Toinen luku - Huurre

Pakkanen puri aikaisessa ja usvan peittämässä aamussa. Puut ja muutkin kasvit kiiltelivät niiden päällä olevan huurrekerroksen takia. Pieni kissajoukkio kulki Varjoklaanin ja Myrskyklaanin erottavan rajan luokse.
Kipinätassu katseli ympärilleen, kuten hänellä tapana oli. Luonto oli niin kauniin näköinen nyt, kun pakkanen pääsi näyttämään taitonsa ja loi upeita kiekuroita puiden runkoihin. Ne linnut, jotka eivät olleet lentäneet pakoon kylmää vuodenaikaa, istuivat lehdettömien puiden oksilla ja toisinaan pyrähtivät ilmaan niin, että Kipinätassun keskittyminen herpaantui ja hän katseli äänien aiheuttajaa mietteliäänä ja toisinaan jopa tympääntyneenä.
Saalistamaan oppiminen oli ollut jotenkin vaikeaa ja hidasta, vaikka ei Kipinätassu sitä itse heti huomannut. Vasta sen jälkeen hän sen huomasi, kun hänen siskonsa osasi tehdä vaanimisliikkeen jo seuraavana päivänä ja kun muut oppilaat tuntuivat saalistavan jo paljonkin. Sen jälkeen Kipinätassua oli alkanut ärsyttämään, ettei hän oppinut heti ja kun hän yritti liikaa, epäonnistui hän täysin. Onneksi Hiirinenä oli lempeä ja ymmärtäväinen. Mestari oli osannut opettaa Kipinätassulle saalistamisen salat oikealla tavalla ja pian sen suuttumispuuskansa jälkeen Kipinätassu oli saanut ensimmäisen saaliinsa kiinni.
Keskittymisen herpaantuminen ei kuitenkaan loppunut siihen. Kipinätassua toisinana jopa ahdisti se, miten hänen ajatuksensa vierivät pois käynnissä olevasta keskustelusta ja kun hänen vuoronsa oli jotenkin vastata, joutui hän toisinaan kysymään, mitä oli sanottu. Kipinätassu yritti todella kovin aina pitää keskittymisensä keskustelussa ja kun väkisin sen teki, onnistui hän siinä, tai no… ainakin miltei aina. Saalistaessakin oli välillä ongelmia, kun jokainen kasvin haju tai uusi ääni tai valonsäde tyhjästä sai hänen ajatuksensa siirtymään pois saaliista. Hän oli kuitenkin kovin kiinnostunut saalistamisesta, joten hänen keskittymisensä herpaantui harvemmin silloin, mutta ei sitä voinut aina estää. Ja vaikka hänen keskittymisensä toisinaan herpaantui, sai hän silti yllättävän hyvin jahtaamansa saaliit kiinni, kun oli oppinut siihen.
Kipinätassu kompuroi kiveen ja lensi kuonolleen maahan. Hän ähkäisi ja vaivalloisesti nousi taas seisomaan. Hän ei ollut huomannut sitä typerää kiveä. Oranssi naaras puuskahti katsoessaan kiveä.
”Kannattaisi katsoa eteensä”, Kaislatassu kommentoi, kun asteli nuoremman oppilaan ohitse. Kipinätassu mulkaisi vaaleanruskeaa oppilasta ja kynsäisi kohmeista ruohikkoa. ”Et sinä lentämään pääse noiden lintujen mukana.”
”Hei!” Kipinätassun sisällä kiehahti. ”Minä-”
”Olet sinäkin kompuroinut juurakkoihin”, Kaislatassun mestari huomautti oppilaalleen.
”Kunhan ei sattunut, niin kaikki on hyvin”, Hiirinenä tuli Kipinätassun luokse ja hymyili lempeästi. ”Jatketaanko matkaa?” Etsijätaivas, joka oli rajapartion johdossa, kysyi. Näkyviiksi seisoi kauempana odottamassa muita.
”Joo”, Kipinätassu murahti turhautuneena. Muut jatkoivat matkaa ripeämmin, kun Kipinätassu jäi jälkeen madellen eteenpäin. Häntä kismitti taas. Hänen olisi pitänyt keskittyä partioon eikä mihinkään muuhun!
”Minäkin ajattelen kävellessäni kaikkea muuta”, Hiirinenä sanoi ja Kipinätassu kohotti katseensa mestariinsa, joka oli hidastanut tahtiaan ollakseen oppilaansa rinnalla. ”Tylsäähän se olisi vain ajatella partiointia, kun on muutakin ihmeteltävää ympärillä.”
Kipinätassu hymyili sen jälkeen rajalle asti. Ehkä hän ei ollutkaan niin outo kuin luuli?

Pakkanen puri kuin terävät hampaat Kipinätassun nahkaa ja tassuja. Hän liikutteli tassujaan ylös ja alas, odottaen vuoroaan päästä harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Kaislatassu oli nyt Kaislahäntä ja Kipinätassu oli oikeastaan vain iloinen siitä, että ruskea naaras oli siirtynyt soturien pesään ja toimimaan soturin tehtävissä. Kaislahäntä oli ollut aina todella kova vastus taisteluissa vielä aloittelevalle Kipinätassulle ja piessyt mennen tullen nuoren ja pienen Kipinätassun.
Hohdetassu taisteli Pilvitassua vastaan ja Loistetassu taas Ukkostassua vastaan. Heidän mestarinsa istuivat vierekkäin Kipinätassun oman mestarin luona ja nuorta oppilasta ei kiinnostanut lainkaan vanhempien kissojen keskustelu. He puhuivat oppilaistaan, partioinnista sun muusta soturien tehtävistä.
Kipinätassu istui hartiat lysyssä ja odotti omaa vuoroaan kuumeisesti. Nyt Hiirinenä puhui Etsijätaivaalle jostakin suuresta taistelusta- Hohdetassu heitti Pilvitassun kumoon niin että tömähti. Kipinätassu irvisti. Hän pystyi miltei tuntemaan tuon tömähdyksen omassa kehossaan.
Hohdetassu oli voitoikas ja Pilvitassu kapusi istumaan hetken päästä hampaat irvessä. Hän saisi ehkä mustelman muttei muuta pahempaa.
”Kipinätassu”, Hiirinenä kutsui oppilastaan ja oranssiturkkinen naaras ponnahti pystyyn. ”Sinun vuorosi.”
Kipinätassu ei ollut ihan varma, mitä ajatella siitä, että joutui harjoittelemaan Hohdetassu kanssa. He olivat ystäviä, mutta Hohdetassu oli paljon isompi ja selkeästi taitava. Naaras ei kuitenkaan perääntyisi vaan kuono pystyssä asteli hiekkakuopalle, jonka luona läikikäs oppilas häntä odotti.
”Näytä, mitä olet oppinut!” Hohdetassu hymyili leveästi Kipinätassulle. Kolli hengitti yhä raskaasti viime taistelunsa jäljiltä. Olisikohan hänen väsymyksestään jotain etua?
Kipinätassu silmäili Hohdetassua. Kolli virnisteli tuttuun tapaansa ja silmänräpäyksessä kolli jo syöksyi Kipinätassua kohti. Naaras häkeltyi pieneksi hetkeksi ennen kuin tajusi väistää kollin iskua. Kipinätassu kääntyi omaan hyökkäykseensä ja tarttui Hohdetassua tämän hännästä tarkoituksenaan kaataa tämä kumoon. Kolli kompuroi ja älähti yllättyneenä, muttei Kipinätassun hartmiksi kaatunut vaan kääntyi ympäri. Kipinätassu ärähti ja iski tassuillaan Hohdetassua suoraan naamaan ja kun kolli ei nähnyt hetkeen mitään, hän loikkasi kollin ylitse.
Kipinätassu ei jäänyt miettimään seuraavaa iskuaan vaan syöksyi kollin vatsan alle ja kaikin voimin heitti kollin kumoon. Hohdetassun yrittäessä nousta ylös Kipinätassu loikkasi kollin kimppuun ja painoi tätä maata vasten.
Hohdetassu ei kuitenkaan ollut luovuttamassa vaan kierähti juuri sopivasti alta pois. Kipinätassu kurtisti kulmiaan ja syöksyi kollin perään, joka oli taas pystyssä. Hohdetassu väisti Kipinätassun iskun ja vuorostaan kaatoi naaraan kumoon. Tai ainakin yritti, sillä Kipinätassu kyllä kompuroi, mutta ei lentänyt nenälleen.
Naaras murisi ja loikkasi kollin selän päälle potkien raivokkaasti. Hohdetassu oli kuitenkin vahva ja alkoi loikkia heiluen ravokkaasti yrittäessään saada Kipinätassun selästään. Koska näissä taisteluissa ei käytetty kynsiä, Kipinätassu valui kollin selästä.
Ja sitten hampaat tarttuivat hänen niskanahkaansa. Kipinätassu silmät levisivät ja hän yritti iskeä Hohdetassua naamaan tai edes jonnekin, mutta Hohdetassu ei irrottanut otettaan vaan alkoi ravistamaan otteessaan olevaa Kipinätassua voimakkaasti. Maailma Kipinätassun ympärillä tärisi ja heilui ja koko hänen kehonsa sen mukana. Hänen päähänsä ja niskaansa alkoi sattua. Häntä heikotti eikä hän kyennyt laittamaan vastaan.
Hohdetassu tiputti hänet äkisti otteestaan. Kipinätassu valahti velttona maahan. Kaikki pyöri ja hänen päätään jomotti ja jyskytti. Hän ei kyennyt nousemaan ylös.
Hohdetassu oli käyttänyt häneen liikettä, jota käytettiin useimmiten rottia vastaan tai joskus jopa pienempiä kissoja vastaan. Kipinätassua kismitti. Ei hän ollut mikään rotta.
”Oletko kunnossa?” Hiirinenän ääni kuului läheltä ja ruskea naaras seisoi aivan hänen vieressään.
”En!” Kipinätassu kivahti ja painoi päänsä takaisin alas, kun jomotus paheni. ”Sattuu.”
”Anteeksi, Kipinätassu”, Hohdetassu pahoitteli. ”En tarkoittanut aiheuttaa noin pahaa oloa!”
Kipinätassu vain mutisi jotain.
”Hän on pienikokoinen”, Tuiskusielu puhui sitten. ”Tuo on tehokas liike juuri pieniä kissoja vastaan. Ja rottia.”
”En minä ole rotta!” Kipinätassu huusi ja nousi horjuen pystyyn.
”Et niin, mutta olet pieni”, Tuiskusielu tuhahti, ”sinun täytyy oppia sellaisia liikkeitä, jotka auttavat sinunlaisiasia pieniä kissoja jopa isoja kissoja vastaan.”
Kipinätassu mulkaisi kirjavaa soturia. ”Eikös tämä ole harjoittelua eikä oppilastoverin satuttamista?”
”Olet ehjin nahoin siinä”, Tuiskusielu totesi. ”Mitä muuta kaipaisit? Pehmeän pedin? Ruokaa petiisi?”
”Tuiskusielu!” Hiirinenä kivahti sitten ja katoi vihaisesti suurempaa kollia. ”Tuki nyt kuonosi tai minä teen sen puolestasi”, ruskeaturkkinen naaras sanoi tuimasti. ”Hohdetassu meni liian pitkälle, mutta muutoin harjoittelunne oli hyvää. Ensi kerralla tiedät lopettaa ajoissa, eikö niin?”
”Tietysti”, Hohdetassu nyökkäsi. ”Anteeksi vielä.”
Tuiskusielun hännänpää nyki, mutta kolli ei sanonut enempää. Taisi kolli tajuta, että tässä ei ollut nyt mikään leikki kyseessä.
”Onko olosi jo parempi?” Hiirinenä kysyi sitten ja Kipinätassu nyökkäsi. ”Palataan leiriin ja haetaan sinulle vettä, niin olosi paranee.”

Pienen naaraan korvissa humisi, kun hän juoksi täyttä pahkaa karkuun juoksevan hiiren perässä. Hiirinenä oli pelästyttänyt hiiren pesäkolostaan ja Kipinätassun oli ollut tarkoitus napata se, mutta typerällä hiirellä oli ollut kolmas uloskäynti, josta se oli paennut. Kipinätassi ei todellakaan antaisi kolmannen saaliinsa karata, joten hän oli rynnännyt sen perään.
Hiirinenä oli yrittänyt huutaa oppilaansa perään, mutta turhaan. Kipinätassun tassut tömisivät kohmeista maata vasten ja kun hiiri teki käännöksen, loikkasi Kipinätassu vaistomaisesti. Hänen kyntensä upposivat hiiren nahkaan.
Kipinätassu hurrasi ja nosti hiiren leukojensa väliin. Hän juoksi takaisin mestarinsa luokse kellertävän vihreät kiiluen ylpeydestä.
”Olet nopea”, Hiirinenä mietti sitten silmäillen oppilastaan. ”Se on sinun vahvuutesi.”
”Ai?” Kipinätassu räpäytti silmiään hämmentyneenä.
”Joten…” Hiirinenä virnisti, ”me kehitämme sitä ja teemme sinustä ketterän ja nopean taistelijan, joka yllättää vastustajansa.”
Kipinätassun katse kirkastui ja hymyili. Ehkä hänestä voisi tulla sittenkin tarpeeksi hyvä taistelija Myrskyklaanille.
”Kehitämme myös lihasvoimaasi”, Hiirinenä pohti, ”jotta olet voimakas ja pystyt kaatamaan vastustajasi kumoon.”
”Loistavaa!” Kipinätassu pompahti innoissaan. ”Viimeinkin jotain hyvää!”
Hiirinenä piti oppilaansa innosta ja oppimisen halusta. Hän oli tarkkailut jo pidempään oppilaansa ruumiinrakennetta ja jo vahvoja taitoja, joita pystyisi kehittämään ja parantamaan. Hiirinenä itse oli myös pienikokoinen, mutta häneltä löytyi lihasmassaa.
Kaksikko palasi leiriin mukanaan Kipinätassun hiiri, jota oppilas kantoi ylpeästi ja rinta röyheänä. Hän loikki veljensä luokse, joka istui parantajanpesän edustalla. Kollin katse kirkastui, kun hänen sisarensa tuli hänen luokseen. He vaihtoivat kieliä ja Valotassu kertoi päivästään. Kipinätassu näki sen saman hermostuneisuuden veljessään, joka ei koskaan tuntunut jättävän vaaleanbeigeä rauhaan. Mutta nyt kolli oli edes hieman itsevarmemman oloinen ja se sai Kipinätassu kertomaan omasta päivästään vain innokkaammin. Hän kertoi myös epäonnistumisistaan, sillä niistä kuuleminen varmasti auttoi myös Valotassua tajuamaan, että kaikki muutkin epäonnistuivat.

Kipinätassu pörhisti turkkiaan, kun kylmä viima puski aivan hänen petipaikkansa luokse pesän seinämässä olevasta kolosta. Naarasoppilas kirosi sitä, mutta repi lopulta pedistään tukon sammalta ja tukki kolon. Nyt hän saisi nukkua rauhassa.
Naaras käpertyi tiukalle kerälle ja painui syvälle sammalten peittämään petiinsä hymyillen tyytyväisenä. Hän tukki tassuillaan korvansa, kun joku typerä oppilas tuhisi äänekkäästi ja häiritsi hänen nukahtamistaan.
Kipinätassu tärisi ja hän avasi kärttyisenä silmänsä. Oliko se sammalpallo tippunut taas vai-
Kipinätassu hätkähti. Hän ei ollutkaan omassa pedissää oppilaiden pesässä. Ympärillä oli punaista usvaa ja puut kohosivat ikuisesti kohti… taivasta? Ei tuolla edes näkynyt mitään taivasta. Kipinätassu nielaisi. Täällä oli outo ilmapiiri.
”No mutta hei!” Kipinätassun niskakarvat nousivat pystyyn. Hän pyöri etsien puhujaa. Kuka tässä paikassa voisi olla? Oliko tämä edes unta? ”Lakkaa pyörimästä kuin säikähtänyt saalis.”
”Missä olet!” Kipinätassu huusi. Pian punaisen usvan takaa astui esiin miltei mustaturkkinen kissa, jonka turkilla juoksenteli erikokoiset mustat raidat. Naaraalla oli vain yksi silmä, joka hohti sinisenä punaisen usvan keskellä. ”Oho.”
”Olet päätynyt hassusti tänne”, naaras puhui ja silmäil yhdellä silmällään pientä oppilasta. ”Oletpa pieni.”
”Hei!” Kipinätassu irvisti. Nyt häntä vain ärsytti eikä pelottanut. Siihen asti, kunnes tumma naaras tuli lähemmäs.
”Mutta tulinen”, naaras nyökkäsi. ”Mikä on nimesi?”
”Mitä se sinulle kuuluu?” Kipinätassu siristi silmiään. ”Sinulla on hieno silmä.”
Raidallinen naaras virnisti. ”Olen Pimeyskynsi.”
”Onko tämä unta?” Kipinätassu katseli ympärilleen häkeltyneenä. Hän näki kyllä outoja unia, mutta ei koskaan tällaista. Eikä hän kyennyt kontrolloimaan normaaleja uniaan.
”Pidä sitä unena tai totena, ihan sama minulle. Tämä on puoliksi unta”, Pimeyskynsi sanoi. ”Sinut on valittu oppimaan!”
”Mitä?” Kipinätassu räpäytti silmiään. ”Aa! Oppimaan mitä?”
”Olemaan taitavampi kuin normaali soturi”, Pimeyskynsi sanoi rintaansa röyhistäen.
”Onko tämä Tähtiklaani?” Kipinätassu oli hyvin ymmällään. Ei tämä näyttänyt yhtään siltä, miksi hän oli Tähtiklaanin kuvitellut.
”Ei nyt oikeastaan”, Pimeyskynsi puri hammasta. ”Mutta ajattele tätä paikkana, jossa sinusta tulee suuri soturi, joka oppii enemmän kuin kukaan muu.”
”Oho!” Kipinätassun silmät levisivät. ”Jopa minusta…”
”Tietenkin”, Pimeyskynsi nyökkäsi ja kiersi Kipinätassun ympäri. ”Mikä se sinun nimesi on? On kohteliasta esittäytyä, jos et tiennyt.”
”Kipinätassu”, Kipinätassu suostui sitten sanomaan. Tässä paikassa oli yhä jotakin hämärää, mutta oppilas ei ollut ihan varma, että mitä. Hänen pitäisi selvittää se, mutta nyt hän joutui tyytymään tähän pieneen tietoon, jonka Pimeyskynsi oli hänelle antanut.
Kipinätassu heräsi aamulla äkisti. Hän oli yllättävän uupunut herätessään. Hän haukotteli pitkään ennen kuin palasi takaisin unten maille. Hiirinenä hakisi hänet kyllä sitten.

Luku 4

Ruusupentu oli heti aamulla energiaa täynnä. Neilikkakaste haukotteli vielä makuusijallaan ja Peippopentu läpsi laiskasti emon häntää kun se kääntyili hiljalleen puolelta toiselle. Muutkin pentutarhan pennut olivat alkaneet heräilemään. Pisarapentu, Aaltopentu. Risupentu, Savupentu ja Sulkapentu istuivat silmät puoliummessa Merilinnun vatsaa vasten. Liekkipentu ja Roihupentu leikkipainivat keskenään toisella puolella pentutarhaa. Ruusupentu huokaisi syvään ja katsahti emoonsa.
"Voitaisiinko mennä jo ulos Neilikkakaste?", Ruusupentu aneli.
"Sielähän on todella kylmä ilma, te kaksi palellutte varmasti jos te ulos menette", Neilikkakaste sanoi hieman kauhuissaan.
Ruusupentu huokaisi uudestaan ja tassutti siskonsa viereen. Peippopentu läpsi edelleen emon häntää laiskasti maaten eikä kiinnittänyt mitään huomiota sisareensa. Ruusupentu tökkäsi Peippopentua kylkeen tassullaan ja sihahti hiljaa.
"Auts tuo sattui", Peippopentu maukaisi ärsyyntyneenä ja mulkaisi siskoaan.
Ruusupentu nyökkäsi kohti pentutarhan nurkkaa joka olisi hieman kauempana emosta ja odotti sisarensa lähtevän liikkeelle. Peippopentu kallisti päätään kysyvästi ja nousi seisomaan. Ruusupentu nyökkäsi kohti pentutarhan nurkkausta uudestaan ja lähti astelemaan pois päin. Sisko seurasi pian perässä hitaasti raahustaen.
"Minulla on super tylsää! Yritetään suostutella emo päästämään meidät ulos leikkimään", Ruusupentu sanoi siskolleen.
"Mutta Neilikkakaste sanoi, että ulkona on kylmä", Peippopentu marisi.
Ruusupentu pyöritti silmiään ja tökkäisi siskonsa kylkeä uudestaan tassullaan. Peippopentu sihahti ärtyneesti ja läpsäisi siskoaan korville.
Ruusupentu naurahti ja kaatui kyljelleen dramaattisesti. Peippopentu heittäytyi naaraan kimppuun ja painoi koko kehonsa painoin tämän päälle.
"Päästä minut ylös senkin mäyrän köntys!", Ruusupentu kiljaisi ja huitoi tassuillaan maata. Sisko hymähti tyytyväisenä ja painoi itsensä vielä tiukemmin Ruusupennun päälle. Ruusupentu tunsi kuinka ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan.
"Entä jos näytettäisiin toisille pennuille niitä uusia pelejä joita olemme keksineet ?", Ruusupentu sanoi ajatuksen välähtäessä mieleen.
"Voidaanko pelata valvovaa soturia ?", Peippopentu sanoi innostuneena.
Ruusupentu nyökkäsi nopeasti ja yritti työntää siskoa pois päältään. Silloin Peippopentu ponnahti vauhdilla pois tämän päältä.
"Miksi olet niin painava", Ruusupentu voihkaisi.
"Miksi itse olet ärsyttävä", Peippopentu pisti takaisin ja virnisti tyytyväisenä.
"Jos haluat pelata valvovaa soturia sinun on autettava minua saamaan kaikki kuningattaret pentuineen ulos pentutarhasta", Ruusupentu sanoi siskolleen viekkaasti ja katsoi tätä odottavasti.
Ruusupentu näki siskonsa pään raksuttavan hetken ja sitten Peippopentu lähti marsimaan Neilikkakastetta kohti häntä pystyssä ja leuka ylhäällä. Emon kohdalla sisko istahti maahan ja otti ryhdikkään asennon.
"Nyt asiat ovat niin emo rakas, että me kaksi haluamme mennä ulos ja olemme kutsuneet kaikki muut pennut leikkimään kanssamme valvovaa soturia!", Peippopentu kajautti kuuluvasti Neilikkakasteelle ja katseli sivusilmällä muita pentutarhan pentuja.
Merilinnun pennut Pisarapentu, Savupentu ja Sulkapentu kiljahtivat innostuneesti ja pinkaisivat Peippopennun luokse. Aaltopentu ja Risupentu jäivät tapittamaan pedille kysyvä ilme kasvoilla.
"Mitä on valvova soturi!", Pisarapentu kysyi ja katsoi Peippopentua.
"Se on hyvin jännittävä leikki jossa saamme energiaa kulutetuksi ja raitista ilmaa", Ruusupentu sanoi ennen kun kukaan muu ehti enempää puhua.
"Vaikka ulkona onkin kylmä, jos me leikimme erinlaisia pelejä pysymme varmasti lämpimänä", naaras jatkoi.
Neilikkakaste katsoi Ruusupentua huvittuneesti ja kääntyi toisia kuningattaria kohti.
"Mitä mieltä olette pitäisikö pentujen mennä pienelle happihyppelylle ? Ruusupentu ja Peippopentu ovat keksineet hauskoja uusia pelejä", emo sanoi ja nousi istumaan.
"Se voisi olla kyllä hyvä idea", Merilintu tokaisi hymyillen.
"Kohti leiriä mars!", Peippopentu kiljaisi ja muut pennut ryntäsivät siskon perässä ulos pentutarhasta.

Kun pennut olivat pelanneet sammal palloa hetken lämmittelyksi alkoi tosi toimet. Seuraavana vuorossa olisi valvova soturi. Pelin säännöt olivat yksinkertaiset. Peippopentu olisi vartioiva soturi pentutarhan luona ja muut pennut istuivat lähtöviivalla keskemmällä leiriä. Aina kun Peippopentu käänsi selkänsä toisille pennuille heillä oli lupa liikkua ja kun naaras kääntyisi toisia kohti yllättäen tulisi heidän olla täysin liikkumatta. Jos Peippopentu huomaisi jonkun liikkuvan hänen katsoessaan tulisi tämän palata takaisin aloitusviivalle. Ensimmäinen taas, joka pääsisi Peippopennun luokse olisi seuraava soturi vartioimassa.
"Ja nyt lähtee!", Peippopentu huusi hengitys huuruillen ja käänsi selkänsä pentutarhan seinää päin.
"Antaa mennä", Ruusupentu kuiskasi rohkaisevasti toisille pennuille.
Liekkipentu lähti ensimmäisenä liikkeelle ja pian toiset seurasivat perässä.
Ruusupentu seurasi toisia pentuja ja antoi heidän mennä edellä. Merilinnun pennut pysyttelivä yhdessä ja tirskuivat jännityksestä. Peippopentu kääntyili muutamia kertoja ja kaikki pennut onnistuivat pysymään turvassa. Neljännellä kerralla Peippopentu tarkkaili toisia kauemmin ja Ruusupentu tunsi kuinka hänen jalkansa alkoivat tärisemään paikallaan olosta.
(Käänny jo!), Ruusupentu anoi mielessään. Naaraan etutassu alkoi liukua jäisellä maalla. Siskon katse oli salamana Ruusupennussa. Peippopentu alkoi hymyillä vahingoniloisesti.
"Ruusupentu palaa takaisin aloituspisteeseen." Peippopentu kajautti.
Ruusupentu murahti ja hölkytti takaisin lähtöviivalle. Peippopentu käänsi katseensa ja pennut rynnistivät eteenpäin. Liekkipentu ja Roihupentu hiipivät pitkin askelin kohti maalia. Pisarapentu oli irtautunut sisaruksistaan ja melkein laukkasi kohti Peippopentua jarruttaen viime hetkellä aina naaraan kääntyessä. Ruusupentu hölkkäsi toisten perään ja toivoi pääsevänsä seuraavaksi soturiksi.
Valvovaa soturia oltiin nyt pelattu 8 käännöksen verran. Aaltopentu, Risupentu ja Roihupentu olivat joutuneet palaamaan aloitusviivalle ja tulivat kovaa vauhtia Ruusupennun takana. Liekkipentu ja Pisarapentu olivat melkein tasoissa. Savupentu ja Sulkapentu olivat kyljet kiinni toisissaan ja supisivat keskenään. Valvovan soturin kääntyessä taas selkäpäin Liekkipentu meni vaanimisasentoon ja teki suuren loikan suoraan Peippopennun niskaan. Kuului kova mätkähdys kun pennut kaatuivat maahan.
"Hieno hyppy Liekkipentu!" Pisarapentu sanoi.
"Mahtava peli." Aaltopentu hihkaisi.
Ruusupentua alkoi hymyilyttämään jopa pentutarhan ujoimmatkin pennut olivat nyt innostuneita ja rohkeita pikku sotureita. Kuningattaret katselivat nauravin silmin pentujensa temmellystä ja supattivat keskenään.
"Pelataanko yksi matsi vielä tätä peliä niin Liekkipentu saa olla soturina. Sitten voitaisiin pelata vielä yhtä uutta peliä." Ruusupentu maukaisi iloisena.
Kaikki pennut nyökyttelivät hyväksyvästi ja niin pelit jatkuivat.

Kun Liekkipentu oli ollut soturina vaihtui peli seuraavaan. Nyt luvassa oli kuka pelkää Yönkajon laumaa. Tämän pelin säännöt olivat seuraavat. Yksi pennuista aloittaisi Yönkajon lauman jäsenenä ja yrittäisi napata kaikki muut pennut. Pentutarhan edustalla oli kaksi viivaa hyvän matkan päässä toisistaan niin, että sen keskellä jäi tilaa nappaajalle. Muiden pentujen tehtävänä olisi juosta nappaajan ohi toiselle puolelle turvaan ja jos nappaaja saisi jonkun kiinni tästä tulisi apuri. Se pennuista voittaisi joka on viimeinen, jota ei ole saatu kiinni. Ruusupentu olisi ensimmäinen Yönkajon lauman jäsen.
"Kuka pelkää Yönkajon laumaa!" Ruusupentu ulvaisi lujaa.
"En minä ainankaan!" muut pennut huusivat yhteen ääneen ja lähtivät juoksemaan toiselta viivalta kohti naaraan takana olevaa viivaa.
Ruusupentu otti mahdollisimman leveän asennon, jotta pysyisi pystyssä toisten rynnistäessä ohi. Pennut olivat niin nopeita pienillä jaloillaan, että Ruusupentu ei ehtinyt edes tajuta kaikkien menneen jo ohi ennen kuin oli liian myöhäistä. Naaras sihahti ärsyyntyneenä hitaudelleen.
"Tällä kertaa ette pääse niin helpolla ohi." Ruusupentu murahti kääntyessään toisia päin ja pörhisti turkkiaan.
Toiset tirskuivat ja kun Ruusupentu kajautti uudestaan samat sanat lähtivät he salamana liikkeelle.
Tällä kertaa Ruusupentu otti kohteekseen Peippopennun. Merilinnun pennut juoksivat kiljuen Ruusupennun ohi. Peippopentu tuli heidän takanaan eikä ollut huomannut lähestyvää uhkaa. Ruusupentu ponkaisi Peippopentua päin ja kaatui mahalleen maahan. Naaras lukitsi tassunsa Peippopennun oikeaan takatassuun ja piti kiinni kaikilla voimillaan siskon pyristelessä karkkuun.
"Sinut on napattu, lopeta pyristely!" Ruusupentu kiljui.
Peippopentu urahti ja jäi Ruusupennun viereen. Seuraavalla kierroksella kiinni jäi Sulkapentu ja Liekkipentu. Kierroksia pelattiin viisi kunnes kuudennella voittajaksi selviytyi Aaltopentu. Aaltopentu hyppeli innoissaan sinne tänne eikä meinannut pysyä nahoissaan.
Muutamat soturit katselivat huvittuneina pentujen tekemisiä ja kuningattaret maukuivat kannustuksia pennuilleen. Neilikkakaste tuli nuolaisemaan Ruusupentua ja Peippopentua poskelle ja kietoi paksun häntänsä suojaksi pentujensa ympärille. Kylmä tuuli alkoi voimistua iltapäivän kuluessa. Ruusupentu huomasi nyt vasta, että hänellä alkoi olla vilu ja nälkä.
"Eiköhän palata sisälle lämmittelemään pennut." Neilikkakaste sanoi kuuluvasti ja johdatti toisten kuningattarien kanssa pennut pentutarhaan.

Ruusupentu oli lämmitelemässä emonsa vatsan suojissa kun hän kuuli pentutarhan suuaukolta kahinaa. Kettuhäntä ilmestyi sisälle hämärään pesään ja kantoi suussaan jänistä.
"Vautsi, onko se meille!?" Peippopentu sanoi ihastuneena ja pomppasi pystyyn.
Kettuhäntä laski jäniksen keskelle pesää. Ruusupennun suupielet alkoivat vettymään herkullisista tuoreriistan aromeista.
"Tästä riittää kaikille pennuille ja kuningattarille." Kettuhäntä sanoi sävyisästi ja auttoi Neilikkastetta jakamaan jäniksen osiin kaikkien kesken. Kettuhäntä kantoi perheensä osuuden pentujen ja kumpaninsa eteen ja yhdessä he alkoivat aterioimaan.
Jänistä maistellessaan Ruusupentu ei voinut olla paljoa sen onnellisempi. Hänellä oli vieressään rakas siskonsa ja molemmilla puolillaan rakkaat vanhempansa. Päivä oli ollut mitä mainioin !

Luku 14

Venyttelin jäseniäni ja pörhistin karvojani, kun kylmä tuuli iski vasten kehoani. Taivas oli harmaa ja maa oli valkoinen rakeista jotka olivat tulleet aikaisemmin aamulla ryminällä alas taivaalta. Pakkasilma kipristeli nenälläni, kun yritin saada vainun saaliista.
Olin saanut soturinimeni monia päiviä sitten ja noihin päiviin oli mahtunut kaikenlaista. Olin metsästänyt, ollut partioissa mukana sekä leikkinyt Ruusupennun ja Peippopennun kanssa. Kaiken tämän lisäksi olin ollut näkemässä miten jälleen suru viilsi Myrskyklaanin lävitse, kun Sirppikynsi oli nukkunut pois ja siirtynyt Tähtiklaanin maille. Mietin kuinka monta kuolemaa vielä joutuisimmekaan kohtaamaan ennen kuin hiirenkorvan aika koittaisi ja toivo paremmasta kohtaisi jälleen klaanimme. Minusta tuntui, että niin moni leirimme jäsenistä oli surun murtamia sekä masentuneita ettei naurua ja iloisia katseita enää juurikaan näkynyt.
Huokaisin syvään. Asiaan ei auttanut yhtään se, että tuoresaalista alkoi jo nyt olla vähän. Kylmät ilmat olivat pitäneet riistan piiloissaan jo päiviä ja niiden löytäminen oli yhä haastavampaa. Klaani oli kuitenkin ruokittava. Se jos mikä oli tässä hetkessä varmaa.

