Kotkan tarinat - Luku 16

Tassuni väpättivät unissani, kun näin jälleen pitkästä aikaa painajaista pelottavista tapahtumista ja varoittavista äänistä jotka huusivat päässäni.
Seisoin pimeässä tyhjyydessä valon ja synkän rajamailla. Äänet huusivat päässäni mutten saanut sanoista selvää. Minut ympäröi sankka savupilvi jonka sisällä aivain kuin olisi salamoinut. Pilvi pyöri kuin hurrikaani ympärilläni ja tunsin miten karvani kohosivat, kun kylmät väreet valtasivat kehoni. Hengitin syvään mutta tunsin vain tukehtuvani.
"Varo!" yksi ääni huusi ylitsemuiden. Se oli emoni, Satakieli.
"Mitä minun pitää varoa?" hätkähdin, kun keltaiset kiiluvat silmät välähtivät edessäni murhanhimoisina. Silmän räpäyksessä näky oli kadonnut.
"Varo! Ole varovainen poikani!" emoni vain toisti. Seuraavaksi edessäni välähti vilaus valkoisesta hahmosta joka kiisi ohitseni ja sitä seurasi pian tumma hahmo. Sitten kuulin avunhuudon ja sama näky toistui kuin olin aikaisemminkin nähnyt. Emoni kyyhötti pelokkaana Kaksijalkojen ansassa pyytäen apua, kun tumma kissan muotoinen varjo laskeutui hänen ylleen. Emoni pyysi saapunutta kissaa auttamaan häntä mutta varjo katosi. Satakieli näytti järkyttyneeltä ja musertuneelta aivan kuin hänelle tärkeä kissa olisi juuri pettänyt hänet. Sitten näky katosi ja seuraavaksi emoni ilmestyi haaleana hahmona eteeni.
"Menneisyyteni on tulevaisuutesi", hän sanoi minulle surumielisesti sanat jotka olin kuullut hänen sanovan ennenkin.
"Kissa joka petti sinut... tulenko kohtaamaan hänet?" kysyin vakavana. Palasin halusta tietää.
"Olet jo tavannut. Hänen tekonsa määrittelee tulevaisuutesi. Ole varovainen rakas poikani", Satakieli lausui ennen kuin katosi näkyvistä. Henkäisin syvään. Mitä tämä tarkoitti? Oliko joku Myrskyklaanista pettänyt emoni? Olimmehan tulleet Valkoviiksen kanssa siihen päätökseen, että emoni tosiaan oli kuulunut johonkin klaaniin, koska hän oli Tähtiklaanissa mutta mihin klaaniin niin sitä en tiennyt. Ehkä jos kysyisin klaanin vanhimmilta tietäisivätkö he kuka oli Satakieli. Jos he olisivatkin joskus tunteneet emoni tai edes kuulleet sen nimisestä soturista. Päätin ottaa sen heti puheeksi heidän kanssaan, kun mahdollista.

Kylmä viima tunkeutui soturien pesän pienistä raoista ja heräsin siihen, kun nenän pääni oli aivan jäässä. Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani ja se muuttui huurrepilviksi kiristävässä pakkasessa. Venyttelin kohmeisia jäseniäni ja totesin, että kävisin etsimässä uutta sammalta petini vieressä olevan seinustan rakoihin jottei kylmyys tunkeutuisi niistä enää ensi yönä.
Minua väsytti. Olin nukkunut yöni hyvin huonosti painajaisteni vuoksi. Nousin pediltäni ja katsahdin ympärilläni nukkuvia sotureita. Aamu oli vielä varhainen. Niin varhainen ettei yöpartiokaan ollut vielä palannut reissultaan. Itse liittyisin iltapartioon joten uni olisi kyllä tehnyt näin aamusta hyvää mutta, koska uni oli kaikonnut kauaksi päätin lähteä etsimään sammalta vielä, kun oppilaanikin nukkui.
Tassuttelin hiljaa ulos pesästä ja nyökkäsin leirin suulla odottaville aamupartiolaisille.
"Koittakaa tarjeta kierroksella", totesin heille nähdessäni miten osa hytisi vaikka he olivat kietoneet paksut häntänsä suojakseen.
"Mihis sinä olet matkalla?" Kuutamosydän kysyi.
"En saanut enää nukutuksi joten menen etsimään uutta sammalta soturien pesän koloihin peitteeksi. Olin aivan jäässä herättyäni", kerroin ennen kuin sukelsin ulos leiristä soturin nyökätessä minulle vastaukseksi.

Hölkkäsin lumisella polulla hämärässä lehtikadon ilmassa. Yksikään riistaneläin ei sattunut kohtaamaan kuonoani tuoksullaan. Saaliit piilottelivat vielä lämpimissä pesissään näin aamutuimaan.
Menin tutulle paikalle jossa tiesin olevan sammalta. Olin hakenut sieltä oppilasaikoinani niin monesti sammalta klaanin vanhimpien peteihin, että muistin paikan jo ulkoa. Mietin pitäisikö minun vinkata paikasta myös Ruusutassulle harjoitustuokiomme lomassa.
Aloin kaivaa lunta pois edestäni ja toivoin, että sammalrykelmä odottaisi minua sen alla. Niin se tekikin. Saatuani paksun lumikerroksen pois oli vastassa vihreä pehmeä sammal. Nappasin heti ison tupon suuhuni ja ravistelin siitä suurimmat kosteudet pois ennen kuin lähdin kiikuttamaan niitä takaisin leiriin.

Saavuttuani paikalle oli osa klaanilaisista jo herännyt mutta kuitenkin vielä kuului tuhinaa siellä täällä osan nukkuessa.
"Huomenta", nyökkäsin, kun vastaani tassutteli Valhelaulu.
"Huomenta vaan sinullekin. Heti aamutuimaan pystyssä", varapäällikkö vilkaisi minua ja sammaltuppoani jokseenkin epäileväisesti.
"Kyllä vain. Kylmä viima herätti minut. Ajattelin tukkia soturien pesässä olevat reiät näillä", vastasin laskien sammaleet varapäällikön eteen.
"Hyvä. Ajattelinkin, että jostain kohdasta siellä veti", Valhelaulu nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Nappasin sammaleet takaisin suuhuni ja vein ne soturien pesään.
Etsin kolot jotka olivat häirinneet untani ja tungin tassullani niihin sammalta. Tarkistin pesän kokonaisuudessaan samalla, kun loputkin sotureista heräilivät uuteen päivään. Varoin kuitenkin herättämästä juuri palanneita yöpartiolaisia jotka tuhisivat unissaan.
Saatuani homman tehtyä työnnyin ulos pesästä ja pörhistin turkkini suojaksi. Vilkaisin klaanin vanhimpien pesälle ja ilokseni huomasin Lehväpilven aamupesulla pesän edustalla. Lähdin kävelemään häntä kohti.
"Huomenta Lehväpilvi!" maukaisin naaraalle tämän pestessä juuri tassujaan.
"Mitäs tämä tarkoittaa, kun saan vieraakseni pitkästä aikaa pikku Kotkasiiven", vanhus hymyili minulle kisoittelevasti.
"Eihän enää niin pieni ole", Oravaliito tokaisi tullessaan ulos pesästä.
"Mikä suo tämän ilon? Miltä soturina olo maistuu?" Lehväpilvi kysyi hyväntuulisesti.
"Hyvältä ja minulle vain sattui tulemaan teidän seuraanne ikävä", virnistin.
"Niinpä niin. Sano asiasi", Oravaliito tuhahti aloittaessaan oman aamupesunsa. Lehväpilvi sähähti naaraalle ja siirsi katseensa takaisin minuun. Naurahdin hieman.
"Oravaliito on osaksi oikeassa. Sen lisäksi, että minulla olikin teidän virkistävää seuraanne ikävä niin minulla olisi teille kysymys", sanoin hymyillen.
"Anna tulla", Oravaliito maukaisi nuolaisujensa välistä.
"Mitä haluaisit kysyä pikkuinen?" Lehväpilvi kysyi lempeästi. Minua huvitti, että naaras vanhus kutsui minua, isoa ja lihaksikasta kollia, pikkuiseksi.
"Ette sattumoisin olisi kuulleet sellaisesta soturista kuin Satakieli?" menin heti asiaan.
Vanhukset miettivät hetken ennen kuin vastasivat.
"Ei kuulosta tutulta. Miltä hän näyttää?" Lehväpilvi sanoi ensimmäisenä.
"Hän on saman värinen kuin minä ja itse asiassa muistuttaa paljon minua ulkonäöltään mutta on pienempi ja pitkä karvaisempi. Lisäksi hänellä on oikea tassu valkoinen ja vihreät silmät. Hän on naaras", kerroin. Vanhukset taas pohtivat asiaa. Nyt he miettivät hieman pidempään.
"Ei kyllä nyt tule mieleen. Emme ole tainneet nähdä häntä kokoontumisissakaan ikinä. Ruskeita naaraita on ollut kyllä jonkun verran mutten muistaisi kuulleeni Satakieli nimeä tai sitä, että jollain heistä olisi ollut oikea tassu valkoinen", Lehväpilvi pohti.
"Miksi kysyt?" Oravaliito kysyi ja mietin hetken mitä vastaisin.
"Hän liittyy sukuni historiaan. Näin olen kuullut", sanoin hieman kierrellen.
"Onko sukuasi kuulunut johonkin klaaniin vai?" Lehväpilven silmät kirkastuivat.
"Tuota... en ole täysin varma asiasta. Sitä yritän tässä selvittää", vastasin.
"Toivottavasti saat asian selville", Lehväpilvi hymyili minulle rohkaisevasti.
"Kiitos kuitenkin ajastanne. Nyt minun täytyy käydä herättämässä oppilaani", hymähdin ennen kuin lähdin kohti oppilaiden pesää.

"Ruusutassu!" huikkasin oppilaiden pesän suulta. Ääntäkään ei kuulunut. Rypistin hieman otsaani mietteliäänä. Yleensä nuori oppilas oli innokkaana vastassa ilman, että minun piti edes huudella häntä.
"Ruusutassu!" lausuin oppilaan nimen kovempaa. Huokaisin, kun en saanut vastausta. Työnnyin pesän sisään ja kuulin kiivaan tuhinan.
Haistoin Ruusutassun ja menin hänen petinsä viereen. Tökkäsin naarasta kuonollani mutta hän ei liikahtanutkaan.
"Ruusutassu. Herätys", sanoin lempeästi samalla tökäten tätä kylkeen tassullani. Äkkiä naaras ponnahti pystyyn kiivaasti hengittäen ja silmät lautasen kokoisina. Näin heti, että hän oli vielä unessa.
"Kaikki hyvin. Minä tässä, Kotkasiipi", sanoin oppilaalle varovaisesti ja tämä sulki silmänsä. Seuraavaksi, kun hän avasi ne hän hieman säpsähti nähdessään minut vierellään.
"Mestari!" hän henkäisi helpottuneena tajutessaan sen olevan minä.
"Taisit nähdä huonoa unta", totesin rauhallisesti. Naaras pyyhkäisi silmäänsä tassullaan.
"Jep. Se tuntui niin todelliselta", Ruusutassu mutisi unisena.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin.
"Nyt on. Mitä tänään on luvassa?" oppilas ravisteli itsensä ja katsoi minua nyt hieman iloisemmin.
"Taisteluharjoitukset. Voimme ottaa hieman rauhallisemmin tänään. Minäkin nukuin huonosti yön", totesin ja Ruusutassu vain nyökkäsi vaitonaisena mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan.

Kävelimme hiljaisina leiristä ulos kunnes muistin, että voisimme kävellä sammalmättään ohitse näyttääkseni Ruusutassulle hyvän paikan mistä niitä löytäisi.
"Annan sinulle vinkin tässä välissä. Jos tarvitset sammalta niin tämän kallion päältä niitä löytyy aina. Lisäksi tuon suuren puun juurella on myös. Ihan vain jos sinun tarvitsee hakea uusia alusia klaanin vanhimmille", kerroin.
"Selvä. Kiitos vinkistä", Ruusutassu nyökkäsi innottomasti. Kurtistin hieman kulmiani ja käännyin katsomaan oppilastani.
"Oletko varma, että sinulla on kaikki hyvin?" kysyin.
"Kuinka niin?" Ruusutassu kysyi katsahtaen minuun.
"Olet niin poissa itsestäsi. Et ole yleensä noin hiljainen", huomautin.
"Olen vain väsynyt. Siinä kaikki", naaras tuhahti ärtyneenä.
"Mikä uni oli niin paha, että sai sinut noin tolallesi?" mutisin samalla, kun jatkoimme matkaamme kohti harjoittelupaikkaamme.
"Ei mikään", Ruusutassu mutisi takaisin.
"Voisi helpottaa jos kertoisit minulle mitä siinä tapahtui", tokaisin hänelle.
"Ei mitään. Onko selvä?" Ruusutassu ärähti ja pinkaisi juoksuun minun edelleni. Huokaisin syvään ja lähdin hänen peräänsä.

Saavuimme harjoituspaikalle ja hyppäsin korkealle kalliolle.
"Selvä sitten. Saat olla minulle kärttyisä jos haluat mutta se ei saa vaikuttaa oppituntiimme. Onko selvä?" tokaisin kylmän viileästi oppilaalle, joka katseli tassujaan.
"On", hän vastasi mumisten.
"Hyvä. Eiköhän sitten aloiteta", nyökkäsin.

// Ruusutassu jatkaa tästä! :)

Luku 6


Arviointi oli sujunut hyvin. Heti, kun olisi aurinkohuippu hänetä tulisi soturi. Liekkitassu tärisi jännityksestä. Minusta tulee soturi! Miten minä uskallan mennä tuonne, kun jo nyt kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni? Enää hieman aikaa, ja sitten olen soturi. Ihan pian… Valkotähti jo kiipeää kivelle. Näillä sekunneila seremonia alkaa. Minun on pestävä ja siloitettava nopeasti turkkini! Kollin sukiessa turkkiaan, Valkotähti huusi kissat koolle. Liekkitassu katsoi ylöspäin.
"Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen", Valkotähti aloitti. Liekkitassua jännitti koko ajan vain enemmän ja enemmän.
"Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi", Valkotähti jatkoi. Liekkitassu meni päällikön eteen, niin kuin pitikin.
"Liekkitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?", Valkotähti kysyi kollilta. Liekkitassu aikoi olla uskollinen. Koko ikänsä. Klaaninvanhimmaksi asti. Jos nyt elän sinne asti. Ajatus puistatti häntä.
"Lupaan", Liekkitassu vastasi päättäväisesti päällikölle. Kirkaskuu ja Laventelitassu katsoivat häntä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi", Valkotähti pääsi koko ajan lähemmäs hänen uutta nimeään. Liekkitassu odotti.
Liekkitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Liekkisateena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun ahkeruuttasi ja hyväntahtoisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi", Valkotähti julisti. Liekkitassu, tai nykyään Liekkisade oli nyt soturi! Valkotähti vielä kosketti Liekkitassun päälakea ja Liekkitassu nuolaisi kunnioittavasti tämän lapaa. Kissat huusivat hänen uutta nimeään.
"Liekkisade! Liekkisade! Liekkisade!" kissat hurrasivat. Kovimpaan ääneen Kirkaskuu ja Laventelitassu. Olisikohan isäni ylpeä? En edes tiedä rakastiko hän minua. Hän saattoi vaikka vihata minua. Pian kissat palasivat omiin hommiinsa. Laventelitassu tuli Liekkitassun luokse Kirkaskuu seuranaan.
"Onnea, Liekkisade!" Laventelitassu onnitteli. Kirkaskuun ilmeestä paistoi ylpeys.
"Olen ylpeä sinusta", Kirkaskuu sanoi. Liekkisade katsoi heitä. Oli hieman outoa, kun nyt Kirkaskuu ei olisi enää hänen mestarinsa vaan soturi ilman oppilasta. Ja nyt Liekkisade ei ollut enää oppilas. Vaan Jokiklaanin soturi! Ja tästä hän oli unelmoinutkin.
"Tuletko syömään yhdessä jotain?" Laventelitassu kysyi herättäen kollin ajatuksistaan. Liekkisade hymyili tälle.
"Tottakai", Liekkisade tokaisi iloisesti. He valitsivat rastaan. Ei minkään pulskan, mutta ruokaa sekin oli. Klaaninvanhimmat oli jo onneksi ruokittu. Ja Liekkisade oli jo metsästänyt tänään arvioinnissaan. Hänen olisi vartioitava yö sanomatta sanaakaan. Uskoakseni Kirkaskuu tulee sitten sanomaan, kun saan lähteä vartioinnista. Vai onkohan se niin, että seuraava vartioija sitten tulee sanomaan? Vai varapäällikkö? Vai itse päällikkö? Tuskin se päällikkö on. Mutta kyllä joku tulee sanomaan. Sillä enhän minä tietäisin milloin saan taas puhua, jos ei tulisi. Mutta mitä jos vaikka joku kettu tunkeutuisi leiriin, enkä saa puhua? No, ehkä joku selittää minulle. Laventelitassu hymyili kollille. Liekkisade hymyili takaisin naaraalle. Laventelitassu oli hänen parhain ystävänsä. Ja ehkä vähän jotain muutakin… olisipa Laventelitassu jo soturi. Voisimme nukkua samassa pesässä. Liekkisade ajatteli, että soturien pesä varmaan tuntuu kylmältä, kun Laventelitassu ei ole siellä hänen vieressään. Hän olisi vielä ehkä kuun tai pari oppilaiden kanssa oppilaitten pesässä. Liekkisateen tulisi häntä ikävä, vaikkei olisi aina kuin vain yön näkemättä Laventelitassua. Eikä kollilla ollut ystäviä soturien joukossa. Ei oikeastaan muita ystäviä kuin Laventelitassu ja Kirkaskuu, jos Kirkaskuuta nyt ystäväksi voi sanoa, kun hän on minun mestarini. Tai siis oli. Menee kyllä hetken tottua siihen, etten ole enää oppilas. Varmasti Kirkaskuullakin menee hetken tottua siihen että Liekkisade on soturi. Minulla ainakin menisi, jos minulla olisi oppilas ja oppilaani olisi soturi. Vasta nimitetty soturi upposi ajatuksiinsa, ja pian olikin jo ilta. Nyt hänen olisi mentävä vahtivuoroonsa. Ja oltava mykkänä aamuun asti.
"Onnea vahtivuoroon! Nähdään aamulla!", Laventelitassu huudahti iloisesti Liekkisateelle. Liekkisateen hengitellessä sisään ja ulos, Kirkaskuu ilmaantuu vielä hänen luokseen.
"Liekkisade, jos tapahtuu jotain tai kutsumaton vieras tulee ilmoita heti jollekkin. Muuten sinun on oltava täysin puhumatta. Tulen sitten sanomaan kun saat taas puhua muuten. Hyvin se menee, onnea", Kirkaskuu tokaisi. Liekkisade nyökkäsi tälle. Hyvä, Kirkaskuu kertoo onneksi kun saan puhua. En malta odottaa aamua, että näen Laventelitassun! Mutta en näe häntä, jos hänellä on harjoitukset. Nyt jpudumme hetkeksi erillemme. Ei enää yhteisiä saalistus- ja taisteluharjoituksia eikä yhdessä nukkumaan käpertymistä. Mutta silti Liekkisade rakastaisi Laventelitassua vaikkeivat he näkisikään hetkeen toisiaan. Hyi, täällä on kyllä kauhean kylmä. Olisi ollut hyvä syntyä myöhemmin, niin olisin Laventelitassun kanssa ainakin lähes samaan aikaan soturi ja pakkanen olisi varmaan löyhentänyt jo otettaan. Täällä oli aika epämukavaa vartioida, kun pakkasta oli varmaan vaikka kuinka monta astetta. Liekkisateen korvat värähtelivät hänen yrittäessä kuunnella, tapahtuisiko mitään pahaa. Liekkisade ei huomannut mitään epätavallista, joten hän jatkoi tavallisesti vartiointia. Aamuyön pakkanen ei alkanut vieläkään hellittää otettaan, vaan oikeastaan kiristyi koko ajan. Liekkisateen korvat olivat jäätyä, ja kollin valkeat tassut upposivat lumeen. Liekkisade hytisi kylmyydestä edelleen ja toivoi jo yön olevan ohi. Aamupartio ei lähtisi hetkeen, joten olisi vielä tuskaisen kylmää yötä jäljellä. Liekkisade haisteli taas ilmaa ja ei vieläkään huomannut mitään outoa.


Aamupartio teki lähtöä, ja he tulivat juuri Liekkisateen ohi. Nuori soturi siirtyi sivuun ja päästi kissat menemään partioon, mutta ei vieläkään sanonut sanaakaan. Hiekkatuuli joka johti partiota nyökkäsi Liekkisateelle. Hyvä tietää, että olen tehnyt oikein tämän homman. Nyt olen soturi, joten ei edes ole enää taisteluharjoituksia! Eikä metsästysharjoituksia, mutta metsästyspartioita olisi. Ja nyt hän saattaisi joutua johtamaankin partioita! Minä en tiedä, tahdonko johtaa niitä, mutta Valkotähden sana olisi laki. Liekkisateen yö olisi ohi pian. Sitten hän pääsisi lepäämään.


Kirkaskuu tuli pesästä.
"Liekkisade! Voit nyt puhua, ja vielä kerran onnea soturiksi pääsystä! Voit mennä lepäämään", Kirkaskuu sanoi kollille. Liekkisade hymyili mestarilleen. Tai siis entiselle mestarilleen.
"Hyvä, menen lepäämään, olen rättiväsynyt!" Liekkisade vastasi Kirkaskuulle. Kolli käveli soturienpesään. Täällä hän nyt nukkuisi. Liekkisade kellahti pedilleen ja nukahti melkein saman tien.

12. luku - Entä Tuiskusielu

Tuiskusielu katseli emonsa elotonta ruumista silmät kosteina. Hän pidätteli kyyneliään niin kauan kuin pystyi, mutta lopulta ne vain valuivat hänen poskiaan pitkin. Hänen emonsa oli kuollut. Vasta noin kuu sitten hänen isänsä oli tapettu Yönkajon lauman toimesta ja sitä ennen taas Huurrekuu, hänen siskonsa ja saman pentueen pentutoveri. Vaikka kuuro sisko olikin ollut läheisempi Pakkaspuron kanssa, oli Tuiskusielu silti aina välittänyt hänestä ja suri hänen kuolemaansa yhdessä muiden perheenjäsentensä kanssa. Hän oli myös nauttinut niistä harvoista hetkistä, jolloin oli päässyt sisarensa kanssa metsälle tai jakamaan aterian pitkän päivän päätteeksi.
Kun Iltataival oli sitten menehtynyt, oli se ollut kova kolaus kaikille, erityisesti Tuiskusielun perheelle. Hän menetti isänsä, joka oli yrittänyt aina etsiä niin paljon aikaa kuin vain mahdollista varapäällikön tehtävien lomasta. Hän ei koskaan antanut vaikutelmaa, etteikö olisi välittänyt kumppanistaan tai pennuistaan. Hän oli aina tehnyt selväksi, että he olivat hänelle kaikista tärkeintä koko maailmassa.
Sirppikynsi oli hajonnut sen kaiken jälkeen niin pahasti. Tuiskusielu oli katsellut sivusta, kun hänen emonsa kuihtui pois ja kärsi. Hän oli yrittänyt auttaa, mutta se oli ollut toivotonta. Silti Tuiskusielu mietti, olisiko ehkä sittenkin voinut tehdä jotakin toisin, jotta emo olisi ehkä vieläkin elossa?
Tuiskusielu painoi päänsä emonsa turkkiin ja värähti sille, miten kylmältä ja kovalta naaraan keho tuntui. Se oli aina ollut niin lämmin ja lohduttava, mutta nyt? Nyt se oli vain elottoman kissan ruumis, joka muistutti, että emo oli nyt poissa ja juoksi Tähtiklaanin mailla yhdessä kumppaninsa ja tyttärensä kanssa.
Emon tuoksu oli silti voimakas ja se toi pientä lohtua Tuiskusielulle ja tämän veljille. Emon tuoksu toi mieleen pentuajat ja kaikki ne kauniit hetket emon vierellä. Ne hetket, kun he olivat kuunnelleet emon tarinoita, ne hetket emon kanssa metsällä, ne hetket emon kanssa saalistaessa yhdessä, ne hetket kun he söivät yhdessä, ne naurujen ja itkujen hetket… ne kaikki.
Tuiskusielu tunsi jonkun painautuvan turkkiaan vasten ja huomasi Loistetassun tulleen viereensä. Toiselle puolelleen tuli Hohdetassu, joka painautui myös Tuiskusielun kylkeä vasten. Kaksi oppilasta pysyivät Tuiskusielun vierellä tiukasti ja jakoivat lämpöään suuren kollin kanssa. He lohduttivat läsnäolollaan ja painamalla päänsä vasten Tuiskusielua. Kolli oli kiitollinen kahdesta nuoresta kissasta. He istuivat koko yön Tuiskusielun kanssa tämän emon ruumiin äärellä.
Kun Tuiskusielun emo oli haudattu ja Tuiskusielu lepäsi surun uuvuttamana, kaksikko tuli kollin luokse ja painautui tätä vasten.

