Koivun tarinat - Luku 8

Korvissani humisi ja tuntui kuin olisin hukkumaisillani. Tunsin miten paikkojani särki ja kipu oli saanut minut valtaansa.
"Äkkiä Riesatassu! Tuo lisää hämähäkinseittiä!" Mistelisydämen ääni kaikui päässäni.
"Tuleeko hän kuntoon?" Sadetassun hentoinen ääni kysyi.
"Antakaa meidän tehdä työmme rauhassa. Ilmoitan Koivutassun tilanteen heti, kun tiedän paremmin", parantaja naaras sanoi kiireesti.
"Tule Sadetassu. Käydään katsomassa onko hyökkäyspartio jo tullut takaisin. Annetaan heille työrauha. Kaikki järjestyy varmasti", Iltakatseen turvallisen vahva ääni rauhoitteli oppilasta ennen kuin loittonevat askeleet poistuivat parantajan pesästä.
"Kaikki järjestyy Koivutassu. Ole vahva. Sinä pystyt siihen", Mistelisydän sanoi hiljaa painellen hämähäkin seittiä enemmän ja enemmän haavaani vasten.
"Miten hän voi?" yllättävä ja hengästynyt ääni kysyi. Se oli Honkasydän.
"Voi Tähtiklaanin kautta antakaa meidän tehdä työmme rauhassa! Minä kerron sitten, kun tiedän paremmin!" Mistelisydän karjaisi kiivaasti suurelle soturille joka luikki äkkiä pois pesästä.
"Riesatassu! Onko kehäkukka tahna jo valmis?" Mistelisydän kysyi heti perään.
"Ihan kohta", Riesatassun innoton ääni vastasi.
"Äkkiä nyt. Ei ole aikaa hukattavaksi", parantaja sihahti.
"Nyt levitä se äkkiä haavalle. Meidän täytyy nyt käyttää kaikki mahdolliset keinot. Tämä verenvuoto näyttää pahalta eikä meinaa loppua millään", Mistelisydän huokaisi.
"Noin nyt se on levitetty", Riesatassu totesi.
"Hyvä. Laitetaan siihen päälle vielä hämähäkinseittiä. Ihan vain varmuuden vuoksi", parantaja totesi ja alkoi painella olkapäässäni olevaa haavaa.
"Oli onni ettei kettu saanut murskattua hänen olkaluutaan", hän lisäsi samalla.
"Mutta lähellä se oli, kun luut jo näkyy selvästi", parantajaoppilas totesi.
"Mmm. Toivotaan, että tämä saisi vihdoin veren tyrehtymään", Mistelisydän mutisi.
Kului hetki, kun parantaja ja hänen oppilaansa saivat henkäistä helpotuksesta veren vuodon tyrehtyessä pikku hiljaa.
Tunsin miten sydämeni alkoi hakata rinnassani voimakkaasti ja raotin silmiäni. Oli sumeaa ja kipu viilsi olkapäässäni niin, että sai pääni kipeäksi.
"Kettu... onko se... poissa?" sopersin ulos suustani ja äkkiä kehoni alkoi täristä hillittömästi.
"Koivutassu. Kaikki hyvin, olet turvassa. Riesatassu hae äkkiä Timjamia", Mistelisydän sanoi rauhoittelevaan ääneen samalla, kun hänen oppilaansa juoksi hakemaan hänen pyytämäänsä kasvia.
"No niin. Syö tämä. Se auttaa shokkitilaasi", parantaja laittoi timjamin suuhuni ja yritin viimeisillä voimillani saada sen kurkustani alas. Tärinä alkoi pikku hiljaa helpottaa ja pian jo taas ummistin silmäni ja tuli pimeää.



Kun seuraavan kerran avasin silmäni aurinko tulvi hentoisina säteinä parantajan pesään ja näin vierelläni nukkuvat ystäväni, Sadetassun ja Iltakatseen.
"Huomenta", oli ensimmäinen asia joka tuli mieleeni. Sillä sekunnilla heidän silmänsä rävähtivät auki ja he tuijottivat minua epäuskoisina.
"Koivutassu! Sinä heräsit! Tähtiklaanin kiitos!" Sadetassu kiljaisi ja irvistin äänen tuomasta vihlaisusta päässäni.
"Oi anteeksi. Onko kaikki hyvin? Sattuuko sinuun vielä?" ystäväni henkäisi madaltaen ääntään.
"Anna hänen rauhassa heräillä äläkä ole heti pommittamassa kysymyksillä", Iltakatse virnisti ja Sadetassu nolostui hieman.
"Ei se mitään. Saisinko vettä?" kähisin kurkun tuntuessa erittäin kuivalta.
"Totta kai", Iltakatse kipaisi heti hakemassa märän sammaleen ja pudotti vesipisaroita siitä suuhuni.
"Kiitos. Kuinka kauan nukuin?" kysyin pään tuntuessa hieman oudolta.
"Yli kolme auringonhuippua", Sadetassu vastasi.
"Niinkö kauan?" henkäisin.
"Sanotaanko näin, että olet pitänyt parantajan ja hänen oppilaansa kiireisinä. Haavasi ei suostunut alkuun tyrehtymään ollenkaan ja, kun se tyrehtyi sait shokkikohtauksia ja haavasi alkoi taas vuotamaan", Iltakatse selitti.
"Olimme niin huolissamme. Vasta yöllä Mistelisydän tuli kertomaan, että nukut rauhallisesti joten tulimme heti tänne", Sadetassu lisäsi.
"Entä kettu? Mitä sille tapahtui?" olin utelias.
"Olit saanut väsytettyä sen jo ihan hyvin ja haavat sen jaloissa hidastivat sen menoa", Iltakatse aloitti.
"Soturit olivat saaneet sen tapettua. Se meinasi ensin lähteä Tuuliklaanin puolelle mutta oli kääntynyt äkkiseltään takaisin meidän reviirille ja laahustellut pelottavan lähelle leiriä", Sadetassu jatkoi.
"Huh. Onneksi ei ehtinyt tänne", huokaisin.
"Jahas. Täällä ollaan herätty. Mitenkäs potilaani voi?" Mistelisydän tuli pesään hymyillen.
"Väsyneesti ja kipeästi", vastasin. Olkapäätäni vihloi ja samoin ohimoani.
"Parasta antaa Koivutassun nukkua. Annan sinulle vielä unikonsiemeniä niin saat hyvät unet eikä kipu vaivaa", parantaja totesi vilkaisten ystäviäni.
"Ymmärrämme vihjeen", Iltakatse virnisti.
"Nähdään taas pian", Sadetassu maukaisi ennen kuin lähti pesästä.
"Nuku rauhassa. Tulemme katsomaan sinua taas aamulla", Iltakatse hymyili minulle lempeästi ja nuolaisi päälakeani.
"Hyvä", nyökkäsin ja katsoin miten kolli asteli ulos.
"Tässä. Pureskele nämä", parantaja laski unikonsiemenet eteeni ja aloin pureskella niitä ennen kuin ryhdyin taas nukkumaan.


Heräsin seuraavana aamuna Iltakatseen ääneen tämän toivottaessa huomenet parantajalle.
"Anteeksi jos herätin", kolli totesi samalla, kun nousin varoen istumaan.
"Ei se mitään. Olen nukkunut ihan tarpeeksi jo muutenkin", hymähdin nuolaisten tassuani.
"Ja hyvä niin. Uni tekee hyvää sinulle", Mistelisydän tokaisi olkansa yli samalla, kun järjesteli yrttejään.
"Mikä olosi on nyt?" Iltakatse kysyi.
"Parempi", nyökkäsin vaikka olkani jomotti ikävästi.
"Vielä ei ole kuitenkaan aika lähteä mihinkään. Syö nämä alkajaisiksi", Mistelisydän toi eteeni unikonsiemeniä ja aloin pureskella niitä kiitollisena.
"Olen menossa tänään iltapartioon joten pääsen seuraavaksi vasta aamulla tervehtimään sinua", Iltakatse kertoi samalla, kun pureskelin siemeniä suussani.
"Menetkö seuraavaksi metsästämään?" kysyin, koska halusin jotain muuta ajattelemisen aihetta kuin haavani joka särki.
"Menen. Lumivarjo lupautui mukaani. Hän sanoi, että tulee katsomaan sinua sen jälkeen, kun tulemme takaisin leiriin", Iltakatse kertoi.
"Kiva. Entä Honkasydän? Häntä ei ole näkynyt", mietin.
"Syyslilja on pitänyt hänet kiireisenä jostain syystä. Olen nähnyt monesti hänen astelevan parantajan pesää kohti ennen kuin Syyslilja on tullut väliin ja keksinyt kaikenlaista tekemistä hänelle. Ehkä Syyslilja haluaa antaa sinulle rauhan parantua", Iltakatse mietti.
"Voihan sitä toivoa", mutisin ja kolli katsoi minua kysyvästi. En ollut vieläkään saanut oikeaa tilaisuutta kertoa hänelle taustoistani ja siitä miten Syyslilja oli minua aina kohdellut.
"Monimutkainen juttu", jatkoin.
"Kuinka monimutkainen?" kolli virnisti.
"En tiedä itsekään. Kerron sinulle tarkemmin joskus toiste", huokaisin ja tunsin miten silmäluomeni alkoivat taas painaa.
"Jätän sinut nyt nukkumaan. Puhutaan myöhemmin lisää", Iltakatse hymyili ja nyökkäsin ennen kuin tämä lähti pesästä.


Nukuin hyvän tovin. Niin hyvän, että aurinko oli laskemaisillaan ja alkoi olla hämärää.
"Mistelisydän?" yritin selvittää kurkkuani. Parantaja nousi pediltään ja tuli luokseni.
"Onko sinulla jano?" hän kysyi ja nyökkäsin. Naaras haki minulle märkää sammalta ja painoin sitä tassuani vasten jotta sain siitä tulevan veden juotua.
"Kiitos. Olisikohan sinulla antaa minulle vielä unikonsiemeniä? Olkaani särkee niin vietävästi", huokaisin yrittäen saada mahdollisimman mukavan asennon jossa sitä ei särkisi.
"Tässä", parantaja asetteli eteeni pienen käärön jonka sisältä paljastui siemenet. Aloin pureskella niitä samalla, kun Lumivarjo ilmestyi sisälle pesään.
"Miten oppilaani jaksaa?" hän kysyi hymyillen.
"Väsyneesti ja kipeästi", mutisin samalla, kun rouskutin unikonsiemeniä suussani.
"Minä, kun ajattelin, että saisin sinut aamulla taisteluharjoituksiin", mestarini sanoi sanansa enemmän vitsillä kuin tosissaan.
"Sitä saat kuule tovin vielä odottaa", Mistelisydän totesi vilkaisten naarasta silmiään pyöritellen. "Minä suutun jos potilaani haavat repeävät taisteluharjoitusten takia."
"En ollut tosissani, Mistelisydän", Lumivarjo rauhoitteli ja parantaja tuhahti ennen kuin meni jatkamaan puuhastelujaan.
"Hän taitaa olla väsynyt. Olen tainnut olla hieman taakaksi", totesin hiljaa.
"Sinä melkein kuolit joten älä ajattele, että olisit kenellekään taakaksi. Mistelisydämen ja Riesatassun ansiosta olet edelleen siinä joten ei ihme, että heitä vähän väsyttää muutaman unettoman yön vuoksi muttet saa ajatella, että olisit heille taakka. He tekevät työtään", Lumivarjo totesi tuohtuneena.
"Niin kai sitten. Haluaisin vain parantua jotta pääsisin jatkamaan oppilasharjoituksia ja saisin soturinimeni pian. Nukkuminen ja paikallaan oleminen turhauttaa", huokaisin.
"Ymmärrän mutta sinun on nyt vain parempi parannella itseäsi rauhassa. Sinä vain viivästät parantumista jos alat rasittaa itseäsi liian aikaisin. Sitä paitsi minä en ainakaan haluaisi Mistelisydämen vihoja päälleni", Lumivarjo sanoi huvittuneena.
"Yritän parhaani", virnistin.


Parantumiseen kuluikin monta päivää ja minusta alkoi jo tuntua, että luolan seinämät alkoivat kaatua päälleni. Kunnes vihdoin tuli se päivä, kun Mistelisydän antoi minulle luvan mennä rauhalliselle kävelylle metsään kunhan joku katsoisi perääni etten alkaisi rasittaa itseäni liikaa. Iltakatse oli järkevä soturi joten hän sai tehtäväkseen katsoa perääni, koska Mistelisydän luotti ettei kolli yllyttäisi minua juoksemaan tai leikkimään jotteivat haavani repeäisi. Totta puhuen minun ei edes tehnyt mieli juosta tai leikkiä sen verran jäykät ja kipeät paikat minulla vielä oli.
"Tuot hänet sitten ennen auringon laskua takaisin. Tarkistan hänet läpikotaisin ja katsotaan sitten pääseekö hän takaisin oppilaiden pesään nukkumaan", Mistelisydän vielä sanoi pesänsä suulta, kun olimme kävelemässä kohti leirin uloskäyntiä.
"Kyllä. Minä tuon hänet ajoissa takaisin. Ei huolta", Iltakatse huikkasi olkansa yli ja hidasti hieman askeltaan jotta pysyisin hänen perässään.
"Juokseminen on sitten kielletty!" Mistelisydän vielä huusi peräämme.
"Tiedetään! Olet sanonut sen jo miljoona kertaa!" huusin takaisin huvittuneena.
"Saanko liittyä seuraanne?" Honkasydän ilmestyi viereemme juuri, kun astelimme ulos leiristä.
"Totta kai. Olenkin ihmetellyt missä sinä olet ollut", vastasin.
"Anteeksi. Minulla on pitänyt kiirettä", Honkasydän pudisti päätään huokaisten.
"Miten olet jaksellut?" hän lisäsi vielä.
"Hyvin. Tai siis paremmin. En ole enää kuoleman kielissä toisin sanoen", virnistin.
"Tähtiklaanin kiitos siitä", Honkasydän nyökkäsi.
"Oletko käynyt katsomassa Kotk..." keskeytin äkkiä kysymykseni ja vilkaisin Iltakatsetta. Hän oli minulle jo niin tuttu ja turvallinen luotto kaveri, että ihan unohdin ettei hän tiennyt Honkasydämen pientä salaisuutta omasta pojasta, joka eli Myrskyklaanissa.
"Katsomassa kotkia?" nielaisin, kun en parempaakaan keksinyt. Honkasydän vilkaisi minua ja vaihdoimme tietoiset katseet.
"En ole ehtinyt. Kävin viimeksi silloin, kun puhuin siitä sinulle", Honkasydän vastasi.
"Missä sinä kotkia olet nähnyt?" Iltakatse kysyi.
"Tuota... Näin sellaisen jokin aika sitten lähellä rantaa. Niiden kanssa saa olla varovaisia", Honkasydän sepitti.
"Totta. En ole varmaan ikinä itse nähnyt sellaista", Iltakatse mietti.
"Hyvä niin! Oi katsokaa kuinka kauniilta metsä näyttää, kun lumet on oksilla", vaihdoin äkkiä puheenaihetta.
"Tuoltahan ne ovat näyttäneet jo hyvän tovin", Iltakatse virnisti.
"Mutta minä olenkin ollut sisällä parantajan pesässä jo hyvän tovin", tuhahdin.
"Anteeksi. Olet oikeassa. Metsä näyttää kauniilta", kolli naurahti.


Palasimme takaisin leiriin hyvissä ajoin kuten Iltakatse oli Mistelisydämelle luvannut. Lenkki oli tehnyt minulle hyvää vaikkakin olin sen jälkeen todella väsynyt. Etutassuni tärisivät hieman päästessämme parantajan pesään. Olkapääni vaivasi edelleen liikkumista ja sai koko tassun särkemään.
"Miten meni?" parantaja kysyi ja alkoi heti tutkia haavaani.
"Hyvin. Pieni liike ja raitis ilma teki hyvää", vastasin.
"Haavasi kieltämättä näyttää hyvältä eikä se vaikuta siltä, että se olisi kärsinyt pienestä liikkeestä", Mistelisydän totesi samalla, kun puhdisti haavaani tulehdusten estämiseksi.
"Saanko siis palata oppilaiden pesään?" kysyin ja yritin hillitä innostusta äänessäni. Oma sammalpetini kuullosti tähän hetkeen niin hyvältä.
"Minun puolestani saat mutta taisteluharjoitukset ovat toistaiseksi kielletty ja aloitat pienin askelin liikkumisen. Huomenna vain kävelyä ja illalla tulet taas näyttämään haavaasi minulle. Annan sinulle unikonsiemeniä ennen kuin palaat oppilaiden pesään ja heti jos sinulla särkee paikat voit tulla hakemaan siemeniä lisää jotta pystyt olemaan", Mistelisydän selitti hakien samalla minulle unikonsiemeniä.
"Sanon asiasta vielä Lumivarjolle", hän lisäsi.
"Selvä, kiitos!" hihkaisin ahmaisten siemenet suuhuni ja aloin pureskella niitä niin tiuhaan kuin kykenin.
"Älä tukehdu kuitenkaan", Iltakatse naurahti viereltäni. Hän oli vielä saattanut minut parantajan pesään mutta Honkasydän oli palannut jo soturien seuraan.
"Kiitos Mistelisydän kaikesta! Olet ihana", kävin puskemassa päätäni parantajan kylkeä vasten ja kehräsin iloisesti.
"Muista kuitenkin edetä rauhallisesti. Äläkä rasita itseäsi liikaa", Mistelisydän vielä muistutti.
"Lupaan sen", nyökkäsin ennen kuin poistuimme Iltakatseen kanssa ulos parantajan pesästä.
"Jos haluat voin tulla huomenna aurinkohuipun jälkeen kanssasi taas metsälenkille. Käyn ensin aamupartiossa. Voisin silloin samalla metsästää vähän klaanille ruokaa", kolli sanoi samalla, kun astelimme kohti oppilaiden pesää.
"Kuulostaa hyvältä", nyökkäsin hymyillen ja toivotin vielä soturille hyvät yöt ennen kuin menin oppilaiden pesään.

"Ah oma peti", kehräsin hiljaa samalla, kun otin hyvän asennon pedilläni.
"Kiva saada sinut takaisin tänne", Sadetassu kuiskasi viereltäni.
"Kiva tulla takaisin. Minulla alkoi olla jo ikävä jutustelujamme", supatin takaisin.
"Minulla ei", Viimatassu sihahti vierestämme omalta pediltään.
"Anteeksi", sanoin hiljaa ja vilkaisimme Sadetassun kanssa toisiamme huvittuneina ennen kuin kävimme nukkumaan.

Seitsemäs luku - Mikä sinä olet?

Kahden pennun isä. Minä. En edes tiedä, miten se oli mahdollista ja miksi. Enhän minä edes tiedä, mitä pennut tekevät tai mitä edes pentujen isän pitäisi tehdä.
Vesipentu ja Loiskepentu. Niin Pimeyssielu oli heidät nimennyt. Kaksi pientä kollipentua. Vesipentu oli kovin kiinnostunut Vesikauhusta ja usein jopa seurasi vaaleampaa kollia minkä vain ehti. Loiskepentu sen sijaan… Hänestä en oikein tiennyt – ei sillä, että tiesin Vesipennustakaan sen enempää - , mutta hänestä löyty sitä jotain ytyä, joka muistutti minua itsestäni, ainakin etäisellä tavalla. Häneltä löytyi sitä jotakin, jota vaadittiin Vesikauhun tavoitteeseen, en vain tiennyt mikä se jokin oli.
Muutamankin kerran Vesipentu ja Loiskepentu olivat taistelleet kynnet esillä. Kaksikossa oli sitä jotakin, jotakin, jota vaadittiin heidän kaltaisiltaan, minun ja Pimeyssielun pennuilta, Vesikauhun seuraajilta. Vesipentu oli muutamankin kerran yrittänyt lähteä Vesikauhun mukaan, kun tämä oli lähtenyt vaeltamaan pidemmälle kuin yhden päivän reissulle. Pimeyssielu oli aina estämässä ja nappaamassa Vesipennun niskasta ja viemässä tämän takaisin pieneen pesäänsä tai kauemmas leikkimään Loiskepennun kanssa.
Silloin, kun Vesikauhu oli muualla, Vesipentu kyseli kovastikin Vesikauhusta ja myös minusta. Erikoista minusta oli se, että Vesipentu kyseli ja kyseli loputtomasti, ihan kuin kollin kysymysten tulvalle ei löytyisi koskaan loppua, ja ne olivat vieläpä mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Kuten miksi Vesikauhu oli täällä eikä Jokiklaanissa ja miksi me teimme mitä teimme. En minä ollut koskaan kysellyt noin paljoa. Ei minun ole tarvinnut, sillä se ei ole tärkeintä vaan se, että mitä teemme Vesikauhun kanssa ja mikä on meidän tehtävämme. Vesikauhu itse oli kertonut sen, minkä koki tarpeelliseksi minun tietävän. Tietysti vastasin pienemmän kissan kysymyksiin, koska eipä hän muutoinkaan saisi vastauksiaan ja tiesin, ettei Pimeyssielu ollut kovinkaan tyytyväinen, jos Vesipentu menisi utelemaan asioista itse Vesikauhulta. Vesikauhu kun voisi tehdä ihan mitä vain pienille kissoille. Nämä kaksi olivat erityisiä enkä ole ihan varma, voisinko koskaan tappaa heitä, en edes silloin, jos Vesikauhu niin käskisi.
Useimmiten se oli Pimeyssielu, joka pysyi kahden pienen kissan luona. Ymmärsin ainakin sen, ettei noista pienistä pehmeän karvan peittämistä olisi vastukseksi isommalle kissalle eikä oikeastaan millekään muullekaan otukselle, jota täällä vastaan tuli. Minä taasen metsästin ruokaa niin Pimeyssielulle kuin Vesipennulle ja Loiskepennulle silloin, kun kaksikko ei ollut itse kokeilemassa saalistamista.
Se toi mieleeni sen ajan, kun Pimeyssielu oli metsästänyt minulle toisinana saalista ennen kuin olin itse saalistanut oman ruokani hänen rinnallaan. Se muistutti, että nämä kaksi olivat vielä liian pieniä ja osaamattomia nappaamaan oman saaliinsa ja isomman ja taitavamman kissan oli saalistettava se heidän puolestaan.
Toisinaan taas Pimeyssielu meni metsälle ja palasi mukanaan saalista. Niin kertoina minä pidin Vesipentua ja Loiskepentua silmällä. Ne olivat kuitenkin harvinaisia hetkiä, sillä Pimeyssielu pysytteli mieluiten lähellä kaksikkoa.
Kun Vesikauhu oli vienyt Vesipennun saalistamaan, Pimeyssielu oli ollut hermostunut ja jopa kauhistunut. En toisaalta ihmetellyt asiaa, sillä nuo kaksi olivat Pimeyssielulle hyvin tärkeät, osittain samalla tavalla kuin Pimeyssielu oli minulle. En antaisi mitään pahaa tapahtua naaraalle, en enää koskaan, en mistään hinnasta.
Vesikauhu oli arvaamaton. Kuka tietää mitä kolli tekisi, jos hermostuisi tosissaan Vesipennulle. Rauhoittelin Pimeyssielua istumalla aivan tätä vasten ja kun harmaat kollit palasivat, oli Vesipennulla kerrottavaa saamastaan hiirestä. Pimeyssielu oli huokaissut helpotuksesta ja sukinut Vesipennun turkin siistiksi. Naaraan niskakarvat olivat kuitenkin pystyssä yhä sen jälkeen, kun Vesipentu oli tullut takaisin hänen luokseen.

Tuntui oudolta, kun seurassa oli puhelias pieni kissa, joka ei tuntunut hiljenevän koskaan. Pentu, tietämätön pieni pentu. Niiden kuiden aikana olin hieman oppinut siihen, mikä pieni pentu oli verrattuna vanhempaan kissaan. Nyt kaksikko osasi jo hieman saalistaa, vaikka opastusta he siihen yhä tarvitsivat. Yhdessä Pimeyssielun kanssa me ohjeistimme kahta pienempää pentua.
Aina illan laskeutuessa pennut käpertyivät Pimeyssielua vasten ja nukkuivat tyytyväisinä naaraan lämmössä. Minä useimmiten valvoin hetken aikaa ja katselin tummaa taivasta. Toisinaan kirkkaasti loistavat tähdet näkyivät selkeästi ja toisinaan ne olivat pilvien takana piilosssa. Niin olin tehnyt joka ilta sen jälkeen, kun Pimeyssielu oli lähtenyt.
Vesikauhu kulki kauempana ja katseemme kohtasivat. Kolli nyökkäsi lähes olemattomasti, kunnes katosi yön pimeyteen. Hän oli taas menossa kuka ties minne. Se ei kuulut minulle. Nykyisin kolli oli lyhyempiä aikoja poissa ja pidempiä aikoja täällä, missä minä ja Pimeyssielu olimme. Ehkä pennut vaikuttivat asiaan tai sitten se, että Pimeyssielu oli taas täällä kanssamme. Oli se syy mikä tahansa, pidin siitä, että Vesikauhu oli läsnä useammin.
Harjoittelimme taas useammin yhdessä ja toisinaan jopa söimme samaan aikaan. Pennut pitivät siitä, kun saivat katsoa meidän taisteluamme ja harjoituksiamme. He olivat aina silmät suurina katsomassa, kun toinen meistä syöksyi toista kohti.
Vesipentu ei lakannut koskaan kiinnsotumasta Vesikauhusta. Ymmärsiköhän pentu, mikä oli minun ja Vesikauhun tehtävä ja tarkoitus? Entä ymmärsiköhän Loiskepentu? Valkea kolli ei puhunut ja kysellyt yhtä paljon. Hän oli innokkaampi kaikesta, joka liittyi taisteluihin ja muuhun vastaavaan. Hän piti siitä, kun sai taistella veljeään vastaan ja piti siitä, kun näki minun ja Vesikauhun turkkien pöllyävän.
Vesipentu oli kovin… rohkea ja täynnä jotakin, joka tuntui minusta niin… oudon täydeltä. Hänen loputon kyselynsä ja kiinnostuksensa Vesikauhuun oli jotakin aivan tuntematonta minulle. Tietenkin Vesikauhu oli minustakin mielenkiintoinen ja upea kissa, mutta se, miten Vesipentu tuntui tahtovan tietän kollista kaiken ja se, miten Vesipentu katseli Vesikauhua… Se oli uutta.
Vesikauhulla itsellään tuntui palavan toisinaan hermo siihen, miten pieni pentu käyttäytyi ja ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Vesikauhu oli ärissyt minulle, mutta minä olin vain tuijottanut kollia ja sitten vilkaissut pentua. Kerran oli napannut tummanharmaan pennun leukojeni väliin, matkien sitä, miten Pimeyssielu kantoi pentujaan. Olin vienyt hänet Pimeyssielun luokse ja lähtenyt sitten metsälle hakemaan heille saalista. Mukaani olin ottanut Loiskepennun ja opettanut hänelle lisää saalistamisesta. Pentu oli tuntunut hohkaavan jotain, mutta olin vain olkien kohautuksella jättänyt sen huomioimatta. Ehkä pentu oli vain iloinen, että pääsi vuorostaan yksin saalistamaan jonkun kanssa.
Vesipentu muistutti ulkonäöltään paljonkin Vesikauhua. Hän oli vain tummempi ja hänen silmiensä väritys oli toinen verrattuna Vesikauhuun.
Kaksikosta voisi tulla jotakin suurta, jotakin hienoa. He voisivat seurata minun ja Vesikauhun suurta tehtävää. Olin varma, että Vesikauhu ajatteli ainakin osittain samoin.
Katsahdin kolmikkoa, joka nukkui tutulla sammalpedillään, kun astelin sisälle pieneen pesäpaikkaan suojassa purevalta tuulelta. Pimeyssielu nukkui niin rauhallisesti, että asetuin hieman kauemmas, jotta en vain herättäisi häntä tai kahta nukkuvaa pentua. Katselin heitä hetken aikaa ennen kuin laskin oman pääni tassujeni päälle ja annoin mieleni kadota uneen.

Vesipentu oli lopulta kaikonnut eikä juovikasta kolli näkynyt missään. Ei karvan karvaakaan. Pimeyssielu ei kommentoinut asiaa mitenkään, mutta tunnistin naaraassa sen oudon surun, joka oli vallannut hänet. Vesikauhu oli ollut normaalia vihaisempi vaikka ei kolli sitä ääneen sanonut. Kolli oli kadonnut muutamaksi päiväksi ja palattuaan olimme menneet yhdessä muutaman kulkukissan perään, jotka olivat kulkeneet vähän turhankin läheltä ja arvata saattoi mitä heille oli tapahtunut.
Loiskepentu oli nyt ainoa jäljellä. Pimeyssielu piti tarkasti huolta pienestä kissasta ja pesi tämän turkin päivittäin. Naaran katseessa oli jotakin, jota en osaanut itse ymmärtää tai lukea.
Loiskepentu oli vaikuttanut oudolta muutama päivä sen jälkeen, kun Vesipentu oli poistunut heidän luotaan. Valkea kolli oli… mielenkiintoinen. Siinä, missä Pimeyssielun katseessa oli minun nähteni avoimesti surua, oli Loiskepennun silmissä jotain muuta nyt.
Itse en ollut oikein varma siitä, mitä tunsin nyt, kun puhelias pieni harmaa pentu oli poissa. Vaikka ei hän mikään pieni ollutkaan vaan jo kuusi kuuta vanha. Tuntui oudon tyhjältä ja se muistutti sitä tunnetta, jonka olin tuntenut, kun Pimeyssielu oli lähtenyt. Tietysti kaipasin Vesipentua. Olinhan se oikea sana kuvata tätä… tunnetta?
Iltaisin, kun aurinko oli laskenut ja kuu loisti taivaalla tähtien rinnalla, minä valvoin kuin vahdissa. Muistutin itselleni, kuten olin muistuttanut Pimeyssielun ollessa poissa, että kuljimme yhä saman taivaan alla Vesipennun kanssa, oli pentu sitten elossa tai kuollut. Sama taivas, samat tähdet. Sanoin sen myös Pimeyssielulle ääneen, kun olin asettunut naaraan vierelle eräänä yönä tämän valvoessa. Pimeyssielu oli huokaissut ennen kuin oli laskenut päänsä ja vaipunut uneen.

Ruskea turkki vilahti puiden lomassa ja nousin istumaan. Tunnistin tuon ruskean turkin, jota koristi ruskeat erikokoiset läikät. Kyyarpi. Viimeksi kollin nähtyäni hän oli pyytänyt välittämään viestin Vesikauhulle. Mitä kolli teki täällä? Vesikauhu ei olisi iloinen, jos kolli pelmahtaisi heidän pesäpaikkaansa, oli se ilmoitettu tai ei.
Kolli kuitenkin suuntasi pois päin, mutta lähdin seuraamaan häntä. Tuuheahäntäinen kolli kulki kuin olisi mennyt tästä ennenkin. Hän oli kaukana Tuuliklaanista, omasta klaanistaan, kun kulki näillä mailla.
Matkan varrella taivas puhkesi ja lumihiutaleet alkoivat leijailla maahan. Pikkuhiljaa sade sakeni ja sakeni, mutta en koskaan menettänyt näköyhteyttä ruskeaan kolliin.
Kyyarpi pysähtyi hetken päästä ja tein samoin. Pidin etäisyyteni ja pysyttelin piilossa puiden lomassa. Oli kuin tyhjästä olisi ilmestynyt kissa, jota en erottanut lumisateen takia kunnolla. Kissalla oli kuitenkin hyvin voimakkaan siniset silmät, jotka välähtivät lumisateen keskeltä. Turkin väritystä ja kuviointia oli vaikea erottaa, mutta se oli ainakin hieman tummempaa kuin Kyyarvella, mutta ei erityisen tummaa kuitenkaan. En nähnyt täältä kunnolla, mutta en tehnyt elettäkään mennäkseni lähemmäksi. Ei Kyyarven asia minulle kuulunut. Toinen kissa iski Kyyarpea kynsillään ja kallistin päätäni. Ja pian hän oli poissa ja Kyyarpi istui yksin lumisateessa, lipoen tuoretta haavaansa. Kenet hän oli oikein tavannut? Mistä he olivat puhuneet? Liittyikö se Vesikauhuun? Ehkä ei, kun Kyyarpi ei ollut tullut tapaamaan Vesikauhua tai minua. Jos se ei liittynyt Vesikauhuun tai minuun tai Pimeyssieluun, oli asia minulle yhdentekevä.
Kyyarpi lähti suuntaamaan eri reittiä takaisin päin. Kollin kyljessä oli kynsien tekemä tuore haava. Yllättäen Kyyarpi käänsi katseensa ja katseemme kohtasivat. Kollin suupielet kääntyivät virneeseen ja kolli lähestyi minua.
”Kaaosmyrsky”, kolli puhutteli minua. Tuijotin vain kollia takasin sanomatta sanaakaan. ”Saalistamassa?”
”Kenties”, vastasin lyhyesti ja lähdin suuntaamaan takaisin pesäpaikkaan, jossa Pimeyssielu oli Loiskepennun kanssa. Kyyarpi lähti kuitenkin seuraamaan, mutta yritin olla välittämättä kollista.
”Huono saalistusonni?” kolli kysyi ja nyökkäsin vain. ”Lehtikato sen teettää.”
”Niin.”
Kyyarpi siristi silmiään. ”Toivottavasti en häirinnyt saalistamistasi. Olisi kovin ikävää, jos olisin vienyt sinulta jonkin saaliin.”
”Olet kaukana kotoa”, totesin sitten, jotta kolli ehkä jättäisi minut rauhaan. Minun saalistusonneni ei kuulunut tälle kollille. Vesikauhu oli käskenyt pitämään kuonon ummessa omista vammoista ja nälästä ulkopuolisille kissoille. Kyyarpi virnisti taas ja kohotin ilmeettömästi toista kulmaani.
”Oli eräs tapaaminen hoidettavana”, Kyyarpi totesi. ”Sinulla on sinun tapaamisesi keiden lie kissojen kanssa, mutta ne taitavat useimmiten päättyä verenvuodatukseen, eikö vain? Minun tapaamiseni sen sijaan… eivät useinkaan.”
Katsahdin kollia, mutta en sanonut mitään. Mitä tapaamisia tuolla kollilla voisi olla? Eivätkö klaanikissat pysytelleet omien rajojensa sisällä? Jokiklaani ainakin pysyi. Jokiklaanin kissat olivat kiiltäväturkkisempia kuin tämä tuuliklaanilainen. Lisää syitä pitää jokiklaanilaisia vastenmielisinä tai niin Vesikauhu ainakin ajattelisi. Täydellisinä aina.
”Hyvää jatkoa, Kaaosmyrsky”, Kyyarpi sanoi sitten. ”Törmäillään taas toiste. Ehkä ensi kerralla eri merkeissä.”
Katsoin kollin menoa hetken aikaa hieman ihmeissäni ennen kuin suuntasin erään saaliin hajun perään, jotta saisin jotakin vatsantäytettä. Kynteni ja hampaani hamusivat jotakin, oli se sitten vain saaliseläin, johon upota.
Jonakin päivänä tässä Vesikauhun kanssa olisi tehtävä jokin liike Jokiklaania vastaan. Lehtikadon kylmä aika olisi hyvä hetki hyökätä riistan puutteen vuoksi, mutta oli siinä myös omat riskinsä. Jokiklaani ei vielä tuntenut minua, ei tiennyt ulkonäköäni eikä tiennyt, että seurasin Vesikauhua ja tulisin auttamaan kollia saavuttamaan tavoitteensa keinolla millä hyvänsä. Jonakin päivänä Jokiklaani tietäisi myös minut, mutta sitä päivää pitäisi odottaa vielä. Jokiklaani, Vesikauhun sanoin se saastainen klaani, tulisi tuhota. Ja jonakin päivänä me tekisimme sen.

