Kolmas luku - Miten pystyisin tähän?

Kun Valhelaulu oli pelmahtanut leiriin haavoittuneena ja veren täyteisenä, oli Valotassun kurkkuun tarttunut pala. Eihän hän osannut miltei mitään ja nytkö hänen pitäisi yrittää tehdäö jotain? Valotassun silmät levisivät ja hän pälyili ympärilleen. Ei hän todellakaan pystyisi tähän!
Sudenlaulu hipaisi beigen kollin kylkeä ja lempeästi ohjasi tämän heidän pesäänsä. Läikikäs kissa katsahti oppilastaan rauhoittavalla katseella.
”Vedä syvää henkeä ja rauhoita mielesi”, Sudenlaulu neuvoi oppilastaan ja Valotassu veti muutaman kerran henkeä. ”Onko nyt parempi?”
”On”, Valotassu nyökkäsi. Hän tunsi olonsa paljon rauhallisemmaksi. ”Ottame hämähäkinseittiä ja… öö…”
”Ihan rauhassa”, Sudenlaulu sanoi. Mutta kun ei verisen taistelun keskellä voisi kaikessa rauhassa vain yrittää muistella! ”Valhelaulun vammat eivät ole vakavat.”
Valotassu puhisi hätäisenä. ”Se on korte, eikö..?” oppilas kysyi varovasti. Sudenlaulu nyökkäsi.
”Löytäisitkö sen täältä yrttien seasta?” Sudenlaulu kysyi ja Valotassu nielaisi hermostuneena. Hän katsoi yrttejä, jotka Sudenlaulu oli asetellut siisteiksi kasoiksi. Valotassu pudisti päätään pahoillaan.
”Ei se mitään”, Sudenlaulu lohdutti. ”Olet vasta opettelemassa yrttien kirjoa. Ota hämähäkinseittiä niin minä otan yrtit.”
Valotassu tunsi silti olonsa kovin pettyneeksi ja koki olevansa pettymys koko klaanilleen. Ei hänestä ollut tähän. Ei hän osannut mitään hyödyllistä. Hän laahusti hakemaan hämähäkinseittiä ja asteli sitten takaisin mestarinsa luokse.
Sudenlaulu oli aina ollut niin kärttyinen ja nyt Valotassu vain mietti, miten ihmeessä tuo parantaja oli niin oudon kärsivällinen hänen kanssaan. Ehkä se oli vain alun varovaisuutta ja huomenna Sudenlaulu sitten räjähtäisi, kun Valotassu oli niin avuton parantajaoppilas, joka ei oppinut koskaan mitään.
Sudenlaulu laittoi Valhelaulun haavoillee kortteesta pureskelemaansa haudetta ja sen jälkeen Valotassu asetteli hämähäkinseitin haavojen päälle. Se tuntui siinä hetkessä niin luontevalta ja Valotassu jopa yllättyi, kun huomasi olonsa hieman muuttuneen ja työnsä jäljen.
Kolme kissaa oli kuollut. Koko klaani suri ja Valotassu tunsi olonsa niin vaikeaksi. Pitäisikö hänen mennä lohduttamaan kissoja nyt, kun oli parantajaoppilas. Sudenlaulu ei tehnyt niin, mutta kolli surikin kuollutta isäänsä emonsa ja sisarustensa kanssa.
Valotassu toivoi, ettei koskaan joutuisi tällaiseen tilanteeseen, jossa joku hänen omasta perheestään kuolisi. Hänellä olisi niin kova paine siinä vaiheessa, kun joku hänen omasta perheestään vuotaisi kuiviin ja hän jäätyisi niille sijoilleen.
Valhelaulusta tuli Myrskyklaanin uusi varapäällikkö eikä se ollut ihme. Valotassu kuitenkin hermoili vain sitä, miten hänestä muka olisi parantajaksi. Miten Sudenlaulu sen oikein teki?

”Tuo on kultapiisku”, Valotassu sanoi, tosin epävarmana. Keltaisia kukkia täynnä oleva kasvi oli tuttu ja Valotassu toivoi olevansa oikeassa. He olivat Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisellä rajalla.
”Hyvä”, Sudenlaulu nyökkäsi, ”entä mihin sitä käytetään?”
”Tuota… haavoihin?” Valotassu hermoili taas.
”Aivan oikein”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Se pureskellaan hauteeksi, aivan niin kuin korte. Näetkö jotain muita kasveja, tuttuja tai uusia?”
Valotassu silmäili aluetta, jossa he olivat. Hän näki kasvin, jossa oli pieniä violetteja kukkia. Se tuoksui voimakkaalta. ”Tuo. Se on uusi.”
”Tuo on laventelia”, Sudenlaulu kertoi ja vei Valotassun lähemmäs kasvia, ”sitä hengitetään ja se auttaa kuumeeseen ja rauhoittaa mieltä. Kasvin tuoksu on hyvin miellyttävä, haista itse.”
Valotassu otti pienen nuuhkaisun kasvista ja Sudenlaulu oli oikeassa, se oli miellyttävän tuoksuinen.
”Kasveja on niin kovin paljon…” Valotassu mutisi ja Sudenlaulu tuhahti.
”Koska sairauksia ja vaivoja on myös paljon”, Sudenlaulu totesi. ”Mutta”, Sudenlaulu katsahtu oppilastaan, ”tässä taitaa nyt olla kyseessä sinun ahdistuksesi.”
”Mitä? E-ei!” Valotassu häkeltyi, mutta Sudenlaulu näki oppilaansa epätoivoisen yrityksen läpi.
”Valotassu, tiedän, että sinua hermostuttaa ja pelottaa. Ja sinua saa hermostuttaa”, Sudenlaulu puhui oppilaalleen. ”Muista vain, että kokeneetkin kissat, jopa päälliköt, tekevät virheitä.”
”Entä Tähtiklaani?” Valotassu kysyi.
”Siitä en tiedä”, Sudenlaulu sanoi, ”mutta jokainen Tähtiklaanin kissa on joskus ollut elävä kissa, joka on tehnyt virheitä. Ja ei, Valotassu, sinun valintasi minun oppilaakseni ei ollut virhe. Sinun on vain löydettävä itsesi ja minä autan sinua.”
”En usko pystyväni siihen, mitä sinä olet”, Valotassu sanoi hiljaa.
”Ei kuka vain pysty olemaan parantaja”, Sudenlaulu nyökkäsi ja Valotassu lyyhistyi heti pieneksi, ”mutta minä näen sinussa parantajan ja niin näkee myös Tähtiklaani. Toivon, että sinäkin näkisit sen jonain päivänä. Pelkojesi takana asuu taitava parantaja, kunhan vain antaisit sen astua esiin.”
Valotassu kohotti katseensa mestarinsa silmiin. Hän näki vain uskoa ja päättäväisyyttä mestarinsa suurissa sinisissä silmissä eikä lainkaan valheen merkkiä niissä. Valotassu todella toivoi, että voisi uskoa noihin sanoihin. Sudenlaulu oli niin kovin varma siitä, että Valotassusta olisi siihen, mutta Valotassu itse ei ollut oikein varma. Olihan se hienoa tietää, että muut uskoivat häneen, mutta se oli vain halpa lohtu, kun hän ei itse uskonut itseensä.
Kipinätassu jakoi ateriaa Loistetassun ja Hohdetassun kanssa. Niin moni oppilas jakoi kokemuksiaan soturikoulutuksesta ja leikkivät ja viettivät aikaa keskenään koulutuskertojensa välissä. Ystävien tekeminen näytti helpolta, mutta Valotassusta se tuntui niin vaikealta. Ei hän uskaltanut ottaa edes yhtä askelta kohti muita oppilaita. Siksi hän jakoikin ateriansa Tuiketassun kanssa. He tunsivat toisensa ja luottivat toisiinsa ja Tuiketassu kertoi vähän koulutuksestaan Valotassulle, joka osasi kysellä oikealla tavalla vähäsanaiselta siskoltaan kysymyksiä.
Beige kollioppilas katsoi yhä pelokkaana ja haikeana muita oppilaita. Oliko hän tosiaan näin epätoivoinen, ettei osannut tehdä ystäviä? Vai oliko hän tosiaan vain niin erilainen? Ei hän uskaltanut puhua muille. Hän oli ujo ja hän pyöri aina yrttien luona eikä siellä, missä kaikki muut klaanin kissat pyörivät.
Ei se suurimmaksi osaksi häntä haitannut, sillä hän oli muutenkin vähän sisäänpäin suuntautunut. Mutta toisinaan… kyllä hän olisi halunnut saada ystäviäkin, mutta juuri nyt hänellä oli niin paljon muutakin stressattavaa.

Puolikuu hohti tähtitaivaalla ja tähdet tuikkivat kirkkaina, kun Valotassu kulki Sudenlaulun perässä Myrskyklaanin reviirin poikki. He olivat menossa parantajien puolenkuun tapaamiseen Kuulammelle. Valotassu oli hyvin utelias näkemään sen puhutun Kuulammen, josta Sudenlaulu oli puhunut ja paljon. Puhuisikohan Tähtiklaani heille? Valotassu epäili. Ei Tähtiklaani ollut puhunut kellekään ja sitten jos se puhuisi sellaiselle osaamattomalle kissalle kuin Valotassu? Ei tulisi kuuloonkaan.
Valotassu värähti, kun huomasi Tuuliklaanin puolella rajaa kissan. Pikemminkin kolme. Yksi heistä oli oppilas.
”Tuolla ovat Routaruusu, Tuuliklaanin parantaja”, Sudenlaulu puhui hiljaa, ”ja Taivasklaanin parantaja Mistelisydän ja parantajaoppilas Riesatassu.”
Valotassu hätkähti oppilaan nimelle. Riesatassu? Miksi joku oli antanut hänelle tuon alun? Pilkullinen kolli loikkasi mestarinsa perässä joen ylitse ja hölkkäsi Sudenlaulun ja Valotassun luokse.
”On aivan ihanaa, että sait viimeinkin oppilaan, Sudenlaulu”, mustaraidallinen naaras sanoi hymyillen. ”Oli jo aikakin.”
”Pian sinäkin saat oppilaan”, Sudenlaulu nyökkäsi tuuliklaanilaiselle. ”Olet ollut kauan ilman oppilasta.”
”Valitettavasti”, Routaruusu huokaisi, mutta hymyili silti. ”Olen Routaruusu.”
”V-Valotassu”, Valotassu nielaisi ja yritti ryhdistäytyä. He olivat parantajia, heitä eivät koskeneet samat säännöt. He eivät taistelleet.
”Surulintu tulee yksin”, Mistelisydän kommentoi ja Valotassu kääntyi katsomaan taakseen. Vaaleanharmaa naaras asteli jokea myöten ylös. Hän tervehti muita parantajia nyökkäyksellä. ”Missä Harmaakorppi on?”
”Hän… hän on sairastunut”, Surulintu selitti.
”Näittekö Kaamosmarjaa?” Sudenlaulu kysyi sitten. Muut pudistivat päitään. ”Toivottavasti hän tulee pian. Etkö jäänyt odottamaan häntä, kuten on sovittu?”
”Häntä ei näkynyt, vaikka odotin”, Surulintu puolustautui. ”Yönkajon lauma on hiljainen.”
”Ei ole enää”, Sudenlaulu murisi ja Valotassu tunsi muiden katseiden porautuvan heidän turkkeihinsa. ”Meidän pitää olla varovaisia.”
”Onko jotain tapahtunut?” Routaruusu kysyo huoli silmissään.
”Saatte tietää siitä kyllä”, Sudenlaulu huokaisi. Muut parantajat vilkaisivat toisiaan ja Valotassu yritti kovin vaikuttaa rauhalliselta, mutta ei ollut varma onnistuiko. ”Isäni on kuollut.”
Muut parantajat antoivat osanottonsa Sudenlaulun menetykselle ja Valotassusta se oli jotenkin kaunista, miten kaikki parantajat tuntuivat välittävän toisistaan niin paljon.
Silti Valotassua hermostutti nyt. Mutta hänen piti muistaa se, että he olivat parantajia eivätkä taisteluun ryntääviä sotureita. He paransivat, eivät satuttaneet.
Heitä eivät koskeneet samat säännöt. Sudenlaulu vaikutti niin varmalta näiden kissojen seurassa, jotka olivat muista klaaneista. Miten ihmeessä Valotassun pitäisi pystyä siihen, jos ei tuntenut oloaan rauhalliseksi edes omassa leirissään?
Valotassu tunsi outoa voimaa, kun he lähestyivät Kuulampea. Piene hohteenkajastus paistoi pienen kukkulan laelta ja Valotassu yritti nähdä, mistä se tuli. Sudenlaulu oli kuvaillut, kuinka Kuulammen lähettyvillä pystyi aina ennen kuulemaan Tähtiklaanin kissojen kuiskauksia, mutta nyt oli toisin, kun Tähtiklaani oli hiljaa kuin hiiret pesissään. Silti Valotassu tunsi jotakin outoa voimaa täällä, lähellä Kuulampea.
Myrskyklaanin parantajaoppilaan silmät laajenivat, kun hän ensimmäistä kertaa sai nähdä pienen lammen. Se oli todella kirkasta vettä, joka heijasti kuun ja tähdet kuin se olisi ollut itse tähti. Se oli pienien puiden ja pensaiden ympäröimä, suojassa muulta maailmalta.
Valotassu ihaili kirkasta vettä silmät suurina. Hän tutki sen väreilyä, hentoa liplatusta ja öisen taivaan heijastusta. Onneksi Sudenlaulu hoiti keskustelun ylläpidon paitsi silloin, kun muut parantajat suoraan oppilaalta kysyivät jotakin ja antoivat neuvojaan.
”Sudenlaulu saattaa olla mörrimöykky, mutta ei ole oikeasti niin paha”, Mistelisydän vitsaili ja Sudenlaulu pyöräytti silmiään. ”Pidä vain pintasi.”
”Yrttejä on paljon, mutta usko pois, opit ne kaikki”, Riesatassu sanoi sitten.
”Minulla meni ikuisuus oppia kaikki!” Surulintu nauroi hiljaa. ”Harmaakorppi ei ollut mikään lempein mestari, mutta harvinaisen kärsivällinen minun kanssani, joka ei millään meinannut muistaa aluksi yrtin yrttiä. Kyllä hän malttinsa toisinana menetti, mutta ei hän pahaa koskaan tarkoittanut.”
Valotassu tunsi pientä helpotusta siitä, että parantajat jakoivat omia kokemuksiaan ja tuskiaan yrttien opettelusta. Heissä oli omanlaista lempeyttään, jota ei ihan kaikista sotureista löytynyt. Kun tuli aika koskettaa Kuulampea, Valotassun tassuja pisteli. Mitä hän näkisi?
Ei mitään. Kukaan parantajista ei taaskaan nähnyt mitään, ei lainkaan merkkejä Tähtiklaanista tai viestejä. Oli vain se tuttu hiljaisuus, joka kummitteli heidän yllään.

Valotassu makasi hereillä omalla pedillään, vaikka yö oli jo pitkällä. Sudenlaulu huomasi sen ja katseli oppilastaan. Hän oli huomannut Valotassun yllä olevan ahdistuneisuuden varjon jo aikaisemmin. Hänen edessään oli kova työ saada Valotassu varmemmaksi itsestään, mutta Sudenlaulu oli todellakin valmis siihen eikä hän antaisi periksi, ei koskaan. Hän tiesi, että Valotassu oli paljon muutakin kuin vain pelokas ja alati huolestunut kissa ja hän aikoisi osoittaa sen tälle oppilaalle, vei se miten kauan tahansa.
”Tiedätkö, Valotassu”, Sudenlaulu puhui hiljaa ja oppilas kääntyi katsomaan mestariaan, joka makasi omalla sammalpedillään katse jossakin kaukana. ”Minulla ei ollut mestaria auttamassa, kun olin oppilas. Olin ollut parantajaoppilaana vain kaksi kuuta, kun Raesade, mestarini kuoli.”
”Sinusta tuli silti todella taitava parantaja”, Valotassu totesi. Miten hänestä pitäisi muka tulla hyvä parantaja, jos ei oppinut edes toisen parantajan avustuksella?
”Minua pelotti niin paljon”, Sudenlaulu sanoi ja Valotassun korvat heilahtivat, ”minua pelotti se, miten minusta voisi tulla enää parantaja, kun ei minulla ollut mestaria ja en minä osannut mitään muuta kuin muutamien yrttien käyttämisen ja haavojen hoitamisesta. Minua pelotti ihan suunnattomasti. Minua pelotti Myrskyklaanin puolesta ja itseni puolesta. En minä ollut valmis. Olin myös niin kovin ahdistunut koko ajan sen paineen ja oppimisen määrän takia.”
Valotassu tuijotti mestariaan pimeässä pesässä. Sudenlaulu oli pelännyt? Mutta hänhän oli niin hieno parantaja! Hän oli taitava ja… ja…
Ehkä hän tosiaan oli pelännyt. Ei Valotassu osannut edes kuvitella, miltä tuntuisi olla vastuussa parantajan tehtävistä ilman mestaria näin nuorena ja osaamattomana. Olla vastuussa nyt koko klaanista ilman apua.
”Jokainen pelkää joskus, Valotassu. Minäkin pelkäsin niin kovin. Uskoin silloin, ettei minusta tulisi koskaan parantajaa tai etten koskaan oppisi yrttejä”, Sudenlaulu kertoi ja Valotassy kuuli mestarinsa nielaisevan. ”En koskaan kertonut kellekään, miten kovin minua pelotti ja kaduttaa se vieläkin. Kamppailin yksin pelkojeni kanssa ja olin kovin ahdistunut usein”, Sudenlaulu kertoi, ”onneksi Tähtiklaani opetti minua unissani. Ja… kukaan ei ole oikeasti koskaan yksin. Sinun emosi auttoi minua, kuten myös isäsi. Olen heille ikuisesti kiitollinen.”
Valotassu räpäytti silmiään. Hänen vanhempansa olivat auttaneet Sudenlaulua. Sudenlaulu oli aina ollut Valotassun silmissä niin ärhäkkä ja rohkea kuin mikä, mutta hänkin pelkäsi.
”Pelko kuuluu kaikkien elämään. Jokainen pelkää joskus. Sinun isäsi pelkää, sinun emosi pelkää, sinun siskosi pelkäävät, jopa Heinätähti pelkää ja myös jokainen rohkein soturikin pelkää”, Sudenlaulu selitti, ”ja minäkin pelkään. Minä pelkään, että joku kuolee, koska en ollut tarpeeksi nopea. Emme me halua, että kukaan kuolee tai kärsii, mutta joskus emme vain kykene. Ja Valotassu, sinä saat aina pelätä, mutta älä anna sen ottaa valtaa sinun elämästäsi. Sinä olet niin paljon muutakin kuin pelkosi. Etkä ole koskaan yksin pelkojesi kanssa, sinulla on elämässäsi niin monia kissoja, jotka välittävät sinusta ja joille voit aina kertoa huolesi. Minä en tuomitse sinua, muista se aina. Olen ylpeä siitä, että sanot pelkosi ja hermostuksesi ääneen. Minä en ollut koskaan niin rohkea, että olisin sanonut omat pelkoni ääneen. Ilman pelkoa ei voi olla rohkea, Valotassu.”
Valotassun suu oli raollaan. Hänen mestarinsa sanat upposivat jotenkin syvälle.
Nuoren oppilaan tietämättä Sudenlaulu oli juuri oikea kissa johdattamaan hänet parantajaksi ja omaksi itsekseen, irti hänen peloistaan ja ahdistuksestaan. Valotassu tiesi voivansa luottaa Sudenlauluun, varsinkin tämän keskustelun jälkeen. Ja ehkä, kuka tietää, Valotassustakin tulisi päivä päivältä edes hieman rohkeampi. Sudenlaulu uskoi siihen.
”Kiitos, Sudenlaulu.”

Luku 12
// Kotkatassun arviointi

Venyttelin oppilaiden pesän edustalla ja hengitin kirpeää ilmaa. Lehtikadon aika lähestyi lähestymistään ja lähes kaikki puut olivat jo pudottaneet lehtensä maahan. Ilma muuttui huuruiseksi hengitykseni voimasta ja tunsin miten kylmä ilma kuivatti kurkkuani.
"Huomenta Kotkatassu!" Valkoviiksi maukaisi saapuessaan luokseni.
"Huomenta. Mitä tänään olisi luvassa?" kysyin pirteänä.
"Arvioinnin aika", Valkoviiksi myhäili.
"Mitä se tarkoittaa?" kysyin uteliaasti.
"Se tarkoittaa sitä, että menet saalistamaan koko päiväksi ja saalistat niin paljon riistaa kuin vain pystyt. Minä seuraan tekemisiäsi koko ajan muttet tule näkemään tai haistamaan minua", mestarini kertoi.
"Selvä. Voinko siis jo aloittaa?" kysyin ja Valkoviiksi nyökkäsi. Lähdin saman tien ulos leiristä kohti Kaislatassun suosittelemaa metsästyspaikkaa jossa olimme joitakin päiviä aikaisemmin saalistaneet.
Päätin olla tänään ahkera ja näyttää kaikki parhaat saalistustaitoni mestarilleni. Vaikka kylmä ilma toikin oman haasteensa saalistukselle niin Valkoviiksi ei tulisi silti pettymään tuoresaaliini määrästä päivän lopussa.
Tassujani kihelmöi jännityksestä, kun adrenaliini alkoi virrata suonissani kovalla kohinalla. Tästä tulisi jännittävä ja mielenkiintoinen päivä. Saisin syödä vasta illalla päästessäni takaisin leiriin mutten aikonut miettiä asiaa sen enempää. En antaisi nälän haitata tätä päivää vaan keskittyisin saamaan parhaan mahdollisen arvioinnin.

Saavuin tiheämpään metsän osaan ja laskeuduin heti matalaksi. Täällä kuhisi yleensä paljon hiiriä ja oravia joten toivoin ettei tämä päivä olisi poikkeus. Haistelin ilmaa ja tarkkailin ympärilleni kunnes näin liikettä ja haistoin hiiren. Hiivin kohteeni taakse ja iskin niin nopeasti ettei tuo pieni eläin ehtinyt edes huomata. Kiitin hiljaa Tähtiklaania saaliista ennen kuin peitin sen maahan suojaan pedoilta.
Sen tehtyäni siirryin muutaman ketun mitan verran edemmäs odottamaan seuraavaa uhriani. Minun ei tarvinnut odottaa kauaa, kun jo näin toisen hiiren kipittävän kohti kiven kolojen suojaa. Ampaisin hiiren kimppuun ennen kuin se kerkesi sujahtaa piiloon.
Sain vielä kolmannenkin hiiren kunnes tuli hetken hiljaista eikä tuoresaaliin tuoksua tullut nenääni. Kylmä viima pujahti salavihkaisesti tiheiden puitten lomista ja sai turkkini pörhistymään. Pian tuuli toi mukanaan rusakon tuoksun. Lähdin hajun perään ja pian jo näin seuraavan kohteeni. Rusakko söi jo ruskean värin saanutta ruohoa täysin tietämättömänä läsnäolostani. Hiivin niin kevyin askelin kohti jänistä ettei tassuistani kuulunut minkäänlaista ääntä. Rusakko pysähtyi hetkeksi ja liikutti suuria korviaan sinne tänne ja katsoi ympäristöään kiinnostuneena ja varuillaan. Painauduin maata vasten yhä tiiviimmin ja, kun jänis jatkoi ateriointiaan pinkaisin matkaan. Rusakko säikähti ja lähti kauheaa vauhtia minua karkuun. Kiristin vauhtiani kunnes sain upotettua etukäpäläni kynnet saaliin takamukseen ja pian jo sain sen hengiltä.
Tasasin hetken hengitystäni vikkelän takaa-ajon jäljiltä ja peitin rusakon maahan.
Seuraavaksi näin oravan syövän jotakin kallion päällä joten lähdin nappaamaan sitä.

Saatuani yhteensä viisi hiirtä, yhden rusakon ja yhden oravan tuolta metsäalueelta oli sen jälkeen pitkään hiljaista. Odotin ja odotin kunnes tulin siihen tulokseen, että olin saanut kaikki ne jotka olivat uskaltautuneet uhmaamaan kylmää päivää. Totesin, että oli aika vaihtaa paikkaa.
Seuraavaksi suuntasin paikkaan jossa olin metsästellyt paljon Valkoviiksen kanssa. Sieltä sai useasti myyriä ja rastaita sekä muita lintuja kuten pieniä tiaisia. Heti paikalle saapuessani näin jo pienen tiaisparven tiheän pusikon suojissa.
Hiivin hiljaa puskan luo ja kun linnut hoksasivat minut olin jo saanut niistä yhden tassuihini.
Odottelin hetken kunnes näin rastaan laskeutuvan maan kamaralle nokkimaan maassa piilottelevia matoja. Saatuani rastaan kynsiini jouduin taas hetken odottamaan, että seuraavan saaliin tuoksut kantautuisivat kuonooni.

Olin saanut jo mainion kasan tuoresaalista kokoon, kun aurinko alkoi painua puiden taa. Päätin lähteä viemään saalista leiriin ennen kuin tulisi niin synkkää etten näkisi kunnolla eteeni.
Jouduin käymään kolmesti hakemassa saamani saaliin ennen kuin olin saanut kaikki kannettua tuoresaaliskasaan. Kun sen olin saanut tehtyä oli jo pimeää ja kuu alkoi nousta esiin. Vatsassani kurni ja kouristeli joka kertoi siitä etten ollut syönyt koko päivänä yhtikäs mitään.
"Hieno suoritus, Kotkatassu!" Valkoviiksi kehui tullessaan luokseni.
"Suoriuduit tehtävästäsi hyvin ja sait hyvän saaliin kokoon kylmästä ilmasta huolimatta", hän lisäsi.
"Tein kaikkeni", totesin hieman väsynein äänin.
"Ja se näkyi", Valkoviiksi nyökkäsi hymyillen.
"Voit nyt hakea itsellesi ruokaa ja syödä ennen nukkumaanmenoa. Harjoitellaan taas huomen aamulla taisteluliikkeitä", mestarini maukaisi ja lähdin tuoresaaliskasalle.
Syötyäni hyvän ja maittavan aterian kömmin oppilaiden pesään nukkumaan.

"Kotkatassu", kuulin hennon äänen ja nostin päätäni. Näin edessäni ruohikkoa ja kirkkaan mutta hälvenevän valon.
"Olen ylpeä sinusta poikani", näin emoni kaukana edessäni. Aioin lähestyä häntä mutta jostain syystä minusta tuntui, että hän oli tällä kertaa saavuttamattomissa.
"Sinusta tulee urhea soturi ja tarkka metsästäjä", hän maukui lempeästi ja ylpeyttä äänessään. Yritin sanoa hänelle jotakin mutta ääneni katosi jonnekin kesken kaiken.
"Olen pahoillani mutta Tähti...", emoni aloitti mutta hän ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun minut aivan kuin olisi repäisty irti kauniista unestani taas tyhjyyden päälle epämiellyttävien unien maailmaan.
"Mitä yritit sanoa?" huusin tyhjyyteen mutta ääneni vain kaikui yhä kauemmas ja kauemmas enkä saanut vastausta.

Luku 10

Tassua tykytti. Huomentassu makoili heinäkasassa. Anna oli laittanut jotain yököttävää ainetta siihen. Naaraan pitäisi kertoa Auringolle siskojensa ja emonsa olevan Tähtiklaanille. Sitten hän voisi mennä kotiin. Hän kampesi itsensä ylös. Pitkä häntä heilahti.
“Kiitos majoituksesta, Aurinko,” Huomentassu sanoi sukulaiselleen.
“Oli mahtava tavata sinut, muistutat emoani,” Aurinko kiitti ja kehräsi lempeästi.”Sinun emoasi myös,” kolli lisäsi pilke silmäkulmassa.
“Aurinko. Yksi asia sinun on tiedettävä,” Huomentassu vetäisi henkeä. Hänen ilmeensä oli kuolemanvakava. Musta kolli katsoi säikähtäneen näköisenä Huomentassun synkkää ilmettä.
“Kukkaköynnöstä, Aamutassua ja Iltatassua ei enää ole. Aamutassu ja Iltatassu kuolivat pian molemmat taisteluissa. Kukkaköynnös kuoli…” Huomentassu tärisi, ja kyyneleet valuivat pitkin karvaa.”mäyrän kynsissä.”
Aurinko nuoli lohduttavasti naarasta lavasta.
“Mutta, me lähdetään,” Huomentassu sanoi ja kääntyi. Hän konkkasi ladon ovelle.
“Ampaisturkki!” hän kailotti. Oranssinkirjava kolli viipotti heinäkasasta. He lähtivät peräkanaa ulos jättäen punaisen ladon taakseen.
“Odottakaa!” Anna huusi Myrskyklaanilaisten perään. Naaras juoksi nopeasti. Anna tuli Huomentassun rinnalle ja kuiskasi hänen korvaan jotain. Anna katsoi tärkeänä oppilasta ja vilkaisi Ampiaisturkkiin, joka katsoi silmät sirrissä toista naarasta. Huomentassu nyökkäsi outo ilme naamassaan.

Huomentassu pujahti pensasaidan aukosta pellolle. Hän vilkuili ympärilleen, mutta ei nähnyt missään traktoria. Naaras heilautti häntäänsä Ampaisturkille, joka tarkasteli muhkuraista peltoa.
Huomentassu pinkaisi juoksuun ja ylitti ketterästi loikkien. Hän kuuli Ampiaisturkin huohotuksen takanaan. Kollilla täytyi tosiaan olla huono kunto. Hänhän syö kuin virtahepo. Huomentassu ravisti päätään ja haihdutti ajatuksensa muille maille. Mustavalkoinen naaras nosti tassuaan ja asetti sen toisen eteen. Nyt mentiin kohti kotia. Klaanitovereita. Huomentassulla oli tunne, että kaikki ei ollut kotona hyvin. Hän aisti sen jo tuhansien hännänmittojen takaa. Huoli Valotassusta kaiversi hänen mieltään. Miten arka veli pärjäsi ilman rohkeata siskoaan?

Viima kävi vonkuen läpi metsän. Se toi lupauksen ihanasta. Hopeahäntä syttyi pimeälle taivaalle. Siellä oli Aamutassu ja Iltatassu. Huomentassun sukulaiset. Niin ja Kukkaköynnös. Huomentassu kuuli risahduksen aivan läheltä. Hänen korvat kuulosteli ketun varalta. Naaras maistoi ilmaa ja huojentui tunnistaessaan tutun hajun.
“Säikähdin,” Huomentassu murahti. Ampiaisturkki kehräsi. “Toin sinulle hiiren.”
“Kiitos,” mustavalkoinen naaras kiitti ja siirtyi vuoteensa viereen. Hän haukkasi mehevästä hiirestä palan. Huomentassu katseli, kuinka Ampiaisturkki söi päästäistä vastapäätä hänestä, harmaat silmät loistaen.
Ampiaisturkki oli saanut jo syötyä, kun Huomentassu nuoli vielä viimeisiä rippeitä viiksistään. Ampiaisturkki näytti siltä, kuin sanoisi pian jotain, mutta mäyrä olisi vienyt kielen.
“Huomentassu, minä… minä rakastan sinua,” kolli sai sanotuksi. Sitten oranssi kissa nousi ylös ja asettui sammalvuoteelle. Hämillään Huomentassukin nousi ja asettui vuoteelle istumaan.
“Minä otan ensimmäisen vahtivuoron,” hän sanoi hiljaisesti.

Ampiaisturkin tuhistessa vieressä Huomentassu katsoi hopeahäntää. Anna oli siis oikeassa. Ampiaisturkki oli rakastunut häneen. Koko matkan Huomentassu oli tarkkaillut vaivihkaa kollia. Tuuheaturkkinen kissa tosiaan oli omissa maailmoissaan. Kompasteli vähän väliä tassuihinsa ja juurakkoihin. Ennen Huomentassu oli vain ajatellut että kolli piti hänestä. Tai… kyllä hän tiesi hänen rakastavan naarasta mutta, niinkuin oikeasti. Huomentassu kietoi häntänsä ympärilleen ja tähysi pimeään metsään. Lehtikadon aika on aivan kulmilla.

***

“Hei Huomentassu,” tuntematon, mutta kuitenkin niin tutulta tuntuva kissa kuiskasi pimeydessä. Puhuja oli häntä hiukan pienempi, laiha oranssimusta turkkinen kissa. Kuka hän oli? “Olen Aamutassu,” naaras kertoi. Huomentassu räpäytti silmiään. Hän oli siis Huomentassun puolisisko. Aamutassun oranssimusta turkki väreili hopeisena. “Pidä kiinni siitä, mitä rakastat. Sydämesi etsii polun.”
Mitä ihmettä? Kyllähän Huomentassu tiesi, mitä elämältään toivoi. Eihän mitään neuvoja tarvinnut!

***

Huomentassu tökkäsi Ampiaisturkkia kylkeen. “Sinun vuorosi vahtia!”
Kuun puolikas loisti tummalla taivaalla ja loi metsään hopeisen alueen. Huomentassu laski tassunsa käpälilleen ja sulki silmänsä.

Aamu sarasti metsään. Huomentassun hengitys huurusi.
“Nyt mennään!” hän sanoi tarmokkaasti väsyneelle Ampiaisturkille, joka haukotteli väsyneen näköisenä.
“Kai me syödään jotain?”
“Ei, matkalla. Nyt on kiire!”
Huomentassu tunsi vatsassaan, että asiat olivat nurin reviireillä. Jokin paha siellä oli. Jo lähtiessään hän oli aistinut jotain semmoista. Naaras sulki silmänsä ja pinnisteli pitääkseen kielensä kurissa. “Senkin hiirenaivo! Nyt mennään!” hän veti henkeä. “Kun lähdimmme, ties kuinka monta kissaa oli kuollut, ja nyt on varmaan miljoona lisää! Klaanit ovat vaarassa! Tunnen sen luissa ja ytimissä!”
Ampiaisturkinn silmät levähtivät ammolleen. Naaras tosiaan oli terävä kieleltään.

***

Kuu loi loistettaan autioon metsään. Valkoista ainetta leijaili Huomentassun kuonolle. Se pisteli, ja oli kylmää. Se oli sitten sitä lunta. Maakin oli umpijäässä. Huomentassu raotti suutaan ja maistoi ilmaa. He olivat kuulammella. Hän haistoi kissan. Tutun tuoksun.
Huomentassun eteen piirtyi tähtiturkkinen kissa. Se oli Kukkaköynnös. Naaraan emo vapisi pelosta.
“Huomentassu. Tyttäreni. Kiireen vilkkaa leiriin. Täällä ei ole turvallista.” sen sanottuaan, heikosti säkenöivä turkki hävisi täysin.
Pelko levisi Huomentassun sydämeen. Koko sydän oli puristuksissa pelosta. Hän katsoi varovaisesti Ampiaisturkkiin, joka oli vain jatkanut matkaa jäisellä polulla.
“Tule,” kolli sanoi ääni ihmetyksestä täynnä. Huomentassu taivalsi siitä lähtien jäykin askelin. *Ryhdistäydy. Olet rohkeampi kuin Jäätassu ja Valotassu.*

Käpälät tömisivät polulla, kun Huomentassu juoksi eteenpäin pelon siivillä. Sydän pumppasi ja pelko kasvoi askel askeleelta.
Yhtäkkiä hän tunsi jotain karvaista edessäpäin. Hän nuuhkaisi. Tuiskumarja!
“Huomentassu! Leiriin siitä! En kaipaa selityksiä siitä, miksi katosit! Valotassulla ja Jäätassulla on huomenna arviointi!” Tuiskumarja naukui vihaisesti. Mitä? Oliko heillä jo nyt arviointi? Miten? Huomentassun silmät levähtivät auki.
Puut ja pensaat olivat kaljuja ja piirtyivät tummina hopeaa loistavaa kuuta vasten. Huomentassu seisoi Ampiaisturkkin vierellä piikkihernetunnnelin suulla. Huomentassu kurkotteli aukiolle päin. Kaikkialla haisi kuolema. Pelko.

“Huomentassu! Ampiaisturkki!” Valotassu hihkaisi huomatessaan tulijat. Huomentassu huomasi puolet klaanista olevan valveilla.
“Mitä on tapahtunut?” Ampiaisturkki hämmästeli.
“Noin puolet klaanista on tapettu ja sitten Valhelaulusta tehtiin varapäällikkö,” Kipinäpentu ehti sanomaan.
“Hei, Kipinäpentu,” Huomentassu tervehti pentua.
“Kipinätassu,” oppilas painotti liitettä. Tuulihännän pennuistakin oli tullut oppilaita.
Sitten Huomentassu huomasi klaanin valvovan peräti kolmea kissaa. Iltataival ja kaksi muuta.
“Kuka heidät tappoi?”Huomentassu kysyi Luminenältä.
“Yönkajon lauma kuulemma,” valkoinen naaras kertoi. “Okakynsi ja Sadeaskel. Niin, ja Iltataival.”

