// Tarina sisältää hieman taistelua ja verta!

YHDESTOISTA LUKU
Lojaali

“Rakastan sinua.”
Ne sanat löysivät tiensä Pilviharson päähän heti, kun pysähtyi hetkeksikin ajattelemaan. Hän yritti kaikkensa pitää itsensä kiireisenä osallistumalla partioihin, viettämällä aikaa Hunajataivaan ja Korppivaiston kanssa sekä jopa auttamalla Routaruusua yrttien keräämisesssä. Silti joka kerta, kun hänen ajatuksiinsa ilmestyi pienikin rako, muisto edellisestä kokoontumisesta livahti hänen mieleensä.
Pilviharso ei tiennyt oliko kamalinta se, ettei hän tiennyt mitä Tarinamieli ajatteli hänestä vai se, että maailma hänen ympärillään pysyi samanlaisena ja vain hän oli muuttunut. Kukaan tuuliklaanilainen ei pysähtynyt ja kysellyt hänen uskollisuuttaan, Tähtiklaani ei ollut ilmestynyt hänen uniinsa ja syyttänyt häntä petoksesta, eikä Huminatähti ollut tullut hänen luokseen ja pakottanut häntä ulos klaanista.
Pilviharso tunsi olevansa valehtelija ja pettturi, ja siitä huolimatta hän ei voinut olla miettimättä Tarinamieltä ja sitä mitä tämän päässä kulki. Vihasiko naaras häntä nyt? Oliko Pilviharso pilannut viimeisetkin ystävyydenrippeet heidän välillään? Entä jos… entä jos Tarinamieli koki samoin?
Ei, Pilviharso mietti ja pudisti päätään, hän ei millään voisi olla rakastunut minuun. Kolli tiesi olevansa turhan vakava ja monien mielestä tylsä kissa, eikä hän voinut kuvitella kenenkään todella haluavan olla hänen kumppaninsa.
Eikä sillä ole edes väliä, kolli muistutti itseään. Hän ei tulisi koskaan saamaan kumppania. Ei niin kauan kun hänen sydämensä kuului Tarinamielelle.
“Pilviharso, jaksatko vielä metsästyspartioon?”
Pilviharso, joka oli juuri lopettanut pienen hiiren syömisen, kohotti päänsä ja nyökkäsi Varissulalle. “Totta kai.”
“Hyvä, ota mukaasi Hunajataivas, Purppuravaahtera sekä Korppivaisto ja etsikää riistaa joen lähettyviltä”, Varissulka sanoi. Hänen katseensa oli synkkä ja väsynyt. “Olen pahoillani, että joudun lähettämään sinut uudelleen partioon. Tuuliklaani tarvitsee riistaa.”
“Jaksan kyllä”, Pilviharso sanoi. “Klaani on ruokittava. Se on velvollisuuteni.”
Varissulka hymyili synkästi, ja Pilviharso hautasi hiiren luut maahan. Tuuliklaanilla ei mennyt kovinkaan hyvin riistan suhteen. Lehtikato oli ankara, ja vaikka metsästyspartioita oli sekä päivisin että öisin, klaanin kissat olivat laihoja ja luisevia. Oli täyden työn takana saada edes jonkun verran riistaa kasattua, ja Pilviharso tunsi väsymyksen omissa lihaksissaan.
Mustavalkoinen kolli löysi Hunajataivaan ja Purppuravaahteran vaihtamassa kieliä pentutarhan edustalla samalla, kun Herukkapentu ja Vatukkapentu pyörivät heidän ympärillään.
“Varissulka määräsi meidät vielä yhteen metsästystpartioon”, Pilviharso ilmoitti päästyään tarpeeksi lähelle naaraita.
“Taas?” Purppuravaahtera nurisi. “Vastahan tulin rajapartiosta.”
“Klaani on ruokittava”, Pilviharso totesi tiukasti.
Hunajataivas nousi seisomaan ja sipaisi hännänpäällään Purppuravaahteraa. “Varissulka ja Pilviharso ovat oikeassa. Meillä ei ole tarpeeksi riistaa, ja muut soturit ovat kiireisiä oppilaiden kouluttamisen kanssa.”
“Hyvä on, hyvä on”, Purppuravaahtera myöntyi.
Pilviharso vilkuili ympärilleen. “Korppivaiston on määrä tulla myös mukaan.”
“Hän taitaa olla lepäämässä sotureiden pesässä. Hän oli myöhäisessä yöpartiossa”, Hunajataivas kertoi.
Kolmikko suuntasi sotureiden pesälle, missä Korppivaisto tosiaan nukkui. Musta naaras oli kietoutunut pieneksi keräksi ja hänen kylkensä nousivat tasaiseen tahtiin. Hetken aja Pilviharso oli valmis muuttamaan suunnitelmia ja jättämään entisen oppilaansa lepäämään, mutta viime hetkellä hän muisti velvollisuutensa. He olivat kaikki väsyneitä, eikä kenellekään voinut antaa etuja sen enempää kuin muille.
“Korppivaisto”, Pilviharso sanoi. “Herää.”
Siro naaras liikautti korvaansa muutaman kerran ennen kuin raotti silmiään. Huomatessaan Pilviharson hänen päänsä singahti ylös. “Pilviharso?”
“Metsästypartio kutsuu.”
Korppivaisto haukotteli syvään, nousi ylös ja venytteli lihaksiaan ennen kuin pujahti ulos pesästä. Hän nyökkäsi kohteliaasti Hunajataivaalle ja Purppuravaahteralle nähtyään heidät Pilviharson takana. “Minne suuntaamme?”
“Joelle päin”, Pilviharso kertoi. “Pysykää valppaina koko matkan. Kaikki riista on korvaamatonta tällä hetkellä, ja pienikin saalis auttaa jo paljon.”
He valmistautuivat lähtemään, mutta juuri silloin Valkohäntä juoksi heidän luokseen hädissään. “Missä ovat Huminatähti ja Varissulka? Yksiviiksi on kadonnut!”
“Yksiviiksi on kadonnut?” Hunajataivas henkäisi. “Haen Huminatähden ja Varissulan!”
Pilviharsokin ymmärsi tilanteen vakavuuden: Yksiviiksi oli jo hyvin vanha, eikä hän jaksaisi kauaa leirin ulkopuolella varsinkin nyt lehtikadon aikaan. Jos klaaninvanhinta ei löydettäisi pian, hänelle voisi käydä huonosti!
“Tiedätkö minne hän on mennyt?” Pilviharso kysyi.
Valkohännän hännänpää liikahteli kiusaantuneena. “Hän halusi auttaa klaanin ruokkimisessa ja lähti etsimään riistaa. Yritin estää häntä, mutta… no, te tiedätte millainen Yksiviiksi osaa olla.”
“Lähden heti etsimään häntä”, paikalle saapunut Varissulka sanoi. “En voi lähettää enempää sotureita pois leiristä. Heidän täytyy levätä sekä vartioida leiriä.”
“Me voimme etsiä häntä”, Purppuravaatera ehdotti, mutta Varissulka pudisti päätään.
“Keskittykää saalistamiseen. Minä löydän Yksiviiksen kyllä”, hän sanoi. “Tulen pian takaisin!”
Varissulka katosi ulos leiristä, ja Pilviharso lähti partionsa kanssa hänen peräänsä. Kun kolli vilkaisi taakseen, hän näki Valkohännän ravaavan hermostuneena aukiolla ympyrää samalla, kun paikalle saapunut Seittijalka yritti rauhoitella pesätoveriaan.
Matkalla kohti jokea kukaan partion jäsenistä ei sanonut sitä ääneen, mutta Pilviharso tiesi Yksiviiksen olevan heidän kaikkien mielessä. Kolli ei voinut muuta kuin toivoa, että Varissulka löytäisi klaaninvanhimman mahdollisimman pian ja hyvässä kunnossa, mutta hän piti silti korvansa tarkkana siltä varalta, että he sattuisivat törmäämään Yksiviikseen.
Purppuravaahtera onnistui nappaamaan laihan linnun, ja Korppivaisto oli juossut jäniksen perään. Siro naaras palasi pian takaisin häntä piiskaten ärtyneesti ilmaa: jänis oli päässyt häneltä karkuun.
“Joskus ei onnistu”, Hunajataivas lohdutti. “Löydämme kyllä saalista jäniksen tilalle.”
Toivotttavasti, Pilviharso mietti.
Mitä lähemmäs he pääsivät jokea, joka erotti Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirit toisistaan, sitä vähemmän Pilviharso halusi jatkaa matkaa. Myrskyklaanin reviiri muistutti häntä kaikista niistä salaisista tapaamisista, joita hän oli jakanut Tarinamielen kanssa. Kuin terävät kynnet, suru repi hänen sydäntään halki.
“Riistaa voisi löytyä enemmän metsäalueelta”, Pilviharso sanoi ja johti partiota toiseen suuntaan, pois Myrskyklaanin rajalta. “Tutkitaan reviirillämme oleva pikkumetsä.”
“Kuulosta järkevältä”, Korppivaisto sanoi.
Pilviharso näki entisen oppilaansa olevan entistä valppaampi. Korppivaistoa selvästi harmitti jäniksen menettäminen ja hänellä oli suuri halu korvata epäonnistumisensa. Pilviharso kuitenkin pelkäsi entisen oppilaansa olevan liian kärsimätön: mustan soturin hännänpää liikahteli, korvat värähtelivät ja hän kulki hieman edellä muita vauhtinsa takia.
Pilviharso oli juuri sanomassa Korppivaistolle kärsimättömyydestä, kun veren tuore haju pysäytti sekä hänet että siron naaraan. Hunajataivas törmäsi Pilviharsoon, ja Purppuravaahtera sähähti yhtäkkisestä pysähtymisestä jossain Pilviharson takana.
“Verta”, Korppivaisto henkäisi ja kääntyi katsomaan Pilviharsoa jäänharmaat silmät kauhusta suuret.
He tuijottivat toisiaan hetken ja lähtivät sitten juoksemaan kohti hajua samaan aikaan. Hunajataivas ja Purppuravaahtera huusivat heidän peräänsä, mutta Pilviharson kaikki aistit olivat keskittyneet veren jäljittämiseen. Korppivaisto juoksi hänen edellään ja siron kehonsa takia pystyi etenemään lumihangessa nopeammin kuin suurempi Pilviharso, jonka tassujen alla hanki oli epävakaa.
Veren haju voimistui, ja pian Pilviharso pystyi näkemään lumen värjäytyneen punaiseksi poluksi kuin joku olisi raahannut verta vuotavaa ruumista sitä pitkin. Ilma oli täyttynyt ketun ja Tuuliklaanin hajusta, ja jostain edempää kuului voimakkaita sähähdyksiä ja haukahduksia.
“Varissulka taistelee kettua vastaan yksin!” edellä juokseva Korppivaisto huusi.
“Korppivaisto, odota!” Pilviharso huusi takaisin.
Korppivaisto ei ollut koskaan tavannut kettua saatika sitten taistellut selaista vastaan. Pilviharso tiesi miten julmia ja nälkäisiä ketut saattoivat olla lehtikadon aikaan: aivan kuten klaaneilla, ketuillakin oli riistanpuutetta, ja nälkäinen kettu oli kaikisita vaarallisin.
Korppivaisto ei kuunnellut, vaan loikkasi suoraan taisteluun. Hän upotti kyntensä ketun kasvoihin juuri, kun se oli näykkäisemässä sähisevää Varissulkaa, ja laskeutui maahan turkki sojottaen. Naaras oli kääntymässä uuteen hyökkäykseen, mutta kettu oli nopeampi ja repäisi soturia hännästä.
Korppivaisto päästi korviavihlovan rääkäisyn, kun kettu ravisteli häntä hännästä, päästi irti ja lennätti naaraan ilmaan. Pilviharson kurkusta kuului murinaa hänen juostessa kettua kohti ja loikatessa suoraan sen päälle. Hän upotti etutassujensa kynnet ketun lapoihin pysyäkseen kyydissä ja alkoi armottomasti raapia sitä takatassuillaan.
Purppuravaahtera oli syöksynyt myös taisteluun ja ottanut kohteekseen ketun kasvot: hänen kyntensä olivat uppoutuneet ketun päähän raapien kaikkea mihin osuivat ja hampaat upposivat pian ketun korvaan. Silmäkulmastaan Pilviharso näki Hunajataivaan auttavan Korppivaiston pystyyn ennen kuin syöksähti auttamaan huojuvaa Varissulkaa.
Hyvä, Korppivaisto näyttää olevan kunnossa, Pilviharso mietti. Sysimusta naaras oli jälleen loikannut ketun kimppuun, mutta pysytteli tällä kertaa kaukana sen hampaista ja tähtäsi häntään.
Kolmikko kynsi ja puri kettua samalla, kun yrittivät pysyä sen kyydissä. Kettu onnistui heittämään Purppuravaahteran selälleen eteensä ja ellei Hunajataivas olisi raapaissut sen kuonoa, se olisi upottanut hampaansa punertavan naaraan paljaaseen vatsaan. Myös Varissulka oli liittynyt taisteluun ja upottanut hampaansa ketun toiseen eturaajaan.
Lopulta kettu alkoi väsymään ja yritti viimeisillä voimillaan heittää kissoja pois kimpustaa. Pilviharso käski kaikkia päästämään irti ja jopa Purppuravaahtera totteli häntä irrottaessaan otteensa Ketun niskasta. Pilviharso loikkasi alas Korppivaisto perässään ja sähähti vielä kerran ketulle, joka ravisteli turkkiaan, haukahti heille ja juoksi sitten ontuen pois.
Purppuravaahtera lähti ketun perään sähisten kovaan ääneen, ja Pilviharso antoi naaraan mennä. Kettu oli liian väsynyt hyökätäkseen uudelleen ja oli hyvä idea varmistaa, että se todella lähtisi Tuuliklaanin reviiriltä.
“Kiitos”, Varissulka kähisi ja herätti Pilviharson takaisin todellisuuteen.
Veri humisi yhä hänen korvissaan, hänen turkkinsa haavoja särki ja lihakset olivat taistelusta jäykät, mutta kolli ei välittänyt siitä. Hän arvioi klaanitovereidensa vammat mahdollisiman nopeasti katseellaan. Korppivaiston häntä vuoti pahasti verta ja oli vääntynyt kummalliseen asentoon ja Hunajataivaan otsassa oli pahasti vuotava haava, mutta pahimmassa kunnossa olli Varissulka. Varapäällikön turkki oli haavoilla, hän ontui toisesta takatassusta ja korva oli repeytynyt irti.
“Meidän täytyy saada sinut äkkiä Routaruusun luokse”, Pilviharso sanoi ja käveli lähemmäs Varissulkaa.
“Ei”, Varissulka sanoi ääni sykkänä. “Yksiviiksi… hän tarvitsee apua enemmän.”
“Yksiviiksi?” Hunajataivas kysyi. “Missä hän-”
“Täällä!” Korppivaisto sanoi.
Pilviharso kääntyi ja näki sysimustan naaraan kumartuneena ruskean kasan ylle silmissään surua. Hän loikki nopeasti Korppivaiston luokse, mutta jo kaukaa hän pystyi näkemään vereen tahriintuneen lumen sekä syvät haavat vaaleanruskeassa turkissa. Oliko jo myöhäistä?
“Yksiviiksi….” Hunajataivas kuiskasi.
Naaras oli kävellyt Pilviharson vierelle, ja he molemmat tuijottivat raidallisen klaaninvahimman ruumista. Yksiviiksi oli ollut jo vanha, mutta silti terve: hänen aikansa lähteä ei olisi pitänyt vielä olla.
“Minä epäonnistuin”, Varissulka kähisi heidän takanaan. “Tulin paikalle juuri, kun kettu löysi Yksiviiksen. Olin liian hidas, minä… minä kompastuin lumeen.”
Pilviharso käänsi katseensa varapäällikköönsä. Varissulan katse oli täynnä surua, mutta myös pelkoa, ja ensimmäistä kertaa Pilviharso tajusi kollin harmaatuneen kuonon ja karvat sen ympärillä. Varissulka oli käymässä vanhaksi ja vaikutti jo luovuttaneen.
“Korppivaisto, kylmetä häntäsi lumessa, jotta verenvuoto lakkaa”, Pilviharso aloitti ohjeistuksen.
Korppivaisto näytti aluksi hämmentyneeltä, mutta vilkaisi sitten häntäänsä ja nielaisi. Lumi hänen takanaan oli värjääntynyt punaiseksi,eikä hänen hännänpäänsä liikkunut, kun hän iski sen valkeaan kylmyyteen.
“Hunajataivas, auta minua kantamaan Yksiviiksi leiriin”, Pilviharso sanoi. “Varissulka…” Ohjeiden antaminen varapäällikölle tuntui väärältä, mutta kolli oli liian järkyttynyt voidakseen ajatella itse. “Nojaa minuun. Et pysy yksin pystyssä.”
Kukaan ei väittänyt vastaan, vaan jokainen totteli Pilviharsoa. Mustavalkoinen soturi auttoi Yksiviiksen Hunajataivaan selkään ja varmisti hännällään klaaninvanhimman pysyvän naaraan kyydissä. Korppivaisto kulki koko matkan häntä lumessa kahlaten, ja Varissulka nojautui Pilviharsoon.
Purppuravaahtera löysi heidät pian ja päästyään Yksiviiksen kuolemasta johtuneesta esijärkytyksestään ohitse, hän kertoi ketun olevan poissa heidän reviiriltään. Sitten naaras asettui Varissulan toiselle puolelle ja jakoi Pilviharson kanssa huolestuneen katseen.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Viimakivelle klaanikokoukseen!” Huminatähden sanat raikuivat leirissä.
Pilviharso lopetti turkkinsa sukimisen ja siirtyi lähemmäs Viimakiveä. Hunajataivas istahti hänen vierelleen, ja hetken päästä Purppuravaahtera saapui myös heidän luokseen. Pilviharso näki Korppivaiston seuraavan Routaruusua pois parantajan pesästä: nuori soturi oli viettänyt siellä yön häntänsä takia. Ikirouta työnsi omat pentunsa aukiolle, ja Herukkapentu ja Vatukkapentu loikkivat innokkaina lähemmäs Viimakiveä samalla kun Sadehäntä yyritti saada heitä rauhoittumaan. Oli kulunut vain hetki, mutta aukio oli täyttynyt tuuliklaanilaisista.
Varissulka istui Viimakiven vieressä ja näytti pienemmältä kuin koskaan. Hänen turkkiaan peitti monet hämähäkinseitit ja vaikka hänen katseensa oli väsynyt, hän piti päänsä ylväästi ylhäällä.
Yksiviiksen kuolema oli järkyttänyt kaikkia, mutta kukaan ei ollut syyttänyt Varissulkaa. Silti Pilviharso näki syyllisyydentunteen varapäällikkönsä silmissä, kun heidän katseensa kohtasivat. He tuijottivat hetken toisiaan ja sitten Varissulka nyökkäsi hänelle pieni, helpottunut hymy kasvoillaan ja kääntyi kohti Huminatähteä.
"Joudun surukseni ilmoittamaan, että Varissulka siirtyy klaaninvanhimpien pesään”, Huminatähti aloitti. Klaanin jäsenet kaikkialla Pilviharson ympärillä kohahtivat, ja Huminatähden katse siirtyi Varissulkaan. “Varissulka, onko toiveesi luopua varapäällikön urasta ja siirtyä klaaninvanhimpien pesään?”
“Kyllä”, Varissulka sanoi.
Huminatähti nyökkäsi. “Klaani kunnioittaa sinua kaikista palveluksista, jotka olet meille antanut. Tähtiklaani antakoon sinulle vielä monta levollista kuuta.”
Koko Tuuliklaani huusi Varissulan nimeä, kun vanha kolli käveli aukion poikki muiden klaaninvanhimpien luokse. Valkohäntä ja Seittijalka ottivat hänet hymyillen vastaan ja kumpikin heistä kosketti vanhan varapäällikön kylkeä hännällään, kun tämä istahti heidän väliinsä.
“Kenetköhän Huminatähti nimittää seruaavaksi varapäälliköksi?” Pilviharson edessä istuva Kuohuvirta kuiskasi Valkoraivolle.
“Varissulka jätti minulle toiveen siitä, kenestä tulisi hänen seuraajansa ja olen samaa mieltä. Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintamme”, Huminatähti sanoi kuuluvalla äänellä ja katseli hetken klaanitovereitaan. “Tuuliklaanin uusi varapäällikkö on Pilviharso.”
Ennen kuin klaani ehti raueta tavanomaisiin huudahduksiin, Huminatähti heilautti häntäänsä hiljaisuuden merkiksi. Pilviharso räpäytti silmiään hieman hämmentyneenä koko tilanteesta ja tunsi Hunajataivaan lempeän tönäisyn kyljesssään.
“En kiistä sitä, että Pilviharso on nuorempi kuin moni teistä ja ollut soturina vasta vähän aikaa, mutta hän on myös yksi Tuuliklaanin uskollisimmista ja taitavimmista sotureista. Tiedän voivani luottaa häneen ja siihen, että hän auttaa minua johtamaan ja suojelemaan Tuuliklaania oman henkensä uhalla jopa silloin, kun minusta aika jättää”, Huminatähti sanoi.
“Pilviharso! Pilviharso!” koko klaani vastasi huudoilla.
Pilviharson oli vallannut täysi hämmennys. Hän ei ollut koskaan pyrkinyt varapäälliköksi, ei ainakaan aktiivisesti, eikä hän ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Hetken ajan hän epäili Huminatähden päätöstä muistaessaan tunteensa Tarinamieltä kohtaan. Miten hän voisi olla Tuuliklaanille uskollinen, jos rakasti toisen kissan naarasta?
Mutta sitten Pilviharso tunsi Hunajataivaan lämpimän henkäyksen poskessaan, kun naaras painoi kuononsa hänen turkkiaan vasten, kuuli Purppuravaahteran harvinaiset kehut korvissaan ja kohtasi Korppivaiston iloa hehkuvan katseen leirin toiselta puolelta, ja kolli ymmärsi uskollisuutensa olevan juuri siellä missä sen pitkin: Tuuliklaanissa.
“Sinä teit sen, Pilviharso!” Hunajataivas henkäisi. “Tiesin, että sinusta tulisi vielä joku päivä varapäällikkö!”
“Tuuliklaanissa on monia, joista tulisi hyvä varapäällikkö, mutta…” Purppuravaahtera sanoi. “Sinä olet kieltämättä kaikista paras.”
“Pilviharso! Pilviharso!” Korppivaisto huusi juostessaan entisen mestarinsa luokse. “Olet varapäällikkö!”
Pilviharso tunsi lämmön leviävän hänen sisällään, kun hänen ystävänsä piirittivät hänet ja huusivat hänen nimeään. Silti hänen sydämensä kohdalla oli yksi kylmä aukko, jonka vain Tarinamielen tuoksu, ääni ja hymy voisivat täyttää. Se oli aukko, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi tyhjäksi.
Olen suunnattoman iloinen varapäällikön asemasta, Pilviharso mietti ja nosti katseensa kohti taivasta, mutta niin kauan kun en voi saada Tarinamieltä itselleni, en koskaan voi olla todellisesti onnellinen. Aion silti antaa kaikkeni Tuuliklaanille.
“Onneksi olkoon, poikani”, paikalla saapunut Liekinsyöjä sanoi. “Vihdoin voin todella alkaa olemaan sinusta ylpeä.”
Pilviharso laski katseensa isäänsä ja ensimmäistä kertaa näki tämän silmissä puhdasta ylpeyttä, vaikka sitäkin varjosti arvioiva sävy. Koko elämänsä Pilviharso oli pyrkinyt näyttämään isälleen kuinka hyvä tuuliklaanilainen hän oli: pentuna hän oli pysynyt vahvana muiden kiusatessa häntä, oppilaana hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen muita taitavampi ja soturina hän oli pyrkinyt niin lähelle täydellisyyttä kuin mahdollista. Ja joka vaiheessa Liekinsyöjä oli tarkkaillut häntä arvioivasti ja lausunut hänelle arvostelevia sanoja.
Mutta vaikkei Liekinsyöjä sanonut sitä ääneen, Pilviharso tiesi saavansa isänsä täyden ylpeyden vasta todistettuaan olevansa hyvä varapäällikkö ja päästyään päälliköksi.
“Olen niin kamalan ylpeä sinusta, rakas!” Lumikide henkäisi ja puski Pilviharsoa niin kovalla voimalla, että kolli miltei lensi nurin. “Tiesin, että sinusta tulisi vielä jotain suurta! Sinun täytyy olla niin iloinen!”
“Niin kauan kun pääsen palvelemaan Tuuliklaania parhaimmalla mahdollisella tavalla, olen tyytyväinen”, Pilviharso totesi yksinkertaisesti.
Hänen katseensa osui hänen siskoihin, jotka tuijottivat häntä aukion toiselta puolelta. Vaikka Hopeaviillon suu oli hymyssä, se ei hämännyt Pilviharsoa. Hän näki siskonsa jäänsinisten silmien kylmän, murhaavan katseen, ja Surmakorento tämän vierellä oli kallistanut päätään uhkaavasti.
Pilviharso oli kauan luullut hänen siskojensa suunnittelevan hänen murhaansa ja hän oli pysytellyt varuillaan, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä epätodennäköiseltä se vaikutti. Silti hän ei nähnyt pilkahdustakaan lämpöä, rakkautta tai ystävällisyyttä Hopeaviillon tai Surmakorennon silmissä.
Entä nyt kun hän oli varapäällikkö? Yrittäväisivätkö he saada hänet pois alta? Oliko hän nyt todellinen uhka heille varapäällikkönä?
Pilviharso ei tiennyt, mutta hän ei myöskään välittänyt. Hän uskoi Tähtiklaanin olevan hänen puolellaan, tapahtui mitä tapahtui.

Kokoontumissaaren lehdettömät puut sekä niiden alle kokoontuneet kissat näkyivät jo kaukaa tuuliklaanilaisille. Kylmä tuulenvire pyyhkäisi Pilviharson ylitse heidän suunnatessa saarta kohti, ja Hunajataivas hänen vierellään painautui hänen kylkeään vasten lämmön perässä. Pilviharso kuuli Purppuravaahteran tuhahtavan jossain heidän takanaan, mutta punertava naaras pysyi muuten hiljaa.
Korppivaisto oli jäänyt leiriin. Routaruusu oli käskenyt hänen levätä kunnolla ja välttää liiallista liikkumista, ettei soturin häntä tulehtuisi ja rasittuisi liikaa. Pilviharso tunsi hieman sääliä entistä oppilastaan kohtaan: Korppivaiston häntä ei koskaan olisi enää ennallaan, sillä se oli katkennut poikki.
Jokiklaani oli jo paikalla - kuten yleensäkin, asuivathan he lähimpänä saarta - kuten myös Taivasklaani. Pilviharso seurasi Huminatähteä suuren Puhujantammen luokse ja jäi istumaan sen juurelle kun taas Huminatähti loikkasi sen oksille muiden paikalle saapuneiden päälliköiden luokse.
“Pilviharso”, Jokiklaanin varapäällikkö Tammihuurre tervehti nuorta soturia.
“Tervetuloa”, Taivasklaanin Kirkasmyrsky vastasi ja räpäytti silmiään.
Pilviharso tiesi heidän kummankin pohtivan mitä Varissulalle oli tapahtunut, mutta kumpikaan ei kysynyt asiasta mitään, eikä Pilviharso viitsinyt vaivautua selittämään. He saisivat tietää Varissulan siirtymisestä klaaninvanhimpiin pian joka tapauksessa.
Myrskyklaani saapui seuraavaksi, ja tahtomattaankin Pilviharso etsi katseellaan Tarinamieltä. Hän yritti vakuuttaa itselleen etsivänsä naarasta vain nähdäkseen oliko tämä hyvässä kunnossa - oliko hän nukkunut ja syönyt tarpeeksi, oliko hän pysynyt terveenä kylmyydestä huolimatta - mutta kun soturia ei näkynyt missään, pelko hiipi häneen. Entä jos Tarinamieli oli kieltäytynyt kokoontumiseen osallistumisesta hänen takiaan? Entä jos hän ei halunnut nähdä Pilviharsoa enää ikinä?
Kolli pudisti huomaamattomasti päätään. Tuskin Tarinamieli sen takia oli jäänyt leiriinsä. Todennäköisesti hän ei vain ollut mahtunut mukaan, olihan hän ollut edellisessä kokoontumisessa. Eivät kaikki aina päässee mukaan, vaikka olisivat halunneetkin.

Valhelaulu lähestyi heitä ja istahti Pilviharson vierelle hymy kasvoillaan. Hän vaikutti hieman yllättyneeltä nähdessään Pilviharson istuvan Varissulan tilalla. “Hei, Pilviharso. Tervetuloa.”
Pilviharso suoristi selkäänsä ja nyökkäsi laikukkalle kollille. “Hei.”
“Toivottavasti Varissulalla on kaikki hyvin”, Valhelaulu totesi.
“Hän on erinomaisessa kunnossa”, Pilviharso kertoi ja tajusi kuulostavansa siltä, että olisi ollut vain tuuraamassa vanhaa varapäällikköä. “Hän siirtyi klaaninvanhimpiin.”
“Hän alkoikin olla jo vanha”, Tammihuurre totesi kunnioitusta äänessään. “Onneksi olkoon, Pilviharso.”
“Onneksi olkoon minunkin puolestani”, Valhelaulu sanoi ja mittasi Pilviharsoa katseellaan. “Varapäällikön pesti vaatii paljon, mutta sinulta se varmasti luonnistuu.”
Pilviharso ei myöntänyt sitä itselleen, mutta Valhelaulun kehut saivat hänet kohottamaan ylpeänä päätään ylemmäs ja pörhistämään rintakehäänsä. Valhelaulu oli uusi Myrskyklaanin varapäällikkö ja ollut pestissään vasta vähän aikaa, mutta Pilviharso kunnioitti mustavalkoista kollia suuresti. Kehut tältä saivat hänet väkisinkin hyvälle mielelle.
“Oletko nauttinut varapäällikkönä olemisesta?” Pilviharso kysyi Valhelauluta.
“Olen”, myrskyklaanilainen vastasi. “On toki todella ikävää, että Iltataipaleelle kävi kuten kävi. Hän oli nuori ja olisi voinut toimia varapäällikkönä vielä kauan, mutta… kaikki ei aina suju suunnitelmien mukaan.”
Pilviharso nyökkäsi myötätuntoisena. “Hän metsästää nyt Tähtiklaanissa.”
“Kauanko olet ollut varapäällikkönä, jos saan udella?” Valhelaulu kysyi uteliaana.
“Vasta muutaman auringonkierron”, Pilviharso kertoi. Hän oli yleensä varuillaan siitä, mitä kertoi toisten klaanien jäsenille, muttei uskonut Valhelaulun tai Myrskyklaanin hyötyvän mitään siitä kauanko hän oli toiminut uudessa asemassaan. “Vastuuta on paljon ja minun täytyy vielä hioa taitojani järjestää partioita - näin lehtikadon aikaan varsinkin on vaikea arvioida kuinka paljon partioita täytyisi lähettää - mutta tekemällä oppii.”
Ja luotan siihen, että Tähtiklaani on hyväksynyt uuden asemani, Pilviharso pohti. Jos Tähtiklaanin mielestä hän ei ollut valmis varapäälliköksi, he varmasti sanoisivat sen.
“Olet todella nuori”, Kirkasmyrsky sanoi. Hänen oranssit silmänsä tarkkailivat kollia arvostelevaan, mutta kunnioittavaan sävyyn. “Uskon kuitenkin, että selviät hienosti.”
Varjoklaani saapui silloin saarelle ja sai kissat liikahtelemaan. Kanervatähti käveli Puhujantammelle Levi perässään, nyökkäsi kohteliaasti tervehdykseksi varapäälliköille ja loikkasi alimmalle oksalle. Levi istuutui Kirkasmyrskyn viereen ja pahoitteli lyhyesti myöhästymistä.
“Aloitetaan kokoontuminen!” Hallatähti kuulutti, ja saaren kissat vaikenivat.
Klaanipäälliköt alkoivat vuoronperään kertomaan oman klaaninsa tapahtumista ja tuttuun tapaan jokainen heistä vakuutti oman klaaninsa olevan vahva ja voimissaan, vaikka jokainen tiesi lehtikadon olevan kaikille ankara. Pilviharso ei voinut itselleen mitään ja koetti kuumeisesti etsiä Tarinamieltä myrskyklaanilaisten joukosta. Se oli kuitenkin turhaa: vaalea naaras ei ollut paikalla.
Huminatähden vuoro tuli Kanervatähden jälkeen. Hän kertoi ketusta, jonka Pilviharso oli partioineen häätänyt pois reviiriltä ja kehotti erityisesti Myrskyklaania pitämään silmänsä auki. Kettu oli voinut mennä heidän reviirilleen.
“Varissulka on siirtynyt klaaninvanhimpiin, ja uusi varapäällikkömme on Pilviharso!” Huminatähti ilmoitti vielä.
Saari raikui Pilviharson nimeä huutavista kissoista, Tuuliklaanten äänet kaikista voimakkaimpina. Pilviharso pörhisti turkkiaan ja nosti leukaansa ylpeänä ja vaikka hän tunsi olonsa mahtavaksi, häntä riipaisi Tarinamielen poissaolo. Jos naaras vain olisi ollut siellä huutamassa hänen nimeään muiden mukana…
Valkotähti kertoi vielä lyhyesti Jokiklaanin kuulumiset päättäen kokoontumisen siihen. Päälliköt laskeutuivat oksilta alas, mutta eivät vielä kiirehtineet johdattamaan klaanejaa pois, vaan jäivät juttelemaan hetkeksi keskenään. Muutkin klaanikissat aloittivat jälleen puhensorinansa, jotta voisivat hyvästellä ystävänsä vielä ennen lähtöä kotiin.
Pilviharso kääntyi Valhelaulua kohti. Hän olisi halunnut kysyä Tarinamielestä, mutta tiesi sen vain herättävän liikaa kysymyksiä ja epäilyksiä. “Myrskyklaani vaikuttaa voivan hyvin”, hän sanoi sen sijaan.
“Meillä on ollut oma osuutemme kylmyydestä ja nälästä, mutta kyllä, Myrskyklaani voi erinomaisesti”, Valhelaulu kertoi. “Klaanistamme tulee päivä päivältä voimakkaampi.”
Pilviharso nyökkäsi. “Lehtikato on vaikeaa aikaa, mutta klaani selviää mistä vain, kunhan sen jäsenet pitävät yhtä.”
“Ja ovat uskollisia klaanilleen”, Valhelaulu lisäsi.
Myrskyklaanin varapäällikön katse porautui Pilviharsoon, joka pelkäsi jo hetken ajan mustavalkoisen kollin tietävän hänestä ja Tarinamielestä. Se on mahdotonta, Pilviharso muistutti itseään. Hän ei ollut sanonut sanaakaan asiasta kenellekään, eikä uskonut Tarinamielenkään maininneen sitä, ainakaan omalle varapäällikölleen.
“Kyllä”, Pilviharso sanoi. “Uskollisuus omalle ja vain omalle klaanilleen on tärkeintä selviytymisessä. Hyvät suhteet muihin klaaneihin on totta kai tärkeässä asemassa, mutta jos emme voi luottaa oman klaanimme jäseniin ja siihen, että he ajattelevat klaaninsa parasta, me vain heikkenemme.”
Valheulaulu räpäytti hitaasti silmiään ja nyökkäsi. “Siinä olet oikeassa.”
Anteeksi, Tarinamieli, Pilviharso kuiskasi mielessään, kun kohtasi Valheulaulun voimakkaan ja vakaan katseen. Minun on valittava Tuuliklaani.

Neljäs luku - Unelmia?