”Ei, ei”, Tuiskusielu pudisteli päätään, ”ei noin. Loikkaa korkeammalle äläkä katso minne olet hyökkäämässä.”
Loistetassu nyökkäsi Tuiskusielun ohjeille. Hohdetassu odotti jo innoissaan seuraavaa hyökkäystä ja kierteli hiekkakuoppaa ympäri.
”Odotas vielä”, Tuiskusielu naukaisi ja kääntyi katsomaan Hohdetassua, joka pysähtyi ja katsoi Tuiskusielu. ”Harkitse liikkeesi tarkemmin äläkä syöksy toisen kimppuun ilman, että käytät päätäsi edes vähän. Silmäile vastustajasi heikkoudet. Muista myös puolustaa itseäsi äläkä vain hyökkää. Sinusta tulee heikompi jos saat haavoja, kun et edes vähäsen puolusta.”
Hohdetassu nyökkäsi nopeasti. Kaksikko oli taitava ja oppi nopeasti, mutta toisinaan he olivat liiankin innokkaita. Mutta he eivät olleet ensimmäiset tai viimeisimmät innokkaat oppilaat, jotka tulisivat olemaan koulutettavina.
He onneksi kuuntelivat Tuiskusielun sanaa ja nytkin he muistivat mestarinsa viimeisimmät ohjeet ja toimivat niiden mukaan.
”Huomasitteko kuinka paremmin teillä sujui?” Tuiskusielu kysyi sitten, kun he jo palasivat leiriä kohti. ”Teidän täytyy olla oikean taistelun iskiessä arvaamattomia. Kun vastustaja ei tiedä, miten toimitte, teillä on etulyöntiasema. Ja oikeassa taistelussa täytyy muistaa itsensä puolustamista, sillä hyökkääjä voi osata liikkeitä, joita te ette osaa.”
Loistetassu ja Hohdetassu kuuntelivat Tuiskusielua tarkasti ja kirjava kolli oli ylpeä siitä. Toisinaan kaksikko ei kuunnellut, mutta kyllä he lopulta kuuntelivat ja tottelivat, varsinkin sen jälkeen kun Tuiskusielu oli jämäkkä eikä antanut periksi. Kyllä kirjavan kollin kärsivällisyys oli useinkin koetuksella, mutta Tuiskusielu oli myös hyvin itsepäinen.
Tuiskusielu ohjeisti kaksikon hakemaan jotakin syötävää ja vaikka kaksikko yritti saada Tuiskusielun liittymään mukaansa, soturi kannusti heitä jakamaan ateriansa kauempana istuvan Kipinätassun kanssa. Kirjava kolli katseli kahta oppilasta, jotka oli pienistä pennuista kasvattanut ja hymyili hieman. Ehkä hän oli jossakin onnistunut.
”Olet taitavasti kouluttanut kahta oppilasta”, Valhelaulu sanoi, kun istui Tuiskusielun vierelle. Valkomusta kolli katseli kahta sisarusta, joita Tuiskusielu oli kasvattanut pennuista asti ja keiden mestarina samainen kolli toimi nyt. ”Kuka tahansa ei siihen pystyisi. He oppivat hyvin.”
”He ovat taitavia”, Tuiskusielu nyökkäsi. ”Oppivat nopeasti. Kyllä heitä voisi kuka vain opettaa.”
”Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta”, Valhelaulu naukaisi ja katsahti Tuiskusielua merkitsevästi. ”Eivät he olisi tuollaisia, mitä nyt ovat, ilman sinua. Olet juuri oikea toimimaan heidän molempien mestareina ja vielä kasvattajana, isähahmona.”
”Taidat olla käsittänyt ehkä väärin tai jotain… En minä heidän isänsä ole”, Tuiskusielu tuhahti ja Valhelaulu pyöräytti silmiään. Tuiskusielu ei nähnyt aivan nenänsä edessä olevaa asiaa tai sitten ei vain hyväksynyt totuutta.
”Jos niin sanot”, Valhelaulu sanoi olkiaan kohauttaen. ”He ovat varmasti myös haastavia, vai olenko väärässä? Ovatko he oikeita enkeleitä?”
”Onko kukaan oppilas aina helppo tapaus?” Tuiskusielu kohotti kulmiaan ja naurahti. Valhelaulu virnisti ja nyökkäsi.
”Oikeassa olet, oppilaissa on aina omat hasteensakin”, Valhelaulu myönsi. ”Onnea heidän koulutuksensa kanssa. Illemmalla saalistamaan?”
”Tiedät jo vastauksen”, Tuiskusielu huikkasi uudelle varapäällikölle, joka suuntasi hoitamaan tehtävänsä uusien partioiden lähettämisen osalta. Tuiskusielu vilkaisi sitten taas kahta oppilasta, jotka nyt leikkivät ystävänsä kanssa. Tuiskusielu hymähti tyytyväisenä ja asteli sitten Tarinamielen luokse, joka viittoili Tuiskusielu tulemaan luokseen soturien pesän edustalla.
Tuiskusielu vilkaisi vielä nopeasti Valhelaulua. Heinätähti oli tehnyt ehkä parhaimman valinnan, kun oli valinnut Valhelaulun varapäälliköksi; kolli oli ahkera, täsmällinen ja hoiti tehtävänsä sukkelasti. Hän oli muutenkin varapäällikkö ainesta. Hän osasi johtaa ja auttaa, hän osasi ohjeistaa ja pitää sopivaa kuria. Mutta hän ei ollut mikään tiukkis vaan myös rento. Hän oli jo tavallisena soturina osoittanut olevansa hyvä soturi, jos ei jopa mallisoturin ainesta. Tuiskusielu pohti, miten jotkut kissat pystyivät siihen; elämään niin täysillä ja kovin hyvää elämää.
Soturit olivat olleet surun murtamia Iltataipaleen kuolemasta, mutta eivät he olleet edes kerran moittineet Valhelaulua vaan pikemminkin päinvastoin. Valhelaulu oli hyvä soturi ja kaikki sen tiesivät.
Entä Tuiskusielu? Se oli kollin päässä päivittäin pyörivä kysymys.

Tuiskusielun oli pakko myöntää, että hänen elämänsä oli saanut paremman käänteen nyt, kun hän oli palannut takaisin Myrskyklaaniin Loistetassun ja Hohdetassun kanssa. Kaksikko toi hänen elämäänsä paljon iloa yksinäänkin, mutta Myrskyklaanissa hän oli alkanut kokea taas ainakin toisinaan kuuluvansa osaksi tätä koko klaania. Hän oli saanut muutaman ystävänkin, tai ainakin hän koki niin. Jos ei ystäviä, niin kissoja, jotka hakeutuivat hänen seuraansa toisinaan.
Valhelaulu vei Tuiskusielun toisinaan kahden tai yhdessä Tarinamielen kanssa metsälle saalistamaan ja viettämään aikaa muidenkin kuin kahden oppilaidensa kanssa. Vaikka hän oli myös menettänyt kolme perheenjäsentä, oli hän saanut heidän kanssa viettää vielä monta upeaa hetkeä ja lähentynyt jopa tajuamattaan heidän kanssaan.
Tarinamieli oli aina ollut Tuiskusielun ystävä, vaikka nyt he olivat läheisempiä kuin koskaan aikaisemmin, jopa oppilasaikaan verrattuna ja se tuntui jotenkin hassulta, kun silloin Tuiskusielu oli ollut paljon lämpimämpi ja mukavampi kissa.
Ei Tuiskusielu siltikään ollut ihan kokonaan parantunut. Hän epäili suurinta osaa kissoista, jotka hänen ympärillään elivät ja jakoivat saman reviirin ja yhteisen saaliin ja pesät. Hän oli kärttyisä ja terävä kieleltään kaikkia kohtaan, vaikka kuiden aikana olikin paljon lempeämpi verrattuna aikaan, kun oli takaisin Myrskyklaaniin tullut. Moni ei siltikään häntä aina lähestynyt, mutta eipä se, ainakaan suurimmaksi osaksi, Tuiskusielu haitannut. Toisinana hän mietti vieläkin lähtemistä täältä, mutta joka päivä se ajatus hälveni ja muuttui olemattomaksi ajatukseksi.
Tuiskusielu kulki partion johdossa, johon oli määrätty Valhelaulun johdosta Tuiskusielu, Hiirinenä oppilaansa kera, Oravaloikka ja… Kastelintu. Tuiskusielu ja Kastelintu eivät olleet puhuneet pitkään aikaan, eivät sen jälkeen kun Kastelintu oli tehnyt selväksi, että häntä ei tuntunut kiinnostavan Tuiskusielun läsnäolon hänen elämässään. Naaras oli kadonnut siskojensa seuraan ja Tuiskusielu oli jäänyt miettimään, oliko hän tehnyt jotain väärin vai mikä siinä oikein mätti, että naaras oli kuin hylännyt ystävänsä? Tarinamieli oli aina yrittänyt pysyä läsnä Tuiskusielun elämässä, vaikka ei kolli ollut siitä helppoa tehnyt, varsinkaan sen Unikkokarvan kanssa tapahtuneen jälkeen. Mitä Kastelinnun kanssa oli oikein tapahtunut?
Tuiskusielu ravisti päätään ja keskittyi partionsa johtamiseen. Turha hänen oli enää vatvoa Kastelinnun perään, kun naaras oli jo poistunut hänen elämästään kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan. Silti Kastelintu hiipi kolli ajatuksiin, ainakin silloin tällöin ja erityisesti silloin, kun kolli naaraan näki. Tuiskusielu tunsi toisinaan ärtymystä naarasta kohtaan, toisinaan taas eräänlaista surua. He olivat olleet hyviä ystäviä...
Tuiskusielu johti partionsa Varjoklaanin rajalle, jonka äärellä partio hoiti tehtävänsä rajojen merkitsemisen kanssa ja tarkistivat, ettei kukaan ollut rajaa ylittänyt Varjoklaanin kissojen toimesta. Tai kulkukissojen tai Yönkajon lauman kissojen.
Tuiskusielu katseli Varjoklaanin reviirin puolelle. Havupuiden ja lehtipuiden täyttämä reviiri oli varjoisampi kuin Myrskyklaanin reviiri ja muiden kertoman mukaan soisempi. Muutoin reviiri oli aika samanlaista kuin Myrskyklaanin. Tuiskusielu ravisti turkiltaan sille laskeutuneet lumihiutaleet ennen kuin kasasi partion taas kasaan ja lähti viemään heitä takaisin kotiin. Pieni lumikerros oli jo ehtinyt muotoutua ja nyt joukkio jätti jälkeensä tassunjälkien muodostaman polun.

Tuiskusielu makoili tyytyväisenä suojassa lumisateelta kaatuneen puun alla, joka oli leirissä toinen kaatunut puu klaaninvanhimpien pesänä toimivan lisäksi. Lumisade oli jatkunut koko päivän ja peitti jo kovaa tahtia maata alleen. Lehdettömät puut saivat nyt lehtien tilalle lumikerroksen koristamaan niitä ja kuivunut ruoho pettyi lumen alle.
Aluksi kylmä lumi palelluttaisi tassut, mutta pian siihen tottuisi ja pystyisi sietämään sitä kylmyyttä pidempiä aikoja. Tuiskusielu aivasti, kun lumihiutaleet laskeutuivat hänen nenälleen. Kolli katsahti lumisadetta ja sitten taas leirissä olevia kissoja.
Elämä jatkui koko ajan ja uusia pentuja syntyi, tuli uusia oppilaita ja uusia sotureita. Pentutarha tyhjeni nyt, kun Ruusutassusta ja tämän sisaruksesta Peippotassusta oli tullut oppilaita. Pian myös Merilinnun ja Valkoviiksen pennuista tulisi oppilaita, he olivat melkein kuusi kuuta vanhoja ja viisikko odotti varmasti kuin kuuta nousevaa oppilasnimityksiään.
Loistetassu ja Hohdetassu ilmestyivät oppilaiden pesästä lumisateeseen ja kaksikon silmät levisivät innosta heti, kun he näkivät maata peittävän lumikerroksen ja taivaalta satavan lumen. Hohdetassu ei epäröinyt hetkeäkään vaan tassullaan pöllytti lunta sisarensa päälle. Naaras vastasi siihen samalla mitalla ja hetken päästä kaksikko paini lumessa toistensa kimpussa. Onneksi leiri oli tähän aikaan tyhjillään niin kukaan ei moittisi kaksikon leikkiä. Tuiskusielu miltei pisti stopin sille, mutta hän ei nähnyt mitään haittaa lyhyessä painihetkessä, kun ei se ketään muutenkaan häirinnyt.
Lumikokkareet tarttuivat oppilaiden turkkeihin ja Tuiskusielu irvisti, kun vain ajattelikin millainen homma heillä olisi edessään, kun joutuisivat puhdistamaan turkkinsa.
Tuiskusielun korvat heilahtivat ja hän käänsi päänsä nähdäkseen paremmin klaaninvanhimpien pesän edustalla istuvan Vatukkakynnen ja Oravaliidon. Naaras valitti lumesta varpaidensa välissä, mikä tuntui huvittavan hänen kumppaniaan.
Yllättäen Tuiskusielun päälle lensi kasa lunta ja kolli hätkähti. Hitaasti hän kääntyi ja kohtasi kahden oppilaansa ilkikuriset katseet. Kaksikko oli hiipinyt Tuiskusielun luokse ja heittänyt hänen päälleen roiman määrän lunta. Kolli ravisti turkiltaan lumet pois ennen kuin se sulaisi ja kastelisi hänen turkkinsa.
Hän oli toisaalta myös ylpeä siitä, miten hiljaa kaksi oppilasta olivat onnistuneet liikkumaan ja yllättämään soturin. Tuiskusielu virnisti ovelasti, nousi pystyyn ja nopealla hännänliikkellä pöllytti lunta kahden oppilaan päälle. Kaksikko yritti paeta, mutta olivat liian myöhään tajunneet mestarinsa aikeet. He nauroivat ja alkoivat heittää lunta Tuiskusielun päälle, joka vastasi siihen samalla mitalla. Hän nauroi hetken päästä myös. Kahden oppilaan loputon nauru oli tarttuvaa.
Kun kolmikko väsyi, he asettuivat lämmittelemään sen kaatuneen puun alle, jonka alla Tuiskusielu oli alunperin makoillut. Tuiskusielu selvitti ensin Loistetassun hieman takkuista ja lumipaakkuja täynnä olevaa turkkia samalla lämmittäen tätä. Hohdetassu nojasi Tuiskusielun kylkeä vasten ja jakoi omaa lämpöään Tuiskusielun kanssa. Hän hykersi aina silloin tällöin ja lopulta valitti, kun hänen vatsaansa sattui. Tuiskusielu oli hymähtänyt huvittuneena ja sanonut, että tietenkin sattui, kun kolli oli nauranut vatsansa kipeäksi.
Kun kaksikon turkit oli putsattu, makasivat he nyt Tuiskusielun kylkeä vasten hymyillen tyytyväisinä. He olivat kasvaneet hurjasti, mutta heistä löytyi yhä se tuttu leikkimielisyys ja huumorintaju ja Tuiskusielua ei edes haitannut se lainkaan. Ennemmin he olisivat aina tuollaisia leikkisiä. He eivät koskaan olisi mitään vakavia ärripurreja vaan nauravaisia jopa vanhoina kissoina, kun elivät klaaninvanhimpina.
Tuiskusielun pieni hymy laantui ja hän katsahti kohti pilvien peittämää taivasta. Heistä ei saisi tulla sellaisia kuin mitä Tuiskusielusta oli tullut. Sellaisia… kärttyisiä ja elämään kyllästyneitä ja… Tuiskusielu huokaisi syvään ja apeasti. Hänen korvansa olivat luimussa ja hän vilkaisi nyt kahta nukkuvaa oppilasta. Heille ei saisi koskaan käydä mitää pahaa. Tai jos kävisi, he eivät saisi sulkea kaikkea ja kaikkia pois niin kuin Tuiskusielu oli tehnyt. Hän haluaisi kaksikon elävän hyvän ja nauruntäyteisen elämän vailla suuria huolia.
Tuiskusielu painoi päänsä etutassujensa päälle ja katseli kahta oppilasta hetken aikaa ennen kuin antoi omien silmiensä sulkeutua. He ehtisivät harjoitella pienten nokostenkin jälkeen.

Luku 12

Huomensäde tunsi, kuinka Ampiaisturkki painautui häntä vasten. Hän ei jaksanut avata silmiänsä, ja tunsi, kuinka kipu vihloi kaulassa. Kävelyretkestä ei ollut tullut mitään, kun juuri ennen sitä oli tapahtunut se, mitä hän ei enää muistanut selkeästi. Huomensäteen päässä oli vain sumeita, katkonaisia muistikuvia tapahtuneesta.

Sudenlaulu asteli parantajanpesään.
“Miten hän voi?” kolli kysyi parantajaoppilalta.
“Paranemaan päin… mutta tuo seitti pitäisi vaihtaa, haava tihkuttaa verta.”
Todentotta, sammal oli värjäytynyt verestä. Ampiaisturkki nosti päätänsä.
“Sinun täytyy nyt lähteä, Huomensäteen pitää saada nyt levätä rauhassa,” Sudenlaulu murahti Ampiaisturkille. Loukkaantuneena kolli nousi pois naaraan rinnalta ja meni ulos pesästä. Kun Ampiaisturkki pujahti ulos hämyisestä, yrtin tuoksuisesta parantajanpesästä, Huomensäde tunsi kylmän viiman turkissaan. Hän sävähti tuntiessaan kylmän pakkas ilman turkissaan.
“Vettä,” mustavalkoinen naaras kähähti. Valotassu käveli toiselle puolelle pesää ja uitti sammalta vedessä. Sitten oppilas raotti varovaisesti naaraan suuta ja puristi vettä hänen suuhunsa. Vaivalloisesti, kurkku kuivana Huomensäde nielaisi veden ja laski päänsä takaisin sammaleelle. Laiskasti hän heilautti häntäänsä.

***

“Hei, Huomensäde!” Kaislahäntä saapui pesälle. Oli kulunut puolikuuta Synkän Metsän episodista. Vaalean ruskean naaraan tummanvihreät silmät loistivat innostuksesta. Pari auringonnousua Huomensäde oli päässyt jo ensimmäistä kertaa aukiolle.
“Joko pääset soturintehtäviin?” Kaislahäntä tiedusteli innokkaana. Huomensäde puisteli päätään. Hänen häntänsä väreili innostuksesta. Naaras oli palautunut lähes ennalleen kuoleman rajamailta. Huomensäteen heikot lihakset olivat kuitenkin innokkaina valmiina työskentelemään, ja ennen niin puhelias mustavalkoinen kissa oli palannut takaisin.
“En malta pääsyä soturintehtäviin! Puolikuuta on ikuisuus!” hän maukui.
“Sinun mielestäsi kaikki on ikuisuus,” Kaislahäntä kehräsi innoissaan. Naaras odotti pääsyä soturinpesään ja tavalliseen klaanin arkeen. Ajatus soturienpesästä houkutteli häntä, kun Huomensäde ei ollut saanut nukkua kuin kaksi yötä siellä. Amppiaisturkkikin oli kertonut, että hänen vierellään oli paikka naaraalle.
“Miltä se kaulan haava voi?” Sudenlaulu kysyi. Parantaja tunnusteli naaraan kaulaa. Huomensäde tunsi, kuinka kollin karheat anturat paineli kaulan karvatonta kohtaa.
“Ei tulehduksia. Voit päästä huomenna soturienpesään, jos olet silloin kunnossa.”
Huomensäteen silmät syttyivät. Hän ponkaisi makuulta ilmaan.
“Mutta sinun pitää ottaa rauhassa,” parantaja varoitti. Huomensäde tunsi olonsa loistavaksi. Hän pääsee soturienpesään. Vihdoin! Kaislahäntä puski innoissaan Huomensädettä ja naaras oli kaatua kumoon.
Parantajanpesän edustavista pensaista kuului risahdus ja kahahdus, kun oranssi kolli astui sisään. Ampiaisturkki katseli touhua äimistyneenä.
“Mitä täällä tapahtuu?”
“Huomensäde pääsee huomenna soturienpesään!” Kaislahäntä kailotti. Ampiaisturkin silmät rävähtivät auki.
“Nyt jo?” kolli syöksyi puskemaan naarasta, kuten Kaislahäntä hetkeä aiemmin. Huomensäde katsoi hellästi kollia.
“Hei lopettakaa! Tuo on ällöä!” Kaislahäntä huudahti kun Ampiaisturkki nuolaisi lempeästi Huomensäteen mustavalkoista turkkia. Huomensäde kehräsi hilpeästi.

Malttamattomana seuraavaa auringonnousua odotellen Huomensäde asettui makuulle sammalvuoteeseen. Kaikkialla tuoksui yrtit, ja tällä kertaa se oli ihana tuoksu, kun naaras tiesi, että pääsee pian pois. Yrttien tuoksut kitalakea kutitellen hän sulki silmänsä.

***


“Huomenta!” Valotassu hihkaisi. Huomensäde nyökkäsi parantajaoppilaalle jäykkänä jännityksestä. Sudenlaulu asteli naaraan rinnalle. Kolli tarkasti kaulan haavan. Sitten hän vielä paineli kyljen haavaa. Tullessaan haavan toiseen päähän, parantaja sävähti. Huomensäde katsoi kummissaan kollia. Oliko jokin vinossa? Sudenlaulu nyökkäsi hyväksyvästi. Hymy levisi Huomensäteen huulille.

“Pääsitkö?” Kaislahäntä kysyi toiveikkaasti, vaikka Huomensäteen naama kertoikin jo kaiken. Mustavalkoinen naaras nyökkäsi. Hengitys huurusi pakkasessa. Yön aikana metsä oli saanut lumipeitteen. Aukiolla näkyi kissojen jälkiä.
“Huomensäde!” Heinätähti kutsui naarasta. Pelko lävähti Huomensäteen sydämelle. Mitä Heinätähti tahtoi? Eikai tämä ollut vihainen hänen mentyä Synkkään metsään?
“Tuletko jossain vaiheessa pesääni?” päällikkö kysyi. Huomensäde helpottui. Ainakaan mitään kovin vakavaa ei voinut tapahtua.
“Pääsitkö sinä?” Ampiaisturkki kysyi. Kehräten Huomensäde vastaanotti kollin.
“Kyllä!”
Ampiaisturkki puski onnellisena naarasta. Lehväpilvi vilkuili hymyillen nuoria kissoja. Huomensäde huomasi tämän, ja mulkaisi muka vihaisena klaaninvanhimman suuntaan. Oravaliito naukaisi jotain naaraalle.

Huomensäde käveli lumenvalkoisessa metsässä rinnallaan Ampiaisturkki. Hän tunsi kollin kohoilevat kyljet. Hän vilkaisi Ampiaisturkin suuntaan.
“Kaunista,” Ampiaisturkki lausahti.
“No jopas on! Mistä lähtien sinä olet sanonut jotakin kauniiksi?” Huomensäde kiusoitteli. Ampiaisturkki kehräsi. “Sinä olet kaunis.”
Hän vakavoitui ja räpäytti silmiään. “Kiitos.”

Lumi narskui anturoiden alla ja jätti lumeen kahden kissan käpälien jäljet. Huomensäde ja Ampiaisturkki pujottelivat lumen peittämän aluskasvillisuuden keskellä. Lunta tippui polulle heidän turkkinsa osuessa niihin.
“Ihanaa, kun vihdoin toivuit,” Ampiaisturkki maukui.
“Niin. Olen melkein Tähtiklaanissa…” Huomensäde lausui hiljaa.”Sillä samalla paikalla… kuoli Kukkaköynnös.” Huomensäde painoi päänsä. Ampiaisturkki töytäisi hellästi naarasta. “Mennäänkö nyt?”

