luku 15.

Got a feeling in my heart that I can't explain

Kovimmat talvipakkaset alkoivat olla ohitse. Aurinko paistoi kauniisti taivaalta, eikä ollut pilveäkään. Alkoi olla hiirenkorvan alku ja saaliit alkoivat tulla esille piiloistaan, sekä järven jäät olivat alkaneet sulamaan. Taivas oli useammin kirkas ja selkeä, sekä todellakin lämmin, vaikka öisin pakkasilma huursi ilman. Metsästyspartiossa olivat Kirkaskuu, Supihammas ja Käärmemieli. Supihammas nauroi Käärmemielelle, joka oli selittänyt tarinaa, kun tuo oli ollut oppilas ja oli mokannut jotain koulutuksessaan. Kuitenkin myyrän haju oli tullut kolmikon nenään ja Käärmemieli oli lähtenyt ensimmäisenä sen perään, jättäen heidät kahdestaan hänen entisen mestarinsa kanssa. Kirkaskuu katsoi Supihammasta kulmat kohollaan.
“Olette kovin läheisiä Käärmemielen kanssa”, Kirkaskuu aloitti. “Teillä taitaa olla jotain muutakin kuin ystävyyttä”, Kirkaskuu jatkoi pilke silmäkulmassa ja pukkasi juovikasta naarasta hellästi lavalle. Supihampaan silmät levisivät ja hän alkoi nauraa, että hänen oli pakko pysähtyä paikoilleen, sillä hän ei voinut lopettaa nauramista.
“Kysyitkö tosissasi?” Supihammas kysyi naurunsa lomasta. Kun hän sai rauhoituttua, harmaa naaras kohotti katseensa ystäväänsä. Kirkaskuu mutristi suutaan ja antoi Supihampaan puhua.
“Mennään kalastamaan. Kalat ovat varmasti liikkeellä, koska tämä sää”, Kirkaskuu vaihtoi aihetta. Supihammas hymyili ja lähti ystävänsä perässä kohti järveä.
“Niin siitä Käärmemielestä..” Supihammas aloitti miettien mitä sanoisi. “Hän on minun hyvä ystäväni. Ei sen enempää.”
“Eikö muka ole enempää? Eikö kaikki yleensä lähde ystävyydestä?”
“Kyllä kai. Mutta mielessäni on joku muu”, Supihammas sanoi hiljentyen ja nappasi kalan. Hän katseli järveä, ajatellen, kun oli joskus kalastanut Novalle. Kolli oli hänellä aina mielessä, enemmän tai vähemmän. Tällä hetkellä enemmän.
“Joku muu?” Hän ihmetteli ja Supihammas nyökkäsi.
“Se on vaikea juttu.. tiedätkös. Hän on Yönkajon laumasta”, Supihammas aloitti vaivaantuneena. Kirkaskuu kohotti kulmiaan, koska ei ollut osannut odottaa tuota. “Ja se ei ollut tarpeeksi, sillä hä on nykyinen johtaja.. Hänen nimensä on Nova”, Supihammas sanoi hiljaa.
“Ai.. nyt minä ymmärrän”, Kirkaskuu sanoi. Hän muisti, että Supihammas oli kertonut siitä, kun oli ollut jumissa Yönkajon laumassa ja joku oli pelastanut hänet. “Onko se hän, joka pelasti sinut?” Supihammas vain nyökkäsi vastaukseksi ja nosti kalansa hampaisiinsa.
“Äh - anteeksi. Minä poistun. Saatte kyllä kaksinkin saalistettua”, Supihammas sanoi. Hän tahtoi hetken vain.. tilaa. Kirkaskuu nyökkäsi ja antoi Supihampaan poistua kohti leiriä.

Seuraavana aamuna Supihammas oli noussut varhain kävelemään. Hän oli ollut ajatuksissaan, kunnes oli huomannut menneensä hänen ja Novan vanhalle tapaamispaikalle. Koska aiempana päivänä hänen saalistuksensa oli mennyt pieleen, naaras vähän kalasti klaanilleen. Elämä jatkuisi, vaikka se vähän sattui, että se jatkuisi ilman kilpikonnakuvioista kollia. Supihammas kuitenkin uskoi, että he tapaisivat vielä. Vesi solisi hänen edessään ja kalat liikkuvat vedessä. Entä jos Novalla ei ollut kaikki kunnossa? Hän ei ikinä saisi tietää siitä. Hän vain.. joutuisi kärsiä. Ehkä hänen esi-isänsä antaisivat hänen nähdä kolli jossain, missä heidän polkunsa risteytyisi. Hänen kuului olla Jokiklaanissa ja Novan piti johtaa Yönkajon laumaa. Heidän tulisi olla uskollisia siellä, missä olisivat. Jospa vain kaikki olisivat toisin, Supihammas ajatteli kastellessaan tassunsa viileään veteen ja napatessaan kalan. Kun naaras oli kalastanut mielestään tarpeeksi, hän palasi takaisin leiriin saaliit mukanaan.

“Hei Käärmemieli”, Supihammas tervehti laskiessaan kalan kollin eteen. “Haluatko jakaa sen?” Harmaa naaras kysyi ja Käärmemieli nyökkäsi hyväksyvästi. Käärmemieli laskeutui ja puraisi kalasta palan samalla, kun Supihammas otti myös. He söivät hiljaisuudessa. “Käärmemieli, anteeksi kun lähdin aikaisemmin vain pois sanomatta sanaakaan. Yritän parantaa tapani”, Supihammas sanoi luimistaen korviaan. Käärmemieli katsoi häntä hiljaa ja hymyili sitten.
“Se on okei”, Käärmemieli pökkäsi naarasta hellästi kylkeen. Supihammas hymyili tuuheaturkkiselle kollille.
“Noh, miten saalistus meni?” Käärmemieli kysyi nyökäten kalaa kohti ja maisteli kalaa uudestaan. Supihammas mietti, mitä kertoisi.
“Ihan okei. Kalastin vain, kun olin miettimässä ajatuksiani läpi. Tiedätkö, kaikki ei ole niin helppoa”, Supihammas irvisti ja Käärmemieli hymyili takaisin. Käärmemielen kanssa oli helppoa olla, koska he olivat kollin kanssa aika samanlaisia. He olivat epävarmoja kaikesta ja kaikista, kunnes heille todistettiin toisin. Joten Supihammas nautti ystävänsä seurasta. Heidän oli hyvä olla näin hiljaa, tai he voisivat puhua mitä vain. Ei sillä ollut väliä.
“Mutta minun pitäisi kertoa sinullekin eräs asia… jonka olen kertonut vain Kirkaskuulle”, Supihammas sanoi painaen päänsä alas. Hän… hän kertoisi ystävälleen Novasta. Tuntui epäreilulta, ettei Käärmemieli tiennyt Supihampaan ajatuksista.
“Onko jotain tapahtunut?” Synkkä ilme kävi Käärmemielen naamalla, mutta se meni pois Supihampaan pudistaessa päätään.
“Minä.. pidän yhdestä kollista..”
“Sehän on hienoa! Kuka se on?” Käärmemieli uteli. Supihammas pudisti päätään.
“Hän on Yönkajon laumasta..” ja niin Supihammas kertoi koko tarinan.

Myöhemmin sinä päivänä, melkein auringon laskiessa, iltapartioon oli määrätty Supihammas, Leijonaraita ja Yksisiipi. He olivat tekemässä ihan normaalia tarkastusta, eikä mikään näyttänyt olevan erilainen kuin aikaisemminkaan. Mutta yksi asia muutti sen hetken. Se muutti Supihampaan koko elämän. Hän näki Novan, joka katseli Supihammasta takaisin katse täynnä lämpöä. Supihammas ei voinut uskoa silmiään. Miksi kolli oli täällä? Oliko laumalle käynyt jotain? Oliko tämä vain unta? Kun Nova saapui heidän luokseen, Supihammas pelasti kollin nahan selittämällä klaanitovereilleen kaiken, mitä Yönkajon laumassa oli käynyt. Kuinka kolli oli pelastanut hänet ja Myrskyklaanin oppilaan. Klaanin päällikkö suostui ottamaan Novan klaaniin - jos kolli osoittaisi uskollisuutensa. Mutta Supihammas tiesi, että kolli oli tullut jäädäkseen. He voisivat vihdoin jakaa pesänsä toisilleen ja pitää toisistaan huolta. He voisivat vihdoin… elää. Se sai Supihampaan vatsaan perhosia.

Juovikas naaras oli ottanut itselleen vastuun selittää Novalle klaanien sääntöjä ja uskomukset läpi. Tosin, Nova tiesi osan niistä mitä Supihammas oli aiemmin kertonut, mutta naaras ei ollut kertonut ihan kaikkea, koska heillä ei ollut aikaa siihen kaikkeen. Supihammas kuitenkin uskoi, että kolli oppisi ne nopeasti, vaikka uudet tavat voisivat hämmentää häntä. Supihammas oli mennyt illalla pesäänsä, viittonut hännällään Novalle, jotta tuo tulisi hänen mukaan. Supihammas oli päättänyt ettei välittäisi, vaikka saisi omituisia katseita muilta jokiklaanilaisilta. Tärkeintä oli, että Nova oli täällä turvassa. Ja he saisivat olla yhdessä, virallisia kumppaneita… mikäli Nova niin tahtoisi. Supihammasta jännitti niin, että hän puri hampaitaan yhteen, mutta katsoessaan Novaa silmiin hänen jännitys haihtui savuna ilmaan.
“Mitä siellä tapahtui?” Supihammas kuiskutti tehdessään tilaa, kun Nova tuli hänen viereensä hänen pesäänsä. He olivat vihdoin yhdessä.
“Nava hyökkäsi kimppuuni, mutta Indigo tuli väliin. Hän.. on uusi johtaja”, Nova sanoi hymyillen. “Indigo… on poikani.” Supihammas värähti, mutta hän muisti kyllä Yönkajon lauman tavat.. Ja se sai Supihampaan karistamaan huonot ajatukset mielestään. Nova ei olisi täällä, jos ei tahtoisi. Supihammas hymyili, sillä kolli olisi varmasti ylpeä pojastaan. Samalla Supihammas tunsi perhosia vatsassaan, sillä hänellä oli vihdoin mahdollisuus samaan tulevaisuuteen Novan kanssa. Supihammas katsoi kollia silmät täynnä rakkautta ja harmaa naaras näki kollin silmistä saman rakkauden.
“Uskon, että laumalla tulee olemaan paremmat ajat”, Supihammas sanoi ja Nova kietaisi heidän häntänsä yhteen. Heidän ei enään tarvitsenut piilottaa rakkauttaan, ei enään keneltäkään ja se ajatus sai Supihampaan hymyilemään enemmän kuin koskaan. Nova selitti hänen muistakin pennuistaan ja se sai Supihampaan enemmän varmemmaksi. Hän tahtoi kollin kanssa tulevaisuuden yhdessä. Hän olisi siitä varma. Harmaa naaras painoi päänsä kilpikonnakuvioista kollia vasten ja nukahti siihen.

Seuraavina päivinä Supihammas oli opettanut entiselle Yönkajon laumalaiselle Jokiklaanin metsästystavat. He olivat palanneet takaisin leiriin ja menneet aurinkoiseen paikkaan. Supihammas nautti auringonvalosta turkillaan ja kuuli Novan kehräyksen yläpuolellaan, kun kolli istui hänen vieressään. Supihammas kuitenkin jännittyi ja hän huomasi Novan jännittyvän.
“Onko jokin hätänä?” Nova kysyi huolestuneena.
“E-ei ole”, Supihammas takelteli. Nova katsoi häntä tiukasti ja pudisti päätään.
“Hyvä on, jos sanot niin”, kilpikonnakuvioinen mietti. Supihampaalta karkasi hymy huulille ja hän nousi ylös.
“Mennään rajapartioon. Näytän toisen puolen, jolla et ole vielä käynyt”, hän selitti ja Nova nyökkäsi hämmentyneenä. “Varjoklaanin puolen.”

Supihammas haisteli varovaisesti ilmaa, oliko paikalla ollut Varjoklaania.
“No, mitä haistat?”
“Varjoklaani on käynyt täällä.. todella paljon meitä aikaisemmin. Sehän tarkoittaa sitä, että he voivat tulla hetkenä minä hyvänsä?” Nova kysyi katsoen Supihammasta ja hän nyökkäsi kollin olleen oikeassa. Supihammas käveli kaksijalkojen rakentamalle puolisillalle, joka pilkotti jo lumen alta. Järvi oli sula sen alta. Supihammas mietti, että kaksijalat olivat hassuja. Miten hänen emonsa oli voinut olla heidän kanssaan? Nova seurasi perässä, hieman hämmentyneenä. Supihammas vilkaisi takanaan tulevaa kollia ja tunsi sydämessään tunteen, jota ei voinut sanoin kuvailla.
“N-Nova”, Supihammas aloitti ääni väristen. Nova katsoi häntä hämmentyneenä kulmat koholla. “Tahdon olla kumppanisi.. jos sinä tahdot olla minun kumppanini”, Supihammas antoi puheen virrata, eikä edes ajatellut oliko kolli ikinä ajatellut asiaa. Nova katsoi Supihammasta hämmentyneenä, mutta alkoi kehräämään ja puski naarasta hellästi.
“Tietenkin tahdon. Minä vain hämmennyin, koska.. luulin että minun piti kysyä se”, Nova irvisti. Supihammas naurahti kehräyksen välistä.
“Nytkö egosi on tuhottu?”
“Varmasti”, Nova vastasi Supihampaan hymyyn.
“Ääh. Ja siis, klaaneilla sillä ei ole väliä, kuka kysyy. Se vain tapahtuu jos on tapahtuakseen”, Supihammas selitti ja Nova hymyili.
“Sopii minulle”, kolli sanoi ja painoi päänsä Supihammasta vasten.

Paluumatkalla he olivat välillä juosseet toisiaan kilpaa, katselleet aurinkoa ja olleet hiljaa. He saivat vihdoin nauttia siitä, että saivat olla toistensa seurassa. Ilman seuraamuksia. Nova katseli Supihammasta, kun he menivät kohti leiriä. He olivat käyneet rajat loppuun ja Supihammas oli kertonut klaanien rajoista, jotka vallitsivat järvellä. He olivat jälleen käpertymässä yhdessä nukkumaan, mutta Novaa vaikutti vaivaavan joku asia. Supihammas katsoi kumppaniaan huolestuneena.
“Kaikki okei?” Supihammas kysyi ja Nova nyökkäsi hiljaa, katsoen taivasta.
“Mietin vain Indigoa, Helmeä ja Tiikeriä..” Nova aloitti ja Supihammas painoi päänsä kollia vasten.
“Heillä on varmasti kaikki hyvin. Usko pois, he ovat saaneet hyvää kasvatusta ja he tietävät, miten toimia oikein”, Supihammas sanoi ja Nova nyökkäsi helpottuneen oloisena. Supihammas katseli Novaa ja ei voinut olla kysymättä mieleensä tullutta asiaa. “Kuka nimesi heidät?”
“Pentujen emo”, Nova sanoi ja katsoi Supihammasta. “Laumassa naaras päättää pentujen nimet.”
“Täällä ei ole sellaista sääntöä”, Supihammas sanoi mietteliäänä ja katsoi sitten Novaa tuntien korviensa kuumottavan. “Minä tahdon perheen kanssasi. Tahdon kasvattaa pentuja kanssasi ja katsoa heidän kasvavan… Tahdon vanheta rinnallasi”, Supihammas sanoi ja Nova sulki silmänsä ollen hiljaa. Kun kolli aukaisi ne, hänen silmät kertoivat enemmän, kuin mitkään sanat.
“Supihammas, olet suloinen”, Nova sanoi katsellen rakastamaansa naarasta, mutta sulki silmänsä. “Minä rakastan sinua”, Nova sanoi. Supihammas säpsähti, kuinkahan paljon kollin piti kerätä rohkeutta ja ajatusta sanoa se?
“Minäkin sinua. Olen tiennyt sen alusta asti”, Supihammas sanoi ja painoi päänsä kollin rinnalle. Supihampaalla oli sellainen tunne, jota ei voinut järjellä selittää. Mutta onneksi hänen ei tarvinnut, sillä Nova tiesi sen jo, sillä Nova tunsi saman tunteen. Aurinko laski, ilma kylmeni. Kaksikko oli nukahtanut. Heidän ympäriltä kuului vain tasaista ja tyytyväistä tuhinaa.

//Sisältää hieman taistelua ja sen kuvailua!

KOLMAS OSA
Valheista kiedottu laulu ja verestä välkehtivät raidat

Tuiketassun mestari oli jälleen vaihtunut, kun Heinätähti oli kohdannut yllättävän kuoleman, ja Valhetähdestä oli tullut Myrskyklaanin uusi päällikkö - ja samaten myös Tuiketassun mestari. Tuiketassu oli ylpeä siitä, että hänen mestarinaan oli uusi päällikkö, mutta samalla hän ikävöi Heinätähteä. Valkoinen päällikkö oli ollut lempeä, mutta erittäin taitava mestari, jota Tuiketassu tiesi ikävöivänsä vielä pitkään.
Valhetähti oli… erilainen. Hän ei ollut yhtä lempeä kuin Heinätähti tai hiljainen kuin Iltataival, mutta hänessä oli rauhallista määrätietoisuutta. Tuiketassu ihaili Valhetähteä aivan eri tavalla kuin Heinätähteä - kolli oli voimakas, taitava ja muutenkin kunnioitettu koko klaanissa. Heinätähti oli ollut myös, mutta jollain tavalla Valhetähti oli aivan erilainen.
“Oletko miettinyt, miten voisit hyödyntää taistelussa häntääsi - tai millaisiin tilanteisiin se saattaisi vaarantaa sinut?” Valhetähti kysyi, kun he pääsivät harjoittelualueelle.
Tuiketassu hämmentyi kysymyksestä ja räpäytti silmiään. Hänen häntänsä? Naaras kääntyi katsomaan taakseen ja yritti miettiä mitä Valhetähti vihjaili sanoillaan, mutta hänen päänsä löi tyhjää. Hän heilautti tuuheaa häntäänsä, käänteli sitä eri asentoihin ja kallisti päätään.
“Ainakin voin lyödä sillä vastustajiani”, Tuiketassu pohti ja kurtisti kulmiaan, “ja hämätä heitä.”
“Aivan”, Valhetähti sanoi ja nyökäytti päätään hyväksyvästi. “Häntäsi on sen verran tuuhea, että voit hämätä vastustajiasi heilauttamalla sitä heidän kasvojensa edessä. Siinä on vain yksi riski. Mikä se voisi olla?”
Tuiketassu veti häntänsä lähemmäs itseään. “Joku voi tarttua siihen.”
“Oikein.” Valhetähti nousi tassuilleen. “Häntäsi on tuuhea, minkä takia voit käyttää sitä vastustajasi hetkelliseen sokaisemiseen, mutta siihen on myös helpompi tarttua. Käytä häntääsi siis harkiten.”
“Selvä”, Tuiketassu sanoi. Valhetähti oli oikeassa: Tuiketassu kykenisi käyttämään häntäänsä taistelussa hyödykseen, mutta sitä voitaisiin myös käyttää häntä vastaan.
“Haluan nähdä millä tasolla olet tällä hetkellä, joten aloitetaan jostain yksinkertaisesta”, Valhetähti sanoi. “Hyökkää.”
Tuiketassu teki työtä käskettyä.

Seuraavana yönä Tuiketassu avasi silmänsä jälleen kerran tutussa, varjojen täyttämässä metsässä. Hän nousi nopeasti tassuilleen ja tutki heti ensimmäisenä ympäristöään: hän ei halunnut Surmamielen jälleen kerran yllättävän häntä hyökkäyksellä. Mustaa kollia ei kuitenkaan näkynyt tai kuullut missään, ja Tuiketassu istahti odottavana alas.
Hän ei pysynyt paikoillaan kovinkaan kauan, sillä pian hän kuuli jostain heinikon ja puiden takaa taistelun ääniä: huudahduksia ja sähähdyksiä, kynsien osumista turkkiin, tassujen potkaisua maahan… Naaraan mielenkiinto heräsi heti. Tuiketassu ei aiemmin ollut tavannut tai nähnyt ketään varjojen täyttämässä metsässä, jos Surmamieltä itseään ei laskettu. Keitä metsässä oli?
Vaaleanruskea naaras hiipi lähemmäs varoen, ettei kukaan huomaisi häntä. Taistelun äänet olivat voimakkaampia, ja Tuiketassu pystyi kuulemaan joidenkin kissojen huutavan ohjeistuksia. Harjoittelivatko he jotakin? Miksi? Mitä varten? Keitä he olivat? Tuiketassu oli aina luullut olevansa kaksin metsässä Surmamielen kanssa, mutta äänistä päätellen paikalla oli kymmeniä muitakin.
Mutta juuri kun Tuiketassu oli pääsemässä tarpeeksi lähemmäs nähdäkseen jotain, hän kuuli takaansa syvän murahduksen.
“Mitä sinä teet?”
Tuiketassu kääntyi kohtaamaan Surmamielen katseen. “Ketkä tuolla harjoit-”
“Se ei kuulu sinulle”, Surmamieli sanoi tiukasti. “Älä koskaan täällä ollessasi juttele kenellekään muulle kuin minulle. Jos näet jonkun, piiloudu.”
“Mutta miksi?” Tuiketassu oli hämmentynyt. Hän ei tiennyt metsästä mitään muuta kuin, että hän pystyi vierailla siellä vain unissa ja Surmamieli ei kyennyt tulemaan elävien maailmaan, mutta hän ei tiennyt mikä metsä oikeasti oli.
“Koska muiden asiat eivät kuulu sinulle, eivätkä sinun asiasi kuulu heille”, Surmamieli sanoi. Hänen äänensä oli vakavampi kuin koskaan, ja Tuiketassu tunnisti siitä uhkan sävyn.
Oppilas ei ollut aikaisemmin pelännyt suurta kollia, vaikka tiesikin tämän olevan voimakas ja kykenevä tappamaan hänet silmänräpäyksessä, mutta sillä hetkellä hänen vatsassaan muljahti pieni pelon aalto. Eikä se johtunut siitä, mitä Surmamieli paljasti metsän kissoista, vaan kollista itsestään. Hän ei näyttänyt uhkaavalta - hänen kyntensä olivat piilossa, hampaat eivät näkyneet, eikä hänen turkkinsa ollut pörhistynyt - mutta hänen äänensävynsä ja koko olemuksensa oli muuttunut. Hän tuntui huokuvan ympärilleen äänetöntä vaaran tunnetta.
“Onko selvä?”
“O-on”, Tuiketassu sanoi ja nielaisi.
“Hyvä. Tule.”
Surmamieli kääntyi, ja Tuiketassu loikkasi mestarinsa perään melkein törmäten kollin, kun tämä yhtäkkiä pysähtyi. Tuiketassu ei edes ehtinyt kysyä syytä äkkipysähdykselle, kun hän näki metsän varjoista tuijottavat oranssit silmät. Muistaen heti Surmamielen aiemmat sanat, Tuiketassu piiloutui kollin taakse.
“Turhaan piileskelet, pikkuinen”, oranssisilmäinen naaras sanoi äänellä, joka tihkui valheellista lempeyttä. “Vai olet sinä joutunut Surmamielen hampaisiin.”
“Verenvälke”, Surmamieli murahti. Hänen häntänsä heilahti varoittavasti, mutta naaras ei ollut huomaavinaankaan astuessaan ulos varjoista.
Verenvälkkeeksi kutsuttu naaras oli musta, kuten Surmamieli, mutta sävyltään aavistuksen verran harmaampi. Hänen kehoaan koristivat tummat kohdat, joiden Tuiketassu luuli aluksi olevan kissan verta, mutta tajusi niiden olevankin vain punertavia raitoja. Verenvälkkeen keho oli solakka, mutta hänen turkkinsa alta näkyivät vahvat lihakset, ja kun hän hymyili, hänen pitkät ja terävät hampaat välähtivät.
“Mitäs täältä löytyy?” naaras kysyi odottamatta vastausta ja lähti kiertämään Surmamieltä ja Tuiketassua ympäri, kunnes näki myrskyklaanilaisen oppilaan kokonaan. “Sinutko tuo vanha kirpputurkki on valinnut, hm? Et näytä kummoiselta.”
“Verenvälke”, Surmamieli sanoi jälleen kerran varoittavasti: tällä kertaa hänen äänensä oli hampaiden välistä syljetty sihahdus. “Sinuna minä lähtisin.”
Verenvälke naurahti. “Olen katsellut teitä kahta jo jonkin aikaa. En ole varma, mitä sinä puuhailet, Surmamieli, mutta olen aina ollut hyvä arvaamaan. Mutta onko pieni suojakkisi myös hyvä arvailuleikeissä?”
Tuiketassu katsoi Surmamieltä. Hän tiesi, ettei tiennyt mitään kollin ajatuksista tai tavoitteista, mutta sillä hetkellä hän ymmärsi, ettei ollut koskaan edes kysynyt mitään - tai kyseenalaistanut. Surmamieli oli toisinaan käyttäytynyt oudosti tai sanonut kummallisia ajatuksia, puhumattakaan siitä oudosta käskystä ystävystyä Tuuliklaanin Aavatassun kanssa. Tuiketassu oli vain hyväksynyt kaiken kuin tietämätön, pieni pentu.
Verenvälke vaikutti lukevan oppilaan ajatuksia, tai ehkä ilmeitä, sillä hän virnisti kieli lipoen hänen huuliaan. “Kas kas, ei taida suojakkisi tietää yhtikäs mitään.” Oranssit silmät porautuivat Tuiketassuun. “Miltä tuntuu kuunnella ja totella kollia, jonka tietämys maailmasta on laajempaa kuin monen muun, mutta joka ei kuitenkaan kerro sinulle yhtään mitään?”
“Minä-” Tuiketassu aloitti.
“Hiljaa”, Surmamieli sähähti ja löi hännällään Tuiketassua. “Verenvälke, tämä on viimeinen varoitus. Poistu.”
“Tai mitä?”
Surmamieli paljasti hampaansa. “Tai et kävele enää seuraavaan kolmeen kuuhun.”
Punaraitainen naaras vastasi kollin eleeseen paljastamalla omat hampaansa. “Tuo taisi olla uhkaus, ikäloppu. Tiedät kai miten täällä päin vastataan uhkauksiin vai oletko jo unohtanut?”
Tuiketassu oli näkevinään Surmamielen kasvoilla välähtävän virneen juuri ennen kuin musta kolli potkaisi maata tassuillaan ja lennähti ilmaan. Verenvälke oli ketterä: hän odotti hetken ja viimeisellä hetkellä livahti Surmamielen alta, kääntyi sulavasti ja loikkasi kollin selkään. Tuiketassu näki, kuinka naaraan kynnet, sekä pitkät hampaat pureutuivat pikimustaan turkkiin ja suoraan kollin lihaksiin.
Surmamieli murahti ja kaatoi itsensä selälleen. Verenvälke oli kuitenkin osannut selkeästi aavistaa kollin seuraavan liikkeen, sillä hän päästi irti ja sujahti pois alta. Hän teki kuitenkin syvän virheen loikkaamalla kohti Surmamielen paljastunutta vatsaa: Surmamieli potkaisi takajaloillaan Verenvälkettä ja otti samalla etutassujensa kynsillä naaraasta kiinni.
Verenvälke päästi sähähdyksen, kun Surmamieli takertui häneen, veti hänet lähemmäs itseään ja käänsi heidät ympäri niin, että kolli oli raidallisen naaraan päällä. Surmamieli painoi Verenvälkkeen helposti vasten maata toinen etutassuistaan tämän kaulalla ja toinen vasten naaraan etutassua.
“Minähän sanoin, ettet kävele seuraavaan kolmeen kuuhun”, Surmamieli sanoi ja työnsi kaikin voimin naaraan etutassua kohti maata niin, että se päästi ikävän kuuloisen räsähdyksen. Tuiketassu otti askeleen taaksepäin.
Verenvälke kirkaisi, kun hänen tassunsa vääntyi luonnottomaan asentoon ja hän yritti potkia Surmamieltä pois päältään, mutta turhaan: kolli ei hievahtanutkaan.
“Haluatko menettää toisenkin tassusi?” Surmamieli murahti.
“Sinä inhottava variksenruoka”, Verenvälke sylkäisi sanansa kollia päin. “Minä kostan tämän vielä.”
“Sinuna menisin ensin nuolemaan haavojani”, Surmamieli sanoi ja loikkasi pois naaraan päältä. “Nouse ylös ja nilkuta kotiisi - jos sinulla sellaista edes on.”
Verenvälke kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn, toinen etutassu velttona. Hän mulkaisi murhaavasti ensin Surmamieltä ja sitten Tuiketassua, johon hänen katseensa jäi hetkeksi. “Hän tulee tuhoamaan sinut kuten hän on tuhonnut jokaisen muunkin, joka hänen eteensä on sattunut. Älä luulekaan olevasi turvassa vain siksi, että hän on päättänyt valita sinut suosikikseen - tärkeämmätkin kissat kuin sinä ovat joutuneet kärsimään ja polvistumaan hänen edessään.”
“Jos et nyt vie kalanhajuista turkkiasi pois täältä, irrotan jokaisen raajasi yksitellen irti kehostasi”, Surmamieli sihisi hampaidensa välistä.
Verenvälke tuhahti ja lähti hitaasti nilkuttamaan pois, kunnes hän katosi metsän syvimpiin varjoihin.
Tuiketassu ei tiennyt mitä sanoa tai edes ajatella. Hän oli aina tiennyt Surmamielen olevan taitava taistelija, mutta tämä oli armottomasti murtanut Verenvälkkeen tassun. Kuka teki sellaista? Mitä Verenvälkkeelle kävisi? Parantuisiko hänen tassunsa?
Surmamieli käänyi katsomaan Tuiketassua. “Mennään. Hän ei enää häiritse meitä.”
“Kuka- kuka hän oli?” Tuiketassu kysyi. Hänen äänensä oli käheä.
“Ei kukaan tärkeä, vain vanha jokiklaanilainen hiirenaivo, joka ei osaa tehdä muuta kuin tunkea kuononsa muiden asioihin. Jos sinun jotain pitää hänestä oppia, opi se millainen sinun ei tule olla.”
“Selvä.” Tuiketassu ymmärsi olla kysymättä lisää ellei halunnut iskua kylkeensä.
He kävelivät melko pitkään, kunnes päätyivät syrjäiselle metsäaukealle. Tuiketassu ei ollut vielä käynyt kyseisellä alueella ja hän katseli uteliaana ympärilleen, vaikkeivät maisemat olleetkaan erilaisia kuin missään muuallakaan. Puut olivat korkeita ja karuja, maa märkää sammalta ja varjot kaikkialla hänen ympärillään syviä.
“Tiedätkö, mitkä ovat kissojen heikoimmat kohdat?” Surmamieli kysyi yhtäkkiä.
“Emmekö me taistele tänään?” Tuiketassu ihmetteli.
He yleensä aloittivat heti taistelemisella ja useimmiten vieläpä Surmamielen yllätyshyökkäyksellä, mutta tällä kertaa musta kolli oli vain istunut maahan, asettanut häntänsä tassujensa päälle ja tuijottanut alas Tuiketassuun.
Meripihkasilmät siristyivät viiruiksi. “Sinä taistelit jo päivällä Valhetähden kanssa.”
“Jaksan vielä lisää.”
“Etkä jaksa”, Surmamieli sähähti. “Olet venäyttänyt takajalkasi, ja lihaksesi särkevät vielä viime päivien taisteluharjoituksista. Keskittymiskykysi on heikko väsymyksen vuoksi, etkä selkeästi osaa tehdä järkeviä päätöksiä. Me emme taistele tänään.”
Tuiketassu räpäytti kaksivärisiä silmiään. Hän oli venäyttänyt takatassunsa aiemmin harjoitellessaan Valhetähden kanssa, ja edellisen yön kovat taisteluharjoitukset olivat saaneet hänen kylkiensä ja etutassujensa lihakset sykkimään särystä. “Mistä sinä sen voit tietää?”
“Haastatko sinä minua?” Surmamieli kysyi ja nousi tassuilleen. Kolli lähti kiertämään oppilastaan häntä kiemurrellen ilmassa. “Onnut toista takajalkaasi, vaikka yritätkin kovasti peitellä sitä, ja lisäksi koko olemuksesi on jäykkä ja kömpelö - siitä näen lihassärkysi. Mitä tulee väsymykseen ja kykenemättömyyteen järkeviin päätöksiin, koko edellinen skenaario todistaa sitä. Kukaan järkevä ei lähesty tuntemattomia, taistelevia kissoja paikassa, josta ei tiedä yhtään mitään.”
“Vau”, Tuiketassu sanoi niin vaikuttuneena, ettei osannut edes ärsyyntyä kollin sanoista. “Luulin hetken, että osaat lukea ajatuksiani.”
Surmamieli naurahti kuivasti. “En lue kenenkään ajatuksia. Minä kuuntelen, katson ja opin. Sitä sinunkin tulisi tehdä. Nyt kerro minulle: kissan heikot kohdat.”
Tuiketassu katsoi Surmamieltä suoraan tämän pistäviin silmiin. “Vatsa, ja kaula.” Hän kohotti hieman leukaansa muistaessaan Valhetähden sanat. “Häntä myös.”
Surmamieli nyökkäsi hitaasti. “Hyvä, et olekaan niin kovakalloinen kuin pelkäsin.”
Ärtymys leimahti Tuiketassun sisällä, ja hän vaihteli painoaan tassulta toiselle kärsimättömänä. Kovakalloinen? Hänhän oli oppinut vaikka mitä ja paljon enemmän kuin monet muut hänen ikäisensä kissat Myrskyklaanissa! Miten hän muka voisi olla kovakalloinen?
Surmamieli siristi silmiään, ja Tuiketassu pakotti itsensä tasoittamaan niskakarvansa. Hän ei antaisi kollin nähdä, että oli päässyt oppilaan ihon alle. Jos Tuiketassu jotain oli Surmamielestä kuiden aikana oppinut, se oli se, että kolli ei epäröinyt iskeä juuri sinne minne eniten sattui - ja että tunteet oli pidettävä asioissa. Ärtymystä, vihaa ja pelkoa ei saanut näyttää, sillä niistä viholliset saivat energiansa.
“Tuleeko mieleesi mitään muuta?” Surmamieli kysyi ja nousi ylös. Hän kiersi Tuiketassun taakse, ja kun naaras oli kääntymässä nähdäkseen mestarinsa paremmin, kolli pysäytti hänet. “Pysy paikallasi. Näetkö minua nyt?”
“En tietenkään. Olet selkäni takana.”
“Aivan.”
Surmamieli ei sanonut muuta, vaan jäi selkeästi odottamaan. Tuiketassu kallisti päätään yrittäessään miettiä, mitä kolli häneltä halusi. Miksi tämä oli hänen takanaan? Miksei hän saanut kääntyä katsomaan kollia? Miten se liittyi kissan heikkouks- Naaras räpäytti silmiään. “Tietenkin! Selusta on kissan sokea kohta.”
“Silmille, kyllä”, Surmamieli sanoi. “Jos pidän ääntä, kuulet minut. Jos osaat aistia ympäristöäsi vieläkin paremmin, pystyt havaita minut ilman kuuloa.”
“Miten minä siinä voin onnistua?” Tuiketassu kysyi ja vastusti halua kääntyä. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän ei pitänyt siitä, kun ei voinut nähdä Surmamieltä.
“Ole tietoinen ympäristöstäsi ja käytä kaikkia aistejasi, älä vain kuuloa tai näköä. Tunne pienikin tuulenvire turkissasi - se voi olla todellisuudessa toinen kissa liikkumassa takanasi.”
Tuiketassu nyökkäili, ja Surmamieli jatkoi opettamistaan. He eivät harjoitelleet taistelua, vaan Tuiketassun tuli silmät kiinni havaita mistä suunnasta Surmamieli yritti lähestyä häntä. Hänen tuli käyttää kaikkia muita aisteja: kuuloa, tuntoa, hajua… kaikkea mahdollista.
He jatkoivat sitä jonkin aikaa, kunnes Surmamieli päätti lopettaa opetuksen, jotta Tuiketassu saisi vielä nukuttua ennen aamupartioon lähtemistä. Kolli antoi muutaman kehuvan sanan Tuiketassulle, joka nosti ylpeänä leukaansa. Tuntui aina mukavalta saada kehuja voimakkaalta kollilta.
Tuiketassun ei tarvinnut lainkaan miettiä, mitä hän sinä yönä kysyisi mestariltaan. Hän oli heti Verenvälkkeen tapaamisen jälkeen päättänyt kysymyksensä ja kysyi sen heti, kun näki tilaisuutensa tulleen. Toisinaan Surmamieli oli yrittänyt livistää paikalta ennen kuin Tuiketassu ehtisi kysyä mitään, mutta tällä kertaa naaras ei antanut niin tapahtua.
“Miksi sinä koulutat minua?” vaaleanruskea naaras kysyi ja katsoi Surmamieltä haastavasti suoraan tämän silmiin.
Surmamieli huokaisi. “Koska minä tarvitsen sinua ja sinä tarvitset minua.”
“Mitä tarkoitat - miten niin sinä tarvitset minua? Miksi minä tarvitsen sinua?” Tuiketassu jatkoi kysymistään tyytymättömänä Surmamielen vastaukseen. Oli totta, että Surmamielen antama koulutus oli Tuiketassulle hyödyllistä, mutta hän ei tiennyt tarvitsiko hän välttämättä sitä. Vielä enemmän häntä hämmensi se, miten Surmamieli mukamas tarvitsi häntä. Hänhän oli vain yksi pieni oppilas!
“Annoin sinulle tehtävän, muistatko? Sinun on ystävystyttävä Aavatassun kanssa, eikä se ole ainoastaan tärkeää minulle, vaan myös hänelle - ja pahimmassa tapauksessa kenties koko järvelle.”
Tuiketassu räpäytti silmiään. “En ymmärrä.”
“Tiedän”, Surmamieli sanoi. “Luota minuun. Sinun ystävyys Aavatassun kanssa on tärkeämpää kuin luulet.”
“Miksi minä sitten tarvitsen sinua?” Tuiketassu ei aikonut luovuttaa. Hän halusi vastauksia.
“Pimeät ajat ovat alkamassa ja vaikka et itse välttämättä ole suorassa vaarassa, sinä tarvitset kaiken mahdollisen taidon ja tiedon. Sinähän haluat suojella perhettäsi ja ystäviäsi, etkö vain? Miten voit suojella heitä, jos olet heikko kuin vastasyntynyt pentu tai huonosti koulutettu oppilas? Sinä tarvitset minut kouluttamaan sinut mahdollisimman lähelle voittamatonta. Äläkä yritäkään väittää, ettei voima ja taito kiinnostaisi sinua.”
Surmamieli oli oikeassa. Tuiketassu tiesi sen: hän halusi olla voimakas. Aina siitä lähtien, kun hän oli tavannut Surmamielen ja tajunnut mihin kaikkeen tämä kykeni, hänen sisällään oli herännyt jano voimaan ja taitoon. Tottakai Iltataival ja Heinätähti olivat opettaneet hänelle paljon ja antaneet hänelle taitoa, mutta Surmamieli kykeni antamaan vielä enemmän. Niin kykeni Valhetähtikin, Tuiketassu oli tajunnut sen ensimmäisen harjoituksen aikana. “Minulla on Valhetähti. Hän on hyvä mestari.”
“Ei”, Surmamieli sanoi, “hän on loistava mestari, ei ainoastaan hyvä. Hän etsii vahvuutesi ja heikkoutesi, jotta voisi kehittää niitä ja sitä kautta myös sinua - hän antaa sinulle keinot jalostaa itsestäsi paremman.”
“Mihin minä sitten tarvitsen sinua, jos Valhetähti on jo niin hyvä?” Tuiektassu kysyi haastavasti. “Miksen vain pysyisi pelkästään hänen opissaan sen sijaan, että tulen tänne väsyttämään itseni melkein joka yö?”
Surmamieli nauroi. “Koska minä olen täällä kaivamassa sinusta ulos kaiken mahdollisen, jotta voit rakentaa itsesi kokonaan uudelleen puhtaalta alustalta käyttäen kaikkea sitä tietoa, jota minä sinulle annan. Siinä missä Valhteähti vahvistaa nykyistä itseäsi, minä olen täällä luomassa koko perustasi uudelleen, jotta voit syntyä uudelleen lähes voittamattomana. Mutta siihen tarvitaan tietoa ja tiedosta syntyvää taitoa - ja luota minuun, kun sanon olevani ainut sinun saatavilla oleva kissa, jolla kyseistä tietoa on.”
“Eli”, Tuiketassu aloitti ja pohti sanojaan mielessään, “väität olevasi ainut, joka voi antaa minulle juuri sen mitä haluan? Edes Valhetähti ei voisi onnistua siinä?”
Surmamieli käveli lähemmäs Tuiketassua ja pysähtyi aivan tämän eteen. Naaras joutui kääntämään katseensa ylös kohti kollia voidakseen kohdata tämän intensiivisen, suoraan luihin asti tunkeutuvan katseen, jota hän olisi halunnut väistää, muttei ylpeydestään kyennyt. Kummankaan katse ei värähtänyt, vaikka Tuiketassu tunsi kutistuvansa kollin edessä.
“Luuletko todella”, Surmamieli aloitti kysymyksensä matkien Tuiketassun aiempaa sanojensa miettimistä, “että kukaan vetäisi vertoja minulle? Valhetähti on taitava - kieltämättä Myrskyklaanin taitavin kissa monin tavoin - ja hän kykenee opettamaan sinulle paljon asioita, joita muut eivät, mutta hän ei ole minä. Olen elänyt täällä monia kuita, monia sukupolvia, ja nähnyt milloin elävät ovat tehneet virheitä ja milloin he taaskin ovat onnistuneet, olen kuullut kuiskattuja salaisuuksia näiden metsien siimeksissä sekä nähnyt asioita, joita monet muut eivät.” Kolli lipaisi huuliaan. “Tieto, Tuiketassu, on se mikä ratkaisee. Olen tämän metsän yksi vanhimmista kissoista ja valmis antamaan sinulle kaiken tietoni. Haluatko todella luopua siitä mahdollisuudesta?”
Tuiketassu nielaisi. Hän ei ollut miettinyt tosissaan Surmamielen opeista pois lähtemistä, vaan oli yksinkertaisesti halunnut tietää lisää. Hän tiesi Surmamielen olevan ennen kaikkea ylpeä: pienikin tämän kykyjen epäileminen saisi hänet puhumaan enemmän kuin yleensä, ja Tuiketassu oli ollut oikeassa. Hän oli saanut tietää enemmän siitä, mistä oli halunnutkin tietää, vaikka kysymyksiä silti riitti.
Mutta Tuiketassu ymmärsi myös, että hänen aikansa Surmamielen luona sinä yönä oli loppumassa.
“En”, hän sanoi. “Kiitos.”
Surmamieli räpäytti silmiään hitaasti. “On hyvä olla epäileväinen. Mene nyt, niin saat nukuttua. Sinulla on pitkä päivä edessä.”
Kokoontuminen, Tuiketassu tajusi. Seuraavana yönä oli täysikuun aika ja siten myös kaikkien viiden klaanin yhteinen tapaaminen saarella. Oppilas nyökkäsi, laskeutui maahan makaamaan ja sulki silmänsä.