Huomentassu makasi oppilaiden pesässä, omalla vuoteellansa, Valotassun vieressä. Jäätassua ei ollut näkynyt. Tuiskumarja oli tullut juttelemaan. Oli sanonut, että huomenna olisi arviointi. Hän ei ollut tajunnutkaan, että olisi valmis. Puolet koulutuksesta hän oli ollut muualla, kuin pitäisi.
Niin. Huomentassun aistit olivat kunnossa. Valotassu tuntui kyyläilevän kaikkia. Aurinkohuippu oli sanonut, että Tähtiklaani oli hiljentynyt. Vaiennut. Sen sijaan joku muu oli nousemassa. Nousemassa valtaan. Joku paha. Ei tiennyt, kehen voi luottaa. Mutta siitä Huomentassu oli varma, että on uskollinen Myrskyklaanille. Naaraasta tuntui, että Jäätassu… Että Jäätassu oli huonoilla teillä.
Ehkä Kukkaköynnöstä ei ollutkaan? Ehkä Huomentassu oli vain kuvitellut kaiken Kuulammella?

***

Kylmä ilma tunkeutui Huomentassun luihin ja ytimiin. Hän nousi vuoteeltaan ja venytteli. Vasta silloin hän huomasi Jäätassun olevan toisella puolella pesää, Pilvitassun ja Haapanatassun kanssa. He olivat ilmeisesti ystävystyneet sillä välin, kun Huomentassu oli käynyt muualla.

"Huomentassu. Saalista niinkuin saalistaisit klaanille partiossa," Tuiskumarja käski. Huomentassu nyökkäsi pontevasti, valmiina taistoon. Hänestä tulee soturi nyt, eikä myöhemmin.
Huomentassu haistoi oravan, ja pian hän löysikin sen nakertelemassa käpyä. Hiljaa hän lähti hiipimään eteenpäin. Häntä sojotti tikkuna taaksepäin. Huomentassu veti etujalkojaan taakse ja valmistautui loikkaan. Hän ponkaisi takajaloillaan eteenpäin. Kynnet sojossa naaras kosketti oravan harmaaseen turkkiin ja antoi tappopuraisun. Lämmin veri levisi mustavalkoisen naaraan suuhun. Huomentassu jätti oravan maahan ja kuopi siihen päälle lehtiä, jotta hakisi sen myöhemmin.
Huomentassu oli näkevinään turkin vilahduksen edessäpäin. Oliko se Tuiskumarja? Ei, eihän voinut olla, kun naaras odotti leirissä hänen paluutaan.

Huomentassun suusta roikkui oravan lisäksi myyrä, hiiri sekä hyvin laiha päästäinen.
“Hyvä. Vie ne tuoresaaliskasaan,” Tuiskumarja käski. Huomentassu huomasi Valotassun ja Jäätassun tulevan peräkanaa tunnelista. Huomentassu riensi heidän luokseen.
“Miten meni?” Huomentassu kysyi innoissaan. Valotassun ilmeestä näki kuitenkin jo, että kollilla ei ollut mennyt hyvin. Jäätassu kuitenkin röyhisti ylpeänä rintaansa.
“Minä sain kaksi hiirtä,” Valotassu nyyhkäisi.
“Minä sain kanin, myyrän ja kaksi hiirtä,” Jäätassu sanoi vihreät silmät hehkuen.
“Kyllä sinä pääset soturiksi,” Huomentassu lohdutti pientä harmaata kissaa. “Voitit kuitenkin taistelussa Tihkutassun.”
“Niin, juuri ja juuri, ja olen varma, että se antoi armoa,” Valotassu mökötti nyreissään.
“Minä voitin Vaahterajuovan,” Jäätassu sanoi, ja lähti häntä pystyssä pois. Valotassun silmät kapenivat viiruiksi. “Jäätassu on koko sinun poissaolo aikansa ollut omituinen. Sitä on syyhyttänyt repiä jokainen kappaleeksi, joka haastaa riitaa.”
Jotain omituista Jäätassussa oli.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suur tasanteelle klaanikokoukseen!”
Huomentassu ponkaisi pystyyn. Hänen mustavalkoinen turkki kiilsi. Tuiskumarja asteli oppilaansa viereen. “Hyvää työtä oot tehny,” mestari kehui. Klaani kerääntyi aukiolle yhtenä ryppäänä. Harmaa taivas tiesi sadetta.
“Huomentassu, astu eteen,” valkoinen naaras viittoi hännällään.
“Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi.” Heinätähti katsoi sinisillä silmillään mustavalkoiseen oppilaaseen. “Huomentassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania -jopa henkesi uhalla?”
Juhlavasti Huomentassu kietoi häntänsä etukäpäliensä ympärille ja sanoi vakaasti:”Lupaan.” *Minkä nimen saan?* Huomentassu ajatteli malttamattomana.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Huomentassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Huomensäteenä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeutta ja myötätuntoa muita kissoja kohtaan, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Heinätähti lausui viimeiset sanat ja kosketti tuoreen soturin päälakea. Huomensäde oli nyt soturi.
*Huomensäde. Kaunis nimi. Huomensäde. Huomensäde,* naaras makusteli nimeään.

Valotassusta tuli Valosydän ja Jäätassusta Jääkynsi.
“Huomensäde! Valosydän! Jääkynsi!” klaani ulvoi nimiä tuuleen. Huomensäteen rinnassa syttyi ylpeys. Hän kuuli Ampaisturkin ulvovan hänen nimeään kaikista koviten. Huomensäde etsi katseellaan kollia. Oranssi kolli katsoi rakastavasti vasta nimitettyä soturia. Lämpö läikähti naaraan sydämessä. Ampiaisturkki oli jotain… ihanaa. Ehkä.
“Onneksi olkoon,” Ampiaisturkki tuli onnittelemaan silmät hehkuen onnesta. Muut klaanitoveritkin tulivat onnittelemaan.
“Onneksi olkoon, Huomensäde,” Vaahterajuova tuli sanomaan.“Veljesi oli hurja.”
Niin. Jääkynsi oli hurja. Ja sai hurjan nimenkin. Enteilikö se jotain pahaa? Kissat näyttivät olevan helpottuneilta saadessaan lisää sotureita, ja sitä mieltä näytti olevan Sudenlaulukin.
“Vihdoinkin heistäkin tuli sotureita. Klaani tarvitsee lisävoimia. Tähtiklaanikaan ei ole puhunut kuukausiin.”
Huomensäde terästi kuuloansa. Hän näki Lehväpilven laittavan häntänsä parantajan suun eteen. Jokin synkkä oli voimistumassa.

***

Ajatukset pyörivät Huomensäteen päässä.
“Lupaan,” Jäätassu sanoi jäykästi. Heinätähti sanoo hänen veljensä olevan nyt Jääkynsi. Sudenlaulu sanomassa, että Tähtiklaani on hiljaa. Levoton ilmapiiri.

***

Huomensäde istui vartiossa piikkihernetunnelin suulla. Hiljaa, liikkumatta koko yön. Yksinäinen lepakko lensi kuun ohi, ja teki eläimestä mustan siluetin. Valosydän istui toisella puolella. Jääkynsi oli vaikuttanut luvatessansa uskollisuuttaan klaanillensa jäykältä. Niin kuin muukin klaani. Huomensäteen piti vain olla uskollinen klaanillensa. Jopa henkensä uhalla.
Hiljaa lunta alkoi satamaan taivaalta kylmään pakkasilmaan. Huomensäteen hengitys huurusi hänen ajatellessansa elämää ja Jääkynttä.
Kylmässä pakkasessa, kuun hopeisessa valossa istui kolme kissaa, vahvaa, joista kaksi vahvana ja rohkeina palvelevat klaaniansa jopa henkensä uhalla. Mutta kolmas pettää sukulaisiaan, elämää.

//Tuntui, että tuli joskin sekava tarina, kun istunut täällä tunkkaisessa ilmassa ties kuinka kauan, eikä aivot oikein pelaaxD. No, tässä nyt kuitenkin Huomensäteen ajatuksia Jääkynnestä<3

Luku 11
// Yön tapahtumat Kotkatassun näkökulmasta...

"Hyökkäys! Hyökkäys!" kuului hätääntynyt huuto oppilaiden pesän ulkopuolella. Kaikki olivat hetkessä hereillä ja tungeksivat jo ulos pesän suuaukosta.
Näin kuun hopeisessa valossa haavoittuneen valkoisen kollin jonka turkkia koristi mustat läiskät. Valhelaulu oli haavoittunut ja hätä hänen silmissään paistoi kauas.
Leirissä alkoi paniikin omainen kuhina ja Heinätähti hyppäsi Suurtasanteelle huolestuneen näköisenä.
"Yönkajon lauma! Ne hyökkäsivät! Niitä oli kolme kertaa enemmän kuin meitä!" Valhelaulu kertoi hätääntyneenä ja sai klaanin vielä enemmän paniikkiin.
Apujoukot lähtivät liikkeelle Heinätähden käskystä ja katosivat ulos leiristä Valhelaulun kertomaan suuntaan.
Tunsin miten pidätin hengitystäni ja huomasin Neilikkakasteen kietovan häntänsä pentujensa ympäri suojelevasti. Hän katsoi Sirppikynttä huoli silmissään, kun kaikki odottivat tulevia uutisia tämän kumppanista ja klaanin varapäälliköstä. Puhumattakaan kahdesta muusta soturista jotka olivat olleet myös yöpartiossa.
"Kamalaa. Yökajon lauma on säälimätön", Kipinätassu henkäisi viereltäni. Kaikki oppilaat istuivat tiiviisti yhdessä rykelmässä kuin lohduttaen ja rauhoitellen toinen toisiaan. Lämpö joka muista oppilaista hehkui helpotti kestämään kylmän yön kirpeyttä.
"Minua pelottaa. Mitä jos sieltä tulee huonoja uutisia? Kenestä sitten tulee varapäällikkö?" Kaislatassu nojasi minua vasten ja miltein tunsin naaraan kiivaasti sykkivän sydämen.
"Odotetaan nyt ihan rauhassa. Kuulemme uutiset varmasti pian", sanoin hiljaa tassut jännittyneinä. Minuakin pelotti vaikken sitä halunnut myöntää.
Pian jo joukko sotureita saapui takaisin leiriin. Heinätähti katsoi heitä kysyvästi ja näimme kaikki miten Kuutamosydän pudisti päätään surullisena. Mitään ei ollut tehtävissä.
Sirppikynsi päästi tuskaisen huudon ja valahti maahan. Neilikkakaste kuiskasi jotakin pennuilleen ja juoksi naaraan luo jonka pennut ympäröivät tätä. Neilikkakaste kietoi nyt häntänsä Sirppikynnen ympärille ja nuoli tämän turkkia rauhoittavasti. Ruusupentu ja Peippopentu kyyhöttivät toisiinsa nojaten pentutarhan edustalla. Kettuhäntä oli mennyt Neilikkakasteen rinnalle lohduttamaan Sirppikynttä joten päätin mennä pentujen luo.
"Tulen pian takaisin", sanoin Kaislatassulle jonka silmät olivat lasittuneet järkytyksestä. Tämä vain nyökkäsi ja siirtyi lähemmäs toisella puolellaan olevaa oppilasta hakien turvaa.
Juoksin Ruusupennun ja Peippopennun luo ja miltein heti pennut minut nähdessään juoksivat eteeni siten, että sain kiedottua häntäni heidän ympärilleen.
"Miksi Yönkajon lauma on niin paha?" Peippopentu sanoi kyyneleet silmissä.
"Kun minusta tulee soturi aion pistää luun kurkkuun tuollaisilta", Ruusupentu yritti olla rohkea mutta itkuhan hänellekin silti tuli. Nuolaisin kummankin pennun päälakea lohduttavasti ja näin miten pieni joukko lähti hakemaan kuolleita sotureita valvojaisia ja hautaamista varten.
"Jonakin päivänä minäkin kuolen", Peippopentu sanoi hiljaa katsoen joukon lähtöä sumein silmin. Ruusupentu vilkaisi sisartaan kauhistuneena.
"Et saa sanoa noin!" hän purskahti itkuun kietoen tassunsa siskonsa ympärille niin tiukasti, että tämän oli vaikea hengittää.
"Minäpä kerron teille nyt jotakin", sanoin tyynesti ja pennut nostivat katseensa minuun.
"On totta, että tulee päivä jolloin me kaikki kuolemme mutta todellisuudessa, kun niin tapahtuu te pysytte aina muistissa toisten sydämissä. Vaikkette olisi täällä, olette muistoissa ja Tähtiklaani pitää teistä huolen aivan kuten monista muistakin kaunis sydämisistä kissoista", kerroin lohduttavasti ja pennut kuuntelivat minua tarkkaavaisina.
"Tuo oli kauniisti sanottu, Kotkatassu", Neilikkakaste sanoi hiljaa. Hän oli palannut Sirppikynnen rinnalta, kun ruumiit oli tuotu leiriin ja Sirppikynsi oli kokoontunut pentujensa kanssa Iltataipaleen ympärille itkien.
"Sinussa on paljon sisäistä viisautta vaikka oletkin vielä nuori", hän lisäsi nuolaisten päälakeani.
"Ei puhettakaan, että saisin unta, äiti", Peippopentu maukaisi.
"Minusta tuntuu, että tänä yönä ei saa unta kukaan muukaan", Neilikkakaste huokaisi vilkaisten tovereidensa ruumiita surullisin silmin.
"Vaikken ehtinyt tutustumaan kovin hyvin kehenkään heistä niin he olivat osa tätä suurta perhettä. Heitä jää ikävä", sanoin.
"Iltataival oli hyvä varapäällikkö. Heinätähdelle tulee vaikea päätös", Neilikkakaste istuutui viereeni ja Peippopentu siirtyi emonsa suojiin.
"Valinta siis suoritetaan aamun koitteessa vai?" varmistin, koska en ollut varma muistinko kaikkea kuulemaani oikein.
"Ruumiit haudataan silloin. Päälikön tulee valita uusi varapäällikkö aurinkohuipun hetkellä", Neilikkakaste korjasi.
"Kukahan se on?" mietin.
"Vaikka valinta tuleekin olemaan vaikea veikkaisin Valhelaulua. Hänhän oli mukana taistelussa ja yritti pelastaa toverinsa. Lisäksi hän on taitava soturi ja kaikki arvostavat häntä", Neilikkakaste pohti.
"Se on kyllä totta", nyökkäsin katsoen Valhelaulua joka oli liittynyt suremaan kuolleita klaanilaisia.

Aamuauringon noustessa oli aika haudata ruumiit. Hauttaamisen jälkeen leirissä oli odottava tunnelma. Makasin edelleen pentutarhan edustalla Ruusupentu vierelläni nukkuen. Uni oli voittanut pennun juuri ennen kuin aurinko oli noussut. Neilikkakaste makasi Kettuhännän rinnalla Peippopentu heidän välissään nukkuen.
"Kylmä ja pitkä yö. Päiväunet eivät olisi tänään haitaksi", Neilikkakaste haukotteli ja Kettuhäntä nyökkäsi vaitonaisena.
Odottelimme edelleen hiljaa päällikköä saapuvaksi. Hän oli ollut pesässään jo hyvin pitkään pohtimassa seuraavaa varapäällikköä.
Aurinkohuipun hetkellä Heinätähti astui ulos pesästään ja suuntasi kohti Suurtasannetta.
”Olemme kokeneet paljon surua”, Heinätähti aloitti, ”ja lausunkin nämä sanat kuolleiden klaanitoveriemme siunaamina”, hän jatkoi katsellen kissoja jotka olivat kokoontuneet kuulemaan kenet päällikkö oli valinnut.
Tassujani kihelmöi jännittyksestä. En oikein tiennyt miksi jännitin uuden varapäälikön nimen kuulemista.
"Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Valhelaulu! Hän on osoittanut rohkeutensa ja olevansa taitava ja varapäällikön aseman arvoinen. Olkoon se myös Iltataipaleen muistolle", Heinätähti julisti ja Valhelaulu kumarsi päällikkönsä edessä.
Niin uusi varapäällikkö oli valittu.

Päätin tehdä samoin kuin Neilikkakastekin ja mennä päiväunille. Valhelaulu oli pyytänyt minua liittymään iltapartioon joten tarvitsin kaiken mahdollisen energian ennen sitä. Kävin siis oppilaiden pesään nukkumaan ja uni tulikin pitkän ja rankan yön ansiosta heti, kun suljin silmäni.

Yhdestoista luku – Muutoksen tuuli

//sisältää taistelua ja verta!

”Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Valhelaulu!” Heinätähti julisti. Surevat kissat kääntyivät katsomaan Valhelaulua, joka kumarsi Myrskyklaanin päällikölle. Leirin ulkopuoelella olevat kolme tuoretta hautaa kertoivat karua tarinaa. Osa kissoista oli menettänyt ystävänsä, osa taas perheenjäsenensä.
Mutta hetkinen. Miten ihmeessä oltiin tässä tilanteessa? Miten Iltataival, Myrskyklaanin varapäällikkö oli oikein kuollut?
No minäpä kerron. Valhelaulu on jo kuiden ajan etsinyt tilaisuutta saada asiat etenemään ja pääsevänsä toteuttamaan suunnitelmaansa. Hän oli kouluttanut oppilaastaan jo soturin, hän oli arvostettu soturi ja taitava sellainen.
Hän oli käyttänyt paljon aikaa siihen, että pääsi lähelle Heinätähteä ja Iltataivalta. Hän etsi usein tilaisuuksia, joissa pääsi näyttämään kykynsä niin, että ei vaikuttanut tyrkyttävän sitä. Hän oli ovela eikä kukaan epäillyt koskaan mitään.
Valhelaulu oli osoittanu jo useamman kerran, että tuli toimeen kaikkien kissojen kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Hän osasi hoitaa ongelmatilanteet sutjakkaasti ja ongelmitta.
Samalla, kun Valhelaulu piti yllä hyvää kuvaa itsestään valvemaailmassa, kulki hän öiden pimeinä tunteita Synkän metsän punaisen usvan keskellä. Hän koulutti itseään ja Pakkaspuroa, Utuliekki ja muita tuntemiaan kissoja. Muutoin hän tarkkaili koulutuksessa olevia kissoja piilostaan kukkulan laelta, jotta uskolliset kissat saataisiin selville.
Pakkaspurosta oli tullut sisarensa kuolema jälkeen – jos tarkkoja oltiin niin sisarensa tappamisen jälkeen – paljon kylmempi. Hän teki nyt asiat raivokkaammin. Kukaan muu ei tiennyt siitä, että Pakkaspuro oli tappanut oman siskonsa. Valhelaulu oli kuullut ja nähnyt kaiken, kiitos hänen voimiensa.
Valhelaulun oli pakko myöntää, että oli ollut todella yllättynyt siitä, että Pakkaspuro oli tosiaan kuvitellut, että Valhelaulu tappaisi Huurrekuun päästäkseen Pakkaspuron pään sisälle. Valhelaulua tämä vain huvitti, koska Pakkaspurohan oli jo hänen valtansa alla. Pakkaspuro toimi Valhelaulun käskyjen ja halun mukaan, joten ei Valhelaululla ollut edes aikomustakaan tappaa Huurrekuuta.
Tämä kaikki oli tosin vain Synkän metsän eduksi, sillä nyt Pakkaspurolla ei ollut oikeastaan mitään heikkoutta toisen kissan muodossa.
Mutta, antakaas kun minä, Valhelaulu kerron teille vielä vähän tarkemmin siitä, miten minusta oikein tuli Myrskyklaanin varapäällikkö...

Punainen usva ympäröi Valhelaulun, joka istui tutulla paikallaan kallion reunamalla katsellen ja kuunnellen kaikkialla Synkän metsän alueella olevia kissoja. Hän aisti Hopeaviillon astelemassa puiden lomassa ja toisinaan juoksemassa nopeasti kuin tuuli. Pakkaspuro harjoitteli erään Synkän metsän kissan kanssa ja oli suurimman osan ajasta voitokas. Pitäisi vaihtaa vastustajaa, jotta musta kolli saisi jotain haastetta.
Valhelaulu tiesi Hopeakäärmeen tulleen taaksensa. Harmaa kolli jo hetken aikaa vain katsellut läikikästä kollia, antaen tälle hetken omaa rauhaa ennen kuin kertoisi asiansa.
”Se on valmista”, Hopeakäärme sanoi ja Valhelaulu kääntyi kohtamaan arpisen kollin.
”Mikä niin?” Valhelaulu kysyi kulmiaan kohottaen kysyvästi. Synkän metsän kissa virnisti ilkikurisesti.
”Synkkä metsä on vahva, Valhelaulu, mutta nyt se on vahvempi kuin koskaan”, Hopeakäärme sanoi rintaansa röyhistäen, ”ja nyt alkaa olla aika toimia.”
”Toimia?” Valhelaulu halusi tietää, mikä oli Hopeakäärmeen mielestä toimimista. Jos Hopeakäärme tosiaan luuli, että voisi käskyttää Valhelaulua, oli hän aivan väärässä.
”Ottaa askel eteenpäin kohti vallannousua Myrskyklaanissa”, Hopeakäärme kyräili Valhelaulua. ”Tiedät, että sieltä on aloitettava, koska se on klaani, joka rikkoo kaikista eniten Soturilakia ihan kuin se olisi vain yksi turha saaliseläin.”
”Kohta olet itse sellainen, jos et pitä nenääsi omissa asioissasi!” Valhelaulu ulvaisi kollille, joka perääntyi muutaman askeleen Valhelaulun leimuavien silmien alla. ”Minä päätän, kun asiat etenevät. Minä. Et sinä, ei kukaan muu.”
”Tietysti”, Hopeakäärme sanoi huulet irvessä. ”Mutta nyt alkaa olla aika. Tähtiklaani heikkenee, Synkkä metsä vahvistuu.”
”Tiedän”, Valhelaulu sanoi koleasti, ”mutta ei hätiköidä. Tähtiklaanin tulee tietämään, että se on tuleva häviämään pikemmin kuin osaa aavistaa. Olet ehkä itse malttamaton, mutta kaikki hyvä tulee, kun on niiden aika. Emmehän halua epäonnistua vain siksi, koska yksi kissa oli malttamaton, emmehän?”
Hopeakäärme nyökkäsi. Hän katsoi tyttärenpoikaansa tyytyväisenä, vaikka häntä vähän kismittikin se, miten älykäs Valhelaulu oli. Tähtiklaani oli ollut typerys, kun oli antanut Valhelaululle erityisiä voimia. Ja miksi? Kukaan ei tiennyt. Ja nyt Synkkä metsä hyötyi niistä. Valhelaulu oli heidän johdossaan eikä Tähtiklaani voinut enää mitään.
”Pitää odottaa oikeaa tilaisuutta, Hopeakäärme”, Valhelaulu totesi tyynesti, ”ja sellainen tulee pian. Odota vain. Minä toimin, kun on oikea aika.”
Valhelaulu tunsi Hopeakäärmeen ovelan hymyn turkillaan. Harmaa kolli poistui ja Valhelaulu jäi taas oman onnensa nojaan. Hän tiesi, että nyt Tähtiklaani oli niin etäinen klaaneista ja Synkkä metsä voimakkaana, että toimiminen suunnitelman eteen voisi alkaa ilman mitään pelkoja.

Yöpartio kulki yön pimeinä tunteina hopeisessa kuunvalossa. Ilmassa pisteli pakkanen, mutta ilma oli tyyni. Valhelaulu kulki partion mukana turkki väreillen.
Valhelaulu tunsi sisällään oudon leimunnan, joka vain voimistui ja voimistui. Hänen nahkaansa kihelmöi ja tassujaan pisteli. Okakynsi kulki aivan Iltataipaleen hännillä ja Sadeaskel taas Valhelaulun takana. Valhelaulu tunsi sen. Nyt oli aika. Hän ei ollut ajatellut tilaisuuden koittavan näin äkisti, mutta se oli tehtävä nyt tai toista tilaisuutta ei välttämättä tulisi.
Nyt oli aika toimia!
Valhelaulu kääntyi aivan äkisti. Hänen kyntensä välähtivät kuun kelmeässä valossa. Ne kulkivat ilman halki ja Valhelaulu näki Sadeaskeleen vihreiden silmien laajenevan. Pelko välähti niissä eikä harmaa kolli ehtinyt tehdä mitään muuta kuin avata suunsa yllättyneenä auki.
Valhelaulun kynnet viilsivät soturin kurkun auki. Veriroiskeet lensivät Valhelaulun läikikkäälle turkille ja lämmin veri pulppusi juovikkaan kollin kurkusta. Sadeaskel päästi tuskallisen kurluttava äänen ennen kuin kaatui vasemmalle kyljelleen. Hänen katseensa lasittui eikä hänen kehossaan ollut enää yhtäkään elonmerkkiä.
Hän oli kuollut. Valhelaulu heilautti veristä tassuaan ja katsoi Sadeaskeleen ruumista. Se oli helppoa kuin hiiren nappaaminen.
Valhelaulu tunsi Okakynnen ja Iltataipaleen katseet turkillaan. Valkomusta kolli käänsi päänsä katsomaan heitä silmiin, selkä kohti kahta vanhempaa soturia. Hän avasi suunsa ja väläytti hampaitaan heille samalla, kun hänen oranssit silmänsä leimusivat kuin kuumat tulenlieskat.
Valhelaulu kääntyi hitaasti ympäri ja sähisi kahdelle kollille varoittavasti. Hänen katseensa oli polttava ja Valhelaulu tiesi kahden kollin tuntevan sen turkeillaan.
”Valhelaulu!” Iltataival huusi kauhu ja viha äänessään. ”Mitä ihmettä sinä teet!”
”Täytän tehtäväni”, Valhelaulu sanoi ja pörhisti karvojaan kahdelle vanhemmalle kollille, ”ja pelastan klaanit.”
Okakynsi päästi vihaisen ulvahduksen ja syöksyi kohti Valhelaulua. Oranssisilmäinen kolli vain virnisti ruskean kollin säälittävälle yritykselle. Valhelaulu väisti ketterästi ruskean kollin aggressiivisen hyökkäyksen. Valhelaulu loikkasi kollin selkään ja upotti hampaansa hänen niskaansa. Ennen kuin Okakynsi ehti edes kunnolla regaoida, nopealla liikkeellä Valhelaulu veti Okakynnen niskat nurin niin, että rusahti. Ruskean kollin keho valahti velttona maahan. Valhelaulu lipoi huuliensa ympärillä olevan veren pois ja kääntyi kohtaamaan Iltataipaleen. Kollin jäänsiniset silmät välähtivät vihaisesti, kun hän silmäili Valhelaulua.
”Tehdäänkö tämä helpolla vai vaikealla tavalla?” Valhelaulu kysyi tummalta kollilla, joka irvisti vihaisesti Valhelaululle ja sähähti hänelle. ”Vaikea tapa siis.”
Valhelaulu syöksyi Iltataipaletta päin, ottaen kollin kynnet vastaan. Tämä oli osa suunnitelmaa. Valhelaulu naurahti ennen kuin syöksyi Iltataipaleen käpäliä kohti tarkoituksenaan kaataa kolli kumoon. Iltataival oli kuitenkin järkevä ja loikkasi Valhelaulun ylitse.
”Kappas”, Valhelaulu virnisti, ”et olekaan niin säälittävä kuin nuo kaksi. Mutta ei sinustakaan ole vastusta minulle.”
Iltataival murisi ja hyökkäsi Valhelaulua kohti tähtäimenään Valhelaulun kylki. Läikikäs kolli oli kuitenkin ovelampi ja väisti tulossa olevan iskun syöksymällä Iltataivalta kohti. He kierivät painien toistensa kimpussa kynnet toisten nahkoja hamuillen.
Iltataival pyristeli vapaaksi Valhelaulun terävien kynsien otteesta, sillä Valhelaulu ei todellakaan antanut lainkaan armoa vaan laittoi kaikkensa peliin. Iltataival kääntyi kohtaamaan Valhelaulun, jotta voisi tehdä seuraavan iskunsa.
Ja juuri silloin Valhelaulun hampaat upposivat kollin kurkkuun. Iltataivaleen silmät levisivät järkytyksestä ja hänen suunsa avautui huutoon, mutta ääntä ei lähtenyt. Valhelaulu oli syöksynyt heti Iltataipaleen perään eikä todellakaan säästellyt taitojaa. Hänen hampaansa upposivat syvemmälle tummaturkkisen kollin kurkkua, kun tämä yritti sätkiä hänen otteessaan. Iltataival yritti päästä isomman kollin otteesta, mutta turhaan.
Valhelaulu puri kovemmin ennen kuin laski Iltataipaleen ruumiin maahan. Tummaturkkinen kolli veti paniikintäyteisiä henkäyksiä ja katsoi Valhelaulua silmät viiruina. Hänen koko kehonsa tärisi holtittomasti ja hänen kyntensä raapivat maata. Hän oli selkeäsri kivuissaan ja tuskissaan. Valhelaulu päästäisi hänet pian Tähtiklaanin maille.
Valhelaulu katsoi kollia ilmeettömänä. ”Ymmärrät vielä, miksi näin piti tehdä. Klaanit pitää pelastaa.”
Iltataival yritti taas sanoa jotain, mutta veri pulppusi nyt myös hänen suustaan. Hänen kehonsa valtasi kouristus ja sitten hän taas tärisi maassa. Hän yski vaivalloisesti suustaan valuvaa verta, silmät yhä liimautuneina Valhelauluun.
”Olit hyvä soturi”, Valhelaulu sanoi ja istui Iltataipaleen eteen, mutta kuitenkin kollin kynsien ulottumattomiin, ”olit hyvä isä ja hyvä kumppani. Sinut muistetaan pitkään hyvä varapäällikkönä ja taitavana soturina. Kiitos kaikesta, Iltataival.”
Valhelaulu lopetti Iltataipaleen kärsimyksen nopeasti. Nyt hän istui kolmen kuolleen klaanitoverinsa ruumin ympäröimänä. Tämä oli typerää ja turhaa verenvuodatusta, mutta asioiden pitäisi edetä, jotta klaanit saataisiin korjattua ja soturilaki eheytettyä. Tähtiklaanikin hajosi jo, joten oli pakko toimia ennen kuin klaanit tosiaan rapistuisivat. Klaanit rikkoivat Soturilakia ihan kuin sillä ei olisi enää mitään väliä. Se olisi korjattava.
Valhelaulu katsahti yllään loistavaa tähtitaivasta. ”Katso minua nyt, Tähtiklaani, katso, mitä aiheutit!”
Valhelaulu jätti kissojen ruumiit niille sijoilleen ja lähti kulkemaan. Hänellä oli vielä yksi kissa tapettavana; se Yönkajon lauman kissa, jonka oli hetki sitten nähnyt lymyilemässä puiden lomassa. Valhelaulu tiesi tasan tarkkaan, missä kolli istui ja vaikka hän yrittäisi paeta, ei hän pääsisi koskaan pakenemaan Valhelaululta.
Suurikokoinen musta kolli perääntyi, kun huomasi Valhelaulun juoksemassa häntä kohti. Oli kuitenkin jo myöhäistä ja pian Valhelaulu loikkasi hänen niskaansa. Valhelaulu raahasi otteessaan sätkivän kollin mukanaan ruumiiden luokse ennen kuin tappoi tämän nopeasti kynsillään.
Myrskyklaanilainen kolli katsoi tyytyväisenä työtään. Yönkajon lauman kissa löyhkäsi niin voimakkaasti muilta laumansa kissoilta, että tästä tuli heti vaikutelma, että tässä oli ollut enemmänkin kuin vain yksi kissa. Valhelaulu ripotteli tappamansa lauman kissan hajua ympäriinsä, jotta vaikutelma olisi voimakkaampi.
Ja sitten kolli haavoitti itseään. Muutama haava sinne tänne ja ontuminen. Valhelaulu katsahti kolmea kuollutta klaanitoveriaan vielä kerran. Nämä olivat olleet hyviä sotureita, joiden ei olisi tarvinnut kuolla, mutta joskus asioiden eteen piti tehdä itse jotakin eikä vain odottaa jonkin taianomaisen klaanin tähdissä tekevän jotakin. Varsinkaan nyt, kun Tähtiklaanilla ei ollut edes voimia moiseen.
Valhelaulu kulki hitaasti kohti leiriä, kunnes kiihdytti sitten tahtiaan. Hän nopeutti hengitystään ja pörhisti turkkiaan, jotta näyttäisi hätääntyneeltä.
”Hyökkäys!” hän huusi leirin ulkopuolella. ”Hyökkäys!!”
Leirissä alkoi kuhina ja Valhelaulu kuuli sen paniikin, joka kissojen heräämisestä ja hänen huudoistaan aiheutui. Kissat katsoivat vauhkoontuneina toisiaan ja Valhelaulua hieman huvitti. Hän rynnisti sisälle leiriin ja kissojen katseet levisivät, kun he näkivät Valhelaulun verisen ja haavaisen turkin.
Heinätähti loikkasi Suurtasanteelle ja hänen siniset silmänsä levisivät, kun hän näki Valhelaulun. Läikikäs kolli hengitti paniikinomaisesti ja katsoi hätääntyneenä klaanitovereitaan.
”Yönkajon lauma! Ne hyökkäsivät!” Valhelaulu selitti hätääntyneellä äänellä. ”Niitä oli kolme kertaa enemmän kuin meitä!”
”Mitä?!” hätä valtasi kaikkien kissojen mielet. Valhelaulu yritti selittää, missä muut olivat ja yritti tulla näyttämään ruumien sijainnin, mutta hänen käskettiin pysyä leirissä haavojensa takia. Ikijää pyöri poikansa ympärillä uhkuen huolta. Sudenlaulu toi oppilaansa kanssa yrttejä ja hämähäkinseittiä Valhelaulun vammoihin.
”Minä yritin juosta niin nopeasti kuin vain pääsin”, Valhelaulu selitti. ”Yritin pelastaa heidät, mutta… En tiedä, ovatko he enää elossa.”
Kun auttamaan suunnannut joukko palasi leiriin kuun vielä valaistessa yötä, kissat näkivät heti huonot uutiset heidän kasvoistaan. Kuutamosydän pudisti päätään, kun Heinätähti katsoi heitä kysyvästi.
Sirppikynsi päästi tuskaisen huudon ja valahti maahan. Valhelaulu tunsi sääliä naarasta kohtaan; ensin hän menetti tyttärensä ja nyt miltei heti kumppaninsa. Sirppikynsi tärisi ja hänen pentunsa kerääntyivät hänen ympärilleen. Valhelaulu oli oikeasti pahoillaan Sirppikynnen puolesta. Ei kolli halunnut naaraan kokevan tällaista tuskaa, mutta nyt oli kyseessä klaanien tulevaisuus.
Pieni joukkio lähti hakemaan kuolleiden klaanitovereiden ruumiita valvojaisia ja hautaamista varten. Valhelaulu selitti Heinätähdelle vielä tarkemmin, mitä oli ’tapahtunut’. Ja päällikkö ja kaikki muutkin uskoivat sen, miksi eivät olisi uskoneet? Todisteet viittasivat Yönkajon laumaan ja Valhelaulu oli uskollinen ja kunnioitettu soturi. Kukaan ei epäillyt mitään.
"Jos olisin jäänyt auttamaan..." Valhelaulu sanoi syyllisellä äänellä. Ikijää pudisti päätään.
"Jos olisit jäänyt, olisit kuollut myös", Heinätähti sanoi. "Teit oikein, kun yritit lähteä hakemaan apujoukkoja."
Sirppikynsi oli käpertynyt Iltataipaleen ruumiin äärelle ja itki vuolaasti ennen kuin nukahti stressin ja uupumuksen takia. Valhelaulu luimisti korviaan näylle.
Heinätähdellä oli kova valinta edessään uuden varapäällikön valinnan ollessa hänen tärkein tehtävänsä. Valhelaulu istui valvojaisissa muiden kanssa, muistellen kuolleita klaanitovereitaan ja kunnioittaen heidän muistoaan.
Kun aurinko nousi taivaanrannan takaa, ruumiit haudattiin. Koko klaani suri kolmen soturin kuolemaa, osa itkien, osa hiljaa ja osa taas vihoitellen Yönkajon laumaa. Heinätähti virui omassa pesässään miltei koko aamupäivän, kunnes auringonhuipun aikaan ilmestyi ja kutsui koko klaanin kokoontumiseen. He kaikki tiesivät, miksi. Uusi varapäällikkö pitäisi valita.
Valhelaulu toivoi Heinätähden nähdeen kuin jonkin merkin jossakin. Kolli ei mieluusti haluaisi joutua murhaamaan lisää kissoja, oli se sitten hänen omista tassuistaan tai hänen käskemänään tekona. Valhelaulu oli yrittänyt viestiä Heinätähdelle jo kuita osaamisensa.
Kissat katsoivat päällikköään odottavina. Tämä olisi tärkeä päätös. Iltataival oli ollut hyvä ja ahkera varapäällikkö ja moni odotti uuden varapäällikkön täyttävän vaativan tehtävän hyvin.
”Olemme kokeneet paljon surua”, Heinätähti aloitti, ”ja lausunkin nämä sanat kuolleiden klaanitoveriemme siunaamina”, Heinätähden ja Valhelaulun katseet kohtasivat ja kollin koko olemus jännittyi. Olisiko Heinätähti oikeasti tekemässä juuri sen, mitä Valhelaulu oli juuri halunnut tapahtuvan? Valhelaulu pidätti virnistyksen, joka yritti hiipiä hänen huulilleen. ”Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Valhelaulu! Hän on osoittanut rohkeutensa ja olevansa taitava ja varapäällikön aseman arvoinen. Olkoon se myös Iltataipaleen muistolle.”
Valhelaulu nousi seisomaan ja kumarsi kunnioittavasti Heinätähdelle. Hän lupasi toimivansa klaaninsa parhaaksi. Heinätähti piti Valhelaulun läsnäoloa Iltataipaleem kuoleman aikana kai jonkinalisena merkkinä tai jotakin, mutta Valhelaulu oli vain tyytyväinen. Juuri näin hän oli asioiden halunnutkin menevän.
Valhelaulu katseli Myrskyklaanin kissoja tyytyväisenä. Hän oli onnistunut ja oli nyt yhden askeleen lähempänä suunnitelmansa toteutumista.
Hän otti tehtävänsä heti vastaan ja ohjasi kissat partioihin ja saalistamaan. Pakkaspuro väläytti Valhelaululle katseen, johon kolli vastasi nyökäten. Pakkaspuro tiesi, että asiat etenivät nyt.
Kun yö laskeutui järven ylle, Valhelaulu katseli pilvistä taivasta pieni hymy kasvoillaan. ”Se on alkanut.”