Yksisiipi katseli virtaavaa vettä ja odotti kärsivällisesti, että kala uisi tarpeeksi lähelle. Naaras jännitti lihaksiaan, kun huomasi kauempana tumman hahmon veden alla. Yksisiipi pysyi yhä paikoillaan kärsivällisesti, vaikka hänen silmänsä menivät viiruiksi.
”Hei, Yksisiipi!” Yksisiipi kurtisti kulmiaan, mutta piti itsensä liikkumattomana. Hän teki nopean liikkeen ja kala lensi kaaressa lumelle. Naaras tappoi kalan nopealla puraisulla ennen kuin nosti katseensa kissaan, joka oli puhunut hänelle.
Leopardikynsi, oranssi leopardikuvioinen soturi, seisoi hieman kauempana leukojensa välissä hiiri. Kolli luimisti korviaan pahoillaan, kun ei ollut tajunnut olla hiljempaa.
”Anteeksi, olisi pitänyt tajuta”, kolli pahoitteli.
”Äh, ei se mitään haittaa, Leopardikynsi”, Yksisiipi hymyili. Turhaan Leopardikynsi nyt hermoilisi yhdestä kalasta. ”Vahinkoa ei sattunut.”
”Mutta olisi voinut”, kolli huomautti. ”Lehtikadon aikana ei ole muutenkaan paljon saalista ja jos olisit menettänyt tuon kalan minun takiani, joku olisi voinut mennä nukkumaan nälkäisenä tänään.”
”Mutta”, Yksisiipi vakuutteli kollia ja heilautti häntäänsä terävästi, ”meillä on onneksi aina joet auki ja täynnä kalaa. Meillä on paljon paremmin saalista kylminä aikoina kuin muilla klaaneilla. Olisimme saaneet toisen tilalle kyllä, jos tämä olisi päässyt pakoon.”
”Se on totta”, Leopardikynsi nyökkäsi ja rentoutui. ”Palataan leiriin, muut menivät jo takaisin. Valittivat kylmää.”
”Eipä se mikään yllätys ole”, Yksisiipi tuhahti huvittuneena, nappasi kalan leukojensa väliin ja suuntasi kohti leiriä. Leopardikynsi loikki hänen peräänsä. Pakkanen oli tosiaan kiristynyt metsästyspartion aikana ja jopa Yksisiipi oli huomannut sen. Hänen polkuanturoitaan pisteli ja kuonoakin paleli.
Lumi narskui Yksisiiven tassujen alla. Lumi oli peittänyt alleen kaiken. Leopardikynsi kulki Yksisiiven rinnalla ja ihaili himmeässä valossa kimaltelevaa lunta ja huurrejuovia puiden rungoissa ja kivissa, jotka vielä lumen alta työntyivät esiin.
Yksisiipi hätkähti, kun Leopardikynsi yllättäen painui alas. Naaras huomasi lumen romahtaneen kollin alta. Kolli oli kaulaansa myöten uponnut lumeen ja rämpi vaivalloisesti esiin. Hän ähkäisi turhautuneena. Yksisiipi katsoi Leopardikynttä hetken aikaa ennen kuin hänen huulensa kääntyivät hymyyn ja hän alkoi nauraa.
Leopardikynsi lopetti vaivalloisen kaivautumisensa lumessa ja katsoi Yksisiipeä. Hän näytti yllättyneeltä, mutta iloisella tavalla ja alkoi myös nauramaan. Kolli ei ollut tottunut näkemään Yksisiipeä nauramassa tai tällä tavalla rentona. Yksisiipeä oli pidetty aina vähän kylmänä tai ehkä pikemminkin kissana, jota ei ollut helppo lähestyä tai johon oli todella vaikea tutustua, jopa omien klaanitovereidensa parissa, vaikka naaras olikin myös selkeästi välittävä ja piti huolta perheestään. Leopardikynsi oli ollut toki oppilaana, kun Yksisiipi oli ollut jo soturina hetken aikaa, mutta silti. Hän näki Yksisiivestä puolen, jota hän ei nähnyt leirissä suuremmassa joukossa. Naaras taisi olla kovin sisäänpäinsuuntautunut tai muuten vain varovainen suuremmissa joukoissa.
Lopulta Leopardikynsi pääsi ylös upottavasta puuterilumesta ja pääsi taas kulkemaan Yksisiiven rinnalla. Kolli oli ollut joskus pienempi kuin Yksisiipi, mutta nyt kolli oli ainakin päätä isompi Yksisiivestä.
Kollin turkki oli täynnä lumipaakkuja, joita kolli toisinana ravisteli irti kävellessään. Hän oli selkeästi varuillaan siihen asti, kunnes he pääsivät tutuille kissojen polkemille poluille. Niissä lumen ei ainakaan pitäisi peittää tuolla tavalla käpälien alta.
”Millaista on olla soturi?” Yksisiipi kysyi sitten kollilta. Leopardikynsi oli ollut soturina alle kuun.
”Vapaampaa”, Leopardikynsi vastasi. ”Pystyn palvelemaan Jokiklaania paremmin ja… koen olevani jotenkin enemmän hyödyksi.”
”Entä veljesi?” Yksisiipi kysyi ja vilkaisi Leopardikynttä. ”Hänkin pääsi soturiksi.”
”Hän… hän on oma itsensä yhä”, Leopardikynsi takelteli sanoissaan. Vaahteratäplä oli hieman erikoinen kissa. Hän oli toisinaan yksi hyvin sosiaalisimmista kissoista ja toisinaan taas hyvin ärhäkkä ja jopa ilkeäkin. Hänestä oli toisinaan vaikea otttaa selvää, vaikka mukava Vaahteratäplä kuitenkin oli, ainakin suurimman osan ajasta.
”Uppoaako hänkin lumeen niin kuin sinä?” Yksisiipi vitsaili ja Leopardikynsi häkeltyi taas. Kolli naurahti lopulta.
”En tiedä”, Leopardikynsi hymähti huvittuneena. ”Miten sinä et uponnut?”
”Sinulle on tainnut maistua kala enemmän kuin minulle”, Yksisiipi iski silmäänsä kollille ja leikkisästi heilautti häntäänsä. Leopardikynsi myönsi mielessään, että piti Yksisiivestä paljon enemmän kuin oli alunperin ajatellut koskaan pitävänsä; ehkä heistä voisi tulla ystävät? Leopardikynsi ainakin toivoi niin. Ja syvällä sisimmässään jopa Yksisiipi toivoi samaa, vaikka olikin aina ollut enemmän sisäänpäin suuntautunut.
”Hei!” Leopardikynsi älähti, mutta nauroi sitten. ”Olen sinua ainakin pään isompi!”
”Selityksiä, selityksiä”, Yksisiipi härnäsi ja yllätti itensä sillä, miten paljon vitsaili ja oli niin rentona kollin seurassa, vaikka ei tuntenutkaan häntä ihan niin hyvin. Yksisiipi kun oli aina niin kovin hiljainen ja jopa varautunut niiden seurassa, jotka eivät kuuluneet hänen lähipiiriinsä. Eipä hänellä ollut koskaan ollut hirveästi edes aikaa – eikä erityistä motivaatiota – tai energiaa ystävien tai tuttavien tekemiseen. Hän tuli kyllä hyvin toimeen miltei kaikkien tapaamisensa kissojen kanssa.
Leirissä Uniyö istui oppilaansa kanssa ja Kuunvalo taas Aamuruusun kanssa hieman sivummalla, mikä ei Yksisiipeä yllättänyt. Kirkaskuu ei ollut vielä palannut rajapartiosta, mikä oli pieni takaiski Yksisiivelle, joka oli toivonut voivansa jakaa aterian emonsa kanssa. Yksisiipi katseli siskojaan. Vasta siinä hetkessä hän ymmärsi sen, miten yksinäinen taisi olla. Heillä oli lähipiirissään kissoja muualtakin kuin omasta pentueesta. Ei hän kyllä aina oloaan yksinäiseksi kokenut, mutta nyt kun hänen siskonsa ainainen riitely oli loppunut ja he olivat taas läheisiä kolmikkona, huomasi Yksisiipi kuinka paljon aikaa oli käyttänyt vain siskoihinsa ja riitojen selvittelyyn.
Toisaalta taas hän ei ollut koskaan kaivannut suurta ystäväjoukkoa ympärilleen. Hän piti omasta rauhastaan paljon, mutta toisinaan hän kaipasi edes yhtä ystävää, joka ei ollut hänen siskonsa. Siinä… siinä oli jokin oma viehätyksensä.
Leopardikynsi hipaisi naaraan kylkeä ja naaras katsahti kollia kysyvästi.
”Onko nälkä?” kolli kysyi ja nyökkäsi kohti Yksisiiven kalaa. Yksisiipi tuijotti kollia hetken aikaa silmiin. Hänen olisi tehnyt niin kovin mieli sanoa, että ei ja olla yksin omassa rauhassaan, kuten tavallista. Mutta naaras keräsi sen kaiken voiman sisällään ja nyökkäsi. Hän pystyisi tähän. Hän ei olisi aina se kylmältä vaikuttava kissa ja osaisi tehdä ystäviä. Eikö niin? Hän halusi yrittää.
Leopardikynsi hymyili heti, kun Yksisiipi suostui jakamaan kalan hänen kanssaan. Oli hyvä, että he söivät sen nyt ennen kuin se kylmettyisi ja jopa jäätyisi. Kuningattaret ja heidän pentunsa sekä klaaninvanhimmat olivat saaneet jo syödäkseen Yksisiiven muiden partion jäsenten tuomista saaliista. Narsissiketo nimittäin istui kumppaninsa Tammihuurteen kanssa pentutarhan suulla ja he jakoivat epäilemättä Leijonaraidan saamaa saalista, sillä oranssi kolli näytti niin ylpeältä katsellessaan kaksikon suuntaan.
Leijonaraidalla oli aina ollut aivan päivänselvä into päästä osoittamaan taitonsa, ja ehkä jopa olemaan tärkeässä roolissa klaanin hierarkiassa, jopa varapäällikkönä. Niin myös Yksisiiven siskoilla, vaikka nyt oppilaana ja pentuna ollut into päästä johtamaan klaania oli laantunut, kun ikää oli karttunut. Yksisiipi ei ollut koskaan ymmärtänyt moista. Hän oli aivan tyytyväinen näin, tavallisena soturina. Tarvittiin muutakin kuin kymmeniä päälliköitä. Klaaninsa palveleminen tavallisena soturina oli yhtä tärkeää kuin päällikkönä, vaikka olikin eri tehtävät. Uniyö ja Kuunvalo oli ainakin toivottavasti sen jo ymmärtäneet. Se oli Yksisiiven mielestä tärkeä taito niin tavalliselle soturille kuin varapäällikölle ja päällikölle.
Yksisiipi ei muutenkaan nähnyt mitään innostavaa siinä, että päätti ja huolehti kymmenien kissojen elämästä. Liikaa murehtimista ja stressiä hänen päälleen. Päällikkö kun päätti taisteluista ja kaikesta tärkestä, jolla oli merkitystä kissojen elämälle monella eri tavalla. Ja jopa kuolemalle.
”Katso Leijonaraitaa”, Leopardikynsi sanoi yllättäen ja Yksisiipi nosti katseensa kalasta. Hän lopetti kalanpalan pureksimisen hetkeksi ja seurasi Leopardikynnen katsetta. Leijonaraidalla oli entistäkin ylpeämpi virne kasvoillaan nyt, kun hän puhui muutamalle oppilaalle kuka ties mistä. ”Hän se jaksaa aina yrittää ja toivoa olevansa jotenkin suurella tavalla kunnioitettu ja nähty.”
”Hän on ollut aina sellainen”, Yksisiipi sanoi ja muisteli pentuaikojaan pentutarhassa, jolloin myös Leijonaraita siskoineen oli ollut pentuina. ”Hän halusi aina leikeissäkin olla päällikkö tai muuten hän hermostui.”
”Päällikön asema ei kuulu ihan kenelle tahansa”, Leopardikynsi totesi, tuijottaen yhä Leijonaraitaa. ”En tahdo kuulostaa tylyltä, mutta… minun mielestäni Leijonaraidalta puuttuu jotain tiettyjä piirteitä, joita hyvältä päälliköltä vaaditaan. Päällikön pitää osata huomata jokainen kissa klaanissaan ja olla järkevä. Ei se ole mitään yksinkertaista tepastelua leirissä. Siihen kuuluu niin paljon muutakin, kuten oikeaa johtamista, kaiken huomioimista, sosiaalisia taitoja ja sen sellaista.”
Yksisiipi tuijotti hetken aikaa läikikästä kollia ennen kuin nyökkäsi. Leopardikynneltä löytyi enemmän älyä kuin mitä kolli antoi näyttää. Kolli oli aina ollut sosiaalinen, vaikka ei hän Yksisiiven seurassa ollut paljoakaan ollut. Kollilla oli taitoa kaikenlaisten kissojen kanssa. Leopardikynsi oli taistellut hurjasti Yönkajon kissoja vastaan silloin, kun lauma oli leiriin hyökännyt, vaikka olikin ollut vasta oppilas. Kollilla oli suuret lihakset ja selkeästi voimaa. Hän oli rauhallinen, mutta hurja taistelija. Se yhdistelmä oli jotenkin… harvinainen. Joskus tuntui, että niin moni hyvä ja hurja taistelija oli niin kovin äkkipikaisia ja ärhäköitä.
”Se on totta”, Yksisiipi sanoi sitten. ”Aina saa olla unelmia, nehän meitä vievät pitkälle eteenpäin, mutta on hyvä, että osa niistä on realistisia. Valkotähti on onneksi hyvä päällikkö.”
”Onko sinulla unelmia?” Leopardikynsi kysyi sitten. Yksisiiven hännänpää nytkähti. Oliko hänellä… unelmia? Leopardikynnen kysymys sai Yksisiiven katseen jäätymään paikoilleen. Ei… ei hänellä kai ollut? Tai siis… Ei hän ollut varma. Mitä hän halusi? Ei hän ollut miettinyt tällaista asiaa, kun oli ollut niin kiire siskojen kanssa. ”Minä unelmoin ainakin hyvästä elämästä. Onnellisesta elämästä. Ystävistä, perheestä… oli se onnellinen elämä mitä vain, sen näkee sitten.”
Yksisiipi hymyili Leopardikynnen vastaukselle. Se oli hieno unelma ja jopa saavutettavissa. Onnellisuus kun oli niin subjektiivista.
Mutta Yksisiipi ei osannut sanoa, mikä hänen unelmansa oli. Jos hänellä sellaista edes oli.

Uniyön turkki kiilsi auringon valossa. Lumisade oli hellittänyt ja pilvien takana piilossa ollut aurinko oli päättänyt näyttäytyä ja valaista reviirit valollaan. Pakkanen oli yöllä paukkunut eikä se ollut hellittänyt paljoakaan päivän kuluessa.
Yksisiipi katseli sisartaan, joka opetti oppilaalleen taisteliliikkeitä taisteluharjoituspaikalla. Mukana oli myös Mustikkatassu, jonka mestari oli mennyt partioimaan. Uniyö oli tarjoutunut ottamaan Mustikkatassun mukaan taisteluharjoituksiin, josta Mustikkatassun mestari Kultakynsi oli innostunut.
Mikäköhän oli Uniyön unelma? Olisiko se jotain yksinkertaista vai kenties jotakin monimutkaisempaa, jota edes Uniyö ei osannut ratkaista? Uniyö oli aina ollut kunnianhimoinen kissa, vaikka ei nyt mitenkään liiallisen kunnianhimoinen. Unelmoikohan naaras olevansa merkittävä? Kuunvalo oli aina halunnut sitä. Kuunvalon unelmista Yksisiipi ei osannut oikein ottaa selvää kun taas Uniyölle hän osasi edes arvailla mahdollisia unelmia.
Simpukkatassu oli voitoikas ja päihitti Mustikkatassun. Kaksi oppilasta olivat ystäviä keskenään ja taisteluharjoitus oli loppunut naurunpuuskaan. Uniyötä se ei näemmä haitannut vaan naaras antoi kaksikon nauttia. Lopulta naaras käski kaksikon takaisin harjoitusten pariin.
Yksisiipi tunsi ylpeyttä sisartaan kohtaan. Uniyö ei ollut mikään tiukka tai liiallista kuria ylläpitävä vaan näki myös elämässä olevan muutakin kuin vain soturius. Uniyö oli oppinut.
Yksisiipi hyvästeli kolmikon, kun hänen viiksensä alkoivat jäätyä päistä. Hän ravisteli päätään ja turkkiaan lumesta ja suuntasi sitten haistamansa oravan hajujäljen perään.
Yksisiipi mietti, halusiko omaa oppilasta. Hän ei oikeastaan osannut sanoa mielipidettä. Hän ei ollut oppilaan saamista ja kouluttamista vastaan, mutta ei hänellä ollut mitään erityistä pakkomiellettä oppilaan saamiseen. Hän saisi oppilaan, jos ja kun sen aika tulisi.
Lumi pöllysi, kun Yksisiipi loikkasi ilman halki oravan niskaan. Pieni otus hätkähti ja yritti paniikinomaisesti paeta, mutta harmaa naaras sai sen kiinni vaivatta. Tästä saisi muutama kissa syödäkseen.
Leirissä oli harvinaisen tyhjää tähän aikaan. Tammihuurre oli lähettänyt normaalia enemmän metsästyspartioita, sillä aikaisemmin metsällä olleet partiot olivat saaneet huolestuttavan vähän saalista tuotavaksi. Pentutarhan suulla Kaikusielun pennut, Lummepentu ja Kaislapentu, katselivat lunta silmät suurina. Kaksikko oli muutama päivä taaksepäin avannut silmänsä ja ihmeteltävää riitti, varsinkin lumen peittämästä maailmasta. Kylmä ilma, joka pisteli, sai pennut pörhistämään pehmeää pentukarvaansa. Peurapentu kurkisteli pesän suulla kahden pennun takaata valkeaa maailmaa.
Yksisiipi hymyili huvittuneena ja asteli orava leukojensa välissä pentutarhalle. Lummepentu kallisti kiinnostuneena päätään lähestyvälle kissalle.
”Kuka sinä olet?” Lummepentu kysyi ja haisteli ilmaa niin, että pieni nenä tuhisi. ”Haiset jännälle… ihan uusi haju!”
”Olen Yksisiipi”, naaras sanoi.
”Yksisiipi?” Kaislapentu kohotti kulmaansa. ”Eihän sinulla ole siipiä lainkaan.”
”Ei kissoilla muutenkaan ole siipiä!” Peurapentu nauroi ja Lummepentu yhtyi kollin nauruun. Kaislapentu loikkasi Peurapennun kimppuun ja silmänräpäyksessä kolmikko paini lumessa.
”No niin”, Yksisiipi naurahti. ”Jos kolmea suurta taistelijaa ei haittaa, veisin suojeluksessanne oleville arvon kuningattarille ruokaa.”
Kolme pentua lopettivat heti ja katsoivat nyt tarkemmin Yksisiiven leukojen välissä olevaa oravaa. Lummepentu kurkotti kohti oravaa ja haistoi sitä. Hän nyrpisti nenäänsä. ”Haisee ihan oudolta.”
”En kyllä söisi tuota”, Kaislapentu yhtyi veljensä sanaan. Peurapentu tuhahti. ”No mitä?”
”Kyllä me kaikki jonakin päivänä syömme oravia, kaloja ja muuta riistaa kuten soturitkin”, Peurapentu sanoi pilke vaaleanvihreissä silmissään. Yksisiipi oli jättämässä kolmikon tappelemaan aiheesta, mutta Lummepentu loikkasi Yksisiipeä vasten ja yritti kiivetä Yksisiiven selkään. Naaras naurahti ja painui alas, jotta kaikki kolme pääsisivät hänen selkäänsä. Pentujen silmissä kiilsi into ja he olivat kuin onnensa kukkuloilla, kun soturi otti heidät mäyräkantoon.
Yksisiipi asteli sisälle pentutarhaan ja iski silmäänsä pentujen emoille, jotka nauroivat ääneti. Pennut yrittivät hautautua Yksisiiven puolipitkän turkin sekaan ja piiloutua emoiltaan. He kuitenkin kikattivat innoissaan koko ajan.
”Pentutarhan suulla oli kolme urheaa vartijaa pitämässä teidät turvassa”, Yksisiipi kertoi ja kuningattaret henkäisivät.
”Vau, olemmepa me etuoikeutettuja, kun kolme parasta soturia suojelevat meitä”, Kaikusielu virnisti. Naaraan pennut nauroivat innoissaan.
”Voi, missähän meidän pentumme ovat”, Narsissiketo ihmetteli liioittelevalla äänellä. Hänellä oli huvittunut pilke silmäkulmassa. ”Suuret soturit taisivat hukata meidän pentumme.”
”Eipäs!” Peurapentu älähti ja kiipesi Yksisiiven päälaelle. ”Emme me-”
”Peurapentu!” Kaislapentu tarttui kollia hännästä. ”Meidän piti olla piilossa!”
”Pentumme ovat löytyneet!” Kaikusielu hurrasi. Yksisiipi auttoi pennut selästään ja he juoksivat emojensa turkkien lämpöön. ”Hui, ovatpa sinun tassusi kylmät, Kaisapentu!”
”Kiitos Yksisiipi, kun toit meille syötävää”, Pikimusta sanoi hymyillen. ”Minulla olikin jo nälkä.”
”Vastahan sinä söit”, Peurapentu ihmetteli. ”Tai no, aamulla.”
”Eikö sinulla ole nälkä sitten?” Pikimusta siristi silmiään. Peurapentu ei vastannut vaan lipoi vain huuliaan. Taisi pennulla olla myös jo nälkä, onneksi hän saisi emoltaan lämmintä maitoa vatsantäytteeksi. Yksisiipi laski oravan Pikimustan eteen, joka vaati, että Yksisiipi jakaisi sen hänen kanssaan kiitoksena.
Pentutarhassa tuntui olevan kovin erilaista nyt, kun Yksisiipi oli itse soturina eikä nähnyt pentutarhan elämää pennun näkökulmasta. Kuningattaret nauroivat ja juttelivat paljonkin yhdessä ja jakoivat uusia kokemuksia yhdessä.
Yksisiipi oli käpertynyt omaan petiinsä. Hänen sisarensa nukkuivat hänen molemmilla puolillaan ja lämmittivät häntä kylmässä yössä. Pesän seinät oli vahvistettu eikä kylmä viima päässyt enää niin helposti riepottamaan kissojen turkkeja. Oli silti ihanaa saada nukkua lämpimässä ja rakkaita siskojaan vasten.
Naaras ei kuitenkaan saanut unta. Hän mietti yhä Leopardikynnen kysymystä, jonka kolli oli hänelle esittänyt muutama päivä sitten. Kolli nukkui hieman kauempana omalla pedillään. Olikohan kollilla kylmä, kun hän nukkui aivan yksin omassa pedissään?
Yksisiipi vilkaisi sisariaan, jotka jo nukkuivat syvää untaan. He olivat hänelle tärkeintä koko maailmassa emon lisäksi. Ei hänellä oikeastana ollut muita. Mutta he olivat kaikki olleet jo pentuajoista asti Yksisiivelle tärkeämpiä kuin mikään muu.
Hänellä taisi sittenkin olla unelma. Tai kaksi. Ei niitä ehkä edes tiedostanut, mutta nyt hän tiedosti. Hän halusi Leopardikynnen lailla onnellisen ja hyvän elämän. Hän halusi myös olevansa läheinen sisariensa kanssa. Hän unelmoi siitä. Hän unelmoi hyvästä elämästä ja hyvästä sisarussuhteesta kaikkien siskojensa välillä.
Hänellä oli siis unelmia. Eivät ne ehkä mitään ihmeellisiä unelmia olleet, mutta hänelle ne kelpasivat. Ja ne saivat hänet jopa hymyilemään.

TOINEN OSA
Liljoista punottu kruunu ja kauniit myrkytetyt raidat

“Laske häntäsi alemmas”, Heinätähti neuvoi Tuiketassua. “Hyvä, juuri noin. Varo vielä, ettei vatsasi osu maahan.”
Tuiketassu nosti vatsaansa ja piti häntänsä alempana. Hän käänsi katseensa kysyvänä uuteen mestariinsa. “Näinkö?”
“Kyllä. Muista hengittää. Saalistamisesta ei tule mitään, jos menetät tajusi kesken kaiken.”
Tuiketassu räpäytti silmiään ja antoi keuhkojensa täyttyä ilmalla. Hän ei ollut edes tajunnut pidättäneensä hengitystä ennen kuin Heinätähti oli sanonut asiasta. “Onko asentoni nyt täydellinen?”
“Sen ei tarvitse olla täydellinen. Tarpeeksi hyvä riittää mainiosti”, Heinätähti sanoi huvittuneena. “Mutta asentosi on todella hyvä, kunhan muistat pitää häntäsi alhaalla ja vatsasi ylhäällä.”
Tuiketassu katsoi mestariaan silmiin ja nousi istumaan. Hänen ensimmäinen mestarinsa Iltataival oli yllättäen kuollut Yönkajon lauman kynsiin, ja Heinätähti oli päättänyt ottaa varapäällikkönsä oppilaan omiin tassuihinsa. Tuiketassu oli tietenkin surullinen siitä, että Iltataival oli menehtynyt, mutta päällikkö mestarina vei suurimman osan hänen surustaan pois.
“Iltataival koulutti sinua hyvin”, Heinätähti sanoi yllättäen. Valkoinen naaras ei ollut aiemmin puhunut paljonkaan edesmenneestä varapäälliköstään Tuiketassulle. “En ole kyllä yllättynyt. Hän oli aina taitava.”
“Luulin aluksi, että antaisit minut Valhelaulun oppilaaksi”, Tuiketassu sanoi.
“Minä melkein annoinkin, mutta… Minulla ei ole ollut pitkään aikaan oppilasta ja Valhelaululla on nyt yhtäkkiä paljon enemmän velvollisuuksia. On parempi antaa hänen tottua niihin ennen kuin annan hänelle uuden oppilaan”, Heinätähti kertoi.
“Käy järkeen.”
Myrskyklaanin päällikkö nousi ylös. “Eivätköhän tämän päivän saalistusharjoitukset ole tässä. Mennään syömään jotain.”
“Selvä”, Tuiketassu sanoi.
He kävelivät pitkin polkua, jonka kymmenet kissat olivat polkeneet lumeen. Se oli Tuiketassun ensimmäinen lehtikato ja siten ensimmäinen kerta kun hän koki kaiken sen kylmyyden ja lumen. Klaaninvanhimmat ja soturit olivat kyllä kertoneet hänelle tarinoita lehtikadosta, mutta Tuiketassu ei ollut uskonut lumen olevan todella kaikkialla ja että kissojen täytyi raivata polkuja päästäkseen nopeammin paikasta toiseen.
Leirin sisäänkäynnillä istui vartiossa Huomensäde. Mustavalkoinen naaras tärisi kylmässä ilmassa, ja vaikka hän yritti kovasti peitellä sitä, Heinätähti pysähtyi soturinsa eteen.
“Pyydä Kotkasiipi tilallesi ja mene lämmittelemään sotureiden pesään”, Heinätähti naukui lempeästi.
“Ei minulla vielä kylmä ole”, Huomensäde pisti vastaan, mutta sai vain tiukan katseen Heinätähdeltä.
“En halua sinun kylmettyvän. Menehän siitä.”
Huomensäde nyökkäsi ja sujahti leirin sisälle Heinätähti ja Tuiketassu perässään. Tuiketassu ei ehtinyt edes katsoa ympärilleen leirissä, kun Kipinätassu pöllähti hänen eteensä häntä heiluen ja silmät kiiluen. Oranssilla naaraalla tuntui olevan aina energiaa vaikka muille jakaa.
“Tuiketassu! Mennään syömään”, Kipinätassu sanoi. “Olisin mennyt jo aikaisemmin, mutta Valotassu halusi odottaa sinua.”
“Missä Valotassu on nyt?” Tuiketassu kysyi ja nosteli tassujaan. Hänen pitkä turkkinsa piti hänen kehonsa hieman lämpimänä, mutta lumi onnistui kylmettämään hänen polkuanturansa.
“Hmm… Sudenlaulun luona. Tai klaaninvanhimpien pesässä”,
“Tai sitten molempia”, Tuiketassu sanoi ja viittoi hännällään kohti klaaninvanhimpien pesää, josta Sudenlaulu ja Valotassu olvat juuri poistuneet.
Valotassu oli varsinkin alussa ollut selkeästi hermostunut ja jännittynyt parantajaoppilaan työssä, mutta Tuiketassu oli nähnyt veljessään muutosta. Beige kolli piti häntänsä hieman korkeammalla ja hänen katseessaan oli enemmän uteliaisuutta kuin hermostuneisuutta.
Kipinätassu juoksi veljensä luokse ennen kuin Tuiketassu ehti ottaa askeltakaan, ja pitkäturkkinen naaras lähti hymyillen siskonsa perään.
“Tuiketassu, pääsit saalistusharjoituksista pois”, Valotassu sanoi iloisesti hiljaisella äänellään. “Millaista oli?”
“Samanlaista kuin yleensäkin”, Tuiketassu vastasi lapojaan kohauttaen. Mitään ihmeellistä ei harjoituksissa ollut tapahtunut, eikä siten ollut mitään tärkeää tai kiinnostavaa mainittavaa.
“Millainen Heinätähti on mestarina?” Kipinätassu kysyi, kun kolmikko suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. “Hänen täytyy olla mahtava! Onhan hän päällikkö.”
“Enpä tiedä siitä”, Tuiketassu totesi. “Lepsumpi kuin Iltakajo, se on selvä.” Mutta Surmamieli on tiukempi kuin Iltakajo koskaan oli, naaras mietti. Hän oli viimeksi käynyt Surmamielen opeissa Synkässä metsässä pari yötä sitten ja pystyi jo aavistamaan ensi yön olevan seuraava tapaamiskerta.
Joskus Tuiketassu oli miettinyt kertovansa Surmamielestä ja Synkästä metsästä sisaruksilleen, mutta Surmamielen varoitukset kaikuivat hänen päässään. Kolli oli käskenyt häntä olemaan hiljaa, eikä Tuiketassu löytänyt itsestään rohkeutta vastustaa tätä, vaikka hän luottikin sisaruksiinsa ja siihen, etteivät he kertoisi asiasta eteenpäin.
“Hmm… Otammeko tuon pulskan myyrän vai linnun? Tuiketassu, sano sinäkin jotain!” Kipinätassu sanoi ja läpsäisi Tuiketassua.
Tuiketassu räpäytti silmiään. “Öh, sama se minulle. Kumman sinä haluat, Valotassu?”
Valotassu pudisti päätään.
“Otetaan myyrä!” Kipinätasssu päätti ja veti myyrän tuoresaaliskasasta.
Kolmikko meni sivummalle syömään myyrää. Tuiketassu ei ollut tajunnutkaan kuinka kova nälkä hänellä oli ollut ennen kuin hän tunsi myyrän kuin sulavan hänen kielelleen. Kipinätassukin vaikutti nälkäiseltä, sillä hän hotki myyrään sanomatta sanaakaan - ja hiljaisuus oli harvinaista oranssille naaraalle.
Ruuan jälkeen Valotassu palasi Sudenlaulun luokse. Ilmeisesti parantajan yrtit olivat hupenemassa ja tämä tarvitsi Valotassun apua uusien löytämisessä sekä vanhojen suojaamisessa kylmältä. Hiirinenä puolestaan havaitsi oppilaansa Kipinätassun ja Tuiketassun toimeettomana ja päätti antaa heille tehtäväksi tarkistaa pentutarhan sammaltilanteen.
Tuiketassu ja Kipinätassu vilkaisivat toisiaan, kohauttivat molemmat olkiaan ja lähtivät pentutarhalle. Siitä ei ollut kulunut kauaa aikaa, kun Tuiketassu oli itsekin ollut pentutarhassa sisarustensa kanssa, ja naaras muisteli kaihoisasti elämäänsä pentuna. Parasta siinä oli ollut nukkuminen Tuulihännän ja Lehmussydämen vieressä.
Pentutarhassa oli vilinä päällä, kuten aina. Merilinnun pennut - tai ainakin suurin osa heistä - leikkkivät keskenään huutaen ilosta. Myös Liekkitassu oli heidän mukanaan, ja Tuiketassu oli näkevinään Tuomipennunkin. Hieman syrjemmällä Roihupentu, Aaltopentu ja Vitipentu juttelivat keskenään. Kuningattaret vartioivat silmä kovana pentujaan.
Kipinätassu heilutti iloisesti häntäänsä ja loikki Pisarapennun luokse. “Hei, Pisarapentu!”
“Kipinätassu!”
Tuiketassu suuntasi suoraan pesää kohti. Hän tiesi, että oli turhaa yrittää vetää Kipinäpentua heti hänen mukaansa: oli parempi antaa naaraan ensin jutella muiden kanssa.
Roihupentu kuitenkin pysäytti Tuiketassun matkan. “Hei, Tuiketassu”, hän sanoi hymyillen. “Tulitko vierailemaan?”
“Tulin katsomaan sammalpetinne kunnon”, Tuiketassu sanoi ja nyökkäsi kohti leikkiviä pentuja, sekä Kipinätassua. “Heillä näyttää olevan hauskaa.”
“Niin kai”, Aaltopentu sanoi. Hän oli yhdessä Vititassun kanssa seurannut Roihupentua. “Meistä tulee kohta oppilaita, ja sisareni ovat innoissaan.”
Tuiketassu kohotti kulmiaan. “Ja sinä et ole?”
“Olen, mutta…” Aaltopentu sanoi ja katsoi tassujaan. “Pelottaa vain.”
“Onko oppilaana kivaa?” Roihupentu kysyi pää kallella, ja Tuiketassu tuijotti naarasta hetken tämän keltaisiin silmiin ennen kuin sanoi mitään.
“On ja ei ole.” Kun pennut katsoivat häntä hämmentyneinä, Tuiketassu huokaisi ja jatkoi: “Pääasiassa on. Silloin kun ei tarvitse etsiä punkkeja klaaninvanhimpien turkeista.”
“Onko hän aina tuollainen?” Vitipentu kuiskasi Roihupennulle, joka löi hännällään valkoista naarasta.
“Minustakin tulee kohta oppilas”, Roihupentu sanoi ylpeänä. “Odota vain.”
“Kai minä sitten odotan”, Tuiketassu sanoi pieni hymy kasvoillaan. Hän kääntyi katsomaan kohti siskoaan, joka oli alkanut leikkiä Pisarapennun ja Liekkipennun kanssa. “Kipinätassu! Meillä oli tehtävä, jos et muista.”
“Ai niin! Anteeksi, klaanivelvollisuudet kutsuvat”, Kipinätassu sanoi pahoittelevana pennuille, jotka esittivät kiivaita vastalauseita. Oranssi naaras naurahti heille matkalla Tuiketassun luokse. “Anteeksi, unohdin kokonaan.”
“Ei se mitään”, Tuiketassu hymähti. “Hoidetaan sammalpedit nopeasti ja voit sitten jatkaa pentujen kanssa leikkimistä.”
He ryhtyivät hommiin. Suurin osa pedeistä olivat hyvässä kunnossa, mutta osaan he joutuivat vaihtamaan tilalle uudempaa sammalta. Sen löytäminen oli kaikkein vaikein osuus: heidän täytyi kaivaa lumen alle ja etsiä sieltä hyvää sammalta, mutta lopulta he saivat kaiken tehtyä.
Kipinätassu palasi takaisin leikkimään pentujen kanssa, ja Tuiketassu ryhtyi sukimaan turkkiaan siistimmäksi. Hohdetassu tuli jossain vaiheessa juttelemaan hänelle, tai ennemminkin hän yritti saada kunnon keskustelua aikaiseksi. Sitkeänä kollina hän ei luovuttanut, ja Tuiketassu vietti loppupäivän Hohdetassun kanssa.
Lopulta hän pääsi oppilaiden pesään sulkemaan silmänsä ja kiertämään häntänsä ympärilleen. Kipinätassu oli painautunut aivan häneen kiinni, mikä rauhoitti Tuiketassua ja sai hänet nukahtamaan helpommin, vaikka hän yhä ikävöi veljensä, emonsa ja isänsä tuoksua ja lämpöä ympärillään.

