13. luku – How to believe?

Ampiaisturkki oli saanut pentuja Huomensäteen kanssa. Tuiskusielu oli katsellut pentutarhan edustalla istunutta Ampiaisturkkia, joka oli miltei tiputtanut jokaikisen karvan oranssista turkistaan sillä aikaa, kun hänen kumppaninsa Huomensäde oli synnyttänyt. Tietysti Ampiaisturkki oli hermona. Olihan hän menettänyt ensimmäisen pentueensa ja samalla Unikkokarvan, joka oli huijannut ja sanonut, että pennut olisivat olleet Tuiskusielun. Mutta totuus oli selvinnyt juuri ennen kuin naaras oli kuollut pentujensa mukana.
Muistot siitä ajasta tulvivat Tuiskusielun mieleen elävinä nyt, kun Ampiaisturkki oli taas tulossa isäksi.
Mutta kirjava kolli ei ollut enää vihainen Ampiaisturkkia kohtaan. Unikkokarva oli huijannut heitä molempia. Muistot olivat alkaneet muuttua hiljalleen vain muistoiksi, jotka vain toisinaan piinasivat kollia. Hänellä oli elämässään nyt niin paljon muuta hyvää, joka korvasi sen, minkä hän oli luullut unelmakseen. Unikkokarva oli se, ketä tässä piti syyttää eikä Ampiaisturkki. Kollilla oli ehkä osansa siinä, mutta Unikkokarva oli pelleillyt heidän molempien tunteiden kanssa.
Ja kun Tuiskusielu kävi onnittelemassa selkeästi onnesta pakahtuvaa Ampiaisturkkia, tiesi Tuiskusielu korjanneensa edes jotain heidän välillään. Eivät he ehkä enää niin läheisiä ystäviä voineet olla mitä olivat oppilaina olleet, mutta edes jonkinlaisia kavereita. Ja Kun Tuiskusielu onnitteli Ampiaisturkkia, tiesi hän tarkoittavansa sitä, oikeasti tarkoittavansa. Heidän elämässään ollut myrkky nimeltä Unikkokarva oli ollut heille molemmille piina. Ja nyt Ampiaisturkki oli saanut sen tilalle sen kaiken, minkä kolli ansaitsi.
Ampiaisturkki oli hymyillyt ja juuri kun Tuiskusielu oli ollut lähdössä, oli kolli ehdottanut, että entä jos Tuiskusielu tulisi katsomaan pentuja. Tuiskusielu oli katsonut Ampiaisturkkia, kunnes oli kieltäynyt.
”Huomensäde tarvitsee kaiken levon, minä vain voi saada”, Tuiskusielu oli sanonut kollille. ”Kyllä minä pentusi vielä näen. Onnea pentujen johdosta, taas...”
Se oli ollut totta. Tuiskusielu ei halunnut rasittaa juuri pentuja saanutta kuningatarta yhtään enempää. Synnytykset olivat naaraille rankkoja, ja toisinaan myös vaarallisiakin. Toisaalta taas Tuiskusielua oli pelottanut ajatus siitä, miten hän olis reagoinut sitten, kun olisi mennyt katsomaan pentuja. Hän ei ollut ollut siinä tilanteessa sen jälkeen, kun Unikkokarva oli kuollut pentujensa kanssa. Hän pelkäsi, että reagoisi jotenkin vahvalla tavalla nähdessään pienet pennut. Toisinaan Tuiskusielu näki vieläkin painajaisia siitä hetkestä, jolloin oli nähnyt kuolleet pennut Unikkokarvan vatsan äärellä. Ei ollut väliä, vaikka ne eivät olleet oikeasti olleet Tuiskusielun omat pennut, mutta silti hänen karmivissa unissaan ne usein olivat. Unet olivat toisinaan toistoa oikeasta tapahtuneesta, mutta useimmiten ne olivat aivan kummallisia ja epäloogisia.
Ampiaisturkki ja Huomensäde ansaitsivat vain parasta. Kuten heidän kolme vastasyntynyttä pentuaan. Tuiskusielu toivottikin heille mielessään vain pelkkää hyvää.

Tuiskusielu katseli tähtitaivasta, joka tuikki kirkkaana hänen yllään. Koko klaani nukkui jo yövartijaa lukuun ottamatta.
”Hei, emo”, Tuiskusielu kuiskasi miltei ääneti. ”Toivottavasti voit hyvin. Toivottavasti Tähtiklaani on olemassa ja pitää sinusta huolen. Toivottavasti isä on siellä myös. Toivon, että Tähtiklaani on olemassa teidän takianne. Te ansaitsette vain kaiken hyvän. Sinä myös, Huurrekuu.”
Tuiskusielu räpäytti hitaasti silmiään, laski katseensa hetkeksi ja kohotti sen taas kohti tummaa taivasta. Yksi kyynel valui hänen poskeaan pitkin.
”Minä haluaisin uskoa, mutta minua pelottaa”, Tuiskusielu sanoi. ”Onko Tähtiklaani olemassa siellä jossain? Missä se on ollut, kun minä tarvitsin sitä kaikista eniten?”
Tietenkään Tuiskusielu ei saanut mitään vastausta. Hän katseli kaihoisasti tähtiä. Hän halusi niin kovin uskoa, että emo kulki nyt isän rinnalla ja jakoi loputonta saalismäärää Huurrekuun ja Hiutalepennun kanssa. Silti epävarmuus kaiversi Tuiskusielun vatsanpohjassa. Entä jos niin ei ollut? Tuiskusielu ei vain voinut sille mitään. Hän halusi Tähtiklaanin olevan totta, mutta kaikki hänen elämässään osoitti päinvastaiseen suuntaan. Vaikka hänellä olikin asiat… kohtuullisen hyvin, oli jokin hänen sisällään yhä murtunut. Vielä kuita sitten oli se murtuma ollut kuin loputon kuilu, joka ei olisi koskaan parantumassa. Ehkä se ei koskaan parantuisi ja Tuiskusielu tiesi, ettei se parantuisi koskaan kokonaan. Asiat, mitä menneisyydessä tapahtui, jättivät aina jäljen. Eikä mikään voisi täysin paikata niitä. Mutta silti Tuiskusielu toivoi, että saisi takaisin uskonsa. Ja sen toivon kipinän, joka hänellä oli nuorempana ollut. Rakkautta hänellä oli, kiitos hänen vanhempiensa ja Hohdetassun ja Loistetassun. Ne kaksi tosiaan toivat niin paljon hyvää hänelle. Ja he oikeasti välittivät hänestä. Tuiskusielu tunsi kaksikon rakkauden.
Mutta usko? Usko parempaan? Usko Tähtiklaaniin? Se kaikki oli poissa, ollut jo kauan.

Tuiskusielu katseli poissaolevana kahden oppilaansa taisteluharjoitusta. He olivat saapuneet harjoittelemaan jo aamuvarhain, hieman sen jälkeen kun ensimmäiset partiot olivat lähteneet liikkeelle. Hohdetassu oli nyt alakynnessä, kun Loistetassu painoi kollia lunta vasten. Aina, kun toinen voitti, he aloittivat uudestaan ilman, että Tuiskusielun tarvitsi sanoa sanaakaan.
Kolli heräsi eräänlaisesta transsistaan, kun kuuli jonkun lähestyvän. Kun kolli näki Aaltotassun, tiesi kolli siinä samassa, kuka oppilaan mukana oli. Tuiskusielu nousi rivakasti seisomaan ja patisti oppilaansa liikkeelle.
”Olette harjoitelleet koko aamun”, Tuiskusielu sanoi sitten napakalla äänellä. ”Palataan leiriin lämmittelemään. Teillä on varmasti nälkä.”
Oppilaat vilkaisivat toisiaan, mutta tottelivat. Tuiskusielu yritti vaikuttaa rauhalliselta, mutta silti oppilaat näkivät hänessä kiireensä ja muutoksen mielialassa. He loikkivat Tuiskusielun luokse, ravistellen samalla lumipaakkuja turkeistaan.
Kastelintu tuli pian oppilaansa perässä harjoituskuopalle. Tuiskusielu pyyhälsi naaraan ohi vilkaisemattakaan häneen. Kaikki nämä muistot olivat saaneet Tuiskusielun hermostumaan taas herkemmin ja hänestä tuntui aina niin pahalta, kun hän näki Kastelinnun. He olivat olleet niin hyvissä väleissä ja hyviä ystäviä, kunnes Kastelintu oli vain… heittänyt Tuiskusielun pois elämästään kuin varikseruoan. Tuiskusielu ravisti päätään ja karkotti ajatukset mielestään. Typerät muistot, typerät ajatukset, typerät… typerät… typerät kaikki.
Loistetassu ja Hohdetassu rämpivät suuren kollin perässä ja upposivat lumeen. Tuiskusielu hidasti tahtiaan ja hän tajusi vasta silloin, miten hätäisesti oli lähtenyt. Hän asteli oppilaidensa luokse ja kulki hitaammin. Hän rauhoitti mieltään ja veti rauhallisia hengenvetoja. Oppilaat vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Kuin toisin voisi luulla, he molemmat tunsivat heidät kasvattaneen kollin paremmin kuin kukaan muu. He olivat huomanneet mestarinsa olleen jo muutaman auringonkierron ajan hermostuneella ja oudolla päällä. He olivat yrittäneet kohottaa Tuiskusielun mielialaa, mutta eivät olleet keksineet sopivaa keinoa.
Sisaruskaksikko yritti ehdottaa metsälle menoa, johon Tuiskusielu oli lopulta suostunut. Pidemmän päälle se ei ollut auttanut kuin vain ihan siinä hetkessä. Tuiskusielu piti saalistamisesta, mutta kun he palasivat leiriin, oli Tuiskusielu taas palannut siihen samaan mielentilaan. Oppilaat olivat aivan ymmällään eivätkä he tienneet, mitä olisivat voineet tehdä. He halusivat niin kovasti auttaa ja tehdä jotakin.

Tuiskusielu valvoi, kun muut jo nukkuivat sikeästi soturien pesässä. Yö oli tavallista lämpimämpi lehtikadon yöksi, mutta silti suurin osa nukkui läheistensä vierellä. Tuiskusielu tuijotti pimeässä pesässä pesän seinämää. Väsymys painoi hänen silmiään, mutta uni ei vain tullut.
Kolli huokaisi syvään, nousi hitaasti ylös ja hiljaa kulki ulos pesästä. Häntä vastassa oli valkea maisema ja viileä tuuli kulki leirin aukion läpi leikitellen hänen turkillaan.
Tuiskusielu katsahti hiljaista leiriä ja sitten kirkkaana loistavaa tähtitaivasta yllään. Hänen sisällään kaikui outo tyhjyys ja kuin siitä samasta tyhjyydestä hän sai vastauksen siihen, miksi tunsi mitä tunsi juuri nyt.
Hän ei uskonut itseensä. Hän oli menettänyt uskon kaikkeen aikoja sitten ja nyt se kuilu vain kasvoi taas, vaikka asiat olivatkin menneet suhteellisen hyvin viime kuut. Tuiskusielu tunsi olonsa epätoivoiseksi nyt. Niin lyhyen ajan sisällä hän oli menettänyt niin paljon. Hän oli menettänyt ensin siskonsa, sitten isänsä ja sitten emonsa. Ne tukipilarit hänen elämässään, joihin hän oli nojannut. Nyt hänellä oli vain kaksi oppilastaan. Olihan hänellä veljensä Ilveskuura, Kettukuono ja Sudenlaulu, mutta… he eivät olleet koskaan niin läheisiä, mitä Tuiskusielu oli ehkä joskus kuvitellut heidän voivan olla. Ennen niitä menetyksiä hän oli menettänyt tärkeän ystävänsä ja sitten joutunut… Kolli irvisti. Hän ei halunnut ajatella sitä.
Tuiskusielu oli menettänyt niin monta hänelle tärkeää kissaa. Kissan, jota oli luullut rakastavansa. Ja perhettään. Hän oli menettänyt jopa itsensä, mutta saanut kasattua sen uuden itsensä, jota hän tarvitsi. Mutta ei se auttanut, jos hän oli menettänyt uskon kaikkeen.
Ja minkä tärkeimpänä, uskon itseensä…
Tuiskusielu tunsi olonsa yhtä alakuloiseksi, kun oli tuntenut silloin, kun oli lähtenyt Myrskyklaanista. Silloin hän oli menettänyt uskon ihan kaikkeen ja kaiken toivon. Ja kaiken rakkauden sen päälle.
Mutta… nyt hänellä oli kaksi oppilasta, jotka hän oli kasvattanut pennuista pitäen. He pitivät hänet kasassa. Heidän avullaan Tuiskusielu oli saanut kokea taas rakkautta. Ja oppinut jopa rakastamaan itseään taas, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin.
Ja hän oli saanut jopa toivoa heidän ansiostaan. Kolli muisti sen, kun näki kahden oppilaansa lähestyvän oppilaiden pesän suunnalta. He eivät sitä Tuiskusielulle sanoisi, mutta he eivät olleet myöskään saaneet unta. Tuiskusielun läsnäolo oli aina auttanut heitä nukkumaan paremmin kuin ilman häntä. He asettuivat hiljaa Tuiskusielua vasten ja jakoivat omaa lämpöään Tuiskusielulle. Kilpikonnakuviollinen kolli katsoi kahta oppilasta ja haikeasti hymyili. He olivat tulleet ulos lämpimästä oppilaiden pesästä hänen luokseen ja Tuiskusielu oli varma, että he olivat aistineet hänen mielialansa. Ehkä jo aiemmin sinä päivänä. Tuiskusielu oli kiitollinen heistä kahdesta enemmän kuin mistään koko elämässään. Ilman heitä hän olisi varmasti kuollut jo kuita sitten. Nyt hänellä oli tarkoitus.
”Me rakastamme sinua koko sydämistämme”, Loistetassu sanoi sitten ja Tuiskusielu katsahti oppilasta häkeltyneenä. Se oli tullut ihan tyhjästä.
”Niin rakastetaan”, Hohdetassu nyökkäsi. Tuiskusielu hymyili.
”Ja minä rakastan teitä kahta”, Tuiskusielu sanoi ja kosketti molempien päälakia nenällään.
Kaksikko nukkui pian sikeää unta Tuiskusielun molemmilla puolilla, kun Tuiskusielu vielä valvoi katsellen kahta oppilastaan haikea hymy huulillaan. Hän tiesi, että kaksi oppilasta myös uskoivat häneen.
Mutta Tuiskusielu ei vain kyennyt uskomaan itse itseensä. Ja se häntä pelotti. Hän vaipui levottomaan uneen ja vain toivoi, että tämä tunne helpottaisi niin pian kuin suinkin.

Kahdestoista luku - Kärsivällisyyttä

Kylmä tuuli ulvoi puiden lehdettömissä latvoissa. Pakkanen paukkui ja oksat katkeilivat värisyttävässä kylmyydessä. Aurinko nousi kauempana horisontissa ja hiljalleen kiipesi puiden yläpuolelle valaisten hiljalleen valkean, lumen peittämän maan.
Suurin osa Myrskyklaanin kissoista oli jo hereillä ja soturit keräsivät oppilaitaan. Valhelaulu oli leirin keskellä ja kokosi kissoista raja- ja metästyspartioita. Tuoresaaliskasa huusi tyhjyyttään ja vaikka pakkanen purikin kissojen nahkoja, olivat he valmiita palvelemaan klaaniaan hakemalla saalista reviirin sopukoista. Suurin osa kissoista lähti leiristä partioidensa mukana. Yksi partio per raja ja muutama partio saalistamaan. Edellisen palatessa uusi lähtisi liikkeellee, kun ilma olisi toivon mukaan hieman lämmennyt ja useampi saaliseläin uskaltautuisi liikkeelle piiloistaan ja pesistään.
Valhelaulu jäi leiriin odottamaan partioiden paluuta. Hän lehtisi seuraavaan mukaan ja toivoi lämpenevänsä juostessaan. Kolli pörhisti turkkiaan ja kiitti mielessään kaikkea siitä, että talven tullessa hänenkin turkkinsa oli paksuuntunut.
Tarinamielen pää ilmestyi soturien pesästä ja naaras värähti. Pesän lämmöstä oli varmasti inhottava lähteä. Soturitar hymyili Valhelaululle, kun heidän katseensa kohtasivat ja kolli nyökkäsi naaraallee. Tarinamieli palasi takaisin sisälle soturien pesään hetkeksi.
Valhelaulu oli kuullut sen, mitä Tuuliklaanin uusi varapäällikkö Pilviharso oli Tarinamielelle sanonut kokoontumisessa. Pilviharson Valhelaulu oli tavannut viime kokoontumisessa, kun kolli oli ollut varapäällikkönä vasta muutaman päivän.
Valhelaulu tiesi Tarinamielen uskollisuuden olevan vahva ja vaikka naaras ei tuntenutkaan itseään kotoisaksi täällä Myrskyklaanissa. Naaras uhraisi henkensä klaaninsa puolesta. Mutta sisimässään kolli tiesi, että Tarinamieli ei koskaan kokisi itseään täysin… omaksi itsekseen täällä.
Pilviharso sen sijaan… Kollilla oli järkkymätön uskollisuus Tuuliklaanille, omalle klaanilleen. Siinä Pilviharso ja Tarinamieli olivat samanlaisia; vaikka molemmilla oli uskollisuutta horjuttavat syynsä, he olisivat silti ikuisesti valmiita uhrautumaan omalle klaanilleen.
Valhelaulu oli Pilviharson tavattuaan tykästynyt kolliin. Pilviharso oli hyvä valinta varapäälliköksi. Hän piti uskollisuutta omalle klaanille prioriteettina ja Soturilain seuraaminen taisi olla hänelle kuin normaali elämäntapa. Valhelaulu ei olisi voinut aluksi uskoa Pilviharson olevan Hopeaviillon veli. Naaras oli kylmä tappaja.
Valhelaulu päätti kuitenkin pitää vielä silmänsä ja korvansa auki Pilviharson kohdalla. Rakkaus oli väkevä asia ja joskus se rikkoi kissan. Ja uskollisuuden.

Valhelaulu istui paikoillaan silmät apposen auki. Hän etsi reviiriltä saalista, jonka perään voisi lähteä. Kolli käytti hyödykseen voimiaan, kun kokosi metsästyspartioita, sillä käski tietyn partion tiettyyn paikkaan, jossa näki saalista leiristä asti.
Nyt Valhelaulu oli taas itse saalistamassa ja hän nautti siitä, miten hänen aistinsa virittyivät ja kuinka hänen tassuissaan nipisteli se sama into, jota hän rinnassaan tunsi. Tuntui hyvältä juosta saaliin perässä ja ruokkia Myrskyklaanin kissat.
Pieni lintu loikki lumella etsien itselleen jotakin syötävää. Valhelaulu lähti hiljaa kulkemaan kohti linnun olinpaikkaa, kulkien matalalla ja lehdettömien kasvien ja lumihankien suojassa. Hänen valkoinen, mustaläikikäs turkkinsa sulautui yllättävän hyvin lehtikadon valkeaan maailmaan.
Kolli pysähtyi erään puurykelmän taakse ja jäi tuijottamaan jäljittämäänsä lintua silmät viiruina. Hän raotti suunsa auki ja maisteli hellästi kirpeää ilmaa. Maahan oli tippunut jäätyineitä pihlajanmarjoja, joita lintu yritti nokkia syötäväkseen.
Hiljaa ja rauhallisesi kuin kissa vain pystyi, Valhelaulu lähestyi lintua. Se oli niin keskittynyt marjoihin, ettei huomannut takaataa lähestyvää saalistajaa. Valhelaulu loikkasi korkealle ja silmänräpäyksessä upotti hampaansa hiireen. Se oli laiha, mutta siitä saisi silti joku syödäkseen. Jokainen pienikin saalis oli tärkeä lehtikadon luita kylmäävänä aikana.
Valhelaulu antoi aistiensa tutkia reviirin. Lähistöllä ei ollut saalista eikä kollia huvittanut lähteä kauemmaksi. Joten kolli nappasi linnun leukoihinsa, kohautti olkiaan ja lähti takaisin leiriin. Se ei ollut kaukana, sillä kolli ei ollut halunnut lähteä liian kauas. Illalla olisi taas kokoontuminen eikä hänen tulisi rasittaa itseään liikaa, jotta jaksaisi valvoa.
Heinätähti makoili Suurtasanteen juurella kumppaninsa Kuutamosydämen kanssa. Kaksikko vaihtoi kieliä ja olivat aiemmin varmasti syöneet yhdessä, tai ainakin saaliin jämät heidän tassujensa edustalla viittasivat siihen.
Heinätähti nyökkäsi varapäällikölleen ja Valhelaulu vastasi siihen omalla nyökkäyksellä ennen kuin vei saamansa saaliin tuoresaaliiskasaan. Joku söisi sen varmasti nälkäänsä ja jatkaisi sitten taas päivänsä askareita.
Valhelaulun katse lipui pentutarhan suuntaan, jonka edustalla Taivaannovan kasvattamat pennut leikkivät keskenään Taivaannovan katsellessa. Jo muutamaa kuutaa ennen kuin Roihupentu ja Liekkipentu olivat saapuneet Myrskyklaaniin, oli Valhelaulu aistinut leirissä jotain outoa. Ja se kulki miltei poikkeuksetta aina Taivaannovan lähistöllä.
Se tunne, joka kollille tuli, muistutti häntä liikaa Punaturkista, Tähtiklaanin kissasta ja Myrskyklaanin entisestä varapäälliköstä, joka oli kuollut vielä Kuutähden johtaessa Myrskyklaania. Heinätähdestä oli tullut Punaturkin jälkeen varapäällikkö ja nyt Heinätähti oli johtanut tätä klaania monta vuodenkiertoa.
Mutta ei Punaturkki voisi olla täällä. Tähtiklaani oli muutenkin hiljaa ja se, että Tähtiklaanin kissa kulkisi elävien joukossa, oli täysin mahdotonta. Se oli harvinaista muutenkin, mutta nyt tällaiseen aikaan, kun Tähtiklaani ei puhunut kellekään, se oli aivan mahdotonta. Mutta Valhelaulu oli aivan varma, että aisti Punaturkin lähellä, edes silloin tällöin. Hän oli oppinut tuntemaan Punaturkin hyvin pentu- ja oppilasaikoinaan ja kiitos Valhelaulun voimien, hän näki ja aisti asiat tarkemmin kuin kukaan muu.
Valhelaulu oli varma siitä, että Punaturkki kulki täällä, kun oli eräänä aamuna kuullut Liekkipennun puhuvan kissasta, jota eivät muut nähneet. Ja kun Roihupentu oli sanonut Punaturkin nimen, oli Valhelaulun silmät menneet viiruiksi. Miksi Punaturkki oli täällä? Tähtiklaanin kollo tuntui olevan leirissä jatkuvasti ja vain pentujen seurassa. Ehkä ei ollut mitään hätää?
Kukaan muu ei tiennyt asiasta. Pennut pysyivät asiasta hiljaa ja kun puhuivat tähtiklaanilaisesta, he puhuivat niin hiljaa ettei kukaan vai kuullut.
Heinätähti osoitti luottavansa Valhelauluun, mikä oli tietysti kunnia ja välttämättömyys varapäällikön ja päällikön välisessä suhteessa. Se, mikä oli Valhelaulun kuitenkin yllättänyt, oli Heinätähden henkien määrä. Naaras eli kahta viimeistä henkeään. Joku Synkässä metsässä oli tivannut saada tietää Heinätähden henkien määrän, mutta Valhelaulu ei kertonut siitä kellekään. Ei yhdellekään elävälle tai kuolleelle sielulle. Hän oli uskollinen omalle klaanilleen ja päällikölleen, vaikka toimikin Synkässä metsässä ja niiden kissojen johdossa. Synkän metsän ja klaanien pelastamisen aika tulisi kyllä.
Valhelaulu odotti sopivaa hetkeä, jolloin voisi kertoa Heinätähdelle syyn, miksi Tähtiklaani oli muka poissa. Valehan se saattoi olla, kuka tietää, mutta mikä muukaan selittäisi sen, että pahat kissat saivat valtaa? Valhelaulu tarvitsi nyt kuitenkin aikaa, hyvän selityksen ja juuri sen oikean hetken. Heinätähti oli arvostettu päällikkö, mutta Valhelaulu rakensi yhä omaa kunnioitustaan koko klaanin keskuudessa. Hän oli arvostettu soturi ja koko ajan se kasvoi, mutta hän oli kärsivällinen, toisin kuin Synkkä metsä. Hopeakäärme oli sanonut, että juuri tämän takia Valhelaulu oli se oikea kissa toimimaan johdossa; hän oli kärsivällinen ja viisas.
Valhelaulu asettui lepäämään määrättyään päivän viimeisimmät metsästyspartiot liikkeelle. Hän tarvitsi energiaa öiseem kokoontumiseen.

Valhelaulu kulki aivan Heinätähden hännillä, kun he kulkivat kohti kokoontumissaarta. Pakkanen oli onneksi lauhtunut, vaikka kylmä silti olikin. Liikkuessa onneksi tuli pysyttyä lämpimänä. Valhelaulu piti kuitenkin koko ajan silmällä kissoja takanaan. Kukaan ei saisi jäädä jälkeen. Lumi oli onneksi kovaa eikä uppoaminen olisi todennäköistä. Valhelaulun itsensä alla askeleet välillä hieman upposivat lumeen, mutta vain hieman.
Kun joukko ilmestyi puiden lomasta ja loikki Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviireitä erottavan joen ylitse, jäätynyt järvi näkyi selkeästi. Se kiilsi kuun kelmeän hopeisessa valossa. Valhelaulu katseli Tuuliklaanin korkeita nummia ja aavaa reviiriä, jota eivät puut ja pensaat peittäneet. Valhelaulu ihaili Tuuliklaanin kissojen selvitymistä alueella, jossa Valhelaulu ei uskonut itse selviytyvänsä yhtä hyvin. Siihen toki vaikutti muutamakin asia, mutta niitä ei tarvinnut puida lävitse.
Taivasklaanin reviiri taas oli puisempaa ja kivikkoista. Metsät eivät olleet yhtä tiheitä kuin Myrskyklaanissa tai Varjoklaanissa, mutta huomattavasti metsää taivasklaanilaisten reviirillä silti oli. Korkeita kalliota ja puita oli siellä täällä.
Kaatunut puu kokoontumissaarelle oli hieman jäässä ja kissar joutuivat ankarasti varomaan, kun kulkivat sitä pitkin. Muutaman askel lipsui, mutta tasapainoi ei onneksi järkkynyt. Valhelaulu kuitenkin auttoi Kipinätassua, kun naaras miltei lensi alas. Kolli oli tarttunut naarasta niskanahasta juuri ajoissa.
Oranssiturkkinen naaras oli älähtänyt, mutta pysyi kuitenkin loppumatkan aivan Valhelaulussa kiinni. Valhelaulu hymyili huvittuneena, mutta ymmärsi oppilaan hädän. Puhujantammen alla istui Taivasklaanin varapäällikkö Kirkasmyrsky ja Tuuliklaanin varapäällikkö Pilviharso. Oli yllättävää, että Jokiklaani ei ollut vielä saapunut, mutta oletettavasti Valkotähti ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä klaaninsa kanssa.
Hallatähti, Heinätähti ja Huminatähti upposivat tuttuun keskusteluunsa, joka oli hyvin jäykkää ja sisälsi vain pinnalliset puolet. Varsinkin tällaisina aikoina klaanien väliset kanssakäymiset olivat vähän kireitä; oli lehtikato ja kaikki olivat varmasti jo huomanneet sen muutoksen, ettei Tähtiklaani puhunut. Kukaan ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, ja ehkä se oli vain kaikkien parhaaksi.
Valhelaulu asteli kohti Pilviharsoa, joka istui yksin varapäälliköiden tutulla paikalla. Kirkasmyrsky puhui nyt klaaninsa parantajan kanssa hieman sivummalla, mutta Valhelaulu ei kiinnittänyt heidän keskusteluunsa sen enempää huomiota, sillä hänellä oli nyt muu asia mielessään. Valhelaulu silmäili Pilviharsoa, kun istui kollin vierelle istumaan. Hän kietoi siististi häntänsä ympärilleen ja suoristi selkänsä.
”Iltaa”, Valhelaulu nyökkäsi sitten. ”Oletko päässyt jo jyvälle varapäällikön tehtävistä?”
Valhelaulu tiesi jo osittain vastauksensa, sillä oli voimillaan tarkkaillut kollia ja muitankin klaaneja, mutta halusi tietää, miten Pilviharso koki sen itse. Vaikka hänen voimansa antoivat hänelle paljon, ei hän kissojen tuntemuksia ja omia kokemuksia tai ajatuksia nähnyt. Ne kertoivat kissasta erittäin paljon.
”Yllättävän hyvin”, Pilviharso nyökkäsi ja katsahti Valhelaulua. ”Opin nopeasti.”
”Hieno kuulla”, Valhelaulu hymyili ystävällisesti. ”Tiesin kyllä, että opit nopeasti. Sinulta löytyy oikeaa ja tarvittavaa taitoa ja kykyä varapäällikkyyteen.”
”Ai, kiitos”, Pilviharso räpäytti silmiään muutaman kerran. ”Mit-”
”Valhelaulu”, Hopeaviillon ääni sai Valhelaulun silmät viiruiksi ja Pilviharson oli ollut pakko huomata se. Musta naaras seisoi heidän edessään ja tuijotti Valhelaulua. ”Onneksi olkoon vielä näin henkilökohtaisesti varapäällikön paikasta.”
”Kiitos”, Valhelaulu nyökkäsi naaraalle. Hoepaviilto ei ole ollut kokoontumisissa sen jälkeen, kun Valhelaulusta tuli varapäällikkö, mutta he ovat nähneet Synkän metsän mailla öisin. Oli vain järkevää, että Hopeaviilto tuli kokoontumisessa onnittelemaan, jotta muut näkisivät sen. ”Näytät voivan hyvin?”
”Tietysti”, Hopeaviilto hymyili huvittuneena ja heilautti sitten korviaan. ”Jatkakaa toki.”
Hopeaviilto katosi sitten Tuuliklaanin kissojen lomaan. Valhelaulun hännänpää nyki ärtymyksestä. Hän aisti Pilviharsonkin mielialan muuttuneen. Hopeaviilto ei ollut tervehtinyt Pilviharsoa mitenkään erityisemmin. He eivät tosiaan olleet läheisiä sisaruksia.
”Eikö hän olekin sinun sisaresi?” Valhelaulu kysyi sitten kollilta. Tuuliklaanilaisen soturin viikset värähtivät. Valhelaulu oli aivan varma, ettei Pilviharso pitänyt Hopeaviillosta, jos kolli oli yhtään samanlainen Valhelaulun kanssa. Pilviharso kun ei vaikuttanut miltei lainkaan Hopeaviillolta tai ainakaan heissä ei Valhelaulun mielestä ollut mitään samaa.
Ja olihan Valhelaulu tutkinut voimillaan asiaa. Pilviharso ei kommunikoinut kahden siskonsa kanssa kuin vain välttämättömät asiat ja se kertoi jo paljon. Valhelaulu oli myös nähnyt ne kylmät ja välinpitämättömät katseet.
”On”, Pilviharso vastasi lyhyesti.
”Älä ota loukkauksena, mutta”, Valhelaulu puhui sitten hiljaa, ”en pidä sisarestasi sen erityisemmin.”
Pilviharson katse kulki Valhelaulun turkilla hetken aikaa ja ennen kuin kolli ehti vastata, Jokiklaani ilmestyi kokoontumissaarelle.
”Ettekö te olekin Tarinamielen kanssa tuttavia?” Valhelaulu kysyi Pilviharsolta sitten. Kolli ei katsonut Valhelauluun, mutta nyökkäsi. Valhelaulu oli kokenut aiheenvaihdon tarpeelliseksi, sillä oli typerää puhua epämiellyttävästä aiheesta. He oppisivat tuntemaan vielä paremmin ja keskustelut sujuisivat joka kerta paremmin ja paremmin.
”Olemme”, Pilviharso vastasi lyhyesti.
”Hän pyysi minua sanomaan sinulle jotakin”, Valhelaulu hymyili sitten. Pilviharso katsoi nyt Valhelaulua, mutta kollin oransseissa silmissä ei näkynyt häivettäkään siitä, mitä tuuliklaanilainen kolli ajatteli. Hän oli taitava, ja sitä Valhelaulu arvosti. ”Minähän sanoin, että sinusta on varapäälliköksi. Onnea!”
Pilviharson suupieli kääntyi pienene hymyyn, kunnes se oli jo poissa aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Muut varapäälliköt liittyivät heidän luoksensa, kun Varjoklaani saapui kokoontumissaarelle. Vielä hetken aikaa he vahtoivat kuulumisia keskenään ennen kuin päälliköt aloittivat kokoontumisen ja alkoivat kertoa klaaniensa asioita muille klaaneille. Se oli tuttua lehtikatoon liittyvää selittelyä siitä, että riistaa kyllä riitti, vaikka eihän kukaan sitä aina täysin uskonut.
Valhelaulu aikoisi puhua Pilviharsolle lisää seuraavassa kokoontumisessa. Kolli vaikutti… mielenkiintoiselta ja hänellä oli arvomaailma ja prioriteetit kohdillaan. Valhelaulun oli jopa pakkokin arvostaa Pilviharsoa, vaikka eihän hän siihen pystynyt vaikuttamaan. Hän piti Pilviharsosta enemmän kuin oli koskaan ajatellut pitävänsä.
Heistä voisi tulla jopa tuttavia. Ehkä ystäviä.
Pilviharsolle olisi tarvetta.

Korpin tarinat - Luku 6

Korvani värähtivät kuullessani lumen hentoisen narskunnan muutaman ketun mitan päästä. Olin lumisen puskan juurella piilossa sen toivossa, että saisin ruokaa kynsiini. Vielä minua ei ollut onnistanut ja ei tainnut nytkään onnistaa, koska narskunnan sai aikaan joku klaanilaisistamme. Nostin nenääni hieman ylemmäs haistaakseni tarkemmin kuka oli kyseessä. Se oli Honkasydän. Kurkistin puskan takaa nähdäkseni hänet. Siinä hän meni haistellen ympärilleen ja vilkuillen taakseen.
Kurtistin kulmiani ja näin miten kolli astui Tuuliklaanin rajan yli. Tuhahdin ihmeissäni ja seurasin soturin loittonevaa selkää.
Vilkaisin ympärilleni mietteliäänä. Seuraisinko tätä vaiko en? Totta kai seuraisin. Uteliaisuuteni vei voiton.
Pinkaisin juoksuun ja tarkistin selustani ennen kuin astelin Tuuliklaanin rajalle. Honkasydän oli ollut sen verran fiksu, että oli peittänyt jälkensä mennessään joten tein samoin.
Hiivin Tuuliklaanin rajalla seuraten Honkasydämen hajujälkeä. Jonkin aikaa kuljettuani saavuin Myrskyklaanin rajan tuntumaan.
"Odota!" hätkähdin kuullessani Honkasydämen äänen. Painauduin tiivimmin lumista maata vasten ja etsin itselleni suojaisan piilon josta näkisin mitä Honkasydän oikein hommaili.
"Myrskyklaanilainen", mutisin hiljaa nähdessäni suurikokoisen kollin pitelevän Honkasydäntä maata vasten paikoillaan. Soturi näytti tutulta.
"Sinä olet Kotkasiipi etkö olekin?" kuulin juuri ja juuri Honkasydämen äänen. Äkkiä muistin missä olin kyseisen soturin nähnyt. Hän oli se jolle Koivutassu oli kokoontumisessa jutellut.
Höristin korviani ja pinnistelin kuullakseni soturien välisen keskustelun. Samalla yritin tarkkailla ympäristöäni jottei joku Tuuliklaanilaisista yllättäisi minua, koska olin heidän reviirinsä puolella.
"Kadotin emosi monia kuita sitten. Hän odotti silloin pentuja. Minun pentujani, Kotkasiipi", kuulin Honkasydämen hiljaiset sanat. Silmäni rävähtivät ammolleen ja muuttuivat pikku hiljaa viiruiksi. Kuuntelin heidän keskustelun jostakin Satakieli nimisestä soturista joka oli ilmeisesti emoni vanha ystävä, Honkasydämen vanha kumppani ja tämän Myrskyklaanilaisen vanhan kotikisun emo. Tunsin miten ärtymys kasvoi sisälläni. Kyllä isäni puhui vihollisklaanin jäsenelle joka oli ilmeisesti hänen pentunsa ja minun velipuoleni mutta hän ei vaivautunut sanomaan sanaakaan pojalleen, joka eli samassa klaanissa hänen kanssaan.
"Väitätkö sinä tosiaan, että olet isäni? Oletko aivan varma asiasta?" Kotkasiipi kysyi otsa rypyssä. Honkasydän vastasi myöntävästi. Karvani kohosivat kuullessani kuinka isällisesti Honkasydän puhui tälle lähes tuntemattomalle vihollisklaanin soturille. Suuttumukseni vain kasvoi kuullessani miten Honkasydän sanoi haluavansa tutustua tähän soturiin. Tutustua tähän Myrskyklaanilaiseen poikaansa jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tutustua tähän vihollisklaanin jäseneen ennemmin kuin minuun.
Hampaani vilahtivat, kun päästin vaimean hiljaisen murinan suustani.
Äkkiä kiven takaa pöllähti nuori kissa joka yllätti sekä Honkasydämen, että Kotkasiiven. Kotkasiipi nappasi kisun otteeseensa ja kuiskasi tämän korvaan jotakin. Sitten hän esitteli tämän oppilaakseen, Ruusutassuksi. Painoin nimen ja tuoksun tiukasti muistiin. Ihan vain varmuuden vuoksi.
"Minun on ehkä parasta palata ennen kuin joku muu hoksaa olinpaikkani. Oli mukava tutustua ja toivottavasti näemme taas pian", kuulin Honkasydämen sanovan lempeästi ennen kuin hän poistui tulosuuntaansa.
Painauduin tiukemmin piiloon jottei tämä hoksaisi olinpaikkaani. Katsoin tiiviisti Kotkasiipeä ja tämän oppilasta Ruusutassua. Honkasydän siis palaisi ja tutustuisi tähän soturiin paremmin. Ehkä minunkin pitäisi tutustua tähän soturiin paremmin tosin ihan vain huvin vuoksi eikä niinkään veljellistä rakkautta etsien.
Virnistin katsellessani parivaljakkoa piilopaikastani. Kyllä tämä soturi tulisi vielä tuntemaan minut. Ei ehkä niinkään hyvällä tavalla. Isälleni tuottama kärsimys olisi minulle vain miellyttävää. Saisipahan samalla mitalla takaisin ja ehkä vähän enemmänkin siitä mitä itse olin joutunut kokemaan. Isäni oli vältellyt ja hyljeksinyt minua. En ollut koskaan kuullut mitään kannustavaa sanaa hänen suustaan eikä hän ollut osoittanut minua kohtaan isällistä rakkautta mutta äkkiä hän halusikin osoittaa viholliselle isällistä rakkautta ja tutustua tähän. Emoni kannusti minua näyttämään isälle mistä minut oli tehty ja sen aioin toteuttaa.

Palasin Taivasklaanin reviirille pää täynnä mietteitä. Nappasin matkan varrelta pari luisevaa hiirtä jotka vein leiriin. Laskiessani tuoresaaliit kasaan näin Koivutassun menevän Honkasydämen luo. He varmasti puhuivat Honkasydämen pikku retkestä. Ärähdin hiljaa ja nappasin yhden hiiristä kynsiini ja kiikutin sen oppilaiden pesän suulle.
Hiiren pienet luut vain rouskuivat hampaissani, kun puraisin siitä palasen. Katselin samalla miten Koivutassu puski päätään Honkasydämen kylkeä vasten ennen, kuin meni mestarinsa luo lähteäkseen suorittamaan oppituntia. Itse olin jo aikaisin aamulla ollut Ahmakäpälän kanssa taisteluharjoituksissa joten loppu päivä oli ollut minulla aikaa metsästää ja seurata isä ukon puuhia.
Saatuani hiiren järsittyä sylkäisin epämiellyttävän luun palan suustani ja puhdistin hampaan välit kynnelläni.
"Hei poikani", kuulin Syysliljan äänen lähestyvän. Nyökkäsin tälle samalla, kun aloitin pesuhetkeni.
"Mitä sinulle kuuluu?" emoni kysyi ryhtyen vaihtamaan kanssani kieliä.
"Honkasydän kävi Myrskyklaanin mailla", tokaisin sen enempää ajattelematta asiaa. Syysliljan pitkät vedot pysähtyivät ja hän katsoi minua ihmeissään.
"Miksi?" hän kysyi.
"Hän puhui erään soturin kanssa jostain Satakielestä", vastasin ja emoni karvat nousivat pystyyn ja hän näytti äkkiä hyvin hermostuneelta.
"Mitä hänestä? Kerro!" hän lähes huudahti mutta yritti sitten rauhoitella itseään ja jatkoi kielellään pitkiä vetoja turkillani.
"Satakieli on kuulemma sen ihme Myrskyklaanilaisen emo", kohautin olkiani.
"Mitä hän kertoi Honkasydämelle hänestä?" Syysliljan silmät olivat yhtä viirua.
"Sen miten hän oli kuollut Kaksijalkojen luona. Jotakin Kaksijalkojen ansasta hän selitti ja miten hänen emonsa oli pyytänyt apua. En kuullut ihan kaikkea, koska olin sen verran kaukana ja he puhuivat niin hiljaa", mutisin. Syyslilja sähähti äkkiä ja vilkaisi soturien pesää kohti hieman peloissaan mutta myös ärtyneenä.
"Satakieli oli kuulemma ystäväsi", vilkaisin emoani mietteliäänä. Luulisi, että ystävä reagoisi hieman eri tavoin kuullessaan ystävänsä kuolemasta.
"En tiedä oliko hän sitä minulle. Hän oli itsekäs ja vei minulta asian josta välitin", Syyslilja ärähti ja kurtistin kulmiani.
"Niinkö?" uteliaisuuteni heräsi.
"Kyllä. Hän taisi saada ansionsa mukaan lopulta", hän tuhahti ja huokaisi sitten syvään ja hänen ilmeensä muuttui takaisin lempeäksi äidilliseksi Syysliljaksi.
"No niin. Etköhän sinä ole puhdas. Minäpä etsin isäsi ja vaihdan hänen kanssaan vielä päivän kuulumiset. Olehan kiltisti", Syyslilja nuolaisi päälakeani ja lähti kiireen vilkkaa soturien pesälle.
Olin jättänyt kertomatta emolleni sen miten Kotkasiipi oli kertonut Honkasydämelle, että joku Taivasklaanilaisista oli pettänyt Satakielen ja jättänyt tämän oman onnensa nojaan. Minulle oli nyt täysin selvää kuka tuo petturi oli ollut.

Luku 15

Huomensäteen vatsa kasvoi kasvamistaan. Muutkin klaanitoverit olivat huomanneet jo pennut, joita hän odotti. Silloin tällöin joku saattoi tulla onnittelemaan, tai juttelemaan, minkä näköisiä ja luonteisia pennut olivat.
Sudenlaulun mukaan tiineyttä oli jäljellä enää alle puolikuuta. Huomensäteen mielestä aika oli vierähtänyt todella nopeasti. Myös toinen naaras oli tiineenä.
Etsijätaivas.
Etsijätaivaan tiineys oli tullut Huomensäteelle täysin yllätyksenä. Myös, kuka pentujen isä oli. Näkyviiksi. Näkyviiksi, joka oli ollut Jääkynnen mestari. Vasta nyt hän tajusi, kuinka läheisiä Näkyviiksi ja Etsijätaivas ovat.

