taas katsomaan Valopentua.
”Ai mikä?” Valopentu nielaisi.
”Minä näin unta kirkkaasta valosta”, Sudenlaulu selitti. ”Se ei tuntunut tavalliselta unelta.”
”Aijaa?” Valopentu kallisti päätään.
”Parantajat näkevät erilaisempia unia kuin tavalliset soturit, Valopentu, ja sinä näit ensimmäisesi”, Sudenlaulu selitti. ”Ja tulet näkemään vielä enemmänkin.”
”Miksi?” Valopentu kysyi ihmeissään.
”Koska sinut on valittu parantajaoppilaaksi”, Sudenlaulu sanoi. ”Tähtiklaanin toimesta.”
Valopentu tuijotti Sudenlaulua ihmeissään ja toisti kollin sanoja mielessään. ”Tähtiklaaniko valitsi… minut?”
”Niin se tekee aina”, Sudenlaulu sanoi hymyillen. ”Palaahan pentutarhaan, emosi varmasti odottaa jo. Ja… sano emollesi, että annoin sinulle kirveliä”, parantaja iski silmäänsä pennulle.
Valopentu palasi häkeltyneenä pentutarhaan, päätyen heti emonsa sukimisen kohteeksi. Se rauhoitti kollin juoksevaa mieltä ja hän onnistui jopa vaipumaan uneen. Hänestä tulisi parantajaoppilas.

Seitsemäs luku - Mikään ei korvaa tekojani


(osittainen jatko osa Kuunvalon tarinalle)

Kun Kuunvalo oli palannut loukkaantuneena ja haavoja täynnä, oli koko klaani kuhissut. Oudointa oli se, että naaraan mukana olleet Aamunruusu ja Korppivarjo olivat koskemattomat eikä heidän ihollaan ollut yhden yhtä haavaa.
Aamunruusu oli sitten selittänyt, että hänen isänsä oli hyökännyt Kuunvalon kimppuun. Aamunruusu ei ollut kertonut sen enempää muille kuin päällikölle. Jokin tässä tapahtumassa oli saanut Uniyön nahan pistelemään ja hänen oli tehnyt kovasti mieli mennä tapaamaan Kuunvaloa parantajan pesään, mutta Yksisiipi oli kehottanut Uniyötä pysymään poissa sieltä ja puhumaan heidän nuorimmaiselle siskolleen sitten, kun tämä olisi taas jalkeilla. Yksisiipi pikemminkin oli pakottamassa Uniyötä puhumaan Kuunvalolle heti, kun Kuunvalo olisi kävelykunnossa.
Mutta Uniyö ei tehnyt sitä aivan heti ja se sai Yksisiiven kiehahtamaan.
”Teidän täytyy nyt oikeasti puhua, Uniyö!” Yksisiipi ärähti mustaturkkiselle naaraalle, joka luimisti korviaan. Hän oli tiennyt sen jo monta päivää ja nyt hän sen tekisi.
”Hyvä on”, Uniyö nyökkäsi. ”Olen vältellyt sitä jo tarpeeksi kauan.”
Kuunvalon koko olemus oli jännittynyt, kun Uniyö oli pyytänyt häntä leirin ulkopuolelle. Yksisiiven läsnäolo oli kuitenkin rauhoittanut valkoturkkista naarasta tarpeeksi. Yksisiipi oli pyytänyt heitä puhumaan ja Kuunvalo oli vastahakoisesti suostunut. Yksisiipi johti keskustelua ja johti aiheen siihen, mitä Kuunvalolle oli tapahtunut ja miksi hän oli loukaantunut.
Ja Kuunvalo oli kertonut Aamunruusun olevan syntynyt Varjoklaanin kollille ja naaraalle.
”Hetkinen… onko Aamunruusu varjoklaanilainen?” Uniyö häkeltyi. Kuunvalo väläytti hänelle hampaitaan.
”Hän on jokiklaanilainen, sammankonaivo”, Kuunvalo murisi.
”Anteeksi… väärin sanoitettu, minun mokani”, Uniyö pahoitteli äkkiä. ”Mutta siis, hänen vanhempansa ovat varjoklaanilaisia?”
”Olivat”, Kuunvalo tokaisi. ”Hänen emonsa kuoli synnytykseen ja isä muutama yö taaksepäin, kuten varmaan jo arvaat. Ironista, että hän kuoli sillä tavalla.”
”Miten niin ironista?” Uniyö häkeltyi. Yksisiipi oli taas entistäkin jännittyneempi. Mitä harmahtava naatas oikein tiesi?
”Kuuluuko se sinulle?” Kuunvalo ärähti, mutta Yksisiipi mulkaisi valkoturkkista naarasta. ”Kukaan ei tiedä siitä.”
”Kuunvalo”, Yksisiipi puhui lempeästi, kunnes hänen äänensävynsä muuttui. ”Voisitte te kaksi nyt oikeasti unohtaa tämän typeräm kinanne ja puhua!? Me tahdomme tietää, Kuunvalo.”
”Muutamaksi silmänräpäykseksi, jos kelpaa”, Kuunvalo pyöräytti silmiään. Mitä Kuunvalolle oli oikein tapahtunut? Uniyö oli aina tuntenut Kuunvalon sellaisena ärhäkkänä ylipäätään, mutta naaraasta oli yhtäkkiä tullut outo ja hän oli yhä todella aggressiivinen. ”Minä odotin pentuja ennen kuin Aamunruusu oli syntynyt. Ja hänen isänsä työnsi minut alas kalliolta tappaen pentuni. Siltä samalta, joka hänet tappoi, kun hän putosi alas.”
Uniyö tuijotti Kuunvaloa hetken epäuskossa, kunnes hänen silmänsä levisivät. Hänen sisarensa… oli odottanut pentuja ja sitten… Se selitti niin monta asiaa. Kuunvalon muuttamisen pois soturien pesästä, sen synkkyyden ja kaiken… kaiken sen käytöksen…
Ja Kuunvalo oli menettänyt pentunsa. Mutta hän oli elossa. Ja se varjoklaanilainen oli kuollut samaan pudotukseen.
”Kuunvalo-”
”Minä en kaipaa SINUN sääliäsi”, Kuunvalo sylkäisi sanat minua päin ja peräännyin muutaman askeleen. ”Ethän sinä ole muuta antanutkaan näiden kuiden aikana kuin sääliviä katseita ja kylpenyt omassa parrasvalossasi.”
”Kuunvalo, minä-”
”Mikä on sinun selityksesi, Uniyö?” Kuunvalo nauroi hymyilemättä. ”Mikä on sinun niin hyvä selityksesi sille, että nyt vasta otat askeleen ja katsot, mitä pikkusiskollesi kuuluu? Mikä on sinun syysi?”
”Minä luulin, että sinä vihaat minua!” Uniyö älähti. ”Luulin, että et välittänyt yhtään siitä, olinko olemassa vai en!”
”Se on yksi ainoista asiosta, joista olen välittänyt!” Kuunvalo huusi takaisin. ”Sinun olemassaolosi on saanut minut kiehumaan! Sinä olet saanut KAIKEN, kaiken hyvän ja katso sinua! Oppilas, soturi, kunnioitettu, ystäviä, kaikessa tekemisessä onnistuva! Ja katso minua!” Kuunvalo huusi. ”Minä menetin itsekunnioitukseni, pentuni, perheeni! Minä sain oppilaan vain siksi, koska kyseisen kissan emo yritti varoittaa minusta! Minua ei kunnioiteta, minusta ei välitetä, minulla ei ole väliä, Uniyö! Kukaan ei tehnyt mitään sen eteen, että olisin voinut kokea olevani osa Jokiklaania! Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä ja sen kerran kun oli jo melkein kumppani, hän tappoi pentumme!”
Uniyö katsoi siskoaan suu raollaan ja korvat luimussa. Kuunvalo oli… rikkinäinen. Naarasn silmät punersivat, mutta kyyneliä ei valunut. Ja vasta nyt Uniyö ymmärsi sen kaiken. Hän oli kylpenyt auringon lempeässä valossa samalla, kun hänen sisarensa oli joutunut varjoon ja kärsinyt. Ja hän eiu ollut nähnyt sitä oman sokeutensa takia.
Uniyö painoi päänsä. ”Mikään anteeksipyyntö ei korvaa sitä, mitä olen tehnyt.”
”Tähtiklaanin tähden, te kaksi olette mahdottomia”, Yksisiipi huokaisi. ”Uniyö, olet saanut aina käsityksen, että Kuunvalo tahtoisi sinun olevan olematta”, Yksisiipi puhui ja katsahti Kuunvaloa. ”Ja Kuunvalo, olet saanut saman käsityksen Uniyöltä. Olet kärsinyt paljon.”
”Yksisiipi”, Uniyö nosti päänsä. ”Mikään ei siltikään ole oikeuttanut siihen, miten olen kohdellut Kuunvaloa. Tämä typerä sisarusriita on jatkunut liian pitkään, kun kumpikaan meistä kalanaivoista ei ole tehnyt asian eteen yhtään mitään vaan antanut tämän vain paisua. Joten, minä olen pahoillani, Kuunvalo, minä todella olen. En koskaan tahtonut, että näin olisi käynyt ja vaikka ei siltä ole vaikuttanut, olen aina välittänyt sinusta enemmän kuin oppilaasta tai kunnioituksesta tai mistään muusta moisesta turhasta. En oleta, että voisit antaa anteeksi.”
Kuunvalo tuijotti Uniyötä hetken aikaa. ”Haavat paranevat, mutta arvet eivät.”
Uniyö nyökkäsi, tuntien sydämensä miltei rikkoutuvan. Oliko hän todella menettänyt oman sisarensa tässä kaikessa? Se sattui enemmän kuin mikään muu.
”Mutta… arvet opettavat meitä”, Kuunvalo sanoi sitten. ”Tästä on tullut meille molemmille arpia. Mutta niiden ei tarvitse olla auki.”
”Jos toimimme yhdessä”, Yksisiipi lisäsi ja hymyili. ”Teillä saa olla riitoja, mutta älkää, rakkaat siskoni, antako niiden tehdä tällaista kuilua toistenne välille enää ikinä.”
Uniyö ja Kuunvalo katsahtivat toisiaan ja nyökkäsivät. Eivät he yhdessä yössä saisi kaikkea paremmaksi, mutta se olisi alku. Ja he molemmat aikoivat yrittää ja se olisi tärkeintä.

”Meidän pitää puhua emolla”, Uniyö tokaisi Yksisiivelle ja Kuunvalolle, kun saapui heidän luokseen kaksikon vielä syödessä.
”Mistä niin?” Kuunvalo kohotti kulmiaan. Uniyö päästi syvän henkäyksen ja selitti sitten Kuunvalolle, mitä oli kuullut. ”Tietysti. Tähtiklaani puhuu sinulle.”
”En minä valinnut sitä!” Uniyö kivahti. ”Mutta eikö sinua kiinnosta se, mitä emolla on sanottavanaan tästä.”
Kuunvalo ei sanonut mitään. Yksisiipi oli heti mukana, hän oli halunnut tietää vastauksen tähän siitä päivästä asti kun Uniyö oli hänelle tästä kertonut.
Kirkaskuu tuijotti kolmea tytärtään vihreät silmät apeina. ”Miten tiesinkin, että jonain päivänä minun olisi kerrottava, vaikka kuina yritin kieltää sen kaiken.”
”Oikea nimeni ei ole Kirkaskuu”, harmaa naaras puhui, ”vaan Kuutähti.”
Kolmen siskoksen silmät levisivät. Uniyö tuijotti häkeltyneenä emoaan, Yksisiiven suu taas aukesi ja Kuunvalo hännänpää nyki.
”Kuutähti..? Myrskyklaanin edellinen päällikkö?” Yksisiipi puhui. ”Mutta siitä on monta vuodenaikaa, kun… hän kuoli.”
”Sinä et todellakaan näytä Kuutähden ikäiseltä”, Uniyö huomautti, epäuskossa. Kirkaskuu näytti niin kovin apealta ja vaivaantuneelta. ”Joten miten se voi olla mahdollista?”
”Sinähän olit isän oppilas”, Yksisiipi huomautti ja näytti miettivän. Sitten hän kohotti katseensa ylös maasta. ”Synnyitkö… synnyitkö sinä uudestaan Jokiklaaniin?”
Kirkaskuu nielaisi ja nyökkäsi.
”Onko se edes mahdollista?” Kuunvalo hämmentyi. Valkoturkkisen naaraan usko Tähtiklaaniin oli horjunut eikä naaras uskonut miltei lainkaan enää heidän esi-isiinsä. ”Syntyä uudestaan…”
”Minä synnyin”, Kirkaskuu selitti. ”Kun Hopeakäärme oli ajanut minut hirviön alle, synnyin Jokiklaaniin uudestaan. Yötähti, isänne, oli se, joka minulle sen kaiken näytti. Hän kertoi minulle, että olen… hänen entinen rakkaansa, entinen Myrskyklaanin päällikkö.”
”Entinen rakkaansa…” Uniyö toisti sanat ja hänen silmänsä levisivät. ”Olitteko te kumppanit jo ennen kuin synnyit Jokiklaaniin? Päällikköinä?”
”Olimme”, Kirkaskuu nyökkäsi. ”Teillä on Myrskyklaanissa kolme sisarusta…”
”Sinä kuolit, kun he olivat vielä alle kuusi kuuta vanhoja”, Yksisiipi puhui hiljaa ja Kirkaskuu räpytteli kyyneleensä pois.
”Tämä selittää kaiken”, Uniyö sanoi ääneen. ”Ne äänet, kaiken.”
”Mitkä äänet?” Kirkaskuun korvat heilahtivat.
”Ai, no siis… Punaturkki-”
”Punaturkki?” Kirkaskuun koko olemus muuttui ja naaraan katse tyhjeni. ”Tietenkin. Kukas muukaan.”
”Kuka on Punaturkki?” Kuunvalo häkeltyi. Kirkaskuu huokaisi.
”Hän… hän oli minun kumppanini kuita sitten”, Kirkaskuu kertoi. Uniyön suu aukesi ja ajatukset laukkasivat villinä hänen päässään. ”Kunnes hän kuoli. Onko hän puhunut sinulle?”
”Monta kertaa”, Uniyö nyökkäsi. ”Hän puhui sinusta usein.”
”Voitko kertoa meille enemmän elämästäsi Kuutähtenä?” Yksisiipi puhui yllättäen. Kirkaskuu katseli tyttäriään, kunnes virnisti hetkellisesti.
”Ehkä voin näyttää.”

Kirkaskuu vei kolmikon yön pimeinä hetkinä Kuulammelle. Uniyö ei ollut ihan varma, miten tämä pitäisi muka toimia, sillä Tähtiklaani ei puhunut miltei kellekään. Paitsi hänelle, mutta ei silloinkaan suoraan.
Mutta se oikeasti toimi. Kun he olivat ottaneet lipaisut Kuulammen vedestä, Uniyö tunsi mielensä vetäytyvän kauas pois. Kun hän avasi silmänsä, hän näki aivan toisen maailman. Se oli hieman utuinen, mutta hän tiesi olevansa jonkin klaanin leirissä.
Ja sitten hän näki emonsa seisomassa suuren tasanteen päällä. Mutta… tämä ei ollut Jokiklaani. Uniyö oli varma, että tämän oli pakko olla Myrskyklaani. Heidän emonsa elämä näytti niin paljon… iloisemmalta ja naaras vaikutti muutenkin niin paljon eläväisemmältä täällä, näissä muistoissa. Hän näki emonsa johtamassa Myrskyklaania, viettämässä aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa ja saamassa pentuja, joiden kasvamista hän pääsi seuraamaan.
Hän näki emonsa kuoleman ja uudelleen syntymisen. Hän näki monta muistoa, jotka heidän emonsa halusi heille näyttää. Kirkaskuu seisoi pentujensa vierellä ja Uniyö aisti haikeuden emostaan. Hän oli menettänyt paljon syntyessään uudelleen Jokiklaanin Yötähden, sielunkumppaninsa luokse ja sitten Yötähti oli kuollut. Kaikki, mitä Kirkaskuulla oli Jokiklaanissa, joka hänelle todella merkitsi jotakin, olivat hänen pentunsa.
He tulisivat varmasti vielä kyselemään emoltaan tästä kaikesta, kunhan aika olisi sopiva.
Uniyö oli levoton muutaman päivän sen jälkeen, kun oli saanut tietää emonsa kantaman salaisuuden ja taakan. Simpukkatassu yritti selkeästi olla välittämättä mestarinsa hajamielisyydestä, laittaen sen Uniyön siskon loukkaantumisen piikkiin. Kirjava naaras yritti olla vain ahkerampi kuin ennen osoittaakseen olevansa myös itsenäinen toimiessaan Jokiklaanin parhaaksi.
Oppilas osasi myös yllättää Uniyön viemällä tämän ajatukset muualle. Simpukkatassu oli johdatellut mestarinsa eräälle lammelle, jossa Uniyö oli opettanut Simpukkatassun alunperin uimaan.
Ja sitten Uniyö oli saanut vedet niskaansa. Simpukkatassu virnisteli lammessa, tassut veden alla. Uniyö katsoi oppilastaan hetken häkeltyneenä ennen kuin vastasi virnistykseen ja oli juossut itsekin veteen. He olivat roiskineet vettä toistensa päälle ja nauttineet naurun helinästä, joka oli ilmoille soinut. Edes hetken verran Uniyö unohti ne kaikki vastuut ja huolet, jotak olivat hänelle langenneet.

------

Uniyö räpytteli silmiään tuijottaessaan ikuiseen tyhjyyteen, joka häntä taas kerran ympäröi. Hän oli täällä taas, aivan kuten tavallisestikin. He tapasivat aina kahden yön tauon jälkeen, nukkuen tavallista unta.
Viimalla oli usein tarinoita hänen koulutuksestaan ja kuulumisistaan, joiden kertomiseen kolli pikkuhiljaa lämpeni. Kumpikaan heistä ei koskaan kertonut tuntemiensa kissojen nimiä tai liian tarkkaa kuvausta reviiristään, sillä he pelkäsivät sen jollain tavalla rikkovan tämän kaiken.
Tänä yönä jokin oli kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Uniyö olisi voinut vaikka vannoa, että hän näki kaukaisuudessa puun, joka kohosi korkeuksiin. Hän lähestyi sitä ja hänen ihmetyksekseen se tosiaan oli siinä.
Harmaa se kuitenkin oli, aivan kuten kaikki muukin tässä paikassa. Se oli muotoutunut siitä usvasta, joka tässä paikassa leijui ja vaikka Uniyö kulkikin sen lävitse, se ei hajonnut.
Viima kertoi saamastaan saalista samalla, kun Uniyö jatkoi pyörimistään puun näköisen usvamuodostuman ympärillä. Tekivätkö he jotakin oikein, kun se oli tässä?
”Mitä sinä teit tänään?” Viima kysyi sitten ja Uniyö istuutui alas, kietoen häntänsä ympärilleen. Viima piti monesta samasta asiasta kuin Uniyökin; juoksemisesta, luonnosta, auringonlaskuista, yötaivaasta…
”Minä- en ole varma, ei oikeastaan muista?” Uniyö hämmentyi itsekin.
”Et muista?” Viima kuulosti huvittuneelta. ”Mikä on? Kultakalan muisti vai?”
”Haha, hauskaa”, Uniyö hekotti sarkastisesti. ”Mutta ei… ajatukseni ovat olleet vähän… hakusessa viime päivät.”
”Onko sille jokin syy?” Viima kysyi sitten kuin ymmärtäen, että nyt ei ollut mikään vitsailtava asia menossa.
”Se liittyy emooni”, Uniyö selitti, miettien tarkkaan, mitä kaikkea uskaltaisi sanoa. ”Minulle selvisi, että hänellä on ollut todella rankka menneisyys ja salaisuus taakkanaan.”
”Kuule, Kaiku”, Viima puhui sitten, ”tiedän, että olet huolissasi hänestä ja se on oikeastaan ihan hyväkin juttu, se kertoo että välität. Mutta älä anna sen syödä sinua sisältä loputtomiin, sinä pystyt auttamaan paremmin teoilla ja sanoilla kuin pääsi sisällä. Emosi onnellisuus ja teot eivät ole sinun vastuullasi.”
”Kiitos”, Uniyö hymyili itsekseen. ”Osaat jotenkin auttaa monessakin asiassa.”
”Ole hyvä vain”, Viima naurahti, mutta Uniyö oli varma, että kuuli hennon hymyn kollin äänessä. ”Noh? Muistatko nyt, mitä teit näiden päivien aikana?”
”Ehkä vähäsen”, Uniyö nauroi lempeästi. ”Kävin metsällä ja… juttelin erään kissan kanssa tärkeistä asioista, joista olisi pitänyt puhua jo aiemmin.”
”Ennemmin nyt kuin ei milloinkaan”, Viima totesi ja Uniyö nyökkäili. Se oli kyllä totta. Kuunvalon kanssa käydystä keskustelusta oli ehkä viisi päivää ja aluksi Uniyö ei ollut uskaltanut kertoa Viimalle siitä mitään. Nyt hän oli kerännyt rohkeutensa ja kertonut siitä edes vähäsen, vaikka ei voinutkaan yksikohtiin mennäkään. ”Mitä muuta?”
Uniyö hymyili taas. He olivat molemmat aina kovin kiinnostuneita toistensa tekemisistä, mutta ei ihmekään. Kaikki, mitä he pystyivät tekemään, oli puhumisen kautta. He olivat viimeksi puhuneet aivan muusta kuin tällaisista asioista ja kulkeutuneet jopa syvällisiin asioihin, miettineet ainakin sitä, mitä reviirien ulkopuolelta löytyi ja mitä kaikkea maailma piilotti sisimpäänsä. Se oli heidän juttunsa, puhua paljosta ja vähäisestä, sellaisesta, mistä ei ehkä kaikkien kanssa ihan heti ensimmäisenä puhuisi. Ja Uniyö piti siitä kovasti. Ei tämä ollut todellakaan niin kamala juttu kuin aluksi oli tuntunut.
Uniyö nautti olostaan tässä harmaassa tyhjyydessä seuranaan vain Viiman ääni.

15. luku - Totuus


//varoitus taistelusta ja kuolemasta

Nyt kun Aamunruusu oli soturi, ajanvietto naaraan kanssa oli jotenkin… helpompaa ja vapaampaa. Hän oli aikuinen kissa, no, miltei ainakin. Ja ylpeys oli silti aina läsnä sisälläni. Hän oli yhä se sama iloinen, innokas ja lempeä kissa ja tulisi varmasti aina olemaan.
Kävimme usein saalistamassa yhdessä ja Korppivarjo liittyi seuraan miltei joka kerta. Se ei koskaan muuttunut, teimme asioita yhä kolmestaan.
Se, mikä minut yllätti, oli se, että Aamunruusu uhosi että jos en palaa soturien pesään, hän nukkuu kanssani ulkona sen saman oksakatoksen alla. Aluksi en suostunut palaamaan pesään, mutta muutaman viikon kuluttua Aamunruusu suostutteli minut tekemään sen, sillä ulkona alkoi olla jo liian kylmä. Nukuin soturien pesässä kuitenkin kauempana muista jokiklaanilaisista eräässä nurkkauksessa, jossa oli sopivasti tilaa ja etäisyyttä. Aamunruusu ja Korppivarjo nukkuivat vierelläni.
Katselin kuinka rauhallisesti Aamunruusun kylki kohosi, kun hän nukkui. Korppivarjo tuhisi miltei korvani juuressa, mutta tällä kertaa se ei saanut minua hermostumaan tai ärtymään. Se, että Aamunruusu oli iloinen täällä ja… oikeasti välitti, korvasi sen kaiken. No, ei oikeastaan kaikkea, mutta toi jotakin hyvää elämääni. Jotain sellaista, joka jätti taakseen sen kaiken pahan.