Tuiketassu haistoi tunkkaisen ilman ja tunsi tunkeilevan kosteuden turkissaan ja tiesi jo ennen silmiensä avaamista olevansa jälleen Synkässä metsässä. Hän oli käynyt siellä miltei joka yö sen jälkeen, kun hänestä oli tullut oppilas. Toisinaan tapaamiset olivat pidempiä, toisinaan taas lyhyempiä, eikä Tuiketassu koskaan tiennyt mitä odottaa.
Naaras vaikutti olevan yksin. Hän ei nähnyt muita kuin korkeita puita, sumua ja syviä varjoja, ja kaikki kissojen hajut olivat vanhoja. Hän nyrpisti kuonoaan hajujen pistävälle sävylle, johon hän ei ollut vieläkään tottunut.
“Älä koskaan anna keskittymisesi herpaantua”, tuttu ääni murahti hänen yläpuoleltaan.
Tuiketassu katsoi ylös ja näki tumma varjon tasapainottelevan jykevän oksan päällä. Sitten hahmo loikkasi alas suoraan häntä kohti, keltaiset silmät porautuen häneen kiinni.
Tuiketassu yritti väistää, mutta oli aavistuksen verran liian hidas: Surmamieli takertui hänen alaselkäänsä ja veti hänet hännästä lähemmäksi. Naaras tunsi liukuvansa itseään paljon suuremman kollin vatsan alle ja tiesi olevansa jumissa jo ennen kuin kollin paino laskeutui hänen päälleen. Hän oli onnistunut kääntymään selälleen, mutta tajusi pian, ettei siitä ollut paljonkaan apua.
Miten hän pääsisi pois? Tuiketassu tiesi olevansa nopeampi ja vikkelämpi kuin Synkän metsän soturi, mutta heidän eronsa voimissa oli mittava. Tuiketassun oli oltava ovela, sillä muuten hänen nopeudestaan ei olisi mitään hyötyä Surmamielen voiman edessä. Tuiketassu myös tiesi Surmamielen omaavan paljon tietoa taistelemisesta, joten kolli luultavasti osasi odottaa kaikkein ilmiselvimpiä keinoja.
“Sinä mietit liikaa, Tuiketassu”, Surmamieli kuiskasi naaraan korvaan. “Keskellä elämää ja kuolemaa miettiminen koituu nopeasti kohtaloksesi.”
Tuiketassu sähähti ja yritti rimpuilla irti Surmamielen otteesta, mutta kolli vain painoi häntä lujemmin maata vasten.
“Käytä vaistojasi”, kolli sanoi. “Kuvittele, että olen vihollinen, joka on minä hetkenä valmis iskemään hampaansa kurkkuusi ja kuolet siihen paikkaan. Sinulla ei ole aikaa miettiä mitä teet.”
Miten voin tehdä yhtään mitään, kun painat tassuillasi minut vasten maata? Tuiketassu ärähti mielessään.
Hän räpäytti silmiään. Aivan! Surmamielen tassut!
Naaras syöksähti päällään kohti kollin tassuja mahdollisimman nopeasti ja upotti hampaansa niin syvälle kuin pystyi. Hän maistoi makean veren kielellään, kun se purskahti haavasta suoraan hänen suuhunsa, eikä päästänyt irti, vaikka Surmamieli yritti nostaa käpäläänsä. Vasta kun kolli epähuomioissaan hellensi otettaan naaraasta, Tuiketassu päästi irti ja syöksähti kollin toista etutassua kohti.
Se sai Surmamielen yllättymään täysin, ja Tuiketassu sai mahdollisuuden livahtaa kollin otteesta pois.
“Erinomaista”, Surmamieli sanoi, “jos vain tekisit tuon kaiken paljon aikaisemmin. Olet kekseliäs ja älykäs, mutta sinun täytyy olla nopeampi.”
“Tiedän”, Tuiketassu sanoi ja puri hampaansa yhteen. Hänen katseensa osui Surmamielen tassuun, josta vuoti verta. “Satutinko sinua?”
Kolli vilkaisi haavaansa. “Et. Olen kokenut paljon pahempaakin”, hän sanoi ja tarkasteli oppilastaan hetken hiljaa. “Älä epäröi käyttää kynsiäsi ja hampaitasi, kun taistelet kanssasi. Tämä ei ole klaanien aluetta, eivätkä heidän sääntönsä ylety tänne.”
Tuiketassu olisi halunnut mainita jotain siitä, että pelkäsi satuttavansa pikimustaa kollia, mutta tiesi sen olevan turhaa. Surmamieli vain sanoisi jotain siihen suuntaan, etteivät hänen pienet kyntensä tai hampaansa kykenisi tekemään häneen mitään pintanaarmuja suurempaa.
“Jatketaan.”
Tuiketassu teki työtä käskettyä. He jatkoivat puolustautumisen opettelua, sillä Surmamielen mielestä se oli tärkeimmistä taidoista nyt alussa. Jos kissa osasi vain taisteluliikkeitä, hän ei osaisi ennustaa, milloin hänen vastustajansa aikoisi puolustaa, eikä tietenkään kykenisi itse puolustautumaan. Aloittelijalle se olisi kohtalokasta.
Lopulta Tuiketassun lihaksia särki ja hänen energiansa alkoi hiipua. Surmamieli huomasi sen ja päätti lopettaa taisteluharjoitukset siihen. Kolli istahti maahan ja jäi tarkkailemaan pistävänkeltaisilla silmillään Tuiketassua, josta tuntui kuin kolli olisi nähnyt suoraan hänen sisälleen ja lävitse. Ehkä hän näkikin.
“Pidätkö Heinätähdestä mestarinasi?” Surmamieli lopulta kysyi.
“Miten sinä-” Tuiketassu tajusi kysymyksen olevan typerä: totta kai Surmamieli tiesi. “Hän on mukava. Iltakajo oli paljon tiukempi.”
“Hatmi, että ehdit olla Iltakajon oppilaana niin vähän aikaa. Hän oli hyvä soturi ja olisi voinut opettaa sinulle paljon, mutta… Heinätähdellä on paljon viisautta. Kuuntele häntä”, Surmamieli sanoi.
Tuiketassun mielessä pyöri yksi lause, jota hän muotoili yhä uudelleen ja uudelleen mielessään. Paljon oli tapahtunut Myrskyklaanissa, eikä suurin osa siitä ollut iloisia tapahtumia - jos yksikään. “Myrskyklaanissa on kuollut paljon kissoja viime aikoina.”
“Huomasin sen”, Surmamieli sanoi. Hänen silmänsä välähtivät oudosti kuin hän olisi jättänyt sanomatta jotain. “Nämä ovat synkkiä aikoja.”
“Tuleeko jotain pahaa tapahtumaan?” Tuiketassu kuiskasi. Hän tiesi Tähtiklaanin olevan aivan hiljaa, mikä oli jo itsessään huono merkki, mutta ehkä Surmamieli tiesi enemmän.
“Jotain pahaa tulee aina tapahtumaan. Sitä ei voi välttää, eikä kiertää”, Surmamieli sanoi kasvoillaan synkkä ilme. “On vain kuljettava sen lävitse. Muista, että ensimmäinen tehtäväsi on suojella itseäsi. Tee mitä ikinä vaatiikaan, jotta selviäisit kaikesta eteesi tulevasta.”
Tuiketassun mielestä Surmamieli oli hieman väärässä. Tietenkin hän suojelisi itseään, mutta täytyihän hänen varmistaa Valotassun ja Kipinätassun turvallisuus! Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.
“Ensi yönä on kokoontuminen”, Surmamieli siirtyi seuraavaan aiheeseen. “Minulla on sinulle ensimmäinen tehtäväsi.”
“Ensimmäinen tehtävä?” Tuiketassu ei ollut tiennyt hänen saavan tehtäviä koulutuksen lisäksi.
“Kokoontumisessa on eräs Tuuliklaanin kissa, jonka kanssa haluan sinun ystävystyvän. Tutustu häneen ja varmista, että hän haluaa tulevaisuudessakin jutella kanssasi.”
Tuiketassu kurtisti kulmiaan. Tehtävä ei ollut lainkaan sitä, mitä hän oli odottanut. “Kuka, ja miksi?”
“Hänen nimensä on Aavatassu, mutta en voi kertoa miksi sinun täytyy ystävystyä hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei se olisi todella tärkeää”, Surmamieli sanoi ja hänen äänensävynsä kertoi Tuiketassulle, ettei hän voisi sanoa vastaan.
Tuiketassu nyökkäsi. Hän pisti Aavatassun nimen mieleensä. Tuntui oudolta ajatella, että hänen tulisi ystävystyä tuuliklaanilaisen kanssa. Mistä Surmamieli edes tiesi Aavatassun tulevan kokoontumiseen? Eihän kokontumiseen lähtijöitä oltu vielä edes ilmoitettu. Entä jos Tuiketassu ei itse pääsisi kokoontumiseen.
“Älä huoli. Sekä sinä että Aavatassu pääsette kokoontumiseen”, Surmamieli sanoi kuin olisi lukenut naarasoppilaan ajatukset. “Tämä tapaaminen oli tässä. Saat vielä tarpeeksi pitkät yöunet.”
“Hetkinen”, Tuiketassu sanoi. “Saan kysyä sinulta yhden kysymyksen, muistatko? Ja sinun on vastattava totuudella.”
Surmamielen suu kaartui pieneen virneeseen ja hänen silmänsä välähtivät. “Et unohtanutkaan. Anna tulla vain.”
Tuiketassun ei tarvinnut miettiä kysymystään lainkaan. Hän oli päättänyt sen jo heti viime tapaamisen jälkeen, jollon hän oli saanut tietää Surmamielen nimen olleen ennen Ukkosmieli. Tuiketassun mielestä Ukkosmieli kuulosti aivan eri kissalta, ja Surmamieli oli sanonut samaa: hän oli kuvaillut Ukkosmieltä urheaksi ja arvostetuksi soturiksi. “Oliko sinulla koskaan kumppania?”
Kysymys sai Surmamielen katsomaan jonnekin Tuiketassun taakse. “Oli, kaksi.”
Tuiketassun korva liikahti. Hän ei ollut odottanut Surmamielellä olleen kahta kumppania. Eikö kissoilla yleensä ollut vain yksi?
“Ensimmäinen kumppanini oli varjoklaanilainen Liljakruunu. Saimme yhdessä yhden pennun, mutta…” Mustan kollin kynnet upposivat multaan hänen allaan. “Hän kuoli pian sen jälkeen.”
Tuiketassu hämmentyi. Varjoklaanilainen? Pentu? Mutta kumppani toisesta klaanista oli kiellettyä, tai niin Tuiketassulle oli aina sanottu. Pitkäturkkinen oppilas olisi halunnut kysyä Liljakruunusta, pennusta ja naaraan kuolemasta jotakin, mutta Surmamielen ilme kertoi, että oli parempi olla hiljaa. “Entä… se toinen kumppani?”
“Kaunisraita”, Surmamieli huokaisi. “Hän ei koskaan virallisesti ollut kumppanini, mutta kun mietin sitä kaikkea näin jälkeenpäin, me olimme kuin kumppanit. Minä vain tajusin liian myöhään omat tunteeni häntä kohtaan.”
“Liian myöhään?”
“Hän kuoli.”
“Oh.” Tuiketassu liikutti tassuaan kiusaantuneena. Ehkä hänen kysymyksensä oli ollut hieman liian henkilökohtainen.
Surmamieli nousi seisomaan. Hänen aiemmasta synkkyydestään ja syvästä surusta ei näkynyt enää jälkeäkään ja oli kuin sitä ei olisi koskaan edes tapahtunut. Kollin keltaisiin silmiin oli palautunut tuttu kylmä hohde ja hänen suuret korvansa osoittivat kohti tähdetöntä.
Tuiketassu olisi halunnut sanoa jotain lohduttavaa, mutta mahdollisuus siihen oli mennyt jo ohitse.
“Sinun on aika poistua täältä”, Surmamieli sanoi. “Äläkä unohda etsiä Aavatassua kokoontumisesta.”
“En unohda”, Tuiketassu sanoi ja asettui makuulle vaipuakseen uneen, joka veisi hänet takaisin Myrskyklaanin reviirille. Hän irvisti tuntiessaan kipua lihaksissaan ja katsoi vielä kerran Surmamieleen. “Hyvää… hyvää yötä.”
Tuiketassu ei edes tiennyt nukkuiko Surmamieli, mutta kolli räpäytti hänelle silmiään.

Tuiketassu haukotteli syvään. Hän oli saanut nukuttua jonkin verran viime yönä, mutta ei selvästikään tarpeeksi, sillä hänen silmänsä olivat koko ajan lipsua kiinni. Hän yritti keskittyä tuijottamaan edellä kulkevia kissoja pitääkseen itsensä hereillä ja jos se ei onnistuisi hän oli valmis hyppäämään lumikinokseen. Eiköhän kylmyys saisi hänet virkoamaan.
“Etkö saanut unta?” Tihkuviiksi kysyi Tuiketassulta. Harmaa kolli oli peruuttanut hänen vierelleen ja sovittanut askeleensa oppilaan askeleisiin. “On kurjaa mennä kokoontumiseen väsyneenä.”
“Kipinätassu liikkui unissaan ja piti minut hereillä”, Tuiketassu valehteli. Anteeksi, Kipinätassu, hän pahoitteli mielessään, olisitpa tulossa kanssani kokoontumiseen. Kipinätassu oli jäänyt leiriin surullisena siitä, että hänen sisaruksensa pääsivät kokoontumiseen. Tuiketassu olisi mielellään ottanut siskonsa mukaan, eikä ainoastaan siksi, että Kipinätassu olisi pitänyt hänet hereillään puheillaan ja energiallaan.
“Sellaista se joskus on”, Tihkuviiksi kehräsi huvittuneena. “Etköhän sinä virkisty, kun pääsemme saarelle.”
Ehkä, Tuiketassu ajatteli, mutta tämä käveleminen sattuu lihaksiini. Yölliset harjoitukset Surmamielen kanssa olivat olleet paljon rankempia kuin Tuiketassu oli tajunnutkaan, ja hänen lihaksensa olivat yhä kipeänä. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa asiasta kenellekään ilman, että herättäisi ylimääräistä huomiota ja kysymyksiä.
Loppumatka sujui hyvin, ja mitä lähemmäs kokoontumissaarta kissajoukko pääsi, sitä virkeämmäksi Tuiektassu tosiaan tuli. Hän tunsi jännityksen kihelmöivän turkissaan. Muiden klaanien näkeminen oli ainayhtä jännittävää ja mielenkiintoista, mutta tällä kertaa hänellä oli oikea tehtäväkin! Hänen ensimmäinen tehtävänsä Surmamieleltä.
Hänen täytyisi jotenkin vain löytää Tuuliklaanin joukosta Aavatassu-niminen oppilas ilman mitään tietoa siitä miltä kissa näytti.
Heinätähti johdatti Myrskyklaanin kissat puunrungon ylitse saarelle, missä Varjoklaani, Taivasklaani ja Jokiklaani jo odottivat. Tuiketassu astui rungolle varovaisesti peläten liukastuvansa ja satuttavansa itsensä, mutta pian hän pääsi loikkaamaan alas saarelle muiden klaanien seuraan.
Koska Tuuliklaani ei ollut edes paikalla vielä, Tuiketassu istahti muiden Myrskyklaanin oppilaiden luokse Peippotassun ja Lehtitassun väliin. Tihkutassu istui hänen edessään ja väläytti rohkaisevan hymyn hänelle, sekä oppilaalleen Peippotassulle ennen kuin kääntyi tuijottamaan kohti päälliköitä.
Tuuliklaani tuli hyvin pian heidän jälkeensä. Tuiketassu kurotteli kissojen päiden ylitse ja yritti selvittää kuka kissoista olisi Aavatassu, mutta aivan turhaan. Hän osasi ainoastaan epäillä ketkä olivat oppilaita, mutta heidän joukostaan oli mahdotonta sanoa kuka oli juuri hänen etsimänsä kissa.
“Aloitetaan kokoontuminen!” Valkotähti ilmoitti, kun Huminatähti oli loikannut heidän joukkoonsa. “Jokiklaanilla menee hyvin, vaikka lehtikato onkin ollut ankara. Olemme saaneet uuden soturin: Lehtisateen.”
Klaanikissat alkoivat hurraamaan Lehtisateen nimeä.
Seuraavana vuorossa oli Taivasklaani. “Myös Taivasklaani on pysynyt voimakkaana”, Hallatähti sanoi. “Koivutassusta ja Korppitassuista tuli kuun aikana oppilaita.”
Kissat alkoivat jälleen huuta uusien oppilaiden nimiä. Seuraavaksi Kanervatähti kertoi Varjoklaanin tapahtumista - uusista pennuista ja oppilaista - ja lopulta oli Heinätähden vuoro. Hän aloitti uusien sotureiden ja oppilaiden ilmoittamisella saaden klaanit jälleen hurraamaan uusia nimiä, mutta kertoessaan kuolleista sotureista, kaikki hiljenivät.
“Tuuliklaani ottaa osaa menetyksistänne”, Huminatähti sanoi myötuntoisesti. “Ja onnea Valhelaululle varapäällikön paikasta. Tuuliklaani seisoo myös voimakkaana ja riistasta ei ole pulaa, mutta olemme havainneet Yönkajon lauman jäseniä reviirillämme. Olemme myös saaneet uuden oppilaan: Aavatassun.”
Tuiketassun korvat nousivat pystyyn ja kun kissat alkoivat huutamaan Aavatassun nimeä, hänen katseensa singahti Tuuliklaanin oppilaisiin. Heidän joukossaan oleva juovikas oranssi naaras oli ainut, joka ei sanonut mitään ja joka liikutteli tassujaan kiusaantuneena kaikesta siitä huomiosta. Joku oppilas tönäisi häntä onnittelevasti kylkeen.
Tuon täytyy olla Aavatassu! Tuiketassu mietti. Mutta miten hän lähestyisi naarasta? Olisiko liian outoa vain mennä juttelemaan hänelle?
Mutta muutakaan vaihtoehto ei juurikaan ollut. Päälliköt laskeutuivat alas, ja klaanikissat alkoivat vaihtamaan viimeiset sanat keskenään ennen kuin palaisivat takaisin kotiin, ja Tuiketassu tiesi sen olevan hänen viimeinen mahdollisuutensa tutustua Aavatassuun.
Häntä ylhäällä pirkäturkkinen naaras lähti Tuuliklaanin oppilasta kohti. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi, mutta uskoi keksivänsä jotain. Aavatassu ei huomannut hänen tuloaan, vaan jutteli jollekin klaanitoverilleen häntä keinahdellen maata vasten.
“Hei”, Tuiketassu sanoi päästyään kuuloetäisyydelle.
Aavatassu kääntyi pää kallellaan ja kysyvä katse oranssinkeltaisissa silmissään. “Hei?”
Tuiketassu räpäytti silmiään. Aavatassu oli todella kaunis. Hänen turkkiaan koristivat monet mustat sekä valkoiset juovat, jotka toivat esille hänen turkkinsa pehmeänsävyisen oranssin pohjavärityksen. Hänen kirkkaiden silmiensäkin ympärillä oli juovia ja ne antoivat hänelle solakat, kettumaiset piirteet.
“Minä, öh”, Tuiketassu aloitti. “Halusin vain onnitella sinua.”
“Onnitella minua? Kiitos”, Aavatassu sanoi ja naurahti pienesti. “Mikä sinun nimesi on?”
“Tuiketassu.”
“Hauska tutustua, Tuiketassu. Oletko ollut jo kauan oppilaana?” Aavatassu kysyi uteliaan oloisena.
“Jonkin aikaa.”
“Kuka mestarisi on? Minä sain mestarikseni Varissulan, varapäällikkömme!” Aavatassu sanoi ja nosti päätään ylpeänä ylöspäin. Hänen oranssit silmänsä kiiluivat.
“Entinen mestarini oli varapäällikkömme Iltataival, mutta hän kuoli”, Tuiketassu kertoi. “Nykyään Heinätähti toimii mestarinani.”
Aavatassun silmissä välähti hetken jotain synkkää ja vihamielistä, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. “Vau, olen kateellinen! Hänen täytyy olla todella taitava.”
“Hän on”, Tuiketassu sanoi, “mutta niin on varmasti Varissulkakin.”
Aavatassu nyökäytti päätään kiivaasti. “Hän on todella tiukka, mutta ainakin opin nopeasti. Ehkä minusta tulee soturi ennen sinua!”
“Saa nähdä”, Tuiketassu sanoi ja vastasi Aavatassun virneeseen omalla, pienellä virneellään. Jos Aavatassu vain tietäisi hänellä olevan kaksi mestaria!
Klaanit alkoivat poistua saarelta, ja Aavatassu nousi seisomaan. “Minun täytyy mennä ystävieni mukaan, mutta oli kiva tavata. Jutellaan joskus toistekin!”
Tuiketassu vain nyökkäsi ja katsoi kuinka Aavatassu katosi Tuuliklaanilaisten sekaan valkea hännänpää korkealla ilmassa heilahdellen. Hän oli ajatellut, että naaraan tapaaminen selittäisi syyn sille, miksi Surmamieli halusi hänen ystävystyvän tämän kanssa, mutta Tuiketassu oli yhtä hämmentynyt kuin aiemminkin.
Ehkä se selviää myöhemmin, Tuiketassu pohti ja alkoi seurata omia klaanitovereitaan pois saarelta.
Aavatassu oli vaikuttanut ihan mukavalta. Ehkei ystävyys tuuliklaanilaisen kanssa olisi mitenkään pahitteeksi tai haitaksi hänelle. Tuiketassu ei kuitenkaan saanut pois mielestään sitä pahaenteistä välähdystä Aavatassun silmissä. Eihän Surmamieli varmastikaan käskisi hänen ystävystyä toisen klaanin kissan kanssa ellei se olisi hänelle ja hänen koulutukselleen jotenkin tärkeää.
Eihän?

Luku 6

Ampiaisturkki haukotteli pesässä. Huomensäde oli lähtenyt jo partioon, mutta hänet oli vapautettu täksi päiväksi työtehtävistä. Hän ei tiennyt miksi, mutta oli tyytyväinen, kun sai vain makoilla vuoteessa.
“Huomenta,” Tuiskusielu toivotti.
“Huomenta. Eikö Hohdetassulla ja Loistetassulla ole tänään harjoituksia?” Ampiaisturkki ihmetteli.
“Ei. He menevät Kotkasiiven mukaan, hän vapautti minut tämän päivän töistä. Pitäisi kuitenkin mennä saalistamaan,” Tuiskusielu kertoi venytellen.

Ampiaisturkki valitsi tuoresaaliskasasta hiiren ja kiikutti sen nokkospensaan juureen. Huomensäde saapui juuri piikkihernetunnelista kani hampaissaan. Ampiaisturkki heilautti hännällään hänen suuntaansa. Naaras nyökkäsi, mutta vei kanin ennen sitä pentutarhaan.
“Miten menee?” Huomensäde tiedusteli.
“Hyvin. Valhelaulu antoi vapautuksen päivän töistä. En tiedä miksi,” Ampiaisturkki ihmetteli. Huomensäde kurtisti kulmiaan. “Sillä on varmaan jokin tarkoitus.”
“Pääsit kuulemma soturintehtäviin,” Ampiaisturkki sanoi harmaa silmät kiiluen. Naaras nyökkäsi innoissaan. “Sudenlaululla on kestänyt kauan tarkistaa minut. Mutta pääsin joka tapauksessa. Metsässä oli hauska juosta.”
Ampiaisturkki näki, kuinka Sudenlaulu asteli Huomensäteen taakse, ja naaraan ylle muodostui kissanmuotoinen varjo. Naaras hätkähti.
“Ole varovainen. Älä vielä käytä kaikkia voimiasi,” Sudenlaulu sanoi.
“Mitä?! Olet juuri tarkistanut minut, ja nyt sanot, että minun täytyy ottaa vielä rauhallisesti,” Huomensäde kimpaantui. Sudenlaulu mulkaisi naarasta ja kääntyi katsomaan Suurtasannetta.
Ampiaisturkki huomasi, kuinka Heinätähti istui ja katseli klaaniansa. *Merilinnun oppilaista tulee varmaan oppilaita,* Ampiaisturkki ajatteli.
Huomensäde kiskaisi Ampaisturkin sivummalle Sudenlaulusta. Hän ei selvästikään pitänyt parantajan läsnäoloa hyvänä asiana.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen,” Heinätähti ulvaisi. Ne kissat, jotka eivät ollut vielä huomanneet Heinätähden saapumista, valuivat sekavana turkkina ulos pesistä. Toiset kohouttautuivat istumaan pesien vierellä.
Merilintu paimensi pentujaan ulos pentutarhasta ja kaikki hänen viisi pentuaan hyppelivät puolelta toiselle likaisin turkein. Merilintu sihahti jotain jokaisen pennun korvaan, mutta Ampiaisturkki ei kuullut, mitä hän sanoi.

“Ilveskuura. Olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi…”
Ampiaisturkki pettyi. Hänestä ei tullut Savupennun mestaria. Hän olisi valmis ottamaan oppilaan, mutta ehkä Heinätähti ei näkenyt hänen olevan vielä valmis. Kotkasiivestäkin oli tullut Ruusupennun mestari hänen ollessa aivan nuori soturi.
Ampiaisturkin pettymys näkyi hänen kasvoissaan, sillä Huomensäde töytäisi häntä.
“Kyllä sinä vielä saat oppilaan. Kärsivällisyyttä.”
“Vai että kärsivällisyyttä? Mistä lähteä sinä olet ollut kärsivällinen?”

Sulkatassun mestariksi tuli Ilveskuura, Aaltotassun Kastelintu ja Risutassun Ikijää. Vielä jäljellä oli Pisarapentu.

“Ampiaisturkki. Olet valmis saamaan oppilaan,” Heinätähti lausui. Ampiaisturkki hätkähti. Oliko hän sittenkin valmis? Huomensäde katsoi hymyillen kumppaniaan.
“Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Pisaratassulle.”
Pisaratassu tärisi innostuksesta Suurtasanteen juurella. Ampiaisturkki pujotteli kissojen ohi Heinätähden eteen.
Pisaratassun silmät loistivat innostuksesta, kun he koskettivat neniä. Ampiaisturkki silmäili naarasta. Ampiaisturkille tuli Pisaratassusta mieleen Huomensäde. Hän vilkaisi kumppaniinsa päin.

“Lähdetäänkö me jonnekkin?” Pisaratassu kysyi innoissaan nimityksen jälkeen.
“Lähetään kiertämään rajat,” Ampiaisturkki totesi tyynesti. Pisaratassu näytti yrmeätä naamaa, mutta suostui kuitenkin lähtemään rajojen kiertuuseen.

Pisaratassun tuuhea, valkoinen turkki ei meinannut erottua Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välisellä joella. Pisaratassu tähysi innoissaan Tuuliklaanin reviiriä.
“Haistatko tuon?” Ampiaisturkki kysyi. Pisaratassu jännityi.
“Ei, nyt ei tule taistelua,” Ampiaisturkki hylkäsi naaraan toiveet. Pisaratassu pettyi. “No mikä haju sitten?”
“No Tuuliklaanin tietysti,” kolli kehräsi.
“Kanerva,” Pisaratassu sai sanotuksi. Naaras selvästi näytti loukkaantuneen.
“Mennäänkö sitten vanhalle kaksijalanpesälle. Se olisi viimeinen. Jaksatko sinä?” Ampiaisturkki tiedusteli tuoreelta oppilaalta.
“Tottakai!” Pisaratassu sanoi väsyneen näköisenä. Ampiaisturkki mietti hetken, mutta totesi, että naaras on vahva, ja jaksaa vielä sinne.

***

Kun Ampiaisturkki ja Pisaratassu pääsivät kaksijalanpesälle, Pisaratassu oli silmin nähden poikki. Ampiaisturkki kuitenkin johdatti naaraan läpi reviirin sinnikkäästi. Hopeahäntä oli jo syttynyt ja taivas oli tumma.
“Täällä Sudenlaulu kasvattaa kissanminttua ja muita tärkeitä yrttejä,” Ampiaisturkki kertoi. Pisaratassu nyökytteli.
“Mutta eikö ne jää lumen alle?” oppilas kysyi. Ampiaisturkki oli neuvoton.
“Sudenlaulu kerää ne ennen lehtikatoa,” kolli sanoi toivoen sen olevan oikea vastaus.

Kun Pisaratassu käveli Ampiaisturkin edellä piikkihernetunnelista sisään, tämä haukotteli suu ammollaan.
“Käy hakemassa hiiri ja voit mennä nukkumaan. Huomenna ei ole mitään. Paitsi jos haluat kerätä makuualusia klaaninvanhimmille tai kerätä heistä punkit,” Ampiaisturkki hörähti. Pisarapentu laahusti viimeisillä voimillaan saaliskasaan ja oppilaidenpesään. Ampiaisturkki seurasi katseellaan oppilaan kulkua. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Kiertää nyt klaanin rajat. Oliko Pisaratassu ollut tyytyväinen päivään? *Hän on ensimmäinen oppilaani. Tämä ei voi mennä täydellisesti.*

Ampiaisturkki työntyi sisään soturienpesään. Hän väisteli muiden soturien tiellä lojuvat hännät ja muut ruumiinosat.
“Miten meni?” Huomensäde uteli. Naaras oli jäänyt odottelemaan kollia.
“No, ihan hyvin. En oikein tiedä, pitikö Pisaratassu päivästä,” Ampiaisturkki sanoi voipuneena.
“No, hän on ensimmäisesi, ei kaikki voi mennä kuin Tähtiklaani on suunitellut.”
Ampiaisturkki laski päänsä tassujensa päälle ja sulki silmät. Hän tunsi, kuinka Huomensäde silitti hännän päällään hänen selkäänsä.

Luku 13

Huomensäde nousi ylös vuoteestaan. Lähes koko muu klaani nukkui pesissään, mutta tänään naaras oli aiemmin liikkeellä. Sudenlaulu tulisi pian vapauttamaan hänet sairaslomalta, ja hän pääsisi pitkästä aikaan kunnolla liikkeeseen.

“Huomenta,” Tuiskumarja toivotti aukiolla. Huomensäde nyökkäsi lyhyesti.
“Tänään mennään saalistamaan,” naaras kertoi. Huomensäde nauroi. “Et ole enää mestarini!”
“Olen vanha mestarisi. Milloin ajattelit hankkia oppilaan?” Tuiskumarja virnuili ja istahti alas. Naaraan vatsa oli jo melkoinen ja näytti siltä, että hän voisi synnyttää hetkenä minä hyvänsä.
“Äh, en ole vielä miettinyt,” Huomensäde naukaisi ja heilautti häntäänsä.
“Ei hätää, en minäkään ollut varma. Tähtiklaani valaiskoon polkusi,” Tuiskumarja sanoi, aivan kuin olisi tiennyt jostain. Huomensäde rypisti kulmiaan ja lähti parantajanpesälle.

“Huomensäde? Tule sisään vaan!” Sudenlaulu huhuili sisältä pesästä. Huomensäde pujahti lumisten puskien välistä sisään pimeään luolaan. Siellä tuoksuivat yrtit ihan kuin ennenkin. Kuin mitään ei olisi tapahtunut puolen kuun aikana.
“Valotassu, tule sinäkin,” Sudenlaulu kehotti oppilaallensa, joka lajitteli yrttejä taaempana varjoissa.
“Käy makuulle,” Sudenlaulu heilautti hännällään naaraalle sammalvuoteelle. Huomensäde käveli tuttuun vuoteeseen, jonka vankina oli kuun ajan ollut. Häntä puistatti ajatella tapahtumia. *Onneksi Synkän Metsän väki on ymmärtänyt, että minä luotan vakaasti Tähtiklaaniin. Vaikka se on ollut hiljaa…*
Hän kävi makuulle. Ohuen karvan ansiosta saattoi kaukaakin huomata Huomensäteen hengitysrytmin.
“Valotassu, kokeile, onko haavat tulehtuneet,” parantaja käski. Valotassu tunnusteli kaulan haavaa Huomensäteen makoillessa sammalien päällä.
“Onko?” Sudenlaulu tivasi. Valotassu pudisteli. Sitten Sudenlaulu itsekin kokeili ja totesi oppilaan olevan oikeassa.
Pitkän piinaavan hetken Huomensäde pelkäsi olevansa vielä kipeä, mutta Sudenlaulu osoitti luulot vääriksi.
“Olet terve kuin Tähtiklaanin kissa,” Sudenlaulu sanoi, mutta kun hän oli tajunnut sanojansa hän hiljeni. Tähtiklaanin kissa… *Jos Tähtiklaania enää on,* Huomensäde lisäsi mielessään.
“Saat palata soturintehtäviin,” kolli sanoi pikaisesti perään, ennenkuin ehti tulla kuuluisa syvä hiljaisuus.
“Olen elämäni kunnossa?” Huomensäde varmisti.
“Elämäsi kunnossa,” parantaja myönteli.

“Huomensäde, sinä haluat mennä varmaan saalistamaan?” Valhelaulu kysyi jakaessaan päivän tehtäviä. Huomensäde nyökkäsi pontevasti, vaikka saalistaminen ei ollutkaan hänen vahvuuksiaan.
“Saalistuspartioon menee Huomensäde, Kaislahäntä, Vaahterajuova sekä Jääkynsi,” Valhelaulu ilmoitti.
Huomensäde luimisti korvansa kuullessaan Jääkynnen nimen. Miksi veljen piti ängetä joka paikkaan?
“Missä se Jääkynsi on?” Kaislahäntä ja Vaahterajuova ihmettelivät.
“Nukkumassa,” Huomensäde vastasi synkästi.
“Mistä nyt tuulee?” Kaislahäntä tivasi. “Juuri pääsit soturintehtäviin, ja luulin että olet odottanut sitä kuin kuuta nousevaa.”
“Kunhan vain Jääkynsi…” hän jupisi ja lähti hakemaan veljeänsä.

“Jääkynsi!” Huomensäde murahti ja tökkäisi veljeään.
“Mitä nyt?” Jääkynsi murisi varoittavasti.
“Sinä lähdet saalistuspartioon.”
“Saalistuspartioon. Mikä se sellainen on?” Jääkynsi mietti hetken. “Ahaa. Vai sellainen, missä linnut syövät kissoja? Enpä taida lähteä. Väsyttää niin paljon.”
Huomensäde katsoi, kuinka hänen veljensä haukotteli ylimielisesti. Naaras puuskahti ja lähti Kaislahännän ja Vaahterajuovan luo.

“No?” Kaislahäntä kysyi.
“‘Saalistuspartioon. Mikä se sellainen on?’” Huomensäde naukui ivallisesti. “Kuin reviirien omistaja.”
Vaahterajuova puuskahti. “Älä välitä. Se on semmoinen…” hän etsi oikeaa sanaa.
“Syyhhyturkki,” Huomensäde täydensi lauseen.
“Juuri niin,” Kaislahäntä sanoi.

Metsässä oli valkoista sekä lumista. Hangella näkyi eläinten jälkiä. Oksat painuivat lumen painosta ja silloin tällöin sitä tippui maahan. Aluskasvillisuus oli peittynyt lähes kokonaan. Huomensäde kulki Vaahterajuovan ja Kaislahännän perässä pitäen perää. Kissojen taakse jäi jäljet tassuista.
Huomensäteen tassuja palelsi. Pakkanen oli ollut kovin pitkään aikaan. Klaani piti kuitenkin ruokkia ennen leiriin palaamista.

Talvisessa ilmassa kiiri hiiren avunhuuto, joka katkesi äkisti. Huomensäteen suuhun levisi hiiren lämmin veri. Hän yökkäsi. Hänelle oli tärkein, että sai syötävää. Ei sen maku. Ja veri… Huomensäde ei ollut koskaan pitänyt tuoresaaliin verestä. Ennemmin hän tykkäsi vuodattaa vihollisen verta.
Huomensäde peitti hiiren koloonsa ja jatkoi saalistamista.

“Tuolla on kani,” Vaahterajuova mumisi suu riistaa täynnä. Naaras laski saaliinsa maahan ja peitti ne. Huomensäde ja Kaislahäntä laskivat myös saaliinsa maahan.
Kun Huomensäde katseli heidän saaliitaan, hän pystyi toteamaan, että kehtasi mennä leiriin. Kaislahäntä oli saanut kolme hiirtä sekä peipon. Vaahterajuova taas kaksi vesimyyrää sekä pääskyn.
“Huomensäde, mene oikealta puolelta. Kaislahäntä kiertää vasemmalta kanin eteen ja pysäyttää sen matkan. Meidän pitää vain toivoa, ettei se lähde vasemmalle,” Vaahterajuova selitti kokeneimpana soturina.
Huomensäde nyökkäsi hyväksyen suunitelman.

Huomensäde katsoi, kuinka kani hyppeli hitaasti hänen edessään olevalla aukiolla. Hänen takaatansa meni jäljet kohti paikkaa, jonne Kaislahäntä oli onnistuneesti hiipinyt. Vaahterajuova väijyi kania. Naaraan kirjava turkki erottui lumesta selkeänä. Sitten Vaahterajuova pinkaisi juoksuun ja sai kanin huomaavan, ettei ollut paikalla yksin. Se lähti häntä pystyssä loikkimaan Kaislahännän väijytyspaikkaa kohden, mutta kääntyi vasemmalle.
Huomensäde ryntäsi aluskasvillisuuden läpi jättäen pensaat heilumaan. Mustavalkoinen naaras pinkaisi juoksuun ja juoksi kanin perässä pitkin metsää. Huomensäde venytti jalkojaan, pidensi askeltaan ja nopeutti juoksuaan. *Tältäkö Tuuliklaanilaisista tuntuu?” Huomensäde mietti. Hänen olonsa oli mahtava. Hän juoksi. Huomensäde juoksi, pitkästä aikaa. Naara mutkitteli aluskasvillisuudessa kanin perässä, antamatta tälle armoa.
Kani vaihtoi suuntaansa kohti Vaahterajuovan ja Kaislahännän olinpaikkaa. Huomensäde sinnitteli kanin perässä, kunnes oli tästä iskuetäisyydellä. Huomensäde liu’utti vauhdissa kynnet ulos ja loikkasi. Kanin askeleeseen tuli katke. Huomensäde oli kanin kimpussa, mutta ei saanut tappopuraisua. *Älä leiki ruualla,* Tuiskumarjan sanat kaikuivat naaraan päässä. Kani ja Huomensäde vierivät yhtenä kasana sivuun polusta, jonka kissat olivat aluskasvillisuuteen luonut.
Huomensäde hillitsi hieman otettaan. Kani pääsi parempaan asentoon, ja hän myös. Huomensäde kurotti hampaansa kanin kurkulle. Se päästi kauhunkiljahduksen joka katkesi.
Huomensäteen suuhun levisi kanin lämmin veri.
Tuonnempana Kaislahäntä tonki hermostuneena lumen alta esiin kasveja. Kuului kiljahdus. Vaaleanruskea naaras nosti korvansa pystyyn ja terästi kuuloaan.
“Huomensäde sai sen kiinni,” Vaahterjuova totesi. “Ota sinä Huomensäteenkin saaliit.”

“Auttaisitteko minua?” Huomensäde mumisi suu täynnä kanin karvaa. Se roikkui velttona hänen suustaan.
Huomensäde kiskoi kanin piikkihernetunnelista läpi. Hän suuntasi vielä pentutarhaan, sillä kanilla ruokkisi kuningattaret.
“Onko tuo kani meille?” kuului tuttu kysymys Liekkipennun suusta. Huomensäde laski kanin maahan, ja nyökkäsi sitten. Merilinnun pennut olivat isoja, ja tulisivat pian oppilaiksi. Olisi vain hetken kysymys, milloin Heinätähti kutsuisi klaanin koolle. Merilinnun pentujen lisäksi pentutarhassa asui Liekkipentu sekä Roihupentu. Heidät oli löydetty metsästä, eikä pentujen vanhempia tiennyt kukaan.

Kotkan tarinat - Luku 17

// tarina kokoontumisesta...

Huokaisin syvään soturien pesän edustalla. Klaanimme oli huolissaan ja hämmentynyt, koska Tähtiklaani ei ollut puhunut parantajalle eikä Tähtiklaaniin oltu saatu yhteyttä edes kuukivillä. Katsahdin ylös taivaalle huoli silmissäni.
Emonikaan ei ollut vieraillut unissani pitkään aikaan ja olin nähnyt vain enemmän ja enemmän painajaisia. Painajaiset koostuivat aina samoista asioista mutta näissä painajaisissa en enää kuullut emoni varoittavaa ääntä niin kuin aikaisemmin. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin päällikön pesälle jossa Heinätähti ja Sudenlaulu keskustelivat kiivaasti. He olivat viime päivinä keskustelleen paljonkin keskenään ja huoli heidän kasvoillaan näkyi kauaksi.
"Huomenta, mestari", Ruusutassu saapui luokseni väsynein askelin ja pää painuksissa.
"Huomenta. Onko kaikki hyvin?" katsoin unista oppilastani kysyvästi.
"Nukuin taas huonosti", naaras haukotteli pitkään ja hartaasti. Olin huomannut miten Ruusutassu oli ollut monena aamuna sen näköinen kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään.
"Painajaisetko taas vaivaavat?" kysyin, kun tiesin, että Ruusutassu oli nähnyt paljonkin viime aikoina huonoja unia. Mistä lie sekin johtui, että meitä molempia vaivasi painajaiset. En tosin ollut omistani vielä naaraalle kertonut.
"Mmm", Ruusutassu vain nyökkäsi vaitonaisena.
"Otetaan tänään ihan rauhallisesti. Ajattelin josko kävisimme vain yhdessä metsästämässä, koska tarvitset voimiasi tulevaa kokoontumista varten", hymyilin Ruusutassulle salamyhkäisesti. Oppilas ravisteli päätään ennen kuin katsoi minua kirkastunein silmin.
"Kokoontumiseenko? Pääsenkö minä kokoontumiseen!?" hän hihkaisi innoissaan. Kuin ihmeen kaupalla uniset silmät olivat tiessään.
"Kyllä vain. Peippotassu on myös tulossa", virnistin ja Ruusutassu alkoi pomppia paikoillaan.
"Tietääkö Peippotassu asiasta?" hän kysyi sitten.
"Voit käydä kysymässä asiasta itse. Odotan sen aikaa tässä niin lähdetään sen jälkeen metsästämään", nyökkäsin oppilaiden pesää kohti jonka edustalla Peippotassu istui.
"Palaan pian!" Ruusutassu kiljahti samalla, kun pinkaisi juoksuun.
Innokas puheensorina vain kaikui leirissä, kun Ruusutassu kertoi siskolleen jännittävät uutiset. Sitten kuului iloisia kiljahduksia, kun siskokset pomppivat keskenään oppilaiden pesän luona. Naurahdin hiljaa katsellen oppilaiden menoa.
Hetken kuluttua Ruusutassu juoksi takaisin luokseni silmät hehkuen.
"Voimme mennä!" hän hihkaisi ja lähdimme leiristä.

Saimme saalista runsaasti, koska pakkaset olivat hieman lauhtuneet eikä ilma ollut enää niin kylmä, kuin paria päivää aikaisemmin. Ruusutassu kantoi ylpeänä saamaansa oravaa, pikku lintua ja kolmea hiirtä suussaan mennessämme takaisin leiriä kohti. Minä puolestani raahasin rusakkoa perässäni samalla, kun yritin pitää kahta hiirtä myös hampaideni välissä.
"Meidän olisi ollut helpompaa tehdä kaksi reissua eikä kantaa kaikkea kerralla", totesin, kun saimme saaliit tuoresaaliskasaan.
"Itse ehdotit, että kannetaan kaikki kerralla", Ruusutassu naurahti.
"Tiedetään, tiedetään", virnistin. "Voit viedä osan saaliista klaanin vanhimmille. Rupea sitten syömään, että ehdit ennen kokoontumiseen lähtöä."
"Kyllä, mestari!" Ruusutassu nyökkäsi, nappasi oravan ja kolme hiirtä ja lähti sitten viemään niitä vanhimmille.
Otin saamani rusakon ja lähdin viemään sitä pentutarhaan.
"Täällä olisi teille ruokaa jos kelpaa", huikkasin samalla, kun työnnyin sisälle pesään rusakon kanssa.
"Ruokaa!" kuului pentujen voiton riemuinen huudahdus.
"Oi onpa se iso", Merilintu katsoi rusakkoa säihkyvin silmin.
"Siitä pitäisi riittää teille kaikille", hymyilin.
"Varmasti riittää. Kiitos Kotkasiipi", Merilintu kehräsi käyden pentujensa kanssa kiinni makeaan lihaan.
"Hyvää ruokahalua", toivotin ennen kuin lähdin hakemaan myös itselleni ruokaa.