“On kivaa olla yhdessä oppilaita”, Roihutassu sanoi ja haisteli maata. “Tästä on mennyt hiiri.”
Tuiketassu kumartui myös haistelemaan. Roihutassu oli oikeassa hiirestä, mutta myös yhdessä oppilaina olemisesta. Jossain vaiheessa viime kuita Tuiketassu oli alkanut huomaamattaan pitää Roihutassua ystävänään: hän kulkeutui automaattisesti mustan naaraan luokse vapaa-ajalla, pyysi tätä vaihtamaan kieliä ja nautti niistä joistakin harjoituksista, joita heillä oli ollut samaan aikaan.
Roihutassu taisikin olla Tuiketassun ensimmäinen todellinen ystävä jos hänen sisaruksiaan Valotassua ja Kipinätassua ei laskettu. Tuiketassu ei sitä vielä tiennyt, mutta hän oli valmis tekemään mitä vain mustaturkkisen, valkoraitaisen naaraan vuoksi aivan kuten oli valmis tekemään saman myös perheelleensä.
“Minneköhän se on mennyt?” Tuiketassu pohti. Vaikka hän olikin ihan hyvä metsästämisessä, se ei kuitenkaan ollut hänen vahvuutensa. Kaikki hänen harjoituksensa Surmamielen kanssa liittyivät tavalla tai toisella taistelemiseen tai ainakin muihin kissoihin, joten kaikki metsästystaitonsa hänen tuli saada Myrskyklaanin mestariltaan.
“Tänne!” Roihutassu ilmoitti.
Tuiketassu kääntyi kohti mustaa naarasta ja näki tämän haistelevan kiven juuressa olevaa koloa. “Saammekohan me sen jotenkin ulos sieltä?”
“Jaa’a.” Roihutassu katseli pää kallistuen hiirenmentävää koloa. “Ehkä se tulee ulos, jos tömistelemme maata tarpeeksi.”
“Ehkä, tai sitten se menee vain syvemmälle”, Tuiketassu huomautti kävellessään ystävänsä luokse. Hänen ei tarvinnut edes kumartua haistelemaan koloa, sillä hiiren haju oli niin voimakas.
“Jos voisimme täyttää aukon vedellä, hiiri tulisi varmasti ulos”, Roihutassu sanoi, “mutta emme pysty kantamaan tarpeeksi vettä kerralla. Minä kannatan maan tömistelyä.”
“Kokeillaan”, Tuiketassu sanoi. Eiväthän he mitään voisi menettääkään - joko hiiri tulisi ulos piilostaan ja he saisivat sen kiinni, tai se pysyisi saavuttamattomissa ja he jatkaisivat matkaansa eteenpäin. “Minä voin tömistellä. Koita saada hiiri kiinni.”
Roihutassu nyökkäsi ja asettui kolon eteen niin, ettei hänen varjonsa osunut siihen. “Olen valmis.”
Tuiketassu yritti arvioida, mihin suuntaan hiiren tekemä käytävä meni maan alla. Hän vilkaisi nopeasti Roihutassua varmistaakseen tämän varmasti olevan valmiina ennen kuin alkoi hyppiä maan päällä. Naaras laittoi kaiken voimansa laskeutumiseen: hän yritti parhaansa mukaan tömistellä maata niin laajalta alueelta, ettei hiiri uskaltaisi tehdä muuta kuin palata takaisin samaa reittiä, jota oli aiemmin mennyt.
Tehtävä vaikutti toivottomalta. Kumpikaan oppilaista ei voinut tietää kuinka syvälle kolo ulottui, mihin suuntaan se meni ja kuinka pitkällä hiiri oli. Se oli saattanut päästä jo niin pitkälle, ettei kuullut tömistelyä lainkaan tai kenties se oli jo tullut ulos jostain muualta. Tuiketassu oli melko varma siitä, ettei suunnitelma onnistuisi.
Hänen mielipiteensä osoittautui vääräksi, kun hiiri yhtäkkiä pinkaisi kolostaan suoraan Roihutassun kynsiin. Raidakas oppilas läimäytti tassunsa hiiren päälle ja nopeasti katkaisi sen niskat hampaillaan.
“Saimme sen! Minähän sanoin”, Roihutassu naurahti ylpeänä itsestään.
Tuiketassu hymyili. He todella olivat onnistuneet, vaikak tehtävä oli vaikuttanut liki mahdottomalta! “Olemme taitava pari.”
Roihutassun keltaiset silmät katsoivat toista naarasta iloisesti välkehtien. “Kokeillaan metsästää lisää. Yhdessä saamme varmasti paljon saalista.”
Tuiketassu nyökkäsi ja hautasi ystävänsä kanssa hiiren lumen alta paljastuneiden lehtien ja oksien alle, jotta he voisivat myöhemmin palata hakemaan sen. Päivä oli täydellinen saalistamiselle: ilma oli raikas, tuuli hyvin hentoa ja taivas lähes pilvetön. Aurinko pääsi lämmittämään heidän turkkejaan, mutta myös houkutteli paljon pikkuriistaa esille.
Oli kummallista ajatella, kuinka vain auringonkiertoja sitten kylmyys ja pimeys olivat vallinneet järven ympärillä karkoittaen samalla riistan lähes olemattomiin. Lehtikato oli ollut rankka Myrskyklaanille, mutta nyt hiirenkorvan vihdoin tullessa takaisin he varmasti voimistuisivat.

Tuikeatassu oli sekä odottanut, että pelännyt seuraavaa kokoontumista. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi revitty kahteen eri suuntaan: Valhetähti oli kieltänyt kaveeraamasta liikaa toisten klaanien kanssa, mutta Surmamieli oli käskenyt Tuiketassua ystävystymään Tuuliklaanin Aavatassun kanssa.
Samalla Tuiketassu tunsi hermostuneisuutta kokoontumisesta ylipäätään. Miten muilla klaaneilla sujui? Reagoisivatko he Myrskyklaanin etääntymiseen mitenkään? Toisaalta muut eivät tienneet mitään Valhetähden sanoista. Vai olivatko hekin saaneet jonkinlaisen merkin Tähtiklaanilta? Oliko Valhetähti ainut?
Tuiketassu joutui hyvästelemään Roihutassun, joka ei ollut tällä kertaa päässyt kokoontumiseen. Myöskään Aaltotassu - jonka kanssa Tuiketassu oli alkanut myös viettää hieman enemmän aikaa - joutui jäämään leiriin, mutta kolli näytti paljon tyytyväisemmältä kuin Roihutassu.
“Menen suoraan nukkumaan”, Aaltotassu mumisi pitkän haukotuksen jälkeen. “En ymmärrä miksi te rakastatte kokoontumista niin paljon…”
“Siellä pääsee tutustumaan uusiin kissoihin, hölmö!” Kipinätassu sanoi huvittuneen oloisena.
Roihutassu liikahti Tuiketassun vierellä. “En usko, että pääsemme tällä kertaa juttelemaan kovinkaan paljon ottaen huomioon Valhtetähden sanat.”
“Hän kielsi ystävyyttä syvemmät suhteet”, Kipinätassu huomautti. “Kyllä me muiden klaanien kanssa jutella saamme.”
Kukaan ei ehtinyt enää sanoa mitään, kun Valhetähti ja Häivätuuli ilmoittivat matkan kokoontumissaarelle alkavan. Tuiketassu hyvästeli nopeasti Roihtutassun ja Aaltotassun ennen kuin loikki jo edelle juosseen Kipinätassun nopeasti kiinni. Ruskea naaras kykeni tuntemaan siskostaan säkenöivän innokkuuden, kun he taivalsivat pitkähköä matkaa kohti tuttua saarta.
Matka ei taittunut hiljaisuudessa, mutta sitä Tuiketassu ei ollut edes odottanut. Kipinätassulla oli aina jotain sanottavaa tai huomautettavaa, ja jopa Valotassu sanoi välillä jotakin. Tuiketassu nyökkäili ja vastaili lyhyesti siskolleen näyttääkseen tälle, että kuunteli, muttei itse kokenut omaavansa mitään tärkeämpää lisättävää. Lisäksi hänen mielensä oli jumittunut Aavatassuun.
Tuiketassun matka kohti ystävyyttä Aavatassun kanssa eteni hitaasti, sillä heidän tapaamisensa olivat harvassa, eikä asiaan auttanut Tuiketassun kykenemättömyys muodostaa ystävyyksiä nopeasti. Hän oli tavannut Aavatassun kanssa kerran kokoontumisessa ensimmäisen kerran jälkeen, sekä pari kertaa joko partiossa tai saalistusretkellä, kun he olivat sattuneet olemaan rajalla samoihin aikoihin. Tuiketassu yritti parhaansa - hän koetti keksiä puheenaiheita naaraan kanssa, kyseli kuulumisia ja kertoi omasta elämästään niin paljon kuin vain osasi - mutta hän ei ollut varma oliko se tarpeeksi.
Toisaalta hänen onnekseen Aavatassu oli melko puhelias oppilas, vaikka hän olikin selvästi epäluottavainen muiden klaanien kissoja kohtaan.
He saapuivat kokoontumissaarelle, ja Tuiketassu seurasi sisaruksiaan puunrungon ylitse. Valotassu suuntasi Sudenlaulun kanssa muiden parantajien luokse, ja Kipinätassu pysytteli lähellä omaa mestariaan Hiirinenää. Tuiketassu päätti istua siskonsa vierelle. Hänen katseensa tähyili koko ajan Tuuliklaanin kissoja, kunnes hän tunnisti tutun oranssin naarasoppilaan. Aavatassu heilautti raidallista häntäänsä tervehdyksenä Tuiketassulle.
Varjoklaani oli viimeinen paikalle saapunut klaani, ja kun Kanervatähti oli loikannut ison puun oksalle muiden päällikköjen joukkoon, kokoontuminen alkoi. Jokainen klaanipäällikkö kertoi oman klaaninsa kuulumisista, ja Valhetähden uutiset Heinätähden kuolemasta sekä omasta päällikkyydestään olivat varmasti kaikista yllättävimmät.
Valhetähden uutisten jälkeen muut päälliköt kertoivat omansa, ja pian nekin oli ohitse. Klaanikissat saisivat hetken keskustella keskenään, kunnes olisi aika lähteä kotiin kirimään univelkaa kiinni.
Myrskyklaanin kissat pysyttelivät selkeästi lähinnä omiensa joukossa: vain muutamat myrskyklaanilaiset juttelivat toisten klaanien kissojen kanssa. Kipinätassu oli nopeasti kadonnut jonnekin, ja Tuiketassu nousi pian itsekin tassuilleen. Hän suuntasi varovaisesti kohti Aavatassua, pohtien kuumeisesti mitä naaraalle sanoisi. Surmamieli oli kuulostanut viime tapaamisella siltä, että hän odotti Tuiketassun ystävystyvän tuuliklaanilaisen kanssa paljon nopeammin.
Tuiketassu ei vain tiennyt miksi koko ystävyys oli niin tärkeää, mutta hän ei myöskään tiennyt miten kysyisi asiaa. Hän oli yrittänyt, mutta Surmamieli oli taitavasti kiertänyt kysymyksen tavalla tai toisella, eikä Tuiketassu tiennyt kuinka paljon kärsivällisyyttä kollilla olisi.
Aavatassu huomasi Tuiketassun lähestyvän ja väläytti tälle myötätuntoisen hymyn. “Otan osaa Heinätähdestä.”
“Kiitos.”
“Kuka uusi mestarisi on?” Aavatassun ääni oli varovainen, mutta hänen oranssit silmänsä katsoivat Tuiketassua odottavasti, miltei haastavasti.
Tuuliklaanilaisen edellinen mestari ja Tuuliklaainin varapäällikkö, Varissulka, oli päättänyt liittyä klaaninvanhimpien joukkoon, mutta uusi varapäällikkö Pilviharso ei ollut ottanut Aavatassua enää oppilaakseen. Tuiketassu muisti Aavatassun olleen asiasta hyvin pettynyt, kun he olivat tavanneet tapahtuneen jälkeen kokoontumisessa.
“Valhetähti”, Tuiketassu vastasi.
Aavatassun korvat värähtivät. “Onneksi olkoon.”
“Millainen mestari Varjosulka on?” Tuiketassu kysyi. “Kerroit viimeksi hänen olevan ärsyttävä.”
“No, onhan hän edelleen vähän ärsyttävä, mutta hän on myös todella taitava ja nopea”, Aavatassu kertoi. “Opin häneltä paljon kaikkea, vaikka varmasti Pilviharso olisi osannut opettaa paremmin. Toisaalta Pilviharso on todella, todella tylsä ja kuiva kissa.”
Tuiketassu nyökkäsi mietteliäänä. Hän ei tuntenut Tuuliklaanin varapäällikköä lainkaan, mutta mitä hän oli kollista nähnyt, tämä ei vaikuttanut kovinkaan hymyilevältä. Aavatassu sen sijaan oli kaikkea muuta: hän oli sarkastinen, mutta mukavan vitsailevalla tavalla ja tykkäsi naurattaa muita. Hän oli myös kiivas ja vahvaluontoinen, mikä toisaalta muistutti Tuiketassua Kipinätassusta.
“Millaista Myrskyklaanissa on?” Aavatassu kysyi yhtäkkiä.
“Myrskyklaanissa? Mukavaa, tottakai. Metsä pitää meidät piilossa ja suojassa, sekä antaa paljon riistaa”, Tuiketassu kertoi, hämmentyneenä tuuliklaanilaisen kysymyksestä. Miksi tätä kiinnosti Myrskyklaani? Eihän Tuiketassuakaan kiinnostanut Tuuliklaani? “Myrskyklaani on kotoisa.”
“Minä- äh, ihan sama, se on vain typerää”, Aavatassu aloitti ja käänsi katseensa tassuihinsa.
“Kerro vain. Tuskin se on typerää.”
Aavatassu huokaisi. “Olen nähnyt unia. Outoja sellaisia. Niissä olen juossut metsässä puiden välistä ja kivien ylitse, kunnes olen saapunut joelle, mutta se joki ei ole se sama, joka on meidän reviiriemme välissä. Se on… erilainen. Toisinaan olen juossut muiden kissojen kanssa, mutta en tiedä keitä he ovat.”
“Ehkä se on vain unta”, Tuiketassu sanoi. “Joskus unemme ovat outoja.”
“Tiedän, mutta…” Aavatassu hapuili sanojaan hetken. “Joka kerta kun herään, haluan takaisin. Tuntuu siltä kuin kuuluisin sinne metsään, enkä tänne Tuuliklaanin nummille. Sisälläni elää kaipaus, jota en ymmärrä lainkaan. Kotini on täällä Tuuliklaanissa, ei jossain tuntemattomassa metsässä.”
Tuiketassu tunsi myötätuntoa Aavatassua kohtaan. Oranssi oppilas vaihteli painoaan tassulta toiselle ja oli koko puhumisensa ajan katsellut alas maahan. Oli outoa nähdä Aavatassu niin vaikeana ja selkeästi kärsivänä, mutta Tuiketassu ei oikeastaan tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Hän halusi löytää oikeat sanat - hän halusi lohduttaa Aavatassua, ja ehkä oikeilla sanoilla heidän ystävyytensäkin syvenisi.
“Sinä kuitenkin koet olevasi osa Tuuliklaania, eikö niin?” Tuiketassu kysyi pian.
Aavatassu nyökkäsi. “Kyllä. Tuuliklaani on kotini, aivan kuten Myrskyklaani on sinun kotisi.”
“Sitten minun mielestäni ei ole syytä huoleen. Eivät unesi välttämättä tarkoita sitä, että kuuluisit metsään, vaan ehkä öinen mielesi vain haluaa kokea seikkailuja. Ei unissa ole mitään väärää”, Tuiketassu sanoi. “Ehkä haluat aamulla takaisin siksi, että et jaksaisi aina etsiä kirppuja klaaninvanhimpien turkista tai vaihtaa pentutarhan sammalepetejä. Ehkä kaipaat juoksemista ja vapautta.”
Aavatassu nosti vihdoin oranssien silmiensä katseen Tuiketassuun. Hän tuijotti myrskyklaanilaisten hetken mietteliänä, kunnes hymyili leveästi ja kehräsi. “Kiitos, Tuiketassu. Olet oikeassa.”
“Ole hyvä.”
Sillä hetkellä kissat heidän ympärillään alkoivat lähteä saarelta pois, ja Aavatassukin nousi ylös. Raidallinen naaras nuolaisi nopeasti Tuiketassun korvaa. “Sinä olet kyllä aivan mahtava. Osaat sanoa juuri ne oikeat sanat.”
“Kiitos”, Tuiketassu sanoi hymyillen. “Et sinäkään hullumpi ole.”
“Enkö?” Aavatassu virnisti. “Nähdään, Tuiketassu!”
Ja sitten kaunis, raidallinen naaras kääntyi ja loikki mestarinsa perässä pois saarelta. Tuiketassu tunsi jännityksen lähtevän kehostaan hänen lihastensa vihdoin rentoutuvan ja hengityksen muuttuessa normaaliksi. Oikeiden sanojen löytäminen oli ollut haastavaa, vaikka hän olikin tarkoittanut juuri sitä, mitä oli sanonutkin.
Silti Tuiketassu ei pystynyt karistamaan turkistaan sitä outoa kihelmöintiä, jota hän oli tuntenut aina siitä asti, kun Aavatassu oli alkanut kertoa unestaan.
“Kuka tuo oli?” Kipinätassu kysyi.
“Yksi tuuliklaanilainen vain”, Tuiketassu sanoi ja kohautti lapojaan. “Tutustuin häneen pari kokoontumista sitten. Hänen kanssaan on mukava jutella välillä.”
Kipinätassu tuuppasi siskoaan. “Vau, sinähän osaat olla sosiaalinen! En olisi sinusta kyllä uskonut.”
Ei se helppoa ole, Tuiketassu pohti mielessään, mutta hymähti Kipinätassulle. “Vietän silti mielummin aikaa sinun, Valotassun ja Roihutassun kanssa.”
“Tottakai! Sitä en epäile lainkaan”, Kipinätassu naureskeli. “Mennään ennen kuin jäämme jälkeen.”
Kaksikko loikki yhdessä klaaninsa perään. He asettuivat tuttuun tapaansa kävelemään yhdessä Valotassun kanssa koko matkan takaisin Myrskyklaanin leiriin.
Tuiketassu tunsi ylpeyttä itsestään. Ystävyys Aavatassun kanssa alkoi sujua paremmin kuin hän oli olettanut! Silti hänen tulisi olla varovainen, jotta kukaan ei saisi väärää käsitystä. Naaraan uskollisuus oli ennen kaikkea Myrskyklaanissa ja hänen läheisimmissään, ei Aavatassussa.

Luku 1

Emon läheisyydessä oli mukava olla. Huomensäde oli lempeä. Tuntui, kuin ei olisi mitään huolia. Mutta Yöpentu oli lähtenyt jonnekkin, ja soturit olivat tuoneet hänet kuolleena jostain. Huomensäde oli sanonut, että sisko oli kuollut kylmyyteen, yrittäessään ruokkia klaania. Se kuulosti uskomattomalta. Miten niin pieni olento, kuin kissanpentu olisi pystynyt saamaan yhtäkään saalista? Olin nähnyt vain kerran Yöpennun hengissä. Vain kerran katsonut häntä silmiin. Ja silloinkin Yöpentu oli oli säpsähtänyt, kuin karttanut minua. Se johtui silmistäni. Ne olivat tumman violetit. Sudenlaulu sanoi niiden olevan terveet, mutta en oikein jaksanut uskoa. Parantaja oli selittänyt Huomensäteelle jotain kohtalosta. Emo oli kertonut unesta.
En olisi odottanutkaan, että Yöpennusta olisi hengenheimolaiseni.
Ei voisi uskoa, että Aamupentu olisi sisareni. Hän on niin eriluontoinen kuin minä. Sen sijaan Vitipentu oli minulle tärkeä.
Omaamme kummatkin säpsähdettävän ulkomuodon. Vitipennun albiinot silmät ja minun violetit.

“Iltapentu,” Vitipentu kuiskasi korvaani. Kohotin pääni ja katsoin naaraan silmiin.
“Niin?” kysyin hermostuneena.
“Mennäänkö klaaninvanhimpien pesälle?”
“Äh,” sanoin “en tiedä.” Todellisuudessa en pidä Vatukkakynnestä lainkaan. Hän arvosteli silmiäni ja kaikkea minussa. Oravaliito oli räväkkä, aivan kuin Aamupentu. Lehväpilvi sen sijaan… Lehväpilvi oli mukava. Olisin voinut vaikka vannoa hänellä olevan pentuja, ja että hän oli joskus ollut kuningatar.
Vitipentu katsoi anovasti minuun. Tunsin, kuinka pieni sydän läpätti rinnassa.
“Älä nyt,” Vitipentu sanoi ja hyökkäsi pikkuiset käpälät ojossa. Pomppasin sivuun pitkä häntä perässä viuhahtaen.
“No olkoon menneeksi,” myönnyin ja lähdin valkoisen karvapallon perään hieman äreissäni.

“Ketäs sieltä tulee,” Lehväpilvi uteli. Tunsin polttavien katseiden tuijottavan tumman turkkini läpi.
“Kertokaa taas se, kuinka Oravaliito löysi leirin!” Vitipentu aneli. Vatukkakynsi murahti.
“Äläs nyt, olet kuullut sen vaikka kuinka monta kertaa,” Oravaliito naukui, mutta oli selvästi innoissaan. Oravaliidon tumman oranssi turkki kahahti, kun hän nousi ylös ja alkoi kertomaan tarinaa. Istuin alas ja annoin äänien soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

***

Surullisen näköinen, musta kissa tuijotti silmiini intensiivisesti. Saatoin nähdä hänen silmistään omien silmieni violetin kiillon. Kun naaras liikahti, musta turkki kiilsi, vaikka oli aivan pimeää.
“Syntyperäsi on tulevasi,” kissa sanoi. Yht’äkkiä naaras hävisi tuulenpuuskan ja sankan lumipyryn saattelemana. Tuulenpuuska sai karvani pörröytymään ja kaaduin melkein kumoon. Oikeasti.

***

Selkää kivisti. Olin kaatunut oikeasti ja nyt Lehväpilvi tuli huolestuneena luokseni. Joka puolella kissat katselivat kauhuissaan. En ymmärtänyt. Mikä heitä pelotti niin paljon?
“Iltapentu…” Vitipentu sopersi, “mitä tapahtui?”
“A-ai mitä? Nukahdin varmaan,” teeskentelin, vaikka en ollut nukahtanut. Olinko ollut jonkinlaisessa transsissa? Oliko musta kissa ennustanut minulle? Se olisi vaikea uskoa. Mitä naaras oli edes sanonut?
“Kulta pieni, mene pentutarhaan, Huomensäde odottaa sinua,” Lehväpilvi sanoi lempeästi ja tuuppasi minua eteenpäin. Lähdin tärisevin käpälin kohti pentutarhaa.
“Iltapentu!” Huomensäde huudahti ja otti minut mahansa viereen. Nälkäisenä aloin imeä lämmintä maitoa.
En tiennyt, mitä mustan naaraan ennustus tarkoitti. Olin peloissani. Mitä syntyperässäni oikein oli? Minullahan on emo, isä sekä kaksi siskoa, joista toinen kuoli kylmyyteen lähtiessään seikkailemaan. Ajatellessani Yöpentua, suru valtasi mieleni. Olisin sisimmässäni tuntea Yöpennun yhtä hyvin, kuin Vitipennun tunsin.

Jokin kahahti ja nostin pääni. Näin Aamupennun tulevan pesään yllään lumipeite, jonka ravisti pois.
“Yäh, olet kylmä!” naukaisin ja otin etäisyyttä siskoon.
“Koeta kestää,” Aamupentu murahti ja läpsäisi minua leikillään korvaan.
“Kuule,” sanoin ja nousin vaanimaan epäluuloista sisartani.
“Älkääs nyt,” Tuiskumarja sanoi varoittavasti. Aamupentu istui aloilleen loukkaantuneen näköisenä ja nuolaisi käpäläänsä. Katsoin huvittuneena siskon tekemisiä.
“Äh, mitä sinä oikein yrität?” tuskastuin ja puskin siskoni kumoon häntä heilahtaen. Aamupentu kehräsi ja asettui syömään. Laskeuduin Aamupennun viereen ja suljin silmäni.