Niin Valhelaulu siis nousi varapäällikön asemaan. Hän oli kuita valmistellut tätä hetkeä varten. Hänet tunnettiin omistautuneena, uskollisena ja taitavana kissa, niin sosiaalisesti kuin klaaninsa palvelemisessa. Ei ollutkaan ihme, että hänen valintaansa uudeksi varapäälliköksi pidettiin hyvänä ratkaisuna. Kukaan ei pitänyt häntä epäpätevänä tähän tehtävään.
Tähtiklaanikin oli hiljaa. Ihan oikein heille. Tulevaa ei voitaisi enää välttää. Kun seuraava kokoontuminen koittaisi, Valhelaulu tiesi jo muutaman kissan yllätyksen. Moni olisi vihainen Yönkajon laumalle ja kiitos laumalle siitä, että se toimi hyvänä syntipukkina. Mutta hän tiesi kahden kissan, jotka tunsi Synkän metsän kautta, saavan suuren yllätyksen.
Hopeaviillon katseessa välähtäisi ja Närhiviiksi oli taas tietävä, että asiat oikeasti etenisivät. Hopeaviilto tuntisi varmaan jotain ällöttävää ylpeyttä sisällään, mutta Valhelaulu ei antaisi sen vaikuttaa häneen. Naaras sai muutenkin Valhelaulun aina hermostumaan ja äkäiseksi.
Nyt kuitenkin… Valhelaulu hoitaisi tehtävänsä varapäällikkönä arvokkaasti, aloittaen jo pienen muutoksen tuulen. Ei mitään isoa tai kissat hermostuisivat, mutta pientä. Soturilain lakien muistuttamista, huhuja… kaikki mikä vain auttaisi.
Ja arvatkaapa mitä?

Kukaan ei osaa aavistaa mitään...

Luku 10

Istuin kallion päällä Kaislatassu vierelläni. Istuimme vaitonaisina odottaen mestareitamme saapuvaksi. Valkoviiksi ja Kielokoski olivat sopineet, että pitäisivät meille yhteisen oppitunnin joten olimme saapuneet samaa matkaa Kaislatassun kanssa sovitulle paikalle odottamaan.
Vaalean ruskea naaras haukotteli ja alkoi venytellä tassujaan. Kylmä ilma sai omatkin jäseneni kohmeisiksi mutta istuin kuitenkin paikoillani.
"Täällä on kylmä. Tulisivat jo", vaaleanruskea naaras huokaisi laskeutuessaan maahan makaamaan. Hän vilkaisi vakavia silmiäni, jotka tuijottivat odottavasti leirin suuntaan.
"Oletko huomannut ettet ole puhunut koko sinä aikana, kun saavuimme tänne", hän huomautti.
"Puhuisit minulle jotain! Tylsistyn muuten kuoliaaksi", hän maukaisi kärsimättömästi. Hän ei ollut ensimmäinen naaras jolla meinasi mennä hermot puhumattomuuteeni. Minä nyt vain en ollut juttu tuulella kolmen huonosti nukutun yön jälkeen. Kultatassu, Ruusupentu, Lehväpilvi ja Neilikkakaste olivat kaikki tänään huomauttaneet minulle etten ollut kuunnellut, vastannut tai edes huomannut heitä ja nyt Kaislatassu. Yhtäkään kollia ei ollut puhumattomuuteni häirinnyt mutta naaraat olivatkin toinen juttu.
Huokaisin syvään ja siirsin katseeni Kaislatassuun laiskasti. Naaraan silmät olivat tiukat ja kärsimättömät. Oli totta, että olimme odottaneet jo hyvän tovin enkä ollut sanonut hänelle sanaakaan muuta kuin leiristä lähtiessämme.
"Olen pahoillani", sanoin ja katsoin takaisin leirin suuntaan.
"Arghh", Kaislatassu venytti murahdustaan samalla, kun vaihtoi asentoaan dramaattisesti kyljelleen.
"Puhu sinä senkin kolli", hän ampaisi pystyyn ja tarttui etutassuillaan olkapäistäni ja alkoi heiluttaa minua edes takaisin. Tartuin naaraan etutassuihin kylmän rauhallisesti ja tuijotimme hetken toisiamme.
"Mitähän täällä on oikein meneillään?" kuulin Valkoviiksen ihmettelevän äänen, kun tämä saapui Kielokosken kanssa. Irrotin otteeni naaraan käpälistä ja Kaislatassu siirtyi askeleen kauemmas minusta hieman hämmentyneenä.
"Kaislatassu vain pahoinpiteli minua", vilkaisin naarasta kiusoittelevasti ja tämän silmät muuttuivat ilkikurisiksi.
"Yritin saada tuota kattia puhumaan mutta selvästi joku kissa on vienyt Kotkatassun kielen", Kaislatassu antoi takaisin.
"Kuka kissa?" Valkoviiksi kysyi kiusoitellen.
"Hei nyt sitten. Kukaan kissa ei ole vienyt kenenkään kieltä ja minä olen vain yksinkertaisesti ollut todella väsynyt tänään joten ei ole paljon juttu luistanut", huokaisin.
"Jaa siitäkö se vaan johtui", Kaislatassu jatkoi kiusoittelua, jonka Valkoviiksi oli aloittanut.
Työnsin naaraan kauemmas etutassullani ja tämä alkoi hihittämään.
"Noniin pennut eiköhän aloiteta", Valkoviiksi naurahti viimein.

Seisoimme Kaislatassun kanssa vastakkain, kun Valkoviiksi käveli keskellämme edes takaisin kertoen mitä tänään olisi luvassa.
"Tänään me seuraamme Kielokosken kanssa taisteluanne. Taistelkaa siten kuin taistelisitte vihollista vastaan. Mutta! Kynnet visusti piiloon ettei satu mitään", mestarini muistutti samalla, kun hyppäsi Kielokosken rinnalle kiven päälle.
"Voitte aloittaa", Kielokoski sanoi rauhallisesti.

Kaislatassu laskeutui heti matalammaksi ja alkoi kiertää minua ympäri. Aloin tehdä samoin ja kävelimme ympyrää tiiviisti toisiamme katsoen ja valmiina hyökkäykseen. Kaislatassun silmät vaihtoivat välillä paikkaa ja saatoin kuulla miten hänen aivonsa raksuttivat miettien mihin iskeä.
Hän vilkaisi lähes huomaamattomasti tassuihini ennen kuin hän lähti juoksemaan minua kohti. Väistin hänen aikomuksensa hyppäämällä ylös ja laskeuduin suoraan tämän selkään. Kierähdin ympäri pidellen naaraasta kiinni ja potkaisin hänet takajaloillani kauemmas. Kaislatassu iskeytyi jäiseen maahan ja hän nousi äkkiä jaloilleen ravistellen turkkiaan. Hän lähti uuteen hyökkäykseen. Otin tukevan asennon ja jännitin kaikki lihakseni joita olin kasvattanut Valkoviiksen oppien aikana. Naaras ponkaisi selkääni ja yritti tehdä samaa liikettä jolla olin saanut hänet kaadettua. Hän heilui sinne tänne mutta pidin pintani enkä horjunut. Nousin takajaloilleni ja kaaduin suoraan selälleni niin, että Kaislatassu jäi painoni alle ja kuulin miten ilma pakeni hänen keuhkoistaan.
Naaraan ote irtosi ja nousin jaloilleni. Kaislatassu nousi ja vilkaisi sivusilmällä vieressä kohoavaa puuta. Sitten hän katsoi minua ja lähti juoksemaan minua kohti. Kuitenkin juuri, kun olin puolustautumassa hän hyppäsi puuta vasten ja ponkaisi kaikilla voimillaan sen kautta päälleni niin, että kaaduin maahan kyljelleni. Rimpuilin Kaislatassun otteesta irti ja pyörimme hetken kylmässä maassa toistemme kimpussa kunnes irrottauduimme ja jäimme paikoillemme puuskuttamaan ja tuijottamaan toisiamme.
"Hyvä!" Valkoviiksi ehti sanoa ennen kuin aloitimme uutta painia.
"Käydäänpä vähän taisteluanne läpi niin saatte hengähtää", Kielokoski jatkoi ja istahdimme Kaislatassun kanssa maahan.
"Kysymys kuuluu seuraavasti. Mitä opitte tästä taistelusta tai mitä huomasitte mitä toinen ei huomannut?" Valkoviiksi kysyi.
"Kotkatassu ei osannut odottaa yllättävää siirtoani", Kaislatassu totesi tyytyväisenä.
"Mutta", aloitin. "Huomasin sinun katsovan puuta vaikken hoksanut sinun hyppäävän sen kautta päälleni. Lisäksi katsoit tassuihini ennen kuin hyökkäsit joten tiesin sinun yrittävän niihin."
"Kotkatassu on oikeassa. Vihollinen katsoo silmiisi ja silmät kertovat yleensä parhaiten mitä aiot ellet yritä välttää katsomasta suuntaan johon hyökkäät", Kaislatassun mestari nyökkäsi.
"Kaikesta huolimatta olit hyvä vastus", hymyilin naaraalle.
"Niin sinäkin. Sinusta on tullut vahva", Kaislatassu maukaisi iloisesti takaisin.
"Nyt voitte lähteä saalistamaan yhdessä. Tuokaa kaikki mahdollinen riista minkä löydätte. Päivät kylmenevät entisestään joten klaani tarvitsee ruokaa", Valkoviiksi haisteli kirpeää ilmaa aavistuksen huolestunein silmin.
"Tule Kotkatassu! Tiedän hyvän riistapaikan", Kaislatassu hihkaisi ja lähti jo juoksemaan pois päin.
"Onnea metsästykseen", Valkoviiksi nyökkäsi minulle ja lähdin naaraan perään.

"Täällä on yleensä paljon hiiriä ja oravia", Kaislatassu sanoi hiljaa, kun saavuimme tiheään metsän osaan jossa kasvoi pitkää heinikkoa ja pienet kiven kolot antoivat mainion suojan pienille jyrsijöille.
"Tykkään yleensä kiivetä puihin jahdaten oravia. Joskus ne ovat vikkelämpiä kuin minä mutta välillä saan ne houkuteltua alas maahan ja napattua ne täältä", oppilas kertoi innoissaan katsellen puiden oksille.
"Minä pidän tassuni mieluiten maan tasalla", totesin ja asettauduin matalaksi heinikkoon.
"Selvä. Hoida sinä hiiret niin minä etsin oravat", Kaislatassu kuiskasi ja lähti paikalta.
Haistelin ilmaa ja katselin tarkasti ympärilleni, kun havaitsin hienoisen liikkeen silmäkulmassani. Hiivin sitä kohti ja tuuli vaihtoi sopivasti suuntaa joten sain vihdoin makean hiiren tuoksun nenääni.
Heilutin takapäätäni puolelta toiselle valmistautuen iskemään hampaani pieneen jyrsijään. Ei aikaakaan, kun hiiri oli hengiltä ja kaivoin sen maahan odottamaan kotimatkaa samalla kiittäen Tähtiklaania saaliistani.
Sain myös toisen, kolmannen ja neljännen hiiren kunnes näin Kaislatassun juoksevan oravan perässä hieman kauempana. Naaras juoksi lujaa ja sai pian oravan kynsiinsä ennen kuin se ehti takaisin puuhun turvaan. Hän heilautti häntäänsä tyytyväisenä ja kaivoi tuoresaaliin maahan.
"Kannatti odotella hiljaa puun oksalla, kun näin tuon kaverin maan tasalla. Se oli pulska orava", Kaislatassu maukaisi tullessaan luokseni.
"Sait sen hyvin kiinni", kehuin ja Kaislatassu nyökkäsi hymyillen.
"Haistan hiiren", Kaislatassu sihahti äkkiä ja katosi pian jo heinikkoon. Hän tuli takaisin hampaissaan pieni suuri korvainen hiiri.
"Minulla alkaa olla kova nälkä", naaras laski hiiren eteeni.
"Minulla myös. Lisäksi alkaa tulla hämärää. Kohta on iltaruuan aika", katselin ylös taivaalle.
"Eiköhän palata leiriin ja viedä tämä meidän mainio saalis tuoresaaliskasaan niin pääsemme syömään", Kaislatassu nosti hiiren takaisin hampaisiinsa ja lähti jo kaivamaan oravaansa ylös. Hain itse neljä saamaani hiirtä ja lähdimme yhtä matkaa viemään saalistamme leiriin.

Laskin hiiret klaanin vanhimpien eteen ja vanhukset maukaisivat tyytyväisinä.
"Oli jo aikakin", Oravaliito mutisi ottaen yhden hiiristä hampaisiinsa.
"Oravaliito meinasi jo olla kärttyisämpi mitä normaalisti", Vatukkakynsi iski minulle silmää ottaen myös yhden hiiren kynsiinsä.
"Nälkä kiukku, kun iskee niin se iskee ja kovaa", Lehväpilvi kuiskasi korvaani huvittuneena ja otti osansa saaliista.
"Hyvää ruokahalua!" toivotin ennen kuin menin itsekin hakemaan tuoresaalista.

Menin Kaislatassun ja Kultatassun seuraan syömään rastasta jonka olin valinnut kasasta.
"Koskahan meistä tulee sotureita? Odotan sitä päivää kuin kuuta nousevaa", Kaislatassu sanoi puraisuidensa välistä.
"Niin minäkin", Kultatassu hihkaisi silmät säihkyen.
Jäin kuuntelemaan naaraiden innokasta keskustelua johon liittyi myös Kipinätassu ja Loistetassu. He kikattivat asioille joita en kollina oikein ymmärtänyt mutta en antanut sen haitata vaan jatkoin syömistäni.
Vilkaisin kauempana aterioivia kollioppilaita mutta jostain syystä en ollut ystävystynyt heidän kanssaan samalla tavalla kuin naaraiden. Olin jutellut joidenkin kollien kanssa hieman ja Pilkkutassun kanssa olin ihan hyvin kaverustunutkin.
"Kotkatassu!" kuulin viereltäni kimeän maukaisun ja näin Ruusupennun vierelläni.
"Milloin sinä siihen tupsahdit?" kysyin, kun en ollut huomannut pienten tassujen ääntä.
"Ihan äsken", Ruusupentu maukaisi iloisesti.
"Hei Ruusupentu. Mitä pentutarhaan kuuluu?" Kipinätassu kysyi pennulta.
"Ihan hyvää. Olen pahoillani mutta haluaisin omia Kotkatassun hetkeksi itselleni jos se vain neideille sopii", pentu sanoi hieman liioitellun kohteliaasti ja muut alkoivat hykertelemään huvittuneina.
"Annamme aikomuksellesi luvan kunhan pidät hänestä hyvää huolta ja palautat hänet hetken kuluttua takaisin", Kipinätassu vastasi nyökäten arvokkaasti.
Kaikki alkoivat hiljaa hihittämään, kun Ruusupentu kääntyi pää pystyssä ja häntä korkealla pentutarhaa kohti ja viittoili minua hännällään seuraamaan. Vilkaisin oppilaita nauravin silmin ja lähdin seuraamaan pientä ja pippurista pentua.

"Istu", Ruusupentu sanoi pentutarhan edustalla ja tein työtä käskettyä.
"On aika", Peippopentu työntyi ulos pentutarhasta Neilikkakasteen kanssa joka siirtyi huvittuneen näköisenä hieman kauemmas seuraamaan tapahtumia.
"Mitä te nyt olette keksineet?" kysyin hieman epäilevästi, koska tämä siskokaksikko oli kekseliästä sorttia.
"Hys", Ruusupentu sihahti, kun Peippopentu istuutui hänen rinnalleen.
"On aika vannoa vala", Peippopentu sanoi arvokkaasti laskien sileän kauniin värisen kiven eteeni.
"Mikä vala?" kysyin hymähtäen.
"Ystävyyden vala", Ruusupentu vastasi leuka pystyssä ja yhden etutassuistani kiven päälle.
"Vai niin", peitin suuni toisella tassullani jotteivat pennut huomaisi leveää hymyäni.
"Myrskyklaanin oppilas, Kotkatassu. Kysyn nyt sinulta seuraavaa. Lupaatko suojella ja taistella meidän puolestamme vaikka henkesi uhalla?" Ruusupentu kysyi.
"Lupaan", nyökkäsin hymyillen.
"Lupaatko leikkiä meidän kanssamme aina silloin, kun me tahdomme", Peippopentu kysyi seuraavaksi.
"Jos vain pystyn", vastasin.
"Ei vaan sinun pitää vastata, että lupaan!" Ruusupentu sanoi tomerasti.
"Jos vain pystyn niin lupaan", naurahdin ja pennut tyytyivät siihen.
"Lupaatko pysyä meidän ystävänä nyt ja ikuisesti, vaikka kuolema meidät Tähtiklaaniin veisi?" Ruusupentu jatkoi.
"Ehdottomasti lupaan", nyökkäsin.
"Lupaatko kannustaa meitä elämässämme nyt ja aina?" Peippopentu kysyi.
"Lupaan", vastasin hymyillen.
"Viimeinen lupaus. Lupaatko olla meille aina ja ikuisesti rehellinen kaikessa?" Ruusupentu esitti viimeisen kysymyksen.
"Lupaan sen", nyökkäsin ja Peippopentu siirsi tassuni pois kiveltä.
"Onneksi olkoon, Kotkatassu! Olet nyt virallisesti paras ystävämme!" Ruusupentu hihkaisi ja siskokset puskivat päätään vasten päätäni kehräten.
"No niin! Voitteko nyt tulla nukkumaan?" Neilikkakaste kysyi naurahtaen hyvä tuulisesti.
"Nyt me voidaan tulla", Peippopentu nyökkäsi ja pennut katosivat pentutarhan sisään.
"Hyvää yötä oi paras ystävä Kotkatassu", Neilikkakaste hymyili minulle leveästi.
"Hyvää yötä", naurahdin takaisin ja palasin oppilaiden pesälle.

Kuudes luku – Hei taas


//verta

Elämä ilman Pimeyssielua oli kovin outoa. Ja yksinäistä. Vesikauhu koulutti yhä minua, mutta vähemmän kuin koskaan ennen. Kuljin enemmän itsekseni Jokiklaanin reviirillä varasten riistaa ja muuta. Suurempaa suunnitelmaa piti vielä hioa.
Vesikauhu oli taas lähteny aamuvarhaisella ja tiesin jo nyt, ettei harmaa kolli olisi palaamassa muutamaan yöhön, tai ainakaan yleensä hän ei tullut saman päivän aikana takaisin. Kerran olin nähnyt Vesikauhun vaeltelemassa, kun olin itse ollut saalistamassa. Hän oli ollut ajatuksissaan, mutta annoin kollin omissa oloissaan. Hän joko tulisi illalla uudelle pesälle tai ei.
Saalistin itselleni ruuat. Ja yllätyksekseni Vesikauhu palasi illan suussa pesälle. Katselin häntä hetken aikaa, mutta en sanonut mitään, en yleensä puhunut paljoa. Ja sisä paitsi, Vesikauhu meni miten meni ja kulki minne kulki.
Mutta Vesikauhu yllätti minut tällä kertaa toden teolla. Kolmenkaan yön jälkeen kolli ei ollut lähtenyt pidemmille reissuilleen vaan oli pysytellyt pesän luona tai minun seurassani. Vesikauhu oli harvinaisen pitkään pysynyt täällä. Ei hän yleensä näin kauaa pysynyt, mutta tämä ei todellakaan haitannut minua. Sentään oli muuta ajateltavaa kuin se ikävä, joka pisteli sisimmässäni, kun ajattelin Pimeyssielua tai tyhjää kohtaa kylkeni vieressä.
Mitä olinkaan tuntenut naarasta kohtaan, oli voimakkainta mitä koskaan olen koskaan elämäni aikana tuntenut.
Vesikauhu nukkui tutusti hieman etäämmällä, mutta aistin silti pitkäturkkisesta kollista hohkaavan lämmön tänne minun petiini asti. Se oli omalla tavallaan lohduttavaa ja nukahdin helpommin kuin minään muun yönä. Se muistutti minua etäisesti ajasta, kun Pimeyssielu oli ollut vielä täällä, kylkeäni vasten.
Se ikävä ei tuntunut koskaan lähtevän, vaikka helpottikin aina välillä. Minulla oli paljon tekemistä ja ikäväni oli ainoa asia, jota nykypäivin tunsin. Se vei yritti aina niin kovin lamaannuttaa, mutta Vesikauhun seuraajana olo vei minua jatkuvasti eteenpäin. Tämä oli minun tehtäväni, minun kohtaloni. Tämä oli se, mitä minun piti tehdä.
Minä olin tappaja, Vesikauhun seuraaja enkä muuksi muuttuisi.

Vesikauhu kulki hieman edelläni, kun kuljimme saaliiden hajujen perässä. Siitä oli ainakin 7 päivää, kun kolli oli viimeksi lähtenyt pidemmälle reissulle. Toisinaan saalistimme näin yhdessä, useimmiten tosin yksiksemme. Omat ruokamme saalistimme kumminkin.
Korvani heiluivat ympärilläni olevien äänien tahtiin ja maistelin ilmaa raivokkaasti, kun yritin saada otteen yhdestä tietystä saaliista, jonka voisin yrittää napata. Mieluusti saisin vatsani tänään täyteen kunnolla. Pieni tihkusade kastoi turkkini ja ravistin pisarat aina silloin tällöin pois turkiltani. En pitänyt sateen tunteesta. Se teki kaikesta niin mutaista. Synkät pilvet tosin olivat tunnelmalliset.
Vesikauhu katosi metsän siimekseen saaliinsa hajun perässä. Itse lähdin toiseen suuntaan saaliseläimen löytämisen toivossa. Tuuli ravisteli turkkiani ja pörhistin sitä, jotta kylmä viima ei saisi otettaan minusta. Typerä lehtisade ja typerä lehtikato. Eikö ollut jo tarpeeksi synkkää mieleni sisällä?
Tuttu, hentoinen haju valtasi kaikki aistini ja häkellyin. Haistoinko taas Pimeyssielun, vaikka naaras ei ollut lähimaillakaan? Taisin kaivata häntä tosiaan näin paljon, että oikein luulin hänen olevan täällä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin on käynyt ja se sai turkkin pistelemään. Minua suututti niin kovasti. Miksi minun piti tuntea tätä riipaisevaa tunnetta ja luulla haistavani Pimeyssielun joka paikassa, jossa kuljinkin?
Ravistin päätäni vihaisena ja jatkoin matkaani. Liike silmäkulmassani sai silmäni viiruiksi. Saalista? Olisiko orava? Ainakin rusehtava väri voisi viitata siihen.
Petyin, kun kyseessä olikin kissa. Huokaisin syvään. Antaa kissan mennä, jos vain kulkisi nopeasti. Muuten hyökkäisin hänen kimppuunsa, mutta juuri nyt mielessäni pyöri vain ruuan saaminen ja vatsani täyttäminen. Ehkä joku toinen kerta.
Katsahdin kissaa vielä nopeasti. Raidallinen, pitkäturkkinen ja- kovin tuttu. Jähmetyin paikoilleni ja tarkensin katsettani. Ei kai vain...
Pimeyssielu. Vatsanpohjassani muljahti. Pimeyssielu? Mitä himskattia hän täällä teki? Vesikauhu näkisi hänet! Vilkaisin taakseni. Vesikauhua ei näkynyt. Ehtisinkö ajaa Pimeyssielun pois ennen kuin kolli ehtisi huomata mitään?
Miksi ihmeessä Pimeyssielu oli TÄÄLLÄ? Ei hänen pitäisi kulkea enää näissä metsissä! Niinhän olin käskenyt! Hengitykseni tiheni oudolla tavalla ja en osannut ajatella selkeästi. Samalla olisin tahtonut niin kovin juosta naaraan perään ja vain pyöriä hänen ympärillään ja puhua hänelle, mutta tiesin, että Vesikauhu oli lähistöllä. En voisi. Mutta naaras olisi saatava pois täältä ja pian. Siitä oli muutama kuu, kun olin viimemsi naaraan nähnyt ja en ollut vieläkään päässyt yli siitä sieluani repivästä ikävästä ja kivusta.
Otin muutaman epäröivän askeleen naarasta kohti, mutta pysähdyin, kun kuulin askeleet takanani. Kolli tiputti saamansa saaliin ja pieni tumahdus kaikui korvissani ihan kuin se olisi viimeinen asia, jonka tulisin koskaan kuulemaan. Katseeni oli liimautunut Pimeyssieluun ja en vain kyennyt kohtaamaan Vesikauhua.
Koko juovikkaan kollin olemus jännittyi ja tunsin ilmassa kipinöinnin. Kaikki olisi ohitse. Nyt Pimeyssielun henki oikeasti lähtisi. Tai minun. Enemmin minun. Anna Pimeyssielun elää. Ota minut hänen sijastaan, minun syytänihän tämä on, että hän on ylipäätään vielä elossa!
”Pimeyssielu?” kolli toisti naaraan nimen, mutta en hätkähtänytkään. Pidin katseeni sinnikäästi naaraassa. ”Mitä hän oikein kantaa?”
Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin ja nyt huomasin sen myös. Pimeyssielu kantoi leukojensa välissä jotakin valkoista ja hänen selkänsä päällä keikkui jotain harmaata. Silmäni levisivät ja suuni aukesi raolleen.
”Pentuja.”
Vesikauhu rynnisti juoksuun ja minä pinkaisin hänen peräänsä, rukoillen, ettei Vesikauhu tekisi Pimeyssielulle mitään. Olivatko nuo minun pentujani? Ei. Kyllä. Mitä? Eivät kai ne voisi olla? Mutta kenen muunkaan? Päässäni pyöri ja koko maailma ympärilläni tuntui sumentuvan, mutta jatkoin vain juoksemista. Pitäisikö hypätä Vesikauhun kimppuun? Vai paeta itse? En voisi koskaan jättää Pimeyssielua, kärsisin seuraukset, olisivat ne mitä tahansa.
Pimeyssielu jännittyi ja hänen silmänsä levisivät, kun hän huomasi meidät. Hän yritti lähteä itse juoksuun, mutta pentu hänen selässään hidasti. Vesikauhu kaarsi naaraan toiselle puolelle ja minä jäin toiselle puolelle; näin me estimme, ettei hän karkaisi minnekään. En kyllä tiedä, miksi autoin Vesikauhua. Minun olisi pitänyt auttaa Pimeyssielua, mutta ajatukseni olivat niin solmussa, etten kyennyt ajattelemaan selkeästi. Näin vain naaraan edessäni ja en osannut päästää häntä katoamaan.
Vesikauhu käänty katsomaan minua. ”Hän on elossa.”
Kohotin leukani ylöspäin ja katsoin harmaata kollia suoraan silmiin. ”Miksi tappaa taitava tappaja?”
”Koska minä käskin”, Vesikauhu sanoi silmissä välähtäen. ”Vain toisen piti selvitä, vain toisen piti olla seuraajani.”
”Ja vain toinen meistä on sinun seuraajasi”, tokaisin takaisin. Upotin kynteni maahan. Jos tässä pitäisi taistella häntä vastaan, tekisin sen heti, jos Pimeyssielun henki olisi uhattuna. ”Mi-”
”Isoisä! Sinä olet meidän isoisä! Näytän ihan sinulta!” pennun kimakka ääni sai molemmat meistä kääntämään katseemme Pimeyssieluun ja sitten harmaaseen pentuun naaraan selän päällä.
”Mitä?” Vesikauhu tuijotti pentua, lihakset jännittyineinä.
”Onko tuo meidän isämme?” valkoinen kolli kysyi ja vilkaisin pentua silmät suurina. Olin jo unohtanut nämä kaksi pentua. Olinko minä… isä? Oliko minulla oikeasti omia pentuja? En… en… e-en kyennyt ajattelemaan selkeästi. Nyt vasta sekaisin olinkin. Nostin katseeni kohtamaan Pimeyssielun katseen.
”On”, Pimeyssielu sanoi hiljaa ja sydämeni oli kuin pysähtyä. Meillä oli yhteisiä pentuja. Ja Pimeyssielu oli elossa.
”Minä olen Vesipentu!” harmaa, juovikas pentu julisti Pimeyssielun selän päältä. Vesikauhun hännänpää heilahti ja katsahdin suurta kollia. Pimeyssielu oli antanut toiselle pennuista nimeksi Vesipentu. Oliko se Vesikauhun takia? Pentu kyllä muistitti todella paljon Vesikauhua ulkonäöltään.
”Vesipentu?” toistin pennun nimen.
”Niin!” pentu nyökkäsi. ”Isoisäni mukaan!”
Pentu kuulosti niin ylpeältä, että Vesikauhu näytti niin häkeltyneeltä. Katsahdin valkoista pentua ja sitten kohotin katseeni Pimeyssieluun. Koko olemukseni oli sulaa, kun sain katsoa naaraan niin kauniita silmiä. Olin kaivannut häntä niin kovin.
”Hän on Loiskepentu”, Pimeyssielu kertoi ja katsahdin valkoturkkista pentua. Hänellä oli miltei täysin mustat silmät ja ne olivat jotenkin niin… lumoavat. Vesikauhu irvisti, mutta ei liikkunut. Hän katseli Pimeyssielua ja sitten pentuja. Ja lopulta minua. Hänen katseensa tuntui salamoivan, mutta tuijotin häntä vain takaisin ilmeettömästi.
”Et tehnyt kuten käskin”, kolli irvisti ja kynnet sivalsivat ilmaa. En kuitenkaan värähtänytkään vaan otin iskun vastaan. Korvassani kirvelsi ja lämmin veri valui kasvoilleni. Tuijotin Vesikauhua sanomatta sanaakaan. Ilmassa kipinöi hetken aikaa, kunnes pieni harmaa pentu loikkasi emonsa selän päältä ja kipitti Vesikauhun luoksen.
Vesikauhu nosti toista tassuaan, kun pentu yritti kiivetä sen päälle. Pentu katsoi silmät tuikkien Vesikauhua ennen kuin vanhempi kolli perääntyi muristen.
”Vie. Hänet. Pesään”, Vesikauhu sanoi ja lähti sitten itse suuntamaan kohti pesäpaikkaamme.
Vilkaisin Pimeyssielua ja huokaisin helpotuksesta. Naaras katsoi minua niin tutulla huolehtivalla tavallla. Hetkeksi hän laski Loiskepennun alas ja putsasi haavani ja veren, joka siitä oli vuotanut. Hän teki sen niin hellästi ja lempeästi. Hymyilin naaraalle ja koskin hänen poskeaan ennen kuin otin Vesipennun leukojeni väliin ennen kuin pentu ehti pinkaista juoksuun Vesikauhun perään ja lähdin kulkemaan edellä kohti nykyistä pesäämme. Harmaa pentu tuntui kihisevän intoa päästä Vesikauhun perään enkä ollut oikein varma, mitä mieltä olla siitä.
Vilkaisin Pimeyssielua. Hän epäröi hetken aikaa ennen kuin nosti Loiskepennun ja lähti seuraamaan minua. Ei hän voisi muutakaan. Olisin halunnut paeta hänen kanssaan ja pitää huolen, että Pimeyssielu pääsisi pakoon ja saisi elää pentujensa - pentujemme kanssa -, mutta Vesikauhu seisoi metsän laitamilla katsomassa ja odottamassa meitä. Emme voisi paeta, emme koskaan. Hän löytäisi Pimeyssielun aina tai tappaisi hänet ennen kuin edes ehtisi tarpeeksi kauas kahden pennun kanssa.
Ja en minä edes halunnut paeta. Tänne minä kuuluin, tekemään juuri tätä tehtävää, jonka Vesikauhu oli minulle antanut ja opettanut. Se oli minun kohtaloni.

Kahdeksas luku - It's going to be okay... I hope

Uniyö tuijotti tummaa taivasta ja kaukana välähtävää salamaa. Ilmassa jyrisi hetken päästä ja Uniyö veti säkenöivää ilmaa keuhkoihinsa. Tuuli ravisutti puiden oksia kuin viimeistä päivää ja tuulen viima kulki Uniyön ympärillä. Jotain oli tapahtunut. Jotain merkittävää. Ei kukaan muu sitä huomannut, mutta Uniyö oli aina aistinut tällaiset asiat. Se oli yksi niistä Tähtiklaanin suomista voimista, hän oli varma siitä.
Ehkä Tähtiklaani viestisi hänelle pian jotain. Ainakin Uniyö toivoi sitä. Ei hän voisi sokeasti vain edetä tietämättä mitään, mitä tehdä. Mikä hänen kohtalonsa ja tehtävänsä edes oli? Ei Uniyö sitäkään tiennyt.
Tai oli hän päätellyt, että hänen tulisi kukistaa joku kissa, joka uhkasi kaikkia. Mutta kuka se oli? Miten hänen pitäisi tämä kissa kukistaa? Ja milloin?
Uniyö laskeutui nopeasti alas puun oksilta ja vetäytyi sitten sateen yltyessä leiriin. Ukkonen olisi pian aivan heidän yllään eikä kannattaisi riskeerata omaa henkeään hyvän maiseman vuoksi. Uniyö asettui soturien pesän suulle ja jäi katselemaan välkkyvää taivasta.
Simpukkatassu oli vetäytynyt syvälle oppilaiden pesän sisälle miltei heti jyrinän alettua ja Uniyötä se oli hieman huvittanut, mutta ei hän tuominnut. Ukkonen oli vaarallinen ja kovat äänet pelottivat toisinaan karskimmatkin kissat turkeistaan.
Uniyö antoi sateen kastella hänen kasvonsa ja pienet vesipisarat, jotka hänen viiksikarvojaan oitkin valuivat saivat hänet vain hymyilemään. Hän sysäsi varoittavan tunteen piiloon edes hetkeksi, jotta saisi nautti tästä rajuilmasta.
Yksisiipi asteli hänen luokseen pesästä, pysytellen kuitenkin suojemmassa sateelta. Hän katseli hetken aikaa mustaturkkista naarasta ennen kuin käänsi katseensa kaatosateeseen. Pisarat pomppivat maasta ilmaan ja pienet kuopat täyttyivät vedellä. Joet ja lammet saattaisivat nyt lehtisateen aikana taas tulvia runsaiden sateiden takia, mutta jokiklaanilaiset olivat jo tottuneet moiseen. Heitä ei kastuminen haitannut. Tai suurinta osaa ainakaan, siis.
Yksisiipi asettui maate ja sulki silmänsä. Uniyö vilkaisi harmahtavaa sisartaan ja hymyili lempeästi. Hän oli onnekas, kun hänellä oli Yksisiipi siskonaan. Ja emonaan Kirkaskuu… Ja toisena siskonaan Kuunvalo, vaikka heidän kahden välinen suhde olikin ollut kovin kuoppainen ja haastava pentuajoista lähtien.
Kuunvalo ilmestyi pian leiriin mukanaan kolme kalaa. Hänen turkkinsa hylki hyvin vettä, mutta silti valkoisesta turkista valui vettä. Ei kissan turkki ihan kaikkea kestänyt. Kuunvalo ei kuitenkaan ollut välittävinänkään sateesta tai vedestä, ei hän ollut koskaan välittänytkään. Hän laski kalansa tuoresaaliskasaan rauhallisesti samalla, kun muu metsästyspartio kulki ripeämmin ja asettui sateensuojaan odottamaan kaatosateen ja ukkosen laantumista. Salama välähti ja Kuunvalon valkea turkki hohti hetken aikaa.
Kuunvalo ravisti turkiltaan veden rippeitä samalla, kun asteli soturien pesälle. Hän nyökkäsi Uniyölle ja se oli jo aikamoista etenemistä. He tervehtivät toisiaan, he puhuivat toisilleen ja jo muutamia kertoja he olivat menneet saalistamaan yhdessä kolmikkona. He menivät parempaan suuntaan ja se sai Uniyön rinnan lämpenemään. Kuunvalo oli hänelle tärkeä ja Uniyö katui kaikkea sitä etäisyyttä ja riitaa, joka heidän välillään oli ollut.
”Älä nyt siihen tule!” Yksisiipi älähti yllättyneenä, kun Kuunvalo asettui aivan harmaaseen naaraaseen kiinni. Kuunvalon märkä turkki valui yhä vettä ja kasteli Yksisiiven turkin, mutta onnekseen Yksisiivelläkin oli jokiklaanilaisten vettä hylkivä turkki. Kuunvalo hohkasi kuitenkin kylmää, joten ei ollut ihme, että Yksisiipi oli älähtänyt.
”Olet lämmin”, Kuunvalo virnisti ja Yksisiipi huokaisi, vilkaisten sitten Uniyötä merkitsevästi. Uniyö hymyili. Hän asettui Kuunvalon toiselle puolelle, värähti Kuunvalon kylmää turkkia ja sitten rauhoittui, jakaen lämpöään valkoturkkiselle naaraalle. He katselivat yhdessä ukkosmyrskyä, nauttien siitä ja toistensa seurasta.
Ei kukaan heistä kolmesta olisi voinut ajatella, että he olisivat olleet näin; vierekkäin ja yhdessä, puheväleissä. Yksisiipi oli aina ollut toiveikas ja nyt se oli palkittu.