LUKU 1
Maailma tunteiden silmin

Vesipentu rakasti perhettään.
Hänen emonsa, Pimeyssielu, piti hänestä aina huolta ja varmisti, että hänellä oli tarpeeksi ruokaa sekä hyvä olla ja vei hänet aina välillä kävelylle yhdessä Loiskepennun kanssa. Kaaosmyrsky, hänen isänsä, oli etäisempi ja varovaisempi, eikä Vesipentu aina ymmärtänyt mitä kolli ajatteli, mutta Vesipentua se ei haitannut. Hänen mielestään Kaaosmyrsky oli todella taitava ja hauska! Loiskepennun kanssa oli kiva leikkiä ja kilpailla, vaikka välillä vaalea kolli olikin hieman liian kovakourainen Vesipennun kanssa.
Mutta Vesikauhu oli kaikista hänen perheenjäsenistään paras! Aivan ensinnäkin Vesikauhun nimi muistutti Vesipennun nimeä, ja emo oli kertonut hänen nimenneen Vesipennun tuon suuren, raidallisen kollin mukaan. Sen lisäksi, että heidän nimensä muistuttivat toisiaan, he olivat myös ulkonäöltään hyvin samankaltaisia: harmaita, pirkäturkkisia ja raidallisia. Vesipentu oli vain Vesikauhua tummempi väritykseltään ja heidän silmien väri erosi toisistaan.
Vesipentu oli todella, todella ylpeä siitä, että hän kantoi Vesikauhun nimeä ja näytti melkein samalta kuin suurempi kolli!
“Vesikauhu! Vesikauhu!” Vesipentu huudahteli, kun hän loikki kohti raidallista kollia häntä heiluen. Hän kompastui kiveen ja lennähti naama edellä lumeen, mutta nousi tarmokkaasti ylös. “Odota!”
“Viekää tuo pentu pois täältä”, Vesikauhu murahti ja heitti vihaisen katseen Kaaosmyrskyyn.
Vesipentu räpäytti silmiään, mutristi suutaan ja loikkasi jälleen kerran lähemmäs. “Haluan leikkiä!”
“Pois!” Vesikauhu ärähti.
Vesipentu värähti Vesukauhun ääntä. Miksi hänen isoisänsä käyttäytyi tuolla tavalla? Vesipentu olisi vain halunnut leikkiä! Pentu kynsi maata yhtäkkisen ärsyyntyneenä toisen kollin käytöksestä.
“Vesipentu, tule”, Pimeyssielun ääni kuului Vesipennun takaa.
Tummanharmaa kolli mulkaisi pois kävelevää Vesikauhua ja kääntyi kohti emoaan. Pimeyssielu oli tullut hänen luokseen, mutta hänen vihreissä silmissä oli surullinen katse, jonka jopa nuori Vesipentu pystyi tunnistamaan.
Miksi emo oli surullinen? Vesipentu ei ymmärtänyt, mutta hänen emonsa alakuloisuus sai hänetkin surulliseksi. Ärtymys Vesikauhua kohtaan oli lähtenyt yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja Vesipentu painautui emoaan vasten.
“Älä ole surullinen, emo. Meillä on kaikki täällä hyvin”, Vesipentu sanoi yrittäen lohduttaa emoaan.
Pimeyssielu oli hetken hiljaa. “Niin on”, hän sanoi lopulta. “Mene leikkimään Loiskepennun kanssa.”
Vesipentu katsoi Pimeyssielun vierellä istuvaa Loiskepentua, räpäytti silmiään ja nyökkäsi lopulta. “Okei!”
Vesipentu piti Loiskepennusta, vaikkei aina saanut veljestään selvää. Aina heidän leikkiessä Loiskepentu vaikutti normaalilta, leikkisältä itseltään, mutta muulloin Vesipentu pystyi tuntemaan veljensä terävän katseen turkissaa. Varsinkin silloin, kun Vesipentu oli emonsa ja isänsä kanssa. Hän ei ymmärtänyt aina veljensä käytöstä, mutta antoi asian olla.
“Mitä leikitään?” Vesipentu kysyi ja kallisti päätään. Hän antoi usein Loiskepennun päättää heidän leikkinsä.
“Hmm”, Loiskepentu pohti mietteliäänä ja virnisti hetken päästä. “Taistellaan!”
“Taas?” Vesipentu kysyi. “Me aina taistelemme!”
“Mitä muuta me muka tekisimme?” valkoinen pentu murahti. “Taistelevathan emo ja isäkin aina muiden kanssa, ja Vesikauhu. Meidän täytyy harjoitella, jotta olemme yhtä hyviä kuin he.”
“Niin kai”, Vesipentu sanoi. Hän ei olisi halunnut taistella, mutta ei myöskään halunnut sanoa Loiskepennulle vastaan. “Okei.”
Loiskepennun häntä heilahti tyytyväisenä, ja he kävelivät tutulle aukiolle, jonka Pimeyssielu oli tallonut heille lumeen leikkipaikaksi. He asettuivat aukion keskelle toisiaan vastapäätä, ja Vesipentu pohti, miten hänen veljensä halusi alottaa taistelun. Joskus Loiskepentu hyökkäsi heti, toisinaan taas odotti Vesipennun tekevän aloituksen. Toisin sanoen valkoisesti kollista ei ikinä voinut tietää, mitä hän aikoi.
Loiskepentu kyyristyi ja heilutteli häntäänsä niin, että hänen takamuksensa keinui samaan tahtiin. Vesipentu yritti muistaa, miten hän oli nähnyt Vesikauhun ja Kaaosmyrskyn harjoittelevan keskenään, ja jännitti lihaksensa valmiina väistöön.
Valkoinen pentu loikkasi, ja Vesipentu ehti juuri ja juuri väistää veljeään. Hän horjahti pysähtyessään ja yritti kääntyä mahdollisimman nopeasti, sillä aavisti Loiskepennun hyppäävän heti uudelleen. Vesipentu oli kuitenkin liian hidas: hän tunsi Loiskepennun iskevän kyntensä hänen lonkkaansa.
“Auts!” Vesipentu älähti ja yritti ravistella veljeään irti. “Loiskepentu, tuo sattuu! Lopeta!”
Loiskepentu päästi pienen ärähdyksen, mutta hellitti lopulta otteensa. Hän istahti maahan ja alkoi sukimaan turkkiaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vesipentu oli monesti pyytänyt Loiskepentua pitämään kyntensä piilossa, mutta ilmeisesti se näytti todella olevan yhtä tyhjän kanssa. Hän murahti, pohti hetken vihreät silmät sirillään ja paljasti sitten kyntensä.
Loiskepentu oli yhä keskittynyt turkkinsa sukimiseen, kun Vesipentu loikkasi ja lensi päin veljeään. He kierähtivät maahan, ja tummanharmaa pentu upotti kyntensä Loiskepennun kylkeen. Vesipentu ei ollut koskaan aiemmin todella käyttänyt kynsiään heidän leikkitappeluissaan, eikä hän osannut hallita voimaansa. Loiskepentu päästi pienen, yllättyneen vinkaisun hänen allaan, ja Vesipentu säikähti satuttaneensa veljeään pahasti.
“Anteeksi!” Vesipentu älähti ja oli päästämässä irti.
“Miksi hellitä otettasi! Ei niin taistella!” Loiskepentu sanoi yhtäkkiä.
Vesipentu yllättyi, mutta nyökkäsi ja piti otteensa tiukasti veljessään. “Älä sitten valita myöhemmin, jos saat haavoja”, hän mumisi.
“En koskaan”, Loiskepentu virnisti.
He jatkoivat leikkitappelua - pitäen nyt kummatkin kyntensä esillä. Loiskepentu ei varonut kynsiään lainkaan, vaan oli liikkeissään ja otteissaan niin raju Vesipentua kohtaan kuin vain kykeni. Vesipentu oli aluksi varovainen ja epäröivä, mutta taistelun edetessä hän alkoi unohtaa varovaisuutensa, kun tilalle tuli innostus ja voiman tunne.
He kamppailivat jonkin aikaa keskenään, kunnes Pimeyssielu tuli paikalle ja komensi heitä lopettamaan siltä erää. Vesipentu päästi Loiskepennusta irti ja huomasi vasta silloin, kuinka väsynyt hän oli. Hänen lihaksiaan särki ja hänen keuhkonsa anoivat lisää happea.
“Juuri kun meillä alkoi mennä hyvin”, Loiskepentu valitti, mutta hänkin hengitti raskaasti ja vaikutti tuupertuvansa kohta.
“Teidän täytyy myös levätä”, Pimeyssielu sanoi ja nuolaisi kummankin pentunsa päälakea. “Kaaosmyrsky saalisti teille ruokaa. Mennään syömään.”
“Okei”, Loiskepentu sanoi.
Vesipentu kuuli vatsansa murinan ja lähti iloisena emonsa ja veljensä kanssa kävelemään kohti isäänsä ja tämän edessä olevaa pientä riistamöykkyä.
“Hetkinen”, Vesikauhun ääni kuului heidän takaansa. “Vesipentu, tule tänne.”
Kolmikko pysähtyi, ja Vesipentu katsoi kysyvänä emoaan. Pimeyssielun katse oli jähmettynyt Vesikauhu, joka seisoi muutaman ketunmitan päässä heistä käskevä, kylmä ilme kasvoillaan. Vesipentu nosteli tassujaan ihmeissään. Mitä Vesikauhu hänestä halusi?
Loiskepentu tuntui ajattelevan samaa. “Entä minä? Miksi Vesipentu pääsee Vesikauhun luokse?”
“Vesikauhu”, Pimeyssielu aloitti varovaisesti, “heidän täytyy syödä. Voit- voit sen jälkeen ottaa Vesipennun mukaasi.”
“Ei.” Vesikauhun ääni oli jyrkkä ja pieni virne levisi hänen kasvoilleen. “Vesipentu pääsee tänään saalistamaan oman riistansa.”
“Mutta-”
“Hän on jo melkein kuusi kuuta.”
“Miksen minä pääse?” Loiskepentu äyskähti. “Miksi Vesipentu pääsee? Minäkin olen kohta kuusi kuuta!”
Vesikauhu paljasti hampaansa. “Myöhemmin. Vesipentu, tule.”
Vesipentu oli ymmällään. Hän vilkaisi pelokasta emoaan ja tunsi saman pelon piston sydämessään - entä jos hän ei saisi saalista ja Vesikauhu pettyisi? Loiskepentu hänen vierellään upotti katseellaan tikareita häneen vihasta. Vesipentu pörhisti turkkiaan ärsytyksestä - miksi Loiskepennun piti aina yrittää saada kaiken itselleen?
“Vesipentu”, Vesikauhu murahti.
“Tullaan”, Vesipentu sanoi ja kuuli vatsansa kurnivan, kun hän loikki Vesikauhun perään.
Vesikauhu katsoi häntä hetken violeteilla silmillään, joiden katsetta Vesipentu ei osannut vieläkään tulkita. Hänen isoisänsä oli hänelle kuin iso arvoitus, jota hän ei osannut ratkaista, vaikka kuinka yritti. - mitä Vesikauhu ajatteli? Mitä Vesikauhu halusi? Mitä Vesikauhu tunsi? Hän oli kysellyt emoltaan vaikka ja mitä, mutta vastaukset olivat olleet epämääräisiä, suorastaan hajanaisia.
Kaaosmyrsky oli kertonut Vesipennulle paljon enemmän, mutta hänenkään vastaukset eivät täysin tyydyttäneet Vesipennun uteliaisuutta. Vesikauhu oli kuulemma elänyt ennen yhdessä viidestä klaanista, Jokiklaanissa, kunnes oli lähtenyt sieltä. Sekä Kaaosmyrskyn että Vesikauhun mukaan Jokiklaani oli klaaneista inhottavin ja sisältäpäin syöpynyt, eikä siellä ollut mitään hyvää. Vesipentu ei ollut asiasta aivan samaa mieltä: Vesikauhu oli Jokiklaanista, joten miten tuo klaani voisi olla niin huono ja paha?
Vesikauhu kuulemma tappoi kissoja, jokiklaanilaisia, toteuttaakseen suuremman kuvionsa, ja Kaaosmyrsky auttoi häntä enemmän kuin mielellään. Kun Vesipentu oli kysynyt miksi he tappoivat jokiklaanilaisia, mutta muut eivät, hänen isänsä oli vain vastannut, etteivät kaikki olleet samankaltaisia ja jotkut seurasivat jotain suurempaa.
Vesipentu ei ollut varma ymmärsikö. Toisaalta hän ei välittänyt. Vesikauhu ja Kaaosmyrsky olivat silti hänen silmissään täydellisiä kissoja ja hän halusi olla samanlainen - ja hän halusi myös tehdä heidät ylpeiksi. Mitä sitten vaikka he tappoivat kissoja? Ei kukaan ollut täydellinen.
Kn Vesikauhu pysähtyi keskelle aukeaa ja kysyi Vesipennulta, mitä hän haistoi, harmaa pentu alkoi haistelemaan ilmaa keskittyneenä.
“Hmm… lunta”, Vesipentu sanoi. “Ja… onko tästä mennyt kissa aiemmin?”
“On.” Vesikauhu irvisti. “Kaaosmyrsky. Sinun pitäisi kyllä tunnistaa hänen hajunsa.”
Vesipentu räpäytti silmiään ja tajusi Vesikauhun olevan oikeassa. Hänen isänsä oli kulkenut siitä aiemmin, todennäköisesti saalistaessaan heille riistaa.
Ajatus riistasta sai Vesipennun vatsan kurnimaan.
“Mitä muuta haistat?”
Vesipentu yritti uudelleen itsevarmana siitä, että onnistuisi tällä kertaa. Hän yritti tunkea lumen ja isänsä hajut sivummalle ja kaivautua niiden alle, jonnekin syvemmälle kiven koloihin ja lumikinosten alle, korkealle taivaalle ja puiden oksiin. Vesi herahti hänen kielelleen ennen kuin hän edes tajusi, mitä haistoi.
“Hiiri!” hän hihkaisi ja oli jo juoksemassa etsimään saalistaan, kun Vesikauhu läimäytti kyntensä hänen häntää ja veti hänet taaksepäin. “Auts! Tuo sattui.”
“Jos huudat ja ryntäilet tuolla tavalla, saalis havaitsee sinut heti ja jäät nälkäiseksi”, Vesikauhu murisi hänelle. “Olet kärsimätön. Kenties minun olisi sittenkin pitänyt ottaa Loiskepentu sinun sijastasi.”
Vesipentu kohotti leukaansa ja tuijotti syvälle Vesikauhun violetteina hehkuviin silmiin kuin haastaakseen tämän. “Ei! Minä pystyn tähän kyllä.”
“Parasta pystyäkin. Muuten et syö tänään mitään.”
Vesipentu värähti. Eihän hän voinut jäädä ilman ruokaa! Hän olisi halunnut sanoa siitä Vesikauhulle, mutta ymmärsi tämän olevan enemmän kuin tosissaan. Jos Vesipentu ei nyt saalistaisi, hän ei söisi ennen kuin huomenna.
Vesikauhu oli hiljaa, ja Vesipentu katsoi suurempaa kollia kysyvänä. Vesikauhulta kesti hetki tajuta, että pentu odotti ohjeistuksia.
“Mitä odotat? Paikanna hiiri ja saalista.”
Vesipentu nielaisi, mutta teki työtä käskettyä. Hän haisteli ilmaa keskittyen ainoastaan hiireen. Se ei tietenkään voinut olla ylhäällä puiden latvoissa, joten hän yritti hajuaistillaan haravoida lunta. Selkeästi haju tuli jostakin edestäpäin, ehkä enemmän oikealta kuin vasemmalta, ja se oli tarpeeksi vahva ollakseen jokseenkin lähellä.
Vesipentu ei uskaltanut katsoa Vesikauhuun, kun hän kyyristyi ja hiipi viistoon vasemmalle. Kolli alkoi kiertämään lumikasaa peläten joka askeleella säikäyttävänsä hiiren pois. Vaikka Vesikauhu ei ollut sitä sanonut, Vesipentu ei uskonut saavansa uutta mahdollisuutta - ei ainakaan vanhemman kollin ohjeistuksen kanssa. Hänen olisi saatava hiiri nyt kiinni, kun hänellä vielä oli apua, tai tehdä se myöhemmin kokonaan yksin vailla ohjeistusta.
Hän oli juuri saamassa lumikasan kierrettyä sen toiselle puolelle, kun Vesikauhu kuiskasi aivan hänen takaansa. “Laske häntä hieman alemmas, mutta älä anna sen koskea lunta. Ole myös varovainen tassujesi kanssa: pienikin ääni voi säikäyttää saaliin pois.”
Vesipentu nyökkäsi, sillä pelkäsi puhuvansa jännityksen vuoksi niin kovaa, että hiiri lähtisi karkuun.
“Ota kyntesi jo esille.”
Pentu teki, kuten Vesikauhu käski, ja jatkoi sitten matkaansa. Heti lumikasan toisella puolella hän havaitsi hiiren. Se oli paikoillaan ja haisteli - tai kenties söi - jotain käpälissään olevaa viikset väpättäen. Hiiri oli niin pieni ja heikon näköinen, mutta se sai Vesipennun vatsan vihlaisemaan nälästä.
Hän hiipi eteenpäin ja aavisti kohta olevansa niin lähellä, että hänen olisi pakko loikata, mutta jokin sai hänet epäröimään. Hiiri oli selin häneen, eikä aavistanut mitään ollessaan liian keskittynyt siihen, mitä ikinä hänen käpälissään oli. Mitä jos hiirellä oli oma perhe - pennut joista huolehtia, tai kenties vanhemmat? Mitä jos ne jäisivät ilman ruokaa sen takia, että Vesipentu oli päättänyt tappaa niiden ainoan ruuanlähteen? Miten hiiret voisivat koskaan antaa Vesipennulle anteeksi?
“Loikkaa”, Vesikauhu kuiskasi Vesipennun korvaan. “Se ei aavista mitään.”
Se ei aavista mitään, Vesipentu toisti Vesikauhun sanat mielessään. Niin, hiiri ei aavistanut yhtään mitään.
Vesipentu loikkasi.
Hänen toinen takatassunsa lipsui hieman, minkä takia loikka jäi aavistuksen verran liian lyhyeksi. Vesipentu tajusi sen jo ilmassa ja kurotti parhaansa mukaan eteenpäin toisella tassullaan kynnet niin pitkinä kuin mahdollista. Pelko siitä, että hän vain hipaisisi hiirtä ja se pääsisi karkuun valtasi hänet. Hän jäisi ilman ruokaa. Hän nääntyisi.
Vesipentu kurotti vielä vähän ja juuri ennen kuin hänen kyntensä upposivat hiiren alaselkään, hiiri kääntyi ja katsoi häntä kauhistuneena, ruoka pudoten sen käpälistä. Se jäi pennun tassun alle vinkuen ja valittaen, koetti pyristellä parhaansa mukaan irti, mutta se oli aivan turhaa. Se ei olisi vapaa ellei Vesipentu niin päättänyt.
“Mitä odotat? Tapa se.”
Vesipentu katsoi Vesikauhua ja sitten hiirtä, joka valitti hänen tassunsa alla. Tapa se? Entä jos hiirellä oli perhe? Entä jos hiiri oli juuri päässyt ekaa kertaa seikkailemaan pesänsä ulkopuolelle? Entä jos sillä olo huomenna tapaaminen ystävänsä kanssa? Saiko Vesipentu viedä hiireltä kaikki ne mahdollisuudet, kaikki ne ilot ja onnenhetket, vain siksi, että hän sattui olemaan nälkäinen?
“Se tarvitsee apua”, Vesipentu parkaisi. “Miten minä-? Minun täytyy auttaa sitä!”
“Mitä sinä selität!” Vesikauhu sähähti ja loikkasi aivan hänen eteensä hiiren toiselle puolelle. “Se on hiiri! Se on riistaa! Sinä olet syntynyt tappamana ja syömään hiiriä. Ne eivät ole sinulle mitään muuta kuin riistaa!”
Vesipentu kohotti katseensa hiirestä Vesikauhuun ja näki suuren kollin silmistä paistavan ärtymyksen ja vihan. Mikä oli saanut kollin niin vihaamaan hiiriä?
“Ne ovat heikkoja, säälittäviä! Sinä olet paljon vahvempi. Sinä pitelet sen kohtaloa tassuissasi, kaikki riippuu nyt sinusta”, Vesikauhu sihahti hänelle.
Vesipentu katsoi alas hiireen ja tunsi sen saman vihan, jota Vesikauhukin tunsi. Tuo hiiri… se oli heikko, suorastaan säälittävä. Mitä se muka kykenisi tekemään? Se oli pieni, eikä sen aivoissa liikkunut mitään mainitsemisen arvoista. Ei se kyennyt luomaan tai tuhoamaan mitään, ei sillä ollut lainkaan valtaa käpälissään. Heikko! Mitätön! Vesipentu oli paljon vahvempi, paljon merkityksellisempi kuin tuo rimpuileva, säälittävästi valittava hiiri hänen tassunsa alla.
Vesipentu upotti kyntensä syvemmälle hiireen. Hiiri vinkui kovempaa.
“Hyvä, hyvä”, Vesikauhu sanoi lipoen huuliaan. “Eikö valta tunnukin hyvältä?”
“Kyllä.”
Vesipennun kynnet upposivat vielä vähän syvemmälle.
“Sinä hallitset. Sinulla on valta. Tämä on vasta alkua: joku päivä sinulla on tämä sama, kuolettava valta kissoihin. Joku päivä - aivan kuten tämä hiiri on syntynyt pelkäämään - he pelkäävät sinua, sillä tietävät sinun olevan vallassa, olevan paljon voimakkaampi kuin yksikään heistä.”
Vesipentu värähti Vesikauhun vihalla ladattuja sanoja, mutta nyökkäsi. Sitten hän upotti kyntensä vielä vähän syvemmälle ja tappoi hiiren. Kun hän nosti sen hampaisiinsa, hän näki veriläikän maassa ja joka askeleella toinen hänen etutassuistaan jätti verisen jäljen hänen taakseen.
Vesikauhu käveli hänen takanaan säteillen tyytyväisyyttä. Vesipentu oli aina halunnut lukea tuon kollin ajatuksia ja tänään ensimmäistä kertaa hän koki saaneensa nähdä palasen niistä.
Ja ne olivat voimakkaita. Mielenkiintoisia. Upottavia.

Vesipentu katsoi edessään kohoavaa suurta kissaa, jonka keltaiset silmät leimusivat vihasta ja jonka kynnet olivat pitkät kuin hiiren häntä. Pentu tiesi, että hänen olisi pitänyt pelätä, vapista tuon suuren kissan edessä, mutta hän ei tuntenut lainkaan pelkoa. Hän tunsi veren syöksyvän sisällään ja voimistavan hänen jokaista lihastaan; hän tunsi aistiensa selkeytyvän, kun keuhkot vetivät sisälleen happea; hän tunsi olonsa suureksi, voimakkaaksi ja voittamattomaksi.
Kissa loikkasi kynnet ojossa häntä kohti, ja hän sukelsi vastustajansa alle kääntyen ketterästi ympäri niin, että onnistui vetämään viillon kissan vatsaan. Kissa rääkäisi, sähähti ja kiepsahti ympäri. Nyt viha tämän silmissä oli suorastaan liekeissä: se levisi kaikkialle Vesipennun ympärille ja yritti tukahduttaa hänen voimansa, hukuttaa hänet savun ja tuhkan alle, mutta Vesipentu oli vahvempi.
Hän hallitsi. Hänellä oli valta. Hän oli paljon voimakkaampi kuin yksikään toinen kissa.
Vesipentu loikkasi samaan aikaan toisen kissan kanssa ja he törmäsivät ilmassa kumpikin toiseen kiinni tarrautuen. Vesipennun kynnet takertuivat kissan turkkiin ja hän tunsi kissan kynnet omassaan, mutta sen sijaan, että se olisi sattunut, se vain antoi hänelle voimaa jaksaa. He osuivat yhtä aikaa maahan ja jäivät kierimään toisiinsa kiinni sidottuina.
“Luovuta jo, Vesikauhu”, kissa murahit hänelle ja painoi Vesipentua maaha.
“En ikinä”, Vesipentu murahti takaisin ja potkaisi kaikin voimin kissaa vatsaan.
Kissa ulvaisi, sillä Vesipennun kynnet olivat repineet aiempaa haavaa ikävästi, ja kun Vesipentu tunsi kissan hellittävän otettaan, hän potkaisi uudelleen.
Kissa lensi pois hänen päältään, ja Vesipentu syöksähti salamannopeasti tassuilleen. Odottamatta hetkeäkään hän loikkasi kissan päälle ennen kuin se ehtisi nousta ylös ja upotti sekä kyntensä että hampaansa tähän.
Kissa rimpuili ja vinkui hetken, mutta lopulta valui veltoksi kuin hiiri Vesipennun tassujen alla tahraten lumen ja harmaan turkin punaiseksi.
“Vesipentu”, Pimeyssielun ääni tunkeutui Veispennun tajuntaan ja veti häntä irti unesta. “Vesipentu.”
“Minä-” Vesipentu mumisi yhä unissaan. “Vesikauhu… Minä olen-”
“Vesipentu!”
Vesipentu tunsi emonsa tökkivän häntä hieman normaalia kovakouraisemmin ja pentu avasi haukotellen silmänsä. “Emo-? Mitä nyt?”
“Meidän täytyy lähteä.”
“Lähteä? Minne?” Vesipentu räpäytti vihreitä silmiään.
Pimeyssielu oli varjoissa, ja Vesipentu tajusi olevan yhä yö. “Pois.”
“Pois? Mutta minä näin hyvää unta, jossa olin Vesikauhu!” Vesipentu älähti. Hän katsoi vaistomaisesti turkkiaan, muttei nähnyt vammoja, eikä hänen turkkinsa enää ollut hopeisenharmaa kuten Vesikauhun. Hänen turkkinsa oli jälleen Vesipennun tummaharmaa turkki. “En minä halua lähteä. Tulevatko Loiskepentu ja Vesikauhu ja Kaaosmyrsky myös mukaan?”
Pimeyssielu pudisteli päätään. “Eivät. He eivät voi tulla mukaamme.”
Vesipentu nousi istumaan ja katsoi hänen vierellään nukkuvaa Loiskepentua. “Mutta… minulle tulee ikävä heitä. Minne me edes menemme?”
“Jokiklaaniin”, Pimeyssielu vastasi. “Sinun on aika mennä Jokiklaaniin.”
Harmaan pennun katse kirkastui heti. “Jokiklaaniin? Todellako? Sinne, mistä Vesikauhu on kotoisin?”
Pimeyssielu nyökkäsi ja hymyili pienesti. “Kyllä. Juuri sinne, mutta sinun on mentävä yksin. Loiskepennun paikka on täällä.”
Vesipentu vilkaisi uudelleen Loiskepentua. Eikö hänen veljensä todellakaan voisi tulla mukaan? Miksei? “Saanko sanoa hyvästi?”
Pimeyssielu painoi kuononsa Vesipennun kaulan sivuun ja jo ennen kuin naaras ehti sanoa mitään, syvä suru valtasi hänet alleen. “Et. Anteeksi, Vesipentu, sinun on lähdettävä hiljaa.”
Vesipentu luimisti korviaan. Hän olisi halunnut sanoa emolleen vastaan, anoa mahdollisuutta hyvästellä veljensä, isänsä ja isoisänsä, mutta tiesi sen olevan turhaa - ja hän luotti Pimeyssieluun ja siihen, että tämä tiesi mitä oli tekemässä. “Selvä.”
“Hyvä. Tule”, Pimeyssielu sanoi ja kääntyi. “Ole aivan hiljaa.”
Pimeyssielu hiipi eteenpäin korvat värähtäen joka kerta, kun jostain kuului vähänkin ääntä. Vesipentu seurasi emoaan varovaisesti ja yhä ymmällään koko tilanteesta, mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Sen sijaan hän kuiskasi mielessään hyvästi perheelleen.

Vesipentu oli seurannut Pimeyssielua jo pitkälle yöhön. Hän ei enää tiennyt missä he olivat, eikä osannut sanoa kuinka paljon matkaa oli viellä jäljellä, sillä hänen edellään kulkeva ruskea naaras ei suostunut kertomaan. Kerran he olivat pysähtyneet saalistamaan ja ruokailemaan, mutta muuten he olivat taivaltaneet lepäämättä eteenpäin.
Lopulta Vesipennun tassuja särki niin, että Pimeyssielun oli nostettava pentu selkäänsä, sillä matkaa oli jatkettava. Emon keinahtelu hänen allaan sai Vesipennun silmät hiljalleen sulkeutumaan ja kolli vaipui kevyeeseen uneen.
Vesipennusta tuntui kuin hän olisi nukkunut vain silmänräpäyksen ajan, kun Pimeyssielun pehmeä ääni jo löysi hänen tajuntansa ja veti hänet takaisin valvemaailmaan.
“Vesipentu”, Pimeyssielu kuiskasi uudelleen. “Olemme perillä.”
Vesipennun silmät avautuivat paljon nopeammin kuin viime kerralla. Hän haukotteli syvään ennen kuin nousi tassuilleen ja katseli uteliaana ympärilleen. Puita ei näkynyt missään, mutta siellä täällä oli suurempia kiviä niiden muodostamia rykelmiä. Ilmassa leijui monien kissojen haju, jossa oli kalainen ja raikas sävy. SEn täytyi olla Jokiklaanin ominaistuoksu.
“En näe ketään”, Vesipentu sanoi ja siristeli silmiään. Taivas ei ollut enää yhtä pimeä kuin aikaisemmin: aamu oli lähellä.
“Et niin”, Pimeyssielu sanoi. Hänen häntänsä liikehdintä paljasti naaraan hermostuneisuuden. “Tästä sinun on kuljettava yksin. Minä- minä en voi näyttäytyä Jokiklaanille.”
“Mitä?” Vesipentu järkyttyi, ja kysymysten tulva aaltosi ulos hänen suustaan. “Enhän minä voi yksin mennä! Mitä minä sanon? Mitä minä teen? Miksi edes olen täällä?”
“Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä, mutten voi antaa kunnollisia vastauksia. Tämä sinun on tehtävä yksin.”
“Kerro edes jotain. Emo, ole niin kiltti.”
Pimeyssielu istahti lumihangelle ja nuolaisi pentunsa päälakea. “Kävele heidän leiriinsä - sen sisäänkäynti on vähän matkaa tästä eteenpäin. Olet vielä pieni, joten heidän täytyisi ottaa sinut vastaan.” Ruskea naaras pysähtyi miettimään. “Kerro heille nimesi ja pyydä, että voisit elää heidän kanssaan.”
Vesipentu alkoi ymmärtää. “Hetkinen… heidän kanssaan? Hylkäätkö sinä minut? Olenko tehnyt jotain väärin?”
“Et tietenkään ole! Minä rakastan sinua ja juuri sen takia minun täytyy tehdä tämä. En haluaisi päästää sinua menemään, mutta sinun kohtalosi on Jokiklaanissa. Tunnen sen sisimmässäni. Sinä- sinun on parempi olla täällä kuin kulkurina”, Pimeyssielu kiirehti kertomaan. “Älä koskaan unohda, kuinka paljon minä sinua todella rakastan.”
“En siltikään ymmärrä miksi minun kuuluisi olla täällä”, Vesipentu sanoi ja katseli tassujaan. Hänen olonsa oli ristiriitainen - hän ei halunnut hylätä perhettään, ainoita kissoja, jotka tunsi, mutta hän halusi kovasti nähdä klaanin, jossa Vesikauhu oli elänyt ja kasvanut. Klaanin, josta hän oli kotoisin.
Vesipentu katsoi suuntaan, jossa leiri olisi. Jos hän oli ymmärtänyt oikein, Jokiklaani oli täynnä kissoja - oppilaita, sotureita, parantajia, päälliköitä, vanhuksia, pentuja - jotka elivät yhdessä kuin yksi iso perhe. Pitivät toisistaan huolta, elivät toistensa kanssa, leikkivät ja riitelivät.
Hän ei koskaan unohtaisi ensimmäistä perhettään. Pimeyssielua, joka aina piti hänet lämpimänä, hoivasi hänet kuntoon ja kuunteli hänen murheitaan. Kaaosmyrskyä, joka etäisyydestään huolimatta oli kertonut ja näyttänyt Vesipennulle kaikkea uutta täyttääkseen pennun uteliaisuuden. Loiskepentua, joka aina leikki hänen kanssaan ja nosti hänestä esiin uusia puolia. Vesikauhua, joka oli näyttänyt Vesipennulle salaisen maailman, johon muilla ei ollut pääsyä.
“Hyvä on”, Vesipentu sanoi hiljaisuuden jälkeen. Hän käänsi kyyneleisen katseensa emoonsa ja tajusi tämän itkevän hiljaa. “Olen valmis.”
“Hei hei, Vesipentu”, Pimeyssielu kuiskasi ja painoi hetkeksi kuononsa vasten kollin kuonoa. “Rakastan sinua. Tulemme vielä näkemään, olen varma siitä. Seuraa sydäntäsi äläkä anna muiden hämärtää todellista itseäsi.”
Vesipentu nyökkäsi, vaikkei ymmärtänytkään. “Kiitos, emo, kaikesta. Nähdään.”
Tummanharmaa kollipentu lähti kahlaamaan lumessa eteenpäin. Parin ketunmitan päässä hän katsoi taakseen, mutta Pimeyssielu oli jo kadonnut.
“Hyvästi, emo”, Vesipentu kuiskasi ja jatkoi matkaansa.
Hän ymmärsi ensimmäistä kertaa millaista yksinäisyys oli. Se ei ollut raskasta ja turruttavaa kuten syvä suru tai pistävää ja leimahtavaa kuten äkkinäinen viha. Yksinäisyys oli pohjatonta ja epätoivoista: kuin jossain hänen sisällään oleva ontto kohta, jota hän ei osannut täyttää, mutta joka imi kaiken sisäänsä ja sylki ulos vain kipua. Yksinäisyydestä ei saanut otetta, kuten surusta tai vihasta.
Vesipentu vihasi sitä. Hetken ajan hän vihasi emoaan, isäänsä, veljeään ja isoisäänsä, syytti heitä yksinäisyydestään ja hänen hylkäämisestään, kunnes muistutti itseään emonsa surullisesta katseesta. Hekin ikävöivät häntä aivan kuten hän ikävöi heitä. Sillä jos oli jotain, mistä Vesipentu oli varma, se oli perheensä rakkaus häntä kohtaan, vaikka heillä jokaisella olikin erilainen tapa näyttää sitä.
Kissojen hajut olivat jo todella voimakkaita, ja Vesipentu epäili olevansa hyvin lähellä leiriä. Miten Jokiklaanin kissat suhtautuisivat häneet? Saisiko hän elää heidän kanssaan? Entä jos he heittäisivät hänet ulos - löytäisikö Vesipentu takaisin perheensä luokse?
Kyllä, kyllä hän löytäisi. Vesipentu tiesi sen.
Nostaen päätään rohkeasti ylemmäs hän jatkoi matkaansa, jännitys ja innostus kihelmöiden hänen tassuissaan.
Hän ei kuitenkaan päässyt enää pitkälle, kun naaraskissan ääni jostakin hänen takaansa pysäytti hänet. “Kuka sinä olet?”
Vesipentu kääntyi ja luimisti korviaan vaikuttaakseen mahdollisimman uhattomalta. Hänen edessään seisoi harmaavalkoinen naaras, jonka vihreiden silmien katsetta Vesipentu ei osannut lukea. Naaras oli häntä varmasti paljon vanhempi - olihan hän kollia suurempi - ja voittaisi helposti taistelussa.
En tullut tänne aloittamaan taistelua, Vesipentu muistutti itseään, vaikka Vesikauhun ääni hänen mielessään puhui toista. Jokiklaanilaiset oli tapettava, niin se ääni sanoi.
“Olen- olen Vesipentu”, tummahko kolli sanoi mahdollisimman itsevarmalla äänellä, vaikka kuulikin sen värinän. Hän vain toivoi, ettei tuo naaras kuullut sitä.
“Sinähän olet vasta pentu! Mitä oikein teet yksin? Missä vanhempasi ovat?” naaras kysyi huolestuneena ja astui askeleen eteenpäin.
Vesipentu peruutti askeleen taaksepäin.
“Älä pelkää”, naaras sanoi lämpimällä äänellä ja kumarsi päätään hieman alemmas. “Olen Yksisiipi, Jokiklaanin soturi. En halua sinulle mitään pahaa.”
Vesipentu oli ollut oikeassa: naaras oli kuin olikin jokiklaanilainen. “Tulin tänne, jotta voisin liittyä Jokiklaaniin.”
Yksisiipi räpäytti silmiään. “Tulitko aivan yksin?”
“E-en”, Vesipentu sanoi ja katsoi sivuun. “Tulin emoni kanssa.”
“Missä hän on nyt?”
“Hän lähti”, Vesipentu sanoi, katse jälleen Yksisiivessä. Hän huomasi naaraan avaavan suunsa silmät täynnä huolta ja jopa järkytystä. “Ei! Hä ei hylännyt minua, hän vain… Hän kertoi, että minun tulisi liittyä Jokiklaaniin - että minun olisi siellä parempi olla.”
“Ymmärrän”, Yksisiipi sanoi, vaikka Vesipentu ei uskonut naaraan ymmärtävän. Eihän hän itsekään ymmärtänyt. “Mikä emosi nimi oli?”
Vesipentu epäröi hetken ennen kuin vastasi. Hänen emonsa ei ollut halunnut jokiklaanilaisten edes nähdä häntä. “Pimeyssielu.”
“Pimeyssielu…” Yksisiipi mutisi ja pudisti sitten päätään. “En valitettavasti tunne häntä. Onko hän jostain klaanista? Hänen nimensä on klaaniperäinen, niin kuin on sinunkin.”
Oli Vesipennun vuoro pudistaa päätään ja katsoi alas tassuihinsa puhuessaan “Ei… tai en tiedä, mutta ei minusta. Olen aina elänyt klaanien ulkopuolella ja niin on emonikin.” Hän mietti hetken, kunnes hänen silmänsä kirkastuivat ja katse lennähti takaisin Yksisiipeen. “Mutta isoisäni on Jokiklaanista! Siksi minä tulinkin tänne.”
“Isoisäsi?” Yksisiipi kysyi. Hänen päänsä kallistui uteliaana. “Kuka hän on?”
“Vesikauhu! En tiedä tunnetko häntä, mutta hän on todella upea ja taitava kissa - ja hän näyttää melkein samalta kuin minä! Hän on opettanut minulle paljon asioista, vaikka hän onkin vähän…. kylmä. Mutta tiedän, että hänellä on iso sydän! En tiedä tunnetko häntä.”
Yksisiiven silmissä välähti jotain. “En ollut vielä syntynyt, kun hän oli Jokiklaanissa, mutta olen kuullut hänestä tarinoita.”
“Okei”, Vesipentu sanoi ja tunsi olonsa yhtäkkisen pettyneeksi. Hän olisi halunnut kuulla enemmän isosisästään, kun tämä oli vielä ollut klaanikissa. Ehkä joku toinen oli tuntenut hänet. “Saanko minä liittyä Jokiklaaniin?”
“Se ei ole aivan minun päätettävissäni, vaan päällikköni, mutta vien sinut leiriin”, Yksisiipi sanoi, “ja teen kaikkeni, jotta sinut hyväksytään klaanin oppilaaksi. Eihän sinua tänne kylmäänkään voi jättää!”
Vesipentu hymyili leveästi ja lähti innolla seuraamaan harmaata naarasta eteenpäin. Hän pääsisi Jokiklaaniin! Tai ainakin oli pääsemässä, kunhan klaanin päällikkö hyväksyisi hänet. Mutta jos kaikki olivat yhtä mukavia ja ystävällisiä kuin Yksisiipi, hän varmasti pääsisi mukaan! Miksei muka pääsisi?
Leiri oli suurempi kuin se pieni alue, jossa Vesipentu oli perheensä kanssa oleillut - ja siellä oli paljon enemmän kissoja kuin Vesipentu oli koskaan nähnyt. Leiriä ympäröi kaislikko sekä kaksi toisiinsa yhtyvää jokea, ja keskellä oli suuri aukea täynnä keskenään juttelevia kissoja. Siellä täällä leirin reunoilla oli koloja, jotka olivat todennäköisesti pesiä, sillä Vesipentu näki kissojen tulevan niistä ulos.
Yksisiipi johdatti Vesipentua suoraan aukiolla seisovien kissojen luokse. Vesipentu ei ollut koskaan pitänyt itseään ujona, mutta ollessaan samanaikaisesti niin monien kissojen ympäröimänä, hän huomasi kävelevänsä mahdollisimman lähellä Yksisiipeä pyrkien näyttämään pienemmältä kuin todellisuudessa oli.
“Valkotähti”, Yksisiipi puhui pienelle valkoiselle kollille, joka kääntyi katsomaan naarasta. “Anteeksi, että häiritsen, mutta löysin leirin läheltä pennun. Hän haluaa liittyä Jokiklaaniin.”
“Pennun?” Valkotähdeksi kutsuttu ihmetteli ja hänen harmaa katse pysähtyi Vesipentuun. Kollin täytyi olla klaanin päällikkö. “Mikä on nimesi?”
“Vesipentu.” Kolli kohotti leukaansa, vaikka kaikkien katseet olivat porautuneet häneen. “Tulin tänne, jotta voisin liittyä Jokiklaaniin.”
“Niin…” Valkotähti tuumi. “Klaaniin ei noin vain liitytä. Missä vanhempasi ovat?”
“He ovat kulkureita”, Vesipentu kertoi ja pohti kuinka paljon hänen kannatti paljastaa. Entä jos Valkotähti lähettäisi hänet takaisin? “Emoni toi minut tänne. Hän sanoi, että minun olisi parempi elää täällä kuin heidän kanssaan. En tiedä miksi, mutta luotan häneen. Hän ei haluaisi minulle mitään pahaa.”
“Vai niin. Miksi juuri Jokiklaani - onko hänellä yhteyksiä tänne?” Valkotähti jatkoi kyselemistään.
“En- en usko”, Vesipentu sanoi ja kuuli joidenkin mutisevan jossain hänen näkökenttänsä ulkopuolella. Heitettäisiinkö heidät ulos siksi, ettei Pimeyssielu ollut sukua Jokiklaanille? Totta kai klaani haluaisi ennemminkin sukulaisiaan joukkoihinsa kuin täysin tuntemattomia. “Mutta isoisäni on kotoisin Jokiklaanista! Hänen nimensä on Vesikauhu, kenties tunnet-”
Kissat Vesipennun ympärillä ulvaisivat kauhusta ja leiri täyttyi kiivaasta keskustelusta sekä huudoista. Vesipentu oli niin hämmentynyt, ettei saanut mitään selvää kenenkään puheista, mutta yksi asia oli varmaa - jokiklaanilaiset olivat järkyttyneitä.
Yksisiipi veti Vesipennun kylkeensä kiinni ja kietoi häntänsä suojelevasti kollin ympärille.
“Hiljaa!” Valkotähti komensi kuuluvalla äänellä. Koko klaani hiljeni, ja päällikön harmaat silmät tuijottivat suoraan Vesipentuun. “Olet Vesikauhun pennunpentu? Vesikauhu, jonka minä tunsin, ei kyennyt rakkauteen - miksi hänellä olisi jälkeläisiä?”
Ei kyennyt rakkauteen? Vesipentu ei uskonut sanaakaan. “Kyllä hän kykenee! Hänen oma poikansa Kaaosmyrsky on minun isäni. Vesikauhu on opettanut minulle vaikka mitä! Hän opetti minua jopa saalistamaan yksi päivä. Millainen isovanhempi tekisi sellaista, ellei rakastaisi pojanpoikaansa?”
“Tuon pennun on puhuttava totta. Katso! Hän näyttää miltei samalta kuin Vesikauhu”, joku kuiskasi jossain Vesipennun lähellä.
“Me emme halua Vesikauhun jälkeläisiä klaaniimme! Valkotähti, sano se tuolle paholaisen pennulle.”
Puhuja oli lähemmäs astunut pienikokoinen, musta naaras, jonka oranssit silmät leimusivat vihaa.
“Telkkälaulu, hän on hädin tuskin oppilasikäinen. Äläkä puhu hänestä noin!”, Yksisiipi sanoi naaraalle vastaan. “Sukulaisemme eivät määrittele meitä.”
“Vesikauhu oli minun oppilaani! Kukaan, joka on sukua hänelle, ei voi olla hyvä kissa”, Telkkälaulu sähähti. “Te kuulitte pennun sanat! Vesikauhu on kouluttanut häntä: ties mihin hän kykenee?”
“En ymmärrä”, Vesipentu sanoi. “Miksi kaikki ovat niin vihaisia?”
“Sinun isoisäsi ei ole kohdellut meitä ystävällisesti”, Yksisiipi sanoi lempeän anteeksipyytävästi. “Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinä olisit samanlainen.”
“Minä en aio-” Telkkälaulu aloitti, mutta Valkotähti keskeytti tämän terävällä hännänheilautuksella.
“Hiljaa, Telkkälaulu, en salli tuollaista käyttäytymistä pentua kohtaan - vaikka pentu olisikin suurimman vihollisemme jälkeläinen”, Valkotähti sanoi.
“Et kai sinä todella aio päästää tätä pentua luoksemme asumaan? Entä jos tämä on jokin Vesikauhun suunnitelma: soluttaa hänen jälkeläinen klaaniimme, jotta meidät voitaisiin tuhota sisältäpäin?” joku kysyi järkyttyneenä, mutta vaikka Vesipentu kuinka yritti nähdä, hän ei tiennyt kuka puhui.
Kissojen takaa kuului kimakkaa, hullunkurista naurua. Kissat väistyivät, jotta oranssivalkea naaras pääsi kulkemaan heidän lävitseen Vesipennun, Yksisiiven ja Valkotähden luokse. Hänen katseensa oli hetken haastavana Valkotähdessä ja siirtyi sitten Vesipentuun. Naaraan pistävänoranssin silmät porautuivat suoraan häneen, repivät hänet auki ja paljaaksi soturittaren eteen kuin vastatapetun hiiren.
“Luuletteko te todella”, naaras aloitti, “että Vesikauhu kykenisi sellaiseen? Hänellä on siihen vaadittava rohkeus ja typeryys, mutta ei tarpeeksi aivoja. Eihän se kolli koskaan osannut suunnitella kuonoaan pidemmälle! Ja te todella kuvittelette, että hän suunnitelmallisesti hankkisi pentuja jonkun kanssa, jotta voisi usuttaa tuon pennun Jokiklaaniin tuhoamaan meidät? Hiirenaivoja te kaikki olette.”
“Kirjokiito…” Yksisiipi sanoi.
“Ennen kuin muistutatte minua siitä, että oppilasaikana välitin VEsikauhusta enemmän kuin kenestäkään muusta, haluan puolestaan muistuttaa teitä hänen petoksestaan. Hän petti meidät kaikki, mutta erityisesti minut, enkä aio koskaan antaa anteeksi, joten ei, en ole osa hänen suunnitelmiaan tai edes hänen puolellaan”, Kirjokiito sanoi kovalla, itsevarmalla äänellä. “En usko, että tämä pentu on edes hänen jälkeläinen. Vesikauhulta puuttuu kaikki kyky rakkauteen.”
Klaani täyttyi jälleen puheensorinasta.
“Kirjokiito on oikeassa.”
“Eihän Vesikauhu osannut edes suunnitella, mitä tekisi päivän aikana!”
“Tuo pentu on hieman liian tumma ollakseen Vesikauhun jälkeläinen…”
“Hiljaisuutta!” Valkotähti karjaisi jälleen, ja klaani hiljeni. “Hyvä on. Oli Vesipentu sitten Vesikauhun jälkeläinen tai ei, hän on silti liian nuori selvitäkseen yksin tällaisessa pakkasessa. Vesipentu, saat jäädä klaaniin koeajalle, jonka aikana sinun täytyy osoittaa sekä uskollisuutesi että tahtosi elää keskuudessamme.”
Vesipennun vihreät silmät kirkastuivat. Hän oli jo hetken ajatellut joutuvansa kääntymään takaisin ja tuottamaan pettymyksensä koko perheelleen. “Kiitos! Lupaan olla täydellinen!”
“Kirjokiito”, Valkotähti sanoi ja kääntyi katsomaan naarasta. “Sinä otat Vesipennun oppilaaksesi. Keskity sekä opettamaan hänelle klaanien tavat että arvioimaan, onko hänen uskollisuutensa tarpeeksi vahvaa. Sinä tunsit Vesikauhun kaikista parhaiten - sinä osaat myös erottaa, onko luopio jättänyt jälkensä liian voimakkaasti tähän pentuun. Oppilasesemonia tapahtuu heti huomenaamulla. Kaamosmarja, tarkistatko Vesipennun vammojen varalta?”
Kissat kaikkialla Vesipennun ympärillä mumisivat keskenään, mutta kukaan ei enää asettanut vastalauseita. Ei edes Telkkälaulu, joka heitti teräviä katseita Vesipentuun ennen kuin kääntyi ja lähti pienemmän kissajoukon kanssa ulos leiristä.
“Hei, Vesipentu”, kollin luokse saapunut tummanharmaa naaras sanoi. “Olen Kaamosmarja, Jokiklaanin parantaja. Tuletko mukaani?”
Vesipentu ei nähnyt mahdollisuutta - eikä syytä - kieltäytyä, joten hän lähti vanhemman naaraan perään. Hyvillään hän huomasi Yksisiiven seuraavan häntä.
He sujahtivat yhteen leirin reunoilla olevaan pesään. Aivan ensimmäisenä Vesipentu huomasi kaikki ne erilaiset, kiehtovat tuoksut, jotka olivat kietoutuneet toistensa ympärille epämääräiseksi kasaksi. Pesä oli maahan kaivettu kuoppa toisen joen äärellä, ja Vesipentu yllättyi huomatessaan sen olevan tyhjä.
“Tämä on parantajan pesä”, Yksisiipi selitti. “Parantaja pitää huolta klaanikissoista hoitamalla heidän vammojaan ja sairauksiaan, ja on tiiviissä yhteistyössä klaanipäällikön kanssa.”
“Aivan”, Kaamosmarja sanoi ja tuuppi hellästi Vesipennun pesän keskelle.
Parantaja kiersi kollin muutaman kerran ympäri nuuhkien ja tutkien tämän joka puolelta lävitse. Vesipentu katseli uteliaana Kaamosmarjan toimimista, kun naaras paineli välillä hänen lihaksiaan, katosi jonnekin pesän syövereihin ja palasi pian takaisin suussaan kasa yrttejä.
“Ota nämä. Olet selkeästi uupunut matkasta, mutta nämä yritti voimistavat sinua. Sinun täytyy silti heti tämän jälkeen ottaa rauhallisesti ja levätä, jotta jaksat huomenna”, Kaamosmarja sanoi ja asetti lehtitukon Vesipennun eteen. “Muista käydä syömässä jotain.”
“Okei”, Vesipentu sanoi ja nuuhkaisi yrttejä muutaman kerran ennen kuin nuolaisi ne suuhunsa ja nielaisi. Hän irvisti niiden kitkeryydelle, mutta ei valittanut. “Onko parantajana mukava olla?”
“On”, Kaamosmarja vastasi lyhyesti. “Vain valitut pääsevät parantajaoppilaaksi ja sitä kautta parantajaksi.”
Se kuulosti hassulta, mutta Vesipentu oli liian väsynyt matkasta ja kaikesta uudesta tiedosta, jotta olisi jaksanut udella sen enempää. Hän voisi kysyä lisää seuraavana päivänä.
“Mennään etsimään sinulle ruokaa, ja sen jälkeen voin kertoa enemmän klaanielämästä”, Yksisiipi sanoi. “Kiitos, Kaamosmarja.”
He poistuivat pesästä.
Vesipentu oppi päivän aikana paljon kaikenlaista uutta klaanin eri jäsenten velvollisuuksista sekä tehtävistä, kunnioitetuista haamukissoista Tähtiklaanissa, perinteistä, opeista ja soturilaista sekä paljon kaikesta muusta. Heti syömisen jälkeen osa hänen energiastaan ja innostaan oli palannut, joten hän oli kysellyt Yksisiiveltä melkein kaikesta mahdollisesta.
Hän olisi myös halunnut tietää enemmän Vesikauhusta ja tämän elämästä klaanissa, mutta kukaan ei halunnut puhua hänelle kollista. Vesipentu ei ollut yrittänyt kysyä Yksisiiveltä, mutta naaras ei tiennyt paljonkaan, ja Kirjokiito ei suostunut sanomaan sanaakaan. Muut klaanin jäsenet lähinnä välttelivät häntä.
Yön tullessa Vesipentu oli niin väsynyt, ettei yhtään välittänyt missä nukkuisi. Hänet laitettiin samaan pesään oppilaiden kanssa, eikä kestänyt kuin muutama silmänräpäytys, kun hän oli jo sikeässä unessa pesän reunalla muista kauempana.