”Kuunvalo!” hätkähdin, kun kuulin Aamunruusun paniikinomaisen ja surullisen äänen. Naaras juoksi luokseni ja pysähtyi luokseni pienen kukkulan laelle.
”Aamunruusu? Mikä hätänä?” kysyin ja nousin seisomaan. Naaraan silmät olivat surusta sumeat. ”Aamunruusu?”
”Kuulin… kuulin juuri Kirkaskuulta, että hän uskoo minun olevan alunperin Varjoklaanista”, nuori soturitar sanoi häkeltyneenä ja silmäni levisivät. Voisinko valehdella hänelle? ”Korppivarjo oli niin häkeltynyt, kun kysyin häneltä. Hän… hän sanoi vain jotain, että isäni hylkäsi minut jostain syystä.”
Tuijotin Aamunruusua sanomatta sanaakaan. Hän katsoi minua etsien kuin empatiaa, mutta sitten hän kohotti päänsä ylös ja katsoi minua jotenkin kauhuissaan.
”Tiesitkö sinä?” hän kysyi. ”Tiesitkö sinä, että olen Varjoklaanista?”
Katsoin häntä hetken aikaa ennen kuin vastasin. ”Tiesin.”
”Mikset kertonut?” naaras älähti.
”Se ei ollut tärkeää, sanoit sne itsekin oppilaana ja-”
”On se minulle!” naaras huusi. ”Minun perheeni… Sinä tiesit.”
”Olit ainoa pentu”, sanoin.
”Mistä sinä sen tiedät?” Aamunruusu kysyi.
”Koska… koska minä olin paikalla, kun sinä synnyit”, huokaisin ennen kuin puhuin. Aamunruusun silmät levisivät järkytyksestä.
”Sinäkö… olit paikalla, kun minä synnyin?” Aamunruusu oli todella hämmentynyt. ”Miten se on muka mahdollista? Ethän sinä-”
”Sinä synnyit Varjoklaanin rajalla”, keskeytin entisen oppilaani. ”Emosi ja isäsi läsnäollessa.”
”Sinä tunnet isäni?” Aamunruusu henkäisi ja tuijotti minua, etsien valhetta sanojeni takaa. Katsoin häntä apeana. ”Miksi et koskaan kertonut? Onko hän elossa?”
”On”, nyökkäsin. ”Kysy nyt itseltäsi, miksi olet täällä etkä hänen kanssaan?”
”No en minä tiedä!”
”Hän jätti sinut kuolemaan!” huusin Aamunruusulle. ”Hän hylkäsi sinut kuolleen emosi luokse!”
”Miksi… miksi hän niin tekisi? Ei hän tekisi niin ilman hyvää syytä!” ruskean kirjava soturi yritti kieltää totuuden.
”Joskus kissat tekevät julmuuksia ilman syitä”, sanoin synkästi. ”Joskus niille on syynsä.”
”Sinä tiedät taas enemmän kuin kerrot!” Aamunruusu murisi syyttävästi. ”Mitä et kerro minulle! On minun oikeuteni tietää!”
”Eikö syyksi riitä se, että isäsi hylkäsi sinut?!” ärisin. ”Mitä haluat kuulla? Senkö, että isäsi on julmin kissa, jonka olen koskaan tavannut? Julmin kissa, jota kukaan voi ikinä rakastaa? Sydänten särkijä? Murhaaja?”
Aamunruusu tuijotti minua sanattomana. ”En uskoa sinua!”
”Älä usko, omapa on häpeäsi, mutta… Sinä et tunne isääsi”, murisin. ”Mutta minä tunnen. Ja arvaa mitä? Hän tuhosi minun elämäni. Ja minä vannoin tuhoavani hänen elämänsä. Se taitaa ollakin se syy, miksi hän hylkäsi sinut”, tuijotin Aamunruusua silmäni roihuten. ”Koska hän pelkäsi, että hänelle osuisi hänen ansaitsemansa kosto!”
”Sinä… uhkasit tappaa minut?” Aamunruusu tuijotti minua epäuskoisena. ”Miksi?”
”Mitä? Ei, en minä… En minä sinua uhannut tappaa?” häkellyin.
”No jotain uhkasit!” Aamunruusun poskia pitkin valui vuolaat kyyneleet. ”Sinä olet se hirviö! Se, josta Kirkaskuu puhui Kielotaivaan puhuneen!”
”Mitä?” luimistin korviani. ”Aamunruusu-”
”Älä tule lähemmäs!” naaras huusi ja perääntyi. ”Sinun takiasi… tämä kaikki…”
Naaras pinkaisi juoksuun ja katosi pian kukkulan juurella olevan metsän siimekseen.
Seisoin kukkulan laella hetken aikaa kauhistuneena, tietämättä, mitä tehdä. Katsahdin kohti ylläni hohtavaa taivasta, jota laskemaan päin oleva aurinko värjäsi. Tunsin silmieni vettyvän.
Sitten kiihdytin juoksuun. Minun olisi löydettävä Aamunruusu ja selitettävä hänelle kaikki. Kaikki ne kivuliaat muistot ja kaikki muukin. Korppivarjo tuli minua vastaan.
”Näitkö Aamunruusua?” kysyin hengästyneenä.
”Näin… hän juoksi itkien…” Korppivarjo nielaisi. ”Kohti Varjoklaania.”
Silmäni levisivät kauhusta ja käännyin katsomaan Varjoklaanin reviiriin suuntaan, joka sijaitsi kaukana täältä.
”Meidän on pysäytettävä hänet!” panikoin. ”Kuka tietää, mitä hänen isänsä aikoo tehdä!”
Korppivarjo nyökkäsi ja silmänräpäyksessä juoksimme rinta rinnan kohti Varjoklaanin rajaa. Minun olisi ehdittävä ensin. Pelko valtasi mieleni. Mitä Leijonahammas keksisikään Aamunruusulle? Ei varmasti mitään hyvää, minä sentään tunsin Leijonahampaan pimeän mielen.

Aamunruusu oli kadonnut tuhka tuuleen ja etsin häntä taukoamatta. Mitä hän tekisi? Menisikö hän Varjoklaaniin? Ei, ei hän saisi! Leijonahammas ottaisi tyttärensä ilomielin vastaan, mutta millä hinnalla? Leijonahammas ei ollut isä, ei tulisi olemaan eikä koskaan voisi ollakaan. Hän oli ensin tapattanut ensimmäiset pentunsa ja sitten jättänyt Aamunruusun kuolemaan kuolleen emonsa ruumiin luokse. Mitä sellainen kissa tekisi isänä? Lukitsisi tyttärensä piiloon kaikilta.
Korppivarjo tuntui olevan yhtä säikähtänyt, hän tiesi kuitenkin paremmin, millainen Leijonahammas oli ollut näiden kuiden aikana, olihan mustavalkoinen kolli NÄHNYT miten Leijonahammas käyttytyi eikä mikään kollin kertomus vetänyt vertoja oikealle mäkymälle.
Kiihdytin lopulta juoksuun enkä antanut minkään pysäyttää minua. Minun oli pakko estää Leijonahammas ja hänen suunnitelmansa. Minun oli pakko pysäyttää Aamunruusu. Hän oli… hän minulle tärkeä.
Aamunruusun haju leijui ilmassa voimakkaana, mutta koskaan naaras ei ollut ylittänyt rajaa. Ja Leijonahampaan voimakas haju selitti sen. Kolli oli kuljettanut Aamunruusun pois klaanien reviireiltä sinne, missä minä ja Leijonahammas olimme kuita ja kuita sitten tapailleet ja rakastuneet toisiimme.
Korppivarjo juoksi rinnallani, kun johdatin meidät ulos reviireiltä ja siitä suoraan tutulle tapaamispaikalle. Sinne kalliolle. Jyrkänteelle. Purin hammas yhteen ja ravistin sen muiston pois mielestäni.
Oranssi turkki vilahti kaukaisuudessa ja sähähdin, kiristäen tahtiani. Loikkasin pienen nummen laelta alas suoraan Leijonahampaan eteen. Kollin silmissä välähti raivokkaasti ja kolli tönäisi Aamunruusun kauemmas, kuin suojellen naarasta koko olemuksellaan.
Korppivarjo pysähtyi kukkulan laelle., epävarmana siitä mitä hänen kannattaisi tehdä. Ei hän voisi taistella tai saattaisi loukkaantua vain pahemmin nykyisen vammansa kanssa.
”Pysy kaukana!” Leijonahammas huusi kurkku suorana, oranssinruskeat silmät palaen raivosta. ”Sinä et koske tyttäreeni viiksikarvallakaan! Et satuta häntä! Et lainkaan!”
”Jos joku häntä tässä satuttaa, niin sinä itse!” ärisin takaisin kollille, joka väläytti hampaitaan kuunvalossa. ”Hän ei kuulu Varjoklaaniin!”
”Ai, ja Jokiklaaniinko sitten?” Leijonahammas nauroi ivallisesti. ”Olet typerä. Olet odottanut oikeaa hetkeä riistää hänet minulta ja nyt se saapui.”
”Itse sinä hänet hylkäsit!” huusin kollille. ”Itse sinä riistit hänet itseltäsi! Jos tässä joku hänet riisti sinulta, niin sinä!”
”Olet vain paholainen minun elämässäni!” Leijonahammas huusi.
”Ai minä?” nauroin, katsoen Aamunruusua kohti. ”Ja minäkö olen se tämän tarinan pahis nyt? Muistatko yhtään omia tekojasi?”
”Hiljaa”, Leijonahammas varoitti. ”Tai katkaisen kielesi.”
”Ahaa”, nauroin huvittuneena, ”sitä sinä siis pelkäät. Että oma tyttäresi saa tietää, millainen hirviö olet? Et mitään, mitä minä oikeasti voisin tehdä?”
Leijonahammas murisi varoittavasti, mutta en välittänyt.
”Sinä et häntä vangitse Varjoklaaniin”, sylkäisin. ”Tappaisit vain hänen hyvän sydämensä.”
”Mistä te oikein puhutte?” Aamunruusu huusi hämillään, saaden sekä Leijonahampaan että minut katsomaan itseään päin.
”Älä kuuntele tuota hirviötä”, Leijonahammas sanoi hampaat irvessä. ”Hän tuhosi kaiken. Hän vei emosi, hän vei sinut ja hän tuhosi minun elämäni. Hän vei kaiken! Hän tuhosi kaiken! Hän vei sinut minulta pois!”
”Itse sinä veit kaiken minulta!” huusin vihan sokaistessa sieluni. ”Sinä se tuhosit kaiken! Sinä musersit minut! Sinä työnsit minut kalliolta alas ja tapoit meidän pentumme! Se olit sinä! Sinä se olet hirviö! SINÄ tapoit pentumme ja sitten jätit Kielotaivaan kuolemaan ja oman tyttäresi siinä samassa! Kuka jättää oman kumppaninsa ja tyttärensä kuolemaan, viattoman pennun? Kuka jättää oman pentunsa vailla hoivaa ja ruokaa? Kuka tapattaa kaikki häntä rakastavat kissat?! Kuka tappoi minun pentuni!?”
”Ole hiljaa!” Leijonahammas huusi. Aamunruusu kollin takana perääntyi isänsä luota muutaman askeleen ja tuijotti häntä epäuskoisena. ”Sinä valehtelet-”
”Sanoit, että rakastit minua”, murisin. ”Sinä se valehtelit. Sinä olet murhaaja!”
”Hiljaa!” Leijonahammas rääkäisi ja kynnet ojossa syöksyi kimppuuni. Sähähdin ja väistin, mutta Leijonahammas ei olisi lopettamassa tätä taistelua näin helpolla. Hän syöksyi raivonsa vallassa heti uudestaan kimppuuni, tällä kertaa selkäni päälle. Kierimme kostealla, kirjavien lehtien peittämällä ruohikolla kynnet toistemme turkeissa.
Verta pulppusi tuoreista haavoistani, jotka Leijonahammas oli tehnyt. Hän taisteli vain tappaakseen minut. Ja minä suojelin omaa nahkaani. Ja Aamunruusua. Leijonahammas ei koskaan saisi viedä Aamunruusua ja tuhota tämän elämää lukitsemalla häntä Varjoklaaniin.
Leijonahampaan hampaat olivat vain kynnenmitan päässä kurkustani. Ähkäisin hädissäni ja potkaisin kollin päältäni kaikella voimallani. Oranssi kolli lensi kaaressa kallion jyrkäenteelle kynnet raastaen kiven pintaa. Kapusin henkeäni haukkoen pystyyn. Silmäni menivät viiruiksi, kun huomasin Leijonahampaan roikkumassa jyrkänteen reunalla. En odottanut kauempaa vaan syöksyin häntä kohti auttamaan.
”Pidä kiinni!” huusin ja Leijonahammas ärähti vain vihaisesti kuin käskien minut pois, mutta pelko hänen silmissään kertoi muuta. Loikkasin, jotta ehtisin, mutta oranssin kollin ote lipesi ja hän katosi reunan ylitse. Itse ehdin pysäyttää oman liukumiseni jyrkänteen yli juuri ajoissa. Tuijotin tippuvaa Leijonahammasta silmät suurina. Hän huusi kauhusta, kunnes kamala rusahdus katkaisi sen.
Suuni oli auki kauhusta, kun tuijotin alaspäin. Leijonahammas makasi epäluonnollisessa asennossa, selkäranka aivan katki. Hänen silmänsä olivat auki, vaikka sitä oli vaikea erottaa näin kaukaa. Hän oli kuollut ja rankkojen sateiden takia pieni tulvinut lampi värjäytyi hänen allaan verenpunaiseksi.
Painoin pääni ja hivuttauduin pois kallion reunamalta. Sama jyrkänne oli koitunut toisen meistä kohtaloksi, kun toinen oli selvinnyt. Viimeksi veden määrä oli pelastanut minun henkeni. Ja varmasti Tähtiklaanillakin oli osansa.
Nilkutin pois jyrkänteen reunalta, etsien Korppivarjon ja Aamunruusun hajuja. Haavojani kirveli ikävästi ja kulkeminen oli hankalaa. He olivat kauempana, ja Aamunruusu ryntäsi heti luokseni, kun näki minut. Yksin. Hänen katseensa esitti kysymyksen, jota hänen suunsa ei kyennyt.
Pudistin päätäni ja nuorempi naaras painoi päänsä. ”Onneksi… onneksi minulla oli silti emoni.” Katsoin naarasta ihmeissäni ja hän nosti katseensa kohtaamaan minun. ”Sinä. Sinä olet ollut minun emoni. Alusta asti.”
”Mitä?” häkellyin ja tuijotin Aamunruusua silmät suurina. Korppivarjo asteli luoksemme ja hymyili osaaottavasti.
”Kenties hän on se pentu, jonka menetit kuita sitten”, Korppivarjo sanoi hiljaa ja tuijotin kollia suu raollaan. Painoin pääni ja räpyttelin kyyneleet pois.
”Ymmärrän nyt, miksi et kertonut”, Aamunruusu puhui hiljaa. ”Ja sinä et ole hirviö… Anteeksi. Sinä et tehnyt mitään väärin etkä mitään pahaa.”
”Ajatuksillani tein”, huokaisin.
”Mutta teot ovat pahempia”, Aamunruusu vakuutteli. ”Tule. Palataan kotiin. Meillä on paljon puitavaa. Ja lupaan sinulle, olet minulle tärkeämpi kuin koskaan ennen.”
Hymyilin Aamunruusulle ja annoin hänen auttaa minua kulkemaan takaisin leiriin. Korppivarjo kulki aivan toisella puolellani. Olin ikikiitollinen heistä molemmista.

Partio oli sujunut normaalisti. Nyt olikin jo ilta, joten hän päätti syödä jotain ja käydä nukkumaan. Hän haki kasasta pikkuruisen kalan, ja söi sen vain parilla puraisulla. Kolli oli huomaavinaan haalean turkin jossain leirin nurkilla. Tarkkailikohan Luminietos häntä? Hän oli mennyt vannomaan jonkun valan, joka kuulosti ihan simppeliltä, mutta miksi hän edes haluaisi olla ystävä jonkun toisen klaanin kanssa? Vain Jokiklaani olisi tärkeä hänelle. Ja siellä oli kaikki, mitä hän halusi. Hän huomasi Laventelitassun tulevan häntä kohti.

"Hei, Liekkitassu", tuo hymyili.

Liekkitassu tervehti naarasta vain heilauttamalla häntäänsä ja hymyilemällä takaisin. Hän kävi nukkumaan, mutta tällä kertaa hän näki vain normaalia unta missä hän saalisti vesimyyrää.


Aamulla hän heräsi koleaan aamutuuleen. Kolli huomasi Laventelitassun, hänen parhaan ystävänsä (ja ehkä vähän muutakin;) ) nukkumassa vielä. Tämä ei tahtonut herättää nukkuvaa kissaa, mutta tahtoi silti palavasti jo ulos, harjoittelemaan, tulemaan soturiksi, tiedäthän. Pari muutakin oppilasta oli vielä pesässä. Mitähän teemme tänään, Liekkitassu pohti. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kauniiseen, sammalilla makaavaan Harmaaseen pilkulliseen naaraaseen. Tuon rinta kohoili hengityksen tahdissa. Liekkitassu pudisteli päätään, ja irrotti katseena kauniista naaraasta. Hän päätti lähteä ulos nyt, kun oli tullut hiukan valoisampaa.



Taisteluharjoituksissa hän oli oppinut, miten käytetään etuna sitä, että on kevyempi ja pienempi kuin vastustajansa. Piti esittää, ettå oli aikeiassa iskeä vaikka korvia, mutta sitten livahdettiin vastustajan taakse tämän jalkojen ali ja kynsitään vastustajan häntää. Sitten livahdettiin vain nopeasti pois ja jos ehti, niin raapaistiin vastustajan nenää. Se oli ollut melko vaikeaa, mutta hän oli viimein oppinut sen.


Tänään olisi taas tiedossa sammalien siivoamista, mutta tälläkertaa pentutarhan. Toivon mukaan saan Laventelitassun mukaan tekemään sen.


Liekkitassu ei osannut selittää tätä tunnetta, mutta.. jokin siinä harmaassa naaraassa on niin.. ihanaa. Ei hän oikein tiennyt miten olisikaan sen sanonut, mutta niin se vain oli. Hän ei tiennyt, milloin uskaltaisi kertoa tälle tunteistaan. Toisaalta he olivat vain oppilaita. Ei hän vielä voinut osata käsitellä tätä palavaa.. ööh.. rakkautta tuota kohtaan. Laventelitassu oli kaikin puolin ihana. Tämä oli lempeä, hyväsydäminen, pirteä, kaikkea. Ja hän oli erittäin kaunis, aina kun Liekkitassu oli leirissä, ja tämä jossain muaalla hän vain aina odotti, että näkisi taas tuon.

//Hieman syvällisempiä kuvitelmia, Liekkitassu>:0
Toivon, että näistä kahdesta joskus vielå tulee kumppanit<3
Btw taas onnistuin tunkee Laventelin tänne:D

341 sanaa itse tarinassa=3

Luku 7

Puut olivat jo monta auringonnousua pudottaneet lehtensä. Metsä oli paljas ja avara. Lehtiä oli vain maassa.
Kynnet rapisivat kuuraisilla lehdillä kun Huomentassu käveli niiden päällä. Hän nautti aamunkoiton hiljaisuudesta ja sai kaikessa rauhassa nuuskia ja ihmetellä tätä lehtikadon maisemaa. Korkokivien huipuilla näkyi valkoista klaaninvanhimpien lunta ollut jo lehtisateen ensimmäisenä auringonnousuna. Lumi oli vain ilmestynyt sinne yhdessä yössä.
Huomentassu haistoi oravan. Hän jäljitti sen ja lähti vaanimaan sitä. Turkin väriä vaihtava orava nakersi hieman löytämäänsä käpyä kunnes loikki viemään sitä talvivarastoihinsa. Se ei ollut vielä huomannut sitä vaanivaa kissaa, kunnes oksa rasahti Huomentassun käpälän alla.
“Ketunläjät,” pääsi naaraan suusta. Orava pinkaisi juoksuun Huomentassu perässään, hyläten käpynsä niille sijoilleen. Huomentassu mutkitteli taitavasti puiden lomassa. Askel askeleelta orava läheni.

Naaras pystyi jo maistamaan oravan lämpimän veren kielellään. Vatsakin mourusi. Sitten hän loikkasi, liu´utti lennossa kynnet esille ja sai otteen oravasta. Orava kuitenkin luikahti pakosalle Huomentassun jäädessä pitkin hampain seisomaan aloilleen.

“Mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet Varjoklaanin reviirillä?” Pihkahumu sähähti. Silmät hämmästyksestä laajeten Huomentassu kääntyi katsomaan veljensä mestaria. Häntä koipien välissä oppilas luikki omalle reviirilleen.
“Jahtasin erästä oravaa, jonka olin juuri saamassa kiinni, mutta pääsi pakosalle,” hän selitti hädissään. Silloin naaras huomasi Pihkahumun vieressä seisovan Valotassun. Pentuetoverin suussa roikkui orava. Juuri samat punaiset ja harmaat karvat. Sama, pörheä häntä.
“Valotassu sai oravan kiinni, kun se kaarsi takaisin Myrskyklaanin reviirille. Hän haistoi siinä tuoksusi.”

Huomentassun mieli oli musta. Sielu oli musta. Miksi juuri Valotassun oli pitänyt saada se orava, joka oli päässyt juuri häneltä karkuun? Miksi? Sitä naaras ei vain käsittänyt. Hänen hiljainen, vaatimaton veljensä, jolla oli loistavat saalistustaidot. *Huomentassu ryhdistäydy! Sinä näytät vielä klaaneille,* oppilas komensi itseään. Sitten hän siirtyi juoksuun ja juoksi koko matkan Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajalta Tuuliklaanin rajalla.

Huomentassu sai kukkuloilla hajujäljen kanista. Varomasta astumasta keppien päälle hän lähti kumarassa tassuttelemaan kohti kania. Naaras kiersi pensaikon keskittyneenä jälkeen. Sammal painui nuoren kissankäpälän alla. Huomentassun mustavalkoinen häntä kiemursi kuin käärme.
Paljaan tammen alla oli valkoinen kani syömässä jotakin. Nyt mikään ei saisi enää mennä pieleen.
Huomentassu koukisti takajalkojaan ja ponnisti. Hän upotti hampaansa kanin kurkkuun ja eläin valahti veltoksi.
“Hienosti meni!” Tuiskumarja asteli puun takaa. Silmät leimuten Huomentassu sähähti ja kääntyi hyökkäys valmiina mestariansa kohti. Hän oli vähällä hypätä naaraan kimppuun ja kynsiä hänen korvansa, mutta hillitsi itsensä tunnistaessaan tulijan.
“Älä säikyttele!” Huomentassu sanoi mulkoillen mestariaan.
“Seurasin sinua Varjoklaanin rajalta saakka,” Tuiskumarja maukui hilpeästi silmät loistaen. “Viedään nyt kuitenkin saaliisi leiriin. Tällä ruokkii puoli klaania.”

Huomentassu viskasi kanin tuoresaaliskasaan ja otti itse sieltä hiiren. Vatsa mourusi nälästä, kun hän haukkasi siitä palan.
Pentutarhasta asteli kaksi naarasta esiin. He olivat Liekkipentu ja Roihupentu. Klaanin uusimmat tulokkaat, joidenka alkuperää ei kukaan tiedä. Paitsi Taivaannova. Naaras oli vain tuonut eräänä auringonnousuna pennut leiriin. Pentujen alkuperä kaihersi Huomentassun mieltä. Kenen pentuja he ovat? Vain Taivaannova yksin tietää. “Jos asiat ovat tullakseen julki, ne tulevat aikanaan.” Ne, ovat Kukkaköynnöksen sanoja. Huomentassun sydän lämpeneni ajatuksesta emosta.

“Huomentassu! Tänään pidetään taisteluharjoitukset!” Tuiskumarja kiirehti oppilaidenpesän suuaukolle. Unisena Huomentassu kohotti päätään ja lotkautti korviaan. Hän nyökkäsi Tuiskumarjalle ja ponkaisi ylös vuoteestaan.

“Mitä tuo täällä tekee?” Huomentassu kysyi epäluuloisena. Ampiaisturkki kehräsi hilpeänä."Tuiskumarja pyysi minua taisteluharjoituksiin," oranssinkirjava kolli kehräsi silmät loistaen. Ampiaisturkki vaikutti liian innokkaalta oppilaiden taisteluharjoituksiin. *No tulkoot tuhlaamaan aikaansa,* Huomentassu myöntyi ajatuksissaan. Itseasiassa tämähän oli loistava tilaisuus! Huomentassu pystyisi näyttämään edes jollekkin, että oli Valotassua parempi. Jäätassuhan on mikäkin kömpelys.
“Ottakaa kaksintaistelu, kynnet sisällä!” Tuiskumarja varoitti.

Huomentassu mulkoili arvioiden Ampiaisturkkia. Hän katsoi kollin harmaita silmiä. Sitten naaras syöksähti eteenpäin, syöksähti kollin vatsan alle, huitaisi käpälällään tämän vatsaa ja kierähti pois alta. Sitten hän hyppäsi tämän niskaan ja raastoi turkkia takakäpälillään. Ampiaisturkki valahti veltoksi ja ponkaisi pian kuitenkin ylös, jolloin Huomentassu lensi kuin lehti kovassa tuulessa taaksepäin. Ampiaisturkki loikkasi Huomentassun vatsan päälle ja raastoi sitä takakäpälillään. Oppilas kuitenkin läpsi etukäpälillään Ampiaisturkin naamaa, jolloin kolli meni sekaisin ja hyppäsi pois alta. Tilaisuudesta kiitollisena Huomentassu loikkasi ylös ja paiskasi kollin sivuun vaivoin ja töin.
“Saat tästä, ja tästä ja tästä!” Huomentassu murisi läiskiessään vastustajaansa.
“Hyvä Huomentassu!” Tuiskumarja kehui eripariset silmät loistaen. Puuskuttaen Huomentassu pysähtyi niille sijoilleen. Hän katsoi Ampiaisturkkia, joka nyökkäsi hyväksyvästi takaisin. Huomaamattaan naaras oli eläytynyt taisteluun koko sielun voimin. Ikään kuin kaikki olisi tapahtunut hänen päässään.

Huomentassu käpertyi tiukaksi palleroksi pehmeälle sammalvuoteelleensa. Lihaksia särki uuvuttavan taistelun jälkeen. Lisäksi hänen piti katsoa klaaninvanhimmista punkit ja kirput, vaikka Huomentassu oli sanonut, ettei punkkeja ollut tähän aikaan vuodesta. “Katsohan nyt, että osaat opettaa sitten jälkikasvuasakin,” Tuiskumarja oli vain sanonut.