Syötyäni aloin peseytyä kokoontumista varten. Lähtö saarelle alkoi lähestyä.
"Ovatko kaikki kokoontumiseen lähtijät valmiina?" Valhelaulu kysyi kovaan ääneen jotta kaikki leirissä kuulisivat kysymyksen.
Juoksin oppilaiden pesälle hakemaan Ruusutassua ja juuri, kun työnsin pääni pesään Ruusutassun pää kolahti omaani vasten.
"Oikeastikko? Joka kerta sama juttu!" irvistin hieroen tassullani kipeää otsaani.
"Anteeksi! Mutta oli se osaksi sinunkin syysi", Ruusutassu tuhahti hieroen myös omaa otsaansa.
"Valmiina lähtöön?" Valhelaulu kajautti toisen kerran ilmoille ja liityimme joukkoon Ruusutassun kanssa.
"Kaikki näyttäisivät olevan paikalla", Heinätähti nyökkäsi ja lähdimme hänen johdollaan kohti kokoontumispaikkaa.

"Mitä luulet ottavatko muut klaanit puheeksi Tähtiklaanin kaikkoamisen?" kuulin varapäälikön kysymyksen päällikölle.
"En tiedä. Jos kukaan ei ota asiaa puheeksi niin emme ota mekään", Heinätähti vastasi ja Valhelaulu nyökkäsi tälle.
Saavuimme kokoontumissaaren tuntumaan ja haistoin jo kaukaa miten Jokiklaani ja Tuuliklaani olivat jo paikalla.
"Muistakaa ettei kukaan saa puhua siitä miten Tähtiklaani ei ole puhunut meille pitkään aikaan!" Heinätähti sanoi ja kaikki nyökkäsivät vastaukseksi ennen kuin lähdimme saarelle.

"Kerron sinulle erään vinkin jonka Valkoviiksi minulle kertoi minun ensimmäisessä kokoontumisessani", sanoin Ruusutassulle saavuttuamme kokoontumispaikkaan.
"Hyvä on", oppilaani nyökkäsi ja katsoi minua uteliaasti.
"Kokoontumistilaisuudet ovat oiva tilaisuus tutustua vihollisklaanin jäseniin. On hyvä painaa vihollisklaanin haju mieleen jotta tunnistat sen jatkossa. Lisäksi voit katsoa miltä kukakin näyttää ja mitkä voisi olla juuri sen kissan vahvuudet taistelussa", selitin.
"Selvä", Ruusutassu nyökkäsi katsellen ympärilleen vakava ilme kasvoillaan.
"Voit mennä vaikka Peippotassun kanssa kiertelemään jos haluat", totesin ja pian jo oppilaani oli kadonnut.
"Peippotassu ei meinannut millään keskittyä tämän päivän taisteluharjoituksiin, koska odotti kokoontumista niin paljon", Tihkuviiksi naurahti liittyen seuraani.
"Minäkin totesin, että pääsen helpommalla, kun vien vain Ruusutassun metsästämään", sanoin huvittuneena.
"Totta. Minunkin olisi pitänyt tehdä niin", kolli pudisti päätään hymyillen.
"No huomenna uusi yritys. Ajattelin pitää Ruusutassulle taisteluharjoitukset huomenna aamulla. Olisitteko tekin halunneet liittyä seuraan?" kysyin.
"Kuulostaa hyvältä", Tihkuviiksi nyökkäsi.
"Kotkasiipi tule tänne!" kuulin Ruusutassun kimeän kiljaisun kauempana. Irvistin hieman nolona ja heilautin Tihkuviikselle häntääni ennen kuin lähdin oppilaani luo päätäni pudistellen.
"Ei tarvitse huutaa niin lujaa", sihahdin vaivaantuneena Ruusutassulle joka siirsi katseensa tassuihinsa.
"Anteeksi, mestari. Se vain pääsi suustani", Ruusutassu totesi maata kuopien.
"Mitä asiaa sinulla oli?" huokaisin sitten ja naaraan silmät muuttuivat jälleen innokkaiksi.
"Et ikinä arvaa! Me nähtiin Peippotassun kanssa pelottava Jokiklaanin soturi. Minä kysyin häneltä mikä hänen nimensä oli mutta hän vain mulkaisi meitä ja murahti vastaukseksi ennen kuin tassutteli tiehensä. Se oli jännittävää!" Ruusutassu selitti innoissaan. Peippotassu huokaisi siskonsa viereltä silmiään pyöritellen.
"Et voi suin päin mennä jonkun vihollisklaanilaisen soturin eteen kysymään tämän nimeä. Sinun täytyy oppia käytöstapoja", tuhahdin ja Ruusutassu näytti minulle vain kieltä vastaukseksi.
"Anteeksi, saanko häiritä teitä hetkeksi?" kuulin varovaisen äänen kysyvän ja näin nuoren naaraan joka oli selvästi vielä oppilas ja hän tuoksui vahvasti Taivasklaanilaiselta.
"Totta kai", nyökkäsin naaraalle ystävällisesti ennen kuin katsahdin Ruusutassuun. "Katsohan Ruusutassu. Näin toimii hyvin käyttäytyvä oppilas", virnistin.
"Joo joo, kiitos huomautuksesta Kotkasiipi", oppilaani pyöräytti minulle silmiään.
"Hei. Minun nimeni on Ruusutassu ja olen Myrskyklaanin oppilas. Tässä on näsäviisas mestarini Kotkasiipi sekä paras ystäväni ja siskoni Peippotassu. Miten voimme olla avuksi?" Ruusutassu esitteli itsensä Taivasklaanilaiselle kuullostaen yliystävälliseltä. Sitten tämä käänsi ylpeänä päätään kohti minua.
Taivasklaanilainen esitteli itsensä Koivutassuksi ja hän oli oppilas kuten olin arvellutkin. Pudistin huvittuneena päätäni kuunnellessani oppilaiden keskustelua siitä miten Taivasklaanilaiset eivät nimestään huolimatta kyenneet koskettamaan taivasta kuten Ruusutassu oli ajatellut. Keskustelun päätyttyä Koivutassu siirsi katseensa minuun.
"Tulin, koska halusin vain varmistaa, että olitko sinä Kotkasiipi edellisessä kokoontumisessa vielä oppilas?" hän kysyi yllättäen ja katsoin oppilasta hieman ihmeissäni.
"Itseasiassa kyllä olin. Miksi kysyt?" nyökkäsin ja ennen kuin Koivutassu ehti vastata käännyin Ruusutassun ja Peippotassun puoleen.
"Ruusutassu ja Peippotassu. Tehän voisitte mennä Tuiketassun, Lehtitassun ja Säihkytassun kanssa kiertelemään tutustuen muiden klaanien jäseniin", ehdotin ja siskokset nyökkäsivät.
"Hyvä on. Oli hauska tutustua Koivutassu", Ruusutassu hymyili ja heilautti häntäänsä ennen kuin lähti Peippotassun kanssa jatkamaan kierrostaan. Heidän lähdettyä kehotin naarasta jatkamaan asiaansa.
"Niin siis minulle annettiin tehtäväksi etsiä sinut ja kysyä tunnetko naarasta nimeltä Satakieli", Koivutassu kysyi ja sydämeni pysähtyi hetkeksi. Paransin ryhtiäni ja kurtisitin naaraalle kulmiani. Miksi hän kysyi sellaista? Tai kuka oli pyytänyt häntä kysymään sellaista?
"Kuka kysyi?" tuhahdin ehkä hieman epäystävällisemmin kuin mitä minun oli tarkoitus.
"Isäni tai siis periaatteessa ottoisäni mutta oli miten oli Honkasydän on hänen nimensä. Hän taisi kohdata sinut viime kokoontumisessa", naaras sopersi äkkiä.
Mieleeni palasi kolli joka oli kutsunut minua emoni nimellä. Silloin en tosin ollut vielä tiennyt, että emoni nimi oli Satakieli ennen kuin olin asiasta unessani häneltä kysynyt.
"Taidan muistaakin hänet", vastasin hetken kuluttua ja kerroin, että Satakieli oli emoni joka oli Tähtiklaanin mailla.
"Miksi hän haluaa tietää?" ärähdin. Minua alkoi jostain syystä ärsyttämään koska muistin uneni jossa emoni luottamus oli petetty, kun joku oli kieltäytynyt auttamasta häntä pääsemään pois Kaksijalkojen ansasta. En voinut sille ajatukselle mitään, että oliko tämä kyseinen kissa joka nyt oli pyytänyt Koivutassua utelemaan emostani niin se joka oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.
"Tuota... hän vain kertoi minulle, että hän tunsi naaraan ja tämä oli hänelle tärkeä. En tiedä sen enempää", Koivutassu takelteli epävarmasti viileän katseeni alla.
"Vai niin", mutisin vastaukseksi ja tunsin miten ärtymys vain kasvoi rinnassani.
"Anteeksi, että häiritsin sinua. Lähdenkin tästä", oppilas sanoi sitten pää painuksissa ja oli jo lähdössä, kun tartuin häntä tassullani kiinni. Minua hieman hävetti, että olin saanut pienen naaraan pelokkaaksi edessäni. Yritin karistaa ärtymykseni hetkeksi toisaalle etten saisi naarasta säikähtämään uudestaan.
"Olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut olla tympeä sinua kohtaan. Minä vain... taidan olla hieman varuillani", yritin katsoa oppilasta lempeästi osoittaakseni etten ollut hänelle vaaraksi.
"Ymmärrän. Minäkin olisin jos vieraan klaanin kissa tulisi kysymään minulta liudan kysymyksiä", Koivutassu hymyili varovaisesti ja lupasi, että oli ainoastaan hyvällä asialla liikenteessä.
"Ai niin! Honkasydän vielä sanoi keksivänsä keinon tulla juttusillesi jonakin päivänä. Hän haluaisi puhua Satakielestä kanssasi vielä lisää. En tiedä mitä mutta hän vaikutti hyvin epätoivoiselta", naaras muisti äkkiä ja kurtistin jälleen kulmiani.
"Ajatteliko hän tukeutua reviirillemme?" sähähdin, kun ärtymykseni nousi jälleen tahtomattani pintaan.
"En tiedä. Hän sanoi, että vain ja ainoastaan pakon edessä. Lupaan, että hänellä on hyvät aikeet. Hän on ollut aina niin tunnollinen soturi enkä uskoisi hänen rikkovan soturilakia pikku seikan vuoksi", Koivutassu sanoi hiljaa rauhoittelevalla äänellä ja yritin jälleen hengittää syvään jotta ärtymykseni väistyisi tieltä.
"Hyvä on mutta sano hänelle, että jos hän tekee yhdenkin väärän liikkeen hän saa tuntea sen nahoissaan", mutisin hänelle hiljaa ja naaras nyökkäsi.
"Kiitos ajastasi, Kotkasiipi ja anteeksi, että kyselin kauheasti", Koivutassu sanoi varovaisesti.
"Miksi pyytelet anteeksi? Oli mukavaa, että tulit juttusilleni. Minua ei tarvitse pelätä vaikka olenkin suuri", vinkkasin oppilaalle silmää ystävällisesti ja hieman ilkikurisesti.
"Vaikutat kivalta tyypiltä", Koivutassu hymyili minulle ja räpäytin silmiäni hieman hämmentyneenä yllättävästä kommentista.
"Sitä minä olenkin", virnistin sitten ja sain naaraan naurahtamaan juuri ennen kuin klaanien päälliköt aloittivat kokoontumisen.

Kokoontumisen päätyttyä palasimme kotiin. Klaanit olivat päivittäneet tilanteensa muille mutta kukaan ei ollut ottanut puheeksi Tähtiklaania. Paluumatka kotiin oli ollut hieman vaitonainen. Minä taas mietin kohtaamaani Koivutassua ja tunsin miten ärtymys nousi jälleen pintaan, kun mietin, että näkisin jonakin päivänä tämän Honkasydämen, joka oli halunnut tietää vastaukseni kysymyksiinsä jotka Koivutassu oli esittänyt minulle. Odotin mielenkiinnolla mitä sanottavaa kollilla minulle olisi.

Luku 9

Taas kerran. Taas kerran tämä metsä. Tämä inhottava paikka, jonne Luminietos on joutunut. Ja täällä eräs liekinvärinen kolli taas oli herännyt. Tiikeritähti käveli kohti Liekkisadetta. Liekkisade hetken pelkäsi, mutta pian hän ryhdistäytyi.
"Hei, Tiikeritähti", Liekkisade sanoi. Tiikeritähti ei vastannut. Tämä vain näytti mietteliäältä.
"Tiikeritähti. Toivon, että ymmärrät tämän mutta.. mutta minusta tuntuu, ettei tämä ole oikea paikka minulle", Liekkisade tokaisi hieman jännittyneenä. Tiikeritähden silmiin syttyi viha.
"Mitä ihmettä! Me koulutimme sinua, ja nyt päätät kääntää selkäsi meille!" Tiikeritähti ulvaisi raivoissaan. Tämän kynnet liukuivat ulos.
"Tahdon sinun tietävän, ettei Risasydän ole isäsi! Emosi kertoi hänen olevan pentujen isä, mutta hän ei ole!" Tiikeritähti sanoi. Liekkisade jähmettyi. Mi-Mitä.. Risasydän ei ole oikea.. isäni. En voi uskoa tätä!
"Ku-Kuka sitten on?" Liekkisade kysyi. Tiikeritähti katsoi häntä kysyvästi.
"Miksikäs minä sinulle kertoisin? Hän oli toisesta klaanista, mutta en edes tiedä onko hän elossa!" Tiikeritähti vastasi. Liekkisade yritti nukahtaa. Tämä lysähti maahan, ummisti silmänsä ja yritti päästä omalle vuoteelleen. Kuka voi olla isäni.. kuka se voisikaan olla?
"Mu-Mutta mistä tiedän, että voin luottaa sinuun!" Liekkisade sanoi peloissaan ennen kun hän päätyi takaisin pesäänsä. Hieman ennen hänen haihtumistaan Tiikeritähti asteli Liekkisateen viereen ja sanoi:
"Luota vain minuun, kyllä sinä sen tajuat joskus!" Tiikeritähti ärisi. Sitten kolli heräsi pesässään uudestaan. Aamu oli jo tullut, joten hän nousi.
"Liekkisade! Lähdet metsästämään Nokkosväreen kanssa! Metsästätte iltapäivään asti, sillä ruoka on niin vähissä!" Tammihuurre käski. Liekkisade nyökkäsi Tammihuurteelle.
"Mutta voit syödä ensiksi, Nokkosväre on myös syömässä!" kolli sanoi. Liekkisade käveli tuoresaaliskasalle, ja näki Laventelitassua syömässä.
"La-Laventelitassu, haluan kertoa sinulle jotain", Liekkisade kakisteli. Laventelitassu käänsi päänsä ruuasta häneen, ja katsoi häntä kysyvästi.
"Mi-Minä olen jotenkin.. tuota, ööh, herännyt jossain oudossa paikassa.. ja siellä, tuota noin eräs kissa nimeltä Luminietos ja Tiikeritähti ovat yrittäneet kouluttaa minua.. unessa, mutta silti kun olen herännyt minulla on voinut olla näkyviä vammoja!" Liekkisade sai sanottua. Laventelitassun suu loksahti auki.
"Näkyviä vammoja!? Olethan sinä kunnossa?!" Laventelitassu huudahti.
"Sshh, en tahdo että muut kuulevat.. mutta epäilen, että tekeillä on jotain outoa-", Liekkisade sanoi ja hetken kuluttua jatkoi. "-jotain, mikä ei ole mitään hyväntahtoista", Liekkisade täydensi lauseensa haukaten samalla palan pienen pienestä ahvenesta.
"O-Oletko varma? Pi-Pitäisikö kertoa Valkotähdelle?" Laventelitassu sanoi. Liekkisade pudisteli päätään.
"Ei, ei ainakaan vielä. Mutta minähän kerroin sinulle siitä kulkukissasta, joka olikin isäni.. hän ei tainnutkaan olla oikeasti isäni", Liekkisade sanoi haukaten taas palan saaliistaan.
"Anteeksi, en ehdi nyt kertoa sinulle, minulla on mentävä partioon, tai oikeastaan vain metsästämään, mutta nähdään sitten!" Liekkisade huudahti ja hotkaisi nopeasti loput ahvenesta. Tämä nelisti nopeasti partion luokse.
"Ai niin, unohdin kertoa että johdat huomisen rajapartiota illalla, koska olet sinäkin nyt soturi ja ajattelin että voisi olla sinulle hyvä harjoitella partion johtamista, vaikka nuori oletkin", Tammihuurre sanoi ennen Nokkosväreen tuloa. Liekkisade katsoi tähän hämmästyksissään.
"Mi-Minäkö?" Liekkisade kysyi.
"Kyllä, juuri sinä, ja niin kuin sanoinkin, sinäkin olet nyt soturi ja ajattelin, että voisit harjoitella partioiden johtamista", Tammihuurre sanoi ystävällisellä äänellä. Liekkisade nyökkäsi päättäväisesti. Ensimmäistä kertaa partion johdossa, joten tämän aion hoitaa kunnolla.
"No, sieltähän Nokkosväre tulee! Voitte mennä nyt!" Tammihuurre vielä sanoi ennen kuin nelisti leirin poikki paikalleen. Liekinvärinen kolli hymyili Nokkosväreelle ystävällisesti.
"Hei!" Liekkisade sanoi toiselle nuorelle soturille.
"Hei!" Nokkosväre vastasi. He lähtivät samaan tahtiin pois leiristä, Jokiklaanin harvapuiselle reviirille.
"Ööh, jos minä menen tänne ja sinä tuonne?" Liekkisade kysyi kollilta.
"Selvä! Nähdään sitten täällä!" Nokkosväre sanoi iloisesti. He lähtivät eri suuntiin, Nokkosväre Varjoklaanin suuntaan ja Liekkisade Taivasklaanin. Hetken matkan kuluttua Liekkisade haistoikin jo vesimyyrän jota kohti kolli lähti hiipimään erittäin tarkkaavaisesti. Hän tarkasti monta kertaa, ettei tiellä ollut risuja tai kuivia lehtiä, vaikka nyt lunta olikin, ja vasta kun oli varma, että reitti oli selvä hän hiipi eteenpäin. Kolli jännitti lihaksensa, ja valmistautui loikkaan. Tämä hyppäsi korkealle ilmaan, mutta laskeutuikin suoraan mahalleen hyiseen lumeen. Vesimyyrä säntäsi pakoon, eikä nuorella soturilla ollut enää toivoakaan saada sitä. Siispä hän nousi seisaalleen ja jatkoi matkaansa. Tuttu haju löysi hänen nenäänsä. Luminietos. Kollin mieli synkkeni, ja hän varautui tuon pahan kissan ilmestymiseen. Luminietos ilmaantuikin kohtapuoliin.
"No, tiedän kyllä petoksestasi, ja nyt saat maksaa siitä, että petit meidät, tarvitsemme vahvoja kissoja, emmekä tuollaisia kuin sinä", Luminietos sähisi.
"Mi-Minä en sinua pel-" ehti Liekkisade sanoa tärisevällä äänellä ennen kuin Luminietos loikkasi kiinni kollin lapoihin ja raastoi niitä terävillä kynsillään. Liekkisade taisteli kovaa vastaan, mutta ei kuitenkaan mahtanut mitään isommalle kissalle. Liekkisateen lapaa vihlaisi terävä kipu ja se meni sijoiltaan. Pian Liekkisade kuitenkin onnistuikin kuin onnistuikin saamaan Luminietoksen irti. Luminietos loikkasi vielä uudestaan, tällä kertaa suoraan liekinvärisen kissan eteen ja otti käpälänsä valmiiksi iskuun. Tämä raapaisi viillon suoraan Liekkisateen silmään. Tämän toisessa silmässä sumeni, lopulta hän ei nähnyt sillä enää mitään. Kolli ulvoi tuskissaan, kun kipu raastoi hänen vasemmanpuolimmaista silmää. Liekkisade yritti taistella vastaan, mutta Luminietos alkoi häipyä. Ihan pian tuota Synkän metsän kissaa ei näkynyt ollenkaan, ja jäljelle jäi vain haavoittunut nuori kolli.



"Li-Liekkisade?! Oletko kunnossa!" kuului Nokkosväreen huolestunut ääni.
"Minä haen apua!" toinen kolli huudahti ja juoksi kohti leiriä. Tuossa tuokiossa hän palasi mukanaan Vatukkaviiksi.
"Mitä ihmettä on tapahtunut! Liekkisade, pystytkö kävelemään?" Vatukkaviiksi kysyi.
"Luulisin niin", Liekkisade vastasi tälle. Hän nousi jaloilleen ja horjahti, mutta nousi uudestaan. Hän nilkutti hitaasti kohti leiriä Vatukkaviiksen ja Nokkosväreen takana. Matkassa kesti melko kauan, mutta hän pääsi leiriin. Lonkka alkoi olla niin kipeä, että se pian varmasti pettäisi. Myös hänen silmäänsä kirveli. Siis sitä sokaistunutta. Jääköhän tuo toinen silmäni sokeaksi lopuksi iäkseni?
"Voin käydä sanomassa Kaamosmarjalle, että sinun lonkkasi on kipeä. Mutta mistä tuo veri on tullut?" Nokkosväre kysyi.
"Ööh, no käykö jos selitän sinulle myöhemmin?" Liekkisade kysyi. Nokkosväre nyökkäsi.


Kaamosmarja oli laittanut lonkkaan kehäkukkaa ja jotain muuta. Hänen silmäänsä kirveli edelleen, vaikka siihen oli laitettu jotain yrttejä. Liekkisateen oltiin käsketty lepäämään koko loppu päivä. Mutta hän ei ollut lainkaan väsynyt, vaikka silmään sattui. Nokkosväre asteli pesään ja istahti paikalleen Liekkisateen vieressä.
"Kertoisitko nyt mitä tapahtui?" Nokkosväre kysyi. Liekkisade nyökkäsi vaivaantuneena.
"Ööh, no joku kulkukissa.. tuota noin.. tuli reviirillemme ja yritin taistella koska hän hyökkäsi, mutta hän oli liian vahva", Liekkisade selitti. Olihan osa totta. Mutta jokin tuntui pahalta Nokkosväreelle valehtelussa. Tuo kissa oli aina niin ystävällinen. En muutenkaan pidä valehtelusta.
"Ymmärrän, että voi olla vaikeaa puhua, sillä olet varmasti järkyttynyt, mutta näetkö mitään toisella silmälläsi?" Nokkosväre kysyi. Liekkisade pudisteli päätään.
"Hmm, mikähän yrtti siihen auttaisi? Mutta tahtoisitko olla ystäviä?" Nokkosväre sanoi ystävällisesti. Huh, tämä ei ollut huomannut että Liekkisade valehteli.
"Tottahan toki!" Liekkisade vastasi.
"Mutta minä menen nyt aukiolle vaihtamaan kieliä, niin kuin kaikki muutkin tekevät", Liekkisade sanoi ja nilkutti lähelle tuoresaaliskasaa. Laventelitassu oli siellä.
"Hei, Liekkisade! Kuulin että haavoituit", Laventelitassu sanoi. Liekkisade nyökkäsi. Hän ei tällä hetkellä toivonut mitään muuta, kuin että Laventelitassu olisi soturi ja hän saisi käpertyä tämän kanssa nukkumaan. Mutta menisi vielä aikaa, että hän uskaltaisi tunnustaa rakkautensa kaunista naarasta kohtaan. Ja Liekkisade vielä pelkäsi, että Laventelitassu ajatteli hänestä ainoastaan ystävänä, eikä näin ollen rakastanut häntä takaisin.

//taistelua ja verta


8. osa - Who am I?

Tarinamieli tunsi karvaan pettymyksen kalvavan hänen mieltään ja poraavaan hänen sydäntään. Pilviharso ei ollutkaan saapunut. Heidän olisi pitänyt tavata tänä yönä ja puhua tai tehdä jotakin, mutta Pilviharsoa ei näkynyt eikä kuulunut.
Ehkä hän ei ollut päässyt tulemaan jostain syystä, joka ei riipu hänestä itsestään? Ehkä hän oli sairastunut? Ehkä hän oli loukkaantunut? Tai ehkä hän…
Tarinamieli sulki silmänsä hitaasti ja nousi seisomaan. Jokin hänelle kertoi, että Pilviharso oli kunnossa. Naaras päästi hiljaisen huokauksen ja lähti takaisin leiriä kohti. Hän luimisti korvansa pettyneenä eikä edes jaksanut nostaa häntäänsä vaan se laahasi lumessa. Naaras räpäytti silmiään eikä antanut pettymyksen kyynelten valua, koska ei siinä ollut mitään järkeä.
Hän oli hyväksynyt sen jo aikoja sitten, että rakasti Pilviharsoa. Hän halusi olla osa kollin elämää enemmän kuin mitään. Toisinana hän mietti, millaista olisi juosta nummilla tuuliklaanilaisten rinnalla ja olla itse tuuliklaanilainen. Hän mietti, millaista olisi juosta Pilviharson kanssa nummila kuin tuulen vieminä, jakaa tuoresaaliita Pilviharson kanssa ja käpertyä vieretysten samaan pesään illan laskeutuessa. Hän mietti, millaista olisi elää Pilviharson rinnalla. Millaista olisi kulkea yhdessä partioissa, jakaa ilot ja surut tai jopa vaihtaa kieliä päivän päätteeksi Pilviharson kanssa?
Tarinamieli tuijotti soturien pesän seinämässä olevasta pienestä reiästä ulos. Tähdet tuikkivat taivaalla ja ohut lumikerros hohti kuun kelmeässä valossa. Millaista olisi juosta Tuuliklaanin reviirillä vailla puita? Tarinamieli oli päässyt kulkemaan Tuuliklaanin leiriin asti, kun oli vienyt sieltä karanneen pennun kotiinsa. Tuuliklaanin reviiri oli avara ja aukea, ja jotenkin niin… vapauttava. Hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, aivan toisin kuin Tarinamieli oli olettanut tapahtuvan. Se oli tuntunut… kotoisalta.
Tarinamielellä oli ystäviä täällä ja emo ja sisarukset. Hänellä oli koti täällä. Mutta toisinaan hänestä tuntui niin ulkopuoliselta täällä. Häntä oli moni pitänyt sellaisena, joka kierosilmäisenä ei pärjäisi. Nyt oli asiat toki toisin, mutta se outo tunne, joka toisinaan hänet valtasi, ei ollut koskaan kokonana kadonnut.
Tarinamieli päästi äänettömän huokaisun ja sulki silmänsä. Hän ajatteli Pilviharsoa, vaikka kovasti yritti olla ajattelematta. Pieni pettymys kaiverteli yhä hänen vatsanpohjassaan.

Lunta satoi paljon ja se peitti alleen kaiken. Pakkanen oli pysynyt yllättävän lauhkeana ja tassuja ei edes palellut niin pahasti kuin olisi voinut. Tarinamieli katseli puita ja niiden oksia, jotka lumi oli peittänyt. Oksat painuivat hieman alaspäin lumen painosta ja toisinaan pieniä määriä lunta tipahtelu maahan.
Naaras mietti Pilviharsoa ja ravisteli päätään toivoen, että kolli jättäisi hänen ajatuksensa rauhaan, mutta se oli turha toivo. Kolli oli tiukasti kuin punkki tarttunut syvälle hänen sydämeensä ja ajatuksistaan. Ei kolli hänen ajatuksistaan katoaisi varmaan koskaan.
Tarinamieli ei ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin rakasti Pilviharsoa. Kolli oli jotain muuta, jotain, jota hän ei ollut osannut edes toivoa. Mutta naaras oli syntynyt Myrskyklaaniin ja Pilviharso Tuuliklaaniin. Ei hänellä ollut muutakaan. Hän oli Myrskyklaanin kissa.
Tarinamieli huokaisi. Hänen emonsa ja sisarensa olivat jäljittäneet erään oravan, jonka perään he olivat lähteneet. Tarinamieli oli jäänyt tapaamispaikalle siinä toivossa, että aistisi jonkin saaliin, jonka voisi napata. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, ainakaan täällä. Hänen ajatuksensa olivat vieneet hänet muutenkin kauas tästä saalistamisesta.
”Näytät kovin tutulta”, Tarinamieli hätkähti. Puiden lomassa seisoi harmaa kolli, jonka turkkia koristi tummanharmaat raidat.
”Kuka sinä olet?” Tarinamieli kysyi harmaalta kollilta. Hän ei haissut klaanikissalta. Tarinamieli valmistautui häätämään hänet Myrskyklaanin reviiriltä. Kulkukissoilla ei ollut asiaa klaanien reviirille niin kuin Soturilaki sanoi.
”Vedenvanki”, kolli esittäytyi ja muka niin juhlallisesti kumarsi. Tarinamieli silmäili kollia. ”Kulkukissa. Mutta ennen oli Tuuliklaanin kissa.”
”Miksi et ole enää?” Tarinamielen selkäkarvat väreilivät epäilevästi. Useimmiten entiset klaanikissat olivat joko lähteneet tai olivat sitten luopioita.
”Jätin klaanielämän taakseni”, kolli sanoi astellen kepeästi pienellä aukealla. ”Jatkuvia sääntöjä ja sääntöjä. Ja olihan minulla eräs kissakin. Hän kuoli.”
”Kuoli”, Tarinamieli siristi silmiään, ”vai tapettiin?”
”Ohoh”, Vedenvanki virnisti. ”Sinähän olet terävä.”
”Lähde Myrskyklaanin reviiriltä”, Tarinamieli murahti kollille. Naaras tiesi jo nyt, että hän häviäisi tälle kulkukissalle. Tarinamieli kun ei ollut koskaan ollut mikään parhain taistelija, vaikka loistava saalistaja, joka toi aina kotiin ruokaa metsästysretkiltään. Hän toivoi kovasti, että hänen emonsa ja Ukkospuro tulisivat pian tänne. Vedenvanki oli selkeästi taitava taistelija eikä antaisi armoa kellekään.
”Kuka sinun emosi on?” Vedenvanki kysyi sitten. Tarinamieli irvisti kollille.
”Mitä se sinulle kuuluu?” Tarinamieli kohotti kulmiaan. Miksi ihmeessä tätä kulkukissaa kiinnosti niin kovin? Tunsiko hän jonkun klaanikissan?
”Pääset helpommalla, jos vain kerrot”, kolli pyöräytti silmiään. ”Kenties hän on eräs vanha ystäväni.”
”Kerro ystäväsi nimi niin ehkä osaan auttaa paremmin”, Tarinamieli napautti takaisin. Kolli virnisti. Tarinamielen mielessä kipinöi. Hän ei pitänyt tästä kollista ja olisi halunnut hänen lähtevän, mutta Vedenvanki ei lähtisi ilman taistelua. Tarinamieli ei ollut tyhmä.
”Hyvä on”, Vedenvanki heilautti häntäänsä. ”Tunnetko kissaa nimeltä Täplätuuli?”
Tarinamielen sisällä tuntui jokin murskautuvan, kun palaset tuntuivat loksahtavan paikoilleen. Kolli näyttikin etäisesti tutulta.
Oliko tuo kissa… hänen isänsä? Oliko tuo kissa se, joka oli hyökännyt Tarinamielen emon kimppuun ja sokeuttanut hänen emonsa toisen silmän, repinyt toisen korvan miltei irti ja halvaannuttanut naaraan pitkän hännän? Tarinamielen silmät olivat nyt viiruina ja hän katseli Vedenvankia epäilevästi, mutta silti kovin neutraalisti. Kolli tuijotti Tarinamieltä odottavasti.
”No?” raidallinen kolli tuhahti. ”Tiedätkö hänet? Onko hän kuollut?”
Kollin ääni oli turhankin ylimielinen. ”Ei.”
”No hyvä”, kolli nauroi. ”Mitäs hänelle kuuluu?”
Tarinamieli koki olonsa kovin rohkeaksi. ”Emolleni kuuluu aivan loistavaa.”
Vedenvanki kallisti päätään ja hänen silmänsä välähtivät. ”Kerrohan… kuka sinun isäsi on?”
Tarinamieli vain tuijotti raidallista kollia. Kyllä Vedenvanki tiesi jo. Ei kolli ollut ennen tätä hetkeä edes ajatellut, että hänellä olisi oikeasti pentuja, mutta nyt hän tiesi. Kolli silmäili Tarinamieltä ja Tarinamieli huomasi kollin niskakarvojen pörhistyvän.
”Kierosilmäinen pentu”, kolli sylkäisi ja Tarinamieli siristi silmiään. ”Taisi olla emosi viallinen.”
Tarinamieli murisi kollille ja se rohkaisi kulkukissan hyökkäämään. Kynnet upposivat naaraan nahkaan ja hän vastasi samalla mitalla. Hänen emonsa ei ollut viallinen eikä kukaan, varsinkaan tämä kissa, joka oli satuttanut hänen emoaan, saisi kutsua emoa siksi!
”Tarinamieli!” Täplätuulen ulvaisu halkoi ilmaa ja pian täplikäs naaras ilmestyi puiden lomasta kynnet esillä ja turkki pörheänä. Vedenvanki jatkoi kuitenkin Tarinamielen kynsimistä minkä ehti. Tarinamieli tiesi olevansa alakynnessä, sillä tämä kolli taisteli ainoana motiivinaan tappaa ja satuttaa, kuten Tarinamieli oli kuvitellutkin. Naaras ei kuitenkaan antanut periksi helpolla vaan antoi kollille ikäviä iskuja, joista jäisi ikävät jäljet.
Vedenvangin hampaat hipoivat Tarinamielen kurkkua ja pelon väristys kulki läikikkään soturittaren kehon lävitse. Silmänräpäyksessä jokin veti Vedenvangin hänen päältään. Tarinamieli kompuroi pystyyn ja näki sitten emonsa taistelemassa Vedenvankia vastaan kuin Leijonaklaani konsanaan. Koskaan ei hän ollut nähnyt emoaan niin vihaisena ja roihuavana liekkinä kuin juuri nyt.
Täplätuulen kynnet sivalsivat Vedenvangin kasvojen poikki ja veripisarat lensivät lumelle. Vedenvanki sähisi ja yritti iskeä takaisin, mutta äskeisen herpaantumisen seurauksensa läikikäs myrskyklaanilainen oli saanut painettua kollin tiukasti maata vasten kynnet pistellen hänen nahkaansa. Täplätuuli irvisteli kollille vihaisesti.
”Tiedä, että minä en jätä sinua tai pentujamme rauhaan”, kolli uhkasi ja Täplätuuli hymähti.
”Kyllä jätät”, Täplätuuli sanoi hampaat irvessä. Vedenvanki rimpuili naaraan otteessa, mutta juuri kun kolli oli iskemässä hampaansa Täplätuulen kuonoon, naaras upotti hampaansa kolli kurkkuun. Vedenvanki päästi yllättyneen huudahduksen, joka katkesi. Tarinamieli tiesi, että Täplätuuli tappoi Vedenvangin kahdesta syystä; kostoksi ja suojellakseen pentujaan. Vedenvanki ei olisi ikipäivänä jättänyt heitä rauhaan nyt, kun tiesi hänellä olevan omia pentuja.
”Et olekaan niin hurja mitä väitit”, Täplätuuli sanoi ja perääntyi kuolevan kollin ääreltä. Tämä oli ehkä ainoa kerta, kun Tarinamieli ei tuntenut miltei lainkaan pahaa oloa toisen kissan kuolemasta. Vedenvanki oli aiheuttanut vain pahaa kaikille ja olisi jatkanut sitä viimeiseen elinpäiväänsä asti. Sisimmässään naaras tiesi emonsa tehneen oikein. ”Sinä et koskaan koske minun pentuihini.”
Vedenvangin ruumis lojui verisenä lumen päällä. Täplätuuli tuijotti raidallisen kissan ruumista, kunnes hänen kaksi tytärtään tulivat hänen vierelleen. Ukkospuro oli hiljaa, mutta Tarinamieli aisti naaraan ajatusten juoksevan kuin villinä nummella juokseva jänis. Hän saisi tietää pian koko tarinan. Tarinamieli uskoi emonsa kertovan myös muille pennuilleen sen, minkä hän oli Tarinamielelle kertonut. Varsinkin nyt.
”Olet rohkea”, Tarinamieli sanoi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, ”en tunne yhtään kissaa, joka olisi sinua vahvempi.”
”Hänkö… hänkö oli meidän isämme?” Ukkospuro katseli kollia hampaat irvessä. Hän näytti siltä kuin olisi sylkenyt kollin päälle hetkenä minä hyvänsä. Täplätuuli nyökkäsi hitaasti. Hän kertoi Ukkospurolle lyhyen version siitä, mitä hän oli Tarinamielelle kertonut ja nyt raidallinen naaras oli entistäkin vihaisempi.
”Tekisi mieli jättää hänet mätänemään tuohon”, Ukkospuro sanoi myrkyllisellä äänellä.
”Sen hän ansaitsisi”, Tarinamieli sanoi ja katsahti siskoaan, ”mutta me emme alennu hänen tasolleen.”
Täplätuuli nyökkäsi ja yhdessä he veivät Vedenvangin ruumiin Myrskyklaanin reviirin ulkopuolelle ja hautasivat hänet. Tähtiklaani oli rankaissut Vedenvankia saamalla loppunsa
Täplätuulen kynsistä; kissan, jota Vedenvanki oli satuttanut ja vahingoittanut eniten.
Jostain syystä kuitenkin Tarinamielellä oli outo olo… Tarinamieli vilkaisi Tuuliklaanin nummia metsikön läpi, kun he kävelivät takaisin leiriä kohti. Vedenvanki oli joskus kuita sitten juossut tuolla Tuuliklaanin kissana muiden tuuliklaanilaisten rinnalla. Tarinamieli oli siis puoliverinen. Osa hänestä kuului Tuuliklaaniin, vai?
Tarinamielen lavassa kirvelevä haava toi naaraan takaisin nykyhetkeen ja hän liittyi nyt emonsa ja sisarensa keveään keskusteluun. Hänhän oli Myrskyklaanin kissa, oli hänen perheensä mistä tahansa. Ei veri kerro kodista.
Tarinamieli vilkaisi nopeasti lapansa yli Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Veri ei kerro siitä, minne sydän kuuluu, eihän? Se ei kerro, missä on koti…
Eihän?