Kuului kahahdus, kun Pilvitassu työntyi pentutarhan oveaukosta sisään. Kolli kantoi suussaan muutamaa hiirtä sekä päästäistä. Oppilas silmäili kuningattaria.
“No, joko me saadaan riistaa?” Tuiskumarja kysäisi pilke silmäkulmassa. Pilvitassu nyökkäsi, laski ruuat tyhjään tilaan, jossa ei ollut vuoteita ja kiirehti ulos.
“Etsijätaivas odottaa,” sanoi mustavalkoinen kolli. Huomensäde päästi hilpeän mrraun. “No, mitä odotatte? Minulla on ainakin nälkä!”
Huomensäde yritti ponkaista ketterästi ylös sammalvuoteelta, mutta painava vatsa kiskoi hänet takaisin.
“Vihaan tätä pentuvatsaa!” hän murahti. Tuiskumarja katsoi vanhan oppilaansa kömmähdyksiä.
“Kyllä se siitä, pennut syntyvät ihan pian.”
“Sen kun uskoisi,” Huomensäde möngersi eteenpäin ja nappasi suuhunsa hiiren. Taivaannova katseli, kuinka riista katosi parempiin suihin, kun hänen adoptiopentunsa Liekkipentu ja Roihupentu ottivat hiiren. Naaraalle jäi päästäinen.

Pennut Huomensäteen vatsassa potkivat ja liikehtivät levottomasti, kuin poraten tietä maailmaan. Vaikka hän kuinka yritti unohtaa mahassa olevat pennut, hän ei pystynyt. Liikkuminen oli raskasta ja vaikeaa, ja naaras pääsi hädin tuskin aukion toiselle puolelle.

***

Huomensäde heräsi. Taivas oli vaalenemassa pikku hiljaa. Huomensäde arveli, että pian aurinko nousisi. Jos nousisi. Ulkona oli ollut pimeää jo pitkään, eikä hiirenkorvaa näkynyt. Klaaninvanhimmat ja muut Huomensädettä vanhemmat kissat olivat vakuuttaneet, että se kyllä tulisi.
Huomensäteen ruumis vavahteli. Hänen suustaan valui kuolaa ja vaahtoa. Hän irvisteli tuskissaan.
“Aih,” hän vaikeroi hiljaa pedillään.
“Huomensäde? Kaikki hyvin?” Tuiskumarja kysyi hiljaisesti. Naaras oli herännyt, kun oli kuullut Huomensäteen vaikerrukset.
“En… tiedä,” hän huoahti.
“Pentusi syntyy nyt,” Taivaannova sanoi. “Käyn hakemassa Sudenlaulun.”
Tuiskumarjan pennut raottelivat silmiään ja mönkivät emonsa vatsan kupeessa. Roihupentu ja Liekkipentu olivat sen sijaan heränneet ja katselivat uteliaana Huomensäteen suuntaan.

Pian Taivaannova saapui Sudenlaulu kannoillaan. Naaras oli käynyt herättämässä myös Ampiaisturkin.
“Roihupentu ja Liekkipentu! Te menette klaaninvanhimpien pesään!” Taivaannova hätisteli pennut aukion poikki pois pentutarhasta.
Huomensäde tunsi, kuinka supistukset värähtivät hänen ruumiinsa läpi. Hän ulvoi tuskissaan. Naaras ei ollut ajatellut, kuinka kivuliasta synnytys voi olla. Uusi supistus. Huomensäde ponnisti.
Sudenlaulu tunnusteli käpälällään Huomensäteen vatsaa. “Älä ponnista. Tie, mistä pennut tulevat ulos on turvonnut. Sinun pitää vain kestää. Pure tuota keppiä.” Valotassu ojensi Huomensäteelle kepin. Hän tarttui siihen hampaillaan, ja puri, kun supistus tuli. Keppi rusentui hänen hampaidensa välissä ja siitä lähti tikkuja, jotka putosivat hänen kuononsa eteen.
Supistuksien välissä Huomensäde huohotti raskaasti.

“Voit nyt ponnistaa,” Sudenlaulu ohjeisti. Huomensäde ponnisti, mutta mitään ei tapahtunut. “Tähtiklaanin tähden, miksi tämä on niin tuskallista?” hän ulvoi.
“Hyvin se menee,” Tuiskumarja tsemppasi naarasta tämän viereltä.
Kun supistus tuli, Huomensäde tarttui keppiin, puri sitä ja ponnisti. Ponnisti lujaa.
Huomensäde tunsi, kuinka jotakin plumpsahti ulos hänen häntänsä tienoilta. Sen jälkeen kuului heikko naukaisu. Sudenlaulu kiirehti pennun luokse, ja puhkaisi kalvon sen ympäriltä kynnellään.
“Naaras,” parantaja totesi ja laski sen Huomensäteen vatsalle. Naaras alkoi nuolla pentua kuivaksi. Se inisi, kun sai syötävää.
Huomensäde oli onnensa kukkuloilla. Se oli hänen! Hänen oma pienokaisensa!
“Huomensäde, sinulla on vielä tehtävää,” Sudenlaulu muistutti, kun seuraava supistus tuli.
Huomensäde ponnisti, ja tunsi, kuinka pentu liikkui hänen sisässään kohti maailmaa. Maailmaa, jossa oli kylmä, ja jossa hänen siskonsa oli.

Kaikki pennut olivat syntyneet. Kolme naarasta. Huomensäde lepäsi uupuneena pennut vatsan suojissa imemässä maitoa. Ensimmäinen naaraista muistutti Huomesädettä hänen siskopuolestaan, Iltatassusta, toinen Ampiaisturkkia ja kolmas Aamutassua.
“Mitkä heidän nimensä ovat?”Etsijätaivas kysyi, kun hän tuli pentutarhaan.
“Tuo raidallinen on Iltapentu, kirjava Aamupentu ja oranssi Yöpentu,” Huomensäde kertoi osoittaen pentua.
“Etkö antanut Ampiaisturkin vaikuttaa nimiin?” Tuiskumarja naukaisi. Huomensäde pudisti päätään.
“Tuo ensimmäinen. Se muistuttaa Iltatassua, toinen Ampiaisturkkia ja viimeinen Aamutassua.”
“Iltatassu? Aamutassu?” Tuiskumarja kysyi hämmentyneenä. Huomensäde pudisti päätään, eikä aikonut kertoa enempää.
Kun Ampiaisturkki oli kuullut Huomensäteen poikivan, hän oli tullut pentutarhaan, mutta saanut lähtöpassit. Kolli oli odottanut malttamattomana pesän ulkopuolella ja kysellyt Taivaannovalta koko ajan, milloin pääsisi.
Aurinko oli jo noussut, kun viimeinen pentu syntyi. Klaani oli Ampiaisturkin kertoman mukaan ollut jännittyneenä, odottamassa uusia jäseniään.
Ampiaisturkki nuolaisi Huomensädettä korvien välistä.
“Hienosti tehty,” kolli kehui ja katseli, kuinka pennut imivät maitoa.

“Miten synnytys meni?” Taivaannova kysyi, kun uteliaat olivat lähtenyt pois. Huomensäde huokaisi.
“Se oli vaikea,” Tuiskumarja kertoi Huomensäteen puolesta. Naaraalta oli lähtenyt voimat täysin.
“Kaikki ovat kuitenkin elossa,” Taivaannova tokaisi.
“Toistaiseksi,” Huomensäde täydensi lauseen.

Huomensäde oli kuitenkin onnellinen pennuista. Ne olivat hänen ja Ampiaisturkin. Hän voisi katsella niitä vaikka koko päivän, kun ne möngertävät silmät kiinni. Hän laski päänsä ja veti hännällään pentuja lähemmäksi.
Huomensäde ajatteli Tuiskumarjaa. Olit outoa olla pentutarhassa omien pentujen kanssa, kun oma mestarikin oli siellä. Tuiskumarja oli tsempannut häntä kovasti ja auttanut häntä kaikessa, vaikka hänellä olikin omat pentunsakin. OIkeastaan, Tuiskumarja on Huomensäteelle tärkeä. Vähän kuin… emo. Naaras, joka oli vaikuttanut hänen elämäänsä paljon, joka on opettanut taitonsa hänelle.
“Tuiskumarja?” Huomensäde kysyi naarasta. Tuiskumarja imetti pentujaan, mutta nosti päätään Huomensädettä kohti.
“Kiitos,” hän sanoi. Tuiskumarja räpäytti silmiään. Sen jälkeen Huomensäde sulki silmänsä.

***

“Huomensäde,” Kukkaköynnös sanoi kehräten. “Pentusi on valloittavia.”
Huomensäde nyökkäsi, yritti päästä lähemmäksi emoaan, koskettaa häntä, mutta hän ei pystynyt liikkumaan. Emon musta tähtiturkki säkenöi hänen silmänsä.
“Annoit heille sisaruksiesi nimet. Heitä odottaa kohtalo, mikä olisi kohdannut heidätkin.”
“Mutta joukossa on yksi ylimääräinen. Yöpentu.”

//Vähän lyhyempi tarinaxD. Pakko oli vaan julkasta vähän aikasemmin, vaikka Huomensäde sai tietää käytännössä eilen, mutta fantasia maailma, voi tapahtua mitä sattuu... Ja itse asiassa toi edellinenkin tarina sijoittuu sinne Ampiaisen viime tarinan tienoille...

Jee, nyt pääsee sitte kirjottamaan Huomenen pennuilla ;D

Kotkan tarinat - Luku 18

Vatsani murisi nälkäisenä samalla, kun haistelin kirpeää pakkasilmaa. Ruuasta oli ollut viime aikoina pulaa ja klaanin ruokkiminen oli ollut entistä vaivalloisempaa. Pakkanen oli kiristynyt entisestään ja lunta oli tuprutellut taivaalta enemmän kuin olisi ollut tarve.
Huokaisin syvään turhautuneena. En saanut hajujälkeä yhtään mistään tuoresaaliista.
Asetuin makuulle puun juuren viereen ja hengitin ilmaa suu raolla. Äkkiä näin oravan hyppäävän alas puusta tuuhea häntä viskoen sinne tänne. Vihdoinkin ruokaa. Otin vaanimisasennon ja lähestyin kohdetta hiljaa varmoin askelin. Sitten iskin ja sain pienen olennon hengiltä ennen kuin se ehti huomatakkaan. Katsoin ylös taivaalle hieman haikeasti ja kiitin Tähtiklaania saamastani ruuasta vaikken ollut varma kuulisivatko he.
Piilotin oravan ennen kuin jatkoin metsästystäni. Sain taas tovin odottaa ennen kuin haistoin uuden tuoresaaliin tuoksun. Tällä kertaa se oli hiiri. Pieni ja luiseva mutta saalis kuitenkin. Ei mennyt kauaa, kun sain senkin kiinni ja piilotettua oravan viereen.
Jäin istumaan korkean puun vierelle ja yritin jälleen saada vainua. Karvani kohosivat haistaessani jotain aivan muuta kuin ruokaa.
"Taivasklaanilainen?" mutisin hiljaa itsekseni haistaessani tutun vihollisklaanilaisen tuoksun. Mitä ihmettä Taivasklaanilaisella oli asiaa näin kaukana kotoa?
Hiivin lähemmäs Tuuliklaanin rajaa kunnes varmistuin siitä, että tunkeilija oli todella Myrskyklaanin reviirin puolella. Äkkiä näin liikahduksen kauempaa lumisen puskan heilahtaessa hieman. Kuljin hiljaa kohti metsän tiheimpää puolta ja päästessäni tarpeeksi lähelle pusikkoa hyökkäsin.
"Odota!" vahva kantava ääni henkäisi, kun yllätin tulijan. Pidin suurikokoista kollia paikallaan lumista maata vasten ja katsoin tätä suoraan silmiin tiukka katse kasvoillani. Olin valmiina iskemään kynnelläni jos tunkeilija liikahtaisi piirunkaan verran.
"Mitä teet Myrskyklaanin reviirillä? Eksyitkö kotoa, Taivasklaanilainen", sihisin hampaitteni välistä.
"Sinä olet Kotkasiipi etkö olekin? Tuoksut ainakin häneltä. Koivutassu kertoi minusta kokoontumisessa joitakin viikkoja sitten", kolli sanoi vakavasti ja räpäytin silmiäni muistaessani Taivasklaanilaisen oppilaan kanssa käydyn keskustelun.
"Varoitan sinua. Päästän sinusta nyt irti mutta jos yrität suuntaan taikka toiseen niin upotan kynteni pehmeään lihaasi", sihisin.
"Sovittu", kolli nyökkäsi ja nousin tämän päältä. Otin pari askelta taaksepäin ja istuuduin aloilleni. Katsoin vierasta kollia silmät kiiluen.
"Muistit hajuni hyvin. Kerro asiasi, Honkasydän", murahdin ja kolli selkeästi yllättyi hieman muistaessani hänen nimensä Koivutassun sen minulle kerrottua kokoontumisessa.
"Olen pahoillani, että tunkeudun tällä tavalla reviirillenne mutta minun oli tavattava sinut. Näytät aivan emoltasi. Siksi kiinnostuin sinusta silloin kokoontumisessa, koska luulin sinua Satakieleksi. Koivutassu kertoi, että hän on nyt Tähtiklaanissa. Ehkä näen hänet siellä jonakin päivänä", Honkasydän selitti silmät haikeutta täynnä.
"Asia on tullut selväksi. Tunnet emoni mutta miten se vaikuttaa minuun", tuhahdin.
"Kadotin emosi monia kuita sitten. Hän odotti silloin pentuja. Minun pentujani, Kotkasiipi", Honkasydän huokaisi syvään ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Tuijotin vain kollia epäuskoisena.
"Se oli sitä aikaa, kun Taivasklaani joutui pakenemaan vanhoilta mailtaan ja vaihdoimme reviiriä. Muistan siitä päivästä vain sen kuinka suuri kaaos joka puolella oli ja kissoja juoksi sinne tänne minä ja Satakieli mukaan lukien. Silloin tiemme erosivat enkä löytänyt häntä enää vaikka kuinka yritin etsiä. En tiedä minne hän lopulta päätyi. Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei ollut myöskään nähnyt häntä. Syyslilja. Nykyinen kumppanini. Oli emosi paras ystävä. Olimme molemmat surun murtamia Satakielen kadottua. Kuita katoamisen jälkeen olin menettänyt toivoni ja Syyslilja oli tukenani. Lopulta saimme pentuja, Korppitassun sekä pari muuta jotka kuolivat heti synnytyksessä. Otimme huostaamme myös orvon Koivutassun jonka olet jo tavannutkin", Honkasydän kertoi ja yritti välttää katsomasta minua aivan, kuin hän häpeäisi jotakin.
"Emoni päätyi Kaksijalkojen ansaan", sanoin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Joku kuitenkin petti hänet. Joku Taivasklaanilaisista oli nähnyt miten hän oli jäänyt loukkuun ja vaikka hän kuinka oli pyytänyt apua häntä ei autettu", lisäsin kylmän viileästi. Honkasydän nosti epäuskoisen katseensa minuun.
"Kuka?" hän kysyi järkytystä äänessään.
"En tiedä kuka. Emoni on vieraillut unissani ja kertonut asioita. Osasta en ota selvää ja osa on selkiintynyt minulle pikku hiljaa. Kuten nyt se, että hän todella oli Taivasklaanilainen", totesin.
"Kerro minulle. Millaiseen paikkaan hän päätyi? Miten hän kuoli?" Honkasydän sanoi sitten hiljaa.
"Hän päätyi kamalaan paikkaan. Hirveiden Kaksijalkojen luo jotka kohtelivat häntä kaltoin. Me pennut synnyimme hirvittäviin oloihin ja vain minä jäin henkiin. Emoni kuoli nälkään ja minä päädyin seuraavaan paikkaan uusien kamalien Kaksijalkojen luo jotka lopulta hylkäsivät minut pihalle ja sen ansiosta päädyin Myrskyklaaniin", selitin kaunistelematta asiaa yhtään. Honkasydän painoi päänsä alas ja hengitti syvään.
"Olen niin pahoillani", hän mutisi surullisena.
"Väitätkö sinä tosiaan, että olet isäni? Oletko aivan varma asiasta?" minun oli pakko kysyä ja varmistua.
"Olen. Olen aivan varma. Sitä paitsi. Onhan sinussa nyt minun näköä ja kokoa jos tarkkoja ollaan", Honkasydän nosti jälleen katseensa ja hänen silmänsä kirkastuivat. Istuin liikahtamatta ja katsoin kollia pitkään. Olin haaveillut tästä hetkestä, että tapaisin isäni. Tietäisin kuka hän on ja nyt tuo haave oli toteutunut. Se tuntui erikoiselta.
"Olen... hieman hämmentynyt", sanoin sitten ja Honkasydän naurahti.
"Ymmärrän. Minä olin myös enemmän kuin hieman hämmentynyt nähdessäni sinut ensimmäistä kertaa. Olit aivan ilmetty emosi kaukaa katsottuna", hän hymyili.
"Mitäs nyt sitten? Sinä olet isäni ja minä sinun poikasi. Mitäs nyt sitten tehdään?" virnistin. Tilanne oli minulle täysin uusi ja vieras.
"Tutustutaan tietenkin. Minä haluaisin tutustua sinuun nyt, kun löysin sinut", Honkasydän totesi.
"Minä haluaisin kuulla enemmän emostani. Olin niin pieni vielä, kun hän kuoli etten tiedä hänestä kovinkaan paljon", sanoin.
"Sopii. Kerron mielelläni hänestä kaiken mitä muistan ja tiedän", Honkasydän hymyili ja nyökkäsin hänelle.
"Seis! Tunkeilija!" hätkähdin Ruusutassun hypätessä kiven takaa sähisten ja karvat pystyssä. Nappasin hänet vikkelästi tassuihini ja pidin suurta tassuani tämän suun edessä. Oppilaani rimpuili hetken mumisten ja sähisten.
"Kaikki hyvin tiikeri", sanoin rauhallisesti ja naaras lopetti rimpuilun. Päästin hänestä irti ja tämä katsoi minua hämmentyneenä.
"Tässä on isäni", kerroin nyökäten kollia kohti joka katsoi Ruusutassua vaurautuneena.
"Isäsi? Mitä? Nyt en ymmärrä", Ruusutassu kallisti päätään ihmeissään.
"Sain itsekin vasta tietää", totesin.
"Tässä on oppilaani, Ruusutassu", kerroin sitten.
"Aa mukava tutustua. Pahoittelut, että säikäytin ja tunkeilin tällä tavalla. Minun on ehkä parasta palata ennen kuin joku muu hoksaa olinpaikkani. Oli mukava tutustua ja toivottavasti näemme taas pian", Honkasydän maukaisi, nyökkäsi minulle hymyillen ja katosi tulo suuntaansa.
Huokaisin syvään katsellen kollin lähtö suuntaan.
"Olet siis Taivasklaanilainen", Ruusutassu tokaisi häkeltyneenä.
"Olen Myrskyklaanilainen. Hän on Taivasklaanilainen", virnistin.
"Mutta eikö ole vaarallista kaveerata vierasklaanilaisen kanssa?" Ruusutassu ihmetteli.
"On jos et ole valmis vahingoittamaan taistelussa toisessa klaanissa olevaa kaveria. Sinulla voi olla ystäviä toisesta klaanista mutta oma klaanisi on aina tärkeimmällä sijalla", tarkensin.
"Ahaa. Eli sinä olet valmis puolustamaan klaaniasi vaikka Taivasklaanilaiset hyökkäisivät. Toisin sanoen isäsi", Ruusutassu totesi.
"Juuri niin", nyökkäsin.
"Sitten asiasta toiseen. Onko sinua onnistanut?" kysyin kääntyen oppilaani puoleen.
"Onnistanut mikä?" Ruusutassu katsoi minua kysyvästi.
"Oletko saanut tuoresaalista?" kysyin.
"Aaa. Sain pari hiirtä. Siinäpä se. Tosi huonosti löytyy. Haistoin myös ketun matkan varrella. Luulen, että sekin on ruuan haku reissulla", Ruusutassu totesi ja nyökkäsin.
"Jatketaan hetki yhdessä ennen kuin tulee pimeää. Meidän on ehkä yhdessä helpompi löytää saalista. Yritetään pysyä ketun tieltä pois ja kerrotaan havainnostasi, kun päästään leiriin", mietin.
"Tehdään niin", Ruusutassu nyökkäsi ja lähdimme meidän tutulle hyvälle metsästyspaikalle siinä toivossa, että saisimme ruokaa klaanille vietäväksi.

// Ruusutassu jatkaa tästä! :)

Luku 14

Edellinen vietetty yö oli ollut ihana. Huomensäde oli saanut viettää koko sen kahden Ampiaisturkin kanssa. Rakkaus oli palanut suurena tulipallona hänen sydämessään. Hän oli saanut nukkua puussa, Ampiaisturkin lämmittäessä häntä. Oli ollut niin hiljaista.
Huomensäde räpytteli unihiekat silmistään. Ampiaisturkin pää nojasi hänen kaulaansa vasten. Hän höristi korviaan ja kuuli, kuinka Valhelaulu jakoi partioita. Huomensäde nousi ylös. Hän venytteli raajansa ja pujotteli vielä nukkuvien kissojen lojuvien häntien lomasta ulos pesästä.

Valhelaulu oli määrännyt Huomensäteen metsästyspartioon kaksijalanpesälle ja perustellut sen sillä, että klaani tarvitsi ruokaa. Se oli totta. Myrskyklaanin kissat olivat tavallista luisevampia ja jokainen oli nälissään.
Huomensäde käveli Kuutamosydämen, Viiltoläikän ja Lehtikaihon takana. Kuutamosydän johti partiota kohti kaksijalanpesää.
Huomensäde huomasi hangella monien hiirien jälkiä ja totesi, että he löytäisivät varmasti monta hiirtä.

Huomensäde haistoi hiiren mehevän tuoksun.
“Täällä on paljon hiiriä. Mennäänkö sisälle siten, että joku menee oviaukosta sisään, vaanii siinä ja tappaa hiiret jotka pyrkivät ulos? Loput menee kulmille ja syöksyy sieltä,” Kuutamosydän ehdotti. “Huomensäde menee nyt ainakin jollekin sivulle, kun sä oot niin ketterä.”
Lopulta Viiltoläikkä meni toiselle kulmalle, Kuutamosydän kolmannelle ja Lehtikaiho vaani oviaukolla.
Ilmassa kuului Viiltoläikän murina, kun kolli katkoi hiirien niskoja. Huomensäde huomasi, kuinka muutamia hiiriä valui ulos rakennuksesta. Naaras noukki kynsillään hiiriä ja antoi niille tappopuremia. Niiden hiljaiset kauhun kiljahdukset loppuivat katkonaisesti.
Huomensäteen jalkojen juurissa lojui viisi lämmintä ja veristä hiirtä. Ne lojuivat velttoina, kun hän nosti ne hampaisiinsa.
“Paljon saitte?” Kuutamosydän mumisi suu täynnä hiirtä.
“Viisi,” Huomensäde sanoi. Muutkin olivat saaneet saman verran.
“Klaani saa ruokaa,” Lehtikaiho nyökkäsi tyytyväisenä.
“Joo, Tuiskumarja poikii aika pian, hänenkin pennut kasvavat,” Viiltoläikkä naukaisi.
Merilintu oli vasta muuttanut pois pentutarhasta, kun hänen viidestä pennustaan oli tullut oppilaita. Ampiaisturkkikin oli saanut Pisaratassusta oppilaan, ja ollut onnellinen.
“Olisi hyvä jos Myrskyklaani saisi vahvoja, terveitä pentuja,” Huomensäde osallistui muiden keskusteluihin. Muut näyttivät uteliailta.
“No? Pentutarhassa on vain Liekkipentu ja Roihupentu,” Huomensäde kivahti tuohtuneena. Ajatuksissaan hän tiesi, mitä muut kollit ajattelivat. *Eivät vähään aikaan saa nähdä minua emona!*
“Mennäänkö nyt?” Kuutamosysän kysyi käpälin koskettavaa ilmaa. Ilmapiiri oli kireä.

Huomensäde laski hiirensä tuoresaaliskasaan. Se oli normaalimpaa täysi, joten naaras koukkasi kynnellään hiiren ja kiikutti sen soturienpesän oviaukolle.
“Missä Ampiaisturkki on?” Huomensäde tiedusteli Kaislahännältä, joka unisena tallusteli ulos pesästä.
“Ampiaisturkkiko? Lähti Varjoklaanin rajalle,” Kaislahäntä tokaisi tylysti. Huomensäde nyökkäsi hämillään. Kaislahäntää selkeästi vaivasi jokin.

***

“Kettu!” Valhelaulu ulvaisi pikkihernetunnelilta. Sen silmät kiiluivat pimeydessä. Yht’äkkiä leirissa sijaitsi sekasorto.
“Katajataivas ja Tuiskusielu! Pentutarhaan vartioimaan! Kastelintu ja Mustajalka, klaaninanhimmat,” Heinätähti ulvoi neuvoja klaanitovereillensa. Huomensäde seisoi avuttomana sekasorron keskellä. Kissat liikehtivät kohti pikkihernetunnelia.
“Huomensäde. Livahda tarpeiden tekopaikalta ketun taakse ja juokse kauas houkuttelemalla kettu perääsi,” Heinätähti naukaisi hänen korvaansa. Naaras kavahti. Huomensäde nyökkäsi innostuksesta. Pitkästä aikaa vaarallisia tilanteita!

Piikkiherneköynnöksiin jäi mustavalkoisia karvoja, kun Huomensäde ujuttautui niistä läpi. Hän haistoi ketun löyhkän. Valhelaulun murina erottui muiden ylitse.
Huomensäde näykkäisi ketun takajalkoja. Ketun hampaat louskuivat sinne tänne, yrittäen saada edes yhtä häntää tai jalkaa murskattavaksi hampaidensa väliin.
“Huomensäde!” Valonenä naukaisi naaraan takaa.
“Pois!” Huomensäde sihisi veljelleen. “Älä uhraa itseäsi. Ruumiita tulee ja pian!”

Huomensäde loikkasi ketun selkään ja raastoi tämän nahkaa. Kettu ulvoi. Sitten hän loikkasi alas, juoksi, eikä jäänyt katsomaan seurasiko kettu häntä. Huomensäde juoksi niin kovaa kuin pystyi. Loikki lumisten oksien, kantojen, kivien ja juurien ylitse. Alitti kaatuneen puunrungon. Naaras ei pysähtynyt ennen järven rantaa.
Puuskuttaen Huomensäde loikki puunrunkoa ylös puuhun. Hän tarkasteli lunta, huomasi ettei kettu ollut seurannut häntä. Huomensäde haistoi ilmaa eikä lähettyvillä haissut kettu. Hän oli eksyttänyt sen.

***

Kului kaksi auringon kiertoa ketun hyökkäyksestä. Aurinkohuippu, Ampiaisturkki, Lehmussydän, Kaislahäntä sekä Valhelaulu olivat lähteneet jäljittämään kettua. He olivat todenneet sen lähteneen kokonaan klaanien reviireiltä pois.
Huomensäde pujahti soturienpesästä ulos. Häntä vastaan tuli Kaislahäntä, jonka silmät loistivat innostuksesta.
“No?” Huomensäde kohotti uteliaana kulmiaan.
“Tuiskumarja poiki yöllä! Kaksi naarasta ja yksi kolli,” Kaislahäntä kehräsi innoissaan. Huomensäde pinkaisi matkaan.
“Voiko tulla?” Huomensäde kysyi Katajataivaan hännältä. Tuore isä ihasteli pentujaan.
“Voi,” Katajataivas vastasi lempeällä äänellä.
“Onneksi olkoon, Myrskyklaani sai taas pikkuarmeijaa,” Huomensäde kehräsi. Tuiskumarja katsoi pentujaan.
“Mitkä heidän nimensä on?” Huomensäde uteli.
“Tuo valkeaturkkinen on Vitipentu, ruskea kolli on Tuomipentu ja vaaleanruskea naaras Kirvapentu,” Tuiskumarja selitti ylpeänä. Tuoreesta emosta näkyi väsymys yön ponnisteluista, mutta myös onnellisuus ja rakkaus pentujaan kohtaan.
“Lähden partiomaan, Valhelaulu näköjään jakaa niitä nyt,” mustavalkoinen naaras kiiruhti sanomaan ja lähti kohti Suurtasannetta.

“Huomensäde, sinä et lähde vielä mihinkään,” Sudenlaulu sanoi nähdessään naaraan. Huomensäde kohotti kulmiaan. Vastahan hän pääsi soturintehtäviin. Miksi Sudenlaulu vainosi häntä?
Häntä suuttumuksesta viuhuen korvat luimussa hän lähti Sudenlaulun luokse.
“No? Mitä tällä kertaa?” Huomensäde murisi.
“Haluaisin tutkia sinut… Kerran. Ole kiltti,” parantaja näytti anovalta.
“Hyvä on. Mutta anna ollakin viimeinen kerta!”
Huomensäde kulki kollin perässä parantajanpesään. Valotassu oli pesässä tarkastelemassa yrttivarastoja.
“No, mitäs Huomensäde taas?” oppilas kysyi. Sudenlaulu murahti merkiksi oppilasta olemaan hiljaa.
“Käy selällesi tuohon,” Sudenlaulu käski naarasta.
Vatsa paljaana Huomensäde tunsi olonsa epämiellyttäväksi sekä suojaamattomaksi. Hän kuitenkin teki kuin käskettiin ja makasi maassa odottaen parantajan toimenpiteitä.

Sudenlaulu tunnusteli Huomensäteen vatsaa. Kolli murahti tyytyväisesti. “Arvasin.”
Sydän pamppaillen Huomensäde makasi sammalvuoteella. Mitä hän arvasi? Ei kai mitään vakavaa?
“Voit nousta,” Sudenlaulu vetäisi henkeä. “Sinä odotat pentuja.”
Huomensäde ajatteli hetken. Pentuja? Kenen? Sitten hänen mieleensä tuli Ampiaisturkki.
“Ampiaisturkinko?” hän henkäisi. Sudenlaulu nyökkäsi. “Käy vielä makuulle, niin Valotassu saa kokeilla.”

“Siinä on yksi pentu,” Sudenlaulu selitti Valotassulle. Parantaja ja oppilas tunnustelivat Huomensäteen vatsaa. Hän tunsi itsekin hentoisten soturien alkujen potkut. Valotassu painoi hieman kovempaa Huomensäteen vatsaa.
“Aih!” naaras parkaisi. Valotassu kavahti taaemmas. “Jatka vain,” Huomensäde sanoi urheasti.
“Voit kyllä osallistua vielä partioihin, mutta sinun täytyy pian muuttaa pentutarhaan. Tee se, mitä jaksat,” parantaja ohjeisti vielä. Huomensäde kiitti ja lähti pois.

***

“Kaislahäntä, mennäänkö partioon?” Huomensäde kysyi ystävältään myöhemmin illalla. Naaras nosti korvaansa. “No, jos Valhelaulu päästää, varmaan laittaa jonkun meidän kanssa,” Kaislahäntä epäili.

Huomensäde katseli, kuinka Kaislahäntä käveli hänen edellään. Sudenlaulun uutiset pennuista olivat… uskomattomat. Huomensäde ei uskonut että voisi saada pentuja lähiaikoina. Sisimmässään hän halusi pentuja, mutta ei vielä. Lehtikadon aikana. Se ei ollut hyvä vuodenaika kasvattaa pentuja.

Huomensäde istui Kaislahännän vieressä Tuuliklaanin rajalla. Hän katseli, kuinka yksinäinen vesipisara mateli alas jäätynyttä puroa järveä kohti. Sitten se pysähtyi lumikinoksiin. Kaislahäntä liikahti varovaisesti Huomensäteen vieressä.
“Olet ollut hiljainen,” naaras avasi suunsa hitaasti. Huomensäde ei nostanut katsettaan kohti Kaislahäntää.
“Niin,” hän sanoi ja tunsi, kuinka pentu potkaisi hänen vatsassaan. Huomensäde vetäisi henkeä. Jos ei nyt, niin ei koskaan. “Minä… minä odotan Ampiaisturkin pentuja.” Henkeään pidättäen Huomensäde odotti Kaislahännän torjuvaa reaktiota. Kaislahännän vihreät silmät syttyivät loistamaan. “Oikeasti?”
Huomensäde nyökkäsi varovasti. Kaislahäntä syöksyi puskemaan häntä onnittelevasti hän kehräsi. “Oletko kertonut Ampiaisturkille?”
Naaras pudisti päätään.
“Sinun pitää! Mieti miten onnellinen hän on!” Kaislahäntä kehräsi. Vähitellen Huomensäde yhtyi kehräykseen.

Onnensa kukkuloilla Huomensäde saapui leiriin. Ampiaisturkki odotti häntä siellä hiiri hampaissaan.
“Maistuuko hiiri?” kolli kysyi. Naaras nyökkäsi.
Huomensäde näykki muutaman palan hiirestä, mutta luovutti sen sitten Ampiaisturkille. Ampiaisturkki loi kysyvän katseen Huomensäteeseen, mutta hän vain pudisti päätään.
“Kuulitko että Tuiskumarja poiki?” Ampiaisturkki kysyi yht’äkkiä rikkoen hiljaisuuden. Huomensäde säikähti. Arvasiko kolli jotain? “Kuulin.”
“Ne olivat ihania,” Ampiaisturkki sanoi huokaisten, kuin vihjaillen jotain. Yksi pennuista potkaisi lujempaa Huomensäteen vatsaa, ja hän hätkähti.

***

Auringonkierto auringonkierrolta pennut alkoivat painaa ja potkivat jo melko lujaa. Huomensäde ei ollut vielä kertonut Ampiaisturkille, mutta hän arveli että kolli oli jo huomannut kasvavat pennut.

Kuu loisti taivaalla. Pakkanen oli kova, mutta silti Huomensäde ja Ampiaisturkki lähtivät kävelylle. Hopeahäntä syttyi tummansiniselle taivaalle. Kävellessään Ampiaisturkin takana, Huomensäde tunsi, kuinka mitään huolia ei ollut. Synkän metsän tapahtumista oli selvitty ja Sudenlaulun pentu-uutisista. Mutta Ampiaisturkille ei oltu vielä kerrottu. Vain hän, Sudenlaulu, Kaislahäntä ja Valotassu tiesivät. Muut kissat olivat saattaneet vain arvata, huomaten Huomensäteen lihomisen.

Huomensäde hipaisi Ampiaisturkin korvia hännällään ja käskien häntä seuraamaan. Naaras käveli aina järven rannalle asti ja kiipesi vaivalloisesti puuhun. Parhaaseen puuhun, minkä tiesi koko maailmassa.
Ampiaisturkki seurasi naarasta hiljaisin käpälän askelin, kunnes Huomensäde pysähtyi parhaalle oksalle istumaan.
Huomensäde katseli hopeahäntää, joka tuikki taivaalla. Hän mietti, mitä mieltä Kukkaköynnös olisi. Hän ei ehtinyt nähdä tyttärensä pentuja.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde huokaisi. Kolli nosti päätänsä. “Minä… minä odotan pentujasi.”
Syntyi painostava hiljaisuus. Ampiaisturkki ei selvästikää osannut odottaa mitään sellaista.
“Sehän… sehän on mahtavaa!” kolli hihkaisi.
“Todella?” Huomensäde varmisti arasti. Ampiaisturkki ei vastannut, vaan kehräsi onnellisena. Kolli nuolaisi naarasta hellästi korvasta. Huomensäde silitti hännällänsä kollin selkää ja jätti sen siihen lepäämään.
Huomensäde tunsi, kuinka pennut liikehtivät hänen vatsassaan. Hän makoili puun oksalla katsoen Hopeahäntää Ampiaisturkki vierellään. Hän oli onnellisempi, kuin ennen loukkaantumistaan. Vaikka Huomensäde ei ollut odottanut pentuja näin aikaisin, hän oli iloinen, mutta tiesi, että oli vaarallista synnyttää pentuja lehtikadon aikaan ja muutenkaan, kun Synkkä Metsä oli voimistumassa.
Ampiaisturkki kietoi häntänsä Huomensäteen häntään. He muodostivat siitä sydämen, jonka läpi heidän tulevaisuutensa näkyi, kuin pimeitä ja surullisia hetkiä sekä Hopeahäntä tuikkimassa iloa.

Koivun tarinat - Luku 6

Palattuamme kokoontumisesta takaisin leiriin näin miten Honkasydän istui odottamassa soturien pesän läheisyydessä paluutamme. Hänen häntänsä alkoi heilua sinne tänne kärsimättömästi, kun hän näki tulomme. Hengitin syvään ja menin vikkelästi hänen luokseen. Siirryimme hieman sivummalle jottei kukaan kuulisi meitä.
"No miten meni?" kolli kysyi minulta hiljaa.
"Hyvin. Tapasin Kotkasiiven kokoontumisessa", vastasin.
"Kotkasiipi? Onko hän jo soturi?" Honkasydän toisti ja nyökkäsin hänelle vastaukseksi.
"Hän tunsi Satakielen", aloitin ja näin miten Honkasydämen silmät muuttuivat äkkiä toiveikkaiksi.
"Olen pahoillani mutta hän kertoi, että Satakieli on valitettavasti matkannut Tähtiklaanin maille", lisäsin ja Honkasydän katsahti tassuihinsa.
"Kysyitkö häneltä mistä hän tuntee Satakielen?" kolli nosti katseensa jälleen minuun.
"Satakieli on hänen emonsa", kerroin ja kollin karvat kohosivat äkisti. Ei suuttumuksesta vaan hieman ehkä jopa innostuksesta.
"Hänen emonsa?" Honkasydän toisti jälleen mitä olin sanonut.
"Hän oli aika epäileväinen kysymyksiäni kohtaan ja hän tuohtui hieman, kun kerroin, että menisit tapaamaan häntä jonakin päivänä. Hän sanoi, että jos yrität jotakin niin saat tuntea sen nahoissasi ja hän vaikutti olevan erittäin tosissaan asiasta. Joten olethan varovainen jos päätät lähteä etsimään häntä", huokaisin hiljaa.
"Totta kai. Haluan vain kuulla hänen tarinansa en muuta", Honkasydän nyökkäsi ja nuolaisi päälakeani isällisesti.
"Miksi haluat niin kovasti puhua hänen kanssaan?" en voinut olla kysymättä asiasta, koska en täysin ymmärtänyt tätä kuviota.
"Haluan olla ensin itse varma asiasta ennen kuin kerron", Honkasydän totesi mietteliäänä.
"Mutta olet varmasti ensimmäinen ja viimeinen jolle kerron siitä. Jostain kumman syystä minä luotan sinuun paljon enemmän kuin kehenkään muuhun täällä", kolli hymyili minulle pienesti ja tunsin miten ilahduin hieman kuullessani nuo sanat.
"Aion olla luottamuksesi arvoinen", kuiskasin tälle hiljaa hymyillen.

Tuosta keskustelusta oli nyt kulunut viikkoja ja sen jälkeen suhteeni Honkasydämeen oli muuttunut vieläkin enemmän. Olimme lähentyneet ja ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntui, että minulla oli isä. Tiesin ettei Honkasydän ollut oikea isäni mutta hän oli ottoisäni ja kissa joka oli pelastanut minut pentuna varmalta kuolemalta. Olin siis hänelle velkaa elämäni. Tiesin kuitenkin, että Korppitassu oli katkera siitä, että vietin aikaa Honkasydämen kanssa ja että Honkasydän oli osoittanut huomiota minua kohtaan muttei häntä kohtaan. Korppitassu oli tähän astisen elämänsä aikana halunnut vain ja ainoastaan, että hänen isänsä huomaisi hänet mutta jostain syystä niin ei ollut käynyt. Pystyin vain kuvittelemaan miltä hänestä nyt tuntui, kun hän näki minun viettävän aikaa hänen isänsä kanssa ja olin hieman pahoillani asiasta. Tunsin pientä sääliä häntä kohtaan ja hänen vihaansa kohtaan. Katkeran vihaiset kissat tekivät vain ja ainoastaan hallaa itselleen olemalla vihaisia. Jos Korppitassu muuttuisi niin uskoin hänen suhteensa isäänsäkin muuttuvan mutta Korppitassu ei tulisi tuskin koskaan muuttumaan vaikka sitä niin kovasti toivoinkin.
"Mitä sinä täällä oikein mutiset?" Iltatassu maukaisi viereltäni. Istuskelin parhaillaan lumisen kallion päällä pyöritellen lumipalloa tassuni alla.
"En mitään", virnistin kollille tuupaten pallon alas kalliolta.
"Tulin etsimään sinua heti, kun kuulin erään jännittävän uutisen", kolli virnuili minulle salamyhkäisesti ja höristin korviani häntä kohti kiinnostuneena.
"Saan tänään soturinimeni", Iltatassu pörhisti karvojaan ja paransi ryhtiään leveästi hymyillen.
"Onneksi olkoon! Mahtavaa! Olet niin ansainnut sen!" huudahdin innostuneena ja syöksyin halaamaan kollia. Iltatassun tasapaino järkkyi ja hänen tassunsa liuskahti hänen altaan niin, että pian jo kierimme alas lumiselta kalliolta.
"Hups. Anteeksi", henkäisin vaivalloisesti Iltatassun päältä. Nousin vikkelästi ylös ja ravistelin lumet turkistani. Iltatassu teki samoin ja alkoi hykertelemään huvittuneena.
"Saimpahan lumikylvyn. Nyt olen puhdas nimitystilaisuutta varten", hän naurahti huvittuneena.
"Anteeksi", irvistin.
"Ei haittaa. Harmillista, että joudun poistumaan oppilaiden pesästä", kolli nuolaisi tassuaan.
"Miten niin? Eikö ole hienoa päästä soturien pesään?" kallistin hieman päätäni kysyvästi.
"On, on. Mutta se tarkoittaa sitä, että parhaat ystäväni jäävät vielä oppilaiden pesään. Siis sinä ja Sadetassu. Varsinkin sinä", Iltatassu mutisi ja häkeltyi äkkiä.
"Tai siis tarkoitan, että minulle tulee hieman ehkä yksinäistä soturien pesässä, kun en kuule teidän kikatusta ennen nukkumaan menoa", kolli takelteli ja ravisteli sitten päätään. Naurahdin ja painoin pääni kollin leukaa vasten.
"Meilläkin tulee ikävä sinua mutta ei aikaakaan, kun me liitymme sinun seuraasi soturien pesään. Odotappa vain. Et edes ehdi ikävöimään meitä. Sitä paitsi vietämme aikaa yhdessä ihan niin kuin ennenkin", kehräsin.
"Mutta minä syön soturien pesän luona ja te oppilaiden pesän luona", kolli huokaisi.
"Mitä sitten? Me näemme silti toisiamme päivittäin", huokaisin ja nostin katseeni Iltatassun vaaleansinisiin silmiin.
"Niin kai sitten. Katsokin, että tulet pian seurakseni soturien pesään. Tee kaikkesi, että saat soturinimesi pian", Iltatassu virnisti.
"Teen parhaani!" hymyilin iloisesti ja nuolaisin kollin poskea ystävällisesti.
"Älä tee noin", kolli sanoi vaivaantuneesti.
"Mitä minä tein?" kurtistin kulmiani.
"No... siis.. noin miten äsken teit", kolli mutisi ja virnistin ilkikurisesti.
"Ai näinkö?" kysyin ja nuolaisin kollia uudestaan poskesta. Iltatassu otti askeleen taaksepäin ja naurahdin.
"Mikä sinuun tuli?" kysyin huvittuneena.
"Ei mikään. Minä vain..." kolli aloitti ja kuopi lunta tassullaan.
"Mitä?" kysyin nyt hieman vakavammin.
"Minä vain en jaksaisi odottaa", Iltatassu huokaisi syvään.
"Mitä?" kallistin päätäni kysyvästi.
"Että sinustakin tulisi soturi ja pääsisit soturien pesään nukkumaan minun kanssani. Ehkä jopa minun vierelleni", kolli totesi ja tunsin miten puna nousi poskilleni. Mitä Iltatassu oikein yritti kertoa? Että hän pitää minusta?
Katsoin kollia häkeltyneenä ja tämä vastasi katseeseeni. Äkkiä hiljaisuus tuntui jotenkin vaivaannuttavalta. Se ei ollut tuntunut siltä Iltatassun kanssa koskaan ennen. En vain yksinkertaisesti tiennyt miten vastaisin hänelle.
"Ei sinun tarvitse vastata. Meidän pitäisi palata leiriin", Iltatassu sanoi sitten pudistellen päätään.
"Odota.." päästin hätäisesti suustani, kun Iltatassu oli jo lähdössä. Kolli pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.
"Minäkään en malta odottaa sitä", vastasin sitten hiljaa ja Iltatassun ilme kirkastui ja tämä nyökkäsi minulle.
"Minä odotan sinua niin kauan kuin on tarve", hän sanoi sitten hymyillen.
"Hyvä. En anna sinun odottaa liian kauan", puskin päätäni kollin kylkeä vasten kehräten ennen kuin lähdin juoksemaan kohti leiriä Iltatassu kannoillani.