Aamulla jännitys herätti Vesipennun. Hän tiesi vielä olevan liian aikaista, joten yritti jatkaa uniaan, mutta se oli turhaa: hänen olonsa oli liian levoton, jotta hän pääsisi takaisin unten maille. Lopulta kolli myönsi tappionsa ja pujahti ulos pesästä, venytteli lihaksiaan ja katseli haukotellen ympäriinsä.
Joitakin kissoja oli jo hereillä. Ruskeatäpläinen kolli, jonka Yksisiipi oli kertonut olevan klaanin varapäällikkö Tammihuurre, käskytti sotureita suuntaan jos toiseen ilmeisesti partioiden järjestämisen kanssa. Pentutarhan suunnasta kuului pentujen vinkumista ja huudahtelua, ja joku Vesipennulle vielä tuntematon oppilas astui aukiolle pesästään. Vaikka leiri alkoi elävöityä hetki hetkeltä enemmän, Vesipentu nautti siinä piilevästä rauhallisuudesta. Kaikki tiesivät mitä tehdä ja kenelle jutella.
Yhtäkkinen kauhun ja hätäännyksen aalto valtasi Vesipennun. Hänen turkkinsa nousi pystyyn, lihakset jännittyivät ja kuuloaisti terävöityi kuin jossain lähellä olisi ollut suurikin uhka. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä kukaan ollut huomannut mitään: jokainen klaanikissa jatkoi normaalia aamutoimenpiteitään rauhallisina ja unisina.
Paitsi Kaamosmarja, joka oli ilmestyi pesästään harmaiden silmien hätääntynyt, mutta järkähtämätön katse suunnattuna kohti päällikön pesää. Hänen turkkinsa sojotti pörröisenä ja hän miltei juoksi Valkotähden pesälle. Kaikki ei selkeästi ollutkaan niin hyvin.
Vesipennun uteliaisuus heräsi ja hän lähti kävelemään kohti päällikön pesää, vaikka tiesikin, ettei pääsisi ilman lupaa sen sisälle. Hän vilkuili ympärilleen yrittäessään selvittää oliko kukaan muu huomannut mitään, mutta turhaan. Kaikki muut olivat edelleenkin rauhallisen tietämättömiä parantajansa paniikista.
“Vesipentu, älä karkaa minnekään”, Kirjokiidon tuttu, pistävä ääni kuului kollin takaa.
“En minä-”
“Seremonia alkaa kohta.”
Vesipentu koukisti kynsiään. Eikö Kirjokiitokaan huomannut mitään?
Kolli oli juuri sanomassa asiasta tulevalle mestarilleen, kun Valkotähti tuli ulos pesästään ja suuntasi suoraan heidän kahden luokse. Päällikön olemus oli päältäpäin rauhallinen, mutta hänen katseensa oli epäilevän levoton.
“Vesipentu. Kirjokiito. Tulkaa”, hän sanoi lyhyesti.
Vesipentu seurasi päällikköä tämän pesään, hämmentynyt Kirjokiito takanaan. Pesässä oleva Kaamosmarja oli sukinut turkkinsa sileäksi, vaikka hänen hännänpäänsä liikehti levottomana.
“Mistä on kyse?” Kirjokiito kysyi heti heidän istuttuaan alas, katse sinkoillen Kaamosmarjan ja Valkotähden välillä. “Eikö oppilasseremonian pitäisi alkaa kohta?”
“Kyllä, niin se alkaakin”, Valkotähti sanoi ja vilkaisi merkitsevästi Kaamosmarjaa. “Asiaan on vain tullut pieni muutos. Kirjokiito, sinä et olekaan Vesipennun tuleva mestari.”
“Mitä?” Kirjokiito älähti. “Miksen muka? Kuka muu olisi parempi kuin minä? Tunsin Vesikauhun kuin oman turkkina - osaan kyllä pitää hänen kapisen jälkeläisensä kurissa!”
“Kirjokiito”, Valkotähti sanoi jämäkästi, “asiasta ei keskustella.”
Vesipentu oli ymmällään, mutta toisaalta ei kovinkaan pahoillaan. Kirjokiito oli varmasti mukava ja ystävällinen kissa, kunhan häneen ensin tutustui, mutta kolli olisi mieluummin halunnut mestarikseen Yksisiiven. “Kuka sitten? Saanko Yksisiiven mestarikseni?”
Valkotähti pudisti päätään, ja Kaamosmarja rykäisi. “Tähtiklaani antoi minulle viime yönä näyn”, parantaja aloitti. “Se oli epätavallisen voimakas.”
“Minkä näyn?” Kirjokiito kysyi kiivaasti.
“En- en voi kertoa sen tarkemmin”, Kaamosmarja sanoi selkeästi vaivaantuneena asiasta. “Näyn merkitys oli erittäin selkeä. Vesipentu, sinun on määrä olla minun oppilaani.”
Kaamosmarjan oppilas? Vesipentu ei ymmärtänyt. Eikö Kaamosmarjan oppilaat olleet parantajaoppilaita? “Mitä tarkoitat?”
“Tähtiklaani haluaa sinusta ehdottomasti parantajaoppilaan, Vesipentu. Muutoin et saa jäädä Jokiklaaniin.”

// Joo, elikkäs loppu vähän lässähti XD Tosiaan Vesipentu on nyt sit suoraan tän tarinan jälkeen Vesitassu ja joen parantajaoppilas, en vaan jaksa kirjottaa erikseen sitä seremoniaa

luku 14.

I’m ready

Hänen pitäisi päästää irti Novasta. Mutta hän ei pystynyt siihen, eikä ollut valmis sellaiseen. Hän kaipasi kollin olemusta rinnalleen. Hän tahtoi viettää päivänsä kilpikonnakuvioisen kollin rinnalla. Mutta se ei ollut mahdollista, eikä hän halunnut päästää muistoista irti.

Mutta kaikki oli okei. Ei ollut hätää, lisäksi Supihammas oli saanut oppilaan. Oppilas oli ollut hänelle vähän.. haastavaa, ainakin aluksi. Mutta silloinen Kuutassu sai hänen ajatuksensa elämänsä rakkaudesta, keskittymään nykyiseen. Kuutassu oli ollut Supihampaan mielestä mukava opettaa, vaikkei haastetta puuttunut. Mutta Supihammas lupasi eräänä iltana, huonosti menneen harjoituksen jälkeen, antaa kaikkensa vain oppilaalleen. Mutta Kuutassu oli kaikesta huolimatta oppinut hyvin ja ansainnut soturinimekseen Kuunvalon, joka sopi naaraalle paremmin kuin hyvin. Kuunvalo oli mukava, vaikkakin hänen päänsä tuntui olevan täynnä..jotain. Eikä Supihammas osannut nimetä mitä. He olivat erkaantuneet ja Supihampaasta tuntui, ettei Kuunvalolla ollut oikein muita, kuin emonsa. Ja siskonsa, silloin kun päästi heidät lähelleen.

Supihampaan ajatukset karkasivat Novaan, kun hän katseli klaaniin syntyneitä pentuja. Hän katseli, kun Tuhkapentu möyri pentutarhan edessä perheensä seurassa. Hän tiesi, että Novalla oli omia pentuja. Hän tiesi, että Nova kuitenkin halusi vain hänet. Mutta elämä ei aina ollut kuin sula virtaava joki ja sen Supihammas oli hyväksynyt. Nova oli toisaalla ja hän täällä. Sen hän oli hyväksynyt hampaitaan purren. Mutta sisimmässään hän huusi, että kaikki oli niin väärin. Hänen kuuluisi olla kilpikonnakuvioisen kollin rinnalla, elää yhdessä hänen ja heidän pentujensa kanssa. Mutta Nova joutui pitämään Yönkajon laumasta huolta.

Onneksi ajatukset veivät toisaalle muut kissat. Ensimmäisenä Kuunvalon soturiseremonian jälkeen, hänen luokseen oli saapunut Käärmemieli. He olivat aloittaneet keskustelut oppilasajoistaan ja päätyneet puhumaan syvällisemmin. He olivat tutustuneet ja Supihammas pystyi sanomaan, että Käärmemieli oli hänen hyvä ystävänsä. Hän piti kollista, joka oli uskollinen ja rehellinen. He olivat toisaalta vähän.. samanlaisia kissoja. He eivät luottaneet helposti muihin, mutta tutustuessaan he olivat avoimia toisilleen.

Kuitenkin, Supihammas oli päätynyt riitelemään Käärmemielen kanssa. Supihammas oli loukkaantunut, kun kolli oli torjunut hänet. Supihammas oli vain halunnut sanoa Käärmemielelle, ettei tuon tarvinnut olla yksin. Supihammas tiesi sen tunteen enemmän kuin mitään… Hän näki Käärmemielestä, että kolli kärsi sanoistaan. Supihammas oli kuitenkin vältellyt ruskeavalkoturkkista, kuin hän olisi ollut tarttuva sairaus. Mutta Supihammas oli tarvitsenut aikaa ajatella heidän ystävyyttään.

Käärmemieli oli hänelle tärkeä. Kolli oli auttanut häntä sopeutumaan klaaniin ja hänestä oli tullut kunnollinen ystävä. Ystäville ei vihoitella. Joten harmaa naaras katseli ystäväänsä kauempaa. Käärmemieli huomasi sen, näytti huokaisevan ja kokoavan itsensä. Kolli nousi ylös ja asteli leirissä olevan Supihampaan luokse, samalla kun Tammihuurre käski heidät ulos leiristä saalistamaan, mutta sitä ennen hän halusi puhua heidän välinsä selväksi.
“Tammihuurre, tulemme pian”, Supihammas heilautti varapäällikölleen häntäänsä, kun Käärmemieli oli saapunut hänen luokse. “Haluan vain vaihtaa pari sanaa. Tulemme perässä”, Supihammas sanoi. Tammihuurre huokaisi, mutta nyökkäsi. Hän ymmärsi, että kissojen piti selvittää välejään, jotta asiat toimisivat sitten klaanissa. Käärmemieli vilkaisi Supihammasta, silmät täynnä huolta.
“Supihammas?” Käärmemieli aloitti. Supihammas nyökkäsi räpäyttäen silmiään. “Minulla olisi asiaa”, kolli aloitti ja Supihammas istui alas. Hän antaisi kollin puhua loppuun, mitä toinen ikinä tahtoiskaan sanoa.
“Joo, kerro vain”, Supihammas sanoi painaen katseensa alas. Idea oli ollut hyvä, mutta toteutus.. ei välttämättä niinkään. Käärmemieli puristi silmänsä yhteen ja katsoi sitten Supihammasta suoraan vihreisiin silmiin.
“Supihammas minä..” Käärmemieli takelteli, mutta löysi jostain ajatuksensa. “Olen pahoillani siitä kaikesta, kun loukkasin sinua”, kolli sanoi ja painoi päänsä alas. “En minä tarkoittanut sitä. Olet minulle oikeasti hyvä ystävä… ja sanoin ne asiat, koska minua ahdisti. Olen tottunut olemaan yksin ja-”, Käärmemieli oli jatkamassa, mutta Supihammas leppyi. Hän työnsi kuononsa Käärmemielen omaa kuonoa vasten ja sen jälkeen läpsäytti kollia hellästi korville.
“Jos oppisit, että minä olen kanssasi. Et ole yksin”, Supihammas sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Käärmemielen mutristunut suu kääntyi hymyyn ja hän nyökkäsi.
“Hyvä on”, kolli myönsi. Supihammas ja Käärmemieli nousivat ylös, lähtien reippaasti varapällikkönsä perään. Heillä olisi metsästettävää. Poistuessa leiristä, kaksikko oli ihan hiljaa.
“Käärmemieli”, Supihammas sanoi vilkaisten vierellään kulkevaa kollia.
“Hmmh?” Käärmemieli säpsähti, näyttäen hetken syylliseltä johonkin.
“Minä olen valmis. Annan sinulle anteeksi”, Supihammas sanoi ja hipaisi kollia ystävällisesti hännällään. Käärmemielen ilme kirkastui ja kaksikko alkoi rupattelemaan kuulumisiaan toisilleen.


Ja sinä päivänä Supihammas ei ollut ajatellut Novaa. Hän oli viettänyt hyvän päivän palvellessaan klaaniaan. Hän toki oli mennyt päivän päätteeksi pesäänsä, asettunut syvälle pehmeään, pimeään ja hengittänyt raikasta ilmaa, joka oli höyrystynyt hänen edessään. Harmaa naaras oli painanut päänsä pedilleen ja sulkenut silmänsä. Hän ajatteli Käärmemieltä, joka oli piristänyt hänen päiväänsä pyytämällä anteeksi. Ei kolli ollut paha, hän oli vain.. vähän ehkä sulkeutunut. Käärmemieli oli hänelle kiltti, kun oli tullut sopimaan.. ja hän oli päättänyt, että voisi kertoa kollille kaiken. Nopea ajatus Novasta kävi hänen mielessään, mutta sen ajatuksen hän työnsi sivuun, alkaessaan saada unesta kiinni. Vaikkakin naaraan sisin huusi muuta. Supihammas sisimmässään tiesi, että hänen sydämensä kuuluu ikuisesti Novalle. Hän oli vihdoin ja viimein nyt valmis päästämään irti - mutta haluaisiko hän todella sitä? Olisiko se oikein?

Ei. Hän oli kyllä valmis, mutta ei tahtonut sitä. Hän vielä joku päivä menisi uudestaan rajalle ja etsisi tassuihinsa elämänsä rakkauden. Vaikka.. se maksaisi häneltä kaiken. Hän oli valmis.

//siitä on KAKSI vuotta ku oon viimeks kirjottanu supilla :D mut roolasin sil tälläsen lyhyen miete-/kuulumistarinan >:o joten antakaa anteeks jos jotai on pieles xD rinssi voi jatkaa joskus jos keksii jotain?

Luku 1

Tuhkapentu hiipi maata pitkin kohti tummaa möykkyä pentutarhan kulmassa. Naaraan häntä viuhtoi innostuneesti puolelta toiselle, samalla kun hän valmistautui loikkaamaan. Hän jännitti kehonsa ja…
“Tuhkapentu”, kuului ääni suoraan kilpikonnakuvioisen pennun takaa. Tuhkapentu säpsähti, ja kääntyi katsomaan ääntä kohti.
“Et kai meinannut säikäyttää veljeäsi?” Tuhkapennun emo, Pikimusta, kysyi ja tiputti kaksi päästäistä jalkojensa juureen. Vaikka mustan naaraan ääni kuulosti vakavalta, näkyi tämän safiirinsinisistä silmistä pieni huvittuneisuus. Tuhkapentu tuhahti ja kääntyi takaisin kohti Hiillospentua, joka naaraan harmiksi oli nostanut päänsä ja katsoi suoraan häntä kohti. Kilpikonnakuvioista naarasta tuijotti nyt yksien sinisten silmien sijaan kahdet.
“Emo! Oliko pakko?” valitti Tuhkapentu, ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneesti, ennen kuin kääntyi uudestaan, tällä kertaa katsomaan kylmässä vielä höyryäviä pikkueläimiä. Pikimusta nousi ja käveli pentujensa luo ja antoi heille kummallekin nuolaisut päälaelle. Yhtäkkiä musta naaras nosti päänsä huolestuneen näköisenä, katseli ympärilleen pentutarhassa ja väräytti viiksiään.
“Tiedättekö missä sisarenne on?”
Tuhkapentu katseli hetken ympärilleen. Siitä ei oikeastaan ollut mitään hyötyä, sillä jos Sykkyräpentu olisi ollut pentutarhassa, olisi emo jo hänet varmasti huomannut. Pentutarha oli melko tyhjillään, suurin osa kissoista oli ulkona joko syömässä tai vaihtamassa kieliä jonkun kanssa. Ainoat kissat Tuhkapennun, Hiillospennun sekä heidän emonsa lisäksi, olivat Narsissiketo ja nukkuva Peurapentu.
“Hän taisi mennä muiden pentujen kanssa ulos leikkimään. Ei hätää, Pihkakäpälä lupasi vahtia heitä Kaikusielun kanssa”, vaaleanharmaa läikikäs kuningatar vastasi ennen kuin jatkoi turkkinsa pesemistä.
“He lähtivät sillä aikaa kun olit hakemassa tuoresaalista”.
Pikimusta näytti helpottuneelta ja istahti alas. Hän kallisti päätään ja heilautti valkoista korvaansa.
“Ettekö aio syödä?”
Tuhkapentu kipitti päästäisten luokse, ja valitsi niistä toisen jaettavaksi veljensä kanssa. Emon suussa saaliit näyttivät hirmuisen pieniltä, mutta kilpikonnakuvioisen pennun vatsa täyttyisi helpostikin jo puolikkaasta. Lehtikadon aikaan tuoresaalis oli niukassa, joten Tuhkapentu oli kerrankin kiitollinen vielä toistaiseksi pienestä koostaan. Kun hän kasvaisi, ei niin pieni määrä lihaa enää riittäisi täyttämään hänen vatsaansa kokonaan. Hän myös joutuisi odottamaan ensin että pentutarhan asukkaat sekä klaaninvanhimmat olisivat syöneet, joka oli yksi ainoita naaraan tähän hätään keksimiä haittapuolia oppilaaksi nimittämisestä. Tuhkapentu halusi kovasti jo päästä oppilaaksi, mutta ruoka-aikaan pentuna olo vielä kelpasi.

“En ymmärrä miten Sykkyräpentu voi jättää ruoan välistä!” tokaisi Tuhkapentu kun oli saanut viimeisetkin päästäisen rippeet nuoltua suupielistään. Hiillospentu istahti sisarensa viereen.
“Minä taas en ymmärrä miten sinä voit jättää ulkona leikkimisen välistä”, kolli sanoi samalla kun tönäisi Tuhkapentua leikkisästi.
“Hei! Minun piti jäädä vartioimaan pentutarhaa! Mitä jos leiriin olisi hyökätty!” kilpikonnakuvioinen pentu naukaisi ja nousi seisomaan. Musta pentu käänsi punaruskeat kasvonsa häntä kohti, ja jäi hiljaa tuijottamaan jäänsinisillä silmillään.
“Okei… Ehkä minulla oli hiukan nälkä. Mutta olisin kyllä puolustanut pentutarhaa jos jotain olisi käynyt!”
Hiillospentu pyöräytti silmiään ja vieressä makoileva Pikimusta naurahti.
“Tietenkin olisit puolustanut. No mutta, haluaisitteko lähteä hakemaan Sykkyräpentua? Hänenkin pitäisi syödä. Voitte sen jälkeen vaikka mennä mukaan leikkimään”, pentujen emo kysyi ja alkoi nuolla rintaansa. Tuhkapentu nyökkäsi tomerasti, ja lähti sitten kipittämään kohti pentutarhan suuaukkoa. Hiillospentu loikki siskonsa perään, ja kaksikko katosi pian emonsa näkökentästä. Pentutarhasta jäi kuulumaan Pikimustan ja Narsissikedon vaimeaa keskustelua.

Pentutarhan ulkopuolella maassa oli pieni kerros lunta, joka oli suurimmasta osasta leiriä tallautunut kovaksi ja paikoittain liukkaaksikin. Vatukkapensas jonka alle pentutarha oli rakennettu oli onneksi tarpeeksi tiheä pitämään lumen pois pentujen ja kuningattarien pedeistä.
“Tule Hiillospentu!” Tuhkapentu naukaisi ja katsoi veljeään.
“Meidän pitää etsiä Sykkyräpentu!”
Hiillospentu katseli ympäri leiriä, ja pian totesi:
“Ei meidän tarvitse häntä etsiä. Katso tuonne”.
Tumma naaras katsoi veljensä hännällä osoittamaan suuntaan. Lähellä kaislikon reunaa näkyivätkin vierekkäin istuskelevat Kaikusielu sekä Pihkakäpälä, ja heidän edessään innoissaan hyppelehtivä kasa pentuja. Harmaanruskea pentu näkyi kierähtävän leikin yhteydessä kuningatarten jalkojen juureen, jolloin Pihkakäpälä työnsi hänet oranssilla tassullaan hellästi takaisin pystyyn.
“Hyvä Hiillospentu! Vaikka olinkin kyllä itse siis juuri huomaamassa… Mennään!”
Pennut lähtivät loikkimaan kohti pesätovereitaan. Kumpikin heistä oli tummaturkkinen, joten kaksikko erottui helposti lumista taustaa vasten. Tuhkapennun tassut rummuttivat maata vasten uudestaan ja uudestaan naaraan lähestyessä määränpäätään, kunnes sivulta saapuva valkoturkkinen oppilas pääsi yllättämään hänet. Myönnettäköön, että pennulla oli vielä oppimisen varaa ympäristönsä tarkkailussa ja huomioimisessa.
“Oletko ihan hiirenaivoinen vai etkö muuten vaan osaa katsoa eteesi?” oppilas naukaisi ärtyneen kuuloisena, ja Tuhkapentu peruutti kasvonsa irti valkoisesta turkista. Hän katsahti ylöspäin hieman säikähtäneenä, mutta Vaniljatassun vihreissä silmissä näkyikin ärsyyntymisen sijaan leikkisyys. Tuhkapentu laski häntäänsä anteeksipyytävästi, ja vierellä seisova Hiillospentu läimäisi häntä takaraivolle pehmeällä mustalla tassullaan.
“Anteeksi Vaniljatassu”, kolli naukaisi samalla kun Tuhkapentu ravisteli päätänsä. Oppilas heilautti häntäänsä ja vastasi:
“Ei siinä mitään. Koittakaa olla törmäilemättä muihin enää, osa sotureista saattaa olla ärtyneitä kun saaliista on hieman puutetta”.
Tuhkapentu nyökkäsi, ja katsoi sitten hetken valkoisen naaraan perään kunnes tämä lähti muutaman muun kissan kanssa ulos leiristä. Kilpikonnakuvioinen pentu kääntyi sitten katsomaan takaisin muutaman jäniksenloikan päässä olevia pentuja, ja huomasi Hiillospennun liittyneen jo heidän seuraansa.

“Sykkyräpentu!” tumma naaras huudahti, ja hänen punaruskean siskonsa valkoiset korvat heilahtivat. Sykkyräpentu käänsi katseensa, ja siskosten keltaiset silmät kohtasivat. Tuhkapentu juoksi siskonsa luokse, tai ainakin yritti, ennen kuin raidallinen harmaa kolli taklasi hänet lumeen. Leirin reunoilla käveli vähemmän kissoja, joten pentujen kieriessä kohti kaislikkoseinämää upposivat he yhdessä pieneen lumikinokseen.
“Hahaa! Sainpas sinut!” nauroi Sumupentu pitäen etutassuillaan Tuhkapentua maata vasten. Naaras koitti räpiköidä irti toisen pennun otteesta, mutta tehtävä osoittautuikin erityisen hankalaksi hänen kasvojensa ollessa lumen peitossa. Tuhkapennun silmiä kirvelsi kun niihin meni lunta, ja vaikka pentu tiesi olevansa turvassa leirissä, alkoi hän pikkuhiljaa hätääntyä. Hän jatkoi rimpuilemistaan, kunnes lopulta sai Sumupennun työnnettyä pois takajalkojensa avulla. Naaras kierähti äkkiä tassuilleen, ja koitti ravistella suurimman osan lumesta pois turkistaan, ennen kuin kääntyi kohti muita pentutarhalaisia. Muut pennut olivat lopettaneet leikkinsä, ja tuijottivat nyt Tuhkapentua, sekä vieressä seisovaa Sumupentua.
“Tuhkapentu, oletko kunnosssa?” kysyi Kaikusielu huolestuneen näköisenä. Tuhkapentu siristeli yhä kirveltäviä silmiään, mutta nyökkäsi silti ja röyhisti rintaansa.
“Eihän… Se tuntunut… Missään…” naaras väitti henkäisyidensä välissä, ja ravisteli sitten turkkiaan vielä uudelleen ennen kuin kääntyi kohti hänet taklannutta raidallista kollia:
“Voitan sinut vielä!”
“Tuhkapentu! Meidän piti hakea Sykkyräpentu syömään ensin, ja leikkiä vasta sitten!” naukaisi Hiillospentu ja tarttui jo vaanimisasentoon pudottautunutta naarasta hännästä. Tuhkapentu vinkaisi ja kääntyi katsomaan veljeään. Hän oli aikeissa sanoa jotakin, mutta Sykkyräpentu keskeytti hänet:
“Ai, söin jo Kaikusielun ja Pihkakäpälän kanssa. He eivät antaneet meidän leikkiä ennen kuin olimme syöneet”.
Tuhkapentu nykäisi häntänsä irti Hiillospennun otteesta, ja kolli pudisti päätään.
“Siinäs kuulit. Sumupentu, tästä saat!” tumma naaras huikkasi leikkisästi ennen kuin lähti juoksemaan jo karkuun lähteneen nauravan pennun perään. Pihkakäpälä ja Kaikusielu katsahtivat toisiaan, ennen kuin patistivat loputkin pennuista kaksikon perään. Helpompi heitä olisi vahtia jos kaikki olisivat samassa paikassa.

//Hui, pitkästä aikaa kirjoittanut minkäänlaista tarinaa, tuntuupa oudolta. Toivottavasti tykkäätte :)

16. luku – I don’t know who to be

Oli pakko myöntää, että tuntui hyvältä olla väleissä Uniyön kanssa. Vaikka hän olikin vähän ärsyttävä silloin tällöin, oli hän silti siskoni. Ja… suhteemme voimistui koko ajan ja se tuntui hyvältä. En vaihtaisi häntä mihinkään maailman mahtiin. En vaihtaisi ketään perheessäni toiseen tai mihinkään.
Tai no… Nokkoväre sai turkkini väreilemään useimmin kuin mitä olisin halunnut. Hän oli Aamuruusun hyvä ystävä ja he viettivät paljon aikaa yhdessä. Aamuruusu oli kaikille ystävällinen, mutta tuon kollin kanssa naaras oli viettänyt eniten aikaa kaikista muista kissoista.
Olisi kai pitänyt arvata jo aikoja sitten, että heidän välillään oli jotain syvempää. Ehkä minä vain kielsin sen mielessäni, mutta se oli lopulta Korppivarjo, joka herätti minut siitä ajatuksesta, ettei mitään ollut meneillään. Mustavalkoinen kolli oli saapunut auringonlaskun aikaan leiriin ja kertonut, että Nokkoväreestä ja Aamuruususta oli virallisesti tulleet kumppanit.
Olin tuijottanut Korppivarjoa useamman silmänräpäyksen ajan häkeltyneenä enkä olisi halunnut uskoa sitä todeksi. Mutta olisi se pitänyt arvata. Aamuruusu oli romanttinen naaras ja kaksikon jakamat katseet olivat kielineet siitä kirotusta asiasta kuin rakkaus jo kauemman aikaa.
Kun Aamuruusu tuli itse lopulta kertomaan uutisen, olin ollut ristiriitaisessa olotilassa. Olin tietysti onnitellut, mutta tuttuun tapaani ollut myös vastahakoinen. Nokkoväre oli kuitenkin aivan kaikkea muuta kuin mitä Leijonahammas oli ollut. Tosin, olin minäkin aluksi nähnyt Leijonahampaassa vain kaiken hyvän enkä sitä pahaa, joka kollin turkin alla oli piillyt.

”Aamuruusu”, naukaisin hiljaa ja katsoin kauniiksi varttunutta ottotytärtäni, jos häntä siksi voisi sanoa. ”Mitä tämä kaikki oikein nyt on?”
”Minä olen löytänyt tosirakkauteni”, Aamuruusu julisti siniset silmät loistaen. Korppivarjo seisoi hieman kauempana ja tunsin hänen katseensa turkissani. Aistin hänen pelkonsa ja huolensa. Tosirakkaus. Ihme sana. Pitikö sitä kuluttaa niin paljon?
Tunsin jotain sisimmässäni muljahtavan. Pidättelin turhautunutta huokausta ja vain hymyilin, jopa hieman väkinäistä hymyä.
”Muistatko, mitä olen kertonut sinulle rakkaudesta?” kysyin sitten.
”Muistanhan minä, mutta-”
”Muistatko?” tuhahdin ja katsoin Aamuruusua silmiin. ”Et näytä muistavan. Minä olen sinua varoittanut.”
”Mutta ei Nokkoshäntä ole-”
”Mutta ja mutta! Aina on se mutta. Ei se kumoa sitä, mitä rakkaus tekee!” murahdin. ”Hän voi vaikuttaa upealta ja täydelliseltä, mutta oikeasti hän voi olla kaikkea muuta kuin mitä haluat uskoa hänen olevan.”
”Et sinä tunne häntä”, Aamuruusu sanoi jopa hieman vihaisellakin äänellä. ”Et voi sanoa hänestä mitään, koska et tunne häntä.”
”Ja minä luulin tunteneeni sinun isäsi”, sanoin kylmästi ja Aamuruusu luimisti korviaan. ”Voit luulla tuntevasi hänet, mutta et ehkä oikeasti tiedä hänestä mitään. Entä jos hän kulkee Synkän metsän mailla?”
”Hei!” Aamuruusun silmissä välähti raivo. ”Älä koskaan sano tuollaista!”
”Entä jos se onkin totta? Rakkaus satuttaa, pikkuinen, ja tulet huomaamaan sen”, sanoin vakavalla äänellä.
”Eivät kaikki ole kuin sinä”, Aamuruusu sanoi, ”eivät kaikki voi elää sinun pelkojesi mukana. Eivät kaikki ole sellaisia kuin minun isäni oli.”
”Aamuruus-”
”Sinun pitää nyt ymmärtää, että minä olen kyllä varovainen”, Aamuruusu keskeytti. ”Hän ei ole Leijonahammas. Hän on Nokkoshäntä ja hän on upea kolli, josta minä välitän.”
”Ja minä välitän sinusta”, sanoin korvat luimussa. ”Siksi minä olen sinulle sanonut, ettei rakkaudesta… ole ehkä mihinkään. Toisinaan se ei pääty hyvin. Siksi minä kerron sinulle sen. Koska minä välitän.”
”Välitätkö? Vai yritätkö vangita minut?” Aamuruusu kysyi haasteellen ja silmäni menivät viiruiksi. Purin hammasta yhteen ja tuijotin nuorempaa naarasta suoraan tämän sinisiin silmiin. ”Et voi pitää minua pienenä pentuna ikuisesti.”
”Aamuruusu, nyt”, sanoin jämäkällä äänellä.
”Tai mitä?” Aamuruusu tuhahti. ”Emojen pitäisi rakastaa ja tukea, eikä olla niin kuin sinä, julma ja välinpitämätön.”
Se riipaisi sydäntä enemmän kuin olisin halunnut sen tekevän ja peräännyin vaistomaisesti kauemmas Aamuruususta.
”Ehkä et olekaan niin erilainen niistä niin sanotuista oikeista vanhemmistasi”, sanoin hampaat esillä ennen kuin lähdin. En katsonut taakseni vaan jatkoin kulkuani tietämättä minne oikein suuntasin. Suru ja viha kuplivat vatsani pohjassa. En minä ollutkaan hänen emonsa enkä koskaan ole niin väittänyt! Miksi se sitten sattui näin paljon?
Kaksijalkojen rakentama silta ja sen alla humiseva joki siintivät edessäni. Tämä joki ei lehtikadon aikana jäätynyt, sillä se virtasi niin voimakkaana vuodenajasta toiseen. Katselin ukkospolkua, joka sillan päällä kulki. Hirviöt kulkivat sitä pitkin toisinaan suurissa parvissa ja toisinaan taas yksin, kuten nyt. Vain muutama hirviö juoksi sitä pitkin silloin tällöin ja niiden murina yhdistyi joen huminaan.
Maa tuntui liukkaalta tassujen alla ja kynsilläni kuovin lunta. Nahkaani poltteli ärtymys ja samalla miltei jopa itketti.
Huusin ilmoille vihaisen huudon ja loikkasin neljälle käpälälle. Älähdin kauhusta, kun maa jalkojeni alla alkoi liikkua - ei, vaan minä liikuin! Maa oli tassujeni alla aivan jäässä enkä saanut otetta mistään. Näin kissan hahmon kauempana tai ainakin luulin niin. Valuin suoraan virtaavaan joken ja yritin nousta pinnalle, mutta joen virtaus voimistui aina vain ja lopulta en päässyt pintaan. Kaikki pimeni.

”Miksi sinä halusit tulla joelle?” iso, ruskea kolli kysyi siniharmaalta naaraalta, joka asteli varmoin askelin joen törmällä.
”Älä viitsi”, naaras nauroi makeasti. ”SINÄKIN rakastat olla veden äärellä.”
”En tähän aikaan”, ruskea kolli mörisi tympääntyneenä. ”Näin aikaisin aamulla! Kaikki nukkuvat vielä!”
”Paitsi Aurinko”, siniharmaa kissa huomautti leikkisästi häntäänsä heilutellen. ”Hän herää aina aikaisin.”
”Hän on jo vanha, joten hän nauttii jokaisesta elonhetkestään”, ruskea kolli mörisi. ”Luuletko, että hän kuolee ennen kuin...”
”Karhu!” siniharmaa naaras kivahti ja katsoi ystäväänsä. ”Älä puhu tuollaisia!”
”Anteeksi, Vesi”, Karhu murahti, korviaan luimistaen. Hänen oranssit silmänsä vaelsivat jolkea pitkin pienen lammen rannalle asti. ”Vesi...”
”No mitä?” harmaa naaras kysyi siniset silmät tuikkien. ”Näitkö sinä kalan?”
”Olisinpa nähnytkin!” Karhu sanoi ja pinkaisi juoksuun suuret käpäläet tömisten. Vesi katsoi kummastuneena ystäväänsä, mutta juoksi sitten perään, kun huomasi sen, minkä ruskea kolli oli huomannut.
”Kissa!” Karhu henkäisi.
”Minä näen ihan hyvin, kiitos vain”, Vesi murisi.
”Miten se nyt noin?” ruskea kolli hämmentyi tutkiessaan valkoista kissaa.
”Hän on elossa!” Vesi henkäisi kauhistuneena, kun huomasi kissan kyljen kohoavan. ”Äkkiä nyt, ota hänet selkääsi!”
”Hänet pitää viedä Kuutamon luokse!” Karhu hätääntyi. ”Auta! En minä häntä yksin saa selkääni!”
Vesi juoksi edeltä kohti leiriä. Kuutamoa pitäisi varoittaa etukäteen. Jos Kuutamo ei ollut paikalla, Laventeli saisi luvan auttaa, olihan hän Kuutamon seuraaja. Heidän pitäisi auttaa tätä valkoista kissaa. Heidän olisi pakko.

Kipu vihlaisi sisälläni ja henkäisin hiljaa. Olinko… elossa? Avasin silmäni hitaasti ja kurkkuni tuntui niin kuivalta. Muistan kuinka olin niellyt kamalasti vettä ja kaikki oli pimennyt… Nyt yrttien voimakas ja kitkerä haju peitti kaiken alleen. Kaamosmarja oli siis… hetkinen. Ei tämä ollut Kaamosmarjan pesä.
”Olet hereillä”, tuntematon naarasääni sai karvani nousemaan pystyyn. Nostin pääni nopeasti, mutta se tömähti takaisin maahan, kun päässäni alkoi heittää. ”Ota nyt ihan rauhassa, olet turvassa!”
”Kuka sinä olet? Missä minä olen? Mitä sinä haluat?!” tivasin. En noussut pystyyn, sillä oloni oli jotenkin heikko.
”Nimeni on Laventeli”, naaras kertoi rauhallisesti. ”Olet turvassa, minun kotonani. Ja minä haluan, että otat rauhassa. Olit miltei hukkua ja käytin tuhottomasti yrttejä hoitoosi.”
”Kuten sinun pitikin”, toinen naarasääni sai minut jännittymään. ”Minä olen Kuutamo, Laventelin ohjaaja. Tai no, mestari.”
”Keitä te olette?” kysyin, hengittäen raskaasti, vaikka yritinkin rauhoittaa itseni. Olin heikossa jamassa ja tuntemattomien kissojen ympäröimä? Ei hyvä juttu.
”Me olemme Auringon kissoja”, Laventeli kertoi.
”Auringon?” kohotin kulmaani.
”Niin, meidän johtajamme”, Kuutamo nyökkäsi. ”Olemme eräänlainen... klaani.”
”Klaani”, nauroin taas. ”Ette te ole klaani. On vain viisi klaania.”
Tuli hiljaista. Ja se ärsytti. Mikä noille nyt tuli?
”Oletko sinä järveltä? Klaanikissa?” Laventeli kysyi henkäisten ja hänen äänessään oli toiveikkuutta. ”Oletko sinä Myrskyklaanista?”
”Olen Jokiklaanista”, sanoin irvistäen. Nämä kissat tiesivät klaaneista? Miten ihmeessä?
”Kerro Auringolle heti”, Kuutamo sanoi Laventelille. Jokin oli vialla? Aistin sen.
”Tapatteko te minut nyt?” kysyin virnistäen. ”Vai käytättekö minua vakoojana, kun olen terve?”
”Miksi ihmeessä?” Kuutamo kysyi ja nyt näin hänet. Hopeanharmaa naaras, jonka turkissa oli yksittäisiä, pieniä valkoisia pilkkuja. ”Me tiedämme jo kaiken sinun klaaneistasi.”
”Ahaa”, mutisin ja avasin silmäni kunnolla. En ole koskaan nähnyt kissan naaman venähtävän niin pahasti, en edes Leijonahampaan. Taas se kolli palasi mieleeni. Kuolleenakin hän ahdisteli arkipäiviäni.
”Sin-”, Kuutamo hiljeni, kokosi itsensä ja hymyili. Mitä ihmettä? ”Sinulla on upeat silmät.”
”Olen kuullut tuon usein, mutta kiitos”, mutisin ja käänsin katseeni pois tuhahtaen. ”Ja ei, minun perheessäni ei kellään ole samanlaisia.”
”Arvasin sen”, Kuutamo nauroi hermostuneesti. ”Sinulla on ainutlaatuiset silmät.”
”Silmät?” Laventelin ääni sai minut hätkähtämään. Naaras oli palannut nopeasti. ”Mitä? Ovatko ne tulehtuneet tai turvonneet?”
”Eivät”, Kuutamo sanoi ja nousi seisomaan. Hän hymyili minulle lempeästi ennen kuin lähti astelemaan poispäin. ”Jää tänne. Minulla on tehtävää auringonpesällä.”
”Mitä?” Laventelin ääni oli yllättynyt. ”Henkikissojen luokseko sinä nyt haluat mennä?”
”Pidä matalaa profiilia vieraamme suhteen”, Kuutamo pyysi. Mielenkiintoista.
”Mitä?” Laventeli kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi? Onko jokin vinossa?”
”Sen kun tutkit itse, minulla on tehtävää Auringon luona”, Kuutamo kuiskasi ja katosi sen sileän tien. Laventeli asteli luoksei ja luulin jo hetken aikaa, että hän olisi saanut jonkun kohtauksen.
”Selvä, selvä, selvä”, tuuheaturkkinen naaras sopersi ja hengitti syvään, ja lopulta rauhoitti itsensä. ”Koita levätä niin saat voimasi takaisin pian.”
Mutisin vain jotain, mutta pakko myöntää, että minua väsytti aivan kamalasti. Tiesin olevani turvassa, minä aistin sen, mutta… jokin oli muuttunut.

”Tietääkö Aurinko?” heräsin supinaan, mutta päättelin, että keskustelu oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa.
”Tietää”, Kuutamo kuiskasi hiljaa. ”Hänen on pakko tietää, Henkikissat sentään.”
”Mitä Aurinko sanoi auringonpesällä?” Laventeli uteli. ”Sanoivatko henkikissat mitään hänelle?”
”Eivät. Tiedät, etteivät he ole puhuneet meille hetkeen. Mutta Aurinko sanoi sen, mitä he useimmiten sanovat; ’Te tiedätte lait. Te tunnette enteet. Te tunnette kaikki ennustukset’”, Kuutamo supisi. ”Ja vieraamme on hereillä.”
”Valitettavasti”, mutisin ja huokaisin. Oloni oli paljon parempi nyt. ”Milloin luulette, että pystyn taas liikkumaan kunnolla? Lähtemään?”
”Huuhtouduit joen mukana ja miltei hukuit, joten vielä vähän aikaa sinun pitää kerätä voimiasi”, Laventeli naukaisi ja irvistin tuhahtaen. Yllättävää. Parantajat olivat ihan samanlaisia täällä kuin klaaneissa.
”Aurinko haluaa tavata sinut pian”, Kuutamo selitti sitten.
”Aurinko?” kysyin toistaen nimen. Päällikkö? Muistinko oikein?
”Niin. Johtajamme, päällikkömme”, Laventeli kertoi ylpeyttä äänessään. ”Mikä sinun nimesi muuten on? Sitä emme ole vielä kuulleet!”
”Nimeni on Kuunvalo”, vastasin. Kaksi naarasta edessäni vaihtoivat katseita.
”Kaunis nimi”, Kuutamo naukaisi hymyillen ja toi minulle sitten syötävää. ”Lepää vielä tänään. Aamulla pääset liikkeelle verryttelemään lihaksiasi. Syö tämä toki ensin.”
Vilkaisin naaraan tuomaa hiirtä, huokaisin ja upotin hampaani sen lihaan. Tuntui hyvältä saada syötävää. Ehkä se auttaisi saamaan voimanikin takaisin.