Täydenkuun kokoontuminen sai Tarinamielen vatsassa pistelemään. Hän ei ollut oikeastaan varma, oliko iloinen siitä, että oli päässyt kokoontumiseen mukaan vai ei. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä silloin yöllä oli tapahtunut, kun hänen ja Pilviharson olisi pitänyt tavata joella, joka erotti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin reviirit toisistaan. Samaan aikaan hän halusi tietää, miksi Pilviharso ei ollut saapunut ja samalla hän halusi vain paeta kauas pois.
Tarinamielellä oli niin paljon mielensä päällä muutenkin, joten kokoontumiseen meneminen ei ehkä ollut paras asia hänelle. Hän rakasti toisen klaanin kissa, jonka tunteista naaras ei tiennyt ja hänen isänsä oli Tuuliklaanin kissa, joka oli miltei tappanut hänen emonsa. Ja nyt hän oli menossa kokoontumiseen, jossa mahdollisesti oli toinen noista kissoista.
Tarinamieli seurasi joukon hännillä. Lumipeite täyttyi kissajoukon tassunjäljistä ja Tarinamieli katseli niitä pää tyhjänä. Hän laski tassunsa yhden tassunjäljen sisälle. Kuka hän oli? Minne hän kuului? Oliko sillä omalla paikalla edes väliä?
Tuuliklaani saapui viimeisenä kokoontumissaarelle. Tarinamieli katseli Tuuliklaanin kissoja, mutta ei liikkunut paikoiltaan. Hän istui yksin, erillään muista klaaninsa jäsenistä. Muut olivat joko vaihtamassa kuulumisia muiden klaanien kissojen kanssa tai pysyivät ystäviensä kanssa oman klaaninsa piirissä. Tarinamieli istui yksin.
”Hei”, Tarinamieli hätkähti ja nosti katseensa tassuistaan. Tuuliklaanin tuttu numminen tuoksu täytti naaraan nenän. Punertavanharmaa naaras seisoi hänen edessään ja räpäytti sinisiä silmiään ystävällisesti Tarinamielelle. ”Olet Myrskyklaanista, etkö vain?”
”Kyllä”, Tarinamieli nyökkäsi naaraalle. ”Tarinamieli.”
”Onpa sinulla ihana nimi! En ole koskaan kuullut kellään olevan noin kaunista nimeä!” tuuliklaanilainen naaras sanoi vaaleansiniset silmät välähtäen. ”Olen Kuohuvirta. Hauska tutustua.”
”Samoin”, Tarinamieli hymyili hieman.
”Anteeksi, jos olen vähän tökerö”, tuuliklaanilainen naaras naurahti hermostuneesti. ”En ole kovin hyvä sosiaalisesti.”
”Ei se mitään”, Tarinamieli hymyili taas. ”Hyvinhän sinä tässä onnistuit.”
”Huh, hyvä kuulla!” Kuohuvirta naurahti kehräyksen kera. ”Toivottavasti en häiritse.”
”Ethän sinä. Ei minulla ole muutakaan”, Tarinamieli nyökkäsi. Naaraan ominaistuoksu toi Tarinamielelle mieleen Pilviharson. Siinä oli se sama vivahde kanervaa ja turvetta. Kuohuvirta oli jotenkin todella ystävällinen. Hän sanoi muistavansa Tarinamielen tuoneen Vatukkapennun takaisin kotiin ja oli nauranut pentujen olevan aina niin seikkailunhaluisia.
Kun kokoontuminen päättyi, Tarinamieli loikki nopeasti kuin jänis kissojen ohitse oman klaaninsa mukana, kun Heinätähti kutsui klaaniaan kokoon. Pilviharsi tuijotti kuin tyhjyyteen. Naaras hidasti vauhtiaan ja pysähtyi. Pilviharso.
Tarinamieli lähestyi kollia. ”Pilviharso.”
Kolli hätkähti ja hitaasti hän kohtasi Tarinamielen katseen. Tarinamieli tiesi surunsa paistavan katseestaan, mutta ehkä oli vain hyvä, että kolli näki miten paljon häneen sattui. Pilvharso tuijotti jotenkin häkeltyneenä Tarinamieltä.
”Sinä et tullut paikalle”, Tarinamieli sanoi sitten ja Pilviharson katse tarkentui naaraan kasvoihin. Hänen päänsä sisällä tuntui juoksevan tuhansia ajatuksia ja Tarinamieli ei tiennyt, mitä sanoa. Hän päätti odottaa hetken. Hän niin toivoi, että Pilviharso kertoisi, että hänelle oli tullut este tai jotain, jonka takia hän ei ollut päässyt. Hän toivoi, että kolli olisi joutunut jäämään leiriin jonkun uhan takia tai-
”Rakastan sinua”, Pilviharso sitten yllättäen. Hänen ääneensä oli jotenkin tukahtunut, mutta samalla se oli täynnä totuutta. Tarinamieli tuijotti Pilviharsoa silmät levällään.
”Pilvih-”
”Anteeksi”, Pilviharso sanoi ja silmänräpäyksessä kolli oli poissa, kadonnut kuin savuna ilmaan. Hän oli juossut pois kokoontumissaaren aukiolta.
Tarinamielen ympärillä pyöri. Hän olisi halunnut juosta Pilviharson perään, mutta naaraan tassut eivät suostuneet toimimaan ja samalla hän ei edes tiennyt, miten Pilviharson perään juokseminen auttaisi. Pilviharso oli varmasti muutenkin nopeampi ja mitä se auttaisi, jos Tarinamieli kertoisi tuntevansa samoin? Eivät he voisi olla yhdessä… mutta- tai siis- niin-
Tarinamieli ymmärsi nyt, miksi Pilviharso ei ollut saapunut silloin yöllä paikalle. Hän oli taistellut tämän asian kanssa. Tähtiklaani oli niin kovin tärkeä Pilviharsolle ja se, että kolli oli rakastunut toisen klaanin jäseneen? Se oli varmasti aikamoinen järkytys. Tarinamieli oli uskollinen omalle klaanilleen ja Tähtiklaanille sitä ennen, mutta hänet oli aina kasvatettu siihen, että rakastuminen ei ollut asia, johon pystyi itse vaikuttamaan. Siihen, mitä sen eteen teki, pystyi.
Tähtiklaani ei ehkä vaikuttanut rakastumiseen ja siihen kaikkeen monimutkaisuuteen, mutta miksi se salli sen? Oliko siinä jotain suurempaa? Entä jos tämä oli jonkinlainen viesti?
Naaras otti hataran askeleen eteenpäin. Hän katseli ympärilleen. Kokoontumissaari oli kolkko, un se oli tyhjä. Täällä ei ollut lainkaan kissoja. Hän oli yksin. Kaikki olivat jo lähteneet, jopa hänen oma klaaninsa. Hänet oli unohdettu tänne eikä kukaan ollut huomannut. Ei Tarinamieli heitä siitä syyttänyt, kaikilla oli kiire kotiin jakamaan uutisia toisista klaaneista leirissä odottaville kissoille ja pois kylmästä lämpimiin pesiin.
Tarinamieli tunsi olonsa silti jotenkin niin… ulkopuoliseksi ja unohdetuksi. Hänestä tuntui kuin hänellä ei olisi paikkaa missään. Hänen elämänsä oli niin solmussa ja kaikki meni ristiin rastiin. Mikään ei ollut yksinkertaista vaan jokainen asia oli vain monimutkaisempaa nyt. Ja hän ei tiennyt, mitä tehdä.
Tarinamieli kulki yksin tähtien valaiseman taivaan alla. Lumi narskui hänen askeltensa alla ja jo hieman jäätynyt järvi kimalteli hänen vasemmalla puolellaan. Hän katseli Tuuliklaanin reviiriä ja siellä kohoilevia nummia haikeana ja samalla taas kauempana kohoava tuttu metsä oli niin turvallisen oloinen.
Naaras tunsi maan värähtelevän ja sitten kaukaisuudessa hän näki kissan juoksevan häntä kohti. Naaraan lihakset jännittyivät. Ei kai se ollut Yönkajon lauman kissa?
Tutut oranssit silmät hohtivat yössä ja Tarinamieli rauhoittui. Kollin juostessa lumi pöllysi ilmaan ja kimalteli kuun valossa. Se oli Valhelaulu. Kolli hidasti Tarinamielen kohdalla.
”Onneksi olet kunnossa”, Valhelaulu sanoi naaraalle hengitys höyryten kylmässä pakkasyössä. ”Huomasin matkalla, ettet ollut mukana. Jäitkö kokoontumissaarelle?”
”Jäin”, Tarinamieli nyökkäsi. ”En huomannut, että lähditte.”
”Yhtä iso syy on meillä, kun emme huomanneet sinun jääneen jälkeen. Olen pahoillani, minun olisu pitänyt varmistaa, että kaikki ovat mukana”, Valhelaulu sanoi ja he lähtivät kulkemaan kohti Myrskyklaanin reviiriä.
”Ei se mitään, sinulla on niin paljon hommaa uutena varapäällikkönä, ymmärrän kyllä”, Tarinamieli hymyili kollille, mutta hänen hymyssään täytyi paistaa jokin, kun kolli kurtisti hieman kulmiaan.
”Mielesi päällä on jotakin, Tarinamieli”, kolli totesi rauhallisella äänellä. ”Muista, että voit aina puhua.”
”Kiitos, Valhelaulu”, Tarinamieli sanoi hiljaa, ”mutta en tiedä, voitko ymmärtää.”
”Kokeile”, Valhelaulu rohkaisi naarasta. Tarinamieli katseli hetken aikaa maahan, kunnes pysähtyi. Valhelaulu pysähtyi myös ja katseli Tarinamieltä. ”Tarinamieli?”
”Onko sinulla koskaan ollut olo, ettet kuulu sinne, missä olet?” Tarinamieli kysyi sitten. ”Ihan kuin… et olisi osa sitä kaikkea, mitä ympärilläsi on?” Tarinamieli puhui. ”Minun koko elämäni tuntuu repeytyvän. Minä sain tietää, kun minun isäni on.”
”Sinun isäsi?” Valhelaulu räpäytti silmiään.
”Hän… Sinähän tiedät, mitä minun emolleni kävi? Miksi hänen toinen silmänsä on sokea ja miksi hän on niin arpinen ja miksi hänen häntänsä halvaantui?” Tarinamieli kysyi ja Valhelaulu nyökkäsi. ”Minun isäni teki sen hänelle. Hän pakotti emoni saamaan meidät. Hän… hän teki sen kaiken pahuuttaan ja Täplätuuli yritti taistella, mutta hän… hän…”
”Shh”, Valhelaulu painoi päänsä Tarinamielen pään päälle ja laski häntänsä naaraan selän päälle. ”Ota nyt ihan rauhassa. Hengitä”, Valhelaulu ohjeisti ja Tarinamieli tasoitti hengitystään. ”Se ei ole sinun syytäsi eikä emosi. Se on sinun isäsi syytä. Hän teki sen kaiken pahan emollesi, mutta sinä pentutovereinesi olette vain ja ainoastaan lahja, joka Täplätuulelle on suotu. Joitakin asioita me emme vain voi kontrolloida. Jotkut kissat… tekevät asioita täyttä pahuuttaan, jotkut taas eivät, mutta syy on hänen.”
Tarinamieli nyökkäsi muutaman kerran ja huokaisi. ”Hän… hän oli Tuuliklaanin kissa, Valhelaulu.”
”Ja se ei ole sinun syytäsi, Tarinamieli, eikä emosi. Ei hän ole voinut vaikuttaa silloin etkä sinä voi enää”, Valhelaulu toisti. ”Te ette ole rikkoneet Soturilakia. Sinun isäsi rikkoi. Jotkut vain… eivät osaa seurata sitä. Tai… Tähtiklaanin tahtoa. Älä rankaise itseäsi asiasta, johon et voi tai ole koskaan voinutkaan vaikuttaa. En ihmettele, että ajattelet asiaa, mutta älä anna sen hallita koko elämääsi. Se, mitä teet nyt, on tärkeintä, eikä se, mitä isäsi teki syyttä suotta. Sinun omat tekosi ja muut ovat tärkeimpiä.”
”Valhelaulu… Minä… minua kohdeltiin pentuna ja oppilaana kuin rampaa. Minut sysättiin sivuun ja pidettiin outona, ja pidetään varmasti vieläkin. Minut unohdettiin taas tänään. En minä… minä en tiedä”, Tarinamieli huokaisi ääni vapisten ja sulki silmänsä samalla, kun painoi päänsä alas.
”Aina emme tiedä emmekä me sille voi mitään”, Valhelaulu sanoi. ”Mutta muistahan se, että moni kissa välittää sinusta. Sinun emosi, sisaruksesi, ystäväsi… minä olen sinun ystäväsi, Tarinamieli, ja sinä olet upea soturi. Sinua ei ole helppo unohtaa, koska olet upea kissa. Olet upea, taitava ja tärkeä. Olit missä olit ja olit kuka olit.”
Tarinamieli katsahti Valhelaulua ja hymyili kiitollisena.
”Tulehan”, Valhelaulu kehotti hymyillen. ”Palataan leiriin.”

Tarinamieli oli syvällä ajatuksissaan monia päiviä ja partioiden aikana hänen ajatuksensa olivat aivan muualla kuin siinä hetkessä. Vedenvangin motiiveista Tarinamieli ei tiennyt, mutta kolli oli vaikuttanut vain tyytyväiseltä kun oli saanut vahingoittaa Täplätuulta enemmän. Mutta eipä Vedenvanki tiennyt, että heidän pentunsa eivät muistuttaneet naarasta Vedenvangista vaan Täplätuulesta itsestään ja hänen voimakkuudestaan.
Ja Pilviharso… Tarinamieli olisi halunnut etsiä kollin käpäliinsä, mutta niissä partioissa, joissa Tarinamieli kulki ei kolli näkynyt samoihin aikoihin rajalla eikä Tarinamieli voisi vain lampsia Tuuliklaanin leiriin ilman syytä. Hän oli ehkä pelastanut yhden tuuliklaanilaisen pennun pulasta, mutta ei se tarkoittanut, että hän olisi aina tervetullut toisen klaanin leiriin.
Pilviharso oli vain… haihtunut eikä Tarinamieli tiennyt, mitä tehdä. Hänen halusi niin kovasti sanoa ne samat sanat takaisin ja painautua kollia vasten ja unohtaa kaikki hänen sydäntään painavat murheet. Hän halusi Pilviharson luokse, mutta naaraan tassut oli sidotut. Hän ei vain tiennyt, mitä voisi tehdä. Hän oli avuton. Ja se mursi hänen sydämensä tuhansiksi palasiksi, jotka pistivät hänen rintaansa.
Unissaan naaras oli Pilviharson luona, jos ei siis nähnyt painajaisia. Hyvissä unissaan hän kulki Pilviharson kanssa ja niissä pahemmissa taas hänet erotettiin Pilviharsosta ikuisesti. Niissä hän ei koskaan saanut olla Pilviharson rinnalla. Ja se pelotti häntä niin paljon. Samalla tämä rakkaus kollia kohtaan pelotti yhtä paljon, mutta jokin siinä oli vain niin oikein.
Oliko Tähtiklaani vaikuttanut tähän vai ei?
Hän oli samaan aikaan iloinen siitä, että oli rakastunut ja samalla häntä pelotti enemmän kuin koskaan ajatus siitä, että hän ei koskaan saisi jakaa elämäänsä kissan kanssa, joka omisti hänen sydämensä.
Hän oli umpirakastanut ja samalla niin eksynyt.

Luku. 2 pahat unet ja kokoontuminen

Käperryin oppilaiden pesään nukkumaan tanakan ensimmäisen päivän jälkeen. Olimme Kauriskorvan kanssa kiertäneet koko reviirin ja nyt tarvitsisin vain lepoa. Suljin silmäni ja nukahdin heti.
Heräsin jossain kummalisessa paikassa siellä oli todella aavemaisen synkkää. Yhtäkkiä kuului ääni puiden lomasta ja musta kolli asteli luokseni
Kolli tarkkaili minua katseellaan ja sanoi. "Olen Mustaraita tervetuloa synkkään metsään. Olemme odottaneet sinua" . Mustaraita naukui.
"Miksi olen täällä"? Kysyin ja katselin ympärilleni.
"Teemme sinusta loisto soturin yhdessä Tiikeritähden kanssa". Mustaraita naukui ja heilautti Häntäänsä merkiksi tulla mukaan.
Kävelimme synkässä metsässä hiljaisuuden vallitessa ja saavuimme aukiolle jossa Tiikeritähti jo odotti.
Kolli tarkkaili minua katseellaan ja sanoi. "Sinusta tulee vielä hyvä soturi isäsi Musta jalan tapaan. Tiikeritähti naukui.
Nyökkäsin vain ja katsoin molempia kolleja silmät pyöreinä.
" Mustaraita aloittaa koulutukseksi". Tiikeritähti sanoi ja lähti pois.
Kolli tarkkaili minua ja sanoi sitten. " Aloitetaampa yksinkertaisella liikkeellä joka opetetaan heti koulutuksen alussa. Mustaraita meni vaanimisasentoon ja loikkasi minua päin kynbet esillä ja raapaisi korvaani loven.
Katsoin edelleen silmät järkytyksestä pyöreinä soturia.
" Mitä sinä siinä töllötät kuin säikähtänyt orava. Tee perässä. Kolli töksäytti ja katsoi ylimielinen ilme naamallaan kun aloitin.
Menin vaanimisasentoon ja loikkasi ja raapsin kollia kynnet piilossa.
Mustaraita vain nauroi ja katsoi minua hymyillen ivallisesti. " Ei noin. Pidä kyntesi ulkona vai oletko joku arakaileva pentu joka ei osaa pitää kynsiään esillä. Soturi ilkkui.
Yhtäkkiä metsään ilmestyi toinen kolli joka haisi ihan kalalle.
Mustaraita nyökkäsi nollille." Ai terve Haukka Halla. mikäs sinut tänne tuo. Mustaraita kysyi,Mutta ei kääntänyt katsettaan minusta.
Haukkahalla katsoi hetken Mustaraita silmiin ja sanoi." Sinutko on valittu Lehtitassun mestariksi? Haukkahalla irvaili.
Mustaraita hyökkäsi Haukkahallan kimppuun ja molemmat kierivät Maassa raapien toisiaan. Sitten he nousivat pystyyn.
" Tällein se tehdään kynnet esillä muista". Mustaraita naukui.
Menin kyyryyn ja loikkasin Musta raidan kimppuun kynnet esillä. Kolli kuitenkin hrilauttibminut maahan ja naukui.
"Parempi, mutta kaipaa edelleen hiomista".
Yrtimme aina uudelleen ja uudelleen kunnes Mustaraita sanoi, että minun pitäisi herätä. Räväytin silmät auki ja heräsin oppilaiden pesästä.
Työnnyin ulos oppilaiden pesästä aukiolle jossa Valhelaulu jakoi päivän partioita.
"Aurinko huipun partiota johtaa Kauriskorva ja ota mukaasi Tuhkamyrsky, Kuukynsi ja Lehtitassu.
Lähdin Kauriskorvan luokse ja muu partio tuli samoin. Nyt oli joaurinkohuippu ja lähtisimme ihan kohta.
" Käykää tarkastamassa Varjoklaanin raja. Valhelaulu huusi peräämme kun lähdimme leiristä.
Kun saavuimme rajalle uusimme hajumerkit ja lähdimme kohti leiriä. Kun saavuimme leiriin menin tuoresaaliskasalle ja otin siitä päästäisen ja Istuin Säihkytassun viereen syömään.
Yhtäkkiä huomasin kuinka Kauriskorva ja Kolbri tulivat luoksemme.
Soturit katsoivat hetken meitä ja Kauriskorva naukui." Pääsette tänään molemmat kokoontumiseen syökää ja levätkää ja tulkaa sitten sisäänkäynnille. Soturit lähtivät ja jäimme syömään ja nukahdimme kumpikin aukiolle.
Tunsin kuinka käpälä tökki minua.
" Kokoontuminen!! Huudahdin ja ryntäsin sisäänkäynnille.
Heinätähti heilautti häntäänsä lähdön merkiksi kun olimme päässeet muiden luokse ja lähdimme kohti saarta.
//Kokoontumisessa//
Kun saavuimme saarelle Varjoklaani ja Jokiklaanin olivat jo siellä. Yhtäkkiä tunsin kuinka jonkun häntä jäi tassun alle. "Anteeksi". Naukaisin.
"Ei se mitään. Kolli naukaisi.
" Kuka sinä muuten olet". Kolli kysyi.
"Lehtitassu". Vastasin.
Huomasin kuinka kollin vieressä oli toinen kissa.
"Minä olen Tiikeritassu kolli sanoi ja tässe on Liekkisade.
Liekkisade lähti ennen kun ehdin sanoa mitään.
" Mistä klaanista sinä olet"? Kysyin Tiikeritassulta.
"Olen Varjoklaanin Oppilas. Entä sinä"? Kolli kysyi.
"Olen Myrskyklaanin Oppilas. Vastasin
" Kokoontuminen alkakoon. Heinätähti ulvaisi ja aloitti. Meillä on neljä uutta soturia. Kotkasiipi, Haapanasydän, Orvokki Loikka ja Tiikeriyö.
Klaanit hurrasivat uusia sotureita.
"Meillä on myös uusia oppilaita". Ruusutassu, Peipptassu, Lehtitassu ja Säihkytassu.
Saimme samanlaiset hurraukset kuin uudet Soturit.
Sitten heinätähti ilmoitti kuolleet.
Sitten eteen astui Varjoklaanin päällikkö Kanerva Tähti.
"Lilja linnulle ja Havukatseelle syntyivät uudet pennut ja meillä on kaksi uutta oppilasta Punatassu ja Tiikeritassu.
Varjoklaanin oppilaat saivat samanlaiset hurraukset kuin myrskyklaanin.
Seuraavaksi eteen astui Tuuliklaanin päällikkö Huminatähti.
" Tuuliklaanin reviirillänon havaittu Yönkajon lauman jäseniä.
Sitten esiin astui Taivasklaanin päällikkö Hallatähti.
" Taivasklaanissa on kaksi uutta oppilasta Koivutassu ja Korppitassu.
Molemmat oppilaat saivat samanlaiset hurraukset kun kaikki muutkin.
Sitten Jokiklaanin päällikkö Valkotähti astui eteen.
" Jokiklaanissa on uusi soturi Liekkisade.
"Kokoontuminen on ohi. Hallatähti naukui.
Kaikki lähtivät omiin suuntia ja hyvästelin Tiikeritassun. Kun saavuimme leiriin menin heti vuoteeseen ja nukahdin ja näin taas Mustaraidan odottaassa minua.

KYMMENES LUKU
Oikeat sanat

“Kokeillaan vielä uudelleen”, Pilviharso sanoi ja asettautui taisteluasentoon.
Korppitassu heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä. “Olemme harjoitelleet tätä jo ainakin kymmenen kertaa! Miksemme voi kokeilla jotain muuta?”
“Koska olet pienikokoinen ja sinun täytyy oppia taistelemaan itseäsi isompia vastaan. Tämä on hyvä ja tehokas tapa väistää hyökkäystä, joka muuten voisi koitua kohtaloksi”, Pilviharso selitti kärsivällisesti, vaikka hänen äänensävynsä olikin tiukka. “No niin, hyökkään sinua kohti ja tehtävänäsi on jälleen kerran kumartua, kierähtää vatsani alta ja loikata äkkiä jaloillesi. Onko selvä?”
Korppitassu nyökkäsi, ja Pilviharso näki oppilaansa jännittävän lihaksensa valmiina tekemään, kuten oli käsketty. Pilviharso alkoi kiertämään naarasta häntä keinahdellen puolelta toiselle, etsien hetkeä, jolloin loikata Korppitassua päin. Lopulta oppilaan keskittyminen herkesi sekunniksi, ja Pilviharso loikkasi oppilastaan kohti.
Korppitassun silmät laajenivat ja hetken hän näytti siltä, että epäonnistuisi täysin, mutta viimeisellä hetkellä hän kokosi itsensä. Naaras kumartui salamannopeasti, ja Pilviharso syöksähti oppilaansa ylitse. Kun hän kääntyi, Korppitassu oli juuri kammennut itsensä tassuilleen.
“Mitä tuo nyt oli?” Korppitassu älähti harmaat silmät välähtäen. “Epäreilua!”
“Epäreilua?” Pilviharso toisti ja lähestyi oppilastaan. “Luuletko, että keskellä taistelua vastustajasi välittää siitä, mikä on epäreilua ja mikä ei? Vastustajasi etsii sinusta heikkouden merkkejä, pienikin katseen harhautuminen riittää, ja hän hyökkää sitten välittämättä siitä, mitä sinä siitä ajattelet hänen teoistaan. Ja niin sinunkin pitäisi tehdä. Taistelussa sinulla ei ole aikaa miettiä muiden tunteita.”
Korppitassu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. “Ymmärrän. Yritämmekö uudelleen?”
“Vielä pari kertaa. Väsyttääkö sinua?” Pilviharso kysyi. Hän tiesi vaativansa Korppitassulta paljon jokaisella harjoituskerralla, mutta hän halusi tietää mihin kaikkeen hänen oppilaansa kykeni ja missä hänen rajansa menivät - ja kuinka venyttää niitä rajoja aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Kun Pilviharsosta tuli mestari, hän sai samalla automaattisesti Tähtiklaanilta tehtäväkseen tehdä Korppitassusta voimakas ja lojaali soturi, ja sen Pilviharso aikoi tehdä.
“Ei todellakaan”, Korppitassu virnisti ja jännitti lihaksensa.
“Hyvä.” Pilviharson silmät välähtivät ylpeinä.
He harjoittelivat liikettä vielä muutaman kerran, kunnes Pilviharso näki väsymyksen painavan Korppitassun harteita ja korvia ja hän keskeytti harjoitukset oppilaansa vastaväitteistä huolimatta.
“On tyhmää kuluttaa kaikki energia loppuun”, Pilviharso sanoi, kun Korppitassu marisi hänelle. “Palataan leiriin niin saat ruokaa.”
Korppitassu nyökkäsi ja vaikka hän ei sanonutkaan siitä mitään, Pilviharso oli näkevinään oppilaassaan helpotusta. Vaikka siro naaras kuinka väitti jaksavansa lisää ja lisää, Pilviharso ymmärsi tämän oikeasti olevan väsynyt ja siksi helpottunut kuullessaan levosta.
He lähtivät kävelemään leiriä kohti Korppitassu edellä, mutta eivät päässeet kovinkaan pitkälle, kun tuttu haju saavutti Pilviharson. Hän pysähtyi, kääntyi katsomaan taakseen ja heristi korviaan. Korppitassu huomasi mestarinsa eleet ja pysähtyi myöskin.
“Onko siellä jotain?” Korppitassu kysyi kuiskaten ja haisteli ilmaa. “Enhaista mitään.”
“Myrskyklaani.”
“Myrskyklaani?” Paniikki alkoi nousta Korppitassun ääneen. “Hyökkäävätkö he?”
“Eivät”, Pilviharso sanoi. Tämä ei ollut hyökkäys, hän tiesi sen paremmin kuin kukaan muu.
Korppitassu oli kävellyt Pilviharson vierelle katse suunnattuna nummelle. “Miten voit olla varma?”
“Koska minä tunnen tämän myrskyklaanilaisen”, Pilviharso mutisi ja tunsi oppilaansa kysyvän katseen turkissaan. “On hyvä olla kontakteja muihin klaaneihin. Sinunkin kannattaa yrittää tutustua paremmin toisten klaanien kissoihin.”
Tuttu, valkoinen naaras ilmestyi hänen näköpiiriinsä kummun takaa. Hän näytti hieman epävarmalta, vilkuillen koko ajan ympärilleen kuin pelätäkseen jonkun hyökkäävän hänen kimppuunsa pian - mikä oli aivan ymmärrettävää. Eihän Tarinamieli kuulunut Tuuliklaanin reviirille.
Tarinamielen selässä oli musta möykky, jonka häntä heilahteli puolelta toiselle, ja Pilviharso tunnisti tämän nopeasti Vatukkapennuksi.
“Tarinamieli! Vatukkapentu!” Pilviharso huudahti kaksikon luokse. Hänen katseensa siirtyi Vatukkapennusta tätä kantavaan naaraaseen. “Mitä tapahtui?”
“Miksi sinulla on Vatukkapentu?” Korppitassu kysyi saavuttuaan paikalle.
“Vatukkapentu oli eksynyt Myrskyklaanin reviirille. En tiedä, miten hän pääsi joen ylitse, mutta löysin hänet harhailemasta ja arvelin, että olisi parasta tuoda hänet leiriin asti”, Tarinamieli selitti.
“Korppitassu, mene kertomaan Sadehännälle, että Vatukkapentu on löytynyt. Hän on varmasti jo huomannut pentunsa poissaolon”, Pilviharso käskytti oppilastaan.
Korppitassu heilautti häntäänsä, vilkaisi epäilevästi Tarinamieltä ja juoksi sitten nopeilla tassuillaan kohti leiriå.
“Näin todella paljon puita! Ne oli valtavia”, Vatukkapentu hihkaisi Tarinamielen selässä. “Miksei meillä ole puita?”
“Koska Tähtiklaani määräsi meille nummet”, Pilviharso sanoi. “Tule. Leiri on tässä suunnassa.”
Mustavalkoinen kolli lähti johdattamaan ystäväänsä kohti Tuuliklaanin leiriä. Tarinamieli käveli hänen vierellään, turkki hipaisten aina välillä Pilviharson omaa. Vatukkapentu vaikutti nauttivan vaalean naaraan päällä makaamisesta, ja Tarinamieli oli laskenut hännänpäänsä pennun selälle kuin pitääkseen tämän paikoillaan.
“Onneksi se olit sinä, kenet löysin ensin”, Tarinamieli sanoi.
“Jos se olisi ollut Purppuravaahtera, hän olisi varmasti vain hyökännyt ensin ja kysynyt sitten”, Pilviharso sanoi ja käänsi katseensa Vatukkapentuun. “Et saisi karata tuolla tavalla. Se on vaarallista.”
“Mutta leirissä on niin tylsää!” Vatukkarapentu valitti. “Tarinamieli kertoi minulle kaikkea Myrskyklaanista ja hiiristä!”
“Hiiristä?” Pilviharso räpäytti silmiään.
“Jostain syystä Vatukkapentu kiinnostui erityisesti hiiristä”, Tarinamieli hymähti ja katsoi Pilviharsoa suoraan silmiin. “Muistuttaako tämä sinuakin jostain?”
Pilviharso tiesi heti, mitä naaras tarkoitti. Kun Pilviharso oli ollut vielä oppilas ja Tarinamieli vasta pentu, he olivat kohdanneet ensimmäisen kerran hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin he nyt olivat. Paitsi että Tarinamieli oli ollut eksynyt pentu ja Pilviharso oppilas, joka löysi tämän ja vei hänet leiriin.
Sen miettiminen sai Pilviharson hymähtämään. Siitä oli kulunut niin kauan aikaa, eikä hän silloin vielä osannut lainkaan arvioida kuinka tärkeäksi tuo eksynyt pentu hänelle tulisi.
Tärkeä… Pilviharso värähti ajatuksiaan. Tarinamieli todella oli tärkeä hänelle. “Onneksi silloin se olin minä, joka sinut löysi eikä Purppuravaahtera - hän olisi varmaankin heittänyt sinut jokeen.”
Tarinamieli pysähtyi. “Vitsailitko sinä juuri?”
“En”, Pilviharso sanoi ja räpäytti silmiään. “Ehkä…?”
Tarinamieli naurahti ja hipaisi Pilviharsoa hännänpäällään, kun käveli kollin ohitse. “Tule jo, Sadehäntä on varmasti huolissaan.”
He eivät kävelleet hiljaisuudessa, sillä Vatukkapennulla oli aina jotain sanottavaa, ja Tarinamieli vastaili pennun juttuihin kehräten. Aina välillä Pilivharsokin totesi jotakin, mutta lähinnä hän viipyili omissa ajatuksissaan. Hän huomasi nauttivansa Tarinamielen kanssa kävelystä ja tajusi, ettei ollut vielä kertaakaan todella kävellyt naaraan kanssa. He yleensä tapasivat kokoontumisessa, missä oli muitakin kissoja, tai reviirien rajalla, missä joki oli heidän välissään, mutta nyt… Se oli erilaista. Aivan kuin he olisivat samassa klaanissa.
Kulkiessaan leirin sisäänkäynnistä Pilviharso toivoi hiljaa mielessään, että se kaikki olisi hänelle arkipäivää: että hän voisi käydä saalistamassa Tarinamielen kanssa, juosta pitkin nummia ja palata sitten kylki kyljessä takaisin leiriin pitkän päivän jälkeen, syödä hyvä ateria ja käpertyä nukkumaan vierekkäin.
“Vatukkapentu!” Sadehännän huuto veti Pilviharson pois mietteistään.
Musta kuningatar juoksi heidän luokseen ja saapui heidän eteensä juuri, kun Tarinamieli laski pennun selästään alas. Sadehäntä veti Vatukkapennun itseään vasten ja alkoi sukia tämän turkkia tarmokkaasti.
“Voi, olin niin huolissani ja etsin sinua kaikkialta! Älä enää ikinä poistu tuolla tavalla leiristä, onko selvä? En ikinä antaisi kenellekään anteeksi, jos sinulle kävisi jotain”, Sadehäntä alkoi heti puhumaan pennulleen nuolaisujensa välissä ja kohotti lopulta katseensa Tarinamieleen. “Kiitos tuhannesti! Ilman sinua Vatukkapennulle olisi voinut käydä jotakin!”
“Autoin mielelläni”, Tarinamieli sanoi kehräten. “Hän on puhelias pentu.”
“Joskus liiankin”, Sadehäntä sanoi hymyillen. “Tule, Vatukkapentu, sinulla täytyy olla nälkä. Herukkapentu on odottanut sinua takaisin.”
Huminatähti saapui paikalle ja kumarsi pienesti Tarinamielelle. “Tuuliklaani kiittää sinua, Tarinamieli.”
“Ilo on minun puolellani”, Tarinamieli sanoi ja vastasi Tuuliklaanin päällikön kumarrukseen. “Minun on kenties parasta palata takaisin Myrskyklaanin reviirille.”
“Annan mukaasi soturin, jotta pääset turvallisesti perille”, Huminatähti sanoi.
Pilviharso puhui ennen kuin ehti miettiä sanojaan. “Minä menen.”
Huminatähden vihreät silmät kääntyivät kohti Pilviharsoa hieman hämmentyneinä, mutta hän ei kysynyt mitään. Naaras vain nyökkäsi suostumisen merkiksi.
“Pääsenkö minäkin mukaan?” paikalle hiippaillut Korppitassu kysyi.
“Käy kysymässä tarvitsevatko klaaninvanhimmat jotakin”, Pilviharso komensi oppilastaan. Hän ei myöntänyt itselleen haluavansa oikeasti olla Tarinamielen kanssa hetken kahdestaan ja siksi torjui oppilaansa, joka muuten olisi hyvin voinut tulla mukaan. “Mennään, Tariamieli.”
He poistuivat leiristä jälleen kylki kyljessä kulkien. Tarinamieli osasi reitin jo hyvin: hän käveli päättäväisesti eteenpäin ja kulki nummia pitkin kuin olisi tehnyt sen monta kertaa aiemminkin. Pilviharson ei tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä naaraan vieressä.
“Osaat reitin hyvin”, kolli totesi.
Tarinamieli räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Ai, en edes tajunnut. Kai minulla on vain hyvä muisti”, hän sanoi. “Korppitassu vaikuttaa taitavalta oppilaalta.”
“Hänessä oli alussa paljon pennun intoa, mutta nykyään hän on melkein kuin soturi jo”, Pilviharso sanoi ja mietti hetken ennen kuin päätti jatkaa. “Olen miettinyt, että puhun Huminatähden kanssa ja ehdotan Korppitassusta soturia.”
“Korppitassu olisi varmasti iloinen siitä”, Tarinamieli sanoi hymyillen. “Sittenhän sinusta voisi tulla vaikkapa varapäällikkö!”
Pilviharso liikauti viiksiään. “Jos Tähtiklaani niin haluaa.” Hän ei ollut aikaisemmin juurikaan miettinyt varapäällikön ja sitä myötä päällikön virkaa sen kummemmin, mutta Tarinamielen sanoessa sen ääneen jotain heräsi kollin sisällä. Jos Tähtiklaani vain valitsisi hänet…
“Tähtiklaani olisi hölmö, jos ei haluaisi sinusta varapäällikköä”, Tarinamieli naurahti ja loikkasi kiven ylitse.
“Kenties”, Pilivharso sanoi. “Onko sinulla vielä oppilasta?”
Tarinamieli pudisti päätään. “Ei vielä, eikä minulla ole mikään kiire siihen. Mutta jos joskus saan oppilaan, se olisi ihan mukavaa.”
“Oppilaan kouluttaminen on tärkeä osa soturina olemista ja Tähtiklaanin tahdon toteuttamista”, Pilviharso sanoi.
“Elämässä on paljon muutakin yhtä merkittävää”, Tarinamieli sanoi hymyillen ja läimäisi Pilviharsoa leikkisästi hännällään. “Oho, olemme joella. Matka kului todella nopeasti.”
Niin kului, Pilviharso ajatteli, liiankin nopeasti. Hän olisi halunnut viettää vielä hetken Tarinamielen kanssa. “Hei sitten.”
“Hei hei”, Tarinamieli sanoi ja käveli joelle.
Naaras oli juuri astumassa ensimmäiselle astinkivelle, kun Pilviharson ääni pysäytti hänet. “Tarinamieli.” Pilviharso ei tiennyt miksi alkoi puhumaan. Sanat vain pakenivat hänen suustaan. “Tavataanko muutaman auringonkierron jälkeen täällä? Yöllä siis.”
Tarinamieli hymyili ja kosketti kuonollaan Pilviharson korvaa. “Tavataan vain.” Täplikäs soturi katsoi häntä hetken ennen kuin kääntyi jälleen kohti jokea ja tällä kertaa loikki astinkiviä pitkin toiselle puolelle. Hän vilkaisi vielä kerran Pilviharsoa, heilautti häntäänsä ja katosi metsään.
Pilviharso jäi yksin. Hän tiesi, että hänen velvollisuutensa oli palata takaisin leiriin, kertoa Huminatähdelle Tarinamielen olevan jälleen omalla reviirillä ja viedä varmistaa klaaninvanhimpien pesän olevan hyvässä kunnossa, mutta hän ei kyennyt. Kolli tuijotti kohtaa, jonne Tarinamieli oli hetkeä aikaisemmin kadonnut ja tunsi sisällään vellovan kaipauksen.
Se oli kuin voimakas aalto, joka loiski armottomasti vasten hänen kehoaan ja yritti saada häntä loikkimaan Tarinamielen perään. Tai ehkä se oli kuin tuuli, joka puski häntä eteenpäin, painosti ottamaan askeleen kohti jokea, kohti astinkiviä ja kohti Tarinamieltä. Hän olisi halunnut viettää kaikki päivänsä naaraan kanssa, nukahtaa tämän viereen ja kasvaa yhdessä vanhoiksi. Hän olisi halunnut olla Tarinamielen kanssa kuin Aamunsäde ja Piikkihernehäntä tai kuin Myrskylintu ja Kipinäsydän. Hän halusi…
Pilviharson etutassu kosketti jäistä vettä ja hänen koko kehoaan ravisutti kylmä väristys, joka ei johtunut pelkästään vedestä. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän ymmärsi ajatustensa laadun ja suuruuden, kun hän tajusi miksi hänen sydäntä kirpaisi joka kerta, kun hänen täytyi lähteä Tarinamielen luota, ku hän tajusi miksei nukkunut yöllä levollisesti ellei uneksinut Tarinamielestä.
Hän oli rakastunut Tarinamieleen.
Toisen klaanin kissaan.
Pilviharso veti tassunsa pois joesta ja peruutti muutaman askeleen, katse yhtä lukittuna kohti Myrskyklaania, kunnes hän kääntyi ja juoksi pois.

