Kahdeksas luku - It's going to be okay... I hope

Uniyö tuijotti tummaa taivasta ja kaukana välähtävää salamaa. Ilmassa jyrisi hetken päästä ja Uniyö veti säkenöivää ilmaa keuhkoihinsa. Tuuli ravisutti puiden oksia kuin viimeistä päivää ja tuulen viima kulki Uniyön ympärillä. Jotain oli tapahtunut. Jotain merkittävää. Ei kukaan muu sitä huomannut, mutta Uniyö oli aina aistinut tällaiset asiat. Se oli yksi niistä Tähtiklaanin suomista voimista, hän oli varma siitä.
Ehkä Tähtiklaani viestisi hänelle pian jotain. Ainakin Uniyö toivoi sitä. Ei hän voisi sokeasti vain edetä tietämättä mitään, mitä tehdä. Mikä hänen kohtalonsa ja tehtävänsä edes oli? Ei Uniyö sitäkään tiennyt.
Tai oli hän päätellyt, että hänen tulisi kukistaa joku kissa, joka uhkasi kaikkia. Mutta kuka se oli? Miten hänen pitäisi tämä kissa kukistaa? Ja milloin?
Uniyö laskeutui nopeasti alas puun oksilta ja vetäytyi sitten sateen yltyessä leiriin. Ukkonen olisi pian aivan heidän yllään eikä kannattaisi riskeerata omaa henkeään hyvän maiseman vuoksi. Uniyö asettui soturien pesän suulle ja jäi katselemaan välkkyvää taivasta.
Simpukkatassu oli vetäytynyt syvälle oppilaiden pesän sisälle miltei heti jyrinän alettua ja Uniyötä se oli hieman huvittanut, mutta ei hän tuominnut. Ukkonen oli vaarallinen ja kovat äänet pelottivat toisinaan karskimmatkin kissat turkeistaan.
Uniyö antoi sateen kastella hänen kasvonsa ja pienet vesipisarat, jotka hänen viiksikarvojaan oitkin valuivat saivat hänet vain hymyilemään. Hän sysäsi varoittavan tunteen piiloon edes hetkeksi, jotta saisi nautti tästä rajuilmasta.
Yksisiipi asteli hänen luokseen pesästä, pysytellen kuitenkin suojemmassa sateelta. Hän katseli hetken aikaa mustaturkkista naarasta ennen kuin käänsi katseensa kaatosateeseen. Pisarat pomppivat maasta ilmaan ja pienet kuopat täyttyivät vedellä. Joet ja lammet saattaisivat nyt lehtisateen aikana taas tulvia runsaiden sateiden takia, mutta jokiklaanilaiset olivat jo tottuneet moiseen. Heitä ei kastuminen haitannut. Tai suurinta osaa ainakaan, siis.
Yksisiipi asettui maate ja sulki silmänsä. Uniyö vilkaisi harmahtavaa sisartaan ja hymyili lempeästi. Hän oli onnekas, kun hänellä oli Yksisiipi siskonaan. Ja emonaan Kirkaskuu… Ja toisena siskonaan Kuunvalo, vaikka heidän kahden välinen suhde olikin ollut kovin kuoppainen ja haastava pentuajoista lähtien.
Kuunvalo ilmestyi pian leiriin mukanaan kolme kalaa. Hänen turkkinsa hylki hyvin vettä, mutta silti valkoisesta turkista valui vettä. Ei kissan turkki ihan kaikkea kestänyt. Kuunvalo ei kuitenkaan ollut välittävinänkään sateesta tai vedestä, ei hän ollut koskaan välittänytkään. Hän laski kalansa tuoresaaliskasaan rauhallisesti samalla, kun muu metsästyspartio kulki ripeämmin ja asettui sateensuojaan odottamaan kaatosateen ja ukkosen laantumista. Salama välähti ja Kuunvalon valkea turkki hohti hetken aikaa.
Kuunvalo ravisti turkiltaan veden rippeitä samalla, kun asteli soturien pesälle. Hän nyökkäsi Uniyölle ja se oli jo aikamoista etenemistä. He tervehtivät toisiaan, he puhuivat toisilleen ja jo muutamia kertoja he olivat menneet saalistamaan yhdessä kolmikkona. He menivät parempaan suuntaan ja se sai Uniyön rinnan lämpenemään. Kuunvalo oli hänelle tärkeä ja Uniyö katui kaikkea sitä etäisyyttä ja riitaa, joka heidän välillään oli ollut.
”Älä nyt siihen tule!” Yksisiipi älähti yllättyneenä, kun Kuunvalo asettui aivan harmaaseen naaraaseen kiinni. Kuunvalon märkä turkki valui yhä vettä ja kasteli Yksisiiven turkin, mutta onnekseen Yksisiivelläkin oli jokiklaanilaisten vettä hylkivä turkki. Kuunvalo hohkasi kuitenkin kylmää, joten ei ollut ihme, että Yksisiipi oli älähtänyt.
”Olet lämmin”, Kuunvalo virnisti ja Yksisiipi huokaisi, vilkaisten sitten Uniyötä merkitsevästi. Uniyö hymyili. Hän asettui Kuunvalon toiselle puolelle, värähti Kuunvalon kylmää turkkia ja sitten rauhoittui, jakaen lämpöään valkoturkkiselle naaraalle. He katselivat yhdessä ukkosmyrskyä, nauttien siitä ja toistensa seurasta.
Ei kukaan heistä kolmesta olisi voinut ajatella, että he olisivat olleet näin; vierekkäin ja yhdessä, puheväleissä. Yksisiipi oli aina ollut toiveikas ja nyt se oli palkittu.

Uniyö loikkasi komeassa kaaressa ilman halki ja laskeutui kynnet edellä vesimyyrän päälle. Hän hautasi sen puun juurelle ja lähti sitten seuraavan saaliin perään, jonka oli haistanut hetkeä aikaisemmin. Yksinäinen lintu loikki kaatuneen puunrungon päällä sirkuttaen hiljaa samalla, kun se etsi jotain syötävää lahoavasta puusta.
Uniyö ei ollut koskaan ollut kovinkaan taitava lintujen nappaamisessa toisin kuin Yksisiipi oli osoittautunut olevan kuin ehta taituri lintujen nappaamisen kanssa. Se oli ehkä ironista, että Jokiklaanin kissa sai napattua lintuja, mutta ei se mikään ihme ollut.
Mustaturkkinen kissa kulki hiljaa kohti lintua ja loikkasi sitten äkisti, kun lintu pysähtyi. Uniyö lensi miltei kuonolleen, kun yritti saada ilmaan pyrähtäneen linnun kiinni. Uniyö katsoi, kun lintu lensi kohti taivasta ja katosi sitten. Jokiklaanilainen ärähti, mutta kohautti sitten olkiaan.
”Pitäisi pitäytyä kalojen nappaamisessa, eikö?” Kuunvalo härnäsi. Valkoturkkinen naaras ilmestyi Uniyön taakse kantamuksenaan kaksi suomukylkeä. ”Jätetään linnut Myrskyklaanilaisille ja Taivasklaanilaisille. Ja ehkä Varjoklaanilaisille, vaikka siellä kissat varmaankin syövät ennemmin sammakoita.”
”Hahaha, oletpa hauska”, Uniyö pyöräytti silmiään. ”Jos et jo unohtanut, mehän olemme puoliksi Myrskyklaanin kissoja.”
”Niin? Ja?” Kuunvalo kohotti kulmiaan. ”Jos oikein muistan, meidät on kasvatettu Jokiklaanin kissoiksi eikä Myrskyklaanin kissoiksi. Ihan sama, mistä emo on, sillä me olemme aina Jokiklaanin kissoja.”
Uniyö katsoi siskoaan, joka lähti suuntamaan takaisinpäin. Uniyön ajatukset laukkaisvat villeinä kuin pellolla juokseva hevonen. Oliko hän edes jokiklaanilainen, jos oli puoliksi myrskyklaanilainen? Olihan hänet kasvatettu toki Jokiklaanin kissaksi, mutta olivatko asiat oikeasti niin eri tavalla järven toisella puolella? Kuuluiko hänen uskollisuutensa lopulta kelle? Jokiklaani oli hänen kotinsa, mutta entä emo? Miksi klaanien välille piti asettaa niin tiukat rajat? Kissojahan he kaikki vain olivat, elivät missä vain, oli se sitten mikä klaani tahansa jos klaani lainkaan…
”En aio kantaa sinua leiriin joten vipinää niihin kinttuihin, Uniyö!” Kuunvalo huusi. Uniyö hymähti huvittuneena ja juoksi sitten sisarensa perään. Hän haki vielä saamansa vesimyyrän ja palasi sitten siskonsa rinnalla takaisin leiriin.

Harhamieli oli tuonut jakamaan kalan Uniyön kanssa ja musta naaras oli iloinen, kun pääsi vaihtamaan kieliä ystävänsä kanssa. Uniyöllä oli ollut niin kiire oppilaansa ja sisartensa juttujen kanssa, että ei ollut ehtinyt jutella Harhamielen kanssa pieneen hetkeen.
Mutta joka kerta he palasivat siihen samaan läheiseen ystävyyteen, olivat he puhumatta kuinka kauan vain. Harhamielessä oli jotain ainutlaatuista, vaikka Uniyö ei osannut tarkkaan sanoa mitä.
Leijonaraita liittyi kaksikon seuraan. Uniyö muisteli pentu- ja oppilasaikoja, jolloin he kolme olivat niin usein juosseet toistensa perässä omiin tassuihinsa kompuroiden.
Leijonaraita kertoi kuulumisensa tutulla ylpeydellä. Se oli aina huvittanut Uniyötä. Leijonaraita oli niin suojelevainen ja hyvä perheelleen, mutta sitten hän oli samalla kovin kiivas ja kärsimätön kissa, joka otti jokaisen onnistumisen isona kannustimena egolleen.
Harhamieli oli aina ollut kahdesta kollista rauhallisempi ja vaatimattomampi. Uniyö oli tosin aina huomannut sen, että Harhamieli ei tuntunut näyttävän mitään kateuteen tai vastaavaan liittyviä tunteita toisin kuin Leijonaraita, joka tuntui kuin huokuvan niitä tunteita. He toisaalta tasapainoittivat toisiaan näin, olemalla erilaisia.
Leijonaraita virnisteli tutulla tavallaan Uniyölle, joka sai mustaturkkisen naaraan taas nauramaan. Tietämättömänä Uniyö oli aina ajatellut sen olevan vain osa oranssin kollin luonnetta, mutta tunsi, että oranssi kolli taisi yrittää hurmata Uniyötä. Harmi vain, ettei Uniyö voinut olla yhtään kiinnostuneempi Leijonaraidasta sillä tavalla kuin kolli toivoi.
Harhamieli oli kovin hämmentynyt taas siitä, miten Leijonaraita käyttäytyi, mutta pysyi hiljaa. Uniyö silmäili harmahtavaa kollia. Nyt naaras ei ollut enää varma siitä, tunsiko Harhamielikin jotain Uniyötä kohtaan, mutta hiljaisempana ei tehnyt sen eteen mitään. Ja Leijonaraita oli saattanut käytöksellään tehdä selväksi sen, että hän oli kiinnostunut Uniyöstä eikä Harhamieli siksi viitsinyt tehdä mitään.
Uniyötä tämä kaikki vain huvitti. Miksi asioiden piti olla niin monimutkaista aina?
Soturitar hyvästeli kaksi kollia syötyään oman osansa kalasta ja etsi sitten emonsa. Hän myöhästyi kuitenkin, kun näki emonsa astelevan oppilaansa Liekkitassun kanssa ulos leiristä mitä luultavammin harjoittelemaan. Liekkitassu oli kyllä onnekas, kun hänen mestarinaan oli Kirkaskuu. Naaras oli ollut upea emo ja upea mestari nyt toiselle oppilaalleen.
Tosin, Supihammaskaan ei varmasti ole Kirkaskuun ihan ihka ensimmäinen oppilas, mutta Jokiklaanissa ja Kirkaskuuna kyllä. Uniyö pohti sitä, miksei kukaan huomannut sitä samankaltaisuutta Kirkaskuun ja Kuutähden välillä. Ehkä Jokiklaanissa ei oltu kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota siihen ja olihan samannäköisiä kissoja pakostikin.
Uniyö ihaili sitä, miten hyvin hänen emonsa oli sopeutunut Jokiklaaniin ja onnistunut pitämään salaisuutensa. Sitä ei kukaan saisi tietää varmaan koskaan.
Musta naaras pudisti päätään ja suuntasi sitten kauempana istuvien Supihampaan, Käärmemielen ja Syvänneturkin luokse, jotka juttelivat keskenään nyt, kun oli hetki aikaa hengähtää.

Veden alla liikkui tumma hahmo nopeasti kuin kala. Veden äärellä istui Jokiklaanin oppilas, joka seurasi mestarinsa oppeja. Vesi läiskyi kauempana ja Simpukkatassun käänsi katseensa äänen suuntaan.
Ja sitten hänet vedettiin veden alle. Hän älähti yllättyneenä.
Uniyö oli vetänyt hänen veden alle ensin hämättyään oppilaan keskittymisen muualle. Simpukkatassu tuijotti mestariaan ja nyökkäsi sitten.
”Nyt harjoittelemme Jokiklaanille ominaisia vedesä tehtäviä taisteluliikkeitä”, Uniyö totesi. ”Muistatko, mitä opetin sinulle viimeksi?”
”Uskoisin niin”, Simpukkatassu nyökkäsi.
”Näytä”, Uniyö haastoi ja luimisti korviaan. Simpukkatassu virnisti ja alkoi läiskyttämään vettä hännällään päin Uniyön kasvoja ennen kuin sukelsi veden pinnan alle. Uniyö tiesi, mitä oppilas olisi tekemässä nyt, mutta käyttäytyi kuin toisen klaanin kissa eli oli aivan tietämätön. Simpukkatassu veti mestarinsa jalat tämän alta. Uniyö upposi veteen ja nyt Simpukkatassu painoi häntä niin ettei mustaturkkinen naaras päässyt hakemaan happea. Oppilas päästi Uniyön takaisin pintaan, mutta kuten hänelle oli opetettu, painoi oppials hänet miltei heti takaisin. Sen jälkeen Simpukkatassu päästi mestarinsa oikeasti pois ja Uniyö katsoi oppilastaan ylpeänä.
”Olet taitava”, Uniyö sanoi. ”Toisen klaanin kissa tulee sätkimään enemmän, kun paniikki vlataa heidän mielensä. Liike, jossa hämäsin sijaintini, on myös kätevä, jos tahtoo yllättää vihollisen.”
Uniyö vei oppilaansa tutulle paikalle harjoittelemaan maalla tehtäviä taistelu- ja puolustusliikkeitä. Uniyö oli opettanut oppilaalleen ensin puolustusliikkeet ennen kuin oli yhtäkään taisteluliikettä hänelle opettanut. Tärkeää oli osata puolustautua, jos hyökkääjä kävisi päälle. Siinä vaihessa olisi aika turhaa osata iskeä vihollista, kun itseltä lentäisi veri.
Nyt Uniyö keskittyi opettamaan taisteluliikkeitä ja niiden ja puolustusliikkeiden yhdistelmiä. Simpukkatassu oli nopea ja vahva taistelija. Uniyö oli ylpeä oppilaastaan ja seurasi ilolla hänen kasvuaan ja kehitystään.

Viima ja Uniyö jakoivat tarinoita keskenään ja kertoivat omia pohdintojaan ja ajatuksiaan klaanien legendoista. Klaaninvanhimmat kertoivat aina mielellään pennuille ja oppilaille vanhoja tarinoita menneestä ja he kantoivat klaanin perimää mukanaan, pitäen sitä yllä ja jakaen sitä seuraaville sukupolville. Ehkä jonain päivänä Uniyökin olisi tekemässä samaa, kertomassa joillekin vanhoista legendoista ja siitä kuinka klaanit saivat alkunsa. Ehkä hänkin kertoisi jollekin legendaarisista leopardiklaanista, leijonaklaanista ja tiikeriklaanista.
Kirkaskuu oli kertonut kolmelle pennulleen paljonkin klaanien legendoista ja menneisyydestä. Uniyö oli aina innokkaana kuunnellut niitä tarinoita, mutta oli satavarma, että Yksisiipi muisti kaiken paljon paremmin ja yksityiskohtaisemmin kuin kukaan heistä kolmesta.
Viima kertoi jotain tarinaa, jota Uniyö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän kuunteli Viiman ääntä kuin lumoutuneena. Musta naaras oli aina pitänyt kollin äänestä ja nautti niistä öistä, kun pääsi kuuntelemaan sitä.
Ja vaikka Uniyö ei ollut koskaan nähnyt Viimaa, hän tiesi pitävänsä tästä kollista paljonkin. Vaikka he vain puhuivat, he tunsivat toisensa hyvin. He olivat tutustuneet kovin perusteellisesti toisiinsa, vaikka he jättivätkin yksityiskohdat perheistään, ystävistään ja klaaniestaan pois.
Uniyö nielaisi. Ei kai hän… ei hän olisi voinut. Naaras ravisti päätään ja koukisti kynsiään vihaisesti. Hän oli vihainen itselleen.
Uniyö painoi tunteensa syvälle sisimpäänsä. Hän ei koskisi niihin viiksikarvallakaan. Mitä hän muka edes voisi tehdä? Rakastaa nyt kissaa, kenen nimeä tai ulkonäköä ei edes tiennyt ja ketä ei ehkä koskaan tapaisi? Turhaan sitä elättelisi typerän turhaa toivoa. Hän oli Viimalle Kaiku ja usvan seassa oleva kissa oli hänelle Viima eikä muu. He eivät tunteneet toisiaan, he eivät tietäneet toistensa nimiä. He olivat mitä luultavammin eri klaaneistakin.
Mutta olisiko klaanien rajojen pakko olla niin tiukat? Ehkä Tähtiklaani oli poissa, koska he eivät olleet enää kuin viisi klaania vaan jokainen oma klaaninsa, pitäen muut kaukana ja eläen kuin oma klaani oli se ainoa oikea.
Häntä säälitti hänen emonsa kohtalo.
Uniyö ei ollut enää varma siitä, mitä oli oppinut elämänsä aikana ja se sai hänen päänsä särkemään.

Kolmas luku - Everything is better now

Kirkaskuu oli edesmennyt Kuutähti. Kuutähti oli entinen Myrskyklaanin päällikkö. Myrskyklaanin päällikkö ja Jokiklaanin päällikkö olivat rakastuneita. Kuutähti syntyi uudestaan Jokiklaaniin ja sai pentuja Yötähden kanssa.
Siinä oli paljon sulateltavaa jopa Yksisiivelle. Tuntemattomia olivat Tähtiklaanin tiet ja sydämen ja rakkauden salat. Se oli toisaalta kovin romanttista, vaikka olihan se skandaali. Mutta Kirkaskuu oli aina opettanut, että toisinaan rakkaus voitti klaanien rajat ja rakkaus ei katsonut sitä, mistä toinen oli kotoisin tai millainen toinen oli; se vain tapahtui eikä kissa sitä itse päättänyt.
Yksisiipi uskoi sielunkumppaneihin ja tämä kaikki vain vahvisti hänen uskoaan siitä, että hänen vanhempansa olivat sellaiset. Ja silti naarasta huvitti se kuinka kaksi sielunkumppania olivat onnistuneet saamaan Uniyön ja Kuunvalon, jotka eivät olleet vaikuttaneen tulevan toimeen kuihin. Mutta se oli korjaantumassa ja Yksisiiven kova työ oli viimeinkin saamassa hänen toivomansa lopputuloksen.
Mutta mitä nyt oli tapahtumassa? Uniyö oli kertonut, että Tähtiklaani puhui hänelle ja että hänellä oli jotain erikoisia kykyjä! Ei Tähtiklaani puhunut kellekään, joten miksi Uniyölle? Se ennustus. Jotain oli tapahtumassa, varmasti oli. Asiat olivat viimeinkin alkaneet kääntyä parhain päin ja sitten naamaa päin iskettiin joku himpuran ennustus?
Olikohan Uniyö… koskaan puhunut isän kanssa? Kun hän nyt unia näki Tähtiklaanista, niin olikohan isä puhunut Uniyölle? Uniyö oli kyllä sanonut, että hän näki aina ne samat kissat eikä koskaan muuta. Yksisiipi ei ollut varma, oliko pettynyt vai ei. Hän halusi kovasti tietää isästä enemmän jopa tutustua tähän, mutta se oli mahdotonta. Yötähti kulki Tähtiklaanin polkuja eivätkä hänen pentunsa saisi oppia tuntemaan isäänsä kuihin.
Yksisiipi katseli järveä ja sen toisella puolella siintävää tiheämetsäistä reviiriä. Millaistahan emolla oli kulkea tuolla, puiden peittämällä reviirillä ja johtaa kokonaista klaania? Yksisiipi ei todellakaan haluaisi sellaista vastuuta.
Tuolla kaukana järven toisella puolella oli Yksisiiven kolme sisarusta, joista hän oli saanut vastikään tietää. Millaisiahan he olivat? Kuutähti oli kuollut ennen kuin heistä oli ehtinyt tulla edes oppilaita. Miltä he näyttivät? Tiesivätkö he, kuka heidän isänsä oli?
He eivät tienneet heidän emonsa syntyneen uudestaan Jokiklaanin kissaksi. He olivat eläneet ilman emoaan niin pienestä pitäen ja eivät koskaan saaneet tietää isästään. Nyt Yksisiipi koki olevansa kiitollisempi siitä, että hän oli saanut pitää edes emonsa koko pentuaikansa, oppilasaikansa ja yhä näin soturina, vaikka ei koskaan saanutkaan tavata isäänsä.
Ja nyt kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Yksisiipi oli jo pennusta asti ihmetellyt, miksi hänen emonsa silmissä paloi se sama suru ja tuska päivästä toiseen, jonka naaras osasi niin hyvin peittää, mutta ei Yksisiiveltä. Se ei ollut vain isän kaipausta. Se oli niin paljon muutakin; Kirkaskuu suri menetettyä elämäänsä Myrskyklaanissa, hän suri sitä ettei ollut saanut kasvattaa pentujaan, hän kaipasi perhettään ja ystäviään. Hän oli… ulkopuolinen täällä.

Yksisiipi kulki aamuhämärässä. Kylmä ilma pisteli ja Yksisiipi pörhisteli turkkiaan. Yöt olivat jo yllättävän kylmiä, mutta onneksi kissojen turkit saivat nyt jo enemmän karvaa, mikä lämmitti mukavasti. Maahan pudonneet lehdet olivat koppuraisia, sillä pakkanen oli jäädyttänyt ne. Ilmaan nousi höyrypilviä, kun kissat hengittivät kylmää ilmaa.
Tammihuurre kulki joukon johtajana varmoin käpälänaskelin. Hänen takanaan menivät Aamunruusu ja Nokkosväre. He puhuivat hiljaa toisilleen ja nauroivat välillä toistensa jutuille. Oli hienoa nähdä, että Kuunvalon kasvatti oli kotonaan täällä. Hän oli saanut ystäviä ja niin edelleen.
Yksisiipi vilkaisi takanaan kulkevaa Syvänneturkkia. Kolli keskusteli hiljaa oppilaansa kanssa Soturilaista.
Yksisiipi tunsi itsensä jotenkin… yksinäiseksi nyt. Hänellä ei ollut kovinkaan paljon ystäviä jos ollenkaan. Hänellä oli hänen siskonsa. Yksisiipi ei ollut hyvä luomaan ystävyyssuhteita eikä hänellä ollut koskaan aikaakaan sellaiseen, kun oli pitänyt huolta emostaan ja sitten sisaristaan ja yrittänyt korjata heidän välejään. Hänellä oli vain hänen siskonsa ja hän oli käyttänyt koko aikansa siihen, jotta saisi kaksikon hyviin väleihin keskenään soturikoulutuksensa keskellä.
Harmahtava naaras vilkaisi taivasta yllään. Harvat pilvet lipuivat taivaankannen halki ties minne, kauas järveltä, kauas klaaneista. Yksisiipi tunsi legendat vanhasta reviiristä, jossa klaanit olivat kuita sitten asuneet.
Taivasklaanin rajalla oli hiljaista. Vain muutamat linnut visersivät silloin tällöin. Taivaan halki lensi lintuparvia. Ne muuttivat lämpimään lehtikadon ajaksi. Olisi kovin hiljaista, kun lintujen laulu kaikkonisi kylmän vuodenajan ajaksi. Kuinkahan kauaksi ne lensivät?
Taivasklaanin partio ilmestyi hieman myöhemmin rajalla merkitsemään sen. Jokiklaanin partion jäsenet tervehtivät Taivasklaanin kissoja rauhallisesti, mikä toi Yksisiivelle hyvän mielen. Enää ei vihoiteltu Taivasklaanille; he olivat nyt osa muita klaaneja, kuten pitikin.
Yksisiipi hymyili ystävällisesti ruskeankirjavalle naaraalle, joka istui Taivasklaanin puolella rajaa. Naaras hymyili ujosti takaisin. Yksisiipi toivo näkevänsä naaraan myöhemminkin.
Leirissä oli arkiset toimet menossa; soturit veivät oppilaitaan saalistamaan tai harjoittelemaan taistelemista, soturit vaihtoivat kieliä tai menivät partioihin ja niin edelleen. Yksisiipi päätti auttaa muutamaa kissaa pesien seinämien ja kattojen vahvistamisessa lehtikadon kylmiä öitä varten. Naaras haki lisää kuivaa kaislaa, sammalta ja oksia ja alkoi pujottelemaan niitä pesän seinämään.
Yksisiipi vilkaisi Myrskytassua, jonka vaaleansiniset tuijottivat Yksisiipeä. Naaras käänsi katseensa hitaasti poispäin oppilaasta ja jatkoi työtään. Simpukkatassu loikki Yksisiiven ohitse, otti suuren kasan oksia ja sammalta ja kiipesi sitten pesän katolle. Yksisiipi hymyili huvittuneena naarasoppilaan innolle.
”Hiekkatassu!” Simpukkatassu huusi sitten. ”Heitä minulle kaislaa ja sammalta!”
Yksisiipi auttoi Hiekkatassua ojentamaan tarvikkeet pesän päälle ennen kuin alkoi asetella pesän seinistä irrotettuja simpukoita takaisin.
Myrsktassu ilmestyi yhtäkkiä Yksisiiven näköpiiriin. Tuuheaturkkinen oppilas katsoi taas Yksisiipeä ja naaras tunsi karvojensa väreilevän. Sitten kollioppilas asteli lähemmäs ja laski suuren simpukan Yksisiiven tassujen juurelle. Yksisiipi katsahti sitä ja sitten taas Myrskystassua.
”Löysin sen eilen, kun olin kalastamassa”, Myrskytassu kertoi ylpeästi. ”Halusin antaa sen sinulle.”
Yksisiipi räpäytti silmiään häkeltyneenä, mutta hymyili sitten.
”Kiitos, Myrskytassu”, Yksisiipi sanoi ja katsahti taas simpukkaa. Se oli todella siistissä kunnossa ja se oli tasaisen vaaleanpunainen. ”Minä… laitan se petiini.”
Kollioppilaan silmissä kirkastui ja hän loikki tyytyväisenä jatkamaan työtään. Yksisiipi katsahti simpukankuorta ja päätyi taas jatkamaan pesän seinien vahvistamista ja paksuntamista. Myrskytassu oli aina tunkeutumassa Yksisiiven seuraan, ei sillä että se nuorta soturitarta olisi haitannut. Hän piti kaikista oppilaista kovasti ja vietti heidän kanssaan mieluusti aikaa aina kun vain ehti.
”Hän halusi antaa sen sinulle, koska olet aina auttamassa”, Simpukkatassu kuiskasi sitten ja Yksisiipi hätkähti yllättyneenä. Ruskean ja harmaan kirjava oppilas oli hivuttautunut pesän katon reunalle. ”Ja… hän huomasi myös, ettei sinun petisi luona ole kovinkaan paljoa simpukoita.”
Yksisiipi hymähti ja hymyili sitten. ”Ei ole tullut keräiltyä niitä kamalasti.”
”Ei varmaan siksi, koska sinulla e-” Hiekkatassu aloitti, mutta Simpukkatassu heitti tätä oksalla päähän ja toinen oppilas älähti ja mulkaisi sitten Simpukkatassua. Oppilas jupisi hetken aikaa, mutta ei puhunut enää muuta vaan palasi askareensa pariin.
”Haluatko minultakin simpukan?” Simpukkatassu kysyi sitten. ”Tai kiiltävän kiven! Löysin sellaisen tänään! Käyn hakemassa, odota!”
Simpukkatassu loikkasi pesän päältä ja juoksi sitten oppialaiden pesään, palasi kun laukaten takaisin ja laski mustan, auringonvalossa kiiltelevän kiven Yksisiiven eteen.
”Voi kiitos”, Yksisiipi naurahti. ”Minulla ei ole nyt antaa mitään, mutta lupaan tuoda upeimman simpukankuoren, jonka kun löydän!”
Simpukkatassu virnisti iloisena ja kapusi sitten takaisin soturien pesän katon päälle. Yksisiipi nauroi hetken aikaa hiljaa itsekseen ja jatkoi kaislojen ja oksien ojentelemista Simpukkatassulle, joka punoi ne pesän kattoon, jotta se kestäisi lehtikadon aikana tulevan lumen painon.

Oppilaat olivat ottaneet jo kuita sitten Yksisiiven lämpimästi vastaan. Hän ei ollut sellainen pelottava ja ärhäkkä soturi niin kuin muut, tai näin ainakin osa oppilaista oli hänelle sanonut. Tämä oli huvittanut Yksisiipeä kovasti. Yksisiipi piti oppilaiden loputtomasta energiasta ja innosta oppia uutta.
He ihailivat Yksisiiven loputonta älykkyyttä ja toisinaan se huvitti Yksisiipeä. Naarasta huvitti myös oppilaiden eräänlainen kunnianhimo ja outo halu olla kunnioitettuja ja jopa klaanin päällikkönä eräänä päivänä. Yksisiipi selitti oppilaille, ettei tarvinnut olla päällikkö ollakseen tärkeä tai kunnioitettu tai hyvä soturi. Riitti, että oli oma itsensä ja toi klaanille sen, mitä itse osai tehdä ja yritti kaikkensa.
Oppilaat olivat kovinkin haltioituneita Yksisiiven sanoista ja tarinoista. He kuuntelivat soturittaren selityksiä aina korvat kuulolla ja halusivat usein kuulla lisää, aina kun heillä oli vain aikaa ja vapaata koulutuksensa siimeksessä.
Yksisiipi vei eräänä päivänä pienen joukon oppilaita klaaninvanhimpien pesään, jossa vanhemmat kissat olivat yllättyneitä siitä, miten niin moni oppilas oli tullut heitä tapaamaan, mutta ymmärsivät syyn kun näkivät Yksisiiven heidän kanssaan. Yksisiipi oli pennusta asti käynyt miltei joka päivä klaaninvanhimpien luona vaihtamassa kieli.
Klaaninvanhimmat johdattivat joukkion syrjemmälle heidän pesästään, jotta jo täynnä olevaan pesään ei tukehtuisi. Usvajalka, Kuikkalaulu, Lehtimyrsky ja Kivivirta olivat aivan ilosta pinkeinä, kun oppilaat olivat tulleet heidän luokseen muusta syystä kuin ruuan tuominen tai punkkien irrottaminen.
Osa oppilaista oli narissut Yksisiivelle, että klaaninvanhimmat olivat tylsiä, mutta naaras ei ollut ottanut kuuleviin korviinsa oppilaiden marinaa. Ennakkoluulot piti pyyhkäistä heidän mielestään.
Ja siinä Yksisiipi onnistui aivan loistavasti, sillä oppilaat kuuntelivat silmät suurina, kun neljä klaaninvahinta kertoivat hurjaa tarinaa menneestä. Yksisiipi oli kuullut tämän tarinan ennenkin, mutta kuunteli sitä silti ilolla, kuten myös oppilaatkin. Vaahteratassukin, joka oli marssut näistä viidestä oppilaast eniten, kuunteli yhtä kiinnostuneena klaaninsa vanhimpia.
Yksisiipi yksi, oppilaat nolla.

Uniyö asteli Yksisiiven oikealla puolella ja Kuunvalo vasemmalla. He olivat menneet yhdessä metsälle. Uniyö sanoi tämän olevan jopa rentouttavaa, kun ei tarvinnut olla kouluttamassa Simpukkatassua samalla. Hän piti kovasti oppilastaan, mutta kuka tahansa soturi kaipasi silloin tällöin saalistusta ja partiointia ilman oppilasta.
Kuunvalon oli aina pitänyt kovasti metsästämisestä yksin, erityisesti kaiken sen pahan jälkeen joka hänelle oli tapahtunut.
Uniyö kapusi ylös puuhun ja jäi katselemaan virnistellen siskojaan. Kuunvalo kohotti kulmaansa ennen kuin päästi huokauksen ja kiipesi mustaturkkisen soturin perässä ylös puuhun. Yksisiipi kapusi perässä hieman ketterämmin kuin Kuunvalo, joka ei oikeastaan kiipeillyt puissa. Kirkaskuu oli opettanut jokaisen heistä kiipeämään puuhun. Syitä saattoi olla monia; kenties vihollista karkuun pakeneminen tai saalistaminen. Yksisiipi ei ollut ihan varma, mutta yksi syy saattoi olla Kirkaskuun tausta Myrskyklaanissa, jossa puissa kiipeily oli tavallisempaa Jokiklaaniin verrattuna.
Hetken aikaa kolmikko istui puun oksalla ihaillen näkymää, jonka saivat täältä kallion päällä olevasta puusta. He näkivät järvelle asti. Tuuli ulisi ja jo kuivuneet heinänkorret humisivat sen tahdissa.
Kun he jatkoivat matkaa, he pysähtyivät kaksi kertaa saalistamaan. Yksisiipi antoi siskojensa napata saaliit, jotka he aistivat kun itse istui syrjemmällä odottamassa. Hän ihaili sisartensa suuria lihaksia, vaikka ei itse kaivannutkaan moisia. Uniyöllä oli selkeimmät lihakset, mutta Kuunvalo oli selkeästi nopeampi ja ketterämpi heistä kahdesta. He olivat molemmat kehittäneet hyvin fyysisiä taitojaan samalla, kun Yksisiipi oli pikemminkin kehittänyt henkisiä taitojaan. Kyllä häneltä löytyi taitoa saalistaa, mutta ei siskojensa taitoja taistella. Yksisiipi ei ollut oikein koskaan välittänyt taistelemisesta tai muustakaan sotaan liittyvästä. Miksi asiat piti yrittää ratkaista väkivalloin, kun sanoilla saataisiin enemmän aikaan? Kaikki eivät näemmä olleet niin järkeviä tai viisaita.
Järven rannalla Yksisiipi katseli kauas järven toiselle puolelle, jossa siinsi Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin reviirit. Myrskyklaanin korkeat lehti- ja havupuut kohosivat kohti taivasta kun taas Tuuliklaanin nummet kumpuilivat harvapuisella alueella. Uniyö asteli matalassa vedessä kaislojen siimeksessä. Kuunvalo oli jäänyt istumaan aivan rannan tuntumaan niin, että maalle ajautuva vesi juuri ja juuri kasteli hänen etutassunsa.
Yksisiipi kääntyi katsomaan kahta siskoaan, kun kuuli veden molskahduksen. Kuunvalon korvat olivat luimussa ja hän tuijotti murhaavasti Uniyötä, joka virnisti leveästi. Hän oli tassullaan heittänyt vettä Kuunvalon päälle.
Kuunvalo nousi kylmän hitaasti seisomaan ja ennen kuin Uniyö ehti edes avata suutaan, oli Kuunvalo loikannut matalikkoon ja roiski nyt tassuillaan vettä mustaturkkisen naaraan päälle. Yksisiipi hymähti huvittuneena katsellessaan sisariaan. Aina kinastelemassa, mutta tällainen kinastelu oli Yksisiiven mielestä se parhain tapa, sillä nyt he eivät mulkoilleet toisiaan vihaisina eivätkä pitäneet mykkäkoulua.
Yksisiipi kääntyi taas katsomaan järveä, mutta se hetki rikkoutui hetkessä, kun Yksisiiven turkille lensi vettä. Uniyö ja Kuunvalo katsoivat Yksisiipeä haastavilla katseillaan ja Yksisiipi pudisteli päätään huvittuneena ennen kuin asteli mukaan tähän heidän leikkiinsä.
He nauroivat yhdessä roiskiessaan vettä toistensa päälle ja väistellessään toistensa iskuja. Kuunvalo oli ovela ja loikkasi Uniyön päälle, upottaen tämän hetkellisesti veden alle. Uniyö pärkäisi vettä suustaan ja lähti takaa-ajoon.
Yksisiipi hymyili katsellessaan tilannetta. Tällaiset hetket muistuittivat hänelle, että hänellä oli upea perhe elämässään, oli mikä oli ja tapahtui mitä tapahtui. Yksisiipi juoksi sisartensa perään leveä hymy kasvoillaan.

