Luku. 2 pahat unet ja kokoontuminen

Käperryin oppilaiden pesään nukkumaan tanakan ensimmäisen päivän jälkeen. Olimme Kauriskorvan kanssa kiertäneet koko reviirin ja nyt tarvitsisin vain lepoa. Suljin silmäni ja nukahdin heti.
Heräsin jossain kummalisessa paikassa siellä oli todella aavemaisen synkkää. Yhtäkkiä kuului ääni puiden lomasta ja musta kolli asteli luokseni
Kolli tarkkaili minua katseellaan ja sanoi. "Olen Mustaraita tervetuloa synkkään metsään. Olemme odottaneet sinua" . Mustaraita naukui.
"Miksi olen täällä"? Kysyin ja katselin ympärilleni.
"Teemme sinusta loisto soturin yhdessä Tiikeritähden kanssa". Mustaraita naukui ja heilautti Häntäänsä merkiksi tulla mukaan.
Kävelimme synkässä metsässä hiljaisuuden vallitessa ja saavuimme aukiolle jossa Tiikeritähti jo odotti.
Kolli tarkkaili minua katseellaan ja sanoi. "Sinusta tulee vielä hyvä soturi isäsi Musta jalan tapaan. Tiikeritähti naukui.
Nyökkäsin vain ja katsoin molempia kolleja silmät pyöreinä.
" Mustaraita aloittaa koulutukseksi". Tiikeritähti sanoi ja lähti pois.
Kolli tarkkaili minua ja sanoi sitten. " Aloitetaampa yksinkertaisella liikkeellä joka opetetaan heti koulutuksen alussa. Mustaraita meni vaanimisasentoon ja loikkasi minua päin kynbet esillä ja raapaisi korvaani loven.
Katsoin edelleen silmät järkytyksestä pyöreinä soturia.
" Mitä sinä siinä töllötät kuin säikähtänyt orava. Tee perässä. Kolli töksäytti ja katsoi ylimielinen ilme naamallaan kun aloitin.
Menin vaanimisasentoon ja loikkasi ja raapsin kollia kynnet piilossa.
Mustaraita vain nauroi ja katsoi minua hymyillen ivallisesti. " Ei noin. Pidä kyntesi ulkona vai oletko joku arakaileva pentu joka ei osaa pitää kynsiään esillä. Soturi ilkkui.
Yhtäkkiä metsään ilmestyi toinen kolli joka haisi ihan kalalle.
Mustaraita nyökkäsi nollille." Ai terve Haukka Halla. mikäs sinut tänne tuo. Mustaraita kysyi,Mutta ei kääntänyt katsettaan minusta.
Haukkahalla katsoi hetken Mustaraita silmiin ja sanoi." Sinutko on valittu Lehtitassun mestariksi? Haukkahalla irvaili.
Mustaraita hyökkäsi Haukkahallan kimppuun ja molemmat kierivät Maassa raapien toisiaan. Sitten he nousivat pystyyn.
" Tällein se tehdään kynnet esillä muista". Mustaraita naukui.
Menin kyyryyn ja loikkasin Musta raidan kimppuun kynnet esillä. Kolli kuitenkin hrilauttibminut maahan ja naukui.
"Parempi, mutta kaipaa edelleen hiomista".
Yrtimme aina uudelleen ja uudelleen kunnes Mustaraita sanoi, että minun pitäisi herätä. Räväytin silmät auki ja heräsin oppilaiden pesästä.
Työnnyin ulos oppilaiden pesästä aukiolle jossa Valhelaulu jakoi päivän partioita.
"Aurinko huipun partiota johtaa Kauriskorva ja ota mukaasi Tuhkamyrsky, Kuukynsi ja Lehtitassu.
Lähdin Kauriskorvan luokse ja muu partio tuli samoin. Nyt oli joaurinkohuippu ja lähtisimme ihan kohta.
" Käykää tarkastamassa Varjoklaanin raja. Valhelaulu huusi peräämme kun lähdimme leiristä.
Kun saavuimme rajalle uusimme hajumerkit ja lähdimme kohti leiriä. Kun saavuimme leiriin menin tuoresaaliskasalle ja otin siitä päästäisen ja Istuin Säihkytassun viereen syömään.
Yhtäkkiä huomasin kuinka Kauriskorva ja Kolbri tulivat luoksemme.
Soturit katsoivat hetken meitä ja Kauriskorva naukui." Pääsette tänään molemmat kokoontumiseen syökää ja levätkää ja tulkaa sitten sisäänkäynnille. Soturit lähtivät ja jäimme syömään ja nukahdimme kumpikin aukiolle.
Tunsin kuinka käpälä tökki minua.
" Kokoontuminen!! Huudahdin ja ryntäsin sisäänkäynnille.
Heinätähti heilautti häntäänsä lähdön merkiksi kun olimme päässeet muiden luokse ja lähdimme kohti saarta.
//Kokoontumisessa//
Kun saavuimme saarelle Varjoklaani ja Jokiklaanin olivat jo siellä. Yhtäkkiä tunsin kuinka jonkun häntä jäi tassun alle. "Anteeksi". Naukaisin.
"Ei se mitään. Kolli naukaisi.
" Kuka sinä muuten olet". Kolli kysyi.
"Lehtitassu". Vastasin.
Huomasin kuinka kollin vieressä oli toinen kissa.
"Minä olen Tiikeritassu kolli sanoi ja tässe on Liekkisade.
Liekkisade lähti ennen kun ehdin sanoa mitään.
" Mistä klaanista sinä olet"? Kysyin Tiikeritassulta.
"Olen Varjoklaanin Oppilas. Entä sinä"? Kolli kysyi.
"Olen Myrskyklaanin Oppilas. Vastasin
" Kokoontuminen alkakoon. Heinätähti ulvaisi ja aloitti. Meillä on neljä uutta soturia. Kotkasiipi, Haapanasydän, Orvokki Loikka ja Tiikeriyö.
Klaanit hurrasivat uusia sotureita.
"Meillä on myös uusia oppilaita". Ruusutassu, Peipptassu, Lehtitassu ja Säihkytassu.
Saimme samanlaiset hurraukset kuin uudet Soturit.
Sitten heinätähti ilmoitti kuolleet.
Sitten eteen astui Varjoklaanin päällikkö Kanerva Tähti.
"Lilja linnulle ja Havukatseelle syntyivät uudet pennut ja meillä on kaksi uutta oppilasta Punatassu ja Tiikeritassu.
Varjoklaanin oppilaat saivat samanlaiset hurraukset kuin myrskyklaanin.
Seuraavaksi eteen astui Tuuliklaanin päällikkö Huminatähti.
" Tuuliklaanin reviirillänon havaittu Yönkajon lauman jäseniä.
Sitten esiin astui Taivasklaanin päällikkö Hallatähti.
" Taivasklaanissa on kaksi uutta oppilasta Koivutassu ja Korppitassu.
Molemmat oppilaat saivat samanlaiset hurraukset kun kaikki muutkin.
Sitten Jokiklaanin päällikkö Valkotähti astui eteen.
" Jokiklaanissa on uusi soturi Liekkisade.
"Kokoontuminen on ohi. Hallatähti naukui.
Kaikki lähtivät omiin suuntia ja hyvästelin Tiikeritassun. Kun saavuimme leiriin menin heti vuoteeseen ja nukahdin ja näin taas Mustaraidan odottaassa minua.

KYMMENES LUKU
Oikeat sanat

“Kokeillaan vielä uudelleen”, Pilviharso sanoi ja asettautui taisteluasentoon.
Korppitassu heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä. “Olemme harjoitelleet tätä jo ainakin kymmenen kertaa! Miksemme voi kokeilla jotain muuta?”
“Koska olet pienikokoinen ja sinun täytyy oppia taistelemaan itseäsi isompia vastaan. Tämä on hyvä ja tehokas tapa väistää hyökkäystä, joka muuten voisi koitua kohtaloksi”, Pilviharso selitti kärsivällisesti, vaikka hänen äänensävynsä olikin tiukka. “No niin, hyökkään sinua kohti ja tehtävänäsi on jälleen kerran kumartua, kierähtää vatsani alta ja loikata äkkiä jaloillesi. Onko selvä?”
Korppitassu nyökkäsi, ja Pilviharso näki oppilaansa jännittävän lihaksensa valmiina tekemään, kuten oli käsketty. Pilviharso alkoi kiertämään naarasta häntä keinahdellen puolelta toiselle, etsien hetkeä, jolloin loikata Korppitassua päin. Lopulta oppilaan keskittyminen herkesi sekunniksi, ja Pilviharso loikkasi oppilastaan kohti.
Korppitassun silmät laajenivat ja hetken hän näytti siltä, että epäonnistuisi täysin, mutta viimeisellä hetkellä hän kokosi itsensä. Naaras kumartui salamannopeasti, ja Pilviharso syöksähti oppilaansa ylitse. Kun hän kääntyi, Korppitassu oli juuri kammennut itsensä tassuilleen.
“Mitä tuo nyt oli?” Korppitassu älähti harmaat silmät välähtäen. “Epäreilua!”
“Epäreilua?” Pilviharso toisti ja lähestyi oppilastaan. “Luuletko, että keskellä taistelua vastustajasi välittää siitä, mikä on epäreilua ja mikä ei? Vastustajasi etsii sinusta heikkouden merkkejä, pienikin katseen harhautuminen riittää, ja hän hyökkää sitten välittämättä siitä, mitä sinä siitä ajattelet hänen teoistaan. Ja niin sinunkin pitäisi tehdä. Taistelussa sinulla ei ole aikaa miettiä muiden tunteita.”
Korppitassu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. “Ymmärrän. Yritämmekö uudelleen?”
“Vielä pari kertaa. Väsyttääkö sinua?” Pilviharso kysyi. Hän tiesi vaativansa Korppitassulta paljon jokaisella harjoituskerralla, mutta hän halusi tietää mihin kaikkeen hänen oppilaansa kykeni ja missä hänen rajansa menivät - ja kuinka venyttää niitä rajoja aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Kun Pilviharsosta tuli mestari, hän sai samalla automaattisesti Tähtiklaanilta tehtäväkseen tehdä Korppitassusta voimakas ja lojaali soturi, ja sen Pilviharso aikoi tehdä.
“Ei todellakaan”, Korppitassu virnisti ja jännitti lihaksensa.
“Hyvä.” Pilviharson silmät välähtivät ylpeinä.
He harjoittelivat liikettä vielä muutaman kerran, kunnes Pilviharso näki väsymyksen painavan Korppitassun harteita ja korvia ja hän keskeytti harjoitukset oppilaansa vastaväitteistä huolimatta.
“On tyhmää kuluttaa kaikki energia loppuun”, Pilviharso sanoi, kun Korppitassu marisi hänelle. “Palataan leiriin niin saat ruokaa.”
Korppitassu nyökkäsi ja vaikka hän ei sanonutkaan siitä mitään, Pilviharso oli näkevinään oppilaassaan helpotusta. Vaikka siro naaras kuinka väitti jaksavansa lisää ja lisää, Pilviharso ymmärsi tämän oikeasti olevan väsynyt ja siksi helpottunut kuullessaan levosta.
He lähtivät kävelemään leiriä kohti Korppitassu edellä, mutta eivät päässeet kovinkaan pitkälle, kun tuttu haju saavutti Pilviharson. Hän pysähtyi, kääntyi katsomaan taakseen ja heristi korviaan. Korppitassu huomasi mestarinsa eleet ja pysähtyi myöskin.
“Onko siellä jotain?” Korppitassu kysyi kuiskaten ja haisteli ilmaa. “Enhaista mitään.”
“Myrskyklaani.”
“Myrskyklaani?” Paniikki alkoi nousta Korppitassun ääneen. “Hyökkäävätkö he?”
“Eivät”, Pilviharso sanoi. Tämä ei ollut hyökkäys, hän tiesi sen paremmin kuin kukaan muu.
Korppitassu oli kävellyt Pilviharson vierelle katse suunnattuna nummelle. “Miten voit olla varma?”
“Koska minä tunnen tämän myrskyklaanilaisen”, Pilviharso mutisi ja tunsi oppilaansa kysyvän katseen turkissaan. “On hyvä olla kontakteja muihin klaaneihin. Sinunkin kannattaa yrittää tutustua paremmin toisten klaanien kissoihin.”
Tuttu, valkoinen naaras ilmestyi hänen näköpiiriinsä kummun takaa. Hän näytti hieman epävarmalta, vilkuillen koko ajan ympärilleen kuin pelätäkseen jonkun hyökkäävän hänen kimppuunsa pian - mikä oli aivan ymmärrettävää. Eihän Tarinamieli kuulunut Tuuliklaanin reviirille.
Tarinamielen selässä oli musta möykky, jonka häntä heilahteli puolelta toiselle, ja Pilviharso tunnisti tämän nopeasti Vatukkapennuksi.
“Tarinamieli! Vatukkapentu!” Pilviharso huudahti kaksikon luokse. Hänen katseensa siirtyi Vatukkapennusta tätä kantavaan naaraaseen. “Mitä tapahtui?”
“Miksi sinulla on Vatukkapentu?” Korppitassu kysyi saavuttuaan paikalle.
“Vatukkapentu oli eksynyt Myrskyklaanin reviirille. En tiedä, miten hän pääsi joen ylitse, mutta löysin hänet harhailemasta ja arvelin, että olisi parasta tuoda hänet leiriin asti”, Tarinamieli selitti.
“Korppitassu, mene kertomaan Sadehännälle, että Vatukkapentu on löytynyt. Hän on varmasti jo huomannut pentunsa poissaolon”, Pilviharso käskytti oppilastaan.
Korppitassu heilautti häntäänsä, vilkaisi epäilevästi Tarinamieltä ja juoksi sitten nopeilla tassuillaan kohti leiriå.
“Näin todella paljon puita! Ne oli valtavia”, Vatukkapentu hihkaisi Tarinamielen selässä. “Miksei meillä ole puita?”
“Koska Tähtiklaani määräsi meille nummet”, Pilviharso sanoi. “Tule. Leiri on tässä suunnassa.”
Mustavalkoinen kolli lähti johdattamaan ystäväänsä kohti Tuuliklaanin leiriä. Tarinamieli käveli hänen vierellään, turkki hipaisten aina välillä Pilviharson omaa. Vatukkapentu vaikutti nauttivan vaalean naaraan päällä makaamisesta, ja Tarinamieli oli laskenut hännänpäänsä pennun selälle kuin pitääkseen tämän paikoillaan.
“Onneksi se olit sinä, kenet löysin ensin”, Tarinamieli sanoi.
“Jos se olisi ollut Purppuravaahtera, hän olisi varmasti vain hyökännyt ensin ja kysynyt sitten”, Pilviharso sanoi ja käänsi katseensa Vatukkapentuun. “Et saisi karata tuolla tavalla. Se on vaarallista.”
“Mutta leirissä on niin tylsää!” Vatukkarapentu valitti. “Tarinamieli kertoi minulle kaikkea Myrskyklaanista ja hiiristä!”
“Hiiristä?” Pilviharso räpäytti silmiään.
“Jostain syystä Vatukkapentu kiinnostui erityisesti hiiristä”, Tarinamieli hymähti ja katsoi Pilviharsoa suoraan silmiin. “Muistuttaako tämä sinuakin jostain?”
Pilviharso tiesi heti, mitä naaras tarkoitti. Kun Pilviharso oli ollut vielä oppilas ja Tarinamieli vasta pentu, he olivat kohdanneet ensimmäisen kerran hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin he nyt olivat. Paitsi että Tarinamieli oli ollut eksynyt pentu ja Pilviharso oppilas, joka löysi tämän ja vei hänet leiriin.
Sen miettiminen sai Pilviharson hymähtämään. Siitä oli kulunut niin kauan aikaa, eikä hän silloin vielä osannut lainkaan arvioida kuinka tärkeäksi tuo eksynyt pentu hänelle tulisi.
Tärkeä… Pilviharso värähti ajatuksiaan. Tarinamieli todella oli tärkeä hänelle. “Onneksi silloin se olin minä, joka sinut löysi eikä Purppuravaahtera - hän olisi varmaankin heittänyt sinut jokeen.”
Tarinamieli pysähtyi. “Vitsailitko sinä juuri?”
“En”, Pilviharso sanoi ja räpäytti silmiään. “Ehkä…?”
Tarinamieli naurahti ja hipaisi Pilviharsoa hännänpäällään, kun käveli kollin ohitse. “Tule jo, Sadehäntä on varmasti huolissaan.”
He eivät kävelleet hiljaisuudessa, sillä Vatukkapennulla oli aina jotain sanottavaa, ja Tarinamieli vastaili pennun juttuihin kehräten. Aina välillä Pilivharsokin totesi jotakin, mutta lähinnä hän viipyili omissa ajatuksissaan. Hän huomasi nauttivansa Tarinamielen kanssa kävelystä ja tajusi, ettei ollut vielä kertaakaan todella kävellyt naaraan kanssa. He yleensä tapasivat kokoontumisessa, missä oli muitakin kissoja, tai reviirien rajalla, missä joki oli heidän välissään, mutta nyt… Se oli erilaista. Aivan kuin he olisivat samassa klaanissa.
Kulkiessaan leirin sisäänkäynnistä Pilviharso toivoi hiljaa mielessään, että se kaikki olisi hänelle arkipäivää: että hän voisi käydä saalistamassa Tarinamielen kanssa, juosta pitkin nummia ja palata sitten kylki kyljessä takaisin leiriin pitkän päivän jälkeen, syödä hyvä ateria ja käpertyä nukkumaan vierekkäin.
“Vatukkapentu!” Sadehännän huuto veti Pilviharson pois mietteistään.
Musta kuningatar juoksi heidän luokseen ja saapui heidän eteensä juuri, kun Tarinamieli laski pennun selästään alas. Sadehäntä veti Vatukkapennun itseään vasten ja alkoi sukia tämän turkkia tarmokkaasti.
“Voi, olin niin huolissani ja etsin sinua kaikkialta! Älä enää ikinä poistu tuolla tavalla leiristä, onko selvä? En ikinä antaisi kenellekään anteeksi, jos sinulle kävisi jotain”, Sadehäntä alkoi heti puhumaan pennulleen nuolaisujensa välissä ja kohotti lopulta katseensa Tarinamieleen. “Kiitos tuhannesti! Ilman sinua Vatukkapennulle olisi voinut käydä jotakin!”
“Autoin mielelläni”, Tarinamieli sanoi kehräten. “Hän on puhelias pentu.”
“Joskus liiankin”, Sadehäntä sanoi hymyillen. “Tule, Vatukkapentu, sinulla täytyy olla nälkä. Herukkapentu on odottanut sinua takaisin.”
Huminatähti saapui paikalle ja kumarsi pienesti Tarinamielelle. “Tuuliklaani kiittää sinua, Tarinamieli.”
“Ilo on minun puolellani”, Tarinamieli sanoi ja vastasi Tuuliklaanin päällikön kumarrukseen. “Minun on kenties parasta palata takaisin Myrskyklaanin reviirille.”
“Annan mukaasi soturin, jotta pääset turvallisesti perille”, Huminatähti sanoi.
Pilviharso puhui ennen kuin ehti miettiä sanojaan. “Minä menen.”
Huminatähden vihreät silmät kääntyivät kohti Pilviharsoa hieman hämmentyneinä, mutta hän ei kysynyt mitään. Naaras vain nyökkäsi suostumisen merkiksi.
“Pääsenkö minäkin mukaan?” paikalle hiippaillut Korppitassu kysyi.
“Käy kysymässä tarvitsevatko klaaninvanhimmat jotakin”, Pilviharso komensi oppilastaan. Hän ei myöntänyt itselleen haluavansa oikeasti olla Tarinamielen kanssa hetken kahdestaan ja siksi torjui oppilaansa, joka muuten olisi hyvin voinut tulla mukaan. “Mennään, Tariamieli.”
He poistuivat leiristä jälleen kylki kyljessä kulkien. Tarinamieli osasi reitin jo hyvin: hän käveli päättäväisesti eteenpäin ja kulki nummia pitkin kuin olisi tehnyt sen monta kertaa aiemminkin. Pilviharson ei tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä naaraan vieressä.
“Osaat reitin hyvin”, kolli totesi.
Tarinamieli räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Ai, en edes tajunnut. Kai minulla on vain hyvä muisti”, hän sanoi. “Korppitassu vaikuttaa taitavalta oppilaalta.”
“Hänessä oli alussa paljon pennun intoa, mutta nykyään hän on melkein kuin soturi jo”, Pilviharso sanoi ja mietti hetken ennen kuin päätti jatkaa. “Olen miettinyt, että puhun Huminatähden kanssa ja ehdotan Korppitassusta soturia.”
“Korppitassu olisi varmasti iloinen siitä”, Tarinamieli sanoi hymyillen. “Sittenhän sinusta voisi tulla vaikkapa varapäällikkö!”
Pilviharso liikauti viiksiään. “Jos Tähtiklaani niin haluaa.” Hän ei ollut aikaisemmin juurikaan miettinyt varapäällikön ja sitä myötä päällikön virkaa sen kummemmin, mutta Tarinamielen sanoessa sen ääneen jotain heräsi kollin sisällä. Jos Tähtiklaani vain valitsisi hänet…
“Tähtiklaani olisi hölmö, jos ei haluaisi sinusta varapäällikköä”, Tarinamieli naurahti ja loikkasi kiven ylitse.
“Kenties”, Pilivharso sanoi. “Onko sinulla vielä oppilasta?”
Tarinamieli pudisti päätään. “Ei vielä, eikä minulla ole mikään kiire siihen. Mutta jos joskus saan oppilaan, se olisi ihan mukavaa.”
“Oppilaan kouluttaminen on tärkeä osa soturina olemista ja Tähtiklaanin tahdon toteuttamista”, Pilviharso sanoi.
“Elämässä on paljon muutakin yhtä merkittävää”, Tarinamieli sanoi hymyillen ja läimäisi Pilviharsoa leikkisästi hännällään. “Oho, olemme joella. Matka kului todella nopeasti.”
Niin kului, Pilviharso ajatteli, liiankin nopeasti. Hän olisi halunnut viettää vielä hetken Tarinamielen kanssa. “Hei sitten.”
“Hei hei”, Tarinamieli sanoi ja käveli joelle.
Naaras oli juuri astumassa ensimmäiselle astinkivelle, kun Pilviharson ääni pysäytti hänet. “Tarinamieli.” Pilviharso ei tiennyt miksi alkoi puhumaan. Sanat vain pakenivat hänen suustaan. “Tavataanko muutaman auringonkierron jälkeen täällä? Yöllä siis.”
Tarinamieli hymyili ja kosketti kuonollaan Pilviharson korvaa. “Tavataan vain.” Täplikäs soturi katsoi häntä hetken ennen kuin kääntyi jälleen kohti jokea ja tällä kertaa loikki astinkiviä pitkin toiselle puolelle. Hän vilkaisi vielä kerran Pilviharsoa, heilautti häntäänsä ja katosi metsään.
Pilviharso jäi yksin. Hän tiesi, että hänen velvollisuutensa oli palata takaisin leiriin, kertoa Huminatähdelle Tarinamielen olevan jälleen omalla reviirillä ja viedä varmistaa klaaninvanhimpien pesän olevan hyvässä kunnossa, mutta hän ei kyennyt. Kolli tuijotti kohtaa, jonne Tarinamieli oli hetkeä aikaisemmin kadonnut ja tunsi sisällään vellovan kaipauksen.
Se oli kuin voimakas aalto, joka loiski armottomasti vasten hänen kehoaan ja yritti saada häntä loikkimaan Tarinamielen perään. Tai ehkä se oli kuin tuuli, joka puski häntä eteenpäin, painosti ottamaan askeleen kohti jokea, kohti astinkiviä ja kohti Tarinamieltä. Hän olisi halunnut viettää kaikki päivänsä naaraan kanssa, nukahtaa tämän viereen ja kasvaa yhdessä vanhoiksi. Hän olisi halunnut olla Tarinamielen kanssa kuin Aamunsäde ja Piikkihernehäntä tai kuin Myrskylintu ja Kipinäsydän. Hän halusi…
Pilviharson etutassu kosketti jäistä vettä ja hänen koko kehoaan ravisutti kylmä väristys, joka ei johtunut pelkästään vedestä. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän ymmärsi ajatustensa laadun ja suuruuden, kun hän tajusi miksi hänen sydäntä kirpaisi joka kerta, kun hänen täytyi lähteä Tarinamielen luota, ku hän tajusi miksei nukkunut yöllä levollisesti ellei uneksinut Tarinamielestä.
Hän oli rakastunut Tarinamieleen.
Toisen klaanin kissaan.
Pilviharso veti tassunsa pois joesta ja peruutti muutaman askeleen, katse yhtä lukittuna kohti Myrskyklaania, kunnes hän kääntyi ja juoksi pois.

