Luku 2

//Jatkoa Kotkatassun tarinaan :3


Ruusupentu pomppi ympäriinsä innostuneena. Kotkatassu oli ottanut pennun mukaan leirin ulkopuolelle tutustumaan metsään. Ruusupentu näki kaikkialla jotain kiinnostavaa, lehtiä putoili puista hiljaa lehtikadon lähestyessä, lintu sirkutti läheisessä puussa ja ötököitä vilisi maassa. Kaikki pennun aistit olivat ylikierroksilla.
"Kotkatassu katso tätä!", Ruusupentu kiljaisi ja katsoi limaista etanaa innostuneena. Seuraavaksi pentu huomasi koppakuoriaisen ja alkoi seurata sitä kömpelösti hiipien. Kotkatassu lähti jatkamaan matkaa ja Ruusupennun oli kiristettävä vauhtiaan pysyäkseen mukana.
Aika kului kuin siivillä kun Kotkatassu näytti Ruusupennulle metsää ja sen ihmeellisyyksiä. Pian olikin ehtinyt auringonhuippu mennä ohi ja mustia pilviä kerääntyi taivaalle. Sadepisaroita alkoi tippumaan taivaalta. Yksi pisara tipahti Ruusupennun kuonolle. Pentu aivasti pisaran kutittaessa nenää.
"Kohta alkaa satamaan kunnolla....", Kotkatassu tokaisi ja jatkoi puhumista. Ruusupentu ei enää kuullut mitä oppilas sanoi. Ilmassa leijuva lehti oli saanut pennun huomion itseensä. Ruusupentu lähti lehden perään ja unohti, että hänen piti pysyä Kotkatassun kanssa.

Ruusupentu kirmasi innostuneena lehden perässä. Aina välillä lehti laskeutui alemmas ja pentu meinasi saada sen muutaman kerran kiinni. Lehti kuitenkin jatkoi matkaansa tuulen mukana härnäten pentua.
"Älä mene niin lujaa!", Ruusupentu ulvahti lehdelle ja hengitti raskaasti juostessaan syvemmälle metsään. Tuulenpuuska pieneni ja lehti alkoi poukkoilemaan alemmas ja alemmas kohti maata. Ruusupentu pysähtyi tassut jarruttaen ja meni vaanimisasentoon. Lehti saavutti hiljalleen hyppyetäisyyden. Ruusupentu heilutti takamustaan ja hyppäsi isossa kaaressa kohti lehteä. Ruusupentu sai napattua kynnellä lehdestä kiinni ja lukitsi sen tassujensa alle.
"Sainpas", Ruusupentu hymähti.
"Kotkatassu näitkö minkä hypyn..." Ruusupennun lause jäi kesken kun pentu huomasi että oppilas ei ollutkaan hänen takanaan.
"Kotkatassu?" Ruusupentu sanoi hämmentyneenä ja katseli ympärilleen. Kotkatassua ei näkynyt missään. Ruusupentu istahti paikoilleen ja aprikoi mitä hänen pitäisi tehdä, sitten hän lähti kulkemaan luulemaansa oikeaan suuntaan mutta huomasi pian olevansa täysin eksyksissä.
Taivaalta alkoi sataa vettä tiheämmin ja tuuli voimistui. Ruusupentu pörhisti pentukarvansa suojaksi tuulta vastaan, mutta hän tunsi silti viiman menevän karvojen läpi kuin jäiset kynnet. Metsä alkoi tuntua hänestä pelottavalta paikalta. Puut natisivat ja ainoa ääni korvissa oli tuulen vihellys.
Ruusupentu hölkkäsi pienen matkaa ja huomasi kaatuneen puun, joka oli ontto sisältä. (Ehkä minun pitäisi mennä sateen suojaan kunnes, joku tulee etsimään minua), Ruusupentu mietti mielessään. Pentu asteli puun luokse ja kyyristyi sen suojaan katsoen pelokkaasti synkkenevää metsää.

Ruusupentu ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli jo kulunut. Hänen vatsansa oli alkanut pitämään kovaa meteliä. Vatsa kipristeli tyhjyyttään ja karvat olivat kostean kymät. Ruusupentu värisi ja katseli hämärtyvää taivasta puunrungon suuaukolta.
"Missä te olette emo ja isä!", Ruusupentu parahti tuuleen. Samassa läheisen pensaikon alta kuului rapinaa. Ruusupennun korvat kääntyivät äänen suuntaan. (Ei kai se vain ole kettu), Ruusupentu sanoi mielessään pelokkaana. Hän tunsi kuinka sydän alkoi takoa rinnassa lujempaa. Ruusupentu haisteli ilmaa, nenään tuli tuttu riistan tuoksu.
(Hiiri!), Ruusupentu iloitsi mielessään. Kohta hänen vatsansa olisi täynnä.
Ruusupentu alkoi hiljaa hiipimään kohti puskaa ja yritti muistaa mitä Kotkatassu oli hänelle aikaisemmin samana päivänä opettanut metsässä hiirien pyydystämisestä. (Ole nopea, vikkelä ja ennen kaikkea pysy hiljaa), Ruusupentu toisteli mielessään Kotkatassun ohjeita.
Hiiri rapisteli edelleen puskan suojissa kun pentu hiipi lähemmäs ja lähemmäs. Hiirellä ei ollut tietoakaan lähestyvästä vaarasta. Ruusupentu oli nyt aivan pensaan vieressä, hän vilkaisi varovaisesti pensaassa olevasta aukosta ja huomasi aivan pensaan keskellä olevan pulskan hiiren. Hiiri kantoi suussaan heinänkortta kohti onkaloa puskan juuressa. Hiiri katosi hetkeksi näkyvistä onkaloonsa, mutta tuli uudestaan näkyviin ja lähti kulkemaan pois puskan keskeltä. Ruusupentu henkäisi jännityksestä. Pian hiiri oli saavuttanut puskan reunan.
Hiiri vilkaisi ulos pensaasta ja katseli hetken ympärilleen kunnes tuli kokonaan ulos. Onnekseen Ruusupentu oli pensaan toisessä päässä hieman sen takana joten hiiri ei ollut huomannut häntä vielä. Ruusupentu lähti hiipimään eteenpäin. Pian hän olisi hyppy etäisyydellä. Hiiri jatkoi ahkeroimistaan kuivien korsien luona pensaan vieressä.
Ruusupentu meni kyyryyn ja valmistui hyppyyn. Silloin tuuli käänsi suuntaa ja toi pennun hajun suoraan hiiren luokse. Hiiri vinkaisi pelokkaasti ja kääntyi suoraan Ruusupentua kohti. Hiiri olisi sekunnissa takaisin suojaisassa pesässään. Ruusupentu rääkäisi ja syöksyi kohti ruskeaa olentoa. Hiiri pinkaisi kohti pensasta, mutta pennun kynsi naulitsi sen paikoilleen. Ruusupentu katsoi hölmistyneenä vikisevää hiirtä ja ei tiennyt mitä tehdä.
(Minä sain sen!) Ruusupentu hihkui mielessään. Samassa hiiri syöksyi paniikin voimasta kohti pennun tassua joka piti sitä paikoillaan. Hiiren pienet hampaat pureutuivat Ruusupennun tassuun. Ruusupentu kiljaisi kivusta, hiiri lensi päin puskaa ja kompuroi pökertyneenä kohti pesäänsä.
Ruusupennun tassusta alkoi valua pieni verivana. Hän katsoi tassuaan hetken ihmeissään kunnes tunteet ottivat vallan.
"Neilikkakaste!", Ruusupentu parkaisi ja kyyneleet valuivat pennun poskelle.
"Missä olet Kettuhäntä!", Ruusupentu vollotti valttoimenaan ja pyllähti maahan. Sade alkoi kastella hänen turkkiaan läpimäräksi.
Ruusupentu jatkoi vollotustaan ja jäi paikoilleen.
"Ruusupentu mitä sinä täälä teet!" Ruusupentu kuuli tutun äänen. Hän katsahti ylöspäin ja huomasi Kettuhännän tulevan häntä kohti silmät suurina ihmetyksestä.
"Kettuhäntä!" Ruusupentu parkaisi ja kompuroi isänsä leuan alle ja hieroi omaa leukaansa isäänsä. Kettuhäntä nuolaisi häntä lohduttavasti päälaelle.
"Eiköhän mennä takaisin leiriin Ruusupentu.", Kettuhäntä sanoi ja meni makuu asentoon. Ruusupentu hyppäsi isänsä selkään ja painautui karvojen juokkoon. Kettuhäntä lähti liikkeelle ja Ruusupentu sulki silmänsä väsyneenä.
"Mitä sinä teit yksin metsässä Ruusupentu?", Kettuhäntä tiedusteli tiukasti kulkiessaan metsän halki.
"Olin Kotkatassun kanssa katselemassa, mutta kadotin hänet", Ruusupentu mumisi. Kettuhäntä ei sanonut enää mitään vaan jatkoi matkaansa reippaasti sateen voimistuessa entisestään.
"Ruusupentu!", kuului uusi ääni edestäpäin. Ruusupentu nosti päätään ja näki Kotkatassun juoksevan heitä kohti pakokauhu silmissään.


// Jatkoa Kotkatassu ? :D

Toinen luku – Onkohan minusta tähän?

Valopentua hermostutti niin kovasti. Hänestä tulisi parantajaoppilas ja siinä oli niin iso vastuu! Ei hän kokenut pystyvänsä edes olemaan tavallinen soturi niin miten hänestä voisi tulla muka joku parantajaoppilas ja sitten parantaja? Hän ei todellakaan pystyisi siihen!
Valopentu oli hermona, kun hänen ja hänen siskojensa oppilaaksi nimittäminen lähestyi. Kipinäpentu ja Tuikepentu olivat selkeästi vain innoissaan siitä, että heistä tulisi oppilaita ja Valopentu tunsi itsensä vain niin kovin erilaiseksi. Olikohan hänessä jotain vikaa, kun häneltä ei löytynyt samanlaista intoa ja rohkeutta kuin Kipinäpennulta tai Tuikepennun kylmähermoisuutta ja vakautta?
Valopentu vilkaisi vanhmepiaan, jotka nukkuivat sikeästi. Lehmussydämen pää lepäsi Tuulihännän kyljen päällä ja kollin häntä oli kiedottuna naaraan tuuhean hännän ympärille. Kipinäpentu nukkui selällään tuuhea häntä Valopennun selän päällä. Tuikepentu taas nukkui kerällä Tuulihännän vatsaa vasten. Valopentu oli taas hereillä, kuunnellen perheensä tasaista tuhinaa. Hän ei saanut taskaan unta ja hänen tassujeen pisteli hermostuneisuus. Miksi Tähtiklaani kuvitteli, että hänestä olisi muka parantajaksi? Sellaiseen vastuuseen tarvittaisiin joku paljon kyvykkäämpi kissa!
Mitä Tähtiklaani muka näki hänessä? Ujossa, kyvyttömässä pennussa? Valopentu tiesi jo nyt, että Sudenlaulu ansaitsisi paremman oppilaan itselleen. Koko Myrskyklaani ansaitsi paremman parantajan Sudenlaulun seuraajaksi. Mitä Tuulihäntä ja Lehmussydänkin ajattelisivat? Valopentu ei ollut uskaltanut kertoa kellekään, että hänestä tulisi Sudenlaulun oppilas.
Valopentu huokaisi syvään ja laski sitten päänsä tassujensa päälle. Hän katseli hetken pentutarhan suuta, josta kajasti kelmeää hopeista valoa sisälle pesään. Lehtikato oli kuulemma tulossa ja se merkiti jotain lunta. Olisikohan se hyvä juttu? Nyt oli lehtisade ja puiden lehdet vaihtuivat oranssin ja keltaiset eri sävyihin ja toivat mieleen Valopennulle hänen siskonsa turkit. Valopentu ei ollut ehtinyt nähdä viherlehteä sen koko kukoistuksessaan, mutta näkisi sitten lehtikadon jälkeen. Silloin olisi varmaan enemmän niitä yrttejä ja kasveja, joita Sudenlaulu käytti ja tarvitsi parantajan tehtävissään. Valopentu sulki silmänsä tiukasti kiinni. Miten hän muka pystyisi siihen?

Tuulihäntä siisti pentujensa turkkeja pitkin ja rauhallisin lipaisuin. Kipinäpentu tärisi paikoillaan ja olisi viimeinen, kenet Tuulihäntä siistisi, sillä kaikki tiesivät Kipinäpennun sotkevan turkkinsa heti kahden silmänräpäyksen sisällä.
Tuikepentu oli jo siistitty paksun turkkinsa takia. Naaraspentu istui rauhallisesti, odottaen sisaruksiensa olevan valmiita. Lehmussydän piti Kipinäpennun paikoillaan, jotta naaras ei sotkisi sitä hiekkaan tai muuhunkaan. Kolli puhui tyttärelleen kaikesta ja Kipinäpentu kuunteli kiinnostuneena isänsä kertomuksia.
Valopentu antoi emonsa sukia hänen turkkinsa ilman mitään valituksia. Se oli aina niin rauhoittavaa ja hetkeksi Valopentu jo unohti sen, mitä kohta tapahtuisi, sen joka muuttaisi kaiken hänen elämässään ylösalaisin.
Heinätähden kokoontumiskutsu sai Valopennun niskakarvat pörhistymään. Lehmussydän tuli poikansa viereen ja hymyili rohkaisevasti.
”Hyvin se menee”, Valopennun isä sanoi ja antoi lempeän lipaisun Valopennun päälaelle. ”Saa hermostuttaa, se on ihan normaalia. Koukistele kynsiäsi, jos alkaa hermostuttaa liikaa.”
Valopentu nyökkäsi ja asteli sitten siskojensa perässä ulos pentutarhasta. Tuulihäntä hipaisi hännällään jokaisen pentunsa selkää rohkaisevasti. Valopentu oli kiitollinen siitä, että juuri nämä kaksi olivat hänen vanhempiaan ja se jo helpotti hänen hermostustaan tulevasta.
Heinätähti seisoi Suurtasanteen päällä, odottaen kissojen saapumista Suurtasanteen ympärille. Hän hymyili kolmen pennun vanhemmille ja vilkaisi sitten kolmea pentua. Valopennun katse ajautui Sudenlauluun, joka istui Suurtasanteen juurella.
”Tuikepentu, Kipinäpentu ja Valopentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne tulla oppilaiksi ja kouluttautua Myrskyklaanin sotureiksi”, Heinätähti puhui ja kolme pentua astuivat eteenpäin. ”Tuikepentu, tästä päivästä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Tuiketassuna. Mestariksesi tulee Iltataival”, Heinätähti nyökkäsi kohti varapäällikköään, joka hymyili.
Valopennun hermostus palasi ja hän käytti kaiken voimansa siihen, että pysyisi paikallaan eikä tärisisi näkyvästi. Hän muisti isänsä neuvon ja koukisti kynsiään, upottaen ne pehmeään maahan. Se auttoi.
”Kipinäpentu, tästä hetkestä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kipinätassuna”, Heinätähti sanoi ja Valopentu vilkaisi siskoaan. ”Mestariksesi tulee Hiirinenä.”
Tummanruskea naarassoturi suoristautui ja hymyili. Tämä oli hänen ensimmäinen oppilaansa.
Heinätähti laski katseensa beigeen pentuun ja Valopennun sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa. Kollipentu pakotti itsensä suoristautumaan ja katsomaan suoraan Heinätähteen.
”Valopentu”, Heinätähti nyökkäsi ja Valopentu pidätteli hengitystään, ”Sudenlaulun mukaan Tähtiklaani on antanut merkkinsä ja valinnut sinut Sudenlaulun oppilaaksi”, Heinätähti puhui ja Sudenlaulu asteli päällikön rinnalle. Valopentu nyökkäsi lähes huomaamattomasti. ”Joten tästä päivästä lähtien kunnes saat parantajanimesi, sinut tunnetaan Valotassuna, parantajaoppilaana.”
Valotassu päästi tärisevän henkäyksen, kun Sudenlaulu asteli Iltataipaleen ja Hiirinenä kanssa kolmen tuoreen oppilaan luokse. Oppilas ja soturi koskettivat toistensa neniä. Valotassu tunsi hermotuksensa nousevan hetkellisesti pilviin, mutta se katosi silmänräpäyksessä.
Myrskyklaanin kissat hurrasivat kolmen uuden oppilaan nimeä ja Valotassu päästi syvän henkäyksen. Hän tunsi Sudenlaulun hivuttautuvan lähemmäs niin, että heidän turkkinsa koskettivat. Se oli lohduttavaa.
Kun kolmikko asteli vanhempiensa luokse, Valotassu hätääntyi. Hän kulki kuin jäätyneenä perheensä luokse, mutta kun hän lopulta katsoi vanhempiaan silmiin, hämn näki vain ylpeyden ja ilon.
Tuulihäntä hymyili leveästi pojalleen ja hänen katseensa kysyi, ettei miksi Valotassu ollut kertonut heille tästä. Valotassu vain luimisti korviaan ja hymyili hermostuneesti. Lehmussydämen silmissä tuikki ilo ja kollin hymy heijasti sitä iloa myös. Hänen katseessaan oli jonkinlainen haikeus, jota Valotassu ei osannut selittää.
”Olen niin ylpeä teistä kaikista”, Lehmussydän sanoi ja vilkaisi kumppaniaan, ”olemme molemmat.”

Valotassu seurasi Sudenlaulua tämän – heidän – pesäänsä. Yrttien haju oli rauhoittava. Sudenlaulu kääntyi katsomaan beigeä oppilasta.
”Haemme sinulle pian sammalta omaan petiisi”, läikikäs kolli sanoi ja heilautti päätään pesän perää kohti. Pienen seinämän takaa pilkotti sammalpedin reuna ja Valotassu oletti, että sinne hänenkin petinsä sitten laitettaisiin. ”Tässä on yrtit ja tuoll on pieni pulputtava puro, josta saamme tuoretta vettä potilaille”, Sudenlaulu esitteli pesää Valotassulle.
Valotassu katseli yrttien paljoutta ja nielaisi hermostuksensa pois. Sudenlaulu vaikutti aina kovin äkäiseltä ja Valotassua pelotti ajatuskin näyttää kollille epävarmuutensa näin aikaisin. Tai ollenkaan jos nyt tarkkoja ollaan.
”Täällä taas”, Sudenlaulu aloitti ja johdatti Valotassun vasemmalle kahden pedin ylitse pienen kapeneman ohi. Kapeneman takaa löytyi taas vähän isompi tila, jossa oli muutama sammalpeti potilaita varten. ”On potilaiden paikka.”
Valotassu katseli pientä luolamaista tilaa ja nyökkäsi. Se oli kyllä kätevä; saatiin sairaat ja loukkaantuneet kissat pois tieltä yrttien luota. Sudenlaulu johdatti Valotassun pois pienestä tilasta takaisin yrttien täyttämään tilaan. Sudenlaulu oli lajitellut yrtit siististi omille paikoilleen ja Valotassu tunsi kunnioitusta mestariaan kohtaan, joka oli yksin jo kuita tehnyt tämän kaiken ja pitänyt yrtit siististi ja kerännyt niitä miltei aina yksin.
Osa yrteistä oli kapeasti nousevan kallionseinämän päällä siisteissä riveissä ja osa taas aseteltu pienen kallionseinämän alta pilkottavaan tilaan.
Sudenlaulu esitteli pesää vielä hetken ennen kui yllättäen teki nopean käännöksen ja asteli ulos pesästä. Valotassu seurasi häkeltyneenä läikikästä kollia ja yllättyi siitä, miten oli tottunut yrttien hajuun pesässä ollessaan.
Sudenlaulu vilkaisi taakseen ja keikautti päätään kohti leirin uloskäyntiä. Valotassun hännänpää nytkähti. Pääsisikö hänkin jo ulos leiristä, aivan kuten hänen sisarensa? Kipinätassu ja Tuiketassu olivat lähteneet miltei heti kiertämään Myrskyklaanin rajoja ja aluetta, ja nytkö Valotassukin pääsisi? Valotassu tiesi enemmän soturikoulutuksesta kuin parantajakoulutuksesta, sillä jälkimmäisestä puhuttiin vähän jos lainkaan. Ei Valotassu oikein tiennyt mitään siitä, mitä hän tulisi nyt parantajaoppilaana oppimaan yrttien käytön lisäksi.
Lehtisade oli tiputtanut lehdet puista oikein ahkerasti. Ilma oli viileä muttei sietämätön. Valotassu pörhisti turkkiaan, kun pistävä tuuli iski päin kasvoja. Sudenlaulu heilautti häntäänsä kuin piiskaten tuulta rangaistukseksi. Valotassu kiristi kulkutahtiaan, jotta ei jäisi jälkeen mestaristaan. Vanhemmalla kollilla oli pidemmät käpälät ja vahvemmat lihakset, joten ei ollut ihme, että hän kulki nuorta oppilasta nopeammin.
”Tuossa kulkee Varjoklaanin ja Myrskyklaanin raja”, Sudenlaulu kertoi ja osoitti kuonollaan vasemmalle. Valotassu katsoi korkealle kohoavia havupuita suu raollaan. Varjoklaanin reviiri näytti pimeämmältä paikalta kuin Myrskyklaani, vaikka molempien reviirejä peitti sadat puut ja lämpiminä vuodenaikoina lehtiverho. ”Voimme käydä myöhemmin Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin erottavan rajan luona, mutta nyt käymme Myrskyklaanin yrttien viljelypaikalla.”
Valotassun korvat heilahtivat. Hoitiko Sudenlaulu sellaistakin asiaa kuin yrttien kasvattaminen? Miksi näin kaukana leiristä?
Vastaus oli selkeä Valotassulle, kun he astelivat metsäaukealle, jonka keskellä oli pieni kaksijalan pesä. Valotassun koko kehoa pisteli. Ei kai tuolla ollut kaksijalkoja?!
Sudenlaulu asteli niin rohkeana ja välinpitämättömänä pesän luokse. Hän vilkaisi Valotassua ja kehotti oppilasta tulemaan luokseen. Valotassu veti syvää henkeä ja jolkutti läikikkään kollin luokse. Sudenlaulu osoitti hännällään yrttiviljelmiä ja Valotassun vihertävät silmät laajenivat. Täällä kasvoi kovin monia yrttejä, jotka auttaisivat sairaita kissoja ihan varmasti.
”Jokaisella parantajalla on oma viljelypaikkansa omalla reviirillään, jotka kuitenkin jaamme toistemme kanssa, jos tarve sitä vaatii”, Sudenlaulu selitti sitten. ”Jokaisella reviirillä ei kasva aina samoja yrttejä, joten parantajina me jaamme tarvittavat yrtit keskenämme. Muista tämä; parantajia ei koske samat säännöt kuin sotureita. Meille tärkeintä on kissojen pelastaminen ja muu kun taas sotureille tärkeintä on sääntöjen noudatus, taistelut ja muut sellaiset jutut. Soturit eivät tule ymmärtämään aina sitä, miten meitä parantajia koskee hieman erilaiset säännöt, mutta sinun tulee vahvana osoittaa oma asemasi; olemme Tähtiklaanin valittuja ja me teemme työtä kissojen pelastamiseksi ja hoitamiseksi, emme soturin taistelua janoavan ajatusmaailman mukaan.”
Valotassu räpäytti silmiään muutamia kertoja yllättyneenä. Parantajat olivat tosiaan oikeita mysteereitä hänelle, mutta nyt hän pääsisi oppimaan kaikki parantajuuden salat. Tietysti oppilasta hermosttui vieläkin se, olisiko hänestä siihen, mutta hän halusi yrittää.
”Rajat eivät koske meitä ihan samalla tavalla kuin sotureita; me emme ylitä niitä taistellaksemme vaan auttaaksemme”, Sudenlaulu selitti paluumatkalla. ”Tavallisilta sotureilta harvoin löytyy moista ymmärrystä ja he ovatkin toisinana kovin kapeakatseisia, mutta me pidämme pintamme. Sinäkin saat vielä sellaista rohkeutta.”
Valotassu ei ollut siitä niinkään varma. Hän ei ollut uskaltanut kertoa edes vanhemmilleen, että hänestä oli tulossa parantajaoppilas, joten miten hänen muka pitäisi sitten pystyä laittamaan häntä vanhemmille ja voimakastahtoisimmille vastaan? Valotassu tunsi taas sen saman pistävän jännityksen vatsanpohjassaan. Oliko parantajilla näin paljon vaikeuksia osoittaa paikkansa? Ja kuuluiko siihen oikeasti näin paljon muutakin kuin vain parannus ja yrttien osaaminen?
Kaksikko haki paluumatkalla tuoretta sammalta Valotassun petiä varten. Sudenlaulu kehotti oppilastaan ottamaan myös pudonneita sulkia sekä leirin ulkopuolelta että leiristä, sillä ne pehmensivät mukavasti. He asettivat Valotassun pedin pesän perällä olevaan tilaan, jossa myös Sudenlaulun peti sijaitsi. Pieni soljuva puro virtasi pesän perällä olevasta kallionkolosta, mutta Valotassu myönsi äänen olevan rauhoittava. Ehkä siksi Sudenlaulu nukkui juuri täällä perällä.
Valotassu katsoi tyytyväisenä tekemäänsä sammalpetiä, johon hän oli asettanut paljon löytämiään sulkia ja höyheniä. Hän laittaisi niitä lisää ehtimänsä mukaan. Tämä olisi hänen ensimmäinen yönsä oppilaana ja ensimmäinen yö ihan omassa pedissä ilman sisarusten ja vamhempien tuomaa lämpöä ja turvaa. Nyt vasta kolli tajusi, että hänen sisarensa nukkuivat saman pesän suojissa, kuten hänen vanhempansa. Ja kun Tuiketassusta ja Kipinätassusta tulisi soturit, he nukkuisivat taas samassa pesässä heidän vanhempiensa kanssa. Ja Valotassu nukkuisi täällä parantajien pesässä, kaukana muista.
Valotassu asteli ulos ja vilkaisi pimenevää taivasta. Sudenlaulu oli aterioimassa kauempana oman emonsa luona. Valotassu hymyili itselleen. Vaikka hän olisi parantaja, hän olisi silti samassa klaanissa ja voisi aina viettää aikaa perheenjäsentensä kanssa. Ei parantajuus sitä estänyt.
Lehmussydän asteli poikansa luokse ja hymyili lämpimää hymyään oppilaalle. Hän istui pentunsa vierelle ja laski kantamansa hiiren hänen eteensä. Valotassu tunsi vatsassaan vellovan nälän taas voimakkaana ja hän iski hampaansa nopeasti hiiren lihaan. Hän nautti ateriastaan kaikin siemauksin. Päivä oli ollut pitkä ja tämä ateria tuli tarpeeseen.
”Tiesitkö”, Lehmussydän puhui sitten ja Valotassu vilkaisi isäänsä, joka katseli tähtitaivasta, ”minä halusin olla parantajaoppilas.”
Valotassun silmät levisivät ja hän vilkaisi sitten tassujaan ja sitten taas tähtitaivasta.
”Emosikin halusi kerran olla. Mutta meille oli tarkoitettu eri tie ja löysimme toisemme ja saimme teidät kolme”, Lehmussydän kertoi. ”Ja olen todella iloinen, että sinusta tuli parantajaoppilas. Sinä pystyt siihen, usko vain itseesi.”
Isän sanat kuulostivat etäisesti sen tähtiklaanilaisen kissan Jääkyyneleen sanoilta ja se sai Valotassun hymyilemään. Oppilas katsahti taas tähtitaivasta. Hänen isänsä uskoi häneen ja se tähtiklaanilainen oli uskonut häneen. Ehkä hän pystyisi tähän, mutta aika sen näyttäisi.
Mutta Valotassu tiesi sen, että yrittäisi kaikkensa.

Ensimmäinen osa - meripihkankeltaista ja korpinmustaa

Tuikepentu rakasti perhettään. Hänen emonsa Tuulihäntä oli pehmeä ja lämmin, kuin turvasatama, johon Tuikepentu mielellään jäi asustamaan, ja Lehmussydän, hänen isänsä, kertoi aina mielenkiintoisia asioita ja tarinoita pentutarhan ulkopuolelta samalla, kun suki lempeästi hänen turkkiaan. Kipinäpentu ja Valopentu, Tuikepennun pentuetoverit, olivat hyvin erilaisia keskenään, mutta heidän seurassaan ei koskaan ollut tylsää.
Tuikepentu todella, todella rakasti perhettään.
Pentutarhassa oli muitakin: Merilinnulla oli viisi pentua, joista lähti paljon ääntä, ja pentutarhassa kävi välillä kaksi emotonta pentua, jotka viihtyivät enemmän tarhan ulkopuolella kuin sens sisällä. Tuulihäntä imetti omien pentujensa lisäksi kahta orpoa, Roihupentua ja Liekkipentua, jotka oli vain tuotu pesään ilman mitään suurempia selityksiä.
Näiden kissojen lisäksi Tuikepentu oli tuntevinaan aivan toisen katseen turkissaan aina silloin tällöin ja joskus hänen silmäkulmassaan oleva varjo tuntui liikkuvan, mutta koskaan hän ei todella nähnyt kuka siellä oli. Ehkä hän kuvitteli kaiken - ainakin Kipinäpennun mielestä se kaikki oli kuvitelmaa - mutta joskus katse hänen turkissaan oli hieman liian todellinen ollakseen vain mielikuvitusta. Mutta mitäpä pieni pentu siitä tietäisi?
“Tuikepentu! Tuletko leikkimään minun, Pisarapennun ja Roihupennun kanssa?” Kipinäpentu kysyi samalla, kun loikki siskonsa luokse häntä heiluen takanaan. “Löysimme hyvän sammalpallon.”
“Miksipä ei”, Tuikepentu sanoi. Hän seurasi vikkelää siskoaan ulos pentutarhasta ja tunsi innostuksen omissa käpälissään. He eivät olleet pitkään aikaan leikkineet sammalpallolla!
Pisarapentu ja Roihupentu pallottelivat jo sammalta toisilleen, mutta lopettivat, kun Tuikepentu saapui Kipinäpennun kanssa paikalle. Heidän häntänsä heilahtivat tervehdykseksi.
“Tuikepentu suostui!” Kipinäpentu ilmoitti ilmeisen asian muille ja kääntyi kohti Tuikepentua. “Oli Roihupennun idea kutsua sinut mukaan.”
Tuikepentu käänsi katseensa mustaturkkiseen naaraaseen, joka hymili hänelle pienesti. Roihupentu oli aina silloin tällöin tullut juttelemaan Tuikepennulle, usein vain kysymään miten hänellä meni ja mitä hän oli tehnyt päivän aikana - tavallista jutustelua. Tuikepentua ei haitannut se, mutta Roihupennun ilme oli usein… Tuikepentu ei tiennyt miten kuvailla pesätoverinsa ilmettä, mutta se ei ollut aivan tavallinen.
“Kiva”, Tuikepentu sanoi. “Meitä on neljä. Jakaudummeko kahteen?”
“Se voisi toimia hyvin! Tiimityötä!” Pisarapentu sanoi innostuneena. “Kuka haluaa olla kenenkin kanssa? Haluatteko te siskokset olla kahdestaan?”
Kipinäpentu katsoi Tuikepentua ja irvisti niin korostetusti, että kaikki tiesivät sen olevan vain pilailua. “Sekoitetaan joukkueet! Pisarapentu, ollaan me kahdestaan.”
Pisarapentu nyökkäsi. “Joo!”
Tuikepentu asettui seisomaan Roihupennun viereen. Valkoraitaisella oli tassujensa välissä sammalapallo ja hän väläytti leveän virneen Tuikepennulle. “Me kyllä voitamme tämän.”
“Noinkohan on?” Tuikepentu tokaisi, mutta hänen silmänsä välähtivät motivoituneena näyttämään kahdelle toiselle pennulle ketkä osasivat pelata sammalpalloa ja ketkä eivät.
“On.”
Kaikki neljä pentua asettuivat vastakkain.
“Se kuka saa pallon ensin viisi kertaa vastustajien ohi voittaa!” Pisarapentu ilmoitti säännöt. “Liian korkealle ei saa heittää, eikä myöskään liian sivulle - tai muuten sitä ei lasketa pisteeksi.”
“Selvä, selvä, kaikki tietävät kyllä säännöt. Aloitetaan!” Roihupentu sanoi ja läimäisi ilman suurempaa varoitusta sammalpallon kohti Kipinäpennun ja Pisarapennun välissä olevaa rakoa.
Kipinäpentu ja Pisarapentu syöksyivät molemmat kohti sammalpalloa, mutta törmäsivät toisiinsa. He kuitenkin onnistuivat torjumaan sammalpallon ja hetken kompasteltuaan toistensa päällä he nousivat ylös into silmissään ja leuka pystyssä ylpeydestä.
“Haha, luulitte jo, että voititte!” Kipinäpentu naurahti virnuillen. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa hänen takanaan. “Tästä saatte!”
Kipinäpentu läimäisi sammalpallon ilmaan, ja sekä Roihupentu että Tuikepentu katsoivat kauhistuneena korkealle mennyttä heittoa, joka ei kuitenkaan ollut liian korkea, jotta se hylättäisiin. Ehkä he ylettyisivät siihen… Tuikepentu nousi takatassuilleen ja kurotti kohti ilmassa lentävää sammalpalloa ylettyen siihen juuri ja juuri.
Sammalpallo putosi maata kohti, ja Roihupentu otti sen ketterästi hampaisiinsa.
“Älkää turhaan innostuko”, Tuikepentu hymähti vastustajilleen.
He jatkoivat pelaamista jonkin aikaa. Muut pennut olivat tulleet ulos katsomaan kiivasta leikkimistä. Savupentu, Sulkapentu ja Liekkitassu kannustivat pelaavia kissoja huudoin ja naukaisuin. Aaltopentu ja Risupentu olivat hieman sivummalla, mutta hekin seurasivat leikkimistä kiinnostuneina. Myös Valopentu ja Ruuspentu olivat tulleet ulos pesästä ja katselivat suut raollaan neljää, toisiaan vastaan kamppailevaa kissaa.
Lopulta Roihupentu onnistui heittämään sammalpallon Pisarapennun tassujen välistä hänen taakseen lopettaen pelin siihen.
“Jes, voitimme! Siitäs saitte” Roihupentu hihkaisi ja kääntyi kohti Tuikepentua. “Minähän sanoin, että voitamme!”
“Tietenkin voitimme”, Tuikepentu virnisti vastaukseksi.
“Ensi kerralla me voitamme!” Kipinäpentu sanoi ja loikki kaksikon luokse. “Eikö niin, Pisarapentu? Ensi kerralla näytämme näille kahdelle.”
“Todellakin!”
Tuikepentu läimäisi kevyesti tassulleen siskonsa korvaa. “Ensi kerralla on muidenkin vuoro leikkiä, hiirenaivo.”
“No niin”, Merilinnun ääni keskeytti pennut. Hän oli seurannut leikkimistä jo jonkin aikaa sivusta muiden kuningattarien kanssa. “On aika mennä nukkumaan.”
Osa pennuista alkoi marista, mutta jotkut näyttivät jo selkeästi väsyneiltä ja palasivat tyytyväisinä pesään. Tuikepentu käveli yhdessä Kipinäpennun kanssa Tuulihännän luokse - tosin Kipinähäntä loikki edeltä - ja Valopentu saapui myös. Tuulihäntä hymili pennuilleen ja nuolaisi jokaisen päälakea pari kertaa ennen kuin johdatti heidät pesään.
“Oli kiva leikkiä kanssasi, Tuikepentu”, Roihupentu sanoi, kun he olivat pesän sisällä. “Leikitään joskus uudelleen.”
“Toki”, Tuikepentu vastasi ja tuijotti hetken Roihupentua ennen kuin käpertyi sisarustensa luokse Tuulihäntään kiinni.
Naaraspentu sulki silmänsä ja tunsi unen ottavan hänestä kiinni.