Osa 2 Reviirien rajat ja Ennustus

”Huomenta Kultatassu olisi aika herätä.” Avasin varovasti silmiä ja katsoin kuka minulle puhui ja sitten tajusin että se oli Oravatassu. ”Huomenta Oravatassu miten yö meni?” Oravatassu haukotteli ja venytteli ja sanoi vasta sitten ”Hyvin meni yö oli kivaa nukkua jonkun vieressä Mutta niin Roihumieli tuli äsken sanomaan kun olet herännyt niin mene hakemaan ruokaa niin sen jälkeen lähdette katsomaan rajoja.” Olin iloinen vihdoin tapahtuu jotakin jännää. Toivotin Oravatassulle hyvää päivää ja lähdin hakemaan saalista.

*Otin saalista ja samalla ajattelin että pääsen katsomaan rajoja ihan oikeana soturioppilaana tämä on niin jännää. Yhtäkkiä näin silmäkulmasta liikettä*

”Hyvää huomenta kultatassu on aika lähteä katsomaan rajoja ja reviiriä eikö oletkin jännää!” Olin hetken hiljaa ennen kuin sanoin ”Juu tosi jännää olen odottanut tätä hetkeä minun koko elämäni ajan” sanoi silmät kiiltäen Roihumielelle. Ja niin lähdimme kohti Myrskyklaanin uloskäyntiä. Samalla vastaan tuli juuri koulutuksesta Vaahteratassu ja hänen mestarinsa Sadeaskel. Samalla Vaahteratassu alkoi huutamaan “Pääseekö pikku rajoja ylittävä kultapentu katsomaan uudestaan rajoja ja ylittämään ne” Minä olisin halunnut huutaa mutta Roihumieli sanoi “ Kultatassu ei kannata hankittua riitoihin heti ensimmäisenä oppilas päivänä riitoihin kenenkään kanssa koska Vaahteratassu on aina tuommoinen. Lähdetään nyt vaan” Kuuntelin Roihumieltä ja tajusin että en halua joutua vaikeusiin ja niin lähdimme leiristä. Nousimme leiristä ylös ja olin ihmeistäni kuinka kaunista täällä on. Roihumieli sanoi “kannattaa katsoa nämä Myrskyklaanin rajat niin tiedät että mihin ne päätyvät”. Ja niin aloitimme oikealta puolelta ja jatkoimme vasemmalle. Ja kun olimme käyneet koko rajan läpi niin kysyin roihumieleltä että “Pääsenkö tuohon veteen mulla on tosi kuuma. Roihumieli antoi luvan ja niin menin veteen kun olin vedessä hetken alkoi kuulumaan ääntä “SEIS SIIHEN PAIKKAAN ETTE LIIKKU YHTÄÄN ENEMPÄÄ TUULIKLAANIN NIMESTÄ!” Nousin äkkiä vedessä ja kävelin Roihumielen luo ja kun tuuliklaani partio oli ehtinyt meidän luo niin alkoi huuto “MITÄ IHMETTÄ TE TEETTE MEIDÄN REVIILILLÄ” Roihumieli oli hetken hiljaa ennen kuin sanoi “Anteeksi Varisulka mutta minä ja oppilaani kävimme rajoja läpi ja sitten yhtäkkiä tuli kuuma niin menimme veteen” Katsoin savunmustaa kollia joka sitten lopulta sanoi “Hyvä on ymmärrän olitko tämä siis uusi Myrskyklaanin oppilas vai”? Juu hän on kultatassu ja minun oppilaani. Silloin Varisulka sanoi “Kultatassu ilo on nähdä sinut toivon että näemme vielä” Sanoi “Joo oli kiva nähdä Varisulka. Ja niin minä ja Roihumieli lähdimme kotiin päin. *Käännyin kuitenkin katsomaan taaksepäin ja hymyilin. Kun olimme vihdoin päässeet kotiin roihumieli sanoi “Minä käyn tuolla Heinätähden luona kertomassa mitä tapahtui mene ottaa tuoresaalista ja lepää vähän. Nyökkäsin roihumielelle ja otin vähän ruokaa ja menin lepäämään. Olisin toivonut että oravatassu olisi ollut pesästä mutta ei ollut niin kävin nukkumaan.





Avasin silmäni ja huomasin etten ollut enää leiristä olin jossakin sinisestä paikassa jossa oli vaan ruohoa taivasta, tähtiä. Yhtäkkiä joku kutsui minua “Tervetuloa Kultatassu on ilo viimein tavata sinut” Katsoin taakseni ja huomasin oranssin kissan jolla oli kirkkaan vihreät silmät. Kysyin hämmentyneenä “Kuka sinä olet ja miten tunnet minut?” Oranssi kissa katseli minua hetken ennen kuin vastasi minun kysymykseen. “Minä olen Tulitähti soturikissojen kuuluisin kissa ja me taivasklaanilaiset katsotaan teitä eläviä kissoja joka ikinen päivä ja yö. Sitten minua välähti “Tulitähti olen kuulu sinussa tosi paljon klaanivanhemmat ovat puhuneet teistä kissoista tosi paljon minä olen aina halunnut olla niin kuin sinä.” Tulitähti katseli minua iloisin silmin ennen kun alkoi puhua “Minä tiedän sen Kultatassu mutta nyt minun on aika kertoa sinulle ennustuksesta jonka sain kuulla äsken. Kaksi kissaa yhdeksi yhtyy ja rakkauden löytävät.” Mietin hetken ennen kuin sanoin “ Mitä toi tarkoittaa?” Mutta sitten tulitähti alkoi kadota mutta mitä viimeisen kerran muistan tulitähti sanoi “Sinä tiedät kun on oikea aika” Yhtäkkiä vaan maailma pimeni.







Herään ja kuulen kun oppilaiden pesän ulkopuolella riidellään jotakin. Näen Oravatassu ja menen hänen vierelleen ja kysyn “Oravatassu mitä täällä oikein tapahtuu?” Oravatassu kääntyy ja supisee minulle hiljaa “Vaahteratassu oli mennyt Varjoklaani reviirille saalistamaa koska haluaa olla rohkea soturi ja varjoklaanin partio ja Kanervatähti toi sitten Vaahteratassun takaisin kotiin.” Katson mistä riidellään ja kuulen kun Heinätähti puhuu “Kanervatähti olen pahoillani tapahtuneesta annan tälle oppilaalle rangaistusen ja puhun hänen kanssaan.” Kanervatähti oli hetken hiljaa ennen kuin sanoi “Kiitos Heinätähti ja katsot ettei oppilaaksi enään tule varjoklaanin puolelle.” Ja niin varjoklaanin partio ja Kanervatähti lähtivät myrskyklaanin leiristä. Yhtääkkiä joku myskyklaanin kissa huusi “Saako Vaahteratassu rangaituksen milloin? En jaksa katsoa tämmöistä että oppilaat huitelevat mistä sattuu!” Tunnen tuin äänen mistä tahansa se on minun isä Kuukynsi. Heinätähti vastasi “Kyllä hän saa rangaituksen tämän päivän aikana ei hätää. Ja nyt myrskyklaanin kissat voitte jatkaa päivän askareita.



Lähdin hakemaa tuoresaalista ja samalla minun isäni eli Kuukynsi tulee juttelemaan. “Hei Kultatassu haluatko lähteä partioon? Kysyn heti isältä kuka sinne lähtee mukaan. Kuukynsi vastaa “Minä, sinä, roihumieli, oravatassu ja korppitaivas.” Olen hetken hiljaa ennen kuin sanon “joo voin tulla mutta saanko syödä tämän loppuun? Kuukynsi vastaa “Saat sinä syödän sen loppuun lähden etsimään korppitaivasta ja roihumieltä. Etsi sinä oravatassu ja sano että lähdetään partioon.” Sanon isälle “Selvä teki” Olin hetken päästä syönnyt ruuan niin lähdin etsimään Oravatassua joka löysin pesästä Vaahteratassun kanssa. Jäin pesälle kuuntelemaan mitä he puhuivat. Vaahteratasssu sanoo “Miten sinä Oravatassu voit puhua Kultatassun kanssa. Minusta hän ei kuulu myrskyklaaniin ja hän voisi lähteä täällä klaanista pois.” Oravatassu oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi “Kultatassu on hyvä tyyppi ja minun ystävä ja en antaisi hänelle tapahtua mitään hirveää. *Olin tietenkin iloinen että kuulin Oravatassulta tuon lauseen niin sain iloa jälleen ja menin pesään sisään* “Hei Oravatassu tulin hakemaan sut partioon kun Kuukynsi sanoi niin.” Oravatassu tuli iloiseksi ja niin lähdimme pesästä pois ja lähdimme leirin suulle odottamaan muita partion jäseniä.



Yhtäkkiä kun olimme Oravatassun kanssa kävelemässä kohti leirin suu aukkoa minulle tuli paha olo ja minua alkoi pyörryttämään. “Kultatassu oletko sinä kunnosta? HEI TULKAA JOKU AUTTAMAAN.” Oravatassu huusi. Minä kaadun maahan ja minun silmät alkavat mennä kiinni. Ja en tajua ennään yhtään mitään.



*Avaan silmät ja huomaan olevani metsästä yritän etsiä polkua mutta en tiedä mistä päin koti on. Kävelen edes takaisin mutta en löydä mistään polkua joka johtaisi kotiin. Sitten huomaan jonkun varjon juoksevan puiden ääressä ja lähden perään. Juoksen minkä tassuista pääsen ja toivon törmääväni johonkin kissaa joka neuvoisi minua takaisin kotiin. Yhtäkkiä pysähdyn ja haistelen ilmaa. Huomaan ihme hajun ja lähden seuraamaan sitä. Kävelen ja kävelen ja yhtäkkiä näen vettä ja huomaan kissoja. En tiedä keitä nämä ovat ja tuntuu kun ne ei huomaisivat minua. Menen eteenpäin ja kuulen vähän puhetta “ Minä en tiedä mitä olen tehnyt. Minua pelottaa mitä jos me jäädään kiinni.” Odotan hämmentyneenä mitä toinen kissa sanoo. “Sun pitää vaan nyt odottaa kuinka monta pentua tulee ja sitten miettikää mitä on paras ratkaisu.” Kuulen kun kissa huokaa ja lähtee pois.” Näen vaan harmaata ja sitten pimenee.



“Kultatassu, kultatassu oletko sinä kunnosta?” *Avaan varovasti silmiä ja huomaan että olen jonkun pesästä mutta mistä?* “Kultatassu oletko sinä kunnossa?” sanoo joku varovasti taas. Sitten huomaan jonkun kissan edessäni ja hän sanoo. “Luojan kiitos olet hereillä. Olet nukkunut kolme päivää koska sinut myrkytettiin. Ei vielä tiedetä kuka se on mutta ihan taatusti Heinätähti saa sen selville. Sinun kannattaa odottaa täällä pari päivää niin minä voin tarkkailla sinua.” Kysyn häneltä “Mikä sinun nimesi on?” Kissa sanoo “Ai niin unohdin esitellä itseni nimeni on Sudenlaulu ja olen Myrskyklaanin parantaja” Nyökkään hänelle ja sanon “Kiitos kun pelastit minut.” Sudenlaulu nyökkäsi ja sanoi “Minä käyn ilmoittaa Heinätähdelle että olet herännyt niin olet sinä täällä.” Niin Sudenlaulu lähti ja minä jäin parantajan pesään ja silmät alkoivat mennä kiinni ja niin minä nukahdin.

Luku 9
// pientä taistelua ja verta

Katselin edessäni häämöttävää synkkyyttä ja takanani avautuvaa kirkkautta. Seisoin tyhjän pimeyden yllä ja vatsassani tuntui kummalliselta. Olin taas päätynyt valon ja pimeyden välimaille kuten emoni oli minulle aikaisemmin todennut. En vain tiennyt miten päästä pois tuosta inhottavasta paikasta jossa saatoin tuntea hälvenevän lämpimän metsän tuoksun ja ihanan pehmeän tuoresaaliin maittavat hajut mutta myös mätänevän variksenruuan ja kaukaiset iljettävän kitkerät henkäykset jotka saivat aikaan puistatuksen tunteen. Äänet huusivat päässäni koston himoisia lausahduksia joista en saanut selvää mutta saatoin kuulla myös niiden keskeltä pienen pelokkaan pennun hätäisen avunpyynnön.
Kaiken lisäksi emoni rahoittava tuoksu ja hento ääni yritti kutsua minua luokseen kaukana jossain. Tunsin lämpöä, surua, vihaa ja pelkoa kaikkea samaan aikaan. Silmissäni vilisi välähdyksiä tapahtumista yksi toisensa jälkeen. Osasta en saanut selkoa ja osa meni minulta täysin ohi. Sitten näin sen. Tutut leimuavan keltaiset silmät tuijottivat minua tiiviisti ja tunsin kylmien väreiden kulkevan selkäpiissäni. Ne olivat täynnä vihaa, katkeruutta ja saatoin nähdä niiden läpi jopa kateuden häivähdyksen. Äkkiä kuva katosi ja minusta tuntui, että pystyin taas hengittämään. Seuraavaksi näin vilahduksia ohi kiitävästä valkeasta hahmosta joka kiersi minua ympäri ja jonka tassujen askeleista jäi jälkeen verisiä jälkiä. Veri ei kuulunut kyseiselle hahmolle vaan se oli jonkun muun. Minua puistatti. Saatoin edelleen kuulla epäselviä huutoja ja ääniä päässäni ja ne saivat pääni jomottamaan. Halusin pois. Halusin herätä tästä kamalasta unesta. Tästä todelliselta tuntuvasta unesta. Nyt heti!
"Tulet vielä tuntemaan minut!" joku murisi syvää murinaa korvaani ja tunsin miten terävät kynnet uppoutuivat pehmeään lihaani kivuliaasti. Irvistin kivusta mutten pystynyt päästämään pihahdustakaan. Yritin muistuttaa itseäni siitä, ettei kyseinen kissa satuttanut minua muuta kuin unessani.
"Kuka olet?" mutisin, kun ote ei hellittänyt.
"Olen vielä liian nuori kertomaan sinulle yhtikäs mitään. Voit olla kuitenkin varma, että tulemme tuntemaan toisemme ja sinä tulet toivomaan ettet olisi koskaan tuntenutkaan", kissan ääni kaikui korvissani ja äkkiä kipu katosi ja hahmo oli poissa. Henkäisin syvään ja yritin rauhoittaa mieleni. Tuntui siltä, että uneni muuttuivat joka yö vain oudoimmiksi ja pelottavimmiksi.


"Huomenta Kotkatassu", Valkoviiksi toivotti, kun astuin ulos oppilaiden pesästä puoli nukuksissa.
"Huomenta", haukottelin ja hieraisin silmää tassullani.
"Näytät siltä kuin et olisi nukkunut", mestarini katsoi minua tarkkaavaisesti.
"Nukuin todella levottomasti", vastasin unisesti.
"Meillä on onneksi kevyt harjoittelu päivä tänään tiedossa", Valkoviiksi hymyili.

Tassuttelimme meidän jo vakio harjoittelupaikalle ja istuuduimme tutulle kivelle jota aurinko oli lämmittänyt. Oli lämmin lehtisateen päivä. Monta päivää oli vain satanut ja satanut mutta nyt sää oli muuttunut täysin toisenlaiseksi. Katselin taivaalla leikkiviä valkoisia pilviä jotka kiisivät eteenpäin. Valkoviiksi haisteli ilmaa vierelläni ja kävi makuulle.
"Ollaan hetki näin", hän sanoi sulkien silmänsä lempeän tuulen osuessa hänen kasvoilleen.
Kävin itsekin makuulle ja katselin edessä aukenevaa maisemaa.
"Pian on taas niin kylmä, että ruuan etsintä tulee olemaan haastavaa, kun lehtikadon aika koittaa", Valkoviiksi huokaisi syvään.
"En ole koskaan ennen nähnyt lunta. Klaanin vanhimmat kertoivat minulle siitä. Se on kuulemma valkoista ja kylmää", sanoin.
"Sitä se on. Se tuntuu pehmoiselta tassujen alla", Valkoviiksi kertoi. "Lumen tulo kuitenkin tarkoittaa aina sitä ettei tuoresaalista tule kovin paljon. Se on kaikille klaaneille vaikeaa aikaa ja varsinkin, kun Yönkajon lauma pyrkii saamaan kaikki alueet itselleen ja saalistaa kaikkien mailla."
"En ole vielä kohdannut Yönkajon laumaa vaikka olenkin kuullut siitä todella paljon. Tuntuu, että se on kaikkien huulilla", mietin.
"Siitä ei ole kauaa, kun se hyökkäsi Taivasklaanin leiriin. Onneksi Tuuliklaani ja Jokiklaani menivät apuun. Sen tapahtuneen jälkeen on ollut pelottavan hiljaista pieniä tapauksia lukuunottamatta", Valkoviiksen karvat nousivat osittain pystyyn, kun hän mietti häirikkö laumaa.
"Meidän tulee olla valmiina kaikkeen. Siksi on hienoa, että liityit klaaniimme. Tarvitsemme kaiken mahdollisen avun Yönkajon laumaa vastaan. Lisäksi sinä olet edistynyt huimasti! Sinussa on jo nyt kova pala purtavaksi saatikka sitten, kun olet soturi", Valkoviiksi hymyili ylpeästi. En voinut sille tunteelle mitään mutta minusta tuntui siltä kuin Valkoviiksestä oli tullut minulle mestarin lisäksi myös kuin isä. Hän oli minulle aina niin rohkaiseva, oikeudenmukainen, reilu, ystävällinen ja jopa isällinen.
Laskin pääni alas, kun tunsin pienen kaipauksen piston sydämessäni. Minulla ei ollut verellistä sukua elossa tai tiedossa. Päivittäin näin klaanissa perheitä ja sukulaisia. Heidän välinsä olivat lämpimät ja se miten pentutarhan kuningattaret katsoivat jälkikasvujaan tai isät kävivät katsomassa pentujaan sai oloni välillä yksinäiseksi. Tai se, kun sisarukset leikkivät, painivat ja kiusoittelivat toinen toisiaan ja jopa se, kun kuulin joidenkin sisarusten riitelyn tai kinaamisen sai minut kaipaamaan omia sisaruksia.
Huokaisin syvään ja Valkoviiksi käänsi katseensa minuun.
"Onko kaikki hyvin poika?" hän kysyi huolestunein silmin.
"Ei tässä mitään", pudistin päätäni mutta Valkoviiksi ei selvästi uskonut minua.
"Näytät masentuneelta. Kerrohan mikä painaa mieltäsi", hän kannusti.
"Oikeasti kaikki on ihan hyvin", nousin seisomaan ja käänsin katseeni pois mestaristani jottei tämä näkisi heikkoa hetkeäni enempää.
Valkoviiksi nousi myös ja tuli rinnalleni. Hän painoi kylkensä minua vasten lohduttavasti ja seisoimme hetken vieretysten katsellen maisemaa.
"Kai sinä tiedät, että voit kertoa minulle aina jos jokin painaa mieltäsi. En tule koskaan tuomitsemaan sinua mistään ja tulen olemaan aina tukenasi silloinkin, kun olet jo kokenut soturi. Minä pidän sinusta ja sinun huumorintajustasi. Minusta tuntuu siltä kuin olisit minun ottopoikani", Valkoviiksi naurahti vilkaisten minua lämpöä silmissään. Näin pilkahduksen samaa katsetta siitä miten olin nähnyt hänen katsovan omia pentujaan.
"Valkoviiksi..." tuntui siltä kuin ääneni alkoi murenemaan palan noustessa kurkkuuni. Yritin karistaa kyyneleet jotka yrittivät kihota silmiini. En ollut sellainen kolli joka itkisi mutta nyt minusta tuntui, että niiden pidättely oli hyvin vaikeaa.
Mieleeni palautui kuollut sisarukseni jota emoni oli yrittänyt saada parhaansa mukaan virkoamaan ja minulle muistui mieleeni rakas emoni joka eräänä päivänä ei enää hengittänyt. Kuitenkin hän oli palannut luokseni unissani mutta nyt nuokin tapaamiset olivat vähentyneet painajaisten tullessa tilalle.
Se, että Valkoviiksi sanoi nuo sanat merkitsivät minulle hyvin paljon. Niin paljon etten saanut sitä sanottua.
Painoin ajattelematta pääni Valkoviiksen rintaa vasten ja kyynel karkasi silmäkulmastani ja uppoutui mestarin turkkiin. Saatoin kuulla Valkoviiksen hiljaisen lohduttavan kehräyksen ja tunsin miten hän painoi leukansa päälakeani vasten.
Kun sain itseni taas kasattua nostin katseeni mestariini.
"Sanasi merkitsevät minulle todella paljon", sanoin hiljaa. "Minusta tuntuu välillä yksinäiseltä, koska minulla ei ole verellistä sukua klaanissa. Ikävöin emoani ja kuolleita sisaruksiani ja se, että näen ympärilläni onnellisia perheitä saa mieleni haikeaksi."
"Voin vain kuvitella tunteesi. Vaikka se ei olekaan sama asia mutta klaanisi on perheesi ja vielä jonakin päivänä tulet löytämään rakkauden ja sinulle tulee olemaan omia jälkikasvuja. Ja kuten sanoin sinulla on minut johon voit aina turvautua siten kuin turvautuisit isääsi", Valkoviiksi sanoi minulle rohkaisevasti.
"Kiitos", nyökkäsin ja hengitin syvään.
"Kuuleppas. Nyt tehdään sillä tavalla, että käydään pienellä kävelyllä, napataan vähän tuoresaalista matkan varrelta ja katsotaan huomen aamulla uudestaan mitä harjoituksia tehdään. Miltä se kuulostaisi?" Valkoviiksi hymyili päättäväisesti.
"Kuulostaa suunnitelmalta", hymähdin.
Kävely kauniissa ilmassa ja metsästäminen mestarin kanssa piristäisivät mukavasti.

Nautin rennosta kävelystä metsän halki ja ihanista tuoksuista jotka kantautuivat nenääni. Olimme Valkoviiksen kanssa napanneet yhdessä jäniksen ja sen lisäksi olin saanut myyrän ja Valkoviiksi hiiren. Katselin puiden latvoja ja näin miten puiden oksien viimeisiä lehtiä sateli alas maahan.
"Kylläpä meille sattui loistava ilma. Tästä todellakin pitää nauttia kaikin voimin", Valkoviiksi kehräsi tyytyväisenä.
"Valkoviiksi", sanoin hiljaa samalla, kun seisahduin paikalleni ilmaa haistellen. Mestarini pysähtyi katsoen minua kysyvästi mutta nosti jo pian kuononsa ylös haistellen ilmaa.
"Kettu", hän sihahti.
"Se tuoksuu kauempana mutta se on reviirimme sisäpuolella", kuiskasin ja Valkoviiksi nyökkäsi ollessaan samaa mieltä.
"Parasta viedä saalis leiriin ja kertoa Heinätähdelle haivainnostamme", Valkoviiksi totesi ja lähdimme hipsimään takaisin tulo suuntaamme.

Kaivoimme tuoresaaliit matkan varrelta ja kiiruhdimme takaisin leirin turviin.
Vein jäniksen klaanin vanhimmille ja kerroin heille mitä olimme Valkoviiksen kanssa haistaneet. Valkoviiksi puolestaan vei myyrän ja hiiren tuoresaaliskasaan ja juoksi päällikön pesälle kertomaan saman uutisen.
"Ketut ovat kyllä yksi riesa", Lehväpilvi mutisi, kun jäin istumaan heidän seuraansa.
"Silloin, kun ne eksyvät leiriin se on yhtä kaaosta kaikki", Vatukkakynsi lisäsi sukien naaraan vaalean harmaata turkkia.
"Toivottavasti ei eksy tänne tällä kertaa", Oravaliito tuhahti samalla, kun ryhtyi aterioimaan.
"Siinä on hengen lähtö lähellä jos sellaiseen törmää yksinään", Vatukkakynsi jatkoi.
"En ole koskaan nähnyt kettua", totesin.
"Hyvä! Kettu on suht vaarallinen tapaus. Sen hätistämiseen ja kukistamiseen tarvitaan iso joukko kissoja", Lehväpilvi sanoi karvat koholla.
"Ketkähän päällikkö määrää tuohon tehtävään", Oravaliito mietti suu täynnä jänistä.
"Saapa nähdä. Jahas... kohtahan me se kuullaan", Lehväpilvi sanoi huomatessaan päällikön tullessa ulos pesästä.
Heinätähti nousi puhujakivelle ja kutsui kaikki koolle.
"Valkoviiksi ja Kotkatassu ovat havainneet ketun liikuskelemassa reviirillämme. Lähetän varmuuden vuoksi isomman partion katsomaan missä kettu kulkee ja jos se löydetään meidän alueelta niin se tulee häätää. Valkoviiksi ja Kotkatassu saavat mennä partion mukaan, koska tietävät tarkan paikan jossa hajujälki on. Iltataival, Valkomyrsky, Lieskamyrsky, Kauriskorva ja Pihkahumu saavat lähteä heidän kanssaan", päällikkö kuullutti ja näin miten klaanin vanhimmat katsoivat minua hieman huolestuneina.
"Olehan sitten varovainen", Lehväpilvi nuolaisi minua päälaesta ja nyökkäsin hänelle.
Lähdin Valkoviiksen luo joka oli jo muiden lähtijöiden seurassa.
"Näyttäkää tietä", Iltataival nyökkäsi meille ja ampaisimme matkaan.

Saavuimme paikkaan jossa haistoimme ketun aikaisemmin ja nyt tuoksu oli voimistunut.
"Se liikkuu täällä jossain. Olkaa valppaana. Tuoksu on voimakas", varapäällikkö sanoi hiljaisella äänellä.
Hiivimme kaikki eteenpäin kohti pistävää tuoksua, kun näimme sen. Punaruskea eläin kaivoi maata tassujensa alla haistaessaan myyrän pakenevan tätä onkaloihinsa. Karvani nousivat pystyyn jännityksestä, kun tunsin muiden jännittävän lihaksensa hyökkäysvalmiuteen.
Valkoviiksi nyökkäsi minulle rohkaisevasti, kun Iltataival heilautti häntäänsä hyökkäyksen merkiksi.
Syöksyimme joukkona kohti kettua joka paljasti terävät hampaansa ja alkoi murista syvää murinaa huomatessaan meidät.
Väistin ketun terävien kynsien iskua ja pureuduin kiinni tämän takatassuun. Iltataival oli hypännyt Valkomyrskyn kanssa ketun selkään, kun taas Valkoviiksi piti eläimen etutassua tiukassa purenta otteessa. Lieskamyrsky, Kauriskorva ja Pihkahumu piirittivät kettua sähisten karvat pystyssä.
Kettu yritti rimpuilla irti otteesta ja sen pää heilui joka suuntaan yrittäessä saada otetta vihollisistaan. Lieskamyrsky syöksyi kohti ketun niskaa ja paljasti kyntensä ja upotti ne niskanahkaan. Kettu päästi kivuliaan ulvaisun ja ravisteli itseään rankasti.
Hyppäsimme kaikki taaksepäin kohteesta, kun kettu oli valmis pakenemaan paikalta ulisten kivusta.
Seurasimme pakenevaa eläintä aina Varjoklaanin rajalle asti kunnes olimme varmoja, että peto oli lähtenyt reviiriltämme.
"Sinne meni. Jospa se muistaisi ettei tänne ole tulemista", Iltataival totesi seistessämme rajan tuntumassa.
"Hyvin toimittu kaikki", hän kääntyi katsomaan meitä ja nyökkäsi hyväksyvästi.
Lähdimme takaisin leiriä kohti ja kerroimme ketun pakenemisesta.

Menin oppilaiden pesän edustalle hiiri suussani.
"Taisit saada ketulta pienen naarmun", Kultatassu totesi huomatessaan pitkän punaisen viillon kyljessäni.
"Näköjään. En edes huomannut siinä tohinassa ja jännityksessä asiaa", vilkaisin kylkeäni mietteliäänä ja aloin nuolla sitä pitkin vedoin.
"Miltä tuntui olla sotureiden mukana kettua häätämässä?" naaras kysyi silmät uteliaina säihkyen.
"Se oli jännittävää ja mielenkiintoista. Oli hienoa nähdä miten kaikki toimivat niin hyvin yksiin", vastasin haukatessani hiirestäni.
"Varmasti", Kultatassu nyökkäsi hymyillen.
Söin ruokani ja aloimme vaihtaa kieliä Kultatassun kanssa samalla, kun aurinko alkoi laskeutua puiden taa ja yö aloitti tuloaan.

// vähän vanhempi tarina joka oli melkeen valmiina xD

luku 1.

Happy

Hän muisti ruskeaturkkisen emon. Hän muisti emon vihreillä silmillä ja emon myskisen tuoksun, mutta muisto vaihtui hiekanoranssiin, ruskearaidalliseen kissaan sinisillä silmillä ja raikkaaseen pihkan tuoksuun. Hän muisti, kuinka oli ollut niin pitkä matka kylmyydestä lämpöön lehtien kahiessa matkalla, mutta sekin muisto haihtui pentutarhan lämpöön ja muiden pentujen liikehdintään saammalpedillä emoaan vasten.

Mutta muistot peittyivät ja unohtuivat sekoittuen toisiin muistoihin. Muistoihin lämpimästä pentutarhasta, jossa hänellä oli leikkikavereita enemmän kuin tarpeeksi. Hän makasi nojaten pehmeään, hiekanoranssiin naaraaseen. Taivaannova pesi pentujaan tahdikkaasti ja hänen silmistään kiilsi kiitollisuus ja rakkaus.
“Emo! Olen jo tarpeeksi puhdas!” Liekkipentu sanoi painaen pienellä tassullaan Taivaannovan naamaa yrittäessään työntää itseään kauemmaksi. Taivaannovan siniset silmät kiilsivät ja hänen viiksensä väpättivät.
“Hyvä on. Olethan varovainen, jooko?” Taivaannova sanoi, kun Liekkipentu kiipesi pesästä pois. Liekkipentu katseli pää kallellaan sisartaan Roihupentua.
“Tuletko mukaan?” Liekkipentu kysyi ja Roihupentu näytti mietteliäältä.
“Mitä olet tekemässä?” Hän kysyi mietteliäänä, mutta utelias katse silmissä.
“Menen katsomaan Pu-”, hän aloitti, mutta naaras muisti, etteivät he saaneet puhua tähtiklaanilaisesta muiden kuullen. “Pihaa!” Hän korjasi äkkiä. Roihupentu kurtisti kulmiaan, mutta ymmärsi nopeasti, mitä Liekkipentu oli ajanut takaa.
“Joo, tulen!” Roihupentu sanoi katsoen Taivaannovaa, joka nousi itsekin ylös.
“Hmm. Tulen mukaanne”, Taivaannova sanoi noustessaan ylös ja pudisteli sammaleet turkistaan. Kun he poistivat, Taivaannova tervehti Tuulihäntää. Hän oli todella paljon kiitollinen valkealle naaraalle, kun oli suostunut ottamaan kaksi pentua imetykseen kuin omansa. Ja Liekkipentu tiesi sen, että jotkut naaraat eivät imettäneet omia pentujaan, koska maitoa ei ollut.

He menivät pentutarhan takana olevaan tilaan. Se oli heidän ja Punaturkin leikkipaikka. Sellainen, jonne muut pennut eivät tieten tahtoen lähteneet leikkimään. Mutta he menivät, sillä siellä oli Punaturkki. Taivaannova oli sanonut, että Punaturkki oli pennuille läheinen, sillä oli ollut mukana synnytyksessä - ja muut eivät nähneet tähtiklaanilaista. Liekkipentu piti sitä hyvänä asiana - heillä saisi aina olla yhteinen ja hieno salaisuus, jota muut eivät saaneet tietää. Punaturkki oli aluksi vain tarkkaillut pentuja kauempaa, mutta nyt Punaturkki oli yllättävän läheinen pentujen kanssa.
“Sinulle jäi vielä sammalta tuohon”, Punaturkin viikset väpättivät ja tähtiklaanilainen ojensi tassunsa Taivaannovaa kohti. Taivaannova säpsähti kosketuksesta, mutta hymyili pienesti kollille ja painoi katseensa alas, kun tuo pyyhkäisi jäljelle jääneen sammaleen. Liekkipentu sai idean. Hän ja Roihupentu vilkaisivat toisiaan ja Liekkipentu viittoi hännällään nopeasti hyökkäämissuunnitelmaa. Roihupentu vilkaisi sivusilmällään Punaturkkia ja Taivaannovaa ja nyökkäsi vastaukseksi. Liekkipentu peruutti sisarensa kanssa kauemmaksi kahden soturin puhuessa keskenään, joten kun Roihupentukin oli kauempana, Roihupentu antoi merkin hyökätä. Roihupentu oli valinnut tällä kertaa kohteekseen Taivaannovan, joten Liekkipentu loikkasi Punaturkin niskaan. Punaturkki kaatui dramaattisesti maahan ja sulki meripihkanväriset silmänsä. Kun Liekkipentu ulvoi voittoaan, mustaraidallinen kolli raotti yhtä silmäänsä. Liekkipentu katsoi sisartaan, joka oli Taivaannovan tassujen välissä pesussa.
“Hyökkäys: epäonnistui. Syynä: emon tahto”, Liekkipentu irvisti sisarensa puolesta ja liukui alas kollin kylkeä, mätkähtäen maahan. Liekkipentu katseli Punaturkin tähdistä kimaltelevaa turkkia ja hänen huomionsa kiinnittyi siihen, että Punaturkin ja hänen oma turkkinsa oli melkeinpä identtiset. Se oli Liekkipennun mielestä vaan hyvä asia, ehkä hänenkin turkki oli noin nätti.
“Hei! Entä jos tällä kertaa kertoisit meille tarinan?” Liekkipentu kysyi painin jälkeen nojatessaan Punaturkkiin. Punaturkki näytti mietteliäältä, kun pohti, mitä tarinaa alkaisi kertomaan.
“Hyvä on. Kerron teille kolmesta kissasta, Uskosta, Toivosta ja Rakkaudesta”, Punaturkki sanoi vilkaisten Taivaannovaa, joka istui katsoen mietteliäänä tähtiklaanilaista.
“Mistä tunnet tuon tarinan?” Taivaannova kysyi. “Tunnen tuon tarinan.. jollakin tapaa. Ehkä kuulin sen pentuna”, Taivaannova pohti ääneen. Punaturkki kohautti olkiaan, mutta ei katsonut Taivaannovaa suoraan silmiin. Punaturkki aloitti tarinansa…

Tarinankerronnan jälkeen, Punaturkki oli kehottanut pentuja lähtemään tutkimaan leiriä, tai menevän Tuulihännän luokse, jotta saisivat maitoa. Sekä Taivaannova pääsisi partioon. Liekkipentu oli nyökännyt ja mennyt lähemmäksi leirin keskustaa. Hän katseli, kun Taivaannova lähti ulos partion kanssa, johon kuului Jääruusu, Kastelintu ja Tuiskumarja oppilaansa Huomentassun kanssa. Jonain päivänä, Liekkipentu olisi samassa tilanteessa. Hän veisi partiota ulos, metsästäisi ja taistelisi klaaninsa vuoksi. Hänellä olisi rinnallaan Roihupentu, naaras ajatteli meneessään pesään ja käpertyi Kipinäpennun viereen Tuulihäntää vasten. Myöhemmin, kun Taivaannova saapui pesään, sisarukset menivät omaan pesäänsä Taivaannovaa vasten. Ensimmäistä kertaa Punaturkki tuli sisälle pesään ja jäi valvomaan, kun pennut nukahtivat.