Seuraavat päivät Pilviharso yritti parhaansa pitää ajatuksensa kurissa ja poissa Tarinamielestä, sekä Myrskyklaanista. Hän vei Korppitassun yhä useammin ja useammin harjoittelemaan ja sanoi sen johtuvan siitä, että naaraasta tulisi pian soturi, vaikka todellisuudessa Pilviharso haki harhautusta ajatuksistaan. Hän osallistui raja- ja metsästyspartioihin entistä ahkerammin ja kuiskasi joka ilta rukouksen Tähtiklaanille.
Hän toisti mielessään olevansa yhä uskollinen Tuuliklaanilla ja ennen kaikkea Tähtiklaanille. Hänellä saattoi olla tunteita Tarinamieltä kohtaan, mutta niin kauan kuin hän ei antaisi niiden häiritä velvollisuuksiaan ja uskollisuutta Tähtiklaanin sanalle, kaikki olisi vielä hyvin… Ehkä hänen olisi parasta etsiä itselleen kumppani Tuuliklaanin sisältä tukahduttaakseen tunteensa myrskyklaanilaista kohtaan.
Mutta joka kerta kun hän yritti miettiä kuka olisi hänelle hyvä kumppani, hän tunsi vain kärsimystä. Ei hän halunnut ketään muuta. Hän halusi Tarinamielen.
Pilviharso ravisti päätään. “Katsotaan vielä järven puoleinen raja ja palataan sitten takaisin leiriin”, hän sanoi takanaan oleville kissoille.
“Olemme kiertäneet kohta koko reviirin lävitse!” Tuhkatuli valitti ja heilautti äkäisenä häntäänsä. “Minun tassujani kolottaa.”
“Emmekö voisi jättää järven välistä? Eihän kukaan toinen klaani siellä kulje”, Pellavatassu mumisi, mutta sai mestariltaan Nokkospistolta tervän katseen.
“Varissulka käski meidän varmuuden vuoksi tarkistaa vielä järven puoleinen raja”, Pilviharso totesi tiukasti. “Jos teitä väsyttää, voitte palata leiriin ja selittää varapäälliköllenne miksette totelleet hänen sanojanne. Vai eikö teidän uskollisuutenne riitä Tuuliklaanille?”
Kissat hänen takanaan hiljenivät, mutta Pilviharso tunsi kireän ilmapiirin kaikkialla partion ympärillä. Hän jätti sen täysin huomiotta ja jatkoi partion johtamista hiljaisuudessa.
Vasta kun hän antoi luvan partiolaisille palata leiriin, kissat alkoivat jälleen jutella. Mustavalkoinen kolli jättäytyi taaemmas ja antoi muiden mennä edeltä saadakseen itselleen tilaa ja rauhaa. Kukaan ei näyttänyt välittävän hänestä, vaan katosivat pian kollin näköpiiristä.
Pilviharso oli normaalia kireämpi, sillä sinä yönä hänen oli määrä tavata Tarinamieli. Hän oli aluksi harkinnut jättävänsä tapaamisen kokonaan välistä, mutta ajatus siitä, että naaras odottaisi ja odottaisi, eikä hän koskaan saapuisi aiheutti vain pahaa mieltä hänelle. Mutta mitä hän sanoisi? He eivät voisi enää jatkaa tapaamista. Ehkä hänen täytyisi vain sanoa se suoraan Tarinamielelle.
Ilta läheni, ja Pilviharso käpertyi kerälle lähelle pesän uloskäyntiä. Hunajataivas oli tapansa mukaan asettunut hänen vierelleen ja nukahtanut heti silmänsä suljettua, mutta kolli joutui odottamaan vielä jonkin aikaa ennen kuin oli aivan varma siitä, että jokainen oli unessa.
Vasta silloin hän nousi varovaisesti ylös ja pujahti ulos pesästä. Kylmä ilma osui heti hänen kasvoilleen, mutta Pilviharso ei edes huomannut sitä. Hänen kaikki ajatuksena ja koko olemuksensa oli kiinnittynyt ainoastaan Tarinamieleen. Odottiko naaras häntä jo reviirien rajalla? Oliko hänellä kylmä?
Pilviharso loikki leirin uloskäyntiä kohti, mutta hidasti vauhtiaan nähdessään Purppuravaahteran istuvan vartiossa. Naaras huomasi hänet ja katsoi häntä kysyvästi.
“Mihin matka vai tulitko päästämään minut pesän lämpöön?” Purppuravaahtera kysyi.
“Valitettavasti en”, Pilviharso sanoi. Hän olisi huijannut Purppuravaahteraa ja ottanut vartiopaikan itselleen päästäkseen helpommin livahtamaan pois, mutta ei voinut jättää leiriä vartioimatta. “En saa unta, joten ajattelin olevan parempi, jos olen hyödyksi ja saalistan jotain.”
Purppuravaahtera tuijotti häntä tylsistyneenä. “Sinä ole oudoin kissa, jonka olen koskaan tavannut.”
Pilviharso ei sanonut mitään. Kävellessään naaraan ohitse hän totesi mielessään itselleen, ettei voisi koskaan ottaa ainakaan Purppuravaahteraa kumppanikseen. He eivät tulleet toimeen lainkaan. Joskus Pilviahrso mietti miten Hunajataivas tuli niin hyvin juttuun tuon kiivaan, punaisen soturittaren kanssa.
Matka joelle kesti sekä ikuisuuden että vain silmänräpäyksen. Hänen ajatuksensa sekä pelkonsa pitkittivät matkaa, kun ne pyörivät ja vaihtuivat hänen mielessään hurrikaanin lailla, mutta odotus Tarinamielen näkemisestä lyhensi matkan vain pieneksi hetkeksi.
Pilviharso hidasti vauhtinsa, kun hän tiesi olevansa lähellä jokea. Mielessään hän pyöritti lauseita, jotka hänen oli määrä kertoa Tarinamielelle: kuinka hän oli pahoillaan, muttei voisi enää tavata naarasta, sillä Tuuliklaani tarvitsi häntä enemmän kuin koskaan… Kuinka heidän kahden tulisi pysyä vain tuttavina, ei edes ystävinä, eikä todellakaan enemmän kuin ystävinä.
Mutta kun Pilviharso näki Tarinamielen istuvan reviirinsä rajalla katsellen kohti Tuuliklaanin reviiriä, kolli painui matalaksi. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä ja jokainen karva hänen turkissaan kihelmöi innosta ja lämmöstä, ja sillä hetkellä hän ymmärsi, ettei voisi koskaan sanoa niitä sanoja Tarinamielelle. Pilviharso tiesi, että jos hän kävelisi Tarinamielen luokse, hän ei pystyisi työntämään tätä enää pois.
Hän halusi vain ja ainoastaan Tarinamielen.
Pilviharso kyyristeli paikoillaan ja varmisti, ettei Tarinamieli nähnyt häntä. Hän ei halunnut vain lähteä takaisin leiriin ja jättää naarasta yksin kylmään odottamaan. Eihän Tarinamieli tiennyt, että Pilviharso oli itsekin kärsimässä kylmissään, mutta ainakin kolli itse tiesi. Hän otti kylmän viiman ja lumen tassujensa alla rangaistuksena Tarinamielen hylkäämisestä, sekä naaraaseen rakastumisesta.
Tarinamieli odotti kauan. Hän istui, nousi ylös ja vaihtoi asentoa tai paikkaa katse koko ajan Tuuliklaanin reviirille luotuna, mutta lopulta hän luovutti. Pilviharso näki naaraan maata laahaavan hännän ja luimistuneet korvat, kun tämä kääntyi ja käveli takaisin oman reviirinsä siimeksiin.
Jokin Pilviharson sisällä särkyi.
“Anteeksi, Tarinamieli”, Pilviharso kuiskasi. “Tämä on vain meidän molempien parhaaksi.”

“Voit puhua taas”, Pilviharso sanoi sysimustalle uudelle soturille, joka oli istunut koko yön hiljaa vahdissa.
Korppivaisto haukotteli syvään ja nousi seisomaan. Hän venytteli hetken tassujaan ennen kuin sanoin ensimmäiset sanansa pitkään aikaan. “Kiitos. Yö oli rauhallinen.” Uuden soturin katse tutki Pilviharson kasvoja. “Menemmekö saalistamaan?”
“Minä menen, et sinä”, Pilviharso sanoi. “Sinä menet nyt tuoresaaliskasan kautta sotureiden pesään ja nukut univelkasi pois.”
“Ei minua väsytä! Ainakaan liikaa. Voin ihan hyvin tulla kanssasi saalistamaan”, Korppivaisto pisti vastaan.
“Sinun täytyy kerätä voimia kokoontumista varten.”
Korppivaisto huokaisi ja vaikka hän mumisi vielä vastalauseita, hän kävi hakemassa linnun tuoresaaliskasasta. Pilviharso katsoi, kuinka hänen vanha oppilaansa hotki linnun suihinsa ja katosi sotureiden pesään. Kolli tunsi ylpeyttä Korppivaistosta - naaraasta oli tullut hyvä ja uskollinen soturi, johon Pilviharso koki voivansa luottaa.
“Onneksi olkoon vielä kerran.”
Pilviharso kääntyi ja huomasi Hunajataivaan saapuneen hänen luokseen. “Kiitos. Sinun tulisi kuitenkin onnitella uutta soturiamme enemmän kuin minua.”
“Mutta sinä teit todella hyvää työtä! Korppivaistosta tuli soturi nopeammin kuin oppilaista tavallisesti tulee, eikä se voi olla ainoastaan hänen ansiota”, Hunajataivas naurahti.
“Hän on nopea oppimaan”, Pilviharso sanoi. Hänellä oli aluksi ollut epäilyksensä Korppivaistosta, mutta mitä kauemmin hän oli ollut naaraan mestarina, sitä enemmän hän oli alkanut ymmärtämään kuinka erinomainen Korppivaisto oli. “Minä kyllä melkein olin antamassa hänelle vielä yhden kuun lisää oppilaana olemista, mutta… Tuuliklaani tarvitsee lisää sotureita ja Korppivaisto oli enemmän kuin valmis.”
“Teitte molemmat hyvää työtä”, Hunajataivas sanoi. “No, menemmekö me saalistamaan vai istummeko koko päivän tässä?”
“Mennään.”
Kaksikko käveli kylki kyljessä ulos leiristä ja alkoivat jäljittämään jäniksiä. Lumi teki jälkien löytämisestä helpompaa, ja Pilviharso hyödynsi kehonsa väritystä saalistamisen aikana tehokkaasti, kun taas Hunajataivas keskittyi nopeuteensa. HE juttelivat aina välillä - silloin kun saalista ei ollut lähettyvillä - mutta vaipuivat useammin hiljaisuuteen.
Jätettyään tapaamatta Tarinamieltä Pilviharson ajatukset ja tavoitteet olivat muuttuneet entistä klaanikeskeisemmiksi. Hän oli aluksi keskittynyt täysillä Korppivaiston kouluttamiseen ja nyt sen ollessa ohitse hän oli päättänyt viettää aikaa enemmän Hunajataivaan kanssa. Olihan naaras hänen läheisin ystävänsä.
Ajan viettämisessä Hunajataivaan kanssa oli vain yksi ongelma: hän tunsi Pilviharson hyvin ja huomasi erittäin nopeasti kollin oudon käytöksen, ja koska kyseessä oli Hunajataivas, hän ei pelännyt ottaa sitä puheeksi.
“Mitä sinun elämääsi kuuluu?” Hunajataivas kysyi heidän palatessa hakemaan lumeen haudattuja riistakappaleita.
Pilviharso tiesi heti mitä naaras ajoi takaa ja yritti parhaansa mukaan esittää normaalia. “Ei mitään ihmeellistä, varsinkaan nyt kun Korppivaisto on soturi. Ajattelin, että keskityn täysin velvollisuuksiini Tuuliklaania ja Tähtiklaania kohtaan.”
“Ei mitään sen ihmeellisempää?”
“Ei.”
Hunajataivas läimäisi Pilviharsoa kevyesti hännällään. “Minä tunnen sinut ja tiedän, että mielessäsi on jotain paljon suurempaa ja vakavampaa kuin vain klaanivelvollisuutesi. Mutta tiedän myös, ettet aio puhua niistä ellet itse halua.” Naaras oli hetken hiljaa. “Kunhan sinä muistat, että voit aina luottaa minuun ja kertoa mitä vain. Välitän sinusta todella paljon, Pilviharso, enkä halua nähdä sinua noin synkkänä.”
Pilviharso räpäytti silmiään, eikä hetkeen tiennyt mitä sanoa. Hunajataivas oli aina ollut kiltti ja lämmin häntä kohtaan ja selvästi aina välittänyt kollista, mutta naaras ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen. “Tiedän. Kiitos, Hunajataivas, mutta tämä on jotain, minkä kanssa minun on oltava yksin.”
“Selvä, mutta jos joku päivä päätät, ettet halua olla enää yksin, minä odotan kyllä”, Hunajataivas sanoi. “Juoksukilpailu!”
Kellertävä naaras lähti juoksemaan ja jätti jälkeensä vain ilmaan lentävää lunta. Pilviharso älähti ja lähti ystävänsä perään unohtaen hetkeksi kaikki raskaat ja ristiriitaiset tunteensa, jotka repivät häntä kahteen eri suuntaan.

Kokoontumisen aika tuli, eikä Pilviharso osannut sanoa mitä hänen tulisi tuntea siitä, että hän pääsi mukaan. Hän oli aina rakastanut kokoontumisia: oli aina yhtä mielenkiintoista tavata muiden klaanien kissoja sekä kuulla mitä muille klaaneille kuului, ja tarkoittivathan kokoontumiset useimmiten sitä, että hän tapaisi Tarinamielen uudelleen. Mutta tällä kertaa hän ei tiennyt halusiko tavata naarasta.
Mitä Pilviharso voisi sanoa Tarinamielelle? Miten hän selittäisi sen, ettei ollut pitänytkään lupaustaan tavata tämän? Halusiko Tarinamieli enää edes olla missään tekemisissä hänen kanssa? Entä jos naaras vihasi häntä tai-
Lopeta, Pilviharso, kolli sätti itseään mielessään, jos hän ei halua enää jutella kanssasi, eikö se ole vain hyvä juttu?
Sen olisi kuulunut olla, Pilviharso tiesi sen. Mutta ajatuskin siitä, ettei Tarinamieli enää juttelisi tai hymyilisi hänelle riipaisi hänen sydäntään kuin mäyrän kynnet.
“Tuntuu oudolta mennä kokoontumiseen soturina. Ihan kuin olisin aivan joku toinen kissa”, Korppivaisto sanoi ja veti Pilviharson takaisin todellisuuteen.
“Muista käyttäytyä kuin kunnon soturi ja näyttää esimerkkiä muille”, Pilviharso muistutti entistä oppilastaan.
“Joo joo, tiedän kyllä”, Korppivaisto sanoi. “Katso! Voimme mennä saarelle jäätä pitkin!”
“Sei ei välttämättä ole tarpeeksi kestävää, joten suosittelen puunrunkoa”, Plviharso sanoi, “mutta koska olet soturi, se on sinun oma päätöksesi.”
Korppivaisto virnisti Pilviharsolle ja loikkasi jäälle. Muut tuuliklaanilaiset paria oppilasta lukuun ottamatta käyttivät tuttua ja turvallista puunrunkoa ylittäessään tiensä saarelle. Pilviharso loikkasi jäiselle rungolle ja tasapainotteli sitä pitkin pitäen kuitenkin katseensa koko ajan Korppivaistossa.
Muut klaanit olivat jo paikalla, mistä Pilviharso oli tyytyväinen. Se tarkoitti sitä, että kokoontuminen alkaisi miltei heti heidän saavuttuaan ja ettei hänellä ollut edes aikaa etsiä Tarinamieltä tassuihinsa.
Päälliköt aloittivat kokoontumisen, ja Pilviharso yritti kuunnella parhaansa mukaan, mutta hänen keskittymisensä lipsui koko ajan vaaleaan myrskyklaanilaiseen. Hän yritti löytää tämän katseellaan kaikkien niiden kissojen seasta ja jopa kurotti kaulaansa nähdäkseen muiden ylitse. Tarinamieltä ei kuitenkaan näkynyt.
Ehkei hän ollut edes päässyt kokoontumiseen. Ehkä hän oli nimenomaan pyytänyt Heinätähdeltä, ettei häntä otettaisi mukaan. Ehkei hän halunnut nähdä Pilviharsoa enää koskaan. Ajatus siitä, ettei kolli enää näkisi Tarinamieltä herätti hänessä pakokauhun ja epätoivon tunteet, mutta myös vihaa. Vihaa ja inhoa itseään kohtaan siitä, että hän oli antanut itsensä rakastua.
“Pilviharso.”
Ääni oli pieni kuiskaus Pilviharson takana ja se sai kollin tajuamaan kokoontumisen jo loppuneen. Kissat sanoivat viimeisiä hyvästejään toisilleen ja päälliköt keräsivät klaanitovereitaan ympärilleen. Miten Pilviharso oli sivuuttanut koko kokoontumisen?
Hän kääntyi ja kohtasi Tarinamielen kysyvän katseen, jota painosti suru ja epävarmuus.
“Sinä et tullut paikalle.”
Pilviharso avasi suunsa, muttei löytänyt ääntä. Hän tiesi sanat, jotka hänen täytyisi sanoa: Tarinamieli, me emme voi olla enää ystäviä, sydämeni ja aikani kuuluu Tuuliklaanille sekä Tähtiklaanille ja vain ja ainoastaan heille, enkä voi antaa toisen klaanin kissan viedä kaikkea huomiotani pois, mutta usko minua kun sanon meidä ystävyytemme olleen parasta koko elämässäni ja että olen pahoillani tästä kaikesta, mutta minun todella täytyy-
“Rakastan sinua”, Pilviharso sanoi kuin se olisi hänen viimeinen hengenvetonsa ennen hukkumista.
“Pilvi-”
“Anteeksi.”
Mustavalkoinen kolli kääntyi ja juoksi pois jättäen Tarinamielen taakseensa. Hän oli sanonut juuri ne sanat, joita hän ei olisi koskaan saanut sanoa ääneen, ja mitä kauemmin hän juoksi sitä enemmän hän ymmärsi.
Hän todella, todella rakasti Tarinamieltä.

Luku 2

Näin Raitapennun venyttelevän Yösiiven ja Hiilipennun vierellä. Nostin päätäni ja katsoin, oliko Minttupentu ja Apilapentu vielä heränneet. Nousin ylös ja ja tökkäsin Minttupentua kylkeen. Sisar murahti. “Sinulla on terävät kynnet!”
Kehräsin. “Tuletko sammalpalloa?”
“En. Siellä on kylmä!” Minttupentu tärisi jo ajatuksestasi.
“Mutta kyllä sinun pitää tulla, jotta kasvat isoksi,” sanoin tarkkaan valitut sanat. Huoli painoi edelleen Käärmekallion ja Pihlajakynnen sanoista.
“No, jää sitten tänne,” Raitapentu totesi kylmästi toiselta puolelta pesää. “Me pyydämme sitten Apilapentua.”
Ystäväni on voimakastahtoinen, ja haluaisi kaiken tapahtuvan niin, kuten itse haluaisi. Mutta Tähtiklaani päättää elämämme.
“Olkaa varovaisia, ja tulkaa takaisin, kun on kylmä,” Liljalintu varoitti. “Joojoo,” Raitapentu marmatti Hiilipennun vierestä.
“Apilapentu, tuletko sinä?” varmistin. Kolli pomppasi ylös. Hänen turkoosit silmänsä paloivat innostuksesta. “Ai että tulenko?”



“Minä ja Liekkipentu. Apilapentu, sinä olet yksin,” Raitapenntu määräsi. Katsoin, kuinka Apilapentu meni apena toiseen päätyyn aukiota. “Oliko nämä nyt ihan reilut? Minä olisin voinut mennä yksin,” tarjouduin. Pakkanen nipisteli viiksiäni ja tuuli pörrötti pentukarvani.
“Miten pentuja te oikein olette?” Punatassu käveli ohitsemme.
“Hän on vasta eilen nimitetty soturiksi! Miten sammakonaivo hän oikein on?” Raitapentu sihisi tyytymättömästi.
“Menen pentutarhaan. Täällä on tylsää. Ja kylmä,” valitin.

Kun astuin sisään pentutarhaan, huomasin Liljalinnun kadonneen. “Missä emo on?” kysyin Yösiiveltä hädissäni.
“Hakemassa riistaa.”
Huomasin Minttupennun nukkuvan yksin, kylmällä sammalvuoteella. Tassutin lähemmäs ja kierähdin vuoteelle. Menin kiinni Minttupentuun, joka oli kylmä. Nousin ylös ja katsoin, kuinka sisareni nukkui liikkumattomana. Tökkäsin häntä kynnelläni kylkeen. Nyt ei kuulunut Minttupennun sanoja “sinun kyntesi on terävät.”
“Mikä hänellä on?” kysyin epätoivoisena Yösiiveltä. Yösiipi nousi ylös ja katsoi huolissaan Minttupennun elotonta, harmaata olemusta. Se oli kuin harmaa möntti sisässäni.
“Kenellä on mikä?” Liljalintu kysyi oviaukosta.
“M-minttup-pentu on… Tähtiklaanissa,” Yösiipi sanoi viimeiset sanat hiljaa. Liljalinnun jalkoihin tuli liikettä. “Mitä?”
Säikähdin. Eikö sisareni ollut enää elossa. Oliko hän… kuollut? Katsoin suurin silmin Liljalintuun, joka veti minut hännällään lähemmäs. “Liekkipentu. Hän on nyt Tähtiklaanissa. Illalla, kun hopeahäntä syttyy, voit nähdä hänet siellä.”
“Mutta… Kuka pitää hänestä huolen?” kysyin varovaisesti.
“Muut. Muut kissat. Ja hän… hän pärjää itse. Hänellä on nyt kaunis, harmaa raidallinen tähtiturkki.”
Osasin nähdä silmissäni Liekkipennun hohtavan turkin.

Havukatse tuli noutamaan Minttupennun pienen ruumiin, ja vei sen klaaninvanhimmille. Katsoin, kuinka he sivelivät pieneen ruumiiseen yrttejä, ja MInttupennun tuoksu ei enää haisenut siinä, vaan yrtit.
“Miksi se pitää voidella?” kysyin epätoivoisena.
“Se on tapana. Minttupennun viimeinen matka, Tähtiklaaniin,” Liljalintu katseli surullisin silmin tytärtään, joka suri hänen toista tytärtään.
“Elämä on epäreilua. Miksi Minttupentu kuoli? Mieluummin minä!” kuiskasin emolleni. Huomasin, kuinka hän järkyttyi. Käärmekallio asteli kohti minua, ja peräännyin Liljalinnun taakse.
“Muistatko mitä sanoin? Minttupentu on heikko…” Käärmekallio sihisi korvaani ja saatoin haistaa tämän pahanhajuisen hengityksen.
“Voisitko mennä muualle pelottelemasta tytärtäni?” Liljalintu kivahti kollille. Käärmekallio perääntyi, ja jätti minuun pelon.

Auringonlaskun aikaan, kun Hopeahäntä syttyi, katselin, kuinka klaani kerääntyi aukiolle. *Kaikki vain, ja ainoastaan Minttupennun takia. Kukakohan on Minttupentu?* mietin, kun katselin taivasta. Se tummui pikkuhiljaa ja jätti aukon sydäämeeni. Eikä mikään voisi paikata sitä. Kun viimeisen kerran vilkaisin taivaalle, olin varma, että yksi tähti oli muita kirkkaampi, ja että näin Minttupennun kasvon siellä.

//Vähän lyhyempi ja surullisempi tarina :(

Luku 8


"Anteeksi. Minä en aio jäädä tänne pidempään. Minun paikkani ei ole Jokiklaanissa", oli ollut Liekkisateen viimeinen asia mitä hän oli kuullut eilen rajalla isänsä sanovan. Nyt hän oli pesässään yrittämässä nukkua. Sanat kaikuivat hänen päässään. Mutta silti hän viimein sai unta. Vaikka uni ei ollut ihan miellyttävä. Jos sitä nyt edes uneksi pystyi sanomaan. Liekkisade heräsi taas Synkässä metsässä. Hän inhosi tätä paikkaa. Mutta täällä hän oli.

Eteen tassutteli iso tummanruskea raidallinen kolli, jolla oli meripihkan väriset silmät.

"Hei, Liekkitassu. Tulit sitten takaisin?" kolli maukaisi. Liekkisade katsoi tätä silmiin.

"Olen nykyään Liekkisade, ja kukas sinä olet?" Liekkisade sihahti. Kissa katsoi häntä pitkään ennen kuin aloitti.

"Olen Tiikeritähti, ja olet täällä oppilas niin kauan kun minä määrään", Tiikeritähti tokaisi. Liekkisade mietti hetken.

"Eihän Luminietos ole paikalla?" Liekkisade kysyi. Tiikeritähti katsoi kollin sinisiin silmiin.

"Ei, hän on kouluttamassa erästä oppilasta. Mutta tule, menemme tapaamaan eräät kissat", Tiikeritähti vastasi. Liekkisade nyökkäsi. Tiikeritähti johdatti hänet pitkän matkan päähän eräälle joen laidalle. Tai siis tahmean joen. Joka haisi pahalle.

"Tiikeritähti, esittelisitkö oppilaasi eräälle uudelle kissallemme, Punatassulle?" hopeanharmaa kolli kysyi. Tällä oli mukanaan punaruskea, jopa Liekkisateen kokoinen oppilas Punatassu. Tai siis kai Punatassu, ellei tätäkin oltu käsketty olemaan oppilas täällä.

"Hyvä on, Punatassu, saanko esitellä Liekkitassun. Te saatte ottaa nyt taisteluharjoitukset kahdestaan", Tiikeritähti tokaisi. Punatassu katsoi Liekkisadetta. Tämän naamalla ei ollut ystävällinen katse. Aika.. ööh.. ilkeä katse?

"Tiikeritähti, ei tällä kertaa. Punatassulla ei ole ollut vielä yksiäkään taisteluharjoituksia. Ajattelin että minä ja Punatassu voisimme ottaa ensiksi kahdestaan harjoitukset ja opettaisin Punatassun taistelemaan", takkuinen kolli sanoi. Tiikeritähti nyökkäsi. Punatassu hymyili hieman mutta aika ilkeästi. Tämä ilmeisesti tahtoi taistella. Muttei tuo mitenkään kauhean innokkaalta vaikuttanut muuten, mutta kollin vihreät silmät kiiluivat paljastaen tämän olevan innostunut. Mutta ainakin yksi hyvä puoli. Liekkisade ei joutunut taistelemaan. Liekinvärinen nuori soturi ei tahtonut taistelua. Tämä taistelisi klaaninsa puolesta kyllä vaikka henkensä uhalla, mutta hän olisi aina tahtonut selvittää tälläiset asiat puheella. Hän tahtoi rauhaa. Ei taisteluita.

"No, katsotaan ensikerralla, Liekkitassu, sinä voit nyt jo lähteä. Emme juuri nyt kaipaa sinua, sillä minäkin aion auttaa Punatassun koulutuksessa", Tiikeritähti sanoi. Liekkisade käveli jonnekkin ja käpertyi kerälle. Heti, kun tämä nukahti hän heräsi niityllä. Kaksi jänistä juoksi kollin ohi. Hän ponkaisi nopeasti juoksuun hyppelehtien samalla. Se tuntui aivan siltä, kuin hän olisi juossut taivaalla. Yhtäkkiä jalat lipsahtivat hänen altaan. Kun maahan aukesi syvä aukko, hän tajusi taas kerran näkevänsä tätä samaa painajaista. Mutta nyt se oli erilainen. Terävät kynnet tuntuivat iskeytyvän hänen lapoihinsa ja vetävän häntä mukanaan alaspäin. Kipu tuntui aitona, vaikka se olikin vain unta. Uni jatkui kauan, kun häntä vedettiin kuin pohjattomaan rotkoon. Kollista tuntui, että olisi kulunut kuita kun hän viimein heräsi. Oikeasti oli aamu. Pesä oli taas miltei tyhjä. Liekkisade käveli ulos. Varapäällikkö, Tammihuurre näki hänet.

"Lähdetkö metsästyspartioon?" Tammihuurre kysyi. No, se ainakin olisi hyvä tapa saada tämä pois mielestäni.

"Selvä, milloin lähdetään?" Liekkisade kysyi. 

"Ihan pian, Koihäntä on vielä tulossa", Tammihuurre tokaisi ystävällisesti. Liekkisade nyökkäsi Tammihuurteelle. 


Hetken kuluttua Koihäntä asteli partion joukkoon. He lähtivät leiristä ulos, ja lähes heti Liekkisade huomasi rastaan. Tämä sihahti Tammihuurteelle, että oli löytänyt rastaan ja lähtisi nappaamaan sitä. Tammihuurre nyökkäsi. Kollin hiipiessä rastaan luokse, hänen allaan rapsahti risu. Ääh, miksi aina epäonnistun rastaiden nappaamisessa? Ehkä minun on yritettävä napata kalaa. Siinä minä yleensä onnistun.


No, nyt vain odottamaan kalaa. Liekkisade tarkisti, ettei hänen varjonsa vain osunut veteen. Kollin ollessa varma, ettei niin ollut käynyt hön vain odotti. Heti, kun kala hyppäsi hän nappasi sen tassuihinsa. Mutta Liekkisateen kynnet eivät osuneet kalaan, ja liukas otus jäi hänen käpäliinsä. Tämä yritti saada nopeasti kynsillään kiinni kalasta, mutta turhaan. Kala luikerteli hänen otteestaan ja tipahti veteen. Ehkä tänään ei vain oikein onnistu. Mutta ei täältä saa kalaa juuri nyt kun säikytin ne, joten on varmaan parempi etsiä jotain muuta riistaa. Hetken kuluttua Liekkisade haistoi päästäisen. Joka oli pullea ajateltuna, että nyt oli lehtikato. Kolli hiipi witä kohti hitaasti. Hän tarkisti, ettei maassa ollut risuja ja loikkasi. Hän törmäsi johonkin, mutta hänen kyntensä silti lävistivät päästäisen selän. Sitten hän tunnisti kissan olevan Lumikatse.

"Varoisit vähän! Nyt menetin minun saaliini", Lumikatse sanoi painottaen sanaa 'minun'. Ääh, ai sinun? Minähän sen nappasin. Mutta no, ajattele miten ajattelet. Ei se minua liikuta.

"Mutta minä kuitenkin sain sen?"  Liekkisade vastasi. Lumikatse pyöritteli silmiään. Liekkisade kuuli Tammihuurteen käskyn.

"Lähdetään leiriin!" Tammihuurre käski.



"Liekkisade, syö ja lepää, lähdet tänään kokoontumiseen", Tammihuurre käski. Liekkisade meni tuoresaaliskasalle. Nuori kolli valitsi laihan hiiren, jonka söi varmaan kahdella haukkaisulla. Sitten tämä painui petiinsä soturien pesässä. Hän nukahti, muttei nähnyt unia ja heräsi läähes heti. Hän tassutteli ulos, ja löysi Laventelitassun syömässä. Kolli käveli tämän luokse. Laventelitassu hymyili.

"Hei, ööh, harmi kun et ole enää samassa pesässä.. tai siis.. öö, toivoisin että olisit jo soturi, tai, ööh.." Liekkisade kakisteli. Laventelitassu katsoi häntä huvittuneena. Tätä selvästi huvitti. 