Iltatassu sai soturinimekseen Iltakatse ja tuo nimi sopi hänelle todella hyvin.
"Onneksi olkoon", kehräsin puskien kollin kanssa päitämme yhteen.
"Kiitos, Koivutassu", Iltakatse vastasi ja hymyili minulle lempeästi. Vaihdoimme vielä katseita ennen kuin menin Sadetassun luo kauemmas.
"Meidän kamu on kasvanut aikuiseksi", Sadetassu hymyili istahtaessani hänen vierelleen katselemaan miten klaanilaiset kävivät onnittelemassa uutta soturia.
"Niinpä", huokaisin syvään ja Sadetassu katsoi minua hilpeästi.
"Te katsoitte toisianne sillä tavalla. Miksi?" hän aloitti virnistäen.
"Millä tavalla?" virnistin ystävälleni takaisin.
"Kyllä sinä tiedät. Sillä tavalla", Sadetassu nyökytti päätään myhäillen.
"Lupasin hänelle, että teemme kaikkemme jotta mekin saisimme soturinimemme pian", vastasin kylmän rauhallisesti.
"Niinpä niin. Hän toivoo, että sinä saisit pian soturinimesi jotta pääsette tekemään pentuja", Sadetassu päästi suustaan.
"Sadetassu!" kikatin läimäyttäen naarasta tassullani.
"Mitä? Tekin mietitte sitä! Aivan varmasti!" Sadetassu nauroi hieroen päätään johon olin osunut.
"Ei mennä asioiden edelle. Yksi askel kerrallaan", naurahdin pudistellen päätäni. Sadetassu oli ihan mahdoton välillä.
"Hyvä on. Hyvä on. Kunhan sanoin", Sadetassu virnisti vielä minulle ja tökkäsin häntä selkään vielä hännälläni, kun näin Iltakatseen astelevan meitä kohti.
"Mikä täällä on niin hauskaa?" uusi soturi kysyi virnistäen.
"Pennut", Sadetassu vastasi ja mulkaisin tätä hätäisesti Iltakatseen katsoessa ystäväänsä kysyvästi.
"Pentutarhan pennut hassuttelivat hieman aikaisemmin ja kerroin siitä Koivutassulle", Sadetassu sepitti valheen pikaisesti suustaan ja huokaisin syvään.
"Pennut osaavat olla hauskoja", Iltakatse nyökkäsi huvittuneena.
"Niin osaavat", Sadetassu iski minulle vaivihkaa silmää.
"Miltä nyt tuntuu olla soturi?" vaihdoin puheenaihetta.
"Täytyy totutella uuteen nimeen. Valvon tämän yön vartioiden leiriä", kolli vastasi.
"Onnea tulevaan yöhön. Saattaa olla aika kylmä yöllä", totesin.
"Kyllä minä selviän", Iltakatse virnisti.

Yön aloittaessa tuloaan vetäydyin Sadetassun kanssa oppilaiden pesään. Juttelimme hetken niitä näitä ennen kuin kävimme nukkumaan. Ennen nukahtamista minulla oli vain yksi asia mielessä. Tein parhaani jotta minäkin ansaitsisin soturinimeni pian.

Korpin tarinat - Luku 5
//taistelua ja verta

"Väistö! Väistö! Ja isku!" Punakynsi käskytti minua harjoitellessamme taistelua Synkän metsän keskellä.
"Uudestaan! Väistö, väistö ja isku! Hyvä", hän toisti samalla, kun loikin väistäen hänen iskujaan ja iskin häntä kohti hänen käskiessään.
"Vielä kerran! Väistö, väistö ja isku", Punakynsi toisti jo kolmannen kerran.
"Punakynsi!" Daaliakynsi ilmestyi suuren kallion takaa luoksemme. Keskeytimme harjoitustuokiomme puoliksi sokean naaraan kävellessä väliimme.
"Mitä nyt?" Punakynsi murahti. Häntä selvästi ärsytti oppitunnin keskeyttäminen.
Daaliakynsi nyökkäsi taaksensa vilkaisten kauempana kohoavaa kukkulaa. Siristin silmiäni kukkulaa kohti ja pystyin erottamaan tumman hahmon, joka istui sen päällä niin kuin monena muunakin yönä aikaisemmin.
"Asia koskee oppilastasi", kuulin naaraan sihahtavan kollille ja tämä nyökkäsi takaisin.
"Odota tässä", Punakynsi murahti minulle ja meni Daaliakynnen kanssa kauemmas minusta etten kuulisi mistä he keskustelivat.
Huokaisin ja istuuduin aloilleni. Tunsin miten lihaksiani särki mutten antanut sen häiritä. Nuolaisin tassuani ja pyyhkäisin sillä korvanipukkaani.
Pian isoisovanhempani tulivat takaisin luokseni mietteiliäinä.
"Meidän täytyy hieman vaikeuttaa oppituntejamme. Minun täytyy ottaa kovat keinot käyttöön jotta saamme kiristettyä vauhtia ja sinusta tulisi taitavampi", Punakynsi sanoi pää korkealla. Sitten hän nyökkäsi Daaliakynnelle ja tämä syöksyi minun kimppuuni aivan yllättäen. Hätkähdin hieman, kun naaras painoi minut maata vasten ja upotti kyntensä lihaani. Irvistin kivusta ja ujutin takajalkani tämän alle jotta sain kynteni upotettua tämän vatsaan. Kierimme maassa tovin kunnes sain naaraan alleni ja aloin raapia tätä vatsan alueelta niin kauan, kun ehdin.
Daaliakynsi ulvahti kivusta mutta pääsi luikahtamaan irti otteestani ja oli jo pian selässäni kiinni. Hän porautui hampaillaan kiinni niskaani ja suustani pääsi murahdus. Heittäydyin selälleni niin, että naaraan ilma pakeni hänen keuhkoistaan ja hän irrotti otteensa niskastani. Naaras kömpi äkkiä jaloilleen mutta olin nopeampi. Hyppäsin itse hänen niskaansa ja painoin kynteni kiinni hänen kylkiinsä ja purin häntä niin kovaa, kun pystyin hänen niskavilloistaan. Daaliakynsi yritti karistaa minut irti selästään mutta olin niin tukevalla otteella hänessä kiinni ettei yrityksestä tullut mitään. Painoin kynteni vain syvemmälle ja syvemmälle hänen kylkiään vasten ja naaras ulisi kivusta allani.
Punakynsi istui kallion vierellä häntä ympärilleen kiedottuna. Hän katsoi meitä silmät viiruina hyvin vakavana ja kylmän viileästi.
Daaliakynnen jalat pettivät hänen allaan ja hän rojahti maata vasten yrittäen edelleen irtautua otteestani mutta mitä enemmän hän yritti sitä syvemmälle kynteni upposivat.
"Riittää!" Punakynsi karjaisi viimein ja irrotin otteeni siltä seisomalta. Daaliakynsi vaikeroi maassa hetken ennen kuin yritti saada jalat alleen ja raahusti Punakynnen rinnalle kylkeään pidellen. Tunsin miten niskani tuntui märältä ja paljaalta. Veri pisarat putoilivat yksitellen maahan sotkien turkkini. Silmäkulmani oli auennut myös ja sai toisen silmäni lähes sokeaksi verellään.
"Se oli hyvä lyhyt harjoitus tähän väliin", Punakynsi nyökkäsi vilkaisten naarasta.
"Ensi kerralla olen enemmän tosissani", Daaliakynsi virnisti minulle ennen kuin poistui luotamme kyljet verestä punaisina.
"Sinun on parasta palata maailmaasi ja putsata itsesi ennen kuin muut heräävät jotteivat he osaa aavistaa mitään", Punakynsi totesi ja lähti kumppaninsa perään.

Irvistin kivusta sammalpedilläni ja räpyttelin silmiäni pimeässä oppilaiden pesässä. Petini oli märkä. Märkä verestä. Kasasin nopeasti sammaleet yhteen kasaan ja ryhdyin nuolemaan verta turkistani pois. Olin hieman hämilläni. Oli siis mahdollista, että haavoittuisin en vain unessani vaan myös todellisuudessa. Pesin turkkiani niin nopein ja pitkin vedoin kuin taisin ettei kukaan osaisi aavistaa minun kulkevan Synkän metsän poluilla harjoittelemassa taistelutaitoja.
Saatuani itseni pestyä ravistelin turkkini ja irvistin hieman, kun tunsin kipeät haavani niskassa. Enää niistä ei onneksi vuotanut verta niin valtoimenaan mutta kipeät ne silti olivat.
Raahasin veriset sammaleet ulos pesästä ja vein ne äkkiä pimeässä aamuyössä ulos leiristä ja vein ne kauemmas leirin suuaukolta läheisen puskan juureen. Kaivoin lunta puskan alta ja laskin sammaleet sinne ennen kuin peitin ne lumella. Maa oli niin jäinen etten saanut sitä kaivettua joten tämä oli ainoa keino.
Sen tehtyäni päätin vielä hieroa kipeää selkääni viileää lunta vasten ja kylmyys helpotti sopivasti jomottavia haavojani.
Mietin miten selittäisin haavani samalla, kun keräsin uusia sammaleita petiäni varten. Katselin ympärilleni mietteliäänä kunnes sain vainun näädästä. Sillä hetkellä sen keksin. Menin hajua kohti ja näin näädän jätöksiä lumen päällä ja aivan sen lähettyvillä oli muutama kyseisen eläimen karvatuppo. Nappasin karvatupot tassuihini ja hieroin niitä minua vasten. Sen tehtyäni nappasin sammaleet takaisin suuhuni ja lähdin leiriä kohti.

Leiri oli jo herännyt minun saapuessa paikalle.
"Mitä sinulle on käynyt?" Kirkasmyrsky katsoi minua ihmeissään, kun olin menossa oppilaiden pesää kohti.
"Olin hakemassa uutta sammalta petiäni varten, kun näätä tuli vastaan", vastasin varapäällikölle.
"Siltä sinä haisetkin. Sinun on parasta käydä näyttämässä tuota niskassasi olevaa haavaa parantajalle. Saitko näädän häädettyä?" Kirkasmyrsky kysyi otsa rypyssä.
"Kyllä minä sitten viimein sain", nyökkäsin.
"Hyvä. Viehän nuo sammaleet pesään ja mene Mistelisydämen luo", varapäällikkö käski ennen kuin käveli soturien pesän edustalla olevien sotureiden luo.

Saatuani petini tehtyä lähdin parantajan pesälle. Niskassa oleva haavani oli alkanut jälleen vuotamaan verta ja se oli todella kipeä.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" Mistelisydän henkäisi nähdessään minut.
"Tappelin näädän kanssa", vastasin samalla, kun Riesatassu riensi luokseni tyrehdyttämään veren vuotoni.
"Haavasi näyttää ikävältä. Onneksi olet vielä hengissä. Tuosta jää kyllä mojova arpi sinulle muistoksi", parantaja totesi pudottaen eteeni unikonsiemeniä pureskeltavaksi.
Parantajan ja hänen oppilaansa tehtyä työnsä poistuin pesästä juuri samalla hetkellä, kun Koivutassu viiletti ohitseni kohti soturien pesää. Kurtistin kulmiani nähdessäni naaraan menevän Honkasydämen luo. Taas.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt heidän viettävän aikaa yhdessä. Monia viikkoja aikaisemmin olin nähnyt heidän poistuvan leiristä yhdessä ja sitten vielä ennen ensimmäistä kokoontumistamme olin nähnyt miten Honkasydän oli kutsunut Koivutassun luokseen. Myös kokoontumisen jälkeen he olivat keskustelleet ja sen jälkeen olin nähnyt heidät lähes päivittäin yhdessä. En ymmärtänyt miksi ja minua ärsytti. Eihän Koivutassu edes ollut oikeasti Honkasydämen pentu vaan minä olin. Minä ja vain minä. Mutta nyt tuo vanhus vietti aikaa tuon orvon kanssa eikä minun, hänen oman poikansa kanssa. Karvani kohosivat ja sähähdin mielessäni. Vielä tulisi minun aikani näyttää kuinka pahan virheen isäni teki jättämällä minut huomiotta. Minun oli vain oltava kärsivällinen.
Minua myös mietitytti eräs asia kokoontumisesta. Olin nähnyt miten Koivutassu oli jutellut Myrskyklaanilaisen soturin kanssa pitkään ja heidän juttutuokionsa oli vaikuttanut vakavalta ja tärkeältä. Sen jälkeen Koivutassu oli kotiin palattuamme mennyt puhumaan Honkasydämen kanssa. Aivan kuin nämä kaksi keskustelua olisivat kietoutuneet jokseenkin yhteen. Mutta mitä asiaa Koivutassulla olisi oikein ollut Myrskyklaanilaiselle? Vai oliko Honkasydän lähettänyt Koivutassun juttelemaan Myrskyklaanilaiselle? Olin hämilläni.

"Valmiina harjoituksiin?" hätkähdin mietteistäni Ahmakäpälän saapuessani luokseni.
"Kyllä", nyökkäsin, kun mestari huomasi haavani.
"Näätä", vastasin ennen kuin kolli ehti kysyä mitään.
"Ahaa. No otetaan hieman rauhallisemmin tänään etteivät haavasi ala vuotamaan. Saan muuten kuulla kunniani parantajalta", Ahmakäpälä tokaisi vakavasti ja lähdimme yhdessä ulos leiristä.

luku 8.

Feelings

Yksinäisyys, pettymys ja suru olivat outoja tunteita, jotka ruokkivat toinen toisiaan saaden kasvatettua ne vielä suuremmaksi, kuin ne aluksi olivatkaan. Ne saivat luulemaan asioita, joita ei oikeasti tapahtunutkaan. Etsijätaivas kuitenkin antoi niiden tunteiden kasvaa ja syödä toisia, parempia ja onnellisia tunteita. Hän antoi kaiken olla.

Asia vaivasi häntä koko yön ja seuraavat päivät. Nico ei ollut tullut katsomaan harmaata naarasta ja hän oli jäänyt synkkään yöhön yksin. Nicon tulematta jättäminen oli murtanut Etsijätaivaan palasiksi uudestaan ja uudestaan, koska Etsijätaivas välitti mustasta kollista niin paljon. Ehkä vähän liikaa, ottaen huomioon sen, että Nico ei kuulunut klaaneihin ja Etsijätaivas rikkoi soturilakia. Ja oliko se ollut hyvä idea? Ilmeisesti ei, Etsijätaivas mietti sydän särkyneenä, että oliko hän tehnyt jotai väärin? Oliko Nicolle käynyt jotain, josta hän ei tiennyt? Se oli hänelle vaikea asia, koska he olivat eri paikoissa. Nico ei ollut Myrskyklaanin kissa ja se hankaloitti kaikessa asioissa. Tosin, Etsijätaivas ei voinut kieltää sitä, että hän mietti kollin tuomista klaaniin. Mutta se asia.. pelotti häntä. Se pelotti häntä niin suuresti, että se sai tehdä omia tuhojaan Etsijätaivaan mielessä. Yhdestä ajatuksesta tuli seuraava, siitä seuraava ja kierre oli loputon.

“Hei”, Näkyviiksi tuli soturienpesään ja puski naarasta hellästi kuonoon. Etsijätaivas katsoi vain maata, eikä reagoinut ystäväänsä mitenkään. Näkyviiksi istahti Etsijätaivaan eteen ja kurtisti kulmiaan mietteliäänä. “Etsijätaivas”, hän aloitti topakammin. Etsijätaivas säpsähti, kuin heräten jostain talvihorroksesta.
“Sanoitko jotain?” Etsijätaivas uteli ja ravisti päätään, yrittäen saada sen selväksi päänsisäisestään sumusta. Näkyviiksi katseli harmaata naarasta ja tökkäsi tuota hellästi tassullaan pyytäen naaraalta jotain.
“Nouse ylös. En jää katsomaan sinua tuollaisena”, Näkyviiksi sanoi. Etsijätaivas heilautti korviaan huokaisten syvään. “Lisäksi haluan puhua sinulle. Vakavasti”, Näkyviiksi sanoi vilkaisten Etsijätaivaan mahaa. Se sai Etsijätaivaalla soimaan hälytyskellot, että mistä asiasta vanhempi kolli tahtoi puhua. Etsijätaivas nousi, ravisti pesän sammalet turkiltaan.
“Mistä haluat puhua?” Etsijätaivas sanoi äänessään suuri hämmennys. Tummanruskea kolli vain heilautti häntäänsä hiljentääkseen ystävänsä.
“Etsitään joku rauhallinen paikka..ja vaihdetaan kieliä. Se voisi piristää sinua”, Näkyviiksi sanoi, enemmän ehkä itselleen kuin muille. He menivät leirin laitamille, lähelle pentutarhaa jossa pennut pyörivät Taivaannovan jaloissa.
“Onko tämä tarpeeksi hyvä paikka?” Etsijätaivas kysyi kurtistaen kulmiaan. Näkyviiksi vilkaisi heidän edestä juoksevaa Roihupentua, jonka perässä tuli Liekkipentu.
“On”, kolli aloitti ja katsoi Etsijätaivasta ymmärtäväisesti meripihkanvärisillä silmillään. “Etsijätaivas.. tiedätkö, että sinä kannat pentuja?” Näkyviiksi kuiskasi ystävänsä korvaan. Etsijätaivas katsoi kollia tuntiessaan vatsansa muljahtavan ympäri. Eihän.. kenenkään pitäisi tietää siitä! Etsijätaivas painoi päänsä alas ja nyökytti hiljaa vastaukseksi Näkyviikselle.
“Oli minulla epäilykseni, mutta mikään ei ollut varmaa..”
“Etsijätaivas. Pennut ovat suuri ilo kaikille”, Näkyviiksi sanoi. “Sinulle ja klaanille”, hän sanoi.
“Mutta entä sitten..pentujen isälle?” Etsijätaivas kuiskasi hiljaa, rinnassa syvä suru. Hän oli pettänyt klaanin, rakkauden tähden.
“Varmasti hänellekin”, Näkyviiksi sanoi ja nuolaisi ystävällisesti Etsijätaivaan korvia.
“En voi kertoa kenellekään, kuka heidän isä on!” Etsijätaivas sanoi katsoen Näkyviikseä paniikki silmissään. Näkyviiksi nyökkäsi.
“Emon ei ole pakko kertoa sitä. Mutta mikäli tahdot, minä -”, Näkyviiksi oli aloittamassa, mutta Etsijätaivas puski häntä vasten.
“Kiitos Näkyviiksi”, hän ei saanut muuta sanottua. Näkyviiksi hymyili Etsijätaivaalle, joka hymyili takaisin.
“Sinulla on suuri sydän. Se ei ole paha asia”, kolli sanoi saaden Etsijätaivaan karvat siloittumaan. “Mutta muista, että olet kantanut pentuja vasta vähän aikaa. Se ei ole vielä huomattavissa…ellei osaa katsoa tiettyjä oireita”, Näkyviiksi sanoi viikset väpättäen.
“Tiedän. Ajattelin, heti kun se näkyy, niin käydä Sudenlaulun luona”, Etsijätaivas pohti.
“Hyvä niin”, Näkyviiksi sanoi heilauttaen häntäänsä. Etsijätaivas koki sen olevan päätös heidän keskustelulle. Etsijätaivaan mieli oli nyt kirkas ja toiveikas. Pennut olivat hyvä asia, ne olivat uusi ilo kaikille. Pennut olisivat myös hyvä lisä Myrskyklaaniin.. vaikka se oli jo täynnä kissoja. Miten pennut sopeutuisivat klaaniin ilman isää? Tosin, eihän Etsjätaivaallakaan ollut koskaan isää. Hänellä oli ollut vain.. Täplätuuli ja sisaruksensa.

Etsijätaivas etsi Pilvitassun. Pilvitassu oli juuri puhumassa Etsijätaivaan veljen, Pilkkutassun kanssa. Etsijätaivas meni heidän luokseen ja tervehti iloisesti. Hänet oli määrätty metsästyspartioon, joten hän voisi samalla opettaa oppilastaan. Etsijätaivas myös mietti, milloinhan Pilvitassusta tulisi soturi. Mutta hän mietti, että jos joutui ajattelemaan asiaa, niin Pilvitassu ei ollut vielä valmis. Oppilas olisi valmis soturiksi sitten, kun hän kokisi, ettei olisi enään mitään uutta opetettavaa. Vaikka toisaalta, oppiminen jatkui läpi elämän..
“Pilvitassu, me voitaisiin lähteä metsästämään, jos vain jaksat sen jälkeen niin mentäisiin vielä harjoittelemaan. Auringon laskiessa hämärän tullessa, voitaisiin harjoitella taisteluliikkeitä pimeässä”, Etsijätaivas pohti. Pilvitassu näytti innokaalta.
“Enköhän minä jaksa!” Kollioppilas intoili. Etsijätaivas soi Pilkkutassulle hymyn ja heilautti Pilvitassulle häntäänsä poistumisen merkiksi. Oppilas lähti loikkimaan muun metsästyspartion luokse.
“Miten jakselet?” Etsijätaivas kysyi istuuntuen veljensä rinnalle. Etsijätaivas huomasi, että Pilkkutassu oli kasvamassa hänestä ohitse. Kollissa alkoi olla jo kokoa, vaikkakin oli vielä oppilaana. Pilkkutassu katsoi häneen kiitollisena ja henkäisi syvään.
“En tiedä. Välillä tuntuu kuin… ei tuntuisi miltään. Mutta sitten taas.. tuntuu kuin kaikki olisi liian selvää ja kirkasta”, Pilkkutassu sanoi laskien päänsä alemmas ja katsoi maata. Etsijätaivas pesi veljeään korvasta ystävällisesti ja kehräsi hiljaa.
“Se on okei. Kunhan muistat, että.. me olemme täällä. Sinua varten.”
“Tiedän”, Pilkkutassu sanoi nostaen päänsä pystyyn ja hymyili Etsijätaivaalle. Etsijätaivas nousi ylös partion viittoessa hänelle.
“Minun täytyy mennä. Nähdään”, Etsijätaivas sanoi ja Pilkkutassu puski häntä nenällään.
“Hyvää saalistusonnea!” Sitten Etsijätaivas loikki Jääruusun ja Kastelinnun mukaan, perässään yli-innokas Pilvitassu.

Metsässä, partio pohti parasta paikkaa saalistaa.
“Hmm. Uusi lumi saattaa vaikeuttaa saalistusta”, Etsijätaivas selosti kaikille, mutta katsoi Pilvitassua. “Eläimet varovat liikkumasta uudella lumella, koska siihen jäävät jäljet. Meidän pitäisi vain yrittää muistaa vanhojen paikkojen kautta, missä on ollut paljon pesiä..” Etsijätaivas mietti ääneen.
“Kaikki saaliit ovat klaanin hyväksi”, Kastelintu sanoi ja Etsijätaivas nyökkäsi.
“Napatkaa kaikki mitä saatte”, Etsijätaivas tokaisi ja kaksikko lähti etsimään paikkaa, jossa saalistaa. Etsijätaivas katsoi Pilvitassuun ja mietti, minne he menisivät. “Kokeillaan kanervikkoa ja metsää lähellä jokea”, hän mietti ja virnisti. “Jos Tähtiklaani suo, löydämme jäniksen joka juoksee meidän puolellamme”, Pilvitassun silmät sädehtivät innokkaana. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan napannut jänistä ja se voisi olla oppilaan kanssa mukavaa vaihtelua.

Tuuli puhalsi järveltä kylmää ilmaa. Etsijätaivas haisteli sitä, mutta sieltä ei tullut mitään erottuvaa tuoksua. Etsijätaivaan ajatus meni Nicoon - miten kolli pärjäisi, yksin? Tosin, ei Nico ihan yksin ollut. Heitä oli muutaman kissan lauma kauempana, joilla ei ollut sääntöjä. Etsijätaivas käänsi katseensa oppilaaseensa ja räpäytti silmiään.
“Oletko valmis?” Etsijätaivas kysyi. Pilvitassu nyökkäsi innokkaana. “Muista, että innokkuusi voi olla ongelma. Muista keskittyä siihen mitä teet. Osaat kyllä”, Etsijätaivas muistutti oppilasta ja kosketti kollia hännällään. Pilvitassu lähti etsimään läheltä jokea tuoreita jälkiä, joita hän löysikin. Etsijätaivas katseli kollin menoa, kun eräänä päivänä hänellä olisi pennut opetettavana. Hän olisi niin ylpeä heistä - eikä kukaan tulisi rakastamaan pentuja kuin hän. Pilvitassu oli saanut vainun ja lähti seuraamaan sitä. Etsijätaivas tarkkaili ja katseli, kun Pilvitassu ponkaisi takajaloillaan vauhtiin ja katosi lumen pölytessä ilmaan. Naurahtaen Etsijätaivas lähti toiseen suuntaan, turhaa hän tarkkaili oppilastaan, joka oli haka metsästämisessä. Etsijätaivas ei haistanut mitään, mutta hän tosiaan näki pienesti virtaavan joen tällä puolella jäniksen. Se kulki varovaisesti kohti häntä, joten Etsijätaivas kiersi tuulen alapuolelle, jottei saaliseläin saisi hänestä tuoksua. Etsijätaivas toivoi, että Pilvitassu oli saanut saaliinsa kiinni ja hän tulisi heitä vastaan. Kun jänis kulki varovaisesti hänen eteensä, Etsijätaivas painoi jalkansa alleen ja pinkaisi juoksuun. Jänis katsoi taakseen ja lähti juoksuun. Se oli villi takaa-ajo. Jänis kierteli ja kaarteli, mutta Etsijätaivas sai sen ajettua kohti jokea. Pilvitassu oli sopivasti vastassa, joten Pilvitassu sai napattua sen. Etsijätaivas huikkasi onnittelut hienosta nappaamisesta oikeaan aikaan. Samaan aikaan muut myrskyklaanilaiset olivat yrittäneet etsiä lisää saalista, mutta saaliseläimet olivat pysyneet visusti piilossa. He olivat saaneet kiinni yhteensä yhden jäniksen, kaksi varpusta ja päästäisen. Se oli vähäinen saalis klaanille, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Saalistuspartio asteli leiriin saaliit suussaan. Etsijätaivas kävi puottamassa saaliit kasaan.
“Pilvitassu! Jos viitsit, niin vietkö kuningattarille ruokaa?” Etsijätaivas muistutti oppilastaan. Pilvitassu nyökkäsi ja valikoi sen jäniksen, minkä he olivat napanneet yhdessä. Etsijätaivas mietti myös lisätehtäviä oppilaalleen. “Ja jos viitsit, käytkö vaihtamassa klaaninvanhimpien sammaleet? Ota mukaan joku kaveriksi”, Etsijätaivas sanoi ja mietti kokonaista päivää.
“Joo totta kai!” Pilvitassu sanoi irvistäen. Innokas oppilas ei pitänyt tylsistä tehtävistä, mutta teki ne palvellakseen klaania.
“Ainiin! Saat nyt pienen tauon. Jaksatko myöhemmin tulla taisteluharjoituksiin?” Etsijätaivas uteli oppilaaltaan. Pilvitassu nyökkäsi ja heilautti häntäänsä, lähtien kohti pentutarhaa, jonka edustalla pennut painivat keskenään.

Nyt, kun Etsijätaivas oli saanut Pilvitassun kauas hänestä ja oppilaalle muuta ajateltavaa, hän menisi katsomaan oliko Nico vieläkään tullut paikalle. Etsijätaivas katsoi sopivan tilan, kun kukaan ei näyttänyt huomaavan, hän livahti ulos. Metsä oli hiljainen ja aurinko paistoi taivaalla - ainakin vielä hetken aikaa. Etsijätaivas halusi vain nähdä, olisiko Nico tullut. Hän tahtoi nähdä kollin enemmän kuin mitään muuta. Päästessään heidän tapaamispaikalle, naaras katseli ympärilleen. Paikka vaikutti hiljaiselta, kunnes kuuli kun puusta tippui lumet. Etsijätaivas kääntyi ympäri ja lähestyi sitä paikkaa, jossa se oli tapahtunut. Pian lumesta ilmestyi näkyviin mustaturkkinen kolli jonka silmät loistivat kirkkaasti.
“Et usko millainen matka minulla oli!” Nico juoksi Etsijätaivaan luokse hengästyneenä kun pääsi lumikasasta. Etsijätaivas katseli hänen rakastamaansa kollia silmät suurina. Missä toinen oli ollut?
“Missä olet ollut?” Etsijätaivas kysyi äänessään rakkautta ja surua. “Jätit minut yksin..” Etsijätaivas sanoi surullisena. Nico painoi päänsä alas.
“Loukkasin jalkani. Kaksijalkainen otti minut hoiviinsa ja pelasti minut. Nyt olen kunnossa”, kolli vakuutteli ja sai Etsijätaivaan huolen vähenevään. “Olen pahoillani. Olisin tullut, mutta en päässyt. Korvaan sen vielä”, Nico sanoi puskien naarasta ja kietoi heidän häntänsä yhteen. Kaksikko jäi nojailemaan toisiinsa ja Nico jäi selittämään, mitä hän oli nähnyt kaksijalkalassa.

Etsijätaivas oli palannut leiriin kiireellisesti, sillä hänen oli pakko mennä kouluttamaan Pilvitassua. Tosin, Etsijätaivas oli varma, että kollista tulisi pian soturi. Hän halusi vain Varmistaa kollin taidot, ennen kuin ehdottaisi Heinätähdelle nimitystä. Pilvitassu oli ollut puhumassa sisarelleen. Etsijätaivas heilautti häntäänsä, jotta oppilas tulisi hänen luokseen. Aurinko oli laskenut ja hämärä oli saapunut järvelle.
“Mennäänkö?” Etsijätaivas kysyi ja hymyili. Pilvitassu nyökytti päätään ja he poistuivat leiristä vähin äänin.

He saapuivat harjoitusaukiolle.
“Tämä olisi haasteellisempaa, jos olisi lehdet maassa. Mutta tämäkin saa kelvata”, Etsijätaivas virnisti pimeässä. Pilvitassu nyökkäsi ja sanoi olevansa samaa mieltä.
“Lehdethän pitävät ääntä ja maassa voi olla ties mitä risuja?” Pilvitassu varmisti ja Etsijätaivas nyökkäsi.
“Lisäksi tällaiseen harjoitteluun on eniten valmistautunut Varjoklaani. He ovat tottuneet kulkemaan hämärässä. Tuuliklaani on tottunut kulkemaan nummilla, Jokiklaani veden äärellä..” Pilvitassu nyökkäsi ja sanoi Etsijätaivaalle muut klaanit. Etsijätaivas heilautti korviaan tyytyväisenä.
“Hyvä”, Etsijätaivas totesi vielä. “Joten seuraavaksi, harjoittelemme vähän jäljitystä pimeässä ja sen jälkeen tehdään muutama harjoitus”, harmaa naaras selitti ja aloitti harjoituksen. Etsijätaivas halusi, että Pilvitassu etsi hänet. Hän oli mennyt erilaisissa pensaikossa mutkitellen risujen alta ja välistä ja lopuksi Etsijätaivas oli kiivennyt puuhun. Hän odotti siellä hetken aikaa, kunnes huomasi Pilvitassun tulevan. Nuori kolli epäröi parissa kohtaa, mutta siinä Etsijätaivas olikin yrittänyt hämätä oppilastaan. Pilvitassu kuitenkin löysi uudestaan vainun, joten hän pääsi Etsijätaivaan luokse.
“Olet siellä puussa!” Pilvitassu huuti. Etsijätaivas aurahti ja kapusi alas varovaisesti varoen, etteivät tassut lipsahtaisi irti.
“Hyvä. Olet tarkka löytämään asioita ja metsästys ja löytäminen on sinun vahvuutesi. Katsotaan vielä, mitä voisimme harjoitella seuraavaksi”, Etsijätaivas mietti. “Voimme harjoitella heikkouttasi, jotta siitä tulee vahvuutesi”, hän jatkoi ja Pilvitassu oli innokkaasti mukana.

Etsijätaivas katsoi Pilvitassun heikkoudeksi tämän varomattoman ja kärsimättömän luonteen. Kolli ei malttanut odottaa taistelussa omaa vuoroaan, mutta Esijätaivas pyrki kääntämään sen hyväksi. Harmaa naaras pyrki tekemään sen niin, että Pilvitassu tekisi taisteluliikkeet intuitiolla, eikä ajatuksen kanssa. Jos Pilvitassu jäi ajattelemaan, liikkeet olivat kömpelöitä ja liian hitaita. Mutta silloin, kun hän keskittyi, liikkeet tulivat sulavaksi ja varmoiksi. Sellaisiksi, että näytti siltä, että kollille tuli vahvuutta enemmän kuin sitä oikeasti oli.

Kaksikko oli palannut leiriin. Etsijätaivas näki leirissä Tarinamielen ja Täplätuulen, joten naaras meni heidän luokseen. Tarinamielen ilme oli.. kummallinen ja Etsijätaivas halusi tietää, mikä heitä vaivasi.
“Tapasin isämme”, Tarinamieli sanoi. Etsijätaivas vilkaisi Tarinamieltä ja katsoi tuon olevan ulkopuolisesti kunnossa, mutta käännähti emoonsa kiinni.
“Oletko kunnossa emo?” Etsijätaivas kysyi huolissaan. Häntä itseään ei kiinnostanut oma isä, hän ei ollut koskaan tarvinnut sitä. Mutta emoaan hän tarvitsi.
“Hän.. hän on poissa. Hän ei tule koskaan vahingoittamaan teitä”, Täplätuuli sanoi. Etsijätaivas sulki silmänsä. Se, joka oli loukannut hänen ja heidän emoaan - oli poissa.
“Hyvä. En ole koskaan tarvinnut isää, enkä tarvitsekaan. Mutta sinua tarvitsen. Olethan varmasti kunnossa?” Täplätuuli nyökkäsi ja painoi päänsä Etsijätaivasta vasten. Etsijätaivas koki paljon, monenlaisia tunteita. Päällimmäisenä niistä oli kuitenkin oman emon rakkaus ja suuri rakkaus tulevia pentuja kohtaan.

//en tarkistanu asiavirheiltä, älkää rangaisko XD tämän tarinan myötä toivotan myöhästynyttä joulua ja hyvää uutta vuotta <3

Luku 7

//sisältää hieman verta ja taistelua

Ampiaisturkin mielestä Pisaratassun koulutus oli sujunut hyvin. Naaras edistyi huomattavasti ja nautti kaikesta. Etenkin taisteluharjoituksista. Ampiaisturkki oli pyytänyt kerran Huomensäteen Pisaratassun vastustajaksi, sillä molemmat naaraat olivat luonteeltaan niin samanlaisia. Huomensädekin oli ollut innoissaan päästessään pitkästä aikaa painimaan ja taistelemaan muiden kissojen kanssa.
Pisaratassu tuntui kuitenkin vertailevan itseään koko ajan sisariinsa, eikä tyytynyt hyväänkään suoritukseen.

Ampiaisturkin anturoita nipisteli, kun hän käveli Pisaratassun edellä kohti harjoitusaukiota. Puiden oksat painuivat raskaasta lumesta ja koko metsä oli verhoiltuna lumeen.
“Mitä harjoitellaan tänään?” Pisaratassu uteli.
“Taisteluliikkeitä. Saat taistella minua vastaan,” Ampiaisturkki naukaisi. Pisaratassun silmät levähtivät auki.
“Sinua vastaan? Olet kolme kertaa minua ismopi,” Pisaratassu ulvaisi.
“Taistelussa kissat eivät valikoi vastustajaansa koon puolesta. Sinun täytyy oppia puolustautumaan. Pienuus voi olla etusi,” Ampiaisturkki kehräsi. Pisaratassu meni hämilleen, mutta kokosi itsensä.
“Valmiina?” Pisaratassu kysyi kollilta, mutta ei odottanut vastausta, vaan sukelsi kollin mahan alta ja raapaisi kynnellään.
Ampiaisturkki tunsi, kuinka kipu viilsi hänen vatsaansa. Hän rääkäisi. “Kynnet sisään!”
Pisaratassu näytti katuvalta. “Anteeksi. Unohdin, että kynnet täytyy pitää sisällä,” naaras katui.
“No, kunhan muistat jatkossa,” Ampiaisturkki sanoi. *Täytyy pitää hänen kanssaan kuria. Ei Pisaratassu voi alati unohtaa kynsiä. Hänestä tulee pian vaarallinen. Sekä itselleen että muille.*

Ampiaisturkki ja Pisaratassu kamppailivat lumen keskellä pyörivänä ja sähisevänä karvakasana. Lumi pöllysi heidän ympärillään.
Kauempaa metsää lähestyi hiljaa kettu, jonka punainen häntä oli paikoillaan. Eläimen suussa ja turkissa oli verta.
Ampiaisturkki ja Pisaratassu ei kumpikaan haistanut tai huomannut lähetyvää petoa. Pisaratassu tyrkkäsi Ampiaisturkin selälleen. Kollin pehmeä vatsa oli paljaana ja hän tunsi, kuinka naaraan jalat polkivat sitä.
Kylmä viima pyyhkäisi järveltä päin erikoisen tuoksun. Ampiaisturkki jähmettyi, kun se kuljetti ketun löyhkää. Kolli ponkaisi pystyyn niskakarvat pörrössä. Pisaratassukin oli huomannut epätavallista.
Ampiaisturkki nuuhkaisi ilmaa. Ketun oranssit silmät katsoivat uhkaavasti lumikasan takaa.
“Kiipeä puuhun,” Ampiaisturkki murisi oppilaalle. Vastahakoisesti naaras kiipesi puuhun ja jäi tarkkailemaan tilannetta sieltä käsin.

Kettu syöksähti kohti kollia. Ampiaisturkki väisti ja raapaisi viillon sen kuonoon. Siitä pirskahti tummanpunaista verta, joka norui hiljalleen pitkin ketun arpista naamaa. Se hengitti pahanhajuista ilmaa.
Ampiaisturkki haistoi tutun hajun ketusta. Ketun karva oli valmiiksi jo osin tahmean veren peitossa.
*Onko tuo tullut Tuuliklaanin reviiriltä? Siinä on Varissulan ja jonkun muun kissan hajua. Ja varmasti vertakin,* Ampiaisturkki heräsi. Oranssi kolli otti askeleen toisen eteen ja ajoi kettua pikkuhiljaa nurkkaan.
Ampiaisturkki näykki ketun jalkoja. Se ärsyyntyi ja louskutti teräviä hampaistaan aivan Ampiaisturkin hännän päässä.
Ampiaisturkki tunsi, kuinka kettu sai hänen hännästään kiinni ja kuinka siitä lähti karvatuppoja.
Pelon jyskyttäessä sydämessä kolli kiipesi puuhun turvaan.
Pisaratassu katseli tätä kaikkea avuttomana, eikä halunnut ketun vievän yhtään kissahenkeä Tähtiklaanin maille metsästämään. Naaras tähtäsi ja loikkasi suoraan alas puusta ketun selkään.
Kettu haukahti järkyttyneenä. Se heilutteli ruumistaan ympäri puolelta toiselle, mutta oppilas piti tiukasti kyntensä kiinni.
“Pisaratassu!” Ampiaisturkki ulvaisi. Kolli ampaisi puusta alas, loikkasi naaraan niskaan ja he vierivät sivuun. “Oli vastuutonta tehdä mitään tuollaista,” Ampiaisturkki murisi.
“Eikö tärkeintä ole ko…” Pisaratassu kysyi. “Ei. Jos vastassa on kettu,” Ampiaisturkki pisti väliin.
“Kokemus?” Pisaratassu ulvaisi Ampiaisturkin sanojen jälkeen. Oppilas tuijotti silmät viirussa mestariaan. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja lähti korvat luimussa kohti järveä.
“Et palaa klaaniin ennen kuin olet löytänyt saalista! Klaani on ruokittava!” Ampiaisturkki murisi perään. Naaras ei näyttänyt merkkejä siitä, että oli kuullut. Jupisten omiaan Ampiaisturkki lähti kohti leiriä.

“No mikä nyt?” Huomensäde kysyi, kun hänen kumppaninsa palasi leiriin ilman oppilastaan.
“Arvaa,” Ampiaisturkki murisi.
“Pisaratassu suuttui?” naaras arvasi.
“No mitäpä muutakaan!? Se on semmoinen… syyhyturkki,” Ampiaisturkki manasi.
Huomensäde näytti loukkaantuneelta.
“Ja nyt sinä! Tähtiklaanin nimeen, mikä teitä kaikkia vaivaa?”
“Rauhoitu. Pisaratassu on nuori, kehittyvä ja tulinen kissa. Olet pärjännyt minunkin kanssa,” Huomensäde naurahti ja nuolaisi kollia korvasta. Ampiaisturkki loi silmäyksen kumppaniinsa ja silitti hännällään tämän selkää.
“Haetaanko ruokaa?” Huomensäde kysyi.
Ampiaisturkin vatsa murisi. Lehtikato oli ankara ja viimeksi hän oli syöny haukun hiirestä edellisenä auringonnousuna. *En voi mennä. En ole saalistanut,* Ampiaisturkki ajatteli nälkäinen vatsa ajatuksissaan.
“No, en ole saalistanut,” Ampiaisturkki pani vastaan.
“Tule nyt. Et ole syönyt pitkään aikaan. Se tekee hyvää,” Huomensäde vastasi ja nappasi hiiren.

Syötyään osan hiirestä, Ampiaisturkin mieli oli parempi. Osa nälästä oli hävinnyt kuin kettu suohon ja olokin oli parempi.
Ampiaisturkki loi silmäyksen piikkihernetunnelille. Pisaratassun valkoinen turkki ei erottunut kovin hyvin lumisesta taustastaan, mutta kuitenkin kolli tajusi, että naaras oli tulossa häntä kohti.
“Anteeksi,” Pisaratassu sanoi ja painoi päänsä. Ampiaisturkki vetäisi henkeään. “Ei se mitään. Muista totella vanhempia.”