Tuikepentu avasi silmänsä. Hänen ympärillään oli hämärää ja pentutarha tuntui erilaiselta kuin yleensä: maa oli kosteampaa, ilma tunkkaisempaa sekä täynnä outoja hajuja ja hän ei tuntenut emonsa ja sisarustensa lämpöä ympärillään.
Hetkinen… Tuikepentu räpytteli silmiään ja nousi kömpelösti tassuilleen. Ei hän ollut pentutarhassa. Eikä edes leirissä: mikään hänen ympärillään ei ollut tuttua. Ilmassa oli hieman sumua, puut olivat pitkiä ja synkkiä, varjot syviä ja ilmassa ei ollut häivähdystäkään tuulesta.
“Emo?” Tuikepentu kuiskasi. Oliko hänet siepattu? Oliko tämä unta?
“Emosi ei ole täällä.”
Tuikepentu kääntyi ympäri ja melkein kompastui omiin tassuihinsa. “Missä minä sitten olen?” Naaraspentu kysyi ääni väristen, mutta yritti uteliaana hahmottaa edessään olevaa kissaa. Metsä oli niin pimeä, ettei hän erottanut muuta kuin epäselvät ääriviivat ja meripihkankeltaiset, hehkuvat silmät.
“Ei hätää”, kolli sanoi. “Olet unessa.”
“Tämä on unta?”
“Tämä on todellista unta.”
Tuikepentu räpäytti silmiään. “Kuka sinä olet? Oletko sinä… todellinen?”
“Olen niin todellinen kuin haluat minun olevan.” Kolli astui esiin syvimmistä varjoista, ja Tuikepentu henkäisi. Hänen edessään seisova kolli oli valtava - Tuikepentu ei ollut koskaan nähnyt ketään yhtä suurta - ja tämän kiiltävän, korpinmustan turkin alta näkyivät voimakkaat lihakset. Keltaiset silmät hehkuivat yhä varmoina ja vakaina.
“Sinä olet… valtava. En ole koskaan nähnyt ketään yhtä suurta kissaa. Kuka oikein olet?”
Kolli istahti maahan. “Surmamieli. Sinä olet Tuikepentu, etkö olekin?”
“Kyllä.”
“Hyvä.” Surmamieleksi esittäytynyt kolli istahti maahan ja tuijotti hetken pentua. “Olet vihdoin tarpeeksi vanha vierailemaan luonani.”
Tuikepentu ei ymmärtänyt mitään, mutta otti mallia kollista ja istahti maahan. Hän katseli kaksivärisillä silmillään uteliaana pikimustaa kissaa, mutta ei osannut yhdistää tätä ulkonäöltään yhteenkään kissaan, jonka hän tunsi. Edes Surmamielen nimi ei ollut tuttu ja haju, joka kollista tuli oli… kummallinen. Siinä oli Myrskyklaanin metsäinen tuoksu, mutta sitä ympäröi tunkkainen, pistävä haju.
“Sinä haiset Myrskyklaanilta… ainakin osittain”, Tuikepentu sanoi. Hän tiesi ja ymmärsi, että hänen tulisi olla peloissaan tuon valtavan kollin edessä, mutta hänen uteliaisuutensa oli liian voimakas, jotta hän tuntisi pelkoa.
“Haisen Myrskyklaanilta, yksinäisyydeltä ja tältä metsältä”, Surmamieli sanoi. Vaikka hänen sanansa olivat surullisia ja karuja, hänen äänestään ei kuulunut yhtään alakuloisuutta. Kolli puhui tasaisella, rauhallisella äänellä ja lausui jokaisen sanan kuin se olisi ollut yksinkertainen totuus, jolle ei voinut tehdä mitään kuin hyväksyä asia.
Tuikepentu katsoi ympärilleen. Metsä ei näyttänyt lainkaan Myrskyklaanin metsältä. Kaikki oli synkkää, kylmää ja kuollutta, ja pitkät puut peittivät taivaan taakseen: edes tähdet eivät näkyneet. Maa Tuikepennun tassujen alla oli märkää, ja pentu nosteli käpäliään inhoissaan.
“Tiedän, tämä ei ole mikään kaunein metsä. Ei vedä vertoja järven reviirille, eikä todellakaan vanhalle metsäreviirille”, Surmamieli sanoi ja katseli myös ympärilleen.
Tuikepennun mielenkiinto heräsi jälleen kohti kummallista kollia. “Vanha metsäreviiri? Oletko käynyt siellä?”
Surmamieli naurahti pienesti. “Minä synnyin siellä, pikkuinen, monia auringonkiertoja sitten.”
“Kuinka vanha sinä-” Tuikepentu keskeytti lauseensa, räpäytti silmiään ja tajusi. “Olet kuollut.”
“Niin olen. Sekin tapahtui kauan, kauan sitten. Synnyin, elin ja kuolin kauan ennen kuin yksikään nyt elossa olevista kissoista oli edes syntynyt. Edes heidän vanhempansa eivät olleet vielä syntyneet, kun minä kuljin pitkin metsiä.”
“Miten sinä kuolit?” Tuikepentu kysyi.
“Olet utelias.”
“Onko se väärin?”
Surmamieli nousi ylös ja kiersi pientä pentua ympäri. “Toisinaan. Sinun tulee oppia, milloin olla utelias ja milloin jättää muiden asiat muiden asioiksi. Mutta-”
“Mutta?”
“-mutta muista, että tieto vie sinut usein pidemmälle kuin tietämättömyys, sillä se antaa sinulle ymmärrystä.”
Surmamieli pysähtyi aivan Tuikepennun eteen. Vaaleanruskea pentu joutui kääntämään kasvonsa ylöspäin, jotta pystyi kohtaamaan kollin keltaisina hehkuvat silmät.
“Miksi juttelet minulle?” Tuikepentu kysyi, mutta hänen yksi kysymyksensä sisälsi monia muitakin: miksi Surmamieli kertoi hänelle sen kaiken? Miksi hän oli pimeässä metsässä? Miksi kolli oli selvästi kiinnostunut Tuikepennusta? Hän oli selvästi halunnut jutella juuri Tuikepennulle.
“Sinusta tulee kohta soturioppilas”, Surmamieli sanoi. “Tulet tietenkin saamaan Myrskyklaanista itsellesi mestarin, mutta tulevan mestarisi lisäksi saat toisenkin kissan, joka tulee kouluttamaan sinua ja opettamaan sinulle asioita, joita elävät eivät välttämättä opeta.”
“Toinen mestari?” Tuikepentu hämmästeli. Miten Surmamieli edes tiesi, että hänestä tulisi pian oppilas, jos pentu itsekään ei tiennyt sitä?
“Minut.”
Tuikepennun päässä pyörivät rattaat, kun hän yritti yhdistää tietoja. Surmamieli - kolli, joka eli vanhalla reviirillä monia kuita sitten - olisi hänen toinen mestarinsa? Saivatko Kipinäpentu ja Valopentukin toisen mestarin tästä oudosta, tunkkaiselta haisevasta metsästä? Olisiko Surmamieli heidän kaikkien mestari?
“Pentuetoverisi eivät saa toista mestaria, tai eivät ainakaan täältä, minun tietojeni mukaan”, Surmamieli sanoi kuin olisi lukenut pennun ajatuksia. Ehkä hän lukikin. “Valitsin sinut, koska… olet kaikista sopivin kissa teistä kolmesta, ja tärkeä.”
“Sopivin? Tärkeä?”
“Kaikki ajallaan. Vaikka tieto voittaa tietämättömyyden, olet vasta pentu ja tehtäväsi on tulla soturioppilaaksi.” Surmamieli katsoi ylös. “Aurinko nousee pian ja minun täytyy päästää sinut pois täältä. Haluan kuitenkin, että lupaat minulle pari asiaa ennen sitä.”
“Selvä.” Tuikepentu tiesi lupausten painavan ja olevan sitovia, mutta hänen uteliaisuutensa vei voiton kaikesta pelosta ja epäilyksestä - ja jostain syystä hän luotti tuohon outoon kolliin. Silti, hän virnisti pienesti. “Jos lupaat aina tavatessamme vastata totuudenmukaisesti yhteen kysymykseen, jonka valitsen erikseen. Ihan sama mitä kysymys koskee ja onko minun aikani vielä kuulla vastausta, sinun täytyy vastata siihen totuudella.”
Surmamieli hymähti. “Olet ovela. Hyvä on, sovitaan niin.”
Tuikepentu pörhisti turkkiaan kehuista.
“Et saa kertoa minusta tai tapaamisistamme kenellekää sanallakaan, ellen itse henkilökohtaisesti anna siihen lupaa. Et saa myöskään mainita tätä metsää tai mitenkään paljastaa kenellekään yhtään mitään, et edes pentutovereillesi”, Surmamieli sanoi ja lipaisi huuliaan.
Tuikepentu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. “Okei.” Pieni virne levisi hänen kasvoilleen. “Saanko esittää yhden kysymykseni?”
“Olet kysynyt jo tarpeeksi kysymyksiä tälle kerralle”, Surmamieli sanoi ja vaikka hänen äänensä oli vakava, hänen silmänsä välähtivät leikkisästi. “Nyt on aikasi mennä. Nähdään sitten kun sinä olet Tuiketassu.”
Tuikepentu yritti sanoa hyvästinsä, mutta maailma hänen ympärillään sumeni yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi, kunnes hän tunsi lämpimät turkit ympärillään, haistoi sekä emonsa että isänsä makean tuoksun ja kuuli Ruuspennun kuiskaavan jotain emolleen. Vaaleanruskea naaras liikahti ja venytteli hieman tassujaan ennen kuin vaipui takaisin uneen.
Tuikepentu nukkui paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Luku 6
Haukottelin makeasti oppilaiden pesän edustalla. Olin nukkunut viime aikoina huonosti painajaisieni vuoksi. Katsoin heräilevää leiriä unisin silmin ja näin Ruusupennun kurkkaavan pentutarhan suuaukosta. Hänen ilmeensä kirkastui, kun hän näki minut. Sitten pää katosi eikä kulunut kauaa, kun naaras pentu jo juoksi luokseni.
"Huomenta Ruusupentu!" ehdin sanomaan ensin.
"Huomenta Kotkatassu!", pentu jarrutti niin, että liukui kostella maalla.
"Äiti antoi minulle luvan tulla katsomaan sinua", hän hymyili kehräten.
"Kiva", nyökkäsin vakavana ja nuolaisin lapaani.
"Mitä sinä ajattelit tehdä tänään?" Ruusupentu kysyi.
"Metsästää. Valkoviiksi antoi minulle vapaapäivän harjoituksista joten keskityn tänään ainoastaan ruuan hankintaan", vastasin.
"Saanko tulla mukaan? Saanhan?" naaras katsoi minua anovin silmin. Huokaisin syvään ja mietin hetken oliko pennun ottaminen leirin ulkopuolelle kuinka järkevää.
"Kahdella ehdolla", aloitin ja Ruusupentu otti ryhdikkään asennon edessäni.
"Kysyt emoltasi luvan ja olet kunnolla", sanoin.
"Selvä!", Ruusupentu hihkaisi ja juoksi pentutarhaan.
Neilikkakaste tuli hetken päästä ulos pesästä ja tassutteli luokseni Ruusupentu edellä.
"Ruusupentu kuulemma haluaisi tulla mukaasi metsälle", hän kehräsi lempeästi. Nyökkäsin vain hänelle vastaukseksi.
"Kyllä se minulle sopii kunhan tottelet Kotkatassua ja olet varovainen", kuningatar siristi pennulle silmiään tiukasti.
"Totta kai!", Ruusupentu sanoi, kuin se olisi hänelle päivän selvä asia.
"Siinä tapauksessa eiköhän mennä", totesin lähtien jo kohti uloskäyntiä ja Ruusupentu pinkaisi perääni viikset väpättäen.

"Vau katso kuinka iso puu!", Ruusupentu henkäisi korkealle ja paksulle tammelle.
"Hei katso Kotkatassu! Täällä kiven päällä kulkee limainen etana!", pentu katsoi säihkyvin silmin etanaa joka liikkui hitaasti eteenpäin jättäen limaisen vanan taakseen.
"Ei vitsit! Tämä se vasta on hieno! Katso Kotkatassu!", hän oli löytänyt koppakuoriaisen lehden alta.
"Kotkatassu! Älä mene niin lujaa!", Ruusupentu kiristi vauhtiaan saavuttaakseen minut. Huokaisin syvään.
"Kotkatassu!", pentu kutsui minua ainakin miljoonannen kerran.
"No kerro", mutisin vastahakoisesti.
"Mikä haju tuo on?", hän kysyi nyt rauhallisesti.
Haistelin ilmaa ja laskeuduin vaanimisasentoon.
"Se on kuule hiiri", kerroin ja Ruusupentu laskeutui myös alas.
Hiivin hajua kohti ja näin heinikossa tuoksun omistajan. Ponkaisin jyrsijän kimppuun ja puraisin sen hengiltä. Peitin sen mullalla jottei kukaan eläin veisi sitä ja voisin hakea sen myöhemmin, kun palaisimme leiriin.
"Vau. Hiiri ei ehtinyt edes nähdä sinua" Ruusupentu henkäisi harjoitellen samalla omia vaanimisliikkeitään.
"Tule jo", tokaisin ja Ruusupentu pinkaisi perääni.

Katsoin ylös taivaalle ja näin tummien pilvien rykelmän lähestyvän.
Vilkaisin Ruusupentua, joka hyppi pieneltä kiveltä toiselle samalla harjoitellen vaanimista.
"Ruusupentu, tule tänne", kutsuin häntä ja pentu tassutteli luokseni häntä pystyssä.
"Mitä?", hän kysyi pää kallellaan.
"Haisteleppa ilmaa. Mitä haistat?", kysyin. Pentu kohotti kuononsa ylös ja nuuhki ilmaa.
"Tuoksuu ihan samalta kuin aikaisemmin eli sen on oltava hiiri", hän totesi innokkaasti.
"Hyvä. Olet oikeassa", nyökkäsin hymyillen.
"Napataan se", Ruusupennun ilme muuttui päättäväiseksi.
"Tee perässä", käskin ja näytin mallia. Pentu seurasi perässäni ja pysähdyimme hetken matkan päähän saaliista. Menin niin matalaksi kuin kykenin ja Ruusupentu teki samoin.
"Se on vanha hiiri joten saatat hyvinkin saada sen kiinni", vinkkasin vilkaisten pentua sivusilmällä.
"Saanko siis yrittää?", hän henkäisi hiljaa ja nyökkäsin.
"Voihan hiiren papanat, kun äiti saa kuulla tästä", hän heilutti takamustaan puolelta toiselle silmät jännityksestä hehkuen.
"Hiivi hiljaa eteenpäin ja ole vikkelä, kun isket sen kimppuun", kuiskasin ja pentu nyökkäsi.
Hengitin syvään, kun Ruusupentu lähti liikkelle kevein askelin. Pienen pennun tassuista ei lähtenyt mitään ääntä tämän lähestyessä hiirtä.
"Nyt", kuiskasin paikaltani aivan Ruusupennun takaa ja pentu loikkasi hiiren kiinni ja samalla minä hyppäsin viereen ja viimeistelin työn.
"Me ollaan hyvä tiimi!", Ruusupentu hihkaisi iloisena. Tämä oli hänen ensimmäinen hiirensä jonka hän oli saanut ihan itse kiinni.
Annoin Ruusupennun kaivaa kuopan saaliilleen hakeaksemme sen myöhemmin, kun olisimme saaneet päivän metsästyksen päätökseen.

Aurinkohuipun hetki oli mennyt jo ohitse, kun alkoi tihuttamaan vettä taivaalta.
"Kohta alkaa sataa oikein kunnolla", mutisin.
"Eiköhän palata leiriin", jatkoin samalla kääntyen pennun puoleen.
"Ruusupentu?", pentu oli kadonnut. Juuri hetki sitten hän oli vielä kulkenut takanani höpöttäen. Nyt höpötys oli loppunut ja pentu tiessään.
"Ruusupentu!", maukaisin kova äänisesti ilmoille mutta en saanut vastausta. Nyt aloin toden teolla hätääntyä. Aloin haistella ilmaa ja palasin suuntaan josta olimme tulleet. Huutelin pennun nimeä ja yritin saada hajujäljestä kiinni.
Alkoi sataa kaatamalla ja siristin silmiäni pisaroiden osuessa silmiini. Hajujälki häviäisi tämän sateen myötä hyvin äkkiä.
"Ruusupentu!", kajautin ilmoille niin lujaa kuin pystyin ja juoksin lätäköiden läpi karvojen liimautuessa vasten ihoani.
Hätäännys lisääntyi sisälläni enkä voinut muuta kuin juosta kohti leiriä. Toivoin sisimmässäni, että pentu olisi palannut kotiin. Muussa tapauksessa tarvitsin apua hänen löytämiseensä.

Juoksin sisäänkäynnistä leiriin suoraa päätä pentutarhalle. Työnnyin pesän sisälle ja näin miten Neilikkakaste katsoi pelokkaisiin silmiini.
"Mitä on tapahtunut?", hän ponkaisi ylös makuupaikaltaan.
"En.. en tiedä mihin hän katosi", takeltelin hengästyneenä.
"Hän kulki takanani mutta äkkiä hän olikin poissa. Etsin häntä kaikkialta mutta tämä sade alkoi ja kadotin hajujäljen. Meidän täytyy mennä etsimään häntä. Olen niin pahoillani!", henkäisin.
"Mennään kertomaan Heinätähdelle!", kuningatar nyökkäsi ja hän antoi häntänsä osua kylkeäni vasten rauhoitellakseen minua vaikka näin pelon hänen kasvoiltaan.
Juoksimme päällikön pesälle ja kerroin tapahtuneesta.
"Selvä. Kotkatassu, ota mukaasi Tulikukka, Valkomyrsky, Kultatassu, Hiirinenä ja Pilkkutassu. Vie heidät paikkaan jossa kadotit Ruusupennun ja lähtekää eri suuntiin etsimään häntä", päällikkö sanoi minulle.
"Entäs minä sitten? Ruusupentu on minun pentuni", Neilikkakaste tivasi huolta äänessään.
"Sinä jäät leiriin huolehtimaan Peippopennusta ja olet täällä jos Ruusupentu löytääkin kotiin. Minä lähden kahden muun soturin kanssa tarkistamaan rajaseudut siltä varalta, että Ruusupentu olisi eksynyt vihollisklaanin reviirille", Heinätähti sanoi rauhoittavasti.
"Neilikkakaste, tämä on minun syytäni joten teen kaikkeni, että löydän pentusi", katsoin Neilikkakasteen silmiin pahoittelevasti.
"Tämä ei ole sinun syytäsi. Ruusupentu on vikkelä tassuistaan", Neilikkakaste huokaisi syvään.
"Älä huoli, me löydämme hänet kyllä", sanoin päättäväisesti ja nuolaisin kuningattaren päälakea lohduttaakseni häntä. Sen jälkeen lähdin hakemaan Tulikukkaa, Valkomyrskyä, Kultatassua, Hiirinenää ja Pilkkutassua.

Juoksimme joukolla paikkaan jossa olin huomannut Ruusupennun kadonneen.
"Tässä kadotin hänet", ilmoitin.
"Sain hajujäljen tuonne päin mutta kadotin sen alkutaipaleella. Lähdetään siitä kohtaa eri suuntiin etsimään häntä. Kannattaa varmaan katsoa kaikki kiven kolotkin jos hän olisi mennyt sadetta suojaan", jatkoin ja kaikki nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja lähdimme etsimään kadonnutta pentua.

// Ruusupentu jatkaa tästä ;D

Luku 2

Laventelitassu oli menettänyt mestarinsa Yönkajon lauman kynsiin joitakin kuita sitten. Alunperin oli ajateltu, että Taivasklaani oli ollut asialla, mutta myöhemmin tuo julma ja pelottava lauma oli paljastunut murhaajaksi. Laventelitassu ikävöi Putousturkkia, mutta oli jo hyväksynyt uuden mestarinsa Värehännän hymyilevin suin.
Putousturkki oli ollut lempeä ja ymmärtäväinen, joskin hieman uhkarohkea, ja oli aina ollut kannustamassa ja auttamassa Laventelitassua kuin omaa pentuaan. Värehäntä oli hänkin mukava, mutta paljon tiukempi ja tarkempi, vaikkakin myös erittäin reilu.
Leijonatassusta oli tullut soturi, Leijonaraita, ennen siskojaan ja siirtynyt sotureiden pesään. Laventelitassusta, Kultatassusta ja Kyyhkytassusta oli tullut entistä läheisempiä ja he viettivät paljon aikaa yhdessä, tai ainakin Laventelitassu ja Kultatassu, sillä Kyyhkytassulla oli tapana seikkailla pitkin reviiriä. Leijonaraita piti yhä huolta siskoistaan, kenties jopa enemmän kuin ennen nyt kun hän oli soturi, ja piti huolen siitä, että heillä oli kaikilla hyvä olla.
“Milloinkohan meistä tulee sotureita?” Kultatassu kysyi Laventelitassulta, joka nielaisi suussaan olevan kalanpalan.
“En osaa sanoa. Tuntuu siltä, ettei minusta tule soturia koskaan. En vain millään opi yhtä nopeasti kuin te muut”, Laventelitassu naukaisi vastauksensa. “Yritän parhaani, mutta se ei taida aina riittää.”
“Höpsis!” Kultatassu sanoi ja tönäisi Laventelitassua leikkisästi. “Hei, Liekkitassu on tuolla! Hän näyttää siltä, että kaipaisi seuraa.”
“Minun ei olisi koskaan pitänyt kertoa sinulle ihastumisestani. Olet pahempi kuin Kyyhkytassu”, Laventelitassu mutisi, mutta hänen kasvoillaan oli pieni hymy, kun hän nousi ylös. “Värehäntä pyysi minua saalistamaan tänään. Ehkä kysyn Liekkitassua mukaani.”
Laventelitassu kuuli siskonsa naurahtavan takanaan, kun hän käveli kohti oranssia kollia.
Laventelitassu oli viettänyt viime aikoina paljon aikaa Liekkitassun kanssa ja huomannut jokin aika sitten tykkäävänsä kollista enemmän kuin pelkkänä ystävänä, ja vaikka sekä Kultatassu että Kyyhkytassu yrittivät parhaansa mukaan saada hänet kertomana tunteistaan kollille, Laventelitassulla ei ollut siihen rohkeutta. Hän ei uskonut Liekkitassun tuntevan samoin. Miten kolli edes voisi? Laventelitassu oli pieni ja huomaamaton, kun taas Liekkitassu oli rohkea ja urhea ja selvästi muiden suosiossa ainakin enemmän kuin Laventelitassu.
Laventelitassu asteli hymyillen Liekkitassun luokse. “Liekkitassu, Värehäntä pyysi minua saalistamaan, mutta leiristä ei saisi poistua yksin, joten… tulisitko kanssani?”
“Totta kai!” Liekkitassu sanoi ja hänen silmänsä syttyivät innosta. “Mennään!”
Naaras seurasi toista oppilasta ulos leiristä häntä heiluen hänen perässään. He suuntasivat kohti järveä, mutta pysyttelivät lähellä leiriä - Yönkajon lauman takia oppilaat eivät saaneet harhautua liian kauas leiristä. He eivät päässeet edes järven lähelle, kun Liekkitassu yhtäkkiä pysähti ja heilautti häntäänsä merkiksi Laventelitassulle. Harmaa naaras pysähti ja pidätti hengitystään.
“Hiiri”, Liekkitassu kuiskasi ja väläytti virneen Laventelitassulle.
“Ota se kiinni!” Laventelitassu kuiskasi takaisin.
Liekkitassu nyökkäsi ja kyyristyi saalistusasentoon. Hän piti häntänsä ylhäällä, jottei se laahaisi maata ja päästäisi ääntä, ja hiipi hiljaa lähemmäs. Laventelitassu ei nähnyt hiirtä, hän oli sen verran kauempana, mutta seurasi keskittyneesti liekinoranssia kollia. Pian Liekkitassu pysähtyi täysin, jännitti lihaksensa ja loikkasi ilmaan.
“Saitko sen?” Laventelitassu kysyi, kun Liekkitassu oli laskeutunut maahan.
Liekkitassu nosti päänsä ja katsoi kohti harmaata oppilasta hampaissaan pulska hiiri. “Jep!”
“Mahtavaa, Liekkitassu! Olet todella taitava!” Laventelitassu kehräsi ja loikki ystävänsä luokse. “Haudataan se jonnekin lähistölle.”
Liekkitassu nyökkäsi ja lähti etsimään hyvää paikkaa piilottaa hiiri, kunnes he tulisivat takaisin. Kun hiiri oli haudattu, kaksikko jatkoi matkaansa kohti järveä.
Matkan varrella Liekkitassu sai vielä linnun kiinni, ja he hautasivat senkin tyytyväisinä piiloon muilta kissoilta, sekä petoeläimiltä. Laventelitassu tunsi turkissaan pienen harmituksen siitä, ettei ollut vielä saanut mitään kiinni, mutta nautti silti Liekkitassun kanssa olemisesta - ehkä enemmän kuin itse saalistamisesta.
Järven rannalla Laventelitassulla oli enemmän onnea. Hän huomasi lähellä uiskentelevan kalan ja kahlasi veteen häntä värähtäen sen kylmyydestä. Lehtikato oli todella tulossa!
“Hyvä, Laventelitassu, ota se kiinni!” Liekkitassu kuiskasi kannustuksensa, ja kun Laventelitassu vilkaisi taakseen kohti komeaa, oranssia kollia, hän näki tämän kasvoilla leveän hymyn.
Laventelitassu nyökkäsi, kääntyi takaisin kohti kalan siluettia ja varmisti, ettei hänen varjonsa tullut tielle. Toinen etutassu ylhäällä hän odotti kalan lähestyvän aina vain lähemmäs, kunnes se oli aivan hänen edessään tietämättömänä vaarasta, ja naaras kaapaisi tassullaan vettä. Kala lensi ilmaan, ja Laventelitassu otti sen kiinni hampaisiinsa.
“Sait sen!” Liekkitassu hihkaisi.
Laventelitassu palasi kollin luokse häntä heiluen. Hän ei ollut uskonut, että saisi kalan kiinni, ja ylpeys paistoi hänen silmistään, kun hän pysähtyi Liekkitassun eteen. Oliko Liekkitassu hänestä ylpeä? Laventelitassu ei osannut sanoa.
“Onko meillä nyt tarpeeksi saalista?” Laventelitassu kysyi kala yhä hampaissaan.
“Taitaa olla. Haetaan hiiri ja lintu ja palataan leiriin”, Liekkitassu sanoi ja kosketti hännällään Laventelitassun kylkeä. “Sait kalan hienosti kiinni.”
Laventelitassu tunsi lämpimien väreiden kulkevan pitkin hänen kehoaan siinä kohdassa, johon Liekkitassu oli koskenut. Hetken naaras vain tuijotti kollin sinisiä silmiä. Entä jos hän kertoisi tunteistaan, juuri nyt? Miten Liekkitassu reagoisi? Lopettaisiko hän ystävyyden? Oliko se sen arvoista?
“Liekkitassu…” harmaa naaras aloitti, kun tunsi palan rohkeutta sisällään, mutta sitten sanat vain katosivat ja hän räpäytti silmiään.
“Mitä, Laventelitassu?”
“Minä-”
Laventelitassu väläytti hymyn ja käänsi katseensa pois. “Minulla oli todella hauskaa! Kiitos, kun tulit mukaani.”
“Minullakin oli hauskaa”, Liekkitassu sanoi.
Oppilaskaksikko lähti kävelemään leiriä kohti tyytyväisinä, mutta Laventelitassu tunsi sydämensä yhä hakkaavan. Hän tunsi pientä katumusta siitä, ettei ollutkaan kertonut tunteistaan Liekkitassulle, mutta samalla hänen olonsa oli helpottunut. Ainakin he pysyisivät yhä ystävinä, ja ehkä Laventelitassun täytyi vain nielaista tunteensa ja unohtaa ne, sillä miten Liekkitassu voisi muka tykätä hänestä?

// Yay, vihdoin sain Laventelilla tarinan! Laventeli on tosiaan aika epävarma itsestään :'D

Luku 9

//Tarina sisältää verta

Se kolli, Aurinko muistutti hyvin paljon klaanikissaa. Ei lainkaan pulska tai laiska. Lisäksi hän käyttäytyikin kuin klaanikissa. Hänhän saattoi hyvinkin olla Kukkaköynnöksen pentu. Mutta miksi Kukkaköynnös olisi jättänyt pentunsa tänne? Nämä aiheet saivat Huomentassun mielen pyörälleen. Ampiaisturkillekkin pitäisi kertoa reissun todellinen tarkoitus. Lisäksi moni muu asia sai hänet ymmälleen. Hänen lähtiessään leiristä muutamaa auringonnousua Hiilloskorva, vasta nimitetty soturi oli tapettu ihmeellisellä tavalla.
Ampiaisturkki kuorsasi kovaan ääneen viereisessä heinäkasassa.
“Ampiaisturkki!” naaras tökkäisi hänen kylkeään terävällä kynnellään. Kolli kohotti päätään toiveikkaan näköisenä. Hän heilautti korviaan.
“Niin että… tulin tänne retkelle etsimään emoni historiaa,” Huomentassu sai sanat suustaan. Mitään ei voisi enää perua. Ampiaisturkki nyökkäsi.
Sydämeltään lasti keventyneenä Huomentassu laski kuononsa tassujensa päälle ja sulki meripihkanväriset silmänsä. Hän tunsi polttavan katseen turkissansa, ja tiesi kollin katselevan häntä. *Olen pahoillani Ampiaisturkki, tiedän, että rakastat minua, mutta sydämelläni ei ole tilaa sinulle,* Huomentassu ajatteli musertavasti. Hän haluaisi kumppanin ja pentuja, oli jo päättänyt parantaa elämäänsä, mutta ei vielä. Hän on liian nuori.
Huomentassu raotti luomiaan ja vilkaisi kolliin päin. Hän näytti olevan haaveissaan, eikä huomannut Huomentassun katselevan häntä.

Varovainen aamuaurinko yritti kurkistaa ladon lautaseinien välistä. Ulkona oli kylmä, mutta sisällä rauhallisen lämmin. Kuitenkin Huomentassulla oli rauhaton olo. Jos tämä kolli, Aurinko ei ole hänen emonsa pentu, hän ei jaksa taivaltaa enää kauemmaksi. Naaras tiesi, että klaanit oli alkuaikoina taivaltaneet korkokivien yli järvelle. Ampiaisturkki ja Huomentassu olivat kuitenkin kolmen auringonnousun matkan päässä klaanireviireistä, mikä tuntui nuoresta naarasta pitkältä matkalta.
“Ampiaisturkki, teen tehtäväni täällä, ja lähdetään kotiin,” Huomentassu sihahti. Kolli kohotti kysyvästi kulmiaan, ja nyökkäsi. Hänen viiksensä värähtelivät naaraan katsoessa häntä.
“Kuulostat siltä, kuin jotakin olisi tapahtumassa,” Ampiaisturkki kuiskasi.
“Ei ole. Haluan kotiin Valotassun luokse,” Huomentassu naukui.
“Etkö Jäätassun?” Ampiaisturkki puhui ihmeissään. Kysymys jäädytti Huomentassun. Jäätassu. Jäätassu oli ollut kummallinen viime aikoina. Siis ennen hänen lähtöään. Ollut etääntyväinen. Vainoharhainen.
Naaras jätti vastaamatta hänen kysymykseensä. Se ei ollut kollin asia.

“Tuletteko syömään?” Aurinko kysyi matkalaisilta.
“Tulemme!” Huomentassu vastasi maha muristen. Hän loikkasi käpälilleen ja venytti lihaksensa vetreiksi.
Nopeasti Huomentassu söi kaksi hiirtä. Hän vilkuili hermostuneena Aurinkoa ja Annaa.
“Mikäs sinua hermostuttaa?” Anna kysyi uteliaana. Vaivaantuneena Huomentassu siirteli käpäliään. Hän heilautti vain häntäänsä merkiksi asian olla.
“Minun emoni oli klaanikissa,” Aurinko sanoi yhtäkkiä. Huomentassun sisukset hyppivät innosta.
“Minkä niminen?” Huomentassu kysyi innoissaan. Ampiaisturkki katsoi häntä merkitsevän näköisenä.
“Joku köynnös.”
“Kukkaköynnös,” Anna auttoi kumppaniaan. Huomentassun silmät revähtivät auki.
“M-mitä nyt?” Aurinko sanoi huolestuneena.
“Minunkin emoni nimi on Kukkaköynnös,” Huomentassu selitti innoissaan.”Mistä klaanista hän oli?”
“No, no,” Anna toppuutteli naarasta. “Myrskyklaani.”
“Yönmusta kissa? Meripihkan väriset silmät?” Huomentassu hyppi jo tasajalkaa. Anna vain nyökytteli. Hän oli löytänyt emonsa pennun. Jäljellä oli enää viimeinen.
“Oliko sinulla kaksi pentuetoveria?” Huomentassun sydän pamppaili. Aurinko nyökkäsi. “Aamupentu ja Iltapentu. Minäkin olin Aurinkopentu, mutta myöhemmin otin käyttöön vain nimen Aurinko.”
“Kuka on tuota… isäsi?”
“Hän asui ennen täällä, mutta kuoli pian emon lähdettyä.”
Huomentassu puski puoliveljeään lohduttavasti kehräten. Aurinko katsoi häntä silmät loistaen.
“Vie terveisiä Aamupennulle ja Iltapennulle,” hän kehotti. Huomentassun sisälle kasvoi möykky. Miten hän voisi kertoa, että hänen pentuetoverinsa olivat kuolleet jo monia kuita sitten?
“M-minä vien,” Huomentassu sanoi.

Ulkona tuuli. *Tältä tuntuu siis olla Tuuliklaanin kissa,* Huomentassu ajatteli. Hän melkein kaatui nurin. Sitten hän lähti sisälle saatuaan tarpeeksi tuuletusta aivoillensa.
“Ampiaisturkki. Lähdetään,” Huomentassulla oli kiire päästä kertomaan kaikkea Valotassulle.
“Mitä? Ei vielä! Täällä on niin paljon riistaa. Syödään edes itsemme pulskiksi ja mennään klaaniin myöhemmin. Muu klaanikin söisi paremmin,” kolli alkoi esittää vastalauseita. Huomentassun silmät leimusivat. “Minä lähden. Sinä jäät!”
“Hei odottakaa vielä!” Aurinko naukaisi ovelta. Huomentassu kohotti päätään.
“Minulla on teille… asiaa, tulkaa.”