"Kyllä minä siellä varmasti piaan olen kanssasi", Laventelitassu sanoi ystävällisesti. Liekkisade hymyili naaraalle. 

"Tuletko sinäkin kokoontumiseen?" Liekkisade kysyi. 

"En, harmillisesti", tämä vastasi. Liekkisateen silmistä paistoi pettymys. Mutta pian olisi lähdettävä. Taammihuurre alkoi jo kerätä kokoontumiseen lähtijöitä kokoon luokseen. 

"Hei sitten!" Liekkisade huudahti naaraalle. Tämä heilautti häntäänsä hyvästiksi. Liekkisade tuli paikalle.

"Eiköhän lähdetä", Valkotähti sanoi. Liekkisade valmistautui. Kissat kävelivät kohti kokoontumispaikkaa.




Viimein perillä. Nyt he saisivat vaihtaa kuulumisia hetken, ennen kuin päälliköt aloittaisivat. Liekkisade etsi jotain kissoja. Hän törmäsi ruskeaan raidalliseen kolliin, jonka kuono oli kermanvärinen. 

"Ööh, anteeksi", Liekkisade sanoi. Kolli katsoi häntä hieman ihmeissään.

"Ei sinun tarvitse anteeksi pyydellä! Minähän se olin, joka ei osannut väistää!" kolli huudahti. Liekkisade katsoi tähän. No, ainakaan tämä ei ollut vihainen, kuin jotkut olisivat.

"Mikä nimesi muuten on?" kolli kysyi.

"Liekkisade", Liekkisade vastasi.

"Minä olen Tiikeritassu", kolli sanoi. Sitten Valkotähti loikkasi kivelle. Kirkaskuu näytti hännällään merkin tulla istumaan Jokiklaanin kanssa. Myrskyklaanin päällikkö Heinätähti aloitti.

"Meillä on uusia sotureita! Kotkasiipi, Haapanasydän, Oravaloikka ja Tiikeriyö!" Heinätähti tokaisi. Uudet, juuri mainitut soturit nousivat seisomaan. Useimmat huusivat heidän nimiään. Liekkisadekin liittyi mukaan. Mutta he melko pian lopettivat. Ja niin Liekkisadekin. 

"Lisäksi uudet oppilaat, Ruusutassu, Peippotassu, Lehtitassu ja Säihkytassu!" Heinätähti jatkoi vielä. Nyt näitten oppilaiden nimiä huudettiin. Ja sekin oli melko nopeasti ohi.

"Lisäksi, ilmoitamme kuolleista, jotka Tähtiklaani varmasti on ottanut vastaan hyvin, Okakynsi, Sadeaskel, Iltataival ja Sirppikynsi", Heinätähti sanoi vielä. Sitten tuli Varjoklaanin päällikön, Kanervatähden vuoro. Mutta Liekkisade jännitti niin kovaa omaa vuoroaan, kun Valkotäht julistaisi kaikille että hän olisi soturi, ettei hän edes kuunnellut Kanervatähteä. Ainoastaan sen että jotain kulkukissoista ja uusista oppilaista. Joku, ehkä Punatassu? Ta Porotassu? En minä tiedä. Mutta hetkinen, Punatassuhan oli siellä Synkässä metsässä? Joten se oli varmaan Punatassu. Sitten olikin Hallatähden vuoro. Tämä selitti ainoastaan jotain uusista oppilaista. Ja lähes viimeisenä Tuuliklaanin päällikkö, Huminatähti. Tuuliklaanilla ei ollut muuta ilmoitettavaa, kuin se että he olivat nähneet Yönkajon lauman jäseniä reviirillään. Sitten oli Valkotähden vuoro.

"Meillä on uusi soturi; Liekkisade!" Valkotähti julisti. Hetken aikaa kissat huusivat hänen nimeään.  Hetki tuntui liian pitkältä. Mutta se oli onneksi nyt ohi. 

Luku 1

Tiikeripentu venytteli. Tänään hänestä tulisi oppilas! Kuka olisi mestari? Saisiko hän hyvän mestarin? Milloin hänet nimitettäisiin uudeksi oppilaaksi? Miten toiset ottaisivat hänet vastaan? Nuori kolli suki turkkiaan ja valmistautui seremoniaan. Hänestä ja hänen veljestään tulisi oppilaita! Tiikeripentu ja Punapentu olivat toistensa vastakohdat. Punapentu oli aina äreä ja ei kaivannut ystäviä. Tiikeripentu taas oli aina ystävällinen ja rakasti läheisiään. Ja tietenkin myös veljeään! Punapentu ei vain näyttänyt tunteitaan, mutta Tiikeripentu tiesi oikeasti olevansa tärkeä veljelleen. Veli vain oli sellainen kovanaama. Punapentukin alkoi sukimaan turkkiaan kuntoon. Oikeastaan, tämä näytti aika komealta punaruskeassa kunnossa olevassa turkissaa, kun tämän turkki ei ollut takkuinen.
"Punapentu, mieti että olemme oppilaita ihan tuota pikaa!" Tiikeripentu maukui innokkaasti. Tämän häntä heilui edestakaisin ja kollista näki tämän olevan innoissaan. Punapentu ei muuten näyttänyt innoissaan olemistaan mutta Tiikeripentu näki tämän vihreiden silmien kiiluvan innostuksesta. Kollien emo tuli tökkimään heitä pihalle.
"Menossa!" Punapentu sihisi ärtyneesti. Emo tarkasti turkkien kunnon, etteivät ne olleet sotkussa. Hän yllättyi, kun turkit olivat ihan siistit.
"Onnea! Tuota pikaa olette jo sotureita!" Ampiaispilvi kehräsi. Punapentu katsoi häneeb vihaisesti.
" 'olettehan varovaisia! Katsottehan varmasti eteenne! Älkää sitten törmätkö!' Emme ole enää mitään pieniä pentuja!" Punapentu matki Ampiaispilveä. Ampiaispilvi katsoi hämtä hellästi. Tiikeripentu tassutteli aukiolle. Tämä valmistautui seremonian alkuun. Kuului huuto. Kanervatähti kutsui kissat koolle. Tämä aloitti seremoniaa!
"Punapentu ja Tiikeripentu, olette täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikanne päästä oppilaiksi." "Tästä päivästä siihen asti, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Punatassuna", Kanervatähti julisti. Hetken kuluttua tämä jatkoi.
"Mestariksesi tulee Sädelaulu. Toivon, että Sädelaulu välittää sinulle kaiken oppimansa", Kanervatähti kailotti.
"Sädelaulu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Punatassulle", Kanervatähti kääntyi kohti Punatassun uutta mestaria. Sitten tämä jatkoi.
"Tästä päivästä siihen asti, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Tiikeritassuna", Kanervatähti sanoi ja kääntyi kohti Tiikeritassua. Tämä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.
"Mestariksesi tulee Orvokkiviiksi. Toivin, että Orvokkiviiksi välittää sinulle kaiken oppimansa", Kanervatähti jatkoi. Tiikeritassu oli niin innoissaan. Punatassukin täytyi olla innoissaan vaikkei tämä näyttänytkään sitä, mutta tämän silmät kiilsivät innostuneesti. Tyypillinen Punatassu, ei näytä tunteitaan.
"Orvokkiviiksi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi avoin", päällikkö sanoi. Punatassu kosketti vastentahtoisesti neniä Sädelaulun kanssa. Tiikeritassu teki samoin oman mestarinsa, Orvokkiviiksen kanssa.


Seremonian loputtua Tiikeritassu asteli Orvokkiviiksen taakse.
"Ööh, teemmekö tänään jotain?" Tiikeritassu kysyi uudelta mestariltaan. Orvokkiviiksi kääntyi katsomaan kolliin päin.
"Ajattelin että voisimme kiertää reviirin ja huomenna harjoitella taistelua", Orvokkiviiksi sanoi melko ystävällisesti, jos Tiikeritassu osasi tulkita äänensävyn oikein.
"Selvä, tuleeko Punatassukin?" Tiikeritassu kysyi iloisesti. Tiikeritassun silmät kiilsivät. Hän oli viimein oppilas!
"Hmm, kysytään sitä sitten Sädelaululta", Orvokkiviiksi vastasi. Tiikeritassun mieli masentui. Mitä jos Sädelaulu sanookin ei?


Pian Tiikeritassulle tuli tylsää.
"Milloin lähdetään?" Tiikeritassu kysyi mestariltaan. Orvokkiviiksi näytti hännällään merkin kehottaakseen Tiikeritassua seuraamaan.
"Nyt heti", Orvokkiviiksi vastasi. "Emme itekkaan heitä mukaan, kähdenme eri suuntiin", Orvokkiviiksi päätti. Tiikeritassu nyökkäsi esittäen ettei häntä haitannut. Oikeasti se haittasi häntä hieman, mutta tämä ei näyttänyt sitä. Ei hän toki tietämyt miksi, ei se olsii haitannut vaikka Orvokkiviiksi tietäisikin.



"Tiikeritassu, osaatko sanoa missä suunnassa Myrskyklaani on?" Orvokkiviiksi kysyi. Tiikeritassu yritti haistella.
"Tänään tuulee joelta päin sillä ilmassa tuoksuu joki.. joten Myrskyklaanin on oltava tuolla!" Tiikeritassu vastasi osoittaen hännällään Myrksyklaanin suuntaan. Nuoren kollin häntä heilahteli puolelta toiselle hänen ollessaan innostunut. Orvokkiviiksi nyökkäsi tälle merkiksi siitä, että hän oli vastannut oikein.
"Lähdetään suolle päin. Näytä hännälläsi, missä suo on", Orvokkiviiksi määräsi. Tiikeritassu osoitti hännällään suolle päin. Orvokkiviiksi nyökkäsi taas kollille. Hyvä, oikein siis varmaankin meni. Kissta kävelivät kohti suota. Orvokkiviiksi selitti miten sammakoita napataan. He eivät vielä kokeilleet, mutta oli varmaankin hyödyllistä kuulla tietoa myös näin.

Luku 5

Huomensäde oli muutamaa auringonnousua sitten vastanut kieltävästi Ampiaisturkin kysymykseen, että oliko hänellä mitään tunteita Liekkisadetta kohden. Naaras oli ollut järkyttynyt, ja sanonut, että oli vain iloinen nähdessään muita klaanilaisia, ja väitti, että energisyys tuli kuun ajan maattuaan parantajanpesässä, ja se varmasti oli totta. Lisäksi Huomensäde oli sanonut, että Liekkisade on Jokiklaanilainen, ja hän Myrskyklaanilainen, eikä Ampiaisturkilla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa naarasta.

“Ampiaisturkkii!” Huomensäde herätteli kollia. Ampiaisturkki ynähti unissaan. “Mitä nyt? Onko Varjoklaani hyökännyt?”
“Lopeta. Sinun pitää mennä rajapartioon, mutta nyt se on jo myöhäistä!” Huomensäde kivahti. Ampiaisturkki räpytteli viimeisetkin unenrippeet silmistään. “Mitä?”
“No niinpä. Iteppäs nukuit pommiin,” Huomensäde tiukkasi. Ampiaisturkki nousi ylös lihakset jäykkinä. Hän venytteli ja haukotteli makeasti.
“No, mitenkäs aijot selittää tämä Valhelaululle?” naaras uteli.
“Sanon että… nukuin huonosti, enkä saanut unta,” hän sanoi. Se oli totta. He olivat edellis iltana kuherrelleet Huomensäteen kanssa, ja käyneet yökävelyllä. Huomensäde leppyi ja nuolaisi hellästi kumppaninsa korvaa. “En minä kantele Valhelaululle. Sinulla on ollut raskasta… Ja, olihan se yöllä hauskaa,” Huomensäde katsoi hellästi kollia. Ampiaisturkki katsoi takaisin. “Rakastan sinua enemmän, kuin mitään.”
“Samoin.”
Pesän toiselta kuului rykäisy. Ampiaisturkki säpsähti.
“Mitä nyt?” Huomensäde kysyi hädissään. Lieskamyrsky nukkui toisella puolella, yksin, tyhjässä pesässä. “Menkää muualle kuhertelemaan!” kolli murahti ja yskäisi sen jälkeen. Ampiaisturkki huomasi Huomensäteen huolestuvan. “Käyn pyytämässä Sudenlaulun.”

“Hänellä on valkoyskän oireita,” Sudenlaulu sanoi. Tähän menessä klaani oli selvinnyt ilman valko- ja viheryskä potilaita, mutta Lieskamyrsky oli selvästi ensimmäinen sairauden uhri.
“Mennään me,” Ampiaisturkki sanoi Huomensäteelle. Naaras nyökkäsi, ja he lähtivät ulos.

“Hei Valhelaulu. Voimme lähteä partioon,” Ampiaisturkki sanoi kollille.
“Taasko?” Valhelaulu hämmästeli.
“Joo joo, tämä olisi nyt Huomensäteen ensimmäinen,” Ampiaisturkki katsoi anovasti varapäällikköön. Valhelaulun lihakset väreilivät kirjavan turkin alla.
“Hyvä on. Ottakaa Kaislahäntä ja Aurinkohuippu mukaan. Sinä johdat partiota,” Valhelaulu käski Ampiaisturkki. Kissan kaksikko kääntyi. Aurinkohuippu makasi pensaan alla Hiirinenän seurassa, ja nousi ylös, kun hänen tyttärensä kutsui häntä.
“Aurinkohuippu, tulet Tuuliklaanin rajalle partioon,” Huomensäde huusi. Kaislahäntä tass oli jo Huomensäteen seurassa.

“Tulkaa nyt!” Kaislahäntä kutsui Ampiaisturkkia ja Huomensädettä. He eivät keskittyneet partioon, vaan toisiinsa.
“Te olette ällöjä,” Kaislahäntä irvisti Huomensäteen ja Ampiaisturkin saavuttua Aurinkohuipun ja Kaislahännän mukaan. Ampiaisturkki nolostui hieman, mutta Huomensädettä se ei näyttänyt häiritsevän.
“Ihan hyvä, että Myrskyklaani saa pian lisäystä,” Aurinkohuippu totesi rennosti ja jatkoi matkaansa. Kaislahäntä jähmettyi. “Odottaako… odottaako Huomensäde pentuja?”
“Äh, ei hän. Aurinkohuippu vain kiirehtii asioiden edelle,” Ampiaisturkki nolostui entisestään. Sydän hakkasi hänen rinnassaan. Eihän… eihän heillä edes ole ollut puhetta pennuista. Ei Ampiaisturkki edes ole ajatellut pentuja. Mutta toisaalta se voisi olla ihan kiva juttu. Ampiaisturkki ravisti päätänsä. *Ei pentuja. Vielä. Huomensädehän on vasta nuori soturi.*

Tuuliklaanin rajalla olevalla purolla partio asetti hajumerkit. Kun Ampiaisturkki käveli pensaan ohitse, lumet tippuivat hänen päälleen.
“Hyrr, kylmää!” kolli ulvaisi. Hän tärisi ja ravisteli lumet pois. Kaislahäntä päästi hilpeän mrraun. Ampiaisturkki syöksähti naaraan kimppuun tassut ojossa. Huomensäde katseli tätä kauempaa. Hän näytti nyrpeätä naamaa.
“Huomensäde. Ampiaisturkki saa pitää hauskaa myös muiden kanssa. Hän ei ole sidoksissa sinuun,” Aurinkohuippu sanoi.
Ampiaisturkki kuuli sanat ja lopetti kiereskelemisen hangessa.

“Anteeksi siitä Tuuliklaani episodista,” Ampiaisturkki pahoitteli.
“Ei. Ei se haittaa… Kyllähän minäkin silloin juttelin Liekkisateen kanssa,” Huomenäde sanoi pilke silmäkulmassa. “Haenko tuoresaalista?”
“Hae vain,” Ampiaisturkki myöntyi ja jäi odottamaan naarasta nokkospensaan juureen. Hän alkoi pestä turkkiaan, jossa oli lunta.

“Tässä on myyrä,” Huomensäde kertoi. “Syödään se.” Ampiaisturkki kumartui alas ja vetäisi jalat alleen. Hän haukkasi pienen palan myyrästä. Se oli samaan aikaan täyttävää, mutta kylmää. Hän irvisti. Liha ei ollut maukasta, ja se oli varmaan lojunut jo pidemmän aikaa tuoresaaliskasassa.
“Hei. Se oli minun nappaamani. Eikö se ollut hyvää?” Kipinätassu ilmestyi paikalle.
“Mm, k-kyllä se o-oli hyvää. Kurkkuni oli vain karhea. Siinä kaikki,” Ampiaisturkki takelteli myyrän lihaa suussaan. Huomensäde vilkaisi kolliin moittivan katseen. Kipinätassu kohautti olkiaan ja lähti kohti Ruusutassua ja Tuiketassua.
“Sinä et tykännyt siitä, vai mitä?” Huomensäde kysyi kulmat koholla.
“En. Se oli… pahaa,” kolli myönsi. “Mutta nyt minun ei tee mieli riistaa. Menen nukkumaan.”
“Mutta eihän päivä ole edes puolessa!” Huomensäde vastusteli. Ampiaisturkki ei kuitenkaan kuunnellut, vaan lähti soturienpesään.

“Ampiaisturkki?” Huomensäde kuulosteli kollin viereltä. Huomensäde oli kutsunut Sudenlaulun paikalle. Ampiaisturkki ynähti.
“Herää!”
“Mitä nyt? Taasko se Varjoklaani hyökkäsi?” Ampiaisturkki kysyi vihaisena.
“Ei. Sudenlaulu tuli.”
“Mihin minä Sudenlaulua kaipaan? Olen aivan terve!”
Huomensäde huokaisi. Sudenlaulu työnsi Huomensäteen sivuun.
“Hän on vain väsynyt. Hänen elämässään on viimeaikoina tapahtunut paljon. Anna hänen nukkua.”

***
Ampiaisturkki heräsi kesken yön huonoon oloon. Hän hipsi pois soturienpesästä. Kuu kumotti taivaalla ja valaisi polun tarpeiden tekopaikalle. *Se myyrä oli pilaantunutta.*
“Hei, Ampiaisturkki,” Sudenlaulu kuiskasi. “Et saa unta?”
Ampiaisturkki pudisti päätään. “Se myyrä oli pilaantunutta, minkä eilen jaoin Huomensäteen kanssa.”
Ampiaisturkki oksensi. Sudenlaulu näytti huolestuneelta. “Jos tilanne pahenee, tule pyytämään. Jooko?”
Ampiaisturkki nyökkäsi ja laahusti takaisin aukion poikki pesään.

Ampiaisturkki asettui vuoteellensa ja katseli, kuinka Huomensäde tuhisi. Pienen naaraan lyhyt elämä oli ollut täynnä seikkailuja. Miten se oli edes hankkiutunut kaikkeen? Hän laski päänsä Huomensäteen mustavalkoiselle turkille ja kiersi häntänsä tämän ympärille. Kolli oli onnellinen siitä, että Huomensäde oli selvinnyt Synkästä metsästä. Hän nuolaisi naaraan takkuista turkkia. Milloinkohan se oli viimeksi suittu? Huomensäteen turkki oli milloin missäkin kunnossa, eikä se varmaan ikinä ollut täydellisen puhdas.

Luku 4

Ampiaisturkki räpytteli unihiekat silmistään. Viereisessä vuoteessa Huomensäde nukkui rauhallisesti. Naaras oli ensimmäistä yötä soturienpesässä, ja vihdoin se hänen kysymänsä kävelyretki oli toteutunut. Naaras oli selvästi paljon vahvempi ja onnellisempi, kun sai liikkua, eikä hänen tilansa rajoittunut enää vain parantajanpesään.
Ampiaisturkki nousi ylös ja venytteli raajansa. Ampiaisturkki huomasi, että Huomensäde liikehti, kuin olisi havahtunut, mutta naaras jatkoi uniaan käännettyään kylkeään.
Ampiaisturkki hipsi hiljaa ulos. Aukion lumi oli lähes koskematonta, vain muutaman kissan käpälänjäljet olivat hangella. Yönjälkeinen taivas oli vaalentumassa vaalean siniseksi tummansinisestä.
“Huomenta,” Tuiskusielu toivotti kollille.
“Huomenta. Oletko lähdössä partioon?”
“Kyllä sitä kai pitäisi jaksaa,” Tuiskusielu naurahti kepeästi. Kolli kuitenkin vakavoitui nopeasti. “Miten se Huomensäde jaksaa?”
Miksi kolli kysyi sitä häneltä? Eikö hän voisi vain kysyä suoraan Huomensäteeltä?
“Ihan hyvin, kai. Kaulan haava vielä aristaa vähän,” Ampiaisturkki vastasi poissaolevasti.
“On se sitkeä. Ei heitä henkeänsä ihan helpolla.”
“Hyvähän se on. Arvokas Myrskyklaanille… näin epävarmoina aikoina.”

Valhelaulu seisoi suurtasanteen juurella.
“Menkää Tuiskusielu, Ampiaisturkki, Taivaannova, Utuliekki, Kettuhäntä sekä Häivätuuli metsästämään. Tuiskusielu, sinä johdat partioita. Ja tuokaa kaikki, mitä löydätte. Klaani on nälkäinen.”
Se oli totta. Ampiaisturkin maha murisi nälästä, eikä siihen ollut auttanut eilen Huomensäteen kanssa jaettu hiiri.

“Mennään kaksijalan talolle. Siellä ei ole käyty pitkään aikaan,” Tuiskusielu sanoi. Kissa ryhmä lähti liikkeelle.
Ampiaisturkki haisteli maata, ja huomasi erään puun juurella hiiren jälkiä. Pian hän huomasi hiiren nakertavan pähkinää pienen matkan päässä. Kolli vaani hiirtä ja sen jälkeen loikkasi. Veren lämmin maku levisi hänen kielelle.
Ampiaisturkki hautasi lämpimän hiiren kylmään maahan, jotta hakisi sen myöhemmin.

“Mitä saitte?” Kettuhäntä kysyi muilta partionjäseniltä heidän tavatessaan. Utuliekki näytti surkealta. Tämän suusta roikkui kaksi laihaa hiirtä. Häivätuulen suu oli täynnä ties minkä näköistä ja muotoista eläintä. Muiden suusta roikkui muutama neljä hiirtä tai päästäistä.
“Ihan hyvä,” Tuiskusielu kehui. “Uskallamme ehkä mennä leiriin?”
Ampiaisturkki naurahti, mutta jännittyi hetkeä myöhemmin. “Haistan jotain,” hän murahti. Muutkin raottivat suutaan.
“Varjoklaani,” Taivaannova sähähti. Pensaikosta kuului inahdus. “Älä töni!”
“Itse tulit siihen niin! Haluan nähdä!”
Kettuhäntä otti askeleen kohti pensaikkoa. Muut partion jäsenet seurasivat pikkuhiljaa kollin perässä. Kettuhäntä jännitti lihaksensa ja loikkasi puskan taakse.
“Hui!” Tummatassu huudahti.
“Kukas sinä olet?” Ampiaisturkki murahti astuessaan lähemmäksi.
“Älä ole sammakonaivoinen! Sinä olet Varjoklaanin urhein oppilas!” toinen oppilaista sanoi.
“Varjoklaanin kissoja Myrskyklaanin reviirillä!” Taivaannova sähähti kauempaa. “Ja vieläpä oppilaita.”
“Jo on aikoihin eletty,” Häivätuuli sanoi silmät viiruina.
“M-me halusimme nähdä Myrskyklaanin reviiriä,” Tummatassu vinkaisi.
“Oletteko te niin huonoja, ettette uskalla mennä leiriinne ilman, että Heinätähti suuttuu?” Sysitassu kysyi ivallisesti.
“Miten se tähän liittyy?” Utuliekki murahti. Sysitassu vinkaisi, kun Taivaannova kohosi tämän yläpuolelle ja tönäisi oppilasta kauemmaksi.
“Te lähdette meidän mukaamme,” kolli sanoi ja sieppasi oppilaita niskanahasta.
“Eivät muuten lähde!” Leijonasydän murahti ja astui esiin kuusen suojista. Ampiaisturkin silmät levisivät.”Pitäisitte huolen oppilaistanne!”
Leijonasydän loi kolliin vihaisen katseen ja lähti kohti Varjoklaanin reviiriä paimentaen oppilastaan.

“Pääsetkö jo partioon?” Ampiaisturkki tiedusteli leirissä Huomensäteeltä. Varjoklaanin oppilaista oli kerrottu Valhelaululle sekä Heinätähdelle, ja Ampiaisturkki oli saanut syötävää.
“Kyllä voin varmaan rajapartioon lähteä.”
“Käydään kysymässä Valhelaululta rajapartioista,” Ampiaisturkki ehdotti.
Valhelaulu makoili suurtasanteen alla seuranaan Heinätähti. He selvästikin olivat uppoutuneet kovasti johonkin, sillä keskittyivät asiaan niin tärkeän näköisinä.
“Valhelaulu?” Ampiaisturkki pikemminkin sanoi, kun kysyi. Varapäällikkö säpsähti ja katsoi kissoihin päin.
“Mitä nyt?” hän ärähti. Kolli ei selvästikään ollut nukkunut hyvin yötä.
“Lähetetäänkö Varjoklaanin rajalle partiota? Me voisimme lähteä,” Ampiaisturkki ilmottautui Huomensäteen kanssa vapaaehtoisiksi. Yht’äkkiä Ampiaisturkki tunsi, kuinka joku katselisi häntä. Hitaasti kolli käänsi päätänsä, ja huomasi Huomensäteen, joka katsoi hänen niskaansa. Kun naaras huomasi hänen vilkaisevan häntä, Huomensäde räpäytti silmiään.
“Itse asiassa te lähdette kokoontumiseen. Se on tänä yönä,” Heinätähti puuttui puheeseen. “Mutta.. jaksathan sinä, Huomensäde?”
“Hän jaksaa vaikka mitä, vai mitä?” Ampiaisturkki naurahti. Huomensäde kehräsi. “Kyllä jaksan.”
“Hyvä. Valmistautukaa sitten kokoontumiseen,” Valhelaulu kehotti.

Kun hopeahäntä syttyi loistamaan taivaalle, Ampiaisturkki oli Huomensäteen vieressä odottamass piikkihernetunnelin suulla odottamassa kokoontumiseen lähteviä kissoja.
“Kuu on kirkas,” Sudenlaulu totesi rauhallisesti katsoen ylös loistavaan kuuhun, joka loi valoaan hangelle. Lumi kimalsi. Ampiaisturkin oranssi turkki ei näyttänyt kuuluvan tähän lumiseen ihmemaahan, ja se erottui räikeänä kaiken keskellä.

“Lähdetään,” Heinätähti sanoi, ja johti joukkonsa piikkihernetunnelista metsään ja sieltä Tuuliklaanin rajalla olevalle purolle.
Ampiaisturkki loikkasi Huomensäteen perässä puron yli.
Ampiaisturkki huomasi mustia hahmoja tuonnempana Tuuliklaanin rajaa.
“Huomensäde, katso,” hän kuiskasi ja huitaisi hännällään Tuuliklaanin partion suuntaan.
“Wau,” Huomensäde henkäisi. Täysikuun aikaan yöllä koko järvi oli kaunis, kun se loi omia, ihmeellisiä varjojaan sinne tänne.

