luku 14.

I’m ready

Hänen pitäisi päästää irti Novasta. Mutta hän ei pystynyt siihen, eikä ollut valmis sellaiseen. Hän kaipasi kollin olemusta rinnalleen. Hän tahtoi viettää päivänsä kilpikonnakuvioisen kollin rinnalla. Mutta se ei ollut mahdollista, eikä hän halunnut päästää muistoista irti.

Mutta kaikki oli okei. Ei ollut hätää, lisäksi Supihammas oli saanut oppilaan. Oppilas oli ollut hänelle vähän.. haastavaa, ainakin aluksi. Mutta silloinen Kuutassu sai hänen ajatuksensa elämänsä rakkaudesta, keskittymään nykyiseen. Kuutassu oli ollut Supihampaan mielestä mukava opettaa, vaikkei haastetta puuttunut. Mutta Supihammas lupasi eräänä iltana, huonosti menneen harjoituksen jälkeen, antaa kaikkensa vain oppilaalleen. Mutta Kuutassu oli kaikesta huolimatta oppinut hyvin ja ansainnut soturinimekseen Kuunvalon, joka sopi naaraalle paremmin kuin hyvin. Kuunvalo oli mukava, vaikkakin hänen päänsä tuntui olevan täynnä..jotain. Eikä Supihammas osannut nimetä mitä. He olivat erkaantuneet ja Supihampaasta tuntui, ettei Kuunvalolla ollut oikein muita, kuin emonsa. Ja siskonsa, silloin kun päästi heidät lähelleen.

Supihampaan ajatukset karkasivat Novaan, kun hän katseli klaaniin syntyneitä pentuja. Hän katseli, kun Tuhkapentu möyri pentutarhan edessä perheensä seurassa. Hän tiesi, että Novalla oli omia pentuja. Hän tiesi, että Nova kuitenkin halusi vain hänet. Mutta elämä ei aina ollut kuin sula virtaava joki ja sen Supihammas oli hyväksynyt. Nova oli toisaalla ja hän täällä. Sen hän oli hyväksynyt hampaitaan purren. Mutta sisimmässään hän huusi, että kaikki oli niin väärin. Hänen kuuluisi olla kilpikonnakuvioisen kollin rinnalla, elää yhdessä hänen ja heidän pentujensa kanssa. Mutta Nova joutui pitämään Yönkajon laumasta huolta.

Onneksi ajatukset veivät toisaalle muut kissat. Ensimmäisenä Kuunvalon soturiseremonian jälkeen, hänen luokseen oli saapunut Käärmemieli. He olivat aloittaneet keskustelut oppilasajoistaan ja päätyneet puhumaan syvällisemmin. He olivat tutustuneet ja Supihammas pystyi sanomaan, että Käärmemieli oli hänen hyvä ystävänsä. Hän piti kollista, joka oli uskollinen ja rehellinen. He olivat toisaalta vähän.. samanlaisia kissoja. He eivät luottaneet helposti muihin, mutta tutustuessaan he olivat avoimia toisilleen.

Kuitenkin, Supihammas oli päätynyt riitelemään Käärmemielen kanssa. Supihammas oli loukkaantunut, kun kolli oli torjunut hänet. Supihammas oli vain halunnut sanoa Käärmemielelle, ettei tuon tarvinnut olla yksin. Supihammas tiesi sen tunteen enemmän kuin mitään… Hän näki Käärmemielestä, että kolli kärsi sanoistaan. Supihammas oli kuitenkin vältellyt ruskeavalkoturkkista, kuin hän olisi ollut tarttuva sairaus. Mutta Supihammas oli tarvitsenut aikaa ajatella heidän ystävyyttään.

Käärmemieli oli hänelle tärkeä. Kolli oli auttanut häntä sopeutumaan klaaniin ja hänestä oli tullut kunnollinen ystävä. Ystäville ei vihoitella. Joten harmaa naaras katseli ystäväänsä kauempaa. Käärmemieli huomasi sen, näytti huokaisevan ja kokoavan itsensä. Kolli nousi ylös ja asteli leirissä olevan Supihampaan luokse, samalla kun Tammihuurre käski heidät ulos leiristä saalistamaan, mutta sitä ennen hän halusi puhua heidän välinsä selväksi.
“Tammihuurre, tulemme pian”, Supihammas heilautti varapäällikölleen häntäänsä, kun Käärmemieli oli saapunut hänen luokse. “Haluan vain vaihtaa pari sanaa. Tulemme perässä”, Supihammas sanoi. Tammihuurre huokaisi, mutta nyökkäsi. Hän ymmärsi, että kissojen piti selvittää välejään, jotta asiat toimisivat sitten klaanissa. Käärmemieli vilkaisi Supihammasta, silmät täynnä huolta.
“Supihammas?” Käärmemieli aloitti. Supihammas nyökkäsi räpäyttäen silmiään. “Minulla olisi asiaa”, kolli aloitti ja Supihammas istui alas. Hän antaisi kollin puhua loppuun, mitä toinen ikinä tahtoiskaan sanoa.
“Joo, kerro vain”, Supihammas sanoi painaen katseensa alas. Idea oli ollut hyvä, mutta toteutus.. ei välttämättä niinkään. Käärmemieli puristi silmänsä yhteen ja katsoi sitten Supihammasta suoraan vihreisiin silmiin.
“Supihammas minä..” Käärmemieli takelteli, mutta löysi jostain ajatuksensa. “Olen pahoillani siitä kaikesta, kun loukkasin sinua”, kolli sanoi ja painoi päänsä alas. “En minä tarkoittanut sitä. Olet minulle oikeasti hyvä ystävä… ja sanoin ne asiat, koska minua ahdisti. Olen tottunut olemaan yksin ja-”, Käärmemieli oli jatkamassa, mutta Supihammas leppyi. Hän työnsi kuononsa Käärmemielen omaa kuonoa vasten ja sen jälkeen läpsäytti kollia hellästi korville.
“Jos oppisit, että minä olen kanssasi. Et ole yksin”, Supihammas sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Käärmemielen mutristunut suu kääntyi hymyyn ja hän nyökkäsi.
“Hyvä on”, kolli myönsi. Supihammas ja Käärmemieli nousivat ylös, lähtien reippaasti varapällikkönsä perään. Heillä olisi metsästettävää. Poistuessa leiristä, kaksikko oli ihan hiljaa.
“Käärmemieli”, Supihammas sanoi vilkaisten vierellään kulkevaa kollia.
“Hmmh?” Käärmemieli säpsähti, näyttäen hetken syylliseltä johonkin.
“Minä olen valmis. Annan sinulle anteeksi”, Supihammas sanoi ja hipaisi kollia ystävällisesti hännällään. Käärmemielen ilme kirkastui ja kaksikko alkoi rupattelemaan kuulumisiaan toisilleen.


Ja sinä päivänä Supihammas ei ollut ajatellut Novaa. Hän oli viettänyt hyvän päivän palvellessaan klaaniaan. Hän toki oli mennyt päivän päätteeksi pesäänsä, asettunut syvälle pehmeään, pimeään ja hengittänyt raikasta ilmaa, joka oli höyrystynyt hänen edessään. Harmaa naaras oli painanut päänsä pedilleen ja sulkenut silmänsä. Hän ajatteli Käärmemieltä, joka oli piristänyt hänen päiväänsä pyytämällä anteeksi. Ei kolli ollut paha, hän oli vain.. vähän ehkä sulkeutunut. Käärmemieli oli hänelle kiltti, kun oli tullut sopimaan.. ja hän oli päättänyt, että voisi kertoa kollille kaiken. Nopea ajatus Novasta kävi hänen mielessään, mutta sen ajatuksen hän työnsi sivuun, alkaessaan saada unesta kiinni. Vaikkakin naaraan sisin huusi muuta. Supihammas sisimmässään tiesi, että hänen sydämensä kuuluu ikuisesti Novalle. Hän oli vihdoin ja viimein nyt valmis päästämään irti - mutta haluaisiko hän todella sitä? Olisiko se oikein?

Ei. Hän oli kyllä valmis, mutta ei tahtonut sitä. Hän vielä joku päivä menisi uudestaan rajalle ja etsisi tassuihinsa elämänsä rakkauden. Vaikka.. se maksaisi häneltä kaiken. Hän oli valmis.

//siitä on KAKSI vuotta ku oon viimeks kirjottanu supilla :D mut roolasin sil tälläsen lyhyen miete-/kuulumistarinan >:o joten antakaa anteeks jos jotai on pieles xD rinssi voi jatkaa joskus jos keksii jotain?

Luku 1

Tuhkapentu hiipi maata pitkin kohti tummaa möykkyä pentutarhan kulmassa. Naaraan häntä viuhtoi innostuneesti puolelta toiselle, samalla kun hän valmistautui loikkaamaan. Hän jännitti kehonsa ja…
“Tuhkapentu”, kuului ääni suoraan kilpikonnakuvioisen pennun takaa. Tuhkapentu säpsähti, ja kääntyi katsomaan ääntä kohti.
“Et kai meinannut säikäyttää veljeäsi?” Tuhkapennun emo, Pikimusta, kysyi ja tiputti kaksi päästäistä jalkojensa juureen. Vaikka mustan naaraan ääni kuulosti vakavalta, näkyi tämän safiirinsinisistä silmistä pieni huvittuneisuus. Tuhkapentu tuhahti ja kääntyi takaisin kohti Hiillospentua, joka naaraan harmiksi oli nostanut päänsä ja katsoi suoraan häntä kohti. Kilpikonnakuvioista naarasta tuijotti nyt yksien sinisten silmien sijaan kahdet.
“Emo! Oliko pakko?” valitti Tuhkapentu, ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneesti, ennen kuin kääntyi uudestaan, tällä kertaa katsomaan kylmässä vielä höyryäviä pikkueläimiä. Pikimusta nousi ja käveli pentujensa luo ja antoi heille kummallekin nuolaisut päälaelle. Yhtäkkiä musta naaras nosti päänsä huolestuneen näköisenä, katseli ympärilleen pentutarhassa ja väräytti viiksiään.
“Tiedättekö missä sisarenne on?”
Tuhkapentu katseli hetken ympärilleen. Siitä ei oikeastaan ollut mitään hyötyä, sillä jos Sykkyräpentu olisi ollut pentutarhassa, olisi emo jo hänet varmasti huomannut. Pentutarha oli melko tyhjillään, suurin osa kissoista oli ulkona joko syömässä tai vaihtamassa kieliä jonkun kanssa. Ainoat kissat Tuhkapennun, Hiillospennun sekä heidän emonsa lisäksi, olivat Narsissiketo ja nukkuva Peurapentu.
“Hän taisi mennä muiden pentujen kanssa ulos leikkimään. Ei hätää, Pihkakäpälä lupasi vahtia heitä Kaikusielun kanssa”, vaaleanharmaa läikikäs kuningatar vastasi ennen kuin jatkoi turkkinsa pesemistä.
“He lähtivät sillä aikaa kun olit hakemassa tuoresaalista”.
Pikimusta näytti helpottuneelta ja istahti alas. Hän kallisti päätään ja heilautti valkoista korvaansa.
“Ettekö aio syödä?”
Tuhkapentu kipitti päästäisten luokse, ja valitsi niistä toisen jaettavaksi veljensä kanssa. Emon suussa saaliit näyttivät hirmuisen pieniltä, mutta kilpikonnakuvioisen pennun vatsa täyttyisi helpostikin jo puolikkaasta. Lehtikadon aikaan tuoresaalis oli niukassa, joten Tuhkapentu oli kerrankin kiitollinen vielä toistaiseksi pienestä koostaan. Kun hän kasvaisi, ei niin pieni määrä lihaa enää riittäisi täyttämään hänen vatsaansa kokonaan. Hän myös joutuisi odottamaan ensin että pentutarhan asukkaat sekä klaaninvanhimmat olisivat syöneet, joka oli yksi ainoita naaraan tähän hätään keksimiä haittapuolia oppilaaksi nimittämisestä. Tuhkapentu halusi kovasti jo päästä oppilaaksi, mutta ruoka-aikaan pentuna olo vielä kelpasi.

“En ymmärrä miten Sykkyräpentu voi jättää ruoan välistä!” tokaisi Tuhkapentu kun oli saanut viimeisetkin päästäisen rippeet nuoltua suupielistään. Hiillospentu istahti sisarensa viereen.
“Minä taas en ymmärrä miten sinä voit jättää ulkona leikkimisen välistä”, kolli sanoi samalla kun tönäisi Tuhkapentua leikkisästi.
“Hei! Minun piti jäädä vartioimaan pentutarhaa! Mitä jos leiriin olisi hyökätty!” kilpikonnakuvioinen pentu naukaisi ja nousi seisomaan. Musta pentu käänsi punaruskeat kasvonsa häntä kohti, ja jäi hiljaa tuijottamaan jäänsinisillä silmillään.
“Okei… Ehkä minulla oli hiukan nälkä. Mutta olisin kyllä puolustanut pentutarhaa jos jotain olisi käynyt!”
Hiillospentu pyöräytti silmiään ja vieressä makoileva Pikimusta naurahti.
“Tietenkin olisit puolustanut. No mutta, haluaisitteko lähteä hakemaan Sykkyräpentua? Hänenkin pitäisi syödä. Voitte sen jälkeen vaikka mennä mukaan leikkimään”, pentujen emo kysyi ja alkoi nuolla rintaansa. Tuhkapentu nyökkäsi tomerasti, ja lähti sitten kipittämään kohti pentutarhan suuaukkoa. Hiillospentu loikki siskonsa perään, ja kaksikko katosi pian emonsa näkökentästä. Pentutarhasta jäi kuulumaan Pikimustan ja Narsissikedon vaimeaa keskustelua.

Pentutarhan ulkopuolella maassa oli pieni kerros lunta, joka oli suurimmasta osasta leiriä tallautunut kovaksi ja paikoittain liukkaaksikin. Vatukkapensas jonka alle pentutarha oli rakennettu oli onneksi tarpeeksi tiheä pitämään lumen pois pentujen ja kuningattarien pedeistä.
“Tule Hiillospentu!” Tuhkapentu naukaisi ja katsoi veljeään.
“Meidän pitää etsiä Sykkyräpentu!”
Hiillospentu katseli ympäri leiriä, ja pian totesi:
“Ei meidän tarvitse häntä etsiä. Katso tuonne”.
Tumma naaras katsoi veljensä hännällä osoittamaan suuntaan. Lähellä kaislikon reunaa näkyivätkin vierekkäin istuskelevat Kaikusielu sekä Pihkakäpälä, ja heidän edessään innoissaan hyppelehtivä kasa pentuja. Harmaanruskea pentu näkyi kierähtävän leikin yhteydessä kuningatarten jalkojen juureen, jolloin Pihkakäpälä työnsi hänet oranssilla tassullaan hellästi takaisin pystyyn.
“Hyvä Hiillospentu! Vaikka olinkin kyllä itse siis juuri huomaamassa… Mennään!”
Pennut lähtivät loikkimaan kohti pesätovereitaan. Kumpikin heistä oli tummaturkkinen, joten kaksikko erottui helposti lumista taustaa vasten. Tuhkapennun tassut rummuttivat maata vasten uudestaan ja uudestaan naaraan lähestyessä määränpäätään, kunnes sivulta saapuva valkoturkkinen oppilas pääsi yllättämään hänet. Myönnettäköön, että pennulla oli vielä oppimisen varaa ympäristönsä tarkkailussa ja huomioimisessa.
“Oletko ihan hiirenaivoinen vai etkö muuten vaan osaa katsoa eteesi?” oppilas naukaisi ärtyneen kuuloisena, ja Tuhkapentu peruutti kasvonsa irti valkoisesta turkista. Hän katsahti ylöspäin hieman säikähtäneenä, mutta Vaniljatassun vihreissä silmissä näkyikin ärsyyntymisen sijaan leikkisyys. Tuhkapentu laski häntäänsä anteeksipyytävästi, ja vierellä seisova Hiillospentu läimäisi häntä takaraivolle pehmeällä mustalla tassullaan.
“Anteeksi Vaniljatassu”, kolli naukaisi samalla kun Tuhkapentu ravisteli päätänsä. Oppilas heilautti häntäänsä ja vastasi:
“Ei siinä mitään. Koittakaa olla törmäilemättä muihin enää, osa sotureista saattaa olla ärtyneitä kun saaliista on hieman puutetta”.
Tuhkapentu nyökkäsi, ja katsoi sitten hetken valkoisen naaraan perään kunnes tämä lähti muutaman muun kissan kanssa ulos leiristä. Kilpikonnakuvioinen pentu kääntyi sitten katsomaan takaisin muutaman jäniksenloikan päässä olevia pentuja, ja huomasi Hiillospennun liittyneen jo heidän seuraansa.

“Sykkyräpentu!” tumma naaras huudahti, ja hänen punaruskean siskonsa valkoiset korvat heilahtivat. Sykkyräpentu käänsi katseensa, ja siskosten keltaiset silmät kohtasivat. Tuhkapentu juoksi siskonsa luokse, tai ainakin yritti, ennen kuin raidallinen harmaa kolli taklasi hänet lumeen. Leirin reunoilla käveli vähemmän kissoja, joten pentujen kieriessä kohti kaislikkoseinämää upposivat he yhdessä pieneen lumikinokseen.
“Hahaa! Sainpas sinut!” nauroi Sumupentu pitäen etutassuillaan Tuhkapentua maata vasten. Naaras koitti räpiköidä irti toisen pennun otteesta, mutta tehtävä osoittautuikin erityisen hankalaksi hänen kasvojensa ollessa lumen peitossa. Tuhkapennun silmiä kirvelsi kun niihin meni lunta, ja vaikka pentu tiesi olevansa turvassa leirissä, alkoi hän pikkuhiljaa hätääntyä. Hän jatkoi rimpuilemistaan, kunnes lopulta sai Sumupennun työnnettyä pois takajalkojensa avulla. Naaras kierähti äkkiä tassuilleen, ja koitti ravistella suurimman osan lumesta pois turkistaan, ennen kuin kääntyi kohti muita pentutarhalaisia. Muut pennut olivat lopettaneet leikkinsä, ja tuijottivat nyt Tuhkapentua, sekä vieressä seisovaa Sumupentua.
“Tuhkapentu, oletko kunnosssa?” kysyi Kaikusielu huolestuneen näköisenä. Tuhkapentu siristeli yhä kirveltäviä silmiään, mutta nyökkäsi silti ja röyhisti rintaansa.
“Eihän… Se tuntunut… Missään…” naaras väitti henkäisyidensä välissä, ja ravisteli sitten turkkiaan vielä uudelleen ennen kuin kääntyi kohti hänet taklannutta raidallista kollia:
“Voitan sinut vielä!”
“Tuhkapentu! Meidän piti hakea Sykkyräpentu syömään ensin, ja leikkiä vasta sitten!” naukaisi Hiillospentu ja tarttui jo vaanimisasentoon pudottautunutta naarasta hännästä. Tuhkapentu vinkaisi ja kääntyi katsomaan veljeään. Hän oli aikeissa sanoa jotakin, mutta Sykkyräpentu keskeytti hänet:
“Ai, söin jo Kaikusielun ja Pihkakäpälän kanssa. He eivät antaneet meidän leikkiä ennen kuin olimme syöneet”.
Tuhkapentu nykäisi häntänsä irti Hiillospennun otteesta, ja kolli pudisti päätään.
“Siinäs kuulit. Sumupentu, tästä saat!” tumma naaras huikkasi leikkisästi ennen kuin lähti juoksemaan jo karkuun lähteneen nauravan pennun perään. Pihkakäpälä ja Kaikusielu katsahtivat toisiaan, ennen kuin patistivat loputkin pennuista kaksikon perään. Helpompi heitä olisi vahtia jos kaikki olisivat samassa paikassa.

//Hui, pitkästä aikaa kirjoittanut minkäänlaista tarinaa, tuntuupa oudolta. Toivottavasti tykkäätte :)

16. luku – I don’t know who to be

Oli pakko myöntää, että tuntui hyvältä olla väleissä Uniyön kanssa. Vaikka hän olikin vähän ärsyttävä silloin tällöin, oli hän silti siskoni. Ja… suhteemme voimistui koko ajan ja se tuntui hyvältä. En vaihtaisi häntä mihinkään maailman mahtiin. En vaihtaisi ketään perheessäni toiseen tai mihinkään.
Tai no… Nokkoväre sai turkkini väreilemään useimmin kuin mitä olisin halunnut. Hän oli Aamuruusun hyvä ystävä ja he viettivät paljon aikaa yhdessä. Aamuruusu oli kaikille ystävällinen, mutta tuon kollin kanssa naaras oli viettänyt eniten aikaa kaikista muista kissoista.
Olisi kai pitänyt arvata jo aikoja sitten, että heidän välillään oli jotain syvempää. Ehkä minä vain kielsin sen mielessäni, mutta se oli lopulta Korppivarjo, joka herätti minut siitä ajatuksesta, ettei mitään ollut meneillään. Mustavalkoinen kolli oli saapunut auringonlaskun aikaan leiriin ja kertonut, että Nokkoväreestä ja Aamuruususta oli virallisesti tulleet kumppanit.
Olin tuijottanut Korppivarjoa useamman silmänräpäyksen ajan häkeltyneenä enkä olisi halunnut uskoa sitä todeksi. Mutta olisi se pitänyt arvata. Aamuruusu oli romanttinen naaras ja kaksikon jakamat katseet olivat kielineet siitä kirotusta asiasta kuin rakkaus jo kauemman aikaa.
Kun Aamuruusu tuli itse lopulta kertomaan uutisen, olin ollut ristiriitaisessa olotilassa. Olin tietysti onnitellut, mutta tuttuun tapaani ollut myös vastahakoinen. Nokkoväre oli kuitenkin aivan kaikkea muuta kuin mitä Leijonahammas oli ollut. Tosin, olin minäkin aluksi nähnyt Leijonahampaassa vain kaiken hyvän enkä sitä pahaa, joka kollin turkin alla oli piillyt.

”Aamuruusu”, naukaisin hiljaa ja katsoin kauniiksi varttunutta ottotytärtäni, jos häntä siksi voisi sanoa. ”Mitä tämä kaikki oikein nyt on?”
”Minä olen löytänyt tosirakkauteni”, Aamuruusu julisti siniset silmät loistaen. Korppivarjo seisoi hieman kauempana ja tunsin hänen katseensa turkissani. Aistin hänen pelkonsa ja huolensa. Tosirakkaus. Ihme sana. Pitikö sitä kuluttaa niin paljon?
Tunsin jotain sisimmässäni muljahtavan. Pidättelin turhautunutta huokausta ja vain hymyilin, jopa hieman väkinäistä hymyä.
”Muistatko, mitä olen kertonut sinulle rakkaudesta?” kysyin sitten.
”Muistanhan minä, mutta-”
”Muistatko?” tuhahdin ja katsoin Aamuruusua silmiin. ”Et näytä muistavan. Minä olen sinua varoittanut.”
”Mutta ei Nokkoshäntä ole-”
”Mutta ja mutta! Aina on se mutta. Ei se kumoa sitä, mitä rakkaus tekee!” murahdin. ”Hän voi vaikuttaa upealta ja täydelliseltä, mutta oikeasti hän voi olla kaikkea muuta kuin mitä haluat uskoa hänen olevan.”
”Et sinä tunne häntä”, Aamuruusu sanoi jopa hieman vihaisellakin äänellä. ”Et voi sanoa hänestä mitään, koska et tunne häntä.”
”Ja minä luulin tunteneeni sinun isäsi”, sanoin kylmästi ja Aamuruusu luimisti korviaan. ”Voit luulla tuntevasi hänet, mutta et ehkä oikeasti tiedä hänestä mitään. Entä jos hän kulkee Synkän metsän mailla?”
”Hei!” Aamuruusun silmissä välähti raivo. ”Älä koskaan sano tuollaista!”
”Entä jos se onkin totta? Rakkaus satuttaa, pikkuinen, ja tulet huomaamaan sen”, sanoin vakavalla äänellä.
”Eivät kaikki ole kuin sinä”, Aamuruusu sanoi, ”eivät kaikki voi elää sinun pelkojesi mukana. Eivät kaikki ole sellaisia kuin minun isäni oli.”
”Aamuruus-”
”Sinun pitää nyt ymmärtää, että minä olen kyllä varovainen”, Aamuruusu keskeytti. ”Hän ei ole Leijonahammas. Hän on Nokkoshäntä ja hän on upea kolli, josta minä välitän.”
”Ja minä välitän sinusta”, sanoin korvat luimussa. ”Siksi minä olen sinulle sanonut, ettei rakkaudesta… ole ehkä mihinkään. Toisinaan se ei pääty hyvin. Siksi minä kerron sinulle sen. Koska minä välitän.”
”Välitätkö? Vai yritätkö vangita minut?” Aamuruusu kysyi haasteellen ja silmäni menivät viiruiksi. Purin hammasta yhteen ja tuijotin nuorempaa naarasta suoraan tämän sinisiin silmiin. ”Et voi pitää minua pienenä pentuna ikuisesti.”
”Aamuruusu, nyt”, sanoin jämäkällä äänellä.
”Tai mitä?” Aamuruusu tuhahti. ”Emojen pitäisi rakastaa ja tukea, eikä olla niin kuin sinä, julma ja välinpitämätön.”
Se riipaisi sydäntä enemmän kuin olisin halunnut sen tekevän ja peräännyin vaistomaisesti kauemmas Aamuruususta.
”Ehkä et olekaan niin erilainen niistä niin sanotuista oikeista vanhemmistasi”, sanoin hampaat esillä ennen kuin lähdin. En katsonut taakseni vaan jatkoin kulkuani tietämättä minne oikein suuntasin. Suru ja viha kuplivat vatsani pohjassa. En minä ollutkaan hänen emonsa enkä koskaan ole niin väittänyt! Miksi se sitten sattui näin paljon?
Kaksijalkojen rakentama silta ja sen alla humiseva joki siintivät edessäni. Tämä joki ei lehtikadon aikana jäätynyt, sillä se virtasi niin voimakkaana vuodenajasta toiseen. Katselin ukkospolkua, joka sillan päällä kulki. Hirviöt kulkivat sitä pitkin toisinaan suurissa parvissa ja toisinaan taas yksin, kuten nyt. Vain muutama hirviö juoksi sitä pitkin silloin tällöin ja niiden murina yhdistyi joen huminaan.
Maa tuntui liukkaalta tassujen alla ja kynsilläni kuovin lunta. Nahkaani poltteli ärtymys ja samalla miltei jopa itketti.
Huusin ilmoille vihaisen huudon ja loikkasin neljälle käpälälle. Älähdin kauhusta, kun maa jalkojeni alla alkoi liikkua - ei, vaan minä liikuin! Maa oli tassujeni alla aivan jäässä enkä saanut otetta mistään. Näin kissan hahmon kauempana tai ainakin luulin niin. Valuin suoraan virtaavaan joken ja yritin nousta pinnalle, mutta joen virtaus voimistui aina vain ja lopulta en päässyt pintaan. Kaikki pimeni.

”Miksi sinä halusit tulla joelle?” iso, ruskea kolli kysyi siniharmaalta naaraalta, joka asteli varmoin askelin joen törmällä.
”Älä viitsi”, naaras nauroi makeasti. ”SINÄKIN rakastat olla veden äärellä.”
”En tähän aikaan”, ruskea kolli mörisi tympääntyneenä. ”Näin aikaisin aamulla! Kaikki nukkuvat vielä!”
”Paitsi Aurinko”, siniharmaa kissa huomautti leikkisästi häntäänsä heilutellen. ”Hän herää aina aikaisin.”
”Hän on jo vanha, joten hän nauttii jokaisesta elonhetkestään”, ruskea kolli mörisi. ”Luuletko, että hän kuolee ennen kuin...”
”Karhu!” siniharmaa naaras kivahti ja katsoi ystäväänsä. ”Älä puhu tuollaisia!”
”Anteeksi, Vesi”, Karhu murahti, korviaan luimistaen. Hänen oranssit silmänsä vaelsivat jolkea pitkin pienen lammen rannalle asti. ”Vesi...”
”No mitä?” harmaa naaras kysyi siniset silmät tuikkien. ”Näitkö sinä kalan?”
”Olisinpa nähnytkin!” Karhu sanoi ja pinkaisi juoksuun suuret käpäläet tömisten. Vesi katsoi kummastuneena ystäväänsä, mutta juoksi sitten perään, kun huomasi sen, minkä ruskea kolli oli huomannut.
”Kissa!” Karhu henkäisi.
”Minä näen ihan hyvin, kiitos vain”, Vesi murisi.
”Miten se nyt noin?” ruskea kolli hämmentyi tutkiessaan valkoista kissaa.
”Hän on elossa!” Vesi henkäisi kauhistuneena, kun huomasi kissan kyljen kohoavan. ”Äkkiä nyt, ota hänet selkääsi!”
”Hänet pitää viedä Kuutamon luokse!” Karhu hätääntyi. ”Auta! En minä häntä yksin saa selkääni!”
Vesi juoksi edeltä kohti leiriä. Kuutamoa pitäisi varoittaa etukäteen. Jos Kuutamo ei ollut paikalla, Laventeli saisi luvan auttaa, olihan hän Kuutamon seuraaja. Heidän pitäisi auttaa tätä valkoista kissaa. Heidän olisi pakko.

Kipu vihlaisi sisälläni ja henkäisin hiljaa. Olinko… elossa? Avasin silmäni hitaasti ja kurkkuni tuntui niin kuivalta. Muistan kuinka olin niellyt kamalasti vettä ja kaikki oli pimennyt… Nyt yrttien voimakas ja kitkerä haju peitti kaiken alleen. Kaamosmarja oli siis… hetkinen. Ei tämä ollut Kaamosmarjan pesä.
”Olet hereillä”, tuntematon naarasääni sai karvani nousemaan pystyyn. Nostin pääni nopeasti, mutta se tömähti takaisin maahan, kun päässäni alkoi heittää. ”Ota nyt ihan rauhassa, olet turvassa!”
”Kuka sinä olet? Missä minä olen? Mitä sinä haluat?!” tivasin. En noussut pystyyn, sillä oloni oli jotenkin heikko.
”Nimeni on Laventeli”, naaras kertoi rauhallisesti. ”Olet turvassa, minun kotonani. Ja minä haluan, että otat rauhassa. Olit miltei hukkua ja käytin tuhottomasti yrttejä hoitoosi.”
”Kuten sinun pitikin”, toinen naarasääni sai minut jännittymään. ”Minä olen Kuutamo, Laventelin ohjaaja. Tai no, mestari.”
”Keitä te olette?” kysyin, hengittäen raskaasti, vaikka yritinkin rauhoittaa itseni. Olin heikossa jamassa ja tuntemattomien kissojen ympäröimä? Ei hyvä juttu.
”Me olemme Auringon kissoja”, Laventeli kertoi.
”Auringon?” kohotin kulmaani.
”Niin, meidän johtajamme”, Kuutamo nyökkäsi. ”Olemme eräänlainen... klaani.”
”Klaani”, nauroin taas. ”Ette te ole klaani. On vain viisi klaania.”
Tuli hiljaista. Ja se ärsytti. Mikä noille nyt tuli?
”Oletko sinä järveltä? Klaanikissa?” Laventeli kysyi henkäisten ja hänen äänessään oli toiveikkuutta. ”Oletko sinä Myrskyklaanista?”
”Olen Jokiklaanista”, sanoin irvistäen. Nämä kissat tiesivät klaaneista? Miten ihmeessä?
”Kerro Auringolle heti”, Kuutamo sanoi Laventelille. Jokin oli vialla? Aistin sen.
”Tapatteko te minut nyt?” kysyin virnistäen. ”Vai käytättekö minua vakoojana, kun olen terve?”
”Miksi ihmeessä?” Kuutamo kysyi ja nyt näin hänet. Hopeanharmaa naaras, jonka turkissa oli yksittäisiä, pieniä valkoisia pilkkuja. ”Me tiedämme jo kaiken sinun klaaneistasi.”
”Ahaa”, mutisin ja avasin silmäni kunnolla. En ole koskaan nähnyt kissan naaman venähtävän niin pahasti, en edes Leijonahampaan. Taas se kolli palasi mieleeni. Kuolleenakin hän ahdisteli arkipäiviäni.
”Sin-”, Kuutamo hiljeni, kokosi itsensä ja hymyili. Mitä ihmettä? ”Sinulla on upeat silmät.”
”Olen kuullut tuon usein, mutta kiitos”, mutisin ja käänsin katseeni pois tuhahtaen. ”Ja ei, minun perheessäni ei kellään ole samanlaisia.”
”Arvasin sen”, Kuutamo nauroi hermostuneesti. ”Sinulla on ainutlaatuiset silmät.”
”Silmät?” Laventelin ääni sai minut hätkähtämään. Naaras oli palannut nopeasti. ”Mitä? Ovatko ne tulehtuneet tai turvonneet?”
”Eivät”, Kuutamo sanoi ja nousi seisomaan. Hän hymyili minulle lempeästi ennen kuin lähti astelemaan poispäin. ”Jää tänne. Minulla on tehtävää auringonpesällä.”
”Mitä?” Laventelin ääni oli yllättynyt. ”Henkikissojen luokseko sinä nyt haluat mennä?”
”Pidä matalaa profiilia vieraamme suhteen”, Kuutamo pyysi. Mielenkiintoista.
”Mitä?” Laventeli kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi? Onko jokin vinossa?”
”Sen kun tutkit itse, minulla on tehtävää Auringon luona”, Kuutamo kuiskasi ja katosi sen sileän tien. Laventeli asteli luoksei ja luulin jo hetken aikaa, että hän olisi saanut jonkun kohtauksen.
”Selvä, selvä, selvä”, tuuheaturkkinen naaras sopersi ja hengitti syvään, ja lopulta rauhoitti itsensä. ”Koita levätä niin saat voimasi takaisin pian.”
Mutisin vain jotain, mutta pakko myöntää, että minua väsytti aivan kamalasti. Tiesin olevani turvassa, minä aistin sen, mutta… jokin oli muuttunut.

”Tietääkö Aurinko?” heräsin supinaan, mutta päättelin, että keskustelu oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa.
”Tietää”, Kuutamo kuiskasi hiljaa. ”Hänen on pakko tietää, Henkikissat sentään.”
”Mitä Aurinko sanoi auringonpesällä?” Laventeli uteli. ”Sanoivatko henkikissat mitään hänelle?”
”Eivät. Tiedät, etteivät he ole puhuneet meille hetkeen. Mutta Aurinko sanoi sen, mitä he useimmiten sanovat; ’Te tiedätte lait. Te tunnette enteet. Te tunnette kaikki ennustukset’”, Kuutamo supisi. ”Ja vieraamme on hereillä.”
”Valitettavasti”, mutisin ja huokaisin. Oloni oli paljon parempi nyt. ”Milloin luulette, että pystyn taas liikkumaan kunnolla? Lähtemään?”
”Huuhtouduit joen mukana ja miltei hukuit, joten vielä vähän aikaa sinun pitää kerätä voimiasi”, Laventeli naukaisi ja irvistin tuhahtaen. Yllättävää. Parantajat olivat ihan samanlaisia täällä kuin klaaneissa.
”Aurinko haluaa tavata sinut pian”, Kuutamo selitti sitten.
”Aurinko?” kysyin toistaen nimen. Päällikkö? Muistinko oikein?
”Niin. Johtajamme, päällikkömme”, Laventeli kertoi ylpeyttä äänessään. ”Mikä sinun nimesi muuten on? Sitä emme ole vielä kuulleet!”
”Nimeni on Kuunvalo”, vastasin. Kaksi naarasta edessäni vaihtoivat katseita.
”Kaunis nimi”, Kuutamo naukaisi hymyillen ja toi minulle sitten syötävää. ”Lepää vielä tänään. Aamulla pääset liikkeelle verryttelemään lihaksiasi. Syö tämä toki ensin.”
Vilkaisin naaraan tuomaa hiirtä, huokaisin ja upotin hampaani sen lihaan. Tuntui hyvältä saada syötävää. Ehkä se auttaisi saamaan voimanikin takaisin.

