//hieman rankkoja aiheita; esimerkiksi puhetta kuolemasta, synkistä ajatuksista jne


14. luku – You will bloom

Tuiskusielu ei taaskaan saanut unta. Hän makasi sammalpetinsä lämmössä ja vaikka kuinka hän yritti sulkea silmänsä ja nukahtaa, uni ei tullut. Kirjava kolli huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Ensin hän katseli pesän seinää, kunnes kollin katse lipui pesässä nukkuviin sotureihin.
Joskus hän muisteli unelmoineensa siitä, että saisi nukkua muiden Myrskyklaanin urheiden soturien lailla tässä pesässä. Hän oli aiva tuoreena soturina ollut onnensa kukkuloilla, kun Heinätähti oli antanut hänelle hänen soturinimensä ja hän oli päässyt oppilaiden pesästä soturien pesään. Hänestä oli tullut upean klaanin soturi, jolla olisi vielä upea elämä edessään.
Ja sitten se kaikki oli romahtanut. Hän oli tällä hetkellä yllättynyt siitä, että nukkui tässä pesässä muiden myrskyklaanilaisten soturien ympäröimänä. Hän muisti yhä sen hetken, kun oli päättänyt lähteä Myrskyklaanista ja jättää sen tutun elämän taaksensa sinä yönä.
Toisinaan Tuiskusielu koki katuvansa sitä päätöstä enemmän kuin mitään, toisinaan hän taas pohti olisiko hänen pitänyt olla palaamatta Myrskyklaaniin. Hänen oli tosin pakko myöntää se, ettei hän kokenut olevansa missään muualla kuin kotonaan kuin juuri täällä, Myrskyklaanissa. Aluksi se oli tuntunut aivan mahdottomalta, mutta nykyään Tuiskusielu ei voisi ajatella elämää muualla. Olihan se ollut kuin unelmaa asua kaukana klaaneista, kaukana klaanikissojen murheista ja kaukana täältä, jossa häntä oli satutettu.
Mutta jopa pahat hetket kuuluivat elämään. Ja täällä olivat hänen kaksi oppilastaan ja hänen perheensä, josta osa oli tosin siirtynyt kulkemaan jo Tähtiklaanin kanssa.
Tuiskusielu vilkaisi pentutoveriaan, Pakkaspuroa, joka nukkui nykyisin yksin pesän laitamilla. Huurrekuun kuoltua Pakkaspuro oli vetäytynyt täysin omiin oloihinsa ja puhui vain tarvittaessa. Tuiskusielua väänsi vatsasta. Hän oli ollut hieman samanlainen itse, ja saattoi varmaan vieläkin olla. Nykyisin hän oli edes hieman parempi.
Tuiskusielu kuuli kuinka joku liikehti pedillään. Luultavimmin herännyt ja vaihtoi nyt asentoa. Tuiskusielun arvaus osottautui kuitenkin vääräksi, kun hän huomasi Kastelinnun astelevan pesän poikki ja lopulta ulos pesästä kuin tuli hännän alla. Tuiskusielun turkki väreili. Kastelinnusta huokui outo olemus ja se muistutti Tuiskusielua liikaa siitä yöstä, kun hän oli lähtenyt. Kirjava kolli siristi silmiään ja se tunne tuntui samaan aikaan tukahduttavan hänet ja samaan aikaan käskevän hänet liikkeellee Kastelinnun perään.
Tuiskusielu nousi lopulta itsekin käpälilleen ja lähti seuraamaan Kastelintua. Naaras oli syöksynyt juoksuun heti leiristä ulos päästyään ja Tuiskusielu murahti. Öinen juoksulenkki? Hän voisi hyvin palata takaisin omaan petiinsä ja koettaa nukahtaa ja unohtaa tämän. Kolli pudisti päätään ja lähti juoksemaan Kastelinnun hajujäljen perään. Hänen sydämensä vei häntä eteenpäin eikä mikään pysäyttäisi häntä nyt.
Tuiskusielu oli kohdannut aivan palasina olevan Kastelinnun, jonka poskia pitkin olivat valuneet kyyneleet. Naaras oli kertonut kaiken ja Tuiskusielu oli ollut sekä hämmentynyt, yllättynyt että pahoillaan. Kastelintu oli kokenut niin paljon ja tuntui rankaisevan itseään liian kovalla otteella. Naaras olisi halunnut lähteä klaanista ja hylätä järven taakseen, mutta Tuiskusielu esti. Hän ei antaisi Kastelinnun tehdä sitä virhettä, jonka oli itse tehnyt. Hän ei estäisi Kastelintua lähtemästä, mutta näyttäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä. Hän näyttäisi naaraalle, että olisi toinen vaihtoehto, parempi vaihtoehto.
Hän teki jotain, jota kukaan ei ollut tehnyt hänelle.
Kastelintu oli kertonut tappaneensa kaksi kissaa. Tuiskusielu oli ollut yllättynyt ja todella hämmentynyt, ja tietysti aluksi hieman järkyttynyt. Mutta edes sekään ei ollut muuttanut sitä, miten Tuiskusielu näki Kastelinnun tai mitä hän naaraasta ajatteli. Hän… hän olisi halunnut olla vihainen, mutta hän ei ollut. Hän olisi todella halunnut olla vihainen, mutta hän oli silti helpottunut, kun koki vain sympatiaa ja ymmärrystä naarasta kohtaan.
Naaras oli seurannut sitä, minkä oli uskonut oikeaksi. Hän oli ollut rohkea, vaikka olikin tehnyt typeriä asioita, asioita, joita ei olisi saanut tehdä. Mutta pohjimmiltaan naaras oli ajatellut kaikkien muiden paitsi omaa etuaan. Hän oli ajatellut pelastavansa klaanit, hän oli luullut toimivansa oikein. Hän oli tarkoittanut vain parasta, vaikka tapahtumat olivatkin kääntyneet ikävästi nurin. Kastelintu ei ollut paha kissa. Kun naaras oli sitä Tuiskusielulta kysynyt, oli Tuiskusielu vastannut rehellisesti.
Tuiskusielu oli tuntenut pahaa oloa Kastelinnun puolesta.
Mutta hän oli oikeassa siinä, ettei lähteminen klaanista auttanut mitään. Kastelinnun oli kohdattava omat painajaisensa ja mieltään härnäävät demonit. Se olisi ainoa keinoa, ainoa hyvä keino. Pakeneminen ei auttaisi, Tuiskusielu tiesi sen itse varsin hyvin. Sitä voisi yrittää piiloutua ja paeta, mutta koskaan ei pääsisi todella pakoon. Lopulta se kaikki kaatuisi taas päälle.
Tuiskusielu ymmärsi sen, miten vahvasti traumaattiset kokemukset, omat teot ja kaikki se vaikuttivat ja kahlitsivat mielen. Samalla hän tiesi myös sen, ettei tunteisiin takertuminen auttaisi. Hän lupasi itselleen ja myös Kastelinnulle, että auttaisi naarasta sen, minkä vain voi. Ei Kastelintu ansainnut tällaista… riutumista ja kitumista. Ihan sama mitä naaras oli tehnyt, hän katui ja hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Kastelintu ei ollut paha kissa. Pahat kissat tekivät tahallaan tällaista ja nauttivat siitä, ja Kastelintu ei ollut sellainen kissa. Tähtiklaani oli muutenkin sellainen, että kukaan ei ottanut mitään selvää, mitä kuolleet kissat yrittivät oikein sanoa. Miksi ennustukset ja viestit piti antaa niin typerällä epäselvällä tavalla?
Tuiskusielu ja Kastelintu olivat painautuneet toisiaan vasten ja oli tuntunut kuin jokin outo painolasti olisi valunut Tuiskusielun harteilta. Oli kuin… oli kuin jokin olisi muuttunut. Kastelintu tuntui samaan aikaan niin pieneltä mutta silti niin voimakkaalta hänen kylkeään vasten. Kolli kietoi tuuhean häntänsä Kastelinnun ympärille ja laski päänsä naaraan päälaen päälle. Hän ei lähtisi minnekään tästä, ei edes vaikka koko maailma hajoaisi.
Lopulta Tuiskusielun omat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Vasta nyt, niin monen kuun jälkeen, hän tunsi itkevänsä sen kaiken takia, joka hänelle oli tapahtunut. Ja hän ei ollut yksin. Hän tosiaan tunsi, ettei ollut enää yksin. Ja se tunne oli mitä oudoin, mutta suurenmoisin.
Kolli oli lähtenyt viemään Kastelintua takaisin leiriin, kun naaras oli lopettanut itkemästä. Kolli pysyi koko sen matkan aivan Kastelinnun kylkeä vasten muistuttaen naaraalle, että hän ei ollut yksin.
”Muista, Kastelintu”, Tuiskusielu puhui hetken päästä, ”vaikka olet tehnyt asioita, joita kadut, et ole koskaan yksin. Sinulla sisaresi, vanhempasi ja… myös minut. Oli mitä vain, olen tässä, vierelläsi. Tapahtuisi ihan mitä vain.”
Kolli katsahti sivusilmällä naarasta.
”Ja mitä oletkaan tehnyt, et ole paha kissa. Olet kaikkea muuta kuin paha kissa. Me kaikki teemme virheitä ja ne opettavat meille asioita. Sinä toimit sinun uskosi ja sen ennustuksen mukaan ja ne ovat asioita, joita ei aina uskalla epäillä. Joskus tekemämme virheet painavat meitä ja toivomme, ettei niin olisi koskaan tapahtunut”, Tuiskusielu puhui. ”Mutta virheet eivät tee meistä pahoja. Sinä kadut, sinä suret ja sinä et tarkoittanut mitään pahaa. Sinä seurasit sitä, minkä luulit oikeaksi ja teit sen ajatellen, että teit kuten Tähtiklaani tahtoi ja pelastaakseksi klaanit. Vaikka pidät sitä vain omana tekonasi, sinut on ohjannut siihen ennustus ja Tähtiklaani, joka ei antanut sinulle apua silloin kuin sitä olisit tarvinnut. Paha kissa olisi nauttinut siitä tuhosta ja kauheudesta jonka aiheutti. Siitä tappamisesta ja verestä, mutta et sinä. Sinä et nauttinut siitä ja sinä kadut sitä. Ja siksi sinä et ole paha kissa. Sinulla oli hyvä ajatus. Voit katua niin kauan kuin sinusta tuntuu, mutta muista, että lopulta asiat kääntyivät juuri parhain päin ja että sinä, Kastelintu, ansaitset sen kaiken hyvän, jonka tuo ennustus ja sen tuoma taakka sinulta riisti pois”, Tuiskusielu katsoi Kastelintua silmiin. ”Älä sano mitään, mutta ajattele asiaa. Ja muista, että sinä et koskaan kulje yksin.”
Tuiskusielu laski häntänsä naaraan selän päälle. ”Tiedän, miten helpolta pakeneminen tuntuu, mutta oikeasti se ei auta mitään. Sitä luulee, että voisi paeta sitä kaikkea, mutta lopulta, teki sitä mitä vain, koskaan se ei jätä rauhaan. Sen kanssa pitää oppia elämään”, Tuiskusielu sanoi hiljaa. ”Ei se ole helppoa ja joskus sitä ei saa koskaan sellaista rauhaa, jota etsii ja haluaisi. Mutta jos kohtaa tunteensa ja antaa niiden tulla kuuluksi ihan itselleen, se auttaa. Ja kun siitä kertoo jollekin toiselle, se kuin avaa sielun. Pikkuhiljaa sitä oppii ja ymmärtää, että se mitä on tehnyt ja mitä on tapahtunut, on osa itseään. Sitä ymmärtää, että… asiat nyt vain ovat niin ja sitä oppii kävelemään sen yläpuolella. Tulee päiviä, jolloin sitä tuntuu taas romahtavan, mutta silloin ei tarvitse olla yksin. Kukaan ei ansaitse olla yksin, oli sitä tehnyt mitä vain. Kastelintu, sinä et ole paha kissa. Sinä olet upea, vahva ja rohkea. Ja uskon, että uskallat kohdata omat demonisi ja lupaan sinulle, ettet kohtaa niitä yksin. Mutta ne asiat täytyy kohdata ja lopulta jopa hyväksyä, tuntui se maailmanlopulta tai ei. Vain siten voi saada otteen itsestään. Vain niin sinä voit saada anteeksi niin itseltäsi kuin muilta.”
Tuiskusielu hymyili Kastelinnulle lempeää hymyä. Hän katsahti heidän yllään hohtavaa tähtitaivasta. ”Jopa Tähtiklaani pitää taivaan kirkkaana ja on samaa mieltä kanssani.”
Kastelintu hymähti hiljaa ja Tuiskusielu hymyili taas. Hän tuuppasi naarasta hellästi ja kehotti naarasta katsomaan järvelle päin. Kastelintu nosti katseensa hitaasti järvelle ja he pysähtyivät pienen kukkulan laelle katsomaan jäätynyttä järveä, joka hohti kuun ja tähtien valossa.
”Kun lehtikato jäädyttää järven ja lumi peittää allensa kaiken, tuntuu kuin se ei loppuisi koskaan”, Tuiskusielu puhui taas, nyt hieman vertauskuvallisesti ja kaapikin lumen alle jäänyttä ruohoa, ”mutta aina lopulta lumen alta nousee ensimmäinen hiirenkorvan ajan kukkanen. Se muistuttaa, että jokainen kasvaa ja että aina kurjienkin aikojen jälkeen löytyy kauneutta ja valoa. Kuten sinusta. Pian sinäkin puhkeat taas upeaan kukintoon nuppuaikasi jälkeen. Ja tiedän, että sinua upeampaa kukkaa ei ole nähty. Parhaimmat kukat kestävät pahimmatkin kylmät ajat ja nousevat taas pystyyn, kurkotellen kohti aurinkoa. Eikä haittaisi, vaikka puuttuisikin terälehti, sillä se tekee kukasta vain kauniimman.”

Kastelintu oli sen yön jälkeen erilainen. Tuiskusielu aisti sen ja näki sen. Vaikka Kastelintu oli yhä selkeästi oman päänsä sisällä, joka päivä naaras tuntui yhä enemmän tulevan ulos kuorestaan. Hän jopa tuli erään rajapartion aikana puhumaan Tuiskusielulle, ihan itse. Naaras alkoi hiljalleen rakentaa itseään ja tulla ulos nupustaan, johon oli sulkeutunut.
Soturitar oli poissaoleva ja mietti varmasti sitä kaikkea, joka hänelle oli kuiden aikana tapahtunut. Tuiskusielua kismitti se, miten jotkut saivat taakakseen jonkin ihme ennustuksen, joka vaikeutti sen kissan elämää kokonaisvaltaisesti. Kolli ei edes halunnut ajatella, millaista elämä ennustuksen kahlitsemana olisi. Hän kiittikin onneaan siitä, ettei ollut saanut tämän kaiken päälle vielä jotain ennustusta hoidettavakseen. Kastelintu oli taas saanut ja se oli tehnyt hänen elämästään miltei painajaista. Tuiskusielu lupasi itselleen, että ei antaisi naaraan vajota siihen painajaiseen enää. Hän auttaisi naarasta niin paljon kuin naaras vain itse antaisi hänen auttaa ja olla läsnä.
Tuiskusielu toivoi, ja jopa uskoi, että oli jotenkin vaikuttanut Kastelintuun ja toivoikin, että naaras pääsisi taas puhkeamaan kukkaansa, kunhan vain antaisi itselleen sen mahdollisuuden parantua haavoistaan. Arvet olivat tärkeitä, vaikka kaikki niistä eivät olletkaan toivottuja ja jotkin niistä kaduttivat monia. Ne kuitenkin muistuttivat tärkeistä asioista, joita elämä toi tullessaan. Jotkut arvet kertoivat sankaritarinaa ja jotkut taas surullista totuutta. Jotkut arvet olivat kaikkien nähtävillä iholla ja jotkut taas sisällä kissan sydämessä.
Kirjava kolli oli aamun edetessä ja Kastelinnun herätessä tuonut naaraalle saamansa oravan. Hän antoi naaraalle merkitsevän katseen, kun tämä oli kieltäytymässä. He jakoivat saaliin hiljaisuudessa, mutta se oli hyvä hiljaisuus. He tunsivat toistensa olevan läsnä ja he luottivat siihen, että he olisivat siinä loppuun asti. Se oli outo, mutta hyvä tunne.

Elämä jatkoi tuttua kiertoaan; kissat syntyivät, kouluttautuivat sotureiksi, rakastuivat, saivat pentuja… He elivät elämäänsä. Ja osa sai toisen mahdollisuuden ja Tuiskusielusta jokainen ansaitsi sen, oli sitten tehnyt mitä vain. Toinen mahdollisuus…
Kastelintu palasi metsältä oppilaansa Aaltotassun kanssa. Siniharmaa oppilas juoksi sisarustensa luokse, jotka odottivat häntä jo oppilaiden pesän edustalla. Tuiskusielu katsoi haikea hymy kasvoillaan viittä sisarusta. He olivat onnekkaita.
Kirjava soturitar, Kastelintu, asteli hitaasti Tuiskusielun luokse. Kolli arveli, että naaras oli hetken aikaa pohtinut, tulisiko Tuiskusielun luokse. Hän oli käynyt viemässä hänen ja oppilaansa saamat saaliit tuoresaaliskasaan ja tuonut mukanaan sitten hiiren. Tuiskusielu katsahti naarasta ja nyökkäsi tälle tervehdyksen.
Tuiskusielu oli ollut istumassa hieman syrjemmässä myyränsä kanssa ja ei ollut saanut syötyä siitä kuin muutaman palasen. Vasta nyt hän edes muisti, että oli ollut syömässä. Nälkä juoksi hänen vatsassaan kärsimättömänä ja odotti, että Tuiskusielu söisi myyränsä loppuun.
Ampiaisturkki katosi pentutarhan suojaan, jossa hänen kumppaninsa Huomensäde heidän pentuineen oli. Tuiskusielu jäi katsomaan pentutarhan suuntaan. Hän ei ollut astunut sen sisälle sen erään päivän jälkeen.
”Mitä… mitä on mielesi päällä?” Kastelintu kysyi hiljaa ja varovasti. Tuiskusielu hymähti huvittuneena. Ehkä hänenkin kannattaisi vain avata suunsa ja vuodattaa se kaikki. Sen hän halusi tehdä. Se tuntui oikealta. Kastelintu oli avannut sen kaiken, joka oli ollut taakkana hänen harteillaan ja miltei ajanut naaraan pois, joten eiköhän Tuiskusielukin pystyisi siihen. Hän halusi pystyä siihen. Ehkä hänen pitäisi vain avata suunsa ja antaa ensimmäisten sanojen tulla? Se tuntui vain niin vaikealta, aivan kuin hänen kielensä olisi jäätynyt pakkasessa tai mennyt ihan solmuun. Tuntui kuin kaikki sanat olisivat hukkuneet hänen päänsä sisällä olevan huudon sekaan ja-
”Muistat varmaan Unikkokarvan?” Tuiskusielu kysyi sitten ja vilkaisi Kastelintua, joka nyökkäsi. Tuiskusielu huokaisi. Nyt tai ei koskaan. ”Jo pentuajoista asti tunsin oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Pentutoverini olivat läheisemmät kuin kukaan voisi olla. Ja kun oppilaana… kun sinä katosit suorittamaan ennustustasi, tunsin oloni niin yksinäiseksi. Niin usein kaipasin sinua ja sitä kaikkea, mitä koimme tavallisina päivinä. Se… se oli ollut aikaa, jolloin ei ollut mitään huolia.”
”Minä-”
”Minä tiedä kyllä. Tiedän nyt, miksi ja tiedän, ettet tarkoittanut koskaan satuttaa”, Tuiskusielu sanoi ja katsoi Kastelintua suoraan naaraan sinisiin silmiin. ”Se satutti, mutta minä ymmärrän, Kastelintu. Sinä saat anteeksi. Ja minä tarkoitan sitä.”
Kastelintu tuijotti Tuiskusielua suu raollaan, mutta naaras ei saanut sanaa suustaan. Naaraan sinisissä silmissä tuntui juoksevan kymmeniä ajatuksia, joita hän ei vain saanut ulos suustaan.
”Ja sitten tapahtui se kaikki Unikkokarvan kanssa”, Tuiskusielu huokaisi syvään ja oli kuin hän olisi nähnyt Unikkokarvan istumassa pentutarhan suulla taas. ”Luulin rakastaneeni häntä, kun oikeasti yritin peittää sen kaiken yksinäisyyteni ja kipuni sen alle. Ja kun uskoo jonkun olevan totta, sitä luulee sen olevan totta”, Tuiskusielu kertoi naaraalle. ”Ja kun hän pentuineen kuoli ja kertoi valehdellessaan, minä suutuin. Minä hajosin.”
Tuiskusielu katsoi Kastelintua ja tiesi silmiensä olevan kosteat kyynelistä, joiden hän ei antanut valua. ”Minä tunsin hajoavani palasiksi. Olin sen jälkeen typerä, olin idiootti. Ja minä kohtelin kissoja, joista välitin kuin he olisivat olleet vain punkkeja nahassani ja minä näin sen kivun ja loukkaantumisen heidän katseissaan”, kolli muisteli emonsa apeaa katsetta ja isänsä katsovan poispäin hänestä. ”Suljin kaikki pois. Ja lopulta lähdin. Minä halusin ’kadota’, niin kuin sinä.”
Kastelintu tuntui ymmärtävän, mitä Tuiskusielu sillä tarkoitti ja naaraan silmissä välähti. Tuiskusielu tuijotti naarasta hetken aikaa silmiin sanomatta mitään. Heidän välillään vallitsi ymmärrys ja se tuntui kuin vetävän heidät kuplaan ja sulkevan kaiken muun pois. Se oli sellainen samanlainen tunne kuin sinä yönä rajalla, kun Tuiskusielu oli seurannut Kastelintua ja naaras oli kertonut kaiken. Kaiken sen jälkeen he ymmärsivät toisiaan enemmän kuin kukaan voisi koskaan ymmärtää heitä.
”Elin kuin kulkukissa, poissa Soturilaista ja poissa itsestäni. Kastelintu, minä olin valmis hylkäämään kaksi pentua kuolemaan, kun he etsivät emoaan ja miltei kuolivat nälkään”, Tuiskusielu sanoi hiljaa ja antoi katseensa lipua Hohdetassuun ja Loistetassuun.
”Mutta sinä et jättänyt”, Kastelintu totesi sitten ja Tuiskusielu kohtasi naaraan katseen. ”Sinä pelastit heidät.”
”Miltei en pelastanut”, Tuiskusielu sanoi kuin kuiskaten. ”Ja niin monta kertaa minä katsoin kuinka joku toinen kulkukissa kulki laihana kuin luuranko samalla, kun minä itse söin hyvin ja saalistin hyvin, kiitos taitojeni, jotka olin saanut Myrskyklaanilta. En ehkä tappanut ketään omin kynsin, mutta olen varma, että moni kuoli nälkään. Olisin voinut auttaa”, Tuiskusielu sulki silmänsä ja painoi päänsä alemmas. ”Tein tietoisen valinnan olla auttamatta.”
Kastelintu laski tassunsa Tuiskusielun tassun päälle ja katsoi lohduttavasti Tuiskusielua. Tuiskusielu tunsi yksinäisen kyyneleen valuvan poskelleen, mutta se oli ainoa, jonka hän antoi valua. Hän oli itkenyt jo aiemmin Kastelinnun kanssa. Hän halusi jotain hyvää heidän välilleen tämän synkkyyden jälkeen. Tuiskusielu hymyili hieman. Kolli katsahti sitten Kastelinnun edessä olevaa saaliseläintä. ”Ehkä kannattaisi sydöä tuo ennen kuin se jäätyy jääpalikaksi. En sano, etteikö se olisi huvittavaa katsoa, kun yrität järsiä jäätynyttä hiirtä, mutta…”
Kastelintu naurahti ja nyökkäsi sitten. Tuiskusielu hymyili ja upotti sitten hampaansa myyräänsä. Puhuminen… se oli auttanut. Hän oli myöntänyt sen toiselle kissalla. Kastelinnulle.
Tuiskusielu ei sitä myöntänyt itselleen eikä edes suostunut, mutta kaikki ne tunteet, joita oli oppilaana tuntenut Kastelintua kohtaan, eivät olleet koskaan kadonneet kokonaan. Ne olivat aina kuplineet hänen sydämessään ja sisimässään kolli kyllä tiesi, että rakasti Kastelintua enemmän kuin ketään muuta oli koskaan rakastanut ja rakastaisi. Hän ei vain uskaltanut ja halunnut hyväksyä sitä ja antaa niiden tunteiden taas puskea ylös.
Hän piti ne piilossa ja syvällä. Silti hän hymyili hieman, kun he puhuivat toisilleen ruokailun yhteydessä ja nielaisujen välissä.

Aurinko oli jo laskemaan päin, kun Tuiskusielu istui leirin ulkopuolella, aivan sen laitamilla olevan pienen rinteen päällä. Harvat pilvet, jotka taivasta vasten lipuivat kuka ties minne, saivat punertavan värin auringosta. Sininen taivas muuttui oranssin ja punaisen tanssilavaksi ja kaukana tähdet alkoivat vallata tummansiniseksi muuttunutta taivasta valaisten pimenevää päivää.
Tuiskusielu veti keuhkonsa täyteen kylmenevää ilmaa ja nautti siitä, miten se pisteli hänen kurkussaan. Pimeinäkin hetkinä oli aina kauniita asioita, ja niiden olemassaolo oli tärkeä muistaa. Kolli oli onnekas, kun oli oppinut näkemään tällaiset hetket ja arvostamaan niitä. Emo oli aina puhunut siitä, miten paljon auringonlaskut muistuttivat häntä elämän hyvistä hetkistä.
Hohdetassu ja Loistetassu kulkivat rinta rinnan kohti sitä kukkulaa, jonka päällä heidän mestarinsa istui. He vilkaisivat toisiaan ennen kuin astetuivat kollin viereen.
”Sinä… sinähän löysit meidän emomme kuolleena?” Hohdetassu kysyi yllättäen ja Tuiskusielu hätkähti. Hän katsoi kahta oppilasta huolestunut katse eri värisissä silmissään. ”Miten hän kuoli?”
Tuiskusielu luimisti korviaan. Nämä kaksi eivät olleet puhuneet emostaan sitten sen jälkeen, kun Tuiskusielu oli kertonut heidän emonsa kuolleen.
”En muista, miltä hän tuoksui”, Loistetassu sanoi sitten hiljaa. ”Muistan kyllä kuinka hän kertoi meille aina kuinka hienoja kissoja meistä tulisi.”
”Ja teistä on tullut hienoimpia kissoja, jotka minä tunnen ja tiedän”, Tuiskusielu sanoi. ”Teidän emonne… hän oli jäänyt hirviön tappamaksi. Löysin hänet ukkospolun varrelta saaliseläin mukanaan.”
”Hän oli hakemassa itselleen ruokaa ukkospolun toiselta puolelta”, Loistetassu sanoi viikset väpättäen. ”Muistan kuinka hän kertoi, että me muuttaisimme sinne, sillä siellä on enemmän riistaa. Muuttaisimme, kunhan olisimme hieman isompia.”
”Ja lopulta me muutimmekin sen ukkospolun toiselle puolelle”, Hohdetassu huomautti. ”Nimittäin tänne. Ei hän ehkä näin kauas ajatellut, mutta teimme kuten hän olisi halunnut.”
Tuiskusielu katsoi kahta oppilasta apeana. He olivat menettäneet emonsa. Emon menetys oli yksi maailman kamalimmista asioista. Ja nämä kaksi alkoivat jo unohtaa heidän emonsa. He olivat olleet vasta kuun, kun heidän emonsa oli siirtynyt tästä maailmasta kuolleiden maahan.
”Hänen nimensä oli Myräkkä”, Loistetassu sanoi sitten ja hymyili. ”Tulimme Myrskyklaaniin. Ehkä se oli hänen viimeinen tekonsa.”
Loistetassun ajatus kuulosti niin toiveikkaalta ja upealta. ”Tiesittekö isästänne mitään?” Tuiskusielu kysyi sitten.
”Emme”, Hohdetassu pudisti päätän. Loistetassu tuijotti veljeään, kunnes he kääntyivät katsomaan Tuiskusielua. ”Mutta… ei sillä ole väliä, sillä...”
”Sillä… Sinä… sinä olet meidän isämme, Tuiskusielu”, Loistetassu sanoi sitten ja Tuiskusielun silmät levisivät. Hän katsoi oranssiturkkista naarasta ja sitten läikikästä Hohdetassua. ”Ihan sama mitä kuka muu sanoo, mutta meille sinä olet aina ollut meidän oma isämme. Et ehkä ole se, jonka meidän emomme tapasi ja se, jonka piti olla meidän isämme ja kuka on meidän biologinen isämme, mutta sillä ei ole mitään väliä. Olet ollut enemmän isä kuin kukaan muu.”
”Sinä olet se kissa, joka piti meistä huolta ja kuka meidät kasvatti”, Hohdetassu nyökkäsi. ”Sinä olet rakastanut meitä, vieläpä silloin, kun et osannut rakastaa itseäsi. Ihan sama mitä sinä ajattelet, sinä olet meidän silmissämme kaikista paras isä, joka kissalla voi olla.”
”Olet näyttänyt meille, mitä on olla epäitsekäs. Olet näyttänyt meille loputonta ja ehdotonta rakkautta ja kasvattanut meidät hyvin. Olet näyttänyt välittäväsi meistä, rakastavasi meitä, omina itsenämme. Ja olet kaiken lempeytesi keskellä muistanut olla myös tiukka”, Loistetassu naukui. ”Sinä tulit takaisin Myrskyklaaniin, koskan ajattelit meidän parastamme. Jätit oman parhaasi huomiotta, kun ajattelit meitä.”
”Ja… samallahan se oli sinunkin parhaasi, mutta juuri silloin ajattelit vain meitä kahta ja meidän onnellisuuttamme”, Hohdetassu sanoi ja vilkaisi Loistetassua. ”Olet ollut elämässämme, ja tulet olemaan, esimerkkimme ja meidän isämme.”
Tuiskusielu tuijotti kahta oppilasta silmät suurina ja tunsi kuinka vastoin hänen omaa tahtoaan hänen silmänsä kostuivat. Hän ei kuitenkaan antanut kyynelten valua vaan tuijotti kahta oppilasta edessään.
”Tietenkin vain, jos…” Hohdetassu puhui hiljaa ja etsi katseellaan tukea siskostaan. Naaras katsoi suoraan Tuiskusielun silmiin.
”Jos vain sinä koet, että olet meidän isämme.”
Tuiskusielu istui alas, kun hänen käpälänsä miltei pettivät hänen allaan. Hän katsoi vuorotellen kahta oppilasta ja hymyili.
”Kun olin aivan nuori soturi, vasta nimitetty, eräs kissa oli kovin innokas saamaan kanssani pentuja”, Tuiskusielu kertoi sitten, ”ja minä en ollut valmis. Hän päätyi kuitenkin tiineeksi ja kun pennut syntyivät kuolleina ja viime henkäyksillään tämä kissa sanoi, etteivät pennut olleet edes minuun. Silloin… silloin kaikki tuntui romahtavan. Ajattelin, ettei enää koskaan kukaan saisi tulla niin lähelle. Ja… etten koskaan hankkisi omia pentuja.”
Kaksi oppilasta vilkaisivat toisiaan ja Tuiskusielu huomasi Loistetassun viiksikarvojen värähtävän kuin pettymyksestä.
”Ja minä olin aivan pohjalla”, Tuiskusielu kertoi ja veti syvään henkeä, ”kunnes minä tapasin teidät. Kaikki muuttui”, Tuiskusielu hymyili ja hipaisi kuonollaan kahden oppilaan kuonoja. ”Ja minusta tuli isä kahdelle maailman parhaimmalle pennulle.”
Loistetassu ja Hohdetassu saivat huulilleen leveät hymyt ja he loikkasivat Tuiskusielun päälle kaataen tämän lumeen. He nauroivat yhdessä ja nyt Tuiskusielu antoi kyyneltensä valua vapaasti. Ne olivat sekoitus surun ja ilon kyyneliä, ja hän ei ollut edes pahoillaan siitä, että itki. Hänellä oli kaksi upeaa pentua.
Hän tiesi nyt, että oli tehnyt oikean valinnan, kun oli palannut nämä kaksi mukanaan Myrskyklaaniin.
Täällä… täällä hän taisi olla kotonaan. Hän ei haluaisi olla muualla kuin täällä. Hän ei haluaisi olla mitään muuta kuin Myrskyklaanin kissa.
Hän oli tehnyt asioita, joita katui ja hänelle oli tapahtunut asioita, joiden toivoi olevan vain kuumeunta. Mikään niistä asioista ei kuitenkaan saanut häntä enää ajattelemaan, että hän oli vain taakka eivätkä ne kahlinneet häntä enää paikoilleen. Hän… hän oli paljon muutakin kuin ne asiat, joita hänelle oli tapahtunut.
Hän oli Tuiskusielu.
Pian hänkin puhkeaisi omaan kukkaansa.

//VAROITUS! Luku sisältää tarkasti kuvailtua väkivaltaa ja kuolemaa sekä synkkiä ajatuksia!!

LUKU 6
I Wanted to Leave

Kastelinnun elämä oli kääntynyt hetkessä aivan nurinkurin. Mikään ei ollut mennyt kuten oli pitänyt. Kaikki oli väärin ja kaikki oli valhetta, eikä Kastelintu tiennyt enää mihin tai keneen uskoa.
Hän oli murhannut kaksi viatonta kissaa pelastaakseen klaanit, mutta oli lähestulkoon tuhonnut kaikki. Jääruusu ja Taivaannova olivat auttaneet korjaamaan tilanteen, mutta millä hinnalla? Kuinka suuren hinnan hän ja muut olivat joutuneet maksamaan hänen omista, typeristä virheistään?
Liian suuren.
“Menemmekö tänään saalistamaan vai harjoittelemaan taistelua?”
Kastelintu räpäytti silmiään ja laski katseensa taivaasta alas hänen uuteen oppilaaseen, Aaltotassuun.
Aaltotassu oli mukava ja hyvä oppilas. Hän oli hieman ujo, mutta rauhallinen ja paljon älykkäämpi, mitä päältäpäin olisi voinut luulla. Hänen kouluttamisensa oli helppoa, sillä kolli oppi nopeasti ja totteli aina Kastelintua.
Naaraan mielestä joskus liikaakin. Hyppäisikö Aaltotassu järveenkin, jos hän vain käskisi?
“Saalistamista”, Kastelintu sanoi ja nousi ylös. Hänen katseensa haravoi hetken leiriä, yrittäen löytää Jääruusun tai Taivaannovan. Kumpaakaan ei näkynyt. “Lehtikato on vaikea, ja klaani tarvitsee riistaa.”
“Okei.”
Kastelintu oli hetken hiljaa ja muisti sitten yhden oppitunneistaan Ikijään kanssa, kun hän oli vielä ollut oppilas. “Miltä kuulostaisi lintujen saalistaminen?”
Aaltopentu vätäytti korvaansa. “Eikö se ole vaikeaa? O-osaanko minä muka oppia sellasita?”
“Osaat mitä vain, kunhan luotat itseesi”, Kastelintu sanoi ja vaikka hänen kasvoillaan oli rohkaiseva hymy, hänen sanansa vihlaisivat hänen omaa sydäntään. “Mennään.”
Kastelintu lähti johdattamaan oppilastaan ulos leiristä. Heti leirin ulkopuolella hän kuitenkin haistoi tutun tuoksun, joka sai hänen sisuksensa kääntymään hänen sisällään ja vatsanpohjan jomottamaan.
Tuiskusielu ei vilkaissutkaan häneen kulkiessaan Kastelinnun ja Aaltopennun ohitse kaksi omaa oppilasta perässään, ja Kastelintu piti oman katseensa edessäpäin. Kollin turkki melkein kosketti hänen kylkeään, mutta ei aivan, ja naaraasta tuntui kuin joku olisi kaivanut syvän tyhjiön hänen sisälleen. Hän yritti tukahduttaa sitä, täyttää sen jollain muulla, mutta mikään ei tehonnut.
Hän ei edes muistanut milloin Tuiskusielu oli viimeksi jutellut hänelle. Kolli oli vain yksi hänen pilaamansa asia siinä pitkässä listassa, jota hän raahasi perässään kuin köynnökseen sidottua raskasta kiveä.
“Oletko kunnossa?” Aaltopentu kysyi hiljaa.
Kastelintu maalasi hymyn kasvoilleen ja katsoi oppilastaan. “Totta kai.”
Aaltopentu ei udellut lisää, mutta hänen merensiniset silmänsä olivat täynnä huolta.
Lopeta, Kastelintu komensi päänsä sisällään oppilastaan, älä katso minua noin. En tarvitse sääliäsi, enkä todellakaan ansaitse sitä tai mitään muutakaan.
“Lintuja löytyy paljon Tuuliklaanin reviirin lähettyviltä”, Kastelintu sanoi ja lähti opastamaan Aaltotassua samaan paikkaan, missä hän oli kuita sitten saalistanut Ikijään kanssa. “Varjoklaanin alue alkaa olla liian varjoisaa linnuille, ja Tuuliklaanin reviiri liian avaraa.”
“Okei.”
Kastelintu pohti hetken. “Lintujen saalistamisessa on tärkeää olla nopea, mutta äänetön. Myös oikea ajoitus on todella tärkeää. Jos hyppäät liian aikaisin tai liian myöhään, lintu pääsee helposti karkuun ja ei tule enää takaisin vähään aikaan.”
“Eli minun täytyy olla äänetön ja nopea, sekä ajoittaa hyökkäykseni täydellisesti?” Aaltotassu varmisti, ja Kastelintu tajusi tämän äänen värisevän. “Minusta tuntuu, etten ikinä opi!”
“Ethän sinä ole vielä edes kokeillut!” Kastelintu älähti. “Älä luovuta. Sinä olet älykäs ja taitava, usko itseesi.”
“Hy-hyvä on”, Aaltotassu sanoi ja veti syvään henkeä. “Minä pystyn tähän.”
“Niin sitä pitää”, Kastelintu kehräsi. “Ei puhuta enempää. Keskitytään lintujen etsimiseen.”
He olivat saapuneet lähelle Tuuliklaanin reviiriä, mutta ei liian: he olivat yhä suojaisessa metsässä, missä linnutkin tykkäsivät oleilla. Kastelintu piti suunsa avoinna ja maisteli ilmaa saaliin varalta. Jossain heidän oikealla puolellaan oli orava, mutta se ei ollut se, mitä he etsivät.
Ehkä saalistan sen myöhemmin, Kastelintu pohti. Olisi ikävä jättää riistaa metsään nyt, kun klaanilla oli vaikeaa.
“Lintu! Se taitaa olla kottarainen”, Aaltotassu kuiskasi ja viittoi siniharmaalla hännällään kohti metsän keskellä olevaa pientä aukeaa.
Kastelintu huomasi kottaraisen. Se hyppelehti lumikinoksen päällä selkeästi etsien ruokaa ja sen selkä oli käännettynä heitä kohti. Alueen avoimuus sekä piilopaikkojen vähäisyys teki saalistamisesti kuitenkin astetta haasteellisempaa, ja Kastelintu pohti pitäisikö hänen näyttää ensin Aaltotassulle esimerkkiä. Hän pelkäsi Aaltotassun epäonnistuvan ensimmäisellä yrityksellään, ja riistaa menisi hukkaan.
“Näinkö?” Aaltotassu kuiskasi, ja veti Kastelinnun takaisin todellisuuteen.
Oranssilaikkuinen naaras katsoi oppilastaan ja tajusi heti, että Aaltotassu oli valmis linnun saalistamiseen. Siniharmaa kolli oli painunut saalistusasentoon ja piti häntänsä tarpeeksi ylhäällä, jotta se ei laahaisi lunta, mutta kuitenkin sen verran alhaalla, ettei se herättäisi linnun huomiota. Hänen katseessaan oli pelkoa, mutta myös varmuutta.
“Hyvä. Nosta vielä vatsaasi ja katso mihin astut: lumi voi helposti pettää alta”, Kastelintu kuiskasi ja kyyristyi myös alas.
Aaltotassu nyökkäsi, otti muutaman askeleen lintua kohti ja kääntyi katsomaan mietteliäänä mestariaan. “Puhuit ajoituksesta... Milloin minun täytyy hypätä?”
Kastelintu vastasi vaistomaisesti: “Kun lintu avaa siipensä.”

~~~

“Tässä, saalistin sen itse.”
Usko lopetti harmaan turkkinsa sukimisen ja nosti katseensa mustaraidalliseen kolliin. Tämä oli pudottanut mustarastaan hänen eteensä siniset silmät palaen ylpeydestä kuin hän olisi tuonut jotain suurta ja mahtavaa.
“Ihanko itse?” Usko kysyi.
“Ihan itse!”
“Oletpas sinä kehittynyt”, paikalle saapunut Tuike kehräsi ja nuolaisi mustaraitaista kollia lempeästi poskelle. “Olemme sinusta niin ylpeitä. Emmekö olekin, Usko?”
Usko hymyili. “Olemme.” Naaras nousi ylös ja venytteli takatassujaan. “Muistan vielä sen päivän, kun yritin opettaa sinulle lintujen saalistamista. Olit niin kärsimätön ja olit luovuttamassa monta kertaa, mutta muutit aina mieltäsi ja yritit uudelleen ja uudelleen, kunnes onnistuit.”
“Olin silloin vielä niin nuori…” mustaraidallinen kolli mutisi kiusaantuneena. “Olen nyt kehittynyt! Toivottavasti.”
“Olet, olet”, Tuike sanoi, “ja aina voi kehittyä lisää. Sinusta on tullut niin upea kolli ja tiedän, että sinua odottaa jotain kaunista ja upeaa.”
“Niinkö?” Kollin siniset silmät kirkastuivat entisestään ja hän katsoi vuoroin Tuiketta, vuoroin Uskoa. “Luuletteko tosiaan niin? Onko tulevaisuuteni pitkä ja kirkas?”
Usko naurahti. “Ei sitä voi kukaan tietää, mutta niin kauan kuin uskot itseesi ja elät omien päätöstesi kautta, et voi päätyä kovinkaan pahasti harhaan. Älä ikinä jää katumaan tekojasi ja elämään menneisyydessä miettien mitä olisit voinut tehdä toisin. Se johtaa vain pohjattomaan pimeyteen.”
Nuori kolli räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Sinä sanot joskus niin outoja asioita. Tai siis… kyllä ne käyvät järkeen, mutta en aina ymmärrä mistä saat ideaksi kertoa niitä.”
“Ehkä ymmärrät, kun olet vanhempi. Toivottavasti et.”
Kollin silmät täyttyivät hämmennyksestä, mutta hän ei kysynyt mitään. Ehkä hän tiesi, ettei saisi Uskosta kunnon vastausta irti.
Vastaus oli kuitenkin yksinkertainen: Usko yritti sanoillaan estää sen, että tuo nuori, toiveikas kolli ei tekisi samoja virheitä kuin hän, ja jos joskus tämä ymmärtäisi miksi Usko oli sanonut ne kaikki sanat, Usko olisi epäonnistunut.

~~~

Kastelintu oli yksin, ja hän tiesi sen olevan hänen oma vikansa.
Hänen omat siskonsa kohtelivat häntä oudosti. Jääruusu ei enää kiehunut kiukusta, mutta oli selkeästi vaitonaisempi ja omalla tavallaan varuillaan Kastelinnun seurassa. Hän ei joko kohdannut siskonsa katsetta tai jäi tuijottamaan hetkeksi liian pitkään, eikä Kastelintu sietänyt sitä. Siispä hän vältteli Jääruusua.
Taivaannova käyttäytyi aavistuksen verran normaalimmin. Hän jutteli ja esitteli kahta adoptiopentuaan, kokosi siskokset usein yhteen syömään ja yritti muuttaa kaiken takaisin ennalleen. Kastelintu kuitenkin tunsi Taivaannovan katseen turkissaan ja kuuli epävarmuuden naaraan äänessä aina tämän jutellessa hänelle. Joten Kastelintu vältteli Taivaannovaakin.
Häntä painoi syyllisyys kaikesta. He kolme olivat olleet niin läheisiä, kertoneet toisilleen jokaisen pienenkin asian, mutta nyt… Kastelintu oli rikkonut kaiken. Hän oli tiennyt seuraamuksista, mutta oli oikeuttanut tekoaan sillä, että muita vaihtoehtoja ei ollut - että se oli ainut, mikä pelastaisi klaanit. Hän oli ollut väärässä. Hänen tekonsa oli miltei tuhonnut heidät kaikki.