Huomensäde ja Ampiaisturkki istuvat jäätyneen puron vieressä, lumihangessa. He katselivat vaitonaisina Tuuliklaanin maille. Pikkuhiljaa Huomensäde hivutti pitkää häntäänsä Ampiaisturkin selän taakse. Siellä se kosketti kollin häntään, ja he kietoivat häntänsä yhteen.
“Huomensäde?” Ampiaisturkki maukui kysyvästi. Ampiaisturkki oli aina ollut se, joka uskaltaa sanoa vaikeatkin asiat. Vaikka Huomensäde onkin erittäin puhelias.
Huomensäde käänsi päänsä.
“Haluaisitko olla… kumppanini?”
*Mitä? Eikö tämä muka ole ollut kumppanuutta?* hän ajatteli mielessään.
“Kyllä, rakastan sinua enemmän kuin mitään.”
Nuo sanat Huomensäde sanoi täysin sydämestään. Hän rakasti palavasti kollia.

***

“Heinätähti?” Huomensäde seisoi päällikönpesän suulla.
“Huomensädekö se siellä? Tule sisään!”
Hän työntyi sammalverhon läpi melko tilavaan luolaan, jossa oli perällä sammalvuode. Sisällä oli päällikön lisäksi myös Valhelaulu, joka näytti kireältä. “Öh, tuota, voisiko Valhelaulu lähteä?” Huomensäde kysyi kysymyksen arastellen ja vaivautuneena. Hän ei ollut alunperinkään pitänyt Valhelaulun varapäällikyyttä hyvänä asiana. Heinätähti nyökkäsi. “Valhelaulu, voisitko poistua?”
Kolli asteli häntä korkealla pystyssä ulos pesästä, murahtaen mennessään.
“Miten se tapahtui?” päällikkö aloitti ja nyökkäsi.
“Menin muistaakseni aivan tavallisesti vuoteeseeni, pian kun sain soturinimeni. En tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin jouduin…”
“Mitä teet täällä?” Lehväpilvi kysyi joltain pesän ulkopuolella. Huomensäde maistoi ilmaa, ja haistoi Valhelalulun tuoksun hyvin vahvana.
“En mitään.”
“Valhelaulu! Mikä oikeuttaa sinua salakuuntelemaan päällikköäsi?” tavallisesti niin hilpeä Lehväpilvi korotti ääntään. Varapäällikkö murahti.
“Heinätähti?” Lehväpilvi kuulosteli.
“Käy sisään.”
“Varapäällikkösi salakuunteli sinua ja… kappas vain, Huomensäde! Oletko toipunut hyvin?”
“Siitä me nyt juttelemme,” Huomensäde vastasi kireästi.
“Valhelaulu!” Heinätähti sähähti. “Menet saalistamaan, ja olet siellä niin kauan, kunnes olemme valmiit! Ja jos satun kuulemaan, näkemään tai haistamaan sinusta viiksikarvankin verran, mietin mitä teen. Se, että olet varapäällikkö, ei oikeuta sinua salakuuntelemaan kissaa, joka on arvoasteikossa sinua korkeammalla. Ja minä olen oikeutettu rankaisemaan sinua!”
Kivet ropisivat rinnettä alas, kun Valhelaulu loikki sitä alas. Lumi oli hävinnyt siitä kohdasta, sillä kissat olivat mennyt siitä eestaas.
“Kiva kun tulit, Lehväpilvi,” Heinätähti kumarsi. Päällikkö nyökkäsi Huomensäteelle.
“Niin, jouduin Synkkään Metsään. Siellä oli musta kissa, jonka oikea tai vasen korva, en muista kumpi, oli revennyt lähes kokonaan. Kissalla oli meripihkanväriset silmät ja haiseva hengitys. Kissa meinasi ottaa minut koulutukseensa, mutta pistin vastaan, ja aloimme taistelemaan. Aluksi se veti kylkeeni mojovan kokoisen viillon, ja kävi käsiksi kurkkuuni… en muista sen enempää. Mutta älä huoli, olin sille kovan vastuksen takaisin, ja annoin sille kaksinkertaisesti takaisin… työnsin sen veri…” Huomensäteen selässä kävi kylmäväre hänen ajatellessansa Synkkää metsää. “...verijokeen.”
Heinätähden ilme oli synkkä. “Synkkä metsä on voimistumassa.” Sen jälkeen hän nyökkäsi Huomensäteelle merkiksi.”Voitte lähteä.”

“Mitä juttua teillä on Ampiaisturkin kanssa?” Lehväpilvi uteli. Huomensäteen turkkia alkoi kuumottaa. “Olemme kumppanit,” Huomensäde sanoi arasti. Lehväpilven silmät alkoivat loistaa. “Oikeasti? Onneksi olkoon!” Lehväpilvi kehräsi ja puski mustavalkoista naarasta.
“Huomensäde!” Kaislahäntä huhuili häntä siturienpesästä. Naaras lähti kohti soturienpesää. Kissat vilkuilivat häntä.
“Mitä?”
“Onneksi olkoon!” Kaislahäntä toivotti.
“Koko klaani tietää!” Huomensäde sanoi hermostuneena.
“Arvaa kuka?” Kaislahäntä kysyi. Huomensäteen ei tarvinnut edes sanoa, kun he tiesivät, että Oravaliito oli syypää.

Hopeahäntä loisti pimeällä yötaivaalla, kun Huomensäde käpertyi Ampiaisturkin viereiseen vuoteeseen. Ampiaisturkki oli saanut Taivaannovan vaihtamaan vuoteita Huomensäteen kanssa, joten he olivat vierekkäin, lähellä kylmää hohtavaa kallioseinämää, pesän perukoilla. Kaislahäntä oli myös lähellä häntä.
Huomensäde huomasi Jääkynnen mulkoilevan häntä ilkeästi, ja Valonenä oli kyyryssä omalla vuoteellaan. Kolmikko oli hajonnut. Jääkynnestä oli tullut omituinen ja Valonenästä entistä varautuneempi. Huomensäde räpäytti kiltisti silmiään Valonenälle ja lupasi sydämessään, että suojelisi veljeään. Aurinkohuippu taas oli pesän keskellä muiden kokeneiden soturien kanssa onnellisena siitä, että hänen tyttärensä oli parantunut, ja on onnellinen. Hänellä on kumppani, ja hän voi saada Ampiaisturkin kanssa pentuja, ja rakentaa perheen, joka on yhtenäinen, eikä niin hajanainen, kuin heidän perheensä.

//Huomensäteen tietoihin vois lisätä Kaislahännän ystäväksi ja Ampiaisturkin kumppaniksi:D

Luku 6


Ruusutassu venytteli kohmeisia jäseniään oppilaiden pesän edessä. Kylmä lehtikadon viima heilutti naaraan viiksiä ja sekoitti hännän muhkean karvan.
"Toivottavasti Kotkasiipi keksii jotain tekemistä josta tulee lämmin olo", Ruusutassu marisi hytisten kylmässä.
Ruusutassu ei kauan ehtinyt marista säästä, kun Kotkasiipi ilmestyi soturien pesältä. Soturi huomasi oppilaansa melkein heti ja lähti hölkkäämään tämän luokse.
"Huomenta Ruusutassu! Oletko valmis ensimmäiselle oppitunnille?" Kotkasiipi kysyi virne naamalla.
"Kunhan saan jäseneni lämpimäksi niin olen tyytyväinen" Ruusutassu sanoi närkästyneenä kylmyydestä.
Kotkasiipi hymähti ja antoi hännällään merkin seurata häntä. Kaksikko lähti juoksemaan ulos leiristä, jotta saisivat lihakset lämpimäksi.
"Tiedätkin jo jotain riistan metsästämisestä, mutta haluan silti aloittaa alusta. Näytäppä minulle vaanimisasentosi Ruusutassu", Kotkasiipi selitti mestarin käskevällä äänellä.
Ruusutassu huokaisi syvään ja meni vaanimisasentoon. Naaras piti vartalonsa lähellä maata, mutta ei kuitenkaan niin lähellä, että se olisi laahannu maata. Tassut kevyesti maahan painuen naaras hiipi eteenpäin ja esitteli taitojaan mestarilleen.
"Aika hyvin Ruusutassu. Muista kuitenkin pitää häntä mahdollisimman liikkumattomana, jotta et vahingossa huiski sitä oksiin ja pusikoihin. Pieninkin meteli saa riistan kaikkoamaan salaman nopeasti. Koska olet pienen kokoinen naaras pystyt laskemaan tassusi hyvin kevyesti maahan, eivätkä tassusi pidä kovaa ääntä. Se on todella hyvä ominaisuus ja taito, jota kannattaa harjoitella. Hiiret kuulevat pienimmätkin äänet ja tuntevat maan värähtelyn", Kotkasiipi jatkoi tarkkailessaan oppilastaan.
Ruusutassu teki työtä käskettyä ja piti häntänsä paikoillaan. Naaras huomasi pienen oksan törröttävän lumen seasta ja alkoi vaanimaan sitä. Ruusutassu heilautti takamustaan muutaman kerran ja ponnisti isoon loikkaan. Ruusutassu osui tassuillaan keskelle keppiä katkaisten sen kahtia. Naaras kääntyi katsomaan mestariaan ja näki tämän heiluttavan päätään sivulta toiselle huvittuneena.
"Eiköhän mennä kokeilemaan taitojasi oikeaan riistaan", Kotkasiipi tokaisi.
Ruusutassun turkkia alkoi kihelmöidä jännityksestä. Tänään hän nappaisi ihka oikean oman saaliinsa. Tällä kertaa hän ei antaisi hiiren päästä karkuun niin kuin pentuna hän oli antanut karvaisen otuksen livahtaa tassuistaan.

Ruusutassu ja Kotkasiipi olivat jo hetken aikaa etsineet riistaa lumisesta metsästä. Metsässä ei kuulunut riistan ääniä vain tuulen aiheuttamaa ujellusta ja lumen narskuntaa tassujen alla. Ruusutassu haisteli ilmaa toiveikkaana, mutta ei haistanut muuta kuin kylmän lumen.
"En haista muuta kuin lumen", Ruusutassu sanoi pettyneenä.
"Riista taitaa olla pesissään piilossa kylmältä" Kotkasiipi tokaisi.
"En mielelläni menisi tyhjin vatsoin nukkumaan", Ruusutassu maukaisi ja haisteli uudestaan ilmaa.
Silloin naaras haistoi riistaisen tuoksun, mutta se ei ollut hiiren tuoksu. Se oli täysin tuntematon tuoksu naaraalle.
"Haistan jotain!" Ruusutassu hihkaisi mestarilleen.
Kotkasiipi haisteli hetken ilmaa ja antoi merkin seurata perässä. Hitaasti hiipien kaksikko meni koivun rungon taakse ja kurkkasivat varovaisesti sen takaa. Edessäpäin oli avaraa maata, jota koristi muutama puu. Erään puun juurella kyyhötti orava.
"Mikä otus tuo on?" Ruusutassu kysyi kuiskaten.
"Orava. Niitä on vaikea napata, mutta siinä voi onnistua jos on tarpeeksi ovela" Kotkasiipi kuiskasi naaraalle.
Ruusutassu katseli kuinka harmaa orava tunki suuhunsa ison siemenen ja alkoi etsimään uutta maasta.
"Oravat ovat hyvin vikkeliä olentoja, joten helpoin tapa napata ne on yllättää ne lähietäisyydeltä. Muista myös varoa tuulen suuntaa. Jos se haistaa hajusi on se kadonnut puun latvaan ennen kuin ehdit tassuakaan nostaa. Pysy siis tuulen alapuolella" Kotkasiipi opasti.
Ruusutassu nyökkäsi kuuleensa ja yhdessä oppilas ja mestari lähtivät hiipimään puun toisilta puolilta kohti oravaa. Päästessään lähemmäs riistaa, naaras tunsi suunsa vettyvän herkullisista aromeista. Ruusutassun maha kipristeli nälästä ja se lisäsi naaraan tarkkaavaisuutta. Hän ei päästäisi tätä oravaa karkuun.
Ruusutassu huomasi Kotkasiiven olevan piilossa pienen muun takana oravan toisella puolella. Mestarin korvan nipukat tulivat aina välillä esiin hänen tarkastaessaan oravan sijaintia. Ruusutassu hiipi muutaman hiirenmitan verran ja painautui matalaksi. Hän oli nyt saman puun luona millä orava oli. Harmaalla otuksella ei ollut tietoakaan, että aivan kulman takana sitä odotti kuolema.
Kotkasiipi lähti tulemaan kohti oravaa. Hetken päästä orava haistoi Kotkasiiven tuoksun ja alkoi pälyillä ympärilleen. Orava huomasi nyt Kotkasiiven ja oli syöksymässä ylös puuhun. Ennen kuin karvainen otus ehti sitä tehdä Ruusutassu singahti nurkan takaa esiin ja nappasi oravan hännästä kiinni. Orava vinkaisi kauhistuneena ja yritti tempoilla itsensä irti. Naaras puraisi nopeasti oravaa niskasta ja se valahti kuoleena tämän tassuille.
"Hyvin napattu Ruusutassu!" Kotkasiipi sanoi iloisesti tullessaan oppilaansa luokse.
"Miten menikään sääntö pysy tuulen alapuolella" Ruusutassu kiusasi mestariaan ja hymyili tälle veikeästi.
Kotkasiipi yskäisi muutaman kerran ja katseli taivasta. Ruusutassu hymänti ja nappasi oravan suuhunsa.
"Eiköhän viedä tämä kotiin" Ruusutassu sanoi ja lähti juoksemaan metsän läpi kohti leiriä.

Korpin tarinat - Luku 4

// taistelua...

Kävelin pitkää hämärää metsäpolkua pitkin ja katselin ympärilläni kohoavia puita ja korkeita kiviä ja kallioita. Synkkä musta usva peitti kaiken ohuen peittonsa syleilyyn ja epämiellyttävät mutta myös miellyttävät tuoksut ympäröivät minut. Kuulin miten matala murina kaikui puiden latvoissa ja jossakin sähisi kissa. Virnistin tuntiessani oloni oudon kotoisaksi.
"Oletko kotiutunut tänne?" isoisoisäni Punakynsi kysyi karhealla äänellään.
"Niinkin voisi sanoa", virnistin tälle. Olimme lähteneet kiertelemään Synkän metsän maita yhdessä saavuttuani paikalle, kun olin saanut itseni todellisessa maailmassa uneen.
"Miten harjoituksesi edistyvät Ahmakäpälän kynsissä?" kolli kysyi.
"Hyvin kai. Olemme harjoitelleet väistöliikkeitä, hyökkäystä sekä harjoittaneet voimaani ja kestävyyttäni erilaisilla tehtävillä. Lisäksi olemme harjoitelleet metsästystä ja olen myös yksin käynyt saalistamassa", kerroin.
"Hienoa. Tänään minä aion näyttää sinulle miten Synkän metsän kissa taistelee", Punakynsi virnisti ja viittoi hännällään minua seuraamaan.
Juoksin kollin perässä isolle aukiolle jota ympäröi kivien rykelmä joiden päällä istui kissoja, kaikki erilaisia, eri kokoisia ja eri klaanien tuoksuisia.
"Täällä käydään useasti harjoitustaisteluita muiden sotureiden kesken. Joskus jopa oppilaat saavat osallistua mutta sinä et ole siihen vielä valmis", Punakynsi supatti, kun valitsimme itsellemme istumapaikan muiden joukosta.
Silmäni alkoivat hehkumaan, kun näin miten suuri arpinen kolli hyökkäsi pienen puoliksi sokean naaraan kimppuun iskien tätä vahvalla käpälällä suoraan päin naamaa jättäen kivuliaan näköisen naarmun tämän poskeen. Naaras ärähti ja syöksyi kollin alle painaen terävät kyntensä kollin vatsaan saaden tämän ulahtamaan kivusta. Kolli yritti saada naaraasta otetta mutta naaras luikahti vikkelästi ohi aina, kun soturin kynsi yritti saada osumaa.
"Huomaatko miten pienikokoinenkin soturi voi olla isompaa taitavampi taistelussa?" Punakynsi sihahti korvani juurella ja nyökkäsin tälle. En ollut itse siitä pienimmästä päästä mutten ollut myöskään mitenkään suurikokoinen kuten isäni.
Loppujen lopuksi naaras sai vahvan osuman kollin takajalkaan ja tämä menetti tasapainonsa lysähtäen maahan. Naaras iski vielä kyntensä toiseen takajalkaan joka sai aikaan sen ettei kolli päässyt enää jaloilleen.
"Voittaja on Daaliakynsi!" pieni töpöhäntäinen kolli kajautti möreällä äänellään ilmoille ja muut kissat ryhtyivät mouruamaan kannustushuutojaan.
"Tule. Esittelen sinut voittajalle", Punakynsi sanoi äkkiä ja laskeutui kiviä alas aukiolle. Seurasin häntä perässä ja näin miten kolli lähestyi naarasta ja he puskivat päitänsä yhteen kunnes naaraan silmä kääntyi katsomaan minua.
"Tässäkö hän nyt on?" Daaliakynsi kysyi tassutellen eteeni. Hän käveli minua ympäri ja katsoi minua päästä tassuihin nyökytellen hyväksyvästi.
"Saat hänestä vielä kunnon Synkän metsän soturin", hän virnisti kollille, kun oli saanut arviointi kierroksensa tehtyä.
"Toden totta. Korppitassu, tässä on kumppanini Daaliakynsi. Hän on toisin sanoen isoisoemosi", Punakynsi esitteli. Minua alkoi kiinnostamaan kuinka paljon sukulaisiani olisikaan päätynyt Synkkään metsään kuoltuaan.
"Mielenkiintoista", totesin vain.
Hetken Punakynnen ja Daaliakynnen juteltua keskenään lähdimme jatkamaan matkaa isoisoisäni kanssa kaksin.

"Miten tapasitte?" kysyin, kun kävelimme jälleen synkällä metsäpolulla.
"Kuuluin itse Varjoklaaniin, kun taas hän kuului Myrskyklaaniin. Tapasimme useasti rajalla. Ensimmäisen kerran kohtasimme eräässä kokoontumisessa jossa tutustuimme. Siitä se sitten lähti", Punakynsi hymähti. Pahatkin kissat siis kykenivät rakastumaan. Mielenkiintoista.
"Minussa siis toisin sanoen virtaa Varjoklaanin sekä Myrskyklaanin veri, niin vai?" katsahdin kollia otsa rypyssä.
"Pieni osa kyllä. Poikamme syntyi Myrskyklaanissa mutta kasvettuaan soturiksi hän kohtasi emosi emon joka oli kulkukissa. Hän lähti klaanista ja alkoi elämään kulkukissan elämää kunnes päätyi Taivasklaanin silloisille maille. Molemmat isovanhemmistasi liittyivät Taivasklaaniin ja saivat kolme pentua joista vain yksi selvisi ja se oli emosi. Vähän niin kuin sinäkin olit ainoa joka selvisi elossa synnytyksestä, kun taas sisaresi kuoli", Punakynsi totesi.
"Olet väärässä. Koivutassu selvisi synnytyksestä aivan kuten minä", korjasin. Kolli pysähtyi ja katsoi minua huvittuneena. Sitten hän naurahti ivallisesti.
"Luuletko tosiaan, että se herkkähermoinen, ujo ja pelokas pikku pentu olisi sinulle jotakin sukua", hän nauraa räkätti niin, että keltaiset lohjenneet hampaat vain vilkkuivat.
"Mitä tarkoitat?" katsoin kollia tiukasti ja vakavasti.
"Hän ei ole sinulle mitään sukua poika. Hän on pahainen orpopentu jonka isäsi pelasti ja emosi otti hoiviinsa, koska halusi saada klaaninsa kunnioituksen ja hyvän maineen. Fiksu lapsenlapsi minulla jos totta puhutaan", kolli virnisti. Olin hetken hiljaa. Emoni ei ollut puhunut asiasta pihaustakaan. Puhuiko Punakynsi totta?
"Oletko tosissasi?" kysyin kylmän viileästi.
"Olen. Kuoleman tosissani", kolli räkätti taas kuin mikäkin räkättirastas edessäni.
"Se selittänee miksi emoni kohtelee häntä kylmästi", hymähdin.
"Sietääkin tuollaista turhan päiväistä kakaraa kohdella viileästi. Oppiipahan olla varpaillaan vahvempien edessä", kolli tuhahti pudistellen päätään. Hymähdin kylmän rauhallisesti. Kerrankin oli joku joka oli kanssani samaa mieltä.

Aamun valjetessa jouduin taas lähtemään Synkän metsän siimeksistä todelliseen maailmaan.
Haukottelin pedilläni ja pyyhkäisin unihiekan silmistäni. Oli aika nousta uuteen päivään ja uuteen harjoitukseen Ahmakäpälän kanssa. Naurahdin mielessäni, koska olin saanut täysin uutta tietoa Punakynneltä liittyen sukuuni ja nykyiseen "perheeseeni". En tiedä syytä miksi emoni ei ollut kertonut meille tai edes minulle asiasta mutta uskoin, että hänellä oli siihen omat syynsä enkä aikonut puuttua siihen. Olin kuitenkin tyytyväinen tietäessäni asiasta. Nyt minulla oli täysi oikeus olla välittämättä tuosta turhasta penikasta sanoi kuka mitä tahansa.

Luku 5


Tänään olisi hänen arviointinsa! Ja jos se menee hyvin, hänestä tulisi soturi tänään! Mikähän on soturinimeni? Mitä jos saan sen isäni mukaan? Kumpa se ei olisi Liekkinietos! Vaikka Liekkinietos kyllä kuullostaisi tyhmältä. Ja samalla vihaisin sitä, joka sen keksi. Luminietos oli murhannut hänen isänsä, ja se nimi muistuttaisi häntä siitä lopun elämäänsä. Liekkitassu vihasi Luminietosta. Tämän ärsyttävä ääni ja inhottava luonne olivat omaa luokkaansa. Oli vasta varhainen aamu, joten ei ollut kiire vielä. He aloittaisivat vasta sitten, kun aamupartio oli tullut ja siihen meni vielä aikaa. Se vasta lähti. Mutta kolli odotti innolla arviointiaan, ja sitä että hänestä tulisi soturi. Tästä hän oli unelmoinut koko ikänsä. Soturiksi tulemisesta. Joskus hän olisi soturi, joka oli kokenut. Joskus hän saisi oppilaan. Jonka hän kouluttaisi hyvin. Niin hyvin kuin pystyisi. Mutta nyt ei ollut aika miettiä sitä, sillä siihen olisi vielä pitkä aika. Mutta koska tänään olisi arviointi, hän olisi askeleen lähempänä soturiksi tulemista. Kun oikein ajatteli, hän oli vain ketunmitan päässä soturiksi tulemista. Hän kuuli ääniä, ja tajusi aamupartion juuri palanneen. Laventelitassu oli hiipinyt Liekkitassun taakse.

"Onnea arviointiin, Liekkitassu! Sinusta tulee hyvä soturi!" Laventelitassu kuiskasi kollille. Liekkitassu hätkähtää ajatuksistaan hereille. Hän hieman säikähti.

"Kiitos, oikeasti", Liekkitassu vastasi hymyillen. Laventelitassu katsoi häneen merkittävästi. Nyt oli aika. Hän lähti kävelemään mestariaan kohti. Tämä huomasi, että kolli oli tullut.

"Liekkitassu, sinä metsästät, ei ole väliä missä mutta metsästät yksin. Minä tarkkailen sinua koko ajan, ja sitten arvioin suoriutumisesi. Jos menee hyvin, olet huomiseen mennessä soturi", Kirkaskuu selitti samalla kun he kävelivät, ja hänen äänessään kuului ylpeys. Liekkitassu etsiskeli paikkaa, mistä aloittaa. 

"Sopisiko, jos aloitan tästä?" Liekkitassu kysyi. Kirkaskuu nyökkäsi vastaukseksi. Hyvä. Sillä haistan hiiren! Kirkaskuu lähti kävelemään toiseen suuntaan. Nyt olisi näytettävä taidot. Ja napattava paljon riistaa. Niin paljon, että hän tekisi vaikutuksen. Eikä saisi antaa minkään häiritä. Ja sen Liekkitassu aikoi tehdä. Kirkaskuu saisi olla ylpeä oppilaastaan. Liekkitassu aikoi pitää siitä huolen. Liekkitassu painautui matalaksi, niin kuin aina, kun metsästi maalla eikä kalastanut. Tämä siirteli tassujaan hitaasti mutta varmasti ja eteni koko ajan lähemmäs. Yksi loikka, ja hiiri olisi hänen. Liekkitassu ponnisti, hyppäsi ja nappasi hiiren. Kolli taittoi nopealla liikkeellä pienen otuksen niskat ja koitti haudata sen jäiseen maahan. Maa ei kuitenkaan antanut periksi, joten hän peitteli sen lehdillä. Seuraavaksi Liekkitassu etsi jotain muuta. Hetken ajan kuluttua hän huomasi rastaan noukkimassa matoa jäisestä maasta. Kolli hiipi sitä kohti, tarkastaen tuulen suunnan huolellisesti ja pysytellen matalana. Liekkitassu tutki maata jäisten lehtien ja risujen varalta. Rastas oli varmaan laihoin, mitä hän hetkeen oli nähnyt mutta kelpasi nyt. Olihan nyt lehtikato ja oli hieman vaikeaa löytää täydellistä riistaa. Olisipa arviointini ollut hiirenkorvan tai viherlehden aikaan! Nyt lumessa ei ole niin hyvä saalistaa, Liekkitassu tuumi. Nyt on aika hypylle, kolli ajatteli. Hän kohdisti hyppynsä oikein, mutta silti mätkähti rastaan viereen. Auts. Hänen oikea etutassunsa osui terävään kiveen jättäen jäljelle haavan. No, ei tuo pieni haava haittaa. Näytän sen parantajalle vaikka leirissä. Eihän se edes sattunut. Pitäisi löytää jotain tuon tilalle. 