***

Aikaa oli kulunut paljon eteenpäin. Olin jo unohtanut kaiken sen, mitä musta naaras oli unessa sanonut. Elämä rullasi jälleen. Aurinko oli alkanut lämmittämään lunta ja tykkäsin mennä välillä uloskin, kun enää ei ollut niin kylmä. Silloin tällöin joku vanhemmista kissoista saattoi tulla valittamaan siitä, miten kauan lehtikato oli kestänyt, ja että olisi jo aikakin, että hiirenkorva tulisi taas.
“Iltapentu,” emo kutsui minua nimeltä ja kiiruhdin pentutarhaan.
“Mitä?” kysyin, kun Huomensäde alkoi nuolla turkkiani puhtaaksi. Olin Vitipennun kanssa innostunut leikkimään sammalpalloa.
“Äh, lopeta,” sanoin ja pyristelin emon otteesta vapaaksi. Tuiskumarja naurahti seuratessaan Huomensäteen käytöstä.
“Voinko maistaa myyrää?” kysyin toiveikkaana. “Vitipentu sai jo,” vetosin anovasti. Välillä oli ärsyttävää, kun ei pysynyt Tuiskumarjan pentujen edellä. Huomensäde näytti empivän.
“Minun pentuni saivat jo aikoja sitten. Ja eihän he ole kovin paljoa vanhempia kuin Iltapentu ja Aamupentu,” Tuiskumarja naukaisi ja vinkkasi silmää.
“Hyvä on sitten,” Huomensäde kehräsi ja katsoi, kuinka juoksin karvapallona kohti tuoresaaliskasaa.
Loikin innoissani Aamupennun luokse kertoakseni hänelle ilouutiset.
“Aamupentu!” huudahdin ja törmäsin samalla johonkin pehmeään ja isoon, oranssin ja mustan kirjavaan kissaan. Kavahdin hädissäni taaksepäin.
“Katso eteesi,” kolli murahti ja jatkoi matkaansa. Katsoin taakseni ja näin Pihkahumun kirjavan turkin. Nuolaisin häpeissäni tassua ja jatkoin matkaa.
“Aamupentu!” huudahdin uudelleen. En löytänyt siskoa mistään. Aloin jo ärsyyntyä ja mietin jo, pitäisikö lähteä yksikseen myyrää maistamaan. “Aamupentu, jos et ole tulossa myyrää maistamaan niin kaipa minä sit… Aih!” kivahdin, kun jokin kirjava iskeytyi niskaani.
“Tulen toki!” Aamupentu hihkaisi ja oli jo menossa tuoresaaliskasalle. Riensin siskoni perään juoksujalkaa. Nappasin Aamupennun vipattavan hännän suuhuni ja puraisin lujaa.
“Iltapentu!” Aamupentu murahti ja hyökkäsi kynnet ojossa minua kohti. “Sietäisi hävetä!”
Kierähdin ketterästi sivuun, mutta matkani tyssäsi lumikasaan, joka koppasi minut kiinni. Aamupentu hypähti paljaalle vatsalleni ja hyppi siinä kuin vuoren huipun valloittaneena.
“Haetaanko nyt se myyrä vai ei?”
“Haetaan haetaan!”
Vanhemmat soturit katselivat huvittuneina Aamupennun ja minun touhuja, mutta en jaksanut välittää.
“Olette itsekin olleet aivan samanlaisia,” mutisin hiljaa mielessäni. Aloin olla jo ärsyyntynyt Aamupennun leikkeihin. Hän oli niin lapsellinen. Ja erittäin villi. En varmaan koskaan pysyisi siskon perässä.
“Otetaanko tuo?” Aamupentu kysyi.
“Ei, en jaksa syödä sitä. Otetaan tuo. Tuo näyttää herkulliselta,” sanoin ja osoitin pienempää myyrää, joka oli lämmin. Aamupentu nyökkäsi hyväksyvästi ja nostin mehevän myyrän suuhunsa.
Laskin myyrän pentutarhan eteen ja asetuin kyyryyn. Haukkasin myyrästä palasen. Se maistui taivaalliselta.
“Mmm, tämä on herkullista,” Aamupentu sanoi suu täynnä myyrän lihaa. Olin kerrankin samaa mieltä.
Tuonnempana Pisaratassu katsoi pentujen myyrän syöntiä ja kuuli heidän keskustelunsa. Katsoin hermostuneena oppilasta, sillä en halunnut hänen tulevan kehuskelemaan taidoillansa. Toisinaan hän osasi olla raivostuttava.
“Aamupentu, Pisaratassu,” sihahdin siskolle haukkausten välissä ja naaras nosti katseensa.
“Mennään pentutarhaan,” hän sihahti takaisin kuin salaliittolainen ja nousi ylös kantaakseen myyrän sisään. Oli kuitenkin myöhäistä. Pisaratassu asteli heitä kohti.
“Oliko se hyvää?” hän uteli.
“Oli, oikein hyvää,” vakuutin, mutta tiesin jo, että myyrä oli Pisaratassun nappaama. “Meidän pitää mm, mennä nyt.”
“Okei,” Pisaratassu sanoi ja näytti harmistuneelta. Itse en ollut yhtään harmissani.
“Nähdään!” oppilas huusi vielä perääni.

“Oliko myyrä hyvää?” Tuiskumarja uteli.
“Oli! Se oli taivaallista,” Aamupentu sanoi innoissaan.
“En ole koskaan maistanut mitään niin hyvää,” lisäsin.

Laskin pääni Aamupennun selän päälle. Ilta oli tullut ja aurinko oli laskenut mailleen ja tähdet syttyneet taivaalle. Kuulin, kuinka vesi liplatti ja silloin tällöin vesipisara tippui maahan. Hiirenkorva oli tulossa ja kissat saisivat vihdoin syödäkseen. En tiennyt, minkälaista leirissä olisi, kun lunta ei ole.
“Huomensäde?” kuiskasin pimeyteen. Emo tuhisi, mutta nosti päätään.
“Niin, kulta pieni?”
“Minkälaista on, kun on viherlehti?” kysyin.
“Minä en tiedä.”
“Et tiedä? Miten se on mahdollista?” kysyin hämmästyneenä.
“Olen syntynyt lehtisateen aikana. Silloin oli vain paljon lehtiä, niitä tippui puista maahan. Lehdet olivat oranssin, punaisen ja keltaisen sävyisiä. Mutta viherlehtenä lehdet ovat vihreitä. Sen on emoni kertonut. Kukkaköynnös,” Huomensäde kertoi, ja hänen silmät katsoivat kaihoisasti ulos. Nuolaisin emon korvaa. Huomensäde kehräsi.
“Ala nyt nukkumaan. Olet kokenut tänään paljon,” emo jatkoi ja laski päänsä. Katsoin vielä hetken ympärilleni, kunnes suljin silmäni ja annoin unen viedä.

//Pitkästä aikaa :D

Luku 9

Istuin Ahmakäpälän edessä kalliolla ja heilutin häntääni sinne tänne turhautuneena. Ahmakäpälä oli jo monta päivää pitänyt minut tauolla harjoituksista enkä ollut muuta tehnyt kuin metsästänyt päivät pitkät. Synkän metsän yölliset oppitunnit olivat sentään pysyneet ja Punakynsi oli opettanut minua öisin taistelemaan. Synkässä metsässä en saanut missään tilanteissa yllättäviä raivokohtauksia joista en muistanut mitään vaan olin ollut siellä täysin normaali. En ymmärtänyt mistä nuo kohtaukset johtuivat ja minua ärsytti se että minua hieman jopa pelotti saada niitä.
Nyt Ahmakäpälä oli tosiaan päättänyt pitää taukoni jälkeen pitkästä aikaa minulle taisteluharjoitukset. Yritin kaikkeni, että saisin itseni keskittymään.
“Tänään harjoittelemme Taivasklaanin yhtä erikoistekniikoista. Yksi näistä on yliheilautus niminen liike jolloin odotamme vihollista puun oksalla hiljaa ja hyppäämme vihollisen päälle kaikki käpälät suorina, jolloin vihollisemme jalat menevät alta. Sitten käännämme vihollisemme vatsapuoli ylöspäin ja puristamme vasten maata kunnes hän luovuttaa. Tätä harjoittelemme”, mestarini selitti ja nyökkäsin hänelle vakavana.
Ahmakäpälä näytti ensin mallia. hän kiipesi puuhun, hyppäsi päälleni niin että jalat menivät altani jonka jälkeen hän käänsi minut ympäri vatsapuoli ylöspäin ja painoi minut tiukasti maata vasten varomasta kuitenkin satuttamasta minua.
“Sitten vain teet perässä”, Ahmakäpälä kehotti päästämällä otteensa.
Mestarini laittoi minut tekemään toistoja toiston perään kunnes liike alkoi sujumaan sulavammin ja sain voimaa enemmän kääntää hänet ympäri. Liike kuulosti helpolta mutta sen toteuttaminen oli vaikeampaa kuin osasin ajatella.
“Hyvä. Tässä kaikki tältä erää. Huomenna jatkamme harjoittelemalla seuraavaa liikettä”, Ahmakäpälä totesi. Harjoituksemme oli normaalia lyhyempi, joka yllätti minut.
“Emmekö harjoittele enää tänään?” kysyin.
“Emme. Näyttää siltä, että sinun kohdallasi on ehkä tällä hetkellä parhain pitää harjoitustuokiot lyhyinä ja ytimekkäinä”, mestarini vastasi. Huokaisin nyökäten hänelle ymmärtäessäni mitä hän tarkoitti. Lyhyillä harjoitus hetkillä voisimme ehkä varmistaa sen ettei kohtaukseni aiheuttaisi vahinkoa toisille.
“Voit lähteä metsästämään. Klaani tarvitsee ruokaa ja sen homman sinä hoidat mallikkaasti”, Ahmakäpälä totesi lopuksi.
“Ymmärrän”, vastasin hiljaa ja lähdin paikalta.

Juoksin metsän halki minulle jo vakio paikaksi tulleelle alueelle aivan Taivasklaanin rajamailla olevalle metsäpalstalle. Alueella oli paljon hiiriä ja vähän muita klaanilaisia. Yleensä sain tuolla alueella metsästää kaikessa rauhassa ilman häiriötekijöitä. Nautin ajastani olla yksin, kun minun ei tarvinnut pelätä muiden arvostelevia katseita joita sain leirissämme. Sana oli kiirinyt kulovalkean tavoin siitä miten olin kesken taisteluharjoitusten saanut raivokohtauksia joissa aina joku muu oppilas oli saanut ruhjeita. Joten oppilaat vilkuilivat minua epävarmoina, vihaisina tai jopa pelkoa silmissään. Siksi yritin viettää mahdollisimman paljon aikaa yksin metsässä jottei minun tarvinnut kohdata muita klaanilaisia.
“Etkö sinä nähnyt miten hiiri vipelsi ihan nokkasi edestä?” kuulin tutun hunajaisen äänen edessäni. Se oli Tika. Hän istui korkealla kivellä rajamme ulkopuolella ja katseli minua uteliain silmin.
“Nukutko sinä vai oletko vain omissa maailmoissasi?” hän kysyi. Naaras oli oikeassa. Olin ollut täysin ajatuksiini uppoutuneena etten ollut edes lähellä ollutta hiirtä huomannut.
“Olin ajatuksissani. Mitä sinä täällä teet? Oletko taas eksyksissä?” virnistin.
“En. Kuten huomaat olen ihan omalla puolellani. Olin iltapäiväkävelyllä, kun haistoin sinut”, Tika kertoi venytellen kivellä.
“Vai niin”, vastasin ja otin askeleen lähemmäs rajaa.
Naaraan tuoksu oli pehmeä mutta siinä oli hivenen variksen ruuan tuoksua mukana. Mietin millaisissa oloissa naaras eleli klaani elämän ulkopuolella.
“Ajattelin tulla vain tervehtimään ja kiittämään viime kerrasta. Oli onni ettet syönyt minua”, Tika kehräsi huvittuneena.
“Hauskaa”, vastasin innottomasti.
“En erityisemmin pidä kissan lihasta”, lisäsin virnistäen.
“Hyvä. Se tuskin olisikaan kovin terveellinen valinta”, Tika totesi nuolaisten tassuaan.
“Mikä on muuten nimesi? Unohdin viimeksi kaiken sekoilun aikana kysyä sitä”, naaras katsoi minua ystävällisin silmin.
“Olen Korppitassu”, vastasin.
“Korppitassu. Olet siis oppilas, niinkö?” Tika varmisti.
“Kyllä”, nyökkäsin.
“Tiedätkö jo milloin sinusta tulee soturi?” naaras uteli.
“En. Enkä tiedä saanko soturinimeäni edes”, totesin loppusanat mutisten.
“Miksi niin luulet?” Tika kysyi pää kallellaan.
“Ehkei sinun tarvitse tietää”, tokaisin takaisin.
“Anteeksi. Olen vain utelias. Siskoni aina sanoo, että tungen nokkani asioihin jotka eivät minulle kuulu ja teen sitä näköjään taas”, Tika sanoi hieman vaivautuneesti.
“Asutko siskosi kanssa?” nyt minun uteliaisuuteni puolestaan heräsi.
“Kyllä ja isäni ja muutaman muun kulkukissan kanssa”, naaras vastasi hymyillen.
“Mielenkiintoista”, mietin, kunnes kuulin kimeän kutsuhuudon.
“Siinä paha missä mainitaan. Minun pitää mennä. Siskoni kutsuu. Heippa, Korppitassu! Nähdään taas!” Tika huikkasi hymyillen ja lähti.
Katselin rajan toiselle puolen hetken verran kunnes haistoin hiiren lähettyvillä ja lähdin seuraamaan sen tuoksua.

Illan hämärtyessä palasin leiriin mukanani monen monta hiirtä jotka olin metsästysreissultani saanut. Vein riistan tuoresaaliskasaan ja otin mukaani yhden hiiren jota ryhdyin oppilaiden pesän edustalla syömään.
“Siinähän sinä olet”, Syyslilja asteli luokseni.
“Tässähän minä”, vastasin välinpitämättömästi.
“Tänä yönä on kokoontuminen ja sinä kuulemma pääset sinne mukaan”, emoni kertoi hymyillen.
“Kiitos tiedosta”, totesin haukaten samalla ison palan ateriastani.
“Et taida olla juttutuulella joten jätän sinut syömään. Jutellaan toiste”, Syyslilja huokaisi ja lähti soturien pesälle.
Söin hiireni loppuun, kun huomasin kissojen kokoontuvan leirin suuaukolle. Huokaisin syvään, nuolin tassuni puhtaaksi ja lähdin Ahmakäpälän rinnalle odottamaan päällikköä saapuvaksi.
“Huomenna aamulla voit nukkua pitkään. Pidämme harjoitukset vasta aurinko huipun jälkeen”, mestarini sanoi odotellessamme.
“Selvä”, nyökkäsin samalla, kun Hallatähti asteli ulos pesästään, kajautti lähtöhuudon ja juoksimme joukkona ulos leiristä.

Saapuessamme kokoontumissaarelle erkanin muista ja jäin istuskelemaan omiin oloihini hieman sivummalle katselemaan miten Jokiklaani, Varjoklaani, Tuuliklaani ja Taivasklaani tervehtivät toisiaan ja muodostivat ryhmiä joissa kukin vaihtoi kuulumisiaan toisilleen.
Viimeisenä paikalle saapui Myrskyklaani jolla näytti olevan uusi päällikkö. Heinätähti oli ilmeisesti poistunut Tähtiklaanin maille, kun hänen entinen varapäällikkönsä johdatti klaanin saarelle. Mielenkiintoisinta oli, että Myrskyklaani ei ottanut pahemmin kontaktia muihin klaaneihin vaan pysytteli enimmäkseen omien klaanilaistensa seurassa.
Niskakarvani kohosivat hieman nähdessäni miten isäni ja Koivukajo keskustelivat ja naureskelivat keskenään. Murahdin mielessäni muistikuvalle jossa isäni oli sanonut minulle pentuaikoinani jos minkämoista tylyä sanaa ja keksinyt jos jonkinlaista tekosyytä miksei voinut viettää kanssani aikaa. Nyt sitten hän vietti paljonkin aikaa Koivukajon kanssa joka ei loppuviimein edes ollut hänen oma tyttärensä!
Tuhahdin ja pudistelin päätäni saadakseni itseni rauhoittumaan. Asiaan ei auttanut se, että näin miten Honkasydän lähestyi Myrkyklaanilaista velipuoltani Kotkasiipeä.
Sähisin hiljaa niskakarvat pystyssä katsellessani miten isäni jututti soturia Koivukajon kanssa. Rauhoituin kuitenkin hieman nähdessäni kuinka viileästi Kotkasiipi sivuutti kaksikon ja meni takaisin omien klaanilaistensa seuraan. Jotain outoa oli meneillään. Myrskyklaani ei normaalisti käyttäytynyt tällä tavoin vaan oli klaaneista se ystävällisin ja lempein muita klaaneja kohtaan. Heidän käytöksensä ei ollut tavanomaista.


Palattuamme leiriin suuntasin suoraan oppilaiden pesään ja asetuin pedilleni. Toivoin, että tänä yönä Punakynsi päästäisi minut harjoituksista hieman helpommalla kuin viime yönä, koska minusta tuntui että olin jokseenkin henkisesti väsynyt joten hyvät unet tänä yönä maistuisivat vallan mainiosti.

Luku 9

Ruusutassu istui oppilaiden pesän edustalla ja nautti auringon paisteessa turkillaan. Aikainen hiirenkorvan aika alkoi olla metsässä ja lumet sulivat pikku hiljaa lammikoiksi ympäri leiriä. Pennut ottivat kaiken pienenkin ilon irti viimeisistä jäisistä alueista leirin laitamilla jonne aurinko ei vielä yltänyt. Ruusutassua teki mieli mennä mukaan leikkimään, mutta oli liian väsynyt. Joskus öisin naaras kuuli edelleen hiljaisia ääniä päänsä sisällä, jossa kissat kiljuivat ja naarasta käskettiin varoa jotakin. Ne olivat jääneet kummittelemaan naaraan uniin vaikka Tähtiklaani olikin ollut hiljaa jo jonkin aikaa klaanien keskuudessa.
Ruusutassu oli hyvin väsynyt ja hämmentynyt. Silmät painoivat raskaana joten, Ruusutassu päätti mennä makuulle oppilaiden pesän edustalla ja lepuuttaa silmiään ennen koulutus tuokiota.

Ei aikaakaan kun oppilaiden pesästä kuului rapinaa ja Peippotassu ilmestyi pesän suulle. Ruusutassu nosti silmäluomiaan sen verran, että erotti siskonsa hahmon. Naaraan silmät sulkeutuivat miltein heti uudestaan ja tämä huokaisi syvään.
“Mikäs sinulla on ?” Peippotassu kysäisi ja tassutti siskonsa viereen.
“Väsyttää aivan liikaa. Saanko mennä talvihorrokseen”, Ruusutassu sanoi haukotellen silmät kiinni. Peippotassu istahti naaraan viereen ja alkoi nuolla siskonsa korvia rauhoittavilla vedoilla. Ruusutassu huokaisi syvään ja tunsi kuinka ajatuksissa pimeni unen yrittäessä ottaa vallan.
“Jaahas täällä sitä ollaan jo pirteinä odottamassa”, Tihkuviiksi sanoi virnistäen tullessaan kaksikon luokse. Ruusutassu katsoi kollia innottomin silmin ja haukotteli syvään.
“Mitä tänään tehdään mestari ?” Peippotassu kysyi sävyisästi Tihkuviikseltä.
“Ajattelin taisteluharjoituksia ja sen jälkeen saat mennä metsästämään”, Tihkuviiksi sanoi.
Peippotassu maukaisi tyytyväisenä häntä heiluen innosta.
“Mennäänkö jo ?” Peippotassu kysyi hieman kärsimättömästi.
“Itseasiassa ajattelimme Kotkasiiven kanssa, että pitäisimme teille yhteiset taisteluharjoitukset”, Tihkuviiksi sanoi ja virnisti leveästi nähdessään Peippotassun innostuneen ilmeen.
“Eiköhän sitten mennä !” Kotkasiipi huudahti kolmikolle kauempaa hölkäten kohti leirin suuaukkoa.
Peippotassu ponkaisi salamana Kotkasiiven perään Tihkuviiksi kannoillaan. Ruusutassu sen sijaan nousi kankeasti ylös ja alkoi madella kohti tuttua harjoitusaluetta metsässä.

Kun Ruusutassu oli ennättänyt paikkaan missä naaras oli monet kerrat harjoitellut mestarinsa kanssa oli Peippotassu jo esittelemässä taisteluliikkeitään. Peippotassu hyppeli sinne tänne, kieri maassa ja ponkaisi karvat pystyssä korkeaan hyppyyn. Tihkuviiksi ja Kotkasiipi katselivat oppilaan touhua huvittuneina. Ruusutassu raahusti Peippotassun viereen huokaisten. Kotkasiipi katsoi oppilastaan kysyvästi, mutta Ruusutassu vain ravisti päätään sivuilleen sen merkiksi, että mikään ei ollut hätänä.
“No niin nyt kun olemme vihdoin paikan päällä aloitetaanpa harjoitukset”, Tihkuviiksi sanoi ja hyppäsi isolle kivelle aukion reunassa. “Peippotassu onkin jo lämmitellyt, mutta Ruusutassu sinä voisit hieman venytellä lihaksiasi, jotta mikään paikka ei nyrjähdä”, kolli jatkoi.
Ruusutassu nyökkäsi ja yritti koota viimeisetkin voimanrippeet, jotta hän pystyisi keskittymään koulutus tuokioon. Naaras teki lihasten voimistus liikkeitä joita Kotkasiipi oli hänelle opettanut. Ne toimivat erinomaisesti myös lämmittelyyn. Hetken hyppiessään ja loikkiessaan Ruusutassu tunsi kuinka lihakset lämpenivät ja vetreytyivät. Naaras meni takaisin istumaan läähättäen ja nyökkäsi mestarilleen merkiksi olevansa valmis.
“Hyvä voimme aloittaa. Katsotaanpa miten te kaksi toimitte parina” Kotkasiipi maukaisi ja tuli kaksikon eteen seisomaan.
Ruusutassu ja Peippotassu katsoivat toisiaan suurin silmin. Ajatus oli hyvin jännittävä ja Ruusutassu tunsi väsymyksen hieman helpottavan.
“Kuvitelkaa, että olen isokokoinen vihollis soturi, joka on hyökkäämässä kimppuunne. Miten puolustaudutte yhdessä ?” Kotkasiipi sanoi ja murisi uhkaavasti.
Sisarukset menivät aivan toistensa kylkiin kiinni ja irvistivät ilkeästi Kotkasiivelle karvat pystyssä.
“Kahdestaan teillä on parempi mahdollisuus puolustautua isompiakin sotureita vastaan. Teidän vain pitää löytää yhteinen rytmi ja tietää mihin iskeä samaan aikaan”, Tihkuviiksi sanoi kiven päältä.
Ruusutassu mietti hetken aikaa miten, mihin Peippotassun ja hänen pitäisi iskeä ensin. Kotkasiipi alkoi lähestyä uhkaavasti.
“Harjoitelkaa ensin väistöliikkeitä ja sivaltakaa sitten molemmat samaan aikaan molemmille sivuille”, Tihkuviiksi jatkoi ohjeiden antamista rauhallisesti.
Kun Kotkasiipi heilautti tassullaan, kohti Peippotassua naaras kirkaisi ja väisti sukeltamalla vatsalleen. Kotkasiipi meinasi haukata Peippotassun niskanahasta kiinni, mutta Ruusutassu oli nopeampi ja antoi niin kovan korva läimäisyn tassullaan kun psytyi. Kotkasiipi peruutti hieman taakse päin, mutta ei tuntunut edes huomaavan läpsäisyä.
“Jätä siskoni rauhaan senkin kollin pallero!” Ruusutassu sihahti hampaidensa takaa ja hymyili mestarilleen ilkikurisesti. Kotkasiipi virnisti oppilaalleen ja lähti tulemaan taas siskoksia päin.
“Mitä me teemme?” Peippotassu kysyi vakavana.
“Kun Kotkasiipi yrittää läimäyttää tassullaan uudestaan me molemmat pamautamme häntä korvallisille ja sitten hyppäämme hänen niskaansa”, Ruusutassu kuiskasi siskonsa korvaan ja kosketti Peippotassun korvaa rohkaisevasti nenällään. Peippotassu nielaisi kuuluvasti ja nyökkäsi vakavana.
Kotkasiipi nosti tassunsa nyt iskuun ja silloin siskokset hyppäsivät kollin molemmille puolille, läimäyttivät tätä korville niin lujaa kun saivat tassuistaan lähtemään ja kun Kotkasiipi ravisti nopeasti päätään siskokset hyppäsivät kollin niskaan. Kotkasiipi tokeni nopeasti ja alkoi pukitella rajusti. Peippotassu kirkaisi lujaa ja mätkähti maahan yhtänopeasti kuin oli selkään hypännytkin. Ruusutassu yritti kaikin voimin pysyä mestarinsa selässä, mutta pian naaraan voimat hiipuivat ja kun Kotkasiipi teki nopean syöksyn alaspäin mätkähti Ruusutassukin maahan tassut sätkien.
“Hyvä yritys, mutta ensi kerralla kokeilkaa samaa liikettä niin, että toinen jää vastustajan eteen mätkimään kasvoihin ja jalkoihin. Silloin pystytte hämmentämään vihollista vielä paremmin”, Tihkuviiksi selitti.
Ruusutassu huokaisi syvään ja nousi seisomaan. Peippotassu kipitti sisarensa viereen karvat sikin sokin märästä maasta.

Aurinko oli kohonnut puiden yläpuolelle kun kaksi oppilasta vielä huohottivat aukiolla. Mestarit olivat vaihtaneet paikkoja ja nyt kaksikko taisteli Tihkuviikseä vastaan. Vaikka Tihkuviiksi olikin hyvin lempeä ja ystävällinen luonteeltaan ei kolli antanut armoa siskoksille taistelussa. Ruusutassun jalkoja särki ja hengitys pihisi, mutta naaras ei aukonut helposti luovuttaa. Kaksikko oli jo oppinut paljon uusia liikkeitä ja ne alkoivat sujua melko hyvin. Kun Tihkuviiksi yritti iskeä tassullaan Ruusutassua päähän iski Peippotassu Tihkuviiksen oikeaan lapaan, mikä horjautti kollia sen verran, että isku ei mennyt perille. Ruusutassu iski Tihkuviiksen vasempaan jalkaan ja Peippotassu taas kollin naamaan. Pikkuhiljaa saivat kaksikko kollin vetäytymään.
“Hienoa yhteistyötä!” Kotkasiipi huudahti kiveltä ja hymyili ylpeästi. “Tämä alkaa sujua oikein hyvin, koska olette siskoja teillä on selvästi puhumaton ymmärrys keskenään, joka antaa teille hyvän etulyöntiaseman”, Kotkasiipi jatkoi.
Siskokset huohottivat kylki kyljessä kiinni. Ruusutassu rojahti maahan makaamaan eikä välittänyt märästä tunteesta vatsakarvoissaan.
“Eiköhän tämä riitä tälle päivälle”, Tihkuviiksi sanoi tyytyväisenä.
“Ihanaa, voisin antaa kaikki karvani jos saisin maistaa mehevän hiiren lihan suussani nyt heti.” Peippotassu huokaisi ja piteli kurnivaa vatsaansa.
“Tulehan tänne niin voin näykkiä sinut karvattomaksi!” Ruusutassu huudahti ja alkoi lonksuttamaan leukojaan. Peippotassu kiljaisi ja alkoi juosta ympyrää ympäri aukiota Ruusutassu kintereillään. Kotkasiipi huokaisi syvään ja Tihkuviiksi naurahti.
“Oppilaat”, Tihkuviiksi sanoi päätään pudistaen.
“Kauhu siskokset”, Kotkasiipi jatkoi naurahtaen.
“Kumpa minullakin olisi yhtä paljon energiaa”, Tihkuviiksi kehräsi.
Ruusutassu kuuli kollin sanat ja kääntyi katsomaan tätä samaan aikaan Peippotassun kanssa.
“Mestari älähän nyt. Sinulla tulee olemaan vielä monia, monia vuosia soturina”, Peippotassu sanoi hymyillen.
“Voi Peippotassu kyllä minä luulen, että Tihkuviiksi joutuu pian jo klaanin vanhimpien kanssa paistattelemaan aurinkoon leirissä. Minä näen jo sammaleen kasvavan mestarisi korvista”, Ruusutassu sanoi leikkisästi ja vinkkasi silmää Tihkuviikselle.
Tihkuviiksi urahti ja pudisteli päätään hymyillen.
“Noniin Ruusutassu vitsailut sikseen. Lähtekää metsästämään, mutta jos haistatte mitään erikoista palatkaa heti leiriin” Kotkasiipi sanoi käskevästi.
“Selvä tämä mestari!” Ruusutassu ulvaisi ja pinkaisi matkaan Peippotassu mukanaan.


Ruusutassu kuopi maata ja tiputti pieneen kuoppaan kaksi hiirtä. Naaraalla oli ollut hyvä metsästysonni. Ruusutassu haukotteli makeasti ja alkoi miettiä minne päin jatkaisi. Myrskyklaanin reviiri loppuisi pian ja sen takana oli kartoittamaton metsäalue. Naaras haistoi jo rajojen hajujäljet. Ruusutassun nenään lehahti myös kissan tuoksu. Tuoksu oli kovin tutun tuntuinen, mutta myös tuntematon samaan aikaan.
(Kotkasiipi ei tykkää jos lähden taas omille teilleni), Ruusutassu sanoi mielessään. Oppilas oli myös luvannut tavata sisarensa hylätyllä kaksijalkojen pesällä hieman auringonhuipun jälkeen.
(Käyn vain äkkiä tarkistamassa mistä haju on peräisin), Ruusutassu sanoi itselleen päättäväisesti ja alkoi jäljittää hajua.
Hetken kuljettuaan naaras päätyi Myrskyklaanin rajojen reunalle. Ruusutassu tunnisti paikan melkein heti. Paikka oli sama missä oppilas oli tavannut tuntemattoman kulkukissa naaraan ensimmäisellä oppilaskieroksellaan.
Sama naaras makasi isolla kivellä nauttien auringon lämmöstä.
“Hei taas!” Ruusutassu maukaisi kuuluvasti.
Punainen naaras raotti silmiään ja haukotteli makeasti.
“Sinäkö siinä pikku soturi?” Misa sanoi iloisesti kehräten.
Ruusutassu sihahti kommentille, mutta hymyili naaraalle iloisena. Ruusutassu oli toivonut näkevänsä naaraan uudestaan ja tässä nyt punainen naaras taas oli.
“Käytkö sinä täällä päin usein ?” Ruusutassu kysyi Misalta ja ylitti klaaninsa rajan hieman hermostuneena.
“Täällä päin on paljon riistaa ja tykkään ottaa aurinkoa tällä kivellä” Misa vastasi rennosti. “Tule kokeilemaan”, naaras jatkoi ja maanitteli istumaan viereensä hännällään.
Ruusutassu epäröitsi hetken, mutta sitten uteliaisuus vei voiton. Oppilas kapusi varovaisesti korkealle kivelle ja meni makaamaan naaraan viereen varovaisesti. Misa kehräsi tyytyväisesti ja laittoi päänsä sievästi käpäliensä päälle. Ruusutassu tunsi kuinka kiven lämpö alkoi hohkaamaan hänen turkkiinsa. Lämpö rentoutti kipeitä lihaksia ja alkoi unettaa naarasta. Ruusutassu yritti pitää silmänsä auki, mutta ei aikaakaan kun tämä vaipui kevyeeseen uneen.

“Ruusutassu ! Ruusutassu missä sinä olet !?” kuului ääni Myrskyklaanin puoleisesta metsästä. Ruusutassu tunnisti äänen heti kuuluvan siskolleen Peippotassulle. Naaras ei tiennyt kuinka kauan hän oli torkkunut ja kun tämä käänsi päätään Misan puoleen ei tuon paikalla ollutkaan ketään. Misa oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin.
“Ruusutassu sielähän sinä olet !” Peippotassu huudahti tullessaan näkyviin.
Ruusutassu katsahti sisartaan ja hymyili väsyneesti.
“Taisin olla melko väsynyt”, naaras maukaisi ja hyppäsi alas kiveltä.
Peippotassu katsoi siskoaan pää kallellaan, mutta ei sanonut mitään.
“Eiköhän mennä syömään !” Ruusutassu sanoi iloisesti ja töytäisi siskoaan leikkisästi tullessaan tämän viereen.
“Haistan jonkun tuntemattoman kissan hajun”, Peippotassu naukaisi ja katseli ympärilleen karvat hieman pystyssä.
“Siksi minä meninkin kalliolle tutkimaan, mutta nukahdin vahingossa”, Ruusutassu sepitti valkoisen valheen.
Peippotassu katsahti ympärilleen vielä kerran ja sitten kaksikko lähti kulkemaan kohti kotia. Siskokset nahistelivat leikkisästi loppumatkan leiriin mennessään.

Luku 20

Auringon säteet valaisivat leirin ja sen tuoma lämpö sai kissan jos toisenkin ympärilläni kehräämään tyytyväisenä. Venyttelin soturien pesän edustalla jäseniä ja mietin mitä opettaisin tänään Ruusutassulle harjoituksissa.
“Huomenta, mestari!” pirteä oppilaani ilmestyi kuin tyhjästä viereeni.
“Huomenta. Sitäpäs ollaan pirteänä liikenteessä”, totesin rauhallisesti.
“Kyllä vain! Nukuin paremmin kuin koskaan ennen ja olen nyt valmis koitokseen”, Ruusutassu julisti parantaen ryhtiään.
“Hienoa. Ei muuta kuin seuraa perässä”, sanoin ja lähdimme hölkäten ulos leiristä.