"Kotkasiipi!" kuulin iloisen maukaisun kauempana.
"Kukas se siinä?" virnistin nähdessäni Valkoviiksen tulevan minua kohti.
"Ei kai sinulla ole minua ikävä, kun tupsahtelet joka päivä jostakin", naurahdin. Tämä oli valehtelematta ainakin viides kerta kahden päivän aikana, kun Valkoviiksi tuli minua vastaan joko silloin, kun olin metsästämässä tai, kun harjoittelin itsekseni taisteluliikkeitä vanhoilla harjoituspaikoillamme.
"Kenties", kolli virnuili nuolaisten kylkeäni isällisesti.
"Yritän löytää ruokaa. Olen ollut täällä jo tovin enkä ole saanut kuin yhden ainoan hiiren", huokaisin katsellen samalla ympärilleni.
"Minuakaan ei ole tänään onnistanut. Muutenkin menoni on hieman kankeaa vielä joten tälläiset rauhalliset metsästyspäivät eivät siinä mielessä haittaa", Valkoviiksi totesi pidellen tassullaan vatsaansa jota koristi arvet jotka Yönkajon lauman kissa oli saanut hänelle aikaan. Vaikka tapahtuneesta oli jo jonkin aikaa niin haavat olivat kuitenkin edelleen arat vaikka arpikudosta niihin olikin jo syntynyt. Sudenlaulu oli antanut Valkoviikselle luvan palata normaaliin soturin elämään todetessaan ettei haavojen repeämis vaaraa enää ollut.
"Näin Merilinnun pentujenne kanssa tänään, kun kävin moikkaamassa Neilikkakasteen pentuja. Teidän pennut ovat kasvaneet kovaa vauhtia", hymyilin.
"Niin ne tekee. Hirvittää kuinka nopeasti aika meneekään", Valkoviiksi pudisti epäuskoisena päätään.
"Sanos muuta. Neilikkakasteen pennutkin ovat ihan pian oppilaita. Siihen ei ole enään pitkä aika, kun he täyttävät kuusi kuuta", totesin.
"Saa nähdä kenet he saavat mestareikseen", Valkoviiksi mietti.
"Mmm... niillä mestareilla pitää olla silmät takaraivossakin", naurahdin muistellen samalla minun ja Ruusupennun pientä episodia.
"Pennut ovat kyllä kerkeäväisiä tapauksia", Valkoviiksi nyökkäsi huvittuneena.
"Mutta yleensä, kun heistä kasvaa oppilaita niin he rauhoittuvat hieman ja keskittyvät olennaiseen päästäkseen joskus sotureiksi", hän lisäsi.
"Niin se kai on", nyökkäsin.
"Jahas, orava eksyi maan tasalle", Valkoviiksi kuiskasi mennessään samalla matalaksi. Tein samoin ettei orava haistaisi tuoksuani.
Nyökkäsimme Valkoviiksen kanssa toisillemme ja lähdimme piirittämään oravaa yhdessä. Hiivin oravan toiselle puolelle, kun taas Valkoviiksi toiselle. Orava haisteli maata tietämättä lainkaan lähestyvästä vaarasta. Heilautimme häntää Valkoviiksen kanssa toisillemme hyökkäyksen merkiksi ja iskimme. Orava meni hämmileen eikä tiennyt mihin suuntaan pääsisi karkuun ja sitten olikin liian myöhäistä.
"Hyvää tiimityöskentelyä", Valkoviiksi maukaisi nuolien tuoresaaliin veren suupielistään.
"Niin oli", nyökkäsin hymyillen kaivaessani oravan päälle multaa ettei pedot pääsisi siihen käsiksi.
"Sitten vain odotetaan seuraavaa uhria", lisäsin, kun sain työn valmiiksi.
Hyppäsimme korkealle kivelle vierekkäin.
"Miltä soturina olo on nyt tuntunut?" Valkoviiksi kysyi.
"Mukavalta ja kiireiseltä", vastasin. "Valhelaulu on pitänyt huolen siitä, että minulta ei tekeminen loppuisi."
"Kaikki ovat olleet varpaillaan viime aikoina", Valkoviiksi huomautti.
"Olen huomannut saman. Enkä yhtään ihmettele. Yönkajon lauma on ollut vaivaksi. Lisäksi klaani on kokenut raskaita menetyksiä viime aikoina", huokaisin.
"Oli lähellä etten minäkin menettänyt henkeäni viime Yönkajon lauman kohtaamisessa", Valkoviiksen karvat kohosivat pystyyn muistellessaan kahden viikon takaisia tapahtumia.
"Onneksi niin ei käynyt. En tiedä miten pärjäisin ilman sinua", totesin.
"Pärjäisit vallan mainiosti. Sitä paitsi on sinun ansiotasi, että edes olen vielä tässä. Tulevaisuutesi näyttää valoisalta, usko pois", Valkoviiksi pukkasi minua olalle omallaan.
"Toivottavasti", virnistin. Elämässäni oli vielä niin paljon kysymyksiä joihin olisin halunnut vastauksia mutta ainoa joka niihin kykenisi vastaamaan oli kuollut ja Tähtiklaanin mailla. Lisäksi en ollut pitkään aikaan kohdannut todellisissa unissani emoani jolta olisin halunnut kysyä nuo kysymykset. Kuka oli isäni? Mistä emoni oli lähtöisin? Kuka oli ollut kokoontumisessa kohtaamani soturi? Mistä hän tunsi Satakielen? Mitä emoni yritti viimeksi minulle kertoa mutta ei ollut ehtinyt ennen kuin minut revittiin unestani? Kysymyksiä riitti mutten ollut saanut yhteenkään vastausta. Lisäksi ne asiat joita jo tiesin unieni ansiosta herättivät minussa yhä enemmän kysymyksiä joka sai aikaan sen, että olin vain täynnä kysymyksiä kysymysten perään!
Huokaisin syvään ja yritin unohtaa sekavat ajatukseni. Onneksi pian sainkin jo muuta ajateltavaa, kun haistoin jäniksen. Pukkasin Valkoviikseä kuonollani ja tämä nyökkäsi sen merkiksi, että oli itsekin haistanut makoisan tuoresaaliin edessämme. Lähdimme jälleen yhteistoimin saalistamaan eläintä.

Palasimme leiriin kantaen hyvän saaliin mukanamme. Yhdessä homma oli toiminut yllättävänkin hyvin ja olimme saaneet paljon tuoresaalista klaanille hyvällä tiimityöskentelyllä.
Kannoimme riistan tuoresaaliskasaan ja valitsimme sieltä itsellemme saaliin ennen kuin kävelimme yhtä matkaa soturien pesän edustalle. Asetuimme makuulle vierekkäin ja ryhdyimme syömään hyvällä ruokahalulla.
"Teillä taisi olla hyvä metsästysonni mukana", Hiirinenä maukaisi tullessaan luoksemme hiiri suussaan.
"Jep. Yhteistyö pelasi vallan mainiosti", Valkoviiksi hymyili suu täynnä oravan maukasta lihaa.
"Joku on opettanut Kotkasiiven hyvin. Mutta kai sinä muistat ettei hän ole enää oppilaasi", Hiirinenä vitsaili kollille leikkisästi samalla, kun asettui vierelleni.
"Ei se silti tarkoita ettenkö saisi viettää aikaa hänen kanssaan", Valkoviiksi irvisti naaraalle joka naurahti tälle.
"Miten olet jaksellut?" vaihdoin puheenaihetta ja katsoin Hiirinenän vihreisiin silmiin. Tiesin, että hän oli Sirppikynnen ottopentu ja naaraan kuolemasta ei ollut montaa päivää aikaa.
"Tässähän se menee. Helppoa kenenkään menettäminen ei ole", Hiirinenä vakavoitui ja katsoi hetken tassujensa välissä olevaa hiirtä haikein silmin.
"Ei niin", nyökkäsin ja hipaisin hännälläni naaraan kylkeä lohduttaakseni tätä.
"Mutta hän on nyt Tähtiklaanissa rakkaidensa luona. Vielä jonakin päivänä minä näen hänet jälleen. Aika parantaa haavat eikö se yleensä niin mene", Hiirinenä kohotti katseensa minuun yrittäen piristyä.
*Mutta haavatkin jättävät arvet*, mietin mutten sanonut mitään. Tiesin kuitenkin omasta kokemuksestani, että vaikeat kokemukset ja menetykset kulkisivat mukana pitkään.

Työnnyin sotureiden pesään kuun ollessa jo taivaalla. Päivät olivat lyhentyneet huomattavasti ja pimeys tuli paljon nopeammin kuin ennen.
Haukottelin pedilläni ja kiersin hetken ympyrää asetellakseni sammaleet hyvin alleni. Kävin makuulle ja katselin soturien pimeää pesää. Näin tummia hahmoja siellä täällä ja kiiluvia silmiä sekä kuulin pientä supinaa, kun jotkut sotureista vaihtoivat vielä muutaman sanan ennen kuin kävisivät nukkumaan. Katsoin viereeni ja tunsin syystä tai toisesta oloni hieman haikeaksi. Oloni oli hieman yksinäinen. Kuulin miten joku lateli helliä sanoja toiselle hiljaa kuiskaten pesän toisessa päässä ja mietin oliko Tähtiklaani katsonut minun varalleni kumppania. Olin vielä nuori soturi ja tiesin sen, että minulla olisi hyvin aikaa löytää itselleni kumppani. Kuitenkin tietty läheisyyden kaipuu sykki sydämessäni aina, kun näin toisia kissoja kumppaneidensa rinnalla. Olin kyllä huomannut miten jotkut naaraat olivat katselleet minua ja vihjailleet selvästi siihen suuntaan, että olivat kiinnostuneita minusta mutten ollut tuntenut sitä tunnetta mistä Valkoviiksi oli joskus puhunut, kun oli kertonut tarinan siitä miten hän ja Merilintu olivat päätyneet kumppaneiksi. Sitä tunnetta, että tiesi. Tiesi varmaksi sen, että tässä se oli. Se oikea.

Luku 3

Ampiaisturkin sydän oli pelkoa täynnä. Koko mieli oli mustana. Aluksi Huomensäde oli pyytänyt häntä kävelylle, mutta sitten yhtäkkiä, yön aikana hän oli joutunut taisteluun. Miten se voi olla mahdollista? Epämääräisiä kuolemia joka puolella. Aluksi Huurrekuu. Sitten Iltataival, Sadeaskel ja Okakynsi. Myöhemmin Sirppikynsi. Ampiaisturkki sulki silmänsä. Huomensäde on hänelle niin rakas. Huomensäteen kurkusta valui paksu vana verta, ja kyljessäkin oli pitkä arpi. Koko soturien pesä oli tullut katsomaan sitä näkyä.

Ampiaisturkki asteli kohti parantajien pesää. Sudenlaulu änkesi sieltä ulos, ja kollin ilme oli synkkä. Ampiaisturkkin silmät totuttelivat hämärään kallioluolan valaistukseen, johon ei päässyt juurikaan luonnonvaloa ulos. Huomensäde makasi uupuneena sammalpedillä. Naaraan kaunis mustavalkoinen turkki oli verentahrima. Ampiaisturkki asettui varovasti naaraan viereen ja alkoi nuolla turkkia puhtaaksi.
*Hyh. tältä siis Huomensäteen veri maistuu,* Ampiaisturkki yökkäsi, mutta jatkoi hommia. Hän katsoi, miten Huomensäde hengitti katkonaisesti. Silloin Ampiaisturkki kuuli risahduksen. Hän tunsi, kuinka joku asteli kohti häntä, ja haistoi silloin Sudenlaulun. Kolli katsoi kysyvästi kokeneeseen parantajaan.
“Ennuste ei ole hyvä. Hän on aivan Tähtiklaanin ja todellisuuden välillä,” parantaja maukui.”Olen pahoillani.” Sudenlaulu laski päänsä kumaraan ja hengähti syvään.

Ampiaisturkki hautasi kasvonsa naaraan turkkiin. Kolli hengähti syvään ja hengitti Huomensäteen ihanaa tuoksua.
Huomensäde säpsähti. Naaras nosti päätänsä. “Mitä sinä teet?” Huomensäde kysyi heikosti.
“Huomensäde?” Ampiaisturkki sanoi kysyvästi ilo läikähtäen rinnassaan. Huomensäde räpäytti silmiään. “Minä.. minä rakastan sinua,” naaras kuiskasi viimeiset sanat. Ampiaisturkki räpäytti onnellisena silmiänsä ja asettui Huomensäteen viereen makuulle. Huomensäde laski päänsä voipuneena maahan ja sulki silmänsä. Ampiaisturkki silitti hännällään naaraan mustavalkoista turkkia. “Taistele,” kolli kuiskasi hänen korvaan.
Ampiaisturkki heräsi aamun sarastukseen. Hän oli edelleen parantajan pesässä Huomensäteen rinnalla. Joku oli tuonut heidän ympärilleen lisää sammalta. Kolli nousi ylös ja venytteli.
“Huomenta,” hän sanoi Valotassulle, joka astui sisään pesään.
“Tässä on Huomensäteelle sammalta,” oppilas sanoi.
“Huomensäde,” Ampiaisturkki herätteli lempeästi naaraan. Huomensäde räpytteli unisena silmiään. “Tuossa on vettä.”
Kiitollisena naaras lipoi sammalta. “Kiitos,” Huomensäde sanoi käheästi. Pesän edustalla olevat pensaat rapisivat. Sisään pelmahti Kipinätassu, jonka jäljestä tuli myös lunta. “Tässä on teille hiiri ja peippo.”
“Joko se väki lähtee? Täällä on kissoja kuin kokoontumisissa!” Sudenlaulu murahti ärtyneenä. Kipinätassu luikki ulos pesästä.
“Kiitos!” Ampiaisturkki huikkasi oppilaan perään. Kolli poimi hiiren hampaisiinsa ja ojensi Huomensäteelle. Naaras oli liian voipunut sanoakseen mitään.

Ampiaisturkki oli rajapartiossa Varjoklaanin rajalla Pakkaspuron, Häivätuulen ja Korppitaivaan kanssa. Koko metsä oli lumivaipan peitossa ja edessä lumi oli koskematonta, puhtaan valkoista.
“Haistan Varjoklaanin,” Häivätuuli murahti. Ampiaisturkki vilkaisi ympärilleen, ja totesi Häivätuulen olevan oikeassa. Kollin niskakarvat nousivat pystyyn.
“Tulkaa jo,” Pakkaspuro sanoi ivallisesti.

“Mitä te täällä teette?” Korppitaivas murisi niskakarvat pörröllään.
“Taitaa pelottaa?” valkoinen kolli murisi. Kollin jäänsiniset silmät silmäili Myrskyklaanin partiota arvioivasti. Pimeydenvarkaan katse pysähtyi silmänräpäyksen ajaksi Pakkaspuroon, joka tuijotti intensiivisesti takaisin. Pakkaspuron karvat laskeutuivat ja kolli rentoutui. Ampiaisturkki katsoi epävarmana takaisin Pimeydenvarkaaseen tämän katsoessaan häntä.
“Asetetaan hajumerkit,” Häivätuuli murahti hiljaa. Ampiaisturkki nosti jalkaansa ja asetti hajumerkin mäntyyn ja kiveen. Häntä ylimielisesti Myrskyklaanin partio jatkoi matkaa leiriin. Ampiaisturkki oli varma, että näki Pakkaspuron vilkaisevan taakseen silmissään kiilto.

“Miten Huomensäde voi?” Kaislahäntä tuli kysymään kollilta. Ampiaisturkki huokaisi raskaasti.
“Tähtiklaanin ja todellisuuden välillä.”
Kaislahäntä puski lohduttavasti kollia. Ampiaisturkki tunsi piston sydämessään. Voisiko Huomensäde koskaan puskea häntä tuolla tavoin? Kaislahäntä katsoi Ampiaisturkkia empivästi. Naaras avasi jo suunsa, mutta päätti sulkea sen viime hetkellä. Kolli katsoi kysyvästi Kaislahäntää.
“Onko teidän välillänne.. jotain?”
Ampiaisturkki tunsi nahkaansa polttavan. Kolli huitaisi ohimennen häntäänsä.
“No, kuulin Oravaliidolta että.. olisitte kumppanit,” Kaislahäntä sanoi pilke silmäkulmassaan.
“No Oravaliito kertoo mitä sylki suuhun tuo,” Ampiaisturkki sanoi välttelevästi. Kaislahäntä kehräsi ja Ampiaisturkki vältteli hänen katsettaan.
“Minä käyn katsomassa Huomensäteen vointia,” kolli luikersi ulos tilanteesta.

“Miten hän voi?” Ampiaisturkki kysyi Sudenlaululta.
“Parempaan päin.”
Helpotus valtasi Ampiaisturkin kehon. Hän kävi Huomensäteen sammalvuoteen reunalla nuolaisemassa naarasta korvien välistä.
“Sinä selviät. Taistele,” Ampiaisturkki sanoi lempeästi. “Rakastan sinua. Muista se.”

Soturien pesässä Ampiaisturkista tuntui yksinäiseltä, vaikka hänen ympärillään oli paljon muita kissoja. Suurin osa sotureista näytti väsyneiltä, ja he näyttivät valmistautuvan saman tien uuteen aamuun. Ampiaisturkin sydämestä puuttui palanen, kun Huomensäde ei ollut hänen vierellään. Se vei lämmön.
“Hän selviää kyllä,” Taivaannova kuiskasi Ampiaisturkin korvaan. Ampiaisturkki loi kiitollisen katseen naaraaseen. Joku uskoi sentään Huomensäteen parantumiseen, ja loi uskoa kolliin. Jääkynsi katsoi synkästi Ampiaisturkkia pesän toiselta puolelta. Ampiaisturkki tiesi Huomensäteen vihaavan veljeään. Jääkynsi on petollinen. Ampiaisturkki ei uskonut kollin uskollisuuteen, mutta sillä hetkellä hän mietti vain Huomensädettä ja hänen edellisenä auringonnousuna sanomiaan sanoja. “Minä rakastan sinua.” Sanat olivat lupaus hyvästä.

luku 8.

I’m paralyzed

He olivat aina olleet kaksin. Alusta loppuun. Huurrekuun ruumiin vierellä Pakkaspuron nyyhkyttäessä tuuli tuiversi hänen korviinsa, kun hän roikotti päätään surullisena. Ollessaan hetken omassa surullisessa hiljaisuudessaan, musta kolli nosti päätään ylös pyyhkien tassullaan verisen naamaansa. Huurrekuun veren. Pakkaspuro pysähtyi muistaessaan erään unen, minkä oli nähnyt pentuna. Hänen unensa oli käynyt toteen - Hän oli tappanut sisarensa! Pakkanen rysähti maahan painaen päänsä sisarensa turkkiin, antaen kyynelien valua poskia pitkin sekoittuen vereen. Hän haistoi sisarensa turkin tuoksua vielä kerran.
“Vannon sinua kohtaan ikuista rakkautta”, Pakkaspuro kuiskutti viimeisen kerran sisarensa korvaan. Hän menetti sisarensa: hän menetti kaiken. Musta kolli olonsa.. halvaantuneeksi. Hän tunsi itsensä tehneen jotain, jotain suurta sisarensa vuoksi. Hän ei saanut henkeä, hän koki olonsa tukehtuneeksi.

Pakkaspuron erivärisiin silmiin tuli synkkä ja vakava kiilto, mikä ei tarkoittanut mitään hyvää. Tästä lähtien kenelläkään ei ollut enään väliä. Hänellä ei ollut enään syytä pelätä Huurrekuun puolesta, sillä naaras oli turvassa Tähtiklaanissa. Hammastaan purren Pakkaspuro tarttui sisarensa niskasta kiinni ja huolehti tuon leiriin. Vielä viimeisen kerran.

Leirissä musta kolli kertoi syyksi sen, että Pimeydenkajon lauma oli hyökännyt, eivätkä heillä ollut mitään mahdollisuutta kahdestaan. Hän kertoi, että Huurrekuu oli kuollut kuin soturi - taistellen ja suojellen Pakkaspuroa. Pakkaspuro kertoi perheelleen Huurrekuun toiveen mukaisesti sen, että valkea naaras rakasti heitä. Kyyneliä ja surua niellen hän katseli, kun Huurrekuu valmisteltiin valvojaisiin.

Seuraavista hetkistä Pakkaspuro ei muistanut mitään. Valvojaisista Pakkaspuro ei muistanut myöskään mitään, muuta kuin emonsa Sirppikynnen lämmön vierellään. Hän kyllä tiesi, että siinä kävi muitakin kissoja, mutta hän tunsi vain emonsa. Se oli kuin se tunne, kun pieni pentu joka haki lohtua emostaan ja sitä Pakkaspuro tavallaan teki. He kaksi, musta ja harmaa olivat valvojaisissa loppuun asti. Mutta hän ei voinut katsoa emoaan silmiin.

Kun Pakkaspuro oli katsellut hautaamista, hän tunsi pelon loppuvan ja surun poistuvan. Kaikki alkoi olla hyvin, ainakin Huurrekuulla.

Sitähän Pakkaspuro oli halunnut ja toteuttanut.

Niinä päivinä Valhelaulu oli katsellut mustan kollin reaktioita ja todennut sen, että asiasta oli vain hyötyä. Pakkaspuro oli välittänyt vain Huurrekuusta ja nyt kun valkea naaras oli poissa, mikään ei rajoittanut kollin menoja. Valhelaulu pystyi sanomaan Pakkaspurolle mitä vain ja kolli tekisi sen, katumatta ja sanomatta mitään.

Pakkaspuro oli.. tyhjä ja halvaantunut.

Kun hän vaipui uneen, hän pääsi tuttuun paikkaan Synkkään Metsään. Musta kolli katseli ympärilleen. Tuttu, pehmeä ja sakea sumu kiersi kollin ympärillä. Maa tuntui pehmeältä ja tahmealta. Tahmealta kuin.. se veri joka oli värjännyt maan Huurrekuun ympärillä. Pakkaspuro suurin piirtein tiesi, mihin kävelisi. Hän löysi Valhelaulun, joka nyökkäsi hänelle hyväksyttävästi. Pakkaspuro kohotti leukaansa ylöspäin. Hän oli valmis.
“Tänään harjoitellaan taas”, Valhelaulu aloitti. Heillä oli ollut pieni tauko, sillä Pakkaspuro ei ollut nukkunut öisin kovin kunnolla. “..sillä ikinä ei voi harjoitella liikaa. Aina voi oppia uutta.” Pakkaspuro nyökkäsi.
“Miten Utuliekin koulutus sujui?” Pakkaspuro uteli tarkkailessaan Valhelaulua. Valhelaulu mietti vastausta.
“Hän on fiksu ja nopea oppimaan verrattuna vilkkaampaan Pilvitassuun”, Valhelaulu mietti.
“Olisiko hän valmis tähän?” Pakkaspuro kysyi. Tosin, Pakkaspuro oli saanut jo monien mieliä käännettyä Synkän metsän eduksi. Utuliekin kanssa hän oli ollut varovaisempi. Valhelaulu nyökkäsi vastaukseksi. Valhelaulu tarkasteli kollia, alkaen selittää päivän harjoitusta.

Kollikaksikko olivat vastakkain valmiusasennossa. Pakkaspuro hyökkäsi kohti, mutta Valhelaulu väisti. Pakkaspuro pysähtyi nopeasti, katsellen Synkän metsän mestariaan ja arvioi, mitä Valhelaulu suunnitteli. Pakkaspuro kokeili hyökkäystä uudestaan, mutta loikkasi pois alta juuri ennen ensimmäistä iskua. Sitten hän teki uudestaan käännöksen, jotta pääsisi hyökkäämään Valhelaulua kohti takaapäin. Pakkaspuro pääsi iskemään kunnolla, kun Valhelaulu ei ollut odottanut tätä. Tosin, ei ollut Pakkaspurokaan. Hän oli tehnyt sen ajattelematta ja suunnittelematta. Pakkaspuro oli tarttunut mustavalkeaan kolliin, mutta Valhelaulu yritti näpäyttää häntä irti. Pakkaspuro ei kuitenkaan päästänyt irti, vain hyökkäsi uudestaan ja uudestaan.. Ja uudestaan. Silloin Valhelaululla mnei hermo, kun Pakkaspuro ei ollut totellut hänen päivän harjoitussuunnitelmaa. Tosin, Valhelaulu hyväksyi sen, että Pakkaspuro teki omia ratkaisuja. Mutta ei tällaisessa tilanteessa. Hänen täytyisi ottaa kontrolli mustasta kollista, jotta hän ei.. hajonnut palasiksi. Kun Pakkaspuro oli hyökännyt ja odotti seuraavaa tilaisuutta, Valhelaulu tarttui Pakkaspuroa kaulasta ja painoi Pakkaspuron maahan. Musta kolli parahti tärähtäessään maahan ja ilmojen tyhjettyä keuhkoista.
“Pakkaspuro, oletko tarkkailut omaa käytöstäsi?” Valhelaulu haastoi hänet, kun oli pysäyttänyt mustan kollin aloilleen. Pakkaspuro murahti ja heilautti mustaa häntäänsä maata vasten.
“Mitä tarkoitat?” Hän tuhahti ja Valhelaulu pudisti päätään, pienesti hymyillen.
“Nyt menet rauhoittumaan. Jatketaan sitten, kun olet rauhoittunut”, Valhelaulu sanoi ja asteli Synkän metsän sakeaan usvaan jättäen Pakkaspuron mietteliääksi. Mitä hän oli tehnyt väärin?

“Pakkaspuro! Mennään jo!” Ilveskuura oli tökkinyt hänet hereille. Pakkaspuro siristeli erivärisiä silmiään katsellessaan veljeään silmiin. Valkea kolli kurtisti kulmiaan nähdessään ensimmäiseksi Pakkaspuron tuiman ilmeen, mutta päätti olla välittämättä siitä.
“Menemme partioon, Iltataival käski”, Tarinamielen pää kurkisti soturienpesän aukosta. Pakkaspuro nousi hitaasti ylös ja venytteli. Musta kolli asteli ulos, tarkastaen leirin. Leiri oli tullut yön aikana kuuraan, joka ei ollut vielä poistunut. Hengitys höyrysi ilmassa.
“Lähdetään”, Ilveskuura sanoi astellessa tunneliin muut perässään. Pakkaspuro vilkaisi taakseen jäävää Iltataivalta, saaden pudistuksen turkkiinsa. Hän koki vain.. suurta inhoa isäänsä kohtaan.

He olivat koko matkan puhuneet Yönkajon laumasta ja siitä, mitä he mahdollisesti juonisivat. Keskustelu luonnollisesti ajautui klaanitovereiden kuolemiin. Pakkaspuro vain pudisteli päätään. Mitenhän he kaikki reagoisivat, jos vain tietäisivät?
“Minulla on ikävä Huurrekuuta”, Tarinamieli sanoi. Huurrekuu oli ollut Tarinamielen hyvä ystävä. Pakkaspuron korvat heilahtivat ja hän terävöityi.
“Olisinpa tuntenut hänet paremmin”, Ilveskuura sanoi hiljaa. “Hän oli kuitenkin..pikkusiskoni.” Pakkaspuron pää kääntyi nopeasti Ilveskuuraa kohti ja hän paljasti kyntensä. Pakkaspuro suuttui ja loikkasi kynnet esillä Ilveskuuran kimppuun. Tuiskusielu katsoi häntä silmät levällään.
“Pakkaspuro lopeta!” Tuiskusielu sanoi, kun kaksikko, musta ja valkea oli kierinyt maassa pari kierrosta. Koska Pakkaspuro ei päästänyt irti, Tuiskusielu tuli irrottamaan heidät toisistaan. He eivät olleet antaneet naarmuakaan toisilleen, mutta eihän se kivaa ollut, kun kaksi veljestä paini täysillä kynnet esillä, kuitenkin valmiina satuttamaan. “Mikä sinua vaivaa?” Tuiskusieli ihmetteli kulmat kurtussa katsoessaan pentuetoveriaan. Värikkäästä kollista tuntui, että hän ei enään tuntenut Pakkaspuroa kunnolla. Pakkaspuro veti kynnet takaisin ja pudisti päätään.
“Jatketaan nyt vain”, hän sanoi ohittaen muut. Muut eivät ikinä saisi tietää, mikä oli ollut Huurrekuun oikea kuolemansyy. Pakkaspuro säpsähti ymmärtäessä sen, mitä Valhelaulu oli tarkoittanut.

Hän oli ollut liian tunteellinen. Hän oli antanut tunteille vallan ja lähtenyt siihen mukaan. Hänen tulisi rauhoittua ja musta kolli potki kylmää maata kynsillään. Hän tulisi selviämään, mutta se tarvitsi vain.. jotain.

Hän koki tyhjyyttä. Elämä sujui kuitenkin samalla tavalla. Samoja asioita tapahtui.

Mutta siihen tulisi vielä muutos. Pakkaspuro tunsi sen. Hän ei vain tiennyt, että milloin.

Mutta tyhjyyden tunteesta hän tahtoi eroon.

Leirissä, Sirppikynsi oli tulossa tervehtimään pentujaan. Kaikki muut menivät iloisesti vastaan, paitsi Pakkaspuro.

Häntä hävetti ja ahdisti kohdata emo. Hän ei voinut enään katsoa emoaan silmiin ja nähdä sama ilme kuin Huurrekuulla ennen kuin valkea naaras oli kuollut kollin kynsiin. Pakkaspuro meni kuitenkin harmaan naaraan luo ja puski tuota, sanoen tervehdyksen. Sirppikynsi sanoi surullisena päivästä jotain, mutta Pakkaspuro ei voinut kuunnella sitä. Kun Sirppikynsi oli saanut asiansa valmiiksi, musta kolli pakotti nostamaan katseensa emoonsa.
“Rakastan sinua”, hän sanoi eikä valehdellut. Sirppikynsi oli hänelle tärkeä. Pakkaspuro kuitenkin poistui, päätyen lähelle Valhelaulua. Hänellä ei ollut enään muita.

Eräänä päivänä, Valhelaulu saapui leiriin naarmuisena ja verta vuotavana. Se sai Pakkaspuron kurtistamaan kulmiaan, että mikä oli niin suuri uhka, ettei Valhelaulukaan pärjännyt? Pakkaspuro mietti kuumeisesti.

Kun metsään oli lähetetty partio siellä olevien avuksi, kaikki odottivat ankeina leirissä.

Ankeammaksi tunnelma tuli, kun he olivat saapuneet mukanaan kolmen kissan ruumiit. Mitään ei ollut enään tehtävissä. Pakkaspuro ei tuntenut mitään, sillä he olivat vain olleet… ylimääräisiä kissoja. Jopa Iltataival. Ei hän ollut tuntenut isäänsä kunnolla, eikä hänellä ollut koskaan aikomustakaan tutustua kolliin. Ja nyt Iltataival oli kuollut. Koko klaani suri varapäällikön kuolemaaa, mutta Pakkaspuro tunsi sen. Hän tunsi muutoksen tuulen ja se oli alkanut. Valhelaulu oltiin valittu vuoropäälliköksi Iltataipaleen jälkeen. Nyt olisi Valhelaulun aika - ja se alkaisi nyt. Pakkaspuro tiesi oman tehtävänsä ja hän oli valmis aloittamaan rankemmat kuulustelut Myrskyklaanista. Kuulustelut siitä, kuka kannattaisi tulevaa ja kuka ei. Kenellä olisi mahdollisuus pärjätä ja kuka jäisi pimentoon. Hän oli todellakin valmis seuraavaan aikakauteen.

Mutta Pakkaspuro musertui vielä enemmän, kun Sirppikynsi oli kuollut sen jälkeen, kun Iltataival oli kuollut. Hän oli ollut valvojaisissa jälleen alusta loppuun, sisaruksensa vierellään. He surivat kaikki sitä, mitä oli tapahtunut. Liian monta tragediaa toinen toisensa perään.

Mutta hän oli valmis. Hän oli valmis olemaan Valhelaululle tuki ja apu. He saisivat kaiken taas kuntoon. Valhelaulu oli hyvä varapäällikkö. Kaikki pitivät nuoresta kollista ja Valhelaulu osasi metsästää ja taistella. Sellaista Myrskyklaani olikin kaivannut.

Pakkaspuro katseli leiriä ja muita kissoja, jotka liikkuivat siellä tasaiseen tahtiin klaanin askareiden mukaan a Valhelaulun ohjeiden mukaisesti. Pakkaspuron sydän oli kuitenkin täynnä tyhjyyttä. Jokin, ei vaan joku - puuttui.

Vaikka hän ei tuntenut enään mitään muuta, kuin sen tyhjyyden. Hän tahtoi löytää sen puuttuvan osan. Vaikka väkisin - Huurrekuun vuoksi.

//aaaaagh tää on vihdoin valmis :D oli jotenki tosi raskas tarina kirjottaa

Luku 1

Taivaalta satoi valkoisia hiutaleita. Kävely Laventelitassun kanssa oli ollut aika mukavaa. Tänään olisi ilmeisesti taisteluharjoitukset, kun eilen oli metsästämistä. Joki solisi aivan hänen vieressään, ja pienet lätäköt joen vieressä olivat jo jäätyneet. Aamun kolea tuuli pörrötti hänen turkkiaan samalla kun hän hönkäili höyryä. Liekkitassun katsahtaessa taivaalle, hän tajusi että nyt hänen olisi mentävä leiriin. Kirkaskuu oli sanonut, että ennen aurinkohuippua.

Kolli alkoi kävelemään leiriin. Ei ollut edes kiire, mutta oli kylmä ja Liekinvärinen oppilas tahtoi jo päästä taisteluharjoituksiin, että lämpeäisi. Lumihiutaleita tuli edelleen, ja pian olisi jo lehtikato.

"Tulithan sinä sieltä!" Kirkaskuu huudahti heti, kun näki oppilaan. Naaras näytti hännällään merkin seurata. Nuoren kissan polkuanturat olivat paleltua, kun ne osuivat lumeen. Kirkaskuu näki, että häntä palellutti, ja sanoi:
"Näen että sinulla on kylmä, mutta odota vain hetken. Pian tulee lämpimämpi, kun veri alkaa kiertämään." Liekkitassu hymyili mestarilleen. Kirkaskuu oli mukava mestari. Tämä ei oikeastaan ikinä ollut vihainen.


"Tee perässä, tämän pitäisi olla helppo", Kirkaskuu käski ja teki liikkeen. Hyppy, maahan, vatsan ali. Pitäisi olla helppo, Liekkitassu mietti ja yritti liikettä. Hyppy kantoi liian korkealle, ja liikkeen kohdistaminen epäonnistui. hän tömähti Kirkaskuun viereen mahalleen. Kirkaskuu katsoo häntä huvittuneena, mutta myös lempeyttä silmissään.
"Eihän sattunut?" Tämä kysyi ja hymyili. Liekkitassu pudisteli päätänsä, ja hymyili takaisin. Nyt taas, hän huomasi kylmän viiman, ja sen miten hengitys huurusi.
"Saanko yrittää uudelleen?" Liekkitassu kysyi. Ennen kuin Kirkaskuu ehti vastata, hän teki liikkeen uudestaan. Tällä kertaa onnistui.
"Hyvä! Nyt se meni hyvin!" Kirkaskuu kehui. Onneksi menikin, Liekkitassu ajatteli. Minusta pikkuhiljaa tulee hyvä soturi. Ajatukset Myrskyklaanista olivat haihtuneet viimeaikoina kuin tuhka tuuleen.
"Koitammeko vielä jotain?" Liekkitassu kysyi harmaalta mestariltaan. Kirkaskuu pudisteli päätään.
"Emme tänään, mutta huomenna harjoitellaan puolustusta ja mennään partioon", naaras totesi.
"Selvä", Liekkitassu vastasi.