Liekkitassu etsi kauan, eikä vieläkään löytänyt mitään. Mutta sitten hän huomasi vesimyyrän hajun lähellä rantaa. Se oli melko pullea ajateltuna, että nyt oli lehtikato ja riista oli laihaa, eikä sitä ollut paljoa. Liekkitassu kyyristyi ja loikkasi. Hän tappoi sen yhdellä iskulla niskaan, ja otti sen mukaansa. Vesimyyrä roikkui kollin hampaissa, kun hän vei sen samaan paikkaan minne vei hiirenkin. Hän kaivoi lehdet pois ja tiputti vielä tuoreen myyrän kuoppaan. Sitten kolli syvensi kuoppaa, että sinne mahtuisi vielä jotain. Jos hän nyt täällä onnistuisi nappaamaan jotain. Onneksi Kirkaskuu oli valinnut sellaisen ajankohdan, ettei satanut lunta. Kunpa yöllä ei sataisi lunta. Jos tänä yönä nyt olisi hänen ensimmäinen vahtivuoronsa. Jos ei olisi, niin olisi se varmasti pian. Liekkitassu oli ollut jo niin kauan oppilaana, että pian olisi varmasti sen aika. Tai siltä se ainakin tuntui. Toisaalta, tuntui myös siltä että siitä olisi vasta yksi kuu kun olin pentu. Ja nyt oli jo arviointi! Ja minulla on jo saalista ihan hyvin! Vielä hieman saalista, ja tämä olisi siinä! Vaikka yksi ahven vielä. Kolli käveli joelle. Nyt olisi kalastuksen aika. Liekkitassu varmisti, ettei hänen varjonsa osuisi veteen. Hän odotti ja odotti, ja vielä odotti. Kun ahven oli sopivalla kohdalla, hän kauhaisi sen nopeasti kynsiinsä. Ahven jäi kiikkiin ja hän vei sen hänen muiden saaliiden mukaan. Kirkaskuu ilmestyi pian pusikosta.

"Pärjäsit hienosti. Uskon, että sinusta tulee tänään soturi", Kirkaskuu sanoi ylpeän kuuloisena. Liekkitassun kasvoille nousi välittömästi hymy. Minusta tulee soturi! 

//Sry jos arviointii ei saanu tehä ennen 200kp, ajattelin et en tee siit soturii viel ku se ei varmaankaan oo sallittuu ennen 200kp:) ja sori jos ei ois saanu kirjottaa arvioinnista!:D

Luku 4

Liekkitassu venytteli selkäänsä ja valmistautui nousemaan. Tänään olisi vuorossa taisteluharjoitukset. Loistavaa, en olekaan päässyt taistelemaan pitkään aikaan. On mukavaa saada välillä vähän vaihtelua metsästyksen jälkeen, olenhan aika paljon sitä tehnyt. Milloinkohan minusta tulee soturi? Täytyy se olla pian, ehkä. On kulunut ikuisuus siitä, kun olin pentu! Tai sitten se vain tuntuu siltä. Kolli kävi makaamaan lähelle pesää. Hän antoi ajatusten tulvia mieleensä. Liekkitassun ei jostain syystä ollut yhtään nälkä. Vaikka hän oli syönyt viimeksi eilen, eikä edes kamalan myöhään. Mutta hänellä oli kauhea jano! Pitäisiköhän käydä juomassa vai odottaa siihen asti että lähdemme harjoituksiin? Ehkä jaksan odottaa vielä pikkuriikkisen hetken. Uskoakseni kyllä. Jos en, lähden hakemaan sitten vettä. Tai siis juomaan, enhän minä sitä hae. Ellen vie klaaninvanhimmille vettä, sitten haen. Mutta nyt he eivät vielä ainakaan tarvitse, koska useimmat nukkuvat ja Varjokorppi varmasti valittaisi minulle jos toisin märkää sammalta heidän pesäänsä. Hän valittaa kaikesta. Kerran hänen makuualusillaan oli pikkuriikkinen tikku reunassa, ja hän piti kunnon esityksen. Voi ei, voi ei, voi ei! Olen unohtanut puhua Laventelitassulle kokonaan! Se on pakko hoitaa tänään! Mitä jos hän luulee, että vihaan häntä? Mitä jos hän luulee, että olen unohtanut hänet tyystin? En niin varmasti antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos kävisi niin! Yhtäkkiä Liekkitassu kuulee huudon.
"Liekkitassu! Lähdetään harjoituksiin, tule!" tuttu ääni kehottaa. Se oli Laventelitassu, eli hän tulee! Kollin naamalle nousi pieni hymy. Tämä ei ollut kuullut naaraan äänessä vihaa, surua tai muuta sellaista. Eli hän ei vihaa minua! Ehkä. Toivottavasti! Sillä minä en ikimaailmassa vihaisi häntä! Oho, piti mennä. Unohtelen nykyään kaiken aikaa asioita. Ja se on ärsyttävää. Tai siis enhän minä unohtele, mutta keskittyminen herpaantuu kokoajan.
"Hei! Odottakaa!" Liekkitassu huudahtaa ja lähti juoksemaan kohti mestariaan, Laventelitassua ja Laventelitassun mestaria.


"Selvä, tänään harjoitellaan tätä liikettä. Ensiksi kierähdätte juuri, kun vastustaja hyppää. Kerron lisäohjeita, kun olette harjoitellut tämän kohdan", Värehäntä, Laventelitassun mestari tokaisi. Liekkitassu nosti päänsä pystyyn. Mitä jos tämä olisi hänen viimeinen taisteluharjoituksensa ennen soturiksi pääsemistä? Minun on tehtävä tämä kunnolla! Liekkitassun odottamatta Laventelitassu loikkasi. Liekkitassu nopeasti pyörähti alta. He tekivät liikettä uudestaan ja uudestaan, kunnes Kirkaskuu avasi suunsa.
"Nyt riittää, voitte nyt ottaa mukaan kierähdyksen jälkeen hypyn ja potkun vastustajan selkään", tämä selitti heille. Liekkitassu ja Laventelitassu nyökkäsivät molemmat. Tämä ehkä on helppo liike, tai sitten ei. Ei minua haittaa, vaikkei olisikaan. Sehän olisi vain kivaa. Taas Liekkitassun odittamatta Laventelitassu jännitti jalkansa ja hyppäsi. Kolli ehti juuri ja juuri kierähtää pois alta, ja tämä hyppäsi takajalat edellä naaraan selkään. Laventelitassu säikähti, mutta tajusi sitten että se oli vain Liekkitassu. Liekkitassu hymyili pienesti naaraalle. Hölmö. Onneksi hän ei ollut vihainen minulle! Jos pääsen lähipäivinä soturiksi, en muuten voi nukkua hänen kanssaan! Ellei hänestäkin tule soturia samaan aikaan. Mutta tuskin tulee. Harmikseni, Laventelitassu oli hieman häntä nuorempi joten ei varmaan pääsisi yhtä aikaa soturiksi.
"Liekkitassu? Kuuletko, oletko kuuroutunut!" Laventelitassu naurahtaa. Liekkitassu katsahtaa hämmentyneenä naaraaseen.
"Mitä?" Liekkitassu kysyi pesätoveriltaan. Taas kerran kolli ei ollut kuunnellut.
"Kirkaskuu sanoi sinulle jotain!" Laventelitassu selitti. Ai, hupsista. Olisi kannattanut kuunnella.
"Liekkitassu, tuo oli täydellisesti suoritettu liike! Olin odottanut, ettette suoriutuisi ihan noin hyvin! Saatte nyt mennä leiriin lepäämään ja syömään, ja katsotaas jos lähdettäisiin partioon sen jälkeen" Kirkaskuu kehotti. Liekkitassu nyökkäsi. Hän ja Laventelitassu lähtivät kävelemään leiriä kohti. Kylmä lumi tuntui polkuanturoissa. Hetken matkaa käveltyään he olivat leirissä.
"Tuletko syömään jotain?" Laventelitassu kysyi kollilta.
"Mennään vain", kolli sanoi hymyillen. Nyt on tarjolla hyvää seuraa, niin pakkohan sitä nyt on mennä. He katselevat pientä kasaa. Siellä on orava, kaksi ahventa, laiha hiiri ja rastas.
"Syödään toinen ahven", Laventelitassun sanoo. Liekkitassu nyökäyttää kerran päätään. Liekkitassu katsoo ahveneen ja nyökäyttää päätään Laventelitassulle merkiksi syödä ensin. Naaras kumartuu ja haukkaa palan. Sitten Liekkitassukin haukkaa. He syövät kalan yhdessä ja painuvat pesäänsä lepäämään hieman.

Liekkitassu taisi torkahtaa, sillä kun tämä kuuli mestarinsa huudon hän oli uninen. Kolli pudisteli päätään karkottaakseen väsymyksen. Hän talsi pesästä ulos rauhallisesti.
"Lähdetään nyt iltapartioon", Kirkaskuu käski. Liekkitassu juoksi nopeasti ja innokkaasti mestarinsa mukaan. Partiossa oli mukana Yksisiipi, Kuunvalo sekä Uniyö.

Koivun tarinat - Luku 3

Haukottelin sammalpedilläni ja räpyttelin unisia silmiäni. Olin nukkunut hyvät yöunet enkä olisi millään malttanut nousta lämpimältä pediltäni ja siirtyä kylmään lehtikadon ilmaan.
"Kaikki muut ovat näköjään jo lähteneet", kuulin jonkun haukottelevan pesän perimmäiseltä pediltä. Siristin silmiäni hämärässä pesässä ja näin Iltatassun venyttelemässä paikallaan.
"Taidamme olla viimeiset unikeot täällä", naurahdin nuolaisten tassuani.
"Kai se on noustava", kolli totesi astuen pois pedistään.
"Millään ei tekisi mieli, kun tietää, että ulkona on niin kylmä", huokaisin ja tunsin miten minua jo hytisytti ajatuskin poistua pesän suojista.
"Totta. Eiköhän meidän mestarit ole kuitenkin keksineet meille puuhaa missä tulee lämmin", kolli hymähti ja nousin venytellen ylös.
"Luultavasti. Lumivarjo ainakin sanoi laittavansa minut tänään juoksemaan", totesin.
"Juoksemaan?" Iltatassu katsoi minua kysyvästi.
"Hän haluaa kasvattaa kestävyyttäni ja nopeuttani joten tänään juoksen kuulemma niin lujaa ja niin kauan, kun jaksan", irvistin ajatuksestakin. Olisin tämän päivän harjoittelun jälkeen todella väsynyt.
"Lumivarjolla on vähän eri metodit kuin Vinhaviiksellä", Iltatassu sanoi.
"Vinhaviiksi on siis mestarinasi. Pidätkö hänestä?" kysyin ystävällisesti.
"Kyllä vain. Vaikka hän onkin luonteeltaan hyvin ylpeä niin hänellä on hyvä sydän", Iltatassu hymyili.
"Kiva kuulla", nyökkäsin kollille.
"Pidätkö sinä Lumivarjosta?" Iltatassu kysyi puolestaan.
"Ehdottomasti kyllä. Hän on ihana", maukaisin lämpöä silmissäni.
"Hän vaikuttaa mukavalta", kolli nyökkäsi.
Astelimme pesän suulle ja Iltatassu antoi minun mennä ensin ulos. Haistoin heti Korppitassun läsnäolon ja näinkin hänet istumassa aivan pesän edustalla.
"Huomenta", maukaisin hänelle varovaisesti, koska en halunnut, että ärsyttäisin häntä liikaa olemassaolollani. Veljeni vain mulkaisi minua tuhahtaen ja siirsi katseensa takaisin eteenpäin. Painoin pääni alas ja näin miten Iltatassu katsahti minuun hieman huolestuneen näköisenä. Sitten hän käänsi katseensa Korppitassuun.
"Siskosi toivotti sinulle hyvää huomenta", hän sanoi viileästi mustalle kollille.
"Oletko kuuro?" hän lisäsi uhmakkaasti, kun Korppitassu jätti hänet huomiotta. Sydämeni hypähti hieman, koska tiesin miten tuollaisesta kysymyksestä voisi Korppitassun kanssa seurata.
"Ei se mitään, Iltatassu. Kaikki hyvin", sanoin pientä hätäännystä äänessäni jonka yritin parhaani mukaan piilottaa edessäni olevilta kolleilta.
"Miksi hän kohtelee sinua aina näin välinpitämättömästi? Ja sinä nielet sen. Olette sentään sisaruksia hyvänen aika", Iltatassu katsoi minua ärsyyntyneenä ja pala nousi kurkkuuni. Mitä muuta olisin voinut tehdä kuin sietää pelottavaa veljeäni ja hänen loukkaavia eleitään ja sanojaan minua kohtaan? Tiesin, että Iltatassu oli nähnyt miten Korppitassu oli mulkoillut minua, vastannut ilkeästi ystävällisiin sanoihini tai töytäissyt minut sivuun jos olin hänen tiellään. Olin nähnyt miten Iltatassu oli aina sattunut paikalle tai katsellut meitä kauempana otsa kurtussa. Hänellä oli ilmeisesti tullut mitta täyteen Korppitassun kohdellessa minua sillä tavalla.
"Ei se haittaa, kaikki hyvin", yritin rauhoitella tilannetta ja painoin pääni alas pidätellen kyyneliäni jotka yrittivät kihota silmiini.
"Oletko sinä kuuro, Iltatassu? Koivutassu sanoi, että kaikki on hyvin", Korppitassu sanoi Iltatassulle kylmän viileästi katsoen tätä murhaavasti. Niskakarvani kohosivat sillä sekunnilla pelokkaasti pystyyn.
"Kyllä minä kuulin mitä hän sanoi ja minä näen hänet toisin kuin eräs", Iltatassu tuhahti Korppitassulle ärsyyntyneenä.
"Haluatko haastaa minun kanssani riitaa vai mikä sinun tarkoituksesi tässä hommassa oikein on?" veljeni nousi seisomaan ja kollien silmät leimusivat toinen toisilleen.
"En voi sietää sellaisia kissoja jotka kohtelevat perhettään tunteettomasti niin kuin sinä Koivutassua. Olen nähnyt tätä jo niin kauan", Iltatassu paransi itsekin ryhtiään ja astui lähemmäs kollia siten, että heidän kasvonsa olivat vain muutaman hiiren mitan päässä toisistaan.
"Ja minä en voi sietää tuollaisia kissoja jotka tunkevat nokkansa toisten asioihin aivan kuten sinä", Korppitassu sähähti ja saatoin kuulla kollien kurkuista lähtevän matalan mourunnan. Heidän molempien kynnet tulivat esiin ja tiesin, että jos en nyt tekisi asialle jotakin tästä syntyisi tappelu ja siinä olisi selitettävää päällikölle ja pahimmassa tapauksessa Iltatassulle kävisi pahasti. Olin varma ettei Korppitassulla olisi minkään sortin myötätuntoa tai armon antoa matkassa.
"Iltatassu, kaikki on hyvin, oikeasti. Ole kiltti", astuin lähemmäs kollin korvaa. En pystyisi puhumaan Korppitassulle järkeä mutta Iltatassulle kyllä. Hän oli järkevä kolli ja hän jos joku kuuntelisi sanojani.
"Niin Iltatassu, alahan laputtaa. Minun kanssani ei kannata haastaa riitaa", kuulin Korppitassun äänessä ivallista yllyttämistä. Hän tässä yritti saada tilanteen vielä enemmän kärjistymään, kun minä taas pyrin saada sen rauhoittumaan. Iltatassu sähähti hiljaa ja katsoi veljeäni palavin silmin.
Vein kuononi aivan kollin korvan juureen jotta vain hän kuulisi sanani.
"Tiedän, että sinua ärsyttää veljeni ja ettet hyväksy sitä miten hän kohtelee minua mutta ole kiltti ja sivuuta tämä asia tällä kertaa. Minun vuokseni. Hankaloitat vain sekä itsesi, että minun elämääni jos nyt alatte tappelemaan. Tiedän, että tarkoitat hyvää ja arvostan sitä suuresti mutta arvostan vielä enemmän jos nyt peräännyt tästä tilanteesta. Ole niin kiltti", sanoin hänelle hiljaa pieni epätoivo äänessäni ja tunsin miten pala kurkussani vain suureni.
Iltatassu sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
"Hyvä on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hyväksyisin käytöksesi tai, että tämä jäisi tähän", kolli sanoi viimein katsoen Korppitassua suoraan silmiin. Huokasin helpotuksesta ja lähdin siltä seisomalta kauemmas Korppitassun epämiellyttävästä läheisyydestä. Näin miten Iltatassu mulkaisi vielä veljeäni joka hymyili tälle ivallisesti.
"Kiitos", sanoin viimein, kun olimme kuuloetäisyyden ulkopuolella. Nuolaisin kollin kylkeä kehräten helpotuksesta.
"En silti ymmärrä miksi siedät tuollaista. Etkö voisi puhua emollesi tai isällesi asiasta?" kolli pudisti päätään istuutuessaan alas.
"Meidän perheemme ei ole ihan tavallinen perhe. Emme ole niin läheisiä mitä voisi ajatella", kohautin olkiani ja näin miten Iltatassu katsoi minua uteliaana. Hän näytti siltä, että halusi tietää lisää. En kuitenkaan sanonut mitään koska emme olleet kollin kanssa kovin läheisiä enkä uskaltanut uskoutua hänelle asioista jotka olivat minulle vaikeita.
Iltatassu tuntui lukevan ajatukseni ja hän puski päällään minua.
"Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään jos et halua. Mutta haluan sinun tietävän, että jos joskus haluat avautua oli se sitten asia mikä hyvänsä niin olen tässä, ystävänä", kolli sanoi lempeästi.
"Arvostan sitä. Kiitos", nyökkäsin tälle kiitollisena.
"Vinhaviiksi näköjään viittoo minua luokseen. Nähdään taas!" Iltatassu maukaisi ja lähti mestarinsa luokse. Kiedoin häntäni ympärilleni tiukasti ja näin Honkasydämen soturien pesän edustalla juttelemassa yhden soturin kanssa. Kolli vilkaisi minua kohti huometessaan minun katsellen häntä. Tämä vain nyökkäsi minulle vakavana ja jatkoi jutusteluaan.
Honkasydän ei ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut pennuistaan ja minusta usein näytti siltä, että Syyslilja rakasti kollia jokseenkin epätoivoisesti ja piti tästä kuvaannollisesti kiinni kynsin ja hampain. Näytti siltä ettei emoni halunnut, että Honkasydän menisi mihinkään yksinään. Esimerkiksi joka kuu, kun järjestettiin kokoontuminen naaras pyrki aina pääsemään mukaan jos Honkasydän oli menossa kokoontumiseen. Jopa silloin, kun me olimme vielä Korppitassun kanssa pentutarhassa oli Syyslilja lähtenyt kokoontumiseen mukaan. Se oli hyvin harvinaista, että emo lähti pentujensa rinnalta kokoontumiseen mutta tähän hän oli saanut päällikön suostumuksen jollain tavalla ja olimme jääneet muiden kuningatarien hoiviin siksi aikaa.
Otsaani muodostui muutama mietintäryppy, kun muistin yön jolloin he olivat tulleet takaisin kokoontumisesta. Syyslilja oli ollut normaalia kärttyisämpi ja hän ei olisi millään halunnut lähteä Honkasydämen rinnalta. Honkasydän taas oli näyttänyt surulliselta ja tämä oli ollut entistäkin vakavampi ja vaittonaisempi kuin ennen. Se oli saanut minut pohtimaan mitä sellaista oli tuossa kokoontumisessa tapahtunut mikä oli saanut molemmat käyttäytymään niin.
"Hei Koivutassu", Lumivarjo hymyili tulleessaan minua kohti.
"Huomenta mestari", maukaisin hänelle pirteästi.
"Valmiina juoksemaan?" Lumivarjo virnisti minulle.
"Kai se on oltava", vastasin huokaisten ja lähdimme ulos leiristä.

Lumivarjo näytti minulle reitin jota pitkin minun tulisi juosta niin kauan ja niin nopeasti kuin kykenin. Hän istuisi korkealla kivellä seuraamassa harjoitustani. Tuolta kiveltä näki hyvin missä kohtaa menisin.
"Eli minä juoksen ja sinä istut", naurahdin ja Lumivarjo nyökkäsi huvittuneena.
Siinä sitten minä juoksin ja juoksin ja juoksin ja vielä kerran juoksin. Uudestaan ja uudestaan. Kierros kierroksen perään. Kylmä ilma kuivasi kurkkuni ja nenäni ja lopulta jopa hengittäminen sattui. Olin ainakin kuusi kierrosta juossut, kunnes minun oli aivan pakko pysähtyä ja yrittää saada happea.
"Kaikki hyvin?" Lumivarjo huusi kauempaa kiveltä. Heilautin häntääni vastaukseksi ja tasasin samalla hengitystäni. Tassuni tärisivät hieman joten menin hetkeksi maate.
"Kun olet saanut pidettyä tauon voit jatkaa", Lumivarjo huikkasi minulle ja huokaisin syvään. Tällä ilmalla hengästyminen ei tuntunut kovin mukavalta.
Saatuani itseni kasattua nousin ja ravistelin itseni. Sen jälkeen hengitin syvään ja lähdin juoskuun.

Muutaman lisäkierroksen ja vielä yhden hengähdystauon jälkeen Lumivarjo tuli luokseni.
"Hyvä. Huomenna jatkuu sama homma. Nyt voimme lähteä yhdessä metsästämään klaanille tuoresaalista. Sen jälkeen saat syödä ja mennä lämpimään pesään lepäämään", mestarini hymyili.
"Kuulostaa hyvältä", nyökkäsin vielä hengästyneenä.