***

Ulkona satoi jotakin. Se ei ollut vettä. Huomentassu tarkasteli ympäristöä. Oli varhainen auringonnousu, suurin osa kissoista vielä nukkui vuoteissansa. Mikäpä parempaa, kuin nukkua aamulla niin pitkään, että myöhästyisi aamupartioista? Sen jälkeen saisi Iltataipaleelta läksytyksen. Hän katsoi silmät pyöreänä leiriä.
“Se on räntää, lumen ja veden yhdistelmää, jota sataa aina jonkin verran ennenkuin kunnon lumi sataa. Heti kun se koskettaa maata, se sulaa,” Lehväpilvi kertoi. Naaras oli tullut hiljaa kuin hiiri pesästään. Huomentassu kohotti kysyvänä kulmiaan.
“Ai, joo tulin kävelylle, Vatukkakynsi marisee jokaisesta asiasta.” Valittamisen aiheita olikin loputtomasti, ainakin Vatukkakynnellä.

Iltataival tassutteli aukiolle. Venytteli, ja meni jakamaan muille kissoille rajapartiot sekä saalistuspartiot. Huomentassu meni muiden joukkoon ja toivoi pääsenvänsä johonkin rajapartioon.
“Tuuliklaanin rajalle lähtee Lumimyrsky, Pilkkutassu, Huomentassu, Kuutamosydän sekä Kuukynsi,” varapäällikkö sanoi. Lumimyrsky heilautti häntäänsä muille, ja Huomentassu lähti väsyneenä kävelemään muiden perässä.

“Asetetaan hajumerkit ja saalistetaan nopeasti jotain, jos jaksaa,” Lumimyrsky kehotti.
Huomentassu asetti puskaan hajumerkin ja kääntyi takaisin. Hän vilkuili Pilkkutassua, joka oli ollut alakuloinen Vääräkajon kuolemasta lähtien. Viima käy Tuuliklaanin puolella ja sai kanervat huojumaan. Räntäsade oli vihdoin jo loppunut. Huomentassu keskeytti äkillisen hiljaisuuden. “Jos tämä räntä on tämmöistä, vihaan jo nyt lunta.”
Lumimyrsky päästi hilpeän mrraun.”Lumi on ihanaa! Tietäisitpä!” Hän katsoi kuitenkin myötätuntoisena oppilaaseen, joka tärisi kylmästä.
“Minulla ei ole kovin paksua pohjavillaa, vain ohut sekä hieman tuuheampi mutta lyhyt karva,” Huomentassu mutisi happamena.
“Mennään nyt, ei jäädä jaarittelemaan,” Kuukynsi mutisi hiljaisesti.
“Sanoitko jotain?” Kuutamosydän maukui.
“Kyllä. Että mennään nyt!” Kuukynsi nyt lähes huusi. “Joo joo, tulkaa,” Kuutamosydän lähti johtamaan joukkoa kohti leiriä. Lumimyrsky pyöräytti nopeasti silmiään oppilaille. Huomentassun kurkusta lähti hiljainen kehräys.

***

Leirissä haisi veri. “Täällä on taisteltu,” Kuukynsi nosti huultaan irveeseen. “Eihän ole. Joku on vain haavoittunut,” Lumimyrsky tokaisi rauhoittavan tyynesti.
“Vain? Enpä niin sanoisi”, Näkyviiksi murahti piikkihernemuurilla. “Puolet klaanista on jahtaamassa mäyrää ja ajamassa sen pois.”
Huomentassun sydän läikähti pelosta. *Entä jos Aurinkohuippu on haavoittunut? Ei se voi. Ei. Hänhän on vahva soturi.*
“Ikävä sanoa, Huomentassu, mutta Kukkaköynnös häälyy todellisuuden ja Tähtiklaanin välimaissa,” Jäätassun mestari sanoi surullisena. Huomentassun kurkkuun tuli kova pala. Vatsaan kasvoi suuri, musta möhkäle. *Ei. Se ei voi olla totta. EI!* Huomentassu lähestulkoon huusi ajatuksissaan. Silmät täynnä pelkoa. Hän kiirehti koko matkan leirin halki Sudenlaulun pesälle.

“V-voiko hän k-k-uol-la?” Huomentassu änkytti Sudenlaululle. Sudenlaulun silmät kuitenkin kertoivat jo kaiken. Aurinkohuippu kietoi häntänsä tyttärensä ympärille lohduttavasti.”Toivoa ei ole vielä menetetty.” Emon kaulassa oli viiltoja, jotka vaikuttivat syviltä.
Huomentassu jäi nukkumaan loppupäiväksi emonsa viereen. Kukkaköynnöksen kylki kohoili raskaasti.

Pimeyden laskeutuessa Kukkaköynnöksen hengitys hidastui, kunnes lakkasi kokonaan. Huomentassu havahtui horroksestaan, kun ei kuullut enää emonsa tuhinaa. Hän räväytti silmänsä apposen ammolleen ja katsoi Kukkaköynnöksen elotonta ruumista.

Emon ympärillä väreili tähtiä, joista muodostui kissoja. Kaksi kissaa, oppilaan kokoisia. Hän saattoi kuulla kissojen kuiskivan:
“Kukkaköynnös, rakas emo, tuletko kotiin?”
Pieni tuuli leyhähti pikaisesti parantajanpesässä. Näkikö Huomentassu näkyjä? Ei.

Huomentassu katsoi järkyttyneenä näytelmää. Sitten kissat lähtivät, Kukkaköynnös mukanaan. Aivan kuin hän olisi katsonut viimeisen kerran tyttäreensä, Huomentassuun, sanonut hyvästit. “Tähtiklaanissa tavataan, Huomentassu.”

Huomentassu ryntäsi emonsa velton ruumiin luokse täristen surusta. “Kukkaköynnös, sinä et ole voinut olla kuollut! Sinun pitää olla elossa!”
“Huomentassu. Hän on nyt Tähtiklaanissa. Et voi tehdä nyt enää mitään,” Sudenlaulu tassutteli hiljaa oppilaan luokse. Hän nuolasi hellästi Huomentassun korvaa, mutta tämä väisti kiukkuisena. Eikö Sudenlaulu tiennyt, miltä hänestä tuntui? Hänhän tiesi kokoajan, että näin tulee tapahtumaan.

Kukkaköynnöksen eloton ruumis retkotti leirin aukiolla, kun kissat tulivat sanomaan hyvästinsä hänelle. Jälleen kerran leiri näytti synkältä ja harmaalta surusta. Huomentassu makasi emonsa vatsalla, kuin pieni pentu joka etsi lohtua emonsa vatsasta. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan voi saada. Huomentassu muisti, kun oli ihan vastasyntynyt ja Kukkaköynnöksen lämpimällä maidon tuoksuisella vatsalla. Tällä kertaa se vain haisi yrteille.
Huomentassu yritti haistaa viimeisen emonsa ominaistuoksun rippeen, jota ei ollut. Oli vain kylmä yö, tuikkivat tähdet ja surulliset kissat.

Yhä uudelleen ja uudelleen Huomentassu näki unta siitä, kuinka mäyrä oli raastanut syvät viillot Kukkaköynnöksen kaulaan. Huomentassu tutisi pelosta, kuin mäyrä olisi voinut tulla leiriin ja tehdä viillot myös hänen kaulaansa.
Joku tökkäisi häntä hellästi. “Nyt on aika haudata Kukkaköynnös,” Lehväpilvi nuolaisi lohduttavasti Huomentassun korvaa. Tähdet valaisivat hyvin vähän leiriaukiota. Oli auringonnousun aika.

Klaaninvanhimmat kantoivat yhdessä Kukkaköynnöksen ruumiin hautapaikalle. He laskivat hänet kuoppaan. Ennen sitä Huomentassu haistoi viimeisen kerran emonsa turkkia ja yritti painaa sen muistinsa sopukoihin, myöhemmin muistettavaksi.
“Kukkaköynnös on ollut koko elämänsä uskollinen klaanillensa. Kukkaköynnös oli urhea soturi. Hän on jättänyt jälkeensä pentunsa, jotka tälläkin hetkellä luultavasti surevat hänen poismenoansa. Kukkaköynnös on ansainnut paikkansa Tähtiklaanin riveihin. Nyt hän saa saalistaa Tähtiklaanin vehreillä saalistusmailla,” Heinätähti sanoi alakuloisesti.

“Elämä jatkuu. Ole vahvana edelleen, Huomentassu,” Heinätähti sanoi ja sipaisi hännällään oppilaan kylkeä. Hajamielisesti Huomentassu nyökkäsi, silmät sameina kyyneleistä.
“Kyllä sinä selviät,” Ampaisturkki tuli sanomaan.”Olit mahtava eilen taisteluharjoituksissa.”
“Ihan niinkuin se lohduttaisi! Kukkaköynnös on kuollut! Et sinä voi ymmärtää! Miksi juuri Kukkaköynnös? Miksei vaikka Vatukkakynsi, joka aina valittaa punkeista ja nivelistä? Hänhän on aivan valmis Tähtiklaaniin!” Huomentassu huusi ja purki kaikki tunteensa kerrallaan. Hän juoksi yksin aamukuuraiseen metsään, mieli mustana ja sydän särkyneenä. Vatukkakynsi katsoi hänen peräänsä hölmistyneenä. “Minäkö valitan? Pah, sanon minä!”
“Ai et valita? Jostain syystä kuulen joka auringonnousu…” Oravaliito aloitti. “Se on Lehväpilvi ja valittavat oppilaat, jotka eivät nykypäivänä osaakaan tehdä mitään muuta kuin…”
“Kuules karvapallo! Minä en ole vuosikausiin valittanut!” Lehväpilvi puuttui puheeseen.
“Hei! Riita poikki!” Heinätähti sanoi. “Kaikki ovat väsyneitä, tiedän sen, ja nyt joku lähtee tuon oppilaan perään, joka tuolla juoksee. Menee tekemään vielä hulluuksia pahamielisenä!”

***

Tuiskumarja sai Iltataipaleen kanssa vietyä Huomentassun leiriin.
“En käy saalistamassa enkä partioissa!” oppilas marisi.
“Et ole sitten ruokaasi ansainnut,” Iltataival uhkasi.
“Minä menen erakoksi sitten,” Huomentassu uhmasi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ajatellutkaan lähtevänsä klaanista, se on hänelle niin rakas.
Iltataival kohotti kiinnostuneena kulmiaan. Hän pyöräytti Tuiskumarjalle silmiään. Tuiskumarja hymähti vastaukseksi.
“Sinä menet nyt hakemaan Sudenlaululta unikonsiemeniä, ja menet vuoteeseesi!” Tuiskumarja käski.

Lipoessaan siemeniä Huomentassu päätti säilöä ne suussaan ja sylkäistä pois ja karata, mutta tuli toisiin aatoksiin. *Eihän minulla muuten olisi rohdoksia. En osaisi mitään!* oppilas tuumi.

Asetuttuaan kerälle Valotassua vasten Huomentassu antoi unen viedä. Unikonsiemenet raskauttivat hänen silmäluomiansa, jotka lupsahtelivat kiinni.
“Silmäsi ovat kauniit,” hän kuuli Valotassun sanovan ja tunsi veljensä sukivan Huomentassun sotkuista turkkia.

//En malttanut olla laittamatta tätä tarinaa menemäänXD. Sori jos aiheuttaa liikaa vaivaa ;D

Voisinko adoptoida Ampiaisturkin? Hän inspiroi minua kovasti.

Kuudes luku – Missä minä olen? Ja kuka sinä olet?

”Kuka sinä olet?” ääni havahdutti Uniyön ajatuksistaan. Hän nosti katseensa, mutta kun tajusi, ettei ollutkaan soturien pesässä, hän hämmentyi ja nousi pompaten pystyyn. Tämä ei ollut edes Tähtiklaaninkaan maita. Oli vain tyhjää harmaata usvaa. Maa tassujen alla tuntui oudolta, ei mullalta eikä ruoholta. Se oli jotain pehmeää, mutta sitä ei nähnyt eikä hän pystynyt kynsillään tarrautumaan siihen. Maailma ympärillä oli… tyhjää.
”Haloo? Kuka sinä olet?” ääni kuului taas ja Uniyö katsoi paniikinomaisesti ympärilleen.
”Missä olet?” Uniyö huusi takaisin. ”Missä me olemme?”
”En minä tiedä, luulin että sinä tietäisit”, ääni vastasi.
”Näetkö sinä minut?” Uniyö kysyi, etsien äänenlähdettä.
”Aistin sinut”, kissa vastasi. ”Tiedän, että olet täällä jossain, mutta en tiedä missä tai miltä näytät.”
”Ehkä siihen on syynsä”, Uniyö pohti ääneen. ”Ehkä meidän ei tule tietää toistemme nimiä.”
”Hmph!” ääni tuhahti. ”Mitä järkeä tässä sitten on? Miksi me olemme täällä?”
”Mietin kuule ihan samaa”, Uniyö totesi ja otti muutaman askeleen eteenpäin. Tämäpä vasta outo uni. Se tuntui niin… oikealta. Samanlaiselta silloin, kun hän oli Tähtiklaanin kanssa. ”Kaikki on vain… niin tyhjää.”
”Pelottaako?” ääni kysyi ivallisesti ja Uniyö tuhahti.
”Pelottaako sinua, kun kysyt?” Uniyö napautti takaisin. ”Ei minua pelota. Pikemminkin hämmentää.”
”Noh, ehkä emme uudestaan joudu tänne”, ääni sanoi tympääntyneenä. ”Minulla on muutakin tekemistä tällaiseen aikaan päivästä.”
”Eiköhän meillä kaikilla ole yöllä”, Uniyö vastasi ja istui alas. Hän tunnusteli maata allaan ja mietti, mitä se oli. Se ei tuntunut ruoholta, hiekalta eikä mudalta, se oli jotain aivan uutta, mutta pehmeää ja miellyttävää. ”Ehkä tämä on vain unta.”
”Tämä ei tunnut untelta”, ääni vastasi. Uniyö katseli mietteliäänä pimeyteen. Toinen oli oikeassa. Tämä tuntui siltä kuin hän olisi Tähtiklaanin mailla eli periaatteessa hereillä. Mutta ei tässä ollut mitään järkeä.
”Jos tämä on sitten vain kummallinen uni”, Uniyö totesi, ”sitten tajuamme sen, kun emme enää palaa tänne.”
”Niin”, ääni sanoi lyhyesti, mutta hyväksyvästi. Tämä oli toden totta outoa. Aikaa kuluttaakseen Uniyö pohti, mitä kaikkea hän oli oppinut ja mitä hän voisi opettaa oppilaalleen. Tämä oli kyllä uuvuttavan tylsää, kun unen hahmo tyhjyydessä ei puhunut.

------

Uniyö kulki oppilaansa kanssa partion mukana, syvällä oman päänsä sisällä. Se uni oli ollut niin outo. Todentuntuinen. Uniyö muisti sen niin selkeästi. Se ei varmasti voinut olla vain unta, mutta ei hän sitä voinut varmaksi tietää.
Simpukkatassu kulki hänen vierellään häntä pystyssä ja keltaiset silmät innosta kimmeltäen. Aina yhtä innokkaana hoitamassa tehtäviään. Se sai Uniyön hymyilemään.
”Tule, Uniyö!” oppilas hihkaisi sitten ja ponkaisi juoksuun. Uniyö naurahti ennen kuin juoksi perään. He juoksivat partion johdossa olevan Tammihuurteen ohitse pienen kukkulan laelle, josta näki puiden yli järvelle. Kauempana siinsi Taivasklaanin reviiri ja järven toiselle puolella Tuuliklaani ja Myrskyklaani. ”Vau! Se on aivan valtava!”
”Niin on”, Uniyö nyökkäsi ihaillen auringonlaskun värjäämää järveä. Hän ei koskaan väsynyt katsomaan sitä ja ihailemaan sen kauneutta. ”Odotahan, kun näet sen jäätyneenä.”
”Ei enää kauaa!” Simpukkatassu intoili. Tammihuurre tuli heidän luokseen perässään Aamulaulu.
”En ole koskaan nähnyt yhdenkään kissan odottavan lehtikatoa yhtä innokkaana”, Tammihuurre naureskeli. Uniyö hykersi myös.
”Mikään ei vedä vertoja järvelle lämpiminä vuodenaikoina”, Aamulaulu kommentoi. ”Ei pakkesella kuule veden liplatusta tai pääse uimaan.”
”Eikö jäätynyttä järveä voi edes ylittää?” Simpukkatassu kyseli.
”Miksi ihmeessä me olisimme järveä ylittämässä?” Tammihuurre nauroi. ”Ei meidän reviirimme siellä ole. Emmekä me voi mennä vieraisille milloin huvittaa!”
”Ei tietenkään!” Simpukkatassu selitti nolona. ”En minä nyt sitä… Minä...”
”Äh, älä huoli”, Uniyö lohdutti oppilastaan. ”Kyllä miltei jokaista oppilasta, ja jopa soturia, kiinnostaisi nähdä, millaisissa oloissa muuta elävät.”
”Taatusti”, Aamulaulu nyökkäsi. ”Jopa Tammihuurretta tässä.”
Varapäällikkö kehräsi huvittuneena ennen kuin käski joukkion jatkaa matkaa rajan tuntumaan hoitamaan tehtävänsä, jota heidän tuli rajapartiona hoitaa. Uniyö jäi viimeiseksi kukkulan laelle, pitäen katseensa horisontissa siintävässä maisemassa. Järven toisella puolella siinsi numminen Tuuliklaani ja sen toiselle puolella metsän peittämä Myrskyklaani.
Emo oli osannut kertoa todella paljon muista klaaneista, kun Uniyö oli siskojensa kanssa ollut vielä pentuja. Jotenkin emo oli osannut kertoa niin paljon Myrskyklaanista, enemmän kuin mistään muusta klaanista, vaikka se oli järven tuolla puolen.
Uniyö oli aina pitänyt emonsa tarinoista ja kertomuksista, nyt epävarmana siitä, mitkä niistä olivat oikeasti totta ja mitkä vain satua. Punaturkin paljastus oli saanut nuoren soturin tulkitsemaan joka ikistä sanaa, jonka hänen emonsa sanoi, löytääkseen totuuden.

------

”Oletko täällä?” ääni havahdutti Uniyön ja musta naaras päästi turhautuneen huokauksen. Hän oli taas täällä, harmaassa tyhjyyden maassa.
”Luulin jo, että se oli vain unta”, Uniyö sanoi harmissaan. He olivat olleet täällä viimeksi kaksi yötä sitten ja oli jo tuntunut, että se kaikki olisi ollut vain outoa unta. Sattumaa.
”Olemme taas kahden”, ääni sanoi ja Uniyö kuunteli ympäristöään. ”Miksiköhän.”
”Oma mieleni on ainakin täynnä liikaa asioita”, Uniyö totesi. Parempi olisi saada aika kulumaan kuin vain istuskella turhana paikoillaan. Viimeksi oli ollut kuolettavan tylsää, kun molemmat olivat vain hiljenneet. ”Ehkä tämä on jokin rangaistus.”
”Oletko sitten tehnyt jotain, josta ansaitsisit rangaistuksen?” ääni kysyi ja Uniyö mietti.
”En mielestäni mitään vakavaa. Mutta kaikki tekevät virheitä”, Uniyö naukaisi ja asteli eteenpäin harmaassa maailmassa. ”En ole kuullut tällaisesta paikasta mitään keltään.”
”Mistä olisit edes voinut? Tähtiklaanilta vai?” ääni kysyi ja Uniyön korvat heilahtivat. Toisaalta totta, mistä hän tästä olisi voinut kuulla?
”Klaanikissoja ollaan siis molemmat”, Uniyö virnisti. Häne ei ollut varma, oliko tieto helpottava vai ei.
”Mitä muutakaan? Olisi outoa puhua kotikisulle tai kulkukissalle. Et kuulosta kotikisulta”, ääni puhui, tuhahduksen saattelemana.
”Kiitos? Kai?” Uniyö naurahti huvittuneena. ”Etpä itsekään kuulostanut kotikisulta. Ehkä vain...”
”Mitä? Kakista ulos, kun aloitit”, kissa puhui. Hänen äänensä oli vähän varautunut ja äkäinen, mutta ei turhan hyökkäävä. Ärtymyksen kyllä ymmärsi, olivathan he jumissa taas täällä ilman mitään selitystä.
”Kuulostat jotenkin… elämää nähneeltä, mutta silti nuorelta”, Uniyö sanoi ja istui alas kietoen tuuhean häntänsä ympärilleen. ”En tiedä, mitä olet kokenut, mutta tiedän, että elämä on julma ja ankara. Ja koska elämä on julma, kissat tekevät asioita, jolle he eivät voi mitään. Ja sen kyllä ymmärtää.”
Oli hetken hiljaista. Ilmassa leijui outo olotila ja Uniyö hämmentyi. Oliko hän osunut arkaan paikkaan? Toinen kissa oli kauan hiljaa ja Uniyötä alkoi vähän häiritsemään se, miten hiljaiseksi toinen oli mennyt.
”Mitä sinä mietit?” Uniyö kysyi sitten ja höristi korviaan kuullaaksene vastauksen.
”Mitä se sinulle kuuluu?” kissa sanoi äkäisesti ja Uniyö kurtisti kulmiaan.
”Ei varmaan kuulukaan, mutta halusin vain tietää, mitä mietit nyt kun jumissa ollaan”, naaras vastasi ja tuhahti. ”Menit hiljaiseksi ja se on jo vastaus. Elämäsi ei ole ollut helppoa, mutta en todellakaan sano, että sinun pitäisi siitä kertoa, kun eihän se minulle tosiaan kuulu.”
”Ei niin”, kolli sanoi lyhyesti, mutta niissä sanoissa säteili kipua ja vihaa. Okei, jotain vakavaa oli siis käynyt. ”Vaihdetaanko aihetta johonkin muuhun, jos jotain jutellaan?”
”Haluat siis jutella?” Uniyö virnisti, vaikka tiesi, ettei tämä kissa sitä nähnytkään.
”Kuten itsekin sanoit, olemme jumissa täällä ja aika kuluu hitaasti jos vain kököttää paikoillaan”, kissa puhui ja ääni tuntui liikkuvan toiseen paikkaan. ”Voimme toki olla hiljaa, jos haluat, mutta aika kuluu varmasti nopeammin, kun juttelemme. Ei minua haittaa, vaikka olisimmekin hiljaa, kun en tiedä, oletko edes kiinnostava kissa.”
”Auts!” Uniyö nauroi. ”Voimme jutella. Ensimmäinen kysymykseni on, että näetkö sinä minut?”
”Minä en edelleenkään näe sinua”, kissa puhui ja vastaus kuulosti mysteeriseltä. Olisiko hänen tarkoitus nähdä? ”Etkä sinä minua. Huvittavaa. Ehkä tarkoitus on suojella meidän oikeita henkilöllisyyksiämme.”
”Tai pitää mysteeri yllä”, Uniyö kohautti lapojaan. ”Kukapa meitä estäisi kertomasta omia nimiämme.”
”Ehkä pidän mysteeristä enemmän”, ääni vastasi. ”Tekee tästä kiinnostavampaa.”
”Ehkäpä”, Uniyö naurahti.

