Kotkan tarinat - Luku 15

Istuin soturien pesän edustalla odottaen yöpartion paluuta. Oli varhainen aamu ja lumi kimmelsi vielä viimeisissä kuun säteissä ennen kuin se väistyisi auringon tieltä. Pakkanen ritisi puissa ja kylmä ilma kipristeli jäsenissäni. Pörhistin turkkiani suojatakseni itseäni kylmältä.
"Hyi, että, kun on kylmä", Tulikukka irvisti astuessaan ulos lämpimästä pesästä.
"Yöpartio ei ole vielä palannut", totesin, kun kolli istahti viereeni nostaen toisen etutassunsa ilmaan suojatakseen sitä kylmältä maalta.
"Kuka meidän lisäksi tulikaan aamupartioon?" Tulikukka haukotteli samalla, kun Tuulihäntä tuli soturien pesän suulle ja tökkäsi tassullaan kollia hymyillen.
"Ainiin sinähän se olitkin", Tulikukka hymyili mykälle naaraalle takaisin.
"Minä olen sitten neljäs", Kettuhäntä totesi kävellessään pentutarhalta meidän luokse, hän oli ilmeisesti käynyt tervehtimässä perhettään ennen, kuin lähtisi meidän mukana partioon.
"Missähän yöpartio oikein viipyy?" mutisin otsa rypyllä.
"Onkohan tullut ongelmia?" Tulikukka mietti haistellen ilmaa. "Vielä en ainakaan haista heitä."
Istuimme kaikki neljä rivissä mietteliäinä.
"Jos he eivät kohta palaa menen kysymään Heinätähdeltä mitä me oikein teemme asialle", Tulikukka sanoi.
"Mitä?" hän lisäsi, kun Tuulihäntä tökki häntä tassulla monta kertaa haistellen ilmaa.
"Yöpartion tuoksu", sanoin saaden itsekin hajun saapuvasta joukosta.
Juoksimme leirin uloskäynnin eteen ja kolme soturia yhden oppilaan kanssa astuivat sisään.
"Missä te viivyitte?" Tulikukka kysyi.
"Haistoimme Yönkajon lauman jäseniä reviirillämme", Hiirinenä vastasi.
"Taasko?" Kettuhäntä murahti ja Hiirinenä nyökkäsi.
"Jäljitimme hajun Tuuliklaanin rajalle asti. Se oli kuitenkin niin tuore, että he ovat tämän yön aikana siitä kulkeneet", Kolibri kertoi samalla koskettaen Tulikukan kuonoa omallaan.
"Me käymme tarkistamassa Tuuliklaanin puoleisen rajan vielä varmuuden vuoksi", vastasin ja toiset nyökkäsivät.

Kuljimme metsän läpi rivakin askelin samalla katsellen ja haistellen ympärillemme.
"Haju on tosiaan voimakas", Kettuhäntä mutisi ärtyneenä lähestyessämme Tuuliklaanin puoleista rajaa.
"He eivät ole pelänneet jättää merkkejään kulkiessaan alueemme läpi", Tulikukka jatkoi.
"Haju katoaa Tuuliklaanin puolelle kuten aamupartiolaiset sanoivat", totesin nuuhkiessani ilmaa saapuessamme rajamme tuntumaan.
Silmäkulmassani vilahti jotakin ja pian jo näin joukon Tuuliklaanin sotureita rajan toisella puolen. Hekin olivat aamupartiossa tarkistamassa rajansa.
"Huomenta!" yksi sotureista tervehti kauempaa.
"Huomenta teillekin! Yönkajon lauman jäseniä oli kulkenut yöllä meidän reviirin läpi. Heidän hajunsa jatkuu teidän puolelle", huikkasin sotureille.
"Mekin haistoimme heidät ja tulimmekin sen vuoksi tarkistamaan tilanteen. Kiitos kuitenkin tiedosta! Toivotaan ettei vihulaisista olisi vaivaa tälle päivälle", suuri kokoinen kolli totesi turhautuneen kuuloisena. Klaanit olivat saaneet kestää lauman metkuja jo hyvän tovin.
"Toivotaan niin. Hyvää päivän jatkoa teille!" nyökkäsin ja Tuuliklaanilaiset heilauttaen häntiään vastaukseksi ennen kuin katosivat pusikkoon vihollisten hajujäljen perään.
"Yönkajon lauma on kyllä yksi maan vaiva. Koskakohan saamme heidät häädettyä alueiltamme kokonaan?" Tulikukka tuhahti ja Tuulihäntä nyökytteli sen merkiksi, että oli miettinyt samaa asiaa.
"Aika näyttää", kohautin olkiani mietteliäänä.

Aamu kierroksen tehtyämme palasimme leiriin hieman tuoresaalista mukanamme ja kerroimme seuraavalle partiolle havainnoistamme. Sitten veimme saaliin kasalle ja valitsimme sieltä itsellemme lounasta.
"Tassujani ihan kihelmöi, kun on niin kylmä", Tulikukka mutisi kantaen hiirtä suussaan.
"Samoin", nyökkäsin laskiessani oravan suustani sotureiden pesän edustalle. Puraisin palan ateriastani ja pyyhkäisin karvatupon suupielestäni.
"Pentuni nimitetään tänään oppilaiksi", Kettuhäntä ilmoitti ylpeyttä äänessään samalla, kun asettui viereeni syömään.
"Aika rientää. Kenetköhän he saavat mestareikseen?", pohdin katsellen pentutarhalle päin.
"En tiedä, enkä osaa sanoa, koska hyviä vaihtoehtoja riittää", Kettuhäntä totesi haukatessaan palan hiirestään.
"Se on totta", nyökkäsin. "Mutta pitää kyllä sanoa, että onnea vaan heidän uusille mestareilleen. Silmät saa olla takaraivossakin Ruusupennun ja Peippopennun kanssa", naurahdin ja Kettuhäntä hymähti.
"He ovat kyllä kekseliäitä tapauksia", hän myönsi huvittuneena. "Eipähän tule tylsää."
"Siskokset pitää siitä kyllä huolen", hymyilin nyökäten.

Syötyämme näin miten Heinätähti asteli kohti Suurtasannetta ja miten Neilikkakaste pesi vielä kiireesti pentujensa päälakeja ennen kuin heidän olisi mentävä suurtasanteen läheisyyteen vastaanottamaan uudet mestarinsa. Häntäni värisi odotuksesta. Saatoin haistaa siskosten jännityksen, kun he lähtivät kohti tasannetta, Heinätähden kutsuessa samalla klaanin koolle.
Nousin paikaltani ja menin lähemmäs kuullakseni hyvin mitä päällikkö aikoi sanoa.
"Ruusupentu ja Peippopentu olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi", Heinätähti kuulutti ja vilkaisin siskoksia hymyillen. Mieleeni tuli samalla aika jolloin minut oli nimitetty oppilaaksi ja muistin kuinka hämmentävää sekä samalla jännittävää se oli ollut.
"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Ruusutassuna. Mestarinasi toimii Kotkasiipi. Toivon, että Kotkasiipi välittää sinulle kaiken oppimansa", Heinätähti jatkoi. Silloin korvani värähtivät, kun kuulin nimeni lausuttavan. Siirsin yllättyneen ja hämmentyneen ilmeeni päällikköön. Olinko kuullut oikein? Minustako Ruusutassun mestari? Olin ehtinyt olemaan soturina vasta lähes kuun verran ja nytkö jo päällikkö soisi minulle oppilaan? Minun oli täytynyt kuulla väärin.
Vilkaisin kohti Ruusutassua ja näin naaraan leveän virneen hänen katsoessaan minua. Silmissäni vilahti hienoinen kauhun kimallus, kun tajusin etten ollut kuullut väärin. Minä olisin Ruusutassun mestari.
"Kiikissä", naaraan huulet muodostivat sanat hänen katsoessaan minua kiusoittelevin silmin.
"Riiviö", sanoin äänettömästi ja paljastin hänelle leveän hymyn.
"Kotkasiipi vaikka oletkin hyvin nuori soturi olet näyttänyt olevasi valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Valkoviikseltä ja olet osoittautunut rohkeaksi soturiksi ja hyväksi taistelijaksi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Ruusutassulle", päälikkö sanoi juhlavasti ja nyökkäsin hänelle arvostavasti. Vilkaisin Valkoviikseä kohti joka hymyili leveämmin kuin olin koskaan aikaisemmin nähnyt. Hän katsoi minua ylpeästi ja nyökkäsi minulle rohkaisevasti.
Peippopentu sai vielä oman oppilasnimensä ja mestarikseen Tihkuviiksen jonka kanssa vaihdoimme iloisia katseita. Olisi mukavaa päästä välillä hänen kanssaan opettamaan näitä sisaruksia yhdessä.
Seremonian päättyessä kävelimme Tihkuviiksen kanssa kohti uusia oppilaitamme.
Ruusutassu lähti juoksemaan kauhealla vauhdilla minua kohti, hän ei ilmeisesti enää pystynyt pidättelemään innostustaan saadessaan minut mestarikseen. Hän jarrutti aivan viime hetkellä edessäni ja melkein irvistin pelätessäni, että hän iskeytyisi minua päin. Tassumme koskettivat toisiaan ja Ruusutassu nosti päätään hätäisesti ja kolautti sen leukaani vasten niin, että hampaani kolahtivat ikävästi yhteen.
"Anteeksi!" naaras maukaisi nopeasti irvistäessäni samalla ikävästä tunteesta. Sitten hän kurkotti kuonoaan minua kohti enkä voinut muuta kuin naurahtaa koko tilanteelle. Alku tälle kaikelle oli ainakin surkuhupaisa.
Astuin askeleen taaksepäin ja laskin pääni alemmas niin, että saimme viimein hierottua neniämme yhteen. Huokaisin helpotuksesta. Nyt se oli tehty. Sen jälkeen klaani ryhtyi huutamaan uusien oppilaiden uusia nimiä iloisesti. Liityin huutoihin mukaan ja iskin Ruusutassulle leikkisästi silmää.
"Taisi suloista Ruusutassua hieman jännittää", virnistin kiusoittelevasti, kun klaani lopetti nimien huutamisen.
Naaras pörhisti paksua häntäänsä vastalauseeksi ja hymähdin tälle huvittuneena.
Klaanin jäsenet tulivat yksitellen onnittelemaan siskoksia oppilasnimistään heti sen jälkeen, kun Neilikkakaste ja Kettuhäntä olivat saaneet onniteltua pentujaan ensin. Siirryin hieman kauemmas ja kiitin, kun osa tuli onnittelemaan myös minua ensimmäisestä oppilaastani.

Hetken kuluttua Ruusutassu asteli iloisesti luokseni ja hymyili minulle leveästi. Hän oli silminnähden onnellinen.
"Haluatteko liittyä meidän seuraan ensimmäiselle rajakierrokselle?" tummanharmaa kolli asteli luoksemme Peippotassu vierellään.
"Mielellämme", nyökkäsin Tihkuviikselle ja lähdimme kohti leirin uloskäyntiä.
"Kivaa!" Ruusutassu hihkaisi siskolleen joka nyökkäsi tälle silmät jännityksestä hehkuen.

Tassuttelimme reviirimme ympäri jättäen samalla Tihkuviiksen kanssa uusia hajumerkkejä rajoille.
Kun olimme esittelykierroksen lähes tehneet saavuimme rajojemme päätöskohtaan jonka takana häämötti kartoittamatonta metsäaluetta. Tuo alue ei ollut yhdenkään klaanin omaisuutta.
"Mitäköhän tuolla on?" Ruusutassu pohti ajatuksissaan.
"Kettuja ja mäyriä", totesin vilkaisten Ruusutassua sen merkiksi etteivät kyseisten elukoiden kohtaaminen ollut kovin mukavaa.
Korvani värähtivät, kun rajamme toisella puolen olevalta metsäalueelta kuului rasahdus ja ilmaan leijaili vieraan kissan tuoksu. Totesin toisille ettei kissa tuoksunut muilta klaanilaisilta eikä kyllä Yönkajon lauman jäseneltäkään. Eikä aikaakaan, kun esiin tupsahti punaisen raidallinen kissa joka oli täysin keskittynyt edessään olevan hiiren nappaamiseen. Pysyimme vaitonaisina kunnes kissa oli saanut tuoresaaliinsa hengiltä.
"Hyvin napattu!" Ruusutassu hihkaisi kirkkain silmin. Suljin silmäni huokaisten. Oppilaani ei pysynyt koskaan nahoissaan innostuessaan.
"En halua mitään hankaluuksia", naaras maukaisi varovaisesti huomatessaan viimein meidät.
"Kunhan et saalista alueellamme emme tee sinulle mitään", Tihkuviiksi sanoi vakavana ja naaras nyökkäsi sekä esitteli itsensä Misa nimiseksi kulkukissaksi. Naaras vaikutti lempeältä ja hän pysyi yllättävän rauhallisena vaikka kohtasikin vieraita klaanikissoja metsästysreissullaan. Ruusutassu taas vaihteeksi päästeli suustaan sammakoita naaraalle ja tämä katsoi nuorta oppilasta huvittuneena. Ruusutassun hentoinen uhkarohkeus ja uhittelu siitä kuinka Myrskyklaanilaisille ei kannattaisikaan ryttyillä sai Misan vain hymyilemään. Irvistin naaraalle vaivaantuneena ja katsoin häntä pahoittelevin silmin. Misa väläytti minulle pienen ymmärtäväisen hymyn ja tämä nyökkäsi minulle ennen kuin katosi ryteikköön hiirensä kanssa juuri ennen kuin Ruusutassu sai sanansa sanottua. Huokaisin jälleen syvään ja katsoin oppilastani kiusaantuneena.
"Eiköhän palata takaisin leiriin", totesin ja vilkaisin Tihkuviikseä joka nyökkäsi huvittuneena.
Nappasimme Tihkuviiksen kanssa matkan varrella vähän saalista, kun pari hiirtä eksyivät kulkureitillemme. Oppilaamme seurasivat vierestä, kun näytimme heille miten hiiren saisi parhaiten kiinni.
"Saanko minäkin kokeilla?" Ruusutassu kysyi, kun nostin lämpimän juuri tapetun hiiren suuhuni.
"Katsotaan josko huomenna aamulla harjoiteltaisiin metsästystä. Alkaa tulla jo pimeää joten parempi jatkaa matkaa", sanoin hiiri suussa ja Ruusutassu näytti pettyneeltä.
"Älä huoli. Saat saaliistaa vielä yllin kyllin", lohdutin tätä samalla töytäisten naarasta olalle. Ruusutassu nyökkäsi minulle huokaisten.

Päästyämme leiriin annoin saamani hiiren Ruusutassulle.
"Voit viedä tämän klaaninvanhimmille. He ovat luultavasti jo syöneet mutta Oravaliidolle varmasti kelpaisi pieni piristävä maukas iltapala ennen nukkumaanmenoa", sanoin.
"Selvä, hyvää yötä mestari", Ruusutassu virnisti iloisesti ja lähti juosten klaanin vanhimpien luo.
"Tästä tulee mielenkiintoista", mutisin itsekseni samalla, kun seurasin oppilaani loittonevaa selkää.
"Mitäs sinä sanoitkaan, että onnea vaan pentujeni tuleville mestareille. Ajattelitkos kasvattaa silmät takaraivoosi?" Kettuhäntä ilmestyi viereeni kiusoittelevasti.
"Voi päivää. Älä muistuta", huokaisin ja naurahdin kollille vaivaantuneena.
"Pärjäät aivan varmasti. Älä kuitenkaan hukkaa pentuani uudestaan", Kettuhäntä virnisti jatkaen leikkimielistä kiusaamistani.
"Miksi siitäkin piti muistuttaa?" kysyin naurahtaen.
"Muuten vaan", kolli myhäili.
"En tosiaan osannut odottaa saavani näin pian oppilasta", jatkoin nyt vakavammin.
"Heinätähti on selvästi nähnyt sinussa potentiaalia mestariksi", Kettuhäntä hymyili.
"Ja minä olen enemmän kuin onnellinen siitä, että Ruusutassu on saanut juuri sinut mestarikseen", Neilikkakaste sanoi lempeästi astelleessaan meitä kohti.
"Kiva kuulla", puskin päätäni naaraan kylkeä vasten samalla tavoin kuin hän teki minulle.
"Parasta lähteä nukkumaan, että jaksan huomenna opettaa pennullenne metsästystaitoja", hymähdin pariskunnalle.
"Onnea huomiseen ja hyvää yötä Kotkasiipi", Neilikkakaste vastasi hymyyni ja nojasi Kettuhännän vahvaa kehoa vasten.
Heilautin heille häntääni vastaukseksi ja hölkyttelin sotureiden pesälle.
Vai olin minä mestari ja vielä parhaalle ystävälleni Ruusutassulle. Olin varma, että meillä tulisi olemaan hauskaa yhdessä. Minulla ei ainakaan tulisi olemaan tylsää. Se jos mikä oli varmaa.

Lehtitassun oppilasmenot
luku.1

Heräsin pentutarhassa emoni Vaahteraturkin kanssa. " Tänään on tärkeä päivä" Vaahteraturkki naukui kun olimme molemmat peseytyneet. Katsoin emoon hämmästyneenä ja kysyin. " Ai miksi"? " Sinusta tulee tänään oppilas". Vaahteraturkki vastasi. "Mahtavaa" Hihkuin intoa. " Muutatko sinä taas sotureiden pesään"? Kysyin emolta. " Kyllä. muutan sinne Mustajalan luokse": Vaahteraturkki vastasi. " Odotatko hetken niin haen Säihkytassun ulkoa"? Emo kysyi. Nyökkäsin ja emo lähti pentutarhasta. " Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!!! Kuului Heinätähden ääni suurkiveltä. Työnnyin ulos pentutarhasta ja menin aukiolle Vaahteraturkin, Mustajalan ja Säihkypennun seuraan. Katsoin kuinka sotureita, oppilaita, klaaninvanhimpia ja kuningattaria saapui pesistään aukiolle. " Minulla on suuri ilo ja kunnian nimittää klaaniimme kaksi uutta oppilasta. Lehtipentu ja Säihkypentu. Heinätähti viittoili hännällään siskoksia saapumaan muiden eteen. Lehtipentu olet täyttänyt 6 kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimen sinut tunnetaan Lehtitassuna. Mestariksesi tulee Kauriskorva. Kauriskorva olet valmis ottamaan oppilaan . Sait loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi Uskollinen ja ystävällinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Lehtitassulle. Kosketimme Kauriskorvan kanssa neniä ja siirryimme sivuun katsomaan Säihkypennun nimitysmenoja. Säihkypentu olet täyttänyt 6 kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Säihkypentu tästä päivästä aina siihen päivään jona saat soturinimesi sinut tunnetaan Säihkytassuna mestariksesi tulee Kolibri. Kolibri olet valmis ottamaan oppilaan. Sait loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi Ymmärtäväinen ja rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Säihkytassulle. Kolibri ja Säihkytassu koskettivat neniä ja klaani alkoi hurraamaan uusia oppilaita. Lehtitassu!! Säihkytassu!! Kaikki huusivat.

Luku 5
//Ruusupennun oppilaaksi nimitys !


"Ruusupentu ja Peippopentu olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi", Heinätähti kuulutti suurtasanteelta.
Ruusupentu tunsi karvojensa nousevan pystyyn jännityksestä. Oli vihdoin koittanut päivä jona naaras saisi oppilasnimensä. Sisko rinnallaan kaksikko tuijotti päälikköä odottavasti kun tämä lausui seremoniaan kuuluvat tutut lausahdukset.
"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Ruusutassuna. Mestarinasi toimii Kotkasiipi. Toivon, että Kotkasiipi välittää sinulle kaiken oppimansa", Heinätähti jatkoi.
Ruusupennun sydän jätti lyönnin välistä kuulessaan Kotkasiiven olevan hänen mestarinsa. Naaras kääntyi katsomaan nuorta soturia ja hymyili leveästi. Kotkasiipi katsoi Heinätähteä yllättyneenä ja katsahti sitten nuorta oppilastaan pieni kauhun kimallus silmissään.
"Kiikissä", naaras tavui huulillaan kollille.
"Riiviö", Kotkasiipi tavui naaraalle takaisin hymyillen.
Ruusutassu virnisti ja kääntyi takaisin päälikön puoleen.
"Kotkasiipi vaikka oletkin hyvin nuori soturi olet näyttänyt olevasi valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Valkoviikseltä ja olet osoittautunut rohkeaksi soturiksi ja hyväksi taistelijaksi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Ruusutassulle", päälikkö sanoi juhlavasti.
Ruusutassu meinasi singahtaa paikaltaan suurtasanteen edestä suoraan Kotkasiiven luokse, mutta pidätteli itseään Peippopennun nimityksen ajan. Sisko sai mestarikseen Tihkuviiksen. Tihkuviiksi katsoi yleisön joukosta uutta oppilastaan lämpimästi.
Kun nimitys seremonia oli lopuillaan tulivat uudet mestarit yleisön joukosta lähemmäs suurtasannetta. Ruusutassu juoksi Kotkasiiven luokse ja jarrutti aivan viime hetkellä kollin eteen. Oppilaan ja mestarin tassut koskettivat toisiaan. Ruusutassu nosti päätään nopeasti ja kolautti päänsä Kotkasiiven leukaan.
"Anteeksi!" naaras maukaisi nopeasti ja kurkotti kohti mestarinsa kuonoa. Kotkasiipi naurahti, astui askeleen taakse ja painoi päätään alemmas niin, että kaksikko sai viimein hierottua neniään yhteen.
Peippotassu asteli Tihkuviiksen luokse rauhallisemmin ja sai koskettua mestarina nenää ilman suurempia haavereita. Paikalle kerääntyneet klaanin jäsenet alkoivat hurrata uusien oppilaiden nimiä.
"Ruusutassu ja Peippotassu. Ruusutassu ja Peippotassu!" klaani ulvoi kohti taivasta. Neilikkakasteen ja Kettuhännän äänet kuuluivat yleisön joukosta kaikkein lujimmin.
Ruusutassu hengitti kirpeää alkavan lehtikadon ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen ulos huurepilvinä.
"Taisi suloista Ruusutassua hieman jännittää", Kotkasiipi kiusoitteli oppilastaan. Naaras pörhisti paksua häntäänsä vastalauseeksi.
"Minä ainakin voisin nukkua kuun", Peippotassu sanoi hieman vapisevalla äänellä.
Tihkuviiksi maukaisi huvittuneena ja laittoi häntänsä uuden oppilaansa selälle lohduttavasti. Nelikon istuessa keskellä leiriä alkoi muu klaani tulla onnittelemaan uusia oppilaita. Neilikkakaste antoi pitkät päälaen pesut tyttärilleen ja Kettuhäntä nuolaisi pentujensa poskia ylpeänä.

Aurinko alkoi pilkistää pilvien lomasta auringonhuipun hetkellä. Kylmä viima hellitti otettaan ja auringon säteet lämmittivät Ruusutassun turkkia mukavasti. Ruusutassu hölkkäsi Kotkasiiven ja Tihkuviiksen takana sisko rinnallaan. Sisarukset olivat päässeet ensimmäiselle oppilas tehtävälleen yhdessä. Mestarit olivat lähteneet näyttämään oppilailleen klaanin rajoja.
"Tässä kulkee Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin raja. Tuuliklaanin alueen takana häämöttävät Taivasklaanin ja Jokiklaanin alueet" Tihkuviiksi selitti nelikon saapuessa metsän reunalle.
Pieni puro solisi rajan merkkinä ja sen toisella puolella kohosivat nummen kummut. Kanervan tuoksu lehahti Ruusutassun nenään. Kanervien tuoksu oli alkanut lakastua sään kylmetessä.
"Kävimme täällä kerran emon ja Kettuhännän kanssa." Ruusutassu maukaisi.
Tihkuviiksi nyökkäsi ja jatkoi matkaa. Kotkasiipi heilautti häntäänsä merkiksi seurata Tihkuviikseä. He jatkoivat matkaa pisin järven rantaa kunnes saapuivat Varjoklaanin rajalle.
"Osaako kumpikaan sanoa kenen klaanin alue häämöttää tämän rajan takana ?" Kotkasiipi kysyi.
Sisarukset haistelivat ilmaa ja yrittivät saada mäntyisestä tuoksusta selkoa.
"Haju on hyvin männyn pihkainen ja turpeinen. Muut klaanit te mainitsitte jo aiemmin. Voisiko se olla Varjoklaani?" Ruusutassu vastasi kysyvästi. Kotkasiipi nyökkäsi hyväksyvästi.
"Aivan oikein. Olkaa varovaisia Varjoklaanin kanssa. Sen klaanin jäsenet osaavat olla ilkeitä ja viekkaita kuin ketut", Tihkuviiksi sanoi vakavana.
"Minuahan eivät ketunmielet pöllytä!" Peippotassu sihahti ja pörhisti karvojaan ollakseen isompi kuin olikaan.
Tihkuviiksi katsoi oppilastaan huvittuneena. Nelikko jatkoi matkaansa pisin klaanien rajoja. Pian he saapuivat kohtaan missä molempien klaanien rajat loppuivat. Rajan toisella puolella oli kartoittamatonta metsäaluetta.
"Mitäköhän tuolla on?" Ruusutassu kuiskasi itselleen ja tuijotti kiinnostuneena avaraa metsä maata.
"Kettuja ja mäyriä", Kotkasiipi vastasi ja katsoi oppilastaan varoittavasti.
Ajatus ketun kohtaamisesta kauhistutti ja kutkutti naarasta samaan aikaan. Vielä jonain päivänä naaras olisi niin vahva ja vikkelä, että antaisi kelle tahansa tunkeilijalla selkäsaunan.
Ruusutassun katsellessa maisemaa alkoi lähietäisyydeltä rajan ulkopuolelta kuulua rasahtelua. Soturit olivat heti valppaina ja haistelivat ilmaa.
"Tuntemattoman kissan tuoksu. Ei taida kuulua mihinkään klaaniin", Kotkasiipi tokaisi. Tihkuviiksi katseli valppaasti metsään. Silloin kivien ja mustikan varpujen takaa tuli näkyviin kaunis punaisen raidallinen naaras. Naaras ei huomannut sotureita heti vaan oli keskittynyt johonkin muuhun. Ruusutassu kuuli pientä vinkunaa.
(Hiiri!) Ruusutassu hihkaisi mielessään ja tuijotti naarasta.
Punainen naaras asettui kyyryyn ja alkoi keinuttaa takavartaloaan. Naaras syöksyi ruskean olennon kimppuun isossa kaaressa ja nappasi sen suuhunsa. Hiiri vinkui pelosta kunnes naaras rusensi pienen olennon selkärangan kahtia.
"Hyvin napattu!" Ruusutassu möläytti ennen kuin huomasikaan.
Punainen naaras huomasi soturit ja kaksi oppilasta vasta nyt. Naaraan silmät levisivät suuriksi lautasiksi ja tämä istahti paikalleen.
"En halua mitään hankaluuksia", naaras maukaisi rauhallisesti.
"Kunhan et saalista alueellamme emme tee sinulle mitään", Tihkuviiksi sanoi ja siristi silmiään varoittavasti.
Naaras nyökkäsi ymmärtävänsä ja nuolaisi tassuaan.
"Minä olen Misa, oletteko te klaani kissoja?" naaras selitti ja katsoi sotureita kiinnostuneena.
"Olemme Myrskyklaanin kissoja", Tihkuviiksi selitti naaraalle.
"Joten ei kannata alkaa ryttyilemään meille!" Ruusutassu kailotti ja röyhisti rintaansa. Peippotassu murahti sisarensa vieressä ja katsoi Misaa tiukasti.
Kotkasiipi katsoi oppilastaan silmiin ja varoitti tätä aloittamasta tappelua.
"Sinähän olet urhea pentu", Misa tokaisi.
"Minä en ole mikään pentu! Olen Myrskyklaanin oppilas." Ruusutassu sanoi karvat pörhistyen.
Misa hymyili ja nosti hiiren suuhunsa. Yhtänopeasti kuin naaras oli ilmestynytkin tämä oli kadonnut puiden sekaan kuin varjo. Ruusutassu jäi katsomaan Misan perään ja toivoi että näkisi tämän vielä joskus uudestaan. Naaraan olemuksessa oli jotain ystävällistä ja turvallista.
"Eiköhän palata takaisin leiriin", Kotkasiipi sanoi.
Yhdessä mestari ja oppilas lähtivät jatkamaan matkaansa kohti uusia seikkailuja.

Luku 14

Käärmemieli tunsi kylmän tuulen puhaltavan vasten hänen ruskeaa turkkiaan. Hänen ei kuitenkaan ollut kylmä, sillä hänen paksu ja pitkä turkkinsa suojasi häntä hyvin. Nuoren soturin oli vaikea kuvitella, miten muiden klaanien kissat pärjäsivät. Hän katsoi alas, missä näki järven aallon saavuttavan rantaa. Vesi ei kuitenkaan yltänyt kastelemaan Käärmemielen valkoisia tassuja, vaikka se kovasti tuntui yrittävän. Kolli katsoi tarkasti vettä ja yritti nähdä siinä jotain liikettä. Hän oli metsästyspartiossa ja hänen olisi pakko saada napattua jotakin. Tummassa vedessä ei kuitenkaan näkynyt mitään, ja Käärmemieli läimäytti vettä turhautuneesti tassullaan. Nyt viimeistään siinä olevat kalat olisivat paenneet.