Tervehdimme aamupartiota ohittaessamme heidät samalla, kun matkasimme järven lähellä olevaa metsikköä.
Hyppäsin kivelle päästessämme perille ja istuuduin siihen kietoen tuuhean häntäni ympärilleni.
“Oletko kuulolla?” kysyin Ruusutassulta joka parhaillaan yritti saada kohmeista kärpästä kiinni. Kysymyksen kuultuaan hän istahti alas, huitaisi vielä kerran kärpästä tassullaan ennen kuin nyökkäsi minulle vastaukseksi.
“Hyvä. Tänään tarkoituksenani on opettaa sinulle miten hyödynnetään ympäristöä taistelun aikana. Kysymys. Mitä näet?” kysyin Ruusutassulta joka alkoi heti katsella ympärilleen mietteliäänä.
“Näen puita, kiviä, lunta, kallioita ja kaatuneita puita sekä hiirenkorvan aikaan heränneitä ötököitä”, oppilaani alkoi luettelemaan näkemiään asioita.
“Hyvä, hyvä. Mitä luulet pystytkö hyödyntämään taistelussa lentäviä ötököitä?” kysyin kysymyksen virnistäen.
“No en senkin hupsu! Ellen saa ötökkää huidottua vihollisen suuhun”, Ruusutassu alkoi kikattaa mielikuvalleen.
“Kuka nyt on hupsu?” naurahdin päätäni pudistellen ennen kuin taas vakavoiduin.
“Miten pystyt hyödyntämään esimerkiksi puita?” kysyin.
“Pystyssä olevia vai kaatuneita?” Ruusutassu tähdensi.
“Molempia”, vastasin ja oppilas alkoi kuumeisesti miettimään mitä vastaisi.
“No tuota. Puita pystyy hyödyntämään esimerkiksi hyppäämällä niitä vasten vihollista väistäen tai viholliseen hyökäten. Lisäksi voi houkutella vihollisen hyökkäämään siten että väistää puun edessä juuri oikeaan aikaan ja vihollinen menee suoraan puuta päin”, Ruusutassu sanoi hetken kuluttua.
“Hyvin keksitty. Eiköhän kokeilla niitä käytännössä”, hymyilin ja naaras nyökkäsi innoissaan.
Ensin harjoittelimme hyökkäämistä käyttäen puita hyödyksemme. Sen jälkeen harjoittelimme kallioilla ja kivillä jotka olivat paikoitellen yllättävän liukkaita. Näiden harjoitusten jälkeen pidimme pienen tauon ennen kuin päätin laittaa Ruusutassun pieneen testiin.
“Yllätä minut”, sanoin, kun Ruusutassu oli saanut hengityksensä tasaantumaan.
“Miten? Tuonko sinulle lumipallon?” oppilaani virnisti.
“Jos koet sen hyödyttävän sinua taistelussa niin mikä jottei”, huokaisin.
“Meinaatko, että minun täytyy tehdä sinulle yllätyshyökkäys?” Ruusutassu kysyi.
“Juuri sitä minä meinaan”, nyökkäsin ja hän nousi seisomaan, katseli ympärilleen, mietti hetken ja sen jälkeen hän katosi läheiseen pusikkoon.
Kuulin selvästi miten naaras hengitti ja yritti pitää naurun sisällään. Pyörittelin huokaisten silmiäni.
“Minä kuulen sinut, Ruusutassu”, totesin ja sen jälkeen tuli hiirenhiljaista.
Odotin hetken kunnes kuulin miten yläpuolellani olevalla oksalla kuului hentoista kynsien rapinaa. Väistin hieman sivulle samalla, kun Ruusutassu pudottautui alas yrittäen niskan päälle.
“Miten?!” Ruusutassu henkäisi ihmeissään, kun hänen yllätyshyökkäyksensä ei toiminutkaan.
“Sinun täytyy kulkea hiljempaa. Kuulin kynsiesi rapinan”, totesin.
“Vai niin. Odotappas vain”, Ruusutassu mietti taas hetken ennen kuin katosi jälleen jonnekin.
Väistin jälleen naaraan yllätyshyökkäyksen ja sitä seuraavan hyökkäyksen ja vielä sitä seuraavan hyökkäyksen.
“Kuulen äänesi, näen liikkeesi sivusilmällä, pusikot heiluu, oksat rasahtelee ja tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkästi. Sinun täytyy nyt Ruusutassu keskittyä ja yrittää liikkua kevyemmin askelin”, ohjeistin.
Seuraavaksi en kuullut Ruusutassun aiheuttamia ääniä mutta nyt haistoin hänet. Ruusutassulla oli välillä se ongelma, että hän ei oikein keskittynyt moneen asiaan kerrallaan. Jos hän oli äänetön, hän tuoksui ja jos hänen tuoksunsa ei leijaillut ilmassa niin hänen askeleensa kuuluivat.
Oppilaani hyppäsi kiven takaa ja väistin hänen iskunsa niin että naaras iskeytyi suoraan vasten edessä olevaa puskaa.
“Nyt minä haistoin sinut. Sinun täytyy huomioida tehdessäsi yllätyshyökkäystä hajusi ja äänesi. Sinun täytyy huomioida ympäristösi. Tuulen suunta ja maaperä. Sinun täytyy keskittyä”, sanoin samalla, kun Ruusutassun pää pilkisti puskasta ja tämä sylki oksia suustaan otsa rypyssä.
“Antaisit minulle vähän edes armoa!” hän tuhahti turhautuneena.
“Ei sinun vihollisesikaan anna sinulle armoa taistelussa”, totesin ja naaras rämpi ulos pusikosta silmät kiiluen.
“Sinä et ole minun viholliseni!” hän maukui ärsyyntyneenä.
“Minä olen sinun mestarisi ja minun tarkoitukseni on opettaa sinua taistelemaan, puolustautumaan ja metsästämään. Jos antaisin sinulle koko ajan armoa ja päästäisin sinut helpolla niin pidemmän päälle se ei opettaisi sinulle yhtikäs mitään”, aloin itsekin turhautumaan.
“Minä vihaan sinua!” Ruusutassu parahti kyyneleet silmissä, kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.
“Voi Tähtiklaani sentään”, huokaisin syvään samalla, kun katsoin oppilaan loittonevaa selkää.

Siinä sitten kävelin yksinäni leiriä kohti miettien mitä olin tehnyt väärin vai olinko tehnyt mitään väärin. Oliko Ruusutassun tunnepurkaus väsymyksestä johtuvaa vaiko vain naaraiden normaaleja tunnejuttuja?

“Mitä sinä täällä yksin teet? Etkö lähtenyt Ruusutassun kanssa leiristä?” Valkoviiksi tuli minua polulla vastaan yhdessä kumppaninsa Merilinnun kanssa.
“Harjoituksemme jäivät vähän kesken”, totesin huokaisten.
“Mitä tapahtui?” Merilintu kysyi huolta äänessään.
“Sen, kun tietäisin”, naurahdin, koska olihan tilanne nyt hieman surkuhupaisa.
“Harjoittelimme yllätyshyökkäystä ja Ruusutassun hyökätessä väistin häntä joka kerralla ja annoin sitä mukaan ohjeita miten toimia paremmin. No hän sitten iski kiven takaa niin minä väistin ja hän menin suinpäin sukkelaan pensaaseen ja sen jälkeen hänellä tuli pieni tunteen purkaus ja hän lähti menemään”, kerroin ja Valkoviiksi vilkaisi Merilintua huvittuneena.
“Naaraat osaavat olla hieman hankalia joskus”, kolli totesi.
“Anteeksi mitä?” Merilintu katsoi kumppaniaan silmät viiruina ilkikurisesti.
“Sanoinko minä jotain? En minä kuullut”, Valkoviiksi vitsaili ja naurahdin.
“Mitä minä nyt teen?” kysyin sitten.
“Etsi hänet. Pyydä anteeksi vaikkei sinulla olisikaan mitään anteeksipyydettävää ja sano hänelle, että hän saa tulla syömään seuraasi soturien pesän edustalle palkaksi hyvästä yrityksestä. Ja sitten muistat sanoa, että ensi kerralla hänellä menee jo paljon paremmin”, Merilintu neuvoi ja yritin painaa kaiken muistiin.
“Miksi minun pitää pyytää anteeksi vaikka vain ohjeistin häntä?” kysyin.
“Älä kysy vaan tee nyt vain niin”, Valkoviiksi vinkkasi.
“Vai niin. Selvä. Minulla on vielä paljon opittavaa naaraista”, totesin mietteliäänä.


Etsin Ruusutassua ensin leiristä mutta hän ei ollut siellä joten menin takaisin leirin ulkopuolelle ja yritin saada hänestä vainun. Kiertelin reviiriä sinne tänne ja matkalla pyydystin myös pari hiirtä klaanille ravinnoksi.
Jonkin aikaa kuljettuani kuulin kauempaa mutinaa ja tuhahtelua. Kurkistin suuren kiven taakse ja ehdin juuri väistää lentävää pikku kiveä joka kiisi ylitseni päätäni hipoen.
“Minusta ei tule ikinä soturia”, kuulin Ruusutassun turhautuneen mutinan ja sitä seuranneen pikku kiven kolahduksen, kun naaras heitti sen vasten kiveä jonka takana olin. Huokaisin syvään ennen kuin astuin esiin.
“Tuo ei pidä paikkaansa”, sanoin ja ehdin jälleen väistää yllättävän pikku kiven jonka Ruusutassu ehti heittää ennen kuin hoksasi minut.
“Mene pois”, hän ärähti ja käänsi minulle selkänsä.
“Kai sinä tiedät etten tarkoittanut sanoillani mitään pahaa”, aloitin.
“Ihan sama. Ei kiinnosta. Ole hyvä ja poistu”, oppilaani tuhahti katsomatta minua päinkään.
“Yritin vain opettaa sinua parhaalla mahdollisella tavalla”, jatkoin.
“Etkö kuullut mitä minä sanoin? Sanoin että mene pois!” Ruusutassu murahti vilkaisten minua murhaavasti. Tämä keskustelu nyt ei oikein edennyt siihen suuntaan kuin halusin.
En olisi millään halunnut nöyrtyä sanomaan Merilinnun kehottamia sanoja mutta ei kai se muu auttanut.
“Anteeksi Ruusutassu. Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua millään lailla. Yrityksesi oli todella hyvä ja ensi kerralla onnistut varmasti paremmin. Siksi ajattelinkin palkita sinut kovasta työstäsi ja hetken metsästämisen jälkeen voit tulla seuraani syömään soturien pesän edustalle. Miltä se kuulostaisi?” kysyin varovaisesti ja oppilaani oli pitkän aikaa hiljaa kunnes hän huokaisi syvään. Hän kääntyi katsomaan minua ja yritti näyttää vielä vihaiselta vaikka näin miten hänen silmänsä olivat kirkastuneet.
“Hyvä on. Saat anteeksi. Minä pyydän myös anteeksi käytöstäni ja sitä että sanoin vihaavani sinua. Oikeasti en vihaa sinua”, Ruusutassu sanoi ja hymyilin hänelle lempeästi.
“Saat anteeksi. Mennään katsomaan josko löytäisimme klaanille ruokaa niin pääsemme syömään”, sanoin ja oppilaani nyökkäsi jonka jälkeen hän oli taas täysin oma itsensä.


Toimme tuoresaaliskasaan hyvän saaliin jonka jälkeen valitsimme itsellemme aterian ja kävimme syömään. Ruusutassu oli silminnähden ylpeä siitä, että pääsi sotureiden pesän edustalle aterioimaan ja puhui lähes taukoamatta minulle ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä eikä hän meinannut muistaa syödä välissä ollenkaan.
Syötyämme näin miten Häivätuuli asteli luoksemme.
“Kokoontuminen on tänä yönä ja Valhetähti on päättänyt, että sinä ja sinun pikku oppilaasi saatte tulla mukaan”, varapäällikkö kertoi.
“Selvä. Kiitos tiedosta”, nyökkäsin ja naaras lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
“Minä en pidä hänestä”, Ruusutassu mutisi suu täynnä ruokaa.
“Shh. Hän voi kuulla”, sanoin hiljaa vilkaisten samalla naaraan perään.
“Hän on klaanimme varapäällikkö joten sen kanssa on nyt elettävä ja pysyttävä hänen kanssaan väleissä”, sanoin sitten.
“Oli miten oli. Me päästään kokoontumiseen!” Ruusutassu hihkaisi.


Kuun noustessa oli aika kokoontua muiden kokoontumiseen lähtijöiden kanssa. Odottelimme leirin suuaukolla päällikön saapumista. Tämä oli Valhetähden ensimmäinen kokoontuminen uutena päällikkönä ja tämä oli ensimmäinen kokoontuminen jossa Myrskyklaani tulisi pitämään välimatkaa muihin klaanilaisiin. Kokoontuminen tulisi toisin sanoen olemaan erittäin mielenkiintoinen ja erikoinen.

Saavuimme kokoontumis saarelle yhtenä rykelmänä toisia klaanilaisia vilkuillen. Valhetähti johti joukkoamme ja nyökkäsi vakavana vastaantuleville sotureille jotka olivat muista klaaneista.
“Mitä näiden kanssa sitten uskaltaa puhua vai uskaltaako ollenkaan?” Ruusutassu kysyi minulta hiljaa.
“En tiedä. Kuten Valhetähti meitä varoitti niin meidän tulee olla tarkkoja keihin me luotamme ja keihin emme, jos he ovat klaanimme ulkopuolelta. Joten ole sinäkin tarkkanäköinen ja varovainen”, vastasin hiljaa oppilaalleni joka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
Istuuduin muiden Myrskyklaanin sotureiden seuraan ja katselimme vaitonaisina ympärillemme. Muut klaanilaiset katselivat meitä mietteliäinä ja hieman kauempana oleva joukko eri klaaneista olevia sotureita keskustelivat keskenään vilkuillen välillä meitä kohti.
“Täällä on jotenkin outo ilmapiiri eikö sinustakin?” Hiirinenä totesi viereltäni ja nyökkäsin hänelle. Muut klaanilaiset selvästi ihmettelivät yllättävää viileyttämme ja välinpitämättömyyttä toisia klaaneja kohtaan.
Niskakarvani nousivat hieman jännityksestä nähdessäni Koivutassun ja Honkasydämen kauempana. Honkasydän katsoi suoraan minua kohti ilme kirkastuen ja hän nyökkäsi minulle tervehdyksen. Nyökkäsin hänelle viileästi takaisin ja käänsin katseeni toisaalle. Tähtiklaani tuskin varoitti turhaan luottamasta herkästi muihin klaanilaisiin. Huokaisin syvään, kun kuulin lähestyviä askeleita.
“Hei Kotkasiipi. Ja sinä taisit olla Hiirinenä yksi Myrskyklaanin sotureista”, Honkasydän saapui yhdessä Koivutassun kanssa eteeni. Hiirinenä vilkaisi minua ja sitten Honkasydäntä ja nyökkäsi tälle.
“Anteeksi mutta minulla olikin asiaa oppilaalleni joten poistun tästä”, Hiirinenä totesi oitis ja poistui paikalta. Kaksikko edessäni vilkaisivat toisiaan mietteliäinä ennen kuin kääntyivät taas puoleeni.
“Mitä sinulle kuuluu?” Koivutassu kysyi hymyillen.
“Hyvää”, vastasin lyhyesti.
“Mukava kuulla. Koivukajo sai soturinimensä hiljattain”, Honkasydän kertoi.
“Vai niin. Onneksi olkoon”, nyökkäsin nuorelle uudelle soturille. Kaksikon läsnäolo alkoi hieman tuntua minusta vaivaannuttavalta joten nousin seisomaan.
“Oli mukava tavata teidät mutta minun on nyt mentävä”, sanoin sitten ja lähdin ennen kuin he ehtivät edes vastata. Kuulin vain takaani miten Honkasydän kysyi Koivukajolta, että mitä minulle oli oikein tapahtunut. Olisin mielelläni halunnut keskustella heidän kanssaan ja tutustua isääni paremmin mutta nyt se ei vain yksinkertaisesti käynyt. En halunnut, että päällikkö ja varapäällikkö näkisivät miten keskustelin tuttavallisesti kahden Taivasklaanilaisen kanssa varsinkin nyt, kun Tähtiklaani oli antanut meille varoituksen. Halusin saada klaanini luottamuksen, koska olinhan tullut ulkopuolelta ja varmasti varsinkin uudella varapäälliköllä oli epäilyksensä uskollisuudestani, koska hänhän oli ollut minulle alkuaikoina kylmä ja tyly. Minusta tuntui ettei suhteemme ollut parantunut siitä miksikään vaikka tulostani oli jo monen monta kuuta aikaa.

Kokoontuminen alkoi, kun päälliköt kutsuivat klaanit koolle ja kuu oli päässyt keskipisteeseensä.
Ensin aloitti meidän uusi päällikkömme kertomaan mitä klaanissamme oli viimeaikoina tapahtunut.
“Aloitetaanpa ensin siitä miksi minä seison tässä Heinätähden sijasta. Heinätähti on valitettavasti kuollut ja siirtynyt Tähtiklaanin maille. Hän oli hieno ja rakas päällikkö ja tulemme ikävöimään häntä suunnattomasti. Minä olen käynyt Kuulammella vastaanottamassa yhdeksän henkeäni ja olen saanut nimekseni Valhetähti ja olen Myrskyklaanin uusi päällikkö. Nimesin Häivätuulen varapäällikökseni. Lisäksi klaanimme on saanut kaksi uutta oppilasta Liekotassun ja Havutassun”, Valhetähti kertoi. Päällikkömme antoi puheenvuoron seuraavalle, joka oli Jokiklaanin päällikkö.
Viimeisenä puhui Taivasklaanin päällikkö kertomalla että he olivat saaneet kaksi uutta soturia jotka olivat Koivukajo ja Sadekatse. Mielestäni Koivukajo oli hieno nimi ja sopi naaraalle täydellisesti.

Kokoontumisen päätyttyä poistuimme nopeasti paikalta ja palasimme kotiin. Kotona meitä odotti tervetulotoivotukset unisilta klaanilaisilta ja osa kysyi miten kokoontuminen oli sujunut. Tästä kokoontumisesta ei ollut pahemmin muuta jäänyt mieleen kuin outo ilmapiiri ja se ettei Myrskyklaanilaisia oltu nähty keskustelemassa tiiviisti muiden klaanilaisten kanssa.
Toivotin Ruusutassulle hyvät yöt ennen kuin menin sotureiden pesään ja asetuin makuulle sammalpedilleni. Viimeinen ajatukseni ennen unta oli se, että millainen tulevaisuus klaaniamme odottaisikaan.

Luku 11 - An unhealthy obsession

Valhelaulu oli Hopeaviillon. Hopeaviilto oli ollut se, joka oli ottanut Valhelaulun koulutettavakseen Synkässä metsässä ja hän oli opettanut Valhelaulun tavoille. Ja kukaan muu ei saisi kollista itselleen kumppania tai pentuja. Hopeaviilto kuin omisti kollin, piti Valhelaulu siitä tai ei. Jos jonkun tulisi kantaa Valhelaulun pentuja, niin Hopeaviillon eikä kenenkään muun. Jos heidät yhdistäisi, syntyisi upein ja vahvin pentu koskaan.
Kukaan muu ei saanut Valhelaulua itselleen. Hopeaviilto oli päättänyt sen jo kuita ja kuita sitten. Se oli hänen oikeutensa! Hän oli saanut Valhelaulun osaksi Synkkää metsää ja pitänyt huolen, että Valhelaulu myös seuraisi Synkän metsän polkua. Hopeaviilto kyllä myönsi, että Valhelaululla oli joitain aivan omia ja omituisia tavoitteita, mutta ne olivat vain pieni hinta sen kaiken muun nojalla.
Joku saattaisi kutsua tätä jopa pakkomielteeksi, mutta Hopeaviilto ei sitä itse nähnyt niin. Hän koki sen oikeudekseen. Kuka muukaan olisi Valhelaulun pentujen emon arvoinen? Kukaan muu ei ollut Valhelaulun arvoinen kuin hän eikä kukaan ollut Hopeaviillon arvoinen niin kuin Valhelaulu oli. Se oli vain järkevää.
Hopeaviilto itse ei tosin välittänyt pennuista. Hän ei ollut koskaan ollut innokas olemaan jumissa pentutarhassa ja imettämässä aivottomia karvakasoja. Mutta Valhelaulun kohdalla hän tekisi poikkeuksen. Ja pitäisi huolen, että niin tapahtuisi.
Edes kumppanin hankkiminen ei ole ollut koskaan Hopeaviillon prioriteetteina. Mihin sellaista kapista kissaa edes tarvitsisi? Seuraamaan perässä ja ulisemaan jostain turhuuksista? Pyh. Hopeaviillolle muut kissat olivat vain este. Hänellä oli aivan muut suunnitelmat ja tavoitteet elämälleen kuin niin sanotulla normaalilla klaanikissalla. Ihan sama mitä Lumikide, Hopeaviillon emo, hänelle toivoi. Lumikide kun oli joskus aiemmin hokenut, miten kauniita pentuja hänen tyttärensä voisivat saada ja jopa vihjaillut joitakin niin sanottuja hyviä ehdokkaita heidän kumppaneikseen Tuuliklaanin kissoista.
Elä turhassa unelmassasi, emo.

Kuiden aikana oli tapahtunut monia muutoksia. Lehtikato oli pyyhkiytynyt järven ylitse ja tuonut mukanaan kylmät pakkaset ja peittänyt maan lumella. Pian hiirenkorva pääsisi kunnolla alkuunsa ja saaliseläimiä olisi taas enemmän ja lämpötila muuttuisi. Päivät olivat muuttuneet valoisimmiksi ja pakkasetkin alkoivat jo hellittää.
Hopeaviillon sydämessä tosin vallitsi ikuinen pakkanen. Hän ei tuntenut sääliä tai katumusta. Hänellä oli selkeä päämäärä, jota hän seurasi.
Yksi muutos, joka oli Hopeaviiltoa iskenyt kuin kynnet kasvoille oli se, kenet oli valittu Tuuliklaanin uudeksi varapäälliköksi; Hopeaviillon oma veli Pilviharso. Hopeaviilto muisti yhä sen päivän, kun Pilviharso oli syntynyt. Hopeaviilto ja Surmakorento olivat Lumikiteen ja Liekinsyöjän ensimmäisestä pentueesta ja Liekinsyöjä oli vaativa isä, mutta erityisen ylpeä siitä, miten taitavia ja kunnioitettuja hänen tyttärensä olivat. Mutta se päivä, kun Hopeaviilto oli tavannut veljensä, oli herättänyt Hopeaviillon sisällä jotakin. Hän ei vieläkään ollut varma mitä hänen sisällään oli napsahtanut, mutta jos hän jotain tiesi niin sen, että Pilviharsosta alkoi tulla uhkaava. Uhka niin Hopeaviillolle kuin Synkän metsän tavoitteelle.
Hänestä alkoi tulla sellainen uhka kuin Ennepennusta, Pilviharson pentutoverista. Oi, Ennepennun Hopeaviilto muisti hyvin, erityisesti sen, miten pentu oli anellut, ettei Hopeaviilto tappaisi häntä. Typerä pentu.
Hopeaviilto oli pitänyt sisarensa kanssa Pilviharsoa jo pidemmän aikaa silmällä, mutta koskaan kolli ei ole ollut niin iso uhka kuin nyt. Pilviharso oli aina ollut oudon varovainen sisartensa kohdalla. Hopeaviilto oli varma, että kolli luuli tietävänsä jotakin. Olkoon varovainen ja nukkukoon toinen silmä auki.

Hopeaviilto istui oman klaaninsa rivistössä ja muiden lailla odotti, että muut klaanit saapuisivat kokoontumiseen. Naaras vilkaisi sivusilmällä veljeään, Tuuliklaanin varapäällikköä, joka istui puhuhjantammen juurella Jokiklaanin varapäällikön Tammihuurteen kanssa. Kolli katse kohtasi hänen omansa vain hetkellisesti.
Mustaturkkinen naaras käänsi katseensa taaksensa. Hallatähti johti Taivasklaanin kokoontumissaarelle. Hopeaviilto siristi silmiään, kun näki erään tutun oppilaan, jonka oli nähnyt Synkän metsän mailla sivusilmällä. Hopeaviilto oli pitänyt tarkasti silmällä kaikkia kissoja, jotka olivat Synkässä metsässä, vaikka ei itse jokaiselle sen selkeämmin näyttäytynyt tai esittäytynyt. Punakynsi oli kouluttanut tätä oppilasta hyvin.
Hopeaviilto käänsi katseensa pois oppilaasta. Tärkeää olisi pitää etäisyys kaikkiin, jotka Synkässä metsässä kulkivat. Ei sitä tiennyt, kehen voisi luottaa.
Myrskyklaani ja Varjoklaani puuttuivat. Hopeaviilto siirsi häntänsä lähemmäs itseään, kun Tundratassu ja Pellavatassu juoksivat hänen ohitseen yhden Taivasklaanin oppilaan luokse. Ilmapiiri oli varautunutta toisia klaaneja kohtaan, joka näkyi myös kolmen oppilaan keskustelussa, mutta ei se estänyt heitä vaihtamasta kuulumisia.
Supina Hopeaviillon takana sai naaraan luimistamana korviaan. Hän käänsi katseensa taaksensa ja hänen yllätyksekseen Myrskyklaanin joukkoa ei johtanut Heinätähti vaan Valhelaulu. Hopeaviillon kiinnostus heräsi ja naaras piti katseensa Myrskyklaanin joukossa. Kissat eivät katsoneet muihin kuin nopein vilauksin. Kenenkään katse ei paljastanut mitään. Se ei ollut myrskyklaanilaisille kissoille normaalia. Useimmiten kuononsa joka paikkaan tunkevat myrskyklaanilaiset olivat nopeasti vastassa tuttujaan muista klaaneista ja tervehtivät muita, mutta nyt asiat olivat aivan päälaellaan.
Hopeaviilto höristi korviaan, kun Valhelaulu asteli päälliköiden ja varapäälliköiden luokse. Heidän katseensa olivat kysyvät. Tietysti kaikkia kiinnosti, että missä Heinätähti oli. Oliko hän loukkaantunut? Oliko hän sairas? Oliko Myrskyklaani heikkona? Vai oliko kenties tapahtunut se asia, jonka Hopeaviilto toivoi tapahtuneen?
Valhelaulun katse ei kuitenkaan kertonut mitään. Hän kääntyi katsomaan, kun Varjoklaani saapui Kanervatähti johdossa. Varjoklaanin päällikön katseessa vilahti yllättyneisyys, kun Heinätähti ei ollut paikalla kuten tavallisesti.
Hopeaviilto siristi silmiään, kun huomasi Häivätuulen astelevan varapäälliköiden luokse Myrskyklaanin rivistöstä. Supina vain voimistui kissojen joukossa. Myrskyklaani sen sijaan oli hiljaa ja piti outoa etäisyyttä muihin klaaneihin. Heistä huokui jotakin, jota heistä ei yleensä huokunut.
Valhelaulu kapusi puhujantammeen päälliköiden perässä ja Hopeaviillon sisällä leimahti tyytyväisyys. Hän ei voinut pidätellä pientä virnistystä, joka nosti hänen suupielensä ylöspäin. Valhetähti. Kollin uusi nimi tuntui makealta kielen päällä.
Muut päällikköt nyökkäsivät läikikkäälle myrskyklaanilaiselle kollille ja puhuivat hiljaa toisilleen jotakin. Myös varapäälliköiden joukossa kävi pientä puhetta.
Hopeaviilto tuijotti Valhetähteä, mutta kertaakaan kolli ei katsonut Hopeaviiltoa kohti. Hopeaviilto irvisti ärtymyksestä, mutta piti päänsä kylmänä.
Taivasklaanin päällikkö julisti kokoontumisen alkaneeksi ja kissojen puheensorina hälveni. Hallatähti nyökkäsi Valhetähteä kohti, joka nyökkäsi kiitollisena.
”Heinätähti on liittynyt Tähtiklaanin rivistöön”, kolli puhui klaaneille. ”Hän oli viisas ja kunnioitettu päällikkö, ja Myrskyklaani suree yhä hänen menehtymistään. Hänen varapäällikkönään otin luonnollisesti päällikön aseman ja vastaanotin yhdeksän henkeäni. Varapäällikökseni valitsin Häivätuulen.”
Valhetähti nyökkäsi kohti varapäälliköitä, jossa Häivätuuli istui. Hopeaviilto katseli naarasta. Valhetähti oli järkevänä valinnut Häivätuulen, olihan naaras osa Valhetähden lähintä ympyrää Synkässä metsässä.
Päällikköt muistelivat Heinätähteä hetken aikaa, kunnes valuivat tuttuun kuulumisten kertomiseen. Uudet oppilaat ja niin edelleen. Hopeaviillon huomio oli kuitenkin ilmapiirissä, joka leijui kissojen yllä sankkana kuin sumu. Myrskyklaanin kissat olivat hiljaisia ja vain muutamat vaihtoivat pari sanaa muiden klaanikissojen kanssa. Myrskyklaanilaisten kanssakäymiset tuntuivat kovin väkinäisiltä ja kiusallisilta.
Hopeaviillon olisi niin kovasti tehnyt mieli puhua Valhetähden kanssa, mutta hän piti itsensä kurissa. Hän pääsisi puhumaan Myrskyklaanin uuden päällikön kanssa lähiöinä Synkän metsän mailla. Uusi aika oli alkamassa nyt, kun Valhetähti oli noussut päällikön asemaan. Niin harva tiesi sen vielä, mutta jonakin päivänä kaikki saisivat tuntea muutoksen tuulen turkillaan ja jopa ne, jotka kouluttautuivat Synkän metsän mailla öiden pimeinä tunteina saisivat nähdä Valhetähden ja tuntea sen, että ajat olivat tosiaan muuttumassa.
Kokoontuminen oli nopeasti ohitse. Muutamat kissat vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään ennen kuin alkoivat lipua päälliköidensä luokse ja suunnata kotiin. Hopeaviilto katsahti Valhetähteä, mutta ei tehnyt elettäkään mennäkseen lähemmäs kollia. He näkisivät Synkässä metsässä pian. Ja Hopeaviillolla oli muutama sana jaettavana kollin kanssa. Naaras kun ei ollut saanut mahdollisuutta noin puoleen kuuhun puhua kollin kanssa.

Sillä silmänräpäyksessä, kun Hopeaviilto oli astellut Synkän metsän maille, oli muutamakin hänelle tuttu kissa tullut höpisemään jotain aivan joutavaa. Hopeaviilto, voitko näyttää minun oppilaalleni jonkun liikkeen tai Hopeaviilto, voitko tehdä sitä ja tätä.
Ei mustaturkkisella naaraalla ollut aikaa muiden kissojen ongelmille ja muille joutavuuksille. Hänellä oli omat tehtävänsä. Jotkut Synkän metsän vakituiset asukkaat puhuivat hänelle taas normaalia enemmän juuri tänä yönä. Eivätkö he olisi voineet valita jotain toista yötä tulla kertomaan heidän murhanhimoisista aikomuksistaan? Miten jokaisella pahansuovalla kissalla voi tulla sama päähänpisto, joka on Hopeaviillon häiritseminen?
Toisinaan ideioiden vaihtaminen ja keskustelut näiden – ainakin osittain - samalla tavalla ajattelevien kissojen kanssa oli ihan mukavaa, mutta ei silloin ku jokainen tuli vuoronperään puhumaan hänelle.
Hänellä oli muutakin tekemistä.
Hänen kyntensä hamusivat upota jonkun nahkaan ja hänen hampaansa janosivat päästä käytettäväksi. Häntä alkoi jo pikkuhiljaa kismittää matalan profiilin ylläpitäminen, mutta ei hän ollut voinut Valhetähden pyynnölle mitään. Toisaalta, ei naarasta voinut kukaan pallotella, mutta Hopeaviilto tarvitsi Valhetähteä eikä kollin hermostuttaminen ja luottamuksen rikkominen auttaisi lainkaan.
”Hopeaviilto”, Hopeakäärme pysäytti Hopeaviillon, joka oli yrittänyt varmaan kymmenettä kertaa kadota puiden ja usvan lomaan. ”En olekaan puhunut sinulle hetkeen.”
”Ja sinäkin vielä. Yllättäen kaikki haluavat puhua minulle tänään”, Hopeaviilto piiskasi häntäänsä. ”Mitä asiaa?”
”Ampiainenko sinua on pistänyt vai mistä johtuu normaalia synkempi tuulesi?” hopeanharmaa kolli virnisti leveästi. Häntä ei haitannut Hopeaviillon häiritseminen. Kolli saisi vielä jonakin päivänä niin nenillee, kun tajuaisi ettei Hopeaviilto ottanut vastaan tuollaista käytöstä. ”Olen vain miettinyt… Mikset ole ottanut koulutettavaksesi ketään?”
”Miksi pitäisi?” Hopeaviilto kohotti kulmaansa.
”Sinulla on taitoa”, Hopeakäärme tuhahti, ”ja tiedät sen itsekin. Kouluttaisit taitavia ja vaarallisia tappajia.”
”Minun koulutukseni alaisuuteen ei kelpaa ihan kuka vain, Hopeakäärme”, Hopeaviilto hymyili väkinäisesti ja huitaisi hännällään kollia naamaan. ”Voit etsiä sellaista sopivaa kirppusäkkiä, mutta lyön vetoa, ettet löydä sopivaa kissaa minulle.”
Hopeaviilto jätti Hopeakäärmeen pohtimaan ja tuijottelemaan käpäliään samalla, kun suuntasi takaisin syvemmälle metsään. Hän karistaisi nyt viimeisenkin hänen perässään kulkevan kissan kannoiltaan.
Punainen usva leijui taas sankkana puiden lomassa, kun Hopeaviilto suuntasi takaisin kohti muita kissoja. Hopeaviilto asteli pimeyden varjoissa, poissa muiden silmistä ja katseilta, tyytyväisenä omassa rauhassaan. Hän katsahti kukkulan laelle ja virnisti tyytyväisenä.
Hopeaviilto katosi varjojen lomaan kuin savuna ilmaan ja pian asteli kalliota ylöspäin, kohti tuttua kissaa. Hänellä oli lupa ja oikeus lähestyä Valhetähteä, olihan Hopeaviilto yksi harvoista, joka tiesi, kuka kukkulan laella istuva kissa oli ja Hopeaviilto kuului Valhetähden lähiympyrään. Hän oli osa niitä kissoja, jotka hoitivat Valhetähden tärkeimpiä asioita; Pakkaspuro etsi kissoja mukaan Valhetähden joukkoihin, Hopeaviilto käytti tarpeen tullessa kynsiään ja-
”Hopeaviilto”, Valhetähti katsoi mustaturkkista naarasta suoraan silmiin.
”Onnea päällikkyydestä”, Hopeaviilto nyökkäsi kollille ja hymyili tietäväisenä. ”Se olikin vain ajan kysymys, että saisit oikeutetun paikkasi Myrskyklaanin päällikkönä.”
”Aivan”, Valhetähden ääneensävy ei vastannut Hopeaviillon odotuksia. Miksi Valhetähti vaikutti kovin… oudolta? Hopeaviilto pyyhki ajatuksen turkiltaan. Valhetähdellä oli paljon töitä tassuissaan uutena päällikkönä, ei olisi ihme jos Valhetähti olisi hieman uupunut tai väsynyt.
”Valhetähti”, Hopeaviilto katsahti kolli, ”onko suurella päälliköllä ajatusta jatkaa sukulinjaansa ja saada tehtävälleen seuraajia?”
Valhetähti katsahti Hopeaviiltoa kulma koholla. ”Miksi kysyt tuollaisia?”
Hopeaviilto virnisti. ”Se on hyvä ajatus. Järkevä sellainen.”
Valhetähti siristi silmiään ja katsoi Hopeaviiltoa. ”Ei ole suunnitelmissa. Ei ole edes kumppania.”
”Tarvitseeko seuraajan hankkimiseen kumppanuutta tai edes rakkautta?” Hopeaviilto haastoi kollia. ”Jälkeläisesi olisi vahva, voimakas ja taitava. Tarkoituksena seurata sinua ja varmistaa, että suunnitelmasi pysyy toiminnassa, eikö?”
”Mitä ehdotat?” kolli kysyi ja Hopeaviilto virnisti taas.
”Kuka on taitava ja voimakas, veroisesi taistelija ja ovela?” Hopeaviilto röyhisti rintaansa. ”Minä.”
”Oletko menettänyt järkesi vai oletko lopultakin sokaistunut ylimielisyydellesi?” Valhetähti irvisti Hopeaviillolle. ”Ehdotat asiaa, joka on täysin suunnitelman vastainen. Täysin soturilain vastainen, täysin sen kaiken vastainen, jota me yritämme saavuttaa!”
Hopeaviilto tuhahti. Hän ei elänyt soturilain ohjaamana eikä ollut koskaan elänytkään. Kyllä, puoliveriset kissat olivat jotain, jota jopa Hopeaviilto inhosi. Inhoa aiheuttivat myös ne kissat, jotka ulisivat toisen klaanin kissan perään.
Mutta eikö Valhetähti nähnyt sitä, mikä oli aivan päivänselvä Hopeaviillolle? Eikö Myrskyklaanin päällikkö nähnyt, minkä mahdollisuuden hän saisi? Hän saisi vahvoja pentuja, pentuja, jotka seuraisivat hänen tassunjälkiään ja olisivat vahvoja ja taitavia. Kukaan ei olisi niiden pentujen tiellä.
”Ei tarvitse hermostua, Valhetähti hyvä”, Hopeaviilto hymähti ja kiersi Valhetähden ympäri. ”Se olisi vain järkevää. Ajattele nyt, miten suunnitelmasi jatkuisi jälkeläisissäi.”
Valhetähti sähähti Hopeaviillolle, mutta naaras vain humisi huvittuneena kollin hermostumiselle.
”Voit unohtaa typerät unelmasi”, Valhetähti sanoi ja asteli takaisin kukkulan reunalle, ”sillä minulla on aivan muut tavoitteet kuin seurata sinun outoa ja sairasta ajatteluasi.”
Hopeaviilto siristi silmiään. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä tiesi vain hermostuttavansa Valhetähden entisestään. Kolli tuntui olevan kovin kireä ja vaikka Hopeaviilto nauttikin muiden kissojen härnäämisesti ja etsi aina mahdollisuutta taistella, hän tiesi, että Valhetähden kohdalla hänen tulisi käyttää toista keinoa saavuttaakseen tahtonsa. Naaras istui kollin vierelle.
”Tietysti, teen kaiken kuten sinä haluat”, Hopeaviilto vakuutti. Hän ei kuitenkaan ollut tanssimassa Valhetähden tahtiin jokaisen askeleen kohdalla. Nyt hän hiljeisi tästä, mutta ei todellakaan antaisi periksi. Hän oli jo päättänyt, että hänen oma tavoitteensa tapahtuisi. Oli sen hinta mitä tahansa.
Hopeaviilto oli ennenkin onnistunut manipuloimaan Valhetähteä tekemään juuri sen, mitä naaras itse halusi tapahtuvan.
Joten hän onnistuisi siinä uudestaan. Hän tulisi onnistumaan.