Uniyö loikkasi komeassa kaaressa ilman halki ja laskeutui kynnet edellä vesimyyrän päälle. Hän hautasi sen puun juurelle ja lähti sitten seuraavan saaliin perään, jonka oli haistanut hetkeä aikaisemmin. Yksinäinen lintu loikki kaatuneen puunrungon päällä sirkuttaen hiljaa samalla, kun se etsi jotain syötävää lahoavasta puusta.
Uniyö ei ollut koskaan ollut kovinkaan taitava lintujen nappaamisessa toisin kuin Yksisiipi oli osoittautunut olevan kuin ehta taituri lintujen nappaamisen kanssa. Se oli ehkä ironista, että Jokiklaanin kissa sai napattua lintuja, mutta ei se mikään ihme ollut.
Mustaturkkinen kissa kulki hiljaa kohti lintua ja loikkasi sitten äkisti, kun lintu pysähtyi. Uniyö lensi miltei kuonolleen, kun yritti saada ilmaan pyrähtäneen linnun kiinni. Uniyö katsoi, kun lintu lensi kohti taivasta ja katosi sitten. Jokiklaanilainen ärähti, mutta kohautti sitten olkiaan.
”Pitäisi pitäytyä kalojen nappaamisessa, eikö?” Kuunvalo härnäsi. Valkoturkkinen naaras ilmestyi Uniyön taakse kantamuksenaan kaksi suomukylkeä. ”Jätetään linnut Myrskyklaanilaisille ja Taivasklaanilaisille. Ja ehkä Varjoklaanilaisille, vaikka siellä kissat varmaankin syövät ennemmin sammakoita.”
”Hahaha, oletpa hauska”, Uniyö pyöräytti silmiään. ”Jos et jo unohtanut, mehän olemme puoliksi Myrskyklaanin kissoja.”
”Niin? Ja?” Kuunvalo kohotti kulmiaan. ”Jos oikein muistan, meidät on kasvatettu Jokiklaanin kissoiksi eikä Myrskyklaanin kissoiksi. Ihan sama, mistä emo on, sillä me olemme aina Jokiklaanin kissoja.”
Uniyö katsoi siskoaan, joka lähti suuntamaan takaisinpäin. Uniyön ajatukset laukkaisvat villeinä kuin pellolla juokseva hevonen. Oliko hän edes jokiklaanilainen, jos oli puoliksi myrskyklaanilainen? Olihan hänet kasvatettu toki Jokiklaanin kissaksi, mutta olivatko asiat oikeasti niin eri tavalla järven toisella puolella? Kuuluiko hänen uskollisuutensa lopulta kelle? Jokiklaani oli hänen kotinsa, mutta entä emo? Miksi klaanien välille piti asettaa niin tiukat rajat? Kissojahan he kaikki vain olivat, elivät missä vain, oli se sitten mikä klaani tahansa jos klaani lainkaan…
”En aio kantaa sinua leiriin joten vipinää niihin kinttuihin, Uniyö!” Kuunvalo huusi. Uniyö hymähti huvittuneena ja juoksi sitten sisarensa perään. Hän haki vielä saamansa vesimyyrän ja palasi sitten siskonsa rinnalla takaisin leiriin.

Harhamieli oli tuonut jakamaan kalan Uniyön kanssa ja musta naaras oli iloinen, kun pääsi vaihtamaan kieliä ystävänsä kanssa. Uniyöllä oli ollut niin kiire oppilaansa ja sisartensa juttujen kanssa, että ei ollut ehtinyt jutella Harhamielen kanssa pieneen hetkeen.
Mutta joka kerta he palasivat siihen samaan läheiseen ystävyyteen, olivat he puhumatta kuinka kauan vain. Harhamielessä oli jotain ainutlaatuista, vaikka Uniyö ei osannut tarkkaan sanoa mitä.
Leijonaraita liittyi kaksikon seuraan. Uniyö muisteli pentu- ja oppilasaikoja, jolloin he kolme olivat niin usein juosseet toistensa perässä omiin tassuihinsa kompuroiden.
Leijonaraita kertoi kuulumisensa tutulla ylpeydellä. Se oli aina huvittanut Uniyötä. Leijonaraita oli niin suojelevainen ja hyvä perheelleen, mutta sitten hän oli samalla kovin kiivas ja kärsimätön kissa, joka otti jokaisen onnistumisen isona kannustimena egolleen.
Harhamieli oli aina ollut kahdesta kollista rauhallisempi ja vaatimattomampi. Uniyö oli tosin aina huomannut sen, että Harhamieli ei tuntunut näyttävän mitään kateuteen tai vastaavaan liittyviä tunteita toisin kuin Leijonaraita, joka tuntui kuin huokuvan niitä tunteita. He toisaalta tasapainoittivat toisiaan näin, olemalla erilaisia.
Leijonaraita virnisteli tutulla tavallaan Uniyölle, joka sai mustaturkkisen naaraan taas nauramaan. Tietämättömänä Uniyö oli aina ajatellut sen olevan vain osa oranssin kollin luonnetta, mutta tunsi, että oranssi kolli taisi yrittää hurmata Uniyötä. Harmi vain, ettei Uniyö voinut olla yhtään kiinnostuneempi Leijonaraidasta sillä tavalla kuin kolli toivoi.
Harhamieli oli kovin hämmentynyt taas siitä, miten Leijonaraita käyttäytyi, mutta pysyi hiljaa. Uniyö silmäili harmahtavaa kollia. Nyt naaras ei ollut enää varma siitä, tunsiko Harhamielikin jotain Uniyötä kohtaan, mutta hiljaisempana ei tehnyt sen eteen mitään. Ja Leijonaraita oli saattanut käytöksellään tehdä selväksi sen, että hän oli kiinnostunut Uniyöstä eikä Harhamieli siksi viitsinyt tehdä mitään.
Uniyötä tämä kaikki vain huvitti. Miksi asioiden piti olla niin monimutkaista aina?
Soturitar hyvästeli kaksi kollia syötyään oman osansa kalasta ja etsi sitten emonsa. Hän myöhästyi kuitenkin, kun näki emonsa astelevan oppilaansa Liekkitassun kanssa ulos leiristä mitä luultavammin harjoittelemaan. Liekkitassu oli kyllä onnekas, kun hänen mestarinaan oli Kirkaskuu. Naaras oli ollut upea emo ja upea mestari nyt toiselle oppilaalleen.
Tosin, Supihammaskaan ei varmasti ole Kirkaskuun ihan ihka ensimmäinen oppilas, mutta Jokiklaanissa ja Kirkaskuuna kyllä. Uniyö pohti sitä, miksei kukaan huomannut sitä samankaltaisuutta Kirkaskuun ja Kuutähden välillä. Ehkä Jokiklaanissa ei oltu kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota siihen ja olihan samannäköisiä kissoja pakostikin.
Uniyö ihaili sitä, miten hyvin hänen emonsa oli sopeutunut Jokiklaaniin ja onnistunut pitämään salaisuutensa. Sitä ei kukaan saisi tietää varmaan koskaan.
Musta naaras pudisti päätään ja suuntasi sitten kauempana istuvien Supihampaan, Käärmemielen ja Syvänneturkin luokse, jotka juttelivat keskenään nyt, kun oli hetki aikaa hengähtää.

Veden alla liikkui tumma hahmo nopeasti kuin kala. Veden äärellä istui Jokiklaanin oppilas, joka seurasi mestarinsa oppeja. Vesi läiskyi kauempana ja Simpukkatassun käänsi katseensa äänen suuntaan.
Ja sitten hänet vedettiin veden alle. Hän älähti yllättyneenä.
Uniyö oli vetänyt hänen veden alle ensin hämättyään oppilaan keskittymisen muualle. Simpukkatassu tuijotti mestariaan ja nyökkäsi sitten.
”Nyt harjoittelemme Jokiklaanille ominaisia vedesä tehtäviä taisteluliikkeitä”, Uniyö totesi. ”Muistatko, mitä opetin sinulle viimeksi?”
”Uskoisin niin”, Simpukkatassu nyökkäsi.
”Näytä”, Uniyö haastoi ja luimisti korviaan. Simpukkatassu virnisti ja alkoi läiskyttämään vettä hännällään päin Uniyön kasvoja ennen kuin sukelsi veden pinnan alle. Uniyö tiesi, mitä oppilas olisi tekemässä nyt, mutta käyttäytyi kuin toisen klaanin kissa eli oli aivan tietämätön. Simpukkatassu veti mestarinsa jalat tämän alta. Uniyö upposi veteen ja nyt Simpukkatassu painoi häntä niin ettei mustaturkkinen naaras päässyt hakemaan happea. Oppilas päästi Uniyön takaisin pintaan, mutta kuten hänelle oli opetettu, painoi oppials hänet miltei heti takaisin. Sen jälkeen Simpukkatassu päästi mestarinsa oikeasti pois ja Uniyö katsoi oppilastaan ylpeänä.
”Olet taitava”, Uniyö sanoi. ”Toisen klaanin kissa tulee sätkimään enemmän, kun paniikki vlataa heidän mielensä. Liike, jossa hämäsin sijaintini, on myös kätevä, jos tahtoo yllättää vihollisen.”
Uniyö vei oppilaansa tutulle paikalle harjoittelemaan maalla tehtäviä taistelu- ja puolustusliikkeitä. Uniyö oli opettanut oppilaalleen ensin puolustusliikkeet ennen kuin oli yhtäkään taisteluliikettä hänelle opettanut. Tärkeää oli osata puolustautua, jos hyökkääjä kävisi päälle. Siinä vaihessa olisi aika turhaa osata iskeä vihollista, kun itseltä lentäisi veri.
Nyt Uniyö keskittyi opettamaan taisteluliikkeitä ja niiden ja puolustusliikkeiden yhdistelmiä. Simpukkatassu oli nopea ja vahva taistelija. Uniyö oli ylpeä oppilaastaan ja seurasi ilolla hänen kasvuaan ja kehitystään.

Viima ja Uniyö jakoivat tarinoita keskenään ja kertoivat omia pohdintojaan ja ajatuksiaan klaanien legendoista. Klaaninvanhimmat kertoivat aina mielellään pennuille ja oppilaille vanhoja tarinoita menneestä ja he kantoivat klaanin perimää mukanaan, pitäen sitä yllä ja jakaen sitä seuraaville sukupolville. Ehkä jonain päivänä Uniyökin olisi tekemässä samaa, kertomassa joillekin vanhoista legendoista ja siitä kuinka klaanit saivat alkunsa. Ehkä hänkin kertoisi jollekin legendaarisista leopardiklaanista, leijonaklaanista ja tiikeriklaanista.
Kirkaskuu oli kertonut kolmelle pennulleen paljonkin klaanien legendoista ja menneisyydestä. Uniyö oli aina innokkaana kuunnellut niitä tarinoita, mutta oli satavarma, että Yksisiipi muisti kaiken paljon paremmin ja yksityiskohtaisemmin kuin kukaan heistä kolmesta.
Viima kertoi jotain tarinaa, jota Uniyö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän kuunteli Viiman ääntä kuin lumoutuneena. Musta naaras oli aina pitänyt kollin äänestä ja nautti niistä öistä, kun pääsi kuuntelemaan sitä.
Ja vaikka Uniyö ei ollut koskaan nähnyt Viimaa, hän tiesi pitävänsä tästä kollista paljonkin. Vaikka he vain puhuivat, he tunsivat toisensa hyvin. He olivat tutustuneet kovin perusteellisesti toisiinsa, vaikka he jättivätkin yksityiskohdat perheistään, ystävistään ja klaaniestaan pois.
Uniyö nielaisi. Ei kai hän… ei hän olisi voinut. Naaras ravisti päätään ja koukisti kynsiään vihaisesti. Hän oli vihainen itselleen.
Uniyö painoi tunteensa syvälle sisimpäänsä. Hän ei koskisi niihin viiksikarvallakaan. Mitä hän muka edes voisi tehdä? Rakastaa nyt kissaa, kenen nimeä tai ulkonäköä ei edes tiennyt ja ketä ei ehkä koskaan tapaisi? Turhaan sitä elättelisi typerän turhaa toivoa. Hän oli Viimalle Kaiku ja usvan seassa oleva kissa oli hänelle Viima eikä muu. He eivät tunteneet toisiaan, he eivät tietäneet toistensa nimiä. He olivat mitä luultavammin eri klaaneistakin.
Mutta olisiko klaanien rajojen pakko olla niin tiukat? Ehkä Tähtiklaani oli poissa, koska he eivät olleet enää kuin viisi klaania vaan jokainen oma klaaninsa, pitäen muut kaukana ja eläen kuin oma klaani oli se ainoa oikea.
Häntä säälitti hänen emonsa kohtalo.
Uniyö ei ollut enää varma siitä, mitä oli oppinut elämänsä aikana ja se sai hänen päänsä särkemään.

Kolmas luku - Everything is better now

Kirkaskuu oli edesmennyt Kuutähti. Kuutähti oli entinen Myrskyklaanin päällikkö. Myrskyklaanin päällikkö ja Jokiklaanin päällikkö olivat rakastuneita. Kuutähti syntyi uudestaan Jokiklaaniin ja sai pentuja Yötähden kanssa.
Siinä oli paljon sulateltavaa jopa Yksisiivelle. Tuntemattomia olivat Tähtiklaanin tiet ja sydämen ja rakkauden salat. Se oli toisaalta kovin romanttista, vaikka olihan se skandaali. Mutta Kirkaskuu oli aina opettanut, että toisinaan rakkaus voitti klaanien rajat ja rakkaus ei katsonut sitä, mistä toinen oli kotoisin tai millainen toinen oli; se vain tapahtui eikä kissa sitä itse päättänyt.
Yksisiipi uskoi sielunkumppaneihin ja tämä kaikki vain vahvisti hänen uskoaan siitä, että hänen vanhempansa olivat sellaiset. Ja silti naarasta huvitti se kuinka kaksi sielunkumppania olivat onnistuneet saamaan Uniyön ja Kuunvalon, jotka eivät olleet vaikuttaneen tulevan toimeen kuihin. Mutta se oli korjaantumassa ja Yksisiiven kova työ oli viimeinkin saamassa hänen toivomansa lopputuloksen.
Mutta mitä nyt oli tapahtumassa? Uniyö oli kertonut, että Tähtiklaani puhui hänelle ja että hänellä oli jotain erikoisia kykyjä! Ei Tähtiklaani puhunut kellekään, joten miksi Uniyölle? Se ennustus. Jotain oli tapahtumassa, varmasti oli. Asiat olivat viimeinkin alkaneet kääntyä parhain päin ja sitten naamaa päin iskettiin joku himpuran ennustus?
Olikohan Uniyö… koskaan puhunut isän kanssa? Kun hän nyt unia näki Tähtiklaanista, niin olikohan isä puhunut Uniyölle? Uniyö oli kyllä sanonut, että hän näki aina ne samat kissat eikä koskaan muuta. Yksisiipi ei ollut varma, oliko pettynyt vai ei. Hän halusi kovasti tietää isästä enemmän jopa tutustua tähän, mutta se oli mahdotonta. Yötähti kulki Tähtiklaanin polkuja eivätkä hänen pentunsa saisi oppia tuntemaan isäänsä kuihin.
Yksisiipi katseli järveä ja sen toisella puolella siintävää tiheämetsäistä reviiriä. Millaistahan emolla oli kulkea tuolla, puiden peittämällä reviirillä ja johtaa kokonaista klaania? Yksisiipi ei todellakaan haluaisi sellaista vastuuta.
Tuolla kaukana järven toisella puolella oli Yksisiiven kolme sisarusta, joista hän oli saanut vastikään tietää. Millaisiahan he olivat? Kuutähti oli kuollut ennen kuin heistä oli ehtinyt tulla edes oppilaita. Miltä he näyttivät? Tiesivätkö he, kuka heidän isänsä oli?
He eivät tienneet heidän emonsa syntyneen uudestaan Jokiklaanin kissaksi. He olivat eläneet ilman emoaan niin pienestä pitäen ja eivät koskaan saaneet tietää isästään. Nyt Yksisiipi koki olevansa kiitollisempi siitä, että hän oli saanut pitää edes emonsa koko pentuaikansa, oppilasaikansa ja yhä näin soturina, vaikka ei koskaan saanutkaan tavata isäänsä.
Ja nyt kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Yksisiipi oli jo pennusta asti ihmetellyt, miksi hänen emonsa silmissä paloi se sama suru ja tuska päivästä toiseen, jonka naaras osasi niin hyvin peittää, mutta ei Yksisiiveltä. Se ei ollut vain isän kaipausta. Se oli niin paljon muutakin; Kirkaskuu suri menetettyä elämäänsä Myrskyklaanissa, hän suri sitä ettei ollut saanut kasvattaa pentujaan, hän kaipasi perhettään ja ystäviään. Hän oli… ulkopuolinen täällä.

Yksisiipi kulki aamuhämärässä. Kylmä ilma pisteli ja Yksisiipi pörhisteli turkkiaan. Yöt olivat jo yllättävän kylmiä, mutta onneksi kissojen turkit saivat nyt jo enemmän karvaa, mikä lämmitti mukavasti. Maahan pudonneet lehdet olivat koppuraisia, sillä pakkanen oli jäädyttänyt ne. Ilmaan nousi höyrypilviä, kun kissat hengittivät kylmää ilmaa.
Tammihuurre kulki joukon johtajana varmoin käpälänaskelin. Hänen takanaan menivät Aamunruusu ja Nokkosväre. He puhuivat hiljaa toisilleen ja nauroivat välillä toistensa jutuille. Oli hienoa nähdä, että Kuunvalon kasvatti oli kotonaan täällä. Hän oli saanut ystäviä ja niin edelleen.
Yksisiipi vilkaisi takanaan kulkevaa Syvänneturkkia. Kolli keskusteli hiljaa oppilaansa kanssa Soturilaista.
Yksisiipi tunsi itsensä jotenkin… yksinäiseksi nyt. Hänellä ei ollut kovinkaan paljon ystäviä jos ollenkaan. Hänellä oli hänen siskonsa. Yksisiipi ei ollut hyvä luomaan ystävyyssuhteita eikä hänellä ollut koskaan aikaakaan sellaiseen, kun oli pitänyt huolta emostaan ja sitten sisaristaan ja yrittänyt korjata heidän välejään. Hänellä oli vain hänen siskonsa ja hän oli käyttänyt koko aikansa siihen, jotta saisi kaksikon hyviin väleihin keskenään soturikoulutuksensa keskellä.
Harmahtava naaras vilkaisi taivasta yllään. Harvat pilvet lipuivat taivaankannen halki ties minne, kauas järveltä, kauas klaaneista. Yksisiipi tunsi legendat vanhasta reviiristä, jossa klaanit olivat kuita sitten asuneet.
Taivasklaanin rajalla oli hiljaista. Vain muutamat linnut visersivät silloin tällöin. Taivaan halki lensi lintuparvia. Ne muuttivat lämpimään lehtikadon ajaksi. Olisi kovin hiljaista, kun lintujen laulu kaikkonisi kylmän vuodenajan ajaksi. Kuinkahan kauaksi ne lensivät?
Taivasklaanin partio ilmestyi hieman myöhemmin rajalla merkitsemään sen. Jokiklaanin partion jäsenet tervehtivät Taivasklaanin kissoja rauhallisesti, mikä toi Yksisiivelle hyvän mielen. Enää ei vihoiteltu Taivasklaanille; he olivat nyt osa muita klaaneja, kuten pitikin.
Yksisiipi hymyili ystävällisesti ruskeankirjavalle naaraalle, joka istui Taivasklaanin puolella rajaa. Naaras hymyili ujosti takaisin. Yksisiipi toivo näkevänsä naaraan myöhemminkin.
Leirissä oli arkiset toimet menossa; soturit veivät oppilaitaan saalistamaan tai harjoittelemaan taistelemista, soturit vaihtoivat kieliä tai menivät partioihin ja niin edelleen. Yksisiipi päätti auttaa muutamaa kissaa pesien seinämien ja kattojen vahvistamisessa lehtikadon kylmiä öitä varten. Naaras haki lisää kuivaa kaislaa, sammalta ja oksia ja alkoi pujottelemaan niitä pesän seinämään.
Yksisiipi vilkaisi Myrskytassua, jonka vaaleansiniset tuijottivat Yksisiipeä. Naaras käänsi katseensa hitaasti poispäin oppilaasta ja jatkoi työtään. Simpukkatassu loikki Yksisiiven ohitse, otti suuren kasan oksia ja sammalta ja kiipesi sitten pesän katolle. Yksisiipi hymyili huvittuneena naarasoppilaan innolle.
”Hiekkatassu!” Simpukkatassu huusi sitten. ”Heitä minulle kaislaa ja sammalta!”
Yksisiipi auttoi Hiekkatassua ojentamaan tarvikkeet pesän päälle ennen kuin alkoi asetella pesän seinistä irrotettuja simpukoita takaisin.
Myrsktassu ilmestyi yhtäkkiä Yksisiiven näköpiiriin. Tuuheaturkkinen oppilas katsoi taas Yksisiipeä ja naaras tunsi karvojensa väreilevän. Sitten kollioppilas asteli lähemmäs ja laski suuren simpukan Yksisiiven tassujen juurelle. Yksisiipi katsahti sitä ja sitten taas Myrskystassua.
”Löysin sen eilen, kun olin kalastamassa”, Myrskytassu kertoi ylpeästi. ”Halusin antaa sen sinulle.”
Yksisiipi räpäytti silmiään häkeltyneenä, mutta hymyili sitten.
”Kiitos, Myrskytassu”, Yksisiipi sanoi ja katsahti taas simpukkaa. Se oli todella siistissä kunnossa ja se oli tasaisen vaaleanpunainen. ”Minä… laitan se petiini.”
Kollioppilaan silmissä kirkastui ja hän loikki tyytyväisenä jatkamaan työtään. Yksisiipi katsahti simpukankuorta ja päätyi taas jatkamaan pesän seinien vahvistamista ja paksuntamista. Myrskytassu oli aina tunkeutumassa Yksisiiven seuraan, ei sillä että se nuorta soturitarta olisi haitannut. Hän piti kaikista oppilaista kovasti ja vietti heidän kanssaan mieluusti aikaa aina kun vain ehti.
”Hän halusi antaa sen sinulle, koska olet aina auttamassa”, Simpukkatassu kuiskasi sitten ja Yksisiipi hätkähti yllättyneenä. Ruskean ja harmaan kirjava oppilas oli hivuttautunut pesän katon reunalle. ”Ja… hän huomasi myös, ettei sinun petisi luona ole kovinkaan paljoa simpukoita.”
Yksisiipi hymähti ja hymyili sitten. ”Ei ole tullut keräiltyä niitä kamalasti.”
”Ei varmaan siksi, koska sinulla e-” Hiekkatassu aloitti, mutta Simpukkatassu heitti tätä oksalla päähän ja toinen oppilas älähti ja mulkaisi sitten Simpukkatassua. Oppilas jupisi hetken aikaa, mutta ei puhunut enää muuta vaan palasi askareensa pariin.
”Haluatko minultakin simpukan?” Simpukkatassu kysyi sitten. ”Tai kiiltävän kiven! Löysin sellaisen tänään! Käyn hakemassa, odota!”
Simpukkatassu loikkasi pesän päältä ja juoksi sitten oppialaiden pesään, palasi kun laukaten takaisin ja laski mustan, auringonvalossa kiiltelevän kiven Yksisiiven eteen.
”Voi kiitos”, Yksisiipi naurahti. ”Minulla ei ole nyt antaa mitään, mutta lupaan tuoda upeimman simpukankuoren, jonka kun löydän!”
Simpukkatassu virnisti iloisena ja kapusi sitten takaisin soturien pesän katon päälle. Yksisiipi nauroi hetken aikaa hiljaa itsekseen ja jatkoi kaislojen ja oksien ojentelemista Simpukkatassulle, joka punoi ne pesän kattoon, jotta se kestäisi lehtikadon aikana tulevan lumen painon.

Oppilaat olivat ottaneet jo kuita sitten Yksisiiven lämpimästi vastaan. Hän ei ollut sellainen pelottava ja ärhäkkä soturi niin kuin muut, tai näin ainakin osa oppilaista oli hänelle sanonut. Tämä oli huvittanut Yksisiipeä kovasti. Yksisiipi piti oppilaiden loputtomasta energiasta ja innosta oppia uutta.
He ihailivat Yksisiiven loputonta älykkyyttä ja toisinaan se huvitti Yksisiipeä. Naarasta huvitti myös oppilaiden eräänlainen kunnianhimo ja outo halu olla kunnioitettuja ja jopa klaanin päällikkönä eräänä päivänä. Yksisiipi selitti oppilaille, ettei tarvinnut olla päällikkö ollakseen tärkeä tai kunnioitettu tai hyvä soturi. Riitti, että oli oma itsensä ja toi klaanille sen, mitä itse osai tehdä ja yritti kaikkensa.
Oppilaat olivat kovinkin haltioituneita Yksisiiven sanoista ja tarinoista. He kuuntelivat soturittaren selityksiä aina korvat kuulolla ja halusivat usein kuulla lisää, aina kun heillä oli vain aikaa ja vapaata koulutuksensa siimeksessä.
Yksisiipi vei eräänä päivänä pienen joukon oppilaita klaaninvanhimpien pesään, jossa vanhemmat kissat olivat yllättyneitä siitä, miten niin moni oppilas oli tullut heitä tapaamaan, mutta ymmärsivät syyn kun näkivät Yksisiiven heidän kanssaan. Yksisiipi oli pennusta asti käynyt miltei joka päivä klaaninvanhimpien luona vaihtamassa kieli.
Klaaninvanhimmat johdattivat joukkion syrjemmälle heidän pesästään, jotta jo täynnä olevaan pesään ei tukehtuisi. Usvajalka, Kuikkalaulu, Lehtimyrsky ja Kivivirta olivat aivan ilosta pinkeinä, kun oppilaat olivat tulleet heidän luokseen muusta syystä kuin ruuan tuominen tai punkkien irrottaminen.
Osa oppilaista oli narissut Yksisiivelle, että klaaninvanhimmat olivat tylsiä, mutta naaras ei ollut ottanut kuuleviin korviinsa oppilaiden marinaa. Ennakkoluulot piti pyyhkäistä heidän mielestään.
Ja siinä Yksisiipi onnistui aivan loistavasti, sillä oppilaat kuuntelivat silmät suurina, kun neljä klaaninvahinta kertoivat hurjaa tarinaa menneestä. Yksisiipi oli kuullut tämän tarinan ennenkin, mutta kuunteli sitä silti ilolla, kuten myös oppilaatkin. Vaahteratassukin, joka oli marssut näistä viidestä oppilaast eniten, kuunteli yhtä kiinnostuneena klaaninsa vanhimpia.
Yksisiipi yksi, oppilaat nolla.

Uniyö asteli Yksisiiven oikealla puolella ja Kuunvalo vasemmalla. He olivat menneet yhdessä metsälle. Uniyö sanoi tämän olevan jopa rentouttavaa, kun ei tarvinnut olla kouluttamassa Simpukkatassua samalla. Hän piti kovasti oppilastaan, mutta kuka tahansa soturi kaipasi silloin tällöin saalistusta ja partiointia ilman oppilasta.
Kuunvalon oli aina pitänyt kovasti metsästämisestä yksin, erityisesti kaiken sen pahan jälkeen joka hänelle oli tapahtunut.
Uniyö kapusi ylös puuhun ja jäi katselemaan virnistellen siskojaan. Kuunvalo kohotti kulmaansa ennen kuin päästi huokauksen ja kiipesi mustaturkkisen soturin perässä ylös puuhun. Yksisiipi kapusi perässä hieman ketterämmin kuin Kuunvalo, joka ei oikeastaan kiipeillyt puissa. Kirkaskuu oli opettanut jokaisen heistä kiipeämään puuhun. Syitä saattoi olla monia; kenties vihollista karkuun pakeneminen tai saalistaminen. Yksisiipi ei ollut ihan varma, mutta yksi syy saattoi olla Kirkaskuun tausta Myrskyklaanissa, jossa puissa kiipeily oli tavallisempaa Jokiklaaniin verrattuna.
Hetken aikaa kolmikko istui puun oksalla ihaillen näkymää, jonka saivat täältä kallion päällä olevasta puusta. He näkivät järvelle asti. Tuuli ulisi ja jo kuivuneet heinänkorret humisivat sen tahdissa.
Kun he jatkoivat matkaa, he pysähtyivät kaksi kertaa saalistamaan. Yksisiipi antoi siskojensa napata saaliit, jotka he aistivat kun itse istui syrjemmällä odottamassa. Hän ihaili sisartensa suuria lihaksia, vaikka ei itse kaivannutkaan moisia. Uniyöllä oli selkeimmät lihakset, mutta Kuunvalo oli selkeästi nopeampi ja ketterämpi heistä kahdesta. He olivat molemmat kehittäneet hyvin fyysisiä taitojaan samalla, kun Yksisiipi oli pikemminkin kehittänyt henkisiä taitojaan. Kyllä häneltä löytyi taitoa saalistaa, mutta ei siskojensa taitoja taistella. Yksisiipi ei ollut oikein koskaan välittänyt taistelemisesta tai muustakaan sotaan liittyvästä. Miksi asiat piti yrittää ratkaista väkivalloin, kun sanoilla saataisiin enemmän aikaan? Kaikki eivät näemmä olleet niin järkeviä tai viisaita.
Järven rannalla Yksisiipi katseli kauas järven toiselle puolelle, jossa siinsi Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin reviirit. Myrskyklaanin korkeat lehti- ja havupuut kohosivat kohti taivasta kun taas Tuuliklaanin nummet kumpuilivat harvapuisella alueella. Uniyö asteli matalassa vedessä kaislojen siimeksessä. Kuunvalo oli jäänyt istumaan aivan rannan tuntumaan niin, että maalle ajautuva vesi juuri ja juuri kasteli hänen etutassunsa.
Yksisiipi kääntyi katsomaan kahta siskoaan, kun kuuli veden molskahduksen. Kuunvalon korvat olivat luimussa ja hän tuijotti murhaavasti Uniyötä, joka virnisti leveästi. Hän oli tassullaan heittänyt vettä Kuunvalon päälle.
Kuunvalo nousi kylmän hitaasti seisomaan ja ennen kuin Uniyö ehti edes avata suutaan, oli Kuunvalo loikannut matalikkoon ja roiski nyt tassuillaan vettä mustaturkkisen naaraan päälle. Yksisiipi hymähti huvittuneena katsellessaan sisariaan. Aina kinastelemassa, mutta tällainen kinastelu oli Yksisiiven mielestä se parhain tapa, sillä nyt he eivät mulkoilleet toisiaan vihaisina eivätkä pitäneet mykkäkoulua.
Yksisiipi kääntyi taas katsomaan järveä, mutta se hetki rikkoutui hetkessä, kun Yksisiiven turkille lensi vettä. Uniyö ja Kuunvalo katsoivat Yksisiipeä haastavilla katseillaan ja Yksisiipi pudisteli päätään huvittuneena ennen kuin asteli mukaan tähän heidän leikkiinsä.
He nauroivat yhdessä roiskiessaan vettä toistensa päälle ja väistellessään toistensa iskuja. Kuunvalo oli ovela ja loikkasi Uniyön päälle, upottaen tämän hetkellisesti veden alle. Uniyö pärkäisi vettä suustaan ja lähti takaa-ajoon.
Yksisiipi hymyili katsellessaan tilannetta. Tällaiset hetket muistuittivat hänelle, että hänellä oli upea perhe elämässään, oli mikä oli ja tapahtui mitä tapahtui. Yksisiipi juoksi sisartensa perään leveä hymy kasvoillaan.

Osa 2 Reviirien rajat ja Ennustus

”Huomenta Kultatassu olisi aika herätä.” Avasin varovasti silmiä ja katsoin kuka minulle puhui ja sitten tajusin että se oli Oravatassu. ”Huomenta Oravatassu miten yö meni?” Oravatassu haukotteli ja venytteli ja sanoi vasta sitten ”Hyvin meni yö oli kivaa nukkua jonkun vieressä Mutta niin Roihumieli tuli äsken sanomaan kun olet herännyt niin mene hakemaan ruokaa niin sen jälkeen lähdette katsomaan rajoja.” Olin iloinen vihdoin tapahtuu jotakin jännää. Toivotin Oravatassulle hyvää päivää ja lähdin hakemaan saalista.

*Otin saalista ja samalla ajattelin että pääsen katsomaan rajoja ihan oikeana soturioppilaana tämä on niin jännää. Yhtäkkiä näin silmäkulmasta liikettä*

”Hyvää huomenta kultatassu on aika lähteä katsomaan rajoja ja reviiriä eikö oletkin jännää!” Olin hetken hiljaa ennen kuin sanoin ”Juu tosi jännää olen odottanut tätä hetkeä minun koko elämäni ajan” sanoi silmät kiiltäen Roihumielelle. Ja niin lähdimme kohti Myrskyklaanin uloskäyntiä. Samalla vastaan tuli juuri koulutuksesta Vaahteratassu ja hänen mestarinsa Sadeaskel. Samalla Vaahteratassu alkoi huutamaan “Pääseekö pikku rajoja ylittävä kultapentu katsomaan uudestaan rajoja ja ylittämään ne” Minä olisin halunnut huutaa mutta Roihumieli sanoi “ Kultatassu ei kannata hankittua riitoihin heti ensimmäisenä oppilas päivänä riitoihin kenenkään kanssa koska Vaahteratassu on aina tuommoinen. Lähdetään nyt vaan” Kuuntelin Roihumieltä ja tajusin että en halua joutua vaikeusiin ja niin lähdimme leiristä. Nousimme leiristä ylös ja olin ihmeistäni kuinka kaunista täällä on. Roihumieli sanoi “kannattaa katsoa nämä Myrskyklaanin rajat niin tiedät että mihin ne päätyvät”. Ja niin aloitimme oikealta puolelta ja jatkoimme vasemmalle. Ja kun olimme käyneet koko rajan läpi niin kysyin roihumieleltä että “Pääsenkö tuohon veteen mulla on tosi kuuma. Roihumieli antoi luvan ja niin menin veteen kun olin vedessä hetken alkoi kuulumaan ääntä “SEIS SIIHEN PAIKKAAN ETTE LIIKKU YHTÄÄN ENEMPÄÄ TUULIKLAANIN NIMESTÄ!” Nousin äkkiä vedessä ja kävelin Roihumielen luo ja kun tuuliklaani partio oli ehtinyt meidän luo niin alkoi huuto “MITÄ IHMETTÄ TE TEETTE MEIDÄN REVIILILLÄ” Roihumieli oli hetken hiljaa ennen kuin sanoi “Anteeksi Varisulka mutta minä ja oppilaani kävimme rajoja läpi ja sitten yhtäkkiä tuli kuuma niin menimme veteen” Katsoin savunmustaa kollia joka sitten lopulta sanoi “Hyvä on ymmärrän olitko tämä siis uusi Myrskyklaanin oppilas vai”? Juu hän on kultatassu ja minun oppilaani. Silloin Varisulka sanoi “Kultatassu ilo on nähdä sinut toivon että näemme vielä” Sanoi “Joo oli kiva nähdä Varisulka. Ja niin minä ja Roihumieli lähdimme kotiin päin. *Käännyin kuitenkin katsomaan taaksepäin ja hymyilin. Kun olimme vihdoin päässeet kotiin roihumieli sanoi “Minä käyn tuolla Heinätähden luona kertomassa mitä tapahtui mene ottaa tuoresaalista ja lepää vähän. Nyökkäsin roihumielelle ja otin vähän ruokaa ja menin lepäämään. Olisin toivonut että oravatassu olisi ollut pesästä mutta ei ollut niin kävin nukkumaan.