Auringon asia oli pidempi mitä Huomentassu kuvitteli. He olivat kävelleet maatilasta poispäin jo pitkään. Huomentassu raotti kuonoaan ja maisteli ilmaa.
“Hyh, täällä haisee paha,” hän irvisti hajulle.
“Olemme pian kaksijalkalassa. Eräs kissa haluaa tavata teidät,” Aurinko kertoi.

Edessäpäin näkyi musta, kiemurteleva käärme, joka haisi.
Ensimmäistä kertaa koskaan Huomentassu tunsi ukkospolun pinnan. Se tuntui karhealta anturan alla. Jostain kuului hirviön jyrinää.
“Pois alta! Se vielä tappaa tiedät!” Aurinko rääkäisi ja kiskaisi oppilasta hännästä. Kiiltävä hirviö meni jyristen ohi.
“Kun huudan hep, juoskaa. Epäröimättä. Juoskaa niin kovaa kuin pystytte ja pysähtykää vasta toisella puolella.”
Aurinko tarkkaili hirviöiden menoa eestaas.
“Hep!” kolli naukaisi. Huomentassun jalat lensivät hänen kiitäessään karhean, mustan ukkospolun yli.
Hän pysähtyi huohottaen vasta tien toisella puolella.
“Hyh! En enää koskaan ylitä ukkospolkua!” Ampiaisturkki huohotti ja vilkaisi taakseen sivaltaen ilmaa hännällään. Aurinko kehräsi.
He kävelivät pitkin ojanpiennarta. Kuurainen heinä rapisi tassujen alla.
“Hei katsokaa! Sammakko!” Huomentassu hihkaisi.
“Yh, se haisee!” Ampiaisturkki nyrpisti nenäänsä.
“Hei, se on hyvää!” Aurinko torjui Myrskyklaanilaisten ennakkoluulot.”Mutta ei jäädä aterioimaan. Ihaa odottaa teitä.”
Huomentassun turkkia pisteli jännityksestä. Edessä oli korkea reikäinen aita, joka kiilsi kirkkaudesta.
“Meidän pitää mennä tuon yli,” Aurinko sanoi. “Huomentassu ensin.”
Huomentassu asetteli jalkansa reikien koloihin. Aita huojui uhkaavasti. Hän yritti saada otetta kynsillään, mikä ei onnistunut.
“Älä käytä kynsiä. Se ei onnistu,” Aurinko neuvoi. Ähisten Huomentassu pääsi aidan harjalle. Se miltei taittui kaksinkerroin. Hän loikkasi toiselle puolelle ja laskeutui maahan sulavasti.
“Ampiaisturkki!”
Huomentassu seurasi kollin kompurointia aidan yli.
“En ole ketterä,” hän puhisi ärtyneenä. Aurinko tuli hetkessä aidan yli.
Edessä vilahti kirjava turkki. Oliko se Ihaa? Huomentassu maistoi ilmaa. Naaraan suuhun leijaili pistävä tuoksu. Aurinko nyökkäsi ja lähti eteenpäin.

Ihaa, oli kilpikonnakuvioinen naaras. Hänen oikea korvansa oli revennyt ja osa siitä roikkui repaleisena. Naaraan kuonossa oli harmaita karvoja. *Ihaa on aika kummallinen nimi noin hurjalle kissalle,* Huomentassu ajatteli väristen.
“Te olette siis Huomentassu ja Ampiaisturkki?” hän kysyi. Huomentassu nyökkäsi varovasti. Ihaan hengitys löyhkäsi. Huomentassu yritti olla nyrpistämättä nenäänsä, mutta ei voinut itselleen mitään. Ihaa katsoi sävähdyttävän sinisillä silmillään terävästi nuoreen naaraaseen.
“Tunnen emonne,” naaras aloitti. “Hän matkasi minun kanssani Myrskyklaanin reviiriltä tänne. Tai osan. Hän oli tulossa kiukuspäissään tänne, ja vein hänet Otson ja Käärmeen luo latoon.”
“Ihan niinkuin sinä,” Ampiaisturkki kehräsi ja pukkasi Huomentassua kylkeen. *Aivan kuin minä. En edes muista, minkä luonteinen Kukkaköynnös oli,* Huomentassu ajatteli musertavasti.
“Hän lähti seitsemän kuuta myöhemmin pois, kahden pennun kanssa. Hän oli synnyttänyt kolme pentua. Yhden hän jätti Otsolle. Kukkaköynnös kertoi paljon asioita minulle. Kertoi, kuinka rakasti erästä kissaa, mutta ei mahtanut rakkaudelleen mitään. Kyseinen kolli oli toisesta klaanista. Käskin hänen ajatella klaaninsa kollia, joka rakasti häntä. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti onnellisesti, sillä nyt sinä olet tässä.”
Huomentassu tiesi, ketä Ihaa tarkoitti. Aurinkohuippua. Oliko Aurinko saanut nimensä Huomentassun isältä, joka ei vielä silloin ollut Kukkaköynnöksen kumppani?
“Kiitos tästä. Pidän nämä tiedot… mielessäni,” Huomentassu sanoi kohteliaasti. Hän räpäytti silmiänsä Ihaalle, jonka jälkeen naaras luikahti puuaidassa olevast kolosta läpi ja häipyi.
“Mennään takaisin,” Aurinko kehotti ja lähti kohti metalliaitaa. Huomentassu irvisti nähdessään tuon aidan. Naaras lähti taas kiipeämään aitaa ylös. Kun Huomentassu oli puolessa välissä, hän liu’utti kynnet esille.
Huomentassu oli jo aidan päällä, kun hän loikkasi. Käpälässä tuntui viiltävä kipu. Hänen silmät levähtivät ammolleen.
“Au!” Huomentassu ulvaisi. Ääni kiiri läpi kaksijalkalan kujia.
“Hys, hiljempaa,” Aurinko käski. “Kyntesi jäi kiinni.”
Huomentassu rysähti voimalla maahan. Hän katsoi vasenta tassuaan, josta vuoti runsaasti verta. Pian koko musta käpälä oli veren tahrima.
Ampiaisturkki laskeutui naaraan viereen.
“En ole koskaan nähnyt näin pahaa verenvuotoa. Kyntesihän vain vähän repeytyi,” Ampiaisturkki tokaisi.
“Vai vähän? Se vain roikkuu tuossa! Se ei ole repeytynyt!” Huomentassu sähisi kollille.
“Anteeksi,” Ampiaisturkin olemus painui kasaan.
“Hyvät kissat. Me menemme nyt Annan luokse, hän osaa homman. Riita poikki,” Aurinko sanoi ärsyttävän tyynesti. Huomentassu kiristeli hampaitaan.
“Nyt mennään!” hän huudahti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naaras pinkaisi juoksuun, vihlova kipu tassussa tykyttäen.

Luku 5
// tarinassa ilmenee väkivaltaa

Kävelin oppilaiden pesää kohti tuoresaalista hampaissani. Oli kylmä päivä ja aamun metsästys onni oli ollut vähäinen mutta olin saanut kuitenkin kiinni kaksi hiirtä jotka olin vienyt klaanin vanhimmille.
Olin itse valinnut kasasta pienen linnun, koska minulla ei ollut suurta nälkää.
"Saanko liittyä seuraasi?", kuulin varovaisen kysymyksen takaani. Näin oranssin naaraan jolla oli vihreät silmät. Olin nähnyt hänet useasti oppilaiden pesässä mutten ollut vielä jutellut hänen kanssaan.
"Totta kai", nyökkäsin ja naaras tuli eteeni laskien samalla hiiren maahan.
"Olen Kultatassu, Roihumieli toimii mestarinani", Kultatassu esitteli itsensä jonka jälkeen hän asettui maate.
"Minä olen Kotkatassu", nyökkäsin ennen kuin haukkasin palan ruuastani.
"Tiedän. Olet aika uusi täällä. Näin sinut eilen Valkoviiksen kanssa harjoittelemassa. Hän vaikuttaa hyvältä opettajalta ja sinulla näytti sujuvan hyvin", hän sanoi hieman ujoutta äänessään ja laski katseensa hiireensä.
"Kiitos. Yritän ainakin parhaani", totesin suupalojeni välissä.
"En oikein vielä ole päässyt tutustumaan kaikkiin oppilaisiin täällä. Olen jutellut ainoastaan Huomentassun, Valotassun ja Pilvitassun kanssa. Tai no... Huomentassu ja Pilvitassu ovat jutelleet minulle, kun minä taas en päässyt montaa sanaa sanomaan väliin", pohdin huvittuneena.
Kultatassu tirskahti ja katsoi minua kirkkain silmin.
"Olen saanut sinusta sellaisen kuvan ettet ole kova puhumaan", hän sanoi.
"Olen parempi kuuntelemaan", virnistin ja naaras hymähti minulle takaisin.
"Minä myös. En niin välitä keskipisteenä olemisesta", Kultatassu haukkasi viimeisen palan hiirestään ja nuoli tassunsa puhtaiksi. Sen jälkeen hän nousi ja tuli viereeni sukimaan selkääni pitkin rauhallisin vedoin.
En ollut leirissä oloni aikana vaihtanut kieliä kovin monenkaan kanssa ja ele tuli vieläkin hieman yllättyksenä.
"Kuulin, että tulet Kaksijalkojen luota ja ettei sinulla ole ollut heistä hyviä kokemuksia. Minusta kaksijalat ovat todella pelottavia. Äitini aina kielsi minua menemästä lähellekkään heidän hajuaan. Onneksi kaksijalat eivät käy täällä päin. Klaaninvanhimmat ovat kuitenkin kertoneet, että joskus hyvin harvoin heitä saattaa täällä kulkea", Kultatassu nyrpisti nokkaansa.
"He viihtyvät enimmäkseen omissa pesissään", totesin noustessani istumaan ja sukimaan vuorostani Kultatassun turkkia.
"Millaisia sinun Kaksijalkasi olivat?", Kultatassu kysyi uteliaasti.
"Pahan hajuisia ja äänekkäitä. He huusivat toinen toisilleen joka päivä ja sain aina varoa käpäliäni, kun he hajottivat pahan hajuista nestettä sisältäviä asioita maahan niin, että ne menivät tuhannen palasiksi ja sen lisäksi he odottivat minun käyvän tarpeillani pienessä laatikossa mihin oli levitetty hiekkaa. He eivät vain ikinä siivonneet sitä joten siellä käyminen sai minut miltein oksentamaan", ravistelin itseäni inhosta, kun muistelinkin asiaa.
"Hyi, kuulostaa inhottavalta", vierellemme oli ilmestynyt kaksi muutakin oppilasta jotka kuuntelivat tarinaani kaksijaloista silmät mielenkiinnosta hehkuen.
"Ai hei Vaahteratassu ja Kimalletassu", Kultatassu maukaisi ystävällisesti.
"Millaista ruokaa sinä sait?", kysyi Kimalletassu heilauttaen vain häntäänsä vastaukseksi Kultatassulle.
"Ruoka oli pahaa!", irvistin.
"Miltä se näytti?", kysymys kuului Pilkkutassulle joka oli työntynyt ulos pesästä kuullessaan keskustelumme.
"Jäniksen papanoilta ja välillä se haisi pilaantuneelta", vastasin.
Kaikkien oppilaiden suut menivät mutruun mielikuvalle.
"Miten pääsit oikein pois sieltä?", Ukkostassu tuli paikalle rastas suussaan.
"Ne heittivät minut eräänä päivänä pihalle eivätkä päästäneet enää sisään. Hirviö vei heidät jonnekkin eivätkä he vieneet minua mukanaan. Hyvä vain", kohautin olkiani.
"Entä emosi? Asuuko hän Kaksijalkojen luona?", Vaahteratassu kysyi.
"Niin tai sisaruksesi?", Kultatassu lisäsi.
Huokaisin syvään ja suru lävisti sydäntäni.
"Emoni ja sisarukseni ovat kaikki kuolleet", vastasin hiljaa. Oppilaat olivat hetken vaiti ja katsoivat minua myötätuntoisesti.
"Mitä heille kävi?", Pilvitassu rikkoi hiljaisuuden.
"Ei sinun tarvitse kertoa jos et halua!", Kimalletassu antoi Pilvitassulle merkitsevän katseen kuin sanoen että tämän tuli varoa kieltään.
"Voin minä kertoa jos haluatte kuulla", sanoin haikeana. Oli outoa kertoa menneisyydestään jollekin mutta samalla myös helpottavaa.
"Emoni asuinolosuhteet olivat karmeat eikä häntä ruokittu tarpeeksi. Kaksijalkojen pentu retuutti häntä miten sattui ja hänen kyntensä olivat leikattu niin lyhyeksi ettei hänen tassunsa pitäneet, jos hän yritti hypätä tai kiivetä jonnekin ja jos hän yritti puolustaa itseään niin...", keskeytin hetkeksi, kun muisto vilisi silmieni edestä. Olin silloin vielä pieni pentu mutten ikinä unohtaisi ikäviä tapahtumia.
"Kaksijalat löivät häntä tai heittivät niskasta seinää vasten", sen sanottuani mietin oliko minun suotavaa enää jatkaa. Muut katsoivat minua järkyttynein silmin yrittäen suodattaa kuulemaansa.
"Ihan hirveää!", Merilintu henkäisi oppilasjoukon takaa. Hän oli peittänyt Pisarapennun korvat etutassuillaan. Ilmeisesti pentu oli karannut pentutarhasta kauemmas, koska muut pennut painivat aivan pentutarhan tuntumassa.
"Miten hän oikein kesti tuon kaiken? Ja vielä pentujensa kanssa?", hän lisäsi järkyttyneenä.
"Hän vaikutti urhealta kissalta!", Neilikkakaste oli tullut katsomaan mitä oikein oli meneillään.
"Toden totta!", Merilintu nyökkäsi.
"Hän olikin. Kaiken tämän lisäksi hän menetti kaksi veljeäni synnytyksessä ja siskoni vain kahden kuun ikäisenä. Minä olin ainoa, joka jäi pentueesta eloon", kerroin ja tunsin miten pala nousi kurkkuuni.
"Voi Kotkatassu. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa", Neilikkakasteen silmät olivat kostuneet.
"Mutta nyt olet täällä!", Merilintu sanoi rohkaisevasti.
"Me olemme sinun perheesi", Kultatassu sanoi minulle hiljaa viereltäni hymyillen. Nyökkäsin hänelle kiitollisena sanoistaan.
"Nyt saat syödä oikeaa ruokaa", Pilvipentu hihkaisi.
"Eikä sinun tarvitse kakkia laatikkoon!", Pisarapentu miukui kovaan ääneen pidellen emonsa toista etutassua kauempana korvastaan jotta kuulisi kaiken.
Kaikki alkoivat hykertää huvittuneina pennun ilmoituksesta.
"Kiitos huomiostasi", naurahdin pennulle ja tämä alkoi kikattaa. Parempaa päätöstä synkälle tarinalle ei ollutkaan.
"No niin eiköhän tarinatuokio ollut siinä. Minun pitää viedä Kotkatassu harjoittelemaan", Valkoviiksi oli huomaamattani ilmestynyt varjoisaan kohtaan istumaan ja kuuntelemaan kertomaani.
"Minulla olisi ollut vielä paljon kysyttävää!", Pilvitassu huokaisi pettyneesti.
"Joku toinen kerta taas", nyökkäsin hänelle ja koko joukko kävi nuolaisemassa minua vuorollaan kuin lohduttaakseen ja osoittaakseen ystävyytensä.
Vaikka olin juuri Kultatassun kanssa puhunut siitä, että kuuntelin mieluummin kuin puhuin niin kaiken ikävän kertominen oli hieman keventänyt taakkaa sydämeltäni.
"Tulehan sitten", Valkoviiksi töytäisi minua isällisesti ja lähdimme ulos leiristä.

Harjoittelimme taistelu liikkeitä kallioiden tuntumassa kunnes aurinko alkoi laskea puiden taa.
"Hyvä! Nyt meidän täytyy palata leiriin. Iltapartio lähtee pian ja olen mukana siinä", Valkoviiksi ravisteli itsestään kurat ja lähdimme kohti leiriä.

"Olen pahoillani emosi ja sisarustesi puolesta", Valkoviiksi sanoi yhtäkkiä, kun leirin sisäänkäynti jo näkyi.
"Se olisi hirveää jos Merilintu ja meidän pentumme kokisivat saman kohtalon", hän sanoi hiljaisella äänellä.
"Niin ei tule kuitenkaan tapahtumaan. He elävät täällä turvassa kaukana Kaksijaloista", sanoin tuupaten vakavaa mestariani. Hän nosti katseensa ja nyökkäsi.
"Tiedätkö yhtään miten emosi päätyi tuollaisten karmeiden Kaksijalkojen luo?", hän kysyi.
"Näin...", mietin hetken kertoisinko unestani Valkoviikselle. Hänestä oli tullut minulle kuitenkin kuin isä.
"Näin unta. Emoni on ollut siitä asti unissani, kun saavuin tänne", sanoin viimein ja Valkoviiksi pysähtyi paikoilleen.
"Siitä asti kun liityit klaaniin vai?", hän varmisti ja nyökkäsin. Valkoviiksi näytti mietteliäältä.
"Miltä unesi tuntuvat?", hän kysyi seuraavaksi.
"Todellisilta. Aivan kuin hän olisi oikeasti vierelläni. Saatan jopa haistaa hänen pehmeän tuoksunsa", vastasin.
"Miten se olisi mahdollista, että kotikisu on päässyt Tähtiklaaniin", Valkoviiksi sanoi enemmän itselleen kuin minulle.
"Tähtiklaaniin vai?", sanoin ihmeissäni.
"Niin. Tähtiklaaniin. Olisiko mahdollista, että emosi kuului johonkin klaaniin ennen kuin päätyi Kaksijalkojen luo?", hän kysyi katsoen silmiini. Kohautin olkiani mietteliäänä.
"Hän kyllä aina kertoi kissaryhmistä jotka asuvat luonnossa ja katsoi useasti tähtiä ja puhui niille. Hän selitti minulle miten kuolleet kissat elivät siellä katsellen ja opastaen meitä muita. Hän myös useasti sanoi...", äkkiä muistin sen.
"Hän useasti sanoi kiittävänsä Tähtiklaania siitä, että hänellä oli edelleen minut ja hän oli pyytänyt Tähtiklaanilta, että jonakin päivänä pääsisin pois kaksijalkojen luota", asiat alkoivat valjeta minulle. Emoni tiesi nämä samat asiat joita olin itse viime aikoina opetellut Valkoviiksen opastuksella.
Valkoviiksi katsoi minua merkitsevästi.
"Voisiko olla, että sinussa virtaakin klaanin veri", hän sanoi.
"Nyt, kun tästä tuli puhe niin näin yhtenä yönä unta miten emoni oli jäänyt Kaksijalkojen virittämään ansaan ollessaan nälkäinen ja väsynyt. Hän odotti selvästi pentuja", sanoin hämmentyneenä.
Voisiko tosiaan olla, että minussa virtasi klaanin veri eikä kotikisun.
"Mielenkiintoista. Emosi yrittää selvästi kertoa sinulle jotakin", Valkoviiksi katsoi ylös pimenevälle taivaalle.
"Selvästi", nyökkäsin ja työnnyimme sisäänkäynnistä leiriin.

"Siinähän te olette! Oli jo aikakin", Etsijätaivas oli meitä vastassa yhdessä Pilvitassun kanssa.
"Heinätähti käski Kotkatassua tulemaan meidän mukana iltapartioon. Tämä on ensimmäinen kertasi pentu joten yritä pysyä mukana", hän lisäsi kylmän viileästi.
En välittänyt naaraan viileydestä minua kohtaan vaan tassujani alkoi kihelmöidä jännityksestä. Pääsisin mukaan partioon ensimmäistä kertaa!
"Mennäänhän sitten", Valkoviiksi nyökkäsi ja katsoi minua hymyillen.

Astelimme Pilvitassun kanssa mestarien takana ja illan viileä ilma värisytti kehoani. Kostea kylmä ilma tuntui luissa ja ytimissä asti.
Saavuimme Tuuliklaanin rajan tuntumaan ja soturit haistelivat ilmaa.
"Minua epäilyttää se ettei Yökajon laumasta ole kuulunut hetkeen mitään", Valkoviiksi sanoi Etsijätaivaalle. Naaras nyökkäsi pohtiva ilme kasvoillaan.
"Meidän on nyt aika palata leiriin. Yöpartio saa tarkistaa reviirimme toisen puolen", hän sanoi viimein.

Venyttelin haukotellen, kun pääsin oppilaiden pesälle. Pitkä päivä tuntui käpälissäni.
Asetuin makuulle omalle paikalle ja ryhdyin nukkumaan.

Silmissäni vilisi välähdyksiä pimeydestä, kiiluvista katseista ja valkoisista karvoista jotka hohtivat kuun valossa. Hengitin syvään ja tunsin miten hengittäminen oli äkkiä hyvin vaikeaa. Kuulin emoni huutoja päässäni mutten saanut niistä mitään selvää. Äkkiä pimeys laskeutui ylleni ja seisoin sen keskellä. En nähnyt mitään ja haistoin oman pelkotuoksuni ilmassa. Kuulin miten sydän sykki rinnassani kiivaasti ja äkkiä tunsin viiltävän kivun rinnassani. Aivan kuin jokin tai joku olisi repinyt sydämeni irti rinnastani.

Nousin pelosta huutaen ylös pediltäni ja minun piti tasata hengitystäni ennen kuin tajusin missä olin.
Näin unisia silmiä ympärilläni. Olin herättänyt kaikki oppilaat huudollani.
"Anteeksi", kuiskasin ilmoille ja näin miten silmiä alkoi taas sulkeutua ja hengähdin helpottuneena.
Lysähdin takaisin makuulle ja pudistelin päätäni. En varmana enää sulkisi silmiäni.

luku 7.

Keep marching on

Etsijätaivas oli musertunut. Etsijätaivas painoi päätään Vääräkajon turkkia vasten ja kuiskutti lohduttavia sanoja ja anteeksipyynnöt. Ehkä hän saisi Tähtiklaanissa anteeksi, mutta nyt hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Ainakaan vielä.

Se kaikki oli hänen syytään. Aivan kaikki. Se, kun he haistoivat ketun Myrskyklaanin reviirillä ja se, kun he lähtivät kettujahtiin porukalla, mutta lopulta se oli päättynyt karkeaan voittoon. Voittoon, joka ei tuntunut miltään.

Ja sitten Väärätassu oli kuollut ja saanut soturinimekseen Vääräkajo. Järvi oli ollut sinä päivänä kaunis.

Se musersi Etsijätaivaan uudestaan ja uudestaan, kun hän makasi soturienpesässä pää painuksissa. Hänen olisi pitänyt olla se, joka loukkaantuu eikä Vääräkajo. Hänen olisi pitänyt olla häätämässä kettua ja suojelemassa klaanitovereitaan.

Kaikki hänen syytään!

“Etsijätaivas?” Näkyviiksi kysyi ja istahti parhaan ystävänsä rinnalle. Etsijätaivas huokaisi syvään ja nosti päänsä raskaasti katsoen Näkyviikseä meripihkanvärisiin silmiin.
“Mmmh?” Hän hymähti.
“Tule mukaani, kiltti?” Näkyviiksi sanoi ja pukkasi harmaata naarasta hellästi tassuillaan. Etsijätaivas murahti, mutta nousi ylös.
“Tiedätkö miksi halusin sinut pois tuolta?” Näkyviiksi sanoi ja asteli ulos soturienpesästä. Etsijätaivas kohautti olkiaan. Hän ei välittänyt, missä oli. “Katso ympärillesi”, Näkyviiksi sanoi jääden Etsijätaivaan rinnalle. Etsijätaivas katsoi ympärille, mutta näki vain tavallisen leirin tavallisilla toimillaan.
“En mitään”, naaras sanoi. Näkyviiksi pudisti päätään.
“Katso tarkemmin.” Sen jälkeen, Etsijätaivas huomasi, että suurin osa kissoista suri. Ne olivat ne kissat, jotka olivat olleet Vääräkajon läheisiä. Lehmussydän kulki pää ja häntä alhaalla Tuulihäntä rinnallaan, Kimalletassusta ja Olkitassusta puhumattakaan. He olivat musertuneita, sillä olivat menettäneet Vääräkajon lisäksi heidän emonsa kauan aikaa sitten. Sitten Etsijätaivaan katse meni klaaninvanhimpien luokse, jotka vaihtoivat kieliä ja olivat hyväntuulisia surusta huolimatta. Hänen katseensa meni kohti pentutarhaa, jonne syntyisi pian paljon uusia pentuja.

Muillakin oli vaikeaa ja vaikeampaa kuin hänellä. Ja vaikka sattuisi mitä, elämä jatkuisi. Hänen täytyisi vain jaksaa yrittää mennä eteenpäin, vaikka se tuntui sillä hetkellä mahdottomalta. Hopeahäntä kuitenkin oli aina taivaalla ja aurinko nousi aina uudestaan. Etsijätaivas hymyili.
“Kiitos Näkyviiksi”, hän sanoi ja puski ystäväänsä hellästi, joka hymyili takaisin.
“Tiesin, että huomaisit. Et ole tyhmä”, Näkyviiksi sanoi viikset väpättäen ja Etsijätaivas katsoi Näkyviikseä pilke silmäkulmassa, mutta muuttui surulliseksi.
“Minun pitää mennä”, Etsijätaivas sanoi. Näkyviiksi heilautti korviaan ja katsoi Etsijätaivasta surullisesti.
“Anna minä edes saatan sinut”, hän sanoi ja Etsijätaivas huokaisi syvään.
“Hyvä on. Olethan ystäväni”, Etsijätaivas piristyi ja niin kaksikko jatkoi matkaansa leirin keskustasta kohti tuntematonta ei-kenenkään-maata.

“Olethan varovainen?” Näkyviiksi huolehti ja Etsijätaivas nyökkäsi. Kolli poistui paikalta, joten Etsijätaivas saattoi huokaista ja kääntää selkänsä Myrskyklaanin alueelle loikkiessaan sen rajojen ylitse.

Siellä tutulla paikalla havupuiden alla istui Nico. Kolli oli ollut valmiina odottamassa, niin kuin yleensä. Etsijätaivas kehräsi kovaan ääneen ja Nico vastasi siihen.
“Anteeksi ettei minua ole näkynyt. En päässyt tulemaan, sillä on tapahtunut vähän.. kaikkea”, Etsijätaivas sanoi. Nico katsoi häntä kulmat kurtussa.
“Oletko kunnossa?” Nico kysyi ja Etsijätaivas mietti vastausta.
“Olen”, ja tällä kertaa hän ei valehdellut. Näkyviiksi oli parantanut hänen oloaan reilusti. Nico nyökkäsi.
“Ja se on tärkeintä”, kolli hymyili ja kietoi heidän häntänsä toisiinsa. Etsijätaivas alkoi selittää tapahtumia ja pääsi lopulta loppuun.
“..joten hän tulee valvomaan meitä Tähtiklaanista hopeahännästä”, Etsijätaivas lopetti ja Nico katsoi häntä mietteliäänä.
“Tähtiklaani?” Hän hämmästeli ja Etsijätaivas kohotti kulmiaan.
“Ainiin, en ole selittänyt koskaan kunnolla sitä… Tähtiklaanissa ovat kaikki soturiesi-isät. He valvovat meidän perään ja tuovat ennustuksia”, Etsijätaivas sanoi. Hän päätti, ettei kertonut Synkästä metsästä. Hän ei halunnut antaa Nicolle pahaa kuvaa klaaneista. Synkkä metsä oli sitä paitsi hieman.. mielenkiintoinen. Etsijätaivas ei oikein edes tiennyt, miten asiaan pitäisi reagoida. Nico katsoi Etsijätaivasta ja sitten kohotti katseensa kohti taivasta.
“Ehkä siellä on minunkin esi-isäni?” Nico pohti ääneen. Siihen tosin Etsijätaivaalla ei ollut vastausta.

Kun he olivat jälleen viettäneet tarpeeksi aikaa, Etsijätaivas pahoitteli poistumistaan, sillä hänen täytyisi mennä kouluttamaan oppilastaan. Nico ymmärsi sen, sillä Etsijätaivas oli saanut selitettyä joitakin asioita auki ja Nico ymmärsi ne, paljon paremmin kuin voisi kuvitellakaan. Kollia asiat kiinnostivat aidosti, eikä Etsijätaivas voinut olla hiljaa niistä. Kun Etsijätaivas oli palannut leiriin Näkyviiksen kanssa tuoden saalista, hän meni etsimään oppilastaan Pilvitassua. Etsijätaivas koki oppilaan koulutuksen olevan tärkeänä osana klaanin arjessa, sillä jokainen oli ollut joskus oppilas, joka tarvitsi opastavaa mestaria. Etsijätaivas löysi oppilaansa istumassa oppilaiden pesän edessä ja juttelevan kovaäänisesti Kotkatassulle, joka oli vasta saapunut klaaniin. Pilvitassu nousi ylös nähdessään mestarinsa kutsuvan häntä. Hän totesi pahoittelut poistumisestaan Kotkatassulle ja tuli Etsijätaivaan luokse.
“Millä aloitetaan tänään? Mennäänkö me metsälle vai opetellaanko uusia super-liikkeitä?” Oppilas kysyi malttamattomasti ja loikkasi pystyyn huitaisten ilmaa etukäpälällään. Etsijätaivaan viikset värähtelivät huvittuneisuudesta. Olivatko kaikki oppilaat näin innokkaita? Naaras mietti sitä.
“Menemme metsälle hylättyyn kaksijalkojen pesään. Sieltä voisi saada helposti saalista ja pääsisit harjoittelemaan kunnolla”, Etsijätaivas sanoi poistuen Myrskyklaanin leiristä.

Matkalla Etsijätaivas tenttasi oppilastaan kysymyksillä eri klaaneista, eri saaliseläinten tuoksuista ja soturilaista. Pilvitasssu osasi vastata hyvin, silloin kun keskittyi eikä höpöttänyt omiaan. Etsijätaivas ei kuitenkaan rangaissut oppilastaan, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä tulevaisuudessa, enemmänkin vain haittaa. Ennen kuin kaksikko menivät sisälle vanhaan taloon, Etsijätaivas kehotti heitä pysähtymään.
“No niin, miten aloitat?” Etsijätaivas asetti kysymyksen, jotta oppilaan olisi helpompi keskittyä eikä nuori mustavalkea kolli hyppäisi pesään ajattelematta.
“Hmm. Haistan ilmaa, tarkistan ympäristön ja lähden varovaisesti liikkeelle. Hiiret aistivat maan värähtelyn”, Pilvitassu pohti ja Etsijätaivas nyökkäsi hyväksyttävästi. Pilvitassu haisteli ilmaa ja katseli ympärilleen mahdollisten vaarojen tai saaliiden varalta ja alkoi ottamaan varovasti askelia eteenpäin. Etsijätaivas meni kollin rinnalle ja vilkaisi tuota oransseihin silmiin. Etsijätaivas näytti mallia muutaman askeleen muistuttaen Pilvitassua pitämään häntänsä alhaalla. Etsijätaivas katsoi, kun Pilvitassu korjasi virheensä ja sitten hän viittoi kollia jatkamaan. Ensimmäinen hiiri oli ehkä ketunmitan päässä. Pilvitassu hiipi ja lopulta loikkasi tappaen saaliin nopeasti. Etsijätaivas nyökkäsi ja antoi merkin jatkaa matkaa.

Pilvitassu oli saanut uusia neuvoja Etsijätaivaalta. Mustavalkeakolli kantoi paria hiirtä suussaan ja Etsijätaivas kahta muuta. He olivat matkalla takaisin Myrskyklaaniin. Kun he saivat saaliit vietyä, Etsijätaivas käski oppilaansa viedä klaaninvanhimmille saalista. Pilvitassu nappasi kasasta isoimman pääskyn ja kantoi sen vanhuksille, jotka ilahtuivat. Etsijätaivas päästi oppilaansa syömään ja alkoi itsekin syödä, seuranaan veljensä Pilkkutassu.

Pilkkutassu oli ollut rikki Vääräkajon kuolemasta. Etsijätaivas ymmärsi sen, sillä jos rakasti jotakin ja menettäisi sen, menettäisi samalla varmaan osan itsestään. Ja nyt kun ei ollut enään Vääräkajoa, joka huolehtisi Pilkkutassusta, oli Etsijätaivas ottanut sen työkseen. Hän halusi, että hänen veljellään olisi kivaa kaikesta pahasta huolimatta. Myöhemmin koulutuksen jälkeen harmaa naaras etsi tassuihinsa Näkyviiksen. Etsijätaivas vietti lähes kaiken vapaa-aikansa kollin seurassa, sillä hän piti kollista todella paljon ystävänä. Ja sehän Näkyviiksi oli hänelle - paras ystävä. Hän pystyi luottamaan tummanruskeaan kolliin, vaikka henkensä.
“Pilvitassu oppii nopeasti”, Etsijätaivas sanoi. Näkyviiksi katsoi oppilasta, joka söi sisarensa Utuliekin kanssa. Valhelaulun oppilas oli päässyt soturiksi. Pilvitassu oli ylpeä Utuliekistä ja odotti sitä päivää, kun itse saisi soturinimensä klaanin kokoontuessa Suurtasanteen juurelle.
“Hän on fiksu, silloin kun kuuntelee sinua ja ohjeitasi”, kolli sanoi ja hymyili pienesti. “Ja sinä olet reilu mestari.”
“No, siitä en olisi varma”, Etsijätaivas kohotti olkiaan. Kuka tahansa voisi olla parempi kuin hän. Hän opetti hitaasti, halusi, että perusasiat olisivat hallussa ennen kuin aloittaisi opettamaan mitään uutta ja monimutkaista. Hänen mahansa murahti ja Etsijätaivas katsoi Näkyviikseä.
Hänellä oli taas nälkä.
“Minulla on nälkä, eikö sinulla ole?”
“Vastahan sinä söit?” Näkyviiksi kurtisti kulmiaan. Etsijätaivas heilautti korviaan vastaukseksi, mutta ei jaksanut välittää. Ehkä hänen ateria ei ollut tarpeeksi suuri? Etsijätaivas ei tosiaan tiennyt. Mutta Näkyviiksi tiesi ja arvasi. Tummanruskea kolli katsoi merkitsevästi Etsijätaivasta, mutta harmaa naaras ei huomannut mitään. Ja hyvä niin, sillä tieto ei ollut varmaa. Sen näkisi ajan kanssa, mutta Näkyviiksi olisi silti mukana Etsijätaivaan elämässä. Tapahtuisi mitä tahansa.
“Minun ehkä pitäisi mennä.. tapaamaan.. häntä”, Etsijätaivas kuiskutti Näkyviikselle. Kolli nyökkäsi ja uuden tapansa mukaan lähti saattamaan Etsijätaivasta lähelle rajaa. Etsijätaivas hölkkäsi rajan yli ja puski iloisesti Nicoa. Hän kääntyi ja näki Näkyviiksen rajalla istumassa, odottamassa hänen saapumistaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaksi kollia näki toisensa.