Seuraavat päivät Pilviharso yritti parhaansa pitää ajatuksensa kurissa ja poissa Tarinamielestä, sekä Myrskyklaanista. Hän vei Korppitassun yhä useammin ja useammin harjoittelemaan ja sanoi sen johtuvan siitä, että naaraasta tulisi pian soturi, vaikka todellisuudessa Pilviharso haki harhautusta ajatuksistaan. Hän osallistui raja- ja metsästyspartioihin entistä ahkerammin ja kuiskasi joka ilta rukouksen Tähtiklaanille.
Hän toisti mielessään olevansa yhä uskollinen Tuuliklaanilla ja ennen kaikkea Tähtiklaanille. Hänellä saattoi olla tunteita Tarinamieltä kohtaan, mutta niin kauan kuin hän ei antaisi niiden häiritä velvollisuuksiaan ja uskollisuutta Tähtiklaanin sanalle, kaikki olisi vielä hyvin… Ehkä hänen olisi parasta etsiä itselleen kumppani Tuuliklaanin sisältä tukahduttaakseen tunteensa myrskyklaanilaista kohtaan.
Mutta joka kerta kun hän yritti miettiä kuka olisi hänelle hyvä kumppani, hän tunsi vain kärsimystä. Ei hän halunnut ketään muuta. Hän halusi Tarinamielen.
Pilviharso ravisti päätään. “Katsotaan vielä järven puoleinen raja ja palataan sitten takaisin leiriin”, hän sanoi takanaan oleville kissoille.
“Olemme kiertäneet kohta koko reviirin lävitse!” Tuhkatuli valitti ja heilautti äkäisenä häntäänsä. “Minun tassujani kolottaa.”
“Emmekö voisi jättää järven välistä? Eihän kukaan toinen klaani siellä kulje”, Pellavatassu mumisi, mutta sai mestariltaan Nokkospistolta tervän katseen.
“Varissulka käski meidän varmuuden vuoksi tarkistaa vielä järven puoleinen raja”, Pilviharso totesi tiukasti. “Jos teitä väsyttää, voitte palata leiriin ja selittää varapäälliköllenne miksette totelleet hänen sanojanne. Vai eikö teidän uskollisuutenne riitä Tuuliklaanille?”
Kissat hänen takanaan hiljenivät, mutta Pilviharso tunsi kireän ilmapiirin kaikkialla partion ympärillä. Hän jätti sen täysin huomiotta ja jatkoi partion johtamista hiljaisuudessa.
Vasta kun hän antoi luvan partiolaisille palata leiriin, kissat alkoivat jälleen jutella. Mustavalkoinen kolli jättäytyi taaemmas ja antoi muiden mennä edeltä saadakseen itselleen tilaa ja rauhaa. Kukaan ei näyttänyt välittävän hänestä, vaan katosivat pian kollin näköpiiristä.
Pilviharso oli normaalia kireämpi, sillä sinä yönä hänen oli määrä tavata Tarinamieli. Hän oli aluksi harkinnut jättävänsä tapaamisen kokonaan välistä, mutta ajatus siitä, että naaras odottaisi ja odottaisi, eikä hän koskaan saapuisi aiheutti vain pahaa mieltä hänelle. Mutta mitä hän sanoisi? He eivät voisi enää jatkaa tapaamista. Ehkä hänen täytyisi vain sanoa se suoraan Tarinamielelle.
Ilta läheni, ja Pilviharso käpertyi kerälle lähelle pesän uloskäyntiä. Hunajataivas oli tapansa mukaan asettunut hänen vierelleen ja nukahtanut heti silmänsä suljettua, mutta kolli joutui odottamaan vielä jonkin aikaa ennen kuin oli aivan varma siitä, että jokainen oli unessa.
Vasta silloin hän nousi varovaisesti ylös ja pujahti ulos pesästä. Kylmä ilma osui heti hänen kasvoilleen, mutta Pilviharso ei edes huomannut sitä. Hänen kaikki ajatuksena ja koko olemuksensa oli kiinnittynyt ainoastaan Tarinamieleen. Odottiko naaras häntä jo reviirien rajalla? Oliko hänellä kylmä?
Pilviharso loikki leirin uloskäyntiä kohti, mutta hidasti vauhtiaan nähdessään Purppuravaahteran istuvan vartiossa. Naaras huomasi hänet ja katsoi häntä kysyvästi.
“Mihin matka vai tulitko päästämään minut pesän lämpöön?” Purppuravaahtera kysyi.
“Valitettavasti en”, Pilviharso sanoi. Hän olisi huijannut Purppuravaahteraa ja ottanut vartiopaikan itselleen päästäkseen helpommin livahtamaan pois, mutta ei voinut jättää leiriä vartioimatta. “En saa unta, joten ajattelin olevan parempi, jos olen hyödyksi ja saalistan jotain.”
Purppuravaahtera tuijotti häntä tylsistyneenä. “Sinä ole oudoin kissa, jonka olen koskaan tavannut.”
Pilviharso ei sanonut mitään. Kävellessään naaraan ohitse hän totesi mielessään itselleen, ettei voisi koskaan ottaa ainakaan Purppuravaahteraa kumppanikseen. He eivät tulleet toimeen lainkaan. Joskus Pilviahrso mietti miten Hunajataivas tuli niin hyvin juttuun tuon kiivaan, punaisen soturittaren kanssa.
Matka joelle kesti sekä ikuisuuden että vain silmänräpäyksen. Hänen ajatuksensa sekä pelkonsa pitkittivät matkaa, kun ne pyörivät ja vaihtuivat hänen mielessään hurrikaanin lailla, mutta odotus Tarinamielen näkemisestä lyhensi matkan vain pieneksi hetkeksi.
Pilviharso hidasti vauhtinsa, kun hän tiesi olevansa lähellä jokea. Mielessään hän pyöritti lauseita, jotka hänen oli määrä kertoa Tarinamielelle: kuinka hän oli pahoillaan, muttei voisi enää tavata naarasta, sillä Tuuliklaani tarvitsi häntä enemmän kuin koskaan… Kuinka heidän kahden tulisi pysyä vain tuttavina, ei edes ystävinä, eikä todellakaan enemmän kuin ystävinä.
Mutta kun Pilviharso näki Tarinamielen istuvan reviirinsä rajalla katsellen kohti Tuuliklaanin reviiriä, kolli painui matalaksi. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä ja jokainen karva hänen turkissaan kihelmöi innosta ja lämmöstä, ja sillä hetkellä hän ymmärsi, ettei voisi koskaan sanoa niitä sanoja Tarinamielelle. Pilviharso tiesi, että jos hän kävelisi Tarinamielen luokse, hän ei pystyisi työntämään tätä enää pois.
Hän halusi vain ja ainoastaan Tarinamielen.
Pilviharso kyyristeli paikoillaan ja varmisti, ettei Tarinamieli nähnyt häntä. Hän ei halunnut vain lähteä takaisin leiriin ja jättää naarasta yksin kylmään odottamaan. Eihän Tarinamieli tiennyt, että Pilviharso oli itsekin kärsimässä kylmissään, mutta ainakin kolli itse tiesi. Hän otti kylmän viiman ja lumen tassujensa alla rangaistuksena Tarinamielen hylkäämisestä, sekä naaraaseen rakastumisesta.
Tarinamieli odotti kauan. Hän istui, nousi ylös ja vaihtoi asentoa tai paikkaa katse koko ajan Tuuliklaanin reviirille luotuna, mutta lopulta hän luovutti. Pilviharso näki naaraan maata laahaavan hännän ja luimistuneet korvat, kun tämä kääntyi ja käveli takaisin oman reviirinsä siimeksiin.
Jokin Pilviharson sisällä särkyi.
“Anteeksi, Tarinamieli”, Pilviharso kuiskasi. “Tämä on vain meidän molempien parhaaksi.”

“Voit puhua taas”, Pilviharso sanoi sysimustalle uudelle soturille, joka oli istunut koko yön hiljaa vahdissa.
Korppivaisto haukotteli syvään ja nousi seisomaan. Hän venytteli hetken tassujaan ennen kuin sanoin ensimmäiset sanansa pitkään aikaan. “Kiitos. Yö oli rauhallinen.” Uuden soturin katse tutki Pilviharson kasvoja. “Menemmekö saalistamaan?”
“Minä menen, et sinä”, Pilviharso sanoi. “Sinä menet nyt tuoresaaliskasan kautta sotureiden pesään ja nukut univelkasi pois.”
“Ei minua väsytä! Ainakaan liikaa. Voin ihan hyvin tulla kanssasi saalistamaan”, Korppivaisto pisti vastaan.
“Sinun täytyy kerätä voimia kokoontumista varten.”
Korppivaisto huokaisi ja vaikka hän mumisi vielä vastalauseita, hän kävi hakemassa linnun tuoresaaliskasasta. Pilviharso katsoi, kuinka hänen vanha oppilaansa hotki linnun suihinsa ja katosi sotureiden pesään. Kolli tunsi ylpeyttä Korppivaistosta - naaraasta oli tullut hyvä ja uskollinen soturi, johon Pilviharso koki voivansa luottaa.
“Onneksi olkoon vielä kerran.”
Pilviharso kääntyi ja huomasi Hunajataivaan saapuneen hänen luokseen. “Kiitos. Sinun tulisi kuitenkin onnitella uutta soturiamme enemmän kuin minua.”
“Mutta sinä teit todella hyvää työtä! Korppivaistosta tuli soturi nopeammin kuin oppilaista tavallisesti tulee, eikä se voi olla ainoastaan hänen ansiota”, Hunajataivas naurahti.
“Hän on nopea oppimaan”, Pilviharso sanoi. Hänellä oli aluksi ollut epäilyksensä Korppivaistosta, mutta mitä kauemmin hän oli ollut naaraan mestarina, sitä enemmän hän oli alkanut ymmärtämään kuinka erinomainen Korppivaisto oli. “Minä kyllä melkein olin antamassa hänelle vielä yhden kuun lisää oppilaana olemista, mutta… Tuuliklaani tarvitsee lisää sotureita ja Korppivaisto oli enemmän kuin valmis.”
“Teitte molemmat hyvää työtä”, Hunajataivas sanoi. “No, menemmekö me saalistamaan vai istummeko koko päivän tässä?”
“Mennään.”
Kaksikko käveli kylki kyljessä ulos leiristä ja alkoivat jäljittämään jäniksiä. Lumi teki jälkien löytämisestä helpompaa, ja Pilviharso hyödynsi kehonsa väritystä saalistamisen aikana tehokkaasti, kun taas Hunajataivas keskittyi nopeuteensa. HE juttelivat aina välillä - silloin kun saalista ei ollut lähettyvillä - mutta vaipuivat useammin hiljaisuuteen.
Jätettyään tapaamatta Tarinamieltä Pilviharson ajatukset ja tavoitteet olivat muuttuneet entistä klaanikeskeisemmiksi. Hän oli aluksi keskittynyt täysillä Korppivaiston kouluttamiseen ja nyt sen ollessa ohitse hän oli päättänyt viettää aikaa enemmän Hunajataivaan kanssa. Olihan naaras hänen läheisin ystävänsä.
Ajan viettämisessä Hunajataivaan kanssa oli vain yksi ongelma: hän tunsi Pilviharson hyvin ja huomasi erittäin nopeasti kollin oudon käytöksen, ja koska kyseessä oli Hunajataivas, hän ei pelännyt ottaa sitä puheeksi.
“Mitä sinun elämääsi kuuluu?” Hunajataivas kysyi heidän palatessa hakemaan lumeen haudattuja riistakappaleita.
Pilviharso tiesi heti mitä naaras ajoi takaa ja yritti parhaansa mukaan esittää normaalia. “Ei mitään ihmeellistä, varsinkaan nyt kun Korppivaisto on soturi. Ajattelin, että keskityn täysin velvollisuuksiini Tuuliklaania ja Tähtiklaania kohtaan.”
“Ei mitään sen ihmeellisempää?”
“Ei.”
Hunajataivas läimäisi Pilviharsoa kevyesti hännällään. “Minä tunnen sinut ja tiedän, että mielessäsi on jotain paljon suurempaa ja vakavampaa kuin vain klaanivelvollisuutesi. Mutta tiedän myös, ettet aio puhua niistä ellet itse halua.” Naaras oli hetken hiljaa. “Kunhan sinä muistat, että voit aina luottaa minuun ja kertoa mitä vain. Välitän sinusta todella paljon, Pilviharso, enkä halua nähdä sinua noin synkkänä.”
Pilviharso räpäytti silmiään, eikä hetkeen tiennyt mitä sanoa. Hunajataivas oli aina ollut kiltti ja lämmin häntä kohtaan ja selvästi aina välittänyt kollista, mutta naaras ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen. “Tiedän. Kiitos, Hunajataivas, mutta tämä on jotain, minkä kanssa minun on oltava yksin.”
“Selvä, mutta jos joku päivä päätät, ettet halua olla enää yksin, minä odotan kyllä”, Hunajataivas sanoi. “Juoksukilpailu!”
Kellertävä naaras lähti juoksemaan ja jätti jälkeensä vain ilmaan lentävää lunta. Pilviharso älähti ja lähti ystävänsä perään unohtaen hetkeksi kaikki raskaat ja ristiriitaiset tunteensa, jotka repivät häntä kahteen eri suuntaan.

Kokoontumisen aika tuli, eikä Pilviharso osannut sanoa mitä hänen tulisi tuntea siitä, että hän pääsi mukaan. Hän oli aina rakastanut kokoontumisia: oli aina yhtä mielenkiintoista tavata muiden klaanien kissoja sekä kuulla mitä muille klaaneille kuului, ja tarkoittivathan kokoontumiset useimmiten sitä, että hän tapaisi Tarinamielen uudelleen. Mutta tällä kertaa hän ei tiennyt halusiko tavata naarasta.
Mitä Pilviharso voisi sanoa Tarinamielelle? Miten hän selittäisi sen, ettei ollut pitänytkään lupaustaan tavata tämän? Halusiko Tarinamieli enää edes olla missään tekemisissä hänen kanssa? Entä jos naaras vihasi häntä tai-
Lopeta, Pilviharso, kolli sätti itseään mielessään, jos hän ei halua enää jutella kanssasi, eikö se ole vain hyvä juttu?
Sen olisi kuulunut olla, Pilviharso tiesi sen. Mutta ajatuskin siitä, ettei Tarinamieli enää juttelisi tai hymyilisi hänelle riipaisi hänen sydäntään kuin mäyrän kynnet.
“Tuntuu oudolta mennä kokoontumiseen soturina. Ihan kuin olisin aivan joku toinen kissa”, Korppivaisto sanoi ja veti Pilviharson takaisin todellisuuteen.
“Muista käyttäytyä kuin kunnon soturi ja näyttää esimerkkiä muille”, Pilviharso muistutti entistä oppilastaan.
“Joo joo, tiedän kyllä”, Korppivaisto sanoi. “Katso! Voimme mennä saarelle jäätä pitkin!”
“Sei ei välttämättä ole tarpeeksi kestävää, joten suosittelen puunrunkoa”, Plviharso sanoi, “mutta koska olet soturi, se on sinun oma päätöksesi.”
Korppivaisto virnisti Pilviharsolle ja loikkasi jäälle. Muut tuuliklaanilaiset paria oppilasta lukuun ottamatta käyttivät tuttua ja turvallista puunrunkoa ylittäessään tiensä saarelle. Pilviharso loikkasi jäiselle rungolle ja tasapainotteli sitä pitkin pitäen kuitenkin katseensa koko ajan Korppivaistossa.
Muut klaanit olivat jo paikalla, mistä Pilviharso oli tyytyväinen. Se tarkoitti sitä, että kokoontuminen alkaisi miltei heti heidän saavuttuaan ja ettei hänellä ollut edes aikaa etsiä Tarinamieltä tassuihinsa.
Päälliköt aloittivat kokoontumisen, ja Pilviharso yritti kuunnella parhaansa mukaan, mutta hänen keskittymisensä lipsui koko ajan vaaleaan myrskyklaanilaiseen. Hän yritti löytää tämän katseellaan kaikkien niiden kissojen seasta ja jopa kurotti kaulaansa nähdäkseen muiden ylitse. Tarinamieltä ei kuitenkaan näkynyt.
Ehkei hän ollut edes päässyt kokoontumiseen. Ehkä hän oli nimenomaan pyytänyt Heinätähdeltä, ettei häntä otettaisi mukaan. Ehkei hän halunnut nähdä Pilviharsoa enää koskaan. Ajatus siitä, ettei kolli enää näkisi Tarinamieltä herätti hänessä pakokauhun ja epätoivon tunteet, mutta myös vihaa. Vihaa ja inhoa itseään kohtaan siitä, että hän oli antanut itsensä rakastua.
“Pilviharso.”
Ääni oli pieni kuiskaus Pilviharson takana ja se sai kollin tajuamaan kokoontumisen jo loppuneen. Kissat sanoivat viimeisiä hyvästejään toisilleen ja päälliköt keräsivät klaanitovereitaan ympärilleen. Miten Pilviharso oli sivuuttanut koko kokoontumisen?
Hän kääntyi ja kohtasi Tarinamielen kysyvän katseen, jota painosti suru ja epävarmuus.
“Sinä et tullut paikalle.”
Pilviharso avasi suunsa, muttei löytänyt ääntä. Hän tiesi sanat, jotka hänen täytyisi sanoa: Tarinamieli, me emme voi olla enää ystäviä, sydämeni ja aikani kuuluu Tuuliklaanille sekä Tähtiklaanille ja vain ja ainoastaan heille, enkä voi antaa toisen klaanin kissan viedä kaikkea huomiotani pois, mutta usko minua kun sanon meidä ystävyytemme olleen parasta koko elämässäni ja että olen pahoillani tästä kaikesta, mutta minun todella täytyy-
“Rakastan sinua”, Pilviharso sanoi kuin se olisi hänen viimeinen hengenvetonsa ennen hukkumista.
“Pilvi-”
“Anteeksi.”
Mustavalkoinen kolli kääntyi ja juoksi pois jättäen Tarinamielen taakseensa. Hän oli sanonut juuri ne sanat, joita hän ei olisi koskaan saanut sanoa ääneen, ja mitä kauemmin hän juoksi sitä enemmän hän ymmärsi.
Hän todella, todella rakasti Tarinamieltä.

Luku 2

Näin Raitapennun venyttelevän Yösiiven ja Hiilipennun vierellä. Nostin päätäni ja katsoin, oliko Minttupentu ja Apilapentu vielä heränneet. Nousin ylös ja ja tökkäsin Minttupentua kylkeen. Sisar murahti. “Sinulla on terävät kynnet!”
Kehräsin. “Tuletko sammalpalloa?”
“En. Siellä on kylmä!” Minttupentu tärisi jo ajatuksestasi.
“Mutta kyllä sinun pitää tulla, jotta kasvat isoksi,” sanoin tarkkaan valitut sanat. Huoli painoi edelleen Käärmekallion ja Pihlajakynnen sanoista.
“No, jää sitten tänne,” Raitapentu totesi kylmästi toiselta puolelta pesää. “Me pyydämme sitten Apilapentua.”
Ystäväni on voimakastahtoinen, ja haluaisi kaiken tapahtuvan niin, kuten itse haluaisi. Mutta Tähtiklaani päättää elämämme.
“Olkaa varovaisia, ja tulkaa takaisin, kun on kylmä,” Liljalintu varoitti. “Joojoo,” Raitapentu marmatti Hiilipennun vierestä.
“Apilapentu, tuletko sinä?” varmistin. Kolli pomppasi ylös. Hänen turkoosit silmänsä paloivat innostuksesta. “Ai että tulenko?”



“Minä ja Liekkipentu. Apilapentu, sinä olet yksin,” Raitapenntu määräsi. Katsoin, kuinka Apilapentu meni apena toiseen päätyyn aukiota. “Oliko nämä nyt ihan reilut? Minä olisin voinut mennä yksin,” tarjouduin. Pakkanen nipisteli viiksiäni ja tuuli pörrötti pentukarvani.
“Miten pentuja te oikein olette?” Punatassu käveli ohitsemme.
“Hän on vasta eilen nimitetty soturiksi! Miten sammakonaivo hän oikein on?” Raitapentu sihisi tyytymättömästi.
“Menen pentutarhaan. Täällä on tylsää. Ja kylmä,” valitin.

Kun astuin sisään pentutarhaan, huomasin Liljalinnun kadonneen. “Missä emo on?” kysyin Yösiiveltä hädissäni.
“Hakemassa riistaa.”
Huomasin Minttupennun nukkuvan yksin, kylmällä sammalvuoteella. Tassutin lähemmäs ja kierähdin vuoteelle. Menin kiinni Minttupentuun, joka oli kylmä. Nousin ylös ja katsoin, kuinka sisareni nukkui liikkumattomana. Tökkäsin häntä kynnelläni kylkeen. Nyt ei kuulunut Minttupennun sanoja “sinun kyntesi on terävät.”
“Mikä hänellä on?” kysyin epätoivoisena Yösiiveltä. Yösiipi nousi ylös ja katsoi huolissaan Minttupennun elotonta, harmaata olemusta. Se oli kuin harmaa möntti sisässäni.
“Kenellä on mikä?” Liljalintu kysyi oviaukosta.
“M-minttup-pentu on… Tähtiklaanissa,” Yösiipi sanoi viimeiset sanat hiljaa. Liljalinnun jalkoihin tuli liikettä. “Mitä?”
Säikähdin. Eikö sisareni ollut enää elossa. Oliko hän… kuollut? Katsoin suurin silmin Liljalintuun, joka veti minut hännällään lähemmäs. “Liekkipentu. Hän on nyt Tähtiklaanissa. Illalla, kun hopeahäntä syttyy, voit nähdä hänet siellä.”
“Mutta… Kuka pitää hänestä huolen?” kysyin varovaisesti.
“Muut. Muut kissat. Ja hän… hän pärjää itse. Hänellä on nyt kaunis, harmaa raidallinen tähtiturkki.”
Osasin nähdä silmissäni Liekkipennun hohtavan turkin.

Havukatse tuli noutamaan Minttupennun pienen ruumiin, ja vei sen klaaninvanhimmille. Katsoin, kuinka he sivelivät pieneen ruumiiseen yrttejä, ja MInttupennun tuoksu ei enää haisenut siinä, vaan yrtit.
“Miksi se pitää voidella?” kysyin epätoivoisena.
“Se on tapana. Minttupennun viimeinen matka, Tähtiklaaniin,” Liljalintu katseli surullisin silmin tytärtään, joka suri hänen toista tytärtään.
“Elämä on epäreilua. Miksi Minttupentu kuoli? Mieluummin minä!” kuiskasin emolleni. Huomasin, kuinka hän järkyttyi. Käärmekallio asteli kohti minua, ja peräännyin Liljalinnun taakse.
“Muistatko mitä sanoin? Minttupentu on heikko…” Käärmekallio sihisi korvaani ja saatoin haistaa tämän pahanhajuisen hengityksen.
“Voisitko mennä muualle pelottelemasta tytärtäni?” Liljalintu kivahti kollille. Käärmekallio perääntyi, ja jätti minuun pelon.

Auringonlaskun aikaan, kun Hopeahäntä syttyi, katselin, kuinka klaani kerääntyi aukiolle. *Kaikki vain, ja ainoastaan Minttupennun takia. Kukakohan on Minttupentu?* mietin, kun katselin taivasta. Se tummui pikkuhiljaa ja jätti aukon sydäämeeni. Eikä mikään voisi paikata sitä. Kun viimeisen kerran vilkaisin taivaalle, olin varma, että yksi tähti oli muita kirkkaampi, ja että näin Minttupennun kasvon siellä.

//Vähän lyhyempi ja surullisempi tarina :(

Luku 8


"Anteeksi. Minä en aio jäädä tänne pidempään. Minun paikkani ei ole Jokiklaanissa", oli ollut Liekkisateen viimeinen asia mitä hän oli kuullut eilen rajalla isänsä sanovan. Nyt hän oli pesässään yrittämässä nukkua. Sanat kaikuivat hänen päässään. Mutta silti hän viimein sai unta. Vaikka uni ei ollut ihan miellyttävä. Jos sitä nyt edes uneksi pystyi sanomaan. Liekkisade heräsi taas Synkässä metsässä. Hän inhosi tätä paikkaa. Mutta täällä hän oli.

Eteen tassutteli iso tummanruskea raidallinen kolli, jolla oli meripihkan väriset silmät.

"Hei, Liekkitassu. Tulit sitten takaisin?" kolli maukaisi. Liekkisade katsoi tätä silmiin.

"Olen nykyään Liekkisade, ja kukas sinä olet?" Liekkisade sihahti. Kissa katsoi häntä pitkään ennen kuin aloitti.

"Olen Tiikeritähti, ja olet täällä oppilas niin kauan kun minä määrään", Tiikeritähti tokaisi. Liekkisade mietti hetken.

"Eihän Luminietos ole paikalla?" Liekkisade kysyi. Tiikeritähti katsoi kollin sinisiin silmiin.

"Ei, hän on kouluttamassa erästä oppilasta. Mutta tule, menemme tapaamaan eräät kissat", Tiikeritähti vastasi. Liekkisade nyökkäsi. Tiikeritähti johdatti hänet pitkän matkan päähän eräälle joen laidalle. Tai siis tahmean joen. Joka haisi pahalle.

"Tiikeritähti, esittelisitkö oppilaasi eräälle uudelle kissallemme, Punatassulle?" hopeanharmaa kolli kysyi. Tällä oli mukanaan punaruskea, jopa Liekkisateen kokoinen oppilas Punatassu. Tai siis kai Punatassu, ellei tätäkin oltu käsketty olemaan oppilas täällä.

"Hyvä on, Punatassu, saanko esitellä Liekkitassun. Te saatte ottaa nyt taisteluharjoitukset kahdestaan", Tiikeritähti tokaisi. Punatassu katsoi Liekkisadetta. Tämän naamalla ei ollut ystävällinen katse. Aika.. ööh.. ilkeä katse?

"Tiikeritähti, ei tällä kertaa. Punatassulla ei ole ollut vielä yksiäkään taisteluharjoituksia. Ajattelin että minä ja Punatassu voisimme ottaa ensiksi kahdestaan harjoitukset ja opettaisin Punatassun taistelemaan", takkuinen kolli sanoi. Tiikeritähti nyökkäsi. Punatassu hymyili hieman mutta aika ilkeästi. Tämä ilmeisesti tahtoi taistella. Muttei tuo mitenkään kauhean innokkaalta vaikuttanut muuten, mutta kollin vihreät silmät kiiluivat paljastaen tämän olevan innostunut. Mutta ainakin yksi hyvä puoli. Liekkisade ei joutunut taistelemaan. Liekinvärinen nuori soturi ei tahtonut taistelua. Tämä taistelisi klaaninsa puolesta kyllä vaikka henkensä uhalla, mutta hän olisi aina tahtonut selvittää tälläiset asiat puheella. Hän tahtoi rauhaa. Ei taisteluita.

"No, katsotaan ensikerralla, Liekkitassu, sinä voit nyt jo lähteä. Emme juuri nyt kaipaa sinua, sillä minäkin aion auttaa Punatassun koulutuksessa", Tiikeritähti sanoi. Liekkisade käveli jonnekkin ja käpertyi kerälle. Heti, kun tämä nukahti hän heräsi niityllä. Kaksi jänistä juoksi kollin ohi. Hän ponkaisi nopeasti juoksuun hyppelehtien samalla. Se tuntui aivan siltä, kuin hän olisi juossut taivaalla. Yhtäkkiä jalat lipsahtivat hänen altaan. Kun maahan aukesi syvä aukko, hän tajusi taas kerran näkevänsä tätä samaa painajaista. Mutta nyt se oli erilainen. Terävät kynnet tuntuivat iskeytyvän hänen lapoihinsa ja vetävän häntä mukanaan alaspäin. Kipu tuntui aitona, vaikka se olikin vain unta. Uni jatkui kauan, kun häntä vedettiin kuin pohjattomaan rotkoon. Kollista tuntui, että olisi kulunut kuita kun hän viimein heräsi. Oikeasti oli aamu. Pesä oli taas miltei tyhjä. Liekkisade käveli ulos. Varapäällikkö, Tammihuurre näki hänet.

"Lähdetkö metsästyspartioon?" Tammihuurre kysyi. No, se ainakin olisi hyvä tapa saada tämä pois mielestäni.

"Selvä, milloin lähdetään?" Liekkisade kysyi. 

"Ihan pian, Koihäntä on vielä tulossa", Tammihuurre tokaisi ystävällisesti. Liekkisade nyökkäsi Tammihuurteelle. 


Hetken kuluttua Koihäntä asteli partion joukkoon. He lähtivät leiristä ulos, ja lähes heti Liekkisade huomasi rastaan. Tämä sihahti Tammihuurteelle, että oli löytänyt rastaan ja lähtisi nappaamaan sitä. Tammihuurre nyökkäsi. Kollin hiipiessä rastaan luokse, hänen allaan rapsahti risu. Ääh, miksi aina epäonnistun rastaiden nappaamisessa? Ehkä minun on yritettävä napata kalaa. Siinä minä yleensä onnistun.


No, nyt vain odottamaan kalaa. Liekkisade tarkisti, ettei hänen varjonsa vain osunut veteen. Kollin ollessa varma, ettei niin ollut käynyt hön vain odotti. Heti, kun kala hyppäsi hän nappasi sen tassuihinsa. Mutta Liekkisateen kynnet eivät osuneet kalaan, ja liukas otus jäi hänen käpäliinsä. Tämä yritti saada nopeasti kynsillään kiinni kalasta, mutta turhaan. Kala luikerteli hänen otteestaan ja tipahti veteen. Ehkä tänään ei vain oikein onnistu. Mutta ei täältä saa kalaa juuri nyt kun säikytin ne, joten on varmaan parempi etsiä jotain muuta riistaa. Hetken kuluttua Liekkisade haistoi päästäisen. Joka oli pullea ajateltuna, että nyt oli lehtikato. Kolli hiipi witä kohti hitaasti. Hän tarkisti, ettei maassa ollut risuja ja loikkasi. Hän törmäsi johonkin, mutta hänen kyntensä silti lävistivät päästäisen selän. Sitten hän tunnisti kissan olevan Lumikatse.

"Varoisit vähän! Nyt menetin minun saaliini", Lumikatse sanoi painottaen sanaa 'minun'. Ääh, ai sinun? Minähän sen nappasin. Mutta no, ajattele miten ajattelet. Ei se minua liikuta.

"Mutta minä kuitenkin sain sen?"  Liekkisade vastasi. Lumikatse pyöritteli silmiään. Liekkisade kuuli Tammihuurteen käskyn.

"Lähdetään leiriin!" Tammihuurre käski.



"Liekkisade, syö ja lepää, lähdet tänään kokoontumiseen", Tammihuurre käski. Liekkisade meni tuoresaaliskasalle. Nuori kolli valitsi laihan hiiren, jonka söi varmaan kahdella haukkaisulla. Sitten tämä painui petiinsä soturien pesässä. Hän nukahti, muttei nähnyt unia ja heräsi läähes heti. Hän tassutteli ulos, ja löysi Laventelitassun syömässä. Kolli käveli tämän luokse. Laventelitassu hymyili.

"Hei, ööh, harmi kun et ole enää samassa pesässä.. tai siis.. öö, toivoisin että olisit jo soturi, tai, ööh.." Liekkisade kakisteli. Laventelitassu katsoi häntä huvittuneena. Tätä selvästi huvitti. 

"Kyllä minä siellä varmasti piaan olen kanssasi", Laventelitassu sanoi ystävällisesti. Liekkisade hymyili naaraalle. 

"Tuletko sinäkin kokoontumiseen?" Liekkisade kysyi. 

"En, harmillisesti", tämä vastasi. Liekkisateen silmistä paistoi pettymys. Mutta pian olisi lähdettävä. Taammihuurre alkoi jo kerätä kokoontumiseen lähtijöitä kokoon luokseen. 

"Hei sitten!" Liekkisade huudahti naaraalle. Tämä heilautti häntäänsä hyvästiksi. Liekkisade tuli paikalle.

"Eiköhän lähdetä", Valkotähti sanoi. Liekkisade valmistautui. Kissat kävelivät kohti kokoontumispaikkaa.




Viimein perillä. Nyt he saisivat vaihtaa kuulumisia hetken, ennen kuin päälliköt aloittaisivat. Liekkisade etsi jotain kissoja. Hän törmäsi ruskeaan raidalliseen kolliin, jonka kuono oli kermanvärinen. 

"Ööh, anteeksi", Liekkisade sanoi. Kolli katsoi häntä hieman ihmeissään.

"Ei sinun tarvitse anteeksi pyydellä! Minähän se olin, joka ei osannut väistää!" kolli huudahti. Liekkisade katsoi tähän. No, ainakaan tämä ei ollut vihainen, kuin jotkut olisivat.

"Mikä nimesi muuten on?" kolli kysyi.

"Liekkisade", Liekkisade vastasi.

"Minä olen Tiikeritassu", kolli sanoi. Sitten Valkotähti loikkasi kivelle. Kirkaskuu näytti hännällään merkin tulla istumaan Jokiklaanin kanssa. Myrskyklaanin päällikkö Heinätähti aloitti.

"Meillä on uusia sotureita! Kotkasiipi, Haapanasydän, Oravaloikka ja Tiikeriyö!" Heinätähti tokaisi. Uudet, juuri mainitut soturit nousivat seisomaan. Useimmat huusivat heidän nimiään. Liekkisadekin liittyi mukaan. Mutta he melko pian lopettivat. Ja niin Liekkisadekin. 

"Lisäksi uudet oppilaat, Ruusutassu, Peippotassu, Lehtitassu ja Säihkytassu!" Heinätähti jatkoi vielä. Nyt näitten oppilaiden nimiä huudettiin. Ja sekin oli melko nopeasti ohi.

"Lisäksi, ilmoitamme kuolleista, jotka Tähtiklaani varmasti on ottanut vastaan hyvin, Okakynsi, Sadeaskel, Iltataival ja Sirppikynsi", Heinätähti sanoi vielä. Sitten tuli Varjoklaanin päällikön, Kanervatähden vuoro. Mutta Liekkisade jännitti niin kovaa omaa vuoroaan, kun Valkotäht julistaisi kaikille että hän olisi soturi, ettei hän edes kuunnellut Kanervatähteä. Ainoastaan sen että jotain kulkukissoista ja uusista oppilaista. Joku, ehkä Punatassu? Ta Porotassu? En minä tiedä. Mutta hetkinen, Punatassuhan oli siellä Synkässä metsässä? Joten se oli varmaan Punatassu. Sitten olikin Hallatähden vuoro. Tämä selitti ainoastaan jotain uusista oppilaista. Ja lähes viimeisenä Tuuliklaanin päällikkö, Huminatähti. Tuuliklaanilla ei ollut muuta ilmoitettavaa, kuin se että he olivat nähneet Yönkajon lauman jäseniä reviirillään. Sitten oli Valkotähden vuoro.

"Meillä on uusi soturi; Liekkisade!" Valkotähti julisti. Hetken aikaa kissat huusivat hänen nimeään.  Hetki tuntui liian pitkältä. Mutta se oli onneksi nyt ohi. 

Luku 1

Tiikeripentu venytteli. Tänään hänestä tulisi oppilas! Kuka olisi mestari? Saisiko hän hyvän mestarin? Milloin hänet nimitettäisiin uudeksi oppilaaksi? Miten toiset ottaisivat hänet vastaan? Nuori kolli suki turkkiaan ja valmistautui seremoniaan. Hänestä ja hänen veljestään tulisi oppilaita! Tiikeripentu ja Punapentu olivat toistensa vastakohdat. Punapentu oli aina äreä ja ei kaivannut ystäviä. Tiikeripentu taas oli aina ystävällinen ja rakasti läheisiään. Ja tietenkin myös veljeään! Punapentu ei vain näyttänyt tunteitaan, mutta Tiikeripentu tiesi oikeasti olevansa tärkeä veljelleen. Veli vain oli sellainen kovanaama. Punapentukin alkoi sukimaan turkkiaan kuntoon. Oikeastaan, tämä näytti aika komealta punaruskeassa kunnossa olevassa turkissaa, kun tämän turkki ei ollut takkuinen.
"Punapentu, mieti että olemme oppilaita ihan tuota pikaa!" Tiikeripentu maukui innokkaasti. Tämän häntä heilui edestakaisin ja kollista näki tämän olevan innoissaan. Punapentu ei muuten näyttänyt innoissaan olemistaan mutta Tiikeripentu näki tämän vihreiden silmien kiiluvan innostuksesta. Kollien emo tuli tökkimään heitä pihalle.
"Menossa!" Punapentu sihisi ärtyneesti. Emo tarkasti turkkien kunnon, etteivät ne olleet sotkussa. Hän yllättyi, kun turkit olivat ihan siistit.
"Onnea! Tuota pikaa olette jo sotureita!" Ampiaispilvi kehräsi. Punapentu katsoi häneeb vihaisesti.
" 'olettehan varovaisia! Katsottehan varmasti eteenne! Älkää sitten törmätkö!' Emme ole enää mitään pieniä pentuja!" Punapentu matki Ampiaispilveä. Ampiaispilvi katsoi hämtä hellästi. Tiikeripentu tassutteli aukiolle. Tämä valmistautui seremonian alkuun. Kuului huuto. Kanervatähti kutsui kissat koolle. Tämä aloitti seremoniaa!
"Punapentu ja Tiikeripentu, olette täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikanne päästä oppilaiksi." "Tästä päivästä siihen asti, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Punatassuna", Kanervatähti julisti. Hetken kuluttua tämä jatkoi.
"Mestariksesi tulee Sädelaulu. Toivon, että Sädelaulu välittää sinulle kaiken oppimansa", Kanervatähti kailotti.
"Sädelaulu, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Punatassulle", Kanervatähti kääntyi kohti Punatassun uutta mestaria. Sitten tämä jatkoi.
"Tästä päivästä siihen asti, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Tiikeritassuna", Kanervatähti sanoi ja kääntyi kohti Tiikeritassua. Tämä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.
"Mestariksesi tulee Orvokkiviiksi. Toivin, että Orvokkiviiksi välittää sinulle kaiken oppimansa", Kanervatähti jatkoi. Tiikeritassu oli niin innoissaan. Punatassukin täytyi olla innoissaan vaikkei tämä näyttänytkään sitä, mutta tämän silmät kiilsivät innostuneesti. Tyypillinen Punatassu, ei näytä tunteitaan.
"Orvokkiviiksi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi avoin", päällikkö sanoi. Punatassu kosketti vastentahtoisesti neniä Sädelaulun kanssa. Tiikeritassu teki samoin oman mestarinsa, Orvokkiviiksen kanssa.