Avasin silmäni ja huomasin etten ollut enää leiristä olin jossakin sinisestä paikassa jossa oli vaan ruohoa taivasta, tähtiä. Yhtäkkiä joku kutsui minua “Tervetuloa Kultatassu on ilo viimein tavata sinut” Katsoin taakseni ja huomasin oranssin kissan jolla oli kirkkaan vihreät silmät. Kysyin hämmentyneenä “Kuka sinä olet ja miten tunnet minut?” Oranssi kissa katseli minua hetken ennen kuin vastasi minun kysymykseen. “Minä olen Tulitähti soturikissojen kuuluisin kissa ja me taivasklaanilaiset katsotaan teitä eläviä kissoja joka ikinen päivä ja yö. Sitten minua välähti “Tulitähti olen kuulu sinussa tosi paljon klaanivanhemmat ovat puhuneet teistä kissoista tosi paljon minä olen aina halunnut olla niin kuin sinä.” Tulitähti katseli minua iloisin silmin ennen kun alkoi puhua “Minä tiedän sen Kultatassu mutta nyt minun on aika kertoa sinulle ennustuksesta jonka sain kuulla äsken. Kaksi kissaa yhdeksi yhtyy ja rakkauden löytävät.” Mietin hetken ennen kuin sanoin “ Mitä toi tarkoittaa?” Mutta sitten tulitähti alkoi kadota mutta mitä viimeisen kerran muistan tulitähti sanoi “Sinä tiedät kun on oikea aika” Yhtäkkiä vaan maailma pimeni.







Herään ja kuulen kun oppilaiden pesän ulkopuolella riidellään jotakin. Näen Oravatassu ja menen hänen vierelleen ja kysyn “Oravatassu mitä täällä oikein tapahtuu?” Oravatassu kääntyy ja supisee minulle hiljaa “Vaahteratassu oli mennyt Varjoklaani reviirille saalistamaa koska haluaa olla rohkea soturi ja varjoklaanin partio ja Kanervatähti toi sitten Vaahteratassun takaisin kotiin.” Katson mistä riidellään ja kuulen kun Heinätähti puhuu “Kanervatähti olen pahoillani tapahtuneesta annan tälle oppilaalle rangaistusen ja puhun hänen kanssaan.” Kanervatähti oli hetken hiljaa ennen kuin sanoi “Kiitos Heinätähti ja katsot ettei oppilaaksi enään tule varjoklaanin puolelle.” Ja niin varjoklaanin partio ja Kanervatähti lähtivät myrskyklaanin leiristä. Yhtääkkiä joku myskyklaanin kissa huusi “Saako Vaahteratassu rangaituksen milloin? En jaksa katsoa tämmöistä että oppilaat huitelevat mistä sattuu!” Tunnen tuin äänen mistä tahansa se on minun isä Kuukynsi. Heinätähti vastasi “Kyllä hän saa rangaituksen tämän päivän aikana ei hätää. Ja nyt myrskyklaanin kissat voitte jatkaa päivän askareita.



Lähdin hakemaa tuoresaalista ja samalla minun isäni eli Kuukynsi tulee juttelemaan. “Hei Kultatassu haluatko lähteä partioon? Kysyn heti isältä kuka sinne lähtee mukaan. Kuukynsi vastaa “Minä, sinä, roihumieli, oravatassu ja korppitaivas.” Olen hetken hiljaa ennen kuin sanon “joo voin tulla mutta saanko syödä tämän loppuun? Kuukynsi vastaa “Saat sinä syödän sen loppuun lähden etsimään korppitaivasta ja roihumieltä. Etsi sinä oravatassu ja sano että lähdetään partioon.” Sanon isälle “Selvä teki” Olin hetken päästä syönnyt ruuan niin lähdin etsimään Oravatassua joka löysin pesästä Vaahteratassun kanssa. Jäin pesälle kuuntelemaan mitä he puhuivat. Vaahteratasssu sanoo “Miten sinä Oravatassu voit puhua Kultatassun kanssa. Minusta hän ei kuulu myrskyklaaniin ja hän voisi lähteä täällä klaanista pois.” Oravatassu oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi “Kultatassu on hyvä tyyppi ja minun ystävä ja en antaisi hänelle tapahtua mitään hirveää. *Olin tietenkin iloinen että kuulin Oravatassulta tuon lauseen niin sain iloa jälleen ja menin pesään sisään* “Hei Oravatassu tulin hakemaan sut partioon kun Kuukynsi sanoi niin.” Oravatassu tuli iloiseksi ja niin lähdimme pesästä pois ja lähdimme leirin suulle odottamaan muita partion jäseniä.



Yhtäkkiä kun olimme Oravatassun kanssa kävelemässä kohti leirin suu aukkoa minulle tuli paha olo ja minua alkoi pyörryttämään. “Kultatassu oletko sinä kunnosta? HEI TULKAA JOKU AUTTAMAAN.” Oravatassu huusi. Minä kaadun maahan ja minun silmät alkavat mennä kiinni. Ja en tajua ennään yhtään mitään.



*Avaan silmät ja huomaan olevani metsästä yritän etsiä polkua mutta en tiedä mistä päin koti on. Kävelen edes takaisin mutta en löydä mistään polkua joka johtaisi kotiin. Sitten huomaan jonkun varjon juoksevan puiden ääressä ja lähden perään. Juoksen minkä tassuista pääsen ja toivon törmääväni johonkin kissaa joka neuvoisi minua takaisin kotiin. Yhtäkkiä pysähdyn ja haistelen ilmaa. Huomaan ihme hajun ja lähden seuraamaan sitä. Kävelen ja kävelen ja yhtäkkiä näen vettä ja huomaan kissoja. En tiedä keitä nämä ovat ja tuntuu kun ne ei huomaisivat minua. Menen eteenpäin ja kuulen vähän puhetta “ Minä en tiedä mitä olen tehnyt. Minua pelottaa mitä jos me jäädään kiinni.” Odotan hämmentyneenä mitä toinen kissa sanoo. “Sun pitää vaan nyt odottaa kuinka monta pentua tulee ja sitten miettikää mitä on paras ratkaisu.” Kuulen kun kissa huokaa ja lähtee pois.” Näen vaan harmaata ja sitten pimenee.



“Kultatassu, kultatassu oletko sinä kunnosta?” *Avaan varovasti silmiä ja huomaan että olen jonkun pesästä mutta mistä?* “Kultatassu oletko sinä kunnossa?” sanoo joku varovasti taas. Sitten huomaan jonkun kissan edessäni ja hän sanoo. “Luojan kiitos olet hereillä. Olet nukkunut kolme päivää koska sinut myrkytettiin. Ei vielä tiedetä kuka se on mutta ihan taatusti Heinätähti saa sen selville. Sinun kannattaa odottaa täällä pari päivää niin minä voin tarkkailla sinua.” Kysyn häneltä “Mikä sinun nimesi on?” Kissa sanoo “Ai niin unohdin esitellä itseni nimeni on Sudenlaulu ja olen Myrskyklaanin parantaja” Nyökkään hänelle ja sanon “Kiitos kun pelastit minut.” Sudenlaulu nyökkäsi ja sanoi “Minä käyn ilmoittaa Heinätähdelle että olet herännyt niin olet sinä täällä.” Niin Sudenlaulu lähti ja minä jäin parantajan pesään ja silmät alkoivat mennä kiinni ja niin minä nukahdin.

Luku 9
// pientä taistelua ja verta

Katselin edessäni häämöttävää synkkyyttä ja takanani avautuvaa kirkkautta. Seisoin tyhjän pimeyden yllä ja vatsassani tuntui kummalliselta. Olin taas päätynyt valon ja pimeyden välimaille kuten emoni oli minulle aikaisemmin todennut. En vain tiennyt miten päästä pois tuosta inhottavasta paikasta jossa saatoin tuntea hälvenevän lämpimän metsän tuoksun ja ihanan pehmeän tuoresaaliin maittavat hajut mutta myös mätänevän variksenruuan ja kaukaiset iljettävän kitkerät henkäykset jotka saivat aikaan puistatuksen tunteen. Äänet huusivat päässäni koston himoisia lausahduksia joista en saanut selvää mutta saatoin kuulla myös niiden keskeltä pienen pelokkaan pennun hätäisen avunpyynnön.
Kaiken lisäksi emoni rahoittava tuoksu ja hento ääni yritti kutsua minua luokseen kaukana jossain. Tunsin lämpöä, surua, vihaa ja pelkoa kaikkea samaan aikaan. Silmissäni vilisi välähdyksiä tapahtumista yksi toisensa jälkeen. Osasta en saanut selkoa ja osa meni minulta täysin ohi. Sitten näin sen. Tutut leimuavan keltaiset silmät tuijottivat minua tiiviisti ja tunsin kylmien väreiden kulkevan selkäpiissäni. Ne olivat täynnä vihaa, katkeruutta ja saatoin nähdä niiden läpi jopa kateuden häivähdyksen. Äkkiä kuva katosi ja minusta tuntui, että pystyin taas hengittämään. Seuraavaksi näin vilahduksia ohi kiitävästä valkeasta hahmosta joka kiersi minua ympäri ja jonka tassujen askeleista jäi jälkeen verisiä jälkiä. Veri ei kuulunut kyseiselle hahmolle vaan se oli jonkun muun. Minua puistatti. Saatoin edelleen kuulla epäselviä huutoja ja ääniä päässäni ja ne saivat pääni jomottamaan. Halusin pois. Halusin herätä tästä kamalasta unesta. Tästä todelliselta tuntuvasta unesta. Nyt heti!
"Tulet vielä tuntemaan minut!" joku murisi syvää murinaa korvaani ja tunsin miten terävät kynnet uppoutuivat pehmeään lihaani kivuliaasti. Irvistin kivusta mutten pystynyt päästämään pihahdustakaan. Yritin muistuttaa itseäni siitä, ettei kyseinen kissa satuttanut minua muuta kuin unessani.
"Kuka olet?" mutisin, kun ote ei hellittänyt.
"Olen vielä liian nuori kertomaan sinulle yhtikäs mitään. Voit olla kuitenkin varma, että tulemme tuntemaan toisemme ja sinä tulet toivomaan ettet olisi koskaan tuntenutkaan", kissan ääni kaikui korvissani ja äkkiä kipu katosi ja hahmo oli poissa. Henkäisin syvään ja yritin rauhoittaa mieleni. Tuntui siltä, että uneni muuttuivat joka yö vain oudoimmiksi ja pelottavimmiksi.


"Huomenta Kotkatassu", Valkoviiksi toivotti, kun astuin ulos oppilaiden pesästä puoli nukuksissa.
"Huomenta", haukottelin ja hieraisin silmää tassullani.
"Näytät siltä kuin et olisi nukkunut", mestarini katsoi minua tarkkaavaisesti.
"Nukuin todella levottomasti", vastasin unisesti.
"Meillä on onneksi kevyt harjoittelu päivä tänään tiedossa", Valkoviiksi hymyili.

Tassuttelimme meidän jo vakio harjoittelupaikalle ja istuuduimme tutulle kivelle jota aurinko oli lämmittänyt. Oli lämmin lehtisateen päivä. Monta päivää oli vain satanut ja satanut mutta nyt sää oli muuttunut täysin toisenlaiseksi. Katselin taivaalla leikkiviä valkoisia pilviä jotka kiisivät eteenpäin. Valkoviiksi haisteli ilmaa vierelläni ja kävi makuulle.
"Ollaan hetki näin", hän sanoi sulkien silmänsä lempeän tuulen osuessa hänen kasvoilleen.
Kävin itsekin makuulle ja katselin edessä aukenevaa maisemaa.
"Pian on taas niin kylmä, että ruuan etsintä tulee olemaan haastavaa, kun lehtikadon aika koittaa", Valkoviiksi huokaisi syvään.
"En ole koskaan ennen nähnyt lunta. Klaanin vanhimmat kertoivat minulle siitä. Se on kuulemma valkoista ja kylmää", sanoin.
"Sitä se on. Se tuntuu pehmoiselta tassujen alla", Valkoviiksi kertoi. "Lumen tulo kuitenkin tarkoittaa aina sitä ettei tuoresaalista tule kovin paljon. Se on kaikille klaaneille vaikeaa aikaa ja varsinkin, kun Yönkajon lauma pyrkii saamaan kaikki alueet itselleen ja saalistaa kaikkien mailla."
"En ole vielä kohdannut Yönkajon laumaa vaikka olenkin kuullut siitä todella paljon. Tuntuu, että se on kaikkien huulilla", mietin.
"Siitä ei ole kauaa, kun se hyökkäsi Taivasklaanin leiriin. Onneksi Tuuliklaani ja Jokiklaani menivät apuun. Sen tapahtuneen jälkeen on ollut pelottavan hiljaista pieniä tapauksia lukuunottamatta", Valkoviiksen karvat nousivat osittain pystyyn, kun hän mietti häirikkö laumaa.
"Meidän tulee olla valmiina kaikkeen. Siksi on hienoa, että liityit klaaniimme. Tarvitsemme kaiken mahdollisen avun Yönkajon laumaa vastaan. Lisäksi sinä olet edistynyt huimasti! Sinussa on jo nyt kova pala purtavaksi saatikka sitten, kun olet soturi", Valkoviiksi hymyili ylpeästi. En voinut sille tunteelle mitään mutta minusta tuntui siltä kuin Valkoviiksestä oli tullut minulle mestarin lisäksi myös kuin isä. Hän oli minulle aina niin rohkaiseva, oikeudenmukainen, reilu, ystävällinen ja jopa isällinen.
Laskin pääni alas, kun tunsin pienen kaipauksen piston sydämessäni. Minulla ei ollut verellistä sukua elossa tai tiedossa. Päivittäin näin klaanissa perheitä ja sukulaisia. Heidän välinsä olivat lämpimät ja se miten pentutarhan kuningattaret katsoivat jälkikasvujaan tai isät kävivät katsomassa pentujaan sai oloni välillä yksinäiseksi. Tai se, kun sisarukset leikkivät, painivat ja kiusoittelivat toinen toisiaan ja jopa se, kun kuulin joidenkin sisarusten riitelyn tai kinaamisen sai minut kaipaamaan omia sisaruksia.
Huokaisin syvään ja Valkoviiksi käänsi katseensa minuun.
"Onko kaikki hyvin poika?" hän kysyi huolestunein silmin.
"Ei tässä mitään", pudistin päätäni mutta Valkoviiksi ei selvästi uskonut minua.
"Näytät masentuneelta. Kerrohan mikä painaa mieltäsi", hän kannusti.
"Oikeasti kaikki on ihan hyvin", nousin seisomaan ja käänsin katseeni pois mestaristani jottei tämä näkisi heikkoa hetkeäni enempää.
Valkoviiksi nousi myös ja tuli rinnalleni. Hän painoi kylkensä minua vasten lohduttavasti ja seisoimme hetken vieretysten katsellen maisemaa.
"Kai sinä tiedät, että voit kertoa minulle aina jos jokin painaa mieltäsi. En tule koskaan tuomitsemaan sinua mistään ja tulen olemaan aina tukenasi silloinkin, kun olet jo kokenut soturi. Minä pidän sinusta ja sinun huumorintajustasi. Minusta tuntuu siltä kuin olisit minun ottopoikani", Valkoviiksi naurahti vilkaisten minua lämpöä silmissään. Näin pilkahduksen samaa katsetta siitä miten olin nähnyt hänen katsovan omia pentujaan.
"Valkoviiksi..." tuntui siltä kuin ääneni alkoi murenemaan palan noustessa kurkkuuni. Yritin karistaa kyyneleet jotka yrittivät kihota silmiini. En ollut sellainen kolli joka itkisi mutta nyt minusta tuntui, että niiden pidättely oli hyvin vaikeaa.
Mieleeni palautui kuollut sisarukseni jota emoni oli yrittänyt saada parhaansa mukaan virkoamaan ja minulle muistui mieleeni rakas emoni joka eräänä päivänä ei enää hengittänyt. Kuitenkin hän oli palannut luokseni unissani mutta nyt nuokin tapaamiset olivat vähentyneet painajaisten tullessa tilalle.
Se, että Valkoviiksi sanoi nuo sanat merkitsivät minulle hyvin paljon. Niin paljon etten saanut sitä sanottua.
Painoin ajattelematta pääni Valkoviiksen rintaa vasten ja kyynel karkasi silmäkulmastani ja uppoutui mestarin turkkiin. Saatoin kuulla Valkoviiksen hiljaisen lohduttavan kehräyksen ja tunsin miten hän painoi leukansa päälakeani vasten.
Kun sain itseni taas kasattua nostin katseeni mestariini.
"Sanasi merkitsevät minulle todella paljon", sanoin hiljaa. "Minusta tuntuu välillä yksinäiseltä, koska minulla ei ole verellistä sukua klaanissa. Ikävöin emoani ja kuolleita sisaruksiani ja se, että näen ympärilläni onnellisia perheitä saa mieleni haikeaksi."
"Voin vain kuvitella tunteesi. Vaikka se ei olekaan sama asia mutta klaanisi on perheesi ja vielä jonakin päivänä tulet löytämään rakkauden ja sinulle tulee olemaan omia jälkikasvuja. Ja kuten sanoin sinulla on minut johon voit aina turvautua siten kuin turvautuisit isääsi", Valkoviiksi sanoi minulle rohkaisevasti.
"Kiitos", nyökkäsin ja hengitin syvään.
"Kuuleppas. Nyt tehdään sillä tavalla, että käydään pienellä kävelyllä, napataan vähän tuoresaalista matkan varrelta ja katsotaan huomen aamulla uudestaan mitä harjoituksia tehdään. Miltä se kuulostaisi?" Valkoviiksi hymyili päättäväisesti.
"Kuulostaa suunnitelmalta", hymähdin.
Kävely kauniissa ilmassa ja metsästäminen mestarin kanssa piristäisivät mukavasti.

Nautin rennosta kävelystä metsän halki ja ihanista tuoksuista jotka kantautuivat nenääni. Olimme Valkoviiksen kanssa napanneet yhdessä jäniksen ja sen lisäksi olin saanut myyrän ja Valkoviiksi hiiren. Katselin puiden latvoja ja näin miten puiden oksien viimeisiä lehtiä sateli alas maahan.
"Kylläpä meille sattui loistava ilma. Tästä todellakin pitää nauttia kaikin voimin", Valkoviiksi kehräsi tyytyväisenä.
"Valkoviiksi", sanoin hiljaa samalla, kun seisahduin paikalleni ilmaa haistellen. Mestarini pysähtyi katsoen minua kysyvästi mutta nosti jo pian kuononsa ylös haistellen ilmaa.
"Kettu", hän sihahti.
"Se tuoksuu kauempana mutta se on reviirimme sisäpuolella", kuiskasin ja Valkoviiksi nyökkäsi ollessaan samaa mieltä.
"Parasta viedä saalis leiriin ja kertoa Heinätähdelle haivainnostamme", Valkoviiksi totesi ja lähdimme hipsimään takaisin tulo suuntaamme.

Kaivoimme tuoresaaliit matkan varrelta ja kiiruhdimme takaisin leirin turviin.
Vein jäniksen klaanin vanhimmille ja kerroin heille mitä olimme Valkoviiksen kanssa haistaneet. Valkoviiksi puolestaan vei myyrän ja hiiren tuoresaaliskasaan ja juoksi päällikön pesälle kertomaan saman uutisen.
"Ketut ovat kyllä yksi riesa", Lehväpilvi mutisi, kun jäin istumaan heidän seuraansa.
"Silloin, kun ne eksyvät leiriin se on yhtä kaaosta kaikki", Vatukkakynsi lisäsi sukien naaraan vaalean harmaata turkkia.
"Toivottavasti ei eksy tänne tällä kertaa", Oravaliito tuhahti samalla, kun ryhtyi aterioimaan.
"Siinä on hengen lähtö lähellä jos sellaiseen törmää yksinään", Vatukkakynsi jatkoi.
"En ole koskaan nähnyt kettua", totesin.
"Hyvä! Kettu on suht vaarallinen tapaus. Sen hätistämiseen ja kukistamiseen tarvitaan iso joukko kissoja", Lehväpilvi sanoi karvat koholla.
"Ketkähän päällikkö määrää tuohon tehtävään", Oravaliito mietti suu täynnä jänistä.
"Saapa nähdä. Jahas... kohtahan me se kuullaan", Lehväpilvi sanoi huomatessaan päällikön tullessa ulos pesästä.
Heinätähti nousi puhujakivelle ja kutsui kaikki koolle.
"Valkoviiksi ja Kotkatassu ovat havainneet ketun liikuskelemassa reviirillämme. Lähetän varmuuden vuoksi isomman partion katsomaan missä kettu kulkee ja jos se löydetään meidän alueelta niin se tulee häätää. Valkoviiksi ja Kotkatassu saavat mennä partion mukaan, koska tietävät tarkan paikan jossa hajujälki on. Iltataival, Valkomyrsky, Lieskamyrsky, Kauriskorva ja Pihkahumu saavat lähteä heidän kanssaan", päällikkö kuullutti ja näin miten klaanin vanhimmat katsoivat minua hieman huolestuneina.
"Olehan sitten varovainen", Lehväpilvi nuolaisi minua päälaesta ja nyökkäsin hänelle.
Lähdin Valkoviiksen luo joka oli jo muiden lähtijöiden seurassa.
"Näyttäkää tietä", Iltataival nyökkäsi meille ja ampaisimme matkaan.

Saavuimme paikkaan jossa haistoimme ketun aikaisemmin ja nyt tuoksu oli voimistunut.
"Se liikkuu täällä jossain. Olkaa valppaana. Tuoksu on voimakas", varapäällikkö sanoi hiljaisella äänellä.
Hiivimme kaikki eteenpäin kohti pistävää tuoksua, kun näimme sen. Punaruskea eläin kaivoi maata tassujensa alla haistaessaan myyrän pakenevan tätä onkaloihinsa. Karvani nousivat pystyyn jännityksestä, kun tunsin muiden jännittävän lihaksensa hyökkäysvalmiuteen.
Valkoviiksi nyökkäsi minulle rohkaisevasti, kun Iltataival heilautti häntäänsä hyökkäyksen merkiksi.
Syöksyimme joukkona kohti kettua joka paljasti terävät hampaansa ja alkoi murista syvää murinaa huomatessaan meidät.
Väistin ketun terävien kynsien iskua ja pureuduin kiinni tämän takatassuun. Iltataival oli hypännyt Valkomyrskyn kanssa ketun selkään, kun taas Valkoviiksi piti eläimen etutassua tiukassa purenta otteessa. Lieskamyrsky, Kauriskorva ja Pihkahumu piirittivät kettua sähisten karvat pystyssä.
Kettu yritti rimpuilla irti otteesta ja sen pää heilui joka suuntaan yrittäessä saada otetta vihollisistaan. Lieskamyrsky syöksyi kohti ketun niskaa ja paljasti kyntensä ja upotti ne niskanahkaan. Kettu päästi kivuliaan ulvaisun ja ravisteli itseään rankasti.
Hyppäsimme kaikki taaksepäin kohteesta, kun kettu oli valmis pakenemaan paikalta ulisten kivusta.
Seurasimme pakenevaa eläintä aina Varjoklaanin rajalle asti kunnes olimme varmoja, että peto oli lähtenyt reviiriltämme.
"Sinne meni. Jospa se muistaisi ettei tänne ole tulemista", Iltataival totesi seistessämme rajan tuntumassa.
"Hyvin toimittu kaikki", hän kääntyi katsomaan meitä ja nyökkäsi hyväksyvästi.
Lähdimme takaisin leiriä kohti ja kerroimme ketun pakenemisesta.

Menin oppilaiden pesän edustalle hiiri suussani.
"Taisit saada ketulta pienen naarmun", Kultatassu totesi huomatessaan pitkän punaisen viillon kyljessäni.
"Näköjään. En edes huomannut siinä tohinassa ja jännityksessä asiaa", vilkaisin kylkeäni mietteliäänä ja aloin nuolla sitä pitkin vedoin.
"Miltä tuntui olla sotureiden mukana kettua häätämässä?" naaras kysyi silmät uteliaina säihkyen.
"Se oli jännittävää ja mielenkiintoista. Oli hienoa nähdä miten kaikki toimivat niin hyvin yksiin", vastasin haukatessani hiirestäni.
"Varmasti", Kultatassu nyökkäsi hymyillen.
Söin ruokani ja aloimme vaihtaa kieliä Kultatassun kanssa samalla, kun aurinko alkoi laskeutua puiden taa ja yö aloitti tuloaan.

// vähän vanhempi tarina joka oli melkeen valmiina xD

luku 1.

Happy

Hän muisti ruskeaturkkisen emon. Hän muisti emon vihreillä silmillä ja emon myskisen tuoksun, mutta muisto vaihtui hiekanoranssiin, ruskearaidalliseen kissaan sinisillä silmillä ja raikkaaseen pihkan tuoksuun. Hän muisti, kuinka oli ollut niin pitkä matka kylmyydestä lämpöön lehtien kahiessa matkalla, mutta sekin muisto haihtui pentutarhan lämpöön ja muiden pentujen liikehdintään saammalpedillä emoaan vasten.

Mutta muistot peittyivät ja unohtuivat sekoittuen toisiin muistoihin. Muistoihin lämpimästä pentutarhasta, jossa hänellä oli leikkikavereita enemmän kuin tarpeeksi. Hän makasi nojaten pehmeään, hiekanoranssiin naaraaseen. Taivaannova pesi pentujaan tahdikkaasti ja hänen silmistään kiilsi kiitollisuus ja rakkaus.
“Emo! Olen jo tarpeeksi puhdas!” Liekkipentu sanoi painaen pienellä tassullaan Taivaannovan naamaa yrittäessään työntää itseään kauemmaksi. Taivaannovan siniset silmät kiilsivät ja hänen viiksensä väpättivät.
“Hyvä on. Olethan varovainen, jooko?” Taivaannova sanoi, kun Liekkipentu kiipesi pesästä pois. Liekkipentu katseli pää kallellaan sisartaan Roihupentua.
“Tuletko mukaan?” Liekkipentu kysyi ja Roihupentu näytti mietteliäältä.
“Mitä olet tekemässä?” Hän kysyi mietteliäänä, mutta utelias katse silmissä.
“Menen katsomaan Pu-”, hän aloitti, mutta naaras muisti, etteivät he saaneet puhua tähtiklaanilaisesta muiden kuullen. “Pihaa!” Hän korjasi äkkiä. Roihupentu kurtisti kulmiaan, mutta ymmärsi nopeasti, mitä Liekkipentu oli ajanut takaa.
“Joo, tulen!” Roihupentu sanoi katsoen Taivaannovaa, joka nousi itsekin ylös.
“Hmm. Tulen mukaanne”, Taivaannova sanoi noustessaan ylös ja pudisteli sammaleet turkistaan. Kun he poistivat, Taivaannova tervehti Tuulihäntää. Hän oli todella paljon kiitollinen valkealle naaraalle, kun oli suostunut ottamaan kaksi pentua imetykseen kuin omansa. Ja Liekkipentu tiesi sen, että jotkut naaraat eivät imettäneet omia pentujaan, koska maitoa ei ollut.

He menivät pentutarhan takana olevaan tilaan. Se oli heidän ja Punaturkin leikkipaikka. Sellainen, jonne muut pennut eivät tieten tahtoen lähteneet leikkimään. Mutta he menivät, sillä siellä oli Punaturkki. Taivaannova oli sanonut, että Punaturkki oli pennuille läheinen, sillä oli ollut mukana synnytyksessä - ja muut eivät nähneet tähtiklaanilaista. Liekkipentu piti sitä hyvänä asiana - heillä saisi aina olla yhteinen ja hieno salaisuus, jota muut eivät saaneet tietää. Punaturkki oli aluksi vain tarkkaillut pentuja kauempaa, mutta nyt Punaturkki oli yllättävän läheinen pentujen kanssa.
“Sinulle jäi vielä sammalta tuohon”, Punaturkin viikset väpättivät ja tähtiklaanilainen ojensi tassunsa Taivaannovaa kohti. Taivaannova säpsähti kosketuksesta, mutta hymyili pienesti kollille ja painoi katseensa alas, kun tuo pyyhkäisi jäljelle jääneen sammaleen. Liekkipentu sai idean. Hän ja Roihupentu vilkaisivat toisiaan ja Liekkipentu viittoi hännällään nopeasti hyökkäämissuunnitelmaa. Roihupentu vilkaisi sivusilmällään Punaturkkia ja Taivaannovaa ja nyökkäsi vastaukseksi. Liekkipentu peruutti sisarensa kanssa kauemmaksi kahden soturin puhuessa keskenään, joten kun Roihupentukin oli kauempana, Roihupentu antoi merkin hyökätä. Roihupentu oli valinnut tällä kertaa kohteekseen Taivaannovan, joten Liekkipentu loikkasi Punaturkin niskaan. Punaturkki kaatui dramaattisesti maahan ja sulki meripihkanväriset silmänsä. Kun Liekkipentu ulvoi voittoaan, mustaraidallinen kolli raotti yhtä silmäänsä. Liekkipentu katsoi sisartaan, joka oli Taivaannovan tassujen välissä pesussa.
“Hyökkäys: epäonnistui. Syynä: emon tahto”, Liekkipentu irvisti sisarensa puolesta ja liukui alas kollin kylkeä, mätkähtäen maahan. Liekkipentu katseli Punaturkin tähdistä kimaltelevaa turkkia ja hänen huomionsa kiinnittyi siihen, että Punaturkin ja hänen oma turkkinsa oli melkeinpä identtiset. Se oli Liekkipennun mielestä vaan hyvä asia, ehkä hänenkin turkki oli noin nätti.
“Hei! Entä jos tällä kertaa kertoisit meille tarinan?” Liekkipentu kysyi painin jälkeen nojatessaan Punaturkkiin. Punaturkki näytti mietteliäältä, kun pohti, mitä tarinaa alkaisi kertomaan.
“Hyvä on. Kerron teille kolmesta kissasta, Uskosta, Toivosta ja Rakkaudesta”, Punaturkki sanoi vilkaisten Taivaannovaa, joka istui katsoen mietteliäänä tähtiklaanilaista.
“Mistä tunnet tuon tarinan?” Taivaannova kysyi. “Tunnen tuon tarinan.. jollakin tapaa. Ehkä kuulin sen pentuna”, Taivaannova pohti ääneen. Punaturkki kohautti olkiaan, mutta ei katsonut Taivaannovaa suoraan silmiin. Punaturkki aloitti tarinansa…

Tarinankerronnan jälkeen, Punaturkki oli kehottanut pentuja lähtemään tutkimaan leiriä, tai menevän Tuulihännän luokse, jotta saisivat maitoa. Sekä Taivaannova pääsisi partioon. Liekkipentu oli nyökännyt ja mennyt lähemmäksi leirin keskustaa. Hän katseli, kun Taivaannova lähti ulos partion kanssa, johon kuului Jääruusu, Kastelintu ja Tuiskumarja oppilaansa Huomentassun kanssa. Jonain päivänä, Liekkipentu olisi samassa tilanteessa. Hän veisi partiota ulos, metsästäisi ja taistelisi klaaninsa vuoksi. Hänellä olisi rinnallaan Roihupentu, naaras ajatteli meneessään pesään ja käpertyi Kipinäpennun viereen Tuulihäntää vasten. Myöhemmin, kun Taivaannova saapui pesään, sisarukset menivät omaan pesäänsä Taivaannovaa vasten. Ensimmäistä kertaa Punaturkki tuli sisälle pesään ja jäi valvomaan, kun pennut nukahtivat.

Seuraavana päivänä, hän ja Roihupentu leikki pentutarhan edessä. Liekkipentu loikki Roihupennun edessä, kun Roihupentu jahtasi häntä. Kun Roihupentu sai osuttua tassullaan sisartaan, Liekkipentu alkoi jahtaamaan Roihupentua. Roihupentu juoksi Tuulihännän pentujen edestä tiukalla käännöksellä, joten Liekkipentu ei ollut osannut odottaa sitä. Hän törmäsi kovasta vauhdista suoraan Kipinäpentuun, joten he vetivät ympäri ja törmäsivät kaiken lisäksi Valopentua vasten.
“Uuf! Anteeksi!” Liekkipentu pahoitteli noustessaan ylös. Kipinäpentu ravisti turkkiaan ja katsoi Valopentua, joka räpytteli silmiään hämmentyneenä.
“Ääh, ei se mitään”, Kipinäpentu sanoi ja kohautti olkiaan. “Mitä teette?” Hän kysyi katsoen kiinnostuneena Roihupennun juoksua.
“Jahtaamme toisiamme”, Liekkipentu sanoi ja lähti jahtaamaan sisartaan. “Ja kun koskemme toisiamme näin..”, tumma naaras loikkasi sisarensa hännälle, kääntyen vikkelästi ympäri lähtien karkuun. “..ja hän lähtee jahtaamaan vuorostaan minua. Helppoa, tuletko mukaan?” Liekkipentu höpötti. Kipinäpentu vilkaisi Valopentua, joka nyökkäsi ja Kipinäpentu tuli mukaan leikkiin.

Myöhemmin Tuulihännän pennut olivat päässeet oppilaiksi, joten pesä tyhjeni ja hiljeni. Liekkipentu ei malttanut odottaa, että hänkin saisi istua Suurkiven edessä ja odottaa Heinätähden kutsuvan häntä uudella nimellä. Mutta hän tyytyi tähän tällä hetkellä. Hän tyytyi Taivaannovaan, jota vasten hän ja Roihupentu nojasivat, sekä Punaturkkiin, joka oli tullut makaamaan pentutarhaan Taivaannovan viereen.

Liekkipentu oli tyytyväinen juuri näin. Punaturkin ja Taivaannovan rinnalla. Vaikka kaksi soturia ei ollut sitä sanonut, niin Liekkipentu piti heitä vanhempinaan. Eikä hän kyseenalastaisi sitä koskaan.

Luku 3
// Jatkoa Kotkatassun tarinalle...

Ruusupentu juoksi hengästyneenä sammalpallo jaloissa pyörien. Hän kuuli takaansa monien tassujen töminän ja siskonsa iloisen kiljunnan. Kotkatassun hengitys huurusi Ruusupennun niskaan, kun oppilas lähestyi pentua pelottavan lähelle. Peli oli saanut jännittävän käänteen, kun kolli oli liittynyt pentujen mukaan leikkiin.
"Nappaa se Kotkatassu!" Peippopentu kiljui kurkku suorana.
Ruusupennun niskakarvat nousivat pystyyn kiinni jäämisen pelosta.
(Minua sinä et niin vain saa kiinni senkin kollin retale), Ruusupentu mietti tuohtuneena.
Kotkatassu kiiti Ruusupennun vierelle kevyin askelin ja alkoi havittelemaan sammalpalloa. Oppilaan kynsi osui pieneen palloon ja se alkoi poukkoilla hallitsemattomasti sinne tänne. Ruusupentu sihahti ärsyyntyneenä menettäessään pallon hallinnan. Kotkatassu katsoi Ruusupentua hämmentyneenä kuullessaan pennun kiukkuisen sihahduksen.
"Ei kai vain suloinen Ruusupentu ole vihainen", Kotkatassu naurahti ilkikurisesti.
"Kai nyt, kun tuollainen kollin ryökäle ryövää palloni!" Ruusupentu sanoi topakasti takaisin. Hänen pentukarvansa nousivat pystyyn tuohtuneena.
Oppilas ja pentu tapittivat hetken toisiaan mitään sanomatta. Nopea vilahdus molempien näkökentässä havahdutti heidät takaisin pelin tiimellykseen. Peippopentu nappasi pallon itselleen ja lähti kierittämään sitä kohti pentutarhalla olevaa maalia.
"Nopeat syövät hitaat!" Peippopentu kikatti.
"Hei epäreilua!" Ruusupentu huusi siskonsa perään ja ryntäsi kohti pentutarhaa. Hän ei aivan ehtinyt estämään Peippopennun maalin tekoa. Peippopentu oli voittanut pelin.
Ruusupentu sadetteli mielessään, että miksi hän oli antanut Kotkatassun häiritä keskittymistään. Nyt hän joutuisi kuuntelemaan Peippopennun voitonriemuista pälätystä koko illan.
Kotkatassu hölkkäsi pentutarhalle ja istahti Ruusupennun vierelle.
"Älä näytä noin masentuneelta, Ruusupentu. Sehän oli vain leikkiä", Kotkatassu tokaisi pennulle hymyillen.
Ruusupentu katsoi Kotkatassua hetken silmiin ja hymyili leveästi kollille takaisin.
"Helppo sinun on sanoa, kun et asu Peippopennun kanssa", hän virnisti.
Peippopentu kääntyi kaksikkoa kohti kysyvä ilme naamallaan.
"En kai minä niin ärsyttävä ole", sisko totesi.
Kotkatassu ja Ruusupentu alkoivat nauramaan Peippopennun ilmeelle.