“Et tainnut saada mitään?” kuului Narsissikedon ääni. Käärmemieli kääntyi katsomaan Harmaata naarasta, jonka oli unohtanut seisovan vierellään.
“En keskittynyt juurikaan”, Käärmemieli sanoi hiljaa kääntäen katseensa takaisin pyöreileviin aaltoihin. Hänen ajatuksensa eivät olleet juuri siinä hetkessä ja hän tiesi antavansa kylmän kuvan itsestään. Käärmemieli oli kuitenkin jo tottunut siihen, että muut kissat pitivät häntä välinpitämättömänä monista asioista. Vaikka Käärmemieli tietysti välitti joistakin asioista.

Hän ei ollut nähnyt unta mysteerisestä kissasta aikoihin. Oikeastaan kuihin. Elämä klaanissa oli mennyt eteenpäin. Asioita oli tapahtunut, mutta kolli ei kokenut niitä tällä hetkellä kovinkaan merkittävänä. Hänellä ei ollut klaanissa läheisiä kissoja ja vaikka hän ei sitä ulospäin näyttänyt, hän usein toivoi, että hänellä olisi ympärillään tukiverkko, johon hän voisi turvautua. Klaani oli tietysti tavallaan kuin perhe, he olivat yhtä. Käärmemielen mestari Sammalturkki oli ollut hänelle läheinen hänen oppilasaikoinaan, mutta nyt hänellä oli täysin yksinäinen olo.

Ruskea soturi halusi tietää menneisyydestä enemmän. Kissa joka hänelle aikoinaan hänen oppilasaikoinaan tuli hänen uniinsa, tuntui merkittävältä ja hän halusi tietää hänestä enemmän.Toki hän olisi voinut kysyä asiaa Kaamosmarjalta, Jokiklaanin parantajalta, heillähän oli yhteys Tähtiklaaniin ja muinaisiin kissoihin. Mutta Käärmemieltä epäilytti, ehkä hänen ajatuksensa kuulostivat ihan hiirenaivoisilta.

“No et tainnut tosiaan keskittyä!” Käärmemieli kuuli Narsissikedon naurahduksen lähempää. “Meidän olisi parasta varmaan viemään mitä saimme takaisn leiriin”, naaras totesi ja lähti ravaamaan pois järveltä päin. Käärmemieli katsoi häntä silmiään pyörittäen ja lähti seuraamaan klaanitoveriaan. Partion muut kissat, Kirkaskuu ja hänen oppilaansa Liekkitassu menivät jo edellä, toisella suussaan hiiri ja toisella iso ahven. Narsissikedollakin oli saalis suussaan, Käärmemieli oli ainoa joka ei ollut hankkinut mitään. Mutta hän tiesi, että Valkotähti tai tuskin Tammihuurrekaan sanoisi siihen mitään. Käärmemieli kuitenkin saalisti ahkerasti ja toi usein paljon riistaa.

Metsästyspartio oli puolessa välissä matkalla jokiklaanin leiriä. Käärmemieli kuuli huudahduksen takanaan. Soturi näki Värehännän, tummanharmaan soturin, tämän oppilaan Laventelitassun ja Terhoturkin ja Kukkatassun. Narsissiketo heilautti heille hännällään tervehdykseksi ja Liekkitassu juoksi juttelemaan Laventelitassun kanssa innokkaasti.

“Oliko Varjoklaanin rajalla mitään merkittäviä muutoksia?” Kirkaskuu kysyi rajapartiolta. Käärmemieli katsoi kissoihin odottaen vastausta ja huomasi kissojen joukosta ilmestyneen Supihampaan. Hän ei ollut nähnyt tätä aiemmin. Kirkaskuun silmät kirkastuivat myös selkeästi. Käärmemieli tiesi, että he olivat hyviä ystäviä.

“Ei mitään ihmeellisempää, paitsi heidän tunkkaiset hajunsa”, Supihammas totesi ja hymyili ystävälleen. Käärmemieli ei välittänyt kissojen rupattelusta sen ihmeellisemmin vaan jatkoi omaa kävelyään yrittäen päästä takaisin siihen tilaan, missä hän oli aiemmin kun hän oli vaipunut omien pohdintojensa maailmaan.

Tosiaan, hänen pitäisi ehkä kysyä Kaamosmarjalta uniinsa liittyviä asioita, tai ehkä klaaninvanhimmilta? Muistaisivatko he kenties jotain kissaa, joka olisi ollut läheisesti liittynyt Käärmemieleen. Ehkä hän voisi myös…

“Hei Käärmemieli”, Käärmemieli kuuli tutun äänen vasemmalta puoleltaan. Supihammas oli näköjään jättäytynyt Kirkaskuun viereltä pois ja käveli nyt Käärmemielen vieressä kohti leiriä. “Hei Supihammas”, Käärmemieli vastasi. Hän ja Supihammas olivat ystäviä. He jakoivat saaliin ja usein olivat partioissa yhdessä. Käärmemieli oli ollut mukana kun Supihammas oli saapunut klaaniin ja Käärmemieli muisti kun Supihammas oli joutunut hetkeksi Yönkajon laumaan.

“Et tervehtinyt minua äsken”, Supihammas tokaisi katsoen päätään pudistaen Käärmemieltä samalla kun he kävelivät eteenpäin. “Anteeksi, ajattelin vain, että haluat varmasti jutella Kirkaskuun kanssa”, Käärmemieli totesi. “Ja olin muutenkin ajatuksissani.” Hän lisäsi katsoen Supihammasta meripihkan värisillä silmillään. “No sen kyllä huomaan”, Supihammas sanoi hieman hiljaisen tuntuisesti. “Mitä sinulla sitten on mielessäsi?” hän kysyi. “Asioita, yleisesti”, Käärmemieli vastasi. “Ne ovat hieman turhan tuntuisia.”

“En usko, että ne ovat turhia. Voit puhua niistä minulle kyllä Käärmemieli”, harmaa, mustajuovinen naaras yritti vielä. Käärmemieli käänsi katseensa takaisin häneen. “No ehkä jos syömme ensin”, hän hymyili, johon Supihammas hymyili takaisin.

Kissat söivät kumpikin omaa vesimyyräänsä. Käärmemieli yritti ohittaa kolkuttavan omatunnon mieleståän. Hän ei pitänyt siitä, kun hän tunsi olonsa hyödyttömäksi ja nyt hänestä tuntui siltä jäädessään saaliitta. Tuntui väärältä syödä toisen klaanilaisen nappaamaa saalista ja se teki hänelle melkein varkaan olon.

Kun molemmat kissat olivat syöneet he makoilivat yhdessä samalla paikalla, hieman kauempana leirin keskustasta, omassa rauhassa, jossa he saivat jutella ilman muiden kissojen liian läheistä läsnäoloa.
"Haluatko siis vielä kuulla mitä minulla oli mielessäni aiemmin?" Käärmemieli kysyi humoristisesti. Hän katsoi Supihammasta vastausta odottaen ja risti etutassunsa.
"No kerro nyt vaan", Supihammas tokaisi ja Käärmemieli naurahti hermostuneesti takaisin.
"No en saanut oikein saalistettua, koska mietin kissoja klaanissa ja mietin sitä ketkä ovat minulle läheisiä ja noh.."
"Noh mitä?"
"No, minulla oli ehkä hieman sellainen olo ettei minulla ole ketään. Ihan kuin olisin…"
"Yksin", Supihammas jatkoi Käärmemielen lauseen loppuun. Käärmemieli jähmettyi ja katsoi Supihammasta. Hän koki ahdistuksen tunnetta, mitä hän ei yleensä tuntenut ja se teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän kuitenkin yritti luottaa Supihampaaseen ja jatkaa puhumista:
"Se tuntuu siltä. Ainakin joskus. Kukaan kissa ei välitä minusta hirveästi. No ei sillä, en usko että olisin hirveästi välittämisen arvoinen."
"Ei minullakaan ole ketään täällä klaanissa. Minulla ei ole perhettä. Muistathan? En ole klaanisyntyinen", Supihammas sanoi saaden Käärmemielen kääntymään häneen silmät leiskuen ärtymyksestä.
"No ainakin sinulla on Kirkaskuu", Käärmemieli mutisi ja hautasi päänsä tassujensa väliin.
"Niin on ja minulla on sinut, ja sinulla on myös minut”, Supihammas sanoi vastaan ja nousi seisomaan.
“Niin varmaan”, Käärmemieli mutisi ja käänsi selkänsä Supihammasta vasten. Hän saattoi aistia naaraan pettymyksen. Supihampaan koko olemus oli jähmettynyt ja Käärmemielestä tuntui kuin hän olisi pidättänyt hengitystä. Hän nosti päänsä kuunnellaakseen paremmin taakseen. Kuului niiskaisu ja Supihammas kääntyi poispäin Käärmemielestä ja juoksi pois. Käärmemielestä tuntui pahalta ja hän laski päänsä takaisin tassujensa väliin. Muut klaanilaiset vain kävelivät ohi ja keskittyivät omiin toimiinsa, eikä Käärmemieli halunnutkaan, että he reagoisivat mitenkään.

Auringonlaskun aikaan Käärmemieli käveli soturien pesälle. Hänestä tuntui rikkinäiseltä, eikä hän ymmärtänyt, miten hänestä tuntui niin pahalta. Jokainen osa hänen kehostaan tuntui voimattomalta, hän ei jaksanut ajatella mitään ja hän halusi vain maata kippurassa. Hän käveli makuupaikalleen, siirsi sen niin lähellä seinää kuin sai, käpertyi siihen ja sulki silmänsä. Hän toivoi pystyvänsä nukahtaa nopeasti, mutta siihen ei auttanut se, että Supihammas tuli myös nukkumaan eikä tullut kysymään oliko Käärmemielellä kaikki hyvin. Ruskea kolli yritti olla välittämättä, mutta hänen kasvava yksinäisyyden tunteensa sai hänet olemaan nukkumatta koko yönä.

---
Käärmemieli oli kokoontumissaarella. Taivas oli musta ja kuu paistoi kirkkaana. Päälliköiden kokoontumispuu kohosi korkeana taivaalla, langettaen suuren varjonsa Käärmemielen ylle. Kenenkään klaanin päällikkö ei ollut vielä hypännyt oksalle kertomaan klaaninsa kuulumisista. Puun juurella ei ollut myöskään yksikään parantaja vielä. Käärmemieli oli hämillään. Hän ei itseasissa nähnyt yhtäkään kissaa, yhtään ketään muuta, edessään, ympärillään, missään.

Missä kaikki olivat?

Edes Jokiklaani ei ollut paikalla. Käärmemieli oli aivan yksin. Miksi hän oli täällä yksin? Miten hän oli edes päätynyt yksin kokoontumiseen, jonne kukaan kissa ei ollut tullut. Käärmemieli katsoi kuuta jälleen ja huomasi, ettei se ollut kokonaan täysi. Nyt ei edes ollut kokoontuminen!

“Tämän on pakko olla unta”, ruskea soturi kuiskasi ääneen ja yhtäkkiä innostus valtasi hänet. Niin todentuntuisen unen oli pakko olla merkki. Ehkä se merkitsi, että se salaperäinen kissa tulisi hänen uniinsa? Ehkä hän oli aistinut Käärmemielen huolen ja yksinäisyyden ja tulisi ohjaamaan häntä eteenpäin. Soturi kaipasi neuvoja tällä hetkellä niin paljon, tekisi mitä vain saadakseen sellaisen, ihan mitä vain se olisi.

“Käärmemieli”, kuului ääni jostain. Se tuntui kuuluvan kollin ympäriltä, mutta hän ei ollut varma mistä suunnasta. “Käärmemieli”, ääni kuului selkeämmin ja nyt soturi tajusi, että se kuului joka puolelta hänen ympäriltään, vaikka ääni selkeästi kuuluikin vain yhdelle kissalle.
“Olen täällä”, Käärmemieli sanoi ja katsoi ympärilleen. “Onko sinulla minulle jokin neuvo?” hän kysyi ja odotti vastausta toiveikkaana. Mitään ei kuulunut ja toivo alkoi hiipua kissan sydämestä pikkuhiljaa pois. Se kuitenkin välähti uudelleen henkiin kun ääni taas alkoi puhumaan. “Jos mitättömälle kipinälle antaa tilaa, se liekkeihin leimahtaa.”

Sitten kaikki pimeni.

----

Käärmemieli ei ymmärtänyt mitään. Paitsi sen, että auringon säde paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hänen oli herättävä. Se ei silti vienyt häneltä pois sitä väsymyksen tunnetta, jonka hän tunsi sisällään. Kylmä auringonnousu oli pörhentänyt hänen pitkää turkkiaan.

Kolli nousi seisomaan ja hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt tuntea olonsa helpottuneemmaksi, sillä hänestä ei tuntunut siltä. Nukkuminen ei ollut helpottanut ollenkaan. Hänellä oli yhä uupunut olo. Tammihuurre tuli herättämään hänet ja kertomaan, että hänen oli määrä lähteä rajapartioon heidän ja Taivasklaanin rajalle. Käärmemieli pääsi johtamaan partiota, mistä hänen olisi pitänyt olla innostunut. Uniyö, Yksisiipi ja lisäksi Supihammas olivat mukana. Käärmemieli olisi halunnut puhua ystävänsä kanssa, mutta ei eilisen takia pystynyt katsomaan häneen päinkään. Olivatko he enää ystäviä? Ehkä Käärmemieli oli pilannut kaiken. Ja hän ei tiennyt oliko salaperäinen kissa tullut hänen uniinsa, sillä hän ei ollut pystynyt erottamaan sitä viime yönä. Ja jos se kissa oli antanut hänelle neuvon, ei hän ymmärtänyt siitäkään mitään.

Ryhmän kävellessä kohti rajaa Käärmemieli käänsi katseensa kohti harmaata naarasta, mutta Supihammas ei katsonut häneen päin. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kun oli auringonlasku sitten tuntennut, yksinnäisemmäksi kuin koskaan.

Koivun tarinat - Luku 2
Lumi narskui tassujeni alla, kun kävelin Lumivarjon perässä harjoituspaikallemme. Katselin taivasta joka oli täyttynyt harmaista pilvistä. Ilma oli selvästi hieman lauhtunut ja pilvet enteilivät sateita. Lumi ei tulisi siis pysymään kovinkaan kauan maassa.
"Saatan haistaa tulevan sateen", Lumivarjo totesi innottomasti.
"Pilvet näyttävät uhkaavilta", huomautin ja mestarini nyökkäsi.
"Parasta pitää oppitunti nopeasti ennen kuin kastumme", hän sanoi ja kiristi tahtiaan.

Saavuimme kallioiden täyttämälle aukiolle.
"Tänään tehdään niin, että hypit kiveltä kivelle niin vikkelästi kuin kykenet", Lumivarjo selitti.
"Selvä", nyökkäsin ja hyppäsin lähimmälle kivelle. Lumivarjo heilautti häntäänsä ja lähdin liikkeelle. Kivet olivat liukkaita ja tassujeni oli vaikea pysyä niillä joten jouduin pitämään kynnet hieman esillä etten liukuisi liikaa. Ensimmäinen kierros meni hitaasti joten Lumivarjo pyysi minua kiristämään tahtiani.
Kierros kierrokselta sain varmuutta tassuihini ja etenin niin vikkelästi kuin liukkailta kiviltä kykenin.
"Hyvä. Muista tasapaino. Kehon hallinta on tärkeää", Lumivarjo opasti seuraten samalla suoritustani.
Aloin hengästymään ja tassuni alkoivat väsymään.
"Voit pitää pienen tauon", mestarini sanoi joten istahdin heti yhdelle kivistä tasaamaan hengitystäni.
"Tähtiklaanin kiitos. Ajattelin jo, että tassuni pettäisivät altani", puuskutin ja Lumivarjo naurahti.
"Minusta se sujui hyvin ensimmäiseksi kerraksi", hän sanoi hymyillen.
"Mikä tämän tehtävän tarkoitus oikein on?" kysyin uteliaana.
"Tasapainon, lihasten ja nopeuden kehittäminen", Lumivarjo vastasi.
"Otetaanpa vielä uusiksi", hän lisäsi ja lähdin taas juoksuun.

Ensimmäisen pisaran osuessa kuonolleni Lumivarjo keskeytti oppituntimme.
"Eiköhän tämä ollut tältä päivältä tässä. Jatketaan huomenna. Käydään nappaamassa vielä vähän tuoresaalista ennen kuin palataan leiriin. Klaani on ruokittava lähestyvästä sateesta huolimatta", Lumivarjo katseli taivaalle ja saatoin aistia pientä hoputusta mestarin äänestä. Lähdimme siis leiriä kohti mutta pysähdyimme matkalla saalistamaan.

Kannoin hiirtä suussani samalla, kun kävelin oppilaiden pesälle. Näin Sadetassun syömässä joten liityin hänen seuraansa.
"Täällä alkaa tihuttamaan", Sadetassu totesi nähdessään minut.
"Voi olla, että loppu ilta meneekin luolan suojissa", lisäsin haukatessani hiirestä palasen.
"Jep. Siltä se pahasti vaikuttaa. Ei käy iltapartiota kateeksi", Sadetassu virnisti nuollessaan tassujaan aterian jälkeen puhtaaksi.
"Se on kyllä totta", hihitin mutta hiljenin heti, kun näin Korppitassun kävelevän ohitsemme oppilaiden pesään. Selkäpiitäni kylmäsi, kun veljeni vilkaisi ohimennen minua keltaisilla silmillään.
"Onko kaikki hyvin?" Sadetassu kysyi huomatessaan yllättävän muutoksen mielentilassani.
"On", nyökkäsin hänelle yrittäen saada tekohymyä kasvoilleni. Se ei tainnut täysin mennä Sadetassulta läpi mutta hän antoi asian olla. Ihan hyvä.

Juuri, kun olin saanut syötyä taivas repesi ja alkoi satamaan aivan kaatamalla vettä siten, että pisarat tunkeutuivat leiriimme. Irvistin, kun jääkylmät pisarat osuivat niskaani.
"Mennään pesään. Vaihdetaan hetki kieliä siellä", Sadetassu maukaisi ja astui jo sisälle pesään. Menin äkkiä perässä ennen kuin saisin lisää jääkylmää vettä niskaani.
Vaihdoimme hetken Sadetassun kanssa kieliä ja juttelimme niitä näitä. En kyennyt täysin keskittymään juttutuokioomme, koska tunsin koko ajan Korppitassun silmät selässäni.
Kielin vaihdon jälkeen venyttelin tyytyväisenä pedilläni ja kiedoin hännän ympärilleni.
"Taidan alkaa nukkumaan. Huominen tulee nopeammin sillä tavalla", Sadetassu haukotteli.
"Siinö tapauksessa hyvää yötä", hymyilin ja naaras alkoi pyöriä hetken paikoillaan kunnes kävi makuulle. Huokaisin syvään ja painoin pääni etutassujeni varaan. Suljin itsekin silmäni ja ryhdyin nukkumaan.

Luku 1

Emon lämmin vatsa tuoksui maidolta. Tunsin, kuinka sisar mönki vieressäni ja potki ikävästi. Toisella puolella pentutarhaa kuului muiden pentujen ääniä. Kettupentu ja Raitapentu tappelivat sammalpallosta.
“Menkää ulos leikkimään,” Liljalintu sanoi kärsivällisesti toistamiseen. Kettupentu katsahti Liljalintuun ja hänen vastasyntyneiden pentujensa suuntaan. “Siellä on kylmä! Lumi on inhottavaa!”
Kuulin jonkun astuvan sisään. Sieltä tuli Havukatse, isäni.
“Ovatko he jo valmiita oppilaiksi?” Havukatseen äänestä kuului lempeys.
“No eivät!” Liljalintu sanoi ja veti minut ja sisareni lähemmäs itseään. Inahdin. Havukatseen perässä tuli vielä toinen kissa.
“Hei Kielotaivas,” Liljalintu tervehti vielä toistakin kissaa.
“Minkä nimisiä he ovat?” naaras kysyi. Emo kosketti hännällään päätäni.”Liekkipentu, Apilapentu ja Minttupentu.”
Liekkipentu. Kaunis nimi. Kuulin pentutarhan ulkopuolelta muidenkin kissojen ääniä. Vatsa murisi. Potkin sisarta ja veljeä tieltäni etsiessäni nisää. Tunsin maidon lämpimän maun suussani ja imin tyytyväisenä.

***

“Joko hän avaa silmänsä?” Havukatse kysyi Liljalinnulta.
“En tiedä. Hän vaikuttaa sairaalta. Pyytäisitkö Surulinnun tai Harmaakorpin katsomaan häntä?”
“Minkä väriset silmät minulla on?” kysyin.
“Vihreät,” Liljalintu vastasi hymyillen lempeästi.
“Minkä värinen on vihreä?”
“Sen värinen, mikä ruoho on ja havunneulaset männyissä,” Kettupentu vinkaisi pentutarhan ovelta. “Tule leikkimään sammalpalloa!”
Ponkaisin innokkaasti ylös, mutta emo otti varovaisesti kiinni hännästäni. “Sinä kylmetyt siellä. Voit mennä sitten, kun Minttupentu ja Apilapentu on avannut silmänsä.”
Minttupentu liikehti rauhattomasti Liljalinnun vatsan kupeessa. Lapani lysähtivät pettymyksestä ja laahauduin siskoni päälle.
“Ai, mene pois!” Minttupentu kitisi. Liljalintu veti minut pois harmaan sisareni päältä.
“Elämässä ei ole mitään kivaa!” marisin.
“Kenellä ei ole kivaa?” Keltaturkki astui pesään.
“Minulla!” nostin häntäni pystyyn näyttääkseni mahdollisimman isolta ja vahvalta.
“Tule klaaninvanhimpien pesään,” klaaninvanhin kehotti. Hypähdin innostuksesta ilmaan. Että klaaninvahnimpien pesään!
“Joo! Saanhan ratsastaa mäyrä kyydillä?”
“Saat ratsastaa,” Keltaturkki lupasi kehräten samalla.
“Pidäthän hänestä hyvää huolta?” Liljalintu varmisti. Katsoin, kuinka Keltaturkki nyökytteli.

Keltaturkin mäyräkyyti oli möykkyistä, eikä niin mukavaa kuin Havukatseen. Ulkona tuuli hyisesti ja se pörrötti pehmeän pentukarvani.
Sisällä klaanin vanhimpien pesässä oli lämmin. Käärmekallo valitteli niveliään.
“Pyytäkää Surulintu paikalle!” Pihlajakynsi murahti ärtyneesti. Katsoin hämmentyneesti kollien kinastelua.
“Kas, kuka sieltä tuli?” Käärmekallio kysyi minulta. “Liekkipentu,” vastasin kysymykseen ujona. Keltaturkki pukkasi minua eteenpäin.
“Oletkos sinä Liljalinnun pentu?” Pihlajakynsi puolestaan kysyi. “K-kyllä.” Mikä ihmeen tentti tämä oikein oli?
“Minttupentu on heikko,” Pihjalakynsi jatkoi. Säikähdin kollin sanoja. Heikko?
“Hänhän voi kuolla milloin tahansa,” Käärmekalliokin kertoi. Sydämeni hypähti lähes tulkoon ulos minusta.
“Älkäähän nyt säikytelkö Liekkipentua,” Keltaturkki nuhteli kolleja. Aloin kuitenkin perääntyä pikkuhiljaa pesän ovelle. “No, etkös tule kuuntelemaan tarinoita?” Käärmekallio kysyi. Inahdin. “No mitä luulet, kun te pelottelette hänet hengiltä!” Keltaturkki kivahti.

Kun makasin Minttupennun ja Apilapennun vieressä, mielessä kaihersi Käärmekallion sanat. “Hänhän voi kuolla milloin tahansa.”
“Emo,” aloitin varovaisesti. Liljalintu kääntyi katsomaan minua.
“Mitä kulta?” Liljalintu kysyi lempeästi.
“V-voiko M-minttupentu kuolla m-milloin t-tahansa?” änkytin. Liljalintu selvästikin säikähti sanojani.
“Ei tietenkään! Mistä sinä sen sait päähäsi,” emo sanoi naurahtaen väkinäisesti. Selvästikin hän ei ollut samaa mieltä kuin minä. “Käärmekallio sanoi, ja Pihlajakynsi sanoi, että Minttupentu on heikko.”
Minttupentu inahti.
“Minäkö muka heikko?” sisareni kysyi silmät apposen ammollaan.
“Avasit silmäsi!” Apilapentu huudahti. Huokaisin ihastuksesta. Sisareni silmät olivat kauniin meripihkan väriset. Liljalintu nuolaisi tytärtään ylpeänä.
“Minkä väriset ne ovat?” Minttupentu tinki.
“Meripihkan,” Liljalintu vastasi.
“Minkä värinen on meripihka?”
“Semmoiset, mitkä minulla on!” Ruskopentu kimitti toiselta puolelta pentutarhaa.

Kun aloin nukkumaan emon vatsansuojassa, sisarieni vierellä, olin jo varma, että Käärmekallion sanat olivat pötyä. Minttupentuhan oli aukaissut jo silmänsä.
“Hänen täytyi tarkoittaa jotain muuta.”

//Vähän lyhyempää tarinaaxD

Korpin tarinat - Luku 2

*Olet typerys!* kaikui sanat päässäni.
*Kuka sinä olet?* kysyi ääni tuhannetta kertaa mielessäni. Pyörin ja hyörin sammalpedilläni. En meinannut millään saada unen päästä kiinni ja kohta olisi jo aamu. Tämä oli jo toinen yö putkeen, kun isoisoisäkseni esittäytyneen Synkän metsän soturin sanat häiritsivät untani.
Tuhahdin viimein ja luovutin unen suhteen. Nousin, ravistelin itseni ja ryhdyin tekemään aamupesua. Sen jälkeen marssin hiljaa ulos oppilaiden pesästä muiden vielä nukkuessa.
Kävelin mutisten ulos leiristä ja jäin leirin suuaukon viereen istumaan. Kylmä viima pörhisti ohutta karvapeitettäni joka oli parhaansa mukaan vaihtamassa itsensä talvikarvaan. Valkoinen lumi oli peittänyt maan ohuesti joten vaikka aurinko ei vielä ollutkaan noussut toi lumi valoa pimeään aamuyöhön.
Lumihiutaleet alkoivat hiljakseltaan pudota kohti maata ja tuntui, että tuuli sen kuin voimistui.
Kiedoin häntäni ympärilleni siten, että ne suojasivat tassujani ja katselin vaitonaisena eteeni.
*Kuka minä olen?* mietin tympääntyneenä. Vihasin suunnattomasti sitä, että joku sai pääni sekaisin. Tiesin kuka olin. Olin oppilas. Tuleva soturi. Korppitassu. Isän hyljeksimä. Emon suosikki. Veli typerälle herkkikselle. Mitä tuo variksen ruuan hajuinen vanhus oikein halusi kuulla minun sanovan?
Huokaisin syvään ja haistoin yöpartion jäsenten tuoksun. Pian neljän soturin joukko ilmestyi puiden takaa kävellen kohti leiriä. Nyökkäsin vain heille, kun he astelivat ohitseni leiriin.
Istuin hiljaa paikallani ja pohdin kuumeisesti vastauksia kysymykseen jonka vanhus oli esittänyt. Se ei kuitenkaan vienyt minua eteenpäin vaan enemmänkin jumitin paikallani mietteideni kanssa.

"Huomenta. Valmiina taisteluharjoituksiin?" Ahmakäpälä ilmestyi rinnalleni. Nyökkäsin hänelle vakavana ja lähdimme jo tutuksi tulleelle harjoituspaikalle jossa olimme muutaman kerran käyneet.