------

Uniyö tuijotti aamuvarhaisessa emonsa harmaata turkkia. Naaraan kylki kohosi tasaiseen tahtiin kertoen naaraan yhä nukkuvan syvää unta. Kirkaskuu oli aina ollut kovin viisas ja älykäs, tietäväinen ikäisekseen nuoreksi kissaksi.
”Tiesittekö, että Myrskyklaanin päällikkö on alunperin Jokiklaanista?” Kirkaskuu oli kertonut kolmelle pennulleen heidän ollessaan vielä pentutarhassa. Kukaan muu, paitsi ehkä vanhimmat kissat, eivät olleet sanoneet samaa Uniyön kuullen. Asiasta ei joko puhuttu ollenkaan, koska sitä ei muistettu tai ei vain haluttu mainita tai sitten siitä ei tiedetty. Asia ei ainakaan ollut iso juttu, ei ainakaan vaikuttanut olevan, jos siitä tiedettiin.
Uniyö siristi silmiään tuijottaessaan emoaan, jonka korvat heilahtivat. Naaras oli yhä syvässä unessa, mutta selkeästi hänen näkemänsä uni oli levotonta.
Miten emo tiesi siitä, että Myrskyklaanin päällikkö oli alunperin Jokiklaanista, jos kukaan muu ei siitä puhunut? Kirkaskuu tuntui tietävän jotenkin muutenkin enemmän kuin tavalliset Jokiklaanin soturit eikä se käynyt järkeen.
”Jos tuijotat häntä yhtään intensiivisemmin, hänen turkkinsa varmaan sulaa”, Yksisiipi kuiskasi Uniyön korvaan saaden mustan naaraan värähtämään. ”Säikähditkö?”
”No arvaa”, Uniyö mutisi hiljaa sisarelleen.
”Miksi tuijotat häntä… noin?” Yksisiipi kysyi sitten ja Uniyö huokaisi. ”Onko hän tehnyt jotain? En haluaisi, että sinulla olisi kärhämää hänenkin kanssaan.”
”Mitä? Ei, ei ole kyse sellaisesta”, Uniyö pudisti päätään. ”Minusta vain tuntuu, että hän salaa jotakin. Jotakin isoa.”
”Ai?” Yksisiipi kallisti päätään. ”Ja mitähän niin?”
”No en minä tiedä”, Uniyö tuhahti.
”Ja hänen tuijottamisensa varmaankin auttaa selvittämään asiaa?” Yksisiipi naurahti. ”Luuletko, että pian oppisit lukemaan hänen ajatuksiaan, jos tarpeeksi kauan häntä tuijotat?”
”No… en, mutta- äh”, Uniyö painoi päänsä alas. Ei hän osannut vaim kävelläkään emonsa luokse ja todeta, että ’hei, kuulin, että salaat jotakin.’
”Joko kysyt ja sitten lopetat tuon jatkuvan tuijottamisen”, Yksisiipi sanoi jämäkällä äänellä. ”Tai et kysy ja silti lopetat sen tuijottelun. Kyllä sinuakin ahdistaisi, jos yhtäkkiä huomaisit jonkun jatkuvasti toljottavan sinua.”
”Niin, olet oikeassa”, Uniyö nyökkäsi muutaman kerran. ”Pitää vain miettiä, miten kysyn häneltä. En usko, että hän mielellään puhuu siitä.”
”Miten voit olla noin varma?” Yksisiipi kysyi hiljaa. ”Mistä edes sait ajatuksen, että hän salaa jotakin? Tiedät hyvin, että hän on aina ollut vähän…” Yksisiipi hiljeni ja katsahti heidän emoaan apeasti. ”Poissaoleva ja syrjäytyvä isän jälkeen. Tai no, hän ei jotenkin kuin kuulu joukkoon Jokiklaanin kissojen seassa. En osaa oikein selittää miksi, kun hän on kuitenkin jokiklaanilainen, mutta ehkä isän poissaolo vaikuttaa siihen.”
”Minä-”, Uniyö hiljentyi ja vilkaisi siskoaan silmiin. Hän katsahti taakseen ennen kuin kapusi pystyyn ja johdatti harmahtavan kissan pois soturien pesästä ja siitä leirin ulkopuolelle. Tammihuurre oli jo hereillä ja katsahti kahta siskosta kysyvästi. Yksisiipi huikkasi heidän menevän aikaiselle saalistusretkelle. Aamupartiot olivat ennättäneet jo lähteä vähän aikaa sitten ja Uniyö kiitti Tähtiklaania, ettei ollut joutunut mukaan. Hänellä kun oli kestänyt nukahtamisessa niin kauan ja sitten hän oli herännyt niin aikaisin ihmettelemään elämän menoa, taas.
”No niin”, Yksisiipi hidasti Uniyön hoppuilevaa kävelytahtia, ”mikä on homman nimi? Se taidat olla sinä, joka tässä salaa nyt jotakin.”
”En ajatellut, että olisi pitänyt kellekään kertoa, mutta aina tiesin, että sinä olisit ensimmäinen, joka huomaisi jotain”, Uniyö aloitti ja tuijotti siskoaan. ”Olet aina ollut meistä se tarkkanäköisin ja viisain.”
”Kiitos?” Yksisiipi kallisti päätään, kehottaen sisartaan menemään asiaan.
”Kuunvalo ei sitten saa saada tietää!” Uniyö uhosi ja Yksisiipi kurtisti kulmiana huolestuneena. ”En halua, että hän vetää herneet nenäänsä entisestään…”
”Ah, ymmärrän”, Yksisiipi nyökkäsi. Yksisiipi tiesi ja näki sen paremmin kuin kukaan muu, että Kuunvalo koki suurta kateutta Uniyön jatkuvasta menestyksestä ja pärjäämisestä elämässä. Yksisiipi oli taas tyytynyt kohtaloonsa olemalla se, joka toimi kahden riitaisan sisarensa välissä ja oli heidän tukenaan, oli tilanne mikä tilanne.
”Minä, tuota, äh. Tähtiklaani on kouluttanut minua öisin”, Uniyö sanoi sitten ja Yksisiipi katsoi mustaturkkista soturitarta epäuskoisena.
”Älä nyt hulluja puhu”, Yksisiipi naurahti sitten. ”Tähtiklaani ei puhu edes parantajille, saatika sitten tavallisille sotureille.”
”Se tässä se juju onkin”, Uniyö tokaisi. ”Minä en näemmä ole mikään tavallinen soturi.”
”Olet tosissasi”, Yksisiipi häkeltyi, kun Uniyö katsoi häntä vakavana.
”No olen olen! Minulle kerrottiin vähän aika sitten ennustus, johon minä liityn! Tähtiklaani on kuulemma suonut minulle jotain erityisiä voimia ja kykyjä, jota he ovat kouluttaneet minulle, jotta voisin hoitaa oman osani ennustusta. Uskon, että Tähtiklaani on vetäytynyt sen takia pois. On kuulemma nouseva kissa, jonka nousun jälkeen seuraa pimeys ja verenvuodatus”, Uniyö selitti kiihtyneenä, ”mutta sitten on nouseva joku kissa, jolla on kyvyt uniikit suonissaan ja liikkuu tähtien lailla. Yksisiipi, siinä ennustuksen osassa, joka koski minua, puhuttiin, että olisin puoliverinen kissa.”
”Muistatko sana sanaan sitä ennustusta?” Yksisiipi kysyi sitten totisena.
”Tuota… joo. On nouseva kissa tuhojen seasta, jota klaanit eivät ole koskaan kohdanneet. On tuleva kissa, jolla on kyvyt uniikit. Synkkyys peittää klaanit ja verenvuodatukselle ei näy loppua. Mutta, on nouseva vanhan ennustuksen jaloista klaanien yhdistäjä ja pelastaja, joka pelastaa klaanit tuholtaan. Vain puoliverinen kissa voi yhdistää kissat ja pelastaa kissat, ja hän liikkuu lailla tähtien, kyvyt uniikit suonissaan virraten”, Uniyö puhui. Yksisiipi tuntui vajoavan ajatustensa syövereihin, käyden ennustuksen sanoja läpi päässään.
”Eli… nousee luultavasti paha kissa, jolla on myös jotain voimia ja jonka noususta seuraa pahuutta ja verenvuodatusta”, Yksisiipi selitti. ”Mutta, sinulle on suotu jotain voimia ja suuria kykyjä, joiden tarkoituksena on auttaa lopettamaan se pahuus ja verenvuodatus?”
”Näin minä sen ymmärsin”, Uniyö nyökkäili. ”Mutta se puoliverisyys? Se ei käy järkeen”, Uniyö hiljeni hetkeksi. Entä jos… ”Enhän minä ole se paha kissa?”
”Mitä? No et! Sinä liityt siihen ennustukseen ainakin jollain tavalla, Uniyö, mutta et ole se paha kissa”, Yksisiipi nauroi. ”Et usko sitä itsekään. Kerrottiinko sinulle mitään muuta?”
”Tuota… kyllä, minä kuulin emon ääneen”, Uniyö nyökkäili. ”Hän puhui isän kanssa. Yhdessä kohtaa emo kiitti sitä, että oli saanut tulla turvaan Jokiklaaniin Hopeakäärmeeltä. Ja sitten hän palasi muiden kanssa jonkin katastrofin takia. Ja sitten… ja sitten emo puhui siitä, että pelkäsi pentujensa tulevan jonkun kaltaiseksi ja toivovan, että ne olisivat meidän isän.”
”Hetkinen… tuohan voi tarkoittaa ettei-”
”Ei, ei, kuuntele nyt”, Uniyö keskeytti hätäisesti. ”Myöhemmin emo tuli isän luokse ja kertoi, että heille on syntynyt kolme pentua ja että hänen oli pakko päästä kertomaan.”
”Mutta… isähän oli kuollut jo ennen kuin me synnyimme?” Yksisiiven aivot tuntuivat menevän lukkoon. ”Ei… ei se ole mahdollista. Emo oli isän oppilaskin.”
”No sitä minäkin”, Uniyö selitti. ”Siksi olen todella hämmentynyt.”
”Sanoiko hän ikinä isän nimeä?” Yksisiipi kysyi sitten.
”Sanoi”, Uniyö nyökkäsi. ”Ja se oli aina sama ääni.”
”Jos haluamme vastauksia tuohon, pitää kysyä emolta”, Yksisiipi totesi sitten. ”Ennustus on kyllä… hyvin outo. Joko et ole se kissa, joksi Tähtiklaani sinua sanoo mutta sinulla on toinen merkitys ennustuksen osalta tai sitten emolla on selitettävää…” Yksisiipi pohti. ”Mutta Tähtiklaani puhuu sinulle…”
”Sain vasta äsken tietää, että minulla on jotain kykyjä sun muuta. Ennen sitä ajattelin, että he vain kouluttivat minua”, Uniyö selitti.
”Mitä ne sinun kykysi ovat?”
”Minä… en oikeastaan edes tiedä”, Uniyö myönsi.
”Selvitä se niiltä Tähtiklaanin kissoilta”, Yksisiipi kehotti samalla, kun he palasivat takaisin leiriin päin. Matkalla he kävivät kalassa, jotta leiriin olisi jotain tuomista. ”Ja me selvitämme, mitä emo salaa. Yhdessä. Mutta ei vielä.”
Uniyö nyökkäsi. He tarvitsisivat oikean hetken saadaksene vastauksia emoltaan. Uniyön turkkia kihelmöi. Mitä salattavaa emolla oli?

------

”Hei taas”, Uniyö puhui, kun löysi itsensä taas unensa oudosta maailmasta. Oli hetken hiljaista ja Uniyö jo luuli, että tulisi olemaan yksin pidemmänkin aikaa.
”Tässä paikassa ei ole muuta kuin tyhjyyttä”, kissa puhui sitten, hengästyeenä. ”Yritin.”
”Juosta? Etsiä jotakin?” Uniyö kysyi.
”Niin”, kissa vastasi. Uniyö oli nyt täysin varma, äänen perusteella, että toinen kissa oli kolli. Hänen täytyi olla toisesta klaanista, koska Uniyö ei ollut koskaan kuullut hänen ääntään. Tai, mistä hän voisi ikinä tietää.
”Kuule… tuntuu hassulta kutsua sinua ’ääni-siellä-jossain’”, Uniyö naurahti. ”Mitä jos annamme toisillemme nimet?”
”Annat minulle varmasti jonkin aivan päättömän nimen”, kolli vastasi.
”Älä tuomitse ennen kuin kuulet sen”, Uniyö napautti kollille. ”Mitä sanoisit… nimestä Viima?”
Kolli oli hetken hiljaa, kunnes vastasi, jopa hieman yllättyneen närkästyneesti. ”Kuulostaa ihan mukiinmenevältä. Kelpuutan.”
Uniyö hykersi huvittuneena. ”Onko sinulla nimi minulle? Jonka voisin ’kelpuuttaa’?”
Kolli murahti, mutta ei sanonut mitään pieneen hetkeen. Uniyö odotti kärsivällisesti, mutta miltei heti kolli puhui jo: ”Kaiku.”
”Kaiku?” Uniyö hämmentyi. ”Mistä moinen nimi?”
”Eikö kelpaa?”
”En minä sitä”, naaras älähti, ”se on minusta… todella kaunis. Mietin vain miksi.”
”En tiedä”, kolli tokaisi. ”Se tuli ensimmäisenä mieleeni. Olen yksin, kukaan ei vastaan, kunnes sinä puhut. Vastaat kuin kaiku.”
Uniyö hymyili kollin vastaukselle. Ehkä Kaiku viittasi jotenkin siihen, että kolli koki Uniyön jakavan jotain, joka yhdisti heitä?
”Mistä itse keksit Viiman?” kolli kysyi sitten kuin haastellen.
”Olet kuin tuulen voimakas tuulahdus, kipakka, mutta hyvä”, Uniyö vastasi, katsellen ympärilleen. ”Vahva persoona, mutta silti lempeä.”
Kolli tuhahti. ”Mitäs neiti Kaiku tekee mielellään?”
”Mitä soturit nyt tekevät-”
”En kysynyt sitä”, kolli keskeytti heti. ”Kysyin, mitä SINÄ teet mielelläsi, en mitä soturit tekevät mielellään. Kaikki nyt tietävät, mitä soturit tekevät.”
Uniyö nyökkäsi itselleen muutaman kerran. Hyvä huomio. ”Minä…” Uniyö pysäytti itsensä. Hänen piti miettiä tarkkaan, ettei paljastaisi klaaniaan. ”Pidän ympäristöni tutkimisesta ja sen tarjoamista hyödykkeistä, kuten puista, joista, lammista, piilopaikoista… Pidän myös auttamisesta. Tuntea tuulen turkillani kun kuljen.”
”Se oli paljon parempi vastaus kuin se, mitä olit aluksi sanomassa”, Viima tokaisi ja Uniyö oli varma, että jos olisi nähnyt kollin kasvotusten, olisi todistanut kollin silmien pyöräytyksen.
Ehkei tämä paikka ollutkaan niin kamala, varsinkaan nyt kun he alkoivat tulla juttuun paremmin ja keskustelivat ties mistä.

luku 8.

the heart wants what it wants

Taivaannova ja Kastelintu olivat menneet eräänä yönä Kuulammelle, jotta he voisivat korjata tapahtumat. He olivat ensin olleet kahdestaan tähtien ja lammen kimalluksessa, mutta paikalle oli tullut Kastelintu. Taivannova oli iloinen siitä, koska tämän he hoitaisivat loppuun, myös kolmestaan kuten he olivatkin aloittaneet sen. Mutta Taivaannova ei tiennyt miten ja se sattui häntä. Entä jos asiat menisivät vielä pahemmin?

Kuulammella kolmikko sai näyn. Siinä he johtivat klaanit pois pimeydestä, ei pimeyteen. He olivat tehneet asiat täysin päinvastoin, verrattuna siihen, mitä heidän piti. Taivaannovaa kadutti. Hänen olisi pitänyt luottaa vaistoihinsa, eikä mennä siten, miten järki tahtoi. Vaan sydän.

Kolmikko puhui Sudenlaulun kanssa, joka tiesi ennustuksista ja tahtoi auttaa kolmikkoa. Taivaannova oli huojentunut, heillä oli siis pieni mahdollisuus korjata kaikki vääryydet, mitä he olivat tehneet. Taivaannovaa tosin pelotti, entä jos heidän suunnitelmansa ei toiminut?

He saivat puhuttua Taivasklaanin päällikölle, Hallatähdelle. He saivat myös Yönkajon lauman johtajan suunnitelmaan mukaan, joten he saisivat apua kaikilta suurilta tahoilta. He selviäisivät tästä, yhdessä.

Taivaannova yllättyi, kun hän kuuli, että heidän isänsä tiesi ennustuksesta. Häntä hämmenti se, koska kukaan heistä ei ollut kertonut siitä kenellekään muulle kuin parantajalle ja päälliköille. Mutta Tulikukka oli heidän puolellaan ja lupasi auttaa kolmikkoa, mikäli jossain tarvittaisiin apua.

Sitten tuli taistelu. Yönkajon lauma hyökkäsi Taivasklaaniin, joten muut klaanit menivät auttamaan pulassa olevaa klaania. Kolmikko oli siellä täysissä voimissaan - siellä he saivat täydet voimat auttaa klaaneja. Olivathan he ennustuksen kolmikko. Kun taistelu oli ohitse, klaanipäälliköt sopivat uuden kohdan soturilakiin. Klaanit tulisi auttamaan toisiaan, että aina tulisi olemaan viisi klaania. Taivaannova hymyili, sillä he olivat tehneet sen. Mutta hänellä oli yksi pieni pelko ja ajatus - oliko ennustus vielä ohitse? Olisiko se koskaan ohitse?

Eräänä aamuna, kun Taivaannova oli ollut sisariensa Jääruusun ja Kastelinnun kanssa metsällä ja he kävivät samalla keskustelua taistelusta, joka tapahtui Taivasklaanin reviirillä, Taivaannova oli huomannut liikettä silmäkulmassaan. Naaras oli katsonut hämmentyneenä liikkeen suuntaan ja oli ollut ihmeissään, kun oli nähnyt tummanharmaa turkkisen tähtiklaanilaisen puskassa, katselemassa kolmikkoa outo ilme kasvoillaan. Taivaannova oli kääntynyt sisariensa puoleen.
“Outo kysymys, mutta näettekö tuolla mitään?” Hän ihmetteli ääneen ja Jääruusu sekä Kastelintu kääntyivät katsomaan. Kaksikon katseet vaeltelivat ja he pudistivat päätään.
“Ei siellä ole mitään”, Kastelintu sanoi ja kohautti olkiaan. “Ehkä näit väärin”, hän jatkoi ja se sai Taivaannovan karvat pystyyn. Hänellä oli tunne, että tiesi kollin entuudestaan, mutta ei ollut aivan varma siitä. Muistiko hän vain väärin ja sekoitti hänet johonkin muuhun henkilöön?

Mutta Taivaannovan sisaret eivät nähneet mitään. Mutta hän näki ja se sai Taivaannovan varovaiseksi. Oliko hän tehnyt jotain? Mitä tapahtuu?

Taivaannova oli jäänyt partiosta jälkeen, jotta oli päässyt puhumaan tähtiklaanin kissan kanssa. Kolli esitteli itsensä Punaturkiksi. Eniten kuitenkin Taivaannovaa ihmetytti se, että kollilla ei ollut mitään viestiä hänelle. Ei ennustusta, ei mitään.

Kyllä he vielä ratkaisivat, mitä Punaturkki tarvitsisi, jotta pääsisi kotiin. Asia tuntui Taivaannovasta epämiellyttävältä, mutta hän ei voinut sille mitään. Kyllähän Punaturkilla olisi ikävä takaisin Tähtiklaaniin.

***

Punaturkkinen naaras Rakkaus katseli Punaturkkia kauempaa. Hänen sydämensä jyskytti rinnassa, kuin se haluaisi ulos sieltä ja käski häntä menemään tummanharmaan kollin luokse. Ja ennen kuin Rakkaus kerkesi sanomaan mitään, hän oli jo astelemassa Punaturkin luokse, kun kolli makasi maassa ja nuoli tassuaan ja pyyhkäisi sillä korvantaustaansa. Rakkaus oli päätäpahkaa rakastunut kyseiseen kolliin, mutta koska hän oli muinainen kissa - sellainen, jolla ei voisi olla omaa rakkautta.

Voisivatko he ikinä olla mitään? Olisiko heillä mahdollisuutta onneen? Sitä Rakkauden sydän halusi totisesti tietää. Mutta sitä ennen, hän viettäisi aikaa Punaturkin kanssa. Jos heillä voisi olla mitään mahdollisuutta onneen.

***

Taivaannova oli päässyt rajapartioon Olkitassun, Kolibrin, Kimalletassun ja Saarnisiiven kanssa. Partiointi oli mennyt ihan normaalisti, kunnes Taivaannova oli kuullut parkahduksen äänen kauempaa. Naaras oli lähtenyt katsomaan äänen suuntaan ja oli järkyttynyt huomatessaan ruskean naaraan synnyttämässä pentuja.

Se oli saanut Taivaannovan liikkeelle ja auttamaan naarasta.

Lopulta, kun synnytys oli sujunut helposti samalla kun Punaturkki oli auttanut Taivaannovaa ohjeistamaan synnytyksessä ollutta naarasta, Taivaannova järkyttyi emon kysymyksestä.
“Voisitko viedä pentuni klaaniisi?” Pimeyssielu oli kysynyt ja purrut hammasta, jotta ei antaisi periksi ja peruisi kaikkea sanomaansa. “Pennut tarvitsevat.. turvaa ja suojaa. He tarvitsevat sinua.” Taivaannova oli vain katselut neljää pentua, jotka pyörivät emonsa vatsan äärellä. Hänen sydämensä pakahtui pennuista ja hän katsahti vieressä olevaan Punaturkkiin, joka katseli pentuja mietteliäänä. Punaturkki käänsi katseensa Taivaannovaan ja nyökkäsi pienesti, joten Taivaannova suostui ottamaan erakon pennut Myrskyklaaniin. Mikäli Heinätähti suostuisi, mutta mikä klaani ei auttaisi apua tarvitsevia pentuja?

“Heinätähti, minulla on suuri kysymys”, hän puristi hampaitaan yhteen astuessaan syvemmälle Heinätähden pesään. Heinätähti katsoi Taivaannovaa ja viittoi hänet istumaan.
“Kysy pois”, hänen päällikkönsä vastasi. Joten Taivaannova selitti, että mitä rajapartiossa oli tapahtunut. Heinätähden ilme oli surullinen, kun hän kuuli pentujen kohtalosta.
“He.. tarvitsevat minua”, Taivaannova lopetti. Heinätähti oli hiljaa hetken aikaa, kunnes nyökkäsi.
“Jos pentujen emo tahtoo niin, niin toteutetaan hänen tahtonsa”, hän sanoi ja Taivaannova kiitti ja poistui pesästä. Hän haki mukaansa Jääruusun, sillä Kastelintu oli jossain muualla. Jääruusu oli ollut ihmeissään, kun Taivaannova oli selittänyt hänelle asian.

He saapuivat parin päivän päästä Pimeyssielun luokse ja olivat ottaneet mukaansa kaksi pentua Myrskyklaaniin. Kaksi siskoa, jotka Pimeyssielu oli nimennyt Liekkipennuksi ja Roihupennuksi. Taivaannovan sydän oli murtunut pentujen emon katseesta, mutta hänen oli pakko toimia. Pentujen vuoksi, sillä pennut tarvitsivat paikan, jossa olisi turvallista. Mutta mikä oli erakon pelko? Mitä naaras oli pelännyt niin paljon, että antoi kaksi pentua pois? Leiriin päästessään, Taivaannova oli kertonut pentujen nimet, eikä selitellyt enempää. Taivaannova oli mennyt pentutarhaan ja oli pahoitellut Tuulihännälle, että naaras sai kaksi pentua lisää jota joutui imettää. Tuulihäntä oli vain pudistellut päätään ja hymyillyt. Pennuille ei olisi ollut muita imettäjiä, joten Taivaannova oli ollut iloinen, kun Tuulihäntä otti heidät suojaansa. Mutta hän kuiskasi pentujen korvaan, että lupasi tulla käymään aina kun oli mahdollista. Pennuilla ei ollut muita.

Pennut tunsivat jo Taivaannovan tuoksun ja ryntäsivät ulos pentutarhasta kun huomasivat hiekanoranssin naaraan saapuneen. Liekkipentu loikkasi Taivaannovan häntään kiinni ja Roihupentu koitti roikkua hänen selässä. Taivaannova istui paikallaan ja nauroi malttamattomina oleville pennuille.
“No niin, oletteko valmiina kiertämään leiriä?” Taivaannova uteli ja katsoi pentuja, jotka pyörivät hänen ympärillään. Pennut olivat malttamattomia ja Taivaannova lähti esittämään heille leiriä. Taivaannova hymyili kauaempana olevalle Kastelinnulle, joka katsahti kahta pentua ja heidän kanssa olevaa Taivaannovaa.

Pennut olivat kierroksesta väsyneitä. Taivaannova palautti heidät takaisin pentutarhaan ja Taivaannova huokaisi. Pennut olivat kivoja. Miksi hän ei ollut ikinä huomannut sitä aikaisemmin? Taivaannova mietti.

**

Rakkaus oli musertunut välillä palasiksi, kun hän oli nähnyt, että hänen ympärillä olevat kissat saivat luvan onneen ja alkoivat kasvattamaan perhettä ympärillään. Kun taas hänellä ei ollut mahdollisuutta pentuihin. Kaikki oli kielletty. Hänellä ei ollut mahdollisuutta omaan perheeseen, sillä kaikki kissat olisivat hänen perhettään. Joten hän musertui, joutui kasaamaan itsensä kasaan, kunnes joutuisi taas kokea sen, kun sydäntä puristaisivat terävät kynnet, jotka saisivat hänet palasiksi.Hän kokoaisi itsensä uudestaan ja uudestaan, mutta hän hajoaisi yhtä monesti.

**

Taivaannova oli metsällä ja huomasi kauempana olevan Punaturkin. Taivaannova keskeytti metsästyksen ja meni tummanharmaan kollin luokse.
“Pennut voivat hyvin”, Taivaannova sanoi ja hymyili.
“Tiedän. Kiitos on sinun”, Punaturkki sanoi kohauttaen olkiaan. Taivaannova heilautti korviaan.
“Heillä pitää olla joku paikka, missä he voivat kokea olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Joku paikka, mitä he voivat kutsua kodikseen”, Taivaannova sanoi ja katsahti Punaturkkia meripihkanvärisiin silmiin.
“Ehkäpä”, Punaturkki sanoi vaikuttaen etäältä ja mietteliäältä.
“No, minä jatkan metsästystä”, Taivaannova sanoi lyhyesti ja alkoi lähteä pois. Hän kuitenkin kääntyi vielä katsomaan Punaturkkia. “Nähdään myöhemmin, Punaturkki”, hän hyvästeli ja loikki takaisin saaliin hajujen perään, jättäen Punaturkin yksin.