Ampiaisturkki maistoi ilmaa, ja totesi heidän olevan viimeisiä. Kolli asetti tottuneesti tassut saareen johtavalle puunrungolle ja käveli sillan yli.
Saarella kissaryhmien yläpuolella oli hengitys huurua, jota kova pakkanen aiheutti.
“Aloitetaan nyt nopeasti!” Tuuliklaanin päällikkö, Huminatähti tiukkasi tammen oksalta. Heinätähti hoputti kissojaan istumaan ryhmiin, ja hyppäsi sitten itse oksalle.
“Minä aloitan,” Jokiklaanin päällikkö sanoi. “Kalaa on tullut hyvin, vaikka joki on miltei jäässä. Lisäksi olemme saaneet uuden soturin, Liekkisateen.”
Klaanien joukosta kuului vaimeaa hurraa huutoa, ja tuonnempana joku kissa töytäisi Liekkisadetta ystävällisesti.
“Varjoklaani on saanut uudet oppilaat, Punatassun ja Tiikeritassun ja lisäksi Liljalintu ja Havukatse saivat kolme tervettä pentua,” Kanervatähti ilmoitti ja astui sivumpaan, jotta Heinätähti pystyisi kertomaan asiansa. Varjoklaanin joukosta kuului supinaa, ja Ampiaisturkki kääntyi katsomaan heitä kohti. Hänen korvansa olivat höröllä ja hän yritti kuulla kaiken, mitä Varjoklaanilaiset supisivat keskenään.
“Hiljaisuus. Aikaa ei ole paljoa!” Taivasklaanin parantaja Mistelisydän kivahti.
Jääkynsi pyöräytti silmiään Valonenän vieressä, joka oli Huomensäteen ja Ampiaisturkin seurassa.

“Mekin olemme saaneet vahvistusta sotuririveihin, Kotkasiipi, Haapanasydän ja Tiikeriyö. Olemme saaneet vahvistusta myös oppilasriveihin, Peippotassu, Ruusutassu, Lehtitassu ja Säihkytassu. Ikävä kyllä myös Tähtiklaanin riveihin on lähtenyt kissoja. Iltataivalen tilalle on nimitetty Valhelaulu. Okakynnen ja Sadeaskelen surmasi joku Yönkajon laumalaisista. Myös Sirppikynsi menetti henkensä,” Heinätähti selosti ja laski kunnioittavasti päänsä sotureiden muistolle. Ampiaisturkkikin laski päänsä. *He olivat hienoja sotureita.*

“Hei katso! Tuolla on Liekkisade!” Huomensäde tönäisi Ampiaisturkkia kokoontumisen pätyttyä. Kolli päästi hilpeän mrraun.
“No?” Huomensäde kivahti loukkaantuneena.
“Hän oli iloinen siitä, että olit innoissasi,” Valonenä sanoi hiljaisesti.
“No enpä olekkaan nähnyt kissoja sitten muutamaan kuuhun. Myrskyklaanin kissoja lukuun ottamatta,” Huomensäde iloitsi. Liekkisade asteli Lehtitassun luota pensasta kohden, jossa Ampiaisturkki ja Huomensäde istuskelivat.
“Mitä teille kuuluu?” kolli kysyi.
“Hyvää,” Ampiaisturkki sanoi.
“He ovat kumppaneita,” Valonenä sanoi ujona. Liekkisateen silmät loistivat. “Oikeasti? En olisi uskonut!”
“En minäkään. Huomensäde vihasi Ampiaisturkkia,” Jääkynsi murahti Valonenän vierestä. Valonenä näytti pikkuruiselta Jääkynnen rotevan kehon vieressä. Ampiaisturkki nolostui, ja vääntelehti hieman.
“Suu kiinni, senkin pölvästi,” Huomensäde sihahti veljelleen.
“No onneksi olkoon kuitenkin,” Liekkisade toivotti, ja lähti kohti klaanitovereitaan.
“Sinun takiasi hän lähti!” Huomensäde murisi Jääkynnelle. “Lähde niiden sinun Varjoklaanilais kavereidesi kanssa.”
“He ovat ihan pentuja. Ja eikö ole tärkeintä olla uskollinen omalle klaanillensa?” Jääkynsi sanoi nuolaisten karvojaan.
“Hei lopettakaa se riitely. Täällä on kylmä ja Myrskyklaani lähtee nyt,” Ampiaisturkki kevensi ilmapiiriä. Kissat nousivat ylös.

“Vai muka uskollinen omalle klaanillensa?” Huomensäde viuhtoi häntää puolelta toiselle. Jääkynsi oli mennyt jo piikkihernetunnelista läpi, ja Ampiaisturkki ja Huomensäde odottivat omaa vuoroaan.
“Rauhoitu nyt. Jääkynsi on raivostuttava syyhyturkki, joten älä anna hänen ärsyttää sinua,” Ampiaisturkki puski kumppaniaan. Huomensäde leppyi hieman, ja suostui tulemaan nukkumaan Ampiaisturkin viereen.

Ampaisturkki kuuli Huomensäteen hengityksen rytmin. Naaras nukkui rauhallisesti hänen vierellään. Oliko Liekkisateen ja Huomensäteen välillä jotain? *Ehkä se oli vain innostusta. Hänhän on vannonut rakastavansa minua. Ei se voi olla muuta. Kysyn hänltä aamulla. Ja jos… jos hän rakastaa Liekkisadetta, en tiedä mitä teen.*

//Pöllönlento, toi mitä tossa lopussa oli, niin laitoin sen vaan siihen, niin Ampiainen sai jotain ajateltavaa xD, että oikeesti Huomenella ei oo tunteita Liekkiä kohtaan ;D

Luku 1

Punatassu oli kiertämässä reviiriä uuden mestarinsa kanssa. Tämä tutki innokkaana oman klaaninsa reviiriä ja haisteli kaikkea mahdollista.
"Ööh, mitäs minä kysyisin.. tiesitkö, että Varjoklaani saalistaa myös matelioita?" Sädelaulu kysyi varovaisesti. Ei ole todellista, pitääkö tuo minua hiirenaivoisena kuun vanhana pentuna!
"En ole mikään hiirenaivo, ettäs tiedät!" Punatassu huudahti mestarilleen tulistuneena kuten aina. Sädelaulu katsoi hetken poispäin.
"Kyllä minä sen tiesin, anteeksi, et ole mikään hiirenaivo tietenkään!" Sädelaulu pahoitteli. Pah, mitäs kysyit jos kerran tiesit että tiedän. Jos minulla menee hermo häneen jo ekana päivänä miten kestän ne monet kuut, jotka hän minua kouluttaa?


"Huomenna sitten.. öö.. metsästysharjoitukset?" Sädelaulu sanoi heidän leiriin päästyään. Ja Tiikeritassu saa taistella!
"Ei ole reilua! En saa taistella, oikeasti? Se on soturien tärkein taito!" Punatassu huudahti. Tämä käveli omaan pesäänsä. Ääh, kai minä nukun. Ja toivon että herään niin myöhään, etten pääse harjoituksiin. Kolli ei aluksi saanut unta millään. Sitten hän jo melkein nukahti, mutta Tiikeritassu liikahti niin että hän hätkähti hereille. Sitten Punatassu painautui kauemmas, niin häntä pienempi mutta silti iso kissa sai vaikka kieriä unissaan niin paljon kuin tahtoi. Kollin viimein nukahtaessa, hän ei aluksi tajunnut mitään outoa. Ennen kuin hän avasi silmänsä, hän luuli olevansa vain pudonnut sammalilta. Hän kuuli askeleita, ja ajatteli sen olevan Sädelaulu.
"En ole tulossa vielä, kun viimein sain unta! Minä tahdon taistella!" Punatassu ärähti. Sitten hän tunnistikin hajusta, ettei tulija ollut Sädelaulu, kollin mestari.
"Älä huoli, saat kyllä taistella", kissa sanoi matalalla äänellä. Viimein kun Punatassu avasi silmänsä tämä huomasi olevansa metsässä, joka hohti kelmeää valoa.
"Kukas sinä olet?" kissa kysyi. Punatassu katsoi kissaan. Tällä oli hopeanharmaa takkuinen turkki ja siniset silmät.
"Punatassu!" Punatassu huudahti. Kissa hymyili. Ei tosin ystävällisesti.
"Olen Hopeahaukka, ja me kyllä tiedämme kuka olet. Olen tarkkaillut sinua, ja vaikutat siltä että olisit hyvä lisä riveihimme", kissa, nimeltä Hopeahaukka kehräsi. Punatassun silmät kiilsivät. Joku kehui häntä! Olisinkohan oikeasti hyvä lisä näille kissoille?
"Ööh, tarkalleen ottaen keille kissoille?" Punatassu kysyi. Hopeahaukka jatkoi hymyilyä ja tuijotti edelleen Punatassun vihreisiin silmiin.
"Meille Synkän metsän kissoille. Olen nähnyt kuinka rohkea olet ja miten kovaa rakastatkaan taistelua. Sinulta löytyy monia luonteenpiirteitä, joita me ihannoimme", Hopeahaukka maanitteli. Punatassu hymyili takaisin ja katsoi häntä päättäväisesti.
"Minä tulen mukaanne", Punatassu vastasi rohkeasti. Hopeahaukka kehräsi. Hän näytti hännällään merkin kollille ja kehotti tätä seuraamaan. Tämä vei Punatassun tummanruskean ja raidallisen kollin eteen.
"Rikkotähti, tässä hän nyt on", Hopeahaukka sanoi. Rikkotähti näytti mittailevan häntä katseellaan.
"Ilmeisesti sinä siis uskot hänen olevan hyvä lisä?" kissa jota Hopeahaukka oli kutsunut Rikkotähdeksi tokaisi. Hopeahaukka nyökkäsi.
"Selvä, aloitetaan koulutus. Voit toimia hänen opettajanaan", Rikkotähti käski. Hopeahaukka lähti kävelemään toiseen suuntaan. Punatassu seurasi perässä.
"Jos kerran halusit opetella taistelua, niin ole valmiina, pian on sen aika. Mutta nyt on hoidettava eräs asia, tule mukaan", Hopeahaukka käski. Punatassu katsoi häneen kysyvästi.
"Eikö voitaisi jo aloittaa!" Punatassu kysyi kärsimättömästi. Hopeahaukka katsoi taaksepäin siristäen silmiään.
"Kärsivällisyyttä, muista, olet vain oppilas muiden joukossa", Hopeahaukka vastasi. Punatassu tuhahti. Tämä jatkoi kävelyä Hopeahaukan mukana. Kun kolli viimeinkin pysähtyi, hän avasi suunsa.
"Tiikeritähti, esittelisitkö oppilaasi tälle uudelle kissallemme, Punatassulle?" Hopeahaukka pyysi.

Koivun tarinat - Luku 5

Istuin suuren kiven päällä mietteliäänä. Oli kulunut monta yötä siitä, kun olin tavannut oikean perheeni unessani ja olin saanut pari päivää sen jälkeen tietää totuuden siitä miten olin päätynyt Taivasklaaniin Honkasydämen kerrottua sen minulle. Nyt kuitenkin tapahtuneesta oli kulunut jo viikko eikä perheeni ollut enää vieraillut unissani. Tiesin ettei Tähtiklaani ollut puhunut enää parantajallekaan ja sekös oli saanut kaikki huolestumaan asiasta. Mitä Tähtiklaanille oli tapahtunut? Muistin miten Dyynipentu oli sanonut minulle, että Tähtiklaani oli heikkenemässä mutten voinut uskoa miten huonosti oikeasti asia oli.
Huokaisin syvään ja nostin katseeni pilvien peittämälle taivaalle.
"Mitä teille on tapahtunut?" kysyin hiljaa Tähtiklaanilta ennen kuin laskin pääni katsellen lumista maisemaa. Olimme mestarini kanssa aikaisemmin aamulla saaneet harjoitustuokion tehtyä ja nyt istuskelin kivellä odottaen tuoresaaliin tuoksua. Olin saanut jo kaksi hiirtä kynsiini ja piilottanut ne turvaan muilta pedoilta mutta nyt olin päättänyt hetkeksi istahtaa alas.
"Täällä sinä olet!" kuulin Sadetassun hengästyneen äänen alempaa ennen kuin tämä hyppäsi vierelleni.
"Täällähän minä", hymähdin naaraalle.
"Olen etsinyt sinua kaikkialta. Et ikinä arvaa mitä juuri kuulin!" tuntui ettei ystäväni meinannut pysyä nahoissaan.
"No mitä?" katsoin naarasta uteliaasti.
"Pääsemme tänään kokoontumiseen", Iltatassu maukaisi innokaasti takaamme.
"Hei! Minä olisin halunnut kertoa sen senkin kollin ryökäle!" Sadetassu ärähti Iltatassun hypätessä väliimme virnuillen.
"Kokoontumiseenko? Me kaikki kolmeko?" henkäisin silmät kirkastuen.
"Jep! Tosin nyrpeä veljesikin tulee mutta ei anneta sen haitata", Sadetassu kertoi innosta hehkuen. En ollut kertonut ystävilleni mitä Honkasydän oli minulle kertonut mutta vielä jokin päivä sekin koittaisi.
"Millaistahan kokoontumisessa oikein on? Nyt varsinkin, kun Tähtiklaani ei ole puhunut ainakaan meidän klaanillemme?" mietin.
"Saa nähdä. Tänään ainakin kuulemme onko muilla klaaneilla sama juttu", Iltatassu totesi.
"Niinpä. Kokoontumisesta tulee mielenkiintoinen", Sadetassu nyökkäsi mietteliäänä.
"Haistan rusakon", Iltatassu sihahti juuri, kun Sadetassu oli saanut lauseensa päätökseen.
"Otetaanko se yhdessä kiinni?" kysyin hymyillen ja toiset nyökkäsivät.

Saavuimme leiriin raahaten rusakkoa perässämme ja minä kannoin kaksi hiirtä jotka olin saanut aikaisemmin. Veimme saaliimme klaanin vanhimmille ennen kuin haimme itsellemme ruokaa ja kävimme syömään.
"Koivutassu!" kuulin Honkasydämen kutsuvan minua sotureiden pesältä ateriansa ääreltä. Katsoin kollia kysyvästi ja tämä viittoili tulemaan luokseen. Vilkaisin tahtomattani Korppitassua kohti ja tämän katse oli täyttä raivoa. Tiesin miten kolli oli yrittänyt olla isälleen mieliksi koko elämänsä tämän kuitenkaan huomaamatta asiaa.
Huokaisin syvään ja otin hiireni ja menin soturin luokse pää hieman painuksissa.
"Niin Honkasydän?" kysyin laskien ruokani kollin viereen.
"Käyhän syömään seuraani", Honkasydän osoitti minulle paikan viereltään johon kävin makuulle. Haukkasin palan hiirestäni ja vilkaisin sivu silmällä ottoisääni joka vaikutti mietteliäältä ja hieman jopa vaivaantuneelta.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin varovaisesti nielaistuani palan.
"En tiedä miten sanoisin tämän", kolli aloitti otsa rypyssä ja oli pitkän tovin hiljaa. Hän vilkaisi ympärilleen mutta olimme rauhallisella paikalla joten ihan lähellä ei muita ollut.
"Lupaa minulle yksi asia. Se mitä aion sinulta nyt pyytää niin et saa kertoa siitä kenellekään. Onko selvä?" Honkasydän mutisi minulle hiljaa.
"On. Lupaan sen", nyökkäsin ihmetellen mikä pyyntö voisi olla niin salainen ettei kukaan muu saanut kuulla siitä.
"Hyvä. Luotan siihen", kolli nyökkäsi ja vilkuili ympärilleen kylmän rauhallisesti.
"Kuulin, että pääset tänään kokoontumiseen mukaan ja pyyntöni itseasiassa liittyykin kyseiseen asiaan", Honkasydän aloitti hiljaa.
"Selvä. Mitä haluat minun tekevän?" kuiskasin kollille.
"Pystyisitkö etsimään sieltä erään Myrskyklaanin kollin? En tiedä onko hän päässyt tällä kertaa kokoontumiseen mukaan, koska näin hänet edellisellä kerralla mutta voisitko tarkistaa asian?" Honkasydän kysyi niin hiljaisella äänellä ettei edes hiiri olisi kuullut meitä vaikka olisi ollut hiiren mitan päässä meistä.
"Totta kai. Mikä hänen nimensä on?" kysyin hiljaa.
"Kotkatassu. En tosin tiedä onko hän vielä oppilas mutta kuu sitten hän vielä oli", Honkasydän kuiskasi.
"Kotkatassu... selvä. Miltä hän näyttää?" toistin ja yritin painaa nimen mieleni sopukoihin.
"Hän on tumman ruskea ja kooltaan jota kuinkin minun kokoiseni. Voi tosin olla, että hän on saanut pituutta ja massaa vielä sen jälkeen. En ole kuullut, että Myrskyklaanissa olisi toista sen alkuista nimeä joten uskoisin sinun tunnistavan hänet helposti nimeä kysymällä", Honkasydän pohti.
"Mitä haluat minun sanovan hänelle?" kysyin.
"Kysy häneltä tunteeko hän naarasta nimeltä Satakieli. Olen miettinyt tätä asiaa kuumeisesti sen jälkeen, kun luulin häntä Satakieleksi", Honkasydämen silmät muuttuivat surullisiksi. Tunnistin tuon katseen. Se oli sama katse jonka olin nähnyt silloin, kun hän oli palannut viime kokoontumisesta kotiin.
"Kuka Satakieli on?" kysyin uteliaana. Honkasydän karisti surun silmistään ja selvitti kurkkuaan.
"Hän oli Taivasklaanilainen ja minulle hyvin tärkeä", Honkasydän huokaisi syvään.
"Oliko hän sisaresi?" kysyin.
"Kylläpä sinä olet utelias", Honkasydän virnisti minulle isällisesti ja häkellyin hieman.
"Anteeksi. Mitä jos Kotkatassu vastaa myöntävästi?" jatkoin.
"Kysy häneltä myös mistä hän tuntee hänet ja mitä naaraalle nyt kuuluu. Kerro sitten, että minä kysyin ja kerro hänelle, että tunsin kyseisen soturin. Sen tehtyäsi kerro hänelle vielä, että keksin keinon tulla hänen juttusilleen jonakin päivänä", Honkasydän supatti.
"Meinaatko, että tunkeutuisit Myrskyklaanin reviirille?" henkäisin hiljaa katsoen kollia hieman järkyttyneenä.
"Ainoastaan pakon edessä. Jos hän tuntee Satakielen minun on saatava tietää asiasta lisää", Honkasydän nyökkäsi päättäväisesti.
"Hyvä on", nyökkäsin kerraten mielessäni vielä asiat jotka minun tulisi tuolta Myrskyklaanin kissalta kysyä ja mitä minun tuli hänelle sanoa. Huokaisin syvään.
"Toivottavasti löydän hänet", totesin ja Honkasydän nyökkäsi.
"Toivon samaa. Kiitos, Koivutassu. En unohda tätä", Honkasydän maukaisi kiitollisena.
"Ei tämä mitään", nyökkäsin hänelle ja heilautin häntääni ennen kuin palasin takaisin oppilaiden pesälle.

"Mitä asiaa hänellä oli?" Sadetassu kysyi, kun tulin ystävieni luokse vaihtamaan kieliä.
"Hän vain onnitteli minua kokoontumiseen pääsystä ja toivoi, että viihtyisimme siellä. Hän myös antoi minulle vinkkejä miten tutustua vihollisklaanin jäseniin", päästin valkoisen valheen niin sujuvasti suustani, että hämmennyin asiasta itsekin.
"Mitä vinkkejä hän antoi?" Sadetassu kysyi.
"Tuota... tulisi tarkastella ... tuota... miltä kukakin näyttää ja miettiä mitkä vahvuudet kyseisellä kissalla voisi olla", takeltelin.
"En muista ihan täysin tarkalleen mitä hän sanoi", lisäsin hätäpäissäni peläten, että jäisin seputuksestani kiinni.
"Käy järkeen", Iltatassu nyökytteli mietteliään näköisenä ja henkäisin helpotuksesta.

Aurinko laski ja yö aloitti tuloaan. Pesin itseäni oppilaiden pesän edustalla kokoontumista varten. Halusin olla parhaimmillani ensimmäisessä kokoontumisessani.
"Valmiina lähtöön?" Iltatassu kysyi iloisesti tullessaan ulos pesästä.
"Kyllä", nyökkäsin innoissani. Pian Hallatähti astui ulos pesästään ja kissoja alkoi kokoontua hänen ympärilleen minä ja ystäväni mukaan lukien.
"Sitten lähdetään!" päällikkö kajautti ilmoille ja lähti johtamaan klaanilaisiaan ulos leiristä kohti kokoontumispaikkaa.

Juoksin aivan Sadetassun kannoilla ja sydämeni hakkasi ei vain juoksemisesta vaan myös jännityksestä. Minulla oli tehtävä suoritettavana ja minua hermostutti. Toivoin niin kovasti täyttäväni Honkasydämen toiveen löytää tuo Myrskyklaanin kissa ja viedä viesti hänelle Honkasydämeltä.
"Olemme ihan kohta perillä", Iltatassu maukaisi rinnaltani.
"Jännittävää!" Sadetassu hihkaisi taakseen vilkaisten. Korppitassu juoksi kaukana meistä aivan mestarinsa vierellä. Hän oli mulkoillut minua siitä asti, kun oli nähnyt minun juttelemassa Honkasydämen kanssa tämän pyydettyä minua luokseen.
Huokaisin ja mietin mahtaisiko Korppitassu ikinä kohdella minua ystävällisesti.

Hallatähti pysäytti joukon ja hengitti syvään kirpeää pakkasilmaa. Hän katsoi kohti kokoontumissaarta ja vilkaisi kohti tähtiä.
"Olkoon Tähtiklaani meidän kanssamme", hän lausui vilkaisten Mistelisydäntä, Taivasklaanin parantajaa. Tämä nyökkäsi huolta silmissään jonka jälkeen jatkoimme matkaa ja juoksimme läpi jäätyneen järven saarelle.
Nenäni täyttyi kaikista eri hajuista. Tunnistin Tuuliklaanin ja Jokiklaanin tuoksut helposti.
"Mikä klaani kolmas tuoksu on?" mietin ääneen mestarini juuri tullessa viereeni.
"Se on Myrskyklaani. Varjoklaani ei näytä vielä olevan täällä", Lumivarjo kertoi ja sydämeni jätti lyönnin kesken.
"Myrskyklaaninko?" katsahdin mestariini ja tämä nyökkäsi.
"Tuolla näyttäisi olevan Myrskyklaanin oppilaita. Voit käydä tervehtimässä heitä jos haluat", Lumivarjo hymyili ennen kuin lähti muiden Taivasklaanin sotureiden luokse.
Tunnelma oli jokseenkin kireä ja kissat tervehtivät toisiaan hieman jäykästi ja vakavina. Pohdin voisiko olla, että Tähtiklaani oli kaikonnut muidenkin klaanien luota ja siksi kaikki olivat varuillaan ja kireinä.
"Menen tervehtimään toisia oppilaita", maukaisin Sadetassulle ja Iltatassulle jotka juttelivat vielä mestareidensa kanssa. He nyökkäsivät joten lähdin kävelemään Myrskyklaanilaisia kohti.
Sydämeni hakkasi tiuhemmin joka askeleella ja tuntui, että tunto lähti melkein tassuistani. Hengitin syvään ja yritin saada koottua itseni. Minun piti saada Honkasydämen pyyntö suoritettua ja jos ääneni pettäisi vihollisklaanilaisten edessä antaisin itsestäni vain heikon kuvan.
"Kotkasiipi tule tänne!" hätkähdin, kun yksi oppilaista kiljaisi kuuluvasti nimen ja tämän silmät kirkastuivat lautasen kokoisiksi. Tassuni jäätyivät hetkellisesti maahan kiinni, kun näin miten suurikokoinen kolli pudisti päätään vaivautuneena kävellessään nuorta naarasta kohti.
"Ei tarvitse huutaa niin lujaa", kolli sihahti oppilaalle, joka virnisti tälle vaikeana.
"Anteeksi, mestari. Se vain pääsi suustani", oppilas totesi maata kuopien vilkaisten varovaisesti mestariaan kohti.
(Kotkasiipi, onkohan hän se kenestä Honkasydän puhui?) lausuin nimen hiljaa mielessäni. Kolli jäi istumaan oppilaiden seuraan ja hänen häntänsä heilui sinne tänne hieman kärsimättömästi kuunnellessaan oppilaansa selostusta siitä miten oli nähnyt pelottavan Jokiklaanilaisen joka oli vain murahtanut hänelle hänen kysyessään soturin nimeä.
"Et voi suin päin mennä jonkun vihollisklaanilaisen soturin eteen kysymään tämän nimeä. Sinun täytyy oppia käytöstapoja", kolli tuhahti naaraalle ja tämä vain näytti tälle kieltä. Naurahdin hiljaa ja uskalsin taas liikkua. Vaikutti siltä, että kolli oli hyvää pataa oppilaansa kanssa, kun naaras uskalsi jopa näyttää kieltään mestarilleen.
"Anteeksi, saanko häiritä teitä hetkeksi?" kysyin varovaisesti ja kaikkien kolmen, soturin ja kahden oppilaan, päät kääntyivät katsomaan minua.
"Totta kai. Katsohan Ruusutassu. Näin toimii hyvin käyttäytyvä oppilas", kolli sanoi minulle ensin ystävällisesti ja sitten loppulauseensa ajan katsoi oppilastaan ilkikurisesti.
"Joo joo, kiitos huomautuksesta Kotkasiipi", Ruusutassu pyöräytti silmiään ja selvitti ääntään.
"Hei. Minun nimeni on Ruusutassu ja olen Myrskyklaanin oppilas. Tässä on näsäviisas mestarini Kotkasiipi sekä paras ystäväni ja siskoni Peippotassu. Miten voimme olla avuksi?" Ruusutassu esitteli ja kysyi kuullostaen yliystävälliseltä. Sitten tämä käänsi ylpeänä päätään kohti mestariaan kuin sanoen, että mites nyt suu pannaan.
Kotkasiipi huokaisi ja virnisti sitten oppilaalleen ennen kuin siirsi katseensa minuun.
"Pahoitteluni. Mikä on nimesi?" Kotkasiipi hymyili minulle lempeästi.
"Nimeni on Koivutassu ja olen Taivasklaanin oppilas", esittäydyin ystävällisesti.
"Uuu.. millaista Taivasklaanissa on? Pystytkö koskettamaan taivasta?" Ruusutassu katsoi minua silmät hehkuen ja en voinut olla päästämättä huvittunutta kikatusta.
"Oletko ihan pöljä? Ei tietenkään Taivasklaanilaiset pysty koskettamaan taivasta", Peippotassu tuhahti siskolleen tämän viereltä.
"Mistä sitä ikinä voi tietää, kunhan kysyin", Ruusutassu tuhahti takaisin.
"Taivasklaanissa on varmasti lähes samanlaista kuin muissakin klaaneissa ja ei, en pysty koskettamaan taivasta vaikka haluaisinkin", hymyilin huvittuneena.
"No höh. Miksi teidän klaanin nimi sitten on Taivasklaani?" Ruusutassun olkapäät lysähtivät harmituksesta.
"Miksi teidän klaanin nimi on Mysrkyklaani?" virnistin ja Ruusutassu näytti mietteliäältä.
"Hyvä kysymys. Mestari, sinä varmaan osaat vastata tähän paljon paremmin kuin oppilaasi", Ruusutassu virnisti mestarilleen. Kotkasiipi huokaisi.
"Oli miten oli", aloitin ja kolli katsoi minua uteliaasti.
"Tulin, koska halusin vain varmistaa, että olitko sinä Kotkasiipi edellisessä kokoontumisessa vielä oppilas?" sopersin yrittäen selvittää ajatukseni pohtien mitä minun pitikään kysyä ja sanoa.
"Itseasiassa kyllä olin", kolli nyökkäsi. "Miksi kysyt?"
"Tuota, koska..." pidin hetken tauon ja hengitin syvään.
"Ruusutassu ja Peippotassu. Tehän voisitte mennä Tuiketassun, Lehtitassun ja Säihkytassun kanssa kiertelemään tutustuen muiden klaanien jäseniin", Kotkasiipi ehti sanoa ennen kuin jatkoin.
"Hyvä on. Oli hauska tutustua Koivutassu", Ruusutassu hymyili minulle Peippotassun kanssa ja nyökkäsin heille takaisin.
Oppilaiden poistuttua kolli siirsi jälleen katseensa minuun.
"Jatka vain", hän nyökkäsi.
"Niin siis minulle annettiin tehtäväksi etsiä sinut ja kysyä tunnetko naarasta nimeltä Satakieli", sanoin viimein ja Kotkasiipi paransi hieman ryhtiään ja tunsin miten kolli jännittyi hieman.
"Kuka kysyi?" hän totesi sitten.
"Isäni tai siis periaatteessa ottoisäni mutta oli miten oli Honkasydän on hänen nimensä. Hän taisi kohdata sinut viime kokoontumisessa", takeltelin hätäisesti.
"Taidan muistaakin hänet", Kotkasiipi nyökkäsi otsa rypyllä.
"Niin siis hän halusi tietää tunnetko Satakieltä", jatkoin takelteluani.
"Tunsin Satakielen", kolli nyökkäsi ja henkäisin helpotuksesta.
"Mistä tunsit hänet ja onko hän vielä elossa?" jatkoin kysymyksiäni.
"Hän oli emoni ja hän on Tähtiklaanin mailla", Kotkasiipi vastasi viileästi.
"Olen pahoillani", katsoin kollia myötätuntoisesti.
"Miksi hän haluaa tietää?" kolli tuhahti sitten ja hätkähdin hieman.
"Tuota... hän vain kertoi minulle, että hän tunsi naaraan ja tämä oli hänelle tärkeä. En tiedä sen enempää", mutisin ja tunsin itseni äkkiä hyvin pieneksi soturin edessä tietämättä oikein miksi. Kolli oli hetken hiljaa kunnes hengitti sitten syvään.
"Vai niin", hän lausui sitten.
"Anteeksi, että häiritsin sinua. Lähdenkin tästä", sanoin äkkiä ja olin jo lähtemässä paikalta, kun kolli tarttui etutassuuni hellästi.
"Olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut olla tympeä sinua kohtaan. Minä vain... taidan olla hieman varuillani", kolli katsoi minua jälleen lempeästi ja huokaisin hiljaa.
"Ymmärrän. Minäkin olisin jos vieraan klaanin kissa tulisi kysymään minulta liudan kysymyksiä", henkäisin hymyillen.
"Voin kuitenkin luvata, että olen vain ja ainoastaan hyvällä asialla", lisäsin.
"Luotan siihen", Kotkasiipi nyökkäsi.
"Ai niin", muistin äkkiä viimeisen asian minkä Honkasydän oli pyytänyt minun sanoa.
"Honkasydän vielä sanoi keksivänsä keinon tulla juttusillesi jonakin päivänä. Hän haluaisi puhua Satakielestä kanssasi vielä lisää. En tiedä mitä mutta hän vaikutti hyvin epätoivoiselta", kerroin ja Kotkasiipi rypisti otsaansa.
"Ajatteliko hän tunkeutua reviirillemme?" hän sihahti sitten ja karvani kohosivat hieman.
"En tiedä. Hän sanoi, että vain ja ainoastaan pakon edessä. Lupaan, että hänellä on hyvät aikeet. Hän on ollut aina niin tunnollinen soturi enkä uskoisi hänen rikkovan soturilakia pikku seikan vuoksi", sanoin hiljaa rauhoittelevalla äänellä.
"Hyvä on mutta sano hänelle, että jos hän tekee yhdenkin väärän liikkeen hän saa tuntea sen nahoissaan", Kotkasiipi mutisi minulle hiljaa ja nyökkäsin hänelle.
"Hyvä", kolli nyökkäsi ja puhalsin ilmat keuhkoistani. Olin tehnyt kuten Honkasydän oli pyytänyt.
"Kiitos ajastasi, Kotkasiipi ja anteeksi, että kyselin kauheasti", sanoin varovaisesti.
"Miksi pyytelet anteeksi? Oli mukavaa, että tulit juttusilleni. Minua ei tarvitse pelätä vaikka olenkin suuri", kolli vinkkasi minulle silmää silmät ystävällisyyttä hehkuen.
"Vaikutat kivalta tyypiltä", hymyilin hänelle.
"Sitä minä olenkin", kolli virnisti ja naurahdin samalla hetkellä, kun klaanien päälliköt astelivat puhujakivelle ja kokoontuminen alkoi.