Lumisade ei vieläkään ollut loppunut. Kauniit valkoiset hiutaleet satoivat kollin nenän päälle ja sulivat melkein saman tien. Liekkitassu oli jo matkalla leiriin, koska tänään ei olisi muuta tekemistä. Ellen joudu siivoamaan klaaninvanhimpien pesän. Mutta ehkä saan nyt vain mennä tekemään mitä haluan. Paitsi vatsani sanoo, että pitää syödä nyt. Mitähän ottaisin? Ehkä tämän kalan. Kyllä, otan sen. Tämä oli hyvä valinta, mutta pitäisikö viedä klaaninvanhimmille vähän hiirtä ja kalaa? Teen sen pian.

"Kiitos, Liekkitassu!" Huomenkukka, yksi klaaninvanhimmista kiittää. Klaaninvanhimmat useimmiten olivat mukavia, ja heillä oli paljon hyviä tarinoita.
"Ole hyvä!" Kolli huikkaa pesän suulta, ja hymyilee klaaninvanhimmille. Onkohan nyt mitään hommia? En tiedä, mutta menen metsästämään.


Aiemmin Liekkitassu oli sanonut Kirkaskuulle menevänsä metsästämään, mutta tämä huomauttanut että nyt kylmällä ilmalla se voisi olla hankalampaa. Mutta silti kolli aikoi päättäväisesti saada saalista. Nuori kissa maisteli ilmaa, ja huomasi jäniksen. Hänellä ei paljon kokemusta jäniksen nappaamisesta kokemusta ollut, mutta jos kerran saalistaminen olisi vaikeaa nyt, hän aikoi saada jotain. Vaikka tulisi kylmä. Liekkitassu varmisti vielä kerran tuulen suunnan, ja ettei tiellä olisi mitään risuja. Okei, reitti selvä. Lunta alkoi satamaan kokoajan vain kovempaa ja kovempaa. Ja samalla jänis katsahtaa ympärilleen, ja lähtee juoksuun. Liekkitassu seuraa pitkillä loikilla sen perässä. Enää ei ollut väliä huomaako se hänet, nyt oli vain kyse nopeudesta. Tassut luistivat välillä, kun tuli vastaan jäätynyt lätäkkö, mutta kolli pinkoi silti minkä tassuistaan pääsi. Viimein jänis pysähtyi. Tämä oli parin askeleen, ja yhden loikan päässä. Pieni hetki… Liekkitassu hiipi jänikse taakse, jännitti lihaksensa ja loikkasi. Hän kuin saikin jäniksen kiinni, mutta pian huomasi oudon hajujäljen. Tämä ei ole Jokiklaanilainen.. pitäisiköhän minun jäljittää sitä? Jos se olisikin vaikka joku kulkukissa.. voisin tehdä vaikutuksen kaikkiin, jotka luulevat minun olevan mitätön pieni pentu. Mutta ehkä otan tämän jäniksen mukaan. Ettei sitä viedä. Kolli alkoi jäljittämään hajua, koko ajan nenä maassa haistellen hajujälkeä, että pääsisi oikeaan suuntaan. Hiutaleita leijaili yhä vain lisää ja lisää, kunnes se loppui melkein kokonaan. Hän oli jäljittänyt niin kauan, että oli kylmä joten hän päätti käydä nukkumaan. Tähtiä alkoi jo muodostua synkälle taivaalle, ja se oli kaunis. Mutta mitähän Kirkaskuu mahtaa miettiä, kun en palaa? Pitäisikö sittenkin kääntyä? Ei. Olen niin pitkällä, että ei kannata enää.

Aamulla Liekkitassu huomasi, ettei muistanut enää minne kääntyä ja kun yöllä oli satanut vettä niin, että maa oli täynnä loskaa hajujälkeä ei enää tuntunut. Ainut merkki siitä, että täällä oli käynyt joku oli vanhat ja melkein haihtuneet tassunjäljet maassa. Ilmassa ei tuntunut enää koleutta, ehkä hieman, ja mikään ei tuntunut tutulta. Nälkäkin tulisi varmaan jossain vaiheessa, mutten tahdo syödä jänistä. Se olisi vietävä klaanille. Olenkohan jonkun klaanin reviirillä? Tuskin, sillä täällä ei haise klaanikissoille. Eikä paremmin kyllä muillekkaan kissoille. Ehkä kannattaisi etsiä joku.

Yhtäkkiä Liekkitassu näkee lähes läpinäkyvän hahmon. Se istuu kaukana, ja kun se vilkaisee taakseen, kolli näkee kuinka sen silmät ovat kuin tähdet. Kissa alkaa loikkia yhteen suuntaan. Oppilas päättää seurata sitä, sillä jos se tahtoisi vaikka näyttää reitin kolkin omalle reviirille. Kaksi kissaa hyppelivät kivien yli ja juoksivat kuin nopea tuuli joen vieressä. Koko matkan Liekkitassu tutki, näkisikö merkkejä Jokiklaanista. Hetken kuluttua hän haistoi rajamerkit, ja hukkasi kissan. Hän löysi kotiin sittenkin. Jäniskin oli vielä mukana.

Leiriin päästyään Liekkitassu etsi heti Kirkaskuun, ja meni näyttämään tälle jänistään.
"Katso mitä sain!" Liekkitassu tokaisi iloisen kuuloisena. Kirkaskuu näytti hieman yllättyneeltä.
"Hieno saalis!" Naaras kehaisee. Sitten hän siristää hieman silmiään.
"Missä olet ollut? Olin huolissani!" Kirkaskuu sanoo huolestuneena. Liekkitassu vilkaisi tämän silmiin. Ne eivät näyttäneet ollenkaan vihaisilta. Vain huolestuneilta.
"Saatoin ehkä eksyä, kun löysin oudon hajujäljen", kolli sanoo hermostuneena. Kirkaskuu katsoo häntä hieman ihmeissään.
"Oudon hajujäljen? Ja seurasit sitä! Mitä jos se olisi ollut vaikka Yönkajon laumaalainen! Mitä jos sinut olisi tapettu! Olisin tuntenut itseni maailman huonoimmaksi mestariksi ikinä!" Tämä sanoi, eikä taaskaan kuullostanut ollenkaan vihaiselta. Liekkitassu nyökkäsi hänellä pää painuksissa. Kolli katsoi apeasti mestariaan silmiin, kuin pelkäisi että tämä olisikin vihainen.
"Anteeksi. En ajatellut. Lupaan, etten tee enää ikinä mitään sellaista", Liekkitassu vannoi. Kirkaskuu nyökkäsi. Hän katsahti kolliin vielä kerran.
"Voit mennä nukkumaan. Turhaa tässö enää on pitää oppituntia", naaras sanoi lempeästi ja hymyili. Liekkitassu hymyili tälle takaisin, ja painui pesään nukkumaan. Hän kieriytyi tiukkaan kerään ja painoi silmänsä kiinni.

Liekkitassu näki unta jäniksen perässä pinkomisesta. Mutta aina, kun hän oli saamassa sen kiinni maahan aukeni rotko, jonne hän tippui, ja hukkui sen pohjalla olevaan veteen. Veden pauhu täytti kollin korvat, ja tämä yritti panna vastaan, muttei kyennyt. Hänen korvansa olivat täynnä vettä ja tämä yski ja pärski yrittäen selvitä.

Luku 11

//Sisältää verta ja taistelua!

Huomensäde venytteli ja nousi vuoteeltaan soturienpesän reunamilta. Jääkynnen häntä oli keskellä kulkuväylää. Huomensäde nousi ylös ja tunsi kylmyyden luissansa.
“Huomenta,” Aurinkohuippu tervehti. Huomensäde asteli pois pesästä.
Paljaat puut olivat yön aikana saaneet valkean lumipeitteen. Lunta sateli hiljakseltaan taivaalta. Huomensäde henkäisi syvään. Kaikkialla oli niin kaunista.
“Eikö olekin mahtavan näköistä?” Tuiskumarja sanoi silmät loistaen. Huomensäde nyökkäsi viikset väristen.
“Menes, niin Valhelaulu järjestää partiot,” soturin vanha mestari sanoi.
“Äh, et ole enää mestarini,” naaras motkotti. Tuiskumarja päästi hilpeän mrraun ja meni edeltä.
“Kaislahäntä, Huomensäde ja Luminenä. Menkää te saalistamaan. Luminenä johtaa partiota,” läikikäs kolli käski. Huomensäde etsi katseellaan Kaislahäntää ja löysikin naaraan tuonnempana pesemmässä turkkiaan.
“Kaislahäntä,” Huomensäde kutsui. Myös vasta nimitetty soturi heilautti korviaan merkiksi kuuntelevansa. “Mennään saalistamaan Tuuliklaanin rajalle.”
“Tuleeko muita?” vaalean ruskea naaras kysyi.
“Minä,” lihaksikas naaras ilmestyi paikalle.
Luminenä johdatti joukon valkoisen metsän läpi. Jää ratisi Huomensäteen anturoiden alla.
“Hajaannutaan,” Luminenä sanoi.

Huomensäde jäljitti oravan. Se keräsi touhukkaasti lehtikadon viimeisiä eväitänsä kätköihin. Naaras laskeutui lonkkien varaan ja lähti hiipimään saalista kohti. Kun orava oli iskuetäisyydellä, musta valkoinen soturi ponkaisi takajaloillaan ja laskeutui hallitusti oravan niskaan. Naks, ja orava oli kuollut. Lämmin veri levisi kielelle, ja Huomensäde maistoi mehevän maun. *Tähtiklaanin kiitos tästäkin saaliista,* naaras ajatteli. Klaania piti ruokita niin hyvin kuin mahdollista, jotta he pärjäisivät lehtikadon yli. Kun Huomensäde nosti velton saaliin, lumeen jäi verisiä jälkiä. Hän loikki ketterästi puunrunkoa pitkin puuhun, ja laittoi oravan sinne, jotta nälkäinen kettu tai mäyrä ei varastaisi sitä.

“Mitä saitte?” Kaislahäntä mumisi suu täynnä oravan karvaa. Huomensäde laski kantamuksensa maahan.
“Kanin ja laihan oravan.”
“Kaksi myyrää, hiiren ja peipon,” Luminenä murahti.
“Tuolla kanilla ruokkii kuningattaret ja pennut,” Kaislahäntä huomautti. luminenä nyökkäsi hyväksyvästi nuorelle soturille. “Mennään nyt leiriin, niin pennut tulevat vahvoiksi, ja saamme pian uusia oppilaita.”

Huomensäteen karvat olivat pörhöllään heidän palatessaan leiriin. Hengitys huurusi pakkasessa, ja naaraalla oli kylmä.
“Minä kaipaan jo nyt viherlehteä,” soturi valitti.
“Hei, kuulostat ihan Vatukkakynneltä,” Kaislahäntä naurahti.
“Enkä! Kuka tätä nyt voisi rakastaa?”
“En minä ainakaan,” Jääkynsi meni ohi murahtaen. Täysikasvuinen kolli on lihaksikas ja vahvannäköinen. Huomensäde sihahti ja lähti pentutarhaa kohti. Hän raahasi kania jalasta kohti pentuja.
“Onko se meille?” Liekkipentu pomppi soturin edessä.
“Khyllä,” Huomensäde mumisi.

Sisällä pentutarhassa oli lämmintä. Neilikkakaste makasi vuoteella vatsansa läheisyydessä Peippopentu ja Ruusupentu. Peippopentu yritti imeä nisästä maitoa, jota ei tullut. Neilikkakaste töytäisi pentuaan. “Tuolla on kania, olet jo liian vanha juomaan maitoa.” Pentu pomppasi ylös ja ryntäsi naarasta kohti.
“Antakaahan Huomensäteen tulla sisälle asti,” Merilintu sanoi hilpeästi. Huomensäde työnsi kanin kuningattarien eteen, ja pennut ryntäsivät sen kimppuun kirjavana ja sekavana karvakasana. Huomensäteen suupielet kääntyivät hymyyn ja silmät tuikkivat. *Minäkin haluaisin tämmöisiä ihania karvapalloja.*

Nähdessään Ampiaisturkin aukiolla, Huomensäteen mieli kirkastui. Kolli söi yksinään päästäistä, joka ei näkynyt maistuvan. Hän jolkotti kollin eteen.
“Hei,” naaras sanoi ääni pettäen.
“Haluatko osuutesi?” Ampiaisturkki kysyi. Vesi herahtaen kielelle Huomensäde nyökkäsi kiitollisena ruuasta. Hän haukkasi palan päästäisestä. Vatsan kurina loppui. Syödessään Huomensäteelle tuli mieleen, että juuri Ampiaisturkkihan voisi olla hänen pentujensa isä. Ajatus tuntui loistavalta.

Pyydettyään kollia kävelylle, Huomensäteen sisimmässään tuntui onnellisuus. Oliko hän löytänyt jonkun rinnallensa? Naaraan mielessä pyöri yhä uudestaan ja uudestaan Ampiaisturkin sanat siitä, että rakasti häntä. Huomensäde huokaisi syvään. Sydämessä tuntui onnellisuus.
Kaislahäntä vilkaisi Huomensädettä viereiseltä vuoteelta.
“Mikäs noin hymyilyttää?” naaras kysyi uteliaana. Huomensäde tunki häntänsä Kaislahännän suun eteen vaientamaan äänen. Sitten hän vilkaisi toiselle puolelle pesää, sinne missä Ampiaisturkki makasi. Oranssi kolli katsoi avoimesti kohti Huomensädettä ja vastasi naaraan katseeseen. Huomensäde sulki silmänsä ja nukahti sydän onnellisuutta täynnä.

***

Huomensäde heräsi pimeässä ja synkässä. Jotain oli tapahtumassa. Oliko hän hereillä? Huomensäde raotti suutansa ja maistoi ilmaa. Ei, tämä ei ollut totta. Eikä metsä Tähtiklaaninkaan mailta näyttänyt. Jossain pimeässä lipui tumma hahmo, mutta siihen naaras ei kiinnittänyt huomiota. Hän pelkäsi.
“Haistan pelon,” joku sanoi. Huomensäteen karvat olivat pörhöllään. Sitten naaras haistoi mädän hengityksen löyhkän korvansa juuressa. Hänen eteensä astui musta kolli, jonka oikea korva oli revennyt. “Kuka sinä olet?” Huomensäde kysyi varovaisesti.
“Sillä ei ole nyt väliä, vaan sillä, kuka sinä olet, ja miksi olet täällä,” kolli sanoi ivallisesti.
“Se ei kuulu sinulle!” Huomensäde antoi kimpaantuneena takaisin.
“Tieto lisää tuskaa,” kolli sanoi vihjailevasti. *Ai että minä muka tietäisin nimesi ja tarkoituksesi täällä?* Huomensäde ajatteli. *Hirveästihän minulla olisi lisä tuskaa elämässäni.*
“Sinä olet Huomensäde, liian pehmeä nimi,” kolli päätti saman tein. *Pehmeäkö? Onko siitä muka haittaa?*
“Saat luvan olla Huomenkäärme.”
Vilunväristykset kulkivat läpi naaraan kehon.
“Ehkä, jos jään. Mutta tiedän kuka olet, ja minä lähden nyt!” Huomensäde sähisi kiukkuisena. Mustan kollin silmät paloivat vihasta. Hän syöksyi Huomensäteen kimppuun sähisten iljettävyyksiä. Kolli raapaisi pitkän viillon Huomensäteen kylkeen, ja siitä tihkui verta. Naaraan läpi sujahti raastava kipu, ja hän ulvaisi kivusta. Huomensäde kokosi itsensä ja syöksyi kollin vatsan alta, raapaisi kovaa ja kierähti pois alta. Kolli naurahti pilkallisesti.”Etkö parempaan pysty?”
Huomensäde katsoi hämäykseksi joen puolelle, ja vasta silloin hän huomasi siinä virtaavan verta. Naaras jatkoi, ja löi kovaa kollia naamaan, jonka jälkeen takajaloillaan potkaisi kolli sivuun. Synkän metsän kissa parahti ja lensi päistikkaa jokeen. Se kuitenkin ryntäsi Huomensäteen kimppuun, ja tavoitteli naaraan kurkkua. “Tapa turha!” kolli murisi. Selvästikin Huomensäde on turha. Ajatus kävi naaraan mielessä. Huomensäde rääkäisi korvia vihlovasti.

***

“Kutsukaa joku Sudenlaulu!” Ampiaisturkki huusi pesässä. Huomensäde huohotti sammalvuoteella veri valuen kurkusta ja kyljestä. “Tapa turha!” sanat kaikuivat naaraan mielessä. Valkomusta kolli tuli kiireisesti soturienpesään, mitä oli tapahtunut. Huomensäde vaikersi kivusta. Parantajan silmät levisivät kauhusta nähdessään haavat.
“Valotassu! Hae hämähäkinseittiä!” Sudenlaulu käski. “Paljon!” Kun Valotassu tyrehdytti veren vuotoa, Huomensäteen ajatukset katkeilivat. Kaislahäntä ja Ampiaisturkki katsoivat sydän kauhussa täynnä, kun heidän ystävänsä ja… kumppani oli Tähtiklaanin ja todellisuuden välillä. Kuolisiko Huomensäde niinkuin emonsa? Viimeiset asiat, mitkä Huomensäde muisti, oli se, että joku nuoli lohduttomasti hänen turkkiaan verestä.

//jatkuu jossain vaiheessa Ampiaisturkin näkökulmasta...

Koivun tarinat - Luku 1

Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani ja katselin miten ilma muuttui huuruksi. Hymyilin katsellessani kauniita valkoisia hiutaleita jotka putoilivat hitaasti maahan. Maa oli pienten lumihiutaleiden peitossa. Lumi oli juuri ja juuri peittänyt synkän maan valkoiseksi tuoden valoa mukanaan. Lehtikadon aika oli aivan pian. Kylmä ilma kipristeli tassuissani katsellessani edessäni siintävää maisemaa. Korkeat puut kohosivat taivaalle ja antoivat vahvoilla rungoillaan suojan viimalta, joka puhalsi niin, että sai puiden latvat tanssimaan tuulessa. Istuin korkealla kivellä ja tunsin miten kylmä hiutale laskeutui vaaleanpunaiselle nenälleni ja suli siihen.
"Upea näkymä eikö?" Lumivarjo hymyili hypäten vierelleni kivelle. Hänestä oli tullut mestarini vain pari päivää sitten. Hän oli lempeä ja ystävällinen ja Taivasklaanissa puhuttiin hänestä vain hyvää. Hän oli lämmin minua kohtaan mikä tuntui erikoiselta. Pyrin olemaan samanlainen toisille mutten ollut juuri itse kokenut saavani lämpöä osakseni. Tosin sekään ei aivan täysin pitänyt paikkaansa sillä klaaninvanhimmat olivat pentuaikoinani kertoneet mitä ihmeellisempiä tarinoita eivätkä he olleet ikinä kyllästyneet seuraani toisin kuin veljeni. Tai emoni. Mutta olihan minulla ystäviä. Pikkusiipi ja Yksihammas olivat ehkä tärkeimmät ystävät mitä minulla tällä hetkellä oli. Toivoin myös saavani Lumivarjosta itselleni sellaisen.

Istuimme Lumivarjon kanssa hetken hiljaa katsellen maisemaa.
"Eiköhän lähdetä harjoittelemaan taisteluliikkeitä", naaras sanoi hetken kuluttua.
"Mennään vain", nyökkäsin ja laskeuduimme kiveltä.

Lumivarjo vei minut tasaiselle pienelle aukiolle joka oli metsän keskellä.
"Täällä tulemme viettämään paljon aikaa", mestari hymyili katsellen ympärilleen.
"Tämä on oiva paikka harjoitella taistelemaan", hän lisäsi kääntäen katseensa minuun.
"Mitkä ovat vahvuutesi?" hän istuutui minusta hieman kauemmas.
"En tiedä", kohautin olkiani.
"Minä osaan sanoa heti yhden vahvuuden sinusta mutta osaatko sinä kertoa minulle edes yhden vahvuuden joka sinulta löytyy", Lumivarjo katsoi minua uteliaasti.
Mietin hetken. Minua oli vain aliarvioitu koko tähän astisen elämäni aikana ja minua oli pidetty heikkona pienikokoisuuteni vuoksi.
"En tiedä", kaivoin etutassullani maata vaivaantuneena. Lumivarjo huomasi miten aloin sulkeutua kuoreeni joten hän astui eteeni.
"Pienuutesi on vahvuutesi", hän sanoi päättäväisesti ja katsoin mestariani ihmeissäni.
"Miten se voi olla vahvuuteni? Minua on sen vuoksi pidetty heikkona koko ikäni", kysyin ällistyneenä. Oliko mestarini tosissaan?
"Ei suinkaan. Pienikokoisuutesi on eduksi niin metsästyksessä kuin taistelussakin. Sinun tulee vain käyttää sitä hyödyksi ja harjoitella liikkeitä ja iskuja ottaen kokosi huomioon. Tuon kokoinen kissa pystyy hyvin päihittämään suuri kokoisen kissan jos tietää mitä tekee", Lumivarjo hymyili.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" kysyin varovaisesti. Minusta oli aina tuntunut siltä ettei minusta olisi soturiksi.
"Täysin varma. Usko minua, olenhan mestarisi", Lumivarjo virnisti ja naurahdin.
"Sitä paitsi olen omin silmin nähnyt pienikokoisia sotureita taisteluissa ja voihan ketun häntä, kun he ovat olleet taitavia ja fiksuja. Yritän parhaani mukaan kertoa ja näyttää sinulle mitä olen noista taisteluista oppinut ja mitä olen nähnyt heidän tekevän", Lumivarjo sanoi.
"En malta odottaa", yritin hillitä innostustani. Nyt soturiksi opettelu sai täysin uuden käänteen mielessäni. Aikaisemmin en ollut kovin innoissani oppilaaksi nimityksestä mutta nyt mielenkiintoni oli herännyt. Pyrkisin tekemään ainakin parhaani jos ei muuta.
Lumivarjo kertoi soturilain perusteista ja siitä miten sitä tuli taisteluissa noudattaa.
"Soturi ei saa tappaa muita kissoja, ellei tappaminen ole väistämätöntä klaanin turvallisuuden tai oman hengen puolesta, tai jos kissa elää soturilain ulkopuolella", Lumivarjo kertoi.
"Jos siis toinen soturi aikoo rikkoa soturilakia ja tuota siis... aikoo tappaa minut niin voin puolustukseksi riistää häneltä hengen. Niin vai?" varmistin.
"Niin. Jos olet vaarassa kuolla tuon soturin kynsissä niin saat puolustaa itseäsi", Lumivarjo nyökkäsi.

Kun olimme käyneet soturilain perusteet läpi Lumivarjo venytteli hetken.
"Ihan aluksi voisimme harjoitella väistöliikkeitä. Näytän mallia niin voit tehdä perässä", mestarini opasti ja otti tukevan asennon.
Tein väistöliikkeitä Lumivarjon mallin mukaan ja hento lumi vain pöllysi ympärillämme, kun hypimme sinne tänne.
"Löysin toisenkin vahvuuden sinusta", Lumivarjo maukaisi, kun olimme saaneet käytyä väistöliikesarjan loppuun.
"Olet vikkelä jaloistasi", hän sanoi hyväntuulisesti.
"Niin kai sitten", vastasin hieman punastuen.
"Vielä, kun saamme kasvatettua kestävyyttä ja voimaa sinussa niin saat epäilijät pyörtymään ihmetyksestä", Lumivarjo vinkkasi minulle silmää rohkaisevasti ja painoin katseeni tassuihini.
"Eiköhän tämä harjoitus kerta ollut tässä. Seuraavaksi voitaisiin käydä hetki metsästämässä niin klaani saa ruokaa ja sitä mukaan myös me", naaras totesi ja lähti viemään minua hyvälle saalistuspaikalle.

Palasimme leiriin mukanamme vain vähän riistaa. Kylmä ilma oli saanut aikaan sen että saaliit pysyivät visusti pesiensä suojissa.
"Ihanaa, kiitos!" Pikkusiipi maukaisi, kun toin heille kolme hiirtä.
"Olen pahoillani etten löytänyt enempää", sanoin hiljaa.
"Kyllä me näilläkin saamme vatsan täytettä. Miten oppituntisi sujui?" Yksihammas kysyi samalla ottaen yhden hiiristä itselleen.
"Lumivarjo sanoi että olen vikkelä jaloistani", kerroin hymyillen.
"Sen minäkin uskon", Sammalsilmä nyökkäsi jakaessaan yhden hiiristä Pikkusiiven kanssa.
"Lisäksi hän sanoi että pienikokoni on vain eduksi", jatkoin kuopien maata edessäni mietteliäänä.
"Sekin pitää paikkansa", Pikkusiipi sanoi. Katsoin pientä naaras vanhusta kirkkain silmin.
"Olisin halunnut nähdä sinut taistelemassa. Olisin voinut oppia siitä paljon", maukaisin hänelle häntä väristen innostuksesta.
"Olet fiksu tapaus joten olen varma että opit hyödyntämään kokoasi taisteluissa tuota pikaa", Pikkusiipi hymyili leveästi.
"Mutta olisit nähnyt sen kerran, kun Pikkusiipi juoksi taistelun tiimellyksessä erään soturin alta niin, että sai upotettua kyntensä sen mahaan. Voi sitä huutoa. Se soturi pakeni paikalta alta aika yksikön", Sammalsilmä naurahti muistoilleen.
"Juoksin useasti toisten mahan alta, kun näin mahdollisuuden", Pikkusiipi virnisti huvittuneena.
"Pidän tuon mielessä", hymyilin. Vanhusten kanssa juttelemisesta oli aina hyötyä.
"Mutta höpinät sikseen. Menehän sinäkin syömään. Olet varmasti nälkäinen pitkän päivän jälkeen", Pikkusiipi nuolaisi päälakeani hellästi.
"Hyvä on. Kiitos seurasta! Nähdään", maukaisin iloisesti ja lähdin tuoresaaliskasalle.

Kannoin pienen linnun oppilaiden pesän edustalle ja haukkasin siitä palasen.
Näin miten Korppitassu asteli varmoin askelin kyyhkynen suussaan pesän luokse.
"Hei", tervehdin häntä hiljaa mutta tämä ei letkauttanut korvaansakaan minua kohti.
"Mitä te teitte tänään?" kysyin seuraavaksi.
"Ei kuulu sinulle", Korppitassu murahti ja valitsi ruokailupaikaksi sellaisen paikan mikä olisi mahdollisimman kaukana minusta.
Huokaisin hiljaa ja katselin puoliksi syötyä lintuani. Tunsin miten mieleni synkkeni vaikka hetki sitten se oli ollut valoisa.
Korppitassun läsnäolo sai minut aina pieneksi enkä koskaan kyennyt katsomaan hänen leimuaviin silmiinsä. Oloni muuttui aina epämukavaksi hänen ja emoni lähellä mutta mitä sille mahtoi. Se oli elämääni ja olin tottunut siihen että ylitseni käveltiin.
"Saanko liittyä seuraan?" kuulin hennon varovaisen äänen kysyvän edestäni. Kohotin katseeni ja näin siniharmaan naaraan jonka tunnistin Sadetassuksi.
"Totta kai", hymyilin hänelle ja tämä asettui viereeni oravansa kanssa.
"Mitä tykkäät mestaristasi?" tämä kysyi hieman epäröiden.
"Lumivarjo on tosi kiva. Hänen seurassaan on helppo olla", vastasin. "Kuka sinun mestarisi olikaan?"
"Kettuhalla", Sadetassu nyökkäsi kohti punaturkkista kollia joka aterioi parhaillaan soturien pesän luona.
"Hän on hauska tapaus", naaras lisäsi huvittuneena.
"Oletko tutustunut vielä muihin oppilaisiin?" hän kysyi.
"Olen vain nähnyt heitä ohimennen. Olet ensimmäinen jonka kanssa juttelen", kerroin samalla, kun söin ruokani loppuun.
"Entä veljesi?" hän kysyi nyt madaltaen hieman ääntään ettei Korppitassu kuulisi.
"En usko. Hänen kanssaan on vaikea ystävystyä tai jutella", kohautin olkiani.
"Mmm, siltä hän vaikuttaakin", Sadetassu nyökkäsi ollessaan samaa mieltä.
"Vaihdetaan kieliä kunhan saan syötyä tämän oravan", hän lisäsi ja haukkasi ison palan ateriastaan.

Kun olimme saaneet syötyä ja vaihdettua kieliä menimme pieneen luolaan omille sammalpedeille. Sadetassun peti sijaitsi omani vieressä joten juttelimme vielä pienen tovin ennen kuin muutkin oppilaat tulivat nukkumaan.
"Hyvää yötä Sadetassu", maukaisin hiljaa uudelle ystävälleni.
"Hyvää yötä. Kauniita unia, oman tuoresaaliin kuvia", naaraan hilpeät silmät kiiluivat pimeässä pesässä. Naurahdin hiljaa kunnes kävin itsekin nukkumaan. Ehkä oppilaana olo ei olisikaan hassumpaa. Ehkä minusta olisikin johonkin ja ehkä vielä jonakin päivänä olisin soturinimeni ansainnut. Ehkä. Aika näyttäisi.

"No niin. Kerroppa mitä teit siellä?" Valkoinen naaras jonka nimi ilmeisesti oli Lumisade sanoo. Liekkitassu tärisi pelosta. Tämä yritti olla tärisemättä, muttei voinut.
"En tiedä! Olen herännyt viimeaikoina siellä!" Liekkitassu huudahtaa. Lumisade katsoo harmaaseen kolliin.
"Kuule. Älä mene enää sinne. Se ei ole oikea paikka sinulle", harmaa kolli miltei kuiskaa. Puiden lehdet kahisevat yllä. Liekkitassu tuijottaa edelleen täristen harmaata kollia ja Lumisadetta.
"Se-Selvä mutta ke-keitä te olette?" Liekkitassu vastaa. Lumisade vilkaisi kolliin.
"Olen Susihammas, ja tuo on Lumisade", harmaa kolli esittelee. Liekkitassu nyökkää. Yhtäkkiä Liekkitassu herää. Häntä väsyttää, vaikka hän juuri oli nukkunut yön yli. Kumpa olisi harjoitukset vasta illemmalla.
"Liekkitassu?" Joku kysyy. Liekkitassu nostaa katseensa. Laventelitassu.
"Mi-Mitä?" Liekkitassu hätkähtää ja kysyy. "Kirkaskuu käski sanoa, että lähdemme metsälle!" Laventelitassu huikkaa pesän suulta. Liekkitassu talsii väsyneenä sinne. Hän nyökkää naaraalle, ja menee Kirkaskuun luokse. Naaras katsahtaa Liekkitassuun.
"Hyvä, että tulit! Lähdetään heti!" Kirkaskuu huudahtaa. Liekinvärinen oppilas kulkee mestarinsa ja pesätoverinsa kanssa. Tällä kertaa ainakin aion keskittyä kunnolla. Hetken kuluttua Kirkaskuu näyttää Laventelitassulle hännällään, että hän voisi mennä tuohon suuntaan. Siispä Laventelitassu lähtee sinne. "Liekkitassu, sinä voit mennä vaikka tuonne", Kirkaskuu nyökkää kohti vastakkaista suuntaa jonne harmaa oppilas katosi.
"Selvä", Liekkitassu vastaa tälle. Ehkä tämä voisi olla ihan mukavaa. Hetkinen, hiiri! Kolli hiipii hiiren takana. Tämä unohtaa laskea häntänsä alas, jolloin hiiri pakenee.
"Voi ketun jätökset!" Liekkitassu ärähtää hiljaa. No, aina ei kai voi saada saalistakaan. Pitää muistaa tuo häntä, Liekkitassu ajattelee.

Hetken etsittyään kolli kalastaa, sillä ei löydä oikein mitään. Nyt varjo ei vain saa osua veteen, Liekkitassu miettii. Tuo ahven on jo pian minun. Nyt! Kolli syöksähtää kynnet ojossa nappaamaan kalaa, mutta varjo osuu veteen, ja kala pakenee. Ei ole totta! Oikeasti! En voi palata tyhjin tassuin! Kirkaskuu ilmestyy pusikosta.
"Tiedätkö mikä meni vikaan?" Kirkaskuu kysyy. Oliko tämä jokin testi!
Liekkitassu nyökyttelee pää painuksissa. Naaras alkaa selittää tälle jotain siitä, miten varjo osui veteen. Kyllä minä sen tiesin.


"Liekkitassu, oletko syönyt edes jotain tänään?" Kirkaskuu kyselee. Liekkitassu kääntää katseensa tämän silmiin, mutta laskee katseensa oitis, vaikkei tämä näyttänytkään vihaiselta tai pettyneeltä. Ainoastaan huolestuneelta.
"Jo-Joo", Liekkitassu vastaa, vaikkei se ole totta. Kuinka voisinkaan syödä jotain, vaikken tuonut mitään?
"Kyllä minä huomaan, kun valehtelet. Äänesi tärisee." Liekkitassu vilkuilee ympärilleen.
"No okei, en ole syönyt, mutta enhän minä saa, koska en tuonut mitään!" Liekkitassu sanoo. Kirkaskuu katsahtaa alas.
"Saat sinä syödä! Sinä ainakin yritit parhaasi metsästämässä!" Kirkaskuu vastaa.
"Syö nyt edes pikkuinen hiiri", naaras jatkaa. Liekkitassu nyökkää, ja lähtee tuoresaaliskasalle. Hän valikoi kaikista pienimmän ja laihimman otuksen, päästäisen. Hän haukkaa palan siitä, ja huomaa miten nälkä hänellä olikaan. Liekkitassu syö sen parilla hotkaisulla. Mitähän tekisin? Jos vaihtaisin klaaninvanhimpien makuualuset.. mutta ne taitaa olla juuri hetki sitten vaihdettu. Jos Laventelitassu lähtisi kävelylle? Oikeasti, ehkä naaraan seura piristäisi minua. Mutta missähän hän on? En tiedä, ehkä vain kysyn mestariltani onko hän nähnyt Laventelitassua. Toivottavasti on. Liekinvärinen oppilas kävelee mestarinsa luokse.
"Oletko nähnyt Laventelitassua? Ajattelin, jos voisimme käydä pienellä kävelyllä", Liekkitassu kysyy. Naaras miettii hetken.
"Taisi juuri mennä oppilaiden pesään", Kirkaskuu tokaisee.
"Okei, kiitos!" Kolli huikkaa iloisesti ja juoksee oppilaiden pesälle. Harmaa naaras on siellä.
"Ööh, ajattelin jos lähtisit kävelylle ulos?" Liekkitassu sanoo hermostuneena.