Etsijätaivasta kadutti.
“Kävin äsken metsästämässä Pilvitassua”, Etsijätaivas selitti ja Nico katsoi häntä silmät pyöreinä.
“Missä tällä kertaa?” Hän kysyi.
“Tuolla päin”, hän osoitti hännällään suuntaa. “Sellaisessa vanhassa kaksijalkojen pesässä”, Etsijätaivas sanoi. “Siellä on paljon hiiriä”, hän kertoi ja Nicon silmissä näkyi kiinnostus.
“Entä jos joskus tulisin mukaasi?”
“Mukaani? Ei! Et kuulu klaaniin, joten sinusta tehtäisiin variksenruokaa!” Etsijätaivas sanoi turkki pörheänä.
“Mutta..” Nico aloitti ja Etsijätaivas pudisti päätään.
“Et ole klaanikissa.”
“En niin. Ainakaan vielä”, Nico sanoi ja nosti leukansa pystyyn. “Sillä minä.. olen ajatellut klaaniin tulemista. Vielä joskus.”
“Ai Myrskyklaaniin?” Etsijätaivaan silmät kirkastuivat.
“Niin hölmö. Mihin muuallekaan?” Kolli puski Etsijätaivasta ja kehräsi. Etsijätaivas ravisti päätään.
“Minun pitää miettiä. Sinähän et pidä kissojen paljoudesta?”
“Mutta kaikkeen voi oppia”, Nico vakuutteli. Etsijätaivas oli turkki pörheänä. Ajatus kysymisestä Heinätähdeltä jännitti. Entä jos tapahtuisi jotain pahaa?
“Katsotaan..” Etsijätaivas mutisi alkaen poistumaan Nicon luota. Kun Etsijätaivas oli päässyt Näkyviiksen luo, hän kuuli Nicon kutsuvan häntä.
“Rakastan sinua!” Nico huusi hänen peräänsä. Etsijätaivas kääntyi rajalla ympäri, kuullessaan Nicon huudon. Mutta mustaturkkista kollia ei enään näkynyt.

Etsijätaivas tarvitsi muuta ajateltavaa kuin Nico, joka halusi liittyä Myrskyklaaniin. Olihan klaaniin ennenkin tullut uusia kissoja, mutta ajatus hänestä kysymässä pelotti. Mitä klaani sanoisi, jos Etsijätaivas palaisi vieraan kollin kanssa? Olisiko hän.. petturi, kun oli salannut kaiken? Hän pohti ja haki oppilaansa Pilvitassun mukaan, kun he menivät taisteluharjoituksiin Huomentassun ja Tuiskumarjan kanssa. He saapuivat harjoitusaukiolle, jossa melkein kaikki puiden lehdet olivat jo tipahtaneet maahan.
“Tänään harjoittelemme hyppää ja tarraudu-liikettä. Me voimme ensin näyttää sen Etsijätaivaan kanssa”, Tuiskumarja sanoi. Etsijätaivas nousi ylös ja meni toisen naaraan luo.
“Tämä liike on pienille kissoille eduksi”, Etsijätaivas alkoi kertomaan. “Vastustaja on sinusta pois päin, joten loikkaat vastustajasi niskaan”, Etsijätaivas sanoi loikaten Tuiskumarjan selkään. “Näin et ole vastustajasi saatavilla, mutta saat jälkeä aikaseksi. Muistakaa, että pitää hypätä ajoissa pois.”
“Jos ette ole tarkkana, vastustajasi saattaa kumartua maahan ja kierähtää selässä olevan vastustajan päälle, jotta tuo liiskaantuisi ja irrottaisi otteensa”, Tuiskumarja sanoi kierähäten Etsijätaivaan päälle. Naaras nousi ylös ja Etsijätaivas nousi myös ylös.
“Muistakaa nousta nopeasti. Muuten vatsanne on paljaana ja olette alttiita vastustajille”, Etsijätaivas sanoi. “Nyt te voitte aloittaa”, Etsijätaivas nyökkäsi. Kaksi oppilasta katsoivat toisiaan pilke silmäkulmassa. Huomentassu oli se, joka ensimmäisenä loikkaisi Pilvitassun selkään. Huomentassu loikkasi tasapainoisesti Pilvitassun selkään ja piti varovaisesti kiinni, jotta Pilvitassu ei loukkaantuisi. Pilvitassu ensin ravisti itseään voimakkaasti, mutta sitten hän kumartui maahan ja painoi Huomentassun maahan, mutta päästi naaraan nopeasti ylös. Nyt he kokeilivat sitä uudestaan, mutta Huomentassu oli tällä kertaa nopeampi ja kerkesi väistämään Pilvitassun kierähdyksen. Kun Pilvitassu oli vatsa paljaana, Huomentassu otti sen edukseen ja loikkasi kollin luokse ja painoi tuon voitokkaasti maahan.
“Hyvä Huomentassu! Tuo oli hyvä, että jatkoit”, Etsijätaivas kehui. Oppilaat kokeilivat liikettä vielä muutaman kerran näin ja sitten vaihtoivat vuoroaan niin, että Pilvitassu hyppäisi Huomentassun selkään. Pilvitassu oli kerran jäänyt Huomentassun alle, mutta nyt Pilvitassu oli saanut väistettyä. Kolli oli sitten väistänyt Huomentassun hyökkäyksen ja oli hämännyt tuota ja kaatanut naaraan vasemmalta puolelta.
“Hyvä. Palataan takaisin leiriin. Saatte lopun illan vapaata”, Tuiskumarja sanoi.

Leirissä Etsijätaivas oli käynyt vain näyttäytymässä. Kun tähdet ilmestyivät taivaalle, pieni harmaa naaras poistui hiljaa leiristä tarpeidentekopaikan kautta, jotta yövartijana ollut Kastelintu ei huomaisi hänen poistumistaan. Ulos päästyään, Etsijätaivaan tassut ohjasivat hänet tutulle paikalle, missä hän ja Nico tapasivat. Mutta jokin oli pielessä, sillä naaras oli yksin.

Nicoa ei näkynyt. Ei hetkeen ja ei ollenkaan. Lopulta Etsijätaivas oli mennyt kuusikkoon makaamaan, kun oli löytänyt tarpeeksi suojaisan paikan. Hän katsoi hopeahäntää puiden oksien läviköstä ja malttoi sulkea silmänsä. Hänen täytyisi jaksaa odottaa.

Hän nukahti yksinäisyyden tunteeseen. Hän ei ollut jaksanut odottaa.

Luku 4

Venyttelin raajojani ja kellahdin takaisin makuuasentoon auringon lämmittämälle kiven päälle. Lämpimät aurinkoiset lehtisateen päivät olivat harvassa ja yritin nauttia niistä vähäisistä parhaani mukaan.
Haukottelin tyytyväisenä samalla kun näin Valkoviiksen lähestyvän minua. Olin tullut jo edeltä harjoituspaikalle odottamaan häntä.
"Ei kai sinua väsytä?", mestari virnisti minulle.
"Aurinko lämmittää tähän mukavasti", vastasin kehräten.
"Nyt on tosiaan hieno päivä", Valkoviiksi katsahti pilvetöntä taivasta tyytyväisenä.
"Oletko valmis harjoittelemaan?", hän kysyi ja laskeuduin alas kalliolta.
"Mitä me tänään tehdään?", kysyin nuolaisten tassuani.
"Väistöliikkeitä", Valkoviiksi vastasi.
"Mistä aloitetaan?", heilautin häntääni innostuksissani.
"Hyökkää minua kohti", Valkoviiksi tokaisi ja tein työtä käskettyä. Kolli ponnisti sivulle ja löi minut maahan niin, että leukani loksahti vasten märkää maata.
Sylkäisin mudan maun suustani irvistäen ja Valkoviiksi naurahti mutaiselle parralleni.
"Uudestaan!", hän käski huvittuneena ja lähdin juoksemaan häntä kohti. Nyt kolli ponnisti hyppyyn siten, että päätyi selkäni päälle ja kaatoi minut kyljelleen maahan.
"Mitä kahta väistöliikettä käytin?", hän kysyi, kun ravistelin mudat turkistani.
"Ensin väistit sivulle ja sen jälkeen väistit ylöspäin ja päädyit selkääni", sanoin puuskuttaen.
"Hyvä. Nyt haluan sinun tekevän samoin mutta muista yllättää minut siten etten tiedä mikä on seuraava liikkeesi etten ehdi ennakoimaan", Valkoviiksi sanoi ja nyökkäsin. Nyt hän vuorostaan juoksi minua kohti ja veri alkoi kohista korvissani jännityksestä. Mietin kuumeisesti miten pystyn yllättämään mestarini kuten tämä pyysi. Valkoviiksi lähestyi ja väistin hänen oikealle puolelleen mutta kolli osasi odottaa liikettä ja hän tönäisi minut kumoon.
"Katsoit silmilläsi mihin menet! Näin sen jo kaukaa!", Valkoviiksi sanoi painokkaasti, kun nousin takaisin jaloilleni.
"Uudestaan!", hän maukaisi ja juoksi jo minua kohti. Hengitin syvään ja katsoin miten hän lähestyi lähestymistään. Odotin ja odotin kunnes hän oli juuri ponnistamassa hyppyyn ja väistin. Liian myöhään.
"Olit liian hidas! Uudestaan!", hän murahti ja ajattelin, että mestarini oli oikeasti tosissaan.
Valkoviiksi meni kauemmas ja lähti taas juoksemaan minua kohti. Nyt otin tukevan asennon ja jännitin kaikki lihakseni täyteen voimaansa.
Valkoviiksi hyppäsi ja minä pinkaisin niin lujaa kuin pystyin hänen alleen ja kellahdin selälleni samalla potkaisten tätä takajaloillani suoraan tämän mahaan jonka voimasta Valkoviiksi lennähti vesilätäkköön.
Nousin puuskuttaen ylös ja katsoin miten Valkoviiksi ravisteli itsensä kuivaksi tyytyväinen ilme kasvoillaan.
"Se oli yllättävä liike!", hän maukaisi hymyillen.
"Aloit kuulostaa pelottavalta joten päätin antaa sinun maistaa välillä mutaa!", virnistin ilkikurisesti.
Valkoviiksi alkoi nauramaan samalla, kun tassutteli luokseni.
"Sinähän olet huumori kolleja", hän virnisti töytäisten minua tassulla leikkisästi kylkeen.
"Luulen, että nyt olisi hyvä aika saalistaa jotakin. Mitä luulet pystyisitkö metsästää tällä kertaa yksin klaaninvanhimmille?", Valkoviiksi kysyi samalla pesten itseään.
"Aivan varmasti", nyökkäsin itsevarmana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun mestarini päästäisi minut yksin saalistamaan.
"Hienoa. Älä viivy kauan ja muista peittää saaliisi ettei muut eläimet vie sitä", Valkoviiksi muistutti ennen kuin lähti takaisin leiriä kohti.
Tassujani syyhysi jo päästä metsästämään joten aloin haistelemaan ilmaa tuoresaaliin toivossa.
Sain vainun vesimyyrästä ja lähdin seuraamaan tuoretta jälkeä.

Palasin leiriin suu täynnä tuoresaalista. Olin saanut vesimyyrän lisäksi kaksi hyvin syönyttä hiirtä ja rastaan.
Tassuttelin pää korkealla klaaninvanhimpien pesälle ja laskin saaliini Lehväpilven eteen.
"Jestas! Sinullahan on käynyt hyvä saalistusonni", naaras maukaisi yhtä yllättyneenä ja iloisena kuin aina ennenkin.
"Saatteko näillä vatsanne täyteen?", kysyin vilkaisten tuoresaaliskasaa. Selvästi muillakin oli ollut hyvä onni tänään.
"Kyllä vain. Näin Valkoviiksen tuoneen hyvän näköisen hiiren kasaan. Sinuna kävisin hakemassa sen ennenkuin joku muu ehtii ensin", hän iski minulle silmää hymyillen.
"Kiitos Lehväpilvi vinkistä", nyökkäsin ja juoksin tuoresaaliskasalle.
Nappasin hiiren joka oli kaikkein parhaimman näköinen ja hölkyttelin oppilaiden pesän edustalle syömään sitä. Laskeuduin makuulle ja haukkasin ensimmäisen palan ateriasta.
"Onko se hyvää?", nostin katseeni suu täynnä ruokaa ja näin tutun pennun tapittamassa minua uteliailla silmillään.
"Terve Ruusupentu", virnistin pennulle joka oli taas tupsahtanut jostain eteeni.
"Miten sinun taisteluharjoitukset meni?", pentu kysyi uteliaana.
"Hyvin", vastasin lyhyesti.
"En malta odottaa, että minustakin tulee oppilas! Ei enää montaa kuuta, kun saan oman mestarin", Ruusupentu pomppi sinne tänne esitellen taistelu liikkeitään minulle samalla, kun höpötti.
Äkkiä pentu liukastui märkien lehtien liukuessa kostealla maalla ja hän muksahti pyllylleen.
Päästin huvittuneen tirskahduksen suustani ja Ruusupentu soi minulle terävän katseen.
"Mitä sinä siinä oikein naurat? Itse olet sen näköinen kuin olisit uinut mutalammikossa", pentu tiuskaisi.
Hän ei ollut väärässä. Olin yltäpäältä kurassa Valkoviiksen opetustuokion jäljiltä.
"Niin uinkin ja nielaisinkin sitä", virnistin ilkikurisesti.
Ruusupentu katsoi minua pitkään ja mietti selvästi päänsä puhki mitä heittäisi takaisin.
"Usko pois. Sinulle tulee vatsan puruja", hän tuhahti viimein.
"Mistä sinä sen tiedät? Onko sinulla kokemusta?", jatkoin kiusoittelua.
"En minä niin sanonut", Ruusupentu irvisti minulle ja hyppäsi niskaani.
"Hei minä yritän vielä syödä", naurahdin, kun pentu puraisi korvastani yllyttäen minua paini leikkiin.
"Tylsimys", Ruusupentu heilautti häntäänsä laskeutuessaan vierelleni. Tuuppasin pennun tassullani kumoon ja tämä väläytti minulle huvittuneen katseen ennen kuin näytti minulle vaaleanpunaista kieltään.
Hetken päästä kuului Neilikkakasteen kutsu pennuilleen jotta nämä tulisivat takaisin pentutarhaan.
"Jahas se olisi ruoka-aika", Ruusupentu totesi ja kääntyi katsomaan minua hymy huulilla.
"Nähdään taas pian vanhus!", hän päästi suustaan ja pinkaisi kikattaen pentutarhaan ennen kuin ehdin antaa hänelle satikutia.
Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja söin hiireni loppuun.

Syötyäni aloin pestä mutaista turkkiani ennen kuin menisin oppilaiden pesään nukkumaan. Karvani tuntuivat limaisilta ihoa vasten ja yritin saada paakkuuntuneet mutapallot turkistani.
Minusta tuntui, että peseytymisessä meni ikuisuus mutta, kun olin vihdoin valmis aloin venyttelemään ennen kuin pujahdin pesään.
Hiivin muutaman nukkuvan oppilaan ohi pesän perälle ja aloin tasoittamaan sammalta tassujeni alla pyörien.
Otin mukavan asennon ja suljin silmäni.

Uni vei minut uusiin maisemiin joita en ollut ennen nähnyt. Kuulin kissojen mouruntaa ja tunsin miten niskakarvani nousivat pystyyn, kun aloin tuntemaan tärinää tassujeni alla. Äkkiä takaani juoksi suuri lauma kissoja ohitseni aivan kuin heillä olisi ollut tuli hännän alla. Pian osa kissoista joutui erilleen ja he juoksivat eri suuntiin.
Tunsin miten maa vietiin jalkojeni alta ja liisin eteenpäin niin, että saatoin kuulla tuulen huminan korvissani. Äkkiä näin edessäni Kaksijalkojen tekemän ansan jossa oli juuri kissan mentävä kolo. Maukas ruuan tuoksu leijaili nenääni ja huomasin miten ruoka odotti ansassa syöjäänsä. Pian ansan edustalle asteli tumman ruskea kissa pyöreällä vatsallaan. Hän näytti väsyneeltä ja erittäin nälkäiseltä. Kissa haisteli ruokaa kauempaa ja mietti selvästi antaisiko nälälle periksi. Yritin huutaa varoituksen hänelle mutta en saanut ääntä suustani.
Kissa astui varovaisesti ansaan ja äkkiä se sulkeutui hänen takanaan niin, että hän hypähti säikähdyksestä. Hän alkoi huutaa epätoivoisesti apua mutta ketään ei ollut lähettyvillä. Hetken päästä kuitenkin näin miten pimeä kissan muotoinen suuri varjo laski kissan ylle pelottavana ja uhkaavana.
"Menneisyyteni on tulevaisuutesi", kuulin emoni äänen korvassani.

Hyppäsin karvat pystyssä makuupaikaltani ja tunsin miten sydän takoi rinnassani. Mitä ihmettä juuri näin? Sillä tavallako emoni päätyi karmivien Kaksijalkojen luo? Ansan vuoksi. Tarkoittiko se sitä, että emoni oli kuulunut joskus villikissoihin? Jopa johonkin klaaniin? Ja mitä hän tarkoitti sanoillaan?
Olin aivan pyörällä päästäni ja yritin ravistella sen selväksi. Nuolaisin selkääni rauhoittaakseni itseäni. Minun oli otettava asiasta selvää. Jollain tavalla.

11. luku - Kaksi oppilasta

”Heinätähti”, Tuiskusielu kutsui päällikköä tämän pesän suulta ja kun naaras kutsui kollin peremmälle, hän astui nyt hieman hämärään pesään. Kolli kohtasi sammalpedillään makoilevan valkoturkkisen naaraan, joka katsoi odottavasti kirjavaa kollia. ”Minä… kiitos, kun otit minut takaisin klaaniisi.”
”Klaanimme, Tuiskusielu, meidän klaaniimme”, Heinätähti korjasi. ”Tämä on sinun kotisi, olit sitten kaukana täältä tai leirissä.”
”Niin, joo, niin”, Tuiskusielun silmät pomppivat kivisen pesän seinillä, kunnes hän istui alas ja kietoi tuuhean häntänsä ympärilleen. ”Loistepentu ja Hohdepentu ovat pian kuuden kuun ikäisiä...”
”Niin ovat”, Heinätähti nyökkäsi. ”Onko sinulla mestaritoiveita, kenties?”
”Öh… en tiedä. En oikeastaan tiedä”, Tuiskusielu myönsi. Hän raaputti tassullaan maata ja vaivaantuneena tuijotti poispäin päälliköstä. Tuntui niin oudolta vaatia naaraalta yhtään mitään sen jälkeen, kun oli lähtenyt klaanista sanaakaan sanomatta ja sitten palannut sillä oletuksella, että hänet vain otettaisiin takaisin ilman vastaväitteitä, mukanana vielä kaksi nälkäistä lisäsuuta. ”En kai voi vaatia edes mitään sellaista.”
”Tuiskusielu, et ole ensimmäinen kissa, joka tuo omat kokemuksena kasvateistaan päällikölleen ja pohtii vaihtoehtoja mestariksi”, Heinätähti puhui. ”Tuiskusielu”, Tuiskusielu nosti katseensa päällikköönsä, ”luuletko voivasi kouluttaa heidät sotureiksi omin voiminesi?”
”Mitä? Heidän molempien mestarinako?” Tuiskusielu häkeltyi. Heinätähti katsoi häntä ilmekään värähtämättä, kun hän nyökkäsi. ”Minä- luuletko sinä, että pystyisin moiseen?”
”Uskon, että pystyisit, mutta uskotko SINÄ pystyväsi siihen?” Heinätähti kysyi kuin haastaen kirjavaa kollia. Tuiskusielu kurtisti kulmiaan ja nousi seisomaan. ”Se tässä on tärkeintä ottaa huomioon.”
”Minä… uskon”, Tuiskusielu nyökkäsi jämäkästi ja Heinätähti hymyili.
”Se on sitten selvä”, valkoinen naaras sanoi. Tuiskusielu kumarsi hämmentyneenä päällikölle ennen kuin poistui pesästä. Se, mitä kolli ei tiennyt, oli se, että Heinätähti oli yhdessä Sudenlaulun kanssa päätynyt tällaiseen mahdollisuuteen. He olivat molemmat huomanneet kuinka kaksi Tuiskusielun kasvattamaa pentua auttoivat kollia kasvamaan ja parantumaan haavoistaan, ja se voisi jatkua, jos Tuiskusielu voisi vielä kouluttaakin kaksikon sotureiksi. Se oli koko klaanin parhaaksi.

”Loistepentu ja Hohdepentu, astukaa eteenpäin”, Heinätähti kutsui kahta pentua. Tuiskusielu tunsi outoa ylpettä siitä, kun katsoi kahden pennun astuvan eteen ja tuijottavan päällikköään odottavasti. Itse kolli ei sitä tiennyt, mutta se mitä hän tunsi, oli isällistä ylpeyttä. Ei kolli sitä voisi itselleen edes myöntää, ei vielä.
”Olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne tulla oppilaiksi”, Heinätähti puhui sitten taas. Tuiskusielu liikahti hermostuneesti. Hän tiesi, ettei pentujen vanhemmista tai kasvattajista tehty koskaan tulevien oppilaiden mestareita eikä varsinkaan kahden oppilaan mestaria. Kirjavaa kollia hermostutti muiden Myrskyklaanin kissojen reaktiot, mutta hänen tulisi pitää päänsä kylmänä. Tämä oli jotain, mitä Heinätähti oli ehdottanut ja päättänyt, Tuiskusielulla ei ollut osaa eikä arpaa paitsi asian hyväksymisen osalta. Kahden oppilaan kanssa olisi työtä, mutta Tuiskusielu tiesi pystyvänsä siihen. Loistepentu ja Hohdepentu oli älykkäitä kissoja ja he kunnioittivat Tuiskusielua, joten kolli uskoi, että tästä tulisi onnistuva asia.
”Loistepentu ja Hohdepentu, tästä hetkestä lähtien kunnes saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Loistetassuna ja Hohdetassuna”, Heinätähti julisti, pitäen sitten tauon puheessan. Hän otti paremman asennon ja katsahti Tuiskusielua. ”Yhteisesti minun, Myrskyklaanin päällikön, ja Sudenlaulun, Myrskyklaanin parantajan, päätöksellä, sekä Tähtiklaanin suomin ohjein, Tuiskusielu toimii teidän kahden mestarina.”
Tuli hetkeksi kuoleman hiljaista. Tuiskusielu kohotti kuononsa, nousi seisomaan ja asteli kahden uuden oppilaan – hänen oppilaidensa – luokse ja katsoi heitä silmät ylpeästi hohtaen. Hän kosketti molempien neniä ja kääntyi katsomaan Myrskyklaanin kissoja.
Kissat vilkuilivat kolmikkoa ja sitten Suurtasanteella seisovaa päällikköään hetken aikaa. Ensimmäinen, joka avasi suunsa hurraamaan uusien oppilaiden nimiä, oli Sudenlaulu, Tuiskusielun veli. ”Hohdetassu! Loistetassu!”
Lopulta koko klaani yhtyi mukaan eikä kukaan esittänyt vastaväitteitä. Jos se oli hiljaisena pysyneen Tähtiklaanin tahto, miksi laittaa siihen vastaan? Tuiskusielu ei välittänyt siitä, että Heinätähti periaattessa valehteli. Vai… tiesikö päällikkö enemmän kuin kertoi?
Tuiskusielun tietämättä Sudenlaulu ja Heinätähti uskoivat, että sillä oli syynsä, että Tuiskusielu oli löytänyt kaksi pentua. Se oli toinen syy sille, miksi he olivat päättäneet antaa Tuiskusielun toimia kahden tuoreen oppilaan mestarina. Tietenkin Heinätähdellä oli omat huolensa siitä, miten omien pentujen mestarina oleminen toimisi, mutta hän uskoi Tuiskusielun pärjäävän. Hän oli nokkela kolli, kun tilanne sitä vaati.

”Tuollako on Tuuliklaani?” Loistetassu kysyi silmäilessään joen toisella puolella kohoavia nummia ja karua maastoa.
”Niin”, Tuiskusielu nyökkäsi. Hohdetassu haisteli ilmaa kiinnostuneena. ”He haisevat erilaiselta kuin me.”
”Heissä on kovin kanervainen vivahde”, Hohdetassu kommentoi. ”Ja muutenkin jotenkin… kukkainen. Myös hieman pistävä sen puoleen.”
”Jokiklaanin kissat tunnistaa kalamaisesta hajusta”, Tuiskusielu kertoi. ”Taivasklaani taas… heissä on hiekan ja sateen hajua.”
”Entä Varjoklaani?” Loistetassu uteli.
”Varjoklaanin hajussa on vivahde pihkaa – Hohdetassu, tule pois sieltä ennen kuin putoat sinne jokeen – ja havupuita”, Tuiskusielu puhui, käskien välissä valkomustan kollin pois kyyristelmästä joen luota. Häntä ei todellakaan huvittaisi poimia oppilasta joesta. ”Pääsette kokoontumisessa tutustumaan kaikkiin klaaneihin.”
”Milloin on seuraava täydenkuun kokoontuminen?” Hohdetassun siniset silmät tuikkivat.
”No seuraavan täydenkuun aikaan, mehiläisaivo”, Loistetassu kiusasi veljeään.
”Hahah, todella hauskaa”, Hohdetassu murahti. ”Milloin on seuraava täysikuu?”
”On siihen vielä vähän aikaa”, Tuiskusielu pohti. ”Pääsette heti seuraavaan kokoontumiseen. Siellä pitää sitten käyttäytyä kunnolla, jotta Myrskyklaanin kissojen maine pysyy. Onko selvä?”
”Tietysti!” Loistetassun korvat heilahtivat. Hohdetassu siristeli silmiään Tuiskusielulle, mutta lupasi sitten käyttäytyä. Ei Hohdetassu ollut sentään mikään rasavilli tai tottelematon, joka tekisi liiallisia typeryyksiä, vaikka olikin villi ja uhkarohkea.
Tuiskusielu vei oppilaansa Tuuliklaanin rajalta katsomaan Suurta tammea ja sitten siitä taisteluharjoituskuopalle. Näille kahdelle olisi helppo opetta taisteluliikkeitä, kun heitä olisi aina kaksi paikalla harjoittelemassa.
Tuiskusielu opetti kaksikolle vaanimisasennon ja kuinka oikeaoppisesti kuljetaan ääneti. Hohdetassu oli aluksi vähän liian innokas ja ei malttanut varoa askellustaan toisin kuin siskonsa, joka seurasi Tuiskusielun ohjetta tarkasti. Lopulta Hohdetassukin rauhoittui ja kulki hiljaa ja askeleitaan varoen.
Tuiskusielu antoi kaksikon yrittää saada saalista. Hän laittoi ensin Hohdetassun asialle, jottei kolli sitten toimisi kuin mehiläisiä päässään, kun oli katsellut sisarensa saalistamista. Loistetassu odotti kärsivällisesti omaa vuoroaan samalla, kun Hohdetassu seurasi aistimansa hiiren hajua. Loistetassu etsiskeli samalla muiden saaliseläinten hajuja ja hiljaa kyseli, mikä haju kuului millekin. Lopulta Tuiskusielu ohjeisti naarasoppilaan menemään lähistöllä olevan päästäisen perään. Ylpeänä kirjava kolli katsoi, kun hänen kaksi löytämäänsä ja jopa kasvattamaansa kissaa opettelivat saalistamaan. Ehkä hän oli sittenkin onnistunut edes jossakin elämänsä aikana. Tämä yksi asia toi hänelle tarkoituksen hänen elämäänsä eikä kolli ollut varma, mitä olisi tällä hetkellä tekemässä ja missä olisi, jos nämä kaksi eivät olisi löytäneet tietään hänen elämäänsä.
Kolli koki, että edes yhdessä asiassa hänen koko elämänsä aikana hänellä oli merkitystä ja että hän todella merkitsi jotakin. Tuiskusielun elämä ei ole koskaan ollut kaunis ja kolli oli jo pennusta asti kokenut olevansa jotenkin ulkopuolinen, aivan kuin ei kuuluisi Myrskyklaaniin. Nämä kaksi oppilasta olivat antaneet kuuluvuuden tunteen eikä kolli ollut tuntenut itseään enää niin yksinäiseksi ja helposti hyljättäväksi.

Loistetassu ja Hohdetassu oppettelivat innoikkaina kiipeämään puun runkoa ylös ja kulkemaan sitten oksalta oksalle. Heidän oli tarkoitus kehittää tasapainoaan, jotta voisivat kulkea rohkeammin puiden oksilla ja joskus jopa taidokkaasti saalistaa lintuja.
Tuiskusielu oli näyttänyt kaksikolle mallia, kun oli kiivennyt nopeasti puuhun ja kulkenut sitten oksalta oksalle, jopa puusta puuhun. Hän käski molempia olemaan tarkkoja askelistaan ja siitä, ettei puissa kiipeillessä saisi olla holtiton. Tärkeä osa puissa kiipeilyä oli arvioida oksien kestävyyttä silmillään ja jos silmämääräisesti ei ollut varma, pitäisi testata varovasti. Kaksikolla olisi paljon opittavaa puissa kulkemisesta, mutta he olivat valmiita kuuntelemaan ja oppimaan.
Tuiskusielu oli huomannut oppilaissaan eräänlaisen kunnianhimon olla taitavia sotureita ja oppia kaikki se, mitä oli opittavana. Valhelaulu oli erään varhaisen partion aikana kuvaillut kaksikon oppimisenhalua myös sillä, että he halusivat osoittaa olevansa soturiuden arvoisia Tuiskusielulle, jolle kirjava kolli oli aluksi vain nauranut, kunnes oli sitten tarkemmin sitä ajatellut. Hän oli kuitenkin kasvattanut kaksikon pennusta asti ja he olivat varmasti saaneet moniakin vaikutteita häneltä.
Se, mikä tuntemattomasta syystä riipaisi Tuiskusielua sisältä, oli se kuinka nopeasti kaksikko kasvoi ja kehittyi. Hän oli joutunut pidättelemään itseään siinä vaiheessa, kun he olivat vielä pentuina tutustuneet Pisarapentuun ja nuoreen Kipinäpentuun. Kolli olisi kovin tahtonut pitää heidät vielä pieninä pentuina, jotka hakivat hänen luotana turvaa ja olivat vain hänen luonaan, mutta hän tiesi, että joutuisi edes vähäsen hellittämään.
Pisarapennulta ja Kipinäpennulta löytyi paljon energiaa, jota Loistetassu oli osannut hidastaa. Samalla myös Kipinäpentu oli osannut hidastaa heidän menoaan eikä ollut yhtä uhkarohkea ja päätä pahkaan asioihin syöksyvä kuten Hohdetassu ja Pisarapentu.
Hohdetassu ja Loistetassu kävivät päivittäin pentutarhalla leikkimässä tai juttelemassa ystäviensä kanssa. Pian Pisarapentu sisaruksineen pääsisi myös oppilaiksi samalla, kun Kipinäpentu joutui odottamaan vielä muutaman kuun.
Nelikon leikkejä oli aina ollut jotenkin hauska seurata sivusta heidän ollessaan vielä pentuja. He leikkivät toisinaan klaanihyökkäystä, joka toi mieleen Tuiskusielun oman pentuajan etäisesti. Toisinaan he taas olivat innostuneet leikkimään sammalpalloa ja toisinaan taas piilosta.
Hohdetassu kapusi nopein liikkein puunrunkoa ylös ja asettui voitonriemuisan huudon seuraamana paksulle oksalle. Loistetassu tuli hänen perässään, hieman varovaisemmin, mutta onnistui lopulta asettumaan veljensä vierelle. He olivat eilisen ja koko tämän aamun harjoitelleet oikeaa tapaa kiivetä puuhun ja nyt kaksikko osasi sen loistavasti!
He tosiaan kasvoivat nopeasti. Tuiskusielu hymyili kaihoisasti katselleen kahta oppilasta, jotka nyt kapusivat hieman korkeammalle puussa, etsien vahvaa oksaa, kuten oli opetettu.
”Kokeilkaa nyt tulla alas!” Tuiskusielu virnisti ja kaksikko vilkaisi toisiaan, kunnes Loistetassu lähti ensimmäisenä yrittämään. Hän tuli hyvin alas. Hänen veljensä taas hieman kömpelömmin ja hänen jälkeensä lensi paljon kaarnaa puun juurelle. ”Vielä on harjoiteltavaa, mutta nyt palataan leiriin ruokatauolle.”
”Syöthän meidän kanssamme?” Loistetassu kysyi ja Tuiskusielun huulille piirtyi vieno hymy.
”Jos te niin tahdotte”, kirjava soturi sanoi.
”No tietenkin!” Hohdetassy älähti, pitkä häntä pörhöllä. ”Syödään sitten orava!”
”Tai kyyhkynen!” Loistetassu ehdotti.
”Katsotaan, mitä tuoresaaliskasassa on ensin”, Tuiskusielu naurahti. ”Viedään ensin kuningattarille ruokaa ja sitten voimme valita meille aterian”, kirjava kolli muistutti. ”Jos tahdotte, voimme mennä saalistamaan auringonhuipun jälkeen.”
”Todellakin mennään!” Hohdetassu hihkaisi. ”Tahdon saada linnun kiinni!”
”Et ole saanut vielä edes oravaa!” Loistetassu nauroi.
”Pian te saatte kaikkia saaliseläimiä kiinni”, Tuiskusielu lupasi kahdelle oppilaalleen. ”Opitte kyllä.”
”Tietenkin opitaan”, Loistetassu hymyili vihreät silmät tuikkien. ”Onhan meillä sinut opettamassa meitä.”
Tuiskusielu hymyili naarasoppilaan sanoille ja tunsi outoa lämpöä rinnassaan, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan, ei varsinkaan sen jälkeen, kun Unikkokarva ja muut kissat olivat hänet rikkonut.
Kastelintu kulki Tuiskusielun ja hänen oppilaidensa ohitse partionsa mukana. Tuiskusielu käänsi katseensa äkkiä pois tuntien, ettei hänellä ollut asiaa edes puhua soturittaralle. Jokin kollin sisällä yhä pisteli, kun hän ajatteli Kastelintua, mutta samalla outo kaipaus puristi häntä rinnasta. Niin moni asia oli hajonnut hänen elämässään ja osoittanut hänelle, että hän ei ollut miltei minkään arvoinen.
Mutta onneksi hänellä oli nämä kaksi oppilasta. ”Kiitos, Loistetassu.”
Ruskeanpunainen naaras hymyili kirkkaasti ennen kuin juoksi veljensä perään tuoresaaliskasalle valitsemaan, mitä he veisivät pentutarhaan. Tuiskusielu katsoi kahden oppilaan innokasta menoa ja tiesi, että oli ollut oikea veto tuoda heidät tänne. He olivat niin iloisia ja uhkuivat aina innosta, kun pääsivät osaksi Myrskyklaanin päivää.
Tämä oli heidän kotinsa. Ehkäpä myös Tuiskusielunkin? Joka päivä hän tunsi olonsa entistä kotoisammaksi täällä ja siitä oli kiittäminen Loistetassua ja Hohdetassua.