Ensin päälliköt kertoivat uusista nimityksistä. Uusien sotureiden ja oppilaiden nimet kuullutettiin kaikkien korville jonka jälkeen Heinätähti kertoi miten Myrskyklaanista oli kuollut kissoja Yönkajon lauman takia erään toisen soturin kuoleman lisäksi. Sitten Tuuliklaani kertoi miten heidän reviirillään oli havaittu Yönkajon lauman jäseniä ja Varjoklaani kertoi miten he olivat taistelleet kulkukissojen kanssa omalla reviirillään.
Kun klaanit olivat saaneet kerrottua kuulumiset oli se tärkein kysymys vielä esittämättä. Oliko Tähtiklaani kaikonnut muidenkin parantajien unista? Sitä kysymystä ei kuitenkaan kukaan päälliköistä esittänyt ja kokoontuminen loppui siihen.
Vilkaisimme Iltatassun kanssa toisiamme hieman huolestuneina. Oliko klaanimme ainoa jolle Tähtiklaani ei enää puhunut? Minua kylmäsi. Olimme suhteellisen uusi klaani muiden klaanien joukossa ja muut klaanit eivät olleet ottaneet meitä avosylin vastaan. Jos he vielä kuulisivat miten Tähtiklaani oli kaikonnut keskuudestamme saattaisimme saada aikaan ainoastaan sodan. Henkäisin ja tunsin miten kylmät väreet kävivät lävitseni epävarmuudesta. Miten meille vielä kävisi?

Luku 7


Liekkisateen ensimmäinen yö soturina oli sujunut hyvin. Vaikka kylmä olikin ollut. Hän oli aivan rättiväsynyt, kun löysi tyhjän paikan itselleen ja käpertyi siihen nukkumaan. Kolli nukahti melkein heti, kun vain sulki silmänsä. Tämä ei nähnyt unia, vaan nukkui vain sikeästi näkemättä unia. Liekkisateesta vain tuntui oudolta nukkua ilman Laventelitassun seuraa. Mitäköhän Laventelitassu ajatteli juuri silloin? Kaipasiko hän Liekkisadetta? Soturit pikkuhiljaa nousivat ja lähtivät omiin askareisiinsa. Liekkisade jatkoi vielä uniaan, vaikka muut nouseskelivatkin jo. Kun kolli heräsi, pesä oli jo miltei tyhjä. Ainoastaan Supihammas ja Käärmemieli olivat paikalla. Supihammas nukkui vielä, mutta Käärmemieli oli hereillä. Tämä katseli ulos pesästä, ikään kuin suunnitellakseen mitä hän tekee ulos päästyään. Mutta ehkä hän vain on omissa ajatuksissaa. Liekkisade aikoi istua pesässä vielä hetken. Hän ajatteli tuttuun tapaansa mitä he harjoittelisivat tänään kunnes muisti olevansa soturi. Eli ei enää harjoituksia. Tässä nyt on huonoja ja hyviä puolia, ensinnäkin huono on se, etten näe Laventelitassua niin usein, ja hyviä puolia siinä että hän oli lähempänä unelmaansa. Supihammas heräsi ja katsoi Liekkisateeseen. Liekkisade ei tiennyt oliko tämä ystävällinen katse vai epäystävällinen katse. Pitäisiköhän minun ystävystyä jonkun kanssa? Ainut ystäväni on Laventelitassu. Ja ehkä Kirkaskuu, en oikein tiedä onko hän ystävä vai entinen mestarini. Kirkaskuu oli ainakin aina ystävällinen Liekkisadetta kohtaan. Ehkä se jonkinlaista ystävyyttä oli. Mutta pitäisiköhän minun jutella nyt jollekkin ja yrittää saada ystäviä vai lykätä sitä eteenpäin? Toki olisi hyvä saada uusia ystäviä ennemmin kuin myöhemmin, mutta Liekkisade ei ollut varma uskalsiko hän jutella jollekkin. Ja miten hän aloittaisi keskustelun? Supihammas oli sopivasti häntä vastapäätä, joten ehkä juttelen hänelle. Tai en, en oikein tiedä uskallanko. Tekisi mieli vain sysätä syrjään koko juttu ja elää vain sen kanssa, ettei hän oikeastaan uskaltanut yrittää löytää ystäviä. Ehkä hänen olisi parasta vain ryhdistäytyä ja puhua Supihampaalle. Tässä se tilaisuus olisi tarjolla. Hän voisi vain mennä ja jutella. Mutta ei, Supihammas nousi ylös ja käveli pois pesästä. Liekkisadekin lähti pesästä jättäen sinne Käärmemielen sukimaan turkkiaan rauhassa. Liekkisade koitti miettiä mitä tehtävää tänään olisi.



Lähes heti hänet määrättiin rajapartioon. Kissat lähtivät leiristä Jokiklaanien harvojen puiden keskelle. Rajoille päästyään partion johdossa ollut Ruokoviiksi huomasi kissan. Ei klaanikissan. Varmaan kulkukissan. Partiossa myös mukana ollut Telkkälaulu huomasi myös sen kissan.

"Kuka olet! Häivy reviiriltämme!" Telkkälaulu murisi kissalle. Kissa oli vaaleanruskea kolli. Kissa käntyi katsomaan silmiään siristäen.

"Miksikäs minä tottelisin sinua?", kolli sähisi. Tämä silmäili jokaista vihaisesti vuoronperään. 

"Tahdon nähdä poikani!" kissa murisi. Sen silmissä oli vihaa näitä kissoja kohtaan jotka estivät häntä.

"Otetaan rauhallisesti! Kuka on poikasi? Ja mikä nimesi on?" Ruokoviiksi määräsi. Kolli kääntyi katsomaan heitä.

"Miksikäs minä sinulle kertoisin? Mitä teet sillä tiedolla?" kissa sihahti. Ruokoviiksi kääntyi katsomaan ensiksi partiossa olijoita ja sitten vielä sitä kulkukissaa.

"Voisimme koittaa auttaa sinua!" Ruokoviiksi selitti. Kissa kääntyi katsomaan taas heitä. Tämä oli hieman ihmeissään kun vieraat kissat aikoivat auttaa tätä. Ehkä siis, eihän Liekkisade tiennyt auttaisivatko he häntä.

"Tahdon nähdä poikani, Liekkipennun tai Liekkitassun!" vaaleanruskea kissa tokaisi heille. Liekkisade jähmettyi. Oliko tuo kissa hänen isänsä? 

"Mi-Mikä on ni-nimesi?", Liekkisade kakisteli. Kissa kääntyi katsomaan häntä.

"Olen Risasydän! Tietääkö joku missä poikani on!" kissa nimeltä Risasydän huudahti. Liekkisade jähmettyi hämillään.

"Mi-Minä taidan tietää missä poikasi on..", Liekkisade sanoi hiljaa katsoen Risasydäntä silmiin. Tämä katsoi häntä takaisin.

"Missä! Kerro heti! Minun on saatava nähdä poikani!" Risasydän sanoi. Liekkisade vapisi. Hän ei vapisenut pelosta vaan järkytyksestä. Hänen isänsä oli elossa!

"Mi-Minä olen poikasi, Liekkisade", Liekkisade kuiskasi hiljaa. Risasydän katsoi häntä lempeästi. 

"Anteeksi etten ollut paikalla kun olit pentu. Minun oli lähdettävä. Luminietos olisi murhannut minut. Ja hän melkein teki sen. Mutta pakenin. Ja nyt tiedän miten huono vaihtoehto pakeneminen oli", Risasydän kuiskasi pojalleen. Liekkisateen silmät olivat kirkkaat. Väsymys oli kaikonnut kokonaan. Hänellä oli nyt perhe. Tai siis isä. Ja se oli tärkeintä. Ei se että hän oli soturi. Hänen toinen oikea unelmansa.

Luku 7


Ruusutassu istui paksun sumun keskellä. Sumu pyörteili naaraan ympärillä ja tuntui kuinka se melkein olisi halunnut tukenduttaa tämän alleen. Hengittäminen tuntui vaikealta ja ahdistavalta. Naaraan karvat nousivat pystyyn pelosta.
Tuntemattomat kissojen äänet mourusivat pelokkaasti ja osa äänistä oli vihaista sähinää. Ruusutassu painui kyyryyn ja tukki tassuillaan korvansa, jotta ei olisi kuullut pelottavia ääniä. Ei kuitenkaan aikaakaan kun Ruusutassu tunsi kuinka äänet mourusivat hänen päänsä sisällä. Naaras kiljaisi kauhusta ja pudisteli päätään raivokkaasti päästääkseen eroon kamalasta tunteesta päässään.
"Mitä te haluatte!?" Ruusutassu huusi sumuun. Äänet jatkoivat huutoaan ja naaraasta tuntui, että hän tulisi hulluksi jos hän pysyisi täälä yhtään kauemmin.
"Ole varovainen pikkuinen", kuului yhtäkkiä tuntemattoman naaraan ääni.
Samalla keltaiset kiiluvat silmät välähtivät sumun keskellä. Ruusutassusta tuntui kuinka hän olisi tippunut tyhjyyteen. Seuraavaksi Ruusutassu säpsähti hereille ja tunnisti tutut oppilaidenpesän tuoksut. Kotkasiipi istui naaraan pedin vieressä huolestuneen näköisenä.
"Mestari!" Ruusutassu henkäisi ja rauhoittui hieman.


Ruusutassu juoksi metsän läpi ärtyneessä mielentilassa. Kotkasiipi oli kysellyt naaraan voinnista aina leiristä lähdöstä asti. Ruusutassu oli ärähtänyt mestarilleen ja nyt naarasta kadutti. Hän tiesi, että Kotkasiipi halusi vain pitää huolta oppilaastaan, mutta uni oli ollut niin pelottava ja todellinen, että naarasta ei kiinnostanut siitä kertoa.
Pian kaksikko saapuinkin harjoittelu paikalle ja Kotkasiipi hyppäsi isolle kalliolle.
"Hyvä on. Voit olla minulle kärttyisä, mutta se ei saa vaikuttaa taisteluharjoituksiimme. Onko selvä ?" Kotkasiipi sanoi tomerasti.
Ruusutassu katseli tassujaan ja tunsi ärtymyksen vaihtuvan sydämen tykytykseen.
"On", naaras tokaisi mumisten edelleen katse tassuissa.
"Hyvä. Eiköhän sitten aloiteta!" Kotkasiipi maukaisi ja hyppäsi alas kalliolta.
Ruusutassu veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen ulos huure pilvenä. Kotkasiipi seisahtui muutaman hiirenmitan päähän oppilaastaan ja otti tukevan asennon.
"Hyökkää kimppuuni!" Kotkasiipi käski.
Ruusutassu katsoi mestariaan hetken pää kallellaan. Sitten naaras lähti kiertämään mestariaan ympäri ja yritti löytää heikon kohdan minne iskeä.
"Muista että olet pienen kokoinen, joten käytä sitä eduksesi. Pystyt helposti livahtamaan isompi kokoisen vastuksen vatsan alle tai muuten väistellä iskuja ketterästi. Meidän pitää vain ihoa sinulle sopiva taktiikka", Kotkasiipi selitti rauhallisesti.
Tullessaan mestarinsa vasemmalle sivulle Ruusutassulla välähti idea. Naaras katseli hetken mestariaan ja sitten hän iski. Ruusutassu ujutti itsensä Kotkasiiven vatsan alle ja tunki itsensä kollin etutassujen väliin. Kun naaras oli kollin tassujen välissä hän kopautti päänsä Kotkasiiven leukaan niin, että tämän keskittyminen herpaantui. Sitten Ruusutassu tuli pois kollin alta nopeasti ja samaan aikaan heilautti takatassullaan voimakkaan potkaisun toiseen etutassuun. Kotkasiiven oikea etutassu heilahti voimakkaasti, mutta kolli pysyi pystyssä.
"Tuo oli näppäri liike Ruusutassu! Miten sinä tuon keksit?" Kotkasiipi kehui ja katsoi oppilastaan ylpeästi.
"Sinä käskit olemaan ovela ja käyttämään pienuuttani hyväksi", Ruusutassu sanoi pettyneesti.
"Kunhan hiomme tuota liikettä ja sinä saat lisää voimaa niin pystyt kaatamaan isoimmankin vastuksen helposti", Kotkasiipi sanoi.
Ruusutassu nyökkäsi vakavana ja istuutui aloileen kun Kotkasiipi alkoi kertomaan lisää erinlaisista taistelutekniikoista. Vähän ajan päästä Kotkasiipi pyysi Ruusutassua tulemaan viereensä ja yhdessä kaksikko teki väistöliike harjoituksia.
"Vasen, oikea, alas ja hyppy !" Kotkasiipi toisti.
Ruusutassua hengästytti, mutta pinnisteli pysyäkseen mukana mestarin nopeassa tahdissa. Ensin naaras väisti päällään vasemmalle ja raapaisi oikealla tassulla kuviteltua vihollista kylkeen. Seuraavaksi väistettiin oikealle ja huitaistiin vasemmalla tassulla. Sitten naaras kyyristyi niin alas kun pääsi ja ponkaisi niin korkeaan hyppyyn kun pääsi.
"Hyvä suoritus Ruusutassu. Jos jaksat tehdä näitä liikkeitä muulloinkin saat varmasti kasvatettua lihaksiasi tuota pikaa" Kotkasiipi maukaisi.
Ruusutassu huohotti paikoillaan ja katsoi mestariaan silmät pieninä viiruina.
"Tällä menolla minä kuolen rääkkiisi" Ruusutassu voihkaisi ja kaatui lumeen dramaattisesti.
"Älä ole niin dramaattinen Ruusutassu", Kotkasiipi huokaisi syvään ja asteli naaraan viereen.
Ruusutassu katsahti mestariaan nopeasti ja nappasi tätä oikeasta etutassusta kiinni. Naaras huomasi Kotkasiiven alla olevan jäätä ja riuhtaisi kaikin voimin. Kotkasiipi horjahti ja muksahti naaraan päälle poikittain. Kotkasiipi urahti muksahtaessaan päin naarasta. Ruusutassu tunsi kuinka ilmat pihisivät ulos keuhkoista Kotkasiiven painon alla.
"Okei tämä oli huono idea", Ruusutassu sanoi käheästi.
"Pois päältäni senkin mäyrän köntys!" naaras jatkoi kiljuen ja tökki kollin kylkeä tassullaan.
Kotkasiipi nousi nopeasti ja katsoi naarasta vaivautuneesti. Ruusutassu tuijotti mestariaan hetken ja alkoi nauraa tämän ilmeelle. Kotkasiipikin naurahti hetken päästä tilanteelle ja sitte kaksikko jatkoi koulutustuokiota.

Koivun tarinat - Luku 4

Istuin oppilaiden pesän edustalla vaitonaisena. Katselin sotureiden pesää kohti ja mietin mistä saisin rohkeutta astella sen luokse etsien Syysliljaa. Yritin keskittyä hengittämiseen ja rauhoitella itseäni. Uni parin yön takaa edelleen vaivasi minua. Olin nähnyt Tähtiklaanin maat ja kauniin perheen tuossa unessa. Olin jo pari päivää yrittänyt päästä Syysliljan juttusille mutta aina hänellä oli jotakin ja olin vain saanut tylyn vastauksen ettei hän ehtisi kuuntelemaan minua.
Huokaisin syvään ja häntäni alkoi väpättää kärsimättömästi. Olin päättänyt, että tänään kysyisin asiaa suoraan Syysliljalta tuli mitä tuli.
"Huomenta", Iltatassu haukotteli pesän suulla. Nyökkäsin vain hänelle ajatusteni harhaillessa toisaalla.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.
"On kai. Minulla olisi vain Syysliljalle asiaa mutten näe häntä", mutisin.
"Mene katsomaan olisiko hän vielä nukkumassa", Iltatassu totesi nuolaisten rintaansa.
"En uskalla herättää häntä", myönsin irvistäen.
"Ymmärrän", Iltatassu naurahti. Istuimme hetken vierekkäin Iltatassun tehdessä aamupesuaan.
"Mestarini aikoi opettaa minulle tänään taistelua. Tiedätkö jo mitä te teette?" Iltatassu yritti saada keskustelua aikaan.
"En", vastasin lyhyesti ja sydämeni hypähti, kun näin miten Syyslilja tuli ulos soturien pesästä.
"Minun pitää mennä", sanoin hätäisesti ja pinkaisin siltä istumalta kohti naarasta.
"Syyslilja!" kutsuin juuri ennen kuin saavuin pesän edustalle. Muutama soturi jutteli keskenään aivan lähettyvillämme joten tiesin saavani edes jonkin sortin huomion häneltä.
Naaras huokaisi vilkaisten sotureita jotka katsahtivat meihin keskustelunsa lomasta.
"Kerrohan asiasi. Minulla on kiireinen päivä tiedossa", Syyslilja yritti kuulostaa niin ystävälliseltä kuin suinkin kykeni.
"Minulla myös mutta minun on saatava puhua kanssasi", sanoin niin tomerasti kuin suinkin kykenin tympeän emoni edessä.
"Vai niin", Syyslilja näytti ärsyyntyneeltä ja viittoi minua kauemmas sotureista.
Istahdimme alas ja selvitin kurkkuani. Yritin saada sydämeni tykytyksen edes vähän tasaantumaan. Minua jännitti ihan hirveästi.
"No kakista ulos! Ei minulla ole koko päivää aikaa", Syyslilja ärähti minulle.
"Oletko sinä ja Honkasydän oikeat vanhempani?" kakistin siis ulos. Syyslilja räpäytti silmiään hieman yllättyneenä kysymyksestäni.
"Miksi kysyt tuollaista?" hän tuhahti sitten.
"Koska minusta tuntuu etten ole teidän pentunne enkä Korppitassun sisarus. Olenko väärässä?" kysyin nyt hieman rauhallisemmin ja varovaisemmin tuntiessani miten Syysliljan katse porautui minuun. En halunnut kertoa hänelle täyttä totuutta siitä miksi kysyin häneltä asiasta.
"Olet tainnut tulla hulluksi, kun kysyt tuollaista. Etkö ole tyytyväinen elämääsi täällä vai? Aiotko ryhtyä petturiksi jos et olisikaan meidän pentumme? Päällikkö riemastuisi varmasti kuullessaan millainen petturi sinusta on tullut", Syyslilja sanoi ivallisesti ja uhkausta äänessään.
"En ole petturi", mutisin hermostuneena. "Haluan vain tietää mikä on historiani."
"Ei sinun tarvitse tietää historiaasi yhtään sen enempää. Jos alat udella tuollaisia asioita niin joku voisi alkaa epäillä uskollisuuttasi klaanillesi", Syyslilja irvisti ja lähti paikalta ennen kuin ehdin sanoa hänelle enää mitään.
Huokaisin syvään. Miksei hän vain voinut kertoa minulle miten asia oikeasti oli?
"Onko täällä kaikki hyvin?" hätkähdin kuullessani Honkasydämen vahvan kantavan äänen. Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen kysyvän moista.
"Ei", vastasin rehellisesti mutta hiljaa.
"Kuulin mistä puhuitte. Tulehan perässä", Honkasydän sanoi ja lähti astelemaan ulos leiristä. Katsoin häntä pää kallellaan mutta lähdin hänen peräänsä sen enempää ajattelematta.

Kävelimme korkeiden lumisten puiden lomitse kunnes saavuimme järven rantaan. Honkasydän osoitti minua istumaan edessä kohoavalle kaatuneelle puunrungolle viereensä.
"Katsohan. Mitä näet tai haistat?" Honkasydän sanoi rauhalliseen sävyyn. Katsoin häntä hetken kysyvästi mutta aloin haistella ilmaa.
"Näen kokoontumissaaren täältä ja puoliksi jäätyneen järven jota lumi koristaa. Lisäksi haistan Jokiklaanin kauempana", vastasin hieman epäröiden.
"Hyvä", Honkasydän nyökkäsi.
"Miksi kysyit?" uskalsin sanoa. Oli outoa istua suuren kollin vieressä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa näin lähellä.
"Miksi itse kysyit sen kysymyksen Syysliljalta?" Honkasydän katsoi minua viisailla vakavilla silmillään.
"Koska minusta tuntuu.." aloitin.
"Ole rehellinen minulle. En halua kuulla tuollaista seputusta mitä puhuit Syysliljalle. Vien salaisuutesi vaikka Tähtiklaaniin asti jos on pakko", kolli murahti tiukasti mutta lempeyttä äänessään.
"Näin todellista unta. Olin Tähtiklaanissa ja minulle esittäytyi kaksi pientä pentua ja heidän emonsa ja isänsä", vastasin nyt katsellen samalla järveä kohti.
"Vai niin", Honkasydän nyökkäsi katsellen samaan suuntaan.
"He vaikuttivat jotenkin niin hämärästi tutuilta. Naaraan tuoksu oli niin tuttu ja hänen lempeä äänensä pyörii vieläkin päässäni. Olen varma, että olen kuullut sen jossakin", kerroin epätoivoa äänessäni.
"Haluan vain tietää totuuden. Totuuden siitä olenko minä oikeasti teidän pentunne. En muuta. Lupaan olla uskollinen klaanillemme vaikka tietäisinkin totuuden. En ole petturi niin kuin Syyslilja väittää", katsoin kollia surullisin silmin.
"Olen pahoillani Syysliljan käytöksestä sinua kohtaan. Se akka on hullu. Anteeksi suorasukaisuuteni mutta se on osaksi totta. Hänellä heittää päässä mutta pelkään, että jos sanon hänelle mitä ajattelen hän sekoaa täysin", Honkasydän totesi ärtyneenä ja häkellyin hieman hänen sanoistaan.
"Hän ajattelee vain mainettaan ja luultavasti pelkää sitä, että pilaat hänen maineensa kertomalla toisille miten hän on kohdellut sinua", Honkasydän totesi.
"En haluaisi ikinä pahaa kenellekkään vaikka he olisivatkin kohdelleet minua kaltoin. Mutta miksi menisin sellaista edes sanomaan?" pudistelin päätäni.
"Saatuasi tietää ettei hän ole emosi", Honkasydän katsoi minua ja sydämeni jätti lyönnin kesken. Katsoin kollia silmät suurina. Epäilykseni oli siis osunut oikeaan.
"Katsohan tuota järveä", Honkasydän osoitti sitä.
"Tuolta minä sinut pelastin. Oli viherlehden aika ja rankka sateet olivat jatkuneet päiviä. Tuo jäätynyt järvi tulvi tuolloin valtoimenaan ja oli peittänyt osaksi Jokiklaanin leirin. Meidän leirimme oli myös vaarassa niin kuin kaikkien muidenkin. Olin tuolloin aamupartion mukana tarkistamassa tulvavesien tilannetta, kun kuulin epätoivoista maukumista veden keskeltä. Olit jäänyt kaatuneen koivun oksiin kiinni virran pauhatessa ympärilläsi. Tuo koivu pelasti sinut hukkumiselta. Siksi sait nimeksesi Koivu. Muistan miten hyppäsin tuon koivun päälle ja nappasin sinut suuhuni. Korppitassu oli kanssasi samaa ikäluokkaa joten Syyslilja otti sinut hoiviinsa ja imetti sinua. Hän oli menettänyt synnytyksessä naaras pentumme joka oli lähes samannäköinen kuin sinä. Ajattelin hänen ilahtuvan, että olin pelastanut pennun varmalta kuolemalta. Sinähän selvisit vaikka meidän toinen pentumme ei. Mutta olin väärässä. Muistutin vain Syysliljaa karusta menetyksestä ja luulen, että se on osa syy siihen miksi hän kohtelee sinua niin kuin kohtelee. Uskon olevani anteeksipyynnön sinulle velkaa hänen puolestaan", Honkasydän huokaisi.
"Onko sinulla tietoa mistä olin oikein ilmestynyt?" kysyin varovaisesti.
"Tuoksuit Jokiklaanilta. Uskon sinun olevan sieltä. Kuitenkin tulvien loputtua kukaan ei kysynyt perääsi joten ajattelimme ettei sinua kaivattu ja sinä olit turvassa meidän pentutarhassamme. Lisäksi tarvitsimme pentuja ja tulevia oppilaita", Honkasydän katsahti tassuihinsa.
"Nyt ymmärrän miksei perääsi kyselty. Ilmeisesti muu perheesi hukkui noihin tulviin jos kerran he ovat tervehtineet sinua unissasi Tähtiklaanin mailla", hän lisäsi.
"Kiitos, kun kerroit minulle totuuden. Arvostan sitä suuresti ja nyt minun ei tarvitse enää olla epävarma asiasta", puskin päätäni kollin olkaa vasten.
"Tiesin, että tämä päivä koittaisi joten olin jo hieman valmistautunut siihen", Honkasydän vastasi ja nyökkäsimme toisillemme. Jäimme istumaan paikallemme vaitonaisina vielä joksikin aikaa.