Seuraavana päivänä, hän ja Roihupentu leikki pentutarhan edessä. Liekkipentu loikki Roihupennun edessä, kun Roihupentu jahtasi häntä. Kun Roihupentu sai osuttua tassullaan sisartaan, Liekkipentu alkoi jahtaamaan Roihupentua. Roihupentu juoksi Tuulihännän pentujen edestä tiukalla käännöksellä, joten Liekkipentu ei ollut osannut odottaa sitä. Hän törmäsi kovasta vauhdista suoraan Kipinäpentuun, joten he vetivät ympäri ja törmäsivät kaiken lisäksi Valopentua vasten.
“Uuf! Anteeksi!” Liekkipentu pahoitteli noustessaan ylös. Kipinäpentu ravisti turkkiaan ja katsoi Valopentua, joka räpytteli silmiään hämmentyneenä.
“Ääh, ei se mitään”, Kipinäpentu sanoi ja kohautti olkiaan. “Mitä teette?” Hän kysyi katsoen kiinnostuneena Roihupennun juoksua.
“Jahtaamme toisiamme”, Liekkipentu sanoi ja lähti jahtaamaan sisartaan. “Ja kun koskemme toisiamme näin..”, tumma naaras loikkasi sisarensa hännälle, kääntyen vikkelästi ympäri lähtien karkuun. “..ja hän lähtee jahtaamaan vuorostaan minua. Helppoa, tuletko mukaan?” Liekkipentu höpötti. Kipinäpentu vilkaisi Valopentua, joka nyökkäsi ja Kipinäpentu tuli mukaan leikkiin.

Myöhemmin Tuulihännän pennut olivat päässeet oppilaiksi, joten pesä tyhjeni ja hiljeni. Liekkipentu ei malttanut odottaa, että hänkin saisi istua Suurkiven edessä ja odottaa Heinätähden kutsuvan häntä uudella nimellä. Mutta hän tyytyi tähän tällä hetkellä. Hän tyytyi Taivaannovaan, jota vasten hän ja Roihupentu nojasivat, sekä Punaturkkiin, joka oli tullut makaamaan pentutarhaan Taivaannovan viereen.

Liekkipentu oli tyytyväinen juuri näin. Punaturkin ja Taivaannovan rinnalla. Vaikka kaksi soturia ei ollut sitä sanonut, niin Liekkipentu piti heitä vanhempinaan. Eikä hän kyseenalastaisi sitä koskaan.

Luku 3
// Jatkoa Kotkatassun tarinalle...

Ruusupentu juoksi hengästyneenä sammalpallo jaloissa pyörien. Hän kuuli takaansa monien tassujen töminän ja siskonsa iloisen kiljunnan. Kotkatassun hengitys huurusi Ruusupennun niskaan, kun oppilas lähestyi pentua pelottavan lähelle. Peli oli saanut jännittävän käänteen, kun kolli oli liittynyt pentujen mukaan leikkiin.
"Nappaa se Kotkatassu!" Peippopentu kiljui kurkku suorana.
Ruusupennun niskakarvat nousivat pystyyn kiinni jäämisen pelosta.
(Minua sinä et niin vain saa kiinni senkin kollin retale), Ruusupentu mietti tuohtuneena.
Kotkatassu kiiti Ruusupennun vierelle kevyin askelin ja alkoi havittelemaan sammalpalloa. Oppilaan kynsi osui pieneen palloon ja se alkoi poukkoilla hallitsemattomasti sinne tänne. Ruusupentu sihahti ärsyyntyneenä menettäessään pallon hallinnan. Kotkatassu katsoi Ruusupentua hämmentyneenä kuullessaan pennun kiukkuisen sihahduksen.
"Ei kai vain suloinen Ruusupentu ole vihainen", Kotkatassu naurahti ilkikurisesti.
"Kai nyt, kun tuollainen kollin ryökäle ryövää palloni!" Ruusupentu sanoi topakasti takaisin. Hänen pentukarvansa nousivat pystyyn tuohtuneena.
Oppilas ja pentu tapittivat hetken toisiaan mitään sanomatta. Nopea vilahdus molempien näkökentässä havahdutti heidät takaisin pelin tiimellykseen. Peippopentu nappasi pallon itselleen ja lähti kierittämään sitä kohti pentutarhalla olevaa maalia.
"Nopeat syövät hitaat!" Peippopentu kikatti.
"Hei epäreilua!" Ruusupentu huusi siskonsa perään ja ryntäsi kohti pentutarhaa. Hän ei aivan ehtinyt estämään Peippopennun maalin tekoa. Peippopentu oli voittanut pelin.
Ruusupentu sadetteli mielessään, että miksi hän oli antanut Kotkatassun häiritä keskittymistään. Nyt hän joutuisi kuuntelemaan Peippopennun voitonriemuista pälätystä koko illan.
Kotkatassu hölkkäsi pentutarhalle ja istahti Ruusupennun vierelle.
"Älä näytä noin masentuneelta, Ruusupentu. Sehän oli vain leikkiä", Kotkatassu tokaisi pennulle hymyillen.
Ruusupentu katsoi Kotkatassua hetken silmiin ja hymyili leveästi kollille takaisin.
"Helppo sinun on sanoa, kun et asu Peippopennun kanssa", hän virnisti.
Peippopentu kääntyi kaksikkoa kohti kysyvä ilme naamallaan.
"En kai minä niin ärsyttävä ole", sisko totesi.
Kotkatassu ja Ruusupentu alkoivat nauramaan Peippopennun ilmeelle.

Muutamia päiviä myöhemmin Neilikkakaste suki Ruusupennun muhkeaa häntää kielellään. Ruusupentu olisi jo halunnut päästä katsomaan leirin tapahtumia mutta emo oli päättänyt pestä molemmat pentunsa puti puhtaiksi. Peippopentu istui emon pään vieressä närkästyneenä aamupesun pituudesta. Peippopentu oli yleensä se joka nautti pesu hetkistä mutta nyt siskon kärsivällisyys oli loppunut.
"Voidaanko jo mennä ulos?" Ruusupentu kysyi emoltaan.
Neilikkakaste antoi pitkän tutkivan katseen ja nyökkäsi hyväksyvästi omalle työlleen.
"Odottakaa ihan pieni hetki rakkaat pentuni. Minä palaan aivan pian", Neilikkakaste sanoi ja poistui pesästä.
Siskokset jäivät tapittamaan pentutarhan oven suuta ihmeissään.
"Eihän meistä vielä oppilaita ole tulossa? Peippopentu mitä luulet?" Ruusupentu sanoi kauhistuneena siskolleen.
"Oletko sinä aivan höyhen pää? Me emme täytä kuutta kuuta vielä aikoihin", sisko vastasi pyöritellen silmiään.
Ruusupentu kohautti olkiaan ja katsoi pentutarhan oviaukolle odottavasti.
Pian ulkoa alkoi kuulua lähestyvien tassujen ääniä.
Neilikkakaste ja Kettuhäntä työntyivät sisään pentutarhaan leveästi hymyillen.
"Isii!" pennut hihkaisivat nähdessään Kettuhännän.
"Kumpa te olisitte noin innoissanne nähdessäni minutkin", Neilikkakaste sanoi dramaattisesti niiskauttaen. Siskokset eivät välittäneet emonsa draamailusta vaan syöksyivät Kettuhännän vatsan alle kehräämään.
"Ketkä haluavat lähteä metsäretkelle?" Kettuhäntä kysyi.
"Minä, minä, minä!" pennut kiljuivat yhteen ääneen.
Kettuhäntä kääntyi lähteäkseen ulos pentutarhasta ja viittoi hännällään muita seuraamaan.

Myöhäisen lehtisateen auringon säteet lämmittivät Ruusupennun turkkia ihanasti. Tällaiset kauniit ja lämpimät päivät alkoivat olla harvassa kylmän lehtikadon lähestyessä salakavalasti.
"Nyt olemme perillä pikkuiset", Neilikkakaste sanoi innostuneesti.
Ruusupentu katsoi emonsa edessä avautuvaa maisemaa. Pieni puro solisi edessä päin kivikon alla ja sen ympärillä kasvoi vielä vihreitä mustikan varpuja. Pienen matkaa purosta haarautui isompi puro joka jatkoi matkaansa kohti järveä alempana maastossa. Vesistön takana häämötti avoin maasto.
"Vautsi miten iso ja kaunis paikka!" Ruusupentu henkäisi ihastuneena. Neilikkakaste ja Kettuhäntä katsoivat toisiaan huvittuneina.
"Tämän puron toisella puolella oleva alue on Tuuliklaanin reviiriä", Kettuhäntä kertoi.
Ruusupentu ja Peippopentu henkäisivät jännittyneesti silmät ammollaan.
"Mahdammekohan nähdä aidon Tuuliklaanilaisen soturin", Peippopentu kuiskasi siskolleen.
"Toivottavasti emme", Ruusupentu sanoi pelästyneesti.
Kettuhäntä hölkkäsi hetken matkaa puron vartta ja löysi ison laakean kiven joka kohosi maasta muutaman hiirenmitan verran.
Yhdessä Neilikkakasteen kanssa he istahtivat kivelle ja maukaisivat nautinnollisesti kiven lämmittäessä heidän turkkiaan. Ruusupentu ja Peippopentu kirmasivat hetken puron vartta ja löysivät sammakon hyppelemästä kiveltä toiselle. He tutkivat paikkoja ja pelasivat hippaa toistensa kanssa kunnes olivat niin väsyneitä, että menivät emonsa ja isänsä seuraan kivelle.
Mustan kiven lämpö imeytyi Ruusupennun turkkiin ja alkoi unettaa pentua. Kettuhäntä nuolaisi Ruusupennun päälakea muutaman kerran ja kietoi häntänsä tämän ympärille.

"Liekkitassu!" joku sihahtaa, kun kolli on käynyt nukkumaan. Hän ei vastaa tälle, eikä edes vaivaudu katsomaan kuka siinä on.
"Haloo!" sama kissa sihahtaa taas.
"Mitä?" Liekkutassu mutisee tälle.
"Siitä on kauan kun viimeksi olit täällä", kissa hymyilee, ja kun Liekkitassu avaa silmänsä, hän huomaa olevansa taas siinä kelmeää valoa hohtavassa metsässä. Kissa, jonka nimen hän nyt muistaa, Luminietos viittaa häntä nousemaan.
"Tänään harjoittelemme tätä", Luminietos kertoo, ja salamannopeasti tämä on Liekkitassun takana. Kun Liekkitassu yrittää kääntyä, Luminietos taas vetäisee jalat hänen altaan, painaa kollin maahan ja vetäisee muutaman viillon tämän vatsaan. Kelmeän metsän puut ympäröivät heitä, ja kevyt tuuli virtaa niiden läpi. Olipa isku.
"Nyt, on sinun vuorosi. Taitaapas olla melko kätevä isku, jos vastustaja on pienempi ja heikompi kuin sinä", Luminietos nauraa ilkeästi. Liekkitassua alkaa jopa hiukan huimaamaan. Veri valuu tämän haavasta vatsassa. Kolli yrittää nuolla haavaa, mutta turhaan, veri vain ei lakkaa vuotamasta. "Hyökkää nyt jo! Et sinä oikeassakaan taistelussa ala nuolemaan pientä haavaasi!" Luminietos käskee. Tämä tuijottaa Liekkitassua uhkaavasti. "Tee niin kuin käsken, ellet tahdo päästä hengestäsi!" Liekkitassu yrittää nousta jaloilleen, muttei voi. Hän kuulee puhetta, ei Luminietoksen. "Yritä nukahtaa, yritä nukahtaa, laita silmät kiinni jos tahdot elää, laita silmät kiinni jos tahdot elää!" ääni kuiskailee. Kuka ihme on äänen takana? Liekkitassu ei ehdi enää miettiä sitä. Hän painaa silmänsä kiinni. Luminietos on jo syöksymässä kynnet ojossa häntä päin, mutta Liekkitassu katoaa siitä metsästä, ja herää. Kauhukseen, hän huomaa että haava on edelleen hänellä. Se on vuotanut verta sammalille, joissa hän nukkui. Mitä minä voin tehdä!



"Mitä se veri oli, Liekkitassu?" Kirkaskuu kysyy metsällä.
"En minä tiedä! Minä en todellakaan tiedä!" Liekkitassu vastaa. Haavat ovat viimein lopettaneet vuotamisen. Onneksi Liekkitassu on saanut piilotettua ne turkkinsa alle.
"Kuule, Liekkitassu, muistutan sinua taas että voit kertoa kaiken minulle", Kirkaskuu sanoo. Liekkitassu nyökkää tälle. Kyllä hän tiesi sen. Hän olisi vain voinut kertoa sen kaiken Kirkaskuulle. Mutta.. mutta entä jos? Entä jos hänet häädettäisiin? Taas samat ajatukset. Ei tällä kertaa Myrskyklaanin takia, vaan hänen uniensa. Miksi Luminietos ilmaantuu hänen uniinsa?
"Liekkitassu, haistatko?" Kirkaskuu keskeyttää kollin ajatukset. Liekkitassu haistelee hetken ilmaa, ja huomaa myyrän.
"Myyrä, eikös?" Liekkitassu vastaa. Kirkaskuu nyökkää. Naaras käskee häntä nappaamaan sen, ja Liekkitassu lähti matalana jäljittämään saalista. Jos en saa tätä, en syö tänään. Eikö minun pidä ruokkia klaanini, ja sitten vasta itse saan syödä? Myyrä oli kollin kohdalla. Se oli jo lähes tämän kohdalla. Kolli koukkaa saaliin kynsiinsä, ja taittaa sen niskat. Liekinvärinen kissa nappaa saaliinsa, ja vie sen Kirkaskuulle. Kirkaskuu nyökkää tälle. Kerrankin tein jotain oikein, Liekkitassu ajatteli.
"Hei Liekkitassu, voit käydä leirissä, nappaa hieman syötävää ja sitten vielä partioon!" Harmaa naaras kehottaa. Kolli ei vastaa mitään, mutta lähtee vain kävelemään leiriin päin.



"Hyvä. Nyt voit mennä nukkumaan, huomenna on vasta illalla taisteluharjoitukset" kollin mestari kehaisee. Nukkumaan. Mutta jos Luminietos tulee taas! Mitä minä teen sitten! Hän on varmaan vihainen minulle! Ei varmaan auta muu, kuin toivoa, ettei hän olisi enää niin raivoissaan. Liekkitassu asettuu sammalpedilleen. Hän pyörii hetken löytääkseen mukavan asennon. Noin.
"Hyvää yötä", Liekkitassu kuiskaa Laventelitassulle joka on juuri käynyt tämän viereen.

"Liekkitassu! Mitä ihmettä sinä viimekerralla ajattelit!" Luminietos huutaa raivoissaan. Liekkitassu painautuu tärisevänä puuta vasten.
"Nyt minä kyllä!" Kolli räyhää. Sitten puitten varjosta saapuu kaksi kissaa. Valkoinen naaras, ja harmaanruskea kolli.
"Tuo kissa kuuluu meille, päästä hänet!" Kolli huudahtaa.
"Hän ei kuulu tänne", valkoinen kissa sanoo rauhallisesti. Kissat hakevat Liekkitassun. He johdattavat tätä pois kelmeästä metsästä.
"Ääh! Susihammas, Lumisade, ette pääse tästä noin vain! Minä kyllä kostan!" Luminietos karjuu.





//567 sanaa:D

Luku 13 – Minä vannoin

Lehdettömät puut heiluivat ja natisivat ärhäkän tuulen voimasta. Vuodenaika vaihtui, elämä jatkui ja klaanit elivät kuiden ja kuiden läpi. Täplätuuli kulki kallion reunamilla, silloin tällöin haistellen ilmaa saaliiden varalta. Hän oli ajautunut hieman kauemmas metsästyspartionsa tapaamispaikasta kuin olisi sopivaa, mutta täplikästä naarasta ei voinut tällä hetkellä kiinnostaa viiksen vertaa moinen juttu. Hänellä oli paljon mietittävää.
Yönkajon lauman motiivit olivat piilossa klaanikissoilta ja Täplätuuli useinkin pohti, että miksi kyseinen kissajoukko halusi karkoittaa viisi klaania heidän kodeistaan saadakseen alueen vain itselleen. Voisiko koko lauma olla tosiaan niin itsekäs? Miksi he olivat täällä nyt?
Elämä eteni ja Täplätuuli oli kiitollinen siitä, että oli saanut elää kauan ja nähdä monen kissan kasvavan, perustavan perheen ja kukoistavan elämässään. Monet kissat olivat syntyneet ja kuolleen naaraan elämän aikana ja toisinaan se tuntui niin oudolta. Elää nyt monta muuta nuorempaa kissaa kauemmin ja vanhemmaksi? Täplikäs naaras ei ollut varma, oliko onnekas vai ei.
Hänen hyvän ystävänsä Sirppikynnen pentu oli kuollut. Ja sitä ennen Hiilloskorva. Ja Vääräkajo. Niin moni kissa kuoli ja siirtyi kulkemaan tähtien poluilla ennen aikojaan.
Mutta vaikka elämään mahtui tuskaa ja kuolemaa, mahtui siihen yhtä paljon iloittavaa ja nautittavaa. Täplätuuli oli iloinen oman tyttärensä Tuulihännän puolesta, joka oli löytänyt itselleen rakastavan kumppanin ja saanut kolme pentuakin. Täplätuuli oli nuorena emona pelännyt Tuulihännän mykkyyden vaikeuttavan hänen elämäänsä, mutta Tuulihäntä oli saanut elämästään kaiken hyvän irti. Ja Täplätuuli ei voisi olla ylpeämpi. Hän oli aina kannustamassa jälkikasvuaan eikä koskaan antaisi heidän luullakaan, ettei hän välittäisi heistä. Täplätuuli oli myös varma siitä, että Tuulihännän isä Nokiturkki oli ylpeä tyttärestään.
Täplätuulen jälkimmäinen pentue taas… Naaras ei ollut varma, oliko heidän isänsä edes elossa. Se olisi paras lopputulos. Täplätuulta vavisutti edes ajatus kyseisestä kollista. Kolli oli aiheuttanut Täplätuulen toisen silmän sokeutumisen ja hännän halvaantumisen. Nyt Täplätuulella oli pitkän häntänsä tilalla tynkä. Mutta yllätyksekseen Täplätuuli ei enää kaivannut pitkää ja tuuhea häntäänsä. Hän pärjäsi tällä lyhyelläkin eikä hän tarvinnut pitkää häntäänsä mihinkään. Ei hänellä ollut tarvetta heilutella häntäänsä.
Hänen kumppaninsa odotti häntä Tähtiklaanissa. Oli odottanut jo kuita, mutta Täplätuuli tiesi Nokiturkin olevan kärsivällinen kolli.
Myrskyklaani oli saanut myös upeita oppilaita; Huomentassun, Kotkatassun, Kipinätassun ja niin edelleen. Täplätuuli oli aina ylpeä kaikista ahkerista oppilaista ja toivoi heille aina kaikkea hyvää. Täplätuuli seurasi aina klaaninsa kissojen kasvua ja kehitystä. Hän oli aina ystävälline jokaista kohtaan ja kehui aina kuin vain sai tilaisuuden; kannustaminen oli tärkeää.
Täplätuuli pysähtyi ja asteli aivan kallion reunamalle. Tuuli tuiversi ja teki tuttuja kierroksiaan ilmassa kulkiessaan ilman halki ja havisuttaen puiden paljaita oksia ja kuivia ruohonkorsia ja heinäryppäitä.
Naaras nautti tuulen tunteesta turkillaan. Se oli vapauttavaa. Täplätuuli oli aina pitänyt vapaudesta, joka hänellä oli. Joskus hän oli kaivannut pääsevänsä seikkailulle klaanien rajojen tuolle puolen, mutta sellaista ei oltu hänelle suotu. Hän oli kuitenkin tyytyväinen tähän elämäänsä klaanien rajojen ja sääntöjen tällä puolen. Hänen elämänsä oli ollut oma seikkailunsa.
Toisinaan kaipuu tuonne kauas kutsui naarasta, mutta hän ei vastannut kutsuun. Hänellä oli liikaa asioita täällä Myrskyklaanissa, joita hän ei halunnut jättää taaksensa. Mikään seikkailu ei antaisi sitä, mitä hänellä oli kotona.
Täplätuuli loikki varoen liukasta kallionseinämää alas lintu leukojensa välissä. Hän hölkkäsi metsästyspartion tapaamispaikalle ja onnekseen ei ollut odotuttanut muita partion jäseniä kauaa. Valkomyrsky johdatti partion takaisin kotiin. Täplätuuli vilkaisi vielä nopeasti taakseen, jonnekin kaukaisuuteen. Kissoja oli kadonnut jonnekin omille seikkailuilleen ja täplikäs naaras pyysi Tähtiklaanilta varjelusta heille. Ja toivoi, että he palaisivat kotiin ehjin nahoin tai jos eivät palaisi, eläisivät hyvän elämän toisaalla.

Orava loikki vikkelästi karkuun Okakynttä, mutta Täplätuuli oli valmiina. Hän loikkasi puun takaa sen niskaan ja nopeasti puraisi oravaa sen kaulaan. Hän kiitti hiljaa Tähtiklaania ja loikki sitten Okakynnen luokse. Kullanruskea kolli hymyili leveästi naaraalle ja lempeästi tönäisi tätä. Valkomyrsky kapusi alas puusta ja toi mukanaan linnun, jonka oli puusta napannut.
Kolmikko kulki yhdessä metsästä järven rannalle. Ilmassa säkenöi. Pian olisi tulossa myrsky ja sadetta. Rajapartio kulki kauempana horisontissa ja Täplätuuli seurasi sen menoa siihen asti, kunnes kissat katosivat metsän siimekseen. Tarinamieli ja Etsijätaivas olivat partion mukana, heidät Täplätuuli tunnisti joukosta heti.
”Tulkaa”, Täplätuuli naukaisi sitten, ”metsästetään nyt ennen kuin alkaa satamaan.”
Täplätuuli lähti joukon etunenässä kulkemaan ja johdatti heidät tutulle paikalle, josta tunnetusti löytyi paljon hiiriä. Pienellä porukalla niitä oli helpointa saada kiinni ja nyt heillä oli oiva tilaisuus siihen.
Okakynsi viittoili hännällään merkkejä ja Valkomyrsky seurasi niitä, suunnaten hiipien erään pienen kolon luokse, josta kantautui voimakas hiirenhaju. Täplätuuli etsi hiiren kodin toista uloskäyntiä silmät viiruilla. Valkomyrsky alkoi kaivaa ja pakokauhuinen hiiri putkahti esiin pienen pesänsä toisesta päästä. Täplätuuli syöksyi sen kimppuun ennen kuin se ehti paeta muualle.
Okakynsi haisteli maata ja ohjasi heidät toisen hiirenkolon luokse. Täplätuuli tunsi hyvää oloa tästä. Hän saalisti ystäviensä kanssa ja oli hyödyksi klaanilleen. Oman klaaninsa puolustaminen oli tärkeää, mutta saalistamisessa oli oma viehätyksensä; niin saatiin ruokittua kaikki ja ruoka oli välttämätöntä, kun taas verenvuodatus ei.
Viimeaikaiset taistelut Yönkajon laumaa vastaan olivat ottaneet veronsa ja Täplätuulenkin kehoa koristi moni arpi, jotka hän oli pitkän elämänsä aikana saanut erinäisistä taisteluista. Täplätuulien puoliksi revitty korva heilahti, kun pieni rapina kävi hänen takanaan. Pian karkuun yrittänyt juosta hiiri roikkui hänen hampaistaan.
”Tässä on paljon saalista vietäväksi Myrskyklaaniin”, Okakynsi kommentoi sitten. ”Palataan leiriin ja viedään saaliit suojaan tulevalta sateelta.”
Täplätuuli nyökkäsi ja kävi hakemassa aikasemmin saamansa oravan, jonka oli haudannut maahan. Leiriin oli paljon vietävää ja tällä monen vatsa saataisiin täyteen ja lämpimiksi.
Sade ropisi maahan ja tummat pilvet peittivät sinisen taivaan taakseen. Kauempana jyrähti ja pian salama välähti, tosin kaukana. Täplätuuli arvioi sen iskeneen järven toisella puolella. Jos heillä kävisi onni, ukkonen ei tulisi tänne.
Myrskyklaanin kissat istuivat kaikki sateensuojassa odottaen, että myräkkä menisi ohitse. Monet oppilaat odottivat kärsimättöminä, että pääsisivät jatkamaan koulutustaan ja moni soturi odotti partiointia ja saalistusta. Täplätuuli makoili tyytyväisenä soturien pesän suuaukolla ja silloin tällöin tunsi muutaman sadepisaran putoavan kuonolleen.
Kun sade muuttui kaatosateeksi, kissat painuivat syvemmälle pesiinsä. Kylmä tuuli ulisi ja ravisteli koko metsää. Täplätuuli katseli maahan ropisevaa sadetta mietteliäänä. Toivon mukaan tänä lehtisateena ei tulisi liikaa rankkasateita, joka johtaisi purojen tulvimiseen. Naaras muisteli yhä sitä aikaa, kun sateet olivat nostattaneet tulvan, joka oli peittänyt alleen Varjoklaanin reviirin ja osan Myrskyklaaninkin reviiristä. Jokiklaanin leiri oli tulvinut, mutta he olivat pärjänneet hyvin, pitiväthän he vedestä. Varjoklaani sen sijaan oli paennut Tuuliklaanin nummille turvaan siksi aikaa, kunnes vesi oli kaikonnut. Myrskyklaanilla oli silloin hieman hankaluuksia saalistamisen kanssa, mutta hyvin he olivat pärjänneet.
Vielä silloin klaanien välit olivat olleet paremmat ja Tähtiklaani oli ollut läheisempi klaanikissojen kanssa. Nyt Tähtiklaani oli vetäytynyt tähtien suojiin. Kaikki siitä puhuivat, vaikka ei sitä haluttu myöntää. Nyt klaanien välit oliavt olleet kireät, mutta Taivasklaania koskevan selkkauksen jälkeen kireät välit olivat onneksi hieman lauhtuneet. Mutta Täplätuuli tunsi yhä sen kipinöinnin täydenkuun kokoontumisissa. Ainahan jollain klaanilla oli jotain kärhämää toisen kanssa, mutta tämä oli jatkunut normaalia kauemmin ja tämä koski kaikkia klaaneja. Tähtiklaanille kiitos siitä, että nyt oltiin toivon mukaan menossa jo parempaan suuntaan.
Täplätuuli haukotteli, venytteli makeasti ja sukelsi sitten soturien pesän syvyyteen. Hän etsi oman petinsä pesän perältä ja asettui sen päälle liittyen Valkomyrskyn, Lumimyrskyn ja Okakynnen keskusteluun. Tällaiset sadepäivät olivat tämän takia mielekkäitä; kissoilla oli mukavasti aikaa vaihtaa kieliä ja vain olla. Täplätuuli auttoi Okakynttä pesemään kollin korvantaustat, kun kollin lihakset olivat hieman jäykkinä. Hän oli tulossa vanhaksi, mutta itsepäisenä kolli ei todellakaan olisi siirtymässä klaaninvanhimpien pesään vielä moneen vuodenaikaan. Tällaista kankeutta oli monella kissalla ilman kylmetessä eikä Okakynnen ikä olisi hänen esteenään vielä kuihin.
Vuodet olivat olleet heille lempeitä, sillä he olivat pitäneet kaikki vetreytensä ja ketteryytensä iän karttumisesta huolimatta.
Täplikäs naaras nauroi, kun Valkomyrsky kertoi taas siitä, miten Okakynsi oli lentänyt kuono edellä järveen jahdatessaan sitä jänistä ja kompuroinut hiekassa. Okakynsi päästi tympääntyneen huokaisun, mutta lopulta kolli nauroi myös; olihan se ollut aika huvittavaa.
Täplätuuli tosiaan piti elämästään, vaikka oli siihen mahtunut moniakin inhottavia hetkiä. Mutta tällaiset hetket muistuttivat, että hänellä oli elämässä paljon enemmän hyvää kuin huonoa.

Täplätuuli juoksi henkensä edestä. Hänen koko mielensä oli pakokauhun vallassa. Vaaleansiniset silmät hohtivat hänen takanaan ja lähestyivät uhkaavasti. Täplätuuli yritti kiristää tahtiaan, mutta turhaan. Ja lopulta… harmaa, raidallinen kolli loikkasi hänen niskaansa ja upotti kyntensä hänen nahkaansa.
”Minähän sanoin, että minulle ei kannata laittaa vastaan”, kissa puhui hampaat välkkyen. ”Lupasin, että tapaisimme vielä. Ja että lopettaisin sinut!”
Täplätuulen silmät rävähtivät auki ja häne nieliaisi vaivalloisesti. Hän tähyili ympärilleen ja rauhoittui, kun tajusi olevansa kotona Myrskyklaanin leirissä ja omassa vuoteessaan.
”Painajaista?” Täplätuulen korvat heilahtivat ja hän kohtasi tyttärensä Tarinamielen katseen. Naaraan katse oli lempeä. Täplätuuli nyökkäsi muutaman kerran ja painoi päänsä takaisin tassujensa päälle, mutta kun sulki silmänsä näki sen saman kollin kasvot.
”Tule”, Tarinamieli kuiskasi ja hipaisi emonsa turkkia. Täplätuuli räpäytti silmiään häkeltyneenä, mutta nousi istumaan ja hiipi tyttärensä perässä ulos soturien pesästä.
Täplätuuli huokaisi syvään ja katsahti öistä taivasta, joka oli miltei kokonaan pilvien peittämä. Tarinamieli seisoi leirin uloskäynnillä kierot vihreät silmät hohtaen yön pimeydessä. Naaras heilautti tuuheaa häntäänsä ennen kuin katosi piikkihernetunneliin. Täplätuuli seurasi hänen kannoillaan.
Vahdissa oleva Valkomyrsky vain nyökkäsi kaksikolle eikä kyseenalaistanut heidän yöllistä kulkuaan leirin ulkopuolella. Toinen kissa olisi saattanut, mutta ei Valkomyrsky.
Tarinamieli asettui leirin vierellä olevan pienen kukkulan laelle ja vilkaisi emoaan ennen kuin käänsi katseensa tähtitaivasta kohti.
”Haluatko puhua siitä?” Tarinamieli kysyi sitten. Täplätuuli ei oikein tiennyt vastausta siihen. Halusiko hän? Hän oli vannonut kuita sitten, että ei koskaan puhuisi kellekään tästä asiasta tai tästä kissasta, ei kellekään. Se oli kipeä muisto ja… niin. ”Ei ole pakko. Joskus puhuminen auttaa, opetit sen itse meille.”
”Minä… Näin unta siitä kissasta, joka aiheutti tämän”, Täplätuuli sanoi ja katsoi sitten hännäntynkäänsä. Tarinamieli katsahti emoaan sympaattisesti ja asetti tuuhean häntänsä emonsa ympärille. ”Toisinaan se palaa mieleeni, toisinaan taas ei.”
”Se on ihan normaalia ja ymmärrettävää”, Tarinamieli huomautti. ”Se on aika iso juttu kuitenkin ja vaikutti sinuun voimaakkaasti.”
Täplätuuli nyökkäsi. Tarinamieli ei tosin tiennyt sitä, että sillä kissalla oli tassunsa pelissä myös vähän suuremmassakin asiassa.
”Muistan elävästi kuinka kerroit meille vielä pentutarhassa Tähtiklaanista”, Tarinamieli hymyili katsellessaan tähtiä, ”ja ne kaikki muutkin tarinat. Muistan ne kaikki elävästi.”
”Pidit jo pentuna tarinoista ja legendoista”, Täplätuuli kehräsi. ”Kuuntelit aina niin tarkasti.”
”Ensimmäinen tarina, jonka kerroit, kertoi siitä kissasta, joka toi tähdet taivaalle”, Tarinamieli muisteli. ”Se oli kaunis tarina. Se kertoi niin paljon monesta asiasta; anteeksiannosta, ymmärryksestä, rakkaudesta, toivosta… ja varsinkin pennun ja emon rakkaudesta.”
”Tarinan emo ja pentu eivät olleet oikeasti emo ja pentu”, Täplätuuli mietti.
”Mutta silti he olivat toisilleen emo ja pentu yhtä paljon kuin olisivat voineet olla, jos olisivat oikeasti olleet”, Tarinamieli huomautti.
”Sellaista rakkaus on”, Täplätuuli sanoi ja katsahti tähtiä, jotka ilmestyivät pilvien takaa hetkeksi näkyviin. ”Se ei katso kuka olet tai missä olet. Se vain tapahtuu. Ei se katso, oletko synnyttänyt pennun itse vai et, se ei katso kissan ulkonäköä tai kotipaikkaa. Se katsoo vain sielun ja sydämen.”
”Se on kaunis kuvaus, emo”, Tarinamieli puhui haikeasti hymyillen. ”Mutta rakkaus ei aina ole yksinkertaista.”
”Ei niin”, Täplätuuli myönsi. ”Joskus se tapahtuu aivan väärään aikaan, joskus liian aikaisin tai joskus liian myöhään. Ja joskus meistä riippumattomat säännöt vaikuttavat niihin. Ei rakkaus katso klaanirajojen yli, sillä se ei tunne moista asiaa.”
Tarinamieli katseli taivaalla leikkiviä pilviä hetken aikaa ennen kuin kääntyi katsomaan emoaan. Naaraan katse oli epävarma ja hän selkeästi haki sanojaan.
”Entä… entä sinä ja meidän isämme?” Tarinamieli sai kysyttyä hetken hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänessään oli epävarmuutta. Tämä oli toinen kerta koskaan Täplätuulen elämän aikana, kun tämän pentueen pentu kysyi asiasta. Kun Ukkostassu, Pilkkutassu, Etsijätaivas ja Tarinamieli olivat olleet pentuja, olivat he kerran ihmetelleet sitä, missä heidän isänsä oli, kun kaikilla muilla oli isä. Sen jälkeen he eivät olleet hänestä kysyneet. He eivät olleet tarvinneet koskaan isää elämäänsä.
Täplätuuli kohotti katseensa tyttärensä silmiin. Hän oli luvannut olla koskaan puhumatta siitä. Se raastoi häntä sisältä. Mutta se voisi vaarantaa kaiken. Häntä pelotti ajatuskin kertoa pennuilleen, mitä oli tapahtunut.
”Sinun isäsi… siinä ei koskaan ollut rakkautta”, Täplätuuli sanoi sitten, kääntäen katseensa pois. ”Olette vahinkopentuja. Mutta lupaan sinulle, että se ei muuta mitään. En koskaan tai kertaakaan elämäni aikana edes ajatellut, että en haluaisi teidän olevan olemassa. Olen aina, aina, ollut kiitollinen teistä. En voisi rakastaa teitä yhtään sen vähempää.”
Tarinamielen katse harhaili hänen emonsa turkilla hetken aikaa, kunnes hän nosti sen emonsa kasvoja kohti. Tarinamieli ymmärsi. Hän uskoi emonsa sanoihin. Täplätuuli ei ollut koskaan näyttänyt mitään muuta kuin kuolematonta rakkautta pentujaan kohtaan.
”Tapasin hänet vain ja ainoastaan kerran”, Täplätuuli sanoi. ”Enkä tahdo tavata häntä koskaan uudestaan.”
”Hetkinen…” Tarinamieli tuntui asettelevan palaset yhteen, ”onko hän se, joka teki tämän sinulle?”
Täplätuuli vilkaisi tytärtään ja nyökkäsi vaitonaisesti. Vedenvanki oli ollut julma kissa, joka oli kiduttanut Täplätuulta miltei kuoleman rajoille asti. Ja sitten pakottanut hänet saamaan hänen pentunsa.
”Hän ei vältämättä edes tiedä, että hänellä on pentuja”, Täplätuuli kertoi. ”Hän on julma kissa, jos on edes elossa. Hänet häädettiin klaanista kauan ennen tiedän syntymäänne.”
”Klaanista? Oliko hän joskus klaanikissa?” Tarinamieli kysyi.
”Oli”, Täplätuuli mietti hetken aikaa, ”tuuliklaanilainen.”
Tarinamieli oli hetken hiljaa ja Täplätuulen nahkaa pisteli. Mitä Tarinamieli mietti tästä? Miksi Täplätuuli oli edes avannut suunsa tästä asiasta? Hän oli väsynyt pitämään sen sisällään. Hän oli väsynyt taistelemaan sitä tuskaa vastaan. ”Lupasin itselleni, etten koskaan, koskaan kertoisi tästä kellekään.”
”Ehkä oli parempi, että kerroit. Se auttaa sinua henkisesti, emo”, Tarinamieli sanoi hymyillen lempeällä ja lohduttavalla tavalla. ”Ja vaikka hän onkin minun isäni, en pidä häntä sellaisena. Minulla on sinut ja vain sinua olen tarvinnut. Tämä ei muuta mitään, minä lupaan sen. Salaisuutesi on turvassa kanssani. Ethän sinä itse edes valinnut tätä, se oli hänen julmuuttaan.”
”Vedenvanki”, Täplätuuli tokaisi. ”Hänen nimensä on Vedenvanki.”
”Nyt tiedän, kenestä pysyä kaukana”, Tarinamieli vitsaili. ”Vaikka hänellä onkin pentuja, ei se tee hänestä isää. Eipä hän sanojesi mukaan edes välttämättä tiedä hänellä olevan omia pentuja”, Tarinamieli pohti. ”Mutta emo rakas, älä kiduta itseäsi sen syyllisyyden kanssa. Tämä ei ollut sinun syytäsi. Ja minä, ja varmasti sisarukseni, rakastavat sinua yhtä paljon kuin ennenkin jos ei enemmän.”
Täplätuuli hymyili ja katsahti sitten taas tähtitaivasta. Täplätuuli ei tuntenut mitään erityisen suurta helpotusta nyt, mutta jokin hänen sisällään oli… jotenkin osittain rauhallisemmin. Hän vihasi ja pelkäsi yhä Vedenvankea ja tunsi yhä sen ahdistuksen siitä, mitä kolli oli hänelle tehnyt, mutta jokin siinä, että hän tiesi Tarinamielin mielipiteen asiaan, rauhoitti hänen koko olemustaan. Vaikka hän oli vannonut pysyvänsä hiljaa tästä koko elämänsä loppuun asti, hän myönsi kertomisen olleen hyvä juttu.
Täplätuuli päästi huokaisun ja asettui sitten makaamaan kostealle nurmikolle. Tarinamieli asettui hänen viereensä, aivan emonsa kylkeä vasten. Hetken aikaa he olivat siinä, kylki kyljessä. Täplätuuli oli kiitollinen pennuistaan. Hän oli kasvattunut hienot pennut eikä muuttaisi mitään. Hän valitsisi aina pentunsa kaiken muun edessä.
”Kiitos”, Täplätuuli kuiskasi ja Tarinamieli kehräsi hiljaa.
”Kiitos sinulle”, Tarinamieli vastasi ja katsahti emoaan silmiin, ”kun olet meidän emomme.”