”Raajasi ovat varmasti puutuneet ja halajat varmasti jo liikkeelle. Sinun tulee kuitenkin tavata Aurinko ensin ennen kuin teet yhtään mitään muuta”, Kuutamo sanoi aamunkoitteessa ja hymyili huvittuneesti.
”Jaahas”, naurahdin. ”No, näyttäkää tämä kissa minulle sitten jo.”
”Laventeli, mene edeltä”, Kuutamo naukaisi ja valkea kissa vilahti nopeasti ulos pesästä. Nyt näin pesän paremmin, kun olin kunnolla pystyssä eikä enää heikottanut. Se oli jossakin luolassa, jonka katossa oli muutama reikä, josta tulvi sisään valoa. Hento veden liplatus kuului tarkemmin ja nyt osasin sanoa, missä vesilähde sijaitsi.
Laventeli ilmestyi pesän suulle yhtä nopeasti kuin oli lähtenytkin ja nyökkäsi minulle ja Kuutamolle.
”Laventeli vie sinut”, Kuutamo sanoi ja tuuppasi minua hennosti liikkeelle. ”Kulje rauhassa.”
Nyökkäsin ja otin askeleet hitaasti eteenpäin. Toivottavasti en tapaisi mitään kaheleita.
Näiden kissojen leiri oli suojaisassa paikassa korkeiden nummien ja yhden pienen vuoren ympäröimänä. Ja täällä oli aivan laittomasti kissoja. Eri värisiä ja kaiken kirjavia. Tämähän meni klaanista kissojen määrän mukaan, miltei jopa kahdesta.
Kissat kääntyivät katsomaan minua ja supisivat toisilleen jotakin.
”Kuunvalo”, vanha ääni narahti korvaani ja huomasin luolan suulla istuvan kirkkaan oranssin kissan. Hän istui hieman kenossa ja mitä lähemmäs pääsin, sitä enemmän huomasin kissan kuonoa peittävät harmaat karvat. Hänen turkillaan oli tummempia raitoja ja vaikka kolli olikin selkeästi vanha, oli hänen turkkinsa säilyttänyt kirkkaan värinsä. ”Olen odottanut sinua.”
”Olen ollut tuolla pesässä, olisit voinut tulla sinne milloin vain”, naukaisin enkä edes välittänyt Laventelin hiljaisesta huokauksesta. Oranssi kolli hymyili leveästi, silmät yhä kiinni. Oliko kolli sokea? Sokaistunut auringosta, niin kuin nimikin oli Aurinko? Hahaha. Olenpa hauska.
”Pidän sinusta, sinussa on ytyä ja kipinää”, kolli nauroi. ”Niin kuin emossasi.”
Tuijotin kolli huvittuneena. Emoni? Kollin sanat olivat hämmentävät. Oliko vanhuus tehnyt kollista höperön? Siksikö Kuutamo ja Laventeli höpöttivät Auringosta koko ajan?
”Emossani? No joo”, nauroin, nyökäten. ”Etpä sinä häntä tunne, valitettavasti.”
”Kuutähti”, oranssi kissa sanoi ja silmäni suurenivat hämmennyksestä. ”Minä kyllä tunnen sinun emosi. Hän oli täällä niin monia kuita sitten, kun hän joutui erilleen klaanistaan. Ja hän opetti meitä ja me häntä. Hän oli innokas kuulemaan meidän tavoistamme ja me hänen.”
”Anteeksi?” kakaisin hämmentyneenä. Emoniko täällä? Entisessä elämässään sitten, koska… no, olihan tuo kissa kutsunut häntä Kuutähdeksi. Se tuntui yhä niin oudolta ajatukselta, että emoni oli syntynyt uudestaan toisena kissana.
”Ei hän sinulle tietenkään kertonut”, kolli nauroi ja käänsi päänsä Laventelin suuntaan. ”Sinä tiedät tämän tarinan jo, joten...”
”Odotan alempana”, Laventeli sanoi. Katsoin hänen menoaan hetken aikaa.
”No niin, mikä on tämä koko juju tässä teidän jutussanne, hyvä herra?” kysyin. Häntäni heilu ärtymyksestä.
”Sinun pitäisi hillitä itseäsi”, kolli sanoi vakavana. ”Ja pitää suusi kiinni ja kuunnella. Eikö emosi opettanut kunnioittamaan vanhempia kissoja?”
”Ahaa, selvä”, huokaisin murahduksen kera, silmiäni pyöräyttäen. Kolli nousi seisomaan ja suuntasi luultavasti pesäänsä eli siihen luolaan. Antaa nyt vanhuksen sitten puhua.
”Tule, nuori Kuunvalo, ja katso”, kollin ääni kaikui korviini, mutta epäilyksistä huolimatta seurasin häntä. Luolassa oli pimeää ja oli vaikeaa nähdä eteensä, ja siksi pysähdyinkin. Outoa, sillä useimmiten pimeässä näki niin selkeästi, mutta jostain syystä täällä ei nähnyt mitään.
”Ei täällä näe mitään”, huusin.
”Pidä suusi kiinni, ja katso”, kolli toisti jostain kauempaa ja pysähdyin. Luolan keskellä oli suuri lampi, jonka keskellä oli suuri kivi. Aurinko seisoi sen äärellä ja Kuunvalo tuli kollin vierelle. Oranssi kolli hymyili.
”Jo vuosituhansia sitten oli kissoja jo ennen klaaneja. He tutkivat ympäristöään ja tutkivat, miksi olivat olemassa. He muodostivat itsestään suuren kissajoukon ja hyödynsivät erikoisia taitojaan, kuten nopeutta ja kykyä nähdä kauas, vaikka jokien ja järvien toiselle puolelle”, kollin ääni kaikui luolassa. ”Heistä tuli ensimmäisiä henkikissoja ja me olemme heidän jälkeläisiään, aivan kuten sinun klaanisi kissat. Oli kissoja nimeltä Tähti, Tuli, Aamu, Yö, Valo, Pimeys, Tuuli, Lumi, Toivo, Usko, Rakkaus, Vesi ja niin edelleen. Jokaisella oli omat kykynsä ja tehtävänsä meidän, klaanien ja Kuohuvan veden heimon syntymisessä. Ja Tähtiklaanin. Sinä tiedät varmasti, että Tähtiklaani on antanut erikoisia kykyjä joillekin kissoille silloin tällöin. Kauan sitten nämä ensimmäiset henkikissat omasivat sellaisia voimia. Tuuli loi tuulen, joka virtaa yhä. Lumi loi lumen, joka sataa maahan lehtikadon aikaan. Vesi loi joet ja järvet.”
Vilkaisin oranssia vanhaa kollia ihmeissäni. Oliko hän tosissaan?
”Johtajiksi, ensimmäisiksi henkikissoiksi, muodostui Kuu ja Aurinko”, vanha kolli selitti. ”Tuli kissoja, Tuli, Vesi, Ilma, Maa ja muita. Heillä kaikilla oli omat kykynsä ja he hyödynsivät niitä tarpeen mukaan”, kolli kertoi mystisesti. ”Tuli Tähti ja hän loi tähdet taivaalle näkyviksi. Hän avasi tähdet, kuolleet kissat kaikille näkyviksi. Hän toi henkikissat jollain tavalla näkyväksi eläville kissoille yhdessä Auringon ja Kuun kanssa. Ja kaikki he yhdessä loivat henkikissojen maan, jonne he siirtyivät kuolemansa jälkeen. Klaanit syntyivät vasta monta, monta kuuta myöhemmin, kuten myös ensimmäiset muut kissajoukot, jotka seurasivat jotenkin näitä henkikissoja.”
Kohotin kulmaani. En ollut oikeastaan koskaan miettinyt, miten Tähtiklaani oli muodostunut. Jos tämä kissa edes puhui juuri Tähtiklaanin synnystä. Oli varmasti muitakin erilaisia tarinoita Tähtiklaanin ja ylipäätään klaanien synnylle. Ja ensimmäisille klaaneja edeltäville kissajoukoille, joka esimerkiksi tuo Kuohuvan veden heimo taisi olla? Tiesin hyvin, että tarinat muuttuivat väkisinkin, kun ne kiersivät sukupolvelta toiselle. Eri kissoilla oli eri tarinat.
”Aika koitti ja kaikki esi-isät kuolivat yksi toisensa jälkeen, mutta veri virtaa meidän kaikkien suonissa”, Aurinko puhui. ”Me annamme nimet täällä kykyjen mukaan.”
”Onko kaikilla mukamas joku kyky täällä? Voitko sinä päättää, miten aurinko liikkuu?” kysyin ivallisesti. Miten jollakin tällaisella kissajoukolla muka voisi olla jotain hienoja kykyjä? Tähtiklaanikin antoi sellaisia vain todella, todella harvoin.
”En”, kolli naurahti. ”Ei kukaan omaa niin vahvoja kykyjä mitä esi-isillämme oli tai mitä henkikissoilla on. Mutta jokaisella on jotain erityistä. Vesi on taitava uimari. Karhu on voimakkaampi kuin useampi muu, Haukka näkee paremmin kuin muut, Ilma juoksee nopeammin kuin muut, Varjo kulkee pimeydessä kuin itse varjo… Kissat saavat nimensä sen mukaan, mitä osaavat parhaiten. Jotkut sinunkin klaaneissasi ovat parempia saalistamaan ja jotkut osaavat paremmin johtaa kuin toiset.”
Olin sanaton, mutta epäuskoinen. En kieltänyt kaikkea, mutta tuntuihan se nyt aivan mahdottomalta. Ehkä olin tullut hulluksi. Tai ehkä tämä kissa oli vanhuuden höperö. Siltä se ainakin vaikutti kollin jatkuvien sanojen perusteella.
Mutta kyllä klaaneissakin annettiin nimiä kissoje ulkonäön ja piirteiden mukaan; joku sai nimensä päätteeksi kynsi, koska oli taitava taistelija tai vaikkapa häntä häntänsä takia. Ehkä se, mitä tuo kissa selitti, ei ollutkaan niin hullua. Minähän tiesin vain siitä, mitä klaanikissat uskoivat. Jos edes siis sitäkään.
”Mutta johtaja”, Aurinko puhui taas, ”kouluttaa seuraajansa ja opettaa hänelle asioita, joita kukaan muu ei osaa.”
”Hienoa”, tuhahdin. ”Ja miksi niin?”
”Johan sanoin”, Aurinko sanoi, häntäänsä heilauttaen. ”Jotta perintö säilyy. Jotta selviämme. Niinhän sinun klaanikissasikin tekevät. Päälliköt huolehtivat kissoistaan ja perinne jatkuu, kun varapäälliköstä tulee uusi päällikkö ja soturit kertovat lakejanne ja perinteitänne eteenpäin nuoremmille kissoille.”
”No, totta”, myönsin. En minä tuollaista asiaa ajatellut sen enempää. Minä vain… elin. Tuntuipa nyt tyhmältä. Miksi en ollut perehtynyt klaanien juttuihin enempää?
”Luulin aikoinani, että sinun emosi olisi ollut seuraajani”, Aurinko sanoi sitten. ”Mutta ei. Se ei ollut hän.”
”Anteeksi?” hämmennyin. ”Miksi hän ei ollut sitten seuraajaasi?”
”Koska häneltä puuttuu se tunnusmerkki, joka pitää olla, joka kaikilla johtajilla on tässä joukossa”, Aurinko hymyili. ”Syntyperällä ei sinällään ole väliä.”
”Ja?” tiesin, ettei se ollut siinä. Kirkaskuu- tai, no, Kuutähti oli ollut loistava johtaja, niin monet aina sanoivat. En ollut kuullut melkein mitään pahaa Kuutähden päällikkönä olemisesta. Ja Kirkaskuunakin hän vaikutti niin viisaalta.
”Ja hänellä täytyy olla tällaiset”, Aurinko sanoi ja avasi sitten silmänsä. Maailma tuntui putoavan ja musertuvan allani. Tuijotin suoraan Auringon silmiin ja emoni sanat pentuajoilta kaikuivat korvissani. ’Olen vain kerran tavannut kissan, jolla oli sinun silmiesi kaltaiset silmät’.
Auringolla oli lähes identtiset silmät kanssani. Ne olivat puoliksi tummanoranssit ja puoliksi haaleankeltaiset. Väri muuttui pupillin kohdalla molemmissa silmissä niin, että nenän puolella oleva väritys oli keltaista ja ulkosilmät olivat oranssit. Ei voi olla totta.
”Tervetuloa, Kuunvalo”, Aurinko sanoi sitten ja hymyili, silmät välähtäen. ”Tervetuloa, seuraajani. Olenkin jo odottanut sinua.”
Peräännyin muutaman askeleen kauemmas oranssiraidallisesta kollista. Hänen silmänsä tuijottivat syvälle minun silmiini ja se sai aikaan palavan ahdistuksen rinnassani.
”Minäkö? SINUN seuraajasi?” nauroin hermostuneesti ja epäuskoisesti. ”Älä viitsi. Minä olen.. olen vain Jokiklaanin soturi, kuopus ja… ja… ja sisaruksistani saavuttamattomin. Musta lammas.”
”Eikö sinulla ole koskaan ollut tunnetta, että sinusta olisi parempaan kuin seuraamaan sivusta vanhemman sisaresi menestystä?” oranssi kolli kysyi, viikset väristen. ”Eikö sinusta ole koskaan tuntunut, että voisit olla niin paljon enemmän kuin mitä olet juuri nyt? Että sinusta olisi parempaan?”
”Puhutko nyt kateudesta? Sitä kyllä löytyy”, murisin luimistiaen korviani. ”Vanhempani olivat päälliköitä. Molemmat vanhemmat sisareni pärjäävät paremmin kuin olisi tarve. Toinen edistyy kuin järven paras soturi konsanaan ja toinen on kuin kaikentietävä Tähtiklaanin kissa. Ja sitten olen minä. Katkera kolmas karvapallo, josta ei ole mihinkään. Paitsi juonitteluun, toisten onnellisuuden tuhoamiseen ja ärhäntelyyn! Ja epäonnistumiseen jokaisessa asiassa, jota teen.”
”Sinulla on suuri tarkoitus”, edessäni istuva kolli sanoi rauhallisesti. ”Mutta ehkä se ei ole klaaniesi parissa?”
Missä sitten? Luuliko tuo vanha ja kankea kirppusäkki tosiaan, että minusta olisi jäämään tänne? Tänne? Minä olin vannonut uskollisuuteni Jokiklaanille soturiseremoniassani. Ja minähän olin syntynyt Jokiklaaniin. Se oli minun paikkani. Eikö niin? Kotona on Aamuruusu, joka-
Aamuruusulla oli uusi perhe nyt, hänellä oli se Nokkoshäntä. Ja kuka minua siellä kaipaisi?
”Emoni antoi minulle erityisen nimen”, sanoin hiljaa. ”Oman ensimmäisen nimensä etuliitteen. Aivan tyhjänpäiselle kissalle antoi nimeksi Kuupentu.”
”Kuka sanoi, että olet tyhjänpäivänen täällä?” Aurinko sanoi, nuolaisten rinnassaan sojottavaa karvatukkoa kulmat kurtussa. ”Täällä sinua arvostetaan, jos sinua ei kodissasi arvostettu. Uskon kyllä, että olet arvostettu sielläkin. Tänne olet aina tervetullut. Kukaan ei käännytä sinua pois. Tämä on sinun paikkasi.”
”Ehkä minä jään”, sanoin sitten suoristautuen, kun mietin asiaa tarkemmin. Järvellä ei ollut minulle mitään. ”Mutta jos haluan lähteä, ette voi estää.”
”Tuo on parempi vastaus mitä odotin”, kolli sanoi iskien toista silmäänsä. ”Lupaan opettaa sinulle kaiken, mitä voin. Lupaan kyllä, että ne eivät eroa lähes lainkaan sinun tavoistasi.”
”Siitä vain”, tuhahdin, mutta silmissän kiilsi kiinnostuksen valo.
”Ensimmäisenä voisimme korjata hieman asennettasi”, oranssi kolli naurahti, häntä kippuralla ja minä irvistin. ”Korjaa vain tuo ilmeesi ja ennakkoluulosi, jotka vellovat sydämmessäsi. Hymyile äläkä mulkoile ketään. Ja ota uudet asiat vastaan innolla.”
”Yritetään”, sanoin silmiäni pyöräyttäen. Mutta jos totta puhutaan, olin kyllä kiinnostunut kuulemaan ja oppimaan lisää näistä kissoista. Oli siis tosiaan toisiakin kissajoukkoja, jotka muistuttivat jollain tavalla minun tunteamiani klaaneja.
Tämä tuntui yhä vain oudolta unelta. Tosiaanko nämä kissat elivät siinä uskossa, että olivat joidenkin esihistoriallisten voimakkaiden kissojen jälkeläisiä ja seurasivat heidän tahtoaan ja lakejaan- aivan. Kuulostihan se aivan älyttömältä. Tältä se siis kuulosti klaanien ulkopuoliselle kissalle.


//muistan, kun ihan alkuvuosina, kun olin vielä normiroolija, ensimmäinen hahmoni Kuutähti päätyi jonkun ihme kissajoukon luokse. Nyt oli jotenkin olo, että halusin tuoda sen takaisin ihan nostalgian vuoksi, varsinkin koska Kuunvalo on uudelleensyntyneen Kuutähden pentu

Luku 16

Aamupentu oli kiivennyt kalliota ylös, mutta Tarinamieli oli onneksi huomannut sen. Huomensäde oli kiitollinen naaraalle. Taivaannovakin oli tullut paikalle, ja sanonut, että Myrskyklaani olisi pian pulassa hänen ja Ampiaisturkin pentujen takia. Huomensäde muisteli sitä pilke silmäkulmassa. Mutta eihän hän voinut torua tyttäriään. Naarashan oli itsekin joutunut ties minkälaisiin pulaan pentuajoilla.
Huoli kalvoi kuitenkin Huomensäteen mieltä. Yöpentu ei ollut ollut Aamupennun seurassa. Koko leiri oli käännetty ylösalaisin Roihutassun ja Liekkitassun oppilasmenojen jälkeen.
Soturit olivat lähteneet jopa leirin ulkopuolelle etsimään merkkiä ketusta tai muista petoeläimistä. He olivat huomanneet pikkuruiset tassunjäljet saman kallion yläosasta, jolle Aamupentu oli kiivennyt.
Huomensäde odotti sotureita pelko sydäntä kalvaten. Mitä jos kettu olisi syönyt Yöpennun? Jos Sudenlaulu ei olisi estänyt, Huomensäde olisi lähtenyt Aurinkohuipun, Viiltoläikän, Kolibrin ja Kielokosken kanssa etsimään pentua.
Aukiolta kuului ääniä. Kuun loiste paljasti partion palanneen. Huomensäde kohotti päätään. Aamupentu ja Iltapentu säpsähtivät hänen mahansa suojissa. Pikkuruiset käpälät potkivat hänen mahaansa.
Kolibri astui sisään pentutarhaan. Naaras viittilöi Huomensädettä seuraamaan.
“Tuiskumarja, otatko Aamupennun ja Iltapennun?” Huomensäde kuiskasi naaraalle. Tuiskumarja nyökkäsi. Huomensäde kantoi pennut hänen vuoteelle ja lähti Kolibrin perään. Huomensäde yritti lukea ilmeitä Kolibrin naamalta, mutta hän ei saanut niistä selkoa.
“Huomensäde,” Kolibri aloitti hiljaisesti. “Olen pahoillani.”
Aurinkohuippu paljasti Yöpennun pienen ruumiin. Se oli liikkumaton. Oranssi turkki hohti kuunvalossa.
“Hänen oli aivan isänsä näköinen,” Huomensäde kuiskasi ääni murtuen. Hän oli tiennyt. Hän oli tiennyt, että pentu ei voisi olla elossa. Hopeanhohtoiset kyyneleet valuivat hangelle.
Humensäde kosketti kuonollaan Yöpennun kylmää ruumista. “Oliko… oliko kettu tappanut hänet?”
“Ei. Missään ei näkynyt verta, ei taistelujälkiä. Hän kuoli kylmyyteen,” Kielokoski sanoi ujona.
“Vapaana, seikkailunhaluisena,” Aurinkohuippu naukaisi. “Aivan kuin sinäkin olet.”
Huomensäde huokaisi.

Yöpennun valvojaiset pidettiin jo samana iltana. Joku oli käynyt herättämässä Ampiaisturkn ja kertonut hänelle. Kollin silmistä paistoi viha.
Vihaa tunsi Huomensädekin. Miksi Yöpennun piti lähteä niin aikaisin? Miksi Tähtiklaani teki sen hänelle?
Huomensäde makasi Yöpennun ruumiin äärellä Aamupentu ja Iltapentu vatsansuojissa. Ampiaisturkki valvoi Huomensäteen vierellä katsoen Hopeahäntää ja kuuta. Ehkä hän yritti etsiä tyttärensä henkeä sieltä.

***

“Annoit heille sisaruksiesi nimet. Heitä odottaa kohtalo, mikä olisi kohdannut heidätkin.”
“Mutta joukossa on yksi ylimääräinen. Yöpentu.”

***

Huomensäde havahtui. Hän oli nähnyt taas Kukkaköynnöksen unessa. Tätäkö hän tarkoitti? Joukossa on yksi ylimääräinen, Yöpentu. Että hänen täytyisi kuolla? Jotta Aamupennun ja Iltapennun kohtalot täyttyisivät? Kyllähän hänellä oli erakkoveli, Aurinkokin, miksi hän ei ollut kuollut?
Aamu oli valkenemassa ja klaaninvanhimmat sekä muutamat muut naaraat, Tarinamieli, Taivaannova ja Kaislahäntä olivat tulleet hyvästelemään Yöpennun.
Lehväpilvi, Oravaliito sekä Vatukkakynsi olivat hieroneet timjamia ja muita ihanilta tuoksuvia yrttejä Yöpennun hauraaseen ruumiiseen. Sitten he nostivat pennun Lehväpilven selkään ja kävelivät ulos leiristä, paikkaan, johon oli haudattu Kukkaköynnöskin. Huomensäde käveli naaraiden perässä häntä maassa laahaten vierellään Ampiaisturkki, joka piti häntäänsä naaraan lavalla.

Iltapentu katsoi Huomensädettä violeteilla silmillään. Aamupentu imi maitoa.
“Nälkä,” pentu naukui. Maidon tulo oli tyrehtynyt lähestulkoon kokonaan.
“Sudenlaulu tulee pian,” Tuiskumarja sanoi apealle Huomensäteelle. Suru raastoi hänen sydäntään. Yksi siskossarjasta puuttui. Yöpentu oli tärkeä osa kokonaisuutta.

“Huomensäde, tässä purasruohoa, se edistää maidontuloa,” Sudenlaulu sanoi ja antoi naaraalle kasvin lehtiä. Huomensäde pureskeli kitkerän makuisia yrttejä. Hänen kielelleen levisi kasvin mehua.
“Ja tässä malvanlehtiä, niin rauhoitut.”
Vastahakoisesti Huomensäde nieleskeli lehdet ja veti sitten pennut lähemmäs itseään.
“Katsoisin vielä niitä Iltapennun silmiä. Ne eivät välttämättä ole aivan terveet.”
Iltapentu katsoi rävähtämättä suoraan Sudenlaulun silmiin. Parantaja tarkkaili pennun violettejä silmiä.
“Ne ovat kunnossa, mutta jos ongelmia ilmenee, tulkaa luokseni,” Sudenlaulu lopetti hommansa, kääntyi kannoillaan ja lähti pois pentutarhasta.
“Ota hiiri,” Tuiskumarja pukkasi hiirtä häntä kohti.
“Ei tee mieli,” Huomensäde sanoi masentuneena.
“Tee se pentujesi tähden,” Etsijätaivas kehotti pesän toiselta puolelta. Naaraan vatsa oli kasvanut valtavasti, ja Huomensäde muisti, kun oli vasta ollut itse samassa tilanteessa. Hän repi hiirestä palan lihaa ja nieleksi hiirtä ja sai lopulta sen alas.
Tuiskumarja näytti tyytyväiseltä.

Koko Huomensäteen elämä oli pilalla. Pätkät Kukkaköynnöksestä mäyrän kynsissä, parantajanpesässä verta valuvana, eloton ruumis. Yöpennun kylmä ruumis keskellä aukiota, Kolibrin avuttomat lohdutuksen sanat. Hän oli vihainen Kukkaköynnökselle. Miksi tämän piti olla niin salaperäinen? Miksi asioita ei voitu kertoa yksinkertaisesti? Mikä kohtalo olisi odottanut hänen puolisisaruksiaan, jos he eivät olisi kuolleet mäyrän kynsiin? Huomensäde ei ollut edes nähnyt koskaan sisaruksiaan, jos Aurinkoa ei otettu huomioon.
Huomensäde sai seuraavana yönä kokea elämänsä kauheimmat hetket yhä uudelleen ja uudelleen.

***

Huomensäde heräsi Aamupennun ja Iltapennun nahisteluun auringonnousun aikaan. Tuiskumarjan pennut, Vitipentu, Tuomipentu sekä Kirvapentu olivat alkaneet leikkiä sammalpalloa pesässä.
“Aamupentu ja Iltapentu, lopettakaa,” Huomensäde torui hellästi, kun Iltapennun korvannipukasta vuosi noro tummanpunaista verta.
“Tulkaa sammalpalloa!” Vitipentu pyysi Huomensäteen pentuja. Iltapentu innostui ajatuksesta, mutta Aamupentu jäi vielä pentutarhaan.
“Huomensäde?” Aamupentu tiedusteli varovaisena. Huomensäde kohotti päätään ja nuolaisi tytärtään korvien välistä. Hän tunsi rakkautta tyttäriään kohtaan, Yöpennun menetyksen surun vierellä.
“Minä… Yöpentu lähti silloin kaksi auringonkiertoa sitten saalistamaan klaanille. Hän… minä kiipesin hänen peräänsä silloin kalliota pitkin,” Aamupentu tärisi jännityksestä. Huomensäde katsoi, miten kyyneleet virtasivat pennun poskia pitkin.
“Ei.. se mitään,” Huomensäde sanoi ääni murtuen. Oliko Aamupentu koko ajan tiennyt? Tuiskumarja kohotti päätään omalta vuoteeltaan. Peti näytti tyhjältä ilman kolmea möngertävää pentua.
Huomensäde henkäisi syvään. Hänen kehonsa vavahteli purkautuneesta jännitteestä. Yöpennun kuolemalla oli ollut hyvä tarkoitus. Hän oli kuollut yrittäessään auttaa.

Pensaat pentutarhan edessä havisivat, kun Kaislahäntä astui sisään. Huomensäde tervehti naarasta hiljaisella naukaisulla. Hän sädehti onnesta. Huomensäteen suupielet kaartuivat hymyyn nähdessä ystävänsä.
“Mikä nyt noin hymyilyttää?” Huomensäde kuiskasi.
“Ei mikään,” Kaislahäntä sanoi poissaolevasti. “He ovat kasvaneet hurjasti!”
“Niin on,” Huomensäde hymyili ylpeänä. Hänen omat tyttärensä.
“Olisi kiva jos pääsisit soturintehtäviin,” Kaislahäntä jatkoi puheluaan. Huomensäde mumisi myöntävästi. Oikeastaan hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi mitään kiirettä pois sieltä. Pentutarhassa oli oikeastaan aika mukavaa. Toisaalta olisi kiva saada elämään jännitystä.
“Kerro jo!” Huomensäde tinki Kaislahännältä. Naaras näytti nolostuneelta.
“Et naura?”
“En en,” mustavalkoinen naaras tinki.
“No, minä ja Valonenä olemme kumppaneita,” Kaislahäntä sanoi ujostellen. Huomensäteen silmät rävähtivät auki. Mitä hän oli juuri kuullut? Valonenä ja Kaislahäntä?
“Onneksi olkoon!” Huomensäde sanoi silmät loistaen. “Nuolisin sinua korvien välistä, mutta en voi,” naaras sanoi viitaten pentuihin. Kaislahäntä kehräsi.
“Milloin te hankitte pentuja?” Huomensäde kysyi rohkeana. Kaislahäntä säikähti.
“Ei… ei me vielä. Ei ole suunnitelmissa,” naaras tokaisi nopeasti. Huomensäde katsoi ystäväänsä. Oliko hän tehnyt väärin?
“No, aikansa kaikella,” hän riensi sanomaan.
“Huomensäde taitaa innostua,” Tuiskumarja huikkasi vuoteeltaan. Kaislahäntä tuijotti Tuiskumarjaa hämmentyneenä.
“No, minun pitää lähteä… partiot,” hän sanoi ja lähti pois.
Huomensäteen pää oli ajatuksia täynnä. Miksi Kaislahäntä oli sanonut sen nyt? Oliko naaraasta ja Valonenästä tullut niin läheisiä? Eihän hän voinut tietää pentutarhan ulkoisista tapahtumista mitään.

Ampiaisturkki oli tullut käymään Kaislahännän jälkeen ja kertonut väsyneesti, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut. Sitä samaa kauraa. Huomensäde oli nuolaissut kollia korvien välistä ja toivottanut onnea Pisaratassun kouluttamiseen. Hänen sydämeensä oli jäänyt muisto siitä, kuinka Ampiaisturkki oli kuiskannut hänen korvaansa kolme taikasanaa, jotka auttoivat jaksamaan kaiken surun yli.
“Minä rakastan sinua.”

//Mulla on nyt vähä ristiriitaset ajatukset tän tarinan kanssa, et alkupuoli oli ihan hyvä, mutta lopussa tuli sillee et voiko Huomensäde olla ihan noin murheissaan, vaikka se on tuore emo ja silleesä, mut julkasin tän nyt kummiskixD

Luku 1 //sisältää kuoleman

Yöpentu avasi vaaleansiniset silmänsä ja katsoi kuinka Iltapentu möngersi emon vatsan suojissa. Aamupentu oli lähtenyt Roihupennun kanssa ulos leikkimään sammalpalloa.
“Aamupentu!” Yöpentu huusi siskolleen pentutarhan oviaukosta. Kirjava pentu kohotti päätään ja loikki lumihangessa eteenpäin.
“Mitä nyt?” Aamupentu kallisti päätään.
“Tule sisälle. Iltapentu on ihan hyödytön,” Yöpentu naukaisi. Aamupentu päästi mrraun.

“Iltapentu!” Aamupentu tökki sisartaan. Tumma naaras murahti.
“Mitä nyt? Jättäkää minut rauhaan!”
“Sinun olisi jo aika avata silmät. Yöpentu avasi monta auringonkiertoa sitten,” Aamupentu katsoi vetoavasti Yöpentuun.
“Antakaa hänen olla,” Huomensäde sanoi ja nuolaisi molempia tyttäriään korvien välistä.
“Oletteko nyt tyytyväisiä?” Iltapentu kysyi katsoen Yöpentuun. Hän hätkähti. Iltapentu näytti pelottavalta. Hänen silmänsä näyttivät sairaalta. Aamupentukin oli huomannut sen. Huomensäde katsoi kysyvästi pentuihinsa. Hänkin hätkähti.
“Sinulla on… erikoisen väriset silmät,” Aamupentu takelti. Yöpentu katsoi siskonsa silmiin.
“No, tuletko ulos leikkimään sammalpalloa?” Yöpentu kysyi arasti.
“En,” Iltapentu murahti ja kyyristyi pieneksi karvapalloksi.

Yöpentu kuuli, kuinka oranssi valkoinen kolli, oranssisilmäinen kolli ja valkoinen naaras keskustelivat.
“Klaanille ei ole tarpeeksi ruokaa,” oranssisilmäinen kolli murahti.
“Heinätähti sinun pitäisi lähettää enemmän saalistuspartioita,” toinen kolli naukaisi. *Tuo on siis päällikkö,* Yöpentu ajatteli ja siirsi katseensa naaraaseen.
“Ei se auta. Jos saalis pysyy piilossa, se pysyy. Pitää löytää toinen keino. Rajojakin pitää partioida,” Heinätähti maukui tyynen rauhallisesti. Pieni sydän takoi hurjasti Yöpennun rinnassa. Mitä jos klaani riutuu nälkään? Se olisi Myrskyklaanin loppu. Hänen olisi pakko saalistaa.
Yöpentu otti heiveröisen askeleen kohti Aamupentua, joka oli syventynyt sammalpallon peluuseen.
“Aamupentu, tule,” Yöpentu kuiskasi.

Yöpentu pysähtyi vasta suoraseinäisen kallion juurella. Hän saattoi nähdä koloja, joita pystyi käyttämään tassun sijoina.
“Mennään reviirille,” naaras kuiskasi jännittyneenä.
“Ei, et sinä voi,” Aamupentu sanoi järkyttyneenä.
“Hiirenaivo, sinä tulet mukaan,” Yöpentu sanoi ja läimäisi siskoaan korvalle.”Minä kiipeän ensin.”
Haparoiden Yöpentu lähti kiipeämään kallionseinämä ylös. Hän vilkaisi taakseen ja näki, kuinka Aamupentu oli vain kirjavaläiskä seinämän juurella. Hänen tassunsa lipesivät.
Sydän takoen. Yöpentu tarrautui kallionkolosta tunkeutuvan puskaan kiinni. Hän tasasi hengityksensä ja jatkoi matkaa.

Yöpentu pääsi turvallisesti kallion ylös ja näki, kuinka Aamupentu kiipesi ylös kalliota. Yhtäkkiä jostakin kuului hätääntynyt naukaisu. Naaras käänsi päätään, mutta ketään ei tullut. Sitten hän huomasi, että Tarinamieli juoksi kovaa vauhtia Aamupentua kohti. Yöpentu päästi henkäyksen. Naaras oli huomannut!
“Aamupentu! Et saa!” naaras huusi ja otti pentua niskanahasta ja laski tämän alas.
“Myrskyklaani on pian pulassa teidän kanssa,” Tarinamieli lisäsi.
“Missä Yöpentu on?” paikalle tullut Taivaannova tivasi.
“Hän… hän on klaaninvanhimpien pesällä,” Aamupentu valehti änkyttäen. Yöpentu vain toivoi, että se menisi läpi.
Taivaannova tivasi hyväksyvästi. Naaras vilkaisi Suurtasanteelle, jolla Heinätähti istui ja katsoi arvioivasti klaaniaan. Sitten hän kajautti:
“Saapukoon jokainen oman riistan metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!” Heinätähti ulvaisi.
Yöpentu katsoi, kuinka päällikkö viittilöi Roihupentua ja Liekkipentua eteenpäin ja arvasi, että heistä tulisi oppilaita.
Hyvästä hetkestä kiitollisena Yöpentu pujahti pensaikon läpi metsään.

Kaikki oli valtavan isoa. Puut kurkottivat sinistä taivasta, jolta putoili hiljakseltaan lumihiutaleita. Yksi tömähti Yöpennun kuonolle, ja se suli siihen vesilammikoksi. Hän jatkoi tarpomista lumihangessa ja maisteli ilmaa saaliin varalta.

Hopeahäntä syttyi tummalle taivaalle. Yöpentua palelsi. Hän oli yksin. Yksin pimeässä metsässä, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Paitsi Aamupentu. Lunta oli hirveästi. Naaraan silmät olivat sokaistuneet kaikelle muulle kuin lumelle. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin valkoista. Valkoista, valkoista, valkoista, silmänkantamattomiin. Lumi peitti kaiken alle.
Yöpentu kaivoi väsyneenä itselleen kuopan maahan. Hän käpertyi väsyneenä kylmää hohkavalle lumelle.

Jokin oli havahduttanut Yöpennun. Hän katseli ympärille, mutta mitään ei näkynyt. Naaras katsoi taivaalle. Vain Hopeahännä lukemattomat tähdet. Sitten hän näki sen.
Hänen vierellään, suojelevasti lämmittäen oli musta kissa. Mutta ei mikä tahansa kissa, vaan tähtiturkkinen, kissan musta turkki tuikki.
“Hei pienokainen,” naaras sanoi lempeästi.
“K-kuka sinä olet?” Yöpentu kysyi järkyttyneenä ja peloissaan.
“Kukkaköynnös, emosi emo,” Kukkaköynnös vastasi.
“Mitä sinä teet täällä? E-etkö sinä o-ole k-uollut?” Yöpentu tärisi kylmästä.
“Sinä tulet mukaani. Tähtiklaaniin.”
“Entä emo? Iltapentu ja Aamupentu?” hän vänkäsi vastaan.
“He pitävät toisistaan huolta,” Kukkaköynnös sanoi kietoen häntänsä hänen ympärilleen.
Siinä silmänräpäyksessä Yöpentu astui askeleen poispäin pesästään. Hänenkin oranssi turkkinsa kimalsi kauniisti. Kun Yöpentu katsoi alas, naaras näki, kuinka hänen oma oranssi ruumiinsa makasi rauhallisesti, silmät kiinni maassa. Aivan kuin hän olisi vain nukahtanut.
Yöpentu kokeili koskettaa omaa ruumistaan, mutta se hohkasi kylmänä.
“O-olenko minä… kuollut?” Yöpentu kysyi järkyttyneenä isoäidiltään. Hänen sydämensä musertui.
“Kyllä,” Kukkaköynnös vastasi hiljaa, poissaolevasti. “Mennään sitten Aamutassun ja Iltatassun luokse.”

Tähtiklaanissa oli paljon kissoja. Hirveästi. Kukaan ei ollut laiha, vaan kaikki näyttivät kylläisiltä. Osa kissoista näytti pelokkailta ja huolestuneilta.
Yöpentua ja Kukkaköynnöstä kohti jolkotti kaksi tutun näköistä hahmoa.
“Aamupentu ja Iltapentu?” Yöpentu kysyi ällistyneenä.
“Aamutassi ja Iltatassu,” Kukkaköynnös korjasi. Silloin hän huomasi, että he olivat liian isoja hänen sisaruksiinsa verrattuina.
“He olivat minun pentuni… heidän isänsä oli erakko. Lähdin leiristä, synnytin heidät ja väitin löytäneeni heidät sieltä. Kukaan ei koskaan tiennyt. Sitten mäyrä tappoi heidät. Niinkuin minutkin.”
Silloin Yöpentu huomasi Kukkaköynnöksen lavassa olevan pitkän arven.
“Sen jälkeen rakastuin Aurinkohuippuun. Sain hänen kanssaan Huomensäteen, Valonenän sekä Jääkynnen.”
“Tervetuloa Tähtiklaaniin,” Aamutassu ja Iltatassu toivotti.
Vielä yksi kissa lähestyi häntä. Tulenpunainen kolli.
“Hei, Tulitähti,” Kukkaköynnös tervehti. Kolli nyökkäsi naaraalle.
“Tervetuloa, Yöpentu,” Tulitähti kosketti nenällään Yöpennun hentoista lapaa. Yöpennun huomaamatta Tulitähden takana oli tullut vaaleanharmaa, juovikas kissa.
“Surullista, että joilta kuilta viedään elämä järvellä liian aikaisin,” naaras sanoi uneksuvalla äänellä.
“Hallasielu. Oli hänen aikansa lähteä,” Kukkaköynnös sanoi päättäväisesti.
Pelko valtasi Yöpennun mielen. Mitä hän tarkoitti sillä? Oliko hän liian nuori? Kukkaköynnös veti hänet lähemmäs ja kuiskasi muutaman rauhoittavan sanan hänen korvaansa. Sitten he kävelivät joelle, jossa kissat uiskentelivat ja nappasivat kaloja. Se solisi mukavasti. Yöpentu katsoi sen pyörteleviä kohtia. Hän voisi asua onnellesisti täällä. Hän oli kuollut vain Myrskyklaanille. Mutta elossa hän oli kaikille näille kissoille. Hän tapaisi vielä emonsa ja sisaruksensa.

// :( Huomensäde jatkaa tästä kunhan saan aikaiseksi kirjoittaa hänellä :)

Toinen luku – I will succeed

Siirtyminen pentutarhasta oppilaiden pesään ja pennusta oppilaaksi oli jännittävää, mutta vain hyvällä tavalla. Hän ei ollut enää pentu vaan oppilas. Hänestä koulutettaisiin soturi, vahva ja uskollinen, Myrskyklaanin arvoinen soturi.
Roihupennusta tuli Roihutassu ja hänen siskostaan Liekkipennusta Liekkitassu. Tumma naaras oli pohtinut jo jonkin aikaa sitä, kenestä näistä kaikista oppilaattomista sotureista tulisi olemaan hänen mestarinsa. Vaihtoehtoja oli monia eikä hänellä ollut oikeastaan mitään erityistä mielipidettä siihen, kenen haluaisi olevan hänen mestarinsa. Jokaisella kun oli omat piirteensä. Hän toivoi saavansa juuri itselleen sopivan mestarin ja luotti siihen, että Heinätähti osaisi valita hänelle juuri sen sopivan kissan.
Liekkitassun mestariksi tuli Jääruusu, kaunis valkoinen naaras. Liekkitassu olisi hänen ensimmäinen oppilaansa ja naaras oli ollut selkeästi iloinen saadessaan oppilaan itselleen. Liekkitassukin oli vaikuttanut tyytyväiseltä, varsinkin mestariinsa. Roihutassu oli varma, että he tulisivat hyvin juttuun.
Kun Roihutassun mestari nimitettiin, oli naaras jopa yllättynyt. Viiltoläikkä oli kolli, joka ei itseään pitänyt näkyvillä. Hän oli soturi, joka seurasi ennemmin sivusta eikä tavoitellut suurempia. Kolli oli hyvin lihaksikas ja arpinen, mutta kollin harmaissa silmissä oli lempeä katse. Hänen turkkinsa oli valkoinen, jota koristi niin ruskeat kuin vaaleanruskeat erikokoiset läikät sekä kymmenet arvet. Mistäköhän kolli oli ne saanut?
Roihutassu oli yllättävän tyytyväinen kissaan, josta oli valittu hänen mestarinsa. Kolli oli vahva, mutta rauhallinen ja hän ei tehnyt itsestään turhan isoa numeroa. Roihutassu taisi olla kollin ensimmäinen oppilas, vaikka Viiltoläikkä olikin ollut soturina jo kauan ennen kuin Roihutassun ottoemokaan oli syntynyt.
Viiltoläikkä vei oppilaansa heti kierrokselle reviirille ja esitteli reviirin läpikotaisin nuorelle oppilaalle. Kolli oli selittänyt, että oman reviirin tunteminen oli todella tärkeää ja pian naaras tuntisi sen vaikka kulkisi silmät ummessa ja viikset solmussa.
Myrskyklaanin reviiri oli suuri ja sieltä löytyi vaikka ja mitä. Oli yhtä lailla metsää ja aukeitakin alueita, oli paljon aluskasvillisuutta ja paljon paikkoja löytää saalista. Suurin osa aluskasvillisuudesta oli kuitenkin nyt lehtikadon aikaan peittynyt lumikerroksen alle, mutta siellä tällä näkyi korkeita puskia ja muita jäätyneitä kasveja. Viiltoläikkä selitti kuinka mukavaa se oli lämpiminä vuodenaikoina hiipiä aluskasvillisuuden alla piilossa, kun kulki saaliiden perässä.
Roihutassu oli tyytyväinen ensimmäiseen päiväänsä oppilaana. Hän oli oppinut paljon ja tiesi nyt enemmän sekä omasta klaanistaan että omasta itsestään. Hän käpertyi illan laskeuduttua oppilaiden pesässä hänen omalle, uudelle pedilleen sisarensa vierelle. Kauempana nukkui Tuiketassu sisarensa Kipinätassun vierellä. Oranssi oppilas näytti kovin pieneltä tuuheaturkkisen Tuiketassun vierellä.
Roihutassu vilkaisi siskoaan ja hymyili lempeästi. Oli onni, että heillä oli toisensa. Olisihan se nyt ihan tylsää, jos ei olisi pentutoveria vierellä.
Toisinana tuntui, että jokin puuttui naaraan viereltä, mutta hän ei osannut nimetä, että mikä.