Luku 2

Kun Ampiaisturkki heräsi, Huomentassun vuode oli jo tyhjä. *Minne se oppilas on mennyt? Ei ole tosissaan jättänyt minua yksin?* Ampiaisturkki murahti ajatuksissaan.
“Huomenta,” oppilas sanoi kireästi.
“Huomenta,” Ampiaisturkki toivotti takaisin. Kauempana hyppeli päästäinen. Ampiaisturkki nousi istumasta ja alkoi hiipiä. Häntä väreili ja nytki. Hänen pitkä turkkinsa laahasi maata. Sitten hän loikkasi rysähtäen maahan, mutta päästäinen kynsissään.
“Anna jo se tappopurema! Ruualla ei saa leikkiä,” Huomentassu käski. Murahtaen Ampiaisturkki antoi pureman.
“Et ole mestarini,” Ampiaisturkki sähähti.
“Eilen näytit siltä, että olisit voinut kuolla puolestani,” Huomentassu antoi takaisin. Nolona Ampiaisturkki antoi päästäisen oppilaalle. Hänen turkkiaan kihelmöi epämiellyttävästi. Niin, se oli totta. Oliko ihastus muka niin näkyvää? Hän valikoi pienestä kasasta myyrän. Suu vettyi jo kun hän valikoi sitä.
Laskettuaan myyrän Huomentassun oravan viereen, hän alkoi syödä sitä isoin haukuin. Huomentassu katsoi ällöksyen kollin syöntiä.
“Mm, hyvää,” Ampiaisturkki maiskutti.
“Joo, sen näkee, mutta voisit tuota syödä hieman… siistimmin,” naaras yökki.
“Öh, anteeksi,” hän sanoi nolona. Sillä tavoin ei varmaan voitettu naaraiden luottamus puolelleen. Vai… voiko?
Huomentassu nousi ylös ja lähti metsään. Häntä ylhäällä naaras kulki perässään kolli. Ampiaisturkki ei yhtään tiennyt, mitä Huomentassu oli tullut tekemään näin kauas. Aluskasvillisuus rapisi ja heilui kissojen kulkiessa metsässä.

“Shhh,” Huomentassu sihahti ja jäykistyi Ampiaisturkin edessä. Ampiaisturkki nosti päätään ja haistoi.
“Tuulen alapuolelle, hiirenaivo,” oppilas tiuskaisi.
“Eikö me vain voitaisi mennä ja esittäytyä?” Ampaisturkki kysyi muinakissoina.
“Ei! Hiljaa nyt,” naaras tiuskaisi.
Edestä päin kuului vaimeita ääniä. Ampiaisturki haistoi hirveän variksenruoan hajun. Kissoja oli ehkä kymmenen. Huomentassu käänsi meripihkanväriset silmänsä Ampiaisturkkiin päin ja nyökkäsi.

“Ketäs te ootte?” eräs laiha kissa sanoi käheällä äänellänsä.
“Huomentassu,” Huomentassu sanoi.
“Ampiaisturkki,” Ampiaisturkki sanoi.
“Aha, outoja nimiä,” yksi nuori naaras totesi.
“Suu umpeen, Helka! Nämä ovat klaanikissoja,” musta kissa kertoi. Ampiaisturkki huomasi, että Huomentassun silmiin syttyi loiste. Mitä hänen matkaystävänsä näkee kissoissa, jotka tunnistavat heidän olevan klaanista?
“Ööö… mistä tiedätte meidän olevan klaanikissoja?” Huomentassu kysyi empivästi.
“Eräs kissa kerto. Ihan julmetun iso lauma,” sama puhuja jatkoi. Kauhu sävähti Ampiaisturkin sisuksissa. Yönkajon lauma oli käynyt täällä. Tai ainakin osa heistä.
“No… kiitos kumminkin,” Huomentassu kiitti ja kääntyi pois.

“Ketunläjät! Se oli niin lähellä!” Huomentassu kirosi.
“Mitä edes etsit? Se auttaisi minua huomattavasti,” Ampiaisturkki puhahti.
“Ei kuulu edelleenkään sinulle!”

Pian he olivat pellon reunalla. Siellä meni iso hirviö. Ampiaisturkin vieressä oleva Huomentassu säikähti.
“Äh, se on vain hirviö,” kolli sanoi välttelevästi. “Mennään tuonne latoon, pimeys alkaa laskeutua.”
Kaksikko jatkoi matkaa.
“Pysy matalana,” Huomentassu sähähti.
“Joo joo.”
Pelto oli mutaista, ja hirviö jyrisi kovaa vauhtia kohti.
“Juoskaa!” joku huusi heille vihreältä pensasaidalta. Ampiaisturkki pinkaisi juoksuun.
“Sinä toinenkin!”
Ampiaisturkki vilkaisi taakseen. Huomentassu oli jäykistynyt kauhusta.
“Huomentassu!” Ampiaisturkki rääkäisi. Rääkäisy halkoi ilman kahtia. Oppilas sai kuitenkin jalkansa toimimaan.
“Säikähdin jo, että menetän sinut,” Ampiaisturkki huokaisi. Hän kiitti Tähtiklaania huolenpidosta ja jatkoi matkaansa.
“Hei tulkaa tänne!” sama kissa huusi uudelleen. Ampiaisturkki sujahti pensasaidan läpi. Nyt he näkivät kissan uudelleen. Se oli yönmusta kolli.
“Olen Aurinko,” kolli kertoi. *Ei kyllä paljon auringolta muistuttanut, kun on musta,* Ampiaisturkki ajatteli kitkerästi.
“Voitte jäädä tänne yöksi, pian tulee pimeä,” kolli tarjoutui. “Ladossa on lämmin ja paljon hiiriä.”
Vesi herahti Ampiaisturkin suuhun. *Nyt pitää olla hienovarainen,* kolli muistutti itseään.
“Kiitos,” Huomentassu sanoi.

Sisällä ladossa oli lämmin. Lautaseinien välistä tihkui valoa.
“Mennään tuonne ylös, siellä voitte saada vuoteet,” kissa ohjasi. Ampiaisturkki järkyttyi.
“P-pitääkö minun kiivetä noita pitkin?”
“Kyllä, niitä sanotaan tikapuiksi,” kissa kertoi. Kolli näytti mallia, ja Huomentassu loikki tottuneesti tikapuut ylös.
“En minä pääse,” Ampiaisturkki väitti.
“Kyllä pääset, minäkin pääsin.”
“Niin, mutta sinä oletkin puolet pienempi ja paljon ketterämpi kuin minä.”
Horjuen Ampiaisturkki pääsi ylisille.

“Tässä on Anna,” Aurinko kertoi. Anna oli ruskea naaras. “Keitä te olette?” Anna kysyi uteliaana heinäkasasta.
“Olen Ampiaisturkki,” kolli esittäytyi.
“Minä olen Huomentassu,” naaras kertoi. Aurinko kohotti uteliaana kulmiansa.
“Olette siis…” Aurinko näytti unohtaneensa sanan.
“Klaanikissoja,” Anna auttoi kollia.
“Joo,” Ampiaisturkki myönsi.”Tuntuu kuin kaikki tietäisi meidät täällä päin.”
“Kaikkihan tietävät kissat, jotka saapuivat kuita sitten järvelle ja asettuivat asumaan sinne,” Aurinko sanoi huvittuneena. Hänen viiksensä väpättivät.
“Voitte asettua tuonne,” Anna nyökkäsi kohti heinäkasaa. Ampiaisturkki nyökkäsi kiitollisena. Tassuja särki koko päivän kävelemisen takia.
“Syödäänkö jotakin?” Ampiaisturkki ajatteli nälkäistä mahaansa.
“Sinulla on koko ajan nälkä, mutta olkoon menneeksi,” Huomentassu kehräsi.
*Oho, hän jopa kehräsi minulle,* Ampiaisturkki ajatteli yllättyneenä.

“Tuolla on hyvin mehukkaita ja pulskia hiiriä,” Anna opasti. Ampiaisturkki lähti sydän pamppaillen kohti pimeää nurkkaa. Lattialankut narahtivat sen kuin kerkesivät.
Pian heillä oli iso kasa pulskia hiiriä kasassa.
“Voisin vaikka jäädäkin tänne,” Ampiaisturkki myhäili innoissaan.

Syötyään Ampiaisturkki kävi heinäkasaan ja kaivaitui sinne mukavasti.
“Aih, nämä ovat teräviä,” hän marmatti. Huomentassukin tuli samaan heinäkasaan. Ampiaisturkin häntä alkoi pikkuhiljaa nykiä lähemmäs naarasta.
“Lopeta jo!” Huomentassu murisi. Hiljaa huokaisten Ampiaisturkki veti häntänsä pois naaraan selältä. Hän laski kuononsa käpälilleen ja antoi unen viedä.

Viides luku - Anteeksi

Tulikukka oli ylpeä kolmesta tyttärestään. He olivat täyttäneet heille langetetun ennustuksen ja pelastaneet Taivasklaanin. Tulikukka oli pelännyt pentujensa puolesta ja peloissaan antanut heille oman rauhansa tehdä tarvitsemansa asiat ennustusta varten. Kolmikko oli pysynyt erossa muista kissoista suurimman osan ajasta.
Tulikukka osittain katui poissaoloaan pentujensa elämästä, mutta tiesi heidän tarvinneen kaiken oman rauhan ennustuksen puimiseen. Ja sitä paitsi, Tulikukka ei ollut osa ennustusta, joten miksi tunkea nenänsä siihen hommaan ja pilaamaan kaiken?
Myrskyklaani oli saanut lehtisateen saapuessa monta oppilasta ja pentua. Moni kissa oli myös menettänyt henkensä. Vääräkajo menetti henkensä ketun hyökkäyksessä, Huomentassun emo taas mäyrän kynsiin, Hiilloskorvan uskottiin lähteneen klaanista ja Huurrekuu kuoli Yönkajon lauman kynsiin. Lehtikato oli saapumassa ja lehtisateen tapahtumat olivat ehtineet ottaa jo synkän käänteen kuolemien saattelemana.
Vääräkajo oli ollut hieno oppilas, Tulikukan oma oppilas, ja nyt kolli metsästi Tähtiklaanin mailla. Vääräkajo oli ansainnut soturinimensä ja sai olla ylpeä siitä, kantaa sitä ylpeydellä Tähtiklaanin kissana. Tulikukka tunsi piston sydämessään aina, kun ajatteli entistä oppilastaan. Hän vain toivoi, että oli ollut hyvä mestari Vääräkajolle ja että Vääräkajo muisteli häntä hyvällä.
Kolli oli ollut hyvä oppilas ja Tulikukka kaipasi oppilastaan. He olisivat voineet saalistaa yhdessä sotureina ja jakaa yhteiset päivänsä Myrskyklaanin kissoina.
Kotkatassu sopeutui pikkuhiljaa klaanielämään ja Tulikukka oli varma, että pian oppilas tuntisi olonsa kodiksi täällä. Huomentassu oli lähtenyt leiristä eikä häntä ollut löytynyt ja Ampiaisturkki oli kadonnut miltei heti sen jälkeen. Tulikukka toivoi kahden kissan olevan turvassa ja ehkä jopa antamassa turvaa toisilleen.
Tulikukan isä Viiltoläikkä, arpinen kolli, asteli leiriin metsästyspartion perässä ja laski saamansa saaliit tuoresaaliskasaan. Sentään ruokaa riitti, ainakin vielä. Viiltoläikkä kallisti päätään kohdatessaan poikansa katseen ennen kuin asteli poikansa luokse.
Viiltoläikkä oli tavannut Tulikukan emon Jääkyynelen kuita ja kuita sitten. Nyt Jääkyynel, Myrskyklaanin entinen parantaja, oli poissa ja varjeli heitä Tähtiklaanin mailta. Viiltoläikkä asettui istumaan Tulikukan vierelle, kietoen häntänsä tutulla tapaa käpäliensä eteen.
”Jääruusu muistuttaa todella paljon emoasi”, Viiltoläikkä totesi. Jääruusu istui Kastelinnun kanssa aterioimassa ja heidän sisarensa Taivaannova oli taas kahden löytämänsä pennun kanssa. Jokin Taivaannovan olemuksessa oli muuttunut, mutta Tulikukka ei vaivannut päätänsä liikaa sen kanssa. Pennut toivat paljon iloa, joten ei se nyt ollut mikään ihmekään jos Taivaannovan kasvoilla näkyi paljon iloa.
”Niin muistuttaa”, Tulikukka nyökkäsi. Viiltoläikän revityt korvat heilahtivat ja hän virnisti, kun Kipinäpentu juoksi Hohdepennun ja Loistepennun kanssa heidän välistään ja siitä pentutarhaa kohti.
”Tulehan”, Viiltoläikkä sanoi sitten nousten seisomaan, ”mennään metsästämään.”
Tulikukka hymyili isänsä ehdotukselle. Viiltoläikkä ja hän menivät useinkin yhdessä metsälle viettämään yhteistä aikaa.

Tulikukka katseli Kolibrin oppilaan Olkitassun nimittäjäisiä ilolla, vaikka hän aistikin surun tuoreessa soturissa. Olkiväre ja tämän sisko kokivat surua veljensä kuoleman takia ja Tulikukka ymmärsi sen lamaannuttavan surun, joka siitä tuli. Ei kukaan haluaisi menettää läheistään, ei vanhempiaan, sisaruksiaan tai ystäviään. Ei ketään.
Kokoontuminen oli ollut niin paljon rauhallisempi verrattuna moneen edeltävään kokoontumiseen nyt, kun Taivasklaani oli viimein hyväksytty osaksi kaikkia klaaneja ja totuus oli saatu selville. Tulikukka istui Jääruusun kanssa, kun tämä palasi juttelemasta erään taivasklaanilaisen naaraan luota. Naaras oli hymyillyt isälleen, kun oli asettunut tämän vierelle.
Kokoontumisen jälkeen väsymys painoi jokaisen mieltä ja he menivät mielellään nukkumaan päästyään leiriin – tietenkin vasta sen jälkeen, kun kuulumiset oli kerrottu leiriin jääneille kissoille. Jääruusu meni kertomaan siskoilleen kokoontumisesta ja Kolibri oli taas odottamassa Tulikukkaa. Oranssi kolli hymyili harmaalle naaraalle ja antoi tälle hellän puskun kasvoille. Tulikukka hymyili kumppanilleen ja vilkaisi heidän kasvattamiaan pentuja.
Tulikukka vilkaisi Olkivärettä ja Kimallepuroa. Heitä varjosti synkkä surun pilvi ja Tulikukka vilkaisi sitten tyttäriään, jotka astelivat rinta rinnan jo soturien pesää kohti valmiina nukkumaan. Tulikukka vilkaisi taas Olkivärettä ja tämän siskoa. He kaipasivat veljeään ja Tulikukka kaipasi häntä myös. Elämä oli niin lyhyt ja asioita jäisi sanomatta, jos niitä ei sanoisi. Tulikukka näki vilauksen Taivaannovan turkkia ennen kuin se katosi soturien pesän pimeyteen.
Heidän pitäisi saada tietää.

Tulikukka katseli kolmea niin rakasta tytärtään. Hän oli niin ylpeä heistä ja rakasti heitä koko sydämensä pohjasta, ja tulisi aina rakastamaan. Mutta joka päivä hänen sydäntään painava kivi muuttui raskaammaksi ja raskaammaksi. Se halusi vieriä pois.
Mutta Tulikukka ei tiennyt voisiko hän kertoa tyttärilleen totuuden. Hän oli itse aina kannustanut heitä eikä häntä vaivannut se, että aluksi hänen pentunsa olivat luoneet kaaosta ja ymmärtäneet heille annetun ennustuksen väärin. Oranssi kolli ei kuitenkaan tiennyt, miten taas he itse reagoisivat, kun heille selviäisi totuus. Totuus heidän vanhemmistaan.
Kolibri ei ollut heidän emonsa. He olivat puolisisaruksia, vaikka menivät kokonaisista. Ei puolisisaruus merkinnyt mitään erilaista. Mutta isoin juttu tässä olikin se, että he olivat puoliverisiä. Ei, Tulikukka ei mistään hinnasta tekisi toisin, sillä hän rakasti näitä kolmea koko sydämensä voimasta. Ehkä juuri siksi heidän tulisi tietää.
Tulikukka ei haluaisi pentujensa kohtelevan Kolibria, kasvattiemoaan, eri tavalla. Kolibri olisi heidän emonsa, vaikka ei ollutkaan heitä synnyttänyt ja imettänyt heitä. Kolibri oli heidät kasvattanut ja Tähtiklaani oli siunannut kolmen pennun elämää monellakin tapaa; heillä oli toisensa ja upeat vanhemmat ja rakastava klaani.
Ja jos jollain tavalla Tähtiklaani oli Tulikukan pentuja siunannut, niin kauneudella ja sillä, että pennut näyttivät todella samanlaisilta Tulikukan kanssa. Tähtiklaani oli halunnut, että nämä kolme olisivat puoliverisiä. Kaikella oli tarkoituksensa. Se oli ennustukseen liittyen tärkeä asia.
Tietysti Tulikukka oli katunut sitä, mitä oli tehnyt, mutta hän ei ikinä vaihtaisi kolmea tytärtään mihinkään muuhun. He olivat hänen tyttärensä eikä mikään, ei mikää mahti, sitä muuttaisi.
Tulikukka veti syvään henkeä pysähtyessään sen tutun nummen laelle, jossa hän oli Kolibrin kanssa viettänyt aina paljon aikaa.
”Kukaan ei sitten tiedä tästä”, Tulikukka sanoi kolmelle tyttärelleen, jotka vilkaisivat toisiaan. ”Ei edes teidän... Ei edes Kolibri. Tai siis, osan hän tietää mutta ei kaikkea.”
”Tiedä mitä?” Jääruusu kallisti päätään ja katsoi siniset silmät huolesta hohtaen Tulikukkaa. ”Isä?”
”Kolibri ei ole teidän emonne”, Tulikukka sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kolmen naaraan silmät levisivät ja he vilkaisivat toisiaan epäuskoisina. Tulikukka ei antanut kolmikolle mahdollisuutta vastata mitään vaan jatkoi pitäen itsensä vahvana. Nyt pitäisi saada kaikki ulos. Nyt ei tulisi perääntyä. ”Ja jokaisella teistä on eri emo.”
”Mitä?” Taivaannova naukaisi epäuskoisena. Kastelinnun keho jännittyi ja Jääruusun korvat heilahtivat yllättyneesti.
”Oletko sinä meidän isämme?” Kastelintu kysyi varovasti, silmäillen Tulikukkaa.
”Olen”, Tulikukka nyökkäsi ja katsoi jokaista pentuaan yksitellen. ”Teillä on jokaisella vain eri emo. Ja heistä jokainen on eri klaanista.”
”Olemme… puoliverisiä?” Jääruusu varmisti. Hän ei vaikuttanut niinkään järkyttyneeltä siitä, että oli puoliverinen.
”Niin. Niin olette”, Tulikukka vahvisti ja katsoi Kastelintua.
”Miksi et kertonut aiemmin?” Kastelintu ärähti. ”Miksi kerrot vasta nyt?”
Taivaannova nyökkäsi, yhtyen siskonsa sanoihin. He tuijottivat Tulikukka odottavina ja osittain kollista tuntui kuin katseet olisivat olleet syyttäviä. Jääruusu näytti vain hämmentyneeltä, mutta ei vihaiselta.
”Niinpä, miksi kerrot vasta nyt? Olemme olleet aikuisia jo kuita!” Taivaannova sanoi. ”Me ansaitsimme tietää!”
Kastelinnun katse porautui Tulikukan turkkiin, kuten myös Taivaannovan ja tuntui polttavalta kollin iholla. Kastelinnun silmissä miltei kipinöi.
”Koska minä pelkäsin ja häpesin”, Tulikukka sanoi rauhallisesti, vaikka hänen kehonsa painui hieman alemmas. ”Ettekö te ole koskaan hävennyt jotakin asiaa niin paljon, että olisi tehnyt mieli vain kadota maan nielemänä? Jotain, joka rikkoo teidät sisältä ja hajottaa kaiken. Minä häpesin niin paljon, pelkäsin. Olisi ihme, jos en olisi hävennyt. Hävennyt ylipäätään tekoani ja sitä, että kukaan ei tiedä.”
Kastelintu nielaisi, mutta ei sanonut mitään.
”Tiedän, että tämä on todella iso juttu”, Tulikukka sanoi, katsoen tyttäriään. Taivaannova oli kovin sanattoman näköinen, mutta Tulikukka näki kivun naaraan sinisissä silmissä. ”Tähtiklaani ohjasi minua. Ja minä häpesin sitä kaikkea niin paljon, mutta en koskaan vaihtaisi teitä mihinkään. Eläisin sen häpeän kanssa vaikka koko loppuelämäni kunhan te olisitte siinä.”
Tulikukka huokaisi syvään ja katsahti sitten Kastelintua. ”Sinun emosi oli tuuliklaanilainen naaras, joka kuoli sinun synnyttyäsi”, Tulikukan kääntäessä katseensa Taivaannovaa sanat miltei takertuivat hänen kurkkuunsa. ”Sinun emosi oli varjoklaanilainen. Hän hylkäsi sinut rajalle.”
Tulikukka käänsi katseensa Jääruusun, joka katsoi odottavasti Tulikukkaa. ”Olenko minä puoliksi… jokiklaanilainen?”
”Kyllä”, Tulikukka nyökkäsi. ”Emosi kumppani yritti hukuttaa sinut järveen.”
Valkoisen naaraan silmät levisivät järkytyksestä. Hän vilkaisi siskojaan huoli selkeästi katseessaan. Kolme naarasta katsoivat toisiaan ja sitten Tulikukkaa.
”Miksi meillä on jokaiselle eri emo?” Kastelintu kysyi pitäen katseensa tiukasti isässään ja Tulikukka tunsi yhä naaraan katseen polttavana kuin tulen liekit.
Tulikukka huokaisi syvään, laski päänsä hetkeksi ja vasta sitten kohtasi kolme odottavaa katsetta. ”Minä… en toden totta ole varma”, Tulikukka myönsi sitten, painaen päänsä alas. ”Me halusimme… Kolibrin kanssa pentuja, mutta… mutta kaksijalat veivät häneltä sen kyvyn saada pentuja. Ja kun mietin sijaisemoa, jokin… ei jokin vaan Tähtiklaani minua ohjasi. Kuulin heidän äänensä.”
”Ehkä siksi, että olisimme osa jokaista klaania ennustuksen tähden”, Jääruusu pohti, yrittäen parantaa tilannetta. Valkoinen naaras oli aina osannut etsiä tilanteista hyvää. ”On helpompi pelastaa kaikki klaanit, jos on osa niitä jokaista.”
”Olen pahoillani, että kerron teille vasta nyt”, Tulikukka sanoi sitten hiljaa. ”Kolibrikaan ei tiedä teillä olevan jokaisella oma emo. Ja klaani luulee hänen olevan teidän biologinen emonne.”
Tulikukka tunsi olevansa niin rikki sisältä. Tuuli tuiversi ilman halki ja ravisutti puiden oksilta muutaman oranssin lehden, jotka sinnikkäästi yrittivät pysyä puiden oksissa kiinni. Maahan leijailleet kuivat lehdet lähtivät tuulen mukana lentoon ja tuuli ravisutti neljän kissan turkkia, jotka kukkulan laella seisoivat. Jääruusu avasi suunsa muutaman kerran, mutta sanat eivät tulleet hänen suustaan ulos. Jokainen heistä kolmesta oli hämmentyneen ja surullisen näköinen, ehkäpä joka shokissa. Kastelintu vältteli katsomasta isäänsä kohti, Taivaannova tuijotti tyhjyyteen ja Jääruusun katse seilasi Tulikukan ja siskojensa välillä. Totta kai he olivat surullisia ja vihaisia, tämä oli aika iso juttu.
”Annan… annan teidän ajatella asiaa, ja pyydän, ajatelkaa rauhassa”, Tulikukka sanoi sitten ja kohotti katseensa pentuihinsa. ”Saatte olla vihaisia ja vaikka kantaa ikuista vihaa yllänne, en ihmettelisi, sillä onhan tämä iso juttu ja pidin sen salaisuutena kauan. Te sen itse päätätte. Anteeksi.”
Tulikukka jätti kolmikon kukkulan laelle, kun itse asteli syvemmälle metsään, sulautuen kirjavien lehtien sekaan. Hän kulki ripein askelin, jotta kukaan heistä ei pysäyttäisi häntä ja tajuaisi mitään. Hän kulki häntä matalalla eteenpäin, katse maassa. Yksinäinen kyynel valui hänen poskeaan pitkin maahan. Kolli pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kohotti katseensa kohti sinistä taivasta.
Hän mietti miksi Tähtiklaani oli päättänyt, että asioiden pitäisi mennä näin. Hän mietti sitä, keille ne äänet kuuluivat. Hänen oma emonsa oli ollut mukana, kun kolmikko oli syntynyt ja hedät piti noutaa kotiin, mutta ne kolme ääntä olivat silloin poissa. Muut Tähtiklaanin kissat olivat olleet vihaisia ja syytelleet Tulikukkaa tästä kamalasta teosta.
Tulikukka oli pahoillaan.

Tulikukka iski hampaansa oravan niskaan ja katkaisi sen nopeasti. Hän kiitti hiljaa Tähtiklaania ennen kuin suuntasi sitten takaisin metsästyspartion tapaamispaikalle. Valkoviiksi palasi hetkeä myöhemmin oppilaansa kanssa mukanaan hiiri, jonka he olivat yhdessä saaneet. Ilveskuura palasi miltei heti Valkoviiksen jälkeen mukanaan mehukkaa näköinen kyyhkynen. Partio palasi leiriin saaliidensa kera ja miltei heti Tulikukka poistui leiristä rajapartion mukana. Hän nautti näistä hetkisät, jolloin ei ollut vielä liian kylmä tai liian kuuma. He halusi nauttia hetkistä ennen kuin paksu lumi peittäisi maan ja kulkeminen vaikeutuisi.
Valhelaulu johti partiota määrätietoisin askelin. Tulikukka tuli viimeisenä Aurinkohuipun, Etsijätaivaan Pihkahumun ja tämän oppilaan perässä. Oranssi kolli katseli kirjavaa luontoa ympärillään ja sitten rajan tuolle puolen, jossa havupuut olivat yhä vehreinä. Kolli veti pihkaista hajua kehkonsa täyteen ennen kuin merkitsi rajan muutaman kerran ja jäi sitten odottamaan muita. Tulikukka pohti, millaista olisi, jos Vääräkajo olisi tässä nyt, soturina ja soturin tehtävissä, hänen rinnallaan. Tulikukka oli varma, että Vääräkajo oli nyt edesmenneen emonsa luona Tähtiklaanissa ja turvassa. Myös Tulikukan oma emo oli siellä.
Tulikukka kulki partion perässä taas, kun he suuntasivat eteenpäin rajalla ja merkitsivät sen läpikotaisin. Kun he palasivat leiriin pitkän partiokierroksen jälkeen, Tulikukka suuntasi suoraan ystävänsä Sirppikynnen luokse, joka suri tyttärensä Huurekuun kuolemaa. Naaras oli kokenut niin paljon elämänsä aikana ja tämä oli vain isku kasvoille.
Tulikukka asettui Sirppikynnen vierelle, joka oli Huurrekuun hautapaikalla. Heidän turkkinsa koskettivat toisiaan ja Tulikukka kietoi häntänsä ystävänsä ympärille. Sirppikynsi ansaitsi ja tarvitsi kaiken tuen, jonka vain voisi saada. Sirppikynnen kumppani suri heidän tyttärensä kuolemaa yhtä paljon, mutta Sirppikynsi näytti sen paljon selkeämmin. Hän oli menettänyt elämässään jo niin paljon. Ja Iltataipaleen oli pakko hoitaa varapäällikön tehtävänsä tilanteessa kuin tilanteessa.
Kun Iltataival lopulta saapui leiristä heidän luokseen, Tulikukka antoi paikkansa Iltataipaleelle. Hän katseli hetken kahta kumppanusta ennen kuin suuntasi takaisin leiriin. Hänkään ei kestäisi sitä, jos joutuisi katsomaan omien pentujensa kuoleman. Sehän sattui enemmän, kun eli omien pentujensa elämän ohitse. Eikö vanhempien pitäisi elää pentujaan kauemmin? Tulikukka ei koskaan haluaisi nähdä pentujensa kuolevan ja elävän ilman heitä elämässään, aivan sama oliko heillä nyt kireät välit tai ei. Ehkä he antaisivat anteeksi tai jotain. Tulikukka toivoi sitä hartaasti, mutta hän pelkäsi pahinta. Oliko hän tehnyt virheen kertoessaan? Ei, ennemmin hänen tuli kertoa heille tästä kuin pysyä vaiti.
Kolli kävi tervehtimässä pentuja pentutarhassa, pääosin Tuulihännän ja Lehmussydämen pentuja ennen kuin haki itselleen syötävää, pienen hiiren tuoresaaliskasasta ja vei sen sivummalle.
Ja söi yksin.
Taas.

Luku 1

Ruusupentu räpytteli silmiään kirkkaassa aamu auringossa joka paistoi suoraan hänen silmiinsä pesän katon pienestä reiästä. Pienet tassut täristen Ruusupentu venytti pienen pörröisen vartalonsa makeaan asentoon ja haukotteli pitkään. Emo oli vielä nukkumassa ja Peippopentu nukkui tyytyväisenä emon vatsan suojissa.
Ruusupentu mietti hetken pitäisikö hänen mennä myös takaisin nukkumaan mutta hän tunsi olevansa täysin hereillä joten nukkumisesta ei luultavasti tulisi mitään. Pesän ulkopuolelta kuului soturien hiljaisia ääniä kun leiri alkoi heräillä uuden päivän askareisiin.

Ruusupentu kipitti hiljaa pesän oviaukolle. Emo oli kieltänyt häntä ja Peippopentua menemästä pesän ulkopuolelle ilman valvontaa joten Ruusupentu istahti ovelle ja jäi katselemaan leirin menoa. Heinätähti oli lähettämässä sotureita partioihin ja metsästämään.
"Jonain päivänä minäkin pääsen leirin ulkopuolelle." Ruusupentu sanoi hiljaa ja hymyili innostuneena.
Samassa Kettuhäntä juoksi leirin poikki kohti toista soturia lähellä pentutarhaa. Soturit alkoivat keskustella keskenään ja Ruusupentu kuuli puhuttavan partiosta. Ruusupennulle nousi veikeä hymy kasvoille. Kettuhäntä oli häntä selkäpäin joten hyvällä tuurilla hän pystyisi hiljaa hiipimään isänsä taakse ja yllättämään tämän. Pieni kikatus kumpusi Ruusupennun suusta kun hän suunnitteli iskuaan.

Ruusupentu meni kyyryyn ja alkoi kömpelösti hiipiä kohti sotureita. Kettuhännän häntä heilui hiljalleen puolelta toiselle ja se sai Ruusupennun huomion itseensä.
(Vähän vielä.) Ruusupentu ajatteli hiipiessään lähemmäs ja lähemmäs isäänsä. Silloin Ruusupennun tassu osui keskelle kuivaa lehteä. Lehti rasahti kova äänisesti. Ruusupentu säpsähti ja jähmettyi paikalleen. Kettuhännän korvat alkoivat nykiä hänen suuntaansa, mutta kolli ei kääntynyt katsomaan taakseen. Toinen soturi Kettuhäntää vastapäätä vilkaisi tämän taakse ja huomasi Ruusupennun. Ruusupentu säpsähti ja hengitti pinnallisesti. Mitä soturi tekisi.
(Älä vain sano mitään Kettuhännälle.) Ruusupentu rukoili mielessään. Soturin ilmekkään ei värähtänyt vaan hän kääntyi Ruusupennun isää kohti ja jatkoi puhumista. Ruusupentu huokaisi syvään ja ryhdistäytyi. Kettuhännän häntä saisi satikutia kunhan vain hän pääsisi lähemmäs. Askel askeleelta Ruusupentu saavutti Kettuhäntää ja pian hän olikin hyppy etäisyydellä. Hän alkoi heiluttaa takapäätään valmiina hyppyyn. Soturi Kettuhännän edessä vilkaisi nopeasti Ruusupentuun silmät kiiluen veikeästi. (Ja nyt hyppää !) Ruusupentu patisti itseään mielessään. Ruusupentu lukitsi katseensa häntään ja ponnisti.
"Täys osuma!" Ruusupentu kiljaisi osuessaan keskelle Kettuhännän häntää. Samassa Kettuhäntä kääntyi katsomaan häntä silmiin. Kettuhäntä katsoi Ruusupentua mukamas ällistyneenä ja alkoi hymyillä.
"Iiiiikkkk!" Ruusupentu kiljaisi ja ryntäsi kohti pentutarhaa.
"Odotas vain kun saan sinut kiinni!" Kettuhäntä naukaisi ja ryntäsi perään. Ruusupentu singahti sisään pentutarhaan ja meni piiloon emonsa paksun hännän alle.
"Mitä täällä melutaan?" Neilikkakaste mumisi ja räpytteli silmiään heränneenä. Kettuhäntä marssi sisään ja hymyili kumppanilleen.
"Häntäni kimppuun kävi ilkeä pieni ketunpoika." Kettuhäntä sanoi virnistäen ja katsoi suoraan Ruusupentuun.
"Et kai sinä vain ollut yksin ulkona Ruusupentu?" emo kysyi tiukasti.
"Minä tiesin, että isä pitää minusta huolen jos menisin hänen luokseen." Ruusupentu sanoi tirskuen ja meni Kettuhännän vatsan alle kehräämään. Neilikkakaste niiskautti nenäänsä tramaattisesti ja alkoi herätellä Peippopentua.
“Kettuhäntä ei tiennyt ollenkaan, että olin hänen takanaan.” Ruusuhäntä sanoi ylpeästi ja antoi ison leveän hymyn isälleen.
“Kumpa tuo olisikin totta rakas pentuni.” Kettuhäntä sanoi hymähtäen ja katsoi Ruusupentua rakastavasti. “Kuulin kikatuksesi pentutarhan suulta asti ennen kuin aloit vaanimaan häntääni. Se paljasti aikeesi hyvin nopeasti.” Kettuhäntä jatkoi.
Ruusupentu pörhisti turkkiaan isotellen mutta jatkoi kehräämistä. (Vielä minä sinut yllätän Kettuhäntä.) Ruusupentu sanoi mielessään.

Peippopentu haukotteli ja räpytteli unisia silmiään Neilikkakasteen vieressä.
“Miksi täytyy aina aamulla mekastaa.” Peippopentu mutisi ja sulki silmänsä nautinnollisesti kun emo alkoi pestä hänen päälakeaan. Ruusupentu pyöräytti silmiään mutta ei sanonut mitään.
“No nyt kun olet herännyt niin mennään pelaamaan sammalpalloa ulos.” Ruusupentu sanoi innostuneena. Peippopennun silmät alkoivat kiilua veikeästi. Molemmat alkoivat tapittaa emoa odottavasti.
“Hyvä on mennään, mennään.” Neilikkakaste sanoi.
Ruusupentu ryntäsi Peippopentu vierellään salamana ulos pentutarhasta. Neilikkakaste ja Kettuhäntä tulivat hitaammin perässä supattaen hiljaa, päät lähekkäin. Kettuhäntä sipaisi Neilikkakasteen poskea hännällään ja hölkytti saman soturin luokse kenen kanssa oli aikaisemmin puhunut. Yhdessä he lähtivät ulos leiristä. Ruusupentu näki myös miten Kotkatassu katosi mestarinsa Valkoviiksen kanssa piikkihernepuskassa olevaan uloskäyntiin.
(Kotkatassu on mukavan tuntuinen oppilas, ehkä hän voisi joku kerta leikkiä minun ja Peippopennun kanssa.) Ruusutassu mietti mielessään. Edellisenä päivänä Ruusupentu oli livahtanut oppilaiden pesään ja tavannut kollin pesässä.
“Hei mitä sinä siellä haaveilet ! Ota koppi !” Peippopentu kiljaisi kauempaa ja heitti pienen sammalpalan ilmaan. Ruusupentu kääntyi siskoaan päin ja nappasi sammaleen tassujensa väliin.
“Eiköhän aloiteta. Häviäjä joutuu tekemään loppupäivän niin kuin toinen käskee.” Ruusupentu murisi leikkisästi.
Pienet tassut pinkaisivat matkaan tomupilven saattelemana.