***

Kuu loisti taivaalla luoden varjoja hangelle. Ampiaisturkki kulki Huomensäteen vierellä ja tunsi naaraan väreilevät lihakset. Hengitys huurusi ja viiksissä oli jääpisaroita.
“Onko kylmä?” Huomensäde henkäisi. Ampiaisturkki nyökkäsi sanomatta sanaakaan.
“Pitää mennä leiriin,” naaras jatkoi yksin puheluaan.
“Ei vielä. Haluan… Haluan kanssasi kahden keskistä aikaa,” Ampiaisturkki sanoi ja veti naaraan ylös puuhun.

Ampiaisturkki makasi rennosti koivun oksilla vieressään Huomensäde. Ampiaisturkki vilkaisi Huomensäteen meripihkan värisiin silmiin. Naaraan silmistä heijastui kuu.
Huomensäde tähysi kuuhun ja katseli lukemattomia tähtiä.
“Kukkaköynnös oli hieno kissa,” Ampiaisturkki sanoi tietäen, mitä naaras ajatteli. Kolli nuolaisi lohduttavasti naaraan päälakea.
“Niin. Mutta se ei haittaa, vaikka hän on kuollut. Hänellä on hyvät oltavat. Minulla on sinut,” Huomensäde sanoi hiljaisesti.
Ampiaisturkista tuntui, kuin naaraasta olisi tullut rauhallisempi. Ei niin hurjapäinen enää.

Ampiaisturkki kietoi häntänsä Huomensäteen hännän kanssa yhteen. Hän hivuttautui lähemmäs. Huomensäde laski päänsä Ampiaisturkin turkille ja sulki silmänsä. Ampiaisturkki katseli naarasta, kuinka hengitys tasaantui. Hän nuoli naaraan turkkia puhtaaksi.
Yksinäinen lintu lensi taivaalla ja Ampiaisturkki saattoi kuulla sen rapisevat siivet. Hän katsoi lintuun ja sitten naaraaseen. *Hän on kuin yksinäinen lintu,* Ampiaisturkki ajatteli.

“Huomensäde. Nyt mennään takaisin leiriin, “Ampiaisturkki sanoi töytäisten naarasta. Huomensäde nosti päänsä Ampiaisturkin turkista ja haukotteli.
“Onko nyt aamu?” naaras kysyi.
“Ei, mutta nyt pitää mennä leiriin,” Ampiaisturkki sanoi ja nousi ylös. Huomensädekin nousi ja katseli alas puusta. Sitten Huomensäde laskeutui sulavasti alaspuusta ja otti etukäpälillään vastaan.
Ampiaisturkki juoksi naaraan kiinni ja painoi tämän maahan.
“Hei!” Huomensäde huudahti ja ponnahti ylös. Ampiaisturkki lennähti ilmaan ja lumi koppasi tämän vastaan. Huomensäde syöksähti kollin päälle. Ampiaisturkki yritti tavoitella Huomensäteen häntää. Hän ei kuitenkaan onnistunut, mutta naaras kuitenkin kierähti pois hänen päältään. Kostoksi Ampiaisturkki ponkaisi Huomensäteen niskaan. Huomensäde yritti kulmahampaillaan saada hätyytettyä kollia pois.
“Auh!” Ampiaisturkki ulvaisi, kun Huomensäde yritti terävillä hampaillaan kollin kurkkua.
Ampaisturkki nousi seisaalleen. “Tule, mennään nyt, ettei kukaan ihmettele, missä olemme.”

Ampiaisturkki hipsi Huomensäteen edellä heidän makuusijoillensa. Ampiaisturkki asettui levottomana sammalvuoteelle. Kaikki lepattavat perhoset olivat kaikonneet hänen vatsastaan illan aikana. Huomensäteen kanssa vietetty yö oli mukava. Naaraan kanssa oli helppo olla.
Ampiaisturkki laski päänsä Huomensäteen kaulalle. Naaras koppasi sen vastaan. Ampiaisturkki tiesi, että Tähtiklaani oli tarkoittanut heidät toisillensa. Ja siitä hän oli tyytyväinen.
“Valaiskoon Tähtiklaani polkusi,” Ampiaisuturkki kuiskasi Huomensäteen korvaan.
Huomensäde räpäytti kollille silmiään ja sulki silmänsä.
Ampiaisturkki katsoi ympäri pesää harmailla silmillään. *Katajataivas näyttää yksinäiseltä. Yleensä hän ja Tuiskumarja nukkuvat vierekkäin. Nyt Tuiskumarja on pentutarhassa.*
Ampiaisturkin ajatukset harhailivat pentuihin. *Olisi hienoa, jos olisi omia pentuja. Mutta ei Huomensäde ole valmis. Ehkä joskus. Mutta silloin hänkin muuttaisi sinne.*
Ampiaisturkki nuolaisi Huomensäteen mustavalkoista turkkia ja sulki silmänsä. Ennen kuin hän nukahti, hän tunsi, kuinka Huomensäde nosti päänsä ja nuolaisi häntä korvasta.

// Tarina sisältää hieman taistelua ja verta!

YHDESTOISTA LUKU
Lojaali

“Rakastan sinua.”
Ne sanat löysivät tiensä Pilviharson päähän heti, kun pysähtyi hetkeksikin ajattelemaan. Hän yritti kaikkensa pitää itsensä kiireisenä osallistumalla partioihin, viettämällä aikaa Hunajataivaan ja Korppivaiston kanssa sekä jopa auttamalla Routaruusua yrttien keräämisesssä. Silti joka kerta, kun hänen ajatuksiinsa ilmestyi pienikin rako, muisto edellisestä kokoontumisesta livahti hänen mieleensä.
Pilviharso ei tiennyt oliko kamalinta se, ettei hän tiennyt mitä Tarinamieli ajatteli hänestä vai se, että maailma hänen ympärillään pysyi samanlaisena ja vain hän oli muuttunut. Kukaan tuuliklaanilainen ei pysähtynyt ja kysellyt hänen uskollisuuttaan, Tähtiklaani ei ollut ilmestynyt hänen uniinsa ja syyttänyt häntä petoksesta, eikä Huminatähti ollut tullut hänen luokseen ja pakottanut häntä ulos klaanista.
Pilviharso tunsi olevansa valehtelija ja pettturi, ja siitä huolimatta hän ei voinut olla miettimättä Tarinamieltä ja sitä mitä tämän päässä kulki. Vihasiko naaras häntä nyt? Oliko Pilviharso pilannut viimeisetkin ystävyydenrippeet heidän välillään? Entä jos… entä jos Tarinamieli koki samoin?
Ei, Pilviharso mietti ja pudisti päätään, hän ei millään voisi olla rakastunut minuun. Kolli tiesi olevansa turhan vakava ja monien mielestä tylsä kissa, eikä hän voinut kuvitella kenenkään todella haluavan olla hänen kumppaninsa.
Eikä sillä ole edes väliä, kolli muistutti itseään. Hän ei tulisi koskaan saamaan kumppania. Ei niin kauan kun hänen sydämensä kuului Tarinamielelle.
“Pilviharso, jaksatko vielä metsästyspartioon?”
Pilviharso, joka oli juuri lopettanut pienen hiiren syömisen, kohotti päänsä ja nyökkäsi Varissulalle. “Totta kai.”
“Hyvä, ota mukaasi Hunajataivas, Purppuravaahtera sekä Korppivaisto ja etsikää riistaa joen lähettyviltä”, Varissulka sanoi. Hänen katseensa oli synkkä ja väsynyt. “Olen pahoillani, että joudun lähettämään sinut uudelleen partioon. Tuuliklaani tarvitsee riistaa.”
“Jaksan kyllä”, Pilviharso sanoi. “Klaani on ruokittava. Se on velvollisuuteni.”
Varissulka hymyili synkästi, ja Pilviharso hautasi hiiren luut maahan. Tuuliklaanilla ei mennyt kovinkaan hyvin riistan suhteen. Lehtikato oli ankara, ja vaikka metsästyspartioita oli sekä päivisin että öisin, klaanin kissat olivat laihoja ja luisevia. Oli täyden työn takana saada edes jonkun verran riistaa kasattua, ja Pilviharso tunsi väsymyksen omissa lihaksissaan.
Mustavalkoinen kolli löysi Hunajataivaan ja Purppuravaahteran vaihtamassa kieliä pentutarhan edustalla samalla, kun Herukkapentu ja Vatukkapentu pyörivät heidän ympärillään.
“Varissulka määräsi meidät vielä yhteen metsästystpartioon”, Pilviharso ilmoitti päästyään tarpeeksi lähelle naaraita.
“Taas?” Purppuravaahtera nurisi. “Vastahan tulin rajapartiosta.”
“Klaani on ruokittava”, Pilviharso totesi tiukasti.
Hunajataivas nousi seisomaan ja sipaisi hännänpäällään Purppuravaahteraa. “Varissulka ja Pilviharso ovat oikeassa. Meillä ei ole tarpeeksi riistaa, ja muut soturit ovat kiireisiä oppilaiden kouluttamisen kanssa.”
“Hyvä on, hyvä on”, Purppuravaahtera myöntyi.
Pilviharso vilkuili ympärilleen. “Korppivaiston on määrä tulla myös mukaan.”
“Hän taitaa olla lepäämässä sotureiden pesässä. Hän oli myöhäisessä yöpartiossa”, Hunajataivas kertoi.
Kolmikko suuntasi sotureiden pesälle, missä Korppivaisto tosiaan nukkui. Musta naaras oli kietoutunut pieneksi keräksi ja hänen kylkensä nousivat tasaiseen tahtiin. Hetken aja Pilviharso oli valmis muuttamaan suunnitelmia ja jättämään entisen oppilaansa lepäämään, mutta viime hetkellä hän muisti velvollisuutensa. He olivat kaikki väsyneitä, eikä kenellekään voinut antaa etuja sen enempää kuin muille.
“Korppivaisto”, Pilviharso sanoi. “Herää.”
Siro naaras liikautti korvaansa muutaman kerran ennen kuin raotti silmiään. Huomatessaan Pilviharson hänen päänsä singahti ylös. “Pilviharso?”
“Metsästypartio kutsuu.”
Korppivaisto haukotteli syvään, nousi ylös ja venytteli lihaksiaan ennen kuin pujahti ulos pesästä. Hän nyökkäsi kohteliaasti Hunajataivaalle ja Purppuravaahteralle nähtyään heidät Pilviharson takana. “Minne suuntaamme?”
“Joelle päin”, Pilviharso kertoi. “Pysykää valppaina koko matkan. Kaikki riista on korvaamatonta tällä hetkellä, ja pienikin saalis auttaa jo paljon.”
He valmistautuivat lähtemään, mutta juuri silloin Valkohäntä juoksi heidän luokseen hädissään. “Missä ovat Huminatähti ja Varissulka? Yksiviiksi on kadonnut!”
“Yksiviiksi on kadonnut?” Hunajataivas henkäisi. “Haen Huminatähden ja Varissulan!”
Pilviharsokin ymmärsi tilanteen vakavuuden: Yksiviiksi oli jo hyvin vanha, eikä hän jaksaisi kauaa leirin ulkopuolella varsinkin nyt lehtikadon aikaan. Jos klaaninvanhinta ei löydettäisi pian, hänelle voisi käydä huonosti!
“Tiedätkö minne hän on mennyt?” Pilviharso kysyi.
Valkohännän hännänpää liikahteli kiusaantuneena. “Hän halusi auttaa klaanin ruokkimisessa ja lähti etsimään riistaa. Yritin estää häntä, mutta… no, te tiedätte millainen Yksiviiksi osaa olla.”
“Lähden heti etsimään häntä”, paikalle saapunut Varissulka sanoi. “En voi lähettää enempää sotureita pois leiristä. Heidän täytyy levätä sekä vartioida leiriä.”
“Me voimme etsiä häntä”, Purppuravaatera ehdotti, mutta Varissulka pudisti päätään.
“Keskittykää saalistamiseen. Minä löydän Yksiviiksen kyllä”, hän sanoi. “Tulen pian takaisin!”
Varissulka katosi ulos leiristä, ja Pilviharso lähti partionsa kanssa hänen peräänsä. Kun kolli vilkaisi taakseen, hän näki Valkohännän ravaavan hermostuneena aukiolla ympyrää samalla, kun paikalle saapunut Seittijalka yritti rauhoitella pesätoveriaan.
Matkalla kohti jokea kukaan partion jäsenistä ei sanonut sitä ääneen, mutta Pilviharso tiesi Yksiviiksen olevan heidän kaikkien mielessä. Kolli ei voinut muuta kuin toivoa, että Varissulka löytäisi klaaninvanhimman mahdollisimman pian ja hyvässä kunnossa, mutta hän piti silti korvansa tarkkana siltä varalta, että he sattuisivat törmäämään Yksiviikseen.
Purppuravaahtera onnistui nappaamaan laihan linnun, ja Korppivaisto oli juossut jäniksen perään. Siro naaras palasi pian takaisin häntä piiskaten ärtyneesti ilmaa: jänis oli päässyt häneltä karkuun.
“Joskus ei onnistu”, Hunajataivas lohdutti. “Löydämme kyllä saalista jäniksen tilalle.”
Toivotttavasti, Pilviharso mietti.
Mitä lähemmäs he pääsivät jokea, joka erotti Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirit toisistaan, sitä vähemmän Pilviharso halusi jatkaa matkaa. Myrskyklaanin reviiri muistutti häntä kaikista niistä salaisista tapaamisista, joita hän oli jakanut Tarinamielen kanssa. Kuin terävät kynnet, suru repi hänen sydäntään halki.
“Riistaa voisi löytyä enemmän metsäalueelta”, Pilviharso sanoi ja johti partiota toiseen suuntaan, pois Myrskyklaanin rajalta. “Tutkitaan reviirillämme oleva pikkumetsä.”
“Kuulosta järkevältä”, Korppivaisto sanoi.
Pilviharso näki entisen oppilaansa olevan entistä valppaampi. Korppivaistoa selvästi harmitti jäniksen menettäminen ja hänellä oli suuri halu korvata epäonnistumisensa. Pilviharso kuitenkin pelkäsi entisen oppilaansa olevan liian kärsimätön: mustan soturin hännänpää liikahteli, korvat värähtelivät ja hän kulki hieman edellä muita vauhtinsa takia.
Pilviharso oli juuri sanomassa Korppivaistolle kärsimättömyydestä, kun veren tuore haju pysäytti sekä hänet että siron naaraan. Hunajataivas törmäsi Pilviharsoon, ja Purppuravaahtera sähähti yhtäkkisestä pysähtymisestä jossain Pilviharson takana.
“Verta”, Korppivaisto henkäisi ja kääntyi katsomaan Pilviharsoa jäänharmaat silmät kauhusta suuret.
He tuijottivat toisiaan hetken ja lähtivät sitten juoksemaan kohti hajua samaan aikaan. Hunajataivas ja Purppuravaahtera huusivat heidän peräänsä, mutta Pilviharson kaikki aistit olivat keskittyneet veren jäljittämiseen. Korppivaisto juoksi hänen edellään ja siron kehonsa takia pystyi etenemään lumihangessa nopeammin kuin suurempi Pilviharso, jonka tassujen alla hanki oli epävakaa.
Veren haju voimistui, ja pian Pilviharso pystyi näkemään lumen värjäytyneen punaiseksi poluksi kuin joku olisi raahannut verta vuotavaa ruumista sitä pitkin. Ilma oli täyttynyt ketun ja Tuuliklaanin hajusta, ja jostain edempää kuului voimakkaita sähähdyksiä ja haukahduksia.
“Varissulka taistelee kettua vastaan yksin!” edellä juokseva Korppivaisto huusi.
“Korppivaisto, odota!” Pilviharso huusi takaisin.
Korppivaisto ei ollut koskaan tavannut kettua saatika sitten taistellut selaista vastaan. Pilviharso tiesi miten julmia ja nälkäisiä ketut saattoivat olla lehtikadon aikaan: aivan kuten klaaneilla, ketuillakin oli riistanpuutetta, ja nälkäinen kettu oli kaikisita vaarallisin.
Korppivaisto ei kuunnellut, vaan loikkasi suoraan taisteluun. Hän upotti kyntensä ketun kasvoihin juuri, kun se oli näykkäisemässä sähisevää Varissulkaa, ja laskeutui maahan turkki sojottaen. Naaras oli kääntymässä uuteen hyökkäykseen, mutta kettu oli nopeampi ja repäisi soturia hännästä.
Korppivaisto päästi korviavihlovan rääkäisyn, kun kettu ravisteli häntä hännästä, päästi irti ja lennätti naaraan ilmaan. Pilviharson kurkusta kuului murinaa hänen juostessa kettua kohti ja loikatessa suoraan sen päälle. Hän upotti etutassujensa kynnet ketun lapoihin pysyäkseen kyydissä ja alkoi armottomasti raapia sitä takatassuillaan.
Purppuravaahtera oli syöksynyt myös taisteluun ja ottanut kohteekseen ketun kasvot: hänen kyntensä olivat uppoutuneet ketun päähän raapien kaikkea mihin osuivat ja hampaat upposivat pian ketun korvaan. Silmäkulmastaan Pilviharso näki Hunajataivaan auttavan Korppivaiston pystyyn ennen kuin syöksähti auttamaan huojuvaa Varissulkaa.
Hyvä, Korppivaisto näyttää olevan kunnossa, Pilviharso mietti. Sysimusta naaras oli jälleen loikannut ketun kimppuun, mutta pysytteli tällä kertaa kaukana sen hampaista ja tähtäsi häntään.
Kolmikko kynsi ja puri kettua samalla, kun yrittivät pysyä sen kyydissä. Kettu onnistui heittämään Purppuravaahteran selälleen eteensä ja ellei Hunajataivas olisi raapaissut sen kuonoa, se olisi upottanut hampaansa punertavan naaraan paljaaseen vatsaan. Myös Varissulka oli liittynyt taisteluun ja upottanut hampaansa ketun toiseen eturaajaan.
Lopulta kettu alkoi väsymään ja yritti viimeisillä voimillaan heittää kissoja pois kimpustaa. Pilviharso käski kaikkia päästämään irti ja jopa Purppuravaahtera totteli häntä irrottaessaan otteensa Ketun niskasta. Pilviharso loikkasi alas Korppivaisto perässään ja sähähti vielä kerran ketulle, joka ravisteli turkkiaan, haukahti heille ja juoksi sitten ontuen pois.
Purppuravaahtera lähti ketun perään sähisten kovaan ääneen, ja Pilviharso antoi naaraan mennä. Kettu oli liian väsynyt hyökätäkseen uudelleen ja oli hyvä idea varmistaa, että se todella lähtisi Tuuliklaanin reviiriltä.
“Kiitos”, Varissulka kähisi ja herätti Pilviharson takaisin todellisuuteen.
Veri humisi yhä hänen korvissaan, hänen turkkinsa haavoja särki ja lihakset olivat taistelusta jäykät, mutta kolli ei välittänyt siitä. Hän arvioi klaanitovereidensa vammat mahdollisiman nopeasti katseellaan. Korppivaiston häntä vuoti pahasti verta ja oli vääntynyt kummalliseen asentoon ja Hunajataivaan otsassa oli pahasti vuotava haava, mutta pahimmassa kunnossa olli Varissulka. Varapäällikön turkki oli haavoilla, hän ontui toisesta takatassusta ja korva oli repeytynyt irti.
“Meidän täytyy saada sinut äkkiä Routaruusun luokse”, Pilviharso sanoi ja käveli lähemmäs Varissulkaa.
“Ei”, Varissulka sanoi ääni sykkänä. “Yksiviiksi… hän tarvitsee apua enemmän.”
“Yksiviiksi?” Hunajataivas kysyi. “Missä hän-”
“Täällä!” Korppivaisto sanoi.
Pilviharso kääntyi ja näki sysimustan naaraan kumartuneena ruskean kasan ylle silmissään surua. Hän loikki nopeasti Korppivaiston luokse, mutta jo kaukaa hän pystyi näkemään vereen tahriintuneen lumen sekä syvät haavat vaaleanruskeassa turkissa. Oliko jo myöhäistä?
“Yksiviiksi….” Hunajataivas kuiskasi.
Naaras oli kävellyt Pilviharson vierelle, ja he molemmat tuijottivat raidallisen klaaninvahimman ruumista. Yksiviiksi oli ollut jo vanha, mutta silti terve: hänen aikansa lähteä ei olisi pitänyt vielä olla.
“Minä epäonnistuin”, Varissulka kähisi heidän takanaan. “Tulin paikalle juuri, kun kettu löysi Yksiviiksen. Olin liian hidas, minä… minä kompastuin lumeen.”
Pilviharso käänsi katseensa varapäällikköönsä. Varissulan katse oli täynnä surua, mutta myös pelkoa, ja ensimmäistä kertaa Pilviharso tajusi kollin harmaatuneen kuonon ja karvat sen ympärillä. Varissulka oli käymässä vanhaksi ja vaikutti jo luovuttaneen.
“Korppivaisto, kylmetä häntäsi lumessa, jotta verenvuoto lakkaa”, Pilviharso aloitti ohjeistuksen.
Korppivaisto näytti aluksi hämmentyneeltä, mutta vilkaisi sitten häntäänsä ja nielaisi. Lumi hänen takanaan oli värjääntynyt punaiseksi,eikä hänen hännänpäänsä liikkunut, kun hän iski sen valkeaan kylmyyteen.
“Hunajataivas, auta minua kantamaan Yksiviiksi leiriin”, Pilviharso sanoi. “Varissulka…” Ohjeiden antaminen varapäällikölle tuntui väärältä, mutta kolli oli liian järkyttynyt voidakseen ajatella itse. “Nojaa minuun. Et pysy yksin pystyssä.”
Kukaan ei väittänyt vastaan, vaan jokainen totteli Pilviharsoa. Mustavalkoinen soturi auttoi Yksiviiksen Hunajataivaan selkään ja varmisti hännällään klaaninvanhimman pysyvän naaraan kyydissä. Korppivaisto kulki koko matkan häntä lumessa kahlaten, ja Varissulka nojautui Pilviharsoon.
Purppuravaahtera löysi heidät pian ja päästyään Yksiviiksen kuolemasta johtuneesta esijärkytyksestään ohitse, hän kertoi ketun olevan poissa heidän reviiriltään. Sitten naaras asettui Varissulan toiselle puolelle ja jakoi Pilviharson kanssa huolestuneen katseen.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Viimakivelle klaanikokoukseen!” Huminatähden sanat raikuivat leirissä.
Pilviharso lopetti turkkinsa sukimisen ja siirtyi lähemmäs Viimakiveä. Hunajataivas istahti hänen vierelleen, ja hetken päästä Purppuravaahtera saapui myös heidän luokseen. Pilviharso näki Korppivaiston seuraavan Routaruusua pois parantajan pesästä: nuori soturi oli viettänyt siellä yön häntänsä takia. Ikirouta työnsi omat pentunsa aukiolle, ja Herukkapentu ja Vatukkapentu loikkivat innokkaina lähemmäs Viimakiveä samalla kun Sadehäntä yyritti saada heitä rauhoittumaan. Oli kulunut vain hetki, mutta aukio oli täyttynyt tuuliklaanilaisista.
Varissulka istui Viimakiven vieressä ja näytti pienemmältä kuin koskaan. Hänen turkkiaan peitti monet hämähäkinseitit ja vaikka hänen katseensa oli väsynyt, hän piti päänsä ylväästi ylhäällä.
Yksiviiksen kuolema oli järkyttänyt kaikkia, mutta kukaan ei ollut syyttänyt Varissulkaa. Silti Pilviharso näki syyllisyydentunteen varapäällikkönsä silmissä, kun heidän katseensa kohtasivat. He tuijottivat hetken toisiaan ja sitten Varissulka nyökkäsi hänelle pieni, helpottunut hymy kasvoillaan ja kääntyi kohti Huminatähteä.
"Joudun surukseni ilmoittamaan, että Varissulka siirtyy klaaninvanhimpien pesään”, Huminatähti aloitti. Klaanin jäsenet kaikkialla Pilviharson ympärillä kohahtivat, ja Huminatähden katse siirtyi Varissulkaan. “Varissulka, onko toiveesi luopua varapäällikön urasta ja siirtyä klaaninvanhimpien pesään?”
“Kyllä”, Varissulka sanoi.
Huminatähti nyökkäsi. “Klaani kunnioittaa sinua kaikista palveluksista, jotka olet meille antanut. Tähtiklaani antakoon sinulle vielä monta levollista kuuta.”
Koko Tuuliklaani huusi Varissulan nimeä, kun vanha kolli käveli aukion poikki muiden klaaninvanhimpien luokse. Valkohäntä ja Seittijalka ottivat hänet hymyillen vastaan ja kumpikin heistä kosketti vanhan varapäällikön kylkeä hännällään, kun tämä istahti heidän väliinsä.
“Kenetköhän Huminatähti nimittää seruaavaksi varapäälliköksi?” Pilviharson edessä istuva Kuohuvirta kuiskasi Valkoraivolle.
“Varissulka jätti minulle toiveen siitä, kenestä tulisi hänen seuraajansa ja olen samaa mieltä. Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintamme”, Huminatähti sanoi kuuluvalla äänellä ja katseli hetken klaanitovereitaan. “Tuuliklaanin uusi varapäällikkö on Pilviharso.”
Ennen kuin klaani ehti raueta tavanomaisiin huudahduksiin, Huminatähti heilautti häntäänsä hiljaisuuden merkiksi. Pilviharso räpäytti silmiään hieman hämmentyneenä koko tilanteesta ja tunsi Hunajataivaan lempeän tönäisyn kyljesssään.
“En kiistä sitä, että Pilviharso on nuorempi kuin moni teistä ja ollut soturina vasta vähän aikaa, mutta hän on myös yksi Tuuliklaanin uskollisimmista ja taitavimmista sotureista. Tiedän voivani luottaa häneen ja siihen, että hän auttaa minua johtamaan ja suojelemaan Tuuliklaania oman henkensä uhalla jopa silloin, kun minusta aika jättää”, Huminatähti sanoi.
“Pilviharso! Pilviharso!” koko klaani vastasi huudoilla.
Pilviharson oli vallannut täysi hämmennys. Hän ei ollut koskaan pyrkinyt varapäälliköksi, ei ainakaan aktiivisesti, eikä hän ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Hetken ajan hän epäili Huminatähden päätöstä muistaessaan tunteensa Tarinamieltä kohtaan. Miten hän voisi olla Tuuliklaanille uskollinen, jos rakasti toisen kissan naarasta?
Mutta sitten Pilviharso tunsi Hunajataivaan lämpimän henkäyksen poskessaan, kun naaras painoi kuononsa hänen turkkiaan vasten, kuuli Purppuravaahteran harvinaiset kehut korvissaan ja kohtasi Korppivaiston iloa hehkuvan katseen leirin toiselta puolelta, ja kolli ymmärsi uskollisuutensa olevan juuri siellä missä sen pitkin: Tuuliklaanissa.
“Sinä teit sen, Pilviharso!” Hunajataivas henkäisi. “Tiesin, että sinusta tulisi vielä joku päivä varapäällikkö!”
“Tuuliklaanissa on monia, joista tulisi hyvä varapäällikkö, mutta…” Purppuravaahtera sanoi. “Sinä olet kieltämättä kaikista paras.”
“Pilviharso! Pilviharso!” Korppivaisto huusi juostessaan entisen mestarinsa luokse. “Olet varapäällikkö!”
Pilviharso tunsi lämmön leviävän hänen sisällään, kun hänen ystävänsä piirittivät hänet ja huusivat hänen nimeään. Silti hänen sydämensä kohdalla oli yksi kylmä aukko, jonka vain Tarinamielen tuoksu, ääni ja hymy voisivat täyttää. Se oli aukko, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi tyhjäksi.
Olen suunnattoman iloinen varapäällikön asemasta, Pilviharso mietti ja nosti katseensa kohti taivasta, mutta niin kauan kun en voi saada Tarinamieltä itselleni, en koskaan voi olla todellisesti onnellinen. Aion silti antaa kaikkeni Tuuliklaanille.
“Onneksi olkoon, poikani”, paikalla saapunut Liekinsyöjä sanoi. “Vihdoin voin todella alkaa olemaan sinusta ylpeä.”
Pilviharso laski katseensa isäänsä ja ensimmäistä kertaa näki tämän silmissä puhdasta ylpeyttä, vaikka sitäkin varjosti arvioiva sävy. Koko elämänsä Pilviharso oli pyrkinyt näyttämään isälleen kuinka hyvä tuuliklaanilainen hän oli: pentuna hän oli pysynyt vahvana muiden kiusatessa häntä, oppilaana hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen muita taitavampi ja soturina hän oli pyrkinyt niin lähelle täydellisyyttä kuin mahdollista. Ja joka vaiheessa Liekinsyöjä oli tarkkaillut häntä arvioivasti ja lausunut hänelle arvostelevia sanoja.
Mutta vaikkei Liekinsyöjä sanonut sitä ääneen, Pilviharso tiesi saavansa isänsä täyden ylpeyden vasta todistettuaan olevansa hyvä varapäällikkö ja päästyään päälliköksi.
“Olen niin kamalan ylpeä sinusta, rakas!” Lumikide henkäisi ja puski Pilviharsoa niin kovalla voimalla, että kolli miltei lensi nurin. “Tiesin, että sinusta tulisi vielä jotain suurta! Sinun täytyy olla niin iloinen!”
“Niin kauan kun pääsen palvelemaan Tuuliklaania parhaimmalla mahdollisella tavalla, olen tyytyväinen”, Pilviharso totesi yksinkertaisesti.
Hänen katseensa osui hänen siskoihin, jotka tuijottivat häntä aukion toiselta puolelta. Vaikka Hopeaviillon suu oli hymyssä, se ei hämännyt Pilviharsoa. Hän näki siskonsa jäänsinisten silmien kylmän, murhaavan katseen, ja Surmakorento tämän vierellä oli kallistanut päätään uhkaavasti.
Pilviharso oli kauan luullut hänen siskojensa suunnittelevan hänen murhaansa ja hän oli pysytellyt varuillaan, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä epätodennäköiseltä se vaikutti. Silti hän ei nähnyt pilkahdustakaan lämpöä, rakkautta tai ystävällisyyttä Hopeaviillon tai Surmakorennon silmissä.
Entä nyt kun hän oli varapäällikkö? Yrittäväisivätkö he saada hänet pois alta? Oliko hän nyt todellinen uhka heille varapäällikkönä?
Pilviharso ei tiennyt, mutta hän ei myöskään välittänyt. Hän uskoi Tähtiklaanin olevan hänen puolellaan, tapahtui mitä tapahtui.

Kokoontumissaaren lehdettömät puut sekä niiden alle kokoontuneet kissat näkyivät jo kaukaa tuuliklaanilaisille. Kylmä tuulenvire pyyhkäisi Pilviharson ylitse heidän suunnatessa saarta kohti, ja Hunajataivas hänen vierellään painautui hänen kylkeään vasten lämmön perässä. Pilviharso kuuli Purppuravaahteran tuhahtavan jossain heidän takanaan, mutta punertava naaras pysyi muuten hiljaa.
Korppivaisto oli jäänyt leiriin. Routaruusu oli käskenyt hänen levätä kunnolla ja välttää liiallista liikkumista, ettei soturin häntä tulehtuisi ja rasittuisi liikaa. Pilviharso tunsi hieman sääliä entistä oppilastaan kohtaan: Korppivaiston häntä ei koskaan olisi enää ennallaan, sillä se oli katkennut poikki.
Jokiklaani oli jo paikalla - kuten yleensäkin, asuivathan he lähimpänä saarta - kuten myös Taivasklaani. Pilviharso seurasi Huminatähteä suuren Puhujantammen luokse ja jäi istumaan sen juurelle kun taas Huminatähti loikkasi sen oksille muiden paikalle saapuneiden päälliköiden luokse.
“Pilviharso”, Jokiklaanin varapäällikkö Tammihuurre tervehti nuorta soturia.
“Tervetuloa”, Taivasklaanin Kirkasmyrsky vastasi ja räpäytti silmiään.
Pilviharso tiesi heidän kummankin pohtivan mitä Varissulalle oli tapahtunut, mutta kumpikaan ei kysynyt asiasta mitään, eikä Pilviharso viitsinyt vaivautua selittämään. He saisivat tietää Varissulan siirtymisestä klaaninvanhimpiin pian joka tapauksessa.
Myrskyklaani saapui seuraavaksi, ja tahtomattaankin Pilviharso etsi katseellaan Tarinamieltä. Hän yritti vakuuttaa itselleen etsivänsä naarasta vain nähdäkseen oliko tämä hyvässä kunnossa - oliko hän nukkunut ja syönyt tarpeeksi, oliko hän pysynyt terveenä kylmyydestä huolimatta - mutta kun soturia ei näkynyt missään, pelko hiipi häneen. Entä jos Tarinamieli oli kieltäytynyt kokoontumiseen osallistumisesta hänen takiaan? Entä jos hän ei halunnut nähdä Pilviharsoa enää ikinä?
Kolli pudisti huomaamattomasti päätään. Tuskin Tarinamieli sen takia oli jäänyt leiriinsä. Todennäköisesti hän ei vain ollut mahtunut mukaan, olihan hän ollut edellisessä kokoontumisessa. Eivät kaikki aina päässee mukaan, vaikka olisivat halunneetkin.

Valhelaulu lähestyi heitä ja istahti Pilviharson vierelle hymy kasvoillaan. Hän vaikutti hieman yllättyneeltä nähdessään Pilviharson istuvan Varissulan tilalla. “Hei, Pilviharso. Tervetuloa.”
Pilviharso suoristi selkäänsä ja nyökkäsi laikukkalle kollille. “Hei.”
“Toivottavasti Varissulalla on kaikki hyvin”, Valhelaulu totesi.
“Hän on erinomaisessa kunnossa”, Pilviharso kertoi ja tajusi kuulostavansa siltä, että olisi ollut vain tuuraamassa vanhaa varapäällikköä. “Hän siirtyi klaaninvanhimpiin.”
“Hän alkoikin olla jo vanha”, Tammihuurre totesi kunnioitusta äänessään. “Onneksi olkoon, Pilviharso.”
“Onneksi olkoon minunkin puolestani”, Valhelaulu sanoi ja mittasi Pilviharsoa katseellaan. “Varapäällikön pesti vaatii paljon, mutta sinulta se varmasti luonnistuu.”
Pilviharso ei myöntänyt sitä itselleen, mutta Valhelaulun kehut saivat hänet kohottamaan ylpeänä päätään ylemmäs ja pörhistämään rintakehäänsä. Valhelaulu oli uusi Myrskyklaanin varapäällikkö ja ollut pestissään vasta vähän aikaa, mutta Pilviharso kunnioitti mustavalkoista kollia suuresti. Kehut tältä saivat hänet väkisinkin hyvälle mielelle.
“Oletko nauttinut varapäällikkönä olemisesta?” Pilviharso kysyi Valhelauluta.
“Olen”, myrskyklaanilainen vastasi. “On toki todella ikävää, että Iltataipaleelle kävi kuten kävi. Hän oli nuori ja olisi voinut toimia varapäällikkönä vielä kauan, mutta… kaikki ei aina suju suunnitelmien mukaan.”
Pilviharso nyökkäsi myötätuntoisena. “Hän metsästää nyt Tähtiklaanissa.”
“Kauanko olet ollut varapäällikkönä, jos saan udella?” Valhelaulu kysyi uteliaana.
“Vasta muutaman auringonkierron”, Pilviharso kertoi. Hän oli yleensä varuillaan siitä, mitä kertoi toisten klaanien jäsenille, muttei uskonut Valhelaulun tai Myrskyklaanin hyötyvän mitään siitä kauanko hän oli toiminut uudessa asemassaan. “Vastuuta on paljon ja minun täytyy vielä hioa taitojani järjestää partioita - näin lehtikadon aikaan varsinkin on vaikea arvioida kuinka paljon partioita täytyisi lähettää - mutta tekemällä oppii.”
Ja luotan siihen, että Tähtiklaani on hyväksynyt uuden asemani, Pilviharso pohti. Jos Tähtiklaanin mielestä hän ei ollut valmis varapäälliköksi, he varmasti sanoisivat sen.
“Olet todella nuori”, Kirkasmyrsky sanoi. Hänen oranssit silmänsä tarkkailivat kollia arvostelevaan, mutta kunnioittavaan sävyyn. “Uskon kuitenkin, että selviät hienosti.”
Varjoklaani saapui silloin saarelle ja sai kissat liikahtelemaan. Kanervatähti käveli Puhujantammelle Levi perässään, nyökkäsi kohteliaasti tervehdykseksi varapäälliköille ja loikkasi alimmalle oksalle. Levi istuutui Kirkasmyrskyn viereen ja pahoitteli lyhyesti myöhästymistä.
“Aloitetaan kokoontuminen!” Hallatähti kuulutti, ja saaren kissat vaikenivat.
Klaanipäälliköt alkoivat vuoronperään kertomaan oman klaaninsa tapahtumista ja tuttuun tapaan jokainen heistä vakuutti oman klaaninsa olevan vahva ja voimissaan, vaikka jokainen tiesi lehtikadon olevan kaikille ankara. Pilviharso ei voinut itselleen mitään ja koetti kuumeisesti etsiä Tarinamieltä myrskyklaanilaisten joukosta. Se oli kuitenkin turhaa: vaalea naaras ei ollut paikalla.
Huminatähden vuoro tuli Kanervatähden jälkeen. Hän kertoi ketusta, jonka Pilviharso oli partioineen häätänyt pois reviiriltä ja kehotti erityisesti Myrskyklaania pitämään silmänsä auki. Kettu oli voinut mennä heidän reviirilleen.
“Varissulka on siirtynyt klaaninvanhimpiin, ja uusi varapäällikkömme on Pilviharso!” Huminatähti ilmoitti vielä.
Saari raikui Pilviharson nimeä huutavista kissoista, Tuuliklaanten äänet kaikista voimakkaimpina. Pilviharso pörhisti turkkiaan ja nosti leukaansa ylpeänä ja vaikka hän tunsi olonsa mahtavaksi, häntä riipaisi Tarinamielen poissaolo. Jos naaras vain olisi ollut siellä huutamassa hänen nimeään muiden mukana…
Valkotähti kertoi vielä lyhyesti Jokiklaanin kuulumiset päättäen kokoontumisen siihen. Päälliköt laskeutuivat oksilta alas, mutta eivät vielä kiirehtineet johdattamaan klaanejaa pois, vaan jäivät juttelemaan hetkeksi keskenään. Muutkin klaanikissat aloittivat jälleen puhensorinansa, jotta voisivat hyvästellä ystävänsä vielä ennen lähtöä kotiin.
Pilviharso kääntyi Valhelaulua kohti. Hän olisi halunnut kysyä Tarinamielestä, mutta tiesi sen vain herättävän liikaa kysymyksiä ja epäilyksiä. “Myrskyklaani vaikuttaa voivan hyvin”, hän sanoi sen sijaan.
“Meillä on ollut oma osuutemme kylmyydestä ja nälästä, mutta kyllä, Myrskyklaani voi erinomaisesti”, Valhelaulu kertoi. “Klaanistamme tulee päivä päivältä voimakkaampi.”
Pilviharso nyökkäsi. “Lehtikato on vaikeaa aikaa, mutta klaani selviää mistä vain, kunhan sen jäsenet pitävät yhtä.”
“Ja ovat uskollisia klaanilleen”, Valhelaulu lisäsi.
Myrskyklaanin varapäällikön katse porautui Pilviharsoon, joka pelkäsi jo hetken ajan mustavalkoisen kollin tietävän hänestä ja Tarinamielestä. Se on mahdotonta, Pilviharso muistutti itseään. Hän ei ollut sanonut sanaakaan asiasta kenellekään, eikä uskonut Tarinamielenkään maininneen sitä, ainakaan omalle varapäällikölleen.
“Kyllä”, Pilviharso sanoi. “Uskollisuus omalle ja vain omalle klaanilleen on tärkeintä selviytymisessä. Hyvät suhteet muihin klaaneihin on totta kai tärkeässä asemassa, mutta jos emme voi luottaa oman klaanimme jäseniin ja siihen, että he ajattelevat klaaninsa parasta, me vain heikkenemme.”
Valheulaulu räpäytti hitaasti silmiään ja nyökkäsi. “Siinä olet oikeassa.”
Anteeksi, Tarinamieli, Pilviharso kuiskasi mielessään, kun kohtasi Valheulaulun voimakkaan ja vakaan katseen. Minun on valittava Tuuliklaani.

Neljäs luku - Unelmia?