Heti seuraavana aamuna Viiltoläikkä herätti oppilaansa ja kehotti naarasta virkonemaan. Roihutassu tunsi outoa innon kipinää rinnassaan. Hänen ensimmäiset kunnon harjoituksensa! Opettaisikohan Viiltoläikkä hänelle jonkin taisteluliikkeen vai jotakin saalistamisesta? Roihutassu olisi iloinen ihan mistä tahansa.
Liekkitassu nukkui yhä sikeästi pedissään ja vain muutama oppilas oli lähtenyt liikkeelle. Roihutassu venytteli makeasti selkänsä ennen kuin hiipi pesän seinustaa pitkin ulos. Lunta oli satanut vain hieman lisää ja pakkanen oli laskenut sitten eilisen. Aurinkokin pilkisti esille muutaman pilven takaa.
Valhelaulu oli laittamassa ensimmäisiä metsästyspartioita liikkeelle. Aamun rajapartiot olivat jo lähteneet. Roihutassu huomasi Heinätähden olevan leirin suukäynnin liepeillä ja hänen luonaan oli kukas muukaan kuin hänen oppilaansa Tuiketassu.
Raidallinen naaras kuunteli mestarinsa sanoja ennen kuin seurasi tätä ulos leiristä. Heidän kannoillaan meni Pilvitassu mestarinsa Etsijätaivaan kanssa. He olivat menossa luultavasti taisteluharjoituksiin yhdessä, jotta voisivat kokeilla taitojaan toista oppilasta vastaan. Vielä jonakin päivänä Roihutassukin pääsisi kokeilemaan oppimiaan taitoja toista oppilasta vastaan.
”Valmiina?” Viiltoläikkä kysyi, kun asteli oppilansa luokse. ”Sinusta taitaa kasvaa suurikin soturi, kun olet kasvanut noin hurjasti pentuna.”
”Toivottavasti!” Roihutassu nyökkäsi tomerasti. Isompana kissana hän pelottaisi vastustajat ja olisi uhkaavampi eikä kuka tahansa uskaltaisi vain niin vain hyökätä hänen kimppuunsa.
Viiltoläikkä johdatti mustaturkkista oppilasta syvemmälle metsään ja Roihutassu katseli puiden oksista roikkuvia jääpuikkoja silmät viiruina. Nuo eivät olleet tuossa vielä eilen. Naarasoppilas huomasi maassa myös tuoreita tassunjälkiä. Partio on siis kulkenut tästä tänä aamuna.
”No niin, Roihutassu”, Viiltoläikkä puhui sitten, kun he saapuivat Suuren tammen luokse. Osa sen oksista oli painunut alaspäin lumen painon johdosta ja sen runko kimalteli huurteen tekemistä kuvioista. ”Opetan sinut vaanimaan, jotta pystyt saalistamaan.”
Roihutassu nyökkäsi. Vaaniminen olisi tärkeää. Hän tarvitsisi sitä taitoa kipeästi. Olisikohan se samanlaista, mitä Punaturkki oli opettanut hänelle ja hänen siskolleen? Muistaisikohan hän kaiken, mitä tähtiklaanilainen oli heille opettanut?
”Kokeile vaania. Minä opastan siitä sitten eteenpäin”, läikikäs soturi sanoi ja Roihutassu toimi ohjeen mukaan. Hän painui matalaksi. Hän kaiveli muistojaan ja etsi Taivaannovan ja Punaturkin neuvoja. Hän kohotti tuuhean häntänsä pois maasta, jotta se ei laahaisi. Sen hän muisti kuin se olisi kerrottu hänelle eilen. ”Hyvä hyvä. Häntä tulee pitää juuri tuolla tavalla, jotta se ei laahaa maata ja pidä ääntä.”
Roihutassu oli tyytyväinen. Hän oli muistanut jotakin oikein.
”Kohota itseäsi hieman ylemmäs, juuri noin”, kolli neuvoi ja auttoi naarasta löytämään oikean vaanimisasennon. Naaras tunsi jotain, aivan kuin olisi löytänyt jotain täydellistä. Viiltoläikkä lopetti naaraan asennon korjaamisen ja hymyili. ”Noin. Nyt se näyttää hyvältä. Katso, kun minä kuljen.”
Kolli pudottautui vaanimisasentoon ja lähti liikkeelle, näyttäen oppilaalleen mallia. Naaras seurasi silmä tarkkana Viiltoläikän opastusta. Hän vilkaisi tassujaan ja kohotti katseensa sitten takaisin Viiltoläikkään.
”Pidä katseesi saaliissa, mutta muista kiinnittää huomiota myös siihen, minne astut”, kolli sanoi ja osoitti kuonollaan lumen päällä makaavaa oksaa. ”Sillä jos astut jonkin päälle”, kolli painoi tassunsa oksaan ja se napsahti poikki, ”saalis kuulee sinut ja pakenee etkä saa sitä kiinni. Lehdet, oksat, irtokivet… kaikki pienikin voi pitää ääntä. Mutta sinä opit kyllä, tiedän sen. Lumessa saalistamisessa on ongelmana se, ettei aina näe, jos lumi ei kanna tai jos se natisee askeleen alla. Mutta tuolla, näetkö, on uppottava kohta.”
Kolli osoitti hännällään hieman kauemmas ja oppilas seurasi ja kohotti kulmiaan, kun näki sen, mitä kolli tahtoi hänen näkevän. Se oli miltei täysin huomaamaton, pieni painautuma lumessa.
”Aina upottavat kohdat eivät näy noin”, kolli selitti sitten. ”Tulehan. Haluat varmasti kokeilla saalistamista.”
”Todellakin”, Roihutassu ponnahti pystyyn. ”Miten eri saaliita tulee lähestyä?”
”Opetan jokaisen saaliseläimen sinulle yksi kerrallaan”, Viiltoläikkä hymyili. ”Ja pääset aina yrittämään itse kyseisen saaliin nappaamista. Oppimien onnistuu monelta parhaiten käytännössä. Mutta kuulehan, kokeile haistella ilmaa. Avaa suusi raolleen ja maistele hajuja.”
Roihutassu nuuhki ensin ilmaa ja sitten avasi suunsa raolleen. Hän yllättyi, miten eri tavoin hän pystyi haistamaan ympärillään olevat asiat. ”Haistan… kissojen hajun.”
”Kyllä vain”, soturi nyökkäsi. ”Tästä on mennyt hieman aiemmin partio. Mitä muuta haistat?”
Naaras antoi hajujen tulvia sieraimiinsa ja kielelleen. ”Haistan ainakin oravan. Ja hiiren”, naaras sanoi. Hän muisti nämä hajut tuoresaaliskasasta ja saaliista, joita oli syönyt yhdessä Liekkitassun ja Taivaannovan kanssa.
”Osaatko sanoa, kumpi on lähempänä?” kolli kysyi ja Roihutassu kurtisti kulmiaan. ”Kumpi haju on voimakkaampi?”
”Hiiren haju”, naaras vastasi.
”Osaatko jäljittää hiiren sijainnin?” Viiltoläikkä kysyi ja Roihutassu epäröi hetken. ”Kokeile. Seuraa hajujälkeä, mutta hiljaa.”
”Selvä”, Roihutassu nyökkäsi.
”Hiiriä saalistaessa täytyy muistaa tarkkaan se, että se tuntee askeleesi tärähtelyt maassa ennen kuin se haistaa tai näkee sinut”, Viiltoläikkä neuvoi sitten, ”eli, kulje rauhassa ja hiljalleen.”
Roihutassu lähti seuraamaan hiiren hajujälkeä. Hän kulki rauhassa, katsoi mihin astui ja ei syöksynyt minnekään. Viiltoläikkä hipaisi häntä hännällään kylkeen ja katseellan kehotti naarasta painumaan matalaksi. Pienen puun juurella oli pieni, ruskea hiiri. Se naposteli pientä jäätynyttä oksaa, jossa oli muutama kulahtanut marja. Viiltoläikkä nyökkäsi oppilaalleen ja Roihutassu lähti liikkeelle. Hän kulki matalana ja hissukseen, pitäen mielessä Viiltoläikän ohjeet.
Kun naaras koki olevansa tarpeeksi lähellä, hän loikkasi kohti hiirtä. Hän otti kyntensä esille ja laskeutui niin, että hänen tassunsa painoivat hiiren lunta vasten. Viiltoläikkä hurrasi kauempaa. Roihutassu tappoi hiiren nopealla puraisulla ja hymyilo tyytyväisenä. Hän oli saanut ensimmäisen saaliinsa kiinni.
”Ihan kaikki eivät saa ensimmäisellä yrittämällä saalista kiinni”, Viiltoläikkä kertoi. ”Hyvää työtä.”
Viiltoläikkä ei tiennytkään, että Punaturkki oli harjoituttanut kahta ottopentuaan enemmän kuin olisi tarvinnut. Roihutassulla olikin kokemusta loikkaamisesta saaliiden kimppuun, vaikak nyt olikin ensimmäinen kerta, kun kyseessä oli oikea saaliseläin eikä vain sammalpallo tai pieni kivi.
”Jotkut kiittävät Tähtiklaania saamastaan saaliista”, Viiltoläikkä puhui sitten. Roihutassu räpäytti silmiään ja katsahti hiirtä tassujensa juuressa. ”Soturilaissakin sanotaan, että riista tapetaan vain syötäväksi. Ja… että tulisi kiittää Tähtiklaania.”
”Etkö sinä sitten kiitä?” Roihutass hämmentyi. Viiltoläikkä näytti vaivaantuneelta.
”Kiitän”, kolli sanoi. ”Mutta en koe, että ketään pitäisi pakottaa siihen. Minäkin olen vasta myöhemmin tehnyt niin. Jokainen päättää itse, mihin uskoo.”
”Miksi vasta myöhemmin?” Roihutassu kysyi. Arpinen kolli hymyili apeasti.
”En ole klaanisyntynyinen kissa”, kolli myönsi ja Roihutassun korvat heilahtivat.
”En minäkään”, naaras sanoi. ”Milloin sinä liityit klaaniin?”
”Olin jo soturin ikäinen”, kolli kertoi. ”Tiesin kyllä jo paljon klaaneista.”
”Sinä liityit sitten myöhemmin Myrskyklaaniin?” Roihutassu kysyi. ”Miksi?”
”Minä… koin eräänlaista kutsua tänne, hyvästä syystä, onhan minulla poika täällä. Kun sitten käytiin se suuri taistelu Yönkajon laumaa vastaan, liityin Myrskyklaaniin”, Viiltoläikkä kertoi,” koska rakastettuni täältä kuoli. Olisi pitänyt liittyä jo aiemmin, mutta…”
”Mutta?” Roihutassu ei ollut kuullut tätä tarinaa ennen. Hän tiesi, että Viiltoläikällä oli jotain erikoisempaa taustaa, mutta ei hän yksityiskohtia tiennyt.
”Hän oli parantaja”, kolli vastasi. Roihutassun sisällä loksahti palaset yhteen. No totta kai! Olihan Viiltoläikkä Tulikukan isä, joka oli kauan sitten edesmenneen Jääkyyneleen poika! Olisihan se heti pitänyt arvata. Moni tiesi Tulikukan emon olleen parantaja, mutta Roihutassu ei muistanut enää, miten se oli tullut esille. Sehän teki Viiltoläikästä periaattessa hänen isoisoisänsä, kun Taivaannova oli hänen poikansa tytär ja Taivaannova oli ottanut huostaansa Roihutassun.
”Vau”, Roihutassu sanoi. ”Onneksi olet nyt myrskyklaanilainen. Olet taitava soturi. Ja hyvä mestari”, naaras sanoi hymyillen. Viiltoläikkä oli hetken häkeltynyt, kunnes hymyili sitten.
”Tulehan”, kolli sanoi. ”Viedään tuo leiriin. Sitten voimme opetella taisteluliikkeitä.”

”Hei, Tuiketassu”, Roihutassu tervehti raidallista, pitkäturkkista naarasta ja heilautti vielä häntäänsäkin tervehdykseksi. ”Miten päiväsi on sujunut?”
”Hyvin”, oppilas vastasi lyhyesti. Roihutassu katsoi odottavasti Tuiketassua, mutta naaras pysyi hiljaa.
”...ja mitä sinä olet tehnyt tänään?” Roihutassu kysyi ja istui alas. Roihutassu oli itse oppinut uusia taisteluliikkeitä, kuten oli toissapäivänäkin. Viiltoläikkä oli huomannut Roihutassun vahvuudeksi lihasmassan ja oli päättänyt kehittää sitä eri keinoin. ”Oletko metsästänyt?”
”Joo”, naaras nyökkäsi.
”Mitä sait kiinni?” Roihutassu uteli. Tältä oppilaalta piti näemmä kysyä ihan yksityiskohtaisesti se, mitä halusi tietää.
”Oravan ja myyrän”, Tuiketassu kohautti lapojaan.
”Hienoa!” Roihutassu hymyili. ”Viiltoläikkä opetti minulle tänään takapotkun.”
Tuiketassu nyökkäsi vastaukseksi.
”Onko Heinätähti kiva mestari?” Roihutassu kysyi sitten. Tuiketassun entinen mestari oli ollut Iltataival, Myrskyklaanin varapäällikkö, mutta kolli oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin. Heintähdestä oli tullut Tuiketassun uusi päällikkö.
”On”, Tuiketassu vastasi ja katsahti Roihutassua. Tummempi naaras pidätti huokauksensa, mutta ei turhautunutta sellaista. Tämä kissa oli mielenkiintoinen tapaus eikä Roihutassu antaisi periksi.
”Haluatko jakaa hiiren kanssani? Muut ovat saaneet jo syödäkseen ja mestarini antoi luvan syödä”, Roihutassu ehdotti sitten. Hän ei antaisi Tuiketassun niin helpolla vain karistaa häntä kimpustaan, vaikka ei raidallinen naaras sitä tainnut tahallaan tehdä. Tuiketassu katsahti Roihutassua, joka ei tosin jäänyt odottamaan vastausta vaan oli jo hakemassa tuoresaaliskasasta hiirtä. Hän laski sen Tuiketassun eteen ja hymyili kulmiaan kohottaen.
Eikä tummaturkkinen naaras antanut Tuiketassun olla hiljaisuudessa. Hän kertoi omasta päivästään ja siitä, mitä oli saanut oppia eilen ja tänään. Toisinaan hän puristi Tuiketassustakin jotain pientä vastausta, jotta puhe ei menisi vain yksinpuheeksi.
Vaikka Tuiketassu olikin hieman, no, outo ja vähäpuheinen, koki Roihutassu naaraan silti yllättävän mukavaksi. Hän vain… tunsi sen. Hän oli aivan varma siitä.
Kun yö laskeutui järven ylle ja tähdet peittivät tumman taivaan, Roihutassu kömpi oppilaiden pesään. Hän katsahti tähtitaivasta ja sitten piikkiherneaidan takana häämöttävään lumisen maisemaan. Hän tunsi sen oudon, sen niin oudon, vedon tuonne. Hän ei osannut selittää, mikä se tunne oli. Hän ei kokenut pakonomaista halua kulkea tuonne, mutta samalla hän tunsi sen tunteen pienenä kutinana miltei jatkuvasti turkillaan. Ehkä hän vain kuvitteli sen kaiken, mutta samalla hän oli aivan varma, että tässä oli nyt jotain muutakin.
Tuttuun tapaansa kuitenkin naaras käänsi katseensa pois ja katosi oppilaiden pesän lämpöön, jotta voisi nukahtaa sisarensa vierelle ja herätä huomenna uuteen päivään virkeänä. Ehkä hän pääsisi pian harjoittelemaan Tuiketassua vastaan hiekkakuopalla? Ainakin he molemmat olivat huomisessa aamupartiossa ja siinä oli uusi tilaisuus tutustua Tuiketassuun.

Luku 8

Kaikki oli romahtanut hetkessä. Kaikki oli ollut hyvin. Pilkkutassu oli ollut täynnä innostusta, jännitystä tulevaan. Hänen tunteensa Väärätassua kohtaan kasvoivat joka päivä. Auringonnoususta lähtien hän odotti eniten aina sitä hetkeä kun hän pääsi kuulemaan kookkaan ruskeaturkkisen kollin äänen, haistamaan tämän tuoksun ja kokemaan yhä uudelleen ja uudelleen kaikki ne tunteet, jotka hän tämän seurassa tunsi. Pilkkutassu ei tulisi kuitenkaan enää koskaan tuntemaan sitä.

Väärätassu oli saanut sotunimekseen Vääräkajo juuri ennen kuolemaansa. Hän oli ansainnut soturin arvonsa urheasti, mutta Pilkkutassu ei pystynyt kuitenkaan ajattelemaan muuta kuin sitä, kuinka väärin se oli tapahtunut. Vääräkajon ei ollut tarkoitus tulla soturiksi ja päästää ulos viimeistä henkäystänsä saman hetken aikana. Pilkkutassu oli kuvitellut aina sen hetken kun Vääräkajosta tulisi soturi ja hän katsoisi tätä ylpeänä vierestä. Heidän elämänsä jatkuisi siitä yhdessä ja eläisivät monen kuun ajan.

Nyt Pilkkutassu oli kuitenkin yksin. Ainoa asia joka hänen mielessään pyöri oli Vääräkajon rakkauden tunnustus hänelle ja “Älä anna kenenkään määrittää sitä, millainen olet.” Ne olivat viimeiset asiat mitä hän oli Pilkkutassulle sanonut. Harmaa kolli muisti kuinka oli itkenyt Vääräkajoa vasten, eivätkä kyyneleitä helpottaneet nähdä tuoretta soturia sanomassa hyvästejä perheenjäsenilleen. Pilkkutassu ei kestänyt tilannetta enää enempää.

Vääräkajon hautaaminen oli ollut kivuliasta. Mutta se oli ohi. Pilkkutassu oli jutellut hieman Vääräkajon sisaruksien Olkitassun ja Kimalletassun kanssa ja hänestä oli helpottavaa jakaa surua sellaisten kissojen kanssa, joille Vääräkajo ollut tärkeä.


—-

Haavat paranevat. Ne saattavat parantua nopeasti, mutta joskus ne vaativat enemmän aikaa ja joskus ne repeytyvät uudelleen ja toipumisprosessi alkaa alusta. Pilkkutassu ei muistanut mitään ensimmäisistä päivistä Vääräkajon kuoleman jälkeen. Hän ei halunnut ajatella niitä, eikä hän muistellut yhtäkään hetkeä mitä silloin tapahtui. Hän oli myös sivuuttanut Vääräkajon mielestään. Se ei ollut tapahtunut heti. Aluksi Pilkkutassu ei ollut muuta ajatellutkaan. Hän ei ollut halunnut unohtaa ruskean kollin hymyä tai tämän tuoksua kun hän puski Pilkkutassua kuonollaan. Hän ei halunnut unohtaa Vääräkajon hunajaista ääntä hänen korvissaan tai tämän katsetta joka sai perhoset riehumaan Pilkkutassun vatsassa.

Pilkkutassu piti kynsin ja hampain kiinni hänen rakkaan Vääräkajonsa muistosta. Hän ei halunnut päästää irti. Ei, vaikka joka kerta kun hän ajatteli kuollutta soturia, hänen sisällään tuntui vain kipua ja hänen silmänsä kostuivat yhä uudestaan ja uudestaan. Ainoa asia, mitä Pilkkutassu halusi, oli taas tuntea se lämpö mitä Vääräkajon ajatteleminen oli saanut hänessä aikaan, mutta se ei onnistunut. Hän ei halunnut luovuttaa, mutta hän oli väsynyt tuntemaan sitä kipua, mitä hän tunsi. Muut asiat olivat alkaneet jo menettää merkitystään ja nyt Vääräkajo oli menettämässä merkitystään Pilkkutassulle.

—-

Lumimyrskyn mielestä Pilkkutassun tuli jatkaa harjoituksiaan. Pilkkutassu ei ollut samaa mieltä, mutta hän ei jaksanut väittää mestarilleen vastaan. Vaikka Lumimyrsky ajattelikin Pilkkutassun parasta, Pilkkutassua ei kiinnostanut tarpeeksi, että hän olisi ollut kiitollinen mistään vaihtoehdoista mitä kilpikonnakuvioinen naaras olisi hänelle ehdottanut.

Lumimyrsky oli järjestänyt Pilkkutassulle taisteluharjoituksen yhdessä Pilkkutassun siskon Etsijätaivaan ja tämän oppilaan Pilvitassun kanssa. Etsijätaivas oli ollut Pilkkutassulle läheinen viimeaikoina ja ollut tukena veljelleen. Pilkkutassu arvosti sitä, vaikka hän olikin niin sulkeutunut, ettei ollut pystynyt avautumaan kunnolle kenellekään. Hänen siskonsa kuitenkin sai hänen olonsa vähemmän yksinäiseksi, mikä oli helpotus, sillä hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos hänellä ei olisi ollut ketään.

“Pilkkutassu”, kuului Lumimyrskyn ääni hänen vierestään. Pilkkutassu tunsi mestarinsa sinisen katseen porautuneena häneen samalla kun hän käänsi oman päänsä häntä kohti. “Kuulitko mitä juuri sanoin?”

Pilkkutassu katsoi häneen katse kylmänä, välinpitämättömänä. Se oli selkeästi tarpeeksi Lumimyrskylle ymmärtämään, että hänen oppilaansa ei ollut kuunnellut hänen äskeisestä ohjeistuksesta mitään. “Sanoin juuri äsken…” hän huokaisi ja jatkoi “että sinä ja Pilvitassu voitte harjoitella meidän äsken näyttämiämme liikkeitä.” Pilkkutassu nyökkäsi ja käänsi katseensa Pilvitassuun joka oli jo harjoittelemassa Etsijätaivaan avustamana. Pilkkutassu yritti toistaa Pilvitassun tekemää kierähdystä ja tassulla huitaisua, vaikka hän ei keskittynytkään tekemiseensä hirveän hyvin. Lumimyrskyn hiljainen läsnäolo ei auttanut asiassa, mutta Pilkkutassu tiesi ettei voinut vaikuttaa asiaan. Niimpä hän kierähti maahan ja sen jälkeen loikkasi ylös ilmaan huitaisten oikealla etutassullaan ilmaa vain menettääkseen tasapainonsa ja kaatuakseen rähmälleen maahan.

Pilkkutassu ei noussut aluksi ylös. Hän katsoi maahan ja omiin tassuihinsa. Hän tunsi kyynelten tulevan silmistään, mutta hän yritti olla välittämättä niistä ja hengitti syvään. Lumimyrsky asteli lähemmäs oppilastaan seistyään hetken aikaa kauempana.

“Oletko kunnossa?” kilpikonnakuvioinen kysyi ja Pilkkutassu saattoi kuulla varovaisen huolestuneisuuden hänen äänestään. Oppilas ei liikkunut vielä hetkeen ja hänen katseensa vaelteli hänen omissa tassuissaan. Sitten hän nousi ylös ja katsoi neutraalilla ilmeellä Lumimyrskyä. “Joo olen, jatketaan vain.”

Lumimyrsky näytti mietteliäältä ja Pilkkutassu tiesi, että kumpikaan heistä ei uskonut sitä mitä hän oli juuri sanonut. Mestari ei kuitenkaan väittänyt vastaan vaan avasi suunsa:
“Ehkä voisitte Pilvitassun kanssa harjoitella taistelemista toisianne vastaan.” Pilkkutassu katsoi häntä mitäänsanomattomasti. “Miksi ei?”

Lumimyrsky kävi sanomassa jotakin Etsijätaivaalle joka huitaisi Pilvitassulle hännällään. Mustavalkoinen ja vaaleanharmaa kissa tulivat lähemmäs Pilkkutassua. Pilkkutassu oli näkevinään siskonsa katseessa huolestuneen ilmeen, mutta sivuutti sen kääntämällä päänsä toiseen suuntaan.

“Noniin, katsotaan mitä tästä tulee”, Lumimyrsky totesi ja Pilkkutassu näki Pilvitassun kumartuvan etujaloilleen. Pilkkutassu tiesi oppilaan olevan rohkea ja vaikka Pilkkutassu olikin tätä vanhempi, oli hänellä epäilyksensä siitä, miten hän pärjäisi. Pilkkutassu ei ollut ehkä paras taistelemaan, mutta koska saalistamisesta oli tullut hänelle niin suuri ongelma viimeaikoina, hän harjoitteli mielummin taisteluliikkeitänsä. Hän ei kuitenkaan ollut hyvä tekemään nopeita pyrähdyksiä ja sulavia liikkeitä, joilla hän pystyisi hyvin päihittämään vastustajansa.

Pilvitassu hyppäsi Pilkkutassua kohti, jonka Pilkkutassu pystyi helposti väistämään oikealle. Nuorempi oppilas otti kuitenkin lumisen maan hyvin vastaan ja kääntyi jo uudestaan Pilkkutassua kohti, joka peruutti muutaman askeleen ja kun Pilvitassu hyppäsi häntä kohti, hän hyppäsi itse tätä päin ja kaatoi heidät molemmat maahan. Pilvitassu kuitenkin kääntyi nopeasti Pilkkutassun alla ja kaatoi tummanharmaan oppilaan jalat hänen altaan. Pilkkutassu ei ehtinyt reagoida vaan kaatui kyljelleen maahan, josta Pilvitassu työnsi hänet selälleen. Tässä vaiheessa hän olisi voinut yrittää uutta taisteluliikettä.

Kaikki muistot tulivat kuitenkin takaisin siinä hetkessä. Pilvitassu ei ollut enää Pilvitassu vaan Pilkkutassu näki ruskean kookkaan kollin nenänsä edessä. Tuttu tuoksu täytti hänen nenänsä ja Pilkkutassu tunsi sen saman lämmön mitä hän oli ikävöinyt niin pitkään. Hän oli onnellinen, mutta se kesti vain hetken. Kaikki palautui takaisin normaaliksi ja Pilkkutassu näki edessään vain Pilvitassun joka oli hänen yläpuolellaan. Pilkkutassu ei kuitenkaan liikkunut hetkeen ja Pilvitassu väistyi sivulle vaivautunut ilme kasvoillaan. Pilkkutassu ei voinut kuin tuntea häpeän kasvavan sisällään kun kaikkien katseet tuntuivat porautuvan häneen. Hän nousi kuitenkin hitaasti ja kylmän rauhallisesti ylös ja lähti kävelemään poispäin. Lumimyrsky huusi jotain hänen takanaan, mutta hän ei kuunnellut, jatkoi vain kävelemistään. Hän toivoi, että muut ymmärtäisivät olla seuraamatta ja jättäisivät hänet rauhaan.

Pilkkutassu käveli eteenpäin jonkin aikaa, yrittäen tukahduttaa tunteensa. Hän oli väsynyt, ja turhautunut, eikä hän pystynyt keskittymään mihinkään. Vääräkajo oli palannut hänen mieleensä, miten paljon hän yrittikin puskea Vääräkajon mielestänsä pois. Raivo ja viha kuitenkin kasvoivat kasvamistaan hänen sisällä. Pilkkutassu oli vihainen Vääräkajolle. Miksi hänen oli pitänyt kuolla? Miksei hän ollut varovaisempi? Hän oli myös vihainen kaikille kissoille jotka olivat olleet partiossa mukana. Miksei kukaan heistä pelastanut Vääräkajoa? Kyllä jotakin oli varmasti ollut tehtävissä, mutta kaikki olivat vain pelkureita eivätkä olleet uskaltaneet tehdä mitään. Eikä Pilkkutassu ollut itsekään tehnyt mitään. Hän oli antanut Vääräkajon kuolla silmiensä edessä. Ehkä se kaikki olikin vain hänen syytänsä. Miksi hän oli niin heikko, hän ei pärjännyt edes itseä nuoremmalle oppilaalle taistelussa. Hän ei olisi voinut edes puolustaa Vääräkajoa. Hän ei pystynyt edes saalistamaan ilman, että häntä kuvotti jokaisella hetkellä. Ehkä Vääräkajon kuolema ei ollut kenenkään muun, kuin harmaan täplikkään oppilaan vika.

Pilkkutassu potkaisi edessä olevaa lunta raivoissaan. Hän hyppäsi edessä olevaa puuta päin ja raapi sitä yrittäen saada jotenkin purettua sisällään myllivää tunnevirtaa. Hän hyppäsi matalalle oksalle koko painollaan niin, että se räsähti hänen allaan, onnistuen kuitenkin kierähtämään ketterästi alas. Oppilas pomppi lumihangen läpi, kunnes lopulta hänen energiansa eivät enää riittäneet. Hän huusi kaukaisuuteen ja sitten romahti maahan. Pilkkutassu tunsi musertavan tunteen vetävän häntä alaspäin, eikä hän halunnut nousta ylös. Hän jäi makaamaan maahan, painaen päänsä lumihankeen, hengittäen kylmää ilmaa keuhkoihinsa. Hän vain halusi jäädä siihen ja olla nousematta koskaan ylös.

“Pilkkutassu!” oppilas tunsi jonkin ravistelevan häntä. Hän nosti päänsä ylös kääntäen katseensa vieressä olevaan kissaan. Vaaleanharmaa naaras katsoi häntä pelästynyt kiilto silmissään. “Pilkkutassu! Olet ihan jäässä! Kauanko olet maannut täällä!?” Pilkkutassu siristi silmiään. “Etsijätaivas?” Hänen siskonsa katsoi häntä yhä huolestuneella ilmeellä. “En tiedä, olen maannut hetken aikaa.” Pilkkutassu sanoi huomaten puhumisen olevan epämukavaa. Hänen leukansa oli alkanut kylmettyä. “Sinun pitää mennä leiriin, meidän pitää saada sinut lämpimään. Jäädyt kalikaksi jos jäät tänne makaamaan”, Etsijätaivas tuuppasi veljeään ylös. Pilkkutassu nousi jäykästi ylös, huomaten vasta nyt tärisevän. Hän antoi itsensä nojata siskoaan vasten kun he kävelivät leiriin päin. Etsijätaivas ei sanonut mitään Pilkkutassun aiemmasta paikalta lähtemisestä mitään, mistä Pilkkutassu oli enemmän kuin kiitollinen. Hän arvosti kuitenkin sitä, että Etsijätaivas oli tullut etsimään häntä. Muuta hän ei pystynyt ajattelemaan, sillä hänen päänsä tuntui olevan tyhjillään.

Pilkkutassun tassut alkoivat tuntua tunnottimilta kun he saapuivat leiriin. Etsijätaivas raahasi hänet melkein niskakarvoista Sudenlaulun pesään, jossa hän sai jotain yrttejä ja parantajat yrittävät lämmittää häntä. Pilkkutassu ei muistanut paljoa, sillä hän oli ollut uupunut ja kylmissään.

Harmaa oppilas heräsi tuuppauksen kyljessään. Etsijätaivas oli hänen vieressään ja hymyily hänelle. “Miten voit?” hän kysyi lempeästi ja Pilkkutassu puski päänsä hänen päätänsä vasten. “Hävettää koko eilinen, en tajua miten käyttäydyin niin”, oppilas sanoi ja tunsi helpotuksen tunteen pystyessään vihdoin sanomaan tunteitaan ääneen. Etsijätaivas hymähti ja astui sitten taaksepäin katsoakseen veljeään tarkemmin. “Sinulla on ollut rankkaa viimeaikoina, sinun ei tarvitse selitellä mitään.” Pilkkutassu tunsi silmiensä taas vetistyvän. “Minulla on häntä niin kova ikävä Etsijätaivas”, hän itki ja sulki silmänsä tuntien Etsijätaivaan painavan päänsä hänen kaulaa vasten. “Milloin tämä kipu loppuu?”

Etsijätaivas huokaisi myötätuntoisesti. “Se loppuu sitten kun olet valmis. Miten kauan siinä kestääkin.” Pilkkutassu nyökkäsi yrittäen hymyillä siskolleen, jota hän arvosti sillä hetkellä niin paljon.

Ennen kuin Pilkkutassu pääsi lähtemään parantajan pesästä, hän oli ollut vielä hetken tarkkailussa. Hänen muutkin sisaruksensa, Tarinamieli ja Ukkostassu olivat tulleet käymään hänen luonaan. Myös Pilkkutassun emo Täplätuuli oli tuonut hänelle ruokaa, jonka Pilkkutassu oli pakottanut itsensä syömään. Hänellä oli parempi olo, sillä hän oli saanut puhuttua Etsijätaivaan kanssa ja jaettua suruaan. Hän arvosti perhettään enemmän kuin oli aiemmin edes tajunnut ja vaikka hänen elämästään puuttui hänelle tärkeä kissa, oli hänellä pikkuhiljaa enemmän voimia jatkaa eteenpäin. Jos ei muuten, niin sillä voimin, että hän tekisi Vääräkajon ylpeäksi ja vielä jonakin päivänä hän tapaisi hänet taas. Ja siihen asti hänen täytyi pärjätä.

Luku 7

Onnellisuus ja rakkaus pennuista oli uskomaton. Hänen Huomensäteensä, vahva naaras, joka kantoi pentuja sisässään ja joka synnytti heidät, Iltapennun, Aamupennun sekä Yöpennun. Tuiskusielu oli kuitenkin hieman katkerasti tullut onnittelemaan häntä. Ampiaisturkin mieleen palautui menneisyys. Kun hänen Tuiskusielun välit olivat olleet lämpimät. Kyllä kolli pitää Tuiskusielusta, klaanitoverina, mutta ei kovin hyvänä ystävänä ainakaan. Unikkokarvan epäonnistuneet pennut. Niin, niiden piti olla Tuiskusielun, mutta yhtäkkiä hän saikin tietää olevansa itse pentujen isä. Unikkokarva oli valehdellut sekä hänelle että Tuiskusielulle. Ampiaisturkki ei ollut tuntenut rakkautta niitä kolmea, märkää, elotonta karvamyttyä kohtaan. Kukaan ei ollut koskaan nimennyt heitä.
Nyt, kun Ampiaisturkki sai tietää Huomensäteen odottavan hänen pentujaan hänessä oli syttynyt kipinä. Pieni tulen kipinä rinnassa. Hän tiesi kaiken niin kuin se oli. Kukaan ei valehdellut hänelle. Mistään. Ampiaisturkki sai kokea sen aidon rakkauden jälkeläisiään kohtaan.
Hän oli salaa toivonut pentuja pitkään. Mutta Huomensäde ei ollut valmis. Mutta yhtäkkiä, kuin Unikkokarvakin tuli tiineeksi. Pentuja oli nyt myös kolme, niinkuin silloin ennen. Ampiaisturkki toivoi Tuiskusielun elämälle hyvää. Kolli oli luultavasti päässyt yli Unikkokarvan petturuudesta, mutta kuitenkin sisimmässään ollut vihainen, kuten Ampiaisturkkikin. Tuiskusielu oli saanut Hohdepennun ja Loistepennusta oppilaita, he olivat kuin hänen omia pentujaan. Hänkin oli vihdoin saanut kokea rakkauden.
Yöpentu hoippuroi silmät kiinni pentutarhassa. Ampiaisturkki katseli huvittuneena, kuinka hänen tyttärensä oli lähdössä pois pesästä.
“Yöpentu, et voi vielä lähteä minnekkään,” Huomensäde kehräsi. Ampiaisturkki loi silmäyksen muihin tyttäriinsä, Aamupentuun ja Iltapentuun, jotka olivat pienikokoisempia kuin siskonsa.
“Ai en?” pentu kysyi vaaleansiniset silmät apposen ammollaan. Ampiaisturkki kehräsi.
“Siskosi eivät ole vielä aukaisseet silmiään,” Huomensäde totesi.
“Aamupentu ja Iltapentu ovat ihan tylsiä,” Yöpentu marmatti lyhyt häntä tikkuna.
“Siellä on kaiken lisäksi kylmä,” Tuiskumarjan poika Tuomipentu murahti. Tuomipennun sisaret olivat klaaninvanhimpien pesässä kuuntelemassa tarinoita Oravaliidolta siitä, miten klaanit vaelsivat Korkokivien yli järvelle.
“Et halua varmaan jäätyä?” kolli jatkoi.
“Minulle mikään ei ole liian kylmä,” Yöpentu sanoi jo sähisten. Ampiaisturkki katsoi, kuinka pennut riitelivät.
“Yöpentu…” Ampiaisturkki yritti.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde sanoi laskien häntänsä kollin lavalle. “Pennut ovat pentuja.”
“Hän on aivan kuin sinä,” kolli kehräsi.
“Myrskyklaani on pian pulassa, jos kaikki pentunne on Huomensäteen luonteisia,” Tuiskumarja sanoi virnistäen.
Yöpentu kääntyi kannoillaan ja puski ulos oviaukosta. Kylmä tuuli pörrötti pennun karvan.

Yöpentu oli sinnikkäästi leikkinyt yksin aukiolla, jolla oli lunta niin, että vain pennun sojottava häntä näkyi. Ampiaisturkki seurasi pennun touhuja mielenkiintoisena lehdettömän pensaan alta. Lopulta kolli kuitenkin huomasi pennun tärisevän ja nousi itse ylös.
“Yöpentu, onko sinulla kylmä?” Ampiaisturkki kysyi.
“On,” Yöpentu vastasi hampaat kalisten. “V-voitko.. voitko lämmittää m-minua?”
Ampiaisturkki nyökkäsi. Pentu ei selvästikään halunnut näyttää Tuomipennulle, että olisi luovuttanut.
Yöpentu käveli ylpeänä pentutarhan suojiin. Ampiaisturkki katsoi huvittuneena pennun touhuja.

***

Pisaratassu kyyristyi matalaksi paksun puunrungon päälle. Oppilas katsoi arvioivasti Ampiaisturkkia ja loikkasi. Naaras laskeutui kevyesti Ampiaisturkin niskaan.
“Uh, mitä sinä teet?” Ampiaisturkki tivasi.
“Taistelen,” naaras vastasi viileästi. Ampiaisturkki naurahti.
“Nyt me saalistetaan.”
Pisaratassu näytti pettynyttä naamaa.