Mestarini pysähtyi ja kääntyi puoleeni. Ennen kuin ehdin huomata hän oli hypännyt selkääni ja piti minua tiukasti otteessaan.
"Mitä teet jos vihollinen takertuu sinuun näin?" hän sähähti korvaani. Yritin rimpuilla irti hänen otteestaan mutten päässyt siitä mihinkään. Ahmakäpälä piti tiukasti kiinni. Hypin ja pompin ja heiluin sinne tänne tuloksetta. Aloin hengästymään ja minua alkoi ärsyttämään. Kääntyilin ja vääntyilin kunnes kierähdin selälleni siten, että Ahmakäpälä jäi alleni. Hän ei kuitenkaan vieläkään irronnut. Ärähdin mielessäni, kun yritin kömpiä ylös jaloilleni mestarini edelleen roikkuen selässäni. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin korkean kiven muutaman ketun mitan päässä meistä. Raahasin kolli selässäni lähemmäs kiveä ja pian jo ponnistin kohti sitä ja käänsin kylkeni siten, että Ahmakäpälä osui siihen. Näin miten tänä irvisti, kun hän osui kivuliaasti kiveen. Ote hellitti sen verran, että pääsin irti ja juoksin kauemmas jottei hän pystyisi yllättämään minua uudestaan.
"Sillä lailla", Ahmakäpälä mutisi hieroen kipeää olkaansa.
"Seuraavaksi menehän selällesi", hän sanoi ja katsoin häntä epäilevin ja tiukin silmin.
"Tottele", kolli murahti joten menin maahan selälleni. Ahmakäpälä hyppäsi päälleni ja piti minua tiukasti maata vasten.
"Mitä teet jos vihollinen takertuu sinuun näin ja on iskemässä takajalkansa kynnet mahaasi?" hän kysyi ja piti takajalkansa vatsani päällä ja etutassut pitivät minua olkapäistä vasten maata.
Heiluin takatassujeni kanssa yrittäen saada jonkin sortin otetta niillä samalla, kun takerruin etutassuilla kollin etutassuihin. Yritin nostaa niitä pois päältäni mutta voimani eivät riittäneet siihen. Sähähdin kiukusta, kun en päässyt irti.
"Upottaisin kynteni vihollisen rintaan", keksin, kun sain ujutettua etukäpäläni mestarini rintaa vasten.
"Mm.. ihan hyvä mutta saatko hänet siten irti ennen kuin menetät henkesi?" Ahmakäpälä kysyi.
"Purisin samalla etukäpälää niin lujaa kuin pystyisin. Ote hellittäisi sen verran, että saisin takajalkani ujutettua hänen vatsaansa vasten ja heittäisin hänet pois päältäni", lisäsin.
"Voisi toimia", Ahmakäpälä nyökkäsi noustessaan pois päältäni.
"Sinun pitää kasvattaa lihaksia. Olet tällä hetkellä heikko", mestarini tokaisi.
"En ole kauaa", tuhahdin tälle takaisin. Minusta tulisi voimakkain, taitavin ja vaarallisin soturi jollaista ei olisi ennen nähty yhdessäkään klaanissa. Olin heikko oppilas mutta minusta tulisi vaarallinen ja voimakas soturi. Sen olin päättänyt.

Palasimme leiriin käytyämme ensin metsästämässä. Riistaa oli niukalti mutta olimme sentään jotakin saaneet. Vein saaliini klaanin vanhimmille jonka jälkeen hain itselleni ruokaa.
Söin ahnaasti tuoresaalistani, kun näin Syysliljan tulevan minua kohti.
"Miten harjoitukset edistyy?" Syyslilja maukaisi.
"Hyvin", mutisin suu täynnä ruokaa.
"Hyvä", emoni nyökkäsi asettuessaan makuulle eteeni. "Saat luvan laittaa luun kurkkuun epäilijöillesi."
"Tarkoitat varmaankin isää", murahdin vilkaisten soturien pesää kohti.
"Ketäs muutakaan. Kun sinusta tulee soturi hän tulee huomaamaan kuinka voimakas poika hänellä on. Silloin hän unohtaa menneisyytensä ja hyväksyy sinut vihdoin pojakseen", Syyslilja tuhahti.
En ollut ikinä ymmärtänyt mistä historiasta emoni aina puhui mutta se jokin isäni historiassa oli saanut aikaan sen ettei hän ollut suonut huomiotaan tai kiinnostustaan pentujaan kohtaan.
"Muussa tapauksessa näytän hänelle itse henkilökohtaisesti kuinka voimakas olen, kun pääsen soturiksi", silmäni leimahtivat vihasta isääni kohtaan.
"Hyvä", Syyslilja nyökkäsi viekkaasti hymyillen.
"Mutta nyt minun pitää mennä. Lupasin Vadelmalehdelle vahtia hetken hänen pentujaan", emoni ilme muuttui takaisin lempeäksi joka aina paistoi muille kissoille. Jospa he vain olisivat tienneet emoni todellisen luonteen olisi leiri seonnut. Tunsin emoni paremmin kuin kukaan muu ja olin nähnyt miten esittämällä jotakin toista sai muiden luottamuksen. Sen opin olin emoltani saanut ja tiesin, että tulisin käyttämään samaa metodia tulevaisuudessa itsekin ja siitä tulisi hauskaa.

Illan tullen menin oppilaiden pesään ja kävin nukkumaan. Minua väsytti, koska en ollut nukkunut kunnolla hetkeen. Unta ei tarvinnut kauaa odottaa.

"Terve taas, typerys", räpyttelin silmiäni pimeydessä kunnes erotin taas tutun maiseman. Olin Synkässä metsässä.
"Terve vaan, vanhus", tuhahdin närkästyneenä ja istuuduin aloilleni.
"Joko olet tietoinen siitä kuka olet?" hän kysyi. Olim hiljaa. Tätä kysymystä olin pohtinut niin paljon, että pääni löi jo tyhjää. Joten annoin vain sanojen tulla sen enempää niitä miettimättä.
"Olen heikko. Olen vihainen. Olen isäni hylkäämä. Olen koston himoinen. Olen valmis näyttämään mihin kykenen", vastasin kylmän viileästi. Kolli virnisti paljastaen jälleen lohjenneiden hampaiden rivistön ja hän alkoi kiertää minua ympäri.
"Hyvä. Nimeni on Punakynsi. Pääset opetukseeni täällä Synkässä metsässä. Samalla tulet saamaan myös Ahmakäpälältä opetusta päivisin mutta täällä öisin", Punakynsi virnisti. Kehoani kihelmöi. Tämä tulisi auttamaan minua edistymään parhaalla mahdollisella tavalla.
"Joko aloitetaan?" virnistin kollille takaisin ja tämä nyökkäsi.

Toinen luku - Huurre

Pakkanen puri aikaisessa ja usvan peittämässä aamussa. Puut ja muutkin kasvit kiiltelivät niiden päällä olevan huurrekerroksen takia. Pieni kissajoukkio kulki Varjoklaanin ja Myrskyklaanin erottavan rajan luokse.
Kipinätassu katseli ympärilleen, kuten hänellä tapana oli. Luonto oli niin kauniin näköinen nyt, kun pakkanen pääsi näyttämään taitonsa ja loi upeita kiekuroita puiden runkoihin. Ne linnut, jotka eivät olleet lentäneet pakoon kylmää vuodenaikaa, istuivat lehdettömien puiden oksilla ja toisinaan pyrähtivät ilmaan niin, että Kipinätassun keskittyminen herpaantui ja hän katseli äänien aiheuttajaa mietteliäänä ja toisinaan jopa tympääntyneenä.
Saalistamaan oppiminen oli ollut jotenkin vaikeaa ja hidasta, vaikka ei Kipinätassu sitä itse heti huomannut. Vasta sen jälkeen hän sen huomasi, kun hänen siskonsa osasi tehdä vaanimisliikkeen jo seuraavana päivänä ja kun muut oppilaat tuntuivat saalistavan jo paljonkin. Sen jälkeen Kipinätassua oli alkanut ärsyttämään, ettei hän oppinut heti ja kun hän yritti liikaa, epäonnistui hän täysin. Onneksi Hiirinenä oli lempeä ja ymmärtäväinen. Mestari oli osannut opettaa Kipinätassulle saalistamisen salat oikealla tavalla ja pian sen suuttumispuuskansa jälkeen Kipinätassu oli saanut ensimmäisen saaliinsa kiinni.
Keskittymisen herpaantuminen ei kuitenkaan loppunut siihen. Kipinätassua toisinana jopa ahdisti se, miten hänen ajatuksensa vierivät pois käynnissä olevasta keskustelusta ja kun hänen vuoronsa oli jotenkin vastata, joutui hän toisinaan kysymään, mitä oli sanottu. Kipinätassu yritti todella kovin aina pitää keskittymisensä keskustelussa ja kun väkisin sen teki, onnistui hän siinä, tai no… ainakin miltei aina. Saalistaessakin oli välillä ongelmia, kun jokainen kasvin haju tai uusi ääni tai valonsäde tyhjästä sai hänen ajatuksensa siirtymään pois saaliista. Hän oli kuitenkin kovin kiinnostunut saalistamisesta, joten hänen keskittymisensä herpaantui harvemmin silloin, mutta ei sitä voinut aina estää. Ja vaikka hänen keskittymisensä toisinaan herpaantui, sai hän silti yllättävän hyvin jahtaamansa saaliit kiinni, kun oli oppinut siihen.
Kipinätassu kompuroi kiveen ja lensi kuonolleen maahan. Hän ähkäisi ja vaivalloisesti nousi taas seisomaan. Hän ei ollut huomannut sitä typerää kiveä. Oranssi naaras puuskahti katsoessaan kiveä.
”Kannattaisi katsoa eteensä”, Kaislatassu kommentoi, kun asteli nuoremman oppilaan ohitse. Kipinätassu mulkaisi vaaleanruskeaa oppilasta ja kynsäisi kohmeista ruohikkoa. ”Et sinä lentämään pääse noiden lintujen mukana.”
”Hei!” Kipinätassun sisällä kiehahti. ”Minä-”
”Olet sinäkin kompuroinut juurakkoihin”, Kaislatassun mestari huomautti oppilaalleen.
”Kunhan ei sattunut, niin kaikki on hyvin”, Hiirinenä tuli Kipinätassun luokse ja hymyili lempeästi. ”Jatketaanko matkaa?” Etsijätaivas, joka oli rajapartion johdossa, kysyi. Näkyviiksi seisoi kauempana odottamassa muita.
”Joo”, Kipinätassu murahti turhautuneena. Muut jatkoivat matkaa ripeämmin, kun Kipinätassu jäi jälkeen madellen eteenpäin. Häntä kismitti taas. Hänen olisi pitänyt keskittyä partioon eikä mihinkään muuhun!
”Minäkin ajattelen kävellessäni kaikkea muuta”, Hiirinenä sanoi ja Kipinätassu kohotti katseensa mestariinsa, joka oli hidastanut tahtiaan ollakseen oppilaansa rinnalla. ”Tylsäähän se olisi vain ajatella partiointia, kun on muutakin ihmeteltävää ympärillä.”
Kipinätassu hymyili sen jälkeen rajalle asti. Ehkä hän ei ollutkaan niin outo kuin luuli?

Pakkanen puri kuin terävät hampaat Kipinätassun nahkaa ja tassuja. Hän liikutteli tassujaan ylös ja alas, odottaen vuoroaan päästä harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Kaislatassu oli nyt Kaislahäntä ja Kipinätassu oli oikeastaan vain iloinen siitä, että ruskea naaras oli siirtynyt soturien pesään ja toimimaan soturin tehtävissä. Kaislahäntä oli ollut aina todella kova vastus taisteluissa vielä aloittelevalle Kipinätassulle ja piessyt mennen tullen nuoren ja pienen Kipinätassun.
Hohdetassu taisteli Pilvitassua vastaan ja Loistetassu taas Ukkostassua vastaan. Heidän mestarinsa istuivat vierekkäin Kipinätassun oman mestarin luona ja nuorta oppilasta ei kiinnostanut lainkaan vanhempien kissojen keskustelu. He puhuivat oppilaistaan, partioinnista sun muusta soturien tehtävistä.
Kipinätassu istui hartiat lysyssä ja odotti omaa vuoroaan kuumeisesti. Nyt Hiirinenä puhui Etsijätaivaalle jostakin suuresta taistelusta- Hohdetassu heitti Pilvitassun kumoon niin että tömähti. Kipinätassu irvisti. Hän pystyi miltei tuntemaan tuon tömähdyksen omassa kehossaan.
Hohdetassu oli voitoikas ja Pilvitassu kapusi istumaan hetken päästä hampaat irvessä. Hän saisi ehkä mustelman muttei muuta pahempaa.
”Kipinätassu”, Hiirinenä kutsui oppilastaan ja oranssiturkkinen naaras ponnahti pystyyn. ”Sinun vuorosi.”
Kipinätassu ei ollut ihan varma, mitä ajatella siitä, että joutui harjoittelemaan Hohdetassu kanssa. He olivat ystäviä, mutta Hohdetassu oli paljon isompi ja selkeästi taitava. Naaras ei kuitenkaan perääntyisi vaan kuono pystyssä asteli hiekkakuopalle, jonka luona läikikäs oppilas häntä odotti.
”Näytä, mitä olet oppinut!” Hohdetassu hymyili leveästi Kipinätassulle. Kolli hengitti yhä raskaasti viime taistelunsa jäljiltä. Olisikohan hänen väsymyksestään jotain etua?
Kipinätassu silmäili Hohdetassua. Kolli virnisteli tuttuun tapaansa ja silmänräpäyksessä kolli jo syöksyi Kipinätassua kohti. Naaras häkeltyi pieneksi hetkeksi ennen kuin tajusi väistää kollin iskua. Kipinätassu kääntyi omaan hyökkäykseensä ja tarttui Hohdetassua tämän hännästä tarkoituksenaan kaataa tämä kumoon. Kolli kompuroi ja älähti yllättyneenä, muttei Kipinätassun hartmiksi kaatunut vaan kääntyi ympäri. Kipinätassu ärähti ja iski tassuillaan Hohdetassua suoraan naamaan ja kun kolli ei nähnyt hetkeen mitään, hän loikkasi kollin ylitse.
Kipinätassu ei jäänyt miettimään seuraavaa iskuaan vaan syöksyi kollin vatsan alle ja kaikin voimin heitti kollin kumoon. Hohdetassun yrittäessä nousta ylös Kipinätassu loikkasi kollin kimppuun ja painoi tätä maata vasten.
Hohdetassu ei kuitenkaan ollut luovuttamassa vaan kierähti juuri sopivasti alta pois. Kipinätassu kurtisti kulmiaan ja syöksyi kollin perään, joka oli taas pystyssä. Hohdetassu väisti Kipinätassun iskun ja vuorostaan kaatoi naaraan kumoon. Tai ainakin yritti, sillä Kipinätassu kyllä kompuroi, mutta ei lentänyt nenälleen.
Naaras murisi ja loikkasi kollin selän päälle potkien raivokkaasti. Hohdetassu oli kuitenkin vahva ja alkoi loikkia heiluen ravokkaasti yrittäessään saada Kipinätassun selästään. Koska näissä taisteluissa ei käytetty kynsiä, Kipinätassu valui kollin selästä.
Ja sitten hampaat tarttuivat hänen niskanahkaansa. Kipinätassu silmät levisivät ja hän yritti iskeä Hohdetassua naamaan tai edes jonnekin, mutta Hohdetassu ei irrottanut otettaan vaan alkoi ravistamaan otteessaan olevaa Kipinätassua voimakkaasti. Maailma Kipinätassun ympärillä tärisi ja heilui ja koko hänen kehonsa sen mukana. Hänen päähänsä ja niskaansa alkoi sattua. Häntä heikotti eikä hän kyennyt laittamaan vastaan.
Hohdetassu tiputti hänet äkisti otteestaan. Kipinätassu valahti velttona maahan. Kaikki pyöri ja hänen päätään jomotti ja jyskytti. Hän ei kyennyt nousemaan ylös.
Hohdetassu oli käyttänyt häneen liikettä, jota käytettiin useimmiten rottia vastaan tai joskus jopa pienempiä kissoja vastaan. Kipinätassua kismitti. Ei hän ollut mikään rotta.
”Oletko kunnossa?” Hiirinenän ääni kuului läheltä ja ruskea naaras seisoi aivan hänen vieressään.
”En!” Kipinätassu kivahti ja painoi päänsä takaisin alas, kun jomotus paheni. ”Sattuu.”
”Anteeksi, Kipinätassu”, Hohdetassu pahoitteli. ”En tarkoittanut aiheuttaa noin pahaa oloa!”
Kipinätassu vain mutisi jotain.
”Hän on pienikokoinen”, Tuiskusielu puhui sitten. ”Tuo on tehokas liike juuri pieniä kissoja vastaan. Ja rottia.”
”En minä ole rotta!” Kipinätassu huusi ja nousi horjuen pystyyn.
”Et niin, mutta olet pieni”, Tuiskusielu tuhahti, ”sinun täytyy oppia sellaisia liikkeitä, jotka auttavat sinunlaisiasia pieniä kissoja jopa isoja kissoja vastaan.”
Kipinätassu mulkaisi kirjavaa soturia. ”Eikös tämä ole harjoittelua eikä oppilastoverin satuttamista?”
”Olet ehjin nahoin siinä”, Tuiskusielu totesi. ”Mitä muuta kaipaisit? Pehmeän pedin? Ruokaa petiisi?”
”Tuiskusielu!” Hiirinenä kivahti sitten ja katoi vihaisesti suurempaa kollia. ”Tuki nyt kuonosi tai minä teen sen puolestasi”, ruskeaturkkinen naaras sanoi tuimasti. ”Hohdetassu meni liian pitkälle, mutta muutoin harjoittelunne oli hyvää. Ensi kerralla tiedät lopettaa ajoissa, eikö niin?”
”Tietysti”, Hohdetassu nyökkäsi. ”Anteeksi vielä.”
Tuiskusielun hännänpää nyki, mutta kolli ei sanonut enempää. Taisi kolli tajuta, että tässä ei ollut nyt mikään leikki kyseessä.
”Onko olosi jo parempi?” Hiirinenä kysyi sitten ja Kipinätassu nyökkäsi. ”Palataan leiriin ja haetaan sinulle vettä, niin olosi paranee.”

Pienen naaraan korvissa humisi, kun hän juoksi täyttä pahkaa karkuun juoksevan hiiren perässä. Hiirinenä oli pelästyttänyt hiiren pesäkolostaan ja Kipinätassun oli ollut tarkoitus napata se, mutta typerällä hiirellä oli ollut kolmas uloskäynti, josta se oli paennut. Kipinätassi ei todellakaan antaisi kolmannen saaliinsa karata, joten hän oli rynnännyt sen perään.
Hiirinenä oli yrittänyt huutaa oppilaansa perään, mutta turhaan. Kipinätassun tassut tömisivät kohmeista maata vasten ja kun hiiri teki käännöksen, loikkasi Kipinätassu vaistomaisesti. Hänen kyntensä upposivat hiiren nahkaan.
Kipinätassu hurrasi ja nosti hiiren leukojensa väliin. Hän juoksi takaisin mestarinsa luokse kellertävän vihreät kiiluen ylpeydestä.
”Olet nopea”, Hiirinenä mietti sitten silmäillen oppilastaan. ”Se on sinun vahvuutesi.”
”Ai?” Kipinätassu räpäytti silmiään hämmentyneenä.
”Joten…” Hiirinenä virnisti, ”me kehitämme sitä ja teemme sinustä ketterän ja nopean taistelijan, joka yllättää vastustajansa.”
Kipinätassun katse kirkastui ja hymyili. Ehkä hänestä voisi tulla sittenkin tarpeeksi hyvä taistelija Myrskyklaanille.
”Kehitämme myös lihasvoimaasi”, Hiirinenä pohti, ”jotta olet voimakas ja pystyt kaatamaan vastustajasi kumoon.”
”Loistavaa!” Kipinätassu pompahti innoissaan. ”Viimeinkin jotain hyvää!”
Hiirinenä piti oppilaansa innosta ja oppimisen halusta. Hän oli tarkkailut jo pidempään oppilaansa ruumiinrakennetta ja jo vahvoja taitoja, joita pystyisi kehittämään ja parantamaan. Hiirinenä itse oli myös pienikokoinen, mutta häneltä löytyi lihasmassaa.
Kaksikko palasi leiriin mukanaan Kipinätassun hiiri, jota oppilas kantoi ylpeästi ja rinta röyheänä. Hän loikki veljensä luokse, joka istui parantajanpesän edustalla. Kollin katse kirkastui, kun hänen sisarensa tuli hänen luokseen. He vaihtoivat kieliä ja Valotassu kertoi päivästään. Kipinätassu näki sen saman hermostuneisuuden veljessään, joka ei koskaan tuntunut jättävän vaaleanbeigeä rauhaan. Mutta nyt kolli oli edes hieman itsevarmemman oloinen ja se sai Kipinätassu kertomaan omasta päivästään vain innokkaammin. Hän kertoi myös epäonnistumisistaan, sillä niistä kuuleminen varmasti auttoi myös Valotassua tajuamaan, että kaikki muutkin epäonnistuivat.

Kipinätassu pörhisti turkkiaan, kun kylmä viima puski aivan hänen petipaikkansa luokse pesän seinämässä olevasta kolosta. Naarasoppilas kirosi sitä, mutta repi lopulta pedistään tukon sammalta ja tukki kolon. Nyt hän saisi nukkua rauhassa.
Naaras käpertyi tiukalle kerälle ja painui syvälle sammalten peittämään petiinsä hymyillen tyytyväisenä. Hän tukki tassuillaan korvansa, kun joku typerä oppilas tuhisi äänekkäästi ja häiritsi hänen nukahtamistaan.
Kipinätassu tärisi ja hän avasi kärttyisenä silmänsä. Oliko se sammalpallo tippunut taas vai-
Kipinätassu hätkähti. Hän ei ollutkaan omassa pedissää oppilaiden pesässä. Ympärillä oli punaista usvaa ja puut kohosivat ikuisesti kohti… taivasta? Ei tuolla edes näkynyt mitään taivasta. Kipinätassu nielaisi. Täällä oli outo ilmapiiri.
”No mutta hei!” Kipinätassun niskakarvat nousivat pystyyn. Hän pyöri etsien puhujaa. Kuka tässä paikassa voisi olla? Oliko tämä edes unta? ”Lakkaa pyörimästä kuin säikähtänyt saalis.”
”Missä olet!” Kipinätassu huusi. Pian punaisen usvan takaa astui esiin miltei mustaturkkinen kissa, jonka turkilla juoksenteli erikokoiset mustat raidat. Naaraalla oli vain yksi silmä, joka hohti sinisenä punaisen usvan keskellä. ”Oho.”
”Olet päätynyt hassusti tänne”, naaras puhui ja silmäil yhdellä silmällään pientä oppilasta. ”Oletpa pieni.”
”Hei!” Kipinätassu irvisti. Nyt häntä vain ärsytti eikä pelottanut. Siihen asti, kunnes tumma naaras tuli lähemmäs.
”Mutta tulinen”, naaras nyökkäsi. ”Mikä on nimesi?”
”Mitä se sinulle kuuluu?” Kipinätassu siristi silmiään. ”Sinulla on hieno silmä.”
Raidallinen naaras virnisti. ”Olen Pimeyskynsi.”
”Onko tämä unta?” Kipinätassu katseli ympärilleen häkeltyneenä. Hän näki kyllä outoja unia, mutta ei koskaan tällaista. Eikä hän kyennyt kontrolloimaan normaaleja uniaan.
”Pidä sitä unena tai totena, ihan sama minulle. Tämä on puoliksi unta”, Pimeyskynsi sanoi. ”Sinut on valittu oppimaan!”
”Mitä?” Kipinätassu räpäytti silmiään. ”Aa! Oppimaan mitä?”
”Olemaan taitavampi kuin normaali soturi”, Pimeyskynsi sanoi rintaansa röyhistäen.
”Onko tämä Tähtiklaani?” Kipinätassu oli hyvin ymmällään. Ei tämä näyttänyt yhtään siltä, miksi hän oli Tähtiklaanin kuvitellut.
”Ei nyt oikeastaan”, Pimeyskynsi puri hammasta. ”Mutta ajattele tätä paikkana, jossa sinusta tulee suuri soturi, joka oppii enemmän kuin kukaan muu.”
”Oho!” Kipinätassun silmät levisivät. ”Jopa minusta…”
”Tietenkin”, Pimeyskynsi nyökkäsi ja kiersi Kipinätassun ympäri. ”Mikä se sinun nimesi on? On kohteliasta esittäytyä, jos et tiennyt.”
”Kipinätassu”, Kipinätassu suostui sitten sanomaan. Tässä paikassa oli yhä jotakin hämärää, mutta oppilas ei ollut ihan varma, että mitä. Hänen pitäisi selvittää se, mutta nyt hän joutui tyytymään tähän pieneen tietoon, jonka Pimeyskynsi oli hänelle antanut.
Kipinätassu heräsi aamulla äkisti. Hän oli yllättävän uupunut herätessään. Hän haukotteli pitkään ennen kuin palasi takaisin unten maille. Hiirinenä hakisi hänet kyllä sitten.

Luku 4

Ruusupentu oli heti aamulla energiaa täynnä. Neilikkakaste haukotteli vielä makuusijallaan ja Peippopentu läpsi laiskasti emon häntää kun se kääntyili hiljalleen puolelta toiselle. Muutkin pentutarhan pennut olivat alkaneet heräilemään. Pisarapentu, Aaltopentu. Risupentu, Savupentu ja Sulkapentu istuivat silmät puoliummessa Merilinnun vatsaa vasten. Liekkipentu ja Roihupentu leikkipainivat keskenään toisella puolella pentutarhaa. Ruusupentu huokaisi syvään ja katsahti emoonsa.
"Voitaisiinko mennä jo ulos Neilikkakaste?", Ruusupentu aneli.
"Sielähän on todella kylmä ilma, te kaksi palellutte varmasti jos te ulos menette", Neilikkakaste sanoi hieman kauhuissaan.
Ruusupentu huokaisi uudestaan ja tassutti siskonsa viereen. Peippopentu läpsi edelleen emon häntää laiskasti maaten eikä kiinnittänyt mitään huomiota sisareensa. Ruusupentu tökkäsi Peippopentua kylkeen tassullaan ja sihahti hiljaa.
"Auts tuo sattui", Peippopentu maukaisi ärsyyntyneenä ja mulkaisi siskoaan.
Ruusupentu nyökkäsi kohti pentutarhan nurkkaa joka olisi hieman kauempana emosta ja odotti sisarensa lähtevän liikkeelle. Peippopentu kallisti päätään kysyvästi ja nousi seisomaan. Ruusupentu nyökkäsi kohti pentutarhan nurkkausta uudestaan ja lähti astelemaan pois päin. Sisko seurasi pian perässä hitaasti raahustaen.
"Minulla on super tylsää! Yritetään suostutella emo päästämään meidät ulos leikkimään", Ruusupentu sanoi siskolleen.
"Mutta Neilikkakaste sanoi, että ulkona on kylmä", Peippopentu marisi.
Ruusupentu pyöritti silmiään ja tökkäisi siskonsa kylkeä uudestaan tassullaan. Peippopentu sihahti ärtyneesti ja läpsäisi siskoaan korville.
Ruusupentu naurahti ja kaatui kyljelleen dramaattisesti. Peippopentu heittäytyi naaraan kimppuun ja painoi koko kehonsa painoin tämän päälle.
"Päästä minut ylös senkin mäyrän köntys!", Ruusupentu kiljaisi ja huitoi tassuillaan maata. Sisko hymähti tyytyväisenä ja painoi itsensä vielä tiukemmin Ruusupennun päälle. Ruusupentu tunsi kuinka ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan.
"Entä jos näytettäisiin toisille pennuille niitä uusia pelejä joita olemme keksineet ?", Ruusupentu sanoi ajatuksen välähtäessä mieleen.
"Voidaanko pelata valvovaa soturia ?", Peippopentu sanoi innostuneena.
Ruusupentu nyökkäsi nopeasti ja yritti työntää siskoa pois päältään. Silloin Peippopentu ponnahti vauhdilla pois tämän päältä.
"Miksi olet niin painava", Ruusupentu voihkaisi.
"Miksi itse olet ärsyttävä", Peippopentu pisti takaisin ja virnisti tyytyväisenä.
"Jos haluat pelata valvovaa soturia sinun on autettava minua saamaan kaikki kuningattaret pentuineen ulos pentutarhasta", Ruusupentu sanoi siskolleen viekkaasti ja katsoi tätä odottavasti.
Ruusupentu näki siskonsa pään raksuttavan hetken ja sitten Peippopentu lähti marsimaan Neilikkakastetta kohti häntä pystyssä ja leuka ylhäällä. Emon kohdalla sisko istahti maahan ja otti ryhdikkään asennon.
"Nyt asiat ovat niin emo rakas, että me kaksi haluamme mennä ulos ja olemme kutsuneet kaikki muut pennut leikkimään kanssamme valvovaa soturia!", Peippopentu kajautti kuuluvasti Neilikkakasteelle ja katseli sivusilmällä muita pentutarhan pentuja.
Merilinnun pennut Pisarapentu, Savupentu ja Sulkapentu kiljahtivat innostuneesti ja pinkaisivat Peippopennun luokse. Aaltopentu ja Risupentu jäivät tapittamaan pedille kysyvä ilme kasvoilla.
"Mitä on valvova soturi!", Pisarapentu kysyi ja katsoi Peippopentua.
"Se on hyvin jännittävä leikki jossa saamme energiaa kulutetuksi ja raitista ilmaa", Ruusupentu sanoi ennen kun kukaan muu ehti enempää puhua.
"Vaikka ulkona onkin kylmä, jos me leikimme erinlaisia pelejä pysymme varmasti lämpimänä", naaras jatkoi.
Neilikkakaste katsoi Ruusupentua huvittuneesti ja kääntyi toisia kuningattaria kohti.
"Mitä mieltä olette pitäisikö pentujen mennä pienelle happihyppelylle ? Ruusupentu ja Peippopentu ovat keksineet hauskoja uusia pelejä", emo sanoi ja nousi istumaan.
"Se voisi olla kyllä hyvä idea", Merilintu tokaisi hymyillen.
"Kohti leiriä mars!", Peippopentu kiljaisi ja muut pennut ryntäsivät siskon perässä ulos pentutarhasta.