Hän oli tappanut kaksi viatonta turhaan, ja menettänyt samalla sekä itsensä että siskonsa.
Ennustuksen takia hän oli myös menettänyt ystävänsä, erityisesti Tuiskusielun. Kastelintu oli ollut niin keskittynyt ennustukseen ja sen täyttämiseen, että oli jättänyt ystävänsä tietoisesti täysin huomiotta. Hän oli luullut, ettei hänen elämäänsä mahtuisi mitään muuta ennustuksen lisäksi. Tuiskusielu oli huomannut sen, vaikkei ollutkaan tiennyt ennustuksesta, ja alkanut vähitellen kohdella Kastelintua kylmemmin ja kylmemmin. Nyt kolli ei edes vilkaissut häneen. Kastelinnun maailma murtui joka kerta, kun hän näki Tuiskusielun.
Ja se oli vain ja ainoastaan hänen vikansa.
Tulikukka oli kenties ainut, joka todella yritti saada yhteyden Kastelintuun. Hän yritti tulla juttelemaan, kasvoillaan aina sama pahoitteleva ja surullinen sävy, mutta Kastelintu käänsi joka kerta selkänsä. Sen jälkeen, kun Tulikukka oli kertonut, ettei Kolibri ollut kenenkään heidän emonsa, Kastelintu ei ollut tiennyt mitä ajatella tai miten reagoida. Hänen emonsa oli ollut joku tuuliklaanilainen, jonka nimeä kukaan ei tiennyt.
Ei hän vihannut Tulikukkaa. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä tai sanoa, vaikka pitikin yhä Kolibria emonaan. Hänestä tuntui kuin hänen koko elämänsä olisi ollut silkkaa valetta ja niinä synkkinä öinä, kun hän oli maannut pesässä saamatta unta, hän mietti voisiko hän löytää onnensa Tuuliklaanista. Mutta joka kerta hän muistutti itselleen, ettei hän ansainnut sellaista.
Tein virheen, niin suuren virheen, hän mietti käpertyessään kerälle soturien pesän pimeimpään nurkkaan. Tein monta suurta virhettä.
Miksi hän oli antanut ennustuksensa täyttää hänet ja hänen elämänsä? Miksei hän pystynyt elämään samanlaista elämää kuin hänen siskonsa? Taivaannovalla oli adoptiopentuja, joita hän rakasti ja hoivasi. Jääruusulla oli ystäviä, joiden kanssa saalistaa ja pitää hauskaa. Kastelinnulla oli syyllisyys, joka veti häntä alemmas ja alemmas.
Kastelintu ei voinut sille mitään, että tunsi kateutta siskojaan kohtaan - mutta vielä enemmän hän vihasi itseään siitä, että oli antanut pakkomielteelleen vallan.
Hän sulki silmänsä ja toivoi nukahtavansa pian.

Kun hän avasi silmänsä, hän ei ollut enää soturien pesässä. Hän löysi itsensä niityltä makaamasta ja ensimmäisenä hän tajusi sen, ettei häntä ympäröinyt yön pimeys, vaikka taivaalla tuikkivatkin tähdet. Maa hänen tassujensa alla oli pehmeää, ilma tuoksui riistalta ja hän tunsi olonsa kevyeksi ensimmäistä kertaa moneen kuuhun.
Varovaisesti laikukas naaras nousi tassuilleen ja katseli ympärilleen. Missä hän oli? Oliko se kaikki unta? Eihän hän hereilläkään voinut olla, sillä miksi hän heräisi jostain aivan tuntemattomasta paikasta soturien pesän sijasta?
“Hei, Kastelintu”, kollin ääni tavoitti naaraan ja hän kääntyi katsomaan puhujaa.
Kastelinnun silmät levisivät kauhusta ja hän otti askeleen taaksepäin. Kuinka? Miksi? Miten? Oliko tämä vain uudenlainen painajainen, jossa sen sijaan, että hän tappaisi Kuunkierron ja Putousturkin yhä uudelleen ja uudelleen, hän näkisi toisen heistä elävänä, puhumassa hänelle?
“Ei tämä ole unta”, kolli sanoi.
Kastelintu ei kuunnellut. Hän painui takaisin maahan ja veti tassunsa silmiensä peitoksi. “Herää, herää, herää! Ole niin kiltti ja herää!”
“Kastelintu”, kollin ääni oli lämmin. Miksi hänen äänensä oli lämmin? “Olet Tähtiklaanissa.”
Kastelintu jähmettyi, tassut yhä silmiensä peitossa. Oliko hän kuollut? Miksei hän sitten tuntenut oloaan kuolleeksi? Eikö Tähtiklaanissa kaiken pitäisi olla hyvin - ei kipuja, ei surua, ei syyllisyyttä?
“Katso minua.”
Kastelintu yritti herätä uudelleen.
“Kastelintu, minä pyydän.”
“Älä!” Kastelintu älähti ja nousi salaman ylös. Hän tuijotti Kuunkiertoa silmät salamoiden. “Älä puhu minulle tuolla lämpimällä ja ystävällisellä äänellä! Oletko aivan hiirenaivo? Minä tapoin sinut, MINÄ TAPOIN SINUT! Sinun tulisi olla vihainen, sinun tulisi vihata minua jokaisella henkäykselläsi! Miksi et ole raivoissasi? Miksi sinä- miksi sinä kohtelet minua kuin ystävääsi, jota sinun täytyisi lohduttaa?”
Kuunkierto hymyili apeasti ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat täynnä surua. “Valehtelisin, jos sanoisin, etten tuntenut vihaa sinua kohtaan, kun riistit henkeni. Haluaisin takaisin klaanini luokse. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta se ei ole enää mahdollista.”
Kastelintu painoi katseensa kohti tassujaan. Häntä sattui kuulla Kuunkierron sanat ja hän olisi halunnut kääntää niille korvansa, mutta tiesi sen olevan typerää. Hän ansaitsi kuulla jokaisen sanan ja tuntea kaiken sen tuskan, jota niistä aiheutui. Olihan Kuunkierron kokema kipu paljon suurempaa kuin hänen.
“Mutta minä olen antanut sinul-”
“Ei”, Kastelintu keskeytti mustan kollin sanat käheällä äänellä. “Tiedän, mitä aiot sanoa. Älä tee sitä. Älä sano sitä. En ansaitse anteeksiantoasi. Olen pyytänyt anteeksi lukemattomia kertoja, vaikka tiedänkin, ettei se korjaa mitään. En kuitenkaan halua saada anteeksi, en vain- en vain tiedä mitä muutakaan sanoa kuin pyytää anteeksi.”
Kuunkierto otti askeleen lähemmäs, ja Kastelintu näki tähtimäistä pölyä kollin turkilla. “Sinun täytyy antaa itsellesi anteeksi. Sinä et tiennyt. Sinä halusit vain kaikkien parasta.”
“En voi”, Kastelintu sanoi. “En voi koskaan antaa itselleni anteeksi.”
“Hyvä on”, Kuunkierto myöntyi huokaisten. “Kunhan ymmärrät, etten minä syytä sinua enää mistään. Minä todella toivon, että joku päivä kipusi ja syyllisyydentuntosi hellittää ja voit elää parempaa elämää. Sinulla on mahdollisuus siihen, vaikket sitä itse näekään.”
Kastelintu räpäytti silmiään. “Mutta eihän minulla ole enää ketään, enkä minä… enkä minä tiedä miten olla onnellinen.”
“Joskus on päästettävä kaikki ulos, jotta onni löytää tiensä sisälle.”
“En ymmärrä.”
Kuunkierto hymyili ja painoi kuononsa Kastelinnun päälaelle. “Kohta ymmärrät. Se hetki on lähempänä kuin luuletkaan.”
Kastelintu ei vieläkään ymmärtänyt, mutta jos hän oli jotain oppinut elämänsä aikana, se oli Tähtiklaanin kyvyttömyys puhua selkeästi. Olisi turha yrittää saada yhtään parempaa vastausta, mutta oli jotain, mitä hän halusi kysyä. Tuskin Kuunkierto tietäisi, mutta… hänen oli yritettävä. Edes kerran.
“Emoni on Tuuliklanista”, Kastelintu kuiskasi, eikä katsonut mustaa kollia silmiin. “En tiedä hänen nimeään. En edes tiedä miltä hän näyttää, mutta… tunsitko sinä häntä koskaan?”
“Tunsin.”
Kastelintu nosti kohotti katseensa suu raollaan. Oliko Kuunkierto tosissaan? Tunsiko Kuunkierto hänen emonsa? Entä jos kolli oli väärässä - eihän kukaan tiennyt kuka hänen todellinen emonsa oli. Edes Tulikukka ei tiennyt tämän nimeä.
“Hänen nimensä on Aurinkosulka. Hän oli eläessään lempeä, huolehtivainen ja ystävällinen jokaiselle kissalle ja halusi auttaa kaikkia - ja haluaa edelleen täällä Tähtiklaanissa”, Kuunkierto sanoi. “Olen pahoillani, mutta hän ei voi tavata sinua. Hän ei halua, että kiinnyt häneen ja hylkäät todellisen emosi. Muista, että hän kuitenkin rakastaa sinua.”
“O-okei”, Kastelintu sanoi. Hän tunsi helpotusta siitä, että sai tietää edes vähän siitä naaraasta, joka oli synnyttänyt hänet. Kastelintu oli myös toivonut tapaavansa tämän, mutta ymmärsi sen olevan mahdotonta. Ainakaan hänen ei tarvitsisi enää elää tietämättömänä. “Kiitos.”
“On vielä yksi asia.”
Kastelintu kallisti kysyvänä päätään.
“Olen Aurinkosulan veli.”
Se kaikki rauha, joka Kastelinnun oli vallannut katosi hetkessä ja sen tilalle syttyi polttavan kylmä kauhu. Naaras peruutti askeleen, sitten toisen ja pudisteli päätään järkyttyneenä. Kuunkierto oli hänen emonsa veli? Kuunkierto oli hänen enonsa?
Hän oli-
“Ei, ei, ei, ei”, Kastelintu toisti ja kompastui.
Hän oli tappanut oman enonsa.

~~~

Usko nuuhkaisi ilmaa.
“Haistatko niitä?” Tuike kysyi ja vilkuili ympärilleen.
“En”, Usko vastasi. “Outoa. Niitä on yleensä paljon liikkeellä tähän aikaan.”
Tuike näytti miettivältä. “Taidamme olla onnekkaita. Ylitämmekö?”
Usko nyökkäsi vakavana. Reitti vaikutti selvältä: hän ei haistanut hevosia tai kaksijakoja eikä kuullut pyöreiden puukappaleiden pitämää kolinaa. Yleensä niistä puisista, hevosten raahaamista ja kaksijalkojen käyttämistä laatikoista ei ollut suurta vaaraa. Ne olivat hitaita ja helppo väistää niin kauan, kun hevonen ei säikähtänyt.
“Mennään.”
Usko tönäisi mustaraitaista kollia eteenpäin ja nyökkäsi Tuikkeelle, jotta valkoinen naaras lähtisi myös liikkeelle. Usko vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja lähti sitten kaksikon perään ripeästi, mutta varmasti.
“Tällä kertaa se oli helpompaa! Ei minua edes pelottanut niin paljon”, raidallinen kolli sanoi ja heilautti ylpeänä häntäänsä.
“Kunhan muistat, ettet missään nimessä saa pysähtyä”, Usko muistutti.
“Pärjäsit hienosti”, Tuike sanoi kehräten. “Jatketaan hetki polun suuntaan ja käännytään sitten metsään niin olemme melkein perillä.”
Kolli hypähti innoissaan ilmaan. “Pääsemme vihdoin tapaamaan perheesi, Tuike!”
“No, vain veljeni ja emoni, mutta he ovat ainoat, jotka minulla on jäljellä”, Tuike sanoi. “Teidän lisäksi, siis.”
Edes Usko - joka oli tuntenut Tuikkeen jo kauan - ei ollut koskaan tavannut Tuikkeen jäljellä olevaa perhettä. He olivat aina olleet liian kaukana, jotta vierailu olisi onnistunut, mutta lopulta heidän polkunsa oli viettänyt tarpeeksi lähelle. Tuike oli selvästi innoissaan, vaikka osasikin piilottaa tunteensa. Mustavalkoinen kolli ei sen sijaan edes yrittänyt piilottaa innostustaan.
“Voi ei!” kolli älähti. “Se kaunis kukka, jonka olin sitonut häntääni ja halusin antaa perheellesi! Se on kadonnut!”
He kaikki pysähtyivät, ja Usko tajusi kollin olevan oikeassa. Mustavalkoisessa hännässä ei ollut enää kiedottuna kaunista, liilaa kukkaa, eikä sitä myöskään näkynyt missään heidän ympärillään.
“Älä murehdi, sen täytyy olla vielä jossain täällä. Hajaannutaan ja kuljetaan hetki taaksepäin”, Tuike lohdutti hätääntyvää kollia.
“Okei… tehdään niin.”
He hajaantuivat ja tutkivat taakse jättämiään askeleita. Tuike käveli hieman metsän puolella siltä varalta, että kukka olisi lentänyt sinne, ja Usko otti tehtäväkseen etsiä aivan suuren kaksijalkojen polun viereltä. Mustaraidallinen kolli suuntasi heidän askeleitaan taaksepäin.
He etsivät vain hetken aikaa, kun kolli yhtäkkiä kiljaisi riemusta ja lähti juoksemaan. Usko kohotti katseensa ja näki kollin juosseen suoraan polun keskelle, nostavan jotain suuhunsa.
“Ei! Tule pois sieltä!” Usko huudahti ja lähti juoksemaan.
Kolli kohotti katseensa, huomasi häntä päin juoksevan naaraan ja räpäytti silmiään kysyvästi.
“Takanasi!”
Kolli kääntyi, jähmettyi paikoilleen ja kukka putosi hänen suustaan, kun hän rääkäisi kauhusta.
Se säikäytti hevosen. Kaksijalka yritti pitää sen kurissa, mutta iso eläin oli voimakas ja pelästynyt. Se lähti juoksemaan eteenpäin, puinen laatikko kolisten sen takana kuin pahaenteinen ukkonen tai vihasta sokaistunut karhu, ja vaikka Usko kuinka juoksi ja käski kollia liikkumaan, hän tunsi epätoivon läpäisevän hänen kehonsa.
Raidallinen kolli tärisi ja vapisi, kykenemättä liikkumaan. Usko ei nähnyt tämän silmiä, mutta tiesi niiden olevan kauhusta suuret ja täynnä pelonsekaista epätoivoa. Harmaa naaras huusi kollin nimeä, juoksi minkä tassuiltaan kerkesi ja yritti saada kollin liikkumaan sanoillaan.
Hän laittoi kaikkensa tassuihinsa ja sanoihinsa.
Hän rukoili jokaiselta mahdolliselta taholta apua.
Hän katsoi, kuinka hevonen potkaisi ja talloi kollin.
“Ei!” Usko ja Tuike huusivat samaan aikaan.
Pyörivät puukappaleet sivuuttivat juuri ja juuri kollin, mutta ottivat julmasti kiinni tämän hännästä aivan kuin hevosen potkaisu ei olisi ollut tarpeeksi. Kolli päästi korvia vihlovan rääkäyksen, kun hänen häntänsä jäi jumiin pyöriviin puukappaleisiin, ja Usko ei voinut muuta kuin katsoa, kuinka hänen ystävänsä - kuinka kissa, jota hän piti kuin omana pentunaan - nousi ylös ja alas puukappaleiden ohjaamana, huusi ja vaikeroi, yritti päästä irti, mutta jäi aina vain pahemmin jumiin ja lopulta hiljeni, kun puukappale pyörähti hänen ylitseen.
Kolli ei liikkunut. Mitä lähemmäs Usko pääsi, sitä enemmän häntä alkoi oksettamaan. Mustavalkoinen turkki oli tahriintunut vereen ja avautunut monesta kohtaa; häntä oli katkennut ja runneltu; tassut olivat vääristyneet luonnottomiin asentoihin; leuka oli mennyt sijoiltaan ja palasiksi; selkäranka oli musertunut katki.
Usko pysähtyi ketunmitan päähän ja tunsi elämänsä valuvan hänen silmistään ulos.
“Noki”, hän kuiskasi. “Herää, Noki!”

~~~

Kastelintu ei halunnut enää olla Kastelintu.
Joten hän juoksi ja juoksi, niin kauas kuin tassuiltaan pääsi. Hänen lihaksiaan särki, hänen keuhkonsa huusivat ja hänen sydämensä hakkasi lujempaa kuin koskaan, yrittäen vapautua sitä kahlitsevasta häkistä. Vaikka jokainen osa Kastelintua käski hänen pysähtyä ja hengähtää, naaras vain jatkoi.
Hän hyppäsi lumen peittämän kiven ylitse ja painotteli itsensä kaatuneen puunrungon avulla pienen kuilun toiselle puolelle. Hajut hänen ympärillään kertoivat hänen olevan yhä Myrskyklaanin reviirillä, vaikka hän olikin juossut jo kauas ja saapuisi pian reviirin reunalle.
Naaraan kuono täyttyi reviirimerkinnöistä ja hän jarrutti niin, että lumeen jäi syvät jäljet. Hän oli saapunut aivan Myrskyklaanin reviirin kaukaisimpaan nurkkaan. Kukaan ei löytäisi häntä sieltä vielä pitkään aikaan: hänen klaanitoverinsa olivat sikeässä unessa ja kun he aamulla heräisivät ja lähtisivät seuraaman hänen jälkiään, hän olisi jo kaukana.
Kastelintu nielaisi. Hän ei halunnut lähteä, ei oikeasti, muttei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Myrskyklaanissa oli niin paljon kaikkea, mitä hän halusi - korjata suhteensa hänen siskoihinsa, antaa Tulikukalle anteeksi, jutella Tuiskusielulle edes yhden viimeisen kerran, kasvaa vanhaksi ja hankkia pentuja jonkun kanssa, jota hän todella rakasti… Hän halusi niin paljon asioita, mutta ei kokenut ansaitsevansa niistä yhtäkään. Hän ei ansainnut yhtään mitään.
“Hyvästi kaikki”, Kastelintu kuiskasi, ja tuuli iski häntä kylmänä kasvoihin, kun hän otti ensimmäisen askeleensa kohti lopullista yksinäisyyttä.
“Kastelintu?”
Vaalea naaras pysähtyi uskaltamatta hengittää. Hän tunnisti tuon äänen paremmin kuin minkään muun ja tuulen tuoma tuoksahdus vain vahvisti asian. “Tuiskusielu.”
“Mitä sinä teet?”
Kastelintu puristi silmänsä kiinni, mutta tunsi silti niiden vettyvän kyyneleistä. Miksi Tuiskusielun oli täytynyt tulla paikalle juuri sillä hetkellä?
Miksi juuri Tuiskusielu?
“Lähden”, Kastelintu sanoi kääntymättä.
“Miksi? Minne?”
Ihan kuin sinua kiinnostaisi, Kastelintu mietti ja pysyi hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi. Miten hän voisi selittää yhtään mitään?
“Selvä. Älä sitten kerro”, Tuiskusielu tuhahti. Hänen häntänsä osui lumeen, kun hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin leiriä kohti.
“Pois. Sinne mistä Tähtiklaanikaan ei pääse hakemaan minua joukkoihinsa”, Kastelintu sanoi vaimeasti, kun kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.
Hän ei koskaan voisi kohdata Kuunkiertoa uudelleen. Eikä Putousturkkia. Eikä Aurinkosulkaa. Ei ketään. Ei edes Tuiskusielua.
“Kastelintu?” Tuiskusielun ääni oli varovainen, ja Kastelintu kuuli lumen narskuvan kollin tassujen alla, kun tämä kääntyi ja käveli lähemmäs. “Mikä hätänä?”
Naaras oli hiljaa. Hän ei osannut selittää tai edes kyennyt kertomaan yhtään mitään, vaikka ne myrskysivät hänen sisällään suurina aallokkoina ja yrittivät joko tukehduttaa hänet tai tulvia ulos. Kastelintu tunsi hänen rakentamansa padon halkeilevan.
“Tiedän, että jotain on vialla”, Tuiskusielu sanoi.
Kastelintu pudisti päätään. Mene pois, hän huusi päänsä sisällä. Mene pois ennen kuin on liian myöhäistä!
“En mene”, kolli sanoi tiukasti. “En ennen kuin kerrot minulle.”
“Et sinä halua tietää”, Kastelintu sanoi. “Et oikeasti.”
“Ja kuka sinä olet sanomaan, mitä minä haluan ja mitä en?” Tuiskusielu tuhahti. “Älä yritä ohjailla ja määrä muita.”
Kastelintu ei voinut olla naurahtamatta. Miten oikeassa Tuiskusielu olikaan. Jos hän ei olisi koskaan yrittänyt saada omia näkemyksiään lävitse ja ohjata muita, hän ja hänen iskost eivät olisi koskaan ymmärtäneet ennustusta väärin. Jos hän vain antaisi enemmän tilaa muille ja heidän mielipiteilleen, kaikki olisi mennyt aivan eri tavalla. Kuunkierto ja Putousturkki olisivat yhä elossa, Jääruusu ja Taivaannova eivät kohtelisi Kastelintua kuin nukkuvaa mäyrää, Tuiskusielu olisi yhä hänen kanssaan.
Kastelinnun poskille virtasi kyyneleitä, kun hän kääntyi kohtaamaan Tuiskusielun katseen. “Minä tapoin kaksi viatonta kissaa, Tuiskusielu.”
Tuiskusielu räpäytti silmiään ja avasi suunsa, mutta pysyi hetken hiljaa. “Sinä- Miksi? Mitä tapahtui?”
“Olin sokea. Luulin, että tein oikein. Luulin, että ainut tapa pelastaa klaanit olisi häätää Taivasklaani pois”, Kastelintu sanoi käheällä, melkein kuulumattomalla äänellä. “Tuuliklaanin Kuunkierto ja Jokiklaanin Putouskuu. Minä tapoin heidät ja lavastin Taivasklaanin syylliseksi, ja sitten- ja sitten sain tietää sen olleen turhaa. Kaikki ne taistelut klaanien välillä olisi voitu välttää.”
Tuiskusielu ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti Kastelintua, joka oli kävellyt lähemmäs ja jonka katse oli täynnä tuskaa ja kyyneleitä.
“Minä melkein tuhosin meidät kaikki, Tuiskusielu. Vain sen takia, että ymmärsin ennustuksen väärin. Miten saatoin olla niin hiirenaivo ja ajatella, että Tähtiklaani haluaisi minun satuttavan Taivasklaania muiden kustannuksella? Kuka edes ajattelisi sellaista?”
“Ennustus? Mikä ennustus?” Tuiskusielu kysyi lopulta.
“Minä, Jääruusu ja Taivaannoma saimme sen Tähtiklaanilta kuita sitten”, Kastelintu kuiskasi ja laski katseensa. “Olin jo silloin niin typerä. Luulin että… luulin että ennustus olisi jonkinlainen kunnia ja upea asia, joten annoin koko elämäni sille. Ja mitä se antoi minulle takaisin? Ei mitään. Se vei kaiken. Minä-” naaras veti henkeä. “Minä haluaisin syyttää ennustusta, todella haluaisin. Haluaisin niin kovasti sanoa, että ennustus tappoi Kuunkierron ja Putouskuun, rikkoi minun ja siskojeni välit, melkein hääti Taivasklaanin pois ja oli johdattaa muut klaanit pimeyteen, hylkäsi ja jätti sinut huomiotta, mutta…”
Kastelintu kohotti päänsä ja tuijotti Tuiskusielua suoraan tämän erivärisiin silmiin. “Ei se ollut ennustuksen vika. Minä sen kaiken tein, enkä voi koskaan saada anteeksi, vaikka kuinka pyytäisin. En edes odota anteeksipyyntöä, en keneltäkään.”
“Joten sinä ajattelit lähteä?” Tuiskusielu kysyi. “Jättää kaikki ongelmasi taakse ja lähteä?”
“En vain lähteä”, Kastelintu kuiskasi. “Kadota. Mitä muutakaan voisin?”
“Voisit jäädä tänne ja lopettaa itsesäälissä elämisen. Ehkä se on ensimmäinen askel kaiken korjaamisessa”, Tuiskusielu sanoi. Hänen äänensä oli vaimentunut pehmeäksi kuiskauksesi. “Sinun on paha olla, ymmärrän sen, mutta jos jäät tunteisiisi kiinni, sinä tuhoudut totaalisesti.”
“En minä ansaitse hyvää elämää. Olet tehnyt niin paljon vääryyttä ja itseni tuhoaminen olisi edes yksi oikea teko”, Kastelintu kysyi värisevällä äänellä ja sulki silmänsä. “Tuiskusielu, olenko minä mielestäsi paha kissa?”
Laikukas naaras jäi peloissaan odottamaan Tuiskusielun vastausta.
“Et.”
Kastelintu tunsi kyyneleidensä kihoavan jälleen hänen silmiin ja valuvan alas poskia. “Anna anteeksi, Tuiskusielu. En koskaan halunnut satuttaa sinua.”
“Tiedän.”
He painautuivat toisiaan vasten. Kastelinnun kyyneleet eivät loppuneet, mutta Tuiskusielun lämmin ja vahva keho hänen vieressään antoi hänelle jonkinlaista lohtua ja rauhaa ensimmäistä kertaa moneen kuuhun.
Hän oli varma siitä, että Tuiskusielukin itki hiljaa.

~~~

Usko muisti vihdoin kaiken.
Hän oli monia kuita kieltäytynyt muistamasta tiettyjä osia hänen elämästään ja oli haudannut ne niin syvälle, ettei niitä saisi kaivettua esille. Tai niin hän ainakin oli luullut.
Kastelinnun mukana kulkeminen ja tämän elämän seuraaminen oli vähitellen tuonut hänen mieleensä muistoja. Niistä jokainen oli omalla tavallaan kipeä, toiset haikealla tavalla ja toiset sydäntäriipaisevalla tuskalla. Kastelintu oli onnistunut kaivamaan ne esille, vaikkei ollut edes yrittänyt - tai tietänyt tekevänsä sitä - ja Usko oli päässyt elämään kauniimman, mutta surullisimman elämänsä uudelleen.
Hän muisti miten oli tavannut Noen, löytänyt tämän vapisemasta kuusen alta ja antanut tälle nimen. Hän muisti miten oli törmännyt Tuikkeeseen opettaessaan Noelle miten kiivetä puuhun suojaan. Hän muisti miten he kolme olivat matkanneet maita ja mantereita onnellisesti yhdessä, opetelleet uusia asioita ja löytäneet upeita ihanuuksia. Jakaneet yhdessä muistoja, jotka Usko oli lopulta päätynyt hautamaan.
Hän muisti sen hetken, kun Noki oli saanut ensimmäisen lintunsa kiinni kovan harjoittelun jälkeen. Mustaraidallinen kolli oli ärtyneenä katkonut jo monta oksaa ja valmis luovuttamaan kokonaan, mutta oli lopulta kuunnellut Uskoa ja yrittänyt vielä kerran - ja onnistunut. Noen kasvot olivat syttyneet kirkkaiksi ilosta ja hän oli lintu yhä hampaissaan loikkinut ympyrää niin kovaäänisesti, että oli varmasti häätänyt kaiken riistan heidän ympäriltään.
Hän muisti sen hetken, kun oli kertonut ensimmäisen kerran Tuikkeelle tunteistaan. He olivat istuneet korkean jyrkänteen laidalla Noen nukkuessa suojaisessa kolossa heidän takanaan ja he olivat katselleet kuutamoa ympäröiviä tähtiä, kun Usko oli varovaisesti kietonut häntänsä Tuikkeen hännän ympärille ja lopulta kuiskannut ne salaiset sanat.
Hän muisti sen hetken, kun Noki oli löytänyt laventelinkukan ja halunnut viedä sen Tuikkeen perheelle lahjaksi. Hän muisti, miten kolli oli sitonut sen häntäänsä, varmistanut sen pysyvän kiinni ja iloisesti kävellyt eteenpäin. Hän muisti, miten oli kääntänyt selkänsä vain hetkeksi, ja Noki oli keskellä suurta polkua, hevoshirviö takanaan. Hän muisti, miten Tuike oli laskenut laventelin Noen haudan päälle.
Usko ei koskaan toipunut. Tuike väitti toipuneensa, mutta kantoi surua mukanaan niin pitkään, että se sairastutti hänet ja vei hänen henkensä. Usko hautasi kumppaninsa ja oli harkinnut hautaavansa itsensä samalla, mutta jäikin istumaan Tuikkeen haudan äärelle moneksi auringonkierroksi, kunnes hänen oli pakko lähteä.
Hänen tassunsa johdattivat hänet taaksepäin heidän kulkemiaan jälkiä. Jokaisessa paikassa, jossa hänellä oli muistoja Tuikkeen ja Noen kanssa, hän pysähtyi hetkeksi, sulki silmänsä ja hautasi muistonsa. Hän kulki taaksepäin niin kauas, kunnes törmäsi itseaiheutettuun kuolemaansa: vihaiseen kissaan, jonka läheiset hän oli monia kuita aiemmin tappanut pelastaakseen toisen, pienemmän kissajoukon.
Usko ei jaksanut taistella, ja vihainen kissa onnistui heittämään hänet pienen kamppailun jälkeen helposti jyrkänteeltä alas.
Uskon mieli täyttyi kaikista niistä muistoista, kun hän katseli toisiinsa painautuneita Kastelintua ja Tuiskusielua. Hän ei ollut onnistunut pelastamaan Nokea tai Tuiketta, mutta ehkä hän onnistui auttamaan Kastelintua pelastamaan itsensä.
Ehkä Usko saisi vihdoin rauhan.

// :(

LUKU 3

Laventelitassu siirteli painoaan tassulta toiselleen jännittyneenä, kun hän istui kaikkien nähtävillä aukiolla. Kultatassu hänen toisella puolellaan liikutteli häntäänsä hermostuneena kun taas Kyyhkytassulla oli täysi työ pitää itsensä paikallaan. Heidän mestarinsa istuivat heidän takanaan, ja Laventelitassu kuuli Kyyhkytassun mestarin Vatukkaviiksen kuiskivan oppilalleen komentoja pysyä paikoillaan.
“Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on nyt heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Valkotähti kuulutti kovalla äänellä. Hänen katseensa pysähtyi jokaiseen kolmeen oppilaaseen hetkeksi. “Kultatassu, Laventelitassu ja Kyyhkytassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?”
“Lupaan!” Kyyhkytassu sanoi ensimmäisenä ääni täynnä intoa.
“Lupaan.” Kultatassun ääni oli rauhallinen, mutta se värisi jännityksestä.
Laventelitassu nielaisi. “Lu-lupaan.”
Valkotähti nyökkäsi hyväksyvästi kolmelle oppilaalle. “Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne.” Valkoisen kollin katse pysähtyi Kultatassuun. “Kultatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kultaliekkinä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun ystävällisyyttäsi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Laventelitassu tunsi siskonsa liikahtavan vierellään ja värähti, kun Valkotähden harmaat silmät pysähtyivät häneen. “Laventelitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Laventelinenänä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun kärsivällisyyttäsi ja tarkkaavaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
“Kyyhkytassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kyyhkytuulena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun innokkuuttasi ja uteliaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
“Kultaliekki! Laventelinenä! Kyyhkytuuli!” klaani huusi heidän nimiään, kun he vuoronperään nuolaisivat päällikkönsä lapaa.
Heidän vanhempansa Aamulaulu ja Täplätuike sekä veljensä Leijonaraita olivat ensimmäiset, jotka tulivat onnittelemaan heitä. Laventelinenä oli hukkua emonsa nuolaisuihin, ja Täplätuike onnitteli leveä hymy kasvoillaan Kultaliekkiä ja Kyyhkytuulta.
Leijonaraita tunki heti Laventelinenän luokse, kun Aamulaulu väistyi nuolemaan Kyyhkytuulta.
“Onneksi olkoon, Laventelinenä!” Leijonaraita kehräsi kovaan ääneen ja puski siskoaan. “Vihdoin teistä tuli sotureita! Kyllä teitä sai odottaa.”
“Kärsivällisyys palkitaan”, Kultaliekki naukaisi lempeästi veljelleen.
Laventelinenä ei ollut yhtään yllättynyt siitä, että hänestä oli tullut soturi niin myöhään, mutta hänen siskonsa kyllä hämmensivät häntä. Kultaliekki ja Kyyhkytuuli olivat vaikuttaneet olevan valmiita sotureiksi jo monien kuiden ajan, kun taas Laventelinenä oli selkeästi ollut siskoistaan jäljessä. Hän toivoi, ettei ollut syynä heidän kaikkien soturiseremonian myöhästymiseen - hän ei halunnut olla taakkana.
“Vihdoin pääsemme tekemään mitä haluamme!” Kyyhkytuuli huudahti iloisesti.
“Ette te aivan kaikkea pääse noin vain tekemään, vaikka olettekin sotureita”, Aamulaulu muistutti pentujaan ja näpäytti Kyyhkytuulta kuonolle kevyesti. “Muistakaa, että ensi yön istutte suut supussa ja vartioitte leiriä.”
“Joo joo, emo”, Kyyhkytuuli sanoi.
“Olen teistä niin kamalan ylpeä!” Täplätuike sanoi. Hänen kasvoillaan oli yhä leveä hymy, eikä Laventelinenä uskonut sen katoavan aivan hetkessä.
“Onneksi olkoon, Laventelinenä. Sait upean nimenkin”, tuttu ääni kuului Laventelinenän takaa ja naaras kääntyi nopeasti.
Liekkisade seisoi hänen edessään kasvoillaan hymy ja silmät tuikkien iloisesti. Laventelinenänkin kasvoille levisi hymy ja hän puski innoissaan kollia hetken mielijohteesta. Nolostuneena hän otti askeleen taaksepäin, mutta hymy ei lähtenyt hänen kasvoiltaan.
“Voimme vihdoin nukkua taas samassa pesässä”, Liekkisade kehräsi lämpimästi.
“Viime kerrasta on aikaa”, Laventelinenä naurahti.
Kyyhkytuuli puski siskoaan kylkeen. “Lopettakaa tuo toisillenne kehräily, te kyyhkyläiset. Meidän täytyy syödä vatsamme täyteen, jotta jaksamme valvoa yön.”
“Kyyhkytuuli, emme me-! Laventelinenä henkäisi. Hän tunsi kuumotusta kasvoissaan ja korvissaan, eikä uskaltanut katsoa Liekkisadetta.
“Mene siskosi mukaan, Laventelinenä”, Liekkisade sanoi kuulostaen huvittuneelta. “Tarvitsen kaiken energian.”
Laventelinenä räpäytti silmiään ja lähti Kyyhkytuulen perään, mutta ehti tuntea Liekkisateen hännän koskettavan hänen turkkiaan. Naaras vilkaisi taakseen ja väräytti korvaansa kollille ujo hymy kasvoillaan.

Laventelinenä puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja katsoi kuinka se muuttui höyryksi hänen edessään. Lehtikato oli ankara ja hän oli käyttänyt suurimman osan päivästään joko saalistuspartioissa tai muuten vaan metästämässä siskojensa kanssa. Heidän soturiseremoniastaan oli kulunut muutama auringonkierto, ja Leijonaraita oli ottanut tehtäväkseen opettaa kaiken soturiudesta siskoilleen.
Kyyhkytuuli oli valittanut veljelleen ja sanonut, että he osasivat kyllä - ei heistä muuten olisi tullut sotureita. Kultaliekki ja Laventelinenä eivät olleet kumpikaan vastustelleet Leijonaraidan tarjoamaa apua, vaikka jopa Laventelinenä myönsi sen olevan ajoittain liiallista. Hän oli maininnut siitä Kultaliekille, joka oli vain kohauttanut olkiaan.
Harmaa soturi venytti etutassujaan ja haukotteli syvään. Ilta oli alkanut laskeutua reviirille, mutta vielä ei ollut tarpeeksi myöhä, jotta hän olisi kehdannut mennä nukkumaan. Ehkä hänen kannattaisi käydä kävelyllä? Kenties hän löytäisi samalla hieman riistaa.
Laventelinenä nousi ylös, mutta matkalla leirin uloskäynnille, hän näki Liekkisateen kulkevan edessään. Hetken mielijohteesta naaras kiihdytti vauhtiaan ja otti kollin kiinni.
“Hei, Liekkisade”, naaras sanoi hymyillen. “Haluatko käydä kävelyllä?”
“Totta kai!”
“Mahtavaa!” Laventelinenä kehräsi. Hän tunsi turkkinsa kihelmöivän, kun hän käveli kylki kyljessä Liekkisateen kanssa ulos leiristä.
Soturikaksikko suuntasi automaattisesti kohti järveä. Sinne johti pieni, kymmenten jokiklaanilaisten tekemä polku, joka oli peittynyt kevyeen lumikerrokseen. Vaikka lumi Laventelinenän tassujen alla oli kylmää, Liekkisateesta hehkuva lämpö esti häntä värisemästä kylmyydestä. Naaras toivoi, että hän antoi Liekkisateelle samalla tavalla lämpöä.
He eivät sanoneet koko matkan aikana sanaakaan, mikä ei haitannut Laventelinenää. Hän tykkäsi aina viettää aikaa Liekkisateen kanssa, olivat he sitten hiljaa tai eivät, ja illan tuoma hämärä rauha teki jokaisesta hetkestä taianomaista. Ei Laventelinenä tarvinnut sanoja, jotta hän nauttisi olostaan.
Naaras vilkaisi vierellään kävelevää kollia ja ei voinut olla miettimättä sitä, mitä tämä oli hänelle auringonkiertoja sitten kertonut. Liekkisade oli puhunut jotain pahoista kissoista, jotka olivat kouluttaneet häntä hänen unissaan - ja Liekkisateen saamat vammat olivat hänellä vielä hänen herätessäänkin. Laventelinenä oli huolestunut pahasti, mutta kolli oli vaikuttanut olevan kunnossa. Harmaa soturi ei voinut kuin toivoa, että Liekkisade olisi varovainen niiden outojen kissojen seurassa ja kenties kertoisi Valkotähdelle tapahtuneesta.
Järvi tuli pian heidän näköpiiriinsä, ja Laventelinenä näki jo kaukaa sen päällä olevan paksun jääkerroksen. Kala todella oli vähissä sinä lehtikatona.
“Vau, järvi on jäätynyt!” Liekkisade henkäisi ja loikki lähemmäs.
Laventelinenä loikki oranssin kollin perään. “Emme saa kalaa täältä.”
“Emme niin”, Liekkisade myönsi ja kosketti jäätä tassullaan. “Vau, se taitaa kestää painoni.”
“O-oletko varma?” Laventelinenä kysyi ja katsoi, kuinka Liekkisade käveli jäälle. “Ole varovainen! En halua, että sinulle käy mitään.”
“Olen kunnossa, älä huoli”, Liekkisade vakuutteli. “Katso vaikka! Jää on kestävää.”
Kolli taputti jäätä tassuillaan, ja Laventelinenä henkäisi säikähdyksestä. Hän oli valmiina loikkaamaan ja pelastamaan Liekkisateen, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut: jää todella vaikutti kestävältä.
“Tule!” Liekkisade kutsui Laventelinenää häntä heilahtaen.
“O-okei”, Laventelinenä sanoi.
Hän puri hampaansa yhteen ja otti varovaisen askeleen jäälle. Hän värähti sen kylmyyttä polkuanturoissaan, mutta otti silti toisenkin askeleen. Kun jää ei pettänytkään hänen alta, hän kohotti katseensa Liekkisateeseen ja hymyili.
“Minä pelastan sinut, jos putoat”, Liekkisade kehräsi.
“Tai ehkä minä joudun pelastamaan sinut!” Laventelinenä naurahti ja loikkasi aivan Liekkisateen eteen.
Heidän kuononpäät melkein koskettivat toisiaan, ja Laventelinenä jähmettyi paikoilleen uskaltamatta liikahtaa. Liekkisateen hengitys kosketti hänen kasvojaan ja hän tunsi sydämensä jättävän pari lyöntiä välistä. Hädissään naaras otti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa kohti horisontissa häämöttävää kokoontumissaarta.
“Saari näyttää oudolta tästä suunnasta”, Laventelinenä sanoi ja vilkaisi Liekkisadetta.
Oranssin kollin kasvoille levisi pieni virne. “Otetaan kisa. Ensimmäinen kokoontumissaarella voittaa!”
“Mitä? Oletko hullu?” Laventelinenä henkäisi, mutta Liekkisade oli jo lähtenyt juoksemaan saarta kohti. “Odota!”
Harmaa naaras juoksi Liekkisateen perään. Aluksi hänen tassunsa lipsuivat alati jäällä, eikä juoksemisesta tullut mitään ennen kuin hän antoi kynsiensä lipua esiin. Se auttoi huomattavasti: hän sai helpommin jäästä kiinni ja alkoi kiriä Liekkisadetta kiinni.
Liekkisade vilkaisi taakseen ja näytti Laventelinenälle leikkisästi kieltä. “Sinä häviät!”
Laventelinenä ei ollut koskaan ollut kilpailuhenkinen, mutta yhtäkkiä hän halusi kovasti voittaa Liekkisateen - ehkä se tekisi kollin vaikutuksen. Naaras käytti kaiken voimansa ja ketteryytensä juoksemiseen ja virnisti lähestyessään toista soturia. Saari kuitenkin lähestyi Liekkisadetta nopeammin, ja Laventelinenä ymmärsi, ettei voisi enää voittaa kollia.
Mutta sitten Liekkisateen tassu lipesi jäällä ja hän lensi kyljelleen. Kolli päästi älähdyksen osuessaan maahan.
“Liekkisade!” Laventelinenä huuhdahti ja juoksi kollin luokse. Hän tönäisi tassullaan Liekkisadetta. “Oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?”
“Kolautin vain lapani”, Liekkisade sanoi kammetessaan itsensä tassuilleen. “Ei mitään vakavaa, jomottaa vain vähän. Olen kunnossa.”
“Hyvä”, Laventelinenä sanoi ja nuuhkaisi vielä varmuuden vuoksi Liekkisateen lapaa.
Kaikki vaikutti olevan kunnossa.
“Olisit voinut ohittaa minut ja voittaa”, Liekkisade huomautti.
Laventelinenä kohautti lapojaan. Ei hän voinut jättää Liekkisadetta jälkeen! Entä jos tälle olisikin käynyt jotain. “Ei voitto ole aina tärkeintä”, naaras hymähti. “Mennäänkö loppumatka yhdessä?”
Liekkisade nyökkäsi. He kävelivät ripeästi kokoontumissaarelle, mutta varoivat liukastumasta lumen alta pilkottavaan jäähän. Saari näytti oudolta ilman kymmeniä erilaisia kissoja kulkemassa ympäriinsä ja ilman neljää päällikköä istumassa ison puun oksilla. Laventelinenä nuuhki ilmaa, mutta klaanien hajut olivat lähes kokonaan kadonneet.
“Täällä on niin outoa”, Liekkisade sanoi ja räpäytti silmiään.
“Saako täällä olla ilman, että on kokoontuminen?” Laventelinenä kysyi varovaisesti. Hän ei ollut kuullut mitään sääntöjä kokoontumissaarella olemisesta kokoontumisten ulkopuolella, mutta se ei aina välttämättä tarkoittanut, etteikö niitä olisi.
“Miksi ei?” Liekkisade kysyi ja käveli saaren aukiolle. “Päälliköiden puuhun tuskin saa mennä, mutta voimme varmasti muuten tutkia saarta.”
Laventelinenää jännitti, mutta omituista kyllä se oli innostunutta jännittämistä. Hän harvoin poistui reviiriltä tai teki mitään muutakaan hänelle uutta, sillä eli seuraamusten pelossa. Tällä kertaa hän olikin innostunut. Kokoontumissaarella oloa ei ollut kielletty, ja olihan Liekkisade hänen kanssaan!
He kiertelivät saarta ja tutkivat sen jokaista sopukkaa illan hämäryyden syventyessä yhä tummemmaksi. Laventelinenä löysi puun juurelta kuopan, jota hän ei ollut aiemmin tajunnut, ja saaren reunalta löytyi todennäköisesti oppilaiden tekemä rakennelma vanhoista oksista. Se oli hajonnut lumen painon alla.
“Vau!”
Laventelinenä nosti katseensa risukasasta ja huomasi Liekkisateen seisovan aivan saaren toisessa päässä katselemassa järvelle päin.
“Tule katsomaan, Laventelinenä!”