Pisaratassun valkoinen tuuhea turkki soluttautui hyvin lumiseen maisemaan, kun hän vaani pähkinää nakertavaa hiirtä. Ampiaisturkki katsoi kuinka oppilas loikkasi. Hiiren kauhunkiljahdus kaikui metsässä, mutta katkesi, kun Pisaratassu antoi sille tappopuraisun.
“Hyvä,” Ampiaisturkki kehui. “Muista kuitenkin pitää häntä paikoillaan eikä se saa laahata maata. Muuten kaikki metsän eläimet kuulee sinut jo kaukaa.”
“Näinkö?” Pisaratassu kyyristyi matalaksi häntä sojottaen. Ampiaisturkki nyökkäsi hyväksyvästi.
“Mennään leiriin ja napataan matkalla jotain,” kolli sanoi ajatellen nälkäistä vatsaansa.

Pisaratassu oli napannut muutaman hiiren lisää ja Ampiaisturkki oli saanut myyrän. Ei hääppöisempi saalis, mutta tuoresaaliskasa täyttyi jonkin verran ja nälkäiset kissat saivat ruokaa.
Ampiaisturkki laski saaliinsa tuoresaaliskasaan ja näki, kuinka Pisaratassu kiirehti sisarustensa luokse, jotka odottivat häntä oppilaidenpesän edustalla olevan puskan juurella.
Ampiaisturkki tunsi, kuinka joku olisi tuijottanut häntä. Hän kääntyi ja huomasi Tuiskusielun katselvansa häntä. Kun kolli huomasi Ampiaisturkin katsahtaneen hänen suuntaansa, Tuiskusielu käänsi nopeasti päänsä Kastelintuun päin, joka vaihtoi kieliä hänen kanssaan. Lähiaikoina Tuiskusielu oli alkanut olemaan entistä enemmän Kastelinnun kanssa. Sen oli oranssinkirjava kolli havainnut. Hän oli kuullut muuten niin hiljaisen ja syrjäytyneen naaraan jopa sanoneen muutaman sanan hänen kuullen. Jotakin oli tapahtunut.

Ampiaisturkki suuntasi askeleensa pentutarhan suojiin. Roihupentu ja Liekkipentu ryntäsivät hänen luokseen Yöpentu kintereillään. He tarrasivat häntä hännästä ja tuuheasta karvasta pienillä terävillä kynsillään.
“Roihupentu ja Liekkipentu, päästäkää hänestä irti,” Taivaannova sanoi ankarasti. “Olette pian oppilaita ja teidän pitäisi käyttäytyä hyvin.”
“Miten voit?” Ampiaisturkki kysyi Huomensäteeltä.
“Hyvin,” naaras vastasi lyhyesti. Hänestä paistoi uupumus ja väsymys.
“Sinun pitäisi nukkua,” Ampiaisturkki sanoi. Huomensäde nyökkäsi jäykästi ja laski päänsä sammalvuoteelle. Hän kietaisi maitoa imevät pennut hännällään lähemmäksi.

Ampiaisturkki makasi vuoteellan Huomensäteen kylmän tyhjän vuoteen vierellä. Kuunvaloa tihkui karhunvatukka oksien läpi luoden varjoja nukkuvien kissojen ylle. *Pian on kokoontuminen*, Ampiaisturkki ajatteli. Ulkona paukkui pakkanen. Väsymys painoi kollin silmäluomia, jotka painuivat hitaasti kiinni ja lopulta hän nukahti.

Luku 10



Liekkisade ja Laventelinenä, vasta nimitetty soturi olivat lähteneet kävelylle. Yö oli jo saapunut ja he istuivat kokoontumissaaren rannassa, minne olivatkin tulleet. Sieltä näki Tuuliklaanin nummet, Myrskyklaanin metsän ja Varjoklaanin pimeän havumetsän. Näytti kuin järvi ja taivas olisi yhdistynyt. Liekkisade tunsi olonsa hyväksi Laventelinenän seurassa. Hän kääntyi katsomaan naarasta, ja näki tuon vaaleansiniset silmät täynnä lempeyttä. He istuivat vielä hetken hiljaa, sitten Laventelinenä sanoi jotain.

"Minä tykkään sinusta", Laventelinenä sanoi. Liekkisade ei kyennyt vastaamaan. Hän oli samaan aikaan hämmästynyt ja iloinen. Hän tyytyi vain painamaan päänsä tuon turkkiin. Niin he istuivat siinä hiljaa, samalla hetki tuntui liian pitkältä, samalla liian lyhyeltä.

"Laventelinenä, minä rakastan sinua. Enemmän kuin mitään muuta", Liekkisade maukui. Laventelinenä hymyili. Liekkisade hymyili takaisin. 

"Tule. Mennään leiriin", Liekkisade sanoi. He nousivat ja kävelivät takaisin jäätä pitkin. Liekkisade valmistautui ottamaan Laventelinenän kiinni, jos tämä putoaisi. Hän kietoi häntänsä Laventelinenän häntään. Laventelinenä painoi turkkinsa kiinni Liekkisateen turkkiin, ja he lämmittivät toinen toistaan. He pääsivät yhä lähemmäs leiriä.



Liekkisade painautui soturien pesässä vasten Laventelinenän lämmintä kylkeä. Hän viimein pääsi taas nukkumaan harmaan naaraan viereen. Hän nukahti melkein heti. Hän heräsi niityllä, joka oli alkanut jo käydä tutuksi. Taas hän jahtasi jänistä. Jänis juoksi nopeasti, ja Liekkisade sen perässä. Maahan aukesi syvä kuilu, jonne Liekkisade tippui. Hän yritti ottaa kuilun seinämistä kiinni, mutta turhaan. Kynnet lipsuivat, ja hän putosi kuilun pohjalle

"Apua!" Liekkisade huusi. Ja taas hän tunsi sen kivun, joka tuntui siltä että joku raastoi hänen lapojaan. Kun hän katsoi, hän näki kissan, ei, ei kissan, pikemminkin kissan varjon roikkumassa hänen lavoistaan ja vetämässä häntä kuilun pohjalle asti. Hän yritti sätkiä irti, mutta turhaan. Hän ei päässyt pois.

"Laventelinenä! Valkotähti! Värehäntä! Tammihuurre!" Liekkisade huusi nimiä, jotka tulivat hänen mieleensä. Kun ei kuulunut vastausta hän huusi vielä kerran apua. Huuto kaikui, ihan kuin joku muukin olisi huutanut yhtä aikaa saman asian. Tällä kertaa uni jatkui kauemmin, kuin se ikinä ennen oli jatkunut. Hän edelleen tunsi kynnet lavoissaan. Jos minä rentoudun… Liekkisade yritti rentoutua. Hän tunsi, kuinka varjo hellitti otetta. Pikku hiljaa kaikki alkoi haalistua, ja hän alkoi vajota takaisin hereille. 

"Liekkisade? Oletko kunnossa?" Laventelinenä kysyi huolissaan.

"O-Olen minä, se oli vain uni", hän rauhoitteli rakastamaansa kissaa. Laventelinenä rauhoittui.

"Lähdetkö saalistamaan?" Liekkisade kysyi. Laventelinenä nyökkäsi. Liekkisade kietaisi häntänsä taas Laventelinenän häntää vasten ja he kävelivät pesästä ulos. 



Vartiossa oli vielä joku, sillä oli vasta varhainen aamu.

"Olemme menossa saalistamaan", Laventelinenä selitti. He menivät vartiossa olevan Vatukkaviiksen ohi. Laventelinenä painoi poskensa Liekkisateen poskea vasten. He lämmittivät toinen toistaan. Liekkisade kuuli hiiren rapistelemassa pensaikossa.

"Hiiri!" Laventelinenä hihkaisi. 

"Nappaa sinä se, menen etsimään jotain muuta", Liekkisade sanoi lempeästi. 



Liekkisade löysi pitkän etsimisen jälkeen todella laihan vesimyyrän. Hän pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi sitä kohti. Hän loikkasi ja sai sen kiinni. Liekkisade puraisi sen niskat poikki, ja hautasi sen kohmeiseen maahan. Hän lähti etsimään Laventelinenää, mutta naarasta ei kauaa tarvinnut etsiä.

"Mi-Minä en saanut sitä hiirtä, enkä löytänyt muuta. Mennäänkö katsomaan, voiko joella kalastaa?" Laventelinenä kysyi. 

"Ei se mitään. Mennään vain", Liekkisade vastasi. Jo kaukaa he näkivät, että joki oli jäässä.

"Mennään luistelemaan siinä, niin kuin eilen", Liekkisade sanoi. Hän otti askelen jäälle.

"Minä testaan, onko se ohutta. Olen varovainen, odota tässä", Liekkisade sanoi lempeästi. Hän otti taas askelen jäälle ja uskaltautui menemään kokonaan. 

"Tämä on kestävää! Tule sinäkin!" Liekkisade huudahti iloisena. Laventelinenä astui myös jäälle, hieman epävarmana kuitenkin. Laventelinenä uskalsi nyt paremmin olla jään päällä. Liekkisade lähti luistellen jäällä kauemmas, kohti saarta. Ennen kuin hän huomasi, jää meni säröille hänen altaan. Kuului ääni, kun se murtui ja Liekkisade jähmettyi järkytyksestä.

"Liekkisade!" Laventelinenä huudahti. Liekkisade molskahti veteen ja pää katosi veden alle. Pian hän nousi pintaan mutta upposi melkein heti takaisi. Hän kauhoi vettä ja yritti pysyä pinnalla, mutta turhaan. Virta oli jopa Jokiklaanilaiselle liian kova, varsinkin kun se oli jäässä. Sitten Jokiklaanin rajapartio ilmestyi. Sitä johti Nokkosväre, sekä mukana olivat Aamuruusu, Uniyö ja Savikäpälä sekä oppilas Simpukkatassu.

"Liekkisade, odota! Me autamme sinua!" Nokkosväre huudahti ja syöksyi rohkeasti, jopa uhkarohkeasti jäälle. Hän tarttui pienen kollin niskanahasta ja veti hänet kuivalle maalle, tai siis jäälle.

"Kiitos! Luulin sen olevan kestävää!" Liekkisade sanoi ja yskäisi. 

"Mennään leiriin, minusta tuntuu että Liekkisateen pitää päästä leiriin!" Laventelinenä tokaisi. Hän painoi kylkensä kiinni Laventelinenän kylkeen. He kävelivät partion mukana leiriin. Liekkisade aivasti.





"Sinun taitaa olla parasta käydä Kaamosmarjan pesällä, jos olet vilustunut", Nokkosväre sanoi. Liekkisade nyökkäsi. Hän käveli Kaamosmarjan pesälle, ja kertoi mitä oli käynyt.

Koivun tarinat - Luku 7

// Taistelua ja verta!

Juoksin lumista polkua pitkin tassut välillä liukastellen lumen päälle muodostuneen jään vuoksi. Puuskutin hengästyneenä ja yritin nieleskellä ettei kurkkuni kuivuisi pakkasen puremasta.
"Lujempaa!" Lumivarjo huusi aukion keskeltä korkean kiven päältä. Kiristin tahtiani niin, että kynsiini sattui, kun yritin pitää tassuni vakaina jäisellä lumella.
"Kuvittele, että metsä palaa ja joudut juoksemaan henkesi edestä! Joten juokse! Sinä pystyt siihen jos vain haluat!" mestarini kajautti äänensä kuuluviin.
Lumivarjo oli laittanut kuntoni ja kestävyyteni koetukselle oikein kunnolla. Tunsin miten lihakseni olivat kasvaneet ja kuntoni oli kohentunut huomattavasti. Olin myös nopeampi mitä aikaisemmin ja se oli täysin harjoittelun tulosta.
"Hupsista!" henkäisin, kun paksu lumikerros tipahti kuusen oksalta suoraan eteeni. Väistin kinoksen vikkelästi eikä se hidastanut menoani juuri lainkaan.
"Hyvä!" Lumivarjo oli huomannut yllättävän esteeni.
"Hyvä Koivutassu!" korvani värähti kuullessani Iltakatseen äänen. Vilkaisin vain sekunniksi nähdäkseni Iltakatseen asettuvan Lumivarjon viereen seuraamaan harjoitustani. Se sekuntti herpaannutti keskittymiseni ja pian jo olin seuraavan lumikinoksen alla joka tipahti puun oksalta paksuna ja painavana.
"Koivutassu!" Lumivarjon säikähtänyt ääni humisi korvissani ennen kuin lumi painoi minut maata vasten.
Siirsin lunta tassuillani jotta pääsin sen alta pois. Köhisin hiutaleita ulos suustani samalla, kun Lumivarjo ja Iltakatse juoksivat luokseni.
"Miten kävi?" mestarini katsoi minua huolissaan.
"Kaikki hyvin", köhisin ja ravistelin lumet turkistani.
"Antoi olla viimeinen kerta, kun häiritset oppilaani keskittymistä", Lumivarjo kääntyi Iltakatseen puoleen tiukka sävy äänessään.
"Mitä minä tein? Minähän vain kannustin häntä", kolli katsoi naarasta hölmistyneenä.
"Sinä ilmestyit yllättäen paikalle! Sen sinä teit", Lumivarjo tuhahti minun yrittäessä saada lunta pois korvastani.
"Syy on minun. Minun ei olisi pitänyt antaa keskittymiseni herpaantua", totesin hieman vaivaantuneesti.
"Ei niin. Pidetään pieni tauko. Jatketaan heti, kun tuo kollin ryökäle on lähtenyt", Lumivarjo vilkaisi Iltakatsetta tuhisten ennen kuin palasi kivelle.
"Anteeksi", nuori soturi irvisti kiusaantuneesti.
"Äh ei se mitään. Olen hengissä. Oliko sinulla jotakin asiaa?" kysyin.
"Tulin vain katsomaan harjoitteluasi. Sadetassu kertoi, että olisitte täällä. En tiennyt sen häiritsevän näin", kolli hymähti.
"Ei se mitään mutta ehkä parempi jos palaat takaisin. Lumivarjo tuskin katsoo hyvällä, että jäät häiritsemään keskittymistäni", naurahdin.
"Ehkä parempi niin. No jätän sinut nyt rauhaan", Iltakatse hymyili.
"Oli kiva nähdä. Nähdäänkö myöhemmin?" kysyin ennen kuin kolli ehti lähteä.
"Sopii. Käydäänkö metsästämässä oppituntisi jälkeen?" hän kysyi puolestaan ja nyökkäsin tälle.
"Jatketaanko?" Lumivarjo huudahti huomatessaan Iltakatseen poistuvan.
"Kyllä, mestari!" vastasin kuuluvasti ja pinkaisin jälleen juoksuun.

Harjoittelun jälkeen palasimme leiriin ja ensi töikseni etsin Iltakatseen. Kiersin leiriä etsien häntä katseellani kunnes törmäsin Tiikerilumeen.
"Anteeksi!" henkäisin pelästyneenä osuessani kollin kylkeä vasten koska en katsonut eteeni.
"Ei se mitään. Ketä etsit?" Sadetassun isä hymyili minulle joten rentouduin hieman.
"Oletko nähnyt Iltakatsetta?" kysyin reippaasti.
"Hän oli hetki sitten soturien pesässä. Voit käydä katsomassa onko hän edelleen päivänokosilla", Tiikerilumi nyökkäsi soturien pesää kohti.
"Selvä. Kiitos", kiitin.

"Koivutassu!" jarrutin kuullessani Honkasydämen äänen takaani.
"Hei", tervehdin tätä hymyillen.
"Miten päiväsi on sujunut?" kolli kysyi minulta.
"Hyvin. Tulin juuri Lumivarjon oppitunnilta ja etsin nyt Iltakatsetta. Sovimme menevämme metsästämään", kerroin.
"Sepä mukavaa. Minulla olikin sinulle eräs kysymys. Ajattelin mennä huomenna metsästysreissun lomassa katsomaan josko näkisin Kotkasiiven. Haluaisitko sinä tulla mukaani?" Honkasydän madalsi ääntään sanoessaan Myrskyklaanilaisen soturin nimen.
"Minäkö?" ihmettelin hieman kysymystä.
"Niin. Toisesta silmäparista ei olisi haitaksi ja palatessamme voisimme saada enemmän tuoresaalista klaanillemme", Honkasydän totesi.
"En oikein tiedä. Minusta tuntuu jotenkin arvelluttavalta poistua reviiriltämme", mutisin hiljaa mietteliäänä.
"Minä turvaan selustasi ja sitä paitsi jos joku saa meidät satimeen niin voisin todeta, että sinä eksyit ja etsin sinua", Honkasydän oli selvästi varma suunnitelmastaan mutta epäilin suuresti sitä. Toisen klaanin jäsenet huomaisivat heti, että olin jo niin vanha oppilas ettei eksymiseni omalta reviiriltä olisi kovin uskottavaa.
"Varasuunnitelmasi kaipaa hiomista", totesin vakavana. Honkasydän huokaisi syvään.
"Selvä. Kertoisin sinun olevan sokea ja sinulla on sairaus ettet haista mitään joten eksyit reviiriltämme minun huolimattomuuttani", Honkasydän sepitti hiljaa.
Huokaisin syvään päätä pudistellen.
"Hyvä on. Ymmärrän kuinka kovasti haluat mennä tapaamaan poikaasi minun kanssani joten syteen taikka saveen niin minä tulen mukaasi", sanoin viimein. Honkasydän oli tosiaan viimein saanut selville, että Kotkasiipi, tuo Myrskyklaanilainen soturi oli hänen poikansa. Joten totta kai hän halusi nähdä tämän mahdollisimman pian ja ymmärsin kyllä, että hän tarvitsisi varasuunnitelman jos joku hänet yllättäisi. Ja koska olin ainoa joka tiesi tästä niin minä olin hänen varasuunnitelmansa.
"Hienoa! Lähdetään varhain aamulla liikkeelle", Honkasydän nyökkäsi ja lähti.
Huokaisin syvään ja käännyin jatkaakseni matkaani soturien pesälle. Mutta juuri, kun olin jatkamassa matkaa näin Iltakatseen tulevan minua kohti.
"Siinähän sinä olet. Olen etsinyt sinua kaikkialta", hymyilin katsellessani miten vaaleanruskea juovikas kolli asteli luokseni iloinen ilme kasvoillaan. Tunsin pienen perhosen lepattavan hetkellisesti rinnassani kollin katseen alla.
"Kävin hetken lepäämässä odotellessani sinua", Iltakatse sanoi.
"Siltä sinä näytätkin", hymähdin katsahtaen kollin pörröistä päälakea joka oli sammaleen peittämä.
"Miten sinä olet saanutkin sammalta päähäsi", virnistin pyyhkien tassullani kollin päälaen puhtaaksi.
"Taisin nukkua selälläni hyvän tovin", Iltakatse totesi nuolaisten tassuaan ja tasoittaen sillä pörröisiä karvojaan.
"Oletko valmis saalistamaan?" kysyin hymyillen.
"Kyllä vain neiti. Eiköhän mennä", Iltakatse nyökkäsi.

Juoksimme polun reunaa pitkin samalla haistellen ilmaa. Pakkanen tuntui vain kiristyvän ja se sai ihoni kanan lihalle.
"Odota! Haistan rusakon", Iltakatse sanoi hiljaa ja jarrutimme siihen paikkaan. Toden totta minäkin haistoin nyt maukkaan rusakon tuoksun.
"Hajujälki vie metsäaukiolle", totesin.
"Sinne siis", kolli nyökkäsi ja lähdimme nyt hiljaisin askelin kohti metsäaukiota, joka oli vain parin kymmenen ketun mitan päässä meistä.

"Siellä se on", Iltakatse kuiskasi, kun rusakko tuli näkyviin. Se oli aivan aukion keskellä kuopien lunta käpäliensä alta.
"Saarretaan se. Mene sinä tuohon suuntaan niin minä menen tähän suuntaan", sanoin hiljaa ja nuori soturi nyökkäsi.
Hiivimme rusakon molemmille puolille ja olin täysin keskittynyt rusakon metsästykseen etten huomannut erästä tärkeää seikkaa ympäristössäni.
Täysin automaattisesti nähdessäni, että oli hyvä aika iskeä kiinni rusakkoon ampaisin matkaan.

"KOIVUTASSU EI!" Iltakatseen kauhun sekainen huuto kaikui aukiolla. Juuri, kun hyppyni oli kesken jokin osui minuun täydellä voimalla sivusta päin ja osuin kivuliaasti jäiseen maahan. Rusakko lähti kiitojuoksuun henkensä edestä samalla, kun kettu painoi minua maata vasten.
Kettu oli nähnyt saman rusakon kuin mekin mutta oli tullut sellaisesta suunnasta ettei sen kitkerän paha haju ollut syystä tai toisesta osunut vasten kuonoani.
"Koivutassu!" Iltakatse juoksi täyttä vauhtia minua kohti ja hyppäsi ketun niskaan purien tätä raivokkaasti. Ketun terävät hampaat vilkkuivat sen sähistessä ja kiljuessa kollin pitäessä hampaillaan sen niskanahasta kiinni.
Kömmin puhisten ylös ja tassuni tärisivät. Ravistelin lumet turkistani Iltakatseen menettäessä otteensa ketun niskasta. Juoksin siltä seisomalta kohti kettua ja puraisin sitä jalasta. Sitten juoksin sen mahan alta ja pyörin sen ympärillä niin vikkelästi kuin taisin samalla, kun Iltakatse nousi tassuilleen.
"Mene hakemaan apua! Minä pärjään kyllä hetken!" puuskutin väistellen ketun hampaita ja teräviä kynsiä.
"Palaan niin pian kuin pystyn!" kolli huudahti ja pinkaisi juoksuun.

Juoksin ketun mahan alta uudestaan ja hyppäsin sen päälle purren sen niskaan ja pitäen kynsillä kiinni sen selkänahasta. Ketun löyhkä sai silmäni lähes vuotamaan mutten päästänyt irti.
Äkkiä kettu teki niin yllättävän liikkeen etten pysynyt siinä kiinni ja tömähdin vasten maata.
Kettu käytti tilanteen hyväksi ja pureutui kiinni olkaani. Ulvahdin viiltävästä kivusta ja kaduin jo nyt lähettäessäni Iltakatseen pois hakemaan apujoukkoja. Mutta tiesin ettemme saisi tätä ryökälettä häädettyä kahdestaan ja paetessa vaarana olisi ollut se, että kettu olisi tullut leiriin.

Ketun purressa olkaani iskin viimeisillä voimillani kynteni ketun jalkaan joka piteli minua maata vasten. Sen jälkeen iskin hampaani pedon kuonoon jotta tämän ote olkapäästäni hellittäisi. Kettu vinkaisi, kun terävät hampaani upposivat sen herkkään pitkään kuonoon.
Pedon ote hellitti sen verran että sain itseni pois ketun alta ja raahauduin niin kauas kuin vain kykenin. Nojasin korkeaa puuta vasten kivusta vaikeroiden. Verta pulppusi olkapääni haavasta ja tunsin miten maa jalkojeni alla alkoi pettämään.
Kettu ravisteli itseään, nuolaisi haavaa jalassaan ja alkoi jälleen murista ja sähistä minulle.
"Voi Tähtiklaani! Auttakaa minua!" epätoivon kyyneleet valuivat poskilleni katsellessani miten punaruskea otus lähestyi minua uhkaavin askelin.
Juuri silloin kuulin miten maa tömisi ja kaukaa kuului taisteluhuuto kissalauman juostessa aukiolle valmiina taistoon.
Huokaisin helpotuksesta ja katsahdin kohti taivasta.
"Tähtiklaanin kiitos", henkäisin jalkojen pettäessä altani ja lysähtäessäni maahan.
"Koivutassu!" Iltakatseen huolestunut ääni lähestyi minua. Tuntui, kuin sumu olisi laskeutunut lähestyvien kissojen päälle.
"Hänet pitää viedä parantajalle ja pian!" kuulin Lumivarjon hätääntyneen äänen ja irvistin kivusta, kun Iltakatse tuli rinnalleni jonkun toisen kissan kanssa ja he nostivat minut kollin selkään.
"Pysyykö hän siinä?" toinen kissoista oli Sadetassu.
"Kyllä. Mennään!" Iltakatse sanoi ja lähti juoksuun. Sen kuultuani pimeys laskeutui ja tuli hiiren hiljaista.

Korpin tarinat - Luku 7
Synkän metsän tummat varjot kulkivat läpi puiden, kivien ja pensaiden. Hengitin kitkerää ilmaa keuhkoihini ja minut valtasi lämpö. Istuin kivellä katsellen miten eräs kolli opetti kahta nuorta kissaa. Oppilaat taistelivat keskenään kuunnellen tarkkaavaisesti kollin ohjeita. Punakynttä ei näkynyt. Olin odottanut häntä jo hyvän tovin mutta Synkän metsän mestariani ei näkynyt missään. Otin ajasta kaiken hyödyn irti joten katselin toisten oppitunteja ja yritin painaa niitä mieleeni. Katsahdin taakseni nähdäkseni korkealla siintävän kukkulan jonka päällä jälleen synkkä hahmo istui katsellen tarkkaavaisesti metsän tapahtumia. Mietin kuka tuo hahmo mahtoi olla? Minusta tuntui ettei oikein kukaan tiennyt sitä. Tai ainakaan en ollut kohdannut kissaa joka olisi kertonut kuka meitä katseli silmä kovana yöstä toiseen.
Siirsin katseeni takaisin oppilaisiin. Katselin miten he liikkuivat sukkelasti sinne tänne ja heidän askeleensa tuntuivat täysin vaivattomilta. Venyttelin raajojani ja vilkuilin taas ympärilleni. Ei ollut Punakynnen tapaista olla myöhässä oppintunnistamme.
Suljin silmäni ja keskityin hengittämiseen. Mieleeni juolahti jälleen aikaisemmat päivien tapahtumat. Muistelin miten Honkasydän oli vieraillut Myrskyklaanilaisen Kotkasiiven luona ja kertonut tälle olevansa hänen isänsä.
Huokaisin syvään, kun otsalleni muodostui mietintä ryppy. Miten lähtisin lähestymään tätä asiaa? Mikä minun suunnitelmani voisi olla toteuttaakseni äitini ehdotuksen näyttää isälle mihin pystyn? Näyttämään, että olen kaikesta huolimatta vahva? Vahvempi kuin hän. Emoni opetti minut vahvaksi ei isäni. Halusin niin kovasti näyttää mitä olin oppinut ja mihin asioihin kykenin. Kaiken sen näyttämisen halun lisäksi halusin vähän hupia. Elämäni oli tällä hetkellä tylsää. Opettelin taistelemaan ja metsästämään mutta muuten minulla oli tylsää. Halusin jotakin tekemistä. Jotakin hupia elämääni. Jotakin mistä voisin nauttia.

Tuhahdin turhautuneena. Kotkasiipi olisi hyvä hupini kohde mutta minun pitäisi miettiä asia loppuun asti ennen kuin ryhtyisin työhön. Minulla oli kohde muttei suunnitelmaa ja se ei vienyt kovin pitkälle.
"Valmiina oppituntiin?" Punakynsi ilmestyi taakseni ja hyppäsin siltä seisomalta alas kiveltä.
"Kyllä mutta minulla on ensin kysyttävää", totesin ja Punakynsi nyökkäsi jatkamaan.
"Jos haluaisit vähän hullutella jonkun kustannuksella niin miten toteuttaisit sen?" kysyin.
"Riippuu mitä tarkoitat hulluttelulla", kolli vastasi mietteliäänä.
"Tuottaa pientä tuskaa ja kärsimystä toiselle", virnistin.
"Ottaisin selvää siitä ketkä ovat hänelle läheisiä. Sitten otat yhden hänen läheisistään kohteeksi jonka kautta pystyt esimerkiksi saamaan tietoa tuosta pääkohteestasi", Punakynsi totesi.
"Voisiko se toimia, että pyrkisin ansaitsemaan hänelle läheisen kissan luottamuksen ja tuottaisin jollain tavalla kärsimystä hänelle sen kautta", mietin.
"Miksikäs ei. Yrität saada hänet näyttämään huonolta huhujen avulla tai jos kohteesi on eri klaanista niin saisit hänelle läheisen kissan vaihtamaan klaania tai jotain muuta vastaavaa", Punakynsi mietti.
"Pohdin asiaa", nyökkäsin. Punakynsi oli antanut minulle idean murusia suunnitelmaani. Nyt minun vain pitäisi selvittää ketkä olivat Kotkasiiven kanssa läheisiä ja valita heistä joku. Ehkä aloittaisin hänen pikku oppilaastaan Ruusutassusta.

Jouduin laittamaan ajatukseni hetkeksi muualle ja keskittyä Punakynnen oppituntiin. Punakynsi ei päästänyt minua tälläkään kerralla helpolla vaan jouduin tekemään kaikkeni etten jäisi hänelle alakynteen. Olin liian monesti jo joutunut vaihtamaan petini sammaleet uusiin, koska kolli oli saanut milloin mihinkin viillettyä haavan tai sitten joku vanhoista haavoistani aukesi uudelleen. Olin sepittänyt milloin mitäkin parantajalle ja pelkäsin hänen kohta aavistavan jotakin ellen alkaisi tosissani tekemään töitä sen eteen, että voittaisin Synkän metsän mestarini taisteluharjoituksissamme.
Punakynsi painoi minut sadannetta kertaa vasten kylmää mustaa maata mutta tällä kertaa sain itseni pyristeltyä vapaaksi hänen terävästä otteestaan. Kipusin hänen selkäänsä vauhdilla ja pidin tiukasti kiinni kynsilläni hänen nahastaan etten vain lentäisi suin päin sukkelaan vasten puuta tai kalliota niin kuin edellisillä kerroilla oli monesti käynyt.
Punakynsi pääsi irti otteestani mutta reagoin liikkeeseen nopesti ja sain heitettyä hänet päin kiveä jättäen mojovan jäljen kynnestäni hänen kylkeensä.
"Hieno liike. Alat oppia", Punakynsi nyökkäsi minulle hyväksyvästi ja tunsin pienen ylpeyden piston sisälläni.
"Jatketaan ensi yönä uudeestaan", hän lisäsi ja nyökkäsin hänelle.


Ravistelin itseni lämpimässä oppilaiden pesässä. Nuolin pienet naarmut olkapäiltäni ja olin tyytyväinen öiseen suoritukseeni. Olin välttynyt pahimmilta haavoilta ja sammalpetinikään ei ollut saanut veripisaroita itseensä. Aioin pärjätä Punakynnelle ensi yönäkin.

Astuin ulos pesästä samalla venytellen jäseniäni. Näin Ahmakäpälän kauempana juttelemassa varapäälikön kanssa. Sen jälkeen hän hölkkäsi luokseni.
"Sinä tulet aamupartioon mukaan. Yöpartio tulee ihan kohta takaisin joten oletko valmis?" mestarini kysyi. Tämä oli toinen partio johon pääsin mukaan ja partiot olivat mielestäni jokseenkin mielenkiintoisia joten lähdin mielelläni mukaan.
"Kyllä", vastasin ja seurasin kollia leirin uloskäynnille.
Juuri soturinimensä saanut Iltakatse ja Koivutassun mestari Lumivarjo odottelivat jo yöpartion saapumista. Iltakatse vilkaisi minua viileän vakavasti ja tuhahdin mielessäni. Iltakatse ei pitänyt minusta enkä minä hänestä. Se ei minua liikuttanut.
Yöpartion saapuessa he kertoivat tilannepäivityksen reviirillä liikuskelevasta ketusta jonka jälkeen lähdimme kierrokselle. Minusta olisi ollut mukavaa törmätä kettuun elämäni ensimmäistä kertaa. Minua kiinnosti miltä kettu näytti ja miltä tuntui taistella sitä vastaan. Haju oli ainakin järkyttävä ja pistävä mutta kaikki muu oli minulla vielä kysymysmerkkiä tuosta otuksesta.

"Ketun hajujälki on kyllä voimakas. Taitaa silläkin olla nälkä", Lumivarjo nyrpisti nenäänsä haistaessaan pedon.
"En haluaisi törmätä nälkäiseen kettuun", Iltakatse totesi vakavana.
"Jos noin pelottaa niin pitäisikö sinun palata leirin turviin", mutisin Iltakatseen takaa.
"Oletko koskaan nähnyt edes kettua? Jos olisit tietäisit ettei sen otuksen kanssa leikitä", Iltakatse sihahti kuullessaan kommenttini.
"Oletko kokeillut?" virnistin kollille ivallisesti. Nautin siitä, kun sain Iltakatseen ärsyyntymään.
"En. Enkä halua", Iltakatse katsoi minua silmät viiruina.
"Noniin pojat. Jatketaan matkaa", Lumivarjo totesi huokaisten.
Kävelimme Tuuliklaanin rajan tuntumassa seuraten ketun vahvaa tuoksua.
"Se on ylittänyt tästä rajan ja mennyt Tuuliklaanin puolelle", Ahmakäpälä sanoi haistellen ilmaa.
"Hyvä sitten. Ei tarvinnut ryhtyä häätötoimiin", Lumivarjo nyökkäsi helpottuneena.
Teimme kierroksemme loppuun jonka jälkeen jäin Ahmakäpälän kanssa metsästämään klaanille ruokaa.

Palasimme takaisin leiriin saatuamme kiinni hoikan rusakon ja tuuhea häntäisen oravan sekä pari hiirtä. Se oli hyvä saalis pitkään aikaan.
Ahmakäpälä raahasi rusakon pentutarhaan, kun taas minä vein oravan ja hiiret klaanin vanhimmille ennen kuin hain tuoresaaliskasasta itselleni päivän ruuan.
Asetuin makuulle valitsemani hiiren kanssa oppilaiden pesän edustalle. Syödessäni syvennyin samalla ajatuksiini. Oli aika tutustua velipoikaan paremmin ja miettiä miten sen toteuttaisin.