Kotkan tarinat - Luku 16

Tassuni väpättivät unissani, kun näin jälleen pitkästä aikaa painajaista pelottavista tapahtumista ja varoittavista äänistä jotka huusivat päässäni.
Seisoin pimeässä tyhjyydessä valon ja synkän rajamailla. Äänet huusivat päässäni mutten saanut sanoista selvää. Minut ympäröi sankka savupilvi jonka sisällä aivain kuin olisi salamoinut. Pilvi pyöri kuin hurrikaani ympärilläni ja tunsin miten karvani kohosivat, kun kylmät väreet valtasivat kehoni. Hengitin syvään mutta tunsin vain tukehtuvani.
"Varo!" yksi ääni huusi ylitsemuiden. Se oli emoni, Satakieli.
"Mitä minun pitää varoa?" hätkähdin, kun keltaiset kiiluvat silmät välähtivät edessäni murhanhimoisina. Silmän räpäyksessä näky oli kadonnut.
"Varo! Ole varovainen poikani!" emoni vain toisti. Seuraavaksi edessäni välähti vilaus valkoisesta hahmosta joka kiisi ohitseni ja sitä seurasi pian tumma hahmo. Sitten kuulin avunhuudon ja sama näky toistui kuin olin aikaisemminkin nähnyt. Emoni kyyhötti pelokkaana Kaksijalkojen ansassa pyytäen apua, kun tumma kissan muotoinen varjo laskeutui hänen ylleen. Emoni pyysi saapunutta kissaa auttamaan häntä mutta varjo katosi. Satakieli näytti järkyttyneeltä ja musertuneelta aivan kuin hänelle tärkeä kissa olisi juuri pettänyt hänet. Sitten näky katosi ja seuraavaksi emoni ilmestyi haaleana hahmona eteeni.
"Menneisyyteni on tulevaisuutesi", hän sanoi minulle surumielisesti sanat jotka olin kuullut hänen sanovan ennenkin.
"Kissa joka petti sinut... tulenko kohtaamaan hänet?" kysyin vakavana. Palasin halusta tietää.
"Olet jo tavannut. Hänen tekonsa määrittelee tulevaisuutesi. Ole varovainen rakas poikani", Satakieli lausui ennen kuin katosi näkyvistä. Henkäisin syvään. Mitä tämä tarkoitti? Oliko joku Myrskyklaanista pettänyt emoni? Olimmehan tulleet Valkoviiksen kanssa siihen päätökseen, että emoni tosiaan oli kuulunut johonkin klaaniin, koska hän oli Tähtiklaanissa mutta mihin klaaniin niin sitä en tiennyt. Ehkä jos kysyisin klaanin vanhimmilta tietäisivätkö he kuka oli Satakieli. Jos he olisivatkin joskus tunteneet emoni tai edes kuulleet sen nimisestä soturista. Päätin ottaa sen heti puheeksi heidän kanssaan, kun mahdollista.

Kylmä viima tunkeutui soturien pesän pienistä raoista ja heräsin siihen, kun nenän pääni oli aivan jäässä. Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani ja se muuttui huurrepilviksi kiristävässä pakkasessa. Venyttelin kohmeisia jäseniäni ja totesin, että kävisin etsimässä uutta sammalta petini vieressä olevan seinustan rakoihin jottei kylmyys tunkeutuisi niistä enää ensi yönä.
Minua väsytti. Olin nukkunut yöni hyvin huonosti painajaisteni vuoksi. Nousin pediltäni ja katsahdin ympärilläni nukkuvia sotureita. Aamu oli vielä varhainen. Niin varhainen ettei yöpartiokaan ollut vielä palannut reissultaan. Itse liittyisin iltapartioon joten uni olisi kyllä tehnyt näin aamusta hyvää mutta, koska uni oli kaikonnut kauaksi päätin lähteä etsimään sammalta vielä, kun oppilaanikin nukkui.
Tassuttelin hiljaa ulos pesästä ja nyökkäsin leirin suulla odottaville aamupartiolaisille.
"Koittakaa tarjeta kierroksella", totesin heille nähdessäni miten osa hytisi vaikka he olivat kietoneet paksut häntänsä suojakseen.
"Mihis sinä olet matkalla?" Kuutamosydän kysyi.
"En saanut enää nukutuksi joten menen etsimään uutta sammalta soturien pesän koloihin peitteeksi. Olin aivan jäässä herättyäni", kerroin ennen kuin sukelsin ulos leiristä soturin nyökätessä minulle vastaukseksi.

Hölkkäsin lumisella polulla hämärässä lehtikadon ilmassa. Yksikään riistaneläin ei sattunut kohtaamaan kuonoani tuoksullaan. Saaliit piilottelivat vielä lämpimissä pesissään näin aamutuimaan.
Menin tutulle paikalle jossa tiesin olevan sammalta. Olin hakenut sieltä oppilasaikoinani niin monesti sammalta klaanin vanhimpien peteihin, että muistin paikan jo ulkoa. Mietin pitäisikö minun vinkata paikasta myös Ruusutassulle harjoitustuokiomme lomassa.
Aloin kaivaa lunta pois edestäni ja toivoin, että sammalrykelmä odottaisi minua sen alla. Niin se tekikin. Saatuani paksun lumikerroksen pois oli vastassa vihreä pehmeä sammal. Nappasin heti ison tupon suuhuni ja ravistelin siitä suurimmat kosteudet pois ennen kuin lähdin kiikuttamaan niitä takaisin leiriin.

Saavuttuani paikalle oli osa klaanilaisista jo herännyt mutta kuitenkin vielä kuului tuhinaa siellä täällä osan nukkuessa.
"Huomenta", nyökkäsin, kun vastaani tassutteli Valhelaulu.
"Huomenta vaan sinullekin. Heti aamutuimaan pystyssä", varapäällikkö vilkaisi minua ja sammaltuppoani jokseenkin epäileväisesti.
"Kyllä vain. Kylmä viima herätti minut. Ajattelin tukkia soturien pesässä olevat reiät näillä", vastasin laskien sammaleet varapäällikön eteen.
"Hyvä. Ajattelinkin, että jostain kohdasta siellä veti", Valhelaulu nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Nappasin sammaleet takaisin suuhuni ja vein ne soturien pesään.
Etsin kolot jotka olivat häirinneet untani ja tungin tassullani niihin sammalta. Tarkistin pesän kokonaisuudessaan samalla, kun loputkin sotureista heräilivät uuteen päivään. Varoin kuitenkin herättämästä juuri palanneita yöpartiolaisia jotka tuhisivat unissaan.
Saatuani homman tehtyä työnnyin ulos pesästä ja pörhistin turkkini suojaksi. Vilkaisin klaanin vanhimpien pesälle ja ilokseni huomasin Lehväpilven aamupesulla pesän edustalla. Lähdin kävelemään häntä kohti.
"Huomenta Lehväpilvi!" maukaisin naaraalle tämän pestessä juuri tassujaan.
"Mitäs tämä tarkoittaa, kun saan vieraakseni pitkästä aikaa pikku Kotkasiiven", vanhus hymyili minulle kisoittelevasti.
"Eihän enää niin pieni ole", Oravaliito tokaisi tullessaan ulos pesästä.
"Mikä suo tämän ilon? Miltä soturina olo maistuu?" Lehväpilvi kysyi hyväntuulisesti.
"Hyvältä ja minulle vain sattui tulemaan teidän seuraanne ikävä", virnistin.
"Niinpä niin. Sano asiasi", Oravaliito tuhahti aloittaessaan oman aamupesunsa. Lehväpilvi sähähti naaraalle ja siirsi katseensa takaisin minuun. Naurahdin hieman.
"Oravaliito on osaksi oikeassa. Sen lisäksi, että minulla olikin teidän virkistävää seuraanne ikävä niin minulla olisi teille kysymys", sanoin hymyillen.
"Anna tulla", Oravaliito maukaisi nuolaisujensa välistä.
"Mitä haluaisit kysyä pikkuinen?" Lehväpilvi kysyi lempeästi. Minua huvitti, että naaras vanhus kutsui minua, isoa ja lihaksikasta kollia, pikkuiseksi.
"Ette sattumoisin olisi kuulleet sellaisesta soturista kuin Satakieli?" menin heti asiaan.
Vanhukset miettivät hetken ennen kuin vastasivat.
"Ei kuulosta tutulta. Miltä hän näyttää?" Lehväpilvi sanoi ensimmäisenä.
"Hän on saman värinen kuin minä ja itse asiassa muistuttaa paljon minua ulkonäöltään mutta on pienempi ja pitkä karvaisempi. Lisäksi hänellä on oikea tassu valkoinen ja vihreät silmät. Hän on naaras", kerroin. Vanhukset taas pohtivat asiaa. Nyt he miettivät hieman pidempään.
"Ei kyllä nyt tule mieleen. Emme ole tainneet nähdä häntä kokoontumisissakaan ikinä. Ruskeita naaraita on ollut kyllä jonkun verran mutten muistaisi kuulleeni Satakieli nimeä tai sitä, että jollain heistä olisi ollut oikea tassu valkoinen", Lehväpilvi pohti.
"Miksi kysyt?" Oravaliito kysyi ja mietin hetken mitä vastaisin.
"Hän liittyy sukuni historiaan. Näin olen kuullut", sanoin hieman kierrellen.
"Onko sukuasi kuulunut johonkin klaaniin vai?" Lehväpilven silmät kirkastuivat.
"Tuota... en ole täysin varma asiasta. Sitä yritän tässä selvittää", vastasin.
"Toivottavasti saat asian selville", Lehväpilvi hymyili minulle rohkaisevasti.
"Kiitos kuitenkin ajastanne. Nyt minun täytyy käydä herättämässä oppilaani", hymähdin ennen kuin lähdin kohti oppilaiden pesää.

"Ruusutassu!" huikkasin oppilaiden pesän suulta. Ääntäkään ei kuulunut. Rypistin hieman otsaani mietteliäänä. Yleensä nuori oppilas oli innokkaana vastassa ilman, että minun piti edes huudella häntä.
"Ruusutassu!" lausuin oppilaan nimen kovempaa. Huokaisin, kun en saanut vastausta. Työnnyin pesän sisään ja kuulin kiivaan tuhinan.
Haistoin Ruusutassun ja menin hänen petinsä viereen. Tökkäsin naarasta kuonollani mutta hän ei liikahtanutkaan.
"Ruusutassu. Herätys", sanoin lempeästi samalla tökäten tätä kylkeen tassullani. Äkkiä naaras ponnahti pystyyn kiivaasti hengittäen ja silmät lautasen kokoisina. Näin heti, että hän oli vielä unessa.
"Kaikki hyvin. Minä tässä, Kotkasiipi", sanoin oppilaalle varovaisesti ja tämä sulki silmänsä. Seuraavaksi, kun hän avasi ne hän hieman säpsähti nähdessään minut vierellään.
"Mestari!" hän henkäisi helpottuneena tajutessaan sen olevan minä.
"Taisit nähdä huonoa unta", totesin rauhallisesti. Naaras pyyhkäisi silmäänsä tassullaan.
"Jep. Se tuntui niin todelliselta", Ruusutassu mutisi unisena.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin.
"Nyt on. Mitä tänään on luvassa?" oppilas ravisteli itsensä ja katsoi minua nyt hieman iloisemmin.
"Taisteluharjoitukset. Voimme ottaa hieman rauhallisemmin tänään. Minäkin nukuin huonosti yön", totesin ja Ruusutassu vain nyökkäsi vaitonaisena mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan.

Kävelimme hiljaisina leiristä ulos kunnes muistin, että voisimme kävellä sammalmättään ohitse näyttääkseni Ruusutassulle hyvän paikan mistä niitä löytäisi.
"Annan sinulle vinkin tässä välissä. Jos tarvitset sammalta niin tämän kallion päältä niitä löytyy aina. Lisäksi tuon suuren puun juurella on myös. Ihan vain jos sinun tarvitsee hakea uusia alusia klaanin vanhimmille", kerroin.
"Selvä. Kiitos vinkistä", Ruusutassu nyökkäsi innottomasti. Kurtistin hieman kulmiani ja käännyin katsomaan oppilastani.
"Oletko varma, että sinulla on kaikki hyvin?" kysyin.
"Kuinka niin?" Ruusutassu kysyi katsahtaen minuun.
"Olet niin poissa itsestäsi. Et ole yleensä noin hiljainen", huomautin.
"Olen vain väsynyt. Siinä kaikki", naaras tuhahti ärtyneenä.
"Mikä uni oli niin paha, että sai sinut noin tolallesi?" mutisin samalla, kun jatkoimme matkaamme kohti harjoittelupaikkaamme.
"Ei mikään", Ruusutassu mutisi takaisin.
"Voisi helpottaa jos kertoisit minulle mitä siinä tapahtui", tokaisin hänelle.
"Ei mitään. Onko selvä?" Ruusutassu ärähti ja pinkaisi juoksuun minun edelleni. Huokaisin syvään ja lähdin hänen peräänsä.

Saavuimme harjoituspaikalle ja hyppäsin korkealle kalliolle.
"Selvä sitten. Saat olla minulle kärttyisä jos haluat mutta se ei saa vaikuttaa oppituntiimme. Onko selvä?" tokaisin kylmän viileästi oppilaalle, joka katseli tassujaan.
"On", hän vastasi mumisten.
"Hyvä. Eiköhän sitten aloiteta", nyökkäsin.

// Ruusutassu jatkaa tästä! :)

Luku 6


Arviointi oli sujunut hyvin. Heti, kun olisi aurinkohuippu hänetä tulisi soturi. Liekkitassu tärisi jännityksestä. Minusta tulee soturi! Miten minä uskallan mennä tuonne, kun jo nyt kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni? Enää hieman aikaa, ja sitten olen soturi. Ihan pian… Valkotähti jo kiipeää kivelle. Näillä sekunneila seremonia alkaa. Minun on pestävä ja siloitettava nopeasti turkkini! Kollin sukiessa turkkiaan, Valkotähti huusi kissat koolle. Liekkitassu katsoi ylöspäin.
"Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen", Valkotähti aloitti. Liekkitassua jännitti koko ajan vain enemmän ja enemmän.
"Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi", Valkotähti jatkoi. Liekkitassu meni päällikön eteen, niin kuin pitikin.
"Liekkitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?", Valkotähti kysyi kollilta. Liekkitassu aikoi olla uskollinen. Koko ikänsä. Klaaninvanhimmaksi asti. Jos nyt elän sinne asti. Ajatus puistatti häntä.
"Lupaan", Liekkitassu vastasi päättäväisesti päällikölle. Kirkaskuu ja Laventelitassu katsoivat häntä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi", Valkotähti pääsi koko ajan lähemmäs hänen uutta nimeään. Liekkitassu odotti.
Liekkitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Liekkisateena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun ahkeruuttasi ja hyväntahtoisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi", Valkotähti julisti. Liekkitassu, tai nykyään Liekkisade oli nyt soturi! Valkotähti vielä kosketti Liekkitassun päälakea ja Liekkitassu nuolaisi kunnioittavasti tämän lapaa. Kissat huusivat hänen uutta nimeään.
"Liekkisade! Liekkisade! Liekkisade!" kissat hurrasivat. Kovimpaan ääneen Kirkaskuu ja Laventelitassu. Olisikohan isäni ylpeä? En edes tiedä rakastiko hän minua. Hän saattoi vaikka vihata minua. Pian kissat palasivat omiin hommiinsa. Laventelitassu tuli Liekkitassun luokse Kirkaskuu seuranaan.
"Onnea, Liekkisade!" Laventelitassu onnitteli. Kirkaskuun ilmeestä paistoi ylpeys.
"Olen ylpeä sinusta", Kirkaskuu sanoi. Liekkisade katsoi heitä. Oli hieman outoa, kun nyt Kirkaskuu ei olisi enää hänen mestarinsa vaan soturi ilman oppilasta. Ja nyt Liekkisade ei ollut enää oppilas. Vaan Jokiklaanin soturi! Ja tästä hän oli unelmoinutkin.
"Tuletko syömään yhdessä jotain?" Laventelitassu kysyi herättäen kollin ajatuksistaan. Liekkisade hymyili tälle.
"Tottakai", Liekkisade tokaisi iloisesti. He valitsivat rastaan. Ei minkään pulskan, mutta ruokaa sekin oli. Klaaninvanhimmat oli jo onneksi ruokittu. Ja Liekkisade oli jo metsästänyt tänään arvioinnissaan. Hänen olisi vartioitava yö sanomatta sanaakaan. Uskoakseni Kirkaskuu tulee sitten sanomaan, kun saan lähteä vartioinnista. Vai onkohan se niin, että seuraava vartioija sitten tulee sanomaan? Vai varapäällikkö? Vai itse päällikkö? Tuskin se päällikkö on. Mutta kyllä joku tulee sanomaan. Sillä enhän minä tietäisin milloin saan taas puhua, jos ei tulisi. Mutta mitä jos vaikka joku kettu tunkeutuisi leiriin, enkä saa puhua? No, ehkä joku selittää minulle. Laventelitassu hymyili kollille. Liekkisade hymyili takaisin naaraalle. Laventelitassu oli hänen parhain ystävänsä. Ja ehkä vähän jotain muutakin… olisipa Laventelitassu jo soturi. Voisimme nukkua samassa pesässä. Liekkisade ajatteli, että soturien pesä varmaan tuntuu kylmältä, kun Laventelitassu ei ole siellä hänen vieressään. Hän olisi vielä ehkä kuun tai pari oppilaiden kanssa oppilaitten pesässä. Liekkisateen tulisi häntä ikävä, vaikkei olisi aina kuin vain yön näkemättä Laventelitassua. Eikä kollilla ollut ystäviä soturien joukossa. Ei oikeastaan muita ystäviä kuin Laventelitassu ja Kirkaskuu, jos Kirkaskuuta nyt ystäväksi voi sanoa, kun hän on minun mestarini. Tai siis oli. Menee kyllä hetken tottua siihen, etten ole enää oppilas. Varmasti Kirkaskuullakin menee hetken tottua siihen että Liekkisade on soturi. Minulla ainakin menisi, jos minulla olisi oppilas ja oppilaani olisi soturi. Vasta nimitetty soturi upposi ajatuksiinsa, ja pian olikin jo ilta. Nyt hänen olisi mentävä vahtivuoroonsa. Ja oltava mykkänä aamuun asti.
"Onnea vahtivuoroon! Nähdään aamulla!", Laventelitassu huudahti iloisesti Liekkisateelle. Liekkisateen hengitellessä sisään ja ulos, Kirkaskuu ilmaantuu vielä hänen luokseen.
"Liekkisade, jos tapahtuu jotain tai kutsumaton vieras tulee ilmoita heti jollekkin. Muuten sinun on oltava täysin puhumatta. Tulen sitten sanomaan kun saat taas puhua muuten. Hyvin se menee, onnea", Kirkaskuu tokaisi. Liekkisade nyökkäsi tälle. Hyvä, Kirkaskuu kertoo onneksi kun saan puhua. En malta odottaa aamua, että näen Laventelitassun! Mutta en näe häntä, jos hänellä on harjoitukset. Nyt jpudumme hetkeksi erillemme. Ei enää yhteisiä saalistus- ja taisteluharjoituksia eikä yhdessä nukkumaan käpertymistä. Mutta silti Liekkisade rakastaisi Laventelitassua vaikkeivat he näkisikään hetkeen toisiaan. Hyi, täällä on kyllä kauhean kylmä. Olisi ollut hyvä syntyä myöhemmin, niin olisin Laventelitassun kanssa ainakin lähes samaan aikaan soturi ja pakkanen olisi varmaan löyhentänyt jo otettaan. Täällä oli aika epämukavaa vartioida, kun pakkasta oli varmaan vaikka kuinka monta astetta. Liekkisateen korvat värähtelivät hänen yrittäessä kuunnella, tapahtuisiko mitään pahaa. Liekkisade ei huomannut mitään epätavallista, joten hän jatkoi tavallisesti vartiointia. Aamuyön pakkanen ei alkanut vieläkään hellittää otettaan, vaan oikeastaan kiristyi koko ajan. Liekkisateen korvat olivat jäätyä, ja kollin valkeat tassut upposivat lumeen. Liekkisade hytisi kylmyydestä edelleen ja toivoi jo yön olevan ohi. Aamupartio ei lähtisi hetkeen, joten olisi vielä tuskaisen kylmää yötä jäljellä. Liekkisade haisteli taas ilmaa ja ei vieläkään huomannut mitään outoa.


Aamupartio teki lähtöä, ja he tulivat juuri Liekkisateen ohi. Nuori soturi siirtyi sivuun ja päästi kissat menemään partioon, mutta ei vieläkään sanonut sanaakaan. Hiekkatuuli joka johti partiota nyökkäsi Liekkisateelle. Hyvä tietää, että olen tehnyt oikein tämän homman. Nyt olen soturi, joten ei edes ole enää taisteluharjoituksia! Eikä metsästysharjoituksia, mutta metsästyspartioita olisi. Ja nyt hän saattaisi joutua johtamaankin partioita! Minä en tiedä, tahdonko johtaa niitä, mutta Valkotähden sana olisi laki. Liekkisateen yö olisi ohi pian. Sitten hän pääsisi lepäämään.


Kirkaskuu tuli pesästä.
"Liekkisade! Voit nyt puhua, ja vielä kerran onnea soturiksi pääsystä! Voit mennä lepäämään", Kirkaskuu sanoi kollille. Liekkisade hymyili mestarilleen. Tai siis entiselle mestarilleen.
"Hyvä, menen lepäämään, olen rättiväsynyt!" Liekkisade vastasi Kirkaskuulle. Kolli käveli soturienpesään. Täällä hän nyt nukkuisi. Liekkisade kellahti pedilleen ja nukahti melkein saman tien.

12. luku - Entä Tuiskusielu

Tuiskusielu katseli emonsa elotonta ruumista silmät kosteina. Hän pidätteli kyyneliään niin kauan kuin pystyi, mutta lopulta ne vain valuivat hänen poskiaan pitkin. Hänen emonsa oli kuollut. Vasta noin kuu sitten hänen isänsä oli tapettu Yönkajon lauman toimesta ja sitä ennen taas Huurrekuu, hänen siskonsa ja saman pentueen pentutoveri. Vaikka kuuro sisko olikin ollut läheisempi Pakkaspuron kanssa, oli Tuiskusielu silti aina välittänyt hänestä ja suri hänen kuolemaansa yhdessä muiden perheenjäsentensä kanssa. Hän oli myös nauttinut niistä harvoista hetkistä, jolloin oli päässyt sisarensa kanssa metsälle tai jakamaan aterian pitkän päivän päätteeksi.
Kun Iltataival oli sitten menehtynyt, oli se ollut kova kolaus kaikille, erityisesti Tuiskusielun perheelle. Hän menetti isänsä, joka oli yrittänyt aina etsiä niin paljon aikaa kuin vain mahdollista varapäällikön tehtävien lomasta. Hän ei koskaan antanut vaikutelmaa, etteikö olisi välittänyt kumppanistaan tai pennuistaan. Hän oli aina tehnyt selväksi, että he olivat hänelle kaikista tärkeintä koko maailmassa.
Sirppikynsi oli hajonnut sen kaiken jälkeen niin pahasti. Tuiskusielu oli katsellut sivusta, kun hänen emonsa kuihtui pois ja kärsi. Hän oli yrittänyt auttaa, mutta se oli ollut toivotonta. Silti Tuiskusielu mietti, olisiko ehkä sittenkin voinut tehdä jotakin toisin, jotta emo olisi ehkä vieläkin elossa?
Tuiskusielu painoi päänsä emonsa turkkiin ja värähti sille, miten kylmältä ja kovalta naaraan keho tuntui. Se oli aina ollut niin lämmin ja lohduttava, mutta nyt? Nyt se oli vain elottoman kissan ruumis, joka muistutti, että emo oli nyt poissa ja juoksi Tähtiklaanin mailla yhdessä kumppaninsa ja tyttärensä kanssa.
Emon tuoksu oli silti voimakas ja se toi pientä lohtua Tuiskusielulle ja tämän veljille. Emon tuoksu toi mieleen pentuajat ja kaikki ne kauniit hetket emon vierellä. Ne hetket, kun he olivat kuunnelleet emon tarinoita, ne hetket emon kanssa metsällä, ne hetket emon kanssa saalistaessa yhdessä, ne hetket kun he söivät yhdessä, ne naurujen ja itkujen hetket… ne kaikki.
Tuiskusielu tunsi jonkun painautuvan turkkiaan vasten ja huomasi Loistetassun tulleen viereensä. Toiselle puolelleen tuli Hohdetassu, joka painautui myös Tuiskusielun kylkeä vasten. Kaksi oppilasta pysyivät Tuiskusielun vierellä tiukasti ja jakoivat lämpöään suuren kollin kanssa. He lohduttivat läsnäolollaan ja painamalla päänsä vasten Tuiskusielua. Kolli oli kiitollinen kahdesta nuoresta kissasta. He istuivat koko yön Tuiskusielun kanssa tämän emon ruumiin äärellä.
Kun Tuiskusielun emo oli haudattu ja Tuiskusielu lepäsi surun uuvuttamana, kaksikko tuli kollin luokse ja painautui tätä vasten.