Leiriin saavuttuamme kannoin saamani saaliin klaanin vanhimmille ja jouduin sanomaan heille etten jaksaisi nyt jutella, koska olin aivan puhki joten menin hakemaan itselleni ruokaa ja siirryin Sadetassun viereen syömään.
"Näytät väsyneeltä", oppilas maukaisi katsoen minua päästä tassuihin.
"Sitä minä olenkin", totesin lysähtäen makuulle.
"Saanko liittyä seuraan?" Iltatassu kysyi hiiri suussaan.
"Totta kai", Sadetassu nyökkäsi ja Iltatassu asettui makuulle vierelleni.
"Miltä juokseminen tuntui?" hän kysyi minulta pilke silmäkulmassa nähdessään miten laiskasti pureskelin tuoresaalistani.
"Kysytkin vielä", mutisin ottaen samalla kynnelläni karvatupon pois hampaan kolostani. Kolli naurahti ja haukkasi palan linnustaan.
"Jaahas minä olen valmis petiin", Sadetassu haukotteli nousten seisomaan ja nuolaisten tassuaan.
"Etkö halua vaihtaa kieliä syötyäni?" katsoin ystävääni pää kallellaan.
"Tuohon tahtiin saan odottaa ikuisuuden", naaras virnisti minulle kiusoittelevasti ja tuhahdin hänelle takaisin hyväntuulisesti.
"Selvä. Mene sitten nukkumaan senkin vanhus", annoin takaisin ja Sadetassu töytäisi minua tassullaan naurahtaen.
"Hyvää yötä", hän toivotti.
"Hyvää yötä", maukaisimme Iltatassun kanssa yhteen ääneen samalla, kun naaras astui sisälle oppilaiden pesään.
"Voin vaihtaa kieliä kanssasi jos haluat", Iltatassu sanoi minulle.
"Hyvä on", nyökkäsin hänelle tuntien samalla pienoisen perhosen lehahtavan lentoon vatsani pohjassa. Mistä lie sekin johtui? Vilkaisin sivusilmällä Iltatassua joka söi ateriaansa vierelläni. Hänestä huokui rauhallisuus ja lämpö sekä ystävällisyys jota hän oli minuakin kohtaan osoittanut monta kertaa. Hän oli kohtelias ja monesti muut oppilaat turvautuivat häneen eri asioissa, koska luottivat kollin järkevyyteen ja kylmähermoisuuteen selvitä tilanteista kuin tilanteista.
Huomaamattani aloin hymyillä katsellessani kollia lämpimin silmin.
"Tuota... onko kaikki hyvin? Onko suupielessäni jotakin?" Iltatassu huomasi katseeni ja katsoi minua kysyvästi pyyhkäisten samalla suupieltään. Naurahdin hieman kollin ihmettelevälle katseelle.
"Mitä? Onko naamassani jotakin?" Iltatassu toisti hilpeästi. En tiedä miksi mutta aloin jostain syystä hykertelemään ja kikattamaan. Olin luultavastikin yliväsynyt.
"Koivutassu! Kerro nyt. Onko naamassani jotakin? Mikä sinua naurattaa?" Iltatassu alkoi itsekin naureskelemaan nauruni tarttuessa häneen.
"Anteeksi", sain päästettyä suustani mutten saanut nauruani loppumaan.
"Mikä on noin hauskaa? Teinkö jotakin?" Iltatassun silmät loistivat huvittuneina.
"Et, olen vain väsynyt", sopersin nauruni lomasta. Yritin saada happea ja hengittää jotta saisin itseni rauhoittumaan.
"Olet ihan hassu", Iltatassu hymyili.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus nauraa sinulle", naurahdin pyyhkäisten naurun kyyneleen silmäkulmastani.
"Mukava nähdä sinun nauravan", kolli vastasi ja katsoi minua lempeästi. Hymyni hyytyi hieman ja katsoin tassuihini.
"En tarkoittanut sitä pahalla", Iltatassu sanoi hätäisesti huomattuaan muutoksen. Pudistin päätäni yrittäen palauttaa taas hymyni takaisin.
"Tiedän. Minä vain..." huokaisin syvään ja tunsin miten kyynel karkasi silmäkulmastani. Tällä kertaa se ei ollut ilon kyynel.
Iltatassu painoi kylkensä kylkeäni vasten lohduttaakseen äkillistä tunnetilan muutostani.
"Minä en vain ole nauranut koskaan siten kuin nyt. Minulla ei oikein ole ollut syytä nauraa. Ei sillä, että nauraisin sinulle vaan... tai, että olisit naurun aihe minulle vaan... tämä ei nyt mene ihan putkeen..." henkäisin tuntiessani, että pahottaisin Iltatassun mielen. Kolli vain pudisti minulle päätään huvittuneena sen merkiksi ettei hän loukkaantuisi sanoistani.
"Oli miten oli. Jotenkin tuntui vapauttavalta nauraa sinulle", virnistin huvittuneena.
"Mukavaa, että pystyin olla avuksi", Iltatassu naurahti.
"Näytit niin hömelöltä", tirskahdin.
"Anteeksi en voi naamalleni mitään", kolli virnisti minulle ja katsoin häntä hymyillen.
"Kiitos Iltatassu", maukaisin hänelle.
"Mistä?" kolli kysyi.
"Muuten vain", totesin samalla, kun nousin seisomaan.
"Taidan lähteä nukkumaan. Kiitos seurasta", lisäsin iloisesti.
"Hyvää yötä", kolli maukaisi ja heilautin tälle häntääni ennen kuin tassuttelin sisälle pesään.
Asetuin makuulle sammalpedilleni ja suljin silmäni.

Venyttelin jäseniäni ja tunsin erikoista lämpöä sisimmässäni. Räpyttelin hetken unisia silmiäni kunnes tajusin etten ollutkaan oppilaiden pesässä. Tassujeni alla tuntui lämmin maa ja ympärilläni kaikki oli hyvin kaunista, puhdasta ja valoisaa.
"Hei", kuulin varovaisen mutta ystävällisen tervehdyksen. Käännyin katsomaan taakseni ja näin pienen suloisen pennun edessäni joka oli niin pieni, että vaikutti siltä ettei hän ollut kovin vanha. Pennun silmät olivat kauniin tumman siniset ja hänen valkoisella turkillaan leikki tähtien rykelmä. Hän katsoi minua lempeästi mutta häntä selvästi ujostutti kovasti.
"Hei. Kuka olet?" kysyin hymyillen.
"Olen Riuttapentu", pieni kolli vastasi.
"Ja minä olen Dyynipentu", pusikosta hyppäsi pirteä naaras pentu joka oli väriltään myös valkoinen mutta hänen toisessa korvassaan oli suuri musta läiskä ja hänellä oli hiekan keltaiset silmät.
"Hauska tutustua. Minä olen Koivutassu. Missähän minä mahdan olla?" kysyin mietteliäänä.
"Olet Tähtiklaanin mailla tietysti", Dyynipentu vastasi rivakasti.
"Tähtiklaaninko?" häkellyin hieman. Mitä minä Tähtiklaanin mailla tein? Olinko kuollut?
"Ei huolta, palaat kyllä todelliseen maailmaan. Tämä on vain todellinen unimaailma jossa olet. Tähtiklaani on heikkenemässä mutta joten kuten sinä nyt olet täällä. Tämä ei ehkä kestä kovin kauaa joten älä ihmettele jos pamahdat takaisin surkeaan todellisuuteesi", Dyynipentu papatti.
"Sisko et voi sanoa noin. Ei se välttämättä niin surkea todellisuus ole", Riuttapentu tuhahti siskolleen moittivasti.
"Oletko nähnyt hänet siellä? Hänen elämänsä todellakin on surkeaa", Dyynipentu päästi suustaan.
"Dyynipentu! Tuo oli ilkeää! Pyydä heti anteeksi!" Riuttapentu hurjistui.
"Okei okei. Anteeksi! Ei ollut tarkoitus sanoa sitä ihan niin suoraan. Kyllähän sinä tänään ensimmäistä kertaa nauroit Taivasklaanilaisena", naaras pentu kohautti olkiaan.
"E-ei se kai mitään", mutisin hieman hämmentyneenä.
"Mikä ihmeen puheensorina täällä oikein käy?" kuului nyt aikuisen kissan ääni.
"Tulimme moikkaamaan Koivutassua", Dyynipentu vastasi.
"Koivutassuako?" pusikon takaa asteli ehkä kaunein näkemäni kissa ikinä. Naaraan puhtaan valkoinen turkki lainehti pitkänä ja kiiltävänä ja hänen jään siniset silmänsä olivat lempeät ja täynnä rakkautta. Hänen turkillaan leikkivät tähdet vielä kruunasivat kaiken näkemäni.
"Voi hyvänen aika miten olet kasvanut", naaras henkäisi katsoen minua silmät suurina.
"A-anteeksi mutta ... tunnenko sinut jostakin?" häkellyin.
"Voi Puro..." naaras keskeytti hetkeksi ja pudisti päätään. Hän selvitti kurkkunsa ennen kuin jatkoi.
"Siis Koivutassu, toivon enemmän kuin mitään muuta, että tuntisitkin minut. Mutta olet joskus tuntenutkin", naaras sanoi surullisena.
"Onko täällä kaikki hyvin Helmitaival?" kolli ilmestyi naaraan takaa mutta jähmettyi sitten jääden tuijottamaan minua.
"Mitä tämä on?" hän maukaisi ihmeissään.
"Me halusimme jutella Koivutassun kanssa", Dyynipentu hihkaisi kollille.
"Niinkö tosiaan", kolli totesi edelleen hieman yllättyneenä.
"Tässä on Timalinjoki", Helmitaival esitteli saapuneen kollin.
"Hauska nähdä sinua pitkästä aikaa", kolli nyökkäsi minulle.
"Olen vähän hämilläni", myönsin varovaisesti epävarmalla äänellä.
"Älä pelkää kulta pieni. Sinun ei tarvitse olla varuillasi meidän kanssa toisin kuin kotonasi. Me... tuota. Olemme niin iloisia nähdessämme sinut edessämme", Helmitaival hymyili vaikka kimaltava kyynel tipahti maahan hänen silmistään.
"Ole rohkea, Koivutassu. Tiedä, että olemme täällä aina tukemassa sinua. Aina", Timalinjoki sanoi lempeästi ja ennen kuin huomasinkaan edessäni oleva näky haihtui haihtumistaan.

Henkäisin avatessani silmäni pimeässä pesässä. Sydämeni hakkasi ja oloni oli hämmentynyt. Miksi tuo kaunis perhe vaikutti niin kotoisalta? Pudistin päätäni ja hengitin syvään. Miten oli mahdollista, että olin muka tuntenut heidät joskus? Minähän olin Syysliljan ja Honkasydämen pentu. Korppitassu oli veljeni. Vai oliko kaikki huijausta? Olivatko he oikea perheeni vai oliko oikea perheeni kuollut? Olin aivan pyörällä päästäni. Ei voinut mitenkään olla mahdollista, että tuntisin tuon perheen ellen olisi ollut yhtä nuori kuin ne pennut jotka näin. Silloin en muistaisikaan heitä. Mietin asiaa mielessäni ja tulin siihen tulokseen, että minun oli kysyttävä asiasta Syysliljalta. Vaikka niin paljon halusinkin välttää hänen kohtaamistaan niin tämä oli sellainen asia mitä en pystynyt sivuuttamaan. Minun oli saatava tietää totuus.

Korpin tarinat - Luku 3


Venyttelin oppilaiden pesän suulla ja vilkaisin ympärilleni. Kukaan muu ei ollut vielä herännyt ja leirissä kaikui nukkuvien kissojen tuhina. Haukottelin niin, että terävät hampaani vain vilkkuivat. Punakynsi oli pitänyt minulle oppituntia yöllä Synkän metsän siimeksissä ja tunsin itseni hieman väsyneeksi. Olin kuitenkin valmis Ahmakäpälän opetukseen mutta mestarini vielä nukkui joten joutuisin odottamaan.
Päätin turhan päiväisen istumisen sijasta lähteä ulos leiristä katsomaan josko metsän pienet saaliseläimet olisivat liikkeellä vaikka olikin vasta aamuyö. Metsästys onnea ei tuskin ihan vielä olisi mutta ainakin saisin liikettä kohmeisiin niveliini.

Lehtikadon aika oli saapunut ja lumi peitti maan alleen hehkuen valkoisena pimeässä aamuyössä. Näin eteeni todella hyvin lumen tuodessa hieman valoaan. Lumi narskui tassujeni alla ja pureva pakkanen sai nenän pääni kutisemaan.
Tassuttelin keskemmälle reviiriä, koska tiesin, että yöpartio olisi jo menossa lähemmäs kotia jotta aamupartio voisi aloittaa oman kierroksensa. Enkä halunnut nyt kohdata yöpartiota ja selitellä heille miksi olin lähtenyt näin aikaisin leiristä.
Hyppäsin korkealle kivelle ja istahdin sille. Katselin edessäni aukenevaa maisemaa joita korkeat puut koristivat. Puut narisivat ja kylmä tuulenvire sai kehoni hytisemään. Pörhistin karvojani ja kiedoin häntäni tiukemmin tassujeni ympärille.
Hetken istuttuani kuulin pienen rasahduksen pensaikossa. Siristin silmiäni ja haistelin ilmaa. Pusikossa lymyili rusakko ja haistoin sen maukkaan lämpimän tuoksun. Aamu alkoi pikkuhiljaa valjeta joten eläimet alkoivat heräilemään uuteen päivään.
Kyyristyin ja hiivin hiljaisin askelin alas kiveltä. Astelin varovaisin askelin kohti pusikkoa ja painauduin tiukemmin kylmää maata vasten. Näin miten rusakko painoi nenänsä varovaisesti esiin ja haisteli ilmaa. Pysähdyin tovin verran kunnes tulevan saaliini nenä katosi takaisin pusikkoon. Heilautin häntääni sinne tänne ja syöksyin pusikkoon. Rusakko säikähti ja pinkaisi täyteen juoksuun mutta olin sitä nopeampi ja sain upotettua kynteni sen peräpäähän. Tuota pikaa rusakko olikin jo vainaa. Virnistin katsellen juuri saamaani tuoresaalista. Se oli isoin saalis jonka olin tähän astisen oppilaana oloni aikana saanut.
Nostin rusakon maasta ja lähdin raahaamaan sitä kohti leiriä.

Saapuessani leiriin klaani oli jo hereillä joten vein heti rusakon klaanin vanhimmille mitään sanomatta ja tassuttelin siitä oppilaiden pesälle.
Istuuduin suuaukon viereen ja jäin odottamaan mestarini saapumista.
"Huomenta", Koivutassu sanoi minulle hiljaa astuessaan ulos oppilaiden pesästä turkki vielä unen jäljiltä pörröllään.
Mulkaisin vain siskoani tuhahtaen samalla, kun Iltatassu tuli aivan Koivutassun perässä.
"Siskosi toivotti sinulle hyvää huomenta", kolli sanoi minulle tiukkaan sävyyn kylmän viileästi. En vastannut tälle mitään vaan katsoin eteenpäin.
"Oletko kuuro?" Iltatassu murahti katsoen suoraan minuun vaaleansinisillä silmillään.
"Ei se mitään, Iltatassu. Kaikki hyvin", Koivutassu sanoi varovaisesti kollin viereltä.
"Miksi hän kohtelee sinua aina näin välinpitämättömästi? Ja sinä nielet sen", kolli katsoi Koivutassua ärsyyntyneenä.
"Olette sentään sisaruksia hyvänen aika", hän lisäsi.
"Ei se haittaa, kaikki hyvin", Koivutassu toisti pää painuksissa.
"Oletko sinä kuuro, Iltatassu?" katsoin kollia leimuavin silmin. "Koivutassu sanoi, että kaikki on hyvin."
"Kyllä minä kuulin mitä hän sanoi ja minä näen hänet toisin kuin eräs", Iltatassu tuhahti minulle.
"Haluatko haastaa minun kanssani riitaa vai mikä sinun tarkoituksesi tässä hommassa oikein on?" kysyin viileästi nousten samalla uhkaavasti seisomaan.
"En voi sietää sellaisia kissoja jotka kohtelevat perhettään tunteettomasti niin kuin sinä Koivutassua. Olen nähnyt tätä jo niin kauan", Iltatassu paransi ryhtiään ja astui askeleen minua lähemmäs.
"Ja minä en voi sietää tuollaisia kissoja jotka tunkevat nokkansa toisten asioihin aivan kuten sinä", sähähdin karvat koholla. Hyvää aamuani oli nyt häiritty.
Iltatassun kynnet tulivat tahtomattaan esiin ja samoin myös minun. Tuijotimme toisiamme silmät kiiluen valmiina hyökkäämään, koska tahansa.
"Iltatassu, kaikki on hyvin, oikeasti. Ole kiltti", Koivutassu meni aivan kollin korvan juureen epätoivoisesti anoen tätä perääntymään.
"Niin Iltatassu, alahan laputtaa. Minun kanssani ei kannata haastaa riitaa", irvistin tälle ja näin miten Iltatassun silmät leimahtivat tuleen suuttumuksesta. Minua vain nauratti mielessäni, koska olin onnistunut saamaan kollin tuohtumaan.
Koivutassu kuiskasi kollille jotakin pitkään samalla, kun Iltatassu tuijotti minua karvat pystyssä. Kun Koivutassu oli saanut sanansa sanottua joita en kuullut kollin karvat laskeutuivat ja hän hengitti syvään silmät kiinni.
"Hyvä on. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hyväksyisin käytöksesi tai, että tämä jäisi tähän", Iltatassu sanoi nyt rauhallisena ja mulkaisi vielä minua kohti ennen kuin lähti Koivutassun perässä kauemmas minusta. Tuhahdin ja nuolaisin rintaani saadakseni mieleni rauhoittumaan.
"Huomenta Korppitassu. Valmiina taisteluharjoituksiin?" Ahmakäpälä tassutteli luokseni ja nyökkäsin tälle.

Menimme tavalliselle harjoituspaikallemme ja Ahmakäpälä kääntyi puoleeni.
"Tänään harjoittelemme väistö liikkeitä", hän kertoi.
"Minä isken ja sinä väistät", mestarini lisäsi ja lähti jo samalla juoksemaan minua kohti. Väistin oikealle ja Ahmakäpälä ennakoi liikkeeni ja sai minut nurin. Seuraavalla yrityksellä väistin vasemmalle ja mestarini osasi jälleen odottaa liikettäni ja sai minut nurin. Tätä jatkui monen monta kertaa.
"Liian hidasta!" Ahmakäpälä ärähti minulle, kun ravistelin lumet turkistani noustessani maasta. Sitten yritimme taas uudestaan.
"Älä katso minne menet!" mestarini murahti, kun olin taas nurin lumikasassa. Ärähdin mielessäni ravistellen taas lumia pois turkistani.
"Uudestaan!" kollin ääni kajahti ja otin valmius asennon. Tällä kertaa päätin juosta mestariani vastaan. Odotin, että pääsin tarpeeksi lähelle mestariani kunnes jarrutin niin, että lumi vain pöllysi ja sitten hyppäsin niin korkealle kuin kykenin ja hyppäsin Ahmakäpälän pään kautta hänen taakseen niin, että tassuni painoivat kollin pään lumeen.
Katsoin tätä pieni voiton riemu silmissäni, kun mestarini oli nyt se joka ravisteli lumia pois itsestään.
"Tähän on hyvä lopettaa", Ahmakäpälä sanoi nuolaisten kylkeään. "Voit lähteä metsästämään vaikka olitkin jo kuulemma ehtinyt viemään klaanin vanhemmille ruokaa."
Nyökkäsin mestarilleni joka jo lähti takaisin leiriä kohti. Venyttelin hetken paikoillani kunnes otin suunnaksi saman paikan mistä olin saanut rusakon varhain aamulla.

Jo toisen kerran sinä päivänä palasin leiriin mukanani tuoresaalista. Olin saanut kaksi hiirtä ja yhden oravan jotka kannoin tuoresaaliskasaan. Nappasin itselleni hiiren ruuaksi ja lähdin syömään.

Lyhyt minitarina xD

"Siivoaisitko klaaninvanhimpien pesän nyt?" Kirkaskuu pyytää. Liekkitassu vilkaisee mestariinsa.
"Tottakai! Vien samalla saalista!" Liekkitassu huudahtaa Kirkaskuulle. Kirkaskuu nyökkää tyytyväinen ilme kasvoillaan. Kolli valitsee tuoresaaliskasasta ison kalan ja pari hiirtä. Jos nämä eivät riitä, vien heille lisää. Eikun en voikkaan! Lehtikadon yhdet ensimmäiset pakkaset olivat hävittäneet riistan maalta piiloon maan alle! Joet eivät sentään olleet vielä jäätyneet. Ehkä vien nämä, ja sitten katson jos saisin lisää haettua. Jos en saa, metsästän itse heille ruokaa. Kuikkalaulu on tuttuun tapaansa heti tervehtimässä Liekkitassua.
"Hei, Liekkitassu! Sinäkö siinä?" Kuikkalaulu kysyy. Liekkitassu hymyilee vanhukselle ystävällisesti.
"Minäpä hyvinkin", kolli sanoo iloisesti. Liekkitassu tiputtaa saaliin maahan ja alkaa keräämään likaisia makuualusia. Hän poimii kaikkien pedit ja lähtee kuljettamaan niitä ulos leiristä. Paikkaan, jonne hän aina vie likaiset pedit, hän laskee ne maahan ja öähtee etsimään lisää sammalta ja kaisloja. Löydettyään tarpeeksi molemia, hän kuljettaa ne sisään. Kolli asettelee niistä kaikille makuualuset. Mustakynsi menee tavalliseen tapaansa päivätorkuille aina, kun likaiset makuualuset on vaihdettu.
"Tämä on märkä!" Hän mutisee.
"Eivätkö oppilaat enää osaa tehdä niin mitään!" Kolli valittaa. Liekkitassu katsoo häntä hämmentyneenä.
"A-Anteeksi! Oli vähän hankalaa katsos löytää edes nuo!" oppilas selitti. Mustakynsi tuhahti.
"Mustakynsi, hän haki nämä pedit meille ja sinä vain valitat! Tämä nuori kissa yritti parhaansa!" Lehtimyrsky tokaisi. Hetken kuluttua tämä jatkoi.
"Älä välitä. Hän on aina tuollainen", naaras sanoi ja katsoi häneen lempeästi. Onneksi kaikki eivät ole kuin Mustakynsi ja Varjokorppi! Hehän valittavat joka asiasta, Liekkitassu ajatteli huvittuneena.
"Tahtoisitko kuulla tarinan? Kertoisin sinulle mielelläni", Huomenkukka hymyilee. Liekkitassu kääntää katseensa Lehtimyrskystä Huomenkukkaan.
"No, jos haluat." Huomenkukka köhäisee pari kertaa ennen kuin aloittaa.

Luku 3


Liekkitassu heräsi makuualustaltansa. Muut oppilaat kuorsasivat vielä. Oli niin aikaista, ettei aamupartiokaan ollut edes lähtenyt vielä. Edellisenä päivänä hän oli kuullut asioita hänen isästään. Ja yhden sellaisen, jota hän ei ollut ollut valmis kuulemaan. Ensinnäkin, tämä oli kuollut. Ja se se pahin oli. Liekkitassu antoi anteeksi niin helposti, että se oli hänen yksi heikkoutensa. Vaikka joku yrittäisi murhata hänet, hän antaisi anteeksi. Ei ehkä täysin, mutta anteeksi antaisi kuitenkin jossain vaiheessa. Liekkitassun äiti oli kuollut synnytyksessä. Joku kuningatar, jonka nimeä hän ei juuri nyt muistanut oli imettänyt ja hoitanut häntä silloin. Joku liikahti kollin vieressä. Hän säikähti ja pomppasi pystyyn. Huh, se olikin vain Laventelitassu. Liekkitassu hiipi hiljaa ulos pesästään. Tämän polkuanturat tuntuivat kylmältä, kun ne upposivat valkeaan lumeen mitä oli yön aikana satanut lisää. Aamupartio alkoi valmistautumaan lähtöön. Pääsisimpä mukaan. Hänellä ei ollut mitään tekemistä. Tänäänkin ainoa tehtävä olisi klaaninvanhimpien pesän siivoaminen ja heidän ruokkiminen. Kaikki heidän tarinansa alkoivat kuulostaa niin vanhoilta. Hän osasi jo lähes kaikki melkein ulkoa. Hän oli kuullut sen tarinan, missä joku nuori kissa oli lähtenyt retkellä, päätynyt järveen ja miten Tähtiklaani oli pelastanut hänet. Se oli ollut keksitty juttu ja kaikki jo tiesivät sen mutta se oli ollut Liekkitassun lempi tarina pentuna. Olisimpa jo soturi. Ehkä joku sitten kunnioittaisi minua. Sitten saisin lähteä ihan koska vain leiristä. Ilman mitään mestarin lupaa. Voisin mennä metsästämään milloin vain, harjoitella taistelua milloin vain ja jäljittää ketä vain ja mitä vain. Liekkitassu oli aina kuvitellut, että hänen isänsä oli ollut hyvä soturi. Mutta nyt hän ei tiennyt pitikö se paikkaansa. Ja muutenkin, Luminietos piti häntä pelkurina. Se tuntui pahalta. Eikä hän tiennyt miksi. Se nyt vain sattui tuntumaan. Ehkä koska tämä oli vähän kuin Liekkitassun toinen mestari. Mutta hän oli murhannut Liekkitassun isän. En ole enää ikinä menemässä siihen paikkaan enää! En, ennen kuin Luminietos on kuollut. Jos siellä siis voi kuolla. Pikku hiljaa aamupartio teki lähtöä. Ruokoviiksi huomasi Liekkitassun seisoskelemassa yksin leirin nurkassa.

"Liekkitassu, eikö sinun tule kylmä? Lähde vaikka mukaamme, voin käskeä jonkun ilmoittamaan Kirkaskuulle!" Ruokoviiksi huikkasi liekinväriselle kollille. Liekkitassu nyökkäsi tälle myöntymisen merkiksi. Hän hölkkäsi Ruokoviiksen luokse. Partioon kuului Ruokoviiksi, Mustatassu, Hiekkatuuli, Vatukkaviiksi ja Kyyhkytassu. He kuusi lähtivät leiristä ulos. 


Noin puolessa välissä matkaa, Liekkitassu huomaa päästäisen. 

"Saako sen napata?" Liekkitassu sihahtaa Ruokoviikseltä. Ruokoviiksi katsahti taakse päin.