Viides luku – Glitter in the air

Jokiklaanin leiri oli hiljainen nyt, kun partiot olivat lähteneet matkaan. Muutamat viime viikot olivat tuoneet muutoksia jokiklaanilaisten elämään. Pelätyn tappajan Vesikauhun pennunpentu Vesitassu oli liittynyt Jokiklaaniin ja hänestä oli tullut klaanin parantajan oppilas. Hän oli, ainakin Yksisiiven mielestä, sopeutunut hyvin jo klaanielämään.
Yksisiipi oli pitänyt huolen, että nuori oppilas pääsi nopeasti mukaan klaanielämään ja tunsi olonsa jopa kotoisaksi. Kaamosmarja toimi mestarina ja opetti kaiken minkä vain itse osasi parantajuudesta ja klaanielämästä. Yksisiipi oli kuitenkin huomannut, että nuori Vesitassu piti oppimisesta ja monen näkökulman saamisesta.
Naaras myönsi jopa sen, että joskus hän oli ajatellut olevansa itse mahdollinen parantaja klaanille ja oli aina ollut auttamassa Kaamosmarjaa yrttien kanssa. Normaaliksi soturiksi hän tiesi yllättävän paljon yrteistä ja niiden käyttötarkoituksista. Ja yhä, aina tilaisuuden tullen, naaras tarjoutui auttamaan niin parantajaa kuin tämän oppilasta.
Yksisiipi oli aina pitänyt uuden oppimisesta ja hänelle on aina ollut helppoa muistaa uudet asiat miltei heti. Ei ollutkaan siis ihme, että yrttien nimet, ulkonäöt ja käyttötarkoitukset ovat jääneet hänelle mieleen.
Vesitassu oli Yksisiiven mielestä veikeä ja potentiaalinen nuori oppilas. Yksisiipi jopa toisinaan löysi itsensä suuntaamasta oppilaan seuraan, oli se sitten auttamaan, juttelemaan tai jakamaan saaliseläin hänen kanssaan.
Ja jopa vain muutaman viikon jälkeen Yksisiipi löysi itsensä tilanteesta, jossa koki Vesitassun olevan hänen ystävänsä. Itse Yksisiipi ei ollut niinkään yllättynyt siitä. Harva Jokiklaanin kissa uskalsi lähestyä Vesitassua, koska tämä oli pahamaineisen kissan jälkeläinen, mutta jos Yksisiipi oli rehellinen, hän ei nähnyt mitään samaa tässä oppilaassa ja Vesikauhussa. Ei kukaan kissa ollut samanlainen toiseensa nähden.
Monet soturit, erityisesti vanhimmat soturit, jotka olivat henkilökohtaisesti tunteneet ja nähneet Vesikauhun kasvavan ja varttuvan, olivat yhä epäileväisiä Vesitassua kohtaan. Vaikka kolli oli parantajaoppilas, monet näkivät kollin olevan yhä kykenevä tekemään pahaa.
Yksisiipi katsahti sivusilmällä Jokiklaaniin liittynyttä Novaa, entistä Yönkajon laumalaista. Niin kuin Vesitassu, ei Novakaan vaikuttanut Yksisiiven silmiin pahalta ja julmalta. Yönkajon lauma oli tehnyt pahaa monelle kissalle, mutta ei se syy kuulunut yksittäiselle kissalle.
Vesitassu loikki parantajan pesästä ulos ja hymyili leveästi Yksisiivelle, joka istui hieman kauempana. Yksisiipi hymyili harmaalle oppilaalle ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi.
”Minne käy askeleesi, Vesitassu?” Yksisiipi kysyi, kun Vesitassu lähestyi.
”Kaamosmarja haluaa minun käyvän katsomassa Pikimustaa”, Vesitassu kertoi silmät tuikkien, ”hänellä oli kuulemma eilen illalla jotain särkyä.”
”Saanko liittyä seuraasi?” Yksisiipi kysyi veikeä hymy kasvoillaan. Vesitassu vastasi hymyyn ja nyökkäsi. Yksisiipi nousi käpälilleen ja seurasi Vesitassua pentutarhaan. Jo pentutarhan suulta Yksisiipi kuuli pentujen leikkien ääniä ja hymyili itsekseen.
”Oletko sinä ajatellut omia pentuja?” Vesitassu kysyi yllättäen ja Yksisiipi räpäytti silmiään.
”Tuota, en oikeastaan”, Yksisiipi naukaisi. Se oli totta. Ei hän ollut koskaan edes ajatellut, että hänellä voisi olla omia pentuja. Ei hänellä ollut edes kumppania. Ei hänellä ole koskaan ollut aikaa edes ajatella asiaa muiden asioiden rinnalla.
”Yksisiipi!” Lummepentu kiljaisi innoissaan ja harmaanruskea pentu loikki Yksisiiven luokse silmät kimmeltäen innosta.
”No mutta hei”, Yksisiipi hymyili leveästi pennulle.
”Yksisiipi tuli!” Kaislapentu hihkaisi ja juoksi emonsa luota harmahtavan naaraan luokse. ”Tulitko leikkimään?”
”Tulin katsomaan teitä”, Yksisiipi kehräsi lempeästi. ”Jos emonne antavat, voimme leikkiä jotakin. Annettaisiin Vesitassulle rauha tehdä parantajan työnsä?” Yksisiipi vihjaili kuningattarille, jotka antoivat Yksisiiven viedä pennut pentutarhasta ulos leikkimään piilosta. Narsissiketo tuli hänen mukaansa, sillä pentuja oli aikamoinen määrä, varsinkin nyt kun Pikimusta oli synnyttänyt kolme pentua vähän aikaa sitten.
Yksisiipi laski hitaasti kymmeneen ja lähti sitten etsimään pentuja lumikinosten, pesien ja kivien takaa. Hän nauroi aina, kun yllätty yhden pennun piilostaan ja heitti pennun selkäänsä.

”Hei, Vesitassu”, Yksisiipi tervehti parantajaoppilasta parantajan pesän suulta. ”Mitä kuuluu?”
”Yksisiipi! Hei!” harmaa kolli kääntyi ja kohtasi Yksisiiven katseen. ”Hyvin! Kaamosmarja opettaa juuri noista yrteistä!”
Kolli osoitti kuonollaan yrttikasaa. Yksisiipi hymyili lempeästi.
”Kaamosmarja? Missä hän on?” harmahtava naaras kysyi. Parantajaa ei näkynyt pesässä.
”Hän kiirehti viemään yrttejä klaaninvanhimmille”, parantajaoppilas vastasi. ”Hän pyysi minua jäämään tänne opettelemaan ja järjestämään yrttejä, mutta yksin on vaikea oppia”, Vesitassu totesi ja Yksisiipi hymyili sympaattisesti. Kaamosmarjalla oli kiireitä, kun klaaninvanhimpia oli niin paljon ja pentujakin oli syntynyt paljon. Kysymys tosin oli ettei miksi Kaamosmarja ollut ottanut Vesitassua mukaansa.
Vastaus oli kuitenkin heti pääteltävissä; osa klaaninvanhimmista oli erittäin epäluottavaisia Vesitassua kohtaan. Klaaninvanhimmat kun muistivat parhaiten Vesikauhun vanhimpien soturien lisäksi. Kaamosmarja oli ehkä halunnut tänään säästää Vesitassun klaaninvanhimpien negatiivisuudelta tai jotain sinnepäin.
”Mitä sanot, jos minä autan sinua ilman Kaamosmarjaa?” Yksisiipi kysyi ja Vesitassun korvat heilahtivat. ”Kyllä minä osaan vähän sitä ja tätä, vaikka ei voisi uskoa”, Yksisiipi hymyili kollille. Naaras toivoi, että ne klaaninvanhimmat, jotka katsoivat Vesitassua pahalla oppisivat lopulta olemaan kissoiksi. Lehtimyrsky oli ollut ensimmäinen, joka oli ollut lempeä Vesitassulle, ihan alusta asti.
Yksisiipi oli pitänyt huolen, että nuori parantajaoppilas ei ollut koskaan yksin tämän syödessä ja jotta kolli tunsi olonsa tervetulleeksi edes yhden kissan osalta. Vesitassu oli upea kissa, johon Yksisiipi oli saanut tutustua hyvin.
”Vesi- Ai, hei Yksisiipi”, Kaamosmarja ilmestyi pesään käpälät liukuen.
”Kaamosmarja, hei”, Yksisiipi nyökkäsi parantajalle. Kaamosmarja tuijotti häntä hetken aikaa ennen kuin asteli sisemmälle pesään ja etsi katseellaan jotakin yrttiä.
”Ai niin, anteeksi Vesitassu”, Kaamosmarja hätkähti ja huokaisi.
”Hei, ei hätää”, Yksisiipi puhui parantajalle. ”Minä voin opettaa hänelle, jos se käy?”
”Tekisitkö sen?” Kaamosmarja yllättyi ja katsoi toiveikkaasti Yksisiipeä suoraan silmiin. ”Voi kiitos, Yksisiipi. Kiitos, kun olet taas auttamassa. En tiedä, miten korvata tämän.”
Kaamosmarja katosi pian parantajan pesästä mukanaan muutama yrtti ja jätti Yksisiiven ja Vesitassun pesään. Yksisiipi virnisti Vesitassulle.
”No niin, mitä sanot jos me käymme läpi jo sen, mitä sinä osaat. Ehkä minäkin opin jotain uutta taas. Ja sitten voisimme opetella jotain sinulle uutta”, Yksisiipi ehdotti ja hipaisi Vesitassua hännällään kollin nenään. ”Ja sitten menemme haukkaamaan jotakin suupalaa?”
Vesitassun ilme kirkastui ja kolli nyökkäsi. Hän lähti heti innokkaasti kertomaan niistä kaikista yrteistä ja kasveista, jotka tunsi. Hän loikki ympäri pesää aina seuraavan ja seuraavan yrtin luokse. Kolli muisti hyvin useammankin kasvin nimen, vaikka ei aina käyttötarkoitusta ja tapaa käyttää yrttiä. Ilon kuplat kuplivat Yksisiiven sisällä, kun hän sai katsoa innokkaasti paikasta toiseen loikkivaa Vesitassua. Kolli selkeästi piti tästä parantajuudesta.
Se ei ollut viimeinen eikä kyllä ensimmäinenkään kerta, kun Yksisiipi oli mukana Vesitassun koulutuksen siimeksessä tai keräämässä yrttejä hänen ja Kaamosmarjan kanssa. Useimmiten Kaamosmarja oli tosin mukana tai jollain tavalla läsnä, kun kyse oli kuitenkin hänen oppilaansa koulutuksesta.
Päivä kerrallaan kissat alkoivat tottua edes jotenkuten Vesitassun olemassaoloon Jokiklaanissa. Joillekin se oli erityisen vaikeaa ja jotkut eivät varmaan koskaan tulisi luottamaan nuoreen oppilaaseen, mutta Yksisiipi ei antaisi kollin koskaan tuntea oloaan sellaiseksi, joka olisi vain turha tai sellainen, jota kukaan ei halunnut tänne tai jota kukaan ei halunnut tuntea. Kolli oli hänen ystävänsä.
Yksisiipi kuunteli aina mielellään sitä kaikkea selitystä ja puhetta, joka Vesitassun suusta valui vuolaana kuin kohiseva joki. Vesitassu kertoi aina innoissaan päivästään ja oppimastaan, kun he söivät tai vain istuivat yhdessä.

Leopardikynsi ilmestyi veden alta kala leukojensa välissä ja Yksisiipi hurrasi. Kolli oli hetkeä aiemmin kadonnut pinnan alle suuren kalasaaliin perässä. Yksisiipi oli huomannut jo alusta asti, että Leopardikynsi oli erityisen hyvä uimari ja kalastaja. Jokiklaanin kissalle ominaisesti hän sulautui kalojen joukkoon ja osasi uida taidokkaasti ilman, että säikäytti jokaisen kalan ympäriltään.
Maalla saalistaminen taas ei kuulunut kollin vahvuuksiin, mutta hän ei antanut sen pysäyttää menoaan. Kolli oli aina menossa jokaiseen hänelle annettuun saalistuspartioon ylpeänä ja motivoituneena.
Ja joka kerta, kun Leopardikynsi kysyi Yksisiipeä hänen mukaansa metsälle, naaras tuli mielellään. Yksisiipi tiesi olevansa parempi saalistamaan kuin taistelemaan, oli aina ollut, ja hän nautti saalistamisesta ja siitä saamastaan tunteesta. Leopardikynnen kanssa saalistaessa ei tullut tylsää. Kolli kun keksi aina jotakin puhuttavaa ja hänellä oli taito saada Yksisiipi helposti nauramaan. Tietysti he keskittyivät saalistamiseen ja saalistivat klaanilleen aina niin paljon saalista kuin he vain kykenivät nappaamaan.
Leopardikynsi tosin oli näyttänyt Yksisiivelle, ettei kaiken tarvinnut olla aina ihan niin vakavaa ja yksitoikkoista niin kuin jotkut muut Yksisiiven kanssa saalistaneet soturit olivat antaneet vaikuttaa. Leopardikynsi oli hännällään heittänyt vielä kuivalla maalla olleen Yksisiiven päälle jäistä vettä ja oli edellisellä kerralla pöllyttänyt lunta naaraan turkille. Ja joka kerta kolli onnistui saamaan Yksisiiven hyvälle tuulelle tai entistäkin paremalle mielelle.
Oranssinruskea kolli kantoi kalan rannalle ja laski sen lumelle. Hiirenkorvan aika lämmitti jatkuvasti maata ja lumesta tuli vetisempää ja vetisempää. Jokainen kissa toivoi varmasti, että aurinko sulattaisi lumet mahdollisimman pian pois ja että saaliseläimiä alkaisi taas vipeltämään enemmän kuin koko lehtikadon aikana yhteensä. Vetinen maa ei haitannut Jokiklaanin kissoja, mutta monet muut kissat varmasti valittivat siitä, miten ikävältä märkä ja tohjoinen lumi tuntui tassuissa ja varpaiden välissä.
”Etkö aio itse mennä veteen?” Leopardikynsi kysyi ja kohtasi Yksisiiven katseen. ”Se on oikein virkistävää. Ja tulee vielä nopeasti lämminkin nyt, kun ei pakkanenkaan pure ilmassa!”
Yksisiipi nauroi hiljaa. ”Minä kun ajattelin, että saalistaisit minunkin puolestani”, naaras kiusoitteli kollia, joka henkäisi liioitellen.
”Aikooko Yksisiipi toimia soturilakia vastaan?” kolli kiusoitteli. ”Vai ehkäpä hän pelkääkin turkkinsa kastumista.”
Kolli pörhisti omaa lyhyttä turkkiaan. Yksisiiven turkki oli kollin miltei ihonmyötäiseen turkkiin verrattuna pitkää. Yksisiiven turkki oli keskipitkää ja nyt kylmien pakkasten vaihtuessa lämpimimpiin lämpötiloihin, alkoi hänen turkkinsa ohentua mukavasti.
”Vai että niin”, Yksisiipi virnisti, ”antaa tulla sitten.”
Naaras syöksyi kohti vettä ja katosi silmänräpäyksessä pinnan alle. Leopardikynsi asteli joen reunamille ja etsi katseellaan Yksisiiven tummaa hahmoa vedestä.
Odottamatta Yksisiipi ilmestyi pinnalle, tarttui Leopardikynttä tämän lavoista ja veti mukanaan veteen. Kun he molemmat nousivat pintaan, Leopardikynsi roiskaisi vettä Yksisiiven kasvoihin.
”Kalavelka on maksettu”, Leopardikynsi naurahti. Kolli oli niin monta kertaa tehnyt hieman samansuuntaiset tempun, että oli vain oikein, että Yksisiipi teki hänelle jotain tällaista. ”Kumpi on ensin rannan tuolla puolen?”
”Minulla on parempi ehdotus”, Yksisiipi hymyili, ”kumpi saa isomman kalan?”
”Kiinni veti”, kolli virnisti ja pian molemmat kissat katosivat veden pinnan alle. He olivat ehkä hetkeksi säikäyttäneet kalat kauemmaksi, mutta pikkuhiljaa heidän näköpiiriinsa ilmestyi taas yhä enemmän ja enemmän kalaa. Kaksikko ui rinta rinnan. Leopardikynsi vilkaisi sivusilmällä vierellään uivaa naarasta ennen kuin ui tämän ympäriä.
Yksisiipi kääntyi selälleen niin, että kohtasi Leopardikynnen katseen, kun kolli ui hänen yläpuoleltaan. Leopardikynsi hymyili leveästi ennen kuin ui Yksisiiven alta takaisin naaraan vierelle.
Yksisiipi syöksyi kohti kalaa, jonka näki muutaman ketunmitan päässä samalla, kun Leopardikynsi suuntasi oman kalansa perään.
Harmahtava naaras hymyili itsekseen ennen kuin palasi pintaan haukkaamaan happea kala leukojensa välissä. Koskaan ennen ei hän ollut pitänyt kenenkään kanssa niin paljon hauskaa kuin Leopardikynnen kanssa. Ja kenenkään muun kanssa hän ei kokenut jakavansa sellaista ymmärrystä kuin hän jakoi Leoparikynnen kanssa. Naaras oli kiitollinen, että oli saanut mahdollisuuden ystävystyä kollin kanssa paremmin.

Yksisiipi vilkaisi edessään kulkevaa paria, Liekkisadetta ja Laventelinenää, jotka kulkivat rinta rinnan. Kaksikko oli nuori pari ja he sopivat hyvin yhteen. Yksisiipi oli huomannut kaksikon viettävän paljon aikaa viime aikoina eikä ollut enää lainkaan epäselvää, että he olivat kumppanukset.
Yksisiipi muisteli emonsa kirkasta hymyä, kun hän oli todennut huomanneensa entisen oppilaansa ja Laventelinenän rakkauden kukoistavan.
Rajapartion johdossa kulki Uniyö. Yksisiipi vilkaisi sisartaan ennen kuin veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa silmänsä sulkien. Kuunvaloa ei näkynyt ei kuulunut. Huoli myllersi niin Uniyön kuin Yksisiivenkin vatsassa. Uniyö yritti selkeästi peittää huoltaan enemmän kuin kukaan muu. Yksisiipi näki sisarensa yritysten läpi ja joka kerta, kun Uniyö heräsi normaalia aiemmin, Yksisiipi tunsi huolta myös Uniyötä kohtaan.
Harmaa naaras oli yrittänyt puhua Uniyölle, mutta mustaturkkinen naaras oli kieltänyt syyttävänsä itseään ja kokevansa syyllisyyttä, mutta Yksisiipi tiesi paremmin.
”Miksi noi apea ilme?” Leopardikynsi kuiskasi Yksisiiven korvaan. Kolli hymyili hetken, kunnes hänen hymynsä hiipui. Kolli tiesi heti, mistä oli kyse. Hän laski häntänsä Yksisiiven selän päälle ja kosketti lohduttavasti naaraan korvaa nenällään.
Se, joka kärsi Uniyötäkin kovemmasta syyllisyyden tunteesta, oli Aamuruusu, Kuunvalon entinen oppilas ja eräänlainen ottopentu. Aamuruusu oli viimeinen, joka oli nähnyt Kuunvalon ennen kuin tämä oli kadonnut.
”Haetaan erittäin mehevä kala tuoresaaliskasasta heti leirissä?” Leopardikynsi ehdotti sitten. Yksisiipi hymyili kollille ja nyökkäsi kiitollisena. ”Hienoa!”
Varjoklaanin ominaishaju oli niin pihkainen ja Yksisiivestä oli aina niin mielenkiintoista se, miten erilaisissa ympäristöissä ja oloissa eri klaanit elivät. Partio vahvisti rajamerkit miltei koko rajaviivan osalta ennen kuin lähtivät suuntamaan takaisin leiriä kohti.
Leopardikynsi piti huolta, että Yksisiiven ajatukset menivät ihan muualle Kuunvalosta ja se auttoi. Yksisiipi hymyili taas ja nauroi Leopardikynnen hupaisille jutuille. Muutama auringonkierto sitten Yksisiipi oli avautunut huolestaan Leopardikynnelle ja kolli oli kuunnellut ja lohduttanut naarasta.
Heti leirissä Leopardikynsi loikki tuoresaaliskasalle ja pyysi Yksisiipeä valitsemaan heille jaettavaksi saaliin. Yksisiipi nauroi ja nappasi leukojensa väliin yhden lohen.
Kun aurinko jo laski ja värjäsi taivaan mitä kauneimpiin väreihin, Yksisiipi oli suuntaamassa ja soturien pesään kun Leopardikynsi pysäytti naaraan. Hän pyysi naarasta tulemaan mukaansa ja Yksisiipi suostui, huvittuneensti naurahtaen.
Kolli johdatteli Yksisiiven ulos leiristä ja sitten koko reviirin poikki kohti järveä.
”Eikö nyt ole vähän turhan myöhä uimiseen tai kalastukseen?” Yksisiipi vitsaili. Leopardikynsi tuhahti.
”En minä nyt niin paljon uimista rakasta”, kolli naurahti. Yksisiipi antoi kollille merkitsevän katseen. ”No, hyvä on, mutta nyt en ajatellut uimista! Lupaan!”
”Hyvä on, hyvä on, uskon sinua”, Yksisiipi nauroi. ”Ehkä.”
Kun kaksikko lopulta pääsi järven äärelle, Yksisiipi hymyili aivan tajuamattaan. Nyt, kun aurinko laski, oli taivas värjäytynyt kauniisiin väreihin. Ja se kauneus heijastui myös järven pintaan ja näytti jopa taianomaiselta.
”Sanoinhan”, Leopardikynsi hipaisi Yksisiipeä hännällään leikkisästi. ”Mutta…” kolli virnisti ja kasteli tassunsa veteen, ”ei se estä meitä uimasta, eihän?”
Ennen kuin Yksisiipi ehti edes vastata, Leopardikynsi oli ehtinyt jos heittää tassullisen vettä Yksisiiven päälle. Harmahtava naaras siristi silmiään ja juoksi sitten myös matalikkoon, hännällään roiskien vettän Leopardikynnen turkille. Heidän vettä hylkivät turkkinsa olivat etuna tässä leikkimielisessä sodassa, mutta ei se estänyt heitä pitämästä hauskaa auringonlaskun värjäämään taivaan alla.

Luku 3

“Hei! Au- mitä?” vikisi Tuhkapentu ja kellahti kyljelleen. Hän avasi vasemman silmänsä ja mulkaisi sisartaan Sykkyräpentua, joka oli tullut herättämään häntä. Punaruskea juovikas naaras töykki vielä puoliunessa olevaa Tuhkapentua, joka huitaisi vastauksena tassunsa kohti toisen kuonoa.
“Tule! Sammalturkki lupasi opettaa Huomenpennulle ja Sumupennulle jotain tärkeää! Mennään mukaan!” Sykkyräpentu naukui innoissaan, samalla kun hyppäsi sivulle väistääkseen läimäystä. Tuhkapennun korvat nousivat pystyyn, ja kilpikonnakuvioinen pentu kierähti nopeasti jaloilleen. Naaras venytteli pikaisesti, ja ravisti sitten pehmoisen turkkinsa. Tuhkapennun karvat olivat alkaneet pikkuhiljaa muuttumaan sileämmiksi, ja vaikka hänellä edelleen pentuturkki olikin, oli se jo huomattavasti vähemmän pörröinen kuin aikaisemmin. Pikimusta oli tästä huomauttanut useasti, liikuttuessaan sekä Tuhkapennun että tämän sisarusten kasvaessa lähemmäs kuuden kuun ikää. Emon mukaan pennut kasvoivat silmissä, mutta Tuhkapentu oli sitä mieltä että hän oli aina ollut ihan yhtä iso.
“Hiillospentu meni jo edeltä, mennään äkkiä! En halua että he aloittavat ilman meitä”, vaikeroi Sykkyräpentu vaihtaen painoaan jalalta toiselle odottaessaan kilpikonnakuvioista sisartaan. Tuhkapentu nyökkäsi ja katsahti vielä nopeasti olkansa yli kohti emoaan. Pikimusta makasi sammalpedillään silmät kiinni, mutta heilautti häntäänsä merkiksi siitä että oli kuullut minne pennut olivat suunnitelleet menevänsä.

“Tuhkapentu, Sykkyräpentu, mukavaa että tekin tulitte”, tervehti Sammalturkki pentuja rauhallisella ja lempeällä äänellä. Siskokset olivat olleet suuntaamassa klaaninvanhimpien pesälle, mutta olivatkin huomanneet pesätovereidensa istuvan pesän ulkopuolella kahden vanhemman kissan kanssa. Sammalturkin lisäksi ulkona makoili klaanin entinen parantaja Varjokorppi. Klaaninvanhimmat olivat asettuneet yhteen leirin monista pienistä läikistä, joista lumi oli jo sulanut. Maa oli kuitenkin vielä paikoittain jään ja lumen peitossa, joten kaikki klaaninvanhimmat eivät tahtoneet vielä viettää paljoa aikaa pesänsä ulkopuolella.
“Hei Sammalturkki!” Sykkyräpentu tervehti innoissaan.
“Sykkyräpentu kertoi että opettaisit meille jotain”, Tuhkapentu jatkoi sisarensa jälkeen innoissaan, heilutellen samalla häntäänsä puolelta toiselle.
“Niin, ja hei myös Varjokorppi!”
Yönmusta kolli heilautti korviansa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Sammalturkki näytti hännällään pennuille merkkiä istua muiden seuraan, ja naaraspennut hyppelivät innoissaan lähemmäs muita pentuja. Tuhkapentu istahti Sumupennun viereen, ja harmaa kolli otti asiakseen huitaista hiukan lunta kilpikonnakuvioista naarasta kohden. Tuhkapentu nosti etutassunsa ilmaan väistääkseen, ja kellahti tämän seurauksena maahan selälleen. Sumupentu nauroi samalla kun naaras nousi takaisin pystyyn ja ravisteli turkkiaan, ja Tuhkapentu nosti jo käpäläänsä kostoansa varten kunnes Sammalturkki keskeytti pennut.
“Noniin, rauhoittukaahan nyt, ellette halua mennä muualle leikkimään. Häiritsette muuten muita”, klaaninvanhin sanoi, ja vaikka naaraan ääni olikin lempeä ja ystävällinen, kuului siitä myös tiukkuus. Tuhkapentu laski tassunsa takaisin maahan ja irvisti Sumupennulle ennen kuin kääntyi kohti Sammalturkkia anteeksipyytävästi.
“Klaanin soturit ovat kiireisiä omien tehtäviensä parissa, joten Huomenpentu kävi kysymässä klaaninvanhimmilta jos he voisivat opettaa meille jotain”, Sumupentu alkoi supattamaan Tuhkapennun korvaan.
“En tiedä mitä he aikovat meille näyttää, he ovat kuitenkin niin vanhoja että eivät varmaan saa edes riistaa kiinni. Varjokorppi ei edes ollut soturi, osaakohan hän edes taistella?” harmaa kolli jatkoi kuiskimistaan. Hänen äänensä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut tarpeeksi hiljainen, sillä tähän mennessä hiljaa pysytellyt Varjokorppi sähähti pienesti. Kolli ei vaivautunut nousemaan ylös, mutta oli kääntänyt kasvonsa kohti vierekkäin istuvaa kaksikkoa. Tuhkapennun niskakarvat nousivat pystyyn, ja hän tunsi myös viiksikarvan päässä olevan Sumupennun jännittyvän. Tuhkapentu tiesi Varjokorpin olevan sokea, mutta kollin sinisten silmien tuijotus tuntui silti kuumottavalta.

“Sumupentu!” naukaisi harmaan kollin toisella puolella istuva Huomenpentu näreästi ja näpäytti veljeään hännällään. Tuhkapentu ei ollut ihan varma, oliko näpäytys leikkimielinen vai ärsyyntynyt, sillä se vaikutti olevan kumpaakin samaan aikaan.
“Et ole vielä edes oppilas, sinuna pitäisin suuni kiinni”, Varjokorppi sanoi yllättävän rauhallisella äänellä. Vaikka kolli olikin entinen parantaja, ei hänen äänessään kuulunut myötätuntoa tai lempeyttä. Tuhkapentu ei kuitenkaan helpotuksekseen aistinut vihaisuuttakaan, ja arveli klaaninvanhimman vain loukkaantuneen Sumupennun kommentista.
“Anteeksi Varjokorppi…” raidallinen harmaa pentu mumisi katsellen maata kohti korvat hieman luimussa. Yönmusta klaaninvanhin vain väräytti viiksiään, ja laski sitten päänsä takaisin alas mukavampaan asentoon. Sammalturkki huokaisi ja katsoi ystävällisillä silmillään sitten kaikkia pentuja yksitellen, jättäen katseensa Sumupentuun. Tuhkapentu katui hieman menneensä harmaan kollin viereen, mutta katumus haihtui pian Sammalturkin avatessa suunsa.
“Sumupentu on osittain ihan oikeassa, olemme sen verran vanhoja että ette tule metsästys- tai taistelutaitoja nyt oppimaan. Sen sijaan opetan teille jotakin aivan muuta, joka on kuitenkin aivan yhtä tärkeää sotureiden jokapäiväisessä elämässä”, klaaninvanhin aloitti. Tuhkapentu höristi korviaan innoissaan, ja teki kaikkensa pysyäkseen paikallaan ettei hän häiritsisi vanhaa naarasta. Kilpikonnakuvioisen pennun hännänpää kääntyili maassa.
“Mitä kaikkea te tiedätte soturilaista?”
Tuhkapentu huokaisi turhautuneena. Hän ei ollut varma mitä oli oikein odottanut, mutta se että hän joutuisi istumaan paikallaan kuuntelemassa Sammalturkin jaarittelua soturilaista ei kuulostanut kovin mieluisalta. Myös vieressä istuva Sumupentu tuhahti ja heilautti häntäänsä ärtyneesti, ja Sykkyräpentukaan ei vaikuttanut kovin innostuneelta. Hiillospentu ja Huomenpentu puolestaan istuivat korvat höröllään kiinnostuneen näköisinä, kumpikin siniset silmät ammollaan.
“Eikö ole mitään kiinnostavampaa mistä voisit kertoa?” Tuhkapentu vaikersi ja katsoi Sammalturkkia kohden. Klaaninvanhin huokaisi, mutta ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä.
“Voit mennä leikkimään kyllä jos haluat, mutta soturilaki on kuitenkin tärkeä asia osata. Joudut sen jossain vaiheessa oppimaan kuitenkin”.
Tuhkapentu oli mietteissään hetken kahden vaiheilla, mutta koska Sumupentu ja Sykkyräpentu näyttivät siltä että he jäisivät kuuntelemaan, päätti myös Tuhkapentu ryhdistäytyä ja koittaa jaksaa jaaritusta edes hetken. Pentu ryhdisti selkänsä, ja jäi odottamaan että Sammalturkki jatkaisi.

Klaaninvanhin odotti hetken, ja kun kukaan pennuista ei lähtenyt, hymyili hän lempeästi ja aloitti puhumisen uudestaan:
“Mukavaa että päätitte jäädä. Kuten jo aiemmin kysyin, kertokaahan millaisia sääntöjä tiedätte soturilaissa olevan?”
Tuhkapentu tuumaili hetken, ja tajusi sitten ettei oikeastaan tiennyt soturilaista paljoakaan. Kyllä hän tiesi mikä soturilaki oli, ja että sitä tuli noudattaa, mutta ei hän ollut varmaan koskaan kuullut suoraan mitä siihen kuului. Soturit joskus ohimennen mainitsivat siitä jotain, mutta siinä se sitten olikin. Naaraspentu laski korviaan hiukan häpeilevästi alas, ei hänen olisi pitänyt kyseenalaistaa Sammalturkkia ja hänen opetustensa tärkeyttä.
“Klaaninvanhimmat ja pennut syövät ennen sotureita..?” naukaisi Hiillospentu hieman kysyvällä äänensävyllä. Kollin ääni värähti lauseen alussa hieman, jonka Tuhkapentu arveli johtuvan siitä ettei tämä ollut puhunut pitkään aikaan. Se ei ollut mikään uusi juttu, musta kolli oli kuitenkin sisaruksista selkeästi hiljaisin. Tuhkapentu ja Sykkyräpentu saattoivat pitää joskus kovaakin meteliä ja juoksennella ympäriinsä, mutta heidän veljensä usein vain katseli hiljaisena sivusta. Kyllä Hiillospentukin joskus leikki siskojensa kanssa, mutta etenkin jos mukana oli muita pentuja, hän usein jättäytyi pois. Tuhkapentu ei aina ihan ymmärtänyt veljeään, mutta jos Hiillospentu piti enemmän omasta seurastaan, minkä naaras sille pystyi.