Kun pennut olivat pelanneet sammal palloa hetken lämmittelyksi alkoi tosi toimet. Seuraavana vuorossa olisi valvova soturi. Pelin säännöt olivat yksinkertaiset. Peippopentu olisi vartioiva soturi pentutarhan luona ja muut pennut istuivat lähtöviivalla keskemmällä leiriä. Aina kun Peippopentu käänsi selkänsä toisille pennuille heillä oli lupa liikkua ja kun naaras kääntyisi toisia kohti yllättäen tulisi heidän olla täysin liikkumatta. Jos Peippopentu huomaisi jonkun liikkuvan hänen katsoessaan tulisi tämän palata takaisin aloitusviivalle. Ensimmäinen taas, joka pääsisi Peippopennun luokse olisi seuraava soturi vartioimassa.
"Ja nyt lähtee!", Peippopentu huusi hengitys huuruillen ja käänsi selkänsä pentutarhan seinää päin.
"Antaa mennä", Ruusupentu kuiskasi rohkaisevasti toisille pennuille.
Liekkipentu lähti ensimmäisenä liikkeelle ja pian toiset seurasivat perässä.
Ruusupentu seurasi toisia pentuja ja antoi heidän mennä edellä. Merilinnun pennut pysyttelivä yhdessä ja tirskuivat jännityksestä. Peippopentu kääntyili muutamia kertoja ja kaikki pennut onnistuivat pysymään turvassa. Neljännellä kerralla Peippopentu tarkkaili toisia kauemmin ja Ruusupentu tunsi kuinka hänen jalkansa alkoivat tärisemään paikallaan olosta.
(Käänny jo!), Ruusupentu anoi mielessään. Naaraan etutassu alkoi liukua jäisellä maalla. Siskon katse oli salamana Ruusupennussa. Peippopentu alkoi hymyillä vahingoniloisesti.
"Ruusupentu palaa takaisin aloituspisteeseen." Peippopentu kajautti.
Ruusupentu murahti ja hölkytti takaisin lähtöviivalle. Peippopentu käänsi katseensa ja pennut rynnistivät eteenpäin. Liekkipentu ja Roihupentu hiipivät pitkin askelin kohti maalia. Pisarapentu oli irtautunut sisaruksistaan ja melkein laukkasi kohti Peippopentua jarruttaen viime hetkellä aina naaraan kääntyessä. Ruusupentu hölkkäsi toisten perään ja toivoi pääsevänsä seuraavaksi soturiksi.
Valvovaa soturia oltiin nyt pelattu 8 käännöksen verran. Aaltopentu, Risupentu ja Roihupentu olivat joutuneet palaamaan aloitusviivalle ja tulivat kovaa vauhtia Ruusupennun takana. Liekkipentu ja Pisarapentu olivat melkein tasoissa. Savupentu ja Sulkapentu olivat kyljet kiinni toisissaan ja supisivat keskenään. Valvovan soturin kääntyessä taas selkäpäin Liekkipentu meni vaanimisasentoon ja teki suuren loikan suoraan Peippopennun niskaan. Kuului kova mätkähdys kun pennut kaatuivat maahan.
"Hieno hyppy Liekkipentu!" Pisarapentu sanoi.
"Mahtava peli." Aaltopentu hihkaisi.
Ruusupentua alkoi hymyilyttämään jopa pentutarhan ujoimmatkin pennut olivat nyt innostuneita ja rohkeita pikku sotureita. Kuningattaret katselivat nauravin silmin pentujensa temmellystä ja supattivat keskenään.
"Pelataanko yksi matsi vielä tätä peliä niin Liekkipentu saa olla soturina. Sitten voitaisiin pelata vielä yhtä uutta peliä." Ruusupentu maukaisi iloisena.
Kaikki pennut nyökyttelivät hyväksyvästi ja niin pelit jatkuivat.

Kun Liekkipentu oli ollut soturina vaihtui peli seuraavaan. Nyt luvassa oli kuka pelkää Yönkajon laumaa. Tämän pelin säännöt olivat seuraavat. Yksi pennuista aloittaisi Yönkajon lauman jäsenenä ja yrittäisi napata kaikki muut pennut. Pentutarhan edustalla oli kaksi viivaa hyvän matkan päässä toisistaan niin, että sen keskellä jäi tilaa nappaajalle. Muiden pentujen tehtävänä olisi juosta nappaajan ohi toiselle puolelle turvaan ja jos nappaaja saisi jonkun kiinni tästä tulisi apuri. Se pennuista voittaisi joka on viimeinen, jota ei ole saatu kiinni. Ruusupentu olisi ensimmäinen Yönkajon lauman jäsen.
"Kuka pelkää Yönkajon laumaa!" Ruusupentu ulvaisi lujaa.
"En minä ainankaan!" muut pennut huusivat yhteen ääneen ja lähtivät juoksemaan toiselta viivalta kohti naaraan takana olevaa viivaa.
Ruusupentu otti mahdollisimman leveän asennon, jotta pysyisi pystyssä toisten rynnistäessä ohi. Pennut olivat niin nopeita pienillä jaloillaan, että Ruusupentu ei ehtinyt edes tajuta kaikkien menneen jo ohi ennen kuin oli liian myöhäistä. Naaras sihahti ärsyyntyneenä hitaudelleen.
"Tällä kertaa ette pääse niin helpolla ohi." Ruusupentu murahti kääntyessään toisia päin ja pörhisti turkkiaan.
Toiset tirskuivat ja kun Ruusupentu kajautti uudestaan samat sanat lähtivät he salamana liikkeelle.
Tällä kertaa Ruusupentu otti kohteekseen Peippopennun. Merilinnun pennut juoksivat kiljuen Ruusupennun ohi. Peippopentu tuli heidän takanaan eikä ollut huomannut lähestyvää uhkaa. Ruusupentu ponkaisi Peippopentua päin ja kaatui mahalleen maahan. Naaras lukitsi tassunsa Peippopennun oikeaan takatassuun ja piti kiinni kaikilla voimillaan siskon pyristelessä karkkuun.
"Sinut on napattu, lopeta pyristely!" Ruusupentu kiljui.
Peippopentu urahti ja jäi Ruusupennun viereen. Seuraavalla kierroksella kiinni jäi Sulkapentu ja Liekkipentu. Kierroksia pelattiin viisi kunnes kuudennella voittajaksi selviytyi Aaltopentu. Aaltopentu hyppeli innoissaan sinne tänne eikä meinannut pysyä nahoissaan.
Muutamat soturit katselivat huvittuneina pentujen tekemisiä ja kuningattaret maukuivat kannustuksia pennuilleen. Neilikkakaste tuli nuolaisemaan Ruusupentua ja Peippopentua poskelle ja kietoi paksun häntänsä suojaksi pentujensa ympärille. Kylmä tuuli alkoi voimistua iltapäivän kuluessa. Ruusupentu huomasi nyt vasta, että hänellä alkoi olla vilu ja nälkä.
"Eiköhän palata sisälle lämmittelemään pennut." Neilikkakaste sanoi kuuluvasti ja johdatti toisten kuningattarien kanssa pennut pentutarhaan.

Ruusupentu oli lämmitelemässä emonsa vatsan suojissa kun hän kuuli pentutarhan suuaukolta kahinaa. Kettuhäntä ilmestyi sisälle hämärään pesään ja kantoi suussaan jänistä.
"Vautsi, onko se meille!?" Peippopentu sanoi ihastuneena ja pomppasi pystyyn.
Kettuhäntä laski jäniksen keskelle pesää. Ruusupennun suupielet alkoivat vettymään herkullisista tuoreriistan aromeista.
"Tästä riittää kaikille pennuille ja kuningattarille." Kettuhäntä sanoi sävyisästi ja auttoi Neilikkastetta jakamaan jäniksen osiin kaikkien kesken. Kettuhäntä kantoi perheensä osuuden pentujen ja kumpaninsa eteen ja yhdessä he alkoivat aterioimaan.
Jänistä maistellessaan Ruusupentu ei voinut olla paljoa sen onnellisempi. Hänellä oli vieressään rakas siskonsa ja molemmilla puolillaan rakkaat vanhempansa. Päivä oli ollut mitä mainioin !

Luku 14

Venyttelin jäseniäni ja pörhistin karvojani, kun kylmä tuuli iski vasten kehoani. Taivas oli harmaa ja maa oli valkoinen rakeista jotka olivat tulleet aikaisemmin aamulla ryminällä alas taivaalta. Pakkasilma kipristeli nenälläni, kun yritin saada vainun saaliista.
Olin saanut soturinimeni monia päiviä sitten ja noihin päiviin oli mahtunut kaikenlaista. Olin metsästänyt, ollut partioissa mukana sekä leikkinyt Ruusupennun ja Peippopennun kanssa. Kaiken tämän lisäksi olin ollut näkemässä miten jälleen suru viilsi Myrskyklaanin lävitse, kun Sirppikynsi oli nukkunut pois ja siirtynyt Tähtiklaanin maille. Mietin kuinka monta kuolemaa vielä joutuisimmekaan kohtaamaan ennen kuin hiirenkorvan aika koittaisi ja toivo paremmasta kohtaisi jälleen klaanimme. Minusta tuntui, että niin moni leirimme jäsenistä oli surun murtamia sekä masentuneita ettei naurua ja iloisia katseita enää juurikaan näkynyt.
Huokaisin syvään. Asiaan ei auttanut yhtään se, että tuoresaalista alkoi jo nyt olla vähän. Kylmät ilmat olivat pitäneet riistan piiloissaan jo päiviä ja niiden löytäminen oli yhä haastavampaa. Klaani oli kuitenkin ruokittava. Se jos mikä oli tässä hetkessä varmaa.

"Kotkasiipi!" kuulin iloisen maukaisun kauempana.
"Kukas se siinä?" virnistin nähdessäni Valkoviiksen tulevan minua kohti.
"Ei kai sinulla ole minua ikävä, kun tupsahtelet joka päivä jostakin", naurahdin. Tämä oli valehtelematta ainakin viides kerta kahden päivän aikana, kun Valkoviiksi tuli minua vastaan joko silloin, kun olin metsästämässä tai, kun harjoittelin itsekseni taisteluliikkeitä vanhoilla harjoituspaikoillamme.
"Kenties", kolli virnuili nuolaisten kylkeäni isällisesti.
"Yritän löytää ruokaa. Olen ollut täällä jo tovin enkä ole saanut kuin yhden ainoan hiiren", huokaisin katsellen samalla ympärilleni.
"Minuakaan ei ole tänään onnistanut. Muutenkin menoni on hieman kankeaa vielä joten tälläiset rauhalliset metsästyspäivät eivät siinä mielessä haittaa", Valkoviiksi totesi pidellen tassullaan vatsaansa jota koristi arvet jotka Yönkajon lauman kissa oli saanut hänelle aikaan. Vaikka tapahtuneesta oli jo jonkin aikaa niin haavat olivat kuitenkin edelleen arat vaikka arpikudosta niihin olikin jo syntynyt. Sudenlaulu oli antanut Valkoviikselle luvan palata normaaliin soturin elämään todetessaan ettei haavojen repeämis vaaraa enää ollut.
"Näin Merilinnun pentujenne kanssa tänään, kun kävin moikkaamassa Neilikkakasteen pentuja. Teidän pennut ovat kasvaneet kovaa vauhtia", hymyilin.
"Niin ne tekee. Hirvittää kuinka nopeasti aika meneekään", Valkoviiksi pudisti epäuskoisena päätään.
"Sanos muuta. Neilikkakasteen pennutkin ovat ihan pian oppilaita. Siihen ei ole enään pitkä aika, kun he täyttävät kuusi kuuta", totesin.
"Saa nähdä kenet he saavat mestareikseen", Valkoviiksi mietti.
"Mmm... niillä mestareilla pitää olla silmät takaraivossakin", naurahdin muistellen samalla minun ja Ruusupennun pientä episodia.
"Pennut ovat kyllä kerkeäväisiä tapauksia", Valkoviiksi nyökkäsi huvittuneena.
"Mutta yleensä, kun heistä kasvaa oppilaita niin he rauhoittuvat hieman ja keskittyvät olennaiseen päästäkseen joskus sotureiksi", hän lisäsi.
"Niin se kai on", nyökkäsin.
"Jahas, orava eksyi maan tasalle", Valkoviiksi kuiskasi mennessään samalla matalaksi. Tein samoin ettei orava haistaisi tuoksuani.
Nyökkäsimme Valkoviiksen kanssa toisillemme ja lähdimme piirittämään oravaa yhdessä. Hiivin oravan toiselle puolelle, kun taas Valkoviiksi toiselle. Orava haisteli maata tietämättä lainkaan lähestyvästä vaarasta. Heilautimme häntää Valkoviiksen kanssa toisillemme hyökkäyksen merkiksi ja iskimme. Orava meni hämmileen eikä tiennyt mihin suuntaan pääsisi karkuun ja sitten olikin liian myöhäistä.
"Hyvää tiimityöskentelyä", Valkoviiksi maukaisi nuolien tuoresaaliin veren suupielistään.
"Niin oli", nyökkäsin hymyillen kaivaessani oravan päälle multaa ettei pedot pääsisi siihen käsiksi.
"Sitten vain odotetaan seuraavaa uhria", lisäsin, kun sain työn valmiiksi.
Hyppäsimme korkealle kivelle vierekkäin.
"Miltä soturina olo on nyt tuntunut?" Valkoviiksi kysyi.
"Mukavalta ja kiireiseltä", vastasin. "Valhelaulu on pitänyt huolen siitä, että minulta ei tekeminen loppuisi."
"Kaikki ovat olleet varpaillaan viime aikoina", Valkoviiksi huomautti.
"Olen huomannut saman. Enkä yhtään ihmettele. Yönkajon lauma on ollut vaivaksi. Lisäksi klaani on kokenut raskaita menetyksiä viime aikoina", huokaisin.
"Oli lähellä etten minäkin menettänyt henkeäni viime Yönkajon lauman kohtaamisessa", Valkoviiksen karvat kohosivat pystyyn muistellessaan kahden viikon takaisia tapahtumia.
"Onneksi niin ei käynyt. En tiedä miten pärjäisin ilman sinua", totesin.
"Pärjäisit vallan mainiosti. Sitä paitsi on sinun ansiotasi, että edes olen vielä tässä. Tulevaisuutesi näyttää valoisalta, usko pois", Valkoviiksi pukkasi minua olalle omallaan.
"Toivottavasti", virnistin. Elämässäni oli vielä niin paljon kysymyksiä joihin olisin halunnut vastauksia mutta ainoa joka niihin kykenisi vastaamaan oli kuollut ja Tähtiklaanin mailla. Lisäksi en ollut pitkään aikaan kohdannut todellisissa unissani emoani jolta olisin halunnut kysyä nuo kysymykset. Kuka oli isäni? Mistä emoni oli lähtöisin? Kuka oli ollut kokoontumisessa kohtaamani soturi? Mistä hän tunsi Satakielen? Mitä emoni yritti viimeksi minulle kertoa mutta ei ollut ehtinyt ennen kuin minut revittiin unestani? Kysymyksiä riitti mutten ollut saanut yhteenkään vastausta. Lisäksi ne asiat joita jo tiesin unieni ansiosta herättivät minussa yhä enemmän kysymyksiä joka sai aikaan sen, että olin vain täynnä kysymyksiä kysymysten perään!
Huokaisin syvään ja yritin unohtaa sekavat ajatukseni. Onneksi pian sainkin jo muuta ajateltavaa, kun haistoin jäniksen. Pukkasin Valkoviikseä kuonollani ja tämä nyökkäsi sen merkiksi, että oli itsekin haistanut makoisan tuoresaaliin edessämme. Lähdimme jälleen yhteistoimin saalistamaan eläintä.

Palasimme leiriin kantaen hyvän saaliin mukanamme. Yhdessä homma oli toiminut yllättävänkin hyvin ja olimme saaneet paljon tuoresaalista klaanille hyvällä tiimityöskentelyllä.
Kannoimme riistan tuoresaaliskasaan ja valitsimme sieltä itsellemme saaliin ennen kuin kävelimme yhtä matkaa soturien pesän edustalle. Asetuimme makuulle vierekkäin ja ryhdyimme syömään hyvällä ruokahalulla.
"Teillä taisi olla hyvä metsästysonni mukana", Hiirinenä maukaisi tullessaan luoksemme hiiri suussaan.
"Jep. Yhteistyö pelasi vallan mainiosti", Valkoviiksi hymyili suu täynnä oravan maukasta lihaa.
"Joku on opettanut Kotkasiiven hyvin. Mutta kai sinä muistat ettei hän ole enää oppilaasi", Hiirinenä vitsaili kollille leikkisästi samalla, kun asettui vierelleni.
"Ei se silti tarkoita ettenkö saisi viettää aikaa hänen kanssaan", Valkoviiksi irvisti naaraalle joka naurahti tälle.
"Miten olet jaksellut?" vaihdoin puheenaihetta ja katsoin Hiirinenän vihreisiin silmiin. Tiesin, että hän oli Sirppikynnen ottopentu ja naaraan kuolemasta ei ollut montaa päivää aikaa.
"Tässähän se menee. Helppoa kenenkään menettäminen ei ole", Hiirinenä vakavoitui ja katsoi hetken tassujensa välissä olevaa hiirtä haikein silmin.
"Ei niin", nyökkäsin ja hipaisin hännälläni naaraan kylkeä lohduttaakseni tätä.
"Mutta hän on nyt Tähtiklaanissa rakkaidensa luona. Vielä jonakin päivänä minä näen hänet jälleen. Aika parantaa haavat eikö se yleensä niin mene", Hiirinenä kohotti katseensa minuun yrittäen piristyä.
*Mutta haavatkin jättävät arvet*, mietin mutten sanonut mitään. Tiesin kuitenkin omasta kokemuksestani, että vaikeat kokemukset ja menetykset kulkisivat mukana pitkään.

Työnnyin sotureiden pesään kuun ollessa jo taivaalla. Päivät olivat lyhentyneet huomattavasti ja pimeys tuli paljon nopeammin kuin ennen.
Haukottelin pedilläni ja kiersin hetken ympyrää asetellakseni sammaleet hyvin alleni. Kävin makuulle ja katselin soturien pimeää pesää. Näin tummia hahmoja siellä täällä ja kiiluvia silmiä sekä kuulin pientä supinaa, kun jotkut sotureista vaihtoivat vielä muutaman sanan ennen kuin kävisivät nukkumaan. Katsoin viereeni ja tunsin syystä tai toisesta oloni hieman haikeaksi. Oloni oli hieman yksinäinen. Kuulin miten joku lateli helliä sanoja toiselle hiljaa kuiskaten pesän toisessa päässä ja mietin oliko Tähtiklaani katsonut minun varalleni kumppania. Olin vielä nuori soturi ja tiesin sen, että minulla olisi hyvin aikaa löytää itselleni kumppani. Kuitenkin tietty läheisyyden kaipuu sykki sydämessäni aina, kun näin toisia kissoja kumppaneidensa rinnalla. Olin kyllä huomannut miten jotkut naaraat olivat katselleet minua ja vihjailleet selvästi siihen suuntaan, että olivat kiinnostuneita minusta mutten ollut tuntenut sitä tunnetta mistä Valkoviiksi oli joskus puhunut, kun oli kertonut tarinan siitä miten hän ja Merilintu olivat päätyneet kumppaneiksi. Sitä tunnetta, että tiesi. Tiesi varmaksi sen, että tässä se oli. Se oikea.

Luku 3

Ampiaisturkin sydän oli pelkoa täynnä. Koko mieli oli mustana. Aluksi Huomensäde oli pyytänyt häntä kävelylle, mutta sitten yhtäkkiä, yön aikana hän oli joutunut taisteluun. Miten se voi olla mahdollista? Epämääräisiä kuolemia joka puolella. Aluksi Huurrekuu. Sitten Iltataival, Sadeaskel ja Okakynsi. Myöhemmin Sirppikynsi. Ampiaisturkki sulki silmänsä. Huomensäde on hänelle niin rakas. Huomensäteen kurkusta valui paksu vana verta, ja kyljessäkin oli pitkä arpi. Koko soturien pesä oli tullut katsomaan sitä näkyä.

Ampiaisturkki asteli kohti parantajien pesää. Sudenlaulu änkesi sieltä ulos, ja kollin ilme oli synkkä. Ampiaisturkkin silmät totuttelivat hämärään kallioluolan valaistukseen, johon ei päässyt juurikaan luonnonvaloa ulos. Huomensäde makasi uupuneena sammalpedillä. Naaraan kaunis mustavalkoinen turkki oli verentahrima. Ampiaisturkki asettui varovasti naaraan viereen ja alkoi nuolla turkkia puhtaaksi.
*Hyh. tältä siis Huomensäteen veri maistuu,* Ampiaisturkki yökkäsi, mutta jatkoi hommia. Hän katsoi, miten Huomensäde hengitti katkonaisesti. Silloin Ampiaisturkki kuuli risahduksen. Hän tunsi, kuinka joku asteli kohti häntä, ja haistoi silloin Sudenlaulun. Kolli katsoi kysyvästi kokeneeseen parantajaan.
“Ennuste ei ole hyvä. Hän on aivan Tähtiklaanin ja todellisuuden välillä,” parantaja maukui.”Olen pahoillani.” Sudenlaulu laski päänsä kumaraan ja hengähti syvään.

Ampiaisturkki hautasi kasvonsa naaraan turkkiin. Kolli hengähti syvään ja hengitti Huomensäteen ihanaa tuoksua.
Huomensäde säpsähti. Naaras nosti päätänsä. “Mitä sinä teet?” Huomensäde kysyi heikosti.
“Huomensäde?” Ampiaisturkki sanoi kysyvästi ilo läikähtäen rinnassaan. Huomensäde räpäytti silmiään. “Minä.. minä rakastan sinua,” naaras kuiskasi viimeiset sanat. Ampiaisturkki räpäytti onnellisena silmiänsä ja asettui Huomensäteen viereen makuulle. Huomensäde laski päänsä voipuneena maahan ja sulki silmänsä. Ampiaisturkki silitti hännällään naaraan mustavalkoista turkkia. “Taistele,” kolli kuiskasi hänen korvaan.
Ampiaisturkki heräsi aamun sarastukseen. Hän oli edelleen parantajan pesässä Huomensäteen rinnalla. Joku oli tuonut heidän ympärilleen lisää sammalta. Kolli nousi ylös ja venytteli.
“Huomenta,” hän sanoi Valotassulle, joka astui sisään pesään.
“Tässä on Huomensäteelle sammalta,” oppilas sanoi.
“Huomensäde,” Ampiaisturkki herätteli lempeästi naaraan. Huomensäde räpytteli unisena silmiään. “Tuossa on vettä.”
Kiitollisena naaras lipoi sammalta. “Kiitos,” Huomensäde sanoi käheästi. Pesän edustalla olevat pensaat rapisivat. Sisään pelmahti Kipinätassu, jonka jäljestä tuli myös lunta. “Tässä on teille hiiri ja peippo.”
“Joko se väki lähtee? Täällä on kissoja kuin kokoontumisissa!” Sudenlaulu murahti ärtyneenä. Kipinätassu luikki ulos pesästä.
“Kiitos!” Ampiaisturkki huikkasi oppilaan perään. Kolli poimi hiiren hampaisiinsa ja ojensi Huomensäteelle. Naaras oli liian voipunut sanoakseen mitään.

Ampiaisturkki oli rajapartiossa Varjoklaanin rajalla Pakkaspuron, Häivätuulen ja Korppitaivaan kanssa. Koko metsä oli lumivaipan peitossa ja edessä lumi oli koskematonta, puhtaan valkoista.
“Haistan Varjoklaanin,” Häivätuuli murahti. Ampiaisturkki vilkaisi ympärilleen, ja totesi Häivätuulen olevan oikeassa. Kollin niskakarvat nousivat pystyyn.
“Tulkaa jo,” Pakkaspuro sanoi ivallisesti.

“Mitä te täällä teette?” Korppitaivas murisi niskakarvat pörröllään.
“Taitaa pelottaa?” valkoinen kolli murisi. Kollin jäänsiniset silmät silmäili Myrskyklaanin partiota arvioivasti. Pimeydenvarkaan katse pysähtyi silmänräpäyksen ajaksi Pakkaspuroon, joka tuijotti intensiivisesti takaisin. Pakkaspuron karvat laskeutuivat ja kolli rentoutui. Ampiaisturkki katsoi epävarmana takaisin Pimeydenvarkaaseen tämän katsoessaan häntä.
“Asetetaan hajumerkit,” Häivätuuli murahti hiljaa. Ampiaisturkki nosti jalkaansa ja asetti hajumerkin mäntyyn ja kiveen. Häntä ylimielisesti Myrskyklaanin partio jatkoi matkaa leiriin. Ampiaisturkki oli varma, että näki Pakkaspuron vilkaisevan taakseen silmissään kiilto.

“Miten Huomensäde voi?” Kaislahäntä tuli kysymään kollilta. Ampiaisturkki huokaisi raskaasti.
“Tähtiklaanin ja todellisuuden välillä.”
Kaislahäntä puski lohduttavasti kollia. Ampiaisturkki tunsi piston sydämessään. Voisiko Huomensäde koskaan puskea häntä tuolla tavoin? Kaislahäntä katsoi Ampiaisturkkia empivästi. Naaras avasi jo suunsa, mutta päätti sulkea sen viime hetkellä. Kolli katsoi kysyvästi Kaislahäntää.
“Onko teidän välillänne.. jotain?”
Ampiaisturkki tunsi nahkaansa polttavan. Kolli huitaisi ohimennen häntäänsä.
“No, kuulin Oravaliidolta että.. olisitte kumppanit,” Kaislahäntä sanoi pilke silmäkulmassaan.
“No Oravaliito kertoo mitä sylki suuhun tuo,” Ampiaisturkki sanoi välttelevästi. Kaislahäntä kehräsi ja Ampiaisturkki vältteli hänen katsettaan.
“Minä käyn katsomassa Huomensäteen vointia,” kolli luikersi ulos tilanteesta.

“Miten hän voi?” Ampiaisturkki kysyi Sudenlaululta.
“Parempaan päin.”
Helpotus valtasi Ampiaisturkin kehon. Hän kävi Huomensäteen sammalvuoteen reunalla nuolaisemassa naarasta korvien välistä.
“Sinä selviät. Taistele,” Ampiaisturkki sanoi lempeästi. “Rakastan sinua. Muista se.”

Soturien pesässä Ampiaisturkista tuntui yksinäiseltä, vaikka hänen ympärillään oli paljon muita kissoja. Suurin osa sotureista näytti väsyneiltä, ja he näyttivät valmistautuvan saman tien uuteen aamuun. Ampiaisturkin sydämestä puuttui palanen, kun Huomensäde ei ollut hänen vierellään. Se vei lämmön.
“Hän selviää kyllä,” Taivaannova kuiskasi Ampiaisturkin korvaan. Ampiaisturkki loi kiitollisen katseen naaraaseen. Joku uskoi sentään Huomensäteen parantumiseen, ja loi uskoa kolliin. Jääkynsi katsoi synkästi Ampiaisturkkia pesän toiselta puolelta. Ampiaisturkki tiesi Huomensäteen vihaavan veljeään. Jääkynsi on petollinen. Ampiaisturkki ei uskonut kollin uskollisuuteen, mutta sillä hetkellä hän mietti vain Huomensädettä ja hänen edellisenä auringonnousuna sanomiaan sanoja. “Minä rakastan sinua.” Sanat olivat lupaus hyvästä.

luku 8.

I’m paralyzed

He olivat aina olleet kaksin. Alusta loppuun. Huurrekuun ruumiin vierellä Pakkaspuron nyyhkyttäessä tuuli tuiversi hänen korviinsa, kun hän roikotti päätään surullisena. Ollessaan hetken omassa surullisessa hiljaisuudessaan, musta kolli nosti päätään ylös pyyhkien tassullaan verisen naamaansa. Huurrekuun veren. Pakkaspuro pysähtyi muistaessaan erään unen, minkä oli nähnyt pentuna. Hänen unensa oli käynyt toteen - Hän oli tappanut sisarensa! Pakkanen rysähti maahan painaen päänsä sisarensa turkkiin, antaen kyynelien valua poskia pitkin sekoittuen vereen. Hän haistoi sisarensa turkin tuoksua vielä kerran.
“Vannon sinua kohtaan ikuista rakkautta”, Pakkaspuro kuiskutti viimeisen kerran sisarensa korvaan. Hän menetti sisarensa: hän menetti kaiken. Musta kolli olonsa.. halvaantuneeksi. Hän tunsi itsensä tehneen jotain, jotain suurta sisarensa vuoksi. Hän ei saanut henkeä, hän koki olonsa tukehtuneeksi.