Yksisiipi katseli virtaavaa vettä ja odotti kärsivällisesti, että kala uisi tarpeeksi lähelle. Naaras jännitti lihaksiaan, kun huomasi kauempana tumman hahmon veden alla. Yksisiipi pysyi yhä paikoillaan kärsivällisesti, vaikka hänen silmänsä menivät viiruiksi.
”Hei, Yksisiipi!” Yksisiipi kurtisti kulmiaan, mutta piti itsensä liikkumattomana. Hän teki nopean liikkeen ja kala lensi kaaressa lumelle. Naaras tappoi kalan nopealla puraisulla ennen kuin nosti katseensa kissaan, joka oli puhunut hänelle.
Leopardikynsi, oranssi leopardikuvioinen soturi, seisoi hieman kauempana leukojensa välissä hiiri. Kolli luimisti korviaan pahoillaan, kun ei ollut tajunnut olla hiljempaa.
”Anteeksi, olisi pitänyt tajuta”, kolli pahoitteli.
”Äh, ei se mitään haittaa, Leopardikynsi”, Yksisiipi hymyili. Turhaan Leopardikynsi nyt hermoilisi yhdestä kalasta. ”Vahinkoa ei sattunut.”
”Mutta olisi voinut”, kolli huomautti. ”Lehtikadon aikana ei ole muutenkaan paljon saalista ja jos olisit menettänyt tuon kalan minun takiani, joku olisi voinut mennä nukkumaan nälkäisenä tänään.”
”Mutta”, Yksisiipi vakuutteli kollia ja heilautti häntäänsä terävästi, ”meillä on onneksi aina joet auki ja täynnä kalaa. Meillä on paljon paremmin saalista kylminä aikoina kuin muilla klaaneilla. Olisimme saaneet toisen tilalle kyllä, jos tämä olisi päässyt pakoon.”
”Se on totta”, Leopardikynsi nyökkäsi ja rentoutui. ”Palataan leiriin, muut menivät jo takaisin. Valittivat kylmää.”
”Eipä se mikään yllätys ole”, Yksisiipi tuhahti huvittuneena, nappasi kalan leukojensa väliin ja suuntasi kohti leiriä. Leopardikynsi loikki hänen peräänsä. Pakkanen oli tosiaan kiristynyt metsästyspartion aikana ja jopa Yksisiipi oli huomannut sen. Hänen polkuanturoitaan pisteli ja kuonoakin paleli.
Lumi narskui Yksisiiven tassujen alla. Lumi oli peittänyt alleen kaiken. Leopardikynsi kulki Yksisiiven rinnalla ja ihaili himmeässä valossa kimaltelevaa lunta ja huurrejuovia puiden rungoissa ja kivissa, jotka vielä lumen alta työntyivät esiin.
Yksisiipi hätkähti, kun Leopardikynsi yllättäen painui alas. Naaras huomasi lumen romahtaneen kollin alta. Kolli oli kaulaansa myöten uponnut lumeen ja rämpi vaivalloisesti esiin. Hän ähkäisi turhautuneena. Yksisiipi katsoi Leopardikynttä hetken aikaa ennen kuin hänen huulensa kääntyivät hymyyn ja hän alkoi nauraa.
Leopardikynsi lopetti vaivalloisen kaivautumisensa lumessa ja katsoi Yksisiipeä. Hän näytti yllättyneeltä, mutta iloisella tavalla ja alkoi myös nauramaan. Kolli ei ollut tottunut näkemään Yksisiipeä nauramassa tai tällä tavalla rentona. Yksisiipeä oli pidetty aina vähän kylmänä tai ehkä pikemminkin kissana, jota ei ollut helppo lähestyä tai johon oli todella vaikea tutustua, jopa omien klaanitovereidensa parissa, vaikka naaras olikin myös selkeästi välittävä ja piti huolta perheestään. Leopardikynsi oli ollut toki oppilaana, kun Yksisiipi oli ollut jo soturina hetken aikaa, mutta silti. Hän näki Yksisiivestä puolen, jota hän ei nähnyt leirissä suuremmassa joukossa. Naaras taisi olla kovin sisäänpäinsuuntautunut tai muuten vain varovainen suuremmissa joukoissa.
Lopulta Leopardikynsi pääsi ylös upottavasta puuterilumesta ja pääsi taas kulkemaan Yksisiiven rinnalla. Kolli oli ollut joskus pienempi kuin Yksisiipi, mutta nyt kolli oli ainakin päätä isompi Yksisiivestä.
Kollin turkki oli täynnä lumipaakkuja, joita kolli toisinana ravisteli irti kävellessään. Hän oli selkeästi varuillaan siihen asti, kunnes he pääsivät tutuille kissojen polkemille poluille. Niissä lumen ei ainakaan pitäisi peittää tuolla tavalla käpälien alta.
”Millaista on olla soturi?” Yksisiipi kysyi sitten kollilta. Leopardikynsi oli ollut soturina alle kuun.
”Vapaampaa”, Leopardikynsi vastasi. ”Pystyn palvelemaan Jokiklaania paremmin ja… koen olevani jotenkin enemmän hyödyksi.”
”Entä veljesi?” Yksisiipi kysyi ja vilkaisi Leopardikynttä. ”Hänkin pääsi soturiksi.”
”Hän… hän on oma itsensä yhä”, Leopardikynsi takelteli sanoissaan. Vaahteratäplä oli hieman erikoinen kissa. Hän oli toisinaan yksi hyvin sosiaalisimmista kissoista ja toisinaan taas hyvin ärhäkkä ja jopa ilkeäkin. Hänestä oli toisinaan vaikea otttaa selvää, vaikka mukava Vaahteratäplä kuitenkin oli, ainakin suurimman osan ajasta.
”Uppoaako hänkin lumeen niin kuin sinä?” Yksisiipi vitsaili ja Leopardikynsi häkeltyi taas. Kolli naurahti lopulta.
”En tiedä”, Leopardikynsi hymähti huvittuneena. ”Miten sinä et uponnut?”
”Sinulle on tainnut maistua kala enemmän kuin minulle”, Yksisiipi iski silmäänsä kollille ja leikkisästi heilautti häntäänsä. Leopardikynsi myönsi mielessään, että piti Yksisiivestä paljon enemmän kuin oli alunperin ajatellut koskaan pitävänsä; ehkä heistä voisi tulla ystävät? Leopardikynsi ainakin toivoi niin. Ja syvällä sisimmässään jopa Yksisiipi toivoi samaa, vaikka olikin aina ollut enemmän sisäänpäin suuntautunut.
”Hei!” Leopardikynsi älähti, mutta nauroi sitten. ”Olen sinua ainakin pään isompi!”
”Selityksiä, selityksiä”, Yksisiipi härnäsi ja yllätti itensä sillä, miten paljon vitsaili ja oli niin rentona kollin seurassa, vaikka ei tuntenutkaan häntä ihan niin hyvin. Yksisiipi kun oli aina niin kovin hiljainen ja jopa varautunut niiden seurassa, jotka eivät kuuluneet hänen lähipiiriinsä. Eipä hänellä ollut koskaan ollut hirveästi edes aikaa – eikä erityistä motivaatiota – tai energiaa ystävien tai tuttavien tekemiseen. Hän tuli kyllä hyvin toimeen miltei kaikkien tapaamisensa kissojen kanssa.
Leirissä Uniyö istui oppilaansa kanssa ja Kuunvalo taas Aamuruusun kanssa hieman sivummalla, mikä ei Yksisiipeä yllättänyt. Kirkaskuu ei ollut vielä palannut rajapartiosta, mikä oli pieni takaiski Yksisiivelle, joka oli toivonut voivansa jakaa aterian emonsa kanssa. Yksisiipi katseli siskojaan. Vasta siinä hetkessä hän ymmärsi sen, miten yksinäinen taisi olla. Heillä oli lähipiirissään kissoja muualtakin kuin omasta pentueesta. Ei hän kyllä aina oloaan yksinäiseksi kokenut, mutta nyt kun hänen siskonsa ainainen riitely oli loppunut ja he olivat taas läheisiä kolmikkona, huomasi Yksisiipi kuinka paljon aikaa oli käyttänyt vain siskoihinsa ja riitojen selvittelyyn.
Toisaalta taas hän ei ollut koskaan kaivannut suurta ystäväjoukkoa ympärilleen. Hän piti omasta rauhastaan paljon, mutta toisinaan hän kaipasi edes yhtä ystävää, joka ei ollut hänen siskonsa. Siinä… siinä oli jokin oma viehätyksensä.
Leopardikynsi hipaisi naaraan kylkeä ja naaras katsahti kollia kysyvästi.
”Onko nälkä?” kolli kysyi ja nyökkäsi kohti Yksisiiven kalaa. Yksisiipi tuijotti kollia hetken aikaa silmiin. Hänen olisi tehnyt niin kovin mieli sanoa, että ei ja olla yksin omassa rauhassaan, kuten tavallista. Mutta naaras keräsi sen kaiken voiman sisällään ja nyökkäsi. Hän pystyisi tähän. Hän ei olisi aina se kylmältä vaikuttava kissa ja osaisi tehdä ystäviä. Eikö niin? Hän halusi yrittää.
Leopardikynsi hymyili heti, kun Yksisiipi suostui jakamaan kalan hänen kanssaan. Oli hyvä, että he söivät sen nyt ennen kuin se kylmettyisi ja jopa jäätyisi. Kuningattaret ja heidän pentunsa sekä klaaninvanhimmat olivat saaneet jo syödäkseen Yksisiiven muiden partion jäsenten tuomista saaliista. Narsissiketo nimittäin istui kumppaninsa Tammihuurteen kanssa pentutarhan suulla ja he jakoivat epäilemättä Leijonaraidan saamaa saalista, sillä oranssi kolli näytti niin ylpeältä katsellessaan kaksikon suuntaan.
Leijonaraidalla oli aina ollut aivan päivänselvä into päästä osoittamaan taitonsa, ja ehkä jopa olemaan tärkeässä roolissa klaanin hierarkiassa, jopa varapäällikkönä. Niin myös Yksisiiven siskoilla, vaikka nyt oppilaana ja pentuna ollut into päästä johtamaan klaania oli laantunut, kun ikää oli karttunut. Yksisiipi ei ollut koskaan ymmärtänyt moista. Hän oli aivan tyytyväinen näin, tavallisena soturina. Tarvittiin muutakin kuin kymmeniä päälliköitä. Klaaninsa palveleminen tavallisena soturina oli yhtä tärkeää kuin päällikkönä, vaikka olikin eri tehtävät. Uniyö ja Kuunvalo oli ainakin toivottavasti sen jo ymmärtäneet. Se oli Yksisiiven mielestä tärkeä taito niin tavalliselle soturille kuin varapäällikölle ja päällikölle.
Yksisiipi ei muutenkaan nähnyt mitään innostavaa siinä, että päätti ja huolehti kymmenien kissojen elämästä. Liikaa murehtimista ja stressiä hänen päälleen. Päällikkö kun päätti taisteluista ja kaikesta tärkestä, jolla oli merkitystä kissojen elämälle monella eri tavalla. Ja jopa kuolemalle.
”Katso Leijonaraitaa”, Leopardikynsi sanoi yllättäen ja Yksisiipi nosti katseensa kalasta. Hän lopetti kalanpalan pureksimisen hetkeksi ja seurasi Leopardikynnen katsetta. Leijonaraidalla oli entistäkin ylpeämpi virne kasvoillaan nyt, kun hän puhui muutamalle oppilaalle kuka ties mistä. ”Hän se jaksaa aina yrittää ja toivoa olevansa jotenkin suurella tavalla kunnioitettu ja nähty.”
”Hän on ollut aina sellainen”, Yksisiipi sanoi ja muisteli pentuaikojaan pentutarhassa, jolloin myös Leijonaraita siskoineen oli ollut pentuina. ”Hän halusi aina leikeissäkin olla päällikkö tai muuten hän hermostui.”
”Päällikön asema ei kuulu ihan kenelle tahansa”, Leopardikynsi totesi, tuijottaen yhä Leijonaraitaa. ”En tahdo kuulostaa tylyltä, mutta… minun mielestäni Leijonaraidalta puuttuu jotain tiettyjä piirteitä, joita hyvältä päälliköltä vaaditaan. Päällikön pitää osata huomata jokainen kissa klaanissaan ja olla järkevä. Ei se ole mitään yksinkertaista tepastelua leirissä. Siihen kuuluu niin paljon muutakin, kuten oikeaa johtamista, kaiken huomioimista, sosiaalisia taitoja ja sen sellaista.”
Yksisiipi tuijotti hetken aikaa läikikästä kollia ennen kuin nyökkäsi. Leopardikynneltä löytyi enemmän älyä kuin mitä kolli antoi näyttää. Kolli oli aina ollut sosiaalinen, vaikka ei hän Yksisiiven seurassa ollut paljoakaan ollut. Kollilla oli taitoa kaikenlaisten kissojen kanssa. Leopardikynsi oli taistellut hurjasti Yönkajon kissoja vastaan silloin, kun lauma oli leiriin hyökännyt, vaikka olikin ollut vasta oppilas. Kollilla oli suuret lihakset ja selkeästi voimaa. Hän oli rauhallinen, mutta hurja taistelija. Se yhdistelmä oli jotenkin… harvinainen. Joskus tuntui, että niin moni hyvä ja hurja taistelija oli niin kovin äkkipikaisia ja ärhäköitä.
”Se on totta”, Yksisiipi sanoi sitten. ”Aina saa olla unelmia, nehän meitä vievät pitkälle eteenpäin, mutta on hyvä, että osa niistä on realistisia. Valkotähti on onneksi hyvä päällikkö.”
”Onko sinulla unelmia?” Leopardikynsi kysyi sitten. Yksisiiven hännänpää nytkähti. Oliko hänellä… unelmia? Leopardikynnen kysymys sai Yksisiiven katseen jäätymään paikoilleen. Ei… ei hänellä kai ollut? Tai siis… Ei hän ollut varma. Mitä hän halusi? Ei hän ollut miettinyt tällaista asiaa, kun oli ollut niin kiire siskojen kanssa. ”Minä unelmoin ainakin hyvästä elämästä. Onnellisesta elämästä. Ystävistä, perheestä… oli se onnellinen elämä mitä vain, sen näkee sitten.”
Yksisiipi hymyili Leopardikynnen vastaukselle. Se oli hieno unelma ja jopa saavutettavissa. Onnellisuus kun oli niin subjektiivista.
Mutta Yksisiipi ei osannut sanoa, mikä hänen unelmansa oli. Jos hänellä sellaista edes oli.

Uniyön turkki kiilsi auringon valossa. Lumisade oli hellittänyt ja pilvien takana piilossa ollut aurinko oli päättänyt näyttäytyä ja valaista reviirit valollaan. Pakkanen oli yöllä paukkunut eikä se ollut hellittänyt paljoakaan päivän kuluessa.
Yksisiipi katseli sisartaan, joka opetti oppilaalleen taisteliliikkeitä taisteluharjoituspaikalla. Mukana oli myös Mustikkatassu, jonka mestari oli mennyt partioimaan. Uniyö oli tarjoutunut ottamaan Mustikkatassun mukaan taisteluharjoituksiin, josta Mustikkatassun mestari Kultakynsi oli innostunut.
Mikäköhän oli Uniyön unelma? Olisiko se jotain yksinkertaista vai kenties jotakin monimutkaisempaa, jota edes Uniyö ei osannut ratkaista? Uniyö oli aina ollut kunnianhimoinen kissa, vaikka ei nyt mitenkään liiallisen kunnianhimoinen. Unelmoikohan naaras olevansa merkittävä? Kuunvalo oli aina halunnut sitä. Kuunvalon unelmista Yksisiipi ei osannut oikein ottaa selvää kun taas Uniyölle hän osasi edes arvailla mahdollisia unelmia.
Simpukkatassu oli voitoikas ja päihitti Mustikkatassun. Kaksi oppilasta olivat ystäviä keskenään ja taisteluharjoitus oli loppunut naurunpuuskaan. Uniyötä se ei näemmä haitannut vaan naaras antoi kaksikon nauttia. Lopulta naaras käski kaksikon takaisin harjoitusten pariin.
Yksisiipi tunsi ylpeyttä sisartaan kohtaan. Uniyö ei ollut mikään tiukka tai liiallista kuria ylläpitävä vaan näki myös elämässä olevan muutakin kuin vain soturius. Uniyö oli oppinut.
Yksisiipi hyvästeli kolmikon, kun hänen viiksensä alkoivat jäätyä päistä. Hän ravisteli päätään ja turkkiaan lumesta ja suuntasi sitten haistamansa oravan hajujäljen perään.
Yksisiipi mietti, halusiko omaa oppilasta. Hän ei oikeastaan osannut sanoa mielipidettä. Hän ei ollut oppilaan saamista ja kouluttamista vastaan, mutta ei hänellä ollut mitään erityistä pakkomiellettä oppilaan saamiseen. Hän saisi oppilaan, jos ja kun sen aika tulisi.
Lumi pöllysi, kun Yksisiipi loikkasi ilman halki oravan niskaan. Pieni otus hätkähti ja yritti paniikinomaisesti paeta, mutta harmaa naaras sai sen kiinni vaivatta. Tästä saisi muutama kissa syödäkseen.
Leirissä oli harvinaisen tyhjää tähän aikaan. Tammihuurre oli lähettänyt normaalia enemmän metsästyspartioita, sillä aikaisemmin metsällä olleet partiot olivat saaneet huolestuttavan vähän saalista tuotavaksi. Pentutarhan suulla Kaikusielun pennut, Lummepentu ja Kaislapentu, katselivat lunta silmät suurina. Kaksikko oli muutama päivä taaksepäin avannut silmänsä ja ihmeteltävää riitti, varsinkin lumen peittämästä maailmasta. Kylmä ilma, joka pisteli, sai pennut pörhistämään pehmeää pentukarvaansa. Peurapentu kurkisteli pesän suulla kahden pennun takaata valkeaa maailmaa.
Yksisiipi hymyili huvittuneena ja asteli orava leukojensa välissä pentutarhalle. Lummepentu kallisti kiinnostuneena päätään lähestyvälle kissalle.
”Kuka sinä olet?” Lummepentu kysyi ja haisteli ilmaa niin, että pieni nenä tuhisi. ”Haiset jännälle… ihan uusi haju!”
”Olen Yksisiipi”, naaras sanoi.
”Yksisiipi?” Kaislapentu kohotti kulmaansa. ”Eihän sinulla ole siipiä lainkaan.”
”Ei kissoilla muutenkaan ole siipiä!” Peurapentu nauroi ja Lummepentu yhtyi kollin nauruun. Kaislapentu loikkasi Peurapennun kimppuun ja silmänräpäyksessä kolmikko paini lumessa.
”No niin”, Yksisiipi naurahti. ”Jos kolmea suurta taistelijaa ei haittaa, veisin suojeluksessanne oleville arvon kuningattarille ruokaa.”
Kolme pentua lopettivat heti ja katsoivat nyt tarkemmin Yksisiiven leukojen välissä olevaa oravaa. Lummepentu kurkotti kohti oravaa ja haistoi sitä. Hän nyrpisti nenäänsä. ”Haisee ihan oudolta.”
”En kyllä söisi tuota”, Kaislapentu yhtyi veljensä sanaan. Peurapentu tuhahti. ”No mitä?”
”Kyllä me kaikki jonakin päivänä syömme oravia, kaloja ja muuta riistaa kuten soturitkin”, Peurapentu sanoi pilke vaaleanvihreissä silmissään. Yksisiipi oli jättämässä kolmikon tappelemaan aiheesta, mutta Lummepentu loikkasi Yksisiipeä vasten ja yritti kiivetä Yksisiiven selkään. Naaras naurahti ja painui alas, jotta kaikki kolme pääsisivät hänen selkäänsä. Pentujen silmissä kiilsi into ja he olivat kuin onnensa kukkuloilla, kun soturi otti heidät mäyräkantoon.
Yksisiipi asteli sisälle pentutarhaan ja iski silmäänsä pentujen emoille, jotka nauroivat ääneti. Pennut yrittivät hautautua Yksisiiven puolipitkän turkin sekaan ja piiloutua emoiltaan. He kuitenkin kikattivat innoissaan koko ajan.
”Pentutarhan suulla oli kolme urheaa vartijaa pitämässä teidät turvassa”, Yksisiipi kertoi ja kuningattaret henkäisivät.
”Vau, olemmepa me etuoikeutettuja, kun kolme parasta soturia suojelevat meitä”, Kaikusielu virnisti. Naaraan pennut nauroivat innoissaan.
”Voi, missähän meidän pentumme ovat”, Narsissiketo ihmetteli liioittelevalla äänellä. Hänellä oli huvittunut pilke silmäkulmassa. ”Suuret soturit taisivat hukata meidän pentumme.”
”Eipäs!” Peurapentu älähti ja kiipesi Yksisiiven päälaelle. ”Emme me-”
”Peurapentu!” Kaislapentu tarttui kollia hännästä. ”Meidän piti olla piilossa!”
”Pentumme ovat löytyneet!” Kaikusielu hurrasi. Yksisiipi auttoi pennut selästään ja he juoksivat emojensa turkkien lämpöön. ”Hui, ovatpa sinun tassusi kylmät, Kaisapentu!”
”Kiitos Yksisiipi, kun toit meille syötävää”, Pikimusta sanoi hymyillen. ”Minulla olikin jo nälkä.”
”Vastahan sinä söit”, Peurapentu ihmetteli. ”Tai no, aamulla.”
”Eikö sinulla ole nälkä sitten?” Pikimusta siristi silmiään. Peurapentu ei vastannut vaan lipoi vain huuliaan. Taisi pennulla olla myös jo nälkä, onneksi hän saisi emoltaan lämmintä maitoa vatsantäytteeksi. Yksisiipi laski oravan Pikimustan eteen, joka vaati, että Yksisiipi jakaisi sen hänen kanssaan kiitoksena.
Pentutarhassa tuntui olevan kovin erilaista nyt, kun Yksisiipi oli itse soturina eikä nähnyt pentutarhan elämää pennun näkökulmasta. Kuningattaret nauroivat ja juttelivat paljonkin yhdessä ja jakoivat uusia kokemuksia yhdessä.
Yksisiipi oli käpertynyt omaan petiinsä. Hänen sisarensa nukkuivat hänen molemmilla puolillaan ja lämmittivät häntä kylmässä yössä. Pesän seinät oli vahvistettu eikä kylmä viima päässyt enää niin helposti riepottamaan kissojen turkkeja. Oli silti ihanaa saada nukkua lämpimässä ja rakkaita siskojaan vasten.
Naaras ei kuitenkaan saanut unta. Hän mietti yhä Leopardikynnen kysymystä, jonka kolli oli hänelle esittänyt muutama päivä sitten. Kolli nukkui hieman kauempana omalla pedillään. Olikohan kollilla kylmä, kun hän nukkui aivan yksin omassa pedissään?
Yksisiipi vilkaisi sisariaan, jotka jo nukkuivat syvää untaan. He olivat hänelle tärkeintä koko maailmassa emon lisäksi. Ei hänellä oikeastana ollut muita. Mutta he olivat kaikki olleet jo pentuajoista asti Yksisiivelle tärkeämpiä kuin mikään muu.
Hänellä taisi sittenkin olla unelma. Tai kaksi. Ei niitä ehkä edes tiedostanut, mutta nyt hän tiedosti. Hän halusi Leopardikynnen lailla onnellisen ja hyvän elämän. Hän halusi myös olevansa läheinen sisariensa kanssa. Hän unelmoi siitä. Hän unelmoi hyvästä elämästä ja hyvästä sisarussuhteesta kaikkien siskojensa välillä.
Hänellä oli siis unelmia. Eivät ne ehkä mitään ihmeellisiä unelmia olleet, mutta hänelle ne kelpasivat. Ja ne saivat hänet jopa hymyilemään.

TOINEN OSA
Liljoista punottu kruunu ja kauniit myrkytetyt raidat

“Laske häntäsi alemmas”, Heinätähti neuvoi Tuiketassua. “Hyvä, juuri noin. Varo vielä, ettei vatsasi osu maahan.”
Tuiketassu nosti vatsaansa ja piti häntänsä alempana. Hän käänsi katseensa kysyvänä uuteen mestariinsa. “Näinkö?”
“Kyllä. Muista hengittää. Saalistamisesta ei tule mitään, jos menetät tajusi kesken kaiken.”
Tuiketassu räpäytti silmiään ja antoi keuhkojensa täyttyä ilmalla. Hän ei ollut edes tajunnut pidättäneensä hengitystä ennen kuin Heinätähti oli sanonut asiasta. “Onko asentoni nyt täydellinen?”
“Sen ei tarvitse olla täydellinen. Tarpeeksi hyvä riittää mainiosti”, Heinätähti sanoi huvittuneena. “Mutta asentosi on todella hyvä, kunhan muistat pitää häntäsi alhaalla ja vatsasi ylhäällä.”
Tuiketassu katsoi mestariaan silmiin ja nousi istumaan. Hänen ensimmäinen mestarinsa Iltataival oli yllättäen kuollut Yönkajon lauman kynsiin, ja Heinätähti oli päättänyt ottaa varapäällikkönsä oppilaan omiin tassuihinsa. Tuiketassu oli tietenkin surullinen siitä, että Iltataival oli menehtynyt, mutta päällikkö mestarina vei suurimman osan hänen surustaan pois.
“Iltataival koulutti sinua hyvin”, Heinätähti sanoi yllättäen. Valkoinen naaras ei ollut aiemmin puhunut paljonkaan edesmenneestä varapäälliköstään Tuiketassulle. “En ole kyllä yllättynyt. Hän oli aina taitava.”
“Luulin aluksi, että antaisit minut Valhelaulun oppilaaksi”, Tuiketassu sanoi.
“Minä melkein annoinkin, mutta… Minulla ei ole ollut pitkään aikaan oppilasta ja Valhelaululla on nyt yhtäkkiä paljon enemmän velvollisuuksia. On parempi antaa hänen tottua niihin ennen kuin annan hänelle uuden oppilaan”, Heinätähti kertoi.
“Käy järkeen.”
Myrskyklaanin päällikkö nousi ylös. “Eivätköhän tämän päivän saalistusharjoitukset ole tässä. Mennään syömään jotain.”
“Selvä”, Tuiketassu sanoi.
He kävelivät pitkin polkua, jonka kymmenet kissat olivat polkeneet lumeen. Se oli Tuiketassun ensimmäinen lehtikato ja siten ensimmäinen kerta kun hän koki kaiken sen kylmyyden ja lumen. Klaaninvanhimmat ja soturit olivat kyllä kertoneet hänelle tarinoita lehtikadosta, mutta Tuiketassu ei ollut uskonut lumen olevan todella kaikkialla ja että kissojen täytyi raivata polkuja päästäkseen nopeammin paikasta toiseen.
Leirin sisäänkäynnillä istui vartiossa Huomensäde. Mustavalkoinen naaras tärisi kylmässä ilmassa, ja vaikka hän yritti kovasti peitellä sitä, Heinätähti pysähtyi soturinsa eteen.
“Pyydä Kotkasiipi tilallesi ja mene lämmittelemään sotureiden pesään”, Heinätähti naukui lempeästi.
“Ei minulla vielä kylmä ole”, Huomensäde pisti vastaan, mutta sai vain tiukan katseen Heinätähdeltä.
“En halua sinun kylmettyvän. Menehän siitä.”
Huomensäde nyökkäsi ja sujahti leirin sisälle Heinätähti ja Tuiketassu perässään. Tuiketassu ei ehtinyt edes katsoa ympärilleen leirissä, kun Kipinätassu pöllähti hänen eteensä häntä heiluen ja silmät kiiluen. Oranssilla naaraalla tuntui olevan aina energiaa vaikka muille jakaa.
“Tuiketassu! Mennään syömään”, Kipinätassu sanoi. “Olisin mennyt jo aikaisemmin, mutta Valotassu halusi odottaa sinua.”
“Missä Valotassu on nyt?” Tuiketassu kysyi ja nosteli tassujaan. Hänen pitkä turkkinsa piti hänen kehonsa hieman lämpimänä, mutta lumi onnistui kylmettämään hänen polkuanturansa.
“Hmm… Sudenlaulun luona. Tai klaaninvanhimpien pesässä”,
“Tai sitten molempia”, Tuiketassu sanoi ja viittoi hännällään kohti klaaninvanhimpien pesää, josta Sudenlaulu ja Valotassu olvat juuri poistuneet.
Valotassu oli varsinkin alussa ollut selkeästi hermostunut ja jännittynyt parantajaoppilaan työssä, mutta Tuiketassu oli nähnyt veljessään muutosta. Beige kolli piti häntänsä hieman korkeammalla ja hänen katseessaan oli enemmän uteliaisuutta kuin hermostuneisuutta.
Kipinätassu juoksi veljensä luokse ennen kuin Tuiketassu ehti ottaa askeltakaan, ja pitkäturkkinen naaras lähti hymyillen siskonsa perään.
“Tuiketassu, pääsit saalistusharjoituksista pois”, Valotassu sanoi iloisesti hiljaisella äänellään. “Millaista oli?”
“Samanlaista kuin yleensäkin”, Tuiketassu vastasi lapojaan kohauttaen. Mitään ihmeellistä ei harjoituksissa ollut tapahtunut, eikä siten ollut mitään tärkeää tai kiinnostavaa mainittavaa.
“Millainen Heinätähti on mestarina?” Kipinätassu kysyi, kun kolmikko suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. “Hänen täytyy olla mahtava! Onhan hän päällikkö.”
“Enpä tiedä siitä”, Tuiketassu totesi. “Lepsumpi kuin Iltakajo, se on selvä.” Mutta Surmamieli on tiukempi kuin Iltakajo koskaan oli, naaras mietti. Hän oli viimeksi käynyt Surmamielen opeissa Synkässä metsässä pari yötä sitten ja pystyi jo aavistamaan ensi yön olevan seuraava tapaamiskerta.
Joskus Tuiketassu oli miettinyt kertovansa Surmamielestä ja Synkästä metsästä sisaruksilleen, mutta Surmamielen varoitukset kaikuivat hänen päässään. Kolli oli käskenyt häntä olemaan hiljaa, eikä Tuiketassu löytänyt itsestään rohkeutta vastustaa tätä, vaikka hän luottikin sisaruksiinsa ja siihen, etteivät he kertoisi asiasta eteenpäin.
“Hmm… Otammeko tuon pulskan myyrän vai linnun? Tuiketassu, sano sinäkin jotain!” Kipinätassu sanoi ja läpsäisi Tuiketassua.
Tuiketassu räpäytti silmiään. “Öh, sama se minulle. Kumman sinä haluat, Valotassu?”
Valotassu pudisti päätään.
“Otetaan myyrä!” Kipinätasssu päätti ja veti myyrän tuoresaaliskasasta.
Kolmikko meni sivummalle syömään myyrää. Tuiketassu ei ollut tajunnutkaan kuinka kova nälkä hänellä oli ollut ennen kuin hän tunsi myyrän kuin sulavan hänen kielelleen. Kipinätassukin vaikutti nälkäiseltä, sillä hän hotki myyrään sanomatta sanaakaan - ja hiljaisuus oli harvinaista oranssille naaraalle.
Ruuan jälkeen Valotassu palasi Sudenlaulun luokse. Ilmeisesti parantajan yrtit olivat hupenemassa ja tämä tarvitsi Valotassun apua uusien löytämisessä sekä vanhojen suojaamisessa kylmältä. Hiirinenä puolestaan havaitsi oppilaansa Kipinätassun ja Tuiketassun toimeettomana ja päätti antaa heille tehtäväksi tarkistaa pentutarhan sammaltilanteen.
Tuiketassu ja Kipinätassu vilkaisivat toisiaan, kohauttivat molemmat olkiaan ja lähtivät pentutarhalle. Siitä ei ollut kulunut kauaa aikaa, kun Tuiketassu oli itsekin ollut pentutarhassa sisarustensa kanssa, ja naaras muisteli kaihoisasti elämäänsä pentuna. Parasta siinä oli ollut nukkuminen Tuulihännän ja Lehmussydämen vieressä.
Pentutarhassa oli vilinä päällä, kuten aina. Merilinnun pennut - tai ainakin suurin osa heistä - leikkkivät keskenään huutaen ilosta. Myös Liekkitassu oli heidän mukanaan, ja Tuiketassu oli näkevinään Tuomipennunkin. Hieman syrjemmällä Roihupentu, Aaltopentu ja Vitipentu juttelivat keskenään. Kuningattaret vartioivat silmä kovana pentujaan.
Kipinätassu heilutti iloisesti häntäänsä ja loikki Pisarapennun luokse. “Hei, Pisarapentu!”
“Kipinätassu!”
Tuiketassu suuntasi suoraan pesää kohti. Hän tiesi, että oli turhaa yrittää vetää Kipinäpentua heti hänen mukaansa: oli parempi antaa naaraan ensin jutella muiden kanssa.
Roihupentu kuitenkin pysäytti Tuiketassun matkan. “Hei, Tuiketassu”, hän sanoi hymyillen. “Tulitko vierailemaan?”
“Tulin katsomaan sammalpetinne kunnon”, Tuiketassu sanoi ja nyökkäsi kohti leikkiviä pentuja, sekä Kipinätassua. “Heillä näyttää olevan hauskaa.”
“Niin kai”, Aaltopentu sanoi. Hän oli yhdessä Vititassun kanssa seurannut Roihupentua. “Meistä tulee kohta oppilaita, ja sisareni ovat innoissaan.”
Tuiketassu kohotti kulmiaan. “Ja sinä et ole?”
“Olen, mutta…” Aaltopentu sanoi ja katsoi tassujaan. “Pelottaa vain.”
“Onko oppilaana kivaa?” Roihupentu kysyi pää kallella, ja Tuiketassu tuijotti naarasta hetken tämän keltaisiin silmiin ennen kuin sanoi mitään.
“On ja ei ole.” Kun pennut katsoivat häntä hämmentyneinä, Tuiketassu huokaisi ja jatkoi: “Pääasiassa on. Silloin kun ei tarvitse etsiä punkkeja klaaninvanhimpien turkeista.”
“Onko hän aina tuollainen?” Vitipentu kuiskasi Roihupennulle, joka löi hännällään valkoista naarasta.
“Minustakin tulee kohta oppilas”, Roihupentu sanoi ylpeänä. “Odota vain.”
“Kai minä sitten odotan”, Tuiketassu sanoi pieni hymy kasvoillaan. Hän kääntyi katsomaan kohti siskoaan, joka oli alkanut leikkiä Pisarapennun ja Liekkipennun kanssa. “Kipinätassu! Meillä oli tehtävä, jos et muista.”
“Ai niin! Anteeksi, klaanivelvollisuudet kutsuvat”, Kipinätassu sanoi pahoittelevana pennuille, jotka esittivät kiivaita vastalauseita. Oranssi naaras naurahti heille matkalla Tuiketassun luokse. “Anteeksi, unohdin kokonaan.”
“Ei se mitään”, Tuiketassu hymähti. “Hoidetaan sammalpedit nopeasti ja voit sitten jatkaa pentujen kanssa leikkimistä.”
He ryhtyivät hommiin. Suurin osa pedeistä olivat hyvässä kunnossa, mutta osaan he joutuivat vaihtamaan tilalle uudempaa sammalta. Sen löytäminen oli kaikkein vaikein osuus: heidän täytyi kaivaa lumen alle ja etsiä sieltä hyvää sammalta, mutta lopulta he saivat kaiken tehtyä.
Kipinätassu palasi takaisin leikkimään pentujen kanssa, ja Tuiketassu ryhtyi sukimaan turkkiaan siistimmäksi. Hohdetassu tuli jossain vaiheessa juttelemaan hänelle, tai ennemminkin hän yritti saada kunnon keskustelua aikaiseksi. Sitkeänä kollina hän ei luovuttanut, ja Tuiketassu vietti loppupäivän Hohdetassun kanssa.
Lopulta hän pääsi oppilaiden pesään sulkemaan silmänsä ja kiertämään häntänsä ympärilleen. Kipinätassu oli painautunut aivan häneen kiinni, mikä rauhoitti Tuiketassua ja sai hänet nukahtamaan helpommin, vaikka hän yhä ikävöi veljensä, emonsa ja isänsä tuoksua ja lämpöä ympärillään.

Tuiketassu haistoi tunkkaisen ilman ja tunsi tunkeilevan kosteuden turkissaan ja tiesi jo ennen silmiensä avaamista olevansa jälleen Synkässä metsässä. Hän oli käynyt siellä miltei joka yö sen jälkeen, kun hänestä oli tullut oppilas. Toisinaan tapaamiset olivat pidempiä, toisinaan taas lyhyempiä, eikä Tuiketassu koskaan tiennyt mitä odottaa.
Naaras vaikutti olevan yksin. Hän ei nähnyt muita kuin korkeita puita, sumua ja syviä varjoja, ja kaikki kissojen hajut olivat vanhoja. Hän nyrpisti kuonoaan hajujen pistävälle sävylle, johon hän ei ollut vieläkään tottunut.
“Älä koskaan anna keskittymisesi herpaantua”, tuttu ääni murahti hänen yläpuoleltaan.
Tuiketassu katsoi ylös ja näki tumma varjon tasapainottelevan jykevän oksan päällä. Sitten hahmo loikkasi alas suoraan häntä kohti, keltaiset silmät porautuen häneen kiinni.
Tuiketassu yritti väistää, mutta oli aavistuksen verran liian hidas: Surmamieli takertui hänen alaselkäänsä ja veti hänet hännästä lähemmäksi. Naaras tunsi liukuvansa itseään paljon suuremman kollin vatsan alle ja tiesi olevansa jumissa jo ennen kuin kollin paino laskeutui hänen päälleen. Hän oli onnistunut kääntymään selälleen, mutta tajusi pian, ettei siitä ollut paljonkaan apua.
Miten hän pääsisi pois? Tuiketassu tiesi olevansa nopeampi ja vikkelämpi kuin Synkän metsän soturi, mutta heidän eronsa voimissa oli mittava. Tuiketassun oli oltava ovela, sillä muuten hänen nopeudestaan ei olisi mitään hyötyä Surmamielen voiman edessä. Tuiketassu myös tiesi Surmamielen omaavan paljon tietoa taistelemisesta, joten kolli luultavasti osasi odottaa kaikkein ilmiselvimpiä keinoja.
“Sinä mietit liikaa, Tuiketassu”, Surmamieli kuiskasi naaraan korvaan. “Keskellä elämää ja kuolemaa miettiminen koituu nopeasti kohtaloksesi.”
Tuiketassu sähähti ja yritti rimpuilla irti Surmamielen otteesta, mutta kolli vain painoi häntä lujemmin maata vasten.
“Käytä vaistojasi”, kolli sanoi. “Kuvittele, että olen vihollinen, joka on minä hetkenä valmis iskemään hampaansa kurkkuusi ja kuolet siihen paikkaan. Sinulla ei ole aikaa miettiä mitä teet.”
Miten voin tehdä yhtään mitään, kun painat tassuillasi minut vasten maata? Tuiketassu ärähti mielessään.
Hän räpäytti silmiään. Aivan! Surmamielen tassut!
Naaras syöksähti päällään kohti kollin tassuja mahdollisimman nopeasti ja upotti hampaansa niin syvälle kuin pystyi. Hän maistoi makean veren kielellään, kun se purskahti haavasta suoraan hänen suuhunsa, eikä päästänyt irti, vaikka Surmamieli yritti nostaa käpäläänsä. Vasta kun kolli epähuomioissaan hellensi otettaan naaraasta, Tuiketassu päästi irti ja syöksähti kollin toista etutassua kohti.
Se sai Surmamielen yllättymään täysin, ja Tuiketassu sai mahdollisuuden livahtaa kollin otteesta pois.
“Erinomaista”, Surmamieli sanoi, “jos vain tekisit tuon kaiken paljon aikaisemmin. Olet kekseliäs ja älykäs, mutta sinun täytyy olla nopeampi.”
“Tiedän”, Tuiketassu sanoi ja puri hampaansa yhteen. Hänen katseensa osui Surmamielen tassuun, josta vuoti verta. “Satutinko sinua?”
Kolli vilkaisi haavaansa. “Et. Olen kokenut paljon pahempaakin”, hän sanoi ja tarkasteli oppilastaan hetken hiljaa. “Älä epäröi käyttää kynsiäsi ja hampaitasi, kun taistelet kanssasi. Tämä ei ole klaanien aluetta, eivätkä heidän sääntönsä ylety tänne.”
Tuiketassu olisi halunnut mainita jotain siitä, että pelkäsi satuttavansa pikimustaa kollia, mutta tiesi sen olevan turhaa. Surmamieli vain sanoisi jotain siihen suuntaan, etteivät hänen pienet kyntensä tai hampaansa kykenisi tekemään häneen mitään pintanaarmuja suurempaa.
“Jatketaan.”
Tuiketassu teki työtä käskettyä. He jatkoivat puolustautumisen opettelua, sillä Surmamielen mielestä se oli tärkeimmistä taidoista nyt alussa. Jos kissa osasi vain taisteluliikkeitä, hän ei osaisi ennustaa, milloin hänen vastustajansa aikoisi puolustaa, eikä tietenkään kykenisi itse puolustautumaan. Aloittelijalle se olisi kohtalokasta.
Lopulta Tuiketassun lihaksia särki ja hänen energiansa alkoi hiipua. Surmamieli huomasi sen ja päätti lopettaa taisteluharjoitukset siihen. Kolli istahti maahan ja jäi tarkkailemaan pistävänkeltaisilla silmillään Tuiketassua, josta tuntui kuin kolli olisi nähnyt suoraan hänen sisälleen ja lävitse. Ehkä hän näkikin.
“Pidätkö Heinätähdestä mestarinasi?” Surmamieli lopulta kysyi.
“Miten sinä-” Tuiketassu tajusi kysymyksen olevan typerä: totta kai Surmamieli tiesi. “Hän on mukava. Iltakajo oli paljon tiukempi.”
“Hatmi, että ehdit olla Iltakajon oppilaana niin vähän aikaa. Hän oli hyvä soturi ja olisi voinut opettaa sinulle paljon, mutta… Heinätähdellä on paljon viisautta. Kuuntele häntä”, Surmamieli sanoi.
Tuiketassun mielessä pyöri yksi lause, jota hän muotoili yhä uudelleen ja uudelleen mielessään. Paljon oli tapahtunut Myrskyklaanissa, eikä suurin osa siitä ollut iloisia tapahtumia - jos yksikään. “Myrskyklaanissa on kuollut paljon kissoja viime aikoina.”
“Huomasin sen”, Surmamieli sanoi. Hänen silmänsä välähtivät oudosti kuin hän olisi jättänyt sanomatta jotain. “Nämä ovat synkkiä aikoja.”
“Tuleeko jotain pahaa tapahtumaan?” Tuiketassu kuiskasi. Hän tiesi Tähtiklaanin olevan aivan hiljaa, mikä oli jo itsessään huono merkki, mutta ehkä Surmamieli tiesi enemmän.
“Jotain pahaa tulee aina tapahtumaan. Sitä ei voi välttää, eikä kiertää”, Surmamieli sanoi kasvoillaan synkkä ilme. “On vain kuljettava sen lävitse. Muista, että ensimmäinen tehtäväsi on suojella itseäsi. Tee mitä ikinä vaatiikaan, jotta selviäisit kaikesta eteesi tulevasta.”
Tuiketassun mielestä Surmamieli oli hieman väärässä. Tietenkin hän suojelisi itseään, mutta täytyihän hänen varmistaa Valotassun ja Kipinätassun turvallisuus! Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.
“Ensi yönä on kokoontuminen”, Surmamieli siirtyi seuraavaan aiheeseen. “Minulla on sinulle ensimmäinen tehtäväsi.”
“Ensimmäinen tehtävä?” Tuiketassu ei ollut tiennyt hänen saavan tehtäviä koulutuksen lisäksi.
“Kokoontumisessa on eräs Tuuliklaanin kissa, jonka kanssa haluan sinun ystävystyvän. Tutustu häneen ja varmista, että hän haluaa tulevaisuudessakin jutella kanssasi.”
Tuiketassu kurtisti kulmiaan. Tehtävä ei ollut lainkaan sitä, mitä hän oli odottanut. “Kuka, ja miksi?”
“Hänen nimensä on Aavatassu, mutta en voi kertoa miksi sinun täytyy ystävystyä hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei se olisi todella tärkeää”, Surmamieli sanoi ja hänen äänensävynsä kertoi Tuiketassulle, ettei hän voisi sanoa vastaan.
Tuiketassu nyökkäsi. Hän pisti Aavatassun nimen mieleensä. Tuntui oudolta ajatella, että hänen tulisi ystävystyä tuuliklaanilaisen kanssa. Mistä Surmamieli edes tiesi Aavatassun tulevan kokoontumiseen? Eihän kokontumiseen lähtijöitä oltu vielä edes ilmoitettu. Entä jos Tuiketassu ei itse pääsisi kokoontumiseen.
“Älä huoli. Sekä sinä että Aavatassu pääsette kokoontumiseen”, Surmamieli sanoi kuin olisi lukenut naarasoppilaan ajatukset. “Tämä tapaaminen oli tässä. Saat vielä tarpeeksi pitkät yöunet.”
“Hetkinen”, Tuiketassu sanoi. “Saan kysyä sinulta yhden kysymyksen, muistatko? Ja sinun on vastattava totuudella.”
Surmamielen suu kaartui pieneen virneeseen ja hänen silmänsä välähtivät. “Et unohtanutkaan. Anna tulla vain.”
Tuiketassun ei tarvinnut miettiä kysymystään lainkaan. Hän oli päättänyt sen jo heti viime tapaamisen jälkeen, jollon hän oli saanut tietää Surmamielen nimen olleen ennen Ukkosmieli. Tuiketassun mielestä Ukkosmieli kuulosti aivan eri kissalta, ja Surmamieli oli sanonut samaa: hän oli kuvaillut Ukkosmieltä urheaksi ja arvostetuksi soturiksi. “Oliko sinulla koskaan kumppania?”
Kysymys sai Surmamielen katsomaan jonnekin Tuiketassun taakse. “Oli, kaksi.”
Tuiketassun korva liikahti. Hän ei ollut odottanut Surmamielellä olleen kahta kumppania. Eikö kissoilla yleensä ollut vain yksi?
“Ensimmäinen kumppanini oli varjoklaanilainen Liljakruunu. Saimme yhdessä yhden pennun, mutta…” Mustan kollin kynnet upposivat multaan hänen allaan. “Hän kuoli pian sen jälkeen.”
Tuiketassu hämmentyi. Varjoklaanilainen? Pentu? Mutta kumppani toisesta klaanista oli kiellettyä, tai niin Tuiketassulle oli aina sanottu. Pitkäturkkinen oppilas olisi halunnut kysyä Liljakruunusta, pennusta ja naaraan kuolemasta jotakin, mutta Surmamielen ilme kertoi, että oli parempi olla hiljaa. “Entä… se toinen kumppani?”
“Kaunisraita”, Surmamieli huokaisi. “Hän ei koskaan virallisesti ollut kumppanini, mutta kun mietin sitä kaikkea näin jälkeenpäin, me olimme kuin kumppanit. Minä vain tajusin liian myöhään omat tunteeni häntä kohtaan.”
“Liian myöhään?”
“Hän kuoli.”
“Oh.” Tuiketassu liikutti tassuaan kiusaantuneena. Ehkä hänen kysymyksensä oli ollut hieman liian henkilökohtainen.
Surmamieli nousi seisomaan. Hänen aiemmasta synkkyydestään ja syvästä surusta ei näkynyt enää jälkeäkään ja oli kuin sitä ei olisi koskaan edes tapahtunut. Kollin keltaisiin silmiin oli palautunut tuttu kylmä hohde ja hänen suuret korvansa osoittivat kohti tähdetöntä.
Tuiketassu olisi halunnut sanoa jotain lohduttavaa, mutta mahdollisuus siihen oli mennyt jo ohitse.
“Sinun on aika poistua täältä”, Surmamieli sanoi. “Äläkä unohda etsiä Aavatassua kokoontumisesta.”
“En unohda”, Tuiketassu sanoi ja asettui makuulle vaipuakseen uneen, joka veisi hänet takaisin Myrskyklaanin reviirille. Hän irvisti tuntiessaan kipua lihaksissaan ja katsoi vielä kerran Surmamieleen. “Hyvää… hyvää yötä.”
Tuiketassu ei edes tiennyt nukkuiko Surmamieli, mutta kolli räpäytti hänelle silmiään.