//508 sanaa:D

Jos välkky vois jatkaa?:3

LUKU 1

Sumu laskeutui leirin ylle, kun aamu aloitti tuloaan. Istuin vaitonaisena pentutarhan edustalla katsellen vielä nukkuvaa leiriä. Olin hiippaillut emoni vierestä ulos, koska minua ei enää nukuttanut. Tänään olisi jännittävä päivä. Minusta ja siskostani Koivupennusta tulisi vihdoin soturioppilaita. Olin odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Pääsisin vihdoin osoittamaan kaikille, varsinkin isälleni, taitoni. Olin valmis saamaan vihdoin isäni huomion.
"Siinä sinä olet", Syyslilja tuli ulos Koivupennun kanssa. Hän katsoi minua kirkkailla keltaisilla silmillään samalla huokaisten helpotuksesta.
"Odotan, että kaikki heräisivät", mutisin.
"Jännittääkö sinua oppilaaksi nimitys?", emoni kysyi hymyillen.
"Ei", vastasin lyhyesti.
"Minua jännittää", Koivupentu sanoi hiljaa mutta Syyslilja ei ollut kuulevinaankaan pienen naaraan vastausta.
"Sinusta tulee hieno oppilas, Korppipentu", emo hymyili nuolaisten päälakeani. Käänsin pääni kauemmas ja nousin seisomaan nähdessäni päällikön astuvan ulos pesästään. Karvani kohosivat hermostuneena odotuksesta. Astelin varmoin askelin lähemmäs Vuoksikalliota, kun päällikkö asteli sille.
Syyslilja tönäisi kuonollaan Koivupennun takamusta ja tämä lähti varovaisesti perääni korvat hieman luimussa epävarmuudesta.
"Kokoontukoon jokainen oman riistansa saalistamaan kykenevä klaanin kokoukseen!" Hallatähti kajautti ilmoille ja klaani kokoontui yhteen.
"On aika nimittää klaanillemme kaksi oppilasta. Korppipentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Korppitassuna. Mestariksesi tulee Ahmakäpälä. Toivon, että Ahmakäpälä välittää sinulle kaiken oppimansa. Ahmakäpälä olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi peloton ja vahva taistelija. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Korppitassulle", päällikkö sanoi ja Ahmakäpälä nyökkäsi tälle arvokkaasti kunnes tuli luokseni ja kosketti nenääni omallaan. Sen tehtyään päällikkö antoi vielä Koivupennulle oppilasnimensä ja mestariksi Lumivarjon.
Sitten klaani puhkesi huutamaan meidän uusia oppilasnimiämme yhä uudelleen ja uudelleen.

Menimme Koivutassun kanssa tervehtimään emoamme mutta isä ei viitsinyt edes tulla paikalle vaan oli jäänyt istumaan sotureiden pesän edustalle.
"Isänne on typerys", Syyslilja tuhahti nähdessään miten katsoin Honkasydäntä kohti. Kohautin vain olkiani samalla, kun istuuduin emoni viereen. Koivutassu astui askeleen kauemmas meistä ja istuutui myös paikoilleen.
Ei aikaakaan, kun Lumivarjo saapui oppilaansa luokse lempeästi hymyillen.
"Haluaisitko Koivutassu, että veisin sinut oppilaiden pesälle? Voisin näyttää sinulle uuden petisi", hän sanoi ja Koivutassu nyökkäsi varovaisesti ja lähti seuraamaan mestariaan oppilaiden pesälle.
Jäin istumaan emoni kanssa kahdestaan ja saatoin nähdä miten Syyslilja katsoi minua.
"Mitä?" murahdin hiljaa.
"Mietin vain kuinka paljon oletkaan kasvanut. Siskosi ei ole mitään verrattuna sinuun. Hän on heikko ja herkkähermoinen mutta sinä taas olet vahva ja itsevarma. Sinusta tulee mahtava soturi ja silloin isäsi näkee kuinka urhea poika hänellä onkaan", emoni hymyili hieman jopa ivallisesti.
Syyslilja ei ollut koskaan pitänyt Koivutassua minään. Eikä Koivutassu ollutkaan yhtään mitään. Hän ei edes uskaltanut seisoa suorassa ja hän ei sanonut emolle ikinä vastaan yhtikäs mistään saatikka minulle. Minua puistatti, kun mietinkin herkkää pikku sisarustani, joka olisi yhtä hyvin voinut olla minulle kuollut.
"Korppitassu. Näytän sinulle nukkumapaikkasi", Ahmakäpälä ilmestyi eteemme ryhdikkäänä.
"Selvä", nyökkäsin ja seurasin kollia oppilaiden pesälle.

Ahmakäpälän näytettyä minulle paikkani hän vei minut leirin uloskäynnille.
"Näytän sinulle heti klaanimme rajat ja sen jälkeen opastan sinua ensimmäisessä metsästyksessäsi", Ahmakäpälä sanoi eikä odottanut vastausta vaan juoksi jo ulos leiristä ja minä lähdin hänen peräänsä.
"Menettekö tutustumaan reviiriin?" Lumivarjo ilmestyi Koivutassun kanssa taaksemme.
"Kyllä", Ahmakäpälä nyökkäsi muttei hidastanut vauhtiaan.
"Me menemme myös joten voidaan mennä yhdessä", naaras hymyili ja mestarini vain nyökkäsi tälle vastaukseksi.

Saapuessamme Tuuliklaanin rajan tuntumaan haistoin pistävän vieraan klaanin tuoksun.
"Tässä kulkee Tuuliklaanin raja. Pistäkää tuoksu tarkasti mieleenne", Ahmakäpälä tokaisi kunnes jatkoi taas matkaa.
Korkeat puut vain vilisivät ohitsemme, kun kiidimme niiden keskeltä kohti Jokiklaanin rajaa.
"Tuolla näette kokoontumispaikan. Tuon saaren tuolla", Lumivarjo huomautti osoittaen hännällään hetken matkan päässä olevaa saarta.
"Siellä kaikki klaanit kokoontuvat rauhan omaisesti joka kuu. Silloin, kun se on täysi", Lumivarjo jatkoi.
"Ja tuolla näette Jokiklaanin reviirin. Laittakaa myös heidän tuoksunsa tiukasti mieleenne, koska voi tulla päiviä jolloin viholliset tunkeutuvat muiden reviireille niin teidän on hyvä tunnistaa mikä klaani on kyseessä", Ahmakäpälä sanoi hypäten suurelle kivelle.
"Tai jos Yönkajon lauma eksyy maillemme", Lumivarjo lisäsi.
"Miltä he tuoksuvat? Ja miltä Myrsky- ja Varjoklaanilaiset tuoksuvat?" kysyin.
"Tulet sen vielä tietämään", Ahmakäpälä totesi tyynesti.
"Viimeistään kokoontumisissa kohtaat muiden klaanien kissoja", Lumivarjo sanoi ystävälliseen sävyyn.
"Rajat on nyt käyty joten me tästä jatketaan Koivutassun kanssa muissa puuhissa. Pitäkää mukava päivä", naaras maukaisi viittoessaan Koivutassua seuraamaan häntä. Sitten he lähtivät ja tuli hiiren hiljaista.
"Vien sinut hyvälle saalistuspaikalle. Seuraa minua", mestarini sanoi ja lähti taas juoksuun keskemmälle reviiriä.

Seurasin häntä aina kivikoille asti jossa oli paljon kiviä ja hyviä piilopaikkoja niin pienille kuin suurille eläimille.
Ahmakäpälä asettui vaanimisasentoon ja lähti hiljaa etenemään havaitessaan hiiren. Hän ponnisti ja puraisi hiireltä niskat poikki yhdellä liikkeellä.
"Etene hiljaa ja kevyesti. Hiiret tuntevat pienenkin tömähtelyn maassa ja niiden kuulo on myös tarkka", Ahmakäpälä kertoi samalla, kun piilotti tuoresaaliin.
"Näytähän vaanimisasentosi", hän murahti ja tein työtä käskettyä.
"Levitä tassujasi enemmän. Kaadut tuosta pienestäkin tuulen vireestä", hän tuhahti ja otin paremman asennon.
"Haistele ilmaa", Ahmakäpälä sanoi hiljaa ja kohotin kuononi ylös. Sain vainun toisesta hiirestä ja lähdin hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Astuin mahdollisimman varovaisesti ettei hiiri hoksaisi minua.
Sitten näin pienen olennon edessäni ja veri alkoi kohista korvissani jännityksen tuomasta innosta.
Hyppäsin jyrsijän kimppuun ja puraisin sitä samalla tavalla miten Ahmakäpälä oli aikaisemmin tehnyt.
Katsoin mestaria hieman ylpeyttä silmissäni mutta tämä vain nyökkäsi sanomatta sanaakaan.
Tämä oli silti ensimmäinen saaliini ja olin ylpeä siitä.

Metsästysharjoitusten jälkeen palasimme leiriin ja vein muutaman hiiren jonka olin saanut tuolta reissulta klaanin vanhimpien luo.
"Kiitos", Yksihammas maukaisi iloisesti, kun pudotin hiiret hänen eteensä. En sanonut hänelle mitään vaan menin itse tuoresaaliskasalle ja nappasin sieltä oravan iltapalaksi.
Tassuttelin oppilaiden pesän edustalle ja ryhdyin syömään.
"Miten ensimmäinen metsästys meni?" Koivutassu kysyi varovaisesti kauempaa.
"Hyvin", murahdin suupalojeni välistä.
"Hienoa. Minullakin sujui hyvin", naaras vastasi.
"Ihan sama. Voisitko nyt olla hiljaa ja antaa minun syödä rauhassa?" mulkaisin siskoani ja tämä käpertyi heti kasaan ja alkoi syödä edessään olevaa hiirtä vaitonaisena.
Olin väsynyt päivän tapahtumista ja ärsyttävän pikkusiskon höpinät eivät voineet kiinnostaa minua pätkääkään sillä hetkellä. Eivät ne kiinnostaneet minua muutenkaan.
Syötyäni pesin tassuni ennen kuin menin oppilaiden pesään ja asetuin sammalvuoteelleni ja totesin, että seuraavana päivänä aikoisin lisätä siihen sammalta, koska peti tuntui kovalta. Huokaisin närkästyneenä ja ryhdyin nukkumaan.

Hengitin syvään metsän tuoksuja ja avasin silmäni. Olin suurten puiden keskellä joiden läpi kulki musta sumu. Katselin hetken ihmeissäni ympärilleni. Minua ympäröi synkkä ja pimeä metsä jonka puut huojuivat tasaisin väliajoin sinne tänne.
"Tervetuloa Synkkään metsään", varjoista kuului matalan möreä ääni joka olisi saanut herkkähermoisen kissan kavahtamaan. Minä en kuitenkaan ollut sellainen vaan katsoin pimeyteen silmät kiiluen.
"Kuka olet?" murahdin ja esiin astui musta keltasilmäinen kolli jolla oli valkoinen hännän pää.
"Tärkein kysymys on, että kuka sinä olet", kolli virnisti ja tuo virne paljasti keltaiset lohjenneet hampaat.
"Olen Korppitassu, Taivasklaanin oppilas", kerroin ja paransin ryhtiäni.
"Tiedän sen. Tärkein kysymys kuitenkin on, että kuka sinä olet", kolli toisti matalalla äänellään.
"Kerroin sen ja sinä tiesit sen. Mitä sinä tarkoitat?" aloin turhautumaan. Kolli rävähti matalaan nauruun.
"Olet typerys", hän murahti sitten. Se, että tämä musta kolli haukkui minua typerykseksi sai kynteni esiin ja karvani pystyyn suuttumuksesta.
"Kuka sinä olet haukkumaan minua typerykseksi!?" sähisin valmiina hyökkäämään.
"Isoisoisäsi senkin typerys", hän tuhahti ärtyneenä. Katsoin kollia hieman häkeltyneenä.
"Oletko tosissasi?" kysyin ivallisesti naurahtaen.
"Olen emosi isän isä eli sinun isoisoisä", kolli istuutui eteeni ja alkoi puhdistaa tassujaan aivan kuin se jotakin auttaisi. Kolli oli nimittäin hyvin rähjäisen näköinen.
"Mutta kuka sinä olet?" hän toisti kysymyksenä jo kolmannen kerran.
"En tiedä mitä tarkoitat", ärähdin.
"Siinä tapauksessa en voi auttaa sinua. Tuollaisille typeryksille ei ole sijaa silmieni alla joten häivy! Voit tulla takaisin puheilleni, kun tiedät kuka olet", kolli ärähti ja katosi pimeyteen. Sitten aivan tyhjästä minut revittiin pois unestani tosi maailmaan.

Ravistelin turkkiani pimeässä oppilaiden pesässä. Aamuun oli vielä aikaa mutta olin täysin hereillä. Synkkä metsä. Isoisoisäni. Kuka minä olin?
Kaikki nämä pyörivät mielessäni. Kuka minä olin ja miksi tuo kolli oli sanonut ettei voi auttaa minua ennen kuin tiesin kuka olin. Minua ärsytti. Arvoitukset saivat pääni pyörälle enkä pitänyt siitä. Minun tulisi ottaa asiasta selvää.

Kymmenes luku – Kultaista aikaa

Tuuli ulvoi ja ravisutti puiden lehdettömiä oksia. Kissojen hengitykset höyrysivät pakkasen puremassa ilmassa ja pakkanen oli tehnyt taideteoksia puiden runkoihin huurteen avulla. Jopa hiekkainen maa, joka oli lehtisateen sateiden seurauksesta mutaistunut, oli nyt pienen jääkerroksen peittämä.
Kaikeksi onneksi pesien seiniin ja kattoihin oli laitettu uusi kerros sammalta, jotta kylmyys ei pääsisi sisälle asti ainakaan niin voimaakaana. Klaanin uusi varapäällikkö ohjasi kissoja raja- ja metsästyspartioihin, jotta saalista saataisiin pennuille ja klaaninvanhimmille mahdollisimman pian ja jotta rajojen hajut saataisiin mahdollisimman pian merkittyä.
Ikijää katseli Valhelaulu, poikaansa, hymyillen. Hän oli kasvanut hurjasti ja toimi nyt Tähtiklaani sentään Myrksyklaanin varapäällikkönä. He olivat koko perheen kera, Ikijää, Hohtokäpälä ja neljä heidän pennuistaan, tehneet pitkän matkan päästäkseen Myrskyklaanin pentujen ollessa vielä pieniä. Ikijää muisteli yhä haikeana sitä kaikkea, mitä oli tapahtunut. Hän ei olisi koskaan saanut tavata kumppaniaan, jos kaksijalat eivät olisi häntä oppilaana vieneet.
Jokainen Ikijään pennuista oli jo sotureita. Tihkuviiksi oli ylpeä nimestään ja toimi arvokkaasti soturina. Valhelaulu oli ollut soturina pisimpään. Luminenä oli aina yrittänyt parhaansa ja kun naaras oli lopulta saanut soturinimensä, olivat kaikki aistineet naaraasta uhkuvan ylpeyden. Kaislahäntä oli taitava saalistaja ja Heinätähti olikin kehunut naaraan saalistustaitoja. Ei kuka tahansa loikkinut puissa kuin orava konsanaan.
Hänen pentunsa olivat jo aikuisia ja Ikijää toivoi heidän pääsevän vielä pitkälle ja kenties toteuttamaan unelmiaan. Valhelaulu oli varapäällikkö ja Ikijää tiesi poikansa ansaitsevan kyseisen aseman. Hän oli rohkea, huomaavainen ja itsevarma. Hän osasi johtaa.
Ja… Valhelaulu oli aina ollut kovin yksinäinen kissa. Ikijää oli kuitenkin huomannut, että Valhelaulu oli saanut hyviä ystäviä ympärilleen. Hän oli iloinen jokaisen pentunsa puolesta ja tulisi ikuisesti olemaan heidän rinnallaan.
Kun Sirppikynsi menehtyi ja siirtyi kumppaninsa perässä Tähtiklaaniin, koko klaani oli ollut kovin hiljainen. He olivat valvoneet rohkean naaraan ruumiilla koko yön, kuten aina tehtiin. Ikijää oli tuntenut sen ikävän ja surun, joka leirissä oli leijunut. Harva oli päässyt yli Iltataipaleen, Okakynnen ja Sadeaskeleen kuolemista, kun Sirppikynsi jo menehtyi muutamaa viikkoa myöhemmin. Naaraan pennut surivat hänen ruumillaan, kuten myös hänen rakkaat ystävänsä. Myrskyklaanin ylle oli kuin laskeutunut se surun synkkä verho, joka toi heille vain kuolemaa kuoleman perään.
Synkkyyden keskellä oli aina jotain hyvää. Ikijää oli oppinut sen jo nuorena. Kissat löysivät rakkautta, saivat pentuja ja Myrskyklaani sai uusia sotureita. Huomensäde sisaruksineen oli päässyt sotureiksi, kuten myös klaaniin muualta saapunut Kotkasiipi. Ikijää ymmärsi raidallista kollia ainakin osittain; se oli outoa tulla klaanin elämään mukaan kaiken ulkopuolelta. Ikijää oli toki palannut kotiinsa tullessaan tänne, mutta hän oli ollut poissa kuita ja klaanissa oli tapahtunut monta muutosta; suurin ainakin se, että Ikijään emo Kuutähti ja veli olivat silloin menehtyneet. Mutta nyt hän oli ollut kotona jo monta, monta vuodenaikaa ja oli kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa.
Ikijää oli aina onnittelemessa uusia sotureita ja oppilaita. Hän tervehti myös ilolla klaanin nuorimpia, kun heitä näki pentutarhan ulkopuolella. Hän muisti yhä elävästi sen ajan, kun oli itsekin hoitanu alle kuusikuisia pienokaisia. Se oli ollut kultaista aikaa.

Saarnisiipi, Hiirinenä ja Ikijää kulkivat yhdessä pienessä partiossaan. He olivat kaikki ystäviä keskenään ja Ikijää oli onnekas, että oli saanut heidät ystävikseen. Merilintu oli Ikijään hyvä ystävä myös, mutta naaras oli vielä pentutarhassa pentujensa kanssa. Pian hänkin pääsisi taas saalistamaan ja kulkemaan partioissa. Nyt hän sai nauttia pentujen kasvattamisesta kaikessa rauhassaan.
Kylmä oli kaikesta huolimatta raikasta ja Ikijää veti kirpeää ilmaa keuhkonsa täyteen. Se pisteli juuri sopivasti. Se muistutti vapaudesta ja raikasti naaraan mielen ja ruumiin. Sade ei enää haissut ilmassa, mutta vielä tulisi sateita ennen kuin lumi peittäisi maan. Ikijää toisaalta toivoi, että lehtikato menisi nopeasti tai etteivät pakkaset olisi liian kovat. Hä toivoi, että kaikille riittäisi ruokaa ja ettei kukaan nääntyisi eikä näksi nälkää.
Saarnisiipi loikki Ikijään ohitse ja sitten jo kuivuneen lätäkön yli. Hiirinenä tuli Ikijään vierelle ja vilkaisi vanhempaa naarasta huvittuneena. Saarnisiivellä oli aina tapana laittaa asiat pieneksi leikiksi ja se oli kyllä raikastavaa silloin tällöin.
”Tulkaa nyt”, kolli katseli kahta naarasta odottavasti. Hän loikkasi juurakon ylitse. Ikijää naurahti ennen kuin lähti seuraamaan kullanruskeaa kollia loikkien samojen ’esteiden’ ylitse. Hiirinenä tuli aivan Ikijään hännillä.
Ikijää nautti tuulen tunteesta turkillaan juoksun tiimellyksessä. Hän oli ystäviensä ympäröimänä ja sai elää hyvää elämää.
Tuuliklaanin rajamailla he merkitsivät rajan hajumerkeillä. Ikijää katseli kaukana siintäviä suuria ja pieniä nummia. Ikijää muisteli aikojaan kakskijalkajan ympäristössä ja sitä matkaa takaisin kotiin; kaksijalkalassa oli ollut ahdasta ja taas matkalla kotiin oli ollut vaihtelevasti metsiä ja nummia. Nummilla juokseminen oli ollut yllättävän upeaa, mutta ei Ikijää koskaan haluaisi elää vailla puiden suojaa. Hän kuin loisti metsän siimeksessä.
Kaukana nummien luona juoksi muutama tuuliklaanilainen ja Ikijää hymyili. Jokaisella oli oma paikkansa klaaneissa. Yhdessä kolmikko lähti suuntaamaan takaisin leiriä, naureskellen yhdessä heidän vanhoille jutuilleen ja vitseilleen.

Ikijää nappasi tuoresaaliskasasta mukaansa kyyhkysen. Hän vilkuili leirissä olevia kissoja ja hänen katseensa pysähtyi Kastelintuu, hänen entiseen oppilaaseensa. Tässä oli hyvä tilaisuus vaihtaa kieliä naaraan kanssa.
”Onko nälkä?” Ikijää kysyi, kun pääsi läikkään naaraan luokse. Kastelintu katsahti Ikijäätä ja sitten kyyhkystä. ”En minä tätä yksin jaksa.”
Ikijää laski kyyhkysen Kastelinnun eteen ja repi sitten itselleen siitä suupalan. Kastelintu hymyili pienesti ja otti sitten itsekin kyyhkysestä palasen. Ikijää silmäili Kastelintua hetken ennen kuin avaisi suutaan. Kastelintu oli ollut oppilaana jo oudon vaitonainen ja poissaoleva, mutta Ikijää oli antanut sen lipsahtaa ohi, sillä joskus kissoilla oli paljon mielensä päällä. Soturina Kastelintu oli ollut normaalia tiiviimmin kahden siskonsa kanssa ja he olivat kaikki olleet poissaolevia, mutta Ikijää oli huomannut sen vasta paljon myöhemmin.
Nyt Kastelintu oli jotenkin normaalia vaitonaisempi kuin koskaan ennen. Hänen lihaksensa olivat jännittyneet ja naaras vältteli katsomasta Ikijäätä silmiin. Mustavalkoinen naaras päätti varovaisesti kysyä, mutta päätti pitää oman etäisyytensä, jos Kastelintu kaipasikin vain seuraa eikä juttutoveria asioista, jotka hänen mielensä päällä olivat.
Ikijää sai tuskin mitään vastauksia entiseltä oppilaaltaan. Valkoisen ja oranssin kirjava naaras oli kovin hiljainen koko keskustelun ajan ja hänen vastauksensa olivat myös hyvin lyhyitä. Ikijää kuitenkin sai ihan muutaman hymyn Kastelinnulta, kun kertoi omista kuulumisistaan.
Ikijää oli suuntaamassa Merilintua tapaamaan, kun jotain pientä ja oranssia juoksi hänen edestään. Yllättyneenä Ikijää loikkasi taaksepäin.
Kipinätassu jarrutti ja liukui hiekkaista maata pitkin niin, että ilmaan lensi pieniä kiviä. Oppilas katsoi taakseen ja kompuroiden tuli Ikijään luokse. Hän loikki tassujensa päällä kuin olisi yrittänyt juosta jonnekin.
”Anteeksi!” oranssiturkkinen oppilas sanoi. Naarana viiksikarvat väpättivät ja hänen silmänsä olivat viiruina. ”Minä vain unohdin, että Hiirinenä odottaa minua leirin ulkopuolella!”
Ikijää hymyili pienelle oppilaalle myötätuntoisesti. ”Ei sinulla ole hätää. Mutta katso eteesi ettet loukkaa itseäsi tai muita. Hiirinenä ymmärtää kyllä. Menehän jo!”
”Kiitos ja anteeksi!” Kipinätassu suti hetken ennen kuin syöksyo taas juoksuun. Hän hidasti sitten kuin muistaen, mitä Ikijää oli sanonut. Pieni oppilas katosi ulos leiristä ja Ikijää kehräsi hiljaa itsekseen. Tuo pentu ei kyllä muistuttanut vanhempiaan millään tavalla; puhelias, sosiaalinen, villi… Ei yhtäkään ujouden ripettä tuossa kissassa.
Kipinätassun vanhemmista tosiaan… Tuulihäntä ja Lehmussydän astelivat yhdessä leiriin mukanaan saalista. Ikijää tervehti heitä hännänheilautuksella ennen kuin suuntasi oman kumppaninsa luokse, joka seisoi leirin laitamilla. Kollin sähkönsiniset silmät sädehtivät, kun hän huomasi Ikijään olevan tulossa luokseen.
Ikijää kosketti kumppaninsa nenää ja kehräsi. He puskivat päitään yhteen ja Ikijää kulki kumppaninsa leuan alta. Hohtokäpälä oli niin lämmin ja turvallinen, kuten aina. Ikijää antoi lempeän lipaisun kollin poskelle ja valkomusta kolli hymyili rakastavasti kumppanilleen.
Yhdessä he suuntasivat pienelle auringonläikälle lepäämään ja nauttimaan auringon hellästä lämmöstä, joka väheni päivä päivältä. Ikijää pesi kumppaninsa korvantaustat kehräten samalla, kun kolli kertoi päivänsä kulusta siihen asti.
Yön laskeutuessa myös pakkasen voima yltyi. Kissat nukkuivat tiiviisti kumppaniensa, sisaruksiensa ja ystäviensä kanssa. Osa taas kääritytyi petinsä suojiin etsien lämpöä sammalista. Tänä yönä oli harvinaisen kylmä yö ja kylmä viima puski pesän seinien koloista. Niiden vahvistaminen olisi huomenna edessä.
Ikijää makasi hänen ja Hohtokäpälän jakamalla pedillä. Hohtokäpälä oli kietoinut häntänsä Ikijään kehon ympärille ja Ikijää lepuutti päätään kollin päälaen päällä ja hymyili.
Hänellä oli maailman paras perhe. Hän hymyili ennen kuin nukahti rauhallisesti uneen kumppaninsa lämmintä kylkeä vasten.

//tää on aika surullinen ja rankka tarina (kuolema)

A broken heart can kill

Iltataival oli kuollut. Kuutamosydän katsoi pahoillaan Sirppikynttä ennen kuin harmaan naaraan käpälät pettivät hänen altaan ja surun laamannuttava aalto kulki naaraan koko kehon lävitse. Ensin Huurrekuu ja nyt Iltataival?
Hän valvoi kumppaninsa ruumilla koko yön kyynelten kastellen hänen poskensa. Hän veti kumppaninsa tuttua tuoksua keuhkonsa täyteen.
Hän hautasi kumppaninsa tyttärensä haudan viereen ja istui heidän haudoillaan hetken aikaa, kaivaten molempia niin kovasti. Huurrekuun hauta oli vielä tuore ja sen näki siitä mullasta, joka paistoi kaiken ruohon keskeltä. Sirppikynsi oli ollut kuin unessa koko sen päivän. Hän kulki kuin ei olisi oikeasti läsnä omassa kehossaan, muualla kuin omasa kehossaan.
Ja siitä jatkui se kamala alamäki hänen elämässään, kun suru valtasi hänen koko sydämensä ja ruumiinsa. Se hallitsi häntä. Se kaipuu oli sydäntä särkevä.
Hän oli vaipunut alas jo Huurrekuun kuoleman takia, mutta sitten siihen päälle hän menetti kissan, jota rakasti koko maailmassa eniten? Ei hän pystynyt siihen.

Sirppikynsi tuijotti tyhjyyteen. Se oli jo tuttua, mutta harmaa naaras ei halunnut tehdä mitään muuta. Ehkä hän edes pystyisi, kyllä hän oli yrittänyt, mutta kaikki liikkuminen ja ajattelu vei liikaa voimia. Hänen rintaansa särki toisinaan eikä siihen auttanut mikään yrtti tai tekeminen, jota Sudenlaulu hänelle yritti tarjota. Kaikki vain sattui ja särki.
Rakas Iltataival oli poissa. Kolli oli poissa. Hän ei ollut enää täällä. Ja Huurrekuu. Rakas Huurrekuu. Pieni Huurrekuu… Kuuro ja silti niin rohkea ja taitava. Ja hänen elämänsä oli loppunut niin lyhyeen, liian äkisti. Sirppikynsi muisti kuinka Huurrekuu oli joskus puhunut, että haluaisi olla yhtä hyvä emo kuin Sirppikynsi ja kuinka hän jo pentuna halusi kovasti osoittaa olevansa upea soturi. Hän oli osoittanut kaikkien epäluulot vääriksi ja oli ollut upea soturi. Ja hän oli aina ollut innostunut siitä, että voisi olla emo omille pennuilleen.
Niin ei koskaan tosin kävisi, metsästihän maailman puhtain kissa nyt Tähtiklaanin mailla. Hänen rakas tyttärensä… Hän oli poissa… Ja maailman ihanin kumppani… molemmat juoksivat nyt Tähtiklaanin mailla…
Ja Sirppikynsi oli joutunut katsomaan poikansa kärsimystä, kun tämä oli petetty.
Sirppikynsi ei välittänyt nälän tunteesta, joka pisteli hänen vatsansa pohjalla. Tosin, hän oli ollut niin kauan jo nälissään, ettei enää edes tuntenut nälän tunnetta häiritsevällä tavalla. Se oli vain pieni tunne vatsassa, joka oli kuitenkin olematon verrattuna siihen tuskaan, jota hän sydämessään tunsi jokaisena hänen hengenvetonaan. Joskus hänen kehonsa protestoi ja päätti potkaista kivulla Sirppikynttä, mutta se ei auttanut. Ei syömisestä ole hyötyä. Ei se tuonut takaisin Iltataivalta tai Huurrekuuta. Ei se tuonut mitään hänen elämäänsä.
Sudenlaulu kävi kovin usein katsomassa emoaan ja se kannusti Sirppikynttä syömään edes vähän. Kollin suuret silmät olivat aina niin täynnä huolta ja välitystä. Huurrekuun ja Iltataipaleen kuolemat olivat varmasti iskeneet päin kasvoja myös Sudenlaulua.
Myös Ilveskuura, Tuiskusielu, Kettukuono ja Hiirinenä kävivät toisinaan, mitä ehtivätkään.
Sirppikynnen pennuilla oli rakastavat vanhemmat ja sisarukset, toisin kuin Sirppikynnellä. Hänen oma emonsa oli aina ollut kylmä ja suosinut Sirppikynnen kuita sitten edesmennyttä siskoa Minttutassua. Ja Tulimyrsky, Sirppikynnen upea isä, oli kuollut niin aikaisin. Ja kaiken lisäksi Sirppikynnen nenän edessä hänen ollessaan vielä pentu. Sirppikynsi kaipasi isäänsä. Hän kaipasi ystäviään, jotka olivat jo tämän maan jättäneet. Hän kaipasi tytärtään. Hän kaipasi kumppaniaan.
Hän kaipasi iloa.

”Emo… emo, herää”, Sudenlaulun ääni havahdutti Sirppikynnen hänen unestaan. Nukkuminen oli toisinaan lohduttavaa, sillä silloin ei muistanut valvemaailman kauhuja. Toisinaan taas Sirppikynsi ei kyennyt nukkumaan häntä piinaavien painajaisten takia. Ne kuitenkin olivat naaraan onneksi harvinaisia. ”Syö tämä.”
Sirppikynsi silmäili Sudenlaulun tuomaa oravaa ja muutamaa yrttiä sen vieressä. Sirppikynsi hymyili vaivalloisesti, mutta suostui syömään, vaikka vain muutaman palasen. Häntä oksetti. Ja silti hän söi, poikansa tähden. Sudenlaulu oli aina ollut läsnä ja paikalla, aina emonsa tukena. Miten ihmeessä hän jaksoi huolehtia emostaan, joka vain niskuroi eikä suostunut tekemään mitään elämänsä eteen enää? Hänellä oli oma oppilas. Hänellä oli paljon tärkeämpää kuin raihnainen emonsa.
Sirppikynnen sydäntä särki. Taas. Se ei ollut uutta. Hänen rintaansa oli pistänyt sen jälkeen, kun Huurrekuu oli kuollut ja yhä kovempaa vain sen jälkeen, kun Iltataival oli kuollut.
Heidän ajattelemisensa sai Sirppikynnen silmät kostumaan. Naaras kuitenkin pidätteli eikä antanut kyyneltensä valua poskilleen. Itkeminen ei ollut auttanut aiemmin eikä se auttaisi vieläkään.
Kun Sudenlaulu oli poistunut, Sirppikynsi oli valahtanut sammalpedilleen. Häntä ei huvittanut tehdä mitään. Häneen sattui niin paljon, henkisesti ja fyysisesti. Yksinäinen kyynel kulki oman polkunsa hänen poskelleen ja siitä maahan.
Sydäntä pakotti ja Sirppikynsi henkäisi, kun rytmihäiriö ravisteli hänen herkkää elintään ja laihaa kehoaan. Se ei ollut uutta. Sudenlaulu tiesi niistä kyllä, mutta Sirppikynsi oli lakannut vaivaamasta niiden kanssa omaa poikaansa. Ei niille voinut mitään. Ei särkyneelle sydämelle voinut yhtään mitään. Siihen ei ollut lääkettä. Ei mitään parannuskeinoa. Ja Sirppikynnen sydän oli kärsinyt ja paljon. Hän eli päiviään sydänsurussa ja vaikka Sudenlaulu yrittikin, ei hän pystyisi parantamaan emoaan. Kolli ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan, vaikka tiesikin olevansa voimaton. Vain Tähtiklaani tiesi, mitä tehdä. Sirppikynnen elämässä oli ollut paljon menetystä, mutta myös paljon iloa. Mutta nyt hänen sydämensä ei ollut enää kestänyt sitä tuskan määrää, joka oli hänen ylleen langetettu kuiden ja kuiden aikana. Sirppikynsi sulki silmänsä saadaakseen edes vähäsen unta ja karistaakseen inhottavat muistot mielestään edes ihan pieneksi hetkeksi.