Harmaa naaras tassutteli ystävänsä luokse ja pysähtyi tämän vierelle. Liekkisade nyökkäsi kohti järveä, ja ihmeissään Laventelinenä seurasi tämän katsetta. Järvi ulottui pitkälle ja horisontissa jokiklaanilainen näki Myrskyklaanin ja Varjokklaanin metsät, sekä Tuuliklaanin laajat nummet. Muiden klaanien reviirit eivät kuitenkaan olleet se, mikä vei Laventelinenän sekä Liekkisateen huomiot.
Järvi alkoi muuttua syvemmälle mentäessä yhä tummemmaksi ja tummemmaksi, kunnes se oli yhtä musta kuin pohjaton kuoppa. Jossain vaiheessa Laventelinenän ja Liekkisateen seikkailua yö oli saapunut reviirien ylle ja taivas oli täynnä lukemattomia tähtiä, jotka heijastuivat alla olevaan jäiseen järveen. Näky oli Laventelinenän mielestä henkeäsalpaava: oli kuin järvi ja taivas olisivat olleet yhtä.
“Kaunista”, Laventelinenä henkäisi ja kääntyi katsomaan Liekkisadetta.
Liekkisade tuijotti häntä suoraan silmiin, ja Laventelinenä oli näkevinään niissä tähtien heijastuksia. Kolli näytti samaan aikaan sekä kauniilta että komealta, kun hänen liekinvärinen turkkinsa hehkui tähtien valossa ja jäänsiniset silmät tuikkivat tähtien lailla, ja Laventelinenä pelkäsi, ettei saisi enää henkeä.
Hän oli ollut ihastunut Liekkisateeseen jo kauan aikaa ja olisi paljastanut tunteensa tälle aiemminkin ellei olisi jänistänyt viime hetkellä. Hänen mielestään kolli oli vahva ja urhea, kuten monet muutkin Jokiklaanin soturit, mutta Liekkisateessa oli jotain erilaista. Hän oli lämmin ja ystävällinen, sekä täynnä eläväisyyttä. Hän sai Laventelinenän tuntemaan olonsa turvalliseksi, muttei koskaan kyllästyneeksi.
“Liekkisade”, Laventelinenä kuiskasi hiljaa ja pelkäsi sekä omia sanojaan, että Liekkisateen reaktiota. Entä jos hän pilaisi kaiken?
“Niin?”
Entä jos hän ei pilaisikaan mitään?
“Minä tykkään sinusta”, naaras sanoi hiljaa ja jäi jännittyneenä odottamaan tuomiotaan.

Liekkisade makaili sammalpedillään. Hän taas mietti, saattoiko Tiikeritähti olla puhunut totta. Hän kääntyili, eikä saanut unta. Liekinvärisen kollin mielessä pyöri vain kaksi asiaa. Ensimmäisenä hänen isänsä, ja toisena milloin Laventelitassu pääsisi taas käpertymään hänen viereensä. Pesässä oli kylmä ilman tuota naarasta. Ja minä todella rakastan häntä. Hän on minulle kaikki kaikessa. Viimein olen myöntänyt sen itselleni. Viimein se on selvää. Ja nyt tiedän sen. Miten voisinkaan kieltää sen? Niin, en minä voi. Liekinvärinen soturi nousi ja lähti leiristä. Värehäntä oli vartiossa.
"Minne olet menossa?" vanhempi kolli kysyi.
"En saa unta. Ajattelin saalistaa, tai mennä vaikka vain kävelylle", Liekkisade vastasi. Värehäntä nyökkäsi.
"Aivan." Liekkisade meni tämän ohi. Hän käveli reviirillä edestakaisin, samalla etsien saalista. Hän tuli joenrantaan. Viimein hän haistoi myyrän. Tai siis vesimyyrän. Hän pudottautui vaanimisasentoon, ja hiipi sitä kohti. Se keskittyneesti kaivoi kuoppaa jäiseen maahan. Kolli hiipi vielä ja loikkasi. Se vinkaisi. Hän katkaisi sen niskat ja otti mukaansa. Kun hän keskitttyi ilman haisteluun lisäsaaliintoivossa, pensaikosta kuului rapinaa.
"No, kukas se siinä?" kissa kysyi ivallisesti.
"Tiikeritähti?" Liekkisade vastasi. Tiikeritähti katsoi häntä vihaisesti, samalla kuitenkin hymyillen.
"Petit meidät, olet jo maksanut teoistasi, mutta vain osasta niistä. Petit Synkän metsän! Voin vain sanoa, että isäsi ei ollut iloinen", Tiikeritähti sanoi.
"Mutta sinä sanoit ettet edes tiedä kuka hän on!" Liekkisade huudahti.
"No, sanoin mitä sanoin silloin", Tiikeritähti naurahti. Liekkisade ei enää kyennyt estämään itseään vapisemasta. Siinä samassa Tiikeritähti alkoi haalistua. Huh! Liekkisade käveli leiriin päin. Heti päästyään leiriin, hän pudotti saaliin kasaan ja käpertyi pesäänsä nukkumaan.

//Sori, minitarina x)

Kolmas luku - Lintuparvi

Se oli ollut niin mukava uni. Kipinätassu olisi niin kovin halunnut jatkaa sen unen näkemistä, mutta ei. Joku tökki häntä kylkeen ja herätti hänet. Kipinätassu nosti päänsä, räpytteli unisena silmiään ja kohotti katseensa edessään seisovaan kissaan.
Hiirinenän katseli oppilastaan pilke silmäkulmassaan. Soturi hymyili oppilaalleen, joka vielä tokkuraisena tuijotti mestariaan ihan kuin olisi vieläkin puoliksi unessa. Oranssiturkkinen oppilas haukotteli pitkään, mutta näytti sen jälkeen vain ärtyneemmältä.
”Huomenta, Kipinätassu”, Hiirinenä naukaisi ja Kipinätassu sai vain ynähdettyä vastauksen. ”Menemme harjoittelemaan saalistamista.”
”Näin aikaisin?” Kipinätassu kysyi haukotellen. ”Eivät saaliitkaan ole vielä heränneet!”
Hiirinenää huvitti, mutta lopulta hän sai oppilaansa ylös pedistään ja lopulta oppilaiden pesästä. Kipinätassu venytteli heti pesästä ulos astuessaan ja värähti, kun kylmä ja navakka tuuli kulki ilman halki. Oppilas pörhisti turkkiaan.
”Ja näin kylmäkin vielä!” Kipinätassu värähti. Aurinko oli hädin tuskin vielä nousemassa ja tähdet tuikkivat vielä tummaa taivasta vasten. Aurinko värjäsi kaukana taivaanrannassa taivasta oranssiksi. Valhelaulu oli tomerana jo hereillä ja kokosi ensimmäisiä metsästyspartioita liikkeelle. Tuoresaaliskasa kumisi tyhjyyttään ja ruokaa olisi saatava. ”Minusta ei kyllä ole varapäälliköksi, kun pitää niin aikaisin herätä!”
”Etköhän sinä totu”, Hiirinenä naurahti kehräyksen kera. ”Tulehan. Aion opettaa sinulle, miten napataan lintu.”
Kipinätassun katse kirkastui ja hän nyökkäsi. Hiirinenä oli arvannut oikein, kun oli ajatellut Kipinätassun piristyvän ja innostuvan uuden oppimisesta. Kun he kulkivat leiristä syvemmälle reviirille, Kipinätassu alkoi saada tuttua energiaansa ja vilkkautaan kerättyä joka askeleen jälkeen. Kunhan naaras vain jaksaisi keskittyä opetukseen. Hiirinenä oli onneksi kärsivällinen.
Hiirinenä opetti tarkasti sen, miten lintuja napattiin. Hän selitti kuinka linnut olivat vaikeita siitä, että ne pakenivat ylöspäin lentäen. Kissan pitäisi loikata korkealle, jos haluaisi saada pakenevan linnun kiinni; joko lyömällä se alas tai tarttumalla siitä kiinni hampailla tai kynsillä. Lintua saalistaessa pitäisi kulkea hiljaa ja olla nopea.
Hiirinenä vei Kipinätassun tutulle paikalle, jossa oli usein lintuja etsimässä ruokaa vatsansa täytteeksi. Hiirinenä painoi tassullaan Kipinätassun alas. Naaralla oli niin kirkas turkki, jonka takia hän erottui valkoista lumea vasten herkemmin kuin Hiirinenä ruskean turkkinsa kanssa.
Hiirinenä ohjeisti hiljaa oppilaastaan, joka oli selkeästi valmis kokeilemaan.
Kipinätassu lähti kulkemaan hitaasti eteenpäin, katse kuin liimattuna lintuun. Lumi natisi hänen askeltensa alla ja hän pysähtyi, kun lintu jähmettyi hetkeksi. Se onneksi jatkoi hyppelyään lumella ja nyt Kipinätassu kulki nopein askelin kohti lintua.
Hän loikkasi ilmaan ja oli jo voitonriemukas, kunnes lintu pyrähtikin ilmaan. Kipinätassu laskeutui paikalle, jossa lintu oli vielä hetki sitten ollut ja yritti loikata linnun perään. Se oli kuitenkin jo liian kaukana.
Kipinätassu ärähti ja huitaisi lunta kynsillään. Hiirinenällä oli lohduttava katse ja hän tuuppasi hellästi oppilastaan.
”Linnut ovat vaikeita”, Hiirinenä kertoi. ”Minulla meni kauan ennen kuin opin saamaan lintuja kiinni. Kun lumet sulavat, sinun saalistuksesi helpottuu.”
”Joo”, Kipinätassu nyökkäsi. Hän oli silti hieman pettynyt, mutta Hiirinenän sanat olivat helpottaneet sitä karvasta pettymystä. Hiirinenä vei oppilaansa hieman kauemmas saalistamaan hiiriä, jotka soturitar oli aiemmin haistanut. Kipinätassun mieliala kohosi heti, kun hän pääsi nappaamaan klaanilleen syötävää.
Kipinätassu kantoi ylpeänä kolmea hiirtä leiriin Hiirinenän rinnalla. Hiirinenää huvitti hänen oppilaansa, mutta vain hyvällä tavalla. Kipinätassussa oli oma uniikki kipinänsä ja soturi oli ylpeä siitä, että sai kouluttaa juuri Kipinätassua. He olivat juuri sopiva parivaljakko oppilaaksi ja mestariksi.

Leirissä oli yllättävän hiljaista ja Kipinätassu nautti siitä hetkestä. Valotassu oli parantajien pesässä mestarinsa kanssa ja Kipinätassu oletti hänen opettelavn ahkerasti niitä kymmeniä yrttejä, joista parantajan oli tärkeä tietää.
Tuiketassun mestari oli vaihtunut Iltataipaleesta Heinätähteen, kun Iltataival oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin. Tuiketassu oli selkeästi ylpeä siitä, että hänen mestarinaan toimi itse päällikkö, vaikka hän ei sanonut sitä ääneen. Kyllä kuka vain olisi ylpeä, jos heitä kouluttaisi itse klaanin päällikkö.
Tuiketassusta puheen ollen, raidallinen naaras asteli juuri leiriin Heinätähden perässä. Päällikkö sanoi hänelle jotakin ennen kuin lähti omaan suuntaansa. Tuiketassun ja Kipinätassun katseet kohtasivat ja oranssiturkkinen naarasoppilas hymyili Tuiketassulle. Tuiketassu heilautti tervehdykseksi häntäänsä ja asteli sisarensa luokse.
Tuiketassu oli kasvanut paljon viime kuiden aikana ja Kipinätassusta tuntui, ettei hän itse kasvanut miltei lainkaan. Hän tunsi itsensä kovin pienikokoiseksi kahden sisaruksensa rinnalla. Valotassukin oli kasvanut kokoa. Tuiketassu oli lihaksikkaampi kuin Valotassu, tietysi oli.
Valotassu ilmestyi parantajan pesän suulle, katosi ja loikki sitten siskojensa luokse. Tuiketassu kertoi siitä, mitä Heinätähti oli opettanut hänelle tänään, tuttuun lyhyeen tapaansa. Valotassu kertoi varovaisesti yrteistä, joista oli oppinut. Valotassu puhui Sudenlaulusta aina niin erilaiseen sävyyn kuin miltä Sudenlaulu Kipinätassulle vaikutti.
Kipinätassu alkoi innokkaasti kertomaan eilisen illan partiostaan ja sitten lintujahdistaan, joka ei ollut niin onnistunut. Tuiketassu ja Valotassu kuitenkin kehuivat sisartaan ja kuuntelivat tarkkaan Kipinätassun loputonta puhetta. Kipinätassulle he olivat ne kaksi ainoaa heidän vanhempiensa lisäksi, joiden hän tiesi oikeasti kuuntelevan häntä ilman tuomitsemista.
Tuiketassu kävi hakemassa heille saliin jaettavaksi. Ei ollut yllätys, että Tuiketassu otti tuoresaaliskasasta kaksi myyrää. Naaras piti myyristä ehkä eniten kaikista saaliseläimistä. Kipinätassu ei valittanut, vaikka pitikin eniten oravan mausta. Valotassusta Kipinätassu ei ollut varma, mutta oletti Valotassun pitävän ehkä eniten hiiren tai päästäisen mausta. Valotassu ei valittanut minkään ruuan kohdalla.
Kipinätassun korvat heilahtivat ja hän katsoi sivusilmällä äänen suuntaan. Hänen katseensa osui leirin ulkopuolella olevasta puusta pyrähtäneeseen lintuparveen. Ne päästivät säikähtänyttä sirkutusta ennen kuin katosivat puiden lomaan.
Kipinätassu jäi katselemaan niiden menoa mietteliäänä. Minnehän ne lensivät? Miksi ne olivat säikähtäneet? Valotassun ääni palautti Kipinätassun takaisin heidän keskusteluunsa ja naarasoppilas hermoili, kun ei ollut enää varma, mistä Valotassu puhui. Kipinätassu yritti kuitenkin parhaansa vaikuttaa olevansa perillä ja hetken päästä pääsi taas jyvälle keskustelusta.
Auringon laskiessa kissat alkoivat valua pesiensä suojaan kylmältä. Puheensorina hiljeni kuiskauksiksi, kun kissat vaihtoivat viimeisiä sanoja keskenään. Tähdet valtasivat tumman taivaan ja tuikkivat kirkkaina muutaman hassun pilven takaa. Kipinätassu ei saanut ihan heti unta vaan makasi levottomasti pyörien pedissään. Tuiketassu oli jo nukahtanut ja tuhisi sikeästi omalla pedillään. Hän oli tottunut Kipinätassun hyörinään ja ei herännyt enää siihen.
Kipinätassua ärsytti taas tämä unettomuus. Hän halusi jo nukkua, jotta jaksaisi herätä aamulla. Lopulta hän alkoi ajatella jotakin klaaninvanhimpien kertomaa tarinaa ja alkoi viimein vaipua uneen. Muiden tuhina häiritsi yhä ja Kipinätassu painoi tassuillana korvansa umpeen ja huokaisi helpotuksesta, kun ei kuullut enää muiden kuorsausta tai tuhinaa. Sulkatassu kuorsasi hiljaista, tuttua kuorsaustaan ja se häiritsi aina Kipinätassun nukahtamista. Muiden tuhina toisinaan häiritsi ja toisinana taas ei.
Nyt korvansa tukkinut oppilas alkoi väsyä ja ajatellessaan tuttua pentuna kuullutta tarinaa hän pääsi uneen.

Kipinätassu ärähti, kun Pimeyskynsi painoi hänet vasten maata. Tämän unien maiden kissa opetti häntä ainakin joka kolmas yö, pääosin taisteluliikkeitä. Raidallinen naaras oli hurja taistelemaan ja joka kerta hän kovensi panoksia, kun opetti Kipinätassua.
Myrskyklaanilainen oli pienikokoinen, mutta Hiirinenän opetusten ansiosta hänestä oli tullut voimakkaampi ja nopeampi. Pimeyskynsi taas tuntui nojaavan enemmän lihasmassansa kuin ketteryyteen. Mutta Pimeyskynsi osasi kyllä yllättää, sillä hän ei ollut mikään toope. Kipinätassu oli oppinut, että vaikka Pimeyskynsi oli totuttunut käyttämään taisteluissa voimaa, hän käytti myös tasapanoisesti ketteryyttä ja älyä.
Yksisilmäinen naaras virnisti ja kehotti katseellaan Kipinätassua tekemään aloittavan taisteluliikkeen. Kipinätassu siristi silmiään ja syöksyi kohti Pimeyskynttä, katse naaraan lavassa. Kipinätassu oli kuitenkin oppinut; älä katso sinne, minne hyökkäät. Pimeyskynsi väisti, mutta Kipinätassu oli laskenut sen varaan ja syöksyi suuremman kissan tassujen läpi horjuttaen Pimeyskynnen tasapainoa. Hän tönäisi Pimeyskynnen kumoon ja asetti kuononsa naaraan kaulalle. Pimeyskynsi humisi tyytyväisenä ja Kipinätassu päästi irti. Toinen voitto tälle illalle. Kipinätassu oli tyytyväinen, vaikka olikin hävinnyt viisi muuta taistelua.
”Pärjäät hyvin”, Pimeyskynsi sanoi sitten pesten samalla tassuaan. ”Olet oppinut hyvin käyttämään vahvuuksiasi. Sinulla taitaa olla hyvä mestari?”
”Hän on juuri oikea minulle”, Kipinätassu hymyili leveästi ja röyhisti rintaansa ylpeänä. Pimeyskynsi tuijotti oranssiturkkista oppilasta hetkeen aikaa ennen kuin nyökkäsi.
”Olet pienikokoinen, mutta tulinen”, Pimeyskynsi sanoi sitten silmäillen myrskyklaanilaista naarasta. ”Jokainen kissa on taitava, kun osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan ja osaa kehittää itseään. Siksi minä autan sinua.”
Kipinätassu nyökkäsi muutaman kerran, mutta ei sanonut mitään. Pimeyskynsi oli kissa, joka tuntui koko ajan tarkkailevan Kipinätassua. Jokin tässä paikassa oli outoa. Tämä ei ollut Tähtiklaani, ei voinut olla. Ja sitä paitsi, vaikka Kipinätassu olisi halunnut sen olevan totta, hän ei uskonut tämän olevan Tähtiklaanin maita. Tähtiklaanin maat kuvattiin aina valkean hohtoisina ja tähdet hohtivat kirkkaina. Saalista piti olla kaikkialla, mutta täällä Kipinätassu ei haistanut muuta kuin tunkkaisen ilman, jotain kitkerää ja metallista. Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan saaliseläimistä eikä tähdistä. Puut tuntuivat jatkuvan ikuisesti korkeuksiin eikä niiden latvoja nähnyt vaan vastassa oli vain synkkä pimeys ja punainen usva.
”Tulehan”, Pimeyskynsi sanoi sitten ja nousi käpälilleen. ”Siirrytään muualle.”
”Miksi ihmeessä?” Kipinätassun niskakarvat väreilivät. He eivät olleet enää kahden. Naarasoppilas höristeli korviaan, yrittäen paikantaa puhujaa. Kipinätassun karvat väreilivät. Ilmapiiri oli jotenkin muuttunut nyt, kun läsnä oli kolmas kissa. Pimeyskynnen olemus oli rauhallinen, mutta hän puri hammasta yhteen.
”Salamasilmä”, Pimeyskynsi sanoi kissan nimen ääneen. Usvan keskeltä asteli musta, lihaksikas naaras, jonka turkilla juoksi valkoisia raitoja. Naaraalla oli pistävän keltaiset silmät. Hänen suunsa oli oudossa virneessä, kun hän tuli lähemmäs. ”Mitä sinä teet täällä? Etkö muista sääntöjä?”
”Viis säännöistä”, Salamasilmäksi kutsuttu naaras tuhahti. ”Tiedät, että olen seurannut jo aiemmin tämän oppilaan koulutusta.”
Kipinätassun tassuja pisteli hermostus. Salamasilmästä huokui jotain selittämätöntä ja se sai Kipinätassun tuntemaan olonsa hieman hermostuneeksi, mutta onnekseen hän pysytteli rauhallisena.
”En kutsunut sinua häiritsemään”, Pimeyskynsi sanoi sitten hampaitaan väläyttäen. Salamasilmä siristi silmiään. ”Olet liian äkkipikainen taistelija.”
”Voi yhyy”, valkoraidallinen naaras sanoi ja asteli Pimeyskynnen ympäri. Silloin Kipinätassu näki sen suuren puremajäljen, joka oli Salamasilmän oikeassa kyljessä. Se oli liian suuri ollakseen kissan tekemä purema. ”Ei ole minun vikani, jos minun raa’asta otteestani ei pidetä.”
”Eikö sinulla ole muuta tekemistä?” Pimeyskynsi vihjaili.
”Ajattelin, että voisimme yhdistää voimamme”, Salamasilmä sanoi ja virnisti. Kipinätassu pidätteli hengitystään. Kipinätassu huomasi sivusilmällään liikettä kauempana puiden takana.
”Salamasilmä!” Pimeyskynsi kivahti nyt vihaisena. Salamasilmä vain tuijotti hieman pienempää naarasta. ”Sinä tiedät säännöt!”
”Ja minähän sanoin jo, että en välitä säännöistä”, Salamasilmä hymyili omahyväisesti. Kipinätassua hermostutti koko ajan enemmän ja hänen hännänpäänsä nyki.
”Sinä tiedät, mitä HÄN on sanonut”, Pimeyskynsi sihahti. ”Tiedät, mitä HÄN on määrännyt. Hän repii korvasi irti!”
Kipinätassu siristi silmiään. Mistä hän oikein puhui? Kuka HÄN?
”Ja asiat saavat nyt muuttua”, Salamasilmä sanoi. ”En ole ensimmäinen, joka on saanut tehdä näin.”
”Kipinätassu ei ole valmis”, Pimeyskynsi sihahti. ”Sinä tiedät, että asiat täytyy varmistaa ensin.”
”Etkö sinä luota häneen?” Salamasilmä kysyi ivallisesti. Pimeyskynsi murisi isommalle naaraalle. Kipinätassu huomasi usvan takana tumanruskean kissan, jonka oranssit silmät hohtivat kirkkaina punaisen usvan takana. Pimeyskynsi ja Salamasilmä jäivät tappelemaan, kun Kipinätassu lähestyi toista kissaa usvan takana. Häntä hieman suurempi kissa tuijotti häntä arvioivasti.
”Sinäpä olet pienikokoinen. Oletko vielä pentu?” kolli kysyi ja Kipinätassu irvisti vihaisesti.
”Oletko itse uinut mudassa?” Kipinätassua suututti nyt. Kolli räpäytti silmiään yllättyneenä. ”Olen kyllä jo oppilas, kiitos kysymästä.”
”Seis!” Pimeyskynsi loikkasi heidän väliinsä. ”Nyt säännöt ennen kuin kielenne katkaistaan!”
Kipinätassu puri hammasta yhteen ja vilkaisi tummanruskeaa kollia.
”Hän on minun oppilaani”, Pimeyskynsi sanoi ja katsahti Kipinätassua, ”Tähkä.”
Kipinätassu nyrpisti nenäänsä. Nytkö hän oli Tähkä? Mitä ihmettä täällä tapahtui?
”Tässä on Piikki”, Salamasilmä sanoi ja katsoi tummanruskeaa kollia. Kipinätassu oli todella häkeltynyt. Oliko täällä muitakin? Kuka tuo kissa oli? Oliko hän klaanikissa? Mikä tämä paikka oikein oli? Mitä täällä tapahtui?
Kipinätassu heräsi hätkähtäen aamulla. Mitä ihmettä hänen unissaan oikein tapahtui? Miksi hän oli täällä, tässä oudossa paikassa?

Luku 2


"Tiikeritassu, koita tätä. Tämä on aika helppo, siihen nähden että tämä on vasta toinen taisteluharjoituksesi", Orvokkiviiksi tokaisi ja näytti liikkeen. Ensiksi siinä hypättiin. Sitten maassa, pujahdettiin vastustajan alta. Hän ponnisti ja hyppäsi. Hyppy ei kuitenkaan kantanut tarpeeksi pitkälle. Hän hädin tuskin pääsi jaloilleen, mutta onnistui siinä vaikka tassut meinasivatkin luiskahtaa. No, ensikerralla sitten onnistun. Ei se nyt niin vakavaa ole.
"Uudelleen, Tiikeritassu, sinun on luotettava siihen, ettet kaadu ja käyttää häntääsi apuna", Orvokkiviiksi neuvoi. Tiikeritassu ei aivan tajunnut mitä 'käyttää häntääsi apuna' tarkoitti mutta hän yritti. Nyt hyppy kyllä kantoi tarpeeksi pitkälle mutta hänen tassunsa sotkeutuivat toisiinsa ja hän kamppasi itse itsensä. Hän kapusi jaloilleen ja valmistautui taas yrittämään uudelleen. Hän loikkasi, mutta loikka päättyikin kuperkeikkaan, ja hän makasi selällään. Orvokkiviiksi loikkasi ja painoi tassunsa pitäen hänet maassa.
"Ai niin, nyt minä hyökkään. Ei ole mitään järkeä tuhlata aikaa siihen, että opettelet taisteluliikkeen", Orvokkiviiksi päätti. Tiikeritassu nousi ja yritti vielä kerra uudelleen. Mutta ei vieläkään. Nyt hän löi päänsä kipeästi kiveen, mikä oli ollut harjoittelupaikalla.
"No, ei yritetä enää. Ei tuhlata aikaa tähän", Orvokkiviiksi määräsi. Tiikeritassu lähti ja painoi päänsä ja häntänsä alas. No, hyvä, minä epäonnistuin! Miten en osannut tuota liikettä? Eikö minua olekaan tarkoitettu soturiksi? Ja kaiken lisäksi minä vielä löin pääni! No, ensi kerralla en aio epäonnistua!


Heti, kun hän oli päässyt leiriin hän näki veljensä syömässä. Tiikeritassu ei ollut menossa syömään.
"Tiikeritassu, mene syömään", Jokiväre käski. Juuri, kun ajattelin että saan mennä nukkumaan!
"Ei minulla ole nälkä", Tiikeritassu sanoi.
"Mutta sitten saat seuraavan kerran ruokaa vasta huomenna!" Jokiväre tiuskaisi.
"No hyvä on", Tiikeritassu vastasi ja otti pienimmän linnun mitä kasassa oli. Hän näykki siitä paloja. Punatassu tuli syömään loput omasta osuudestaan hänen viereensä.
"Tänää oli mahtava päivä! Opin niin paljon uutta metsässä taistelusta!" Punatassu sanoi. Tiikeritassu vain katseli riistan jämiä.
"Tahdotko loput tuosta? Ei ole nälkä", Tiikeritassu sanoi.
"Joo, minulla on nälkä", Punatassu vastasi ja helpottuneena Tiikeritassu kömpi oppilaiden pesään.


Oppilaat olivat jo muut nousseet, paitsi Punatassu ja hän. Koska hän oli jo eilen päässyt harjoittelemaan taistelua, tosin epäonnistunut siinä, olisi tänään sitten metsästystä. Tai niin ainakin Orvokkiviiksi oli sanonut. Punatassu avasi silmänsä ja mulkoili Tiikeritassua. Punaruskea kolli nousi ja venytteli. Sitten Tiikeritassun veli käveli pois pesästä. Tiikeritassukin nousi ja venytteli. Hänen takakäpälänsä olivat vielä jäykät. Heti, kun hän oli venytellyt kunnolla hän talsi pois pesästä. Hän näki Jokiväreen, isänsä syömässä Punatassun kanssa. He juttelivat jostakin. Tiikeritassun päästessä lähemmäs, hän kuuli heidän juttelevan jotain, ei mitään kiinnostavia ja hän lähti eri suuntaan. Ei hän pitänyt salakuuntelusta. Mutta sitten Jokiväre sanoi jotain.
"Sinusta tulee varmasti hyvä päällikkö vielä joskus Punatassu. Mutta sitä ennen, muista kenelle olet uskollinen ja pidä siitä kiinni. Olen varma, että sinusta tulee vielä hyvä soturi" Jokiväre sanoi, jonka Tiikeritassu vahingossa kuuli. Hänelle tuli epämukava olo, ja häntä alkoi kiinnostamaan. Hän asettui siis syömään melko lähelle heitä, että kuulisi. Nyt hän kuuli selkeästi puheen ja tunnisti varmasti kumpi puhui, Punatassu vai Jokiväre. Jokiväreen ja Punatassun äänet kuullostivat melko lailla samalta, molemmilla melko matala ääni. Mutta Jokiväreen äänestä kyllä huomasi sen, että hän oli selkeästi vahempi.
"Niin, ja sinustahan tulee päällikkö, hinnalla millä hyvänsä, ja siinä minä voin auttaa! Ja sinun on oltava aina uskollinen Synkälle metsälle! Tähtiklaanin kissat pelkäävät tehdä päätöksiä, jotka rikkovat heidän rakasta soturilakiaan. Siksi uskon, että sinusta tulee hyvä päällikkö", Jokiväre selitti. Tiikeritassu mietti, mitä oli juuri kuullut.
"Tiikeritassu on liian heikko. Ellei hän päätä olla myös uskollinen Synkälle metsälle. Mutta siihen asti, Punatassu, sinun tehtäväsi on yrittää kääntää hänen päänsä. Minä en tahdo, että pentuni kunnioittasi Tähtiklaania ikinä", Jokivöre lopetti ja lähti pesälleen. Mitä ihmettä hän oli juuri kuullut? Ja mikä ihmeellinen on Synkkä metsä? Jo nimi aiheuttaa kylmät väreet. Mutta onneksi minä kuulin tuon. Nyt tiedän, että Punatassu yrittää suostutella minua johonkin! Mutta miksi? Mitä 'Synkässä metsässä' tehdään? Ja missä? Ei Punatassu ole poistunut leiristä kun vain metsästys- ja taisteluharjoituksiin. Ehkä hänen mestarinsa onkin mukana tässä? Ehkä aina, kun he harjoittelevat kahdestaan he lähtevät tänne 'Synkkään metsään'. Ja miksi Jokiväre ei haluaisi pentunsa kunnioittavan Tähtiklaania? Ehkä.. ehkä tähtiklaani on tehnyt hänelle jotain.. mutta mitä? No, ehkä olen vain kuin en olisi kuullutkaan.

13. luku – How to believe?

Ampiaisturkki oli saanut pentuja Huomensäteen kanssa. Tuiskusielu oli katsellut pentutarhan edustalla istunutta Ampiaisturkkia, joka oli miltei tiputtanut jokaikisen karvan oranssista turkistaan sillä aikaa, kun hänen kumppaninsa Huomensäde oli synnyttänyt. Tietysti Ampiaisturkki oli hermona. Olihan hän menettänyt ensimmäisen pentueensa ja samalla Unikkokarvan, joka oli huijannut ja sanonut, että pennut olisivat olleet Tuiskusielun. Mutta totuus oli selvinnyt juuri ennen kuin naaras oli kuollut pentujensa mukana.
Muistot siitä ajasta tulvivat Tuiskusielun mieleen elävinä nyt, kun Ampiaisturkki oli taas tulossa isäksi.
Mutta kirjava kolli ei ollut enää vihainen Ampiaisturkkia kohtaan. Unikkokarva oli huijannut heitä molempia. Muistot olivat alkaneet muuttua hiljalleen vain muistoiksi, jotka vain toisinaan piinasivat kollia. Hänellä oli elämässään nyt niin paljon muuta hyvää, joka korvasi sen, minkä hän oli luullut unelmakseen. Unikkokarva oli se, ketä tässä piti syyttää eikä Ampiaisturkki. Kollilla oli ehkä osansa siinä, mutta Unikkokarva oli pelleillyt heidän molempien tunteiden kanssa.
Ja kun Tuiskusielu kävi onnittelemassa selkeästi onnesta pakahtuvaa Ampiaisturkkia, tiesi Tuiskusielu korjanneensa edes jotain heidän välillään. Eivät he ehkä enää niin läheisiä ystäviä voineet olla mitä olivat oppilaina olleet, mutta edes jonkinlaisia kavereita. Ja Kun Tuiskusielu onnitteli Ampiaisturkkia, tiesi hän tarkoittavansa sitä, oikeasti tarkoittavansa. Heidän elämässään ollut myrkky nimeltä Unikkokarva oli ollut heille molemmille piina. Ja nyt Ampiaisturkki oli saanut sen tilalle sen kaiken, minkä kolli ansaitsi.
Ampiaisturkki oli hymyillyt ja juuri kun Tuiskusielu oli ollut lähdössä, oli kolli ehdottanut, että entä jos Tuiskusielu tulisi katsomaan pentuja. Tuiskusielu oli katsonut Ampiaisturkkia, kunnes oli kieltäynyt.
”Huomensäde tarvitsee kaiken levon, minä vain voi saada”, Tuiskusielu oli sanonut kollille. ”Kyllä minä pentusi vielä näen. Onnea pentujen johdosta, taas...”
Se oli ollut totta. Tuiskusielu ei halunnut rasittaa juuri pentuja saanutta kuningatarta yhtään enempää. Synnytykset olivat naaraille rankkoja, ja toisinaan myös vaarallisiakin. Toisaalta taas Tuiskusielua oli pelottanut ajatus siitä, miten hän olis reagoinut sitten, kun olisi mennyt katsomaan pentuja. Hän ei ollut ollut siinä tilanteessa sen jälkeen, kun Unikkokarva oli kuollut pentujensa kanssa. Hän pelkäsi, että reagoisi jotenkin vahvalla tavalla nähdessään pienet pennut. Toisinaan Tuiskusielu näki vieläkin painajaisia siitä hetkestä, jolloin oli nähnyt kuolleet pennut Unikkokarvan vatsan äärellä. Ei ollut väliä, vaikka ne eivät olleet oikeasti olleet Tuiskusielun omat pennut, mutta silti hänen karmivissa unissaan ne usein olivat. Unet olivat toisinaan toistoa oikeasta tapahtuneesta, mutta useimmiten ne olivat aivan kummallisia ja epäloogisia.
Ampiaisturkki ja Huomensäde ansaitsivat vain parasta. Kuten heidän kolme vastasyntynyttä pentuaan. Tuiskusielu toivottikin heille mielessään vain pelkkää hyvää.

Tuiskusielu katseli tähtitaivasta, joka tuikki kirkkaana hänen yllään. Koko klaani nukkui jo yövartijaa lukuun ottamatta.
”Hei, emo”, Tuiskusielu kuiskasi miltei ääneti. ”Toivottavasti voit hyvin. Toivottavasti Tähtiklaani on olemassa ja pitää sinusta huolen. Toivottavasti isä on siellä myös. Toivon, että Tähtiklaani on olemassa teidän takianne. Te ansaitsette vain kaiken hyvän. Sinä myös, Huurrekuu.”
Tuiskusielu räpäytti hitaasti silmiään, laski katseensa hetkeksi ja kohotti sen taas kohti tummaa taivasta. Yksi kyynel valui hänen poskeaan pitkin.
”Minä haluaisin uskoa, mutta minua pelottaa”, Tuiskusielu sanoi. ”Onko Tähtiklaani olemassa siellä jossain? Missä se on ollut, kun minä tarvitsin sitä kaikista eniten?”
Tietenkään Tuiskusielu ei saanut mitään vastausta. Hän katseli kaihoisasti tähtiä. Hän halusi niin kovin uskoa, että emo kulki nyt isän rinnalla ja jakoi loputonta saalismäärää Huurrekuun ja Hiutalepennun kanssa. Silti epävarmuus kaiversi Tuiskusielun vatsanpohjassa. Entä jos niin ei ollut? Tuiskusielu ei vain voinut sille mitään. Hän halusi Tähtiklaanin olevan totta, mutta kaikki hänen elämässään osoitti päinvastaiseen suuntaan. Vaikka hänellä olikin asiat… kohtuullisen hyvin, oli jokin hänen sisällään yhä murtunut. Vielä kuita sitten oli se murtuma ollut kuin loputon kuilu, joka ei olisi koskaan parantumassa. Ehkä se ei koskaan parantuisi ja Tuiskusielu tiesi, ettei se parantuisi koskaan kokonaan. Asiat, mitä menneisyydessä tapahtui, jättivät aina jäljen. Eikä mikään voisi täysin paikata niitä. Mutta silti Tuiskusielu toivoi, että saisi takaisin uskonsa. Ja sen toivon kipinän, joka hänellä oli nuorempana ollut. Rakkautta hänellä oli, kiitos hänen vanhempiensa ja Hohdetassun ja Loistetassun. Ne kaksi tosiaan toivat niin paljon hyvää hänelle. Ja he oikeasti välittivät hänestä. Tuiskusielu tunsi kaksikon rakkauden.
Mutta usko? Usko parempaan? Usko Tähtiklaaniin? Se kaikki oli poissa, ollut jo kauan.

Tuiskusielu katseli poissaolevana kahden oppilaansa taisteluharjoitusta. He olivat saapuneet harjoittelemaan jo aamuvarhain, hieman sen jälkeen kun ensimmäiset partiot olivat lähteneet liikkeelle. Hohdetassu oli nyt alakynnessä, kun Loistetassu painoi kollia lunta vasten. Aina, kun toinen voitti, he aloittivat uudestaan ilman, että Tuiskusielun tarvitsi sanoa sanaakaan.
Kolli heräsi eräänlaisesta transsistaan, kun kuuli jonkun lähestyvän. Kun kolli näki Aaltotassun, tiesi kolli siinä samassa, kuka oppilaan mukana oli. Tuiskusielu nousi rivakasti seisomaan ja patisti oppilaansa liikkeelle.
”Olette harjoitelleet koko aamun”, Tuiskusielu sanoi sitten napakalla äänellä. ”Palataan leiriin lämmittelemään. Teillä on varmasti nälkä.”
Oppilaat vilkaisivat toisiaan, mutta tottelivat. Tuiskusielu yritti vaikuttaa rauhalliselta, mutta silti oppilaat näkivät hänessä kiireensä ja muutoksen mielialassa. He loikkivat Tuiskusielun luokse, ravistellen samalla lumipaakkuja turkeistaan.
Kastelintu tuli pian oppilaansa perässä harjoituskuopalle. Tuiskusielu pyyhälsi naaraan ohi vilkaisemattakaan häneen. Kaikki nämä muistot olivat saaneet Tuiskusielun hermostumaan taas herkemmin ja hänestä tuntui aina niin pahalta, kun hän näki Kastelinnun. He olivat olleet niin hyvissä väleissä ja hyviä ystäviä, kunnes Kastelintu oli vain… heittänyt Tuiskusielun pois elämästään kuin varikseruoan. Tuiskusielu ravisti päätään ja karkotti ajatukset mielestään. Typerät muistot, typerät ajatukset, typerät… typerät… typerät kaikki.
Loistetassu ja Hohdetassu rämpivät suuren kollin perässä ja upposivat lumeen. Tuiskusielu hidasti tahtiaan ja hän tajusi vasta silloin, miten hätäisesti oli lähtenyt. Hän asteli oppilaidensa luokse ja kulki hitaammin. Hän rauhoitti mieltään ja veti rauhallisia hengenvetoja. Oppilaat vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Kuin toisin voisi luulla, he molemmat tunsivat heidät kasvattaneen kollin paremmin kuin kukaan muu. He olivat huomanneet mestarinsa olleen jo muutaman auringonkierron ajan hermostuneella ja oudolla päällä. He olivat yrittäneet kohottaa Tuiskusielun mielialaa, mutta eivät olleet keksineet sopivaa keinoa.
Sisaruskaksikko yritti ehdottaa metsälle menoa, johon Tuiskusielu oli lopulta suostunut. Pidemmän päälle se ei ollut auttanut kuin vain ihan siinä hetkessä. Tuiskusielu piti saalistamisesta, mutta kun he palasivat leiriin, oli Tuiskusielu taas palannut siihen samaan mielentilaan. Oppilaat olivat aivan ymmällään eivätkä he tienneet, mitä olisivat voineet tehdä. He halusivat niin kovasti auttaa ja tehdä jotakin.

Tuiskusielu valvoi, kun muut jo nukkuivat sikeästi soturien pesässä. Yö oli tavallista lämpimämpi lehtikadon yöksi, mutta silti suurin osa nukkui läheistensä vierellä. Tuiskusielu tuijotti pimeässä pesässä pesän seinämää. Väsymys painoi hänen silmiään, mutta uni ei vain tullut.
Kolli huokaisi syvään, nousi hitaasti ylös ja hiljaa kulki ulos pesästä. Häntä vastassa oli valkea maisema ja viileä tuuli kulki leirin aukion läpi leikitellen hänen turkillaan.
Tuiskusielu katsahti hiljaista leiriä ja sitten kirkkaana loistavaa tähtitaivasta yllään. Hänen sisällään kaikui outo tyhjyys ja kuin siitä samasta tyhjyydestä hän sai vastauksen siihen, miksi tunsi mitä tunsi juuri nyt.
Hän ei uskonut itseensä. Hän oli menettänyt uskon kaikkeen aikoja sitten ja nyt se kuilu vain kasvoi taas, vaikka asiat olivatkin menneet suhteellisen hyvin viime kuut. Tuiskusielu tunsi olonsa epätoivoiseksi nyt. Niin lyhyen ajan sisällä hän oli menettänyt niin paljon. Hän oli menettänyt ensin siskonsa, sitten isänsä ja sitten emonsa. Ne tukipilarit hänen elämässään, joihin hän oli nojannut. Nyt hänellä oli vain kaksi oppilastaan. Olihan hänellä veljensä Ilveskuura, Kettukuono ja Sudenlaulu, mutta… he eivät olleet koskaan niin läheisiä, mitä Tuiskusielu oli ehkä joskus kuvitellut heidän voivan olla. Ennen niitä menetyksiä hän oli menettänyt tärkeän ystävänsä ja sitten joutunut… Kolli irvisti. Hän ei halunnut ajatella sitä.
Tuiskusielu oli menettänyt niin monta hänelle tärkeää kissaa. Kissan, jota oli luullut rakastavansa. Ja perhettään. Hän oli menettänyt jopa itsensä, mutta saanut kasattua sen uuden itsensä, jota hän tarvitsi. Mutta ei se auttanut, jos hän oli menettänyt uskon kaikkeen.
Ja minkä tärkeimpänä, uskon itseensä…
Tuiskusielu tunsi olonsa yhtä alakuloiseksi, kun oli tuntenut silloin, kun oli lähtenyt Myrskyklaanista. Silloin hän oli menettänyt uskon ihan kaikkeen ja kaiken toivon. Ja kaiken rakkauden sen päälle.
Mutta… nyt hänellä oli kaksi oppilasta, jotka hän oli kasvattanut pennuista pitäen. He pitivät hänet kasassa. Heidän avullaan Tuiskusielu oli saanut kokea taas rakkautta. Ja oppinut jopa rakastamaan itseään taas, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin.
Ja hän oli saanut jopa toivoa heidän ansiostaan. Kolli muisti sen, kun näki kahden oppilaansa lähestyvän oppilaiden pesän suunnalta. He eivät sitä Tuiskusielulle sanoisi, mutta he eivät olleet myöskään saaneet unta. Tuiskusielun läsnäolo oli aina auttanut heitä nukkumaan paremmin kuin ilman häntä. He asettuivat hiljaa Tuiskusielua vasten ja jakoivat omaa lämpöään Tuiskusielulle. Kilpikonnakuviollinen kolli katsoi kahta oppilasta ja haikeasti hymyili. He olivat tulleet ulos lämpimästä oppilaiden pesästä hänen luokseen ja Tuiskusielu oli varma, että he olivat aistineet hänen mielialansa. Ehkä jo aiemmin sinä päivänä. Tuiskusielu oli kiitollinen heistä kahdesta enemmän kuin mistään koko elämässään. Ilman heitä hän olisi varmasti kuollut jo kuita sitten. Nyt hänellä oli tarkoitus.
”Me rakastamme sinua koko sydämistämme”, Loistetassu sanoi sitten ja Tuiskusielu katsahti oppilasta häkeltyneenä. Se oli tullut ihan tyhjästä.
”Niin rakastetaan”, Hohdetassu nyökkäsi. Tuiskusielu hymyili.
”Ja minä rakastan teitä kahta”, Tuiskusielu sanoi ja kosketti molempien päälakia nenällään.
Kaksikko nukkui pian sikeää unta Tuiskusielun molemmilla puolilla, kun Tuiskusielu vielä valvoi katsellen kahta oppilastaan haikea hymy huulillaan. Hän tiesi, että kaksi oppilasta myös uskoivat häneen.
Mutta Tuiskusielu ei vain kyennyt uskomaan itse itseensä. Ja se häntä pelotti. Hän vaipui levottomaan uneen ja vain toivoi, että tämä tunne helpottaisi niin pian kuin suinkin.