”Raajasi ovat varmasti puutuneet ja halajat varmasti jo liikkeelle. Sinun tulee kuitenkin tavata Aurinko ensin ennen kuin teet yhtään mitään muuta”, Kuutamo sanoi aamunkoitteessa ja hymyili huvittuneesti.
”Jaahas”, naurahdin. ”No, näyttäkää tämä kissa minulle sitten jo.”
”Laventeli, mene edeltä”, Kuutamo naukaisi ja valkea kissa vilahti nopeasti ulos pesästä. Nyt näin pesän paremmin, kun olin kunnolla pystyssä eikä enää heikottanut. Se oli jossakin luolassa, jonka katossa oli muutama reikä, josta tulvi sisään valoa. Hento veden liplatus kuului tarkemmin ja nyt osasin sanoa, missä vesilähde sijaitsi.
Laventeli ilmestyi pesän suulle yhtä nopeasti kuin oli lähtenytkin ja nyökkäsi minulle ja Kuutamolle.
”Laventeli vie sinut”, Kuutamo sanoi ja tuuppasi minua hennosti liikkeelle. ”Kulje rauhassa.”
Nyökkäsin ja otin askeleet hitaasti eteenpäin. Toivottavasti en tapaisi mitään kaheleita.
Näiden kissojen leiri oli suojaisassa paikassa korkeiden nummien ja yhden pienen vuoren ympäröimänä. Ja täällä oli aivan laittomasti kissoja. Eri värisiä ja kaiken kirjavia. Tämähän meni klaanista kissojen määrän mukaan, miltei jopa kahdesta.
Kissat kääntyivät katsomaan minua ja supisivat toisilleen jotakin.
”Kuunvalo”, vanha ääni narahti korvaani ja huomasin luolan suulla istuvan kirkkaan oranssin kissan. Hän istui hieman kenossa ja mitä lähemmäs pääsin, sitä enemmän huomasin kissan kuonoa peittävät harmaat karvat. Hänen turkillaan oli tummempia raitoja ja vaikka kolli olikin selkeästi vanha, oli hänen turkkinsa säilyttänyt kirkkaan värinsä. ”Olen odottanut sinua.”
”Olen ollut tuolla pesässä, olisit voinut tulla sinne milloin vain”, naukaisin enkä edes välittänyt Laventelin hiljaisesta huokauksesta. Oranssi kolli hymyili leveästi, silmät yhä kiinni. Oliko kolli sokea? Sokaistunut auringosta, niin kuin nimikin oli Aurinko? Hahaha. Olenpa hauska.
”Pidän sinusta, sinussa on ytyä ja kipinää”, kolli nauroi. ”Niin kuin emossasi.”
Tuijotin kolli huvittuneena. Emoni? Kollin sanat olivat hämmentävät. Oliko vanhuus tehnyt kollista höperön? Siksikö Kuutamo ja Laventeli höpöttivät Auringosta koko ajan?
”Emossani? No joo”, nauroin, nyökäten. ”Etpä sinä häntä tunne, valitettavasti.”
”Kuutähti”, oranssi kissa sanoi ja silmäni suurenivat hämmennyksestä. ”Minä kyllä tunnen sinun emosi. Hän oli täällä niin monia kuita sitten, kun hän joutui erilleen klaanistaan. Ja hän opetti meitä ja me häntä. Hän oli innokas kuulemaan meidän tavoistamme ja me hänen.”
”Anteeksi?” kakaisin hämmentyneenä. Emoniko täällä? Entisessä elämässään sitten, koska… no, olihan tuo kissa kutsunut häntä Kuutähdeksi. Se tuntui yhä niin oudolta ajatukselta, että emoni oli syntynyt uudestaan toisena kissana.
”Ei hän sinulle tietenkään kertonut”, kolli nauroi ja käänsi päänsä Laventelin suuntaan. ”Sinä tiedät tämän tarinan jo, joten...”
”Odotan alempana”, Laventeli sanoi. Katsoin hänen menoaan hetken aikaa.
”No niin, mikä on tämä koko juju tässä teidän jutussanne, hyvä herra?” kysyin. Häntäni heilu ärtymyksestä.
”Sinun pitäisi hillitä itseäsi”, kolli sanoi vakavana. ”Ja pitää suusi kiinni ja kuunnella. Eikö emosi opettanut kunnioittamaan vanhempia kissoja?”
”Ahaa, selvä”, huokaisin murahduksen kera, silmiäni pyöräyttäen. Kolli nousi seisomaan ja suuntasi luultavasti pesäänsä eli siihen luolaan. Antaa nyt vanhuksen sitten puhua.
”Tule, nuori Kuunvalo, ja katso”, kollin ääni kaikui korviini, mutta epäilyksistä huolimatta seurasin häntä. Luolassa oli pimeää ja oli vaikeaa nähdä eteensä, ja siksi pysähdyinkin. Outoa, sillä useimmiten pimeässä näki niin selkeästi, mutta jostain syystä täällä ei nähnyt mitään.
”Ei täällä näe mitään”, huusin.
”Pidä suusi kiinni, ja katso”, kolli toisti jostain kauempaa ja pysähdyin. Luolan keskellä oli suuri lampi, jonka keskellä oli suuri kivi. Aurinko seisoi sen äärellä ja Kuunvalo tuli kollin vierelle. Oranssi kolli hymyili.
”Jo vuosituhansia sitten oli kissoja jo ennen klaaneja. He tutkivat ympäristöään ja tutkivat, miksi olivat olemassa. He muodostivat itsestään suuren kissajoukon ja hyödynsivät erikoisia taitojaan, kuten nopeutta ja kykyä nähdä kauas, vaikka jokien ja järvien toiselle puolelle”, kollin ääni kaikui luolassa. ”Heistä tuli ensimmäisiä henkikissoja ja me olemme heidän jälkeläisiään, aivan kuten sinun klaanisi kissat. Oli kissoja nimeltä Tähti, Tuli, Aamu, Yö, Valo, Pimeys, Tuuli, Lumi, Toivo, Usko, Rakkaus, Vesi ja niin edelleen. Jokaisella oli omat kykynsä ja tehtävänsä meidän, klaanien ja Kuohuvan veden heimon syntymisessä. Ja Tähtiklaanin. Sinä tiedät varmasti, että Tähtiklaani on antanut erikoisia kykyjä joillekin kissoille silloin tällöin. Kauan sitten nämä ensimmäiset henkikissat omasivat sellaisia voimia. Tuuli loi tuulen, joka virtaa yhä. Lumi loi lumen, joka sataa maahan lehtikadon aikaan. Vesi loi joet ja järvet.”
Vilkaisin oranssia vanhaa kollia ihmeissäni. Oliko hän tosissaan?
”Johtajiksi, ensimmäisiksi henkikissoiksi, muodostui Kuu ja Aurinko”, vanha kolli selitti. ”Tuli kissoja, Tuli, Vesi, Ilma, Maa ja muita. Heillä kaikilla oli omat kykynsä ja he hyödynsivät niitä tarpeen mukaan”, kolli kertoi mystisesti. ”Tuli Tähti ja hän loi tähdet taivaalle näkyviksi. Hän avasi tähdet, kuolleet kissat kaikille näkyviksi. Hän toi henkikissat jollain tavalla näkyväksi eläville kissoille yhdessä Auringon ja Kuun kanssa. Ja kaikki he yhdessä loivat henkikissojen maan, jonne he siirtyivät kuolemansa jälkeen. Klaanit syntyivät vasta monta, monta kuuta myöhemmin, kuten myös ensimmäiset muut kissajoukot, jotka seurasivat jotenkin näitä henkikissoja.”
Kohotin kulmaani. En ollut oikeastaan koskaan miettinyt, miten Tähtiklaani oli muodostunut. Jos tämä kissa edes puhui juuri Tähtiklaanin synnystä. Oli varmasti muitakin erilaisia tarinoita Tähtiklaanin ja ylipäätään klaanien synnylle. Ja ensimmäisille klaaneja edeltäville kissajoukoille, joka esimerkiksi tuo Kuohuvan veden heimo taisi olla? Tiesin hyvin, että tarinat muuttuivat väkisinkin, kun ne kiersivät sukupolvelta toiselle. Eri kissoilla oli eri tarinat.
”Aika koitti ja kaikki esi-isät kuolivat yksi toisensa jälkeen, mutta veri virtaa meidän kaikkien suonissa”, Aurinko puhui. ”Me annamme nimet täällä kykyjen mukaan.”
”Onko kaikilla mukamas joku kyky täällä? Voitko sinä päättää, miten aurinko liikkuu?” kysyin ivallisesti. Miten jollakin tällaisella kissajoukolla muka voisi olla jotain hienoja kykyjä? Tähtiklaanikin antoi sellaisia vain todella, todella harvoin.
”En”, kolli naurahti. ”Ei kukaan omaa niin vahvoja kykyjä mitä esi-isillämme oli tai mitä henkikissoilla on. Mutta jokaisella on jotain erityistä. Vesi on taitava uimari. Karhu on voimakkaampi kuin useampi muu, Haukka näkee paremmin kuin muut, Ilma juoksee nopeammin kuin muut, Varjo kulkee pimeydessä kuin itse varjo… Kissat saavat nimensä sen mukaan, mitä osaavat parhaiten. Jotkut sinunkin klaaneissasi ovat parempia saalistamaan ja jotkut osaavat paremmin johtaa kuin toiset.”
Olin sanaton, mutta epäuskoinen. En kieltänyt kaikkea, mutta tuntuihan se nyt aivan mahdottomalta. Ehkä olin tullut hulluksi. Tai ehkä tämä kissa oli vanhuuden höperö. Siltä se ainakin vaikutti kollin jatkuvien sanojen perusteella.
Mutta kyllä klaaneissakin annettiin nimiä kissoje ulkonäön ja piirteiden mukaan; joku sai nimensä päätteeksi kynsi, koska oli taitava taistelija tai vaikkapa häntä häntänsä takia. Ehkä se, mitä tuo kissa selitti, ei ollutkaan niin hullua. Minähän tiesin vain siitä, mitä klaanikissat uskoivat. Jos edes siis sitäkään.
”Mutta johtaja”, Aurinko puhui taas, ”kouluttaa seuraajansa ja opettaa hänelle asioita, joita kukaan muu ei osaa.”
”Hienoa”, tuhahdin. ”Ja miksi niin?”
”Johan sanoin”, Aurinko sanoi, häntäänsä heilauttaen. ”Jotta perintö säilyy. Jotta selviämme. Niinhän sinun klaanikissasikin tekevät. Päälliköt huolehtivat kissoistaan ja perinne jatkuu, kun varapäälliköstä tulee uusi päällikkö ja soturit kertovat lakejanne ja perinteitänne eteenpäin nuoremmille kissoille.”
”No, totta”, myönsin. En minä tuollaista asiaa ajatellut sen enempää. Minä vain… elin. Tuntuipa nyt tyhmältä. Miksi en ollut perehtynyt klaanien juttuihin enempää?
”Luulin aikoinani, että sinun emosi olisi ollut seuraajani”, Aurinko sanoi sitten. ”Mutta ei. Se ei ollut hän.”
”Anteeksi?” hämmennyin. ”Miksi hän ei ollut sitten seuraajaasi?”
”Koska häneltä puuttuu se tunnusmerkki, joka pitää olla, joka kaikilla johtajilla on tässä joukossa”, Aurinko hymyili. ”Syntyperällä ei sinällään ole väliä.”
”Ja?” tiesin, ettei se ollut siinä. Kirkaskuu- tai, no, Kuutähti oli ollut loistava johtaja, niin monet aina sanoivat. En ollut kuullut melkein mitään pahaa Kuutähden päällikkönä olemisesta. Ja Kirkaskuunakin hän vaikutti niin viisaalta.
”Ja hänellä täytyy olla tällaiset”, Aurinko sanoi ja avasi sitten silmänsä. Maailma tuntui putoavan ja musertuvan allani. Tuijotin suoraan Auringon silmiin ja emoni sanat pentuajoilta kaikuivat korvissani. ’Olen vain kerran tavannut kissan, jolla oli sinun silmiesi kaltaiset silmät’.
Auringolla oli lähes identtiset silmät kanssani. Ne olivat puoliksi tummanoranssit ja puoliksi haaleankeltaiset. Väri muuttui pupillin kohdalla molemmissa silmissä niin, että nenän puolella oleva väritys oli keltaista ja ulkosilmät olivat oranssit. Ei voi olla totta.
”Tervetuloa, Kuunvalo”, Aurinko sanoi sitten ja hymyili, silmät välähtäen. ”Tervetuloa, seuraajani. Olenkin jo odottanut sinua.”
Peräännyin muutaman askeleen kauemmas oranssiraidallisesta kollista. Hänen silmänsä tuijottivat syvälle minun silmiini ja se sai aikaan palavan ahdistuksen rinnassani.
”Minäkö? SINUN seuraajasi?” nauroin hermostuneesti ja epäuskoisesti. ”Älä viitsi. Minä olen.. olen vain Jokiklaanin soturi, kuopus ja… ja… ja sisaruksistani saavuttamattomin. Musta lammas.”
”Eikö sinulla ole koskaan ollut tunnetta, että sinusta olisi parempaan kuin seuraamaan sivusta vanhemman sisaresi menestystä?” oranssi kolli kysyi, viikset väristen. ”Eikö sinusta ole koskaan tuntunut, että voisit olla niin paljon enemmän kuin mitä olet juuri nyt? Että sinusta olisi parempaan?”
”Puhutko nyt kateudesta? Sitä kyllä löytyy”, murisin luimistiaen korviani. ”Vanhempani olivat päälliköitä. Molemmat vanhemmat sisareni pärjäävät paremmin kuin olisi tarve. Toinen edistyy kuin järven paras soturi konsanaan ja toinen on kuin kaikentietävä Tähtiklaanin kissa. Ja sitten olen minä. Katkera kolmas karvapallo, josta ei ole mihinkään. Paitsi juonitteluun, toisten onnellisuuden tuhoamiseen ja ärhäntelyyn! Ja epäonnistumiseen jokaisessa asiassa, jota teen.”
”Sinulla on suuri tarkoitus”, edessäni istuva kolli sanoi rauhallisesti. ”Mutta ehkä se ei ole klaaniesi parissa?”
Missä sitten? Luuliko tuo vanha ja kankea kirppusäkki tosiaan, että minusta olisi jäämään tänne? Tänne? Minä olin vannonut uskollisuuteni Jokiklaanille soturiseremoniassani. Ja minähän olin syntynyt Jokiklaaniin. Se oli minun paikkani. Eikö niin? Kotona on Aamuruusu, joka-
Aamuruusulla oli uusi perhe nyt, hänellä oli se Nokkoshäntä. Ja kuka minua siellä kaipaisi?
”Emoni antoi minulle erityisen nimen”, sanoin hiljaa. ”Oman ensimmäisen nimensä etuliitteen. Aivan tyhjänpäiselle kissalle antoi nimeksi Kuupentu.”
”Kuka sanoi, että olet tyhjänpäivänen täällä?” Aurinko sanoi, nuolaisten rinnassaan sojottavaa karvatukkoa kulmat kurtussa. ”Täällä sinua arvostetaan, jos sinua ei kodissasi arvostettu. Uskon kyllä, että olet arvostettu sielläkin. Tänne olet aina tervetullut. Kukaan ei käännytä sinua pois. Tämä on sinun paikkasi.”
”Ehkä minä jään”, sanoin sitten suoristautuen, kun mietin asiaa tarkemmin. Järvellä ei ollut minulle mitään. ”Mutta jos haluan lähteä, ette voi estää.”
”Tuo on parempi vastaus mitä odotin”, kolli sanoi iskien toista silmäänsä. ”Lupaan opettaa sinulle kaiken, mitä voin. Lupaan kyllä, että ne eivät eroa lähes lainkaan sinun tavoistasi.”
”Siitä vain”, tuhahdin, mutta silmissän kiilsi kiinnostuksen valo.
”Ensimmäisenä voisimme korjata hieman asennettasi”, oranssi kolli naurahti, häntä kippuralla ja minä irvistin. ”Korjaa vain tuo ilmeesi ja ennakkoluulosi, jotka vellovat sydämmessäsi. Hymyile äläkä mulkoile ketään. Ja ota uudet asiat vastaan innolla.”
”Yritetään”, sanoin silmiäni pyöräyttäen. Mutta jos totta puhutaan, olin kyllä kiinnostunut kuulemaan ja oppimaan lisää näistä kissoista. Oli siis tosiaan toisiakin kissajoukkoja, jotka muistuttivat jollain tavalla minun tunteamiani klaaneja.
Tämä tuntui yhä vain oudolta unelta. Tosiaanko nämä kissat elivät siinä uskossa, että olivat joidenkin esihistoriallisten voimakkaiden kissojen jälkeläisiä ja seurasivat heidän tahtoaan ja lakejaan- aivan. Kuulostihan se aivan älyttömältä. Tältä se siis kuulosti klaanien ulkopuoliselle kissalle.


//muistan, kun ihan alkuvuosina, kun olin vielä normiroolija, ensimmäinen hahmoni Kuutähti päätyi jonkun ihme kissajoukon luokse. Nyt oli jotenkin olo, että halusin tuoda sen takaisin ihan nostalgian vuoksi, varsinkin koska Kuunvalo on uudelleensyntyneen Kuutähden pentu

Luku 16

Aamupentu oli kiivennyt kalliota ylös, mutta Tarinamieli oli onneksi huomannut sen. Huomensäde oli kiitollinen naaraalle. Taivaannovakin oli tullut paikalle, ja sanonut, että Myrskyklaani olisi pian pulassa hänen ja Ampiaisturkin pentujen takia. Huomensäde muisteli sitä pilke silmäkulmassa. Mutta eihän hän voinut torua tyttäriään. Naarashan oli itsekin joutunut ties minkälaisiin pulaan pentuajoilla.
Huoli kalvoi kuitenkin Huomensäteen mieltä. Yöpentu ei ollut ollut Aamupennun seurassa. Koko leiri oli käännetty ylösalaisin Roihutassun ja Liekkitassun oppilasmenojen jälkeen.
Soturit olivat lähteneet jopa leirin ulkopuolelle etsimään merkkiä ketusta tai muista petoeläimistä. He olivat huomanneet pikkuruiset tassunjäljet saman kallion yläosasta, jolle Aamupentu oli kiivennyt.
Huomensäde odotti sotureita pelko sydäntä kalvaten. Mitä jos kettu olisi syönyt Yöpennun? Jos Sudenlaulu ei olisi estänyt, Huomensäde olisi lähtenyt Aurinkohuipun, Viiltoläikän, Kolibrin ja Kielokosken kanssa etsimään pentua.
Aukiolta kuului ääniä. Kuun loiste paljasti partion palanneen. Huomensäde kohotti päätään. Aamupentu ja Iltapentu säpsähtivät hänen mahansa suojissa. Pikkuruiset käpälät potkivat hänen mahaansa.
Kolibri astui sisään pentutarhaan. Naaras viittilöi Huomensädettä seuraamaan.
“Tuiskumarja, otatko Aamupennun ja Iltapennun?” Huomensäde kuiskasi naaraalle. Tuiskumarja nyökkäsi. Huomensäde kantoi pennut hänen vuoteelle ja lähti Kolibrin perään. Huomensäde yritti lukea ilmeitä Kolibrin naamalta, mutta hän ei saanut niistä selkoa.
“Huomensäde,” Kolibri aloitti hiljaisesti. “Olen pahoillani.”
Aurinkohuippu paljasti Yöpennun pienen ruumiin. Se oli liikkumaton. Oranssi turkki hohti kuunvalossa.
“Hänen oli aivan isänsä näköinen,” Huomensäde kuiskasi ääni murtuen. Hän oli tiennyt. Hän oli tiennyt, että pentu ei voisi olla elossa. Hopeanhohtoiset kyyneleet valuivat hangelle.
Humensäde kosketti kuonollaan Yöpennun kylmää ruumista. “Oliko… oliko kettu tappanut hänet?”
“Ei. Missään ei näkynyt verta, ei taistelujälkiä. Hän kuoli kylmyyteen,” Kielokoski sanoi ujona.
“Vapaana, seikkailunhaluisena,” Aurinkohuippu naukaisi. “Aivan kuin sinäkin olet.”
Huomensäde huokaisi.

Yöpennun valvojaiset pidettiin jo samana iltana. Joku oli käynyt herättämässä Ampiaisturkn ja kertonut hänelle. Kollin silmistä paistoi viha.
Vihaa tunsi Huomensädekin. Miksi Yöpennun piti lähteä niin aikaisin? Miksi Tähtiklaani teki sen hänelle?
Huomensäde makasi Yöpennun ruumiin äärellä Aamupentu ja Iltapentu vatsansuojissa. Ampiaisturkki valvoi Huomensäteen vierellä katsoen Hopeahäntää ja kuuta. Ehkä hän yritti etsiä tyttärensä henkeä sieltä.

***

“Annoit heille sisaruksiesi nimet. Heitä odottaa kohtalo, mikä olisi kohdannut heidätkin.”
“Mutta joukossa on yksi ylimääräinen. Yöpentu.”

***

Huomensäde havahtui. Hän oli nähnyt taas Kukkaköynnöksen unessa. Tätäkö hän tarkoitti? Joukossa on yksi ylimääräinen, Yöpentu. Että hänen täytyisi kuolla? Jotta Aamupennun ja Iltapennun kohtalot täyttyisivät? Kyllähän hänellä oli erakkoveli, Aurinkokin, miksi hän ei ollut kuollut?
Aamu oli valkenemassa ja klaaninvanhimmat sekä muutamat muut naaraat, Tarinamieli, Taivaannova ja Kaislahäntä olivat tulleet hyvästelemään Yöpennun.
Lehväpilvi, Oravaliito sekä Vatukkakynsi olivat hieroneet timjamia ja muita ihanilta tuoksuvia yrttejä Yöpennun hauraaseen ruumiiseen. Sitten he nostivat pennun Lehväpilven selkään ja kävelivät ulos leiristä, paikkaan, johon oli haudattu Kukkaköynnöskin. Huomensäde käveli naaraiden perässä häntä maassa laahaten vierellään Ampiaisturkki, joka piti häntäänsä naaraan lavalla.

Iltapentu katsoi Huomensädettä violeteilla silmillään. Aamupentu imi maitoa.
“Nälkä,” pentu naukui. Maidon tulo oli tyrehtynyt lähestulkoon kokonaan.
“Sudenlaulu tulee pian,” Tuiskumarja sanoi apealle Huomensäteelle. Suru raastoi hänen sydäntään. Yksi siskossarjasta puuttui. Yöpentu oli tärkeä osa kokonaisuutta.

“Huomensäde, tässä purasruohoa, se edistää maidontuloa,” Sudenlaulu sanoi ja antoi naaraalle kasvin lehtiä. Huomensäde pureskeli kitkerän makuisia yrttejä. Hänen kielelleen levisi kasvin mehua.
“Ja tässä malvanlehtiä, niin rauhoitut.”
Vastahakoisesti Huomensäde nieleskeli lehdet ja veti sitten pennut lähemmäs itseään.
“Katsoisin vielä niitä Iltapennun silmiä. Ne eivät välttämättä ole aivan terveet.”
Iltapentu katsoi rävähtämättä suoraan Sudenlaulun silmiin. Parantaja tarkkaili pennun violettejä silmiä.
“Ne ovat kunnossa, mutta jos ongelmia ilmenee, tulkaa luokseni,” Sudenlaulu lopetti hommansa, kääntyi kannoillaan ja lähti pois pentutarhasta.
“Ota hiiri,” Tuiskumarja pukkasi hiirtä häntä kohti.
“Ei tee mieli,” Huomensäde sanoi masentuneena.
“Tee se pentujesi tähden,” Etsijätaivas kehotti pesän toiselta puolelta. Naaraan vatsa oli kasvanut valtavasti, ja Huomensäde muisti, kun oli vasta ollut itse samassa tilanteessa. Hän repi hiirestä palan lihaa ja nieleksi hiirtä ja sai lopulta sen alas.
Tuiskumarja näytti tyytyväiseltä.

Koko Huomensäteen elämä oli pilalla. Pätkät Kukkaköynnöksestä mäyrän kynsissä, parantajanpesässä verta valuvana, eloton ruumis. Yöpennun kylmä ruumis keskellä aukiota, Kolibrin avuttomat lohdutuksen sanat. Hän oli vihainen Kukkaköynnökselle. Miksi tämän piti olla niin salaperäinen? Miksi asioita ei voitu kertoa yksinkertaisesti? Mikä kohtalo olisi odottanut hänen puolisisaruksiaan, jos he eivät olisi kuolleet mäyrän kynsiin? Huomensäde ei ollut edes nähnyt koskaan sisaruksiaan, jos Aurinkoa ei otettu huomioon.
Huomensäde sai seuraavana yönä kokea elämänsä kauheimmat hetket yhä uudelleen ja uudelleen.

***

Huomensäde heräsi Aamupennun ja Iltapennun nahisteluun auringonnousun aikaan. Tuiskumarjan pennut, Vitipentu, Tuomipentu sekä Kirvapentu olivat alkaneet leikkiä sammalpalloa pesässä.
“Aamupentu ja Iltapentu, lopettakaa,” Huomensäde torui hellästi, kun Iltapennun korvannipukasta vuosi noro tummanpunaista verta.
“Tulkaa sammalpalloa!” Vitipentu pyysi Huomensäteen pentuja. Iltapentu innostui ajatuksesta, mutta Aamupentu jäi vielä pentutarhaan.
“Huomensäde?” Aamupentu tiedusteli varovaisena. Huomensäde kohotti päätään ja nuolaisi tytärtään korvien välistä. Hän tunsi rakkautta tyttäriään kohtaan, Yöpennun menetyksen surun vierellä.
“Minä… Yöpentu lähti silloin kaksi auringonkiertoa sitten saalistamaan klaanille. Hän… minä kiipesin hänen peräänsä silloin kalliota pitkin,” Aamupentu tärisi jännityksestä. Huomensäde katsoi, miten kyyneleet virtasivat pennun poskia pitkin.
“Ei.. se mitään,” Huomensäde sanoi ääni murtuen. Oliko Aamupentu koko ajan tiennyt? Tuiskumarja kohotti päätään omalta vuoteeltaan. Peti näytti tyhjältä ilman kolmea möngertävää pentua.
Huomensäde henkäisi syvään. Hänen kehonsa vavahteli purkautuneesta jännitteestä. Yöpennun kuolemalla oli ollut hyvä tarkoitus. Hän oli kuollut yrittäessään auttaa.

Pensaat pentutarhan edessä havisivat, kun Kaislahäntä astui sisään. Huomensäde tervehti naarasta hiljaisella naukaisulla. Hän sädehti onnesta. Huomensäteen suupielet kaartuivat hymyyn nähdessä ystävänsä.
“Mikä nyt noin hymyilyttää?” Huomensäde kuiskasi.
“Ei mikään,” Kaislahäntä sanoi poissaolevasti. “He ovat kasvaneet hurjasti!”
“Niin on,” Huomensäde hymyili ylpeänä. Hänen omat tyttärensä.
“Olisi kiva jos pääsisit soturintehtäviin,” Kaislahäntä jatkoi puheluaan. Huomensäde mumisi myöntävästi. Oikeastaan hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi mitään kiirettä pois sieltä. Pentutarhassa oli oikeastaan aika mukavaa. Toisaalta olisi kiva saada elämään jännitystä.
“Kerro jo!” Huomensäde tinki Kaislahännältä. Naaras näytti nolostuneelta.
“Et naura?”
“En en,” mustavalkoinen naaras tinki.
“No, minä ja Valonenä olemme kumppaneita,” Kaislahäntä sanoi ujostellen. Huomensäteen silmät rävähtivät auki. Mitä hän oli juuri kuullut? Valonenä ja Kaislahäntä?
“Onneksi olkoon!” Huomensäde sanoi silmät loistaen. “Nuolisin sinua korvien välistä, mutta en voi,” naaras sanoi viitaten pentuihin. Kaislahäntä kehräsi.
“Milloin te hankitte pentuja?” Huomensäde kysyi rohkeana. Kaislahäntä säikähti.
“Ei… ei me vielä. Ei ole suunnitelmissa,” naaras tokaisi nopeasti. Huomensäde katsoi ystäväänsä. Oliko hän tehnyt väärin?
“No, aikansa kaikella,” hän riensi sanomaan.
“Huomensäde taitaa innostua,” Tuiskumarja huikkasi vuoteeltaan. Kaislahäntä tuijotti Tuiskumarjaa hämmentyneenä.
“No, minun pitää lähteä… partiot,” hän sanoi ja lähti pois.
Huomensäteen pää oli ajatuksia täynnä. Miksi Kaislahäntä oli sanonut sen nyt? Oliko naaraasta ja Valonenästä tullut niin läheisiä? Eihän hän voinut tietää pentutarhan ulkoisista tapahtumista mitään.

Ampiaisturkki oli tullut käymään Kaislahännän jälkeen ja kertonut väsyneesti, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut. Sitä samaa kauraa. Huomensäde oli nuolaissut kollia korvien välistä ja toivottanut onnea Pisaratassun kouluttamiseen. Hänen sydämeensä oli jäänyt muisto siitä, kuinka Ampiaisturkki oli kuiskannut hänen korvaansa kolme taikasanaa, jotka auttoivat jaksamaan kaiken surun yli.
“Minä rakastan sinua.”

//Mulla on nyt vähä ristiriitaset ajatukset tän tarinan kanssa, et alkupuoli oli ihan hyvä, mutta lopussa tuli sillee et voiko Huomensäde olla ihan noin murheissaan, vaikka se on tuore emo ja silleesä, mut julkasin tän nyt kummiskixD

Luku 1 //sisältää kuoleman

Yöpentu avasi vaaleansiniset silmänsä ja katsoi kuinka Iltapentu möngersi emon vatsan suojissa. Aamupentu oli lähtenyt Roihupennun kanssa ulos leikkimään sammalpalloa.
“Aamupentu!” Yöpentu huusi siskolleen pentutarhan oviaukosta. Kirjava pentu kohotti päätään ja loikki lumihangessa eteenpäin.
“Mitä nyt?” Aamupentu kallisti päätään.
“Tule sisälle. Iltapentu on ihan hyödytön,” Yöpentu naukaisi. Aamupentu päästi mrraun.

“Iltapentu!” Aamupentu tökki sisartaan. Tumma naaras murahti.
“Mitä nyt? Jättäkää minut rauhaan!”
“Sinun olisi jo aika avata silmät. Yöpentu avasi monta auringonkiertoa sitten,” Aamupentu katsoi vetoavasti Yöpentuun.
“Antakaa hänen olla,” Huomensäde sanoi ja nuolaisi molempia tyttäriään korvien välistä.
“Oletteko nyt tyytyväisiä?” Iltapentu kysyi katsoen Yöpentuun. Hän hätkähti. Iltapentu näytti pelottavalta. Hänen silmänsä näyttivät sairaalta. Aamupentukin oli huomannut sen. Huomensäde katsoi kysyvästi pentuihinsa. Hänkin hätkähti.
“Sinulla on… erikoisen väriset silmät,” Aamupentu takelti. Yöpentu katsoi siskonsa silmiin.
“No, tuletko ulos leikkimään sammalpalloa?” Yöpentu kysyi arasti.
“En,” Iltapentu murahti ja kyyristyi pieneksi karvapalloksi.

Yöpentu kuuli, kuinka oranssi valkoinen kolli, oranssisilmäinen kolli ja valkoinen naaras keskustelivat.
“Klaanille ei ole tarpeeksi ruokaa,” oranssisilmäinen kolli murahti.
“Heinätähti sinun pitäisi lähettää enemmän saalistuspartioita,” toinen kolli naukaisi. *Tuo on siis päällikkö,* Yöpentu ajatteli ja siirsi katseensa naaraaseen.
“Ei se auta. Jos saalis pysyy piilossa, se pysyy. Pitää löytää toinen keino. Rajojakin pitää partioida,” Heinätähti maukui tyynen rauhallisesti. Pieni sydän takoi hurjasti Yöpennun rinnassa. Mitä jos klaani riutuu nälkään? Se olisi Myrskyklaanin loppu. Hänen olisi pakko saalistaa.
Yöpentu otti heiveröisen askeleen kohti Aamupentua, joka oli syventynyt sammalpallon peluuseen.
“Aamupentu, tule,” Yöpentu kuiskasi.

Yöpentu pysähtyi vasta suoraseinäisen kallion juurella. Hän saattoi nähdä koloja, joita pystyi käyttämään tassun sijoina.
“Mennään reviirille,” naaras kuiskasi jännittyneenä.
“Ei, et sinä voi,” Aamupentu sanoi järkyttyneenä.
“Hiirenaivo, sinä tulet mukaan,” Yöpentu sanoi ja läimäisi siskoaan korvalle.”Minä kiipeän ensin.”
Haparoiden Yöpentu lähti kiipeämään kallionseinämä ylös. Hän vilkaisi taakseen ja näki, kuinka Aamupentu oli vain kirjavaläiskä seinämän juurella. Hänen tassunsa lipesivät.
Sydän takoen. Yöpentu tarrautui kallionkolosta tunkeutuvan puskaan kiinni. Hän tasasi hengityksensä ja jatkoi matkaa.

Yöpentu pääsi turvallisesti kallion ylös ja näki, kuinka Aamupentu kiipesi ylös kalliota. Yhtäkkiä jostakin kuului hätääntynyt naukaisu. Naaras käänsi päätään, mutta ketään ei tullut. Sitten hän huomasi, että Tarinamieli juoksi kovaa vauhtia Aamupentua kohti. Yöpentu päästi henkäyksen. Naaras oli huomannut!
“Aamupentu! Et saa!” naaras huusi ja otti pentua niskanahasta ja laski tämän alas.
“Myrskyklaani on pian pulassa teidän kanssa,” Tarinamieli lisäsi.
“Missä Yöpentu on?” paikalle tullut Taivaannova tivasi.
“Hän… hän on klaaninvanhimpien pesällä,” Aamupentu valehti änkyttäen. Yöpentu vain toivoi, että se menisi läpi.
Taivaannova tivasi hyväksyvästi. Naaras vilkaisi Suurtasanteelle, jolla Heinätähti istui ja katsoi arvioivasti klaaniaan. Sitten hän kajautti:
“Saapukoon jokainen oman riistan metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!” Heinätähti ulvaisi.
Yöpentu katsoi, kuinka päällikkö viittilöi Roihupentua ja Liekkipentua eteenpäin ja arvasi, että heistä tulisi oppilaita.
Hyvästä hetkestä kiitollisena Yöpentu pujahti pensaikon läpi metsään.

Kaikki oli valtavan isoa. Puut kurkottivat sinistä taivasta, jolta putoili hiljakseltaan lumihiutaleita. Yksi tömähti Yöpennun kuonolle, ja se suli siihen vesilammikoksi. Hän jatkoi tarpomista lumihangessa ja maisteli ilmaa saaliin varalta.

Hopeahäntä syttyi tummalle taivaalle. Yöpentua palelsi. Hän oli yksin. Yksin pimeässä metsässä, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Paitsi Aamupentu. Lunta oli hirveästi. Naaraan silmät olivat sokaistuneet kaikelle muulle kuin lumelle. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin valkoista. Valkoista, valkoista, valkoista, silmänkantamattomiin. Lumi peitti kaiken alle.
Yöpentu kaivoi väsyneenä itselleen kuopan maahan. Hän käpertyi väsyneenä kylmää hohkavalle lumelle.

Jokin oli havahduttanut Yöpennun. Hän katseli ympärille, mutta mitään ei näkynyt. Naaras katsoi taivaalle. Vain Hopeahännä lukemattomat tähdet. Sitten hän näki sen.
Hänen vierellään, suojelevasti lämmittäen oli musta kissa. Mutta ei mikä tahansa kissa, vaan tähtiturkkinen, kissan musta turkki tuikki.
“Hei pienokainen,” naaras sanoi lempeästi.
“K-kuka sinä olet?” Yöpentu kysyi järkyttyneenä ja peloissaan.
“Kukkaköynnös, emosi emo,” Kukkaköynnös vastasi.
“Mitä sinä teet täällä? E-etkö sinä o-ole k-uollut?” Yöpentu tärisi kylmästä.
“Sinä tulet mukaani. Tähtiklaaniin.”
“Entä emo? Iltapentu ja Aamupentu?” hän vänkäsi vastaan.
“He pitävät toisistaan huolta,” Kukkaköynnös sanoi kietoen häntänsä hänen ympärilleen.
Siinä silmänräpäyksessä Yöpentu astui askeleen poispäin pesästään. Hänenkin oranssi turkkinsa kimalsi kauniisti. Kun Yöpentu katsoi alas, naaras näki, kuinka hänen oma oranssi ruumiinsa makasi rauhallisesti, silmät kiinni maassa. Aivan kuin hän olisi vain nukahtanut.
Yöpentu kokeili koskettaa omaa ruumistaan, mutta se hohkasi kylmänä.
“O-olenko minä… kuollut?” Yöpentu kysyi järkyttyneenä isoäidiltään. Hänen sydämensä musertui.
“Kyllä,” Kukkaköynnös vastasi hiljaa, poissaolevasti. “Mennään sitten Aamutassun ja Iltatassun luokse.”

Tähtiklaanissa oli paljon kissoja. Hirveästi. Kukaan ei ollut laiha, vaan kaikki näyttivät kylläisiltä. Osa kissoista näytti pelokkailta ja huolestuneilta.
Yöpentua ja Kukkaköynnöstä kohti jolkotti kaksi tutun näköistä hahmoa.
“Aamupentu ja Iltapentu?” Yöpentu kysyi ällistyneenä.
“Aamutassi ja Iltatassu,” Kukkaköynnös korjasi. Silloin hän huomasi, että he olivat liian isoja hänen sisaruksiinsa verrattuina.
“He olivat minun pentuni… heidän isänsä oli erakko. Lähdin leiristä, synnytin heidät ja väitin löytäneeni heidät sieltä. Kukaan ei koskaan tiennyt. Sitten mäyrä tappoi heidät. Niinkuin minutkin.”
Silloin Yöpentu huomasi Kukkaköynnöksen lavassa olevan pitkän arven.
“Sen jälkeen rakastuin Aurinkohuippuun. Sain hänen kanssaan Huomensäteen, Valonenän sekä Jääkynnen.”
“Tervetuloa Tähtiklaaniin,” Aamutassu ja Iltatassu toivotti.
Vielä yksi kissa lähestyi häntä. Tulenpunainen kolli.
“Hei, Tulitähti,” Kukkaköynnös tervehti. Kolli nyökkäsi naaraalle.
“Tervetuloa, Yöpentu,” Tulitähti kosketti nenällään Yöpennun hentoista lapaa. Yöpennun huomaamatta Tulitähden takana oli tullut vaaleanharmaa, juovikas kissa.
“Surullista, että joilta kuilta viedään elämä järvellä liian aikaisin,” naaras sanoi uneksuvalla äänellä.
“Hallasielu. Oli hänen aikansa lähteä,” Kukkaköynnös sanoi päättäväisesti.
Pelko valtasi Yöpennun mielen. Mitä hän tarkoitti sillä? Oliko hän liian nuori? Kukkaköynnös veti hänet lähemmäs ja kuiskasi muutaman rauhoittavan sanan hänen korvaansa. Sitten he kävelivät joelle, jossa kissat uiskentelivat ja nappasivat kaloja. Se solisi mukavasti. Yöpentu katsoi sen pyörteleviä kohtia. Hän voisi asua onnellesisti täällä. Hän oli kuollut vain Myrskyklaanille. Mutta elossa hän oli kaikille näille kissoille. Hän tapaisi vielä emonsa ja sisaruksensa.

// :( Huomensäde jatkaa tästä kunhan saan aikaiseksi kirjoittaa hänellä :)

Toinen luku – I will succeed

Siirtyminen pentutarhasta oppilaiden pesään ja pennusta oppilaaksi oli jännittävää, mutta vain hyvällä tavalla. Hän ei ollut enää pentu vaan oppilas. Hänestä koulutettaisiin soturi, vahva ja uskollinen, Myrskyklaanin arvoinen soturi.
Roihupennusta tuli Roihutassu ja hänen siskostaan Liekkipennusta Liekkitassu. Tumma naaras oli pohtinut jo jonkin aikaa sitä, kenestä näistä kaikista oppilaattomista sotureista tulisi olemaan hänen mestarinsa. Vaihtoehtoja oli monia eikä hänellä ollut oikeastaan mitään erityistä mielipidettä siihen, kenen haluaisi olevan hänen mestarinsa. Jokaisella kun oli omat piirteensä. Hän toivoi saavansa juuri itselleen sopivan mestarin ja luotti siihen, että Heinätähti osaisi valita hänelle juuri sen sopivan kissan.
Liekkitassun mestariksi tuli Jääruusu, kaunis valkoinen naaras. Liekkitassu olisi hänen ensimmäinen oppilaansa ja naaras oli ollut selkeästi iloinen saadessaan oppilaan itselleen. Liekkitassukin oli vaikuttanut tyytyväiseltä, varsinkin mestariinsa. Roihutassu oli varma, että he tulisivat hyvin juttuun.
Kun Roihutassun mestari nimitettiin, oli naaras jopa yllättynyt. Viiltoläikkä oli kolli, joka ei itseään pitänyt näkyvillä. Hän oli soturi, joka seurasi ennemmin sivusta eikä tavoitellut suurempia. Kolli oli hyvin lihaksikas ja arpinen, mutta kollin harmaissa silmissä oli lempeä katse. Hänen turkkinsa oli valkoinen, jota koristi niin ruskeat kuin vaaleanruskeat erikokoiset läikät sekä kymmenet arvet. Mistäköhän kolli oli ne saanut?
Roihutassu oli yllättävän tyytyväinen kissaan, josta oli valittu hänen mestarinsa. Kolli oli vahva, mutta rauhallinen ja hän ei tehnyt itsestään turhan isoa numeroa. Roihutassu taisi olla kollin ensimmäinen oppilas, vaikka Viiltoläikkä olikin ollut soturina jo kauan ennen kuin Roihutassun ottoemokaan oli syntynyt.
Viiltoläikkä vei oppilaansa heti kierrokselle reviirille ja esitteli reviirin läpikotaisin nuorelle oppilaalle. Kolli oli selittänyt, että oman reviirin tunteminen oli todella tärkeää ja pian naaras tuntisi sen vaikka kulkisi silmät ummessa ja viikset solmussa.
Myrskyklaanin reviiri oli suuri ja sieltä löytyi vaikka ja mitä. Oli yhtä lailla metsää ja aukeitakin alueita, oli paljon aluskasvillisuutta ja paljon paikkoja löytää saalista. Suurin osa aluskasvillisuudesta oli kuitenkin nyt lehtikadon aikaan peittynyt lumikerroksen alle, mutta siellä tällä näkyi korkeita puskia ja muita jäätyneitä kasveja. Viiltoläikkä selitti kuinka mukavaa se oli lämpiminä vuodenaikoina hiipiä aluskasvillisuuden alla piilossa, kun kulki saaliiden perässä.
Roihutassu oli tyytyväinen ensimmäiseen päiväänsä oppilaana. Hän oli oppinut paljon ja tiesi nyt enemmän sekä omasta klaanistaan että omasta itsestään. Hän käpertyi illan laskeuduttua oppilaiden pesässä hänen omalle, uudelle pedilleen sisarensa vierelle. Kauempana nukkui Tuiketassu sisarensa Kipinätassun vierellä. Oranssi oppilas näytti kovin pieneltä tuuheaturkkisen Tuiketassun vierellä.
Roihutassu vilkaisi siskoaan ja hymyili lempeästi. Oli onni, että heillä oli toisensa. Olisihan se nyt ihan tylsää, jos ei olisi pentutoveria vierellä.
Toisinana tuntui, että jokin puuttui naaraan viereltä, mutta hän ei osannut nimetä, että mikä.

Heti seuraavana aamuna Viiltoläikkä herätti oppilaansa ja kehotti naarasta virkonemaan. Roihutassu tunsi outoa innon kipinää rinnassaan. Hänen ensimmäiset kunnon harjoituksensa! Opettaisikohan Viiltoläikkä hänelle jonkin taisteluliikkeen vai jotakin saalistamisesta? Roihutassu olisi iloinen ihan mistä tahansa.
Liekkitassu nukkui yhä sikeästi pedissään ja vain muutama oppilas oli lähtenyt liikkeelle. Roihutassu venytteli makeasti selkänsä ennen kuin hiipi pesän seinustaa pitkin ulos. Lunta oli satanut vain hieman lisää ja pakkanen oli laskenut sitten eilisen. Aurinkokin pilkisti esille muutaman pilven takaa.
Valhelaulu oli laittamassa ensimmäisiä metsästyspartioita liikkeelle. Aamun rajapartiot olivat jo lähteneet. Roihutassu huomasi Heinätähden olevan leirin suukäynnin liepeillä ja hänen luonaan oli kukas muukaan kuin hänen oppilaansa Tuiketassu.
Raidallinen naaras kuunteli mestarinsa sanoja ennen kuin seurasi tätä ulos leiristä. Heidän kannoillaan meni Pilvitassu mestarinsa Etsijätaivaan kanssa. He olivat menossa luultavasti taisteluharjoituksiin yhdessä, jotta voisivat kokeilla taitojaan toista oppilasta vastaan. Vielä jonakin päivänä Roihutassukin pääsisi kokeilemaan oppimiaan taitoja toista oppilasta vastaan.
”Valmiina?” Viiltoläikkä kysyi, kun asteli oppilansa luokse. ”Sinusta taitaa kasvaa suurikin soturi, kun olet kasvanut noin hurjasti pentuna.”
”Toivottavasti!” Roihutassu nyökkäsi tomerasti. Isompana kissana hän pelottaisi vastustajat ja olisi uhkaavampi eikä kuka tahansa uskaltaisi vain niin vain hyökätä hänen kimppuunsa.
Viiltoläikkä johdatti mustaturkkista oppilasta syvemmälle metsään ja Roihutassu katseli puiden oksista roikkuvia jääpuikkoja silmät viiruina. Nuo eivät olleet tuossa vielä eilen. Naarasoppilas huomasi maassa myös tuoreita tassunjälkiä. Partio on siis kulkenut tästä tänä aamuna.
”No niin, Roihutassu”, Viiltoläikkä puhui sitten, kun he saapuivat Suuren tammen luokse. Osa sen oksista oli painunut alaspäin lumen painon johdosta ja sen runko kimalteli huurteen tekemistä kuvioista. ”Opetan sinut vaanimaan, jotta pystyt saalistamaan.”
Roihutassu nyökkäsi. Vaaniminen olisi tärkeää. Hän tarvitsisi sitä taitoa kipeästi. Olisikohan se samanlaista, mitä Punaturkki oli opettanut hänelle ja hänen siskolleen? Muistaisikohan hän kaiken, mitä tähtiklaanilainen oli heille opettanut?
”Kokeile vaania. Minä opastan siitä sitten eteenpäin”, läikikäs soturi sanoi ja Roihutassu toimi ohjeen mukaan. Hän painui matalaksi. Hän kaiveli muistojaan ja etsi Taivaannovan ja Punaturkin neuvoja. Hän kohotti tuuhean häntänsä pois maasta, jotta se ei laahaisi. Sen hän muisti kuin se olisi kerrottu hänelle eilen. ”Hyvä hyvä. Häntä tulee pitää juuri tuolla tavalla, jotta se ei laahaa maata ja pidä ääntä.”
Roihutassu oli tyytyväinen. Hän oli muistanut jotakin oikein.
”Kohota itseäsi hieman ylemmäs, juuri noin”, kolli neuvoi ja auttoi naarasta löytämään oikean vaanimisasennon. Naaras tunsi jotain, aivan kuin olisi löytänyt jotain täydellistä. Viiltoläikkä lopetti naaraan asennon korjaamisen ja hymyili. ”Noin. Nyt se näyttää hyvältä. Katso, kun minä kuljen.”
Kolli pudottautui vaanimisasentoon ja lähti liikkeelle, näyttäen oppilaalleen mallia. Naaras seurasi silmä tarkkana Viiltoläikän opastusta. Hän vilkaisi tassujaan ja kohotti katseensa sitten takaisin Viiltoläikkään.
”Pidä katseesi saaliissa, mutta muista kiinnittää huomiota myös siihen, minne astut”, kolli sanoi ja osoitti kuonollaan lumen päällä makaavaa oksaa. ”Sillä jos astut jonkin päälle”, kolli painoi tassunsa oksaan ja se napsahti poikki, ”saalis kuulee sinut ja pakenee etkä saa sitä kiinni. Lehdet, oksat, irtokivet… kaikki pienikin voi pitää ääntä. Mutta sinä opit kyllä, tiedän sen. Lumessa saalistamisessa on ongelmana se, ettei aina näe, jos lumi ei kanna tai jos se natisee askeleen alla. Mutta tuolla, näetkö, on uppottava kohta.”
Kolli osoitti hännällään hieman kauemmas ja oppilas seurasi ja kohotti kulmiaan, kun näki sen, mitä kolli tahtoi hänen näkevän. Se oli miltei täysin huomaamaton, pieni painautuma lumessa.
”Aina upottavat kohdat eivät näy noin”, kolli selitti sitten. ”Tulehan. Haluat varmasti kokeilla saalistamista.”
”Todellakin”, Roihutassu ponnahti pystyyn. ”Miten eri saaliita tulee lähestyä?”
”Opetan jokaisen saaliseläimen sinulle yksi kerrallaan”, Viiltoläikkä hymyili. ”Ja pääset aina yrittämään itse kyseisen saaliin nappaamista. Oppimien onnistuu monelta parhaiten käytännössä. Mutta kuulehan, kokeile haistella ilmaa. Avaa suusi raolleen ja maistele hajuja.”
Roihutassu nuuhki ensin ilmaa ja sitten avasi suunsa raolleen. Hän yllättyi, miten eri tavoin hän pystyi haistamaan ympärillään olevat asiat. ”Haistan… kissojen hajun.”
”Kyllä vain”, soturi nyökkäsi. ”Tästä on mennyt hieman aiemmin partio. Mitä muuta haistat?”
Naaras antoi hajujen tulvia sieraimiinsa ja kielelleen. ”Haistan ainakin oravan. Ja hiiren”, naaras sanoi. Hän muisti nämä hajut tuoresaaliskasasta ja saaliista, joita oli syönyt yhdessä Liekkitassun ja Taivaannovan kanssa.
”Osaatko sanoa, kumpi on lähempänä?” kolli kysyi ja Roihutassu kurtisti kulmiaan. ”Kumpi haju on voimakkaampi?”
”Hiiren haju”, naaras vastasi.
”Osaatko jäljittää hiiren sijainnin?” Viiltoläikkä kysyi ja Roihutassu epäröi hetken. ”Kokeile. Seuraa hajujälkeä, mutta hiljaa.”
”Selvä”, Roihutassu nyökkäsi.
”Hiiriä saalistaessa täytyy muistaa tarkkaan se, että se tuntee askeleesi tärähtelyt maassa ennen kuin se haistaa tai näkee sinut”, Viiltoläikkä neuvoi sitten, ”eli, kulje rauhassa ja hiljalleen.”
Roihutassu lähti seuraamaan hiiren hajujälkeä. Hän kulki rauhassa, katsoi mihin astui ja ei syöksynyt minnekään. Viiltoläikkä hipaisi häntä hännällään kylkeen ja katseellan kehotti naarasta painumaan matalaksi. Pienen puun juurella oli pieni, ruskea hiiri. Se naposteli pientä jäätynyttä oksaa, jossa oli muutama kulahtanut marja. Viiltoläikkä nyökkäsi oppilaalleen ja Roihutassu lähti liikkeelle. Hän kulki matalana ja hissukseen, pitäen mielessä Viiltoläikän ohjeet.
Kun naaras koki olevansa tarpeeksi lähellä, hän loikkasi kohti hiirtä. Hän otti kyntensä esille ja laskeutui niin, että hänen tassunsa painoivat hiiren lunta vasten. Viiltoläikkä hurrasi kauempaa. Roihutassu tappoi hiiren nopealla puraisulla ja hymyilo tyytyväisenä. Hän oli saanut ensimmäisen saaliinsa kiinni.
”Ihan kaikki eivät saa ensimmäisellä yrittämällä saalista kiinni”, Viiltoläikkä kertoi. ”Hyvää työtä.”
Viiltoläikkä ei tiennytkään, että Punaturkki oli harjoituttanut kahta ottopentuaan enemmän kuin olisi tarvinnut. Roihutassulla olikin kokemusta loikkaamisesta saaliiden kimppuun, vaikak nyt olikin ensimmäinen kerta, kun kyseessä oli oikea saaliseläin eikä vain sammalpallo tai pieni kivi.
”Jotkut kiittävät Tähtiklaania saamastaan saaliista”, Viiltoläikkä puhui sitten. Roihutassu räpäytti silmiään ja katsahti hiirtä tassujensa juuressa. ”Soturilaissakin sanotaan, että riista tapetaan vain syötäväksi. Ja… että tulisi kiittää Tähtiklaania.”
”Etkö sinä sitten kiitä?” Roihutass hämmentyi. Viiltoläikkä näytti vaivaantuneelta.
”Kiitän”, kolli sanoi. ”Mutta en koe, että ketään pitäisi pakottaa siihen. Minäkin olen vasta myöhemmin tehnyt niin. Jokainen päättää itse, mihin uskoo.”
”Miksi vasta myöhemmin?” Roihutassu kysyi. Arpinen kolli hymyili apeasti.
”En ole klaanisyntynyinen kissa”, kolli myönsi ja Roihutassun korvat heilahtivat.
”En minäkään”, naaras sanoi. ”Milloin sinä liityit klaaniin?”
”Olin jo soturin ikäinen”, kolli kertoi. ”Tiesin kyllä jo paljon klaaneista.”
”Sinä liityit sitten myöhemmin Myrskyklaaniin?” Roihutassu kysyi. ”Miksi?”
”Minä… koin eräänlaista kutsua tänne, hyvästä syystä, onhan minulla poika täällä. Kun sitten käytiin se suuri taistelu Yönkajon laumaa vastaan, liityin Myrskyklaaniin”, Viiltoläikkä kertoi,” koska rakastettuni täältä kuoli. Olisi pitänyt liittyä jo aiemmin, mutta…”
”Mutta?” Roihutassu ei ollut kuullut tätä tarinaa ennen. Hän tiesi, että Viiltoläikällä oli jotain erikoisempaa taustaa, mutta ei hän yksityiskohtia tiennyt.
”Hän oli parantaja”, kolli vastasi. Roihutassun sisällä loksahti palaset yhteen. No totta kai! Olihan Viiltoläikkä Tulikukan isä, joka oli kauan sitten edesmenneen Jääkyyneleen poika! Olisihan se heti pitänyt arvata. Moni tiesi Tulikukan emon olleen parantaja, mutta Roihutassu ei muistanut enää, miten se oli tullut esille. Sehän teki Viiltoläikästä periaattessa hänen isoisoisänsä, kun Taivaannova oli hänen poikansa tytär ja Taivaannova oli ottanut huostaansa Roihutassun.
”Vau”, Roihutassu sanoi. ”Onneksi olet nyt myrskyklaanilainen. Olet taitava soturi. Ja hyvä mestari”, naaras sanoi hymyillen. Viiltoläikkä oli hetken häkeltynyt, kunnes hymyili sitten.
”Tulehan”, kolli sanoi. ”Viedään tuo leiriin. Sitten voimme opetella taisteluliikkeitä.”