“Hienoa Hiillospentu!” Sammalturkki kehui, ja musta kolli käänsi punertavat kasvonsa hämillään kohti maata. Sykkyräpentu töykkäisi pienesti veljeään, ja tämä nosti katseensa takaisin ylös. Tuhkapentua hymyilytti. Kyllä hän itsekin tiesi että soturit ja oppilaat söivät vasta muiden jälkeen, ei hän vain ollut ajatellut sen kuuluvan soturilakiin. Naaraan mielessä alkoivat pyörimään ajatukset siitä, mitkä kaikki klaanin tavoista olivatkin oikeasti osa soturilakia, eivätkä vain tapoja.
“On kuitenkin olemassa poikkeus tuolle säännölle. Mikäli soturi tai oppilas on sairaana tai loukkaantunut, saa hän syödä samoin kuin me klaaninvanhimmat, tai te pennut”, Sammalturkki selitti ja pennut nyökkäilivät ymmärtäväisenä. Tuhkapennun mielestä sääntö oli ihan järkevä, eihän loukkaantunut tai sairas soturi voisi edes saalistaa itse.
“Entä tiedättekö muita soturilain kohtia?” klaaninvanhin jatkoi ja katseli ystävällisin silmin pentuja. Tuhkapentu oli alkanut pikkuhiljaa muuttaa mieltänsä, ehkä tämä ei ollutkaan niin tylsää kuin miltä se alkuun vaikutti. Naaras halusi osoittaa olevansa viisas, ja koitti parhaansa mukaan keksiä lakeja joita tietäisi.
“Hei! Keksin! Ei saa mennä…”
“Ei saa mennä toisten klaanien reviirille!” Tuhkapennun vieressä istuva Sumupentu keskeytti kilpikonnakuvioisen naaraan.
“Sumupentu! Minä olin sanomassa sen!” naaras vingahti ja katsoi Sumupentua päin loukkaantuneena. Raidallinen kolli virnisti, ja näpäytti Tuhkapentua hännällään kuonolle.
“Mutta minäpä ehdin ensin”.
Tuhkapentu nousi seisomaan ärsyyntyneenä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa tai tehdä mitään, Sammalturkki vei hänen huomionsa.
“Noniin, rauhoittukaahan nyt”, vanha naaras naurahti ja katsoi pentuja vuoronperään silmiin.
“Saitte kumpikin pisteen”.
Tuhkapennun häntä nytkähti ja naaras istuutui takaisin maahan unohtaen kokonaan olleensa Sumupennulle ärsyyntynyt. Sammalturkki jakoi heille nyt pisteitä? Kaikki ajatukset soturilain läpikäymisen tylsyydestä olivat kokonaan haihtuneet, ja tilalla oli puhdas kilpailuinto. Tuhkapentu alkoi miettimään seuraavaa vastaustaan jo ennen kuin Sammalturkki kysyi heiltä mitään, naaras oli valmis näyttämään sekä muille pennuille että Sammalturkille olevansa fiksu ja kykenevä soturiksi, ja saada Varjokorpin ajattelevan että hän ei olisi ‘vain’ pentu, vaikka hän toki sellainen vielä olikin. Kaikkein eniten hän halusi kuitenkin voittaa, ja saada enemmän pisteitä kuin Sumupentu.

Sammalturkki piti pennuille tietovisaa jonkin aikaa, ja Tuhkapentu oppi melkein huomaamattaan paljon soturilaista. Loppujen lopuksi eniten pisteitä oli saanut Huomenpentu, ja Tuhkapentu jäi omasta tuloksestaan turhautuneeksi. Ei siksi että naaras ei voittanut, vaan siksi, että hän ja Sumupentu kumpikin olivat saaneet saman verran pisteitä. Vähiten pisteitä oli saanut Hiillospentu, mutta Tuhkapentu epäili sen johtuvan siitä että muut pennut olivat innoissaan naukuneet toistensa päälle eikä kolli ollut halunnut liittyä sekamelskaan.
“Hei, pennut”, Sammalturkki aloitti noustessaan seisomaan ennen kuin kääntyisi takaisin kohti klaaninvanhimpien pesää. Tuhkapentu katsoi kysyvästi vanhempaa naarasta kohden.
“Viitsisikö joku teistä käydä kysymässä parantajilta hieman.. Mitä se oli joka auttoi nivelkipuihin?” klaaninvanhin keskeytti pyyntönsä ja sipaisi Varjokorpin kylkeä hännällään merkkinä siitä että puhui hänelle. Merkki oli tavallaan melko turha, sillä kenelle muullekaan olisi kysymys yrteistä ollut osoitettu.
“Fenkoli”, yönmusta kolli vastasi lyhyesti ja nousi itsekin ylös. Entinen parantaja venytteli nopeasti, ja lähti sitten suoraan kohti pesäänsä tiedostamatta pentujen läsnäoloa ollenkaan. Sammalturkki nyökkäsi, ja Tuhkapentu jäi hieman ihmettelemään eleen tarkoitusta. Ei Varjokorppi olisi nyökkäystä sokeudeltaan huomannut vaikka olisikin ollut kääntyneenä muita kissoja kohti.
“Niin, kävisikö joku kysymässä Kaamosmarjalta fenkolia?”
Tuhkapentu nyökkäsi, ja naukaisi ylpeästi:
“Minä voin käydä”.
“Minä tulen mukaan”, tokaisi Sumupentu, ja antoi naaraspennulle pienen hymynväläyksen.
“Kisataanko?”

Tuhkapentu ponnisteli takajaloillaan saadakseen jokaisesta loikastaan mahdollisimman pitkän. Hänen oli pakko voittaa Sumupentu, naaras ei suostuisi häviämään pesätoverilleen enää.
“Etpäs saa kiinni!” raidallinen harmaa kolli naureskeli vain hiirenmitan päässä Tuhkapennusta. Naaras murahti ja koitti parhaansa mukaan saada lisättyä vauhtiaan jollain tapaa.
“Varokaas vähän” kuului ääni Tuhkapennun sivulta, ja jonkun punaruskea häntä ilmestyi naaraspennun eteen kuin tyhjästä. Pentu vinkaisi ja koitti jarruttaa, mutta liukui silti maata pitkin suoraan päin häntää, joka kiertäytyi sitten kilpikonnakuvioisen pennun ympärille.
“Törmäätte vielä johonkin”.
Tuhkapennun nenään tulvi tuttu tuoksu, ja hänen ilmeensä kirkastui.
“Isä!” pentu naukaisi ja käänsi kasvonsa kohti lempeitä kullankeltaisia silmiä.
“Hei Vatukkaviiksi”, sanoi myös Sumupentu, joka oli tassutellut takaisinpäin huomattuaan Tuhkapennun jääneen jälkeen.
“Hei Tuhkapentu ja Sumupentu”, Vatukkaviiksi tervehti ja väräytti viiksiään hieman huvittuneena.
“Mihinkäs teillä on noin kova kiire?”
Tuhkapentu kiemurteli isänsä hännän otteesta irti, ja ravisteli sekaisin mennyttä turkkiansa. Vatukkaviiksi oli taitava soturi, ja Tuhkapentu ihaili häntä kuten monia muitakin Jokiklaanin sotureita. Punaruskealla raidallisella kollilla oli paljon kiireitä tehtäviensä kanssa, joten Tuhkapentu ei ehtinyt viettää tämän kanssa paljoakaan aikaa. Se ei Tuhkapentua haitannut, kyllähän Vatukkaviiksi kuitenkin kävi pentutarhassa katsomassa pentujaan ja Pikimustaa, hän ei vain ehtinyt leikittää pentujansa tai vahtia heitä samalla tavoin kuin heidän emonsa.
“Olimme menossa parantajan pesälle”, Sumupentu ilmoitti ja röyhisti rintaansa ylpeänä.
“Sammalturkki antoi meille tärkeän tehtävän”.
Tuhkapentu nyökkäsi määrätietoisesti, ja jatkoi sitten Sumupennun lausetta:
“Meidän pitää hakea hänelle yrttejä nivelkipuihin. Ja Sumupentu ehdotti että kisaamme!”
Vatukkaviiksi nuolaisi pentunsa päälakea ja räpäytti silmiään.
“Sehän on hienoa! Mutta olettehan varovaisia leirissä juostessanne, ettette vain törmäile kehenkään”.
“Kyllä kyllä, eikä meidän tarvitse enää juosta kun minä voitin jo meidän kilpailun!” Sumupentu ilmoitti ja katsoi sitten sinisillä silmillään ilkikurisesti Tuhkapentua.
“Hei, etkä voittanut!” kilpikonnakuvioinen pentu naukaisi ja irvisti pesätoverilleen.
“Vatukkaviiksi häiritsi minua!”
Punaruskea raidallinen soturi naurahti ja katsoi sitten kohti Sumupentua.
“Se on totta, otin Tuhkapennun kiinni kesken juoksun. Sovitaanko että teille tuli nyt tasapeli, ja kilpailette sitten jokin toinen kerta uudestaan?”
Tuhkapentu tuhahti. Tasapeli? Taasko? Tämä päivä ei mennyt hänellä hyvin.
“Minun pitää lähteä partioimaan” Vatukkaviiksi naukaisi ja tönäisi Tuhkapentua hellästi etutassullaan.
“Käykäähän te hoitamassa tärkeä tehtävänne, tulen vielä illalla käymään pentutarhalla”.
Tuhkapentu puski päätänsä isänsä kylkeä vasten, ja toivotti tälle hyvää partiointia ennen kuin kääntyi taas kohti Sumupentua.
“Eikö Vatukkaviiksi olekin siisti!” naaras supatti pesätoverilleen ja katsahti nopeasti taakseen. Vatukkaviiksi näytti juttelevan Pyökkihännän ja Sadejuovan kanssa jostakin, mutta he olivat jo ehtineet kävellä pienen matkan päähän eikä Tuhkapentu saanut selvää mistä he puhuivat.
“Onhan se varmaan joo, mutta Savikäpälä on kyllä vielä siistimpi”.
“Sanot noin vain siksi että hän on isäsi!”
“Ja sinäkö vai et?”
Tuhkapentu pyöräytti silmiään.
“Mennään sinne parantajan pesälle”.

Tuhkapennun nenään tulvi imelä sekoitus erilaisten kasvien tuoksua, kun pentukaksikko saapui parantajan pesän suuaukolle.
“Öäh.. Hei?” naaraspentu naukaisi vaimealla äänellä. Hän ei ollut aiemmin käynyt parantajan pesän sisäpuolella, eikä ollut täysin varma oliko hänellä edes lupa mennä sinne. Eihän hän ollut kuitenkaan sairas.
“Mm?” kuului hymähdys pesän perältä, ja pian klaanin parantaja Kaamosmarja saapui kuopan suuaukolle.
“Mitä asiaa?” tummanharmaa naaras esitti kysymyksensä, ja viittoi sitten hännällään pentuja astumaan peremmälle.
“Onko jotain sattunut?”
Tuhkapentu astui varovasti sisemmälle pesään, ja nyrpisti nenäänsä erilaisten hajujen voimistuessa. Sumupentu seurasi naaraan perässä.
“Sammalturkki lähetti meidät hakemaan jotain”, raidallinen kolli naukaisi katsellen samalla ympärilleen. Tuhkapentu katseli sivusta kuinka Sumupentu kiersi katseellaan erilaisia kasvipinoja ympäri pesää, ja alkoi lähestymään yhtä niistä.
“Ethän koske niihin”, kuului pehmeä ääni pentujen takaa. Tuhkapennun kääntyessä ympäri, osui hänen katseensa heti ensimmäisenä takana olevan kissan vaaleanvihreisiin silmiin sekä ystävälliseen hymyyn. Pentu tunnisti pitkäturkkisen kollin nopeasti Vesitassuksi, klaanin uudeksi parantajaoppilaaksi.
“Anteeksi”, Sumupentu mumisi ja astui kauemmas lehdistä.
“Se tuoksui niin hyvältä”.
“Kiitos Vesitassu”, Kaamosmarja naukaisi hellästi ja jatkoi sitten hyörimistään ympäri pesää. Tuhkapentu ei ymmärtänyt miksi parantaja vaikutti niin kiireiseltä, mutta samaan aikaan siltä ettei tehnyt yhtään mitään. Naaras tuli siihen tulokseen että Kaamosmarjalla oli varmastikin kesken jokin tärkeä parantajien asia, jota hänen ei tulevana soturioppilaana tarvitsisi tietää.

Vesitassu asteli lähemmäs pentuja.
“Se on kissanminttua. Ei ihme että sinun tekisi mieli maistaa, mutta se on tärkeä yrtti joka on vähissä näin Lehtikadon jälkeen. Meillä ei ole oikein varaa antaa sitä kenellekään ilman syytä”, raidallinen parantajaoppilas selitti lempeällä äänellä. Tuhkapentu kuunteli silmät ammollaan pitkäkarvaisen kollin puhetta. Miten kukaan pystyi ajatella että Vesitassu olisi jollain tapaa paha? Kollista huokui lämpö ja turvallisuus, joka sai Tuhkapennun vain haluamaan käpertyä tämän pitkän raidallisen turkin sekaan nukkumaan.
“Mitä tulitte hakemaan?”
Tuhkapentu ravisti päätään nopeasti. Mitä he tulivatkaan hakemaan? Hän ei enää muistanut Varjokorpin sanoman yrtin nimeä. Naaras alkoi turhautua hieman itseensä, miten hän saattoikaan unohtaa jotain näin tärkeää?
“Sammalturkki pyysi hakemaan jotain, hänen niveliinsä sattui. Varjokorppi sanoi jonkun kasvin nimen, mutta en muista mikä se oli” Sumupentu naukui itsevarman kuuloisena keskeyttäen Tuhkapennun ajatukset. Naaraan korvat nousivat pystyyn.
“Se alkoi F-kirjaimella!” kilpikonnakuvioinen pentu huudahti, saaden Sumupennun lauseesta rohkeutta sanoa jotakin vaikka ei muistanutkaan yrtin koko nimeä.
“Oliko se Fenkolia?” Vesitassu kysyi, ja pennut nyökkäsivät yhtä aikaa toistensa kanssa.
Vesitassu hymyili pennuille, ja kävi sitten kysymässä Kaamosmarjalta yrttejä. Parantajaoppilas palasi hetken kuluttua suussaan muutama keltakukkainen kasvi, ja viittoi sitten hännällään pentuja seuraamaan häntä ulos. Tuhkapentu lähti tassuttamaan kollin perässä, Sumupennun kulkiessa naaraan vierellä. Pennut joutuivat ottamaan muutaman askeleen välein hieman isompia loikkia, sillä vaikka Vesitassu olikin vielä nuori oppilas, oli hän silti pentuja isompi kooltaan ja niin ollen myös hänen askeleensa olivat suuremmat.

“Mitä tuo täällä tekee?!” Mustakynsi ärähti nähdessään Vesitassun. Tuhkapentu huomasi parantajaoppilaan menevän hieman hämilleen, ja naaraalle tuli hieman paha mieli tämän puolesta. Ei ollut oikein että Vesitassulle oltiin ilkeitä jonkun toisen kissan vuoksi.
“Mustakynsi, älä viitsi olla tuollainen”, Lehtimyrsky sanoi ja katsoi Vesitassua kohti anteeksipyytävästi. Parantajaoppilas nyökkäsi, ja heilautti häntäänsä, sillä hän ei voinut yrtit suussansa puhua.
“Tässä on Sammalturkki”, Tuhkapentu vei puheenaiheen muualle, samalla kun Mustakynsi jatkoi pesän perällä mutisemistaan. Vesitassu nyökkäsi, ja laski yrtit klaaninvanhimman eteen. Pitkäkarvainen kolli heilautti korvaansa ja hymyili pennuille.
“Kiitos, voitte mennä nyt leikkimään jos haluatte”.
Tuhkapentu nyökkäsi ja heilutteli häntäänsä iloisena. Sumupentu töykkäisi häntä tassullaan, ja naukaisi:
“Otetaanko uusi kisa? Viimeinen Virtakivellä on sammakonläjä!”

//Sellaista tällä kertaa :) Olisko Tuhkan tietoihin mahollista lisätä ystäviksi Sumupentu?

Luku 11

Elämä soturina oli alkanut mukavasti. Nautin siitä, että sain jakaa soturin elämäni hyvän ystäväni Sadekatseen ja uuden kumppanini Iltakatseen kanssa. Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olimme saaneet Sadekatseen kanssa uudet soturinimemme ja nimitysseremonian jälkeisiin päiviin oli mahtunut paljon kaikenlaista. Olimme käyneet yhdessä metsästämässä riistaa klaanille ja olleet mukana partioimassa klaanimme rajoja. Myös kettu havainto oli tehty rajan tuntumassa mutta onneksi peto ei ollut jäänyt rajojemme sisäpuolelle pitkäksi aikaa vaan jatkanut matkaansa Jokiklaanin puolelle.
Nyt makasin leirin läheisyydessä olevan kallion päällä nauttimassa auringon tuomasta lämmöstä. Myös pienet lentävät ötökät olivat alkaneet heräillä Hiirenkorvan aikaan ja korvani välillä heilahtivat niiden suristessa liian lähellä.
“Olipas vikkelä orava mutta sain kuin sainkin sen kiinni”, Iltakatse puuskutti tiputtaen kuolleen oravan maahan tehdäkseen sille kuopan.
“Hyvin tehty”, hymyilin siristäessäni silmiä valon osuessa niihin.
“Meinaatko sinä makoilla siinä koko päivän”, Iltakatse virnisti hypäten viereeni. Kolli nuolaisi lempeästi päälakeani ennen kuin asettui myös pitkälleen.
“Pidän pienen tauon. Sain kaksi hiirtä sinä aikana, kun sinä juoksit oravan perässä”, kehräsin.
“Kuten sanoin se oli vikkelä tapaus”, Iltakatse puolustautui ja naurahdin hyväntuulisesti. Makoilimme hetken nauttien lämmöstä. Lehtikato oli saanut yhden jos toisenkin kaipaamaan aurinkoa ja sen tuomaa lämpöä joten nyt oli hyvä aika ottaa siitä kaikki irti, kun se vihdoin oli alkanut taas näyttäytyä meille.
“Odotan innolla Viherlehteä”, totesin kehräten tyytyväisenä.
“Samoin. Silloin tosin voi olla tukahduttavan kuuma välillä. Hiirenkorvan aika on minusta parasta aikaa, kun ei ole liian kylmä eikä liian kuuma”, Iltakatse venytteli tassujaan.
“Lisäksi on ihana nähdä miten kaikki puhkeaa taas kukkaan. Olen miettinyt että jos joskus saan naaras pennun niin hänen nimekseen tulee Kukkaispentu, koska kukat tuovat minulle mieleen hyvyyden, vahvuuden ja kauneuden vaikka ympärillä tapahtuisi kuinka ikäviä asioita. Kukkien kauneus tuo toivoa paremmasta ja muistutuksen siitä että maailmassa on vielä hyvää”, sanoin samalla, kun katselin edessä siintävää maisemaa. Lumi paljasti altaan pieniä kukan alkuja jotka pinnistelivät jo pintaan välittämättä vielä lumen tuomasta kylmyydestä. Se oli minusta vahvuutta. Kukat olivat vahvoja selviytymään.
“Meidän ensimmäinen naaras pentumme olkoon siis Kukkaispentu. Se on kaunis nimi”, Iltakatse katsoi minua lämpimästi ja näin miten hänen silmissään välähti rakkaus.
“Onko sinulla ollut koskaan mielessä minkä nimen haluaisit pennullesi antaa?” hymyilin.
“Miten olisi Kalliopentu? Minusta se voisi olla aika hieno nimi kollille”, Iltakatse taputti etutassullaan hymyillen lämmintä kalliota jossa makoilimme.
“Se tosiaan sopisi hyvin kollille. Vaikka kallio onkin kova ja kolkko sekä viileällä ilmalla kylmä ja sateisella kelillä märkä niin auringon valossa se on lämmin ja kutsuva”, naurahdin kellahtaessani selälleni.
“Sinä se sitten olet ikuinen optimisti. Näet kaikessa aina jotakin hyvää. Mikä on ihailtava piirre sinussa”, kolli hymyili.
“Voisin kuvitella että meidän tuleva Kalliopentu on samalla lailla lämminhenkinen kissa ja järkähtämätön kuin kivi”, hymyilin. Minusta oli mukava kuvitella millaisia tulevat pentumme olisivat. Millaiset luonteet heillä olisi ja minkä näköisiä heistä tulisi. Samalla ajatus omista pennuista jännitti minua ja sai vatsan pohjassani kipristelemään. En tiennyt olisinko vielä valmis olemaan emona jollekin. Sen lisäksi että ajatus pennuista jännitti minua niin se myös hieman pelotti minua.
“Toivottavasti pentumme saavat emonsa kiltteyden ja hyvyyden ja isänsä järkevyyden ja realistisuuden”, Iltakatse totesi ja kellahdin takaisin mahalleni katsoen kollia ilkikurisesti.
“Väitätkö etten ole järkevä tai realistinen?” tuhahdin ja kolli katsoi minua hieman vaivaantuneena.
“En minä ole sellaista väittänyt”, Iltakatse sanoi päätään pudistellen. “Enkä minä sanonut myöskään ettenkö minä olisi kiltti ja hyvä jos saan huomauttaa.”
“Kyllä minäkin osaan olla järkevä ja realistinen. Minä en vain halua olla liian realistinen, koska en halua ajatella, että joku kissa haluaisi tehdä vain pahaa vaikka niin näyttäisikin olevan”, puolustauduin.
“Kuulitko sinä äsken mitä minä sanoin? En minä missään vaiheessa väittänyt sellaista”, Iltakatse naurahti.
“Kyllä minä kuulin. En minä sentään kuuro ole”, tuhahdin.
“Voi Koivukajo rakkaani! Nyt sinä ymmärrät minut ihan väärin koko ajan!” Iltakatse sanoi huokaisten huvittuneena ja vilkaisin kollia sivusilmällä.
“Miksi sinä minua kutsuit?” lepyin hieman vaikken missään vaiheessa ollut edes kovin loukkaantunut. Iltakatse katsoi minua huvittuneena sinisillä silmillään ja toi päätään lähemmäs.
“Rakkaaksi”, hän sanoi sitten hymyillen aivan korvani juuressa ja se sai minut hymyilemään hänelle takaisin.
“Nyt näyttää paremmalta”, Iltakatse totesi ja katsoi toisaalle.
“Tuolla taitaa mennä hiiri. Palaan pian!” hän sanoi sitten ennen kuin katosi ryteikköön.
Huokaisin syvään ja pudistelin päätäni huvittuneena kunnes haistoin itsekin tuoresaaliin maukkaan tuoksun ja lähdin jäljittämään sitä.

Leiriin saavuimme mukanamme hyvä riistasaalis. Veimme riistan tuoresaaliskasaan ja valitsimme sieltä itsellemme päivän aterian.
“Minä olen menossa myöhemmin iltapartioon. Ajattelin ottaa pienet päiväunet ennen sitä. Mitä sinä teet?” kysyin samalla, kun asetuimme soturien pesän edustalle syömään.
“Honkasydän pyysi minua kävelylle”, Iltakatse kertoi haukatessaan paran oravasta jonka oli pyydystänyt sen vikkelyydestä huolimatta.
“Honkasydänkö?” katsahdin kollia yllättyneenä.
“Hän sanoi, että haluaisi tutustua minuun paremmin joten suostuin lähtemään hänen kanssaan kävelylle ja varmaan samalla metsästämme riistaa klaanille”, Iltakatse kohautti olkiaan.
“Miksi hän haluaa tutustua sinuun paremmin?” mietin.
“Sinun vuoksesi tietenkin. Kaikki tietävät, että olemme nyt kumppaneita ja hän on sentään isäsi”, kolli hymyili ja pyöritin taas mielessäni huonoa omaatuntoa siitä etten ollut kertonut todellisesta historiastani ja siitä ettei Syyslilja eikä Honkasydän olleet oikeita vanhempiani. Aika vain kului liian äkkiä enkä ollut saanut hyvää tilaisuutta kertoa asiasta saati muistanut kertoa asiasta.
“Tuota… sinun tulisi tietää eräs asia”, päätin kertoa asiasta nyt.
“Koivukajo!” hätkähdin Sadekatseen ääneen hänen juostessa silmät loistaen luokseni.
“Sadekatse? Mikä hätänä?” ihmettelin ystäväni innokkuutta.
“Mikään ei ole hätänä! Tule!” Sadekatse melkein raahasi minut mukaansa ja katsoin Iltakatsetta pahoittelevasti. Kolli nyökkäsi hymyillen minulle ja otti puoliksi syödyn hiireni talteen paluutani varten.
“Mitä nyt?” ihmettelin kunnes tajusin että Sadekatse oli viemässä minua pentutarhalle.
Menin pentutarhan sisään Sadekatsetta seuraten ja tervehdimme kuningattaria jotka ruokkivat parhaillaan pentujaan. Ihana pentutarhan tuoksu ja lämpö toivat väkisinkin hyvän mielen.
Sadekatse vei minut pentutarhan perälle olevalle sammalpedille jossa Nopsapilvi makasi.
“Hei Koivukajo. Yleensä niin ujo Sadekatse lähti niin vauhdilla ja innolla hakemaan sinua että minua alkoi ihan naurattaa”, tuore kuningatar naurahti.
“Voi, kun vatsasi on kasvanut hirmuisesti”, henkäisin katsellessani naaraan pentumahaa.
“Sen takia toin sinut tänne. Tunnustele Nopsapilven masua. Siellä pennut myllertää oikein vauhdilla”, Sadekatse hihkaisi hiljaa ja Nopsapilvi nyökkäsi minulle hyväksyvästi joten asetin etutassuni hellästi naaraan mahalle.
“Voihan Tähtiklaani miten ne potkii”, hymyilin silmät kirkkaina.
“Minä jo niin kovin odotan, että ne syntyisivät. Oloni alkaa olemaan tukala”, Nopsapilvi totesi lämpimästi.
“Siihen tuskin menee kauan”, Kirkaskyyhky hymyili läheiseltä pediltä.
“Onnea synnytykseen. Kaikki menee varmasti hyvin ja tulemme Sadekatseen kanssa varmasti tervehtimään pentujasi, kun ne syntyvät”, hymyilin.
“Tervetuloa. Kuulin muuten, että sinä ja Iltakatse olette nyt kumppaneita. Ei tiedä vaikka sinäkin pääsisit pian kokemaan pentutarhan elämää”, Nopsapilvi vinkkasi kehräten.
“No katsotaan nyt kuinka pian”, totesin hieman hämmentyneenä.


Illan hämärtyessä oli aika lähteä iltapartion matkaan. Kierros rajojen ympäri sujui rauhallisissa tunnelmissa eikä mitään poikkeavaa ollut havaittavissa. Ilta oli viileä ja selvästi ilma meni hieman pakkasen puolelle joten olin enemmän kuin tyytyväinen päästessäni soturien pesän lämpöön Iltakatseen viereen. Kolli ei edes herännyt tulooni vaan jatkoi unista tuhisuaan.
Asetuin pienelle kerälle ja suljin silmäni. Unta ei kauaa tarvinnut maanitella, kun jo nukahdin uneen. Uneni muistuttivat minua päivällä käydyistä keskusteluista ja tapahtumista jotka saivat minut hymyilemään. Toivoin, että pian minäkin saisin kokea millaista on olla emo ja elää pentutarhassa yhdessä muiden kuningatarien kanssa.

//taistelua ja verta


13. luku - What I did for love

Nova katseli laumaa mietteliäänä. Hänen selkäkarvansa väreilivät ja hän oli aivan varma, että jokin oli vinossa. Jotain oli tapahtumassa. Hän oli aistinut sen jo kuita.
”Nova!” Nava huusi yllättäen ja asteli lauman keskeltä eteen. Hänellä oli palava katse ja se enteili vain pahaa. ”Minä haastan sinut taisteluun!”
Novan korvat heilahtivat ja hän tuijotti veljeään. ”Haastat minut?”
”Osoita olevasi laumasi arvoinen johtaja ja voita minut taistossa”, Nava murisi hampaat irvessä. ”Jos häviät, minä otan johtajan paikan.”
”Oletko ihan sekaisin?” Nova ärähti veljelleen. ”Minä olen sinun johtajasi!”
”Ja silti me asumme yhä täällä!” Nava huusi. ”Sinun laumasi ei pääse sinun kanssasi kohta koskaan kotiin. Taistele tai osoitat vain olevasi mitätön kissa.”
Muut lauman jäsenet liikehtivät levottomina. Osa oli tätä koko roskaa vastaan, osa taas myötäili tätä ideaa. Nova tuijotti veljeään ja tämä tuijotti häntä takaisin. Nova tiesi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.
Kissat olivat jo kuita ja kuita halunneet päästä pois tästä väliaikaisesta loukosta ja vallata järven itselleen. Nova oli kaikin voimin, kynsin ja hampain, estänyt ne toimet, mutta nyt hän oli alkanut menettää otetta kissoistaan eivätkä he jaksaneet enää odottaa. Novan olisi taisteltava.
”Voittaja on siis lauman johtaja?” Nova varmisti ja Nava nyökkäsi. ”Hyvä on sitten. Jos sinusta tulee uusi johtaja, älä ihmettele kuolonuhrien määrää.”
Nava sähähti Novalla vihaisesti. ”Taistellaan siis. Huomenna keskipäivällä.”
Nova katseli, kun hänen veljensä asteli pois. Novalla oli siis mahdollisuus kehitellä suunnitelma huomiseen asti, mutta kollin pää raksutti tyhjää. Kaikki vaihtoehdot olivat huonoja; joko hän häviäisi ja Nava johtaisi lauman kuolemaan tai sitten hän kieltäytyisi ja lauma kapinoisi vastaan. Hänen olisi pakko taistella.