Kahdestoista luku - Kärsivällisyyttä

Kylmä tuuli ulvoi puiden lehdettömissä latvoissa. Pakkanen paukkui ja oksat katkeilivat värisyttävässä kylmyydessä. Aurinko nousi kauempana horisontissa ja hiljalleen kiipesi puiden yläpuolelle valaisten hiljalleen valkean, lumen peittämän maan.
Suurin osa Myrskyklaanin kissoista oli jo hereillä ja soturit keräsivät oppilaitaan. Valhelaulu oli leirin keskellä ja kokosi kissoista raja- ja metästyspartioita. Tuoresaaliskasa huusi tyhjyyttään ja vaikka pakkanen purikin kissojen nahkoja, olivat he valmiita palvelemaan klaaniaan hakemalla saalista reviirin sopukoista. Suurin osa kissoista lähti leiristä partioidensa mukana. Yksi partio per raja ja muutama partio saalistamaan. Edellisen palatessa uusi lähtisi liikkeellee, kun ilma olisi toivon mukaan hieman lämmennyt ja useampi saaliseläin uskaltautuisi liikkeelle piiloistaan ja pesistään.
Valhelaulu jäi leiriin odottamaan partioiden paluuta. Hän lehtisi seuraavaan mukaan ja toivoi lämpenevänsä juostessaan. Kolli pörhisti turkkiaan ja kiitti mielessään kaikkea siitä, että talven tullessa hänenkin turkkinsa oli paksuuntunut.
Tarinamielen pää ilmestyi soturien pesästä ja naaras värähti. Pesän lämmöstä oli varmasti inhottava lähteä. Soturitar hymyili Valhelaululle, kun heidän katseensa kohtasivat ja kolli nyökkäsi naaraallee. Tarinamieli palasi takaisin sisälle soturien pesään hetkeksi.
Valhelaulu oli kuullut sen, mitä Tuuliklaanin uusi varapäällikkö Pilviharso oli Tarinamielelle sanonut kokoontumisessa. Pilviharson Valhelaulu oli tavannut viime kokoontumisessa, kun kolli oli ollut varapäällikkönä vasta muutaman päivän.
Valhelaulu tiesi Tarinamielen uskollisuuden olevan vahva ja vaikka naaras ei tuntenutkaan itseään kotoisaksi täällä Myrskyklaanissa. Naaras uhraisi henkensä klaaninsa puolesta. Mutta sisimässään kolli tiesi, että Tarinamieli ei koskaan kokisi itseään täysin… omaksi itsekseen täällä.
Pilviharso sen sijaan… Kollilla oli järkkymätön uskollisuus Tuuliklaanille, omalle klaanilleen. Siinä Pilviharso ja Tarinamieli olivat samanlaisia; vaikka molemmilla oli uskollisuutta horjuttavat syynsä, he olisivat silti ikuisesti valmiita uhrautumaan omalle klaanilleen.
Valhelaulu oli Pilviharson tavattuaan tykästynyt kolliin. Pilviharso oli hyvä valinta varapäälliköksi. Hän piti uskollisuutta omalle klaanille prioriteettina ja Soturilain seuraaminen taisi olla hänelle kuin normaali elämäntapa. Valhelaulu ei olisi voinut aluksi uskoa Pilviharson olevan Hopeaviillon veli. Naaras oli kylmä tappaja.
Valhelaulu päätti kuitenkin pitää vielä silmänsä ja korvansa auki Pilviharson kohdalla. Rakkaus oli väkevä asia ja joskus se rikkoi kissan. Ja uskollisuuden.

Valhelaulu istui paikoillaan silmät apposen auki. Hän etsi reviiriltä saalista, jonka perään voisi lähteä. Kolli käytti hyödykseen voimiaan, kun kokosi metsästyspartioita, sillä käski tietyn partion tiettyyn paikkaan, jossa näki saalista leiristä asti.
Nyt Valhelaulu oli taas itse saalistamassa ja hän nautti siitä, miten hänen aistinsa virittyivät ja kuinka hänen tassuissaan nipisteli se sama into, jota hän rinnassaan tunsi. Tuntui hyvältä juosta saaliin perässä ja ruokkia Myrskyklaanin kissat.
Pieni lintu loikki lumella etsien itselleen jotakin syötävää. Valhelaulu lähti hiljaa kulkemaan kohti linnun olinpaikkaa, kulkien matalalla ja lehdettömien kasvien ja lumihankien suojassa. Hänen valkoinen, mustaläikikäs turkkinsa sulautui yllättävän hyvin lehtikadon valkeaan maailmaan.
Kolli pysähtyi erään puurykelmän taakse ja jäi tuijottamaan jäljittämäänsä lintua silmät viiruina. Hän raotti suunsa auki ja maisteli hellästi kirpeää ilmaa. Maahan oli tippunut jäätyineitä pihlajanmarjoja, joita lintu yritti nokkia syötäväkseen.
Hiljaa ja rauhallisesi kuin kissa vain pystyi, Valhelaulu lähestyi lintua. Se oli niin keskittynyt marjoihin, ettei huomannut takaataa lähestyvää saalistajaa. Valhelaulu loikkasi korkealle ja silmänräpäyksessä upotti hampaansa hiireen. Se oli laiha, mutta siitä saisi silti joku syödäkseen. Jokainen pienikin saalis oli tärkeä lehtikadon luita kylmäävänä aikana.
Valhelaulu antoi aistiensa tutkia reviirin. Lähistöllä ei ollut saalista eikä kollia huvittanut lähteä kauemmaksi. Joten kolli nappasi linnun leukoihinsa, kohautti olkiaan ja lähti takaisin leiriin. Se ei ollut kaukana, sillä kolli ei ollut halunnut lähteä liian kauas. Illalla olisi taas kokoontuminen eikä hänen tulisi rasittaa itseään liikaa, jotta jaksaisi valvoa.
Heinätähti makoili Suurtasanteen juurella kumppaninsa Kuutamosydämen kanssa. Kaksikko vaihtoi kieliä ja olivat aiemmin varmasti syöneet yhdessä, tai ainakin saaliin jämät heidän tassujensa edustalla viittasivat siihen.
Heinätähti nyökkäsi varapäällikölleen ja Valhelaulu vastasi siihen omalla nyökkäyksellä ennen kuin vei saamansa saaliin tuoresaaliiskasaan. Joku söisi sen varmasti nälkäänsä ja jatkaisi sitten taas päivänsä askareita.
Valhelaulun katse lipui pentutarhan suuntaan, jonka edustalla Taivaannovan kasvattamat pennut leikkivät keskenään Taivaannovan katsellessa. Jo muutamaa kuutaa ennen kuin Roihupentu ja Liekkipentu olivat saapuneet Myrskyklaaniin, oli Valhelaulu aistinut leirissä jotain outoa. Ja se kulki miltei poikkeuksetta aina Taivaannovan lähistöllä.
Se tunne, joka kollille tuli, muistutti häntä liikaa Punaturkista, Tähtiklaanin kissasta ja Myrskyklaanin entisestä varapäälliköstä, joka oli kuollut vielä Kuutähden johtaessa Myrskyklaania. Heinätähdestä oli tullut Punaturkin jälkeen varapäällikkö ja nyt Heinätähti oli johtanut tätä klaania monta vuodenkiertoa.
Mutta ei Punaturkki voisi olla täällä. Tähtiklaani oli muutenkin hiljaa ja se, että Tähtiklaanin kissa kulkisi elävien joukossa, oli täysin mahdotonta. Se oli harvinaista muutenkin, mutta nyt tällaiseen aikaan, kun Tähtiklaani ei puhunut kellekään, se oli aivan mahdotonta. Mutta Valhelaulu oli aivan varma, että aisti Punaturkin lähellä, edes silloin tällöin. Hän oli oppinut tuntemaan Punaturkin hyvin pentu- ja oppilasaikoinaan ja kiitos Valhelaulun voimien, hän näki ja aisti asiat tarkemmin kuin kukaan muu.
Valhelaulu oli varma siitä, että Punaturkki kulki täällä, kun oli eräänä aamuna kuullut Liekkipennun puhuvan kissasta, jota eivät muut nähneet. Ja kun Roihupentu oli sanonut Punaturkin nimen, oli Valhelaulun silmät menneet viiruiksi. Miksi Punaturkki oli täällä? Tähtiklaanin kollo tuntui olevan leirissä jatkuvasti ja vain pentujen seurassa. Ehkä ei ollut mitään hätää?
Kukaan muu ei tiennyt asiasta. Pennut pysyivät asiasta hiljaa ja kun puhuivat tähtiklaanilaisesta, he puhuivat niin hiljaa ettei kukaan vai kuullut.
Heinätähti osoitti luottavansa Valhelauluun, mikä oli tietysti kunnia ja välttämättömyys varapäällikön ja päällikön välisessä suhteessa. Se, mikä oli Valhelaulun kuitenkin yllättänyt, oli Heinätähden henkien määrä. Naaras eli kahta viimeistä henkeään. Joku Synkässä metsässä oli tivannut saada tietää Heinätähden henkien määrän, mutta Valhelaulu ei kertonut siitä kellekään. Ei yhdellekään elävälle tai kuolleelle sielulle. Hän oli uskollinen omalle klaanilleen ja päällikölleen, vaikka toimikin Synkässä metsässä ja niiden kissojen johdossa. Synkän metsän ja klaanien pelastamisen aika tulisi kyllä.
Valhelaulu odotti sopivaa hetkeä, jolloin voisi kertoa Heinätähdelle syyn, miksi Tähtiklaani oli muka poissa. Valehan se saattoi olla, kuka tietää, mutta mikä muukaan selittäisi sen, että pahat kissat saivat valtaa? Valhelaulu tarvitsi nyt kuitenkin aikaa, hyvän selityksen ja juuri sen oikean hetken. Heinätähti oli arvostettu päällikkö, mutta Valhelaulu rakensi yhä omaa kunnioitustaan koko klaanin keskuudessa. Hän oli arvostettu soturi ja koko ajan se kasvoi, mutta hän oli kärsivällinen, toisin kuin Synkkä metsä. Hopeakäärme oli sanonut, että juuri tämän takia Valhelaulu oli se oikea kissa toimimaan johdossa; hän oli kärsivällinen ja viisas.
Valhelaulu asettui lepäämään määrättyään päivän viimeisimmät metsästyspartiot liikkeelle. Hän tarvitsi energiaa öiseem kokoontumiseen.

Valhelaulu kulki aivan Heinätähden hännillä, kun he kulkivat kohti kokoontumissaarta. Pakkanen oli onneksi lauhtunut, vaikka kylmä silti olikin. Liikkuessa onneksi tuli pysyttyä lämpimänä. Valhelaulu piti kuitenkin koko ajan silmällä kissoja takanaan. Kukaan ei saisi jäädä jälkeen. Lumi oli onneksi kovaa eikä uppoaminen olisi todennäköistä. Valhelaulun itsensä alla askeleet välillä hieman upposivat lumeen, mutta vain hieman.
Kun joukko ilmestyi puiden lomasta ja loikki Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviireitä erottavan joen ylitse, jäätynyt järvi näkyi selkeästi. Se kiilsi kuun kelmeän hopeisessa valossa. Valhelaulu katseli Tuuliklaanin korkeita nummia ja aavaa reviiriä, jota eivät puut ja pensaat peittäneet. Valhelaulu ihaili Tuuliklaanin kissojen selvitymistä alueella, jossa Valhelaulu ei uskonut itse selviytyvänsä yhtä hyvin. Siihen toki vaikutti muutamakin asia, mutta niitä ei tarvinnut puida lävitse.
Taivasklaanin reviiri taas oli puisempaa ja kivikkoista. Metsät eivät olleet yhtä tiheitä kuin Myrskyklaanissa tai Varjoklaanissa, mutta huomattavasti metsää taivasklaanilaisten reviirillä silti oli. Korkeita kalliota ja puita oli siellä täällä.
Kaatunut puu kokoontumissaarelle oli hieman jäässä ja kissar joutuivat ankarasti varomaan, kun kulkivat sitä pitkin. Muutaman askel lipsui, mutta tasapainoi ei onneksi järkkynyt. Valhelaulu kuitenkin auttoi Kipinätassua, kun naaras miltei lensi alas. Kolli oli tarttunut naarasta niskanahasta juuri ajoissa.
Oranssiturkkinen naaras oli älähtänyt, mutta pysyi kuitenkin loppumatkan aivan Valhelaulussa kiinni. Valhelaulu hymyili huvittuneena, mutta ymmärsi oppilaan hädän. Puhujantammen alla istui Taivasklaanin varapäällikkö Kirkasmyrsky ja Tuuliklaanin varapäällikkö Pilviharso. Oli yllättävää, että Jokiklaani ei ollut vielä saapunut, mutta oletettavasti Valkotähti ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä klaaninsa kanssa.
Hallatähti, Heinätähti ja Huminatähti upposivat tuttuun keskusteluunsa, joka oli hyvin jäykkää ja sisälsi vain pinnalliset puolet. Varsinkin tällaisina aikoina klaanien väliset kanssakäymiset olivat vähän kireitä; oli lehtikato ja kaikki olivat varmasti jo huomanneet sen muutoksen, ettei Tähtiklaani puhunut. Kukaan ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, ja ehkä se oli vain kaikkien parhaaksi.
Valhelaulu asteli kohti Pilviharsoa, joka istui yksin varapäälliköiden tutulla paikalla. Kirkasmyrsky puhui nyt klaaninsa parantajan kanssa hieman sivummalla, mutta Valhelaulu ei kiinnittänyt heidän keskusteluunsa sen enempää huomiota, sillä hänellä oli nyt muu asia mielessään. Valhelaulu silmäili Pilviharsoa, kun istui kollin vierelle istumaan. Hän kietoi siististi häntänsä ympärilleen ja suoristi selkänsä.
”Iltaa”, Valhelaulu nyökkäsi sitten. ”Oletko päässyt jo jyvälle varapäällikön tehtävistä?”
Valhelaulu tiesi jo osittain vastauksensa, sillä oli voimillaan tarkkaillut kollia ja muitankin klaaneja, mutta halusi tietää, miten Pilviharso koki sen itse. Vaikka hänen voimansa antoivat hänelle paljon, ei hän kissojen tuntemuksia ja omia kokemuksia tai ajatuksia nähnyt. Ne kertoivat kissasta erittäin paljon.
”Yllättävän hyvin”, Pilviharso nyökkäsi ja katsahti Valhelaulua. ”Opin nopeasti.”
”Hieno kuulla”, Valhelaulu hymyili ystävällisesti. ”Tiesin kyllä, että opit nopeasti. Sinulta löytyy oikeaa ja tarvittavaa taitoa ja kykyä varapäällikkyyteen.”
”Ai, kiitos”, Pilviharso räpäytti silmiään muutaman kerran. ”Mit-”
”Valhelaulu”, Hopeaviillon ääni sai Valhelaulun silmät viiruiksi ja Pilviharson oli ollut pakko huomata se. Musta naaras seisoi heidän edessään ja tuijotti Valhelaulua. ”Onneksi olkoon vielä näin henkilökohtaisesti varapäällikön paikasta.”
”Kiitos”, Valhelaulu nyökkäsi naaraalle. Hoepaviilto ei ole ollut kokoontumisissa sen jälkeen, kun Valhelaulusta tuli varapäällikkö, mutta he ovat nähneet Synkän metsän mailla öisin. Oli vain järkevää, että Hopeaviilto tuli kokoontumisessa onnittelemaan, jotta muut näkisivät sen. ”Näytät voivan hyvin?”
”Tietysti”, Hopeaviilto hymyili huvittuneena ja heilautti sitten korviaan. ”Jatkakaa toki.”
Hopeaviilto katosi sitten Tuuliklaanin kissojen lomaan. Valhelaulun hännänpää nyki ärtymyksestä. Hän aisti Pilviharsonkin mielialan muuttuneen. Hopeaviilto ei ollut tervehtinyt Pilviharsoa mitenkään erityisemmin. He eivät tosiaan olleet läheisiä sisaruksia.
”Eikö hän olekin sinun sisaresi?” Valhelaulu kysyi sitten kollilta. Tuuliklaanilaisen soturin viikset värähtivät. Valhelaulu oli aivan varma, ettei Pilviharso pitänyt Hopeaviillosta, jos kolli oli yhtään samanlainen Valhelaulun kanssa. Pilviharso kun ei vaikuttanut miltei lainkaan Hopeaviillolta tai ainakaan heissä ei Valhelaulun mielestä ollut mitään samaa.
Ja olihan Valhelaulu tutkinut voimillaan asiaa. Pilviharso ei kommunikoinut kahden siskonsa kanssa kuin vain välttämättömät asiat ja se kertoi jo paljon. Valhelaulu oli myös nähnyt ne kylmät ja välinpitämättömät katseet.
”On”, Pilviharso vastasi lyhyesti.
”Älä ota loukkauksena, mutta”, Valhelaulu puhui sitten hiljaa, ”en pidä sisarestasi sen erityisemmin.”
Pilviharson katse kulki Valhelaulun turkilla hetken aikaa ja ennen kuin kolli ehti vastata, Jokiklaani ilmestyi kokoontumissaarelle.
”Ettekö te olekin Tarinamielen kanssa tuttavia?” Valhelaulu kysyi Pilviharsolta sitten. Kolli ei katsonut Valhelauluun, mutta nyökkäsi. Valhelaulu oli kokenut aiheenvaihdon tarpeelliseksi, sillä oli typerää puhua epämiellyttävästä aiheesta. He oppisivat tuntemaan vielä paremmin ja keskustelut sujuisivat joka kerta paremmin ja paremmin.
”Olemme”, Pilviharso vastasi lyhyesti.
”Hän pyysi minua sanomaan sinulle jotakin”, Valhelaulu hymyili sitten. Pilviharso katsoi nyt Valhelaulua, mutta kollin oransseissa silmissä ei näkynyt häivettäkään siitä, mitä tuuliklaanilainen kolli ajatteli. Hän oli taitava, ja sitä Valhelaulu arvosti. ”Minähän sanoin, että sinusta on varapäälliköksi. Onnea!”
Pilviharson suupieli kääntyi pienene hymyyn, kunnes se oli jo poissa aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Muut varapäälliköt liittyivät heidän luoksensa, kun Varjoklaani saapui kokoontumissaarelle. Vielä hetken aikaa he vahtoivat kuulumisia keskenään ennen kuin päälliköt aloittivat kokoontumisen ja alkoivat kertoa klaaniensa asioita muille klaaneille. Se oli tuttua lehtikatoon liittyvää selittelyä siitä, että riistaa kyllä riitti, vaikka eihän kukaan sitä aina täysin uskonut.
Valhelaulu aikoisi puhua Pilviharsolle lisää seuraavassa kokoontumisessa. Kolli vaikutti… mielenkiintoiselta ja hänellä oli arvomaailma ja prioriteetit kohdillaan. Valhelaulun oli jopa pakkokin arvostaa Pilviharsoa, vaikka eihän hän siihen pystynyt vaikuttamaan. Hän piti Pilviharsosta enemmän kuin oli koskaan ajatellut pitävänsä.
Heistä voisi tulla jopa tuttavia. Ehkä ystäviä.
Pilviharsolle olisi tarvetta.

Korpin tarinat - Luku 6

Korvani värähtivät kuullessani lumen hentoisen narskunnan muutaman ketun mitan päästä. Olin lumisen puskan juurella piilossa sen toivossa, että saisin ruokaa kynsiini. Vielä minua ei ollut onnistanut ja ei tainnut nytkään onnistaa, koska narskunnan sai aikaan joku klaanilaisistamme. Nostin nenääni hieman ylemmäs haistaakseni tarkemmin kuka oli kyseessä. Se oli Honkasydän. Kurkistin puskan takaa nähdäkseni hänet. Siinä hän meni haistellen ympärilleen ja vilkuillen taakseen.
Kurtistin kulmiani ja näin miten kolli astui Tuuliklaanin rajan yli. Tuhahdin ihmeissäni ja seurasin soturin loittonevaa selkää.
Vilkaisin ympärilleni mietteliäänä. Seuraisinko tätä vaiko en? Totta kai seuraisin. Uteliaisuuteni vei voiton.
Pinkaisin juoksuun ja tarkistin selustani ennen kuin astelin Tuuliklaanin rajalle. Honkasydän oli ollut sen verran fiksu, että oli peittänyt jälkensä mennessään joten tein samoin.
Hiivin Tuuliklaanin rajalla seuraten Honkasydämen hajujälkeä. Jonkin aikaa kuljettuani saavuin Myrskyklaanin rajan tuntumaan.
"Odota!" hätkähdin kuullessani Honkasydämen äänen. Painauduin tiivimmin lumista maata vasten ja etsin itselleni suojaisan piilon josta näkisin mitä Honkasydän oikein hommaili.
"Myrskyklaanilainen", mutisin hiljaa nähdessäni suurikokoisen kollin pitelevän Honkasydäntä maata vasten paikoillaan. Soturi näytti tutulta.
"Sinä olet Kotkasiipi etkö olekin?" kuulin juuri ja juuri Honkasydämen äänen. Äkkiä muistin missä olin kyseisen soturin nähnyt. Hän oli se jolle Koivutassu oli kokoontumisessa jutellut.
Höristin korviani ja pinnistelin kuullakseni soturien välisen keskustelun. Samalla yritin tarkkailla ympäristöäni jottei joku Tuuliklaanilaisista yllättäisi minua, koska olin heidän reviirinsä puolella.
"Kadotin emosi monia kuita sitten. Hän odotti silloin pentuja. Minun pentujani, Kotkasiipi", kuulin Honkasydämen hiljaiset sanat. Silmäni rävähtivät ammolleen ja muuttuivat pikku hiljaa viiruiksi. Kuuntelin heidän keskustelun jostakin Satakieli nimisestä soturista joka oli ilmeisesti emoni vanha ystävä, Honkasydämen vanha kumppani ja tämän Myrskyklaanilaisen vanhan kotikisun emo. Tunsin miten ärtymys kasvoi sisälläni. Kyllä isäni puhui vihollisklaanin jäsenelle joka oli ilmeisesti hänen pentunsa ja minun velipuoleni mutta hän ei vaivautunut sanomaan sanaakaan pojalleen, joka eli samassa klaanissa hänen kanssaan.
"Väitätkö sinä tosiaan, että olet isäni? Oletko aivan varma asiasta?" Kotkasiipi kysyi otsa rypyssä. Honkasydän vastasi myöntävästi. Karvani kohosivat kuullessani kuinka isällisesti Honkasydän puhui tälle lähes tuntemattomalle vihollisklaanin soturille. Suuttumukseni vain kasvoi kuullessani miten Honkasydän sanoi haluavansa tutustua tähän soturiin. Tutustua tähän Myrskyklaanilaiseen poikaansa jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tutustua tähän vihollisklaanin jäseneen ennemmin kuin minuun.
Hampaani vilahtivat, kun päästin vaimean hiljaisen murinan suustani.
Äkkiä kiven takaa pöllähti nuori kissa joka yllätti sekä Honkasydämen, että Kotkasiiven. Kotkasiipi nappasi kisun otteeseensa ja kuiskasi tämän korvaan jotakin. Sitten hän esitteli tämän oppilaakseen, Ruusutassuksi. Painoin nimen ja tuoksun tiukasti muistiin. Ihan vain varmuuden vuoksi.
"Minun on ehkä parasta palata ennen kuin joku muu hoksaa olinpaikkani. Oli mukava tutustua ja toivottavasti näemme taas pian", kuulin Honkasydämen sanovan lempeästi ennen kuin hän poistui tulosuuntaansa.
Painauduin tiukemmin piiloon jottei tämä hoksaisi olinpaikkaani. Katsoin tiiviisti Kotkasiipeä ja tämän oppilasta Ruusutassua. Honkasydän siis palaisi ja tutustuisi tähän soturiin paremmin. Ehkä minunkin pitäisi tutustua tähän soturiin paremmin tosin ihan vain huvin vuoksi eikä niinkään veljellistä rakkautta etsien.
Virnistin katsellessani parivaljakkoa piilopaikastani. Kyllä tämä soturi tulisi vielä tuntemaan minut. Ei ehkä niinkään hyvällä tavalla. Isälleni tuottama kärsimys olisi minulle vain miellyttävää. Saisipahan samalla mitalla takaisin ja ehkä vähän enemmänkin siitä mitä itse olin joutunut kokemaan. Isäni oli vältellyt ja hyljeksinyt minua. En ollut koskaan kuullut mitään kannustavaa sanaa hänen suustaan eikä hän ollut osoittanut minua kohtaan isällistä rakkautta mutta äkkiä hän halusikin osoittaa viholliselle isällistä rakkautta ja tutustua tähän. Emoni kannusti minua näyttämään isälle mistä minut oli tehty ja sen aioin toteuttaa.

Palasin Taivasklaanin reviirille pää täynnä mietteitä. Nappasin matkan varrelta pari luisevaa hiirtä jotka vein leiriin. Laskiessani tuoresaaliit kasaan näin Koivutassun menevän Honkasydämen luo. He varmasti puhuivat Honkasydämen pikku retkestä. Ärähdin hiljaa ja nappasin yhden hiiristä kynsiini ja kiikutin sen oppilaiden pesän suulle.
Hiiren pienet luut vain rouskuivat hampaissani, kun puraisin siitä palasen. Katselin samalla miten Koivutassu puski päätään Honkasydämen kylkeä vasten ennen, kuin meni mestarinsa luo lähteäkseen suorittamaan oppituntia. Itse olin jo aikaisin aamulla ollut Ahmakäpälän kanssa taisteluharjoituksissa joten loppu päivä oli ollut minulla aikaa metsästää ja seurata isä ukon puuhia.
Saatuani hiiren järsittyä sylkäisin epämiellyttävän luun palan suustani ja puhdistin hampaan välit kynnelläni.
"Hei poikani", kuulin Syysliljan äänen lähestyvän. Nyökkäsin tälle samalla, kun aloitin pesuhetkeni.
"Mitä sinulle kuuluu?" emoni kysyi ryhtyen vaihtamaan kanssani kieliä.
"Honkasydän kävi Myrskyklaanin mailla", tokaisin sen enempää ajattelematta asiaa. Syysliljan pitkät vedot pysähtyivät ja hän katsoi minua ihmeissään.
"Miksi?" hän kysyi.
"Hän puhui erään soturin kanssa jostain Satakielestä", vastasin ja emoni karvat nousivat pystyyn ja hän näytti äkkiä hyvin hermostuneelta.
"Mitä hänestä? Kerro!" hän lähes huudahti mutta yritti sitten rauhoitella itseään ja jatkoi kielellään pitkiä vetoja turkillani.
"Satakieli on kuulemma sen ihme Myrskyklaanilaisen emo", kohautin olkiani.
"Mitä hän kertoi Honkasydämelle hänestä?" Syysliljan silmät olivat yhtä viirua.
"Sen miten hän oli kuollut Kaksijalkojen luona. Jotakin Kaksijalkojen ansasta hän selitti ja miten hänen emonsa oli pyytänyt apua. En kuullut ihan kaikkea, koska olin sen verran kaukana ja he puhuivat niin hiljaa", mutisin. Syyslilja sähähti äkkiä ja vilkaisi soturien pesää kohti hieman peloissaan mutta myös ärtyneenä.
"Satakieli oli kuulemma ystäväsi", vilkaisin emoani mietteliäänä. Luulisi, että ystävä reagoisi hieman eri tavoin kuullessaan ystävänsä kuolemasta.
"En tiedä oliko hän sitä minulle. Hän oli itsekäs ja vei minulta asian josta välitin", Syyslilja ärähti ja kurtistin kulmiani.
"Niinkö?" uteliaisuuteni heräsi.
"Kyllä. Hän taisi saada ansionsa mukaan lopulta", hän tuhahti ja huokaisi sitten syvään ja hänen ilmeensä muuttui takaisin lempeäksi äidilliseksi Syysliljaksi.
"No niin. Etköhän sinä ole puhdas. Minäpä etsin isäsi ja vaihdan hänen kanssaan vielä päivän kuulumiset. Olehan kiltisti", Syyslilja nuolaisi päälakeani ja lähti kiireen vilkkaa soturien pesälle.
Olin jättänyt kertomatta emolleni sen miten Kotkasiipi oli kertonut Honkasydämelle, että joku Taivasklaanilaisista oli pettänyt Satakielen ja jättänyt tämän oman onnensa nojaan. Minulle oli nyt täysin selvää kuka tuo petturi oli ollut.

Luku 15

Huomensäteen vatsa kasvoi kasvamistaan. Muutkin klaanitoverit olivat huomanneet jo pennut, joita hän odotti. Silloin tällöin joku saattoi tulla onnittelemaan, tai juttelemaan, minkä näköisiä ja luonteisia pennut olivat.
Sudenlaulun mukaan tiineyttä oli jäljellä enää alle puolikuuta. Huomensäteen mielestä aika oli vierähtänyt todella nopeasti. Myös toinen naaras oli tiineenä.
Etsijätaivas.
Etsijätaivaan tiineys oli tullut Huomensäteelle täysin yllätyksenä. Myös, kuka pentujen isä oli. Näkyviiksi. Näkyviiksi, joka oli ollut Jääkynnen mestari. Vasta nyt hän tajusi, kuinka läheisiä Näkyviiksi ja Etsijätaivas ovat.

Kuului kahahdus, kun Pilvitassu työntyi pentutarhan oveaukosta sisään. Kolli kantoi suussaan muutamaa hiirtä sekä päästäistä. Oppilas silmäili kuningattaria.
“No, joko me saadaan riistaa?” Tuiskumarja kysäisi pilke silmäkulmassa. Pilvitassu nyökkäsi, laski ruuat tyhjään tilaan, jossa ei ollut vuoteita ja kiirehti ulos.
“Etsijätaivas odottaa,” sanoi mustavalkoinen kolli. Huomensäde päästi hilpeän mrraun. “No, mitä odotatte? Minulla on ainakin nälkä!”
Huomensäde yritti ponkaista ketterästi ylös sammalvuoteelta, mutta painava vatsa kiskoi hänet takaisin.
“Vihaan tätä pentuvatsaa!” hän murahti. Tuiskumarja katsoi vanhan oppilaansa kömmähdyksiä.
“Kyllä se siitä, pennut syntyvät ihan pian.”
“Sen kun uskoisi,” Huomensäde möngersi eteenpäin ja nappasi suuhunsa hiiren. Taivaannova katseli, kuinka riista katosi parempiin suihin, kun hänen adoptiopentunsa Liekkipentu ja Roihupentu ottivat hiiren. Naaraalle jäi päästäinen.

Pennut Huomensäteen vatsassa potkivat ja liikehtivät levottomasti, kuin poraten tietä maailmaan. Vaikka hän kuinka yritti unohtaa mahassa olevat pennut, hän ei pystynyt. Liikkuminen oli raskasta ja vaikeaa, ja naaras pääsi hädin tuskin aukion toiselle puolelle.

***

Huomensäde heräsi. Taivas oli vaalenemassa pikku hiljaa. Huomensäde arveli, että pian aurinko nousisi. Jos nousisi. Ulkona oli ollut pimeää jo pitkään, eikä hiirenkorvaa näkynyt. Klaaninvanhimmat ja muut Huomensädettä vanhemmat kissat olivat vakuuttaneet, että se kyllä tulisi.
Huomensäteen ruumis vavahteli. Hänen suustaan valui kuolaa ja vaahtoa. Hän irvisteli tuskissaan.
“Aih,” hän vaikeroi hiljaa pedillään.
“Huomensäde? Kaikki hyvin?” Tuiskumarja kysyi hiljaisesti. Naaras oli herännyt, kun oli kuullut Huomensäteen vaikerrukset.
“En… tiedä,” hän huoahti.
“Pentusi syntyy nyt,” Taivaannova sanoi. “Käyn hakemassa Sudenlaulun.”
Tuiskumarjan pennut raottelivat silmiään ja mönkivät emonsa vatsan kupeessa. Roihupentu ja Liekkipentu olivat sen sijaan heränneet ja katselivat uteliaana Huomensäteen suuntaan.

Pian Taivaannova saapui Sudenlaulu kannoillaan. Naaras oli käynyt herättämässä myös Ampiaisturkin.
“Roihupentu ja Liekkipentu! Te menette klaaninvanhimpien pesään!” Taivaannova hätisteli pennut aukion poikki pois pentutarhasta.
Huomensäde tunsi, kuinka supistukset värähtivät hänen ruumiinsa läpi. Hän ulvoi tuskissaan. Naaras ei ollut ajatellut, kuinka kivuliasta synnytys voi olla. Uusi supistus. Huomensäde ponnisti.
Sudenlaulu tunnusteli käpälällään Huomensäteen vatsaa. “Älä ponnista. Tie, mistä pennut tulevat ulos on turvonnut. Sinun pitää vain kestää. Pure tuota keppiä.” Valotassu ojensi Huomensäteelle kepin. Hän tarttui siihen hampaillaan, ja puri, kun supistus tuli. Keppi rusentui hänen hampaidensa välissä ja siitä lähti tikkuja, jotka putosivat hänen kuononsa eteen.
Supistuksien välissä Huomensäde huohotti raskaasti.

“Voit nyt ponnistaa,” Sudenlaulu ohjeisti. Huomensäde ponnisti, mutta mitään ei tapahtunut. “Tähtiklaanin tähden, miksi tämä on niin tuskallista?” hän ulvoi.
“Hyvin se menee,” Tuiskumarja tsemppasi naarasta tämän viereltä.
Kun supistus tuli, Huomensäde tarttui keppiin, puri sitä ja ponnisti. Ponnisti lujaa.
Huomensäde tunsi, kuinka jotakin plumpsahti ulos hänen häntänsä tienoilta. Sen jälkeen kuului heikko naukaisu. Sudenlaulu kiirehti pennun luokse, ja puhkaisi kalvon sen ympäriltä kynnellään.
“Naaras,” parantaja totesi ja laski sen Huomensäteen vatsalle. Naaras alkoi nuolla pentua kuivaksi. Se inisi, kun sai syötävää.
Huomensäde oli onnensa kukkuloilla. Se oli hänen! Hänen oma pienokaisensa!
“Huomensäde, sinulla on vielä tehtävää,” Sudenlaulu muistutti, kun seuraava supistus tuli.
Huomensäde ponnisti, ja tunsi, kuinka pentu liikkui hänen sisässään kohti maailmaa. Maailmaa, jossa oli kylmä, ja jossa hänen siskonsa oli.

Kaikki pennut olivat syntyneet. Kolme naarasta. Huomensäde lepäsi uupuneena pennut vatsan suojissa imemässä maitoa. Ensimmäinen naaraista muistutti Huomesädettä hänen siskopuolestaan, Iltatassusta, toinen Ampiaisturkkia ja kolmas Aamutassua.
“Mitkä heidän nimensä ovat?”Etsijätaivas kysyi, kun hän tuli pentutarhaan.
“Tuo raidallinen on Iltapentu, kirjava Aamupentu ja oranssi Yöpentu,” Huomensäde kertoi osoittaen pentua.
“Etkö antanut Ampiaisturkin vaikuttaa nimiin?” Tuiskumarja naukaisi. Huomensäde pudisti päätään.
“Tuo ensimmäinen. Se muistuttaa Iltatassua, toinen Ampiaisturkkia ja viimeinen Aamutassua.”
“Iltatassu? Aamutassu?” Tuiskumarja kysyi hämmentyneenä. Huomensäde pudisti päätään, eikä aikonut kertoa enempää.
Kun Ampiaisturkki oli kuullut Huomensäteen poikivan, hän oli tullut pentutarhaan, mutta saanut lähtöpassit. Kolli oli odottanut malttamattomana pesän ulkopuolella ja kysellyt Taivaannovalta koko ajan, milloin pääsisi.
Aurinko oli jo noussut, kun viimeinen pentu syntyi. Klaani oli Ampiaisturkin kertoman mukaan ollut jännittyneenä, odottamassa uusia jäseniään.
Ampiaisturkki nuolaisi Huomensädettä korvien välistä.
“Hienosti tehty,” kolli kehui ja katseli, kuinka pennut imivät maitoa.

“Miten synnytys meni?” Taivaannova kysyi, kun uteliaat olivat lähtenyt pois. Huomensäde huokaisi.
“Se oli vaikea,” Tuiskumarja kertoi Huomensäteen puolesta. Naaraalta oli lähtenyt voimat täysin.
“Kaikki ovat kuitenkin elossa,” Taivaannova tokaisi.
“Toistaiseksi,” Huomensäde täydensi lauseen.

Huomensäde oli kuitenkin onnellinen pennuista. Ne olivat hänen ja Ampiaisturkin. Hän voisi katsella niitä vaikka koko päivän, kun ne möngertävät silmät kiinni. Hän laski päänsä ja veti hännällään pentuja lähemmäksi.
Huomensäde ajatteli Tuiskumarjaa. Olit outoa olla pentutarhassa omien pentujen kanssa, kun oma mestarikin oli siellä. Tuiskumarja oli tsempannut häntä kovasti ja auttanut häntä kaikessa, vaikka hänellä olikin omat pentunsakin. OIkeastaan, Tuiskumarja on Huomensäteelle tärkeä. Vähän kuin… emo. Naaras, joka oli vaikuttanut hänen elämäänsä paljon, joka on opettanut taitonsa hänelle.
“Tuiskumarja?” Huomensäde kysyi naarasta. Tuiskumarja imetti pentujaan, mutta nosti päätään Huomensädettä kohti.
“Kiitos,” hän sanoi. Tuiskumarja räpäytti silmiään. Sen jälkeen Huomensäde sulki silmänsä.

***

“Huomensäde,” Kukkaköynnös sanoi kehräten. “Pentusi on valloittavia.”
Huomensäde nyökkäsi, yritti päästä lähemmäksi emoaan, koskettaa häntä, mutta hän ei pystynyt liikkumaan. Emon musta tähtiturkki säkenöi hänen silmänsä.
“Annoit heille sisaruksiesi nimet. Heitä odottaa kohtalo, mikä olisi kohdannut heidätkin.”
“Mutta joukossa on yksi ylimääräinen. Yöpentu.”

//Vähän lyhyempi tarinaxD. Pakko oli vaan julkasta vähän aikasemmin, vaikka Huomensäde sai tietää käytännössä eilen, mutta fantasia maailma, voi tapahtua mitä sattuu... Ja itse asiassa toi edellinenkin tarina sijoittuu sinne Ampiaisen viime tarinan tienoille...

Jee, nyt pääsee sitte kirjottamaan Huomenen pennuilla ;D

Kotkan tarinat - Luku 18

Vatsani murisi nälkäisenä samalla, kun haistelin kirpeää pakkasilmaa. Ruuasta oli ollut viime aikoina pulaa ja klaanin ruokkiminen oli ollut entistä vaivalloisempaa. Pakkanen oli kiristynyt entisestään ja lunta oli tuprutellut taivaalta enemmän kuin olisi ollut tarve.
Huokaisin syvään turhautuneena. En saanut hajujälkeä yhtään mistään tuoresaaliista.
Asetuin makuulle puun juuren viereen ja hengitin ilmaa suu raolla. Äkkiä näin oravan hyppäävän alas puusta tuuhea häntä viskoen sinne tänne. Vihdoinkin ruokaa. Otin vaanimisasennon ja lähestyin kohdetta hiljaa varmoin askelin. Sitten iskin ja sain pienen olennon hengiltä ennen kuin se ehti huomatakkaan. Katsoin ylös taivaalle hieman haikeasti ja kiitin Tähtiklaania saamastani ruuasta vaikken ollut varma kuulisivatko he.
Piilotin oravan ennen kuin jatkoin metsästystäni. Sain taas tovin odottaa ennen kuin haistoin uuden tuoresaaliin tuoksun. Tällä kertaa se oli hiiri. Pieni ja luiseva mutta saalis kuitenkin. Ei mennyt kauaa, kun sain senkin kiinni ja piilotettua oravan viereen.
Jäin istumaan korkean puun vierelle ja yritin jälleen saada vainua. Karvani kohosivat haistaessani jotain aivan muuta kuin ruokaa.
"Taivasklaanilainen?" mutisin hiljaa itsekseni haistaessani tutun vihollisklaanilaisen tuoksun. Mitä ihmettä Taivasklaanilaisella oli asiaa näin kaukana kotoa?
Hiivin lähemmäs Tuuliklaanin rajaa kunnes varmistuin siitä, että tunkeilija oli todella Myrskyklaanin reviirin puolella. Äkkiä näin liikahduksen kauempaa lumisen puskan heilahtaessa hieman. Kuljin hiljaa kohti metsän tiheimpää puolta ja päästessäni tarpeeksi lähelle pusikkoa hyökkäsin.
"Odota!" vahva kantava ääni henkäisi, kun yllätin tulijan. Pidin suurikokoista kollia paikallaan lumista maata vasten ja katsoin tätä suoraan silmiin tiukka katse kasvoillani. Olin valmiina iskemään kynnelläni jos tunkeilija liikahtaisi piirunkaan verran.
"Mitä teet Myrskyklaanin reviirillä? Eksyitkö kotoa, Taivasklaanilainen", sihisin hampaitteni välistä.
"Sinä olet Kotkasiipi etkö olekin? Tuoksut ainakin häneltä. Koivutassu kertoi minusta kokoontumisessa joitakin viikkoja sitten", kolli sanoi vakavasti ja räpäytin silmiäni muistaessani Taivasklaanilaisen oppilaan kanssa käydyn keskustelun.
"Varoitan sinua. Päästän sinusta nyt irti mutta jos yrität suuntaan taikka toiseen niin upotan kynteni pehmeään lihaasi", sihisin.
"Sovittu", kolli nyökkäsi ja nousin tämän päältä. Otin pari askelta taaksepäin ja istuuduin aloilleni. Katsoin vierasta kollia silmät kiiluen.
"Muistit hajuni hyvin. Kerro asiasi, Honkasydän", murahdin ja kolli selkeästi yllättyi hieman muistaessani hänen nimensä Koivutassun sen minulle kerrottua kokoontumisessa.
"Olen pahoillani, että tunkeudun tällä tavalla reviirillenne mutta minun oli tavattava sinut. Näytät aivan emoltasi. Siksi kiinnostuin sinusta silloin kokoontumisessa, koska luulin sinua Satakieleksi. Koivutassu kertoi, että hän on nyt Tähtiklaanissa. Ehkä näen hänet siellä jonakin päivänä", Honkasydän selitti silmät haikeutta täynnä.
"Asia on tullut selväksi. Tunnet emoni mutta miten se vaikuttaa minuun", tuhahdin.
"Kadotin emosi monia kuita sitten. Hän odotti silloin pentuja. Minun pentujani, Kotkasiipi", Honkasydän huokaisi syvään ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Tuijotin vain kollia epäuskoisena.
"Se oli sitä aikaa, kun Taivasklaani joutui pakenemaan vanhoilta mailtaan ja vaihdoimme reviiriä. Muistan siitä päivästä vain sen kuinka suuri kaaos joka puolella oli ja kissoja juoksi sinne tänne minä ja Satakieli mukaan lukien. Silloin tiemme erosivat enkä löytänyt häntä enää vaikka kuinka yritin etsiä. En tiedä minne hän lopulta päätyi. Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei ollut myöskään nähnyt häntä. Syyslilja. Nykyinen kumppanini. Oli emosi paras ystävä. Olimme molemmat surun murtamia Satakielen kadottua. Kuita katoamisen jälkeen olin menettänyt toivoni ja Syyslilja oli tukenani. Lopulta saimme pentuja, Korppitassun sekä pari muuta jotka kuolivat heti synnytyksessä. Otimme huostaamme myös orvon Koivutassun jonka olet jo tavannutkin", Honkasydän kertoi ja yritti välttää katsomasta minua aivan, kuin hän häpeäisi jotakin.
"Emoni päätyi Kaksijalkojen ansaan", sanoin pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Joku kuitenkin petti hänet. Joku Taivasklaanilaisista oli nähnyt miten hän oli jäänyt loukkuun ja vaikka hän kuinka oli pyytänyt apua häntä ei autettu", lisäsin kylmän viileästi. Honkasydän nosti epäuskoisen katseensa minuun.
"Kuka?" hän kysyi järkytystä äänessään.
"En tiedä kuka. Emoni on vieraillut unissani ja kertonut asioita. Osasta en ota selvää ja osa on selkiintynyt minulle pikku hiljaa. Kuten nyt se, että hän todella oli Taivasklaanilainen", totesin.
"Kerro minulle. Millaiseen paikkaan hän päätyi? Miten hän kuoli?" Honkasydän sanoi sitten hiljaa.