”Hei, Tuiketassu”, Roihutassu tervehti raidallista, pitkäturkkista naarasta ja heilautti vielä häntäänsäkin tervehdykseksi. ”Miten päiväsi on sujunut?”
”Hyvin”, oppilas vastasi lyhyesti. Roihutassu katsoi odottavasti Tuiketassua, mutta naaras pysyi hiljaa.
”...ja mitä sinä olet tehnyt tänään?” Roihutassu kysyi ja istui alas. Roihutassu oli itse oppinut uusia taisteluliikkeitä, kuten oli toissapäivänäkin. Viiltoläikkä oli huomannut Roihutassun vahvuudeksi lihasmassan ja oli päättänyt kehittää sitä eri keinoin. ”Oletko metsästänyt?”
”Joo”, naaras nyökkäsi.
”Mitä sait kiinni?” Roihutassu uteli. Tältä oppilaalta piti näemmä kysyä ihan yksityiskohtaisesti se, mitä halusi tietää.
”Oravan ja myyrän”, Tuiketassu kohautti lapojaan.
”Hienoa!” Roihutassu hymyili. ”Viiltoläikkä opetti minulle tänään takapotkun.”
Tuiketassu nyökkäsi vastaukseksi.
”Onko Heinätähti kiva mestari?” Roihutassu kysyi sitten. Tuiketassun entinen mestari oli ollut Iltataival, Myrskyklaanin varapäällikkö, mutta kolli oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin. Heintähdestä oli tullut Tuiketassun uusi päällikkö.
”On”, Tuiketassu vastasi ja katsahti Roihutassua. Tummempi naaras pidätti huokauksensa, mutta ei turhautunutta sellaista. Tämä kissa oli mielenkiintoinen tapaus eikä Roihutassu antaisi periksi.
”Haluatko jakaa hiiren kanssani? Muut ovat saaneet jo syödäkseen ja mestarini antoi luvan syödä”, Roihutassu ehdotti sitten. Hän ei antaisi Tuiketassun niin helpolla vain karistaa häntä kimpustaan, vaikka ei raidallinen naaras sitä tainnut tahallaan tehdä. Tuiketassu katsahti Roihutassua, joka ei tosin jäänyt odottamaan vastausta vaan oli jo hakemassa tuoresaaliskasasta hiirtä. Hän laski sen Tuiketassun eteen ja hymyili kulmiaan kohottaen.
Eikä tummaturkkinen naaras antanut Tuiketassun olla hiljaisuudessa. Hän kertoi omasta päivästään ja siitä, mitä oli saanut oppia eilen ja tänään. Toisinaan hän puristi Tuiketassustakin jotain pientä vastausta, jotta puhe ei menisi vain yksinpuheeksi.
Vaikka Tuiketassu olikin hieman, no, outo ja vähäpuheinen, koki Roihutassu naaraan silti yllättävän mukavaksi. Hän vain… tunsi sen. Hän oli aivan varma siitä.
Kun yö laskeutui järven ylle ja tähdet peittivät tumman taivaan, Roihutassu kömpi oppilaiden pesään. Hän katsahti tähtitaivasta ja sitten piikkiherneaidan takana häämöttävään lumisen maisemaan. Hän tunsi sen oudon, sen niin oudon, vedon tuonne. Hän ei osannut selittää, mikä se tunne oli. Hän ei kokenut pakonomaista halua kulkea tuonne, mutta samalla hän tunsi sen tunteen pienenä kutinana miltei jatkuvasti turkillaan. Ehkä hän vain kuvitteli sen kaiken, mutta samalla hän oli aivan varma, että tässä oli nyt jotain muutakin.
Tuttuun tapaansa kuitenkin naaras käänsi katseensa pois ja katosi oppilaiden pesän lämpöön, jotta voisi nukahtaa sisarensa vierelle ja herätä huomenna uuteen päivään virkeänä. Ehkä hän pääsisi pian harjoittelemaan Tuiketassua vastaan hiekkakuopalla? Ainakin he molemmat olivat huomisessa aamupartiossa ja siinä oli uusi tilaisuus tutustua Tuiketassuun.

Luku 8

Kaikki oli romahtanut hetkessä. Kaikki oli ollut hyvin. Pilkkutassu oli ollut täynnä innostusta, jännitystä tulevaan. Hänen tunteensa Väärätassua kohtaan kasvoivat joka päivä. Auringonnoususta lähtien hän odotti eniten aina sitä hetkeä kun hän pääsi kuulemaan kookkaan ruskeaturkkisen kollin äänen, haistamaan tämän tuoksun ja kokemaan yhä uudelleen ja uudelleen kaikki ne tunteet, jotka hän tämän seurassa tunsi. Pilkkutassu ei tulisi kuitenkaan enää koskaan tuntemaan sitä.

Väärätassu oli saanut sotunimekseen Vääräkajo juuri ennen kuolemaansa. Hän oli ansainnut soturin arvonsa urheasti, mutta Pilkkutassu ei pystynyt kuitenkaan ajattelemaan muuta kuin sitä, kuinka väärin se oli tapahtunut. Vääräkajon ei ollut tarkoitus tulla soturiksi ja päästää ulos viimeistä henkäystänsä saman hetken aikana. Pilkkutassu oli kuvitellut aina sen hetken kun Vääräkajosta tulisi soturi ja hän katsoisi tätä ylpeänä vierestä. Heidän elämänsä jatkuisi siitä yhdessä ja eläisivät monen kuun ajan.

Nyt Pilkkutassu oli kuitenkin yksin. Ainoa asia joka hänen mielessään pyöri oli Vääräkajon rakkauden tunnustus hänelle ja “Älä anna kenenkään määrittää sitä, millainen olet.” Ne olivat viimeiset asiat mitä hän oli Pilkkutassulle sanonut. Harmaa kolli muisti kuinka oli itkenyt Vääräkajoa vasten, eivätkä kyyneleitä helpottaneet nähdä tuoretta soturia sanomassa hyvästejä perheenjäsenilleen. Pilkkutassu ei kestänyt tilannetta enää enempää.

Vääräkajon hautaaminen oli ollut kivuliasta. Mutta se oli ohi. Pilkkutassu oli jutellut hieman Vääräkajon sisaruksien Olkitassun ja Kimalletassun kanssa ja hänestä oli helpottavaa jakaa surua sellaisten kissojen kanssa, joille Vääräkajo ollut tärkeä.


—-

Haavat paranevat. Ne saattavat parantua nopeasti, mutta joskus ne vaativat enemmän aikaa ja joskus ne repeytyvät uudelleen ja toipumisprosessi alkaa alusta. Pilkkutassu ei muistanut mitään ensimmäisistä päivistä Vääräkajon kuoleman jälkeen. Hän ei halunnut ajatella niitä, eikä hän muistellut yhtäkään hetkeä mitä silloin tapahtui. Hän oli myös sivuuttanut Vääräkajon mielestään. Se ei ollut tapahtunut heti. Aluksi Pilkkutassu ei ollut muuta ajatellutkaan. Hän ei ollut halunnut unohtaa ruskean kollin hymyä tai tämän tuoksua kun hän puski Pilkkutassua kuonollaan. Hän ei halunnut unohtaa Vääräkajon hunajaista ääntä hänen korvissaan tai tämän katsetta joka sai perhoset riehumaan Pilkkutassun vatsassa.

Pilkkutassu piti kynsin ja hampain kiinni hänen rakkaan Vääräkajonsa muistosta. Hän ei halunnut päästää irti. Ei, vaikka joka kerta kun hän ajatteli kuollutta soturia, hänen sisällään tuntui vain kipua ja hänen silmänsä kostuivat yhä uudestaan ja uudestaan. Ainoa asia, mitä Pilkkutassu halusi, oli taas tuntea se lämpö mitä Vääräkajon ajatteleminen oli saanut hänessä aikaan, mutta se ei onnistunut. Hän ei halunnut luovuttaa, mutta hän oli väsynyt tuntemaan sitä kipua, mitä hän tunsi. Muut asiat olivat alkaneet jo menettää merkitystään ja nyt Vääräkajo oli menettämässä merkitystään Pilkkutassulle.

—-

Lumimyrskyn mielestä Pilkkutassun tuli jatkaa harjoituksiaan. Pilkkutassu ei ollut samaa mieltä, mutta hän ei jaksanut väittää mestarilleen vastaan. Vaikka Lumimyrsky ajattelikin Pilkkutassun parasta, Pilkkutassua ei kiinnostanut tarpeeksi, että hän olisi ollut kiitollinen mistään vaihtoehdoista mitä kilpikonnakuvioinen naaras olisi hänelle ehdottanut.

Lumimyrsky oli järjestänyt Pilkkutassulle taisteluharjoituksen yhdessä Pilkkutassun siskon Etsijätaivaan ja tämän oppilaan Pilvitassun kanssa. Etsijätaivas oli ollut Pilkkutassulle läheinen viimeaikoina ja ollut tukena veljelleen. Pilkkutassu arvosti sitä, vaikka hän olikin niin sulkeutunut, ettei ollut pystynyt avautumaan kunnolle kenellekään. Hänen siskonsa kuitenkin sai hänen olonsa vähemmän yksinäiseksi, mikä oli helpotus, sillä hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos hänellä ei olisi ollut ketään.

“Pilkkutassu”, kuului Lumimyrskyn ääni hänen vierestään. Pilkkutassu tunsi mestarinsa sinisen katseen porautuneena häneen samalla kun hän käänsi oman päänsä häntä kohti. “Kuulitko mitä juuri sanoin?”

Pilkkutassu katsoi häneen katse kylmänä, välinpitämättömänä. Se oli selkeästi tarpeeksi Lumimyrskylle ymmärtämään, että hänen oppilaansa ei ollut kuunnellut hänen äskeisestä ohjeistuksesta mitään. “Sanoin juuri äsken…” hän huokaisi ja jatkoi “että sinä ja Pilvitassu voitte harjoitella meidän äsken näyttämiämme liikkeitä.” Pilkkutassu nyökkäsi ja käänsi katseensa Pilvitassuun joka oli jo harjoittelemassa Etsijätaivaan avustamana. Pilkkutassu yritti toistaa Pilvitassun tekemää kierähdystä ja tassulla huitaisua, vaikka hän ei keskittynytkään tekemiseensä hirveän hyvin. Lumimyrskyn hiljainen läsnäolo ei auttanut asiassa, mutta Pilkkutassu tiesi ettei voinut vaikuttaa asiaan. Niimpä hän kierähti maahan ja sen jälkeen loikkasi ylös ilmaan huitaisten oikealla etutassullaan ilmaa vain menettääkseen tasapainonsa ja kaatuakseen rähmälleen maahan.

Pilkkutassu ei noussut aluksi ylös. Hän katsoi maahan ja omiin tassuihinsa. Hän tunsi kyynelten tulevan silmistään, mutta hän yritti olla välittämättä niistä ja hengitti syvään. Lumimyrsky asteli lähemmäs oppilastaan seistyään hetken aikaa kauempana.

“Oletko kunnossa?” kilpikonnakuvioinen kysyi ja Pilkkutassu saattoi kuulla varovaisen huolestuneisuuden hänen äänestään. Oppilas ei liikkunut vielä hetkeen ja hänen katseensa vaelteli hänen omissa tassuissaan. Sitten hän nousi ylös ja katsoi neutraalilla ilmeellä Lumimyrskyä. “Joo olen, jatketaan vain.”

Lumimyrsky näytti mietteliäältä ja Pilkkutassu tiesi, että kumpikaan heistä ei uskonut sitä mitä hän oli juuri sanonut. Mestari ei kuitenkaan väittänyt vastaan vaan avasi suunsa:
“Ehkä voisitte Pilvitassun kanssa harjoitella taistelemista toisianne vastaan.” Pilkkutassu katsoi häntä mitäänsanomattomasti. “Miksi ei?”

Lumimyrsky kävi sanomassa jotakin Etsijätaivaalle joka huitaisi Pilvitassulle hännällään. Mustavalkoinen ja vaaleanharmaa kissa tulivat lähemmäs Pilkkutassua. Pilkkutassu oli näkevinään siskonsa katseessa huolestuneen ilmeen, mutta sivuutti sen kääntämällä päänsä toiseen suuntaan.

“Noniin, katsotaan mitä tästä tulee”, Lumimyrsky totesi ja Pilkkutassu näki Pilvitassun kumartuvan etujaloilleen. Pilkkutassu tiesi oppilaan olevan rohkea ja vaikka Pilkkutassu olikin tätä vanhempi, oli hänellä epäilyksensä siitä, miten hän pärjäisi. Pilkkutassu ei ollut ehkä paras taistelemaan, mutta koska saalistamisesta oli tullut hänelle niin suuri ongelma viimeaikoina, hän harjoitteli mielummin taisteluliikkeitänsä. Hän ei kuitenkaan ollut hyvä tekemään nopeita pyrähdyksiä ja sulavia liikkeitä, joilla hän pystyisi hyvin päihittämään vastustajansa.

Pilvitassu hyppäsi Pilkkutassua kohti, jonka Pilkkutassu pystyi helposti väistämään oikealle. Nuorempi oppilas otti kuitenkin lumisen maan hyvin vastaan ja kääntyi jo uudestaan Pilkkutassua kohti, joka peruutti muutaman askeleen ja kun Pilvitassu hyppäsi häntä kohti, hän hyppäsi itse tätä päin ja kaatoi heidät molemmat maahan. Pilvitassu kuitenkin kääntyi nopeasti Pilkkutassun alla ja kaatoi tummanharmaan oppilaan jalat hänen altaan. Pilkkutassu ei ehtinyt reagoida vaan kaatui kyljelleen maahan, josta Pilvitassu työnsi hänet selälleen. Tässä vaiheessa hän olisi voinut yrittää uutta taisteluliikettä.

Kaikki muistot tulivat kuitenkin takaisin siinä hetkessä. Pilvitassu ei ollut enää Pilvitassu vaan Pilkkutassu näki ruskean kookkaan kollin nenänsä edessä. Tuttu tuoksu täytti hänen nenänsä ja Pilkkutassu tunsi sen saman lämmön mitä hän oli ikävöinyt niin pitkään. Hän oli onnellinen, mutta se kesti vain hetken. Kaikki palautui takaisin normaaliksi ja Pilkkutassu näki edessään vain Pilvitassun joka oli hänen yläpuolellaan. Pilkkutassu ei kuitenkaan liikkunut hetkeen ja Pilvitassu väistyi sivulle vaivautunut ilme kasvoillaan. Pilkkutassu ei voinut kuin tuntea häpeän kasvavan sisällään kun kaikkien katseet tuntuivat porautuvan häneen. Hän nousi kuitenkin hitaasti ja kylmän rauhallisesti ylös ja lähti kävelemään poispäin. Lumimyrsky huusi jotain hänen takanaan, mutta hän ei kuunnellut, jatkoi vain kävelemistään. Hän toivoi, että muut ymmärtäisivät olla seuraamatta ja jättäisivät hänet rauhaan.

Pilkkutassu käveli eteenpäin jonkin aikaa, yrittäen tukahduttaa tunteensa. Hän oli väsynyt, ja turhautunut, eikä hän pystynyt keskittymään mihinkään. Vääräkajo oli palannut hänen mieleensä, miten paljon hän yrittikin puskea Vääräkajon mielestänsä pois. Raivo ja viha kuitenkin kasvoivat kasvamistaan hänen sisällä. Pilkkutassu oli vihainen Vääräkajolle. Miksi hänen oli pitänyt kuolla? Miksei hän ollut varovaisempi? Hän oli myös vihainen kaikille kissoille jotka olivat olleet partiossa mukana. Miksei kukaan heistä pelastanut Vääräkajoa? Kyllä jotakin oli varmasti ollut tehtävissä, mutta kaikki olivat vain pelkureita eivätkä olleet uskaltaneet tehdä mitään. Eikä Pilkkutassu ollut itsekään tehnyt mitään. Hän oli antanut Vääräkajon kuolla silmiensä edessä. Ehkä se kaikki olikin vain hänen syytänsä. Miksi hän oli niin heikko, hän ei pärjännyt edes itseä nuoremmalle oppilaalle taistelussa. Hän ei olisi voinut edes puolustaa Vääräkajoa. Hän ei pystynyt edes saalistamaan ilman, että häntä kuvotti jokaisella hetkellä. Ehkä Vääräkajon kuolema ei ollut kenenkään muun, kuin harmaan täplikkään oppilaan vika.

Pilkkutassu potkaisi edessä olevaa lunta raivoissaan. Hän hyppäsi edessä olevaa puuta päin ja raapi sitä yrittäen saada jotenkin purettua sisällään myllivää tunnevirtaa. Hän hyppäsi matalalle oksalle koko painollaan niin, että se räsähti hänen allaan, onnistuen kuitenkin kierähtämään ketterästi alas. Oppilas pomppi lumihangen läpi, kunnes lopulta hänen energiansa eivät enää riittäneet. Hän huusi kaukaisuuteen ja sitten romahti maahan. Pilkkutassu tunsi musertavan tunteen vetävän häntä alaspäin, eikä hän halunnut nousta ylös. Hän jäi makaamaan maahan, painaen päänsä lumihankeen, hengittäen kylmää ilmaa keuhkoihinsa. Hän vain halusi jäädä siihen ja olla nousematta koskaan ylös.

“Pilkkutassu!” oppilas tunsi jonkin ravistelevan häntä. Hän nosti päänsä ylös kääntäen katseensa vieressä olevaan kissaan. Vaaleanharmaa naaras katsoi häntä pelästynyt kiilto silmissään. “Pilkkutassu! Olet ihan jäässä! Kauanko olet maannut täällä!?” Pilkkutassu siristi silmiään. “Etsijätaivas?” Hänen siskonsa katsoi häntä yhä huolestuneella ilmeellä. “En tiedä, olen maannut hetken aikaa.” Pilkkutassu sanoi huomaten puhumisen olevan epämukavaa. Hänen leukansa oli alkanut kylmettyä. “Sinun pitää mennä leiriin, meidän pitää saada sinut lämpimään. Jäädyt kalikaksi jos jäät tänne makaamaan”, Etsijätaivas tuuppasi veljeään ylös. Pilkkutassu nousi jäykästi ylös, huomaten vasta nyt tärisevän. Hän antoi itsensä nojata siskoaan vasten kun he kävelivät leiriin päin. Etsijätaivas ei sanonut mitään Pilkkutassun aiemmasta paikalta lähtemisestä mitään, mistä Pilkkutassu oli enemmän kuin kiitollinen. Hän arvosti kuitenkin sitä, että Etsijätaivas oli tullut etsimään häntä. Muuta hän ei pystynyt ajattelemaan, sillä hänen päänsä tuntui olevan tyhjillään.

Pilkkutassun tassut alkoivat tuntua tunnottimilta kun he saapuivat leiriin. Etsijätaivas raahasi hänet melkein niskakarvoista Sudenlaulun pesään, jossa hän sai jotain yrttejä ja parantajat yrittävät lämmittää häntä. Pilkkutassu ei muistanut paljoa, sillä hän oli ollut uupunut ja kylmissään.

Harmaa oppilas heräsi tuuppauksen kyljessään. Etsijätaivas oli hänen vieressään ja hymyily hänelle. “Miten voit?” hän kysyi lempeästi ja Pilkkutassu puski päänsä hänen päätänsä vasten. “Hävettää koko eilinen, en tajua miten käyttäydyin niin”, oppilas sanoi ja tunsi helpotuksen tunteen pystyessään vihdoin sanomaan tunteitaan ääneen. Etsijätaivas hymähti ja astui sitten taaksepäin katsoakseen veljeään tarkemmin. “Sinulla on ollut rankkaa viimeaikoina, sinun ei tarvitse selitellä mitään.” Pilkkutassu tunsi silmiensä taas vetistyvän. “Minulla on häntä niin kova ikävä Etsijätaivas”, hän itki ja sulki silmänsä tuntien Etsijätaivaan painavan päänsä hänen kaulaa vasten. “Milloin tämä kipu loppuu?”

Etsijätaivas huokaisi myötätuntoisesti. “Se loppuu sitten kun olet valmis. Miten kauan siinä kestääkin.” Pilkkutassu nyökkäsi yrittäen hymyillä siskolleen, jota hän arvosti sillä hetkellä niin paljon.

Ennen kuin Pilkkutassu pääsi lähtemään parantajan pesästä, hän oli ollut vielä hetken tarkkailussa. Hänen muutkin sisaruksensa, Tarinamieli ja Ukkostassu olivat tulleet käymään hänen luonaan. Myös Pilkkutassun emo Täplätuuli oli tuonut hänelle ruokaa, jonka Pilkkutassu oli pakottanut itsensä syömään. Hänellä oli parempi olo, sillä hän oli saanut puhuttua Etsijätaivaan kanssa ja jaettua suruaan. Hän arvosti perhettään enemmän kuin oli aiemmin edes tajunnut ja vaikka hänen elämästään puuttui hänelle tärkeä kissa, oli hänellä pikkuhiljaa enemmän voimia jatkaa eteenpäin. Jos ei muuten, niin sillä voimin, että hän tekisi Vääräkajon ylpeäksi ja vielä jonakin päivänä hän tapaisi hänet taas. Ja siihen asti hänen täytyi pärjätä.

Luku 7

Onnellisuus ja rakkaus pennuista oli uskomaton. Hänen Huomensäteensä, vahva naaras, joka kantoi pentuja sisässään ja joka synnytti heidät, Iltapennun, Aamupennun sekä Yöpennun. Tuiskusielu oli kuitenkin hieman katkerasti tullut onnittelemaan häntä. Ampiaisturkin mieleen palautui menneisyys. Kun hänen Tuiskusielun välit olivat olleet lämpimät. Kyllä kolli pitää Tuiskusielusta, klaanitoverina, mutta ei kovin hyvänä ystävänä ainakaan. Unikkokarvan epäonnistuneet pennut. Niin, niiden piti olla Tuiskusielun, mutta yhtäkkiä hän saikin tietää olevansa itse pentujen isä. Unikkokarva oli valehdellut sekä hänelle että Tuiskusielulle. Ampiaisturkki ei ollut tuntenut rakkautta niitä kolmea, märkää, elotonta karvamyttyä kohtaan. Kukaan ei ollut koskaan nimennyt heitä.
Nyt, kun Ampiaisturkki sai tietää Huomensäteen odottavan hänen pentujaan hänessä oli syttynyt kipinä. Pieni tulen kipinä rinnassa. Hän tiesi kaiken niin kuin se oli. Kukaan ei valehdellut hänelle. Mistään. Ampiaisturkki sai kokea sen aidon rakkauden jälkeläisiään kohtaan.
Hän oli salaa toivonut pentuja pitkään. Mutta Huomensäde ei ollut valmis. Mutta yhtäkkiä, kuin Unikkokarvakin tuli tiineeksi. Pentuja oli nyt myös kolme, niinkuin silloin ennen. Ampiaisturkki toivoi Tuiskusielun elämälle hyvää. Kolli oli luultavasti päässyt yli Unikkokarvan petturuudesta, mutta kuitenkin sisimmässään ollut vihainen, kuten Ampiaisturkkikin. Tuiskusielu oli saanut Hohdepennun ja Loistepennusta oppilaita, he olivat kuin hänen omia pentujaan. Hänkin oli vihdoin saanut kokea rakkauden.
Yöpentu hoippuroi silmät kiinni pentutarhassa. Ampiaisturkki katseli huvittuneena, kuinka hänen tyttärensä oli lähdössä pois pesästä.
“Yöpentu, et voi vielä lähteä minnekkään,” Huomensäde kehräsi. Ampiaisturkki loi silmäyksen muihin tyttäriinsä, Aamupentuun ja Iltapentuun, jotka olivat pienikokoisempia kuin siskonsa.
“Ai en?” pentu kysyi vaaleansiniset silmät apposen ammollaan. Ampiaisturkki kehräsi.
“Siskosi eivät ole vielä aukaisseet silmiään,” Huomensäde totesi.
“Aamupentu ja Iltapentu ovat ihan tylsiä,” Yöpentu marmatti lyhyt häntä tikkuna.
“Siellä on kaiken lisäksi kylmä,” Tuiskumarjan poika Tuomipentu murahti. Tuomipennun sisaret olivat klaaninvanhimpien pesässä kuuntelemassa tarinoita Oravaliidolta siitä, miten klaanit vaelsivat Korkokivien yli järvelle.
“Et halua varmaan jäätyä?” kolli jatkoi.
“Minulle mikään ei ole liian kylmä,” Yöpentu sanoi jo sähisten. Ampiaisturkki katsoi, kuinka pennut riitelivät.
“Yöpentu…” Ampiaisturkki yritti.
“Ampiaisturkki,” Huomensäde sanoi laskien häntänsä kollin lavalle. “Pennut ovat pentuja.”
“Hän on aivan kuin sinä,” kolli kehräsi.
“Myrskyklaani on pian pulassa, jos kaikki pentunne on Huomensäteen luonteisia,” Tuiskumarja sanoi virnistäen.
Yöpentu kääntyi kannoillaan ja puski ulos oviaukosta. Kylmä tuuli pörrötti pennun karvan.

Yöpentu oli sinnikkäästi leikkinyt yksin aukiolla, jolla oli lunta niin, että vain pennun sojottava häntä näkyi. Ampiaisturkki seurasi pennun touhuja mielenkiintoisena lehdettömän pensaan alta. Lopulta kolli kuitenkin huomasi pennun tärisevän ja nousi itse ylös.
“Yöpentu, onko sinulla kylmä?” Ampiaisturkki kysyi.
“On,” Yöpentu vastasi hampaat kalisten. “V-voitko.. voitko lämmittää m-minua?”
Ampiaisturkki nyökkäsi. Pentu ei selvästikään halunnut näyttää Tuomipennulle, että olisi luovuttanut.
Yöpentu käveli ylpeänä pentutarhan suojiin. Ampiaisturkki katsoi huvittuneena pennun touhuja.

***

Pisaratassu kyyristyi matalaksi paksun puunrungon päälle. Oppilas katsoi arvioivasti Ampiaisturkkia ja loikkasi. Naaras laskeutui kevyesti Ampiaisturkin niskaan.
“Uh, mitä sinä teet?” Ampiaisturkki tivasi.
“Taistelen,” naaras vastasi viileästi. Ampiaisturkki naurahti.
“Nyt me saalistetaan.”
Pisaratassu näytti pettynyttä naamaa.

Pisaratassun valkoinen tuuhea turkki soluttautui hyvin lumiseen maisemaan, kun hän vaani pähkinää nakertavaa hiirtä. Ampiaisturkki katsoi kuinka oppilas loikkasi. Hiiren kauhunkiljahdus kaikui metsässä, mutta katkesi, kun Pisaratassu antoi sille tappopuraisun.
“Hyvä,” Ampiaisturkki kehui. “Muista kuitenkin pitää häntä paikoillaan eikä se saa laahata maata. Muuten kaikki metsän eläimet kuulee sinut jo kaukaa.”
“Näinkö?” Pisaratassu kyyristyi matalaksi häntä sojottaen. Ampiaisturkki nyökkäsi hyväksyvästi.
“Mennään leiriin ja napataan matkalla jotain,” kolli sanoi ajatellen nälkäistä vatsaansa.

Pisaratassu oli napannut muutaman hiiren lisää ja Ampiaisturkki oli saanut myyrän. Ei hääppöisempi saalis, mutta tuoresaaliskasa täyttyi jonkin verran ja nälkäiset kissat saivat ruokaa.
Ampiaisturkki laski saaliinsa tuoresaaliskasaan ja näki, kuinka Pisaratassu kiirehti sisarustensa luokse, jotka odottivat häntä oppilaidenpesän edustalla olevan puskan juurella.
Ampiaisturkki tunsi, kuinka joku olisi tuijottanut häntä. Hän kääntyi ja huomasi Tuiskusielun katselvansa häntä. Kun kolli huomasi Ampiaisturkin katsahtaneen hänen suuntaansa, Tuiskusielu käänsi nopeasti päänsä Kastelintuun päin, joka vaihtoi kieliä hänen kanssaan. Lähiaikoina Tuiskusielu oli alkanut olemaan entistä enemmän Kastelinnun kanssa. Sen oli oranssinkirjava kolli havainnut. Hän oli kuullut muuten niin hiljaisen ja syrjäytyneen naaraan jopa sanoneen muutaman sanan hänen kuullen. Jotakin oli tapahtunut.

Ampiaisturkki suuntasi askeleensa pentutarhan suojiin. Roihupentu ja Liekkipentu ryntäsivät hänen luokseen Yöpentu kintereillään. He tarrasivat häntä hännästä ja tuuheasta karvasta pienillä terävillä kynsillään.
“Roihupentu ja Liekkipentu, päästäkää hänestä irti,” Taivaannova sanoi ankarasti. “Olette pian oppilaita ja teidän pitäisi käyttäytyä hyvin.”
“Miten voit?” Ampiaisturkki kysyi Huomensäteeltä.
“Hyvin,” naaras vastasi lyhyesti. Hänestä paistoi uupumus ja väsymys.
“Sinun pitäisi nukkua,” Ampiaisturkki sanoi. Huomensäde nyökkäsi jäykästi ja laski päänsä sammalvuoteelle. Hän kietaisi maitoa imevät pennut hännällään lähemmäksi.

Ampiaisturkki makasi vuoteellan Huomensäteen kylmän tyhjän vuoteen vierellä. Kuunvaloa tihkui karhunvatukka oksien läpi luoden varjoja nukkuvien kissojen ylle. *Pian on kokoontuminen*, Ampiaisturkki ajatteli. Ulkona paukkui pakkanen. Väsymys painoi kollin silmäluomia, jotka painuivat hitaasti kiinni ja lopulta hän nukahti.

Luku 10



Liekkisade ja Laventelinenä, vasta nimitetty soturi olivat lähteneet kävelylle. Yö oli jo saapunut ja he istuivat kokoontumissaaren rannassa, minne olivatkin tulleet. Sieltä näki Tuuliklaanin nummet, Myrskyklaanin metsän ja Varjoklaanin pimeän havumetsän. Näytti kuin järvi ja taivas olisi yhdistynyt. Liekkisade tunsi olonsa hyväksi Laventelinenän seurassa. Hän kääntyi katsomaan naarasta, ja näki tuon vaaleansiniset silmät täynnä lempeyttä. He istuivat vielä hetken hiljaa, sitten Laventelinenä sanoi jotain.

"Minä tykkään sinusta", Laventelinenä sanoi. Liekkisade ei kyennyt vastaamaan. Hän oli samaan aikaan hämmästynyt ja iloinen. Hän tyytyi vain painamaan päänsä tuon turkkiin. Niin he istuivat siinä hiljaa, samalla hetki tuntui liian pitkältä, samalla liian lyhyeltä.

"Laventelinenä, minä rakastan sinua. Enemmän kuin mitään muuta", Liekkisade maukui. Laventelinenä hymyili. Liekkisade hymyili takaisin. 

"Tule. Mennään leiriin", Liekkisade sanoi. He nousivat ja kävelivät takaisin jäätä pitkin. Liekkisade valmistautui ottamaan Laventelinenän kiinni, jos tämä putoaisi. Hän kietoi häntänsä Laventelinenän häntään. Laventelinenä painoi turkkinsa kiinni Liekkisateen turkkiin, ja he lämmittivät toinen toistaan. He pääsivät yhä lähemmäs leiriä.



Liekkisade painautui soturien pesässä vasten Laventelinenän lämmintä kylkeä. Hän viimein pääsi taas nukkumaan harmaan naaraan viereen. Hän nukahti melkein heti. Hän heräsi niityllä, joka oli alkanut jo käydä tutuksi. Taas hän jahtasi jänistä. Jänis juoksi nopeasti, ja Liekkisade sen perässä. Maahan aukesi syvä kuilu, jonne Liekkisade tippui. Hän yritti ottaa kuilun seinämistä kiinni, mutta turhaan. Kynnet lipsuivat, ja hän putosi kuilun pohjalle

"Apua!" Liekkisade huusi. Ja taas hän tunsi sen kivun, joka tuntui siltä että joku raastoi hänen lapojaan. Kun hän katsoi, hän näki kissan, ei, ei kissan, pikemminkin kissan varjon roikkumassa hänen lavoistaan ja vetämässä häntä kuilun pohjalle asti. Hän yritti sätkiä irti, mutta turhaan. Hän ei päässyt pois.

"Laventelinenä! Valkotähti! Värehäntä! Tammihuurre!" Liekkisade huusi nimiä, jotka tulivat hänen mieleensä. Kun ei kuulunut vastausta hän huusi vielä kerran apua. Huuto kaikui, ihan kuin joku muukin olisi huutanut yhtä aikaa saman asian. Tällä kertaa uni jatkui kauemmin, kuin se ikinä ennen oli jatkunut. Hän edelleen tunsi kynnet lavoissaan. Jos minä rentoudun… Liekkisade yritti rentoutua. Hän tunsi, kuinka varjo hellitti otetta. Pikku hiljaa kaikki alkoi haalistua, ja hän alkoi vajota takaisin hereille. 

"Liekkisade? Oletko kunnossa?" Laventelinenä kysyi huolissaan.

"O-Olen minä, se oli vain uni", hän rauhoitteli rakastamaansa kissaa. Laventelinenä rauhoittui.

"Lähdetkö saalistamaan?" Liekkisade kysyi. Laventelinenä nyökkäsi. Liekkisade kietaisi häntänsä taas Laventelinenän häntää vasten ja he kävelivät pesästä ulos. 



Vartiossa oli vielä joku, sillä oli vasta varhainen aamu.

"Olemme menossa saalistamaan", Laventelinenä selitti. He menivät vartiossa olevan Vatukkaviiksen ohi. Laventelinenä painoi poskensa Liekkisateen poskea vasten. He lämmittivät toinen toistaan. Liekkisade kuuli hiiren rapistelemassa pensaikossa.

"Hiiri!" Laventelinenä hihkaisi. 

"Nappaa sinä se, menen etsimään jotain muuta", Liekkisade sanoi lempeästi. 



Liekkisade löysi pitkän etsimisen jälkeen todella laihan vesimyyrän. Hän pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi sitä kohti. Hän loikkasi ja sai sen kiinni. Liekkisade puraisi sen niskat poikki, ja hautasi sen kohmeiseen maahan. Hän lähti etsimään Laventelinenää, mutta naarasta ei kauaa tarvinnut etsiä.

"Mi-Minä en saanut sitä hiirtä, enkä löytänyt muuta. Mennäänkö katsomaan, voiko joella kalastaa?" Laventelinenä kysyi. 

"Ei se mitään. Mennään vain", Liekkisade vastasi. Jo kaukaa he näkivät, että joki oli jäässä.

"Mennään luistelemaan siinä, niin kuin eilen", Liekkisade sanoi. Hän otti askelen jäälle.

"Minä testaan, onko se ohutta. Olen varovainen, odota tässä", Liekkisade sanoi lempeästi. Hän otti taas askelen jäälle ja uskaltautui menemään kokonaan. 

"Tämä on kestävää! Tule sinäkin!" Liekkisade huudahti iloisena. Laventelinenä astui myös jäälle, hieman epävarmana kuitenkin. Laventelinenä uskalsi nyt paremmin olla jään päällä. Liekkisade lähti luistellen jäällä kauemmas, kohti saarta. Ennen kuin hän huomasi, jää meni säröille hänen altaan. Kuului ääni, kun se murtui ja Liekkisade jähmettyi järkytyksestä.

"Liekkisade!" Laventelinenä huudahti. Liekkisade molskahti veteen ja pää katosi veden alle. Pian hän nousi pintaan mutta upposi melkein heti takaisi. Hän kauhoi vettä ja yritti pysyä pinnalla, mutta turhaan. Virta oli jopa Jokiklaanilaiselle liian kova, varsinkin kun se oli jäässä. Sitten Jokiklaanin rajapartio ilmestyi. Sitä johti Nokkosväre, sekä mukana olivat Aamuruusu, Uniyö ja Savikäpälä sekä oppilas Simpukkatassu.

"Liekkisade, odota! Me autamme sinua!" Nokkosväre huudahti ja syöksyi rohkeasti, jopa uhkarohkeasti jäälle. Hän tarttui pienen kollin niskanahasta ja veti hänet kuivalle maalle, tai siis jäälle.

"Kiitos! Luulin sen olevan kestävää!" Liekkisade sanoi ja yskäisi. 

"Mennään leiriin, minusta tuntuu että Liekkisateen pitää päästä leiriin!" Laventelinenä tokaisi. Hän painoi kylkensä kiinni Laventelinenän kylkeen. He kävelivät partion mukana leiriin. Liekkisade aivasti.





"Sinun taitaa olla parasta käydä Kaamosmarjan pesällä, jos olet vilustunut", Nokkosväre sanoi. Liekkisade nyökkäsi. Hän käveli Kaamosmarjan pesälle, ja kertoi mitä oli käynyt.

Koivun tarinat - Luku 7

// Taistelua ja verta!

Juoksin lumista polkua pitkin tassut välillä liukastellen lumen päälle muodostuneen jään vuoksi. Puuskutin hengästyneenä ja yritin nieleskellä ettei kurkkuni kuivuisi pakkasen puremasta.
"Lujempaa!" Lumivarjo huusi aukion keskeltä korkean kiven päältä. Kiristin tahtiani niin, että kynsiini sattui, kun yritin pitää tassuni vakaina jäisellä lumella.
"Kuvittele, että metsä palaa ja joudut juoksemaan henkesi edestä! Joten juokse! Sinä pystyt siihen jos vain haluat!" mestarini kajautti äänensä kuuluviin.
Lumivarjo oli laittanut kuntoni ja kestävyyteni koetukselle oikein kunnolla. Tunsin miten lihakseni olivat kasvaneet ja kuntoni oli kohentunut huomattavasti. Olin myös nopeampi mitä aikaisemmin ja se oli täysin harjoittelun tulosta.
"Hupsista!" henkäisin, kun paksu lumikerros tipahti kuusen oksalta suoraan eteeni. Väistin kinoksen vikkelästi eikä se hidastanut menoani juuri lainkaan.
"Hyvä!" Lumivarjo oli huomannut yllättävän esteeni.
"Hyvä Koivutassu!" korvani värähti kuullessani Iltakatseen äänen. Vilkaisin vain sekunniksi nähdäkseni Iltakatseen asettuvan Lumivarjon viereen seuraamaan harjoitustani. Se sekuntti herpaannutti keskittymiseni ja pian jo olin seuraavan lumikinoksen alla joka tipahti puun oksalta paksuna ja painavana.
"Koivutassu!" Lumivarjon säikähtänyt ääni humisi korvissani ennen kuin lumi painoi minut maata vasten.
Siirsin lunta tassuillani jotta pääsin sen alta pois. Köhisin hiutaleita ulos suustani samalla, kun Lumivarjo ja Iltakatse juoksivat luokseni.
"Miten kävi?" mestarini katsoi minua huolissaan.
"Kaikki hyvin", köhisin ja ravistelin lumet turkistani.
"Antoi olla viimeinen kerta, kun häiritset oppilaani keskittymistä", Lumivarjo kääntyi Iltakatseen puoleen tiukka sävy äänessään.
"Mitä minä tein? Minähän vain kannustin häntä", kolli katsoi naarasta hölmistyneenä.
"Sinä ilmestyit yllättäen paikalle! Sen sinä teit", Lumivarjo tuhahti minun yrittäessä saada lunta pois korvastani.
"Syy on minun. Minun ei olisi pitänyt antaa keskittymiseni herpaantua", totesin hieman vaivaantuneesti.
"Ei niin. Pidetään pieni tauko. Jatketaan heti, kun tuo kollin ryökäle on lähtenyt", Lumivarjo vilkaisi Iltakatsetta tuhisten ennen kuin palasi kivelle.
"Anteeksi", nuori soturi irvisti kiusaantuneesti.
"Äh ei se mitään. Olen hengissä. Oliko sinulla jotakin asiaa?" kysyin.
"Tulin vain katsomaan harjoitteluasi. Sadetassu kertoi, että olisitte täällä. En tiennyt sen häiritsevän näin", kolli hymähti.
"Ei se mitään mutta ehkä parempi jos palaat takaisin. Lumivarjo tuskin katsoo hyvällä, että jäät häiritsemään keskittymistäni", naurahdin.
"Ehkä parempi niin. No jätän sinut nyt rauhaan", Iltakatse hymyili.
"Oli kiva nähdä. Nähdäänkö myöhemmin?" kysyin ennen kuin kolli ehti lähteä.
"Sopii. Käydäänkö metsästämässä oppituntisi jälkeen?" hän kysyi puolestaan ja nyökkäsin tälle.
"Jatketaanko?" Lumivarjo huudahti huomatessaan Iltakatseen poistuvan.
"Kyllä, mestari!" vastasin kuuluvasti ja pinkaisin jälleen juoksuun.

Harjoittelun jälkeen palasimme leiriin ja ensi töikseni etsin Iltakatseen. Kiersin leiriä etsien häntä katseellani kunnes törmäsin Tiikerilumeen.
"Anteeksi!" henkäisin pelästyneenä osuessani kollin kylkeä vasten koska en katsonut eteeni.
"Ei se mitään. Ketä etsit?" Sadetassun isä hymyili minulle joten rentouduin hieman.
"Oletko nähnyt Iltakatsetta?" kysyin reippaasti.
"Hän oli hetki sitten soturien pesässä. Voit käydä katsomassa onko hän edelleen päivänokosilla", Tiikerilumi nyökkäsi soturien pesää kohti.
"Selvä. Kiitos", kiitin.