"No, nappaa sitten mutta älä käytä paljoa aikaa. Ja koska tämä ei ole metsästyspartio, voit syödä sen ihan hyvin", kolli vastasi. Liekkitassu painautui matalaksi ja lähti hiipimään pientä eläintä kohti. Pieni otus haisteli maata ja keskittyi kaivelemaan maata. Helppo saalis. Sen nappaa ihan helposti. Kolli koukisti jalkansa ja valmistautui loikkaan. Kun hän oli oikeakka kohdalla, hän loikkasi ja taittoi nopealla puraisulla päästäisen niskat. Päästäinen vingahti, ja Liekkitassu mietti pääsisiköhän se jonkinlaiseen päästäisten Tähtiklaaniin. Ehkäpä. Tai sitten ei, olisihab se hieman outoa. Tai oikeastaan todella. Ai niin, minulla oli kiire! Kolli hotki otuksen kolmella pienellä haukkaisulla. Tämä lähti juoksemaan kovinta vauhtia mitä jaloistaan pääsi että siasi muut kiinni. Viimein kun hän saavutti muut, he olivatkin jo rajalla. Mustatassu marisi siitä, miten hän ei saanut syödä ja Liekkitassulle tuli huono omatunto. Olisi minun pitänyt käyttää aika vaikka linnun nappaamiseen ja viedä se heille. Anteeksi, Tähtiklaani kun ajattelin vain itseäni. Lupaan, etten tee enää niin vain ajattelen ensiksi muita ja sitten vasta itseäni! 

"Anteeksi. Voin metsästää sinulle myöhemmin!" Liekkitassu tokaisee. Ja minä teen sen. Valkoharmaa juovikas naaras siristi silmiään ja väläytti kollille katseen.

"No selvä, mutta muista, metsästätkin sitten!" Mustatassu sähisee. Tuon minä ansaitsin. En itsekään pidä vain itseään ajattelevista kissoista. Tuskin muutkaan. 

"Mitä me täällä seisomme! Tarkastetaan rajat ja lähdetään kotiin!" Hiekkatuuli hoputti heitä. No, lähdetään sitten. En ole hetkeen muuten tehnyt mitään Laventelitassun kanssa! Pitäisi minulla olla enemmän järkeä, että voisin joskus saada rakastamani kissan itselleni! Ajatteleekohan Laventelitassu, että en enää pidä hänestä?! Mitä jos hän ajattelee! En antaisi ikinä itselleni anteeksi! Kumpa hän olisi mukana. Voisimme jutella. Jos hän ei vihaa minua tai kuvittele minun vihaavan häntä. Liekkitassua kauhistutti ajatus, että Laventelitassu vihaisi häntä. Se olisi kamalaa! Kumpa hän ei vihaisi minua! No, kun kyse on Laventelitassusta hän tuskin vihaa minua. Hän tuskin vihaa ketään. Hän oli niin lempeä. Ja ystävällinen. Ja kärsivällinen. Ja hyväsydäminen. Hän vain oli täydellinen. Joku tuuppasi häntä nenällään. 

"Tuletko vai etkö?" Kyyhkytassu kysyi. Liekkitassu nyökkäsi tälle. He kirivät muut kiinni. Vihaan tätä, kun jään jälkeen jostain koska ajaudun omiin ajatuksiini! Pitäisi kyetä keskittymään! Ei minusta tule hyvää soturia, jos keskittymiseni herpaantuu joka toinen sekuntti! Olen todennäköisesti hiirenaivoisin kissa joka on ikinä kävellyt tässä maailmassa.

Luku 2

Vihdoin kolli heräsi painajaisesta. Korvissa tuntui edelleen vesi, ja oli kylmä. Aamulla oli taas kolea tuuli. Lunta ei ollut juurikaan tullut, vaan nyt oli ainoastaan märkää. Kaikki muut olivat jo lähteneet pesästä, ja hän oli yksin. Hän joutuisi tänään harjoitella metsästämistä. Mestari oli sanonut, että lähdetään vasta aurinkohuipun aikaan, joten olisi aikaa vielä. Mutta tekemistä ei. Pitäisi ehkä ehdottaa, että lähdettäisiin heti. Tai sitten voisin nukkua vielä, että jaksaisin hyvin? Ei, ei minua väsytä. Olisipa Laventelitassu täällä. Voisimme jutella. Siis vain koska on tylsää. Mutta oppilas oli kadonnut. Tämän tuttu tuoksu leijaili hänen makuusijallaan. Ehkä menen vain ehdottamaan Kirkaskuulle, että mennään jo nyt. Liekkitassu käveli ulos pesästä. Kollin hengitellessä kylmää ilmaa keuhkoihinsa, hän näki vilauksen Kirkaskuusta.
"Lähdettäisiinkö jo?" Liekkitassu huudahtaa Kirkaskuulle. Tämä kääntää katseensa.
"Selvä! Mutta olemme silti iltapäivään asti, vaikka aiemmin menemmekin!" Kirkaskuu vastaa oranssille kollille.


"Hyvä, Liekkitassu!" Kirkaskuu kehuu. Kollilla on suussaan melko iso kala, jonka tämä hautaa maahan. Hän haisteli ilmaa ja lähti nenä maassa etsimään saalista. Hiiren haju leijuu maassa, ja Liekkitassu lähti seuraamaan sitä. Kollin ollessa aivan lähellä, hänen käpälänsä alla raksahtaa risu. Voi ketunläjät! Se oli niin lähellä! No, ei voi mitään. Antaa olla, aina ei voi onnistua. Kyllä minä vielä jotain saan, ei yksi kerta haittaa. Ja sitä paitsi onhan minulla jo se kala. Kollin nenälle putosi lumihiutale. Se suli pois saman tien, ja alkoi hiljalleen satamaan lunta. Tai oikeastaan räntää. Räntä satoi hiljalleen maahan ja teki siitä valkoisen ja märän. Jokiklaanin reviirin harvat puut kohosivat taivaalle valkoisina lumesta. Oppilaan katsellessa maisemia Kirkaskuu ilmestyi tämän taakse.
"Tuletko? Huusin sinua ainakin viisi kertaa!" Kirkaskuu huudahtaa huvittuneena. Hups, taisin keskittyä liikaa.
"Anteeksi!"
Kirkaskuu heilautti häntäänsä ja lähti leiriä kohti. Liekkitassu seurasi mestariaan perässä kantaen valtavaa kalaa. Kävi aika hyvä tuuri, kolli ajatteli ylpeänä. Leiriin talsiessaan tämä huomasi taas uuden hajujäljen. Pieni kissa hyppeli kuin jänis seuratessaan sitä. En voi ikinä tietää, mitä siellä odottaa. Se voi olla mäyrä, kettu, kulkukissa, oudonhajuinen saalis tai vaikka karhu! Minun on jäljitettävä se ja kertoa klaanille mahdollisimman nopeasti, odottaako heitä uhka!
"Kappas, sinuakin näkee. Et sittenkään vain lorvi metsästämässä, oi suuri sankari", joku ilkkuu hiljaa.
"Ai se on suuri sankari Liekkitassu, joka tahtoo pelastaa klaaninsa seuraamalla jonkun kulkukissan hajua!" toinen ääni naureskelee.
Liekkitassu kääntyy rauhallisesti ja näkee kaksi haamukissaa, toinen oli Luminietos ja toinen joku tummanruskea raidallinen.
"En ole mikään sankari. Satun vain olemaan utelias", Liekkitassu vastasi kolleille tyynesti. He katsoivat hetken häneen, ja toinen aloitti puhumisen.
"Tahdotko oppia jotain, pelkuri?" Luminietos kysyy ilkeästi. Liekkitassu siristää silmiään.
"En ole mikään pelkuri!" Liekkitassu huudahtaa kollille. Luminiotas purskahtaa nauruun.
" 'En ole mikään pelkuri!' Me kaikki tiedämme, että viimeksi synkässä metsässä lähdit pakoon niitten Tähtirääpäleiden mukaan. Säälittävää, kun miettii miten hieno kissa isäsi oli, vaikka loppujen lopuksi pettikin meidät!" tummanruskea raidallinen kolli sanoi. Liekkitassu katsoi häntä pää kallellaan. Kukaan ei koskaan ollut suostunut kertomaan hänen isästään jotain. Ainoa asia, minkä hän tiesi isästään oli se että tämän nimessä oli sano risu. Vai olikohan se risa? Vai ri..rikko? Odotas, olisiko se ollut.. Risuviiksi? Ei.. ehkä kysyn noilta.
"Mikä isäni nimi oli? Miltä hän näytti? Miten hän oli hieno kissa?! Miten hän petti teidät?! Kertokaa kaikki!" Liekkitassu kyseli heiltä.
"Yksi kysymys kerrallaan! Isäsi nimi oli Risasydän, ja hän oli melko vaaleanruskea. Hän vain oli hieno kissa, joka totteli minua aina ja oli yksi uskollisimmista kissoista minulle" Luminietos vastaili kollin kysymyksiin. "Mutta sitten yhtenä yönä, hän muuttui. Hän petti meidät. Murhasin hänet. Sinun onneksesi. Hän olisi kyennyt vaikka tappamaan oman poikansa. Hän ansaitsi sen vaikkakin oli yksi uskollisimmista kissoista minulle ja oli hyvä ystäväni. Hän on oletuksieni mukaan synkässä metsässä, koska yritti lukuisia murhayrityksiä. En vain ole nähnyt häntä siellä ikinä. Ehkä piileskelee jossain", Luminietos jatkoi. Liekkitassun mieli muuttui synkäksi. Luminietos murhasi hänen isänsä! Kolli oli katkera ja pettynyt vaikka hänen isänsä olikin tehnyt jotain sellaista.. öö.. anteeksiantamatonta? Hän ei tiennyt mitä tämä oli, mutta hänen verensä kuohui ja kynnyt liukuivat ulos ja sisään, ja taas ulos ja sisään. Tummempi kissa huomasi sen.
"Voi kuule, jos kuulisit miten hän petti meidät, tappaisit mielummin hänet." Kollille riitti nyt tämä. Tämä käänsi selkänsä kissoille, ja säntäsi pois. Nopeammin kuin ikinä. Viimein hän tiesi, mitä hänen isälleen oli tapahtunut. Vaikka se oli toisaalta aivan kamalaa. Risasydän, hänen isänsä oli murhattu! Ja viimein hän sai tietää jotain isästään! Tätä hetkeä hän oli odottanut pelokkaasti. Hän oli tahtonut kuulla, että hänen isänsä oli elossa. Hän tahtoi olla tämän kanssa. Hän oli pelännyt koko ikänsä, että joku joskus kertoisi hänelle sen että hänen isänsä oli kuollut.

Kotkan tarinat - Luku 15

Istuin soturien pesän edustalla odottaen yöpartion paluuta. Oli varhainen aamu ja lumi kimmelsi vielä viimeisissä kuun säteissä ennen kuin se väistyisi auringon tieltä. Pakkanen ritisi puissa ja kylmä ilma kipristeli jäsenissäni. Pörhistin turkkiani suojatakseni itseäni kylmältä.
"Hyi, että, kun on kylmä", Tulikukka irvisti astuessaan ulos lämpimästä pesästä.
"Yöpartio ei ole vielä palannut", totesin, kun kolli istahti viereeni nostaen toisen etutassunsa ilmaan suojatakseen sitä kylmältä maalta.
"Kuka meidän lisäksi tulikaan aamupartioon?" Tulikukka haukotteli samalla, kun Tuulihäntä tuli soturien pesän suulle ja tökkäsi tassullaan kollia hymyillen.
"Ainiin sinähän se olitkin", Tulikukka hymyili mykälle naaraalle takaisin.
"Minä olen sitten neljäs", Kettuhäntä totesi kävellessään pentutarhalta meidän luokse, hän oli ilmeisesti käynyt tervehtimässä perhettään ennen, kuin lähtisi meidän mukana partioon.
"Missähän yöpartio oikein viipyy?" mutisin otsa rypyllä.
"Onkohan tullut ongelmia?" Tulikukka mietti haistellen ilmaa. "Vielä en ainakaan haista heitä."
Istuimme kaikki neljä rivissä mietteliäinä.
"Jos he eivät kohta palaa menen kysymään Heinätähdeltä mitä me oikein teemme asialle", Tulikukka sanoi.
"Mitä?" hän lisäsi, kun Tuulihäntä tökki häntä tassulla monta kertaa haistellen ilmaa.
"Yöpartion tuoksu", sanoin saaden itsekin hajun saapuvasta joukosta.
Juoksimme leirin uloskäynnin eteen ja kolme soturia yhden oppilaan kanssa astuivat sisään.
"Missä te viivyitte?" Tulikukka kysyi.
"Haistoimme Yönkajon lauman jäseniä reviirillämme", Hiirinenä vastasi.
"Taasko?" Kettuhäntä murahti ja Hiirinenä nyökkäsi.
"Jäljitimme hajun Tuuliklaanin rajalle asti. Se oli kuitenkin niin tuore, että he ovat tämän yön aikana siitä kulkeneet", Kolibri kertoi samalla koskettaen Tulikukan kuonoa omallaan.
"Me käymme tarkistamassa Tuuliklaanin puoleisen rajan vielä varmuuden vuoksi", vastasin ja toiset nyökkäsivät.

Kuljimme metsän läpi rivakin askelin samalla katsellen ja haistellen ympärillemme.
"Haju on tosiaan voimakas", Kettuhäntä mutisi ärtyneenä lähestyessämme Tuuliklaanin puoleista rajaa.
"He eivät ole pelänneet jättää merkkejään kulkiessaan alueemme läpi", Tulikukka jatkoi.
"Haju katoaa Tuuliklaanin puolelle kuten aamupartiolaiset sanoivat", totesin nuuhkiessani ilmaa saapuessamme rajamme tuntumaan.
Silmäkulmassani vilahti jotakin ja pian jo näin joukon Tuuliklaanin sotureita rajan toisella puolen. Hekin olivat aamupartiossa tarkistamassa rajansa.
"Huomenta!" yksi sotureista tervehti kauempaa.
"Huomenta teillekin! Yönkajon lauman jäseniä oli kulkenut yöllä meidän reviirin läpi. Heidän hajunsa jatkuu teidän puolelle", huikkasin sotureille.
"Mekin haistoimme heidät ja tulimmekin sen vuoksi tarkistamaan tilanteen. Kiitos kuitenkin tiedosta! Toivotaan ettei vihulaisista olisi vaivaa tälle päivälle", suuri kokoinen kolli totesi turhautuneen kuuloisena. Klaanit olivat saaneet kestää lauman metkuja jo hyvän tovin.
"Toivotaan niin. Hyvää päivän jatkoa teille!" nyökkäsin ja Tuuliklaanilaiset heilauttaen häntiään vastaukseksi ennen kuin katosivat pusikkoon vihollisten hajujäljen perään.
"Yönkajon lauma on kyllä yksi maan vaiva. Koskakohan saamme heidät häädettyä alueiltamme kokonaan?" Tulikukka tuhahti ja Tuulihäntä nyökytteli sen merkiksi, että oli miettinyt samaa asiaa.
"Aika näyttää", kohautin olkiani mietteliäänä.

Aamu kierroksen tehtyämme palasimme leiriin hieman tuoresaalista mukanamme ja kerroimme seuraavalle partiolle havainnoistamme. Sitten veimme saaliin kasalle ja valitsimme sieltä itsellemme lounasta.
"Tassujani ihan kihelmöi, kun on niin kylmä", Tulikukka mutisi kantaen hiirtä suussaan.
"Samoin", nyökkäsin laskiessani oravan suustani sotureiden pesän edustalle. Puraisin palan ateriastani ja pyyhkäisin karvatupon suupielestäni.
"Pentuni nimitetään tänään oppilaiksi", Kettuhäntä ilmoitti ylpeyttä äänessään samalla, kun asettui viereeni syömään.
"Aika rientää. Kenetköhän he saavat mestareikseen?", pohdin katsellen pentutarhalle päin.
"En tiedä, enkä osaa sanoa, koska hyviä vaihtoehtoja riittää", Kettuhäntä totesi haukatessaan palan hiirestään.
"Se on totta", nyökkäsin. "Mutta pitää kyllä sanoa, että onnea vaan heidän uusille mestareilleen. Silmät saa olla takaraivossakin Ruusupennun ja Peippopennun kanssa", naurahdin ja Kettuhäntä hymähti.
"He ovat kyllä kekseliäitä tapauksia", hän myönsi huvittuneena. "Eipähän tule tylsää."
"Siskokset pitää siitä kyllä huolen", hymyilin nyökäten.

Syötyämme näin miten Heinätähti asteli kohti Suurtasannetta ja miten Neilikkakaste pesi vielä kiireesti pentujensa päälakeja ennen kuin heidän olisi mentävä suurtasanteen läheisyyteen vastaanottamaan uudet mestarinsa. Häntäni värisi odotuksesta. Saatoin haistaa siskosten jännityksen, kun he lähtivät kohti tasannetta, Heinätähden kutsuessa samalla klaanin koolle.
Nousin paikaltani ja menin lähemmäs kuullakseni hyvin mitä päällikkö aikoi sanoa.
"Ruusupentu ja Peippopentu olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi", Heinätähti kuulutti ja vilkaisin siskoksia hymyillen. Mieleeni tuli samalla aika jolloin minut oli nimitetty oppilaaksi ja muistin kuinka hämmentävää sekä samalla jännittävää se oli ollut.
"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Ruusutassuna. Mestarinasi toimii Kotkasiipi. Toivon, että Kotkasiipi välittää sinulle kaiken oppimansa", Heinätähti jatkoi. Silloin korvani värähtivät, kun kuulin nimeni lausuttavan. Siirsin yllättyneen ja hämmentyneen ilmeeni päällikköön. Olinko kuullut oikein? Minustako Ruusutassun mestari? Olin ehtinyt olemaan soturina vasta lähes kuun verran ja nytkö jo päällikkö soisi minulle oppilaan? Minun oli täytynyt kuulla väärin.
Vilkaisin kohti Ruusutassua ja näin naaraan leveän virneen hänen katsoessaan minua. Silmissäni vilahti hienoinen kauhun kimallus, kun tajusin etten ollut kuullut väärin. Minä olisin Ruusutassun mestari.
"Kiikissä", naaraan huulet muodostivat sanat hänen katsoessaan minua kiusoittelevin silmin.
"Riiviö", sanoin äänettömästi ja paljastin hänelle leveän hymyn.
"Kotkasiipi vaikka oletkin hyvin nuori soturi olet näyttänyt olevasi valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Valkoviikseltä ja olet osoittautunut rohkeaksi soturiksi ja hyväksi taistelijaksi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Ruusutassulle", päälikkö sanoi juhlavasti ja nyökkäsin hänelle arvostavasti. Vilkaisin Valkoviikseä kohti joka hymyili leveämmin kuin olin koskaan aikaisemmin nähnyt. Hän katsoi minua ylpeästi ja nyökkäsi minulle rohkaisevasti.
Peippopentu sai vielä oman oppilasnimensä ja mestarikseen Tihkuviiksen jonka kanssa vaihdoimme iloisia katseita. Olisi mukavaa päästä välillä hänen kanssaan opettamaan näitä sisaruksia yhdessä.
Seremonian päättyessä kävelimme Tihkuviiksen kanssa kohti uusia oppilaitamme.
Ruusutassu lähti juoksemaan kauhealla vauhdilla minua kohti, hän ei ilmeisesti enää pystynyt pidättelemään innostustaan saadessaan minut mestarikseen. Hän jarrutti aivan viime hetkellä edessäni ja melkein irvistin pelätessäni, että hän iskeytyisi minua päin. Tassumme koskettivat toisiaan ja Ruusutassu nosti päätään hätäisesti ja kolautti sen leukaani vasten niin, että hampaani kolahtivat ikävästi yhteen.
"Anteeksi!" naaras maukaisi nopeasti irvistäessäni samalla ikävästä tunteesta. Sitten hän kurkotti kuonoaan minua kohti enkä voinut muuta kuin naurahtaa koko tilanteelle. Alku tälle kaikelle oli ainakin surkuhupaisa.
Astuin askeleen taaksepäin ja laskin pääni alemmas niin, että saimme viimein hierottua neniämme yhteen. Huokaisin helpotuksesta. Nyt se oli tehty. Sen jälkeen klaani ryhtyi huutamaan uusien oppilaiden uusia nimiä iloisesti. Liityin huutoihin mukaan ja iskin Ruusutassulle leikkisästi silmää.
"Taisi suloista Ruusutassua hieman jännittää", virnistin kiusoittelevasti, kun klaani lopetti nimien huutamisen.
Naaras pörhisti paksua häntäänsä vastalauseeksi ja hymähdin tälle huvittuneena.
Klaanin jäsenet tulivat yksitellen onnittelemaan siskoksia oppilasnimistään heti sen jälkeen, kun Neilikkakaste ja Kettuhäntä olivat saaneet onniteltua pentujaan ensin. Siirryin hieman kauemmas ja kiitin, kun osa tuli onnittelemaan myös minua ensimmäisestä oppilaastani.

Hetken kuluttua Ruusutassu asteli iloisesti luokseni ja hymyili minulle leveästi. Hän oli silminnähden onnellinen.
"Haluatteko liittyä meidän seuraan ensimmäiselle rajakierrokselle?" tummanharmaa kolli asteli luoksemme Peippotassu vierellään.
"Mielellämme", nyökkäsin Tihkuviikselle ja lähdimme kohti leirin uloskäyntiä.
"Kivaa!" Ruusutassu hihkaisi siskolleen joka nyökkäsi tälle silmät jännityksestä hehkuen.

Tassuttelimme reviirimme ympäri jättäen samalla Tihkuviiksen kanssa uusia hajumerkkejä rajoille.
Kun olimme esittelykierroksen lähes tehneet saavuimme rajojemme päätöskohtaan jonka takana häämötti kartoittamatonta metsäaluetta. Tuo alue ei ollut yhdenkään klaanin omaisuutta.
"Mitäköhän tuolla on?" Ruusutassu pohti ajatuksissaan.
"Kettuja ja mäyriä", totesin vilkaisten Ruusutassua sen merkiksi etteivät kyseisten elukoiden kohtaaminen ollut kovin mukavaa.
Korvani värähtivät, kun rajamme toisella puolen olevalta metsäalueelta kuului rasahdus ja ilmaan leijaili vieraan kissan tuoksu. Totesin toisille ettei kissa tuoksunut muilta klaanilaisilta eikä kyllä Yönkajon lauman jäseneltäkään. Eikä aikaakaan, kun esiin tupsahti punaisen raidallinen kissa joka oli täysin keskittynyt edessään olevan hiiren nappaamiseen. Pysyimme vaitonaisina kunnes kissa oli saanut tuoresaaliinsa hengiltä.
"Hyvin napattu!" Ruusutassu hihkaisi kirkkain silmin. Suljin silmäni huokaisten. Oppilaani ei pysynyt koskaan nahoissaan innostuessaan.
"En halua mitään hankaluuksia", naaras maukaisi varovaisesti huomatessaan viimein meidät.
"Kunhan et saalista alueellamme emme tee sinulle mitään", Tihkuviiksi sanoi vakavana ja naaras nyökkäsi sekä esitteli itsensä Misa nimiseksi kulkukissaksi. Naaras vaikutti lempeältä ja hän pysyi yllättävän rauhallisena vaikka kohtasikin vieraita klaanikissoja metsästysreissullaan. Ruusutassu taas vaihteeksi päästeli suustaan sammakoita naaraalle ja tämä katsoi nuorta oppilasta huvittuneena. Ruusutassun hentoinen uhkarohkeus ja uhittelu siitä kuinka Myrskyklaanilaisille ei kannattaisikaan ryttyillä sai Misan vain hymyilemään. Irvistin naaraalle vaivaantuneena ja katsoin häntä pahoittelevin silmin. Misa väläytti minulle pienen ymmärtäväisen hymyn ja tämä nyökkäsi minulle ennen kuin katosi ryteikköön hiirensä kanssa juuri ennen kuin Ruusutassu sai sanansa sanottua. Huokaisin jälleen syvään ja katsoin oppilastani kiusaantuneena.
"Eiköhän palata takaisin leiriin", totesin ja vilkaisin Tihkuviikseä joka nyökkäsi huvittuneena.
Nappasimme Tihkuviiksen kanssa matkan varrella vähän saalista, kun pari hiirtä eksyivät kulkureitillemme. Oppilaamme seurasivat vierestä, kun näytimme heille miten hiiren saisi parhaiten kiinni.
"Saanko minäkin kokeilla?" Ruusutassu kysyi, kun nostin lämpimän juuri tapetun hiiren suuhuni.
"Katsotaan josko huomenna aamulla harjoiteltaisiin metsästystä. Alkaa tulla jo pimeää joten parempi jatkaa matkaa", sanoin hiiri suussa ja Ruusutassu näytti pettyneeltä.
"Älä huoli. Saat saaliistaa vielä yllin kyllin", lohdutin tätä samalla töytäisten naarasta olalle. Ruusutassu nyökkäsi minulle huokaisten.