”Ei, ei”, Tuiskusielu pudisteli päätään, ”ei noin. Loikkaa korkeammalle äläkä katso minne olet hyökkäämässä.”
Loistetassu nyökkäsi Tuiskusielun ohjeille. Hohdetassu odotti jo innoissaan seuraavaa hyökkäystä ja kierteli hiekkakuoppaa ympäri.
”Odotas vielä”, Tuiskusielu naukaisi ja kääntyi katsomaan Hohdetassua, joka pysähtyi ja katsoi Tuiskusielu. ”Harkitse liikkeesi tarkemmin äläkä syöksy toisen kimppuun ilman, että käytät päätäsi edes vähän. Silmäile vastustajasi heikkoudet. Muista myös puolustaa itseäsi äläkä vain hyökkää. Sinusta tulee heikompi jos saat haavoja, kun et edes vähäsen puolusta.”
Hohdetassu nyökkäsi nopeasti. Kaksikko oli taitava ja oppi nopeasti, mutta toisinaan he olivat liiankin innokkaita. Mutta he eivät olleet ensimmäiset tai viimeisimmät innokkaat oppilaat, jotka tulisivat olemaan koulutettavina.
He onneksi kuuntelivat Tuiskusielun sanaa ja nytkin he muistivat mestarinsa viimeisimmät ohjeet ja toimivat niiden mukaan.
”Huomasitteko kuinka paremmin teillä sujui?” Tuiskusielu kysyi sitten, kun he jo palasivat leiriä kohti. ”Teidän täytyy olla oikean taistelun iskiessä arvaamattomia. Kun vastustaja ei tiedä, miten toimitte, teillä on etulyöntiasema. Ja oikeassa taistelussa täytyy muistaa itsensä puolustamista, sillä hyökkääjä voi osata liikkeitä, joita te ette osaa.”
Loistetassu ja Hohdetassu kuuntelivat Tuiskusielua tarkasti ja kirjava kolli oli ylpeä siitä. Toisinaan kaksikko ei kuunnellut, mutta kyllä he lopulta kuuntelivat ja tottelivat, varsinkin sen jälkeen kun Tuiskusielu oli jämäkkä eikä antanut periksi. Kyllä kirjavan kollin kärsivällisyys oli useinkin koetuksella, mutta Tuiskusielu oli myös hyvin itsepäinen.
Tuiskusielu ohjeisti kaksikon hakemaan jotakin syötävää ja vaikka kaksikko yritti saada Tuiskusielun liittymään mukaansa, soturi kannusti heitä jakamaan ateriansa kauempana istuvan Kipinätassun kanssa. Kirjava kolli katseli kahta oppilasta, jotka oli pienistä pennuista kasvattanut ja hymyili hieman. Ehkä hän oli jossakin onnistunut.
”Olet taitavasti kouluttanut kahta oppilasta”, Valhelaulu sanoi, kun istui Tuiskusielun vierelle. Valkomusta kolli katseli kahta sisarusta, joita Tuiskusielu oli kasvattanut pennuista asti ja keiden mestarina samainen kolli toimi nyt. ”Kuka tahansa ei siihen pystyisi. He oppivat hyvin.”
”He ovat taitavia”, Tuiskusielu nyökkäsi. ”Oppivat nopeasti. Kyllä heitä voisi kuka vain opettaa.”
”Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta”, Valhelaulu naukaisi ja katsahti Tuiskusielua merkitsevästi. ”Eivät he olisi tuollaisia, mitä nyt ovat, ilman sinua. Olet juuri oikea toimimaan heidän molempien mestareina ja vielä kasvattajana, isähahmona.”
”Taidat olla käsittänyt ehkä väärin tai jotain… En minä heidän isänsä ole”, Tuiskusielu tuhahti ja Valhelaulu pyöräytti silmiään. Tuiskusielu ei nähnyt aivan nenänsä edessä olevaa asiaa tai sitten ei vain hyväksynyt totuutta.
”Jos niin sanot”, Valhelaulu sanoi olkiaan kohauttaen. ”He ovat varmasti myös haastavia, vai olenko väärässä? Ovatko he oikeita enkeleitä?”
”Onko kukaan oppilas aina helppo tapaus?” Tuiskusielu kohotti kulmiaan ja naurahti. Valhelaulu virnisti ja nyökkäsi.
”Oikeassa olet, oppilaissa on aina omat hasteensakin”, Valhelaulu myönsi. ”Onnea heidän koulutuksensa kanssa. Illemmalla saalistamaan?”
”Tiedät jo vastauksen”, Tuiskusielu huikkasi uudelle varapäällikölle, joka suuntasi hoitamaan tehtävänsä uusien partioiden lähettämisen osalta. Tuiskusielu vilkaisi sitten taas kahta oppilasta, jotka nyt leikkivät ystävänsä kanssa. Tuiskusielu hymähti tyytyväisenä ja asteli sitten Tarinamielen luokse, joka viittoili Tuiskusielu tulemaan luokseen soturien pesän edustalla.
Tuiskusielu vilkaisi vielä nopeasti Valhelaulua. Heinätähti oli tehnyt ehkä parhaimman valinnan, kun oli valinnut Valhelaulun varapäälliköksi; kolli oli ahkera, täsmällinen ja hoiti tehtävänsä sukkelasti. Hän oli muutenkin varapäällikkö ainesta. Hän osasi johtaa ja auttaa, hän osasi ohjeistaa ja pitää sopivaa kuria. Mutta hän ei ollut mikään tiukkis vaan myös rento. Hän oli jo tavallisena soturina osoittanut olevansa hyvä soturi, jos ei jopa mallisoturin ainesta. Tuiskusielu pohti, miten jotkut kissat pystyivät siihen; elämään niin täysillä ja kovin hyvää elämää.
Soturit olivat olleet surun murtamia Iltataipaleen kuolemasta, mutta eivät he olleet edes kerran moittineet Valhelaulua vaan pikemminkin päinvastoin. Valhelaulu oli hyvä soturi ja kaikki sen tiesivät.
Entä Tuiskusielu? Se oli kollin päässä päivittäin pyörivä kysymys.

Tuiskusielun oli pakko myöntää, että hänen elämänsä oli saanut paremman käänteen nyt, kun hän oli palannut takaisin Myrskyklaaniin Loistetassun ja Hohdetassun kanssa. Kaksikko toi hänen elämäänsä paljon iloa yksinäänkin, mutta Myrskyklaanissa hän oli alkanut kokea taas ainakin toisinaan kuuluvansa osaksi tätä koko klaania. Hän oli saanut muutaman ystävänkin, tai ainakin hän koki niin. Jos ei ystäviä, niin kissoja, jotka hakeutuivat hänen seuraansa toisinaan.
Valhelaulu vei Tuiskusielun toisinaan kahden tai yhdessä Tarinamielen kanssa metsälle saalistamaan ja viettämään aikaa muidenkin kuin kahden oppilaidensa kanssa. Vaikka hän oli myös menettänyt kolme perheenjäsentä, oli hän saanut heidän kanssa viettää vielä monta upeaa hetkeä ja lähentynyt jopa tajuamattaan heidän kanssaan.
Tarinamieli oli aina ollut Tuiskusielun ystävä, vaikka nyt he olivat läheisempiä kuin koskaan aikaisemmin, jopa oppilasaikaan verrattuna ja se tuntui jotenkin hassulta, kun silloin Tuiskusielu oli ollut paljon lämpimämpi ja mukavampi kissa.
Ei Tuiskusielu siltikään ollut ihan kokonaan parantunut. Hän epäili suurinta osaa kissoista, jotka hänen ympärillään elivät ja jakoivat saman reviirin ja yhteisen saaliin ja pesät. Hän oli kärttyisä ja terävä kieleltään kaikkia kohtaan, vaikka kuiden aikana olikin paljon lempeämpi verrattuna aikaan, kun oli takaisin Myrskyklaaniin tullut. Moni ei siltikään häntä aina lähestynyt, mutta eipä se, ainakaan suurimmaksi osaksi, Tuiskusielu haitannut. Toisinana hän mietti vieläkin lähtemistä täältä, mutta joka päivä se ajatus hälveni ja muuttui olemattomaksi ajatukseksi.
Tuiskusielu kulki partion johdossa, johon oli määrätty Valhelaulun johdosta Tuiskusielu, Hiirinenä oppilaansa kera, Oravaloikka ja… Kastelintu. Tuiskusielu ja Kastelintu eivät olleet puhuneet pitkään aikaan, eivät sen jälkeen kun Kastelintu oli tehnyt selväksi, että häntä ei tuntunut kiinnostavan Tuiskusielun läsnäolon hänen elämässään. Naaras oli kadonnut siskojensa seuraan ja Tuiskusielu oli jäänyt miettimään, oliko hän tehnyt jotain väärin vai mikä siinä oikein mätti, että naaras oli kuin hylännyt ystävänsä? Tarinamieli oli aina yrittänyt pysyä läsnä Tuiskusielun elämässä, vaikka ei kolli ollut siitä helppoa tehnyt, varsinkaan sen Unikkokarvan kanssa tapahtuneen jälkeen. Mitä Kastelinnun kanssa oli oikein tapahtunut?
Tuiskusielu ravisti päätään ja keskittyi partionsa johtamiseen. Turha hänen oli enää vatvoa Kastelinnun perään, kun naaras oli jo poistunut hänen elämästään kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan. Silti Kastelintu hiipi kolli ajatuksiin, ainakin silloin tällöin ja erityisesti silloin, kun kolli naaraan näki. Tuiskusielu tunsi toisinaan ärtymystä naarasta kohtaan, toisinaan taas eräänlaista surua. He olivat olleet hyviä ystäviä...
Tuiskusielu johti partionsa Varjoklaanin rajalle, jonka äärellä partio hoiti tehtävänsä rajojen merkitsemisen kanssa ja tarkistivat, ettei kukaan ollut rajaa ylittänyt Varjoklaanin kissojen toimesta. Tai kulkukissojen tai Yönkajon lauman kissojen.
Tuiskusielu katseli Varjoklaanin reviirin puolelle. Havupuiden ja lehtipuiden täyttämä reviiri oli varjoisampi kuin Myrskyklaanin reviiri ja muiden kertoman mukaan soisempi. Muutoin reviiri oli aika samanlaista kuin Myrskyklaanin. Tuiskusielu ravisti turkiltaan sille laskeutuneet lumihiutaleet ennen kuin kasasi partion taas kasaan ja lähti viemään heitä takaisin kotiin. Pieni lumikerros oli jo ehtinyt muotoutua ja nyt joukkio jätti jälkeensä tassunjälkien muodostaman polun.

Tuiskusielu makoili tyytyväisenä suojassa lumisateelta kaatuneen puun alla, joka oli leirissä toinen kaatunut puu klaaninvanhimpien pesänä toimivan lisäksi. Lumisade oli jatkunut koko päivän ja peitti jo kovaa tahtia maata alleen. Lehdettömät puut saivat nyt lehtien tilalle lumikerroksen koristamaan niitä ja kuivunut ruoho pettyi lumen alle.
Aluksi kylmä lumi palelluttaisi tassut, mutta pian siihen tottuisi ja pystyisi sietämään sitä kylmyyttä pidempiä aikoja. Tuiskusielu aivasti, kun lumihiutaleet laskeutuivat hänen nenälleen. Kolli katsahti lumisadetta ja sitten taas leirissä olevia kissoja.
Elämä jatkui koko ajan ja uusia pentuja syntyi, tuli uusia oppilaita ja uusia sotureita. Pentutarha tyhjeni nyt, kun Ruusutassusta ja tämän sisaruksesta Peippotassusta oli tullut oppilaita. Pian myös Merilinnun ja Valkoviiksen pennuista tulisi oppilaita, he olivat melkein kuusi kuuta vanhoja ja viisikko odotti varmasti kuin kuuta nousevaa oppilasnimityksiään.
Loistetassu ja Hohdetassu ilmestyivät oppilaiden pesästä lumisateeseen ja kaksikon silmät levisivät innosta heti, kun he näkivät maata peittävän lumikerroksen ja taivaalta satavan lumen. Hohdetassu ei epäröinyt hetkeäkään vaan tassullaan pöllytti lunta sisarensa päälle. Naaras vastasi siihen samalla mitalla ja hetken päästä kaksikko paini lumessa toistensa kimpussa. Onneksi leiri oli tähän aikaan tyhjillään niin kukaan ei moittisi kaksikon leikkiä. Tuiskusielu miltei pisti stopin sille, mutta hän ei nähnyt mitään haittaa lyhyessä painihetkessä, kun ei se ketään muutenkaan häirinnyt.
Lumikokkareet tarttuivat oppilaiden turkkeihin ja Tuiskusielu irvisti, kun vain ajattelikin millainen homma heillä olisi edessään, kun joutuisivat puhdistamaan turkkinsa.
Tuiskusielun korvat heilahtivat ja hän käänsi päänsä nähdäkseen paremmin klaaninvanhimpien pesän edustalla istuvan Vatukkakynnen ja Oravaliidon. Naaras valitti lumesta varpaidensa välissä, mikä tuntui huvittavan hänen kumppaniaan.
Yllättäen Tuiskusielun päälle lensi kasa lunta ja kolli hätkähti. Hitaasti hän kääntyi ja kohtasi kahden oppilaansa ilkikuriset katseet. Kaksikko oli hiipinyt Tuiskusielun luokse ja heittänyt hänen päälleen roiman määrän lunta. Kolli ravisti turkiltaan lumet pois ennen kuin se sulaisi ja kastelisi hänen turkkinsa.
Hän oli toisaalta myös ylpeä siitä, miten hiljaa kaksi oppilasta olivat onnistuneet liikkumaan ja yllättämään soturin. Tuiskusielu virnisti ovelasti, nousi pystyyn ja nopealla hännänliikkellä pöllytti lunta kahden oppilaan päälle. Kaksikko yritti paeta, mutta olivat liian myöhään tajunneet mestarinsa aikeet. He nauroivat ja alkoivat heittää lunta Tuiskusielun päälle, joka vastasi siihen samalla mitalla. Hän nauroi hetken päästä myös. Kahden oppilaan loputon nauru oli tarttuvaa.
Kun kolmikko väsyi, he asettuivat lämmittelemään sen kaatuneen puun alle, jonka alla Tuiskusielu oli alunperin makoillut. Tuiskusielu selvitti ensin Loistetassun hieman takkuista ja lumipaakkuja täynnä olevaa turkkia samalla lämmittäen tätä. Hohdetassu nojasi Tuiskusielun kylkeä vasten ja jakoi omaa lämpöään Tuiskusielun kanssa. Hän hykersi aina silloin tällöin ja lopulta valitti, kun hänen vatsaansa sattui. Tuiskusielu oli hymähtänyt huvittuneena ja sanonut, että tietenkin sattui, kun kolli oli nauranut vatsansa kipeäksi.
Kun kaksikon turkit oli putsattu, makasivat he nyt Tuiskusielun kylkeä vasten hymyillen tyytyväisinä. He olivat kasvaneet hurjasti, mutta heistä löytyi yhä se tuttu leikkimielisyys ja huumorintaju ja Tuiskusielua ei edes haitannut se lainkaan. Ennemmin he olisivat aina tuollaisia leikkisiä. He eivät koskaan olisi mitään vakavia ärripurreja vaan nauravaisia jopa vanhoina kissoina, kun elivät klaaninvanhimpina.
Tuiskusielun pieni hymy laantui ja hän katsahti kohti pilvien peittämää taivasta. Heistä ei saisi tulla sellaisia kuin mitä Tuiskusielusta oli tullut. Sellaisia… kärttyisiä ja elämään kyllästyneitä ja… Tuiskusielu huokaisi syvään ja apeasti. Hänen korvansa olivat luimussa ja hän vilkaisi nyt kahta nukkuvaa oppilasta. Heille ei saisi koskaan käydä mitää pahaa. Tai jos kävisi, he eivät saisi sulkea kaikkea ja kaikkia pois niin kuin Tuiskusielu oli tehnyt. Hän haluaisi kaksikon elävän hyvän ja nauruntäyteisen elämän vailla suuria huolia.
Tuiskusielu painoi päänsä etutassujensa päälle ja katseli kahta oppilasta hetken aikaa ennen kuin antoi omien silmiensä sulkeutua. He ehtisivät harjoitella pienten nokostenkin jälkeen.

Luku 12

Huomensäde tunsi, kuinka Ampiaisturkki painautui häntä vasten. Hän ei jaksanut avata silmiänsä, ja tunsi, kuinka kipu vihloi kaulassa. Kävelyretkestä ei ollut tullut mitään, kun juuri ennen sitä oli tapahtunut se, mitä hän ei enää muistanut selkeästi. Huomensäteen päässä oli vain sumeita, katkonaisia muistikuvia tapahtuneesta.

Sudenlaulu asteli parantajanpesään.
“Miten hän voi?” kolli kysyi parantajaoppilalta.
“Paranemaan päin… mutta tuo seitti pitäisi vaihtaa, haava tihkuttaa verta.”
Todentotta, sammal oli värjäytynyt verestä. Ampiaisturkki nosti päätänsä.
“Sinun täytyy nyt lähteä, Huomensäteen pitää saada nyt levätä rauhassa,” Sudenlaulu murahti Ampiaisturkille. Loukkaantuneena kolli nousi pois naaraan rinnalta ja meni ulos pesästä. Kun Ampiaisturkki pujahti ulos hämyisestä, yrtin tuoksuisesta parantajanpesästä, Huomensäde tunsi kylmän viiman turkissaan. Hän sävähti tuntiessaan kylmän pakkas ilman turkissaan.
“Vettä,” mustavalkoinen naaras kähähti. Valotassu käveli toiselle puolelle pesää ja uitti sammalta vedessä. Sitten oppilas raotti varovaisesti naaraan suuta ja puristi vettä hänen suuhunsa. Vaivalloisesti, kurkku kuivana Huomensäde nielaisi veden ja laski päänsä takaisin sammaleelle. Laiskasti hän heilautti häntäänsä.

***

“Hei, Huomensäde!” Kaislahäntä saapui pesälle. Oli kulunut puolikuuta Synkän Metsän episodista. Vaalean ruskean naaraan tummanvihreät silmät loistivat innostuksesta. Pari auringonnousua Huomensäde oli päässyt jo ensimmäistä kertaa aukiolle.
“Joko pääset soturintehtäviin?” Kaislahäntä tiedusteli innokkaana. Huomensäde puisteli päätään. Hänen häntänsä väreili innostuksesta. Naaras oli palautunut lähes ennalleen kuoleman rajamailta. Huomensäteen heikot lihakset olivat kuitenkin innokkaina valmiina työskentelemään, ja ennen niin puhelias mustavalkoinen kissa oli palannut takaisin.
“En malta pääsyä soturintehtäviin! Puolikuuta on ikuisuus!” hän maukui.
“Sinun mielestäsi kaikki on ikuisuus,” Kaislahäntä kehräsi innoissaan. Naaras odotti pääsyä soturinpesään ja tavalliseen klaanin arkeen. Ajatus soturienpesästä houkutteli häntä, kun Huomensäde ei ollut saanut nukkua kuin kaksi yötä siellä. Amppiaisturkkikin oli kertonut, että hänen vierellään oli paikka naaraalle.
“Miltä se kaulan haava voi?” Sudenlaulu kysyi. Parantaja tunnusteli naaraan kaulaa. Huomensäde tunsi, kuinka kollin karheat anturat paineli kaulan karvatonta kohtaa.
“Ei tulehduksia. Voit päästä huomenna soturienpesään, jos olet silloin kunnossa.”
Huomensäteen silmät syttyivät. Hän ponkaisi makuulta ilmaan.
“Mutta sinun pitää ottaa rauhassa,” parantaja varoitti. Huomensäde tunsi olonsa loistavaksi. Hän pääsee soturienpesään. Vihdoin! Kaislahäntä puski innoissaan Huomensädettä ja naaras oli kaatua kumoon.
Parantajanpesän edustavista pensaista kuului risahdus ja kahahdus, kun oranssi kolli astui sisään. Ampiaisturkki katseli touhua äimistyneenä.
“Mitä täällä tapahtuu?”
“Huomensäde pääsee huomenna soturienpesään!” Kaislahäntä kailotti. Ampiaisturkin silmät rävähtivät auki.
“Nyt jo?” kolli syöksyi puskemaan naarasta, kuten Kaislahäntä hetkeä aiemmin. Huomensäde katsoi hellästi kollia.
“Hei lopettakaa! Tuo on ällöä!” Kaislahäntä huudahti kun Ampiaisturkki nuolaisi lempeästi Huomensäteen mustavalkoista turkkia. Huomensäde kehräsi hilpeästi.

Malttamattomana seuraavaa auringonnousua odotellen Huomensäde asettui makuulle sammalvuoteeseen. Kaikkialla tuoksui yrtit, ja tällä kertaa se oli ihana tuoksu, kun naaras tiesi, että pääsee pian pois. Yrttien tuoksut kitalakea kutitellen hän sulki silmänsä.

***


“Huomenta!” Valotassu hihkaisi. Huomensäde nyökkäsi parantajaoppilaalle jäykkänä jännityksestä. Sudenlaulu asteli naaraan rinnalle. Kolli tarkasti kaulan haavan. Sitten hän vielä paineli kyljen haavaa. Tullessaan haavan toiseen päähän, parantaja sävähti. Huomensäde katsoi kummissaan kollia. Oliko jokin vinossa? Sudenlaulu nyökkäsi hyväksyvästi. Hymy levisi Huomensäteen huulille.

“Pääsitkö?” Kaislahäntä kysyi toiveikkaasti, vaikka Huomensäteen naama kertoikin jo kaiken. Mustavalkoinen naaras nyökkäsi. Hengitys huurusi pakkasessa. Yön aikana metsä oli saanut lumipeitteen. Aukiolla näkyi kissojen jälkiä.
“Huomensäde!” Heinätähti kutsui naarasta. Pelko lävähti Huomensäteen sydämelle. Mitä Heinätähti tahtoi? Eikai tämä ollut vihainen hänen mentyä Synkkään metsään?
“Tuletko jossain vaiheessa pesääni?” päällikkö kysyi. Huomensäde helpottui. Ainakaan mitään kovin vakavaa ei voinut tapahtua.
“Pääsitkö sinä?” Ampiaisturkki kysyi. Kehräten Huomensäde vastaanotti kollin.
“Kyllä!”
Ampiaisturkki puski onnellisena naarasta. Lehväpilvi vilkuili hymyillen nuoria kissoja. Huomensäde huomasi tämän, ja mulkaisi muka vihaisena klaaninvanhimman suuntaan. Oravaliito naukaisi jotain naaraalle.

Huomensäde käveli lumenvalkoisessa metsässä rinnallaan Ampiaisturkki. Hän tunsi kollin kohoilevat kyljet. Hän vilkaisi Ampiaisturkin suuntaan.
“Kaunista,” Ampiaisturkki lausahti.
“No jopas on! Mistä lähtien sinä olet sanonut jotakin kauniiksi?” Huomensäde kiusoitteli. Ampiaisturkki kehräsi. “Sinä olet kaunis.”
Hän vakavoitui ja räpäytti silmiään. “Kiitos.”

Lumi narskui anturoiden alla ja jätti lumeen kahden kissan käpälien jäljet. Huomensäde ja Ampiaisturkki pujottelivat lumen peittämän aluskasvillisuuden keskellä. Lunta tippui polulle heidän turkkinsa osuessa niihin.
“Ihanaa, kun vihdoin toivuit,” Ampiaisturkki maukui.
“Niin. Olen melkein Tähtiklaanissa…” Huomensäde lausui hiljaa.”Sillä samalla paikalla… kuoli Kukkaköynnös.” Huomensäde painoi päänsä. Ampiaisturkki töytäisi hellästi naarasta. “Mennäänkö nyt?”

Huomensäde ja Ampiaisturkki istuvat jäätyneen puron vieressä, lumihangessa. He katselivat vaitonaisina Tuuliklaanin maille. Pikkuhiljaa Huomensäde hivutti pitkää häntäänsä Ampiaisturkin selän taakse. Siellä se kosketti kollin häntään, ja he kietoivat häntänsä yhteen.
“Huomensäde?” Ampiaisturkki maukui kysyvästi. Ampiaisturkki oli aina ollut se, joka uskaltaa sanoa vaikeatkin asiat. Vaikka Huomensäde onkin erittäin puhelias.
Huomensäde käänsi päänsä.
“Haluaisitko olla… kumppanini?”
*Mitä? Eikö tämä muka ole ollut kumppanuutta?* hän ajatteli mielessään.
“Kyllä, rakastan sinua enemmän kuin mitään.”
Nuo sanat Huomensäde sanoi täysin sydämestään. Hän rakasti palavasti kollia.

***

“Heinätähti?” Huomensäde seisoi päällikönpesän suulla.
“Huomensädekö se siellä? Tule sisään!”
Hän työntyi sammalverhon läpi melko tilavaan luolaan, jossa oli perällä sammalvuode. Sisällä oli päällikön lisäksi myös Valhelaulu, joka näytti kireältä. “Öh, tuota, voisiko Valhelaulu lähteä?” Huomensäde kysyi kysymyksen arastellen ja vaivautuneena. Hän ei ollut alunperinkään pitänyt Valhelaulun varapäällikyyttä hyvänä asiana. Heinätähti nyökkäsi. “Valhelaulu, voisitko poistua?”
Kolli asteli häntä korkealla pystyssä ulos pesästä, murahtaen mennessään.
“Miten se tapahtui?” päällikkö aloitti ja nyökkäsi.
“Menin muistaakseni aivan tavallisesti vuoteeseeni, pian kun sain soturinimeni. En tiedä mitä tapahtui, mutta jotenkin jouduin…”
“Mitä teet täällä?” Lehväpilvi kysyi joltain pesän ulkopuolella. Huomensäde maistoi ilmaa, ja haistoi Valhelalulun tuoksun hyvin vahvana.
“En mitään.”
“Valhelaulu! Mikä oikeuttaa sinua salakuuntelemaan päällikköäsi?” tavallisesti niin hilpeä Lehväpilvi korotti ääntään. Varapäällikkö murahti.
“Heinätähti?” Lehväpilvi kuulosteli.
“Käy sisään.”
“Varapäällikkösi salakuunteli sinua ja… kappas vain, Huomensäde! Oletko toipunut hyvin?”
“Siitä me nyt juttelemme,” Huomensäde vastasi kireästi.
“Valhelaulu!” Heinätähti sähähti. “Menet saalistamaan, ja olet siellä niin kauan, kunnes olemme valmiit! Ja jos satun kuulemaan, näkemään tai haistamaan sinusta viiksikarvankin verran, mietin mitä teen. Se, että olet varapäällikkö, ei oikeuta sinua salakuuntelemaan kissaa, joka on arvoasteikossa sinua korkeammalla. Ja minä olen oikeutettu rankaisemaan sinua!”
Kivet ropisivat rinnettä alas, kun Valhelaulu loikki sitä alas. Lumi oli hävinnyt siitä kohdasta, sillä kissat olivat mennyt siitä eestaas.
“Kiva kun tulit, Lehväpilvi,” Heinätähti kumarsi. Päällikkö nyökkäsi Huomensäteelle.
“Niin, jouduin Synkkään Metsään. Siellä oli musta kissa, jonka oikea tai vasen korva, en muista kumpi, oli revennyt lähes kokonaan. Kissalla oli meripihkanväriset silmät ja haiseva hengitys. Kissa meinasi ottaa minut koulutukseensa, mutta pistin vastaan, ja aloimme taistelemaan. Aluksi se veti kylkeeni mojovan kokoisen viillon, ja kävi käsiksi kurkkuuni… en muista sen enempää. Mutta älä huoli, olin sille kovan vastuksen takaisin, ja annoin sille kaksinkertaisesti takaisin… työnsin sen veri…” Huomensäteen selässä kävi kylmäväre hänen ajatellessansa Synkkää metsää. “...verijokeen.”
Heinätähden ilme oli synkkä. “Synkkä metsä on voimistumassa.” Sen jälkeen hän nyökkäsi Huomensäteelle merkiksi.”Voitte lähteä.”

“Mitä juttua teillä on Ampiaisturkin kanssa?” Lehväpilvi uteli. Huomensäteen turkkia alkoi kuumottaa. “Olemme kumppanit,” Huomensäde sanoi arasti. Lehväpilven silmät alkoivat loistaa. “Oikeasti? Onneksi olkoon!” Lehväpilvi kehräsi ja puski mustavalkoista naarasta.
“Huomensäde!” Kaislahäntä huhuili häntä siturienpesästä. Naaras lähti kohti soturienpesää. Kissat vilkuilivat häntä.
“Mitä?”
“Onneksi olkoon!” Kaislahäntä toivotti.
“Koko klaani tietää!” Huomensäde sanoi hermostuneena.
“Arvaa kuka?” Kaislahäntä kysyi. Huomensäteen ei tarvinnut edes sanoa, kun he tiesivät, että Oravaliito oli syypää.

Hopeahäntä loisti pimeällä yötaivaalla, kun Huomensäde käpertyi Ampiaisturkin viereiseen vuoteeseen. Ampiaisturkki oli saanut Taivaannovan vaihtamaan vuoteita Huomensäteen kanssa, joten he olivat vierekkäin, lähellä kylmää hohtavaa kallioseinämää, pesän perukoilla. Kaislahäntä oli myös lähellä häntä.
Huomensäde huomasi Jääkynnen mulkoilevan häntä ilkeästi, ja Valonenä oli kyyryssä omalla vuoteellaan. Kolmikko oli hajonnut. Jääkynnestä oli tullut omituinen ja Valonenästä entistä varautuneempi. Huomensäde räpäytti kiltisti silmiään Valonenälle ja lupasi sydämessään, että suojelisi veljeään. Aurinkohuippu taas oli pesän keskellä muiden kokeneiden soturien kanssa onnellisena siitä, että hänen tyttärensä oli parantunut, ja on onnellinen. Hänellä on kumppani, ja hän voi saada Ampiaisturkin kanssa pentuja, ja rakentaa perheen, joka on yhtenäinen, eikä niin hajanainen, kuin heidän perheensä.