"Koivutassu!" jarrutin kuullessani Honkasydämen äänen takaani.
"Hei", tervehdin tätä hymyillen.
"Miten päiväsi on sujunut?" kolli kysyi minulta.
"Hyvin. Tulin juuri Lumivarjon oppitunnilta ja etsin nyt Iltakatsetta. Sovimme menevämme metsästämään", kerroin.
"Sepä mukavaa. Minulla olikin sinulle eräs kysymys. Ajattelin mennä huomenna metsästysreissun lomassa katsomaan josko näkisin Kotkasiiven. Haluaisitko sinä tulla mukaani?" Honkasydän madalsi ääntään sanoessaan Myrskyklaanilaisen soturin nimen.
"Minäkö?" ihmettelin hieman kysymystä.
"Niin. Toisesta silmäparista ei olisi haitaksi ja palatessamme voisimme saada enemmän tuoresaalista klaanillemme", Honkasydän totesi.
"En oikein tiedä. Minusta tuntuu jotenkin arvelluttavalta poistua reviiriltämme", mutisin hiljaa mietteliäänä.
"Minä turvaan selustasi ja sitä paitsi jos joku saa meidät satimeen niin voisin todeta, että sinä eksyit ja etsin sinua", Honkasydän oli selvästi varma suunnitelmastaan mutta epäilin suuresti sitä. Toisen klaanin jäsenet huomaisivat heti, että olin jo niin vanha oppilas ettei eksymiseni omalta reviiriltä olisi kovin uskottavaa.
"Varasuunnitelmasi kaipaa hiomista", totesin vakavana. Honkasydän huokaisi syvään.
"Selvä. Kertoisin sinun olevan sokea ja sinulla on sairaus ettet haista mitään joten eksyit reviiriltämme minun huolimattomuuttani", Honkasydän sepitti hiljaa.
Huokaisin syvään päätä pudistellen.
"Hyvä on. Ymmärrän kuinka kovasti haluat mennä tapaamaan poikaasi minun kanssani joten syteen taikka saveen niin minä tulen mukaasi", sanoin viimein. Honkasydän oli tosiaan viimein saanut selville, että Kotkasiipi, tuo Myrskyklaanilainen soturi oli hänen poikansa. Joten totta kai hän halusi nähdä tämän mahdollisimman pian ja ymmärsin kyllä, että hän tarvitsisi varasuunnitelman jos joku hänet yllättäisi. Ja koska olin ainoa joka tiesi tästä niin minä olin hänen varasuunnitelmansa.
"Hienoa! Lähdetään varhain aamulla liikkeelle", Honkasydän nyökkäsi ja lähti.
Huokaisin syvään ja käännyin jatkaakseni matkaani soturien pesälle. Mutta juuri, kun olin jatkamassa matkaa näin Iltakatseen tulevan minua kohti.
"Siinähän sinä olet. Olen etsinyt sinua kaikkialta", hymyilin katsellessani miten vaaleanruskea juovikas kolli asteli luokseni iloinen ilme kasvoillaan. Tunsin pienen perhosen lepattavan hetkellisesti rinnassani kollin katseen alla.
"Kävin hetken lepäämässä odotellessani sinua", Iltakatse sanoi.
"Siltä sinä näytätkin", hymähdin katsahtaen kollin pörröistä päälakea joka oli sammaleen peittämä.
"Miten sinä olet saanutkin sammalta päähäsi", virnistin pyyhkien tassullani kollin päälaen puhtaaksi.
"Taisin nukkua selälläni hyvän tovin", Iltakatse totesi nuolaisten tassuaan ja tasoittaen sillä pörröisiä karvojaan.
"Oletko valmis saalistamaan?" kysyin hymyillen.
"Kyllä vain neiti. Eiköhän mennä", Iltakatse nyökkäsi.

Juoksimme polun reunaa pitkin samalla haistellen ilmaa. Pakkanen tuntui vain kiristyvän ja se sai ihoni kanan lihalle.
"Odota! Haistan rusakon", Iltakatse sanoi hiljaa ja jarrutimme siihen paikkaan. Toden totta minäkin haistoin nyt maukkaan rusakon tuoksun.
"Hajujälki vie metsäaukiolle", totesin.
"Sinne siis", kolli nyökkäsi ja lähdimme nyt hiljaisin askelin kohti metsäaukiota, joka oli vain parin kymmenen ketun mitan päässä meistä.

"Siellä se on", Iltakatse kuiskasi, kun rusakko tuli näkyviin. Se oli aivan aukion keskellä kuopien lunta käpäliensä alta.
"Saarretaan se. Mene sinä tuohon suuntaan niin minä menen tähän suuntaan", sanoin hiljaa ja nuori soturi nyökkäsi.
Hiivimme rusakon molemmille puolille ja olin täysin keskittynyt rusakon metsästykseen etten huomannut erästä tärkeää seikkaa ympäristössäni.
Täysin automaattisesti nähdessäni, että oli hyvä aika iskeä kiinni rusakkoon ampaisin matkaan.

"KOIVUTASSU EI!" Iltakatseen kauhun sekainen huuto kaikui aukiolla. Juuri, kun hyppyni oli kesken jokin osui minuun täydellä voimalla sivusta päin ja osuin kivuliaasti jäiseen maahan. Rusakko lähti kiitojuoksuun henkensä edestä samalla, kun kettu painoi minua maata vasten.
Kettu oli nähnyt saman rusakon kuin mekin mutta oli tullut sellaisesta suunnasta ettei sen kitkerän paha haju ollut syystä tai toisesta osunut vasten kuonoani.
"Koivutassu!" Iltakatse juoksi täyttä vauhtia minua kohti ja hyppäsi ketun niskaan purien tätä raivokkaasti. Ketun terävät hampaat vilkkuivat sen sähistessä ja kiljuessa kollin pitäessä hampaillaan sen niskanahasta kiinni.
Kömmin puhisten ylös ja tassuni tärisivät. Ravistelin lumet turkistani Iltakatseen menettäessä otteensa ketun niskasta. Juoksin siltä seisomalta kohti kettua ja puraisin sitä jalasta. Sitten juoksin sen mahan alta ja pyörin sen ympärillä niin vikkelästi kuin taisin samalla, kun Iltakatse nousi tassuilleen.
"Mene hakemaan apua! Minä pärjään kyllä hetken!" puuskutin väistellen ketun hampaita ja teräviä kynsiä.
"Palaan niin pian kuin pystyn!" kolli huudahti ja pinkaisi juoksuun.

Juoksin ketun mahan alta uudestaan ja hyppäsin sen päälle purren sen niskaan ja pitäen kynsillä kiinni sen selkänahasta. Ketun löyhkä sai silmäni lähes vuotamaan mutten päästänyt irti.
Äkkiä kettu teki niin yllättävän liikkeen etten pysynyt siinä kiinni ja tömähdin vasten maata.
Kettu käytti tilanteen hyväksi ja pureutui kiinni olkaani. Ulvahdin viiltävästä kivusta ja kaduin jo nyt lähettäessäni Iltakatseen pois hakemaan apujoukkoja. Mutta tiesin ettemme saisi tätä ryökälettä häädettyä kahdestaan ja paetessa vaarana olisi ollut se, että kettu olisi tullut leiriin.

Ketun purressa olkaani iskin viimeisillä voimillani kynteni ketun jalkaan joka piteli minua maata vasten. Sen jälkeen iskin hampaani pedon kuonoon jotta tämän ote olkapäästäni hellittäisi. Kettu vinkaisi, kun terävät hampaani upposivat sen herkkään pitkään kuonoon.
Pedon ote hellitti sen verran että sain itseni pois ketun alta ja raahauduin niin kauas kuin vain kykenin. Nojasin korkeaa puuta vasten kivusta vaikeroiden. Verta pulppusi olkapääni haavasta ja tunsin miten maa jalkojeni alla alkoi pettämään.
Kettu ravisteli itseään, nuolaisi haavaa jalassaan ja alkoi jälleen murista ja sähistä minulle.
"Voi Tähtiklaani! Auttakaa minua!" epätoivon kyyneleet valuivat poskilleni katsellessani miten punaruskea otus lähestyi minua uhkaavin askelin.
Juuri silloin kuulin miten maa tömisi ja kaukaa kuului taisteluhuuto kissalauman juostessa aukiolle valmiina taistoon.
Huokaisin helpotuksesta ja katsahdin kohti taivasta.
"Tähtiklaanin kiitos", henkäisin jalkojen pettäessä altani ja lysähtäessäni maahan.
"Koivutassu!" Iltakatseen huolestunut ääni lähestyi minua. Tuntui, kuin sumu olisi laskeutunut lähestyvien kissojen päälle.
"Hänet pitää viedä parantajalle ja pian!" kuulin Lumivarjon hätääntyneen äänen ja irvistin kivusta, kun Iltakatse tuli rinnalleni jonkun toisen kissan kanssa ja he nostivat minut kollin selkään.
"Pysyykö hän siinä?" toinen kissoista oli Sadetassu.
"Kyllä. Mennään!" Iltakatse sanoi ja lähti juoksuun. Sen kuultuani pimeys laskeutui ja tuli hiiren hiljaista.

Korpin tarinat - Luku 7
Synkän metsän tummat varjot kulkivat läpi puiden, kivien ja pensaiden. Hengitin kitkerää ilmaa keuhkoihini ja minut valtasi lämpö. Istuin kivellä katsellen miten eräs kolli opetti kahta nuorta kissaa. Oppilaat taistelivat keskenään kuunnellen tarkkaavaisesti kollin ohjeita. Punakynttä ei näkynyt. Olin odottanut häntä jo hyvän tovin mutta Synkän metsän mestariani ei näkynyt missään. Otin ajasta kaiken hyödyn irti joten katselin toisten oppitunteja ja yritin painaa niitä mieleeni. Katsahdin taakseni nähdäkseni korkealla siintävän kukkulan jonka päällä jälleen synkkä hahmo istui katsellen tarkkaavaisesti metsän tapahtumia. Mietin kuka tuo hahmo mahtoi olla? Minusta tuntui ettei oikein kukaan tiennyt sitä. Tai ainakaan en ollut kohdannut kissaa joka olisi kertonut kuka meitä katseli silmä kovana yöstä toiseen.
Siirsin katseeni takaisin oppilaisiin. Katselin miten he liikkuivat sukkelasti sinne tänne ja heidän askeleensa tuntuivat täysin vaivattomilta. Venyttelin raajojani ja vilkuilin taas ympärilleni. Ei ollut Punakynnen tapaista olla myöhässä oppintunnistamme.
Suljin silmäni ja keskityin hengittämiseen. Mieleeni juolahti jälleen aikaisemmat päivien tapahtumat. Muistelin miten Honkasydän oli vieraillut Myrskyklaanilaisen Kotkasiiven luona ja kertonut tälle olevansa hänen isänsä.
Huokaisin syvään, kun otsalleni muodostui mietintä ryppy. Miten lähtisin lähestymään tätä asiaa? Mikä minun suunnitelmani voisi olla toteuttaakseni äitini ehdotuksen näyttää isälle mihin pystyn? Näyttämään, että olen kaikesta huolimatta vahva? Vahvempi kuin hän. Emoni opetti minut vahvaksi ei isäni. Halusin niin kovasti näyttää mitä olin oppinut ja mihin asioihin kykenin. Kaiken sen näyttämisen halun lisäksi halusin vähän hupia. Elämäni oli tällä hetkellä tylsää. Opettelin taistelemaan ja metsästämään mutta muuten minulla oli tylsää. Halusin jotakin tekemistä. Jotakin hupia elämääni. Jotakin mistä voisin nauttia.

Tuhahdin turhautuneena. Kotkasiipi olisi hyvä hupini kohde mutta minun pitäisi miettiä asia loppuun asti ennen kuin ryhtyisin työhön. Minulla oli kohde muttei suunnitelmaa ja se ei vienyt kovin pitkälle.
"Valmiina oppituntiin?" Punakynsi ilmestyi taakseni ja hyppäsin siltä seisomalta alas kiveltä.
"Kyllä mutta minulla on ensin kysyttävää", totesin ja Punakynsi nyökkäsi jatkamaan.
"Jos haluaisit vähän hullutella jonkun kustannuksella niin miten toteuttaisit sen?" kysyin.
"Riippuu mitä tarkoitat hulluttelulla", kolli vastasi mietteliäänä.
"Tuottaa pientä tuskaa ja kärsimystä toiselle", virnistin.
"Ottaisin selvää siitä ketkä ovat hänelle läheisiä. Sitten otat yhden hänen läheisistään kohteeksi jonka kautta pystyt esimerkiksi saamaan tietoa tuosta pääkohteestasi", Punakynsi totesi.
"Voisiko se toimia, että pyrkisin ansaitsemaan hänelle läheisen kissan luottamuksen ja tuottaisin jollain tavalla kärsimystä hänelle sen kautta", mietin.
"Miksikäs ei. Yrität saada hänet näyttämään huonolta huhujen avulla tai jos kohteesi on eri klaanista niin saisit hänelle läheisen kissan vaihtamaan klaania tai jotain muuta vastaavaa", Punakynsi mietti.
"Pohdin asiaa", nyökkäsin. Punakynsi oli antanut minulle idean murusia suunnitelmaani. Nyt minun vain pitäisi selvittää ketkä olivat Kotkasiiven kanssa läheisiä ja valita heistä joku. Ehkä aloittaisin hänen pikku oppilaastaan Ruusutassusta.

Jouduin laittamaan ajatukseni hetkeksi muualle ja keskittyä Punakynnen oppituntiin. Punakynsi ei päästänyt minua tälläkään kerralla helpolla vaan jouduin tekemään kaikkeni etten jäisi hänelle alakynteen. Olin liian monesti jo joutunut vaihtamaan petini sammaleet uusiin, koska kolli oli saanut milloin mihinkin viillettyä haavan tai sitten joku vanhoista haavoistani aukesi uudelleen. Olin sepittänyt milloin mitäkin parantajalle ja pelkäsin hänen kohta aavistavan jotakin ellen alkaisi tosissani tekemään töitä sen eteen, että voittaisin Synkän metsän mestarini taisteluharjoituksissamme.
Punakynsi painoi minut sadannetta kertaa vasten kylmää mustaa maata mutta tällä kertaa sain itseni pyristeltyä vapaaksi hänen terävästä otteestaan. Kipusin hänen selkäänsä vauhdilla ja pidin tiukasti kiinni kynsilläni hänen nahastaan etten vain lentäisi suin päin sukkelaan vasten puuta tai kalliota niin kuin edellisillä kerroilla oli monesti käynyt.
Punakynsi pääsi irti otteestani mutta reagoin liikkeeseen nopesti ja sain heitettyä hänet päin kiveä jättäen mojovan jäljen kynnestäni hänen kylkeensä.
"Hieno liike. Alat oppia", Punakynsi nyökkäsi minulle hyväksyvästi ja tunsin pienen ylpeyden piston sisälläni.
"Jatketaan ensi yönä uudeestaan", hän lisäsi ja nyökkäsin hänelle.


Ravistelin itseni lämpimässä oppilaiden pesässä. Nuolin pienet naarmut olkapäiltäni ja olin tyytyväinen öiseen suoritukseeni. Olin välttynyt pahimmilta haavoilta ja sammalpetinikään ei ollut saanut veripisaroita itseensä. Aioin pärjätä Punakynnelle ensi yönäkin.

Astuin ulos pesästä samalla venytellen jäseniäni. Näin Ahmakäpälän kauempana juttelemassa varapäälikön kanssa. Sen jälkeen hän hölkkäsi luokseni.
"Sinä tulet aamupartioon mukaan. Yöpartio tulee ihan kohta takaisin joten oletko valmis?" mestarini kysyi. Tämä oli toinen partio johon pääsin mukaan ja partiot olivat mielestäni jokseenkin mielenkiintoisia joten lähdin mielelläni mukaan.
"Kyllä", vastasin ja seurasin kollia leirin uloskäynnille.
Juuri soturinimensä saanut Iltakatse ja Koivutassun mestari Lumivarjo odottelivat jo yöpartion saapumista. Iltakatse vilkaisi minua viileän vakavasti ja tuhahdin mielessäni. Iltakatse ei pitänyt minusta enkä minä hänestä. Se ei minua liikuttanut.
Yöpartion saapuessa he kertoivat tilannepäivityksen reviirillä liikuskelevasta ketusta jonka jälkeen lähdimme kierrokselle. Minusta olisi ollut mukavaa törmätä kettuun elämäni ensimmäistä kertaa. Minua kiinnosti miltä kettu näytti ja miltä tuntui taistella sitä vastaan. Haju oli ainakin järkyttävä ja pistävä mutta kaikki muu oli minulla vielä kysymysmerkkiä tuosta otuksesta.

"Ketun hajujälki on kyllä voimakas. Taitaa silläkin olla nälkä", Lumivarjo nyrpisti nenäänsä haistaessaan pedon.
"En haluaisi törmätä nälkäiseen kettuun", Iltakatse totesi vakavana.
"Jos noin pelottaa niin pitäisikö sinun palata leirin turviin", mutisin Iltakatseen takaa.
"Oletko koskaan nähnyt edes kettua? Jos olisit tietäisit ettei sen otuksen kanssa leikitä", Iltakatse sihahti kuullessaan kommenttini.
"Oletko kokeillut?" virnistin kollille ivallisesti. Nautin siitä, kun sain Iltakatseen ärsyyntymään.
"En. Enkä halua", Iltakatse katsoi minua silmät viiruina.
"Noniin pojat. Jatketaan matkaa", Lumivarjo totesi huokaisten.
Kävelimme Tuuliklaanin rajan tuntumassa seuraten ketun vahvaa tuoksua.
"Se on ylittänyt tästä rajan ja mennyt Tuuliklaanin puolelle", Ahmakäpälä sanoi haistellen ilmaa.
"Hyvä sitten. Ei tarvinnut ryhtyä häätötoimiin", Lumivarjo nyökkäsi helpottuneena.
Teimme kierroksemme loppuun jonka jälkeen jäin Ahmakäpälän kanssa metsästämään klaanille ruokaa.

Palasimme takaisin leiriin saatuamme kiinni hoikan rusakon ja tuuhea häntäisen oravan sekä pari hiirtä. Se oli hyvä saalis pitkään aikaan.
Ahmakäpälä raahasi rusakon pentutarhaan, kun taas minä vein oravan ja hiiret klaanin vanhimmille ennen kuin hain tuoresaaliskasasta itselleni päivän ruuan.
Asetuin makuulle valitsemani hiiren kanssa oppilaiden pesän edustalle. Syödessäni syvennyin samalla ajatuksiini. Oli aika tutustua velipoikaan paremmin ja miettiä miten sen toteuttaisin.

//hieman rankkoja aiheita; esimerkiksi puhetta kuolemasta, synkistä ajatuksista jne


14. luku – You will bloom

Tuiskusielu ei taaskaan saanut unta. Hän makasi sammalpetinsä lämmössä ja vaikka kuinka hän yritti sulkea silmänsä ja nukahtaa, uni ei tullut. Kirjava kolli huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Ensin hän katseli pesän seinää, kunnes kollin katse lipui pesässä nukkuviin sotureihin.
Joskus hän muisteli unelmoineensa siitä, että saisi nukkua muiden Myrskyklaanin urheiden soturien lailla tässä pesässä. Hän oli aiva tuoreena soturina ollut onnensa kukkuloilla, kun Heinätähti oli antanut hänelle hänen soturinimensä ja hän oli päässyt oppilaiden pesästä soturien pesään. Hänestä oli tullut upean klaanin soturi, jolla olisi vielä upea elämä edessään.
Ja sitten se kaikki oli romahtanut. Hän oli tällä hetkellä yllättynyt siitä, että nukkui tässä pesässä muiden myrskyklaanilaisten soturien ympäröimänä. Hän muisti yhä sen hetken, kun oli päättänyt lähteä Myrskyklaanista ja jättää sen tutun elämän taaksensa sinä yönä.
Toisinaan Tuiskusielu koki katuvansa sitä päätöstä enemmän kuin mitään, toisinaan hän taas pohti olisiko hänen pitänyt olla palaamatta Myrskyklaaniin. Hänen oli tosin pakko myöntää se, ettei hän kokenut olevansa missään muualla kuin kotonaan kuin juuri täällä, Myrskyklaanissa. Aluksi se oli tuntunut aivan mahdottomalta, mutta nykyään Tuiskusielu ei voisi ajatella elämää muualla. Olihan se ollut kuin unelmaa asua kaukana klaaneista, kaukana klaanikissojen murheista ja kaukana täältä, jossa häntä oli satutettu.
Mutta jopa pahat hetket kuuluivat elämään. Ja täällä olivat hänen kaksi oppilastaan ja hänen perheensä, josta osa oli tosin siirtynyt kulkemaan jo Tähtiklaanin kanssa.
Tuiskusielu vilkaisi pentutoveriaan, Pakkaspuroa, joka nukkui nykyisin yksin pesän laitamilla. Huurrekuun kuoltua Pakkaspuro oli vetäytynyt täysin omiin oloihinsa ja puhui vain tarvittaessa. Tuiskusielua väänsi vatsasta. Hän oli ollut hieman samanlainen itse, ja saattoi varmaan vieläkin olla. Nykyisin hän oli edes hieman parempi.
Tuiskusielu kuuli kuinka joku liikehti pedillään. Luultavimmin herännyt ja vaihtoi nyt asentoa. Tuiskusielun arvaus osottautui kuitenkin vääräksi, kun hän huomasi Kastelinnun astelevan pesän poikki ja lopulta ulos pesästä kuin tuli hännän alla. Tuiskusielun turkki väreili. Kastelinnusta huokui outo olemus ja se muistutti Tuiskusielua liikaa siitä yöstä, kun hän oli lähtenyt. Kirjava kolli siristi silmiään ja se tunne tuntui samaan aikaan tukahduttavan hänet ja samaan aikaan käskevän hänet liikkeellee Kastelinnun perään.
Tuiskusielu nousi lopulta itsekin käpälilleen ja lähti seuraamaan Kastelintua. Naaras oli syöksynyt juoksuun heti leiristä ulos päästyään ja Tuiskusielu murahti. Öinen juoksulenkki? Hän voisi hyvin palata takaisin omaan petiinsä ja koettaa nukahtaa ja unohtaa tämän. Kolli pudisti päätään ja lähti juoksemaan Kastelinnun hajujäljen perään. Hänen sydämensä vei häntä eteenpäin eikä mikään pysäyttäisi häntä nyt.
Tuiskusielu oli kohdannut aivan palasina olevan Kastelinnun, jonka poskia pitkin olivat valuneet kyyneleet. Naaras oli kertonut kaiken ja Tuiskusielu oli ollut sekä hämmentynyt, yllättynyt että pahoillaan. Kastelintu oli kokenut niin paljon ja tuntui rankaisevan itseään liian kovalla otteella. Naaras olisi halunnut lähteä klaanista ja hylätä järven taakseen, mutta Tuiskusielu esti. Hän ei antaisi Kastelinnun tehdä sitä virhettä, jonka oli itse tehnyt. Hän ei estäisi Kastelintua lähtemästä, mutta näyttäisi, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä. Hän näyttäisi naaraalle, että olisi toinen vaihtoehto, parempi vaihtoehto.
Hän teki jotain, jota kukaan ei ollut tehnyt hänelle.
Kastelintu oli kertonut tappaneensa kaksi kissaa. Tuiskusielu oli ollut yllättynyt ja todella hämmentynyt, ja tietysti aluksi hieman järkyttynyt. Mutta edes sekään ei ollut muuttanut sitä, miten Tuiskusielu näki Kastelinnun tai mitä hän naaraasta ajatteli. Hän… hän olisi halunnut olla vihainen, mutta hän ei ollut. Hän olisi todella halunnut olla vihainen, mutta hän oli silti helpottunut, kun koki vain sympatiaa ja ymmärrystä naarasta kohtaan.
Naaras oli seurannut sitä, minkä oli uskonut oikeaksi. Hän oli ollut rohkea, vaikka olikin tehnyt typeriä asioita, asioita, joita ei olisi saanut tehdä. Mutta pohjimmiltaan naaras oli ajatellut kaikkien muiden paitsi omaa etuaan. Hän oli ajatellut pelastavansa klaanit, hän oli luullut toimivansa oikein. Hän oli tarkoittanut vain parasta, vaikka tapahtumat olivatkin kääntyneet ikävästi nurin. Kastelintu ei ollut paha kissa. Kun naaras oli sitä Tuiskusielulta kysynyt, oli Tuiskusielu vastannut rehellisesti.
Tuiskusielu oli tuntenut pahaa oloa Kastelinnun puolesta.
Mutta hän oli oikeassa siinä, ettei lähteminen klaanista auttanut mitään. Kastelinnun oli kohdattava omat painajaisensa ja mieltään härnäävät demonit. Se olisi ainoa keinoa, ainoa hyvä keino. Pakeneminen ei auttaisi, Tuiskusielu tiesi sen itse varsin hyvin. Sitä voisi yrittää piiloutua ja paeta, mutta koskaan ei pääsisi todella pakoon. Lopulta se kaikki kaatuisi taas päälle.
Tuiskusielu ymmärsi sen, miten vahvasti traumaattiset kokemukset, omat teot ja kaikki se vaikuttivat ja kahlitsivat mielen. Samalla hän tiesi myös sen, ettei tunteisiin takertuminen auttaisi. Hän lupasi itselleen ja myös Kastelinnulle, että auttaisi naarasta sen, minkä vain voi. Ei Kastelintu ansainnut tällaista… riutumista ja kitumista. Ihan sama mitä naaras oli tehnyt, hän katui ja hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Kastelintu ei ollut paha kissa. Pahat kissat tekivät tahallaan tällaista ja nauttivat siitä, ja Kastelintu ei ollut sellainen kissa. Tähtiklaani oli muutenkin sellainen, että kukaan ei ottanut mitään selvää, mitä kuolleet kissat yrittivät oikein sanoa. Miksi ennustukset ja viestit piti antaa niin typerällä epäselvällä tavalla?
Tuiskusielu ja Kastelintu olivat painautuneet toisiaan vasten ja oli tuntunut kuin jokin outo painolasti olisi valunut Tuiskusielun harteilta. Oli kuin… oli kuin jokin olisi muuttunut. Kastelintu tuntui samaan aikaan niin pieneltä mutta silti niin voimakkaalta hänen kylkeään vasten. Kolli kietoi tuuhean häntänsä Kastelinnun ympärille ja laski päänsä naaraan päälaen päälle. Hän ei lähtisi minnekään tästä, ei edes vaikka koko maailma hajoaisi.
Lopulta Tuiskusielun omat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Vasta nyt, niin monen kuun jälkeen, hän tunsi itkevänsä sen kaiken takia, joka hänelle oli tapahtunut. Ja hän ei ollut yksin. Hän tosiaan tunsi, ettei ollut enää yksin. Ja se tunne oli mitä oudoin, mutta suurenmoisin.
Kolli oli lähtenyt viemään Kastelintua takaisin leiriin, kun naaras oli lopettanut itkemästä. Kolli pysyi koko sen matkan aivan Kastelinnun kylkeä vasten muistuttaen naaraalle, että hän ei ollut yksin.
”Muista, Kastelintu”, Tuiskusielu puhui hetken päästä, ”vaikka olet tehnyt asioita, joita kadut, et ole koskaan yksin. Sinulla sisaresi, vanhempasi ja… myös minut. Oli mitä vain, olen tässä, vierelläsi. Tapahtuisi ihan mitä vain.”
Kolli katsahti sivusilmällä naarasta.
”Ja mitä oletkaan tehnyt, et ole paha kissa. Olet kaikkea muuta kuin paha kissa. Me kaikki teemme virheitä ja ne opettavat meille asioita. Sinä toimit sinun uskosi ja sen ennustuksen mukaan ja ne ovat asioita, joita ei aina uskalla epäillä. Joskus tekemämme virheet painavat meitä ja toivomme, ettei niin olisi koskaan tapahtunut”, Tuiskusielu puhui. ”Mutta virheet eivät tee meistä pahoja. Sinä kadut, sinä suret ja sinä et tarkoittanut mitään pahaa. Sinä seurasit sitä, minkä luulit oikeaksi ja teit sen ajatellen, että teit kuten Tähtiklaani tahtoi ja pelastaakseksi klaanit. Vaikka pidät sitä vain omana tekonasi, sinut on ohjannut siihen ennustus ja Tähtiklaani, joka ei antanut sinulle apua silloin kuin sitä olisit tarvinnut. Paha kissa olisi nauttinut siitä tuhosta ja kauheudesta jonka aiheutti. Siitä tappamisesta ja verestä, mutta et sinä. Sinä et nauttinut siitä ja sinä kadut sitä. Ja siksi sinä et ole paha kissa. Sinulla oli hyvä ajatus. Voit katua niin kauan kuin sinusta tuntuu, mutta muista, että lopulta asiat kääntyivät juuri parhain päin ja että sinä, Kastelintu, ansaitset sen kaiken hyvän, jonka tuo ennustus ja sen tuoma taakka sinulta riisti pois”, Tuiskusielu katsoi Kastelintua silmiin. ”Älä sano mitään, mutta ajattele asiaa. Ja muista, että sinä et koskaan kulje yksin.”
Tuiskusielu laski häntänsä naaraan selän päälle. ”Tiedän, miten helpolta pakeneminen tuntuu, mutta oikeasti se ei auta mitään. Sitä luulee, että voisi paeta sitä kaikkea, mutta lopulta, teki sitä mitä vain, koskaan se ei jätä rauhaan. Sen kanssa pitää oppia elämään”, Tuiskusielu sanoi hiljaa. ”Ei se ole helppoa ja joskus sitä ei saa koskaan sellaista rauhaa, jota etsii ja haluaisi. Mutta jos kohtaa tunteensa ja antaa niiden tulla kuuluksi ihan itselleen, se auttaa. Ja kun siitä kertoo jollekin toiselle, se kuin avaa sielun. Pikkuhiljaa sitä oppii ja ymmärtää, että se mitä on tehnyt ja mitä on tapahtunut, on osa itseään. Sitä ymmärtää, että… asiat nyt vain ovat niin ja sitä oppii kävelemään sen yläpuolella. Tulee päiviä, jolloin sitä tuntuu taas romahtavan, mutta silloin ei tarvitse olla yksin. Kukaan ei ansaitse olla yksin, oli sitä tehnyt mitä vain. Kastelintu, sinä et ole paha kissa. Sinä olet upea, vahva ja rohkea. Ja uskon, että uskallat kohdata omat demonisi ja lupaan sinulle, ettet kohtaa niitä yksin. Mutta ne asiat täytyy kohdata ja lopulta jopa hyväksyä, tuntui se maailmanlopulta tai ei. Vain siten voi saada otteen itsestään. Vain niin sinä voit saada anteeksi niin itseltäsi kuin muilta.”
Tuiskusielu hymyili Kastelinnulle lempeää hymyä. Hän katsahti heidän yllään hohtavaa tähtitaivasta. ”Jopa Tähtiklaani pitää taivaan kirkkaana ja on samaa mieltä kanssani.”
Kastelintu hymähti hiljaa ja Tuiskusielu hymyili taas. Hän tuuppasi naarasta hellästi ja kehotti naarasta katsomaan järvelle päin. Kastelintu nosti katseensa hitaasti järvelle ja he pysähtyivät pienen kukkulan laelle katsomaan jäätynyttä järveä, joka hohti kuun ja tähtien valossa.
”Kun lehtikato jäädyttää järven ja lumi peittää allensa kaiken, tuntuu kuin se ei loppuisi koskaan”, Tuiskusielu puhui taas, nyt hieman vertauskuvallisesti ja kaapikin lumen alle jäänyttä ruohoa, ”mutta aina lopulta lumen alta nousee ensimmäinen hiirenkorvan ajan kukkanen. Se muistuttaa, että jokainen kasvaa ja että aina kurjienkin aikojen jälkeen löytyy kauneutta ja valoa. Kuten sinusta. Pian sinäkin puhkeat taas upeaan kukintoon nuppuaikasi jälkeen. Ja tiedän, että sinua upeampaa kukkaa ei ole nähty. Parhaimmat kukat kestävät pahimmatkin kylmät ajat ja nousevat taas pystyyn, kurkotellen kohti aurinkoa. Eikä haittaisi, vaikka puuttuisikin terälehti, sillä se tekee kukasta vain kauniimman.”

Kastelintu oli sen yön jälkeen erilainen. Tuiskusielu aisti sen ja näki sen. Vaikka Kastelintu oli yhä selkeästi oman päänsä sisällä, joka päivä naaras tuntui yhä enemmän tulevan ulos kuorestaan. Hän jopa tuli erään rajapartion aikana puhumaan Tuiskusielulle, ihan itse. Naaras alkoi hiljalleen rakentaa itseään ja tulla ulos nupustaan, johon oli sulkeutunut.
Soturitar oli poissaoleva ja mietti varmasti sitä kaikkea, joka hänelle oli kuiden aikana tapahtunut. Tuiskusielua kismitti se, miten jotkut saivat taakakseen jonkin ihme ennustuksen, joka vaikeutti sen kissan elämää kokonaisvaltaisesti. Kolli ei edes halunnut ajatella, millaista elämä ennustuksen kahlitsemana olisi. Hän kiittikin onneaan siitä, ettei ollut saanut tämän kaiken päälle vielä jotain ennustusta hoidettavakseen. Kastelintu oli taas saanut ja se oli tehnyt hänen elämästään miltei painajaista. Tuiskusielu lupasi itselleen, että ei antaisi naaraan vajota siihen painajaiseen enää. Hän auttaisi naarasta niin paljon kuin naaras vain itse antaisi hänen auttaa ja olla läsnä.
Tuiskusielu toivoi, ja jopa uskoi, että oli jotenkin vaikuttanut Kastelintuun ja toivoikin, että naaras pääsisi taas puhkeamaan kukkaansa, kunhan vain antaisi itselleen sen mahdollisuuden parantua haavoistaan. Arvet olivat tärkeitä, vaikka kaikki niistä eivät olletkaan toivottuja ja jotkin niistä kaduttivat monia. Ne kuitenkin muistuttivat tärkeistä asioista, joita elämä toi tullessaan. Jotkut arvet kertoivat sankaritarinaa ja jotkut taas surullista totuutta. Jotkut arvet olivat kaikkien nähtävillä iholla ja jotkut taas sisällä kissan sydämessä.
Kirjava kolli oli aamun edetessä ja Kastelinnun herätessä tuonut naaraalle saamansa oravan. Hän antoi naaraalle merkitsevän katseen, kun tämä oli kieltäytymässä. He jakoivat saaliin hiljaisuudessa, mutta se oli hyvä hiljaisuus. He tunsivat toistensa olevan läsnä ja he luottivat siihen, että he olisivat siinä loppuun asti. Se oli outo, mutta hyvä tunne.

Elämä jatkoi tuttua kiertoaan; kissat syntyivät, kouluttautuivat sotureiksi, rakastuivat, saivat pentuja… He elivät elämäänsä. Ja osa sai toisen mahdollisuuden ja Tuiskusielusta jokainen ansaitsi sen, oli sitten tehnyt mitä vain. Toinen mahdollisuus…
Kastelintu palasi metsältä oppilaansa Aaltotassun kanssa. Siniharmaa oppilas juoksi sisarustensa luokse, jotka odottivat häntä jo oppilaiden pesän edustalla. Tuiskusielu katsoi haikea hymy kasvoillaan viittä sisarusta. He olivat onnekkaita.
Kirjava soturitar, Kastelintu, asteli hitaasti Tuiskusielun luokse. Kolli arveli, että naaras oli hetken aikaa pohtinut, tulisiko Tuiskusielun luokse. Hän oli käynyt viemässä hänen ja oppilaansa saamat saaliit tuoresaaliskasaan ja tuonut mukanaan sitten hiiren. Tuiskusielu katsahti naarasta ja nyökkäsi tälle tervehdyksen.
Tuiskusielu oli ollut istumassa hieman syrjemmässä myyränsä kanssa ja ei ollut saanut syötyä siitä kuin muutaman palasen. Vasta nyt hän edes muisti, että oli ollut syömässä. Nälkä juoksi hänen vatsassaan kärsimättömänä ja odotti, että Tuiskusielu söisi myyränsä loppuun.
Ampiaisturkki katosi pentutarhan suojaan, jossa hänen kumppaninsa Huomensäde heidän pentuineen oli. Tuiskusielu jäi katsomaan pentutarhan suuntaan. Hän ei ollut astunut sen sisälle sen erään päivän jälkeen.
”Mitä… mitä on mielesi päällä?” Kastelintu kysyi hiljaa ja varovasti. Tuiskusielu hymähti huvittuneena. Ehkä hänenkin kannattaisi vain avata suunsa ja vuodattaa se kaikki. Sen hän halusi tehdä. Se tuntui oikealta. Kastelintu oli avannut sen kaiken, joka oli ollut taakkana hänen harteillaan ja miltei ajanut naaraan pois, joten eiköhän Tuiskusielukin pystyisi siihen. Hän halusi pystyä siihen. Ehkä hänen pitäisi vain avata suunsa ja antaa ensimmäisten sanojen tulla? Se tuntui vain niin vaikealta, aivan kuin hänen kielensä olisi jäätynyt pakkasessa tai mennyt ihan solmuun. Tuntui kuin kaikki sanat olisivat hukkuneet hänen päänsä sisällä olevan huudon sekaan ja-
”Muistat varmaan Unikkokarvan?” Tuiskusielu kysyi sitten ja vilkaisi Kastelintua, joka nyökkäsi. Tuiskusielu huokaisi. Nyt tai ei koskaan. ”Jo pentuajoista asti tunsin oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Pentutoverini olivat läheisemmät kuin kukaan voisi olla. Ja kun oppilaana… kun sinä katosit suorittamaan ennustustasi, tunsin oloni niin yksinäiseksi. Niin usein kaipasin sinua ja sitä kaikkea, mitä koimme tavallisina päivinä. Se… se oli ollut aikaa, jolloin ei ollut mitään huolia.”
”Minä-”
”Minä tiedä kyllä. Tiedän nyt, miksi ja tiedän, ettet tarkoittanut koskaan satuttaa”, Tuiskusielu sanoi ja katsoi Kastelintua suoraan naaraan sinisiin silmiin. ”Se satutti, mutta minä ymmärrän, Kastelintu. Sinä saat anteeksi. Ja minä tarkoitan sitä.”
Kastelintu tuijotti Tuiskusielua suu raollaan, mutta naaras ei saanut sanaa suustaan. Naaraan sinisissä silmissä tuntui juoksevan kymmeniä ajatuksia, joita hän ei vain saanut ulos suustaan.
”Ja sitten tapahtui se kaikki Unikkokarvan kanssa”, Tuiskusielu huokaisi syvään ja oli kuin hän olisi nähnyt Unikkokarvan istumassa pentutarhan suulla taas. ”Luulin rakastaneeni häntä, kun oikeasti yritin peittää sen kaiken yksinäisyyteni ja kipuni sen alle. Ja kun uskoo jonkun olevan totta, sitä luulee sen olevan totta”, Tuiskusielu kertoi naaraalle. ”Ja kun hän pentuineen kuoli ja kertoi valehdellessaan, minä suutuin. Minä hajosin.”
Tuiskusielu katsoi Kastelintua ja tiesi silmiensä olevan kosteat kyynelistä, joiden hän ei antanut valua. ”Minä tunsin hajoavani palasiksi. Olin sen jälkeen typerä, olin idiootti. Ja minä kohtelin kissoja, joista välitin kuin he olisivat olleet vain punkkeja nahassani ja minä näin sen kivun ja loukkaantumisen heidän katseissaan”, kolli muisteli emonsa apeaa katsetta ja isänsä katsovan poispäin hänestä. ”Suljin kaikki pois. Ja lopulta lähdin. Minä halusin ’kadota’, niin kuin sinä.”
Kastelintu tuntui ymmärtävän, mitä Tuiskusielu sillä tarkoitti ja naaraan silmissä välähti. Tuiskusielu tuijotti naarasta hetken aikaa silmiin sanomatta mitään. Heidän välillään vallitsi ymmärrys ja se tuntui kuin vetävän heidät kuplaan ja sulkevan kaiken muun pois. Se oli sellainen samanlainen tunne kuin sinä yönä rajalla, kun Tuiskusielu oli seurannut Kastelintua ja naaras oli kertonut kaiken. Kaiken sen jälkeen he ymmärsivät toisiaan enemmän kuin kukaan voisi koskaan ymmärtää heitä.
”Elin kuin kulkukissa, poissa Soturilaista ja poissa itsestäni. Kastelintu, minä olin valmis hylkäämään kaksi pentua kuolemaan, kun he etsivät emoaan ja miltei kuolivat nälkään”, Tuiskusielu sanoi hiljaa ja antoi katseensa lipua Hohdetassuun ja Loistetassuun.
”Mutta sinä et jättänyt”, Kastelintu totesi sitten ja Tuiskusielu kohtasi naaraan katseen. ”Sinä pelastit heidät.”
”Miltei en pelastanut”, Tuiskusielu sanoi kuin kuiskaten. ”Ja niin monta kertaa minä katsoin kuinka joku toinen kulkukissa kulki laihana kuin luuranko samalla, kun minä itse söin hyvin ja saalistin hyvin, kiitos taitojeni, jotka olin saanut Myrskyklaanilta. En ehkä tappanut ketään omin kynsin, mutta olen varma, että moni kuoli nälkään. Olisin voinut auttaa”, Tuiskusielu sulki silmänsä ja painoi päänsä alemmas. ”Tein tietoisen valinnan olla auttamatta.”
Kastelintu laski tassunsa Tuiskusielun tassun päälle ja katsoi lohduttavasti Tuiskusielua. Tuiskusielu tunsi yksinäisen kyyneleen valuvan poskelleen, mutta se oli ainoa, jonka hän antoi valua. Hän oli itkenyt jo aiemmin Kastelinnun kanssa. Hän halusi jotain hyvää heidän välilleen tämän synkkyyden jälkeen. Tuiskusielu hymyili hieman. Kolli katsahti sitten Kastelinnun edessä olevaa saaliseläintä. ”Ehkä kannattaisi sydöä tuo ennen kuin se jäätyy jääpalikaksi. En sano, etteikö se olisi huvittavaa katsoa, kun yrität järsiä jäätynyttä hiirtä, mutta…”
Kastelintu naurahti ja nyökkäsi sitten. Tuiskusielu hymyili ja upotti sitten hampaansa myyräänsä. Puhuminen… se oli auttanut. Hän oli myöntänyt sen toiselle kissalla. Kastelinnulle.
Tuiskusielu ei sitä myöntänyt itselleen eikä edes suostunut, mutta kaikki ne tunteet, joita oli oppilaana tuntenut Kastelintua kohtaan, eivät olleet koskaan kadonneet kokonaan. Ne olivat aina kuplineet hänen sydämessään ja sisimässään kolli kyllä tiesi, että rakasti Kastelintua enemmän kuin ketään muuta oli koskaan rakastanut ja rakastaisi. Hän ei vain uskaltanut ja halunnut hyväksyä sitä ja antaa niiden tunteiden taas puskea ylös.
Hän piti ne piilossa ja syvällä. Silti hän hymyili hieman, kun he puhuivat toisilleen ruokailun yhteydessä ja nielaisujen välissä.