Päästyämme leiriin annoin saamani hiiren Ruusutassulle.
"Voit viedä tämän klaaninvanhimmille. He ovat luultavasti jo syöneet mutta Oravaliidolle varmasti kelpaisi pieni piristävä maukas iltapala ennen nukkumaanmenoa", sanoin.
"Selvä, hyvää yötä mestari", Ruusutassu virnisti iloisesti ja lähti juosten klaanin vanhimpien luo.
"Tästä tulee mielenkiintoista", mutisin itsekseni samalla, kun seurasin oppilaani loittonevaa selkää.
"Mitäs sinä sanoitkaan, että onnea vaan pentujeni tuleville mestareille. Ajattelitkos kasvattaa silmät takaraivoosi?" Kettuhäntä ilmestyi viereeni kiusoittelevasti.
"Voi päivää. Älä muistuta", huokaisin ja naurahdin kollille vaivaantuneena.
"Pärjäät aivan varmasti. Älä kuitenkaan hukkaa pentuani uudestaan", Kettuhäntä virnisti jatkaen leikkimielistä kiusaamistani.
"Miksi siitäkin piti muistuttaa?" kysyin naurahtaen.
"Muuten vaan", kolli myhäili.
"En tosiaan osannut odottaa saavani näin pian oppilasta", jatkoin nyt vakavammin.
"Heinätähti on selvästi nähnyt sinussa potentiaalia mestariksi", Kettuhäntä hymyili.
"Ja minä olen enemmän kuin onnellinen siitä, että Ruusutassu on saanut juuri sinut mestarikseen", Neilikkakaste sanoi lempeästi astelleessaan meitä kohti.
"Kiva kuulla", puskin päätäni naaraan kylkeä vasten samalla tavoin kuin hän teki minulle.
"Parasta lähteä nukkumaan, että jaksan huomenna opettaa pennullenne metsästystaitoja", hymähdin pariskunnalle.
"Onnea huomiseen ja hyvää yötä Kotkasiipi", Neilikkakaste vastasi hymyyni ja nojasi Kettuhännän vahvaa kehoa vasten.
Heilautin heille häntääni vastaukseksi ja hölkyttelin sotureiden pesälle.
Vai olin minä mestari ja vielä parhaalle ystävälleni Ruusutassulle. Olin varma, että meillä tulisi olemaan hauskaa yhdessä. Minulla ei ainakaan tulisi olemaan tylsää. Se jos mikä oli varmaa.

Lehtitassun oppilasmenot
luku.1

Heräsin pentutarhassa emoni Vaahteraturkin kanssa. " Tänään on tärkeä päivä" Vaahteraturkki naukui kun olimme molemmat peseytyneet. Katsoin emoon hämmästyneenä ja kysyin. " Ai miksi"? " Sinusta tulee tänään oppilas". Vaahteraturkki vastasi. "Mahtavaa" Hihkuin intoa. " Muutatko sinä taas sotureiden pesään"? Kysyin emolta. " Kyllä. muutan sinne Mustajalan luokse": Vaahteraturkki vastasi. " Odotatko hetken niin haen Säihkytassun ulkoa"? Emo kysyi. Nyökkäsin ja emo lähti pentutarhasta. " Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!!! Kuului Heinätähden ääni suurkiveltä. Työnnyin ulos pentutarhasta ja menin aukiolle Vaahteraturkin, Mustajalan ja Säihkypennun seuraan. Katsoin kuinka sotureita, oppilaita, klaaninvanhimpia ja kuningattaria saapui pesistään aukiolle. " Minulla on suuri ilo ja kunnian nimittää klaaniimme kaksi uutta oppilasta. Lehtipentu ja Säihkypentu. Heinätähti viittoili hännällään siskoksia saapumaan muiden eteen. Lehtipentu olet täyttänyt 6 kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimen sinut tunnetaan Lehtitassuna. Mestariksesi tulee Kauriskorva. Kauriskorva olet valmis ottamaan oppilaan . Sait loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi Uskollinen ja ystävällinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Lehtitassulle. Kosketimme Kauriskorvan kanssa neniä ja siirryimme sivuun katsomaan Säihkypennun nimitysmenoja. Säihkypentu olet täyttänyt 6 kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Säihkypentu tästä päivästä aina siihen päivään jona saat soturinimesi sinut tunnetaan Säihkytassuna mestariksesi tulee Kolibri. Kolibri olet valmis ottamaan oppilaan. Sait loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi Ymmärtäväinen ja rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Säihkytassulle. Kolibri ja Säihkytassu koskettivat neniä ja klaani alkoi hurraamaan uusia oppilaita. Lehtitassu!! Säihkytassu!! Kaikki huusivat.

Luku 5
//Ruusupennun oppilaaksi nimitys !


"Ruusupentu ja Peippopentu olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi", Heinätähti kuulutti suurtasanteelta.
Ruusupentu tunsi karvojensa nousevan pystyyn jännityksestä. Oli vihdoin koittanut päivä jona naaras saisi oppilasnimensä. Sisko rinnallaan kaksikko tuijotti päälikköä odottavasti kun tämä lausui seremoniaan kuuluvat tutut lausahdukset.
"Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Ruusutassuna. Mestarinasi toimii Kotkasiipi. Toivon, että Kotkasiipi välittää sinulle kaiken oppimansa", Heinätähti jatkoi.
Ruusupennun sydän jätti lyönnin välistä kuulessaan Kotkasiiven olevan hänen mestarinsa. Naaras kääntyi katsomaan nuorta soturia ja hymyili leveästi. Kotkasiipi katsoi Heinätähteä yllättyneenä ja katsahti sitten nuorta oppilastaan pieni kauhun kimallus silmissään.
"Kiikissä", naaras tavui huulillaan kollille.
"Riiviö", Kotkasiipi tavui naaraalle takaisin hymyillen.
Ruusutassu virnisti ja kääntyi takaisin päälikön puoleen.
"Kotkasiipi vaikka oletkin hyvin nuori soturi olet näyttänyt olevasi valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Valkoviikseltä ja olet osoittautunut rohkeaksi soturiksi ja hyväksi taistelijaksi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Ruusutassulle", päälikkö sanoi juhlavasti.
Ruusutassu meinasi singahtaa paikaltaan suurtasanteen edestä suoraan Kotkasiiven luokse, mutta pidätteli itseään Peippopennun nimityksen ajan. Sisko sai mestarikseen Tihkuviiksen. Tihkuviiksi katsoi yleisön joukosta uutta oppilastaan lämpimästi.
Kun nimitys seremonia oli lopuillaan tulivat uudet mestarit yleisön joukosta lähemmäs suurtasannetta. Ruusutassu juoksi Kotkasiiven luokse ja jarrutti aivan viime hetkellä kollin eteen. Oppilaan ja mestarin tassut koskettivat toisiaan. Ruusutassu nosti päätään nopeasti ja kolautti päänsä Kotkasiiven leukaan.
"Anteeksi!" naaras maukaisi nopeasti ja kurkotti kohti mestarinsa kuonoa. Kotkasiipi naurahti, astui askeleen taakse ja painoi päätään alemmas niin, että kaksikko sai viimein hierottua neniään yhteen.
Peippotassu asteli Tihkuviiksen luokse rauhallisemmin ja sai koskettua mestarina nenää ilman suurempia haavereita. Paikalle kerääntyneet klaanin jäsenet alkoivat hurrata uusien oppilaiden nimiä.
"Ruusutassu ja Peippotassu. Ruusutassu ja Peippotassu!" klaani ulvoi kohti taivasta. Neilikkakasteen ja Kettuhännän äänet kuuluivat yleisön joukosta kaikkein lujimmin.
Ruusutassu hengitti kirpeää alkavan lehtikadon ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen ulos huurepilvinä.
"Taisi suloista Ruusutassua hieman jännittää", Kotkasiipi kiusoitteli oppilastaan. Naaras pörhisti paksua häntäänsä vastalauseeksi.
"Minä ainakin voisin nukkua kuun", Peippotassu sanoi hieman vapisevalla äänellä.
Tihkuviiksi maukaisi huvittuneena ja laittoi häntänsä uuden oppilaansa selälle lohduttavasti. Nelikon istuessa keskellä leiriä alkoi muu klaani tulla onnittelemaan uusia oppilaita. Neilikkakaste antoi pitkät päälaen pesut tyttärilleen ja Kettuhäntä nuolaisi pentujensa poskia ylpeänä.

Aurinko alkoi pilkistää pilvien lomasta auringonhuipun hetkellä. Kylmä viima hellitti otettaan ja auringon säteet lämmittivät Ruusutassun turkkia mukavasti. Ruusutassu hölkkäsi Kotkasiiven ja Tihkuviiksen takana sisko rinnallaan. Sisarukset olivat päässeet ensimmäiselle oppilas tehtävälleen yhdessä. Mestarit olivat lähteneet näyttämään oppilailleen klaanin rajoja.
"Tässä kulkee Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin raja. Tuuliklaanin alueen takana häämöttävät Taivasklaanin ja Jokiklaanin alueet" Tihkuviiksi selitti nelikon saapuessa metsän reunalle.
Pieni puro solisi rajan merkkinä ja sen toisella puolella kohosivat nummen kummut. Kanervan tuoksu lehahti Ruusutassun nenään. Kanervien tuoksu oli alkanut lakastua sään kylmetessä.
"Kävimme täällä kerran emon ja Kettuhännän kanssa." Ruusutassu maukaisi.
Tihkuviiksi nyökkäsi ja jatkoi matkaa. Kotkasiipi heilautti häntäänsä merkiksi seurata Tihkuviikseä. He jatkoivat matkaa pisin järven rantaa kunnes saapuivat Varjoklaanin rajalle.
"Osaako kumpikaan sanoa kenen klaanin alue häämöttää tämän rajan takana ?" Kotkasiipi kysyi.
Sisarukset haistelivat ilmaa ja yrittivät saada mäntyisestä tuoksusta selkoa.
"Haju on hyvin männyn pihkainen ja turpeinen. Muut klaanit te mainitsitte jo aiemmin. Voisiko se olla Varjoklaani?" Ruusutassu vastasi kysyvästi. Kotkasiipi nyökkäsi hyväksyvästi.
"Aivan oikein. Olkaa varovaisia Varjoklaanin kanssa. Sen klaanin jäsenet osaavat olla ilkeitä ja viekkaita kuin ketut", Tihkuviiksi sanoi vakavana.
"Minuahan eivät ketunmielet pöllytä!" Peippotassu sihahti ja pörhisti karvojaan ollakseen isompi kuin olikaan.
Tihkuviiksi katsoi oppilastaan huvittuneena. Nelikko jatkoi matkaansa pisin klaanien rajoja. Pian he saapuivat kohtaan missä molempien klaanien rajat loppuivat. Rajan toisella puolella oli kartoittamatonta metsäaluetta.
"Mitäköhän tuolla on?" Ruusutassu kuiskasi itselleen ja tuijotti kiinnostuneena avaraa metsä maata.
"Kettuja ja mäyriä", Kotkasiipi vastasi ja katsoi oppilastaan varoittavasti.
Ajatus ketun kohtaamisesta kauhistutti ja kutkutti naarasta samaan aikaan. Vielä jonain päivänä naaras olisi niin vahva ja vikkelä, että antaisi kelle tahansa tunkeilijalla selkäsaunan.
Ruusutassun katsellessa maisemaa alkoi lähietäisyydeltä rajan ulkopuolelta kuulua rasahtelua. Soturit olivat heti valppaina ja haistelivat ilmaa.
"Tuntemattoman kissan tuoksu. Ei taida kuulua mihinkään klaaniin", Kotkasiipi tokaisi. Tihkuviiksi katseli valppaasti metsään. Silloin kivien ja mustikan varpujen takaa tuli näkyviin kaunis punaisen raidallinen naaras. Naaras ei huomannut sotureita heti vaan oli keskittynyt johonkin muuhun. Ruusutassu kuuli pientä vinkunaa.
(Hiiri!) Ruusutassu hihkaisi mielessään ja tuijotti naarasta.
Punainen naaras asettui kyyryyn ja alkoi keinuttaa takavartaloaan. Naaras syöksyi ruskean olennon kimppuun isossa kaaressa ja nappasi sen suuhunsa. Hiiri vinkui pelosta kunnes naaras rusensi pienen olennon selkärangan kahtia.
"Hyvin napattu!" Ruusutassu möläytti ennen kuin huomasikaan.
Punainen naaras huomasi soturit ja kaksi oppilasta vasta nyt. Naaraan silmät levisivät suuriksi lautasiksi ja tämä istahti paikalleen.
"En halua mitään hankaluuksia", naaras maukaisi rauhallisesti.
"Kunhan et saalista alueellamme emme tee sinulle mitään", Tihkuviiksi sanoi ja siristi silmiään varoittavasti.
Naaras nyökkäsi ymmärtävänsä ja nuolaisi tassuaan.
"Minä olen Misa, oletteko te klaani kissoja?" naaras selitti ja katsoi sotureita kiinnostuneena.
"Olemme Myrskyklaanin kissoja", Tihkuviiksi selitti naaraalle.
"Joten ei kannata alkaa ryttyilemään meille!" Ruusutassu kailotti ja röyhisti rintaansa. Peippotassu murahti sisarensa vieressä ja katsoi Misaa tiukasti.
Kotkasiipi katsoi oppilastaan silmiin ja varoitti tätä aloittamasta tappelua.
"Sinähän olet urhea pentu", Misa tokaisi.
"Minä en ole mikään pentu! Olen Myrskyklaanin oppilas." Ruusutassu sanoi karvat pörhistyen.
Misa hymyili ja nosti hiiren suuhunsa. Yhtänopeasti kuin naaras oli ilmestynytkin tämä oli kadonnut puiden sekaan kuin varjo. Ruusutassu jäi katsomaan Misan perään ja toivoi että näkisi tämän vielä joskus uudestaan. Naaraan olemuksessa oli jotain ystävällistä ja turvallista.
"Eiköhän palata takaisin leiriin", Kotkasiipi sanoi.
Yhdessä mestari ja oppilas lähtivät jatkamaan matkaansa kohti uusia seikkailuja.

Luku 14

Käärmemieli tunsi kylmän tuulen puhaltavan vasten hänen ruskeaa turkkiaan. Hänen ei kuitenkaan ollut kylmä, sillä hänen paksu ja pitkä turkkinsa suojasi häntä hyvin. Nuoren soturin oli vaikea kuvitella, miten muiden klaanien kissat pärjäsivät. Hän katsoi alas, missä näki järven aallon saavuttavan rantaa. Vesi ei kuitenkaan yltänyt kastelemaan Käärmemielen valkoisia tassuja, vaikka se kovasti tuntui yrittävän. Kolli katsoi tarkasti vettä ja yritti nähdä siinä jotain liikettä. Hän oli metsästyspartiossa ja hänen olisi pakko saada napattua jotakin. Tummassa vedessä ei kuitenkaan näkynyt mitään, ja Käärmemieli läimäytti vettä turhautuneesti tassullaan. Nyt viimeistään siinä olevat kalat olisivat paenneet.

“Et tainnut saada mitään?” kuului Narsissikedon ääni. Käärmemieli kääntyi katsomaan Harmaata naarasta, jonka oli unohtanut seisovan vierellään.
“En keskittynyt juurikaan”, Käärmemieli sanoi hiljaa kääntäen katseensa takaisin pyöreileviin aaltoihin. Hänen ajatuksensa eivät olleet juuri siinä hetkessä ja hän tiesi antavansa kylmän kuvan itsestään. Käärmemieli oli kuitenkin jo tottunut siihen, että muut kissat pitivät häntä välinpitämättömänä monista asioista. Vaikka Käärmemieli tietysti välitti joistakin asioista.

Hän ei ollut nähnyt unta mysteerisestä kissasta aikoihin. Oikeastaan kuihin. Elämä klaanissa oli mennyt eteenpäin. Asioita oli tapahtunut, mutta kolli ei kokenut niitä tällä hetkellä kovinkaan merkittävänä. Hänellä ei ollut klaanissa läheisiä kissoja ja vaikka hän ei sitä ulospäin näyttänyt, hän usein toivoi, että hänellä olisi ympärillään tukiverkko, johon hän voisi turvautua. Klaani oli tietysti tavallaan kuin perhe, he olivat yhtä. Käärmemielen mestari Sammalturkki oli ollut hänelle läheinen hänen oppilasaikoinaan, mutta nyt hänellä oli täysin yksinäinen olo.

Ruskea soturi halusi tietää menneisyydestä enemmän. Kissa joka hänelle aikoinaan hänen oppilasaikoinaan tuli hänen uniinsa, tuntui merkittävältä ja hän halusi tietää hänestä enemmän.Toki hän olisi voinut kysyä asiaa Kaamosmarjalta, Jokiklaanin parantajalta, heillähän oli yhteys Tähtiklaaniin ja muinaisiin kissoihin. Mutta Käärmemieltä epäilytti, ehkä hänen ajatuksensa kuulostivat ihan hiirenaivoisilta.

“No et tainnut tosiaan keskittyä!” Käärmemieli kuuli Narsissikedon naurahduksen lähempää. “Meidän olisi parasta varmaan viemään mitä saimme takaisn leiriin”, naaras totesi ja lähti ravaamaan pois järveltä päin. Käärmemieli katsoi häntä silmiään pyörittäen ja lähti seuraamaan klaanitoveriaan. Partion muut kissat, Kirkaskuu ja hänen oppilaansa Liekkitassu menivät jo edellä, toisella suussaan hiiri ja toisella iso ahven. Narsissikedollakin oli saalis suussaan, Käärmemieli oli ainoa joka ei ollut hankkinut mitään. Mutta hän tiesi, että Valkotähti tai tuskin Tammihuurrekaan sanoisi siihen mitään. Käärmemieli kuitenkin saalisti ahkerasti ja toi usein paljon riistaa.

Metsästyspartio oli puolessa välissä matkalla jokiklaanin leiriä. Käärmemieli kuuli huudahduksen takanaan. Soturi näki Värehännän, tummanharmaan soturin, tämän oppilaan Laventelitassun ja Terhoturkin ja Kukkatassun. Narsissiketo heilautti heille hännällään tervehdykseksi ja Liekkitassu juoksi juttelemaan Laventelitassun kanssa innokkaasti.

“Oliko Varjoklaanin rajalla mitään merkittäviä muutoksia?” Kirkaskuu kysyi rajapartiolta. Käärmemieli katsoi kissoihin odottaen vastausta ja huomasi kissojen joukosta ilmestyneen Supihampaan. Hän ei ollut nähnyt tätä aiemmin. Kirkaskuun silmät kirkastuivat myös selkeästi. Käärmemieli tiesi, että he olivat hyviä ystäviä.

“Ei mitään ihmeellisempää, paitsi heidän tunkkaiset hajunsa”, Supihammas totesi ja hymyili ystävälleen. Käärmemieli ei välittänyt kissojen rupattelusta sen ihmeellisemmin vaan jatkoi omaa kävelyään yrittäen päästä takaisin siihen tilaan, missä hän oli aiemmin kun hän oli vaipunut omien pohdintojensa maailmaan.

Tosiaan, hänen pitäisi ehkä kysyä Kaamosmarjalta uniinsa liittyviä asioita, tai ehkä klaaninvanhimmilta? Muistaisivatko he kenties jotain kissaa, joka olisi ollut läheisesti liittynyt Käärmemieleen. Ehkä hän voisi myös…

“Hei Käärmemieli”, Käärmemieli kuuli tutun äänen vasemmalta puoleltaan. Supihammas oli näköjään jättäytynyt Kirkaskuun viereltä pois ja käveli nyt Käärmemielen vieressä kohti leiriä. “Hei Supihammas”, Käärmemieli vastasi. Hän ja Supihammas olivat ystäviä. He jakoivat saaliin ja usein olivat partioissa yhdessä. Käärmemieli oli ollut mukana kun Supihammas oli saapunut klaaniin ja Käärmemieli muisti kun Supihammas oli joutunut hetkeksi Yönkajon laumaan.

“Et tervehtinyt minua äsken”, Supihammas tokaisi katsoen päätään pudistaen Käärmemieltä samalla kun he kävelivät eteenpäin. “Anteeksi, ajattelin vain, että haluat varmasti jutella Kirkaskuun kanssa”, Käärmemieli totesi. “Ja olin muutenkin ajatuksissani.” Hän lisäsi katsoen Supihammasta meripihkan värisillä silmillään. “No sen kyllä huomaan”, Supihammas sanoi hieman hiljaisen tuntuisesti. “Mitä sinulla sitten on mielessäsi?” hän kysyi. “Asioita, yleisesti”, Käärmemieli vastasi. “Ne ovat hieman turhan tuntuisia.”

“En usko, että ne ovat turhia. Voit puhua niistä minulle kyllä Käärmemieli”, harmaa, mustajuovinen naaras yritti vielä. Käärmemieli käänsi katseensa takaisin häneen. “No ehkä jos syömme ensin”, hän hymyili, johon Supihammas hymyili takaisin.

Kissat söivät kumpikin omaa vesimyyräänsä. Käärmemieli yritti ohittaa kolkuttavan omatunnon mieleståän. Hän ei pitänyt siitä, kun hän tunsi olonsa hyödyttömäksi ja nyt hänestä tuntui siltä jäädessään saaliitta. Tuntui väärältä syödä toisen klaanilaisen nappaamaa saalista ja se teki hänelle melkein varkaan olon.

Kun molemmat kissat olivat syöneet he makoilivat yhdessä samalla paikalla, hieman kauempana leirin keskustasta, omassa rauhassa, jossa he saivat jutella ilman muiden kissojen liian läheistä läsnäoloa.
"Haluatko siis vielä kuulla mitä minulla oli mielessäni aiemmin?" Käärmemieli kysyi humoristisesti. Hän katsoi Supihammasta vastausta odottaen ja risti etutassunsa.
"No kerro nyt vaan", Supihammas tokaisi ja Käärmemieli naurahti hermostuneesti takaisin.
"No en saanut oikein saalistettua, koska mietin kissoja klaanissa ja mietin sitä ketkä ovat minulle läheisiä ja noh.."
"Noh mitä?"
"No, minulla oli ehkä hieman sellainen olo ettei minulla ole ketään. Ihan kuin olisin…"
"Yksin", Supihammas jatkoi Käärmemielen lauseen loppuun. Käärmemieli jähmettyi ja katsoi Supihammasta. Hän koki ahdistuksen tunnetta, mitä hän ei yleensä tuntenut ja se teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän kuitenkin yritti luottaa Supihampaaseen ja jatkaa puhumista:
"Se tuntuu siltä. Ainakin joskus. Kukaan kissa ei välitä minusta hirveästi. No ei sillä, en usko että olisin hirveästi välittämisen arvoinen."
"Ei minullakaan ole ketään täällä klaanissa. Minulla ei ole perhettä. Muistathan? En ole klaanisyntyinen", Supihammas sanoi saaden Käärmemielen kääntymään häneen silmät leiskuen ärtymyksestä.
"No ainakin sinulla on Kirkaskuu", Käärmemieli mutisi ja hautasi päänsä tassujensa väliin.
"Niin on ja minulla on sinut, ja sinulla on myös minut”, Supihammas sanoi vastaan ja nousi seisomaan.
“Niin varmaan”, Käärmemieli mutisi ja käänsi selkänsä Supihammasta vasten. Hän saattoi aistia naaraan pettymyksen. Supihampaan koko olemus oli jähmettynyt ja Käärmemielestä tuntui kuin hän olisi pidättänyt hengitystä. Hän nosti päänsä kuunnellaakseen paremmin taakseen. Kuului niiskaisu ja Supihammas kääntyi poispäin Käärmemielestä ja juoksi pois. Käärmemielestä tuntui pahalta ja hän laski päänsä takaisin tassujensa väliin. Muut klaanilaiset vain kävelivät ohi ja keskittyivät omiin toimiinsa, eikä Käärmemieli halunnutkaan, että he reagoisivat mitenkään.

Auringonlaskun aikaan Käärmemieli käveli soturien pesälle. Hänestä tuntui rikkinäiseltä, eikä hän ymmärtänyt, miten hänestä tuntui niin pahalta. Jokainen osa hänen kehostaan tuntui voimattomalta, hän ei jaksanut ajatella mitään ja hän halusi vain maata kippurassa. Hän käveli makuupaikalleen, siirsi sen niin lähellä seinää kuin sai, käpertyi siihen ja sulki silmänsä. Hän toivoi pystyvänsä nukahtaa nopeasti, mutta siihen ei auttanut se, että Supihammas tuli myös nukkumaan eikä tullut kysymään oliko Käärmemielellä kaikki hyvin. Ruskea kolli yritti olla välittämättä, mutta hänen kasvava yksinäisyyden tunteensa sai hänet olemaan nukkumatta koko yönä.