Taivaannova vaani edessään olevaa myyrää. Se heilutti viiksiään nopeaan tahtiin tutkiessaan ympäristöään. Taivaannova asteli hitaasti eteenpäin, kunnes saapui parin hännänmitan päähän. Taivaannova loikkasi, saaden sen kiinni ja tappoi myyrän nopeasti. Hän kiitti Tähtiklaania saaliista ja peitteli myyrän lehdillä, jotta voisi hakea sen myöhemmin. Sitten hän otti uuden vainun ja lähti seuraamaan oravan hajujälkeä. Se kuitenkin sekottui Punaturkin hajuun, joka sai Taivaannovan hämmentyneeksi. Hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, etsien kollia. Kuitenkin samalla hetkellä hän tunsi kyljessään turkin kosketuksen. Taivaannova kääntyi salamana ympäri ja katsahti yhtä hämmentyneen näköistä Punaturkkia. Taivaannova ei sanonut mitään, sillä hänellä oli mielessä vain yksi asia. Sellainen, jota hän ei voisi sivuuttaa.

Joten, he kaksi pystyivät koskettamaan toisiaan.

Myöhemmin, Taivaannova oli saanut idean, että Punaturkki voisi tulla katsomaan pentuja. Hän tahtoi, että Punaturkki näkisi, millaiset pennut olivat. Tapaaminen oli myös turvallinen, sillä kukaan muu ei nähnyt tummanharmaata kollia paitsi hän itse. He astelivat sisälle leiriin ja Taivaannova tervehti vartiossa ollutta Ilveskuuraa. Valkea kolli nyökkäsi pikaisesti takaisin ja Taivaannova asteli ensin tuoresaaliskasalle, jonne tiputti saalistamansa saliit. Tuoresaaliskasa näytti pienemmältä kuin normaalisti, sillä lehtikato lähestyi uhkaavana ja lehtisade oli alkanut tiputtamaan lehtiä maahan. Sen jälkeen hiekanoranssi naaras meni kohti pentutarhaa. Kuten normaalisti, kaksi pentua loikkivat häntä vastaan, mutta pysähtyivät hämmentyneenä. Kahden pennun katseet liukuivat Taivaannovan vieressä olevaan Punaturkkiin.
“Kuka hän on?” Liekkipentu kysyi silmät säihkyen. “Hänellä on upea turkki!” Naaras sanoi ja loikkasi lähemmäksi katselemaan Punaturkkia. Punaturkki katsoi pentuja silmät selällään.
“Miksi HE näkevät minut?” Punaturkki kysyi ja peruutti muutaman askeleen. Punaturkki katsoi järkyttyneenä kahta pentua, jotka pyörivät kollin ympärillä. Taivaannovankin turkkia pisteli ja hän katseli ympärilleen, ettei muut näkisi kahden pennun höpinöitä. Tosiaan, Punaturkki oli oikeassa. Miksi Roihupentu ja Liekkipentu näkivät kollin?
“Miksi hänellä on tähtiä turkissaan?” Roihupentu kysyi ja kosketti tassullaan Punaturkin turkkia. Punaturkki säpsähti pennun kosketuksesta, mutta ei väistynyt.
“Noh, ainakaan en ole enää ainoa joka näkee sinut”, Taivaannova naurahti pienesti ja pudisti päätään. Mitä tästä oikein tulisi? Hän mietti, mutta katseli pentuja sydän täynnä rakkautta. Tätä hänen sydän oli halunnut. Pentuja - tässä tapauksessa hän oli pelastanut pennut. Ja nyt hän toimisi heidän oppaanaan elämässä niin kauan, kun rakkautta riitti. Ja sitä kyllä riittäisi.

//jälleen kerran vähä välitarinaa ja tää oli vähän tämmöne aika lame ku en keksiny mitää mut noh :DD tuntuu etten muita teekkää XD

Ensimmäinen luku - Perhonen

Kuului vain yksi ääni, oli aina kuulunut vain yksi ääni, mutta aina oli ollut kaksi suurta kissaa vieressä. Mutta vaikka kuuluikin vain yksi ääni, tuntui kahden kissan rakkaus. Sanattomasti toinen, keneltä tuli vatsan täyttävää herkullista maitoa, ilmaisi olemmassaolonsa ja rakkautensa.
Ja taas joku huitaisi. Voisi jo lopettaa, kun ei tunnu kivalta, jos toinen aina potkii! On muutakin ajateltavaa kuin veljen… tai siskon? Kipinäpentu ei ollut ihan varma. Mutta hei, maito ainakin oli hyvää. Ja lämmintä. Emon vatsa oli lämmin ja rauhoitti taas kerran pienen, kipakan pennun syvään uneensa.
Isä oli Lehmussydän. Ja emo Tuulihäntä. Veli oli Valopentu ja sisko Tuikepentu. Sen Kipinäpentu oli oppinut. He olivat näitä karvakasoja tässä vieressä ja kaksi sisarusta möyrivät aina aivan iholla. He lämmittivät, kun oli viileä yö. Niin myös emon tuuhea häntä. Kipinäpentu pohti, oliko hänellä itsellään millainen häntä. Ainakin sellainen oli, kun hän sitä liikutteli. Tai ainakin uskoi tekevänsä niin. Maa tassujen alla oli pehmoista. Olikohan kaikkialla sellaista? Kuka tuo on? Haju on tuttu. Ja ääni. Miksiköhän emo ei puhu? Kaikki muut puhuvat. Jatkuvasti.
Ja nyt pentua ärsytti. Liikaa ärsykkeitä ympärillä. Puhetta, pienten pentujen leikkien ääniä, liikettä joka puolella… ei Kipinäpentu enää pystynyt keskittymään… mihin hän olikaan keksittynyt aikaisemmin.
Tällainen typerä pimeys alkoi ottaa pentua päähän. Ympärillä kissat kulkivat ja maailmassa oli pakko olla jotain muutakin kuin ikuista pimeyttä! Pakko!
Ja niin myös oli. Kirkas, valkoinen turkki aivan silmien edessä häikäisi pienen pennun silmiä ja hän joutui räpyttelemään niitä muutaman kerran kuin varmistaakseen, että oikeasti näki mitä näki. Pennun pää pyöri kuin pöllöllä, kun hän katseli ympärilleen.
”Kipinäpentu avasi silmänsä”, tuttu ääni, isän ääni, sanoi. Kipinäpentu nosti katseensa ylmepänä olevan kollin silmiin. Tuolta isä siis näytti. Hänellä oli hienoja raitoja turkissaan ja- emolla oli täysin valkoinen turkki. Kahdella muulla pennulla, Kipinäpentua isommalla pennulla, oli toisella beige turkki ja toisella upea raidallinen turkki. Kipinäpentu katsahti alaspäin ja sitten yritti nähdä oman turkkinsa, pyörien vallattomasti, kunnes lopulta lensi nurin. Tassujen askellus oli yhä hataraa pienelle pennulle eikä oma itsensä näkeminen ilman heijastavaa vettä ollut helppo tehtävä.
Tuulihäntä nosti lopulta Kipinäpennun takaisin sammalista ja höyhenistä rakennettuun petiin, lipoen pennun turkin puhtaaksi. Kipinäpentu katsoi odottavasti emoaan.
Mutta se oli Lehmussydän, joka vastasi: ”Sinulla on oranssi turkki. Ja valkea rinnus, niin kuin minulla. Pääset vielä näkemään turkkisi koko sen loistossa.”
Kipinäpentu katsahti alas omaan tassuunsa. Se oli tosiaan oranssi. Ja rinnus oli vaalea, hieman likaisen vaalea, mutta silti. Ja tuuhea häntä. Niin kuin emolla. Ja hänen sisaruksillaan. Tuikepennulla oli jo nyt tuuhea turkki, kun taas Valopennulla oli paljon hillitympi turkki. Se ei paistanut esiin hänen siskojensa turkkien joukosta, mutta oli silti Kipinäpennun mielestä hyvin kaunis.
Ja sitten Tuikepentu avasi silmänsä. Kipinäpennun viikset värähtivät, kun heidän katseensa kohtasivat sen jälkeen, kun raidallinen pentu oli katsellut ympärilleen. Toinen oranssi, toinen vihreä. Kauniit silmät. Emolla ja isällä oli molemmilla vihreät, mutta eri sävyiset. Isällä oli… jotenkin tummemmat, ehkä jopa kirkkaamman vihreät ja emolla vaaleammat, ehkä kellertävämmät isän silmiin verrattuna.
Valopentu kapusi istumaan, vilkuillen ympärilleen kuin vauhkoontunut saalis. Hänen silmänsä olivat… jotenkinkellertävän vihreät, mutta paljon kellertävämmät ja ehkä jopa harmahtavat verrattuna emon silmiin.
”Kaikilla on kauniit silmät”, Lehmussydän kommentoi ja Tuulihäntä nyökkäsi hyväksyvästi, hymyillen leveästi. ”Oho. Sinulla on eriväriset silmät.”
Kipinäpentu tuijotti sisaruksiaan ja sitten vanhempiaan. Millaiset hänen silmänsä olivat?
”Ai millaiset silmät?” Tuikepentu kysyi ja Kipinäpentu näki emonsa silmissä oudon tunteen välähtävän heti, kun pentu oli avannut suunsa. ”Minkä väriset?”
”Entä… minun?” Valopentu kysyi varovaisesti. Kipinäpentu kurtisti kulmiaan, mutta perheen keskustelu jäi taka-alalle, kun hän huomasi maassa kävelevän oudon, pienen otuksen. Sillä oli monta jalkaa ja se kulki nopeasti pesän poikki suurine jalkoineen. Se jahtasi pientä muurahaista, joka kantoi mukanaan pientä lehden palaa.
”-toinen on oranssi”, Lehmussydämen ääni palautti Kipinäpennun takaisin käynnissä olevaan keskusteluun. Kipinäpentu hermostui. Miksei hänelle kerrotty mitään, hän oli avannut silmänsä ensimmäiseksi!
”Entä minun?!” Kipinäpentu älähti, turkki pystyssä. ”Minä avasin silmäni ensimmäisenä! Millaiset minun silmäni ovat!?”
Emo hymyili ja vilkaisi isää. ”Sinulla on hieman kellertävän vihreät silmät.”
Kipinäpentu röyhisti rintaansa ja hymyili. Ja emon hymy tuntui vain olevan leveämpi, kuka tietää mikä sen syy oli, mutta Kipinäpentu uskotteli, että hänen ja hänen sisaruksiensa silmien avaamisella täytyi olla syynsä sille.

Kipinäpennusta oli toisinaan aivan kamalan turhauttavaa vain makoilla pedillä. Ja tylsääkin joskus, ainakin siihen asti kunnes hän keksi tarinoita päässään. Joskus hän kuvitteli, että pienet muurahaiset, jotka kulkivat pesän lattian poikki suorittivat vaarallista tehtävää, jonka menestys vaikuttaisi koko metsään. Toisinaan taas pesän katosta tulevat auringonsäteet olivat omat otuksensa, jotka olivat elossa ja kisasivat keskenään siitä, kuka olisi pisimpään valoisana. Toisinaan taas pienet höyhenet, jotka sammapetiin oli ujutettu pehmikkeeksi olivat myös elossa ja kun Kipinäpentu niitä puhalteli, ne kisasivat siitä, kuka lentäisi pisimmälle.
Toisinaan taas Kipinäpentu kuvitelli itsensä juoksemassa puiden oksilla ja toisinaan taas näki itsensä saalistamassa muiden kissojen kanssa. Ja joskus hän taas kuvitteli itsensä suurelle seikkailulle kaukana reviireistä.
Kipinäpentu piti kovasti myös niistä päivistä, jolloin he leikkivät keskenään. Valopentu oli toisinaan vähän ujohko leikeissä, mutta Tuikepentu oli rohkeampi ja rajumpi. Joskus, onneksi harvemmin, Kipinäpentu ei aina huomannut olevansa kovin äkkipikainen ja innostuvansa niin kovasti, että saattoi olla liiankin kovakourainen.
Kipinäpentu piti kyllä niistäkin päivistä, jolloin antoi vain mielensä vaeltaa. Mutta niitä päiviä oli nyt vähemmän, kun hän ja hänen sisaruksensa olivat päässeet kunnolla käpälilleen ja temmelsivät päivät pitkät pentutarhassa leikkien kuka ties mitä.
Tuikepennun silmät olivat kyllä niin nätit, olihan niissä kahta eri väriä. Valopennun silmätkin olivat hienot, vaikka eivät niin kirkkaan väriset kuin Tuikepennun. Pentutarhassa ei ollut niin paljon väriä verrattuna leiriin ja leirin ulkopuoliseen maailmaan.
Kun kolmikko pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan pentutarhan ulkopuoliseen maailmaan, eli leiriin, oli jokaisella heistä silmät levinneet. Kipinäpentu oli siitä niin kovin hämmästynyt, että leirissä oli niin paljon kissoja ja värejä ja menoa. Ja melua. Hänen oli vaikea keskittää ajatuksensa yhteen asiaan ja sitten vielä kuunnella isän ohjeita, kun taivaan poikki lensi joutsen, joka päästi kovaäänisen kaakatuksen ja kun kirjavia kissoja kulki joka suunnasta toiseen ja kun kissat puhuivat kaikesta.
Kun Tuikepentu ja Valopentu olivat jo menossa, Kipinäpentu häkeltyi ja kompuroi heidän peräänsä. Oliko isä sanonut jotain tärkeää? Jotain, jota pitäisi muistaa. Hän kaiveli isän sanoja päästään, mutta ei vain muistanut enää mitään.
Hän kääntyi katsomaan isää ja nielaisi. Hänen olisi pitänyt kuunnella! Miksei hän muistanut, mitä isä oli sanonut? ”Isä… voitko toistaa vielä, mitä sanoit?”
”Tietenkin”, Lehmussydän nyökkäsi hymyillen. ”Älkää poistuko leiristä ja katsokaa eteenne. Ja pysykää poissa muista pesistä.”
”Ah, selvä, kiitos!” Kipinäpentu nyökkäsi ja juoksi sitten siskonsa ja veljensä perään, jotka jo kulkivat monen ketunmitan päässä.
Valopentu varoi isoja kissoja jatkuvalla syötöllä kun taas Tuikepentu kulki paljon varmemman ja rauhallisemman oloisena. Kipinäpentu oli se kolmikosta, kenen pää pyöri ja kenen korvat heilahtivat jokaisen äänen perässä. Vahva, jopa pistävä tuoksu iski päin näköä erään pesän kohdalla ja Kipinäpentu jäi jälkeen sisaruksistaan. Pesästä astui ulos valkomusta kolli, joka tuijotti Kipinäpentua suurilla sinisillä silmillään.
”Kappas, Kipinäpentu”, Sudenlaulu tervehti pentua. Sudenlaulun Kipinäpentu muisti, kolli oli käynyt muutaman kerran pentutarhassa. ”Tutkimassa leiriä?”
”Joo! Mutta mikä tuo ällöttävän pistävä haju on?” Kipinäpentu nyrpisti nenäänsä. ”Sinäkin haiset hassulta, mutta et pistävältä.”
”Ne ovat yrttien hajut”, Sudenlaulu selitti. Valopentu ja Tuikepentu tulivat lähemmäs. ”Ne saattavat muiden kissojen nenään haista pistävältä, mutta parantajalle ne ovat sama asia kuin saaliseläimen haju tavalliselle soturille.”
”Ne haisevat jännitäviltä”, Valopentu sanoi hiljaa. ”Onko niitä… onko niitä paljon?”
”Niin paljon, jotta niillä voi hoittaa mahdollisimman monta sairasta ja loukkaantunutta kissaa”, Sudenlaulu kertoi. ”Ilman parantajaa ja noita yrttejä olisi moni kissa menettänyt henkensä.”
”Vau, sinä teet tärkeää työtä”, Tuikepentu kehui.
”Tulkaa! Jatketaan matkaa!” Kipinäpentu hihkaisi yllättäen nähdessään kauempana yksinäisen perhosen. Hän juoksi sen perään päätä pahkaa eikä jäänyt odottamaan sisaruksiaan. Perhonen lehahti nopeasti korkealle ilmaan, pienen pennut saavuttamattomiin ja räpytteli kauas pois leiristä, piikkiherentunnelin ylitse.
Lehmussydän ja Tuulihäntä tulivat hetken päästä hakemaan pentunsa takaisin pentutarhaan. Pennut selittivät jokainen innoissaan siitä, miten hieno leiri oli ja millaista heillä oli sen pienen hetken aikaa ollut. Pentujen vanhemmat olivat nähneet pentujensa innon, kun olivat kauempaa heidän menoaan seuranneet. Kipinäpentu mietti hetken aikaa vielä sitä perhosta, kunnes se jo unohtui ja hän oli jo seuraavan tehtävän äärellä, oli nimittäin ruokaika.
Uni maistui aina makeasti lämpimän maidon jälkeen ja Kipinäpentu kääriytyikin kerälle emonsa vatsaa vasten. Hän tunsi muutaman hellän lipaisun ja hymyili ennen kuin nukahti.

14. luku - Lehtisateen toivo

Toisinaan heräsin kynnet upotettuina sammalpetiini. Ja silloin olin aina varma, että olin nähnyt unta Leijonahampaasta tai ainakin jotain siihen liittyvästä. Nyt muistin uneni selkeästi. Olin nähnyt unta siitä hetkestä, kun hän oli tönäissyt minut alas ja…
Ravistin päätäni heittääkseni ajatuksen pois mielestäni. Täksi päiväksi en halunnut hiirenaivoista olotilaa, sillä Aamutassu ei ansainnut sitä.
Koko olemukseni jähmettyi sen ajatuksen jälkeen. Aamutassu ei ansainnut… sitä? Koko tämä suunnitelmani oli juuri sen takia, jotta… jotta…
Kaikki sisälläni tuntui pysähtyvän. Halusin satuttaa Leijonahammasta niin syvästi kuin mahdollista ja pennun menetys olisi se paras keino, aivan kuten Leijonahammas oli tehnyt minulle, mutta… Aamutassu ei… Ei se ollut Aamutassun kohtalo. Vai oliko? Olisiko naaraan tarkoitus vain… vain kärsiä isänsä tekosista?
Aamutassu loikki leirin poikki oppilaiden pesästä klaaninvanhimpien pesään. Oppilas huomasi mestarinsa olevan hereillä ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Minä tuijotin oppilasta, mutta oppilas ei tainnut huomata kauhistunutta katsettani.
Ravistin päätäni taas, toivoen, että pääni ajatukset jättäisivät minut rauhaan ja antaisivat minun toteuttaa suunnitelmani. Mutta tiesin jo siinä hetkessä, että se ei ollut enää yksinkertaista. Mutta mitä muutakaan minulla oikein oli kuin… kuin se kosto?

Aamutassu oli… hän oli taitava oppilas. Viherlehti oli kukoistuksessaan ja Aamutassu saalisti kuin soturi. Hän liikkui sulavasti ja hänen liikkeensä olivat kuin oikean jokiklaanilaisen kissan. Hän ui kuin kala, hän taisteli parhaansa mukaan ja hän eli kuin jokiklaanilaiset.
Hän oli liian aurinkoinen ja iloinen. Hänessä ei ollut sitä synkkyyttä, joka Leijonahampaassa oli. Räpäytin silmiäni häkeltyneenä. Aamutassussa ei ollut miltei mitään samaa Leijonahampaaseen verrattuna. Ravistin päätäni ja keskityin seuraamaan Aamutassun taisteluharjoituksia Sumutassua vastaan. Aamutassu taisteli enemmän ketteryytensä avulla kuin voimansa, jota Sumutassulta löytyi selkeästi enemmän. Tunsin pientä ylpeyttä. Olin opettanut oppilaastani viisaan ja älykkään.
Toisinaan Korppivarjo opetti myös Aamutassua eikä oppilas pannut pahakseen. Ja molemmat heistä selkeästi pitivät siitä, että pääsivät viettämään enemmän aikaa keskenään. Aamutassu piti myös erityisesti siitä, että pääsi oppimaan enemmän ja enemmän soturinelämästä ja taistelemisesta ja saalistamisesta.
Aamutassu painoi Sumutassun maata vasten ja hänen kasvoilleen piirtyi voitokas ilme. Hymyilin tyytyväisenä Aamutassulle ja nyökkäsin. Hänestä oli kehittynyt ovela taistelija.
Illan hiipiessä järven ylle, olin jo aterioimassa kalani äärellä. Korppivarjo oli määrätty iltaiseen partioon ja toivoin vain, että kolli ei joutuisi kovinkaan myöhään viipymään poissa leiristä.
”Hei, Kuunvalo”, Aamutassu tervehti ja nostin katseeni kalastani. Oppilas kantoi vesimyyrää ja laski sen kalani viereen. ”Saanko syödä kanssasi?”
”Toki”, nyökkäsin. Vielä kuu sitten en olisi varmasti antanut oppilaani syödä kanssani. Mutta nyt? En edes tiedä miksi tai mitä tunsin. Aamutassu asettui viereeni ja repi myyrästään palasen.
”Missä sinun isäsi on?” Aamutassu kysyi sitten utealiaalla äänellä ja lihakseni jännittyivät. Katsahdin oppilasta. ”Tai siis kun… sinulla on emosi Kirkaskuu ja kaksi siskoa. Mutta entä sinun isäsi?”
”Minun isäni… en koskaan tavannut häntä”, myönsin sitten. ”Hän oli Jokiklaanin päällikkö, Yötähti.”
”Vau!” Aamutassu henkäisi siniset silmät tuikkien. ”Millaistahan olisi, jos oma isä tai emo olisi klaanin päällikkö?”
”En tiedä”, kohautin lapojani. ”Ehkä silloin olisi kovat paineet siitä, että olisi mahdollisimman hyvä soturi.”
”Minulla ei ole sen suhteen paineita”, Aamutassu totesi kovin tyynesti ja katsoin oppilasta. Kasvoni piirteet menivät huolestuneeksi. ”Ei minulla ole täällä vanhempia.”
”Niin… mutta… he ovat varmasti ylpeitä?” yritin, vaikka en tiedä miksi.
”Ken tietää”, Aamutassu sanoi. Miksi hän oli niin kovin… neutraali sen suhteen ettei hänellä ollu vanhempia? ”Minulla on kaikki mitä tarvitsen täällä. En ole koskaa kokenut tarvetta vanhemmille. Minulla oli Pihkakäpälä hoitamassa, minulla on sinut ja Korppivarjo ja tämä koko klaani. Minulla on ystäviä. Minä tarvitsen vain teidät.”
Katsoin oppilastani silmät suurina. Hän oli vain niin… puhdas. Kaunis sisältä.
”Tietysti toisinaan mietin, millaisia he olivat ja millaista elämä olisi heidän kanssa, mutta en tarvitse heitä hyvään elämään”, Aamutassu selitti. ”Olethan sinäkin pärjännyt ilman sinun isääsi. Tietysti haluaisit tuntea hänet, mutta niin.”
”Niin”, nyökkäsin ja katsahdin tähtitaivasta, joka pikkuhiljaa peitti vaalean taivaan. ”He ovat aina sydämmissämme. Tärkeintä on arvostaa niitä, jotka ovat meidän elämässämme nyt.”
Aamutassu hymyili ja nyökkäsi, kääntäen oman katseensa taivasta kohti.

Kun vuodenaika vaihtui viherlehdestä jo lehtisateeseen, en edes huomannut hymyileväni enemmän Aamutassun seurassa. Korppivarjo huomasi sen nopeasti, mutta ei sanonut mitään ja ehkä hyvä niin. Aamutassu osasi aina keksiä puheenaiheita ja hänestä huokui kuin auringon valoa, joka valaisi kaikkien kissojen mielet. Jopa minun.
Ja Aamutassusta tuli tärkeä. Hän ei ollut enää se ärsyttävä pentu, jonka olisin halunnut tappaa omin kynsin vaan minun oppilaani, minun kasvattini. En nähnyt naaraassa lainkaan hänen isäänsä vaan näin hänessä jokiklaanilaisen. Hän oli minun oppilaani.
Leijonahammas sai jäädä oman onnensa nojaan, peläten minua jokaisen hengenvetonsa aikana. Minun ei edes tarvinnut tehdä mitään, kun kolli oli jo nyt säikympi kuin saaliseläin.
Aamutassu sen sijaan löysi aina uusia tapoja viihdyttää meitä kaikkia kolmea. Olimme yhdessä menneet kalaan, kun Korppivarjo oli vahingossa hännällään huiskaissut vettä Aamutassun päälle. Naaras vastasi siihen sitten samalla mitalla ja pian vesiroiskeita oli kaikkialla eikä kaloja näkynyt enää missään. Pyöräytin silmiäni.
Kunnes Aamutassu loiskautti sitten suuren aallollisen vettä minun päälleni. Korppivarjo räkätti kuin varis. Siristin silmiäni ja juoksin hänen peräänsä, kaataen hänet veteen, jonka seurauksena kolli oli aivan läpimärkä. Nauroin hänelle takaisin. Aamutassu nauroi heleällä naurullaan kauempana ja se sai minut hymyilemään vain leveämmin.
Kerran Aamutassu oli johdattanut meidät eräälle aukiolle, jossa oli verenpunaisia ja kirkkaan oransseja lehtiä joka puolella. Puiden oksat olivat menettäneet vihertävän värinsä ja pian maailma olisi enää rusehtava ja talvi tulisi pian. Lumi peittäisi maan ja pakkaset karkottaisivat suurimman osan saaliseläimistä.
Aamutassu sen sijaan näki vain kauneutta tässäkin vuodenajassa ja oli juossut keskelle aukiota saaden maassa olevan lehdet leijailemaan joka suuntaan. Se näytti taianomaiselta. Korppivarjo oli juossut Aamutassun perään sen jälkeen, kun oppilas oli pyytänyt heitä mukaan. Nyt suurempi määrä lehtiä leijaili ilmassa, kun he juoksullaan pölläyttivät kuivat lehdet ilman. Tuuli ravisutti lehtiä isrti puiden oksista ja koko aukio oli kuin sadusta.
Seisoin yhä aukion reunalla, epävarmana siitä mitä halusin oikein tehdä. En ole kuihin tuntenut tällaista… outoa tyhjyyttä tai vapautta. Ja silloin tunsin sen. Olin elänyt edeltävät kuut pelkässä koston himossa ja nyt elämässäni ei ollut enää miltei mitään sellaista. Se oli ohjannut tassujani. Ja nyt Aamutassu ohjasi tassujani.
Kyseinen oppilas pysähtyi hetkeksi ja katsahti minua kohti. Hän hymyili, siniset silmät tuikkien. Hän toivoi minun tulevan mukaan. Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä. Olin kuin vankina omassa mielessäni.
Lopulta Korppivarjo tönäisi minut liikkeelle ja aivan kuin joku toinen olisi minun tassujani vienyt, juoksin keskelle aukiota, ihaillen niitä kymmeniä lehtiä, jotka leijailivat ympärilläni. Katselin niitä lumoutuneena. Ja silloin olin varma siitä, että elämässäni vain täytyi olla muutakin kuin vain kostonhimo ja se kaikki pahuus, jonka varassa oli elänyt.