Tuiketassu haukotteli syvään. Hän oli saanut nukuttua jonkin verran viime yönä, mutta ei selvästikään tarpeeksi, sillä hänen silmänsä olivat koko ajan lipsua kiinni. Hän yritti keskittyä tuijottamaan edellä kulkevia kissoja pitääkseen itsensä hereillä ja jos se ei onnistuisi hän oli valmis hyppäämään lumikinokseen. Eiköhän kylmyys saisi hänet virkoamaan.
“Etkö saanut unta?” Tihkuviiksi kysyi Tuiketassulta. Harmaa kolli oli peruuttanut hänen vierelleen ja sovittanut askeleensa oppilaan askeleisiin. “On kurjaa mennä kokoontumiseen väsyneenä.”
“Kipinätassu liikkui unissaan ja piti minut hereillä”, Tuiketassu valehteli. Anteeksi, Kipinätassu, hän pahoitteli mielessään, olisitpa tulossa kanssani kokoontumiseen. Kipinätassu oli jäänyt leiriin surullisena siitä, että hänen sisaruksensa pääsivät kokoontumiseen. Tuiketassu olisi mielellään ottanut siskonsa mukaan, eikä ainoastaan siksi, että Kipinätassu olisi pitänyt hänet hereillään puheillaan ja energiallaan.
“Sellaista se joskus on”, Tihkuviiksi kehräsi huvittuneena. “Etköhän sinä virkisty, kun pääsemme saarelle.”
Ehkä, Tuiketassu ajatteli, mutta tämä käveleminen sattuu lihaksiini. Yölliset harjoitukset Surmamielen kanssa olivat olleet paljon rankempia kuin Tuiketassu oli tajunnutkaan, ja hänen lihaksensa olivat yhä kipeänä. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa asiasta kenellekään ilman, että herättäisi ylimääräistä huomiota ja kysymyksiä.
Loppumatka sujui hyvin, ja mitä lähemmäs kokoontumissaarta kissajoukko pääsi, sitä virkeämmäksi Tuiektassu tosiaan tuli. Hän tunsi jännityksen kihelmöivän turkissaan. Muiden klaanien näkeminen oli ainayhtä jännittävää ja mielenkiintoista, mutta tällä kertaa hänellä oli oikea tehtäväkin! Hänen ensimmäinen tehtävänsä Surmamieleltä.
Hänen täytyisi jotenkin vain löytää Tuuliklaanin joukosta Aavatassu-niminen oppilas ilman mitään tietoa siitä miltä kissa näytti.
Heinätähti johdatti Myrskyklaanin kissat puunrungon ylitse saarelle, missä Varjoklaani, Taivasklaani ja Jokiklaani jo odottivat. Tuiketassu astui rungolle varovaisesti peläten liukastuvansa ja satuttavansa itsensä, mutta pian hän pääsi loikkaamaan alas saarelle muiden klaanien seuraan.
Koska Tuuliklaani ei ollut edes paikalla vielä, Tuiketassu istahti muiden Myrskyklaanin oppilaiden luokse Peippotassun ja Lehtitassun väliin. Tihkutassu istui hänen edessään ja väläytti rohkaisevan hymyn hänelle, sekä oppilaalleen Peippotassulle ennen kuin kääntyi tuijottamaan kohti päälliköitä.
Tuuliklaani tuli hyvin pian heidän jälkeensä. Tuiketassu kurotteli kissojen päiden ylitse ja yritti selvittää kuka kissoista olisi Aavatassu, mutta aivan turhaan. Hän osasi ainoastaan epäillä ketkä olivat oppilaita, mutta heidän joukostaan oli mahdotonta sanoa kuka oli juuri hänen etsimänsä kissa.
“Aloitetaan kokoontuminen!” Valkotähti ilmoitti, kun Huminatähti oli loikannut heidän joukkoonsa. “Jokiklaanilla menee hyvin, vaikka lehtikato onkin ollut ankara. Olemme saaneet uuden soturin: Lehtisateen.”
Klaanikissat alkoivat hurraamaan Lehtisateen nimeä.
Seuraavana vuorossa oli Taivasklaani. “Myös Taivasklaani on pysynyt voimakkaana”, Hallatähti sanoi. “Koivutassusta ja Korppitassuista tuli kuun aikana oppilaita.”
Kissat alkoivat jälleen huuta uusien oppilaiden nimiä. Seuraavaksi Kanervatähti kertoi Varjoklaanin tapahtumista - uusista pennuista ja oppilaista - ja lopulta oli Heinätähden vuoro. Hän aloitti uusien sotureiden ja oppilaiden ilmoittamisella saaden klaanit jälleen hurraamaan uusia nimiä, mutta kertoessaan kuolleista sotureista, kaikki hiljenivät.
“Tuuliklaani ottaa osaa menetyksistänne”, Huminatähti sanoi myötuntoisesti. “Ja onnea Valhelaululle varapäällikön paikasta. Tuuliklaani seisoo myös voimakkaana ja riistasta ei ole pulaa, mutta olemme havainneet Yönkajon lauman jäseniä reviirillämme. Olemme myös saaneet uuden oppilaan: Aavatassun.”
Tuiketassun korvat nousivat pystyyn ja kun kissat alkoivat huutamaan Aavatassun nimeä, hänen katseensa singahti Tuuliklaanin oppilaisiin. Heidän joukossaan oleva juovikas oranssi naaras oli ainut, joka ei sanonut mitään ja joka liikutteli tassujaan kiusaantuneena kaikesta siitä huomiosta. Joku oppilas tönäisi häntä onnittelevasti kylkeen.
Tuon täytyy olla Aavatassu! Tuiketassu mietti. Mutta miten hän lähestyisi naarasta? Olisiko liian outoa vain mennä juttelemaan hänelle?
Mutta muutakaan vaihtoehto ei juurikaan ollut. Päälliköt laskeutuivat alas, ja klaanikissat alkoivat vaihtamaan viimeiset sanat keskenään ennen kuin palaisivat takaisin kotiin, ja Tuiketassu tiesi sen olevan hänen viimeinen mahdollisuutensa tutustua Aavatassuun.
Häntä ylhäällä pirkäturkkinen naaras lähti Tuuliklaanin oppilasta kohti. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi, mutta uskoi keksivänsä jotain. Aavatassu ei huomannut hänen tuloaan, vaan jutteli jollekin klaanitoverilleen häntä keinahdellen maata vasten.
“Hei”, Tuiketassu sanoi päästyään kuuloetäisyydelle.
Aavatassu kääntyi pää kallellaan ja kysyvä katse oranssinkeltaisissa silmissään. “Hei?”
Tuiketassu räpäytti silmiään. Aavatassu oli todella kaunis. Hänen turkkiaan koristivat monet mustat sekä valkoiset juovat, jotka toivat esille hänen turkkinsa pehmeänsävyisen oranssin pohjavärityksen. Hänen kirkkaiden silmiensäkin ympärillä oli juovia ja ne antoivat hänelle solakat, kettumaiset piirteet.
“Minä, öh”, Tuiketassu aloitti. “Halusin vain onnitella sinua.”
“Onnitella minua? Kiitos”, Aavatassu sanoi ja naurahti pienesti. “Mikä sinun nimesi on?”
“Tuiketassu.”
“Hauska tutustua, Tuiketassu. Oletko ollut jo kauan oppilaana?” Aavatassu kysyi uteliaan oloisena.
“Jonkin aikaa.”
“Kuka mestarisi on? Minä sain mestarikseni Varissulan, varapäällikkömme!” Aavatassu sanoi ja nosti päätään ylpeänä ylöspäin. Hänen oranssit silmänsä kiiluivat.
“Entinen mestarini oli varapäällikkömme Iltataival, mutta hän kuoli”, Tuiketassu kertoi. “Nykyään Heinätähti toimii mestarinani.”
Aavatassun silmissä välähti hetken jotain synkkää ja vihamielistä, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. “Vau, olen kateellinen! Hänen täytyy olla todella taitava.”
“Hän on”, Tuiketassu sanoi, “mutta niin on varmasti Varissulkakin.”
Aavatassu nyökäytti päätään kiivaasti. “Hän on todella tiukka, mutta ainakin opin nopeasti. Ehkä minusta tulee soturi ennen sinua!”
“Saa nähdä”, Tuiketassu sanoi ja vastasi Aavatassun virneeseen omalla, pienellä virneellään. Jos Aavatassu vain tietäisi hänellä olevan kaksi mestaria!
Klaanit alkoivat poistua saarelta, ja Aavatassu nousi seisomaan. “Minun täytyy mennä ystävieni mukaan, mutta oli kiva tavata. Jutellaan joskus toistekin!”
Tuiketassu vain nyökkäsi ja katsoi kuinka Aavatassu katosi Tuuliklaanilaisten sekaan valkea hännänpää korkealla ilmassa heilahdellen. Hän oli ajatellut, että naaraan tapaaminen selittäisi syyn sille, miksi Surmamieli halusi hänen ystävystyvän tämän kanssa, mutta Tuiketassu oli yhtä hämmentynyt kuin aiemminkin.
Ehkä se selviää myöhemmin, Tuiketassu pohti ja alkoi seurata omia klaanitovereitaan pois saarelta.
Aavatassu oli vaikuttanut ihan mukavalta. Ehkei ystävyys tuuliklaanilaisen kanssa olisi mitenkään pahitteeksi tai haitaksi hänelle. Tuiketassu ei kuitenkaan saanut pois mielestään sitä pahaenteistä välähdystä Aavatassun silmissä. Eihän Surmamieli varmastikaan käskisi hänen ystävystyä toisen klaanin kissan kanssa ellei se olisi hänelle ja hänen koulutukselleen jotenkin tärkeää.
Eihän?

Luku 6

Ampiaisturkki haukotteli pesässä. Huomensäde oli lähtenyt jo partioon, mutta hänet oli vapautettu täksi päiväksi työtehtävistä. Hän ei tiennyt miksi, mutta oli tyytyväinen, kun sai vain makoilla vuoteessa.
“Huomenta,” Tuiskusielu toivotti.
“Huomenta. Eikö Hohdetassulla ja Loistetassulla ole tänään harjoituksia?” Ampiaisturkki ihmetteli.
“Ei. He menevät Kotkasiiven mukaan, hän vapautti minut tämän päivän töistä. Pitäisi kuitenkin mennä saalistamaan,” Tuiskusielu kertoi venytellen.

Ampiaisturkki valitsi tuoresaaliskasasta hiiren ja kiikutti sen nokkospensaan juureen. Huomensäde saapui juuri piikkihernetunnelista kani hampaissaan. Ampiaisturkki heilautti hännällään hänen suuntaansa. Naaras nyökkäsi, mutta vei kanin ennen sitä pentutarhaan.
“Miten menee?” Huomensäde tiedusteli.
“Hyvin. Valhelaulu antoi vapautuksen päivän töistä. En tiedä miksi,” Ampiaisturkki ihmetteli. Huomensäde kurtisti kulmiaan. “Sillä on varmaan jokin tarkoitus.”
“Pääsit kuulemma soturintehtäviin,” Ampiaisturkki sanoi harmaa silmät kiiluen. Naaras nyökkäsi innoissaan. “Sudenlaululla on kestänyt kauan tarkistaa minut. Mutta pääsin joka tapauksessa. Metsässä oli hauska juosta.”
Ampiaisturkki näki, kuinka Sudenlaulu asteli Huomensäteen taakse, ja naaraan ylle muodostui kissanmuotoinen varjo. Naaras hätkähti.
“Ole varovainen. Älä vielä käytä kaikkia voimiasi,” Sudenlaulu sanoi.
“Mitä?! Olet juuri tarkistanut minut, ja nyt sanot, että minun täytyy ottaa vielä rauhallisesti,” Huomensäde kimpaantui. Sudenlaulu mulkaisi naarasta ja kääntyi katsomaan Suurtasannetta.
Ampiaisturkki huomasi, kuinka Heinätähti istui ja katseli klaaniansa. *Merilinnun oppilaista tulee varmaan oppilaita,* Ampiaisturkki ajatteli.
Huomensäde kiskaisi Ampaisturkin sivummalle Sudenlaulusta. Hän ei selvästikään pitänyt parantajan läsnäoloa hyvänä asiana.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen,” Heinätähti ulvaisi. Ne kissat, jotka eivät ollut vielä huomanneet Heinätähden saapumista, valuivat sekavana turkkina ulos pesistä. Toiset kohouttautuivat istumaan pesien vierellä.
Merilintu paimensi pentujaan ulos pentutarhasta ja kaikki hänen viisi pentuaan hyppelivät puolelta toiselle likaisin turkein. Merilintu sihahti jotain jokaisen pennun korvaan, mutta Ampiaisturkki ei kuullut, mitä hän sanoi.

“Ilveskuura. Olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi…”
Ampiaisturkki pettyi. Hänestä ei tullut Savupennun mestaria. Hän olisi valmis ottamaan oppilaan, mutta ehkä Heinätähti ei näkenyt hänen olevan vielä valmis. Kotkasiivestäkin oli tullut Ruusupennun mestari hänen ollessa aivan nuori soturi.
Ampiaisturkin pettymys näkyi hänen kasvoissaan, sillä Huomensäde töytäisi häntä.
“Kyllä sinä vielä saat oppilaan. Kärsivällisyyttä.”
“Vai että kärsivällisyyttä? Mistä lähteä sinä olet ollut kärsivällinen?”

Sulkatassun mestariksi tuli Ilveskuura, Aaltotassun Kastelintu ja Risutassun Ikijää. Vielä jäljellä oli Pisarapentu.

“Ampiaisturkki. Olet valmis saamaan oppilaan,” Heinätähti lausui. Ampiaisturkki hätkähti. Oliko hän sittenkin valmis? Huomensäde katsoi hymyillen kumppaniaan.
“Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Pisaratassulle.”
Pisaratassu tärisi innostuksesta Suurtasanteen juurella. Ampiaisturkki pujotteli kissojen ohi Heinätähden eteen.
Pisaratassun silmät loistivat innostuksesta, kun he koskettivat neniä. Ampiaisturkki silmäili naarasta. Ampiaisturkille tuli Pisaratassusta mieleen Huomensäde. Hän vilkaisi kumppaniinsa päin.

“Lähdetäänkö me jonnekkin?” Pisaratassu kysyi innoissaan nimityksen jälkeen.
“Lähetään kiertämään rajat,” Ampiaisturkki totesi tyynesti. Pisaratassu näytti yrmeätä naamaa, mutta suostui kuitenkin lähtemään rajojen kiertuuseen.

Pisaratassun tuuhea, valkoinen turkki ei meinannut erottua Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välisellä joella. Pisaratassu tähysi innoissaan Tuuliklaanin reviiriä.
“Haistatko tuon?” Ampiaisturkki kysyi. Pisaratassu jännityi.
“Ei, nyt ei tule taistelua,” Ampiaisturkki hylkäsi naaraan toiveet. Pisaratassu pettyi. “No mikä haju sitten?”
“No Tuuliklaanin tietysti,” kolli kehräsi.
“Kanerva,” Pisaratassu sai sanotuksi. Naaras selvästi näytti loukkaantuneen.
“Mennäänkö sitten vanhalle kaksijalanpesälle. Se olisi viimeinen. Jaksatko sinä?” Ampiaisturkki tiedusteli tuoreelta oppilaalta.
“Tottakai!” Pisaratassu sanoi väsyneen näköisenä. Ampiaisturkki mietti hetken, mutta totesi, että naaras on vahva, ja jaksaa vielä sinne.

***

Kun Ampiaisturkki ja Pisaratassu pääsivät kaksijalanpesälle, Pisaratassu oli silmin nähden poikki. Ampiaisturkki kuitenkin johdatti naaraan läpi reviirin sinnikkäästi. Hopeahäntä oli jo syttynyt ja taivas oli tumma.
“Täällä Sudenlaulu kasvattaa kissanminttua ja muita tärkeitä yrttejä,” Ampiaisturkki kertoi. Pisaratassu nyökytteli.
“Mutta eikö ne jää lumen alle?” oppilas kysyi. Ampiaisturkki oli neuvoton.
“Sudenlaulu kerää ne ennen lehtikatoa,” kolli sanoi toivoen sen olevan oikea vastaus.

Kun Pisaratassu käveli Ampiaisturkin edellä piikkihernetunnelista sisään, tämä haukotteli suu ammollaan.
“Käy hakemassa hiiri ja voit mennä nukkumaan. Huomenna ei ole mitään. Paitsi jos haluat kerätä makuualusia klaaninvanhimmille tai kerätä heistä punkit,” Ampiaisturkki hörähti. Pisarapentu laahusti viimeisillä voimillaan saaliskasaan ja oppilaidenpesään. Ampiaisturkki seurasi katseellaan oppilaan kulkua. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Kiertää nyt klaanin rajat. Oliko Pisaratassu ollut tyytyväinen päivään? *Hän on ensimmäinen oppilaani. Tämä ei voi mennä täydellisesti.*

Ampiaisturkki työntyi sisään soturienpesään. Hän väisteli muiden soturien tiellä lojuvat hännät ja muut ruumiinosat.
“Miten meni?” Huomensäde uteli. Naaras oli jäänyt odottelemaan kollia.
“No, ihan hyvin. En oikein tiedä, pitikö Pisaratassu päivästä,” Ampiaisturkki sanoi voipuneena.
“No, hän on ensimmäisesi, ei kaikki voi mennä kuin Tähtiklaani on suunitellut.”
Ampiaisturkki laski päänsä tassujensa päälle ja sulki silmät. Hän tunsi, kuinka Huomensäde silitti hännän päällään hänen selkäänsä.

Luku 13

Huomensäde nousi ylös vuoteestaan. Lähes koko muu klaani nukkui pesissään, mutta tänään naaras oli aiemmin liikkeellä. Sudenlaulu tulisi pian vapauttamaan hänet sairaslomalta, ja hän pääsisi pitkästä aikaan kunnolla liikkeeseen.

“Huomenta,” Tuiskumarja toivotti aukiolla. Huomensäde nyökkäsi lyhyesti.
“Tänään mennään saalistamaan,” naaras kertoi. Huomensäde nauroi. “Et ole enää mestarini!”
“Olen vanha mestarisi. Milloin ajattelit hankkia oppilaan?” Tuiskumarja virnuili ja istahti alas. Naaraan vatsa oli jo melkoinen ja näytti siltä, että hän voisi synnyttää hetkenä minä hyvänsä.
“Äh, en ole vielä miettinyt,” Huomensäde naukaisi ja heilautti häntäänsä.
“Ei hätää, en minäkään ollut varma. Tähtiklaani valaiskoon polkusi,” Tuiskumarja sanoi, aivan kuin olisi tiennyt jostain. Huomensäde rypisti kulmiaan ja lähti parantajanpesälle.

“Huomensäde? Tule sisään vaan!” Sudenlaulu huhuili sisältä pesästä. Huomensäde pujahti lumisten puskien välistä sisään pimeään luolaan. Siellä tuoksuivat yrtit ihan kuin ennenkin. Kuin mitään ei olisi tapahtunut puolen kuun aikana.
“Valotassu, tule sinäkin,” Sudenlaulu kehotti oppilaallensa, joka lajitteli yrttejä taaempana varjoissa.
“Käy makuulle,” Sudenlaulu heilautti hännällään naaraalle sammalvuoteelle. Huomensäde käveli tuttuun vuoteeseen, jonka vankina oli kuun ajan ollut. Häntä puistatti ajatella tapahtumia. *Onneksi Synkän Metsän väki on ymmärtänyt, että minä luotan vakaasti Tähtiklaaniin. Vaikka se on ollut hiljaa…*
Hän kävi makuulle. Ohuen karvan ansiosta saattoi kaukaakin huomata Huomensäteen hengitysrytmin.
“Valotassu, kokeile, onko haavat tulehtuneet,” parantaja käski. Valotassu tunnusteli kaulan haavaa Huomensäteen makoillessa sammalien päällä.
“Onko?” Sudenlaulu tivasi. Valotassu pudisteli. Sitten Sudenlaulu itsekin kokeili ja totesi oppilaan olevan oikeassa.
Pitkän piinaavan hetken Huomensäde pelkäsi olevansa vielä kipeä, mutta Sudenlaulu osoitti luulot vääriksi.
“Olet terve kuin Tähtiklaanin kissa,” Sudenlaulu sanoi, mutta kun hän oli tajunnut sanojansa hän hiljeni. Tähtiklaanin kissa… *Jos Tähtiklaania enää on,* Huomensäde lisäsi mielessään.
“Saat palata soturintehtäviin,” kolli sanoi pikaisesti perään, ennenkuin ehti tulla kuuluisa syvä hiljaisuus.
“Olen elämäni kunnossa?” Huomensäde varmisti.
“Elämäsi kunnossa,” parantaja myönteli.

“Huomensäde, sinä haluat mennä varmaan saalistamaan?” Valhelaulu kysyi jakaessaan päivän tehtäviä. Huomensäde nyökkäsi pontevasti, vaikka saalistaminen ei ollutkaan hänen vahvuuksiaan.
“Saalistuspartioon menee Huomensäde, Kaislahäntä, Vaahterajuova sekä Jääkynsi,” Valhelaulu ilmoitti.
Huomensäde luimisti korvansa kuullessaan Jääkynnen nimen. Miksi veljen piti ängetä joka paikkaan?
“Missä se Jääkynsi on?” Kaislahäntä ja Vaahterajuova ihmettelivät.
“Nukkumassa,” Huomensäde vastasi synkästi.
“Mistä nyt tuulee?” Kaislahäntä tivasi. “Juuri pääsit soturintehtäviin, ja luulin että olet odottanut sitä kuin kuuta nousevaa.”
“Kunhan vain Jääkynsi…” hän jupisi ja lähti hakemaan veljeänsä.

“Jääkynsi!” Huomensäde murahti ja tökkäisi veljeään.
“Mitä nyt?” Jääkynsi murisi varoittavasti.
“Sinä lähdet saalistuspartioon.”
“Saalistuspartioon. Mikä se sellainen on?” Jääkynsi mietti hetken. “Ahaa. Vai sellainen, missä linnut syövät kissoja? Enpä taida lähteä. Väsyttää niin paljon.”
Huomensäde katsoi, kuinka hänen veljensä haukotteli ylimielisesti. Naaras puuskahti ja lähti Kaislahännän ja Vaahterajuovan luo.

“No?” Kaislahäntä kysyi.
“‘Saalistuspartioon. Mikä se sellainen on?’” Huomensäde naukui ivallisesti. “Kuin reviirien omistaja.”
Vaahterajuova puuskahti. “Älä välitä. Se on semmoinen…” hän etsi oikeaa sanaa.
“Syyhhyturkki,” Huomensäde täydensi lauseen.
“Juuri niin,” Kaislahäntä sanoi.

Metsässä oli valkoista sekä lumista. Hangella näkyi eläinten jälkiä. Oksat painuivat lumen painosta ja silloin tällöin sitä tippui maahan. Aluskasvillisuus oli peittynyt lähes kokonaan. Huomensäde kulki Vaahterajuovan ja Kaislahännän perässä pitäen perää. Kissojen taakse jäi jäljet tassuista.
Huomensäteen tassuja palelsi. Pakkanen oli ollut kovin pitkään aikaan. Klaani piti kuitenkin ruokkia ennen leiriin palaamista.

Talvisessa ilmassa kiiri hiiren avunhuuto, joka katkesi äkisti. Huomensäteen suuhun levisi hiiren lämmin veri. Hän yökkäsi. Hänelle oli tärkein, että sai syötävää. Ei sen maku. Ja veri… Huomensäde ei ollut koskaan pitänyt tuoresaaliin verestä. Ennemmin hän tykkäsi vuodattaa vihollisen verta.
Huomensäde peitti hiiren koloonsa ja jatkoi saalistamista.

“Tuolla on kani,” Vaahterajuova mumisi suu riistaa täynnä. Naaras laski saaliinsa maahan ja peitti ne. Huomensäde ja Kaislahäntä laskivat myös saaliinsa maahan.
Kun Huomensäde katseli heidän saaliitaan, hän pystyi toteamaan, että kehtasi mennä leiriin. Kaislahäntä oli saanut kolme hiirtä sekä peipon. Vaahterajuova taas kaksi vesimyyrää sekä pääskyn.
“Huomensäde, mene oikealta puolelta. Kaislahäntä kiertää vasemmalta kanin eteen ja pysäyttää sen matkan. Meidän pitää vain toivoa, ettei se lähde vasemmalle,” Vaahterajuova selitti kokeneimpana soturina.
Huomensäde nyökkäsi hyväksyen suunitelman.

Huomensäde katsoi, kuinka kani hyppeli hitaasti hänen edessään olevalla aukiolla. Hänen takaatansa meni jäljet kohti paikkaa, jonne Kaislahäntä oli onnistuneesti hiipinyt. Vaahterajuova väijyi kania. Naaraan kirjava turkki erottui lumesta selkeänä. Sitten Vaahterajuova pinkaisi juoksuun ja sai kanin huomaavan, ettei ollut paikalla yksin. Se lähti häntä pystyssä loikkimaan Kaislahännän väijytyspaikkaa kohden, mutta kääntyi vasemmalle.
Huomensäde ryntäsi aluskasvillisuuden läpi jättäen pensaat heilumaan. Mustavalkoinen naaras pinkaisi juoksuun ja juoksi kanin perässä pitkin metsää. Huomensäde venytti jalkojaan, pidensi askeltaan ja nopeutti juoksuaan. *Tältäkö Tuuliklaanilaisista tuntuu?” Huomensäde mietti. Hänen olonsa oli mahtava. Hän juoksi. Huomensäde juoksi, pitkästä aikaa. Naara mutkitteli aluskasvillisuudessa kanin perässä, antamatta tälle armoa.
Kani vaihtoi suuntaansa kohti Vaahterajuovan ja Kaislahännän olinpaikkaa. Huomensäde sinnitteli kanin perässä, kunnes oli tästä iskuetäisyydellä. Huomensäde liu’utti vauhdissa kynnet ulos ja loikkasi. Kanin askeleeseen tuli katke. Huomensäde oli kanin kimpussa, mutta ei saanut tappopuraisua. *Älä leiki ruualla,* Tuiskumarjan sanat kaikuivat naaraan päässä. Kani ja Huomensäde vierivät yhtenä kasana sivuun polusta, jonka kissat olivat aluskasvillisuuteen luonut.
Huomensäde hillitsi hieman otettaan. Kani pääsi parempaan asentoon, ja hän myös. Huomensäde kurotti hampaansa kanin kurkulle. Se päästi kauhunkiljahduksen joka katkesi.
Huomensäteen suuhun levisi kanin lämmin veri.
Tuonnempana Kaislahäntä tonki hermostuneena lumen alta esiin kasveja. Kuului kiljahdus. Vaaleanruskea naaras nosti korvansa pystyyn ja terästi kuuloaan.
“Huomensäde sai sen kiinni,” Vaahterjuova totesi. “Ota sinä Huomensäteenkin saaliit.”

“Auttaisitteko minua?” Huomensäde mumisi suu täynnä kanin karvaa. Se roikkui velttona hänen suustaan.
Huomensäde kiskoi kanin piikkihernetunnelista läpi. Hän suuntasi vielä pentutarhaan, sillä kanilla ruokkisi kuningattaret.
“Onko tuo kani meille?” kuului tuttu kysymys Liekkipennun suusta. Huomensäde laski kanin maahan, ja nyökkäsi sitten. Merilinnun pennut olivat isoja, ja tulisivat pian oppilaiksi. Olisi vain hetken kysymys, milloin Heinätähti kutsuisi klaanin koolle. Merilinnun pentujen lisäksi pentutarhassa asui Liekkipentu sekä Roihupentu. Heidät oli löydetty metsästä, eikä pentujen vanhempia tiennyt kukaan.

Kotkan tarinat - Luku 17

// tarina kokoontumisesta...

Huokaisin syvään soturien pesän edustalla. Klaanimme oli huolissaan ja hämmentynyt, koska Tähtiklaani ei ollut puhunut parantajalle eikä Tähtiklaaniin oltu saatu yhteyttä edes kuukivillä. Katsahdin ylös taivaalle huoli silmissäni.
Emonikaan ei ollut vieraillut unissani pitkään aikaan ja olin nähnyt vain enemmän ja enemmän painajaisia. Painajaiset koostuivat aina samoista asioista mutta näissä painajaisissa en enää kuullut emoni varoittavaa ääntä niin kuin aikaisemmin. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin päällikön pesälle jossa Heinätähti ja Sudenlaulu keskustelivat kiivaasti. He olivat viime päivinä keskustelleen paljonkin keskenään ja huoli heidän kasvoillaan näkyi kauaksi.
"Huomenta, mestari", Ruusutassu saapui luokseni väsynein askelin ja pää painuksissa.
"Huomenta. Onko kaikki hyvin?" katsoin unista oppilastani kysyvästi.
"Nukuin taas huonosti", naaras haukotteli pitkään ja hartaasti. Olin huomannut miten Ruusutassu oli ollut monena aamuna sen näköinen kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään.
"Painajaisetko taas vaivaavat?" kysyin, kun tiesin, että Ruusutassu oli nähnyt paljonkin viime aikoina huonoja unia. Mistä lie sekin johtui, että meitä molempia vaivasi painajaiset. En tosin ollut omistani vielä naaraalle kertonut.
"Mmm", Ruusutassu vain nyökkäsi vaitonaisena.
"Otetaan tänään ihan rauhallisesti. Ajattelin josko kävisimme vain yhdessä metsästämässä, koska tarvitset voimiasi tulevaa kokoontumista varten", hymyilin Ruusutassulle salamyhkäisesti. Oppilas ravisteli päätään ennen kuin katsoi minua kirkastunein silmin.
"Kokoontumiseenko? Pääsenkö minä kokoontumiseen!?" hän hihkaisi innoissaan. Kuin ihmeen kaupalla uniset silmät olivat tiessään.
"Kyllä vain. Peippotassu on myös tulossa", virnistin ja Ruusutassu alkoi pomppia paikoillaan.
"Tietääkö Peippotassu asiasta?" hän kysyi sitten.
"Voit käydä kysymässä asiasta itse. Odotan sen aikaa tässä niin lähdetään sen jälkeen metsästämään", nyökkäsin oppilaiden pesää kohti jonka edustalla Peippotassu istui.
"Palaan pian!" Ruusutassu kiljahti samalla, kun pinkaisi juoksuun.
Innokas puheensorina vain kaikui leirissä, kun Ruusutassu kertoi siskolleen jännittävät uutiset. Sitten kuului iloisia kiljahduksia, kun siskokset pomppivat keskenään oppilaiden pesän luona. Naurahdin hiljaa katsellen oppilaiden menoa.
Hetken kuluttua Ruusutassu juoksi takaisin luokseni silmät hehkuen.
"Voimme mennä!" hän hihkaisi ja lähdimme leiristä.

Saimme saalista runsaasti, koska pakkaset olivat hieman lauhtuneet eikä ilma ollut enää niin kylmä, kuin paria päivää aikaisemmin. Ruusutassu kantoi ylpeänä saamaansa oravaa, pikku lintua ja kolmea hiirtä suussaan mennessämme takaisin leiriä kohti. Minä puolestani raahasin rusakkoa perässäni samalla, kun yritin pitää kahta hiirtä myös hampaideni välissä.
"Meidän olisi ollut helpompaa tehdä kaksi reissua eikä kantaa kaikkea kerralla", totesin, kun saimme saaliit tuoresaaliskasaan.
"Itse ehdotit, että kannetaan kaikki kerralla", Ruusutassu naurahti.
"Tiedetään, tiedetään", virnistin. "Voit viedä osan saaliista klaanin vanhimmille. Rupea sitten syömään, että ehdit ennen kokoontumiseen lähtöä."
"Kyllä, mestari!" Ruusutassu nyökkäsi, nappasi oravan ja kolme hiirtä ja lähti sitten viemään niitä vanhimmille.
Otin saamani rusakon ja lähdin viemään sitä pentutarhaan.
"Täällä olisi teille ruokaa jos kelpaa", huikkasin samalla, kun työnnyin sisälle pesään rusakon kanssa.
"Ruokaa!" kuului pentujen voiton riemuinen huudahdus.
"Oi onpa se iso", Merilintu katsoi rusakkoa säihkyvin silmin.
"Siitä pitäisi riittää teille kaikille", hymyilin.
"Varmasti riittää. Kiitos Kotkasiipi", Merilintu kehräsi käyden pentujensa kanssa kiinni makeaan lihaan.
"Hyvää ruokahalua", toivotin ennen kuin lähdin hakemaan myös itselleni ruokaa.

Syötyäni aloin peseytyä kokoontumista varten. Lähtö saarelle alkoi lähestyä.
"Ovatko kaikki kokoontumiseen lähtijät valmiina?" Valhelaulu kysyi kovaan ääneen jotta kaikki leirissä kuulisivat kysymyksen.
Juoksin oppilaiden pesälle hakemaan Ruusutassua ja juuri, kun työnsin pääni pesään Ruusutassun pää kolahti omaani vasten.
"Oikeastikko? Joka kerta sama juttu!" irvistin hieroen tassullani kipeää otsaani.
"Anteeksi! Mutta oli se osaksi sinunkin syysi", Ruusutassu tuhahti hieroen myös omaa otsaansa.
"Valmiina lähtöön?" Valhelaulu kajautti toisen kerran ilmoille ja liityimme joukkoon Ruusutassun kanssa.
"Kaikki näyttäisivät olevan paikalla", Heinätähti nyökkäsi ja lähdimme hänen johdollaan kohti kokoontumispaikkaa.

"Mitä luulet ottavatko muut klaanit puheeksi Tähtiklaanin kaikkoamisen?" kuulin varapäälikön kysymyksen päällikölle.
"En tiedä. Jos kukaan ei ota asiaa puheeksi niin emme ota mekään", Heinätähti vastasi ja Valhelaulu nyökkäsi tälle.
Saavuimme kokoontumissaaren tuntumaan ja haistoin jo kaukaa miten Jokiklaani ja Tuuliklaani olivat jo paikalla.
"Muistakaa ettei kukaan saa puhua siitä miten Tähtiklaani ei ole puhunut meille pitkään aikaan!" Heinätähti sanoi ja kaikki nyökkäsivät vastaukseksi ennen kuin lähdimme saarelle.

"Kerron sinulle erään vinkin jonka Valkoviiksi minulle kertoi minun ensimmäisessä kokoontumisessani", sanoin Ruusutassulle saavuttuamme kokoontumispaikkaan.
"Hyvä on", oppilaani nyökkäsi ja katsoi minua uteliaasti.
"Kokoontumistilaisuudet ovat oiva tilaisuus tutustua vihollisklaanin jäseniin. On hyvä painaa vihollisklaanin haju mieleen jotta tunnistat sen jatkossa. Lisäksi voit katsoa miltä kukakin näyttää ja mitkä voisi olla juuri sen kissan vahvuudet taistelussa", selitin.
"Selvä", Ruusutassu nyökkäsi katsellen ympärilleen vakava ilme kasvoillaan.
"Voit mennä vaikka Peippotassun kanssa kiertelemään jos haluat", totesin ja pian jo oppilaani oli kadonnut.
"Peippotassu ei meinannut millään keskittyä tämän päivän taisteluharjoituksiin, koska odotti kokoontumista niin paljon", Tihkuviiksi naurahti liittyen seuraani.
"Minäkin totesin, että pääsen helpommalla, kun vien vain Ruusutassun metsästämään", sanoin huvittuneena.
"Totta. Minunkin olisi pitänyt tehdä niin", kolli pudisti päätään hymyillen.
"No huomenna uusi yritys. Ajattelin pitää Ruusutassulle taisteluharjoitukset huomenna aamulla. Olisitteko tekin halunneet liittyä seuraan?" kysyin.
"Kuulostaa hyvältä", Tihkuviiksi nyökkäsi.
"Kotkasiipi tule tänne!" kuulin Ruusutassun kimeän kiljaisun kauempana. Irvistin hieman nolona ja heilautin Tihkuviikselle häntääni ennen kuin lähdin oppilaani luo päätäni pudistellen.
"Ei tarvitse huutaa niin lujaa", sihahdin vaivaantuneena Ruusutassulle joka siirsi katseensa tassuihinsa.
"Anteeksi, mestari. Se vain pääsi suustani", Ruusutassu totesi maata kuopien.
"Mitä asiaa sinulla oli?" huokaisin sitten ja naaraan silmät muuttuivat jälleen innokkaiksi.
"Et ikinä arvaa! Me nähtiin Peippotassun kanssa pelottava Jokiklaanin soturi. Minä kysyin häneltä mikä hänen nimensä oli mutta hän vain mulkaisi meitä ja murahti vastaukseksi ennen kuin tassutteli tiehensä. Se oli jännittävää!" Ruusutassu selitti innoissaan. Peippotassu huokaisi siskonsa viereltä silmiään pyöritellen.
"Et voi suin päin mennä jonkun vihollisklaanilaisen soturin eteen kysymään tämän nimeä. Sinun täytyy oppia käytöstapoja", tuhahdin ja Ruusutassu näytti minulle vain kieltä vastaukseksi.
"Anteeksi, saanko häiritä teitä hetkeksi?" kuulin varovaisen äänen kysyvän ja näin nuoren naaraan joka oli selvästi vielä oppilas ja hän tuoksui vahvasti Taivasklaanilaiselta.
"Totta kai", nyökkäsin naaraalle ystävällisesti ennen kuin katsahdin Ruusutassuun. "Katsohan Ruusutassu. Näin toimii hyvin käyttäytyvä oppilas", virnistin.
"Joo joo, kiitos huomautuksesta Kotkasiipi", oppilaani pyöräytti minulle silmiään.
"Hei. Minun nimeni on Ruusutassu ja olen Myrskyklaanin oppilas. Tässä on näsäviisas mestarini Kotkasiipi sekä paras ystäväni ja siskoni Peippotassu. Miten voimme olla avuksi?" Ruusutassu esitteli itsensä Taivasklaanilaiselle kuullostaen yliystävälliseltä. Sitten tämä käänsi ylpeänä päätään kohti minua.
Taivasklaanilainen esitteli itsensä Koivutassuksi ja hän oli oppilas kuten olin arvellutkin. Pudistin huvittuneena päätäni kuunnellessani oppilaiden keskustelua siitä miten Taivasklaanilaiset eivät nimestään huolimatta kyenneet koskettamaan taivasta kuten Ruusutassu oli ajatellut. Keskustelun päätyttyä Koivutassu siirsi katseensa minuun.
"Tulin, koska halusin vain varmistaa, että olitko sinä Kotkasiipi edellisessä kokoontumisessa vielä oppilas?" hän kysyi yllättäen ja katsoin oppilasta hieman ihmeissäni.
"Itseasiassa kyllä olin. Miksi kysyt?" nyökkäsin ja ennen kuin Koivutassu ehti vastata käännyin Ruusutassun ja Peippotassun puoleen.
"Ruusutassu ja Peippotassu. Tehän voisitte mennä Tuiketassun, Lehtitassun ja Säihkytassun kanssa kiertelemään tutustuen muiden klaanien jäseniin", ehdotin ja siskokset nyökkäsivät.
"Hyvä on. Oli hauska tutustua Koivutassu", Ruusutassu hymyili ja heilautti häntäänsä ennen kuin lähti Peippotassun kanssa jatkamaan kierrostaan. Heidän lähdettyä kehotin naarasta jatkamaan asiaansa.
"Niin siis minulle annettiin tehtäväksi etsiä sinut ja kysyä tunnetko naarasta nimeltä Satakieli", Koivutassu kysyi ja sydämeni pysähtyi hetkeksi. Paransin ryhtiäni ja kurtisitin naaraalle kulmiani. Miksi hän kysyi sellaista? Tai kuka oli pyytänyt häntä kysymään sellaista?
"Kuka kysyi?" tuhahdin ehkä hieman epäystävällisemmin kuin mitä minun oli tarkoitus.
"Isäni tai siis periaatteessa ottoisäni mutta oli miten oli Honkasydän on hänen nimensä. Hän taisi kohdata sinut viime kokoontumisessa", naaras sopersi äkkiä.
Mieleeni palasi kolli joka oli kutsunut minua emoni nimellä. Silloin en tosin ollut vielä tiennyt, että emoni nimi oli Satakieli ennen kuin olin asiasta unessani häneltä kysynyt.
"Taidan muistaakin hänet", vastasin hetken kuluttua ja kerroin, että Satakieli oli emoni joka oli Tähtiklaanin mailla.
"Miksi hän haluaa tietää?" ärähdin. Minua alkoi jostain syystä ärsyttämään koska muistin uneni jossa emoni luottamus oli petetty, kun joku oli kieltäytynyt auttamasta häntä pääsemään pois Kaksijalkojen ansasta. En voinut sille ajatukselle mitään, että oliko tämä kyseinen kissa joka nyt oli pyytänyt Koivutassua utelemaan emostani niin se joka oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan.
"Tuota... hän vain kertoi minulle, että hän tunsi naaraan ja tämä oli hänelle tärkeä. En tiedä sen enempää", Koivutassu takelteli epävarmasti viileän katseeni alla.
"Vai niin", mutisin vastaukseksi ja tunsin miten ärtymys vain kasvoi rinnassani.
"Anteeksi, että häiritsin sinua. Lähdenkin tästä", oppilas sanoi sitten pää painuksissa ja oli jo lähdössä, kun tartuin häntä tassullani kiinni. Minua hieman hävetti, että olin saanut pienen naaraan pelokkaaksi edessäni. Yritin karistaa ärtymykseni hetkeksi toisaalle etten saisi naarasta säikähtämään uudestaan.
"Olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut olla tympeä sinua kohtaan. Minä vain... taidan olla hieman varuillani", yritin katsoa oppilasta lempeästi osoittaakseni etten ollut hänelle vaaraksi.
"Ymmärrän. Minäkin olisin jos vieraan klaanin kissa tulisi kysymään minulta liudan kysymyksiä", Koivutassu hymyili varovaisesti ja lupasi, että oli ainoastaan hyvällä asialla liikenteessä.
"Ai niin! Honkasydän vielä sanoi keksivänsä keinon tulla juttusillesi jonakin päivänä. Hän haluaisi puhua Satakielestä kanssasi vielä lisää. En tiedä mitä mutta hän vaikutti hyvin epätoivoiselta", naaras muisti äkkiä ja kurtistin jälleen kulmiani.
"Ajatteliko hän tukeutua reviirillemme?" sähähdin, kun ärtymykseni nousi jälleen tahtomattani pintaan.
"En tiedä. Hän sanoi, että vain ja ainoastaan pakon edessä. Lupaan, että hänellä on hyvät aikeet. Hän on ollut aina niin tunnollinen soturi enkä uskoisi hänen rikkovan soturilakia pikku seikan vuoksi", Koivutassu sanoi hiljaa rauhoittelevalla äänellä ja yritin jälleen hengittää syvään jotta ärtymykseni väistyisi tieltä.
"Hyvä on mutta sano hänelle, että jos hän tekee yhdenkin väärän liikkeen hän saa tuntea sen nahoissaan", mutisin hänelle hiljaa ja naaras nyökkäsi.
"Kiitos ajastasi, Kotkasiipi ja anteeksi, että kyselin kauheasti", Koivutassu sanoi varovaisesti.
"Miksi pyytelet anteeksi? Oli mukavaa, että tulit juttusilleni. Minua ei tarvitse pelätä vaikka olenkin suuri", vinkkasin oppilaalle silmää ystävällisesti ja hieman ilkikurisesti.
"Vaikutat kivalta tyypiltä", Koivutassu hymyili minulle ja räpäytin silmiäni hieman hämmentyneenä yllättävästä kommentista.
"Sitä minä olenkin", virnistin sitten ja sain naaraan naurahtamaan juuri ennen kuin klaanien päälliköt aloittivat kokoontumisen.