Pakkaspuron erivärisiin silmiin tuli synkkä ja vakava kiilto, mikä ei tarkoittanut mitään hyvää. Tästä lähtien kenelläkään ei ollut enään väliä. Hänellä ei ollut enään syytä pelätä Huurrekuun puolesta, sillä naaras oli turvassa Tähtiklaanissa. Hammastaan purren Pakkaspuro tarttui sisarensa niskasta kiinni ja huolehti tuon leiriin. Vielä viimeisen kerran.

Leirissä musta kolli kertoi syyksi sen, että Pimeydenkajon lauma oli hyökännyt, eivätkä heillä ollut mitään mahdollisuutta kahdestaan. Hän kertoi, että Huurrekuu oli kuollut kuin soturi - taistellen ja suojellen Pakkaspuroa. Pakkaspuro kertoi perheelleen Huurrekuun toiveen mukaisesti sen, että valkea naaras rakasti heitä. Kyyneliä ja surua niellen hän katseli, kun Huurrekuu valmisteltiin valvojaisiin.

Seuraavista hetkistä Pakkaspuro ei muistanut mitään. Valvojaisista Pakkaspuro ei muistanut myöskään mitään, muuta kuin emonsa Sirppikynnen lämmön vierellään. Hän kyllä tiesi, että siinä kävi muitakin kissoja, mutta hän tunsi vain emonsa. Se oli kuin se tunne, kun pieni pentu joka haki lohtua emostaan ja sitä Pakkaspuro tavallaan teki. He kaksi, musta ja harmaa olivat valvojaisissa loppuun asti. Mutta hän ei voinut katsoa emoaan silmiin.

Kun Pakkaspuro oli katsellut hautaamista, hän tunsi pelon loppuvan ja surun poistuvan. Kaikki alkoi olla hyvin, ainakin Huurrekuulla.

Sitähän Pakkaspuro oli halunnut ja toteuttanut.

Niinä päivinä Valhelaulu oli katsellut mustan kollin reaktioita ja todennut sen, että asiasta oli vain hyötyä. Pakkaspuro oli välittänyt vain Huurrekuusta ja nyt kun valkea naaras oli poissa, mikään ei rajoittanut kollin menoja. Valhelaulu pystyi sanomaan Pakkaspurolle mitä vain ja kolli tekisi sen, katumatta ja sanomatta mitään.

Pakkaspuro oli.. tyhjä ja halvaantunut.

Kun hän vaipui uneen, hän pääsi tuttuun paikkaan Synkkään Metsään. Musta kolli katseli ympärilleen. Tuttu, pehmeä ja sakea sumu kiersi kollin ympärillä. Maa tuntui pehmeältä ja tahmealta. Tahmealta kuin.. se veri joka oli värjännyt maan Huurrekuun ympärillä. Pakkaspuro suurin piirtein tiesi, mihin kävelisi. Hän löysi Valhelaulun, joka nyökkäsi hänelle hyväksyttävästi. Pakkaspuro kohotti leukaansa ylöspäin. Hän oli valmis.
“Tänään harjoitellaan taas”, Valhelaulu aloitti. Heillä oli ollut pieni tauko, sillä Pakkaspuro ei ollut nukkunut öisin kovin kunnolla. “..sillä ikinä ei voi harjoitella liikaa. Aina voi oppia uutta.” Pakkaspuro nyökkäsi.
“Miten Utuliekin koulutus sujui?” Pakkaspuro uteli tarkkailessaan Valhelaulua. Valhelaulu mietti vastausta.
“Hän on fiksu ja nopea oppimaan verrattuna vilkkaampaan Pilvitassuun”, Valhelaulu mietti.
“Olisiko hän valmis tähän?” Pakkaspuro kysyi. Tosin, Pakkaspuro oli saanut jo monien mieliä käännettyä Synkän metsän eduksi. Utuliekin kanssa hän oli ollut varovaisempi. Valhelaulu nyökkäsi vastaukseksi. Valhelaulu tarkasteli kollia, alkaen selittää päivän harjoitusta.

Kollikaksikko olivat vastakkain valmiusasennossa. Pakkaspuro hyökkäsi kohti, mutta Valhelaulu väisti. Pakkaspuro pysähtyi nopeasti, katsellen Synkän metsän mestariaan ja arvioi, mitä Valhelaulu suunnitteli. Pakkaspuro kokeili hyökkäystä uudestaan, mutta loikkasi pois alta juuri ennen ensimmäistä iskua. Sitten hän teki uudestaan käännöksen, jotta pääsisi hyökkäämään Valhelaulua kohti takaapäin. Pakkaspuro pääsi iskemään kunnolla, kun Valhelaulu ei ollut odottanut tätä. Tosin, ei ollut Pakkaspurokaan. Hän oli tehnyt sen ajattelematta ja suunnittelematta. Pakkaspuro oli tarttunut mustavalkeaan kolliin, mutta Valhelaulu yritti näpäyttää häntä irti. Pakkaspuro ei kuitenkaan päästänyt irti, vain hyökkäsi uudestaan ja uudestaan.. Ja uudestaan. Silloin Valhelaululla mnei hermo, kun Pakkaspuro ei ollut totellut hänen päivän harjoitussuunnitelmaa. Tosin, Valhelaulu hyväksyi sen, että Pakkaspuro teki omia ratkaisuja. Mutta ei tällaisessa tilanteessa. Hänen täytyisi ottaa kontrolli mustasta kollista, jotta hän ei.. hajonnut palasiksi. Kun Pakkaspuro oli hyökännyt ja odotti seuraavaa tilaisuutta, Valhelaulu tarttui Pakkaspuroa kaulasta ja painoi Pakkaspuron maahan. Musta kolli parahti tärähtäessään maahan ja ilmojen tyhjettyä keuhkoista.
“Pakkaspuro, oletko tarkkailut omaa käytöstäsi?” Valhelaulu haastoi hänet, kun oli pysäyttänyt mustan kollin aloilleen. Pakkaspuro murahti ja heilautti mustaa häntäänsä maata vasten.
“Mitä tarkoitat?” Hän tuhahti ja Valhelaulu pudisti päätään, pienesti hymyillen.
“Nyt menet rauhoittumaan. Jatketaan sitten, kun olet rauhoittunut”, Valhelaulu sanoi ja asteli Synkän metsän sakeaan usvaan jättäen Pakkaspuron mietteliääksi. Mitä hän oli tehnyt väärin?

“Pakkaspuro! Mennään jo!” Ilveskuura oli tökkinyt hänet hereille. Pakkaspuro siristeli erivärisiä silmiään katsellessaan veljeään silmiin. Valkea kolli kurtisti kulmiaan nähdessään ensimmäiseksi Pakkaspuron tuiman ilmeen, mutta päätti olla välittämättä siitä.
“Menemme partioon, Iltataival käski”, Tarinamielen pää kurkisti soturienpesän aukosta. Pakkaspuro nousi hitaasti ylös ja venytteli. Musta kolli asteli ulos, tarkastaen leirin. Leiri oli tullut yön aikana kuuraan, joka ei ollut vielä poistunut. Hengitys höyrysi ilmassa.
“Lähdetään”, Ilveskuura sanoi astellessa tunneliin muut perässään. Pakkaspuro vilkaisi taakseen jäävää Iltataivalta, saaden pudistuksen turkkiinsa. Hän koki vain.. suurta inhoa isäänsä kohtaan.

He olivat koko matkan puhuneet Yönkajon laumasta ja siitä, mitä he mahdollisesti juonisivat. Keskustelu luonnollisesti ajautui klaanitovereiden kuolemiin. Pakkaspuro vain pudisteli päätään. Mitenhän he kaikki reagoisivat, jos vain tietäisivät?
“Minulla on ikävä Huurrekuuta”, Tarinamieli sanoi. Huurrekuu oli ollut Tarinamielen hyvä ystävä. Pakkaspuron korvat heilahtivat ja hän terävöityi.
“Olisinpa tuntenut hänet paremmin”, Ilveskuura sanoi hiljaa. “Hän oli kuitenkin..pikkusiskoni.” Pakkaspuron pää kääntyi nopeasti Ilveskuuraa kohti ja hän paljasti kyntensä. Pakkaspuro suuttui ja loikkasi kynnet esillä Ilveskuuran kimppuun. Tuiskusielu katsoi häntä silmät levällään.
“Pakkaspuro lopeta!” Tuiskusielu sanoi, kun kaksikko, musta ja valkea oli kierinyt maassa pari kierrosta. Koska Pakkaspuro ei päästänyt irti, Tuiskusielu tuli irrottamaan heidät toisistaan. He eivät olleet antaneet naarmuakaan toisilleen, mutta eihän se kivaa ollut, kun kaksi veljestä paini täysillä kynnet esillä, kuitenkin valmiina satuttamaan. “Mikä sinua vaivaa?” Tuiskusieli ihmetteli kulmat kurtussa katsoessaan pentuetoveriaan. Värikkäästä kollista tuntui, että hän ei enään tuntenut Pakkaspuroa kunnolla. Pakkaspuro veti kynnet takaisin ja pudisti päätään.
“Jatketaan nyt vain”, hän sanoi ohittaen muut. Muut eivät ikinä saisi tietää, mikä oli ollut Huurrekuun oikea kuolemansyy. Pakkaspuro säpsähti ymmärtäessä sen, mitä Valhelaulu oli tarkoittanut.

Hän oli ollut liian tunteellinen. Hän oli antanut tunteille vallan ja lähtenyt siihen mukaan. Hänen tulisi rauhoittua ja musta kolli potki kylmää maata kynsillään. Hän tulisi selviämään, mutta se tarvitsi vain.. jotain.

Hän koki tyhjyyttä. Elämä sujui kuitenkin samalla tavalla. Samoja asioita tapahtui.

Mutta siihen tulisi vielä muutos. Pakkaspuro tunsi sen. Hän ei vain tiennyt, että milloin.

Mutta tyhjyyden tunteesta hän tahtoi eroon.

Leirissä, Sirppikynsi oli tulossa tervehtimään pentujaan. Kaikki muut menivät iloisesti vastaan, paitsi Pakkaspuro.

Häntä hävetti ja ahdisti kohdata emo. Hän ei voinut enään katsoa emoaan silmiin ja nähdä sama ilme kuin Huurrekuulla ennen kuin valkea naaras oli kuollut kollin kynsiin. Pakkaspuro meni kuitenkin harmaan naaraan luo ja puski tuota, sanoen tervehdyksen. Sirppikynsi sanoi surullisena päivästä jotain, mutta Pakkaspuro ei voinut kuunnella sitä. Kun Sirppikynsi oli saanut asiansa valmiiksi, musta kolli pakotti nostamaan katseensa emoonsa.
“Rakastan sinua”, hän sanoi eikä valehdellut. Sirppikynsi oli hänelle tärkeä. Pakkaspuro kuitenkin poistui, päätyen lähelle Valhelaulua. Hänellä ei ollut enään muita.

Eräänä päivänä, Valhelaulu saapui leiriin naarmuisena ja verta vuotavana. Se sai Pakkaspuron kurtistamaan kulmiaan, että mikä oli niin suuri uhka, ettei Valhelaulukaan pärjännyt? Pakkaspuro mietti kuumeisesti.

Kun metsään oli lähetetty partio siellä olevien avuksi, kaikki odottivat ankeina leirissä.

Ankeammaksi tunnelma tuli, kun he olivat saapuneet mukanaan kolmen kissan ruumiit. Mitään ei ollut enään tehtävissä. Pakkaspuro ei tuntenut mitään, sillä he olivat vain olleet… ylimääräisiä kissoja. Jopa Iltataival. Ei hän ollut tuntenut isäänsä kunnolla, eikä hänellä ollut koskaan aikomustakaan tutustua kolliin. Ja nyt Iltataival oli kuollut. Koko klaani suri varapäällikön kuolemaaa, mutta Pakkaspuro tunsi sen. Hän tunsi muutoksen tuulen ja se oli alkanut. Valhelaulu oltiin valittu vuoropäälliköksi Iltataipaleen jälkeen. Nyt olisi Valhelaulun aika - ja se alkaisi nyt. Pakkaspuro tiesi oman tehtävänsä ja hän oli valmis aloittamaan rankemmat kuulustelut Myrskyklaanista. Kuulustelut siitä, kuka kannattaisi tulevaa ja kuka ei. Kenellä olisi mahdollisuus pärjätä ja kuka jäisi pimentoon. Hän oli todellakin valmis seuraavaan aikakauteen.

Mutta Pakkaspuro musertui vielä enemmän, kun Sirppikynsi oli kuollut sen jälkeen, kun Iltataival oli kuollut. Hän oli ollut valvojaisissa jälleen alusta loppuun, sisaruksensa vierellään. He surivat kaikki sitä, mitä oli tapahtunut. Liian monta tragediaa toinen toisensa perään.

Mutta hän oli valmis. Hän oli valmis olemaan Valhelaululle tuki ja apu. He saisivat kaiken taas kuntoon. Valhelaulu oli hyvä varapäällikkö. Kaikki pitivät nuoresta kollista ja Valhelaulu osasi metsästää ja taistella. Sellaista Myrskyklaani olikin kaivannut.

Pakkaspuro katseli leiriä ja muita kissoja, jotka liikkuivat siellä tasaiseen tahtiin klaanin askareiden mukaan a Valhelaulun ohjeiden mukaisesti. Pakkaspuron sydän oli kuitenkin täynnä tyhjyyttä. Jokin, ei vaan joku - puuttui.

Vaikka hän ei tuntenut enään mitään muuta, kuin sen tyhjyyden. Hän tahtoi löytää sen puuttuvan osan. Vaikka väkisin - Huurrekuun vuoksi.

//aaaaagh tää on vihdoin valmis :D oli jotenki tosi raskas tarina kirjottaa

Luku 1

Taivaalta satoi valkoisia hiutaleita. Kävely Laventelitassun kanssa oli ollut aika mukavaa. Tänään olisi ilmeisesti taisteluharjoitukset, kun eilen oli metsästämistä. Joki solisi aivan hänen vieressään, ja pienet lätäköt joen vieressä olivat jo jäätyneet. Aamun kolea tuuli pörrötti hänen turkkiaan samalla kun hän hönkäili höyryä. Liekkitassun katsahtaessa taivaalle, hän tajusi että nyt hänen olisi mentävä leiriin. Kirkaskuu oli sanonut, että ennen aurinkohuippua.

Kolli alkoi kävelemään leiriin. Ei ollut edes kiire, mutta oli kylmä ja Liekinvärinen oppilas tahtoi jo päästä taisteluharjoituksiin, että lämpeäisi. Lumihiutaleita tuli edelleen, ja pian olisi jo lehtikato.

"Tulithan sinä sieltä!" Kirkaskuu huudahti heti, kun näki oppilaan. Naaras näytti hännällään merkin seurata. Nuoren kissan polkuanturat olivat paleltua, kun ne osuivat lumeen. Kirkaskuu näki, että häntä palellutti, ja sanoi:
"Näen että sinulla on kylmä, mutta odota vain hetken. Pian tulee lämpimämpi, kun veri alkaa kiertämään." Liekkitassu hymyili mestarilleen. Kirkaskuu oli mukava mestari. Tämä ei oikeastaan ikinä ollut vihainen.


"Tee perässä, tämän pitäisi olla helppo", Kirkaskuu käski ja teki liikkeen. Hyppy, maahan, vatsan ali. Pitäisi olla helppo, Liekkitassu mietti ja yritti liikettä. Hyppy kantoi liian korkealle, ja liikkeen kohdistaminen epäonnistui. hän tömähti Kirkaskuun viereen mahalleen. Kirkaskuu katsoo häntä huvittuneena, mutta myös lempeyttä silmissään.
"Eihän sattunut?" Tämä kysyi ja hymyili. Liekkitassu pudisteli päätänsä, ja hymyili takaisin. Nyt taas, hän huomasi kylmän viiman, ja sen miten hengitys huurusi.
"Saanko yrittää uudelleen?" Liekkitassu kysyi. Ennen kuin Kirkaskuu ehti vastata, hän teki liikkeen uudestaan. Tällä kertaa onnistui.
"Hyvä! Nyt se meni hyvin!" Kirkaskuu kehui. Onneksi menikin, Liekkitassu ajatteli. Minusta pikkuhiljaa tulee hyvä soturi. Ajatukset Myrskyklaanista olivat haihtuneet viimeaikoina kuin tuhka tuuleen.
"Koitammeko vielä jotain?" Liekkitassu kysyi harmaalta mestariltaan. Kirkaskuu pudisteli päätään.
"Emme tänään, mutta huomenna harjoitellaan puolustusta ja mennään partioon", naaras totesi.
"Selvä", Liekkitassu vastasi.

Lumisade ei vieläkään ollut loppunut. Kauniit valkoiset hiutaleet satoivat kollin nenän päälle ja sulivat melkein saman tien. Liekkitassu oli jo matkalla leiriin, koska tänään ei olisi muuta tekemistä. Ellen joudu siivoamaan klaaninvanhimpien pesän. Mutta ehkä saan nyt vain mennä tekemään mitä haluan. Paitsi vatsani sanoo, että pitää syödä nyt. Mitähän ottaisin? Ehkä tämän kalan. Kyllä, otan sen. Tämä oli hyvä valinta, mutta pitäisikö viedä klaaninvanhimmille vähän hiirtä ja kalaa? Teen sen pian.

"Kiitos, Liekkitassu!" Huomenkukka, yksi klaaninvanhimmista kiittää. Klaaninvanhimmat useimmiten olivat mukavia, ja heillä oli paljon hyviä tarinoita.
"Ole hyvä!" Kolli huikkaa pesän suulta, ja hymyilee klaaninvanhimmille. Onkohan nyt mitään hommia? En tiedä, mutta menen metsästämään.


Aiemmin Liekkitassu oli sanonut Kirkaskuulle menevänsä metsästämään, mutta tämä huomauttanut että nyt kylmällä ilmalla se voisi olla hankalampaa. Mutta silti kolli aikoi päättäväisesti saada saalista. Nuori kissa maisteli ilmaa, ja huomasi jäniksen. Hänellä ei paljon kokemusta jäniksen nappaamisesta kokemusta ollut, mutta jos kerran saalistaminen olisi vaikeaa nyt, hän aikoi saada jotain. Vaikka tulisi kylmä. Liekkitassu varmisti vielä kerran tuulen suunnan, ja ettei tiellä olisi mitään risuja. Okei, reitti selvä. Lunta alkoi satamaan kokoajan vain kovempaa ja kovempaa. Ja samalla jänis katsahtaa ympärilleen, ja lähtee juoksuun. Liekkitassu seuraa pitkillä loikilla sen perässä. Enää ei ollut väliä huomaako se hänet, nyt oli vain kyse nopeudesta. Tassut luistivat välillä, kun tuli vastaan jäätynyt lätäkkö, mutta kolli pinkoi silti minkä tassuistaan pääsi. Viimein jänis pysähtyi. Tämä oli parin askeleen, ja yhden loikan päässä. Pieni hetki… Liekkitassu hiipi jänikse taakse, jännitti lihaksensa ja loikkasi. Hän kuin saikin jäniksen kiinni, mutta pian huomasi oudon hajujäljen. Tämä ei ole Jokiklaanilainen.. pitäisiköhän minun jäljittää sitä? Jos se olisikin vaikka joku kulkukissa.. voisin tehdä vaikutuksen kaikkiin, jotka luulevat minun olevan mitätön pieni pentu. Mutta ehkä otan tämän jäniksen mukaan. Ettei sitä viedä. Kolli alkoi jäljittämään hajua, koko ajan nenä maassa haistellen hajujälkeä, että pääsisi oikeaan suuntaan. Hiutaleita leijaili yhä vain lisää ja lisää, kunnes se loppui melkein kokonaan. Hän oli jäljittänyt niin kauan, että oli kylmä joten hän päätti käydä nukkumaan. Tähtiä alkoi jo muodostua synkälle taivaalle, ja se oli kaunis. Mutta mitähän Kirkaskuu mahtaa miettiä, kun en palaa? Pitäisikö sittenkin kääntyä? Ei. Olen niin pitkällä, että ei kannata enää.

Aamulla Liekkitassu huomasi, ettei muistanut enää minne kääntyä ja kun yöllä oli satanut vettä niin, että maa oli täynnä loskaa hajujälkeä ei enää tuntunut. Ainut merkki siitä, että täällä oli käynyt joku oli vanhat ja melkein haihtuneet tassunjäljet maassa. Ilmassa ei tuntunut enää koleutta, ehkä hieman, ja mikään ei tuntunut tutulta. Nälkäkin tulisi varmaan jossain vaiheessa, mutten tahdo syödä jänistä. Se olisi vietävä klaanille. Olenkohan jonkun klaanin reviirillä? Tuskin, sillä täällä ei haise klaanikissoille. Eikä paremmin kyllä muillekkaan kissoille. Ehkä kannattaisi etsiä joku.

Yhtäkkiä Liekkitassu näkee lähes läpinäkyvän hahmon. Se istuu kaukana, ja kun se vilkaisee taakseen, kolli näkee kuinka sen silmät ovat kuin tähdet. Kissa alkaa loikkia yhteen suuntaan. Oppilas päättää seurata sitä, sillä jos se tahtoisi vaikka näyttää reitin kolkin omalle reviirille. Kaksi kissaa hyppelivät kivien yli ja juoksivat kuin nopea tuuli joen vieressä. Koko matkan Liekkitassu tutki, näkisikö merkkejä Jokiklaanista. Hetken kuluttua hän haistoi rajamerkit, ja hukkasi kissan. Hän löysi kotiin sittenkin. Jäniskin oli vielä mukana.

Leiriin päästyään Liekkitassu etsi heti Kirkaskuun, ja meni näyttämään tälle jänistään.
"Katso mitä sain!" Liekkitassu tokaisi iloisen kuuloisena. Kirkaskuu näytti hieman yllättyneeltä.
"Hieno saalis!" Naaras kehaisee. Sitten hän siristää hieman silmiään.
"Missä olet ollut? Olin huolissani!" Kirkaskuu sanoo huolestuneena. Liekkitassu vilkaisi tämän silmiin. Ne eivät näyttäneet ollenkaan vihaisilta. Vain huolestuneilta.
"Saatoin ehkä eksyä, kun löysin oudon hajujäljen", kolli sanoo hermostuneena. Kirkaskuu katsoo häntä hieman ihmeissään.
"Oudon hajujäljen? Ja seurasit sitä! Mitä jos se olisi ollut vaikka Yönkajon laumaalainen! Mitä jos sinut olisi tapettu! Olisin tuntenut itseni maailman huonoimmaksi mestariksi ikinä!" Tämä sanoi, eikä taaskaan kuullostanut ollenkaan vihaiselta. Liekkitassu nyökkäsi hänellä pää painuksissa. Kolli katsoi apeasti mestariaan silmiin, kuin pelkäisi että tämä olisikin vihainen.
"Anteeksi. En ajatellut. Lupaan, etten tee enää ikinä mitään sellaista", Liekkitassu vannoi. Kirkaskuu nyökkäsi. Hän katsahti kolliin vielä kerran.
"Voit mennä nukkumaan. Turhaa tässö enää on pitää oppituntia", naaras sanoi lempeästi ja hymyili. Liekkitassu hymyili tälle takaisin, ja painui pesään nukkumaan. Hän kieriytyi tiukkaan kerään ja painoi silmänsä kiinni.

Liekkitassu näki unta jäniksen perässä pinkomisesta. Mutta aina, kun hän oli saamassa sen kiinni maahan aukeni rotko, jonne hän tippui, ja hukkui sen pohjalla olevaan veteen. Veden pauhu täytti kollin korvat, ja tämä yritti panna vastaan, muttei kyennyt. Hänen korvansa olivat täynnä vettä ja tämä yski ja pärski yrittäen selvitä.

Luku 11

//Sisältää verta ja taistelua!

Huomensäde venytteli ja nousi vuoteeltaan soturienpesän reunamilta. Jääkynnen häntä oli keskellä kulkuväylää. Huomensäde nousi ylös ja tunsi kylmyyden luissansa.
“Huomenta,” Aurinkohuippu tervehti. Huomensäde asteli pois pesästä.
Paljaat puut olivat yön aikana saaneet valkean lumipeitteen. Lunta sateli hiljakseltaan taivaalta. Huomensäde henkäisi syvään. Kaikkialla oli niin kaunista.
“Eikö olekin mahtavan näköistä?” Tuiskumarja sanoi silmät loistaen. Huomensäde nyökkäsi viikset väristen.
“Menes, niin Valhelaulu järjestää partiot,” soturin vanha mestari sanoi.
“Äh, et ole enää mestarini,” naaras motkotti. Tuiskumarja päästi hilpeän mrraun ja meni edeltä.
“Kaislahäntä, Huomensäde ja Luminenä. Menkää te saalistamaan. Luminenä johtaa partiota,” läikikäs kolli käski. Huomensäde etsi katseellaan Kaislahäntää ja löysikin naaraan tuonnempana pesemmässä turkkiaan.
“Kaislahäntä,” Huomensäde kutsui. Myös vasta nimitetty soturi heilautti korviaan merkiksi kuuntelevansa. “Mennään saalistamaan Tuuliklaanin rajalle.”
“Tuleeko muita?” vaalean ruskea naaras kysyi.
“Minä,” lihaksikas naaras ilmestyi paikalle.
Luminenä johdatti joukon valkoisen metsän läpi. Jää ratisi Huomensäteen anturoiden alla.
“Hajaannutaan,” Luminenä sanoi.

Huomensäde jäljitti oravan. Se keräsi touhukkaasti lehtikadon viimeisiä eväitänsä kätköihin. Naaras laskeutui lonkkien varaan ja lähti hiipimään saalista kohti. Kun orava oli iskuetäisyydellä, musta valkoinen soturi ponkaisi takajaloillaan ja laskeutui hallitusti oravan niskaan. Naks, ja orava oli kuollut. Lämmin veri levisi kielelle, ja Huomensäde maistoi mehevän maun. *Tähtiklaanin kiitos tästäkin saaliista,* naaras ajatteli. Klaania piti ruokita niin hyvin kuin mahdollista, jotta he pärjäisivät lehtikadon yli. Kun Huomensäde nosti velton saaliin, lumeen jäi verisiä jälkiä. Hän loikki ketterästi puunrunkoa pitkin puuhun, ja laittoi oravan sinne, jotta nälkäinen kettu tai mäyrä ei varastaisi sitä.

“Mitä saitte?” Kaislahäntä mumisi suu täynnä oravan karvaa. Huomensäde laski kantamuksensa maahan.
“Kanin ja laihan oravan.”
“Kaksi myyrää, hiiren ja peipon,” Luminenä murahti.
“Tuolla kanilla ruokkii kuningattaret ja pennut,” Kaislahäntä huomautti. luminenä nyökkäsi hyväksyvästi nuorelle soturille. “Mennään nyt leiriin, niin pennut tulevat vahvoiksi, ja saamme pian uusia oppilaita.”

Huomensäteen karvat olivat pörhöllään heidän palatessaan leiriin. Hengitys huurusi pakkasessa, ja naaraalla oli kylmä.
“Minä kaipaan jo nyt viherlehteä,” soturi valitti.
“Hei, kuulostat ihan Vatukkakynneltä,” Kaislahäntä naurahti.
“Enkä! Kuka tätä nyt voisi rakastaa?”
“En minä ainakaan,” Jääkynsi meni ohi murahtaen. Täysikasvuinen kolli on lihaksikas ja vahvannäköinen. Huomensäde sihahti ja lähti pentutarhaa kohti. Hän raahasi kania jalasta kohti pentuja.
“Onko se meille?” Liekkipentu pomppi soturin edessä.
“Khyllä,” Huomensäde mumisi.

Sisällä pentutarhassa oli lämmintä. Neilikkakaste makasi vuoteella vatsansa läheisyydessä Peippopentu ja Ruusupentu. Peippopentu yritti imeä nisästä maitoa, jota ei tullut. Neilikkakaste töytäisi pentuaan. “Tuolla on kania, olet jo liian vanha juomaan maitoa.” Pentu pomppasi ylös ja ryntäsi naarasta kohti.
“Antakaahan Huomensäteen tulla sisälle asti,” Merilintu sanoi hilpeästi. Huomensäde työnsi kanin kuningattarien eteen, ja pennut ryntäsivät sen kimppuun kirjavana ja sekavana karvakasana. Huomensäteen suupielet kääntyivät hymyyn ja silmät tuikkivat. *Minäkin haluaisin tämmöisiä ihania karvapalloja.*

Nähdessään Ampiaisturkin aukiolla, Huomensäteen mieli kirkastui. Kolli söi yksinään päästäistä, joka ei näkynyt maistuvan. Hän jolkotti kollin eteen.
“Hei,” naaras sanoi ääni pettäen.
“Haluatko osuutesi?” Ampiaisturkki kysyi. Vesi herahtaen kielelle Huomensäde nyökkäsi kiitollisena ruuasta. Hän haukkasi palan päästäisestä. Vatsan kurina loppui. Syödessään Huomensäteelle tuli mieleen, että juuri Ampiaisturkkihan voisi olla hänen pentujensa isä. Ajatus tuntui loistavalta.