// Jeeee eka tarina Ruusulla :3

Kotkatassu tarinat
Luku 3

Istuin oppilaiden pesän edustalla katsellen nukkuvaa leiriä. En ollut saanut yöllä kovinkaan paljon unta, koska minua jännitti ensimmäiset taisteluharjoitukset Valkoviiksen kanssa.
Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin saapunut leiriin. Tähän mennessä olin ainoastaan tutustunut paikkoihin ja harjoitellut metsästämistä Valkoviiksen opastuksella. Edellisenä päivänä olin saanut kiinni oravan ja Valkoviiksi oli kehrännyt minulle ylpeästi, kun olin kantanut sen hänen eteensä.
Vaikka olin nauttinut paljon olostani Myrskyklaanissa oli näihin päiviin mahtunut myös surua. Mäyrä oli kulkenut pelottavan lähellä leiriä ja soturit jotka olivat lähteneet hätistämään sitä pois olivat palanneet leiriin väsyneinä ja yksi naaras loukkaantuneena.
Myöhemmin olin kuullut klaaninvanhimmilta, että kyseessä oli ollut Kukkaköynnös, Huomentassun, Valotassun ja Jäätassun emo. Lisäksi tämä oli matkannut Tähtiklaanin vehreille maille jättäen surun pentujensa sydämeen.

Hengitin syvään raikasta ja viileää ilmaa joka kipristeli kuonossani. Lehtikadon aika lähestyi päivä päivältä vain lähemmäs ilmojen kylmetessä.
"Huomenta!", hätkähdin mietteistäni ja katsoin hämmentyneenä uteliaisiin suuriin silmiin, jotka tapittivat minua alhaalta päin.
"Huomenta. Eikö sinun pitäisi olla pentutarhassa vielä tähän aikaan aamusta?", kysyin vaalealta pennulta jolla oli kauniin kirkkaat silmät.
"Näin sinut täällä yksin yksinäisyydessä, täysin yksin yksinään yksikseen yksin itsekseen.."
"Kiitos. Ymmärsin kyllä, että näit minut täällä yksin", huokaisin syvään.
"Joten ajattelin tulla piristämään!", pentu hihkaisi viikset väpättäen.
"Vai niin", heilautin häntääni ja vilkaisin pentutarhaa kohti etsien katseellani pennun emoa.
"Mikä sun nimi on?", pentu kallisti päätään edelleen tapittaen minua silmillään.
"Kotkatassu", vastasin.
"Uuuu... Kotkatassu", pentu madalsi ääntään lausuessaan nimeni kuin mikäkin karhu rintaansa pörhistäen. Katsoin pentua huvittunein silmin kuitenkaan naurahtamatta tämän suurille eleilleen.
"Mikä sinun nimesi on?", kysyin puolestani.
"Ruusupentu", hän vastasi ylpeästi.
"No Ruusupentu. Kipitäppäs takaisin pesääsi ennen kuin huolestutat äitisi", nostin tassuni ja työnsin pentua hellästi kääntymään kohti tulo suuntaansa.
"En halua!", Ruusupentu sanoi tomerasti ja jännitti itsensä paikoilleen. Huokaisin syvään ja siristin silmiäni, kun ensimmäiset auringon säteet osuivat silmiini.
"Ruusupentu! Ruusupentu!", kuului pentutarhasta huolestunut huuto. Pennun emo oli hoksannut naaraan kadonneen pesästä. Ei aikaakaan, kun suuaukosta pilkisti kuningattaren pää.
"Hän on täällä!", huikkasin ja osoitin pentua hännälläni.
"Tähtiklaanin kiitos! Ruusupentu et saa kadota tuolla tavalla! Säikähdin toden teolla varsinkin, kun mäyrä on liikuskellut täällä päin", kuningatar hölkytti luoksemme.
"Pyydähän anteeksi äidiltäsi", sanoin katsoen pennun silmiin tiukasti. Ruusupentu huokaisi ja kohotti katseensa emoonsa.
"Anteeksi äiti. Minä vain tulin katsomaan Kotkatassua. Hän oli niin yksinäisen näköinen täällä", hän maukui surkeana.
Kuningatar huokaisi syvään ja katsoi minuun.
"Kiitos, kun katsoit tämän kakaran perään. Välillä mietin mihin minä vielä oikein joudun hänen kanssaan", naaras siristi silmiään Ruusupentua kohti ja tämä alkoi kuopia maata vaivaantuneesti.
"Ei hänestä ollut vaivaa", vastasin huolettomasti ja tökkäisin pentua kuonollani leikkisästi. Ruusupentu naurahti ja nuolaisi minua poskelle ennen kuin pinkaisi täyteen juoksuun kohti pentutarhaa.
Kuningatar katsoi pentunsa menoa lämpöä silmissään.
"Hän on ihan mahdoton", tämä pudisti päätään huvittuneena. Nyökkäsin vastaukseksi.
"En olekaan saanut vielä mahdollisuutta toivottaa sinua tervetulleeksi Myrskyklaaniin. Miten olet viihtynyt täällä?", naaras istahti aloilleen ja hymyili minulle lämpimästi.
"Todella hyvin. Valkoviiksi on hyvä mestari", vastasin nuolaisten rintaani.
"Hän on hyvä tyyppi. Hienoa, että olet viihtynyt täällä. Olet aina tervetullut tervehtimään pentuja. Uskoisin, että Ruusupentu olisi mielissään tuollaisen komean soturioppilaan tullessa leikkimään hänen kanssaan", kuningatar hymähti huvittuneena nyökätessään pentutarhaa kohti jossa Ruusupentu tapitti minua häntä innostuksesta heiluen puolelta toiselle.
Häkellyin hieman kuningattaren kutsuessa minua komeaksi soturioppilaaksi ja aloin hämmennyksissäni pesemään tassujani.
"Ehkä joku päivä tulenkin", vastasin viimein, kun pääsin yli hämmennyksestä.
"Hienoa! Aaa Valkoviiksi, siinä paha missä mainitaan", kuningatar tönäisi kollia kylkeen kiusoitellen.
"Neilikkakaste, hauska nähdä", Valkoviiksi nyökkäsi hymyillen.
"Mitä sinä olet minusta oikein puhunut?", hän lisäsi ilkikurisesti.
"Hän kehui kuinka hyvä tyyppi sinä olet", virnistin.
"Niin olenkin", mestarini röyhisti rintaansa leikkisästi ja sai Neilikkakasteen naurahtamaan.
"Taidankin tästä hipsiä takaisin pentujeni luo ennen kuin joku ehtii taas karkaamaan. Pitäkää hauska päivä yhdessä", kuningatar heilautti häntäänsä ennen kuin poistui paikalta.
"No niin. Oletko valmis ensimmäisiin taisteluharjoituksiin?", Valkoviiksi hymyili.
"Olen", nyökkäsin varmana ja lähdin seuraamaan mestariani ulos leiristä.

Saavuimme kallioiden luo ja Valkoviiksi venytteli ennen kuin hyppäsi suurelle kivelle.
"Taistelussa on tärkeää huomioida jokainen ele mitä vastapuoli viestii. Ennakointi on tärkeää. Seuraa vihollisen silmiä ja vältä itse katsomasta siihen suuntaan mihin aiot iskeä muuten olet mennyttä. Kaikilla meillä on vahvuutemme. Joku on vikkelä joku taas vahvempi kuin toinen. Vahvuuksiensa avulla voi kuitenkin voittaa taistelun vaikka olisikin hitaampi kuin toinen. Ennakointi auttaa tässä. Emme tapa turhaan vaan annamme vihollisillemme vain karvaan muiston taistelusta jota he eivät hevillä unohda", Valkoviiksi selosti. Seuraavaksi hän laskeutui kiveltä eteeni ja töytäisi minua etutassuillaan niin, että horjahdin taaksepäin.
"Tasapaino. On tärkeää harjoittaa tasapainoaan. Aion saada sinusta vahvan kallion jota ei horjuteta helpolla. Olet nyt jo isokokoinen kolli ja kun saat vielä lihaksia ja tulet vanhemmaksi ja vahvemmaksi niin silloin sinä tulet olemaan kova pala purtavaksi", Valkoviiksi hymähti.
"Eiköhän sitten aloiteta", virnistin ja mestari nyökkäsi itsevarmana.
Aloitimme ensin tasapaino harjoituksilla. Valkoviiksi töni minua ja käski minun levittää tassuni siten, että sain itseni pysymään mahdollisimman vakaana. Jännitin vähäisiä lihaksiani mutta huojuin välillä kuin mikäkin oljen korsi, kun Valkoviiksi tuuppi minua.
Äkkiä Valkoviiksi hyppäsi selkääni yllättäen ja painoin kynteni syvemmälle maahan etten kaatuisi. Kolli heilautti minut siitä huolimatta kevyesti maahan selälleni.
"Huomaatko miksi tasapaino on tärkeää taistelussa?", hän kysyi, kun kömmin takaisin jaloilleni.
"Jottei vihollinen saisi minua kaadettua herkästi maahan ja näyttämään vatsaani", vastasin hengästyneenä. Lihaksiani särki.
"Aivan", Valkoviiksi nyökkäsi istahtaessaan eteeni.
"Eiköhän tämä päivä ollut tässä. Voimme nyt käydä metsästämässä klaanille jotta pääsemme itsekin syömään", hän lisäsi ja nyökkäsin helpottuneena. Tuoresaalis maistuisi tämän jälkeen vallan mainiosti.

Toinen luku - Taival

Valosydän oli kovin häkeltynyt Varjoklaaniin pelmahtaneen kulkukissan käytöksestä. Hän oli jäämässä hetkeksi tänne saadakseen yhteyden Tähtiklaaniin, joka oli hiljaa kuin ei olisi edes olemassa. Taival kokisi aikamoisen pettymyksen, kun Tähtiklaani ei vastaisikaan hänelle. Puhuisiko Tähtiklaani edes kulkukissoille? Olihan Taival puoliksi Varjoklaanin kissa, mutta hän oli elänyt koko elämänsä vapaata kulkukissan elämää, sammakko sentään!
Valosydän halusi kuitenkin auttaa Taivalta. Hän ymmärsi halun saada yhteys Tähtiklaaniin. Valosydän oli aina halunnut puhua emolleen Sydänmielelle, joka oli kuollut vähän Valosydämen kuoleman jälkeen, mutta ehkä vain kerran oli hän nähnyt unta naaraasta, mutta nyt se oli vain sumuinen ja hämärä muisto, josta hän ei muistanut miltei mitään.
Ja nyt Taival oli pyyhältänyt ulos leiristä aivan kuin omisti koko havumetsän! Valosydän oli rynnännyt hänen peräänsä hetken seisottuaan aivan ymmällään paikoillaan. Vaikka kolli olikin suuri ja varmasti taitava, ei Valosydän sitä epäillyt, mutta Yönkajon lauma oli vaarallinen kaikille kissoille, jos he olivat ihan yksinään! Ja sitä paitsi, Valosydän oli määrätty opettamaan Taivalta klaanin tavoille ja kollin pitäisi edes vähäsen ymmärtää tästä kaikesta.
Tummanpuhuva kolli kulki kaukana edessä kohti pientä suoaluetta. Valosydän juoksi hänet nopeasti kiinni, olihan hän yksi Varjoklaanin nopeimmista kissoista kiitos vahvojen käpäliensä.
”Voin näyttää sinulle Varjoklaanin reviirin parhaimmat saalistuspaikat”, Valosydän ehdotti kollille, kun oli päässyt tämän rinnalle.
”Enköhän minä löydä itsekin”, Taival sanoi ja Valosydän puuskahti.
”Mitä haittaa siitä on, jos opit tuntemaan alueen ensin?” Valosydän haastoi. Kolli vilkaisi häntä, mietti ja nyökkäsi sitten.
”Eipä siitä haittaa ole sitten”, kolli kohautti lapojaan. Valosydän hymyili voitonriemukkaasti ja lähti viemään heitä ympäri Varjoklaanin aluetta. Jos Taival oli täältä kotoisin, olisi se ehkä ihan kivakin tuntea Varjoklaanin aluetta paremmin. Ehkä se toisi kollia lähemmäs klaania ja sitten vielä Tähtiklaania.
”Tässä on kaksijalanpesä, joka on nykyisin tyhjillään”, Valosydän kertoi, kun he saapuivat eräälle kaksijalanpesälle. ”Kuita sitten viherlehden aikoihin kaksijalkoja tuli tänne, mutta jo monta vuodenaikaa se on ollut tyhjillään. Sisällä on paljon hiiriä.”
Taival katseli kaksijalanpesää, joka kohosi hänen edessään. ”Saalistatko sinä paljon tuolla, Valovarjo?”
”Valosydän”, Valosydän korjasi. ”Nimeni on Valosydän.”
”Aijaa”, Taivaleen korva heilahti ja sitten hän oli jo kiertämässä kaksijalanpesän toiselle puolelle.
”Odota!” Valosydän juoksi hänen eteensä. ”Kierretään nyt ensin loputkin alueet.”
Taival tuijotti Valosydäntä hetken, kunnes kääntyi sitten seuraamaan kilpikonnakuviollista naarasta. Valosydä johdatti heidäy rajan tuntumaan ja Taival nuuhki ilmaa, kun Jokiklaanin haju voimistui.
”Täällä haisee hassulta”, Taival totesi sitten ja lähestyi rajaa, miltei ylittäen sen.
”Taival!” Valosydän älähti paniikinomaisesti ja tuuppasi kollin pois rajalta. Kollin toinen etutassu oli mennyt rajan ylitse. ”Tässä menee Varjoklaanin ja Jokiklaanin raja. Sitä ei saa ylittää tai saamme Jokiklaanin kissat kimppuumme ja kissoja kuolee.”
Taivas toljotti Valosydäntä ihmeissään. ”Miksi ihmeessä?”
Valosydän veti syvää henkeä. ”Taival, tiedän, että olet tottunut kulkemaan vapaasti missä haluat ja milloin haluat, mutta täällä asiat eivät ole niin. Kissat noudattavat yhteisiä sääntöjä ja viisi klaania ovat jakaneet reviirit, jotta jokaiselle riittää ruokaa. Se on Tähtiklaanin tahto, Taival”, Valosydän selitti sitten. ”Jos tahdot tavata Tähtiklaanin, tulee sinun noudattaa niitä sääntöjä, jotka itse Tähtiklaani on asettanut. He tapaavat sinut varmasti helpommin, jos opettelet noudattamaan heidän tapojaan ja sääntöjään. Ja minä tahdon auttaa sinua.”
Taival räpäytti silmiään muutaman kertan Valosydämelle, kunnes nyökkäsi. ”Hyvä on. Minä yritän.”
”Kiitos, ja minä todella haluan auttaa”, Valosydän lupasi. ”Et ole ainoa, joka haluaisi puhua heille. Jotkut soturit ovat onnekaita, kun ovat saaneet kunnian vaihtaa kieliä Tähtiklaanin kanssa.”
Valosydän selitti Taivaleelle soturilain ja sen sisällön ja muut säännöt ja tavat. Valosydän tiesi, ettei kolli oppisi yhdellä kertaa eikä varmasti muistaisi ihan kaikkea, mutta se olisi alku. Hän oppisi ennen pitkään.
”Kamalasti sääntöjä”, Taival totesi sitten.
”Tähtiklaani on ne meille määrännyt”, Valosydän sanoi ja vilkaisi kohti taivasta, joka värjäytyi jo oranssin ja punaisen väreillä.
”Mutta miksi?” Taival kysyi. Valosydän avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Ei hän ollut oikeastaan ihan noin syvällisesti sitä koskaan ajatellut.
”Tähtiklaani syntyi kauan ennen kuin edes minun isovanhempani olivat syntyneet tai edes heidän isovanhempansa. Tähtiklaani johdatti kissat yhteen ja jakoi heidät viiteen klaaniin, jotta jokainen voisi elää omien taitojensa ja oikeiden kissojen kanssa. Mutta silti sovussa ja yhdessä. Ilman yhtä ei ole toista. En tiedä tarkkaa tarinaa klaanien historiasta, mutta tärkeintä oli Tähtiklaanin tahto”, Valosydän pohdiskeli. ”Säännöt pitävät meidät yhdessä ja elossa.”
”Olen selvinnyt ilman sääntöjäkin”, Taival totesi.
”Ja olet ilman Tähtiklaania, etkö olekin”, Valosydän napautti takaisin. ”Toisinaan tietyt säännöt eivät ole pahasta. Ne ovatkin toisinaan vain ohjeita ja niiden takia meillä on Tähtiklaani.”
Valosydän asteli Taivaleen ohitse ja heilautti kollin kohalla lyhyttä häntäänsä ennen kuin jatkoi taas matkaansa, johdatten kollin eräälle hyvälle alueelle saalistaa.

Taival oli ohjattu nukkumaan soturien pesään ja hän oli yrittänyt nukkua kissapaljouden keskellä, mutta kuten Valosydän oli arvannut, ei siitä ollut tullut mitään. Kolli ei saanut unta kissojen keskellä ja oli luovuttanut sen suhteen nopeasti ja käpertynyt nukkumaan leirissä olevan kaatuneen männyn alle nukkumaan, jossa hän sitten nukkui sen jälkeen joka yö.
Valosydän tutustutti kollia joka päivä klaanielämään ja otti hänet mukaan jopa niille kerroille, kun Valosydän opetti omaa oppilastaan saalistamaan ja kulkemaan Varjoklaanin reviirillä kuin varjoklaanilainen. Taival sai siitä hyvin lähempää näkemystä, miten Varjoklaanin kissat toimivat. Sysitassu näytti mielellään taitojaan Taivaleelle ja Valosydän oli varma siitä, että harmaankirjava kolli halusi näyttää taitojaan kulkukissalle. Sysitassu selkeästi ihaili Taivalta.
Sysitassu kulki taitavasti suoalueilla ja toi mukanaan sammakon, laskien sen kahden aikuisen kissan eteen. Valosydän katsoi ylpeänä oppilastaan samalla, kun Taival tuijotti sammakkoa.
”Syötte sammakoita?” Taival oli kysynyt tuijottaessaan sammakkoa.
”Kyllä”, Valosydän nyökkäsi. ”Se on yllättävän herkullista, vaikka monet kammoksuivatkin sammakoiden, käärmeiden ja liskojen syömistä. Se on riistaa, jota meidän reviiriltämme löytyy. Jokiklaanin kissat syövät paljon kalaa muiden pienriistan lisäksi, Tuuliklaanin kissat taas jäniksiä ja muita nisäkkäitä. Taivasklaanin kissat syövät paljon lintuja ja kai myös kalaa. Myrskyklaanin kissat syövät taas lintuja ja pienriistaa.”
”Me syömme mitä vain riistaa, mitä reviiriltämme löytyy!” Sysitassu sanoi rintaansa röyhistäen. ”Nappasin eilen ensimmäisen käärmeeni!”
”Useimmiten kiitämme Tähtiklaani saaliista, jonka saamme kiinni”, Valosydän kertoi sitten. ”Tähtiklaani auttaa meitä saamaan saaliin kiinni ja kiitämme heitä siitä, että meille on suotu saaliista.”
Taival tuijotti sammakkoa ja sitten nyökkäsi. Hän yritti imeä itseensä kaiken sen, minkä Valosydän hänelle opetti. Valosydän yritti kovasti auttaa kollia saamaan kiinni Varjoklaanin tavoista, jotta tämä voisi hyvällä tuurilla saada yhteyden Tähtiklaaniin ja saada sen vastauksen, jota etsi niin kovin kuumeisesti.
Valosydän ei ollut varma, voisiko kukaan kulkukissa tai muu klaaneista kovin tietämätön saada yhteyttä klaanikissojen esi-isiin, jos ei seurannut Tähtiklaanin tahtoa tai asettamia säännöksiä, mutta Valosydän tahtoi uskoa niin. Taival oli niin määrätietoisesti tullut klaanien luokse sitä varten, joten totta kai Valosydän halusi kollin saavan yhteyden Tähtiklaaniin.
Mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi, jos kolli saisi yhteyden Tähtiklaaniin? Lähtisikö hän pois ja unohtaisi kaiken, mitä oli kokenut täällä? Valosydän ravisti päätään. Se oli Taivaleen asia. Ja Valosydän auttaisi kollia, oli se sitten turhaan tai ei.

Taival oli lähtenyt ominpäin metsälle ja Valosydän oli lähtenyt seuraamaan kollin hajujälkeä heti herättyään, löytäen kollin saalistamasta hiiriä. Valosydän liittyi mukaan ja yhdessä he saivat kiinni muutamankin hiiren. Tyytyväisinä he veivät saaliit klaaniin ja ensi kerran Taival laski saamansa saaliit tuoresaaliiskasaan.
Viherlehden vehreys oli vaihtunut oranssin ja ruskean kirjavaan lehtisateeseen. Yöt kylmenivät ja pimeys laskeutui nopeammin järven ylle. Tähdet hohtivat kirkkaampina ja Valosydän ihaili niitö usein.
Taival katseli niitä männyn alta kokoamastaan pedistä ennen kuin asteli Valosydämen luokse. He odottivat täydenkuun kokoontumiseen lähtijöiden paluuta leiriin. Taival oli kysellyt paljonkin kyseisestä täydenkuun kokoontumisesta ja Valosydän oli selittänyt kaikkien klaanien tapaavaan siellä rauhanomaisin merkein kertoen klaaniensa kuulumisista.
”Katselin aina nuorena paljon tähtitaivasta”, Taival sanoi sitten hiljaa ja Valosydän hymyili. ”Olem aina pitänyt tähdistä.”
”Niin minäkin”, Valosydän sanoi. ”Tähdet ovat Tähtiklaanin kissoja. Kun kissa liittyy Tähtiklaaniin, ilmestyy taivaalle uusi tähti.”
Taival katseli yllä hohtavaa Hopeahäntää vihreät silmät hohtaen pimeässä. Valosydän vilkaisi kollia sivusilmällä.
”Emoni kertoi aina tarinaa Tähtiklaanista ja siitä kuinka uusi tähti ilmestyy aina kissan kuollessa”, Valosydän sanoi sitten, muistellen lämmöllä emoaan.
”Hän on viisas”, Taival nyökkäsi.
”Hän liittyi osaksi tähtiä, kun olin muutaman kuun vanha”, Valosydän sanoi sitten. Pieni puheensorina kuului leirin ulkopuolelta ja Valosydän hymyili Taivaleelle. ”Tule. Mennään kuulemaan uutiset täydenkuun kokoontumisesta!”
Valosydän loikki kissoja vastaan ja Orvokkiviiksi oli heti kertomassa suu vaahdoten siitä, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut. Valosydän kääntyi vilkaisemaan Taivalta, joka seisoi yhä niin häkeltyneenä siellä, minne Valosydän oli hänet äsken jättänyt.
Valosydän kallisti hieman päätään katsellessaan pimeyteen sulautuvaa kollia. Hän oli samaan aikaan niin oppivainen, mutta silti niin ulkopuolinen täällä. Mutta Valosydän oli toiveikas. Hän tiesi Taivaleen pystyvän siihen.
Ja Valosydän myös toivoi, että ehkä heistä voisi tulla ystävät. Kulkukissaksi kolli oli aika veikeä ja mukava, vaikka eihän Valosydän kulkukissoista nyt muutenkaan mitään pahaa ajatellut, vaikka Yönkajon lauma oli saanut kaikki varovaisiksi.
Mutta ehkä jonakin päivänä Taival kokisi jotain muutakin yhteyttä klaaneihin kuin vain Tähtiklaanin ja halun saada yhteyden siihen. Aika sen tulisi kertomaan ja Valosydän todella toivoi. Taival oli osoittanut olevansa upea kissa, vaikka hänellä olikin vain yksi intressi.
Valosydän hymyili lempeästi katsellessaan kollia ennen kuin palasi Orvokkiviiksen loputtomaan puheeseen. Samalla hän mietti sitä hetkeä, jona Taival pääsisi kokeilemaan, jos vaikka saisi yhteyden Tähtiklaaniin. Valosydän vain toivoi, ettei se tulisi olemaan suuri pettymys kollille, jos Tähtiklaanin ikuinen hiljaisuus jatkuisi.
Missä oikein olet, Tähtiklaani? Miksi olet hiljaa? Täällä kaivataan sinua!

//Varoituksena vaan että tarinan päähenkilö on todella surullinen ja musertunut :( ja sijoittuu viime kokoontumisen ympärille, olen myöhässä tiedän

Neljäs luku
Koti?

Olkitassu ei halunnut enää elää itsensä kanssa.
Joka kerta kun hän sulki silmänsä, hän näki sen kaiken uudelleen: kettu syöksymässä häntä kohti, Vääräkajo pian sen hampaissa, Olkitassun kynnet yrittämässä pelotella kettua pois, Vääräkajo kuolleena hänen edessään… Jos Olkitassu vain olisi ollut vahvempi, jos hän vain olisi ollut taitavampi, jos hän vain olisi onnistunut pelastamaan veljensä - tai edes uhrautumaan hänen puolestaan. Miksi Vääräkajon oli täytynyt lähteä ja Olkitassun jäädä?
Olkitassu oli alkanut vältellä järvelle menoa, sekä kiertämään kaikki vesilammikot kaukaa. Aina kun hän näki oman kuvajaisensa ja kaikki ne virheet itsessään, puistatus ja viha värähtelivät hänen turkkiaan pitkin niin, että hän halusi repiä silmänsä irti. Tai ehkä koko kehonsa: kaikki raajat, jokaisen karvan, molemmat korvat... Hän ei halunnut olla enää hän. Ei sellaisena kuin hän nyt oli.
Eikä hän kyennyt enää elämään itsensä ja painavan, lopuutoman syyllisyytensä kanssa.
“Olisitte ottaneet minut”, Olkitassu mumisi öiseen ilmaan, kohti tähtiä. “Miksi veitte Vääräkajon? Hänellä oli koko elämä edessään Pilkkutassun kanssa.” Hän ei tiennyt kuunteliko kukaan. Hän ei edes tiennyt halusiko hän kenenkään kuuntelevan.
“Ole rohkea”, Värääkajon viimeiset sanat Olkitassulle kaikuivat yhä uudelleen ja uudelleen kollin mielessä.
“Miten?” raidallinen oppilas kuiskasi. Hän oli aina pitänyt itseään rohkeana, mutta nyt hän ei ollut enää niin varma. Hän pelkäsi omaa katsettaankin. “Miten voin olla rohkea, kun en uskalla edes elää itseni kanssa?”
Mutta kukaan ei vastannut.
Olkitassu veti väristen henkeään ja räpytteli silmiään estääkseen kyyneleitä vierimästä jälleen hänen poskilleen.
Viimeisten päivien aikana hän oli itkenyt ja löytänyt itsensä nieleskelemässä kyyneliään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se kaikki oli uutta hänelle: se suru ja tuska, joka hänen sisällään velloi. Tietenkään tämä ei ollut ainut kuolemantapaus hänen perheessään, mutta Sammalrae oli kuollut ennen kuin Olkitassu oli edes tutustunut emoonsa. Se suru, joka hänet oli vallannut emonsa kuolemasta oli muuttunut nopeasti vihaksi Villivirnettä kohtaan.
Nyt, Vääräkajon kuoleman kohdatessa, vain osa siitä surusta muuttui vihaksi häntä itseään kohtaan, mutta silti hänestä tuntui kuin sekä surua että vihaa olisi kaksinkertainen määrä.
“Olkitassu.”
Kolli tunnisti äänen heti ja pyyhki viimeiset kyyneleet kasvoiltaan, vaikka tiesikin, ettei hänen tarvinnut peitellä itseään Ilveskuuran edessä. Kun hän kääntyi, hän näki valkoisen kollin eriparisilmissä pelkkää huolta.
“Haluatko tehdä jotain?”
Joku toinen olisi kysynyt Olkitassulta oliko hän kunnossa, mutta ei Ilveskuura. Ilveskuuran ei tarvinnut - hän näki suoraan Olkitassun sisälle ja lävitse jättäen raidallisen oppilaan hämmästymään yhä uudelleen ja uudelleen. Hän näki, ettei Olkitassu ollut millään tavalla kunnossa, ja Olkitassu tiesi valkoisen sotruin haluavan auttaa ja kasata hänet takaisin niin ehjäksi kuin vain mahdollista. Se oli yksi Ilveskuuran parhaimmista, mutta myös pahimmista puolista: kuinka hän halusi aina vian auttaa ja korjata ja samassa prosessissa jättää itsensä huomiotta. Olkitassusta tuntui muutenkin siltä kuinka hän tukeutui aivan liikaa Ilveskuuraan ja tämän tarjoamaan apuun, eikä antanut mitään vastineeksi.
Joten ruskeasävyinen kolli pudisti päätään, vaikka osa hänestä huusi vastalauseita. Toinen osa muistutti häntä siitä, kuinka hän oli vain taakaksi.
“Kiitos, Ilveskuura, mutta… haluan olla yksin”, Olkitassu sanoi käheällä äänellä, joka paljasti hänen itkeneen.
Ilveskuura räpäytti silmiään. “Oletko syönyt?”
“Olen.” Toinen valhe.
Ilveskuura näytti epäilevältä, mutta lopulta hän nyökkäsi. Hän kosketti varovaisesti kuonollaan Olkitassun korvaa ennen kuin kääntyi lähteäkseen. “Muista, että olen aina tukenasi, Olkitassu”, hän kuiskasi ja lähti.
Anteeksi, Ilveskuura, mutta olet jo antanut minulle niin paljon, Olkitassu pyysi mielessään anteeksi ja mietti kaikkia niitä hetkiä, jolloin Ilveskuura oli saanut hänet unohtamaan ajatuksensa ja sisällä vellovan vihansa tai vain muuten pitänyt hänen säröilevät palasensa kasassa. En voi vaivata sinua yhtään tämän enempää.
Olkitassu nousi myös seisomaan hetken päästä ja palasi leiriin etsimään itselleen partiohommia saadakseen ajatuksensa jonnekin muualle. Turhaa se oli, mutta muutakaan hän ei voinut.

Olkitassu kyyristeli jähmettyneenä paikallaan ja antoi katseensa pureutua parin ketunmitan päässä olevaan oravaan, joka nakerteli innokkaana käpyä. Se vaikutti olevan hyvin nuori ja ehkei se sen takia huomannut ilmaan loikannutta Olkitassua ennen kuin vasta liian myöhään. Sen niska napsahti poikki ja keho veltostui Olkitassun hampaissa.
Olkitassu tunsi oravan velton painon leuoissaan ja yhtäkkiä se muutti muotoaan: oravan ruumis suureni ja ruskeaan turkkiin piirtyi mustia ja valkoisia raitoja, jotka peittyivät pian verellä ja toinen etutassu oli vääntynyt epäluonnolliseen asentoon. Olkitassu parahti pudottaessaan Vääräkajon ruumiin maahan ja ottaessaan muutaman askeleen taaksepäin silmät suljettuina.
Mutta kun hän avasi silmänsä, maassa makasi vain orava. Ei hänen veljensä.
Olkitassu hengitti raskaasti ja lähestyi oravaa varovaisesti kuin peläten sen muuttavan jälleen muotoaan. Hän kurottautui eteenpäin ja nuuhkaisi muutaman kerran: orava oli yhä orava. Kolli vetisyvään henkeä ja yritti ottaa oravan takaisin leukoihinsa, mutta joka kerta orava putosi maahan, kun hänet valtasi puistatus ja pelko, ja epätoivo alkoi kasvaa hänen sisällään. Miksei hän kyennyt viemään yhtä ainoaa oravaa leiriin? Oliko hän todella niin heikko?
“Orava maistuu kohta pelkältä mullalta, jos jatkat sen pudottelemista maahan.”
Olkitassu säikähti ääntä ja tunsi häpeän valtaavan koko hänen kehonsa. Korvat luimussa hän kohtasi Lehtikaihon katseen, josta painoi lämpö ja sääli.
Olkitassu vihasi sääliä. “Minä vain…” hän yritti löytää sanoja, mutta ne olivat karanneet jonnekin kauas. Ei hän voinut kertoa peloistaan ja asioista, joita hän näki - ne saivat hänet näyttämään entistä heikommalta, entistä rikkinäisemmältä.
“Ei se mitään”, Lehtikaiho sanoi. “Voin kantaa oravan puolestasi.”
Olkitassu halusi myöntyä. Hän halusi sanoa ‘kyllä, ota orava ja vie sen mukana kaikki pelko ja heikkouden tunne ja suru joita kannan mukanani’ mutta sen sijaan hän kiristi hampaansa yhteen ja nosti päänsä ylös. “Ei. Vien sen itse.”
“Jos niin haluat”, Lehtikaiho kohautti lapojaan, “mutta muista, ettei sinun aina tarvitse olla vahva. Joskus on hyvä olla haavoittuvainen ja näyttää omat heikkoudet, vaikka ne kuinka pelottaisivat.”
Olkitassu pysyi vaiti, mutta hänen häntänsä heilahti ärsyyntyneenä. Lehtikaiho ei ymmärtänyt mistään mitään. Kukaan ei ymmärtänyt - paitsi ehkä Ilveskuura, mutta häntä Olkitassu ei halunnut häiritä koko ajan.
Minun täytyy osata selviytyä yksin, Olkitassu muistutti itseään, en voi luottaa siihen, että joku on aina kuuntelemasssa ja auttamassa, kun pää menee sekaisin.
Kolli sulki silmänsä heti, kun oli saanut oravan hampaisiinsa. Hän keskittyi sen kevyeen, miltei mitättömään painoon, sen herkulliseen tuoksuun ja hänen leukaansa vasten koskettavaan pörröiseen häntään. Se oli vain orava, ei Vääräkajo.
Hän avasi silmänsä ja huomasi Lehtikaihon kadonneen.