Seremonian loputtua Tiikeritassu asteli Orvokkiviiksen taakse.
"Ööh, teemmekö tänään jotain?" Tiikeritassu kysyi uudelta mestariltaan. Orvokkiviiksi kääntyi katsomaan kolliin päin.
"Ajattelin että voisimme kiertää reviirin ja huomenna harjoitella taistelua", Orvokkiviiksi sanoi melko ystävällisesti, jos Tiikeritassu osasi tulkita äänensävyn oikein.
"Selvä, tuleeko Punatassukin?" Tiikeritassu kysyi iloisesti. Tiikeritassun silmät kiilsivät. Hän oli viimein oppilas!
"Hmm, kysytään sitä sitten Sädelaululta", Orvokkiviiksi vastasi. Tiikeritassun mieli masentui. Mitä jos Sädelaulu sanookin ei?


Pian Tiikeritassulle tuli tylsää.
"Milloin lähdetään?" Tiikeritassu kysyi mestariltaan. Orvokkiviiksi näytti hännällään merkin kehottaakseen Tiikeritassua seuraamaan.
"Nyt heti", Orvokkiviiksi vastasi. "Emme itekkaan heitä mukaan, kähdenme eri suuntiin", Orvokkiviiksi päätti. Tiikeritassu nyökkäsi esittäen ettei häntä haitannut. Oikeasti se haittasi häntä hieman, mutta tämä ei näyttänyt sitä. Ei hän toki tietämyt miksi, ei se olsii haitannut vaikka Orvokkiviiksi tietäisikin.



"Tiikeritassu, osaatko sanoa missä suunnassa Myrskyklaani on?" Orvokkiviiksi kysyi. Tiikeritassu yritti haistella.
"Tänään tuulee joelta päin sillä ilmassa tuoksuu joki.. joten Myrskyklaanin on oltava tuolla!" Tiikeritassu vastasi osoittaen hännällään Myrksyklaanin suuntaan. Nuoren kollin häntä heilahteli puolelta toiselle hänen ollessaan innostunut. Orvokkiviiksi nyökkäsi tälle merkiksi siitä, että hän oli vastannut oikein.
"Lähdetään suolle päin. Näytä hännälläsi, missä suo on", Orvokkiviiksi määräsi. Tiikeritassu osoitti hännällään suolle päin. Orvokkiviiksi nyökkäsi taas kollille. Hyvä, oikein siis varmaankin meni. Kissta kävelivät kohti suota. Orvokkiviiksi selitti miten sammakoita napataan. He eivät vielä kokeilleet, mutta oli varmaankin hyödyllistä kuulla tietoa myös näin.

Luku 5

Huomensäde oli muutamaa auringonnousua sitten vastanut kieltävästi Ampiaisturkin kysymykseen, että oliko hänellä mitään tunteita Liekkisadetta kohden. Naaras oli ollut järkyttynyt, ja sanonut, että oli vain iloinen nähdessään muita klaanilaisia, ja väitti, että energisyys tuli kuun ajan maattuaan parantajanpesässä, ja se varmasti oli totta. Lisäksi Huomensäde oli sanonut, että Liekkisade on Jokiklaanilainen, ja hän Myrskyklaanilainen, eikä Ampiaisturkilla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa naarasta.

“Ampiaisturkkii!” Huomensäde herätteli kollia. Ampiaisturkki ynähti unissaan. “Mitä nyt? Onko Varjoklaani hyökännyt?”
“Lopeta. Sinun pitää mennä rajapartioon, mutta nyt se on jo myöhäistä!” Huomensäde kivahti. Ampiaisturkki räpytteli viimeisetkin unenrippeet silmistään. “Mitä?”
“No niinpä. Iteppäs nukuit pommiin,” Huomensäde tiukkasi. Ampiaisturkki nousi ylös lihakset jäykkinä. Hän venytteli ja haukotteli makeasti.
“No, mitenkäs aijot selittää tämä Valhelaululle?” naaras uteli.
“Sanon että… nukuin huonosti, enkä saanut unta,” hän sanoi. Se oli totta. He olivat edellis iltana kuherrelleet Huomensäteen kanssa, ja käyneet yökävelyllä. Huomensäde leppyi ja nuolaisi hellästi kumppaninsa korvaa. “En minä kantele Valhelaululle. Sinulla on ollut raskasta… Ja, olihan se yöllä hauskaa,” Huomensäde katsoi hellästi kollia. Ampiaisturkki katsoi takaisin. “Rakastan sinua enemmän, kuin mitään.”
“Samoin.”
Pesän toiselta kuului rykäisy. Ampiaisturkki säpsähti.
“Mitä nyt?” Huomensäde kysyi hädissään. Lieskamyrsky nukkui toisella puolella, yksin, tyhjässä pesässä. “Menkää muualle kuhertelemaan!” kolli murahti ja yskäisi sen jälkeen. Ampiaisturkki huomasi Huomensäteen huolestuvan. “Käyn pyytämässä Sudenlaulun.”

“Hänellä on valkoyskän oireita,” Sudenlaulu sanoi. Tähän menessä klaani oli selvinnyt ilman valko- ja viheryskä potilaita, mutta Lieskamyrsky oli selvästi ensimmäinen sairauden uhri.
“Mennään me,” Ampiaisturkki sanoi Huomensäteelle. Naaras nyökkäsi, ja he lähtivät ulos.

“Hei Valhelaulu. Voimme lähteä partioon,” Ampiaisturkki sanoi kollille.
“Taasko?” Valhelaulu hämmästeli.
“Joo joo, tämä olisi nyt Huomensäteen ensimmäinen,” Ampiaisturkki katsoi anovasti varapäällikköön. Valhelaulun lihakset väreilivät kirjavan turkin alla.
“Hyvä on. Ottakaa Kaislahäntä ja Aurinkohuippu mukaan. Sinä johdat partiota,” Valhelaulu käski Ampiaisturkki. Kissan kaksikko kääntyi. Aurinkohuippu makasi pensaan alla Hiirinenän seurassa, ja nousi ylös, kun hänen tyttärensä kutsui häntä.
“Aurinkohuippu, tulet Tuuliklaanin rajalle partioon,” Huomensäde huusi. Kaislahäntä tass oli jo Huomensäteen seurassa.

“Tulkaa nyt!” Kaislahäntä kutsui Ampiaisturkkia ja Huomensädettä. He eivät keskittyneet partioon, vaan toisiinsa.
“Te olette ällöjä,” Kaislahäntä irvisti Huomensäteen ja Ampiaisturkin saavuttua Aurinkohuipun ja Kaislahännän mukaan. Ampiaisturkki nolostui hieman, mutta Huomensädettä se ei näyttänyt häiritsevän.
“Ihan hyvä, että Myrskyklaani saa pian lisäystä,” Aurinkohuippu totesi rennosti ja jatkoi matkaansa. Kaislahäntä jähmettyi. “Odottaako… odottaako Huomensäde pentuja?”
“Äh, ei hän. Aurinkohuippu vain kiirehtii asioiden edelle,” Ampiaisturkki nolostui entisestään. Sydän hakkasi hänen rinnassaan. Eihän… eihän heillä edes ole ollut puhetta pennuista. Ei Ampiaisturkki edes ole ajatellut pentuja. Mutta toisaalta se voisi olla ihan kiva juttu. Ampiaisturkki ravisti päätänsä. *Ei pentuja. Vielä. Huomensädehän on vasta nuori soturi.*

Tuuliklaanin rajalla olevalla purolla partio asetti hajumerkit. Kun Ampiaisturkki käveli pensaan ohitse, lumet tippuivat hänen päälleen.
“Hyrr, kylmää!” kolli ulvaisi. Hän tärisi ja ravisteli lumet pois. Kaislahäntä päästi hilpeän mrraun. Ampiaisturkki syöksähti naaraan kimppuun tassut ojossa. Huomensäde katseli tätä kauempaa. Hän näytti nyrpeätä naamaa.
“Huomensäde. Ampiaisturkki saa pitää hauskaa myös muiden kanssa. Hän ei ole sidoksissa sinuun,” Aurinkohuippu sanoi.
Ampiaisturkki kuuli sanat ja lopetti kiereskelemisen hangessa.

“Anteeksi siitä Tuuliklaani episodista,” Ampiaisturkki pahoitteli.
“Ei. Ei se haittaa… Kyllähän minäkin silloin juttelin Liekkisateen kanssa,” Huomenäde sanoi pilke silmäkulmassa. “Haenko tuoresaalista?”
“Hae vain,” Ampiaisturkki myöntyi ja jäi odottamaan naarasta nokkospensaan juureen. Hän alkoi pestä turkkiaan, jossa oli lunta.

“Tässä on myyrä,” Huomensäde kertoi. “Syödään se.” Ampiaisturkki kumartui alas ja vetäisi jalat alleen. Hän haukkasi pienen palan myyrästä. Se oli samaan aikaan täyttävää, mutta kylmää. Hän irvisti. Liha ei ollut maukasta, ja se oli varmaan lojunut jo pidemmän aikaa tuoresaaliskasassa.
“Hei. Se oli minun nappaamani. Eikö se ollut hyvää?” Kipinätassu ilmestyi paikalle.
“Mm, k-kyllä se o-oli hyvää. Kurkkuni oli vain karhea. Siinä kaikki,” Ampiaisturkki takelteli myyrän lihaa suussaan. Huomensäde vilkaisi kolliin moittivan katseen. Kipinätassu kohautti olkiaan ja lähti kohti Ruusutassua ja Tuiketassua.
“Sinä et tykännyt siitä, vai mitä?” Huomensäde kysyi kulmat koholla.
“En. Se oli… pahaa,” kolli myönsi. “Mutta nyt minun ei tee mieli riistaa. Menen nukkumaan.”
“Mutta eihän päivä ole edes puolessa!” Huomensäde vastusteli. Ampiaisturkki ei kuitenkaan kuunnellut, vaan lähti soturienpesään.

“Ampiaisturkki?” Huomensäde kuulosteli kollin viereltä. Huomensäde oli kutsunut Sudenlaulun paikalle. Ampiaisturkki ynähti.
“Herää!”
“Mitä nyt? Taasko se Varjoklaani hyökkäsi?” Ampiaisturkki kysyi vihaisena.
“Ei. Sudenlaulu tuli.”
“Mihin minä Sudenlaulua kaipaan? Olen aivan terve!”
Huomensäde huokaisi. Sudenlaulu työnsi Huomensäteen sivuun.
“Hän on vain väsynyt. Hänen elämässään on viimeaikoina tapahtunut paljon. Anna hänen nukkua.”

***
Ampiaisturkki heräsi kesken yön huonoon oloon. Hän hipsi pois soturienpesästä. Kuu kumotti taivaalla ja valaisi polun tarpeiden tekopaikalle. *Se myyrä oli pilaantunutta.*
“Hei, Ampiaisturkki,” Sudenlaulu kuiskasi. “Et saa unta?”
Ampiaisturkki pudisti päätään. “Se myyrä oli pilaantunutta, minkä eilen jaoin Huomensäteen kanssa.”
Ampiaisturkki oksensi. Sudenlaulu näytti huolestuneelta. “Jos tilanne pahenee, tule pyytämään. Jooko?”
Ampiaisturkki nyökkäsi ja laahusti takaisin aukion poikki pesään.

Ampiaisturkki asettui vuoteellensa ja katseli, kuinka Huomensäde tuhisi. Pienen naaraan lyhyt elämä oli ollut täynnä seikkailuja. Miten se oli edes hankkiutunut kaikkeen? Hän laski päänsä Huomensäteen mustavalkoiselle turkille ja kiersi häntänsä tämän ympärille. Kolli oli onnellinen siitä, että Huomensäde oli selvinnyt Synkästä metsästä. Hän nuolaisi naaraan takkuista turkkia. Milloinkohan se oli viimeksi suittu? Huomensäteen turkki oli milloin missäkin kunnossa, eikä se varmaan ikinä ollut täydellisen puhdas.

Luku 4

Ampiaisturkki räpytteli unihiekat silmistään. Viereisessä vuoteessa Huomensäde nukkui rauhallisesti. Naaras oli ensimmäistä yötä soturienpesässä, ja vihdoin se hänen kysymänsä kävelyretki oli toteutunut. Naaras oli selvästi paljon vahvempi ja onnellisempi, kun sai liikkua, eikä hänen tilansa rajoittunut enää vain parantajanpesään.
Ampiaisturkki nousi ylös ja venytteli raajansa. Ampiaisturkki huomasi, että Huomensäde liikehti, kuin olisi havahtunut, mutta naaras jatkoi uniaan käännettyään kylkeään.
Ampiaisturkki hipsi hiljaa ulos. Aukion lumi oli lähes koskematonta, vain muutaman kissan käpälänjäljet olivat hangella. Yönjälkeinen taivas oli vaalentumassa vaalean siniseksi tummansinisestä.
“Huomenta,” Tuiskusielu toivotti kollille.
“Huomenta. Oletko lähdössä partioon?”
“Kyllä sitä kai pitäisi jaksaa,” Tuiskusielu naurahti kepeästi. Kolli kuitenkin vakavoitui nopeasti. “Miten se Huomensäde jaksaa?”
Miksi kolli kysyi sitä häneltä? Eikö hän voisi vain kysyä suoraan Huomensäteeltä?
“Ihan hyvin, kai. Kaulan haava vielä aristaa vähän,” Ampiaisturkki vastasi poissaolevasti.
“On se sitkeä. Ei heitä henkeänsä ihan helpolla.”
“Hyvähän se on. Arvokas Myrskyklaanille… näin epävarmoina aikoina.”

Valhelaulu seisoi suurtasanteen juurella.
“Menkää Tuiskusielu, Ampiaisturkki, Taivaannova, Utuliekki, Kettuhäntä sekä Häivätuuli metsästämään. Tuiskusielu, sinä johdat partioita. Ja tuokaa kaikki, mitä löydätte. Klaani on nälkäinen.”
Se oli totta. Ampiaisturkin maha murisi nälästä, eikä siihen ollut auttanut eilen Huomensäteen kanssa jaettu hiiri.

“Mennään kaksijalan talolle. Siellä ei ole käyty pitkään aikaan,” Tuiskusielu sanoi. Kissa ryhmä lähti liikkeelle.
Ampiaisturkki haisteli maata, ja huomasi erään puun juurella hiiren jälkiä. Pian hän huomasi hiiren nakertavan pähkinää pienen matkan päässä. Kolli vaani hiirtä ja sen jälkeen loikkasi. Veren lämmin maku levisi hänen kielelle.
Ampiaisturkki hautasi lämpimän hiiren kylmään maahan, jotta hakisi sen myöhemmin.

“Mitä saitte?” Kettuhäntä kysyi muilta partionjäseniltä heidän tavatessaan. Utuliekki näytti surkealta. Tämän suusta roikkui kaksi laihaa hiirtä. Häivätuulen suu oli täynnä ties minkä näköistä ja muotoista eläintä. Muiden suusta roikkui muutama neljä hiirtä tai päästäistä.
“Ihan hyvä,” Tuiskusielu kehui. “Uskallamme ehkä mennä leiriin?”
Ampiaisturkki naurahti, mutta jännittyi hetkeä myöhemmin. “Haistan jotain,” hän murahti. Muutkin raottivat suutaan.
“Varjoklaani,” Taivaannova sähähti. Pensaikosta kuului inahdus. “Älä töni!”
“Itse tulit siihen niin! Haluan nähdä!”
Kettuhäntä otti askeleen kohti pensaikkoa. Muut partion jäsenet seurasivat pikkuhiljaa kollin perässä. Kettuhäntä jännitti lihaksensa ja loikkasi puskan taakse.
“Hui!” Tummatassu huudahti.
“Kukas sinä olet?” Ampiaisturkki murahti astuessaan lähemmäksi.
“Älä ole sammakonaivoinen! Sinä olet Varjoklaanin urhein oppilas!” toinen oppilaista sanoi.
“Varjoklaanin kissoja Myrskyklaanin reviirillä!” Taivaannova sähähti kauempaa. “Ja vieläpä oppilaita.”
“Jo on aikoihin eletty,” Häivätuuli sanoi silmät viiruina.
“M-me halusimme nähdä Myrskyklaanin reviiriä,” Tummatassu vinkaisi.
“Oletteko te niin huonoja, ettette uskalla mennä leiriinne ilman, että Heinätähti suuttuu?” Sysitassu kysyi ivallisesti.
“Miten se tähän liittyy?” Utuliekki murahti. Sysitassu vinkaisi, kun Taivaannova kohosi tämän yläpuolelle ja tönäisi oppilasta kauemmaksi.
“Te lähdette meidän mukaamme,” kolli sanoi ja sieppasi oppilaita niskanahasta.
“Eivät muuten lähde!” Leijonasydän murahti ja astui esiin kuusen suojista. Ampiaisturkin silmät levisivät.”Pitäisitte huolen oppilaistanne!”
Leijonasydän loi kolliin vihaisen katseen ja lähti kohti Varjoklaanin reviiriä paimentaen oppilastaan.

“Pääsetkö jo partioon?” Ampiaisturkki tiedusteli leirissä Huomensäteeltä. Varjoklaanin oppilaista oli kerrottu Valhelaululle sekä Heinätähdelle, ja Ampiaisturkki oli saanut syötävää.
“Kyllä voin varmaan rajapartioon lähteä.”
“Käydään kysymässä Valhelaululta rajapartioista,” Ampiaisturkki ehdotti.
Valhelaulu makoili suurtasanteen alla seuranaan Heinätähti. He selvästikin olivat uppoutuneet kovasti johonkin, sillä keskittyivät asiaan niin tärkeän näköisinä.
“Valhelaulu?” Ampiaisturkki pikemminkin sanoi, kun kysyi. Varapäällikkö säpsähti ja katsoi kissoihin päin.
“Mitä nyt?” hän ärähti. Kolli ei selvästikään ollut nukkunut hyvin yötä.
“Lähetetäänkö Varjoklaanin rajalle partiota? Me voisimme lähteä,” Ampiaisturkki ilmottautui Huomensäteen kanssa vapaaehtoisiksi. Yht’äkkiä Ampiaisturkki tunsi, kuinka joku katselisi häntä. Hitaasti kolli käänsi päätänsä, ja huomasi Huomensäteen, joka katsoi hänen niskaansa. Kun naaras huomasi hänen vilkaisevan häntä, Huomensäde räpäytti silmiään.
“Itse asiassa te lähdette kokoontumiseen. Se on tänä yönä,” Heinätähti puuttui puheeseen. “Mutta.. jaksathan sinä, Huomensäde?”
“Hän jaksaa vaikka mitä, vai mitä?” Ampiaisturkki naurahti. Huomensäde kehräsi. “Kyllä jaksan.”
“Hyvä. Valmistautukaa sitten kokoontumiseen,” Valhelaulu kehotti.

Kun hopeahäntä syttyi loistamaan taivaalle, Ampiaisturkki oli Huomensäteen vieressä odottamass piikkihernetunnelin suulla odottamassa kokoontumiseen lähteviä kissoja.
“Kuu on kirkas,” Sudenlaulu totesi rauhallisesti katsoen ylös loistavaan kuuhun, joka loi valoaan hangelle. Lumi kimalsi. Ampiaisturkin oranssi turkki ei näyttänyt kuuluvan tähän lumiseen ihmemaahan, ja se erottui räikeänä kaiken keskellä.

“Lähdetään,” Heinätähti sanoi, ja johti joukkonsa piikkihernetunnelista metsään ja sieltä Tuuliklaanin rajalla olevalle purolle.
Ampiaisturkki loikkasi Huomensäteen perässä puron yli.
Ampiaisturkki huomasi mustia hahmoja tuonnempana Tuuliklaanin rajaa.
“Huomensäde, katso,” hän kuiskasi ja huitaisi hännällään Tuuliklaanin partion suuntaan.
“Wau,” Huomensäde henkäisi. Täysikuun aikaan yöllä koko järvi oli kaunis, kun se loi omia, ihmeellisiä varjojaan sinne tänne.

Ampiaisturkki maistoi ilmaa, ja totesi heidän olevan viimeisiä. Kolli asetti tottuneesti tassut saareen johtavalle puunrungolle ja käveli sillan yli.
Saarella kissaryhmien yläpuolella oli hengitys huurua, jota kova pakkanen aiheutti.
“Aloitetaan nyt nopeasti!” Tuuliklaanin päällikkö, Huminatähti tiukkasi tammen oksalta. Heinätähti hoputti kissojaan istumaan ryhmiin, ja hyppäsi sitten itse oksalle.
“Minä aloitan,” Jokiklaanin päällikkö sanoi. “Kalaa on tullut hyvin, vaikka joki on miltei jäässä. Lisäksi olemme saaneet uuden soturin, Liekkisateen.”
Klaanien joukosta kuului vaimeaa hurraa huutoa, ja tuonnempana joku kissa töytäisi Liekkisadetta ystävällisesti.
“Varjoklaani on saanut uudet oppilaat, Punatassun ja Tiikeritassun ja lisäksi Liljalintu ja Havukatse saivat kolme tervettä pentua,” Kanervatähti ilmoitti ja astui sivumpaan, jotta Heinätähti pystyisi kertomaan asiansa. Varjoklaanin joukosta kuului supinaa, ja Ampiaisturkki kääntyi katsomaan heitä kohti. Hänen korvansa olivat höröllä ja hän yritti kuulla kaiken, mitä Varjoklaanilaiset supisivat keskenään.
“Hiljaisuus. Aikaa ei ole paljoa!” Taivasklaanin parantaja Mistelisydän kivahti.
Jääkynsi pyöräytti silmiään Valonenän vieressä, joka oli Huomensäteen ja Ampiaisturkin seurassa.

“Mekin olemme saaneet vahvistusta sotuririveihin, Kotkasiipi, Haapanasydän ja Tiikeriyö. Olemme saaneet vahvistusta myös oppilasriveihin, Peippotassu, Ruusutassu, Lehtitassu ja Säihkytassu. Ikävä kyllä myös Tähtiklaanin riveihin on lähtenyt kissoja. Iltataivalen tilalle on nimitetty Valhelaulu. Okakynnen ja Sadeaskelen surmasi joku Yönkajon laumalaisista. Myös Sirppikynsi menetti henkensä,” Heinätähti selosti ja laski kunnioittavasti päänsä sotureiden muistolle. Ampiaisturkkikin laski päänsä. *He olivat hienoja sotureita.*

“Hei katso! Tuolla on Liekkisade!” Huomensäde tönäisi Ampiaisturkkia kokoontumisen pätyttyä. Kolli päästi hilpeän mrraun.
“No?” Huomensäde kivahti loukkaantuneena.
“Hän oli iloinen siitä, että olit innoissasi,” Valonenä sanoi hiljaisesti.
“No enpä olekkaan nähnyt kissoja sitten muutamaan kuuhun. Myrskyklaanin kissoja lukuun ottamatta,” Huomensäde iloitsi. Liekkisade asteli Lehtitassun luota pensasta kohden, jossa Ampiaisturkki ja Huomensäde istuskelivat.
“Mitä teille kuuluu?” kolli kysyi.
“Hyvää,” Ampiaisturkki sanoi.
“He ovat kumppaneita,” Valonenä sanoi ujona. Liekkisateen silmät loistivat. “Oikeasti? En olisi uskonut!”
“En minäkään. Huomensäde vihasi Ampiaisturkkia,” Jääkynsi murahti Valonenän vierestä. Valonenä näytti pikkuruiselta Jääkynnen rotevan kehon vieressä. Ampiaisturkki nolostui, ja vääntelehti hieman.
“Suu kiinni, senkin pölvästi,” Huomensäde sihahti veljelleen.
“No onneksi olkoon kuitenkin,” Liekkisade toivotti, ja lähti kohti klaanitovereitaan.
“Sinun takiasi hän lähti!” Huomensäde murisi Jääkynnelle. “Lähde niiden sinun Varjoklaanilais kavereidesi kanssa.”
“He ovat ihan pentuja. Ja eikö ole tärkeintä olla uskollinen omalle klaanillensa?” Jääkynsi sanoi nuolaisten karvojaan.
“Hei lopettakaa se riitely. Täällä on kylmä ja Myrskyklaani lähtee nyt,” Ampiaisturkki kevensi ilmapiiriä. Kissat nousivat ylös.

“Vai muka uskollinen omalle klaanillensa?” Huomensäde viuhtoi häntää puolelta toiselle. Jääkynsi oli mennyt jo piikkihernetunnelista läpi, ja Ampiaisturkki ja Huomensäde odottivat omaa vuoroaan.
“Rauhoitu nyt. Jääkynsi on raivostuttava syyhyturkki, joten älä anna hänen ärsyttää sinua,” Ampiaisturkki puski kumppaniaan. Huomensäde leppyi hieman, ja suostui tulemaan nukkumaan Ampiaisturkin viereen.

Ampaisturkki kuuli Huomensäteen hengityksen rytmin. Naaras nukkui rauhallisesti hänen vierellään. Oliko Liekkisateen ja Huomensäteen välillä jotain? *Ehkä se oli vain innostusta. Hänhän on vannonut rakastavansa minua. Ei se voi olla muuta. Kysyn hänltä aamulla. Ja jos… jos hän rakastaa Liekkisadetta, en tiedä mitä teen.*

//Pöllönlento, toi mitä tossa lopussa oli, niin laitoin sen vaan siihen, niin Ampiainen sai jotain ajateltavaa xD, että oikeesti Huomenella ei oo tunteita Liekkiä kohtaan ;D

Luku 1

Punatassu oli kiertämässä reviiriä uuden mestarinsa kanssa. Tämä tutki innokkaana oman klaaninsa reviiriä ja haisteli kaikkea mahdollista.
"Ööh, mitäs minä kysyisin.. tiesitkö, että Varjoklaani saalistaa myös matelioita?" Sädelaulu kysyi varovaisesti. Ei ole todellista, pitääkö tuo minua hiirenaivoisena kuun vanhana pentuna!
"En ole mikään hiirenaivo, ettäs tiedät!" Punatassu huudahti mestarilleen tulistuneena kuten aina. Sädelaulu katsoi hetken poispäin.
"Kyllä minä sen tiesin, anteeksi, et ole mikään hiirenaivo tietenkään!" Sädelaulu pahoitteli. Pah, mitäs kysyit jos kerran tiesit että tiedän. Jos minulla menee hermo häneen jo ekana päivänä miten kestän ne monet kuut, jotka hän minua kouluttaa?


"Huomenna sitten.. öö.. metsästysharjoitukset?" Sädelaulu sanoi heidän leiriin päästyään. Ja Tiikeritassu saa taistella!
"Ei ole reilua! En saa taistella, oikeasti? Se on soturien tärkein taito!" Punatassu huudahti. Tämä käveli omaan pesäänsä. Ääh, kai minä nukun. Ja toivon että herään niin myöhään, etten pääse harjoituksiin. Kolli ei aluksi saanut unta millään. Sitten hän jo melkein nukahti, mutta Tiikeritassu liikahti niin että hän hätkähti hereille. Sitten Punatassu painautui kauemmas, niin häntä pienempi mutta silti iso kissa sai vaikka kieriä unissaan niin paljon kuin tahtoi. Kollin viimein nukahtaessa, hän ei aluksi tajunnut mitään outoa. Ennen kuin hän avasi silmänsä, hän luuli olevansa vain pudonnut sammalilta. Hän kuuli askeleita, ja ajatteli sen olevan Sädelaulu.
"En ole tulossa vielä, kun viimein sain unta! Minä tahdon taistella!" Punatassu ärähti. Sitten hän tunnistikin hajusta, ettei tulija ollut Sädelaulu, kollin mestari.
"Älä huoli, saat kyllä taistella", kissa sanoi matalalla äänellä. Viimein kun Punatassu avasi silmänsä tämä huomasi olevansa metsässä, joka hohti kelmeää valoa.
"Kukas sinä olet?" kissa kysyi. Punatassu katsoi kissaan. Tällä oli hopeanharmaa takkuinen turkki ja siniset silmät.
"Punatassu!" Punatassu huudahti. Kissa hymyili. Ei tosin ystävällisesti.
"Olen Hopeahaukka, ja me kyllä tiedämme kuka olet. Olen tarkkaillut sinua, ja vaikutat siltä että olisit hyvä lisä riveihimme", kissa, nimeltä Hopeahaukka kehräsi. Punatassun silmät kiilsivät. Joku kehui häntä! Olisinkohan oikeasti hyvä lisä näille kissoille?
"Ööh, tarkalleen ottaen keille kissoille?" Punatassu kysyi. Hopeahaukka jatkoi hymyilyä ja tuijotti edelleen Punatassun vihreisiin silmiin.
"Meille Synkän metsän kissoille. Olen nähnyt kuinka rohkea olet ja miten kovaa rakastatkaan taistelua. Sinulta löytyy monia luonteenpiirteitä, joita me ihannoimme", Hopeahaukka maanitteli. Punatassu hymyili takaisin ja katsoi häntä päättäväisesti.
"Minä tulen mukaanne", Punatassu vastasi rohkeasti. Hopeahaukka kehräsi. Hän näytti hännällään merkin kollille ja kehotti tätä seuraamaan. Tämä vei Punatassun tummanruskean ja raidallisen kollin eteen.
"Rikkotähti, tässä hän nyt on", Hopeahaukka sanoi. Rikkotähti näytti mittailevan häntä katseellaan.
"Ilmeisesti sinä siis uskot hänen olevan hyvä lisä?" kissa jota Hopeahaukka oli kutsunut Rikkotähdeksi tokaisi. Hopeahaukka nyökkäsi.
"Selvä, aloitetaan koulutus. Voit toimia hänen opettajanaan", Rikkotähti käski. Hopeahaukka lähti kävelemään toiseen suuntaan. Punatassu seurasi perässä.
"Jos kerran halusit opetella taistelua, niin ole valmiina, pian on sen aika. Mutta nyt on hoidettava eräs asia, tule mukaan", Hopeahaukka käski. Punatassu katsoi häneen kysyvästi.
"Eikö voitaisi jo aloittaa!" Punatassu kysyi kärsimättömästi. Hopeahaukka katsoi taaksepäin siristäen silmiään.
"Kärsivällisyyttä, muista, olet vain oppilas muiden joukossa", Hopeahaukka vastasi. Punatassu tuhahti. Tämä jatkoi kävelyä Hopeahaukan mukana. Kun kolli viimeinkin pysähtyi, hän avasi suunsa.
"Tiikeritähti, esittelisitkö oppilaasi tälle uudelle kissallemme, Punatassulle?" Hopeahaukka pyysi.

Koivun tarinat - Luku 5

Istuin suuren kiven päällä mietteliäänä. Oli kulunut monta yötä siitä, kun olin tavannut oikean perheeni unessani ja olin saanut pari päivää sen jälkeen tietää totuuden siitä miten olin päätynyt Taivasklaaniin Honkasydämen kerrottua sen minulle. Nyt kuitenkin tapahtuneesta oli kulunut jo viikko eikä perheeni ollut enää vieraillut unissani. Tiesin ettei Tähtiklaani ollut puhunut enää parantajallekaan ja sekös oli saanut kaikki huolestumaan asiasta. Mitä Tähtiklaanille oli tapahtunut? Muistin miten Dyynipentu oli sanonut minulle, että Tähtiklaani oli heikkenemässä mutten voinut uskoa miten huonosti oikeasti asia oli.
Huokaisin syvään ja nostin katseeni pilvien peittämälle taivaalle.
"Mitä teille on tapahtunut?" kysyin hiljaa Tähtiklaanilta ennen kuin laskin pääni katsellen lumista maisemaa. Olimme mestarini kanssa aikaisemmin aamulla saaneet harjoitustuokion tehtyä ja nyt istuskelin kivellä odottaen tuoresaaliin tuoksua. Olin saanut jo kaksi hiirtä kynsiini ja piilottanut ne turvaan muilta pedoilta mutta nyt olin päättänyt hetkeksi istahtaa alas.
"Täällä sinä olet!" kuulin Sadetassun hengästyneen äänen alempaa ennen kuin tämä hyppäsi vierelleni.
"Täällähän minä", hymähdin naaraalle.
"Olen etsinyt sinua kaikkialta. Et ikinä arvaa mitä juuri kuulin!" tuntui ettei ystäväni meinannut pysyä nahoissaan.
"No mitä?" katsoin naarasta uteliaasti.
"Pääsemme tänään kokoontumiseen", Iltatassu maukaisi innokaasti takaamme.
"Hei! Minä olisin halunnut kertoa sen senkin kollin ryökäle!" Sadetassu ärähti Iltatassun hypätessä väliimme virnuillen.
"Kokoontumiseenko? Me kaikki kolmeko?" henkäisin silmät kirkastuen.
"Jep! Tosin nyrpeä veljesikin tulee mutta ei anneta sen haitata", Sadetassu kertoi innosta hehkuen. En ollut kertonut ystävilleni mitä Honkasydän oli minulle kertonut mutta vielä jokin päivä sekin koittaisi.
"Millaistahan kokoontumisessa oikein on? Nyt varsinkin, kun Tähtiklaani ei ole puhunut ainakaan meidän klaanillemme?" mietin.
"Saa nähdä. Tänään ainakin kuulemme onko muilla klaaneilla sama juttu", Iltatassu totesi.
"Niinpä. Kokoontumisesta tulee mielenkiintoinen", Sadetassu nyökkäsi mietteliäänä.
"Haistan rusakon", Iltatassu sihahti juuri, kun Sadetassu oli saanut lauseensa päätökseen.
"Otetaanko se yhdessä kiinni?" kysyin hymyillen ja toiset nyökkäsivät.

Saavuimme leiriin raahaten rusakkoa perässämme ja minä kannoin kaksi hiirtä jotka olin saanut aikaisemmin. Veimme saaliimme klaanin vanhimmille ennen kuin haimme itsellemme ruokaa ja kävimme syömään.
"Koivutassu!" kuulin Honkasydämen kutsuvan minua sotureiden pesältä ateriansa ääreltä. Katsoin kollia kysyvästi ja tämä viittoili tulemaan luokseen. Vilkaisin tahtomattani Korppitassua kohti ja tämän katse oli täyttä raivoa. Tiesin miten kolli oli yrittänyt olla isälleen mieliksi koko elämänsä tämän kuitenkaan huomaamatta asiaa.
Huokaisin syvään ja otin hiireni ja menin soturin luokse pää hieman painuksissa.
"Niin Honkasydän?" kysyin laskien ruokani kollin viereen.
"Käyhän syömään seuraani", Honkasydän osoitti minulle paikan viereltään johon kävin makuulle. Haukkasin palan hiirestäni ja vilkaisin sivu silmällä ottoisääni joka vaikutti mietteliäältä ja hieman jopa vaivaantuneelta.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin varovaisesti nielaistuani palan.
"En tiedä miten sanoisin tämän", kolli aloitti otsa rypyssä ja oli pitkän tovin hiljaa. Hän vilkaisi ympärilleen mutta olimme rauhallisella paikalla joten ihan lähellä ei muita ollut.
"Lupaa minulle yksi asia. Se mitä aion sinulta nyt pyytää niin et saa kertoa siitä kenellekään. Onko selvä?" Honkasydän mutisi minulle hiljaa.
"On. Lupaan sen", nyökkäsin ihmetellen mikä pyyntö voisi olla niin salainen ettei kukaan muu saanut kuulla siitä.
"Hyvä. Luotan siihen", kolli nyökkäsi ja vilkuili ympärilleen kylmän rauhallisesti.
"Kuulin, että pääset tänään kokoontumiseen mukaan ja pyyntöni itseasiassa liittyykin kyseiseen asiaan", Honkasydän aloitti hiljaa.
"Selvä. Mitä haluat minun tekevän?" kuiskasin kollille.
"Pystyisitkö etsimään sieltä erään Myrskyklaanin kollin? En tiedä onko hän päässyt tällä kertaa kokoontumiseen mukaan, koska näin hänet edellisellä kerralla mutta voisitko tarkistaa asian?" Honkasydän kysyi niin hiljaisella äänellä ettei edes hiiri olisi kuullut meitä vaikka olisi ollut hiiren mitan päässä meistä.
"Totta kai. Mikä hänen nimensä on?" kysyin hiljaa.
"Kotkatassu. En tosin tiedä onko hän vielä oppilas mutta kuu sitten hän vielä oli", Honkasydän kuiskasi.
"Kotkatassu... selvä. Miltä hän näyttää?" toistin ja yritin painaa nimen mieleni sopukoihin.
"Hän on tumman ruskea ja kooltaan jota kuinkin minun kokoiseni. Voi tosin olla, että hän on saanut pituutta ja massaa vielä sen jälkeen. En ole kuullut, että Myrskyklaanissa olisi toista sen alkuista nimeä joten uskoisin sinun tunnistavan hänet helposti nimeä kysymällä", Honkasydän pohti.
"Mitä haluat minun sanovan hänelle?" kysyin.
"Kysy häneltä tunteeko hän naarasta nimeltä Satakieli. Olen miettinyt tätä asiaa kuumeisesti sen jälkeen, kun luulin häntä Satakieleksi", Honkasydämen silmät muuttuivat surullisiksi. Tunnistin tuon katseen. Se oli sama katse jonka olin nähnyt silloin, kun hän oli palannut viime kokoontumisesta kotiin.
"Kuka Satakieli on?" kysyin uteliaana. Honkasydän karisti surun silmistään ja selvitti kurkkuaan.
"Hän oli Taivasklaanilainen ja minulle hyvin tärkeä", Honkasydän huokaisi syvään.
"Oliko hän sisaresi?" kysyin.
"Kylläpä sinä olet utelias", Honkasydän virnisti minulle isällisesti ja häkellyin hieman.
"Anteeksi. Mitä jos Kotkatassu vastaa myöntävästi?" jatkoin.
"Kysy häneltä myös mistä hän tuntee hänet ja mitä naaraalle nyt kuuluu. Kerro sitten, että minä kysyin ja kerro hänelle, että tunsin kyseisen soturin. Sen tehtyäsi kerro hänelle vielä, että keksin keinon tulla hänen juttusilleen jonakin päivänä", Honkasydän supatti.
"Meinaatko, että tunkeutuisit Myrskyklaanin reviirille?" henkäisin hiljaa katsoen kollia hieman järkyttyneenä.
"Ainoastaan pakon edessä. Jos hän tuntee Satakielen minun on saatava tietää asiasta lisää", Honkasydän nyökkäsi päättäväisesti.
"Hyvä on", nyökkäsin kerraten mielessäni vielä asiat jotka minun tulisi tuolta Myrskyklaanin kissalta kysyä ja mitä minun tuli hänelle sanoa. Huokaisin syvään.
"Toivottavasti löydän hänet", totesin ja Honkasydän nyökkäsi.
"Toivon samaa. Kiitos, Koivutassu. En unohda tätä", Honkasydän maukaisi kiitollisena.
"Ei tämä mitään", nyökkäsin hänelle ja heilautin häntääni ennen kuin palasin takaisin oppilaiden pesälle.