Pyydettyään kollia kävelylle, Huomensäteen sisimmässään tuntui onnellisuus. Oliko hän löytänyt jonkun rinnallensa? Naaraan mielessä pyöri yhä uudestaan ja uudestaan Ampiaisturkin sanat siitä, että rakasti häntä. Huomensäde huokaisi syvään. Sydämessä tuntui onnellisuus.
Kaislahäntä vilkaisi Huomensädettä viereiseltä vuoteelta.
“Mikäs noin hymyilyttää?” naaras kysyi uteliaana. Huomensäde tunki häntänsä Kaislahännän suun eteen vaientamaan äänen. Sitten hän vilkaisi toiselle puolelle pesää, sinne missä Ampiaisturkki makasi. Oranssi kolli katsoi avoimesti kohti Huomensädettä ja vastasi naaraan katseeseen. Huomensäde sulki silmänsä ja nukahti sydän onnellisuutta täynnä.

***

Huomensäde heräsi pimeässä ja synkässä. Jotain oli tapahtumassa. Oliko hän hereillä? Huomensäde raotti suutansa ja maistoi ilmaa. Ei, tämä ei ollut totta. Eikä metsä Tähtiklaaninkaan mailta näyttänyt. Jossain pimeässä lipui tumma hahmo, mutta siihen naaras ei kiinnittänyt huomiota. Hän pelkäsi.
“Haistan pelon,” joku sanoi. Huomensäteen karvat olivat pörhöllään. Sitten naaras haistoi mädän hengityksen löyhkän korvansa juuressa. Hänen eteensä astui musta kolli, jonka oikea korva oli revennyt. “Kuka sinä olet?” Huomensäde kysyi varovaisesti.
“Sillä ei ole nyt väliä, vaan sillä, kuka sinä olet, ja miksi olet täällä,” kolli sanoi ivallisesti.
“Se ei kuulu sinulle!” Huomensäde antoi kimpaantuneena takaisin.
“Tieto lisää tuskaa,” kolli sanoi vihjailevasti. *Ai että minä muka tietäisin nimesi ja tarkoituksesi täällä?* Huomensäde ajatteli. *Hirveästihän minulla olisi lisä tuskaa elämässäni.*
“Sinä olet Huomensäde, liian pehmeä nimi,” kolli päätti saman tein. *Pehmeäkö? Onko siitä muka haittaa?*
“Saat luvan olla Huomenkäärme.”
Vilunväristykset kulkivat läpi naaraan kehon.
“Ehkä, jos jään. Mutta tiedän kuka olet, ja minä lähden nyt!” Huomensäde sähisi kiukkuisena. Mustan kollin silmät paloivat vihasta. Hän syöksyi Huomensäteen kimppuun sähisten iljettävyyksiä. Kolli raapaisi pitkän viillon Huomensäteen kylkeen, ja siitä tihkui verta. Naaraan läpi sujahti raastava kipu, ja hän ulvaisi kivusta. Huomensäde kokosi itsensä ja syöksyi kollin vatsan alta, raapaisi kovaa ja kierähti pois alta. Kolli naurahti pilkallisesti.”Etkö parempaan pysty?”
Huomensäde katsoi hämäykseksi joen puolelle, ja vasta silloin hän huomasi siinä virtaavan verta. Naaras jatkoi, ja löi kovaa kollia naamaan, jonka jälkeen takajaloillaan potkaisi kolli sivuun. Synkän metsän kissa parahti ja lensi päistikkaa jokeen. Se kuitenkin ryntäsi Huomensäteen kimppuun, ja tavoitteli naaraan kurkkua. “Tapa turha!” kolli murisi. Selvästikin Huomensäde on turha. Ajatus kävi naaraan mielessä. Huomensäde rääkäisi korvia vihlovasti.

***

“Kutsukaa joku Sudenlaulu!” Ampiaisturkki huusi pesässä. Huomensäde huohotti sammalvuoteella veri valuen kurkusta ja kyljestä. “Tapa turha!” sanat kaikuivat naaraan mielessä. Valkomusta kolli tuli kiireisesti soturienpesään, mitä oli tapahtunut. Huomensäde vaikersi kivusta. Parantajan silmät levisivät kauhusta nähdessään haavat.
“Valotassu! Hae hämähäkinseittiä!” Sudenlaulu käski. “Paljon!” Kun Valotassu tyrehdytti veren vuotoa, Huomensäteen ajatukset katkeilivat. Kaislahäntä ja Ampiaisturkki katsoivat sydän kauhussa täynnä, kun heidän ystävänsä ja… kumppani oli Tähtiklaanin ja todellisuuden välillä. Kuolisiko Huomensäde niinkuin emonsa? Viimeiset asiat, mitkä Huomensäde muisti, oli se, että joku nuoli lohduttomasti hänen turkkiaan verestä.

//jatkuu jossain vaiheessa Ampiaisturkin näkökulmasta...

Koivun tarinat - Luku 1

Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani ja katselin miten ilma muuttui huuruksi. Hymyilin katsellessani kauniita valkoisia hiutaleita jotka putoilivat hitaasti maahan. Maa oli pienten lumihiutaleiden peitossa. Lumi oli juuri ja juuri peittänyt synkän maan valkoiseksi tuoden valoa mukanaan. Lehtikadon aika oli aivan pian. Kylmä ilma kipristeli tassuissani katsellessani edessäni siintävää maisemaa. Korkeat puut kohosivat taivaalle ja antoivat vahvoilla rungoillaan suojan viimalta, joka puhalsi niin, että sai puiden latvat tanssimaan tuulessa. Istuin korkealla kivellä ja tunsin miten kylmä hiutale laskeutui vaaleanpunaiselle nenälleni ja suli siihen.
"Upea näkymä eikö?" Lumivarjo hymyili hypäten vierelleni kivelle. Hänestä oli tullut mestarini vain pari päivää sitten. Hän oli lempeä ja ystävällinen ja Taivasklaanissa puhuttiin hänestä vain hyvää. Hän oli lämmin minua kohtaan mikä tuntui erikoiselta. Pyrin olemaan samanlainen toisille mutten ollut juuri itse kokenut saavani lämpöä osakseni. Tosin sekään ei aivan täysin pitänyt paikkaansa sillä klaaninvanhimmat olivat pentuaikoinani kertoneet mitä ihmeellisempiä tarinoita eivätkä he olleet ikinä kyllästyneet seuraani toisin kuin veljeni. Tai emoni. Mutta olihan minulla ystäviä. Pikkusiipi ja Yksihammas olivat ehkä tärkeimmät ystävät mitä minulla tällä hetkellä oli. Toivoin myös saavani Lumivarjosta itselleni sellaisen.

Istuimme Lumivarjon kanssa hetken hiljaa katsellen maisemaa.
"Eiköhän lähdetä harjoittelemaan taisteluliikkeitä", naaras sanoi hetken kuluttua.
"Mennään vain", nyökkäsin ja laskeuduimme kiveltä.

Lumivarjo vei minut tasaiselle pienelle aukiolle joka oli metsän keskellä.
"Täällä tulemme viettämään paljon aikaa", mestari hymyili katsellen ympärilleen.
"Tämä on oiva paikka harjoitella taistelemaan", hän lisäsi kääntäen katseensa minuun.
"Mitkä ovat vahvuutesi?" hän istuutui minusta hieman kauemmas.
"En tiedä", kohautin olkiani.
"Minä osaan sanoa heti yhden vahvuuden sinusta mutta osaatko sinä kertoa minulle edes yhden vahvuuden joka sinulta löytyy", Lumivarjo katsoi minua uteliaasti.
Mietin hetken. Minua oli vain aliarvioitu koko tähän astisen elämäni aikana ja minua oli pidetty heikkona pienikokoisuuteni vuoksi.
"En tiedä", kaivoin etutassullani maata vaivaantuneena. Lumivarjo huomasi miten aloin sulkeutua kuoreeni joten hän astui eteeni.
"Pienuutesi on vahvuutesi", hän sanoi päättäväisesti ja katsoin mestariani ihmeissäni.
"Miten se voi olla vahvuuteni? Minua on sen vuoksi pidetty heikkona koko ikäni", kysyin ällistyneenä. Oliko mestarini tosissaan?
"Ei suinkaan. Pienikokoisuutesi on eduksi niin metsästyksessä kuin taistelussakin. Sinun tulee vain käyttää sitä hyödyksi ja harjoitella liikkeitä ja iskuja ottaen kokosi huomioon. Tuon kokoinen kissa pystyy hyvin päihittämään suuri kokoisen kissan jos tietää mitä tekee", Lumivarjo hymyili.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" kysyin varovaisesti. Minusta oli aina tuntunut siltä ettei minusta olisi soturiksi.
"Täysin varma. Usko minua, olenhan mestarisi", Lumivarjo virnisti ja naurahdin.
"Sitä paitsi olen omin silmin nähnyt pienikokoisia sotureita taisteluissa ja voihan ketun häntä, kun he ovat olleet taitavia ja fiksuja. Yritän parhaani mukaan kertoa ja näyttää sinulle mitä olen noista taisteluista oppinut ja mitä olen nähnyt heidän tekevän", Lumivarjo sanoi.
"En malta odottaa", yritin hillitä innostustani. Nyt soturiksi opettelu sai täysin uuden käänteen mielessäni. Aikaisemmin en ollut kovin innoissani oppilaaksi nimityksestä mutta nyt mielenkiintoni oli herännyt. Pyrkisin tekemään ainakin parhaani jos ei muuta.
Lumivarjo kertoi soturilain perusteista ja siitä miten sitä tuli taisteluissa noudattaa.
"Soturi ei saa tappaa muita kissoja, ellei tappaminen ole väistämätöntä klaanin turvallisuuden tai oman hengen puolesta, tai jos kissa elää soturilain ulkopuolella", Lumivarjo kertoi.
"Jos siis toinen soturi aikoo rikkoa soturilakia ja tuota siis... aikoo tappaa minut niin voin puolustukseksi riistää häneltä hengen. Niin vai?" varmistin.
"Niin. Jos olet vaarassa kuolla tuon soturin kynsissä niin saat puolustaa itseäsi", Lumivarjo nyökkäsi.

Kun olimme käyneet soturilain perusteet läpi Lumivarjo venytteli hetken.
"Ihan aluksi voisimme harjoitella väistöliikkeitä. Näytän mallia niin voit tehdä perässä", mestarini opasti ja otti tukevan asennon.
Tein väistöliikkeitä Lumivarjon mallin mukaan ja hento lumi vain pöllysi ympärillämme, kun hypimme sinne tänne.
"Löysin toisenkin vahvuuden sinusta", Lumivarjo maukaisi, kun olimme saaneet käytyä väistöliikesarjan loppuun.
"Olet vikkelä jaloistasi", hän sanoi hyväntuulisesti.
"Niin kai sitten", vastasin hieman punastuen.
"Vielä, kun saamme kasvatettua kestävyyttä ja voimaa sinussa niin saat epäilijät pyörtymään ihmetyksestä", Lumivarjo vinkkasi minulle silmää rohkaisevasti ja painoin katseeni tassuihini.
"Eiköhän tämä harjoitus kerta ollut tässä. Seuraavaksi voitaisiin käydä hetki metsästämässä niin klaani saa ruokaa ja sitä mukaan myös me", naaras totesi ja lähti viemään minua hyvälle saalistuspaikalle.

Palasimme leiriin mukanamme vain vähän riistaa. Kylmä ilma oli saanut aikaan sen että saaliit pysyivät visusti pesiensä suojissa.
"Ihanaa, kiitos!" Pikkusiipi maukaisi, kun toin heille kolme hiirtä.
"Olen pahoillani etten löytänyt enempää", sanoin hiljaa.
"Kyllä me näilläkin saamme vatsan täytettä. Miten oppituntisi sujui?" Yksihammas kysyi samalla ottaen yhden hiiristä itselleen.
"Lumivarjo sanoi että olen vikkelä jaloistani", kerroin hymyillen.
"Sen minäkin uskon", Sammalsilmä nyökkäsi jakaessaan yhden hiiristä Pikkusiiven kanssa.
"Lisäksi hän sanoi että pienikokoni on vain eduksi", jatkoin kuopien maata edessäni mietteliäänä.
"Sekin pitää paikkansa", Pikkusiipi sanoi. Katsoin pientä naaras vanhusta kirkkain silmin.
"Olisin halunnut nähdä sinut taistelemassa. Olisin voinut oppia siitä paljon", maukaisin hänelle häntä väristen innostuksesta.
"Olet fiksu tapaus joten olen varma että opit hyödyntämään kokoasi taisteluissa tuota pikaa", Pikkusiipi hymyili leveästi.
"Mutta olisit nähnyt sen kerran, kun Pikkusiipi juoksi taistelun tiimellyksessä erään soturin alta niin, että sai upotettua kyntensä sen mahaan. Voi sitä huutoa. Se soturi pakeni paikalta alta aika yksikön", Sammalsilmä naurahti muistoilleen.
"Juoksin useasti toisten mahan alta, kun näin mahdollisuuden", Pikkusiipi virnisti huvittuneena.
"Pidän tuon mielessä", hymyilin. Vanhusten kanssa juttelemisesta oli aina hyötyä.
"Mutta höpinät sikseen. Menehän sinäkin syömään. Olet varmasti nälkäinen pitkän päivän jälkeen", Pikkusiipi nuolaisi päälakeani hellästi.
"Hyvä on. Kiitos seurasta! Nähdään", maukaisin iloisesti ja lähdin tuoresaaliskasalle.

Kannoin pienen linnun oppilaiden pesän edustalle ja haukkasin siitä palasen.
Näin miten Korppitassu asteli varmoin askelin kyyhkynen suussaan pesän luokse.
"Hei", tervehdin häntä hiljaa mutta tämä ei letkauttanut korvaansakaan minua kohti.
"Mitä te teitte tänään?" kysyin seuraavaksi.
"Ei kuulu sinulle", Korppitassu murahti ja valitsi ruokailupaikaksi sellaisen paikan mikä olisi mahdollisimman kaukana minusta.
Huokaisin hiljaa ja katselin puoliksi syötyä lintuani. Tunsin miten mieleni synkkeni vaikka hetki sitten se oli ollut valoisa.
Korppitassun läsnäolo sai minut aina pieneksi enkä koskaan kyennyt katsomaan hänen leimuaviin silmiinsä. Oloni muuttui aina epämukavaksi hänen ja emoni lähellä mutta mitä sille mahtoi. Se oli elämääni ja olin tottunut siihen että ylitseni käveltiin.
"Saanko liittyä seuraan?" kuulin hennon varovaisen äänen kysyvän edestäni. Kohotin katseeni ja näin siniharmaan naaraan jonka tunnistin Sadetassuksi.
"Totta kai", hymyilin hänelle ja tämä asettui viereeni oravansa kanssa.
"Mitä tykkäät mestaristasi?" tämä kysyi hieman epäröiden.
"Lumivarjo on tosi kiva. Hänen seurassaan on helppo olla", vastasin. "Kuka sinun mestarisi olikaan?"
"Kettuhalla", Sadetassu nyökkäsi kohti punaturkkista kollia joka aterioi parhaillaan soturien pesän luona.
"Hän on hauska tapaus", naaras lisäsi huvittuneena.
"Oletko tutustunut vielä muihin oppilaisiin?" hän kysyi.
"Olen vain nähnyt heitä ohimennen. Olet ensimmäinen jonka kanssa juttelen", kerroin samalla, kun söin ruokani loppuun.
"Entä veljesi?" hän kysyi nyt madaltaen hieman ääntään ettei Korppitassu kuulisi.
"En usko. Hänen kanssaan on vaikea ystävystyä tai jutella", kohautin olkiani.
"Mmm, siltä hän vaikuttaakin", Sadetassu nyökkäsi ollessaan samaa mieltä.
"Vaihdetaan kieliä kunhan saan syötyä tämän oravan", hän lisäsi ja haukkasi ison palan ateriastaan.

Kun olimme saaneet syötyä ja vaihdettua kieliä menimme pieneen luolaan omille sammalpedeille. Sadetassun peti sijaitsi omani vieressä joten juttelimme vielä pienen tovin ennen kuin muutkin oppilaat tulivat nukkumaan.
"Hyvää yötä Sadetassu", maukaisin hiljaa uudelle ystävälleni.
"Hyvää yötä. Kauniita unia, oman tuoresaaliin kuvia", naaraan hilpeät silmät kiiluivat pimeässä pesässä. Naurahdin hiljaa kunnes kävin itsekin nukkumaan. Ehkä oppilaana olo ei olisikaan hassumpaa. Ehkä minusta olisikin johonkin ja ehkä vielä jonakin päivänä olisin soturinimeni ansainnut. Ehkä. Aika näyttäisi.

"No niin. Kerroppa mitä teit siellä?" Valkoinen naaras jonka nimi ilmeisesti oli Lumisade sanoo. Liekkitassu tärisi pelosta. Tämä yritti olla tärisemättä, muttei voinut.
"En tiedä! Olen herännyt viimeaikoina siellä!" Liekkitassu huudahtaa. Lumisade katsoo harmaaseen kolliin.
"Kuule. Älä mene enää sinne. Se ei ole oikea paikka sinulle", harmaa kolli miltei kuiskaa. Puiden lehdet kahisevat yllä. Liekkitassu tuijottaa edelleen täristen harmaata kollia ja Lumisadetta.
"Se-Selvä mutta ke-keitä te olette?" Liekkitassu vastaa. Lumisade vilkaisi kolliin.
"Olen Susihammas, ja tuo on Lumisade", harmaa kolli esittelee. Liekkitassu nyökkää. Yhtäkkiä Liekkitassu herää. Häntä väsyttää, vaikka hän juuri oli nukkunut yön yli. Kumpa olisi harjoitukset vasta illemmalla.
"Liekkitassu?" Joku kysyy. Liekkitassu nostaa katseensa. Laventelitassu.
"Mi-Mitä?" Liekkitassu hätkähtää ja kysyy. "Kirkaskuu käski sanoa, että lähdemme metsälle!" Laventelitassu huikkaa pesän suulta. Liekkitassu talsii väsyneenä sinne. Hän nyökkää naaraalle, ja menee Kirkaskuun luokse. Naaras katsahtaa Liekkitassuun.
"Hyvä, että tulit! Lähdetään heti!" Kirkaskuu huudahtaa. Liekinvärinen oppilas kulkee mestarinsa ja pesätoverinsa kanssa. Tällä kertaa ainakin aion keskittyä kunnolla. Hetken kuluttua Kirkaskuu näyttää Laventelitassulle hännällään, että hän voisi mennä tuohon suuntaan. Siispä Laventelitassu lähtee sinne. "Liekkitassu, sinä voit mennä vaikka tuonne", Kirkaskuu nyökkää kohti vastakkaista suuntaa jonne harmaa oppilas katosi.
"Selvä", Liekkitassu vastaa tälle. Ehkä tämä voisi olla ihan mukavaa. Hetkinen, hiiri! Kolli hiipii hiiren takana. Tämä unohtaa laskea häntänsä alas, jolloin hiiri pakenee.
"Voi ketun jätökset!" Liekkitassu ärähtää hiljaa. No, aina ei kai voi saada saalistakaan. Pitää muistaa tuo häntä, Liekkitassu ajattelee.

Hetken etsittyään kolli kalastaa, sillä ei löydä oikein mitään. Nyt varjo ei vain saa osua veteen, Liekkitassu miettii. Tuo ahven on jo pian minun. Nyt! Kolli syöksähtää kynnet ojossa nappaamaan kalaa, mutta varjo osuu veteen, ja kala pakenee. Ei ole totta! Oikeasti! En voi palata tyhjin tassuin! Kirkaskuu ilmestyy pusikosta.
"Tiedätkö mikä meni vikaan?" Kirkaskuu kysyy. Oliko tämä jokin testi!
Liekkitassu nyökyttelee pää painuksissa. Naaras alkaa selittää tälle jotain siitä, miten varjo osui veteen. Kyllä minä sen tiesin.


"Liekkitassu, oletko syönyt edes jotain tänään?" Kirkaskuu kyselee. Liekkitassu kääntää katseensa tämän silmiin, mutta laskee katseensa oitis, vaikkei tämä näyttänytkään vihaiselta tai pettyneeltä. Ainoastaan huolestuneelta.
"Jo-Joo", Liekkitassu vastaa, vaikkei se ole totta. Kuinka voisinkaan syödä jotain, vaikken tuonut mitään?
"Kyllä minä huomaan, kun valehtelet. Äänesi tärisee." Liekkitassu vilkuilee ympärilleen.
"No okei, en ole syönyt, mutta enhän minä saa, koska en tuonut mitään!" Liekkitassu sanoo. Kirkaskuu katsahtaa alas.
"Saat sinä syödä! Sinä ainakin yritit parhaasi metsästämässä!" Kirkaskuu vastaa.
"Syö nyt edes pikkuinen hiiri", naaras jatkaa. Liekkitassu nyökkää, ja lähtee tuoresaaliskasalle. Hän valikoi kaikista pienimmän ja laihimman otuksen, päästäisen. Hän haukkaa palan siitä, ja huomaa miten nälkä hänellä olikaan. Liekkitassu syö sen parilla hotkaisulla. Mitähän tekisin? Jos vaihtaisin klaaninvanhimpien makuualuset.. mutta ne taitaa olla juuri hetki sitten vaihdettu. Jos Laventelitassu lähtisi kävelylle? Oikeasti, ehkä naaraan seura piristäisi minua. Mutta missähän hän on? En tiedä, ehkä vain kysyn mestariltani onko hän nähnyt Laventelitassua. Toivottavasti on. Liekinvärinen oppilas kävelee mestarinsa luokse.
"Oletko nähnyt Laventelitassua? Ajattelin, jos voisimme käydä pienellä kävelyllä", Liekkitassu kysyy. Naaras miettii hetken.
"Taisi juuri mennä oppilaiden pesään", Kirkaskuu tokaisee.
"Okei, kiitos!" Kolli huikkaa iloisesti ja juoksee oppilaiden pesälle. Harmaa naaras on siellä.
"Ööh, ajattelin jos lähtisit kävelylle ulos?" Liekkitassu sanoo hermostuneena.



//508 sanaa:D

Jos välkky vois jatkaa?:3

LUKU 1

Sumu laskeutui leirin ylle, kun aamu aloitti tuloaan. Istuin vaitonaisena pentutarhan edustalla katsellen vielä nukkuvaa leiriä. Olin hiippaillut emoni vierestä ulos, koska minua ei enää nukuttanut. Tänään olisi jännittävä päivä. Minusta ja siskostani Koivupennusta tulisi vihdoin soturioppilaita. Olin odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa. Pääsisin vihdoin osoittamaan kaikille, varsinkin isälleni, taitoni. Olin valmis saamaan vihdoin isäni huomion.
"Siinä sinä olet", Syyslilja tuli ulos Koivupennun kanssa. Hän katsoi minua kirkkailla keltaisilla silmillään samalla huokaisten helpotuksesta.
"Odotan, että kaikki heräisivät", mutisin.
"Jännittääkö sinua oppilaaksi nimitys?", emoni kysyi hymyillen.
"Ei", vastasin lyhyesti.
"Minua jännittää", Koivupentu sanoi hiljaa mutta Syyslilja ei ollut kuulevinaankaan pienen naaraan vastausta.
"Sinusta tulee hieno oppilas, Korppipentu", emo hymyili nuolaisten päälakeani. Käänsin pääni kauemmas ja nousin seisomaan nähdessäni päällikön astuvan ulos pesästään. Karvani kohosivat hermostuneena odotuksesta. Astelin varmoin askelin lähemmäs Vuoksikalliota, kun päällikkö asteli sille.
Syyslilja tönäisi kuonollaan Koivupennun takamusta ja tämä lähti varovaisesti perääni korvat hieman luimussa epävarmuudesta.
"Kokoontukoon jokainen oman riistansa saalistamaan kykenevä klaanin kokoukseen!" Hallatähti kajautti ilmoille ja klaani kokoontui yhteen.
"On aika nimittää klaanillemme kaksi oppilasta. Korppipentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Korppitassuna. Mestariksesi tulee Ahmakäpälä. Toivon, että Ahmakäpälä välittää sinulle kaiken oppimansa. Ahmakäpälä olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi peloton ja vahva taistelija. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Korppitassulle", päällikkö sanoi ja Ahmakäpälä nyökkäsi tälle arvokkaasti kunnes tuli luokseni ja kosketti nenääni omallaan. Sen tehtyään päällikkö antoi vielä Koivupennulle oppilasnimensä ja mestariksi Lumivarjon.
Sitten klaani puhkesi huutamaan meidän uusia oppilasnimiämme yhä uudelleen ja uudelleen.

Menimme Koivutassun kanssa tervehtimään emoamme mutta isä ei viitsinyt edes tulla paikalle vaan oli jäänyt istumaan sotureiden pesän edustalle.
"Isänne on typerys", Syyslilja tuhahti nähdessään miten katsoin Honkasydäntä kohti. Kohautin vain olkiani samalla, kun istuuduin emoni viereen. Koivutassu astui askeleen kauemmas meistä ja istuutui myös paikoilleen.
Ei aikaakaan, kun Lumivarjo saapui oppilaansa luokse lempeästi hymyillen.
"Haluaisitko Koivutassu, että veisin sinut oppilaiden pesälle? Voisin näyttää sinulle uuden petisi", hän sanoi ja Koivutassu nyökkäsi varovaisesti ja lähti seuraamaan mestariaan oppilaiden pesälle.
Jäin istumaan emoni kanssa kahdestaan ja saatoin nähdä miten Syyslilja katsoi minua.
"Mitä?" murahdin hiljaa.
"Mietin vain kuinka paljon oletkaan kasvanut. Siskosi ei ole mitään verrattuna sinuun. Hän on heikko ja herkkähermoinen mutta sinä taas olet vahva ja itsevarma. Sinusta tulee mahtava soturi ja silloin isäsi näkee kuinka urhea poika hänellä onkaan", emoni hymyili hieman jopa ivallisesti.
Syyslilja ei ollut koskaan pitänyt Koivutassua minään. Eikä Koivutassu ollutkaan yhtään mitään. Hän ei edes uskaltanut seisoa suorassa ja hän ei sanonut emolle ikinä vastaan yhtikäs mistään saatikka minulle. Minua puistatti, kun mietinkin herkkää pikku sisarustani, joka olisi yhtä hyvin voinut olla minulle kuollut.
"Korppitassu. Näytän sinulle nukkumapaikkasi", Ahmakäpälä ilmestyi eteemme ryhdikkäänä.
"Selvä", nyökkäsin ja seurasin kollia oppilaiden pesälle.

Ahmakäpälän näytettyä minulle paikkani hän vei minut leirin uloskäynnille.
"Näytän sinulle heti klaanimme rajat ja sen jälkeen opastan sinua ensimmäisessä metsästyksessäsi", Ahmakäpälä sanoi eikä odottanut vastausta vaan juoksi jo ulos leiristä ja minä lähdin hänen peräänsä.
"Menettekö tutustumaan reviiriin?" Lumivarjo ilmestyi Koivutassun kanssa taaksemme.
"Kyllä", Ahmakäpälä nyökkäsi muttei hidastanut vauhtiaan.
"Me menemme myös joten voidaan mennä yhdessä", naaras hymyili ja mestarini vain nyökkäsi tälle vastaukseksi.

Saapuessamme Tuuliklaanin rajan tuntumaan haistoin pistävän vieraan klaanin tuoksun.
"Tässä kulkee Tuuliklaanin raja. Pistäkää tuoksu tarkasti mieleenne", Ahmakäpälä tokaisi kunnes jatkoi taas matkaa.
Korkeat puut vain vilisivät ohitsemme, kun kiidimme niiden keskeltä kohti Jokiklaanin rajaa.
"Tuolla näette kokoontumispaikan. Tuon saaren tuolla", Lumivarjo huomautti osoittaen hännällään hetken matkan päässä olevaa saarta.
"Siellä kaikki klaanit kokoontuvat rauhan omaisesti joka kuu. Silloin, kun se on täysi", Lumivarjo jatkoi.
"Ja tuolla näette Jokiklaanin reviirin. Laittakaa myös heidän tuoksunsa tiukasti mieleenne, koska voi tulla päiviä jolloin viholliset tunkeutuvat muiden reviireille niin teidän on hyvä tunnistaa mikä klaani on kyseessä", Ahmakäpälä sanoi hypäten suurelle kivelle.
"Tai jos Yönkajon lauma eksyy maillemme", Lumivarjo lisäsi.
"Miltä he tuoksuvat? Ja miltä Myrsky- ja Varjoklaanilaiset tuoksuvat?" kysyin.
"Tulet sen vielä tietämään", Ahmakäpälä totesi tyynesti.
"Viimeistään kokoontumisissa kohtaat muiden klaanien kissoja", Lumivarjo sanoi ystävälliseen sävyyn.
"Rajat on nyt käyty joten me tästä jatketaan Koivutassun kanssa muissa puuhissa. Pitäkää mukava päivä", naaras maukaisi viittoessaan Koivutassua seuraamaan häntä. Sitten he lähtivät ja tuli hiiren hiljaista.
"Vien sinut hyvälle saalistuspaikalle. Seuraa minua", mestarini sanoi ja lähti taas juoksuun keskemmälle reviiriä.