"Hän päätyi kamalaan paikkaan. Hirveiden Kaksijalkojen luo jotka kohtelivat häntä kaltoin. Me pennut synnyimme hirvittäviin oloihin ja vain minä jäin henkiin. Emoni kuoli nälkään ja minä päädyin seuraavaan paikkaan uusien kamalien Kaksijalkojen luo jotka lopulta hylkäsivät minut pihalle ja sen ansiosta päädyin Myrskyklaaniin", selitin kaunistelematta asiaa yhtään. Honkasydän painoi päänsä alas ja hengitti syvään.
"Olen niin pahoillani", hän mutisi surullisena.
"Väitätkö sinä tosiaan, että olet isäni? Oletko aivan varma asiasta?" minun oli pakko kysyä ja varmistua.
"Olen. Olen aivan varma. Sitä paitsi. Onhan sinussa nyt minun näköä ja kokoa jos tarkkoja ollaan", Honkasydän nosti jälleen katseensa ja hänen silmänsä kirkastuivat. Istuin liikahtamatta ja katsoin kollia pitkään. Olin haaveillut tästä hetkestä, että tapaisin isäni. Tietäisin kuka hän on ja nyt tuo haave oli toteutunut. Se tuntui erikoiselta.
"Olen... hieman hämmentynyt", sanoin sitten ja Honkasydän naurahti.
"Ymmärrän. Minä olin myös enemmän kuin hieman hämmentynyt nähdessäni sinut ensimmäistä kertaa. Olit aivan ilmetty emosi kaukaa katsottuna", hän hymyili.
"Mitäs nyt sitten? Sinä olet isäni ja minä sinun poikasi. Mitäs nyt sitten tehdään?" virnistin. Tilanne oli minulle täysin uusi ja vieras.
"Tutustutaan tietenkin. Minä haluaisin tutustua sinuun nyt, kun löysin sinut", Honkasydän totesi.
"Minä haluaisin kuulla enemmän emostani. Olin niin pieni vielä, kun hän kuoli etten tiedä hänestä kovinkaan paljon", sanoin.
"Sopii. Kerron mielelläni hänestä kaiken mitä muistan ja tiedän", Honkasydän hymyili ja nyökkäsin hänelle.
"Seis! Tunkeilija!" hätkähdin Ruusutassun hypätessä kiven takaa sähisten ja karvat pystyssä. Nappasin hänet vikkelästi tassuihini ja pidin suurta tassuani tämän suun edessä. Oppilaani rimpuili hetken mumisten ja sähisten.
"Kaikki hyvin tiikeri", sanoin rauhallisesti ja naaras lopetti rimpuilun. Päästin hänestä irti ja tämä katsoi minua hämmentyneenä.
"Tässä on isäni", kerroin nyökäten kollia kohti joka katsoi Ruusutassua vaurautuneena.
"Isäsi? Mitä? Nyt en ymmärrä", Ruusutassu kallisti päätään ihmeissään.
"Sain itsekin vasta tietää", totesin.
"Tässä on oppilaani, Ruusutassu", kerroin sitten.
"Aa mukava tutustua. Pahoittelut, että säikäytin ja tunkeilin tällä tavalla. Minun on ehkä parasta palata ennen kuin joku muu hoksaa olinpaikkani. Oli mukava tutustua ja toivottavasti näemme taas pian", Honkasydän maukaisi, nyökkäsi minulle hymyillen ja katosi tulo suuntaansa.
Huokaisin syvään katsellen kollin lähtö suuntaan.
"Olet siis Taivasklaanilainen", Ruusutassu tokaisi häkeltyneenä.
"Olen Myrskyklaanilainen. Hän on Taivasklaanilainen", virnistin.
"Mutta eikö ole vaarallista kaveerata vierasklaanilaisen kanssa?" Ruusutassu ihmetteli.
"On jos et ole valmis vahingoittamaan taistelussa toisessa klaanissa olevaa kaveria. Sinulla voi olla ystäviä toisesta klaanista mutta oma klaanisi on aina tärkeimmällä sijalla", tarkensin.
"Ahaa. Eli sinä olet valmis puolustamaan klaaniasi vaikka Taivasklaanilaiset hyökkäisivät. Toisin sanoen isäsi", Ruusutassu totesi.
"Juuri niin", nyökkäsin.
"Sitten asiasta toiseen. Onko sinua onnistanut?" kysyin kääntyen oppilaani puoleen.
"Onnistanut mikä?" Ruusutassu katsoi minua kysyvästi.
"Oletko saanut tuoresaalista?" kysyin.
"Aaa. Sain pari hiirtä. Siinäpä se. Tosi huonosti löytyy. Haistoin myös ketun matkan varrella. Luulen, että sekin on ruuan haku reissulla", Ruusutassu totesi ja nyökkäsin.
"Jatketaan hetki yhdessä ennen kuin tulee pimeää. Meidän on ehkä yhdessä helpompi löytää saalista. Yritetään pysyä ketun tieltä pois ja kerrotaan havainnostasi, kun päästään leiriin", mietin.
"Tehdään niin", Ruusutassu nyökkäsi ja lähdimme meidän tutulle hyvälle metsästyspaikalle siinä toivossa, että saisimme ruokaa klaanille vietäväksi.

// Ruusutassu jatkaa tästä! :)

Luku 14

Edellinen vietetty yö oli ollut ihana. Huomensäde oli saanut viettää koko sen kahden Ampiaisturkin kanssa. Rakkaus oli palanut suurena tulipallona hänen sydämessään. Hän oli saanut nukkua puussa, Ampiaisturkin lämmittäessä häntä. Oli ollut niin hiljaista.
Huomensäde räpytteli unihiekat silmistään. Ampiaisturkin pää nojasi hänen kaulaansa vasten. Hän höristi korviaan ja kuuli, kuinka Valhelaulu jakoi partioita. Huomensäde nousi ylös. Hän venytteli raajansa ja pujotteli vielä nukkuvien kissojen lojuvien häntien lomasta ulos pesästä.

Valhelaulu oli määrännyt Huomensäteen metsästyspartioon kaksijalanpesälle ja perustellut sen sillä, että klaani tarvitsi ruokaa. Se oli totta. Myrskyklaanin kissat olivat tavallista luisevampia ja jokainen oli nälissään.
Huomensäde käveli Kuutamosydämen, Viiltoläikän ja Lehtikaihon takana. Kuutamosydän johti partiota kohti kaksijalanpesää.
Huomensäde huomasi hangella monien hiirien jälkiä ja totesi, että he löytäisivät varmasti monta hiirtä.

Huomensäde haistoi hiiren mehevän tuoksun.
“Täällä on paljon hiiriä. Mennäänkö sisälle siten, että joku menee oviaukosta sisään, vaanii siinä ja tappaa hiiret jotka pyrkivät ulos? Loput menee kulmille ja syöksyy sieltä,” Kuutamosydän ehdotti. “Huomensäde menee nyt ainakin jollekin sivulle, kun sä oot niin ketterä.”
Lopulta Viiltoläikkä meni toiselle kulmalle, Kuutamosydän kolmannelle ja Lehtikaiho vaani oviaukolla.
Ilmassa kuului Viiltoläikän murina, kun kolli katkoi hiirien niskoja. Huomensäde huomasi, kuinka muutamia hiiriä valui ulos rakennuksesta. Naaras noukki kynsillään hiiriä ja antoi niille tappopuremia. Niiden hiljaiset kauhun kiljahdukset loppuivat katkonaisesti.
Huomensäteen jalkojen juurissa lojui viisi lämmintä ja veristä hiirtä. Ne lojuivat velttoina, kun hän nosti ne hampaisiinsa.
“Paljon saitte?” Kuutamosydän mumisi suu täynnä hiirtä.
“Viisi,” Huomensäde sanoi. Muutkin olivat saaneet saman verran.
“Klaani saa ruokaa,” Lehtikaiho nyökkäsi tyytyväisenä.
“Joo, Tuiskumarja poikii aika pian, hänenkin pennut kasvavat,” Viiltoläikkä naukaisi.
Merilintu oli vasta muuttanut pois pentutarhasta, kun hänen viidestä pennustaan oli tullut oppilaita. Ampiaisturkkikin oli saanut Pisaratassusta oppilaan, ja ollut onnellinen.
“Olisi hyvä jos Myrskyklaani saisi vahvoja, terveitä pentuja,” Huomensäde osallistui muiden keskusteluihin. Muut näyttivät uteliailta.
“No? Pentutarhassa on vain Liekkipentu ja Roihupentu,” Huomensäde kivahti tuohtuneena. Ajatuksissaan hän tiesi, mitä muut kollit ajattelivat. *Eivät vähään aikaan saa nähdä minua emona!*
“Mennäänkö nyt?” Kuutamosysän kysyi käpälin koskettavaa ilmaa. Ilmapiiri oli kireä.

Huomensäde laski hiirensä tuoresaaliskasaan. Se oli normaalimpaa täysi, joten naaras koukkasi kynnellään hiiren ja kiikutti sen soturienpesän oviaukolle.
“Missä Ampiaisturkki on?” Huomensäde tiedusteli Kaislahännältä, joka unisena tallusteli ulos pesästä.
“Ampiaisturkkiko? Lähti Varjoklaanin rajalle,” Kaislahäntä tokaisi tylysti. Huomensäde nyökkäsi hämillään. Kaislahäntää selkeästi vaivasi jokin.

***

“Kettu!” Valhelaulu ulvaisi pikkihernetunnelilta. Sen silmät kiiluivat pimeydessä. Yht’äkkiä leirissa sijaitsi sekasorto.
“Katajataivas ja Tuiskusielu! Pentutarhaan vartioimaan! Kastelintu ja Mustajalka, klaaninanhimmat,” Heinätähti ulvoi neuvoja klaanitovereillensa. Huomensäde seisoi avuttomana sekasorron keskellä. Kissat liikehtivät kohti pikkihernetunnelia.
“Huomensäde. Livahda tarpeiden tekopaikalta ketun taakse ja juokse kauas houkuttelemalla kettu perääsi,” Heinätähti naukaisi hänen korvaansa. Naaras kavahti. Huomensäde nyökkäsi innostuksesta. Pitkästä aikaa vaarallisia tilanteita!

Piikkiherneköynnöksiin jäi mustavalkoisia karvoja, kun Huomensäde ujuttautui niistä läpi. Hän haistoi ketun löyhkän. Valhelaulun murina erottui muiden ylitse.
Huomensäde näykkäisi ketun takajalkoja. Ketun hampaat louskuivat sinne tänne, yrittäen saada edes yhtä häntää tai jalkaa murskattavaksi hampaidensa väliin.
“Huomensäde!” Valonenä naukaisi naaraan takaa.
“Pois!” Huomensäde sihisi veljelleen. “Älä uhraa itseäsi. Ruumiita tulee ja pian!”

Huomensäde loikkasi ketun selkään ja raastoi tämän nahkaa. Kettu ulvoi. Sitten hän loikkasi alas, juoksi, eikä jäänyt katsomaan seurasiko kettu häntä. Huomensäde juoksi niin kovaa kuin pystyi. Loikki lumisten oksien, kantojen, kivien ja juurien ylitse. Alitti kaatuneen puunrungon. Naaras ei pysähtynyt ennen järven rantaa.
Puuskuttaen Huomensäde loikki puunrunkoa ylös puuhun. Hän tarkasteli lunta, huomasi ettei kettu ollut seurannut häntä. Huomensäde haistoi ilmaa eikä lähettyvillä haissut kettu. Hän oli eksyttänyt sen.

***

Kului kaksi auringon kiertoa ketun hyökkäyksestä. Aurinkohuippu, Ampiaisturkki, Lehmussydän, Kaislahäntä sekä Valhelaulu olivat lähteneet jäljittämään kettua. He olivat todenneet sen lähteneen kokonaan klaanien reviireiltä pois.
Huomensäde pujahti soturienpesästä ulos. Häntä vastaan tuli Kaislahäntä, jonka silmät loistivat innostuksesta.
“No?” Huomensäde kohotti uteliaana kulmiaan.
“Tuiskumarja poiki yöllä! Kaksi naarasta ja yksi kolli,” Kaislahäntä kehräsi innoissaan. Huomensäde pinkaisi matkaan.
“Voiko tulla?” Huomensäde kysyi Katajataivaan hännältä. Tuore isä ihasteli pentujaan.
“Voi,” Katajataivas vastasi lempeällä äänellä.
“Onneksi olkoon, Myrskyklaani sai taas pikkuarmeijaa,” Huomensäde kehräsi. Tuiskumarja katsoi pentujaan.
“Mitkä heidän nimensä on?” Huomensäde uteli.
“Tuo valkeaturkkinen on Vitipentu, ruskea kolli on Tuomipentu ja vaaleanruskea naaras Kirvapentu,” Tuiskumarja selitti ylpeänä. Tuoreesta emosta näkyi väsymys yön ponnisteluista, mutta myös onnellisuus ja rakkaus pentujaan kohtaan.
“Lähden partiomaan, Valhelaulu näköjään jakaa niitä nyt,” mustavalkoinen naaras kiiruhti sanomaan ja lähti kohti Suurtasannetta.

“Huomensäde, sinä et lähde vielä mihinkään,” Sudenlaulu sanoi nähdessään naaraan. Huomensäde kohotti kulmiaan. Vastahan hän pääsi soturintehtäviin. Miksi Sudenlaulu vainosi häntä?
Häntä suuttumuksesta viuhuen korvat luimussa hän lähti Sudenlaulun luokse.
“No? Mitä tällä kertaa?” Huomensäde murisi.
“Haluaisin tutkia sinut… Kerran. Ole kiltti,” parantaja näytti anovalta.
“Hyvä on. Mutta anna ollakin viimeinen kerta!”
Huomensäde kulki kollin perässä parantajanpesään. Valotassu oli pesässä tarkastelemassa yrttivarastoja.
“No, mitäs Huomensäde taas?” oppilas kysyi. Sudenlaulu murahti merkiksi oppilasta olemaan hiljaa.
“Käy selällesi tuohon,” Sudenlaulu käski naarasta.
Vatsa paljaana Huomensäde tunsi olonsa epämiellyttäväksi sekä suojaamattomaksi. Hän kuitenkin teki kuin käskettiin ja makasi maassa odottaen parantajan toimenpiteitä.

Sudenlaulu tunnusteli Huomensäteen vatsaa. Kolli murahti tyytyväisesti. “Arvasin.”
Sydän pamppaillen Huomensäde makasi sammalvuoteella. Mitä hän arvasi? Ei kai mitään vakavaa?
“Voit nousta,” Sudenlaulu vetäisi henkeä. “Sinä odotat pentuja.”
Huomensäde ajatteli hetken. Pentuja? Kenen? Sitten hänen mieleensä tuli Ampiaisturkki.
“Ampiaisturkinko?” hän henkäisi. Sudenlaulu nyökkäsi. “Käy vielä makuulle, niin Valotassu saa kokeilla.”

“Siinä on yksi pentu,” Sudenlaulu selitti Valotassulle. Parantaja ja oppilas tunnustelivat Huomensäteen vatsaa. Hän tunsi itsekin hentoisten soturien alkujen potkut. Valotassu painoi hieman kovempaa Huomensäteen vatsaa.
“Aih!” naaras parkaisi. Valotassu kavahti taaemmas. “Jatka vain,” Huomensäde sanoi urheasti.
“Voit kyllä osallistua vielä partioihin, mutta sinun täytyy pian muuttaa pentutarhaan. Tee se, mitä jaksat,” parantaja ohjeisti vielä. Huomensäde kiitti ja lähti pois.

***

“Kaislahäntä, mennäänkö partioon?” Huomensäde kysyi ystävältään myöhemmin illalla. Naaras nosti korvaansa. “No, jos Valhelaulu päästää, varmaan laittaa jonkun meidän kanssa,” Kaislahäntä epäili.

Huomensäde katseli, kuinka Kaislahäntä käveli hänen edellään. Sudenlaulun uutiset pennuista olivat… uskomattomat. Huomensäde ei uskonut että voisi saada pentuja lähiaikoina. Sisimmässään hän halusi pentuja, mutta ei vielä. Lehtikadon aikana. Se ei ollut hyvä vuodenaika kasvattaa pentuja.

Huomensäde istui Kaislahännän vieressä Tuuliklaanin rajalla. Hän katseli, kuinka yksinäinen vesipisara mateli alas jäätynyttä puroa järveä kohti. Sitten se pysähtyi lumikinoksiin. Kaislahäntä liikahti varovaisesti Huomensäteen vieressä.
“Olet ollut hiljainen,” naaras avasi suunsa hitaasti. Huomensäde ei nostanut katsettaan kohti Kaislahäntää.
“Niin,” hän sanoi ja tunsi, kuinka pentu potkaisi hänen vatsassaan. Huomensäde vetäisi henkeä. Jos ei nyt, niin ei koskaan. “Minä… minä odotan Ampiaisturkin pentuja.” Henkeään pidättäen Huomensäde odotti Kaislahännän torjuvaa reaktiota. Kaislahännän vihreät silmät syttyivät loistamaan. “Oikeasti?”
Huomensäde nyökkäsi varovasti. Kaislahäntä syöksyi puskemaan häntä onnittelevasti hän kehräsi. “Oletko kertonut Ampiaisturkille?”
Naaras pudisti päätään.
“Sinun pitää! Mieti miten onnellinen hän on!” Kaislahäntä kehräsi. Vähitellen Huomensäde yhtyi kehräykseen.

Onnensa kukkuloilla Huomensäde saapui leiriin. Ampiaisturkki odotti häntä siellä hiiri hampaissaan.
“Maistuuko hiiri?” kolli kysyi. Naaras nyökkäsi.
Huomensäde näykki muutaman palan hiirestä, mutta luovutti sen sitten Ampiaisturkille. Ampiaisturkki loi kysyvän katseen Huomensäteeseen, mutta hän vain pudisti päätään.
“Kuulitko että Tuiskumarja poiki?” Ampiaisturkki kysyi yht’äkkiä rikkoen hiljaisuuden. Huomensäde säikähti. Arvasiko kolli jotain? “Kuulin.”
“Ne olivat ihania,” Ampiaisturkki sanoi huokaisten, kuin vihjaillen jotain. Yksi pennuista potkaisi lujempaa Huomensäteen vatsaa, ja hän hätkähti.

***

Auringonkierto auringonkierrolta pennut alkoivat painaa ja potkivat jo melko lujaa. Huomensäde ei ollut vielä kertonut Ampiaisturkille, mutta hän arveli että kolli oli jo huomannut kasvavat pennut.

Kuu loisti taivaalla. Pakkanen oli kova, mutta silti Huomensäde ja Ampiaisturkki lähtivät kävelylle. Hopeahäntä syttyi tummansiniselle taivaalle. Kävellessään Ampiaisturkin takana, Huomensäde tunsi, kuinka mitään huolia ei ollut. Synkän metsän tapahtumista oli selvitty ja Sudenlaulun pentu-uutisista. Mutta Ampiaisturkille ei oltu vielä kerrottu. Vain hän, Sudenlaulu, Kaislahäntä ja Valotassu tiesivät. Muut kissat olivat saattaneet vain arvata, huomaten Huomensäteen lihomisen.

Huomensäde hipaisi Ampiaisturkin korvia hännällään ja käskien häntä seuraamaan. Naaras käveli aina järven rannalle asti ja kiipesi vaivalloisesti puuhun. Parhaaseen puuhun, minkä tiesi koko maailmassa.
Ampiaisturkki seurasi naarasta hiljaisin käpälän askelin, kunnes Huomensäde pysähtyi parhaalle oksalle istumaan.
Huomensäde katseli hopeahäntää, joka tuikki taivaalla. Hän mietti, mitä mieltä Kukkaköynnös olisi. Hän ei ehtinyt nähdä tyttärensä pentuja.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde huokaisi. Kolli nosti päätänsä. “Minä… minä odotan pentujasi.”
Syntyi painostava hiljaisuus. Ampiaisturkki ei selvästikää osannut odottaa mitään sellaista.
“Sehän… sehän on mahtavaa!” kolli hihkaisi.
“Todella?” Huomensäde varmisti arasti. Ampiaisturkki ei vastannut, vaan kehräsi onnellisena. Kolli nuolaisi naarasta hellästi korvasta. Huomensäde silitti hännällänsä kollin selkää ja jätti sen siihen lepäämään.
Huomensäde tunsi, kuinka pennut liikehtivät hänen vatsassaan. Hän makoili puun oksalla katsoen Hopeahäntää Ampiaisturkki vierellään. Hän oli onnellisempi, kuin ennen loukkaantumistaan. Vaikka Huomensäde ei ollut odottanut pentuja näin aikaisin, hän oli iloinen, mutta tiesi, että oli vaarallista synnyttää pentuja lehtikadon aikaan ja muutenkaan, kun Synkkä Metsä oli voimistumassa.
Ampiaisturkki kietoi häntänsä Huomensäteen häntään. He muodostivat siitä sydämen, jonka läpi heidän tulevaisuutensa näkyi, kuin pimeitä ja surullisia hetkiä sekä Hopeahäntä tuikkimassa iloa.

Koivun tarinat - Luku 6

Palattuamme kokoontumisesta takaisin leiriin näin miten Honkasydän istui odottamassa soturien pesän läheisyydessä paluutamme. Hänen häntänsä alkoi heilua sinne tänne kärsimättömästi, kun hän näki tulomme. Hengitin syvään ja menin vikkelästi hänen luokseen. Siirryimme hieman sivummalle jottei kukaan kuulisi meitä.
"No miten meni?" kolli kysyi minulta hiljaa.
"Hyvin. Tapasin Kotkasiiven kokoontumisessa", vastasin.
"Kotkasiipi? Onko hän jo soturi?" Honkasydän toisti ja nyökkäsin hänelle vastaukseksi.
"Hän tunsi Satakielen", aloitin ja näin miten Honkasydämen silmät muuttuivat äkkiä toiveikkaiksi.
"Olen pahoillani mutta hän kertoi, että Satakieli on valitettavasti matkannut Tähtiklaanin maille", lisäsin ja Honkasydän katsahti tassuihinsa.
"Kysyitkö häneltä mistä hän tuntee Satakielen?" kolli nosti katseensa jälleen minuun.
"Satakieli on hänen emonsa", kerroin ja kollin karvat kohosivat äkisti. Ei suuttumuksesta vaan hieman ehkä jopa innostuksesta.
"Hänen emonsa?" Honkasydän toisti jälleen mitä olin sanonut.
"Hän oli aika epäileväinen kysymyksiäni kohtaan ja hän tuohtui hieman, kun kerroin, että menisit tapaamaan häntä jonakin päivänä. Hän sanoi, että jos yrität jotakin niin saat tuntea sen nahoissasi ja hän vaikutti olevan erittäin tosissaan asiasta. Joten olethan varovainen jos päätät lähteä etsimään häntä", huokaisin hiljaa.
"Totta kai. Haluan vain kuulla hänen tarinansa en muuta", Honkasydän nyökkäsi ja nuolaisi päälakeani isällisesti.
"Miksi haluat niin kovasti puhua hänen kanssaan?" en voinut olla kysymättä asiasta, koska en täysin ymmärtänyt tätä kuviota.
"Haluan olla ensin itse varma asiasta ennen kuin kerron", Honkasydän totesi mietteliäänä.
"Mutta olet varmasti ensimmäinen ja viimeinen jolle kerron siitä. Jostain kumman syystä minä luotan sinuun paljon enemmän kuin kehenkään muuhun täällä", kolli hymyili minulle pienesti ja tunsin miten ilahduin hieman kuullessani nuo sanat.
"Aion olla luottamuksesi arvoinen", kuiskasin tälle hiljaa hymyillen.

Tuosta keskustelusta oli nyt kulunut viikkoja ja sen jälkeen suhteeni Honkasydämeen oli muuttunut vieläkin enemmän. Olimme lähentyneet ja ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntui, että minulla oli isä. Tiesin ettei Honkasydän ollut oikea isäni mutta hän oli ottoisäni ja kissa joka oli pelastanut minut pentuna varmalta kuolemalta. Olin siis hänelle velkaa elämäni. Tiesin kuitenkin, että Korppitassu oli katkera siitä, että vietin aikaa Honkasydämen kanssa ja että Honkasydän oli osoittanut huomiota minua kohtaan muttei häntä kohtaan. Korppitassu oli tähän astisen elämänsä aikana halunnut vain ja ainoastaan, että hänen isänsä huomaisi hänet mutta jostain syystä niin ei ollut käynyt. Pystyin vain kuvittelemaan miltä hänestä nyt tuntui, kun hän näki minun viettävän aikaa hänen isänsä kanssa ja olin hieman pahoillani asiasta. Tunsin pientä sääliä häntä kohtaan ja hänen vihaansa kohtaan. Katkeran vihaiset kissat tekivät vain ja ainoastaan hallaa itselleen olemalla vihaisia. Jos Korppitassu muuttuisi niin uskoin hänen suhteensa isäänsäkin muuttuvan mutta Korppitassu ei tulisi tuskin koskaan muuttumaan vaikka sitä niin kovasti toivoinkin.
"Mitä sinä täällä oikein mutiset?" Iltatassu maukaisi viereltäni. Istuskelin parhaillaan lumisen kallion päällä pyöritellen lumipalloa tassuni alla.
"En mitään", virnistin kollille tuupaten pallon alas kalliolta.
"Tulin etsimään sinua heti, kun kuulin erään jännittävän uutisen", kolli virnuili minulle salamyhkäisesti ja höristin korviani häntä kohti kiinnostuneena.
"Saan tänään soturinimeni", Iltatassu pörhisti karvojaan ja paransi ryhtiään leveästi hymyillen.
"Onneksi olkoon! Mahtavaa! Olet niin ansainnut sen!" huudahdin innostuneena ja syöksyin halaamaan kollia. Iltatassun tasapaino järkkyi ja hänen tassunsa liuskahti hänen altaan niin, että pian jo kierimme alas lumiselta kalliolta.
"Hups. Anteeksi", henkäisin vaivalloisesti Iltatassun päältä. Nousin vikkelästi ylös ja ravistelin lumet turkistani. Iltatassu teki samoin ja alkoi hykertelemään huvittuneena.
"Saimpahan lumikylvyn. Nyt olen puhdas nimitystilaisuutta varten", hän naurahti huvittuneena.
"Anteeksi", irvistin.
"Ei haittaa. Harmillista, että joudun poistumaan oppilaiden pesästä", kolli nuolaisi tassuaan.
"Miten niin? Eikö ole hienoa päästä soturien pesään?" kallistin hieman päätäni kysyvästi.
"On, on. Mutta se tarkoittaa sitä, että parhaat ystäväni jäävät vielä oppilaiden pesään. Siis sinä ja Sadetassu. Varsinkin sinä", Iltatassu mutisi ja häkeltyi äkkiä.
"Tai siis tarkoitan, että minulle tulee hieman ehkä yksinäistä soturien pesässä, kun en kuule teidän kikatusta ennen nukkumaan menoa", kolli takelteli ja ravisteli sitten päätään. Naurahdin ja painoin pääni kollin leukaa vasten.
"Meilläkin tulee ikävä sinua mutta ei aikaakaan, kun me liitymme sinun seuraasi soturien pesään. Odotappa vain. Et edes ehdi ikävöimään meitä. Sitä paitsi vietämme aikaa yhdessä ihan niin kuin ennenkin", kehräsin.
"Mutta minä syön soturien pesän luona ja te oppilaiden pesän luona", kolli huokaisi.
"Mitä sitten? Me näemme silti toisiamme päivittäin", huokaisin ja nostin katseeni Iltatassun vaaleansinisiin silmiin.
"Niin kai sitten. Katsokin, että tulet pian seurakseni soturien pesään. Tee kaikkesi, että saat soturinimesi pian", Iltatassu virnisti.
"Teen parhaani!" hymyilin iloisesti ja nuolaisin kollin poskea ystävällisesti.
"Älä tee noin", kolli sanoi vaivaantuneesti.
"Mitä minä tein?" kurtistin kulmiani.
"No... siis.. noin miten äsken teit", kolli mutisi ja virnistin ilkikurisesti.
"Ai näinkö?" kysyin ja nuolaisin kollia uudestaan poskesta. Iltatassu otti askeleen taaksepäin ja naurahdin.
"Mikä sinuun tuli?" kysyin huvittuneena.
"Ei mikään. Minä vain..." kolli aloitti ja kuopi lunta tassullaan.
"Mitä?" kysyin nyt hieman vakavammin.
"Minä vain en jaksaisi odottaa", Iltatassu huokaisi syvään.
"Mitä?" kallistin päätäni kysyvästi.
"Että sinustakin tulisi soturi ja pääsisit soturien pesään nukkumaan minun kanssani. Ehkä jopa minun vierelleni", kolli totesi ja tunsin miten puna nousi poskilleni. Mitä Iltatassu oikein yritti kertoa? Että hän pitää minusta?
Katsoin kollia häkeltyneenä ja tämä vastasi katseeseeni. Äkkiä hiljaisuus tuntui jotenkin vaivaannuttavalta. Se ei ollut tuntunut siltä Iltatassun kanssa koskaan ennen. En vain yksinkertaisesti tiennyt miten vastaisin hänelle.
"Ei sinun tarvitse vastata. Meidän pitäisi palata leiriin", Iltatassu sanoi sitten pudistellen päätään.
"Odota.." päästin hätäisesti suustani, kun Iltatassu oli jo lähdössä. Kolli pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.
"Minäkään en malta odottaa sitä", vastasin sitten hiljaa ja Iltatassun ilme kirkastui ja tämä nyökkäsi minulle.
"Minä odotan sinua niin kauan kuin on tarve", hän sanoi sitten hymyillen.
"Hyvä. En anna sinun odottaa liian kauan", puskin päätäni kollin kylkeä vasten kehräten ennen kuin lähdin juoksemaan kohti leiriä Iltatassu kannoillani.


Iltatassu sai soturinimekseen Iltakatse ja tuo nimi sopi hänelle todella hyvin.
"Onneksi olkoon", kehräsin puskien kollin kanssa päitämme yhteen.
"Kiitos, Koivutassu", Iltakatse vastasi ja hymyili minulle lempeästi. Vaihdoimme vielä katseita ennen kuin menin Sadetassun luo kauemmas.
"Meidän kamu on kasvanut aikuiseksi", Sadetassu hymyili istahtaessani hänen vierelleen katselemaan miten klaanilaiset kävivät onnittelemassa uutta soturia.
"Niinpä", huokaisin syvään ja Sadetassu katsoi minua hilpeästi.
"Te katsoitte toisianne sillä tavalla. Miksi?" hän aloitti virnistäen.
"Millä tavalla?" virnistin ystävälleni takaisin.
"Kyllä sinä tiedät. Sillä tavalla", Sadetassu nyökytti päätään myhäillen.
"Lupasin hänelle, että teemme kaikkemme jotta mekin saisimme soturinimemme pian", vastasin kylmän rauhallisesti.
"Niinpä niin. Hän toivoo, että sinä saisit pian soturinimesi jotta pääsette tekemään pentuja", Sadetassu päästi suustaan.
"Sadetassu!" kikatin läimäyttäen naarasta tassullani.
"Mitä? Tekin mietitte sitä! Aivan varmasti!" Sadetassu nauroi hieroen päätään johon olin osunut.
"Ei mennä asioiden edelle. Yksi askel kerrallaan", naurahdin pudistellen päätäni. Sadetassu oli ihan mahdoton välillä.
"Hyvä on. Hyvä on. Kunhan sanoin", Sadetassu virnisti vielä minulle ja tökkäsin häntä selkään vielä hännälläni, kun näin Iltakatseen astelevan meitä kohti.
"Mikä täällä on niin hauskaa?" uusi soturi kysyi virnistäen.
"Pennut", Sadetassu vastasi ja mulkaisin tätä hätäisesti Iltakatseen katsoessa ystäväänsä kysyvästi.
"Pentutarhan pennut hassuttelivat hieman aikaisemmin ja kerroin siitä Koivutassulle", Sadetassu sepitti valheen pikaisesti suustaan ja huokaisin syvään.
"Pennut osaavat olla hauskoja", Iltakatse nyökkäsi huvittuneena.
"Niin osaavat", Sadetassu iski minulle vaivihkaa silmää.
"Miltä nyt tuntuu olla soturi?" vaihdoin puheenaihetta.
"Täytyy totutella uuteen nimeen. Valvon tämän yön vartioiden leiriä", kolli vastasi.
"Onnea tulevaan yöhön. Saattaa olla aika kylmä yöllä", totesin.
"Kyllä minä selviän", Iltakatse virnisti.

Yön aloittaessa tuloaan vetäydyin Sadetassun kanssa oppilaiden pesään. Juttelimme hetken niitä näitä ennen kuin kävimme nukkumaan. Ennen nukahtamista minulla oli vain yksi asia mielessä. Tein parhaani jotta minäkin ansaitsisin soturinimeni pian.

Korpin tarinat - Luku 5
//taistelua ja verta

"Väistö! Väistö! Ja isku!" Punakynsi käskytti minua harjoitellessamme taistelua Synkän metsän keskellä.
"Uudestaan! Väistö, väistö ja isku! Hyvä", hän toisti samalla, kun loikin väistäen hänen iskujaan ja iskin häntä kohti hänen käskiessään.
"Vielä kerran! Väistö, väistö ja isku", Punakynsi toisti jo kolmannen kerran.
"Punakynsi!" Daaliakynsi ilmestyi suuren kallion takaa luoksemme. Keskeytimme harjoitustuokiomme puoliksi sokean naaraan kävellessä väliimme.
"Mitä nyt?" Punakynsi murahti. Häntä selvästi ärsytti oppitunnin keskeyttäminen.
Daaliakynsi nyökkäsi taaksensa vilkaisten kauempana kohoavaa kukkulaa. Siristin silmiäni kukkulaa kohti ja pystyin erottamaan tumman hahmon, joka istui sen päällä niin kuin monena muunakin yönä aikaisemmin.
"Asia koskee oppilastasi", kuulin naaraan sihahtavan kollille ja tämä nyökkäsi takaisin.
"Odota tässä", Punakynsi murahti minulle ja meni Daaliakynnen kanssa kauemmas minusta etten kuulisi mistä he keskustelivat.
Huokaisin ja istuuduin aloilleni. Tunsin miten lihaksiani särki mutten antanut sen häiritä. Nuolaisin tassuani ja pyyhkäisin sillä korvanipukkaani.
Pian isoisovanhempani tulivat takaisin luokseni mietteiliäinä.
"Meidän täytyy hieman vaikeuttaa oppituntejamme. Minun täytyy ottaa kovat keinot käyttöön jotta saamme kiristettyä vauhtia ja sinusta tulisi taitavampi", Punakynsi sanoi pää korkealla. Sitten hän nyökkäsi Daaliakynnelle ja tämä syöksyi minun kimppuuni aivan yllättäen. Hätkähdin hieman, kun naaras painoi minut maata vasten ja upotti kyntensä lihaani. Irvistin kivusta ja ujutin takajalkani tämän alle jotta sain kynteni upotettua tämän vatsaan. Kierimme maassa tovin kunnes sain naaraan alleni ja aloin raapia tätä vatsan alueelta niin kauan, kun ehdin.
Daaliakynsi ulvahti kivusta mutta pääsi luikahtamaan irti otteestani ja oli jo pian selässäni kiinni. Hän porautui hampaillaan kiinni niskaani ja suustani pääsi murahdus. Heittäydyin selälleni niin, että naaraan ilma pakeni hänen keuhkoistaan ja hän irrotti otteensa niskastani. Naaras kömpi äkkiä jaloilleen mutta olin nopeampi. Hyppäsin itse hänen niskaansa ja painoin kynteni kiinni hänen kylkiinsä ja purin häntä niin kovaa, kun pystyin hänen niskavilloistaan. Daaliakynsi yritti karistaa minut irti selästään mutta olin niin tukevalla otteella hänessä kiinni ettei yrityksestä tullut mitään. Painoin kynteni vain syvemmälle ja syvemmälle hänen kylkiään vasten ja naaras ulisi kivusta allani.
Punakynsi istui kallion vierellä häntä ympärilleen kiedottuna. Hän katsoi meitä silmät viiruina hyvin vakavana ja kylmän viileästi.
Daaliakynnen jalat pettivät hänen allaan ja hän rojahti maata vasten yrittäen edelleen irtautua otteestani mutta mitä enemmän hän yritti sitä syvemmälle kynteni upposivat.
"Riittää!" Punakynsi karjaisi viimein ja irrotin otteeni siltä seisomalta. Daaliakynsi vaikeroi maassa hetken ennen kuin yritti saada jalat alleen ja raahusti Punakynnen rinnalle kylkeään pidellen. Tunsin miten niskani tuntui märältä ja paljaalta. Veri pisarat putoilivat yksitellen maahan sotkien turkkini. Silmäkulmani oli auennut myös ja sai toisen silmäni lähes sokeaksi verellään.
"Se oli hyvä lyhyt harjoitus tähän väliin", Punakynsi nyökkäsi vilkaisten naarasta.
"Ensi kerralla olen enemmän tosissani", Daaliakynsi virnisti minulle ennen kuin poistui luotamme kyljet verestä punaisina.
"Sinun on parasta palata maailmaasi ja putsata itsesi ennen kuin muut heräävät jotteivat he osaa aavistaa mitään", Punakynsi totesi ja lähti kumppaninsa perään.

Irvistin kivusta sammalpedilläni ja räpyttelin silmiäni pimeässä oppilaiden pesässä. Petini oli märkä. Märkä verestä. Kasasin nopeasti sammaleet yhteen kasaan ja ryhdyin nuolemaan verta turkistani pois. Olin hieman hämilläni. Oli siis mahdollista, että haavoittuisin en vain unessani vaan myös todellisuudessa. Pesin turkkiani niin nopein ja pitkin vedoin kuin taisin ettei kukaan osaisi aavistaa minun kulkevan Synkän metsän poluilla harjoittelemassa taistelutaitoja.
Saatuani itseni pestyä ravistelin turkkini ja irvistin hieman, kun tunsin kipeät haavani niskassa. Enää niistä ei onneksi vuotanut verta niin valtoimenaan mutta kipeät ne silti olivat.
Raahasin veriset sammaleet ulos pesästä ja vein ne äkkiä pimeässä aamuyössä ulos leiristä ja vein ne kauemmas leirin suuaukolta läheisen puskan juureen. Kaivoin lunta puskan alta ja laskin sammaleet sinne ennen kuin peitin ne lumella. Maa oli niin jäinen etten saanut sitä kaivettua joten tämä oli ainoa keino.
Sen tehtyäni päätin vielä hieroa kipeää selkääni viileää lunta vasten ja kylmyys helpotti sopivasti jomottavia haavojani.
Mietin miten selittäisin haavani samalla, kun keräsin uusia sammaleita petiäni varten. Katselin ympärilleni mietteliäänä kunnes sain vainun näädästä. Sillä hetkellä sen keksin. Menin hajua kohti ja näin näädän jätöksiä lumen päällä ja aivan sen lähettyvillä oli muutama kyseisen eläimen karvatuppo. Nappasin karvatupot tassuihini ja hieroin niitä minua vasten. Sen tehtyäni nappasin sammaleet takaisin suuhuni ja lähdin leiriä kohti.

Leiri oli jo herännyt minun saapuessa paikalle.
"Mitä sinulle on käynyt?" Kirkasmyrsky katsoi minua ihmeissään, kun olin menossa oppilaiden pesää kohti.
"Olin hakemassa uutta sammalta petiäni varten, kun näätä tuli vastaan", vastasin varapäällikölle.
"Siltä sinä haisetkin. Sinun on parasta käydä näyttämässä tuota niskassasi olevaa haavaa parantajalle. Saitko näädän häädettyä?" Kirkasmyrsky kysyi otsa rypyssä.
"Kyllä minä sitten viimein sain", nyökkäsin.
"Hyvä. Viehän nuo sammaleet pesään ja mene Mistelisydämen luo", varapäällikkö käski ennen kuin käveli soturien pesän edustalla olevien sotureiden luo.

Saatuani petini tehtyä lähdin parantajan pesälle. Niskassa oleva haavani oli alkanut jälleen vuotamaan verta ja se oli todella kipeä.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" Mistelisydän henkäisi nähdessään minut.
"Tappelin näädän kanssa", vastasin samalla, kun Riesatassu riensi luokseni tyrehdyttämään veren vuotoni.
"Haavasi näyttää ikävältä. Onneksi olet vielä hengissä. Tuosta jää kyllä mojova arpi sinulle muistoksi", parantaja totesi pudottaen eteeni unikonsiemeniä pureskeltavaksi.
Parantajan ja hänen oppilaansa tehtyä työnsä poistuin pesästä juuri samalla hetkellä, kun Koivutassu viiletti ohitseni kohti soturien pesää. Kurtistin kulmiani nähdessäni naaraan menevän Honkasydämen luo. Taas.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt heidän viettävän aikaa yhdessä. Monia viikkoja aikaisemmin olin nähnyt heidän poistuvan leiristä yhdessä ja sitten vielä ennen ensimmäistä kokoontumistamme olin nähnyt miten Honkasydän oli kutsunut Koivutassun luokseen. Myös kokoontumisen jälkeen he olivat keskustelleet ja sen jälkeen olin nähnyt heidät lähes päivittäin yhdessä. En ymmärtänyt miksi ja minua ärsytti. Eihän Koivutassu edes ollut oikeasti Honkasydämen pentu vaan minä olin. Minä ja vain minä. Mutta nyt tuo vanhus vietti aikaa tuon orvon kanssa eikä minun, hänen oman poikansa kanssa. Karvani kohosivat ja sähähdin mielessäni. Vielä tulisi minun aikani näyttää kuinka pahan virheen isäni teki jättämällä minut huomiotta. Minun oli vain oltava kärsivällinen.
Minua myös mietitytti eräs asia kokoontumisesta. Olin nähnyt miten Koivutassu oli jutellut Myrskyklaanilaisen soturin kanssa pitkään ja heidän juttutuokionsa oli vaikuttanut vakavalta ja tärkeältä. Sen jälkeen Koivutassu oli kotiin palattuamme mennyt puhumaan Honkasydämen kanssa. Aivan kuin nämä kaksi keskustelua olisivat kietoutuneet jokseenkin yhteen. Mutta mitä asiaa Koivutassulla olisi oikein ollut Myrskyklaanilaiselle? Vai oliko Honkasydän lähettänyt Koivutassun juttelemaan Myrskyklaanilaiselle? Olin hämilläni.

"Valmiina harjoituksiin?" hätkähdin mietteistäni Ahmakäpälän saapuessani luokseni.
"Kyllä", nyökkäsin, kun mestari huomasi haavani.
"Näätä", vastasin ennen kuin kolli ehti kysyä mitään.
"Ahaa. No otetaan hieman rauhallisemmin tänään etteivät haavasi ala vuotamaan. Saan muuten kuulla kunniani parantajalta", Ahmakäpälä tokaisi vakavasti ja lähdimme yhdessä ulos leiristä.

luku 8.

Feelings

Yksinäisyys, pettymys ja suru olivat outoja tunteita, jotka ruokkivat toinen toisiaan saaden kasvatettua ne vielä suuremmaksi, kuin ne aluksi olivatkaan. Ne saivat luulemaan asioita, joita ei oikeasti tapahtunutkaan. Etsijätaivas kuitenkin antoi niiden tunteiden kasvaa ja syödä toisia, parempia ja onnellisia tunteita. Hän antoi kaiken olla.

Asia vaivasi häntä koko yön ja seuraavat päivät. Nico ei ollut tullut katsomaan harmaata naarasta ja hän oli jäänyt synkkään yöhön yksin. Nicon tulematta jättäminen oli murtanut Etsijätaivaan palasiksi uudestaan ja uudestaan, koska Etsijätaivas välitti mustasta kollista niin paljon. Ehkä vähän liikaa, ottaen huomioon sen, että Nico ei kuulunut klaaneihin ja Etsijätaivas rikkoi soturilakia. Ja oliko se ollut hyvä idea? Ilmeisesti ei, Etsijätaivas mietti sydän särkyneenä, että oliko hän tehnyt jotai väärin? Oliko Nicolle käynyt jotain, josta hän ei tiennyt? Se oli hänelle vaikea asia, koska he olivat eri paikoissa. Nico ei ollut Myrskyklaanin kissa ja se hankaloitti kaikessa asioissa. Tosin, Etsijätaivas ei voinut kieltää sitä, että hän mietti kollin tuomista klaaniin. Mutta se asia.. pelotti häntä. Se pelotti häntä niin suuresti, että se sai tehdä omia tuhojaan Etsijätaivaan mielessä. Yhdestä ajatuksesta tuli seuraava, siitä seuraava ja kierre oli loputon.