Aamutassun arviointi meni loistavasti. Ruskeankirjava naaras suoriutui upeasti, aivan kuten olin jo arvannutkin. Hän oli taitava saalistaja eikä siitä ole kellään varmasti epäilystäkään.
Aamutassu odotti innolla soturiseremoniaansa ja arvaili jo, millaisen nimen saisi. Olin varma, että hän saisi kauniin nimen.
Kun Valkotähti kutsui kissat koolle Virtakivelle, tiesin jo sillä hetkellä, että oppilaastani tulisi soturi. Autoin Aamutassua rauhoittumaan ja suin hänen turkistaan sojottavat karvatupot sileiksi. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuksesta, mutta silmänräpäyksessä hän rauhoittui ja asteli Virtakiven juurelle, kun Valkotähti häntä nimeltä sinne kutsui.
”Aamutassu”, Valkotähti puhutteli oppilasta, ”olet opiskellut ahkerasti ja on sinun aikasi tulla Jokiklaanin täydeksi soturiksi. Pyydänkin esi-isiäni kääntämään katseensa puoleesi.”
Aamutassu korjasi asentoaan ja odotti Valkotähden jatkavan.
”Aamutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Valkotähti kysyi, katse Aamutassussa.
”Lupaan!” Aamutassu nyökkäsi jämäkästi. Hymyilin ja odotin innolla, minkä nimen Valkotähti antaisi Aamutassulle.
”Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle sinun soturinimesi”, Valkotähti julisti. ”Aamutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aamunruusuna. Tähtiklaanin kunnioittaa saalistustaitojasi ja hyvää sydäntäsi ja hyväksymme sinut Jokiklaanin soturiksi!”
Aamunruusu. Kuinka kaunis nimi. Ja se sopi Aamunruusulle niin hyvin!
Valkotähti loikkasi Virtakiveltä Aamunruusun eteen ja kosketti hänen päälakeaan. Aamunruusu vastasi siihen nuolaisemalla Valkotähden lapaa, kuten oli tapana. Aamunruusu kääntyi sitten ympäri ja kohtasi klaanitovereidensa iloiset katseet.
”Aamunruusu! Aamunruusu!” tuoreen soturin nimi raikui kissojen suilta ja yritin huutaa niin kovaa, että Aamunruusu olisi sen voinut kuulla. Hän ansaitsi sen, olihan hän upea kissa ja niin hyväsydäminen.
Ja hän oli kaunis soturi ja taitava. Minun kasvattamani. Ei Leijonahampaan, vaan minun kasvattamani. Ja hänestä oli kasvanut upeistakin upeampi soturi. Aamunruusu loikki luokseni, kun onnitteluja antaneet kissat olivat antaneet hänelle hetken aikaa hengähtää. Kaiken sen huomion keskeltä tuore soturi etsiytyi aina minun luokseni ja jokin siinä sai minut vain hymyilemään entisestään. Joku välitti minusta ja valitsi minut.
Katsahdin sivusilmällä yllämme olevaa sinistä taivasta. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin synkkää.

Viides luku - Hyvästi

Tunsin pienen pakokauhun kipinän syttyvän sisälläni, kun Vesikauhu ilmoitti meidän viimeisen tehtävämme.
“Viimeinen käskyni. Tapa toinen - selviä hengissä”, Vesikauhun sanat kaikuivat korvissani hetkeksi, kunnes Pimeyssiely lähti liikkeelle ja lähdin hänen peräänsä. En voisi tehdä sitä. Tai, tiesin, että voisin, mutta en pystyisi. En Pimeyssielua.
Koko turkkiani pisteli, kun saavutin raidallista naaraskissaa. Pimeyssielu väsyi ja huomasin sen heti. Naaras juoksi pakoon kaikin voimin, jotka itsestään löysi eikä yhtään miettinyt juoksutapaansa. Naaraan paksu ja pitkä turkki hidastivat hänen menoaan entisestään, kun taas minulta löytyi puhtia juosta vaikka tämä koko matka toisenkin kerran, ehkä jopa kolmannenkin. Oli pienikokoisempi ja kevyempi.
Pimeyssielu juoksi suoraa päätä metsään, mutta puiden lomassa juokseminen vain uuvutti naarasta entisestään. Pienen hetken ehdin jo pohtia, että mitä jos minä vain… antaisin naaraan mennä? Mutta se ei toimisi. Toinen ajatukseni oli, että antaisin naaraan voittaa, mutta en voisi kuolla ajatellen sitä, että Pimeyssielu kärsisi loppuelämänsä Vesikauhun kanssa, kun naaras ei kerta kaikkiaan pitänyt tästä kaikesta tappamisesta ja raakuudesta, toisin kuin minä… Olimme kaksi niin läheistä, mutta niin erilaista. Kaksi saman kissan kasvattamaa, mutta molemmat olivat eri puun lehti.
Pimeyssielu lopultakin pysähtyi ja hidastin itsekin tahtiani. Lähestyin naarasta, tuntien jotakin outoa, jotakin, mitä en vain tunne muita kohtaan. Vain ja ainoastaan Pimeyssielua kohtaan.
”Pimeyssielu, minä-” en ehtinyt edes sanoa loppuun, kun Pimeyssielu loikkasi kimppuuni. Naaraan kynnet upposivat nahkaani, mutta minä en todellakaan kynsisi Pimeyssielua, en mistään hinnasta. En edes oman henkeni vuoksi.
Ja Pimeyssielu huomasi sen ja lopetti painimme. Tuijotimme toisiamme hetken aikaa silmiin. Minä olin aina niin vähäsanainen, ei minulla ole koskaan sanottavaa tai en koe puhumista kovinkaan merkitykselliseksi aina. Tiesin jo tässä vaiheessa, että se kaikki, mitä Pimeyssielu tunsi, ei tuntunut minulle samalta. Ja se kaikki mitä Vesikauhu tunsi, en minä tuntenut samalla tavalla. Kollilla oli ylitsepääsemätöntä vihaa, joka ohjasi hänen toimintaansa. Pimeyssielulla oli taas eräänlaista pelkoa ja ahdistusta, jotka kertoivat siitä, että tämä ei ollut hänen toivomansa elämä.
”Pimeyssielu”, sain sanottua sitten, ”minä en vain voi satuttaa sinua. En ikinä. En edes silloin, kun Vesikauhu niin käskisi.”
Peräännyin Pimeyssielun päältä, jotta naaras pääsisi pystyyn. Hänen turkistaan sojotti pieniä sammaleen rämmäleitä ja lehtiä. Naaraan katse oli… en vain osannut sanoa, millainen, mutta tiesin, että tuon katseen aikana Pimeyssielu oli jotenkin pelokkaampi.
”Me tiedämme molemmat, kumpi tässä taistelussa voittaa”, naaras sanoi sitten, tuijottaen minua kauan. ”Me tiedämme, kumpi on meistä se parempi ja kummasta tulee Vesikauhun seuraaja.”
Tuijotin naarasta epätoivoisena. Tunsin sen. Se oli outo tunne. En halunnut tätä. En haluaisi, että tämä kaikki muuttuisi näin. Pimeyssielu oli se, joka sai minut tuntemaan muutakin kuin sitä tappamisen iloa.
”Lähde”, sanoin sitten. ”Ja elä hyvä elämä. Pyydän. Teen tämän sinun vuoksesi, Pimeyssielu, ja vain sinun vuoksesi!”
Kyyneleet valuivat naaraan silmistä maahan. En ollut koskaan itkenyt enkä itkenyt nytkään, vaikka rintakehääni puristi, kun katselin naarasta. En haluaisi, että hän lähtisi, mutta sitten hän kuolisi ja se olisi vain pahempi asia.
”Me tapaamme vielä, minä lupaan sen, Kaaosmyrsky”, Pimeyssielu sanoi ääni väristen. Naaras onnistui hymyilemään vielä ennen kuin hän katosi metsän siimekseen, kauas täältä, turvaan Vesikauhulta.
Ja minulta.

Vesikauhu oli katsonut violetit silmät välkkyen, kun olin palannut takaisin hänen luokseensa. Hän silmäili minua eikä ilmeeni edes värähtänyt ja se teki kollin kenties vain iloisemmaksi. Harmahtavan kollin katseessa tuntui kuitenkin olevan… jotakin outoa, mutta en vain… minä en vain vieläkään kyennyt ymmärtämään tai tunnistamaan, mitä muut tunsivat. Tunsinko minä edes mitään? Varsinkaan nyt, kun Pimeyssielu oli poissa?
”Se on tehty?” Vesikauhu kysyi sitten ja palasin takaisin nykyhetkeen. ”Sinä tapoit Pimeyssielun?”
”Kyllä”, nyökkäsi, ilmekään värähtämättä. ”Tein kuten käskit, ja kuten opetit.”
”Mitä hänen ruumilleen tapahtui?” Vesikauhu kysyi.
”Kallionjyrkänne”, naukaisin. ”Siellä suuren männyn lähellä.”
Vesikauhu nyökkäsi muutaman kerran ja katsahti sitten horisontissa siintäviä nummia. Hän oli jotenkin poissaoleva. ”Aivan.”
Nyökkäsin itselleni. Kaipasin Pimeyssielua. Kaikki olisi nyt toisin. Ja olisi niin erilaista ja yksinäistä.
”Noh, Kaaosmyrsky”, Vesikauhu sanoi sitten ja kääntyi katsomaan minua. Vanhemman kollin liilat silmät hohtivat. ”Olet nyt minun seuraajani.”
Kohotin kuononi ylemmäs ja nyökkäsin, kuin hyväksyen uuden asemani, vaikka olinkin aina elänyt siinä tiedossa, että olin Vesikauhun seuraaja.
Vesikauhu oli minulle kuin isä ja olin pentuna jopa kutsunut häntä isäksi. Vesikauhu ei ollut ollut kovinkana tyytyväinen, mutta eipä hän ollut sitä suoranaisesti kieltänyt koskaan. Ja vaikka olisi, kolli olisi silti aina ollut isä minulle.
Pimeyssielu oli aluksi tuntunut kuin sisarukselta, mutta lopulta taas ei. Ei hän ollut koskaan ollutkaan kuin sisarus. Hän oli aina ollut sellainen turvapaikka, ystävä, jokin tuttu asia tuntemattoman edessä.
Ja lopulta hän oli ollut jotain enemmän, vaikka en vain kykene selittämään, mitä. Mutta jotain kaunista se oli.

Päivät matelivat yksitoikkoisina. Herääminen yksin pesästä tuntui karulta ja toisinaan teki mieli vain sulkea silmät uudestaan ja nukahtaa. Viereltä puuttu eräs tärkeä kissa, jonka poissaolo tuntui raskaalta kuin olisin kantanut kaikkea maailman taakkaa yksin.
Pimeyssielu oli poissa. Se oli se jokin, joka oli poissa. Tuntui oudon tyhjältä.
Vesikauhu oli yhä enemmän tai vähemmän poissa. Hän tuli ja meni milloin halusi, aivan kuten aina ennenkin. Tunnelma oli outo muutaman päivän, kunnes Vesikauhu sitten palasi pidemmäksi aikaa ja hänellä oli sanottavaakin.
”Nyt seuraajanani voit hyvin tehdä Jokiklaanille mitä tahdot”, Vesikauhu puhui eräänä iltana aterioituaan. Katselin häntä, kun hän puhui. Hän antoi minulle siis vapautta toimia hänen seuraajansa tavoin? Tekemässä tuhoa Jokiklaanille? Sehän oli se, mihin minut oli kasvatettu. Mihin minut on tehty. ”Eli tuhoa.”
”Mielelläni”, sanoin lyhyesti ja nyökkäsin. Jokiklaanin tuho oli se, mitä Vesikauhu halusi ja jota minunkin tuli nyt tehdä. Vesikauhun sanat eivät niinkään mietityttäneet, mutta olihan se toisinaan sitä ajatellessani vähän outoa, että kolli käski minun menevän yksin häiriköimään Jokiklaania. Eikä Vesikauhu halunnut nähdä tuhoa omin silmin?
Mieleni oli kuitenkin niin sumentunut Pimeyssielun takia, etten välittänyt. Ja tähän minut oli tehty ja minä tekisin juuri kuten Vesikauhu tahtoi.
Vesikauhu nukkui jo sikeästi, kun yö oli pitkällä. Minä valvoin vielä, katsellen yläpuolella tuikkivaa taivasta. Pimeyssielu oli aina pitänyt tähtitaivaan katselemisesta, vihreät silmät suurina.
Ja nyt naaras ei ollut enää täällä.
Ehkä Kaaosmyrsky olikin sopiva nimi, sopivampi mitä oli aluksi ajatellut. Toin vain kaaosta muiden elämään.
Ja niin varmasti pitikin. Olinhan minä Vesikauhun seuraaja ja tuleva tuhoamaan Jokiklaanin hänen kanssaan. Silti, jokin kolkutti takaraivossa ja muistutti Pimeyssielusta, joka oli aina ollut niin vastahakoinen tämän kaiken kanssa. Vaikka toinkin kaaosta, niin kuin pitikin, erään kissan elämään en olisi koskaan halunnut tuoda tällaista kaaosta.

Klaanikissojen reviirit olivat suuria ja jopa reviirien aivan laitamilla oli voimakas kissanhaju. Kerran olin ollut varma, että olin haistanut Pimeyssielun, mutta haju oli kadonnut. Yritin aina etsiä naarasta, jopa alitajuisesti. Kuljin aina reviirien laitamilla ja välillä katseeni harhautui kaukaisuuteen kuin etsien Pimeyssielun raidallista turkkia. Kunhan hän vain olisi kunnossa ja turvassa. Ja kaukana täältä, vaikka se mitä halusin niin kovasti oli se, että naaras olisi täällä ja vasten kylkeäni.
Hän oli se yksi asia minun elämässäni, joka sai minut tuntemaan jotakin. Vaelsin useimmiten Jokiklaanin reviirille, kuten oli tarkoituskin. Etsin silti aina Pimeyssielua, vaikka aina tiesinkin, että en voisi lähestyä häntä Vesikauhun takia. Halusin vain, että naaras olisi kunnossa ja saisi elää sellaisen elämän, jonka ansaitsi.
Etsin häntä ehkä liiankin usein vaelteluideni aikana. Kävin miltei aina samalla Jokiklaanin luona nappaamassa riistaa heiltä, pitäen kuitenkin osittain huolta siitä, ettei hajuani jäisi liian selkeästi minnekään tulevaisuuden suunnitelmani takia.
Palaaminen pesäpaikalla tuntui aina niin… oudolta, kun Pimeyssielu ei ollut vastassa tai edes mukana näillä retkillä Jokiklaaniin. Pesä tuntui kylmältä ja tyhjältä.
En edes tiedä, mitä tunsin. Mutta joka kerta, kun heräsin yksin pesästämme, teki mieli vain palata takaisin unten maille ja uskotella itselleni, että Pimeyssielu olisi siinä sitten, kun heräisin.
Se tunne, mikä oli kaivertanut mieltäni oli nyt voimakkaampi ja sitä sumensi outo lamaannuttava tunne, joka vain kannusti yhä enemmän tekemään sitä, mitä oli opetettu.
Näin unta Pimeyssielusta ja se oli lohduttava uni siihen asti, kunnes se oli loppunut. Vesikauhu oli poissa herättyäni, joten tiesin, että voisin palata uneni maailmaan. Ja niin tein. Huomenna ehtisi taas käydä riistavarkaissa Jokiklaanissa.

Luku 6.

//Tarina sijoittuu syyskuun kokooontumiseen.

Jännitys kipristeli Huomentassu käpälissä, kun hän odotti kokoontumiseen lähteviä kissoja. *Kunpa vain pääsisin!* hän ajatteli kiihkeästi. Pian Heinätähti jo tuli luolapesästään. Hän silmäili kissoja.
“Kokoontumiseen lähtee Iltataival, Sudenlaulu, Tarinamieli, Valhelaulu, Tuiskumarja…”
*Minun on pakko päästä, jos Tuiskumarjakin menee!*
“...Pihkahumu, Huomentassu, Valotassu, Jäätassu, Näkyviiksi, Tulikukka, Jääruusu, Kolibri sekä Olkitassu. Valmistautukaa lähtöön. Kuu loistaa aivan hetken kuluttua.”
Huomentassu tärisee innostuksesta. *Ketäköhän siellä on muista klaaneista?*
“Kerro meille sitten kaikki!” Kipinäpentu, Tuulihännän yksi kolmesta pennusta sanoi.
“Kyllä kerron! Menkää reippaasti nukkumaan,” Huomentassu lupasi pennulle.

Kuu loi aavemaista valoa järven pintaan, kun Myrskyklaanin seurue lähestyi Taivasklaanin reviiriä. Sora rahisi käpälien alla. Huomentassu tärisi kylmästä, kun yö oli lankeamassa järven ylle.
“Minulla on kylmä,” hän valittaa mestarillensa.
“Tule minun lähelle. Muista pysytellä enintään kahden kissan mitan järvestä,” Tuiskumarja kehottaa. Huomentassu tottelee ja heidän turkkinsa osuvat toisiinsa. Huomentassussa herää läheisyyden kaipuu, kuin jotain puuttuisi.

Saarella haisi kala sekä pihka.
“Jokiklaani ja Varjoklaani ovat tulleet,” Heinätähti sanoi maistellen ilmaa. Kissat kävelivät puunrungon yli tottuneesti ja loikkasivat loppupäässä maihin. Pian oli Huomentassun vuoro.
“En minä uskalla,” Huomentassu sanoi kauhistuneena katsoen alas synkkään veteen.
“Kyllä sinä uskallat, jos pikkupentuna uskalsit karata leiristä metsään, jossa kuhisee Yönkajon lauman jäseniä.”
Se auttoi oppilasta, joka asetti varovasti tassunsa puunrungolle ja lähti sitten hitaasti kävelemään toiselle puolelle. Puunrunko heilahti, kun Pihkahumu loikkasi saarelle. Hädissään Huomentassu tarrasi kiinni runkoon.
“Ei hätää!” Pihkahumu kiirehti sanomaan toiselta puolelta. Huomentassu jatkoi järven ylittämmistä jo hieman tottuneemmin.

Huojentuneena Huomentassun käpälät koskettivat kokoontumissaaren maaperää. Joka puolella oli hirveästi kissoja, enemmän kuin Huomentassu oli koskaan osannut kuvitella. Pensaissa haisi kala. Huomentassu huomasi Tuiskumarjan heilauttavan häntäänsä.
“Voit mennä katsomaan muita kissoja,” mestari kehotti. “Älä kuitenkaan tutustu kenenkään kanssa lähemmin. Saatat joutua joskus kohtaamaan heitä taisteluissa.” Huomentassu vilkuili ympärillensä. Jäätassu oli jo mennyt rehentemään muille klaanilaisille, kun taas Valotassu pysyi tiukasti kiinni Näkyviiksessä. Hän vilkuili epäluuloisena ympärillensä. Varovaisesti Huomentassu otti askeleen kohti oppilasryhmää. Joku pihkalta haiseva oppilas kertoi kovaäänisesti ketun häätämisestä, joka oli ollut heidän reviirillään. Kollilla oli suuret, siniset silmät. Hänen vierellänsä istui harmaa vihreäsilmäinen naaras, joka myötäili kollin sanoja. He olivat ilmeisesti pentuetovereita. Kaksikko oli saanut kuuntelijoita ja heitä ympäröi oppilaita. Huomentassu katsoi epäilevästi tätä joukkiota ja päätti lähteä toiseen suuntaan.

Toisaalla oli toinen oppilasjoukko, joka haisi kalalta. Nenäänsä nyrpistäen Huomentassu lähti sinne. *Ei kai tässä muuta vaihtoehtoa ole?*
“Voinko liittyä seuraanne?” Huomentassu sanoi pikaisesti. Oppilaat nostivat päitänsä.
“Voit,” eräs naaras sanoi hiljaisella äänellä. Oppilas oli aivan pikkuruinen verrattuna muihin.
“Olen Huomentassu ja ensimmäistä kertaa kokoontumisissa,” Huomentassu kertoi. Muut nyökkäilevät ja esittäytyvät. Pieni naaras oli Aamutassu ja myös ensimmäistä kertaa kokoontumisessa. Huomentassun läpi meni vilunväristys. Kylmä ilma hohkasi Huomentassun ohuen turkin lävitse.

Päälliköt loikkaavat ylös tammeen. Heinätähti asettelee jalkansa oksalle ja aukaisee suunsa. “Kokoontuminen alkaa.” Hän nyökkää Jokiklaanin päällikölle, Valotähdelle.
“Tähtiklaani on suonut meille hyvin kalaa, vaikka lehtikadon aika on pian. Lisäksi saimme uuden oppilaan, Aamutassun,” pörröturkkinen kolli sanoo. Klaanit toistelevat Aamutassun uutta nimeä, kun Jokiklaanilaiset ulvovat sitä innoissaan. Valotähti nyökkäsi Heinätähdelle, joka asettui eteen.
“Suruksemme ilmoitan, että Vääräkajo on kuollut,” Heinätähti piti tauon. “Kuitenkin meillä on kolme uutta lupaavaa oppilasta, Huomentassu, Jäätassu ja Valotassu.”
Huomentassun turkkia kihelmöi kun klaanit toistelivat hänen nimeään. Jäätassu Huomentassun vieressä venyi lähes aikuisen kissan kokoiseksi.
“Tuulihäntä sai kolme pentua,” Heinätähti lisäsi.

Huomentassu liikehti malttamattomana aloillaan, kun tuuliklaanin päällikkö kertoi kuulumisistaan. Tuiskumarja vilkaisi oppilaaseen vihaisen katseen, joka ei luvannut hyvää.

Vihdoin ja viimein päälliköt lopettivat puheensa ja Huomentassu ponkaisi itsensä ylös ja lähti kohti Tuuliklaanin oppilaita. Heillä oli jäänyt juttu kesken. Huomentassun mielestä Korppitassu oli mukava, mutta Korppitassu näytti vihaavan Myrskyklaanin oppilasta.

Huomentassu loikkasi puuhun ja viittoi hännälään Korppitassulle. Silmät ammollaan kuin pöllöllä oppilas toljotti Huomentassua.
“En tiennytkään että Myrskyklaanilaiset kiipeävät puihin,” hän hämmästeli.
“Minäpä kiipeänkin,” mustavalkoinen naaras vastasi ylpeänä. Muita oppilaita oli tullut katsomaan Huomentassun puuhun kiipeämistä, kunnes Tuiskumarja huomasi Huomentassun olevan puussa.
“Heti alas! Myrskyklaani lähtee nyt!”
“Emmekö vaihdeta kieliä?” Huomentassu hämmästelee.
“Nyt on liian kylmä sellaiseen,” Tuiskumarja heilautti ärtyneenä häntäänsä.

Kuu loi valoaan nummelle ja loi pitkiä varjoja Myrskyklaanin kissojen kulkevan reviirilleen. Huomentassun viikset värisivät. Hän katsoi taivaalle ja näki kirkkaan täysikuun sekä ohuita pilvihaituloita, jotka purjehtivat kuun ohi. Jalkoja pakotti pitkän kävelemisen takia.

Mieli täynnä ajatuksia Huomentassu käpertyi kerälle vuoteeseensa. Kipinäpentu oli ollut hereillä heidän tulonsa aikana ja vaatinut Huomentassua kertomaan kaiken kokoontumisesta. Tähtiklaanin kiitos että Tuulihäntä oli pakottanut tyttärensä nukkumaan.
Hitaasti Huomentassu sulki silmänsä ja nukahti pesäänsä muiden oppilaiden tuhistessa ympärillä.