Sirppikynnen viimeinen aamu oli ollut erittäin raskas. Hän oli tuntenut klaanitovereidensa katseet turkissaan ja ollut kovin ahdistunut, mutta pysynyt hiljaa, kuten tavallista. Kyllä hän tiesi, että hän näytti kamalalta. Häneen sattui liikaa, jotta hän voisi tehdä itsensä eteen jotakin. Ei sillä, että hän olisi edes halunnut, sillä miksi nähdä vaivaa mitään varten? Sydämeen otti kovemmin kuin ennen. Ja Sudenlaulu tuntui huomaavan sen aivan kuin hän olisi kyennyt katsomaan turkin ja nahan lävitse.
Kolli pysyi koko päivän emonsa äärellä, aivan kuin luullen, että Sirppikynsi katoaisi pois kuin savuna ilmaan. Jos totta puhutaan, Sirppikynsi kyllä hiipui sen päivän aikana hiljalleen pois. Hän katseli poikaansa lähes taukoamatta.
”Kerro… kerro että rakastan heitä”, Sirppikynsi sanoi hiljaa.
”Minä kerron”, valkomusta parantaja nyökkäsi. Hän ei pistänyt vastaan, vaikka olisi halunnut. Kolli tiesi, ettei voisi tehdä mitään. Hän olisi halunnut tehdä kaikkensa ja antaisi mitä vain, jotta olisi voinut auttaa emoaan, mutta kolli oli realistinen ja tiesi, ettei tässä tilanteessa auttaisi enää mikään. Hän rakasti emoaan niin kovin ja isäänsä tietenkin. Isä oli kuollut alle kuu sitten ja nyt hän menettäisi emonsakin.
”Rakastan myös sinua”, Sirppikynsi hymyili. ”Ja Kettukuonoa ja Ilveskuuraa ja Pakkaspuroa ja Tuiskusielua. Aivan valtavasti. Kerrothan sen heille? Kiltti? Kerro, että rakastan heitä enemmän kuin kukaan voi edes kuvitella. Ei minun rakkauteni määrälle löydy sanoja.”
”Minä kerron”, Sudenlaulu kuiskasi. ”Ja me rakastamme sinua. Aina ja ikuisesti. Minä rakastan sinua, emo.”
Sirppikynsi hymyili ja räpytteli silmiään. Hänen sydäntään pakotti taas ja nyt voimakkaammin kuin ennen. Maailma tuntui utuiselta ja näkymä oli sumuinen.
Sirppikynsi hymyili väsyneen hymyn pojalleen. Naaras tunsi väsymyksen valtaavan hänen koko ruumiinsa. Hänen oli kovin vaikea hengittää. Koko sen ajana Sirppikynsi katsoi Sudenlaulua, kun hänen sydämensä syke koko ajan heikkeni ja haikkeni.
Ja sitten, se oli ohi. Sammalpedillä oli vain veltto, harmaan kissan ruumis, jonka sydän oli juuri lyönyt viimeistä kertaa. Hänen vierellään oleva kissa upotti kasvonsa emonsa turkkiin, josta alkoivat ne vähäisimmätkin lämmöt hiipua pois.
Kun kolli sai kasattua itsensä, hän sulki emonsa lasittuneet vihreät silmät ja lähti hakemaan sisaruksiaan.

Maailma tuntui kevyeltä. Rintaa ei pakottanut ja turkki oli terve. Suru oli kaikonnut. Sirppikynsi avasi silmänsä ja huokaisi helpotuksesta, kun kaikki se kamala tuska ja suru haihtui. Hänen mielensä puhdistui ja se suru, joka oli painanut hänen mieltään kuin raskas kivi, oli poissa.
Maailma oli puhdas ja kaunis. Tähdet tuikkivat niin kirkkaasti ja lähellä. Hänen omalla turkillaan kimmelsi kymmenet tähdet.
Ja mustaruskea kolli seisoi turkki hennossa tuulessa hulmuten hänen edessään. Hänen olemuksensa oli aina yhtä komea ja vahva. Hän katsoi jäänsinisillä silmillään, oi, niin rakastavaisesti Sirppikynttä.
Hän oli nyt taas Sirppikynnen kanssa.
Sirppikynsi kosketti nenällään Iltataipaleen nenää ja päästi helpottuneen huokaisun. Hän kuin suli kumppaniinsa ja antoi kollin tutun olemuksen lohduttaa häntä. Hän oli taas Iltataipaleen kanssa eivätkä he olisi enää koskaan erossa toisistaan. Iltataival hymyili tuttua ovelaa hymyään, kun hän astui hieman taaksepäin. Hän vilkaisi taakseen ja silloin Sirppikynsi näki hänet. Huurrekuu, hänen tyttärensä. Sirppikynsi hymyili nähdessään kauniin tyttärensä taas edessään. He olivat molemmat taas hänen kanssaan eikä Sirppikynsi antaisi heidän enää koskaan kadota.
”Huurrekuu…” Sirppikynsi katseli tytärtään.
”Hei, emo”, Huurrekuu sanoi hymyillen. ”Näytät hyvältä tähtiturkkisena.”
Sirppikynsi hymyili katsellessaan kuuroa tytärtään. Naaraan valkealla turkilla juoksenteli kymmeniä ja kymmeniä tähtiä. Sirppikynsi häkeltyi, kun Huurrekuun toinen korva kääntyi aivan kuin naaras olisi kuullut jotakin.
”Eräs toinenkin on iloinen nähdessään sinut”, Huurrekuu virnisti ja Sirppikynnen sydän oli haljeta, kun hän näki kuolleen pentunsa Hiutalepennun juoksevan hänen luokseen. Hän oli niin kaunis ja voimakas. Voi, millainen soturi Hiutalepennusta olisikaan tullut, jos hän olisi saanut elää pidempään. Sirppikynsi antoi Hiutalepennun pienen kehon painautua häntä vasten. Hänen pieni pentunsa.
”Tietysti olen!” Hiutalepentu puhui Sirppikynnelle. ”Olen odottanut pääseväni viettämään aikaa oman emoni kanssa.”
”Nyt meillä on kaikki aika”, Huurrekuu vastasi ja Sirppikynsi kohotti katseensa Huurrekuuhun. ”Minä kuulen, emo.”
Sirppikynnen suu aukesi ja hän tuijotti tytärtään ilon sokaisemana. Hänen kaunis tyttärensä kuuli hänen äänensä. Hän voisi kertoa kaikki maailman tarinat hänelle ja jopa kehrätä. Hän oli kotona.
”Miten… miten sinä kuolit?” Sirppikynsi kysyi sitten, vilkaisten Iltataivalta. Huurrekuun katse oli lempeä, mutta apea.
”Pakkaspuro”, Huurrekuu sanoi ja Sirppikynnen silmät levisivät.
”Ei… ei hän olisi voinut… ei sinua…”
”Emo”, Huurrekuun ääni oli jämäkkä. ”Älä ole vihainen hänelle, pyydän. Se rikkoi hänet tuhansiksi palasiksi. Hän teki sen, ettei Synkkä metsä voisi satuttaa minua ja saada häntä tekemään pahoja asioita. Synkkä metsä on voimistunut.”
Sirppikynsi tuijotti tytärtään ja mietti sitten Pakkaspuroa. Saisikohan hän koskaan mahdollisuutta puhua Pakkaspurolle enää uudestaan? Hän todella toivoi, että saisi. Mustaturkkinen kolli oli hänen pentunsa, oli mitä oli. Hänellä oli varmasti syynsä.
Sirppikynsi ihaili Tähtiklaanin kauas kantavia maita ja tähtiä, jotka hohtivat heidän ympärillään ja kissojen turkeilla. Hän ihaili Tähtiklaanin kauneutta ja sitä, miten täällä niin moni oli iloinen ja tyytyväinen. Hän oli tavannut monia kuolleita ystäviään ja perheenjäseniään, mukaan lukien hänen rakkaan isänsä ja sisarensa. Hänellä olisi nyt monta päivää aikaa puhua heille ja juosta menetetyn ajan kiinni.
Hän oli onnellinen.
Hän oli kotona.
Hänen sydämensä oli taas ehjä.

Luku 13
// taistelua ja verta. Uus yritys xD

Heräsin siihen miten tassujani paleli ja tunsin kylmän viiman selässäni. Avasin silmäni unisena ja huomasin miten pesän tuomasta lämmöstä huolimatta ilma jonka puhalsin ulos keuhkoistani muuttui huuruiseksi. Venyttelin kohmeisia jäseniäni ja hiivin kevein askelin vielä muutaman nukkuvan oppilaan ohitse.
Työnsin pääni ulos ja siristin silmiäni häikäisevän kirkkauden osuessa silmiini. Maa oli muuttunut valkoiseksi pakkasesta ja joka paikka kimmelsi kauniisti. Katselin ympärilleni silmät ihmetyksestä ymmällään.
"Kylmää eikö?" Valkoviiksi pörhisti turkkiaan kävellessään luokseni.
"Kaunista", henkäisin. En ollut koskaan ennen nähnyt vastaavaa.
"Sitäkin", mestarini vastasi nyökäten.
"Oletteko valmiita aamupartioon?" uusi varapäällikkö saapui luoksemme itsevarmoin askelin.
"Kyllä vain", nyökkäsin yrittäen hillitä innostustani. Valhelaulu oli edellisenä iltana määrännyt minut, Valkoviiksen ja Lumimyrskyn aamupartioon ja olin joka kerta tehtävästä innoissani.
"Hyvä, voitte lähteä", Valhelaulu nyökkäsi ja poistui.

Lähdin kahden soturin mukana kohti Varjoklaanin rajan tuntumaa.
Kylmä maa kipristeli tassujeni alla ja sai kylmiä väreitä aikaan kehossani. Ilma oli suorastaan virkistävä.
"Lehtikadon aika tuoksuu jo ilmassa", Lumimyrsky totesi nuuhkaisten ilmaa.
"Se on totta. Kylmyys menee luihin ja ytimiin. Klaanin vanhimmat jo valittelivat vanhoja niveliään pesän edustalla tänä aamuna", Valkoviiksi virnisti.
"Oravaliito kirosi kylmyyden maasta taivaaseen, kun satuin kulkemaan heidän ohitseen", Lumimyrsky sanoi huvittuneena.
Tassuttelimme lähemmäs Varjoklaanin rajaa, kun silmäkulmassani vilahti jotakin mutta se tuli meidän reviirimme puolelta. Pysähdyin ja nuuhkaisin ilmaa mutta tuuli oli muuttanut suuntaansa siten etten saanut vainua. Valkoviiksi ja Lumimyrsky olivat jatkaneet matkaa eivätkä huomanneet reaktiotani.
Sihahdin hieman ja soturien korvat värähtivät ja he käänsivät kysyvät katseensa minuun. Viitoin vasemmalla puolella olevaa pusikko rykelmää jonka läheisyydessä olin nähnyt vilauksen jostakin. Se saattoi hyvin olla jäniskin mutta koskaan ei voinut olla varma, kun oltiin näin lähellä vihollisklaanin rajaa.
Valkoviiksi ja Lumimyrsky haistelivat ilmaa samalla, kun asettuivat rinnalleni seisomaan.
"Myrskyklaanin nimessä, tule esiin!" Valkoviiksi sihisi kuuluvasti kohti pusikkoa. Hetken kuluttua pusikosta asteli kolme vahvan näköistä mutta hieman rähjäistä kissaa joiden turkit olivat takussa ja heidän ihoaan koristi erilaiset arvet.
"Yökajon lauman jäseniä", Valkoviiksi sihisi hampaat irvessä. Otimme hyökkäysasennon ja nostimme karvat pystyyn sähisten tunkeilijoille. Keskimmäinen lihaksikas kissa päästi ivallisen virneen ja paljasti kyntensä. Sitten he hyökkäsivät meitä kohti.
Väistin vaalean harmaan naaraan iskuja niin ketterästi kuin taisin kunnes otin vakaan asennon paikoilleni. Naaras lähti minua kohti kynnet uhkaavasti esillä ja aikoi juuri iskeä, kun tartuin hänen etutassuunsa omallani ja upotin terävät vahvat kynteni hänen anturoihinsa. Naaraalta pääsi parahdus ja pystyin vain kuvittelemaan kuinka arka paikka anturan seutu olikaan. Tartuin toisella tassulla kissan toiseen etutassuun ja pyöräytin hänet kevyesti maahan niin, että hän iskeytyi selälleen jäiseen maahan. Naaras räpiköi äkkiä jaloilleen ja irtautui otteestani puraisten tassuani. Näin kivusta huolimatta tilaisuuden ja upotin omat hampaani naaraan niskanahkaan ja tämä päästi irti tassustani. Upotin hampaani vieläkin syvemmälle kunnes naaras ulisi ja rimpuili rimpuilemistaan kunnes päästin irti ja tämä pakeni paikalta kivusta ulvoen.
Seuraavaksi hyppäsin lihaksikkaan körilään selkään, joka oli päässyt Valkoviiksen päälle. Upotin kynteni ja hampaani tämän nahkaan ja jännitin lihakseni ja keikutin itseäni kollin selässä niin, että tämä joutui irrottamaan otteensa mestaristani ja sain hänet pyöräytettyä ympäri maahan. Painimme maassa jonkin aikaa kunnes sain kollin sellaiseen otteeseen, että aloin raapia takajaloillani tämän mahan alusta.
Näin sivusilmällä miten Lumimyrsky ja Valkoviiksi saivat kolmannen kissan häädettyä reviiriltämme ja juuri ennen kuin he olivat tulossa tuekseni köriläs riuhtoi itsensä irti ja juoksi toveriensa perään huomatessaan olevansa alakynnessä.
"Hienoa Kotkatassu! Taistelit kuin soturi!" Lumimyrsky hihkaisi ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Naaraan sanat lämmittivät sydäntäni, kunnes huomasin kalpenevan Valkoviiksen tämän vierellä.
"Mestari!" huudahdin juosten mestarini rinnalle, kun kollin jalat pettivät ja tämä hengitti hyvin raskaasti.
"Hän menettää verta! Äkkiä! Viedään hänet leiriin!" Lumimyrsky hätääntyi huomatessaan miten Valkoviiksen alle alkoi muodostua verilammikko.
"Nosta hänet selkääni! Pian!" sanoin asettuessani siten, että Lumimyrsky sai Valkoviiksen ujutettua selkääni. Sitten lähdin täyteen juoksuun.
Tassuani jomotti vietävästi vihollisen puraistua siihen kaikella voimallaan mutta nyt en ehtinyt keskittyä siihen vaan minun oli saatava Valkoviiksi pian parantajan hoivaan.
Tanner tömisi, kun laukkasin Lumimyrsky rinnallani täyttä juoksua kohti leiriä. Valkoviiksen sydämen lyönnit tuntuivat selässäni.

"Parantaja! Tarvitsemme Parantajaa!" Lumimyrsky huusi niin lujaa kuin keuhkoista pääsi nähdessämme leirin suuaukon edessämme.
Työnnyimme sisään leiriin vauhdilla.
"Sudenlaulu!" karjaisin voimakkaalla äänellä niin, että koko leiri pysähtyi ja parantaja tuli meitä kiireesti vastaan oppilas kannoillaan.
"Yönkajon lauman kolme jäsentä hyökkäsivät. Valkoviiksi sai pahasti mahaansa osumaa", selitin niin vakaasti kuin kykenin.
"Hän on menettänyt jo jonkin verran verta", Lumimyrsky lisäsi vapisten. Turkkiani pitkin valui Valkoviiksen veri joka sai alla olevan maan punaiseksi pisaroillaan.
"Valkoviiksi!" Merilintu parahti juostessaan luoksemme samalla, kun Valopentu juoksi tuomaan hämähäkin seittiä veren tyrehdyttämistä varten.
"Kotkatassu, voisitko kantaa mestarisi pesääni?" Sudenlaulu kysyi tyynesti saadessaan aseteltua seitin kollin haavoille. Nyökkäsin ja Lumimyrsky auttoi Sudenlaulua nostamaan kollin takaisin selkääni ja kannoin tämän lämpimään ja suojaisaan parantajan pesään. Merilintu asettui kumppaninsa rinnalle samalla, kun parantaja ryhtyi työhön oppilaansa kanssa.
"Selviääkö hän?" kysyin varovaisesti ennen kuin poistuisin paikalta.
"Hän on menettänyt verta joka on vienyt hänen tajunsa. Haavat ovat syviä joten on vielä vaikea sanoa", Sudenlaulu sanoi vakavasti ja nyökkäsin.
Tullessani ulos parantajan pesästä näin kaikkien katsovan minuun. Huomasin miten Neilikkakaste oli ottanut vahdittavakseen Merilinnun ja Valkoviiksen pennut ja miten päällikkö seisoi huolestuneen näköisenä Lumimyrskyn rinnalla.
"Selviääkö hän?" Heinätähti kysyi, kun kävelin heidän luokseen.
"Sudenlaulu ei osannut vielä sanoa", totesin hiljaa.
Päällikkö nyökkäsi vakavana ennen kuin istuutui.
"Kertokaa mitä tapahtui", hän sanoi viimein tyynen rauhallisesti.
"Kotkatassu havaitsi liikettä Varjoklaanin rajan tuntumassa olevasta pusikosta ja sieltä tupsahti kolme Yönkajon lauman jäsentä", Lumimyrsky kertoi. Hän selitti miten olimme taistelleet heitä vastaan ja minä puolestani kerroin miten kokoiseni kolli oli raapinut Valkoviiksen vatsaa ennen kuin ehdin väliin.
Valkoviiksi oli kuitenkin vielä siitäkin jatkanut auttamaan Lumimyrskyä ennen kuin oli lyyhistynyt maahan kissojen paetessa paikalta.
"Kotkatassu toden totta taisteli kuin soturi tänään ja pelasti mestarinsa", Lumimyrsky sanoi lopuksi päällikölle.
"Olen ylpeä teistä ja siitä miten autoitte toinen toisianne. Kotkatassu, kiitos urheudestasi. Nyt meidän tulee odottaa", päällikkö sanoi tyynesti ennen kuin käveli suurtasanteelle.
Hän kokosi klaanin yhteen ennen kuin kertoi tapahtuneesta.
"Partioiden on toistaiseksi hyvä käydä tiuhemmin tarkistamassa raja-alueet. Lisäksi partioissa tulee olla aina vähintään neljä kissaa mahdollisten hyökkäysten varalta", Päällikkö lausui ohjeita kunnes poistui pesäänsä.
Kävelin parantajan pesän edustalle ja istuuduin alas päivystämään jotta tietäisin heti, kun Valkoviiksi heräisi.
Saapui ilta ja tunsin miten tassuani jomotti yhä kovemmin. Olin saanut veren tyrehdytettyä nuolemalla haavoittunutta tassuani mutta kipu alkoi voimistua voimistumistaan.
"Tuo näyttää ikävältä", säpsähdin Valotassun astuessa ulos parantajan pesästä.
"Se on todella kipeä", mutisin ja oppilas palasi takaisin pesään.
"Tässä, syö nämä. Ne auttavat kipuun", hän palasi mukanaan minulle jo ennestään tuttuja unikonsiemeniä suussaan. Hän asetti kääreen jossa siemet olivat eteeni ja aloin pureskella niitä. Saatuani siemenet pureskeltua katsoin oppilasta huolestunein silmin.
"Miten Valkoviiksi voi?" kysyin.
"Veren vuodatus tyrehtyi ja hän nukkuu nyt rauhallisesti. Ajan kanssa näemme miten haavat lähtevät paranemaan mutta mitään hengen vaaraa ei enää tällä hetkellä ole", Valotassu kertoi ja henkäisin helpotuksesta.
"Menehän nukkumaan. Aamulla olemme taas viisaampia", oppilas maukaisi ennen kuin lähti hakemaan tuoresaalista ja vei sen parantajan pesään.
En kuitenkaan lähtenyt oppilaiden pesälle vaan asetuin makuulle parantajan pesän edustalle ja suljin silmäni.

"Mitä sinä siinä nukut?" hätkähdin hereille, kun Sudenlaulu ilmestyi aamun valjetessa viereeni. Minulla oli kylmä ja turkkini oli aivan pörröllään. Hampaani kalisivat samalla, kun ravistelin itseni. Jäisen kostea turkkini kuivui hieman mutta hytisin silti kylmästä.
"Olet aivan hullu", Sudenlaulu mutisi ärtyneenä.
"Sisälle nyt siitä", hän sihahti ja pujahdin ilomielin parantajan pesään. Pesän lämpö iski vasten kasvojani ja sai kehoni kihelmöimään.
"Kotkatassu", kuulin Valkoviiksen kähisevän äänen.
"Mestari!" henkäisin ja menin kollin rinnalle. Merilintu hymyili minulle helpottuneesti ja nuolaisi päälakeani.
"Olit rohkea, kun autoit Valkoviikseä taistelussa", hän sanoi lempeästi.
"Menen katsomaan nyt pentujamme. Neilikkakaste saattaa olla hieman väsynyt niin monen pennun katsomisesta", Merilintu naurahti ja nuolaisi kumppaniaan ennen kuin lähti pentutarhalle.
"Miten voit?" kysyin asettuessani Merilinnun lämmittämälle paikalle.
"On hieman turtunut olo ja en muista koska viimeksi olisin ollut näin väsynyt mitä nyt", Valkoviiksi yritti selvittää kurkkuaan.
"Menetit paljon verta joten en yhtään ihmettele", totesin vakavasti.
"Tai sitten vanhuus alkaa vaivata", Valkoviiksi virnisti mutten vastannut mitään. Olin säikähtänyt toden teolla edellisenä aamuna.
"Hei mikäs nyt on? Missä minun huumorintajuinen oppilaani oikein on?" Valkoviiksi töytäisi minua lempeästi kuonollaan.
"Hetkellisesti tauolla", mutisin.
"Miksi? Olen elossa ja haavani ovat lähteneet paranemaan. Olen tässä poju. En ole lähtenyt Tähtiklaanin maille", mestarini sanoi.
"Tiedän. Mutta säikäytit minut eilen pahanpäiväisesti. Sitä paitsi minulla meni vaikka kuinka kauan puhdistaa selkäni verestäsi, kun sotkit sen", lausuin viimeisen lauseeni hieman kiusoittelua äänessäni.
"Noniin sieltähän se tuli", Valkoviiksi naurahti mutta irvisti kivusta.
"Sinun pitää hillitä nyt nauruasi jonkin aikaa", Sudenlaulu tokaisi hieman kauempana.
"Voihan papana", Valkoviiksi totesi, kun kipu hellitti hieman.
"Sudenlaulu käski minun levätä nyt muutaman päivän täällä. Hän seuraa ettei haavani tulehdu. Aion puhua huomenna päällikön kanssa, kun pääsen vähän edes liikkeelle", Valkoviiksi sanoi.
"Kerroimme jo Lumimyrskyn kanssa tapahtuneesta. Heinätähti lisäsi partioiden rajatarkistuksia", kerroin.
"En minä siitä syystä ajatellut hänelle puhua", Valkoviiksi hymyili.
"Mistä sitten? Jos saan kysyä", katsoin mestariani uteliaana.
"Kotkatassu, taistelit eilen todella hienosti ja olit rohkea sekä päättäväinen. Autoit minua hädän hetkellä. Olin varma, että nyt tuli tappio kunnes iskit kiinni ison kollin selkään. Pelastit minut, poju. Olen mestarinasi sitä mieltä, että olet valmis soturiksi ja sen aion päällikölle kertoa", Valkoviiksi sanoi ylpeyttä äänessään.
Tuijotin vain mestariani saamatta sanaa suustani.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" kysyin epäuskoisena.
"Olen. Olet ollut todella ahkera oppitunneillani ja olet edistynyt niin paljon. Olet tarkka silmistäsi, osaat ennakoida vihollisen liikkeitä parhaasi mukaan, olet vakaa kuin kivi ja sinusta on tullut vahva. Ei olisi ollut puhettakaan silloin, kun saavuit Myrskyklaaniin, että olisit kantanut tämän kokoisen kissan ja vielä täysillä juosten. Merilintu kertoi minulle kuinka vauhdilla olitte saapuneet paikalle ja sinulla oli vielä toinen tassuista haavoilla. Olen sinulle kiitollinen", Valkoviiksi nuolaisi kylkeäni kehräten.
"Tuntuu ehkä jopa hieman pelottavalta siirtyä sotureiden joukkoon vaikka olenkin asiasta innoissani", sanoin hiljaa.
"Turhaan pelkäät. Sinut otetaan lämpimästi vastaan, voin luvata sen!" Valkoviiksi hymyili.
"Jos olette saaneet juttunne juteltua niin pyytäisin Kotkatassua poistumaan. Mestarisi tarvitsee unta ja klaani tuoresaalista joten..." parantaja sanoi.
"Ymmärrän. Lähden tästä saalistamaan", nyökkäsin ja nuolaisin mestariani vielä ennen kuin poistuin.


Seuraavana aamuna minua jännitti niin, että tassuni tärisivät. Tänään Valkoviiksi puhuisi päällikölle.
Työnnyin ulos oppilaiden pesästä ehkä viimeistä kertaa itse oppilaana. Istuuduin pesän suulle ja aivoni löivät täysin tyhjää. Minua hermostutti niin ettei edes ajatus kulkenut.
Leiri alkoi heräilemään päivän askareisiin. Näin miten kuningattaret toivat pentunta ulos kirpeään ilmaan ja miten pennut alkoivat kirmata pitkin poikin pentutarhan edustaa. Näin miten aamupartio vaihtoi yöpartion kanssa muutaman sanan ennen kuin toinen partio lähti liikkeelle. Klaaninvanhimpien voivottelu kohmeisista jäsenistä kuului minulle asti ja se sai minut hieman huvittuneeksi. Sitten näin sen. Valkoviiksi ilmestyi parantajan pesästä ja käveli hitain askelin päällikön pesälle. Hän odotti hetken suuaukolla kunnes työntyi päällikön luvalla sisään.
Tunsin miten karvani kohosivat jännityksestä ja yritin rauhoitella mieltäni.
Kului jonkin aikaa kunnes Valkoviiksi ja Heinätähti tulivat ulos ja päällikkö suuntasi kohti Suurtasannetta. Pidätin hengitystäni. Nytkö se tapahtuisi? Tätä varten olin opiskellut ja harjoitellut Valkoviiksen opastuksella. Sitä hetkeä varten, että minusta tulisi soturi. Ja nyt se tapahtui.
"Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanin kokoukseen!" päällikkö kajautti ilmoille ja kissat kokoontuivat Suurtasanteen eteen. Valkoviiksi viittoi minua tulemaan luokseen tasanteen tuntumaan näkyvälle paikalle.
Menin mestarini rinnalle ja tämä nuolaisi kylkeäni rohkaisevasti ennen kuin sukelsi muiden klaanilaisten joukkoon. Katsoin päällikköä silmiin ja tämä hymyili minulle.
"Oletko valmis, Kotkatassu?" hän kysyi lempeästi. Nyökkäsin hänelle hieman hymyillen ja paransin ryhtiäni.
"Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kotkatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" päällikkö katsoi suoraan minuun.
"Lupaan", sanoin kuuluvalla ja vahvalla äänellä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kotkatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kotkasiipi. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja tarkkanäköisyyttäsi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi", Heinätähti lausui ja tuli koskettamaan päälakeani. Nuolaisin kunnioittavasti päällikön lapaa ja sen tehtyäni klaani alkoi huutaa uutta nimeäni.
"Kotkasiipi! Kotkasiipi! Kotkasiipi!" klaanilaiset lausuivat nimeäni.
Valkoviiksi tuli ensimmäisenä onnittelemaan minua soturin nimityksestä ja sanoi olevansa ylpeä minusta.
"Onneksi olkoon, Kotkasiipi", Täplätuuli asteli luokseni lempeästi kehräten.
"Kiitos, Täplätuuli", hymyilin naaraan nuolaistessa päälakeani.
"Kotkasiipi! Sinusta tuli soturi!" Ruusupentu kirmasi Neilikkakasteen ja Peippopennun edelle ja ryhtyi puskemaan minua äänekkäästi kehräten.
"Nyt meillä on soturi kaverina", Peippopentu hihkaisi ryhtyessään tekemään samoin kuin siskonsa.
"Onneksi olkoon, Kotkasiipi. Sait hienon nimen itsellesi", Neilikkakaste hymyili nuolaisten minua myös päälaesta.
"Kiitos", kehräsin. Kissoja tulvi onnittelemaan minua ja osa jäi ympärilleni juttelemaan. Valkoviiksi joutui palaamaan parantajan pesälle mutta pyysi josko Täplätuuli pystyisi näyttämään minulle sotureiden pesän ja paikan jossa voisin nukkua.

Seurasin hetken kuluttua Täplätuulta pesälle ja menimme sisään.
"Tämä tässä on vapaa. Voit nukkua siinä", naaras hymyili osoittaessaan reunalla olevaa sammalvuodetta.
"Selvä. Kiitos paljon", nyökkäsin ennen kuin varapäällikkö työntyi sisälle pesään.
"Kotkasiipi, sinä saat mennä iltapartioon", hän sanoi mutten ehtinyt vastaamaan, kun hän jo poistui vikkelästi paikalta.
"Pääsemme siis samaan partioon tänään", Täplätuuli sanoi.
"Kiva kuulla. Taidan käydä metsästämässä ennen sitä ja syödä jotta jaksan", totesin, kun mahani murisi nälästä.

Palasin leiriin mukanani kolme hiirtä. Matkassani ei ollut kovin paljoa metsästysonnea mutta sentään olin jotakin saanut. Vein saaliini tuoresaaliskasaan ja otin yhden hiiristä. Meinasin suunnata kohti oppilaiden pesää syömään ateriani kunnes muistin, että olin nyt soturi.
Asettauduin soturien pesän edustalle ja söin hiireni hyvällä ruokahalulla.
"Valmiina lähtöön?" Täplätuuli tuli luokseni yhdessä Näkyviiksen ja Hiirinenän kanssa.
"Kyllä vain", nyökkäsin nuollessani tassuni puhtaiksi hiiren rippeistä.
"Sitten mennään", Hiirinenä totesi ja lähdimme matkaan.

Palattuamme kierrokselta annoimme tilanne päivityksen yöpartiolle joka lähti liikkeelle meidän jälkeemme. Ilta oli ollut rauhallinen eikä Yönkajon laumasta ollut enää jälkeäkään.
"Taisivat saada kunnon opetuksen teiltä silloin jokunen päivä sitten", Täplätuuli totesi astellessamme pesää kohti.
"Toivottavasti. Ainakin lähtivät silloin pakoon kivusta ulvoen", sanoin vakavasti.

Asettauduin soturien pesän edustalle, kun yö aloitti tuloaan. Oli yövartiointi vuoroni joka minun tuli suorittaa yksin puhumatta sanaakaan.
Tunsin oloni tyytyväiseksi. Minä olin nyt soturi ja se tuntui hienolta. Mietin vain millaisiin seikkailuihin sitä vielä päätyisinkään. Enkä toden totta osannut odottaa kuinka suuresti elämäni tulisikaan vielä muuttumaan.

Kolmas luku - Miten pystyisin tähän?

Kun Valhelaulu oli pelmahtanut leiriin haavoittuneena ja veren täyteisenä, oli Valotassun kurkkuun tarttunut pala. Eihän hän osannut miltei mitään ja nytkö hänen pitäisi yrittää tehdäö jotain? Valotassun silmät levisivät ja hän pälyili ympärilleen. Ei hän todellakaan pystyisi tähän!
Sudenlaulu hipaisi beigen kollin kylkeä ja lempeästi ohjasi tämän heidän pesäänsä. Läikikäs kissa katsahti oppilastaan rauhoittavalla katseella.
”Vedä syvää henkeä ja rauhoita mielesi”, Sudenlaulu neuvoi oppilastaan ja Valotassu veti muutaman kerran henkeä. ”Onko nyt parempi?”
”On”, Valotassu nyökkäsi. Hän tunsi olonsa paljon rauhallisemmaksi. ”Ottame hämähäkinseittiä ja… öö…”
”Ihan rauhassa”, Sudenlaulu sanoi. Mutta kun ei verisen taistelun keskellä voisi kaikessa rauhassa vain yrittää muistella! ”Valhelaulun vammat eivät ole vakavat.”
Valotassu puhisi hätäisenä. ”Se on korte, eikö..?” oppilas kysyi varovasti. Sudenlaulu nyökkäsi.
”Löytäisitkö sen täältä yrttien seasta?” Sudenlaulu kysyi ja Valotassu nielaisi hermostuneena. Hän katsoi yrttejä, jotka Sudenlaulu oli asetellut siisteiksi kasoiksi. Valotassu pudisti päätään pahoillaan.
”Ei se mitään”, Sudenlaulu lohdutti. ”Olet vasta opettelemassa yrttien kirjoa. Ota hämähäkinseittiä niin minä otan yrtit.”
Valotassu tunsi silti olonsa kovin pettyneeksi ja koki olevansa pettymys koko klaanilleen. Ei hänestä ollut tähän. Ei hän osannut mitään hyödyllistä. Hän laahusti hakemaan hämähäkinseittiä ja asteli sitten takaisin mestarinsa luokse.
Sudenlaulu oli aina ollut niin kärttyinen ja nyt Valotassu vain mietti, miten ihmeessä tuo parantaja oli niin oudon kärsivällinen hänen kanssaan. Ehkä se oli vain alun varovaisuutta ja huomenna Sudenlaulu sitten räjähtäisi, kun Valotassu oli niin avuton parantajaoppilas, joka ei oppinut koskaan mitään.
Sudenlaulu laittoi Valhelaulun haavoillee kortteesta pureskelemaansa haudetta ja sen jälkeen Valotassu asetteli hämähäkinseitin haavojen päälle. Se tuntui siinä hetkessä niin luontevalta ja Valotassu jopa yllättyi, kun huomasi olonsa hieman muuttuneen ja työnsä jäljen.
Kolme kissaa oli kuollut. Koko klaani suri ja Valotassu tunsi olonsa niin vaikeaksi. Pitäisikö hänen mennä lohduttamaan kissoja nyt, kun oli parantajaoppilas. Sudenlaulu ei tehnyt niin, mutta kolli surikin kuollutta isäänsä emonsa ja sisarustensa kanssa.
Valotassu toivoi, ettei koskaan joutuisi tällaiseen tilanteeseen, jossa joku hänen omasta perheestään kuolisi. Hänellä olisi niin kova paine siinä vaiheessa, kun joku hänen omasta perheestään vuotaisi kuiviin ja hän jäätyisi niille sijoilleen.
Valhelaulusta tuli Myrskyklaanin uusi varapäällikkö eikä se ollut ihme. Valotassu kuitenkin hermoili vain sitä, miten hänestä muka olisi parantajaksi. Miten Sudenlaulu sen oikein teki?