//oon kyllä ihan pihalla kuinka mones luku Täplätuulella on menossa, kun se on niin vanha hahmo, mutta arvoin sille joskus jonkun numeron vaa XDD

Luku 8
Auringon säteet pilkistivät puiden lomasta leiriin joka oli merkki siitä, että uusi päivä oli aluillaan. Yölliset sateet olivat saaneet leirin täyteen vesilätäköitä ja maa oli mutainen.
Venyttelin pitkään pesän edustalla samalla, kun muut oppilaat työntyivät yksitellen ulos pesästä uuteen päivään. Osa lähti metsästysreissulle yhdessä, kun taas osa meni mestareidensa luokse.
Näin miten Valkoviiksi tassutteli minua kohti virne naamallaan. Tiesin hyvin ilman paljastavaa itsevarmaa virnettäkin, että tämä oli se päivä, kun kohtaisin mestarini harjoitusradalla jonka avulla hän oli minua rääkännyt viimeisen muutaman päivän ajan.
"Oletko valmis koitokseen?" hän kysyi tullessaan kohdalleni.
"Aina", virnistin ja lähdimme ulos leiristä.

Juoksimme suoraa päätä harjoitusradan edustalle ja istahdimme kivelle vierekkäin.
"Muista olla valmiina yllätyksiin", Valkoviiksi sanoi salamyhkäisesti. Tässä harjoituksessa en luottaisi mestariini sitten yhtään.
"Valmiina, paikoillanne, hep!" Valkoviiksi pinkaisi juoksuun ja minä hänen perässään.
Hyppelimme kiveltä toiselle kunnes tavoitin hänet suuren kaatuneen puun luona. Ohitin Valkoviiksen samalla, kun hyppäsin korkealle kivelle. Vilkaisin sivusilmällä taakseni mutta mestarini oli kadonnut.
Sydän takoi rinnassani jännityksen tahtiin mutten hidastanut.
Juuri hyppäämäisilläni seuraavalle kivelle tunsin miten jokin tarrautui selkänahkaani ja veti minut alas.
"Mestari!" sihahdin, kun Valkoviiksi hyppäsi kevein askelin kivelle jolle olin pyrkinyt.
"Käskin sinun olla valmiina kaikkeen!" Valkoviiksi naurahti ja katosi kiven toiselle puolen. Hyppäsin hänen peräänsä ja juoksin kiveltä alas niin, että saavutin mestarini. Nyt oli minun vuoroni yllättää ihan vain kostoksi aikaisemmasta.
Näin edessämme oksan, joka kohosi sivulle ylöspäin kaatuneesta puusta. Olin muutaman askeleen Valkoviikseä edellä joten ehdin hyvin toteuttamaan suunnitelmani. Hyppäsin kaatuneen puun päälle, nappasin oksan suuhuni niin, että se jännittyi ja juuri, kun Valkoviiksi osui kohdalle ehtimättä tehdä yhtään mitään päästin oksasta irti ja se sinkoutui ylös osuen Valkoviiksen leukaan ennen kuin palautui omalle paikalleen.
"Anteeksi!" maukaisin taakseni juostessani kohti pientä kivi röykkiötä.
"Senkin..." kuulin Valkoviiksen mutisevan samalla, kun tämä hieroi leukaansa tassullaan.
Pienet kivet pyörivät tassujeni alla ja sen vuoksi eteenpäin meneminen oli haastavaa. Ei aikaakaan, kun Valkoviiksi oli ilmestynyt taakseni ja tunsin hänen porautuvan katseensa niskassani.
Valkoviiksi otti vakaan asennon ja ponnisti siten, että päätyi suoraan selkääni. Horjahdin rankasti taaksepäin ja hyvä etten kaatunut. Valkoviiksi piti itsensä lujasti kiinni selässäni vaikka horjuin ja heiluin kuin mikäkin oljenkorsi, kun yritin löytää hyvää jalansijaa pyörivien kivien keskeltä.
Kaiken sähläämisen jälkeen päätin olla vakaa kuin kivi. Aivan kuten Valkoviiksi oli minua opastanut. Pysähdyin paikoilleni tasapainotellen pienien kivien päällä ja suljin silmäni. Hengitin syvään ja ulos. Olin kooltani isompi kuin mestarini joten olin varma siitä, että pystyisin pysymään aloillani, vaikka Valkoviiksi yritti horjuttaa tasapainoani takertumalla selkääni.
"Hyvä", Valkoviiksi sanoi hiljaa, kun löysin tasapainon.
Vilkaisin sivusilmällä selässäni olevaa kollia ja virnistin siten ettei tämä nähnyt. Jännitin kaikki lihakseni ja hyppäsin suuren loikan eteenpäin. Juuri ennen kuin tassuni olivat laskeutumassa maahan käännyin sivuttain ja Valkoviiksi iskeytyi harjoitusradan viimeistä kaatunutta puuta vasten. Valkoviiksen suusta kuului henkäys ja hänen otteensa hellitti sen verran, että pääsin siitä irti.
Hyppäsin puun toiselle puolelle ja odotin, että Valkoviiksi saapui myös. En halunnut, että tämä yllättäisi minut edestäpäin.
Juoksimme rintarinnan takaisin lähtöpisteeseen ja väistelin parhaani mukaan Valkoviiksen yrityksiä estää minua etenemästä.
Saavuimme maaliin molemmat puuskuttaen. Paransin hieman ryhtiäni mestarini edessä ja virnuilin hänelle.
"Voitin", tokaisin ja Valkoviiksi pudisti päätään epäuskoisena hymyillen.
"Voihan hiirenpapana. Olen opettanut sinua liian hyvin", hän vastasi.
"Aiot siis ottaa minun voitostanikin kunnian itsellesi", siristin silmiäni ilkikurisesti.
"Toden totta aion!" Valkoviiksi naurahti tönäisten minua leikkisästi olalle etutassullaan.
"Kunnia olkoon sinun oi suuri ja mahtava mestarini", kumarsin ylidramaattisin elkein Valkoviikselle ja tämä paransi ryhtiään ja katsoi minua kuono arvokkaasti pystyssä. Aloimme molemmat nauramaan, kun huvittuneet katseemme kohtasivat.

Palasimme leiriin tuoresaalista mukanamme. Vein saaliini klaanin vanhimmille ja kävin hakemassa itselleni kasasta hiiren.
"Kotkatassu!" kuulin Valkoviiksen äänen soturien pesän edustalla.
"Tuleppas tänne kanssani syömään", hän sanoi ja vilkaisin sivusilmällä oppilaiden pesän edustalla aterioivaa Kultatassua jonka seurassa oli Pilkkutassu.
He katsoivat Valkoviikseä yllättyneinä ja käänsivät päänsä minua kohti. He nyökkäsivät minulle silmät loistaen. Kultatassu oli kertonut minulle etteivät oppilaat syöneet sotureiden seurassa kuin vain ja ainoastaan silloin, kun he saisivat kutsun. Ja tuo kutsu oli suuri kunnia oppilaalle.
Vaihdoin siis suunnaksi soturien pesän tassut jännityksestä täristen. Oli todella outoa mutta samalla kiehtovaa kävellä soturien pesän edustalle.
Laskin hiireni alas ja laskeuduin makuulle Valkoviiksen eteen.
"Sinulla meni meidän leikkimielinen kisamme niin hyvin, että halusin palkita sinut siitä jotenkin", mestarini hymyili minulle.
"Leikkimielinen? Minusta olit aika tosissasi sen kanssa", naurahdin.
"Nooh pieni kilpailuhenkisyys ei ole pahasta", hän virnisti huvittuneena.
"Hei Kotkatassu", Hiirinenä oli tullut Valkoviiksen viereen ateriansa kanssa.
"Hei Hiirinenä", vastasin arvostavasti.
"Joko kuulitte?" naaras kysyi ja katsoimme Valkoviiksen kanssa häntä kysyvästi.
"Siitä ketkä Heinätähti on valinnut mukaan tämän yön kokoontumiseen?" hän jatkoi huomatessaan uteliaat katseemme.
"Emme ole. Ketkä sinne lähtevät?" Valkoviiksi kysyi.
"Sudenlaulu, Täplätuuli, Tuulihäntä, Lehmussydän, Valhelaulu, Tuiskusielu, Luminenä, Olkiväre, Kimallepuro, Hohdetassu, Loistetassu, Kipinätassu, Valotassu, Tuiketassu sekä heidän lisäksi me", Hiirinenä hymyili innokkaasti.
"Me?" Valkoviiksi vilkaisi minua.
"Aivan! Kotkatassu ja sinä sekä minä!" Hiirinenä hihkaisi ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Pääsisin kokoontumiseen. Elämäni ensimmäisen kerran.
"Mahtavaa! Kotkatassu sinä pääset ensimmäistä kertaa näkemään millaista kokoontumisessa oikein on", Valkoviiksi hymyili.
"Antakaapa, kun yritän hengittää ensin", vastasin epäuskoisena ja soturit naurahtivat.

Aurinko alkoi laskemaan ja jännitys kihelmöi jokaisessa solussani. Hohdetassu istui vieressäni oppilaiden pesän edustalla ja katsoi tiiviisti päällikön pesän suulle.
"En malta odottaa, että lähdemme matkaan", hän sanoi häntä heilahdellen sinne tänne.
"En minäkään!" Kipinätassu tupsahti innokkaana väliimme. Hänen viiksensä väpättivät kärsimättöminä ja näytti siltä ettei hän pystyisi olemaan kauaa paikkallaan.
"Odotetaan nyt ihan kärsivällisesti. Heinätähti tulee ihan kohta", Tuiketassu totesi tyynen rauhallisesti Kipinätassun takaa.
Tunsin kuinka innostunut jännitys laskeutui oppilaiden ylle ja tuntui miltein siltä ettei kukaan meistä hengittänyt.
"Sitten mennään!" Kipinätassu henkäisi nähdessään päällikön astelevan ulos pesästään.
Kokoonnuimme kaikki kokoontumiseen lähtijät Heinätähden ja Iltataipaleen eteen. Valkoviiksi asteli rinnalleni rohkaisevasti hymyillen.
"Noniin! Nyt, kun kaikki ovat tässä niin eiköhän mennä", päällikkö nyökkäsi ja lähti johdattamaan meitä kohti kokoontumispaikkaa.

Juoksin Valkoviiksen rinnalla sydän jännityksestä takoen. Saavuimme Tuuliklaanin reviirin tuntumaan ja nyrpistin nenääni haistaeassani tutun vihollisklaanin tuoksun. Olin saanut arpeni muistoksi yhdeltä Tuuliklaanin jäseneltä.
"Saammeko siis nyt aselevon aikana kulkea Tuuliklaanin reviirin läpi?" kysyin Valkoviikseltä, kun juoksimme vihollisklaanin reviirille.
"Kyllä. Kaikilla klaaneilla on oikeus tulla kokoontumiseen ja tämä on ainoa reitti sinne. Lisäksi kuten sanoit niin soturilain mukaan täysikuun aikana vallitsee aselepo joten meitä ei voida estää", hän vastasi.
Jouduimme käymään myös Taivasklaanin reviirillä kunnes pääsimme saarelle jossa kokoontuminen pidettäisiin.

"Voit mennä rohkeasti muiden klaanien oppilaiden luo. On tärkeää muistaa, että näiden kokoontumisten aikana voit saada paljon tärkeää tietoa vihollisistasi. Paina siis kaikki muistiin mitä näet, haistat ja kuulet", Valkoviiksi vinkkasi ja nyökkäsin hänelle.
Seurasin muita klaanimme oppilaita ja jäin hyvän etäisyyden päähän istumaan ja kuuntelemaan, kun muiden klaanien oppilaat tervehtivät meitä ja alkoivat juttelemaan päivän tapahtumista.
Seurasin katseellani kaikkia kokoontumispaikalla olijoita. Yritin painaa kaikki hajut mieleeni. Tunnistin Tuuliklaanin hajun heti ja sen lisäksi haistoin kuka kuului Varjoklaaniin. Olin haistanut Varjoklaanin kissoja aivan reviiri rajojemme tuntumassa ja Valkoviiksi oli silloin kertonut minulle kenelle haju kuului. Lisäksi kokoontumiseen tullessa ylittäessämme Taivasklaanin rajan olin haistanut heidän tuoksunsa joten oli helppo päätellä mikä haju kuului Jokiklaanilaisille.

Katselin uteliaana miten osa tervehti toisiaan arvokkaasti ja tyynesti, kun taas osa hyvin tuttavallisesti ja ystävällisesti.
Ehdin hetken istumaan itsekseni, kun tunsin jonkun tuijottavan minua. Käänsin katseeni viereeni ja näin suurikokoisen pihkan ruskea valkoisen kollin katsovan minua hieman jopa järkyttynein silmin. Katsoin häntä hieman kysyvästi, kun tuntui ettei hän päästänyt katsettaan irti minusta.
"Satakieli?" hän kysyi viimein hiljaisella käheällä äänellä aivan kuin tuon nimen lausuminen olisi ollut hänelle hyvin vaikeaa.
"Anteeksi mutta taidat erehtyä kissasta. Nimeni on Kotkatassu", vastasin hänelle mutta tämä ei reagoinut sanoihini mitenkään.
"Honkasydän, siinähän sinä olet! Etsin sinua kaikkialta", valkoinen naaras tuli luoksemme ja kosketti kollin poskea omallaan. Päättelin eleestä, että he olivat kumppaneita. He myös tuoksuivat vahvasti Taivasklaanilaisilta.
"Tunnetko tämän Myrskyklaanilaisen?" naaras katsoi minua uteliaana keltaiset silmät hohtaen kuun valossa.
"Luulin tuntevani mutta taisin erehtyä", Honkasydän räpytti viimein silmiään ja paransi ryhtiään.
"Pahoittelut väärinkäsityksestä. Tulehan Syyslilja", hän lisäsi ja kääntyi lähteäkseen. Naaras nyökkäsi kumppanilleen ja katsoi minua hetken. Äkkiä näin hänen aikaisemmin lempeiden silmiensä leimahtavan tuleen. Hän kääntyi lähteäkseen kumppaninsa perään mutta vilkaisi minua vielä olkansa yli silmät hehkuen täynnä vihaa. Niskakarvani nousivat pystyyn ja mietin mitä oikein olin tehnyt ansaitakseni tuollaisen katseen.

Hetken kuluttua kaikkien viiden klaanin päälliköt nousivat puhuja kivelle ja kaikki kissat kerääntyivät sen läheisyyteen.
"Kokoontuminen alkakoon!" Heinätähti kajautti ilmoille.
"Aloitan kertomalla Myrskyklaanin kuulumiset. Olemme saaneet uusia sotureita ja heidän uudet nimensä ovat Utuliekki, Olkiväre ja Kimallepuro. Sen lisäksi olemme nimittäneet myös uusia oppilaita joiden nimet ovat Kotkatassu, Hohdetassu, Loistetassu, Kipinätassu, Valotassu ja Tuiketassu", päällikkömme luetteli.
Jännitykseni palasi, kun kuulin nimeni sanottavan. Vilkaisin sivusilmällä Honkasydäntä kohti joka käänsi katseensa juuri pois minusta.
"Minulla on myös ikäviä uutisia. Huurrekuu ja Hiilloskorva ovat kuolleet", päällikkö sanoi apeana kunnes taas nosti päänsä.
"Tuuliklaani voi jatkaa", hän sanoi kuuluvasti ja Tuuliklaanin päällikkö Huminatähti astui eteen.

Kun kaikkien klaanien asiat oli käsitelty oli kokoontuminen päättymäisillään.
"Se oli kivaa", Loistetassu hymyili viereltäni, kun keräännyimme jälleen päällikön luo kotiin palaamista varten.
"Ja mielenkiintoista", lisäsin vilkaisten Honkasydäntä kohti joka oli nyt selkäpäin minua. Kuka ihme oli Satakieli joksi Taivasklaanin kolli oli minua kutsunut.

Saavuttuamme takaisin leiriin osa klaanin jäsenistä tuli toivottamaan meidät tervetulleiksi takaisin.
Väsymys painoi jäsenissäni joten menin oppilaiden pesään silmät puoli ummessa. Kävin makuulle ja suljin silmäni.

"Kotkatassu!" kuulin, kun joku huusi nimeäni jossain kaukaisuudessa.
"Kotkatassu!" ääni kuului yhä lähempää ja selkeämpänä.
"Äiti?" kuulin miten ääneni kaikui tyhjyydessä.
"Kotkatassu!" ääni toisti toistamistaan. Lähdin juoksemaan tassut tyhjän päällä ja tuntui etten liikkunut mihinkään. En kuitenkaan luovuttanut vaan juoksin ääntä kohti varmoin askelin. Pian näin edessäni avautuvan aukon josta kajasti kirkas auringonpaiste. Saavuin tuota pikaa aukolle ja hyppäsin kirkkauteen.
Siristin silmiäni ja yritin saada selvää edessä häämöttävästä maisemasta. Silmäni totuttua valoon näin emoni istuvan korkean kiven päällä katselemassa minua hymyssä suin.
"Kotkatassu! Siinähän sinä olet", hän sanoi lempeästi.
"Missä olet ollut?", hän kysyi ja olin hieman hämmentynyt.
"Missä sinä olet ollut?" kysyin sanojani painottaen.
"Olen ollut täällä. Sinä olet tainnut seikkailla pimeyden ja valon rajamailla", hän sanoi.
"Olen nähnyt vain painajaisia viime aikoina ja tuntenut unissani vihaa ja surua", mutisin. Olin kaivannut emoni tuoksua ja lempeyttä unissani.
"Nyt olet täällä", emoni hymyili minulle ja hyppäsin kivelle hänen viereensä. Hän puski minua kehräten ja nuolaisi päälakeani äidillisesti.
"Sinä selkeästi mietit jotakin", hän huomautti katsoessaan minua vihreillä kirkkailla silmillään.
"Tapasin tänään erään kollin kokoontumisessa. Hän tuijotti minua pitkään ja kutsui minua nimellä Satakieli. Hän jäi vain pyörimään jostain syystä mieleeni", huokaisin.
"Satakieli", emoni toisti haikeutta äänessään. Hän käänsi katseensa kohti sinistä taivasta ja sulki silmänsä.
"Sitä nimeä en olekaan kuullut pitkään aikaan", hän sanoi hiljaa.

"Kotkatassu!" joku huusi korvaani ja ponnahdin pystyyn säikähdyksestä.
"Hyvät hiirenpapanat älä säikyttele noin!" sähähdin karvat pystyssä, kun näin Kultatassun vierelläni.
"Oli pakko, kun et meinannut millään herätä", naaras tuhahti minulle takaisin. Ravistelin itseäni ja nuolaisin rintaani.
"Oli miten oli. Mitä asiaa?" kysyin hieman ärtyneenä.
"Valkoviiksi ja Roihumieli vievät meidät harjoittelemaan yhdessä. Pääsemme taistelemaan", Kultatassu kertoi mutta innostus oli kadonnut hänen äänestään ja hän kuulosti enemmänkin äreältä. Huokaisin syvään ja nuolaisin häntä korva nipukasta.
"Olen pahoillani, että sähisin sinulle", sanoin ja Kultatassun silmät kirkastuivat jälleen.
"Saat anteeksi. Ei ollut tarkoitus säikyttää. Eiköhän mennä!" hän hihkaisi ja lähdimme mestariemme luo.

Emoni sanat pyörivät kuitenkin mielessäni ja olin varma, että Satakieli oli hänen nimensä. Mutta miten Honkasydän oikein tunsi hänet? Olin aivan pyörällä päästäni ja pienet taisteluharjoitukset eivät tekisi pahaa tässä tilanteessa. Saisin muuta ajateltavaa kuin emoni historian ja salaperäisen Taivasklaanilaisen soturin.

Luku 7
// Jatkoa Ruusupennun tarinalle...

Juoksin märkää polkua pitkin huudellen Ruusupennun nimeä. Yritin saada pennun hajun kuonooni kunnes äkkiä jarrutin niin, että tassut liukuivat liukkaalla maalla.
"Verta!" henkäisin pelästyneenä, kun haistoin veren tuoksun. Lähdin tuoksua kohti ja pian jo haistoin Kettuhännän hajun joka oli Ruusupennun isä. Eikä aikaakaan, kun kolli tassutteli puskan takaa Ruusupentu selässään.
"Ruusupentu!", maukaisin silmät säikähdyksestä pyöreinä.
"Kotkatassu!" Ruusupentu vastasi ja pudottautui isänsä selästä alas jättäen veri tahran tämän turkkiin.
"Mihin sinä oikein katosit? Jouduin pyytämään leiristä apua jotta löydämme sinut!", sähähdin pennulle enemmän kiukkuisena itselleni siitä, että olin ylipäätään kadottanut tämän kuin itse pennulle.
"A-anteeksi. Minä vain saalistin lehden", Ruusupentu painoi päänsä alas.
"Olin huolissani!", jatkoin tuohtuneena ja näin miten Kettuhäntä istahti alas sateen jo hellittäessä.
"Löysin hänet tuolta heinikosta. Olin saalistusreissulla, kun alkoi sataa niin kovaa, että jäin hetkeksi suojaan kunnes kuulin tämän pikkuisen itkun kauempaa", kolli kietoi häntänsä pentunsa ympärille lohduttavasti.
"Miksi sinun tassustasi vuotaa verta?" kysyin, kun pentu alkoi nuolla käpäläänsä.
"No tuota... hiiri puri minua", pentu sanoi hieman nolona. Silmissäni vilahti häivähdys huvittuneisuutta mutten sanonut mitään.
"Parasta mennä kertomaan kaikille, että olet löytynyt", huokaisin lopulta.
"Minä vien pennun leiriin niin sinä voit etsiä etsintä apujoukot", Kettuhäntä sanoi ja nyökkäsin.
Lähdin juoksemaan niihin suuntiin joihin muut olivat lähteneet.

Oli jo pimeää, kun palasin muiden kanssa leiriin ja olin hakenut samalla aikaisemmin saalistamat tuoresaaliit ja kannoin ne suoraa päätä tuoresaaliskasalle.
Neilikkakaste oli ilmeisesti haistanut tulomme kun näin hänen tulevan minua kohti.
"Kiitos, kun menitte etsimään Ruusupentua", hän kehräsi ja nyökkäsin.
"Olen pahoillani, että kadotin hänet", sanoin.
"Ruusupentu kertoi mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin pahoillaan, kun oli lähtenyt viereltäsi sen enempää ajattelematta", kuningatar totesi.
"Miten hän voi?" kysyin.
"Hyvin. Mitä nyt on väsynyt seikkailusta ja hiiren puremasta", Neilikkakaste hymähti.
"Ruusupentu muuten kertoi miten olit auttanut häntä nappaamaan ensimmäisen tuoresaaliin. Olet kyllä hirmu mukava pennuilleni ja olen onnellinen, että heillä on tuollainen ystävä", kuningatar nuolaisi minua päälaelle ystävällisesti kehräten.
"Menehän syömään ja nukkumaan. Sinulla on ollut tapahtuma rikas päivä", Neilikkakaste lisäsi ennen kuin lähti takaisin pentutarhalle.
Minun ruokahaluni oli kadonnut kaiken etsimisen ja pelon sekaisten tunteiden vuoksi joten tassuttelin vain oppilaiden pesälle nukkumaan. Päivä oli tosiaan ollut pitkä.

Heräsin siihen, kun auringon säteet osuivat silmiini oppilaiden pesän pienestä raosta. Venyttelin ja haukottelin makeasti ja aloin pestä itseäni.
Yö oli ollut harvinainen siitä etten sinä yönä ollut nähnyt unta yhtikäs mistään. Emoni ei ollut ilmestynyt uniini eikä myöskään viime aikaiset painajaiseni vaivanneet untani.
Työnnyin ulos pesästä ja näin miten leiri oli jo täydessä touhussa. Aamupartio oli palannut ja päiväpartio vaihtoi heidän kanssaan muutaman sanan siitä miten aamuinen kierros oli sujunut. Osa oppilaista oli lähdössä mestariensa kanssa juuri ulos leiristä ja osa sotureista tuli jo sisälle leiriin tuoresaalista hampaissaan. Näin miten klaaninvanhimmat vaihtoivat kieliä keskenään pesänsä edustalla ja pentutarhan pennut kirmasivat emojensa jaloissa. Heinätähti jutteli Iltataivaleen kanssa päällikön pesän luona ja katselivat leirin vilinää.
Etsin katseellani Valkoviikseä mutten nähnyt häntä missään. Ihmettelin ettei tämä ollut herättänyt minua vielä oppituntiin.
Istahdin pesän edustalle ja näin miten Ruusupentu telmi Peippopennun kanssa.
"Kotkatassu!" Ruusupentu huudahti nähdessään minut ja kävelin heidän luokseen.
"Opetin Peippopennulle vaanimisasentoja", pentu kertoi ylpeänä.
"Milloin otat minutkin mukaan metsästämään?" Peippopentu kysyi pää kallellaan.
"En aio viedä hetkeen yhtäkään pentua ulos leiristä", totesin vilkaisten sivusilmällä Ruusupentua.
"Höh, sinun syytäsi!" Peippopentu tuhahti siskolleen.
"No sori", Ruusupentu sanoi vaivaantuneena.
"Huomenta Kotkatassu", Neilikkakaste maukaisi tullessaan ulos pentutarhasta.
"Huomenta", nyökkäsin. "Oletko sattumoisin nähnyt Valkoviikseä?" kysyin.
"Hän on katsomassa pentujaan sisällä pesässä", Neilikkakaste nyökkäsi tulo suuntaansa. Työnnyin sisälle pesään ja näin mestarini jälkikasvujensa vierellä.
"Hei Kotkatassu", Valkoviiksi tervehti nähdessään minut.
"Ajattelin kysyä, että onko meillä oppituntia tänään?" maukaisin.
"Kyllä vain. Voit mennä jo edeltä metsäaukiolle. Tulen pian perässä", Valkoviiksi sanoi ja lähdin pesästä.

Päästessäni metsäaukiolle hyppäsin kivelle istumaan. Nostin katseeni ylös pilvettömälle taivaalle ja hengitin raikasta lehtisateen tuoksua.
"Oletko valmis harjoituksiin?" Valkoviiksi saapui paikalle hymyssä suin.
"Kyllä vain. Mitä olet tälle päivälle keksinyt?" hymähdin kiveltä.
"Voin kertoa, että tämän jälkeen olet väsyksissä enemmän kuin koskaan", mestarini virnisti ilkikurisesti.
"Taidat nauttia siitä, että saat laittaa minut kärsimään", naurahdin.
"Toden totta nautinkin. Et ole ikuisesti oppilaani joten totta kai otan kaiken ilon irti vielä kun voin", Valkoviiksi sanoi huvittuneesti.
"Tuleppas alas sieltä niin kerron mitä tehdään", hän lisäsi ja hyppäsin hänen eteensä.
"Näetkö nuo kivirykelmät ja kaatuneet puut tuolla vähän matkan päässä?", hän kysyi ja nyökkäsin.
"Harjoittelemme tänään siellä joten seuraa minua", kävelimme kivien luokse ja hyppäsimme yhdelle niistä.
"Nyt tarkoituksenasi on juosta tämän läpi niin lujaa kuin pystyt edes takaisin. Hypättyäsi tuon viimeisen kaatuneen puun yli palaat takaisin tähän missä minä olen ja aloitat alusta", Valkoviiksi selitti.
"Mikä tarkoitus tällä nyt sitten on?" kysyin, koska olin odottanut jotakin paljon mielenkiintoisempaa.
"Tunnet sen sitten lihaksissasi", Valkoviiksi virnisti ja nyökkäsi kohti harjoitusrataani sen merkiksi, että oli aika aloittaa.
"Kolme, kaksi, yksi, juokse!", hän maukaisi ja pinkaisin kohti ensimmäisiä kiviä.
Kivet olivat eri kokoisia ja muotoisia. Toiset olivat teräviä päältä ja toiset niin sileitä, että tassujen oli vaikea pysyä niissä. Kaatuneet puut ja oksat lepäsivät kivien päällä tai välissä ja ne vaikeuttivat kulkua entisestään.
Ponnistin korkealle kivelle ja laskeuduin tassut liukuen alas kaatuneen puun päälle. Siitä jatkoi seuraavalle korkealle kivelle joka oli nyt liukkaampi kuin edellinen. Jouduin kaikin voimin yrittää ponnistaa sen päälle ja sinne päästyäni eteeni avautui pienten kivien röykkiö. Hyppäsin alas suurelta kiveltä niiden päälle ja huomasin miten pienet kivet pyörivät tassujeni alla. Yritin parhaani mukaan säilyttää tasapainoni ja jatkoin juoksuani huojumisestani huolimatta.
Pienten kivien päältä jouduin hyppäämään viimeisen suuren kaatuneen puun rungon päälle ja se oli yllättävän vaikeaa, kun kivet eivät pysyneet paikoillaan käpälieni alla. Onnistuin kuitenkin muutaman yrityksen jälkeen hyppäämään puun päälle ja sieltä alas jonka jälkeen käännyin takaisin ja suoritin saman radan toisesta suunnasta kunnes pääsin Valkoviiksen luokse.
Puuskutin hetken tassut täristen hänen rinnallaan ja mestarini vain istui leppoisasti paikallaan katsellen minua pilke silmäkulmassa.
"Uudestaan", hän maukaisi ja saatoin kuulla vahingon ilon hänen äänestään. Ei auttanut kuin totella.

Suoritin radan kuudesti edes takaisin kunnes vihdoin Valkoviiksi sanoi harjoituksen päättyneen.
Lysähdin kivelle makaamaan puuskuttaen ja paikat täristen uupumuksesta.
"No, löysitkö harjoituksen tarkoituksen?" mestarini virnisti hilpeänä.
"Tarkoituksena oli varmaan tappaa minut hengiltä", puuskutin ja Valkoviiksi alkoi nauramaan.
"Hyvä arvaus muttei se mennyt oikein", hän nuolaisi tassuaan ja pyyhkäisi sillä silmäkulmaansa.
"No tässä tulee uusi arvaus", aloitin, kun sain hengitykseni tasaantumaan.
"Tuossa radassa tarvittiin tasapainoa, voimaa ja nopeutta sekä kestävyyttä. Ilmeisesti tarkoituksena oli harjoittaa niitä kaikkia", mietin.
"Loistavaa Kotkatassu! Olet oikeassa. Tätä rataa saatkin suorittaa seuraavat kolme päivää valvovan silmäni alla. Sen jälkeen saat ansaitun vapaa päivän kunnes siitä seuraavana päivänä pääset suorittamaan tämän radan minun kanssani eli katsotaan oletko nopeampi, hitaampi vai saman veroinen kuin minä tällä radalla. Voit kuitenkin olla varma etten päästä sinua helpolla silloin", Valkoviiksi sanoi itsevarmasti hymyillen.
"Ellet ole huomannut niin kestän kaiken mitä tuot minun eteen", virnistin.
"Oikea asenne poika", Valkoviiksi nyökkäsi.