//On ollut siitä lähtien kesken kun kokooontumiseen lähtijät ilmoitettiin, mutt nyt vihdoin sain tämän valmiiksi. Hieman kämänen välitarina:´D

Huomentassun kuva on toivottavasti tulossa seuraavan parin viikon aikana, kunhan saa aikaseksi tehtyä sen. Viimeistään syysloma viikolla!

Luku 7.

Kolikon kaksi kääntöpuolta

Vesikauhu oli katsonut Pimeystassua ja Kaaostassua oudosti muutamia päiviä. Välillä, kesken heidän harjoituksen, Pimeystassu pysähtyi tuntiessaan heidän opettajansa katseen turkillaan. Se sai Pimeystassun turkin pistelemään ja olemaan varuillaan, mutta se sai hänet myös ajattelemaan. Tekikö hän jotain väärin? Tekikö hän jotain oikein? Miksi Vesikauhu ei kertonut, mitä hän ajatteli? Se sai naaraan hermostumaan ja olematta paikoillaan.
“Pimeystassu?” Kaaostassu kuiskasi hiljaa eräänä iltana. Pimeystassu heilautti korviaan vieressä makaavalle Kaaostassulle. “Onko kaikki hyvin?” kolli kysyi ja se sai Pimeystassun jähmettymään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kaaostassu osoitti jotain sanoillaan.. kunnolla. Mutta Kaaostassu kysyi sen, koska kolli välitti Pimeystassusta ja hän tunsi naaraan olevan varuillaan.
“Hmm. En osaa sanoa”, Pimeystassu mietti. “Minusta tuntuu, että Vesikauhulla on jotain asiaa. Tai suunnitelmia”, Pimeystassu sanoi hipaisi hännällään Kaaostassua, joka rauhottui.
“Hyvä on”, nuorempi kolli mutisi sulkiessaan silmänsä, hengitys lopulta rauhottuen. Pimeystassu katsoi hetken tummanharmaata, mustaraidallista kissaa mietteliäänä. Kaaostassu oli kasvanut valtavasti, eikä ollut enään pieni rääpäle kuten aiemmin. Mutta Pimeystassu tunsi silti suurta lämpöä ja suojelunhalua kollia kohtaan. Hän ei halua, että Kaaostassulle sattuisi ikinä mitään. Lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen, hän nukahti ja kaikki kolme nukkuivat yönsä rauhassa.

Seuraavana aamuna Vesikauhu istui pesän edellä, selkä suorana ja hän katseli oppilaitaan violetilla silmillään. Pimeystassu yritti pähkäillä, mitä Vesikauhulla oli asiaa, mutta ei osannut keksiä sitä. Ei todellakaan.
“Olen päättänyt, että teidän on aika saada.... uudet nimet. Ette voi olla -tassuja ikuisesti”, kolli selitti nousten ylös alkaen kiertämään Pimeystassua ja Kaaostassua ympäri, kuin pohtien ja ajatellen heidän kokoa, ulkonäköä ja taitojaan. “Olen miettinyt teidän uudelleennimittämistä… ja se tapahtuu Jokiklaanissa”, Vesikauhu sanoi naurahtaen ja pilkallisesti puuskahtaen.
“Milloin?” Pimeystassu kysyi ja sulki suunsa, kun Vesikauhu katsahti häneen. Vesikauhu mietti hetken aikaa.
“Tänä yönä. Menemme leiriin sen ollessa hiljainen ja katsotaan mitä tapahtuu”, Vesikauhu mietti kohottaen olkiaan. Pimeystassu heilautti korviaan myöntymisen merkiksi ja nousi ylös istumasta. Hän viittoi Kaaostassun luokseen, kun Vesikauhu oli poistunut kauemmaksi.
“Oletko valmis päivän harjoitteluun?” Kaaostassu nyökkäsi. Hän halusi saadat ajatukset pois siitä, että heistä tulisi tavallaan, no sotureita, vaikka he eivät olleet sotureita.

Mitä he edes olivat? Hän mietti kuumeisesti kävellessään Kaaostassu vierellään. Kaaostassu pysähtyi, joten niin pysähtyi myös Pimeystassu. Kaaostassu painautui alas maata vasten. Pimeystassu antoi katseensa vaeltaa kauemmas ja siellä näkyikin metsämyyrä. Pimeystassu hymyili, kääntyen varovaisesti toiseen suuntaan. Hän nosti päätään pienesti ylös ja maisteli ilmaa ympärillään. Pian hänen yläpuolellaan rasahti ja siellä näkyi orava, joka valmistautui tulevaan lehtisateeseen ja sitä kautta lehtikatoon. Pimeystassu nuolaisi huuliaan ja heilautti korviaan, valmistautuen kiipeilyyn. Hän loikkasi puuhun, varmistaen, että oli varovainen ja pysyisi piilossa. Hän mietti. He olivat Vesikauhun seuraajia. Hän päätti ja loikkasi oravan kimppuun, tappaen sen nopealla puraisulla. Hän jäi tuijottamaan kuollutta saalistaan. Mutta Kaaostassu oli selvästi parempi kuin hän, hän mietti ja katseli alapuolella olevaa Kaaostassua, joka saalisti.. todella hyvin. Mutta kolli piti siitä, mitä teki. Hän piti tappamisesta ja se sai Pimeystassulla karvat pystyyn. Hän otti saaliinsa ja jäi odottamaan Kaaostassua. Sen jälkeen he menivät leiriin aterioimaan ja puhumaan Vesikauhun kanssa tulevasta tapahtumasta.

He tekivät vielä viimeisen suunnitelman, ennen kuin lähtisivät Jokiklaanin leiriin.
“Mutta eikö siellä ole vartijoita?” Pimeystassu ihmetteli. Vesikauhu kirosi ja nyökkäsi.
“Hyvä, siellä on. Joten, teidän viimeinen tehtävänne oppilaina on tappaa yövartija”, Vesikauhu mietti ja katseli kynsiään. Kolli halusi aiheuttaa kaaosta Jokiklaanin leirissä. Kun heillä oli selvä suunnitelma, he lähtivät matkaan. Pimeystassu jäi seuraamaan jäljestä kahta kollia. Hän ei ollut valmis tähän, ei todellakaan.

He olivat Jokiklaanin rajalla. Yövartijana toimi tummaturkkinen, mustaraidallinen naaras jolla oli keltaiset silmät. Pimeystassu vilkaisi Kaaostassua, joka antoi Pimeystassulle merkin lähteä. Pimeystassu hyökkäsi vartijan selkään, painaen tuon maahan.
“Et varoita ketään, tai kuolet”, hän uhkaili sähisten. Pimeystassu tosin tiesi sen jo, että vieras naaras kuolisi kuitenkin.
“Miksi teet tämän?” Nuori kissa sähisi hänen allaan. Pimeystassu kumartui kuiskaamaan naaraan korvaan.
“Koska minun on pakko. Vesikauhu haluaa minun tekevän tämän. Mikä on nimesi?”
“Kuolotaivas”, hän kuiskasi jännittyneenä yrittäessään saada happea Pimeystassun alta. “Olen juuri päässyt soturiksi, enkä anna sinun pilata sitä!” Naaras yritti ylös, kieputti Pimeystassun ympäri ja oli lähdössä varoittamaan leiriä. ja Pimeystassu sulki silmänsä, antaen merkin Kaaostassulle, joka tuli paikalle Vesikauhun kanssa. Vesikauhu tutki Pimeystassua katseellaan ja katsoi sitten Kaaostassua. Kaaostassu saapui lähemmäksi Pimeystassun hypätessä pois edestä. Kaaostassu ja Kuolotaivas painivat hetken aikaa, kunnes Kaaostassu voitti pienemmän naaraan helposti ja tappoi tämän. Kolli jätti jokiklaanilaisen naaraan kuin haaskan ja se ällötti Pimeystassua. Hän pudisteli turkkiaan, mutta seurasi Vesikauhua syvemmälle Jokiklaanin leiriin.

Vesikauhu pysähtyi keskellä leiriä ja veti keuhkoihinsa ilmaa, kuin muistellen jotain. Sitten kolli loikki suurelle kivelle ja katsoi leuka pystyssä Pimeystassua ja Kaaostassua.
“Minä, Vesikauhu”, kolli hymyili silmät säihkyen vihasta, “pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin”, kolli pudisteli laiskasti turkkiaan. “He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot”, hän sähähti ja puristeli kynsiään, “lakinne ja on heidän vuoronsa tulla soturiksi.” Pimeystassu katsoi Kaaostassua. Oliko tämä.. soturiseremonia? Oliko se tällainen oikeasti? Vai keksikö Vesikauhu kaiken? Naaras pohti kuumeisesti, mutta keskittyi sitten katsomaan Vesikauhua. ”Pimeystassu ja Kaaostassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti”, hän sylkäisi sanat suustaan. Pimeystassu kurtisti kulmiaan. “Ja autatte tuhoamaan tämän klaanin?” Vesikauhun suupieli nyki.
“Lupaan”, hän vastasi, eikä todellakaan tiennyt, mitä lupasi. Kaaostassu lupasi myöskin, joten Vesikauhu siristi silmiään ja ulvaisi hiljaa.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Pimeystassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pimeyssieluna. Kaaostassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kaaosmyrskynä.” Vesikauhu nauroi itsekseen. “Hyväksyn teidät täydeksi sotureiksi.” Hän katseli leiriä silmät kiiluen ja loikkasi alas. Pimeyssielu katsoi vieressään olevaa kollia, jonka keltaiset silmät loistivat pimeässä. Katumus löi hänen sydämessään. Mitä hän oli mennyt tekemään?

He palasivat leiriin, mutta Pimeyssielu ei saanut unta. Hän pyöri pesässään, Vesikauhu kuorsaten hiljaa omalla puolellaan. Kaaosmyrsky kuitenkin nosti päätään.
“Haluatko lähteä ulos? Herätät vielä Vesikauhun”, Kaaosmyrsky pohti. Pimeyssielu luimisti, mutta nyökkäsi joten kaksikko katosi ulos pimeyteen. Kun he saivat kävellä kaksistaan metsässä, Pimeyssielu rauhottui. Tämä oli hänelle tuttua. Tai oikeastaan kun hän mietti, Pimeyssielu katsoi vierellään kulkevaa Kaaosmyrskyä, kolli oli hänelle tuttu. Ja turvallinen. Kaaosmyrskyn seurassa hänen ei tarvitse pelätä mitään eikä sitä, että tekisi jotain väärin. Vesikauhun seurassa hän joutui aina olla varovainen ja tuntea jännityksen turkissaan, mutta kahdestaan he saivat olla rauhassa. Pimeyssielu katseli taivasta.
“Tule”, Pimeyssielu sanoi ja loikkasi lähimmän puun runkoon kiinni. Kaaosmyrsky näytti hämmentyneeltä, mutta loikkasi naaraan perään.

He kiipeilivät jonkin aikaa puissa, yhdessä. Kuin kaksi kissaa, jotka tiesivät toisensa niin hyvin, että sulautuivat yhdeksi. Tämä oli sitä, mitä Pimeyssielu halusi Kaaosmyrskystä esiin. Hän tiesi, että kollissa oli jotakin muuta kuin.. se pimeä tyhjyys, jota Vesikauhu pyrki täyttämään. Pimeyssielu katsoi tähtiä, mutta hän huomasi Kaaosmyrskyn katselevan häntä keltaisilla silmillään.
“Kaaosmyrsky”, Pimeyssielu aloitti ja kolli peitti naaraan suun hännällään.
“Pimeyssielu minä.. minä..”, Kaaosmyrsky haki sanoja. Pimeyssielu katsoi häntä kysyvänä, mutta antoi kollin etsiä sanojaan. “Sinä, olet se, joka saa minut tuntemaan.. jotain”, kolli mietti ja antoi katseensa valua alas. Hän oli Kaaosmyrskyn heikkous, mutta sen hän oli aavistanut.
“Ja niin sinä olet minun heikkouteni”, Pimeyssielu sanoi hiljaa, antaen katseensa kohdata Kaaosmyrskyn katseen. “Koska minä rakastan sinua.”

Aamulla he palasivat kävellen vierekkäin, mutta kun he olivat saapumassa pesäänsä, Vesikauhu katsoi heitä silmiään siristäen.
“Tulkaa”, hän sanoi terävästi ja Pimeyssielu nielaisi kuuluvasti, katsoen säikähtäneenä Kaaosmyrskyä, jonka silmissä oli taas se tuttu tyhjyys. Pimeyssielu huokaisi ääneen. Oliko tämä kaikki turhaa? Oliko Kaaosmyrsky vain hänen seurassaan normaali? Naaras mietti jatkaen matkaa, kunnes he päätyivät läheiselle nummelle Tuuliklaanin rajalle.
“Olen päättänyt, että pidän vain… vahvemman seuraajan”, Vesikauhu aloitti kiertäen heidät ympäri, kuin arvioiden, mihin he pystyvät. “Joten tämä on viimeinen tehtävänne, mutta valitettavasti vain yksi teistä selviäisi”, kolli sanoi istahtaen alas ja vilkaisi teräviä kynsiään.
“Et voi tehdä tätä!” Pimeyssielu nousi ylös turkki pystyssä. Vesikauhu vilkaisi häntä kulmiensa alta.
“Viimeinen käskyni. Tapa toinen - selviä hengissä”, kolli sanoi. Pimeyssielu katsoi kauhuissaan Kaaosmyrskyä, jonka silmät olivat aluksi ilmeettömät, mutta kollin turkin alta näkyi jännittyneet lihakset. Pimeyssielu kääntyi ympäri, lähtien juoksuun. Kaaosmyrsky murahti ja loikki perään jättäen Vesikauhun paikalleen.

Pimeyssielu oli juossut läheisen metsän rajalle puuskuttaen. Kuitenkin, Kaaosmyrsky oli tullut perässä ja kolli ei ollut edes hengästynyt, sillä hänellä oli ohuempi turkki kuin Pimeyssielulla.
“Olen pahoillani”, Kaaosmyrsky sanoi ja lähestyi Pimeyssielua. Naaras päätti loikata ensin, mutta kun he olivat painineet märässä maassa, hän huomasi ettei Kaaosmyrsky käyttänyt kynsiä ollenkaan. Hän oli, joten Kaaosmyrskyllä oli pari naarmua. Pimeyssielu pysähtyi, katsoen yläpuolellaan olevaa Kaaosmyrskyä. “En voisi ikinä satuttaa sinua”, kolli sanoi hiljaa. “Ja olen aina tehnyt niin kuin Vesikauhu käskee. Mutta en nyt”, hän sanoi antaen Pimeyssielulle tilaa nousta.
“Me tiedämme, kumpi on parempi meistä kahdesta. Tiedämme, kummasta tulee hänen seuraajansa”, Pimeyssielu varoitti. “Tiedämme, kuinka tämän käy.”
“Me voisimme yllättää hänet”, Kaaosmyrsky ehdotti. Pimeyssielu pudisti päätään.
“Se olisi… epätodennäköistä.” Heidän välillään oli hetken hiljaisuus, kunnes Kaaosmyrsky näkyi kokoavan itsensä, sillä kumpikaan ei tehnyt seuraavaa liikettä, joka satuttaisi toista. Ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti.
“Lähde!” Kaaosmyrsky huuti ja huitaisi etutassullaan kohti Pimeyssielua, joka perääntyi. Pimeyssielu itki. “Teen tämän sinun vuoksesi”, hän kuiskasi. Hän ei haluaisi tehdä tätä, mutta hänen oli pakko. Ja Pimeyssielu tekisi sen. Hän tekisi sen Kaaosmyrskyn vuoksi. He olivat kaksi niin samanlaista, mutta erilaista. He olivat samasta puusta kasvatettu Vesikauhun johdolla.
“Hyvä on. Toivottavasti tapaamme vielä”, Pimeyssielu sanoi sydän murtuneena ja hän näki sen saman tuskan Kaaosmyrskyn keltaisista silmistä. Hän huokaisi raskaasti kääntyen ympäri.
“Hei hei Pimeyssielu”, Kaaosmyrsky kuiskasi hiljaa. Pimeyssielu katsoi taakseen vielä kerran kohti kollia, jota rakasti, mutta sulki silmänsä lähtien raivokkaaseen juoksuun.

Pimeyssielu ei ollut ikinä juossut niin kovaa, tai niin kauan, kuin nyt. Hän oli tehnyt sen vuoksi, ettei Vesikauhu näkisi häntä. Eikä Kaaosmyrsky jäisi kiinni. Naaras kulki häntä alhaalla, pää roikkuen ja hänen askeleensa olivat raskaita. Miksi kaiken piti mennä näin pieleen? Jos hän olisi ollut parempi, olisko tätä käynyt? Hän mietti ja koitti piristää itseään ajatuksella, että Kaaosmyrsky välitti hänestä, mutta ei pystynyt.

Pimeyssielu oli kulkenut päivän liikkeellä ja nyt hän halusi pysähtyä. Hän oli päätynyt klaanien ulkopuolelle, jossa sai olla rauhassa. Hän toimi automaattisesti, kuin sumussa.

Hän oli ollut yksinään kauan, ehkä muutamia auringonkiertoja, mutta se ei ollut saanut Pimeyssielua liikkeelle.

Nälkä. Se sai Pimeyssielun nostamaan päätään väliaikaisesta pesästään. Naaras pystyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsomaan ympärilleen. Hänen ympärillään oli pientä aluskasvillisuutta ja virtaava joki. Pimeyssielu asteli joelle ja astui siihen, antaen itsensä tuntea kylän veden. Hän painoi päänsä lähemmäs jokea, maistoi ja joi sitä. Sen jälkeen hän etsi hyvän paikan, jotta voisi kalastaa.

Pimeyssielu oli elänyt siellä hetken, kunnes oli huomannut oudon asian. Sen, että hänen mahansa kasvoi kasvamistaan ja hänellä oli vatsassaan outo tunne. Se sai Pimeyssielun hälytyskellot soimaan ja olemaan enemmän varuillaan.

Sen jälkeen hän tiesi, että nyt oli jotain vialla, kun hän juuri ja juuri pystyi tehdä normaaleja toimintoja vatsansa kanssa. Pimeyssielu ei tuntenut kuitenkaan paniikkia, vaan äärimmäistä rauhaa. Samanlaista kuin.. Kaaosmyrskyn seurassa.

Mutta eräänä aamuna hän tunsi vatsassaan muljahduksen. Sitten hän ymmärsi, että tulisi saamaan pentuja. Ne olisivat hänen ja Kaaosmyrskyn pennut. Asia sai hänet lievästi ylikierroksille, eikä hän osannut enää olla rauhassa. Missä hän voisi poikia? Miten hän selviäisi pentujen kanssa?

Miten pennut selviävät Vesikauhun takia?

Asia sai Pimeyssielulle idean. Hänen pitäisi vaan jaksaa vielä vähän, ensimmäisen klaanin rajalle. Kyllä joku partio hänet löytäisi, mutta se olisi eri asia, toimisko loput suunnitelmasta.

Ja niin hän ponnisteli suuren vatsansa kanssa, pihisten ja päätyen tuurilla Myrskyklaanin metsään. Hän sai juuri ja juuri löydettyä sopivan kuopan, jossa oli pienoinen katos päällä. Taivas pimeni, mutta pennut halusivat maailmaan juuri nyt. Pimeyssielu parkaisi ilmaan purren hammasta. Miten hän toimisi? Ei hän tiennyt mitä tehdä. Kuumat aallot tulivat pitkin hänen selkärankaansa ja polttivat hänen koko kehoaan. Hän parkaisi uudestaan ja hengitti tiheään.

Hän meinasi huutaa uudestaan, mutta paikalle saapui raidallinen hiekanvärinen naaras mustilla yksityiskohdilla. Naaras katseli häntä sinisillä silmillä.
“Voi hyvä Tähtiklaani. Sinä synnytät!” Vieras kissa sanoi silmät laajentuneena ja katseli ympärilleen. Pimeyssielu irvisti.
“Mene pois!”
“En. Hädässä olevia täytyy auttaa”, hän vastasi nostaen kepin ja tarjosi sitä Pimeyssielulle. “Ota kiinni. Voit puristaa sitä”, hän ohjeisti ja Pimeyssielu totteli, mutta ei tiennyt miksi. Hänellä oli nyt rauhoittava olo, kun joku muu oli paikalla. Seuraava aalto tuli, joten Pimeyssielu puristi keppiä sulkien silmänsä. “Okei. Tämä on oletettavasti ensimmäinen pentueesi”, hiekanvärinen naaras sanoi ja silitti hännällään Pimeyssielua. “Tämä voi kuulostaa huonolta, mutta synnytyksesi on yllättävän helppo. Seuraavaksi vain ponnistat, okei?” Hän rohkaisi ja Pimeyssielu teki työtä käskettyä.

Pennut olivat saapuneet maailmaan. Neljä niin kaunista pentua, jota Pimeyssielu ihmetteli.
“Anteeksi, olin aika.. töykeä”, Pimeyssielu sanoi. “Olen Pimeyssielu.”
“Kuulostaa klaanikissan nimeltä”, vieras naaras ihmetteli. Pimeyssielu jäätyi paikalleen, mutta pudisti sitten päätään.
“Ei. Olen.. erakko”, hän mutisi ja nuoli pentujaan.
“Olen Taivaannova. Myrskyklaanista”, hän sanoi ja he jäivät puhumaan hetkeksi kahdestaan. He tulivat yllättävän hyvin toimeen, kunnes Pimeyssielu avasi suunsa uudestaan.
“Tämä.. voi olla outo asia, mutta onko Myrskyklaanissa tulaa kahdelle pennulle?” Pimeyssielu sanoi ääni särkyen. Taivaannova näytti säikähtäneeltä ja vilkaisi sitten muualle, kuiskaten itsekseen jotakin.
“Käyn puhumassa leirissä, okei?” Hän varmisti ja Pimeyssielu nyökkäsi. Taivaannova katosi ja hiekanväristä naarasta ei näkynyt hetkeen.

Pimeyssielu oli selvinnyt yksin, mutta neljä pentua vei voimia. Ja hän halusi pennut kunnon pesään, lämpimään ja suojaan. Sellaiseen paikkaan, jossa olisi turvaa ja rakkautta. Pian kuului ääniä ja ruskea naaras erotti Taivaannovan tuoksun. Hänen mukanaan oli toinen kissa, valkoinen naaras sinisillä silmillä.
“Hei, olen Jääruusu”, kissa esittäytyi ja Pimeyssielu nyökkäsi.
“Oletko varma, että haluat tehdä tämän?” Taivaannova kysyi ja katsoi Pimeyssielua silmiin ja niistä näkyi tuska. Pimeyssielu puri hammasta ja nyökkäsi. Taivaannova vilkaisi muualle, nyökkäsi ja katsoi sitten kahta pentua huokaisten syvään.
“Hyvä on. Mitkä ovat heidän nimensä?” Pimeyssielu nielaisi kuuluvasti. Hän ei ollut ikinä kuvitellut, että hän saisi pentuja. Ja joutuisi nimeämään ne ja vieläpä yksin.
“Tämä”, hän osoitti tummanharmaata pentua mustilla raidoilla, “on.. Liekkipentu. Ja tämä toinen”, hän nuolaisi toista pentua, jolla oli lyhyt turkki “on Roihupentu”, Pimeyssielu kuiskasi ja painoi päänsä pentujaan vasten. Hän nimesi heidät pareittain, sillä pennuilla oli enään vain toisensa. “Olkaa rohkeita. Olkaa ylpeitä siitä, keitä olette. Hyvästi rakkaani”, Pimeyssielu sulki silmänsä.
“Ne ovat kauniita nimiä”, Taivaannova sanoi hiljaa. Pimeyssielu nyökkäsi, antaen kyyneliensä valua samalla, kun Taivaannova nosti kaksi pentua kantoon ja antoi toisen Jääruusulle. Taivaannova katsoi surullisena itkevää pentujen emoa ja oli kääntymässä pois, kun Liekkipentu avasi silmänsä roikkuessaan naaraan hampaissa. Pimeyssielu tuijotti niitä lumoutuneena. Ne olivat ihan siniset silmät. Pentu vinkaisi, alkaen huitomaan ilmaa ja Taivaannova hyssytteli sitä. Kaksi soturia katosi lopulta metsikköön Pimeyssielun katseelta pennut mukanaan. Pimeyssielu painoi kyntensä maahan, katsoen kahta jäljelle jäänyttä pentua.
“Noh, olemme vielä hetken… kolmestaan”, Pimeyssielu sanoi. Valkoinen pentu kiljaisi kuuluvasti ja painautui lähemmäs emoaan, toisen vinkuessa avuttomana vierustoverien häipyessä. “Teidätkin pitäisi nimetä”, Pimeyssielu sanoi sydän täynnä surua, mutta se väistyi rakkaudella kahta pentua kohtaan. “Sinä.. voisit olla Loiskepentu”, Pimeyssielu mutisi ja nuolaisi valkeaa pentua muutamaan otteeseen. “Ja sinä karkuri, voisit olla.. Vesipentu”, Pimeyssielu kuiskasi tuntiessaan piston sydämessään, kun nosti kauemmaksi menneen pennun lähemmäksi itseään. Hänellä oli suunnitelma kahdelle pennulle, mutta hän ei ollut varma, voisiko toteuttaa sitä. Mutta hänen oli pakko, pentujen turvallisuuden ja hyvinvoinnin vuoksi. “Näin on parempi”, hän kuiskasi ilmaan, kuin lukiten tulevaisuuden.