Kokoontumisen päätyttyä palasimme kotiin. Klaanit olivat päivittäneet tilanteensa muille mutta kukaan ei ollut ottanut puheeksi Tähtiklaania. Paluumatka kotiin oli ollut hieman vaitonainen. Minä taas mietin kohtaamaani Koivutassua ja tunsin miten ärtymys nousi jälleen pintaan, kun mietin, että näkisin jonakin päivänä tämän Honkasydämen, joka oli halunnut tietää vastaukseni kysymyksiinsä jotka Koivutassu oli esittänyt minulle. Odotin mielenkiinnolla mitä sanottavaa kollilla minulle olisi.

Luku 9

Taas kerran. Taas kerran tämä metsä. Tämä inhottava paikka, jonne Luminietos on joutunut. Ja täällä eräs liekinvärinen kolli taas oli herännyt. Tiikeritähti käveli kohti Liekkisadetta. Liekkisade hetken pelkäsi, mutta pian hän ryhdistäytyi.
"Hei, Tiikeritähti", Liekkisade sanoi. Tiikeritähti ei vastannut. Tämä vain näytti mietteliäältä.
"Tiikeritähti. Toivon, että ymmärrät tämän mutta.. mutta minusta tuntuu, ettei tämä ole oikea paikka minulle", Liekkisade tokaisi hieman jännittyneenä. Tiikeritähden silmiin syttyi viha.
"Mitä ihmettä! Me koulutimme sinua, ja nyt päätät kääntää selkäsi meille!" Tiikeritähti ulvaisi raivoissaan. Tämän kynnet liukuivat ulos.
"Tahdon sinun tietävän, ettei Risasydän ole isäsi! Emosi kertoi hänen olevan pentujen isä, mutta hän ei ole!" Tiikeritähti sanoi. Liekkisade jähmettyi. Mi-Mitä.. Risasydän ei ole oikea.. isäni. En voi uskoa tätä!
"Ku-Kuka sitten on?" Liekkisade kysyi. Tiikeritähti katsoi häntä kysyvästi.
"Miksikäs minä sinulle kertoisin? Hän oli toisesta klaanista, mutta en edes tiedä onko hän elossa!" Tiikeritähti vastasi. Liekkisade yritti nukahtaa. Tämä lysähti maahan, ummisti silmänsä ja yritti päästä omalle vuoteelleen. Kuka voi olla isäni.. kuka se voisikaan olla?
"Mu-Mutta mistä tiedän, että voin luottaa sinuun!" Liekkisade sanoi peloissaan ennen kun hän päätyi takaisin pesäänsä. Hieman ennen hänen haihtumistaan Tiikeritähti asteli Liekkisateen viereen ja sanoi:
"Luota vain minuun, kyllä sinä sen tajuat joskus!" Tiikeritähti ärisi. Sitten kolli heräsi pesässään uudestaan. Aamu oli jo tullut, joten hän nousi.
"Liekkisade! Lähdet metsästämään Nokkosväreen kanssa! Metsästätte iltapäivään asti, sillä ruoka on niin vähissä!" Tammihuurre käski. Liekkisade nyökkäsi Tammihuurteelle.
"Mutta voit syödä ensiksi, Nokkosväre on myös syömässä!" kolli sanoi. Liekkisade käveli tuoresaaliskasalle, ja näki Laventelitassua syömässä.
"La-Laventelitassu, haluan kertoa sinulle jotain", Liekkisade kakisteli. Laventelitassu käänsi päänsä ruuasta häneen, ja katsoi häntä kysyvästi.
"Mi-Minä olen jotenkin.. tuota, ööh, herännyt jossain oudossa paikassa.. ja siellä, tuota noin eräs kissa nimeltä Luminietos ja Tiikeritähti ovat yrittäneet kouluttaa minua.. unessa, mutta silti kun olen herännyt minulla on voinut olla näkyviä vammoja!" Liekkisade sai sanottua. Laventelitassun suu loksahti auki.
"Näkyviä vammoja!? Olethan sinä kunnossa?!" Laventelitassu huudahti.
"Sshh, en tahdo että muut kuulevat.. mutta epäilen, että tekeillä on jotain outoa-", Liekkisade sanoi ja hetken kuluttua jatkoi. "-jotain, mikä ei ole mitään hyväntahtoista", Liekkisade täydensi lauseensa haukaten samalla palan pienen pienestä ahvenesta.
"O-Oletko varma? Pi-Pitäisikö kertoa Valkotähdelle?" Laventelitassu sanoi. Liekkisade pudisteli päätään.
"Ei, ei ainakaan vielä. Mutta minähän kerroin sinulle siitä kulkukissasta, joka olikin isäni.. hän ei tainnutkaan olla oikeasti isäni", Liekkisade sanoi haukaten taas palan saaliistaan.
"Anteeksi, en ehdi nyt kertoa sinulle, minulla on mentävä partioon, tai oikeastaan vain metsästämään, mutta nähdään sitten!" Liekkisade huudahti ja hotkaisi nopeasti loput ahvenesta. Tämä nelisti nopeasti partion luokse.
"Ai niin, unohdin kertoa että johdat huomisen rajapartiota illalla, koska olet sinäkin nyt soturi ja ajattelin että voisi olla sinulle hyvä harjoitella partion johtamista, vaikka nuori oletkin", Tammihuurre sanoi ennen Nokkosväreen tuloa. Liekkisade katsoi tähän hämmästyksissään.
"Mi-Minäkö?" Liekkisade kysyi.
"Kyllä, juuri sinä, ja niin kuin sanoinkin, sinäkin olet nyt soturi ja ajattelin, että voisit harjoitella partioiden johtamista", Tammihuurre sanoi ystävällisellä äänellä. Liekkisade nyökkäsi päättäväisesti. Ensimmäistä kertaa partion johdossa, joten tämän aion hoitaa kunnolla.
"No, sieltähän Nokkosväre tulee! Voitte mennä nyt!" Tammihuurre vielä sanoi ennen kuin nelisti leirin poikki paikalleen. Liekinvärinen kolli hymyili Nokkosväreelle ystävällisesti.
"Hei!" Liekkisade sanoi toiselle nuorelle soturille.
"Hei!" Nokkosväre vastasi. He lähtivät samaan tahtiin pois leiristä, Jokiklaanin harvapuiselle reviirille.
"Ööh, jos minä menen tänne ja sinä tuonne?" Liekkisade kysyi kollilta.
"Selvä! Nähdään sitten täällä!" Nokkosväre sanoi iloisesti. He lähtivät eri suuntiin, Nokkosväre Varjoklaanin suuntaan ja Liekkisade Taivasklaanin. Hetken matkan kuluttua Liekkisade haistoikin jo vesimyyrän jota kohti kolli lähti hiipimään erittäin tarkkaavaisesti. Hän tarkasti monta kertaa, ettei tiellä ollut risuja tai kuivia lehtiä, vaikka nyt lunta olikin, ja vasta kun oli varma, että reitti oli selvä hän hiipi eteenpäin. Kolli jännitti lihaksensa, ja valmistautui loikkaan. Tämä hyppäsi korkealle ilmaan, mutta laskeutuikin suoraan mahalleen hyiseen lumeen. Vesimyyrä säntäsi pakoon, eikä nuorella soturilla ollut enää toivoakaan saada sitä. Siispä hän nousi seisaalleen ja jatkoi matkaansa. Tuttu haju löysi hänen nenäänsä. Luminietos. Kollin mieli synkkeni, ja hän varautui tuon pahan kissan ilmestymiseen. Luminietos ilmaantuikin kohtapuoliin.
"No, tiedän kyllä petoksestasi, ja nyt saat maksaa siitä, että petit meidät, tarvitsemme vahvoja kissoja, emmekä tuollaisia kuin sinä", Luminietos sähisi.
"Mi-Minä en sinua pel-" ehti Liekkisade sanoa tärisevällä äänellä ennen kuin Luminietos loikkasi kiinni kollin lapoihin ja raastoi niitä terävillä kynsillään. Liekkisade taisteli kovaa vastaan, mutta ei kuitenkaan mahtanut mitään isommalle kissalle. Liekkisateen lapaa vihlaisi terävä kipu ja se meni sijoiltaan. Pian Liekkisade kuitenkin onnistuikin kuin onnistuikin saamaan Luminietoksen irti. Luminietos loikkasi vielä uudestaan, tällä kertaa suoraan liekinvärisen kissan eteen ja otti käpälänsä valmiiksi iskuun. Tämä raapaisi viillon suoraan Liekkisateen silmään. Tämän toisessa silmässä sumeni, lopulta hän ei nähnyt sillä enää mitään. Kolli ulvoi tuskissaan, kun kipu raastoi hänen vasemmanpuolimmaista silmää. Liekkisade yritti taistella vastaan, mutta Luminietos alkoi häipyä. Ihan pian tuota Synkän metsän kissaa ei näkynyt ollenkaan, ja jäljelle jäi vain haavoittunut nuori kolli.



"Li-Liekkisade?! Oletko kunnossa!" kuului Nokkosväreen huolestunut ääni.
"Minä haen apua!" toinen kolli huudahti ja juoksi kohti leiriä. Tuossa tuokiossa hän palasi mukanaan Vatukkaviiksi.
"Mitä ihmettä on tapahtunut! Liekkisade, pystytkö kävelemään?" Vatukkaviiksi kysyi.
"Luulisin niin", Liekkisade vastasi tälle. Hän nousi jaloilleen ja horjahti, mutta nousi uudestaan. Hän nilkutti hitaasti kohti leiriä Vatukkaviiksen ja Nokkosväreen takana. Matkassa kesti melko kauan, mutta hän pääsi leiriin. Lonkka alkoi olla niin kipeä, että se pian varmasti pettäisi. Myös hänen silmäänsä kirveli. Siis sitä sokaistunutta. Jääköhän tuo toinen silmäni sokeaksi lopuksi iäkseni?
"Voin käydä sanomassa Kaamosmarjalle, että sinun lonkkasi on kipeä. Mutta mistä tuo veri on tullut?" Nokkosväre kysyi.
"Ööh, no käykö jos selitän sinulle myöhemmin?" Liekkisade kysyi. Nokkosväre nyökkäsi.


Kaamosmarja oli laittanut lonkkaan kehäkukkaa ja jotain muuta. Hänen silmäänsä kirveli edelleen, vaikka siihen oli laitettu jotain yrttejä. Liekkisateen oltiin käsketty lepäämään koko loppu päivä. Mutta hän ei ollut lainkaan väsynyt, vaikka silmään sattui. Nokkosväre asteli pesään ja istahti paikalleen Liekkisateen vieressä.
"Kertoisitko nyt mitä tapahtui?" Nokkosväre kysyi. Liekkisade nyökkäsi vaivaantuneena.
"Ööh, no joku kulkukissa.. tuota noin.. tuli reviirillemme ja yritin taistella koska hän hyökkäsi, mutta hän oli liian vahva", Liekkisade selitti. Olihan osa totta. Mutta jokin tuntui pahalta Nokkosväreelle valehtelussa. Tuo kissa oli aina niin ystävällinen. En muutenkaan pidä valehtelusta.
"Ymmärrän, että voi olla vaikeaa puhua, sillä olet varmasti järkyttynyt, mutta näetkö mitään toisella silmälläsi?" Nokkosväre kysyi. Liekkisade pudisteli päätään.
"Hmm, mikähän yrtti siihen auttaisi? Mutta tahtoisitko olla ystäviä?" Nokkosväre sanoi ystävällisesti. Huh, tämä ei ollut huomannut että Liekkisade valehteli.
"Tottahan toki!" Liekkisade vastasi.
"Mutta minä menen nyt aukiolle vaihtamaan kieliä, niin kuin kaikki muutkin tekevät", Liekkisade sanoi ja nilkutti lähelle tuoresaaliskasaa. Laventelitassu oli siellä.
"Hei, Liekkisade! Kuulin että haavoituit", Laventelitassu sanoi. Liekkisade nyökkäsi. Hän ei tällä hetkellä toivonut mitään muuta, kuin että Laventelitassu olisi soturi ja hän saisi käpertyä tämän kanssa nukkumaan. Mutta menisi vielä aikaa, että hän uskaltaisi tunnustaa rakkautensa kaunista naarasta kohtaan. Ja Liekkisade vielä pelkäsi, että Laventelitassu ajatteli hänestä ainoastaan ystävänä, eikä näin ollen rakastanut häntä takaisin.

//taistelua ja verta


8. osa - Who am I?

Tarinamieli tunsi karvaan pettymyksen kalvavan hänen mieltään ja poraavaan hänen sydäntään. Pilviharso ei ollutkaan saapunut. Heidän olisi pitänyt tavata tänä yönä ja puhua tai tehdä jotakin, mutta Pilviharsoa ei näkynyt eikä kuulunut.
Ehkä hän ei ollut päässyt tulemaan jostain syystä, joka ei riipu hänestä itsestään? Ehkä hän oli sairastunut? Ehkä hän oli loukkaantunut? Tai ehkä hän…
Tarinamieli sulki silmänsä hitaasti ja nousi seisomaan. Jokin hänelle kertoi, että Pilviharso oli kunnossa. Naaras päästi hiljaisen huokauksen ja lähti takaisin leiriä kohti. Hän luimisti korvansa pettyneenä eikä edes jaksanut nostaa häntäänsä vaan se laahasi lumessa. Naaras räpäytti silmiään eikä antanut pettymyksen kyynelten valua, koska ei siinä ollut mitään järkeä.
Hän oli hyväksynyt sen jo aikoja sitten, että rakasti Pilviharsoa. Hän halusi olla osa kollin elämää enemmän kuin mitään. Toisinana hän mietti, millaista olisi juosta nummilla tuuliklaanilaisten rinnalla ja olla itse tuuliklaanilainen. Hän mietti, millaista olisi juosta Pilviharson kanssa nummila kuin tuulen vieminä, jakaa tuoresaaliita Pilviharson kanssa ja käpertyä vieretysten samaan pesään illan laskeutuessa. Hän mietti, millaista olisi elää Pilviharson rinnalla. Millaista olisi kulkea yhdessä partioissa, jakaa ilot ja surut tai jopa vaihtaa kieliä päivän päätteeksi Pilviharson kanssa?
Tarinamieli tuijotti soturien pesän seinämässä olevasta pienestä reiästä ulos. Tähdet tuikkivat taivaalla ja ohut lumikerros hohti kuun kelmeässä valossa. Millaista olisi juosta Tuuliklaanin reviirillä vailla puita? Tarinamieli oli päässyt kulkemaan Tuuliklaanin leiriin asti, kun oli vienyt sieltä karanneen pennun kotiinsa. Tuuliklaanin reviiri oli avara ja aukea, ja jotenkin niin… vapauttava. Hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, aivan toisin kuin Tarinamieli oli olettanut tapahtuvan. Se oli tuntunut… kotoisalta.
Tarinamielellä oli ystäviä täällä ja emo ja sisarukset. Hänellä oli koti täällä. Mutta toisinaan hänestä tuntui niin ulkopuoliselta täällä. Häntä oli moni pitänyt sellaisena, joka kierosilmäisenä ei pärjäisi. Nyt oli asiat toki toisin, mutta se outo tunne, joka toisinaan hänet valtasi, ei ollut koskaan kokonana kadonnut.
Tarinamieli päästi äänettömän huokaisun ja sulki silmänsä. Hän ajatteli Pilviharsoa, vaikka kovasti yritti olla ajattelematta. Pieni pettymys kaiverteli yhä hänen vatsanpohjassaan.

Lunta satoi paljon ja se peitti alleen kaiken. Pakkanen oli pysynyt yllättävän lauhkeana ja tassuja ei edes palellut niin pahasti kuin olisi voinut. Tarinamieli katseli puita ja niiden oksia, jotka lumi oli peittänyt. Oksat painuivat hieman alaspäin lumen painosta ja toisinaan pieniä määriä lunta tipahtelu maahan.
Naaras mietti Pilviharsoa ja ravisteli päätään toivoen, että kolli jättäisi hänen ajatuksensa rauhaan, mutta se oli turha toivo. Kolli oli tiukasti kuin punkki tarttunut syvälle hänen sydämeensä ja ajatuksistaan. Ei kolli hänen ajatuksistaan katoaisi varmaan koskaan.
Tarinamieli ei ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin rakasti Pilviharsoa. Kolli oli jotain muuta, jotain, jota hän ei ollut osannut edes toivoa. Mutta naaras oli syntynyt Myrskyklaaniin ja Pilviharso Tuuliklaaniin. Ei hänellä ollut muutakaan. Hän oli Myrskyklaanin kissa.
Tarinamieli huokaisi. Hänen emonsa ja sisarensa olivat jäljittäneet erään oravan, jonka perään he olivat lähteneet. Tarinamieli oli jäänyt tapaamispaikalle siinä toivossa, että aistisi jonkin saaliin, jonka voisi napata. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, ainakaan täällä. Hänen ajatuksensa olivat vieneet hänet muutenkin kauas tästä saalistamisesta.
”Näytät kovin tutulta”, Tarinamieli hätkähti. Puiden lomassa seisoi harmaa kolli, jonka turkkia koristi tummanharmaat raidat.
”Kuka sinä olet?” Tarinamieli kysyi harmaalta kollilta. Hän ei haissut klaanikissalta. Tarinamieli valmistautui häätämään hänet Myrskyklaanin reviiriltä. Kulkukissoilla ei ollut asiaa klaanien reviirille niin kuin Soturilaki sanoi.
”Vedenvanki”, kolli esittäytyi ja muka niin juhlallisesti kumarsi. Tarinamieli silmäili kollia. ”Kulkukissa. Mutta ennen oli Tuuliklaanin kissa.”
”Miksi et ole enää?” Tarinamielen selkäkarvat väreilivät epäilevästi. Useimmiten entiset klaanikissat olivat joko lähteneet tai olivat sitten luopioita.
”Jätin klaanielämän taakseni”, kolli sanoi astellen kepeästi pienellä aukealla. ”Jatkuvia sääntöjä ja sääntöjä. Ja olihan minulla eräs kissakin. Hän kuoli.”
”Kuoli”, Tarinamieli siristi silmiään, ”vai tapettiin?”
”Ohoh”, Vedenvanki virnisti. ”Sinähän olet terävä.”
”Lähde Myrskyklaanin reviiriltä”, Tarinamieli murahti kollille. Naaras tiesi jo nyt, että hän häviäisi tälle kulkukissalle. Tarinamieli kun ei ollut koskaan ollut mikään parhain taistelija, vaikka loistava saalistaja, joka toi aina kotiin ruokaa metsästysretkiltään. Hän toivoi kovasti, että hänen emonsa ja Ukkospuro tulisivat pian tänne. Vedenvanki oli selkeästi taitava taistelija eikä antaisi armoa kellekään.
”Kuka sinun emosi on?” Vedenvanki kysyi sitten. Tarinamieli irvisti kollille.
”Mitä se sinulle kuuluu?” Tarinamieli kohotti kulmiaan. Miksi ihmeessä tätä kulkukissaa kiinnosti niin kovin? Tunsiko hän jonkun klaanikissan?
”Pääset helpommalla, jos vain kerrot”, kolli pyöräytti silmiään. ”Kenties hän on eräs vanha ystäväni.”
”Kerro ystäväsi nimi niin ehkä osaan auttaa paremmin”, Tarinamieli napautti takaisin. Kolli virnisti. Tarinamielen mielessä kipinöi. Hän ei pitänyt tästä kollista ja olisi halunnut hänen lähtevän, mutta Vedenvanki ei lähtisi ilman taistelua. Tarinamieli ei ollut tyhmä.
”Hyvä on”, Vedenvanki heilautti häntäänsä. ”Tunnetko kissaa nimeltä Täplätuuli?”
Tarinamielen sisällä tuntui jokin murskautuvan, kun palaset tuntuivat loksahtavan paikoilleen. Kolli näyttikin etäisesti tutulta.
Oliko tuo kissa… hänen isänsä? Oliko tuo kissa se, joka oli hyökännyt Tarinamielen emon kimppuun ja sokeuttanut hänen emonsa toisen silmän, repinyt toisen korvan miltei irti ja halvaannuttanut naaraan pitkän hännän? Tarinamielen silmät olivat nyt viiruina ja hän katseli Vedenvankia epäilevästi, mutta silti kovin neutraalisti. Kolli tuijotti Tarinamieltä odottavasti.
”No?” raidallinen kolli tuhahti. ”Tiedätkö hänet? Onko hän kuollut?”
Kollin ääni oli turhankin ylimielinen. ”Ei.”
”No hyvä”, kolli nauroi. ”Mitäs hänelle kuuluu?”
Tarinamieli koki olonsa kovin rohkeaksi. ”Emolleni kuuluu aivan loistavaa.”
Vedenvanki kallisti päätään ja hänen silmänsä välähtivät. ”Kerrohan… kuka sinun isäsi on?”
Tarinamieli vain tuijotti raidallista kollia. Kyllä Vedenvanki tiesi jo. Ei kolli ollut ennen tätä hetkeä edes ajatellut, että hänellä olisi oikeasti pentuja, mutta nyt hän tiesi. Kolli silmäili Tarinamieltä ja Tarinamieli huomasi kollin niskakarvojen pörhistyvän.
”Kierosilmäinen pentu”, kolli sylkäisi ja Tarinamieli siristi silmiään. ”Taisi olla emosi viallinen.”
Tarinamieli murisi kollille ja se rohkaisi kulkukissan hyökkäämään. Kynnet upposivat naaraan nahkaan ja hän vastasi samalla mitalla. Hänen emonsa ei ollut viallinen eikä kukaan, varsinkaan tämä kissa, joka oli satuttanut hänen emoaan, saisi kutsua emoa siksi!
”Tarinamieli!” Täplätuulen ulvaisu halkoi ilmaa ja pian täplikäs naaras ilmestyi puiden lomasta kynnet esillä ja turkki pörheänä. Vedenvanki jatkoi kuitenkin Tarinamielen kynsimistä minkä ehti. Tarinamieli tiesi olevansa alakynnessä, sillä tämä kolli taisteli ainoana motiivinaan tappaa ja satuttaa, kuten Tarinamieli oli kuvitellutkin. Naaras ei kuitenkaan antanut periksi helpolla vaan antoi kollille ikäviä iskuja, joista jäisi ikävät jäljet.
Vedenvangin hampaat hipoivat Tarinamielen kurkkua ja pelon väristys kulki läikikkään soturittaren kehon lävitse. Silmänräpäyksessä jokin veti Vedenvangin hänen päältään. Tarinamieli kompuroi pystyyn ja näki sitten emonsa taistelemassa Vedenvankia vastaan kuin Leijonaklaani konsanaan. Koskaan ei hän ollut nähnyt emoaan niin vihaisena ja roihuavana liekkinä kuin juuri nyt.
Täplätuulen kynnet sivalsivat Vedenvangin kasvojen poikki ja veripisarat lensivät lumelle. Vedenvanki sähisi ja yritti iskeä takaisin, mutta äskeisen herpaantumisen seurauksensa läikikäs myrskyklaanilainen oli saanut painettua kollin tiukasti maata vasten kynnet pistellen hänen nahkaansa. Täplätuuli irvisteli kollille vihaisesti.
”Tiedä, että minä en jätä sinua tai pentujamme rauhaan”, kolli uhkasi ja Täplätuuli hymähti.
”Kyllä jätät”, Täplätuuli sanoi hampaat irvessä. Vedenvanki rimpuili naaraan otteessa, mutta juuri kun kolli oli iskemässä hampaansa Täplätuulen kuonoon, naaras upotti hampaansa kolli kurkkuun. Vedenvanki päästi yllättyneen huudahduksen, joka katkesi. Tarinamieli tiesi, että Täplätuuli tappoi Vedenvangin kahdesta syystä; kostoksi ja suojellakseen pentujaan. Vedenvanki ei olisi ikipäivänä jättänyt heitä rauhaan nyt, kun tiesi hänellä olevan omia pentuja.
”Et olekaan niin hurja mitä väitit”, Täplätuuli sanoi ja perääntyi kuolevan kollin ääreltä. Tämä oli ehkä ainoa kerta, kun Tarinamieli ei tuntenut miltei lainkaan pahaa oloa toisen kissan kuolemasta. Vedenvanki oli aiheuttanut vain pahaa kaikille ja olisi jatkanut sitä viimeiseen elinpäiväänsä asti. Sisimmässään naaras tiesi emonsa tehneen oikein. ”Sinä et koskaan koske minun pentuihini.”
Vedenvangin ruumis lojui verisenä lumen päällä. Täplätuuli tuijotti raidallisen kissan ruumista, kunnes hänen kaksi tytärtään tulivat hänen vierelleen. Ukkospuro oli hiljaa, mutta Tarinamieli aisti naaraan ajatusten juoksevan kuin villinä nummella juokseva jänis. Hän saisi tietää pian koko tarinan. Tarinamieli uskoi emonsa kertovan myös muille pennuilleen sen, minkä hän oli Tarinamielelle kertonut. Varsinkin nyt.
”Olet rohkea”, Tarinamieli sanoi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, ”en tunne yhtään kissaa, joka olisi sinua vahvempi.”
”Hänkö… hänkö oli meidän isämme?” Ukkospuro katseli kollia hampaat irvessä. Hän näytti siltä kuin olisi sylkenyt kollin päälle hetkenä minä hyvänsä. Täplätuuli nyökkäsi hitaasti. Hän kertoi Ukkospurolle lyhyen version siitä, mitä hän oli Tarinamielelle kertonut ja nyt raidallinen naaras oli entistäkin vihaisempi.
”Tekisi mieli jättää hänet mätänemään tuohon”, Ukkospuro sanoi myrkyllisellä äänellä.
”Sen hän ansaitsisi”, Tarinamieli sanoi ja katsahti siskoaan, ”mutta me emme alennu hänen tasolleen.”
Täplätuuli nyökkäsi ja yhdessä he veivät Vedenvangin ruumiin Myrskyklaanin reviirin ulkopuolelle ja hautasivat hänet. Tähtiklaani oli rankaissut Vedenvankia saamalla loppunsa
Täplätuulen kynsistä; kissan, jota Vedenvanki oli satuttanut ja vahingoittanut eniten.
Jostain syystä kuitenkin Tarinamielellä oli outo olo… Tarinamieli vilkaisi Tuuliklaanin nummia metsikön läpi, kun he kävelivät takaisin leiriä kohti. Vedenvanki oli joskus kuita sitten juossut tuolla Tuuliklaanin kissana muiden tuuliklaanilaisten rinnalla. Tarinamieli oli siis puoliverinen. Osa hänestä kuului Tuuliklaaniin, vai?
Tarinamielen lavassa kirvelevä haava toi naaraan takaisin nykyhetkeen ja hän liittyi nyt emonsa ja sisarensa keveään keskusteluun. Hänhän oli Myrskyklaanin kissa, oli hänen perheensä mistä tahansa. Ei veri kerro kodista.
Tarinamieli vilkaisi nopeasti lapansa yli Tuuliklaanin reviirin suuntaan. Veri ei kerro siitä, minne sydän kuuluu, eihän? Se ei kerro, missä on koti…
Eihän?

Täydenkuun kokoontuminen sai Tarinamielen vatsassa pistelemään. Hän ei ollut oikeastaan varma, oliko iloinen siitä, että oli päässyt kokoontumiseen mukaan vai ei. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä silloin yöllä oli tapahtunut, kun hänen ja Pilviharson olisi pitänyt tavata joella, joka erotti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin reviirit toisistaan. Samaan aikaan hän halusi tietää, miksi Pilviharso ei ollut saapunut ja samalla hän halusi vain paeta kauas pois.
Tarinamielellä oli niin paljon mielensä päällä muutenkin, joten kokoontumiseen meneminen ei ehkä ollut paras asia hänelle. Hän rakasti toisen klaanin kissa, jonka tunteista naaras ei tiennyt ja hänen isänsä oli Tuuliklaanin kissa, joka oli miltei tappanut hänen emonsa. Ja nyt hän oli menossa kokoontumiseen, jossa mahdollisesti oli toinen noista kissoista.
Tarinamieli seurasi joukon hännillä. Lumipeite täyttyi kissajoukon tassunjäljistä ja Tarinamieli katseli niitä pää tyhjänä. Hän laski tassunsa yhden tassunjäljen sisälle. Kuka hän oli? Minne hän kuului? Oliko sillä omalla paikalla edes väliä?
Tuuliklaani saapui viimeisenä kokoontumissaarelle. Tarinamieli katseli Tuuliklaanin kissoja, mutta ei liikkunut paikoiltaan. Hän istui yksin, erillään muista klaaninsa jäsenistä. Muut olivat joko vaihtamassa kuulumisia muiden klaanien kissojen kanssa tai pysyivät ystäviensä kanssa oman klaaninsa piirissä. Tarinamieli istui yksin.
”Hei”, Tarinamieli hätkähti ja nosti katseensa tassuistaan. Tuuliklaanin tuttu numminen tuoksu täytti naaraan nenän. Punertavanharmaa naaras seisoi hänen edessään ja räpäytti sinisiä silmiään ystävällisesti Tarinamielelle. ”Olet Myrskyklaanista, etkö vain?”
”Kyllä”, Tarinamieli nyökkäsi naaraalle. ”Tarinamieli.”
”Onpa sinulla ihana nimi! En ole koskaan kuullut kellään olevan noin kaunista nimeä!” tuuliklaanilainen naaras sanoi vaaleansiniset silmät välähtäen. ”Olen Kuohuvirta. Hauska tutustua.”
”Samoin”, Tarinamieli hymyili hieman.
”Anteeksi, jos olen vähän tökerö”, tuuliklaanilainen naaras naurahti hermostuneesti. ”En ole kovin hyvä sosiaalisesti.”
”Ei se mitään”, Tarinamieli hymyili taas. ”Hyvinhän sinä tässä onnistuit.”
”Huh, hyvä kuulla!” Kuohuvirta naurahti kehräyksen kera. ”Toivottavasti en häiritse.”
”Ethän sinä. Ei minulla ole muutakaan”, Tarinamieli nyökkäsi. Naaraan ominaistuoksu toi Tarinamielelle mieleen Pilviharson. Siinä oli se sama vivahde kanervaa ja turvetta. Kuohuvirta oli jotenkin todella ystävällinen. Hän sanoi muistavansa Tarinamielen tuoneen Vatukkapennun takaisin kotiin ja oli nauranut pentujen olevan aina niin seikkailunhaluisia.
Kun kokoontuminen päättyi, Tarinamieli loikki nopeasti kuin jänis kissojen ohitse oman klaaninsa mukana, kun Heinätähti kutsui klaaniaan kokoon. Pilviharsi tuijotti kuin tyhjyyteen. Naaras hidasti vauhtiaan ja pysähtyi. Pilviharso.
Tarinamieli lähestyi kollia. ”Pilviharso.”
Kolli hätkähti ja hitaasti hän kohtasi Tarinamielen katseen. Tarinamieli tiesi surunsa paistavan katseestaan, mutta ehkä oli vain hyvä, että kolli näki miten paljon häneen sattui. Pilvharso tuijotti jotenkin häkeltyneenä Tarinamieltä.
”Sinä et tullut paikalle”, Tarinamieli sanoi sitten ja Pilviharson katse tarkentui naaraan kasvoihin. Hänen päänsä sisällä tuntui juoksevan tuhansia ajatuksia ja Tarinamieli ei tiennyt, mitä sanoa. Hän päätti odottaa hetken. Hän niin toivoi, että Pilviharso kertoisi, että hänelle oli tullut este tai jotain, jonka takia hän ei ollut päässyt. Hän toivoi, että kolli olisi joutunut jäämään leiriin jonkun uhan takia tai-
”Rakastan sinua”, Pilviharso sitten yllättäen. Hänen ääneensä oli jotenkin tukahtunut, mutta samalla se oli täynnä totuutta. Tarinamieli tuijotti Pilviharsoa silmät levällään.
”Pilvih-”
”Anteeksi”, Pilviharso sanoi ja silmänräpäyksessä kolli oli poissa, kadonnut kuin savuna ilmaan. Hän oli juossut pois kokoontumissaaren aukiolta.
Tarinamielen ympärillä pyöri. Hän olisi halunnut juosta Pilviharson perään, mutta naaraan tassut eivät suostuneet toimimaan ja samalla hän ei edes tiennyt, miten Pilviharson perään juokseminen auttaisi. Pilviharso oli varmasti muutenkin nopeampi ja mitä se auttaisi, jos Tarinamieli kertoisi tuntevansa samoin? Eivät he voisi olla yhdessä… mutta- tai siis- niin-
Tarinamieli ymmärsi nyt, miksi Pilviharso ei ollut saapunut silloin yöllä paikalle. Hän oli taistellut tämän asian kanssa. Tähtiklaani oli niin kovin tärkeä Pilviharsolle ja se, että kolli oli rakastunut toisen klaanin jäseneen? Se oli varmasti aikamoinen järkytys. Tarinamieli oli uskollinen omalle klaanilleen ja Tähtiklaanille sitä ennen, mutta hänet oli aina kasvatettu siihen, että rakastuminen ei ollut asia, johon pystyi itse vaikuttamaan. Siihen, mitä sen eteen teki, pystyi.
Tähtiklaani ei ehkä vaikuttanut rakastumiseen ja siihen kaikkeen monimutkaisuuteen, mutta miksi se salli sen? Oliko siinä jotain suurempaa? Entä jos tämä oli jonkinlainen viesti?
Naaras otti hataran askeleen eteenpäin. Hän katseli ympärilleen. Kokoontumissaari oli kolkko, un se oli tyhjä. Täällä ei ollut lainkaan kissoja. Hän oli yksin. Kaikki olivat jo lähteneet, jopa hänen oma klaaninsa. Hänet oli unohdettu tänne eikä kukaan ollut huomannut. Ei Tarinamieli heitä siitä syyttänyt, kaikilla oli kiire kotiin jakamaan uutisia toisista klaaneista leirissä odottaville kissoille ja pois kylmästä lämpimiin pesiin.
Tarinamieli tunsi olonsa silti jotenkin niin… ulkopuoliseksi ja unohdetuksi. Hänestä tuntui kuin hänellä ei olisi paikkaa missään. Hänen elämänsä oli niin solmussa ja kaikki meni ristiin rastiin. Mikään ei ollut yksinkertaista vaan jokainen asia oli vain monimutkaisempaa nyt. Ja hän ei tiennyt, mitä tehdä.
Tarinamieli kulki yksin tähtien valaiseman taivaan alla. Lumi narskui hänen askeltensa alla ja jo hieman jäätynyt järvi kimalteli hänen vasemmalla puolellaan. Hän katseli Tuuliklaanin reviiriä ja siellä kohoilevia nummia haikeana ja samalla taas kauempana kohoava tuttu metsä oli niin turvallisen oloinen.
Naaras tunsi maan värähtelevän ja sitten kaukaisuudessa hän näki kissan juoksevan häntä kohti. Naaraan lihakset jännittyivät. Ei kai se ollut Yönkajon lauman kissa?
Tutut oranssit silmät hohtivat yössä ja Tarinamieli rauhoittui. Kollin juostessa lumi pöllysi ilmaan ja kimalteli kuun valossa. Se oli Valhelaulu. Kolli hidasti Tarinamielen kohdalla.
”Onneksi olet kunnossa”, Valhelaulu sanoi naaraalle hengitys höyryten kylmässä pakkasyössä. ”Huomasin matkalla, ettet ollut mukana. Jäitkö kokoontumissaarelle?”
”Jäin”, Tarinamieli nyökkäsi. ”En huomannut, että lähditte.”
”Yhtä iso syy on meillä, kun emme huomanneet sinun jääneen jälkeen. Olen pahoillani, minun olisu pitänyt varmistaa, että kaikki ovat mukana”, Valhelaulu sanoi ja he lähtivät kulkemaan kohti Myrskyklaanin reviiriä.
”Ei se mitään, sinulla on niin paljon hommaa uutena varapäällikkönä, ymmärrän kyllä”, Tarinamieli hymyili kollille, mutta hänen hymyssään täytyi paistaa jokin, kun kolli kurtisti hieman kulmiaan.
”Mielesi päällä on jotakin, Tarinamieli”, kolli totesi rauhallisella äänellä. ”Muista, että voit aina puhua.”
”Kiitos, Valhelaulu”, Tarinamieli sanoi hiljaa, ”mutta en tiedä, voitko ymmärtää.”
”Kokeile”, Valhelaulu rohkaisi naarasta. Tarinamieli katseli hetken aikaa maahan, kunnes pysähtyi. Valhelaulu pysähtyi myös ja katseli Tarinamieltä. ”Tarinamieli?”
”Onko sinulla koskaan ollut olo, ettet kuulu sinne, missä olet?” Tarinamieli kysyi sitten. ”Ihan kuin… et olisi osa sitä kaikkea, mitä ympärilläsi on?” Tarinamieli puhui. ”Minun koko elämäni tuntuu repeytyvän. Minä sain tietää, kun minun isäni on.”
”Sinun isäsi?” Valhelaulu räpäytti silmiään.
”Hän… Sinähän tiedät, mitä minun emolleni kävi? Miksi hänen toinen silmänsä on sokea ja miksi hän on niin arpinen ja miksi hänen häntänsä halvaantui?” Tarinamieli kysyi ja Valhelaulu nyökkäsi. ”Minun isäni teki sen hänelle. Hän pakotti emoni saamaan meidät. Hän… hän teki sen kaiken pahuuttaan ja Täplätuuli yritti taistella, mutta hän… hän…”
”Shh”, Valhelaulu painoi päänsä Tarinamielen pään päälle ja laski häntänsä naaraan selän päälle. ”Ota nyt ihan rauhassa. Hengitä”, Valhelaulu ohjeisti ja Tarinamieli tasoitti hengitystään. ”Se ei ole sinun syytäsi eikä emosi. Se on sinun isäsi syytä. Hän teki sen kaiken pahan emollesi, mutta sinä pentutovereinesi olette vain ja ainoastaan lahja, joka Täplätuulelle on suotu. Joitakin asioita me emme vain voi kontrolloida. Jotkut kissat… tekevät asioita täyttä pahuuttaan, jotkut taas eivät, mutta syy on hänen.”
Tarinamieli nyökkäsi muutaman kerran ja huokaisi. ”Hän… hän oli Tuuliklaanin kissa, Valhelaulu.”
”Ja se ei ole sinun syytäsi, Tarinamieli, eikä emosi. Ei hän ole voinut vaikuttaa silloin etkä sinä voi enää”, Valhelaulu toisti. ”Te ette ole rikkoneet Soturilakia. Sinun isäsi rikkoi. Jotkut vain… eivät osaa seurata sitä. Tai… Tähtiklaanin tahtoa. Älä rankaise itseäsi asiasta, johon et voi tai ole koskaan voinutkaan vaikuttaa. En ihmettele, että ajattelet asiaa, mutta älä anna sen hallita koko elämääsi. Se, mitä teet nyt, on tärkeintä, eikä se, mitä isäsi teki syyttä suotta. Sinun omat tekosi ja muut ovat tärkeimpiä.”
”Valhelaulu… Minä… minua kohdeltiin pentuna ja oppilaana kuin rampaa. Minut sysättiin sivuun ja pidettiin outona, ja pidetään varmasti vieläkin. Minut unohdettiin taas tänään. En minä… minä en tiedä”, Tarinamieli huokaisi ääni vapisten ja sulki silmänsä samalla, kun painoi päänsä alas.
”Aina emme tiedä emmekä me sille voi mitään”, Valhelaulu sanoi. ”Mutta muistahan se, että moni kissa välittää sinusta. Sinun emosi, sisaruksesi, ystäväsi… minä olen sinun ystäväsi, Tarinamieli, ja sinä olet upea soturi. Sinua ei ole helppo unohtaa, koska olet upea kissa. Olet upea, taitava ja tärkeä. Olit missä olit ja olit kuka olit.”
Tarinamieli katsahti Valhelaulua ja hymyili kiitollisena.
”Tulehan”, Valhelaulu kehotti hymyillen. ”Palataan leiriin.”

Tarinamieli oli syvällä ajatuksissaan monia päiviä ja partioiden aikana hänen ajatuksensa olivat aivan muualla kuin siinä hetkessä. Vedenvangin motiiveista Tarinamieli ei tiennyt, mutta kolli oli vaikuttanut vain tyytyväiseltä kun oli saanut vahingoittaa Täplätuulta enemmän. Mutta eipä Vedenvanki tiennyt, että heidän pentunsa eivät muistuttaneet naarasta Vedenvangista vaan Täplätuulesta itsestään ja hänen voimakkuudestaan.
Ja Pilviharso… Tarinamieli olisi halunnut etsiä kollin käpäliinsä, mutta niissä partioissa, joissa Tarinamieli kulki ei kolli näkynyt samoihin aikoihin rajalla eikä Tarinamieli voisi vain lampsia Tuuliklaanin leiriin ilman syytä. Hän oli ehkä pelastanut yhden tuuliklaanilaisen pennun pulasta, mutta ei se tarkoittanut, että hän olisi aina tervetullut toisen klaanin leiriin.
Pilviharso oli vain… haihtunut eikä Tarinamieli tiennyt, mitä tehdä. Hänen halusi niin kovasti sanoa ne samat sanat takaisin ja painautua kollia vasten ja unohtaa kaikki hänen sydäntään painavat murheet. Hän halusi Pilviharson luokse, mutta naaraan tassut oli sidotut. Hän ei vain tiennyt, mitä voisi tehdä. Hän oli avuton. Ja se mursi hänen sydämensä tuhansiksi palasiksi, jotka pistivät hänen rintaansa.
Unissaan naaras oli Pilviharson luona, jos ei siis nähnyt painajaisia. Hyvissä unissaan hän kulki Pilviharson kanssa ja niissä pahemmissa taas hänet erotettiin Pilviharsosta ikuisesti. Niissä hän ei koskaan saanut olla Pilviharson rinnalla. Ja se pelotti häntä niin paljon. Samalla tämä rakkaus kollia kohtaan pelotti yhtä paljon, mutta jokin siinä oli vain niin oikein.
Oliko Tähtiklaani vaikuttanut tähän vai ei?
Hän oli samaan aikaan iloinen siitä, että oli rakastunut ja samalla häntä pelotti enemmän kuin koskaan ajatus siitä, että hän ei koskaan saisi jakaa elämäänsä kissan kanssa, joka omisti hänen sydämensä.
Hän oli umpirakastanut ja samalla niin eksynyt.