Kävimme Valkoviiksen kanssa vielä metsästämässä ja se oli yllättävän haastavaa, koska lihakseni olivat niin väsyksissä, että jo vaaniminen oli vaivalloista.
Siitä huolimatta sain kaksi hiirtä ja pienen linnun kynsiini jotka leiriin palattuani vein klaanin vanhimmille.
Lysähdin oppilaiden pesän edustalle hiiri hampaissani ja aloin syödä ansaittua ateriaani.
"Rankka päivä vai?" Kultatassu liittyi seuraani.
"Valkoviiksi ei tosiaan päästä minua helpolla", vastasin puraisujeni välistä.
"Siltä sinä näytätkin", oppilas naurahti samalla, kun alkoi itsekkin aterioimaan.
"Mitä te teitte tänään?" kysyin vuorostani.
"Hyökkäystä", Kultatassu vastasi.
Söimme ruokamme jonka jälkeen Kultatassu alkoi sukia turkkiani.
"Ruusupentu on tainnut tykästyä sinuun", hän naurahti.
"Mistä niin päättelet?" virnistin ihan kuin en olisi huomannut, että pentu oli jatkuvasti höpöttämässä minulle mistä milloinkin.
"Hän hakeutuu seuraasi ja nytkin tunnen pienten silmien tapittamassa meitä", Kultatassu osoitti silmillään suunnan. Vilkaisin pentutarhaa kohti mutta Ruusupentu oli jo mennyt leikkimään siskonsa kanssa sammalpalloa.
Nousin paikoiltani ja nuolaisin Kultatassun lapaa.
"Olen pahoillani. Taidan ottaa pentumaisen Kotkatassun esiin ja liittyä sammalpallo matsiin mukaan", hymyilin ja Kultatassu nyökkäsi huvittuneena.
Lähdin kulkemaan pentuja kohti ja minut nähdessään Ruusupentu nappasi sammalpallon ja kantoi sen eteeni.

// Ruusupentu voi jatkaa tästä :D

Luku 2

//Jatkoa Kotkatassun tarinaan :3


Ruusupentu pomppi ympäriinsä innostuneena. Kotkatassu oli ottanut pennun mukaan leirin ulkopuolelle tutustumaan metsään. Ruusupentu näki kaikkialla jotain kiinnostavaa, lehtiä putoili puista hiljaa lehtikadon lähestyessä, lintu sirkutti läheisessä puussa ja ötököitä vilisi maassa. Kaikki pennun aistit olivat ylikierroksilla.
"Kotkatassu katso tätä!", Ruusupentu kiljaisi ja katsoi limaista etanaa innostuneena. Seuraavaksi pentu huomasi koppakuoriaisen ja alkoi seurata sitä kömpelösti hiipien. Kotkatassu lähti jatkamaan matkaa ja Ruusupennun oli kiristettävä vauhtiaan pysyäkseen mukana.
Aika kului kuin siivillä kun Kotkatassu näytti Ruusupennulle metsää ja sen ihmeellisyyksiä. Pian olikin ehtinyt auringonhuippu mennä ohi ja mustia pilviä kerääntyi taivaalle. Sadepisaroita alkoi tippumaan taivaalta. Yksi pisara tipahti Ruusupennun kuonolle. Pentu aivasti pisaran kutittaessa nenää.
"Kohta alkaa satamaan kunnolla....", Kotkatassu tokaisi ja jatkoi puhumista. Ruusupentu ei enää kuullut mitä oppilas sanoi. Ilmassa leijuva lehti oli saanut pennun huomion itseensä. Ruusupentu lähti lehden perään ja unohti, että hänen piti pysyä Kotkatassun kanssa.

Ruusupentu kirmasi innostuneena lehden perässä. Aina välillä lehti laskeutui alemmas ja pentu meinasi saada sen muutaman kerran kiinni. Lehti kuitenkin jatkoi matkaansa tuulen mukana härnäten pentua.
"Älä mene niin lujaa!", Ruusupentu ulvahti lehdelle ja hengitti raskaasti juostessaan syvemmälle metsään. Tuulenpuuska pieneni ja lehti alkoi poukkoilemaan alemmas ja alemmas kohti maata. Ruusupentu pysähtyi tassut jarruttaen ja meni vaanimisasentoon. Lehti saavutti hiljalleen hyppyetäisyyden. Ruusupentu heilutti takamustaan ja hyppäsi isossa kaaressa kohti lehteä. Ruusupentu sai napattua kynnellä lehdestä kiinni ja lukitsi sen tassujensa alle.
"Sainpas", Ruusupentu hymähti.
"Kotkatassu näitkö minkä hypyn..." Ruusupennun lause jäi kesken kun pentu huomasi että oppilas ei ollutkaan hänen takanaan.
"Kotkatassu?" Ruusupentu sanoi hämmentyneenä ja katseli ympärilleen. Kotkatassua ei näkynyt missään. Ruusupentu istahti paikoilleen ja aprikoi mitä hänen pitäisi tehdä, sitten hän lähti kulkemaan luulemaansa oikeaan suuntaan mutta huomasi pian olevansa täysin eksyksissä.
Taivaalta alkoi sataa vettä tiheämmin ja tuuli voimistui. Ruusupentu pörhisti pentukarvansa suojaksi tuulta vastaan, mutta hän tunsi silti viiman menevän karvojen läpi kuin jäiset kynnet. Metsä alkoi tuntua hänestä pelottavalta paikalta. Puut natisivat ja ainoa ääni korvissa oli tuulen vihellys.
Ruusupentu hölkkäsi pienen matkaa ja huomasi kaatuneen puun, joka oli ontto sisältä. (Ehkä minun pitäisi mennä sateen suojaan kunnes, joku tulee etsimään minua), Ruusupentu mietti mielessään. Pentu asteli puun luokse ja kyyristyi sen suojaan katsoen pelokkaasti synkkenevää metsää.

Ruusupentu ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli jo kulunut. Hänen vatsansa oli alkanut pitämään kovaa meteliä. Vatsa kipristeli tyhjyyttään ja karvat olivat kostean kymät. Ruusupentu värisi ja katseli hämärtyvää taivasta puunrungon suuaukolta.
"Missä te olette emo ja isä!", Ruusupentu parahti tuuleen. Samassa läheisen pensaikon alta kuului rapinaa. Ruusupennun korvat kääntyivät äänen suuntaan. (Ei kai se vain ole kettu), Ruusupentu sanoi mielessään pelokkaana. Hän tunsi kuinka sydän alkoi takoa rinnassa lujempaa. Ruusupentu haisteli ilmaa, nenään tuli tuttu riistan tuoksu.
(Hiiri!), Ruusupentu iloitsi mielessään. Kohta hänen vatsansa olisi täynnä.
Ruusupentu alkoi hiljaa hiipimään kohti puskaa ja yritti muistaa mitä Kotkatassu oli hänelle aikaisemmin samana päivänä opettanut metsässä hiirien pyydystämisestä. (Ole nopea, vikkelä ja ennen kaikkea pysy hiljaa), Ruusupentu toisteli mielessään Kotkatassun ohjeita.
Hiiri rapisteli edelleen puskan suojissa kun pentu hiipi lähemmäs ja lähemmäs. Hiirellä ei ollut tietoakaan lähestyvästä vaarasta. Ruusupentu oli nyt aivan pensaan vieressä, hän vilkaisi varovaisesti pensaassa olevasta aukosta ja huomasi aivan pensaan keskellä olevan pulskan hiiren. Hiiri kantoi suussaan heinänkortta kohti onkaloa puskan juuressa. Hiiri katosi hetkeksi näkyvistä onkaloonsa, mutta tuli uudestaan näkyviin ja lähti kulkemaan pois puskan keskeltä. Ruusupentu henkäisi jännityksestä. Pian hiiri oli saavuttanut puskan reunan.
Hiiri vilkaisi ulos pensaasta ja katseli hetken ympärilleen kunnes tuli kokonaan ulos. Onnekseen Ruusupentu oli pensaan toisessä päässä hieman sen takana joten hiiri ei ollut huomannut häntä vielä. Ruusupentu lähti hiipimään eteenpäin. Pian hän olisi hyppy etäisyydellä. Hiiri jatkoi ahkeroimistaan kuivien korsien luona pensaan vieressä.
Ruusupentu meni kyyryyn ja valmistui hyppyyn. Silloin tuuli käänsi suuntaa ja toi pennun hajun suoraan hiiren luokse. Hiiri vinkaisi pelokkaasti ja kääntyi suoraan Ruusupentua kohti. Hiiri olisi sekunnissa takaisin suojaisassa pesässään. Ruusupentu rääkäisi ja syöksyi kohti ruskeaa olentoa. Hiiri pinkaisi kohti pensasta, mutta pennun kynsi naulitsi sen paikoilleen. Ruusupentu katsoi hölmistyneenä vikisevää hiirtä ja ei tiennyt mitä tehdä.
(Minä sain sen!) Ruusupentu hihkui mielessään. Samassa hiiri syöksyi paniikin voimasta kohti pennun tassua joka piti sitä paikoillaan. Hiiren pienet hampaat pureutuivat Ruusupennun tassuun. Ruusupentu kiljaisi kivusta, hiiri lensi päin puskaa ja kompuroi pökertyneenä kohti pesäänsä.
Ruusupennun tassusta alkoi valua pieni verivana. Hän katsoi tassuaan hetken ihmeissään kunnes tunteet ottivat vallan.
"Neilikkakaste!", Ruusupentu parkaisi ja kyyneleet valuivat pennun poskelle.
"Missä olet Kettuhäntä!", Ruusupentu vollotti valttoimenaan ja pyllähti maahan. Sade alkoi kastella hänen turkkiaan läpimäräksi.
Ruusupentu jatkoi vollotustaan ja jäi paikoilleen.
"Ruusupentu mitä sinä täälä teet!" Ruusupentu kuuli tutun äänen. Hän katsahti ylöspäin ja huomasi Kettuhännän tulevan häntä kohti silmät suurina ihmetyksestä.
"Kettuhäntä!" Ruusupentu parkaisi ja kompuroi isänsä leuan alle ja hieroi omaa leukaansa isäänsä. Kettuhäntä nuolaisi häntä lohduttavasti päälaelle.
"Eiköhän mennä takaisin leiriin Ruusupentu.", Kettuhäntä sanoi ja meni makuu asentoon. Ruusupentu hyppäsi isänsä selkään ja painautui karvojen juokkoon. Kettuhäntä lähti liikkeelle ja Ruusupentu sulki silmänsä väsyneenä.
"Mitä sinä teit yksin metsässä Ruusupentu?", Kettuhäntä tiedusteli tiukasti kulkiessaan metsän halki.
"Olin Kotkatassun kanssa katselemassa, mutta kadotin hänet", Ruusupentu mumisi. Kettuhäntä ei sanonut enää mitään vaan jatkoi matkaansa reippaasti sateen voimistuessa entisestään.
"Ruusupentu!", kuului uusi ääni edestäpäin. Ruusupentu nosti päätään ja näki Kotkatassun juoksevan heitä kohti pakokauhu silmissään.


// Jatkoa Kotkatassu ? :D

Toinen luku – Onkohan minusta tähän?

Valopentua hermostutti niin kovasti. Hänestä tulisi parantajaoppilas ja siinä oli niin iso vastuu! Ei hän kokenut pystyvänsä edes olemaan tavallinen soturi niin miten hänestä voisi tulla muka joku parantajaoppilas ja sitten parantaja? Hän ei todellakaan pystyisi siihen!
Valopentu oli hermona, kun hänen ja hänen siskojensa oppilaaksi nimittäminen lähestyi. Kipinäpentu ja Tuikepentu olivat selkeästi vain innoissaan siitä, että heistä tulisi oppilaita ja Valopentu tunsi itsensä vain niin kovin erilaiseksi. Olikohan hänessä jotain vikaa, kun häneltä ei löytynyt samanlaista intoa ja rohkeutta kuin Kipinäpennulta tai Tuikepennun kylmähermoisuutta ja vakautta?
Valopentu vilkaisi vanhmepiaan, jotka nukkuivat sikeästi. Lehmussydämen pää lepäsi Tuulihännän kyljen päällä ja kollin häntä oli kiedottuna naaraan tuuhean hännän ympärille. Kipinäpentu nukkui selällään tuuhea häntä Valopennun selän päällä. Tuikepentu taas nukkui kerällä Tuulihännän vatsaa vasten. Valopentu oli taas hereillä, kuunnellen perheensä tasaista tuhinaa. Hän ei saanut taskaan unta ja hänen tassujeen pisteli hermostuneisuus. Miksi Tähtiklaani kuvitteli, että hänestä olisi muka parantajaksi? Sellaiseen vastuuseen tarvittaisiin joku paljon kyvykkäämpi kissa!
Mitä Tähtiklaani muka näki hänessä? Ujossa, kyvyttömässä pennussa? Valopentu tiesi jo nyt, että Sudenlaulu ansaitsisi paremman oppilaan itselleen. Koko Myrskyklaani ansaitsi paremman parantajan Sudenlaulun seuraajaksi. Mitä Tuulihäntä ja Lehmussydänkin ajattelisivat? Valopentu ei ollut uskaltanut kertoa kellekään, että hänestä tulisi Sudenlaulun oppilas.
Valopentu huokaisi syvään ja laski sitten päänsä tassujensa päälle. Hän katseli hetken pentutarhan suuta, josta kajasti kelmeää hopeista valoa sisälle pesään. Lehtikato oli kuulemma tulossa ja se merkiti jotain lunta. Olisikohan se hyvä juttu? Nyt oli lehtisade ja puiden lehdet vaihtuivat oranssin ja keltaiset eri sävyihin ja toivat mieleen Valopennulle hänen siskonsa turkit. Valopentu ei ollut ehtinyt nähdä viherlehteä sen koko kukoistuksessaan, mutta näkisi sitten lehtikadon jälkeen. Silloin olisi varmaan enemmän niitä yrttejä ja kasveja, joita Sudenlaulu käytti ja tarvitsi parantajan tehtävissään. Valopentu sulki silmänsä tiukasti kiinni. Miten hän muka pystyisi siihen?

Tuulihäntä siisti pentujensa turkkeja pitkin ja rauhallisin lipaisuin. Kipinäpentu tärisi paikoillaan ja olisi viimeinen, kenet Tuulihäntä siistisi, sillä kaikki tiesivät Kipinäpennun sotkevan turkkinsa heti kahden silmänräpäyksen sisällä.
Tuikepentu oli jo siistitty paksun turkkinsa takia. Naaraspentu istui rauhallisesti, odottaen sisaruksiensa olevan valmiita. Lehmussydän piti Kipinäpennun paikoillaan, jotta naaras ei sotkisi sitä hiekkaan tai muuhunkaan. Kolli puhui tyttärelleen kaikesta ja Kipinäpentu kuunteli kiinnostuneena isänsä kertomuksia.
Valopentu antoi emonsa sukia hänen turkkinsa ilman mitään valituksia. Se oli aina niin rauhoittavaa ja hetkeksi Valopentu jo unohti sen, mitä kohta tapahtuisi, sen joka muuttaisi kaiken hänen elämässään ylösalaisin.
Heinätähden kokoontumiskutsu sai Valopennun niskakarvat pörhistymään. Lehmussydän tuli poikansa viereen ja hymyili rohkaisevasti.
”Hyvin se menee”, Valopennun isä sanoi ja antoi lempeän lipaisun Valopennun päälaelle. ”Saa hermostuttaa, se on ihan normaalia. Koukistele kynsiäsi, jos alkaa hermostuttaa liikaa.”
Valopentu nyökkäsi ja asteli sitten siskojensa perässä ulos pentutarhasta. Tuulihäntä hipaisi hännällään jokaisen pentunsa selkää rohkaisevasti. Valopentu oli kiitollinen siitä, että juuri nämä kaksi olivat hänen vanhempiaan ja se jo helpotti hänen hermostustaan tulevasta.
Heinätähti seisoi Suurtasanteen päällä, odottaen kissojen saapumista Suurtasanteen ympärille. Hän hymyili kolmen pennun vanhemmille ja vilkaisi sitten kolmea pentua. Valopennun katse ajautui Sudenlauluun, joka istui Suurtasanteen juurella.
”Tuikepentu, Kipinäpentu ja Valopentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne tulla oppilaiksi ja kouluttautua Myrskyklaanin sotureiksi”, Heinätähti puhui ja kolme pentua astuivat eteenpäin. ”Tuikepentu, tästä päivästä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Tuiketassuna. Mestariksesi tulee Iltataival”, Heinätähti nyökkäsi kohti varapäällikköään, joka hymyili.
Valopennun hermostus palasi ja hän käytti kaiken voimansa siihen, että pysyisi paikallaan eikä tärisisi näkyvästi. Hän muisti isänsä neuvon ja koukisti kynsiään, upottaen ne pehmeään maahan. Se auttoi.
”Kipinäpentu, tästä hetkestä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kipinätassuna”, Heinätähti sanoi ja Valopentu vilkaisi siskoaan. ”Mestariksesi tulee Hiirinenä.”
Tummanruskea naarassoturi suoristautui ja hymyili. Tämä oli hänen ensimmäinen oppilaansa.
Heinätähti laski katseensa beigeen pentuun ja Valopennun sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa. Kollipentu pakotti itsensä suoristautumaan ja katsomaan suoraan Heinätähteen.
”Valopentu”, Heinätähti nyökkäsi ja Valopentu pidätteli hengitystään, ”Sudenlaulun mukaan Tähtiklaani on antanut merkkinsä ja valinnut sinut Sudenlaulun oppilaaksi”, Heinätähti puhui ja Sudenlaulu asteli päällikön rinnalle. Valopentu nyökkäsi lähes huomaamattomasti. ”Joten tästä päivästä lähtien kunnes saat parantajanimesi, sinut tunnetaan Valotassuna, parantajaoppilaana.”
Valotassu päästi tärisevän henkäyksen, kun Sudenlaulu asteli Iltataipaleen ja Hiirinenä kanssa kolmen tuoreen oppilaan luokse. Oppilas ja soturi koskettivat toistensa neniä. Valotassu tunsi hermotuksensa nousevan hetkellisesti pilviin, mutta se katosi silmänräpäyksessä.
Myrskyklaanin kissat hurrasivat kolmen uuden oppilaan nimeä ja Valotassu päästi syvän henkäyksen. Hän tunsi Sudenlaulun hivuttautuvan lähemmäs niin, että heidän turkkinsa koskettivat. Se oli lohduttavaa.
Kun kolmikko asteli vanhempiensa luokse, Valotassu hätääntyi. Hän kulki kuin jäätyneenä perheensä luokse, mutta kun hän lopulta katsoi vanhempiaan silmiin, hämn näki vain ylpeyden ja ilon.
Tuulihäntä hymyili leveästi pojalleen ja hänen katseensa kysyi, ettei miksi Valotassu ollut kertonut heille tästä. Valotassu vain luimisti korviaan ja hymyili hermostuneesti. Lehmussydämen silmissä tuikki ilo ja kollin hymy heijasti sitä iloa myös. Hänen katseessaan oli jonkinlainen haikeus, jota Valotassu ei osannut selittää.
”Olen niin ylpeä teistä kaikista”, Lehmussydän sanoi ja vilkaisi kumppaniaan, ”olemme molemmat.”

Valotassu seurasi Sudenlaulua tämän – heidän – pesäänsä. Yrttien haju oli rauhoittava. Sudenlaulu kääntyi katsomaan beigeä oppilasta.
”Haemme sinulle pian sammalta omaan petiisi”, läikikäs kolli sanoi ja heilautti päätään pesän perää kohti. Pienen seinämän takaa pilkotti sammalpedin reuna ja Valotassu oletti, että sinne hänenkin petinsä sitten laitettaisiin. ”Tässä on yrtit ja tuoll on pieni pulputtava puro, josta saamme tuoretta vettä potilaille”, Sudenlaulu esitteli pesää Valotassulle.
Valotassu katseli yrttien paljoutta ja nielaisi hermostuksensa pois. Sudenlaulu vaikutti aina kovin äkäiseltä ja Valotassua pelotti ajatuskin näyttää kollille epävarmuutensa näin aikaisin. Tai ollenkaan jos nyt tarkkoja ollaan.
”Täällä taas”, Sudenlaulu aloitti ja johdatti Valotassun vasemmalle kahden pedin ylitse pienen kapeneman ohi. Kapeneman takaa löytyi taas vähän isompi tila, jossa oli muutama sammalpeti potilaita varten. ”On potilaiden paikka.”
Valotassu katseli pientä luolamaista tilaa ja nyökkäsi. Se oli kyllä kätevä; saatiin sairaat ja loukkaantuneet kissat pois tieltä yrttien luota. Sudenlaulu johdatti Valotassun pois pienestä tilasta takaisin yrttien täyttämään tilaan. Sudenlaulu oli lajitellut yrtit siististi omille paikoilleen ja Valotassu tunsi kunnioitusta mestariaan kohtaan, joka oli yksin jo kuita tehnyt tämän kaiken ja pitänyt yrtit siististi ja kerännyt niitä miltei aina yksin.
Osa yrteistä oli kapeasti nousevan kallionseinämän päällä siisteissä riveissä ja osa taas aseteltu pienen kallionseinämän alta pilkottavaan tilaan.
Sudenlaulu esitteli pesää vielä hetken ennen kui yllättäen teki nopean käännöksen ja asteli ulos pesästä. Valotassu seurasi häkeltyneenä läikikästä kollia ja yllättyi siitä, miten oli tottunut yrttien hajuun pesässä ollessaan.
Sudenlaulu vilkaisi taakseen ja keikautti päätään kohti leirin uloskäyntiä. Valotassun hännänpää nytkähti. Pääsisikö hänkin jo ulos leiristä, aivan kuten hänen sisarensa? Kipinätassu ja Tuiketassu olivat lähteneet miltei heti kiertämään Myrskyklaanin rajoja ja aluetta, ja nytkö Valotassukin pääsisi? Valotassu tiesi enemmän soturikoulutuksesta kuin parantajakoulutuksesta, sillä jälkimmäisestä puhuttiin vähän jos lainkaan. Ei Valotassu oikein tiennyt mitään siitä, mitä hän tulisi nyt parantajaoppilaana oppimaan yrttien käytön lisäksi.
Lehtisade oli tiputtanut lehdet puista oikein ahkerasti. Ilma oli viileä muttei sietämätön. Valotassu pörhisti turkkiaan, kun pistävä tuuli iski päin kasvoja. Sudenlaulu heilautti häntäänsä kuin piiskaten tuulta rangaistukseksi. Valotassu kiristi kulkutahtiaan, jotta ei jäisi jälkeen mestaristaan. Vanhemmalla kollilla oli pidemmät käpälät ja vahvemmat lihakset, joten ei ollut ihme, että hän kulki nuorta oppilasta nopeammin.
”Tuossa kulkee Varjoklaanin ja Myrskyklaanin raja”, Sudenlaulu kertoi ja osoitti kuonollaan vasemmalle. Valotassu katsoi korkealle kohoavia havupuita suu raollaan. Varjoklaanin reviiri näytti pimeämmältä paikalta kuin Myrskyklaani, vaikka molempien reviirejä peitti sadat puut ja lämpiminä vuodenaikoina lehtiverho. ”Voimme käydä myöhemmin Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin erottavan rajan luona, mutta nyt käymme Myrskyklaanin yrttien viljelypaikalla.”
Valotassun korvat heilahtivat. Hoitiko Sudenlaulu sellaistakin asiaa kuin yrttien kasvattaminen? Miksi näin kaukana leiristä?
Vastaus oli selkeä Valotassulle, kun he astelivat metsäaukealle, jonka keskellä oli pieni kaksijalan pesä. Valotassun koko kehoa pisteli. Ei kai tuolla ollut kaksijalkoja?!
Sudenlaulu asteli niin rohkeana ja välinpitämättömänä pesän luokse. Hän vilkaisi Valotassua ja kehotti oppilasta tulemaan luokseen. Valotassu veti syvää henkeä ja jolkutti läikikkään kollin luokse. Sudenlaulu osoitti hännällään yrttiviljelmiä ja Valotassun vihertävät silmät laajenivat. Täällä kasvoi kovin monia yrttejä, jotka auttaisivat sairaita kissoja ihan varmasti.
”Jokaisella parantajalla on oma viljelypaikkansa omalla reviirillään, jotka kuitenkin jaamme toistemme kanssa, jos tarve sitä vaatii”, Sudenlaulu selitti sitten. ”Jokaisella reviirillä ei kasva aina samoja yrttejä, joten parantajina me jaamme tarvittavat yrtit keskenämme. Muista tämä; parantajia ei koske samat säännöt kuin sotureita. Meille tärkeintä on kissojen pelastaminen ja muu kun taas sotureille tärkeintä on sääntöjen noudatus, taistelut ja muut sellaiset jutut. Soturit eivät tule ymmärtämään aina sitä, miten meitä parantajia koskee hieman erilaiset säännöt, mutta sinun tulee vahvana osoittaa oma asemasi; olemme Tähtiklaanin valittuja ja me teemme työtä kissojen pelastamiseksi ja hoitamiseksi, emme soturin taistelua janoavan ajatusmaailman mukaan.”
Valotassu räpäytti silmiään muutamia kertoja yllättyneenä. Parantajat olivat tosiaan oikeita mysteereitä hänelle, mutta nyt hän pääsisi oppimaan kaikki parantajuuden salat. Tietysti oppilasta hermosttui vieläkin se, olisiko hänestä siihen, mutta hän halusi yrittää.
”Rajat eivät koske meitä ihan samalla tavalla kuin sotureita; me emme ylitä niitä taistellaksemme vaan auttaaksemme”, Sudenlaulu selitti paluumatkalla. ”Tavallisilta sotureilta harvoin löytyy moista ymmärrystä ja he ovatkin toisinana kovin kapeakatseisia, mutta me pidämme pintamme. Sinäkin saat vielä sellaista rohkeutta.”
Valotassu ei ollut siitä niinkään varma. Hän ei ollut uskaltanut kertoa edes vanhemmilleen, että hänestä oli tulossa parantajaoppilas, joten miten hänen muka pitäisi sitten pystyä laittamaan häntä vanhemmille ja voimakastahtoisimmille vastaan? Valotassu tunsi taas sen saman pistävän jännityksen vatsanpohjassaan. Oliko parantajilla näin paljon vaikeuksia osoittaa paikkansa? Ja kuuluiko siihen oikeasti näin paljon muutakin kuin vain parannus ja yrttien osaaminen?
Kaksikko haki paluumatkalla tuoretta sammalta Valotassun petiä varten. Sudenlaulu kehotti oppilastaan ottamaan myös pudonneita sulkia sekä leirin ulkopuolelta että leiristä, sillä ne pehmensivät mukavasti. He asettivat Valotassun pedin pesän perällä olevaan tilaan, jossa myös Sudenlaulun peti sijaitsi. Pieni soljuva puro virtasi pesän perällä olevasta kallionkolosta, mutta Valotassu myönsi äänen olevan rauhoittava. Ehkä siksi Sudenlaulu nukkui juuri täällä perällä.
Valotassu katsoi tyytyväisenä tekemäänsä sammalpetiä, johon hän oli asettanut paljon löytämiään sulkia ja höyheniä. Hän laittaisi niitä lisää ehtimänsä mukaan. Tämä olisi hänen ensimmäinen yönsä oppilaana ja ensimmäinen yö ihan omassa pedissä ilman sisarusten ja vamhempien tuomaa lämpöä ja turvaa. Nyt vasta kolli tajusi, että hänen sisarensa nukkuivat saman pesän suojissa, kuten hänen vanhempansa. Ja kun Tuiketassusta ja Kipinätassusta tulisi soturit, he nukkuisivat taas samassa pesässä heidän vanhempiensa kanssa. Ja Valotassu nukkuisi täällä parantajien pesässä, kaukana muista.
Valotassu asteli ulos ja vilkaisi pimenevää taivasta. Sudenlaulu oli aterioimassa kauempana oman emonsa luona. Valotassu hymyili itselleen. Vaikka hän olisi parantaja, hän olisi silti samassa klaanissa ja voisi aina viettää aikaa perheenjäsentensä kanssa. Ei parantajuus sitä estänyt.
Lehmussydän asteli poikansa luokse ja hymyili lämpimää hymyään oppilaalle. Hän istui pentunsa vierelle ja laski kantamansa hiiren hänen eteensä. Valotassu tunsi vatsassaan vellovan nälän taas voimakkaana ja hän iski hampaansa nopeasti hiiren lihaan. Hän nautti ateriastaan kaikin siemauksin. Päivä oli ollut pitkä ja tämä ateria tuli tarpeeseen.
”Tiesitkö”, Lehmussydän puhui sitten ja Valotassu vilkaisi isäänsä, joka katseli tähtitaivasta, ”minä halusin olla parantajaoppilas.”
Valotassun silmät levisivät ja hän vilkaisi sitten tassujaan ja sitten taas tähtitaivasta.
”Emosikin halusi kerran olla. Mutta meille oli tarkoitettu eri tie ja löysimme toisemme ja saimme teidät kolme”, Lehmussydän kertoi. ”Ja olen todella iloinen, että sinusta tuli parantajaoppilas. Sinä pystyt siihen, usko vain itseesi.”
Isän sanat kuulostivat etäisesti sen tähtiklaanilaisen kissan Jääkyyneleen sanoilta ja se sai Valotassun hymyilemään. Oppilas katsahti taas tähtitaivasta. Hänen isänsä uskoi häneen ja se tähtiklaanilainen oli uskonut häneen. Ehkä hän pystyisi tähän, mutta aika sen näyttäisi.
Mutta Valotassu tiesi sen, että yrittäisi kaikkensa.

Ensimmäinen osa - meripihkankeltaista ja korpinmustaa

Tuikepentu rakasti perhettään. Hänen emonsa Tuulihäntä oli pehmeä ja lämmin, kuin turvasatama, johon Tuikepentu mielellään jäi asustamaan, ja Lehmussydän, hänen isänsä, kertoi aina mielenkiintoisia asioita ja tarinoita pentutarhan ulkopuolelta samalla, kun suki lempeästi hänen turkkiaan. Kipinäpentu ja Valopentu, Tuikepennun pentuetoverit, olivat hyvin erilaisia keskenään, mutta heidän seurassaan ei koskaan ollut tylsää.
Tuikepentu todella, todella rakasti perhettään.
Pentutarhassa oli muitakin: Merilinnulla oli viisi pentua, joista lähti paljon ääntä, ja pentutarhassa kävi välillä kaksi emotonta pentua, jotka viihtyivät enemmän tarhan ulkopuolella kuin sens sisällä. Tuulihäntä imetti omien pentujensa lisäksi kahta orpoa, Roihupentua ja Liekkipentua, jotka oli vain tuotu pesään ilman mitään suurempia selityksiä.
Näiden kissojen lisäksi Tuikepentu oli tuntevinaan aivan toisen katseen turkissaan aina silloin tällöin ja joskus hänen silmäkulmassaan oleva varjo tuntui liikkuvan, mutta koskaan hän ei todella nähnyt kuka siellä oli. Ehkä hän kuvitteli kaiken - ainakin Kipinäpennun mielestä se kaikki oli kuvitelmaa - mutta joskus katse hänen turkissaan oli hieman liian todellinen ollakseen vain mielikuvitusta. Mutta mitäpä pieni pentu siitä tietäisi?
“Tuikepentu! Tuletko leikkimään minun, Pisarapennun ja Roihupennun kanssa?” Kipinäpentu kysyi samalla, kun loikki siskonsa luokse häntä heiluen takanaan. “Löysimme hyvän sammalpallon.”
“Miksipä ei”, Tuikepentu sanoi. Hän seurasi vikkelää siskoaan ulos pentutarhasta ja tunsi innostuksen omissa käpälissään. He eivät olleet pitkään aikaan leikkineet sammalpallolla!
Pisarapentu ja Roihupentu pallottelivat jo sammalta toisilleen, mutta lopettivat, kun Tuikepentu saapui Kipinäpennun kanssa paikalle. Heidän häntänsä heilahtivat tervehdykseksi.
“Tuikepentu suostui!” Kipinäpentu ilmoitti ilmeisen asian muille ja kääntyi kohti Tuikepentua. “Oli Roihupennun idea kutsua sinut mukaan.”
Tuikepentu käänsi katseensa mustaturkkiseen naaraaseen, joka hymili hänelle pienesti. Roihupentu oli aina silloin tällöin tullut juttelemaan Tuikepennulle, usein vain kysymään miten hänellä meni ja mitä hän oli tehnyt päivän aikana - tavallista jutustelua. Tuikepentua ei haitannut se, mutta Roihupennun ilme oli usein… Tuikepentu ei tiennyt miten kuvailla pesätoverinsa ilmettä, mutta se ei ollut aivan tavallinen.
“Kiva”, Tuikepentu sanoi. “Meitä on neljä. Jakaudummeko kahteen?”
“Se voisi toimia hyvin! Tiimityötä!” Pisarapentu sanoi innostuneena. “Kuka haluaa olla kenenkin kanssa? Haluatteko te siskokset olla kahdestaan?”
Kipinäpentu katsoi Tuikepentua ja irvisti niin korostetusti, että kaikki tiesivät sen olevan vain pilailua. “Sekoitetaan joukkueet! Pisarapentu, ollaan me kahdestaan.”
Pisarapentu nyökkäsi. “Joo!”
Tuikepentu asettui seisomaan Roihupennun viereen. Valkoraitaisella oli tassujensa välissä sammalapallo ja hän väläytti leveän virneen Tuikepennulle. “Me kyllä voitamme tämän.”
“Noinkohan on?” Tuikepentu tokaisi, mutta hänen silmänsä välähtivät motivoituneena näyttämään kahdelle toiselle pennulle ketkä osasivat pelata sammalpalloa ja ketkä eivät.
“On.”
Kaikki neljä pentua asettuivat vastakkain.
“Se kuka saa pallon ensin viisi kertaa vastustajien ohi voittaa!” Pisarapentu ilmoitti säännöt. “Liian korkealle ei saa heittää, eikä myöskään liian sivulle - tai muuten sitä ei lasketa pisteeksi.”
“Selvä, selvä, kaikki tietävät kyllä säännöt. Aloitetaan!” Roihupentu sanoi ja läimäisi ilman suurempaa varoitusta sammalpallon kohti Kipinäpennun ja Pisarapennun välissä olevaa rakoa.
Kipinäpentu ja Pisarapentu syöksyivät molemmat kohti sammalpalloa, mutta törmäsivät toisiinsa. He kuitenkin onnistuivat torjumaan sammalpallon ja hetken kompasteltuaan toistensa päällä he nousivat ylös into silmissään ja leuka pystyssä ylpeydestä.
“Haha, luulitte jo, että voititte!” Kipinäpentu naurahti virnuillen. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa hänen takanaan. “Tästä saatte!”
Kipinäpentu läimäisi sammalpallon ilmaan, ja sekä Roihupentu että Tuikepentu katsoivat kauhistuneena korkealle mennyttä heittoa, joka ei kuitenkaan ollut liian korkea, jotta se hylättäisiin. Ehkä he ylettyisivät siihen… Tuikepentu nousi takatassuilleen ja kurotti kohti ilmassa lentävää sammalpalloa ylettyen siihen juuri ja juuri.
Sammalpallo putosi maata kohti, ja Roihupentu otti sen ketterästi hampaisiinsa.
“Älkää turhaan innostuko”, Tuikepentu hymähti vastustajilleen.
He jatkoivat pelaamista jonkin aikaa. Muut pennut olivat tulleet ulos katsomaan kiivasta leikkimistä. Savupentu, Sulkapentu ja Liekkitassu kannustivat pelaavia kissoja huudoin ja naukaisuin. Aaltopentu ja Risupentu olivat hieman sivummalla, mutta hekin seurasivat leikkimistä kiinnostuneina. Myös Valopentu ja Ruuspentu olivat tulleet ulos pesästä ja katselivat suut raollaan neljää, toisiaan vastaan kamppailevaa kissaa.
Lopulta Roihupentu onnistui heittämään sammalpallon Pisarapennun tassujen välistä hänen taakseen lopettaen pelin siihen.
“Jes, voitimme! Siitäs saitte” Roihupentu hihkaisi ja kääntyi kohti Tuikepentua. “Minähän sanoin, että voitamme!”
“Tietenkin voitimme”, Tuikepentu virnisti vastaukseksi.
“Ensi kerralla me voitamme!” Kipinäpentu sanoi ja loikki kaksikon luokse. “Eikö niin, Pisarapentu? Ensi kerralla näytämme näille kahdelle.”
“Todellakin!”
Tuikepentu läimäisi kevyesti tassulleen siskonsa korvaa. “Ensi kerralla on muidenkin vuoro leikkiä, hiirenaivo.”
“No niin”, Merilinnun ääni keskeytti pennut. Hän oli seurannut leikkimistä jo jonkin aikaa sivusta muiden kuningattarien kanssa. “On aika mennä nukkumaan.”
Osa pennuista alkoi marista, mutta jotkut näyttivät jo selkeästi väsyneiltä ja palasivat tyytyväisinä pesään. Tuikepentu käveli yhdessä Kipinäpennun kanssa Tuulihännän luokse - tosin Kipinähäntä loikki edeltä - ja Valopentu saapui myös. Tuulihäntä hymili pennuilleen ja nuolaisi jokaisen päälakea pari kertaa ennen kuin johdatti heidät pesään.
“Oli kiva leikkiä kanssasi, Tuikepentu”, Roihupentu sanoi, kun he olivat pesän sisällä. “Leikitään joskus uudelleen.”
“Toki”, Tuikepentu vastasi ja tuijotti hetken Roihupentua ennen kuin käpertyi sisarustensa luokse Tuulihäntään kiinni.
Naaraspentu sulki silmänsä ja tunsi unen ottavan hänestä kiinni.