“Hei”, Näkyviiksi tuli soturienpesään ja puski naarasta hellästi kuonoon. Etsijätaivas katsoi vain maata, eikä reagoinut ystäväänsä mitenkään. Näkyviiksi istahti Etsijätaivaan eteen ja kurtisti kulmiaan mietteliäänä. “Etsijätaivas”, hän aloitti topakammin. Etsijätaivas säpsähti, kuin heräten jostain talvihorroksesta.
“Sanoitko jotain?” Etsijätaivas uteli ja ravisti päätään, yrittäen saada sen selväksi päänsisäisestään sumusta. Näkyviiksi katseli harmaata naarasta ja tökkäsi tuota hellästi tassullaan pyytäen naaraalta jotain.
“Nouse ylös. En jää katsomaan sinua tuollaisena”, Näkyviiksi sanoi. Etsijätaivas heilautti korviaan huokaisten syvään. “Lisäksi haluan puhua sinulle. Vakavasti”, Näkyviiksi sanoi vilkaisten Etsijätaivaan mahaa. Se sai Etsijätaivaalla soimaan hälytyskellot, että mistä asiasta vanhempi kolli tahtoi puhua. Etsijätaivas nousi, ravisti pesän sammalet turkiltaan.
“Mistä haluat puhua?” Etsijätaivas sanoi äänessään suuri hämmennys. Tummanruskea kolli vain heilautti häntäänsä hiljentääkseen ystävänsä.
“Etsitään joku rauhallinen paikka..ja vaihdetaan kieliä. Se voisi piristää sinua”, Näkyviiksi sanoi, enemmän ehkä itselleen kuin muille. He menivät leirin laitamille, lähelle pentutarhaa jossa pennut pyörivät Taivaannovan jaloissa.
“Onko tämä tarpeeksi hyvä paikka?” Etsijätaivas kysyi kurtistaen kulmiaan. Näkyviiksi vilkaisi heidän edestä juoksevaa Roihupentua, jonka perässä tuli Liekkipentu.
“On”, kolli aloitti ja katsoi Etsijätaivasta ymmärtäväisesti meripihkanvärisillä silmillään. “Etsijätaivas.. tiedätkö, että sinä kannat pentuja?” Näkyviiksi kuiskasi ystävänsä korvaan. Etsijätaivas katsoi kollia tuntiessaan vatsansa muljahtavan ympäri. Eihän.. kenenkään pitäisi tietää siitä! Etsijätaivas painoi päänsä alas ja nyökytti hiljaa vastaukseksi Näkyviikselle.
“Oli minulla epäilykseni, mutta mikään ei ollut varmaa..”
“Etsijätaivas. Pennut ovat suuri ilo kaikille”, Näkyviiksi sanoi. “Sinulle ja klaanille”, hän sanoi.
“Mutta entä sitten..pentujen isälle?” Etsijätaivas kuiskasi hiljaa, rinnassa syvä suru. Hän oli pettänyt klaanin, rakkauden tähden.
“Varmasti hänellekin”, Näkyviiksi sanoi ja nuolaisi ystävällisesti Etsijätaivaan korvia.
“En voi kertoa kenellekään, kuka heidän isä on!” Etsijätaivas sanoi katsoen Näkyviikseä paniikki silmissään. Näkyviiksi nyökkäsi.
“Emon ei ole pakko kertoa sitä. Mutta mikäli tahdot, minä -”, Näkyviiksi oli aloittamassa, mutta Etsijätaivas puski häntä vasten.
“Kiitos Näkyviiksi”, hän ei saanut muuta sanottua. Näkyviiksi hymyili Etsijätaivaalle, joka hymyili takaisin.
“Sinulla on suuri sydän. Se ei ole paha asia”, kolli sanoi saaden Etsijätaivaan karvat siloittumaan. “Mutta muista, että olet kantanut pentuja vasta vähän aikaa. Se ei ole vielä huomattavissa…ellei osaa katsoa tiettyjä oireita”, Näkyviiksi sanoi viikset väpättäen.
“Tiedän. Ajattelin, heti kun se näkyy, niin käydä Sudenlaulun luona”, Etsijätaivas pohti.
“Hyvä niin”, Näkyviiksi sanoi heilauttaen häntäänsä. Etsijätaivas koki sen olevan päätös heidän keskustelulle. Etsijätaivaan mieli oli nyt kirkas ja toiveikas. Pennut olivat hyvä asia, ne olivat uusi ilo kaikille. Pennut olisivat myös hyvä lisä Myrskyklaaniin.. vaikka se oli jo täynnä kissoja. Miten pennut sopeutuisivat klaaniin ilman isää? Tosin, eihän Etsjätaivaallakaan ollut koskaan isää. Hänellä oli ollut vain.. Täplätuuli ja sisaruksensa.

Etsijätaivas etsi Pilvitassun. Pilvitassu oli juuri puhumassa Etsijätaivaan veljen, Pilkkutassun kanssa. Etsijätaivas meni heidän luokseen ja tervehti iloisesti. Hänet oli määrätty metsästyspartioon, joten hän voisi samalla opettaa oppilastaan. Etsijätaivas myös mietti, milloinhan Pilvitassusta tulisi soturi. Mutta hän mietti, että jos joutui ajattelemaan asiaa, niin Pilvitassu ei ollut vielä valmis. Oppilas olisi valmis soturiksi sitten, kun hän kokisi, ettei olisi enään mitään uutta opetettavaa. Vaikka toisaalta, oppiminen jatkui läpi elämän..
“Pilvitassu, me voitaisiin lähteä metsästämään, jos vain jaksat sen jälkeen niin mentäisiin vielä harjoittelemaan. Auringon laskiessa hämärän tullessa, voitaisiin harjoitella taisteluliikkeitä pimeässä”, Etsijätaivas pohti. Pilvitassu näytti innokaalta.
“Enköhän minä jaksa!” Kollioppilas intoili. Etsijätaivas soi Pilkkutassulle hymyn ja heilautti Pilvitassulle häntäänsä poistumisen merkiksi. Oppilas lähti loikkimaan muun metsästyspartion luokse.
“Miten jakselet?” Etsijätaivas kysyi istuuntuen veljensä rinnalle. Etsijätaivas huomasi, että Pilkkutassu oli kasvamassa hänestä ohitse. Kollissa alkoi olla jo kokoa, vaikkakin oli vielä oppilaana. Pilkkutassu katsoi häneen kiitollisena ja henkäisi syvään.
“En tiedä. Välillä tuntuu kuin… ei tuntuisi miltään. Mutta sitten taas.. tuntuu kuin kaikki olisi liian selvää ja kirkasta”, Pilkkutassu sanoi laskien päänsä alemmas ja katsoi maata. Etsijätaivas pesi veljeään korvasta ystävällisesti ja kehräsi hiljaa.
“Se on okei. Kunhan muistat, että.. me olemme täällä. Sinua varten.”
“Tiedän”, Pilkkutassu sanoi nostaen päänsä pystyyn ja hymyili Etsijätaivaalle. Etsijätaivas nousi ylös partion viittoessa hänelle.
“Minun täytyy mennä. Nähdään”, Etsijätaivas sanoi ja Pilkkutassu puski häntä nenällään.
“Hyvää saalistusonnea!” Sitten Etsijätaivas loikki Jääruusun ja Kastelinnun mukaan, perässään yli-innokas Pilvitassu.

Metsässä, partio pohti parasta paikkaa saalistaa.
“Hmm. Uusi lumi saattaa vaikeuttaa saalistusta”, Etsijätaivas selosti kaikille, mutta katsoi Pilvitassua. “Eläimet varovat liikkumasta uudella lumella, koska siihen jäävät jäljet. Meidän pitäisi vain yrittää muistaa vanhojen paikkojen kautta, missä on ollut paljon pesiä..” Etsijätaivas mietti ääneen.
“Kaikki saaliit ovat klaanin hyväksi”, Kastelintu sanoi ja Etsijätaivas nyökkäsi.
“Napatkaa kaikki mitä saatte”, Etsijätaivas tokaisi ja kaksikko lähti etsimään paikkaa, jossa saalistaa. Etsijätaivas katsoi Pilvitassuun ja mietti, minne he menisivät. “Kokeillaan kanervikkoa ja metsää lähellä jokea”, hän mietti ja virnisti. “Jos Tähtiklaani suo, löydämme jäniksen joka juoksee meidän puolellamme”, Pilvitassun silmät sädehtivät innokkaana. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan napannut jänistä ja se voisi olla oppilaan kanssa mukavaa vaihtelua.

Tuuli puhalsi järveltä kylmää ilmaa. Etsijätaivas haisteli sitä, mutta sieltä ei tullut mitään erottuvaa tuoksua. Etsijätaivaan ajatus meni Nicoon - miten kolli pärjäisi, yksin? Tosin, ei Nico ihan yksin ollut. Heitä oli muutaman kissan lauma kauempana, joilla ei ollut sääntöjä. Etsijätaivas käänsi katseensa oppilaaseensa ja räpäytti silmiään.
“Oletko valmis?” Etsijätaivas kysyi. Pilvitassu nyökkäsi innokkaana. “Muista, että innokkuusi voi olla ongelma. Muista keskittyä siihen mitä teet. Osaat kyllä”, Etsijätaivas muistutti oppilasta ja kosketti kollia hännällään. Pilvitassu lähti etsimään läheltä jokea tuoreita jälkiä, joita hän löysikin. Etsijätaivas katseli kollin menoa, kun eräänä päivänä hänellä olisi pennut opetettavana. Hän olisi niin ylpeä heistä - eikä kukaan tulisi rakastamaan pentuja kuin hän. Pilvitassu oli saanut vainun ja lähti seuraamaan sitä. Etsijätaivas tarkkaili ja katseli, kun Pilvitassu ponkaisi takajaloillaan vauhtiin ja katosi lumen pölytessä ilmaan. Naurahtaen Etsijätaivas lähti toiseen suuntaan, turhaa hän tarkkaili oppilastaan, joka oli haka metsästämisessä. Etsijätaivas ei haistanut mitään, mutta hän tosiaan näki pienesti virtaavan joen tällä puolella jäniksen. Se kulki varovaisesti kohti häntä, joten Etsijätaivas kiersi tuulen alapuolelle, jottei saaliseläin saisi hänestä tuoksua. Etsijätaivas toivoi, että Pilvitassu oli saanut saaliinsa kiinni ja hän tulisi heitä vastaan. Kun jänis kulki varovaisesti hänen eteensä, Etsijätaivas painoi jalkansa alleen ja pinkaisi juoksuun. Jänis katsoi taakseen ja lähti juoksuun. Se oli villi takaa-ajo. Jänis kierteli ja kaarteli, mutta Etsijätaivas sai sen ajettua kohti jokea. Pilvitassu oli sopivasti vastassa, joten Pilvitassu sai napattua sen. Etsijätaivas huikkasi onnittelut hienosta nappaamisesta oikeaan aikaan. Samaan aikaan muut myrskyklaanilaiset olivat yrittäneet etsiä lisää saalista, mutta saaliseläimet olivat pysyneet visusti piilossa. He olivat saaneet kiinni yhteensä yhden jäniksen, kaksi varpusta ja päästäisen. Se oli vähäinen saalis klaanille, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Saalistuspartio asteli leiriin saaliit suussaan. Etsijätaivas kävi puottamassa saaliit kasaan.
“Pilvitassu! Jos viitsit, niin vietkö kuningattarille ruokaa?” Etsijätaivas muistutti oppilastaan. Pilvitassu nyökkäsi ja valikoi sen jäniksen, minkä he olivat napanneet yhdessä. Etsijätaivas mietti myös lisätehtäviä oppilaalleen. “Ja jos viitsit, käytkö vaihtamassa klaaninvanhimpien sammaleet? Ota mukaan joku kaveriksi”, Etsijätaivas sanoi ja mietti kokonaista päivää.
“Joo totta kai!” Pilvitassu sanoi irvistäen. Innokas oppilas ei pitänyt tylsistä tehtävistä, mutta teki ne palvellakseen klaania.
“Ainiin! Saat nyt pienen tauon. Jaksatko myöhemmin tulla taisteluharjoituksiin?” Etsijätaivas uteli oppilaaltaan. Pilvitassu nyökkäsi ja heilautti häntäänsä, lähtien kohti pentutarhaa, jonka edustalla pennut painivat keskenään.

Nyt, kun Etsijätaivas oli saanut Pilvitassun kauas hänestä ja oppilaalle muuta ajateltavaa, hän menisi katsomaan oliko Nico vieläkään tullut paikalle. Etsijätaivas katsoi sopivan tilan, kun kukaan ei näyttänyt huomaavan, hän livahti ulos. Metsä oli hiljainen ja aurinko paistoi taivaalla - ainakin vielä hetken aikaa. Etsijätaivas halusi vain nähdä, olisiko Nico tullut. Hän tahtoi nähdä kollin enemmän kuin mitään muuta. Päästessään heidän tapaamispaikalle, naaras katseli ympärilleen. Paikka vaikutti hiljaiselta, kunnes kuuli kun puusta tippui lumet. Etsijätaivas kääntyi ympäri ja lähestyi sitä paikkaa, jossa se oli tapahtunut. Pian lumesta ilmestyi näkyviin mustaturkkinen kolli jonka silmät loistivat kirkkaasti.
“Et usko millainen matka minulla oli!” Nico juoksi Etsijätaivaan luokse hengästyneenä kun pääsi lumikasasta. Etsijätaivas katseli hänen rakastamaansa kollia silmät suurina. Missä toinen oli ollut?
“Missä olet ollut?” Etsijätaivas kysyi äänessään rakkautta ja surua. “Jätit minut yksin..” Etsijätaivas sanoi surullisena. Nico painoi päänsä alas.
“Loukkasin jalkani. Kaksijalkainen otti minut hoiviinsa ja pelasti minut. Nyt olen kunnossa”, kolli vakuutteli ja sai Etsijätaivaan huolen vähenevään. “Olen pahoillani. Olisin tullut, mutta en päässyt. Korvaan sen vielä”, Nico sanoi puskien naarasta ja kietoi heidän häntänsä yhteen. Kaksikko jäi nojailemaan toisiinsa ja Nico jäi selittämään, mitä hän oli nähnyt kaksijalkalassa.

Etsijätaivas oli palannut leiriin kiireellisesti, sillä hänen oli pakko mennä kouluttamaan Pilvitassua. Tosin, Etsijätaivas oli varma, että kollista tulisi pian soturi. Hän halusi vain Varmistaa kollin taidot, ennen kuin ehdottaisi Heinätähdelle nimitystä. Pilvitassu oli ollut puhumassa sisarelleen. Etsijätaivas heilautti häntäänsä, jotta oppilas tulisi hänen luokseen. Aurinko oli laskenut ja hämärä oli saapunut järvelle.
“Mennäänkö?” Etsijätaivas kysyi ja hymyili. Pilvitassu nyökytti päätään ja he poistuivat leiristä vähin äänin.

He saapuivat harjoitusaukiolle.
“Tämä olisi haasteellisempaa, jos olisi lehdet maassa. Mutta tämäkin saa kelvata”, Etsijätaivas virnisti pimeässä. Pilvitassu nyökkäsi ja sanoi olevansa samaa mieltä.
“Lehdethän pitävät ääntä ja maassa voi olla ties mitä risuja?” Pilvitassu varmisti ja Etsijätaivas nyökkäsi.
“Lisäksi tällaiseen harjoitteluun on eniten valmistautunut Varjoklaani. He ovat tottuneet kulkemaan hämärässä. Tuuliklaani on tottunut kulkemaan nummilla, Jokiklaani veden äärellä..” Pilvitassu nyökkäsi ja sanoi Etsijätaivaalle muut klaanit. Etsijätaivas heilautti korviaan tyytyväisenä.
“Hyvä”, Etsijätaivas totesi vielä. “Joten seuraavaksi, harjoittelemme vähän jäljitystä pimeässä ja sen jälkeen tehdään muutama harjoitus”, harmaa naaras selitti ja aloitti harjoituksen. Etsijätaivas halusi, että Pilvitassu etsi hänet. Hän oli mennyt erilaisissa pensaikossa mutkitellen risujen alta ja välistä ja lopuksi Etsijätaivas oli kiivennyt puuhun. Hän odotti siellä hetken aikaa, kunnes huomasi Pilvitassun tulevan. Nuori kolli epäröi parissa kohtaa, mutta siinä Etsijätaivas olikin yrittänyt hämätä oppilastaan. Pilvitassu kuitenkin löysi uudestaan vainun, joten hän pääsi Etsijätaivaan luokse.
“Olet siellä puussa!” Pilvitassu huuti. Etsijätaivas aurahti ja kapusi alas varovaisesti varoen, etteivät tassut lipsahtaisi irti.
“Hyvä. Olet tarkka löytämään asioita ja metsästys ja löytäminen on sinun vahvuutesi. Katsotaan vielä, mitä voisimme harjoitella seuraavaksi”, Etsijätaivas mietti. “Voimme harjoitella heikkouttasi, jotta siitä tulee vahvuutesi”, hän jatkoi ja Pilvitassu oli innokkaasti mukana.

Etsijätaivas katsoi Pilvitassun heikkoudeksi tämän varomattoman ja kärsimättömän luonteen. Kolli ei malttanut odottaa taistelussa omaa vuoroaan, mutta Esijätaivas pyrki kääntämään sen hyväksi. Harmaa naaras pyrki tekemään sen niin, että Pilvitassu tekisi taisteluliikkeet intuitiolla, eikä ajatuksen kanssa. Jos Pilvitassu jäi ajattelemaan, liikkeet olivat kömpelöitä ja liian hitaita. Mutta silloin, kun hän keskittyi, liikkeet tulivat sulavaksi ja varmoiksi. Sellaisiksi, että näytti siltä, että kollille tuli vahvuutta enemmän kuin sitä oikeasti oli.

Kaksikko oli palannut leiriin. Etsijätaivas näki leirissä Tarinamielen ja Täplätuulen, joten naaras meni heidän luokseen. Tarinamielen ilme oli.. kummallinen ja Etsijätaivas halusi tietää, mikä heitä vaivasi.
“Tapasin isämme”, Tarinamieli sanoi. Etsijätaivas vilkaisi Tarinamieltä ja katsoi tuon olevan ulkopuolisesti kunnossa, mutta käännähti emoonsa kiinni.
“Oletko kunnossa emo?” Etsijätaivas kysyi huolissaan. Häntä itseään ei kiinnostanut oma isä, hän ei ollut koskaan tarvinnut sitä. Mutta emoaan hän tarvitsi.
“Hän.. hän on poissa. Hän ei tule koskaan vahingoittamaan teitä”, Täplätuuli sanoi. Etsijätaivas sulki silmänsä. Se, joka oli loukannut hänen ja heidän emoaan - oli poissa.
“Hyvä. En ole koskaan tarvinnut isää, enkä tarvitsekaan. Mutta sinua tarvitsen. Olethan varmasti kunnossa?” Täplätuuli nyökkäsi ja painoi päänsä Etsijätaivasta vasten. Etsijätaivas koki paljon, monenlaisia tunteita. Päällimmäisenä niistä oli kuitenkin oman emon rakkaus ja suuri rakkaus tulevia pentuja kohtaan.

//en tarkistanu asiavirheiltä, älkää rangaisko XD tämän tarinan myötä toivotan myöhästynyttä joulua ja hyvää uutta vuotta <3

Luku 7

//sisältää hieman verta ja taistelua

Ampiaisturkin mielestä Pisaratassun koulutus oli sujunut hyvin. Naaras edistyi huomattavasti ja nautti kaikesta. Etenkin taisteluharjoituksista. Ampiaisturkki oli pyytänyt kerran Huomensäteen Pisaratassun vastustajaksi, sillä molemmat naaraat olivat luonteeltaan niin samanlaisia. Huomensädekin oli ollut innoissaan päästessään pitkästä aikaa painimaan ja taistelemaan muiden kissojen kanssa.
Pisaratassu tuntui kuitenkin vertailevan itseään koko ajan sisariinsa, eikä tyytynyt hyväänkään suoritukseen.

Ampiaisturkin anturoita nipisteli, kun hän käveli Pisaratassun edellä kohti harjoitusaukiota. Puiden oksat painuivat raskaasta lumesta ja koko metsä oli verhoiltuna lumeen.
“Mitä harjoitellaan tänään?” Pisaratassu uteli.
“Taisteluliikkeitä. Saat taistella minua vastaan,” Ampiaisturkki naukaisi. Pisaratassun silmät levähtivät auki.
“Sinua vastaan? Olet kolme kertaa minua ismopi,” Pisaratassu ulvaisi.
“Taistelussa kissat eivät valikoi vastustajaansa koon puolesta. Sinun täytyy oppia puolustautumaan. Pienuus voi olla etusi,” Ampiaisturkki kehräsi. Pisaratassu meni hämilleen, mutta kokosi itsensä.
“Valmiina?” Pisaratassu kysyi kollilta, mutta ei odottanut vastausta, vaan sukelsi kollin mahan alta ja raapaisi kynnellään.
Ampiaisturkki tunsi, kuinka kipu viilsi hänen vatsaansa. Hän rääkäisi. “Kynnet sisään!”
Pisaratassu näytti katuvalta. “Anteeksi. Unohdin, että kynnet täytyy pitää sisällä,” naaras katui.
“No, kunhan muistat jatkossa,” Ampiaisturkki sanoi. *Täytyy pitää hänen kanssaan kuria. Ei Pisaratassu voi alati unohtaa kynsiä. Hänestä tulee pian vaarallinen. Sekä itselleen että muille.*

Ampiaisturkki ja Pisaratassu kamppailivat lumen keskellä pyörivänä ja sähisevänä karvakasana. Lumi pöllysi heidän ympärillään.
Kauempaa metsää lähestyi hiljaa kettu, jonka punainen häntä oli paikoillaan. Eläimen suussa ja turkissa oli verta.
Ampiaisturkki ja Pisaratassu ei kumpikaan haistanut tai huomannut lähetyvää petoa. Pisaratassu tyrkkäsi Ampiaisturkin selälleen. Kollin pehmeä vatsa oli paljaana ja hän tunsi, kuinka naaraan jalat polkivat sitä.
Kylmä viima pyyhkäisi järveltä päin erikoisen tuoksun. Ampiaisturkki jähmettyi, kun se kuljetti ketun löyhkää. Kolli ponkaisi pystyyn niskakarvat pörrössä. Pisaratassukin oli huomannut epätavallista.
Ampiaisturkki nuuhkaisi ilmaa. Ketun oranssit silmät katsoivat uhkaavasti lumikasan takaa.
“Kiipeä puuhun,” Ampiaisturkki murisi oppilaalle. Vastahakoisesti naaras kiipesi puuhun ja jäi tarkkailemaan tilannetta sieltä käsin.

Kettu syöksähti kohti kollia. Ampiaisturkki väisti ja raapaisi viillon sen kuonoon. Siitä pirskahti tummanpunaista verta, joka norui hiljalleen pitkin ketun arpista naamaa. Se hengitti pahanhajuista ilmaa.
Ampiaisturkki haistoi tutun hajun ketusta. Ketun karva oli valmiiksi jo osin tahmean veren peitossa.
*Onko tuo tullut Tuuliklaanin reviiriltä? Siinä on Varissulan ja jonkun muun kissan hajua. Ja varmasti vertakin,* Ampiaisturkki heräsi. Oranssi kolli otti askeleen toisen eteen ja ajoi kettua pikkuhiljaa nurkkaan.
Ampiaisturkki näykki ketun jalkoja. Se ärsyyntyi ja louskutti teräviä hampaistaan aivan Ampiaisturkin hännän päässä.
Ampiaisturkki tunsi, kuinka kettu sai hänen hännästään kiinni ja kuinka siitä lähti karvatuppoja.
Pelon jyskyttäessä sydämessä kolli kiipesi puuhun turvaan.
Pisaratassu katseli tätä kaikkea avuttomana, eikä halunnut ketun vievän yhtään kissahenkeä Tähtiklaanin maille metsästämään. Naaras tähtäsi ja loikkasi suoraan alas puusta ketun selkään.
Kettu haukahti järkyttyneenä. Se heilutteli ruumistaan ympäri puolelta toiselle, mutta oppilas piti tiukasti kyntensä kiinni.
“Pisaratassu!” Ampiaisturkki ulvaisi. Kolli ampaisi puusta alas, loikkasi naaraan niskaan ja he vierivät sivuun. “Oli vastuutonta tehdä mitään tuollaista,” Ampiaisturkki murisi.
“Eikö tärkeintä ole ko…” Pisaratassu kysyi. “Ei. Jos vastassa on kettu,” Ampiaisturkki pisti väliin.
“Kokemus?” Pisaratassu ulvaisi Ampiaisturkin sanojen jälkeen. Oppilas tuijotti silmät viirussa mestariaan. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja lähti korvat luimussa kohti järveä.
“Et palaa klaaniin ennen kuin olet löytänyt saalista! Klaani on ruokittava!” Ampiaisturkki murisi perään. Naaras ei näyttänyt merkkejä siitä, että oli kuullut. Jupisten omiaan Ampiaisturkki lähti kohti leiriä.

“No mikä nyt?” Huomensäde kysyi, kun hänen kumppaninsa palasi leiriin ilman oppilastaan.
“Arvaa,” Ampiaisturkki murisi.
“Pisaratassu suuttui?” naaras arvasi.
“No mitäpä muutakaan!? Se on semmoinen… syyhyturkki,” Ampiaisturkki manasi.
Huomensäde näytti loukkaantuneelta.
“Ja nyt sinä! Tähtiklaanin nimeen, mikä teitä kaikkia vaivaa?”
“Rauhoitu. Pisaratassu on nuori, kehittyvä ja tulinen kissa. Olet pärjännyt minunkin kanssa,” Huomensäde naurahti ja nuolaisi kollia korvasta. Ampiaisturkki loi silmäyksen kumppaniinsa ja silitti hännällään tämän selkää.
“Haetaanko ruokaa?” Huomensäde kysyi.
Ampiaisturkin vatsa murisi. Lehtikato oli ankara ja viimeksi hän oli syöny haukun hiirestä edellisenä auringonnousuna. *En voi mennä. En ole saalistanut,* Ampiaisturkki ajatteli nälkäinen vatsa ajatuksissaan.
“No, en ole saalistanut,” Ampiaisturkki pani vastaan.
“Tule nyt. Et ole syönyt pitkään aikaan. Se tekee hyvää,” Huomensäde vastasi ja nappasi hiiren.

Syötyään osan hiirestä, Ampiaisturkin mieli oli parempi. Osa nälästä oli hävinnyt kuin kettu suohon ja olokin oli parempi.
Ampiaisturkki loi silmäyksen piikkihernetunnelille. Pisaratassun valkoinen turkki ei erottunut kovin hyvin lumisesta taustastaan, mutta kuitenkin kolli tajusi, että naaras oli tulossa häntä kohti.
“Anteeksi,” Pisaratassu sanoi ja painoi päänsä. Ampiaisturkki vetäisi henkeään. “Ei se mitään. Muista totella vanhempia.”

***

Kuu loisti taivaalla luoden varjoja hangelle. Ampiaisturkki kulki Huomensäteen vierellä ja tunsi naaraan väreilevät lihakset. Hengitys huurusi ja viiksissä oli jääpisaroita.
“Onko kylmä?” Huomensäde henkäisi. Ampiaisturkki nyökkäsi sanomatta sanaakaan.
“Pitää mennä leiriin,” naaras jatkoi yksin puheluaan.
“Ei vielä. Haluan… Haluan kanssasi kahden keskistä aikaa,” Ampiaisturkki sanoi ja veti naaraan ylös puuhun.

Ampiaisturkki makasi rennosti koivun oksilla vieressään Huomensäde. Ampiaisturkki vilkaisi Huomensäteen meripihkan värisiin silmiin. Naaraan silmistä heijastui kuu.
Huomensäde tähysi kuuhun ja katseli lukemattomia tähtiä.
“Kukkaköynnös oli hieno kissa,” Ampiaisturkki sanoi tietäen, mitä naaras ajatteli. Kolli nuolaisi lohduttavasti naaraan päälakea.
“Niin. Mutta se ei haittaa, vaikka hän on kuollut. Hänellä on hyvät oltavat. Minulla on sinut,” Huomensäde sanoi hiljaisesti.
Ampiaisturkista tuntui, kuin naaraasta olisi tullut rauhallisempi. Ei niin hurjapäinen enää.

Ampiaisturkki kietoi häntänsä Huomensäteen hännän kanssa yhteen. Hän hivuttautui lähemmäs. Huomensäde laski päänsä Ampiaisturkin turkille ja sulki silmänsä. Ampiaisturkki katseli naarasta, kuinka hengitys tasaantui. Hän nuoli naaraan turkkia puhtaaksi.
Yksinäinen lintu lensi taivaalla ja Ampiaisturkki saattoi kuulla sen rapisevat siivet. Hän katsoi lintuun ja sitten naaraaseen. *Hän on kuin yksinäinen lintu,* Ampiaisturkki ajatteli.

“Huomensäde. Nyt mennään takaisin leiriin, “Ampiaisturkki sanoi töytäisten naarasta. Huomensäde nosti päänsä Ampiaisturkin turkista ja haukotteli.
“Onko nyt aamu?” naaras kysyi.
“Ei, mutta nyt pitää mennä leiriin,” Ampiaisturkki sanoi ja nousi ylös. Huomensädekin nousi ja katseli alas puusta. Sitten Huomensäde laskeutui sulavasti alaspuusta ja otti etukäpälillään vastaan.
Ampiaisturkki juoksi naaraan kiinni ja painoi tämän maahan.
“Hei!” Huomensäde huudahti ja ponnahti ylös. Ampiaisturkki lennähti ilmaan ja lumi koppasi tämän vastaan. Huomensäde syöksähti kollin päälle. Ampiaisturkki yritti tavoitella Huomensäteen häntää. Hän ei kuitenkaan onnistunut, mutta naaras kuitenkin kierähti pois hänen päältään. Kostoksi Ampiaisturkki ponkaisi Huomensäteen niskaan. Huomensäde yritti kulmahampaillaan saada hätyytettyä kollia pois.
“Auh!” Ampiaisturkki ulvaisi, kun Huomensäde yritti terävillä hampaillaan kollin kurkkua.
Ampaisturkki nousi seisaalleen. “Tule, mennään nyt, ettei kukaan ihmettele, missä olemme.”

Ampiaisturkki hipsi Huomensäteen edellä heidän makuusijoillensa. Ampiaisturkki asettui levottomana sammalvuoteelle. Kaikki lepattavat perhoset olivat kaikonneet hänen vatsastaan illan aikana. Huomensäteen kanssa vietetty yö oli mukava. Naaraan kanssa oli helppo olla.
Ampiaisturkki laski päänsä Huomensäteen kaulalle. Naaras koppasi sen vastaan. Ampiaisturkki tiesi, että Tähtiklaani oli tarkoittanut heidät toisillensa. Ja siitä hän oli tyytyväinen.
“Valaiskoon Tähtiklaani polkusi,” Ampiaisuturkki kuiskasi Huomensäteen korvaan.
Huomensäde räpäytti kollille silmiään ja sulki silmänsä.
Ampiaisturkki katsoi ympäri pesää harmailla silmillään. *Katajataivas näyttää yksinäiseltä. Yleensä hän ja Tuiskumarja nukkuvat vierekkäin. Nyt Tuiskumarja on pentutarhassa.*
Ampiaisturkin ajatukset harhailivat pentuihin. *Olisi hienoa, jos olisi omia pentuja. Mutta ei Huomensäde ole valmis. Ehkä joskus. Mutta silloin hänkin muuttaisi sinne.*
Ampiaisturkki nuolaisi Huomensäteen mustavalkoista turkkia ja sulki silmänsä. Ennen kuin hän nukahti, hän tunsi, kuinka Huomensäde nosti päänsä ja nuolaisi häntä korvasta.

// Tarina sisältää hieman taistelua ja verta!

YHDESTOISTA LUKU
Lojaali

“Rakastan sinua.”
Ne sanat löysivät tiensä Pilviharson päähän heti, kun pysähtyi hetkeksikin ajattelemaan. Hän yritti kaikkensa pitää itsensä kiireisenä osallistumalla partioihin, viettämällä aikaa Hunajataivaan ja Korppivaiston kanssa sekä jopa auttamalla Routaruusua yrttien keräämisesssä. Silti joka kerta, kun hänen ajatuksiinsa ilmestyi pienikin rako, muisto edellisestä kokoontumisesta livahti hänen mieleensä.
Pilviharso ei tiennyt oliko kamalinta se, ettei hän tiennyt mitä Tarinamieli ajatteli hänestä vai se, että maailma hänen ympärillään pysyi samanlaisena ja vain hän oli muuttunut. Kukaan tuuliklaanilainen ei pysähtynyt ja kysellyt hänen uskollisuuttaan, Tähtiklaani ei ollut ilmestynyt hänen uniinsa ja syyttänyt häntä petoksesta, eikä Huminatähti ollut tullut hänen luokseen ja pakottanut häntä ulos klaanista.
Pilviharso tunsi olevansa valehtelija ja pettturi, ja siitä huolimatta hän ei voinut olla miettimättä Tarinamieltä ja sitä mitä tämän päässä kulki. Vihasiko naaras häntä nyt? Oliko Pilviharso pilannut viimeisetkin ystävyydenrippeet heidän välillään? Entä jos… entä jos Tarinamieli koki samoin?
Ei, Pilviharso mietti ja pudisti päätään, hän ei millään voisi olla rakastunut minuun. Kolli tiesi olevansa turhan vakava ja monien mielestä tylsä kissa, eikä hän voinut kuvitella kenenkään todella haluavan olla hänen kumppaninsa.
Eikä sillä ole edes väliä, kolli muistutti itseään. Hän ei tulisi koskaan saamaan kumppania. Ei niin kauan kun hänen sydämensä kuului Tarinamielelle.
“Pilviharso, jaksatko vielä metsästyspartioon?”
Pilviharso, joka oli juuri lopettanut pienen hiiren syömisen, kohotti päänsä ja nyökkäsi Varissulalle. “Totta kai.”
“Hyvä, ota mukaasi Hunajataivas, Purppuravaahtera sekä Korppivaisto ja etsikää riistaa joen lähettyviltä”, Varissulka sanoi. Hänen katseensa oli synkkä ja väsynyt. “Olen pahoillani, että joudun lähettämään sinut uudelleen partioon. Tuuliklaani tarvitsee riistaa.”
“Jaksan kyllä”, Pilviharso sanoi. “Klaani on ruokittava. Se on velvollisuuteni.”
Varissulka hymyili synkästi, ja Pilviharso hautasi hiiren luut maahan. Tuuliklaanilla ei mennyt kovinkaan hyvin riistan suhteen. Lehtikato oli ankara, ja vaikka metsästyspartioita oli sekä päivisin että öisin, klaanin kissat olivat laihoja ja luisevia. Oli täyden työn takana saada edes jonkun verran riistaa kasattua, ja Pilviharso tunsi väsymyksen omissa lihaksissaan.
Mustavalkoinen kolli löysi Hunajataivaan ja Purppuravaahteran vaihtamassa kieliä pentutarhan edustalla samalla, kun Herukkapentu ja Vatukkapentu pyörivät heidän ympärillään.
“Varissulka määräsi meidät vielä yhteen metsästystpartioon”, Pilviharso ilmoitti päästyään tarpeeksi lähelle naaraita.
“Taas?” Purppuravaahtera nurisi. “Vastahan tulin rajapartiosta.”
“Klaani on ruokittava”, Pilviharso totesi tiukasti.
Hunajataivas nousi seisomaan ja sipaisi hännänpäällään Purppuravaahteraa. “Varissulka ja Pilviharso ovat oikeassa. Meillä ei ole tarpeeksi riistaa, ja muut soturit ovat kiireisiä oppilaiden kouluttamisen kanssa.”
“Hyvä on, hyvä on”, Purppuravaahtera myöntyi.
Pilviharso vilkuili ympärilleen. “Korppivaiston on määrä tulla myös mukaan.”
“Hän taitaa olla lepäämässä sotureiden pesässä. Hän oli myöhäisessä yöpartiossa”, Hunajataivas kertoi.
Kolmikko suuntasi sotureiden pesälle, missä Korppivaisto tosiaan nukkui. Musta naaras oli kietoutunut pieneksi keräksi ja hänen kylkensä nousivat tasaiseen tahtiin. Hetken aja Pilviharso oli valmis muuttamaan suunnitelmia ja jättämään entisen oppilaansa lepäämään, mutta viime hetkellä hän muisti velvollisuutensa. He olivat kaikki väsyneitä, eikä kenellekään voinut antaa etuja sen enempää kuin muille.
“Korppivaisto”, Pilviharso sanoi. “Herää.”
Siro naaras liikautti korvaansa muutaman kerran ennen kuin raotti silmiään. Huomatessaan Pilviharson hänen päänsä singahti ylös. “Pilviharso?”
“Metsästypartio kutsuu.”
Korppivaisto haukotteli syvään, nousi ylös ja venytteli lihaksiaan ennen kuin pujahti ulos pesästä. Hän nyökkäsi kohteliaasti Hunajataivaalle ja Purppuravaahteralle nähtyään heidät Pilviharson takana. “Minne suuntaamme?”
“Joelle päin”, Pilviharso kertoi. “Pysykää valppaina koko matkan. Kaikki riista on korvaamatonta tällä hetkellä, ja pienikin saalis auttaa jo paljon.”
He valmistautuivat lähtemään, mutta juuri silloin Valkohäntä juoksi heidän luokseen hädissään. “Missä ovat Huminatähti ja Varissulka? Yksiviiksi on kadonnut!”
“Yksiviiksi on kadonnut?” Hunajataivas henkäisi. “Haen Huminatähden ja Varissulan!”
Pilviharsokin ymmärsi tilanteen vakavuuden: Yksiviiksi oli jo hyvin vanha, eikä hän jaksaisi kauaa leirin ulkopuolella varsinkin nyt lehtikadon aikaan. Jos klaaninvanhinta ei löydettäisi pian, hänelle voisi käydä huonosti!
“Tiedätkö minne hän on mennyt?” Pilviharso kysyi.
Valkohännän hännänpää liikahteli kiusaantuneena. “Hän halusi auttaa klaanin ruokkimisessa ja lähti etsimään riistaa. Yritin estää häntä, mutta… no, te tiedätte millainen Yksiviiksi osaa olla.”
“Lähden heti etsimään häntä”, paikalle saapunut Varissulka sanoi. “En voi lähettää enempää sotureita pois leiristä. Heidän täytyy levätä sekä vartioida leiriä.”
“Me voimme etsiä häntä”, Purppuravaatera ehdotti, mutta Varissulka pudisti päätään.
“Keskittykää saalistamiseen. Minä löydän Yksiviiksen kyllä”, hän sanoi. “Tulen pian takaisin!”
Varissulka katosi ulos leiristä, ja Pilviharso lähti partionsa kanssa hänen peräänsä. Kun kolli vilkaisi taakseen, hän näki Valkohännän ravaavan hermostuneena aukiolla ympyrää samalla, kun paikalle saapunut Seittijalka yritti rauhoitella pesätoveriaan.
Matkalla kohti jokea kukaan partion jäsenistä ei sanonut sitä ääneen, mutta Pilviharso tiesi Yksiviiksen olevan heidän kaikkien mielessä. Kolli ei voinut muuta kuin toivoa, että Varissulka löytäisi klaaninvanhimman mahdollisimman pian ja hyvässä kunnossa, mutta hän piti silti korvansa tarkkana siltä varalta, että he sattuisivat törmäämään Yksiviikseen.
Purppuravaahtera onnistui nappaamaan laihan linnun, ja Korppivaisto oli juossut jäniksen perään. Siro naaras palasi pian takaisin häntä piiskaten ärtyneesti ilmaa: jänis oli päässyt häneltä karkuun.
“Joskus ei onnistu”, Hunajataivas lohdutti. “Löydämme kyllä saalista jäniksen tilalle.”
Toivotttavasti, Pilviharso mietti.
Mitä lähemmäs he pääsivät jokea, joka erotti Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirit toisistaan, sitä vähemmän Pilviharso halusi jatkaa matkaa. Myrskyklaanin reviiri muistutti häntä kaikista niistä salaisista tapaamisista, joita hän oli jakanut Tarinamielen kanssa. Kuin terävät kynnet, suru repi hänen sydäntään halki.
“Riistaa voisi löytyä enemmän metsäalueelta”, Pilviharso sanoi ja johti partiota toiseen suuntaan, pois Myrskyklaanin rajalta. “Tutkitaan reviirillämme oleva pikkumetsä.”
“Kuulosta järkevältä”, Korppivaisto sanoi.
Pilviharso näki entisen oppilaansa olevan entistä valppaampi. Korppivaistoa selvästi harmitti jäniksen menettäminen ja hänellä oli suuri halu korvata epäonnistumisensa. Pilviharso kuitenkin pelkäsi entisen oppilaansa olevan liian kärsimätön: mustan soturin hännänpää liikahteli, korvat värähtelivät ja hän kulki hieman edellä muita vauhtinsa takia.
Pilviharso oli juuri sanomassa Korppivaistolle kärsimättömyydestä, kun veren tuore haju pysäytti sekä hänet että siron naaraan. Hunajataivas törmäsi Pilviharsoon, ja Purppuravaahtera sähähti yhtäkkisestä pysähtymisestä jossain Pilviharson takana.
“Verta”, Korppivaisto henkäisi ja kääntyi katsomaan Pilviharsoa jäänharmaat silmät kauhusta suuret.
He tuijottivat toisiaan hetken ja lähtivät sitten juoksemaan kohti hajua samaan aikaan. Hunajataivas ja Purppuravaahtera huusivat heidän peräänsä, mutta Pilviharson kaikki aistit olivat keskittyneet veren jäljittämiseen. Korppivaisto juoksi hänen edellään ja siron kehonsa takia pystyi etenemään lumihangessa nopeammin kuin suurempi Pilviharso, jonka tassujen alla hanki oli epävakaa.
Veren haju voimistui, ja pian Pilviharso pystyi näkemään lumen värjäytyneen punaiseksi poluksi kuin joku olisi raahannut verta vuotavaa ruumista sitä pitkin. Ilma oli täyttynyt ketun ja Tuuliklaanin hajusta, ja jostain edempää kuului voimakkaita sähähdyksiä ja haukahduksia.
“Varissulka taistelee kettua vastaan yksin!” edellä juokseva Korppivaisto huusi.
“Korppivaisto, odota!” Pilviharso huusi takaisin.
Korppivaisto ei ollut koskaan tavannut kettua saatika sitten taistellut selaista vastaan. Pilviharso tiesi miten julmia ja nälkäisiä ketut saattoivat olla lehtikadon aikaan: aivan kuten klaaneilla, ketuillakin oli riistanpuutetta, ja nälkäinen kettu oli kaikisita vaarallisin.
Korppivaisto ei kuunnellut, vaan loikkasi suoraan taisteluun. Hän upotti kyntensä ketun kasvoihin juuri, kun se oli näykkäisemässä sähisevää Varissulkaa, ja laskeutui maahan turkki sojottaen. Naaras oli kääntymässä uuteen hyökkäykseen, mutta kettu oli nopeampi ja repäisi soturia hännästä.
Korppivaisto päästi korviavihlovan rääkäisyn, kun kettu ravisteli häntä hännästä, päästi irti ja lennätti naaraan ilmaan. Pilviharson kurkusta kuului murinaa hänen juostessa kettua kohti ja loikatessa suoraan sen päälle. Hän upotti etutassujensa kynnet ketun lapoihin pysyäkseen kyydissä ja alkoi armottomasti raapia sitä takatassuillaan.
Purppuravaahtera oli syöksynyt myös taisteluun ja ottanut kohteekseen ketun kasvot: hänen kyntensä olivat uppoutuneet ketun päähän raapien kaikkea mihin osuivat ja hampaat upposivat pian ketun korvaan. Silmäkulmastaan Pilviharso näki Hunajataivaan auttavan Korppivaiston pystyyn ennen kuin syöksähti auttamaan huojuvaa Varissulkaa.
Hyvä, Korppivaisto näyttää olevan kunnossa, Pilviharso mietti. Sysimusta naaras oli jälleen loikannut ketun kimppuun, mutta pysytteli tällä kertaa kaukana sen hampaista ja tähtäsi häntään.