”Tuo on kultapiisku”, Valotassu sanoi, tosin epävarmana. Keltaisia kukkia täynnä oleva kasvi oli tuttu ja Valotassu toivoi olevansa oikeassa. He olivat Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisellä rajalla.
”Hyvä”, Sudenlaulu nyökkäsi, ”entä mihin sitä käytetään?”
”Tuota… haavoihin?” Valotassu hermoili taas.
”Aivan oikein”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Se pureskellaan hauteeksi, aivan niin kuin korte. Näetkö jotain muita kasveja, tuttuja tai uusia?”
Valotassu silmäili aluetta, jossa he olivat. Hän näki kasvin, jossa oli pieniä violetteja kukkia. Se tuoksui voimakkaalta. ”Tuo. Se on uusi.”
”Tuo on laventelia”, Sudenlaulu kertoi ja vei Valotassun lähemmäs kasvia, ”sitä hengitetään ja se auttaa kuumeeseen ja rauhoittaa mieltä. Kasvin tuoksu on hyvin miellyttävä, haista itse.”
Valotassu otti pienen nuuhkaisun kasvista ja Sudenlaulu oli oikeassa, se oli miellyttävän tuoksuinen.
”Kasveja on niin kovin paljon…” Valotassu mutisi ja Sudenlaulu tuhahti.
”Koska sairauksia ja vaivoja on myös paljon”, Sudenlaulu totesi. ”Mutta”, Sudenlaulu katsahtu oppilastaan, ”tässä taitaa nyt olla kyseessä sinun ahdistuksesi.”
”Mitä? E-ei!” Valotassu häkeltyi, mutta Sudenlaulu näki oppilaansa epätoivoisen yrityksen läpi.
”Valotassu, tiedän, että sinua hermostuttaa ja pelottaa. Ja sinua saa hermostuttaa”, Sudenlaulu puhui oppilaalleen. ”Muista vain, että kokeneetkin kissat, jopa päälliköt, tekevät virheitä.”
”Entä Tähtiklaani?” Valotassu kysyi.
”Siitä en tiedä”, Sudenlaulu sanoi, ”mutta jokainen Tähtiklaanin kissa on joskus ollut elävä kissa, joka on tehnyt virheitä. Ja ei, Valotassu, sinun valintasi minun oppilaakseni ei ollut virhe. Sinun on vain löydettävä itsesi ja minä autan sinua.”
”En usko pystyväni siihen, mitä sinä olet”, Valotassu sanoi hiljaa.
”Ei kuka vain pysty olemaan parantaja”, Sudenlaulu nyökkäsi ja Valotassu lyyhistyi heti pieneksi, ”mutta minä näen sinussa parantajan ja niin näkee myös Tähtiklaani. Toivon, että sinäkin näkisit sen jonain päivänä. Pelkojesi takana asuu taitava parantaja, kunhan vain antaisit sen astua esiin.”
Valotassu kohotti katseensa mestarinsa silmiin. Hän näki vain uskoa ja päättäväisyyttä mestarinsa suurissa sinisissä silmissä eikä lainkaan valheen merkkiä niissä. Valotassu todella toivoi, että voisi uskoa noihin sanoihin. Sudenlaulu oli niin kovin varma siitä, että Valotassusta olisi siihen, mutta Valotassu itse ei ollut oikein varma. Olihan se hienoa tietää, että muut uskoivat häneen, mutta se oli vain halpa lohtu, kun hän ei itse uskonut itseensä.
Kipinätassu jakoi ateriaa Loistetassun ja Hohdetassun kanssa. Niin moni oppilas jakoi kokemuksiaan soturikoulutuksesta ja leikkivät ja viettivät aikaa keskenään koulutuskertojensa välissä. Ystävien tekeminen näytti helpolta, mutta Valotassusta se tuntui niin vaikealta. Ei hän uskaltanut ottaa edes yhtä askelta kohti muita oppilaita. Siksi hän jakoikin ateriansa Tuiketassun kanssa. He tunsivat toisensa ja luottivat toisiinsa ja Tuiketassu kertoi vähän koulutuksestaan Valotassulle, joka osasi kysellä oikealla tavalla vähäsanaiselta siskoltaan kysymyksiä.
Beige kollioppilas katsoi yhä pelokkaana ja haikeana muita oppilaita. Oliko hän tosiaan näin epätoivoinen, ettei osannut tehdä ystäviä? Vai oliko hän tosiaan vain niin erilainen? Ei hän uskaltanut puhua muille. Hän oli ujo ja hän pyöri aina yrttien luona eikä siellä, missä kaikki muut klaanin kissat pyörivät.
Ei se suurimmaksi osaksi häntä haitannut, sillä hän oli muutenkin vähän sisäänpäin suuntautunut. Mutta toisinaan… kyllä hän olisi halunnut saada ystäviäkin, mutta juuri nyt hänellä oli niin paljon muutakin stressattavaa.

Puolikuu hohti tähtitaivaalla ja tähdet tuikkivat kirkkaina, kun Valotassu kulki Sudenlaulun perässä Myrskyklaanin reviirin poikki. He olivat menossa parantajien puolenkuun tapaamiseen Kuulammelle. Valotassu oli hyvin utelias näkemään sen puhutun Kuulammen, josta Sudenlaulu oli puhunut ja paljon. Puhuisikohan Tähtiklaani heille? Valotassu epäili. Ei Tähtiklaani ollut puhunut kellekään ja sitten jos se puhuisi sellaiselle osaamattomalle kissalle kuin Valotassu? Ei tulisi kuuloonkaan.
Valotassu värähti, kun huomasi Tuuliklaanin puolella rajaa kissan. Pikemminkin kolme. Yksi heistä oli oppilas.
”Tuolla ovat Routaruusu, Tuuliklaanin parantaja”, Sudenlaulu puhui hiljaa, ”ja Taivasklaanin parantaja Mistelisydän ja parantajaoppilas Riesatassu.”
Valotassu hätkähti oppilaan nimelle. Riesatassu? Miksi joku oli antanut hänelle tuon alun? Pilkullinen kolli loikkasi mestarinsa perässä joen ylitse ja hölkkäsi Sudenlaulun ja Valotassun luokse.
”On aivan ihanaa, että sait viimeinkin oppilaan, Sudenlaulu”, mustaraidallinen naaras sanoi hymyillen. ”Oli jo aikakin.”
”Pian sinäkin saat oppilaan”, Sudenlaulu nyökkäsi tuuliklaanilaiselle. ”Olet ollut kauan ilman oppilasta.”
”Valitettavasti”, Routaruusu huokaisi, mutta hymyili silti. ”Olen Routaruusu.”
”V-Valotassu”, Valotassu nielaisi ja yritti ryhdistäytyä. He olivat parantajia, heitä eivät koskeneet samat säännöt. He eivät taistelleet.
”Surulintu tulee yksin”, Mistelisydän kommentoi ja Valotassu kääntyi katsomaan taakseen. Vaaleanharmaa naaras asteli jokea myöten ylös. Hän tervehti muita parantajia nyökkäyksellä. ”Missä Harmaakorppi on?”
”Hän… hän on sairastunut”, Surulintu selitti.
”Näittekö Kaamosmarjaa?” Sudenlaulu kysyi sitten. Muut pudistivat päitään. ”Toivottavasti hän tulee pian. Etkö jäänyt odottamaan häntä, kuten on sovittu?”
”Häntä ei näkynyt, vaikka odotin”, Surulintu puolustautui. ”Yönkajon lauma on hiljainen.”
”Ei ole enää”, Sudenlaulu murisi ja Valotassu tunsi muiden katseiden porautuvan heidän turkkeihinsa. ”Meidän pitää olla varovaisia.”
”Onko jotain tapahtunut?” Routaruusu kysyo huoli silmissään.
”Saatte tietää siitä kyllä”, Sudenlaulu huokaisi. Muut parantajat vilkaisivat toisiaan ja Valotassu yritti kovin vaikuttaa rauhalliselta, mutta ei ollut varma onnistuiko. ”Isäni on kuollut.”
Muut parantajat antoivat osanottonsa Sudenlaulun menetykselle ja Valotassusta se oli jotenkin kaunista, miten kaikki parantajat tuntuivat välittävän toisistaan niin paljon.
Silti Valotassua hermostutti nyt. Mutta hänen piti muistaa se, että he olivat parantajia eivätkä taisteluun ryntääviä sotureita. He paransivat, eivät satuttaneet.
Heitä eivät koskeneet samat säännöt. Sudenlaulu vaikutti niin varmalta näiden kissojen seurassa, jotka olivat muista klaaneista. Miten ihmeessä Valotassun pitäisi pystyä siihen, jos ei tuntenut oloaan rauhalliseksi edes omassa leirissään?
Valotassu tunsi outoa voimaa, kun he lähestyivät Kuulampea. Piene hohteenkajastus paistoi pienen kukkulan laelta ja Valotassu yritti nähdä, mistä se tuli. Sudenlaulu oli kuvaillut, kuinka Kuulammen lähettyvillä pystyi aina ennen kuulemaan Tähtiklaanin kissojen kuiskauksia, mutta nyt oli toisin, kun Tähtiklaani oli hiljaa kuin hiiret pesissään. Silti Valotassu tunsi jotakin outoa voimaa täällä, lähellä Kuulampea.
Myrskyklaanin parantajaoppilaan silmät laajenivat, kun hän ensimmäistä kertaa sai nähdä pienen lammen. Se oli todella kirkasta vettä, joka heijasti kuun ja tähdet kuin se olisi ollut itse tähti. Se oli pienien puiden ja pensaiden ympäröimä, suojassa muulta maailmalta.
Valotassu ihaili kirkasta vettä silmät suurina. Hän tutki sen väreilyä, hentoa liplatusta ja öisen taivaan heijastusta. Onneksi Sudenlaulu hoiti keskustelun ylläpidon paitsi silloin, kun muut parantajat suoraan oppilaalta kysyivät jotakin ja antoivat neuvojaan.
”Sudenlaulu saattaa olla mörrimöykky, mutta ei ole oikeasti niin paha”, Mistelisydän vitsaili ja Sudenlaulu pyöräytti silmiään. ”Pidä vain pintasi.”
”Yrttejä on paljon, mutta usko pois, opit ne kaikki”, Riesatassu sanoi sitten.
”Minulla meni ikuisuus oppia kaikki!” Surulintu nauroi hiljaa. ”Harmaakorppi ei ollut mikään lempein mestari, mutta harvinaisen kärsivällinen minun kanssani, joka ei millään meinannut muistaa aluksi yrtin yrttiä. Kyllä hän malttinsa toisinana menetti, mutta ei hän pahaa koskaan tarkoittanut.”
Valotassu tunsi pientä helpotusta siitä, että parantajat jakoivat omia kokemuksiaan ja tuskiaan yrttien opettelusta. Heissä oli omanlaista lempeyttään, jota ei ihan kaikista sotureista löytynyt. Kun tuli aika koskettaa Kuulampea, Valotassun tassuja pisteli. Mitä hän näkisi?
Ei mitään. Kukaan parantajista ei taaskaan nähnyt mitään, ei lainkaan merkkejä Tähtiklaanista tai viestejä. Oli vain se tuttu hiljaisuus, joka kummitteli heidän yllään.

Valotassu makasi hereillä omalla pedillään, vaikka yö oli jo pitkällä. Sudenlaulu huomasi sen ja katseli oppilastaan. Hän oli huomannut Valotassun yllä olevan ahdistuneisuuden varjon jo aikaisemmin. Hänen edessään oli kova työ saada Valotassu varmemmaksi itsestään, mutta Sudenlaulu oli todellakin valmis siihen eikä hän antaisi periksi, ei koskaan. Hän tiesi, että Valotassu oli paljon muutakin kuin vain pelokas ja alati huolestunut kissa ja hän aikoisi osoittaa sen tälle oppilaalle, vei se miten kauan tahansa.
”Tiedätkö, Valotassu”, Sudenlaulu puhui hiljaa ja oppilas kääntyi katsomaan mestariaan, joka makasi omalla sammalpedillään katse jossakin kaukana. ”Minulla ei ollut mestaria auttamassa, kun olin oppilas. Olin ollut parantajaoppilaana vain kaksi kuuta, kun Raesade, mestarini kuoli.”
”Sinusta tuli silti todella taitava parantaja”, Valotassu totesi. Miten hänestä pitäisi muka tulla hyvä parantaja, jos ei oppinut edes toisen parantajan avustuksella?
”Minua pelotti niin paljon”, Sudenlaulu sanoi ja Valotassun korvat heilahtivat, ”minua pelotti se, miten minusta voisi tulla enää parantaja, kun ei minulla ollut mestaria ja en minä osannut mitään muuta kuin muutamien yrttien käyttämisen ja haavojen hoitamisesta. Minua pelotti ihan suunnattomasti. Minua pelotti Myrskyklaanin puolesta ja itseni puolesta. En minä ollut valmis. Olin myös niin kovin ahdistunut koko ajan sen paineen ja oppimisen määrän takia.”
Valotassu tuijotti mestariaan pimeässä pesässä. Sudenlaulu oli pelännyt? Mutta hänhän oli niin hieno parantaja! Hän oli taitava ja… ja…
Ehkä hän tosiaan oli pelännyt. Ei Valotassu osannut edes kuvitella, miltä tuntuisi olla vastuussa parantajan tehtävistä ilman mestaria näin nuorena ja osaamattomana. Olla vastuussa nyt koko klaanista ilman apua.
”Jokainen pelkää joskus, Valotassu. Minäkin pelkäsin niin kovin. Uskoin silloin, ettei minusta tulisi koskaan parantajaa tai etten koskaan oppisi yrttejä”, Sudenlaulu kertoi ja Valotassy kuuli mestarinsa nielaisevan. ”En koskaan kertonut kellekään, miten kovin minua pelotti ja kaduttaa se vieläkin. Kamppailin yksin pelkojeni kanssa ja olin kovin ahdistunut usein”, Sudenlaulu kertoi, ”onneksi Tähtiklaani opetti minua unissani. Ja… kukaan ei ole oikeasti koskaan yksin. Sinun emosi auttoi minua, kuten myös isäsi. Olen heille ikuisesti kiitollinen.”
Valotassu räpäytti silmiään. Hänen vanhempansa olivat auttaneet Sudenlaulua. Sudenlaulu oli aina ollut Valotassun silmissä niin ärhäkkä ja rohkea kuin mikä, mutta hänkin pelkäsi.
”Pelko kuuluu kaikkien elämään. Jokainen pelkää joskus. Sinun isäsi pelkää, sinun emosi pelkää, sinun siskosi pelkäävät, jopa Heinätähti pelkää ja myös jokainen rohkein soturikin pelkää”, Sudenlaulu selitti, ”ja minäkin pelkään. Minä pelkään, että joku kuolee, koska en ollut tarpeeksi nopea. Emme me halua, että kukaan kuolee tai kärsii, mutta joskus emme vain kykene. Ja Valotassu, sinä saat aina pelätä, mutta älä anna sen ottaa valtaa sinun elämästäsi. Sinä olet niin paljon muutakin kuin pelkosi. Etkä ole koskaan yksin pelkojesi kanssa, sinulla on elämässäsi niin monia kissoja, jotka välittävät sinusta ja joille voit aina kertoa huolesi. Minä en tuomitse sinua, muista se aina. Olen ylpeä siitä, että sanot pelkosi ja hermostuksesi ääneen. Minä en ollut koskaan niin rohkea, että olisin sanonut omat pelkoni ääneen. Ilman pelkoa ei voi olla rohkea, Valotassu.”
Valotassun suu oli raollaan. Hänen mestarinsa sanat upposivat jotenkin syvälle.
Nuoren oppilaan tietämättä Sudenlaulu oli juuri oikea kissa johdattamaan hänet parantajaksi ja omaksi itsekseen, irti hänen peloistaan ja ahdistuksestaan. Valotassu tiesi voivansa luottaa Sudenlauluun, varsinkin tämän keskustelun jälkeen. Ja ehkä, kuka tietää, Valotassustakin tulisi päivä päivältä edes hieman rohkeampi. Sudenlaulu uskoi siihen.
”Kiitos, Sudenlaulu.”

Luku 12
// Kotkatassun arviointi

Venyttelin oppilaiden pesän edustalla ja hengitin kirpeää ilmaa. Lehtikadon aika lähestyi lähestymistään ja lähes kaikki puut olivat jo pudottaneet lehtensä maahan. Ilma muuttui huuruiseksi hengitykseni voimasta ja tunsin miten kylmä ilma kuivatti kurkkuani.
"Huomenta Kotkatassu!" Valkoviiksi maukaisi saapuessaan luokseni.
"Huomenta. Mitä tänään olisi luvassa?" kysyin pirteänä.
"Arvioinnin aika", Valkoviiksi myhäili.
"Mitä se tarkoittaa?" kysyin uteliaasti.
"Se tarkoittaa sitä, että menet saalistamaan koko päiväksi ja saalistat niin paljon riistaa kuin vain pystyt. Minä seuraan tekemisiäsi koko ajan muttet tule näkemään tai haistamaan minua", mestarini kertoi.
"Selvä. Voinko siis jo aloittaa?" kysyin ja Valkoviiksi nyökkäsi. Lähdin saman tien ulos leiristä kohti Kaislatassun suosittelemaa metsästyspaikkaa jossa olimme joitakin päiviä aikaisemmin saalistaneet.
Päätin olla tänään ahkera ja näyttää kaikki parhaat saalistustaitoni mestarilleni. Vaikka kylmä ilma toikin oman haasteensa saalistukselle niin Valkoviiksi ei tulisi silti pettymään tuoresaaliini määrästä päivän lopussa.
Tassujani kihelmöi jännityksestä, kun adrenaliini alkoi virrata suonissani kovalla kohinalla. Tästä tulisi jännittävä ja mielenkiintoinen päivä. Saisin syödä vasta illalla päästessäni takaisin leiriin mutten aikonut miettiä asiaa sen enempää. En antaisi nälän haitata tätä päivää vaan keskittyisin saamaan parhaan mahdollisen arvioinnin.

Saavuin tiheämpään metsän osaan ja laskeuduin heti matalaksi. Täällä kuhisi yleensä paljon hiiriä ja oravia joten toivoin ettei tämä päivä olisi poikkeus. Haistelin ilmaa ja tarkkailin ympärilleni kunnes näin liikettä ja haistoin hiiren. Hiivin kohteeni taakse ja iskin niin nopeasti ettei tuo pieni eläin ehtinyt edes huomata. Kiitin hiljaa Tähtiklaania saaliista ennen kuin peitin sen maahan suojaan pedoilta.
Sen tehtyäni siirryin muutaman ketun mitan verran edemmäs odottamaan seuraavaa uhriani. Minun ei tarvinnut odottaa kauaa, kun jo näin toisen hiiren kipittävän kohti kiven kolojen suojaa. Ampaisin hiiren kimppuun ennen kuin se kerkesi sujahtaa piiloon.
Sain vielä kolmannenkin hiiren kunnes tuli hetken hiljaista eikä tuoresaaliin tuoksua tullut nenääni. Kylmä viima pujahti salavihkaisesti tiheiden puitten lomista ja sai turkkini pörhistymään. Pian tuuli toi mukanaan rusakon tuoksun. Lähdin hajun perään ja pian jo näin seuraavan kohteeni. Rusakko söi jo ruskean värin saanutta ruohoa täysin tietämättömänä läsnäolostani. Hiivin niin kevyin askelin kohti jänistä ettei tassuistani kuulunut minkäänlaista ääntä. Rusakko pysähtyi hetkeksi ja liikutti suuria korviaan sinne tänne ja katsoi ympäristöään kiinnostuneena ja varuillaan. Painauduin maata vasten yhä tiiviimmin ja, kun jänis jatkoi ateriointiaan pinkaisin matkaan. Rusakko säikähti ja lähti kauheaa vauhtia minua karkuun. Kiristin vauhtiani kunnes sain upotettua etukäpäläni kynnet saaliin takamukseen ja pian jo sain sen hengiltä.
Tasasin hetken hengitystäni vikkelän takaa-ajon jäljiltä ja peitin rusakon maahan.
Seuraavaksi näin oravan syövän jotakin kallion päällä joten lähdin nappaamaan sitä.

Saatuani yhteensä viisi hiirtä, yhden rusakon ja yhden oravan tuolta metsäalueelta oli sen jälkeen pitkään hiljaista. Odotin ja odotin kunnes tulin siihen tulokseen, että olin saanut kaikki ne jotka olivat uskaltautuneet uhmaamaan kylmää päivää. Totesin, että oli aika vaihtaa paikkaa.
Seuraavaksi suuntasin paikkaan jossa olin metsästellyt paljon Valkoviiksen kanssa. Sieltä sai useasti myyriä ja rastaita sekä muita lintuja kuten pieniä tiaisia. Heti paikalle saapuessani näin jo pienen tiaisparven tiheän pusikon suojissa.
Hiivin hiljaa puskan luo ja kun linnut hoksasivat minut olin jo saanut niistä yhden tassuihini.
Odottelin hetken kunnes näin rastaan laskeutuvan maan kamaralle nokkimaan maassa piilottelevia matoja. Saatuani rastaan kynsiini jouduin taas hetken odottamaan, että seuraavan saaliin tuoksut kantautuisivat kuonooni.

Olin saanut jo mainion kasan tuoresaalista kokoon, kun aurinko alkoi painua puiden taa. Päätin lähteä viemään saalista leiriin ennen kuin tulisi niin synkkää etten näkisi kunnolla eteeni.
Jouduin käymään kolmesti hakemassa saamani saaliin ennen kuin olin saanut kaikki kannettua tuoresaaliskasaan. Kun sen olin saanut tehtyä oli jo pimeää ja kuu alkoi nousta esiin. Vatsassani kurni ja kouristeli joka kertoi siitä etten ollut syönyt koko päivänä yhtikäs mitään.
"Hieno suoritus, Kotkatassu!" Valkoviiksi kehui tullessaan luokseni.
"Suoriuduit tehtävästäsi hyvin ja sait hyvän saaliin kokoon kylmästä ilmasta huolimatta", hän lisäsi.
"Tein kaikkeni", totesin hieman väsynein äänin.
"Ja se näkyi", Valkoviiksi nyökkäsi hymyillen.
"Voit nyt hakea itsellesi ruokaa ja syödä ennen nukkumaanmenoa. Harjoitellaan taas huomen aamulla taisteluliikkeitä", mestarini maukaisi ja lähdin tuoresaaliskasalle.
Syötyäni hyvän ja maittavan aterian kömmin oppilaiden pesään nukkumaan.

"Kotkatassu", kuulin hennon äänen ja nostin päätäni. Näin edessäni ruohikkoa ja kirkkaan mutta hälvenevän valon.
"Olen ylpeä sinusta poikani", näin emoni kaukana edessäni. Aioin lähestyä häntä mutta jostain syystä minusta tuntui, että hän oli tällä kertaa saavuttamattomissa.
"Sinusta tulee urhea soturi ja tarkka metsästäjä", hän maukui lempeästi ja ylpeyttä äänessään. Yritin sanoa hänelle jotakin mutta ääneni katosi jonnekin kesken kaiken.
"Olen pahoillani mutta Tähti...", emoni aloitti mutta hän ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun minut aivan kuin olisi repäisty irti kauniista unestani taas tyhjyyden päälle epämiellyttävien unien maailmaan.
"Mitä yritit sanoa?" huusin tyhjyyteen mutta ääneni vain kaikui yhä kauemmas ja kauemmas enkä saanut vastausta.

Luku 10

Tassua tykytti. Huomentassu makoili heinäkasassa. Anna oli laittanut jotain yököttävää ainetta siihen. Naaraan pitäisi kertoa Auringolle siskojensa ja emonsa olevan Tähtiklaanille. Sitten hän voisi mennä kotiin. Hän kampesi itsensä ylös. Pitkä häntä heilahti.
“Kiitos majoituksesta, Aurinko,” Huomentassu sanoi sukulaiselleen.
“Oli mahtava tavata sinut, muistutat emoani,” Aurinko kiitti ja kehräsi lempeästi.”Sinun emoasi myös,” kolli lisäsi pilke silmäkulmassa.
“Aurinko. Yksi asia sinun on tiedettävä,” Huomentassu vetäisi henkeä. Hänen ilmeensä oli kuolemanvakava. Musta kolli katsoi säikähtäneen näköisenä Huomentassun synkkää ilmettä.
“Kukkaköynnöstä, Aamutassua ja Iltatassua ei enää ole. Aamutassu ja Iltatassu kuolivat pian molemmat taisteluissa. Kukkaköynnös kuoli…” Huomentassu tärisi, ja kyyneleet valuivat pitkin karvaa.”mäyrän kynsissä.”
Aurinko nuoli lohduttavasti naarasta lavasta.
“Mutta, me lähdetään,” Huomentassu sanoi ja kääntyi. Hän konkkasi ladon ovelle.
“Ampaisturkki!” hän kailotti. Oranssinkirjava kolli viipotti heinäkasasta. He lähtivät peräkanaa ulos jättäen punaisen ladon taakseen.
“Odottakaa!” Anna huusi Myrskyklaanilaisten perään. Naaras juoksi nopeasti. Anna tuli Huomentassun rinnalle ja kuiskasi hänen korvaan jotain. Anna katsoi tärkeänä oppilasta ja vilkaisi Ampiaisturkkiin, joka katsoi silmät sirrissä toista naarasta. Huomentassu nyökkäsi outo ilme naamassaan.

Huomentassu pujahti pensasaidan aukosta pellolle. Hän vilkuili ympärilleen, mutta ei nähnyt missään traktoria. Naaras heilautti häntäänsä Ampaisturkille, joka tarkasteli muhkuraista peltoa.
Huomentassu pinkaisi juoksuun ja ylitti ketterästi loikkien. Hän kuuli Ampiaisturkin huohotuksen takanaan. Kollilla täytyi tosiaan olla huono kunto. Hänhän syö kuin virtahepo. Huomentassu ravisti päätään ja haihdutti ajatuksensa muille maille. Mustavalkoinen naaras nosti tassuaan ja asetti sen toisen eteen. Nyt mentiin kohti kotia. Klaanitovereita. Huomentassulla oli tunne, että kaikki ei ollut kotona hyvin. Hän aisti sen jo tuhansien hännänmittojen takaa. Huoli Valotassusta kaiversi hänen mieltään. Miten arka veli pärjäsi ilman rohkeata siskoaan?

Viima kävi vonkuen läpi metsän. Se toi lupauksen ihanasta. Hopeahäntä syttyi pimeälle taivaalle. Siellä oli Aamutassu ja Iltatassu. Huomentassun sukulaiset. Niin ja Kukkaköynnös. Huomentassu kuuli risahduksen aivan läheltä. Hänen korvat kuulosteli ketun varalta. Naaras maistoi ilmaa ja huojentui tunnistaessaan tutun hajun.
“Säikähdin,” Huomentassu murahti. Ampiaisturkki kehräsi. “Toin sinulle hiiren.”
“Kiitos,” mustavalkoinen naaras kiitti ja siirtyi vuoteensa viereen. Hän haukkasi mehevästä hiirestä palan. Huomentassu katseli, kuinka Ampiaisturkki söi päästäistä vastapäätä hänestä, harmaat silmät loistaen.
Ampiaisturkki oli saanut jo syötyä, kun Huomentassu nuoli vielä viimeisiä rippeitä viiksistään. Ampiaisturkki näytti siltä, kuin sanoisi pian jotain, mutta mäyrä olisi vienyt kielen.
“Huomentassu, minä… minä rakastan sinua,” kolli sai sanotuksi. Sitten oranssi kissa nousi ylös ja asettui sammalvuoteelle. Hämillään Huomentassukin nousi ja asettui vuoteelle istumaan.
“Minä otan ensimmäisen vahtivuoron,” hän sanoi hiljaisesti.

Ampiaisturkin tuhistessa vieressä Huomentassu katsoi hopeahäntää. Anna oli siis oikeassa. Ampiaisturkki oli rakastunut häneen. Koko matkan Huomentassu oli tarkkaillut vaivihkaa kollia. Tuuheaturkkinen kissa tosiaan oli omissa maailmoissaan. Kompasteli vähän väliä tassuihinsa ja juurakkoihin. Ennen Huomentassu oli vain ajatellut että kolli piti hänestä. Tai… kyllä hän tiesi hänen rakastavan naarasta mutta, niinkuin oikeasti. Huomentassu kietoi häntänsä ympärilleen ja tähysi pimeään metsään. Lehtikadon aika on aivan kulmilla.

***

“Hei Huomentassu,” tuntematon, mutta kuitenkin niin tutulta tuntuva kissa kuiskasi pimeydessä. Puhuja oli häntä hiukan pienempi, laiha oranssimusta turkkinen kissa. Kuka hän oli? “Olen Aamutassu,” naaras kertoi. Huomentassu räpäytti silmiään. Hän oli siis Huomentassun puolisisko. Aamutassun oranssimusta turkki väreili hopeisena. “Pidä kiinni siitä, mitä rakastat. Sydämesi etsii polun.”
Mitä ihmettä? Kyllähän Huomentassu tiesi, mitä elämältään toivoi. Eihän mitään neuvoja tarvinnut!

***

Huomentassu tökkäsi Ampiaisturkkia kylkeen. “Sinun vuorosi vahtia!”
Kuun puolikas loisti tummalla taivaalla ja loi metsään hopeisen alueen. Huomentassu laski tassunsa käpälilleen ja sulki silmänsä.

Aamu sarasti metsään. Huomentassun hengitys huurusi.
“Nyt mennään!” hän sanoi tarmokkaasti väsyneelle Ampiaisturkille, joka haukotteli väsyneen näköisenä.
“Kai me syödään jotain?”
“Ei, matkalla. Nyt on kiire!”
Huomentassu tunsi vatsassaan, että asiat olivat nurin reviireillä. Jokin paha siellä oli. Jo lähtiessään hän oli aistinut jotain semmoista. Naaras sulki silmänsä ja pinnisteli pitääkseen kielensä kurissa. “Senkin hiirenaivo! Nyt mennään!” hän veti henkeä. “Kun lähdimmme, ties kuinka monta kissaa oli kuollut, ja nyt on varmaan miljoona lisää! Klaanit ovat vaarassa! Tunnen sen luissa ja ytimissä!”
Ampiaisturkinn silmät levähtivät ammolleen. Naaras tosiaan oli terävä kieleltään.

***

Kuu loi loistettaan autioon metsään. Valkoista ainetta leijaili Huomentassun kuonolle. Se pisteli, ja oli kylmää. Se oli sitten sitä lunta. Maakin oli umpijäässä. Huomentassu raotti suutaan ja maistoi ilmaa. He olivat kuulammella. Hän haistoi kissan. Tutun tuoksun.
Huomentassun eteen piirtyi tähtiturkkinen kissa. Se oli Kukkaköynnös. Naaraan emo vapisi pelosta.
“Huomentassu. Tyttäreni. Kiireen vilkkaa leiriin. Täällä ei ole turvallista.” sen sanottuaan, heikosti säkenöivä turkki hävisi täysin.
Pelko levisi Huomentassun sydämeen. Koko sydän oli puristuksissa pelosta. Hän katsoi varovaisesti Ampiaisturkkiin, joka oli vain jatkanut matkaa jäisellä polulla.
“Tule,” kolli sanoi ääni ihmetyksestä täynnä. Huomentassu taivalsi siitä lähtien jäykin askelin. *Ryhdistäydy. Olet rohkeampi kuin Jäätassu ja Valotassu.*

Käpälät tömisivät polulla, kun Huomentassu juoksi eteenpäin pelon siivillä. Sydän pumppasi ja pelko kasvoi askel askeleelta.
Yhtäkkiä hän tunsi jotain karvaista edessäpäin. Hän nuuhkaisi. Tuiskumarja!
“Huomentassu! Leiriin siitä! En kaipaa selityksiä siitä, miksi katosit! Valotassulla ja Jäätassulla on huomenna arviointi!” Tuiskumarja naukui vihaisesti. Mitä? Oliko heillä jo nyt arviointi? Miten? Huomentassun silmät levähtivät auki.
Puut ja pensaat olivat kaljuja ja piirtyivät tummina hopeaa loistavaa kuuta vasten. Huomentassu seisoi Ampiaisturkkin vierellä piikkihernetunnnelin suulla. Huomentassu kurkotteli aukiolle päin. Kaikkialla haisi kuolema. Pelko.

“Huomentassu! Ampiaisturkki!” Valotassu hihkaisi huomatessaan tulijat. Huomentassu huomasi puolet klaanista olevan valveilla.
“Mitä on tapahtunut?” Ampiaisturkki hämmästeli.
“Noin puolet klaanista on tapettu ja sitten Valhelaulusta tehtiin varapäällikkö,” Kipinäpentu ehti sanomaan.
“Hei, Kipinäpentu,” Huomentassu tervehti pentua.
“Kipinätassu,” oppilas painotti liitettä. Tuulihännän pennuistakin oli tullut oppilaita.
Sitten Huomentassu huomasi klaanin valvovan peräti kolmea kissaa. Iltataival ja kaksi muuta.
“Kuka heidät tappoi?”Huomentassu kysyi Luminenältä.
“Yönkajon lauma kuulemma,” valkoinen naaras kertoi. “Okakynsi ja Sadeaskel. Niin, ja Iltataival.”

Huomentassu makasi oppilaiden pesässä, omalla vuoteellansa, Valotassun vieressä. Jäätassua ei ollut näkynyt. Tuiskumarja oli tullut juttelemaan. Oli sanonut, että huomenna olisi arviointi. Hän ei ollut tajunnutkaan, että olisi valmis. Puolet koulutuksesta hän oli ollut muualla, kuin pitäisi.
Niin. Huomentassun aistit olivat kunnossa. Valotassu tuntui kyyläilevän kaikkia. Aurinkohuippu oli sanonut, että Tähtiklaani oli hiljentynyt. Vaiennut. Sen sijaan joku muu oli nousemassa. Nousemassa valtaan. Joku paha. Ei tiennyt, kehen voi luottaa. Mutta siitä Huomentassu oli varma, että on uskollinen Myrskyklaanille. Naaraasta tuntui, että Jäätassu… Että Jäätassu oli huonoilla teillä.
Ehkä Kukkaköynnöstä ei ollutkaan? Ehkä Huomentassu oli vain kuvitellut kaiken Kuulammella?

***

Kylmä ilma tunkeutui Huomentassun luihin ja ytimiin. Hän nousi vuoteeltaan ja venytteli. Vasta silloin hän huomasi Jäätassun olevan toisella puolella pesää, Pilvitassun ja Haapanatassun kanssa. He olivat ilmeisesti ystävystyneet sillä välin, kun Huomentassu oli käynyt muualla.