Tuikepentu avasi silmänsä. Hänen ympärillään oli hämärää ja pentutarha tuntui erilaiselta kuin yleensä: maa oli kosteampaa, ilma tunkkaisempaa sekä täynnä outoja hajuja ja hän ei tuntenut emonsa ja sisarustensa lämpöä ympärillään.
Hetkinen… Tuikepentu räpytteli silmiään ja nousi kömpelösti tassuilleen. Ei hän ollut pentutarhassa. Eikä edes leirissä: mikään hänen ympärillään ei ollut tuttua. Ilmassa oli hieman sumua, puut olivat pitkiä ja synkkiä, varjot syviä ja ilmassa ei ollut häivähdystäkään tuulesta.
“Emo?” Tuikepentu kuiskasi. Oliko hänet siepattu? Oliko tämä unta?
“Emosi ei ole täällä.”
Tuikepentu kääntyi ympäri ja melkein kompastui omiin tassuihinsa. “Missä minä sitten olen?” Naaraspentu kysyi ääni väristen, mutta yritti uteliaana hahmottaa edessään olevaa kissaa. Metsä oli niin pimeä, ettei hän erottanut muuta kuin epäselvät ääriviivat ja meripihkankeltaiset, hehkuvat silmät.
“Ei hätää”, kolli sanoi. “Olet unessa.”
“Tämä on unta?”
“Tämä on todellista unta.”
Tuikepentu räpäytti silmiään. “Kuka sinä olet? Oletko sinä… todellinen?”
“Olen niin todellinen kuin haluat minun olevan.” Kolli astui esiin syvimmistä varjoista, ja Tuikepentu henkäisi. Hänen edessään seisova kolli oli valtava - Tuikepentu ei ollut koskaan nähnyt ketään yhtä suurta - ja tämän kiiltävän, korpinmustan turkin alta näkyivät voimakkaat lihakset. Keltaiset silmät hehkuivat yhä varmoina ja vakaina.
“Sinä olet… valtava. En ole koskaan nähnyt ketään yhtä suurta kissaa. Kuka oikein olet?”
Kolli istahti maahan. “Surmamieli. Sinä olet Tuikepentu, etkö olekin?”
“Kyllä.”
“Hyvä.” Surmamieleksi esittäytynyt kolli istahti maahan ja tuijotti hetken pentua. “Olet vihdoin tarpeeksi vanha vierailemaan luonani.”
Tuikepentu ei ymmärtänyt mitään, mutta otti mallia kollista ja istahti maahan. Hän katseli kaksivärisillä silmillään uteliaana pikimustaa kissaa, mutta ei osannut yhdistää tätä ulkonäöltään yhteenkään kissaan, jonka hän tunsi. Edes Surmamielen nimi ei ollut tuttu ja haju, joka kollista tuli oli… kummallinen. Siinä oli Myrskyklaanin metsäinen tuoksu, mutta sitä ympäröi tunkkainen, pistävä haju.
“Sinä haiset Myrskyklaanilta… ainakin osittain”, Tuikepentu sanoi. Hän tiesi ja ymmärsi, että hänen tulisi olla peloissaan tuon valtavan kollin edessä, mutta hänen uteliaisuutensa oli liian voimakas, jotta hän tuntisi pelkoa.
“Haisen Myrskyklaanilta, yksinäisyydeltä ja tältä metsältä”, Surmamieli sanoi. Vaikka hänen sanansa olivat surullisia ja karuja, hänen äänestään ei kuulunut yhtään alakuloisuutta. Kolli puhui tasaisella, rauhallisella äänellä ja lausui jokaisen sanan kuin se olisi ollut yksinkertainen totuus, jolle ei voinut tehdä mitään kuin hyväksyä asia.
Tuikepentu katsoi ympärilleen. Metsä ei näyttänyt lainkaan Myrskyklaanin metsältä. Kaikki oli synkkää, kylmää ja kuollutta, ja pitkät puut peittivät taivaan taakseen: edes tähdet eivät näkyneet. Maa Tuikepennun tassujen alla oli märkää, ja pentu nosteli käpäliään inhoissaan.
“Tiedän, tämä ei ole mikään kaunein metsä. Ei vedä vertoja järven reviirille, eikä todellakaan vanhalle metsäreviirille”, Surmamieli sanoi ja katseli myös ympärilleen.
Tuikepennun mielenkiinto heräsi jälleen kohti kummallista kollia. “Vanha metsäreviiri? Oletko käynyt siellä?”
Surmamieli naurahti pienesti. “Minä synnyin siellä, pikkuinen, monia auringonkiertoja sitten.”
“Kuinka vanha sinä-” Tuikepentu keskeytti lauseensa, räpäytti silmiään ja tajusi. “Olet kuollut.”
“Niin olen. Sekin tapahtui kauan, kauan sitten. Synnyin, elin ja kuolin kauan ennen kuin yksikään nyt elossa olevista kissoista oli edes syntynyt. Edes heidän vanhempansa eivät olleet vielä syntyneet, kun minä kuljin pitkin metsiä.”
“Miten sinä kuolit?” Tuikepentu kysyi.
“Olet utelias.”
“Onko se väärin?”
Surmamieli nousi ylös ja kiersi pientä pentua ympäri. “Toisinaan. Sinun tulee oppia, milloin olla utelias ja milloin jättää muiden asiat muiden asioiksi. Mutta-”
“Mutta?”
“-mutta muista, että tieto vie sinut usein pidemmälle kuin tietämättömyys, sillä se antaa sinulle ymmärrystä.”
Surmamieli pysähtyi aivan Tuikepennun eteen. Vaaleanruskea pentu joutui kääntämään kasvonsa ylöspäin, jotta pystyi kohtaamaan kollin keltaisina hehkuvat silmät.
“Miksi juttelet minulle?” Tuikepentu kysyi, mutta hänen yksi kysymyksensä sisälsi monia muitakin: miksi Surmamieli kertoi hänelle sen kaiken? Miksi hän oli pimeässä metsässä? Miksi kolli oli selvästi kiinnostunut Tuikepennusta? Hän oli selvästi halunnut jutella juuri Tuikepennulle.
“Sinusta tulee kohta soturioppilas”, Surmamieli sanoi. “Tulet tietenkin saamaan Myrskyklaanista itsellesi mestarin, mutta tulevan mestarisi lisäksi saat toisenkin kissan, joka tulee kouluttamaan sinua ja opettamaan sinulle asioita, joita elävät eivät välttämättä opeta.”
“Toinen mestari?” Tuikepentu hämmästeli. Miten Surmamieli edes tiesi, että hänestä tulisi pian oppilas, jos pentu itsekään ei tiennyt sitä?
“Minut.”
Tuikepennun päässä pyörivät rattaat, kun hän yritti yhdistää tietoja. Surmamieli - kolli, joka eli vanhalla reviirillä monia kuita sitten - olisi hänen toinen mestarinsa? Saivatko Kipinäpentu ja Valopentukin toisen mestarin tästä oudosta, tunkkaiselta haisevasta metsästä? Olisiko Surmamieli heidän kaikkien mestari?
“Pentuetoverisi eivät saa toista mestaria, tai eivät ainakaan täältä, minun tietojeni mukaan”, Surmamieli sanoi kuin olisi lukenut pennun ajatuksia. Ehkä hän lukikin. “Valitsin sinut, koska… olet kaikista sopivin kissa teistä kolmesta, ja tärkeä.”
“Sopivin? Tärkeä?”
“Kaikki ajallaan. Vaikka tieto voittaa tietämättömyyden, olet vasta pentu ja tehtäväsi on tulla soturioppilaaksi.” Surmamieli katsoi ylös. “Aurinko nousee pian ja minun täytyy päästää sinut pois täältä. Haluan kuitenkin, että lupaat minulle pari asiaa ennen sitä.”
“Selvä.” Tuikepentu tiesi lupausten painavan ja olevan sitovia, mutta hänen uteliaisuutensa vei voiton kaikesta pelosta ja epäilyksestä - ja jostain syystä hän luotti tuohon outoon kolliin. Silti, hän virnisti pienesti. “Jos lupaat aina tavatessamme vastata totuudenmukaisesti yhteen kysymykseen, jonka valitsen erikseen. Ihan sama mitä kysymys koskee ja onko minun aikani vielä kuulla vastausta, sinun täytyy vastata siihen totuudella.”
Surmamieli hymähti. “Olet ovela. Hyvä on, sovitaan niin.”
Tuikepentu pörhisti turkkiaan kehuista.
“Et saa kertoa minusta tai tapaamisistamme kenellekää sanallakaan, ellen itse henkilökohtaisesti anna siihen lupaa. Et saa myöskään mainita tätä metsää tai mitenkään paljastaa kenellekään yhtään mitään, et edes pentutovereillesi”, Surmamieli sanoi ja lipaisi huuliaan.
Tuikepentu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. “Okei.” Pieni virne levisi hänen kasvoilleen. “Saanko esittää yhden kysymykseni?”
“Olet kysynyt jo tarpeeksi kysymyksiä tälle kerralle”, Surmamieli sanoi ja vaikka hänen äänensä oli vakava, hänen silmänsä välähtivät leikkisästi. “Nyt on aikasi mennä. Nähdään sitten kun sinä olet Tuiketassu.”
Tuikepentu yritti sanoa hyvästinsä, mutta maailma hänen ympärillään sumeni yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi, kunnes hän tunsi lämpimät turkit ympärillään, haistoi sekä emonsa että isänsä makean tuoksun ja kuuli Ruuspennun kuiskaavan jotain emolleen. Vaaleanruskea naaras liikahti ja venytteli hieman tassujaan ennen kuin vaipui takaisin uneen.
Tuikepentu nukkui paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Luku 6
Haukottelin makeasti oppilaiden pesän edustalla. Olin nukkunut viime aikoina huonosti painajaisieni vuoksi. Katsoin heräilevää leiriä unisin silmin ja näin Ruusupennun kurkkaavan pentutarhan suuaukosta. Hänen ilmeensä kirkastui, kun hän näki minut. Sitten pää katosi eikä kulunut kauaa, kun naaras pentu jo juoksi luokseni.
"Huomenta Ruusupentu!" ehdin sanomaan ensin.
"Huomenta Kotkatassu!", pentu jarrutti niin, että liukui kostella maalla.
"Äiti antoi minulle luvan tulla katsomaan sinua", hän hymyili kehräten.
"Kiva", nyökkäsin vakavana ja nuolaisin lapaani.
"Mitä sinä ajattelit tehdä tänään?" Ruusupentu kysyi.
"Metsästää. Valkoviiksi antoi minulle vapaapäivän harjoituksista joten keskityn tänään ainoastaan ruuan hankintaan", vastasin.
"Saanko tulla mukaan? Saanhan?" naaras katsoi minua anovin silmin. Huokaisin syvään ja mietin hetken oliko pennun ottaminen leirin ulkopuolelle kuinka järkevää.
"Kahdella ehdolla", aloitin ja Ruusupentu otti ryhdikkään asennon edessäni.
"Kysyt emoltasi luvan ja olet kunnolla", sanoin.
"Selvä!", Ruusupentu hihkaisi ja juoksi pentutarhaan.
Neilikkakaste tuli hetken päästä ulos pesästä ja tassutteli luokseni Ruusupentu edellä.
"Ruusupentu kuulemma haluaisi tulla mukaasi metsälle", hän kehräsi lempeästi. Nyökkäsin vain hänelle vastaukseksi.
"Kyllä se minulle sopii kunhan tottelet Kotkatassua ja olet varovainen", kuningatar siristi pennulle silmiään tiukasti.
"Totta kai!", Ruusupentu sanoi, kuin se olisi hänelle päivän selvä asia.
"Siinä tapauksessa eiköhän mennä", totesin lähtien jo kohti uloskäyntiä ja Ruusupentu pinkaisi perääni viikset väpättäen.

"Vau katso kuinka iso puu!", Ruusupentu henkäisi korkealle ja paksulle tammelle.
"Hei katso Kotkatassu! Täällä kiven päällä kulkee limainen etana!", pentu katsoi säihkyvin silmin etanaa joka liikkui hitaasti eteenpäin jättäen limaisen vanan taakseen.
"Ei vitsit! Tämä se vasta on hieno! Katso Kotkatassu!", hän oli löytänyt koppakuoriaisen lehden alta.
"Kotkatassu! Älä mene niin lujaa!", Ruusupentu kiristi vauhtiaan saavuttaakseen minut. Huokaisin syvään.
"Kotkatassu!", pentu kutsui minua ainakin miljoonannen kerran.
"No kerro", mutisin vastahakoisesti.
"Mikä haju tuo on?", hän kysyi nyt rauhallisesti.
Haistelin ilmaa ja laskeuduin vaanimisasentoon.
"Se on kuule hiiri", kerroin ja Ruusupentu laskeutui myös alas.
Hiivin hajua kohti ja näin heinikossa tuoksun omistajan. Ponkaisin jyrsijän kimppuun ja puraisin sen hengiltä. Peitin sen mullalla jottei kukaan eläin veisi sitä ja voisin hakea sen myöhemmin, kun palaisimme leiriin.
"Vau. Hiiri ei ehtinyt edes nähdä sinua" Ruusupentu henkäisi harjoitellen samalla omia vaanimisliikkeitään.
"Tule jo", tokaisin ja Ruusupentu pinkaisi perääni.

Katsoin ylös taivaalle ja näin tummien pilvien rykelmän lähestyvän.
Vilkaisin Ruusupentua, joka hyppi pieneltä kiveltä toiselle samalla harjoitellen vaanimista.
"Ruusupentu, tule tänne", kutsuin häntä ja pentu tassutteli luokseni häntä pystyssä.
"Mitä?", hän kysyi pää kallellaan.
"Haisteleppa ilmaa. Mitä haistat?", kysyin. Pentu kohotti kuononsa ylös ja nuuhki ilmaa.
"Tuoksuu ihan samalta kuin aikaisemmin eli sen on oltava hiiri", hän totesi innokkaasti.
"Hyvä. Olet oikeassa", nyökkäsin hymyillen.
"Napataan se", Ruusupennun ilme muuttui päättäväiseksi.
"Tee perässä", käskin ja näytin mallia. Pentu seurasi perässäni ja pysähdyimme hetken matkan päähän saaliista. Menin niin matalaksi kuin kykenin ja Ruusupentu teki samoin.
"Se on vanha hiiri joten saatat hyvinkin saada sen kiinni", vinkkasin vilkaisten pentua sivusilmällä.
"Saanko siis yrittää?", hän henkäisi hiljaa ja nyökkäsin.
"Voihan hiiren papanat, kun äiti saa kuulla tästä", hän heilutti takamustaan puolelta toiselle silmät jännityksestä hehkuen.
"Hiivi hiljaa eteenpäin ja ole vikkelä, kun isket sen kimppuun", kuiskasin ja pentu nyökkäsi.
Hengitin syvään, kun Ruusupentu lähti liikkelle kevein askelin. Pienen pennun tassuista ei lähtenyt mitään ääntä tämän lähestyessä hiirtä.
"Nyt", kuiskasin paikaltani aivan Ruusupennun takaa ja pentu loikkasi hiiren kiinni ja samalla minä hyppäsin viereen ja viimeistelin työn.
"Me ollaan hyvä tiimi!", Ruusupentu hihkaisi iloisena. Tämä oli hänen ensimmäinen hiirensä jonka hän oli saanut ihan itse kiinni.
Annoin Ruusupennun kaivaa kuopan saaliilleen hakeaksemme sen myöhemmin, kun olisimme saaneet päivän metsästyksen päätökseen.

Aurinkohuipun hetki oli mennyt jo ohitse, kun alkoi tihuttamaan vettä taivaalta.
"Kohta alkaa sataa oikein kunnolla", mutisin.
"Eiköhän palata leiriin", jatkoin samalla kääntyen pennun puoleen.
"Ruusupentu?", pentu oli kadonnut. Juuri hetki sitten hän oli vielä kulkenut takanani höpöttäen. Nyt höpötys oli loppunut ja pentu tiessään.
"Ruusupentu!", maukaisin kova äänisesti ilmoille mutta en saanut vastausta. Nyt aloin toden teolla hätääntyä. Aloin haistella ilmaa ja palasin suuntaan josta olimme tulleet. Huutelin pennun nimeä ja yritin saada hajujäljestä kiinni.
Alkoi sataa kaatamalla ja siristin silmiäni pisaroiden osuessa silmiini. Hajujälki häviäisi tämän sateen myötä hyvin äkkiä.
"Ruusupentu!", kajautin ilmoille niin lujaa kuin pystyin ja juoksin lätäköiden läpi karvojen liimautuessa vasten ihoani.
Hätäännys lisääntyi sisälläni enkä voinut muuta kuin juosta kohti leiriä. Toivoin sisimmässäni, että pentu olisi palannut kotiin. Muussa tapauksessa tarvitsin apua hänen löytämiseensä.

Juoksin sisäänkäynnistä leiriin suoraa päätä pentutarhalle. Työnnyin pesän sisälle ja näin miten Neilikkakaste katsoi pelokkaisiin silmiini.
"Mitä on tapahtunut?", hän ponkaisi ylös makuupaikaltaan.
"En.. en tiedä mihin hän katosi", takeltelin hengästyneenä.
"Hän kulki takanani mutta äkkiä hän olikin poissa. Etsin häntä kaikkialta mutta tämä sade alkoi ja kadotin hajujäljen. Meidän täytyy mennä etsimään häntä. Olen niin pahoillani!", henkäisin.
"Mennään kertomaan Heinätähdelle!", kuningatar nyökkäsi ja hän antoi häntänsä osua kylkeäni vasten rauhoitellakseen minua vaikka näin pelon hänen kasvoiltaan.
Juoksimme päällikön pesälle ja kerroin tapahtuneesta.
"Selvä. Kotkatassu, ota mukaasi Tulikukka, Valkomyrsky, Kultatassu, Hiirinenä ja Pilkkutassu. Vie heidät paikkaan jossa kadotit Ruusupennun ja lähtekää eri suuntiin etsimään häntä", päällikkö sanoi minulle.
"Entäs minä sitten? Ruusupentu on minun pentuni", Neilikkakaste tivasi huolta äänessään.
"Sinä jäät leiriin huolehtimaan Peippopennusta ja olet täällä jos Ruusupentu löytääkin kotiin. Minä lähden kahden muun soturin kanssa tarkistamaan rajaseudut siltä varalta, että Ruusupentu olisi eksynyt vihollisklaanin reviirille", Heinätähti sanoi rauhoittavasti.
"Neilikkakaste, tämä on minun syytäni joten teen kaikkeni, että löydän pentusi", katsoin Neilikkakasteen silmiin pahoittelevasti.
"Tämä ei ole sinun syytäsi. Ruusupentu on vikkelä tassuistaan", Neilikkakaste huokaisi syvään.
"Älä huoli, me löydämme hänet kyllä", sanoin päättäväisesti ja nuolaisin kuningattaren päälakea lohduttaakseni häntä. Sen jälkeen lähdin hakemaan Tulikukkaa, Valkomyrskyä, Kultatassua, Hiirinenää ja Pilkkutassua.

Juoksimme joukolla paikkaan jossa olin huomannut Ruusupennun kadonneen.
"Tässä kadotin hänet", ilmoitin.
"Sain hajujäljen tuonne päin mutta kadotin sen alkutaipaleella. Lähdetään siitä kohtaa eri suuntiin etsimään häntä. Kannattaa varmaan katsoa kaikki kiven kolotkin jos hän olisi mennyt sadetta suojaan", jatkoin ja kaikki nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja lähdimme etsimään kadonnutta pentua.

// Ruusupentu jatkaa tästä ;D

Luku 2

Laventelitassu oli menettänyt mestarinsa Yönkajon lauman kynsiin joitakin kuita sitten. Alunperin oli ajateltu, että Taivasklaani oli ollut asialla, mutta myöhemmin tuo julma ja pelottava lauma oli paljastunut murhaajaksi. Laventelitassu ikävöi Putousturkkia, mutta oli jo hyväksynyt uuden mestarinsa Värehännän hymyilevin suin.
Putousturkki oli ollut lempeä ja ymmärtäväinen, joskin hieman uhkarohkea, ja oli aina ollut kannustamassa ja auttamassa Laventelitassua kuin omaa pentuaan. Värehäntä oli hänkin mukava, mutta paljon tiukempi ja tarkempi, vaikkakin myös erittäin reilu.
Leijonatassusta oli tullut soturi, Leijonaraita, ennen siskojaan ja siirtynyt sotureiden pesään. Laventelitassusta, Kultatassusta ja Kyyhkytassusta oli tullut entistä läheisempiä ja he viettivät paljon aikaa yhdessä, tai ainakin Laventelitassu ja Kultatassu, sillä Kyyhkytassulla oli tapana seikkailla pitkin reviiriä. Leijonaraita piti yhä huolta siskoistaan, kenties jopa enemmän kuin ennen nyt kun hän oli soturi, ja piti huolen siitä, että heillä oli kaikilla hyvä olla.
“Milloinkohan meistä tulee sotureita?” Kultatassu kysyi Laventelitassulta, joka nielaisi suussaan olevan kalanpalan.
“En osaa sanoa. Tuntuu siltä, ettei minusta tule soturia koskaan. En vain millään opi yhtä nopeasti kuin te muut”, Laventelitassu naukaisi vastauksensa. “Yritän parhaani, mutta se ei taida aina riittää.”
“Höpsis!” Kultatassu sanoi ja tönäisi Laventelitassua leikkisästi. “Hei, Liekkitassu on tuolla! Hän näyttää siltä, että kaipaisi seuraa.”
“Minun ei olisi koskaan pitänyt kertoa sinulle ihastumisestani. Olet pahempi kuin Kyyhkytassu”, Laventelitassu mutisi, mutta hänen kasvoillaan oli pieni hymy, kun hän nousi ylös. “Värehäntä pyysi minua saalistamaan tänään. Ehkä kysyn Liekkitassua mukaani.”
Laventelitassu kuuli siskonsa naurahtavan takanaan, kun hän käveli kohti oranssia kollia.
Laventelitassu oli viettänyt viime aikoina paljon aikaa Liekkitassun kanssa ja huomannut jokin aika sitten tykkäävänsä kollista enemmän kuin pelkkänä ystävänä, ja vaikka sekä Kultatassu että Kyyhkytassu yrittivät parhaansa mukaan saada hänet kertomana tunteistaan kollille, Laventelitassulla ei ollut siihen rohkeutta. Hän ei uskonut Liekkitassun tuntevan samoin. Miten kolli edes voisi? Laventelitassu oli pieni ja huomaamaton, kun taas Liekkitassu oli rohkea ja urhea ja selvästi muiden suosiossa ainakin enemmän kuin Laventelitassu.
Laventelitassu asteli hymyillen Liekkitassun luokse. “Liekkitassu, Värehäntä pyysi minua saalistamaan, mutta leiristä ei saisi poistua yksin, joten… tulisitko kanssani?”
“Totta kai!” Liekkitassu sanoi ja hänen silmänsä syttyivät innosta. “Mennään!”
Naaras seurasi toista oppilasta ulos leiristä häntä heiluen hänen perässään. He suuntasivat kohti järveä, mutta pysyttelivät lähellä leiriä - Yönkajon lauman takia oppilaat eivät saaneet harhautua liian kauas leiristä. He eivät päässeet edes järven lähelle, kun Liekkitassu yhtäkkiä pysähti ja heilautti häntäänsä merkiksi Laventelitassulle. Harmaa naaras pysähti ja pidätti hengitystään.
“Hiiri”, Liekkitassu kuiskasi ja väläytti virneen Laventelitassulle.
“Ota se kiinni!” Laventelitassu kuiskasi takaisin.
Liekkitassu nyökkäsi ja kyyristyi saalistusasentoon. Hän piti häntänsä ylhäällä, jottei se laahaisi maata ja päästäisi ääntä, ja hiipi hiljaa lähemmäs. Laventelitassu ei nähnyt hiirtä, hän oli sen verran kauempana, mutta seurasi keskittyneesti liekinoranssia kollia. Pian Liekkitassu pysähtyi täysin, jännitti lihaksensa ja loikkasi ilmaan.
“Saitko sen?” Laventelitassu kysyi, kun Liekkitassu oli laskeutunut maahan.
Liekkitassu nosti päänsä ja katsoi kohti harmaata oppilasta hampaissaan pulska hiiri. “Jep!”
“Mahtavaa, Liekkitassu! Olet todella taitava!” Laventelitassu kehräsi ja loikki ystävänsä luokse. “Haudataan se jonnekin lähistölle.”
Liekkitassu nyökkäsi ja lähti etsimään hyvää paikkaa piilottaa hiiri, kunnes he tulisivat takaisin. Kun hiiri oli haudattu, kaksikko jatkoi matkaansa kohti järveä.
Matkan varrella Liekkitassu sai vielä linnun kiinni, ja he hautasivat senkin tyytyväisinä piiloon muilta kissoilta, sekä petoeläimiltä. Laventelitassu tunsi turkissaan pienen harmituksen siitä, ettei ollut vielä saanut mitään kiinni, mutta nautti silti Liekkitassun kanssa olemisesta - ehkä enemmän kuin itse saalistamisesta.
Järven rannalla Laventelitassulla oli enemmän onnea. Hän huomasi lähellä uiskentelevan kalan ja kahlasi veteen häntä värähtäen sen kylmyydestä. Lehtikato oli todella tulossa!
“Hyvä, Laventelitassu, ota se kiinni!” Liekkitassu kuiskasi kannustuksensa, ja kun Laventelitassu vilkaisi taakseen kohti komeaa, oranssia kollia, hän näki tämän kasvoilla leveän hymyn.
Laventelitassu nyökkäsi, kääntyi takaisin kohti kalan siluettia ja varmisti, ettei hänen varjonsa tullut tielle. Toinen etutassu ylhäällä hän odotti kalan lähestyvän aina vain lähemmäs, kunnes se oli aivan hänen edessään tietämättömänä vaarasta, ja naaras kaapaisi tassullaan vettä. Kala lensi ilmaan, ja Laventelitassu otti sen kiinni hampaisiinsa.
“Sait sen!” Liekkitassu hihkaisi.
Laventelitassu palasi kollin luokse häntä heiluen. Hän ei ollut uskonut, että saisi kalan kiinni, ja ylpeys paistoi hänen silmistään, kun hän pysähtyi Liekkitassun eteen. Oliko Liekkitassu hänestä ylpeä? Laventelitassu ei osannut sanoa.
“Onko meillä nyt tarpeeksi saalista?” Laventelitassu kysyi kala yhä hampaissaan.
“Taitaa olla. Haetaan hiiri ja lintu ja palataan leiriin”, Liekkitassu sanoi ja kosketti hännällään Laventelitassun kylkeä. “Sait kalan hienosti kiinni.”
Laventelitassu tunsi lämpimien väreiden kulkevan pitkin hänen kehoaan siinä kohdassa, johon Liekkitassu oli koskenut. Hetken naaras vain tuijotti kollin sinisiä silmiä. Entä jos hän kertoisi tunteistaan, juuri nyt? Miten Liekkitassu reagoisi? Lopettaisiko hän ystävyyden? Oliko se sen arvoista?
“Liekkitassu…” harmaa naaras aloitti, kun tunsi palan rohkeutta sisällään, mutta sitten sanat vain katosivat ja hän räpäytti silmiään.
“Mitä, Laventelitassu?”
“Minä-”
Laventelitassu väläytti hymyn ja käänsi katseensa pois. “Minulla oli todella hauskaa! Kiitos, kun tulit mukaani.”
“Minullakin oli hauskaa”, Liekkitassu sanoi.
Oppilaskaksikko lähti kävelemään leiriä kohti tyytyväisinä, mutta Laventelitassu tunsi sydämensä yhä hakkaavan. Hän tunsi pientä katumusta siitä, ettei ollutkaan kertonut tunteistaan Liekkitassulle, mutta samalla hänen olonsa oli helpottunut. Ainakin he pysyisivät yhä ystävinä, ja ehkä Laventelitassun täytyi vain nielaista tunteensa ja unohtaa ne, sillä miten Liekkitassu voisi muka tykätä hänestä?

// Yay, vihdoin sain Laventelilla tarinan! Laventeli on tosiaan aika epävarma itsestään :'D

Luku 9

//Tarina sisältää verta

Se kolli, Aurinko muistutti hyvin paljon klaanikissaa. Ei lainkaan pulska tai laiska. Lisäksi hän käyttäytyikin kuin klaanikissa. Hänhän saattoi hyvinkin olla Kukkaköynnöksen pentu. Mutta miksi Kukkaköynnös olisi jättänyt pentunsa tänne? Nämä aiheet saivat Huomentassun mielen pyörälleen. Ampiaisturkillekkin pitäisi kertoa reissun todellinen tarkoitus. Lisäksi moni muu asia sai hänet ymmälleen. Hänen lähtiessään leiristä muutamaa auringonnousua Hiilloskorva, vasta nimitetty soturi oli tapettu ihmeellisellä tavalla.
Ampiaisturkki kuorsasi kovaan ääneen viereisessä heinäkasassa.
“Ampiaisturkki!” naaras tökkäisi hänen kylkeään terävällä kynnellään. Kolli kohotti päätään toiveikkaan näköisenä. Hän heilautti korviaan.
“Niin että… tulin tänne retkelle etsimään emoni historiaa,” Huomentassu sai sanat suustaan. Mitään ei voisi enää perua. Ampiaisturkki nyökkäsi.
Sydämeltään lasti keventyneenä Huomentassu laski kuononsa tassujensa päälle ja sulki meripihkanväriset silmänsä. Hän tunsi polttavan katseen turkissansa, ja tiesi kollin katselevan häntä. *Olen pahoillani Ampiaisturkki, tiedän, että rakastat minua, mutta sydämelläni ei ole tilaa sinulle,* Huomentassu ajatteli musertavasti. Hän haluaisi kumppanin ja pentuja, oli jo päättänyt parantaa elämäänsä, mutta ei vielä. Hän on liian nuori.
Huomentassu raotti luomiaan ja vilkaisi kolliin päin. Hän näytti olevan haaveissaan, eikä huomannut Huomentassun katselevan häntä.

Varovainen aamuaurinko yritti kurkistaa ladon lautaseinien välistä. Ulkona oli kylmä, mutta sisällä rauhallisen lämmin. Kuitenkin Huomentassulla oli rauhaton olo. Jos tämä kolli, Aurinko ei ole hänen emonsa pentu, hän ei jaksa taivaltaa enää kauemmaksi. Naaras tiesi, että klaanit oli alkuaikoina taivaltaneet korkokivien yli järvelle. Ampiaisturkki ja Huomentassu olivat kuitenkin kolmen auringonnousun matkan päässä klaanireviireistä, mikä tuntui nuoresta naarasta pitkältä matkalta.
“Ampiaisturkki, teen tehtäväni täällä, ja lähdetään kotiin,” Huomentassu sihahti. Kolli kohotti kysyvästi kulmiaan, ja nyökkäsi. Hänen viiksensä värähtelivät naaraan katsoessa häntä.
“Kuulostat siltä, kuin jotakin olisi tapahtumassa,” Ampiaisturkki kuiskasi.
“Ei ole. Haluan kotiin Valotassun luokse,” Huomentassu naukui.
“Etkö Jäätassun?” Ampiaisturkki puhui ihmeissään. Kysymys jäädytti Huomentassun. Jäätassu. Jäätassu oli ollut kummallinen viime aikoina. Siis ennen hänen lähtöään. Ollut etääntyväinen. Vainoharhainen.
Naaras jätti vastaamatta hänen kysymykseensä. Se ei ollut kollin asia.

“Tuletteko syömään?” Aurinko kysyi matkalaisilta.
“Tulemme!” Huomentassu vastasi maha muristen. Hän loikkasi käpälilleen ja venytti lihaksensa vetreiksi.
Nopeasti Huomentassu söi kaksi hiirtä. Hän vilkuili hermostuneena Aurinkoa ja Annaa.
“Mikäs sinua hermostuttaa?” Anna kysyi uteliaana. Vaivaantuneena Huomentassu siirteli käpäliään. Hän heilautti vain häntäänsä merkiksi asian olla.
“Minun emoni oli klaanikissa,” Aurinko sanoi yhtäkkiä. Huomentassun sisukset hyppivät innosta.
“Minkä niminen?” Huomentassu kysyi innoissaan. Ampiaisturkki katsoi häntä merkitsevän näköisenä.
“Joku köynnös.”
“Kukkaköynnös,” Anna auttoi kumppaniaan. Huomentassun silmät revähtivät auki.
“M-mitä nyt?” Aurinko sanoi huolestuneena.
“Minunkin emoni nimi on Kukkaköynnös,” Huomentassu selitti innoissaan.”Mistä klaanista hän oli?”
“No, no,” Anna toppuutteli naarasta. “Myrskyklaani.”
“Yönmusta kissa? Meripihkan väriset silmät?” Huomentassu hyppi jo tasajalkaa. Anna vain nyökytteli. Hän oli löytänyt emonsa pennun. Jäljellä oli enää viimeinen.
“Oliko sinulla kaksi pentuetoveria?” Huomentassun sydän pamppaili. Aurinko nyökkäsi. “Aamupentu ja Iltapentu. Minäkin olin Aurinkopentu, mutta myöhemmin otin käyttöön vain nimen Aurinko.”
“Kuka on tuota… isäsi?”
“Hän asui ennen täällä, mutta kuoli pian emon lähdettyä.”
Huomentassu puski puoliveljeään lohduttavasti kehräten. Aurinko katsoi häntä silmät loistaen.
“Vie terveisiä Aamupennulle ja Iltapennulle,” hän kehotti. Huomentassun sisälle kasvoi möykky. Miten hän voisi kertoa, että hänen pentuetoverinsa olivat kuolleet jo monia kuita sitten?
“M-minä vien,” Huomentassu sanoi.