Lainetassu asetti käpälänsä varoen pehmeälle metsämaalle. Hän keskittyi kohteeseensa jokaisella hengenvedolla, jotta myyrä ei pääsisi karkuun. Kuului kahahdus ja kauhun kiljaisu, joka katkesi lyhyeen.
"Lehmusliekki, tule katsomaan!"
Lainetassu huudahti nostaen lihavaa myyrää ylpeänä. Hetken päästä mestari ilmestyi heinikosta ylpeä ilme naamallaan.
"Hieno saalis"
Tämä myönsi.
"Mutta jos et olisi huutanut minua paikalle kuin hätäinen pentu, täällä voisi saalistaa vielä lisää"
Lehmusliekki naukaisi kuivasti, vaikuttaen silti hyväntuuliselta.
"Totta"
Lainetassu myönsi nolona.
Kun hän käveli kohti leiriä, tiesi tämä tarkalleen kelle aikoi kiitettävän saaliinsa antaa.
Kaislasydän tulisi pitämään siitä! Lainetassu höristi korviaan. Hän hidasti hieman askeleitaan ja antoi Liekkilehmuksen ohittaa itsensä. Äkkiä Lainetassu tunsi kissan painon lysähtävän lavoilleen ja painavan tämän kumoon.
*Mitä minä teen? Taisteluliikkeitä?
Lainetassu panikoi tietämättä kuka hänet oli tyrmännyt. Pakokauhu yltyi kun kynnet alkoivat puristaa nuoren naaraan nahkaa lujemmin.
"Enkai satuttanut pahastikkin?"
Huolestunut ääni kysyi ja ote hellitti loppuen.

ENSIMMÄINEN OSA

Taival katsoi hänen alapuolelleen leviävää havumetsää, jonka yö oli kaapannut rauhalliseen syleilyynsä. Jos kolli ei olisi kyennyt haistamaan tuulen mukana tulevia lukuisten kissojen hajuja, hän olisi pitänyt metsää täysin asumattomana ja koskemattomana. Hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hän oli vihdoin perillä.
Taivaleen suuret korvat värähtivät ja häntä keinui hänen perässään, kun hän kääntyi ja etsi itselleen mukavan ja suojaisan kohdan juurikosta. Hän asettui makaamaan, laski hännänpäänsä kuononsa ylle ja heristi korviaan. Hänen ympärillään oli hiljaisuutta, jonka vain yölinnut silloin tällöin rikkoivat - Taival oli turvassa.
Hän sulki silmänsä.

Jokin kutitti Taivaleen nenää. Hän väräytti viiksiään ja avasi silmänsä juuri kun oranssinkirjava perhonen lennähti pois hänen kuonoltaan ilmaan ja puiden taakse. Kirkas valo häikäisi kollin vaaleanvihreitä silmiä. Oli aika nousta ja tarpoa viimeiset askeleet ennen päämäärää. Mutta sitä ennen oli syötävä.
Tummanpuhuva kolli avasi suunsa ja antoi metsän hajujen tulla luokseen. Hän tutki niitä, heitti hyödyttömät pois ja keskittyi vain tärkeimmän ja oleellisimman löytämiseen, kunnes saavutti haluamansa. Jossain lähellä oli orava, ja kun Taival keskitti kuulonsa hajun suuntaan, hän osasi paikantaa saaliinsa. Varovaisesti kolli kyyristyi ja hiipi lähemmäs.
Orava löytyi kaivamasta maata puun juuresta, todennäköisesti se oli täyttämässsä lehtikadon varastojaan. Taival pyysi mielessään anteeksi, kun hän hyppäsi ilmaan, laskeutui aivan oravan päälle ja katkaisi siltä nopeasti niskat. Vatsa kurnien hän alkoi syömään vielä lämmintä ruhoa.
Kun Taivaleen vatsa oli täynnä, hän alkoi laskeutumaan mäkeä alas kohti varjojen täyttämää havumetsää. Mitä lähemmäs hän kulki, sitä voimakkaammiksi hajut muuttuivat. Ne olivat hänelle tuttuja, vaikkei hän osannutkaan yhdistää niitä yhtenkään nimeen tai kasvoon, ja samalla tavalla metsäkin oli tuttu: hän ei tunnistanut yksittäisiä kiviä tai puita, mutta niiden yhteinen kokonaisuus puhutteli jotain muistoa hänen sisällään.
Lummekukan sanat kaikuivat Taivaleen mielessä: “Varjoklaania on aina pidetty synkkänä ja itsekkäänä klaanina, mutta me olemme uskollisia klaanitovereillemme ja ylpeitä juuristamme. Ja reviirimme, oih, se on aina ollut suosikkini. Korkeat havupuut, varjojen tuoma viileys, suon tuoksu… joskus minä todella ikävöin sitä kaikkea. Haluan joskus näyttää sen kaiken sinulle, rakas Tuhkani.”
Ja niin Lummekukka oli näyttänytkin. Hän oli kerran vienyt Taivaleen Varjoklaanin reviirin läpi suoraan leiriin tapamaan Taivaleen isoemoa Katajanmarjaa. Taival itse ei muistanut siitä paljoakaan, mutta hänen aistinsa ja kehonsa muistivat kyllä. Ainut mikä oli todella jäänyt Taivaleen mieleen oli Katajanmarjan kasvot ja sanat.
“Sinä tulet katumaan tätä. Valitse paremmin ja jää tänne luoksemme, kasvata Tuhkasta todellinen varjoklaanilainen ja anna hänelle parempi elämä kuin mitä se röyhkeä kulkuri voi koskaan antaa. Sinun poikasi tulee elämään eristyksissä kaikista ja koko suvustaan. Jos et kykene miettimään omaa parastasi, mieti edes Tuhkaa!” Katajanmarja oli sanonut meripihkasilmät anellen.
Lummekukka oli vain hymyillyt.
Silloin Taival ei ollut ymmärtänyt Katajanmarjan sanoja. Olihan hän ollut vasta nuori ja kokematon pentu, joka oli kiipeillyt emonemonsa päällä ja vain pitänyt hauskaa.
Taival tiesi olevansa lähellä leiriä. Hajut olivat tunkeilevia ja voimakkaita, ja hän kykeni kuulemaan etäisiä kissojen ääniä. Jossain hänen vasemmalla puolellaan aluskasvillisuus liikahti, kun esille astui valkoinen, kaunis naaras.
“Kuka olet ja mitä teet Varjoklaanin reviirillä?” naaras kysyi tiukasti. Taivaleen mielestä hänen kasvojensa väritys muistutti häntä lehtikadon syvimmistä hetkistä: musta oli kuin yön tuoma turva ja pimeys, oranssi taas valossa hehkuvat vaahteranlehdet.
“Tulin tapaamaan Tähtiklaania”, Taival sanoi.
“Tähtiklaania?” Naaraan äänessä oli hämmennystä. “Tämä on Varjoklaani. Ei Tähtiklaani ole täällä.” Hän otti askeleen lähemmäs ja haisteli varovaisesti Taivalta. “Etkä ole klaanikissa. Miten siis tiedät Tähtiklaanista?”
“Emoni kertoi minulle. Hän sanoi Tähtiklaanin suojelevan klaaneja ja puhuvan heille.”
“Emosi?”
Taival oli hiljaa, vaikkei tiennytkään miksi. Ehkä Lummekukan nimen sanominen ääneen oli liian raskasta. Ehkä hän pelkäsi tuon valkoisen naaraan karkoittavan hänet pois, jos hän kertoisi emonsa nimen. Joka tapauksessa Taival oli hiljaa.
“Mikä nimesi on?” valkoinen naaras kysyi lopulta.
“Tuhka, mutta omasta mielestäni olen Taival tai Taivallus.” Sileäturkkinen kolli kallisti päätään. “Mikä sinun nimesi on?”
“Olen Valosydän”, naaras esittäytyi ja kääntyi. Hän heilautti häntäänsä merkiksi seurata. “Vien sinut leiriin, Taival, mutten tiedä miten kukaan voisi auttaa sinua. Tähtiklaani esiintyy vain niille, keille he haluavat.”
Taival nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei Valosydän kyennyt näkemään häntä. Kolli ei pelännyt Tähtiklaanin jättävän hänet huomiotta: Lummekukka oli puhunut Tähtiklaanista niin ystävälliseen ja ylistävään sävyyn, että Taivaleella oli täysi usko klaanin esittäytyvän hänelle, kunhan hän ensin löytäisi heidät. Ja mikä olikaan parempi paikka aloittaa kuin Varjoklaani?
Valosydän oli poiminut matkan varrella linnun ja sammakon mukaansa. Taival seurasi uteliaana naarasta, kun tämä loikki kivien ja kaatuneiden runkojenylitse, sekä pujahti puiden välistä, kunnes he saapuivat piikkiherneestä rakennetun aidan luokse. Varjoklaanin haju oli nyt kaikkialla Taivaleen ympärillä, ja aidassa olevan sisäänkäynnin edessä istuva kullankeltainen kolli nousi ylös nähdessään Valosydämen ja Taivaleen.
“Kuka hän on?”
Valosydän laski saaliinsa maahan. “Kulkuri, jonka löysin reviiriltä. Hän haluaa jutella Kanervatähden kanssa.”
Kanervatähti? Onko hän tähtiklaanilainen? Taival mietti.
“Pidä häntä silmällä”, vartiossa seisova soturi murahti.
“Tietenkin, Haukkahammas.” Valosydän nosti linnun ja sammakon takaisin hampaidensa väliin, heilautti häntäänsä merkiksi seurata ja johdatti Taivaleen sisälle leiriin.
Leiri oli täynnä kissoja. Taival ei muistanut milloin oli viimeksi ollut niin monen kissan ympäröimä ja tilanteen outous sai häntä nostamaan korviaan ja kävelemään varovaisemmin - varsinkin, kun kaikkien katseet vähitellen kääntyivät häntä kohti.
Valosydän ei välittänyt muiden kissojen katseista tai supatuksista, vaan laski saaliinsa niille tarkoitettuun kasaan ja kääntyi Taivalta kohti. “Kanervatähti on pesässään tuon kiven juurella. Muista puhutella häntä arvostavasti ja kunnioittavasti: hän on päällikkömme.”
Taival nyökkäsi, vaikkei ymmärtänytkään päällikön tarkoitusta. Valosydän johdatti hänet kiven juurelle, pysäytti kollin ja kurkisti sisään. Hän sanoi muutaman lauseen ennen kuin peruutti pois ja antoi Taivaleen astua pesän sisälle.
Vaaleanruskea, pieni naaras istu pesän keskellä yhdessä vielä pienemmän mustan kollin kanssa. Heidän välissään oli juuri syödyn hiiren jämät.
“Valosydän kertoi sinun haluavan jutella kanssani. Taival, eikö vain?” ruskea naaras sanoi. “Olen Kanervatähti, Varjoklaanin päällikkö ja tässä on varapäällikkömme Levi.”
Levi pysyi hiljaa ja vain nyökkäsi.
“Tulin etsimään Tähtiklaania”, Taival sanoi suoraan ja muistaessaan Valosydämen aiemmin hämmennyksen hän lisäsi: “Emoni kertoi heidän löytyvän täältä.”
“Tähtiklaani puhuu vain päälliköille ja parantajille. Toisinaan on poikkeuksia, mutta…” Kanervatähti sanoi, ääni hiljentyen loppua kohden. “Kuka emosi on? Hän vaikuttaa tietävän klaanien tavoista ja perinteistä?”
Sama epäilys, joka Taivaleessa oli aiemmin herännyt tuli jälleen esille. Häätäisikö Kanervatähti hänet, jos hän kertoisi totuuden? Kollia ei kiinnostanut muiden mielipiteet, hän vähän välitti jos joku ei pitänyt hänestä, hänen emostaan tai isästään, mutta hän ei halunnut kääntyä takaisin nyt kun oli päässyt niin pitkälle.
Kanervatähti näytti kuin lukeneen tumman kollin ajatukset. “Voit kertoa emosi nimen. Kaikki on hyvin.”
“Lummekukka”, Taival sanoi lopulta. “Hän on kotoisin täältä.”
Kanervatähden ja Levin katseet kohtasivat heti. He tuijottivat hetken toisiaan ennen kuin ruskea naaras puhui jälleen, mutta tällä kertaa varapäällikölleen. “Haetko hänet?”
Levi nyökkäsi ja sujahti vikkelästi Taivaleen ohitse.
“Kenet hän hakee?” Taival kysyi, katse käännettynä hetkeksi kohti pesän suuta.
“Jonkun kenet sinä todennäköisesti tunnet. Tai ainakin hän tuntee sinut.”
Taivaleen ajatukset kääntyivät ihan ensimmäisenä Lummekukkaan, mutta hän tukahdutti toivonpilkkeen sisällään. Lummekukka ei ollut enää täällä. Mutta entä jos sittenkin… Sen takiahan Taival oli tullut Varjoklaaniin - jotta tapaisi Lummekukan uudelleen.
“Miten niin täällä on joku, kenet minun tulisi tavata?” kipakka naaraan ääni kuului päällikön pesän ulkopuolelta ja pian sisälle astui kaunis, mustavalkoinen naaras.
Vaikka Taival oli viimeksi nähnyt tuon naaraan, hän tunnisti tämän heti. Ehkä se johtui tuosta päättäväisestä äänestä tai vahvakatseisista keltaisista silmistä, tai kenties tuoksusta, joka muistutti metsää sateen jäljiltä. Myös Katajanmarja tunnisti Taivaleen heti: hänen silmänsä laajenivat, koko keho jähmettyi ja korvat nosivat pystyyn.
“Tuhka? Oletko se todella sinä?” Katajanmarja kysyi. Hänen yleensä niin voimakas ääni oli käheä kuiskaus.
“Kyllä, mutta en. Olen Taival, tai Taivallus.”
“Tuhka?”
Taival räpäytti silmiään. “Taival. Tai Taivallus.”
“Missä sinä olet ollut? Miten sinä tänne tulit? Missä… missä Lummekukka on?” Kaikki kysymykset tulvivat Katajanmarjan suusta ulos, kun hän käveli aivan Taivaleen luokse ja kosketti kuonollaan tätä. “Tämä on niin yllättävää. En uskonut… en uskonut koskaan näkeväni sinua uudelleen.”
“Tulin tapaamaan Tähtiklaania”, Taival selitti. “Kanervatähti kertoi minulle juuri, ettei Tähtiklaani ota yhteyttä kuin päälliköihin tai parantajiin. Miten pääsen päälliköksi tai parantajaksi?”
Katajanmarja päästi järkyttyneen äännähdyksen. “Et sinä-” naaras loitti, mutta kääntyi katsomaan kohti Varjoklaanin päällikköä “Anteeksi, Kanervatähti, Tuhka ei tiedä klaanien tapoja. Hän ei tarkoittanut sanoillaan mitään.”
“Ei hätää, Katajanmarja, ymmärrän kyllä”, Kanervatähti sanoi lempeästi naurahtaen. “Taival, Tähtiklaani ei yleensä ole yhteydessä muihin kuin päällikköihin ja parantajiin, mutta se ei tarkoita etteikö Tähtiklaani puhuisi muillekin. En voi käskeä tai pyytää heitä ottamaan yhteyttä. Klaanimme parantaja Surulintu saattaa kyetä auttamaan sinua.”
Taival nyökkäsi. Hän ymmärsi, ettei voinut pyytää liikoja klaanin päälliköltä - ja koko klaanilta - vaikka näiden kissojen tavat ja sanat vaikuttivatkin kovin eriskummallisilta. Luovuttamaan hän ei ollut tullut. Oli siis juteltava tälle Surulinnulle.
“Saako Tuhka jäädä Varjoklaaniin?” Katajanmarja kysyi yhtäkkiä, meripihkasilmissä toivoa.
“Taival”, Taival puolestaan korjasi. “Tai Taivallus.”
Kanervatähti nyökkäsi. “Taival, saat jäädä toistaiseksi. En näe siinä mitään haittaakaan.” Päällikkö vaikutti miettivän hetken. “Et ole kovinkaan perillä klaanin tavoista, mikä on tietenkin ymmärrettävää, mutta se ei haittaa. Määrään sinulle jonkun sotureista kertomaan sinulle klaanielämästä ja katsomaan ettei kenellekään tule mitään ongelmia.”
“Minä voin tehdä sen, Kanervatähti”, Katajanmarja sanoi heti.
“Olen pahoillani, Katajanmarja, mutta mielestäni on parempi, että joku toinen on vastuussa Taivaleesta. Joku joka ei ole aivan sukua.”
Katajanmarja näytti pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään.
“Selvä”, Taival sanoi lopulta. “Minä menen etsimään tätä parantajaanne… Surulintua?”
“Katajanmarja voi näyttää sinulle mistä löydät parantajan pesän. Valitsen sen aikana vastuusoturin sinulle”, Kanervatähti sanoi. “Voitte poistua.”
Taival loikkasi ketterästi ulos päällikön pesästä. Leiri oli nyt enemmän tyhjillään kuin aikaisemmin, mutta silti aivan liian täynnä kollille, joka oli tottunut elämään yksin - tai ennemminkin vain yhden kissan kanssa. Joidenkin katseet viipyivät Taivaleessa, mutta tumma kolli ei välittänyt heistä. Hänen katseensa kohtasi hetkeksi Valosydämen, joka söi harmaavalkoisen naaraan kanssa.
Katajanmarja johdatti Taivalta eteenpäin. Yhden pesän, jonka ohi he kulkivat, edustalla leikki neljä pentua äänekkäinä ja innokkaina, ja oletettavasti heidän emonsa vartioivat heitä. Yksi pennuista, ruskea kolli tummilla täplillä, pysäytti leikkinsä ja jäi tuijottamaan Taivalsielua silmät ammollaan.
“Emo, kuka tuo on? Hän näyttää hassulta”, pentu hämmästeli ja käveli kömpelösti lähemmäs. “Miksi sinun korvasi ovat noin isot?”
“Ruskopentu, älä kommentoi toisten ulkonäköä”, yksi naaraista sanoi nopeasti ja veti pentunsa pois Taivaleen läheltä.
“Miksi sinun korvasi ovat niin pienet?” Taival puolestaan kysyi pennulta.
Ruskopentu täyttyi hämmennyksestä.
“Tuhka, tule”, Katajanmarja sanoi samalla toruvalla sävyllä, jolla Ruskopennun emo oli puhunut omalle pennulleen.
Taival väräytti korvaansa. “Olen Taival.”
Mutta Katajanmarja ei vaikuttanut kuuntelevan. Hän jatkoi matkaansa tyttärensäpoika perässään, kunnes pysähtyi viimein yhden pesän edustalle. Taival kykeni haistamaan pesän sisältä tulevien yrttien tuoksut, jotka olivat pakkautuneet yhdeksi, voimakkaaksi kasaksi. Taival kykeni erottamaan vain muutaman niistä - sekä sairauden hajun.
“Surulintu?” Katajanmarja kurkisti pesän sisälle. “Oletko kiireinen? Minulla on sinulle vieras.”
“Vieras?” naaraan ääni kuului pesästä. “Odota hetki. Harmaakorppi, syö nämä yskääsi.”
“Tiedän kyllä mitä syödä”, käheä, ärtynyt ääni kuului jostain pesästä.
Kuului askeleita ja pian pesästä tuli esille vaaleanharmaa naaras, jonka vihreänkeltaisissa silmissä oli huolta ja surua. Taival ei yhtään ihmetellyt miksi naaraan nimi oli Surulintu.
“Surulintu, tämä on Tuhk-”
“Taival.”
“-a, hän on Lummekukan poika ja hän haluaisi kysyä sinulta Tähtiklaanista. Kanervatähti ohjasi meidät tänne”, Katajanmarja puhui lauseensa loppuun välittämättä Taivaleesta.
Surulintu katsoi Taivalta tutkailevasti ja oli kauan hiljaa kuin olisi miettinyt jotakin. Ehkä parantaja ihmetteli samaa kuin aikaisempi pentu.
Taival väräytti korviaaan.
“Mitä haluat tietää Tähtiklaanista?” Surulintu kysyi lopulta ja istahti alas. Hän laski häntänsä tassujensa päälle. “Paljonko tiedät jo?”
“Tiedän, että Tähtiklaaniin pääsevät ne kuolleet klaanikissat, jotka ovat sen arvoisia. Tiedän myös, että Tähtiklaani toisinaan puhuu klaanikissoille - tosin ennen tänne tuloani en tiennyt heidän puhuvan lähinnä vain päälliköille ja parantajille. Sen takia tulin juttelemaan sinulle. Haluan puhua Tähtiklaanin kanssa”, Taival selitti.
Katajanmarja hänen vierellään liikahti kiusaantuneena.
“Haluat puhua Tähtiklaanille?” Surulintu ihmetteli. “Saanko kysyä miksi? Onko sinulla jokin tietty asia, jonka haluat kertoa? Jos asia on niin, voin hyvin kertoa sen heille, kun vierailen seuraavan kerran Kuulammella.”
Taival oli ensimmäistä kertaa aivan hiljaa. Hänellä oli syynsä siihen miksi hän halusi tavata Tähtiklaanin ja mitä asiaa hänellä oli, mutta sen sanominen ääneen ei ollut niin helppoa. Yleensä Taival pystyi sanomaan kaiken ääneen - hän ei välittänyt muiden mielipiteistä - mutta… jotkin asiat olivat liian arkoja. Ääneen puhuminen teki kaikesta aivan liian todellista.
Surulintu vaikutti ymmärtävän tämän. Hän nyökkäsi mietteliäänä. “Voin yrittää kertoa Tähtiklaanille, että haluat jutella heille, mutta minun täytyy sanoa sen olevan vaikeaa, jos en tiedä miksi ja kenelle haluat jutella. Ehkä Tähtiklaani tietää jo: he näkevät kaiken. He ovat olleet kyllä todella hiljaa viime aikoina, joten en tiedä saanko heihin yhteyttä.”
Taivaleesta Tähtiklaani kuulosti todella eriskumalliselta ja oudolta. Miten he voisivat muka suojella klaaneja, jos he eivät edes suostuneet jutella klaaneille? Miksi he puhuivat vain tietyille kissoille? Kaikki ne säännöt ja tavat saivat Taivaleen hämilleen. Hänen elämässään ei ollut mitään sellaista, vaan hän teki sen mikä milloinkin tuntui parhaimmalta. “Selvä, kiitos.”
“Mahtavaa, asia on sillä selvä”, Katajanmarja sanoi ja nosi ylös. “Orapihlajahäntä - isoisäsi, jos et muista - on rajapartiossa tällä hetkellä, mutta hänen pitäisi palata kohta. Pääset silloin tapamaan hänet. Hmm, sinulla on varmasti nälkä, käydään hakemassa sinulle ruokaa.”
“Ei tarvitse”, Taival sanoi, mutta Katajanmarja ei kuunnellut.
Mustavalkoinen soturitar oli lähtinyt jo loikkimaan riistakasaa kohti, ja Taival ei voinut tehdä muuta kuin seurata perässä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt aivan riistan luokse, sillä Valosydän pysäytti hänet kesken matkan.
“Taival”, naaras naukaisi. “Kanervatähti määräsi minut katsomaan, että vierailusi Varjoklaanissa onnistuu ongelmitta. Ja että opit klaanimme tavat.”
Taival tiesi sanan “ongelmitta” lähinnä tarkoittavan sitä, ettei Taival aiheuttaisi mitään ongelmia tai häiriöitä klaanin sisällä. Kollia ei se juuti kiinnostanut, eikä hän edes uskonut aiheuttavansa harmia klaanille millään tavalla. Mikä Varjoklaanin tapoihin tuli, häntä ei juurikaan innostanut opetella niitä. Taival aikoi jatkaa yksinäistä elämäänsä parhaimpansa mukaan - ja se tarkoitti oman saaliin metsästämistä, itsestään huolenpidosta ja muista erossa pysymistä. Siitä ei pitäisi koitua klaanille mitään haittaa. “Selvä.”
Katajanmarja tuli kaksikon luokse iso lintu suussaan. “Tässä pitäisi olla sinulle riittävästi ruokaa. Syöhän nyt, ettet tuuperru”, naaras sanoi heti laskettuaan linnun maahan. “Hei, Valosydän, mitä asiaa sinulla oli?”
“Kanervatähti määräsi minut Taivaleen vastuusoturiksi, koska minä hänet löysin”, Valosydän selitti.
“Kiitos, Katajanmarja, mutta saalistan itse oman riistani”, Taival sanoi. “Myöhempään, Valosydän ja Katajanmarja.”
Tumma kolli heilautti kerran häntäänsä ja lähti loikkimaan ulos leiristä välittämättä kummankaan naaraan vastalauseista. Hän tunsi nälän pistävän hellästi vatsaansa, mutta suurin syy leiristä lähtemiseen ei ollut heräävä nälkä vaan tukahtuneisuuden tunne, joka hänet oli pikkuhiljaa alkanut valloittaa. Leirissä oli liikaa kissoja, liikaa hälinää ja liikaa elämää. Hän kaipasi rauhallisuutta ja yksinäisyyttä.
Ja mikä olikaan parempi paikka löytää sitä kuin suuri havumetsä?

// Sainpas vihdoin rakkaan Taivaleen tarinan valmiiksi <3