Aurinko oli jo laskemaan päin, kun Tuiskusielu istui leirin ulkopuolella, aivan sen laitamilla olevan pienen rinteen päällä. Harvat pilvet, jotka taivasta vasten lipuivat kuka ties minne, saivat punertavan värin auringosta. Sininen taivas muuttui oranssin ja punaisen tanssilavaksi ja kaukana tähdet alkoivat vallata tummansiniseksi muuttunutta taivasta valaisten pimenevää päivää.
Tuiskusielu veti keuhkonsa täyteen kylmenevää ilmaa ja nautti siitä, miten se pisteli hänen kurkussaan. Pimeinäkin hetkinä oli aina kauniita asioita, ja niiden olemassaolo oli tärkeä muistaa. Kolli oli onnekas, kun oli oppinut näkemään tällaiset hetket ja arvostamaan niitä. Emo oli aina puhunut siitä, miten paljon auringonlaskut muistuttivat häntä elämän hyvistä hetkistä.
Hohdetassu ja Loistetassu kulkivat rinta rinnan kohti sitä kukkulaa, jonka päällä heidän mestarinsa istui. He vilkaisivat toisiaan ennen kuin astetuivat kollin viereen.
”Sinä… sinähän löysit meidän emomme kuolleena?” Hohdetassu kysyi yllättäen ja Tuiskusielu hätkähti. Hän katsoi kahta oppilasta huolestunut katse eri värisissä silmissään. ”Miten hän kuoli?”
Tuiskusielu luimisti korviaan. Nämä kaksi eivät olleet puhuneet emostaan sitten sen jälkeen, kun Tuiskusielu oli kertonut heidän emonsa kuolleen.
”En muista, miltä hän tuoksui”, Loistetassu sanoi sitten hiljaa. ”Muistan kyllä kuinka hän kertoi meille aina kuinka hienoja kissoja meistä tulisi.”
”Ja teistä on tullut hienoimpia kissoja, jotka minä tunnen ja tiedän”, Tuiskusielu sanoi. ”Teidän emonne… hän oli jäänyt hirviön tappamaksi. Löysin hänet ukkospolun varrelta saaliseläin mukanaan.”
”Hän oli hakemassa itselleen ruokaa ukkospolun toiselta puolelta”, Loistetassu sanoi viikset väpättäen. ”Muistan kuinka hän kertoi, että me muuttaisimme sinne, sillä siellä on enemmän riistaa. Muuttaisimme, kunhan olisimme hieman isompia.”
”Ja lopulta me muutimmekin sen ukkospolun toiselle puolelle”, Hohdetassu huomautti. ”Nimittäin tänne. Ei hän ehkä näin kauas ajatellut, mutta teimme kuten hän olisi halunnut.”
Tuiskusielu katsoi kahta oppilasta apeana. He olivat menettäneet emonsa. Emon menetys oli yksi maailman kamalimmista asioista. Ja nämä kaksi alkoivat jo unohtaa heidän emonsa. He olivat olleet vasta kuun, kun heidän emonsa oli siirtynyt tästä maailmasta kuolleiden maahan.
”Hänen nimensä oli Myräkkä”, Loistetassu sanoi sitten ja hymyili. ”Tulimme Myrskyklaaniin. Ehkä se oli hänen viimeinen tekonsa.”
Loistetassun ajatus kuulosti niin toiveikkaalta ja upealta. ”Tiesittekö isästänne mitään?” Tuiskusielu kysyi sitten.
”Emme”, Hohdetassu pudisti päätän. Loistetassu tuijotti veljeään, kunnes he kääntyivät katsomaan Tuiskusielua. ”Mutta… ei sillä ole väliä, sillä...”
”Sillä… Sinä… sinä olet meidän isämme, Tuiskusielu”, Loistetassu sanoi sitten ja Tuiskusielun silmät levisivät. Hän katsoi oranssiturkkista naarasta ja sitten läikikästä Hohdetassua. ”Ihan sama mitä kuka muu sanoo, mutta meille sinä olet aina ollut meidän oma isämme. Et ehkä ole se, jonka meidän emomme tapasi ja se, jonka piti olla meidän isämme ja kuka on meidän biologinen isämme, mutta sillä ei ole mitään väliä. Olet ollut enemmän isä kuin kukaan muu.”
”Sinä olet se kissa, joka piti meistä huolta ja kuka meidät kasvatti”, Hohdetassu nyökkäsi. ”Sinä olet rakastanut meitä, vieläpä silloin, kun et osannut rakastaa itseäsi. Ihan sama mitä sinä ajattelet, sinä olet meidän silmissämme kaikista paras isä, joka kissalla voi olla.”
”Olet näyttänyt meille, mitä on olla epäitsekäs. Olet näyttänyt meille loputonta ja ehdotonta rakkautta ja kasvattanut meidät hyvin. Olet näyttänyt välittäväsi meistä, rakastavasi meitä, omina itsenämme. Ja olet kaiken lempeytesi keskellä muistanut olla myös tiukka”, Loistetassu naukui. ”Sinä tulit takaisin Myrskyklaaniin, koskan ajattelit meidän parastamme. Jätit oman parhaasi huomiotta, kun ajattelit meitä.”
”Ja… samallahan se oli sinunkin parhaasi, mutta juuri silloin ajattelit vain meitä kahta ja meidän onnellisuuttamme”, Hohdetassu sanoi ja vilkaisi Loistetassua. ”Olet ollut elämässämme, ja tulet olemaan, esimerkkimme ja meidän isämme.”
Tuiskusielu tuijotti kahta oppilasta silmät suurina ja tunsi kuinka vastoin hänen omaa tahtoaan hänen silmänsä kostuivat. Hän ei kuitenkaan antanut kyynelten valua vaan tuijotti kahta oppilasta edessään.
”Tietenkin vain, jos…” Hohdetassu puhui hiljaa ja etsi katseellaan tukea siskostaan. Naaras katsoi suoraan Tuiskusielun silmiin.
”Jos vain sinä koet, että olet meidän isämme.”
Tuiskusielu istui alas, kun hänen käpälänsä miltei pettivät hänen allaan. Hän katsoi vuorotellen kahta oppilasta ja hymyili.
”Kun olin aivan nuori soturi, vasta nimitetty, eräs kissa oli kovin innokas saamaan kanssani pentuja”, Tuiskusielu kertoi sitten, ”ja minä en ollut valmis. Hän päätyi kuitenkin tiineeksi ja kun pennut syntyivät kuolleina ja viime henkäyksillään tämä kissa sanoi, etteivät pennut olleet edes minuun. Silloin… silloin kaikki tuntui romahtavan. Ajattelin, ettei enää koskaan kukaan saisi tulla niin lähelle. Ja… etten koskaan hankkisi omia pentuja.”
Kaksi oppilasta vilkaisivat toisiaan ja Tuiskusielu huomasi Loistetassun viiksikarvojen värähtävän kuin pettymyksestä.
”Ja minä olin aivan pohjalla”, Tuiskusielu kertoi ja veti syvään henkeä, ”kunnes minä tapasin teidät. Kaikki muuttui”, Tuiskusielu hymyili ja hipaisi kuonollaan kahden oppilaan kuonoja. ”Ja minusta tuli isä kahdelle maailman parhaimmalle pennulle.”
Loistetassu ja Hohdetassu saivat huulilleen leveät hymyt ja he loikkasivat Tuiskusielun päälle kaataen tämän lumeen. He nauroivat yhdessä ja nyt Tuiskusielu antoi kyyneltensä valua vapaasti. Ne olivat sekoitus surun ja ilon kyyneliä, ja hän ei ollut edes pahoillaan siitä, että itki. Hänellä oli kaksi upeaa pentua.
Hän tiesi nyt, että oli tehnyt oikean valinnan, kun oli palannut nämä kaksi mukanaan Myrskyklaaniin.
Täällä… täällä hän taisi olla kotonaan. Hän ei haluaisi olla muualla kuin täällä. Hän ei haluaisi olla mitään muuta kuin Myrskyklaanin kissa.
Hän oli tehnyt asioita, joita katui ja hänelle oli tapahtunut asioita, joiden toivoi olevan vain kuumeunta. Mikään niistä asioista ei kuitenkaan saanut häntä enää ajattelemaan, että hän oli vain taakka eivätkä ne kahlinneet häntä enää paikoilleen. Hän… hän oli paljon muutakin kuin ne asiat, joita hänelle oli tapahtunut.
Hän oli Tuiskusielu.
Pian hänkin puhkeaisi omaan kukkaansa.

//VAROITUS! Luku sisältää tarkasti kuvailtua väkivaltaa ja kuolemaa sekä synkkiä ajatuksia!!

LUKU 6
I Wanted to Leave

Kastelinnun elämä oli kääntynyt hetkessä aivan nurinkurin. Mikään ei ollut mennyt kuten oli pitänyt. Kaikki oli väärin ja kaikki oli valhetta, eikä Kastelintu tiennyt enää mihin tai keneen uskoa.
Hän oli murhannut kaksi viatonta kissaa pelastaakseen klaanit, mutta oli lähestulkoon tuhonnut kaikki. Jääruusu ja Taivaannova olivat auttaneet korjaamaan tilanteen, mutta millä hinnalla? Kuinka suuren hinnan hän ja muut olivat joutuneet maksamaan hänen omista, typeristä virheistään?
Liian suuren.
“Menemmekö tänään saalistamaan vai harjoittelemaan taistelua?”
Kastelintu räpäytti silmiään ja laski katseensa taivaasta alas hänen uuteen oppilaaseen, Aaltotassuun.
Aaltotassu oli mukava ja hyvä oppilas. Hän oli hieman ujo, mutta rauhallinen ja paljon älykkäämpi, mitä päältäpäin olisi voinut luulla. Hänen kouluttamisensa oli helppoa, sillä kolli oppi nopeasti ja totteli aina Kastelintua.
Naaraan mielestä joskus liikaakin. Hyppäisikö Aaltotassu järveenkin, jos hän vain käskisi?
“Saalistamista”, Kastelintu sanoi ja nousi ylös. Hänen katseensa haravoi hetken leiriä, yrittäen löytää Jääruusun tai Taivaannovan. Kumpaakaan ei näkynyt. “Lehtikato on vaikea, ja klaani tarvitsee riistaa.”
“Okei.”
Kastelintu oli hetken hiljaa ja muisti sitten yhden oppitunneistaan Ikijään kanssa, kun hän oli vielä ollut oppilas. “Miltä kuulostaisi lintujen saalistaminen?”
Aaltopentu vätäytti korvaansa. “Eikö se ole vaikeaa? O-osaanko minä muka oppia sellasita?”
“Osaat mitä vain, kunhan luotat itseesi”, Kastelintu sanoi ja vaikka hänen kasvoillaan oli rohkaiseva hymy, hänen sanansa vihlaisivat hänen omaa sydäntään. “Mennään.”
Kastelintu lähti johdattamaan oppilastaan ulos leiristä. Heti leirin ulkopuolella hän kuitenkin haistoi tutun tuoksun, joka sai hänen sisuksensa kääntymään hänen sisällään ja vatsanpohjan jomottamaan.
Tuiskusielu ei vilkaissutkaan häneen kulkiessaan Kastelinnun ja Aaltopennun ohitse kaksi omaa oppilasta perässään, ja Kastelintu piti oman katseensa edessäpäin. Kollin turkki melkein kosketti hänen kylkeään, mutta ei aivan, ja naaraasta tuntui kuin joku olisi kaivanut syvän tyhjiön hänen sisälleen. Hän yritti tukahduttaa sitä, täyttää sen jollain muulla, mutta mikään ei tehonnut.
Hän ei edes muistanut milloin Tuiskusielu oli viimeksi jutellut hänelle. Kolli oli vain yksi hänen pilaamansa asia siinä pitkässä listassa, jota hän raahasi perässään kuin köynnökseen sidottua raskasta kiveä.
“Oletko kunnossa?” Aaltopentu kysyi hiljaa.
Kastelintu maalasi hymyn kasvoilleen ja katsoi oppilastaan. “Totta kai.”
Aaltopentu ei udellut lisää, mutta hänen merensiniset silmänsä olivat täynnä huolta.
Lopeta, Kastelintu komensi päänsä sisällään oppilastaan, älä katso minua noin. En tarvitse sääliäsi, enkä todellakaan ansaitse sitä tai mitään muutakaan.
“Lintuja löytyy paljon Tuuliklaanin reviirin lähettyviltä”, Kastelintu sanoi ja lähti opastamaan Aaltotassua samaan paikkaan, missä hän oli kuita sitten saalistanut Ikijään kanssa. “Varjoklaanin alue alkaa olla liian varjoisaa linnuille, ja Tuuliklaanin reviiri liian avaraa.”
“Okei.”
Kastelintu pohti hetken. “Lintujen saalistamisessa on tärkeää olla nopea, mutta äänetön. Myös oikea ajoitus on todella tärkeää. Jos hyppäät liian aikaisin tai liian myöhään, lintu pääsee helposti karkuun ja ei tule enää takaisin vähään aikaan.”
“Eli minun täytyy olla äänetön ja nopea, sekä ajoittaa hyökkäykseni täydellisesti?” Aaltotassu varmisti, ja Kastelintu tajusi tämän äänen värisevän. “Minusta tuntuu, etten ikinä opi!”
“Ethän sinä ole vielä edes kokeillut!” Kastelintu älähti. “Älä luovuta. Sinä olet älykäs ja taitava, usko itseesi.”
“Hy-hyvä on”, Aaltotassu sanoi ja veti syvään henkeä. “Minä pystyn tähän.”
“Niin sitä pitää”, Kastelintu kehräsi. “Ei puhuta enempää. Keskitytään lintujen etsimiseen.”
He olivat saapuneet lähelle Tuuliklaanin reviiriä, mutta ei liian: he olivat yhä suojaisessa metsässä, missä linnutkin tykkäsivät oleilla. Kastelintu piti suunsa avoinna ja maisteli ilmaa saaliin varalta. Jossain heidän oikealla puolellaan oli orava, mutta se ei ollut se, mitä he etsivät.
Ehkä saalistan sen myöhemmin, Kastelintu pohti. Olisi ikävä jättää riistaa metsään nyt, kun klaanilla oli vaikeaa.
“Lintu! Se taitaa olla kottarainen”, Aaltotassu kuiskasi ja viittoi siniharmaalla hännällään kohti metsän keskellä olevaa pientä aukeaa.
Kastelintu huomasi kottaraisen. Se hyppelehti lumikinoksen päällä selkeästi etsien ruokaa ja sen selkä oli käännettynä heitä kohti. Alueen avoimuus sekä piilopaikkojen vähäisyys teki saalistamisesti kuitenkin astetta haasteellisempaa, ja Kastelintu pohti pitäisikö hänen näyttää ensin Aaltotassulle esimerkkiä. Hän pelkäsi Aaltotassun epäonnistuvan ensimmäisellä yrityksellään, ja riistaa menisi hukkaan.
“Näinkö?” Aaltotassu kuiskasi, ja veti Kastelinnun takaisin todellisuuteen.
Oranssilaikkuinen naaras katsoi oppilastaan ja tajusi heti, että Aaltotassu oli valmis linnun saalistamiseen. Siniharmaa kolli oli painunut saalistusasentoon ja piti häntänsä tarpeeksi ylhäällä, jotta se ei laahaisi lunta, mutta kuitenkin sen verran alhaalla, ettei se herättäisi linnun huomiota. Hänen katseessaan oli pelkoa, mutta myös varmuutta.
“Hyvä. Nosta vielä vatsaasi ja katso mihin astut: lumi voi helposti pettää alta”, Kastelintu kuiskasi ja kyyristyi myös alas.
Aaltotassu nyökkäsi, otti muutaman askeleen lintua kohti ja kääntyi katsomaan mietteliäänä mestariaan. “Puhuit ajoituksesta... Milloin minun täytyy hypätä?”
Kastelintu vastasi vaistomaisesti: “Kun lintu avaa siipensä.”

~~~

“Tässä, saalistin sen itse.”
Usko lopetti harmaan turkkinsa sukimisen ja nosti katseensa mustaraidalliseen kolliin. Tämä oli pudottanut mustarastaan hänen eteensä siniset silmät palaen ylpeydestä kuin hän olisi tuonut jotain suurta ja mahtavaa.
“Ihanko itse?” Usko kysyi.
“Ihan itse!”
“Oletpas sinä kehittynyt”, paikalle saapunut Tuike kehräsi ja nuolaisi mustaraitaista kollia lempeästi poskelle. “Olemme sinusta niin ylpeitä. Emmekö olekin, Usko?”
Usko hymyili. “Olemme.” Naaras nousi ylös ja venytteli takatassujaan. “Muistan vielä sen päivän, kun yritin opettaa sinulle lintujen saalistamista. Olit niin kärsimätön ja olit luovuttamassa monta kertaa, mutta muutit aina mieltäsi ja yritit uudelleen ja uudelleen, kunnes onnistuit.”
“Olin silloin vielä niin nuori…” mustaraidallinen kolli mutisi kiusaantuneena. “Olen nyt kehittynyt! Toivottavasti.”
“Olet, olet”, Tuike sanoi, “ja aina voi kehittyä lisää. Sinusta on tullut niin upea kolli ja tiedän, että sinua odottaa jotain kaunista ja upeaa.”
“Niinkö?” Kollin siniset silmät kirkastuivat entisestään ja hän katsoi vuoroin Tuiketta, vuoroin Uskoa. “Luuletteko tosiaan niin? Onko tulevaisuuteni pitkä ja kirkas?”
Usko naurahti. “Ei sitä voi kukaan tietää, mutta niin kauan kuin uskot itseesi ja elät omien päätöstesi kautta, et voi päätyä kovinkaan pahasti harhaan. Älä ikinä jää katumaan tekojasi ja elämään menneisyydessä miettien mitä olisit voinut tehdä toisin. Se johtaa vain pohjattomaan pimeyteen.”
Nuori kolli räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Sinä sanot joskus niin outoja asioita. Tai siis… kyllä ne käyvät järkeen, mutta en aina ymmärrä mistä saat ideaksi kertoa niitä.”
“Ehkä ymmärrät, kun olet vanhempi. Toivottavasti et.”
Kollin silmät täyttyivät hämmennyksestä, mutta hän ei kysynyt mitään. Ehkä hän tiesi, ettei saisi Uskosta kunnon vastausta irti.
Vastaus oli kuitenkin yksinkertainen: Usko yritti sanoillaan estää sen, että tuo nuori, toiveikas kolli ei tekisi samoja virheitä kuin hän, ja jos joskus tämä ymmärtäisi miksi Usko oli sanonut ne kaikki sanat, Usko olisi epäonnistunut.

~~~

Kastelintu oli yksin, ja hän tiesi sen olevan hänen oma vikansa.
Hänen omat siskonsa kohtelivat häntä oudosti. Jääruusu ei enää kiehunut kiukusta, mutta oli selkeästi vaitonaisempi ja omalla tavallaan varuillaan Kastelinnun seurassa. Hän ei joko kohdannut siskonsa katsetta tai jäi tuijottamaan hetkeksi liian pitkään, eikä Kastelintu sietänyt sitä. Siispä hän vältteli Jääruusua.
Taivaannova käyttäytyi aavistuksen verran normaalimmin. Hän jutteli ja esitteli kahta adoptiopentuaan, kokosi siskokset usein yhteen syömään ja yritti muuttaa kaiken takaisin ennalleen. Kastelintu kuitenkin tunsi Taivaannovan katseen turkissaan ja kuuli epävarmuuden naaraan äänessä aina tämän jutellessa hänelle. Joten Kastelintu vältteli Taivaannovaakin.
Häntä painoi syyllisyys kaikesta. He kolme olivat olleet niin läheisiä, kertoneet toisilleen jokaisen pienenkin asian, mutta nyt… Kastelintu oli rikkonut kaiken. Hän oli tiennyt seuraamuksista, mutta oli oikeuttanut tekoaan sillä, että muita vaihtoehtoja ei ollut - että se oli ainut, mikä pelastaisi klaanit. Hän oli ollut väärässä. Hänen tekonsa oli miltei tuhonnut heidät kaikki.
Hän oli tappanut kaksi viatonta turhaan, ja menettänyt samalla sekä itsensä että siskonsa.
Ennustuksen takia hän oli myös menettänyt ystävänsä, erityisesti Tuiskusielun. Kastelintu oli ollut niin keskittynyt ennustukseen ja sen täyttämiseen, että oli jättänyt ystävänsä tietoisesti täysin huomiotta. Hän oli luullut, ettei hänen elämäänsä mahtuisi mitään muuta ennustuksen lisäksi. Tuiskusielu oli huomannut sen, vaikkei ollutkaan tiennyt ennustuksesta, ja alkanut vähitellen kohdella Kastelintua kylmemmin ja kylmemmin. Nyt kolli ei edes vilkaissut häneen. Kastelinnun maailma murtui joka kerta, kun hän näki Tuiskusielun.
Ja se oli vain ja ainoastaan hänen vikansa.
Tulikukka oli kenties ainut, joka todella yritti saada yhteyden Kastelintuun. Hän yritti tulla juttelemaan, kasvoillaan aina sama pahoitteleva ja surullinen sävy, mutta Kastelintu käänsi joka kerta selkänsä. Sen jälkeen, kun Tulikukka oli kertonut, ettei Kolibri ollut kenenkään heidän emonsa, Kastelintu ei ollut tiennyt mitä ajatella tai miten reagoida. Hänen emonsa oli ollut joku tuuliklaanilainen, jonka nimeä kukaan ei tiennyt.
Ei hän vihannut Tulikukkaa. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä tai sanoa, vaikka pitikin yhä Kolibria emonaan. Hänestä tuntui kuin hänen koko elämänsä olisi ollut silkkaa valetta ja niinä synkkinä öinä, kun hän oli maannut pesässä saamatta unta, hän mietti voisiko hän löytää onnensa Tuuliklaanista. Mutta joka kerta hän muistutti itselleen, ettei hän ansainnut sellaista.
Tein virheen, niin suuren virheen, hän mietti käpertyessään kerälle soturien pesän pimeimpään nurkkaan. Tein monta suurta virhettä.
Miksi hän oli antanut ennustuksensa täyttää hänet ja hänen elämänsä? Miksei hän pystynyt elämään samanlaista elämää kuin hänen siskonsa? Taivaannovalla oli adoptiopentuja, joita hän rakasti ja hoivasi. Jääruusulla oli ystäviä, joiden kanssa saalistaa ja pitää hauskaa. Kastelinnulla oli syyllisyys, joka veti häntä alemmas ja alemmas.
Kastelintu ei voinut sille mitään, että tunsi kateutta siskojaan kohtaan - mutta vielä enemmän hän vihasi itseään siitä, että oli antanut pakkomielteelleen vallan.
Hän sulki silmänsä ja toivoi nukahtavansa pian.

Kun hän avasi silmänsä, hän ei ollut enää soturien pesässä. Hän löysi itsensä niityltä makaamasta ja ensimmäisenä hän tajusi sen, ettei häntä ympäröinyt yön pimeys, vaikka taivaalla tuikkivatkin tähdet. Maa hänen tassujensa alla oli pehmeää, ilma tuoksui riistalta ja hän tunsi olonsa kevyeksi ensimmäistä kertaa moneen kuuhun.
Varovaisesti laikukas naaras nousi tassuilleen ja katseli ympärilleen. Missä hän oli? Oliko se kaikki unta? Eihän hän hereilläkään voinut olla, sillä miksi hän heräisi jostain aivan tuntemattomasta paikasta soturien pesän sijasta?
“Hei, Kastelintu”, kollin ääni tavoitti naaraan ja hän kääntyi katsomaan puhujaa.
Kastelinnun silmät levisivät kauhusta ja hän otti askeleen taaksepäin. Kuinka? Miksi? Miten? Oliko tämä vain uudenlainen painajainen, jossa sen sijaan, että hän tappaisi Kuunkierron ja Putousturkin yhä uudelleen ja uudelleen, hän näkisi toisen heistä elävänä, puhumassa hänelle?
“Ei tämä ole unta”, kolli sanoi.
Kastelintu ei kuunnellut. Hän painui takaisin maahan ja veti tassunsa silmiensä peitoksi. “Herää, herää, herää! Ole niin kiltti ja herää!”
“Kastelintu”, kollin ääni oli lämmin. Miksi hänen äänensä oli lämmin? “Olet Tähtiklaanissa.”
Kastelintu jähmettyi, tassut yhä silmiensä peitossa. Oliko hän kuollut? Miksei hän sitten tuntenut oloaan kuolleeksi? Eikö Tähtiklaanissa kaiken pitäisi olla hyvin - ei kipuja, ei surua, ei syyllisyyttä?
“Katso minua.”
Kastelintu yritti herätä uudelleen.
“Kastelintu, minä pyydän.”
“Älä!” Kastelintu älähti ja nousi salaman ylös. Hän tuijotti Kuunkiertoa silmät salamoiden. “Älä puhu minulle tuolla lämpimällä ja ystävällisellä äänellä! Oletko aivan hiirenaivo? Minä tapoin sinut, MINÄ TAPOIN SINUT! Sinun tulisi olla vihainen, sinun tulisi vihata minua jokaisella henkäykselläsi! Miksi et ole raivoissasi? Miksi sinä- miksi sinä kohtelet minua kuin ystävääsi, jota sinun täytyisi lohduttaa?”
Kuunkierto hymyili apeasti ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat täynnä surua. “Valehtelisin, jos sanoisin, etten tuntenut vihaa sinua kohtaan, kun riistit henkeni. Haluaisin takaisin klaanini luokse. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta se ei ole enää mahdollista.”
Kastelintu painoi katseensa kohti tassujaan. Häntä sattui kuulla Kuunkierron sanat ja hän olisi halunnut kääntää niille korvansa, mutta tiesi sen olevan typerää. Hän ansaitsi kuulla jokaisen sanan ja tuntea kaiken sen tuskan, jota niistä aiheutui. Olihan Kuunkierron kokema kipu paljon suurempaa kuin hänen.
“Mutta minä olen antanut sinul-”
“Ei”, Kastelintu keskeytti mustan kollin sanat käheällä äänellä. “Tiedän, mitä aiot sanoa. Älä tee sitä. Älä sano sitä. En ansaitse anteeksiantoasi. Olen pyytänyt anteeksi lukemattomia kertoja, vaikka tiedänkin, ettei se korjaa mitään. En kuitenkaan halua saada anteeksi, en vain- en vain tiedä mitä muutakaan sanoa kuin pyytää anteeksi.”
Kuunkierto otti askeleen lähemmäs, ja Kastelintu näki tähtimäistä pölyä kollin turkilla. “Sinun täytyy antaa itsellesi anteeksi. Sinä et tiennyt. Sinä halusit vain kaikkien parasta.”
“En voi”, Kastelintu sanoi. “En voi koskaan antaa itselleni anteeksi.”
“Hyvä on”, Kuunkierto myöntyi huokaisten. “Kunhan ymmärrät, etten minä syytä sinua enää mistään. Minä todella toivon, että joku päivä kipusi ja syyllisyydentuntosi hellittää ja voit elää parempaa elämää. Sinulla on mahdollisuus siihen, vaikket sitä itse näekään.”
Kastelintu räpäytti silmiään. “Mutta eihän minulla ole enää ketään, enkä minä… enkä minä tiedä miten olla onnellinen.”
“Joskus on päästettävä kaikki ulos, jotta onni löytää tiensä sisälle.”
“En ymmärrä.”
Kuunkierto hymyili ja painoi kuononsa Kastelinnun päälaelle. “Kohta ymmärrät. Se hetki on lähempänä kuin luuletkaan.”
Kastelintu ei vieläkään ymmärtänyt, mutta jos hän oli jotain oppinut elämänsä aikana, se oli Tähtiklaanin kyvyttömyys puhua selkeästi. Olisi turha yrittää saada yhtään parempaa vastausta, mutta oli jotain, mitä hän halusi kysyä. Tuskin Kuunkierto tietäisi, mutta… hänen oli yritettävä. Edes kerran.
“Emoni on Tuuliklanista”, Kastelintu kuiskasi, eikä katsonut mustaa kollia silmiin. “En tiedä hänen nimeään. En edes tiedä miltä hän näyttää, mutta… tunsitko sinä häntä koskaan?”
“Tunsin.”
Kastelintu nosti kohotti katseensa suu raollaan. Oliko Kuunkierto tosissaan? Tunsiko Kuunkierto hänen emonsa? Entä jos kolli oli väärässä - eihän kukaan tiennyt kuka hänen todellinen emonsa oli. Edes Tulikukka ei tiennyt tämän nimeä.
“Hänen nimensä on Aurinkosulka. Hän oli eläessään lempeä, huolehtivainen ja ystävällinen jokaiselle kissalle ja halusi auttaa kaikkia - ja haluaa edelleen täällä Tähtiklaanissa”, Kuunkierto sanoi. “Olen pahoillani, mutta hän ei voi tavata sinua. Hän ei halua, että kiinnyt häneen ja hylkäät todellisen emosi. Muista, että hän kuitenkin rakastaa sinua.”
“O-okei”, Kastelintu sanoi. Hän tunsi helpotusta siitä, että sai tietää edes vähän siitä naaraasta, joka oli synnyttänyt hänet. Kastelintu oli myös toivonut tapaavansa tämän, mutta ymmärsi sen olevan mahdotonta. Ainakaan hänen ei tarvitsisi enää elää tietämättömänä. “Kiitos.”
“On vielä yksi asia.”
Kastelintu kallisti kysyvänä päätään.
“Olen Aurinkosulan veli.”
Se kaikki rauha, joka Kastelinnun oli vallannut katosi hetkessä ja sen tilalle syttyi polttavan kylmä kauhu. Naaras peruutti askeleen, sitten toisen ja pudisteli päätään järkyttyneenä. Kuunkierto oli hänen emonsa veli? Kuunkierto oli hänen enonsa?
Hän oli-
“Ei, ei, ei, ei”, Kastelintu toisti ja kompastui.
Hän oli tappanut oman enonsa.

~~~

Usko nuuhkaisi ilmaa.
“Haistatko niitä?” Tuike kysyi ja vilkuili ympärilleen.
“En”, Usko vastasi. “Outoa. Niitä on yleensä paljon liikkeellä tähän aikaan.”
Tuike näytti miettivältä. “Taidamme olla onnekkaita. Ylitämmekö?”
Usko nyökkäsi vakavana. Reitti vaikutti selvältä: hän ei haistanut hevosia tai kaksijakoja eikä kuullut pyöreiden puukappaleiden pitämää kolinaa. Yleensä niistä puisista, hevosten raahaamista ja kaksijalkojen käyttämistä laatikoista ei ollut suurta vaaraa. Ne olivat hitaita ja helppo väistää niin kauan, kun hevonen ei säikähtänyt.
“Mennään.”
Usko tönäisi mustaraitaista kollia eteenpäin ja nyökkäsi Tuikkeelle, jotta valkoinen naaras lähtisi myös liikkeelle. Usko vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja lähti sitten kaksikon perään ripeästi, mutta varmasti.
“Tällä kertaa se oli helpompaa! Ei minua edes pelottanut niin paljon”, raidallinen kolli sanoi ja heilautti ylpeänä häntäänsä.
“Kunhan muistat, ettet missään nimessä saa pysähtyä”, Usko muistutti.
“Pärjäsit hienosti”, Tuike sanoi kehräten. “Jatketaan hetki polun suuntaan ja käännytään sitten metsään niin olemme melkein perillä.”
Kolli hypähti innoissaan ilmaan. “Pääsemme vihdoin tapaamaan perheesi, Tuike!”
“No, vain veljeni ja emoni, mutta he ovat ainoat, jotka minulla on jäljellä”, Tuike sanoi. “Teidän lisäksi, siis.”
Edes Usko - joka oli tuntenut Tuikkeen jo kauan - ei ollut koskaan tavannut Tuikkeen jäljellä olevaa perhettä. He olivat aina olleet liian kaukana, jotta vierailu olisi onnistunut, mutta lopulta heidän polkunsa oli viettänyt tarpeeksi lähelle. Tuike oli selvästi innoissaan, vaikka osasikin piilottaa tunteensa. Mustavalkoinen kolli ei sen sijaan edes yrittänyt piilottaa innostustaan.
“Voi ei!” kolli älähti. “Se kaunis kukka, jonka olin sitonut häntääni ja halusin antaa perheellesi! Se on kadonnut!”
He kaikki pysähtyivät, ja Usko tajusi kollin olevan oikeassa. Mustavalkoisessa hännässä ei ollut enää kiedottuna kaunista, liilaa kukkaa, eikä sitä myöskään näkynyt missään heidän ympärillään.
“Älä murehdi, sen täytyy olla vielä jossain täällä. Hajaannutaan ja kuljetaan hetki taaksepäin”, Tuike lohdutti hätääntyvää kollia.
“Okei… tehdään niin.”
He hajaantuivat ja tutkivat taakse jättämiään askeleita. Tuike käveli hieman metsän puolella siltä varalta, että kukka olisi lentänyt sinne, ja Usko otti tehtäväkseen etsiä aivan suuren kaksijalkojen polun viereltä. Mustaraidallinen kolli suuntasi heidän askeleitaan taaksepäin.
He etsivät vain hetken aikaa, kun kolli yhtäkkiä kiljaisi riemusta ja lähti juoksemaan. Usko kohotti katseensa ja näki kollin juosseen suoraan polun keskelle, nostavan jotain suuhunsa.
“Ei! Tule pois sieltä!” Usko huudahti ja lähti juoksemaan.
Kolli kohotti katseensa, huomasi häntä päin juoksevan naaraan ja räpäytti silmiään kysyvästi.
“Takanasi!”
Kolli kääntyi, jähmettyi paikoilleen ja kukka putosi hänen suustaan, kun hän rääkäisi kauhusta.
Se säikäytti hevosen. Kaksijalka yritti pitää sen kurissa, mutta iso eläin oli voimakas ja pelästynyt. Se lähti juoksemaan eteenpäin, puinen laatikko kolisten sen takana kuin pahaenteinen ukkonen tai vihasta sokaistunut karhu, ja vaikka Usko kuinka juoksi ja käski kollia liikkumaan, hän tunsi epätoivon läpäisevän hänen kehonsa.
Raidallinen kolli tärisi ja vapisi, kykenemättä liikkumaan. Usko ei nähnyt tämän silmiä, mutta tiesi niiden olevan kauhusta suuret ja täynnä pelonsekaista epätoivoa. Harmaa naaras huusi kollin nimeä, juoksi minkä tassuiltaan kerkesi ja yritti saada kollin liikkumaan sanoillaan.
Hän laittoi kaikkensa tassuihinsa ja sanoihinsa.
Hän rukoili jokaiselta mahdolliselta taholta apua.
Hän katsoi, kuinka hevonen potkaisi ja talloi kollin.
“Ei!” Usko ja Tuike huusivat samaan aikaan.
Pyörivät puukappaleet sivuuttivat juuri ja juuri kollin, mutta ottivat julmasti kiinni tämän hännästä aivan kuin hevosen potkaisu ei olisi ollut tarpeeksi. Kolli päästi korvia vihlovan rääkäyksen, kun hänen häntänsä jäi jumiin pyöriviin puukappaleisiin, ja Usko ei voinut muuta kuin katsoa, kuinka hänen ystävänsä - kuinka kissa, jota hän piti kuin omana pentunaan - nousi ylös ja alas puukappaleiden ohjaamana, huusi ja vaikeroi, yritti päästä irti, mutta jäi aina vain pahemmin jumiin ja lopulta hiljeni, kun puukappale pyörähti hänen ylitseen.
Kolli ei liikkunut. Mitä lähemmäs Usko pääsi, sitä enemmän häntä alkoi oksettamaan. Mustavalkoinen turkki oli tahriintunut vereen ja avautunut monesta kohtaa; häntä oli katkennut ja runneltu; tassut olivat vääristyneet luonnottomiin asentoihin; leuka oli mennyt sijoiltaan ja palasiksi; selkäranka oli musertunut katki.
Usko pysähtyi ketunmitan päähän ja tunsi elämänsä valuvan hänen silmistään ulos.
“Noki”, hän kuiskasi. “Herää, Noki!”