"Huomentassu. Saalista niinkuin saalistaisit klaanille partiossa," Tuiskumarja käski. Huomentassu nyökkäsi pontevasti, valmiina taistoon. Hänestä tulee soturi nyt, eikä myöhemmin.
Huomentassu haistoi oravan, ja pian hän löysikin sen nakertelemassa käpyä. Hiljaa hän lähti hiipimään eteenpäin. Häntä sojotti tikkuna taaksepäin. Huomentassu veti etujalkojaan taakse ja valmistautui loikkaan. Hän ponkaisi takajaloillaan eteenpäin. Kynnet sojossa naaras kosketti oravan harmaaseen turkkiin ja antoi tappopuraisun. Lämmin veri levisi mustavalkoisen naaraan suuhun. Huomentassu jätti oravan maahan ja kuopi siihen päälle lehtiä, jotta hakisi sen myöhemmin.
Huomentassu oli näkevinään turkin vilahduksen edessäpäin. Oliko se Tuiskumarja? Ei, eihän voinut olla, kun naaras odotti leirissä hänen paluutaan.

Huomentassun suusta roikkui oravan lisäksi myyrä, hiiri sekä hyvin laiha päästäinen.
“Hyvä. Vie ne tuoresaaliskasaan,” Tuiskumarja käski. Huomentassu huomasi Valotassun ja Jäätassun tulevan peräkanaa tunnelista. Huomentassu riensi heidän luokseen.
“Miten meni?” Huomentassu kysyi innoissaan. Valotassun ilmeestä näki kuitenkin jo, että kollilla ei ollut mennyt hyvin. Jäätassu kuitenkin röyhisti ylpeänä rintaansa.
“Minä sain kaksi hiirtä,” Valotassu nyyhkäisi.
“Minä sain kanin, myyrän ja kaksi hiirtä,” Jäätassu sanoi vihreät silmät hehkuen.
“Kyllä sinä pääset soturiksi,” Huomentassu lohdutti pientä harmaata kissaa. “Voitit kuitenkin taistelussa Tihkutassun.”
“Niin, juuri ja juuri, ja olen varma, että se antoi armoa,” Valotassu mökötti nyreissään.
“Minä voitin Vaahterajuovan,” Jäätassu sanoi, ja lähti häntä pystyssä pois. Valotassun silmät kapenivat viiruiksi. “Jäätassu on koko sinun poissaolo aikansa ollut omituinen. Sitä on syyhyttänyt repiä jokainen kappaleeksi, joka haastaa riitaa.”
Jotain omituista Jäätassussa oli.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suur tasanteelle klaanikokoukseen!”
Huomentassu ponkaisi pystyyn. Hänen mustavalkoinen turkki kiilsi. Tuiskumarja asteli oppilaansa viereen. “Hyvää työtä oot tehny,” mestari kehui. Klaani kerääntyi aukiolle yhtenä ryppäänä. Harmaa taivas tiesi sadetta.
“Huomentassu, astu eteen,” valkoinen naaras viittoi hännällään.
“Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi.” Heinätähti katsoi sinisillä silmillään mustavalkoiseen oppilaaseen. “Huomentassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania -jopa henkesi uhalla?”
Juhlavasti Huomentassu kietoi häntänsä etukäpäliensä ympärille ja sanoi vakaasti:”Lupaan.” *Minkä nimen saan?* Huomentassu ajatteli malttamattomana.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Huomentassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Huomensäteenä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeutta ja myötätuntoa muita kissoja kohtaan, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Heinätähti lausui viimeiset sanat ja kosketti tuoreen soturin päälakea. Huomensäde oli nyt soturi.
*Huomensäde. Kaunis nimi. Huomensäde. Huomensäde,* naaras makusteli nimeään.

Valotassusta tuli Valosydän ja Jäätassusta Jääkynsi.
“Huomensäde! Valosydän! Jääkynsi!” klaani ulvoi nimiä tuuleen. Huomensäteen rinnassa syttyi ylpeys. Hän kuuli Ampaisturkin ulvovan hänen nimeään kaikista koviten. Huomensäde etsi katseellaan kollia. Oranssi kolli katsoi rakastavasti vasta nimitettyä soturia. Lämpö läikähti naaraan sydämessä. Ampiaisturkki oli jotain… ihanaa. Ehkä.
“Onneksi olkoon,” Ampiaisturkki tuli onnittelemaan silmät hehkuen onnesta. Muut klaanitoveritkin tulivat onnittelemaan.
“Onneksi olkoon, Huomensäde,” Vaahterajuova tuli sanomaan.“Veljesi oli hurja.”
Niin. Jääkynsi oli hurja. Ja sai hurjan nimenkin. Enteilikö se jotain pahaa? Kissat näyttivät olevan helpottuneilta saadessaan lisää sotureita, ja sitä mieltä näytti olevan Sudenlaulukin.
“Vihdoinkin heistäkin tuli sotureita. Klaani tarvitsee lisävoimia. Tähtiklaanikaan ei ole puhunut kuukausiin.”
Huomensäde terästi kuuloansa. Hän näki Lehväpilven laittavan häntänsä parantajan suun eteen. Jokin synkkä oli voimistumassa.

***

Ajatukset pyörivät Huomensäteen päässä.
“Lupaan,” Jäätassu sanoi jäykästi. Heinätähti sanoo hänen veljensä olevan nyt Jääkynsi. Sudenlaulu sanomassa, että Tähtiklaani on hiljaa. Levoton ilmapiiri.

***

Huomensäde istui vartiossa piikkihernetunnelin suulla. Hiljaa, liikkumatta koko yön. Yksinäinen lepakko lensi kuun ohi, ja teki eläimestä mustan siluetin. Valosydän istui toisella puolella. Jääkynsi oli vaikuttanut luvatessansa uskollisuuttaan klaanillensa jäykältä. Niin kuin muukin klaani. Huomensäteen piti vain olla uskollinen klaanillensa. Jopa henkensä uhalla.
Hiljaa lunta alkoi satamaan taivaalta kylmään pakkasilmaan. Huomensäteen hengitys huurusi hänen ajatellessansa elämää ja Jääkynttä.
Kylmässä pakkasessa, kuun hopeisessa valossa istui kolme kissaa, vahvaa, joista kaksi vahvana ja rohkeina palvelevat klaaniansa jopa henkensä uhalla. Mutta kolmas pettää sukulaisiaan, elämää.

//Tuntui, että tuli joskin sekava tarina, kun istunut täällä tunkkaisessa ilmassa ties kuinka kauan, eikä aivot oikein pelaaxD. No, tässä nyt kuitenkin Huomensäteen ajatuksia Jääkynnestä<3

Luku 11
// Yön tapahtumat Kotkatassun näkökulmasta...

"Hyökkäys! Hyökkäys!" kuului hätääntynyt huuto oppilaiden pesän ulkopuolella. Kaikki olivat hetkessä hereillä ja tungeksivat jo ulos pesän suuaukosta.
Näin kuun hopeisessa valossa haavoittuneen valkoisen kollin jonka turkkia koristi mustat läiskät. Valhelaulu oli haavoittunut ja hätä hänen silmissään paistoi kauas.
Leirissä alkoi paniikin omainen kuhina ja Heinätähti hyppäsi Suurtasanteelle huolestuneen näköisenä.
"Yönkajon lauma! Ne hyökkäsivät! Niitä oli kolme kertaa enemmän kuin meitä!" Valhelaulu kertoi hätääntyneenä ja sai klaanin vielä enemmän paniikkiin.
Apujoukot lähtivät liikkeelle Heinätähden käskystä ja katosivat ulos leiristä Valhelaulun kertomaan suuntaan.
Tunsin miten pidätin hengitystäni ja huomasin Neilikkakasteen kietovan häntänsä pentujensa ympäri suojelevasti. Hän katsoi Sirppikynttä huoli silmissään, kun kaikki odottivat tulevia uutisia tämän kumppanista ja klaanin varapäälliköstä. Puhumattakaan kahdesta muusta soturista jotka olivat olleet myös yöpartiossa.
"Kamalaa. Yökajon lauma on säälimätön", Kipinätassu henkäisi viereltäni. Kaikki oppilaat istuivat tiiviisti yhdessä rykelmässä kuin lohduttaen ja rauhoitellen toinen toisiaan. Lämpö joka muista oppilaista hehkui helpotti kestämään kylmän yön kirpeyttä.
"Minua pelottaa. Mitä jos sieltä tulee huonoja uutisia? Kenestä sitten tulee varapäällikkö?" Kaislatassu nojasi minua vasten ja miltein tunsin naaraan kiivaasti sykkivän sydämen.
"Odotetaan nyt ihan rauhassa. Kuulemme uutiset varmasti pian", sanoin hiljaa tassut jännittyneinä. Minuakin pelotti vaikken sitä halunnut myöntää.
Pian jo joukko sotureita saapui takaisin leiriin. Heinätähti katsoi heitä kysyvästi ja näimme kaikki miten Kuutamosydän pudisti päätään surullisena. Mitään ei ollut tehtävissä.
Sirppikynsi päästi tuskaisen huudon ja valahti maahan. Neilikkakaste kuiskasi jotakin pennuilleen ja juoksi naaraan luo jonka pennut ympäröivät tätä. Neilikkakaste kietoi nyt häntänsä Sirppikynnen ympärille ja nuoli tämän turkkia rauhoittavasti. Ruusupentu ja Peippopentu kyyhöttivät toisiinsa nojaten pentutarhan edustalla. Kettuhäntä oli mennyt Neilikkakasteen rinnalle lohduttamaan Sirppikynttä joten päätin mennä pentujen luo.
"Tulen pian takaisin", sanoin Kaislatassulle jonka silmät olivat lasittuneet järkytyksestä. Tämä vain nyökkäsi ja siirtyi lähemmäs toisella puolellaan olevaa oppilasta hakien turvaa.
Juoksin Ruusupennun ja Peippopennun luo ja miltein heti pennut minut nähdessään juoksivat eteeni siten, että sain kiedottua häntäni heidän ympärilleen.
"Miksi Yönkajon lauma on niin paha?" Peippopentu sanoi kyyneleet silmissä.
"Kun minusta tulee soturi aion pistää luun kurkkuun tuollaisilta", Ruusupentu yritti olla rohkea mutta itkuhan hänellekin silti tuli. Nuolaisin kummankin pennun päälakea lohduttavasti ja näin miten pieni joukko lähti hakemaan kuolleita sotureita valvojaisia ja hautaamista varten.
"Jonakin päivänä minäkin kuolen", Peippopentu sanoi hiljaa katsoen joukon lähtöä sumein silmin. Ruusupentu vilkaisi sisartaan kauhistuneena.
"Et saa sanoa noin!" hän purskahti itkuun kietoen tassunsa siskonsa ympärille niin tiukasti, että tämän oli vaikea hengittää.
"Minäpä kerron teille nyt jotakin", sanoin tyynesti ja pennut nostivat katseensa minuun.
"On totta, että tulee päivä jolloin me kaikki kuolemme mutta todellisuudessa, kun niin tapahtuu te pysytte aina muistissa toisten sydämissä. Vaikkette olisi täällä, olette muistoissa ja Tähtiklaani pitää teistä huolen aivan kuten monista muistakin kaunis sydämisistä kissoista", kerroin lohduttavasti ja pennut kuuntelivat minua tarkkaavaisina.
"Tuo oli kauniisti sanottu, Kotkatassu", Neilikkakaste sanoi hiljaa. Hän oli palannut Sirppikynnen rinnalta, kun ruumiit oli tuotu leiriin ja Sirppikynsi oli kokoontunut pentujensa kanssa Iltataipaleen ympärille itkien.
"Sinussa on paljon sisäistä viisautta vaikka oletkin vielä nuori", hän lisäsi nuolaisten päälakeani.
"Ei puhettakaan, että saisin unta, äiti", Peippopentu maukaisi.
"Minusta tuntuu, että tänä yönä ei saa unta kukaan muukaan", Neilikkakaste huokaisi vilkaisten tovereidensa ruumiita surullisin silmin.
"Vaikken ehtinyt tutustumaan kovin hyvin kehenkään heistä niin he olivat osa tätä suurta perhettä. Heitä jää ikävä", sanoin.
"Iltataival oli hyvä varapäällikkö. Heinätähdelle tulee vaikea päätös", Neilikkakaste istuutui viereeni ja Peippopentu siirtyi emonsa suojiin.
"Valinta siis suoritetaan aamun koitteessa vai?" varmistin, koska en ollut varma muistinko kaikkea kuulemaani oikein.
"Ruumiit haudataan silloin. Päälikön tulee valita uusi varapäällikkö aurinkohuipun hetkellä", Neilikkakaste korjasi.
"Kukahan se on?" mietin.
"Vaikka valinta tuleekin olemaan vaikea veikkaisin Valhelaulua. Hänhän oli mukana taistelussa ja yritti pelastaa toverinsa. Lisäksi hän on taitava soturi ja kaikki arvostavat häntä", Neilikkakaste pohti.
"Se on kyllä totta", nyökkäsin katsoen Valhelaulua joka oli liittynyt suremaan kuolleita klaanilaisia.

Aamuauringon noustessa oli aika haudata ruumiit. Hauttaamisen jälkeen leirissä oli odottava tunnelma. Makasin edelleen pentutarhan edustalla Ruusupentu vierelläni nukkuen. Uni oli voittanut pennun juuri ennen kuin aurinko oli noussut. Neilikkakaste makasi Kettuhännän rinnalla Peippopentu heidän välissään nukkuen.
"Kylmä ja pitkä yö. Päiväunet eivät olisi tänään haitaksi", Neilikkakaste haukotteli ja Kettuhäntä nyökkäsi vaitonaisena.
Odottelimme edelleen hiljaa päällikköä saapuvaksi. Hän oli ollut pesässään jo hyvin pitkään pohtimassa seuraavaa varapäällikköä.
Aurinkohuipun hetkellä Heinätähti astui ulos pesästään ja suuntasi kohti Suurtasannetta.
”Olemme kokeneet paljon surua”, Heinätähti aloitti, ”ja lausunkin nämä sanat kuolleiden klaanitoveriemme siunaamina”, hän jatkoi katsellen kissoja jotka olivat kokoontuneet kuulemaan kenet päällikkö oli valinnut.
Tassujani kihelmöi jännittyksestä. En oikein tiennyt miksi jännitin uuden varapäälikön nimen kuulemista.
"Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Valhelaulu! Hän on osoittanut rohkeutensa ja olevansa taitava ja varapäällikön aseman arvoinen. Olkoon se myös Iltataipaleen muistolle", Heinätähti julisti ja Valhelaulu kumarsi päällikkönsä edessä.
Niin uusi varapäällikkö oli valittu.

Päätin tehdä samoin kuin Neilikkakastekin ja mennä päiväunille. Valhelaulu oli pyytänyt minua liittymään iltapartioon joten tarvitsin kaiken mahdollisen energian ennen sitä. Kävin siis oppilaiden pesään nukkumaan ja uni tulikin pitkän ja rankan yön ansiosta heti, kun suljin silmäni.

Yhdestoista luku – Muutoksen tuuli

//sisältää taistelua ja verta!

”Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Valhelaulu!” Heinätähti julisti. Surevat kissat kääntyivät katsomaan Valhelaulua, joka kumarsi Myrskyklaanin päällikölle. Leirin ulkopuoelella olevat kolme tuoretta hautaa kertoivat karua tarinaa. Osa kissoista oli menettänyt ystävänsä, osa taas perheenjäsenensä.
Mutta hetkinen. Miten ihmeessä oltiin tässä tilanteessa? Miten Iltataival, Myrskyklaanin varapäällikkö oli oikein kuollut?
No minäpä kerron. Valhelaulu on jo kuiden ajan etsinyt tilaisuutta saada asiat etenemään ja pääsevänsä toteuttamaan suunnitelmaansa. Hän oli kouluttanut oppilaastaan jo soturin, hän oli arvostettu soturi ja taitava sellainen.
Hän oli käyttänyt paljon aikaa siihen, että pääsi lähelle Heinätähteä ja Iltataivalta. Hän etsi usein tilaisuuksia, joissa pääsi näyttämään kykynsä niin, että ei vaikuttanut tyrkyttävän sitä. Hän oli ovela eikä kukaan epäillyt koskaan mitään.
Valhelaulu oli osoittanu jo useamman kerran, että tuli toimeen kaikkien kissojen kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Hän osasi hoitaa ongelmatilanteet sutjakkaasti ja ongelmitta.
Samalla, kun Valhelaulu piti yllä hyvää kuvaa itsestään valvemaailmassa, kulki hän öiden pimeinä tunteita Synkän metsän punaisen usvan keskellä. Hän koulutti itseään ja Pakkaspuroa, Utuliekki ja muita tuntemiaan kissoja. Muutoin hän tarkkaili koulutuksessa olevia kissoja piilostaan kukkulan laelta, jotta uskolliset kissat saataisiin selville.
Pakkaspurosta oli tullut sisarensa kuolema jälkeen – jos tarkkoja oltiin niin sisarensa tappamisen jälkeen – paljon kylmempi. Hän teki nyt asiat raivokkaammin. Kukaan muu ei tiennyt siitä, että Pakkaspuro oli tappanut oman siskonsa. Valhelaulu oli kuullut ja nähnyt kaiken, kiitos hänen voimiensa.
Valhelaulun oli pakko myöntää, että oli ollut todella yllättynyt siitä, että Pakkaspuro oli tosiaan kuvitellut, että Valhelaulu tappaisi Huurrekuun päästäkseen Pakkaspuron pään sisälle. Valhelaulua tämä vain huvitti, koska Pakkaspurohan oli jo hänen valtansa alla. Pakkaspuro toimi Valhelaulun käskyjen ja halun mukaan, joten ei Valhelaululla ollut edes aikomustakaan tappaa Huurrekuuta.
Tämä kaikki oli tosin vain Synkän metsän eduksi, sillä nyt Pakkaspurolla ei ollut oikeastaan mitään heikkoutta toisen kissan muodossa.
Mutta, antakaas kun minä, Valhelaulu kerron teille vielä vähän tarkemmin siitä, miten minusta oikein tuli Myrskyklaanin varapäällikkö...

Punainen usva ympäröi Valhelaulun, joka istui tutulla paikallaan kallion reunamalla katsellen ja kuunnellen kaikkialla Synkän metsän alueella olevia kissoja. Hän aisti Hopeaviillon astelemassa puiden lomassa ja toisinaan juoksemassa nopeasti kuin tuuli. Pakkaspuro harjoitteli erään Synkän metsän kissan kanssa ja oli suurimman osan ajasta voitokas. Pitäisi vaihtaa vastustajaa, jotta musta kolli saisi jotain haastetta.
Valhelaulu tiesi Hopeakäärmeen tulleen taaksensa. Harmaa kolli jo hetken aikaa vain katsellut läikikästä kollia, antaen tälle hetken omaa rauhaa ennen kuin kertoisi asiansa.
”Se on valmista”, Hopeakäärme sanoi ja Valhelaulu kääntyi kohtamaan arpisen kollin.
”Mikä niin?” Valhelaulu kysyi kulmiaan kohottaen kysyvästi. Synkän metsän kissa virnisti ilkikurisesti.
”Synkkä metsä on vahva, Valhelaulu, mutta nyt se on vahvempi kuin koskaan”, Hopeakäärme sanoi rintaansa röyhistäen, ”ja nyt alkaa olla aika toimia.”
”Toimia?” Valhelaulu halusi tietää, mikä oli Hopeakäärmeen mielestä toimimista. Jos Hopeakäärme tosiaan luuli, että voisi käskyttää Valhelaulua, oli hän aivan väärässä.
”Ottaa askel eteenpäin kohti vallannousua Myrskyklaanissa”, Hopeakäärme kyräili Valhelaulua. ”Tiedät, että sieltä on aloitettava, koska se on klaani, joka rikkoo kaikista eniten Soturilakia ihan kuin se olisi vain yksi turha saaliseläin.”
”Kohta olet itse sellainen, jos et pitä nenääsi omissa asioissasi!” Valhelaulu ulvaisi kollille, joka perääntyi muutaman askeleen Valhelaulun leimuavien silmien alla. ”Minä päätän, kun asiat etenevät. Minä. Et sinä, ei kukaan muu.”
”Tietysti”, Hopeakäärme sanoi huulet irvessä. ”Mutta nyt alkaa olla aika. Tähtiklaani heikkenee, Synkkä metsä vahvistuu.”
”Tiedän”, Valhelaulu sanoi koleasti, ”mutta ei hätiköidä. Tähtiklaanin tulee tietämään, että se on tuleva häviämään pikemmin kuin osaa aavistaa. Olet ehkä itse malttamaton, mutta kaikki hyvä tulee, kun on niiden aika. Emmehän halua epäonnistua vain siksi, koska yksi kissa oli malttamaton, emmehän?”
Hopeakäärme nyökkäsi. Hän katsoi tyttärenpoikaansa tyytyväisenä, vaikka häntä vähän kismittikin se, miten älykäs Valhelaulu oli. Tähtiklaani oli ollut typerys, kun oli antanut Valhelaululle erityisiä voimia. Ja miksi? Kukaan ei tiennyt. Ja nyt Synkkä metsä hyötyi niistä. Valhelaulu oli heidän johdossaan eikä Tähtiklaani voinut enää mitään.
”Pitää odottaa oikeaa tilaisuutta, Hopeakäärme”, Valhelaulu totesi tyynesti, ”ja sellainen tulee pian. Odota vain. Minä toimin, kun on oikea aika.”
Valhelaulu tunsi Hopeakäärmeen ovelan hymyn turkillaan. Harmaa kolli poistui ja Valhelaulu jäi taas oman onnensa nojaan. Hän tiesi, että nyt Tähtiklaani oli niin etäinen klaaneista ja Synkkä metsä voimakkaana, että toimiminen suunnitelman eteen voisi alkaa ilman mitään pelkoja.

Yöpartio kulki yön pimeinä tunteina hopeisessa kuunvalossa. Ilmassa pisteli pakkanen, mutta ilma oli tyyni. Valhelaulu kulki partion mukana turkki väreillen.
Valhelaulu tunsi sisällään oudon leimunnan, joka vain voimistui ja voimistui. Hänen nahkaansa kihelmöi ja tassujaan pisteli. Okakynsi kulki aivan Iltataipaleen hännillä ja Sadeaskel taas Valhelaulun takana. Valhelaulu tunsi sen. Nyt oli aika. Hän ei ollut ajatellut tilaisuuden koittavan näin äkisti, mutta se oli tehtävä nyt tai toista tilaisuutta ei välttämättä tulisi.
Nyt oli aika toimia!
Valhelaulu kääntyi aivan äkisti. Hänen kyntensä välähtivät kuun kelmeässä valossa. Ne kulkivat ilman halki ja Valhelaulu näki Sadeaskeleen vihreiden silmien laajenevan. Pelko välähti niissä eikä harmaa kolli ehtinyt tehdä mitään muuta kuin avata suunsa yllättyneenä auki.
Valhelaulun kynnet viilsivät soturin kurkun auki. Veriroiskeet lensivät Valhelaulun läikikkäälle turkille ja lämmin veri pulppusi juovikkaan kollin kurkusta. Sadeaskel päästi tuskallisen kurluttava äänen ennen kuin kaatui vasemmalle kyljelleen. Hänen katseensa lasittui eikä hänen kehossaan ollut enää yhtäkään elonmerkkiä.
Hän oli kuollut. Valhelaulu heilautti veristä tassuaan ja katsoi Sadeaskeleen ruumista. Se oli helppoa kuin hiiren nappaaminen.
Valhelaulu tunsi Okakynnen ja Iltataipaleen katseet turkillaan. Valkomusta kolli käänsi päänsä katsomaan heitä silmiin, selkä kohti kahta vanhempaa soturia. Hän avasi suunsa ja väläytti hampaitaan heille samalla, kun hänen oranssit silmänsä leimusivat kuin kuumat tulenlieskat.
Valhelaulu kääntyi hitaasti ympäri ja sähisi kahdelle kollille varoittavasti. Hänen katseensa oli polttava ja Valhelaulu tiesi kahden kollin tuntevan sen turkeillaan.
”Valhelaulu!” Iltataival huusi kauhu ja viha äänessään. ”Mitä ihmettä sinä teet!”
”Täytän tehtäväni”, Valhelaulu sanoi ja pörhisti karvojaan kahdelle vanhemmalle kollille, ”ja pelastan klaanit.”
Okakynsi päästi vihaisen ulvahduksen ja syöksyi kohti Valhelaulua. Oranssisilmäinen kolli vain virnisti ruskean kollin säälittävälle yritykselle. Valhelaulu väisti ketterästi ruskean kollin aggressiivisen hyökkäyksen. Valhelaulu loikkasi kollin selkään ja upotti hampaansa hänen niskaansa. Ennen kuin Okakynsi ehti edes kunnolla regaoida, nopealla liikkeellä Valhelaulu veti Okakynnen niskat nurin niin, että rusahti. Ruskean kollin keho valahti velttona maahan. Valhelaulu lipoi huuliensa ympärillä olevan veren pois ja kääntyi kohtaamaan Iltataipaleen. Kollin jäänsiniset silmät välähtivät vihaisesti, kun hän silmäili Valhelaulua.
”Tehdäänkö tämä helpolla vai vaikealla tavalla?” Valhelaulu kysyi tummalta kollilla, joka irvisti vihaisesti Valhelaululle ja sähähti hänelle. ”Vaikea tapa siis.”
Valhelaulu syöksyi Iltataipaletta päin, ottaen kollin kynnet vastaan. Tämä oli osa suunnitelmaa. Valhelaulu naurahti ennen kuin syöksyi Iltataipaleen käpäliä kohti tarkoituksenaan kaataa kolli kumoon. Iltataival oli kuitenkin järkevä ja loikkasi Valhelaulun ylitse.
”Kappas”, Valhelaulu virnisti, ”et olekaan niin säälittävä kuin nuo kaksi. Mutta ei sinustakaan ole vastusta minulle.”
Iltataival murisi ja hyökkäsi Valhelaulua kohti tähtäimenään Valhelaulun kylki. Läikikäs kolli oli kuitenkin ovelampi ja väisti tulossa olevan iskun syöksymällä Iltataivalta kohti. He kierivät painien toistensa kimpussa kynnet toisten nahkoja hamuillen.
Iltataival pyristeli vapaaksi Valhelaulun terävien kynsien otteesta, sillä Valhelaulu ei todellakaan antanut lainkaan armoa vaan laittoi kaikkensa peliin. Iltataival kääntyi kohtaamaan Valhelaulun, jotta voisi tehdä seuraavan iskunsa.
Ja juuri silloin Valhelaulun hampaat upposivat kollin kurkkuun. Iltataivaleen silmät levisivät järkytyksestä ja hänen suunsa avautui huutoon, mutta ääntä ei lähtenyt. Valhelaulu oli syöksynyt heti Iltataipaleen perään eikä todellakaan säästellyt taitojaa. Hänen hampaansa upposivat syvemmälle tummaturkkisen kollin kurkkua, kun tämä yritti sätkiä hänen otteessaan. Iltataival yritti päästä isomman kollin otteesta, mutta turhaan.
Valhelaulu puri kovemmin ennen kuin laski Iltataipaleen ruumiin maahan. Tummaturkkinen kolli veti paniikintäyteisiä henkäyksiä ja katsoi Valhelaulua silmät viiruina. Hänen koko kehonsa tärisi holtittomasti ja hänen kyntensä raapivat maata. Hän oli selkeäsri kivuissaan ja tuskissaan. Valhelaulu päästäisi hänet pian Tähtiklaanin maille.
Valhelaulu katsoi kollia ilmeettömänä. ”Ymmärrät vielä, miksi näin piti tehdä. Klaanit pitää pelastaa.”
Iltataival yritti taas sanoa jotain, mutta veri pulppusi nyt myös hänen suustaan. Hänen kehonsa valtasi kouristus ja sitten hän taas tärisi maassa. Hän yski vaivalloisesti suustaan valuvaa verta, silmät yhä liimautuneina Valhelauluun.
”Olit hyvä soturi”, Valhelaulu sanoi ja istui Iltataipaleen eteen, mutta kuitenkin kollin kynsien ulottumattomiin, ”olit hyvä isä ja hyvä kumppani. Sinut muistetaan pitkään hyvä varapäällikkönä ja taitavana soturina. Kiitos kaikesta, Iltataival.”
Valhelaulu lopetti Iltataipaleen kärsimyksen nopeasti. Nyt hän istui kolmen kuolleen klaanitoverinsa ruumin ympäröimänä. Tämä oli typerää ja turhaa verenvuodatusta, mutta asioiden pitäisi edetä, jotta klaanit saataisiin korjattua ja soturilaki eheytettyä. Tähtiklaanikin hajosi jo, joten oli pakko toimia ennen kuin klaanit tosiaan rapistuisivat. Klaanit rikkoivat Soturilakia ihan kuin sillä ei olisi enää mitään väliä. Se olisi korjattava.
Valhelaulu katsahti yllään loistavaa tähtitaivasta. ”Katso minua nyt, Tähtiklaani, katso, mitä aiheutit!”
Valhelaulu jätti kissojen ruumiit niille sijoilleen ja lähti kulkemaan. Hänellä oli vielä yksi kissa tapettavana; se Yönkajon lauman kissa, jonka oli hetki sitten nähnyt lymyilemässä puiden lomassa. Valhelaulu tiesi tasan tarkkaan, missä kolli istui ja vaikka hän yrittäisi paeta, ei hän pääsisi koskaan pakenemaan Valhelaululta.
Suurikokoinen musta kolli perääntyi, kun huomasi Valhelaulun juoksemassa häntä kohti. Oli kuitenkin jo myöhäistä ja pian Valhelaulu loikkasi hänen niskaansa. Valhelaulu raahasi otteessaan sätkivän kollin mukanaan ruumiiden luokse ennen kuin tappoi tämän nopeasti kynsillään.
Myrskyklaanilainen kolli katsoi tyytyväisenä työtään. Yönkajon lauman kissa löyhkäsi niin voimakkaasti muilta laumansa kissoilta, että tästä tuli heti vaikutelma, että tässä oli ollut enemmänkin kuin vain yksi kissa. Valhelaulu ripotteli tappamansa lauman kissan hajua ympäriinsä, jotta vaikutelma olisi voimakkaampi.
Ja sitten kolli haavoitti itseään. Muutama haava sinne tänne ja ontuminen. Valhelaulu katsahti kolmea kuollutta klaanitoveriaan vielä kerran. Nämä olivat olleet hyviä sotureita, joiden ei olisi tarvinnut kuolla, mutta joskus asioiden eteen piti tehdä itse jotakin eikä vain odottaa jonkin taianomaisen klaanin tähdissä tekevän jotakin. Varsinkaan nyt, kun Tähtiklaanilla ei ollut edes voimia moiseen.
Valhelaulu kulki hitaasti kohti leiriä, kunnes kiihdytti sitten tahtiaan. Hän nopeutti hengitystään ja pörhisti turkkiaan, jotta näyttäisi hätääntyneeltä.
”Hyökkäys!” hän huusi leirin ulkopuolella. ”Hyökkäys!!”
Leirissä alkoi kuhina ja Valhelaulu kuuli sen paniikin, joka kissojen heräämisestä ja hänen huudoistaan aiheutui. Kissat katsoivat vauhkoontuneina toisiaan ja Valhelaulua hieman huvitti. Hän rynnisti sisälle leiriin ja kissojen katseet levisivät, kun he näkivät Valhelaulun verisen ja haavaisen turkin.
Heinätähti loikkasi Suurtasanteelle ja hänen siniset silmänsä levisivät, kun hän näki Valhelaulun. Läikikäs kolli hengitti paniikinomaisesti ja katsoi hätääntyneenä klaanitovereitaan.
”Yönkajon lauma! Ne hyökkäsivät!” Valhelaulu selitti hätääntyneellä äänellä. ”Niitä oli kolme kertaa enemmän kuin meitä!”
”Mitä?!” hätä valtasi kaikkien kissojen mielet. Valhelaulu yritti selittää, missä muut olivat ja yritti tulla näyttämään ruumien sijainnin, mutta hänen käskettiin pysyä leirissä haavojensa takia. Ikijää pyöri poikansa ympärillä uhkuen huolta. Sudenlaulu toi oppilaansa kanssa yrttejä ja hämähäkinseittiä Valhelaulun vammoihin.
”Minä yritin juosta niin nopeasti kuin vain pääsin”, Valhelaulu selitti. ”Yritin pelastaa heidät, mutta… En tiedä, ovatko he enää elossa.”
Kun auttamaan suunnannut joukko palasi leiriin kuun vielä valaistessa yötä, kissat näkivät heti huonot uutiset heidän kasvoistaan. Kuutamosydän pudisti päätään, kun Heinätähti katsoi heitä kysyvästi.
Sirppikynsi päästi tuskaisen huudon ja valahti maahan. Valhelaulu tunsi sääliä naarasta kohtaan; ensin hän menetti tyttärensä ja nyt miltei heti kumppaninsa. Sirppikynsi tärisi ja hänen pentunsa kerääntyivät hänen ympärilleen. Valhelaulu oli oikeasti pahoillaan Sirppikynnen puolesta. Ei kolli halunnut naaraan kokevan tällaista tuskaa, mutta nyt oli kyseessä klaanien tulevaisuus.
Pieni joukkio lähti hakemaan kuolleiden klaanitovereiden ruumiita valvojaisia ja hautaamista varten. Valhelaulu selitti Heinätähdelle vielä tarkemmin, mitä oli ’tapahtunut’. Ja päällikkö ja kaikki muutkin uskoivat sen, miksi eivät olisi uskoneet? Todisteet viittasivat Yönkajon laumaan ja Valhelaulu oli uskollinen ja kunnioitettu soturi. Kukaan ei epäillyt mitään.
"Jos olisin jäänyt auttamaan..." Valhelaulu sanoi syyllisellä äänellä. Ikijää pudisti päätään.
"Jos olisit jäänyt, olisit kuollut myös", Heinätähti sanoi. "Teit oikein, kun yritit lähteä hakemaan apujoukkoja."
Sirppikynsi oli käpertynyt Iltataipaleen ruumiin äärelle ja itki vuolaasti ennen kuin nukahti stressin ja uupumuksen takia. Valhelaulu luimisti korviaan näylle.
Heinätähdellä oli kova valinta edessään uuden varapäällikön valinnan ollessa hänen tärkein tehtävänsä. Valhelaulu istui valvojaisissa muiden kanssa, muistellen kuolleita klaanitovereitaan ja kunnioittaen heidän muistoaan.
Kun aurinko nousi taivaanrannan takaa, ruumiit haudattiin. Koko klaani suri kolmen soturin kuolemaa, osa itkien, osa hiljaa ja osa taas vihoitellen Yönkajon laumaa. Heinätähti virui omassa pesässään miltei koko aamupäivän, kunnes auringonhuipun aikaan ilmestyi ja kutsui koko klaanin kokoontumiseen. He kaikki tiesivät, miksi. Uusi varapäällikkö pitäisi valita.
Valhelaulu toivoi Heinätähden nähdeen kuin jonkin merkin jossakin. Kolli ei mieluusti haluaisi joutua murhaamaan lisää kissoja, oli se sitten hänen omista tassuistaan tai hänen käskemänään tekona. Valhelaulu oli yrittänyt viestiä Heinätähdelle jo kuita osaamisensa.
Kissat katsoivat päällikköään odottavina. Tämä olisi tärkeä päätös. Iltataival oli ollut hyvä ja ahkera varapäällikkö ja moni odotti uuden varapäällikkön täyttävän vaativan tehtävän hyvin.
”Olemme kokeneet paljon surua”, Heinätähti aloitti, ”ja lausunkin nämä sanat kuolleiden klaanitoveriemme siunaamina”, Heinätähden ja Valhelaulun katseet kohtasivat ja kollin koko olemus jännittyi. Olisiko Heinätähti oikeasti tekemässä juuri sen, mitä Valhelaulu oli juuri halunnut tapahtuvan? Valhelaulu pidätti virnistyksen, joka yritti hiipiä hänen huulilleen. ”Myrskyklaanin uusi varapäällikkö on Valhelaulu! Hän on osoittanut rohkeutensa ja olevansa taitava ja varapäällikön aseman arvoinen. Olkoon se myös Iltataipaleen muistolle.”
Valhelaulu nousi seisomaan ja kumarsi kunnioittavasti Heinätähdelle. Hän lupasi toimivansa klaaninsa parhaaksi. Heinätähti piti Valhelaulun läsnäoloa Iltataipaleem kuoleman aikana kai jonkinalisena merkkinä tai jotakin, mutta Valhelaulu oli vain tyytyväinen. Juuri näin hän oli asioiden halunnutkin menevän.
Valhelaulu katseli Myrskyklaanin kissoja tyytyväisenä. Hän oli onnistunut ja oli nyt yhden askeleen lähempänä suunnitelmansa toteutumista.
Hän otti tehtävänsä heti vastaan ja ohjasi kissat partioihin ja saalistamaan. Pakkaspuro väläytti Valhelaululle katseen, johon kolli vastasi nyökäten. Pakkaspuro tiesi, että asiat etenivät nyt.
Kun yö laskeutui järven ylle, Valhelaulu katseli pilvistä taivasta pieni hymy kasvoillaan. ”Se on alkanut.”