Kun aamu koitti, Nova oli hätääntynyt, mutta rauhoitti itsensä. Nava oli oikeasti haastanut hänet. Ja Nava taistelisi kuolemaan asti. Hän ei pelaisi reilusti ja Novan oli pakko vastata haasteeseen tai hän menettäisi automaattisesti johtajuutensa. Ja Nova tiesi, että ei voisi voittaa. Nava oli lauman vahvin ja taitavin taistelija, jopa Novaa parempi, vaikka hän oli saanut heidän isältään enemmän koulutusta. Nava oli vain… saanut tukea kissoilta, jotka tukivat hänen ideologiaansa ja he olivat opettaneet Navalle uusia liikkeitä. Navalla oli myös Novaan verrattuna hyvin suuret ja voimakkaat lihakset. Ei Nova mikään heikko tai heiveröinen ollut, mutta Nava oli selkeästi voimakkaampi ja sellainen kissa, joka ei välittäisi kuinka paljon vahinkoa teki vastustajaansa. Novan olisi silti taisteltava. Hänen pentunsa saisivat jäädä laumaan tai heitä ei tapettaisi, vaikka Nova häviäisi, jos hän vain taistelisi.
Nova asteli aukiolle ja kohtasi suuren joukon surulliset katseet. He eivät voineet nyt mitään, haasteeseen olisi vastattava. Monet tukivat Novaa ja Nova olisi siitä aina kiitollinen. Osa taas odotti taistelua karvat väreillen; osa heistä oli Navan kannattajia, osa taas kärsimättömiä uuden kodin kanssa ja osa taas rakastivat taistelun huumaa.
”Sinun aikasi koittaa”, Nava sanoi veljelleen. Nova siristi vain silmiään veljensä sanoille.
”Se kumpi voittaa, johtaa laumaa”, Nova totesi tyynesti ja Nava irvisti. Novaa oli aina surettanut se, miten pahasti lauman lait ajoivat jopa sisarukset tällaiseen käytökseen. Miksei kukaan muu nähnyt sitä, miten lauman lait rikkoivat kissat?
Nava ja Nova syöksyivät toisiaan kohti kynnet esillä. Navan silmissä paloi raivo, joka oli kytenyt jo kuita ja kuita kollin sisimmässä. Nova tiesi olevansa taitava taistelija, mutta Navan raivoa oli vaikea voittaa.
Vain muutamassa silmänräpäyksessä he olivat jo repineet toisiltaan lukuisia karvatukkoja. Nava oli raivoisana upottanut kyntensä Novan nahkaan ja aiheuttanut ikävästi kirveleviä haavoja. Nova ei kuitenkaan ollut luovuttamassa muutaman haavan takia. Nyt oli tosi kyseessä. Hän sähisi ja loikkasi veljensä selkään.
He molemmat täyttivät toistensa nahkat ikävästi vuotavilla haavoilla. Navan raivo tuntui olevan loputtomasti palava liekki, jota ei mikään tulisi sammuttamaan. Nova taas alkoi ymmärtämään ettei välttämättä voisi voittaa tätä taistelua. Kumpikaan ei saanut kunnon tilaisuutta iskeä toiselle pahaa vammaa. Mutta he alkoivat molemmat väsyä, Nova varsinkin.
Ja sen taki hän teki yhden virheen, jonka Nava ehti käyttämään hyväkseen. Kolli kaatoi hänet kumoon ja ennen kuin Nova ehti nousta ylös, oli Nava jo painanut Novan maata vasten.
Nova oli selällään veljensä painon alla. Ja Navan kynnet iskeytyivät Novan naamaan jättäen jälkeensä ikävän haavan. Ja nyt Nava toi kasvonsa aivan Novan kasvojen luokse. Nova rimpuili, mutta Navan ote oli vahva ja pettämätön. Tämä olisi hänen loppunsa.
”Sanoinhan, että sinun aikasi päättyy”, Nava sanoi Nova tiesi, että se oli siinä. Nava valmistautui iskemään hampaansa veljensä kurkkuun. Näkisiköhän Nova Supihampaan sitten, kun naaraan aika päättyisi? Nova ei enää edes pyristellyt vastaan, sillä tiesi ettei voisi tehdä enää mitään. Mielessään hän pyysi anteeksi Supihampaalta sitä, että he eivät päässeet koskaan viettämään yhteistä elämää. Hän pyysi anteeksi klaaneilta, ettei voinut tehdä enempää.
Vihainen huuto läpäisi Novan korvat ja Nava lensi yllättäen Novan päältä pois. Ja kamala sähinä ja rähinä alkoi. Nova könysi vaivalloisesti pystyyn ja hänen silmänsä levisivät, kun hän tajusi Indigon, oman poikansa, taistelevan Navan kanssa. Nova sylkäisi verta suustaan ja nosti etukäpälillään itsensä puoliksi pystyyn, jotta näkisi paremmin, mitä hänen poikansa oikein teki Navalle.
Valkoturkkinen kolli paini raivokkaasti mustaturkkisen kanssa. Kynnet sivalsivat toisen nahkaa ja hampaat upposivat ihon lävitse. Nova oli luullut hänen ja Navan välisen taistelun olleen hurja, mutta se ei vetänyt vertaa tälle.
Indigo oli voimakas ja hän antoi Navalla kovan vastuksen eikä epäröinyt satuttaa Navaa. Angel juoksi Novan luokse ja silmäili kollin vammoja silmät huolesta pyöreinä. Naaraan katse ajautui lopulta hänen poikaansa, joka taisteli Navaa vastaan.
Nova säpsähti, kun yllättäen Navan keho paiskautui maata vasten ja Indigo painoi tätä maata vasten keltaiset silmät hohtaen. Nava rimpuili Indigon otteessa, mutta nyt hän oli selkeästi alakynnessä. Mustaturkkinen kolli ei pääsisi enää Indigon otteesta. Ei enää millään.
”Minä voitin”, Indigo naukaisi sitten kovaan ääneen ja kissajoukossa kohahti.
”Mitä!?” Nava murisi. ”Taistelussa ovat vastakkain minä ja Nova!”
”Te sovitte siitä, että taistelun voittajasta tulee uusi johtaja”, Indigo huomautti, ”Mutta ette määritelleet, että juuri jomman kumman teistä tulisi olla voittaja.”
Nova tunsi ylpeyttä poikaansa kohtaan; viisas ja vahva. Ja hänestä tulisi uusi johtaja laumalle. Se tarkoittaisi, että asiat voisivat lopultakin muuttua. Indigo oli kissa, johon lauma luottaisi ja kissa, joka ei järkkyisi pahimmassakaan paikassa.
”Yönkajon lauma!” Indigo puhutteli kissoja. ”Muistatteko, kun Aartje johti teitä? Kuinka julmalla otteella teitä vietiin? Kuinka teidän läheisiänne kuoli vain siksi, jotta me voisimme olla yhtä kamalia kissoja kuin ne, jotka veivät meidän kotimme?”
Kissajoukko tuijotti valkoturkkista kollia silmät suurina.
”Me emme ole tappajia”, Indigo huusi. ”Ja siksi sinäkään et kuole.”
Nava silmät levisivät yllätyksestä. ”Mitä?”
”Sinut karkotetaan”, Indigo totesi, ”jos et suostu toimimaan johtajasi lain mukaan. Vai mitä, Yönkajon lauma?”
Kissat mylvivät hyväksyvästi ja Nova hymyili. He hyväksyivät Indigon uudeksi johtajakseen. Hänen poikansa.
Indigo päästi Navan menemään, mutta muutama kissa tuli kollin luokse pitäen tätä kaukana Indigosta. Mustaturkkinen kolli yritti purra heitä, mutta turhaan. Indigo loikkasi pienen kiven päälle.
”Päihitin voimakkaimman taistelijamme”, Indigo puhui sitten katsellen laumaa, ”mutta jos joku haluaa vielä yrittää taistella, tehköön sen nyt.”
Kukaan ei edes liikahtanut. Indigo odotti hetken.
”Seuraatteko minua?” Indigo kysyi. ”Seuraako Yönkajon lauma minua?”
Kissojen hyväksyvä huuto kajahti ilmoille. Nova huusi heidän mukanaan. Ainoa, joka ei puhunut, oli Nava.
”Julistan Yönkajon lauman lait mitätöidyiksi”, Indigo huusi sitten ja kissat jähmettyivät.
”Et sinä voi tehdä niin!” Nava huusi vihaisesti. ”Lait ovat osa meitä!”
”Me olemme lakiemme vankeja!” Indigo murahti. ”Olemme katselleet jo kuita kuinka iloista elämää klaanikissat elävät samalla kun omat toverimme elävät kärsimyksessä. Olemme kärsineet monta sukupolvea siitä kuinka rakkaitamme kuolee nuorena, kun he saavat pentuja. Olemme katselleet jo liian kauan kuinka kukaan ei elä elämää, jota haluaisi. Me voimme muuttaa sen. Meidän täytyy muuttaa lakimme. Onko täällä yhtäkään kissaa, joka ei ole kärsinyt kertaakaan lakiemme takia?”
Kukaan ei hiiskahtanutkaan.
”Monella on ollut hyvä elämä, mutta se voisi olla parempi”, Indigo puhui. ”Jos saisitte valita omat kumppaninne, ajan jolloin saatte pentuja jos edes niitä aiotte hankkia… jos saisitte valita, katsoisitteko läheistenne ennemmin olevan iloisia vai tukahdutettuja sääntöjen alle?”
Kissat olivat hetken aikaa hiljaa… Kunnes lauman vanhin kissa Pia puhui: ”Olen katsonut niin momen sukupolven kärsivän ja elävän elämää, jota he eivät halua elää. Minusta meidän tulisi olla vapaita noista laeista ja rakentaa ne uudestaa!”
Kissat yhtyivät lopulta siihen. Osa oli toki epäileväinen, sillä ne lait olivat ainoat, jotka he tiesivät. He olivat eläneet kauemmin kuin kukaan edes tietää näiden lakien kahlitsemina.
Nova nousi nyt seisomaan, kun Neva oli hoitanut hänen haavansa. Hän asteli poikansa luokse ja kumarsi hänelle. ”Sinusta tulee upea johtaja, Indigo.”
”Kiitos, isä”, Indigo hymyili. ”Sinähän se minut kasvatit tähän.”
Lauma rakensi yhdessä koko lain uusiksi sen päivän aikana. Voisi jopa sanoa, että osittain se muistutti ihan vahingossa klaanien lakeja, mutta samalla taas ei. Perheet kouluttivat yhä omat pentunsa, jos niitä edes hankkivat. Naaraiden ja kollien välillä ei ollut enää eroja ja jokainen sai tehdä sitä, mitä halusi. Rangaistuksien merkkejä ei enää anneta vaan saisi jonkin toisen rangaistuksen. Asiat eivät muuttuisi yhdessä yössä, mutta pikkuhiljaa. Tässä oli alku. Koko lauma joutui totuttelemaan uusiin sääntöihin, mutta Nova näki sen oudon ilon kipinän niin monen kissan silmissä, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Nava häädettiin laumasta, koska hän ei suostunut seuraamaan uusia sääntöjä. Hänen jälkeensä lähti kaksi kissaa, mutta loput vastahakoiset jäivät ainakin yrittämään elämistä uudenlaisessa laumassa. Nova katseli ylpeänä poikansa toimia ja iloitsi siitä, miten lauma voisi viimeinkin elää onnellista elämää.
Mutta se tapahtuisi ilman Novaa. Kolli nosti katseensa taivaalle. Muutama hassu pilvi lipui keskipäivän auringon ohitse. Lauma oli rakentunut muutamassa päivässä miltei uusiksi ja jokaisen hetken jälkeen Nova tunsi yhä suurempaa kutsua toisaalle. Hänen työnsä oli täällä tehty ja hänen kohtalonsa jatkui jossain muualla kuin täällä laumansa luona.
Hän oli jo muutaman päivän sinnitellyt laumassa, näiden tuttujen kissojen luona, mutta nyt hän oli varma, että hänen olisi oikeasti lähdettävä.
Nova hymyili haikeana, kun katsoi pentujaan. Hän tulisi ikuisesti kaipaamaan heitä, mutta tiesi heidän tulevaisuutensa olevan valoisa ja pitkä. Hän oli varma siitä.
”Helmi, Tiikeri, Indigo”, Nova hymyili heille ja kutsui heidät luokseen. ”Te olette kasvaneet vahvoiksi ja upeiksi kissoiksi. Toivon, että pystytte jatkamaan sitä vielä kuita ja kuita. Ehkä jonakin päivänä tapaamme vielä.”
Sisaruskolmikko vilkaisi toisiaan häkeltyneenä. ”Minne sinä olet menossa?” Helmi kysyi pää kallellaan. Indigon silmissä välähti ja hän luimisti korviaan. Hän arvasi jo.
”Kasvattakaa pennuistanne vahvat ja yhtä upeat kuin te itse olette”, Nova hymyili heille ja tunsi kuinka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. ”Minä… minä lähden etsimään Supihampaan, kissan, jota rakastan koko sydämestäni. Minä lähden paikkaan, jonne koen kuuluvani. En koskaan anna teidän unohtua mielestäni. Tulette aina olemaan sydämessäni ja toivon, että tapaamme vielä.”
Nova kosketti hänen nenäänsä, sitten Helmen ja sitten Indigon. Hän kohtasi Indigon katseen. ”Sinusta tulee upea johtaja, olen aina tiennyt sen. Johdat laumaa kunniakkaasti ja teet siitä sellaisen, joka sen olisi pitänyt aina olla.”
”Kiitos, isä, kaikesta”, Indigo sanoi ja painoi päänsä. ”Lauma tulee aina muistamaan sinut.”
Nova nyökkäsi. Hän katseli pentujaan vielä hetken ennen kuin kääntyi ja lähti kulkemaan tuttua polkua kohti Jokiklaania.

Aurinko oli jo laskemaan päin, kun Nova seisoi Jokiklaanin reviirin rajamailla. Hän oli seissyt siinä hetken aikaa ja pohtinut, voisiko hän oikeasti olla osa klaania. Supihampaan klaania. Ottaisiko naaras häntä enää vastaan? Entä Jokiklaani? Ottaisiko Jokiklaani vastaan Yönkajon lauman jäsenen, sen entisen johtajan?
Novan vatsassa pisteli pelko. Entä jos hänet käännytettäisiin pois? Mitä hän sitten tekisi? Menisikö hän takaisin laumaansa?
Kolli oli käynyt päänsä sisällä läpi jokaisen mahdollisen vastauksen ja perustelun sille, miksi hänen pitäisi saada liittyä Jokiklaaniin. Mutta mitä enemmän hän ajatteli rajan ylittämistä, sitä enemmän hän epäili itseään. Hän oli, kippurahäntä sentään, Yönkajon lauman entinen johtaja. Suurin osa klaanikissoista oli nähnyt hänet siinä suuressa taistelussa ja ennen sitä jo silloin, kun Novan isä oli tehnyt sen uhkauksen klaaneja kohtaan.
Monet pitäisivät häntä vakoojana tai ihan hulluna.
Nova ei ehtinyt edes panikoida, kun näki jo Jokiklaanin rajapartion lähestyvän. Nova nielaisi, veti syvää henkeä ja valmistautui kohtaamaan jokiklaanilaiset.
Hänen katseensa kuitenkin suli, kun hän näki Supihampaan. Kollin sydämmessä hyppäsi, kun hän kohtasi naaraan katseen. Juovikas naaras jähmettyi niille sijoilleen ja hänen vihreät silmänsä levisivät. Hän näytti olevan suuressa epäuskossa, kun katseli Novaa.
”Yönkajon lauma!” yksi kissoista ulvaisi ja juoksi suoraa Novaa kohti.
”Seis!” Supihammas älähti ja juoksi klaanitoverinsa eteen.
”Mitä sinä teet?” oranssi kolli ärähti naaraalle. ”Tuo on Yönkajon laumalainen! Vihollinen! Tappaja!”
”Tulen rauhassa”, Nova sanoi tyynesti.
”Joo, niin varmaan”, oranssi kolli pörhisteli turkkiaan.
”Leijonaraita”, Surpihammas puhutteli kollia, ”tuo kissa pelasti minun henkeni.”
Leijonaraidaksi puhuteltu kissa hätkähti ja vilkaisi Supihammasta ihmeissään. ”Mitä?”
”Muistatko, kun minut kaapattiin?” naaras kysyi. ”Nova piti huolta, että olin turvassa ja sain ruokaa. Hän oli se kissa, joka auttoi minut pakoon.”
”Et voi olla tosissasi”, Leijonaraita huokaisi. Hän mulkaisi vielä kerran Novaa ennen kuin istui alas. ”Mitä se tekee täällä sitten nyt? Ei sillä ole mitään asiaa tänne!”
”Minä… Minä tahdon puhua päällikkönne kanssa”, Nova sanoi jämäkästi. Leijonaraita nauroi hetken, mutta lopetti, kun tajusi kilpikonnakuviollisen kollin olevan tosissaan.
”Minä menen edeltä leiriin”, oranssi kolli sanoi sitten, ”varoittamaan. Ei sitä tiedä, jos perässä tuleekin joukko hyökkääviä kissoja.”
”Mit-” harmahtava naaras asteli Supihampaan luokse ja räpäytti hämmentyneenä silmiään, kun näki Novan rajalla. ”No hei.”
”Pärjäilkää!” Leijonaraita murisi ja lähti sitten juoksuun.
”Hei, Supihammas”, Nova sanoi lempeästi hymyillen. Supihampaan katse suli ja naaras otti askeleen eteenpäin. Nova painoi päänsä naaraan päätä vasten ja huokaisi helpottuneena. Supihammas oli kunnossa ja terve.
”Miten sinä olet täällä?” Supihammas kysyi kuiskaten. ”Onneksi olet kunnossa.”
”Supihammas”, harmahtava naaras kutsui klaanitoveriaan. ”Viedään hänet leiriin.”
”Aivan, niin, kiitos, Yksisiipi”, Supihammas nyökkäsi ja kehotti Novaa ylittämään rajan Jokiklaanin puolelle.
Nova veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Tässä hän nyt oli, astumassa Jokiklaanin reviirille.

”Miksi sinun pitäisi saada liittyä Jokiklaaniin?” Jokiklaan päällikkö Valkotähti kysyi. Hän seisoi Virtakiven päällä ja tuijotti suoraan Novaa silmiin. ”Laumasi on aiheuttanut paljon kuolemaa ja tuskaa. Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun nyt?”
Nova huokaisi syvään. ”En voi koskaan korvata sitä, mitä minun kissani ovat tehneet. Mitä he ovat aiheuttaneet. Mutta se en ole ollut minä, joka on käskenyt heidät tappamaan. Se oli minun hullu isäni. Minä olen tehnyt kaikkeni isäni kuoleman jälkeen, jotta surun ja raivon sokaisemat kissat eivät hyökkäisi enää klaanien kimppuun. Ja nyt he eivät enää koskaan hyökkää ja yritä valloittaa klaanien reviirejä.”
”Voitko tosiaan luvata jotain tuollaista?” joku huusi.
”Voin!” Nova nousi seisomaan. ”Laumalla on uusi johtaja, joka tulee viemään lauman pois klaanien luota. He etsivät uuden kodin kaukaa täältä. Minä en ole koskaan halunnut pahaa kellekään teistä. Olen tehnyt kaiken minkä vain yksi kissa voi tehdä, jotta kukaan teistä ei joutui kärsimään yhtään enempää lauman takia.”
”Hän pelasti minun henkeni”, Supihammas puhui sitten ja katseli klaaninsa kissoja. ”Hän piti minut elossa ja turvassa silloin, kun olin vankina heidän luonaan. Hän piti huolta, että myös Myrskyklaanin oppilas pysyi hengissä. Ilman häntä, en seisoisi tässä ja olisi koskaan päässyt pakoon. Hän on uhmannut omaa henkeään meidän kaikkien vuoksi.”
Kissojen joukossa kävi supina. Nova seisoi leirin keskellä hermostuksissaan, vaikka vaikutti tyynen rauhalliselta.
”Teillä olisi mahdollisuus tappaa minut nyt”, Nova sanoi sitten ja kohtasi kissojen katseita. ”Olen yksin teidän leirissänne, avuttomana. Minulla ei ole mitään halua tai syytä satuttaa klaanikissoja. Teitä. Jokiklaanin kissoja. Ja nöyränä pyydän, että minut hyväksyttäisiin uskollisena kissana Jokiklaanin rivistöön. Minun uskollisuuteni kuuluu tälle klaanille eikä laumalle, joka ei ole koskaan ollut minun kotini.”
Valkotähti tuijotti hetken aikaa Novaa ja vilkaisi sitten Supihammasta ja lopulta parantajiaan ja varapäällikköään.
”Hyvä on”, Valkotähti sanoi ja Novan katse kirkastui, ”mutta minulla on muutama ehto. Jos yksikään Yönkajon lauman kissa hyökkää minun kissojeni kimppuun etkä sinä osoita uskollisuuttasi meille, et kuulu Jokiklaaniin. Mutta jos ehdot täyttyvät ja osoitat paikkasi ja uskollisuutesi täällä, sinusta tulee lopullisesti Jokiklaanin kissa. Annan sinun jäädä ja opetella elämään Jokiklaanin kissana ja soturilain mukaan. Toivon, että teen oikean valinnan.”
Nova painoi päänsä alas kunnioittavasti. ”Tietysti. Lupaan uskollisuuteni Jokiklaanille ja klaanien esi-isille.”
Supihammas loikki kirkas hymy kasvoillaan Novan luokse ja alkoi esittelemään Novalle leiriä. Nova tunsi helpotuksen aallon kulkevan hänen ylitseen. Hän oli päässyt Jokiklaanin ja Supihampaan luokse. Hän… hän oli tosiaan tehnyt sen. Ja hän aikoisi osoittaa paikkansa ja uskollisuutensa jokaisella kissalle. Kaikki eivät tulisi luottamaan hänen koskaan, mutta hän ei antaisi sen koskaan hidastaa itseään. Hän tekisi kaikkensa, jotta voisi osoittaa olevansa Jokiklaanin kissa. Hän kuului juuri tänne.
Kolli tunsi olonsa niin vapaaksi ja kotoisaksi. Se vapaus oli niin uusi tunne ja Nova ei koskaan aikoisi menettää sitä. Hän rakasti sitä tunnetta.
Hän opettelisi metsästämään ja taistelemaan kuin klaanikissa ja hän oppisi jokaisen klaanikissan tavan niin hyvin kuin vain mahdollista. Hän oppisi jokaisen kissan nimen, hän oppisi soturilain, hän oppisi kaiken. Hän oli valmis siihen eikä hän halunnut mitään muuta niin paljon.
Paitsi ehkä rakastaa Supihammasta koko sydämestään. Ja nyt hän voisi tehdä niin, koko loppuelämänsä ajan. He käpertyivät kiinni toisiinsa soturien pesän uumenissa, kun aurinko laski ja tähtitaivas peitti järven. Hän oli viimeinkin rakkaansa luona.
Nova kosketti hellästi Supihampaan nenää ja hymyili itsekseen. Hän oli viimeinkin kotona.
Tämä oli hänen klaaninsa nyt ja hän tekisi kaikkensa tämän klaanin vuoksi. Hän tekisi kaikkensa Supihampaan vuoksi.

//olipa tosi kämänen tarina, mutta halusin saada tän viimeinkin kirjoitettua

Punatassu, luku 2


"Hyvä, Punatassu. Juuri noin. Jos vastustaja yrittää päästä alle, hyppää sinä päälle. Kokeillaan vielä kerran tätä", Mustaraita sanoi. Nämä kissat olivat jo tulleet aika tutuiksi. Välillä hän näki isäänsäkin täällä. Joskus joku liekinvärinen kolli oli yrittänyt puhua hänelle, mutta hän oli loikannut kollin päälle, ja tämä oli huomannut ettei häntä voinut noin vain lähestyä. Hän oli edennyt taistelussa jo melko paljon tämän paikan ansiosta, ja osasi taistella paremmin kuin veljensä, Tiikeritassu. Tiikeritassun suhteen, hän ei kyllä ollut vielä ollenkaan puhunut Tähtiklaanista. Tiikeritassulla oli aina jotain menoa. Täytyisi kai hankkia ystäviä. Ääh, en minä kaipaa ketään. Ystävät tai rakkaus ei tulisi ikinä menemään taistelutaitojen ja uskollisuuden edelle.

Joku ravisteli häntä hereille.
"Punatassu! Mikä se "Synkkä metsä" oikein on?" kysyi Tiikeritassu. Punatassu mietti hetken mitä vastata.
"Tuota, Synkkä metsä on paikka jossa oppisit paljon taisteluliikkeitä… Tähtiklaani ei opeta niitä, joten tuota… minäkään en oikein tuota.. halua olla Tähtiklaanin kanssa tekemisissä, ja tuota noin… Synkässä metsässä on kuolleita kissoja, joita Tähtiklaani ei ole ottanut riveihinsä, joten kai Synkkä metsä on parempi kuin tähtiklaani?" Punatassu aloitti.
"Tule sinäkin käymään siellä! Minä ja Jokiväre olemme myös siellä harjoittelemassa!"
"No, enpä nyt oikein tiedä.. minusta se ei kuulosta kauhean hyvältä", Tiikeritassu sanoi. Punatassu katsahti häneen. Sitten hän nousi, venytteli ja lähti pois oppilaiden pesästä, kuin ei olisi kuullutkaan mitä Tiikeritassuoli sanonut Veli katsoi pää kallellaan hetken Punatassua . Mitähän tänään harjoitellaan? Ehkä metsästystä, kun nythän vaikuttaa ihanteelliselta alkuhiirenkorvan ajalta metsästykseen. Tai siis siihen verrattuna, mitä lehtikatona sai riistaa. Punatassu etsi katseellaan mestariaan. Ja siinä samassa Sädelaulu tuli soturien pesästä ja viittoi hännällään häntä seuraamaan.
"Menemme metsästämään", Sädelaulu ilmoitti. Punatassu seurasi mdstariaan, ja hyppeli innokkaasti valmiina upottamaan kyntensä johonkin saaliiseen. Sitten Sädelaulu nosti häntänsä Punatassun suun eteen käskyksi olla hiljaa. Punatassu totteli, ja haistoi itsekin jäniksen. Punatassu päätti itse lähteä etsimään saalista. Hän hyppeli energisesti Varjoklaanin vähäisessä aluskasvillisuudessa. Hiiri! Punatassu pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi loikkaetäisyyden päähän hiirestä. Sitten hän näki ruskearaidallisen turkin vilahduksen puun takana. Tiikeritassu tuli lähemmäs häntä, ja hänen veljensä käpälän alla raksahti risu. Hiiri pakeni oitis.
"Tiikeritassu! Tuosta olisi saanut hyvän aterian!" Punatassu murahti kiukuissaan. Tiikeritassu katsoi häneen säikähtäneenä.
"Anteeksi! En minä tiennyt, että sinä vaanit saalista! Minä voin auttaa sinua metsästämisessä", Tiikeritassu sanoi. Punatassu murahti.
"Syytä olisikin", kolli mutisi. Sitten hän katsoi uteliaana veljeensä.
"Mitä sinä oikeastaan edes teit täällä?" Punatassu kysyi uteliaana. Tiikeritassu heilautti häntäänsä.
"Tulin metsästämään", Tiikeritassu sanoi rauhallisesti. Jos tuon olisi sanonut kuka tahansa muu, Punatassu olisi ollut varma että hän valehtelisi, mutta kyse oli Tiikeritassusta, joka oli varmaan rehellisin kissa Varjoklaanista. Punatassu nyökkäsi, ja lähti takaisin sinne päin mistä oli tullut. Ehkäpä Sädelaulu oli saanut jäniksen.



"Punatassu! Saitko mitään?" Sädelaulu kysyi. Punatassu pudisteli päätään.
"Astuin vahingossa oksan päälle", Punatassu tokaisi.

Luku 10

Heräsin vesipisaroiden vaimeaan liplatukseen lumen sulaessa oppilaiden pesän katolta. Venyttelin hetken sammalpedilläni ennen kuin aloin tehdä aamupesua.
“Koivutassu!” kuului Lumivarjon ääni pesän suulta. Nousin vikkelästi ylös ja menin mestarini luokse.
“Ajattelin, että tänään voisi olla hyvä päivä tehdä sinulle pieni koe”, naaras hymyili leveästi ja kallistin päätäni kysyvästi.
“Sinun tulee tämän päivän aikana saalistaa mahdollisimman paljon tuoresaalista. Minä seuraan sinua ilman, että huomaat minun läsnäoloani. Miltä kuulostaa?” Lumivarjo kysyi.
“Sopii. Lähdenkö nyt heti?” kysyin.
“Lähde vaan”, Lumivarjo nyökkäsi ja lähdin heti ulos leiristä. Päätin saada tänään enemmän saalista kuin olin ikinä ennen saanut.

Alku ei näyttänyt lupaavalta. Olin jotenkin niin jännityksestä ja innostuksesta täpinöissäni etten ollut saanut kuin yhden hiiren vaikka olin ollut matkassa jo hyvän tovin. Päätin istahtaa ihan hetkeksi lämpimään aurinkoon rauhoittelemaan itseäni. Yritin saada keskittymiskykyni kohdalleen päivän koitosta varten.
“Sinä pystyt tähän, Koivutassu. Nyt vain hengität ja rauhoitut”, mutisin itselleni kannustavia sanoja ja hengitin syvään. Pieni tauko teki selvästi tehtävänsä, koska sain heti sen jälkeen taas itseni kuriin ja haistoin mustarastaan tuoksun ilmassa. Hiivin hiljaa läheiseen pensaikkoon ja seurasin silmä tarkkana edessä olevan linnun liikkeitä. Mustarastaan nokkiessa maata ruuan toivossa iskin kiinni.
Kiitin Tähtiklaania saadusta saaliista ja kaivoin sen maahan piiloon odottamaan. Sen tehtyäni sain jo vainun seuraavasta kohteesta ja lähdin seuraamaan metsähiiren jättämää hajujälkeä.

Auringon osuessa huippuunsa olin saanut kokoon jo hyvän tuoresaaliskasan ja olin tyytyväinen tähän astiseen suoritukseeni. Toivoin kovasti, että myös Lumivarjo olisi tyytyväinen alun haparoinnista huolimatta.
Seuraavaksi haistoin lähellä järveä kävellessäni vesimyyrän joka söi kaikessa rauhassa ateriaansa heinikon suojissa tietämättä kohtalostaan. Minulla ei mennyt kauaa, kun sain pienen otuksen hengiltä ja piilotettua sen maahan odottamaan.
Tassuttelin lähellä rajaa joka erotti meidän klaanin ja Jokiklaanin alueet toisistaan. Haistoin kaukana sijaitsevan jokiklaanilaisen tuoksun ja mietin oliko siellä metsästykset myös käynnissä.
Hyppäsin erään kiven yli jonka alta paljastuikin hiiren pesä jossa kaksi hiirtä oleskelivat parhaillaan. Nappasin ne tuoresaaliiksi ja piilotin ne ennen kuin jatkoin matkaani. Pistin tarkasti muistiin metsästysreittini jotta löytäisin saamani saaliit kotimatkalla.

Auringon laskiessa tunsin miten nälkä alkoi kurnia vatsanpohjallani. Se huusi tyhjyyttään ja tappaessani tuoresaaliin toisensa jälkeen nälkäni vain kasvoi. Nuolin veren tahrimat tassuni puhtaiksi ja toivoin, että pääsisin pian syömään.
Saalistin vielä pienen linnun ja oravan ennen kuin lähdin viemään päiväni saalista leiriin.
Ensin vein juuri saamani linnun ja oravan sekä matkan varrelta kaivoin esiin kaksi hiirtä jotka olin aikaisemmin sinä päivänä piilottanut ja kiikutin ne klaanin tuoresaaliskasaan.
Sitten lähdin seuraamaan kulkemaani reittiä ja etsin vesimyyrän, kaksi hiirtä ja toisen oravan piiloista ja vein ne leiriin.
Kävin vielä kaksi kertaa hakemassa tuoresaaliit piiloista joihin olin ne jättänyt suojaan kunnes olin saanut kaikki tuotua. Saalista oli tullut todella hyvin. Aurinko oli paistanut ja eläimiä oli ollut liikkeellä paljon. Hiirenkorvan aika oli tosiaan tullut.

“Hieno suoritus, Koivutassu”, Lumivarjo maukaisi takaani juuri, kun olin saanut klaanin vanhimmille vietyä heille kuuluvan aterian.
“Kiitos. En tiedä huomasitko miten minulla vähän takkuili alussa”, virnistin vaivautuneena.
“Huomasin minä mutta se ei selvästi haitannut, kun katsoo päivän saalista jonka toit klaanille”, Lumivarjo hymyili. “Menehän nyt syömään. Kuulen miten vatsasi murisee.”

Söin tyytyväisenä maukkaan mustarastaan jonka sulat ensin nypin parhaani mukaan siitä irti.
“Sinä olet ollut koko päivän poissa”, Sadetassu totesi liittyessään seuraani.
“Lumivarjo laittoi minut metsästämään koko päiväksi ja samalla hän arvioi toimiani”, kerroin samalla, kun sain nielastua juuri puraisemani palan.
“Miten meni?” naaras kysyi uteliaana.
“Tosi hyvin”, mumisin puraistessani juuri uuden palan ruuastani.
“Minä tein saman eilen. Kettuhalla kehui kuinka erinomaisen hiljaa osasin lähestyä kohdettani”, Sadetassu hymyili hieman ujosti.
“Hiipimisen sinä kyllä osaat! Jopa minä säikähdän välillä, kun tulet niin hiljaa viereen etten edes huomaa”, naurahdin.
“Sinä taas olet vikkelä kuin mikä. En tule ikinä voittamaan sinua juoksukisassa”, Sadetassu naurahti vuorostaan.

Syötyämme vaihdoimme hetken kieliä keskenämme ennen kuin menimme pimeään oppilaiden pesään ja asetuimme sammalpedeille nukkumaan. Siinä hetkessä en tiennyt että yö oppilaiden pesässä tulisi olemaan minun ja Sadetassun osalta viimeinen.

Seuraavana aamuna heräsimme Sadetassun kanssa samaan aikaan. Hieroin unisesti silmiäni samalla kun kuuntelin Sadetassun hiljaista haukotusta.
“Tassujani särkee”, irvistin venytellessäni niitä.
“Sinä metsästit koko eilisen päivän niin ei ihme”, ystäväni haukotteli.
“Ja taisin myös nukkua niiden päällä koko yön. Osa tassuistani on ihan tunnottomat”, totesin samalla, kun yritin saada toiseen etu-ja takatassuun veren taas kiertämään.
“Oletteko hereillä Sadetassu ja Koivutassu?” kuului pesän suulta Kettuhallan karhea ääni.
“Jotakuinkin”, Sadetassu vastasi yrittäen saada itsensä hereille.
“Tulkaahan tänne”, naaraan mestari sanoi joten nousimme mennäksemme ulos pesästä kollin luo.
“Huomenta”, Lumivarjo toivotti pirteänä ja näin heti että jotain oli tekeillä.
“Miksi sinulla on tuollainen katse? Mitä on tapahtunut?” kysyin ihmeissäni katsoessani mestariani joka ei selvästi meinannut pysyä nahoissaan.
“Keskustelimme eilen molemmat Hallatähden kanssa”, Kettuhalla aloitti.
“Kerroimme hänelle miten olitte suoriutuneet metsästyskokeestanne erinomaisin tuloksin”, Lumivarjo jatkoi.
“Hän on päättänyt nimittää teidät molemmat sotureiksi”, Kettuhalla hymyili leveästi ja ylpeänä.
“Mitä?” henkäisin ja vilkaisimme Sadetassun kanssa toisiamme epäuskoisina. Nytkö oli tullut vihdoin se aika, kun saisimme soturin arvon? En ollut uskoa sitä.
“Tehkää aamupesunne rauhassa ja olkaa valmiina, kun Hallatähti menee Vuoksikalliolle kutsumaan klaanin koolle nimitystilaisuuttanne varten”, Lumivarjo sanoi ja nuolaisi minua olalta kehräten iloisesti. Nyökkäsimme Sadetassun kanssa ja mestareiden lähdettyä vilkaisimme jälleen toisiamme.
“Ei voi olla totta”, Sadetassu sanoi hiljaa häntä väpättäen innostuksesta.
“Ei niin”, nyökkäsin silmät loistaen.
“Meistä tulee sotureita ja te pääsette tekemään Iltakatseen kanssa pentuja” Sadetassu hihkaisi ja suljin äkkiä ystäväni suun tassullani vaikka hän olikin sanonut lauseensa niin hiljaa ettei kukaan olisi sitä muutenkaan kuullut.
“Ei nyt kuitenkaan mennä asioiden edelle”, huokaisin ryhtyessäni pesemään tassujani.
“Olet oikeassa. Ensin soturinimi sitten kumppanuus ja sen jälkeen pennut”, Sadetassu virnisti ilkikurisesti.
“Ei vaan soturinimen jälkeen tulee soturinimeen tottuminen, soturitehtävien suorittaminen ja niin edelleen”, virnistin ystävälleni takaisin.
“Olet tylsä”, Sadetassu näytti minulle leikkisästi kieltä ja tuhahdin tälle huvittuneena.

Aamupesun jälkeen istuimme Sadetassun kanssa kuin tatit ja katsoimme tarkkaavaisina Vuoksikalliota kohti. Meidän molempien hännänpäät vipattivat kärsimättöminä ja minusta tuntui, kuin aika olisi äkkiä pysähtynyt. Kunnes vihdoin Hallatähti astui ulos pesästään, vilkaisi meitä kohti hymyillen ja lähti kokoontumispaikkaa kohti.
Lähdimme siltä istumalta Sadetassun kanssa Vuoksikallion läheisyyteen.
“Kokoontukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanin kokoukseen!” päällikkö kajautti ilmoille ja kokoontumispaikalle alkoi virrata kissoja pesistä ja niiden edustoilta.
“Olemme kokoontuneet, koska näiden kahden ahkeran oppilaan on aika saada soturinimensä ja liittyä soturien riveihin suojelemaan ja taistelemaan klaaninsa puolesta”, Hallatähti lausui katsoen meitä hymyillen. Näin miten Honkasydän katsoi minua ylpeyttä silmissään ja Iltakatse hänen vierellään ei pystynyt pidättämään leveää hymyään.
“Koivutassu, aloitetaan sinusta”, päällikkö aloitti ja tunsin miten sydämeni alkoi jyskyttää nopeampaa tahtia rinnassani.
“Minä, Hallatähti, Taivasklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Koivutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Hallatähti kysyi.
“Lupaan”, vastasin niin kuuluvalla äänellä kuin siinä hetkessä taisin.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Koivutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Koivukajo. Tähtiklaani kunnioittaa sinun hyvyyttäsi ja oikeudenmukaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Taivasklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö hymyili jonka jälkeen hän laskeutuin luokseni koskettamaan päälakeani ja nuolaisin häntä kunnioittavasti lapaan. Sen tehtyään hän nimitti vielä Sadetassun soturikisi joka sai soturinimekseen Sadekatse.
Päällikön kosketettua myös Sadekatseen päälakea ja ystäväni nuolaistua tätä kunnioittavasti lapaan alkoi klaani yhteen ääneen huutaa uusia soturinimiämme. Sen jälkeen koko klaani tuli yksitellen onnittelemaan meitä. Myös Syyslilja tuli selvästi vastentahtoisesti Honkasydämen kannoilla lausumaan minulle onnittelut soturinimestäni mutta Korppitassua en nähnyt missään. Olin varma ettei hän ollut onnellinen soturiksi nimittämisestäni.
“Onneksi olkoon uudet soturit”, Iltakatse tuli aivan joukon viimeisenä onnittelemaan meitä.
“Kiitos”, vastasimme Sadekatseen kanssa yhteen ääneen.
“Minä menen isäni ja emoni luo. Nähdään sitten illan suussa, Koivukajo!” Sadekatse hymyili iloisesti ennen kuin lähti Tiikerilumen ja Kuurakuiskauksen luo heidän odottaessa tytärtään soturien pesän edustalla.
“Olet nyt soturi”, Iltakatse hymyili.
“Niinpä olen”, naurahdin jota seurasi vaivaannuttava hiljaisuus.
“Mitäs sitten?” Iltakatse avasi suunsa yrittäen saada selvästi ajatuksensa kasaan.
“Kerro sinä”, totesin ja tunsin miten minua alkoi jostain syystä hirveästi ujostuttamaan ja vatsassani alkoi myllertää.
“Jahas no tuota”, Iltakatse aloitti samalla, kun istahti viereeni ja katseli muualle kasaten edelleen itseään. Sitä seurasi jälleen vaivaannuttava hiljaisuus.
“Koivukajo on hieno nimi”, kolli sanoi rikkoen hiljaisuuden.
“Kiitos”, nyökkäsin ja yritin rauhoitella sykettäni.
“Eipä kestä”, Iltakatse totesi lyhyesti ja ytimekkäästi. Kolmas vaivaannuttava hiljaisuus yhden lyhyen keskustelun aikana oli jo liikaa ja sai minut huokaisemaan syvään.
“Onko näin takeltelevaa keskustelua meillä ennen ollutkaan”, totesin sitten ja Iltakatse naurahti vieressäni joka sai hänet selvästi hieman rentoutumaan.
“Ei ole ollut. Ensimmäinen kerta. Olen pahoillani. Joku kissa on tainnut viedä kieleni”, kolli virnisti raapien niskaansa hämmentyneen oloisena.
“Kysy nyt vain se kysymys jota olet pyöritellyt päässäsi monen kuun ajan”, naurahdin ja yritin ettei ääneni hykertelisi niin kovasti jännityksestä.
“Niin no siis. Haluaisitkohan sinä Koivukajo… tuota”, Iltakatse takelteli taas sanoissaan ja hän yritti muodostaa kysymystä huulilleen.
“Haluaisinko minä mitä?” kysyin sitten vaikka tiesin varsin hyvin mitä kolli yritti sanoa.
“No siis. Haluaisitkohan sinä..” Iltakatse sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
“Haluaisitko ryhtyä vihdoin ja viimein virallisesti kumppanikseni?” hän kysyi kysymyksen yhteen hengen vetoon niin nopeasti, että minulta pääsi tirskahdus.
“Haluan”, naurahdin ja Iltakatse huokaisi helpotuksesta ja hän rentoutui silmissä.
“Olen jännittänyt tätä päivää ikuisuuden ja miettinyt miten sen kysyisin ja sitten kaikki meni ihan plörinäksi”, kolli huokaisi sulkien silmänsä kuin haluten vajota maan alle.
“Ei se nyt niin plörinäksi mennyt”, totesin huvittuneena yrittäen pidättää nauruani.
“Älä siinä yritä lohduttaa minua. Minä näen, että sinua naurattaa”, Iltakatse tökkäsi minua kylkeen tassullaan ja purskahdin nauruun.
“Olen pahoillani”, nauroin ja yritin saada hermostuneen hykertelyni loppumaan.
“Mutta nyt se on tehty. Meni miten meni niin nyt se on tehty”, Iltakatse huokaisi päätään pudistellen.
“Olet hauska”, totesin hymyillen saatuani itseni vähän rauhoittumaan.
“No kiva, kiitos”, Iltakatse virnisti ja katsahdimme toisiamme huvittuneina. Hieno aloitus kumppanuudelle etten sanoisi.