//hieman rankkoja aiheita; esimerkiksi puhetta kuolemasta, synkistä ajatuksista jne


14. luku – You will bloom

Tuiskusielu ei taaskaan saanut unta. Hän makasi sammalpetinsä lämmössä ja vaikka kuinka hän yritti sulkea silmänsä ja nukahtaa, uni ei tullut. Kirjava kolli huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Ensin hän katseli pesän seinää, kunnes kollin katse lipui pesässä nukkuviin sotureihin.
Joskus hän muisteli unelmoineensa siitä, että saisi nukkua muiden Myrskyklaanin urheiden soturien lailla tässä pesässä. Hän oli aiva tuoreena soturina ollut onnensa kukkuloilla, kun Heinätähti oli antanut hänelle hänen soturinimensä ja hän oli päässyt oppilaiden pesästä soturien pesään. Hänestä oli tullut upean klaanin soturi, jolla olisi vielä upea elämä edessään.
Ja sitten se kaikki oli romahtanut. Hän oli tällä hetkellä yllättynyt siitä, että nukkui tässä pesässä muiden myrskyklaanilaisten soturien ympäröimänä. Hän muisti yhä sen hetken, kun oli päättänyt lähteä Myrskyklaanista ja jättää sen tutun elämän taaksensa sinä yönä.
Toisinaan Tuiskusielu koki katuvansa sitä päätöstä enemmän kuin mitään, toisinaan hän taas pohti olisiko hänen pitänyt olla palaamatta Myrskyklaaniin. Hänen oli tosin pakko myöntää se, ettei hän kokenut olevansa missään muualla kuin kotonaan kuin juuri täällä, Myrskyklaanissa. Aluksi se oli tuntunut aivan mahdottomalta, mutta nykyään Tuiskusielu ei voisi ajatella elämää muualla. Olihan se ollut kuin unelmaa asua kaukana klaaneista, kaukana klaanikissojen murheista ja kaukana täältä, jossa häntä oli satutettu.
Mutta jopa pahat hetket kuuluivat elämään. Ja täällä olivat hänen kaksi oppilastaan ja hänen perheensä, josta osa oli tosin siirtynyt kulkemaan jo Tähtiklaanin kanssa.
Tuiskusielu vilkaisi pentutoveriaan, Pakkaspuroa, joka nukkui nykyisin yksin pesän laitamilla. Huurrekuun kuoltua Pakkaspuro oli vetäytynyt täysin omiin oloihinsa ja puhui vain tarvittaessa. Tuiskusielua väänsi vatsasta. Hän oli ollut hieman samanlainen itse, ja saattoi varmaan vieläkin olla. Nykyisin hän oli edes hieman parempi.
Tuiskusielu kuuli kuinka joku liikehti pedillään. Luultavimmin herännyt ja vaihtoi nyt asentoa. Tuiskusielun arvaus osottautui kuitenkin vääräksi, kun hän huomasi Kastelinnun astelevan pesän poikki ja lopulta ulos pesästä kuin tuli hännän alla. Tuiskusielun turkki väreili. Kastelinnusta huokui outo olemus ja se muistutti Tuiskusielua liikaa siitä yöstä, kun hän oli lähtenyt. Kirjava kolli siristi silmiään ja se tunne tuntui samaan aikaan tukahduttavan hänet ja samaan aikaan käskevän hänet liikkeellee Kastelinnun perään.
Tuiskusielu nousi lopulta itsekin käpälilleen ja lähti seuraamaan Kastelintua. Naaras oli syöksynyt juoksuun heti leiristä ulos päästyään ja Tuiskusielu murahti. Öinen juoksulenkki? Hän voisi hyvin palata takaisin omaan petiinsä ja koettaa nukahtaa ja unohtaa tämän. Kolli pudisti päätään ja lähti juoksemaan Kastelinnun hajujäljen perään. Hänen sydämensä vei häntä eteenpäin eikä mikään pysäyttäisi häntä nyt.
Tuiskusielu oli kohdannut aivan palasina olevan Kastelinnun, jonka poskia pitkin olivat valuneet kyyneleet. Naaras oli kertonut kaiken ja Tuiskusielu oli ollut sekä hämmentynyt, yllättynyt että pahoillaan. Kastelintu oli kokenut niin paljon ja tuntui rankaisevan itseään liian kovalla otteella. Naaras olisi halunnut lähteä klaanista ja hylätä järven taakseen, mutta Tuiskusielu esti. Hän ei antaisi Kastelinnun tehdä sitä virhettä, jonka oli itse tehnyt. Hän ei estäisi Kastelintua lähtemästä, mutta näyttäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä. Hän näyttäisi naaraalle, että olisi toinen vaihtoehto, parempi vaihtoehto.
Hän teki jotain, jota kukaan ei ollut tehnyt hänelle.
Kastelintu oli kertonut tappaneensa kaksi kissaa. Tuiskusielu oli ollut yllättynyt ja todella hämmentynyt, ja tietysti aluksi hieman järkyttynyt. Mutta edes sekään ei ollut muuttanut sitä, miten Tuiskusielu näki Kastelinnun tai mitä hän naaraasta ajatteli. Hän… hän olisi halunnut olla vihainen, mutta hän ei ollut. Hän olisi todella halunnut olla vihainen, mutta hän oli silti helpottunut, kun koki vain sympatiaa ja ymmärrystä naarasta kohtaan.
Naaras oli seurannut sitä, minkä oli uskonut oikeaksi. Hän oli ollut rohkea, vaikka olikin tehnyt typeriä asioita, asioita, joita ei olisi saanut tehdä. Mutta pohjimmiltaan naaras oli ajatellut kaikkien muiden paitsi omaa etuaan. Hän oli ajatellut pelastavansa klaanit, hän oli luullut toimivansa oikein. Hän oli tarkoittanut vain parasta, vaikka tapahtumat olivatkin kääntyneet ikävästi nurin. Kastelintu ei ollut paha kissa. Kun naaras oli sitä Tuiskusielulta kysynyt, oli Tuiskusielu vastannut rehellisesti.
Tuiskusielu oli tuntenut pahaa oloa Kastelinnun puolesta.
Mutta hän oli oikeassa siinä, ettei lähteminen klaanista auttanut mitään. Kastelinnun oli kohdattava omat painajaisensa ja mieltään härnäävät demonit. Se olisi ainoa keinoa, ainoa hyvä keino. Pakeneminen ei auttaisi, Tuiskusielu tiesi sen itse varsin hyvin. Sitä voisi yrittää piiloutua ja paeta, mutta koskaan ei pääsisi todella pakoon. Lopulta se kaikki kaatuisi taas päälle.
Tuiskusielu ymmärsi sen, miten vahvasti traumaattiset kokemukset, omat teot ja kaikki se vaikuttivat ja kahlitsivat mielen. Samalla hän tiesi myös sen, ettei tunteisiin takertuminen auttaisi. Hän lupasi itselleen ja myös Kastelinnulle, että auttaisi naarasta sen, minkä vain voi. Ei Kastelintu ansainnut tällaista… riutumista ja kitumista. Ihan sama mitä naaras oli tehnyt, hän katui ja hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Kastelintu ei ollut paha kissa. Pahat kissat tekivät tahallaan tällaista ja nauttivat siitä, ja Kastelintu ei ollut sellainen kissa. Tähtiklaani oli muutenkin sellainen, että kukaan ei ottanut mitään selvää, mitä kuolleet kissat yrittivät oikein sanoa. Miksi ennustukset ja viestit piti antaa niin typerällä epäselvällä tavalla?
Tuiskusielu ja Kastelintu olivat painautuneet toisiaan vasten ja oli tuntunut kuin jokin outo painolasti olisi valunut Tuiskusielun harteilta. Oli kuin… oli kuin jokin olisi muuttunut. Kastelintu tuntui samaan aikaan niin pieneltä mutta silti niin voimakkaalta hänen kylkeään vasten. Kolli kietoi tuuhean häntänsä Kastelinnun ympärille ja laski päänsä naaraan päälaen päälle. Hän ei lähtisi minnekään tästä, ei edes vaikka koko maailma hajoaisi.
Lopulta Tuiskusielun omat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Vasta nyt, niin monen kuun jälkeen, hän tunsi itkevänsä sen kaiken takia, joka hänelle oli tapahtunut. Ja hän ei ollut yksin. Hän tosiaan tunsi, ettei ollut enää yksin. Ja se tunne oli mitä oudoin, mutta suurenmoisin.
Kolli oli lähtenyt viemään Kastelintua takaisin leiriin, kun naaras oli lopettanut itkemästä. Kolli pysyi koko sen matkan aivan Kastelinnun kylkeä vasten muistuttaen naaraalle, että hän ei ollut yksin.
”Muista, Kastelintu”, Tuiskusielu puhui hetken päästä, ”vaikka olet tehnyt asioita, joita kadut, et ole koskaan yksin. Sinulla sisaresi, vanhempasi ja… myös minut. Oli mitä vain, olen tässä, vierelläsi. Tapahtuisi ihan mitä vain.”
Kolli katsahti sivusilmällä naarasta.
”Ja mitä oletkaan tehnyt, et ole paha kissa. Olet kaikkea muuta kuin paha kissa. Me kaikki teemme virheitä ja ne opettavat meille asioita. Sinä toimit sinun uskosi ja sen ennustuksen mukaan ja ne ovat asioita, joita ei aina uskalla epäillä. Joskus tekemämme virheet painavat meitä ja toivomme, ettei niin olisi koskaan tapahtunut”, Tuiskusielu puhui. ”Mutta virheet eivät tee meistä pahoja. Sinä kadut, sinä suret ja sinä et tarkoittanut mitään pahaa. Sinä seurasit sitä, minkä luulit oikeaksi ja teit sen ajatellen, että teit kuten Tähtiklaani tahtoi ja pelastaakseksi klaanit. Vaikka pidät sitä vain omana tekonasi, sinut on ohjannut siihen ennustus ja Tähtiklaani, joka ei antanut sinulle apua silloin kuin sitä olisit tarvinnut. Paha kissa olisi nauttinut siitä tuhosta ja kauheudesta jonka aiheutti. Siitä tappamisesta ja verestä, mutta et sinä. Sinä et nauttinut siitä ja sinä kadut sitä. Ja siksi sinä et ole paha kissa. Sinulla oli hyvä ajatus. Voit katua niin kauan kuin sinusta tuntuu, mutta muista, että lopulta asiat kääntyivät juuri parhain päin ja että sinä, Kastelintu, ansaitset sen kaiken hyvän, jonka tuo ennustus ja sen tuoma taakka sinulta riisti pois”, Tuiskusielu katsoi Kastelintua silmiin. ”Älä sano mitään, mutta ajattele asiaa. Ja muista, että sinä et koskaan kulje yksin.”
Tuiskusielu laski häntänsä naaraan selän päälle. ”Tiedän, miten helpolta pakeneminen tuntuu, mutta oikeasti se ei auta mitään. Sitä luulee, että voisi paeta sitä kaikkea, mutta lopulta, teki sitä mitä vain, koskaan se ei jätä rauhaan. Sen kanssa pitää oppia elämään”, Tuiskusielu sanoi hiljaa. ”Ei se ole helppoa ja joskus sitä ei saa koskaan sellaista rauhaa, jota etsii ja haluaisi. Mutta jos kohtaa tunteensa ja antaa niiden tulla kuuluksi ihan itselleen, se auttaa. Ja kun siitä kertoo jollekin toiselle, se kuin avaa sielun. Pikkuhiljaa sitä oppii ja ymmärtää, että se mitä on tehnyt ja mitä on tapahtunut, on osa itseään. Sitä ymmärtää, että… asiat nyt vain ovat niin ja sitä oppii kävelemään sen yläpuolella. Tulee päiviä, jolloin sitä tuntuu taas romahtavan, mutta silloin ei tarvitse olla yksin. Kukaan ei ansaitse olla yksin, oli sitä tehnyt mitä vain. Kastelintu, sinä et ole paha kissa. Sinä olet upea, vahva ja rohkea. Ja uskon, että uskallat kohdata omat demonisi ja lupaan sinulle, ettet kohtaa niitä yksin. Mutta ne asiat täytyy kohdata ja lopulta jopa hyväksyä, tuntui se maailmanlopulta tai ei. Vain siten voi saada otteen itsestään. Vain niin sinä voit saada anteeksi niin itseltäsi kuin muilta.”
Tuiskusielu hymyili Kastelinnulle lempeää hymyä. Hän katsahti heidän yllään hohtavaa tähtitaivasta. ”Jopa Tähtiklaani pitää taivaan kirkkaana ja on samaa mieltä kanssani.”
Kastelintu hymähti hiljaa ja Tuiskusielu hymyili taas. Hän tuuppasi naarasta hellästi ja kehotti naarasta katsomaan järvelle päin. Kastelintu nosti katseensa hitaasti järvelle ja he pysähtyivät pienen kukkulan laelle katsomaan jäätynyttä järveä, joka hohti kuun ja tähtien valossa.
”Kun lehtikato jäädyttää järven ja lumi peittää allensa kaiken, tuntuu kuin se ei loppuisi koskaan”, Tuiskusielu puhui taas, nyt hieman vertauskuvallisesti ja kaapikin lumen alle jäänyttä ruohoa, ”mutta aina lopulta lumen alta nousee ensimmäinen hiirenkorvan ajan kukkanen. Se muistuttaa, että jokainen kasvaa ja että aina kurjienkin aikojen jälkeen löytyy kauneutta ja valoa. Kuten sinusta. Pian sinäkin puhkeat taas upeaan kukintoon nuppuaikasi jälkeen. Ja tiedän, että sinua upeampaa kukkaa ei ole nähty. Parhaimmat kukat kestävät pahimmatkin kylmät ajat ja nousevat taas pystyyn, kurkotellen kohti aurinkoa. Eikä haittaisi, vaikka puuttuisikin terälehti, sillä se tekee kukasta vain kauniimman.”

Kastelintu oli sen yön jälkeen erilainen. Tuiskusielu aisti sen ja näki sen. Vaikka Kastelintu oli yhä selkeästi oman päänsä sisällä, joka päivä naaras tuntui yhä enemmän tulevan ulos kuorestaan. Hän jopa tuli erään rajapartion aikana puhumaan Tuiskusielulle, ihan itse. Naaras alkoi hiljalleen rakentaa itseään ja tulla ulos nupustaan, johon oli sulkeutunut.
Soturitar oli poissaoleva ja mietti varmasti sitä kaikkea, joka hänelle oli kuiden aikana tapahtunut. Tuiskusielua kismitti se, miten jotkut saivat taakakseen jonkin ihme ennustuksen, joka vaikeutti sen kissan elämää kokonaisvaltaisesti. Kolli ei edes halunnut ajatella, millaista elämä ennustuksen kahlitsemana olisi. Hän kiittikin onneaan siitä, ettei ollut saanut tämän kaiken päälle vielä jotain ennustusta hoidettavakseen. Kastelintu oli taas saanut ja se oli tehnyt hänen elämästään miltei painajaista. Tuiskusielu lupasi itselleen, että ei antaisi naaraan vajota siihen painajaiseen enää. Hän auttaisi naarasta niin paljon kuin naaras vain itse antaisi hänen auttaa ja olla läsnä.
Tuiskusielu toivoi, ja jopa uskoi, että oli jotenkin vaikuttanut Kastelintuun ja toivoikin, että naaras pääsisi taas puhkeamaan kukkaansa, kunhan vain antaisi itselleen sen mahdollisuuden parantua haavoistaan. Arvet olivat tärkeitä, vaikka kaikki niistä eivät olletkaan toivottuja ja jotkin niistä kaduttivat monia. Ne kuitenkin muistuttivat tärkeistä asioista, joita elämä toi tullessaan. Jotkut arvet kertoivat sankaritarinaa ja jotkut taas surullista totuutta. Jotkut arvet olivat kaikkien nähtävillä iholla ja jotkut taas sisällä kissan sydämessä.
Kirjava kolli oli aamun edetessä ja Kastelinnun herätessä tuonut naaraalle saamansa oravan. Hän antoi naaraalle merkitsevän katseen, kun tämä oli kieltäytymässä. He jakoivat saaliin hiljaisuudessa, mutta se oli hyvä hiljaisuus. He tunsivat toistensa olevan läsnä ja he luottivat siihen, että he olisivat siinä loppuun asti. Se oli outo, mutta hyvä tunne.

Elämä jatkoi tuttua kiertoaan; kissat syntyivät, kouluttautuivat sotureiksi, rakastuivat, saivat pentuja… He elivät elämäänsä. Ja osa sai toisen mahdollisuuden ja Tuiskusielusta jokainen ansaitsi sen, oli sitten tehnyt mitä vain. Toinen mahdollisuus…
Kastelintu palasi metsältä oppilaansa Aaltotassun kanssa. Siniharmaa oppilas juoksi sisarustensa luokse, jotka odottivat häntä jo oppilaiden pesän edustalla. Tuiskusielu katsoi haikea hymy kasvoillaan viittä sisarusta. He olivat onnekkaita.
Kirjava soturitar, Kastelintu, asteli hitaasti Tuiskusielun luokse. Kolli arveli, että naaras oli hetken aikaa pohtinut, tulisiko Tuiskusielun luokse. Hän oli käynyt viemässä hänen ja oppilaansa saamat saaliit tuoresaaliskasaan ja tuonut mukanaan sitten hiiren. Tuiskusielu katsahti naarasta ja nyökkäsi tälle tervehdyksen.
Tuiskusielu oli ollut istumassa hieman syrjemmässä myyränsä kanssa ja ei ollut saanut syötyä siitä kuin muutaman palasen. Vasta nyt hän edes muisti, että oli ollut syömässä. Nälkä juoksi hänen vatsassaan kärsimättömänä ja odotti, että Tuiskusielu söisi myyränsä loppuun.
Ampiaisturkki katosi pentutarhan suojaan, jossa hänen kumppaninsa Huomensäde heidän pentuineen oli. Tuiskusielu jäi katsomaan pentutarhan suuntaan. Hän ei ollut astunut sen sisälle sen erään päivän jälkeen.
”Mitä… mitä on mielesi päällä?” Kastelintu kysyi hiljaa ja varovasti. Tuiskusielu hymähti huvittuneena. Ehkä hänenkin kannattaisi vain avata suunsa ja vuodattaa se kaikki. Sen hän halusi tehdä. Se tuntui oikealta. Kastelintu oli avannut sen kaiken, joka oli ollut taakkana hänen harteillaan ja miltei ajanut naaraan pois, joten eiköhän Tuiskusielukin pystyisi siihen. Hän halusi pystyä siihen. Ehkä hänen pitäisi vain avata suunsa ja antaa ensimmäisten sanojen tulla? Se tuntui vain niin vaikealta, aivan kuin hänen kielensä olisi jäätynyt pakkasessa tai mennyt ihan solmuun. Tuntui kuin kaikki sanat olisivat hukkuneet hänen päänsä sisällä olevan huudon sekaan ja-
”Muistat varmaan Unikkokarvan?” Tuiskusielu kysyi sitten ja vilkaisi Kastelintua, joka nyökkäsi. Tuiskusielu huokaisi. Nyt tai ei koskaan. ”Jo pentuajoista asti tunsin oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Pentutoverini olivat läheisemmät kuin kukaan voisi olla. Ja kun oppilaana… kun sinä katosit suorittamaan ennustustasi, tunsin oloni niin yksinäiseksi. Niin usein kaipasin sinua ja sitä kaikkea, mitä koimme tavallisina päivinä. Se… se oli ollut aikaa, jolloin ei ollut mitään huolia.”
”Minä-”
”Minä tiedä kyllä. Tiedän nyt, miksi ja tiedän, ettet tarkoittanut koskaan satuttaa”, Tuiskusielu sanoi ja katsoi Kastelintua suoraan naaraan sinisiin silmiin. ”Se satutti, mutta minä ymmärrän, Kastelintu. Sinä saat anteeksi. Ja minä tarkoitan sitä.”
Kastelintu tuijotti Tuiskusielua suu raollaan, mutta naaras ei saanut sanaa suustaan. Naaraan sinisissä silmissä tuntui juoksevan kymmeniä ajatuksia, joita hän ei vain saanut ulos suustaan.
”Ja sitten tapahtui se kaikki Unikkokarvan kanssa”, Tuiskusielu huokaisi syvään ja oli kuin hän olisi nähnyt Unikkokarvan istumassa pentutarhan suulla taas. ”Luulin rakastaneeni häntä, kun oikeasti yritin peittää sen kaiken yksinäisyyteni ja kipuni sen alle. Ja kun uskoo jonkun olevan totta, sitä luulee sen olevan totta”, Tuiskusielu kertoi naaraalle. ”Ja kun hän pentuineen kuoli ja kertoi valehdellessaan, minä suutuin. Minä hajosin.”
Tuiskusielu katsoi Kastelintua ja tiesi silmiensä olevan kosteat kyynelistä, joiden hän ei antanut valua. ”Minä tunsin hajoavani palasiksi. Olin sen jälkeen typerä, olin idiootti. Ja minä kohtelin kissoja, joista välitin kuin he olisivat olleet vain punkkeja nahassani ja minä näin sen kivun ja loukkaantumisen heidän katseissaan”, kolli muisteli emonsa apeaa katsetta ja isänsä katsovan poispäin hänestä. ”Suljin kaikki pois. Ja lopulta lähdin. Minä halusin ’kadota’, niin kuin sinä.”
Kastelintu tuntui ymmärtävän, mitä Tuiskusielu sillä tarkoitti ja naaraan silmissä välähti. Tuiskusielu tuijotti naarasta hetken aikaa silmiin sanomatta mitään. Heidän välillään vallitsi ymmärrys ja se tuntui kuin vetävän heidät kuplaan ja sulkevan kaiken muun pois. Se oli sellainen samanlainen tunne kuin sinä yönä rajalla, kun Tuiskusielu oli seurannut Kastelintua ja naaras oli kertonut kaiken. Kaiken sen jälkeen he ymmärsivät toisiaan enemmän kuin kukaan voisi koskaan ymmärtää heitä.
”Elin kuin kulkukissa, poissa Soturilaista ja poissa itsestäni. Kastelintu, minä olin valmis hylkäämään kaksi pentua kuolemaan, kun he etsivät emoaan ja miltei kuolivat nälkään”, Tuiskusielu sanoi hiljaa ja antoi katseensa lipua Hohdetassuun ja Loistetassuun.
”Mutta sinä et jättänyt”, Kastelintu totesi sitten ja Tuiskusielu kohtasi naaraan katseen. ”Sinä pelastit heidät.”
”Miltei en pelastanut”, Tuiskusielu sanoi kuin kuiskaten. ”Ja niin monta kertaa minä katsoin kuinka joku toinen kulkukissa kulki laihana kuin luuranko samalla, kun minä itse söin hyvin ja saalistin hyvin, kiitos taitojeni, jotka olin saanut Myrskyklaanilta. En ehkä tappanut ketään omin kynsin, mutta olen varma, että moni kuoli nälkään. Olisin voinut auttaa”, Tuiskusielu sulki silmänsä ja painoi päänsä alemmas. ”Tein tietoisen valinnan olla auttamatta.”
Kastelintu laski tassunsa Tuiskusielun tassun päälle ja katsoi lohduttavasti Tuiskusielua. Tuiskusielu tunsi yksinäisen kyyneleen valuvan poskelleen, mutta se oli ainoa, jonka hän antoi valua. Hän oli itkenyt jo aiemmin Kastelinnun kanssa. Hän halusi jotain hyvää heidän välilleen tämän synkkyyden jälkeen. Tuiskusielu hymyili hieman. Kolli katsahti sitten Kastelinnun edessä olevaa saaliseläintä. ”Ehkä kannattaisi sydöä tuo ennen kuin se jäätyy jääpalikaksi. En sano, etteikö se olisi huvittavaa katsoa, kun yrität järsiä jäätynyttä hiirtä, mutta…”
Kastelintu naurahti ja nyökkäsi sitten. Tuiskusielu hymyili ja upotti sitten hampaansa myyräänsä. Puhuminen… se oli auttanut. Hän oli myöntänyt sen toiselle kissalla. Kastelinnulle.
Tuiskusielu ei sitä myöntänyt itselleen eikä edes suostunut, mutta kaikki ne tunteet, joita oli oppilaana tuntenut Kastelintua kohtaan, eivät olleet koskaan kadonneet kokonaan. Ne olivat aina kuplineet hänen sydämessään ja sisimässään kolli kyllä tiesi, että rakasti Kastelintua enemmän kuin ketään muuta oli koskaan rakastanut ja rakastaisi. Hän ei vain uskaltanut ja halunnut hyväksyä sitä ja antaa niiden tunteiden taas puskea ylös.
Hän piti ne piilossa ja syvällä. Silti hän hymyili hieman, kun he puhuivat toisilleen ruokailun yhteydessä ja nielaisujen välissä.

Aurinko oli jo laskemaan päin, kun Tuiskusielu istui leirin ulkopuolella, aivan sen laitamilla olevan pienen rinteen päällä. Harvat pilvet, jotka taivasta vasten lipuivat kuka ties minne, saivat punertavan värin auringosta. Sininen taivas muuttui oranssin ja punaisen tanssilavaksi ja kaukana tähdet alkoivat vallata tummansiniseksi muuttunutta taivasta valaisten pimenevää päivää.
Tuiskusielu veti keuhkonsa täyteen kylmenevää ilmaa ja nautti siitä, miten se pisteli hänen kurkussaan. Pimeinäkin hetkinä oli aina kauniita asioita, ja niiden olemassaolo oli tärkeä muistaa. Kolli oli onnekas, kun oli oppinut näkemään tällaiset hetket ja arvostamaan niitä. Emo oli aina puhunut siitä, miten paljon auringonlaskut muistuttivat häntä elämän hyvistä hetkistä.
Hohdetassu ja Loistetassu kulkivat rinta rinnan kohti sitä kukkulaa, jonka päällä heidän mestarinsa istui. He vilkaisivat toisiaan ennen kuin astetuivat kollin viereen.
”Sinä… sinähän löysit meidän emomme kuolleena?” Hohdetassu kysyi yllättäen ja Tuiskusielu hätkähti. Hän katsoi kahta oppilasta huolestunut katse eri värisissä silmissään. ”Miten hän kuoli?”
Tuiskusielu luimisti korviaan. Nämä kaksi eivät olleet puhuneet emostaan sitten sen jälkeen, kun Tuiskusielu oli kertonut heidän emonsa kuolleen.
”En muista, miltä hän tuoksui”, Loistetassu sanoi sitten hiljaa. ”Muistan kyllä kuinka hän kertoi meille aina kuinka hienoja kissoja meistä tulisi.”
”Ja teistä on tullut hienoimpia kissoja, jotka minä tunnen ja tiedän”, Tuiskusielu sanoi. ”Teidän emonne… hän oli jäänyt hirviön tappamaksi. Löysin hänet ukkospolun varrelta saaliseläin mukanaan.”
”Hän oli hakemassa itselleen ruokaa ukkospolun toiselta puolelta”, Loistetassu sanoi viikset väpättäen. ”Muistan kuinka hän kertoi, että me muuttaisimme sinne, sillä siellä on enemmän riistaa. Muuttaisimme, kunhan olisimme hieman isompia.”
”Ja lopulta me muutimmekin sen ukkospolun toiselle puolelle”, Hohdetassu huomautti. ”Nimittäin tänne. Ei hän ehkä näin kauas ajatellut, mutta teimme kuten hän olisi halunnut.”
Tuiskusielu katsoi kahta oppilasta apeana. He olivat menettäneet emonsa. Emon menetys oli yksi maailman kamalimmista asioista. Ja nämä kaksi alkoivat jo unohtaa heidän emonsa. He olivat olleet vasta kuun, kun heidän emonsa oli siirtynyt tästä maailmasta kuolleiden maahan.
”Hänen nimensä oli Myräkkä”, Loistetassu sanoi sitten ja hymyili. ”Tulimme Myrskyklaaniin. Ehkä se oli hänen viimeinen tekonsa.”
Loistetassun ajatus kuulosti niin toiveikkaalta ja upealta. ”Tiesittekö isästänne mitään?” Tuiskusielu kysyi sitten.
”Emme”, Hohdetassu pudisti päätän. Loistetassu tuijotti veljeään, kunnes he kääntyivät katsomaan Tuiskusielua. ”Mutta… ei sillä ole väliä, sillä...”
”Sillä… Sinä… sinä olet meidän isämme, Tuiskusielu”, Loistetassu sanoi sitten ja Tuiskusielun silmät levisivät. Hän katsoi oranssiturkkista naarasta ja sitten läikikästä Hohdetassua. ”Ihan sama mitä kuka muu sanoo, mutta meille sinä olet aina ollut meidän oma isämme. Et ehkä ole se, jonka meidän emomme tapasi ja se, jonka piti olla meidän isämme ja kuka on meidän biologinen isämme, mutta sillä ei ole mitään väliä. Olet ollut enemmän isä kuin kukaan muu.”
”Sinä olet se kissa, joka piti meistä huolta ja kuka meidät kasvatti”, Hohdetassu nyökkäsi. ”Sinä olet rakastanut meitä, vieläpä silloin, kun et osannut rakastaa itseäsi. Ihan sama mitä sinä ajattelet, sinä olet meidän silmissämme kaikista paras isä, joka kissalla voi olla.”
”Olet näyttänyt meille, mitä on olla epäitsekäs. Olet näyttänyt meille loputonta ja ehdotonta rakkautta ja kasvattanut meidät hyvin. Olet näyttänyt välittäväsi meistä, rakastavasi meitä, omina itsenämme. Ja olet kaiken lempeytesi keskellä muistanut olla myös tiukka”, Loistetassu naukui. ”Sinä tulit takaisin Myrskyklaaniin, koskan ajattelit meidän parastamme. Jätit oman parhaasi huomiotta, kun ajattelit meitä.”
”Ja… samallahan se oli sinunkin parhaasi, mutta juuri silloin ajattelit vain meitä kahta ja meidän onnellisuuttamme”, Hohdetassu sanoi ja vilkaisi Loistetassua. ”Olet ollut elämässämme, ja tulet olemaan, esimerkkimme ja meidän isämme.”
Tuiskusielu tuijotti kahta oppilasta silmät suurina ja tunsi kuinka vastoin hänen omaa tahtoaan hänen silmänsä kostuivat. Hän ei kuitenkaan antanut kyynelten valua vaan tuijotti kahta oppilasta edessään.
”Tietenkin vain, jos…” Hohdetassu puhui hiljaa ja etsi katseellaan tukea siskostaan. Naaras katsoi suoraan Tuiskusielun silmiin.
”Jos vain sinä koet, että olet meidän isämme.”
Tuiskusielu istui alas, kun hänen käpälänsä miltei pettivät hänen allaan. Hän katsoi vuorotellen kahta oppilasta ja hymyili.
”Kun olin aivan nuori soturi, vasta nimitetty, eräs kissa oli kovin innokas saamaan kanssani pentuja”, Tuiskusielu kertoi sitten, ”ja minä en ollut valmis. Hän päätyi kuitenkin tiineeksi ja kun pennut syntyivät kuolleina ja viime henkäyksillään tämä kissa sanoi, etteivät pennut olleet edes minuun. Silloin… silloin kaikki tuntui romahtavan. Ajattelin, ettei enää koskaan kukaan saisi tulla niin lähelle. Ja… etten koskaan hankkisi omia pentuja.”
Kaksi oppilasta vilkaisivat toisiaan ja Tuiskusielu huomasi Loistetassun viiksikarvojen värähtävän kuin pettymyksestä.
”Ja minä olin aivan pohjalla”, Tuiskusielu kertoi ja veti syvään henkeä, ”kunnes minä tapasin teidät. Kaikki muuttui”, Tuiskusielu hymyili ja hipaisi kuonollaan kahden oppilaan kuonoja. ”Ja minusta tuli isä kahdelle maailman parhaimmalle pennulle.”
Loistetassu ja Hohdetassu saivat huulilleen leveät hymyt ja he loikkasivat Tuiskusielun päälle kaataen tämän lumeen. He nauroivat yhdessä ja nyt Tuiskusielu antoi kyyneltensä valua vapaasti. Ne olivat sekoitus surun ja ilon kyyneliä, ja hän ei ollut edes pahoillaan siitä, että itki. Hänellä oli kaksi upeaa pentua.
Hän tiesi nyt, että oli tehnyt oikean valinnan, kun oli palannut nämä kaksi mukanaan Myrskyklaaniin.
Täällä… täällä hän taisi olla kotonaan. Hän ei haluaisi olla muualla kuin täällä. Hän ei haluaisi olla mitään muuta kuin Myrskyklaanin kissa.
Hän oli tehnyt asioita, joita katui ja hänelle oli tapahtunut asioita, joiden toivoi olevan vain kuumeunta. Mikään niistä asioista ei kuitenkaan saanut häntä enää ajattelemaan, että hän oli vain taakka eivätkä ne kahlinneet häntä enää paikoilleen. Hän… hän oli paljon muutakin kuin ne asiat, joita hänelle oli tapahtunut.
Hän oli Tuiskusielu.
Pian hänkin puhkeaisi omaan kukkaansa.

//VAROITUS! Luku sisältää tarkasti kuvailtua väkivaltaa ja kuolemaa sekä synkkiä ajatuksia!!

LUKU 6
I Wanted to Leave

Kastelinnun elämä oli kääntynyt hetkessä aivan nurinkurin. Mikään ei ollut mennyt kuten oli pitänyt. Kaikki oli väärin ja kaikki oli valhetta, eikä Kastelintu tiennyt enää mihin tai keneen uskoa.
Hän oli murhannut kaksi viatonta kissaa pelastaakseen klaanit, mutta oli lähestulkoon tuhonnut kaikki. Jääruusu ja Taivaannova olivat auttaneet korjaamaan tilanteen, mutta millä hinnalla? Kuinka suuren hinnan hän ja muut olivat joutuneet maksamaan hänen omista, typeristä virheistään?
Liian suuren.
“Menemmekö tänään saalistamaan vai harjoittelemaan taistelua?”
Kastelintu räpäytti silmiään ja laski katseensa taivaasta alas hänen uuteen oppilaaseen, Aaltotassuun.
Aaltotassu oli mukava ja hyvä oppilas. Hän oli hieman ujo, mutta rauhallinen ja paljon älykkäämpi, mitä päältäpäin olisi voinut luulla. Hänen kouluttamisensa oli helppoa, sillä kolli oppi nopeasti ja totteli aina Kastelintua.
Naaraan mielestä joskus liikaakin. Hyppäisikö Aaltotassu järveenkin, jos hän vain käskisi?
“Saalistamista”, Kastelintu sanoi ja nousi ylös. Hänen katseensa haravoi hetken leiriä, yrittäen löytää Jääruusun tai Taivaannovan. Kumpaakaan ei näkynyt. “Lehtikato on vaikea, ja klaani tarvitsee riistaa.”
“Okei.”
Kastelintu oli hetken hiljaa ja muisti sitten yhden oppitunneistaan Ikijään kanssa, kun hän oli vielä ollut oppilas. “Miltä kuulostaisi lintujen saalistaminen?”
Aaltopentu vätäytti korvaansa. “Eikö se ole vaikeaa? O-osaanko minä muka oppia sellasita?”
“Osaat mitä vain, kunhan luotat itseesi”, Kastelintu sanoi ja vaikka hänen kasvoillaan oli rohkaiseva hymy, hänen sanansa vihlaisivat hänen omaa sydäntään. “Mennään.”
Kastelintu lähti johdattamaan oppilastaan ulos leiristä. Heti leirin ulkopuolella hän kuitenkin haistoi tutun tuoksun, joka sai hänen sisuksensa kääntymään hänen sisällään ja vatsanpohjan jomottamaan.
Tuiskusielu ei vilkaissutkaan häneen kulkiessaan Kastelinnun ja Aaltopennun ohitse kaksi omaa oppilasta perässään, ja Kastelintu piti oman katseensa edessäpäin. Kollin turkki melkein kosketti hänen kylkeään, mutta ei aivan, ja naaraasta tuntui kuin joku olisi kaivanut syvän tyhjiön hänen sisälleen. Hän yritti tukahduttaa sitä, täyttää sen jollain muulla, mutta mikään ei tehonnut.
Hän ei edes muistanut milloin Tuiskusielu oli viimeksi jutellut hänelle. Kolli oli vain yksi hänen pilaamansa asia siinä pitkässä listassa, jota hän raahasi perässään kuin köynnökseen sidottua raskasta kiveä.
“Oletko kunnossa?” Aaltopentu kysyi hiljaa.
Kastelintu maalasi hymyn kasvoilleen ja katsoi oppilastaan. “Totta kai.”
Aaltopentu ei udellut lisää, mutta hänen merensiniset silmänsä olivat täynnä huolta.
Lopeta, Kastelintu komensi päänsä sisällään oppilastaan, älä katso minua noin. En tarvitse sääliäsi, enkä todellakaan ansaitse sitä tai mitään muutakaan.
“Lintuja löytyy paljon Tuuliklaanin reviirin lähettyviltä”, Kastelintu sanoi ja lähti opastamaan Aaltotassua samaan paikkaan, missä hän oli kuita sitten saalistanut Ikijään kanssa. “Varjoklaanin alue alkaa olla liian varjoisaa linnuille, ja Tuuliklaanin reviiri liian avaraa.”
“Okei.”
Kastelintu pohti hetken. “Lintujen saalistamisessa on tärkeää olla nopea, mutta äänetön. Myös oikea ajoitus on todella tärkeää. Jos hyppäät liian aikaisin tai liian myöhään, lintu pääsee helposti karkuun ja ei tule enää takaisin vähään aikaan.”
“Eli minun täytyy olla äänetön ja nopea, sekä ajoittaa hyökkäykseni täydellisesti?” Aaltotassu varmisti, ja Kastelintu tajusi tämän äänen värisevän. “Minusta tuntuu, etten ikinä opi!”
“Ethän sinä ole vielä edes kokeillut!” Kastelintu älähti. “Älä luovuta. Sinä olet älykäs ja taitava, usko itseesi.”
“Hy-hyvä on”, Aaltotassu sanoi ja veti syvään henkeä. “Minä pystyn tähän.”
“Niin sitä pitää”, Kastelintu kehräsi. “Ei puhuta enempää. Keskitytään lintujen etsimiseen.”
He olivat saapuneet lähelle Tuuliklaanin reviiriä, mutta ei liian: he olivat yhä suojaisessa metsässä, missä linnutkin tykkäsivät oleilla. Kastelintu piti suunsa avoinna ja maisteli ilmaa saaliin varalta. Jossain heidän oikealla puolellaan oli orava, mutta se ei ollut se, mitä he etsivät.
Ehkä saalistan sen myöhemmin, Kastelintu pohti. Olisi ikävä jättää riistaa metsään nyt, kun klaanilla oli vaikeaa.
“Lintu! Se taitaa olla kottarainen”, Aaltotassu kuiskasi ja viittoi siniharmaalla hännällään kohti metsän keskellä olevaa pientä aukeaa.
Kastelintu huomasi kottaraisen. Se hyppelehti lumikinoksen päällä selkeästi etsien ruokaa ja sen selkä oli käännettynä heitä kohti. Alueen avoimuus sekä piilopaikkojen vähäisyys teki saalistamisesti kuitenkin astetta haasteellisempaa, ja Kastelintu pohti pitäisikö hänen näyttää ensin Aaltotassulle esimerkkiä. Hän pelkäsi Aaltotassun epäonnistuvan ensimmäisellä yrityksellään, ja riistaa menisi hukkaan.
“Näinkö?” Aaltotassu kuiskasi, ja veti Kastelinnun takaisin todellisuuteen.
Oranssilaikkuinen naaras katsoi oppilastaan ja tajusi heti, että Aaltotassu oli valmis linnun saalistamiseen. Siniharmaa kolli oli painunut saalistusasentoon ja piti häntänsä tarpeeksi ylhäällä, jotta se ei laahaisi lunta, mutta kuitenkin sen verran alhaalla, ettei se herättäisi linnun huomiota. Hänen katseessaan oli pelkoa, mutta myös varmuutta.
“Hyvä. Nosta vielä vatsaasi ja katso mihin astut: lumi voi helposti pettää alta”, Kastelintu kuiskasi ja kyyristyi myös alas.
Aaltotassu nyökkäsi, otti muutaman askeleen lintua kohti ja kääntyi katsomaan mietteliäänä mestariaan. “Puhuit ajoituksesta... Milloin minun täytyy hypätä?”
Kastelintu vastasi vaistomaisesti: “Kun lintu avaa siipensä.”

~~~

“Tässä, saalistin sen itse.”
Usko lopetti harmaan turkkinsa sukimisen ja nosti katseensa mustaraidalliseen kolliin. Tämä oli pudottanut mustarastaan hänen eteensä siniset silmät palaen ylpeydestä kuin hän olisi tuonut jotain suurta ja mahtavaa.
“Ihanko itse?” Usko kysyi.
“Ihan itse!”
“Oletpas sinä kehittynyt”, paikalle saapunut Tuike kehräsi ja nuolaisi mustaraitaista kollia lempeästi poskelle. “Olemme sinusta niin ylpeitä. Emmekö olekin, Usko?”
Usko hymyili. “Olemme.” Naaras nousi ylös ja venytteli takatassujaan. “Muistan vielä sen päivän, kun yritin opettaa sinulle lintujen saalistamista. Olit niin kärsimätön ja olit luovuttamassa monta kertaa, mutta muutit aina mieltäsi ja yritit uudelleen ja uudelleen, kunnes onnistuit.”
“Olin silloin vielä niin nuori…” mustaraidallinen kolli mutisi kiusaantuneena. “Olen nyt kehittynyt! Toivottavasti.”
“Olet, olet”, Tuike sanoi, “ja aina voi kehittyä lisää. Sinusta on tullut niin upea kolli ja tiedän, että sinua odottaa jotain kaunista ja upeaa.”
“Niinkö?” Kollin siniset silmät kirkastuivat entisestään ja hän katsoi vuoroin Tuiketta, vuoroin Uskoa. “Luuletteko tosiaan niin? Onko tulevaisuuteni pitkä ja kirkas?”
Usko naurahti. “Ei sitä voi kukaan tietää, mutta niin kauan kuin uskot itseesi ja elät omien päätöstesi kautta, et voi päätyä kovinkaan pahasti harhaan. Älä ikinä jää katumaan tekojasi ja elämään menneisyydessä miettien mitä olisit voinut tehdä toisin. Se johtaa vain pohjattomaan pimeyteen.”
Nuori kolli räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Sinä sanot joskus niin outoja asioita. Tai siis… kyllä ne käyvät järkeen, mutta en aina ymmärrä mistä saat ideaksi kertoa niitä.”
“Ehkä ymmärrät, kun olet vanhempi. Toivottavasti et.”
Kollin silmät täyttyivät hämmennyksestä, mutta hän ei kysynyt mitään. Ehkä hän tiesi, ettei saisi Uskosta kunnon vastausta irti.
Vastaus oli kuitenkin yksinkertainen: Usko yritti sanoillaan estää sen, että tuo nuori, toiveikas kolli ei tekisi samoja virheitä kuin hän, ja jos joskus tämä ymmärtäisi miksi Usko oli sanonut ne kaikki sanat, Usko olisi epäonnistunut.