Muutamia päiviä myöhemmin Neilikkakaste suki Ruusupennun muhkeaa häntää kielellään. Ruusupentu olisi jo halunnut päästä katsomaan leirin tapahtumia mutta emo oli päättänyt pestä molemmat pentunsa puti puhtaiksi. Peippopentu istui emon pään vieressä närkästyneenä aamupesun pituudesta. Peippopentu oli yleensä se joka nautti pesu hetkistä mutta nyt siskon kärsivällisyys oli loppunut.
"Voidaanko jo mennä ulos?" Ruusupentu kysyi emoltaan.
Neilikkakaste antoi pitkän tutkivan katseen ja nyökkäsi hyväksyvästi omalle työlleen.
"Odottakaa ihan pieni hetki rakkaat pentuni. Minä palaan aivan pian", Neilikkakaste sanoi ja poistui pesästä.
Siskokset jäivät tapittamaan pentutarhan oven suuta ihmeissään.
"Eihän meistä vielä oppilaita ole tulossa? Peippopentu mitä luulet?" Ruusupentu sanoi kauhistuneena siskolleen.
"Oletko sinä aivan höyhen pää? Me emme täytä kuutta kuuta vielä aikoihin", sisko vastasi pyöritellen silmiään.
Ruusupentu kohautti olkiaan ja katsoi pentutarhan oviaukolle odottavasti.
Pian ulkoa alkoi kuulua lähestyvien tassujen ääniä.
Neilikkakaste ja Kettuhäntä työntyivät sisään pentutarhaan leveästi hymyillen.
"Isii!" pennut hihkaisivat nähdessään Kettuhännän.
"Kumpa te olisitte noin innoissanne nähdessäni minutkin", Neilikkakaste sanoi dramaattisesti niiskauttaen. Siskokset eivät välittäneet emonsa draamailusta vaan syöksyivät Kettuhännän vatsan alle kehräämään.
"Ketkä haluavat lähteä metsäretkelle?" Kettuhäntä kysyi.
"Minä, minä, minä!" pennut kiljuivat yhteen ääneen.
Kettuhäntä kääntyi lähteäkseen ulos pentutarhasta ja viittoi hännällään muita seuraamaan.

Myöhäisen lehtisateen auringon säteet lämmittivät Ruusupennun turkkia ihanasti. Tällaiset kauniit ja lämpimät päivät alkoivat olla harvassa kylmän lehtikadon lähestyessä salakavalasti.
"Nyt olemme perillä pikkuiset", Neilikkakaste sanoi innostuneesti.
Ruusupentu katsoi emonsa edessä avautuvaa maisemaa. Pieni puro solisi edessä päin kivikon alla ja sen ympärillä kasvoi vielä vihreitä mustikan varpuja. Pienen matkaa purosta haarautui isompi puro joka jatkoi matkaansa kohti järveä alempana maastossa. Vesistön takana häämötti avoin maasto.
"Vautsi miten iso ja kaunis paikka!" Ruusupentu henkäisi ihastuneena. Neilikkakaste ja Kettuhäntä katsoivat toisiaan huvittuneina.
"Tämän puron toisella puolella oleva alue on Tuuliklaanin reviiriä", Kettuhäntä kertoi.
Ruusupentu ja Peippopentu henkäisivät jännittyneesti silmät ammollaan.
"Mahdammekohan nähdä aidon Tuuliklaanilaisen soturin", Peippopentu kuiskasi siskolleen.
"Toivottavasti emme", Ruusupentu sanoi pelästyneesti.
Kettuhäntä hölkkäsi hetken matkaa puron vartta ja löysi ison laakean kiven joka kohosi maasta muutaman hiirenmitan verran.
Yhdessä Neilikkakasteen kanssa he istahtivat kivelle ja maukaisivat nautinnollisesti kiven lämmittäessä heidän turkkiaan. Ruusupentu ja Peippopentu kirmasivat hetken puron vartta ja löysivät sammakon hyppelemästä kiveltä toiselle. He tutkivat paikkoja ja pelasivat hippaa toistensa kanssa kunnes olivat niin väsyneitä, että menivät emonsa ja isänsä seuraan kivelle.
Mustan kiven lämpö imeytyi Ruusupennun turkkiin ja alkoi unettaa pentua. Kettuhäntä nuolaisi Ruusupennun päälakea muutaman kerran ja kietoi häntänsä tämän ympärille.

"Liekkitassu!" joku sihahtaa, kun kolli on käynyt nukkumaan. Hän ei vastaa tälle, eikä edes vaivaudu katsomaan kuka siinä on.
"Haloo!" sama kissa sihahtaa taas.
"Mitä?" Liekkutassu mutisee tälle.
"Siitä on kauan kun viimeksi olit täällä", kissa hymyilee, ja kun Liekkitassu avaa silmänsä, hän huomaa olevansa taas siinä kelmeää valoa hohtavassa metsässä. Kissa, jonka nimen hän nyt muistaa, Luminietos viittaa häntä nousemaan.
"Tänään harjoittelemme tätä", Luminietos kertoo, ja salamannopeasti tämä on Liekkitassun takana. Kun Liekkitassu yrittää kääntyä, Luminietos taas vetäisee jalat hänen altaan, painaa kollin maahan ja vetäisee muutaman viillon tämän vatsaan. Kelmeän metsän puut ympäröivät heitä, ja kevyt tuuli virtaa niiden läpi. Olipa isku.
"Nyt, on sinun vuorosi. Taitaapas olla melko kätevä isku, jos vastustaja on pienempi ja heikompi kuin sinä", Luminietos nauraa ilkeästi. Liekkitassua alkaa jopa hiukan huimaamaan. Veri valuu tämän haavasta vatsassa. Kolli yrittää nuolla haavaa, mutta turhaan, veri vain ei lakkaa vuotamasta. "Hyökkää nyt jo! Et sinä oikeassakaan taistelussa ala nuolemaan pientä haavaasi!" Luminietos käskee. Tämä tuijottaa Liekkitassua uhkaavasti. "Tee niin kuin käsken, ellet tahdo päästä hengestäsi!" Liekkitassu yrittää nousta jaloilleen, muttei voi. Hän kuulee puhetta, ei Luminietoksen. "Yritä nukahtaa, yritä nukahtaa, laita silmät kiinni jos tahdot elää, laita silmät kiinni jos tahdot elää!" ääni kuiskailee. Kuka ihme on äänen takana? Liekkitassu ei ehdi enää miettiä sitä. Hän painaa silmänsä kiinni. Luminietos on jo syöksymässä kynnet ojossa häntä päin, mutta Liekkitassu katoaa siitä metsästä, ja herää. Kauhukseen, hän huomaa että haava on edelleen hänellä. Se on vuotanut verta sammalille, joissa hän nukkui. Mitä minä voin tehdä!



"Mitä se veri oli, Liekkitassu?" Kirkaskuu kysyy metsällä.
"En minä tiedä! Minä en todellakaan tiedä!" Liekkitassu vastaa. Haavat ovat viimein lopettaneet vuotamisen. Onneksi Liekkitassu on saanut piilotettua ne turkkinsa alle.
"Kuule, Liekkitassu, muistutan sinua taas että voit kertoa kaiken minulle", Kirkaskuu sanoo. Liekkitassu nyökkää tälle. Kyllä hän tiesi sen. Hän olisi vain voinut kertoa sen kaiken Kirkaskuulle. Mutta.. mutta entä jos? Entä jos hänet häädettäisiin? Taas samat ajatukset. Ei tällä kertaa Myrskyklaanin takia, vaan hänen uniensa. Miksi Luminietos ilmaantuu hänen uniinsa?
"Liekkitassu, haistatko?" Kirkaskuu keskeyttää kollin ajatukset. Liekkitassu haistelee hetken ilmaa, ja huomaa myyrän.
"Myyrä, eikös?" Liekkitassu vastaa. Kirkaskuu nyökkää. Naaras käskee häntä nappaamaan sen, ja Liekkitassu lähti matalana jäljittämään saalista. Jos en saa tätä, en syö tänään. Eikö minun pidä ruokkia klaanini, ja sitten vasta itse saan syödä? Myyrä oli kollin kohdalla. Se oli jo lähes tämän kohdalla. Kolli koukkaa saaliin kynsiinsä, ja taittaa sen niskat. Liekinvärinen kissa nappaa saaliinsa, ja vie sen Kirkaskuulle. Kirkaskuu nyökkää tälle. Kerrankin tein jotain oikein, Liekkitassu ajatteli.
"Hei Liekkitassu, voit käydä leirissä, nappaa hieman syötävää ja sitten vielä partioon!" Harmaa naaras kehottaa. Kolli ei vastaa mitään, mutta lähtee vain kävelemään leiriin päin.



"Hyvä. Nyt voit mennä nukkumaan, huomenna on vasta illalla taisteluharjoitukset" kollin mestari kehaisee. Nukkumaan. Mutta jos Luminietos tulee taas! Mitä minä teen sitten! Hän on varmaan vihainen minulle! Ei varmaan auta muu, kuin toivoa, ettei hän olisi enää niin raivoissaan. Liekkitassu asettuu sammalpedilleen. Hän pyörii hetken löytääkseen mukavan asennon. Noin.
"Hyvää yötä", Liekkitassu kuiskaa Laventelitassulle joka on juuri käynyt tämän viereen.

"Liekkitassu! Mitä ihmettä sinä viimekerralla ajattelit!" Luminietos huutaa raivoissaan. Liekkitassu painautuu tärisevänä puuta vasten.
"Nyt minä kyllä!" Kolli räyhää. Sitten puitten varjosta saapuu kaksi kissaa. Valkoinen naaras, ja harmaanruskea kolli.
"Tuo kissa kuuluu meille, päästä hänet!" Kolli huudahtaa.
"Hän ei kuulu tänne", valkoinen kissa sanoo rauhallisesti. Kissat hakevat Liekkitassun. He johdattavat tätä pois kelmeästä metsästä.
"Ääh! Susihammas, Lumisade, ette pääse tästä noin vain! Minä kyllä kostan!" Luminietos karjuu.





//567 sanaa:D

Luku 13 – Minä vannoin

Lehdettömät puut heiluivat ja natisivat ärhäkän tuulen voimasta. Vuodenaika vaihtui, elämä jatkui ja klaanit elivät kuiden ja kuiden läpi. Täplätuuli kulki kallion reunamilla, silloin tällöin haistellen ilmaa saaliiden varalta. Hän oli ajautunut hieman kauemmas metsästyspartionsa tapaamispaikasta kuin olisi sopivaa, mutta täplikästä naarasta ei voinut tällä hetkellä kiinnostaa viiksen vertaa moinen juttu. Hänellä oli paljon mietittävää.
Yönkajon lauman motiivit olivat piilossa klaanikissoilta ja Täplätuuli useinkin pohti, että miksi kyseinen kissajoukko halusi karkoittaa viisi klaania heidän kodeistaan saadakseen alueen vain itselleen. Voisiko koko lauma olla tosiaan niin itsekäs? Miksi he olivat täällä nyt?
Elämä eteni ja Täplätuuli oli kiitollinen siitä, että oli saanut elää kauan ja nähdä monen kissan kasvavan, perustavan perheen ja kukoistavan elämässään. Monet kissat olivat syntyneet ja kuolleen naaraan elämän aikana ja toisinaan se tuntui niin oudolta. Elää nyt monta muuta nuorempaa kissaa kauemmin ja vanhemmaksi? Täplikäs naaras ei ollut varma, oliko onnekas vai ei.
Hänen hyvän ystävänsä Sirppikynnen pentu oli kuollut. Ja sitä ennen Hiilloskorva. Ja Vääräkajo. Niin moni kissa kuoli ja siirtyi kulkemaan tähtien poluilla ennen aikojaan.
Mutta vaikka elämään mahtui tuskaa ja kuolemaa, mahtui siihen yhtä paljon iloittavaa ja nautittavaa. Täplätuuli oli iloinen oman tyttärensä Tuulihännän puolesta, joka oli löytänyt itselleen rakastavan kumppanin ja saanut kolme pentuakin. Täplätuuli oli nuorena emona pelännyt Tuulihännän mykkyyden vaikeuttavan hänen elämäänsä, mutta Tuulihäntä oli saanut elämästään kaiken hyvän irti. Ja Täplätuuli ei voisi olla ylpeämpi. Hän oli aina kannustamassa jälkikasvuaan eikä koskaan antaisi heidän luullakaan, ettei hän välittäisi heistä. Täplätuuli oli myös varma siitä, että Tuulihännän isä Nokiturkki oli ylpeä tyttärestään.
Täplätuulen jälkimmäinen pentue taas… Naaras ei ollut varma, oliko heidän isänsä edes elossa. Se olisi paras lopputulos. Täplätuulta vavisutti edes ajatus kyseisestä kollista. Kolli oli aiheuttanut Täplätuulen toisen silmän sokeutumisen ja hännän halvaantumisen. Nyt Täplätuulella oli pitkän häntänsä tilalla tynkä. Mutta yllätyksekseen Täplätuuli ei enää kaivannut pitkää ja tuuhea häntäänsä. Hän pärjäsi tällä lyhyelläkin eikä hän tarvinnut pitkää häntäänsä mihinkään. Ei hänellä ollut tarvetta heilutella häntäänsä.
Hänen kumppaninsa odotti häntä Tähtiklaanissa. Oli odottanut jo kuita, mutta Täplätuuli tiesi Nokiturkin olevan kärsivällinen kolli.
Myrskyklaani oli saanut myös upeita oppilaita; Huomentassun, Kotkatassun, Kipinätassun ja niin edelleen. Täplätuuli oli aina ylpeä kaikista ahkerista oppilaista ja toivoi heille aina kaikkea hyvää. Täplätuuli seurasi aina klaaninsa kissojen kasvua ja kehitystä. Hän oli aina ystävälline jokaista kohtaan ja kehui aina kuin vain sai tilaisuuden; kannustaminen oli tärkeää.
Täplätuuli pysähtyi ja asteli aivan kallion reunamalle. Tuuli tuiversi ja teki tuttuja kierroksiaan ilmassa kulkiessaan ilman halki ja havisuttaen puiden paljaita oksia ja kuivia ruohonkorsia ja heinäryppäitä.
Naaras nautti tuulen tunteesta turkillaan. Se oli vapauttavaa. Täplätuuli oli aina pitänyt vapaudesta, joka hänellä oli. Joskus hän oli kaivannut pääsevänsä seikkailulle klaanien rajojen tuolle puolen, mutta sellaista ei oltu hänelle suotu. Hän oli kuitenkin tyytyväinen tähän elämäänsä klaanien rajojen ja sääntöjen tällä puolen. Hänen elämänsä oli ollut oma seikkailunsa.
Toisinaan kaipuu tuonne kauas kutsui naarasta, mutta hän ei vastannut kutsuun. Hänellä oli liikaa asioita täällä Myrskyklaanissa, joita hän ei halunnut jättää taaksensa. Mikään seikkailu ei antaisi sitä, mitä hänellä oli kotona.
Täplätuuli loikki varoen liukasta kallionseinämää alas lintu leukojensa välissä. Hän hölkkäsi metsästyspartion tapaamispaikalle ja onnekseen ei ollut odotuttanut muita partion jäseniä kauaa. Valkomyrsky johdatti partion takaisin kotiin. Täplätuuli vilkaisi vielä nopeasti taakseen, jonnekin kaukaisuuteen. Kissoja oli kadonnut jonnekin omille seikkailuilleen ja täplikäs naaras pyysi Tähtiklaanilta varjelusta heille. Ja toivoi, että he palaisivat kotiin ehjin nahoin tai jos eivät palaisi, eläisivät hyvän elämän toisaalla.

Orava loikki vikkelästi karkuun Okakynttä, mutta Täplätuuli oli valmiina. Hän loikkasi puun takaa sen niskaan ja nopeasti puraisi oravaa sen kaulaan. Hän kiitti hiljaa Tähtiklaania ja loikki sitten Okakynnen luokse. Kullanruskea kolli hymyili leveästi naaraalle ja lempeästi tönäisi tätä. Valkomyrsky kapusi alas puusta ja toi mukanaan linnun, jonka oli puusta napannut.
Kolmikko kulki yhdessä metsästä järven rannalle. Ilmassa säkenöi. Pian olisi tulossa myrsky ja sadetta. Rajapartio kulki kauempana horisontissa ja Täplätuuli seurasi sen menoa siihen asti, kunnes kissat katosivat metsän siimekseen. Tarinamieli ja Etsijätaivas olivat partion mukana, heidät Täplätuuli tunnisti joukosta heti.
”Tulkaa”, Täplätuuli naukaisi sitten, ”metsästetään nyt ennen kuin alkaa satamaan.”
Täplätuuli lähti joukon etunenässä kulkemaan ja johdatti heidät tutulle paikalle, josta tunnetusti löytyi paljon hiiriä. Pienellä porukalla niitä oli helpointa saada kiinni ja nyt heillä oli oiva tilaisuus siihen.
Okakynsi viittoili hännällään merkkejä ja Valkomyrsky seurasi niitä, suunnaten hiipien erään pienen kolon luokse, josta kantautui voimakas hiirenhaju. Täplätuuli etsi hiiren kodin toista uloskäyntiä silmät viiruilla. Valkomyrsky alkoi kaivaa ja pakokauhuinen hiiri putkahti esiin pienen pesänsä toisesta päästä. Täplätuuli syöksyi sen kimppuun ennen kuin se ehti paeta muualle.
Okakynsi haisteli maata ja ohjasi heidät toisen hiirenkolon luokse. Täplätuuli tunsi hyvää oloa tästä. Hän saalisti ystäviensä kanssa ja oli hyödyksi klaanilleen. Oman klaaninsa puolustaminen oli tärkeää, mutta saalistamisessa oli oma viehätyksensä; niin saatiin ruokittua kaikki ja ruoka oli välttämätöntä, kun taas verenvuodatus ei.
Viimeaikaiset taistelut Yönkajon laumaa vastaan olivat ottaneet veronsa ja Täplätuulenkin kehoa koristi moni arpi, jotka hän oli pitkän elämänsä aikana saanut erinäisistä taisteluista. Täplätuulien puoliksi revitty korva heilahti, kun pieni rapina kävi hänen takanaan. Pian karkuun yrittänyt juosta hiiri roikkui hänen hampaistaan.
”Tässä on paljon saalista vietäväksi Myrskyklaaniin”, Okakynsi kommentoi sitten. ”Palataan leiriin ja viedään saaliit suojaan tulevalta sateelta.”
Täplätuuli nyökkäsi ja kävi hakemassa aikasemmin saamansa oravan, jonka oli haudannut maahan. Leiriin oli paljon vietävää ja tällä monen vatsa saataisiin täyteen ja lämpimiksi.
Sade ropisi maahan ja tummat pilvet peittivät sinisen taivaan taakseen. Kauempana jyrähti ja pian salama välähti, tosin kaukana. Täplätuuli arvioi sen iskeneen järven toisella puolella. Jos heillä kävisi onni, ukkonen ei tulisi tänne.
Myrskyklaanin kissat istuivat kaikki sateensuojassa odottaen, että myräkkä menisi ohitse. Monet oppilaat odottivat kärsimättöminä, että pääsisivät jatkamaan koulutustaan ja moni soturi odotti partiointia ja saalistusta. Täplätuuli makoili tyytyväisenä soturien pesän suuaukolla ja silloin tällöin tunsi muutaman sadepisaran putoavan kuonolleen.
Kun sade muuttui kaatosateeksi, kissat painuivat syvemmälle pesiinsä. Kylmä tuuli ulisi ja ravisteli koko metsää. Täplätuuli katseli maahan ropisevaa sadetta mietteliäänä. Toivon mukaan tänä lehtisateena ei tulisi liikaa rankkasateita, joka johtaisi purojen tulvimiseen. Naaras muisteli yhä sitä aikaa, kun sateet olivat nostattaneet tulvan, joka oli peittänyt alleen Varjoklaanin reviirin ja osan Myrskyklaaninkin reviiristä. Jokiklaanin leiri oli tulvinut, mutta he olivat pärjänneet hyvin, pitiväthän he vedestä. Varjoklaani sen sijaan oli paennut Tuuliklaanin nummille turvaan siksi aikaa, kunnes vesi oli kaikonnut. Myrskyklaanilla oli silloin hieman hankaluuksia saalistamisen kanssa, mutta hyvin he olivat pärjänneet.
Vielä silloin klaanien välit olivat olleet paremmat ja Tähtiklaani oli ollut läheisempi klaanikissojen kanssa. Nyt Tähtiklaani oli vetäytynyt tähtien suojiin. Kaikki siitä puhuivat, vaikka ei sitä haluttu myöntää. Nyt klaanien välit oliavt olleet kireät, mutta Taivasklaania koskevan selkkauksen jälkeen kireät välit olivat onneksi hieman lauhtuneet. Mutta Täplätuuli tunsi yhä sen kipinöinnin täydenkuun kokoontumisissa. Ainahan jollain klaanilla oli jotain kärhämää toisen kanssa, mutta tämä oli jatkunut normaalia kauemmin ja tämä koski kaikkia klaaneja. Tähtiklaanille kiitos siitä, että nyt oltiin toivon mukaan menossa jo parempaan suuntaan.
Täplätuuli haukotteli, venytteli makeasti ja sukelsi sitten soturien pesän syvyyteen. Hän etsi oman petinsä pesän perältä ja asettui sen päälle liittyen Valkomyrskyn, Lumimyrskyn ja Okakynnen keskusteluun. Tällaiset sadepäivät olivat tämän takia mielekkäitä; kissoilla oli mukavasti aikaa vaihtaa kieliä ja vain olla. Täplätuuli auttoi Okakynttä pesemään kollin korvantaustat, kun kollin lihakset olivat hieman jäykkinä. Hän oli tulossa vanhaksi, mutta itsepäisenä kolli ei todellakaan olisi siirtymässä klaaninvanhimpien pesään vielä moneen vuodenaikaan. Tällaista kankeutta oli monella kissalla ilman kylmetessä eikä Okakynnen ikä olisi hänen esteenään vielä kuihin.
Vuodet olivat olleet heille lempeitä, sillä he olivat pitäneet kaikki vetreytensä ja ketteryytensä iän karttumisesta huolimatta.
Täplikäs naaras nauroi, kun Valkomyrsky kertoi taas siitä, miten Okakynsi oli lentänyt kuono edellä järveen jahdatessaan sitä jänistä ja kompuroinut hiekassa. Okakynsi päästi tympääntyneen huokaisun, mutta lopulta kolli nauroi myös; olihan se ollut aika huvittavaa.
Täplätuuli tosiaan piti elämästään, vaikka oli siihen mahtunut moniakin inhottavia hetkiä. Mutta tällaiset hetket muistuttivat, että hänellä oli elämässä paljon enemmän hyvää kuin huonoa.

Täplätuuli juoksi henkensä edestä. Hänen koko mielensä oli pakokauhun vallassa. Vaaleansiniset silmät hohtivat hänen takanaan ja lähestyivät uhkaavasti. Täplätuuli yritti kiristää tahtiaan, mutta turhaan. Ja lopulta… harmaa, raidallinen kolli loikkasi hänen niskaansa ja upotti kyntensä hänen nahkaansa.
”Minähän sanoin, että minulle ei kannata laittaa vastaan”, kissa puhui hampaat välkkyen. ”Lupasin, että tapaisimme vielä. Ja että lopettaisin sinut!”
Täplätuulen silmät rävähtivät auki ja häne nieliaisi vaivalloisesti. Hän tähyili ympärilleen ja rauhoittui, kun tajusi olevansa kotona Myrskyklaanin leirissä ja omassa vuoteessaan.
”Painajaista?” Täplätuulen korvat heilahtivat ja hän kohtasi tyttärensä Tarinamielen katseen. Naaraan katse oli lempeä. Täplätuuli nyökkäsi muutaman kerran ja painoi päänsä takaisin tassujensa päälle, mutta kun sulki silmänsä näki sen saman kollin kasvot.
”Tule”, Tarinamieli kuiskasi ja hipaisi emonsa turkkia. Täplätuuli räpäytti silmiään häkeltyneenä, mutta nousi istumaan ja hiipi tyttärensä perässä ulos soturien pesästä.
Täplätuuli huokaisi syvään ja katsahti öistä taivasta, joka oli miltei kokonaan pilvien peittämä. Tarinamieli seisoi leirin uloskäynnillä kierot vihreät silmät hohtaen yön pimeydessä. Naaras heilautti tuuheaa häntäänsä ennen kuin katosi piikkihernetunneliin. Täplätuuli seurasi hänen kannoillaan.
Vahdissa oleva Valkomyrsky vain nyökkäsi kaksikolle eikä kyseenalaistanut heidän yöllistä kulkuaan leirin ulkopuolella. Toinen kissa olisi saattanut, mutta ei Valkomyrsky.
Tarinamieli asettui leirin vierellä olevan pienen kukkulan laelle ja vilkaisi emoaan ennen kuin käänsi katseensa tähtitaivasta kohti.
”Haluatko puhua siitä?” Tarinamieli kysyi sitten. Täplätuuli ei oikein tiennyt vastausta siihen. Halusiko hän? Hän oli vannonut kuita sitten, että ei koskaan puhuisi kellekään tästä asiasta tai tästä kissasta, ei kellekään. Se oli kipeä muisto ja… niin. ”Ei ole pakko. Joskus puhuminen auttaa, opetit sen itse meille.”
”Minä… Näin unta siitä kissasta, joka aiheutti tämän”, Täplätuuli sanoi ja katsoi sitten hännäntynkäänsä. Tarinamieli katsahti emoaan sympaattisesti ja asetti tuuhean häntänsä emonsa ympärille. ”Toisinaan se palaa mieleeni, toisinaan taas ei.”
”Se on ihan normaalia ja ymmärrettävää”, Tarinamieli huomautti. ”Se on aika iso juttu kuitenkin ja vaikutti sinuun voimaakkaasti.”
Täplätuuli nyökkäsi. Tarinamieli ei tosin tiennyt sitä, että sillä kissalla oli tassunsa pelissä myös vähän suuremmassakin asiassa.
”Muistan elävästi kuinka kerroit meille vielä pentutarhassa Tähtiklaanista”, Tarinamieli hymyili katsellessaan tähtiä, ”ja ne kaikki muutkin tarinat. Muistan ne kaikki elävästi.”
”Pidit jo pentuna tarinoista ja legendoista”, Täplätuuli kehräsi. ”Kuuntelit aina niin tarkasti.”
”Ensimmäinen tarina, jonka kerroit, kertoi siitä kissasta, joka toi tähdet taivaalle”, Tarinamieli muisteli. ”Se oli kaunis tarina. Se kertoi niin paljon monesta asiasta; anteeksiannosta, ymmärryksestä, rakkaudesta, toivosta… ja varsinkin pennun ja emon rakkaudesta.”
”Tarinan emo ja pentu eivät olleet oikeasti emo ja pentu”, Täplätuuli mietti.
”Mutta silti he olivat toisilleen emo ja pentu yhtä paljon kuin olisivat voineet olla, jos olisivat oikeasti olleet”, Tarinamieli huomautti.
”Sellaista rakkaus on”, Täplätuuli sanoi ja katsahti tähtiä, jotka ilmestyivät pilvien takaa hetkeksi näkyviin. ”Se ei katso kuka olet tai missä olet. Se vain tapahtuu. Ei se katso, oletko synnyttänyt pennun itse vai et, se ei katso kissan ulkonäköä tai kotipaikkaa. Se katsoo vain sielun ja sydämen.”
”Se on kaunis kuvaus, emo”, Tarinamieli puhui haikeasti hymyillen. ”Mutta rakkaus ei aina ole yksinkertaista.”
”Ei niin”, Täplätuuli myönsi. ”Joskus se tapahtuu aivan väärään aikaan, joskus liian aikaisin tai joskus liian myöhään. Ja joskus meistä riippumattomat säännöt vaikuttavat niihin. Ei rakkaus katso klaanirajojen yli, sillä se ei tunne moista asiaa.”
Tarinamieli katseli taivaalla leikkiviä pilviä hetken aikaa ennen kuin kääntyi katsomaan emoaan. Naaraan katse oli epävarma ja hän selkeästi haki sanojaan.
”Entä… entä sinä ja meidän isämme?” Tarinamieli sai kysyttyä hetken hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänessään oli epävarmuutta. Tämä oli toinen kerta koskaan Täplätuulen elämän aikana, kun tämän pentueen pentu kysyi asiasta. Kun Ukkostassu, Pilkkutassu, Etsijätaivas ja Tarinamieli olivat olleet pentuja, olivat he kerran ihmetelleet sitä, missä heidän isänsä oli, kun kaikilla muilla oli isä. Sen jälkeen he eivät olleet hänestä kysyneet. He eivät olleet tarvinneet koskaan isää elämäänsä.
Täplätuuli kohotti katseensa tyttärensä silmiin. Hän oli luvannut olla koskaan puhumatta siitä. Se raastoi häntä sisältä. Mutta se voisi vaarantaa kaiken. Häntä pelotti ajatuskin kertoa pennuilleen, mitä oli tapahtunut.
”Sinun isäsi… siinä ei koskaan ollut rakkautta”, Täplätuuli sanoi sitten, kääntäen katseensa pois. ”Olette vahinkopentuja. Mutta lupaan sinulle, että se ei muuta mitään. En koskaan tai kertaakaan elämäni aikana edes ajatellut, että en haluaisi teidän olevan olemassa. Olen aina, aina, ollut kiitollinen teistä. En voisi rakastaa teitä yhtään sen vähempää.”
Tarinamielen katse harhaili hänen emonsa turkilla hetken aikaa, kunnes hän nosti sen emonsa kasvoja kohti. Tarinamieli ymmärsi. Hän uskoi emonsa sanoihin. Täplätuuli ei ollut koskaan näyttänyt mitään muuta kuin kuolematonta rakkautta pentujaan kohtaan.
”Tapasin hänet vain ja ainoastaan kerran”, Täplätuuli sanoi. ”Enkä tahdo tavata häntä koskaan uudestaan.”
”Hetkinen…” Tarinamieli tuntui asettelevan palaset yhteen, ”onko hän se, joka teki tämän sinulle?”
Täplätuuli vilkaisi tytärtään ja nyökkäsi vaitonaisesti. Vedenvanki oli ollut julma kissa, joka oli kiduttanut Täplätuulta miltei kuoleman rajoille asti. Ja sitten pakottanut hänet saamaan hänen pentunsa.
”Hän ei vältämättä edes tiedä, että hänellä on pentuja”, Täplätuuli kertoi. ”Hän on julma kissa, jos on edes elossa. Hänet häädettiin klaanista kauan ennen tiedän syntymäänne.”
”Klaanista? Oliko hän joskus klaanikissa?” Tarinamieli kysyi.
”Oli”, Täplätuuli mietti hetken aikaa, ”tuuliklaanilainen.”
Tarinamieli oli hetken hiljaa ja Täplätuulen nahkaa pisteli. Mitä Tarinamieli mietti tästä? Miksi Täplätuuli oli edes avannut suunsa tästä asiasta? Hän oli väsynyt pitämään sen sisällään. Hän oli väsynyt taistelemaan sitä tuskaa vastaan. ”Lupasin itselleni, etten koskaan, koskaan kertoisi tästä kellekään.”
”Ehkä oli parempi, että kerroit. Se auttaa sinua henkisesti, emo”, Tarinamieli sanoi hymyillen lempeällä ja lohduttavalla tavalla. ”Ja vaikka hän onkin minun isäni, en pidä häntä sellaisena. Minulla on sinut ja vain sinua olen tarvinnut. Tämä ei muuta mitään, minä lupaan sen. Salaisuutesi on turvassa kanssani. Ethän sinä itse edes valinnut tätä, se oli hänen julmuuttaan.”
”Vedenvanki”, Täplätuuli tokaisi. ”Hänen nimensä on Vedenvanki.”
”Nyt tiedän, kenestä pysyä kaukana”, Tarinamieli vitsaili. ”Vaikka hänellä onkin pentuja, ei se tee hänestä isää. Eipä hän sanojesi mukaan edes välttämättä tiedä hänellä olevan omia pentuja”, Tarinamieli pohti. ”Mutta emo rakas, älä kiduta itseäsi sen syyllisyyden kanssa. Tämä ei ollut sinun syytäsi. Ja minä, ja varmasti sisarukseni, rakastavat sinua yhtä paljon kuin ennenkin jos ei enemmän.”
Täplätuuli hymyili ja katsahti sitten taas tähtitaivasta. Täplätuuli ei tuntenut mitään erityisen suurta helpotusta nyt, mutta jokin hänen sisällään oli… jotenkin osittain rauhallisemmin. Hän vihasi ja pelkäsi yhä Vedenvankea ja tunsi yhä sen ahdistuksen siitä, mitä kolli oli hänelle tehnyt, mutta jokin siinä, että hän tiesi Tarinamielin mielipiteen asiaan, rauhoitti hänen koko olemustaan. Vaikka hän oli vannonut pysyvänsä hiljaa tästä koko elämänsä loppuun asti, hän myönsi kertomisen olleen hyvä juttu.
Täplätuuli päästi huokaisun ja asettui sitten makaamaan kostealle nurmikolle. Tarinamieli asettui hänen viereensä, aivan emonsa kylkeä vasten. Hetken aikaa he olivat siinä, kylki kyljessä. Täplätuuli oli kiitollinen pennuistaan. Hän oli kasvattunut hienot pennut eikä muuttaisi mitään. Hän valitsisi aina pentunsa kaiken muun edessä.
”Kiitos”, Täplätuuli kuiskasi ja Tarinamieli kehräsi hiljaa.
”Kiitos sinulle”, Tarinamieli vastasi ja katsahti emoaan silmiin, ”kun olet meidän emomme.”


//oon kyllä ihan pihalla kuinka mones luku Täplätuulella on menossa, kun se on niin vanha hahmo, mutta arvoin sille joskus jonkun numeron vaa XDD

Luku 8
Auringon säteet pilkistivät puiden lomasta leiriin joka oli merkki siitä, että uusi päivä oli aluillaan. Yölliset sateet olivat saaneet leirin täyteen vesilätäköitä ja maa oli mutainen.
Venyttelin pitkään pesän edustalla samalla, kun muut oppilaat työntyivät yksitellen ulos pesästä uuteen päivään. Osa lähti metsästysreissulle yhdessä, kun taas osa meni mestareidensa luokse.
Näin miten Valkoviiksi tassutteli minua kohti virne naamallaan. Tiesin hyvin ilman paljastavaa itsevarmaa virnettäkin, että tämä oli se päivä, kun kohtaisin mestarini harjoitusradalla jonka avulla hän oli minua rääkännyt viimeisen muutaman päivän ajan.
"Oletko valmis koitokseen?" hän kysyi tullessaan kohdalleni.
"Aina", virnistin ja lähdimme ulos leiristä.

Juoksimme suoraa päätä harjoitusradan edustalle ja istahdimme kivelle vierekkäin.
"Muista olla valmiina yllätyksiin", Valkoviiksi sanoi salamyhkäisesti. Tässä harjoituksessa en luottaisi mestariini sitten yhtään.
"Valmiina, paikoillanne, hep!" Valkoviiksi pinkaisi juoksuun ja minä hänen perässään.
Hyppelimme kiveltä toiselle kunnes tavoitin hänet suuren kaatuneen puun luona. Ohitin Valkoviiksen samalla, kun hyppäsin korkealle kivelle. Vilkaisin sivusilmällä taakseni mutta mestarini oli kadonnut.
Sydän takoi rinnassani jännityksen tahtiin mutten hidastanut.
Juuri hyppäämäisilläni seuraavalle kivelle tunsin miten jokin tarrautui selkänahkaani ja veti minut alas.
"Mestari!" sihahdin, kun Valkoviiksi hyppäsi kevein askelin kivelle jolle olin pyrkinyt.
"Käskin sinun olla valmiina kaikkeen!" Valkoviiksi naurahti ja katosi kiven toiselle puolen. Hyppäsin hänen peräänsä ja juoksin kiveltä alas niin, että saavutin mestarini. Nyt oli minun vuoroni yllättää ihan vain kostoksi aikaisemmasta.
Näin edessämme oksan, joka kohosi sivulle ylöspäin kaatuneesta puusta. Olin muutaman askeleen Valkoviikseä edellä joten ehdin hyvin toteuttamaan suunnitelmani. Hyppäsin kaatuneen puun päälle, nappasin oksan suuhuni niin, että se jännittyi ja juuri, kun Valkoviiksi osui kohdalle ehtimättä tehdä yhtään mitään päästin oksasta irti ja se sinkoutui ylös osuen Valkoviiksen leukaan ennen kuin palautui omalle paikalleen.
"Anteeksi!" maukaisin taakseni juostessani kohti pientä kivi röykkiötä.
"Senkin..." kuulin Valkoviiksen mutisevan samalla, kun tämä hieroi leukaansa tassullaan.
Pienet kivet pyörivät tassujeni alla ja sen vuoksi eteenpäin meneminen oli haastavaa. Ei aikaakaan, kun Valkoviiksi oli ilmestynyt taakseni ja tunsin hänen porautuvan katseensa niskassani.
Valkoviiksi otti vakaan asennon ja ponnisti siten, että päätyi suoraan selkääni. Horjahdin rankasti taaksepäin ja hyvä etten kaatunut. Valkoviiksi piti itsensä lujasti kiinni selässäni vaikka horjuin ja heiluin kuin mikäkin oljenkorsi, kun yritin löytää hyvää jalansijaa pyörivien kivien keskeltä.
Kaiken sähläämisen jälkeen päätin olla vakaa kuin kivi. Aivan kuten Valkoviiksi oli minua opastanut. Pysähdyin paikoilleni tasapainotellen pienien kivien päällä ja suljin silmäni. Hengitin syvään ja ulos. Olin kooltani isompi kuin mestarini joten olin varma siitä, että pystyisin pysymään aloillani, vaikka Valkoviiksi yritti horjuttaa tasapainoani takertumalla selkääni.
"Hyvä", Valkoviiksi sanoi hiljaa, kun löysin tasapainon.
Vilkaisin sivusilmällä selässäni olevaa kollia ja virnistin siten ettei tämä nähnyt. Jännitin kaikki lihakseni ja hyppäsin suuren loikan eteenpäin. Juuri ennen kuin tassuni olivat laskeutumassa maahan käännyin sivuttain ja Valkoviiksi iskeytyi harjoitusradan viimeistä kaatunutta puuta vasten. Valkoviiksen suusta kuului henkäys ja hänen otteensa hellitti sen verran, että pääsin siitä irti.
Hyppäsin puun toiselle puolelle ja odotin, että Valkoviiksi saapui myös. En halunnut, että tämä yllättäisi minut edestäpäin.
Juoksimme rintarinnan takaisin lähtöpisteeseen ja väistelin parhaani mukaan Valkoviiksen yrityksiä estää minua etenemästä.
Saavuimme maaliin molemmat puuskuttaen. Paransin hieman ryhtiäni mestarini edessä ja virnuilin hänelle.
"Voitin", tokaisin ja Valkoviiksi pudisti päätään epäuskoisena hymyillen.
"Voihan hiirenpapana. Olen opettanut sinua liian hyvin", hän vastasi.
"Aiot siis ottaa minun voitostanikin kunnian itsellesi", siristin silmiäni ilkikurisesti.
"Toden totta aion!" Valkoviiksi naurahti tönäisten minua leikkisästi olalle etutassullaan.
"Kunnia olkoon sinun oi suuri ja mahtava mestarini", kumarsin ylidramaattisin elkein Valkoviikselle ja tämä paransi ryhtiään ja katsoi minua kuono arvokkaasti pystyssä. Aloimme molemmat nauramaan, kun huvittuneet katseemme kohtasivat.