Kolmikko kynsi ja puri kettua samalla, kun yrittivät pysyä sen kyydissä. Kettu onnistui heittämään Purppuravaahteran selälleen eteensä ja ellei Hunajataivas olisi raapaissut sen kuonoa, se olisi upottanut hampaansa punertavan naaraan paljaaseen vatsaan. Myös Varissulka oli liittynyt taisteluun ja upottanut hampaansa ketun toiseen eturaajaan.
Lopulta kettu alkoi väsymään ja yritti viimeisillä voimillaan heittää kissoja pois kimpustaa. Pilviharso käski kaikkia päästämään irti ja jopa Purppuravaahtera totteli häntä irrottaessaan otteensa Ketun niskasta. Pilviharso loikkasi alas Korppivaisto perässään ja sähähti vielä kerran ketulle, joka ravisteli turkkiaan, haukahti heille ja juoksi sitten ontuen pois.
Purppuravaahtera lähti ketun perään sähisten kovaan ääneen, ja Pilviharso antoi naaraan mennä. Kettu oli liian väsynyt hyökätäkseen uudelleen ja oli hyvä idea varmistaa, että se todella lähtisi Tuuliklaanin reviiriltä.
“Kiitos”, Varissulka kähisi ja herätti Pilviharson takaisin todellisuuteen.
Veri humisi yhä hänen korvissaan, hänen turkkinsa haavoja särki ja lihakset olivat taistelusta jäykät, mutta kolli ei välittänyt siitä. Hän arvioi klaanitovereidensa vammat mahdollisiman nopeasti katseellaan. Korppivaiston häntä vuoti pahasti verta ja oli vääntynyt kummalliseen asentoon ja Hunajataivaan otsassa oli pahasti vuotava haava, mutta pahimmassa kunnossa olli Varissulka. Varapäällikön turkki oli haavoilla, hän ontui toisesta takatassusta ja korva oli repeytynyt irti.
“Meidän täytyy saada sinut äkkiä Routaruusun luokse”, Pilviharso sanoi ja käveli lähemmäs Varissulkaa.
“Ei”, Varissulka sanoi ääni sykkänä. “Yksiviiksi… hän tarvitsee apua enemmän.”
“Yksiviiksi?” Hunajataivas kysyi. “Missä hän-”
“Täällä!” Korppivaisto sanoi.
Pilviharso kääntyi ja näki sysimustan naaraan kumartuneena ruskean kasan ylle silmissään surua. Hän loikki nopeasti Korppivaiston luokse, mutta jo kaukaa hän pystyi näkemään vereen tahriintuneen lumen sekä syvät haavat vaaleanruskeassa turkissa. Oliko jo myöhäistä?
“Yksiviiksi….” Hunajataivas kuiskasi.
Naaras oli kävellyt Pilviharson vierelle, ja he molemmat tuijottivat raidallisen klaaninvahimman ruumista. Yksiviiksi oli ollut jo vanha, mutta silti terve: hänen aikansa lähteä ei olisi pitänyt vielä olla.
“Minä epäonnistuin”, Varissulka kähisi heidän takanaan. “Tulin paikalle juuri, kun kettu löysi Yksiviiksen. Olin liian hidas, minä… minä kompastuin lumeen.”
Pilviharso käänsi katseensa varapäällikköönsä. Varissulan katse oli täynnä surua, mutta myös pelkoa, ja ensimmäistä kertaa Pilviharso tajusi kollin harmaatuneen kuonon ja karvat sen ympärillä. Varissulka oli käymässä vanhaksi ja vaikutti jo luovuttaneen.
“Korppivaisto, kylmetä häntäsi lumessa, jotta verenvuoto lakkaa”, Pilviharso aloitti ohjeistuksen.
Korppivaisto näytti aluksi hämmentyneeltä, mutta vilkaisi sitten häntäänsä ja nielaisi. Lumi hänen takanaan oli värjääntynyt punaiseksi,eikä hänen hännänpäänsä liikkunut, kun hän iski sen valkeaan kylmyyteen.
“Hunajataivas, auta minua kantamaan Yksiviiksi leiriin”, Pilviharso sanoi. “Varissulka…” Ohjeiden antaminen varapäällikölle tuntui väärältä, mutta kolli oli liian järkyttynyt voidakseen ajatella itse. “Nojaa minuun. Et pysy yksin pystyssä.”
Kukaan ei väittänyt vastaan, vaan jokainen totteli Pilviharsoa. Mustavalkoinen soturi auttoi Yksiviiksen Hunajataivaan selkään ja varmisti hännällään klaaninvanhimman pysyvän naaraan kyydissä. Korppivaisto kulki koko matkan häntä lumessa kahlaten, ja Varissulka nojautui Pilviharsoon.
Purppuravaahtera löysi heidät pian ja päästyään Yksiviiksen kuolemasta johtuneesta esijärkytyksestään ohitse, hän kertoi ketun olevan poissa heidän reviiriltään. Sitten naaras asettui Varissulan toiselle puolelle ja jakoi Pilviharson kanssa huolestuneen katseen.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Viimakivelle klaanikokoukseen!” Huminatähden sanat raikuivat leirissä.
Pilviharso lopetti turkkinsa sukimisen ja siirtyi lähemmäs Viimakiveä. Hunajataivas istahti hänen vierelleen, ja hetken päästä Purppuravaahtera saapui myös heidän luokseen. Pilviharso näki Korppivaiston seuraavan Routaruusua pois parantajan pesästä: nuori soturi oli viettänyt siellä yön häntänsä takia. Ikirouta työnsi omat pentunsa aukiolle, ja Herukkapentu ja Vatukkapentu loikkivat innokkaina lähemmäs Viimakiveä samalla kun Sadehäntä yyritti saada heitä rauhoittumaan. Oli kulunut vain hetki, mutta aukio oli täyttynyt tuuliklaanilaisista.
Varissulka istui Viimakiven vieressä ja näytti pienemmältä kuin koskaan. Hänen turkkiaan peitti monet hämähäkinseitit ja vaikka hänen katseensa oli väsynyt, hän piti päänsä ylväästi ylhäällä.
Yksiviiksen kuolema oli järkyttänyt kaikkia, mutta kukaan ei ollut syyttänyt Varissulkaa. Silti Pilviharso näki syyllisyydentunteen varapäällikkönsä silmissä, kun heidän katseensa kohtasivat. He tuijottivat hetken toisiaan ja sitten Varissulka nyökkäsi hänelle pieni, helpottunut hymy kasvoillaan ja kääntyi kohti Huminatähteä.
"Joudun surukseni ilmoittamaan, että Varissulka siirtyy klaaninvanhimpien pesään”, Huminatähti aloitti. Klaanin jäsenet kaikkialla Pilviharson ympärillä kohahtivat, ja Huminatähden katse siirtyi Varissulkaan. “Varissulka, onko toiveesi luopua varapäällikön urasta ja siirtyä klaaninvanhimpien pesään?”
“Kyllä”, Varissulka sanoi.
Huminatähti nyökkäsi. “Klaani kunnioittaa sinua kaikista palveluksista, jotka olet meille antanut. Tähtiklaani antakoon sinulle vielä monta levollista kuuta.”
Koko Tuuliklaani huusi Varissulan nimeä, kun vanha kolli käveli aukion poikki muiden klaaninvanhimpien luokse. Valkohäntä ja Seittijalka ottivat hänet hymyillen vastaan ja kumpikin heistä kosketti vanhan varapäällikön kylkeä hännällään, kun tämä istahti heidän väliinsä.
“Kenetköhän Huminatähti nimittää seruaavaksi varapäälliköksi?” Pilviharson edessä istuva Kuohuvirta kuiskasi Valkoraivolle.
“Varissulka jätti minulle toiveen siitä, kenestä tulisi hänen seuraajansa ja olen samaa mieltä. Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintamme”, Huminatähti sanoi kuuluvalla äänellä ja katseli hetken klaanitovereitaan. “Tuuliklaanin uusi varapäällikkö on Pilviharso.”
Ennen kuin klaani ehti raueta tavanomaisiin huudahduksiin, Huminatähti heilautti häntäänsä hiljaisuuden merkiksi. Pilviharso räpäytti silmiään hieman hämmentyneenä koko tilanteesta ja tunsi Hunajataivaan lempeän tönäisyn kyljesssään.
“En kiistä sitä, että Pilviharso on nuorempi kuin moni teistä ja ollut soturina vasta vähän aikaa, mutta hän on myös yksi Tuuliklaanin uskollisimmista ja taitavimmista sotureista. Tiedän voivani luottaa häneen ja siihen, että hän auttaa minua johtamaan ja suojelemaan Tuuliklaania oman henkensä uhalla jopa silloin, kun minusta aika jättää”, Huminatähti sanoi.
“Pilviharso! Pilviharso!” koko klaani vastasi huudoilla.
Pilviharson oli vallannut täysi hämmennys. Hän ei ollut koskaan pyrkinyt varapäälliköksi, ei ainakaan aktiivisesti, eikä hän ollut koskaan ajatellut asiaa sen enempää. Hetken ajan hän epäili Huminatähden päätöstä muistaessaan tunteensa Tarinamieltä kohtaan. Miten hän voisi olla Tuuliklaanille uskollinen, jos rakasti toisen kissan naarasta?
Mutta sitten Pilviharso tunsi Hunajataivaan lämpimän henkäyksen poskessaan, kun naaras painoi kuononsa hänen turkkiaan vasten, kuuli Purppuravaahteran harvinaiset kehut korvissaan ja kohtasi Korppivaiston iloa hehkuvan katseen leirin toiselta puolelta, ja kolli ymmärsi uskollisuutensa olevan juuri siellä missä sen pitkin: Tuuliklaanissa.
“Sinä teit sen, Pilviharso!” Hunajataivas henkäisi. “Tiesin, että sinusta tulisi vielä joku päivä varapäällikkö!”
“Tuuliklaanissa on monia, joista tulisi hyvä varapäällikkö, mutta…” Purppuravaahtera sanoi. “Sinä olet kieltämättä kaikista paras.”
“Pilviharso! Pilviharso!” Korppivaisto huusi juostessaan entisen mestarinsa luokse. “Olet varapäällikkö!”
Pilviharso tunsi lämmön leviävän hänen sisällään, kun hänen ystävänsä piirittivät hänet ja huusivat hänen nimeään. Silti hänen sydämensä kohdalla oli yksi kylmä aukko, jonka vain Tarinamielen tuoksu, ääni ja hymy voisivat täyttää. Se oli aukko, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi tyhjäksi.
Olen suunnattoman iloinen varapäällikön asemasta, Pilviharso mietti ja nosti katseensa kohti taivasta, mutta niin kauan kun en voi saada Tarinamieltä itselleni, en koskaan voi olla todellisesti onnellinen. Aion silti antaa kaikkeni Tuuliklaanille.
“Onneksi olkoon, poikani”, paikalla saapunut Liekinsyöjä sanoi. “Vihdoin voin todella alkaa olemaan sinusta ylpeä.”
Pilviharso laski katseensa isäänsä ja ensimmäistä kertaa näki tämän silmissä puhdasta ylpeyttä, vaikka sitäkin varjosti arvioiva sävy. Koko elämänsä Pilviharso oli pyrkinyt näyttämään isälleen kuinka hyvä tuuliklaanilainen hän oli: pentuna hän oli pysynyt vahvana muiden kiusatessa häntä, oppilaana hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen muita taitavampi ja soturina hän oli pyrkinyt niin lähelle täydellisyyttä kuin mahdollista. Ja joka vaiheessa Liekinsyöjä oli tarkkaillut häntä arvioivasti ja lausunut hänelle arvostelevia sanoja.
Mutta vaikkei Liekinsyöjä sanonut sitä ääneen, Pilviharso tiesi saavansa isänsä täyden ylpeyden vasta todistettuaan olevansa hyvä varapäällikkö ja päästyään päälliköksi.
“Olen niin kamalan ylpeä sinusta, rakas!” Lumikide henkäisi ja puski Pilviharsoa niin kovalla voimalla, että kolli miltei lensi nurin. “Tiesin, että sinusta tulisi vielä jotain suurta! Sinun täytyy olla niin iloinen!”
“Niin kauan kun pääsen palvelemaan Tuuliklaania parhaimmalla mahdollisella tavalla, olen tyytyväinen”, Pilviharso totesi yksinkertaisesti.
Hänen katseensa osui hänen siskoihin, jotka tuijottivat häntä aukion toiselta puolelta. Vaikka Hopeaviillon suu oli hymyssä, se ei hämännyt Pilviharsoa. Hän näki siskonsa jäänsinisten silmien kylmän, murhaavan katseen, ja Surmakorento tämän vierellä oli kallistanut päätään uhkaavasti.
Pilviharso oli kauan luullut hänen siskojensa suunnittelevan hänen murhaansa ja hän oli pysytellyt varuillaan, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä epätodennäköiseltä se vaikutti. Silti hän ei nähnyt pilkahdustakaan lämpöä, rakkautta tai ystävällisyyttä Hopeaviillon tai Surmakorennon silmissä.
Entä nyt kun hän oli varapäällikkö? Yrittäväisivätkö he saada hänet pois alta? Oliko hän nyt todellinen uhka heille varapäällikkönä?
Pilviharso ei tiennyt, mutta hän ei myöskään välittänyt. Hän uskoi Tähtiklaanin olevan hänen puolellaan, tapahtui mitä tapahtui.

Kokoontumissaaren lehdettömät puut sekä niiden alle kokoontuneet kissat näkyivät jo kaukaa tuuliklaanilaisille. Kylmä tuulenvire pyyhkäisi Pilviharson ylitse heidän suunnatessa saarta kohti, ja Hunajataivas hänen vierellään painautui hänen kylkeään vasten lämmön perässä. Pilviharso kuuli Purppuravaahteran tuhahtavan jossain heidän takanaan, mutta punertava naaras pysyi muuten hiljaa.
Korppivaisto oli jäänyt leiriin. Routaruusu oli käskenyt hänen levätä kunnolla ja välttää liiallista liikkumista, ettei soturin häntä tulehtuisi ja rasittuisi liikaa. Pilviharso tunsi hieman sääliä entistä oppilastaan kohtaan: Korppivaiston häntä ei koskaan olisi enää ennallaan, sillä se oli katkennut poikki.
Jokiklaani oli jo paikalla - kuten yleensäkin, asuivathan he lähimpänä saarta - kuten myös Taivasklaani. Pilviharso seurasi Huminatähteä suuren Puhujantammen luokse ja jäi istumaan sen juurelle kun taas Huminatähti loikkasi sen oksille muiden paikalle saapuneiden päälliköiden luokse.
“Pilviharso”, Jokiklaanin varapäällikkö Tammihuurre tervehti nuorta soturia.
“Tervetuloa”, Taivasklaanin Kirkasmyrsky vastasi ja räpäytti silmiään.
Pilviharso tiesi heidän kummankin pohtivan mitä Varissulalle oli tapahtunut, mutta kumpikaan ei kysynyt asiasta mitään, eikä Pilviharso viitsinyt vaivautua selittämään. He saisivat tietää Varissulan siirtymisestä klaaninvanhimpiin pian joka tapauksessa.
Myrskyklaani saapui seuraavaksi, ja tahtomattaankin Pilviharso etsi katseellaan Tarinamieltä. Hän yritti vakuuttaa itselleen etsivänsä naarasta vain nähdäkseen oliko tämä hyvässä kunnossa - oliko hän nukkunut ja syönyt tarpeeksi, oliko hän pysynyt terveenä kylmyydestä huolimatta - mutta kun soturia ei näkynyt missään, pelko hiipi häneen. Entä jos Tarinamieli oli kieltäytynyt kokoontumiseen osallistumisesta hänen takiaan? Entä jos hän ei halunnut nähdä Pilviharsoa enää ikinä?
Kolli pudisti huomaamattomasti päätään. Tuskin Tarinamieli sen takia oli jäänyt leiriinsä. Todennäköisesti hän ei vain ollut mahtunut mukaan, olihan hän ollut edellisessä kokoontumisessa. Eivät kaikki aina päässee mukaan, vaikka olisivat halunneetkin.

Valhelaulu lähestyi heitä ja istahti Pilviharson vierelle hymy kasvoillaan. Hän vaikutti hieman yllättyneeltä nähdessään Pilviharson istuvan Varissulan tilalla. “Hei, Pilviharso. Tervetuloa.”
Pilviharso suoristi selkäänsä ja nyökkäsi laikukkalle kollille. “Hei.”
“Toivottavasti Varissulalla on kaikki hyvin”, Valhelaulu totesi.
“Hän on erinomaisessa kunnossa”, Pilviharso kertoi ja tajusi kuulostavansa siltä, että olisi ollut vain tuuraamassa vanhaa varapäällikköä. “Hän siirtyi klaaninvanhimpiin.”
“Hän alkoikin olla jo vanha”, Tammihuurre totesi kunnioitusta äänessään. “Onneksi olkoon, Pilviharso.”
“Onneksi olkoon minunkin puolestani”, Valhelaulu sanoi ja mittasi Pilviharsoa katseellaan. “Varapäällikön pesti vaatii paljon, mutta sinulta se varmasti luonnistuu.”
Pilviharso ei myöntänyt sitä itselleen, mutta Valhelaulun kehut saivat hänet kohottamaan ylpeänä päätään ylemmäs ja pörhistämään rintakehäänsä. Valhelaulu oli uusi Myrskyklaanin varapäällikkö ja ollut pestissään vasta vähän aikaa, mutta Pilviharso kunnioitti mustavalkoista kollia suuresti. Kehut tältä saivat hänet väkisinkin hyvälle mielelle.
“Oletko nauttinut varapäällikkönä olemisesta?” Pilviharso kysyi Valhelauluta.
“Olen”, myrskyklaanilainen vastasi. “On toki todella ikävää, että Iltataipaleelle kävi kuten kävi. Hän oli nuori ja olisi voinut toimia varapäällikkönä vielä kauan, mutta… kaikki ei aina suju suunnitelmien mukaan.”
Pilviharso nyökkäsi myötätuntoisena. “Hän metsästää nyt Tähtiklaanissa.”
“Kauanko olet ollut varapäällikkönä, jos saan udella?” Valhelaulu kysyi uteliaana.
“Vasta muutaman auringonkierron”, Pilviharso kertoi. Hän oli yleensä varuillaan siitä, mitä kertoi toisten klaanien jäsenille, muttei uskonut Valhelaulun tai Myrskyklaanin hyötyvän mitään siitä kauanko hän oli toiminut uudessa asemassaan. “Vastuuta on paljon ja minun täytyy vielä hioa taitojani järjestää partioita - näin lehtikadon aikaan varsinkin on vaikea arvioida kuinka paljon partioita täytyisi lähettää - mutta tekemällä oppii.”
Ja luotan siihen, että Tähtiklaani on hyväksynyt uuden asemani, Pilviharso pohti. Jos Tähtiklaanin mielestä hän ei ollut valmis varapäälliköksi, he varmasti sanoisivat sen.
“Olet todella nuori”, Kirkasmyrsky sanoi. Hänen oranssit silmänsä tarkkailivat kollia arvostelevaan, mutta kunnioittavaan sävyyn. “Uskon kuitenkin, että selviät hienosti.”
Varjoklaani saapui silloin saarelle ja sai kissat liikahtelemaan. Kanervatähti käveli Puhujantammelle Levi perässään, nyökkäsi kohteliaasti tervehdykseksi varapäälliköille ja loikkasi alimmalle oksalle. Levi istuutui Kirkasmyrskyn viereen ja pahoitteli lyhyesti myöhästymistä.
“Aloitetaan kokoontuminen!” Hallatähti kuulutti, ja saaren kissat vaikenivat.
Klaanipäälliköt alkoivat vuoronperään kertomaan oman klaaninsa tapahtumista ja tuttuun tapaan jokainen heistä vakuutti oman klaaninsa olevan vahva ja voimissaan, vaikka jokainen tiesi lehtikadon olevan kaikille ankara. Pilviharso ei voinut itselleen mitään ja koetti kuumeisesti etsiä Tarinamieltä myrskyklaanilaisten joukosta. Se oli kuitenkin turhaa: vaalea naaras ei ollut paikalla.
Huminatähden vuoro tuli Kanervatähden jälkeen. Hän kertoi ketusta, jonka Pilviharso oli partioineen häätänyt pois reviiriltä ja kehotti erityisesti Myrskyklaania pitämään silmänsä auki. Kettu oli voinut mennä heidän reviirilleen.
“Varissulka on siirtynyt klaaninvanhimpiin, ja uusi varapäällikkömme on Pilviharso!” Huminatähti ilmoitti vielä.
Saari raikui Pilviharson nimeä huutavista kissoista, Tuuliklaanten äänet kaikista voimakkaimpina. Pilviharso pörhisti turkkiaan ja nosti leukaansa ylpeänä ja vaikka hän tunsi olonsa mahtavaksi, häntä riipaisi Tarinamielen poissaolo. Jos naaras vain olisi ollut siellä huutamassa hänen nimeään muiden mukana…
Valkotähti kertoi vielä lyhyesti Jokiklaanin kuulumiset päättäen kokoontumisen siihen. Päälliköt laskeutuivat oksilta alas, mutta eivät vielä kiirehtineet johdattamaan klaanejaa pois, vaan jäivät juttelemaan hetkeksi keskenään. Muutkin klaanikissat aloittivat jälleen puhensorinansa, jotta voisivat hyvästellä ystävänsä vielä ennen lähtöä kotiin.
Pilviharso kääntyi Valhelaulua kohti. Hän olisi halunnut kysyä Tarinamielestä, mutta tiesi sen vain herättävän liikaa kysymyksiä ja epäilyksiä. “Myrskyklaani vaikuttaa voivan hyvin”, hän sanoi sen sijaan.
“Meillä on ollut oma osuutemme kylmyydestä ja nälästä, mutta kyllä, Myrskyklaani voi erinomaisesti”, Valhelaulu kertoi. “Klaanistamme tulee päivä päivältä voimakkaampi.”
Pilviharso nyökkäsi. “Lehtikato on vaikeaa aikaa, mutta klaani selviää mistä vain, kunhan sen jäsenet pitävät yhtä.”
“Ja ovat uskollisia klaanilleen”, Valhelaulu lisäsi.
Myrskyklaanin varapäällikön katse porautui Pilviharsoon, joka pelkäsi jo hetken ajan mustavalkoisen kollin tietävän hänestä ja Tarinamielestä. Se on mahdotonta, Pilviharso muistutti itseään. Hän ei ollut sanonut sanaakaan asiasta kenellekään, eikä uskonut Tarinamielenkään maininneen sitä, ainakaan omalle varapäällikölleen.
“Kyllä”, Pilviharso sanoi. “Uskollisuus omalle ja vain omalle klaanilleen on tärkeintä selviytymisessä. Hyvät suhteet muihin klaaneihin on totta kai tärkeässä asemassa, mutta jos emme voi luottaa oman klaanimme jäseniin ja siihen, että he ajattelevat klaaninsa parasta, me vain heikkenemme.”
Valheulaulu räpäytti hitaasti silmiään ja nyökkäsi. “Siinä olet oikeassa.”
Anteeksi, Tarinamieli, Pilviharso kuiskasi mielessään, kun kohtasi Valheulaulun voimakkaan ja vakaan katseen. Minun on valittava Tuuliklaani.

Neljäs luku - Unelmia?

Yksisiipi katseli virtaavaa vettä ja odotti kärsivällisesti, että kala uisi tarpeeksi lähelle. Naaras jännitti lihaksiaan, kun huomasi kauempana tumman hahmon veden alla. Yksisiipi pysyi yhä paikoillaan kärsivällisesti, vaikka hänen silmänsä menivät viiruiksi.
”Hei, Yksisiipi!” Yksisiipi kurtisti kulmiaan, mutta piti itsensä liikkumattomana. Hän teki nopean liikkeen ja kala lensi kaaressa lumelle. Naaras tappoi kalan nopealla puraisulla ennen kuin nosti katseensa kissaan, joka oli puhunut hänelle.
Leopardikynsi, oranssi leopardikuvioinen soturi, seisoi hieman kauempana leukojensa välissä hiiri. Kolli luimisti korviaan pahoillaan, kun ei ollut tajunnut olla hiljempaa.
”Anteeksi, olisi pitänyt tajuta”, kolli pahoitteli.
”Äh, ei se mitään haittaa, Leopardikynsi”, Yksisiipi hymyili. Turhaan Leopardikynsi nyt hermoilisi yhdestä kalasta. ”Vahinkoa ei sattunut.”
”Mutta olisi voinut”, kolli huomautti. ”Lehtikadon aikana ei ole muutenkaan paljon saalista ja jos olisit menettänyt tuon kalan minun takiani, joku olisi voinut mennä nukkumaan nälkäisenä tänään.”
”Mutta”, Yksisiipi vakuutteli kollia ja heilautti häntäänsä terävästi, ”meillä on onneksi aina joet auki ja täynnä kalaa. Meillä on paljon paremmin saalista kylminä aikoina kuin muilla klaaneilla. Olisimme saaneet toisen tilalle kyllä, jos tämä olisi päässyt pakoon.”
”Se on totta”, Leopardikynsi nyökkäsi ja rentoutui. ”Palataan leiriin, muut menivät jo takaisin. Valittivat kylmää.”
”Eipä se mikään yllätys ole”, Yksisiipi tuhahti huvittuneena, nappasi kalan leukojensa väliin ja suuntasi kohti leiriä. Leopardikynsi loikki hänen peräänsä. Pakkanen oli tosiaan kiristynyt metsästyspartion aikana ja jopa Yksisiipi oli huomannut sen. Hänen polkuanturoitaan pisteli ja kuonoakin paleli.
Lumi narskui Yksisiiven tassujen alla. Lumi oli peittänyt alleen kaiken. Leopardikynsi kulki Yksisiiven rinnalla ja ihaili himmeässä valossa kimaltelevaa lunta ja huurrejuovia puiden rungoissa ja kivissa, jotka vielä lumen alta työntyivät esiin.
Yksisiipi hätkähti, kun Leopardikynsi yllättäen painui alas. Naaras huomasi lumen romahtaneen kollin alta. Kolli oli kaulaansa myöten uponnut lumeen ja rämpi vaivalloisesti esiin. Hän ähkäisi turhautuneena. Yksisiipi katsoi Leopardikynttä hetken aikaa ennen kuin hänen huulensa kääntyivät hymyyn ja hän alkoi nauraa.
Leopardikynsi lopetti vaivalloisen kaivautumisensa lumessa ja katsoi Yksisiipeä. Hän näytti yllättyneeltä, mutta iloisella tavalla ja alkoi myös nauramaan. Kolli ei ollut tottunut näkemään Yksisiipeä nauramassa tai tällä tavalla rentona. Yksisiipeä oli pidetty aina vähän kylmänä tai ehkä pikemminkin kissana, jota ei ollut helppo lähestyä tai johon oli todella vaikea tutustua, jopa omien klaanitovereidensa parissa, vaikka naaras olikin myös selkeästi välittävä ja piti huolta perheestään. Leopardikynsi oli ollut toki oppilaana, kun Yksisiipi oli ollut jo soturina hetken aikaa, mutta silti. Hän näki Yksisiivestä puolen, jota hän ei nähnyt leirissä suuremmassa joukossa. Naaras taisi olla kovin sisäänpäinsuuntautunut tai muuten vain varovainen suuremmissa joukoissa.
Lopulta Leopardikynsi pääsi ylös upottavasta puuterilumesta ja pääsi taas kulkemaan Yksisiiven rinnalla. Kolli oli ollut joskus pienempi kuin Yksisiipi, mutta nyt kolli oli ainakin päätä isompi Yksisiivestä.
Kollin turkki oli täynnä lumipaakkuja, joita kolli toisinana ravisteli irti kävellessään. Hän oli selkeästi varuillaan siihen asti, kunnes he pääsivät tutuille kissojen polkemille poluille. Niissä lumen ei ainakaan pitäisi peittää tuolla tavalla käpälien alta.
”Millaista on olla soturi?” Yksisiipi kysyi sitten kollilta. Leopardikynsi oli ollut soturina alle kuun.
”Vapaampaa”, Leopardikynsi vastasi. ”Pystyn palvelemaan Jokiklaania paremmin ja… koen olevani jotenkin enemmän hyödyksi.”
”Entä veljesi?” Yksisiipi kysyi ja vilkaisi Leopardikynttä. ”Hänkin pääsi soturiksi.”
”Hän… hän on oma itsensä yhä”, Leopardikynsi takelteli sanoissaan. Vaahteratäplä oli hieman erikoinen kissa. Hän oli toisinaan yksi hyvin sosiaalisimmista kissoista ja toisinaan taas hyvin ärhäkkä ja jopa ilkeäkin. Hänestä oli toisinaan vaikea otttaa selvää, vaikka mukava Vaahteratäplä kuitenkin oli, ainakin suurimman osan ajasta.
”Uppoaako hänkin lumeen niin kuin sinä?” Yksisiipi vitsaili ja Leopardikynsi häkeltyi taas. Kolli naurahti lopulta.
”En tiedä”, Leopardikynsi hymähti huvittuneena. ”Miten sinä et uponnut?”
”Sinulle on tainnut maistua kala enemmän kuin minulle”, Yksisiipi iski silmäänsä kollille ja leikkisästi heilautti häntäänsä. Leopardikynsi myönsi mielessään, että piti Yksisiivestä paljon enemmän kuin oli alunperin ajatellut koskaan pitävänsä; ehkä heistä voisi tulla ystävät? Leopardikynsi ainakin toivoi niin. Ja syvällä sisimmässään jopa Yksisiipi toivoi samaa, vaikka olikin aina ollut enemmän sisäänpäin suuntautunut.
”Hei!” Leopardikynsi älähti, mutta nauroi sitten. ”Olen sinua ainakin pään isompi!”
”Selityksiä, selityksiä”, Yksisiipi härnäsi ja yllätti itensä sillä, miten paljon vitsaili ja oli niin rentona kollin seurassa, vaikka ei tuntenutkaan häntä ihan niin hyvin. Yksisiipi kun oli aina niin kovin hiljainen ja jopa varautunut niiden seurassa, jotka eivät kuuluneet hänen lähipiiriinsä. Eipä hänellä ollut koskaan ollut hirveästi edes aikaa – eikä erityistä motivaatiota – tai energiaa ystävien tai tuttavien tekemiseen. Hän tuli kyllä hyvin toimeen miltei kaikkien tapaamisensa kissojen kanssa.
Leirissä Uniyö istui oppilaansa kanssa ja Kuunvalo taas Aamuruusun kanssa hieman sivummalla, mikä ei Yksisiipeä yllättänyt. Kirkaskuu ei ollut vielä palannut rajapartiosta, mikä oli pieni takaiski Yksisiivelle, joka oli toivonut voivansa jakaa aterian emonsa kanssa. Yksisiipi katseli siskojaan. Vasta siinä hetkessä hän ymmärsi sen, miten yksinäinen taisi olla. Heillä oli lähipiirissään kissoja muualtakin kuin omasta pentueesta. Ei hän kyllä aina oloaan yksinäiseksi kokenut, mutta nyt kun hänen siskonsa ainainen riitely oli loppunut ja he olivat taas läheisiä kolmikkona, huomasi Yksisiipi kuinka paljon aikaa oli käyttänyt vain siskoihinsa ja riitojen selvittelyyn.
Toisaalta taas hän ei ollut koskaan kaivannut suurta ystäväjoukkoa ympärilleen. Hän piti omasta rauhastaan paljon, mutta toisinaan hän kaipasi edes yhtä ystävää, joka ei ollut hänen siskonsa. Siinä… siinä oli jokin oma viehätyksensä.
Leopardikynsi hipaisi naaraan kylkeä ja naaras katsahti kollia kysyvästi.
”Onko nälkä?” kolli kysyi ja nyökkäsi kohti Yksisiiven kalaa. Yksisiipi tuijotti kollia hetken aikaa silmiin. Hänen olisi tehnyt niin kovin mieli sanoa, että ei ja olla yksin omassa rauhassaan, kuten tavallista. Mutta naaras keräsi sen kaiken voiman sisällään ja nyökkäsi. Hän pystyisi tähän. Hän ei olisi aina se kylmältä vaikuttava kissa ja osaisi tehdä ystäviä. Eikö niin? Hän halusi yrittää.
Leopardikynsi hymyili heti, kun Yksisiipi suostui jakamaan kalan hänen kanssaan. Oli hyvä, että he söivät sen nyt ennen kuin se kylmettyisi ja jopa jäätyisi. Kuningattaret ja heidän pentunsa sekä klaaninvanhimmat olivat saaneet jo syödäkseen Yksisiiven muiden partion jäsenten tuomista saaliista. Narsissiketo nimittäin istui kumppaninsa Tammihuurteen kanssa pentutarhan suulla ja he jakoivat epäilemättä Leijonaraidan saamaa saalista, sillä oranssi kolli näytti niin ylpeältä katsellessaan kaksikon suuntaan.
Leijonaraidalla oli aina ollut aivan päivänselvä into päästä osoittamaan taitonsa, ja ehkä jopa olemaan tärkeässä roolissa klaanin hierarkiassa, jopa varapäällikkönä. Niin myös Yksisiiven siskoilla, vaikka nyt oppilaana ja pentuna ollut into päästä johtamaan klaania oli laantunut, kun ikää oli karttunut. Yksisiipi ei ollut koskaan ymmärtänyt moista. Hän oli aivan tyytyväinen näin, tavallisena soturina. Tarvittiin muutakin kuin kymmeniä päälliköitä. Klaaninsa palveleminen tavallisena soturina oli yhtä tärkeää kuin päällikkönä, vaikka olikin eri tehtävät. Uniyö ja Kuunvalo oli ainakin toivottavasti sen jo ymmärtäneet. Se oli Yksisiiven mielestä tärkeä taito niin tavalliselle soturille kuin varapäällikölle ja päällikölle.
Yksisiipi ei muutenkaan nähnyt mitään innostavaa siinä, että päätti ja huolehti kymmenien kissojen elämästä. Liikaa murehtimista ja stressiä hänen päälleen. Päällikkö kun päätti taisteluista ja kaikesta tärkestä, jolla oli merkitystä kissojen elämälle monella eri tavalla. Ja jopa kuolemalle.
”Katso Leijonaraitaa”, Leopardikynsi sanoi yllättäen ja Yksisiipi nosti katseensa kalasta. Hän lopetti kalanpalan pureksimisen hetkeksi ja seurasi Leopardikynnen katsetta. Leijonaraidalla oli entistäkin ylpeämpi virne kasvoillaan nyt, kun hän puhui muutamalle oppilaalle kuka ties mistä. ”Hän se jaksaa aina yrittää ja toivoa olevansa jotenkin suurella tavalla kunnioitettu ja nähty.”
”Hän on ollut aina sellainen”, Yksisiipi sanoi ja muisteli pentuaikojaan pentutarhassa, jolloin myös Leijonaraita siskoineen oli ollut pentuina. ”Hän halusi aina leikeissäkin olla päällikkö tai muuten hän hermostui.”
”Päällikön asema ei kuulu ihan kenelle tahansa”, Leopardikynsi totesi, tuijottaen yhä Leijonaraitaa. ”En tahdo kuulostaa tylyltä, mutta… minun mielestäni Leijonaraidalta puuttuu jotain tiettyjä piirteitä, joita hyvältä päälliköltä vaaditaan. Päällikön pitää osata huomata jokainen kissa klaanissaan ja olla järkevä. Ei se ole mitään yksinkertaista tepastelua leirissä. Siihen kuuluu niin paljon muutakin, kuten oikeaa johtamista, kaiken huomioimista, sosiaalisia taitoja ja sen sellaista.”
Yksisiipi tuijotti hetken aikaa läikikästä kollia ennen kuin nyökkäsi. Leopardikynneltä löytyi enemmän älyä kuin mitä kolli antoi näyttää. Kolli oli aina ollut sosiaalinen, vaikka ei hän Yksisiiven seurassa ollut paljoakaan ollut. Kollilla oli taitoa kaikenlaisten kissojen kanssa. Leopardikynsi oli taistellut hurjasti Yönkajon kissoja vastaan silloin, kun lauma oli leiriin hyökännyt, vaikka olikin ollut vasta oppilas. Kollilla oli suuret lihakset ja selkeästi voimaa. Hän oli rauhallinen, mutta hurja taistelija. Se yhdistelmä oli jotenkin… harvinainen. Joskus tuntui, että niin moni hyvä ja hurja taistelija oli niin kovin äkkipikaisia ja ärhäköitä.
”Se on totta”, Yksisiipi sanoi sitten. ”Aina saa olla unelmia, nehän meitä vievät pitkälle eteenpäin, mutta on hyvä, että osa niistä on realistisia. Valkotähti on onneksi hyvä päällikkö.”
”Onko sinulla unelmia?” Leopardikynsi kysyi sitten. Yksisiiven hännänpää nytkähti. Oliko hänellä… unelmia? Leopardikynnen kysymys sai Yksisiiven katseen jäätymään paikoilleen. Ei… ei hänellä kai ollut? Tai siis… Ei hän ollut varma. Mitä hän halusi? Ei hän ollut miettinyt tällaista asiaa, kun oli ollut niin kiire siskojen kanssa. ”Minä unelmoin ainakin hyvästä elämästä. Onnellisesta elämästä. Ystävistä, perheestä… oli se onnellinen elämä mitä vain, sen näkee sitten.”
Yksisiipi hymyili Leopardikynnen vastaukselle. Se oli hieno unelma ja jopa saavutettavissa. Onnellisuus kun oli niin subjektiivista.
Mutta Yksisiipi ei osannut sanoa, mikä hänen unelmansa oli. Jos hänellä sellaista edes oli.

Uniyön turkki kiilsi auringon valossa. Lumisade oli hellittänyt ja pilvien takana piilossa ollut aurinko oli päättänyt näyttäytyä ja valaista reviirit valollaan. Pakkanen oli yöllä paukkunut eikä se ollut hellittänyt paljoakaan päivän kuluessa.
Yksisiipi katseli sisartaan, joka opetti oppilaalleen taisteliliikkeitä taisteluharjoituspaikalla. Mukana oli myös Mustikkatassu, jonka mestari oli mennyt partioimaan. Uniyö oli tarjoutunut ottamaan Mustikkatassun mukaan taisteluharjoituksiin, josta Mustikkatassun mestari Kultakynsi oli innostunut.
Mikäköhän oli Uniyön unelma? Olisiko se jotain yksinkertaista vai kenties jotakin monimutkaisempaa, jota edes Uniyö ei osannut ratkaista? Uniyö oli aina ollut kunnianhimoinen kissa, vaikka ei nyt mitenkään liiallisen kunnianhimoinen. Unelmoikohan naaras olevansa merkittävä? Kuunvalo oli aina halunnut sitä. Kuunvalon unelmista Yksisiipi ei osannut oikein ottaa selvää kun taas Uniyölle hän osasi edes arvailla mahdollisia unelmia.
Simpukkatassu oli voitoikas ja päihitti Mustikkatassun. Kaksi oppilasta olivat ystäviä keskenään ja taisteluharjoitus oli loppunut naurunpuuskaan. Uniyötä se ei näemmä haitannut vaan naaras antoi kaksikon nauttia. Lopulta naaras käski kaksikon takaisin harjoitusten pariin.
Yksisiipi tunsi ylpeyttä sisartaan kohtaan. Uniyö ei ollut mikään tiukka tai liiallista kuria ylläpitävä vaan näki myös elämässä olevan muutakin kuin vain soturius. Uniyö oli oppinut.
Yksisiipi hyvästeli kolmikon, kun hänen viiksensä alkoivat jäätyä päistä. Hän ravisteli päätään ja turkkiaan lumesta ja suuntasi sitten haistamansa oravan hajujäljen perään.
Yksisiipi mietti, halusiko omaa oppilasta. Hän ei oikeastaan osannut sanoa mielipidettä. Hän ei ollut oppilaan saamista ja kouluttamista vastaan, mutta ei hänellä ollut mitään erityistä pakkomiellettä oppilaan saamiseen. Hän saisi oppilaan, jos ja kun sen aika tulisi.
Lumi pöllysi, kun Yksisiipi loikkasi ilman halki oravan niskaan. Pieni otus hätkähti ja yritti paniikinomaisesti paeta, mutta harmaa naaras sai sen kiinni vaivatta. Tästä saisi muutama kissa syödäkseen.
Leirissä oli harvinaisen tyhjää tähän aikaan. Tammihuurre oli lähettänyt normaalia enemmän metsästyspartioita, sillä aikaisemmin metsällä olleet partiot olivat saaneet huolestuttavan vähän saalista tuotavaksi. Pentutarhan suulla Kaikusielun pennut, Lummepentu ja Kaislapentu, katselivat lunta silmät suurina. Kaksikko oli muutama päivä taaksepäin avannut silmänsä ja ihmeteltävää riitti, varsinkin lumen peittämästä maailmasta. Kylmä ilma, joka pisteli, sai pennut pörhistämään pehmeää pentukarvaansa. Peurapentu kurkisteli pesän suulla kahden pennun takaata valkeaa maailmaa.
Yksisiipi hymyili huvittuneena ja asteli orava leukojensa välissä pentutarhalle. Lummepentu kallisti kiinnostuneena päätään lähestyvälle kissalle.
”Kuka sinä olet?” Lummepentu kysyi ja haisteli ilmaa niin, että pieni nenä tuhisi. ”Haiset jännälle… ihan uusi haju!”
”Olen Yksisiipi”, naaras sanoi.
”Yksisiipi?” Kaislapentu kohotti kulmaansa. ”Eihän sinulla ole siipiä lainkaan.”
”Ei kissoilla muutenkaan ole siipiä!” Peurapentu nauroi ja Lummepentu yhtyi kollin nauruun. Kaislapentu loikkasi Peurapennun kimppuun ja silmänräpäyksessä kolmikko paini lumessa.
”No niin”, Yksisiipi naurahti. ”Jos kolmea suurta taistelijaa ei haittaa, veisin suojeluksessanne oleville arvon kuningattarille ruokaa.”
Kolme pentua lopettivat heti ja katsoivat nyt tarkemmin Yksisiiven leukojen välissä olevaa oravaa. Lummepentu kurkotti kohti oravaa ja haistoi sitä. Hän nyrpisti nenäänsä. ”Haisee ihan oudolta.”
”En kyllä söisi tuota”, Kaislapentu yhtyi veljensä sanaan. Peurapentu tuhahti. ”No mitä?”
”Kyllä me kaikki jonakin päivänä syömme oravia, kaloja ja muuta riistaa kuten soturitkin”, Peurapentu sanoi pilke vaaleanvihreissä silmissään. Yksisiipi oli jättämässä kolmikon tappelemaan aiheesta, mutta Lummepentu loikkasi Yksisiipeä vasten ja yritti kiivetä Yksisiiven selkään. Naaras naurahti ja painui alas, jotta kaikki kolme pääsisivät hänen selkäänsä. Pentujen silmissä kiilsi into ja he olivat kuin onnensa kukkuloilla, kun soturi otti heidät mäyräkantoon.
Yksisiipi asteli sisälle pentutarhaan ja iski silmäänsä pentujen emoille, jotka nauroivat ääneti. Pennut yrittivät hautautua Yksisiiven puolipitkän turkin sekaan ja piiloutua emoiltaan. He kuitenkin kikattivat innoissaan koko ajan.
”Pentutarhan suulla oli kolme urheaa vartijaa pitämässä teidät turvassa”, Yksisiipi kertoi ja kuningattaret henkäisivät.
”Vau, olemmepa me etuoikeutettuja, kun kolme parasta soturia suojelevat meitä”, Kaikusielu virnisti. Naaraan pennut nauroivat innoissaan.
”Voi, missähän meidän pentumme ovat”, Narsissiketo ihmetteli liioittelevalla äänellä. Hänellä oli huvittunut pilke silmäkulmassa. ”Suuret soturit taisivat hukata meidän pentumme.”
”Eipäs!” Peurapentu älähti ja kiipesi Yksisiiven päälaelle. ”Emme me-”
”Peurapentu!” Kaislapentu tarttui kollia hännästä. ”Meidän piti olla piilossa!”
”Pentumme ovat löytyneet!” Kaikusielu hurrasi. Yksisiipi auttoi pennut selästään ja he juoksivat emojensa turkkien lämpöön. ”Hui, ovatpa sinun tassusi kylmät, Kaisapentu!”
”Kiitos Yksisiipi, kun toit meille syötävää”, Pikimusta sanoi hymyillen. ”Minulla olikin jo nälkä.”
”Vastahan sinä söit”, Peurapentu ihmetteli. ”Tai no, aamulla.”