~~~

Kastelintu oli yksin, ja hän tiesi sen olevan hänen oma vikansa.
Hänen omat siskonsa kohtelivat häntä oudosti. Jääruusu ei enää kiehunut kiukusta, mutta oli selkeästi vaitonaisempi ja omalla tavallaan varuillaan Kastelinnun seurassa. Hän ei joko kohdannut siskonsa katsetta tai jäi tuijottamaan hetkeksi liian pitkään, eikä Kastelintu sietänyt sitä. Siispä hän vältteli Jääruusua.
Taivaannova käyttäytyi aavistuksen verran normaalimmin. Hän jutteli ja esitteli kahta adoptiopentuaan, kokosi siskokset usein yhteen syömään ja yritti muuttaa kaiken takaisin ennalleen. Kastelintu kuitenkin tunsi Taivaannovan katseen turkissaan ja kuuli epävarmuuden naaraan äänessä aina tämän jutellessa hänelle. Joten Kastelintu vältteli Taivaannovaakin.
Häntä painoi syyllisyys kaikesta. He kolme olivat olleet niin läheisiä, kertoneet toisilleen jokaisen pienenkin asian, mutta nyt… Kastelintu oli rikkonut kaiken. Hän oli tiennyt seuraamuksista, mutta oli oikeuttanut tekoaan sillä, että muita vaihtoehtoja ei ollut - että se oli ainut, mikä pelastaisi klaanit. Hän oli ollut väärässä. Hänen tekonsa oli miltei tuhonnut heidät kaikki.
Hän oli tappanut kaksi viatonta turhaan, ja menettänyt samalla sekä itsensä että siskonsa.
Ennustuksen takia hän oli myös menettänyt ystävänsä, erityisesti Tuiskusielun. Kastelintu oli ollut niin keskittynyt ennustukseen ja sen täyttämiseen, että oli jättänyt ystävänsä tietoisesti täysin huomiotta. Hän oli luullut, ettei hänen elämäänsä mahtuisi mitään muuta ennustuksen lisäksi. Tuiskusielu oli huomannut sen, vaikkei ollutkaan tiennyt ennustuksesta, ja alkanut vähitellen kohdella Kastelintua kylmemmin ja kylmemmin. Nyt kolli ei edes vilkaissut häneen. Kastelinnun maailma murtui joka kerta, kun hän näki Tuiskusielun.
Ja se oli vain ja ainoastaan hänen vikansa.
Tulikukka oli kenties ainut, joka todella yritti saada yhteyden Kastelintuun. Hän yritti tulla juttelemaan, kasvoillaan aina sama pahoitteleva ja surullinen sävy, mutta Kastelintu käänsi joka kerta selkänsä. Sen jälkeen, kun Tulikukka oli kertonut, ettei Kolibri ollut kenenkään heidän emonsa, Kastelintu ei ollut tiennyt mitä ajatella tai miten reagoida. Hänen emonsa oli ollut joku tuuliklaanilainen, jonka nimeä kukaan ei tiennyt.
Ei hän vihannut Tulikukkaa. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä tai sanoa, vaikka pitikin yhä Kolibria emonaan. Hänestä tuntui kuin hänen koko elämänsä olisi ollut silkkaa valetta ja niinä synkkinä öinä, kun hän oli maannut pesässä saamatta unta, hän mietti voisiko hän löytää onnensa Tuuliklaanista. Mutta joka kerta hän muistutti itselleen, ettei hän ansainnut sellaista.
Tein virheen, niin suuren virheen, hän mietti käpertyessään kerälle soturien pesän pimeimpään nurkkaan. Tein monta suurta virhettä.
Miksi hän oli antanut ennustuksensa täyttää hänet ja hänen elämänsä? Miksei hän pystynyt elämään samanlaista elämää kuin hänen siskonsa? Taivaannovalla oli adoptiopentuja, joita hän rakasti ja hoivasi. Jääruusulla oli ystäviä, joiden kanssa saalistaa ja pitää hauskaa. Kastelinnulla oli syyllisyys, joka veti häntä alemmas ja alemmas.
Kastelintu ei voinut sille mitään, että tunsi kateutta siskojaan kohtaan - mutta vielä enemmän hän vihasi itseään siitä, että oli antanut pakkomielteelleen vallan.
Hän sulki silmänsä ja toivoi nukahtavansa pian.

Kun hän avasi silmänsä, hän ei ollut enää soturien pesässä. Hän löysi itsensä niityltä makaamasta ja ensimmäisenä hän tajusi sen, ettei häntä ympäröinyt yön pimeys, vaikka taivaalla tuikkivatkin tähdet. Maa hänen tassujensa alla oli pehmeää, ilma tuoksui riistalta ja hän tunsi olonsa kevyeksi ensimmäistä kertaa moneen kuuhun.
Varovaisesti laikukas naaras nousi tassuilleen ja katseli ympärilleen. Missä hän oli? Oliko se kaikki unta? Eihän hän hereilläkään voinut olla, sillä miksi hän heräisi jostain aivan tuntemattomasta paikasta soturien pesän sijasta?
“Hei, Kastelintu”, kollin ääni tavoitti naaraan ja hän kääntyi katsomaan puhujaa.
Kastelinnun silmät levisivät kauhusta ja hän otti askeleen taaksepäin. Kuinka? Miksi? Miten? Oliko tämä vain uudenlainen painajainen, jossa sen sijaan, että hän tappaisi Kuunkierron ja Putousturkin yhä uudelleen ja uudelleen, hän näkisi toisen heistä elävänä, puhumassa hänelle?
“Ei tämä ole unta”, kolli sanoi.
Kastelintu ei kuunnellut. Hän painui takaisin maahan ja veti tassunsa silmiensä peitoksi. “Herää, herää, herää! Ole niin kiltti ja herää!”
“Kastelintu”, kollin ääni oli lämmin. Miksi hänen äänensä oli lämmin? “Olet Tähtiklaanissa.”
Kastelintu jähmettyi, tassut yhä silmiensä peitossa. Oliko hän kuollut? Miksei hän sitten tuntenut oloaan kuolleeksi? Eikö Tähtiklaanissa kaiken pitäisi olla hyvin - ei kipuja, ei surua, ei syyllisyyttä?
“Katso minua.”
Kastelintu yritti herätä uudelleen.
“Kastelintu, minä pyydän.”
“Älä!” Kastelintu älähti ja nousi salaman ylös. Hän tuijotti Kuunkiertoa silmät salamoiden. “Älä puhu minulle tuolla lämpimällä ja ystävällisellä äänellä! Oletko aivan hiirenaivo? Minä tapoin sinut, MINÄ TAPOIN SINUT! Sinun tulisi olla vihainen, sinun tulisi vihata minua jokaisella henkäykselläsi! Miksi et ole raivoissasi? Miksi sinä- miksi sinä kohtelet minua kuin ystävääsi, jota sinun täytyisi lohduttaa?”
Kuunkierto hymyili apeasti ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat täynnä surua. “Valehtelisin, jos sanoisin, etten tuntenut vihaa sinua kohtaan, kun riistit henkeni. Haluaisin takaisin klaanini luokse. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta se ei ole enää mahdollista.”
Kastelintu painoi katseensa kohti tassujaan. Häntä sattui kuulla Kuunkierron sanat ja hän olisi halunnut kääntää niille korvansa, mutta tiesi sen olevan typerää. Hän ansaitsi kuulla jokaisen sanan ja tuntea kaiken sen tuskan, jota niistä aiheutui. Olihan Kuunkierron kokema kipu paljon suurempaa kuin hänen.
“Mutta minä olen antanut sinul-”
“Ei”, Kastelintu keskeytti mustan kollin sanat käheällä äänellä. “Tiedän, mitä aiot sanoa. Älä tee sitä. Älä sano sitä. En ansaitse anteeksiantoasi. Olen pyytänyt anteeksi lukemattomia kertoja, vaikka tiedänkin, ettei se korjaa mitään. En kuitenkaan halua saada anteeksi, en vain- en vain tiedä mitä muutakaan sanoa kuin pyytää anteeksi.”
Kuunkierto otti askeleen lähemmäs, ja Kastelintu näki tähtimäistä pölyä kollin turkilla. “Sinun täytyy antaa itsellesi anteeksi. Sinä et tiennyt. Sinä halusit vain kaikkien parasta.”
“En voi”, Kastelintu sanoi. “En voi koskaan antaa itselleni anteeksi.”
“Hyvä on”, Kuunkierto myöntyi huokaisten. “Kunhan ymmärrät, etten minä syytä sinua enää mistään. Minä todella toivon, että joku päivä kipusi ja syyllisyydentuntosi hellittää ja voit elää parempaa elämää. Sinulla on mahdollisuus siihen, vaikket sitä itse näekään.”
Kastelintu räpäytti silmiään. “Mutta eihän minulla ole enää ketään, enkä minä… enkä minä tiedä miten olla onnellinen.”
“Joskus on päästettävä kaikki ulos, jotta onni löytää tiensä sisälle.”
“En ymmärrä.”
Kuunkierto hymyili ja painoi kuononsa Kastelinnun päälaelle. “Kohta ymmärrät. Se hetki on lähempänä kuin luuletkaan.”
Kastelintu ei vieläkään ymmärtänyt, mutta jos hän oli jotain oppinut elämänsä aikana, se oli Tähtiklaanin kyvyttömyys puhua selkeästi. Olisi turha yrittää saada yhtään parempaa vastausta, mutta oli jotain, mitä hän halusi kysyä. Tuskin Kuunkierto tietäisi, mutta… hänen oli yritettävä. Edes kerran.
“Emoni on Tuuliklanista”, Kastelintu kuiskasi, eikä katsonut mustaa kollia silmiin. “En tiedä hänen nimeään. En edes tiedä miltä hän näyttää, mutta… tunsitko sinä häntä koskaan?”
“Tunsin.”
Kastelintu nosti kohotti katseensa suu raollaan. Oliko Kuunkierto tosissaan? Tunsiko Kuunkierto hänen emonsa? Entä jos kolli oli väärässä - eihän kukaan tiennyt kuka hänen todellinen emonsa oli. Edes Tulikukka ei tiennyt tämän nimeä.
“Hänen nimensä on Aurinkosulka. Hän oli eläessään lempeä, huolehtivainen ja ystävällinen jokaiselle kissalle ja halusi auttaa kaikkia - ja haluaa edelleen täällä Tähtiklaanissa”, Kuunkierto sanoi. “Olen pahoillani, mutta hän ei voi tavata sinua. Hän ei halua, että kiinnyt häneen ja hylkäät todellisen emosi. Muista, että hän kuitenkin rakastaa sinua.”
“O-okei”, Kastelintu sanoi. Hän tunsi helpotusta siitä, että sai tietää edes vähän siitä naaraasta, joka oli synnyttänyt hänet. Kastelintu oli myös toivonut tapaavansa tämän, mutta ymmärsi sen olevan mahdotonta. Ainakaan hänen ei tarvitsisi enää elää tietämättömänä. “Kiitos.”
“On vielä yksi asia.”
Kastelintu kallisti kysyvänä päätään.
“Olen Aurinkosulan veli.”
Se kaikki rauha, joka Kastelinnun oli vallannut katosi hetkessä ja sen tilalle syttyi polttavan kylmä kauhu. Naaras peruutti askeleen, sitten toisen ja pudisteli päätään järkyttyneenä. Kuunkierto oli hänen emonsa veli? Kuunkierto oli hänen enonsa?
Hän oli-
“Ei, ei, ei, ei”, Kastelintu toisti ja kompastui.
Hän oli tappanut oman enonsa.

~~~

Usko nuuhkaisi ilmaa.
“Haistatko niitä?” Tuike kysyi ja vilkuili ympärilleen.
“En”, Usko vastasi. “Outoa. Niitä on yleensä paljon liikkeellä tähän aikaan.”
Tuike näytti miettivältä. “Taidamme olla onnekkaita. Ylitämmekö?”
Usko nyökkäsi vakavana. Reitti vaikutti selvältä: hän ei haistanut hevosia tai kaksijakoja eikä kuullut pyöreiden puukappaleiden pitämää kolinaa. Yleensä niistä puisista, hevosten raahaamista ja kaksijalkojen käyttämistä laatikoista ei ollut suurta vaaraa. Ne olivat hitaita ja helppo väistää niin kauan, kun hevonen ei säikähtänyt.
“Mennään.”
Usko tönäisi mustaraitaista kollia eteenpäin ja nyökkäsi Tuikkeelle, jotta valkoinen naaras lähtisi myös liikkeelle. Usko vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja lähti sitten kaksikon perään ripeästi, mutta varmasti.
“Tällä kertaa se oli helpompaa! Ei minua edes pelottanut niin paljon”, raidallinen kolli sanoi ja heilautti ylpeänä häntäänsä.
“Kunhan muistat, ettet missään nimessä saa pysähtyä”, Usko muistutti.
“Pärjäsit hienosti”, Tuike sanoi kehräten. “Jatketaan hetki polun suuntaan ja käännytään sitten metsään niin olemme melkein perillä.”
Kolli hypähti innoissaan ilmaan. “Pääsemme vihdoin tapaamaan perheesi, Tuike!”
“No, vain veljeni ja emoni, mutta he ovat ainoat, jotka minulla on jäljellä”, Tuike sanoi. “Teidän lisäksi, siis.”
Edes Usko - joka oli tuntenut Tuikkeen jo kauan - ei ollut koskaan tavannut Tuikkeen jäljellä olevaa perhettä. He olivat aina olleet liian kaukana, jotta vierailu olisi onnistunut, mutta lopulta heidän polkunsa oli viettänyt tarpeeksi lähelle. Tuike oli selvästi innoissaan, vaikka osasikin piilottaa tunteensa. Mustavalkoinen kolli ei sen sijaan edes yrittänyt piilottaa innostustaan.
“Voi ei!” kolli älähti. “Se kaunis kukka, jonka olin sitonut häntääni ja halusin antaa perheellesi! Se on kadonnut!”
He kaikki pysähtyivät, ja Usko tajusi kollin olevan oikeassa. Mustavalkoisessa hännässä ei ollut enää kiedottuna kaunista, liilaa kukkaa, eikä sitä myöskään näkynyt missään heidän ympärillään.
“Älä murehdi, sen täytyy olla vielä jossain täällä. Hajaannutaan ja kuljetaan hetki taaksepäin”, Tuike lohdutti hätääntyvää kollia.
“Okei… tehdään niin.”
He hajaantuivat ja tutkivat taakse jättämiään askeleita. Tuike käveli hieman metsän puolella siltä varalta, että kukka olisi lentänyt sinne, ja Usko otti tehtäväkseen etsiä aivan suuren kaksijalkojen polun viereltä. Mustaraidallinen kolli suuntasi heidän askeleitaan taaksepäin.
He etsivät vain hetken aikaa, kun kolli yhtäkkiä kiljaisi riemusta ja lähti juoksemaan. Usko kohotti katseensa ja näki kollin juosseen suoraan polun keskelle, nostavan jotain suuhunsa.
“Ei! Tule pois sieltä!” Usko huudahti ja lähti juoksemaan.
Kolli kohotti katseensa, huomasi häntä päin juoksevan naaraan ja räpäytti silmiään kysyvästi.
“Takanasi!”
Kolli kääntyi, jähmettyi paikoilleen ja kukka putosi hänen suustaan, kun hän rääkäisi kauhusta.
Se säikäytti hevosen. Kaksijalka yritti pitää sen kurissa, mutta iso eläin oli voimakas ja pelästynyt. Se lähti juoksemaan eteenpäin, puinen laatikko kolisten sen takana kuin pahaenteinen ukkonen tai vihasta sokaistunut karhu, ja vaikka Usko kuinka juoksi ja käski kollia liikkumaan, hän tunsi epätoivon läpäisevän hänen kehonsa.
Raidallinen kolli tärisi ja vapisi, kykenemättä liikkumaan. Usko ei nähnyt tämän silmiä, mutta tiesi niiden olevan kauhusta suuret ja täynnä pelonsekaista epätoivoa. Harmaa naaras huusi kollin nimeä, juoksi minkä tassuiltaan kerkesi ja yritti saada kollin liikkumaan sanoillaan.
Hän laittoi kaikkensa tassuihinsa ja sanoihinsa.
Hän rukoili jokaiselta mahdolliselta taholta apua.
Hän katsoi, kuinka hevonen potkaisi ja talloi kollin.
“Ei!” Usko ja Tuike huusivat samaan aikaan.
Pyörivät puukappaleet sivuuttivat juuri ja juuri kollin, mutta ottivat julmasti kiinni tämän hännästä aivan kuin hevosen potkaisu ei olisi ollut tarpeeksi. Kolli päästi korvia vihlovan rääkäyksen, kun hänen häntänsä jäi jumiin pyöriviin puukappaleisiin, ja Usko ei voinut muuta kuin katsoa, kuinka hänen ystävänsä - kuinka kissa, jota hän piti kuin omana pentunaan - nousi ylös ja alas puukappaleiden ohjaamana, huusi ja vaikeroi, yritti päästä irti, mutta jäi aina vain pahemmin jumiin ja lopulta hiljeni, kun puukappale pyörähti hänen ylitseen.
Kolli ei liikkunut. Mitä lähemmäs Usko pääsi, sitä enemmän häntä alkoi oksettamaan. Mustavalkoinen turkki oli tahriintunut vereen ja avautunut monesta kohtaa; häntä oli katkennut ja runneltu; tassut olivat vääristyneet luonnottomiin asentoihin; leuka oli mennyt sijoiltaan ja palasiksi; selkäranka oli musertunut katki.
Usko pysähtyi ketunmitan päähän ja tunsi elämänsä valuvan hänen silmistään ulos.
“Noki”, hän kuiskasi. “Herää, Noki!”