Palasimme leiriin tuoresaalista mukanamme. Vein saaliini klaanin vanhimmille ja kävin hakemassa itselleni kasasta hiiren.
"Kotkatassu!" kuulin Valkoviiksen äänen soturien pesän edustalla.
"Tuleppas tänne kanssani syömään", hän sanoi ja vilkaisin sivusilmällä oppilaiden pesän edustalla aterioivaa Kultatassua jonka seurassa oli Pilkkutassu.
He katsoivat Valkoviikseä yllättyneinä ja käänsivät päänsä minua kohti. He nyökkäsivät minulle silmät loistaen. Kultatassu oli kertonut minulle etteivät oppilaat syöneet sotureiden seurassa kuin vain ja ainoastaan silloin, kun he saisivat kutsun. Ja tuo kutsu oli suuri kunnia oppilaalle.
Vaihdoin siis suunnaksi soturien pesän tassut jännityksestä täristen. Oli todella outoa mutta samalla kiehtovaa kävellä soturien pesän edustalle.
Laskin hiireni alas ja laskeuduin makuulle Valkoviiksen eteen.
"Sinulla meni meidän leikkimielinen kisamme niin hyvin, että halusin palkita sinut siitä jotenkin", mestarini hymyili minulle.
"Leikkimielinen? Minusta olit aika tosissasi sen kanssa", naurahdin.
"Nooh pieni kilpailuhenkisyys ei ole pahasta", hän virnisti huvittuneena.
"Hei Kotkatassu", Hiirinenä oli tullut Valkoviiksen viereen ateriansa kanssa.
"Hei Hiirinenä", vastasin arvostavasti.
"Joko kuulitte?" naaras kysyi ja katsoimme Valkoviiksen kanssa häntä kysyvästi.
"Siitä ketkä Heinätähti on valinnut mukaan tämän yön kokoontumiseen?" hän jatkoi huomatessaan uteliaat katseemme.
"Emme ole. Ketkä sinne lähtevät?" Valkoviiksi kysyi.
"Sudenlaulu, Täplätuuli, Tuulihäntä, Lehmussydän, Valhelaulu, Tuiskusielu, Luminenä, Olkiväre, Kimallepuro, Hohdetassu, Loistetassu, Kipinätassu, Valotassu, Tuiketassu sekä heidän lisäksi me", Hiirinenä hymyili innokkaasti.
"Me?" Valkoviiksi vilkaisi minua.
"Aivan! Kotkatassu ja sinä sekä minä!" Hiirinenä hihkaisi ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Pääsisin kokoontumiseen. Elämäni ensimmäisen kerran.
"Mahtavaa! Kotkatassu sinä pääset ensimmäistä kertaa näkemään millaista kokoontumisessa oikein on", Valkoviiksi hymyili.
"Antakaapa, kun yritän hengittää ensin", vastasin epäuskoisena ja soturit naurahtivat.

Aurinko alkoi laskemaan ja jännitys kihelmöi jokaisessa solussani. Hohdetassu istui vieressäni oppilaiden pesän edustalla ja katsoi tiiviisti päällikön pesän suulle.
"En malta odottaa, että lähdemme matkaan", hän sanoi häntä heilahdellen sinne tänne.
"En minäkään!" Kipinätassu tupsahti innokkaana väliimme. Hänen viiksensä väpättivät kärsimättöminä ja näytti siltä ettei hän pystyisi olemaan kauaa paikkallaan.
"Odotetaan nyt ihan kärsivällisesti. Heinätähti tulee ihan kohta", Tuiketassu totesi tyynen rauhallisesti Kipinätassun takaa.
Tunsin kuinka innostunut jännitys laskeutui oppilaiden ylle ja tuntui miltein siltä ettei kukaan meistä hengittänyt.
"Sitten mennään!" Kipinätassu henkäisi nähdessään päällikön astelevan ulos pesästään.
Kokoonnuimme kaikki kokoontumiseen lähtijät Heinätähden ja Iltataipaleen eteen. Valkoviiksi asteli rinnalleni rohkaisevasti hymyillen.
"Noniin! Nyt, kun kaikki ovat tässä niin eiköhän mennä", päällikkö nyökkäsi ja lähti johdattamaan meitä kohti kokoontumispaikkaa.

Juoksin Valkoviiksen rinnalla sydän jännityksestä takoen. Saavuimme Tuuliklaanin reviirin tuntumaan ja nyrpistin nenääni haistaeassani tutun vihollisklaanin tuoksun. Olin saanut arpeni muistoksi yhdeltä Tuuliklaanin jäseneltä.
"Saammeko siis nyt aselevon aikana kulkea Tuuliklaanin reviirin läpi?" kysyin Valkoviikseltä, kun juoksimme vihollisklaanin reviirille.
"Kyllä. Kaikilla klaaneilla on oikeus tulla kokoontumiseen ja tämä on ainoa reitti sinne. Lisäksi kuten sanoit niin soturilain mukaan täysikuun aikana vallitsee aselepo joten meitä ei voida estää", hän vastasi.
Jouduimme käymään myös Taivasklaanin reviirillä kunnes pääsimme saarelle jossa kokoontuminen pidettäisiin.

"Voit mennä rohkeasti muiden klaanien oppilaiden luo. On tärkeää muistaa, että näiden kokoontumisten aikana voit saada paljon tärkeää tietoa vihollisistasi. Paina siis kaikki muistiin mitä näet, haistat ja kuulet", Valkoviiksi vinkkasi ja nyökkäsin hänelle.
Seurasin muita klaanimme oppilaita ja jäin hyvän etäisyyden päähän istumaan ja kuuntelemaan, kun muiden klaanien oppilaat tervehtivät meitä ja alkoivat juttelemaan päivän tapahtumista.
Seurasin katseellani kaikkia kokoontumispaikalla olijoita. Yritin painaa kaikki hajut mieleeni. Tunnistin Tuuliklaanin hajun heti ja sen lisäksi haistoin kuka kuului Varjoklaaniin. Olin haistanut Varjoklaanin kissoja aivan reviiri rajojemme tuntumassa ja Valkoviiksi oli silloin kertonut minulle kenelle haju kuului. Lisäksi kokoontumiseen tullessa ylittäessämme Taivasklaanin rajan olin haistanut heidän tuoksunsa joten oli helppo päätellä mikä haju kuului Jokiklaanilaisille.

Katselin uteliaana miten osa tervehti toisiaan arvokkaasti ja tyynesti, kun taas osa hyvin tuttavallisesti ja ystävällisesti.
Ehdin hetken istumaan itsekseni, kun tunsin jonkun tuijottavan minua. Käänsin katseeni viereeni ja näin suurikokoisen pihkan ruskea valkoisen kollin katsovan minua hieman jopa järkyttynein silmin. Katsoin häntä hieman kysyvästi, kun tuntui ettei hän päästänyt katsettaan irti minusta.
"Satakieli?" hän kysyi viimein hiljaisella käheällä äänellä aivan kuin tuon nimen lausuminen olisi ollut hänelle hyvin vaikeaa.
"Anteeksi mutta taidat erehtyä kissasta. Nimeni on Kotkatassu", vastasin hänelle mutta tämä ei reagoinut sanoihini mitenkään.
"Honkasydän, siinähän sinä olet! Etsin sinua kaikkialta", valkoinen naaras tuli luoksemme ja kosketti kollin poskea omallaan. Päättelin eleestä, että he olivat kumppaneita. He myös tuoksuivat vahvasti Taivasklaanilaisilta.
"Tunnetko tämän Myrskyklaanilaisen?" naaras katsoi minua uteliaana keltaiset silmät hohtaen kuun valossa.
"Luulin tuntevani mutta taisin erehtyä", Honkasydän räpytti viimein silmiään ja paransi ryhtiään.
"Pahoittelut väärinkäsityksestä. Tulehan Syyslilja", hän lisäsi ja kääntyi lähteäkseen. Naaras nyökkäsi kumppanilleen ja katsoi minua hetken. Äkkiä näin hänen aikaisemmin lempeiden silmiensä leimahtavan tuleen. Hän kääntyi lähteäkseen kumppaninsa perään mutta vilkaisi minua vielä olkansa yli silmät hehkuen täynnä vihaa. Niskakarvani nousivat pystyyn ja mietin mitä oikein olin tehnyt ansaitakseni tuollaisen katseen.

Hetken kuluttua kaikkien viiden klaanin päälliköt nousivat puhuja kivelle ja kaikki kissat kerääntyivät sen läheisyyteen.
"Kokoontuminen alkakoon!" Heinätähti kajautti ilmoille.
"Aloitan kertomalla Myrskyklaanin kuulumiset. Olemme saaneet uusia sotureita ja heidän uudet nimensä ovat Utuliekki, Olkiväre ja Kimallepuro. Sen lisäksi olemme nimittäneet myös uusia oppilaita joiden nimet ovat Kotkatassu, Hohdetassu, Loistetassu, Kipinätassu, Valotassu ja Tuiketassu", päällikkömme luetteli.
Jännitykseni palasi, kun kuulin nimeni sanottavan. Vilkaisin sivusilmällä Honkasydäntä kohti joka käänsi katseensa juuri pois minusta.
"Minulla on myös ikäviä uutisia. Huurrekuu ja Hiilloskorva ovat kuolleet", päällikkö sanoi apeana kunnes taas nosti päänsä.
"Tuuliklaani voi jatkaa", hän sanoi kuuluvasti ja Tuuliklaanin päällikkö Huminatähti astui eteen.

Kun kaikkien klaanien asiat oli käsitelty oli kokoontuminen päättymäisillään.
"Se oli kivaa", Loistetassu hymyili viereltäni, kun keräännyimme jälleen päällikön luo kotiin palaamista varten.
"Ja mielenkiintoista", lisäsin vilkaisten Honkasydäntä kohti joka oli nyt selkäpäin minua. Kuka ihme oli Satakieli joksi Taivasklaanin kolli oli minua kutsunut.

Saavuttuamme takaisin leiriin osa klaanin jäsenistä tuli toivottamaan meidät tervetulleiksi takaisin.
Väsymys painoi jäsenissäni joten menin oppilaiden pesään silmät puoli ummessa. Kävin makuulle ja suljin silmäni.

"Kotkatassu!" kuulin, kun joku huusi nimeäni jossain kaukaisuudessa.
"Kotkatassu!" ääni kuului yhä lähempää ja selkeämpänä.
"Äiti?" kuulin miten ääneni kaikui tyhjyydessä.
"Kotkatassu!" ääni toisti toistamistaan. Lähdin juoksemaan tassut tyhjän päällä ja tuntui etten liikkunut mihinkään. En kuitenkaan luovuttanut vaan juoksin ääntä kohti varmoin askelin. Pian näin edessäni avautuvan aukon josta kajasti kirkas auringonpaiste. Saavuin tuota pikaa aukolle ja hyppäsin kirkkauteen.
Siristin silmiäni ja yritin saada selvää edessä häämöttävästä maisemasta. Silmäni totuttua valoon näin emoni istuvan korkean kiven päällä katselemassa minua hymyssä suin.
"Kotkatassu! Siinähän sinä olet", hän sanoi lempeästi.
"Missä olet ollut?", hän kysyi ja olin hieman hämmentynyt.
"Missä sinä olet ollut?" kysyin sanojani painottaen.
"Olen ollut täällä. Sinä olet tainnut seikkailla pimeyden ja valon rajamailla", hän sanoi.
"Olen nähnyt vain painajaisia viime aikoina ja tuntenut unissani vihaa ja surua", mutisin. Olin kaivannut emoni tuoksua ja lempeyttä unissani.
"Nyt olet täällä", emoni hymyili minulle ja hyppäsin kivelle hänen viereensä. Hän puski minua kehräten ja nuolaisi päälakeani äidillisesti.
"Sinä selkeästi mietit jotakin", hän huomautti katsoessaan minua vihreillä kirkkailla silmillään.
"Tapasin tänään erään kollin kokoontumisessa. Hän tuijotti minua pitkään ja kutsui minua nimellä Satakieli. Hän jäi vain pyörimään jostain syystä mieleeni", huokaisin.
"Satakieli", emoni toisti haikeutta äänessään. Hän käänsi katseensa kohti sinistä taivasta ja sulki silmänsä.
"Sitä nimeä en olekaan kuullut pitkään aikaan", hän sanoi hiljaa.

"Kotkatassu!" joku huusi korvaani ja ponnahdin pystyyn säikähdyksestä.
"Hyvät hiirenpapanat älä säikyttele noin!" sähähdin karvat pystyssä, kun näin Kultatassun vierelläni.
"Oli pakko, kun et meinannut millään herätä", naaras tuhahti minulle takaisin. Ravistelin itseäni ja nuolaisin rintaani.
"Oli miten oli. Mitä asiaa?" kysyin hieman ärtyneenä.
"Valkoviiksi ja Roihumieli vievät meidät harjoittelemaan yhdessä. Pääsemme taistelemaan", Kultatassu kertoi mutta innostus oli kadonnut hänen äänestään ja hän kuulosti enemmänkin äreältä. Huokaisin syvään ja nuolaisin häntä korva nipukasta.
"Olen pahoillani, että sähisin sinulle", sanoin ja Kultatassun silmät kirkastuivat jälleen.
"Saat anteeksi. Ei ollut tarkoitus säikyttää. Eiköhän mennä!" hän hihkaisi ja lähdimme mestariemme luo.

Emoni sanat pyörivät kuitenkin mielessäni ja olin varma, että Satakieli oli hänen nimensä. Mutta miten Honkasydän oikein tunsi hänet? Olin aivan pyörällä päästäni ja pienet taisteluharjoitukset eivät tekisi pahaa tässä tilanteessa. Saisin muuta ajateltavaa kuin emoni historian ja salaperäisen Taivasklaanilaisen soturin.

Luku 7
// Jatkoa Ruusupennun tarinalle...

Juoksin märkää polkua pitkin huudellen Ruusupennun nimeä. Yritin saada pennun hajun kuonooni kunnes äkkiä jarrutin niin, että tassut liukuivat liukkaalla maalla.
"Verta!" henkäisin pelästyneenä, kun haistoin veren tuoksun. Lähdin tuoksua kohti ja pian jo haistoin Kettuhännän hajun joka oli Ruusupennun isä. Eikä aikaakaan, kun kolli tassutteli puskan takaa Ruusupentu selässään.
"Ruusupentu!", maukaisin silmät säikähdyksestä pyöreinä.
"Kotkatassu!" Ruusupentu vastasi ja pudottautui isänsä selästä alas jättäen veri tahran tämän turkkiin.
"Mihin sinä oikein katosit? Jouduin pyytämään leiristä apua jotta löydämme sinut!", sähähdin pennulle enemmän kiukkuisena itselleni siitä, että olin ylipäätään kadottanut tämän kuin itse pennulle.
"A-anteeksi. Minä vain saalistin lehden", Ruusupentu painoi päänsä alas.
"Olin huolissani!", jatkoin tuohtuneena ja näin miten Kettuhäntä istahti alas sateen jo hellittäessä.
"Löysin hänet tuolta heinikosta. Olin saalistusreissulla, kun alkoi sataa niin kovaa, että jäin hetkeksi suojaan kunnes kuulin tämän pikkuisen itkun kauempaa", kolli kietoi häntänsä pentunsa ympärille lohduttavasti.
"Miksi sinun tassustasi vuotaa verta?" kysyin, kun pentu alkoi nuolla käpäläänsä.
"No tuota... hiiri puri minua", pentu sanoi hieman nolona. Silmissäni vilahti häivähdys huvittuneisuutta mutten sanonut mitään.
"Parasta mennä kertomaan kaikille, että olet löytynyt", huokaisin lopulta.
"Minä vien pennun leiriin niin sinä voit etsiä etsintä apujoukot", Kettuhäntä sanoi ja nyökkäsin.
Lähdin juoksemaan niihin suuntiin joihin muut olivat lähteneet.

Oli jo pimeää, kun palasin muiden kanssa leiriin ja olin hakenut samalla aikaisemmin saalistamat tuoresaaliit ja kannoin ne suoraa päätä tuoresaaliskasalle.
Neilikkakaste oli ilmeisesti haistanut tulomme kun näin hänen tulevan minua kohti.
"Kiitos, kun menitte etsimään Ruusupentua", hän kehräsi ja nyökkäsin.
"Olen pahoillani, että kadotin hänet", sanoin.
"Ruusupentu kertoi mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin pahoillaan, kun oli lähtenyt viereltäsi sen enempää ajattelematta", kuningatar totesi.
"Miten hän voi?" kysyin.
"Hyvin. Mitä nyt on väsynyt seikkailusta ja hiiren puremasta", Neilikkakaste hymähti.
"Ruusupentu muuten kertoi miten olit auttanut häntä nappaamaan ensimmäisen tuoresaaliin. Olet kyllä hirmu mukava pennuilleni ja olen onnellinen, että heillä on tuollainen ystävä", kuningatar nuolaisi minua päälaelle ystävällisesti kehräten.
"Menehän syömään ja nukkumaan. Sinulla on ollut tapahtuma rikas päivä", Neilikkakaste lisäsi ennen kuin lähti takaisin pentutarhalle.
Minun ruokahaluni oli kadonnut kaiken etsimisen ja pelon sekaisten tunteiden vuoksi joten tassuttelin vain oppilaiden pesälle nukkumaan. Päivä oli tosiaan ollut pitkä.

Heräsin siihen, kun auringon säteet osuivat silmiini oppilaiden pesän pienestä raosta. Venyttelin ja haukottelin makeasti ja aloin pestä itseäni.
Yö oli ollut harvinainen siitä etten sinä yönä ollut nähnyt unta yhtikäs mistään. Emoni ei ollut ilmestynyt uniini eikä myöskään viime aikaiset painajaiseni vaivanneet untani.
Työnnyin ulos pesästä ja näin miten leiri oli jo täydessä touhussa. Aamupartio oli palannut ja päiväpartio vaihtoi heidän kanssaan muutaman sanan siitä miten aamuinen kierros oli sujunut. Osa oppilaista oli lähdössä mestariensa kanssa juuri ulos leiristä ja osa sotureista tuli jo sisälle leiriin tuoresaalista hampaissaan. Näin miten klaaninvanhimmat vaihtoivat kieliä keskenään pesänsä edustalla ja pentutarhan pennut kirmasivat emojensa jaloissa. Heinätähti jutteli Iltataivaleen kanssa päällikön pesän luona ja katselivat leirin vilinää.
Etsin katseellani Valkoviikseä mutten nähnyt häntä missään. Ihmettelin ettei tämä ollut herättänyt minua vielä oppituntiin.
Istahdin pesän edustalle ja näin miten Ruusupentu telmi Peippopennun kanssa.
"Kotkatassu!" Ruusupentu huudahti nähdessään minut ja kävelin heidän luokseen.
"Opetin Peippopennulle vaanimisasentoja", pentu kertoi ylpeänä.
"Milloin otat minutkin mukaan metsästämään?" Peippopentu kysyi pää kallellaan.
"En aio viedä hetkeen yhtäkään pentua ulos leiristä", totesin vilkaisten sivusilmällä Ruusupentua.
"Höh, sinun syytäsi!" Peippopentu tuhahti siskolleen.
"No sori", Ruusupentu sanoi vaivaantuneena.
"Huomenta Kotkatassu", Neilikkakaste maukaisi tullessaan ulos pentutarhasta.
"Huomenta", nyökkäsin. "Oletko sattumoisin nähnyt Valkoviikseä?" kysyin.
"Hän on katsomassa pentujaan sisällä pesässä", Neilikkakaste nyökkäsi tulo suuntaansa. Työnnyin sisälle pesään ja näin mestarini jälkikasvujensa vierellä.
"Hei Kotkatassu", Valkoviiksi tervehti nähdessään minut.
"Ajattelin kysyä, että onko meillä oppituntia tänään?" maukaisin.
"Kyllä vain. Voit mennä jo edeltä metsäaukiolle. Tulen pian perässä", Valkoviiksi sanoi ja lähdin pesästä.

Päästessäni metsäaukiolle hyppäsin kivelle istumaan. Nostin katseeni ylös pilvettömälle taivaalle ja hengitin raikasta lehtisateen tuoksua.
"Oletko valmis harjoituksiin?" Valkoviiksi saapui paikalle hymyssä suin.
"Kyllä vain. Mitä olet tälle päivälle keksinyt?" hymähdin kiveltä.
"Voin kertoa, että tämän jälkeen olet väsyksissä enemmän kuin koskaan", mestarini virnisti ilkikurisesti.
"Taidat nauttia siitä, että saat laittaa minut kärsimään", naurahdin.
"Toden totta nautinkin. Et ole ikuisesti oppilaani joten totta kai otan kaiken ilon irti vielä kun voin", Valkoviiksi sanoi huvittuneesti.
"Tuleppas alas sieltä niin kerron mitä tehdään", hän lisäsi ja hyppäsin hänen eteensä.
"Näetkö nuo kivirykelmät ja kaatuneet puut tuolla vähän matkan päässä?", hän kysyi ja nyökkäsin.
"Harjoittelemme tänään siellä joten seuraa minua", kävelimme kivien luokse ja hyppäsimme yhdelle niistä.
"Nyt tarkoituksenasi on juosta tämän läpi niin lujaa kuin pystyt edes takaisin. Hypättyäsi tuon viimeisen kaatuneen puun yli palaat takaisin tähän missä minä olen ja aloitat alusta", Valkoviiksi selitti.
"Mikä tarkoitus tällä nyt sitten on?" kysyin, koska olin odottanut jotakin paljon mielenkiintoisempaa.
"Tunnet sen sitten lihaksissasi", Valkoviiksi virnisti ja nyökkäsi kohti harjoitusrataani sen merkiksi, että oli aika aloittaa.
"Kolme, kaksi, yksi, juokse!", hän maukaisi ja pinkaisin kohti ensimmäisiä kiviä.
Kivet olivat eri kokoisia ja muotoisia. Toiset olivat teräviä päältä ja toiset niin sileitä, että tassujen oli vaikea pysyä niissä. Kaatuneet puut ja oksat lepäsivät kivien päällä tai välissä ja ne vaikeuttivat kulkua entisestään.
Ponnistin korkealle kivelle ja laskeuduin tassut liukuen alas kaatuneen puun päälle. Siitä jatkoi seuraavalle korkealle kivelle joka oli nyt liukkaampi kuin edellinen. Jouduin kaikin voimin yrittää ponnistaa sen päälle ja sinne päästyäni eteeni avautui pienten kivien röykkiö. Hyppäsin alas suurelta kiveltä niiden päälle ja huomasin miten pienet kivet pyörivät tassujeni alla. Yritin parhaani mukaan säilyttää tasapainoni ja jatkoin juoksuani huojumisestani huolimatta.
Pienten kivien päältä jouduin hyppäämään viimeisen suuren kaatuneen puun rungon päälle ja se oli yllättävän vaikeaa, kun kivet eivät pysyneet paikoillaan käpälieni alla. Onnistuin kuitenkin muutaman yrityksen jälkeen hyppäämään puun päälle ja sieltä alas jonka jälkeen käännyin takaisin ja suoritin saman radan toisesta suunnasta kunnes pääsin Valkoviiksen luokse.
Puuskutin hetken tassut täristen hänen rinnallaan ja mestarini vain istui leppoisasti paikallaan katsellen minua pilke silmäkulmassa.
"Uudestaan", hän maukaisi ja saatoin kuulla vahingon ilon hänen äänestään. Ei auttanut kuin totella.

Suoritin radan kuudesti edes takaisin kunnes vihdoin Valkoviiksi sanoi harjoituksen päättyneen.
Lysähdin kivelle makaamaan puuskuttaen ja paikat täristen uupumuksesta.
"No, löysitkö harjoituksen tarkoituksen?" mestarini virnisti hilpeänä.
"Tarkoituksena oli varmaan tappaa minut hengiltä", puuskutin ja Valkoviiksi alkoi nauramaan.
"Hyvä arvaus muttei se mennyt oikein", hän nuolaisi tassuaan ja pyyhkäisi sillä silmäkulmaansa.
"No tässä tulee uusi arvaus", aloitin, kun sain hengitykseni tasaantumaan.
"Tuossa radassa tarvittiin tasapainoa, voimaa ja nopeutta sekä kestävyyttä. Ilmeisesti tarkoituksena oli harjoittaa niitä kaikkia", mietin.
"Loistavaa Kotkatassu! Olet oikeassa. Tätä rataa saatkin suorittaa seuraavat kolme päivää valvovan silmäni alla. Sen jälkeen saat ansaitun vapaa päivän kunnes siitä seuraavana päivänä pääset suorittamaan tämän radan minun kanssani eli katsotaan oletko nopeampi, hitaampi vai saman veroinen kuin minä tällä radalla. Voit kuitenkin olla varma etten päästä sinua helpolla silloin", Valkoviiksi sanoi itsevarmasti hymyillen.
"Ellet ole huomannut niin kestän kaiken mitä tuot minun eteen", virnistin.
"Oikea asenne poika", Valkoviiksi nyökkäsi.

Kävimme Valkoviiksen kanssa vielä metsästämässä ja se oli yllättävän haastavaa, koska lihakseni olivat niin väsyksissä, että jo vaaniminen oli vaivalloista.
Siitä huolimatta sain kaksi hiirtä ja pienen linnun kynsiini jotka leiriin palattuani vein klaanin vanhimmille.
Lysähdin oppilaiden pesän edustalle hiiri hampaissani ja aloin syödä ansaittua ateriaani.
"Rankka päivä vai?" Kultatassu liittyi seuraani.
"Valkoviiksi ei tosiaan päästä minua helpolla", vastasin puraisujeni välistä.
"Siltä sinä näytätkin", oppilas naurahti samalla, kun alkoi itsekkin aterioimaan.
"Mitä te teitte tänään?" kysyin vuorostani.
"Hyökkäystä", Kultatassu vastasi.
Söimme ruokamme jonka jälkeen Kultatassu alkoi sukia turkkiani.
"Ruusupentu on tainnut tykästyä sinuun", hän naurahti.
"Mistä niin päättelet?" virnistin ihan kuin en olisi huomannut, että pentu oli jatkuvasti höpöttämässä minulle mistä milloinkin.
"Hän hakeutuu seuraasi ja nytkin tunnen pienten silmien tapittamassa meitä", Kultatassu osoitti silmillään suunnan. Vilkaisin pentutarhaa kohti mutta Ruusupentu oli jo mennyt leikkimään siskonsa kanssa sammalpalloa.
Nousin paikoiltani ja nuolaisin Kultatassun lapaa.
"Olen pahoillani. Taidan ottaa pentumaisen Kotkatassun esiin ja liittyä sammalpallo matsiin mukaan", hymyilin ja Kultatassu nyökkäsi huvittuneena.
Lähdin kulkemaan pentuja kohti ja minut nähdessään Ruusupentu nappasi sammalpallon ja kantoi sen eteeni.

// Ruusupentu voi jatkaa tästä :D

Luku 2

//Jatkoa Kotkatassun tarinaan :3


Ruusupentu pomppi ympäriinsä innostuneena. Kotkatassu oli ottanut pennun mukaan leirin ulkopuolelle tutustumaan metsään. Ruusupentu näki kaikkialla jotain kiinnostavaa, lehtiä putoili puista hiljaa lehtikadon lähestyessä, lintu sirkutti läheisessä puussa ja ötököitä vilisi maassa. Kaikki pennun aistit olivat ylikierroksilla.
"Kotkatassu katso tätä!", Ruusupentu kiljaisi ja katsoi limaista etanaa innostuneena. Seuraavaksi pentu huomasi koppakuoriaisen ja alkoi seurata sitä kömpelösti hiipien. Kotkatassu lähti jatkamaan matkaa ja Ruusupennun oli kiristettävä vauhtiaan pysyäkseen mukana.
Aika kului kuin siivillä kun Kotkatassu näytti Ruusupennulle metsää ja sen ihmeellisyyksiä. Pian olikin ehtinyt auringonhuippu mennä ohi ja mustia pilviä kerääntyi taivaalle. Sadepisaroita alkoi tippumaan taivaalta. Yksi pisara tipahti Ruusupennun kuonolle. Pentu aivasti pisaran kutittaessa nenää.
"Kohta alkaa satamaan kunnolla....", Kotkatassu tokaisi ja jatkoi puhumista. Ruusupentu ei enää kuullut mitä oppilas sanoi. Ilmassa leijuva lehti oli saanut pennun huomion itseensä. Ruusupentu lähti lehden perään ja unohti, että hänen piti pysyä Kotkatassun kanssa.

Ruusupentu kirmasi innostuneena lehden perässä. Aina välillä lehti laskeutui alemmas ja pentu meinasi saada sen muutaman kerran kiinni. Lehti kuitenkin jatkoi matkaansa tuulen mukana härnäten pentua.
"Älä mene niin lujaa!", Ruusupentu ulvahti lehdelle ja hengitti raskaasti juostessaan syvemmälle metsään. Tuulenpuuska pieneni ja lehti alkoi poukkoilemaan alemmas ja alemmas kohti maata. Ruusupentu pysähtyi tassut jarruttaen ja meni vaanimisasentoon. Lehti saavutti hiljalleen hyppyetäisyyden. Ruusupentu heilutti takamustaan ja hyppäsi isossa kaaressa kohti lehteä. Ruusupentu sai napattua kynnellä lehdestä kiinni ja lukitsi sen tassujensa alle.
"Sainpas", Ruusupentu hymähti.
"Kotkatassu näitkö minkä hypyn..." Ruusupennun lause jäi kesken kun pentu huomasi että oppilas ei ollutkaan hänen takanaan.
"Kotkatassu?" Ruusupentu sanoi hämmentyneenä ja katseli ympärilleen. Kotkatassua ei näkynyt missään. Ruusupentu istahti paikoilleen ja aprikoi mitä hänen pitäisi tehdä, sitten hän lähti kulkemaan luulemaansa oikeaan suuntaan mutta huomasi pian olevansa täysin eksyksissä.
Taivaalta alkoi sataa vettä tiheämmin ja tuuli voimistui. Ruusupentu pörhisti pentukarvansa suojaksi tuulta vastaan, mutta hän tunsi silti viiman menevän karvojen läpi kuin jäiset kynnet. Metsä alkoi tuntua hänestä pelottavalta paikalta. Puut natisivat ja ainoa ääni korvissa oli tuulen vihellys.
Ruusupentu hölkkäsi pienen matkaa ja huomasi kaatuneen puun, joka oli ontto sisältä. (Ehkä minun pitäisi mennä sateen suojaan kunnes, joku tulee etsimään minua), Ruusupentu mietti mielessään. Pentu asteli puun luokse ja kyyristyi sen suojaan katsoen pelokkaasti synkkenevää metsää.

Ruusupentu ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli jo kulunut. Hänen vatsansa oli alkanut pitämään kovaa meteliä. Vatsa kipristeli tyhjyyttään ja karvat olivat kostean kymät. Ruusupentu värisi ja katseli hämärtyvää taivasta puunrungon suuaukolta.
"Missä te olette emo ja isä!", Ruusupentu parahti tuuleen. Samassa läheisen pensaikon alta kuului rapinaa. Ruusupennun korvat kääntyivät äänen suuntaan. (Ei kai se vain ole kettu), Ruusupentu sanoi mielessään pelokkaana. Hän tunsi kuinka sydän alkoi takoa rinnassa lujempaa. Ruusupentu haisteli ilmaa, nenään tuli tuttu riistan tuoksu.
(Hiiri!), Ruusupentu iloitsi mielessään. Kohta hänen vatsansa olisi täynnä.
Ruusupentu alkoi hiljaa hiipimään kohti puskaa ja yritti muistaa mitä Kotkatassu oli hänelle aikaisemmin samana päivänä opettanut metsässä hiirien pyydystämisestä. (Ole nopea, vikkelä ja ennen kaikkea pysy hiljaa), Ruusupentu toisteli mielessään Kotkatassun ohjeita.
Hiiri rapisteli edelleen puskan suojissa kun pentu hiipi lähemmäs ja lähemmäs. Hiirellä ei ollut tietoakaan lähestyvästä vaarasta. Ruusupentu oli nyt aivan pensaan vieressä, hän vilkaisi varovaisesti pensaassa olevasta aukosta ja huomasi aivan pensaan keskellä olevan pulskan hiiren. Hiiri kantoi suussaan heinänkortta kohti onkaloa puskan juuressa. Hiiri katosi hetkeksi näkyvistä onkaloonsa, mutta tuli uudestaan näkyviin ja lähti kulkemaan pois puskan keskeltä. Ruusupentu henkäisi jännityksestä. Pian hiiri oli saavuttanut puskan reunan.
Hiiri vilkaisi ulos pensaasta ja katseli hetken ympärilleen kunnes tuli kokonaan ulos. Onnekseen Ruusupentu oli pensaan toisessä päässä hieman sen takana joten hiiri ei ollut huomannut häntä vielä. Ruusupentu lähti hiipimään eteenpäin. Pian hän olisi hyppy etäisyydellä. Hiiri jatkoi ahkeroimistaan kuivien korsien luona pensaan vieressä.
Ruusupentu meni kyyryyn ja valmistui hyppyyn. Silloin tuuli käänsi suuntaa ja toi pennun hajun suoraan hiiren luokse. Hiiri vinkaisi pelokkaasti ja kääntyi suoraan Ruusupentua kohti. Hiiri olisi sekunnissa takaisin suojaisassa pesässään. Ruusupentu rääkäisi ja syöksyi kohti ruskeaa olentoa. Hiiri pinkaisi kohti pensasta, mutta pennun kynsi naulitsi sen paikoilleen. Ruusupentu katsoi hölmistyneenä vikisevää hiirtä ja ei tiennyt mitä tehdä.
(Minä sain sen!) Ruusupentu hihkui mielessään. Samassa hiiri syöksyi paniikin voimasta kohti pennun tassua joka piti sitä paikoillaan. Hiiren pienet hampaat pureutuivat Ruusupennun tassuun. Ruusupentu kiljaisi kivusta, hiiri lensi päin puskaa ja kompuroi pökertyneenä kohti pesäänsä.
Ruusupennun tassusta alkoi valua pieni verivana. Hän katsoi tassuaan hetken ihmeissään kunnes tunteet ottivat vallan.
"Neilikkakaste!", Ruusupentu parkaisi ja kyyneleet valuivat pennun poskelle.
"Missä olet Kettuhäntä!", Ruusupentu vollotti valttoimenaan ja pyllähti maahan. Sade alkoi kastella hänen turkkiaan läpimäräksi.
Ruusupentu jatkoi vollotustaan ja jäi paikoilleen.
"Ruusupentu mitä sinä täälä teet!" Ruusupentu kuuli tutun äänen. Hän katsahti ylöspäin ja huomasi Kettuhännän tulevan häntä kohti silmät suurina ihmetyksestä.
"Kettuhäntä!" Ruusupentu parkaisi ja kompuroi isänsä leuan alle ja hieroi omaa leukaansa isäänsä. Kettuhäntä nuolaisi häntä lohduttavasti päälaelle.
"Eiköhän mennä takaisin leiriin Ruusupentu.", Kettuhäntä sanoi ja meni makuu asentoon. Ruusupentu hyppäsi isänsä selkään ja painautui karvojen juokkoon. Kettuhäntä lähti liikkeelle ja Ruusupentu sulki silmänsä väsyneenä.
"Mitä sinä teit yksin metsässä Ruusupentu?", Kettuhäntä tiedusteli tiukasti kulkiessaan metsän halki.
"Olin Kotkatassun kanssa katselemassa, mutta kadotin hänet", Ruusupentu mumisi. Kettuhäntä ei sanonut enää mitään vaan jatkoi matkaansa reippaasti sateen voimistuessa entisestään.
"Ruusupentu!", kuului uusi ääni edestäpäin. Ruusupentu nosti päätään ja näki Kotkatassun juoksevan heitä kohti pakokauhu silmissään.