Seurasin häntä aina kivikoille asti jossa oli paljon kiviä ja hyviä piilopaikkoja niin pienille kuin suurille eläimille.
Ahmakäpälä asettui vaanimisasentoon ja lähti hiljaa etenemään havaitessaan hiiren. Hän ponnisti ja puraisi hiireltä niskat poikki yhdellä liikkeellä.
"Etene hiljaa ja kevyesti. Hiiret tuntevat pienenkin tömähtelyn maassa ja niiden kuulo on myös tarkka", Ahmakäpälä kertoi samalla, kun piilotti tuoresaaliin.
"Näytähän vaanimisasentosi", hän murahti ja tein työtä käskettyä.
"Levitä tassujasi enemmän. Kaadut tuosta pienestäkin tuulen vireestä", hän tuhahti ja otin paremman asennon.
"Haistele ilmaa", Ahmakäpälä sanoi hiljaa ja kohotin kuononi ylös. Sain vainun toisesta hiirestä ja lähdin hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Astuin mahdollisimman varovaisesti ettei hiiri hoksaisi minua.
Sitten näin pienen olennon edessäni ja veri alkoi kohista korvissani jännityksen tuomasta innosta.
Hyppäsin jyrsijän kimppuun ja puraisin sitä samalla tavalla miten Ahmakäpälä oli aikaisemmin tehnyt.
Katsoin mestaria hieman ylpeyttä silmissäni mutta tämä vain nyökkäsi sanomatta sanaakaan.
Tämä oli silti ensimmäinen saaliini ja olin ylpeä siitä.

Metsästysharjoitusten jälkeen palasimme leiriin ja vein muutaman hiiren jonka olin saanut tuolta reissulta klaanin vanhimpien luo.
"Kiitos", Yksihammas maukaisi iloisesti, kun pudotin hiiret hänen eteensä. En sanonut hänelle mitään vaan menin itse tuoresaaliskasalle ja nappasin sieltä oravan iltapalaksi.
Tassuttelin oppilaiden pesän edustalle ja ryhdyin syömään.
"Miten ensimmäinen metsästys meni?" Koivutassu kysyi varovaisesti kauempaa.
"Hyvin", murahdin suupalojeni välistä.
"Hienoa. Minullakin sujui hyvin", naaras vastasi.
"Ihan sama. Voisitko nyt olla hiljaa ja antaa minun syödä rauhassa?" mulkaisin siskoani ja tämä käpertyi heti kasaan ja alkoi syödä edessään olevaa hiirtä vaitonaisena.
Olin väsynyt päivän tapahtumista ja ärsyttävän pikkusiskon höpinät eivät voineet kiinnostaa minua pätkääkään sillä hetkellä. Eivät ne kiinnostaneet minua muutenkaan.
Syötyäni pesin tassuni ennen kuin menin oppilaiden pesään ja asetuin sammalvuoteelleni ja totesin, että seuraavana päivänä aikoisin lisätä siihen sammalta, koska peti tuntui kovalta. Huokaisin närkästyneenä ja ryhdyin nukkumaan.

Hengitin syvään metsän tuoksuja ja avasin silmäni. Olin suurten puiden keskellä joiden läpi kulki musta sumu. Katselin hetken ihmeissäni ympärilleni. Minua ympäröi synkkä ja pimeä metsä jonka puut huojuivat tasaisin väliajoin sinne tänne.
"Tervetuloa Synkkään metsään", varjoista kuului matalan möreä ääni joka olisi saanut herkkähermoisen kissan kavahtamaan. Minä en kuitenkaan ollut sellainen vaan katsoin pimeyteen silmät kiiluen.
"Kuka olet?" murahdin ja esiin astui musta keltasilmäinen kolli jolla oli valkoinen hännän pää.
"Tärkein kysymys on, että kuka sinä olet", kolli virnisti ja tuo virne paljasti keltaiset lohjenneet hampaat.
"Olen Korppitassu, Taivasklaanin oppilas", kerroin ja paransin ryhtiäni.
"Tiedän sen. Tärkein kysymys kuitenkin on, että kuka sinä olet", kolli toisti matalalla äänellään.
"Kerroin sen ja sinä tiesit sen. Mitä sinä tarkoitat?" aloin turhautumaan. Kolli rävähti matalaan nauruun.
"Olet typerys", hän murahti sitten. Se, että tämä musta kolli haukkui minua typerykseksi sai kynteni esiin ja karvani pystyyn suuttumuksesta.
"Kuka sinä olet haukkumaan minua typerykseksi!?" sähisin valmiina hyökkäämään.
"Isoisoisäsi senkin typerys", hän tuhahti ärtyneenä. Katsoin kollia hieman häkeltyneenä.
"Oletko tosissasi?" kysyin ivallisesti naurahtaen.
"Olen emosi isän isä eli sinun isoisoisä", kolli istuutui eteeni ja alkoi puhdistaa tassujaan aivan kuin se jotakin auttaisi. Kolli oli nimittäin hyvin rähjäisen näköinen.
"Mutta kuka sinä olet?" hän toisti kysymyksenä jo kolmannen kerran.
"En tiedä mitä tarkoitat", ärähdin.
"Siinä tapauksessa en voi auttaa sinua. Tuollaisille typeryksille ei ole sijaa silmieni alla joten häivy! Voit tulla takaisin puheilleni, kun tiedät kuka olet", kolli ärähti ja katosi pimeyteen. Sitten aivan tyhjästä minut revittiin pois unestani tosi maailmaan.

Ravistelin turkkiani pimeässä oppilaiden pesässä. Aamuun oli vielä aikaa mutta olin täysin hereillä. Synkkä metsä. Isoisoisäni. Kuka minä olin?
Kaikki nämä pyörivät mielessäni. Kuka minä olin ja miksi tuo kolli oli sanonut ettei voi auttaa minua ennen kuin tiesin kuka olin. Minua ärsytti. Arvoitukset saivat pääni pyörälle enkä pitänyt siitä. Minun tulisi ottaa asiasta selvää.

Kymmenes luku – Kultaista aikaa

Tuuli ulvoi ja ravisutti puiden lehdettömiä oksia. Kissojen hengitykset höyrysivät pakkasen puremassa ilmassa ja pakkanen oli tehnyt taideteoksia puiden runkoihin huurteen avulla. Jopa hiekkainen maa, joka oli lehtisateen sateiden seurauksesta mutaistunut, oli nyt pienen jääkerroksen peittämä.
Kaikeksi onneksi pesien seiniin ja kattoihin oli laitettu uusi kerros sammalta, jotta kylmyys ei pääsisi sisälle asti ainakaan niin voimaakaana. Klaanin uusi varapäällikkö ohjasi kissoja raja- ja metsästyspartioihin, jotta saalista saataisiin pennuille ja klaaninvanhimmille mahdollisimman pian ja jotta rajojen hajut saataisiin mahdollisimman pian merkittyä.
Ikijää katseli Valhelaulu, poikaansa, hymyillen. Hän oli kasvanut hurjasti ja toimi nyt Tähtiklaani sentään Myrksyklaanin varapäällikkönä. He olivat koko perheen kera, Ikijää, Hohtokäpälä ja neljä heidän pennuistaan, tehneet pitkän matkan päästäkseen Myrskyklaanin pentujen ollessa vielä pieniä. Ikijää muisteli yhä haikeana sitä kaikkea, mitä oli tapahtunut. Hän ei olisi koskaan saanut tavata kumppaniaan, jos kaksijalat eivät olisi häntä oppilaana vieneet.
Jokainen Ikijään pennuista oli jo sotureita. Tihkuviiksi oli ylpeä nimestään ja toimi arvokkaasti soturina. Valhelaulu oli ollut soturina pisimpään. Luminenä oli aina yrittänyt parhaansa ja kun naaras oli lopulta saanut soturinimensä, olivat kaikki aistineet naaraasta uhkuvan ylpeyden. Kaislahäntä oli taitava saalistaja ja Heinätähti olikin kehunut naaraan saalistustaitoja. Ei kuka tahansa loikkinut puissa kuin orava konsanaan.
Hänen pentunsa olivat jo aikuisia ja Ikijää toivoi heidän pääsevän vielä pitkälle ja kenties toteuttamaan unelmiaan. Valhelaulu oli varapäällikkö ja Ikijää tiesi poikansa ansaitsevan kyseisen aseman. Hän oli rohkea, huomaavainen ja itsevarma. Hän osasi johtaa.
Ja… Valhelaulu oli aina ollut kovin yksinäinen kissa. Ikijää oli kuitenkin huomannut, että Valhelaulu oli saanut hyviä ystäviä ympärilleen. Hän oli iloinen jokaisen pentunsa puolesta ja tulisi ikuisesti olemaan heidän rinnallaan.
Kun Sirppikynsi menehtyi ja siirtyi kumppaninsa perässä Tähtiklaaniin, koko klaani oli ollut kovin hiljainen. He olivat valvoneet rohkean naaraan ruumiilla koko yön, kuten aina tehtiin. Ikijää oli tuntenut sen ikävän ja surun, joka leirissä oli leijunut. Harva oli päässyt yli Iltataipaleen, Okakynnen ja Sadeaskeleen kuolemista, kun Sirppikynsi jo menehtyi muutamaa viikkoa myöhemmin. Naaraan pennut surivat hänen ruumillaan, kuten myös hänen rakkaat ystävänsä. Myrskyklaanin ylle oli kuin laskeutunut se surun synkkä verho, joka toi heille vain kuolemaa kuoleman perään.
Synkkyyden keskellä oli aina jotain hyvää. Ikijää oli oppinut sen jo nuorena. Kissat löysivät rakkautta, saivat pentuja ja Myrskyklaani sai uusia sotureita. Huomensäde sisaruksineen oli päässyt sotureiksi, kuten myös klaaniin muualta saapunut Kotkasiipi. Ikijää ymmärsi raidallista kollia ainakin osittain; se oli outoa tulla klaanin elämään mukaan kaiken ulkopuolelta. Ikijää oli toki palannut kotiinsa tullessaan tänne, mutta hän oli ollut poissa kuita ja klaanissa oli tapahtunut monta muutosta; suurin ainakin se, että Ikijään emo Kuutähti ja veli olivat silloin menehtyneet. Mutta nyt hän oli ollut kotona jo monta, monta vuodenaikaa ja oli kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa.
Ikijää oli aina onnittelemessa uusia sotureita ja oppilaita. Hän tervehti myös ilolla klaanin nuorimpia, kun heitä näki pentutarhan ulkopuolella. Hän muisti yhä elävästi sen ajan, kun oli itsekin hoitanu alle kuusikuisia pienokaisia. Se oli ollut kultaista aikaa.

Saarnisiipi, Hiirinenä ja Ikijää kulkivat yhdessä pienessä partiossaan. He olivat kaikki ystäviä keskenään ja Ikijää oli onnekas, että oli saanut heidät ystävikseen. Merilintu oli Ikijään hyvä ystävä myös, mutta naaras oli vielä pentutarhassa pentujensa kanssa. Pian hänkin pääsisi taas saalistamaan ja kulkemaan partioissa. Nyt hän sai nauttia pentujen kasvattamisesta kaikessa rauhassaan.
Kylmä oli kaikesta huolimatta raikasta ja Ikijää veti kirpeää ilmaa keuhkonsa täyteen. Se pisteli juuri sopivasti. Se muistutti vapaudesta ja raikasti naaraan mielen ja ruumiin. Sade ei enää haissut ilmassa, mutta vielä tulisi sateita ennen kuin lumi peittäisi maan. Ikijää toisaalta toivoi, että lehtikato menisi nopeasti tai etteivät pakkaset olisi liian kovat. Hä toivoi, että kaikille riittäisi ruokaa ja ettei kukaan nääntyisi eikä näksi nälkää.
Saarnisiipi loikki Ikijään ohitse ja sitten jo kuivuneen lätäkön yli. Hiirinenä tuli Ikijään vierelle ja vilkaisi vanhempaa naarasta huvittuneena. Saarnisiivellä oli aina tapana laittaa asiat pieneksi leikiksi ja se oli kyllä raikastavaa silloin tällöin.
”Tulkaa nyt”, kolli katseli kahta naarasta odottavasti. Hän loikkasi juurakon ylitse. Ikijää naurahti ennen kuin lähti seuraamaan kullanruskeaa kollia loikkien samojen ’esteiden’ ylitse. Hiirinenä tuli aivan Ikijään hännillä.
Ikijää nautti tuulen tunteesta turkillaan juoksun tiimellyksessä. Hän oli ystäviensä ympäröimänä ja sai elää hyvää elämää.
Tuuliklaanin rajamailla he merkitsivät rajan hajumerkeillä. Ikijää katseli kaukana siintäviä suuria ja pieniä nummia. Ikijää muisteli aikojaan kakskijalkajan ympäristössä ja sitä matkaa takaisin kotiin; kaksijalkalassa oli ollut ahdasta ja taas matkalla kotiin oli ollut vaihtelevasti metsiä ja nummia. Nummilla juokseminen oli ollut yllättävän upeaa, mutta ei Ikijää koskaan haluaisi elää vailla puiden suojaa. Hän kuin loisti metsän siimeksessä.
Kaukana nummien luona juoksi muutama tuuliklaanilainen ja Ikijää hymyili. Jokaisella oli oma paikkansa klaaneissa. Yhdessä kolmikko lähti suuntaamaan takaisin leiriä, naureskellen yhdessä heidän vanhoille jutuilleen ja vitseilleen.

Ikijää nappasi tuoresaaliskasasta mukaansa kyyhkysen. Hän vilkuili leirissä olevia kissoja ja hänen katseensa pysähtyi Kastelintuu, hänen entiseen oppilaaseensa. Tässä oli hyvä tilaisuus vaihtaa kieliä naaraan kanssa.
”Onko nälkä?” Ikijää kysyi, kun pääsi läikkään naaraan luokse. Kastelintu katsahti Ikijäätä ja sitten kyyhkystä. ”En minä tätä yksin jaksa.”
Ikijää laski kyyhkysen Kastelinnun eteen ja repi sitten itselleen siitä suupalan. Kastelintu hymyili pienesti ja otti sitten itsekin kyyhkysestä palasen. Ikijää silmäili Kastelintua hetken ennen kuin avaisi suutaan. Kastelintu oli ollut oppilaana jo oudon vaitonainen ja poissaoleva, mutta Ikijää oli antanut sen lipsahtaa ohi, sillä joskus kissoilla oli paljon mielensä päällä. Soturina Kastelintu oli ollut normaalia tiiviimmin kahden siskonsa kanssa ja he olivat kaikki olleet poissaolevia, mutta Ikijää oli huomannut sen vasta paljon myöhemmin.
Nyt Kastelintu oli jotenkin normaalia vaitonaisempi kuin koskaan ennen. Hänen lihaksensa olivat jännittyneet ja naaras vältteli katsomasta Ikijäätä silmiin. Mustavalkoinen naaras päätti varovaisesti kysyä, mutta päätti pitää oman etäisyytensä, jos Kastelintu kaipasikin vain seuraa eikä juttutoveria asioista, jotka hänen mielensä päällä olivat.
Ikijää sai tuskin mitään vastauksia entiseltä oppilaaltaan. Valkoisen ja oranssin kirjava naaras oli kovin hiljainen koko keskustelun ajan ja hänen vastauksensa olivat myös hyvin lyhyitä. Ikijää kuitenkin sai ihan muutaman hymyn Kastelinnulta, kun kertoi omista kuulumisistaan.
Ikijää oli suuntaamassa Merilintua tapaamaan, kun jotain pientä ja oranssia juoksi hänen edestään. Yllättyneenä Ikijää loikkasi taaksepäin.
Kipinätassu jarrutti ja liukui hiekkaista maata pitkin niin, että ilmaan lensi pieniä kiviä. Oppilas katsoi taakseen ja kompuroiden tuli Ikijään luokse. Hän loikki tassujensa päällä kuin olisi yrittänyt juosta jonnekin.
”Anteeksi!” oranssiturkkinen oppilas sanoi. Naarana viiksikarvat väpättivät ja hänen silmänsä olivat viiruina. ”Minä vain unohdin, että Hiirinenä odottaa minua leirin ulkopuolella!”
Ikijää hymyili pienelle oppilaalle myötätuntoisesti. ”Ei sinulla ole hätää. Mutta katso eteesi ettet loukkaa itseäsi tai muita. Hiirinenä ymmärtää kyllä. Menehän jo!”
”Kiitos ja anteeksi!” Kipinätassu suti hetken ennen kuin syöksyo taas juoksuun. Hän hidasti sitten kuin muistaen, mitä Ikijää oli sanonut. Pieni oppilas katosi ulos leiristä ja Ikijää kehräsi hiljaa itsekseen. Tuo pentu ei kyllä muistuttanut vanhempiaan millään tavalla; puhelias, sosiaalinen, villi… Ei yhtäkään ujouden ripettä tuossa kissassa.
Kipinätassun vanhemmista tosiaan… Tuulihäntä ja Lehmussydän astelivat yhdessä leiriin mukanaan saalista. Ikijää tervehti heitä hännänheilautuksella ennen kuin suuntasi oman kumppaninsa luokse, joka seisoi leirin laitamilla. Kollin sähkönsiniset silmät sädehtivät, kun hän huomasi Ikijään olevan tulossa luokseen.
Ikijää kosketti kumppaninsa nenää ja kehräsi. He puskivat päitään yhteen ja Ikijää kulki kumppaninsa leuan alta. Hohtokäpälä oli niin lämmin ja turvallinen, kuten aina. Ikijää antoi lempeän lipaisun kollin poskelle ja valkomusta kolli hymyili rakastavasti kumppanilleen.
Yhdessä he suuntasivat pienelle auringonläikälle lepäämään ja nauttimaan auringon hellästä lämmöstä, joka väheni päivä päivältä. Ikijää pesi kumppaninsa korvantaustat kehräten samalla, kun kolli kertoi päivänsä kulusta siihen asti.
Yön laskeutuessa myös pakkasen voima yltyi. Kissat nukkuivat tiiviisti kumppaniensa, sisaruksiensa ja ystäviensä kanssa. Osa taas kääritytyi petinsä suojiin etsien lämpöä sammalista. Tänä yönä oli harvinaisen kylmä yö ja kylmä viima puski pesän seinien koloista. Niiden vahvistaminen olisi huomenna edessä.
Ikijää makasi hänen ja Hohtokäpälän jakamalla pedillä. Hohtokäpälä oli kietoinut häntänsä Ikijään kehon ympärille ja Ikijää lepuutti päätään kollin päälaen päällä ja hymyili.
Hänellä oli maailman paras perhe. Hän hymyili ennen kuin nukahti rauhallisesti uneen kumppaninsa lämmintä kylkeä vasten.

//tää on aika surullinen ja rankka tarina (kuolema)

A broken heart can kill

Iltataival oli kuollut. Kuutamosydän katsoi pahoillaan Sirppikynttä ennen kuin harmaan naaraan käpälät pettivät hänen altaan ja surun laamannuttava aalto kulki naaraan koko kehon lävitse. Ensin Huurrekuu ja nyt Iltataival?
Hän valvoi kumppaninsa ruumilla koko yön kyynelten kastellen hänen poskensa. Hän veti kumppaninsa tuttua tuoksua keuhkonsa täyteen.
Hän hautasi kumppaninsa tyttärensä haudan viereen ja istui heidän haudoillaan hetken aikaa, kaivaten molempia niin kovasti. Huurrekuun hauta oli vielä tuore ja sen näki siitä mullasta, joka paistoi kaiken ruohon keskeltä. Sirppikynsi oli ollut kuin unessa koko sen päivän. Hän kulki kuin ei olisi oikeasti läsnä omassa kehossaan, muualla kuin omasa kehossaan.
Ja siitä jatkui se kamala alamäki hänen elämässään, kun suru valtasi hänen koko sydämensä ja ruumiinsa. Se hallitsi häntä. Se kaipuu oli sydäntä särkevä.
Hän oli vaipunut alas jo Huurrekuun kuoleman takia, mutta sitten siihen päälle hän menetti kissan, jota rakasti koko maailmassa eniten? Ei hän pystynyt siihen.

Sirppikynsi tuijotti tyhjyyteen. Se oli jo tuttua, mutta harmaa naaras ei halunnut tehdä mitään muuta. Ehkä hän edes pystyisi, kyllä hän oli yrittänyt, mutta kaikki liikkuminen ja ajattelu vei liikaa voimia. Hänen rintaansa särki toisinaan eikä siihen auttanut mikään yrtti tai tekeminen, jota Sudenlaulu hänelle yritti tarjota. Kaikki vain sattui ja särki.
Rakas Iltataival oli poissa. Kolli oli poissa. Hän ei ollut enää täällä. Ja Huurrekuu. Rakas Huurrekuu. Pieni Huurrekuu… Kuuro ja silti niin rohkea ja taitava. Ja hänen elämänsä oli loppunut niin lyhyeen, liian äkisti. Sirppikynsi muisti kuinka Huurrekuu oli joskus puhunut, että haluaisi olla yhtä hyvä emo kuin Sirppikynsi ja kuinka hän jo pentuna halusi kovasti osoittaa olevansa upea soturi. Hän oli osoittanut kaikkien epäluulot vääriksi ja oli ollut upea soturi. Ja hän oli aina ollut innostunut siitä, että voisi olla emo omille pennuilleen.
Niin ei koskaan tosin kävisi, metsästihän maailman puhtain kissa nyt Tähtiklaanin mailla. Hänen rakas tyttärensä… Hän oli poissa… Ja maailman ihanin kumppani… molemmat juoksivat nyt Tähtiklaanin mailla…
Ja Sirppikynsi oli joutunut katsomaan poikansa kärsimystä, kun tämä oli petetty.
Sirppikynsi ei välittänyt nälän tunteesta, joka pisteli hänen vatsansa pohjalla. Tosin, hän oli ollut niin kauan jo nälissään, ettei enää edes tuntenut nälän tunnetta häiritsevällä tavalla. Se oli vain pieni tunne vatsassa, joka oli kuitenkin olematon verrattuna siihen tuskaan, jota hän sydämessään tunsi jokaisena hänen hengenvetonaan. Joskus hänen kehonsa protestoi ja päätti potkaista kivulla Sirppikynttä, mutta se ei auttanut. Ei syömisestä ole hyötyä. Ei se tuonut takaisin Iltataivalta tai Huurrekuuta. Ei se tuonut mitään hänen elämäänsä.
Sudenlaulu kävi kovin usein katsomassa emoaan ja se kannusti Sirppikynttä syömään edes vähän. Kollin suuret silmät olivat aina niin täynnä huolta ja välitystä. Huurrekuun ja Iltataipaleen kuolemat olivat varmasti iskeneet päin kasvoja myös Sudenlaulua.
Myös Ilveskuura, Tuiskusielu, Kettukuono ja Hiirinenä kävivät toisinaan, mitä ehtivätkään.
Sirppikynnen pennuilla oli rakastavat vanhemmat ja sisarukset, toisin kuin Sirppikynnellä. Hänen oma emonsa oli aina ollut kylmä ja suosinut Sirppikynnen kuita sitten edesmennyttä siskoa Minttutassua. Ja Tulimyrsky, Sirppikynnen upea isä, oli kuollut niin aikaisin. Ja kaiken lisäksi Sirppikynnen nenän edessä hänen ollessaan vielä pentu. Sirppikynsi kaipasi isäänsä. Hän kaipasi ystäviään, jotka olivat jo tämän maan jättäneet. Hän kaipasi tytärtään. Hän kaipasi kumppaniaan.
Hän kaipasi iloa.

”Emo… emo, herää”, Sudenlaulun ääni havahdutti Sirppikynnen hänen unestaan. Nukkuminen oli toisinaan lohduttavaa, sillä silloin ei muistanut valvemaailman kauhuja. Toisinaan taas Sirppikynsi ei kyennyt nukkumaan häntä piinaavien painajaisten takia. Ne kuitenkin olivat naaraan onneksi harvinaisia. ”Syö tämä.”
Sirppikynsi silmäili Sudenlaulun tuomaa oravaa ja muutamaa yrttiä sen vieressä. Sirppikynsi hymyili vaivalloisesti, mutta suostui syömään, vaikka vain muutaman palasen. Häntä oksetti. Ja silti hän söi, poikansa tähden. Sudenlaulu oli aina ollut läsnä ja paikalla, aina emonsa tukena. Miten ihmeessä hän jaksoi huolehtia emostaan, joka vain niskuroi eikä suostunut tekemään mitään elämänsä eteen enää? Hänellä oli oma oppilas. Hänellä oli paljon tärkeämpää kuin raihnainen emonsa.
Sirppikynnen sydäntä särki. Taas. Se ei ollut uutta. Hänen rintaansa oli pistänyt sen jälkeen, kun Huurrekuu oli kuollut ja yhä kovempaa vain sen jälkeen, kun Iltataival oli kuollut.
Heidän ajattelemisensa sai Sirppikynnen silmät kostumaan. Naaras kuitenkin pidätteli eikä antanut kyyneltensä valua poskilleen. Itkeminen ei ollut auttanut aiemmin eikä se auttaisi vieläkään.
Kun Sudenlaulu oli poistunut, Sirppikynsi oli valahtanut sammalpedilleen. Häntä ei huvittanut tehdä mitään. Häneen sattui niin paljon, henkisesti ja fyysisesti. Yksinäinen kyynel kulki oman polkunsa hänen poskelleen ja siitä maahan.
Sydäntä pakotti ja Sirppikynsi henkäisi, kun rytmihäiriö ravisteli hänen herkkää elintään ja laihaa kehoaan. Se ei ollut uutta. Sudenlaulu tiesi niistä kyllä, mutta Sirppikynsi oli lakannut vaivaamasta niiden kanssa omaa poikaansa. Ei niille voinut mitään. Ei särkyneelle sydämelle voinut yhtään mitään. Siihen ei ollut lääkettä. Ei mitään parannuskeinoa. Ja Sirppikynnen sydän oli kärsinyt ja paljon. Hän eli päiviään sydänsurussa ja vaikka Sudenlaulu yrittikin, ei hän pystyisi parantamaan emoaan. Kolli ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan, vaikka tiesikin olevansa voimaton. Vain Tähtiklaani tiesi, mitä tehdä. Sirppikynnen elämässä oli ollut paljon menetystä, mutta myös paljon iloa. Mutta nyt hänen sydämensä ei ollut enää kestänyt sitä tuskan määrää, joka oli hänen ylleen langetettu kuiden ja kuiden aikana. Sirppikynsi sulki silmänsä saadaakseen edes vähäsen unta ja karistaakseen inhottavat muistot mielestään edes ihan pieneksi hetkeksi.

Sirppikynnen viimeinen aamu oli ollut erittäin raskas. Hän oli tuntenut klaanitovereidensa katseet turkissaan ja ollut kovin ahdistunut, mutta pysynyt hiljaa, kuten tavallista. Kyllä hän tiesi, että hän näytti kamalalta. Häneen sattui liikaa, jotta hän voisi tehdä itsensä eteen jotakin. Ei sillä, että hän olisi edes halunnut, sillä miksi nähdä vaivaa mitään varten? Sydämeen otti kovemmin kuin ennen. Ja Sudenlaulu tuntui huomaavan sen aivan kuin hän olisi kyennyt katsomaan turkin ja nahan lävitse.
Kolli pysyi koko päivän emonsa äärellä, aivan kuin luullen, että Sirppikynsi katoaisi pois kuin savuna ilmaan. Jos totta puhutaan, Sirppikynsi kyllä hiipui sen päivän aikana hiljalleen pois. Hän katseli poikaansa lähes taukoamatta.
”Kerro… kerro että rakastan heitä”, Sirppikynsi sanoi hiljaa.
”Minä kerron”, valkomusta parantaja nyökkäsi. Hän ei pistänyt vastaan, vaikka olisi halunnut. Kolli tiesi, ettei voisi tehdä mitään. Hän olisi halunnut tehdä kaikkensa ja antaisi mitä vain, jotta olisi voinut auttaa emoaan, mutta kolli oli realistinen ja tiesi, ettei tässä tilanteessa auttaisi enää mikään. Hän rakasti emoaan niin kovin ja isäänsä tietenkin. Isä oli kuollut alle kuu sitten ja nyt hän menettäisi emonsakin.
”Rakastan myös sinua”, Sirppikynsi hymyili. ”Ja Kettukuonoa ja Ilveskuuraa ja Pakkaspuroa ja Tuiskusielua. Aivan valtavasti. Kerrothan sen heille? Kiltti? Kerro, että rakastan heitä enemmän kuin kukaan voi edes kuvitella. Ei minun rakkauteni määrälle löydy sanoja.”
”Minä kerron”, Sudenlaulu kuiskasi. ”Ja me rakastamme sinua. Aina ja ikuisesti. Minä rakastan sinua, emo.”
Sirppikynsi hymyili ja räpytteli silmiään. Hänen sydäntään pakotti taas ja nyt voimakkaammin kuin ennen. Maailma tuntui utuiselta ja näkymä oli sumuinen.
Sirppikynsi hymyili väsyneen hymyn pojalleen. Naaras tunsi väsymyksen valtaavan hänen koko ruumiinsa. Hänen oli kovin vaikea hengittää. Koko sen ajana Sirppikynsi katsoi Sudenlaulua, kun hänen sydämensä syke koko ajan heikkeni ja haikkeni.
Ja sitten, se oli ohi. Sammalpedillä oli vain veltto, harmaan kissan ruumis, jonka sydän oli juuri lyönyt viimeistä kertaa. Hänen vierellään oleva kissa upotti kasvonsa emonsa turkkiin, josta alkoivat ne vähäisimmätkin lämmöt hiipua pois.
Kun kolli sai kasattua itsensä, hän sulki emonsa lasittuneet vihreät silmät ja lähti hakemaan sisaruksiaan.