~~~

Kastelintu ei halunnut enää olla Kastelintu.
Joten hän juoksi ja juoksi, niin kauas kuin tassuiltaan pääsi. Hänen lihaksiaan särki, hänen keuhkonsa huusivat ja hänen sydämensä hakkasi lujempaa kuin koskaan, yrittäen vapautua sitä kahlitsevasta häkistä. Vaikka jokainen osa Kastelintua käski hänen pysähtyä ja hengähtää, naaras vain jatkoi.
Hän hyppäsi lumen peittämän kiven ylitse ja painotteli itsensä kaatuneen puunrungon avulla pienen kuilun toiselle puolelle. Hajut hänen ympärillään kertoivat hänen olevan yhä Myrskyklaanin reviirillä, vaikka hän olikin juossut jo kauas ja saapuisi pian reviirin reunalle.
Naaraan kuono täyttyi reviirimerkinnöistä ja hän jarrutti niin, että lumeen jäi syvät jäljet. Hän oli saapunut aivan Myrskyklaanin reviirin kaukaisimpaan nurkkaan. Kukaan ei löytäisi häntä sieltä vielä pitkään aikaan: hänen klaanitoverinsa olivat sikeässä unessa ja kun he aamulla heräisivät ja lähtisivät seuraaman hänen jälkiään, hän olisi jo kaukana.
Kastelintu nielaisi. Hän ei halunnut lähteä, ei oikeasti, muttei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Myrskyklaanissa oli niin paljon kaikkea, mitä hän halusi - korjata suhteensa hänen siskoihinsa, antaa Tulikukalle anteeksi, jutella Tuiskusielulle edes yhden viimeisen kerran, kasvaa vanhaksi ja hankkia pentuja jonkun kanssa, jota hän todella rakasti… Hän halusi niin paljon asioita, mutta ei kokenut ansaitsevansa niistä yhtäkään. Hän ei ansainnut yhtään mitään.
“Hyvästi kaikki”, Kastelintu kuiskasi, ja tuuli iski häntä kylmänä kasvoihin, kun hän otti ensimmäisen askeleensa kohti lopullista yksinäisyyttä.
“Kastelintu?”
Vaalea naaras pysähtyi uskaltamatta hengittää. Hän tunnisti tuon äänen paremmin kuin minkään muun ja tuulen tuoma tuoksahdus vain vahvisti asian. “Tuiskusielu.”
“Mitä sinä teet?”
Kastelintu puristi silmänsä kiinni, mutta tunsi silti niiden vettyvän kyyneleistä. Miksi Tuiskusielun oli täytynyt tulla paikalle juuri sillä hetkellä?
Miksi juuri Tuiskusielu?
“Lähden”, Kastelintu sanoi kääntymättä.
“Miksi? Minne?”
Ihan kuin sinua kiinnostaisi, Kastelintu mietti ja pysyi hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi. Miten hän voisi selittää yhtään mitään?
“Selvä. Älä sitten kerro”, Tuiskusielu tuhahti. Hänen häntänsä osui lumeen, kun hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin leiriä kohti.
“Pois. Sinne mistä Tähtiklaanikaan ei pääse hakemaan minua joukkoihinsa”, Kastelintu sanoi vaimeasti, kun kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.
Hän ei koskaan voisi kohdata Kuunkiertoa uudelleen. Eikä Putousturkkia. Eikä Aurinkosulkaa. Ei ketään. Ei edes Tuiskusielua.
“Kastelintu?” Tuiskusielun ääni oli varovainen, ja Kastelintu kuuli lumen narskuvan kollin tassujen alla, kun tämä kääntyi ja käveli lähemmäs. “Mikä hätänä?”
Naaras oli hiljaa. Hän ei osannut selittää tai edes kyennyt kertomaan yhtään mitään, vaikka ne myrskysivät hänen sisällään suurina aallokkoina ja yrittivät joko tukehduttaa hänet tai tulvia ulos. Kastelintu tunsi hänen rakentamansa padon halkeilevan.
“Tiedän, että jotain on vialla”, Tuiskusielu sanoi.
Kastelintu pudisti päätään. Mene pois, hän huusi päänsä sisällä. Mene pois ennen kuin on liian myöhäistä!
“En mene”, kolli sanoi tiukasti. “En ennen kuin kerrot minulle.”
“Et sinä halua tietää”, Kastelintu sanoi. “Et oikeasti.”
“Ja kuka sinä olet sanomaan, mitä minä haluan ja mitä en?” Tuiskusielu tuhahti. “Älä yritä ohjailla ja määrä muita.”
Kastelintu ei voinut olla naurahtamatta. Miten oikeassa Tuiskusielu olikaan. Jos hän ei olisi koskaan yrittänyt saada omia näkemyksiään lävitse ja ohjata muita, hän ja hänen iskost eivät olisi koskaan ymmärtäneet ennustusta väärin. Jos hän vain antaisi enemmän tilaa muille ja heidän mielipiteilleen, kaikki olisi mennyt aivan eri tavalla. Kuunkierto ja Putousturkki olisivat yhä elossa, Jääruusu ja Taivaannova eivät kohtelisi Kastelintua kuin nukkuvaa mäyrää, Tuiskusielu olisi yhä hänen kanssaan.
Kastelinnun poskille virtasi kyyneleitä, kun hän kääntyi kohtaamaan Tuiskusielun katseen. “Minä tapoin kaksi viatonta kissaa, Tuiskusielu.”
Tuiskusielu räpäytti silmiään ja avasi suunsa, mutta pysyi hetken hiljaa. “Sinä- Miksi? Mitä tapahtui?”
“Olin sokea. Luulin, että tein oikein. Luulin, että ainut tapa pelastaa klaanit olisi häätää Taivasklaani pois”, Kastelintu sanoi käheällä, melkein kuulumattomalla äänellä. “Tuuliklaanin Kuunkierto ja Jokiklaanin Putouskuu. Minä tapoin heidät ja lavastin Taivasklaanin syylliseksi, ja sitten- ja sitten sain tietää sen olleen turhaa. Kaikki ne taistelut klaanien välillä olisi voitu välttää.”
Tuiskusielu ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti Kastelintua, joka oli kävellyt lähemmäs ja jonka katse oli täynnä tuskaa ja kyyneleitä.
“Minä melkein tuhosin meidät kaikki, Tuiskusielu. Vain sen takia, että ymmärsin ennustuksen väärin. Miten saatoin olla niin hiirenaivo ja ajatella, että Tähtiklaani haluaisi minun satuttavan Taivasklaania muiden kustannuksella? Kuka edes ajattelisi sellaista?”
“Ennustus? Mikä ennustus?” Tuiskusielu kysyi lopulta.
“Minä, Jääruusu ja Taivaannoma saimme sen Tähtiklaanilta kuita sitten”, Kastelintu kuiskasi ja laski katseensa. “Olin jo silloin niin typerä. Luulin että… luulin että ennustus olisi jonkinlainen kunnia ja upea asia, joten annoin koko elämäni sille. Ja mitä se antoi minulle takaisin? Ei mitään. Se vei kaiken. Minä-” naaras veti henkeä. “Minä haluaisin syyttää ennustusta, todella haluaisin. Haluaisin niin kovasti sanoa, että ennustus tappoi Kuunkierron ja Putouskuun, rikkoi minun ja siskojeni välit, melkein hääti Taivasklaanin pois ja oli johdattaa muut klaanit pimeyteen, hylkäsi ja jätti sinut huomiotta, mutta…”
Kastelintu kohotti päänsä ja tuijotti Tuiskusielua suoraan tämän erivärisiin silmiin. “Ei se ollut ennustuksen vika. Minä sen kaiken tein, enkä voi koskaan saada anteeksi, vaikka kuinka pyytäisin. En edes odota anteeksipyyntöä, en keneltäkään.”
“Joten sinä ajattelit lähteä?” Tuiskusielu kysyi. “Jättää kaikki ongelmasi taakse ja lähteä?”
“En vain lähteä”, Kastelintu kuiskasi. “Kadota. Mitä muutakaan voisin?”
“Voisit jäädä tänne ja lopettaa itsesäälissä elämisen. Ehkä se on ensimmäinen askel kaiken korjaamisessa”, Tuiskusielu sanoi. Hänen äänensä oli vaimentunut pehmeäksi kuiskauksesi. “Sinun on paha olla, ymmärrän sen, mutta jos jäät tunteisiisi kiinni, sinä tuhoudut totaalisesti.”
“En minä ansaitse hyvää elämää. Olet tehnyt niin paljon vääryyttä ja itseni tuhoaminen olisi edes yksi oikea teko”, Kastelintu kysyi värisevällä äänellä ja sulki silmänsä. “Tuiskusielu, olenko minä mielestäsi paha kissa?”
Laikukas naaras jäi peloissaan odottamaan Tuiskusielun vastausta.
“Et.”
Kastelintu tunsi kyyneleidensä kihoavan jälleen hänen silmiin ja valuvan alas poskia. “Anna anteeksi, Tuiskusielu. En koskaan halunnut satuttaa sinua.”
“Tiedän.”
He painautuivat toisiaan vasten. Kastelinnun kyyneleet eivät loppuneet, mutta Tuiskusielun lämmin ja vahva keho hänen vieressään antoi hänelle jonkinlaista lohtua ja rauhaa ensimmäistä kertaa moneen kuuhun.
Hän oli varma siitä, että Tuiskusielukin itki hiljaa.

~~~

Usko muisti vihdoin kaiken.
Hän oli monia kuita kieltäytynyt muistamasta tiettyjä osia hänen elämästään ja oli haudannut ne niin syvälle, ettei niitä saisi kaivettua esille. Tai niin hän ainakin oli luullut.
Kastelinnun mukana kulkeminen ja tämän elämän seuraaminen oli vähitellen tuonut hänen mieleensä muistoja. Niistä jokainen oli omalla tavallaan kipeä, toiset haikealla tavalla ja toiset sydäntäriipaisevalla tuskalla. Kastelintu oli onnistunut kaivamaan ne esille, vaikkei ollut edes yrittänyt - tai tietänyt tekevänsä sitä - ja Usko oli päässyt elämään kauniimman, mutta surullisimman elämänsä uudelleen.
Hän muisti miten oli tavannut Noen, löytänyt tämän vapisemasta kuusen alta ja antanut tälle nimen. Hän muisti miten oli törmännyt Tuikkeeseen opettaessaan Noelle miten kiivetä puuhun suojaan. Hän muisti miten he kolme olivat matkanneet maita ja mantereita onnellisesti yhdessä, opetelleet uusia asioita ja löytäneet upeita ihanuuksia. Jakaneet yhdessä muistoja, jotka Usko oli lopulta päätynyt hautamaan.
Hän muisti sen hetken, kun Noki oli saanut ensimmäisen lintunsa kiinni kovan harjoittelun jälkeen. Mustaraidallinen kolli oli ärtyneenä katkonut jo monta oksaa ja valmis luovuttamaan kokonaan, mutta oli lopulta kuunnellut Uskoa ja yrittänyt vielä kerran - ja onnistunut. Noen kasvot olivat syttyneet kirkkaiksi ilosta ja hän oli lintu yhä hampaissaan loikkinut ympyrää niin kovaäänisesti, että oli varmasti häätänyt kaiken riistan heidän ympäriltään.
Hän muisti sen hetken, kun oli kertonut ensimmäisen kerran Tuikkeelle tunteistaan. He olivat istuneet korkean jyrkänteen laidalla Noen nukkuessa suojaisessa kolossa heidän takanaan ja he olivat katselleet kuutamoa ympäröiviä tähtiä, kun Usko oli varovaisesti kietonut häntänsä Tuikkeen hännän ympärille ja lopulta kuiskannut ne salaiset sanat.
Hän muisti sen hetken, kun Noki oli löytänyt laventelinkukan ja halunnut viedä sen Tuikkeen perheelle lahjaksi. Hän muisti, miten kolli oli sitonut sen häntäänsä, varmistanut sen pysyvän kiinni ja iloisesti kävellyt eteenpäin. Hän muisti, miten oli kääntänyt selkänsä vain hetkeksi, ja Noki oli keskellä suurta polkua, hevoshirviö takanaan. Hän muisti, miten Tuike oli laskenut laventelin Noen haudan päälle.
Usko ei koskaan toipunut. Tuike väitti toipuneensa, mutta kantoi surua mukanaan niin pitkään, että se sairastutti hänet ja vei hänen henkensä. Usko hautasi kumppaninsa ja oli harkinnut hautaavansa itsensä samalla, mutta jäikin istumaan Tuikkeen haudan äärelle moneksi auringonkierroksi, kunnes hänen oli pakko lähteä.
Hänen tassunsa johdattivat hänet taaksepäin heidän kulkemiaan jälkiä. Jokaisessa paikassa, jossa hänellä oli muistoja Tuikkeen ja Noen kanssa, hän pysähtyi hetkeksi, sulki silmänsä ja hautasi muistonsa. Hän kulki taaksepäin niin kauas, kunnes törmäsi itseaiheutettuun kuolemaansa: vihaiseen kissaan, jonka läheiset hän oli monia kuita aiemmin tappanut pelastaakseen toisen, pienemmän kissajoukon.
Usko ei jaksanut taistella, ja vihainen kissa onnistui heittämään hänet pienen kamppailun jälkeen helposti jyrkänteeltä alas.
Uskon mieli täyttyi kaikista niistä muistoista, kun hän katseli toisiinsa painautuneita Kastelintua ja Tuiskusielua. Hän ei ollut onnistunut pelastamaan Nokea tai Tuiketta, mutta ehkä hän onnistui auttamaan Kastelintua pelastamaan itsensä.
Ehkä Usko saisi vihdoin rauhan.

// :(

LUKU 3

Laventelitassu siirteli painoaan tassulta toiselleen jännittyneenä, kun hän istui kaikkien nähtävillä aukiolla. Kultatassu hänen toisella puolellaan liikutteli häntäänsä hermostuneena kun taas Kyyhkytassulla oli täysi työ pitää itsensä paikallaan. Heidän mestarinsa istuivat heidän takanaan, ja Laventelitassu kuuli Kyyhkytassun mestarin Vatukkaviiksen kuiskivan oppilalleen komentoja pysyä paikoillaan.
“Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on nyt heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Valkotähti kuulutti kovalla äänellä. Hänen katseensa pysähtyi jokaiseen kolmeen oppilaaseen hetkeksi. “Kultatassu, Laventelitassu ja Kyyhkytassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?”
“Lupaan!” Kyyhkytassu sanoi ensimmäisenä ääni täynnä intoa.
“Lupaan.” Kultatassun ääni oli rauhallinen, mutta se värisi jännityksestä.
Laventelitassu nielaisi. “Lu-lupaan.”
Valkotähti nyökkäsi hyväksyvästi kolmelle oppilaalle. “Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne.” Valkoisen kollin katse pysähtyi Kultatassuun. “Kultatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kultaliekkinä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun ystävällisyyttäsi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Laventelitassu tunsi siskonsa liikahtavan vierellään ja värähti, kun Valkotähden harmaat silmät pysähtyivät häneen. “Laventelitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Laventelinenänä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun kärsivällisyyttäsi ja tarkkaavaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
“Kyyhkytassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kyyhkytuulena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun innokkuuttasi ja uteliaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
“Kultaliekki! Laventelinenä! Kyyhkytuuli!” klaani huusi heidän nimiään, kun he vuoronperään nuolaisivat päällikkönsä lapaa.
Heidän vanhempansa Aamulaulu ja Täplätuike sekä veljensä Leijonaraita olivat ensimmäiset, jotka tulivat onnittelemaan heitä. Laventelinenä oli hukkua emonsa nuolaisuihin, ja Täplätuike onnitteli leveä hymy kasvoillaan Kultaliekkiä ja Kyyhkytuulta.
Leijonaraita tunki heti Laventelinenän luokse, kun Aamulaulu väistyi nuolemaan Kyyhkytuulta.
“Onneksi olkoon, Laventelinenä!” Leijonaraita kehräsi kovaan ääneen ja puski siskoaan. “Vihdoin teistä tuli sotureita! Kyllä teitä sai odottaa.”
“Kärsivällisyys palkitaan”, Kultaliekki naukaisi lempeästi veljelleen.
Laventelinenä ei ollut yhtään yllättynyt siitä, että hänestä oli tullut soturi niin myöhään, mutta hänen siskonsa kyllä hämmensivät häntä. Kultaliekki ja Kyyhkytuuli olivat vaikuttaneet olevan valmiita sotureiksi jo monien kuiden ajan, kun taas Laventelinenä oli selkeästi ollut siskoistaan jäljessä. Hän toivoi, ettei ollut syynä heidän kaikkien soturiseremonian myöhästymiseen - hän ei halunnut olla taakkana.
“Vihdoin pääsemme tekemään mitä haluamme!” Kyyhkytuuli huudahti iloisesti.
“Ette te aivan kaikkea pääse noin vain tekemään, vaikka olettekin sotureita”, Aamulaulu muistutti pentujaan ja näpäytti Kyyhkytuulta kuonolle kevyesti. “Muistakaa, että ensi yön istutte suut supussa ja vartioitte leiriä.”
“Joo joo, emo”, Kyyhkytuuli sanoi.
“Olen teistä niin kamalan ylpeä!” Täplätuike sanoi. Hänen kasvoillaan oli yhä leveä hymy, eikä Laventelinenä uskonut sen katoavan aivan hetkessä.
“Onneksi olkoon, Laventelinenä. Sait upean nimenkin”, tuttu ääni kuului Laventelinenän takaa ja naaras kääntyi nopeasti.
Liekkisade seisoi hänen edessään kasvoillaan hymy ja silmät tuikkien iloisesti. Laventelinenänkin kasvoille levisi hymy ja hän puski innoissaan kollia hetken mielijohteesta. Nolostuneena hän otti askeleen taaksepäin, mutta hymy ei lähtenyt hänen kasvoiltaan.
“Voimme vihdoin nukkua taas samassa pesässä”, Liekkisade kehräsi lämpimästi.
“Viime kerrasta on aikaa”, Laventelinenä naurahti.
Kyyhkytuuli puski siskoaan kylkeen. “Lopettakaa tuo toisillenne kehräily, te kyyhkyläiset. Meidän täytyy syödä vatsamme täyteen, jotta jaksamme valvoa yön.”
“Kyyhkytuuli, emme me-! Laventelinenä henkäisi. Hän tunsi kuumotusta kasvoissaan ja korvissaan, eikä uskaltanut katsoa Liekkisadetta.
“Mene siskosi mukaan, Laventelinenä”, Liekkisade sanoi kuulostaen huvittuneelta. “Tarvitsen kaiken energian.”
Laventelinenä räpäytti silmiään ja lähti Kyyhkytuulen perään, mutta ehti tuntea Liekkisateen hännän koskettavan hänen turkkiaan. Naaras vilkaisi taakseen ja väräytti korvaansa kollille ujo hymy kasvoillaan.

Laventelinenä puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja katsoi kuinka se muuttui höyryksi hänen edessään. Lehtikato oli ankara ja hän oli käyttänyt suurimman osan päivästään joko saalistuspartioissa tai muuten vaan metästämässä siskojensa kanssa. Heidän soturiseremoniastaan oli kulunut muutama auringonkierto, ja Leijonaraita oli ottanut tehtäväkseen opettaa kaiken soturiudesta siskoilleen.
Kyyhkytuuli oli valittanut veljelleen ja sanonut, että he osasivat kyllä - ei heistä muuten olisi tullut sotureita. Kultaliekki ja Laventelinenä eivät olleet kumpikaan vastustelleet Leijonaraidan tarjoamaa apua, vaikka jopa Laventelinenä myönsi sen olevan ajoittain liiallista. Hän oli maininnut siitä Kultaliekille, joka oli vain kohauttanut olkiaan.
Harmaa soturi venytti etutassujaan ja haukotteli syvään. Ilta oli alkanut laskeutua reviirille, mutta vielä ei ollut tarpeeksi myöhä, jotta hän olisi kehdannut mennä nukkumaan. Ehkä hänen kannattaisi käydä kävelyllä? Kenties hän löytäisi samalla hieman riistaa.
Laventelinenä nousi ylös, mutta matkalla leirin uloskäynnille, hän näki Liekkisateen kulkevan edessään. Hetken mielijohteesta naaras kiihdytti vauhtiaan ja otti kollin kiinni.
“Hei, Liekkisade”, naaras sanoi hymyillen. “Haluatko käydä kävelyllä?”
“Totta kai!”
“Mahtavaa!” Laventelinenä kehräsi. Hän tunsi turkkinsa kihelmöivän, kun hän käveli kylki kyljessä Liekkisateen kanssa ulos leiristä.
Soturikaksikko suuntasi automaattisesti kohti järveä. Sinne johti pieni, kymmenten jokiklaanilaisten tekemä polku, joka oli peittynyt kevyeen lumikerrokseen. Vaikka lumi Laventelinenän tassujen alla oli kylmää, Liekkisateesta hehkuva lämpö esti häntä värisemästä kylmyydestä. Naaras toivoi, että hän antoi Liekkisateelle samalla tavalla lämpöä.
He eivät sanoneet koko matkan aikana sanaakaan, mikä ei haitannut Laventelinenää. Hän tykkäsi aina viettää aikaa Liekkisateen kanssa, olivat he sitten hiljaa tai eivät, ja illan tuoma hämärä rauha teki jokaisesta hetkestä taianomaista. Ei Laventelinenä tarvinnut sanoja, jotta hän nauttisi olostaan.
Naaras vilkaisi vierellään kävelevää kollia ja ei voinut olla miettimättä sitä, mitä tämä oli hänelle auringonkiertoja sitten kertonut. Liekkisade oli puhunut jotain pahoista kissoista, jotka olivat kouluttaneet häntä hänen unissaan - ja Liekkisateen saamat vammat olivat hänellä vielä hänen herätessäänkin. Laventelinenä oli huolestunut pahasti, mutta kolli oli vaikuttanut olevan kunnossa. Harmaa soturi ei voinut kuin toivoa, että Liekkisade olisi varovainen niiden outojen kissojen seurassa ja kenties kertoisi Valkotähdelle tapahtuneesta.
Järvi tuli pian heidän näköpiiriinsä, ja Laventelinenä näki jo kaukaa sen päällä olevan paksun jääkerroksen. Kala todella oli vähissä sinä lehtikatona.
“Vau, järvi on jäätynyt!” Liekkisade henkäisi ja loikki lähemmäs.
Laventelinenä loikki oranssin kollin perään. “Emme saa kalaa täältä.”
“Emme niin”, Liekkisade myönsi ja kosketti jäätä tassullaan. “Vau, se taitaa kestää painoni.”
“O-oletko varma?” Laventelinenä kysyi ja katsoi, kuinka Liekkisade käveli jäälle. “Ole varovainen! En halua, että sinulle käy mitään.”
“Olen kunnossa, älä huoli”, Liekkisade vakuutteli. “Katso vaikka! Jää on kestävää.”
Kolli taputti jäätä tassuillaan, ja Laventelinenä henkäisi säikähdyksestä. Hän oli valmiina loikkaamaan ja pelastamaan Liekkisateen, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut: jää todella vaikutti kestävältä.
“Tule!” Liekkisade kutsui Laventelinenää häntä heilahtaen.
“O-okei”, Laventelinenä sanoi.
Hän puri hampaansa yhteen ja otti varovaisen askeleen jäälle. Hän värähti sen kylmyyttä polkuanturoissaan, mutta otti silti toisenkin askeleen. Kun jää ei pettänytkään hänen alta, hän kohotti katseensa Liekkisateeseen ja hymyili.
“Minä pelastan sinut, jos putoat”, Liekkisade kehräsi.
“Tai ehkä minä joudun pelastamaan sinut!” Laventelinenä naurahti ja loikkasi aivan Liekkisateen eteen.
Heidän kuononpäät melkein koskettivat toisiaan, ja Laventelinenä jähmettyi paikoilleen uskaltamatta liikahtaa. Liekkisateen hengitys kosketti hänen kasvojaan ja hän tunsi sydämensä jättävän pari lyöntiä välistä. Hädissään naaras otti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa kohti horisontissa häämöttävää kokoontumissaarta.
“Saari näyttää oudolta tästä suunnasta”, Laventelinenä sanoi ja vilkaisi Liekkisadetta.
Oranssin kollin kasvoille levisi pieni virne. “Otetaan kisa. Ensimmäinen kokoontumissaarella voittaa!”
“Mitä? Oletko hullu?” Laventelinenä henkäisi, mutta Liekkisade oli jo lähtenyt juoksemaan saarta kohti. “Odota!”
Harmaa naaras juoksi Liekkisateen perään. Aluksi hänen tassunsa lipsuivat alati jäällä, eikä juoksemisesta tullut mitään ennen kuin hän antoi kynsiensä lipua esiin. Se auttoi huomattavasti: hän sai helpommin jäästä kiinni ja alkoi kiriä Liekkisadetta kiinni.
Liekkisade vilkaisi taakseen ja näytti Laventelinenälle leikkisästi kieltä. “Sinä häviät!”
Laventelinenä ei ollut koskaan ollut kilpailuhenkinen, mutta yhtäkkiä hän halusi kovasti voittaa Liekkisateen - ehkä se tekisi kollin vaikutuksen. Naaras käytti kaiken voimansa ja ketteryytensä juoksemiseen ja virnisti lähestyessään toista soturia. Saari kuitenkin lähestyi Liekkisadetta nopeammin, ja Laventelinenä ymmärsi, ettei voisi enää voittaa kollia.
Mutta sitten Liekkisateen tassu lipesi jäällä ja hän lensi kyljelleen. Kolli päästi älähdyksen osuessaan maahan.
“Liekkisade!” Laventelinenä huuhdahti ja juoksi kollin luokse. Hän tönäisi tassullaan Liekkisadetta. “Oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?”
“Kolautin vain lapani”, Liekkisade sanoi kammetessaan itsensä tassuilleen. “Ei mitään vakavaa, jomottaa vain vähän. Olen kunnossa.”
“Hyvä”, Laventelinenä sanoi ja nuuhkaisi vielä varmuuden vuoksi Liekkisateen lapaa.
Kaikki vaikutti olevan kunnossa.
“Olisit voinut ohittaa minut ja voittaa”, Liekkisade huomautti.
Laventelinenä kohautti lapojaan. Ei hän voinut jättää Liekkisadetta jälkeen! Entä jos tälle olisikin käynyt jotain. “Ei voitto ole aina tärkeintä”, naaras hymähti. “Mennäänkö loppumatka yhdessä?”
Liekkisade nyökkäsi. He kävelivät ripeästi kokoontumissaarelle, mutta varoivat liukastumasta lumen alta pilkottavaan jäähän. Saari näytti oudolta ilman kymmeniä erilaisia kissoja kulkemassa ympäriinsä ja ilman neljää päällikköä istumassa ison puun oksilla. Laventelinenä nuuhki ilmaa, mutta klaanien hajut olivat lähes kokonaan kadonneet.
“Täällä on niin outoa”, Liekkisade sanoi ja räpäytti silmiään.
“Saako täällä olla ilman, että on kokoontuminen?” Laventelinenä kysyi varovaisesti. Hän ei ollut kuullut mitään sääntöjä kokoontumissaarella olemisesta kokoontumisten ulkopuolella, mutta se ei aina välttämättä tarkoittanut, etteikö niitä olisi.
“Miksi ei?” Liekkisade kysyi ja käveli saaren aukiolle. “Päälliköiden puuhun tuskin saa mennä, mutta voimme varmasti muuten tutkia saarta.”
Laventelinenää jännitti, mutta omituista kyllä se oli innostunutta jännittämistä. Hän harvoin poistui reviiriltä tai teki mitään muutakaan hänelle uutta, sillä eli seuraamusten pelossa. Tällä kertaa hän olikin innostunut. Kokoontumissaarella oloa ei ollut kielletty, ja olihan Liekkisade hänen kanssaan!
He kiertelivät saarta ja tutkivat sen jokaista sopukkaa illan hämäryyden syventyessä yhä tummemmaksi. Laventelinenä löysi puun juurelta kuopan, jota hän ei ollut aiemmin tajunnut, ja saaren reunalta löytyi todennäköisesti oppilaiden tekemä rakennelma vanhoista oksista. Se oli hajonnut lumen painon alla.
“Vau!”
Laventelinenä nosti katseensa risukasasta ja huomasi Liekkisateen seisovan aivan saaren toisessa päässä katselemassa järvelle päin.
“Tule katsomaan, Laventelinenä!”
Harmaa naaras tassutteli ystävänsä luokse ja pysähtyi tämän vierelle. Liekkisade nyökkäsi kohti järveä, ja ihmeissään Laventelinenä seurasi tämän katsetta. Järvi ulottui pitkälle ja horisontissa jokiklaanilainen näki Myrskyklaanin ja Varjokklaanin metsät, sekä Tuuliklaanin laajat nummet. Muiden klaanien reviirit eivät kuitenkaan olleet se, mikä vei Laventelinenän sekä Liekkisateen huomiot.
Järvi alkoi muuttua syvemmälle mentäessä yhä tummemmaksi ja tummemmaksi, kunnes se oli yhtä musta kuin pohjaton kuoppa. Jossain vaiheessa Laventelinenän ja Liekkisateen seikkailua yö oli saapunut reviirien ylle ja taivas oli täynnä lukemattomia tähtiä, jotka heijastuivat alla olevaan jäiseen järveen. Näky oli Laventelinenän mielestä henkeäsalpaava: oli kuin järvi ja taivas olisivat olleet yhtä.
“Kaunista”, Laventelinenä henkäisi ja kääntyi katsomaan Liekkisadetta.
Liekkisade tuijotti häntä suoraan silmiin, ja Laventelinenä oli näkevinään niissä tähtien heijastuksia. Kolli näytti samaan aikaan sekä kauniilta että komealta, kun hänen liekinvärinen turkkinsa hehkui tähtien valossa ja jäänsiniset silmät tuikkivat tähtien lailla, ja Laventelinenä pelkäsi, ettei saisi enää henkeä.
Hän oli ollut ihastunut Liekkisateeseen jo kauan aikaa ja olisi paljastanut tunteensa tälle aiemminkin ellei olisi jänistänyt viime hetkellä. Hänen mielestään kolli oli vahva ja urhea, kuten monet muutkin Jokiklaanin soturit, mutta Liekkisateessa oli jotain erilaista. Hän oli lämmin ja ystävällinen, sekä täynnä eläväisyyttä. Hän sai Laventelinenän tuntemaan olonsa turvalliseksi, muttei koskaan kyllästyneeksi.
“Liekkisade”, Laventelinenä kuiskasi hiljaa ja pelkäsi sekä omia sanojaan, että Liekkisateen reaktiota. Entä jos hän pilaisi kaiken?
“Niin?”
Entä jos hän ei pilaisikaan mitään?
“Minä tykkään sinusta”, naaras sanoi hiljaa ja jäi jännittyneenä odottamaan tuomiotaan.

Liekkisade makaili sammalpedillään. Hän taas mietti, saattoiko Tiikeritähti olla puhunut totta. Hän kääntyili, eikä saanut unta. Liekinvärisen kollin mielessä pyöri vain kaksi asiaa. Ensimmäisenä hänen isänsä, ja toisena milloin Laventelitassu pääsisi taas käpertymään hänen viereensä. Pesässä oli kylmä ilman tuota naarasta. Ja minä todella rakastan häntä. Hän on minulle kaikki kaikessa. Viimein olen myöntänyt sen itselleni. Viimein se on selvää. Ja nyt tiedän sen. Miten voisinkaan kieltää sen? Niin, en minä voi. Liekinvärinen soturi nousi ja lähti leiristä. Värehäntä oli vartiossa.
"Minne olet menossa?" vanhempi kolli kysyi.
"En saa unta. Ajattelin saalistaa, tai mennä vaikka vain kävelylle", Liekkisade vastasi. Värehäntä nyökkäsi.
"Aivan." Liekkisade meni tämän ohi. Hän käveli reviirillä edestakaisin, samalla etsien saalista. Hän tuli joenrantaan. Viimein hän haistoi myyrän. Tai siis vesimyyrän. Hän pudottautui vaanimisasentoon, ja hiipi sitä kohti. Se keskittyneesti kaivoi kuoppaa jäiseen maahan. Kolli hiipi vielä ja loikkasi. Se vinkaisi. Hän katkaisi sen niskat ja otti mukaansa. Kun hän keskitttyi ilman haisteluun lisäsaaliintoivossa, pensaikosta kuului rapinaa.
"No, kukas se siinä?" kissa kysyi ivallisesti.
"Tiikeritähti?" Liekkisade vastasi. Tiikeritähti katsoi häntä vihaisesti, samalla kuitenkin hymyillen.
"Petit meidät, olet jo maksanut teoistasi, mutta vain osasta niistä. Petit Synkän metsän! Voin vain sanoa, että isäsi ei ollut iloinen", Tiikeritähti sanoi.
"Mutta sinä sanoit ettet edes tiedä kuka hän on!" Liekkisade huudahti.
"No, sanoin mitä sanoin silloin", Tiikeritähti naurahti. Liekkisade ei enää kyennyt estämään itseään vapisemasta. Siinä samassa Tiikeritähti alkoi haalistua. Huh! Liekkisade käveli leiriin päin. Heti päästyään leiriin, hän pudotti saaliin kasaan ja käpertyi pesäänsä nukkumaan.

//Sori, minitarina x)

Kolmas luku - Lintuparvi

Se oli ollut niin mukava uni. Kipinätassu olisi niin kovin halunnut jatkaa sen unen näkemistä, mutta ei. Joku tökki häntä kylkeen ja herätti hänet. Kipinätassu nosti päänsä, räpytteli unisena silmiään ja kohotti katseensa edessään seisovaan kissaan.
Hiirinenän katseli oppilastaan pilke silmäkulmassaan. Soturi hymyili oppilaalleen, joka vielä tokkuraisena tuijotti mestariaan ihan kuin olisi vieläkin puoliksi unessa. Oranssiturkkinen oppilas haukotteli pitkään, mutta näytti sen jälkeen vain ärtyneemmältä.
”Huomenta, Kipinätassu”, Hiirinenä naukaisi ja Kipinätassu sai vain ynähdettyä vastauksen. ”Menemme harjoittelemaan saalistamista.”
”Näin aikaisin?” Kipinätassu kysyi haukotellen. ”Eivät saaliitkaan ole vielä heränneet!”
Hiirinenää huvitti, mutta lopulta hän sai oppilaansa ylös pedistään ja lopulta oppilaiden pesästä. Kipinätassu venytteli heti pesästä ulos astuessaan ja värähti, kun kylmä ja navakka tuuli kulki ilman halki. Oppilas pörhisti turkkiaan.
”Ja näin kylmäkin vielä!” Kipinätassu värähti. Aurinko oli hädin tuskin vielä nousemassa ja tähdet tuikkivat vielä tummaa taivasta vasten. Aurinko värjäsi kaukana taivaanrannassa taivasta oranssiksi. Valhelaulu oli tomerana jo hereillä ja kokosi ensimmäisiä metsästyspartioita liikkeelle. Tuoresaaliskasa kumisi tyhjyyttään ja ruokaa olisi saatava. ”Minusta ei kyllä ole varapäälliköksi, kun pitää niin aikaisin herätä!”
”Etköhän sinä totu”, Hiirinenä naurahti kehräyksen kera. ”Tulehan. Aion opettaa sinulle, miten napataan lintu.”
Kipinätassun katse kirkastui ja hän nyökkäsi. Hiirinenä oli arvannut oikein, kun oli ajatellut Kipinätassun piristyvän ja innostuvan uuden oppimisesta. Kun he kulkivat leiristä syvemmälle reviirille, Kipinätassu alkoi saada tuttua energiaansa ja vilkkautaan kerättyä joka askeleen jälkeen. Kunhan naaras vain jaksaisi keskittyä opetukseen. Hiirinenä oli onneksi kärsivällinen.
Hiirinenä opetti tarkasti sen, miten lintuja napattiin. Hän selitti kuinka linnut olivat vaikeita siitä, että ne pakenivat ylöspäin lentäen. Kissan pitäisi loikata korkealle, jos haluaisi saada pakenevan linnun kiinni; joko lyömällä se alas tai tarttumalla siitä kiinni hampailla tai kynsillä. Lintua saalistaessa pitäisi kulkea hiljaa ja olla nopea.
Hiirinenä vei Kipinätassun tutulle paikalle, jossa oli usein lintuja etsimässä ruokaa vatsansa täytteeksi. Hiirinenä painoi tassullaan Kipinätassun alas. Naaralla oli niin kirkas turkki, jonka takia hän erottui valkoista lumea vasten herkemmin kuin Hiirinenä ruskean turkkinsa kanssa.
Hiirinenä ohjeisti hiljaa oppilaastaan, joka oli selkeästi valmis kokeilemaan.
Kipinätassu lähti kulkemaan hitaasti eteenpäin, katse kuin liimattuna lintuun. Lumi natisi hänen askeltensa alla ja hän pysähtyi, kun lintu jähmettyi hetkeksi. Se onneksi jatkoi hyppelyään lumella ja nyt Kipinätassu kulki nopein askelin kohti lintua.
Hän loikkasi ilmaan ja oli jo voitonriemukas, kunnes lintu pyrähtikin ilmaan. Kipinätassu laskeutui paikalle, jossa lintu oli vielä hetki sitten ollut ja yritti loikata linnun perään. Se oli kuitenkin jo liian kaukana.
Kipinätassu ärähti ja huitaisi lunta kynsillään. Hiirinenällä oli lohduttava katse ja hän tuuppasi hellästi oppilastaan.
”Linnut ovat vaikeita”, Hiirinenä kertoi. ”Minulla meni kauan ennen kuin opin saamaan lintuja kiinni. Kun lumet sulavat, sinun saalistuksesi helpottuu.”
”Joo”, Kipinätassu nyökkäsi. Hän oli silti hieman pettynyt, mutta Hiirinenän sanat olivat helpottaneet sitä karvasta pettymystä. Hiirinenä vei oppilaansa hieman kauemmas saalistamaan hiiriä, jotka soturitar oli aiemmin haistanut. Kipinätassun mieliala kohosi heti, kun hän pääsi nappaamaan klaanilleen syötävää.
Kipinätassu kantoi ylpeänä kolmea hiirtä leiriin Hiirinenän rinnalla. Hiirinenää huvitti hänen oppilaansa, mutta vain hyvällä tavalla. Kipinätassussa oli oma uniikki kipinänsä ja soturi oli ylpeä siitä, että sai kouluttaa juuri Kipinätassua. He olivat juuri sopiva parivaljakko oppilaaksi ja mestariksi.

Leirissä oli yllättävän hiljaista ja Kipinätassu nautti siitä hetkestä. Valotassu oli parantajien pesässä mestarinsa kanssa ja Kipinätassu oletti hänen opettelavn ahkerasti niitä kymmeniä yrttejä, joista parantajan oli tärkeä tietää.
Tuiketassun mestari oli vaihtunut Iltataipaleesta Heinätähteen, kun Iltataival oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin. Tuiketassu oli selkeästi ylpeä siitä, että hänen mestarinaan toimi itse päällikkö, vaikka hän ei sanonut sitä ääneen. Kyllä kuka vain olisi ylpeä, jos heitä kouluttaisi itse klaanin päällikkö.
Tuiketassusta puheen ollen, raidallinen naaras asteli juuri leiriin Heinätähden perässä. Päällikkö sanoi hänelle jotakin ennen kuin lähti omaan suuntaansa. Tuiketassun ja Kipinätassun katseet kohtasivat ja oranssiturkkinen naarasoppilas hymyili Tuiketassulle. Tuiketassu heilautti tervehdykseksi häntäänsä ja asteli sisarensa luokse.
Tuiketassu oli kasvanut paljon viime kuiden aikana ja Kipinätassusta tuntui, ettei hän itse kasvanut miltei lainkaan. Hän tunsi itsensä kovin pienikokoiseksi kahden sisaruksensa rinnalla. Valotassukin oli kasvanut kokoa. Tuiketassu oli lihaksikkaampi kuin Valotassu, tietysi oli.
Valotassu ilmestyi parantajan pesän suulle, katosi ja loikki sitten siskojensa luokse. Tuiketassu kertoi siitä, mitä Heinätähti oli opettanut hänelle tänään, tuttuun lyhyeen tapaansa. Valotassu kertoi varovaisesti yrteistä, joista oli oppinut. Valotassu puhui Sudenlaulusta aina niin erilaiseen sävyyn kuin miltä Sudenlaulu Kipinätassulle vaikutti.
Kipinätassu alkoi innokkaasti kertomaan eilisen illan partiostaan ja sitten lintujahdistaan, joka ei ollut niin onnistunut. Tuiketassu ja Valotassu kuitenkin kehuivat sisartaan ja kuuntelivat tarkkaan Kipinätassun loputonta puhetta. Kipinätassulle he olivat ne kaksi ainoaa heidän vanhempiensa lisäksi, joiden hän tiesi oikeasti kuuntelevan häntä ilman tuomitsemista.
Tuiketassu kävi hakemassa heille saliin jaettavaksi. Ei ollut yllätys, että Tuiketassu otti tuoresaaliskasasta kaksi myyrää. Naaras piti myyristä ehkä eniten kaikista saaliseläimistä. Kipinätassu ei valittanut, vaikka pitikin eniten oravan mausta. Valotassusta Kipinätassu ei ollut varma, mutta oletti Valotassun pitävän ehkä eniten hiiren tai päästäisen mausta. Valotassu ei valittanut minkään ruuan kohdalla.
Kipinätassun korvat heilahtivat ja hän katsoi sivusilmällä äänen suuntaan. Hänen katseensa osui leirin ulkopuolella olevasta puusta pyrähtäneeseen lintuparveen. Ne päästivät säikähtänyttä sirkutusta ennen kuin katosivat puiden lomaan.
Kipinätassu jäi katselemaan niiden menoa mietteliäänä. Minnehän ne lensivät? Miksi ne olivat säikähtäneet? Valotassun ääni palautti Kipinätassun takaisin heidän keskusteluunsa ja naarasoppilas hermoili, kun ei ollut enää varma, mistä Valotassu puhui. Kipinätassu yritti kuitenkin parhaansa vaikuttaa olevansa perillä ja hetken päästä pääsi taas jyvälle keskustelusta.
Auringon laskiessa kissat alkoivat valua pesiensä suojaan kylmältä. Puheensorina hiljeni kuiskauksiksi, kun kissat vaihtoivat viimeisiä sanoja keskenään. Tähdet valtasivat tumman taivaan ja tuikkivat kirkkaina muutaman hassun pilven takaa. Kipinätassu ei saanut ihan heti unta vaan makasi levottomasti pyörien pedissään. Tuiketassu oli jo nukahtanut ja tuhisi sikeästi omalla pedillään. Hän oli tottunut Kipinätassun hyörinään ja ei herännyt enää siihen.
Kipinätassua ärsytti taas tämä unettomuus. Hän halusi jo nukkua, jotta jaksaisi herätä aamulla. Lopulta hän alkoi ajatella jotakin klaaninvanhimpien kertomaa tarinaa ja alkoi viimein vaipua uneen. Muiden tuhina häiritsi yhä ja Kipinätassu painoi tassuillana korvansa umpeen ja huokaisi helpotuksesta, kun ei kuullut enää muiden kuorsausta tai tuhinaa. Sulkatassu kuorsasi hiljaista, tuttua kuorsaustaan ja se häiritsi aina Kipinätassun nukahtamista. Muiden tuhina toisinaan häiritsi ja toisinana taas ei.
Nyt korvansa tukkinut oppilas alkoi väsyä ja ajatellessaan tuttua pentuna kuullutta tarinaa hän pääsi uneen.

Kipinätassu ärähti, kun Pimeyskynsi painoi hänet vasten maata. Tämän unien maiden kissa opetti häntä ainakin joka kolmas yö, pääosin taisteluliikkeitä. Raidallinen naaras oli hurja taistelemaan ja joka kerta hän kovensi panoksia, kun opetti Kipinätassua.
Myrskyklaanilainen oli pienikokoinen, mutta Hiirinenän opetusten ansiosta hänestä oli tullut voimakkaampi ja nopeampi. Pimeyskynsi taas tuntui nojaavan enemmän lihasmassansa kuin ketteryyteen. Mutta Pimeyskynsi osasi kyllä yllättää, sillä hän ei ollut mikään toope. Kipinätassu oli oppinut, että vaikka Pimeyskynsi oli totuttunut käyttämään taisteluissa voimaa, hän käytti myös tasapanoisesti ketteryyttä ja älyä.
Yksisilmäinen naaras virnisti ja kehotti katseellaan Kipinätassua tekemään aloittavan taisteluliikkeen. Kipinätassu siristi silmiään ja syöksyi kohti Pimeyskynttä, katse naaraan lavassa. Kipinätassu oli kuitenkin oppinut; älä katso sinne, minne hyökkäät. Pimeyskynsi väisti, mutta Kipinätassu oli laskenut sen varaan ja syöksyi suuremman kissan tassujen läpi horjuttaen Pimeyskynnen tasapainoa. Hän tönäisi Pimeyskynnen kumoon ja asetti kuononsa naaraan kaulalle. Pimeyskynsi humisi tyytyväisenä ja Kipinätassu päästi irti. Toinen voitto tälle illalle. Kipinätassu oli tyytyväinen, vaikka olikin hävinnyt viisi muuta taistelua.
”Pärjäät hyvin”, Pimeyskynsi sanoi sitten pesten samalla tassuaan. ”Olet oppinut hyvin käyttämään vahvuuksiasi. Sinulla taitaa olla hyvä mestari?”
”Hän on juuri oikea minulle”, Kipinätassu hymyili leveästi ja röyhisti rintaansa ylpeänä. Pimeyskynsi tuijotti oranssiturkkista oppilasta hetkeen aikaa ennen kuin nyökkäsi.
”Olet pienikokoinen, mutta tulinen”, Pimeyskynsi sanoi sitten silmäillen myrskyklaanilaista naarasta. ”Jokainen kissa on taitava, kun osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan ja osaa kehittää itseään. Siksi minä autan sinua.”
Kipinätassu nyökkäsi muutaman kerran, mutta ei sanonut mitään. Pimeyskynsi oli kissa, joka tuntui koko ajan tarkkailevan Kipinätassua. Jokin tässä paikassa oli outoa. Tämä ei ollut Tähtiklaani, ei voinut olla. Ja sitä paitsi, vaikka Kipinätassu olisi halunnut sen olevan totta, hän ei uskonut tämän olevan Tähtiklaanin maita. Tähtiklaanin maat kuvattiin aina valkean hohtoisina ja tähdet hohtivat kirkkaina. Saalista piti olla kaikkialla, mutta täällä Kipinätassu ei haistanut muuta kuin tunkkaisen ilman, jotain kitkerää ja metallista. Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan saaliseläimistä eikä tähdistä. Puut tuntuivat jatkuvan ikuisesti korkeuksiin eikä niiden latvoja nähnyt vaan vastassa oli vain synkkä pimeys ja punainen usva.
”Tulehan”, Pimeyskynsi sanoi sitten ja nousi käpälilleen. ”Siirrytään muualle.”
”Miksi ihmeessä?” Kipinätassun niskakarvat väreilivät. He eivät olleet enää kahden. Naarasoppilas höristeli korviaan, yrittäen paikantaa puhujaa. Kipinätassun karvat väreilivät. Ilmapiiri oli jotenkin muuttunut nyt, kun läsnä oli kolmas kissa. Pimeyskynnen olemus oli rauhallinen, mutta hän puri hammasta yhteen.
”Salamasilmä”, Pimeyskynsi sanoi kissan nimen ääneen. Usvan keskeltä asteli musta, lihaksikas naaras, jonka turkilla juoksi valkoisia raitoja. Naaraalla oli pistävän keltaiset silmät. Hänen suunsa oli oudossa virneessä, kun hän tuli lähemmäs. ”Mitä sinä teet täällä? Etkö muista sääntöjä?”
”Viis säännöistä”, Salamasilmäksi kutsuttu naaras tuhahti. ”Tiedät, että olen seurannut jo aiemmin tämän oppilaan koulutusta.”
Kipinätassun tassuja pisteli hermostus. Salamasilmästä huokui jotain selittämätöntä ja se sai Kipinätassun tuntemaan olonsa hieman hermostuneeksi, mutta onnekseen hän pysytteli rauhallisena.
”En kutsunut sinua häiritsemään”, Pimeyskynsi sanoi sitten hampaitaan väläyttäen. Salamasilmä siristi silmiään. ”Olet liian äkkipikainen taistelija.”
”Voi yhyy”, valkoraidallinen naaras sanoi ja asteli Pimeyskynnen ympäri. Silloin Kipinätassu näki sen suuren puremajäljen, joka oli Salamasilmän oikeassa kyljessä. Se oli liian suuri ollakseen kissan tekemä purema. ”Ei ole minun vikani, jos minun raa’asta otteestani ei pidetä.”
”Eikö sinulla ole muuta tekemistä?” Pimeyskynsi vihjaili.
”Ajattelin, että voisimme yhdistää voimamme”, Salamasilmä sanoi ja virnisti. Kipinätassu pidätteli hengitystään. Kipinätassu huomasi sivusilmällään liikettä kauempana puiden takana.
”Salamasilmä!” Pimeyskynsi kivahti nyt vihaisena. Salamasilmä vain tuijotti hieman pienempää naarasta. ”Sinä tiedät säännöt!”
”Ja minähän sanoin jo, että en välitä säännöistä”, Salamasilmä hymyili omahyväisesti. Kipinätassua hermostutti koko ajan enemmän ja hänen hännänpäänsä nyki.
”Sinä tiedät, mitä HÄN on sanonut”, Pimeyskynsi sihahti. ”Tiedät, mitä HÄN on määrännyt. Hän repii korvasi irti!”
Kipinätassu siristi silmiään. Mistä hän oikein puhui? Kuka HÄN?
”Ja asiat saavat nyt muuttua”, Salamasilmä sanoi. ”En ole ensimmäinen, joka on saanut tehdä näin.”
”Kipinätassu ei ole valmis”, Pimeyskynsi sihahti. ”Sinä tiedät, että asiat täytyy varmistaa ensin.”