Ulkona tuuli. *Tältä tuntuu siis olla Tuuliklaanin kissa,* Huomentassu ajatteli. Hän melkein kaatui nurin. Sitten hän lähti sisälle saatuaan tarpeeksi tuuletusta aivoillensa.
“Ampiaisturkki. Lähdetään,” Huomentassulla oli kiire päästä kertomaan kaikkea Valotassulle.
“Mitä? Ei vielä! Täällä on niin paljon riistaa. Syödään edes itsemme pulskiksi ja mennään klaaniin myöhemmin. Muu klaanikin söisi paremmin,” kolli alkoi esittää vastalauseita. Huomentassun silmät leimusivat. “Minä lähden. Sinä jäät!”
“Hei odottakaa vielä!” Aurinko naukaisi ovelta. Huomentassu kohotti päätään.
“Minulla on teille… asiaa, tulkaa.”

Auringon asia oli pidempi mitä Huomentassu kuvitteli. He olivat kävelleet maatilasta poispäin jo pitkään. Huomentassu raotti kuonoaan ja maisteli ilmaa.
“Hyh, täällä haisee paha,” hän irvisti hajulle.
“Olemme pian kaksijalkalassa. Eräs kissa haluaa tavata teidät,” Aurinko kertoi.

Edessäpäin näkyi musta, kiemurteleva käärme, joka haisi.
Ensimmäistä kertaa koskaan Huomentassu tunsi ukkospolun pinnan. Se tuntui karhealta anturan alla. Jostain kuului hirviön jyrinää.
“Pois alta! Se vielä tappaa tiedät!” Aurinko rääkäisi ja kiskaisi oppilasta hännästä. Kiiltävä hirviö meni jyristen ohi.
“Kun huudan hep, juoskaa. Epäröimättä. Juoskaa niin kovaa kuin pystytte ja pysähtykää vasta toisella puolella.”
Aurinko tarkkaili hirviöiden menoa eestaas.
“Hep!” kolli naukaisi. Huomentassun jalat lensivät hänen kiitäessään karhean, mustan ukkospolun yli.
Hän pysähtyi huohottaen vasta tien toisella puolella.
“Hyh! En enää koskaan ylitä ukkospolkua!” Ampiaisturkki huohotti ja vilkaisi taakseen sivaltaen ilmaa hännällään. Aurinko kehräsi.
He kävelivät pitkin ojanpiennarta. Kuurainen heinä rapisi tassujen alla.
“Hei katsokaa! Sammakko!” Huomentassu hihkaisi.
“Yh, se haisee!” Ampiaisturkki nyrpisti nenäänsä.
“Hei, se on hyvää!” Aurinko torjui Myrskyklaanilaisten ennakkoluulot.”Mutta ei jäädä aterioimaan. Ihaa odottaa teitä.”
Huomentassun turkkia pisteli jännityksestä. Edessä oli korkea reikäinen aita, joka kiilsi kirkkaudesta.
“Meidän pitää mennä tuon yli,” Aurinko sanoi. “Huomentassu ensin.”
Huomentassu asetteli jalkansa reikien koloihin. Aita huojui uhkaavasti. Hän yritti saada otetta kynsillään, mikä ei onnistunut.
“Älä käytä kynsiä. Se ei onnistu,” Aurinko neuvoi. Ähisten Huomentassu pääsi aidan harjalle. Se miltei taittui kaksinkerroin. Hän loikkasi toiselle puolelle ja laskeutui maahan sulavasti.
“Ampiaisturkki!”
Huomentassu seurasi kollin kompurointia aidan yli.
“En ole ketterä,” hän puhisi ärtyneenä. Aurinko tuli hetkessä aidan yli.
Edessä vilahti kirjava turkki. Oliko se Ihaa? Huomentassu maistoi ilmaa. Naaraan suuhun leijaili pistävä tuoksu. Aurinko nyökkäsi ja lähti eteenpäin.

Ihaa, oli kilpikonnakuvioinen naaras. Hänen oikea korvansa oli revennyt ja osa siitä roikkui repaleisena. Naaraan kuonossa oli harmaita karvoja. *Ihaa on aika kummallinen nimi noin hurjalle kissalle,* Huomentassu ajatteli väristen.
“Te olette siis Huomentassu ja Ampiaisturkki?” hän kysyi. Huomentassu nyökkäsi varovasti. Ihaan hengitys löyhkäsi. Huomentassu yritti olla nyrpistämättä nenäänsä, mutta ei voinut itselleen mitään. Ihaa katsoi sävähdyttävän sinisillä silmillään terävästi nuoreen naaraaseen.
“Tunnen emonne,” naaras aloitti. “Hän matkasi minun kanssani Myrskyklaanin reviiriltä tänne. Tai osan. Hän oli tulossa kiukuspäissään tänne, ja vein hänet Otson ja Käärmeen luo latoon.”
“Ihan niinkuin sinä,” Ampiaisturkki kehräsi ja pukkasi Huomentassua kylkeen. *Aivan kuin minä. En edes muista, minkä luonteinen Kukkaköynnös oli,* Huomentassu ajatteli musertavasti.
“Hän lähti seitsemän kuuta myöhemmin pois, kahden pennun kanssa. Hän oli synnyttänyt kolme pentua. Yhden hän jätti Otsolle. Kukkaköynnös kertoi paljon asioita minulle. Kertoi, kuinka rakasti erästä kissaa, mutta ei mahtanut rakkaudelleen mitään. Kyseinen kolli oli toisesta klaanista. Käskin hänen ajatella klaaninsa kollia, joka rakasti häntä. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti onnellisesti, sillä nyt sinä olet tässä.”
Huomentassu tiesi, ketä Ihaa tarkoitti. Aurinkohuippua. Oliko Aurinko saanut nimensä Huomentassun isältä, joka ei vielä silloin ollut Kukkaköynnöksen kumppani?
“Kiitos tästä. Pidän nämä tiedot… mielessäni,” Huomentassu sanoi kohteliaasti. Hän räpäytti silmiänsä Ihaalle, jonka jälkeen naaras luikahti puuaidassa olevast kolosta läpi ja häipyi.
“Mennään takaisin,” Aurinko kehotti ja lähti kohti metalliaitaa. Huomentassu irvisti nähdessään tuon aidan. Naaras lähti taas kiipeämään aitaa ylös. Kun Huomentassu oli puolessa välissä, hän liu’utti kynnet esille.
Huomentassu oli jo aidan päällä, kun hän loikkasi. Käpälässä tuntui viiltävä kipu. Hänen silmät levähtivät ammolleen.
“Au!” Huomentassu ulvaisi. Ääni kiiri läpi kaksijalkalan kujia.
“Hys, hiljempaa,” Aurinko käski. “Kyntesi jäi kiinni.”
Huomentassu rysähti voimalla maahan. Hän katsoi vasenta tassuaan, josta vuoti runsaasti verta. Pian koko musta käpälä oli veren tahrima.
Ampiaisturkki laskeutui naaraan viereen.
“En ole koskaan nähnyt näin pahaa verenvuotoa. Kyntesihän vain vähän repeytyi,” Ampiaisturkki tokaisi.
“Vai vähän? Se vain roikkuu tuossa! Se ei ole repeytynyt!” Huomentassu sähisi kollille.
“Anteeksi,” Ampiaisturkin olemus painui kasaan.
“Hyvät kissat. Me menemme nyt Annan luokse, hän osaa homman. Riita poikki,” Aurinko sanoi ärsyttävän tyynesti. Huomentassu kiristeli hampaitaan.
“Nyt mennään!” hän huudahti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naaras pinkaisi juoksuun, vihlova kipu tassussa tykyttäen.

Luku 5
// tarinassa ilmenee väkivaltaa

Kävelin oppilaiden pesää kohti tuoresaalista hampaissani. Oli kylmä päivä ja aamun metsästys onni oli ollut vähäinen mutta olin saanut kuitenkin kiinni kaksi hiirtä jotka olin vienyt klaanin vanhimmille.
Olin itse valinnut kasasta pienen linnun, koska minulla ei ollut suurta nälkää.
"Saanko liittyä seuraasi?", kuulin varovaisen kysymyksen takaani. Näin oranssin naaraan jolla oli vihreät silmät. Olin nähnyt hänet useasti oppilaiden pesässä mutten ollut vielä jutellut hänen kanssaan.
"Totta kai", nyökkäsin ja naaras tuli eteeni laskien samalla hiiren maahan.
"Olen Kultatassu, Roihumieli toimii mestarinani", Kultatassu esitteli itsensä jonka jälkeen hän asettui maate.
"Minä olen Kotkatassu", nyökkäsin ennen kuin haukkasin palan ruuastani.
"Tiedän. Olet aika uusi täällä. Näin sinut eilen Valkoviiksen kanssa harjoittelemassa. Hän vaikuttaa hyvältä opettajalta ja sinulla näytti sujuvan hyvin", hän sanoi hieman ujoutta äänessään ja laski katseensa hiireensä.
"Kiitos. Yritän ainakin parhaani", totesin suupalojeni välissä.
"En oikein vielä ole päässyt tutustumaan kaikkiin oppilaisiin täällä. Olen jutellut ainoastaan Huomentassun, Valotassun ja Pilvitassun kanssa. Tai no... Huomentassu ja Pilvitassu ovat jutelleet minulle, kun minä taas en päässyt montaa sanaa sanomaan väliin", pohdin huvittuneena.
Kultatassu tirskahti ja katsoi minua kirkkain silmin.
"Olen saanut sinusta sellaisen kuvan ettet ole kova puhumaan", hän sanoi.
"Olen parempi kuuntelemaan", virnistin ja naaras hymähti minulle takaisin.
"Minä myös. En niin välitä keskipisteenä olemisesta", Kultatassu haukkasi viimeisen palan hiirestään ja nuoli tassunsa puhtaiksi. Sen jälkeen hän nousi ja tuli viereeni sukimaan selkääni pitkin rauhallisin vedoin.
En ollut leirissä oloni aikana vaihtanut kieliä kovin monenkaan kanssa ja ele tuli vieläkin hieman yllättyksenä.
"Kuulin, että tulet Kaksijalkojen luota ja ettei sinulla ole ollut heistä hyviä kokemuksia. Minusta kaksijalat ovat todella pelottavia. Äitini aina kielsi minua menemästä lähellekkään heidän hajuaan. Onneksi kaksijalat eivät käy täällä päin. Klaaninvanhimmat ovat kuitenkin kertoneet, että joskus hyvin harvoin heitä saattaa täällä kulkea", Kultatassu nyrpisti nokkaansa.
"He viihtyvät enimmäkseen omissa pesissään", totesin noustessani istumaan ja sukimaan vuorostani Kultatassun turkkia.
"Millaisia sinun Kaksijalkasi olivat?", Kultatassu kysyi uteliaasti.
"Pahan hajuisia ja äänekkäitä. He huusivat toinen toisilleen joka päivä ja sain aina varoa käpäliäni, kun he hajottivat pahan hajuista nestettä sisältäviä asioita maahan niin, että ne menivät tuhannen palasiksi ja sen lisäksi he odottivat minun käyvän tarpeillani pienessä laatikossa mihin oli levitetty hiekkaa. He eivät vain ikinä siivonneet sitä joten siellä käyminen sai minut miltein oksentamaan", ravistelin itseäni inhosta, kun muistelinkin asiaa.
"Hyi, kuulostaa inhottavalta", vierellemme oli ilmestynyt kaksi muutakin oppilasta jotka kuuntelivat tarinaani kaksijaloista silmät mielenkiinnosta hehkuen.
"Ai hei Vaahteratassu ja Kimalletassu", Kultatassu maukaisi ystävällisesti.
"Millaista ruokaa sinä sait?", kysyi Kimalletassu heilauttaen vain häntäänsä vastaukseksi Kultatassulle.
"Ruoka oli pahaa!", irvistin.
"Miltä se näytti?", kysymys kuului Pilkkutassulle joka oli työntynyt ulos pesästä kuullessaan keskustelumme.
"Jäniksen papanoilta ja välillä se haisi pilaantuneelta", vastasin.
Kaikkien oppilaiden suut menivät mutruun mielikuvalle.
"Miten pääsit oikein pois sieltä?", Ukkostassu tuli paikalle rastas suussaan.
"Ne heittivät minut eräänä päivänä pihalle eivätkä päästäneet enää sisään. Hirviö vei heidät jonnekkin eivätkä he vieneet minua mukanaan. Hyvä vain", kohautin olkiani.
"Entä emosi? Asuuko hän Kaksijalkojen luona?", Vaahteratassu kysyi.
"Niin tai sisaruksesi?", Kultatassu lisäsi.
Huokaisin syvään ja suru lävisti sydäntäni.
"Emoni ja sisarukseni ovat kaikki kuolleet", vastasin hiljaa. Oppilaat olivat hetken vaiti ja katsoivat minua myötätuntoisesti.
"Mitä heille kävi?", Pilvitassu rikkoi hiljaisuuden.
"Ei sinun tarvitse kertoa jos et halua!", Kimalletassu antoi Pilvitassulle merkitsevän katseen kuin sanoen että tämän tuli varoa kieltään.
"Voin minä kertoa jos haluatte kuulla", sanoin haikeana. Oli outoa kertoa menneisyydestään jollekin mutta samalla myös helpottavaa.
"Emoni asuinolosuhteet olivat karmeat eikä häntä ruokittu tarpeeksi. Kaksijalkojen pentu retuutti häntä miten sattui ja hänen kyntensä olivat leikattu niin lyhyeksi ettei hänen tassunsa pitäneet, jos hän yritti hypätä tai kiivetä jonnekin ja jos hän yritti puolustaa itseään niin...", keskeytin hetkeksi, kun muisto vilisi silmieni edestä. Olin silloin vielä pieni pentu mutten ikinä unohtaisi ikäviä tapahtumia.
"Kaksijalat löivät häntä tai heittivät niskasta seinää vasten", sen sanottuani mietin oliko minun suotavaa enää jatkaa. Muut katsoivat minua järkyttynein silmin yrittäen suodattaa kuulemaansa.
"Ihan hirveää!", Merilintu henkäisi oppilasjoukon takaa. Hän oli peittänyt Pisarapennun korvat etutassuillaan. Ilmeisesti pentu oli karannut pentutarhasta kauemmas, koska muut pennut painivat aivan pentutarhan tuntumassa.
"Miten hän oikein kesti tuon kaiken? Ja vielä pentujensa kanssa?", hän lisäsi järkyttyneenä.
"Hän vaikutti urhealta kissalta!", Neilikkakaste oli tullut katsomaan mitä oikein oli meneillään.
"Toden totta!", Merilintu nyökkäsi.
"Hän olikin. Kaiken tämän lisäksi hän menetti kaksi veljeäni synnytyksessä ja siskoni vain kahden kuun ikäisenä. Minä olin ainoa, joka jäi pentueesta eloon", kerroin ja tunsin miten pala nousi kurkkuuni.
"Voi Kotkatassu. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa", Neilikkakasteen silmät olivat kostuneet.
"Mutta nyt olet täällä!", Merilintu sanoi rohkaisevasti.
"Me olemme sinun perheesi", Kultatassu sanoi minulle hiljaa viereltäni hymyillen. Nyökkäsin hänelle kiitollisena sanoistaan.
"Nyt saat syödä oikeaa ruokaa", Pilvipentu hihkaisi.
"Eikä sinun tarvitse kakkia laatikkoon!", Pisarapentu miukui kovaan ääneen pidellen emonsa toista etutassua kauempana korvastaan jotta kuulisi kaiken.
Kaikki alkoivat hykertää huvittuneina pennun ilmoituksesta.
"Kiitos huomiostasi", naurahdin pennulle ja tämä alkoi kikattaa. Parempaa päätöstä synkälle tarinalle ei ollutkaan.
"No niin eiköhän tarinatuokio ollut siinä. Minun pitää viedä Kotkatassu harjoittelemaan", Valkoviiksi oli huomaamattani ilmestynyt varjoisaan kohtaan istumaan ja kuuntelemaan kertomaani.
"Minulla olisi ollut vielä paljon kysyttävää!", Pilvitassu huokaisi pettyneesti.
"Joku toinen kerta taas", nyökkäsin hänelle ja koko joukko kävi nuolaisemassa minua vuorollaan kuin lohduttaakseen ja osoittaakseen ystävyytensä.
Vaikka olin juuri Kultatassun kanssa puhunut siitä, että kuuntelin mieluummin kuin puhuin niin kaiken ikävän kertominen oli hieman keventänyt taakkaa sydämeltäni.
"Tulehan sitten", Valkoviiksi töytäisi minua isällisesti ja lähdimme ulos leiristä.

Harjoittelimme taistelu liikkeitä kallioiden tuntumassa kunnes aurinko alkoi laskea puiden taa.
"Hyvä! Nyt meidän täytyy palata leiriin. Iltapartio lähtee pian ja olen mukana siinä", Valkoviiksi ravisteli itsestään kurat ja lähdimme kohti leiriä.

"Olen pahoillani emosi ja sisarustesi puolesta", Valkoviiksi sanoi yhtäkkiä, kun leirin sisäänkäynti jo näkyi.
"Se olisi hirveää jos Merilintu ja meidän pentumme kokisivat saman kohtalon", hän sanoi hiljaisella äänellä.
"Niin ei tule kuitenkaan tapahtumaan. He elävät täällä turvassa kaukana Kaksijaloista", sanoin tuupaten vakavaa mestariani. Hän nosti katseensa ja nyökkäsi.
"Tiedätkö yhtään miten emosi päätyi tuollaisten karmeiden Kaksijalkojen luo?", hän kysyi.
"Näin...", mietin hetken kertoisinko unestani Valkoviikselle. Hänestä oli tullut minulle kuitenkin kuin isä.
"Näin unta. Emoni on ollut siitä asti unissani, kun saavuin tänne", sanoin viimein ja Valkoviiksi pysähtyi paikoilleen.
"Siitä asti kun liityit klaaniin vai?", hän varmisti ja nyökkäsin. Valkoviiksi näytti mietteliäältä.
"Miltä unesi tuntuvat?", hän kysyi seuraavaksi.
"Todellisilta. Aivan kuin hän olisi oikeasti vierelläni. Saatan jopa haistaa hänen pehmeän tuoksunsa", vastasin.
"Miten se olisi mahdollista, että kotikisu on päässyt Tähtiklaaniin", Valkoviiksi sanoi enemmän itselleen kuin minulle.
"Tähtiklaaniin vai?", sanoin ihmeissäni.
"Niin. Tähtiklaaniin. Olisiko mahdollista, että emosi kuului johonkin klaaniin ennen kuin päätyi Kaksijalkojen luo?", hän kysyi katsoen silmiini. Kohautin olkiani mietteliäänä.
"Hän kyllä aina kertoi kissaryhmistä jotka asuvat luonnossa ja katsoi useasti tähtiä ja puhui niille. Hän selitti minulle miten kuolleet kissat elivät siellä katsellen ja opastaen meitä muita. Hän myös useasti sanoi...", äkkiä muistin sen.
"Hän useasti sanoi kiittävänsä Tähtiklaania siitä, että hänellä oli edelleen minut ja hän oli pyytänyt Tähtiklaanilta, että jonakin päivänä pääsisin pois kaksijalkojen luota", asiat alkoivat valjeta minulle. Emoni tiesi nämä samat asiat joita olin itse viime aikoina opetellut Valkoviiksen opastuksella.
Valkoviiksi katsoi minua merkitsevästi.
"Voisiko olla, että sinussa virtaakin klaanin veri", hän sanoi.
"Nyt, kun tästä tuli puhe niin näin yhtenä yönä unta miten emoni oli jäänyt Kaksijalkojen virittämään ansaan ollessaan nälkäinen ja väsynyt. Hän odotti selvästi pentuja", sanoin hämmentyneenä.
Voisiko tosiaan olla, että minussa virtasi klaanin veri eikä kotikisun.
"Mielenkiintoista. Emosi yrittää selvästi kertoa sinulle jotakin", Valkoviiksi katsoi ylös pimenevälle taivaalle.
"Selvästi", nyökkäsin ja työnnyimme sisäänkäynnistä leiriin.

"Siinähän te olette! Oli jo aikakin", Etsijätaivas oli meitä vastassa yhdessä Pilvitassun kanssa.
"Heinätähti käski Kotkatassua tulemaan meidän mukana iltapartioon. Tämä on ensimmäinen kertasi pentu joten yritä pysyä mukana", hän lisäsi kylmän viileästi.
En välittänyt naaraan viileydestä minua kohtaan vaan tassujani alkoi kihelmöidä jännityksestä. Pääsisin mukaan partioon ensimmäistä kertaa!
"Mennäänhän sitten", Valkoviiksi nyökkäsi ja katsoi minua hymyillen.

Astelimme Pilvitassun kanssa mestarien takana ja illan viileä ilma värisytti kehoani. Kostea kylmä ilma tuntui luissa ja ytimissä asti.
Saavuimme Tuuliklaanin rajan tuntumaan ja soturit haistelivat ilmaa.
"Minua epäilyttää se ettei Yökajon laumasta ole kuulunut hetkeen mitään", Valkoviiksi sanoi Etsijätaivaalle. Naaras nyökkäsi pohtiva ilme kasvoillaan.
"Meidän on nyt aika palata leiriin. Yöpartio saa tarkistaa reviirimme toisen puolen", hän sanoi viimein.

Venyttelin haukotellen, kun pääsin oppilaiden pesälle. Pitkä päivä tuntui käpälissäni.
Asetuin makuulle omalle paikalle ja ryhdyin nukkumaan.

Silmissäni vilisi välähdyksiä pimeydestä, kiiluvista katseista ja valkoisista karvoista jotka hohtivat kuun valossa. Hengitin syvään ja tunsin miten hengittäminen oli äkkiä hyvin vaikeaa. Kuulin emoni huutoja päässäni mutten saanut niistä mitään selvää. Äkkiä pimeys laskeutui ylleni ja seisoin sen keskellä. En nähnyt mitään ja haistoin oman pelkotuoksuni ilmassa. Kuulin miten sydän sykki rinnassani kiivaasti ja äkkiä tunsin viiltävän kivun rinnassani. Aivan kuin jokin tai joku olisi repinyt sydämeni irti rinnastani.

Nousin pelosta huutaen ylös pediltäni ja minun piti tasata hengitystäni ennen kuin tajusin missä olin.
Näin unisia silmiä ympärilläni. Olin herättänyt kaikki oppilaat huudollani.
"Anteeksi", kuiskasin ilmoille ja näin miten silmiä alkoi taas sulkeutua ja hengähdin helpottuneena.
Lysähdin takaisin makuulle ja pudistelin päätäni. En varmana enää sulkisi silmiäni.

luku 7.

Keep marching on

Etsijätaivas oli musertunut. Etsijätaivas painoi päätään Vääräkajon turkkia vasten ja kuiskutti lohduttavia sanoja ja anteeksipyynnöt. Ehkä hän saisi Tähtiklaanissa anteeksi, mutta nyt hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Ainakaan vielä.

Se kaikki oli hänen syytään. Aivan kaikki. Se, kun he haistoivat ketun Myrskyklaanin reviirillä ja se, kun he lähtivät kettujahtiin porukalla, mutta lopulta se oli päättynyt karkeaan voittoon. Voittoon, joka ei tuntunut miltään.

Ja sitten Väärätassu oli kuollut ja saanut soturinimekseen Vääräkajo. Järvi oli ollut sinä päivänä kaunis.

Se musersi Etsijätaivaan uudestaan ja uudestaan, kun hän makasi soturienpesässä pää painuksissa. Hänen olisi pitänyt olla se, joka loukkaantuu eikä Vääräkajo. Hänen olisi pitänyt olla häätämässä kettua ja suojelemassa klaanitovereitaan.

Kaikki hänen syytään!

“Etsijätaivas?” Näkyviiksi kysyi ja istahti parhaan ystävänsä rinnalle. Etsijätaivas huokaisi syvään ja nosti päänsä raskaasti katsoen Näkyviikseä meripihkanvärisiin silmiin.
“Mmmh?” Hän hymähti.
“Tule mukaani, kiltti?” Näkyviiksi sanoi ja pukkasi harmaata naarasta hellästi tassuillaan. Etsijätaivas murahti, mutta nousi ylös.
“Tiedätkö miksi halusin sinut pois tuolta?” Näkyviiksi sanoi ja asteli ulos soturienpesästä. Etsijätaivas kohautti olkiaan. Hän ei välittänyt, missä oli. “Katso ympärillesi”, Näkyviiksi sanoi jääden Etsijätaivaan rinnalle. Etsijätaivas katsoi ympärille, mutta näki vain tavallisen leirin tavallisilla toimillaan.
“En mitään”, naaras sanoi. Näkyviiksi pudisti päätään.
“Katso tarkemmin.” Sen jälkeen, Etsijätaivas huomasi, että suurin osa kissoista suri. Ne olivat ne kissat, jotka olivat olleet Vääräkajon läheisiä. Lehmussydän kulki pää ja häntä alhaalla Tuulihäntä rinnallaan, Kimalletassusta ja Olkitassusta puhumattakaan. He olivat musertuneita, sillä olivat menettäneet Vääräkajon lisäksi heidän emonsa kauan aikaa sitten. Sitten Etsijätaivaan katse meni klaaninvanhimpien luokse, jotka vaihtoivat kieliä ja olivat hyväntuulisia surusta huolimatta. Hänen katseensa meni kohti pentutarhaa, jonne syntyisi pian paljon uusia pentuja.

Muillakin oli vaikeaa ja vaikeampaa kuin hänellä. Ja vaikka sattuisi mitä, elämä jatkuisi. Hänen täytyisi vain jaksaa yrittää mennä eteenpäin, vaikka se tuntui sillä hetkellä mahdottomalta. Hopeahäntä kuitenkin oli aina taivaalla ja aurinko nousi aina uudestaan. Etsijätaivas hymyili.
“Kiitos Näkyviiksi”, hän sanoi ja puski ystäväänsä hellästi, joka hymyili takaisin.
“Tiesin, että huomaisit. Et ole tyhmä”, Näkyviiksi sanoi viikset väpättäen ja Etsijätaivas katsoi Näkyviikseä pilke silmäkulmassa, mutta muuttui surulliseksi.
“Minun pitää mennä”, Etsijätaivas sanoi. Näkyviiksi heilautti korviaan ja katsoi Etsijätaivasta surullisesti.
“Anna minä edes saatan sinut”, hän sanoi ja Etsijätaivas huokaisi syvään.
“Hyvä on. Olethan ystäväni”, Etsijätaivas piristyi ja niin kaksikko jatkoi matkaansa leirin keskustasta kohti tuntematonta ei-kenenkään-maata.

“Olethan varovainen?” Näkyviiksi huolehti ja Etsijätaivas nyökkäsi. Kolli poistui paikalta, joten Etsijätaivas saattoi huokaista ja kääntää selkänsä Myrskyklaanin alueelle loikkiessaan sen rajojen ylitse.

Siellä tutulla paikalla havupuiden alla istui Nico. Kolli oli ollut valmiina odottamassa, niin kuin yleensä. Etsijätaivas kehräsi kovaan ääneen ja Nico vastasi siihen.
“Anteeksi ettei minua ole näkynyt. En päässyt tulemaan, sillä on tapahtunut vähän.. kaikkea”, Etsijätaivas sanoi. Nico katsoi häntä kulmat kurtussa.
“Oletko kunnossa?” Nico kysyi ja Etsijätaivas mietti vastausta.
“Olen”, ja tällä kertaa hän ei valehdellut. Näkyviiksi oli parantanut hänen oloaan reilusti. Nico nyökkäsi.
“Ja se on tärkeintä”, kolli hymyili ja kietoi heidän häntänsä toisiinsa. Etsijätaivas alkoi selittää tapahtumia ja pääsi lopulta loppuun.
“..joten hän tulee valvomaan meitä Tähtiklaanista hopeahännästä”, Etsijätaivas lopetti ja Nico katsoi häntä mietteliäänä.
“Tähtiklaani?” Hän hämmästeli ja Etsijätaivas kohotti kulmiaan.
“Ainiin, en ole selittänyt koskaan kunnolla sitä… Tähtiklaanissa ovat kaikki soturiesi-isät. He valvovat meidän perään ja tuovat ennustuksia”, Etsijätaivas sanoi. Hän päätti, ettei kertonut Synkästä metsästä. Hän ei halunnut antaa Nicolle pahaa kuvaa klaaneista. Synkkä metsä oli sitä paitsi hieman.. mielenkiintoinen. Etsijätaivas ei oikein edes tiennyt, miten asiaan pitäisi reagoida. Nico katsoi Etsijätaivasta ja sitten kohotti katseensa kohti taivasta.
“Ehkä siellä on minunkin esi-isäni?” Nico pohti ääneen. Siihen tosin Etsijätaivaalla ei ollut vastausta.

Kun he olivat jälleen viettäneet tarpeeksi aikaa, Etsijätaivas pahoitteli poistumistaan, sillä hänen täytyisi mennä kouluttamaan oppilastaan. Nico ymmärsi sen, sillä Etsijätaivas oli saanut selitettyä joitakin asioita auki ja Nico ymmärsi ne, paljon paremmin kuin voisi kuvitellakaan. Kollia asiat kiinnostivat aidosti, eikä Etsijätaivas voinut olla hiljaa niistä. Kun Etsijätaivas oli palannut leiriin Näkyviiksen kanssa tuoden saalista, hän meni etsimään oppilastaan Pilvitassua. Etsijätaivas koki oppilaan koulutuksen olevan tärkeänä osana klaanin arjessa, sillä jokainen oli ollut joskus oppilas, joka tarvitsi opastavaa mestaria. Etsijätaivas löysi oppilaansa istumassa oppilaiden pesän edessä ja juttelevan kovaäänisesti Kotkatassulle, joka oli vasta saapunut klaaniin. Pilvitassu nousi ylös nähdessään mestarinsa kutsuvan häntä. Hän totesi pahoittelut poistumisestaan Kotkatassulle ja tuli Etsijätaivaan luokse.
“Millä aloitetaan tänään? Mennäänkö me metsälle vai opetellaanko uusia super-liikkeitä?” Oppilas kysyi malttamattomasti ja loikkasi pystyyn huitaisten ilmaa etukäpälällään. Etsijätaivaan viikset värähtelivät huvittuneisuudesta. Olivatko kaikki oppilaat näin innokkaita? Naaras mietti sitä.
“Menemme metsälle hylättyyn kaksijalkojen pesään. Sieltä voisi saada helposti saalista ja pääsisit harjoittelemaan kunnolla”, Etsijätaivas sanoi poistuen Myrskyklaanin leiristä.

Matkalla Etsijätaivas tenttasi oppilastaan kysymyksillä eri klaaneista, eri saaliseläinten tuoksuista ja soturilaista. Pilvitasssu osasi vastata hyvin, silloin kun keskittyi eikä höpöttänyt omiaan. Etsijätaivas ei kuitenkaan rangaissut oppilastaan, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä tulevaisuudessa, enemmänkin vain haittaa. Ennen kuin kaksikko menivät sisälle vanhaan taloon, Etsijätaivas kehotti heitä pysähtymään.
“No niin, miten aloitat?” Etsijätaivas asetti kysymyksen, jotta oppilaan olisi helpompi keskittyä eikä nuori mustavalkea kolli hyppäisi pesään ajattelematta.
“Hmm. Haistan ilmaa, tarkistan ympäristön ja lähden varovaisesti liikkeelle. Hiiret aistivat maan värähtelyn”, Pilvitassu pohti ja Etsijätaivas nyökkäsi hyväksyttävästi. Pilvitassu haisteli ilmaa ja katseli ympärilleen mahdollisten vaarojen tai saaliiden varalta ja alkoi ottamaan varovasti askelia eteenpäin. Etsijätaivas meni kollin rinnalle ja vilkaisi tuota oransseihin silmiin. Etsijätaivas näytti mallia muutaman askeleen muistuttaen Pilvitassua pitämään häntänsä alhaalla. Etsijätaivas katsoi, kun Pilvitassu korjasi virheensä ja sitten hän viittoi kollia jatkamaan. Ensimmäinen hiiri oli ehkä ketunmitan päässä. Pilvitassu hiipi ja lopulta loikkasi tappaen saaliin nopeasti. Etsijätaivas nyökkäsi ja antoi merkin jatkaa matkaa.

Pilvitassu oli saanut uusia neuvoja Etsijätaivaalta. Mustavalkeakolli kantoi paria hiirtä suussaan ja Etsijätaivas kahta muuta. He olivat matkalla takaisin Myrskyklaaniin. Kun he saivat saaliit vietyä, Etsijätaivas käski oppilaansa viedä klaaninvanhimmille saalista. Pilvitassu nappasi kasasta isoimman pääskyn ja kantoi sen vanhuksille, jotka ilahtuivat. Etsijätaivas päästi oppilaansa syömään ja alkoi itsekin syödä, seuranaan veljensä Pilkkutassu.

Pilkkutassu oli ollut rikki Vääräkajon kuolemasta. Etsijätaivas ymmärsi sen, sillä jos rakasti jotakin ja menettäisi sen, menettäisi samalla varmaan osan itsestään. Ja nyt kun ei ollut enään Vääräkajoa, joka huolehtisi Pilkkutassusta, oli Etsijätaivas ottanut sen työkseen. Hän halusi, että hänen veljellään olisi kivaa kaikesta pahasta huolimatta. Myöhemmin koulutuksen jälkeen harmaa naaras etsi tassuihinsa Näkyviiksen. Etsijätaivas vietti lähes kaiken vapaa-aikansa kollin seurassa, sillä hän piti kollista todella paljon ystävänä. Ja sehän Näkyviiksi oli hänelle - paras ystävä. Hän pystyi luottamaan tummanruskeaan kolliin, vaikka henkensä.
“Pilvitassu oppii nopeasti”, Etsijätaivas sanoi. Näkyviiksi katsoi oppilasta, joka söi sisarensa Utuliekin kanssa. Valhelaulun oppilas oli päässyt soturiksi. Pilvitassu oli ylpeä Utuliekistä ja odotti sitä päivää, kun itse saisi soturinimensä klaanin kokoontuessa Suurtasanteen juurelle.
“Hän on fiksu, silloin kun kuuntelee sinua ja ohjeitasi”, kolli sanoi ja hymyili pienesti. “Ja sinä olet reilu mestari.”
“No, siitä en olisi varma”, Etsijätaivas kohotti olkiaan. Kuka tahansa voisi olla parempi kuin hän. Hän opetti hitaasti, halusi, että perusasiat olisivat hallussa ennen kuin aloittaisi opettamaan mitään uutta ja monimutkaista. Hänen mahansa murahti ja Etsijätaivas katsoi Näkyviikseä.
Hänellä oli taas nälkä.
“Minulla on nälkä, eikö sinulla ole?”
“Vastahan sinä söit?” Näkyviiksi kurtisti kulmiaan. Etsijätaivas heilautti korviaan vastaukseksi, mutta ei jaksanut välittää. Ehkä hänen ateria ei ollut tarpeeksi suuri? Etsijätaivas ei tosiaan tiennyt. Mutta Näkyviiksi tiesi ja arvasi. Tummanruskea kolli katsoi merkitsevästi Etsijätaivasta, mutta harmaa naaras ei huomannut mitään. Ja hyvä niin, sillä tieto ei ollut varmaa. Sen näkisi ajan kanssa, mutta Näkyviiksi olisi silti mukana Etsijätaivaan elämässä. Tapahtuisi mitä tahansa.
“Minun ehkä pitäisi mennä.. tapaamaan.. häntä”, Etsijätaivas kuiskutti Näkyviikselle. Kolli nyökkäsi ja uuden tapansa mukaan lähti saattamaan Etsijätaivasta lähelle rajaa. Etsijätaivas hölkkäsi rajan yli ja puski iloisesti Nicoa. Hän kääntyi ja näki Näkyviiksen rajalla istumassa, odottamassa hänen saapumistaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaksi kollia näki toisensa.