Maailma tuntui kevyeltä. Rintaa ei pakottanut ja turkki oli terve. Suru oli kaikonnut. Sirppikynsi avasi silmänsä ja huokaisi helpotuksesta, kun kaikki se kamala tuska ja suru haihtui. Hänen mielensä puhdistui ja se suru, joka oli painanut hänen mieltään kuin raskas kivi, oli poissa.
Maailma oli puhdas ja kaunis. Tähdet tuikkivat niin kirkkaasti ja lähellä. Hänen omalla turkillaan kimmelsi kymmenet tähdet.
Ja mustaruskea kolli seisoi turkki hennossa tuulessa hulmuten hänen edessään. Hänen olemuksensa oli aina yhtä komea ja vahva. Hän katsoi jäänsinisillä silmillään, oi, niin rakastavaisesti Sirppikynttä.
Hän oli nyt taas Sirppikynnen kanssa.
Sirppikynsi kosketti nenällään Iltataipaleen nenää ja päästi helpottuneen huokaisun. Hän kuin suli kumppaniinsa ja antoi kollin tutun olemuksen lohduttaa häntä. Hän oli taas Iltataipaleen kanssa eivätkä he olisi enää koskaan erossa toisistaan. Iltataival hymyili tuttua ovelaa hymyään, kun hän astui hieman taaksepäin. Hän vilkaisi taakseen ja silloin Sirppikynsi näki hänet. Huurrekuu, hänen tyttärensä. Sirppikynsi hymyili nähdessään kauniin tyttärensä taas edessään. He olivat molemmat taas hänen kanssaan eikä Sirppikynsi antaisi heidän enää koskaan kadota.
”Huurrekuu…” Sirppikynsi katseli tytärtään.
”Hei, emo”, Huurrekuu sanoi hymyillen. ”Näytät hyvältä tähtiturkkisena.”
Sirppikynsi hymyili katsellessaan kuuroa tytärtään. Naaraan valkealla turkilla juoksenteli kymmeniä ja kymmeniä tähtiä. Sirppikynsi häkeltyi, kun Huurrekuun toinen korva kääntyi aivan kuin naaras olisi kuullut jotakin.
”Eräs toinenkin on iloinen nähdessään sinut”, Huurrekuu virnisti ja Sirppikynnen sydän oli haljeta, kun hän näki kuolleen pentunsa Hiutalepennun juoksevan hänen luokseen. Hän oli niin kaunis ja voimakas. Voi, millainen soturi Hiutalepennusta olisikaan tullut, jos hän olisi saanut elää pidempään. Sirppikynsi antoi Hiutalepennun pienen kehon painautua häntä vasten. Hänen pieni pentunsa.
”Tietysti olen!” Hiutalepentu puhui Sirppikynnelle. ”Olen odottanut pääseväni viettämään aikaa oman emoni kanssa.”
”Nyt meillä on kaikki aika”, Huurrekuu vastasi ja Sirppikynsi kohotti katseensa Huurrekuuhun. ”Minä kuulen, emo.”
Sirppikynnen suu aukesi ja hän tuijotti tytärtään ilon sokaisemana. Hänen kaunis tyttärensä kuuli hänen äänensä. Hän voisi kertoa kaikki maailman tarinat hänelle ja jopa kehrätä. Hän oli kotona.
”Miten… miten sinä kuolit?” Sirppikynsi kysyi sitten, vilkaisten Iltataivalta. Huurrekuun katse oli lempeä, mutta apea.
”Pakkaspuro”, Huurrekuu sanoi ja Sirppikynnen silmät levisivät.
”Ei… ei hän olisi voinut… ei sinua…”
”Emo”, Huurrekuun ääni oli jämäkkä. ”Älä ole vihainen hänelle, pyydän. Se rikkoi hänet tuhansiksi palasiksi. Hän teki sen, ettei Synkkä metsä voisi satuttaa minua ja saada häntä tekemään pahoja asioita. Synkkä metsä on voimistunut.”
Sirppikynsi tuijotti tytärtään ja mietti sitten Pakkaspuroa. Saisikohan hän koskaan mahdollisuutta puhua Pakkaspurolle enää uudestaan? Hän todella toivoi, että saisi. Mustaturkkinen kolli oli hänen pentunsa, oli mitä oli. Hänellä oli varmasti syynsä.
Sirppikynsi ihaili Tähtiklaanin kauas kantavia maita ja tähtiä, jotka hohtivat heidän ympärillään ja kissojen turkeilla. Hän ihaili Tähtiklaanin kauneutta ja sitä, miten täällä niin moni oli iloinen ja tyytyväinen. Hän oli tavannut monia kuolleita ystäviään ja perheenjäseniään, mukaan lukien hänen rakkaan isänsä ja sisarensa. Hänellä olisi nyt monta päivää aikaa puhua heille ja juosta menetetyn ajan kiinni.
Hän oli onnellinen.
Hän oli kotona.
Hänen sydämensä oli taas ehjä.

Luku 13
// taistelua ja verta. Uus yritys xD

Heräsin siihen miten tassujani paleli ja tunsin kylmän viiman selässäni. Avasin silmäni unisena ja huomasin miten pesän tuomasta lämmöstä huolimatta ilma jonka puhalsin ulos keuhkoistani muuttui huuruiseksi. Venyttelin kohmeisia jäseniäni ja hiivin kevein askelin vielä muutaman nukkuvan oppilaan ohitse.
Työnsin pääni ulos ja siristin silmiäni häikäisevän kirkkauden osuessa silmiini. Maa oli muuttunut valkoiseksi pakkasesta ja joka paikka kimmelsi kauniisti. Katselin ympärilleni silmät ihmetyksestä ymmällään.
"Kylmää eikö?" Valkoviiksi pörhisti turkkiaan kävellessään luokseni.
"Kaunista", henkäisin. En ollut koskaan ennen nähnyt vastaavaa.
"Sitäkin", mestarini vastasi nyökäten.
"Oletteko valmiita aamupartioon?" uusi varapäällikkö saapui luoksemme itsevarmoin askelin.
"Kyllä vain", nyökkäsin yrittäen hillitä innostustani. Valhelaulu oli edellisenä iltana määrännyt minut, Valkoviiksen ja Lumimyrskyn aamupartioon ja olin joka kerta tehtävästä innoissani.
"Hyvä, voitte lähteä", Valhelaulu nyökkäsi ja poistui.

Lähdin kahden soturin mukana kohti Varjoklaanin rajan tuntumaa.
Kylmä maa kipristeli tassujeni alla ja sai kylmiä väreitä aikaan kehossani. Ilma oli suorastaan virkistävä.
"Lehtikadon aika tuoksuu jo ilmassa", Lumimyrsky totesi nuuhkaisten ilmaa.
"Se on totta. Kylmyys menee luihin ja ytimiin. Klaanin vanhimmat jo valittelivat vanhoja niveliään pesän edustalla tänä aamuna", Valkoviiksi virnisti.
"Oravaliito kirosi kylmyyden maasta taivaaseen, kun satuin kulkemaan heidän ohitseen", Lumimyrsky sanoi huvittuneena.
Tassuttelimme lähemmäs Varjoklaanin rajaa, kun silmäkulmassani vilahti jotakin mutta se tuli meidän reviirimme puolelta. Pysähdyin ja nuuhkaisin ilmaa mutta tuuli oli muuttanut suuntaansa siten etten saanut vainua. Valkoviiksi ja Lumimyrsky olivat jatkaneet matkaa eivätkä huomanneet reaktiotani.
Sihahdin hieman ja soturien korvat värähtivät ja he käänsivät kysyvät katseensa minuun. Viitoin vasemmalla puolella olevaa pusikko rykelmää jonka läheisyydessä olin nähnyt vilauksen jostakin. Se saattoi hyvin olla jäniskin mutta koskaan ei voinut olla varma, kun oltiin näin lähellä vihollisklaanin rajaa.
Valkoviiksi ja Lumimyrsky haistelivat ilmaa samalla, kun asettuivat rinnalleni seisomaan.
"Myrskyklaanin nimessä, tule esiin!" Valkoviiksi sihisi kuuluvasti kohti pusikkoa. Hetken kuluttua pusikosta asteli kolme vahvan näköistä mutta hieman rähjäistä kissaa joiden turkit olivat takussa ja heidän ihoaan koristi erilaiset arvet.
"Yökajon lauman jäseniä", Valkoviiksi sihisi hampaat irvessä. Otimme hyökkäysasennon ja nostimme karvat pystyyn sähisten tunkeilijoille. Keskimmäinen lihaksikas kissa päästi ivallisen virneen ja paljasti kyntensä. Sitten he hyökkäsivät meitä kohti.
Väistin vaalean harmaan naaraan iskuja niin ketterästi kuin taisin kunnes otin vakaan asennon paikoilleni. Naaras lähti minua kohti kynnet uhkaavasti esillä ja aikoi juuri iskeä, kun tartuin hänen etutassuunsa omallani ja upotin terävät vahvat kynteni hänen anturoihinsa. Naaraalta pääsi parahdus ja pystyin vain kuvittelemaan kuinka arka paikka anturan seutu olikaan. Tartuin toisella tassulla kissan toiseen etutassuun ja pyöräytin hänet kevyesti maahan niin, että hän iskeytyi selälleen jäiseen maahan. Naaras räpiköi äkkiä jaloilleen ja irtautui otteestani puraisten tassuani. Näin kivusta huolimatta tilaisuuden ja upotin omat hampaani naaraan niskanahkaan ja tämä päästi irti tassustani. Upotin hampaani vieläkin syvemmälle kunnes naaras ulisi ja rimpuili rimpuilemistaan kunnes päästin irti ja tämä pakeni paikalta kivusta ulvoen.
Seuraavaksi hyppäsin lihaksikkaan körilään selkään, joka oli päässyt Valkoviiksen päälle. Upotin kynteni ja hampaani tämän nahkaan ja jännitin lihakseni ja keikutin itseäni kollin selässä niin, että tämä joutui irrottamaan otteensa mestaristani ja sain hänet pyöräytettyä ympäri maahan. Painimme maassa jonkin aikaa kunnes sain kollin sellaiseen otteeseen, että aloin raapia takajaloillani tämän mahan alusta.
Näin sivusilmällä miten Lumimyrsky ja Valkoviiksi saivat kolmannen kissan häädettyä reviiriltämme ja juuri ennen kuin he olivat tulossa tuekseni köriläs riuhtoi itsensä irti ja juoksi toveriensa perään huomatessaan olevansa alakynnessä.
"Hienoa Kotkatassu! Taistelit kuin soturi!" Lumimyrsky hihkaisi ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Naaraan sanat lämmittivät sydäntäni, kunnes huomasin kalpenevan Valkoviiksen tämän vierellä.
"Mestari!" huudahdin juosten mestarini rinnalle, kun kollin jalat pettivät ja tämä hengitti hyvin raskaasti.
"Hän menettää verta! Äkkiä! Viedään hänet leiriin!" Lumimyrsky hätääntyi huomatessaan miten Valkoviiksen alle alkoi muodostua verilammikko.
"Nosta hänet selkääni! Pian!" sanoin asettuessani siten, että Lumimyrsky sai Valkoviiksen ujutettua selkääni. Sitten lähdin täyteen juoksuun.
Tassuani jomotti vietävästi vihollisen puraistua siihen kaikella voimallaan mutta nyt en ehtinyt keskittyä siihen vaan minun oli saatava Valkoviiksi pian parantajan hoivaan.
Tanner tömisi, kun laukkasin Lumimyrsky rinnallani täyttä juoksua kohti leiriä. Valkoviiksen sydämen lyönnit tuntuivat selässäni.

"Parantaja! Tarvitsemme Parantajaa!" Lumimyrsky huusi niin lujaa kuin keuhkoista pääsi nähdessämme leirin suuaukon edessämme.
Työnnyimme sisään leiriin vauhdilla.
"Sudenlaulu!" karjaisin voimakkaalla äänellä niin, että koko leiri pysähtyi ja parantaja tuli meitä kiireesti vastaan oppilas kannoillaan.
"Yönkajon lauman kolme jäsentä hyökkäsivät. Valkoviiksi sai pahasti mahaansa osumaa", selitin niin vakaasti kuin kykenin.
"Hän on menettänyt jo jonkin verran verta", Lumimyrsky lisäsi vapisten. Turkkiani pitkin valui Valkoviiksen veri joka sai alla olevan maan punaiseksi pisaroillaan.
"Valkoviiksi!" Merilintu parahti juostessaan luoksemme samalla, kun Valopentu juoksi tuomaan hämähäkin seittiä veren tyrehdyttämistä varten.
"Kotkatassu, voisitko kantaa mestarisi pesääni?" Sudenlaulu kysyi tyynesti saadessaan aseteltua seitin kollin haavoille. Nyökkäsin ja Lumimyrsky auttoi Sudenlaulua nostamaan kollin takaisin selkääni ja kannoin tämän lämpimään ja suojaisaan parantajan pesään. Merilintu asettui kumppaninsa rinnalle samalla, kun parantaja ryhtyi työhön oppilaansa kanssa.
"Selviääkö hän?" kysyin varovaisesti ennen kuin poistuisin paikalta.
"Hän on menettänyt verta joka on vienyt hänen tajunsa. Haavat ovat syviä joten on vielä vaikea sanoa", Sudenlaulu sanoi vakavasti ja nyökkäsin.
Tullessani ulos parantajan pesästä näin kaikkien katsovan minuun. Huomasin miten Neilikkakaste oli ottanut vahdittavakseen Merilinnun ja Valkoviiksen pennut ja miten päällikkö seisoi huolestuneen näköisenä Lumimyrskyn rinnalla.
"Selviääkö hän?" Heinätähti kysyi, kun kävelin heidän luokseen.
"Sudenlaulu ei osannut vielä sanoa", totesin hiljaa.
Päällikkö nyökkäsi vakavana ennen kuin istuutui.
"Kertokaa mitä tapahtui", hän sanoi viimein tyynen rauhallisesti.
"Kotkatassu havaitsi liikettä Varjoklaanin rajan tuntumassa olevasta pusikosta ja sieltä tupsahti kolme Yönkajon lauman jäsentä", Lumimyrsky kertoi. Hän selitti miten olimme taistelleet heitä vastaan ja minä puolestani kerroin miten kokoiseni kolli oli raapinut Valkoviiksen vatsaa ennen kuin ehdin väliin.
Valkoviiksi oli kuitenkin vielä siitäkin jatkanut auttamaan Lumimyrskyä ennen kuin oli lyyhistynyt maahan kissojen paetessa paikalta.
"Kotkatassu toden totta taisteli kuin soturi tänään ja pelasti mestarinsa", Lumimyrsky sanoi lopuksi päällikölle.
"Olen ylpeä teistä ja siitä miten autoitte toinen toisianne. Kotkatassu, kiitos urheudestasi. Nyt meidän tulee odottaa", päällikkö sanoi tyynesti ennen kuin käveli suurtasanteelle.
Hän kokosi klaanin yhteen ennen kuin kertoi tapahtuneesta.
"Partioiden on toistaiseksi hyvä käydä tiuhemmin tarkistamassa raja-alueet. Lisäksi partioissa tulee olla aina vähintään neljä kissaa mahdollisten hyökkäysten varalta", Päällikkö lausui ohjeita kunnes poistui pesäänsä.
Kävelin parantajan pesän edustalle ja istuuduin alas päivystämään jotta tietäisin heti, kun Valkoviiksi heräisi.
Saapui ilta ja tunsin miten tassuani jomotti yhä kovemmin. Olin saanut veren tyrehdytettyä nuolemalla haavoittunutta tassuani mutta kipu alkoi voimistua voimistumistaan.
"Tuo näyttää ikävältä", säpsähdin Valotassun astuessa ulos parantajan pesästä.
"Se on todella kipeä", mutisin ja oppilas palasi takaisin pesään.
"Tässä, syö nämä. Ne auttavat kipuun", hän palasi mukanaan minulle jo ennestään tuttuja unikonsiemeniä suussaan. Hän asetti kääreen jossa siemet olivat eteeni ja aloin pureskella niitä. Saatuani siemenet pureskeltua katsoin oppilasta huolestunein silmin.
"Miten Valkoviiksi voi?" kysyin.
"Veren vuodatus tyrehtyi ja hän nukkuu nyt rauhallisesti. Ajan kanssa näemme miten haavat lähtevät paranemaan mutta mitään hengen vaaraa ei enää tällä hetkellä ole", Valotassu kertoi ja henkäisin helpotuksesta.
"Menehän nukkumaan. Aamulla olemme taas viisaampia", oppilas maukaisi ennen kuin lähti hakemaan tuoresaalista ja vei sen parantajan pesään.
En kuitenkaan lähtenyt oppilaiden pesälle vaan asetuin makuulle parantajan pesän edustalle ja suljin silmäni.

"Mitä sinä siinä nukut?" hätkähdin hereille, kun Sudenlaulu ilmestyi aamun valjetessa viereeni. Minulla oli kylmä ja turkkini oli aivan pörröllään. Hampaani kalisivat samalla, kun ravistelin itseni. Jäisen kostea turkkini kuivui hieman mutta hytisin silti kylmästä.
"Olet aivan hullu", Sudenlaulu mutisi ärtyneenä.
"Sisälle nyt siitä", hän sihahti ja pujahdin ilomielin parantajan pesään. Pesän lämpö iski vasten kasvojani ja sai kehoni kihelmöimään.
"Kotkatassu", kuulin Valkoviiksen kähisevän äänen.
"Mestari!" henkäisin ja menin kollin rinnalle. Merilintu hymyili minulle helpottuneesti ja nuolaisi päälakeani.
"Olit rohkea, kun autoit Valkoviikseä taistelussa", hän sanoi lempeästi.
"Menen katsomaan nyt pentujamme. Neilikkakaste saattaa olla hieman väsynyt niin monen pennun katsomisesta", Merilintu naurahti ja nuolaisi kumppaniaan ennen kuin lähti pentutarhalle.
"Miten voit?" kysyin asettuessani Merilinnun lämmittämälle paikalle.
"On hieman turtunut olo ja en muista koska viimeksi olisin ollut näin väsynyt mitä nyt", Valkoviiksi yritti selvittää kurkkuaan.
"Menetit paljon verta joten en yhtään ihmettele", totesin vakavasti.
"Tai sitten vanhuus alkaa vaivata", Valkoviiksi virnisti mutten vastannut mitään. Olin säikähtänyt toden teolla edellisenä aamuna.
"Hei mikäs nyt on? Missä minun huumorintajuinen oppilaani oikein on?" Valkoviiksi töytäisi minua lempeästi kuonollaan.
"Hetkellisesti tauolla", mutisin.
"Miksi? Olen elossa ja haavani ovat lähteneet paranemaan. Olen tässä poju. En ole lähtenyt Tähtiklaanin maille", mestarini sanoi.
"Tiedän. Mutta säikäytit minut eilen pahanpäiväisesti. Sitä paitsi minulla meni vaikka kuinka kauan puhdistaa selkäni verestäsi, kun sotkit sen", lausuin viimeisen lauseeni hieman kiusoittelua äänessäni.
"Noniin sieltähän se tuli", Valkoviiksi naurahti mutta irvisti kivusta.
"Sinun pitää hillitä nyt nauruasi jonkin aikaa", Sudenlaulu tokaisi hieman kauempana.
"Voihan papana", Valkoviiksi totesi, kun kipu hellitti hieman.
"Sudenlaulu käski minun levätä nyt muutaman päivän täällä. Hän seuraa ettei haavani tulehdu. Aion puhua huomenna päällikön kanssa, kun pääsen vähän edes liikkeelle", Valkoviiksi sanoi.
"Kerroimme jo Lumimyrskyn kanssa tapahtuneesta. Heinätähti lisäsi partioiden rajatarkistuksia", kerroin.
"En minä siitä syystä ajatellut hänelle puhua", Valkoviiksi hymyili.
"Mistä sitten? Jos saan kysyä", katsoin mestariani uteliaana.
"Kotkatassu, taistelit eilen todella hienosti ja olit rohkea sekä päättäväinen. Autoit minua hädän hetkellä. Olin varma, että nyt tuli tappio kunnes iskit kiinni ison kollin selkään. Pelastit minut, poju. Olen mestarinasi sitä mieltä, että olet valmis soturiksi ja sen aion päällikölle kertoa", Valkoviiksi sanoi ylpeyttä äänessään.
Tuijotin vain mestariani saamatta sanaa suustani.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" kysyin epäuskoisena.
"Olen. Olet ollut todella ahkera oppitunneillani ja olet edistynyt niin paljon. Olet tarkka silmistäsi, osaat ennakoida vihollisen liikkeitä parhaasi mukaan, olet vakaa kuin kivi ja sinusta on tullut vahva. Ei olisi ollut puhettakaan silloin, kun saavuit Myrskyklaaniin, että olisit kantanut tämän kokoisen kissan ja vielä täysillä juosten. Merilintu kertoi minulle kuinka vauhdilla olitte saapuneet paikalle ja sinulla oli vielä toinen tassuista haavoilla. Olen sinulle kiitollinen", Valkoviiksi nuolaisi kylkeäni kehräten.
"Tuntuu ehkä jopa hieman pelottavalta siirtyä sotureiden joukkoon vaikka olenkin asiasta innoissani", sanoin hiljaa.
"Turhaan pelkäät. Sinut otetaan lämpimästi vastaan, voin luvata sen!" Valkoviiksi hymyili.
"Jos olette saaneet juttunne juteltua niin pyytäisin Kotkatassua poistumaan. Mestarisi tarvitsee unta ja klaani tuoresaalista joten..." parantaja sanoi.
"Ymmärrän. Lähden tästä saalistamaan", nyökkäsin ja nuolaisin mestariani vielä ennen kuin poistuin.


Seuraavana aamuna minua jännitti niin, että tassuni tärisivät. Tänään Valkoviiksi puhuisi päällikölle.
Työnnyin ulos oppilaiden pesästä ehkä viimeistä kertaa itse oppilaana. Istuuduin pesän suulle ja aivoni löivät täysin tyhjää. Minua hermostutti niin ettei edes ajatus kulkenut.
Leiri alkoi heräilemään päivän askareisiin. Näin miten kuningattaret toivat pentunta ulos kirpeään ilmaan ja miten pennut alkoivat kirmata pitkin poikin pentutarhan edustaa. Näin miten aamupartio vaihtoi yöpartion kanssa muutaman sanan ennen kuin toinen partio lähti liikkeelle. Klaaninvanhimpien voivottelu kohmeisista jäsenistä kuului minulle asti ja se sai minut hieman huvittuneeksi. Sitten näin sen. Valkoviiksi ilmestyi parantajan pesästä ja käveli hitain askelin päällikön pesälle. Hän odotti hetken suuaukolla kunnes työntyi päällikön luvalla sisään.
Tunsin miten karvani kohosivat jännityksestä ja yritin rauhoitella mieltäni.
Kului jonkin aikaa kunnes Valkoviiksi ja Heinätähti tulivat ulos ja päällikkö suuntasi kohti Suurtasannetta. Pidätin hengitystäni. Nytkö se tapahtuisi? Tätä varten olin opiskellut ja harjoitellut Valkoviiksen opastuksella. Sitä hetkeä varten, että minusta tulisi soturi. Ja nyt se tapahtui.
"Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanin kokoukseen!" päällikkö kajautti ilmoille ja kissat kokoontuivat Suurtasanteen eteen. Valkoviiksi viittoi minua tulemaan luokseen tasanteen tuntumaan näkyvälle paikalle.
Menin mestarini rinnalle ja tämä nuolaisi kylkeäni rohkaisevasti ennen kuin sukelsi muiden klaanilaisten joukkoon. Katsoin päällikköä silmiin ja tämä hymyili minulle.
"Oletko valmis, Kotkatassu?" hän kysyi lempeästi. Nyökkäsin hänelle hieman hymyillen ja paransin ryhtiäni.
"Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kotkatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" päällikkö katsoi suoraan minuun.
"Lupaan", sanoin kuuluvalla ja vahvalla äänellä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kotkatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Kotkasiipi. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja tarkkanäköisyyttäsi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi", Heinätähti lausui ja tuli koskettamaan päälakeani. Nuolaisin kunnioittavasti päällikön lapaa ja sen tehtyäni klaani alkoi huutaa uutta nimeäni.
"Kotkasiipi! Kotkasiipi! Kotkasiipi!" klaanilaiset lausuivat nimeäni.
Valkoviiksi tuli ensimmäisenä onnittelemaan minua soturin nimityksestä ja sanoi olevansa ylpeä minusta.
"Onneksi olkoon, Kotkasiipi", Täplätuuli asteli luokseni lempeästi kehräten.
"Kiitos, Täplätuuli", hymyilin naaraan nuolaistessa päälakeani.
"Kotkasiipi! Sinusta tuli soturi!" Ruusupentu kirmasi Neilikkakasteen ja Peippopennun edelle ja ryhtyi puskemaan minua äänekkäästi kehräten.
"Nyt meillä on soturi kaverina", Peippopentu hihkaisi ryhtyessään tekemään samoin kuin siskonsa.
"Onneksi olkoon, Kotkasiipi. Sait hienon nimen itsellesi", Neilikkakaste hymyili nuolaisten minua myös päälaesta.
"Kiitos", kehräsin. Kissoja tulvi onnittelemaan minua ja osa jäi ympärilleni juttelemaan. Valkoviiksi joutui palaamaan parantajan pesälle mutta pyysi josko Täplätuuli pystyisi näyttämään minulle sotureiden pesän ja paikan jossa voisin nukkua.

Seurasin hetken kuluttua Täplätuulta pesälle ja menimme sisään.
"Tämä tässä on vapaa. Voit nukkua siinä", naaras hymyili osoittaessaan reunalla olevaa sammalvuodetta.
"Selvä. Kiitos paljon", nyökkäsin ennen kuin varapäällikkö työntyi sisälle pesään.
"Kotkasiipi, sinä saat mennä iltapartioon", hän sanoi mutten ehtinyt vastaamaan, kun hän jo poistui vikkelästi paikalta.
"Pääsemme siis samaan partioon tänään", Täplätuuli sanoi.
"Kiva kuulla. Taidan käydä metsästämässä ennen sitä ja syödä jotta jaksan", totesin, kun mahani murisi nälästä.

Palasin leiriin mukanani kolme hiirtä. Matkassani ei ollut kovin paljoa metsästysonnea mutta sentään olin jotakin saanut. Vein saaliini tuoresaaliskasaan ja otin yhden hiiristä. Meinasin suunnata kohti oppilaiden pesää syömään ateriani kunnes muistin, että olin nyt soturi.
Asettauduin soturien pesän edustalle ja söin hiireni hyvällä ruokahalulla.
"Valmiina lähtöön?" Täplätuuli tuli luokseni yhdessä Näkyviiksen ja Hiirinenän kanssa.
"Kyllä vain", nyökkäsin nuollessani tassuni puhtaiksi hiiren rippeistä.
"Sitten mennään", Hiirinenä totesi ja lähdimme matkaan.

Palattuamme kierrokselta annoimme tilanne päivityksen yöpartiolle joka lähti liikkeelle meidän jälkeemme. Ilta oli ollut rauhallinen eikä Yönkajon laumasta ollut enää jälkeäkään.
"Taisivat saada kunnon opetuksen teiltä silloin jokunen päivä sitten", Täplätuuli totesi astellessamme pesää kohti.
"Toivottavasti. Ainakin lähtivät silloin pakoon kivusta ulvoen", sanoin vakavasti.

Asettauduin soturien pesän edustalle, kun yö aloitti tuloaan. Oli yövartiointi vuoroni joka minun tuli suorittaa yksin puhumatta sanaakaan.
Tunsin oloni tyytyväiseksi. Minä olin nyt soturi ja se tuntui hienolta. Mietin vain millaisiin seikkailuihin sitä vielä päätyisinkään. Enkä toden totta osannut odottaa kuinka suuresti elämäni tulisikaan vielä muuttumaan.