”Etkö sinä luota häneen?” Salamasilmä kysyi ivallisesti. Pimeyskynsi murisi isommalle naaraalle. Kipinätassu huomasi usvan takana tumanruskean kissan, jonka oranssit silmät hohtivat kirkkaina punaisen usvan takana. Pimeyskynsi ja Salamasilmä jäivät tappelemaan, kun Kipinätassu lähestyi toista kissaa usvan takana. Häntä hieman suurempi kissa tuijotti häntä arvioivasti.
”Sinäpä olet pienikokoinen. Oletko vielä pentu?” kolli kysyi ja Kipinätassu irvisti vihaisesti.
”Oletko itse uinut mudassa?” Kipinätassua suututti nyt. Kolli räpäytti silmiään yllättyneenä. ”Olen kyllä jo oppilas, kiitos kysymästä.”
”Seis!” Pimeyskynsi loikkasi heidän väliinsä. ”Nyt säännöt ennen kuin kielenne katkaistaan!”
Kipinätassu puri hammasta yhteen ja vilkaisi tummanruskeaa kollia.
”Hän on minun oppilaani”, Pimeyskynsi sanoi ja katsahti Kipinätassua, ”Tähkä.”
Kipinätassu nyrpisti nenäänsä. Nytkö hän oli Tähkä? Mitä ihmettä täällä tapahtui?
”Tässä on Piikki”, Salamasilmä sanoi ja katsoi tummanruskeaa kollia. Kipinätassu oli todella häkeltynyt. Oliko täällä muitakin? Kuka tuo kissa oli? Oliko hän klaanikissa? Mikä tämä paikka oikein oli? Mitä täällä tapahtui?
Kipinätassu heräsi hätkähtäen aamulla. Mitä ihmettä hänen unissaan oikein tapahtui? Miksi hän oli täällä, tässä oudossa paikassa?

Luku 2


"Tiikeritassu, koita tätä. Tämä on aika helppo, siihen nähden että tämä on vasta toinen taisteluharjoituksesi", Orvokkiviiksi tokaisi ja näytti liikkeen. Ensiksi siinä hypättiin. Sitten maassa, pujahdettiin vastustajan alta. Hän ponnisti ja hyppäsi. Hyppy ei kuitenkaan kantanut tarpeeksi pitkälle. Hän hädin tuskin pääsi jaloilleen, mutta onnistui siinä vaikka tassut meinasivatkin luiskahtaa. No, ensikerralla sitten onnistun. Ei se nyt niin vakavaa ole.
"Uudelleen, Tiikeritassu, sinun on luotettava siihen, ettet kaadu ja käyttää häntääsi apuna", Orvokkiviiksi neuvoi. Tiikeritassu ei aivan tajunnut mitä 'käyttää häntääsi apuna' tarkoitti mutta hän yritti. Nyt hyppy kyllä kantoi tarpeeksi pitkälle mutta hänen tassunsa sotkeutuivat toisiinsa ja hän kamppasi itse itsensä. Hän kapusi jaloilleen ja valmistautui taas yrittämään uudelleen. Hän loikkasi, mutta loikka päättyikin kuperkeikkaan, ja hän makasi selällään. Orvokkiviiksi loikkasi ja painoi tassunsa pitäen hänet maassa.
"Ai niin, nyt minä hyökkään. Ei ole mitään järkeä tuhlata aikaa siihen, että opettelet taisteluliikkeen", Orvokkiviiksi päätti. Tiikeritassu nousi ja yritti vielä kerra uudelleen. Mutta ei vieläkään. Nyt hän löi päänsä kipeästi kiveen, mikä oli ollut harjoittelupaikalla.
"No, ei yritetä enää. Ei tuhlata aikaa tähän", Orvokkiviiksi määräsi. Tiikeritassu lähti ja painoi päänsä ja häntänsä alas. No, hyvä, minä epäonnistuin! Miten en osannut tuota liikettä? Eikö minua olekaan tarkoitettu soturiksi? Ja kaiken lisäksi minä vielä löin pääni! No, ensi kerralla en aio epäonnistua!


Heti, kun hän oli päässyt leiriin hän näki veljensä syömässä. Tiikeritassu ei ollut menossa syömään.
"Tiikeritassu, mene syömään", Jokiväre käski. Juuri, kun ajattelin että saan mennä nukkumaan!
"Ei minulla ole nälkä", Tiikeritassu sanoi.
"Mutta sitten saat seuraavan kerran ruokaa vasta huomenna!" Jokiväre tiuskaisi.
"No hyvä on", Tiikeritassu vastasi ja otti pienimmän linnun mitä kasassa oli. Hän näykki siitä paloja. Punatassu tuli syömään loput omasta osuudestaan hänen viereensä.
"Tänää oli mahtava päivä! Opin niin paljon uutta metsässä taistelusta!" Punatassu sanoi. Tiikeritassu vain katseli riistan jämiä.
"Tahdotko loput tuosta? Ei ole nälkä", Tiikeritassu sanoi.
"Joo, minulla on nälkä", Punatassu vastasi ja helpottuneena Tiikeritassu kömpi oppilaiden pesään.


Oppilaat olivat jo muut nousseet, paitsi Punatassu ja hän. Koska hän oli jo eilen päässyt harjoittelemaan taistelua, tosin epäonnistunut siinä, olisi tänään sitten metsästystä. Tai niin ainakin Orvokkiviiksi oli sanonut. Punatassu avasi silmänsä ja mulkoili Tiikeritassua. Punaruskea kolli nousi ja venytteli. Sitten Tiikeritassun veli käveli pois pesästä. Tiikeritassukin nousi ja venytteli. Hänen takakäpälänsä olivat vielä jäykät. Heti, kun hän oli venytellyt kunnolla hän talsi pois pesästä. Hän näki Jokiväreen, isänsä syömässä Punatassun kanssa. He juttelivat jostakin. Tiikeritassun päästessä lähemmäs, hän kuuli heidän juttelevan jotain, ei mitään kiinnostavia ja hän lähti eri suuntaan. Ei hän pitänyt salakuuntelusta. Mutta sitten Jokiväre sanoi jotain.
"Sinusta tulee varmasti hyvä päällikkö vielä joskus Punatassu. Mutta sitä ennen, muista kenelle olet uskollinen ja pidä siitä kiinni. Olen varma, että sinusta tulee vielä hyvä soturi" Jokiväre sanoi, jonka Tiikeritassu vahingossa kuuli. Hänelle tuli epämukava olo, ja häntä alkoi kiinnostamaan. Hän asettui siis syömään melko lähelle heitä, että kuulisi. Nyt hän kuuli selkeästi puheen ja tunnisti varmasti kumpi puhui, Punatassu vai Jokiväre. Jokiväreen ja Punatassun äänet kuullostivat melko lailla samalta, molemmilla melko matala ääni. Mutta Jokiväreen äänestä kyllä huomasi sen, että hän oli selkeästi vahempi.
"Niin, ja sinustahan tulee päällikkö, hinnalla millä hyvänsä, ja siinä minä voin auttaa! Ja sinun on oltava aina uskollinen Synkälle metsälle! Tähtiklaanin kissat pelkäävät tehdä päätöksiä, jotka rikkovat heidän rakasta soturilakiaan. Siksi uskon, että sinusta tulee hyvä päällikkö", Jokiväre selitti. Tiikeritassu mietti, mitä oli juuri kuullut.
"Tiikeritassu on liian heikko. Ellei hän päätä olla myös uskollinen Synkälle metsälle. Mutta siihen asti, Punatassu, sinun tehtäväsi on yrittää kääntää hänen päänsä. Minä en tahdo, että pentuni kunnioittasi Tähtiklaania ikinä", Jokivöre lopetti ja lähti pesälleen. Mitä ihmettä hän oli juuri kuullut? Ja mikä ihmeellinen on Synkkä metsä? Jo nimi aiheuttaa kylmät väreet. Mutta onneksi minä kuulin tuon. Nyt tiedän, että Punatassu yrittää suostutella minua johonkin! Mutta miksi? Mitä 'Synkässä metsässä' tehdään? Ja missä? Ei Punatassu ole poistunut leiristä kun vain metsästys- ja taisteluharjoituksiin. Ehkä hänen mestarinsa onkin mukana tässä? Ehkä aina, kun he harjoittelevat kahdestaan he lähtevät tänne 'Synkkään metsään'. Ja miksi Jokiväre ei haluaisi pentunsa kunnioittavan Tähtiklaania? Ehkä.. ehkä tähtiklaani on tehnyt hänelle jotain.. mutta mitä? No, ehkä olen vain kuin en olisi kuullutkaan.

13. luku – How to believe?

Ampiaisturkki oli saanut pentuja Huomensäteen kanssa. Tuiskusielu oli katsellut pentutarhan edustalla istunutta Ampiaisturkkia, joka oli miltei tiputtanut jokaikisen karvan oranssista turkistaan sillä aikaa, kun hänen kumppaninsa Huomensäde oli synnyttänyt. Tietysti Ampiaisturkki oli hermona. Olihan hän menettänyt ensimmäisen pentueensa ja samalla Unikkokarvan, joka oli huijannut ja sanonut, että pennut olisivat olleet Tuiskusielun. Mutta totuus oli selvinnyt juuri ennen kuin naaras oli kuollut pentujensa mukana.
Muistot siitä ajasta tulvivat Tuiskusielun mieleen elävinä nyt, kun Ampiaisturkki oli taas tulossa isäksi.
Mutta kirjava kolli ei ollut enää vihainen Ampiaisturkkia kohtaan. Unikkokarva oli huijannut heitä molempia. Muistot olivat alkaneet muuttua hiljalleen vain muistoiksi, jotka vain toisinaan piinasivat kollia. Hänellä oli elämässään nyt niin paljon muuta hyvää, joka korvasi sen, minkä hän oli luullut unelmakseen. Unikkokarva oli se, ketä tässä piti syyttää eikä Ampiaisturkki. Kollilla oli ehkä osansa siinä, mutta Unikkokarva oli pelleillyt heidän molempien tunteiden kanssa.
Ja kun Tuiskusielu kävi onnittelemassa selkeästi onnesta pakahtuvaa Ampiaisturkkia, tiesi Tuiskusielu korjanneensa edes jotain heidän välillään. Eivät he ehkä enää niin läheisiä ystäviä voineet olla mitä olivat oppilaina olleet, mutta edes jonkinlaisia kavereita. Ja Kun Tuiskusielu onnitteli Ampiaisturkkia, tiesi hän tarkoittavansa sitä, oikeasti tarkoittavansa. Heidän elämässään ollut myrkky nimeltä Unikkokarva oli ollut heille molemmille piina. Ja nyt Ampiaisturkki oli saanut sen tilalle sen kaiken, minkä kolli ansaitsi.
Ampiaisturkki oli hymyillyt ja juuri kun Tuiskusielu oli ollut lähdössä, oli kolli ehdottanut, että entä jos Tuiskusielu tulisi katsomaan pentuja. Tuiskusielu oli katsonut Ampiaisturkkia, kunnes oli kieltäynyt.
”Huomensäde tarvitsee kaiken levon, minä vain voi saada”, Tuiskusielu oli sanonut kollille. ”Kyllä minä pentusi vielä näen. Onnea pentujen johdosta, taas...”
Se oli ollut totta. Tuiskusielu ei halunnut rasittaa juuri pentuja saanutta kuningatarta yhtään enempää. Synnytykset olivat naaraille rankkoja, ja toisinaan myös vaarallisiakin. Toisaalta taas Tuiskusielua oli pelottanut ajatus siitä, miten hän olis reagoinut sitten, kun olisi mennyt katsomaan pentuja. Hän ei ollut ollut siinä tilanteessa sen jälkeen, kun Unikkokarva oli kuollut pentujensa kanssa. Hän pelkäsi, että reagoisi jotenkin vahvalla tavalla nähdessään pienet pennut. Toisinaan Tuiskusielu näki vieläkin painajaisia siitä hetkestä, jolloin oli nähnyt kuolleet pennut Unikkokarvan vatsan äärellä. Ei ollut väliä, vaikka ne eivät olleet oikeasti olleet Tuiskusielun omat pennut, mutta silti hänen karmivissa unissaan ne usein olivat. Unet olivat toisinaan toistoa oikeasta tapahtuneesta, mutta useimmiten ne olivat aivan kummallisia ja epäloogisia.
Ampiaisturkki ja Huomensäde ansaitsivat vain parasta. Kuten heidän kolme vastasyntynyttä pentuaan. Tuiskusielu toivottikin heille mielessään vain pelkkää hyvää.

Tuiskusielu katseli tähtitaivasta, joka tuikki kirkkaana hänen yllään. Koko klaani nukkui jo yövartijaa lukuun ottamatta.
”Hei, emo”, Tuiskusielu kuiskasi miltei ääneti. ”Toivottavasti voit hyvin. Toivottavasti Tähtiklaani on olemassa ja pitää sinusta huolen. Toivottavasti isä on siellä myös. Toivon, että Tähtiklaani on olemassa teidän takianne. Te ansaitsette vain kaiken hyvän. Sinä myös, Huurrekuu.”
Tuiskusielu räpäytti hitaasti silmiään, laski katseensa hetkeksi ja kohotti sen taas kohti tummaa taivasta. Yksi kyynel valui hänen poskeaan pitkin.
”Minä haluaisin uskoa, mutta minua pelottaa”, Tuiskusielu sanoi. ”Onko Tähtiklaani olemassa siellä jossain? Missä se on ollut, kun minä tarvitsin sitä kaikista eniten?”
Tietenkään Tuiskusielu ei saanut mitään vastausta. Hän katseli kaihoisasti tähtiä. Hän halusi niin kovin uskoa, että emo kulki nyt isän rinnalla ja jakoi loputonta saalismäärää Huurrekuun ja Hiutalepennun kanssa. Silti epävarmuus kaiversi Tuiskusielun vatsanpohjassa. Entä jos niin ei ollut? Tuiskusielu ei vain voinut sille mitään. Hän halusi Tähtiklaanin olevan totta, mutta kaikki hänen elämässään osoitti päinvastaiseen suuntaan. Vaikka hänellä olikin asiat… kohtuullisen hyvin, oli jokin hänen sisällään yhä murtunut. Vielä kuita sitten oli se murtuma ollut kuin loputon kuilu, joka ei olisi koskaan parantumassa. Ehkä se ei koskaan parantuisi ja Tuiskusielu tiesi, ettei se parantuisi koskaan kokonaan. Asiat, mitä menneisyydessä tapahtui, jättivät aina jäljen. Eikä mikään voisi täysin paikata niitä. Mutta silti Tuiskusielu toivoi, että saisi takaisin uskonsa. Ja sen toivon kipinän, joka hänellä oli nuorempana ollut. Rakkautta hänellä oli, kiitos hänen vanhempiensa ja Hohdetassun ja Loistetassun. Ne kaksi tosiaan toivat niin paljon hyvää hänelle. Ja he oikeasti välittivät hänestä. Tuiskusielu tunsi kaksikon rakkauden.
Mutta usko? Usko parempaan? Usko Tähtiklaaniin? Se kaikki oli poissa, ollut jo kauan.

Tuiskusielu katseli poissaolevana kahden oppilaansa taisteluharjoitusta. He olivat saapuneet harjoittelemaan jo aamuvarhain, hieman sen jälkeen kun ensimmäiset partiot olivat lähteneet liikkeelle. Hohdetassu oli nyt alakynnessä, kun Loistetassu painoi kollia lunta vasten. Aina, kun toinen voitti, he aloittivat uudestaan ilman, että Tuiskusielun tarvitsi sanoa sanaakaan.
Kolli heräsi eräänlaisesta transsistaan, kun kuuli jonkun lähestyvän. Kun kolli näki Aaltotassun, tiesi kolli siinä samassa, kuka oppilaan mukana oli. Tuiskusielu nousi rivakasti seisomaan ja patisti oppilaansa liikkeelle.
”Olette harjoitelleet koko aamun”, Tuiskusielu sanoi sitten napakalla äänellä. ”Palataan leiriin lämmittelemään. Teillä on varmasti nälkä.”
Oppilaat vilkaisivat toisiaan, mutta tottelivat. Tuiskusielu yritti vaikuttaa rauhalliselta, mutta silti oppilaat näkivät hänessä kiireensä ja muutoksen mielialassa. He loikkivat Tuiskusielun luokse, ravistellen samalla lumipaakkuja turkeistaan.
Kastelintu tuli pian oppilaansa perässä harjoituskuopalle. Tuiskusielu pyyhälsi naaraan ohi vilkaisemattakaan häneen. Kaikki nämä muistot olivat saaneet Tuiskusielun hermostumaan taas herkemmin ja hänestä tuntui aina niin pahalta, kun hän näki Kastelinnun. He olivat olleet niin hyvissä väleissä ja hyviä ystäviä, kunnes Kastelintu oli vain… heittänyt Tuiskusielun pois elämästään kuin varikseruoan. Tuiskusielu ravisti päätään ja karkotti ajatukset mielestään. Typerät muistot, typerät ajatukset, typerät… typerät… typerät kaikki.
Loistetassu ja Hohdetassu rämpivät suuren kollin perässä ja upposivat lumeen. Tuiskusielu hidasti tahtiaan ja hän tajusi vasta silloin, miten hätäisesti oli lähtenyt. Hän asteli oppilaidensa luokse ja kulki hitaammin. Hän rauhoitti mieltään ja veti rauhallisia hengenvetoja. Oppilaat vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Kuin toisin voisi luulla, he molemmat tunsivat heidät kasvattaneen kollin paremmin kuin kukaan muu. He olivat huomanneet mestarinsa olleen jo muutaman auringonkierron ajan hermostuneella ja oudolla päällä. He olivat yrittäneet kohottaa Tuiskusielun mielialaa, mutta eivät olleet keksineet sopivaa keinoa.
Sisaruskaksikko yritti ehdottaa metsälle menoa, johon Tuiskusielu oli lopulta suostunut. Pidemmän päälle se ei ollut auttanut kuin vain ihan siinä hetkessä. Tuiskusielu piti saalistamisesta, mutta kun he palasivat leiriin, oli Tuiskusielu taas palannut siihen samaan mielentilaan. Oppilaat olivat aivan ymmällään eivätkä he tienneet, mitä olisivat voineet tehdä. He halusivat niin kovasti auttaa ja tehdä jotakin.

Tuiskusielu valvoi, kun muut jo nukkuivat sikeästi soturien pesässä. Yö oli tavallista lämpimämpi lehtikadon yöksi, mutta silti suurin osa nukkui läheistensä vierellä. Tuiskusielu tuijotti pimeässä pesässä pesän seinämää. Väsymys painoi hänen silmiään, mutta uni ei vain tullut.
Kolli huokaisi syvään, nousi hitaasti ylös ja hiljaa kulki ulos pesästä. Häntä vastassa oli valkea maisema ja viileä tuuli kulki leirin aukion läpi leikitellen hänen turkillaan.
Tuiskusielu katsahti hiljaista leiriä ja sitten kirkkaana loistavaa tähtitaivasta yllään. Hänen sisällään kaikui outo tyhjyys ja kuin siitä samasta tyhjyydestä hän sai vastauksen siihen, miksi tunsi mitä tunsi juuri nyt.
Hän ei uskonut itseensä. Hän oli menettänyt uskon kaikkeen aikoja sitten ja nyt se kuilu vain kasvoi taas, vaikka asiat olivatkin menneet suhteellisen hyvin viime kuut. Tuiskusielu tunsi olonsa epätoivoiseksi nyt. Niin lyhyen ajan sisällä hän oli menettänyt niin paljon. Hän oli menettänyt ensin siskonsa, sitten isänsä ja sitten emonsa. Ne tukipilarit hänen elämässään, joihin hän oli nojannut. Nyt hänellä oli vain kaksi oppilastaan. Olihan hänellä veljensä Ilveskuura, Kettukuono ja Sudenlaulu, mutta… he eivät olleet koskaan niin läheisiä, mitä Tuiskusielu oli ehkä joskus kuvitellut heidän voivan olla. Ennen niitä menetyksiä hän oli menettänyt tärkeän ystävänsä ja sitten joutunut… Kolli irvisti. Hän ei halunnut ajatella sitä.
Tuiskusielu oli menettänyt niin monta hänelle tärkeää kissaa. Kissan, jota oli luullut rakastavansa. Ja perhettään. Hän oli menettänyt jopa itsensä, mutta saanut kasattua sen uuden itsensä, jota hän tarvitsi. Mutta ei se auttanut, jos hän oli menettänyt uskon kaikkeen.
Ja minkä tärkeimpänä, uskon itseensä…
Tuiskusielu tunsi olonsa yhtä alakuloiseksi, kun oli tuntenut silloin, kun oli lähtenyt Myrskyklaanista. Silloin hän oli menettänyt uskon ihan kaikkeen ja kaiken toivon. Ja kaiken rakkauden sen päälle.
Mutta… nyt hänellä oli kaksi oppilasta, jotka hän oli kasvattanut pennuista pitäen. He pitivät hänet kasassa. Heidän avullaan Tuiskusielu oli saanut kokea taas rakkautta. Ja oppinut jopa rakastamaan itseään taas, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin.
Ja hän oli saanut jopa toivoa heidän ansiostaan. Kolli muisti sen, kun näki kahden oppilaansa lähestyvän oppilaiden pesän suunnalta. He eivät sitä Tuiskusielulle sanoisi, mutta he eivät olleet myöskään saaneet unta. Tuiskusielun läsnäolo oli aina auttanut heitä nukkumaan paremmin kuin ilman häntä. He asettuivat hiljaa Tuiskusielua vasten ja jakoivat omaa lämpöään Tuiskusielulle. Kilpikonnakuviollinen kolli katsoi kahta oppilasta ja haikeasti hymyili. He olivat tulleet ulos lämpimästä oppilaiden pesästä hänen luokseen ja Tuiskusielu oli varma, että he olivat aistineet hänen mielialansa. Ehkä jo aiemmin sinä päivänä. Tuiskusielu oli kiitollinen heistä kahdesta enemmän kuin mistään koko elämässään. Ilman heitä hän olisi varmasti kuollut jo kuita sitten. Nyt hänellä oli tarkoitus.
”Me rakastamme sinua koko sydämistämme”, Loistetassu sanoi sitten ja Tuiskusielu katsahti oppilasta häkeltyneenä. Se oli tullut ihan tyhjästä.
”Niin rakastetaan”, Hohdetassu nyökkäsi. Tuiskusielu hymyili.
”Ja minä rakastan teitä kahta”, Tuiskusielu sanoi ja kosketti molempien päälakia nenällään.
Kaksikko nukkui pian sikeää unta Tuiskusielun molemmilla puolilla, kun Tuiskusielu vielä valvoi katsellen kahta oppilastaan haikea hymy huulillaan. Hän tiesi, että kaksi oppilasta myös uskoivat häneen.
Mutta Tuiskusielu ei vain kyennyt uskomaan itse itseensä. Ja se häntä pelotti. Hän vaipui levottomaan uneen ja vain toivoi, että tämä tunne helpottaisi niin pian kuin suinkin.

Kahdestoista luku - Kärsivällisyyttä

Kylmä tuuli ulvoi puiden lehdettömissä latvoissa. Pakkanen paukkui ja oksat katkeilivat värisyttävässä kylmyydessä. Aurinko nousi kauempana horisontissa ja hiljalleen kiipesi puiden yläpuolelle valaisten hiljalleen valkean, lumen peittämän maan.
Suurin osa Myrskyklaanin kissoista oli jo hereillä ja soturit keräsivät oppilaitaan. Valhelaulu oli leirin keskellä ja kokosi kissoista raja- ja metästyspartioita. Tuoresaaliskasa huusi tyhjyyttään ja vaikka pakkanen purikin kissojen nahkoja, olivat he valmiita palvelemaan klaaniaan hakemalla saalista reviirin sopukoista. Suurin osa kissoista lähti leiristä partioidensa mukana. Yksi partio per raja ja muutama partio saalistamaan. Edellisen palatessa uusi lähtisi liikkeellee, kun ilma olisi toivon mukaan hieman lämmennyt ja useampi saaliseläin uskaltautuisi liikkeelle piiloistaan ja pesistään.
Valhelaulu jäi leiriin odottamaan partioiden paluuta. Hän lehtisi seuraavaan mukaan ja toivoi lämpenevänsä juostessaan. Kolli pörhisti turkkiaan ja kiitti mielessään kaikkea siitä, että talven tullessa hänenkin turkkinsa oli paksuuntunut.
Tarinamielen pää ilmestyi soturien pesästä ja naaras värähti. Pesän lämmöstä oli varmasti inhottava lähteä. Soturitar hymyili Valhelaululle, kun heidän katseensa kohtasivat ja kolli nyökkäsi naaraallee. Tarinamieli palasi takaisin sisälle soturien pesään hetkeksi.
Valhelaulu oli kuullut sen, mitä Tuuliklaanin uusi varapäällikkö Pilviharso oli Tarinamielelle sanonut kokoontumisessa. Pilviharson Valhelaulu oli tavannut viime kokoontumisessa, kun kolli oli ollut varapäällikkönä vasta muutaman päivän.
Valhelaulu tiesi Tarinamielen uskollisuuden olevan vahva ja vaikka naaras ei tuntenutkaan itseään kotoisaksi täällä Myrskyklaanissa. Naaras uhraisi henkensä klaaninsa puolesta. Mutta sisimässään kolli tiesi, että Tarinamieli ei koskaan kokisi itseään täysin… omaksi itsekseen täällä.
Pilviharso sen sijaan… Kollilla oli järkkymätön uskollisuus Tuuliklaanille, omalle klaanilleen. Siinä Pilviharso ja Tarinamieli olivat samanlaisia; vaikka molemmilla oli uskollisuutta horjuttavat syynsä, he olisivat silti ikuisesti valmiita uhrautumaan omalle klaanilleen.
Valhelaulu oli Pilviharson tavattuaan tykästynyt kolliin. Pilviharso oli hyvä valinta varapäälliköksi. Hän piti uskollisuutta omalle klaanille prioriteettina ja Soturilain seuraaminen taisi olla hänelle kuin normaali elämäntapa. Valhelaulu ei olisi voinut aluksi uskoa Pilviharson olevan Hopeaviillon veli. Naaras oli kylmä tappaja.
Valhelaulu päätti kuitenkin pitää vielä silmänsä ja korvansa auki Pilviharson kohdalla. Rakkaus oli väkevä asia ja joskus se rikkoi kissan. Ja uskollisuuden.

Valhelaulu istui paikoillaan silmät apposen auki. Hän etsi reviiriltä saalista, jonka perään voisi lähteä. Kolli käytti hyödykseen voimiaan, kun kokosi metsästyspartioita, sillä käski tietyn partion tiettyyn paikkaan, jossa näki saalista leiristä asti.
Nyt Valhelaulu oli taas itse saalistamassa ja hän nautti siitä, miten hänen aistinsa virittyivät ja kuinka hänen tassuissaan nipisteli se sama into, jota hän rinnassaan tunsi. Tuntui hyvältä juosta saaliin perässä ja ruokkia Myrskyklaanin kissat.
Pieni lintu loikki lumella etsien itselleen jotakin syötävää. Valhelaulu lähti hiljaa kulkemaan kohti linnun olinpaikkaa, kulkien matalalla ja lehdettömien kasvien ja lumihankien suojassa. Hänen valkoinen, mustaläikikäs turkkinsa sulautui yllättävän hyvin lehtikadon valkeaan maailmaan.
Kolli pysähtyi erään puurykelmän taakse ja jäi tuijottamaan jäljittämäänsä lintua silmät viiruina. Hän raotti suunsa auki ja maisteli hellästi kirpeää ilmaa. Maahan oli tippunut jäätyineitä pihlajanmarjoja, joita lintu yritti nokkia syötäväkseen.
Hiljaa ja rauhallisesi kuin kissa vain pystyi, Valhelaulu lähestyi lintua. Se oli niin keskittynyt marjoihin, ettei huomannut takaataa lähestyvää saalistajaa. Valhelaulu loikkasi korkealle ja silmänräpäyksessä upotti hampaansa hiireen. Se oli laiha, mutta siitä saisi silti joku syödäkseen. Jokainen pienikin saalis oli tärkeä lehtikadon luita kylmäävänä aikana.
Valhelaulu antoi aistiensa tutkia reviirin. Lähistöllä ei ollut saalista eikä kollia huvittanut lähteä kauemmaksi. Joten kolli nappasi linnun leukoihinsa, kohautti olkiaan ja lähti takaisin leiriin. Se ei ollut kaukana, sillä kolli ei ollut halunnut lähteä liian kauas. Illalla olisi taas kokoontuminen eikä hänen tulisi rasittaa itseään liikaa, jotta jaksaisi valvoa.
Heinätähti makoili Suurtasanteen juurella kumppaninsa Kuutamosydämen kanssa. Kaksikko vaihtoi kieliä ja olivat aiemmin varmasti syöneet yhdessä, tai ainakin saaliin jämät heidän tassujensa edustalla viittasivat siihen.
Heinätähti nyökkäsi varapäällikölleen ja Valhelaulu vastasi siihen omalla nyökkäyksellä ennen kuin vei saamansa saaliin tuoresaaliiskasaan. Joku söisi sen varmasti nälkäänsä ja jatkaisi sitten taas päivänsä askareita.
Valhelaulun katse lipui pentutarhan suuntaan, jonka edustalla Taivaannovan kasvattamat pennut leikkivät keskenään Taivaannovan katsellessa. Jo muutamaa kuutaa ennen kuin Roihupentu ja Liekkipentu olivat saapuneet Myrskyklaaniin, oli Valhelaulu aistinut leirissä jotain outoa. Ja se kulki miltei poikkeuksetta aina Taivaannovan lähistöllä.
Se tunne, joka kollille tuli, muistutti häntä liikaa Punaturkista, Tähtiklaanin kissasta ja Myrskyklaanin entisestä varapäälliköstä, joka oli kuollut vielä Kuutähden johtaessa Myrskyklaania. Heinätähdestä oli tullut Punaturkin jälkeen varapäällikkö ja nyt Heinätähti oli johtanut tätä klaania monta vuodenkiertoa.
Mutta ei Punaturkki voisi olla täällä. Tähtiklaani oli muutenkin hiljaa ja se, että Tähtiklaanin kissa kulkisi elävien joukossa, oli täysin mahdotonta. Se oli harvinaista muutenkin, mutta nyt tällaiseen aikaan, kun Tähtiklaani ei puhunut kellekään, se oli aivan mahdotonta. Mutta Valhelaulu oli aivan varma, että aisti Punaturkin lähellä, edes silloin tällöin. Hän oli oppinut tuntemaan Punaturkin hyvin pentu- ja oppilasaikoinaan ja kiitos Valhelaulun voimien, hän näki ja aisti asiat tarkemmin kuin kukaan muu.
Valhelaulu oli varma siitä, että Punaturkki kulki täällä, kun oli eräänä aamuna kuullut Liekkipennun puhuvan kissasta, jota eivät muut nähneet. Ja kun Roihupentu oli sanonut Punaturkin nimen, oli Valhelaulun silmät menneet viiruiksi. Miksi Punaturkki oli täällä? Tähtiklaanin kollo tuntui olevan leirissä jatkuvasti ja vain pentujen seurassa. Ehkä ei ollut mitään hätää?
Kukaan muu ei tiennyt asiasta. Pennut pysyivät asiasta hiljaa ja kun puhuivat tähtiklaanilaisesta, he puhuivat niin hiljaa ettei kukaan vai kuullut.
Heinätähti osoitti luottavansa Valhelauluun, mikä oli tietysti kunnia ja välttämättömyys varapäällikön ja päällikön välisessä suhteessa. Se, mikä oli Valhelaulun kuitenkin yllättänyt, oli Heinätähden henkien määrä. Naaras eli kahta viimeistä henkeään. Joku Synkässä metsässä oli tivannut saada tietää Heinätähden henkien määrän, mutta Valhelaulu ei kertonut siitä kellekään. Ei yhdellekään elävälle tai kuolleelle sielulle. Hän oli uskollinen omalle klaanilleen ja päällikölleen, vaikka toimikin Synkässä metsässä ja niiden kissojen johdossa. Synkän metsän ja klaanien pelastamisen aika tulisi kyllä.
Valhelaulu odotti sopivaa hetkeä, jolloin voisi kertoa Heinätähdelle syyn, miksi Tähtiklaani oli muka poissa. Valehan se saattoi olla, kuka tietää, mutta mikä muukaan selittäisi sen, että pahat kissat saivat valtaa? Valhelaulu tarvitsi nyt kuitenkin aikaa, hyvän selityksen ja juuri sen oikean hetken. Heinätähti oli arvostettu päällikkö, mutta Valhelaulu rakensi yhä omaa kunnioitustaan koko klaanin keskuudessa. Hän oli arvostettu soturi ja koko ajan se kasvoi, mutta hän oli kärsivällinen, toisin kuin Synkkä metsä. Hopeakäärme oli sanonut, että juuri tämän takia Valhelaulu oli se oikea kissa toimimaan johdossa; hän oli kärsivällinen ja viisas.
Valhelaulu asettui lepäämään määrättyään päivän viimeisimmät metsästyspartiot liikkeelle. Hän tarvitsi energiaa öiseem kokoontumiseen.

Valhelaulu kulki aivan Heinätähden hännillä, kun he kulkivat kohti kokoontumissaarta. Pakkanen oli onneksi lauhtunut, vaikka kylmä silti olikin. Liikkuessa onneksi tuli pysyttyä lämpimänä. Valhelaulu piti kuitenkin koko ajan silmällä kissoja takanaan. Kukaan ei saisi jäädä jälkeen. Lumi oli onneksi kovaa eikä uppoaminen olisi todennäköistä. Valhelaulun itsensä alla askeleet välillä hieman upposivat lumeen, mutta vain hieman.
Kun joukko ilmestyi puiden lomasta ja loikki Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviireitä erottavan joen ylitse, jäätynyt järvi näkyi selkeästi. Se kiilsi kuun kelmeän hopeisessa valossa. Valhelaulu katseli Tuuliklaanin korkeita nummia ja aavaa reviiriä, jota eivät puut ja pensaat peittäneet. Valhelaulu ihaili Tuuliklaanin kissojen selvitymistä alueella, jossa Valhelaulu ei uskonut itse selviytyvänsä yhtä hyvin. Siihen toki vaikutti muutamakin asia, mutta niitä ei tarvinnut puida lävitse.
Taivasklaanin reviiri taas oli puisempaa ja kivikkoista. Metsät eivät olleet yhtä tiheitä kuin Myrskyklaanissa tai Varjoklaanissa, mutta huomattavasti metsää taivasklaanilaisten reviirillä silti oli. Korkeita kalliota ja puita oli siellä täällä.
Kaatunut puu kokoontumissaarelle oli hieman jäässä ja kissar joutuivat ankarasti varomaan, kun kulkivat sitä pitkin. Muutaman askel lipsui, mutta tasapainoi ei onneksi järkkynyt. Valhelaulu kuitenkin auttoi Kipinätassua, kun naaras miltei lensi alas. Kolli oli tarttunut naarasta niskanahasta juuri ajoissa.
Oranssiturkkinen naaras oli älähtänyt, mutta pysyi kuitenkin loppumatkan aivan Valhelaulussa kiinni. Valhelaulu hymyili huvittuneena, mutta ymmärsi oppilaan hädän. Puhujantammen alla istui Taivasklaanin varapäällikkö Kirkasmyrsky ja Tuuliklaanin varapäällikkö Pilviharso. Oli yllättävää, että Jokiklaani ei ollut vielä saapunut, mutta oletettavasti Valkotähti ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä klaaninsa kanssa.
Hallatähti, Heinätähti ja Huminatähti upposivat tuttuun keskusteluunsa, joka oli hyvin jäykkää ja sisälsi vain pinnalliset puolet. Varsinkin tällaisina aikoina klaanien väliset kanssakäymiset olivat vähän kireitä; oli lehtikato ja kaikki olivat varmasti jo huomanneet sen muutoksen, ettei Tähtiklaani puhunut. Kukaan ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, ja ehkä se oli vain kaikkien parhaaksi.
Valhelaulu asteli kohti Pilviharsoa, joka istui yksin varapäälliköiden tutulla paikalla. Kirkasmyrsky puhui nyt klaaninsa parantajan kanssa hieman sivummalla, mutta Valhelaulu ei kiinnittänyt heidän keskusteluunsa sen enempää huomiota, sillä hänellä oli nyt muu asia mielessään. Valhelaulu silmäili Pilviharsoa, kun istui kollin vierelle istumaan. Hän kietoi siististi häntänsä ympärilleen ja suoristi selkänsä.
”Iltaa”, Valhelaulu nyökkäsi sitten. ”Oletko päässyt jo jyvälle varapäällikön tehtävistä?”
Valhelaulu tiesi jo osittain vastauksensa, sillä oli voimillaan tarkkaillut kollia ja muitankin klaaneja, mutta halusi tietää, miten Pilviharso koki sen itse. Vaikka hänen voimansa antoivat hänelle paljon, ei hän kissojen tuntemuksia ja omia kokemuksia tai ajatuksia nähnyt. Ne kertoivat kissasta erittäin paljon.
”Yllättävän hyvin”, Pilviharso nyökkäsi ja katsahti Valhelaulua. ”Opin nopeasti.”
”Hieno kuulla”, Valhelaulu hymyili ystävällisesti. ”Tiesin kyllä, että opit nopeasti. Sinulta löytyy oikeaa ja tarvittavaa taitoa ja kykyä varapäällikkyyteen.”
”Ai, kiitos”, Pilviharso räpäytti silmiään muutaman kerran. ”Mit-”
”Valhelaulu”, Hopeaviillon ääni sai Valhelaulun silmät viiruiksi ja Pilviharson oli ollut pakko huomata se. Musta naaras seisoi heidän edessään ja tuijotti Valhelaulua. ”Onneksi olkoon vielä näin henkilökohtaisesti varapäällikön paikasta.”
”Kiitos”, Valhelaulu nyökkäsi naaraalle. Hoepaviilto ei ole ollut kokoontumisissa sen jälkeen, kun Valhelaulusta tuli varapäällikkö, mutta he ovat nähneet Synkän metsän mailla öisin. Oli vain järkevää, että Hopeaviilto tuli kokoontumisessa onnittelemaan, jotta muut näkisivät sen. ”Näytät voivan hyvin?”
”Tietysti”, Hopeaviilto hymyili huvittuneena ja heilautti sitten korviaan. ”Jatkakaa toki.”
Hopeaviilto katosi sitten Tuuliklaanin kissojen lomaan. Valhelaulun hännänpää nyki ärtymyksestä. Hän aisti Pilviharsonkin mielialan muuttuneen. Hopeaviilto ei ollut tervehtinyt Pilviharsoa mitenkään erityisemmin. He eivät tosiaan olleet läheisiä sisaruksia.
”Eikö hän olekin sinun sisaresi?” Valhelaulu kysyi sitten kollilta. Tuuliklaanilaisen soturin viikset värähtivät. Valhelaulu oli aivan varma, ettei Pilviharso pitänyt Hopeaviillosta, jos kolli oli yhtään samanlainen Valhelaulun kanssa. Pilviharso kun ei vaikuttanut miltei lainkaan Hopeaviillolta tai ainakaan heissä ei Valhelaulun mielestä ollut mitään samaa.
Ja olihan Valhelaulu tutkinut voimillaan asiaa. Pilviharso ei kommunikoinut kahden siskonsa kanssa kuin vain välttämättömät asiat ja se kertoi jo paljon. Valhelaulu oli myös nähnyt ne kylmät ja välinpitämättömät katseet.
”On”, Pilviharso vastasi lyhyesti.
”Älä ota loukkauksena, mutta”, Valhelaulu puhui sitten hiljaa, ”en pidä sisarestasi sen erityisemmin.”
Pilviharson katse kulki Valhelaulun turkilla hetken aikaa ja ennen kuin kolli ehti vastata, Jokiklaani ilmestyi kokoontumissaarelle.
”Ettekö te olekin Tarinamielen kanssa tuttavia?” Valhelaulu kysyi Pilviharsolta sitten. Kolli ei katsonut Valhelauluun, mutta nyökkäsi. Valhelaulu oli kokenut aiheenvaihdon tarpeelliseksi, sillä oli typerää puhua epämiellyttävästä aiheesta. He oppisivat tuntemaan vielä paremmin ja keskustelut sujuisivat joka kerta paremmin ja paremmin.
”Olemme”, Pilviharso vastasi lyhyesti.
”Hän pyysi minua sanomaan sinulle jotakin”, Valhelaulu hymyili sitten. Pilviharso katsoi nyt Valhelaulua, mutta kollin oransseissa silmissä ei näkynyt häivettäkään siitä, mitä tuuliklaanilainen kolli ajatteli. Hän oli taitava, ja sitä Valhelaulu arvosti. ”Minähän sanoin, että sinusta on varapäälliköksi. Onnea!”
Pilviharson suupieli kääntyi pienene hymyyn, kunnes se oli jo poissa aivan kuin ei olisi koskaan ollutkaan. Muut varapäälliköt liittyivät heidän luoksensa, kun Varjoklaani saapui kokoontumissaarelle. Vielä hetken aikaa he vahtoivat kuulumisia keskenään ennen kuin päälliköt aloittivat kokoontumisen ja alkoivat kertoa klaaniensa asioita muille klaaneille. Se oli tuttua lehtikatoon liittyvää selittelyä siitä, että riistaa kyllä riitti, vaikka eihän kukaan sitä aina täysin uskonut.
Valhelaulu aikoisi puhua Pilviharsolle lisää seuraavassa kokoontumisessa. Kolli vaikutti… mielenkiintoiselta ja hänellä oli arvomaailma ja prioriteetit kohdillaan. Valhelaulun oli jopa pakkokin arvostaa Pilviharsoa, vaikka eihän hän siihen pystynyt vaikuttamaan. Hän piti Pilviharsosta enemmän kuin oli koskaan ajatellut pitävänsä.
Heistä voisi tulla jopa tuttavia. Ehkä ystäviä.
Pilviharsolle olisi tarvetta.

Korpin tarinat - Luku 6

Korvani värähtivät kuullessani lumen hentoisen narskunnan muutaman ketun mitan päästä. Olin lumisen puskan juurella piilossa sen toivossa, että saisin ruokaa kynsiini. Vielä minua ei ollut onnistanut ja ei tainnut nytkään onnistaa, koska narskunnan sai aikaan joku klaanilaisistamme. Nostin nenääni hieman ylemmäs haistaakseni tarkemmin kuka oli kyseessä. Se oli Honkasydän. Kurkistin puskan takaa nähdäkseni hänet. Siinä hän meni haistellen ympärilleen ja vilkuillen taakseen.
Kurtistin kulmiani ja näin miten kolli astui Tuuliklaanin rajan yli. Tuhahdin ihmeissäni ja seurasin soturin loittonevaa selkää.
Vilkaisin ympärilleni mietteliäänä. Seuraisinko tätä vaiko en? Totta kai seuraisin. Uteliaisuuteni vei voiton.
Pinkaisin juoksuun ja tarkistin selustani ennen kuin astelin Tuuliklaanin rajalle. Honkasydän oli ollut sen verran fiksu, että oli peittänyt jälkensä mennessään joten tein samoin.
Hiivin Tuuliklaanin rajalla seuraten Honkasydämen hajujälkeä. Jonkin aikaa kuljettuani saavuin Myrskyklaanin rajan tuntumaan.
"Odota!" hätkähdin kuullessani Honkasydämen äänen. Painauduin tiivimmin lumista maata vasten ja etsin itselleni suojaisan piilon josta näkisin mitä Honkasydän oikein hommaili.
"Myrskyklaanilainen", mutisin hiljaa nähdessäni suurikokoisen kollin pitelevän Honkasydäntä maata vasten paikoillaan. Soturi näytti tutulta.
"Sinä olet Kotkasiipi etkö olekin?" kuulin juuri ja juuri Honkasydämen äänen. Äkkiä muistin missä olin kyseisen soturin nähnyt. Hän oli se jolle Koivutassu oli kokoontumisessa jutellut.
Höristin korviani ja pinnistelin kuullakseni soturien välisen keskustelun. Samalla yritin tarkkailla ympäristöäni jottei joku Tuuliklaanilaisista yllättäisi minua, koska olin heidän reviirinsä puolella.
"Kadotin emosi monia kuita sitten. Hän odotti silloin pentuja. Minun pentujani, Kotkasiipi", kuulin Honkasydämen hiljaiset sanat. Silmäni rävähtivät ammolleen ja muuttuivat pikku hiljaa viiruiksi. Kuuntelin heidän keskustelun jostakin Satakieli nimisestä soturista joka oli ilmeisesti emoni vanha ystävä, Honkasydämen vanha kumppani ja tämän Myrskyklaanilaisen vanhan kotikisun emo. Tunsin miten ärtymys kasvoi sisälläni. Kyllä isäni puhui vihollisklaanin jäsenelle joka oli ilmeisesti hänen pentunsa ja minun velipuoleni mutta hän ei vaivautunut sanomaan sanaakaan pojalleen, joka eli samassa klaanissa hänen kanssaan.
"Väitätkö sinä tosiaan, että olet isäni? Oletko aivan varma asiasta?" Kotkasiipi kysyi otsa rypyssä. Honkasydän vastasi myöntävästi. Karvani kohosivat kuullessani kuinka isällisesti Honkasydän puhui tälle lähes tuntemattomalle vihollisklaanin soturille. Suuttumukseni vain kasvoi kuullessani miten Honkasydän sanoi haluavansa tutustua tähän soturiin. Tutustua tähän Myrskyklaanilaiseen poikaansa jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tutustua tähän vihollisklaanin jäseneen ennemmin kuin minuun.
Hampaani vilahtivat, kun päästin vaimean hiljaisen murinan suustani.
Äkkiä kiven takaa pöllähti nuori kissa joka yllätti sekä Honkasydämen, että Kotkasiiven. Kotkasiipi nappasi kisun otteeseensa ja kuiskasi tämän korvaan jotakin. Sitten hän esitteli tämän oppilaakseen, Ruusutassuksi. Painoin nimen ja tuoksun tiukasti muistiin. Ihan vain varmuuden vuoksi.
"Minun on ehkä parasta palata ennen kuin joku muu hoksaa olinpaikkani. Oli mukava tutustua ja toivottavasti näemme taas pian", kuulin Honkasydämen sanovan lempeästi ennen kuin hän poistui tulosuuntaansa.
Painauduin tiukemmin piiloon jottei tämä hoksaisi olinpaikkaani. Katsoin tiiviisti Kotkasiipeä ja tämän oppilasta Ruusutassua. Honkasydän siis palaisi ja tutustuisi tähän soturiin paremmin. Ehkä minunkin pitäisi tutustua tähän soturiin paremmin tosin ihan vain huvin vuoksi eikä niinkään veljellistä rakkautta etsien.
Virnistin katsellessani parivaljakkoa piilopaikastani. Kyllä tämä soturi tulisi vielä tuntemaan minut. Ei ehkä niinkään hyvällä tavalla. Isälleni tuottama kärsimys olisi minulle vain miellyttävää. Saisipahan samalla mitalla takaisin ja ehkä vähän enemmänkin siitä mitä itse olin joutunut kokemaan. Isäni oli vältellyt ja hyljeksinyt minua. En ollut koskaan kuullut mitään kannustavaa sanaa hänen suustaan eikä hän ollut osoittanut minua kohtaan isällistä rakkautta mutta äkkiä hän halusikin osoittaa viholliselle isällistä rakkautta ja tutustua tähän. Emoni kannusti minua näyttämään isälle mistä minut oli tehty ja sen aioin toteuttaa.

Palasin Taivasklaanin reviirille pää täynnä mietteitä. Nappasin matkan varrelta pari luisevaa hiirtä jotka vein leiriin. Laskiessani tuoresaaliit kasaan näin Koivutassun menevän Honkasydämen luo. He varmasti puhuivat Honkasydämen pikku retkestä. Ärähdin hiljaa ja nappasin yhden hiiristä kynsiini ja kiikutin sen oppilaiden pesän suulle.
Hiiren pienet luut vain rouskuivat hampaissani, kun puraisin siitä palasen. Katselin samalla miten Koivutassu puski päätään Honkasydämen kylkeä vasten ennen, kuin meni mestarinsa luo lähteäkseen suorittamaan oppituntia. Itse olin jo aikaisin aamulla ollut Ahmakäpälän kanssa taisteluharjoituksissa joten loppu päivä oli ollut minulla aikaa metsästää ja seurata isä ukon puuhia.
Saatuani hiiren järsittyä sylkäisin epämiellyttävän luun palan suustani ja puhdistin hampaan välit kynnelläni.
"Hei poikani", kuulin Syysliljan äänen lähestyvän. Nyökkäsin tälle samalla, kun aloitin pesuhetkeni.
"Mitä sinulle kuuluu?" emoni kysyi ryhtyen vaihtamaan kanssani kieliä.
"Honkasydän kävi Myrskyklaanin mailla", tokaisin sen enempää ajattelematta asiaa. Syysliljan pitkät vedot pysähtyivät ja hän katsoi minua ihmeissään.
"Miksi?" hän kysyi.
"Hän puhui erään soturin kanssa jostain Satakielestä", vastasin ja emoni karvat nousivat pystyyn ja hän näytti äkkiä hyvin hermostuneelta.
"Mitä hänestä? Kerro!" hän lähes huudahti mutta yritti sitten rauhoitella itseään ja jatkoi kielellään pitkiä vetoja turkillani.
"Satakieli on kuulemma sen ihme Myrskyklaanilaisen emo", kohautin olkiani.
"Mitä hän kertoi Honkasydämelle hänestä?" Syysliljan silmät olivat yhtä viirua.
"Sen miten hän oli kuollut Kaksijalkojen luona. Jotakin Kaksijalkojen ansasta hän selitti ja miten hänen emonsa oli pyytänyt apua. En kuullut ihan kaikkea, koska olin sen verran kaukana ja he puhuivat niin hiljaa", mutisin. Syyslilja sähähti äkkiä ja vilkaisi soturien pesää kohti hieman peloissaan mutta myös ärtyneenä.
"Satakieli oli kuulemma ystäväsi", vilkaisin emoani mietteliäänä. Luulisi, että ystävä reagoisi hieman eri tavoin kuullessaan ystävänsä kuolemasta.
"En tiedä oliko hän sitä minulle. Hän oli itsekäs ja vei minulta asian josta välitin", Syyslilja ärähti ja kurtistin kulmiani.
"Niinkö?" uteliaisuuteni heräsi.
"Kyllä. Hän taisi saada ansionsa mukaan lopulta", hän tuhahti ja huokaisi sitten syvään ja hänen ilmeensä muuttui takaisin lempeäksi äidilliseksi Syysliljaksi.
"No niin. Etköhän sinä ole puhdas. Minäpä etsin isäsi ja vaihdan hänen kanssaan vielä päivän kuulumiset. Olehan kiltisti", Syyslilja nuolaisi päälakeani ja lähti kiireen vilkkaa soturien pesälle.
Olin jättänyt kertomatta emolleni sen miten Kotkasiipi oli kertonut Honkasydämelle, että joku Taivasklaanilaisista oli pettänyt Satakielen ja jättänyt tämän oman onnensa nojaan. Minulle oli nyt täysin selvää kuka tuo petturi oli ollut.