// Jatkoa Kotkatassu ? :D

Toinen luku – Onkohan minusta tähän?

Valopentua hermostutti niin kovasti. Hänestä tulisi parantajaoppilas ja siinä oli niin iso vastuu! Ei hän kokenut pystyvänsä edes olemaan tavallinen soturi niin miten hänestä voisi tulla muka joku parantajaoppilas ja sitten parantaja? Hän ei todellakaan pystyisi siihen!
Valopentu oli hermona, kun hänen ja hänen siskojensa oppilaaksi nimittäminen lähestyi. Kipinäpentu ja Tuikepentu olivat selkeästi vain innoissaan siitä, että heistä tulisi oppilaita ja Valopentu tunsi itsensä vain niin kovin erilaiseksi. Olikohan hänessä jotain vikaa, kun häneltä ei löytynyt samanlaista intoa ja rohkeutta kuin Kipinäpennulta tai Tuikepennun kylmähermoisuutta ja vakautta?
Valopentu vilkaisi vanhmepiaan, jotka nukkuivat sikeästi. Lehmussydämen pää lepäsi Tuulihännän kyljen päällä ja kollin häntä oli kiedottuna naaraan tuuhean hännän ympärille. Kipinäpentu nukkui selällään tuuhea häntä Valopennun selän päällä. Tuikepentu taas nukkui kerällä Tuulihännän vatsaa vasten. Valopentu oli taas hereillä, kuunnellen perheensä tasaista tuhinaa. Hän ei saanut taskaan unta ja hänen tassujeen pisteli hermostuneisuus. Miksi Tähtiklaani kuvitteli, että hänestä olisi muka parantajaksi? Sellaiseen vastuuseen tarvittaisiin joku paljon kyvykkäämpi kissa!
Mitä Tähtiklaani muka näki hänessä? Ujossa, kyvyttömässä pennussa? Valopentu tiesi jo nyt, että Sudenlaulu ansaitsisi paremman oppilaan itselleen. Koko Myrskyklaani ansaitsi paremman parantajan Sudenlaulun seuraajaksi. Mitä Tuulihäntä ja Lehmussydänkin ajattelisivat? Valopentu ei ollut uskaltanut kertoa kellekään, että hänestä tulisi Sudenlaulun oppilas.
Valopentu huokaisi syvään ja laski sitten päänsä tassujensa päälle. Hän katseli hetken pentutarhan suuta, josta kajasti kelmeää hopeista valoa sisälle pesään. Lehtikato oli kuulemma tulossa ja se merkiti jotain lunta. Olisikohan se hyvä juttu? Nyt oli lehtisade ja puiden lehdet vaihtuivat oranssin ja keltaiset eri sävyihin ja toivat mieleen Valopennulle hänen siskonsa turkit. Valopentu ei ollut ehtinyt nähdä viherlehteä sen koko kukoistuksessaan, mutta näkisi sitten lehtikadon jälkeen. Silloin olisi varmaan enemmän niitä yrttejä ja kasveja, joita Sudenlaulu käytti ja tarvitsi parantajan tehtävissään. Valopentu sulki silmänsä tiukasti kiinni. Miten hän muka pystyisi siihen?

Tuulihäntä siisti pentujensa turkkeja pitkin ja rauhallisin lipaisuin. Kipinäpentu tärisi paikoillaan ja olisi viimeinen, kenet Tuulihäntä siistisi, sillä kaikki tiesivät Kipinäpennun sotkevan turkkinsa heti kahden silmänräpäyksen sisällä.
Tuikepentu oli jo siistitty paksun turkkinsa takia. Naaraspentu istui rauhallisesti, odottaen sisaruksiensa olevan valmiita. Lehmussydän piti Kipinäpennun paikoillaan, jotta naaras ei sotkisi sitä hiekkaan tai muuhunkaan. Kolli puhui tyttärelleen kaikesta ja Kipinäpentu kuunteli kiinnostuneena isänsä kertomuksia.
Valopentu antoi emonsa sukia hänen turkkinsa ilman mitään valituksia. Se oli aina niin rauhoittavaa ja hetkeksi Valopentu jo unohti sen, mitä kohta tapahtuisi, sen joka muuttaisi kaiken hänen elämässään ylösalaisin.
Heinätähden kokoontumiskutsu sai Valopennun niskakarvat pörhistymään. Lehmussydän tuli poikansa viereen ja hymyili rohkaisevasti.
”Hyvin se menee”, Valopennun isä sanoi ja antoi lempeän lipaisun Valopennun päälaelle. ”Saa hermostuttaa, se on ihan normaalia. Koukistele kynsiäsi, jos alkaa hermostuttaa liikaa.”
Valopentu nyökkäsi ja asteli sitten siskojensa perässä ulos pentutarhasta. Tuulihäntä hipaisi hännällään jokaisen pentunsa selkää rohkaisevasti. Valopentu oli kiitollinen siitä, että juuri nämä kaksi olivat hänen vanhempiaan ja se jo helpotti hänen hermostustaan tulevasta.
Heinätähti seisoi Suurtasanteen päällä, odottaen kissojen saapumista Suurtasanteen ympärille. Hän hymyili kolmen pennun vanhemmille ja vilkaisi sitten kolmea pentua. Valopennun katse ajautui Sudenlauluun, joka istui Suurtasanteen juurella.
”Tuikepentu, Kipinäpentu ja Valopentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne tulla oppilaiksi ja kouluttautua Myrskyklaanin sotureiksi”, Heinätähti puhui ja kolme pentua astuivat eteenpäin. ”Tuikepentu, tästä päivästä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Tuiketassuna. Mestariksesi tulee Iltataival”, Heinätähti nyökkäsi kohti varapäällikköään, joka hymyili.
Valopennun hermostus palasi ja hän käytti kaiken voimansa siihen, että pysyisi paikallaan eikä tärisisi näkyvästi. Hän muisti isänsä neuvon ja koukisti kynsiään, upottaen ne pehmeään maahan. Se auttoi.
”Kipinäpentu, tästä hetkestä kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kipinätassuna”, Heinätähti sanoi ja Valopentu vilkaisi siskoaan. ”Mestariksesi tulee Hiirinenä.”
Tummanruskea naarassoturi suoristautui ja hymyili. Tämä oli hänen ensimmäinen oppilaansa.
Heinätähti laski katseensa beigeen pentuun ja Valopennun sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa. Kollipentu pakotti itsensä suoristautumaan ja katsomaan suoraan Heinätähteen.
”Valopentu”, Heinätähti nyökkäsi ja Valopentu pidätteli hengitystään, ”Sudenlaulun mukaan Tähtiklaani on antanut merkkinsä ja valinnut sinut Sudenlaulun oppilaaksi”, Heinätähti puhui ja Sudenlaulu asteli päällikön rinnalle. Valopentu nyökkäsi lähes huomaamattomasti. ”Joten tästä päivästä lähtien kunnes saat parantajanimesi, sinut tunnetaan Valotassuna, parantajaoppilaana.”
Valotassu päästi tärisevän henkäyksen, kun Sudenlaulu asteli Iltataipaleen ja Hiirinenä kanssa kolmen tuoreen oppilaan luokse. Oppilas ja soturi koskettivat toistensa neniä. Valotassu tunsi hermotuksensa nousevan hetkellisesti pilviin, mutta se katosi silmänräpäyksessä.
Myrskyklaanin kissat hurrasivat kolmen uuden oppilaan nimeä ja Valotassu päästi syvän henkäyksen. Hän tunsi Sudenlaulun hivuttautuvan lähemmäs niin, että heidän turkkinsa koskettivat. Se oli lohduttavaa.
Kun kolmikko asteli vanhempiensa luokse, Valotassu hätääntyi. Hän kulki kuin jäätyneenä perheensä luokse, mutta kun hän lopulta katsoi vanhempiaan silmiin, hämn näki vain ylpeyden ja ilon.
Tuulihäntä hymyili leveästi pojalleen ja hänen katseensa kysyi, ettei miksi Valotassu ollut kertonut heille tästä. Valotassu vain luimisti korviaan ja hymyili hermostuneesti. Lehmussydämen silmissä tuikki ilo ja kollin hymy heijasti sitä iloa myös. Hänen katseessaan oli jonkinlainen haikeus, jota Valotassu ei osannut selittää.
”Olen niin ylpeä teistä kaikista”, Lehmussydän sanoi ja vilkaisi kumppaniaan, ”olemme molemmat.”

Valotassu seurasi Sudenlaulua tämän – heidän – pesäänsä. Yrttien haju oli rauhoittava. Sudenlaulu kääntyi katsomaan beigeä oppilasta.
”Haemme sinulle pian sammalta omaan petiisi”, läikikäs kolli sanoi ja heilautti päätään pesän perää kohti. Pienen seinämän takaa pilkotti sammalpedin reuna ja Valotassu oletti, että sinne hänenkin petinsä sitten laitettaisiin. ”Tässä on yrtit ja tuoll on pieni pulputtava puro, josta saamme tuoretta vettä potilaille”, Sudenlaulu esitteli pesää Valotassulle.
Valotassu katseli yrttien paljoutta ja nielaisi hermostuksensa pois. Sudenlaulu vaikutti aina kovin äkäiseltä ja Valotassua pelotti ajatuskin näyttää kollille epävarmuutensa näin aikaisin. Tai ollenkaan jos nyt tarkkoja ollaan.
”Täällä taas”, Sudenlaulu aloitti ja johdatti Valotassun vasemmalle kahden pedin ylitse pienen kapeneman ohi. Kapeneman takaa löytyi taas vähän isompi tila, jossa oli muutama sammalpeti potilaita varten. ”On potilaiden paikka.”
Valotassu katseli pientä luolamaista tilaa ja nyökkäsi. Se oli kyllä kätevä; saatiin sairaat ja loukkaantuneet kissat pois tieltä yrttien luota. Sudenlaulu johdatti Valotassun pois pienestä tilasta takaisin yrttien täyttämään tilaan. Sudenlaulu oli lajitellut yrtit siististi omille paikoilleen ja Valotassu tunsi kunnioitusta mestariaan kohtaan, joka oli yksin jo kuita tehnyt tämän kaiken ja pitänyt yrtit siististi ja kerännyt niitä miltei aina yksin.
Osa yrteistä oli kapeasti nousevan kallionseinämän päällä siisteissä riveissä ja osa taas aseteltu pienen kallionseinämän alta pilkottavaan tilaan.
Sudenlaulu esitteli pesää vielä hetken ennen kui yllättäen teki nopean käännöksen ja asteli ulos pesästä. Valotassu seurasi häkeltyneenä läikikästä kollia ja yllättyi siitä, miten oli tottunut yrttien hajuun pesässä ollessaan.
Sudenlaulu vilkaisi taakseen ja keikautti päätään kohti leirin uloskäyntiä. Valotassun hännänpää nytkähti. Pääsisikö hänkin jo ulos leiristä, aivan kuten hänen sisarensa? Kipinätassu ja Tuiketassu olivat lähteneet miltei heti kiertämään Myrskyklaanin rajoja ja aluetta, ja nytkö Valotassukin pääsisi? Valotassu tiesi enemmän soturikoulutuksesta kuin parantajakoulutuksesta, sillä jälkimmäisestä puhuttiin vähän jos lainkaan. Ei Valotassu oikein tiennyt mitään siitä, mitä hän tulisi nyt parantajaoppilaana oppimaan yrttien käytön lisäksi.
Lehtisade oli tiputtanut lehdet puista oikein ahkerasti. Ilma oli viileä muttei sietämätön. Valotassu pörhisti turkkiaan, kun pistävä tuuli iski päin kasvoja. Sudenlaulu heilautti häntäänsä kuin piiskaten tuulta rangaistukseksi. Valotassu kiristi kulkutahtiaan, jotta ei jäisi jälkeen mestaristaan. Vanhemmalla kollilla oli pidemmät käpälät ja vahvemmat lihakset, joten ei ollut ihme, että hän kulki nuorta oppilasta nopeammin.
”Tuossa kulkee Varjoklaanin ja Myrskyklaanin raja”, Sudenlaulu kertoi ja osoitti kuonollaan vasemmalle. Valotassu katsoi korkealle kohoavia havupuita suu raollaan. Varjoklaanin reviiri näytti pimeämmältä paikalta kuin Myrskyklaani, vaikka molempien reviirejä peitti sadat puut ja lämpiminä vuodenaikoina lehtiverho. ”Voimme käydä myöhemmin Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin erottavan rajan luona, mutta nyt käymme Myrskyklaanin yrttien viljelypaikalla.”
Valotassun korvat heilahtivat. Hoitiko Sudenlaulu sellaistakin asiaa kuin yrttien kasvattaminen? Miksi näin kaukana leiristä?
Vastaus oli selkeä Valotassulle, kun he astelivat metsäaukealle, jonka keskellä oli pieni kaksijalan pesä. Valotassun koko kehoa pisteli. Ei kai tuolla ollut kaksijalkoja?!
Sudenlaulu asteli niin rohkeana ja välinpitämättömänä pesän luokse. Hän vilkaisi Valotassua ja kehotti oppilasta tulemaan luokseen. Valotassu veti syvää henkeä ja jolkutti läikikkään kollin luokse. Sudenlaulu osoitti hännällään yrttiviljelmiä ja Valotassun vihertävät silmät laajenivat. Täällä kasvoi kovin monia yrttejä, jotka auttaisivat sairaita kissoja ihan varmasti.
”Jokaisella parantajalla on oma viljelypaikkansa omalla reviirillään, jotka kuitenkin jaamme toistemme kanssa, jos tarve sitä vaatii”, Sudenlaulu selitti sitten. ”Jokaisella reviirillä ei kasva aina samoja yrttejä, joten parantajina me jaamme tarvittavat yrtit keskenämme. Muista tämä; parantajia ei koske samat säännöt kuin sotureita. Meille tärkeintä on kissojen pelastaminen ja muu kun taas sotureille tärkeintä on sääntöjen noudatus, taistelut ja muut sellaiset jutut. Soturit eivät tule ymmärtämään aina sitä, miten meitä parantajia koskee hieman erilaiset säännöt, mutta sinun tulee vahvana osoittaa oma asemasi; olemme Tähtiklaanin valittuja ja me teemme työtä kissojen pelastamiseksi ja hoitamiseksi, emme soturin taistelua janoavan ajatusmaailman mukaan.”
Valotassu räpäytti silmiään muutamia kertoja yllättyneenä. Parantajat olivat tosiaan oikeita mysteereitä hänelle, mutta nyt hän pääsisi oppimaan kaikki parantajuuden salat. Tietysti oppilasta hermosttui vieläkin se, olisiko hänestä siihen, mutta hän halusi yrittää.
”Rajat eivät koske meitä ihan samalla tavalla kuin sotureita; me emme ylitä niitä taistellaksemme vaan auttaaksemme”, Sudenlaulu selitti paluumatkalla. ”Tavallisilta sotureilta harvoin löytyy moista ymmärrystä ja he ovatkin toisinana kovin kapeakatseisia, mutta me pidämme pintamme. Sinäkin saat vielä sellaista rohkeutta.”
Valotassu ei ollut siitä niinkään varma. Hän ei ollut uskaltanut kertoa edes vanhemmilleen, että hänestä oli tulossa parantajaoppilas, joten miten hänen muka pitäisi sitten pystyä laittamaan häntä vanhemmille ja voimakastahtoisimmille vastaan? Valotassu tunsi taas sen saman pistävän jännityksen vatsanpohjassaan. Oliko parantajilla näin paljon vaikeuksia osoittaa paikkansa? Ja kuuluiko siihen oikeasti näin paljon muutakin kuin vain parannus ja yrttien osaaminen?
Kaksikko haki paluumatkalla tuoretta sammalta Valotassun petiä varten. Sudenlaulu kehotti oppilastaan ottamaan myös pudonneita sulkia sekä leirin ulkopuolelta että leiristä, sillä ne pehmensivät mukavasti. He asettivat Valotassun pedin pesän perällä olevaan tilaan, jossa myös Sudenlaulun peti sijaitsi. Pieni soljuva puro virtasi pesän perällä olevasta kallionkolosta, mutta Valotassu myönsi äänen olevan rauhoittava. Ehkä siksi Sudenlaulu nukkui juuri täällä perällä.
Valotassu katsoi tyytyväisenä tekemäänsä sammalpetiä, johon hän oli asettanut paljon löytämiään sulkia ja höyheniä. Hän laittaisi niitä lisää ehtimänsä mukaan. Tämä olisi hänen ensimmäinen yönsä oppilaana ja ensimmäinen yö ihan omassa pedissä ilman sisarusten ja vamhempien tuomaa lämpöä ja turvaa. Nyt vasta kolli tajusi, että hänen sisarensa nukkuivat saman pesän suojissa, kuten hänen vanhempansa. Ja kun Tuiketassusta ja Kipinätassusta tulisi soturit, he nukkuisivat taas samassa pesässä heidän vanhempiensa kanssa. Ja Valotassu nukkuisi täällä parantajien pesässä, kaukana muista.
Valotassu asteli ulos ja vilkaisi pimenevää taivasta. Sudenlaulu oli aterioimassa kauempana oman emonsa luona. Valotassu hymyili itselleen. Vaikka hän olisi parantaja, hän olisi silti samassa klaanissa ja voisi aina viettää aikaa perheenjäsentensä kanssa. Ei parantajuus sitä estänyt.
Lehmussydän asteli poikansa luokse ja hymyili lämpimää hymyään oppilaalle. Hän istui pentunsa vierelle ja laski kantamansa hiiren hänen eteensä. Valotassu tunsi vatsassaan vellovan nälän taas voimakkaana ja hän iski hampaansa nopeasti hiiren lihaan. Hän nautti ateriastaan kaikin siemauksin. Päivä oli ollut pitkä ja tämä ateria tuli tarpeeseen.
”Tiesitkö”, Lehmussydän puhui sitten ja Valotassu vilkaisi isäänsä, joka katseli tähtitaivasta, ”minä halusin olla parantajaoppilas.”
Valotassun silmät levisivät ja hän vilkaisi sitten tassujaan ja sitten taas tähtitaivasta.
”Emosikin halusi kerran olla. Mutta meille oli tarkoitettu eri tie ja löysimme toisemme ja saimme teidät kolme”, Lehmussydän kertoi. ”Ja olen todella iloinen, että sinusta tuli parantajaoppilas. Sinä pystyt siihen, usko vain itseesi.”
Isän sanat kuulostivat etäisesti sen tähtiklaanilaisen kissan Jääkyyneleen sanoilta ja se sai Valotassun hymyilemään. Oppilas katsahti taas tähtitaivasta. Hänen isänsä uskoi häneen ja se tähtiklaanilainen oli uskonut häneen. Ehkä hän pystyisi tähän, mutta aika sen näyttäisi.
Mutta Valotassu tiesi sen, että yrittäisi kaikkensa.

Ensimmäinen osa - meripihkankeltaista ja korpinmustaa

Tuikepentu rakasti perhettään. Hänen emonsa Tuulihäntä oli pehmeä ja lämmin, kuin turvasatama, johon Tuikepentu mielellään jäi asustamaan, ja Lehmussydän, hänen isänsä, kertoi aina mielenkiintoisia asioita ja tarinoita pentutarhan ulkopuolelta samalla, kun suki lempeästi hänen turkkiaan. Kipinäpentu ja Valopentu, Tuikepennun pentuetoverit, olivat hyvin erilaisia keskenään, mutta heidän seurassaan ei koskaan ollut tylsää.
Tuikepentu todella, todella rakasti perhettään.
Pentutarhassa oli muitakin: Merilinnulla oli viisi pentua, joista lähti paljon ääntä, ja pentutarhassa kävi välillä kaksi emotonta pentua, jotka viihtyivät enemmän tarhan ulkopuolella kuin sens sisällä. Tuulihäntä imetti omien pentujensa lisäksi kahta orpoa, Roihupentua ja Liekkipentua, jotka oli vain tuotu pesään ilman mitään suurempia selityksiä.
Näiden kissojen lisäksi Tuikepentu oli tuntevinaan aivan toisen katseen turkissaan aina silloin tällöin ja joskus hänen silmäkulmassaan oleva varjo tuntui liikkuvan, mutta koskaan hän ei todella nähnyt kuka siellä oli. Ehkä hän kuvitteli kaiken - ainakin Kipinäpennun mielestä se kaikki oli kuvitelmaa - mutta joskus katse hänen turkissaan oli hieman liian todellinen ollakseen vain mielikuvitusta. Mutta mitäpä pieni pentu siitä tietäisi?
“Tuikepentu! Tuletko leikkimään minun, Pisarapennun ja Roihupennun kanssa?” Kipinäpentu kysyi samalla, kun loikki siskonsa luokse häntä heiluen takanaan. “Löysimme hyvän sammalpallon.”
“Miksipä ei”, Tuikepentu sanoi. Hän seurasi vikkelää siskoaan ulos pentutarhasta ja tunsi innostuksen omissa käpälissään. He eivät olleet pitkään aikaan leikkineet sammalpallolla!
Pisarapentu ja Roihupentu pallottelivat jo sammalta toisilleen, mutta lopettivat, kun Tuikepentu saapui Kipinäpennun kanssa paikalle. Heidän häntänsä heilahtivat tervehdykseksi.
“Tuikepentu suostui!” Kipinäpentu ilmoitti ilmeisen asian muille ja kääntyi kohti Tuikepentua. “Oli Roihupennun idea kutsua sinut mukaan.”
Tuikepentu käänsi katseensa mustaturkkiseen naaraaseen, joka hymili hänelle pienesti. Roihupentu oli aina silloin tällöin tullut juttelemaan Tuikepennulle, usein vain kysymään miten hänellä meni ja mitä hän oli tehnyt päivän aikana - tavallista jutustelua. Tuikepentua ei haitannut se, mutta Roihupennun ilme oli usein… Tuikepentu ei tiennyt miten kuvailla pesätoverinsa ilmettä, mutta se ei ollut aivan tavallinen.
“Kiva”, Tuikepentu sanoi. “Meitä on neljä. Jakaudummeko kahteen?”
“Se voisi toimia hyvin! Tiimityötä!” Pisarapentu sanoi innostuneena. “Kuka haluaa olla kenenkin kanssa? Haluatteko te siskokset olla kahdestaan?”
Kipinäpentu katsoi Tuikepentua ja irvisti niin korostetusti, että kaikki tiesivät sen olevan vain pilailua. “Sekoitetaan joukkueet! Pisarapentu, ollaan me kahdestaan.”
Pisarapentu nyökkäsi. “Joo!”
Tuikepentu asettui seisomaan Roihupennun viereen. Valkoraitaisella oli tassujensa välissä sammalapallo ja hän väläytti leveän virneen Tuikepennulle. “Me kyllä voitamme tämän.”
“Noinkohan on?” Tuikepentu tokaisi, mutta hänen silmänsä välähtivät motivoituneena näyttämään kahdelle toiselle pennulle ketkä osasivat pelata sammalpalloa ja ketkä eivät.
“On.”
Kaikki neljä pentua asettuivat vastakkain.
“Se kuka saa pallon ensin viisi kertaa vastustajien ohi voittaa!” Pisarapentu ilmoitti säännöt. “Liian korkealle ei saa heittää, eikä myöskään liian sivulle - tai muuten sitä ei lasketa pisteeksi.”
“Selvä, selvä, kaikki tietävät kyllä säännöt. Aloitetaan!” Roihupentu sanoi ja läimäisi ilman suurempaa varoitusta sammalpallon kohti Kipinäpennun ja Pisarapennun välissä olevaa rakoa.
Kipinäpentu ja Pisarapentu syöksyivät molemmat kohti sammalpalloa, mutta törmäsivät toisiinsa. He kuitenkin onnistuivat torjumaan sammalpallon ja hetken kompasteltuaan toistensa päällä he nousivat ylös into silmissään ja leuka pystyssä ylpeydestä.
“Haha, luulitte jo, että voititte!” Kipinäpentu naurahti virnuillen. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa hänen takanaan. “Tästä saatte!”
Kipinäpentu läimäisi sammalpallon ilmaan, ja sekä Roihupentu että Tuikepentu katsoivat kauhistuneena korkealle mennyttä heittoa, joka ei kuitenkaan ollut liian korkea, jotta se hylättäisiin. Ehkä he ylettyisivät siihen… Tuikepentu nousi takatassuilleen ja kurotti kohti ilmassa lentävää sammalpalloa ylettyen siihen juuri ja juuri.
Sammalpallo putosi maata kohti, ja Roihupentu otti sen ketterästi hampaisiinsa.
“Älkää turhaan innostuko”, Tuikepentu hymähti vastustajilleen.
He jatkoivat pelaamista jonkin aikaa. Muut pennut olivat tulleet ulos katsomaan kiivasta leikkimistä. Savupentu, Sulkapentu ja Liekkitassu kannustivat pelaavia kissoja huudoin ja naukaisuin. Aaltopentu ja Risupentu olivat hieman sivummalla, mutta hekin seurasivat leikkimistä kiinnostuneina. Myös Valopentu ja Ruuspentu olivat tulleet ulos pesästä ja katselivat suut raollaan neljää, toisiaan vastaan kamppailevaa kissaa.
Lopulta Roihupentu onnistui heittämään sammalpallon Pisarapennun tassujen välistä hänen taakseen lopettaen pelin siihen.
“Jes, voitimme! Siitäs saitte” Roihupentu hihkaisi ja kääntyi kohti Tuikepentua. “Minähän sanoin, että voitamme!”
“Tietenkin voitimme”, Tuikepentu virnisti vastaukseksi.
“Ensi kerralla me voitamme!” Kipinäpentu sanoi ja loikki kaksikon luokse. “Eikö niin, Pisarapentu? Ensi kerralla näytämme näille kahdelle.”
“Todellakin!”
Tuikepentu läimäisi kevyesti tassulleen siskonsa korvaa. “Ensi kerralla on muidenkin vuoro leikkiä, hiirenaivo.”
“No niin”, Merilinnun ääni keskeytti pennut. Hän oli seurannut leikkimistä jo jonkin aikaa sivusta muiden kuningattarien kanssa. “On aika mennä nukkumaan.”
Osa pennuista alkoi marista, mutta jotkut näyttivät jo selkeästi väsyneiltä ja palasivat tyytyväisinä pesään. Tuikepentu käveli yhdessä Kipinäpennun kanssa Tuulihännän luokse - tosin Kipinähäntä loikki edeltä - ja Valopentu saapui myös. Tuulihäntä hymili pennuilleen ja nuolaisi jokaisen päälakea pari kertaa ennen kuin johdatti heidät pesään.
“Oli kiva leikkiä kanssasi, Tuikepentu”, Roihupentu sanoi, kun he olivat pesän sisällä. “Leikitään joskus uudelleen.”
“Toki”, Tuikepentu vastasi ja tuijotti hetken Roihupentua ennen kuin käpertyi sisarustensa luokse Tuulihäntään kiinni.
Naaraspentu sulki silmänsä ja tunsi unen ottavan hänestä kiinni.


Tuikepentu avasi silmänsä. Hänen ympärillään oli hämärää ja pentutarha tuntui erilaiselta kuin yleensä: maa oli kosteampaa, ilma tunkkaisempaa sekä täynnä outoja hajuja ja hän ei tuntenut emonsa ja sisarustensa lämpöä ympärillään.
Hetkinen… Tuikepentu räpytteli silmiään ja nousi kömpelösti tassuilleen. Ei hän ollut pentutarhassa. Eikä edes leirissä: mikään hänen ympärillään ei ollut tuttua. Ilmassa oli hieman sumua, puut olivat pitkiä ja synkkiä, varjot syviä ja ilmassa ei ollut häivähdystäkään tuulesta.
“Emo?” Tuikepentu kuiskasi. Oliko hänet siepattu? Oliko tämä unta?
“Emosi ei ole täällä.”
Tuikepentu kääntyi ympäri ja melkein kompastui omiin tassuihinsa. “Missä minä sitten olen?” Naaraspentu kysyi ääni väristen, mutta yritti uteliaana hahmottaa edessään olevaa kissaa. Metsä oli niin pimeä, ettei hän erottanut muuta kuin epäselvät ääriviivat ja meripihkankeltaiset, hehkuvat silmät.
“Ei hätää”, kolli sanoi. “Olet unessa.”
“Tämä on unta?”
“Tämä on todellista unta.”
Tuikepentu räpäytti silmiään. “Kuka sinä olet? Oletko sinä… todellinen?”
“Olen niin todellinen kuin haluat minun olevan.” Kolli astui esiin syvimmistä varjoista, ja Tuikepentu henkäisi. Hänen edessään seisova kolli oli valtava - Tuikepentu ei ollut koskaan nähnyt ketään yhtä suurta - ja tämän kiiltävän, korpinmustan turkin alta näkyivät voimakkaat lihakset. Keltaiset silmät hehkuivat yhä varmoina ja vakaina.
“Sinä olet… valtava. En ole koskaan nähnyt ketään yhtä suurta kissaa. Kuka oikein olet?”
Kolli istahti maahan. “Surmamieli. Sinä olet Tuikepentu, etkö olekin?”
“Kyllä.”
“Hyvä.” Surmamieleksi esittäytynyt kolli istahti maahan ja tuijotti hetken pentua. “Olet vihdoin tarpeeksi vanha vierailemaan luonani.”
Tuikepentu ei ymmärtänyt mitään, mutta otti mallia kollista ja istahti maahan. Hän katseli kaksivärisillä silmillään uteliaana pikimustaa kissaa, mutta ei osannut yhdistää tätä ulkonäöltään yhteenkään kissaan, jonka hän tunsi. Edes Surmamielen nimi ei ollut tuttu ja haju, joka kollista tuli oli… kummallinen. Siinä oli Myrskyklaanin metsäinen tuoksu, mutta sitä ympäröi tunkkainen, pistävä haju.
“Sinä haiset Myrskyklaanilta… ainakin osittain”, Tuikepentu sanoi. Hän tiesi ja ymmärsi, että hänen tulisi olla peloissaan tuon valtavan kollin edessä, mutta hänen uteliaisuutensa oli liian voimakas, jotta hän tuntisi pelkoa.
“Haisen Myrskyklaanilta, yksinäisyydeltä ja tältä metsältä”, Surmamieli sanoi. Vaikka hänen sanansa olivat surullisia ja karuja, hänen äänestään ei kuulunut yhtään alakuloisuutta. Kolli puhui tasaisella, rauhallisella äänellä ja lausui jokaisen sanan kuin se olisi ollut yksinkertainen totuus, jolle ei voinut tehdä mitään kuin hyväksyä asia.
Tuikepentu katsoi ympärilleen. Metsä ei näyttänyt lainkaan Myrskyklaanin metsältä. Kaikki oli synkkää, kylmää ja kuollutta, ja pitkät puut peittivät taivaan taakseen: edes tähdet eivät näkyneet. Maa Tuikepennun tassujen alla oli märkää, ja pentu nosteli käpäliään inhoissaan.
“Tiedän, tämä ei ole mikään kaunein metsä. Ei vedä vertoja järven reviirille, eikä todellakaan vanhalle metsäreviirille”, Surmamieli sanoi ja katseli myös ympärilleen.
Tuikepennun mielenkiinto heräsi jälleen kohti kummallista kollia. “Vanha metsäreviiri? Oletko käynyt siellä?”
Surmamieli naurahti pienesti. “Minä synnyin siellä, pikkuinen, monia auringonkiertoja sitten.”
“Kuinka vanha sinä-” Tuikepentu keskeytti lauseensa, räpäytti silmiään ja tajusi. “Olet kuollut.”
“Niin olen. Sekin tapahtui kauan, kauan sitten. Synnyin, elin ja kuolin kauan ennen kuin yksikään nyt elossa olevista kissoista oli edes syntynyt. Edes heidän vanhempansa eivät olleet vielä syntyneet, kun minä kuljin pitkin metsiä.”
“Miten sinä kuolit?” Tuikepentu kysyi.
“Olet utelias.”
“Onko se väärin?”
Surmamieli nousi ylös ja kiersi pientä pentua ympäri. “Toisinaan. Sinun tulee oppia, milloin olla utelias ja milloin jättää muiden asiat muiden asioiksi. Mutta-”
“Mutta?”
“-mutta muista, että tieto vie sinut usein pidemmälle kuin tietämättömyys, sillä se antaa sinulle ymmärrystä.”
Surmamieli pysähtyi aivan Tuikepennun eteen. Vaaleanruskea pentu joutui kääntämään kasvonsa ylöspäin, jotta pystyi kohtaamaan kollin keltaisina hehkuvat silmät.
“Miksi juttelet minulle?” Tuikepentu kysyi, mutta hänen yksi kysymyksensä sisälsi monia muitakin: miksi Surmamieli kertoi hänelle sen kaiken? Miksi hän oli pimeässä metsässä? Miksi kolli oli selvästi kiinnostunut Tuikepennusta? Hän oli selvästi halunnut jutella juuri Tuikepennulle.
“Sinusta tulee kohta soturioppilas”, Surmamieli sanoi. “Tulet tietenkin saamaan Myrskyklaanista itsellesi mestarin, mutta tulevan mestarisi lisäksi saat toisenkin kissan, joka tulee kouluttamaan sinua ja opettamaan sinulle asioita, joita elävät eivät välttämättä opeta.”
“Toinen mestari?” Tuikepentu hämmästeli. Miten Surmamieli edes tiesi, että hänestä tulisi pian oppilas, jos pentu itsekään ei tiennyt sitä?
“Minut.”
Tuikepennun päässä pyörivät rattaat, kun hän yritti yhdistää tietoja. Surmamieli - kolli, joka eli vanhalla reviirillä monia kuita sitten - olisi hänen toinen mestarinsa? Saivatko Kipinäpentu ja Valopentukin toisen mestarin tästä oudosta, tunkkaiselta haisevasta metsästä? Olisiko Surmamieli heidän kaikkien mestari?
“Pentuetoverisi eivät saa toista mestaria, tai eivät ainakaan täältä, minun tietojeni mukaan”, Surmamieli sanoi kuin olisi lukenut pennun ajatuksia. Ehkä hän lukikin. “Valitsin sinut, koska… olet kaikista sopivin kissa teistä kolmesta, ja tärkeä.”
“Sopivin? Tärkeä?”
“Kaikki ajallaan. Vaikka tieto voittaa tietämättömyyden, olet vasta pentu ja tehtäväsi on tulla soturioppilaaksi.” Surmamieli katsoi ylös. “Aurinko nousee pian ja minun täytyy päästää sinut pois täältä. Haluan kuitenkin, että lupaat minulle pari asiaa ennen sitä.”
“Selvä.” Tuikepentu tiesi lupausten painavan ja olevan sitovia, mutta hänen uteliaisuutensa vei voiton kaikesta pelosta ja epäilyksestä - ja jostain syystä hän luotti tuohon outoon kolliin. Silti, hän virnisti pienesti. “Jos lupaat aina tavatessamme vastata totuudenmukaisesti yhteen kysymykseen, jonka valitsen erikseen. Ihan sama mitä kysymys koskee ja onko minun aikani vielä kuulla vastausta, sinun täytyy vastata siihen totuudella.”
Surmamieli hymähti. “Olet ovela. Hyvä on, sovitaan niin.”
Tuikepentu pörhisti turkkiaan kehuista.
“Et saa kertoa minusta tai tapaamisistamme kenellekää sanallakaan, ellen itse henkilökohtaisesti anna siihen lupaa. Et saa myöskään mainita tätä metsää tai mitenkään paljastaa kenellekään yhtään mitään, et edes pentutovereillesi”, Surmamieli sanoi ja lipaisi huuliaan.
Tuikepentu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. “Okei.” Pieni virne levisi hänen kasvoilleen. “Saanko esittää yhden kysymykseni?”
“Olet kysynyt jo tarpeeksi kysymyksiä tälle kerralle”, Surmamieli sanoi ja vaikka hänen äänensä oli vakava, hänen silmänsä välähtivät leikkisästi. “Nyt on aikasi mennä. Nähdään sitten kun sinä olet Tuiketassu.”
Tuikepentu yritti sanoa hyvästinsä, mutta maailma hänen ympärillään sumeni yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi, kunnes hän tunsi lämpimät turkit ympärillään, haistoi sekä emonsa että isänsä makean tuoksun ja kuuli Ruuspennun kuiskaavan jotain emolleen. Vaaleanruskea naaras liikahti ja venytteli hieman tassujaan ennen kuin vaipui takaisin uneen.
Tuikepentu nukkui paremmin kuin koskaan aikaisemmin.