Luku. 2 pahat unet ja kokoontuminen

Käperryin oppilaiden pesään nukkumaan tanakan ensimmäisen päivän jälkeen. Olimme Kauriskorvan kanssa kiertäneet koko reviirin ja nyt tarvitsisin vain lepoa. Suljin silmäni ja nukahdin heti.
Heräsin jossain kummalisessa paikassa siellä oli todella aavemaisen synkkää. Yhtäkkiä kuului ääni puiden lomasta ja musta kolli asteli luokseni
Kolli tarkkaili minua katseellaan ja sanoi. "Olen Mustaraita tervetuloa synkkään metsään. Olemme odottaneet sinua" . Mustaraita naukui.
"Miksi olen täällä"? Kysyin ja katselin ympärilleni.
"Teemme sinusta loisto soturin yhdessä Tiikeritähden kanssa". Mustaraita naukui ja heilautti Häntäänsä merkiksi tulla mukaan.
Kävelimme synkässä metsässä hiljaisuuden vallitessa ja saavuimme aukiolle jossa Tiikeritähti jo odotti.
Kolli tarkkaili minua katseellaan ja sanoi. "Sinusta tulee vielä hyvä soturi isäsi Musta jalan tapaan. Tiikeritähti naukui.
Nyökkäsin vain ja katsoin molempia kolleja silmät pyöreinä.
" Mustaraita aloittaa koulutukseksi". Tiikeritähti sanoi ja lähti pois.
Kolli tarkkaili minua ja sanoi sitten. " Aloitetaampa yksinkertaisella liikkeellä joka opetetaan heti koulutuksen alussa. Mustaraita meni vaanimisasentoon ja loikkasi minua päin kynbet esillä ja raapaisi korvaani loven.
Katsoin edelleen silmät järkytyksestä pyöreinä soturia.
" Mitä sinä siinä töllötät kuin säikähtänyt orava. Tee perässä. Kolli töksäytti ja katsoi ylimielinen ilme naamallaan kun aloitin.
Menin vaanimisasentoon ja loikkasi ja raapsin kollia kynnet piilossa.
Mustaraita vain nauroi ja katsoi minua hymyillen ivallisesti. " Ei noin. Pidä kyntesi ulkona vai oletko joku arakaileva pentu joka ei osaa pitää kynsiään esillä. Soturi ilkkui.
Yhtäkkiä metsään ilmestyi toinen kolli joka haisi ihan kalalle.
Mustaraita nyökkäsi nollille." Ai terve Haukka Halla. mikäs sinut tänne tuo. Mustaraita kysyi,Mutta ei kääntänyt katsettaan minusta.
Haukkahalla katsoi hetken Mustaraita silmiin ja sanoi." Sinutko on valittu Lehtitassun mestariksi? Haukkahalla irvaili.
Mustaraita hyökkäsi Haukkahallan kimppuun ja molemmat kierivät Maassa raapien toisiaan. Sitten he nousivat pystyyn.
" Tällein se tehdään kynnet esillä muista". Mustaraita naukui.
Menin kyyryyn ja loikkasin Musta raidan kimppuun kynnet esillä. Kolli kuitenkin hrilauttibminut maahan ja naukui.
"Parempi, mutta kaipaa edelleen hiomista".
Yrtimme aina uudelleen ja uudelleen kunnes Mustaraita sanoi, että minun pitäisi herätä. Räväytin silmät auki ja heräsin oppilaiden pesästä.
Työnnyin ulos oppilaiden pesästä aukiolle jossa Valhelaulu jakoi päivän partioita.
"Aurinko huipun partiota johtaa Kauriskorva ja ota mukaasi Tuhkamyrsky, Kuukynsi ja Lehtitassu.
Lähdin Kauriskorvan luokse ja muu partio tuli samoin. Nyt oli joaurinkohuippu ja lähtisimme ihan kohta.
" Käykää tarkastamassa Varjoklaanin raja. Valhelaulu huusi peräämme kun lähdimme leiristä.
Kun saavuimme rajalle uusimme hajumerkit ja lähdimme kohti leiriä. Kun saavuimme leiriin menin tuoresaaliskasalle ja otin siitä päästäisen ja Istuin Säihkytassun viereen syömään.
Yhtäkkiä huomasin kuinka Kauriskorva ja Kolbri tulivat luoksemme.
Soturit katsoivat hetken meitä ja Kauriskorva naukui." Pääsette tänään molemmat kokoontumiseen syökää ja levätkää ja tulkaa sitten sisäänkäynnille. Soturit lähtivät ja jäimme syömään ja nukahdimme kumpikin aukiolle.
Tunsin kuinka käpälä tökki minua.
" Kokoontuminen!! Huudahdin ja ryntäsin sisäänkäynnille.
Heinätähti heilautti häntäänsä lähdön merkiksi kun olimme päässeet muiden luokse ja lähdimme kohti saarta.
//Kokoontumisessa//
Kun saavuimme saarelle Varjoklaani ja Jokiklaanin olivat jo siellä. Yhtäkkiä tunsin kuinka jonkun häntä jäi tassun alle. "Anteeksi". Naukaisin.
"Ei se mitään. Kolli naukaisi.
" Kuka sinä muuten olet". Kolli kysyi.
"Lehtitassu". Vastasin.
Huomasin kuinka kollin vieressä oli toinen kissa.
"Minä olen Tiikeritassu kolli sanoi ja tässe on Liekkisade.
Liekkisade lähti ennen kun ehdin sanoa mitään.
" Mistä klaanista sinä olet"? Kysyin Tiikeritassulta.
"Olen Varjoklaanin Oppilas. Entä sinä"? Kolli kysyi.
"Olen Myrskyklaanin Oppilas. Vastasin
" Kokoontuminen alkakoon. Heinätähti ulvaisi ja aloitti. Meillä on neljä uutta soturia. Kotkasiipi, Haapanasydän, Orvokki Loikka ja Tiikeriyö.
Klaanit hurrasivat uusia sotureita.
"Meillä on myös uusia oppilaita". Ruusutassu, Peipptassu, Lehtitassu ja Säihkytassu.
Saimme samanlaiset hurraukset kuin uudet Soturit.
Sitten heinätähti ilmoitti kuolleet.
Sitten eteen astui Varjoklaanin päällikkö Kanerva Tähti.
"Lilja linnulle ja Havukatseelle syntyivät uudet pennut ja meillä on kaksi uutta oppilasta Punatassu ja Tiikeritassu.
Varjoklaanin oppilaat saivat samanlaiset hurraukset kuin myrskyklaanin.
Seuraavaksi eteen astui Tuuliklaanin päällikkö Huminatähti.
" Tuuliklaanin reviirillänon havaittu Yönkajon lauman jäseniä.
Sitten esiin astui Taivasklaanin päällikkö Hallatähti.
" Taivasklaanissa on kaksi uutta oppilasta Koivutassu ja Korppitassu.
Molemmat oppilaat saivat samanlaiset hurraukset kun kaikki muutkin.
Sitten Jokiklaanin päällikkö Valkotähti astui eteen.
" Jokiklaanissa on uusi soturi Liekkisade.
"Kokoontuminen on ohi. Hallatähti naukui.
Kaikki lähtivät omiin suuntia ja hyvästelin Tiikeritassun. Kun saavuimme leiriin menin heti vuoteeseen ja nukahdin ja näin taas Mustaraidan odottaassa minua.

KYMMENES LUKU
Oikeat sanat

“Kokeillaan vielä uudelleen”, Pilviharso sanoi ja asettautui taisteluasentoon.
Korppitassu heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä. “Olemme harjoitelleet tätä jo ainakin kymmenen kertaa! Miksemme voi kokeilla jotain muuta?”
“Koska olet pienikokoinen ja sinun täytyy oppia taistelemaan itseäsi isompia vastaan. Tämä on hyvä ja tehokas tapa väistää hyökkäystä, joka muuten voisi koitua kohtaloksi”, Pilviharso selitti kärsivällisesti, vaikka hänen äänensävynsä olikin tiukka. “No niin, hyökkään sinua kohti ja tehtävänäsi on jälleen kerran kumartua, kierähtää vatsani alta ja loikata äkkiä jaloillesi. Onko selvä?”
Korppitassu nyökkäsi, ja Pilviharso näki oppilaansa jännittävän lihaksensa valmiina tekemään, kuten oli käsketty. Pilviharso alkoi kiertämään naarasta häntä keinahdellen puolelta toiselle, etsien hetkeä, jolloin loikata Korppitassua päin. Lopulta oppilaan keskittyminen herkesi sekunniksi, ja Pilviharso loikkasi oppilastaan kohti.
Korppitassun silmät laajenivat ja hetken hän näytti siltä, että epäonnistuisi täysin, mutta viimeisellä hetkellä hän kokosi itsensä. Naaras kumartui salamannopeasti, ja Pilviharso syöksähti oppilaansa ylitse. Kun hän kääntyi, Korppitassu oli juuri kammennut itsensä tassuilleen.
“Mitä tuo nyt oli?” Korppitassu älähti harmaat silmät välähtäen. “Epäreilua!”
“Epäreilua?” Pilviharso toisti ja lähestyi oppilastaan. “Luuletko, että keskellä taistelua vastustajasi välittää siitä, mikä on epäreilua ja mikä ei? Vastustajasi etsii sinusta heikkouden merkkejä, pienikin katseen harhautuminen riittää, ja hän hyökkää sitten välittämättä siitä, mitä sinä siitä ajattelet hänen teoistaan. Ja niin sinunkin pitäisi tehdä. Taistelussa sinulla ei ole aikaa miettiä muiden tunteita.”
Korppitassu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. “Ymmärrän. Yritämmekö uudelleen?”
“Vielä pari kertaa. Väsyttääkö sinua?” Pilviharso kysyi. Hän tiesi vaativansa Korppitassulta paljon jokaisella harjoituskerralla, mutta hän halusi tietää mihin kaikkeen hänen oppilaansa kykeni ja missä hänen rajansa menivät - ja kuinka venyttää niitä rajoja aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Kun Pilviharsosta tuli mestari, hän sai samalla automaattisesti Tähtiklaanilta tehtäväkseen tehdä Korppitassusta voimakas ja lojaali soturi, ja sen Pilviharso aikoi tehdä.
“Ei todellakaan”, Korppitassu virnisti ja jännitti lihaksensa.
“Hyvä.” Pilviharson silmät välähtivät ylpeinä.
He harjoittelivat liikettä vielä muutaman kerran, kunnes Pilviharso näki väsymyksen painavan Korppitassun harteita ja korvia ja hän keskeytti harjoitukset oppilaansa vastaväitteistä huolimatta.
“On tyhmää kuluttaa kaikki energia loppuun”, Pilviharso sanoi, kun Korppitassu marisi hänelle. “Palataan leiriin niin saat ruokaa.”
Korppitassu nyökkäsi ja vaikka hän ei sanonutkaan siitä mitään, Pilviharso oli näkevinään oppilaassaan helpotusta. Vaikka siro naaras kuinka väitti jaksavansa lisää ja lisää, Pilviharso ymmärsi tämän oikeasti olevan väsynyt ja siksi helpottunut kuullessaan levosta.
He lähtivät kävelemään leiriä kohti Korppitassu edellä, mutta eivät päässeet kovinkaan pitkälle, kun tuttu haju saavutti Pilviharson. Hän pysähtyi, kääntyi katsomaan taakseen ja heristi korviaan. Korppitassu huomasi mestarinsa eleet ja pysähtyi myöskin.
“Onko siellä jotain?” Korppitassu kysyi kuiskaten ja haisteli ilmaa. “Enhaista mitään.”
“Myrskyklaani.”
“Myrskyklaani?” Paniikki alkoi nousta Korppitassun ääneen. “Hyökkäävätkö he?”
“Eivät”, Pilviharso sanoi. Tämä ei ollut hyökkäys, hän tiesi sen paremmin kuin kukaan muu.
Korppitassu oli kävellyt Pilviharson vierelle katse suunnattuna nummelle. “Miten voit olla varma?”
“Koska minä tunnen tämän myrskyklaanilaisen”, Pilviharso mutisi ja tunsi oppilaansa kysyvän katseen turkissaan. “On hyvä olla kontakteja muihin klaaneihin. Sinunkin kannattaa yrittää tutustua paremmin toisten klaanien kissoihin.”
Tuttu, valkoinen naaras ilmestyi hänen näköpiiriinsä kummun takaa. Hän näytti hieman epävarmalta, vilkuillen koko ajan ympärilleen kuin pelätäkseen jonkun hyökkäävän hänen kimppuunsa pian - mikä oli aivan ymmärrettävää. Eihän Tarinamieli kuulunut Tuuliklaanin reviirille.
Tarinamielen selässä oli musta möykky, jonka häntä heilahteli puolelta toiselle, ja Pilviharso tunnisti tämän nopeasti Vatukkapennuksi.
“Tarinamieli! Vatukkapentu!” Pilviharso huudahti kaksikon luokse. Hänen katseensa siirtyi Vatukkapennusta tätä kantavaan naaraaseen. “Mitä tapahtui?”
“Miksi sinulla on Vatukkapentu?” Korppitassu kysyi saavuttuaan paikalle.
“Vatukkapentu oli eksynyt Myrskyklaanin reviirille. En tiedä, miten hän pääsi joen ylitse, mutta löysin hänet harhailemasta ja arvelin, että olisi parasta tuoda hänet leiriin asti”, Tarinamieli selitti.
“Korppitassu, mene kertomaan Sadehännälle, että Vatukkapentu on löytynyt. Hän on varmasti jo huomannut pentunsa poissaolon”, Pilviharso käskytti oppilastaan.
Korppitassu heilautti häntäänsä, vilkaisi epäilevästi Tarinamieltä ja juoksi sitten nopeilla tassuillaan kohti leiriå.
“Näin todella paljon puita! Ne oli valtavia”, Vatukkapentu hihkaisi Tarinamielen selässä. “Miksei meillä ole puita?”
“Koska Tähtiklaani määräsi meille nummet”, Pilviharso sanoi. “Tule. Leiri on tässä suunnassa.”
Mustavalkoinen kolli lähti johdattamaan ystäväänsä kohti Tuuliklaanin leiriä. Tarinamieli käveli hänen vierellään, turkki hipaisten aina välillä Pilviharson omaa. Vatukkapentu vaikutti nauttivan vaalean naaraan päällä makaamisesta, ja Tarinamieli oli laskenut hännänpäänsä pennun selälle kuin pitääkseen tämän paikoillaan.
“Onneksi se olit sinä, kenet löysin ensin”, Tarinamieli sanoi.
“Jos se olisi ollut Purppuravaahtera, hän olisi varmasti vain hyökännyt ensin ja kysynyt sitten”, Pilviharso sanoi ja käänsi katseensa Vatukkapentuun. “Et saisi karata tuolla tavalla. Se on vaarallista.”
“Mutta leirissä on niin tylsää!” Vatukkarapentu valitti. “Tarinamieli kertoi minulle kaikkea Myrskyklaanista ja hiiristä!”
“Hiiristä?” Pilviharso räpäytti silmiään.
“Jostain syystä Vatukkapentu kiinnostui erityisesti hiiristä”, Tarinamieli hymähti ja katsoi Pilviharsoa suoraan silmiin. “Muistuttaako tämä sinuakin jostain?”
Pilviharso tiesi heti, mitä naaras tarkoitti. Kun Pilviharso oli ollut vielä oppilas ja Tarinamieli vasta pentu, he olivat kohdanneet ensimmäisen kerran hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin he nyt olivat. Paitsi että Tarinamieli oli ollut eksynyt pentu ja Pilviharso oppilas, joka löysi tämän ja vei hänet leiriin.
Sen miettiminen sai Pilviharson hymähtämään. Siitä oli kulunut niin kauan aikaa, eikä hän silloin vielä osannut lainkaan arvioida kuinka tärkeäksi tuo eksynyt pentu hänelle tulisi.
Tärkeä… Pilviharso värähti ajatuksiaan. Tarinamieli todella oli tärkeä hänelle. “Onneksi silloin se olin minä, joka sinut löysi eikä Purppuravaahtera - hän olisi varmaankin heittänyt sinut jokeen.”
Tarinamieli pysähtyi. “Vitsailitko sinä juuri?”
“En”, Pilviharso sanoi ja räpäytti silmiään. “Ehkä…?”
Tarinamieli naurahti ja hipaisi Pilviharsoa hännänpäällään, kun käveli kollin ohitse. “Tule jo, Sadehäntä on varmasti huolissaan.”
He eivät kävelleet hiljaisuudessa, sillä Vatukkapennulla oli aina jotain sanottavaa, ja Tarinamieli vastaili pennun juttuihin kehräten. Aina välillä Pilivharsokin totesi jotakin, mutta lähinnä hän viipyili omissa ajatuksissaan. Hän huomasi nauttivansa Tarinamielen kanssa kävelystä ja tajusi, ettei ollut vielä kertaakaan todella kävellyt naaraan kanssa. He yleensä tapasivat kokoontumisessa, missä oli muitakin kissoja, tai reviirien rajalla, missä joki oli heidän välissään, mutta nyt… Se oli erilaista. Aivan kuin he olisivat samassa klaanissa.
Kulkiessaan leirin sisäänkäynnistä Pilviharso toivoi hiljaa mielessään, että se kaikki olisi hänelle arkipäivää: että hän voisi käydä saalistamassa Tarinamielen kanssa, juosta pitkin nummia ja palata sitten kylki kyljessä takaisin leiriin pitkän päivän jälkeen, syödä hyvä ateria ja käpertyä nukkumaan vierekkäin.
“Vatukkapentu!” Sadehännän huuto veti Pilviharson pois mietteistään.
Musta kuningatar juoksi heidän luokseen ja saapui heidän eteensä juuri, kun Tarinamieli laski pennun selästään alas. Sadehäntä veti Vatukkapennun itseään vasten ja alkoi sukia tämän turkkia tarmokkaasti.
“Voi, olin niin huolissani ja etsin sinua kaikkialta! Älä enää ikinä poistu tuolla tavalla leiristä, onko selvä? En ikinä antaisi kenellekään anteeksi, jos sinulle kävisi jotain”, Sadehäntä alkoi heti puhumaan pennulleen nuolaisujensa välissä ja kohotti lopulta katseensa Tarinamieleen. “Kiitos tuhannesti! Ilman sinua Vatukkapennulle olisi voinut käydä jotakin!”
“Autoin mielelläni”, Tarinamieli sanoi kehräten. “Hän on puhelias pentu.”
“Joskus liiankin”, Sadehäntä sanoi hymyillen. “Tule, Vatukkapentu, sinulla täytyy olla nälkä. Herukkapentu on odottanut sinua takaisin.”
Huminatähti saapui paikalle ja kumarsi pienesti Tarinamielelle. “Tuuliklaani kiittää sinua, Tarinamieli.”
“Ilo on minun puolellani”, Tarinamieli sanoi ja vastasi Tuuliklaanin päällikön kumarrukseen. “Minun on kenties parasta palata takaisin Myrskyklaanin reviirille.”
“Annan mukaasi soturin, jotta pääset turvallisesti perille”, Huminatähti sanoi.
Pilviharso puhui ennen kuin ehti miettiä sanojaan. “Minä menen.”
Huminatähden vihreät silmät kääntyivät kohti Pilviharsoa hieman hämmentyneinä, mutta hän ei kysynyt mitään. Naaras vain nyökkäsi suostumisen merkiksi.
“Pääsenkö minäkin mukaan?” paikalle hiippaillut Korppitassu kysyi.
“Käy kysymässä tarvitsevatko klaaninvanhimmat jotakin”, Pilviharso komensi oppilastaan. Hän ei myöntänyt itselleen haluavansa oikeasti olla Tarinamielen kanssa hetken kahdestaan ja siksi torjui oppilaansa, joka muuten olisi hyvin voinut tulla mukaan. “Mennään, Tariamieli.”
He poistuivat leiristä jälleen kylki kyljessä kulkien. Tarinamieli osasi reitin jo hyvin: hän käveli päättäväisesti eteenpäin ja kulki nummia pitkin kuin olisi tehnyt sen monta kertaa aiemminkin. Pilviharson ei tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä naaraan vieressä.
“Osaat reitin hyvin”, kolli totesi.
Tarinamieli räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Ai, en edes tajunnut. Kai minulla on vain hyvä muisti”, hän sanoi. “Korppitassu vaikuttaa taitavalta oppilaalta.”
“Hänessä oli alussa paljon pennun intoa, mutta nykyään hän on melkein kuin soturi jo”, Pilviharso sanoi ja mietti hetken ennen kuin päätti jatkaa. “Olen miettinyt, että puhun Huminatähden kanssa ja ehdotan Korppitassusta soturia.”
“Korppitassu olisi varmasti iloinen siitä”, Tarinamieli sanoi hymyillen. “Sittenhän sinusta voisi tulla vaikkapa varapäällikkö!”
Pilviharso liikauti viiksiään. “Jos Tähtiklaani niin haluaa.” Hän ei ollut aikaisemmin juurikaan miettinyt varapäällikön ja sitä myötä päällikön virkaa sen kummemmin, mutta Tarinamielen sanoessa sen ääneen jotain heräsi kollin sisällä. Jos Tähtiklaani vain valitsisi hänet…
“Tähtiklaani olisi hölmö, jos ei haluaisi sinusta varapäällikköä”, Tarinamieli naurahti ja loikkasi kiven ylitse.
“Kenties”, Pilivharso sanoi. “Onko sinulla vielä oppilasta?”
Tarinamieli pudisti päätään. “Ei vielä, eikä minulla ole mikään kiire siihen. Mutta jos joskus saan oppilaan, se olisi ihan mukavaa.”
“Oppilaan kouluttaminen on tärkeä osa soturina olemista ja Tähtiklaanin tahdon toteuttamista”, Pilviharso sanoi.
“Elämässä on paljon muutakin yhtä merkittävää”, Tarinamieli sanoi hymyillen ja läimäisi Pilviharsoa leikkisästi hännällään. “Oho, olemme joella. Matka kului todella nopeasti.”
Niin kului, Pilviharso ajatteli, liiankin nopeasti. Hän olisi halunnut viettää vielä hetken Tarinamielen kanssa. “Hei sitten.”
“Hei hei”, Tarinamieli sanoi ja käveli joelle.
Naaras oli juuri astumassa ensimmäiselle astinkivelle, kun Pilviharson ääni pysäytti hänet. “Tarinamieli.” Pilviharso ei tiennyt miksi alkoi puhumaan. Sanat vain pakenivat hänen suustaan. “Tavataanko muutaman auringonkierron jälkeen täällä? Yöllä siis.”
Tarinamieli hymyili ja kosketti kuonollaan Pilviharson korvaa. “Tavataan vain.” Täplikäs soturi katsoi häntä hetken ennen kuin kääntyi jälleen kohti jokea ja tällä kertaa loikki astinkiviä pitkin toiselle puolelle. Hän vilkaisi vielä kerran Pilviharsoa, heilautti häntäänsä ja katosi metsään.
Pilviharso jäi yksin. Hän tiesi, että hänen velvollisuutensa oli palata takaisin leiriin, kertoa Huminatähdelle Tarinamielen olevan jälleen omalla reviirillä ja viedä varmistaa klaaninvanhimpien pesän olevan hyvässä kunnossa, mutta hän ei kyennyt. Kolli tuijotti kohtaa, jonne Tarinamieli oli hetkeä aikaisemmin kadonnut ja tunsi sisällään vellovan kaipauksen.
Se oli kuin voimakas aalto, joka loiski armottomasti vasten hänen kehoaan ja yritti saada häntä loikkimaan Tarinamielen perään. Tai ehkä se oli kuin tuuli, joka puski häntä eteenpäin, painosti ottamaan askeleen kohti jokea, kohti astinkiviä ja kohti Tarinamieltä. Hän olisi halunnut viettää kaikki päivänsä naaraan kanssa, nukahtaa tämän viereen ja kasvaa yhdessä vanhoiksi. Hän olisi halunnut olla Tarinamielen kanssa kuin Aamunsäde ja Piikkihernehäntä tai kuin Myrskylintu ja Kipinäsydän. Hän halusi…
Pilviharson etutassu kosketti jäistä vettä ja hänen koko kehoaan ravisutti kylmä väristys, joka ei johtunut pelkästään vedestä. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän ymmärsi ajatustensa laadun ja suuruuden, kun hän tajusi miksi hänen sydäntä kirpaisi joka kerta, kun hänen täytyi lähteä Tarinamielen luota, ku hän tajusi miksei nukkunut yöllä levollisesti ellei uneksinut Tarinamielestä.
Hän oli rakastunut Tarinamieleen.
Toisen klaanin kissaan.
Pilviharso veti tassunsa pois joesta ja peruutti muutaman askeleen, katse yhtä lukittuna kohti Myrskyklaania, kunnes hän kääntyi ja juoksi pois.

Seuraavat päivät Pilviharso yritti parhaansa pitää ajatuksensa kurissa ja poissa Tarinamielestä, sekä Myrskyklaanista. Hän vei Korppitassun yhä useammin ja useammin harjoittelemaan ja sanoi sen johtuvan siitä, että naaraasta tulisi pian soturi, vaikka todellisuudessa Pilviharso haki harhautusta ajatuksistaan. Hän osallistui raja- ja metsästyspartioihin entistä ahkerammin ja kuiskasi joka ilta rukouksen Tähtiklaanille.
Hän toisti mielessään olevansa yhä uskollinen Tuuliklaanilla ja ennen kaikkea Tähtiklaanille. Hänellä saattoi olla tunteita Tarinamieltä kohtaan, mutta niin kauan kuin hän ei antaisi niiden häiritä velvollisuuksiaan ja uskollisuutta Tähtiklaanin sanalle, kaikki olisi vielä hyvin… Ehkä hänen olisi parasta etsiä itselleen kumppani Tuuliklaanin sisältä tukahduttaakseen tunteensa myrskyklaanilaista kohtaan.
Mutta joka kerta kun hän yritti miettiä kuka olisi hänelle hyvä kumppani, hän tunsi vain kärsimystä. Ei hän halunnut ketään muuta. Hän halusi Tarinamielen.
Pilviharso ravisti päätään. “Katsotaan vielä järven puoleinen raja ja palataan sitten takaisin leiriin”, hän sanoi takanaan oleville kissoille.
“Olemme kiertäneet kohta koko reviirin lävitse!” Tuhkatuli valitti ja heilautti äkäisenä häntäänsä. “Minun tassujani kolottaa.”
“Emmekö voisi jättää järven välistä? Eihän kukaan toinen klaani siellä kulje”, Pellavatassu mumisi, mutta sai mestariltaan Nokkospistolta tervän katseen.
“Varissulka käski meidän varmuuden vuoksi tarkistaa vielä järven puoleinen raja”, Pilviharso totesi tiukasti. “Jos teitä väsyttää, voitte palata leiriin ja selittää varapäälliköllenne miksette totelleet hänen sanojanne. Vai eikö teidän uskollisuutenne riitä Tuuliklaanille?”
Kissat hänen takanaan hiljenivät, mutta Pilviharso tunsi kireän ilmapiirin kaikkialla partion ympärillä. Hän jätti sen täysin huomiotta ja jatkoi partion johtamista hiljaisuudessa.
Vasta kun hän antoi luvan partiolaisille palata leiriin, kissat alkoivat jälleen jutella. Mustavalkoinen kolli jättäytyi taaemmas ja antoi muiden mennä edeltä saadakseen itselleen tilaa ja rauhaa. Kukaan ei näyttänyt välittävän hänestä, vaan katosivat pian kollin näköpiiristä.
Pilviharso oli normaalia kireämpi, sillä sinä yönä hänen oli määrä tavata Tarinamieli. Hän oli aluksi harkinnut jättävänsä tapaamisen kokonaan välistä, mutta ajatus siitä, että naaras odottaisi ja odottaisi, eikä hän koskaan saapuisi aiheutti vain pahaa mieltä hänelle. Mutta mitä hän sanoisi? He eivät voisi enää jatkaa tapaamista. Ehkä hänen täytyisi vain sanoa se suoraan Tarinamielelle.
Ilta läheni, ja Pilviharso käpertyi kerälle lähelle pesän uloskäyntiä. Hunajataivas oli tapansa mukaan asettunut hänen vierelleen ja nukahtanut heti silmänsä suljettua, mutta kolli joutui odottamaan vielä jonkin aikaa ennen kuin oli aivan varma siitä, että jokainen oli unessa.
Vasta silloin hän nousi varovaisesti ylös ja pujahti ulos pesästä. Kylmä ilma osui heti hänen kasvoilleen, mutta Pilviharso ei edes huomannut sitä. Hänen kaikki ajatuksena ja koko olemuksensa oli kiinnittynyt ainoastaan Tarinamieleen. Odottiko naaras häntä jo reviirien rajalla? Oliko hänellä kylmä?
Pilviharso loikki leirin uloskäyntiä kohti, mutta hidasti vauhtiaan nähdessään Purppuravaahteran istuvan vartiossa. Naaras huomasi hänet ja katsoi häntä kysyvästi.
“Mihin matka vai tulitko päästämään minut pesän lämpöön?” Purppuravaahtera kysyi.
“Valitettavasti en”, Pilviharso sanoi. Hän olisi huijannut Purppuravaahteraa ja ottanut vartiopaikan itselleen päästäkseen helpommin livahtamaan pois, mutta ei voinut jättää leiriä vartioimatta. “En saa unta, joten ajattelin olevan parempi, jos olen hyödyksi ja saalistan jotain.”
Purppuravaahtera tuijotti häntä tylsistyneenä. “Sinä ole oudoin kissa, jonka olen koskaan tavannut.”
Pilviharso ei sanonut mitään. Kävellessään naaraan ohitse hän totesi mielessään itselleen, ettei voisi koskaan ottaa ainakaan Purppuravaahteraa kumppanikseen. He eivät tulleet toimeen lainkaan. Joskus Pilviahrso mietti miten Hunajataivas tuli niin hyvin juttuun tuon kiivaan, punaisen soturittaren kanssa.
Matka joelle kesti sekä ikuisuuden että vain silmänräpäyksen. Hänen ajatuksensa sekä pelkonsa pitkittivät matkaa, kun ne pyörivät ja vaihtuivat hänen mielessään hurrikaanin lailla, mutta odotus Tarinamielen näkemisestä lyhensi matkan vain pieneksi hetkeksi.
Pilviharso hidasti vauhtinsa, kun hän tiesi olevansa lähellä jokea. Mielessään hän pyöritti lauseita, jotka hänen oli määrä kertoa Tarinamielelle: kuinka hän oli pahoillaan, muttei voisi enää tavata naarasta, sillä Tuuliklaani tarvitsi häntä enemmän kuin koskaan… Kuinka heidän kahden tulisi pysyä vain tuttavina, ei edes ystävinä, eikä todellakaan enemmän kuin ystävinä.
Mutta kun Pilviharso näki Tarinamielen istuvan reviirinsä rajalla katsellen kohti Tuuliklaanin reviiriä, kolli painui matalaksi. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä ja jokainen karva hänen turkissaan kihelmöi innosta ja lämmöstä, ja sillä hetkellä hän ymmärsi, ettei voisi koskaan sanoa niitä sanoja Tarinamielelle. Pilviharso tiesi, että jos hän kävelisi Tarinamielen luokse, hän ei pystyisi työntämään tätä enää pois.
Hän halusi vain ja ainoastaan Tarinamielen.
Pilviharso kyyristeli paikoillaan ja varmisti, ettei Tarinamieli nähnyt häntä. Hän ei halunnut vain lähteä takaisin leiriin ja jättää naarasta yksin kylmään odottamaan. Eihän Tarinamieli tiennyt, että Pilviharso oli itsekin kärsimässä kylmissään, mutta ainakin kolli itse tiesi. Hän otti kylmän viiman ja lumen tassujensa alla rangaistuksena Tarinamielen hylkäämisestä, sekä naaraaseen rakastumisesta.
Tarinamieli odotti kauan. Hän istui, nousi ylös ja vaihtoi asentoa tai paikkaa katse koko ajan Tuuliklaanin reviirille luotuna, mutta lopulta hän luovutti. Pilviharso näki naaraan maata laahaavan hännän ja luimistuneet korvat, kun tämä kääntyi ja käveli takaisin oman reviirinsä siimeksiin.
Jokin Pilviharson sisällä särkyi.
“Anteeksi, Tarinamieli”, Pilviharso kuiskasi. “Tämä on vain meidän molempien parhaaksi.”

“Voit puhua taas”, Pilviharso sanoi sysimustalle uudelle soturille, joka oli istunut koko yön hiljaa vahdissa.
Korppivaisto haukotteli syvään ja nousi seisomaan. Hän venytteli hetken tassujaan ennen kuin sanoin ensimmäiset sanansa pitkään aikaan. “Kiitos. Yö oli rauhallinen.” Uuden soturin katse tutki Pilviharson kasvoja. “Menemmekö saalistamaan?”
“Minä menen, et sinä”, Pilviharso sanoi. “Sinä menet nyt tuoresaaliskasan kautta sotureiden pesään ja nukut univelkasi pois.”
“Ei minua väsytä! Ainakaan liikaa. Voin ihan hyvin tulla kanssasi saalistamaan”, Korppivaisto pisti vastaan.
“Sinun täytyy kerätä voimia kokoontumista varten.”
Korppivaisto huokaisi ja vaikka hän mumisi vielä vastalauseita, hän kävi hakemassa linnun tuoresaaliskasasta. Pilviharso katsoi, kuinka hänen vanha oppilaansa hotki linnun suihinsa ja katosi sotureiden pesään. Kolli tunsi ylpeyttä Korppivaistosta - naaraasta oli tullut hyvä ja uskollinen soturi, johon Pilviharso koki voivansa luottaa.
“Onneksi olkoon vielä kerran.”
Pilviharso kääntyi ja huomasi Hunajataivaan saapuneen hänen luokseen. “Kiitos. Sinun tulisi kuitenkin onnitella uutta soturiamme enemmän kuin minua.”
“Mutta sinä teit todella hyvää työtä! Korppivaistosta tuli soturi nopeammin kuin oppilaista tavallisesti tulee, eikä se voi olla ainoastaan hänen ansiota”, Hunajataivas naurahti.
“Hän on nopea oppimaan”, Pilviharso sanoi. Hänellä oli aluksi ollut epäilyksensä Korppivaistosta, mutta mitä kauemmin hän oli ollut naaraan mestarina, sitä enemmän hän oli alkanut ymmärtämään kuinka erinomainen Korppivaisto oli. “Minä kyllä melkein olin antamassa hänelle vielä yhden kuun lisää oppilaana olemista, mutta… Tuuliklaani tarvitsee lisää sotureita ja Korppivaisto oli enemmän kuin valmis.”
“Teitte molemmat hyvää työtä”, Hunajataivas sanoi. “No, menemmekö me saalistamaan vai istummeko koko päivän tässä?”
“Mennään.”
Kaksikko käveli kylki kyljessä ulos leiristä ja alkoivat jäljittämään jäniksiä. Lumi teki jälkien löytämisestä helpompaa, ja Pilviharso hyödynsi kehonsa väritystä saalistamisen aikana tehokkaasti, kun taas Hunajataivas keskittyi nopeuteensa. HE juttelivat aina välillä - silloin kun saalista ei ollut lähettyvillä - mutta vaipuivat useammin hiljaisuuteen.
Jätettyään tapaamatta Tarinamieltä Pilviharson ajatukset ja tavoitteet olivat muuttuneet entistä klaanikeskeisemmiksi. Hän oli aluksi keskittynyt täysillä Korppivaiston kouluttamiseen ja nyt sen ollessa ohitse hän oli päättänyt viettää aikaa enemmän Hunajataivaan kanssa. Olihan naaras hänen läheisin ystävänsä.
Ajan viettämisessä Hunajataivaan kanssa oli vain yksi ongelma: hän tunsi Pilviharson hyvin ja huomasi erittäin nopeasti kollin oudon käytöksen, ja koska kyseessä oli Hunajataivas, hän ei pelännyt ottaa sitä puheeksi.
“Mitä sinun elämääsi kuuluu?” Hunajataivas kysyi heidän palatessa hakemaan lumeen haudattuja riistakappaleita.
Pilviharso tiesi heti mitä naaras ajoi takaa ja yritti parhaansa mukaan esittää normaalia. “Ei mitään ihmeellistä, varsinkaan nyt kun Korppivaisto on soturi. Ajattelin, että keskityn täysin velvollisuuksiini Tuuliklaania ja Tähtiklaania kohtaan.”
“Ei mitään sen ihmeellisempää?”
“Ei.”
Hunajataivas läimäisi Pilviharsoa kevyesti hännällään. “Minä tunnen sinut ja tiedän, että mielessäsi on jotain paljon suurempaa ja vakavampaa kuin vain klaanivelvollisuutesi. Mutta tiedän myös, ettet aio puhua niistä ellet itse halua.” Naaras oli hetken hiljaa. “Kunhan sinä muistat, että voit aina luottaa minuun ja kertoa mitä vain. Välitän sinusta todella paljon, Pilviharso, enkä halua nähdä sinua noin synkkänä.”
Pilviharso räpäytti silmiään, eikä hetkeen tiennyt mitä sanoa. Hunajataivas oli aina ollut kiltti ja lämmin häntä kohtaan ja selvästi aina välittänyt kollista, mutta naaras ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen. “Tiedän. Kiitos, Hunajataivas, mutta tämä on jotain, minkä kanssa minun on oltava yksin.”
“Selvä, mutta jos joku päivä päätät, ettet halua olla enää yksin, minä odotan kyllä”, Hunajataivas sanoi. “Juoksukilpailu!”
Kellertävä naaras lähti juoksemaan ja jätti jälkeensä vain ilmaan lentävää lunta. Pilviharso älähti ja lähti ystävänsä perään unohtaen hetkeksi kaikki raskaat ja ristiriitaiset tunteensa, jotka repivät häntä kahteen eri suuntaan.

Kokoontumisen aika tuli, eikä Pilviharso osannut sanoa mitä hänen tulisi tuntea siitä, että hän pääsi mukaan. Hän oli aina rakastanut kokoontumisia: oli aina yhtä mielenkiintoista tavata muiden klaanien kissoja sekä kuulla mitä muille klaaneille kuului, ja tarkoittivathan kokoontumiset useimmiten sitä, että hän tapaisi Tarinamielen uudelleen. Mutta tällä kertaa hän ei tiennyt halusiko tavata naarasta.
Mitä Pilviharso voisi sanoa Tarinamielelle? Miten hän selittäisi sen, ettei ollut pitänytkään lupaustaan tavata tämän? Halusiko Tarinamieli enää edes olla missään tekemisissä hänen kanssa? Entä jos naaras vihasi häntä tai-
Lopeta, Pilviharso, kolli sätti itseään mielessään, jos hän ei halua enää jutella kanssasi, eikö se ole vain hyvä juttu?
Sen olisi kuulunut olla, Pilviharso tiesi sen. Mutta ajatuskin siitä, ettei Tarinamieli enää juttelisi tai hymyilisi hänelle riipaisi hänen sydäntään kuin mäyrän kynnet.
“Tuntuu oudolta mennä kokoontumiseen soturina. Ihan kuin olisin aivan joku toinen kissa”, Korppivaisto sanoi ja veti Pilviharson takaisin todellisuuteen.
“Muista käyttäytyä kuin kunnon soturi ja näyttää esimerkkiä muille”, Pilviharso muistutti entistä oppilastaan.
“Joo joo, tiedän kyllä”, Korppivaisto sanoi. “Katso! Voimme mennä saarelle jäätä pitkin!”
“Sei ei välttämättä ole tarpeeksi kestävää, joten suosittelen puunrunkoa”, Plviharso sanoi, “mutta koska olet soturi, se on sinun oma päätöksesi.”
Korppivaisto virnisti Pilviharsolle ja loikkasi jäälle. Muut tuuliklaanilaiset paria oppilasta lukuun ottamatta käyttivät tuttua ja turvallista puunrunkoa ylittäessään tiensä saarelle. Pilviharso loikkasi jäiselle rungolle ja tasapainotteli sitä pitkin pitäen kuitenkin katseensa koko ajan Korppivaistossa.
Muut klaanit olivat jo paikalla, mistä Pilviharso oli tyytyväinen. Se tarkoitti sitä, että kokoontuminen alkaisi miltei heti heidän saavuttuaan ja ettei hänellä ollut edes aikaa etsiä Tarinamieltä tassuihinsa.
Päälliköt aloittivat kokoontumisen, ja Pilviharso yritti kuunnella parhaansa mukaan, mutta hänen keskittymisensä lipsui koko ajan vaaleaan myrskyklaanilaiseen. Hän yritti löytää tämän katseellaan kaikkien niiden kissojen seasta ja jopa kurotti kaulaansa nähdäkseen muiden ylitse. Tarinamieltä ei kuitenkaan näkynyt.
Ehkei hän ollut edes päässyt kokoontumiseen. Ehkä hän oli nimenomaan pyytänyt Heinätähdeltä, ettei häntä otettaisi mukaan. Ehkei hän halunnut nähdä Pilviharsoa enää koskaan. Ajatus siitä, ettei kolli enää näkisi Tarinamieltä herätti hänessä pakokauhun ja epätoivon tunteet, mutta myös vihaa. Vihaa ja inhoa itseään kohtaan siitä, että hän oli antanut itsensä rakastua.
“Pilviharso.”
Ääni oli pieni kuiskaus Pilviharson takana ja se sai kollin tajuamaan kokoontumisen jo loppuneen. Kissat sanoivat viimeisiä hyvästejään toisilleen ja päälliköt keräsivät klaanitovereitaan ympärilleen. Miten Pilviharso oli sivuuttanut koko kokoontumisen?
Hän kääntyi ja kohtasi Tarinamielen kysyvän katseen, jota painosti suru ja epävarmuus.
“Sinä et tullut paikalle.”
Pilviharso avasi suunsa, muttei löytänyt ääntä. Hän tiesi sanat, jotka hänen täytyisi sanoa: Tarinamieli, me emme voi olla enää ystäviä, sydämeni ja aikani kuuluu Tuuliklaanille sekä Tähtiklaanille ja vain ja ainoastaan heille, enkä voi antaa toisen klaanin kissan viedä kaikkea huomiotani pois, mutta usko minua kun sanon meidä ystävyytemme olleen parasta koko elämässäni ja että olen pahoillani tästä kaikesta, mutta minun todella täytyy-
“Rakastan sinua”, Pilviharso sanoi kuin se olisi hänen viimeinen hengenvetonsa ennen hukkumista.
“Pilvi-”
“Anteeksi.”
Mustavalkoinen kolli kääntyi ja juoksi pois jättäen Tarinamielen taakseensa. Hän oli sanonut juuri ne sanat, joita hän ei olisi koskaan saanut sanoa ääneen, ja mitä kauemmin hän juoksi sitä enemmän hän ymmärsi.
Hän todella, todella rakasti Tarinamieltä.