Etsijätaivasta kadutti.
“Kävin äsken metsästämässä Pilvitassua”, Etsijätaivas selitti ja Nico katsoi häntä silmät pyöreinä.
“Missä tällä kertaa?” Hän kysyi.
“Tuolla päin”, hän osoitti hännällään suuntaa. “Sellaisessa vanhassa kaksijalkojen pesässä”, Etsijätaivas sanoi. “Siellä on paljon hiiriä”, hän kertoi ja Nicon silmissä näkyi kiinnostus.
“Entä jos joskus tulisin mukaasi?”
“Mukaani? Ei! Et kuulu klaaniin, joten sinusta tehtäisiin variksenruokaa!” Etsijätaivas sanoi turkki pörheänä.
“Mutta..” Nico aloitti ja Etsijätaivas pudisti päätään.
“Et ole klaanikissa.”
“En niin. Ainakaan vielä”, Nico sanoi ja nosti leukansa pystyyn. “Sillä minä.. olen ajatellut klaaniin tulemista. Vielä joskus.”
“Ai Myrskyklaaniin?” Etsijätaivaan silmät kirkastuivat.
“Niin hölmö. Mihin muuallekaan?” Kolli puski Etsijätaivasta ja kehräsi. Etsijätaivas ravisti päätään.
“Minun pitää miettiä. Sinähän et pidä kissojen paljoudesta?”
“Mutta kaikkeen voi oppia”, Nico vakuutteli. Etsijätaivas oli turkki pörheänä. Ajatus kysymisestä Heinätähdeltä jännitti. Entä jos tapahtuisi jotain pahaa?
“Katsotaan..” Etsijätaivas mutisi alkaen poistumaan Nicon luota. Kun Etsijätaivas oli päässyt Näkyviiksen luo, hän kuuli Nicon kutsuvan häntä.
“Rakastan sinua!” Nico huusi hänen peräänsä. Etsijätaivas kääntyi rajalla ympäri, kuullessaan Nicon huudon. Mutta mustaturkkista kollia ei enään näkynyt.

Etsijätaivas tarvitsi muuta ajateltavaa kuin Nico, joka halusi liittyä Myrskyklaaniin. Olihan klaaniin ennenkin tullut uusia kissoja, mutta ajatus hänestä kysymässä pelotti. Mitä klaani sanoisi, jos Etsijätaivas palaisi vieraan kollin kanssa? Olisiko hän.. petturi, kun oli salannut kaiken? Hän pohti ja haki oppilaansa Pilvitassun mukaan, kun he menivät taisteluharjoituksiin Huomentassun ja Tuiskumarjan kanssa. He saapuivat harjoitusaukiolle, jossa melkein kaikki puiden lehdet olivat jo tipahtaneet maahan.
“Tänään harjoittelemme hyppää ja tarraudu-liikettä. Me voimme ensin näyttää sen Etsijätaivaan kanssa”, Tuiskumarja sanoi. Etsijätaivas nousi ylös ja meni toisen naaraan luo.
“Tämä liike on pienille kissoille eduksi”, Etsijätaivas alkoi kertomaan. “Vastustaja on sinusta pois päin, joten loikkaat vastustajasi niskaan”, Etsijätaivas sanoi loikaten Tuiskumarjan selkään. “Näin et ole vastustajasi saatavilla, mutta saat jälkeä aikaseksi. Muistakaa, että pitää hypätä ajoissa pois.”
“Jos ette ole tarkkana, vastustajasi saattaa kumartua maahan ja kierähtää selässä olevan vastustajan päälle, jotta tuo liiskaantuisi ja irrottaisi otteensa”, Tuiskumarja sanoi kierähäten Etsijätaivaan päälle. Naaras nousi ylös ja Etsijätaivas nousi myös ylös.
“Muistakaa nousta nopeasti. Muuten vatsanne on paljaana ja olette alttiita vastustajille”, Etsijätaivas sanoi. “Nyt te voitte aloittaa”, Etsijätaivas nyökkäsi. Kaksi oppilasta katsoivat toisiaan pilke silmäkulmassa. Huomentassu oli se, joka ensimmäisenä loikkaisi Pilvitassun selkään. Huomentassu loikkasi tasapainoisesti Pilvitassun selkään ja piti varovaisesti kiinni, jotta Pilvitassu ei loukkaantuisi. Pilvitassu ensin ravisti itseään voimakkaasti, mutta sitten hän kumartui maahan ja painoi Huomentassun maahan, mutta päästi naaraan nopeasti ylös. Nyt he kokeilivat sitä uudestaan, mutta Huomentassu oli tällä kertaa nopeampi ja kerkesi väistämään Pilvitassun kierähdyksen. Kun Pilvitassu oli vatsa paljaana, Huomentassu otti sen edukseen ja loikkasi kollin luokse ja painoi tuon voitokkaasti maahan.
“Hyvä Huomentassu! Tuo oli hyvä, että jatkoit”, Etsijätaivas kehui. Oppilaat kokeilivat liikettä vielä muutaman kerran näin ja sitten vaihtoivat vuoroaan niin, että Pilvitassu hyppäisi Huomentassun selkään. Pilvitassu oli kerran jäänyt Huomentassun alle, mutta nyt Pilvitassu oli saanut väistettyä. Kolli oli sitten väistänyt Huomentassun hyökkäyksen ja oli hämännyt tuota ja kaatanut naaraan vasemmalta puolelta.
“Hyvä. Palataan takaisin leiriin. Saatte lopun illan vapaata”, Tuiskumarja sanoi.

Leirissä Etsijätaivas oli käynyt vain näyttäytymässä. Kun tähdet ilmestyivät taivaalle, pieni harmaa naaras poistui hiljaa leiristä tarpeidentekopaikan kautta, jotta yövartijana ollut Kastelintu ei huomaisi hänen poistumistaan. Ulos päästyään, Etsijätaivaan tassut ohjasivat hänet tutulle paikalle, missä hän ja Nico tapasivat. Mutta jokin oli pielessä, sillä naaras oli yksin.

Nicoa ei näkynyt. Ei hetkeen ja ei ollenkaan. Lopulta Etsijätaivas oli mennyt kuusikkoon makaamaan, kun oli löytänyt tarpeeksi suojaisan paikan. Hän katsoi hopeahäntää puiden oksien läviköstä ja malttoi sulkea silmänsä. Hänen täytyisi jaksaa odottaa.

Hän nukahti yksinäisyyden tunteeseen. Hän ei ollut jaksanut odottaa.

Luku 4

Venyttelin raajojani ja kellahdin takaisin makuuasentoon auringon lämmittämälle kiven päälle. Lämpimät aurinkoiset lehtisateen päivät olivat harvassa ja yritin nauttia niistä vähäisistä parhaani mukaan.
Haukottelin tyytyväisenä samalla kun näin Valkoviiksen lähestyvän minua. Olin tullut jo edeltä harjoituspaikalle odottamaan häntä.
"Ei kai sinua väsytä?", mestari virnisti minulle.
"Aurinko lämmittää tähän mukavasti", vastasin kehräten.
"Nyt on tosiaan hieno päivä", Valkoviiksi katsahti pilvetöntä taivasta tyytyväisenä.
"Oletko valmis harjoittelemaan?", hän kysyi ja laskeuduin alas kalliolta.
"Mitä me tänään tehdään?", kysyin nuolaisten tassuani.
"Väistöliikkeitä", Valkoviiksi vastasi.
"Mistä aloitetaan?", heilautin häntääni innostuksissani.
"Hyökkää minua kohti", Valkoviiksi tokaisi ja tein työtä käskettyä. Kolli ponnisti sivulle ja löi minut maahan niin, että leukani loksahti vasten märkää maata.
Sylkäisin mudan maun suustani irvistäen ja Valkoviiksi naurahti mutaiselle parralleni.
"Uudestaan!", hän käski huvittuneena ja lähdin juoksemaan häntä kohti. Nyt kolli ponnisti hyppyyn siten, että päätyi selkäni päälle ja kaatoi minut kyljelleen maahan.
"Mitä kahta väistöliikettä käytin?", hän kysyi, kun ravistelin mudat turkistani.
"Ensin väistit sivulle ja sen jälkeen väistit ylöspäin ja päädyit selkääni", sanoin puuskuttaen.
"Hyvä. Nyt haluan sinun tekevän samoin mutta muista yllättää minut siten etten tiedä mikä on seuraava liikkeesi etten ehdi ennakoimaan", Valkoviiksi sanoi ja nyökkäsin. Nyt hän vuorostaan juoksi minua kohti ja veri alkoi kohista korvissani jännityksestä. Mietin kuumeisesti miten pystyn yllättämään mestarini kuten tämä pyysi. Valkoviiksi lähestyi ja väistin hänen oikealle puolelleen mutta kolli osasi odottaa liikettä ja hän tönäisi minut kumoon.
"Katsoit silmilläsi mihin menet! Näin sen jo kaukaa!", Valkoviiksi sanoi painokkaasti, kun nousin takaisin jaloilleni.
"Uudestaan!", hän maukaisi ja juoksi jo minua kohti. Hengitin syvään ja katsoin miten hän lähestyi lähestymistään. Odotin ja odotin kunnes hän oli juuri ponnistamassa hyppyyn ja väistin. Liian myöhään.
"Olit liian hidas! Uudestaan!", hän murahti ja ajattelin, että mestarini oli oikeasti tosissaan.
Valkoviiksi meni kauemmas ja lähti taas juoksemaan minua kohti. Nyt otin tukevan asennon ja jännitin kaikki lihakseni täyteen voimaansa.
Valkoviiksi hyppäsi ja minä pinkaisin niin lujaa kuin pystyin hänen alleen ja kellahdin selälleni samalla potkaisten tätä takajaloillani suoraan tämän mahaan jonka voimasta Valkoviiksi lennähti vesilätäkköön.
Nousin puuskuttaen ylös ja katsoin miten Valkoviiksi ravisteli itsensä kuivaksi tyytyväinen ilme kasvoillaan.
"Se oli yllättävä liike!", hän maukaisi hymyillen.
"Aloit kuulostaa pelottavalta joten päätin antaa sinun maistaa välillä mutaa!", virnistin ilkikurisesti.
Valkoviiksi alkoi nauramaan samalla, kun tassutteli luokseni.
"Sinähän olet huumori kolleja", hän virnisti töytäisten minua tassulla leikkisästi kylkeen.
"Luulen, että nyt olisi hyvä aika saalistaa jotakin. Mitä luulet pystyisitkö metsästää tällä kertaa yksin klaaninvanhimmille?", Valkoviiksi kysyi samalla pesten itseään.
"Aivan varmasti", nyökkäsin itsevarmana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun mestarini päästäisi minut yksin saalistamaan.
"Hienoa. Älä viivy kauan ja muista peittää saaliisi ettei muut eläimet vie sitä", Valkoviiksi muistutti ennen kuin lähti takaisin leiriä kohti.
Tassujani syyhysi jo päästä metsästämään joten aloin haistelemaan ilmaa tuoresaaliin toivossa.
Sain vainun vesimyyrästä ja lähdin seuraamaan tuoretta jälkeä.

Palasin leiriin suu täynnä tuoresaalista. Olin saanut vesimyyrän lisäksi kaksi hyvin syönyttä hiirtä ja rastaan.
Tassuttelin pää korkealla klaaninvanhimpien pesälle ja laskin saaliini Lehväpilven eteen.
"Jestas! Sinullahan on käynyt hyvä saalistusonni", naaras maukaisi yhtä yllättyneenä ja iloisena kuin aina ennenkin.
"Saatteko näillä vatsanne täyteen?", kysyin vilkaisten tuoresaaliskasaa. Selvästi muillakin oli ollut hyvä onni tänään.
"Kyllä vain. Näin Valkoviiksen tuoneen hyvän näköisen hiiren kasaan. Sinuna kävisin hakemassa sen ennenkuin joku muu ehtii ensin", hän iski minulle silmää hymyillen.
"Kiitos Lehväpilvi vinkistä", nyökkäsin ja juoksin tuoresaaliskasalle.
Nappasin hiiren joka oli kaikkein parhaimman näköinen ja hölkyttelin oppilaiden pesän edustalle syömään sitä. Laskeuduin makuulle ja haukkasin ensimmäisen palan ateriasta.
"Onko se hyvää?", nostin katseeni suu täynnä ruokaa ja näin tutun pennun tapittamassa minua uteliailla silmillään.
"Terve Ruusupentu", virnistin pennulle joka oli taas tupsahtanut jostain eteeni.
"Miten sinun taisteluharjoitukset meni?", pentu kysyi uteliaana.
"Hyvin", vastasin lyhyesti.
"En malta odottaa, että minustakin tulee oppilas! Ei enää montaa kuuta, kun saan oman mestarin", Ruusupentu pomppi sinne tänne esitellen taistelu liikkeitään minulle samalla, kun höpötti.
Äkkiä pentu liukastui märkien lehtien liukuessa kostealla maalla ja hän muksahti pyllylleen.
Päästin huvittuneen tirskahduksen suustani ja Ruusupentu soi minulle terävän katseen.
"Mitä sinä siinä oikein naurat? Itse olet sen näköinen kuin olisit uinut mutalammikossa", pentu tiuskaisi.
Hän ei ollut väärässä. Olin yltäpäältä kurassa Valkoviiksen opetustuokion jäljiltä.
"Niin uinkin ja nielaisinkin sitä", virnistin ilkikurisesti.
Ruusupentu katsoi minua pitkään ja mietti selvästi päänsä puhki mitä heittäisi takaisin.
"Usko pois. Sinulle tulee vatsan puruja", hän tuhahti viimein.
"Mistä sinä sen tiedät? Onko sinulla kokemusta?", jatkoin kiusoittelua.
"En minä niin sanonut", Ruusupentu irvisti minulle ja hyppäsi niskaani.
"Hei minä yritän vielä syödä", naurahdin, kun pentu puraisi korvastani yllyttäen minua paini leikkiin.
"Tylsimys", Ruusupentu heilautti häntäänsä laskeutuessaan vierelleni. Tuuppasin pennun tassullani kumoon ja tämä väläytti minulle huvittuneen katseen ennen kuin näytti minulle vaaleanpunaista kieltään.
Hetken päästä kuului Neilikkakasteen kutsu pennuilleen jotta nämä tulisivat takaisin pentutarhaan.
"Jahas se olisi ruoka-aika", Ruusupentu totesi ja kääntyi katsomaan minua hymy huulilla.
"Nähdään taas pian vanhus!", hän päästi suustaan ja pinkaisi kikattaen pentutarhaan ennen kuin ehdin antaa hänelle satikutia.
Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja söin hiireni loppuun.

Syötyäni aloin pestä mutaista turkkiani ennen kuin menisin oppilaiden pesään nukkumaan. Karvani tuntuivat limaisilta ihoa vasten ja yritin saada paakkuuntuneet mutapallot turkistani.
Minusta tuntui, että peseytymisessä meni ikuisuus mutta, kun olin vihdoin valmis aloin venyttelemään ennen kuin pujahdin pesään.
Hiivin muutaman nukkuvan oppilaan ohi pesän perälle ja aloin tasoittamaan sammalta tassujeni alla pyörien.
Otin mukavan asennon ja suljin silmäni.

Uni vei minut uusiin maisemiin joita en ollut ennen nähnyt. Kuulin kissojen mouruntaa ja tunsin miten niskakarvani nousivat pystyyn, kun aloin tuntemaan tärinää tassujeni alla. Äkkiä takaani juoksi suuri lauma kissoja ohitseni aivan kuin heillä olisi ollut tuli hännän alla. Pian osa kissoista joutui erilleen ja he juoksivat eri suuntiin.
Tunsin miten maa vietiin jalkojeni alta ja liisin eteenpäin niin, että saatoin kuulla tuulen huminan korvissani. Äkkiä näin edessäni Kaksijalkojen tekemän ansan jossa oli juuri kissan mentävä kolo. Maukas ruuan tuoksu leijaili nenääni ja huomasin miten ruoka odotti ansassa syöjäänsä. Pian ansan edustalle asteli tumman ruskea kissa pyöreällä vatsallaan. Hän näytti väsyneeltä ja erittäin nälkäiseltä. Kissa haisteli ruokaa kauempaa ja mietti selvästi antaisiko nälälle periksi. Yritin huutaa varoituksen hänelle mutta en saanut ääntä suustani.
Kissa astui varovaisesti ansaan ja äkkiä se sulkeutui hänen takanaan niin, että hän hypähti säikähdyksestä. Hän alkoi huutaa epätoivoisesti apua mutta ketään ei ollut lähettyvillä. Hetken päästä kuitenkin näin miten pimeä kissan muotoinen suuri varjo laski kissan ylle pelottavana ja uhkaavana.
"Menneisyyteni on tulevaisuutesi", kuulin emoni äänen korvassani.

Hyppäsin karvat pystyssä makuupaikaltani ja tunsin miten sydän takoi rinnassani. Mitä ihmettä juuri näin? Sillä tavallako emoni päätyi karmivien Kaksijalkojen luo? Ansan vuoksi. Tarkoittiko se sitä, että emoni oli kuulunut joskus villikissoihin? Jopa johonkin klaaniin? Ja mitä hän tarkoitti sanoillaan?
Olin aivan pyörällä päästäni ja yritin ravistella sen selväksi. Nuolaisin selkääni rauhoittaakseni itseäni. Minun oli otettava asiasta selvää. Jollain tavalla.

11. luku - Kaksi oppilasta

”Heinätähti”, Tuiskusielu kutsui päällikköä tämän pesän suulta ja kun naaras kutsui kollin peremmälle, hän astui nyt hieman hämärään pesään. Kolli kohtasi sammalpedillään makoilevan valkoturkkisen naaraan, joka katsoi odottavasti kirjavaa kollia. ”Minä… kiitos, kun otit minut takaisin klaaniisi.”
”Klaanimme, Tuiskusielu, meidän klaaniimme”, Heinätähti korjasi. ”Tämä on sinun kotisi, olit sitten kaukana täältä tai leirissä.”
”Niin, joo, niin”, Tuiskusielun silmät pomppivat kivisen pesän seinillä, kunnes hän istui alas ja kietoi tuuhean häntänsä ympärilleen. ”Loistepentu ja Hohdepentu ovat pian kuuden kuun ikäisiä...”
”Niin ovat”, Heinätähti nyökkäsi. ”Onko sinulla mestaritoiveita, kenties?”
”Öh… en tiedä. En oikeastaan tiedä”, Tuiskusielu myönsi. Hän raaputti tassullaan maata ja vaivaantuneena tuijotti poispäin päälliköstä. Tuntui niin oudolta vaatia naaraalta yhtään mitään sen jälkeen, kun oli lähtenyt klaanista sanaakaan sanomatta ja sitten palannut sillä oletuksella, että hänet vain otettaisiin takaisin ilman vastaväitteitä, mukanana vielä kaksi nälkäistä lisäsuuta. ”En kai voi vaatia edes mitään sellaista.”
”Tuiskusielu, et ole ensimmäinen kissa, joka tuo omat kokemuksena kasvateistaan päällikölleen ja pohtii vaihtoehtoja mestariksi”, Heinätähti puhui. ”Tuiskusielu”, Tuiskusielu nosti katseensa päällikköönsä, ”luuletko voivasi kouluttaa heidät sotureiksi omin voiminesi?”
”Mitä? Heidän molempien mestarinako?” Tuiskusielu häkeltyi. Heinätähti katsoi häntä ilmekään värähtämättä, kun hän nyökkäsi. ”Minä- luuletko sinä, että pystyisin moiseen?”
”Uskon, että pystyisit, mutta uskotko SINÄ pystyväsi siihen?” Heinätähti kysyi kuin haastaen kirjavaa kollia. Tuiskusielu kurtisti kulmiaan ja nousi seisomaan. ”Se tässä on tärkeintä ottaa huomioon.”
”Minä… uskon”, Tuiskusielu nyökkäsi jämäkästi ja Heinätähti hymyili.
”Se on sitten selvä”, valkoinen naaras sanoi. Tuiskusielu kumarsi hämmentyneenä päällikölle ennen kuin poistui pesästä. Se, mitä kolli ei tiennyt, oli se, että Heinätähti oli yhdessä Sudenlaulun kanssa päätynyt tällaiseen mahdollisuuteen. He olivat molemmat huomanneet kuinka kaksi Tuiskusielun kasvattamaa pentua auttoivat kollia kasvamaan ja parantumaan haavoistaan, ja se voisi jatkua, jos Tuiskusielu voisi vielä kouluttaakin kaksikon sotureiksi. Se oli koko klaanin parhaaksi.

”Loistepentu ja Hohdepentu, astukaa eteenpäin”, Heinätähti kutsui kahta pentua. Tuiskusielu tunsi outoa ylpettä siitä, kun katsoi kahden pennun astuvan eteen ja tuijottavan päällikköään odottavasti. Itse kolli ei sitä tiennyt, mutta se mitä hän tunsi, oli isällistä ylpeyttä. Ei kolli sitä voisi itselleen edes myöntää, ei vielä.
”Olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne tulla oppilaiksi”, Heinätähti puhui sitten taas. Tuiskusielu liikahti hermostuneesti. Hän tiesi, ettei pentujen vanhemmista tai kasvattajista tehty koskaan tulevien oppilaiden mestareita eikä varsinkaan kahden oppilaan mestaria. Kirjavaa kollia hermostutti muiden Myrskyklaanin kissojen reaktiot, mutta hänen tulisi pitää päänsä kylmänä. Tämä oli jotain, mitä Heinätähti oli ehdottanut ja päättänyt, Tuiskusielulla ei ollut osaa eikä arpaa paitsi asian hyväksymisen osalta. Kahden oppilaan kanssa olisi työtä, mutta Tuiskusielu tiesi pystyvänsä siihen. Loistepentu ja Hohdepentu oli älykkäitä kissoja ja he kunnioittivat Tuiskusielua, joten kolli uskoi, että tästä tulisi onnistuva asia.
”Loistepentu ja Hohdepentu, tästä hetkestä lähtien kunnes saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Loistetassuna ja Hohdetassuna”, Heinätähti julisti, pitäen sitten tauon puheessan. Hän otti paremman asennon ja katsahti Tuiskusielua. ”Yhteisesti minun, Myrskyklaanin päällikön, ja Sudenlaulun, Myrskyklaanin parantajan, päätöksellä, sekä Tähtiklaanin suomin ohjein, Tuiskusielu toimii teidän kahden mestarina.”
Tuli hetkeksi kuoleman hiljaista. Tuiskusielu kohotti kuononsa, nousi seisomaan ja asteli kahden uuden oppilaan – hänen oppilaidensa – luokse ja katsoi heitä silmät ylpeästi hohtaen. Hän kosketti molempien neniä ja kääntyi katsomaan Myrskyklaanin kissoja.
Kissat vilkuilivat kolmikkoa ja sitten Suurtasanteella seisovaa päällikköään hetken aikaa. Ensimmäinen, joka avasi suunsa hurraamaan uusien oppilaiden nimiä, oli Sudenlaulu, Tuiskusielun veli. ”Hohdetassu! Loistetassu!”
Lopulta koko klaani yhtyi mukaan eikä kukaan esittänyt vastaväitteitä. Jos se oli hiljaisena pysyneen Tähtiklaanin tahto, miksi laittaa siihen vastaan? Tuiskusielu ei välittänyt siitä, että Heinätähti periaattessa valehteli. Vai… tiesikö päällikkö enemmän kuin kertoi?
Tuiskusielun tietämättä Sudenlaulu ja Heinätähti uskoivat, että sillä oli syynsä, että Tuiskusielu oli löytänyt kaksi pentua. Se oli toinen syy sille, miksi he olivat päättäneet antaa Tuiskusielun toimia kahden tuoreen oppilaan mestarina. Tietenkin Heinätähdellä oli omat huolensa siitä, miten omien pentujen mestarina oleminen toimisi, mutta hän uskoi Tuiskusielun pärjäävän. Hän oli nokkela kolli, kun tilanne sitä vaati.

”Tuollako on Tuuliklaani?” Loistetassu kysyi silmäilessään joen toisella puolella kohoavia nummia ja karua maastoa.
”Niin”, Tuiskusielu nyökkäsi. Hohdetassu haisteli ilmaa kiinnostuneena. ”He haisevat erilaiselta kuin me.”
”Heissä on kovin kanervainen vivahde”, Hohdetassu kommentoi. ”Ja muutenkin jotenkin… kukkainen. Myös hieman pistävä sen puoleen.”
”Jokiklaanin kissat tunnistaa kalamaisesta hajusta”, Tuiskusielu kertoi. ”Taivasklaani taas… heissä on hiekan ja sateen hajua.”
”Entä Varjoklaani?” Loistetassu uteli.
”Varjoklaanin hajussa on vivahde pihkaa – Hohdetassu, tule pois sieltä ennen kuin putoat sinne jokeen – ja havupuita”, Tuiskusielu puhui, käskien välissä valkomustan kollin pois kyyristelmästä joen luota. Häntä ei todellakaan huvittaisi poimia oppilasta joesta. ”Pääsette kokoontumisessa tutustumaan kaikkiin klaaneihin.”
”Milloin on seuraava täydenkuun kokoontuminen?” Hohdetassun siniset silmät tuikkivat.
”No seuraavan täydenkuun aikaan, mehiläisaivo”, Loistetassu kiusasi veljeään.
”Hahah, todella hauskaa”, Hohdetassu murahti. ”Milloin on seuraava täysikuu?”
”On siihen vielä vähän aikaa”, Tuiskusielu pohti. ”Pääsette heti seuraavaan kokoontumiseen. Siellä pitää sitten käyttäytyä kunnolla, jotta Myrskyklaanin kissojen maine pysyy. Onko selvä?”
”Tietysti!” Loistetassun korvat heilahtivat. Hohdetassu siristeli silmiään Tuiskusielulle, mutta lupasi sitten käyttäytyä. Ei Hohdetassu ollut sentään mikään rasavilli tai tottelematon, joka tekisi liiallisia typeryyksiä, vaikka olikin villi ja uhkarohkea.
Tuiskusielu vei oppilaansa Tuuliklaanin rajalta katsomaan Suurta tammea ja sitten siitä taisteluharjoituskuopalle. Näille kahdelle olisi helppo opetta taisteluliikkeitä, kun heitä olisi aina kaksi paikalla harjoittelemassa.
Tuiskusielu opetti kaksikolle vaanimisasennon ja kuinka oikeaoppisesti kuljetaan ääneti. Hohdetassu oli aluksi vähän liian innokas ja ei malttanut varoa askellustaan toisin kuin siskonsa, joka seurasi Tuiskusielun ohjetta tarkasti. Lopulta Hohdetassukin rauhoittui ja kulki hiljaa ja askeleitaan varoen.
Tuiskusielu antoi kaksikon yrittää saada saalista. Hän laittoi ensin Hohdetassun asialle, jottei kolli sitten toimisi kuin mehiläisiä päässään, kun oli katsellut sisarensa saalistamista. Loistetassu odotti kärsivällisesti omaa vuoroaan samalla, kun Hohdetassu seurasi aistimansa hiiren hajua. Loistetassu etsiskeli samalla muiden saaliseläinten hajuja ja hiljaa kyseli, mikä haju kuului millekin. Lopulta Tuiskusielu ohjeisti naarasoppilaan menemään lähistöllä olevan päästäisen perään. Ylpeänä kirjava kolli katsoi, kun hänen kaksi löytämäänsä ja jopa kasvattamaansa kissaa opettelivat saalistamaan. Ehkä hän oli sittenkin onnistunut edes jossakin elämänsä aikana. Tämä yksi asia toi hänelle tarkoituksen hänen elämäänsä eikä kolli ollut varma, mitä olisi tällä hetkellä tekemässä ja missä olisi, jos nämä kaksi eivät olisi löytäneet tietään hänen elämäänsä.
Kolli koki, että edes yhdessä asiassa hänen koko elämänsä aikana hänellä oli merkitystä ja että hän todella merkitsi jotakin. Tuiskusielun elämä ei ole koskaan ollut kaunis ja kolli oli jo pennusta asti kokenut olevansa jotenkin ulkopuolinen, aivan kuin ei kuuluisi Myrskyklaaniin. Nämä kaksi oppilasta olivat antaneet kuuluvuuden tunteen eikä kolli ollut tuntenut itseään enää niin yksinäiseksi ja helposti hyljättäväksi.

Loistetassu ja Hohdetassu oppettelivat innoikkaina kiipeämään puun runkoa ylös ja kulkemaan sitten oksalta oksalle. Heidän oli tarkoitus kehittää tasapainoaan, jotta voisivat kulkea rohkeammin puiden oksilla ja joskus jopa taidokkaasti saalistaa lintuja.
Tuiskusielu oli näyttänyt kaksikolle mallia, kun oli kiivennyt nopeasti puuhun ja kulkenut sitten oksalta oksalle, jopa puusta puuhun. Hän käski molempia olemaan tarkkoja askelistaan ja siitä, ettei puissa kiipeillessä saisi olla holtiton. Tärkeä osa puissa kiipeilyä oli arvioida oksien kestävyyttä silmillään ja jos silmämääräisesti ei ollut varma, pitäisi testata varovasti. Kaksikolla olisi paljon opittavaa puissa kulkemisesta, mutta he olivat valmiita kuuntelemaan ja oppimaan.
Tuiskusielu oli huomannut oppilaissaan eräänlaisen kunnianhimon olla taitavia sotureita ja oppia kaikki se, mitä oli opittavana. Valhelaulu oli erään varhaisen partion aikana kuvaillut kaksikon oppimisenhalua myös sillä, että he halusivat osoittaa olevansa soturiuden arvoisia Tuiskusielulle, jolle kirjava kolli oli aluksi vain nauranut, kunnes oli sitten tarkemmin sitä ajatellut. Hän oli kuitenkin kasvattanut kaksikon pennusta asti ja he olivat varmasti saaneet moniakin vaikutteita häneltä.
Se, mikä tuntemattomasta syystä riipaisi Tuiskusielua sisältä, oli se kuinka nopeasti kaksikko kasvoi ja kehittyi. Hän oli joutunut pidättelemään itseään siinä vaiheessa, kun he olivat vielä pentuina tutustuneet Pisarapentuun ja nuoreen Kipinäpentuun. Kolli olisi kovin tahtonut pitää heidät vielä pieninä pentuina, jotka hakivat hänen luotana turvaa ja olivat vain hänen luonaan, mutta hän tiesi, että joutuisi edes vähäsen hellittämään.
Pisarapennulta ja Kipinäpennulta löytyi paljon energiaa, jota Loistetassu oli osannut hidastaa. Samalla myös Kipinäpentu oli osannut hidastaa heidän menoaan eikä ollut yhtä uhkarohkea ja päätä pahkaan asioihin syöksyvä kuten Hohdetassu ja Pisarapentu.
Hohdetassu ja Loistetassu kävivät päivittäin pentutarhalla leikkimässä tai juttelemassa ystäviensä kanssa. Pian Pisarapentu sisaruksineen pääsisi myös oppilaiksi samalla, kun Kipinäpentu joutui odottamaan vielä muutaman kuun.
Nelikon leikkejä oli aina ollut jotenkin hauska seurata sivusta heidän ollessaan vielä pentuja. He leikkivät toisinaan klaanihyökkäystä, joka toi mieleen Tuiskusielun oman pentuajan etäisesti. Toisinaan he taas olivat innostuneet leikkimään sammalpalloa ja toisinaan taas piilosta.
Hohdetassu kapusi nopein liikkein puunrunkoa ylös ja asettui voitonriemuisan huudon seuraamana paksulle oksalle. Loistetassu tuli hänen perässään, hieman varovaisemmin, mutta onnistui lopulta asettumaan veljensä vierelle. He olivat eilisen ja koko tämän aamun harjoitelleet oikeaa tapaa kiivetä puuhun ja nyt kaksikko osasi sen loistavasti!
He tosiaan kasvoivat nopeasti. Tuiskusielu hymyili kaihoisasti katselleen kahta oppilasta, jotka nyt kapusivat hieman korkeammalle puussa, etsien vahvaa oksaa, kuten oli opetettu.
”Kokeilkaa nyt tulla alas!” Tuiskusielu virnisti ja kaksikko vilkaisi toisiaan, kunnes Loistetassu lähti ensimmäisenä yrittämään. Hän tuli hyvin alas. Hänen veljensä taas hieman kömpelömmin ja hänen jälkeensä lensi paljon kaarnaa puun juurelle. ”Vielä on harjoiteltavaa, mutta nyt palataan leiriin ruokatauolle.”
”Syöthän meidän kanssamme?” Loistetassu kysyi ja Tuiskusielun huulille piirtyi vieno hymy.
”Jos te niin tahdotte”, kirjava soturi sanoi.
”No tietenkin!” Hohdetassy älähti, pitkä häntä pörhöllä. ”Syödään sitten orava!”
”Tai kyyhkynen!” Loistetassu ehdotti.
”Katsotaan, mitä tuoresaaliskasassa on ensin”, Tuiskusielu naurahti. ”Viedään ensin kuningattarille ruokaa ja sitten voimme valita meille aterian”, kirjava kolli muistutti. ”Jos tahdotte, voimme mennä saalistamaan auringonhuipun jälkeen.”
”Todellakin mennään!” Hohdetassu hihkaisi. ”Tahdon saada linnun kiinni!”
”Et ole saanut vielä edes oravaa!” Loistetassu nauroi.
”Pian te saatte kaikkia saaliseläimiä kiinni”, Tuiskusielu lupasi kahdelle oppilaalleen. ”Opitte kyllä.”
”Tietenkin opitaan”, Loistetassu hymyili vihreät silmät tuikkien. ”Onhan meillä sinut opettamassa meitä.”
Tuiskusielu hymyili naarasoppilaan sanoille ja tunsi outoa lämpöä rinnassaan, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan, ei varsinkaan sen jälkeen, kun Unikkokarva ja muut kissat olivat hänet rikkonut.
Kastelintu kulki Tuiskusielun ja hänen oppilaidensa ohitse partionsa mukana. Tuiskusielu käänsi katseensa äkkiä pois tuntien, ettei hänellä ollut asiaa edes puhua soturittaralle. Jokin kollin sisällä yhä pisteli, kun hän ajatteli Kastelintua, mutta samalla outo kaipaus puristi häntä rinnasta. Niin moni asia oli hajonnut hänen elämässään ja osoittanut hänelle, että hän ei ollut miltei minkään arvoinen.
Mutta onneksi hänellä oli nämä kaksi oppilasta. ”Kiitos, Loistetassu.”
Ruskeanpunainen naaras hymyili kirkkaasti ennen kuin juoksi veljensä perään tuoresaaliskasalle valitsemaan, mitä he veisivät pentutarhaan. Tuiskusielu katsoi kahden oppilaan innokasta menoa ja tiesi, että oli ollut oikea veto tuoda heidät tänne. He olivat niin iloisia ja uhkuivat aina innosta, kun pääsivät osaksi Myrskyklaanin päivää.
Tämä oli heidän kotinsa. Ehkäpä myös Tuiskusielunkin? Joka päivä hän tunsi olonsa entistä kotoisammaksi täällä ja siitä oli kiittäminen Loistetassua ja Hohdetassua.