Niin Valhelaulu siis nousi varapäällikön asemaan. Hän oli kuita valmistellut tätä hetkeä varten. Hänet tunnettiin omistautuneena, uskollisena ja taitavana kissa, niin sosiaalisesti kuin klaaninsa palvelemisessa. Ei ollutkaan ihme, että hänen valintaansa uudeksi varapäälliköksi pidettiin hyvänä ratkaisuna. Kukaan ei pitänyt häntä epäpätevänä tähän tehtävään.
Tähtiklaanikin oli hiljaa. Ihan oikein heille. Tulevaa ei voitaisi enää välttää. Kun seuraava kokoontuminen koittaisi, Valhelaulu tiesi jo muutaman kissan yllätyksen. Moni olisi vihainen Yönkajon laumalle ja kiitos laumalle siitä, että se toimi hyvänä syntipukkina. Mutta hän tiesi kahden kissan, jotka tunsi Synkän metsän kautta, saavan suuren yllätyksen.
Hopeaviillon katseessa välähtäisi ja Närhiviiksi oli taas tietävä, että asiat oikeasti etenisivät. Hopeaviilto tuntisi varmaan jotain ällöttävää ylpeyttä sisällään, mutta Valhelaulu ei antaisi sen vaikuttaa häneen. Naaras sai muutenkin Valhelaulun aina hermostumaan ja äkäiseksi.
Nyt kuitenkin… Valhelaulu hoitaisi tehtävänsä varapäällikkönä arvokkaasti, aloittaen jo pienen muutoksen tuulen. Ei mitään isoa tai kissat hermostuisivat, mutta pientä. Soturilain lakien muistuttamista, huhuja… kaikki mikä vain auttaisi.
Ja arvatkaapa mitä?

Kukaan ei osaa aavistaa mitään...

Luku 10

Istuin kallion päällä Kaislatassu vierelläni. Istuimme vaitonaisina odottaen mestareitamme saapuvaksi. Valkoviiksi ja Kielokoski olivat sopineet, että pitäisivät meille yhteisen oppitunnin joten olimme saapuneet samaa matkaa Kaislatassun kanssa sovitulle paikalle odottamaan.
Vaalean ruskea naaras haukotteli ja alkoi venytellä tassujaan. Kylmä ilma sai omatkin jäseneni kohmeisiksi mutta istuin kuitenkin paikoillani.
"Täällä on kylmä. Tulisivat jo", vaaleanruskea naaras huokaisi laskeutuessaan maahan makaamaan. Hän vilkaisi vakavia silmiäni, jotka tuijottivat odottavasti leirin suuntaan.
"Oletko huomannut ettet ole puhunut koko sinä aikana, kun saavuimme tänne", hän huomautti.
"Puhuisit minulle jotain! Tylsistyn muuten kuoliaaksi", hän maukaisi kärsimättömästi. Hän ei ollut ensimmäinen naaras jolla meinasi mennä hermot puhumattomuuteeni. Minä nyt vain en ollut juttu tuulella kolmen huonosti nukutun yön jälkeen. Kultatassu, Ruusupentu, Lehväpilvi ja Neilikkakaste olivat kaikki tänään huomauttaneet minulle etten ollut kuunnellut, vastannut tai edes huomannut heitä ja nyt Kaislatassu. Yhtäkään kollia ei ollut puhumattomuuteni häirinnyt mutta naaraat olivatkin toinen juttu.
Huokaisin syvään ja siirsin katseeni Kaislatassuun laiskasti. Naaraan silmät olivat tiukat ja kärsimättömät. Oli totta, että olimme odottaneet jo hyvän tovin enkä ollut sanonut hänelle sanaakaan muuta kuin leiristä lähtiessämme.
"Olen pahoillani", sanoin ja katsoin takaisin leirin suuntaan.
"Arghh", Kaislatassu venytti murahdustaan samalla, kun vaihtoi asentoaan dramaattisesti kyljelleen.
"Puhu sinä senkin kolli", hän ampaisi pystyyn ja tarttui etutassuillaan olkapäistäni ja alkoi heiluttaa minua edes takaisin. Tartuin naaraan etutassuihin kylmän rauhallisesti ja tuijotimme hetken toisiamme.
"Mitähän täällä on oikein meneillään?" kuulin Valkoviiksen ihmettelevän äänen, kun tämä saapui Kielokosken kanssa. Irrotin otteeni naaraan käpälistä ja Kaislatassu siirtyi askeleen kauemmas minusta hieman hämmentyneenä.
"Kaislatassu vain pahoinpiteli minua", vilkaisin naarasta kiusoittelevasti ja tämän silmät muuttuivat ilkikurisiksi.
"Yritin saada tuota kattia puhumaan mutta selvästi joku kissa on vienyt Kotkatassun kielen", Kaislatassu antoi takaisin.
"Kuka kissa?" Valkoviiksi kysyi kiusoitellen.
"Hei nyt sitten. Kukaan kissa ei ole vienyt kenenkään kieltä ja minä olen vain yksinkertaisesti ollut todella väsynyt tänään joten ei ole paljon juttu luistanut", huokaisin.
"Jaa siitäkö se vaan johtui", Kaislatassu jatkoi kiusoittelua, jonka Valkoviiksi oli aloittanut.
Työnsin naaraan kauemmas etutassullani ja tämä alkoi hihittämään.
"Noniin pennut eiköhän aloiteta", Valkoviiksi naurahti viimein.

Seisoimme Kaislatassun kanssa vastakkain, kun Valkoviiksi käveli keskellämme edes takaisin kertoen mitä tänään olisi luvassa.
"Tänään me seuraamme Kielokosken kanssa taisteluanne. Taistelkaa siten kuin taistelisitte vihollista vastaan. Mutta! Kynnet visusti piiloon ettei satu mitään", mestarini muistutti samalla, kun hyppäsi Kielokosken rinnalle kiven päälle.
"Voitte aloittaa", Kielokoski sanoi rauhallisesti.

Kaislatassu laskeutui heti matalammaksi ja alkoi kiertää minua ympäri. Aloin tehdä samoin ja kävelimme ympyrää tiiviisti toisiamme katsoen ja valmiina hyökkäykseen. Kaislatassun silmät vaihtoivat välillä paikkaa ja saatoin kuulla miten hänen aivonsa raksuttivat miettien mihin iskeä.
Hän vilkaisi lähes huomaamattomasti tassuihini ennen kuin hän lähti juoksemaan minua kohti. Väistin hänen aikomuksensa hyppäämällä ylös ja laskeuduin suoraan tämän selkään. Kierähdin ympäri pidellen naaraasta kiinni ja potkaisin hänet takajaloillani kauemmas. Kaislatassu iskeytyi jäiseen maahan ja hän nousi äkkiä jaloilleen ravistellen turkkiaan. Hän lähti uuteen hyökkäykseen. Otin tukevan asennon ja jännitin kaikki lihakseni joita olin kasvattanut Valkoviiksen oppien aikana. Naaras ponkaisi selkääni ja yritti tehdä samaa liikettä jolla olin saanut hänet kaadettua. Hän heilui sinne tänne mutta pidin pintani enkä horjunut. Nousin takajaloilleni ja kaaduin suoraan selälleni niin, että Kaislatassu jäi painoni alle ja kuulin miten ilma pakeni hänen keuhkoistaan.
Naaraan ote irtosi ja nousin jaloilleni. Kaislatassu nousi ja vilkaisi sivusilmällä vieressä kohoavaa puuta. Sitten hän katsoi minua ja lähti juoksemaan minua kohti. Kuitenkin juuri, kun olin puolustautumassa hän hyppäsi puuta vasten ja ponkaisi kaikilla voimillaan sen kautta päälleni niin, että kaaduin maahan kyljelleni. Rimpuilin Kaislatassun otteesta irti ja pyörimme hetken kylmässä maassa toistemme kimpussa kunnes irrottauduimme ja jäimme paikoillemme puuskuttamaan ja tuijottamaan toisiamme.
"Hyvä!" Valkoviiksi ehti sanoa ennen kuin aloitimme uutta painia.
"Käydäänpä vähän taisteluanne läpi niin saatte hengähtää", Kielokoski jatkoi ja istahdimme Kaislatassun kanssa maahan.
"Kysymys kuuluu seuraavasti. Mitä opitte tästä taistelusta tai mitä huomasitte mitä toinen ei huomannut?" Valkoviiksi kysyi.
"Kotkatassu ei osannut odottaa yllättävää siirtoani", Kaislatassu totesi tyytyväisenä.
"Mutta", aloitin. "Huomasin sinun katsovan puuta vaikken hoksanut sinun hyppäävän sen kautta päälleni. Lisäksi katsoit tassuihini ennen kuin hyökkäsit joten tiesin sinun yrittävän niihin."
"Kotkatassu on oikeassa. Vihollinen katsoo silmiisi ja silmät kertovat yleensä parhaiten mitä aiot ellet yritä välttää katsomasta suuntaan johon hyökkäät", Kaislatassun mestari nyökkäsi.
"Kaikesta huolimatta olit hyvä vastus", hymyilin naaraalle.
"Niin sinäkin. Sinusta on tullut vahva", Kaislatassu maukaisi iloisesti takaisin.
"Nyt voitte lähteä saalistamaan yhdessä. Tuokaa kaikki mahdollinen riista minkä löydätte. Päivät kylmenevät entisestään joten klaani tarvitsee ruokaa", Valkoviiksi haisteli kirpeää ilmaa aavistuksen huolestunein silmin.
"Tule Kotkatassu! Tiedän hyvän riistapaikan", Kaislatassu hihkaisi ja lähti jo juoksemaan pois päin.
"Onnea metsästykseen", Valkoviiksi nyökkäsi minulle ja lähdin naaraan perään.

"Täällä on yleensä paljon hiiriä ja oravia", Kaislatassu sanoi hiljaa, kun saavuimme tiheään metsän osaan jossa kasvoi pitkää heinikkoa ja pienet kiven kolot antoivat mainion suojan pienille jyrsijöille.
"Tykkään yleensä kiivetä puihin jahdaten oravia. Joskus ne ovat vikkelämpiä kuin minä mutta välillä saan ne houkuteltua alas maahan ja napattua ne täältä", oppilas kertoi innoissaan katsellen puiden oksille.
"Minä pidän tassuni mieluiten maan tasalla", totesin ja asettauduin matalaksi heinikkoon.
"Selvä. Hoida sinä hiiret niin minä etsin oravat", Kaislatassu kuiskasi ja lähti paikalta.
Haistelin ilmaa ja katselin tarkasti ympärilleni, kun havaitsin hienoisen liikkeen silmäkulmassani. Hiivin sitä kohti ja tuuli vaihtoi sopivasti suuntaa joten sain vihdoin makean hiiren tuoksun nenääni.
Heilutin takapäätäni puolelta toiselle valmistautuen iskemään hampaani pieneen jyrsijään. Ei aikaakaan, kun hiiri oli hengiltä ja kaivoin sen maahan odottamaan kotimatkaa samalla kiittäen Tähtiklaania saaliistani.
Sain myös toisen, kolmannen ja neljännen hiiren kunnes näin Kaislatassun juoksevan oravan perässä hieman kauempana. Naaras juoksi lujaa ja sai pian oravan kynsiinsä ennen kuin se ehti takaisin puuhun turvaan. Hän heilautti häntäänsä tyytyväisenä ja kaivoi tuoresaaliin maahan.
"Kannatti odotella hiljaa puun oksalla, kun näin tuon kaverin maan tasalla. Se oli pulska orava", Kaislatassu maukaisi tullessaan luokseni.
"Sait sen hyvin kiinni", kehuin ja Kaislatassu nyökkäsi hymyillen.
"Haistan hiiren", Kaislatassu sihahti äkkiä ja katosi pian jo heinikkoon. Hän tuli takaisin hampaissaan pieni suuri korvainen hiiri.
"Minulla alkaa olla kova nälkä", naaras laski hiiren eteeni.
"Minulla myös. Lisäksi alkaa tulla hämärää. Kohta on iltaruuan aika", katselin ylös taivaalle.
"Eiköhän palata leiriin ja viedä tämä meidän mainio saalis tuoresaaliskasaan niin pääsemme syömään", Kaislatassu nosti hiiren takaisin hampaisiinsa ja lähti jo kaivamaan oravaansa ylös. Hain itse neljä saamaani hiirtä ja lähdimme yhtä matkaa viemään saalistamme leiriin.

Laskin hiiret klaanin vanhimpien eteen ja vanhukset maukaisivat tyytyväisinä.
"Oli jo aikakin", Oravaliito mutisi ottaen yhden hiiristä hampaisiinsa.
"Oravaliito meinasi jo olla kärttyisämpi mitä normaalisti", Vatukkakynsi iski minulle silmää ottaen myös yhden hiiren kynsiinsä.
"Nälkä kiukku, kun iskee niin se iskee ja kovaa", Lehväpilvi kuiskasi korvaani huvittuneena ja otti osansa saaliista.
"Hyvää ruokahalua!" toivotin ennen kuin menin itsekin hakemaan tuoresaalista.

Menin Kaislatassun ja Kultatassun seuraan syömään rastasta jonka olin valinnut kasasta.
"Koskahan meistä tulee sotureita? Odotan sitä päivää kuin kuuta nousevaa", Kaislatassu sanoi puraisuidensa välistä.
"Niin minäkin", Kultatassu hihkaisi silmät säihkyen.
Jäin kuuntelemaan naaraiden innokasta keskustelua johon liittyi myös Kipinätassu ja Loistetassu. He kikattivat asioille joita en kollina oikein ymmärtänyt mutta en antanut sen haitata vaan jatkoin syömistäni.
Vilkaisin kauempana aterioivia kollioppilaita mutta jostain syystä en ollut ystävystynyt heidän kanssaan samalla tavalla kuin naaraiden. Olin jutellut joidenkin kollien kanssa hieman ja Pilkkutassun kanssa olin ihan hyvin kaverustunutkin.
"Kotkatassu!" kuulin viereltäni kimeän maukaisun ja näin Ruusupennun vierelläni.
"Milloin sinä siihen tupsahdit?" kysyin, kun en ollut huomannut pienten tassujen ääntä.
"Ihan äsken", Ruusupentu maukaisi iloisesti.
"Hei Ruusupentu. Mitä pentutarhaan kuuluu?" Kipinätassu kysyi pennulta.
"Ihan hyvää. Olen pahoillani mutta haluaisin omia Kotkatassun hetkeksi itselleni jos se vain neideille sopii", pentu sanoi hieman liioitellun kohteliaasti ja muut alkoivat hykertelemään huvittuneina.
"Annamme aikomuksellesi luvan kunhan pidät hänestä hyvää huolta ja palautat hänet hetken kuluttua takaisin", Kipinätassu vastasi nyökäten arvokkaasti.
Kaikki alkoivat hiljaa hihittämään, kun Ruusupentu kääntyi pää pystyssä ja häntä korkealla pentutarhaa kohti ja viittoili minua hännällään seuraamaan. Vilkaisin oppilaita nauravin silmin ja lähdin seuraamaan pientä ja pippurista pentua.

"Istu", Ruusupentu sanoi pentutarhan edustalla ja tein työtä käskettyä.
"On aika", Peippopentu työntyi ulos pentutarhasta Neilikkakasteen kanssa joka siirtyi huvittuneen näköisenä hieman kauemmas seuraamaan tapahtumia.
"Mitä te nyt olette keksineet?" kysyin hieman epäilevästi, koska tämä siskokaksikko oli kekseliästä sorttia.
"Hys", Ruusupentu sihahti, kun Peippopentu istuutui hänen rinnalleen.
"On aika vannoa vala", Peippopentu sanoi arvokkaasti laskien sileän kauniin värisen kiven eteeni.
"Mikä vala?" kysyin hymähtäen.
"Ystävyyden vala", Ruusupentu vastasi leuka pystyssä ja yhden etutassuistani kiven päälle.
"Vai niin", peitin suuni toisella tassullani jotteivat pennut huomaisi leveää hymyäni.
"Myrskyklaanin oppilas, Kotkatassu. Kysyn nyt sinulta seuraavaa. Lupaatko suojella ja taistella meidän puolestamme vaikka henkesi uhalla?" Ruusupentu kysyi.
"Lupaan", nyökkäsin hymyillen.
"Lupaatko leikkiä meidän kanssamme aina silloin, kun me tahdomme", Peippopentu kysyi seuraavaksi.
"Jos vain pystyn", vastasin.
"Ei vaan sinun pitää vastata, että lupaan!" Ruusupentu sanoi tomerasti.
"Jos vain pystyn niin lupaan", naurahdin ja pennut tyytyivät siihen.
"Lupaatko pysyä meidän ystävänä nyt ja ikuisesti, vaikka kuolema meidät Tähtiklaaniin veisi?" Ruusupentu jatkoi.
"Ehdottomasti lupaan", nyökkäsin.
"Lupaatko kannustaa meitä elämässämme nyt ja aina?" Peippopentu kysyi.
"Lupaan", vastasin hymyillen.
"Viimeinen lupaus. Lupaatko olla meille aina ja ikuisesti rehellinen kaikessa?" Ruusupentu esitti viimeisen kysymyksen.
"Lupaan sen", nyökkäsin ja Peippopentu siirsi tassuni pois kiveltä.
"Onneksi olkoon, Kotkatassu! Olet nyt virallisesti paras ystävämme!" Ruusupentu hihkaisi ja siskokset puskivat päätään vasten päätäni kehräten.
"No niin! Voitteko nyt tulla nukkumaan?" Neilikkakaste kysyi naurahtaen hyvä tuulisesti.
"Nyt me voidaan tulla", Peippopentu nyökkäsi ja pennut katosivat pentutarhan sisään.
"Hyvää yötä oi paras ystävä Kotkatassu", Neilikkakaste hymyili minulle leveästi.
"Hyvää yötä", naurahdin takaisin ja palasin oppilaiden pesälle.

Kuudes luku – Hei taas


//verta

Elämä ilman Pimeyssielua oli kovin outoa. Ja yksinäistä. Vesikauhu koulutti yhä minua, mutta vähemmän kuin koskaan ennen. Kuljin enemmän itsekseni Jokiklaanin reviirillä varasten riistaa ja muuta. Suurempaa suunnitelmaa piti vielä hioa.
Vesikauhu oli taas lähteny aamuvarhaisella ja tiesin jo nyt, ettei harmaa kolli olisi palaamassa muutamaan yöhön, tai ainakaan yleensä hän ei tullut saman päivän aikana takaisin. Kerran olin nähnyt Vesikauhun vaeltelemassa, kun olin itse ollut saalistamassa. Hän oli ollut ajatuksissaan, mutta annoin kollin omissa oloissaan. Hän joko tulisi illalla uudelle pesälle tai ei.
Saalistin itselleni ruuat. Ja yllätyksekseni Vesikauhu palasi illan suussa pesälle. Katselin häntä hetken aikaa, mutta en sanonut mitään, en yleensä puhunut paljoa. Ja sisä paitsi, Vesikauhu meni miten meni ja kulki minne kulki.
Mutta Vesikauhu yllätti minut tällä kertaa toden teolla. Kolmenkaan yön jälkeen kolli ei ollut lähtenyt pidemmille reissuilleen vaan oli pysytellyt pesän luona tai minun seurassani. Vesikauhu oli harvinaisen pitkään pysynyt täällä. Ei hän yleensä näin kauaa pysynyt, mutta tämä ei todellakaan haitannut minua. Sentään oli muuta ajateltavaa kuin se ikävä, joka pisteli sisimmässäni, kun ajattelin Pimeyssielua tai tyhjää kohtaa kylkeni vieressä.
Mitä olinkaan tuntenut naarasta kohtaan, oli voimakkainta mitä koskaan olen koskaan elämäni aikana tuntenut.
Vesikauhu nukkui tutusti hieman etäämmällä, mutta aistin silti pitkäturkkisesta kollista hohkaavan lämmön tänne minun petiini asti. Se oli omalla tavallaan lohduttavaa ja nukahdin helpommin kuin minään muun yönä. Se muistutti minua etäisesti ajasta, kun Pimeyssielu oli ollut vielä täällä, kylkeäni vasten.
Se ikävä ei tuntunut koskaan lähtevän, vaikka helpottikin aina välillä. Minulla oli paljon tekemistä ja ikäväni oli ainoa asia, jota nykypäivin tunsin. Se vei yritti aina niin kovin lamaannuttaa, mutta Vesikauhun seuraajana olo vei minua jatkuvasti eteenpäin. Tämä oli minun tehtäväni, minun kohtaloni. Tämä oli se, mitä minun piti tehdä.
Minä olin tappaja, Vesikauhun seuraaja enkä muuksi muuttuisi.

Vesikauhu kulki hieman edelläni, kun kuljimme saaliiden hajujen perässä. Siitä oli ainakin 7 päivää, kun kolli oli viimeksi lähtenyt pidemmälle reissulle. Toisinaan saalistimme näin yhdessä, useimmiten tosin yksiksemme. Omat ruokamme saalistimme kumminkin.
Korvani heiluivat ympärilläni olevien äänien tahtiin ja maistelin ilmaa raivokkaasti, kun yritin saada otteen yhdestä tietystä saaliista, jonka voisin yrittää napata. Mieluusti saisin vatsani tänään täyteen kunnolla. Pieni tihkusade kastoi turkkini ja ravistin pisarat aina silloin tällöin pois turkiltani. En pitänyt sateen tunteesta. Se teki kaikesta niin mutaista. Synkät pilvet tosin olivat tunnelmalliset.
Vesikauhu katosi metsän siimekseen saaliinsa hajun perässä. Itse lähdin toiseen suuntaan saaliseläimen löytämisen toivossa. Tuuli ravisteli turkkiani ja pörhistin sitä, jotta kylmä viima ei saisi otettaan minusta. Typerä lehtisade ja typerä lehtikato. Eikö ollut jo tarpeeksi synkkää mieleni sisällä?
Tuttu, hentoinen haju valtasi kaikki aistini ja häkellyin. Haistoinko taas Pimeyssielun, vaikka naaras ei ollut lähimaillakaan? Taisin kaivata häntä tosiaan näin paljon, että oikein luulin hänen olevan täällä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin on käynyt ja se sai turkkin pistelemään. Minua suututti niin kovasti. Miksi minun piti tuntea tätä riipaisevaa tunnetta ja luulla haistavani Pimeyssielun joka paikassa, jossa kuljinkin?
Ravistin päätäni vihaisena ja jatkoin matkaani. Liike silmäkulmassani sai silmäni viiruiksi. Saalista? Olisiko orava? Ainakin rusehtava väri voisi viitata siihen.
Petyin, kun kyseessä olikin kissa. Huokaisin syvään. Antaa kissan mennä, jos vain kulkisi nopeasti. Muuten hyökkäisin hänen kimppuunsa, mutta juuri nyt mielessäni pyöri vain ruuan saaminen ja vatsani täyttäminen. Ehkä joku toinen kerta.
Katsahdin kissaa vielä nopeasti. Raidallinen, pitkäturkkinen ja- kovin tuttu. Jähmetyin paikoilleni ja tarkensin katsettani. Ei kai vain...
Pimeyssielu. Vatsanpohjassani muljahti. Pimeyssielu? Mitä himskattia hän täällä teki? Vesikauhu näkisi hänet! Vilkaisin taakseni. Vesikauhua ei näkynyt. Ehtisinkö ajaa Pimeyssielun pois ennen kuin kolli ehtisi huomata mitään?
Miksi ihmeessä Pimeyssielu oli TÄÄLLÄ? Ei hänen pitäisi kulkea enää näissä metsissä! Niinhän olin käskenyt! Hengitykseni tiheni oudolla tavalla ja en osannut ajatella selkeästi. Samalla olisin tahtonut niin kovin juosta naaraan perään ja vain pyöriä hänen ympärillään ja puhua hänelle, mutta tiesin, että Vesikauhu oli lähistöllä. En voisi. Mutta naaras olisi saatava pois täältä ja pian. Siitä oli muutama kuu, kun olin viimemsi naaraan nähnyt ja en ollut vieläkään päässyt yli siitä sieluani repivästä ikävästä ja kivusta.
Otin muutaman epäröivän askeleen naarasta kohti, mutta pysähdyin, kun kuulin askeleet takanani. Kolli tiputti saamansa saaliin ja pieni tumahdus kaikui korvissani ihan kuin se olisi viimeinen asia, jonka tulisin koskaan kuulemaan. Katseeni oli liimautunut Pimeyssieluun ja en vain kyennyt kohtaamaan Vesikauhua.
Koko juovikkaan kollin olemus jännittyi ja tunsin ilmassa kipinöinnin. Kaikki olisi ohitse. Nyt Pimeyssielun henki oikeasti lähtisi. Tai minun. Enemmin minun. Anna Pimeyssielun elää. Ota minut hänen sijastaan, minun syytänihän tämä on, että hän on ylipäätään vielä elossa!
”Pimeyssielu?” kolli toisti naaraan nimen, mutta en hätkähtänytkään. Pidin katseeni sinnikäästi naaraassa. ”Mitä hän oikein kantaa?”
Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin ja nyt huomasin sen myös. Pimeyssielu kantoi leukojensa välissä jotakin valkoista ja hänen selkänsä päällä keikkui jotain harmaata. Silmäni levisivät ja suuni aukesi raolleen.
”Pentuja.”
Vesikauhu rynnisti juoksuun ja minä pinkaisin hänen peräänsä, rukoillen, ettei Vesikauhu tekisi Pimeyssielulle mitään. Olivatko nuo minun pentujani? Ei. Kyllä. Mitä? Eivät kai ne voisi olla? Mutta kenen muunkaan? Päässäni pyöri ja koko maailma ympärilläni tuntui sumentuvan, mutta jatkoin vain juoksemista. Pitäisikö hypätä Vesikauhun kimppuun? Vai paeta itse? En voisi koskaan jättää Pimeyssielua, kärsisin seuraukset, olisivat ne mitä tahansa.
Pimeyssielu jännittyi ja hänen silmänsä levisivät, kun hän huomasi meidät. Hän yritti lähteä itse juoksuun, mutta pentu hänen selässään hidasti. Vesikauhu kaarsi naaraan toiselle puolelle ja minä jäin toiselle puolelle; näin me estimme, ettei hän karkaisi minnekään. En kyllä tiedä, miksi autoin Vesikauhua. Minun olisi pitänyt auttaa Pimeyssielua, mutta ajatukseni olivat niin solmussa, etten kyennyt ajattelemaan selkeästi. Näin vain naaraan edessäni ja en osannut päästää häntä katoamaan.
Vesikauhu käänty katsomaan minua. ”Hän on elossa.”
Kohotin leukani ylöspäin ja katsoin harmaata kollia suoraan silmiin. ”Miksi tappaa taitava tappaja?”
”Koska minä käskin”, Vesikauhu sanoi silmissä välähtäen. ”Vain toisen piti selvitä, vain toisen piti olla seuraajani.”
”Ja vain toinen meistä on sinun seuraajasi”, tokaisin takaisin. Upotin kynteni maahan. Jos tässä pitäisi taistella häntä vastaan, tekisin sen heti, jos Pimeyssielun henki olisi uhattuna. ”Mi-”
”Isoisä! Sinä olet meidän isoisä! Näytän ihan sinulta!” pennun kimakka ääni sai molemmat meistä kääntämään katseemme Pimeyssieluun ja sitten harmaaseen pentuun naaraan selän päällä.
”Mitä?” Vesikauhu tuijotti pentua, lihakset jännittyineinä.
”Onko tuo meidän isämme?” valkoinen kolli kysyi ja vilkaisin pentua silmät suurina. Olin jo unohtanut nämä kaksi pentua. Olinko minä… isä? Oliko minulla oikeasti omia pentuja? En… en… e-en kyennyt ajattelemaan selkeästi. Nyt vasta sekaisin olinkin. Nostin katseeni kohtamaan Pimeyssielun katseen.
”On”, Pimeyssielu sanoi hiljaa ja sydämeni oli kuin pysähtyä. Meillä oli yhteisiä pentuja. Ja Pimeyssielu oli elossa.
”Minä olen Vesipentu!” harmaa, juovikas pentu julisti Pimeyssielun selän päältä. Vesikauhun hännänpää heilahti ja katsahdin suurta kollia. Pimeyssielu oli antanut toiselle pennuista nimeksi Vesipentu. Oliko se Vesikauhun takia? Pentu kyllä muistitti todella paljon Vesikauhua ulkonäöltään.
”Vesipentu?” toistin pennun nimen.
”Niin!” pentu nyökkäsi. ”Isoisäni mukaan!”
Pentu kuulosti niin ylpeältä, että Vesikauhu näytti niin häkeltyneeltä. Katsahdin valkoista pentua ja sitten kohotin katseeni Pimeyssieluun. Koko olemukseni oli sulaa, kun sain katsoa naaraan niin kauniita silmiä. Olin kaivannut häntä niin kovin.
”Hän on Loiskepentu”, Pimeyssielu kertoi ja katsahdin valkoturkkista pentua. Hänellä oli miltei täysin mustat silmät ja ne olivat jotenkin niin… lumoavat. Vesikauhu irvisti, mutta ei liikkunut. Hän katseli Pimeyssielua ja sitten pentuja. Ja lopulta minua. Hänen katseensa tuntui salamoivan, mutta tuijotin häntä vain takaisin ilmeettömästi.
”Et tehnyt kuten käskin”, kolli irvisti ja kynnet sivalsivat ilmaa. En kuitenkaan värähtänytkään vaan otin iskun vastaan. Korvassani kirvelsi ja lämmin veri valui kasvoilleni. Tuijotin Vesikauhua sanomatta sanaakaan. Ilmassa kipinöi hetken aikaa, kunnes pieni harmaa pentu loikkasi emonsa selän päältä ja kipitti Vesikauhun luoksen.
Vesikauhu nosti toista tassuaan, kun pentu yritti kiivetä sen päälle. Pentu katsoi silmät tuikkien Vesikauhua ennen kuin vanhempi kolli perääntyi muristen.
”Vie. Hänet. Pesään”, Vesikauhu sanoi ja lähti sitten itse suuntamaan kohti pesäpaikkaamme.
Vilkaisin Pimeyssielua ja huokaisin helpotuksesta. Naaras katsoi minua niin tutulla huolehtivalla tavallla. Hetkeksi hän laski Loiskepennun alas ja putsasi haavani ja veren, joka siitä oli vuotanut. Hän teki sen niin hellästi ja lempeästi. Hymyilin naaraalle ja koskin hänen poskeaan ennen kuin otin Vesipennun leukojeni väliin ennen kuin pentu ehti pinkaista juoksuun Vesikauhun perään ja lähdin kulkemaan edellä kohti nykyistä pesäämme. Harmaa pentu tuntui kihisevän intoa päästä Vesikauhun perään enkä ollut oikein varma, mitä mieltä olla siitä.
Vilkaisin Pimeyssielua. Hän epäröi hetken aikaa ennen kuin nosti Loiskepennun ja lähti seuraamaan minua. Ei hän voisi muutakaan. Olisin halunnut paeta hänen kanssaan ja pitää huolen, että Pimeyssielu pääsisi pakoon ja saisi elää pentujensa - pentujemme kanssa -, mutta Vesikauhu seisoi metsän laitamilla katsomassa ja odottamassa meitä. Emme voisi paeta, emme koskaan. Hän löytäisi Pimeyssielun aina tai tappaisi hänet ennen kuin edes ehtisi tarpeeksi kauas kahden pennun kanssa.
Ja en minä edes halunnut paeta. Tänne minä kuuluin, tekemään juuri tätä tehtävää, jonka Vesikauhu oli minulle antanut ja opettanut. Se oli minun kohtaloni.