Olkitassu katsoi Tuuliklaanin avaraa, kaikkialle leviävää reviiriä. Hän oli nähnyt sen monesti aiemminkin kulkiessaan kokoontumisiin, mutta tällä kertaa se vaikutti erilaiselta. Tuuli iskeytyi kollin raidalliseen turkkiin, huojutti heiniä nummella ja kutsui häntä luokseen.
Tule, se kuiskasi hänelle kutsuvalla, suloisella äänellä, joka lupasi vain vapautta ja huolettomuutta, tule ja jätä kaikki taaksesi.
Olkitassu olisi halunnut juosta nummelle ja suoraan sen takana häämöttävään metsään. Ehkä hän olisi tehnyt sen, ellei kotona leirissä olisi odottanut Ilveskuura ja Kimalletassu.
Kimalletassu… Olkitassun kääntyi katsomaan vierellään kulkevaa harmaanruskeaa naarasta, joka vilkuili vähän väliä veljeensä. Kimalletassu väitti olevansa kunnossa, vaikka Olkitassu pystyikin näkemään pienemmän oppilaan katseessa ja olemuksessa surua, jota hän yritti peitellä. Kimalletassu oli aina ollut muista huolehtivainen, mutta Vääräkajon kuoleman jälkeen hänestä oli Olkitassun mielestä tullut liiankin: hän hädin tuskin jätti Olkitassua rauhaan, seurasi tätä ja kyseli koko ajan oliko hän kunnossa. Olkitassu arvosti sitä, todella, mutta kaikella oli rajansa.
Katsoessaan siskoaan raidallinen kolli tiesi, ettei voinut vain lähteä ja jättää häntä yksinään. Vaikka Kimalletassu ei näyttänyt sitä ulospäin, hän tarvitsi Olkitassua: heillä oli enää vain toisensa Vääräkajon jälkeen. Mielessään raidallinen oppilas lupasi itselleen, ettei antaisi enää koskaan kenenkään rakkaansa kuolla hänen edessään.
“Kaikki hyvin, Olkitassu?” Kimalletassu kysyi, kun heidän katseensa kohtasivat.
Olkitassu tunsi, kuinka hänen siskonsa kosketti hänen kylkeään hännällään. “Joo, kaikki on hyvin. Jännittääkö kokoontuminen?”
“Hieman”, Kimalletassu myönsi ja väräytti korvaansa. “Siellä on aina niin paljon kissoja. Oletko varmasti kunnossa?”
“Olen, olen”, Olkitassu toisti ja yritti peittää kasvavan ärsyyntyneisyytensä. “Mitäköhän muille klaaneille kuuluu?”
Viime ajat olivat olleet synkkiä. Yönkajon lauma oli aiheuttanut klaaneille paljon ongelmia, varsinkin Taivasklaanille, mutta klaanit olivat yhdessä onnistuneet päihittämään lauman ainakin toistaiseksi. Jossain Yönkajon lauma yhä oli, nuolemassa haavojaan ja odottamassa kostoaan…
“Aikookohan Heinätähti mainita Vääräkajon…?”
Olkitassu puri hammastaan. “Pakkohan hänen on.”
He olivat loppumatkan lähestulkoon hiljaa. Kimalletassu sanoi silloin tällöin jotain, kuten kommentoi järveä tai reviirejä, mutta Olkitassu näki siskonsa vilkuilevan häntä yhä huolestuneena. Kolli piti katseensa edessäpäin ja toivoi yön olevan jo ohitse.
Saarelle vievä puunrunko oli liukas, kuten yleensäkin, ja Olkitassu antoi Kimalletassun mennä edellä. Hän oli valmis auttamaan, jos harmaanruskea naaras putoaisi, mutta Kimalletassu pääsi saarelle nopeasti ja tottuneesti. Olkitassu loikkasi alas hänen perässään ja oli kääntymässä valittamaan Ilveskuuralle Varjoklaanin hajusta, kunnes muisti kollin olevan leirissä.
Varjoklaani ja Jokiklaani olivat molemmat jo paikalla, eikä kestänyt aikaakaan, kun Tuuliklaani saapui myös. Olkitassu istui Kimalletassun vierellä muiden myrskyklaanilaisten seassa. Osa olivat lähteneet juttelemaan muiden klaanien kissojen kanssa odottaessaan, että päälliköt aloittaisivat kokoontumisen. Olkitassu halusi vain takaisin kotiin. Häntä ei yleensä haitannut tai häirinnyt kissojen paljous, mutta tällä kertaa hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tukehtumassa.
“Hei, te olette myrskyklaanilaisia, ettekö olekin?” musta naaras, joka oli kävellyt sisaruskaksikon luokse, kysyi uteliaana.
“Joo”, Kimalletassu vastasi. Hän vaihtoi hämmentyneen katseen Olkitassun kanssa. “Olen Kimalletassu.”
“Olkitassu.”
Vääräkajon kuuluisi olla mukana esittelemässä itsensä, Olkitassu tajusi ajattelevansa.
“Olen Uniyö Jokiklaanista. Mukava tavata teidät”, musta naaras esittäytyi hymyillen. “Huomasin, ettemme ole jutelleet aiemmin, joten ajattelin tutustua teihin paremmin. Jos se ei haittaa.”
“E-ei tietenkään”, Kimalletassu sanoi ujolla äänellään.
“Toki, juttele vain”, Olkitassu sanoi, vaikka hänen äänestään paistoikin välinpitämättömyys. Mikä järki olisi sanoa ei, kun tuskin päättäväiseltä näyttävä jokiklaanilainen häntä kuuntelisi?
“Lehtisade alkaa olla jo pitkällä. Lehtikato varmasti alkaa pian”, Uniyö sanoi ja vaikutti mietteliäältä. “Se on kaunista aikaa, mutta… klaanit tietenkin kärsivät.”
“Piiloutuminen ei varmaan onnistu hyvin tuolla turkilla”, Olkitassu huomautti ja nyökkäsi jokiklaanilaisen mustaa turkkia kohti.
Uniyö hymyili ovelasti. “Öisin se onnistuu.”
“En pidä lehtikadon kylmyydestä”, Kimalletassu sanoi vaivaantuneena.
“Älä huoli, pidän sinut lämpimänä, okei?” Olkitassu kiersi häntänsä siskonsa hännän ympärille suojelevasti. “Lehtikato on ohi hetkessä.”
Uniyö katsoi heitä kahta merkitsevästi. “Oletteko sisaruksia? Teissä on samaa näköä.”
“Joo”, Olkitassu vastasi. Monet olivat sanoneet, että he näyttivät samankaltaisilta, mutta Olkitassu oli aina yhtä iloinen asiasta. Hän oli ylpeä siitä, että jakoi osan ulkonäöstään Kimalletassun - ja Vääräkajon - kanssa. “Onko sinulla sisaruksia?”
“Kaksi siskoa”, Uniyö vastasi ja katsoi jonnekin taakseen. “Yksisiipi ja Kuunvalo, joka on tuo valkoinen soturi.”
Olkitassu kurkisti mustan naaraan taakse ja näki valkoisen jokiklaanilaisen juttelemassa jollekin toiselle jokiklaanilaiselle.
“Meitäkin on kolme”, Kimalletassu sanoi ja säpsähti. “Tai oli…”
Olkitassu puri hampaansa yhteen ja näki, kuinka Uniyö räpäytti silmiään ja oli avaamassa suutaan. Onneksi juuri sillä hetkellä päälliköt pyysivät hiljaisuutta aloittaakseen kokoontumisen. Kissakolmikko kääntyi kohti Puhujantammea, jonka oksilla päälliköt istuivat.
Valotähti aloitti kertomalla riistan runsaudesta ja uudesta oppilaasta. Uniyö Kimalletassun vierellä liikahti, muttei sanonut mitään. Kun Valotähti antoi puheenvuoron Heinätähdelle, Olkitassu huomasi tuijottavansa päällikköään suoraan silmiin, toivoen ettei olisi kokoontumisessa lainkaan.
“Tuulihäntä on saanut pentueen, ja klaanissamme on kolme uutta oppilasta: Huomentassu, Jäätassu ja Valotassu”, Heinätähti aloitti, ja kissat suuren puun ympärillä alkoivat toistaa uusien oppilaiden nimiä, joskin hieman vaisummin kuin yleensä. “Suruksemme ilmoitan, että Vääräkajo on kuollut.”
Kimalletassu yritti peittää nyyhkäisynsä, mutta turhaan, ja Olkitassu upotti kyntensä maahan. Automaattisesti lähimpänä olevat myrskyklaanilaiset kääntyivät katsomaan sisaruskaksikkoa ja heidän mukanaan muut klaanit. Kaikkien katseet tuntuivat porautuvaan Olkitassuun ja hän oli näkevinään Vääräkajon kullanoranssin katseen jokaisessa silmäparissa.
Uniyö liikahti. “Otan osaa”, hän kuiskasi.
Olkitassu yritti vetää henkeä, mutta hänestä tuntui kuin jokin olisi juttunut hänen kurkkuunsa kiinni. Huminatähti ääni tuli jostain kaukaa hämäryyden ja puiden takaa, kun hän kertoi Tuuliklaanin tapahtumista, ja klaanien hurraaahuudot silpoivat Olkitassun korvia. Hänen sydämensä jätti muutaman lyönnin välistä, tai ehkä se löi muutaman liikaa, Olkitassu ei ollut varma.
“Olkitassu, oletko kunnossa?” Kimalletassun ääni tavoitti hänet ja kun Olkitassu kastoi siskonsa vihreitä silmiä, joiden katse oli aivan sama kuin Vääräkajon ennen hänen kuolemaansa, Olkitassu nousi ylös ja juoksi.
Hän juoksi puunrungon ylitse, melkein lipsahti ja jatkoi matkaansa Tuuliklaanin reviiriä pitkin hidastamatta lainkaan. Jos jotakin, hänen vauhtinsa vain kiihtyi. Tuuli tuiversi hänen turkissaan kylmäten hänen kasvojaan, häntä piiskasi näkymätöntä ilmaa ja maa hakkasi vasten hänen käpäliään, kun hän juoksi ja juoksi ja juoksi läpi Tuuliklaanin reviirin ja sitten Myrskyklaanin.
Leiri tuli vastaan nopeammin kuin koskaan, ja Olkitassu pysähtyi sen sisäänkäynnin eteen. Hän räpäytti silmiään, tunsi säryn tassuissaan ja kohtasi Ilveskuuran kysyvän, huolestuneen katseen. Miksi juuri Ilveskuuran täytyi olla yövartiossa?
“Olkitassu?” kolli kuiskasi ja käveli ruskean oppilaan luokse. “Onko kaikki hyvin? Tapahtuiko jotain? Missä muut ovat? Miksi olet täällä?”
Kysymysvirta sai Olkitassun ravistelemaan päätään ja lähes raapimaan korvansa irti, mutta sen sijaan hän lysähti maahan. Hän piilotti kasvonsa ja olisi halunnut piilottaa itsensä kokonaan jos se vain olisi ollut mahdollista.
“Olkitassu!” Ilveskuuran ääni oli täynnä huolta ja pelkoa, kun hän painoi kuononsa Olkitassun päälaelle ja toisen tassunsa hänen lavalleen. “Kerro minulle, mitä tapahtui, ole niin kiltti.”
Olkitassu olisi halunnut, mutta ensimmäistä kertaa hänen elämässään hän ei kyennyt puhumaan Ilveskuuralle - ja se sattui häneen. Hän ei tiennyt mitä sanoa, miten sanoa ja missä hänen sanansa olivat, eikä hän hlaunnut kohdata Ilveskuuran katsetta tai huolestuttaa tätä yhtään enempää kuin jo oli.
“Haenko Sudenlaulun?”
“Ei”, Olkitassu sanoi käheällä äänellä. “Minä- Lehtikaiho.”
“Lehtikaiho?”
“Ole niin kiltti.”
Ilveskuuran tassu katosi Olkitassun päältä. “Tottakai, jos niin haluat.” Hän nuolaisi lohduttavasti Olkitassun korvaa. “Kerrothan- kerrothan minulle myöhemmin? Sitten kun olet valmis.”
Olkitassu kurkisti tassujensa välistä. “Aina.”
Ilveskuura juoksi leiriin.
Olkitassu nousi sillä välin ylös ja jäi tuijottamaan tyhjyyttä. Hän tunsi olonsa jo paljon vapaammaksi, kun hän ei ollut kissojen ympäröivänä, eikä missään ollut kyseleviä katseita tai Vääräkajoa.
Ilveskuura tuli pian takaisin Lehtikaiho aivan perässään. Valkoisen soturin katseessa oli yhä huolta, mutta hän ei kysynyt mitään, kun Lehtikaiho asteli Olkitassun luokse ja asetti häntänsä lohdullisesti tämän selälle.
“Mennään”, Lehtikaiho kuiskasi lempeästi. “Kiitos, Ilveskuura, tuon Olkitassusi pian takaisin.”
Ilvekuura nyökkäsi, ja Olkitassu katosi Lehtikaihon johdattamana metsään.

Olkitassu tuijotti ylle avautunutta taivasta ja kaikkia niitä tähtiä, jotka vilkuttivat hänelle. Jossain siellä, jossain noiden kauniiden pisteiden seassa olivat Sammalrae ja Vääräkajo ja ehkä he katsoivat alas Olkitassuun ja hymyilivät. Ehkä he olivat nuo kaksi kirkkainta tähteä, jotka olivat aivan lähekkäin.
“Eikö olekin kaunista?” Lehtikaiho kysyi. Hänen hännänpäänsä silitti koko ajan Olkitassun takatassua. “Tulen tänne aina, kun haluan rauhoittua.”
“On. Tämä on mukava paikka”, Olkitassu sanoi ääni yhä käheänä kaikesta siitä… aiemmasta. “En… en tiedä mitä tapahtui. Kokoontumisessa siis.”
“Ei se haittaa”, Lehtikaiho sanoi.
“Näen… näen Vääräkajon kaikkialla. Se orava pari päivää sitten… aina kun nostin sen hampaisiini, se muuttui Vääräkajon ruumiiksi. Kaikki varjot ja kissat silmäkulmassani muuttuvat myös häneksi, ja kokoontumisessa… Heinätähti kertoi Vääräkajosta ja yhtäkkiä kaikkien katseet olivat minussa ja Kimalletassussa, tai ainakin siltä se tuntui, ja kaikkien katseet muuttuivat Vääräkajon katseeksi ja muutenkin... en pysty tähän, Lehtikaiho.”
“Sinä suret, ja se on normaalia”, Lehtikaiho sanoi. “Sure niin kauan kuin sinun täytyy, mutta muista, että Vääräkajon kuolema ei ole sinun harteillasi. Sinä teit kaikkesi.”
“Hän kuoli minun takiani. En ollut tarpeeksi vahva ja taitava, totta kai se on minun vikani!” Olkitassu parahti. “Miten voin koskaan elää itseni kanssa?”
“Sinun täytyy. Kukaan tässä klaanissa ei syytä sinua. Vääräkajo ei syytä sinua. Sitä paitsi, taistelemiseen kettua vastaan tarvitaan paljon ja sinä oli rohkeampi kuin useampi muu. Edes soturi ei olisi välttämättä yksin voinut pelastaa Vääräkajoa.”
Lehtikaihon sanat saivat Olkitassun raottamaan suutaan. Hänen oli helpompi hengittää ja paino hänen päältään tuntui hieman hellittävän. Ehkä Lehtikaiho oli oikeassa. Ehkei se ollut täysin Olkitassun vika.
“Olen varma, että Vääräkajo kertoo Tähtiklaanissa kaikille ylpeänä hänen vahvasta ja upeasta veljestään”, Lehtikaiho kehräsi lämpimästi.
“Ehkä… toivon myös, että hän tietää minun olevan hänestä ylpeä”, Olkitassu mutisi vastauksensa ja joutui räpyttelemään kyyneleitä silmistään.
“Kyllä hän tietää.”
Olkitassu hymähti ja vaikkei hän sanonutkaan sitä ääneen, Lehtikaihon sanat jäivät pyörimään hänen mieleensä. Kertoikohan Vääräkajo oikeasti hänestä Tähtiklaanissa? Katseliko hän nyt alas Myrskyklaaniin? Katseliko hän Olkitassuaan, veljeään, aivan kuten Olkitassu katsoi kohti häntä?
Olkitassun pää nousi salamannopeasti ylös ja raottunein suin hän tuijotti Lehtikaihoa, joka vastasi hänen katseeseen pienellä hymyllä. “Sinä…? Miten sinä… kutsuit minua Vääräkajon veljeksi?” Tiesikö Lehtikaiho?
“Etkö sinä sitten ole?”
“O-olen, mutta… en ole kertonut muille kuin Lehmussydämelle, Ilveskuuralle ja pentuetovereilleni”, Olkitassu sanoi. Hänen ajatuksensa lähtivät laukkamaan. Oliko joku kertonut hänen salaisuudestaan muille? Pettänyt hänen luottamuksensa? Kuka se voisi olla?
“Kukaan ei kertonut minulle, jos sitä pelkäät. Minä vain… tiedän. Aluksi se oli vain pieni epäilys, joka kasvoi ja kasvoi ja lopulta olin lähes aivan varma asiasta ja päätin testata asiaa. Taisin olla oikeassa”, Lehtikaiho selitti. “Minulla on… ehkä herkempi taipumus tajuta ja tunnistaa tällaisia asioita.”
Olkitasssun uteliaisuus heräsi ja jokin hänessä alkoi yhdistelemään pieniä palasia yhteen, kunnes niistä muodostui selkeä kuva, jonka hän tunnisti ja ymmärsi heti. “Sinä et ole kolli.”
“En. Olen yhtä vähän kolli kuin sinä olet naaras - tai toisin sanottuna olen yhtä paljon naaras kuin sinä kolli”, Lehtikaiho sanoi ja naurahti. “On niin outoa sanoa se ääneen, eikö olekin? Mutta samalla niin vapauttavaa,”
“On.” Olkitassu käänsi katseensa kohti pimeää metsää. “En tiennyt… en tiennyt, että olisi olemassa muita kuin minä.”
“Et ole koskaan ollut yksin, Olkitassu”, Lehtikaiho kehräsi ja painautui vasten Olkitassua kuin emo painautui vasten pentuaan lohduttaakseen tätä. “Et koskaan. Ja sinut on ympäröity kissoilla, jotka rakastavat sinua ja ovat valmiita tekemään vuoksesi mitä vain aivan kuten sinä olet valmis tekemään heidän vuokseen mitä tahansa.”
“Kenties”, Olkitassu sanoi ja hymyili pienesti, mutta hänen mielessään oli vielä yksi painava kysymys. “Kuinka monelle olet kertonut, että olet naaras?”
“Lehmussydämelle ja Sudenlaululle, sekä Heinätähdelle”, Lehtikaiho vastasi.
Olkitassu nielaisi ja tunsi äänensä kähenevän ennen kuin edes sanoi mitään. “Oletko ajatellut kertoa koko klaanille?” Se oli kysymys, joka oli vaivannut häntä itseään ja monia kuita. Kertoisiko hän koko klaanille? Hän halusi, mutta miten hän voisi tehdä jotain niin suurta? Lähes jokainen Myrskyklaanissa näki hänet naaraana ja vaikka hän kertoisi jokaiselle, että asia ei ollut niin, kuinka moni heistä oikeasti näkisi hänet kollina? Varmasti olisi niitä, jotka yhä näkivät silmissään naaraan, ja se ajatus sai Olkitassun murenemaan.
Olisi niin paljon helpompaa, jos hän saisi aloittaa alusta. Tavata kaikki uudelleen ensimmäisen kerran ja sanoa “hei, olen Olkitassu ja kolli, hauska tutustua”.
“Olen”, naaras vastasi, “ja ehkä joku päivä saan siihen rohkeuden. Pienet askeleet vievät pitkälle. Entä sinä?”
“En tiedä. Haluaisin vain aloittaa alusta.”
“Joskus sekin on vaihtoehto. Muista, että oikeita vastauksia on todella vähän.”
He olivat hiljaa sen jälkeen ja vain tuijottivat ylös Tähtiklaaniin. Olkitassu kuvitteli Vääräkajon saalistamassa yhdessä Sammalrakeen kanssa, vaihtavan kieliä ja painautuvan heidän emonsa kylkeen aivan kuten Olkitassu oli painautunut nyt Lehtikaihon kylkeen. Vääräkajo oli onnellinen hänen mielikuvituksessaan, ja vailla mitään kipua.
Samalla hän näki itsensä Tähtiklaanissa. Kollina.

Villivirne suki Olkitassun turkkia sileäksi. Hän oli juuri saanut Kimalletassun turkin siistittyä, ja Olkitassu näki siskonsa jännittyneisyyden paistavan hermostuneen hymyn ja liikehtivän hännänpään lävitse. Olkitassu tunsi itsekin samankaltaisen hermostuneisuuden sisällään ja ehkä sen takia hän antoi isänsä sukia hänen piikikkään turkkinsa niin sileäksi kuin sen vain saattoi saada. Mutta samalla Olkitassu tunsi sisällään petoksen tunteen. Tuliko heistä sotureita vain siksi, että Vääräkajostakin oli tullut?
Heinätähti oli sanonut, ettei kyse ollut siitä, ja sekä Kolibri että Saarnisiipi olivat kertoneet oppilaittensa olevan valmiita soturiuteen. Heidän arviointinsakin oli mennyt hyvin, vaikka koko sen ajan Olkitassu oli halunnut juosta metsään ja unohtaa koko soturiuden. Hän ei kokenut olevansa valmis tai edes soturinimen arvoinen, ihan sama mitä kaikki muut hänelle sanoivat.
“Noin, näytätte upeilta”, Villivirne sanoi ja katseli hymyillen kahta jäljellä olevaa pentuaan. “Sammalrae olisi teistä ylpeä, ja Vääräkajo.” Kollin ääni värähti kolmannen pentunsa kohdalla, ja Olkitassu tunnisti isänsä silmistä saman syvän surun, joka tällä oli ollut aiemminkin Olkitassun ollessa pentu.
“Kiitos”, Kimalletassu sanoi. “Mikähän soturinimeni on?”
Villivirneen silmät välähtivät leikkisästi. “Saat kohta tietää, mutta se on kaunis. Valitsin nimenne itse. Minä… näin unta. Emonne oli siinä myös ja ajattelin, että se oli merkki nimistänne.”
Olkitassun kiinnostus heräsi, mutta hän piti selkänsä käännettynä isäänsä. Hän näki Lehtikaihon hymyilevän hänelle aukion toiselta puolelta ja Ilveskuura, joka oli juuri ollut juttelemassa naaraalle, lähti kävelemään Olkitassua kohti.
“Olkitassu”, Ilveskuura tervehti, kun pääsi kollin luokse. “Olen niin innoissani! Olet mielestäni ansainnut soturinimen jo kauan aikaa sitten.”
Olkitassu oli kertonut Ilveskuuralle kokoontumisesta ja kaikesta sitä edeltäneestä, sekä koko keskustelusta Lehtikaihon kanssa - naaraan luvalla tietenkin. “En tiedä siitä. En oikein… en tiedä onko millään enää mitään väliä, tai ainakaan sillä olenko soturi vai oppilas.”
“Tottakai sillä on väliä!” Ilveskuura sanoi ja puski Olkitassua kylkeen. “Jos ei muuta niin ainakin pääsemme taas nukkumaan samaan pesään. Olen raivannut sinulle jo paikan viereltäni.”
Olkitassu hymyili. “Kiitos, Ilveskuura. Olet ehkä ainut, joka pitää minut järjissäni tällä hetkellä.”
Juuri silloin Heinätähden ääni kuului Suurtasanteelta, ja kissoja alkoi virrata aukiolle.
“On aika nimittää kaksi uutta soturia”, Heinätähti ilmoitti ja käänsi katseensa Olkitassuun ja Kimalletassuun. “Olkitassu ja Kimalletassu, tuletteko lähemmäs?”
Ilveskuura tönäisi Olkitassun liikkeelle. Ruskea kolli läimäisi kevyesti hännällään soturia ennen kuin käveli yhdessä Kimalletassun kanssa lähemmäs Suurtasannetta, jonka päältä Heinätähti katsoi heitä kahta. Kun Olkitassu vilkaisi taakseen, sekä Ilveskuura että Villivirne hymyilivät hänelle.
Olkitassu kuiskasi nopeasti rohkaisevat sanat siskolleen, kun he kiipesivät ylös Suurtasanteelle Heinätähden luokse. Olkitassu pystyi näkemään Kimalletassun tärinän, mutta oppilas piti silti päänsä ylhäällä. Olkitassu veti syvää henkeä ja tuijotti päällikköään.
“Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Heinätähti aloitti ja käänsi katseensa molempiin oppilaisiin. “Kimalletassu ja Olkitassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?”
“Lupaan.” Kimalletassun ääni värisi, mutta hän piti päänsä ylhäällä.
Olkitassu tunsi palan kurkussaan ja kaikkien katseet turkissaan, ja halu kadota metsän siimeksiin vain kasvoi. “Lupaan.”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Kimalletassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kimallepurona. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja hyväsydämellisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Heinätähden katse siirtyi Olkitassuun terävänä ja painostavana. “Olkitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Olkiväreenä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
Heinätähti kosketti kummankin päälakea, ja Kimallepuro ja Olkiväre nuolaisivat kumpikin päällikkönsä lapaa. Klaanin oli hetkeksi täyttänyt hiljaisuus ja sitten jokainen kissa alkoi vuorotellen huutamaan kahden uuden soturin nimeä raikuvasti ja voimakkaasti. “Kimallepuro! Olkiväre! Kimallepuro! Olkiväre!”
Olkiväre kääntyi katsomaan hänen nimeään huutavia kissoja. Villivirne katsoi häntä ylpeänä, Ilveskuuran kasvot olivat peittyneet leveään hymyyn ja Lehtikaiho nyökkäsi lempeästi. Kimallepuro sipaisi veljensä kylkeä hännällään ennen kuin loikkasi alas, ja Olkiväre seurasi.
Kissat ympäröivät heidät heti lausuen onnitteluja ja heidän uusia nimiään. Olkiväreen täytti outo tunne. Hän oli odottanut tätä hetkeä koko ikänsä, mutta yhtäkkiä se ei tuntunut miltään. Edes muiden iloiset onnittelut eivät herättäneet hänessä mitään muuta kuin tyhjyyttä. Missä oli se lämpö, jota leiri, klaanitoverit ja Myrskyklaani olivat hänelle aina antaneet?
Olkiväre katseli hänen ympärilleen kokoontunutta klaania ja tajusi, ettei hän tuntenut olevansa kotona.
Hän ei halunnut jäädä.

Viides luku - My hero

//verta

Hiilloskorvan kuolema oli ollut kamala shokki Huurrekuulle. Ja sitten shokeeraavampaa oli ollut se, miksi kolli oli kuollut ja kenen kynsiin. Huurrekuun oma veli… Ja kollin sanat sen jälkeen, kun Pakkaspuro oli tuli kertomaan sen olleen hänen tekosensa… Ne kummittelivat Huurrekuun mielessä. Hän rakasti veljeään yhä niin paljon kuin vain hänen sydämensä kykeni, mutta mitä Pakkaspurolle oli oikein tapahtunut? Miten hänestä oli tullut tuollainen?
Mustaturkkinen kolli oli aina ollut hyvin suojelevainen Huurrekuuta kohtaan, mutta nyt se tuntui lyövän jo yli. Ei Pakkaspuron pitänyt tappaa ketään sen takia! Varsinkaan kissoja, jotka tahtoivat vain hyvää Huurrekuulle!
Huurrekuu oli varovainen veljensä seurassa aluksi, mutta lopulta rauhoittui. Pakkaspuro oli hänen veljensä eikä naaraan rakkaus veljeään kohtana ollut järkkynyt ja Huurrekuu tiesi ettei se koskaan tulisi järkkymään.
Hän ja Pakkaspuro olivat metsällä ja Huurrekuu silmäili veljeään. Kolli oli muuttunut niin kovin, mutta samalla ei. Hän oli yhä hänen veljensä. Mutta jotain oli tapahtunut. Huurrekuu ei vain tiennyt, että mitä. Mihin Pakkaspuro oli oikein sotkeutunut? Miten Pakkaspurosta oli tullut niin pakkomielteinen omaa siskoaan koskaan?
Hiilloskorvan kuoleman jälkeen Pakkaspuro oli entistäkin enemmän kiinni valkoturkkisessa siskossaan eikä kollin katse poikennut milloinkaan. Huurrekuu ei ollut varma, oliko ahdistunut vai ei. Hän rakasti veljeään ja rakasti heidän yhteistä aikaansa. He saalistivat yhdessä, he partioivat yhdessä ja he nukkuivat kylki kyljen. Pakkaspuron teko oli järkyttänyt Huurrekuuta ja miltei kaikki maa oli kadonnut naaraan käpälien alta, mutta samalla se oli Pakkaspuro, joka oli hänet pitänyt pinnalla.
Huurrekuu ei vain tiennyt mitä ajatella siitä, että hänen läheisin ystävänsä ja oma veljensä olisi voinut tehdä jotain niin kamalaa ja radikaalia. Myrskyklaanin kissat luulivat Hiilloskorvan vain lähteneen sanaakaan sanomatta, mutta Huurrekuu tiesi totuuden, mutta hän ei sanonut mitään. Kyse oli hänen veljensä turvallisuudesta eikä mikään tuhoaisi sitä.
Huurrekuu oli aterioimassa tällä kertaa yksin, mutta Pakkaspuro tulisi pian takaisin tarpeidentekopaikalta. Varjo lankesi Huurrekuun ylle ja naaras kohotti katseensa suureen läikikkääseen kissaan.
”Hei, Valhelaulu”, Huurrekuu tervehti suurempaa kollia. Valhelaulu nyökkäsi tervehdyksensä ja hymyili hieman. Hän kysyi, missä Pakkaspuro oikein oli. Huurrekuu osoitti tarpeidentekopaikalle ja näki silloin veljensä katseen jähmettyneen siskoonsa ja Valhelauluun.
Valhelaulu poistui hetken päästä ja Pakkaspuro näytti jotenkin jännittyneeltä sen jälkeen, syöden tuskin mitään hänen myyrästään.
Huurrekuu oli painumassa jo nukkumaan, kun pysähtyi soturien pesän suulle. Hän näki Valhelaulun kauempana ja hänen intensiiviset oranssit silmänsä, jotka katselivat häntä. Pakkaspuro pelmahti soturien pesästä Huurrekuun vierelle ja tuuppasi naaraan sisälle.
Huurrekuu huokaisi ennen kuin käpertyi sammalpedilleen ja hänen veljensä aivan häneen kiinni. Siinä oli turvallista olla, rakkaan veljen vierellä.
Pakkaspuron turkki väreili taas, aivan kuten se oli väreillyt jo muutaman päivän. Pakkaspuro oli ollut kovin levoton. He saalistivat kuitenkin aivan tavallisesti ja jopa juttelivat tutuista asioistaan. Huurrekuu tunsi surua veljeään kohtaan. Musta kolli tuntui olevan niin poissaoleva ja pois tolaltaan. Mitä hänelle oli oikein tapahtunut? Se kysymys painoi Huurrekuun mieltä. Vaikka he aina ymmärsivät toisiaan paremmin kuin kukaan, tätä asiaa Huurrekuu ei vain nähnyt selkeästi. Pakkaspuro oli piilottanu sen syvälle sisimpäänsä eikä helposti tulisi avaamaan sitä, ei edes siskolleen. Ei ainakaan vielä.

Huurrekuu kulki Pakkaspuron edellä, haistellen ilmaa saaliiden varalta. Hänen nahassaan pisteli outo tunne, aivan kuin jotakin olisi tapahtumassa. Pakkaspuro kulki korvat luimussa hänen takanaan ja kollista huokui outo olemus.
Huurrekuu kääntyi kohtamaan veljensä katseen. Kollin katse oli täynnä surua, tuskaa, katumusta ja jopa pelkoa, jonka kolli yritti aina niin kovin peittää. Huurrekuu tunsi sen nyt. Hän aisti sen ilmassa. Hän tiesi, mitä olisi tuleva tapahtumaan.
Ja hän ei pelännyt.
”Voi Pakkaspuro”, Huurrekuu hymyili haikeasti veljelleen. ”Olen niin pahoillani.”
”Minä olen pahoillani”, Huurrekuu luki veljensä huulilta tämän sanat.
”Mitä sinulle oikein tapahtui?” Huurrekuu ihmetteli apeana. ”Mitä sinulle on tehty?”
”Veljesi vietiin”, Pakkaspuro sanoi hitaasti.
”Ei”, Huurrekuu pudisteli päätään. ”Sinä olet yhä minun veljeni, tuli mitä tuli, tapahtui mitä tapahtui. Järkkyivät sitten vuoret ja nummet, kaatuisi jokainen puu maailmassa, peittyisi maa veden alle… tuhoutuisi koko maailma ja sinä olisit aina minun veljeni.”
Pakkaspuro tuijotti siskoaan silmät kosteina.
”Mutta miksi?” Huurrekuu kysyi sitten. ”Miksi sinä teet sen?”
”Jotta Valhelaulu ei kiduttaisi sinua”, Pakkaspuro puhui ja Huurrekuu nyökkäsi. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä Pakkaspuro tarkalleen tarkoitti, mutta Valhelaulu oli ollut todella outo viime päivät. Jotain olisi tapahtumassa. ”Sinä olet minun heikkouteni ja hän tietää sen. Vain esi-isät tietävät, mitä hän tekisi sinulle…”
Nyt Huurrekuu tunsi sen kaiken. Asiat olivat muuttumassa. Jotain synkkää oli tulossa eikä siltä voisi paeta ja Huurrekuun tuntemat kissat olivat sekaantuneet pimeyden kanssa enemmän kuin olisi edes tarve.
Huurrekuu tuijotti veljeään haikea hymy huulillaan. Hänen veljensä ajatteli häntä yhä, kaiken sen jälkeen ja kaiken tulevan jälkeen. Huurrekuuta vain pelotti, mitä Pakkaspurolle tapahtuisi sen jälkeen, kun Huurrekuu olisi poissa. Mikä olisi se asia, joka pitäisi Pakkaspuron poissa siltä pimeältä polulta, jonne hänet oli ajettu?
Ja Valhelaulu? Huurrekuu ei ikinä voisi uskoa, että läikikäs kolli voisi tehdä jotakin niin radikaalia kuin uhkailla Pakkaspuroa tämän omalla siskolla tai edes kiduttaa kuuroa soturia, mutta ehkä Huurrekuu ei sitten oikeasti tuntenut ketään klaaninsa kissoista.
Kaikki se, mitä hän oli unelmoinut tekevänsä elämänsä aikana… Huurrekuu katsahti kohti taivasta. Hän oli aina halunnut saada omia pentuja ja kasvattaa upeita kissoja. Heillä olisi upeat isovanhemmat ja Pakkaspuro leikittämässä heitä. Heillä oli upea isä tai toinen emo mukana kasvatuksessa ja opettamassa heille kaiken tästä maailmasta. Huurrekuu oli aina kuvitellut juoksevansa veljensä rinnalla maailman loppuun asti jahdaten saaliita Myrskyklaanille ja nähnyt heidät taistelemassa rinta rinnan, puolustamassa klaaniaan ja toisiaan.
Hän oli aina unelmoinut pitkästä elämästä perheensä rinnalla ja toivonut näkevänsä oman jälkikasvunsa varttumassa vanhoiksi, rakastumassa ja elämässä upeaa elämää. Hän oli aina toivonut näkevänsä sen kuinka lumi peittää koko maan ja olisi loikkimassa hangesta hankeen yhdessä veljensä kanssa, sotureina. Hän oli aina unelmoinut näkevänsä klaanit taas sovussa, näkevänsä kaiken järjestyvän ja näkevän emonsa pakahtuvan taas ylpeydestä, kun hän olisi saanut oman oppilaan. Hän oli aina halunnut hyvän elämän.
Mutta ehkä se ei vaatinut sitä kaikkea, mistä hän unelmoi.
Huurrekuu laski katseensa veljeensä. ”Minä rakastan sinua aina. Maailman ääriin. Kerrothan sen emolle ja isälle ja veljillemme?”
Pakkaspuro tuijotti siskoaan ja nyökkäsi. Huurrekuu nyökkäsi veljelleen, hymyillen rohkaisevasti.
”Olet rohkein kissa, jonka tiedän, Pakkaspuro”, Huurrekuu sanoi. ”Olet aina minun sankarini, tapahtui sitten mitä vain.”
Kun Pakkaspuron hampaat ja kynnet upposivat Huurrekuun kaulaan, kipu oli kova, mutta ei niin kamala kuin Huurrekuu olisi ikinä odottanut sen olevan. Se oli jotenkin… lohduttavan hento kipu.
Huurrekuu tunsi lämpimän veren pulppuavan haavastaan ja hänen äänensä korisi, kun hän yritti puhua. Tassut hänen allaan pettivät ja hän valahti maahan, veren valuessa lehtien peittämälle ruohikolle. Huurrekuu hymyili veljelleen, joka tuli aivan häneen kiinni. Hänen kehonsa oli niin lämmin ja Huurrekuu tunsi veljensä hengityksen naamaansa vasten. Hento tuulenvire kulki heidän ylitseen.
Huurrekuun katseessa sumeni ja hän tunsi olonsa heikoksi. Pakkaspuron silmistä valui vuolaasti kyyneliä ja Huurrekuu yritti lohdutta veljeään hymyilemällä.
Hän kohotti oikean tassunsa ja pyyhkäisi kyyneleen poisa veljensä poskelta. Hän katsoi veljeään suoraan silmiin, luvaten, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Hän näytti kaikki rakkautensa veljeään kohtaan katseessaa.
Huurrekuun pää laskeutui hitaasti maata vasten ja pian hän ei enää jaksanut kannatella mitään kehonsa osaa. Hän tiesi Pakkaspuron olevan hänen kehoaan vasten kääriytyneenä, mutta hiljalleen kaikki se tunto katosi.
Viimeinen asia, jonka Huurrekuu näki, oli Pakkaspuron kasvot. Ja viimeinen asia, jonka hän haistoi oli hänen veljensä. Ja viimeinen asia, jonka hän ehti lukea veljensä huulilta oli; minä rakastan sinua. Hän oli veljensä kanssa. Voisiko toivoa mitään muuta?