"Mitä asiaa hänellä oli?" Sadetassu kysyi, kun tulin ystävieni luokse vaihtamaan kieliä.
"Hän vain onnitteli minua kokoontumiseen pääsystä ja toivoi, että viihtyisimme siellä. Hän myös antoi minulle vinkkejä miten tutustua vihollisklaanin jäseniin", päästin valkoisen valheen niin sujuvasti suustani, että hämmennyin asiasta itsekin.
"Mitä vinkkejä hän antoi?" Sadetassu kysyi.
"Tuota... tulisi tarkastella ... tuota... miltä kukakin näyttää ja miettiä mitkä vahvuudet kyseisellä kissalla voisi olla", takeltelin.
"En muista ihan täysin tarkalleen mitä hän sanoi", lisäsin hätäpäissäni peläten, että jäisin seputuksestani kiinni.
"Käy järkeen", Iltatassu nyökytteli mietteliään näköisenä ja henkäisin helpotuksesta.

Aurinko laski ja yö aloitti tuloaan. Pesin itseäni oppilaiden pesän edustalla kokoontumista varten. Halusin olla parhaimmillani ensimmäisessä kokoontumisessani.
"Valmiina lähtöön?" Iltatassu kysyi iloisesti tullessaan ulos pesästä.
"Kyllä", nyökkäsin innoissani. Pian Hallatähti astui ulos pesästään ja kissoja alkoi kokoontua hänen ympärilleen minä ja ystäväni mukaan lukien.
"Sitten lähdetään!" päällikkö kajautti ilmoille ja lähti johtamaan klaanilaisiaan ulos leiristä kohti kokoontumispaikkaa.

Juoksin aivan Sadetassun kannoilla ja sydämeni hakkasi ei vain juoksemisesta vaan myös jännityksestä. Minulla oli tehtävä suoritettavana ja minua hermostutti. Toivoin niin kovasti täyttäväni Honkasydämen toiveen löytää tuo Myrskyklaanin kissa ja viedä viesti hänelle Honkasydämeltä.
"Olemme ihan kohta perillä", Iltatassu maukaisi rinnaltani.
"Jännittävää!" Sadetassu hihkaisi taakseen vilkaisten. Korppitassu juoksi kaukana meistä aivan mestarinsa vierellä. Hän oli mulkoillut minua siitä asti, kun oli nähnyt minun juttelemassa Honkasydämen kanssa tämän pyydettyä minua luokseen.
Huokaisin ja mietin mahtaisiko Korppitassu ikinä kohdella minua ystävällisesti.

Hallatähti pysäytti joukon ja hengitti syvään kirpeää pakkasilmaa. Hän katsoi kohti kokoontumissaarta ja vilkaisi kohti tähtiä.
"Olkoon Tähtiklaani meidän kanssamme", hän lausui vilkaisten Mistelisydäntä, Taivasklaanin parantajaa. Tämä nyökkäsi huolta silmissään jonka jälkeen jatkoimme matkaa ja juoksimme läpi jäätyneen järven saarelle.
Nenäni täyttyi kaikista eri hajuista. Tunnistin Tuuliklaanin ja Jokiklaanin tuoksut helposti.
"Mikä klaani kolmas tuoksu on?" mietin ääneen mestarini juuri tullessa viereeni.
"Se on Myrskyklaani. Varjoklaani ei näytä vielä olevan täällä", Lumivarjo kertoi ja sydämeni jätti lyönnin kesken.
"Myrskyklaaninko?" katsahdin mestariini ja tämä nyökkäsi.
"Tuolla näyttäisi olevan Myrskyklaanin oppilaita. Voit käydä tervehtimässä heitä jos haluat", Lumivarjo hymyili ennen kuin lähti muiden Taivasklaanin sotureiden luokse.
Tunnelma oli jokseenkin kireä ja kissat tervehtivät toisiaan hieman jäykästi ja vakavina. Pohdin voisiko olla, että Tähtiklaani oli kaikonnut muidenkin klaanien luota ja siksi kaikki olivat varuillaan ja kireinä.
"Menen tervehtimään toisia oppilaita", maukaisin Sadetassulle ja Iltatassulle jotka juttelivat vielä mestareidensa kanssa. He nyökkäsivät joten lähdin kävelemään Myrskyklaanilaisia kohti.
Sydämeni hakkasi tiuhemmin joka askeleella ja tuntui, että tunto lähti melkein tassuistani. Hengitin syvään ja yritin saada koottua itseni. Minun piti saada Honkasydämen pyyntö suoritettua ja jos ääneni pettäisi vihollisklaanilaisten edessä antaisin itsestäni vain heikon kuvan.
"Kotkasiipi tule tänne!" hätkähdin, kun yksi oppilaista kiljaisi kuuluvasti nimen ja tämän silmät kirkastuivat lautasen kokoisiksi. Tassuni jäätyivät hetkellisesti maahan kiinni, kun näin miten suurikokoinen kolli pudisti päätään vaivautuneena kävellessään nuorta naarasta kohti.
"Ei tarvitse huutaa niin lujaa", kolli sihahti oppilaalle, joka virnisti tälle vaikeana.
"Anteeksi, mestari. Se vain pääsi suustani", oppilas totesi maata kuopien vilkaisten varovaisesti mestariaan kohti.
(Kotkasiipi, onkohan hän se kenestä Honkasydän puhui?) lausuin nimen hiljaa mielessäni. Kolli jäi istumaan oppilaiden seuraan ja hänen häntänsä heilui sinne tänne hieman kärsimättömästi kuunnellessaan oppilaansa selostusta siitä miten oli nähnyt pelottavan Jokiklaanilaisen joka oli vain murahtanut hänelle hänen kysyessään soturin nimeä.
"Et voi suin päin mennä jonkun vihollisklaanilaisen soturin eteen kysymään tämän nimeä. Sinun täytyy oppia käytöstapoja", kolli tuhahti naaraalle ja tämä vain näytti tälle kieltä. Naurahdin hiljaa ja uskalsin taas liikkua. Vaikutti siltä, että kolli oli hyvää pataa oppilaansa kanssa, kun naaras uskalsi jopa näyttää kieltään mestarilleen.
"Anteeksi, saanko häiritä teitä hetkeksi?" kysyin varovaisesti ja kaikkien kolmen, soturin ja kahden oppilaan, päät kääntyivät katsomaan minua.
"Totta kai. Katsohan Ruusutassu. Näin toimii hyvin käyttäytyvä oppilas", kolli sanoi minulle ensin ystävällisesti ja sitten loppulauseensa ajan katsoi oppilastaan ilkikurisesti.
"Joo joo, kiitos huomautuksesta Kotkasiipi", Ruusutassu pyöräytti silmiään ja selvitti ääntään.
"Hei. Minun nimeni on Ruusutassu ja olen Myrskyklaanin oppilas. Tässä on näsäviisas mestarini Kotkasiipi sekä paras ystäväni ja siskoni Peippotassu. Miten voimme olla avuksi?" Ruusutassu esitteli ja kysyi kuullostaen yliystävälliseltä. Sitten tämä käänsi ylpeänä päätään kohti mestariaan kuin sanoen, että mites nyt suu pannaan.
Kotkasiipi huokaisi ja virnisti sitten oppilaalleen ennen kuin siirsi katseensa minuun.
"Pahoitteluni. Mikä on nimesi?" Kotkasiipi hymyili minulle lempeästi.
"Nimeni on Koivutassu ja olen Taivasklaanin oppilas", esittäydyin ystävällisesti.
"Uuu.. millaista Taivasklaanissa on? Pystytkö koskettamaan taivasta?" Ruusutassu katsoi minua silmät hehkuen ja en voinut olla päästämättä huvittunutta kikatusta.
"Oletko ihan pöljä? Ei tietenkään Taivasklaanilaiset pysty koskettamaan taivasta", Peippotassu tuhahti siskolleen tämän viereltä.
"Mistä sitä ikinä voi tietää, kunhan kysyin", Ruusutassu tuhahti takaisin.
"Taivasklaanissa on varmasti lähes samanlaista kuin muissakin klaaneissa ja ei, en pysty koskettamaan taivasta vaikka haluaisinkin", hymyilin huvittuneena.
"No höh. Miksi teidän klaanin nimi sitten on Taivasklaani?" Ruusutassun olkapäät lysähtivät harmituksesta.
"Miksi teidän klaanin nimi on Mysrkyklaani?" virnistin ja Ruusutassu näytti mietteliäältä.
"Hyvä kysymys. Mestari, sinä varmaan osaat vastata tähän paljon paremmin kuin oppilaasi", Ruusutassu virnisti mestarilleen. Kotkasiipi huokaisi.
"Oli miten oli", aloitin ja kolli katsoi minua uteliaasti.
"Tulin, koska halusin vain varmistaa, että olitko sinä Kotkasiipi edellisessä kokoontumisessa vielä oppilas?" sopersin yrittäen selvittää ajatukseni pohtien mitä minun pitikään kysyä ja sanoa.
"Itseasiassa kyllä olin", kolli nyökkäsi. "Miksi kysyt?"
"Tuota, koska..." pidin hetken tauon ja hengitin syvään.
"Ruusutassu ja Peippotassu. Tehän voisitte mennä Tuiketassun, Lehtitassun ja Säihkytassun kanssa kiertelemään tutustuen muiden klaanien jäseniin", Kotkasiipi ehti sanoa ennen kuin jatkoin.
"Hyvä on. Oli hauska tutustua Koivutassu", Ruusutassu hymyili minulle Peippotassun kanssa ja nyökkäsin heille takaisin.
Oppilaiden poistuttua kolli siirsi jälleen katseensa minuun.
"Jatka vain", hän nyökkäsi.
"Niin siis minulle annettiin tehtäväksi etsiä sinut ja kysyä tunnetko naarasta nimeltä Satakieli", sanoin viimein ja Kotkasiipi paransi hieman ryhtiään ja tunsin miten kolli jännittyi hieman.
"Kuka kysyi?" hän totesi sitten.
"Isäni tai siis periaatteessa ottoisäni mutta oli miten oli Honkasydän on hänen nimensä. Hän taisi kohdata sinut viime kokoontumisessa", takeltelin hätäisesti.
"Taidan muistaakin hänet", Kotkasiipi nyökkäsi otsa rypyllä.
"Niin siis hän halusi tietää tunnetko Satakieltä", jatkoin takelteluani.
"Tunsin Satakielen", kolli nyökkäsi ja henkäisin helpotuksesta.
"Mistä tunsit hänet ja onko hän vielä elossa?" jatkoin kysymyksiäni.
"Hän oli emoni ja hän on Tähtiklaanin mailla", Kotkasiipi vastasi viileästi.
"Olen pahoillani", katsoin kollia myötätuntoisesti.
"Miksi hän haluaa tietää?" kolli tuhahti sitten ja hätkähdin hieman.
"Tuota... hän vain kertoi minulle, että hän tunsi naaraan ja tämä oli hänelle tärkeä. En tiedä sen enempää", mutisin ja tunsin itseni äkkiä hyvin pieneksi soturin edessä tietämättä oikein miksi. Kolli oli hetken hiljaa kunnes hengitti sitten syvään.
"Vai niin", hän lausui sitten.
"Anteeksi, että häiritsin sinua. Lähdenkin tästä", sanoin äkkiä ja olin jo lähtemässä paikalta, kun kolli tarttui etutassuuni hellästi.
"Olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut olla tympeä sinua kohtaan. Minä vain... taidan olla hieman varuillani", kolli katsoi minua jälleen lempeästi ja huokaisin hiljaa.
"Ymmärrän. Minäkin olisin jos vieraan klaanin kissa tulisi kysymään minulta liudan kysymyksiä", henkäisin hymyillen.
"Voin kuitenkin luvata, että olen vain ja ainoastaan hyvällä asialla", lisäsin.
"Luotan siihen", Kotkasiipi nyökkäsi.
"Ai niin", muistin äkkiä viimeisen asian minkä Honkasydän oli pyytänyt minun sanoa.
"Honkasydän vielä sanoi keksivänsä keinon tulla juttusillesi jonakin päivänä. Hän haluaisi puhua Satakielestä kanssasi vielä lisää. En tiedä mitä mutta hän vaikutti hyvin epätoivoiselta", kerroin ja Kotkasiipi rypisti otsaansa.
"Ajatteliko hän tunkeutua reviirillemme?" hän sihahti sitten ja karvani kohosivat hieman.
"En tiedä. Hän sanoi, että vain ja ainoastaan pakon edessä. Lupaan, että hänellä on hyvät aikeet. Hän on ollut aina niin tunnollinen soturi enkä uskoisi hänen rikkovan soturilakia pikku seikan vuoksi", sanoin hiljaa rauhoittelevalla äänellä.
"Hyvä on mutta sano hänelle, että jos hän tekee yhdenkin väärän liikkeen hän saa tuntea sen nahoissaan", Kotkasiipi mutisi minulle hiljaa ja nyökkäsin hänelle.
"Hyvä", kolli nyökkäsi ja puhalsin ilmat keuhkoistani. Olin tehnyt kuten Honkasydän oli pyytänyt.
"Kiitos ajastasi, Kotkasiipi ja anteeksi, että kyselin kauheasti", sanoin varovaisesti.
"Miksi pyytelet anteeksi? Oli mukavaa, että tulit juttusilleni. Minua ei tarvitse pelätä vaikka olenkin suuri", kolli vinkkasi minulle silmää silmät ystävällisyyttä hehkuen.
"Vaikutat kivalta tyypiltä", hymyilin hänelle.
"Sitä minä olenkin", kolli virnisti ja naurahdin samalla hetkellä, kun klaanien päälliköt astelivat puhujakivelle ja kokoontuminen alkoi.

Ensin päälliköt kertoivat uusista nimityksistä. Uusien sotureiden ja oppilaiden nimet kuullutettiin kaikkien korville jonka jälkeen Heinätähti kertoi miten Myrskyklaanista oli kuollut kissoja Yönkajon lauman takia erään toisen soturin kuoleman lisäksi. Sitten Tuuliklaani kertoi miten heidän reviirillään oli havaittu Yönkajon lauman jäseniä ja Varjoklaani kertoi miten he olivat taistelleet kulkukissojen kanssa omalla reviirillään.
Kun klaanit olivat saaneet kerrottua kuulumiset oli se tärkein kysymys vielä esittämättä. Oliko Tähtiklaani kaikonnut muidenkin parantajien unista? Sitä kysymystä ei kuitenkaan kukaan päälliköistä esittänyt ja kokoontuminen loppui siihen.
Vilkaisimme Iltatassun kanssa toisiamme hieman huolestuneina. Oliko klaanimme ainoa jolle Tähtiklaani ei enää puhunut? Minua kylmäsi. Olimme suhteellisen uusi klaani muiden klaanien joukossa ja muut klaanit eivät olleet ottaneet meitä avosylin vastaan. Jos he vielä kuulisivat miten Tähtiklaani oli kaikonnut keskuudestamme saattaisimme saada aikaan ainoastaan sodan. Henkäisin ja tunsin miten kylmät väreet kävivät lävitseni epävarmuudesta. Miten meille vielä kävisi?

Luku 7


Liekkisateen ensimmäinen yö soturina oli sujunut hyvin. Vaikka kylmä olikin ollut. Hän oli aivan rättiväsynyt, kun löysi tyhjän paikan itselleen ja käpertyi siihen nukkumaan. Kolli nukahti melkein heti, kun vain sulki silmänsä. Tämä ei nähnyt unia, vaan nukkui vain sikeästi näkemättä unia. Liekkisateesta vain tuntui oudolta nukkua ilman Laventelitassun seuraa. Mitäköhän Laventelitassu ajatteli juuri silloin? Kaipasiko hän Liekkisadetta? Soturit pikkuhiljaa nousivat ja lähtivät omiin askareisiinsa. Liekkisade jatkoi vielä uniaan, vaikka muut nouseskelivatkin jo. Kun kolli heräsi, pesä oli jo miltei tyhjä. Ainoastaan Supihammas ja Käärmemieli olivat paikalla. Supihammas nukkui vielä, mutta Käärmemieli oli hereillä. Tämä katseli ulos pesästä, ikään kuin suunnitellakseen mitä hän tekee ulos päästyään. Mutta ehkä hän vain on omissa ajatuksissaa. Liekkisade aikoi istua pesässä vielä hetken. Hän ajatteli tuttuun tapaansa mitä he harjoittelisivat tänään kunnes muisti olevansa soturi. Eli ei enää harjoituksia. Tässä nyt on huonoja ja hyviä puolia, ensinnäkin huono on se, etten näe Laventelitassua niin usein, ja hyviä puolia siinä että hän oli lähempänä unelmaansa. Supihammas heräsi ja katsoi Liekkisateeseen. Liekkisade ei tiennyt oliko tämä ystävällinen katse vai epäystävällinen katse. Pitäisiköhän minun ystävystyä jonkun kanssa? Ainut ystäväni on Laventelitassu. Ja ehkä Kirkaskuu, en oikein tiedä onko hän ystävä vai entinen mestarini. Kirkaskuu oli ainakin aina ystävällinen Liekkisadetta kohtaan. Ehkä se jonkinlaista ystävyyttä oli. Mutta pitäisiköhän minun jutella nyt jollekkin ja yrittää saada ystäviä vai lykätä sitä eteenpäin? Toki olisi hyvä saada uusia ystäviä ennemmin kuin myöhemmin, mutta Liekkisade ei ollut varma uskalsiko hän jutella jollekkin. Ja miten hän aloittaisi keskustelun? Supihammas oli sopivasti häntä vastapäätä, joten ehkä juttelen hänelle. Tai en, en oikein tiedä uskallanko. Tekisi mieli vain sysätä syrjään koko juttu ja elää vain sen kanssa, ettei hän oikeastaan uskaltanut yrittää löytää ystäviä. Ehkä hänen olisi parasta vain ryhdistäytyä ja puhua Supihampaalle. Tässä se tilaisuus olisi tarjolla. Hän voisi vain mennä ja jutella. Mutta ei, Supihammas nousi ylös ja käveli pois pesästä. Liekkisadekin lähti pesästä jättäen sinne Käärmemielen sukimaan turkkiaan rauhassa. Liekkisade koitti miettiä mitä tehtävää tänään olisi.



Lähes heti hänet määrättiin rajapartioon. Kissat lähtivät leiristä Jokiklaanien harvojen puiden keskelle. Rajoille päästyään partion johdossa ollut Ruokoviiksi huomasi kissan. Ei klaanikissan. Varmaan kulkukissan. Partiossa myös mukana ollut Telkkälaulu huomasi myös sen kissan.

"Kuka olet! Häivy reviiriltämme!" Telkkälaulu murisi kissalle. Kissa oli vaaleanruskea kolli. Kissa käntyi katsomaan silmiään siristäen.

"Miksikäs minä tottelisin sinua?", kolli sähisi. Tämä silmäili jokaista vihaisesti vuoronperään. 

"Tahdon nähdä poikani!" kissa murisi. Sen silmissä oli vihaa näitä kissoja kohtaan jotka estivät häntä.

"Otetaan rauhallisesti! Kuka on poikasi? Ja mikä nimesi on?" Ruokoviiksi määräsi. Kolli kääntyi katsomaan heitä.

"Miksikäs minä sinulle kertoisin? Mitä teet sillä tiedolla?" kissa sihahti. Ruokoviiksi kääntyi katsomaan ensiksi partiossa olijoita ja sitten vielä sitä kulkukissaa.

"Voisimme koittaa auttaa sinua!" Ruokoviiksi selitti. Kissa kääntyi katsomaan taas heitä. Tämä oli hieman ihmeissään kun vieraat kissat aikoivat auttaa tätä. Ehkä siis, eihän Liekkisade tiennyt auttaisivatko he häntä.

"Tahdon nähdä poikani, Liekkipennun tai Liekkitassun!" vaaleanruskea kissa tokaisi heille. Liekkisade jähmettyi. Oliko tuo kissa hänen isänsä? 

"Mi-Mikä on ni-nimesi?", Liekkisade kakisteli. Kissa kääntyi katsomaan häntä.

"Olen Risasydän! Tietääkö joku missä poikani on!" kissa nimeltä Risasydän huudahti. Liekkisade jähmettyi hämillään.

"Mi-Minä taidan tietää missä poikasi on..", Liekkisade sanoi hiljaa katsoen Risasydäntä silmiin. Tämä katsoi häntä takaisin.

"Missä! Kerro heti! Minun on saatava nähdä poikani!" Risasydän sanoi. Liekkisade vapisi. Hän ei vapisenut pelosta vaan järkytyksestä. Hänen isänsä oli elossa!

"Mi-Minä olen poikasi, Liekkisade", Liekkisade kuiskasi hiljaa. Risasydän katsoi häntä lempeästi. 

"Anteeksi etten ollut paikalla kun olit pentu. Minun oli lähdettävä. Luminietos olisi murhannut minut. Ja hän melkein teki sen. Mutta pakenin. Ja nyt tiedän miten huono vaihtoehto pakeneminen oli", Risasydän kuiskasi pojalleen. Liekkisateen silmät olivat kirkkaat. Väsymys oli kaikonnut kokonaan. Hänellä oli nyt perhe. Tai siis isä. Ja se oli tärkeintä. Ei se että hän oli soturi. Hänen toinen oikea unelmansa.

Luku 7


Ruusutassu istui paksun sumun keskellä. Sumu pyörteili naaraan ympärillä ja tuntui kuinka se melkein olisi halunnut tukenduttaa tämän alleen. Hengittäminen tuntui vaikealta ja ahdistavalta. Naaraan karvat nousivat pystyyn pelosta.
Tuntemattomat kissojen äänet mourusivat pelokkaasti ja osa äänistä oli vihaista sähinää. Ruusutassu painui kyyryyn ja tukki tassuillaan korvansa, jotta ei olisi kuullut pelottavia ääniä. Ei kuitenkaan aikaakaan kun Ruusutassu tunsi kuinka äänet mourusivat hänen päänsä sisällä. Naaras kiljaisi kauhusta ja pudisteli päätään raivokkaasti päästääkseen eroon kamalasta tunteesta päässään.
"Mitä te haluatte!?" Ruusutassu huusi sumuun. Äänet jatkoivat huutoaan ja naaraasta tuntui, että hän tulisi hulluksi jos hän pysyisi täälä yhtään kauemmin.
"Ole varovainen pikkuinen", kuului yhtäkkiä tuntemattoman naaraan ääni.
Samalla keltaiset kiiluvat silmät välähtivät sumun keskellä. Ruusutassusta tuntui kuinka hän olisi tippunut tyhjyyteen. Seuraavaksi Ruusutassu säpsähti hereille ja tunnisti tutut oppilaidenpesän tuoksut. Kotkasiipi istui naaraan pedin vieressä huolestuneen näköisenä.
"Mestari!" Ruusutassu henkäisi ja rauhoittui hieman.


Ruusutassu juoksi metsän läpi ärtyneessä mielentilassa. Kotkasiipi oli kysellyt naaraan voinnista aina leiristä lähdöstä asti. Ruusutassu oli ärähtänyt mestarilleen ja nyt naarasta kadutti. Hän tiesi, että Kotkasiipi halusi vain pitää huolta oppilaastaan, mutta uni oli ollut niin pelottava ja todellinen, että naarasta ei kiinnostanut siitä kertoa.
Pian kaksikko saapuinkin harjoittelu paikalle ja Kotkasiipi hyppäsi isolle kalliolle.
"Hyvä on. Voit olla minulle kärttyisä, mutta se ei saa vaikuttaa taisteluharjoituksiimme. Onko selvä ?" Kotkasiipi sanoi tomerasti.
Ruusutassu katseli tassujaan ja tunsi ärtymyksen vaihtuvan sydämen tykytykseen.
"On", naaras tokaisi mumisten edelleen katse tassuissa.
"Hyvä. Eiköhän sitten aloiteta!" Kotkasiipi maukaisi ja hyppäsi alas kalliolta.
Ruusutassu veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi sen ulos huure pilvenä. Kotkasiipi seisahtui muutaman hiirenmitan päähän oppilaastaan ja otti tukevan asennon.
"Hyökkää kimppuuni!" Kotkasiipi käski.
Ruusutassu katsoi mestariaan hetken pää kallellaan. Sitten naaras lähti kiertämään mestariaan ympäri ja yritti löytää heikon kohdan minne iskeä.
"Muista että olet pienen kokoinen, joten käytä sitä eduksesi. Pystyt helposti livahtamaan isompi kokoisen vastuksen vatsan alle tai muuten väistellä iskuja ketterästi. Meidän pitää vain ihoa sinulle sopiva taktiikka", Kotkasiipi selitti rauhallisesti.
Tullessaan mestarinsa vasemmalle sivulle Ruusutassulla välähti idea. Naaras katseli hetken mestariaan ja sitten hän iski. Ruusutassu ujutti itsensä Kotkasiiven vatsan alle ja tunki itsensä kollin etutassujen väliin. Kun naaras oli kollin tassujen välissä hän kopautti päänsä Kotkasiiven leukaan niin, että tämän keskittyminen herpaantui. Sitten Ruusutassu tuli pois kollin alta nopeasti ja samaan aikaan heilautti takatassullaan voimakkaan potkaisun toiseen etutassuun. Kotkasiiven oikea etutassu heilahti voimakkaasti, mutta kolli pysyi pystyssä.
"Tuo oli näppäri liike Ruusutassu! Miten sinä tuon keksit?" Kotkasiipi kehui ja katsoi oppilastaan ylpeästi.
"Sinä käskit olemaan ovela ja käyttämään pienuuttani hyväksi", Ruusutassu sanoi pettyneesti.
"Kunhan hiomme tuota liikettä ja sinä saat lisää voimaa niin pystyt kaatamaan isoimmankin vastuksen helposti", Kotkasiipi sanoi.
Ruusutassu nyökkäsi vakavana ja istuutui aloileen kun Kotkasiipi alkoi kertomaan lisää erinlaisista taistelutekniikoista. Vähän ajan päästä Kotkasiipi pyysi Ruusutassua tulemaan viereensä ja yhdessä kaksikko teki väistöliike harjoituksia.
"Vasen, oikea, alas ja hyppy !" Kotkasiipi toisti.
Ruusutassua hengästytti, mutta pinnisteli pysyäkseen mukana mestarin nopeassa tahdissa. Ensin naaras väisti päällään vasemmalle ja raapaisi oikealla tassulla kuviteltua vihollista kylkeen. Seuraavaksi väistettiin oikealle ja huitaistiin vasemmalla tassulla. Sitten naaras kyyristyi niin alas kun pääsi ja ponkaisi niin korkeaan hyppyyn kun pääsi.
"Hyvä suoritus Ruusutassu. Jos jaksat tehdä näitä liikkeitä muulloinkin saat varmasti kasvatettua lihaksiasi tuota pikaa" Kotkasiipi maukaisi.
Ruusutassu huohotti paikoillaan ja katsoi mestariaan silmät pieninä viiruina.
"Tällä menolla minä kuolen rääkkiisi" Ruusutassu voihkaisi ja kaatui lumeen dramaattisesti.
"Älä ole niin dramaattinen Ruusutassu", Kotkasiipi huokaisi syvään ja asteli naaraan viereen.
Ruusutassu katsahti mestariaan nopeasti ja nappasi tätä oikeasta etutassusta kiinni. Naaras huomasi Kotkasiiven alla olevan jäätä ja riuhtaisi kaikin voimin. Kotkasiipi horjahti ja muksahti naaraan päälle poikittain. Kotkasiipi urahti muksahtaessaan päin naarasta. Ruusutassu tunsi kuinka ilmat pihisivät ulos keuhkoista Kotkasiiven painon alla.
"Okei tämä oli huono idea", Ruusutassu sanoi käheästi.
"Pois päältäni senkin mäyrän köntys!" naaras jatkoi kiljuen ja tökki kollin kylkeä tassullaan.
Kotkasiipi nousi nopeasti ja katsoi naarasta vaivautuneesti. Ruusutassu tuijotti mestariaan hetken ja alkoi nauraa tämän ilmeelle. Kotkasiipikin naurahti hetken päästä tilanteelle ja sitte kaksikko jatkoi koulutustuokiota.

Koivun tarinat - Luku 4

Istuin oppilaiden pesän edustalla vaitonaisena. Katselin sotureiden pesää kohti ja mietin mistä saisin rohkeutta astella sen luokse etsien Syysliljaa. Yritin keskittyä hengittämiseen ja rauhoitella itseäni. Uni parin yön takaa edelleen vaivasi minua. Olin nähnyt Tähtiklaanin maat ja kauniin perheen tuossa unessa. Olin jo pari päivää yrittänyt päästä Syysliljan juttusille mutta aina hänellä oli jotakin ja olin vain saanut tylyn vastauksen ettei hän ehtisi kuuntelemaan minua.
Huokaisin syvään ja häntäni alkoi väpättää kärsimättömästi. Olin päättänyt, että tänään kysyisin asiaa suoraan Syysliljalta tuli mitä tuli.
"Huomenta", Iltatassu haukotteli pesän suulla. Nyökkäsin vain hänelle ajatusteni harhaillessa toisaalla.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.
"On kai. Minulla olisi vain Syysliljalle asiaa mutten näe häntä", mutisin.
"Mene katsomaan olisiko hän vielä nukkumassa", Iltatassu totesi nuolaisten rintaansa.
"En uskalla herättää häntä", myönsin irvistäen.
"Ymmärrän", Iltatassu naurahti. Istuimme hetken vierekkäin Iltatassun tehdessä aamupesuaan.
"Mestarini aikoi opettaa minulle tänään taistelua. Tiedätkö jo mitä te teette?" Iltatassu yritti saada keskustelua aikaan.
"En", vastasin lyhyesti ja sydämeni hypähti, kun näin miten Syyslilja tuli ulos soturien pesästä.
"Minun pitää mennä", sanoin hätäisesti ja pinkaisin siltä istumalta kohti naarasta.
"Syyslilja!" kutsuin juuri ennen kuin saavuin pesän edustalle. Muutama soturi jutteli keskenään aivan lähettyvillämme joten tiesin saavani edes jonkin sortin huomion häneltä.
Naaras huokaisi vilkaisten sotureita jotka katsahtivat meihin keskustelunsa lomasta.
"Kerrohan asiasi. Minulla on kiireinen päivä tiedossa", Syyslilja yritti kuulostaa niin ystävälliseltä kuin suinkin kykeni.
"Minulla myös mutta minun on saatava puhua kanssasi", sanoin niin tomerasti kuin suinkin kykenin tympeän emoni edessä.
"Vai niin", Syyslilja näytti ärsyyntyneeltä ja viittoi minua kauemmas sotureista.
Istahdimme alas ja selvitin kurkkuani. Yritin saada sydämeni tykytyksen edes vähän tasaantumaan. Minua jännitti ihan hirveästi.
"No kakista ulos! Ei minulla ole koko päivää aikaa", Syyslilja ärähti minulle.
"Oletko sinä ja Honkasydän oikeat vanhempani?" kakistin siis ulos. Syyslilja räpäytti silmiään hieman yllättyneenä kysymyksestäni.
"Miksi kysyt tuollaista?" hän tuhahti sitten.
"Koska minusta tuntuu etten ole teidän pentunne enkä Korppitassun sisarus. Olenko väärässä?" kysyin nyt hieman rauhallisemmin ja varovaisemmin tuntiessani miten Syysliljan katse porautui minuun. En halunnut kertoa hänelle täyttä totuutta siitä miksi kysyin häneltä asiasta.
"Olet tainnut tulla hulluksi, kun kysyt tuollaista. Etkö ole tyytyväinen elämääsi täällä vai? Aiotko ryhtyä petturiksi jos et olisikaan meidän pentumme? Päällikkö riemastuisi varmasti kuullessaan millainen petturi sinusta on tullut", Syyslilja sanoi ivallisesti ja uhkausta äänessään.
"En ole petturi", mutisin hermostuneena. "Haluan vain tietää mikä on historiani."
"Ei sinun tarvitse tietää historiaasi yhtään sen enempää. Jos alat udella tuollaisia asioita niin joku voisi alkaa epäillä uskollisuuttasi klaanillesi", Syyslilja irvisti ja lähti paikalta ennen kuin ehdin sanoa hänelle enää mitään.
Huokaisin syvään. Miksei hän vain voinut kertoa minulle miten asia oikeasti oli?
"Onko täällä kaikki hyvin?" hätkähdin kuullessani Honkasydämen vahvan kantavan äänen. Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen kysyvän moista.
"Ei", vastasin rehellisesti mutta hiljaa.
"Kuulin mistä puhuitte. Tulehan perässä", Honkasydän sanoi ja lähti astelemaan ulos leiristä. Katsoin häntä pää kallellaan mutta lähdin hänen peräänsä sen enempää ajattelematta.

Kävelimme korkeiden lumisten puiden lomitse kunnes saavuimme järven rantaan. Honkasydän osoitti minua istumaan edessä kohoavalle kaatuneelle puunrungolle viereensä.
"Katsohan. Mitä näet tai haistat?" Honkasydän sanoi rauhalliseen sävyyn. Katsoin häntä hetken kysyvästi mutta aloin haistella ilmaa.
"Näen kokoontumissaaren täältä ja puoliksi jäätyneen järven jota lumi koristaa. Lisäksi haistan Jokiklaanin kauempana", vastasin hieman epäröiden.
"Hyvä", Honkasydän nyökkäsi.
"Miksi kysyit?" uskalsin sanoa. Oli outoa istua suuren kollin vieressä ehkä elämäni ensimmäistä kertaa näin lähellä.
"Miksi itse kysyit sen kysymyksen Syysliljalta?" Honkasydän katsoi minua viisailla vakavilla silmillään.
"Koska minusta tuntuu.." aloitin.
"Ole rehellinen minulle. En halua kuulla tuollaista seputusta mitä puhuit Syysliljalle. Vien salaisuutesi vaikka Tähtiklaaniin asti jos on pakko", kolli murahti tiukasti mutta lempeyttä äänessään.
"Näin todellista unta. Olin Tähtiklaanissa ja minulle esittäytyi kaksi pientä pentua ja heidän emonsa ja isänsä", vastasin nyt katsellen samalla järveä kohti.
"Vai niin", Honkasydän nyökkäsi katsellen samaan suuntaan.
"He vaikuttivat jotenkin niin hämärästi tutuilta. Naaraan tuoksu oli niin tuttu ja hänen lempeä äänensä pyörii vieläkin päässäni. Olen varma, että olen kuullut sen jossakin", kerroin epätoivoa äänessäni.
"Haluan vain tietää totuuden. Totuuden siitä olenko minä oikeasti teidän pentunne. En muuta. Lupaan olla uskollinen klaanillemme vaikka tietäisinkin totuuden. En ole petturi niin kuin Syyslilja väittää", katsoin kollia surullisin silmin.
"Olen pahoillani Syysliljan käytöksestä sinua kohtaan. Se akka on hullu. Anteeksi suorasukaisuuteni mutta se on osaksi totta. Hänellä heittää päässä mutta pelkään, että jos sanon hänelle mitä ajattelen hän sekoaa täysin", Honkasydän totesi ärtyneenä ja häkellyin hieman hänen sanoistaan.
"Hän ajattelee vain mainettaan ja luultavasti pelkää sitä, että pilaat hänen maineensa kertomalla toisille miten hän on kohdellut sinua", Honkasydän totesi.
"En haluaisi ikinä pahaa kenellekkään vaikka he olisivatkin kohdelleet minua kaltoin. Mutta miksi menisin sellaista edes sanomaan?" pudistelin päätäni.
"Saatuasi tietää ettei hän ole emosi", Honkasydän katsoi minua ja sydämeni jätti lyönnin kesken. Katsoin kollia silmät suurina. Epäilykseni oli siis osunut oikeaan.
"Katsohan tuota järveä", Honkasydän osoitti sitä.
"Tuolta minä sinut pelastin. Oli viherlehden aika ja rankka sateet olivat jatkuneet päiviä. Tuo jäätynyt järvi tulvi tuolloin valtoimenaan ja oli peittänyt osaksi Jokiklaanin leirin. Meidän leirimme oli myös vaarassa niin kuin kaikkien muidenkin. Olin tuolloin aamupartion mukana tarkistamassa tulvavesien tilannetta, kun kuulin epätoivoista maukumista veden keskeltä. Olit jäänyt kaatuneen koivun oksiin kiinni virran pauhatessa ympärilläsi. Tuo koivu pelasti sinut hukkumiselta. Siksi sait nimeksesi Koivu. Muistan miten hyppäsin tuon koivun päälle ja nappasin sinut suuhuni. Korppitassu oli kanssasi samaa ikäluokkaa joten Syyslilja otti sinut hoiviinsa ja imetti sinua. Hän oli menettänyt synnytyksessä naaras pentumme joka oli lähes samannäköinen kuin sinä. Ajattelin hänen ilahtuvan, että olin pelastanut pennun varmalta kuolemalta. Sinähän selvisit vaikka meidän toinen pentumme ei. Mutta olin väärässä. Muistutin vain Syysliljaa karusta menetyksestä ja luulen, että se on osa syy siihen miksi hän kohtelee sinua niin kuin kohtelee. Uskon olevani anteeksipyynnön sinulle velkaa hänen puolestaan", Honkasydän huokaisi.
"Onko sinulla tietoa mistä olin oikein ilmestynyt?" kysyin varovaisesti.
"Tuoksuit Jokiklaanilta. Uskon sinun olevan sieltä. Kuitenkin tulvien loputtua kukaan ei kysynyt perääsi joten ajattelimme ettei sinua kaivattu ja sinä olit turvassa meidän pentutarhassamme. Lisäksi tarvitsimme pentuja ja tulevia oppilaita", Honkasydän katsahti tassuihinsa.
"Nyt ymmärrän miksei perääsi kyselty. Ilmeisesti muu perheesi hukkui noihin tulviin jos kerran he ovat tervehtineet sinua unissasi Tähtiklaanin mailla", hän lisäsi.
"Kiitos, kun kerroit minulle totuuden. Arvostan sitä suuresti ja nyt minun ei tarvitse enää olla epävarma asiasta", puskin päätäni kollin olkaa vasten.
"Tiesin, että tämä päivä koittaisi joten olin jo hieman valmistautunut siihen", Honkasydän vastasi ja nyökkäsimme toisillemme. Jäimme istumaan paikallemme vaitonaisina vielä joksikin aikaa.