~~~

Kastelintu ei halunnut enää olla Kastelintu.
Joten hän juoksi ja juoksi, niin kauas kuin tassuiltaan pääsi. Hänen lihaksiaan särki, hänen keuhkonsa huusivat ja hänen sydämensä hakkasi lujempaa kuin koskaan, yrittäen vapautua sitä kahlitsevasta häkistä. Vaikka jokainen osa Kastelintua käski hänen pysähtyä ja hengähtää, naaras vain jatkoi.
Hän hyppäsi lumen peittämän kiven ylitse ja painotteli itsensä kaatuneen puunrungon avulla pienen kuilun toiselle puolelle. Hajut hänen ympärillään kertoivat hänen olevan yhä Myrskyklaanin reviirillä, vaikka hän olikin juossut jo kauas ja saapuisi pian reviirin reunalle.
Naaraan kuono täyttyi reviirimerkinnöistä ja hän jarrutti niin, että lumeen jäi syvät jäljet. Hän oli saapunut aivan Myrskyklaanin reviirin kaukaisimpaan nurkkaan. Kukaan ei löytäisi häntä sieltä vielä pitkään aikaan: hänen klaanitoverinsa olivat sikeässä unessa ja kun he aamulla heräisivät ja lähtisivät seuraaman hänen jälkiään, hän olisi jo kaukana.
Kastelintu nielaisi. Hän ei halunnut lähteä, ei oikeasti, muttei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Myrskyklaanissa oli niin paljon kaikkea, mitä hän halusi - korjata suhteensa hänen siskoihinsa, antaa Tulikukalle anteeksi, jutella Tuiskusielulle edes yhden viimeisen kerran, kasvaa vanhaksi ja hankkia pentuja jonkun kanssa, jota hän todella rakasti… Hän halusi niin paljon asioita, mutta ei kokenut ansaitsevansa niistä yhtäkään. Hän ei ansainnut yhtään mitään.
“Hyvästi kaikki”, Kastelintu kuiskasi, ja tuuli iski häntä kylmänä kasvoihin, kun hän otti ensimmäisen askeleensa kohti lopullista yksinäisyyttä.
“Kastelintu?”
Vaalea naaras pysähtyi uskaltamatta hengittää. Hän tunnisti tuon äänen paremmin kuin minkään muun ja tuulen tuoma tuoksahdus vain vahvisti asian. “Tuiskusielu.”
“Mitä sinä teet?”
Kastelintu puristi silmänsä kiinni, mutta tunsi silti niiden vettyvän kyyneleistä. Miksi Tuiskusielun oli täytynyt tulla paikalle juuri sillä hetkellä?
Miksi juuri Tuiskusielu?
“Lähden”, Kastelintu sanoi kääntymättä.
“Miksi? Minne?”
Ihan kuin sinua kiinnostaisi, Kastelintu mietti ja pysyi hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi. Miten hän voisi selittää yhtään mitään?
“Selvä. Älä sitten kerro”, Tuiskusielu tuhahti. Hänen häntänsä osui lumeen, kun hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin leiriä kohti.
“Pois. Sinne mistä Tähtiklaanikaan ei pääse hakemaan minua joukkoihinsa”, Kastelintu sanoi vaimeasti, kun kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.
Hän ei koskaan voisi kohdata Kuunkiertoa uudelleen. Eikä Putousturkkia. Eikä Aurinkosulkaa. Ei ketään. Ei edes Tuiskusielua.
“Kastelintu?” Tuiskusielun ääni oli varovainen, ja Kastelintu kuuli lumen narskuvan kollin tassujen alla, kun tämä kääntyi ja käveli lähemmäs. “Mikä hätänä?”
Naaras oli hiljaa. Hän ei osannut selittää tai edes kyennyt kertomaan yhtään mitään, vaikka ne myrskysivät hänen sisällään suurina aallokkoina ja yrittivät joko tukehduttaa hänet tai tulvia ulos. Kastelintu tunsi hänen rakentamansa padon halkeilevan.
“Tiedän, että jotain on vialla”, Tuiskusielu sanoi.
Kastelintu pudisti päätään. Mene pois, hän huusi päänsä sisällä. Mene pois ennen kuin on liian myöhäistä!
“En mene”, kolli sanoi tiukasti. “En ennen kuin kerrot minulle.”
“Et sinä halua tietää”, Kastelintu sanoi. “Et oikeasti.”
“Ja kuka sinä olet sanomaan, mitä minä haluan ja mitä en?” Tuiskusielu tuhahti. “Älä yritä ohjailla ja määrä muita.”
Kastelintu ei voinut olla naurahtamatta. Miten oikeassa Tuiskusielu olikaan. Jos hän ei olisi koskaan yrittänyt saada omia näkemyksiään lävitse ja ohjata muita, hän ja hänen iskost eivät olisi koskaan ymmärtäneet ennustusta väärin. Jos hän vain antaisi enemmän tilaa muille ja heidän mielipiteilleen, kaikki olisi mennyt aivan eri tavalla. Kuunkierto ja Putousturkki olisivat yhä elossa, Jääruusu ja Taivaannova eivät kohtelisi Kastelintua kuin nukkuvaa mäyrää, Tuiskusielu olisi yhä hänen kanssaan.
Kastelinnun poskille virtasi kyyneleitä, kun hän kääntyi kohtaamaan Tuiskusielun katseen. “Minä tapoin kaksi viatonta kissaa, Tuiskusielu.”
Tuiskusielu räpäytti silmiään ja avasi suunsa, mutta pysyi hetken hiljaa. “Sinä- Miksi? Mitä tapahtui?”
“Olin sokea. Luulin, että tein oikein. Luulin, että ainut tapa pelastaa klaanit olisi häätää Taivasklaani pois”, Kastelintu sanoi käheällä, melkein kuulumattomalla äänellä. “Tuuliklaanin Kuunkierto ja Jokiklaanin Putouskuu. Minä tapoin heidät ja lavastin Taivasklaanin syylliseksi, ja sitten- ja sitten sain tietää sen olleen turhaa. Kaikki ne taistelut klaanien välillä olisi voitu välttää.”
Tuiskusielu ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti Kastelintua, joka oli kävellyt lähemmäs ja jonka katse oli täynnä tuskaa ja kyyneleitä.
“Minä melkein tuhosin meidät kaikki, Tuiskusielu. Vain sen takia, että ymmärsin ennustuksen väärin. Miten saatoin olla niin hiirenaivo ja ajatella, että Tähtiklaani haluaisi minun satuttavan Taivasklaania muiden kustannuksella? Kuka edes ajattelisi sellaista?”
“Ennustus? Mikä ennustus?” Tuiskusielu kysyi lopulta.
“Minä, Jääruusu ja Taivaannoma saimme sen Tähtiklaanilta kuita sitten”, Kastelintu kuiskasi ja laski katseensa. “Olin jo silloin niin typerä. Luulin että… luulin että ennustus olisi jonkinlainen kunnia ja upea asia, joten annoin koko elämäni sille. Ja mitä se antoi minulle takaisin? Ei mitään. Se vei kaiken. Minä-” naaras veti henkeä. “Minä haluaisin syyttää ennustusta, todella haluaisin. Haluaisin niin kovasti sanoa, että ennustus tappoi Kuunkierron ja Putouskuun, rikkoi minun ja siskojeni välit, melkein hääti Taivasklaanin pois ja oli johdattaa muut klaanit pimeyteen, hylkäsi ja jätti sinut huomiotta, mutta…”
Kastelintu kohotti päänsä ja tuijotti Tuiskusielua suoraan tämän erivärisiin silmiin. “Ei se ollut ennustuksen vika. Minä sen kaiken tein, enkä voi koskaan saada anteeksi, vaikka kuinka pyytäisin. En edes odota anteeksipyyntöä, en keneltäkään.”
“Joten sinä ajattelit lähteä?” Tuiskusielu kysyi. “Jättää kaikki ongelmasi taakse ja lähteä?”
“En vain lähteä”, Kastelintu kuiskasi. “Kadota. Mitä muutakaan voisin?”
“Voisit jäädä tänne ja lopettaa itsesäälissä elämisen. Ehkä se on ensimmäinen askel kaiken korjaamisessa”, Tuiskusielu sanoi. Hänen äänensä oli vaimentunut pehmeäksi kuiskauksesi. “Sinun on paha olla, ymmärrän sen, mutta jos jäät tunteisiisi kiinni, sinä tuhoudut totaalisesti.”
“En minä ansaitse hyvää elämää. Olet tehnyt niin paljon vääryyttä ja itseni tuhoaminen olisi edes yksi oikea teko”, Kastelintu kysyi värisevällä äänellä ja sulki silmänsä. “Tuiskusielu, olenko minä mielestäsi paha kissa?”
Laikukas naaras jäi peloissaan odottamaan Tuiskusielun vastausta.
“Et.”
Kastelintu tunsi kyyneleidensä kihoavan jälleen hänen silmiin ja valuvan alas poskia. “Anna anteeksi, Tuiskusielu. En koskaan halunnut satuttaa sinua.”
“Tiedän.”
He painautuivat toisiaan vasten. Kastelinnun kyyneleet eivät loppuneet, mutta Tuiskusielun lämmin ja vahva keho hänen vieressään antoi hänelle jonkinlaista lohtua ja rauhaa ensimmäistä kertaa moneen kuuhun.
Hän oli varma siitä, että Tuiskusielukin itki hiljaa.

~~~

Usko muisti vihdoin kaiken.
Hän oli monia kuita kieltäytynyt muistamasta tiettyjä osia hänen elämästään ja oli haudannut ne niin syvälle, ettei niitä saisi kaivettua esille. Tai niin hän ainakin oli luullut.
Kastelinnun mukana kulkeminen ja tämän elämän seuraaminen oli vähitellen tuonut hänen mieleensä muistoja. Niistä jokainen oli omalla tavallaan kipeä, toiset haikealla tavalla ja toiset sydäntäriipaisevalla tuskalla. Kastelintu oli onnistunut kaivamaan ne esille, vaikkei ollut edes yrittänyt - tai tietänyt tekevänsä sitä - ja Usko oli päässyt elämään kauniimman, mutta surullisimman elämänsä uudelleen.
Hän muisti miten oli tavannut Noen, löytänyt tämän vapisemasta kuusen alta ja antanut tälle nimen. Hän muisti miten oli törmännyt Tuikkeeseen opettaessaan Noelle miten kiivetä puuhun suojaan. Hän muisti miten he kolme olivat matkanneet maita ja mantereita onnellisesti yhdessä, opetelleet uusia asioita ja löytäneet upeita ihanuuksia. Jakaneet yhdessä muistoja, jotka Usko oli lopulta päätynyt hautamaan.
Hän muisti sen hetken, kun Noki oli saanut ensimmäisen lintunsa kiinni kovan harjoittelun jälkeen. Mustaraidallinen kolli oli ärtyneenä katkonut jo monta oksaa ja valmis luovuttamaan kokonaan, mutta oli lopulta kuunnellut Uskoa ja yrittänyt vielä kerran - ja onnistunut. Noen kasvot olivat syttyneet kirkkaiksi ilosta ja hän oli lintu yhä hampaissaan loikkinut ympyrää niin kovaäänisesti, että oli varmasti häätänyt kaiken riistan heidän ympäriltään.
Hän muisti sen hetken, kun oli kertonut ensimmäisen kerran Tuikkeelle tunteistaan. He olivat istuneet korkean jyrkänteen laidalla Noen nukkuessa suojaisessa kolossa heidän takanaan ja he olivat katselleet kuutamoa ympäröiviä tähtiä, kun Usko oli varovaisesti kietonut häntänsä Tuikkeen hännän ympärille ja lopulta kuiskannut ne salaiset sanat.
Hän muisti sen hetken, kun Noki oli löytänyt laventelinkukan ja halunnut viedä sen Tuikkeen perheelle lahjaksi. Hän muisti, miten kolli oli sitonut sen häntäänsä, varmistanut sen pysyvän kiinni ja iloisesti kävellyt eteenpäin. Hän muisti, miten oli kääntänyt selkänsä vain hetkeksi, ja Noki oli keskellä suurta polkua, hevoshirviö takanaan. Hän muisti, miten Tuike oli laskenut laventelin Noen haudan päälle.
Usko ei koskaan toipunut. Tuike väitti toipuneensa, mutta kantoi surua mukanaan niin pitkään, että se sairastutti hänet ja vei hänen henkensä. Usko hautasi kumppaninsa ja oli harkinnut hautaavansa itsensä samalla, mutta jäikin istumaan Tuikkeen haudan äärelle moneksi auringonkierroksi, kunnes hänen oli pakko lähteä.
Hänen tassunsa johdattivat hänet taaksepäin heidän kulkemiaan jälkiä. Jokaisessa paikassa, jossa hänellä oli muistoja Tuikkeen ja Noen kanssa, hän pysähtyi hetkeksi, sulki silmänsä ja hautasi muistonsa. Hän kulki taaksepäin niin kauas, kunnes törmäsi itseaiheutettuun kuolemaansa: vihaiseen kissaan, jonka läheiset hän oli monia kuita aiemmin tappanut pelastaakseen toisen, pienemmän kissajoukon.
Usko ei jaksanut taistella, ja vihainen kissa onnistui heittämään hänet pienen kamppailun jälkeen helposti jyrkänteeltä alas.
Uskon mieli täyttyi kaikista niistä muistoista, kun hän katseli toisiinsa painautuneita Kastelintua ja Tuiskusielua. Hän ei ollut onnistunut pelastamaan Nokea tai Tuiketta, mutta ehkä hän onnistui auttamaan Kastelintua pelastamaan itsensä.
Ehkä Usko saisi vihdoin rauhan.

// :(

LUKU 3

Laventelitassu siirteli painoaan tassulta toiselleen jännittyneenä, kun hän istui kaikkien nähtävillä aukiolla. Kultatassu hänen toisella puolellaan liikutteli häntäänsä hermostuneena kun taas Kyyhkytassulla oli täysi työ pitää itsensä paikallaan. Heidän mestarinsa istuivat heidän takanaan, ja Laventelitassu kuuli Kyyhkytassun mestarin Vatukkaviiksen kuiskivan oppilalleen komentoja pysyä paikoillaan.
“Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on nyt heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Valkotähti kuulutti kovalla äänellä. Hänen katseensa pysähtyi jokaiseen kolmeen oppilaaseen hetkeksi. “Kultatassu, Laventelitassu ja Kyyhkytassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkenne uhalla?”
“Lupaan!” Kyyhkytassu sanoi ensimmäisenä ääni täynnä intoa.
“Lupaan.” Kultatassun ääni oli rauhallinen, mutta se värisi jännityksestä.
Laventelitassu nielaisi. “Lu-lupaan.”
Valkotähti nyökkäsi hyväksyvästi kolmelle oppilaalle. “Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne.” Valkoisen kollin katse pysähtyi Kultatassuun. “Kultatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kultaliekkinä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun ystävällisyyttäsi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Laventelitassu tunsi siskonsa liikahtavan vierellään ja värähti, kun Valkotähden harmaat silmät pysähtyivät häneen. “Laventelitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Laventelinenänä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun kärsivällisyyttäsi ja tarkkaavaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
“Kyyhkytassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kyyhkytuulena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun innokkuuttasi ja uteliaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
“Kultaliekki! Laventelinenä! Kyyhkytuuli!” klaani huusi heidän nimiään, kun he vuoronperään nuolaisivat päällikkönsä lapaa.
Heidän vanhempansa Aamulaulu ja Täplätuike sekä veljensä Leijonaraita olivat ensimmäiset, jotka tulivat onnittelemaan heitä. Laventelinenä oli hukkua emonsa nuolaisuihin, ja Täplätuike onnitteli leveä hymy kasvoillaan Kultaliekkiä ja Kyyhkytuulta.
Leijonaraita tunki heti Laventelinenän luokse, kun Aamulaulu väistyi nuolemaan Kyyhkytuulta.
“Onneksi olkoon, Laventelinenä!” Leijonaraita kehräsi kovaan ääneen ja puski siskoaan. “Vihdoin teistä tuli sotureita! Kyllä teitä sai odottaa.”
“Kärsivällisyys palkitaan”, Kultaliekki naukaisi lempeästi veljelleen.
Laventelinenä ei ollut yhtään yllättynyt siitä, että hänestä oli tullut soturi niin myöhään, mutta hänen siskonsa kyllä hämmensivät häntä. Kultaliekki ja Kyyhkytuuli olivat vaikuttaneet olevan valmiita sotureiksi jo monien kuiden ajan, kun taas Laventelinenä oli selkeästi ollut siskoistaan jäljessä. Hän toivoi, ettei ollut syynä heidän kaikkien soturiseremonian myöhästymiseen - hän ei halunnut olla taakkana.
“Vihdoin pääsemme tekemään mitä haluamme!” Kyyhkytuuli huudahti iloisesti.
“Ette te aivan kaikkea pääse noin vain tekemään, vaikka olettekin sotureita”, Aamulaulu muistutti pentujaan ja näpäytti Kyyhkytuulta kuonolle kevyesti. “Muistakaa, että ensi yön istutte suut supussa ja vartioitte leiriä.”
“Joo joo, emo”, Kyyhkytuuli sanoi.
“Olen teistä niin kamalan ylpeä!” Täplätuike sanoi. Hänen kasvoillaan oli yhä leveä hymy, eikä Laventelinenä uskonut sen katoavan aivan hetkessä.
“Onneksi olkoon, Laventelinenä. Sait upean nimenkin”, tuttu ääni kuului Laventelinenän takaa ja naaras kääntyi nopeasti.
Liekkisade seisoi hänen edessään kasvoillaan hymy ja silmät tuikkien iloisesti. Laventelinenänkin kasvoille levisi hymy ja hän puski innoissaan kollia hetken mielijohteesta. Nolostuneena hän otti askeleen taaksepäin, mutta hymy ei lähtenyt hänen kasvoiltaan.
“Voimme vihdoin nukkua taas samassa pesässä”, Liekkisade kehräsi lämpimästi.
“Viime kerrasta on aikaa”, Laventelinenä naurahti.
Kyyhkytuuli puski siskoaan kylkeen. “Lopettakaa tuo toisillenne kehräily, te kyyhkyläiset. Meidän täytyy syödä vatsamme täyteen, jotta jaksamme valvoa yön.”
“Kyyhkytuuli, emme me-! Laventelinenä henkäisi. Hän tunsi kuumotusta kasvoissaan ja korvissaan, eikä uskaltanut katsoa Liekkisadetta.
“Mene siskosi mukaan, Laventelinenä”, Liekkisade sanoi kuulostaen huvittuneelta. “Tarvitsen kaiken energian.”
Laventelinenä räpäytti silmiään ja lähti Kyyhkytuulen perään, mutta ehti tuntea Liekkisateen hännän koskettavan hänen turkkiaan. Naaras vilkaisi taakseen ja väräytti korvaansa kollille ujo hymy kasvoillaan.

Laventelinenä puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja katsoi kuinka se muuttui höyryksi hänen edessään. Lehtikato oli ankara ja hän oli käyttänyt suurimman osan päivästään joko saalistuspartioissa tai muuten vaan metästämässä siskojensa kanssa. Heidän soturiseremoniastaan oli kulunut muutama auringonkierto, ja Leijonaraita oli ottanut tehtäväkseen opettaa kaiken soturiudesta siskoilleen.
Kyyhkytuuli oli valittanut veljelleen ja sanonut, että he osasivat kyllä - ei heistä muuten olisi tullut sotureita. Kultaliekki ja Laventelinenä eivät olleet kumpikaan vastustelleet Leijonaraidan tarjoamaa apua, vaikka jopa Laventelinenä myönsi sen olevan ajoittain liiallista. Hän oli maininnut siitä Kultaliekille, joka oli vain kohauttanut olkiaan.
Harmaa soturi venytti etutassujaan ja haukotteli syvään. Ilta oli alkanut laskeutua reviirille, mutta vielä ei ollut tarpeeksi myöhä, jotta hän olisi kehdannut mennä nukkumaan. Ehkä hänen kannattaisi käydä kävelyllä? Kenties hän löytäisi samalla hieman riistaa.
Laventelinenä nousi ylös, mutta matkalla leirin uloskäynnille, hän näki Liekkisateen kulkevan edessään. Hetken mielijohteesta naaras kiihdytti vauhtiaan ja otti kollin kiinni.
“Hei, Liekkisade”, naaras sanoi hymyillen. “Haluatko käydä kävelyllä?”
“Totta kai!”
“Mahtavaa!” Laventelinenä kehräsi. Hän tunsi turkkinsa kihelmöivän, kun hän käveli kylki kyljessä Liekkisateen kanssa ulos leiristä.
Soturikaksikko suuntasi automaattisesti kohti järveä. Sinne johti pieni, kymmenten jokiklaanilaisten tekemä polku, joka oli peittynyt kevyeen lumikerrokseen. Vaikka lumi Laventelinenän tassujen alla oli kylmää, Liekkisateesta hehkuva lämpö esti häntä värisemästä kylmyydestä. Naaras toivoi, että hän antoi Liekkisateelle samalla tavalla lämpöä.
He eivät sanoneet koko matkan aikana sanaakaan, mikä ei haitannut Laventelinenää. Hän tykkäsi aina viettää aikaa Liekkisateen kanssa, olivat he sitten hiljaa tai eivät, ja illan tuoma hämärä rauha teki jokaisesta hetkestä taianomaista. Ei Laventelinenä tarvinnut sanoja, jotta hän nauttisi olostaan.
Naaras vilkaisi vierellään kävelevää kollia ja ei voinut olla miettimättä sitä, mitä tämä oli hänelle auringonkiertoja sitten kertonut. Liekkisade oli puhunut jotain pahoista kissoista, jotka olivat kouluttaneet häntä hänen unissaan - ja Liekkisateen saamat vammat olivat hänellä vielä hänen herätessäänkin. Laventelinenä oli huolestunut pahasti, mutta kolli oli vaikuttanut olevan kunnossa. Harmaa soturi ei voinut kuin toivoa, että Liekkisade olisi varovainen niiden outojen kissojen seurassa ja kenties kertoisi Valkotähdelle tapahtuneesta.
Järvi tuli pian heidän näköpiiriinsä, ja Laventelinenä näki jo kaukaa sen päällä olevan paksun jääkerroksen. Kala todella oli vähissä sinä lehtikatona.
“Vau, järvi on jäätynyt!” Liekkisade henkäisi ja loikki lähemmäs.
Laventelinenä loikki oranssin kollin perään. “Emme saa kalaa täältä.”
“Emme niin”, Liekkisade myönsi ja kosketti jäätä tassullaan. “Vau, se taitaa kestää painoni.”
“O-oletko varma?” Laventelinenä kysyi ja katsoi, kuinka Liekkisade käveli jäälle. “Ole varovainen! En halua, että sinulle käy mitään.”
“Olen kunnossa, älä huoli”, Liekkisade vakuutteli. “Katso vaikka! Jää on kestävää.”
Kolli taputti jäätä tassuillaan, ja Laventelinenä henkäisi säikähdyksestä. Hän oli valmiina loikkaamaan ja pelastamaan Liekkisateen, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut: jää todella vaikutti kestävältä.
“Tule!” Liekkisade kutsui Laventelinenää häntä heilahtaen.
“O-okei”, Laventelinenä sanoi.
Hän puri hampaansa yhteen ja otti varovaisen askeleen jäälle. Hän värähti sen kylmyyttä polkuanturoissaan, mutta otti silti toisenkin askeleen. Kun jää ei pettänytkään hänen alta, hän kohotti katseensa Liekkisateeseen ja hymyili.
“Minä pelastan sinut, jos putoat”, Liekkisade kehräsi.
“Tai ehkä minä joudun pelastamaan sinut!” Laventelinenä naurahti ja loikkasi aivan Liekkisateen eteen.
Heidän kuononpäät melkein koskettivat toisiaan, ja Laventelinenä jähmettyi paikoilleen uskaltamatta liikahtaa. Liekkisateen hengitys kosketti hänen kasvojaan ja hän tunsi sydämensä jättävän pari lyöntiä välistä. Hädissään naaras otti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa kohti horisontissa häämöttävää kokoontumissaarta.
“Saari näyttää oudolta tästä suunnasta”, Laventelinenä sanoi ja vilkaisi Liekkisadetta.
Oranssin kollin kasvoille levisi pieni virne. “Otetaan kisa. Ensimmäinen kokoontumissaarella voittaa!”
“Mitä? Oletko hullu?” Laventelinenä henkäisi, mutta Liekkisade oli jo lähtenyt juoksemaan saarta kohti. “Odota!”
Harmaa naaras juoksi Liekkisateen perään. Aluksi hänen tassunsa lipsuivat alati jäällä, eikä juoksemisesta tullut mitään ennen kuin hän antoi kynsiensä lipua esiin. Se auttoi huomattavasti: hän sai helpommin jäästä kiinni ja alkoi kiriä Liekkisadetta kiinni.
Liekkisade vilkaisi taakseen ja näytti Laventelinenälle leikkisästi kieltä. “Sinä häviät!”
Laventelinenä ei ollut koskaan ollut kilpailuhenkinen, mutta yhtäkkiä hän halusi kovasti voittaa Liekkisateen - ehkä se tekisi kollin vaikutuksen. Naaras käytti kaiken voimansa ja ketteryytensä juoksemiseen ja virnisti lähestyessään toista soturia. Saari kuitenkin lähestyi Liekkisadetta nopeammin, ja Laventelinenä ymmärsi, ettei voisi enää voittaa kollia.
Mutta sitten Liekkisateen tassu lipesi jäällä ja hän lensi kyljelleen. Kolli päästi älähdyksen osuessaan maahan.
“Liekkisade!” Laventelinenä huuhdahti ja juoksi kollin luokse. Hän tönäisi tassullaan Liekkisadetta. “Oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?”
“Kolautin vain lapani”, Liekkisade sanoi kammetessaan itsensä tassuilleen. “Ei mitään vakavaa, jomottaa vain vähän. Olen kunnossa.”
“Hyvä”, Laventelinenä sanoi ja nuuhkaisi vielä varmuuden vuoksi Liekkisateen lapaa.
Kaikki vaikutti olevan kunnossa.
“Olisit voinut ohittaa minut ja voittaa”, Liekkisade huomautti.
Laventelinenä kohautti lapojaan. Ei hän voinut jättää Liekkisadetta jälkeen! Entä jos tälle olisikin käynyt jotain. “Ei voitto ole aina tärkeintä”, naaras hymähti. “Mennäänkö loppumatka yhdessä?”
Liekkisade nyökkäsi. He kävelivät ripeästi kokoontumissaarelle, mutta varoivat liukastumasta lumen alta pilkottavaan jäähän. Saari näytti oudolta ilman kymmeniä erilaisia kissoja kulkemassa ympäriinsä ja ilman neljää päällikköä istumassa ison puun oksilla. Laventelinenä nuuhki ilmaa, mutta klaanien hajut olivat lähes kokonaan kadonneet.
“Täällä on niin outoa”, Liekkisade sanoi ja räpäytti silmiään.
“Saako täällä olla ilman, että on kokoontuminen?” Laventelinenä kysyi varovaisesti. Hän ei ollut kuullut mitään sääntöjä kokoontumissaarella olemisesta kokoontumisten ulkopuolella, mutta se ei aina välttämättä tarkoittanut, etteikö niitä olisi.
“Miksi ei?” Liekkisade kysyi ja käveli saaren aukiolle. “Päälliköiden puuhun tuskin saa mennä, mutta voimme varmasti muuten tutkia saarta.”
Laventelinenää jännitti, mutta omituista kyllä se oli innostunutta jännittämistä. Hän harvoin poistui reviiriltä tai teki mitään muutakaan hänelle uutta, sillä eli seuraamusten pelossa. Tällä kertaa hän olikin innostunut. Kokoontumissaarella oloa ei ollut kielletty, ja olihan Liekkisade hänen kanssaan!
He kiertelivät saarta ja tutkivat sen jokaista sopukkaa illan hämäryyden syventyessä yhä tummemmaksi. Laventelinenä löysi puun juurelta kuopan, jota hän ei ollut aiemmin tajunnut, ja saaren reunalta löytyi todennäköisesti oppilaiden tekemä rakennelma vanhoista oksista. Se oli hajonnut lumen painon alla.
“Vau!”
Laventelinenä nosti katseensa risukasasta ja huomasi Liekkisateen seisovan aivan saaren toisessa päässä katselemassa järvelle päin.
“Tule katsomaan, Laventelinenä!”
Harmaa naaras tassutteli ystävänsä luokse ja pysähtyi tämän vierelle. Liekkisade nyökkäsi kohti järveä, ja ihmeissään Laventelinenä seurasi tämän katsetta. Järvi ulottui pitkälle ja horisontissa jokiklaanilainen näki Myrskyklaanin ja Varjokklaanin metsät, sekä Tuuliklaanin laajat nummet. Muiden klaanien reviirit eivät kuitenkaan olleet se, mikä vei Laventelinenän sekä Liekkisateen huomiot.
Järvi alkoi muuttua syvemmälle mentäessä yhä tummemmaksi ja tummemmaksi, kunnes se oli yhtä musta kuin pohjaton kuoppa. Jossain vaiheessa Laventelinenän ja Liekkisateen seikkailua yö oli saapunut reviirien ylle ja taivas oli täynnä lukemattomia tähtiä, jotka heijastuivat alla olevaan jäiseen järveen. Näky oli Laventelinenän mielestä henkeäsalpaava: oli kuin järvi ja taivas olisivat olleet yhtä.
“Kaunista”, Laventelinenä henkäisi ja kääntyi katsomaan Liekkisadetta.
Liekkisade tuijotti häntä suoraan silmiin, ja Laventelinenä oli näkevinään niissä tähtien heijastuksia. Kolli näytti samaan aikaan sekä kauniilta että komealta, kun hänen liekinvärinen turkkinsa hehkui tähtien valossa ja jäänsiniset silmät tuikkivat tähtien lailla, ja Laventelinenä pelkäsi, ettei saisi enää henkeä.
Hän oli ollut ihastunut Liekkisateeseen jo kauan aikaa ja olisi paljastanut tunteensa tälle aiemminkin ellei olisi jänistänyt viime hetkellä. Hänen mielestään kolli oli vahva ja urhea, kuten monet muutkin Jokiklaanin soturit, mutta Liekkisateessa oli jotain erilaista. Hän oli lämmin ja ystävällinen, sekä täynnä eläväisyyttä. Hän sai Laventelinenän tuntemaan olonsa turvalliseksi, muttei koskaan kyllästyneeksi.
“Liekkisade”, Laventelinenä kuiskasi hiljaa ja pelkäsi sekä omia sanojaan, että Liekkisateen reaktiota. Entä jos hän pilaisi kaiken?
“Niin?”
Entä jos hän ei pilaisikaan mitään?
“Minä tykkään sinusta”, naaras sanoi hiljaa ja jäi jännittyneenä odottamaan tuomiotaan.

Liekkisade makaili sammalpedillään. Hän taas mietti, saattoiko Tiikeritähti olla puhunut totta. Hän kääntyili, eikä saanut unta. Liekinvärisen kollin mielessä pyöri vain kaksi asiaa. Ensimmäisenä hänen isänsä, ja toisena milloin Laventelitassu pääsisi taas käpertymään hänen viereensä. Pesässä oli kylmä ilman tuota naarasta. Ja minä todella rakastan häntä. Hän on minulle kaikki kaikessa. Viimein olen myöntänyt sen itselleni. Viimein se on selvää. Ja nyt tiedän sen. Miten voisinkaan kieltää sen? Niin, en minä voi. Liekinvärinen soturi nousi ja lähti leiristä. Värehäntä oli vartiossa.
"Minne olet menossa?" vanhempi kolli kysyi.
"En saa unta. Ajattelin saalistaa, tai mennä vaikka vain kävelylle", Liekkisade vastasi. Värehäntä nyökkäsi.
"Aivan." Liekkisade meni tämän ohi. Hän käveli reviirillä edestakaisin, samalla etsien saalista. Hän tuli joenrantaan. Viimein hän haistoi myyrän. Tai siis vesimyyrän. Hän pudottautui vaanimisasentoon, ja hiipi sitä kohti. Se keskittyneesti kaivoi kuoppaa jäiseen maahan. Kolli hiipi vielä ja loikkasi. Se vinkaisi. Hän katkaisi sen niskat ja otti mukaansa. Kun hän keskitttyi ilman haisteluun lisäsaaliintoivossa, pensaikosta kuului rapinaa.
"No, kukas se siinä?" kissa kysyi ivallisesti.
"Tiikeritähti?" Liekkisade vastasi. Tiikeritähti katsoi häntä vihaisesti, samalla kuitenkin hymyillen.
"Petit meidät, olet jo maksanut teoistasi, mutta vain osasta niistä. Petit Synkän metsän! Voin vain sanoa, että isäsi ei ollut iloinen", Tiikeritähti sanoi.
"Mutta sinä sanoit ettet edes tiedä kuka hän on!" Liekkisade huudahti.
"No, sanoin mitä sanoin silloin", Tiikeritähti naurahti. Liekkisade ei enää kyennyt estämään itseään vapisemasta. Siinä samassa Tiikeritähti alkoi haalistua. Huh! Liekkisade käveli leiriin päin. Heti päästyään leiriin, hän pudotti saaliin kasaan ja käpertyi pesäänsä nukkumaan.

//Sori, minitarina x)

Kolmas luku - Lintuparvi

Se oli ollut niin mukava uni. Kipinätassu olisi niin kovin halunnut jatkaa sen unen näkemistä, mutta ei. Joku tökki häntä kylkeen ja herätti hänet. Kipinätassu nosti päänsä, räpytteli unisena silmiään ja kohotti katseensa edessään seisovaan kissaan.
Hiirinenän katseli oppilastaan pilke silmäkulmassaan. Soturi hymyili oppilaalleen, joka vielä tokkuraisena tuijotti mestariaan ihan kuin olisi vieläkin puoliksi unessa. Oranssiturkkinen oppilas haukotteli pitkään, mutta näytti sen jälkeen vain ärtyneemmältä.
”Huomenta, Kipinätassu”, Hiirinenä naukaisi ja Kipinätassu sai vain ynähdettyä vastauksen. ”Menemme harjoittelemaan saalistamista.”
”Näin aikaisin?” Kipinätassu kysyi haukotellen. ”Eivät saaliitkaan ole vielä heränneet!”
Hiirinenää huvitti, mutta lopulta hän sai oppilaansa ylös pedistään ja lopulta oppilaiden pesästä. Kipinätassu venytteli heti pesästä ulos astuessaan ja värähti, kun kylmä ja navakka tuuli kulki ilman halki. Oppilas pörhisti turkkiaan.
”Ja näin kylmäkin vielä!” Kipinätassu värähti. Aurinko oli hädin tuskin vielä nousemassa ja tähdet tuikkivat vielä tummaa taivasta vasten. Aurinko värjäsi kaukana taivaanrannassa taivasta oranssiksi. Valhelaulu oli tomerana jo hereillä ja kokosi ensimmäisiä metsästyspartioita liikkeelle. Tuoresaaliskasa kumisi tyhjyyttään ja ruokaa olisi saatava. ”Minusta ei kyllä ole varapäälliköksi, kun pitää niin aikaisin herätä!”
”Etköhän sinä totu”, Hiirinenä naurahti kehräyksen kera. ”Tulehan. Aion opettaa sinulle, miten napataan lintu.”
Kipinätassun katse kirkastui ja hän nyökkäsi. Hiirinenä oli arvannut oikein, kun oli ajatellut Kipinätassun piristyvän ja innostuvan uuden oppimisesta. Kun he kulkivat leiristä syvemmälle reviirille, Kipinätassu alkoi saada tuttua energiaansa ja vilkkautaan kerättyä joka askeleen jälkeen. Kunhan naaras vain jaksaisi keskittyä opetukseen. Hiirinenä oli onneksi kärsivällinen.
Hiirinenä opetti tarkasti sen, miten lintuja napattiin. Hän selitti kuinka linnut olivat vaikeita siitä, että ne pakenivat ylöspäin lentäen. Kissan pitäisi loikata korkealle, jos haluaisi saada pakenevan linnun kiinni; joko lyömällä se alas tai tarttumalla siitä kiinni hampailla tai kynsillä. Lintua saalistaessa pitäisi kulkea hiljaa ja olla nopea.
Hiirinenä vei Kipinätassun tutulle paikalle, jossa oli usein lintuja etsimässä ruokaa vatsansa täytteeksi. Hiirinenä painoi tassullaan Kipinätassun alas. Naaralla oli niin kirkas turkki, jonka takia hän erottui valkoista lumea vasten herkemmin kuin Hiirinenä ruskean turkkinsa kanssa.
Hiirinenä ohjeisti hiljaa oppilaastaan, joka oli selkeästi valmis kokeilemaan.
Kipinätassu lähti kulkemaan hitaasti eteenpäin, katse kuin liimattuna lintuun. Lumi natisi hänen askeltensa alla ja hän pysähtyi, kun lintu jähmettyi hetkeksi. Se onneksi jatkoi hyppelyään lumella ja nyt Kipinätassu kulki nopein askelin kohti lintua.
Hän loikkasi ilmaan ja oli jo voitonriemukas, kunnes lintu pyrähtikin ilmaan. Kipinätassu laskeutui paikalle, jossa lintu oli vielä hetki sitten ollut ja yritti loikata linnun perään. Se oli kuitenkin jo liian kaukana.
Kipinätassu ärähti ja huitaisi lunta kynsillään. Hiirinenällä oli lohduttava katse ja hän tuuppasi hellästi oppilastaan.
”Linnut ovat vaikeita”, Hiirinenä kertoi. ”Minulla meni kauan ennen kuin opin saamaan lintuja kiinni. Kun lumet sulavat, sinun saalistuksesi helpottuu.”
”Joo”, Kipinätassu nyökkäsi. Hän oli silti hieman pettynyt, mutta Hiirinenän sanat olivat helpottaneet sitä karvasta pettymystä. Hiirinenä vei oppilaansa hieman kauemmas saalistamaan hiiriä, jotka soturitar oli aiemmin haistanut. Kipinätassun mieliala kohosi heti, kun hän pääsi nappaamaan klaanilleen syötävää.
Kipinätassu kantoi ylpeänä kolmea hiirtä leiriin Hiirinenän rinnalla. Hiirinenää huvitti hänen oppilaansa, mutta vain hyvällä tavalla. Kipinätassussa oli oma uniikki kipinänsä ja soturi oli ylpeä siitä, että sai kouluttaa juuri Kipinätassua. He olivat juuri sopiva parivaljakko oppilaaksi ja mestariksi.

Leirissä oli yllättävän hiljaista ja Kipinätassu nautti siitä hetkestä. Valotassu oli parantajien pesässä mestarinsa kanssa ja Kipinätassu oletti hänen opettelavn ahkerasti niitä kymmeniä yrttejä, joista parantajan oli tärkeä tietää.
Tuiketassun mestari oli vaihtunut Iltataipaleesta Heinätähteen, kun Iltataival oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin. Tuiketassu oli selkeästi ylpeä siitä, että hänen mestarinaan toimi itse päällikkö, vaikka hän ei sanonut sitä ääneen. Kyllä kuka vain olisi ylpeä, jos heitä kouluttaisi itse klaanin päällikkö.
Tuiketassusta puheen ollen, raidallinen naaras asteli juuri leiriin Heinätähden perässä. Päällikkö sanoi hänelle jotakin ennen kuin lähti omaan suuntaansa. Tuiketassun ja Kipinätassun katseet kohtasivat ja oranssiturkkinen naarasoppilas hymyili Tuiketassulle. Tuiketassu heilautti tervehdykseksi häntäänsä ja asteli sisarensa luokse.
Tuiketassu oli kasvanut paljon viime kuiden aikana ja Kipinätassusta tuntui, ettei hän itse kasvanut miltei lainkaan. Hän tunsi itsensä kovin pienikokoiseksi kahden sisaruksensa rinnalla. Valotassukin oli kasvanut kokoa. Tuiketassu oli lihaksikkaampi kuin Valotassu, tietysi oli.
Valotassu ilmestyi parantajan pesän suulle, katosi ja loikki sitten siskojensa luokse. Tuiketassu kertoi siitä, mitä Heinätähti oli opettanut hänelle tänään, tuttuun lyhyeen tapaansa. Valotassu kertoi varovaisesti yrteistä, joista oli oppinut. Valotassu puhui Sudenlaulusta aina niin erilaiseen sävyyn kuin miltä Sudenlaulu Kipinätassulle vaikutti.
Kipinätassu alkoi innokkaasti kertomaan eilisen illan partiostaan ja sitten lintujahdistaan, joka ei ollut niin onnistunut. Tuiketassu ja Valotassu kuitenkin kehuivat sisartaan ja kuuntelivat tarkkaan Kipinätassun loputonta puhetta. Kipinätassulle he olivat ne kaksi ainoaa heidän vanhempiensa lisäksi, joiden hän tiesi oikeasti kuuntelevan häntä ilman tuomitsemista.
Tuiketassu kävi hakemassa heille saliin jaettavaksi. Ei ollut yllätys, että Tuiketassu otti tuoresaaliskasasta kaksi myyrää. Naaras piti myyristä ehkä eniten kaikista saaliseläimistä. Kipinätassu ei valittanut, vaikka pitikin eniten oravan mausta. Valotassusta Kipinätassu ei ollut varma, mutta oletti Valotassun pitävän ehkä eniten hiiren tai päästäisen mausta. Valotassu ei valittanut minkään ruuan kohdalla.
Kipinätassun korvat heilahtivat ja hän katsoi sivusilmällä äänen suuntaan. Hänen katseensa osui leirin ulkopuolella olevasta puusta pyrähtäneeseen lintuparveen. Ne päästivät säikähtänyttä sirkutusta ennen kuin katosivat puiden lomaan.
Kipinätassu jäi katselemaan niiden menoa mietteliäänä. Minnehän ne lensivät? Miksi ne olivat säikähtäneet? Valotassun ääni palautti Kipinätassun takaisin heidän keskusteluunsa ja naarasoppilas hermoili, kun ei ollut enää varma, mistä Valotassu puhui. Kipinätassu yritti kuitenkin parhaansa vaikuttaa olevansa perillä ja hetken päästä pääsi taas jyvälle keskustelusta.
Auringon laskiessa kissat alkoivat valua pesiensä suojaan kylmältä. Puheensorina hiljeni kuiskauksiksi, kun kissat vaihtoivat viimeisiä sanoja keskenään. Tähdet valtasivat tumman taivaan ja tuikkivat kirkkaina muutaman hassun pilven takaa. Kipinätassu ei saanut ihan heti unta vaan makasi levottomasti pyörien pedissään. Tuiketassu oli jo nukahtanut ja tuhisi sikeästi omalla pedillään. Hän oli tottunut Kipinätassun hyörinään ja ei herännyt enää siihen.
Kipinätassua ärsytti taas tämä unettomuus. Hän halusi jo nukkua, jotta jaksaisi herätä aamulla. Lopulta hän alkoi ajatella jotakin klaaninvanhimpien kertomaa tarinaa ja alkoi viimein vaipua uneen. Muiden tuhina häiritsi yhä ja Kipinätassu painoi tassuillana korvansa umpeen ja huokaisi helpotuksesta, kun ei kuullut enää muiden kuorsausta tai tuhinaa. Sulkatassu kuorsasi hiljaista, tuttua kuorsaustaan ja se häiritsi aina Kipinätassun nukahtamista. Muiden tuhina toisinaan häiritsi ja toisinana taas ei.
Nyt korvansa tukkinut oppilas alkoi väsyä ja ajatellessaan tuttua pentuna kuullutta tarinaa hän pääsi uneen.

Kipinätassu ärähti, kun Pimeyskynsi painoi hänet vasten maata. Tämän unien maiden kissa opetti häntä ainakin joka kolmas yö, pääosin taisteluliikkeitä. Raidallinen naaras oli hurja taistelemaan ja joka kerta hän kovensi panoksia, kun opetti Kipinätassua.
Myrskyklaanilainen oli pienikokoinen, mutta Hiirinenän opetusten ansiosta hänestä oli tullut voimakkaampi ja nopeampi. Pimeyskynsi taas tuntui nojaavan enemmän lihasmassansa kuin ketteryyteen. Mutta Pimeyskynsi osasi kyllä yllättää, sillä hän ei ollut mikään toope. Kipinätassu oli oppinut, että vaikka Pimeyskynsi oli totuttunut käyttämään taisteluissa voimaa, hän käytti myös tasapanoisesti ketteryyttä ja älyä.
Yksisilmäinen naaras virnisti ja kehotti katseellaan Kipinätassua tekemään aloittavan taisteluliikkeen. Kipinätassu siristi silmiään ja syöksyi kohti Pimeyskynttä, katse naaraan lavassa. Kipinätassu oli kuitenkin oppinut; älä katso sinne, minne hyökkäät. Pimeyskynsi väisti, mutta Kipinätassu oli laskenut sen varaan ja syöksyi suuremman kissan tassujen läpi horjuttaen Pimeyskynnen tasapainoa. Hän tönäisi Pimeyskynnen kumoon ja asetti kuononsa naaraan kaulalle. Pimeyskynsi humisi tyytyväisenä ja Kipinätassu päästi irti. Toinen voitto tälle illalle. Kipinätassu oli tyytyväinen, vaikka olikin hävinnyt viisi muuta taistelua.
”Pärjäät hyvin”, Pimeyskynsi sanoi sitten pesten samalla tassuaan. ”Olet oppinut hyvin käyttämään vahvuuksiasi. Sinulla taitaa olla hyvä mestari?”
”Hän on juuri oikea minulle”, Kipinätassu hymyili leveästi ja röyhisti rintaansa ylpeänä. Pimeyskynsi tuijotti oranssiturkkista oppilasta hetkeen aikaa ennen kuin nyökkäsi.
”Olet pienikokoinen, mutta tulinen”, Pimeyskynsi sanoi sitten silmäillen myrskyklaanilaista naarasta. ”Jokainen kissa on taitava, kun osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan ja osaa kehittää itseään. Siksi minä autan sinua.”
Kipinätassu nyökkäsi muutaman kerran, mutta ei sanonut mitään. Pimeyskynsi oli kissa, joka tuntui koko ajan tarkkailevan Kipinätassua. Jokin tässä paikassa oli outoa. Tämä ei ollut Tähtiklaani, ei voinut olla. Ja sitä paitsi, vaikka Kipinätassu olisi halunnut sen olevan totta, hän ei uskonut tämän olevan Tähtiklaanin maita. Tähtiklaanin maat kuvattiin aina valkean hohtoisina ja tähdet hohtivat kirkkaina. Saalista piti olla kaikkialla, mutta täällä Kipinätassu ei haistanut muuta kuin tunkkaisen ilman, jotain kitkerää ja metallista. Hän ei ollut nähnyt vilaustakaan saaliseläimistä eikä tähdistä. Puut tuntuivat jatkuvan ikuisesti korkeuksiin eikä niiden latvoja nähnyt vaan vastassa oli vain synkkä pimeys ja punainen usva.
”Tulehan”, Pimeyskynsi sanoi sitten ja nousi käpälilleen. ”Siirrytään muualle.”
”Miksi ihmeessä?” Kipinätassun niskakarvat väreilivät. He eivät olleet enää kahden. Naarasoppilas höristeli korviaan, yrittäen paikantaa puhujaa. Kipinätassun karvat väreilivät. Ilmapiiri oli jotenkin muuttunut nyt, kun läsnä oli kolmas kissa. Pimeyskynnen olemus oli rauhallinen, mutta hän puri hammasta yhteen.
”Salamasilmä”, Pimeyskynsi sanoi kissan nimen ääneen. Usvan keskeltä asteli musta, lihaksikas naaras, jonka turkilla juoksi valkoisia raitoja. Naaraalla oli pistävän keltaiset silmät. Hänen suunsa oli oudossa virneessä, kun hän tuli lähemmäs. ”Mitä sinä teet täällä? Etkö muista sääntöjä?”
”Viis säännöistä”, Salamasilmäksi kutsuttu naaras tuhahti. ”Tiedät, että olen seurannut jo aiemmin tämän oppilaan koulutusta.”
Kipinätassun tassuja pisteli hermostus. Salamasilmästä huokui jotain selittämätöntä ja se sai Kipinätassun tuntemaan olonsa hieman hermostuneeksi, mutta onnekseen hän pysytteli rauhallisena.
”En kutsunut sinua häiritsemään”, Pimeyskynsi sanoi sitten hampaitaan väläyttäen. Salamasilmä siristi silmiään. ”Olet liian äkkipikainen taistelija.”
”Voi yhyy”, valkoraidallinen naaras sanoi ja asteli Pimeyskynnen ympäri. Silloin Kipinätassu näki sen suuren puremajäljen, joka oli Salamasilmän oikeassa kyljessä. Se oli liian suuri ollakseen kissan tekemä purema. ”Ei ole minun vikani, jos minun raa’asta otteestani ei pidetä.”
”Eikö sinulla ole muuta tekemistä?” Pimeyskynsi vihjaili.
”Ajattelin, että voisimme yhdistää voimamme”, Salamasilmä sanoi ja virnisti. Kipinätassu pidätteli hengitystään. Kipinätassu huomasi sivusilmällään liikettä kauempana puiden takana.
”Salamasilmä!” Pimeyskynsi kivahti nyt vihaisena. Salamasilmä vain tuijotti hieman pienempää naarasta. ”Sinä tiedät säännöt!”
”Ja minähän sanoin jo, että en välitä säännöistä”, Salamasilmä hymyili omahyväisesti. Kipinätassua hermostutti koko ajan enemmän ja hänen hännänpäänsä nyki.
”Sinä tiedät, mitä HÄN on sanonut”, Pimeyskynsi sihahti. ”Tiedät, mitä HÄN on määrännyt. Hän repii korvasi irti!”
Kipinätassu siristi silmiään. Mistä hän oikein puhui? Kuka HÄN?
”Ja asiat saavat nyt muuttua”, Salamasilmä sanoi. ”En ole ensimmäinen, joka on saanut tehdä näin.”
”Kipinätassu ei ole valmis”, Pimeyskynsi sihahti. ”Sinä tiedät, että asiat täytyy varmistaa ensin.”
”Etkö sinä luota häneen?” Salamasilmä kysyi ivallisesti. Pimeyskynsi murisi isommalle naaraalle. Kipinätassu huomasi usvan takana tumanruskean kissan, jonka oranssit silmät hohtivat kirkkaina punaisen usvan takana. Pimeyskynsi ja Salamasilmä jäivät tappelemaan, kun Kipinätassu lähestyi toista kissaa usvan takana. Häntä hieman suurempi kissa tuijotti häntä arvioivasti.
”Sinäpä olet pienikokoinen. Oletko vielä pentu?” kolli kysyi ja Kipinätassu irvisti vihaisesti.
”Oletko itse uinut mudassa?” Kipinätassua suututti nyt. Kolli räpäytti silmiään yllättyneenä. ”Olen kyllä jo oppilas, kiitos kysymästä.”
”Seis!” Pimeyskynsi loikkasi heidän väliinsä. ”Nyt säännöt ennen kuin kielenne katkaistaan!”
Kipinätassu puri hammasta yhteen ja vilkaisi tummanruskeaa kollia.
”Hän on minun oppilaani”, Pimeyskynsi sanoi ja katsahti Kipinätassua, ”Tähkä.”
Kipinätassu nyrpisti nenäänsä. Nytkö hän oli Tähkä? Mitä ihmettä täällä tapahtui?
”Tässä on Piikki”, Salamasilmä sanoi ja katsoi tummanruskeaa kollia. Kipinätassu oli todella häkeltynyt. Oliko täällä muitakin? Kuka tuo kissa oli? Oliko hän klaanikissa? Mikä tämä paikka oikein oli? Mitä täällä tapahtui?
Kipinätassu heräsi hätkähtäen aamulla. Mitä ihmettä hänen unissaan oikein tapahtui? Miksi hän oli täällä, tässä oudossa paikassa?

Luku 2


"Tiikeritassu, koita tätä. Tämä on aika helppo, siihen nähden että tämä on vasta toinen taisteluharjoituksesi", Orvokkiviiksi tokaisi ja näytti liikkeen. Ensiksi siinä hypättiin. Sitten maassa, pujahdettiin vastustajan alta. Hän ponnisti ja hyppäsi. Hyppy ei kuitenkaan kantanut tarpeeksi pitkälle. Hän hädin tuskin pääsi jaloilleen, mutta onnistui siinä vaikka tassut meinasivatkin luiskahtaa. No, ensikerralla sitten onnistun. Ei se nyt niin vakavaa ole.
"Uudelleen, Tiikeritassu, sinun on luotettava siihen, ettet kaadu ja käyttää häntääsi apuna", Orvokkiviiksi neuvoi. Tiikeritassu ei aivan tajunnut mitä 'käyttää häntääsi apuna' tarkoitti mutta hän yritti. Nyt hyppy kyllä kantoi tarpeeksi pitkälle mutta hänen tassunsa sotkeutuivat toisiinsa ja hän kamppasi itse itsensä. Hän kapusi jaloilleen ja valmistautui taas yrittämään uudelleen. Hän loikkasi, mutta loikka päättyikin kuperkeikkaan, ja hän makasi selällään. Orvokkiviiksi loikkasi ja painoi tassunsa pitäen hänet maassa.
"Ai niin, nyt minä hyökkään. Ei ole mitään järkeä tuhlata aikaa siihen, että opettelet taisteluliikkeen", Orvokkiviiksi päätti. Tiikeritassu nousi ja yritti vielä kerra uudelleen. Mutta ei vieläkään. Nyt hän löi päänsä kipeästi kiveen, mikä oli ollut harjoittelupaikalla.
"No, ei yritetä enää. Ei tuhlata aikaa tähän", Orvokkiviiksi määräsi. Tiikeritassu lähti ja painoi päänsä ja häntänsä alas. No, hyvä, minä epäonnistuin! Miten en osannut tuota liikettä? Eikö minua olekaan tarkoitettu soturiksi? Ja kaiken lisäksi minä vielä löin pääni! No, ensi kerralla en aio epäonnistua!


Heti, kun hän oli päässyt leiriin hän näki veljensä syömässä. Tiikeritassu ei ollut menossa syömään.
"Tiikeritassu, mene syömään", Jokiväre käski. Juuri, kun ajattelin että saan mennä nukkumaan!
"Ei minulla ole nälkä", Tiikeritassu sanoi.
"Mutta sitten saat seuraavan kerran ruokaa vasta huomenna!" Jokiväre tiuskaisi.
"No hyvä on", Tiikeritassu vastasi ja otti pienimmän linnun mitä kasassa oli. Hän näykki siitä paloja. Punatassu tuli syömään loput omasta osuudestaan hänen viereensä.
"Tänää oli mahtava päivä! Opin niin paljon uutta metsässä taistelusta!" Punatassu sanoi. Tiikeritassu vain katseli riistan jämiä.
"Tahdotko loput tuosta? Ei ole nälkä", Tiikeritassu sanoi.
"Joo, minulla on nälkä", Punatassu vastasi ja helpottuneena Tiikeritassu kömpi oppilaiden pesään.


Oppilaat olivat jo muut nousseet, paitsi Punatassu ja hän. Koska hän oli jo eilen päässyt harjoittelemaan taistelua, tosin epäonnistunut siinä, olisi tänään sitten metsästystä. Tai niin ainakin Orvokkiviiksi oli sanonut. Punatassu avasi silmänsä ja mulkoili Tiikeritassua. Punaruskea kolli nousi ja venytteli. Sitten Tiikeritassun veli käveli pois pesästä. Tiikeritassukin nousi ja venytteli. Hänen takakäpälänsä olivat vielä jäykät. Heti, kun hän oli venytellyt kunnolla hän talsi pois pesästä. Hän näki Jokiväreen, isänsä syömässä Punatassun kanssa. He juttelivat jostakin. Tiikeritassun päästessä lähemmäs, hän kuuli heidän juttelevan jotain, ei mitään kiinnostavia ja hän lähti eri suuntaan. Ei hän pitänyt salakuuntelusta. Mutta sitten Jokiväre sanoi jotain.
"Sinusta tulee varmasti hyvä päällikkö vielä joskus Punatassu. Mutta sitä ennen, muista kenelle olet uskollinen ja pidä siitä kiinni. Olen varma, että sinusta tulee vielä hyvä soturi" Jokiväre sanoi, jonka Tiikeritassu vahingossa kuuli. Hänelle tuli epämukava olo, ja häntä alkoi kiinnostamaan. Hän asettui siis syömään melko lähelle heitä, että kuulisi. Nyt hän kuuli selkeästi puheen ja tunnisti varmasti kumpi puhui, Punatassu vai Jokiväre. Jokiväreen ja Punatassun äänet kuullostivat melko lailla samalta, molemmilla melko matala ääni. Mutta Jokiväreen äänestä kyllä huomasi sen, että hän oli selkeästi vahempi.
"Niin, ja sinustahan tulee päällikkö, hinnalla millä hyvänsä, ja siinä minä voin auttaa! Ja sinun on oltava aina uskollinen Synkälle metsälle! Tähtiklaanin kissat pelkäävät tehdä päätöksiä, jotka rikkovat heidän rakasta soturilakiaan. Siksi uskon, että sinusta tulee hyvä päällikkö", Jokiväre selitti. Tiikeritassu mietti, mitä oli juuri kuullut.
"Tiikeritassu on liian heikko. Ellei hän päätä olla myös uskollinen Synkälle metsälle. Mutta siihen asti, Punatassu, sinun tehtäväsi on yrittää kääntää hänen päänsä. Minä en tahdo, että pentuni kunnioittasi Tähtiklaania ikinä", Jokivöre lopetti ja lähti pesälleen. Mitä ihmettä hän oli juuri kuullut? Ja mikä ihmeellinen on Synkkä metsä? Jo nimi aiheuttaa kylmät väreet. Mutta onneksi minä kuulin tuon. Nyt tiedän, että Punatassu yrittää suostutella minua johonkin! Mutta miksi? Mitä 'Synkässä metsässä' tehdään? Ja missä? Ei Punatassu ole poistunut leiristä kun vain metsästys- ja taisteluharjoituksiin. Ehkä hänen mestarinsa onkin mukana tässä? Ehkä aina, kun he harjoittelevat kahdestaan he lähtevät tänne 'Synkkään metsään'. Ja miksi Jokiväre ei haluaisi pentunsa kunnioittavan Tähtiklaania? Ehkä.. ehkä tähtiklaani on tehnyt hänelle jotain.. mutta mitä? No, ehkä olen vain kuin en olisi kuullutkaan.