//Huomensäteen tietoihin vois lisätä Kaislahännän ystäväksi ja Ampiaisturkin kumppaniksi:D

Luku 6


Ruusutassu venytteli kohmeisia jäseniään oppilaiden pesän edessä. Kylmä lehtikadon viima heilutti naaraan viiksiä ja sekoitti hännän muhkean karvan.
"Toivottavasti Kotkasiipi keksii jotain tekemistä josta tulee lämmin olo", Ruusutassu marisi hytisten kylmässä.
Ruusutassu ei kauan ehtinyt marista säästä, kun Kotkasiipi ilmestyi soturien pesältä. Soturi huomasi oppilaansa melkein heti ja lähti hölkkäämään tämän luokse.
"Huomenta Ruusutassu! Oletko valmis ensimmäiselle oppitunnille?" Kotkasiipi kysyi virne naamalla.
"Kunhan saan jäseneni lämpimäksi niin olen tyytyväinen" Ruusutassu sanoi närkästyneenä kylmyydestä.
Kotkasiipi hymähti ja antoi hännällään merkin seurata häntä. Kaksikko lähti juoksemaan ulos leiristä, jotta saisivat lihakset lämpimäksi.
"Tiedätkin jo jotain riistan metsästämisestä, mutta haluan silti aloittaa alusta. Näytäppä minulle vaanimisasentosi Ruusutassu", Kotkasiipi selitti mestarin käskevällä äänellä.
Ruusutassu huokaisi syvään ja meni vaanimisasentoon. Naaras piti vartalonsa lähellä maata, mutta ei kuitenkaan niin lähellä, että se olisi laahannu maata. Tassut kevyesti maahan painuen naaras hiipi eteenpäin ja esitteli taitojaan mestarilleen.
"Aika hyvin Ruusutassu. Muista kuitenkin pitää häntä mahdollisimman liikkumattomana, jotta et vahingossa huiski sitä oksiin ja pusikoihin. Pieninkin meteli saa riistan kaikkoamaan salaman nopeasti. Koska olet pienen kokoinen naaras pystyt laskemaan tassusi hyvin kevyesti maahan, eivätkä tassusi pidä kovaa ääntä. Se on todella hyvä ominaisuus ja taito, jota kannattaa harjoitella. Hiiret kuulevat pienimmätkin äänet ja tuntevat maan värähtelyn", Kotkasiipi jatkoi tarkkailessaan oppilastaan.
Ruusutassu teki työtä käskettyä ja piti häntänsä paikoillaan. Naaras huomasi pienen oksan törröttävän lumen seasta ja alkoi vaanimaan sitä. Ruusutassu heilautti takamustaan muutaman kerran ja ponnisti isoon loikkaan. Ruusutassu osui tassuillaan keskelle keppiä katkaisten sen kahtia. Naaras kääntyi katsomaan mestariaan ja näki tämän heiluttavan päätään sivulta toiselle huvittuneena.
"Eiköhän mennä kokeilemaan taitojasi oikeaan riistaan", Kotkasiipi tokaisi.
Ruusutassun turkkia alkoi kihelmöidä jännityksestä. Tänään hän nappaisi ihka oikean oman saaliinsa. Tällä kertaa hän ei antaisi hiiren päästä karkuun niin kuin pentuna hän oli antanut karvaisen otuksen livahtaa tassuistaan.

Ruusutassu ja Kotkasiipi olivat jo hetken aikaa etsineet riistaa lumisesta metsästä. Metsässä ei kuulunut riistan ääniä vain tuulen aiheuttamaa ujellusta ja lumen narskuntaa tassujen alla. Ruusutassu haisteli ilmaa toiveikkaana, mutta ei haistanut muuta kuin kylmän lumen.
"En haista muuta kuin lumen", Ruusutassu sanoi pettyneenä.
"Riista taitaa olla pesissään piilossa kylmältä" Kotkasiipi tokaisi.
"En mielelläni menisi tyhjin vatsoin nukkumaan", Ruusutassu maukaisi ja haisteli uudestaan ilmaa.
Silloin naaras haistoi riistaisen tuoksun, mutta se ei ollut hiiren tuoksu. Se oli täysin tuntematon tuoksu naaraalle.
"Haistan jotain!" Ruusutassu hihkaisi mestarilleen.
Kotkasiipi haisteli hetken ilmaa ja antoi merkin seurata perässä. Hitaasti hiipien kaksikko meni koivun rungon taakse ja kurkkasivat varovaisesti sen takaa. Edessäpäin oli avaraa maata, jota koristi muutama puu. Erään puun juurella kyyhötti orava.
"Mikä otus tuo on?" Ruusutassu kysyi kuiskaten.
"Orava. Niitä on vaikea napata, mutta siinä voi onnistua jos on tarpeeksi ovela" Kotkasiipi kuiskasi naaraalle.
Ruusutassu katseli kuinka harmaa orava tunki suuhunsa ison siemenen ja alkoi etsimään uutta maasta.
"Oravat ovat hyvin vikkeliä olentoja, joten helpoin tapa napata ne on yllättää ne lähietäisyydeltä. Muista myös varoa tuulen suuntaa. Jos se haistaa hajusi on se kadonnut puun latvaan ennen kuin ehdit tassuakaan nostaa. Pysy siis tuulen alapuolella" Kotkasiipi opasti.
Ruusutassu nyökkäsi kuuleensa ja yhdessä oppilas ja mestari lähtivät hiipimään puun toisilta puolilta kohti oravaa. Päästessään lähemmäs riistaa, naaras tunsi suunsa vettyvän herkullisista aromeista. Ruusutassun maha kipristeli nälästä ja se lisäsi naaraan tarkkaavaisuutta. Hän ei päästäisi tätä oravaa karkuun.
Ruusutassu huomasi Kotkasiiven olevan piilossa pienen muun takana oravan toisella puolella. Mestarin korvan nipukat tulivat aina välillä esiin hänen tarkastaessaan oravan sijaintia. Ruusutassu hiipi muutaman hiirenmitan verran ja painautui matalaksi. Hän oli nyt saman puun luona millä orava oli. Harmaalla otuksella ei ollut tietoakaan, että aivan kulman takana sitä odotti kuolema.
Kotkasiipi lähti tulemaan kohti oravaa. Hetken päästä orava haistoi Kotkasiiven tuoksun ja alkoi pälyillä ympärilleen. Orava huomasi nyt Kotkasiiven ja oli syöksymässä ylös puuhun. Ennen kuin karvainen otus ehti sitä tehdä Ruusutassu singahti nurkan takaa esiin ja nappasi oravan hännästä kiinni. Orava vinkaisi kauhistuneena ja yritti tempoilla itsensä irti. Naaras puraisi nopeasti oravaa niskasta ja se valahti kuoleena tämän tassuille.
"Hyvin napattu Ruusutassu!" Kotkasiipi sanoi iloisesti tullessaan oppilaansa luokse.
"Miten menikään sääntö pysy tuulen alapuolella" Ruusutassu kiusasi mestariaan ja hymyili tälle veikeästi.
Kotkasiipi yskäisi muutaman kerran ja katseli taivasta. Ruusutassu hymänti ja nappasi oravan suuhunsa.
"Eiköhän viedä tämä kotiin" Ruusutassu sanoi ja lähti juoksemaan metsän läpi kohti leiriä.

Korpin tarinat - Luku 4

// taistelua...

Kävelin pitkää hämärää metsäpolkua pitkin ja katselin ympärilläni kohoavia puita ja korkeita kiviä ja kallioita. Synkkä musta usva peitti kaiken ohuen peittonsa syleilyyn ja epämiellyttävät mutta myös miellyttävät tuoksut ympäröivät minut. Kuulin miten matala murina kaikui puiden latvoissa ja jossakin sähisi kissa. Virnistin tuntiessani oloni oudon kotoisaksi.
"Oletko kotiutunut tänne?" isoisoisäni Punakynsi kysyi karhealla äänellään.
"Niinkin voisi sanoa", virnistin tälle. Olimme lähteneet kiertelemään Synkän metsän maita yhdessä saavuttuani paikalle, kun olin saanut itseni todellisessa maailmassa uneen.
"Miten harjoituksesi edistyvät Ahmakäpälän kynsissä?" kolli kysyi.
"Hyvin kai. Olemme harjoitelleet väistöliikkeitä, hyökkäystä sekä harjoittaneet voimaani ja kestävyyttäni erilaisilla tehtävillä. Lisäksi olemme harjoitelleet metsästystä ja olen myös yksin käynyt saalistamassa", kerroin.
"Hienoa. Tänään minä aion näyttää sinulle miten Synkän metsän kissa taistelee", Punakynsi virnisti ja viittoi hännällään minua seuraamaan.
Juoksin kollin perässä isolle aukiolle jota ympäröi kivien rykelmä joiden päällä istui kissoja, kaikki erilaisia, eri kokoisia ja eri klaanien tuoksuisia.
"Täällä käydään useasti harjoitustaisteluita muiden sotureiden kesken. Joskus jopa oppilaat saavat osallistua mutta sinä et ole siihen vielä valmis", Punakynsi supatti, kun valitsimme itsellemme istumapaikan muiden joukosta.
Silmäni alkoivat hehkumaan, kun näin miten suuri arpinen kolli hyökkäsi pienen puoliksi sokean naaraan kimppuun iskien tätä vahvalla käpälällä suoraan päin naamaa jättäen kivuliaan näköisen naarmun tämän poskeen. Naaras ärähti ja syöksyi kollin alle painaen terävät kyntensä kollin vatsaan saaden tämän ulahtamaan kivusta. Kolli yritti saada naaraasta otetta mutta naaras luikahti vikkelästi ohi aina, kun soturin kynsi yritti saada osumaa.
"Huomaatko miten pienikokoinenkin soturi voi olla isompaa taitavampi taistelussa?" Punakynsi sihahti korvani juurella ja nyökkäsin tälle. En ollut itse siitä pienimmästä päästä mutten ollut myöskään mitenkään suurikokoinen kuten isäni.
Loppujen lopuksi naaras sai vahvan osuman kollin takajalkaan ja tämä menetti tasapainonsa lysähtäen maahan. Naaras iski vielä kyntensä toiseen takajalkaan joka sai aikaan sen ettei kolli päässyt enää jaloilleen.
"Voittaja on Daaliakynsi!" pieni töpöhäntäinen kolli kajautti möreällä äänellään ilmoille ja muut kissat ryhtyivät mouruamaan kannustushuutojaan.
"Tule. Esittelen sinut voittajalle", Punakynsi sanoi äkkiä ja laskeutui kiviä alas aukiolle. Seurasin häntä perässä ja näin miten kolli lähestyi naarasta ja he puskivat päitänsä yhteen kunnes naaraan silmä kääntyi katsomaan minua.
"Tässäkö hän nyt on?" Daaliakynsi kysyi tassutellen eteeni. Hän käveli minua ympäri ja katsoi minua päästä tassuihin nyökytellen hyväksyvästi.
"Saat hänestä vielä kunnon Synkän metsän soturin", hän virnisti kollille, kun oli saanut arviointi kierroksensa tehtyä.
"Toden totta. Korppitassu, tässä on kumppanini Daaliakynsi. Hän on toisin sanoen isoisoemosi", Punakynsi esitteli. Minua alkoi kiinnostamaan kuinka paljon sukulaisiani olisikaan päätynyt Synkkään metsään kuoltuaan.
"Mielenkiintoista", totesin vain.
Hetken Punakynnen ja Daaliakynnen juteltua keskenään lähdimme jatkamaan matkaa isoisoisäni kanssa kaksin.

"Miten tapasitte?" kysyin, kun kävelimme jälleen synkällä metsäpolulla.
"Kuuluin itse Varjoklaaniin, kun taas hän kuului Myrskyklaaniin. Tapasimme useasti rajalla. Ensimmäisen kerran kohtasimme eräässä kokoontumisessa jossa tutustuimme. Siitä se sitten lähti", Punakynsi hymähti. Pahatkin kissat siis kykenivät rakastumaan. Mielenkiintoista.
"Minussa siis toisin sanoen virtaa Varjoklaanin sekä Myrskyklaanin veri, niin vai?" katsahdin kollia otsa rypyssä.
"Pieni osa kyllä. Poikamme syntyi Myrskyklaanissa mutta kasvettuaan soturiksi hän kohtasi emosi emon joka oli kulkukissa. Hän lähti klaanista ja alkoi elämään kulkukissan elämää kunnes päätyi Taivasklaanin silloisille maille. Molemmat isovanhemmistasi liittyivät Taivasklaaniin ja saivat kolme pentua joista vain yksi selvisi ja se oli emosi. Vähän niin kuin sinäkin olit ainoa joka selvisi elossa synnytyksestä, kun taas sisaresi kuoli", Punakynsi totesi.
"Olet väärässä. Koivutassu selvisi synnytyksestä aivan kuten minä", korjasin. Kolli pysähtyi ja katsoi minua huvittuneena. Sitten hän naurahti ivallisesti.
"Luuletko tosiaan, että se herkkähermoinen, ujo ja pelokas pikku pentu olisi sinulle jotakin sukua", hän nauraa räkätti niin, että keltaiset lohjenneet hampaat vain vilkkuivat.
"Mitä tarkoitat?" katsoin kollia tiukasti ja vakavasti.
"Hän ei ole sinulle mitään sukua poika. Hän on pahainen orpopentu jonka isäsi pelasti ja emosi otti hoiviinsa, koska halusi saada klaaninsa kunnioituksen ja hyvän maineen. Fiksu lapsenlapsi minulla jos totta puhutaan", kolli virnisti. Olin hetken hiljaa. Emoni ei ollut puhunut asiasta pihaustakaan. Puhuiko Punakynsi totta?
"Oletko tosissasi?" kysyin kylmän viileästi.
"Olen. Kuoleman tosissani", kolli räkätti taas kuin mikäkin räkättirastas edessäni.
"Se selittänee miksi emoni kohtelee häntä kylmästi", hymähdin.
"Sietääkin tuollaista turhan päiväistä kakaraa kohdella viileästi. Oppiipahan olla varpaillaan vahvempien edessä", kolli tuhahti pudistellen päätään. Hymähdin kylmän rauhallisesti. Kerrankin oli joku joka oli kanssani samaa mieltä.

Aamun valjetessa jouduin taas lähtemään Synkän metsän siimeksistä todelliseen maailmaan.
Haukottelin pedilläni ja pyyhkäisin unihiekan silmistäni. Oli aika nousta uuteen päivään ja uuteen harjoitukseen Ahmakäpälän kanssa. Naurahdin mielessäni, koska olin saanut täysin uutta tietoa Punakynneltä liittyen sukuuni ja nykyiseen "perheeseeni". En tiedä syytä miksi emoni ei ollut kertonut meille tai edes minulle asiasta mutta uskoin, että hänellä oli siihen omat syynsä enkä aikonut puuttua siihen. Olin kuitenkin tyytyväinen tietäessäni asiasta. Nyt minulla oli täysi oikeus olla välittämättä tuosta turhasta penikasta sanoi kuka mitä tahansa.

Luku 5


Tänään olisi hänen arviointinsa! Ja jos se menee hyvin, hänestä tulisi soturi tänään! Mikähän on soturinimeni? Mitä jos saan sen isäni mukaan? Kumpa se ei olisi Liekkinietos! Vaikka Liekkinietos kyllä kuullostaisi tyhmältä. Ja samalla vihaisin sitä, joka sen keksi. Luminietos oli murhannut hänen isänsä, ja se nimi muistuttaisi häntä siitä lopun elämäänsä. Liekkitassu vihasi Luminietosta. Tämän ärsyttävä ääni ja inhottava luonne olivat omaa luokkaansa. Oli vasta varhainen aamu, joten ei ollut kiire vielä. He aloittaisivat vasta sitten, kun aamupartio oli tullut ja siihen meni vielä aikaa. Se vasta lähti. Mutta kolli odotti innolla arviointiaan, ja sitä että hänestä tulisi soturi. Tästä hän oli unelmoinut koko ikänsä. Soturiksi tulemisesta. Joskus hän olisi soturi, joka oli kokenut. Joskus hän saisi oppilaan. Jonka hän kouluttaisi hyvin. Niin hyvin kuin pystyisi. Mutta nyt ei ollut aika miettiä sitä, sillä siihen olisi vielä pitkä aika. Mutta koska tänään olisi arviointi, hän olisi askeleen lähempänä soturiksi tulemista. Kun oikein ajatteli, hän oli vain ketunmitan päässä soturiksi tulemista. Hän kuuli ääniä, ja tajusi aamupartion juuri palanneen. Laventelitassu oli hiipinyt Liekkitassun taakse.

"Onnea arviointiin, Liekkitassu! Sinusta tulee hyvä soturi!" Laventelitassu kuiskasi kollille. Liekkitassu hätkähtää ajatuksistaan hereille. Hän hieman säikähti.

"Kiitos, oikeasti", Liekkitassu vastasi hymyillen. Laventelitassu katsoi häneen merkittävästi. Nyt oli aika. Hän lähti kävelemään mestariaan kohti. Tämä huomasi, että kolli oli tullut.

"Liekkitassu, sinä metsästät, ei ole väliä missä mutta metsästät yksin. Minä tarkkailen sinua koko ajan, ja sitten arvioin suoriutumisesi. Jos menee hyvin, olet huomiseen mennessä soturi", Kirkaskuu selitti samalla kun he kävelivät, ja hänen äänessään kuului ylpeys. Liekkitassu etsiskeli paikkaa, mistä aloittaa. 

"Sopisiko, jos aloitan tästä?" Liekkitassu kysyi. Kirkaskuu nyökkäsi vastaukseksi. Hyvä. Sillä haistan hiiren! Kirkaskuu lähti kävelemään toiseen suuntaan. Nyt olisi näytettävä taidot. Ja napattava paljon riistaa. Niin paljon, että hän tekisi vaikutuksen. Eikä saisi antaa minkään häiritä. Ja sen Liekkitassu aikoi tehdä. Kirkaskuu saisi olla ylpeä oppilaastaan. Liekkitassu aikoi pitää siitä huolen. Liekkitassu painautui matalaksi, niin kuin aina, kun metsästi maalla eikä kalastanut. Tämä siirteli tassujaan hitaasti mutta varmasti ja eteni koko ajan lähemmäs. Yksi loikka, ja hiiri olisi hänen. Liekkitassu ponnisti, hyppäsi ja nappasi hiiren. Kolli taittoi nopealla liikkeellä pienen otuksen niskat ja koitti haudata sen jäiseen maahan. Maa ei kuitenkaan antanut periksi, joten hän peitteli sen lehdillä. Seuraavaksi Liekkitassu etsi jotain muuta. Hetken ajan kuluttua hän huomasi rastaan noukkimassa matoa jäisestä maasta. Kolli hiipi sitä kohti, tarkastaen tuulen suunnan huolellisesti ja pysytellen matalana. Liekkitassu tutki maata jäisten lehtien ja risujen varalta. Rastas oli varmaan laihoin, mitä hän hetkeen oli nähnyt mutta kelpasi nyt. Olihan nyt lehtikato ja oli hieman vaikeaa löytää täydellistä riistaa. Olisipa arviointini ollut hiirenkorvan tai viherlehden aikaan! Nyt lumessa ei ole niin hyvä saalistaa, Liekkitassu tuumi. Nyt on aika hypylle, kolli ajatteli. Hän kohdisti hyppynsä oikein, mutta silti mätkähti rastaan viereen. Auts. Hänen oikea etutassunsa osui terävään kiveen jättäen jäljelle haavan. No, ei tuo pieni haava haittaa. Näytän sen parantajalle vaikka leirissä. Eihän se edes sattunut. Pitäisi löytää jotain tuon tilalle. 



Liekkitassu etsi kauan, eikä vieläkään löytänyt mitään. Mutta sitten hän huomasi vesimyyrän hajun lähellä rantaa. Se oli melko pullea ajateltuna, että nyt oli lehtikato ja riista oli laihaa, eikä sitä ollut paljoa. Liekkitassu kyyristyi ja loikkasi. Hän tappoi sen yhdellä iskulla niskaan, ja otti sen mukaansa. Vesimyyrä roikkui kollin hampaissa, kun hän vei sen samaan paikkaan minne vei hiirenkin. Hän kaivoi lehdet pois ja tiputti vielä tuoreen myyrän kuoppaan. Sitten kolli syvensi kuoppaa, että sinne mahtuisi vielä jotain. Jos hän nyt täällä onnistuisi nappaamaan jotain. Onneksi Kirkaskuu oli valinnut sellaisen ajankohdan, ettei satanut lunta. Kunpa yöllä ei sataisi lunta. Jos tänä yönä nyt olisi hänen ensimmäinen vahtivuoronsa. Jos ei olisi, niin olisi se varmasti pian. Liekkitassu oli ollut jo niin kauan oppilaana, että pian olisi varmasti sen aika. Tai siltä se ainakin tuntui. Toisaalta, tuntui myös siltä että siitä olisi vasta yksi kuu kun olin pentu. Ja nyt oli jo arviointi! Ja minulla on jo saalista ihan hyvin! Vielä hieman saalista, ja tämä olisi siinä! Vaikka yksi ahven vielä. Kolli käveli joelle. Nyt olisi kalastuksen aika. Liekkitassu varmisti, ettei hänen varjonsa osuisi veteen. Hän odotti ja odotti, ja vielä odotti. Kun ahven oli sopivalla kohdalla, hän kauhaisi sen nopeasti kynsiinsä. Ahven jäi kiikkiin ja hän vei sen hänen muiden saaliiden mukaan. Kirkaskuu ilmestyi pian pusikosta.

"Pärjäsit hienosti. Uskon, että sinusta tulee tänään soturi", Kirkaskuu sanoi ylpeän kuuloisena. Liekkitassun kasvoille nousi välittömästi hymy. Minusta tulee soturi! 

//Sry jos arviointii ei saanu tehä ennen 200kp, ajattelin et en tee siit soturii viel ku se ei varmaankaan oo sallittuu ennen 200kp:) ja sori jos ei ois saanu kirjottaa arvioinnista!:D

Luku 4

Liekkitassu venytteli selkäänsä ja valmistautui nousemaan. Tänään olisi vuorossa taisteluharjoitukset. Loistavaa, en olekaan päässyt taistelemaan pitkään aikaan. On mukavaa saada välillä vähän vaihtelua metsästyksen jälkeen, olenhan aika paljon sitä tehnyt. Milloinkohan minusta tulee soturi? Täytyy se olla pian, ehkä. On kulunut ikuisuus siitä, kun olin pentu! Tai sitten se vain tuntuu siltä. Kolli kävi makaamaan lähelle pesää. Hän antoi ajatusten tulvia mieleensä. Liekkitassun ei jostain syystä ollut yhtään nälkä. Vaikka hän oli syönyt viimeksi eilen, eikä edes kamalan myöhään. Mutta hänellä oli kauhea jano! Pitäisiköhän käydä juomassa vai odottaa siihen asti että lähdemme harjoituksiin? Ehkä jaksan odottaa vielä pikkuriikkisen hetken. Uskoakseni kyllä. Jos en, lähden hakemaan sitten vettä. Tai siis juomaan, enhän minä sitä hae. Ellen vie klaaninvanhimmille vettä, sitten haen. Mutta nyt he eivät vielä ainakaan tarvitse, koska useimmat nukkuvat ja Varjokorppi varmasti valittaisi minulle jos toisin märkää sammalta heidän pesäänsä. Hän valittaa kaikesta. Kerran hänen makuualusillaan oli pikkuriikkinen tikku reunassa, ja hän piti kunnon esityksen. Voi ei, voi ei, voi ei! Olen unohtanut puhua Laventelitassulle kokonaan! Se on pakko hoitaa tänään! Mitä jos hän luulee, että vihaan häntä? Mitä jos hän luulee, että olen unohtanut hänet tyystin? En niin varmasti antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos kävisi niin! Yhtäkkiä Liekkitassu kuulee huudon.
"Liekkitassu! Lähdetään harjoituksiin, tule!" tuttu ääni kehottaa. Se oli Laventelitassu, eli hän tulee! Kollin naamalle nousi pieni hymy. Tämä ei ollut kuullut naaraan äänessä vihaa, surua tai muuta sellaista. Eli hän ei vihaa minua! Ehkä. Toivottavasti! Sillä minä en ikimaailmassa vihaisi häntä! Oho, piti mennä. Unohtelen nykyään kaiken aikaa asioita. Ja se on ärsyttävää. Tai siis enhän minä unohtele, mutta keskittyminen herpaantuu kokoajan.
"Hei! Odottakaa!" Liekkitassu huudahtaa ja lähti juoksemaan kohti mestariaan, Laventelitassua ja Laventelitassun mestaria.


"Selvä, tänään harjoitellaan tätä liikettä. Ensiksi kierähdätte juuri, kun vastustaja hyppää. Kerron lisäohjeita, kun olette harjoitellut tämän kohdan", Värehäntä, Laventelitassun mestari tokaisi. Liekkitassu nosti päänsä pystyyn. Mitä jos tämä olisi hänen viimeinen taisteluharjoituksensa ennen soturiksi pääsemistä? Minun on tehtävä tämä kunnolla! Liekkitassun odottamatta Laventelitassu loikkasi. Liekkitassu nopeasti pyörähti alta. He tekivät liikettä uudestaan ja uudestaan, kunnes Kirkaskuu avasi suunsa.
"Nyt riittää, voitte nyt ottaa mukaan kierähdyksen jälkeen hypyn ja potkun vastustajan selkään", tämä selitti heille. Liekkitassu ja Laventelitassu nyökkäsivät molemmat. Tämä ehkä on helppo liike, tai sitten ei. Ei minua haittaa, vaikkei olisikaan. Sehän olisi vain kivaa. Taas Liekkitassun odittamatta Laventelitassu jännitti jalkansa ja hyppäsi. Kolli ehti juuri ja juuri kierähtää pois alta, ja tämä hyppäsi takajalat edellä naaraan selkään. Laventelitassu säikähti, mutta tajusi sitten että se oli vain Liekkitassu. Liekkitassu hymyili pienesti naaraalle. Hölmö. Onneksi hän ei ollut vihainen minulle! Jos pääsen lähipäivinä soturiksi, en muuten voi nukkua hänen kanssaan! Ellei hänestäkin tule soturia samaan aikaan. Mutta tuskin tulee. Harmikseni, Laventelitassu oli hieman häntä nuorempi joten ei varmaan pääsisi yhtä aikaa soturiksi.
"Liekkitassu? Kuuletko, oletko kuuroutunut!" Laventelitassu naurahtaa. Liekkitassu katsahtaa hämmentyneenä naaraaseen.
"Mitä?" Liekkitassu kysyi pesätoveriltaan. Taas kerran kolli ei ollut kuunnellut.
"Kirkaskuu sanoi sinulle jotain!" Laventelitassu selitti. Ai, hupsista. Olisi kannattanut kuunnella.
"Liekkitassu, tuo oli täydellisesti suoritettu liike! Olin odottanut, ettette suoriutuisi ihan noin hyvin! Saatte nyt mennä leiriin lepäämään ja syömään, ja katsotaas jos lähdettäisiin partioon sen jälkeen" Kirkaskuu kehotti. Liekkitassu nyökkäsi. Hän ja Laventelitassu lähtivät kävelemään leiriä kohti. Kylmä lumi tuntui polkuanturoissa. Hetken matkaa käveltyään he olivat leirissä.
"Tuletko syömään jotain?" Laventelitassu kysyi kollilta.
"Mennään vain", kolli sanoi hymyillen. Nyt on tarjolla hyvää seuraa, niin pakkohan sitä nyt on mennä. He katselevat pientä kasaa. Siellä on orava, kaksi ahventa, laiha hiiri ja rastas.
"Syödään toinen ahven", Laventelitassun sanoo. Liekkitassu nyökäyttää kerran päätään. Liekkitassu katsoo ahveneen ja nyökäyttää päätään Laventelitassulle merkiksi syödä ensin. Naaras kumartuu ja haukkaa palan. Sitten Liekkitassukin haukkaa. He syövät kalan yhdessä ja painuvat pesäänsä lepäämään hieman.

Liekkitassu taisi torkahtaa, sillä kun tämä kuuli mestarinsa huudon hän oli uninen. Kolli pudisteli päätään karkottaakseen väsymyksen. Hän talsi pesästä ulos rauhallisesti.
"Lähdetään nyt iltapartioon", Kirkaskuu käski. Liekkitassu juoksi nopeasti ja innokkaasti mestarinsa mukaan. Partiossa oli mukana Yksisiipi, Kuunvalo sekä Uniyö.