”Eikö sinulla ole nälkä sitten?” Pikimusta siristi silmiään. Peurapentu ei vastannut vaan lipoi vain huuliaan. Taisi pennulla olla myös jo nälkä, onneksi hän saisi emoltaan lämmintä maitoa vatsantäytteeksi. Yksisiipi laski oravan Pikimustan eteen, joka vaati, että Yksisiipi jakaisi sen hänen kanssaan kiitoksena.
Pentutarhassa tuntui olevan kovin erilaista nyt, kun Yksisiipi oli itse soturina eikä nähnyt pentutarhan elämää pennun näkökulmasta. Kuningattaret nauroivat ja juttelivat paljonkin yhdessä ja jakoivat uusia kokemuksia yhdessä.
Yksisiipi oli käpertynyt omaan petiinsä. Hänen sisarensa nukkuivat hänen molemmilla puolillaan ja lämmittivät häntä kylmässä yössä. Pesän seinät oli vahvistettu eikä kylmä viima päässyt enää niin helposti riepottamaan kissojen turkkeja. Oli silti ihanaa saada nukkua lämpimässä ja rakkaita siskojaan vasten.
Naaras ei kuitenkaan saanut unta. Hän mietti yhä Leopardikynnen kysymystä, jonka kolli oli hänelle esittänyt muutama päivä sitten. Kolli nukkui hieman kauempana omalla pedillään. Olikohan kollilla kylmä, kun hän nukkui aivan yksin omassa pedissään?
Yksisiipi vilkaisi sisariaan, jotka jo nukkuivat syvää untaan. He olivat hänelle tärkeintä koko maailmassa emon lisäksi. Ei hänellä oikeastana ollut muita. Mutta he olivat kaikki olleet jo pentuajoista asti Yksisiivelle tärkeämpiä kuin mikään muu.
Hänellä taisi sittenkin olla unelma. Tai kaksi. Ei niitä ehkä edes tiedostanut, mutta nyt hän tiedosti. Hän halusi Leopardikynnen lailla onnellisen ja hyvän elämän. Hän halusi myös olevansa läheinen sisariensa kanssa. Hän unelmoi siitä. Hän unelmoi hyvästä elämästä ja hyvästä sisarussuhteesta kaikkien siskojensa välillä.
Hänellä oli siis unelmia. Eivät ne ehkä mitään ihmeellisiä unelmia olleet, mutta hänelle ne kelpasivat. Ja ne saivat hänet jopa hymyilemään.

TOINEN OSA
Liljoista punottu kruunu ja kauniit myrkytetyt raidat

“Laske häntäsi alemmas”, Heinätähti neuvoi Tuiketassua. “Hyvä, juuri noin. Varo vielä, ettei vatsasi osu maahan.”
Tuiketassu nosti vatsaansa ja piti häntänsä alempana. Hän käänsi katseensa kysyvänä uuteen mestariinsa. “Näinkö?”
“Kyllä. Muista hengittää. Saalistamisesta ei tule mitään, jos menetät tajusi kesken kaiken.”
Tuiketassu räpäytti silmiään ja antoi keuhkojensa täyttyä ilmalla. Hän ei ollut edes tajunnut pidättäneensä hengitystä ennen kuin Heinätähti oli sanonut asiasta. “Onko asentoni nyt täydellinen?”
“Sen ei tarvitse olla täydellinen. Tarpeeksi hyvä riittää mainiosti”, Heinätähti sanoi huvittuneena. “Mutta asentosi on todella hyvä, kunhan muistat pitää häntäsi alhaalla ja vatsasi ylhäällä.”
Tuiketassu katsoi mestariaan silmiin ja nousi istumaan. Hänen ensimmäinen mestarinsa Iltataival oli yllättäen kuollut Yönkajon lauman kynsiin, ja Heinätähti oli päättänyt ottaa varapäällikkönsä oppilaan omiin tassuihinsa. Tuiketassu oli tietenkin surullinen siitä, että Iltataival oli menehtynyt, mutta päällikkö mestarina vei suurimman osan hänen surustaan pois.
“Iltataival koulutti sinua hyvin”, Heinätähti sanoi yllättäen. Valkoinen naaras ei ollut aiemmin puhunut paljonkaan edesmenneestä varapäälliköstään Tuiketassulle. “En ole kyllä yllättynyt. Hän oli aina taitava.”
“Luulin aluksi, että antaisit minut Valhelaulun oppilaaksi”, Tuiketassu sanoi.
“Minä melkein annoinkin, mutta… Minulla ei ole ollut pitkään aikaan oppilasta ja Valhelaululla on nyt yhtäkkiä paljon enemmän velvollisuuksia. On parempi antaa hänen tottua niihin ennen kuin annan hänelle uuden oppilaan”, Heinätähti kertoi.
“Käy järkeen.”
Myrskyklaanin päällikkö nousi ylös. “Eivätköhän tämän päivän saalistusharjoitukset ole tässä. Mennään syömään jotain.”
“Selvä”, Tuiketassu sanoi.
He kävelivät pitkin polkua, jonka kymmenet kissat olivat polkeneet lumeen. Se oli Tuiketassun ensimmäinen lehtikato ja siten ensimmäinen kerta kun hän koki kaiken sen kylmyyden ja lumen. Klaaninvanhimmat ja soturit olivat kyllä kertoneet hänelle tarinoita lehtikadosta, mutta Tuiketassu ei ollut uskonut lumen olevan todella kaikkialla ja että kissojen täytyi raivata polkuja päästäkseen nopeammin paikasta toiseen.
Leirin sisäänkäynnillä istui vartiossa Huomensäde. Mustavalkoinen naaras tärisi kylmässä ilmassa, ja vaikka hän yritti kovasti peitellä sitä, Heinätähti pysähtyi soturinsa eteen.
“Pyydä Kotkasiipi tilallesi ja mene lämmittelemään sotureiden pesään”, Heinätähti naukui lempeästi.
“Ei minulla vielä kylmä ole”, Huomensäde pisti vastaan, mutta sai vain tiukan katseen Heinätähdeltä.
“En halua sinun kylmettyvän. Menehän siitä.”
Huomensäde nyökkäsi ja sujahti leirin sisälle Heinätähti ja Tuiketassu perässään. Tuiketassu ei ehtinyt edes katsoa ympärilleen leirissä, kun Kipinätassu pöllähti hänen eteensä häntä heiluen ja silmät kiiluen. Oranssilla naaraalla tuntui olevan aina energiaa vaikka muille jakaa.
“Tuiketassu! Mennään syömään”, Kipinätassu sanoi. “Olisin mennyt jo aikaisemmin, mutta Valotassu halusi odottaa sinua.”
“Missä Valotassu on nyt?” Tuiketassu kysyi ja nosteli tassujaan. Hänen pitkä turkkinsa piti hänen kehonsa hieman lämpimänä, mutta lumi onnistui kylmettämään hänen polkuanturansa.
“Hmm… Sudenlaulun luona. Tai klaaninvanhimpien pesässä”,
“Tai sitten molempia”, Tuiketassu sanoi ja viittoi hännällään kohti klaaninvanhimpien pesää, josta Sudenlaulu ja Valotassu olvat juuri poistuneet.
Valotassu oli varsinkin alussa ollut selkeästi hermostunut ja jännittynyt parantajaoppilaan työssä, mutta Tuiketassu oli nähnyt veljessään muutosta. Beige kolli piti häntänsä hieman korkeammalla ja hänen katseessaan oli enemmän uteliaisuutta kuin hermostuneisuutta.
Kipinätassu juoksi veljensä luokse ennen kuin Tuiketassu ehti ottaa askeltakaan, ja pitkäturkkinen naaras lähti hymyillen siskonsa perään.
“Tuiketassu, pääsit saalistusharjoituksista pois”, Valotassu sanoi iloisesti hiljaisella äänellään. “Millaista oli?”
“Samanlaista kuin yleensäkin”, Tuiketassu vastasi lapojaan kohauttaen. Mitään ihmeellistä ei harjoituksissa ollut tapahtunut, eikä siten ollut mitään tärkeää tai kiinnostavaa mainittavaa.
“Millainen Heinätähti on mestarina?” Kipinätassu kysyi, kun kolmikko suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. “Hänen täytyy olla mahtava! Onhan hän päällikkö.”
“Enpä tiedä siitä”, Tuiketassu totesi. “Lepsumpi kuin Iltakajo, se on selvä.” Mutta Surmamieli on tiukempi kuin Iltakajo koskaan oli, naaras mietti. Hän oli viimeksi käynyt Surmamielen opeissa Synkässä metsässä pari yötä sitten ja pystyi jo aavistamaan ensi yön olevan seuraava tapaamiskerta.
Joskus Tuiketassu oli miettinyt kertovansa Surmamielestä ja Synkästä metsästä sisaruksilleen, mutta Surmamielen varoitukset kaikuivat hänen päässään. Kolli oli käskenyt häntä olemaan hiljaa, eikä Tuiketassu löytänyt itsestään rohkeutta vastustaa tätä, vaikka hän luottikin sisaruksiinsa ja siihen, etteivät he kertoisi asiasta eteenpäin.
“Hmm… Otammeko tuon pulskan myyrän vai linnun? Tuiketassu, sano sinäkin jotain!” Kipinätassu sanoi ja läpsäisi Tuiketassua.
Tuiketassu räpäytti silmiään. “Öh, sama se minulle. Kumman sinä haluat, Valotassu?”
Valotassu pudisti päätään.
“Otetaan myyrä!” Kipinätasssu päätti ja veti myyrän tuoresaaliskasasta.
Kolmikko meni sivummalle syömään myyrää. Tuiketassu ei ollut tajunnutkaan kuinka kova nälkä hänellä oli ollut ennen kuin hän tunsi myyrän kuin sulavan hänen kielelleen. Kipinätassukin vaikutti nälkäiseltä, sillä hän hotki myyrään sanomatta sanaakaan - ja hiljaisuus oli harvinaista oranssille naaraalle.
Ruuan jälkeen Valotassu palasi Sudenlaulun luokse. Ilmeisesti parantajan yrtit olivat hupenemassa ja tämä tarvitsi Valotassun apua uusien löytämisessä sekä vanhojen suojaamisessa kylmältä. Hiirinenä puolestaan havaitsi oppilaansa Kipinätassun ja Tuiketassun toimeettomana ja päätti antaa heille tehtäväksi tarkistaa pentutarhan sammaltilanteen.
Tuiketassu ja Kipinätassu vilkaisivat toisiaan, kohauttivat molemmat olkiaan ja lähtivät pentutarhalle. Siitä ei ollut kulunut kauaa aikaa, kun Tuiketassu oli itsekin ollut pentutarhassa sisarustensa kanssa, ja naaras muisteli kaihoisasti elämäänsä pentuna. Parasta siinä oli ollut nukkuminen Tuulihännän ja Lehmussydämen vieressä.
Pentutarhassa oli vilinä päällä, kuten aina. Merilinnun pennut - tai ainakin suurin osa heistä - leikkkivät keskenään huutaen ilosta. Myös Liekkitassu oli heidän mukanaan, ja Tuiketassu oli näkevinään Tuomipennunkin. Hieman syrjemmällä Roihupentu, Aaltopentu ja Vitipentu juttelivat keskenään. Kuningattaret vartioivat silmä kovana pentujaan.
Kipinätassu heilutti iloisesti häntäänsä ja loikki Pisarapennun luokse. “Hei, Pisarapentu!”
“Kipinätassu!”
Tuiketassu suuntasi suoraan pesää kohti. Hän tiesi, että oli turhaa yrittää vetää Kipinäpentua heti hänen mukaansa: oli parempi antaa naaraan ensin jutella muiden kanssa.
Roihupentu kuitenkin pysäytti Tuiketassun matkan. “Hei, Tuiketassu”, hän sanoi hymyillen. “Tulitko vierailemaan?”
“Tulin katsomaan sammalpetinne kunnon”, Tuiketassu sanoi ja nyökkäsi kohti leikkiviä pentuja, sekä Kipinätassua. “Heillä näyttää olevan hauskaa.”
“Niin kai”, Aaltopentu sanoi. Hän oli yhdessä Vititassun kanssa seurannut Roihupentua. “Meistä tulee kohta oppilaita, ja sisareni ovat innoissaan.”
Tuiketassu kohotti kulmiaan. “Ja sinä et ole?”
“Olen, mutta…” Aaltopentu sanoi ja katsoi tassujaan. “Pelottaa vain.”
“Onko oppilaana kivaa?” Roihupentu kysyi pää kallella, ja Tuiketassu tuijotti naarasta hetken tämän keltaisiin silmiin ennen kuin sanoi mitään.
“On ja ei ole.” Kun pennut katsoivat häntä hämmentyneinä, Tuiketassu huokaisi ja jatkoi: “Pääasiassa on. Silloin kun ei tarvitse etsiä punkkeja klaaninvanhimpien turkeista.”
“Onko hän aina tuollainen?” Vitipentu kuiskasi Roihupennulle, joka löi hännällään valkoista naarasta.
“Minustakin tulee kohta oppilas”, Roihupentu sanoi ylpeänä. “Odota vain.”
“Kai minä sitten odotan”, Tuiketassu sanoi pieni hymy kasvoillaan. Hän kääntyi katsomaan kohti siskoaan, joka oli alkanut leikkiä Pisarapennun ja Liekkipennun kanssa. “Kipinätassu! Meillä oli tehtävä, jos et muista.”
“Ai niin! Anteeksi, klaanivelvollisuudet kutsuvat”, Kipinätassu sanoi pahoittelevana pennuille, jotka esittivät kiivaita vastalauseita. Oranssi naaras naurahti heille matkalla Tuiketassun luokse. “Anteeksi, unohdin kokonaan.”
“Ei se mitään”, Tuiketassu hymähti. “Hoidetaan sammalpedit nopeasti ja voit sitten jatkaa pentujen kanssa leikkimistä.”
He ryhtyivät hommiin. Suurin osa pedeistä olivat hyvässä kunnossa, mutta osaan he joutuivat vaihtamaan tilalle uudempaa sammalta. Sen löytäminen oli kaikkein vaikein osuus: heidän täytyi kaivaa lumen alle ja etsiä sieltä hyvää sammalta, mutta lopulta he saivat kaiken tehtyä.
Kipinätassu palasi takaisin leikkimään pentujen kanssa, ja Tuiketassu ryhtyi sukimaan turkkiaan siistimmäksi. Hohdetassu tuli jossain vaiheessa juttelemaan hänelle, tai ennemminkin hän yritti saada kunnon keskustelua aikaiseksi. Sitkeänä kollina hän ei luovuttanut, ja Tuiketassu vietti loppupäivän Hohdetassun kanssa.
Lopulta hän pääsi oppilaiden pesään sulkemaan silmänsä ja kiertämään häntänsä ympärilleen. Kipinätassu oli painautunut aivan häneen kiinni, mikä rauhoitti Tuiketassua ja sai hänet nukahtamaan helpommin, vaikka hän yhä ikävöi veljensä, emonsa ja isänsä tuoksua ja lämpöä ympärillään.

Tuiketassu haistoi tunkkaisen ilman ja tunsi tunkeilevan kosteuden turkissaan ja tiesi jo ennen silmiensä avaamista olevansa jälleen Synkässä metsässä. Hän oli käynyt siellä miltei joka yö sen jälkeen, kun hänestä oli tullut oppilas. Toisinaan tapaamiset olivat pidempiä, toisinaan taas lyhyempiä, eikä Tuiketassu koskaan tiennyt mitä odottaa.
Naaras vaikutti olevan yksin. Hän ei nähnyt muita kuin korkeita puita, sumua ja syviä varjoja, ja kaikki kissojen hajut olivat vanhoja. Hän nyrpisti kuonoaan hajujen pistävälle sävylle, johon hän ei ollut vieläkään tottunut.
“Älä koskaan anna keskittymisesi herpaantua”, tuttu ääni murahti hänen yläpuoleltaan.
Tuiketassu katsoi ylös ja näki tumma varjon tasapainottelevan jykevän oksan päällä. Sitten hahmo loikkasi alas suoraan häntä kohti, keltaiset silmät porautuen häneen kiinni.
Tuiketassu yritti väistää, mutta oli aavistuksen verran liian hidas: Surmamieli takertui hänen alaselkäänsä ja veti hänet hännästä lähemmäksi. Naaras tunsi liukuvansa itseään paljon suuremman kollin vatsan alle ja tiesi olevansa jumissa jo ennen kuin kollin paino laskeutui hänen päälleen. Hän oli onnistunut kääntymään selälleen, mutta tajusi pian, ettei siitä ollut paljonkaan apua.
Miten hän pääsisi pois? Tuiketassu tiesi olevansa nopeampi ja vikkelämpi kuin Synkän metsän soturi, mutta heidän eronsa voimissa oli mittava. Tuiketassun oli oltava ovela, sillä muuten hänen nopeudestaan ei olisi mitään hyötyä Surmamielen voiman edessä. Tuiketassu myös tiesi Surmamielen omaavan paljon tietoa taistelemisesta, joten kolli luultavasti osasi odottaa kaikkein ilmiselvimpiä keinoja.
“Sinä mietit liikaa, Tuiketassu”, Surmamieli kuiskasi naaraan korvaan. “Keskellä elämää ja kuolemaa miettiminen koituu nopeasti kohtaloksesi.”
Tuiketassu sähähti ja yritti rimpuilla irti Surmamielen otteesta, mutta kolli vain painoi häntä lujemmin maata vasten.
“Käytä vaistojasi”, kolli sanoi. “Kuvittele, että olen vihollinen, joka on minä hetkenä valmis iskemään hampaansa kurkkuusi ja kuolet siihen paikkaan. Sinulla ei ole aikaa miettiä mitä teet.”
Miten voin tehdä yhtään mitään, kun painat tassuillasi minut vasten maata? Tuiketassu ärähti mielessään.
Hän räpäytti silmiään. Aivan! Surmamielen tassut!
Naaras syöksähti päällään kohti kollin tassuja mahdollisimman nopeasti ja upotti hampaansa niin syvälle kuin pystyi. Hän maistoi makean veren kielellään, kun se purskahti haavasta suoraan hänen suuhunsa, eikä päästänyt irti, vaikka Surmamieli yritti nostaa käpäläänsä. Vasta kun kolli epähuomioissaan hellensi otettaan naaraasta, Tuiketassu päästi irti ja syöksähti kollin toista etutassua kohti.
Se sai Surmamielen yllättymään täysin, ja Tuiketassu sai mahdollisuuden livahtaa kollin otteesta pois.
“Erinomaista”, Surmamieli sanoi, “jos vain tekisit tuon kaiken paljon aikaisemmin. Olet kekseliäs ja älykäs, mutta sinun täytyy olla nopeampi.”
“Tiedän”, Tuiketassu sanoi ja puri hampaansa yhteen. Hänen katseensa osui Surmamielen tassuun, josta vuoti verta. “Satutinko sinua?”
Kolli vilkaisi haavaansa. “Et. Olen kokenut paljon pahempaakin”, hän sanoi ja tarkasteli oppilastaan hetken hiljaa. “Älä epäröi käyttää kynsiäsi ja hampaitasi, kun taistelet kanssasi. Tämä ei ole klaanien aluetta, eivätkä heidän sääntönsä ylety tänne.”
Tuiketassu olisi halunnut mainita jotain siitä, että pelkäsi satuttavansa pikimustaa kollia, mutta tiesi sen olevan turhaa. Surmamieli vain sanoisi jotain siihen suuntaan, etteivät hänen pienet kyntensä tai hampaansa kykenisi tekemään häneen mitään pintanaarmuja suurempaa.
“Jatketaan.”
Tuiketassu teki työtä käskettyä. He jatkoivat puolustautumisen opettelua, sillä Surmamielen mielestä se oli tärkeimmistä taidoista nyt alussa. Jos kissa osasi vain taisteluliikkeitä, hän ei osaisi ennustaa, milloin hänen vastustajansa aikoisi puolustaa, eikä tietenkään kykenisi itse puolustautumaan. Aloittelijalle se olisi kohtalokasta.
Lopulta Tuiketassun lihaksia särki ja hänen energiansa alkoi hiipua. Surmamieli huomasi sen ja päätti lopettaa taisteluharjoitukset siihen. Kolli istahti maahan ja jäi tarkkailemaan pistävänkeltaisilla silmillään Tuiketassua, josta tuntui kuin kolli olisi nähnyt suoraan hänen sisälleen ja lävitse. Ehkä hän näkikin.
“Pidätkö Heinätähdestä mestarinasi?” Surmamieli lopulta kysyi.
“Miten sinä-” Tuiketassu tajusi kysymyksen olevan typerä: totta kai Surmamieli tiesi. “Hän on mukava. Iltakajo oli paljon tiukempi.”
“Hatmi, että ehdit olla Iltakajon oppilaana niin vähän aikaa. Hän oli hyvä soturi ja olisi voinut opettaa sinulle paljon, mutta… Heinätähdellä on paljon viisautta. Kuuntele häntä”, Surmamieli sanoi.
Tuiketassun mielessä pyöri yksi lause, jota hän muotoili yhä uudelleen ja uudelleen mielessään. Paljon oli tapahtunut Myrskyklaanissa, eikä suurin osa siitä ollut iloisia tapahtumia - jos yksikään. “Myrskyklaanissa on kuollut paljon kissoja viime aikoina.”
“Huomasin sen”, Surmamieli sanoi. Hänen silmänsä välähtivät oudosti kuin hän olisi jättänyt sanomatta jotain. “Nämä ovat synkkiä aikoja.”
“Tuleeko jotain pahaa tapahtumaan?” Tuiketassu kuiskasi. Hän tiesi Tähtiklaanin olevan aivan hiljaa, mikä oli jo itsessään huono merkki, mutta ehkä Surmamieli tiesi enemmän.
“Jotain pahaa tulee aina tapahtumaan. Sitä ei voi välttää, eikä kiertää”, Surmamieli sanoi kasvoillaan synkkä ilme. “On vain kuljettava sen lävitse. Muista, että ensimmäinen tehtäväsi on suojella itseäsi. Tee mitä ikinä vaatiikaan, jotta selviäisit kaikesta eteesi tulevasta.”
Tuiketassun mielestä Surmamieli oli hieman väärässä. Tietenkin hän suojelisi itseään, mutta täytyihän hänen varmistaa Valotassun ja Kipinätassun turvallisuus! Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.
“Ensi yönä on kokoontuminen”, Surmamieli siirtyi seuraavaan aiheeseen. “Minulla on sinulle ensimmäinen tehtäväsi.”
“Ensimmäinen tehtävä?” Tuiketassu ei ollut tiennyt hänen saavan tehtäviä koulutuksen lisäksi.
“Kokoontumisessa on eräs Tuuliklaanin kissa, jonka kanssa haluan sinun ystävystyvän. Tutustu häneen ja varmista, että hän haluaa tulevaisuudessakin jutella kanssasi.”
Tuiketassu kurtisti kulmiaan. Tehtävä ei ollut lainkaan sitä, mitä hän oli odottanut. “Kuka, ja miksi?”
“Hänen nimensä on Aavatassu, mutta en voi kertoa miksi sinun täytyy ystävystyä hänen kanssaan. En pyytäisi tätä, ellei se olisi todella tärkeää”, Surmamieli sanoi ja hänen äänensävynsä kertoi Tuiketassulle, ettei hän voisi sanoa vastaan.
Tuiketassu nyökkäsi. Hän pisti Aavatassun nimen mieleensä. Tuntui oudolta ajatella, että hänen tulisi ystävystyä tuuliklaanilaisen kanssa. Mistä Surmamieli edes tiesi Aavatassun tulevan kokoontumiseen? Eihän kokontumiseen lähtijöitä oltu vielä edes ilmoitettu. Entä jos Tuiketassu ei itse pääsisi kokoontumiseen.
“Älä huoli. Sekä sinä että Aavatassu pääsette kokoontumiseen”, Surmamieli sanoi kuin olisi lukenut naarasoppilaan ajatukset. “Tämä tapaaminen oli tässä. Saat vielä tarpeeksi pitkät yöunet.”
“Hetkinen”, Tuiketassu sanoi. “Saan kysyä sinulta yhden kysymyksen, muistatko? Ja sinun on vastattava totuudella.”
Surmamielen suu kaartui pieneen virneeseen ja hänen silmänsä välähtivät. “Et unohtanutkaan. Anna tulla vain.”
Tuiketassun ei tarvinnut miettiä kysymystään lainkaan. Hän oli päättänyt sen jo heti viime tapaamisen jälkeen, jollon hän oli saanut tietää Surmamielen nimen olleen ennen Ukkosmieli. Tuiketassun mielestä Ukkosmieli kuulosti aivan eri kissalta, ja Surmamieli oli sanonut samaa: hän oli kuvaillut Ukkosmieltä urheaksi ja arvostetuksi soturiksi. “Oliko sinulla koskaan kumppania?”
Kysymys sai Surmamielen katsomaan jonnekin Tuiketassun taakse. “Oli, kaksi.”
Tuiketassun korva liikahti. Hän ei ollut odottanut Surmamielellä olleen kahta kumppania. Eikö kissoilla yleensä ollut vain yksi?
“Ensimmäinen kumppanini oli varjoklaanilainen Liljakruunu. Saimme yhdessä yhden pennun, mutta…” Mustan kollin kynnet upposivat multaan hänen allaan. “Hän kuoli pian sen jälkeen.”
Tuiketassu hämmentyi. Varjoklaanilainen? Pentu? Mutta kumppani toisesta klaanista oli kiellettyä, tai niin Tuiketassulle oli aina sanottu. Pitkäturkkinen oppilas olisi halunnut kysyä Liljakruunusta, pennusta ja naaraan kuolemasta jotakin, mutta Surmamielen ilme kertoi, että oli parempi olla hiljaa. “Entä… se toinen kumppani?”
“Kaunisraita”, Surmamieli huokaisi. “Hän ei koskaan virallisesti ollut kumppanini, mutta kun mietin sitä kaikkea näin jälkeenpäin, me olimme kuin kumppanit. Minä vain tajusin liian myöhään omat tunteeni häntä kohtaan.”
“Liian myöhään?”
“Hän kuoli.”
“Oh.” Tuiketassu liikutti tassuaan kiusaantuneena. Ehkä hänen kysymyksensä oli ollut hieman liian henkilökohtainen.
Surmamieli nousi seisomaan. Hänen aiemmasta synkkyydestään ja syvästä surusta ei näkynyt enää jälkeäkään ja oli kuin sitä ei olisi koskaan edes tapahtunut. Kollin keltaisiin silmiin oli palautunut tuttu kylmä hohde ja hänen suuret korvansa osoittivat kohti tähdetöntä.
Tuiketassu olisi halunnut sanoa jotain lohduttavaa, mutta mahdollisuus siihen oli mennyt jo ohitse.
“Sinun on aika poistua täältä”, Surmamieli sanoi. “Äläkä unohda etsiä Aavatassua kokoontumisesta.”
“En unohda”, Tuiketassu sanoi ja asettui makuulle vaipuakseen uneen, joka veisi hänet takaisin Myrskyklaanin reviirille. Hän irvisti tuntiessaan kipua lihaksissaan ja katsoi vielä kerran Surmamieleen. “Hyvää… hyvää yötä.”
Tuiketassu ei edes tiennyt nukkuiko Surmamieli, mutta kolli räpäytti hänelle silmiään.

Tuiketassu haukotteli syvään. Hän oli saanut nukuttua jonkin verran viime yönä, mutta ei selvästikään tarpeeksi, sillä hänen silmänsä olivat koko ajan lipsua kiinni. Hän yritti keskittyä tuijottamaan edellä kulkevia kissoja pitääkseen itsensä hereillä ja jos se ei onnistuisi hän oli valmis hyppäämään lumikinokseen. Eiköhän kylmyys saisi hänet virkoamaan.
“Etkö saanut unta?” Tihkuviiksi kysyi Tuiketassulta. Harmaa kolli oli peruuttanut hänen vierelleen ja sovittanut askeleensa oppilaan askeleisiin. “On kurjaa mennä kokoontumiseen väsyneenä.”
“Kipinätassu liikkui unissaan ja piti minut hereillä”, Tuiketassu valehteli. Anteeksi, Kipinätassu, hän pahoitteli mielessään, olisitpa tulossa kanssani kokoontumiseen. Kipinätassu oli jäänyt leiriin surullisena siitä, että hänen sisaruksensa pääsivät kokoontumiseen. Tuiketassu olisi mielellään ottanut siskonsa mukaan, eikä ainoastaan siksi, että Kipinätassu olisi pitänyt hänet hereillään puheillaan ja energiallaan.
“Sellaista se joskus on”, Tihkuviiksi kehräsi huvittuneena. “Etköhän sinä virkisty, kun pääsemme saarelle.”
Ehkä, Tuiketassu ajatteli, mutta tämä käveleminen sattuu lihaksiini. Yölliset harjoitukset Surmamielen kanssa olivat olleet paljon rankempia kuin Tuiketassu oli tajunnutkaan, ja hänen lihaksensa olivat yhä kipeänä. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa asiasta kenellekään ilman, että herättäisi ylimääräistä huomiota ja kysymyksiä.
Loppumatka sujui hyvin, ja mitä lähemmäs kokoontumissaarta kissajoukko pääsi, sitä virkeämmäksi Tuiektassu tosiaan tuli. Hän tunsi jännityksen kihelmöivän turkissaan. Muiden klaanien näkeminen oli ainayhtä jännittävää ja mielenkiintoista, mutta tällä kertaa hänellä oli oikea tehtäväkin! Hänen ensimmäinen tehtävänsä Surmamieleltä.
Hänen täytyisi jotenkin vain löytää Tuuliklaanin joukosta Aavatassu-niminen oppilas ilman mitään tietoa siitä miltä kissa näytti.
Heinätähti johdatti Myrskyklaanin kissat puunrungon ylitse saarelle, missä Varjoklaani, Taivasklaani ja Jokiklaani jo odottivat. Tuiketassu astui rungolle varovaisesti peläten liukastuvansa ja satuttavansa itsensä, mutta pian hän pääsi loikkaamaan alas saarelle muiden klaanien seuraan.
Koska Tuuliklaani ei ollut edes paikalla vielä, Tuiketassu istahti muiden Myrskyklaanin oppilaiden luokse Peippotassun ja Lehtitassun väliin. Tihkutassu istui hänen edessään ja väläytti rohkaisevan hymyn hänelle, sekä oppilaalleen Peippotassulle ennen kuin kääntyi tuijottamaan kohti päälliköitä.
Tuuliklaani tuli hyvin pian heidän jälkeensä. Tuiketassu kurotteli kissojen päiden ylitse ja yritti selvittää kuka kissoista olisi Aavatassu, mutta aivan turhaan. Hän osasi ainoastaan epäillä ketkä olivat oppilaita, mutta heidän joukostaan oli mahdotonta sanoa kuka oli juuri hänen etsimänsä kissa.
“Aloitetaan kokoontuminen!” Valkotähti ilmoitti, kun Huminatähti oli loikannut heidän joukkoonsa. “Jokiklaanilla menee hyvin, vaikka lehtikato onkin ollut ankara. Olemme saaneet uuden soturin: Lehtisateen.”
Klaanikissat alkoivat hurraamaan Lehtisateen nimeä.
Seuraavana vuorossa oli Taivasklaani. “Myös Taivasklaani on pysynyt voimakkaana”, Hallatähti sanoi. “Koivutassusta ja Korppitassuista tuli kuun aikana oppilaita.”
Kissat alkoivat jälleen huuta uusien oppilaiden nimiä. Seuraavaksi Kanervatähti kertoi Varjoklaanin tapahtumista - uusista pennuista ja oppilaista - ja lopulta oli Heinätähden vuoro. Hän aloitti uusien sotureiden ja oppilaiden ilmoittamisella saaden klaanit jälleen hurraamaan uusia nimiä, mutta kertoessaan kuolleista sotureista, kaikki hiljenivät.
“Tuuliklaani ottaa osaa menetyksistänne”, Huminatähti sanoi myötuntoisesti. “Ja onnea Valhelaululle varapäällikön paikasta. Tuuliklaani seisoo myös voimakkaana ja riistasta ei ole pulaa, mutta olemme havainneet Yönkajon lauman jäseniä reviirillämme. Olemme myös saaneet uuden oppilaan: Aavatassun.”
Tuiketassun korvat nousivat pystyyn ja kun kissat alkoivat huutamaan Aavatassun nimeä, hänen katseensa singahti Tuuliklaanin oppilaisiin. Heidän joukossaan oleva juovikas oranssi naaras oli ainut, joka ei sanonut mitään ja joka liikutteli tassujaan kiusaantuneena kaikesta siitä huomiosta. Joku oppilas tönäisi häntä onnittelevasti kylkeen.
Tuon täytyy olla Aavatassu! Tuiketassu mietti. Mutta miten hän lähestyisi naarasta? Olisiko liian outoa vain mennä juttelemaan hänelle?
Mutta muutakaan vaihtoehto ei juurikaan ollut. Päälliköt laskeutuivat alas, ja klaanikissat alkoivat vaihtamaan viimeiset sanat keskenään ennen kuin palaisivat takaisin kotiin, ja Tuiketassu tiesi sen olevan hänen viimeinen mahdollisuutensa tutustua Aavatassuun.
Häntä ylhäällä pirkäturkkinen naaras lähti Tuuliklaanin oppilasta kohti. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi, mutta uskoi keksivänsä jotain. Aavatassu ei huomannut hänen tuloaan, vaan jutteli jollekin klaanitoverilleen häntä keinahdellen maata vasten.
“Hei”, Tuiketassu sanoi päästyään kuuloetäisyydelle.
Aavatassu kääntyi pää kallellaan ja kysyvä katse oranssinkeltaisissa silmissään. “Hei?”
Tuiketassu räpäytti silmiään. Aavatassu oli todella kaunis. Hänen turkkiaan koristivat monet mustat sekä valkoiset juovat, jotka toivat esille hänen turkkinsa pehmeänsävyisen oranssin pohjavärityksen. Hänen kirkkaiden silmiensäkin ympärillä oli juovia ja ne antoivat hänelle solakat, kettumaiset piirteet.
“Minä, öh”, Tuiketassu aloitti. “Halusin vain onnitella sinua.”
“Onnitella minua? Kiitos”, Aavatassu sanoi ja naurahti pienesti. “Mikä sinun nimesi on?”
“Tuiketassu.”
“Hauska tutustua, Tuiketassu. Oletko ollut jo kauan oppilaana?” Aavatassu kysyi uteliaan oloisena.
“Jonkin aikaa.”
“Kuka mestarisi on? Minä sain mestarikseni Varissulan, varapäällikkömme!” Aavatassu sanoi ja nosti päätään ylpeänä ylöspäin. Hänen oranssit silmänsä kiiluivat.
“Entinen mestarini oli varapäällikkömme Iltataival, mutta hän kuoli”, Tuiketassu kertoi. “Nykyään Heinätähti toimii mestarinani.”
Aavatassun silmissä välähti hetken jotain synkkää ja vihamielistä, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. “Vau, olen kateellinen! Hänen täytyy olla todella taitava.”
“Hän on”, Tuiketassu sanoi, “mutta niin on varmasti Varissulkakin.”
Aavatassu nyökäytti päätään kiivaasti. “Hän on todella tiukka, mutta ainakin opin nopeasti. Ehkä minusta tulee soturi ennen sinua!”
“Saa nähdä”, Tuiketassu sanoi ja vastasi Aavatassun virneeseen omalla, pienellä virneellään. Jos Aavatassu vain tietäisi hänellä olevan kaksi mestaria!
Klaanit alkoivat poistua saarelta, ja Aavatassu nousi seisomaan. “Minun täytyy mennä ystävieni mukaan, mutta oli kiva tavata. Jutellaan joskus toistekin!”
Tuiketassu vain nyökkäsi ja katsoi kuinka Aavatassu katosi Tuuliklaanilaisten sekaan valkea hännänpää korkealla ilmassa heilahdellen. Hän oli ajatellut, että naaraan tapaaminen selittäisi syyn sille, miksi Surmamieli halusi hänen ystävystyvän tämän kanssa, mutta Tuiketassu oli yhtä hämmentynyt kuin aiemminkin.
Ehkä se selviää myöhemmin, Tuiketassu pohti ja alkoi seurata omia klaanitovereitaan pois saarelta.
Aavatassu oli vaikuttanut ihan mukavalta. Ehkei ystävyys tuuliklaanilaisen kanssa olisi mitenkään pahitteeksi tai haitaksi hänelle. Tuiketassu ei kuitenkaan saanut pois mielestään sitä pahaenteistä välähdystä Aavatassun silmissä. Eihän Surmamieli varmastikaan käskisi hänen ystävystyä toisen klaanin kissan kanssa ellei se olisi hänelle ja hänen koulutukselleen jotenkin tärkeää.
Eihän?

Luku 6

Ampiaisturkki haukotteli pesässä. Huomensäde oli lähtenyt jo partioon, mutta hänet oli vapautettu täksi päiväksi työtehtävistä. Hän ei tiennyt miksi, mutta oli tyytyväinen, kun sai vain makoilla vuoteessa.
“Huomenta,” Tuiskusielu toivotti.
“Huomenta. Eikö Hohdetassulla ja Loistetassulla ole tänään harjoituksia?” Ampiaisturkki ihmetteli.
“Ei. He menevät Kotkasiiven mukaan, hän vapautti minut tämän päivän töistä. Pitäisi kuitenkin mennä saalistamaan,” Tuiskusielu kertoi venytellen.

Ampiaisturkki valitsi tuoresaaliskasasta hiiren ja kiikutti sen nokkospensaan juureen. Huomensäde saapui juuri piikkihernetunnelista kani hampaissaan. Ampiaisturkki heilautti hännällään hänen suuntaansa. Naaras nyökkäsi, mutta vei kanin ennen sitä pentutarhaan.
“Miten menee?” Huomensäde tiedusteli.
“Hyvin. Valhelaulu antoi vapautuksen päivän töistä. En tiedä miksi,” Ampiaisturkki ihmetteli. Huomensäde kurtisti kulmiaan. “Sillä on varmaan jokin tarkoitus.”
“Pääsit kuulemma soturintehtäviin,” Ampiaisturkki sanoi harmaa silmät kiiluen. Naaras nyökkäsi innoissaan. “Sudenlaululla on kestänyt kauan tarkistaa minut. Mutta pääsin joka tapauksessa. Metsässä oli hauska juosta.”
Ampiaisturkki näki, kuinka Sudenlaulu asteli Huomensäteen taakse, ja naaraan ylle muodostui kissanmuotoinen varjo. Naaras hätkähti.
“Ole varovainen. Älä vielä käytä kaikkia voimiasi,” Sudenlaulu sanoi.
“Mitä?! Olet juuri tarkistanut minut, ja nyt sanot, että minun täytyy ottaa vielä rauhallisesti,” Huomensäde kimpaantui. Sudenlaulu mulkaisi naarasta ja kääntyi katsomaan Suurtasannetta.
Ampiaisturkki huomasi, kuinka Heinätähti istui ja katseli klaaniansa. *Merilinnun oppilaista tulee varmaan oppilaita,* Ampiaisturkki ajatteli.
Huomensäde kiskaisi Ampaisturkin sivummalle Sudenlaulusta. Hän ei selvästikään pitänyt parantajan läsnäoloa hyvänä asiana.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen,” Heinätähti ulvaisi. Ne kissat, jotka eivät ollut vielä huomanneet Heinätähden saapumista, valuivat sekavana turkkina ulos pesistä. Toiset kohouttautuivat istumaan pesien vierellä.
Merilintu paimensi pentujaan ulos pentutarhasta ja kaikki hänen viisi pentuaan hyppelivät puolelta toiselle likaisin turkein. Merilintu sihahti jotain jokaisen pennun korvaan, mutta Ampiaisturkki ei kuullut, mitä hän sanoi.

“Ilveskuura. Olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olet osoittanut olevasi…”
Ampiaisturkki pettyi. Hänestä ei tullut Savupennun mestaria. Hän olisi valmis ottamaan oppilaan, mutta ehkä Heinätähti ei näkenyt hänen olevan vielä valmis. Kotkasiivestäkin oli tullut Ruusupennun mestari hänen ollessa aivan nuori soturi.
Ampiaisturkin pettymys näkyi hänen kasvoissaan, sillä Huomensäde töytäisi häntä.
“Kyllä sinä vielä saat oppilaan. Kärsivällisyyttä.”
“Vai että kärsivällisyyttä? Mistä lähteä sinä olet ollut kärsivällinen?”

Sulkatassun mestariksi tuli Ilveskuura, Aaltotassun Kastelintu ja Risutassun Ikijää. Vielä jäljellä oli Pisarapentu.

“Ampiaisturkki. Olet valmis saamaan oppilaan,” Heinätähti lausui. Ampiaisturkki hätkähti. Oliko hän sittenkin valmis? Huomensäde katsoi hymyillen kumppaniaan.
“Odotan sinun välittävän kaiken tietosi Pisaratassulle.”
Pisaratassu tärisi innostuksesta Suurtasanteen juurella. Ampiaisturkki pujotteli kissojen ohi Heinätähden eteen.
Pisaratassun silmät loistivat innostuksesta, kun he koskettivat neniä. Ampiaisturkki silmäili naarasta. Ampiaisturkille tuli Pisaratassusta mieleen Huomensäde. Hän vilkaisi kumppaniinsa päin.

“Lähdetäänkö me jonnekkin?” Pisaratassu kysyi innoissaan nimityksen jälkeen.
“Lähetään kiertämään rajat,” Ampiaisturkki totesi tyynesti. Pisaratassu näytti yrmeätä naamaa, mutta suostui kuitenkin lähtemään rajojen kiertuuseen.

Pisaratassun tuuhea, valkoinen turkki ei meinannut erottua Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välisellä joella. Pisaratassu tähysi innoissaan Tuuliklaanin reviiriä.
“Haistatko tuon?” Ampiaisturkki kysyi. Pisaratassu jännityi.
“Ei, nyt ei tule taistelua,” Ampiaisturkki hylkäsi naaraan toiveet. Pisaratassu pettyi. “No mikä haju sitten?”
“No Tuuliklaanin tietysti,” kolli kehräsi.
“Kanerva,” Pisaratassu sai sanotuksi. Naaras selvästi näytti loukkaantuneen.
“Mennäänkö sitten vanhalle kaksijalanpesälle. Se olisi viimeinen. Jaksatko sinä?” Ampiaisturkki tiedusteli tuoreelta oppilaalta.
“Tottakai!” Pisaratassu sanoi väsyneen näköisenä. Ampiaisturkki mietti hetken, mutta totesi, että naaras on vahva, ja jaksaa vielä sinne.

***

Kun Ampiaisturkki ja Pisaratassu pääsivät kaksijalanpesälle, Pisaratassu oli silmin nähden poikki. Ampiaisturkki kuitenkin johdatti naaraan läpi reviirin sinnikkäästi. Hopeahäntä oli jo syttynyt ja taivas oli tumma.
“Täällä Sudenlaulu kasvattaa kissanminttua ja muita tärkeitä yrttejä,” Ampiaisturkki kertoi. Pisaratassu nyökytteli.
“Mutta eikö ne jää lumen alle?” oppilas kysyi. Ampiaisturkki oli neuvoton.
“Sudenlaulu kerää ne ennen lehtikatoa,” kolli sanoi toivoen sen olevan oikea vastaus.

Kun Pisaratassu käveli Ampiaisturkin edellä piikkihernetunnelista sisään, tämä haukotteli suu ammollaan.
“Käy hakemassa hiiri ja voit mennä nukkumaan. Huomenna ei ole mitään. Paitsi jos haluat kerätä makuualusia klaaninvanhimmille tai kerätä heistä punkit,” Ampiaisturkki hörähti. Pisarapentu laahusti viimeisillä voimillaan saaliskasaan ja oppilaidenpesään. Ampiaisturkki seurasi katseellaan oppilaan kulkua. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Kiertää nyt klaanin rajat. Oliko Pisaratassu ollut tyytyväinen päivään? *Hän on ensimmäinen oppilaani. Tämä ei voi mennä täydellisesti.*

Ampiaisturkki työntyi sisään soturienpesään. Hän väisteli muiden soturien tiellä lojuvat hännät ja muut ruumiinosat.
“Miten meni?” Huomensäde uteli. Naaras oli jäänyt odottelemaan kollia.
“No, ihan hyvin. En oikein tiedä, pitikö Pisaratassu päivästä,” Ampiaisturkki sanoi voipuneena.
“No, hän on ensimmäisesi, ei kaikki voi mennä kuin Tähtiklaani on suunitellut.”
Ampiaisturkki laski päänsä tassujensa päälle ja sulki silmät. Hän tunsi, kuinka Huomensäde silitti hännän päällään hänen selkäänsä.