---
Käärmemieli oli kokoontumissaarella. Taivas oli musta ja kuu paistoi kirkkaana. Päälliköiden kokoontumispuu kohosi korkeana taivaalla, langettaen suuren varjonsa Käärmemielen ylle. Kenenkään klaanin päällikkö ei ollut vielä hypännyt oksalle kertomaan klaaninsa kuulumisista. Puun juurella ei ollut myöskään yksikään parantaja vielä. Käärmemieli oli hämillään. Hän ei itseasissa nähnyt yhtäkään kissaa, yhtään ketään muuta, edessään, ympärillään, missään.

Missä kaikki olivat?

Edes Jokiklaani ei ollut paikalla. Käärmemieli oli aivan yksin. Miksi hän oli täällä yksin? Miten hän oli edes päätynyt yksin kokoontumiseen, jonne kukaan kissa ei ollut tullut. Käärmemieli katsoi kuuta jälleen ja huomasi, ettei se ollut kokonaan täysi. Nyt ei edes ollut kokoontuminen!

“Tämän on pakko olla unta”, ruskea soturi kuiskasi ääneen ja yhtäkkiä innostus valtasi hänet. Niin todentuntuisen unen oli pakko olla merkki. Ehkä se merkitsi, että se salaperäinen kissa tulisi hänen uniinsa? Ehkä hän oli aistinut Käärmemielen huolen ja yksinäisyyden ja tulisi ohjaamaan häntä eteenpäin. Soturi kaipasi neuvoja tällä hetkellä niin paljon, tekisi mitä vain saadakseen sellaisen, ihan mitä vain se olisi.

“Käärmemieli”, kuului ääni jostain. Se tuntui kuuluvan kollin ympäriltä, mutta hän ei ollut varma mistä suunnasta. “Käärmemieli”, ääni kuului selkeämmin ja nyt soturi tajusi, että se kuului joka puolelta hänen ympäriltään, vaikka ääni selkeästi kuuluikin vain yhdelle kissalle.
“Olen täällä”, Käärmemieli sanoi ja katsoi ympärilleen. “Onko sinulla minulle jokin neuvo?” hän kysyi ja odotti vastausta toiveikkaana. Mitään ei kuulunut ja toivo alkoi hiipua kissan sydämestä pikkuhiljaa pois. Se kuitenkin välähti uudelleen henkiin kun ääni taas alkoi puhumaan. “Jos mitättömälle kipinälle antaa tilaa, se liekkeihin leimahtaa.”

Sitten kaikki pimeni.

----

Käärmemieli ei ymmärtänyt mitään. Paitsi sen, että auringon säde paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hänen oli herättävä. Se ei silti vienyt häneltä pois sitä väsymyksen tunnetta, jonka hän tunsi sisällään. Kylmä auringonnousu oli pörhentänyt hänen pitkää turkkiaan.

Kolli nousi seisomaan ja hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt tuntea olonsa helpottuneemmaksi, sillä hänestä ei tuntunut siltä. Nukkuminen ei ollut helpottanut ollenkaan. Hänellä oli yhä uupunut olo. Tammihuurre tuli herättämään hänet ja kertomaan, että hänen oli määrä lähteä rajapartioon heidän ja Taivasklaanin rajalle. Käärmemieli pääsi johtamaan partiota, mistä hänen olisi pitänyt olla innostunut. Uniyö, Yksisiipi ja lisäksi Supihammas olivat mukana. Käärmemieli olisi halunnut puhua ystävänsä kanssa, mutta ei eilisen takia pystynyt katsomaan häneen päinkään. Olivatko he enää ystäviä? Ehkä Käärmemieli oli pilannut kaiken. Ja hän ei tiennyt oliko salaperäinen kissa tullut hänen uniinsa, sillä hän ei ollut pystynyt erottamaan sitä viime yönä. Ja jos se kissa oli antanut hänelle neuvon, ei hän ymmärtänyt siitäkään mitään.

Ryhmän kävellessä kohti rajaa Käärmemieli käänsi katseensa kohti harmaata naarasta, mutta Supihammas ei katsonut häneen päin. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kun oli auringonlasku sitten tuntennut, yksinnäisemmäksi kuin koskaan.

Koivun tarinat - Luku 2
Lumi narskui tassujeni alla, kun kävelin Lumivarjon perässä harjoituspaikallemme. Katselin taivasta joka oli täyttynyt harmaista pilvistä. Ilma oli selvästi hieman lauhtunut ja pilvet enteilivät sateita. Lumi ei tulisi siis pysymään kovinkaan kauan maassa.
"Saatan haistaa tulevan sateen", Lumivarjo totesi innottomasti.
"Pilvet näyttävät uhkaavilta", huomautin ja mestarini nyökkäsi.
"Parasta pitää oppitunti nopeasti ennen kuin kastumme", hän sanoi ja kiristi tahtiaan.

Saavuimme kallioiden täyttämälle aukiolle.
"Tänään tehdään niin, että hypit kiveltä kivelle niin vikkelästi kuin kykenet", Lumivarjo selitti.
"Selvä", nyökkäsin ja hyppäsin lähimmälle kivelle. Lumivarjo heilautti häntäänsä ja lähdin liikkeelle. Kivet olivat liukkaita ja tassujeni oli vaikea pysyä niillä joten jouduin pitämään kynnet hieman esillä etten liukuisi liikaa. Ensimmäinen kierros meni hitaasti joten Lumivarjo pyysi minua kiristämään tahtiani.
Kierros kierrokselta sain varmuutta tassuihini ja etenin niin vikkelästi kuin liukkailta kiviltä kykenin.
"Hyvä. Muista tasapaino. Kehon hallinta on tärkeää", Lumivarjo opasti seuraten samalla suoritustani.
Aloin hengästymään ja tassuni alkoivat väsymään.
"Voit pitää pienen tauon", mestarini sanoi joten istahdin heti yhdelle kivistä tasaamaan hengitystäni.
"Tähtiklaanin kiitos. Ajattelin jo, että tassuni pettäisivät altani", puuskutin ja Lumivarjo naurahti.
"Minusta se sujui hyvin ensimmäiseksi kerraksi", hän sanoi hymyillen.
"Mikä tämän tehtävän tarkoitus oikein on?" kysyin uteliaana.
"Tasapainon, lihasten ja nopeuden kehittäminen", Lumivarjo vastasi.
"Otetaanpa vielä uusiksi", hän lisäsi ja lähdin taas juoksuun.

Ensimmäisen pisaran osuessa kuonolleni Lumivarjo keskeytti oppituntimme.
"Eiköhän tämä ollut tältä päivältä tässä. Jatketaan huomenna. Käydään nappaamassa vielä vähän tuoresaalista ennen kuin palataan leiriin. Klaani on ruokittava lähestyvästä sateesta huolimatta", Lumivarjo katseli taivaalle ja saatoin aistia pientä hoputusta mestarin äänestä. Lähdimme siis leiriä kohti mutta pysähdyimme matkalla saalistamaan.

Kannoin hiirtä suussani samalla, kun kävelin oppilaiden pesälle. Näin Sadetassun syömässä joten liityin hänen seuraansa.
"Täällä alkaa tihuttamaan", Sadetassu totesi nähdessään minut.
"Voi olla, että loppu ilta meneekin luolan suojissa", lisäsin haukatessani hiirestä palasen.
"Jep. Siltä se pahasti vaikuttaa. Ei käy iltapartiota kateeksi", Sadetassu virnisti nuollessaan tassujaan aterian jälkeen puhtaaksi.
"Se on kyllä totta", hihitin mutta hiljenin heti, kun näin Korppitassun kävelevän ohitsemme oppilaiden pesään. Selkäpiitäni kylmäsi, kun veljeni vilkaisi ohimennen minua keltaisilla silmillään.
"Onko kaikki hyvin?" Sadetassu kysyi huomatessaan yllättävän muutoksen mielentilassani.
"On", nyökkäsin hänelle yrittäen saada tekohymyä kasvoilleni. Se ei tainnut täysin mennä Sadetassulta läpi mutta hän antoi asian olla. Ihan hyvä.

Juuri, kun olin saanut syötyä taivas repesi ja alkoi satamaan aivan kaatamalla vettä siten, että pisarat tunkeutuivat leiriimme. Irvistin, kun jääkylmät pisarat osuivat niskaani.
"Mennään pesään. Vaihdetaan hetki kieliä siellä", Sadetassu maukaisi ja astui jo sisälle pesään. Menin äkkiä perässä ennen kuin saisin lisää jääkylmää vettä niskaani.
Vaihdoimme hetken Sadetassun kanssa kieliä ja juttelimme niitä näitä. En kyennyt täysin keskittymään juttutuokioomme, koska tunsin koko ajan Korppitassun silmät selässäni.
Kielin vaihdon jälkeen venyttelin tyytyväisenä pedilläni ja kiedoin hännän ympärilleni.
"Taidan alkaa nukkumaan. Huominen tulee nopeammin sillä tavalla", Sadetassu haukotteli.
"Siinö tapauksessa hyvää yötä", hymyilin ja naaras alkoi pyöriä hetken paikoillaan kunnes kävi makuulle. Huokaisin syvään ja painoin pääni etutassujeni varaan. Suljin itsekin silmäni ja ryhdyin nukkumaan.

Luku 1

Emon lämmin vatsa tuoksui maidolta. Tunsin, kuinka sisar mönki vieressäni ja potki ikävästi. Toisella puolella pentutarhaa kuului muiden pentujen ääniä. Kettupentu ja Raitapentu tappelivat sammalpallosta.
“Menkää ulos leikkimään,” Liljalintu sanoi kärsivällisesti toistamiseen. Kettupentu katsahti Liljalintuun ja hänen vastasyntyneiden pentujensa suuntaan. “Siellä on kylmä! Lumi on inhottavaa!”
Kuulin jonkun astuvan sisään. Sieltä tuli Havukatse, isäni.
“Ovatko he jo valmiita oppilaiksi?” Havukatseen äänestä kuului lempeys.
“No eivät!” Liljalintu sanoi ja veti minut ja sisareni lähemmäs itseään. Inahdin. Havukatseen perässä tuli vielä toinen kissa.
“Hei Kielotaivas,” Liljalintu tervehti vielä toistakin kissaa.
“Minkä nimisiä he ovat?” naaras kysyi. Emo kosketti hännällään päätäni.”Liekkipentu, Apilapentu ja Minttupentu.”
Liekkipentu. Kaunis nimi. Kuulin pentutarhan ulkopuolelta muidenkin kissojen ääniä. Vatsa murisi. Potkin sisarta ja veljeä tieltäni etsiessäni nisää. Tunsin maidon lämpimän maun suussani ja imin tyytyväisenä.

***

“Joko hän avaa silmänsä?” Havukatse kysyi Liljalinnulta.
“En tiedä. Hän vaikuttaa sairaalta. Pyytäisitkö Surulinnun tai Harmaakorpin katsomaan häntä?”
“Minkä väriset silmät minulla on?” kysyin.
“Vihreät,” Liljalintu vastasi hymyillen lempeästi.
“Minkä värinen on vihreä?”
“Sen värinen, mikä ruoho on ja havunneulaset männyissä,” Kettupentu vinkaisi pentutarhan ovelta. “Tule leikkimään sammalpalloa!”
Ponkaisin innokkaasti ylös, mutta emo otti varovaisesti kiinni hännästäni. “Sinä kylmetyt siellä. Voit mennä sitten, kun Minttupentu ja Apilapentu on avannut silmänsä.”
Minttupentu liikehti rauhattomasti Liljalinnun vatsan kupeessa. Lapani lysähtivät pettymyksestä ja laahauduin siskoni päälle.
“Ai, mene pois!” Minttupentu kitisi. Liljalintu veti minut pois harmaan sisareni päältä.
“Elämässä ei ole mitään kivaa!” marisin.
“Kenellä ei ole kivaa?” Keltaturkki astui pesään.
“Minulla!” nostin häntäni pystyyn näyttääkseni mahdollisimman isolta ja vahvalta.
“Tule klaaninvanhimpien pesään,” klaaninvanhin kehotti. Hypähdin innostuksesta ilmaan. Että klaaninvahnimpien pesään!
“Joo! Saanhan ratsastaa mäyrä kyydillä?”
“Saat ratsastaa,” Keltaturkki lupasi kehräten samalla.
“Pidäthän hänestä hyvää huolta?” Liljalintu varmisti. Katsoin, kuinka Keltaturkki nyökytteli.

Keltaturkin mäyräkyyti oli möykkyistä, eikä niin mukavaa kuin Havukatseen. Ulkona tuuli hyisesti ja se pörrötti pehmeän pentukarvani.
Sisällä klaanin vanhimpien pesässä oli lämmin. Käärmekallo valitteli niveliään.
“Pyytäkää Surulintu paikalle!” Pihlajakynsi murahti ärtyneesti. Katsoin hämmentyneesti kollien kinastelua.
“Kas, kuka sieltä tuli?” Käärmekallio kysyi minulta. “Liekkipentu,” vastasin kysymykseen ujona. Keltaturkki pukkasi minua eteenpäin.
“Oletkos sinä Liljalinnun pentu?” Pihlajakynsi puolestaan kysyi. “K-kyllä.” Mikä ihmeen tentti tämä oikein oli?
“Minttupentu on heikko,” Pihjalakynsi jatkoi. Säikähdin kollin sanoja. Heikko?
“Hänhän voi kuolla milloin tahansa,” Käärmekalliokin kertoi. Sydämeni hypähti lähes tulkoon ulos minusta.
“Älkäähän nyt säikytelkö Liekkipentua,” Keltaturkki nuhteli kolleja. Aloin kuitenkin perääntyä pikkuhiljaa pesän ovelle. “No, etkös tule kuuntelemaan tarinoita?” Käärmekallio kysyi. Inahdin. “No mitä luulet, kun te pelottelette hänet hengiltä!” Keltaturkki kivahti.

Kun makasin Minttupennun ja Apilapennun vieressä, mielessä kaihersi Käärmekallion sanat. “Hänhän voi kuolla milloin tahansa.”
“Emo,” aloitin varovaisesti. Liljalintu kääntyi katsomaan minua.
“Mitä kulta?” Liljalintu kysyi lempeästi.
“V-voiko M-minttupentu kuolla m-milloin t-tahansa?” änkytin. Liljalintu selvästikin säikähti sanojani.
“Ei tietenkään! Mistä sinä sen sait päähäsi,” emo sanoi naurahtaen väkinäisesti. Selvästikin hän ei ollut samaa mieltä kuin minä. “Käärmekallio sanoi, ja Pihlajakynsi sanoi, että Minttupentu on heikko.”
Minttupentu inahti.
“Minäkö muka heikko?” sisareni kysyi silmät apposen ammollaan.
“Avasit silmäsi!” Apilapentu huudahti. Huokaisin ihastuksesta. Sisareni silmät olivat kauniin meripihkan väriset. Liljalintu nuolaisi tytärtään ylpeänä.
“Minkä väriset ne ovat?” Minttupentu tinki.
“Meripihkan,” Liljalintu vastasi.
“Minkä värinen on meripihka?”
“Semmoiset, mitkä minulla on!” Ruskopentu kimitti toiselta puolelta pentutarhaa.

Kun aloin nukkumaan emon vatsansuojassa, sisarieni vierellä, olin jo varma, että Käärmekallion sanat olivat pötyä. Minttupentuhan oli aukaissut jo silmänsä.
“Hänen täytyi tarkoittaa jotain muuta.”

//Vähän lyhyempää tarinaaxD

Korpin tarinat - Luku 2

*Olet typerys!* kaikui sanat päässäni.
*Kuka sinä olet?* kysyi ääni tuhannetta kertaa mielessäni. Pyörin ja hyörin sammalpedilläni. En meinannut millään saada unen päästä kiinni ja kohta olisi jo aamu. Tämä oli jo toinen yö putkeen, kun isoisoisäkseni esittäytyneen Synkän metsän soturin sanat häiritsivät untani.
Tuhahdin viimein ja luovutin unen suhteen. Nousin, ravistelin itseni ja ryhdyin tekemään aamupesua. Sen jälkeen marssin hiljaa ulos oppilaiden pesästä muiden vielä nukkuessa.
Kävelin mutisten ulos leiristä ja jäin leirin suuaukon viereen istumaan. Kylmä viima pörhisti ohutta karvapeitettäni joka oli parhaansa mukaan vaihtamassa itsensä talvikarvaan. Valkoinen lumi oli peittänyt maan ohuesti joten vaikka aurinko ei vielä ollutkaan noussut toi lumi valoa pimeään aamuyöhön.
Lumihiutaleet alkoivat hiljakseltaan pudota kohti maata ja tuntui, että tuuli sen kuin voimistui.
Kiedoin häntäni ympärilleni siten, että ne suojasivat tassujani ja katselin vaitonaisena eteeni.
*Kuka minä olen?* mietin tympääntyneenä. Vihasin suunnattomasti sitä, että joku sai pääni sekaisin. Tiesin kuka olin. Olin oppilas. Tuleva soturi. Korppitassu. Isän hyljeksimä. Emon suosikki. Veli typerälle herkkikselle. Mitä tuo variksen ruuan hajuinen vanhus oikein halusi kuulla minun sanovan?
Huokaisin syvään ja haistoin yöpartion jäsenten tuoksun. Pian neljän soturin joukko ilmestyi puiden takaa kävellen kohti leiriä. Nyökkäsin vain heille, kun he astelivat ohitseni leiriin.
Istuin hiljaa paikallani ja pohdin kuumeisesti vastauksia kysymykseen jonka vanhus oli esittänyt. Se ei kuitenkaan vienyt minua eteenpäin vaan enemmänkin jumitin paikallani mietteideni kanssa.

"Huomenta. Valmiina taisteluharjoituksiin?" Ahmakäpälä ilmestyi rinnalleni. Nyökkäsin hänelle vakavana ja lähdimme jo tutuksi tulleelle harjoituspaikalle jossa olimme muutaman kerran käyneet.

Mestarini pysähtyi ja kääntyi puoleeni. Ennen kuin ehdin huomata hän oli hypännyt selkääni ja piti minua tiukasti otteessaan.
"Mitä teet jos vihollinen takertuu sinuun näin?" hän sähähti korvaani. Yritin rimpuilla irti hänen otteestaan mutten päässyt siitä mihinkään. Ahmakäpälä piti tiukasti kiinni. Hypin ja pompin ja heiluin sinne tänne tuloksetta. Aloin hengästymään ja minua alkoi ärsyttämään. Kääntyilin ja vääntyilin kunnes kierähdin selälleni siten, että Ahmakäpälä jäi alleni. Hän ei kuitenkaan vieläkään irronnut. Ärähdin mielessäni, kun yritin kömpiä ylös jaloilleni mestarini edelleen roikkuen selässäni. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin korkean kiven muutaman ketun mitan päässä meistä. Raahasin kolli selässäni lähemmäs kiveä ja pian jo ponnistin kohti sitä ja käänsin kylkeni siten, että Ahmakäpälä osui siihen. Näin miten tänä irvisti, kun hän osui kivuliaasti kiveen. Ote hellitti sen verran, että pääsin irti ja juoksin kauemmas jottei hän pystyisi yllättämään minua uudestaan.
"Sillä lailla", Ahmakäpälä mutisi hieroen kipeää olkaansa.
"Seuraavaksi menehän selällesi", hän sanoi ja katsoin häntä epäilevin ja tiukin silmin.
"Tottele", kolli murahti joten menin maahan selälleni. Ahmakäpälä hyppäsi päälleni ja piti minua tiukasti maata vasten.
"Mitä teet jos vihollinen takertuu sinuun näin ja on iskemässä takajalkansa kynnet mahaasi?" hän kysyi ja piti takajalkansa vatsani päällä ja etutassut pitivät minua olkapäistä vasten maata.
Heiluin takatassujeni kanssa yrittäen saada jonkin sortin otetta niillä samalla, kun takerruin etutassuilla kollin etutassuihin. Yritin nostaa niitä pois päältäni mutta voimani eivät riittäneet siihen. Sähähdin kiukusta, kun en päässyt irti.
"Upottaisin kynteni vihollisen rintaan", keksin, kun sain ujutettua etukäpäläni mestarini rintaa vasten.
"Mm.. ihan hyvä mutta saatko hänet siten irti ennen kuin menetät henkesi?" Ahmakäpälä kysyi.
"Purisin samalla etukäpälää niin lujaa kuin pystyisin. Ote hellittäisi sen verran, että saisin takajalkani ujutettua hänen vatsaansa vasten ja heittäisin hänet pois päältäni", lisäsin.
"Voisi toimia", Ahmakäpälä nyökkäsi noustessaan pois päältäni.
"Sinun pitää kasvattaa lihaksia. Olet tällä hetkellä heikko", mestarini tokaisi.
"En ole kauaa", tuhahdin tälle takaisin. Minusta tulisi voimakkain, taitavin ja vaarallisin soturi jollaista ei olisi ennen nähty yhdessäkään klaanissa. Olin heikko oppilas mutta minusta tulisi vaarallinen ja voimakas soturi. Sen olin päättänyt.

Palasimme leiriin käytyämme ensin metsästämässä. Riistaa oli niukalti mutta olimme sentään jotakin saaneet. Vein saaliini klaanin vanhimmille jonka jälkeen hain itselleni ruokaa.
Söin ahnaasti tuoresaalistani, kun näin Syysliljan tulevan minua kohti.
"Miten harjoitukset edistyy?" Syyslilja maukaisi.
"Hyvin", mutisin suu täynnä ruokaa.
"Hyvä", emoni nyökkäsi asettuessaan makuulle eteeni. "Saat luvan laittaa luun kurkkuun epäilijöillesi."
"Tarkoitat varmaankin isää", murahdin vilkaisten soturien pesää kohti.
"Ketäs muutakaan. Kun sinusta tulee soturi hän tulee huomaamaan kuinka voimakas poika hänellä on. Silloin hän unohtaa menneisyytensä ja hyväksyy sinut vihdoin pojakseen", Syyslilja tuhahti.
En ollut ikinä ymmärtänyt mistä historiasta emoni aina puhui mutta se jokin isäni historiassa oli saanut aikaan sen ettei hän ollut suonut huomiotaan tai kiinnostustaan pentujaan kohtaan.
"Muussa tapauksessa näytän hänelle itse henkilökohtaisesti kuinka voimakas olen, kun pääsen soturiksi", silmäni leimahtivat vihasta isääni kohtaan.
"Hyvä", Syyslilja nyökkäsi viekkaasti hymyillen.
"Mutta nyt minun pitää mennä. Lupasin Vadelmalehdelle vahtia hetken hänen pentujaan", emoni ilme muuttui takaisin lempeäksi joka aina paistoi muille kissoille. Jospa he vain olisivat tienneet emoni todellisen luonteen olisi leiri seonnut. Tunsin emoni paremmin kuin kukaan muu ja olin nähnyt miten esittämällä jotakin toista sai muiden luottamuksen. Sen opin olin emoltani saanut ja tiesin, että tulisin käyttämään samaa metodia tulevaisuudessa itsekin ja siitä tulisi hauskaa.

Illan tullen menin oppilaiden pesään ja kävin nukkumaan. Minua väsytti, koska en ollut nukkunut kunnolla hetkeen. Unta ei tarvinnut kauaa odottaa.

"Terve taas, typerys", räpyttelin silmiäni pimeydessä kunnes erotin taas tutun maiseman. Olin Synkässä metsässä.
"Terve vaan, vanhus", tuhahdin närkästyneenä ja istuuduin aloilleni.
"Joko olet tietoinen siitä kuka olet?" hän kysyi. Olim hiljaa. Tätä kysymystä olin pohtinut niin paljon, että pääni löi jo tyhjää. Joten annoin vain sanojen tulla sen enempää niitä miettimättä.
"Olen heikko. Olen vihainen. Olen isäni hylkäämä. Olen koston himoinen. Olen valmis näyttämään mihin kykenen", vastasin kylmän viileästi. Kolli virnisti paljastaen jälleen lohjenneiden hampaiden rivistön ja hän alkoi kiertää minua ympäri.
"Hyvä. Nimeni on Punakynsi. Pääset opetukseeni täällä Synkässä metsässä. Samalla tulet saamaan myös Ahmakäpälältä opetusta päivisin mutta täällä öisin", Punakynsi virnisti. Kehoani kihelmöi. Tämä tulisi auttamaan minua edistymään parhaalla mahdollisella tavalla.
"Joko aloitetaan?" virnistin kollille takaisin ja tämä nyökkäsi.