Huurrekuu avasi silmänsä ja kaikki kipu ja tuska oli poissa. Ei enää verta turkilla, ei kipua, ei enää mitään. Hän kohotti katseensa ja näki veljensä itkemässä hänen ruumiinsa äärellä, kasvot painautuneena hänen valkoiseen turkkiinsa.
Huurrekuu kulki veljensä ympäri, antaen hennon lipaisun veljensä päälaelle ennen kuin kääntyi kohtaamaan kissan takanaan.
”Hiutalepentu”, Huurrekuu hymyili, kun näki pienen pennun. Hänen kuollut siskonsa oli tullut häntä hakemaan. Naaraan vihreät silmät tuikkivat kirkkaasti ja hän hymyili.
”Hei, Huurrekuu”, Hiutalepennun sanat saivat Huurrekuun korvat heilahtamaan ja naaras hymyili leveästi. Hän saisi nyt kuulla kaiken koko lopullisen ikuisuutensa ja se oli kuin oikea ihme. Hän ei tulisi elämään päivääkään ilman kuuloaan.
Huurrekuu vilkaisi vielä veljeään, joka eli tietämättömänä siitä, että hänen kuuro sisarensa olisi nyt kuuleva maailman loppuun asti. Sen jälkeen valkoturkkinen naaras käänsi katseensa taas pieneen pentuun, joka johdatti hänet tähtien maille, sinne, missä muut tähtiklaanilaiset olivat ja nauttivat tuonpuoleisesta elämästään kylläisinä ja iloisina.
Huurrekuu piti kovasti siitä, miten leppoista Tähtiklaanin mailla oli. Tähdet loistivat kirkkaina ja lähellä, kissoilla ei ollut hätäpäivää ja saalis ei loppuisi koskaan. Puut olivat terveitä ja reheviä, purot liplattivat heleästi ja hento tuuli havisutti puiden lehtiä. Huurrekuu antoi itsensä hetken aikaa nauttia siitä kaikesta, mitä kuuli ympärillään. Kissojen puheensorina kaikkialla hänen ympärillään saivat naaraan hymyilemään. Pääsisiköhän hän koskaan puhumaan veljelleen näin? Jos kolli pääsisi Tähtiklaaniin, voisi se kaikki käydä toteen.
Huurrekuu tutustui nopeasti moniin kissoihin. Ei ollut väliä sillä, missä kissa oli syntynyt. Täällä kissat olivat yhtä klaania, vaikka alkuperä muistettiinkin, mutta sillä ei ollut väliä. Tulimyrsky, Huurrekuun emon isä, oli ollut ensimmäinen, joka oli lähestynyt Huurrekuuta. He olivat jutelleet ties mistä. Kolli oli ollut innokas kuulemaan enemmänkin tyttärensä jälkikasvusta ja tyttärestäänkin. Huurrekuu huomasi Vääräkajon kauempana ja tervehti tuttua toveriaan. Kolli oli emonsa Sammalrakeen seurassa. Huurrekuu tunsi iloa Vääräkajon puolesta; kolli oli viimeinkin päässyt tutustumaan omaan emoonsa.
Huurrekuu antoi käpäliensä viedä häntä matkallaan, kun hän juoksi Tähtiklaanin mailla. Se oli niin vapauttavaa. Väsymys tai rasitus ei häntä pysäyttänyt. Hiilloskorva oli liittynyt hänen mukaansa ja Huurrekuu oli ollut iloinen nähdessään ystävänsä täällä.
Jokin, joka Huurrekuun mielestä tosin oli vinossa Tähtiklaanissa, oli se, mitä niille pennuille tapahtuu, jotka kuolivat nuorena ilman perhettä. He vaelsivat toisinaan yksinäisinä elleivät löytäneet jotain kissaa, joka otti heidät siipensä suojaan ennen kuin pennun vanhemmat saapuivat tähtien maille, jos siis eivät joutuneet Synkän metsän varjoon.
Pennut olivat paljon älykkäämpiä näin kuolleina kuin elävien maassa tietyn ikäisinä. Heille oli suotu se parempaa elämää varten.
Mutta Huurrekuuta silti pisti sydämeen, kun hän ajettli niitä kaikkia pentuja ilman vanhempiaan tai ketään muuta läheistä. Ja aivan vahingossa Huurrekuusta tuli se kissa, joka oli vastassa erästä synnytyksessä kuolevaa pentua. Hän selitti pennulle mitä oli tapahtunut ja minne he olisivat menossa, yhdessä. Huurrekuu pysyi pennun luona, näyttäen hänelle kaikkea ja ennen pitkään moni muukin yksinäinen pentu liittyi hänen seuraansa, osa rohkeammin ja osa taas varovaisemmin.
Se antoi Huurrekuulle iloa. Hän ei koskaan saanut mahdollisuutta omille pennuilleen, mutta täällä hän teki jotakin ehkä sitäkin tärkeämpää. Hän auttoi ja lohdutti monia pentuja, ollen läsnä heidän elämässään ja leikkien heidän kanssaan, opettaen ja opastaen heitä.
Tietämättään Huurrekuusta tuli kuolleiden pentujen suojelija ja opastaja. Ja se kuin toi kuin pienen palasen hänen sydämeensä, joka oli puuttunut.

Luku 1

//ikäänkuin jatkoa Huomentassun tarinaan, Ampiaisturkin näkökulmasta. Tämä siksi, että kukaan ei kehittelisi omia versioita sen päälle, mitä itse olen suunnitellut ;)

Leirissä oli täysi sekasorto. Auringonnousun aikaan oli huomattu Huomentassun poissaolo. Aluksi päätettiin odottaa, että eiköhän naaras metsästä tule, mutta ei tullut. Päätettiin lähteä etsimään.
“Minä lähden!” Ampiaisturkki kailotti. Ampiaisturkin sydämessä tuntui pelon piste. Entä jos naaraalle oli käynyt huonosti? Hänhän rakasti Huomentassua. Hän on niin… persoonallinen. Menevä. Ei jää miettimään paljoakaan, ennen kuin menee jo. Mutta Huomentassu ei osoittanut minkäänlaisia tunteita kollia kohtaan. *Hän on vielä oppilas, ei hän ole vielä valmis.*
“Seuratkaa yöllistä hajujälkeä. Ampiaisturkki johtaa joukkoa. Mukaasi lähtee Aurinkohuippu, Jäätassu, Näkyviiksi ja Tuiskumarja,” Iltataival sanoi. “Ja kukaan ei lähde metsään! Jäljet sekoittuvat!”

Ampiaisturkki nuuhki mäennyppylää. Jossain oli naaraan hyvin laimea tuoksu, mutta hän ei erottanut missä.
“Äh, ei täällä mitään ole. Menkää te takaisin leiriin,” Ampiaisturkki tokaisi.
“Haistan laimean, mutta Huomentassuhan on kulkenut paljon metsässä viime aikoina,” Tuiskumarja totesi.
“Joo, eiköhän mennä leiriin, minua väsyttää,” Jäätassu sanoi haukotellen.
“Mä jään vielä, jos löytäisin jotain,” Ampiaisturkki lisäsi.

Kulkiessaan lähimaastossa kolli haistoi vielä toisenkin hajun. Valotassun. Valotassu oli aamulla näyttänyt katuvaiselta. Olikohan Huomentassun veljellä näppinsä pelissä? *Menen takaisin leiriin, ja kysyn Valotassulta,* hän päätti.

“Valotassu? Tiedätkö mitään Huomentassusta?” Ampiaisturkki kysyi lempeästi.
“Hän lähti etsimään hmm, se on salaisuus. Mutta hän meni Kuulammen suuntaan,” Valotassu kertoi arkaillen.
“Kiitos!” Ampiaisturkki kiitti.

Tuuli havisutti puiden oksia, kun Ampiaisturkki kiiti Kuulampea kohti. Ampiaisturkin sydän takoi kovaa hänen rintaansa vasten, kun hän pysähtyi. Hän alkoi etsimään hajujälkeä Huomentassusta.

Lähellä tuoksui lämmin veri. Maassa oli linnun sulkia, eikä Ampiaisturkki tiennyt, oliko se hyvä vai huono merkki. Kolli haisteli maata, ja ihmeen kaupalla löysi Huomentassun hajun.
“Huomentassu?” Ampiaisturkki kysyi. Vain lehdet rapisivat maassa, mitään muuta ei kuulunut. Ympäristö näytti edelleenkin Myrskyklaanin reviiriä, mutta korkokivet olivat lähempänä. Entä, jos oppilas olisi lähtenyt vuoristoon?

***

Ilta pimeni metsän ylle, mutta Ampiaisturkki jatkoi työtänsä. Huomentassun tuoksu oli koko ajan vain voimakkaampi. Hän kurkkasi toiveikkaana kuusen alle, mutta siellä ei ollut mitään. *Olisi niin Huomentassun tapaista tehdä makuusija puuhun.*
Yhtäkkiä jostain kuului oksan räsähdys. Oliko se Huomentassu? Ampiaisturkki vilkuili ympärille, kun jostain kuului rääkäisy. Mustavalkoinen, kierivä karvapallo loikkasi häntä kohti. Ampiaisturkki kävi taisteluun kynnet sojossa. Hän raapi uhrin korvia, joista alkoi valua solkenaan verta.
“Kuka olet?” Ampiaisturkki kähisi. Hyökkääjä perääntyi
“Ampiaisturkki? Olisit sanonut, että se olit sinä!” naaras syytti.
“Huomentassu,” Ampiaisturkki helpottui. “Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä!”
Huomentassu murahti. “Se on ansiosi mukaan. Mitä edes teet täällä?”
“Mitä itse?”
“Ei kuulu sinulle,” Huomentassu sanoi ja kääntyi kannoillaan.
“Odota! Tulin etsimään sinua. Kaikki on huolissaan,” Ampiaisturkki kiirehti korjaamaan sanojaan.
“Minä en tule mukaasi,” oppilas murahti.
“Sitten minä tulen sinun,” Ampiaisturkki vänkäsi. Huomentassu tuhahti. Naaras ei kuitenkaan väittänyt vastaan. Toivon kipinä syttyi Ampiaisturkin sisällä. Ehkä Huomentassu pitäisi sittenkin kollista?

Huomentassu johdatti kollin nukkumapaikalleen. Se oli eräänlaisessa kuopassa, kahden ison kiven välissä. Ampiaisturkki kyhäsi nopeasti vuoteen naaraan viereen.
“Tuossa on ruokaa,” Huomentassu nyökkäsi. Muuten niin kovaääninen ja puheliainen naaras oli nyt hiljaa.
Syötyään Ampiaisturkki kävi nukkumaan.
“Minä voin ottaa kyllä ensimmäisen vahtivuoron. En kuitenkaan saa unta,” kolli tarjoutui.
“Ei.”
Kivet hohkasivat kylmää ilmaa.
*Huomentassu on niin päättäväinen. Hän ei anna periksi. Voisipahan hän tykätä minusta!* Ampiaisturkki toivoi niin kiihkeästi Huomentassusta kumppaniaan. *Niin. Kumppania. Mitä se tarkoittaa? Pitäisi sitoutua.*
Lämpö läikähteli Ampiaisturkin rinnassa, kun Huomentassu asettui viereiselle vuoteelle. Pikkuhiljaa hän hivuttautui lähemmäs naarasta, kunnes ei enää viittinyt edetä. *Muista, että hän on vielä nuori, vasta koulutuksensa aloittanut oppilas!* Ampiaisturkki muistutti itseään.
Tähdet tuikkivat taivaalla. Jossain huhuili pöllö.
Siinä, tumman tähtitaivaan alla, Huomentassun vieressä Ampiaisturkki tunsi olonsa mukavaksi. Onnelliseksi.

//Lyhyehkö tarina XD

Luku 8

Huomentassun elämä oli pilalla. Miksi juuri Kukkaköynnös? Leiri tuntui vanhalta ja ankealta, eikä siellä pystynyt elämään. Ampiaisturkki oli raivostuttava, nuoli lohduttavasti, vaikka ei ymmärtänyt Huomentassua lainkaan. Nuoli päälakea isällisesti. Yök! Tuiskumarja oli pakottanut Huomentassun syömään tuoresaalista.
“Tänään mennään taisteuharjoituksiin!” Tuiskumarja tuli keskeyttämään Huometassun unet. Huomentassu räväytti silmänsä auki ja urahti vastaukseksi. Tuiskumarja katsoi oppilaaseensa lohduttavasti.

Pureva pakkanen saattoi kaksikon harjoituskuopalle. Lunta ei kuitenkaan ollut. Huomentassu kurkisteli uteliaana ympärilleen. Eikö ketään tullut?
“Jäätassu tulee Näkyviiksen kanssa,” Tuiskumarja sanoi kuin oli arvannut Huomentassun kysymyksen oppilaan ollessa hiljaa.
“Jäätassu? Eikö ketään muuta?”
Tuiskumarjan ilme kuitenkin vastasi jo. Ei.

“Ottakaa harjoitustaistelu,” Näkyviiksi murahti. Odottamatta sitä, että Jäätassu olisi valmis, Huomentassu ryntäsi veljensä kimppuun. “Hei! Tuo ei ollut reilua!” kolli valitti.
“Ole aina valmiina! Ei oikeissakaan taisteluissa vastustaja odota, että olet miettinyt liikkeet valmiiksi!” Huomentassu viisasteli. “Oikein!” Tuiskumarja nyökkäsi. Jäätassu pyöräytti inhoavasti silmiään loikaten sisarensa kimppuun. Hän potkaisi Huomentassun selästä vauhtia ja loikkasi pois päin. “Alkoiko pelottaa?” naaras kysyi ivallisesti. Kuitenkin Jäätassu loikkasi, teki kierteen ilmassa ja pyörähti Huomentassun alle. Jäätassu yritti läimäyttää Huomentassua kumoon, mutta hän loikkasi turvaan puuhun. Jäätassu alkoi tähyillä sisartaan väärästä puusta. Silloin Huomentassu loikkasi tömähtäen Jäätassun niskaan, jolloin kollilta meni ilmat pihalle.
“Riittää!” Tuiskumarja huusi. “Huomentassu. Osasit hyvin käyttää puuta, ja sillä tavoin yllättää Jäätassun. Kuitenkin hyökkäyksesi oli hmm… alkeellisia,” Tuiskumarja mietti.
“Jäätassun hyökkäykset olivat loistavia. Mistä olet keksinyt tuon pyörähdyksen?”
“Äh, jostakin se vain tuli,” Jäätassu naukaisi vaivaantuneena. Huomentassu kohotti kysyvästi kulmiaan. Hän huomasi, kuinka Jäätassu vaivaantuneena katseli maata kohti. Tuiskumarja antoi asian olla.

“Huomentassu,” Tuiskumarja sanoi ja viittasi hännällään oppilasta seuraamaan. Hän johdatti oppilaansa järven rantaan.
"Huomentassu," Tuiskumarja aloitti. “Sinun pitää ryhdistäytyä. Ihan oikeasti. Et voi koko elämääsi olla epätoivossa.”
Huomentassu katsoi vastarannalle. Hän saattoi juuri ja juuri huomata liikkuvia pisteitä, ja arveli niiden olevan Jokiklaanilaisia.
“Mieti elämääsi, ja anna sille merkitys. Voit saada kumppanin ja sen kanssa ihania pentuja.”
Niin. Pentuja. Pentuja Huomentassu haluaisi.
“Mieti veljiäsi. Hekin rakastavat Kukkaköynnöstä, mutta jatkavat elämäänsä eteenpäin. Mutta muista, että Tähtiklaani johtaa polkusi,” Tuiskumarja nousi ylös ja tassutteli pois.

***

Vasta tapettu hiiri makasi Huomentassun jalkojen juuressa. Hän oli jäänyt metsään yöksi, vaikka oli kylmä. Naaras tarvitsi omaa rauhaa ja miettimisaikaa. Mikä oli hänen tarkoitus elämälle? Huomentassun kyljet kohoilivat ja hengitys huurusi kylmässä ilmassa. Lämpötila oli lähes tulkoon pakkasen puolella.
Huomentassu oli kyhännyt vuoteen lehdistä ja sammalista puun juurakkoon. Hän asettui makuulle ja veti hiiren lähemmäksi itseään. Naaras näykki hiirtä, vaikka nälkä kurni. Ei tehnyt mieli mitään saalista.
Pimeyslaski metsään ja Huomentassu käpertyi kerälle. Tähdet tuikkivat taivaalla.
Huomentassu mietti Tuiskumarjan sanoja. *Voisin ryhdistäytyä. Jatkan elämää, ja Tähtiklaani ohjaa polkuani.*
Pikku hiljaa oppilas vaipui uneen kylmän tuulen leyhähdellen sammalvuoteen yllä.

Yönmusta naaras makasi pesässä, jossa haisi yrtit. Naaraan kaulassa oli syviä viiltoja, jotka näyttivät ilkeiltä. Tuo naaras näytti tutulta. Kukkaköynnös! Huomentassu tunnisti emonsa. Oliko tämä unta? Vai oli Huomentassu palannut ajassa taaksepäin? Vai… Olisiko nämä kaikki päivät ollut vain painajaista Huomentassun pään sisällä, kuvitellut vain Kukkaköynnöksen kuoleman? Mutta ei.
Kukkaköynnöksen musta turkki valahti veltoksi. Sen ympärillä väreili tähtiä, joista muodostui kaksi kissaa. Kaikki tapahtui niin kuin se oli tapaahtunut vähän aikaa sitten. “Kukkaköynnös, rakas emo, tuletko kotiin?” kissat kuiskivat. Parantajan pesässä kävi tuulen leyhähdys, mutta Huomentassu oli varma, että se ei ollut vain tuuli.

Aamu valkeni kylmin tuulahduksin puun juurelle, jonka alla oli Huomentassun vuode. Naaras räpytteli silmiään kirkasta valoa vasten. Sitten hän muisti unensa. *”Kukkaköynnös, rakas emo, tuletko kotiin?” Mitä se merkitsee? Eivätkö he olletkaan Kukkaköynnöksen ensimmäinen poikue?* Huomentassu järkyttyi.
Vuoteen vieressä oli edellisillan hiiren jäänteet. Mitään tekemättä oppilas ponnahti seisomaan ja lähti juoksemaan kohti leiriä.

Vasta vähän ennen piikkiherne muuria Huomentassu pysähtyi. Hän tasasi hengityksensä ja asteli muina kissoina aukiolle.
"Missä olet ollut?" Valotassu huusi jo kaukaa.
"Sisaresi kävi pienellä happihyppelyllä," Tuiskumarja totesi rauhallisesti silmiään räpäyttäen. Valotassun silmät laajenivat. “Vai pienellä? Huomentassu oli pois koko yön!”
“Äh, nukuin vain yön metsässä. Minulla on nyt tehtäviä tekemättä,” Huomentassu torjui. Hän tassutteli tuoresaaliskasalle ja nappasi sieltä lämpimän hiiren ja lähti klaaninvanhimpien pesää kohti.

Klaaninvanhimipien pesässä haisi.
“Kuka ei ole vaihtanut makuualusianne?” Huomentassu valitti.
“Sinä,” Vatukkakynsi murahti. “Se on sinun tehtäväsi.” Huomentassu irvisti.
“No, maistuuko hiiri?” hän kysäisi Lehväpilveltä. Naaras loi oppilaasen ystävällisen katseen ja nyökkäsi. “Sinulla on joku takaa-ajatus, eikö?”
“Öh joo… Mennäänkö metsään?” Huomentassu kysyi vaivaantuneena. Lehväpilvi nousi kömpelösti ylös ja seurasi uteliaana Huomentassua metsään.
Huomentassu istuutui kärsimättömänä. Lehväpilvi nyökkäisi rohkaisevasti. “Mikä on aihe on niin arka, ettei siitä voi puhua Vatukkakynnen ja Oravaliidon kuullen?”
“Noh, asia koskee Kukkaköynnöstä,” Huomentassu sanoi.
“Ahaa. Kuvittelin sinun keskustelevan hm, Ampiais…” “Se on vain semmoinen syyhyävä takkuturkki,” Huomentassu murahti.
“Luulin että teidän välillänne on jotain,” harmaa naaras sanoi yllättyneenä.
“Niin tuota… Olemmeko Kukkaköynnöksen ensimmäinen poikue?”
Lehväpilven vihreät silmät olivat järkyttyneet. “Olette. Miten niin?”
“No, kun valvoin sinä kuuhuippuna kun Kukkaköynnös kuoli, kaksi kissaa tulivat Tähtiklaanista hakemaan hänet. He sanoivat suunnilleen näin: Rakas emo, tuletko kotiin?”
“Kyllä hän jossain vaiheessa lähti pitkäksi aikaa klaanista jonnekkin. Kukaan ei tiedä, minne hän meni,” Lehväpilvi kertoi empien. Oliko hyvä kertoa surevalle kissalle jotain tämän tapaista?
“Hän tuli takaisin kahden oppilasikäisen kissan kanssa, joista toinen kuoli viheryskään ja toinen riistan puutteeseen. Kukaan ei tiedä, mistä he olivat peräisin.”
“Kiitos,” Huomentassu sanoi äkillisesti ja lähti järveä kohti.

Kaksi kissaa. He saattoivat olla Kukkaköynnöksen. Mutta kuka heidän isänsä oli? Huomentassu kiipesi suurta tammea ylös. Hänen mustavalkoinen pitkä häntä roikkui puunrunkoa pitkin kuin käärme.
*Minun on pakko tietää, kenen ne pennut olivat. Hinnalla tai hyvänsä,* hän ajatteli päättäväisesti. *Minulta ei rohkeutta puutu. Niin Tuiskumarja on sanonut.*

***

“Valotassu!”
Oli pimeää ja hiljaista. Harmaa pitkäkarvainen kolli makasi liikkumatta sammalvuoteella. Tai melkein. Vain karva kohoili hengityksen mukaan.
“Valotassu!” Huomentassu sanoi nyt voimakkaammin ja tökkäisi veljeään.
“Auts!” Valotassu parkaisi.
“Hiljempaa!” naaras kivahti.
“Miksi herätät minut keskellä yötä?” Valotassu kysyi näreissään.
“Tule metsään. Minulla on sulle asiaa.”
“Metsään?”
“Tule jo, ettei kukaan herää!” Huomentassu kivahti jo kovempaa. Valotassun viereisessä vuoteessa Jäätassu ähki tuskallisesti. Näki ilmeisesti painajaisia.

“Silloin kun… Kukkaköynnös kuoli, näin, kuinka kaksi tähdistä tehtyä kissaa tulivat hakemaan häntä. He sanoivat, että rakas emo, tuletko kotiin. Ja… Kysyin Lehväpilveltä että onko Kukkaköynnös synnyttänyt jo kaksi pentua, niin ei ole ainakaan leirissä. Mutta emomme lähti joksikin aikaa pois leiristä ja tuli takaisin kahden, mustan oppilasikäisen pennun kanssa,” Huomentassu vetäisi henkeä. “Ja nyt lähden selvittämään emoni juuria.”
Valotassun siniset silmät levisivät ammolleen.
“Et voi! Et voi jättää minua tänne! Jäätassu on ihan outo!” kolli vänkäsi.
“Jää pitämään huolta Aurinkohuipusta,” Huomentassu sanoi ja laski häntänsä veljensä selälle. Sitten he koskettivat neniä.
“Tähtiklaani johdattakoon polkuaisi,” Huomentassu kääntyi kannoillaan ja yritti kävellä rauhallisesti, mutta pinkaisi sitten juoksuun.
“Samoin,” Valotassu kuiskasi hiljaisesti, mutta Huomentassu ei enää kuullut.
Puut vilahtelivat ohitse, kun Huomentassu juoksi läpi Myrskyklaanin reviirin.
Se mäennyppylä, jossa hän oli veljensä kanssa keskustellut, oli tyhjä. Valotassu oli katsonut sisarensa loittonevaa hahmoa, kunnes sitä ei enää nähnyt, ja oli sen jälkeen lähtenyt häntä maata laahaten kohti leiriaukiota.

//En kovin huolellisesti tarkistanut tarinaa.

Huomentassun kuva on siis lähetettynä Rise sähköpostiin.

Liekkitassu heräsi siihen, kun joku liikkui hänen vieressään. Tottahan toki se oli Laventelitassu. Mitähän teemme tänään? Onkohan tänään mitään? Toivottavasti metsästystä. Saa nähdä. "Liekkitassu!" Kirkaskuu herättää hänet ajatuksistaan. "Valmiina!" Liekkitassu huudahtaa innokkaasti. Mitähän teemme? "Ensiksi vois siivota makuualuset, ja sitten mennään metsälle." Liekkitassu ajatteli mielessään, että miksi hän aina joutui tekemään kaikki ne hommat? "Noh, ajattelin että tykkäisit Laventelitassun seurasta", naaras sanoo ja vinkkaa silmää. Onko ihastukseni noin näkyvä? Oikeasti? Ja ajattelinko juuri ääneen? Kuinka moni siitä jo tietää? "Liekkitassuuu, maa kutsuu", Kirkaskuu naurahtaa. "A-Anteeksi", Liekkitassu kuiskaa. Hän lähti herättämään Laventelitassua. Harmaa naaras nukkui, eikä Liekkitassu millään olisi raaskinut herättää tätä, mutta niin vain liekinvärinen kolli tökkäsi tätä lempeästi kuonollaan kylkeen. "Herätys! Meidät käskettiin vaihtamaan makuualuset", Liekkitassu sanoo hiljaa. Laventelitassu nyökkäsi, ja he lähtivät kävelemään klaaninvanhimpien pesälle päin.





"Vihdoin!" Liekkitassu huudahtaa voitonriemuisena, kun he ovat viimein saanet työnsä valmiiksi.. "Heippa, Laventelitassu, minun on nyt mentävä metsälle", Liekkitassu sanoi. "Heippa, nähdään!" Laventelitassu sanoo. Kolli käveli mestarinsa luokse. "Siinähän sinä olet! Mietin jo, mikä sinulla kestää!" Kirkaskuu sanoo. "Lähdetään jo!" Liekkitassu sanoo. Kirkaskuu naurahtaa hieman. "Kalastamaan vai saalistamaan maalle?" Kirkaskuu kysyy. "Öö, ehkä maalle, se on mukavempaa", Liekkitassu vastaa. Hän on Jokiklaanilainen, mutta silti piti enemmän maalla saalistamisesta. Olisinpa Myrskyklaanilainen. Hän mietti tammipuita, maalla saalistamista, aluskasvillisuudessa vaanimista ja sitä kaikkea. Mutta Laventelitassu oli täällä. Jos hän olisi Myrksyklaanilainen, hän ei voisi olla Laventelitassun kanssa. Hänen olisi päästävä vain yli siitä, että ei voisi olla hänen kanssaan muuta kuin ystävät. Ajatus ahdisti häntä. "Liekkutassuuu, maa kutsuu! Taas sinä vajosit ajatuksiisi!" Kirkaskuu huudahti, ja heilutteli häntäänsä kollin naaman edessä. "A-Anteeksi", Liekkitassu sanoo hiljaa. Mikä minulla on? Miksi unelmoin metsästä ja maariistan nappaamisesta? Mitä jos minut häädettäisiin Jokiklaanista, koska en ollut uskollinen? "Anteeksi, jos sanoit jotain!" Liekkitassu sanoi. "En sanonut mitään! Oletko aivan kunnossa?" Kirkaskuu sanoo naurahtaen aluksi, mutta vakavoituu sitten. "Onko jokin hätänä?" Naaras kysyy. "E-Eii kai", Liekkitassu sanoo hiljaa ja vaivautuneesti. Kirkaskuu huokaisee. "Liekkitassu, kai tiedät, että voit kertoa minulle kaiken? Olen mestarisi, kerro vain jos jokin painaa mieltäsi", Kirkaskuu tokaisee. Liekkitassu tyytyy vain nyökkäämään. Ei Kirkaskuu kuitenkaan ymmärtäisi. Hän kuvittelisi, että olen petturi. Minut varmaan karkoitettaisiin ikiajoiksi! Ja sitä minä en halua. Vaikka osa sydämestäni olisikin metsässä, olen Jokiklaanilainen. "Liekkitassu! Tästä ei nyt tule mitään! Miksi sinä et kuuntele, onko huono päivä, onko jokin hätänä vai mistä tämä nyt johtuu?" Kirkaskuu huokaisee. "N-No siis, tu-tuota, ööh, ei mitään. Ei minulla ole mitään hätää. Ja olen uskollinen Jokiklaanille", Liekkitassu kertoo, vaikka tosin lipsauttaa viimeisen asian. Kirkaskuu katsoo häntä hiukan mietteliäästi. Voi ei! Mitä jos hän kertoo tuosta päällikölle! Ja hän häätää minut, koska olettaa, etten ole uskollinen! "Liekkitassu, palaa leiriin. Koitan saada jotain vielä." Liekkitassu nyökkää naaraalle. Mutta hän aikoo saada vielä jotain. Muuten kaikki luulevat häntä surkeaksi. 





Liekkitassu talsii leiriin pettyneesti. Hän ei halua nähdä nyt juuri muuta, kuin unta. Vaikkei hän edes ollut kauhean väsynyt. Mutta ehkä sitten hän voisi keskittyä paremmin. Ja ei tarvitsisi kuunnella sitä, kuinka huono saalistaja hän on. Jos joku edes haluaisi siitä huomauttaa. "Hei, Liekkitassu!" Joku sanoo, muttei hän juuri nyt jaksa keskittyä siihen, kuka se oli. "Hei", kolli mutisi. "Hei, oletko vihainen?" Kissa, jonka hän nyt tunnistaa Kirkaskuuksi älähtää. "En.. paitsi itselleni", kolli mutisee. Kirkaskuu tuijottaa oranssia kissaa hämillään. "Miksi, et ole tehnyt mitään?" Kirkaskuu tokaisee. "Minä…. Minä olen ajatellut tahtovani metsästää metsässä, tahtoa kuulla tuulen huminan puissa, kuvitellut Myrskyklaania! Tunnen itseni petturiksi!" Liekkitassu parkaisee. Kirkaskuu katsoo häneen hiukan hämmästyksissään, mutta kuitenkin lempeällä katseella. "Liekkitassu, ei se tee sinusta petturia! Olet petturi vasta sitten, kun jätät Jokiklaanin! Kukaan ei kuvittele, että olet petturi! Ja kaikki ovat varmaan miettineet jotain tuon tyyppistä!" Kirkaskuu sanoo lohduttavasti. Liekkitassun mieltä ei kuitenkaan helpottanut juurikaan tuo. "Niin kai", Liekkitassu sanoo masentuneena. Ehkä hän vielä löytää kohtalonsa. Oli se Jokiklaanissa, Myrskyklaanissa tai erakkona. "Mutta voit ottaa tämän päivän vain rennosti, ja selvitellä ajatuksiasi. Se on hyväksi sinulle, sitten ehkä harjoitukset sujuvat paremmin.




"Liekkitassu, hyvin tehty!" Kirkaskuu kannustaa. Hän oli juuri oppinut uuden taisteluliikkeen. "Onko tänään vielä jotain muuta? Kun nyt on vasta aurinkohuippu!" Liekkitassu kysyy. "Ajattelimme lähteä illalla metsälle Laventelitassun kanssa", Kirkaskuu tokaisee. Liekkitassun silmät kirkastuvat. Mitähän tekisin nyt? Liekkitassun vatsa murahtaa. Okei. Vatsani sanoo, että nyt on ruoka-aika.


Liekkitassu valitsee itselleen kalan. Hän syö kalan nopeilla puraisuilla. Ei mene aikaakaan, kun hän astelee leirissä. Hän näkee sotureita vaihtamassa kieliä, ja vain kaikkea normaalia. Ei mitään erikoista. Voisin vaikka ottaa pienet torkut. Kolli lähtee oppilaiden pesälle. Hän menee kerälle, ja yrittää nukkua. Uni ei vain jostakin syystä tule. Okei, huono idea. En saa kuitenkaan unta, joten miksi minä vain makaisin tässä? Voisin käydä nakkaamassa klaaninvanhimmille vaikka riistaa. Liekkitassu nappaa muutaman saaliseläimen kasasta. "Hei, sinä söit jo, ja nyt meinaat syödä vielä noin paljon lisää! Vie vaikka klaaninvanhimmille nuo!" Hiekkatassu sanoo. Liekkitassu joutuu irrottamaan otteensa vastatakseen. "Olen viemässä näitä klaaninvanhimmille!" Liekkitassu huudahtaa. Hiekkatassu katsoo häntä. "Ai, anteeksi!" kolli vastaa. Liekkitassu ottaa saaliit, ja kuljettaa ne klaaninvanhimpien pesään. "Voi kiitos!" Huomenkukka sanoo. "Olkaa hyvät!" Liekkitassu sanoo pirteästi. 


// 804 sanaa


Liekkitassuliinillä on onkelma:(