Auringon laskiessa Sadekatse asteli luokseni soturienpesän edustalle hiljaista ja sanatonta vartiointiyötä varten. Iltakatse lähti soturien pesään nuolaistuaan ensin poskeani ja nyökäten Sadekatseelle hymyillen tervehdyksen.
Sadekatse katsoi minua uteliaana ja vaihdoimme tietoisen silmäyksen toisiimme. Ystäväni alkoi hymyilemään leveästi ymmärtäessään, että nyt se oli virallista. Minä ja Iltakatse olimme vihdoin kumppaneita. Tästä alkaisi täysin uusi luku elämässäni.

Luku 1

Musta turkki kimalteli auringon paistaessa suoraan siihen hiirenkorvan aamussa. Liekopentu tunsi jännityksen sisällään, sillä hän oli vihdoin pääsemässä oppilaaksi. Oli koittanut päivä, jota hän oli odottanut kuin kuuta nousevaa. Pentutarha oli alkanut käydä ahtaaksi ja tylsäksi ja Liekopentu oli jo valmis asettamaan tassunsa suureen maailmaan. Liekopennun emo Korppitaivas suki poikansa turkkia kun Liekopentu asetti keltaisenvihreiden silmiensä katseen kohti suurtasannetta ja klaanin päällikön Valhetähden pesää. Musta kolli oli jo varautunut Valhetähden tulevan pian ulos ja päästämään hänet jännityksestä.

Korppitaivas puski Liekopentua lempeästi. Kolli kuuli emonsa kehräyksen ja kehräsi itse myös. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. “En voisi olla ylpeämpi sinusta”, Korppitaivas huokaisi ääni väristen. Liekopentu hymyili emolleen. “Sinusta tulee kaikkien aikojen paras soturi.” Liekopentu oli itse vain valmis jo pääsemään oppimaan uutta, sekä palvelemaan Myrskyklaania niin hyvin kuin pystyi.

Vihdoin jännittynyt odotus sai päätöksensä, kun Valhetähti astui pesästänsä ulos ja kajautti kutsun klaanille: “Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurtasanteen juurelle!” Liekopentu kääntyi katsemaan taaksepäin pentutarhan oviaukkoa kohti. Missähän Havupentu viipyi? Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa kun hänen isänsä Roihumieli kantoi hänen siskoaan niskakarvoista kiinni pitäen. Tämä pudotti Havupennun Liekopennun viereen ja kolli ei voinut olla naurahtamatta hänen siskonsa sekaisin oleville karvoille. Korppitaivas ei tuntunut olevan samaa mieltä ja tulikin äkkiä puhdistamaan tytärtään. “Miten ehdit päästää hänet tämmöiseen kuntoon. Pesin jo hänet jo aiemmin tänään!” naaras panikoi ja Roihumieli vain pudisti päätään: “Opetin hänelle taisteluliikkeitä. Ei tuleva soturi pientä likaantumista pelkää”, kolli tuumi saadeen kumppaninsa panikoimaan vain lisää. “Olisitte voineet tehdä sen minä tahansa muuna hetkenä kuin juuri ennen heidän nimitysmenojaan!” Havupentu valitti emonsa liian rajuista kielenvedoista kun Roihumieli tuli taas puskemaan poikaansa hellästi. “Miltä tuntuu kun kohta seuraat isäsi jalanjäljissä”, hän naurahti katsoen suoraan eteenpäin suurtasanteelle ja heidän päällikköään. Klaanikissat olivat vihdoin alkaneet kerääntyä kokoontumispaikalle. Ei siis enää kauaa, että sisarusten nimitystilaisuus alkaisi. Liekopentu piti katseensa tarkasti Valhetähdessä. Hän ihaili päällikön itsevarmaa olemusta. Hän toivoi olevansa joku päivä samanlainen. Kun hän katsoi taas isäänsä, hän näki tässäkin paljon piirteitä, mitä toivoi itsekin joku päivä omaavansa. “Olen niin valmis poistumaan leiristä”, Liekopentu hymyili isälleen. Roihumieli puski häntä lempeästi ja hymyili takaisin.

“Meidän on aika nimittää kaksi uutta oppilasta”, Valhetähti kajautti ilmoille. “Liekopentu ja Havupentu ovat kuusi kuuta vanhoja ja heistä on aika tulla oppilaita.” Liekopentu tunsi jännityksen kasvavan sisällään ja hän tunsi vieressään olevan Havupennun hännän huiskivan ärsyttävästi häntä kohti. Hänen siskonsa innostus oli silmin nähtävää.

“Liekopentu, on aika että sinusta tulee oppilas. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Liekotassuna. Mestariksesi tulee Tiikeriyö jonka uskon välittävän kaiken oppimansa sinulle.” Liekopentu tärisi astellessaan kohti uutta mestariaan. Liekopentu kurkotti koskettamaan mestarinsa kuonoa ja käänsi sitten katseensa Havupentuun. Hänen siskonsa oli saanut mestarikseen Pihkahumun ja myös he koskettivat kuonoja. Korppitaivaan ilme ei olisi voinut olla ylpeämpi ja Roihumieli vinkkasi Liekotassulle silmäänsä. Liekotassu käänsi katseensa mestariaan kohti. Tiikeriyö näytti rohkealta ja Liekotassu oli iloinen uudesta mestaristaan. Hän hymyili itsekseen katsoessaan kaukaisuuteen. Klaani hurrasi heille ja huusi heidän uusia nimiään. Liekotassu tiesi Havutassun nauttivan joka hetkestä. Hän seisoi hiljaa paikallaan odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

“Ajattelimme viedä sinut ja Havutassun reviiriin tutustumiskierrokselle”, Tiikeriyö sanoi saaden Liekotassun havahtumaan ajatuksistaan. Hän nyökkäsi yrittäen löytää siskonsa katseellaan. Hän pian huomasikin tämän jo pomppimalla innoissaan mestarinsa ympärillä Myrskyklaanin leirin uloskäynnillä. Liekotassu käveli siskonsa vierelle naurahtaen. “Yritähän pysyä käpälissäsi hurjapää. Emme ole vielä edes ehtineet näkemään hurjaa Varjoklaanin rajaa.” Havutassu katsoi Liekotassua ärsyntyneellä katseella joka kuitenkin katosi nopeasti hänen kasvoiltaan. “Tiedän että olet ihan yhtä innoissasi kuin minä, Liekotassu.” hänen siskonsa sanoi takaisin kuulostellen veljensä uutta nimeä suussaan. Liekotassu vain kohautti lapojaan ja käänsi katseensa sitten Tiikeriyöhön päin: “Aiommeko saalistaa jo tänään?” hän kysyi, yrittäen kuulostaa siltä kuin olisi jo perillä kaikesta mitä hän oppilaana tulisi tekemään ja hänen juuri esittämänsä kysymys oli kuin mikä tahansa kysymys jonka hän päivittäin heitti. Tiikeriyö pudisti päätään. “Tuskin meillä tänään aikaa siihen on”, hän totesi. “Reviirin läpikäyminen vie teidän molempien voimat varmasti aika pian.” “Minä jaksan kyllä vielä saalistaa ja taistellakin tänään!” Havutassu huusi syöksähtäen yhtäkkiä Tiikeriyön ja Liekotassun välistä uloskäynnin toiselle puolelle. “Voidaanko jo mennääää?” Valkopäinen musta kissa vinkui ja Liekotassun oli estettävä itseään jottei hän käskisi siskoaan olemaan hiljaa.

Joukko lähti vihdoin leirin ulkopuolelle. Liekotassun nenä täyttyi uusista tuoksuista ja hänen korvansa uusista äänistä. Aurinko paistoi kauniisti puiden lävitse langeten säteitään lumihankeen. Kolli ei uskonut koskaan nähneensä mitään niin kaunista. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Myrskyklaanin tuoksu oli pehmeä ja lämmin. Ainakin Liekotassun mielestä. Hän tunsi olonsa kotoisaksi puiden alla, suojassa liioilta katseilta. Tuntui kun hän olisi omassa rauhassa, vaikka hänen seurassaan olikin kolme muuta kissaa. Havutassu tuntui yli-innokkaalta pennulta, mistä hän ei toki kaukana ollut. Liekotassu katsoi siskonsa pomppivan hangessa, mahdollisesti karkottaen kaikki saaliseläimet tiehensä, mutta koska kummankaan heidän mestari ei tuntunut sanovan asiaan mitään, yritti hänkin sivuuttaa tämän ylienergisen käytöksen. Joukkoa johtanut Tiikeriyö pysähtyi yhtäkkiä ja kääntyi tuoreita oppilaita kohti. Liekotassu oli jo valmis kuulemaan Havutassulle osoitetun saarnan liian äänekkäästä liikkumisesta, mutta ruskealla kollilla olikin jotain muuta sanottavaa: “Mitä haistatte?” Liekotassu nuuskutti ympärillään olevaa ilmaa ja huomasi, että siinä oli hivaus jotain erilaista. He olivat varmaankin lähellä jonkin toisen klaanin rajaa. Musta kolli yritti miettiä. Hän oli kuullut emoltaan, että Myrskyklaanin naapuriklaaneja olivat Varjoklaani ja Tuuliklaani. Tuuliklaani eli avonaisella alueella jossa tuuli paljon, mutta täällä missä he nyt olivat, tuli Liekotassulle vain tunkkainen ja suljettu olo.

“Uskoisin, että olemme lähellä V..” “Varjoklaanin!” Liekotassu oli juuri ehtinyt avata suunsa, kun hänen siskonsa huusi vastauksen ennen kuin hän oli päässyt sanomaan sen. Tiikeriyö katsoi silmät sirillään Havutassua ja Pihkahumu kiirehti puhumaan: “Oikein! Olemme lähellä Varjoklaanin rajaa, emme kuitenkaan liian lähellä, ettei kumpikaan teistä vahingossakaan mene heidän reviirilleen.” Havutassun ilme oli yhtäkkiä kauhistunut ja hän vain huudahti: “En ikinä menisi heidän reviirilleen!” Liekotassukin nyökkäsi myötäilevästi. “Emme me halua heidän hajuaan kiinni meihin”, hän sanoi, yhtäkkiä alkaen pelätä, että liian pitkään siinä paikalla seisominenkin tekisi hänestä Varjoklaanin hajuisen. Pihkahumu naurahti oppilaiden kauhulle. Tiikeriyön ilme taas oli vakavoitunut. “Joskus tulee tilanteita, kun joudumme ylittämään rajan ja käymään muidenkin klaanin leirissä. Mutta se on totta, että tavallisesti pyrimme pitämään huolta siitä, että rajat ovat selkeät ja molempien klaanien kissat tietävät missä se liikkuu. Joskus kuitenkin tulee epäselvyyksiä tai jopa erimielisyyksiä ja siksi rajojen uudelleenmerkintä usein on tärkeää, jotta myös muutokset on helpompi huomata.” Tiikeriyö haisteli ilmaa taas ja jatkoi vielä: “Täällä olevia Myrskyklaanin hajumerkkejä ei ole uudistettu hetkeen. Voisimme vahvistaa niitä. Se tulee olemaan myös hyvää rajapartioharjoitusta teille.”

Varjoklaanin jälkeen oppilaat pääsivät näkemään järven läheltä. Lähempää kuin he olivat koskaan aiemmin nähneet. Liekotassu katsoi järven yllä olevaa jääpeitettä ja sitä ympäröivää maisemaa ihannoiden. Aivan rannan tuntumassa tuuli puhalsi hänen pörröistä turkkiaan vasten, saaden vilunväristyksen kulkemään hänen kehonsa lävitseen.

“Tuolla rannan toisella puolella on Jokiklaani”, Pihkahumu kertoi saadeen sisarukset kääntämään katseensa vastarantaa kohden. Tiikeriyö avasi suunsa seuraavaksi: “Ja Tuuliklaani on vieressämme, tuon joen toisella puolen.” Hänen katseensa viittoi virtaavaan veteen joka oli juuri ja juuri kissojen nähtävissä. Liekotassu yritti haistaa ilmaa saadaakseen tuntuman Tuuliklaanin hajusta. Hän ei kuitenkaan joko haistanut mitään tai haju oli niin lievä, että hän ei vain erottanut sitä. Kolli katsoi Havutassua joka yritti tunnustella jään pintaa tassuillaan. Sitten hän käänsi katseensa Pihkahumuun, jonka ilme oli tiukasti kiinni oppilaassaan ja hänen asentonsa niin jäykkä, aivan kuin hän olisi valmis hypähtämään paikaltaan pelastamaan Havutassun minä hetkenä hyvänsä. Liekotassu käytti tilaisuuden hyväkseen ja kääntyi sitten Tiikeriyötä kohti, joka keskittyi tarkkailemaan ympärilleen. “Eikö Taivasklaani olekin sitten Tuuliklaanin ja Jokiklaanin välissä?” hän esitti. Tiikeriyö katsoi suoraan hänen silmiinsä ja nyökkäsi. “Kyllä, olet aivan oikeassa.” Musta oppilas tunsi tyytyväisyyttä tietämyksestään ja jatkoi vielä: “Hehän eivät ole olleet järvellä kauaa…” Hänen mielihyvänsä kasvoi hänen mestarinsa yllättyneestä ilmeestä, jonka hän nopeasti korjasi kuitenkin neutraaliksi. “Totta, he saapuivat vasta jokin aika sitten. Tiedät ilmeisen hyvin niistä tapahtumista sitten?” Tiikeriyö kysyi. Liekotassu käänsi katseensa järvelle. “Noo, olen kuullut jotain emoltani…” hän mumisi, hymyillen salaa itsekseen. Oikeasti Liekotassu oli kysellyt niin emoltaan, isältään kuin klaaninvanhimmilta. Hän oli istunut klaaninvanhimpien pesässä pitkiäkin aikoja kuunnellen mitä heillä oli kerrottavanaan. Hän oli halunnut tietää Myrskyklaanista kaiken, mutta siinä sivussa oli kuullut jotakin myös muista klaaneista. Nyt musta kissa oli tyytyväinen siitä, että oli onnistunut tiedoillaan tekemään vaikutuksen mestariinsa.

He jatkoivat vielä kävelemistään jokea pitkin ylöspäin. Nyt Tuuliklaanin haju oli alkanut tulla tutummaksi Liekotassun nenässä. Loput reviirin läpikäynnistä meni nopeasti, mutta Liekotassu oli alkanut väsymään kävelemiseen ja uuteen tietomäärään ja huokaisi helpotuksesta, kun Pihkahumu alkoi johdattaa heitä takaisin leiriä kohti. Havutassun energia ei tuntunut loppuvan ja hän juoksikin leirin sisäänkäynnin nähdessään Liekotassun takaa koskien häntä nopeasti hännänpäällään. “Hippa! Et saa kiinni!” musta naaras huusi ja kiihdytti vauhtiaan Liekotassun ulottumattomiin. Liekotassu otti haasteen vastaan ja lähti siskonsa perään huutaen:”Joo sehän nähdään!” Hän pinkoi kylmällä maalla, välittämättä väsyneistä lihaksistaan ja vatsassaan kurnivasta nälästä ja yritti kiihdyttää vauhtiaan täsmäämään pentuetoveriinsa. Havutassu oli kuitenkin nopea, sekä voitontahtoinen, eikä hänen juoksemiselleen näkynyt loppua. Ei, kunnes naaras katsoi taaksepäin katsomaan veljeään, eikä huomannut edessään olevaa tuoresaaliskasaa. Kun hän viimein kääntyi katsomaan takaisin eteenpäin, pysähtyi hän nopeasti. Liekotassu kiihdytti vauhtiaan ja kun Havutassu epäröi kumpaan suuntaan hän lähtisi, valitsen vasemman, ehti kolli jo hyppäämään ja taklaamaan siskoaan tassuillaan maahan. “Hei tuo ei ollut reilua!” Havutassu vinkui maassa ja Liekotassu kääntyi katsomaan oliko tämä kunnossa. Naaras kuitenkin nousi nopeasti ylös, hänen ainoiden jälkien olevan hänen tympääntynyt ilmeensä.

“Voisitteko te pennut mennä muualle riehumaan kuin ruokamme päälle?” murahti kilpikonnakuvioinen kolli heille. Liekotassu katsoi sini- ja vihersilmäistä kollia varuillaan. “Hei anteeksi, siskoni vain halusi harjoitella uimista, eikä löytänyt parempaakaan paikkaa”, hän vitsaili, mutta kolli vain murahti hänelle lähtien poispäin hiiri suussaan. Liekotassu pudisti päätään Havutassulle, joka oli ei selkeästi halunnut huomoida veljensä läsnäoloa. Heidän mestarinsa kuitenkin kävelivät paikalle heidän onnekseen, Pihkahumulla huvittunut ilme kasvoillaan ja Tiikeriyön ilmeestä ei taas saanut mitään selkoa.

“Voitte ottaa jotakin syötävää itsellenne tuoresaaliskasasta”, raidallinen kolli sanoi viittoen silmillään sivullensa. “Ja sen jälkeen käykää katsomassa itsellenne makuupaikat oppilaiden pesästä. Kysykää muilta oppilailta mistä löytää sammalia, jos siellä ei ole. Huomenna sitten alkaa kunnon koulutus”, hän sanoi ja lähti sitten menemään. Pihkahumu jutteli hetken Havutassun kanssa, kun Liekotassu ryntäsi nappaamaan lihavimman hiiren minkä kasassa näki ja lähti viemään sitä sopivaan nurkkaan missä syödä. Hän nauttia ateriastaan koko sydämestään ja otti aikansa pureskellessaan joka palan. Oppilas ei ollut tajunnutkaan kuinka nälkäiseksi oli tullut, mutta toisaalta heillä oli ollut pitkä päivä ja he olivat kävelleet paljon. Aurinko oli jo alkanut laskea ja kissoja oli alkanut kadota aukiolta sisään pesiin. Vielä yksi kissajoukkio oli kuitenkin saapunut sisäänkäynnistä, jokainen suunnaten suoraan tuoresaaliskasalle. He kävivät läpi jo huvennutta valikoimaa josta lähes jokainen kissa otti jotain. Vain yksi heistä pudisteli päätänsä. “Ottakaa te vain, pärjään kyllä syömättä hetken”, harmaanruskea naaras hymyili ja lähti sitten kävelemään kohti soturien pesää. Liekotassu tunsi omatunnon kolkuttavan katsoessaan omaa saalista ja otti sen sitten suuhunsa ja juoksi äkkiä soturin perään. “Hei!” hän huusi saadeen naaraan kääntymään yhtäkkiä kääntymään häntä kohti. “Hei…?” harmaa naaras kysyi katsoen vihreillä silmillään oppilasta kummaksuen. Liekotassu yritti olla välittämättä kiusallisesta tunnelmasta heidän välillänsä ja pudotti hiiren maahan naaraan jalkojen eteen. “Voit syödä nämä loput, jos sinulla on nälkä. Minä olen syönyt tarpeeksi”, hän sanoi yrittäen hymyillä. Soturi haisteli hiirtä ja käänsi sitten katseensa Liekotassua kohden. “Öö… kiitos… oletko varma ettet halua syödä tätä?” hän kysyi kuitenkin silmäillen saalista nälkäisesti. Liekotassu pudisti päätänsä. “Se on sinulle.” He katsoivat toisiaan hetken, kunnes naaras rikkoi hiljaisuuden heidän välillään. “Kiitos paljon! Olen muuten Kimallepuro”, hän esitteli itsensä ja Liekotassu kiirehti vastaamaan: “Minä olen Lie-” “Liekotassu. Sinulla oli oppilasseremonia aiemmin tänään”, Kimallepuro sanoi nyt varmemmalla äänellä kuin aiemmin. “Olen näemmä kovinkin tunnettu”, Liekotassu heitti vaivaantuneella äänellä. Harmaa nauras naurahti: “Se on oppilaaksi pääsemisen iloa, tuskin kestää edes huomiseen saakka.” Liekotassu pyöritti silmiään naurahtaen, yhtäkkiä tajuten, että oli tuntenut tämän tuskin kymmentä silmänräpäystä pidempään. “Minun täytyy varmaan mennä etsimään itselleni makuusija oppilaiden pesästä”, hän sanoi ja lähti kävelemään kyseistä kohdetta päin. “Kiitos vielä ruoan jakamisesta”, Kimallepuro kehräsi johon Liekotassu vastasi: “En vain halunnut ottaa vastuuta sinun nälkiintymisestä.” Hän pelkäsi naaraan kuvittelevan hänen olevan vihainen kommenttinsa perusteella, mutta Kimallepuro ei vaikuttanut välittävän. Kolli tunsi hieman iloa sisällään: hän oli löytänyt ensimmäisen samanhenkisen kissan täältä: ehkä niitä olisi siis vielä lisääkin.

Liekotassu asteli oppilaiden pesästä sisään. Se oli täynnä nuoria kissoja, joista osa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, osa taas keskusteli keskenään. Liekotassu huomasi Havutassun puhumassa tummanharmaalle raidalliselle naarasoppilaalle. Hän ei ehtinyt mennä siskonsa luokse kuitenkaan, sillä hänen ajatuksensa keskeytti vaaleanharmaa raidallinen naaras: “Hei oletko se uusi oppilas?” hän sanoi lempeästi. Liekotassu nyökkäsi. “Olen Ukkostassu, ja tuossa on veljeni Pilkkutassu”, hän maukui ja Liekotassu käänsi katseensa tummanharmaaseen kolliin, joka kantoi suussaan sammalia. Ukkostassu jatkoi vielä puhumistaan: “Tässä on teille sammalia pesiä varten, ajattelimme, että olette väsyneitä pitkän päivän jäljiltä”, naaras sanoi ja Liekotassu kiitteli vanhempaa oppilasta. Molemmat olivat paljon isompia kuin Liekotassu. “Olen niin valmis jo siirtymään sotureiden pesään”, Ukkostassu puhisi Pilkkutassulle, joka myötäili ehkä hieman vastahakoisen oloisesti. “Täällä alkaa olemaan niin ahdasta.”

Havutassu ryntäsi yhtäkkiä Liekotassun vierelle. Musta kolli katsoi pitkään siskonsa valkoista päätä ja keskittynyttä ilmettä, kun hän tonki sammalkasaa. Hän päätti muistuttaa olemassaolostaan yskäisemällä, saaden Havutassun huomion. “Minne aiot laittaa makuupaikan”, Liekotassu kysyi, olettaen että he nukkuisivat lähekkäin. Havutassu katsoi veljeään kummaksuen, suu täynnä sammalia. “Jonhekin thuonne kheskemmäs”, hän mumisi. Liekotassu kääntyi katsomaan taaksepäin, yrittäen nähdä vapaata tilaa kissaröykkiön välissä. “Pitäisikö minun yrittää tungeta itteni jotenkin tuonne”, hän kysyi muka kauhistuneena. Havutassu vain kohautti lapojaan. “Oleth nhiin pieni, etthä ihan hyvin vharmaan mahdut”, hän kiusoitteli kuitenkin vaihtaen välinpitämättömämpään äänensävyyn: “Thai voithan jhäädä vhaikka thähän shisäänkäynnille, ihan miten haluat.” Havutassun lähtiessä nukkumaan uusien ystäviensä viereen asetteli Liekotassu itsellensä sopivan makuusijan oikeastaan lähes sisäänkäynnin viereen. Ainakin hän olisi ensimmäisenä valmiina lähtemään koulutustuokiolle, tai sitten jonkun ketun syömäksi. Musta kolli naurahti omille ajatuksilleen vaikka ajatus ehkä karmikin häntä hieman. Hän ei kuitenkaan enää jaksanut siirtää petiään ja päätti vain tyytyä kohtaloonsa. Keskellä, muiden kisojen välissä olisi varmasti ollut lämpimämpi, mutta Liekotassu oli niin väsynyt, että asettui mukavasti pedillensä makaamaan. Hän tunsi itsensä pieneksi verratessa itseään muihin kissoihin, ja myös hieman orvoksi, ikävöiden emonsa lämpimää turkkiaa ja Havutassun ärsyttävää, mutta kotoisaa tuhinaa. Nuori kissa oli kuitenkin niin väsynyt, että ei ehtinyt kauaa miettiä kun hän jo nukahti syvään uneen.

Luku 8
// Jatkoa Kotkasiiven vanhempaan tarinaan !

Harmaa orava rapisteli puun juurien joukossa etsien syötävää. Ruusutassu oli lähtenyt Kotkasiiven mukaan metsästämään ja kaksikko oli lähtenyt eri suuntiin etsimään riistaa. Oppilaalla oli onnea matkassaan. Ruusutassu oli melkein heti huomannut oravan kun hän oli lähtenyt omille teilleen.
Ruusutassu hiipi hiljaa isossa kaaressa oravan taakse ja kyyristyi puun toiselle puolelle. Harmaa olento rapisteli edelleen ja pian se lähti juurien joukosta hieman kauemmas puusta. Ruusutassu otti vaanimisasennon ja ponkaisi matkaan. Orava ehti vain vilkaista kauhistuneena taakseen ennen kuin naaras ehti napata sen kurkusta kiinni. Orava valahti velttona Ruusutassun suussa. Naaras kehräsi tyytyväisenä ja vei oravan piiloon juurakon joukkoon. Vaikka ilma oli vielä kirpeä olivat riistaeläimet jo selvästi enemmän liikkeellä.
(Ei enää kurnivaa vatsaa), Ruusutassu ajatteli tyytyväisenä ja haisteli ilmaa seuraavan riistan toivossa.

Ei aikaakaan kun Ruusutassu oli saanut napattua kolme hiirtä ja yhden peipposen. Nyt naaras oli huomannut mustarastaan koivun alimmalla oksalla syömässä pähkinää. Ruusutassu alkoi kapuamaan pikkuhiljaa runkoa pisin linnun takana. Mustarastas ei huomannut mitään ennen kuin Ruusutassu oli melkein oksan korkuudelle missä lintu nakersi ruokaansa. Naaras oli juuri ponnistamassa viimeisen hännänmitan kun mustarastas huomasi vaaran. Lintu rääkäisi pelästyneenä ja levitti siipensä lähteäkseen karkuun. Ruusutassu ponnisti takajaloillaan vauhtia puunrungosta ja kurotteli kynsillään kohti lintua. Naaras onnistui vain osumaan linnun pyrstösulkaan joka katkesi ja alkoi kieppua kohti maata. Ruusutassu tömähti maahan kaikilla neljällä tassullaan. Oppilas sihahti kiukkuisena omalle epäonnistumiselleen. Mustarastaan sulka leijui hiljalleen suoraan naaraan kuonolle ja tämä puhalsi sen pois ärsyyntyneenä.

Ruusutassu jatkoi matkaansa metsän läpi itsekseen mutisten. Kun naaras oli hetken tassuttanut haistoi tämä erikoisen tuoksun. Tuoksu oli karvas ja jopa kitkerä. Ruusutassua melkein kuvotti. Oppilas lähti kyyryssä hiipimään läheiselle puskalle. Edestä päin kuului rapinaa ja tuhinaa. Ruusutassu vilkaisi pusikon takaa ja näki ruskea, harmaa karvaisen otuksen kaaputtamassa maata. Naaras ei ollut koskaan nähnyt saman näköistä otusta.
Ruusutassu tassutti hiljaa lähemmäs nähdäkseen paremmin, mutta silloin tuuli alkoi viedä naaraan tuoksua suoraan otusta kohti. Karvakasa kääntyi suoraan Ruusutassua kohti ja hätkähti nähdessään naaraan. Kimakka äänähdys pääsi sen suusta ja se otti pari askelta taakse päin.
“Häivy alueeltamme”, Ruusutassu sihahti karvat pystyssä. Naaras otti kynnet esiin ja väläytteli niitä. Karvainen otus tapitti naarasta, eikä oikein tiennyt mitä tehdä.
Ruusutassu murisi matalasti ja alkoi lähestyä uhkaavasti. Otus alkoi perääntymään, mutta horjahtikin puunjuurakkoon ja kaatui kyljelleen. Ruusutassu näki tilaisuuden ja huitaisi kynnet ojossa paksuun turkkiin. Karvakasa äänähti kimakasti ja sitten se alkoi murista matalasti. Se nousi pystyyn kömpelösti ja nosti etutassun iskuun.
Kipu viilsi naaraan nenää kun otuksen kynsi sivalsi siihen. Ruusutassu kirkaisi raivostuneesti ja piteli nenäänsä perääntyessään muutaman hännänmitan verran. Naaras ei ehtinyt toeta kunnolla kun otuksen yököttävä haju lehahti voimakkaana sen lähestyessä uhkaavasti. Otuksen hengitys haisi mädäntyneelle riistalle ja kynnet rapisivat kivillä.
Ruusutassu otti parhaimman taisteluasentonsa ja irvisti ilkeästi. Kun otuksen tassu huitaisi uudelleen osasi naaras sitä odottaa ja sukelsi matalaksi. Ruusutassu sivalsi nopeasti karvakasaa rintaan ja perääntyi. Otus älähti kivusta.

Silloin kuului töminää ja Kotkasiipi ilmestyi paikalle kiitäen kuin tuli hännän alla.
“Ruusutassu!”, Kotkasiipi huudahti ja jäi tuijottamaan harmaata otusta edessään.
Kotkasiipi tokeni nopeasti ja tuli oppilaansa eteen suojaksi, muristen raivokkaasti. Kolli irvisti hampaat kiiltäen ja karvat pystyssä.
“Häivy täältä senkin syyhyturkki!”, Kotkasiipi sihisi.
Otus murahti vielä pari kertaa epävarmana ja sitten se perääntyi hitaasti pois näkyviltä.

Kun tuli aivan hiljaista Kotkasiipi huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan oppilastaan.
“Mikä otus tuo oli?” Ruusutassu kysyi silmät suurina.
“Supikoira”, Kotkasiipi vastasi lyhyesti. “Sattuiko sinuun pahasti ?”, kolli jatkoi huolestuneen näköisenä.
Ruusutassu pudisteli päätään. Naaraan nenää kyllä pisteli ikävästi, mutta onneksi verta ei vuotanut enään paljoa.
“Miksi et tullut hakemaan minua heti kun haistoit vaaran?” Kotkasiipi kysyi vakavana.
“Hups”, naaras sanoi olkiaan kohauttaen.
Kotkasiipi huokaisi syvään päätään pudistaen.

“Eiköhän haeta tuoresaaliit ja palataan leiriin. Sinun pitää käydä näyttämässä tuota Sudenlaulun luona.”, kolli sanoi.
Ruusutassu juoksi mestarinsa perään tyytyväisenä hypellen. Naaras oli saanut ensimmäisen arpensa ja hän oli haltijoissaan.
“Kettuhäntä tulee olemaan ylpeä minusta kun näytän haavan hänelle!” Ruusutassu hihkui pomppiessaan Kotkasiiven perässä.
“Ja Neilikkakaste luultavasti antaa minulle pöllytyksen.” Kotkasiipi sanoi kuivasti.
Ruusutassu tirskui ja läpsäisi mestarinsa korvia kevyesti muhkealla hännällään.

// Sori kun olen ollut niin epäaktiivinen :(

Luku 9

“Mitä sinulle on tapahtunut?” kysyin nähdessäni Sadetassun astelevan kohti oppilaiden pesää.
“Veljesi raapaisi minua taisteluharjoituksissa”, ystäväni totesi istahtaessaan seuraani.
“Mitä? Miksi?” henkäisin ihmeissäni. Tiesin kyllä, että Korppitassu oli pahantuulinen kolli mutta ei hän ollut ennen ketään vahingoittanut ellei viiltäviä sanoja lasketa.
“En kuule tiedä. Ihan kuin hän olisi vain menettänyt malttinsa yllättäen. Tuntui että hän hieman jopa itse yllättyi siitä mitä oli minulle tehnyt. Kun kysyin häneltä onko hän kunnossa sain vain vihaisen mulkaisun”, Sadetassu kertoi nuolaisten tassuaan.
“Onpa erikoista. Ei hän ennen ole noin tehnyt”, totesin ihmeissäni.
“Itseasiassa kuulin eilen että hän oli kuristanut taisteluharjoituksissa Saniaistassua”, Sadetassu osasi kertoa.
“Mitä ihmettä? Miten hän yhtäkkiä on tuollaista alkanut tekemään?” en voinut uskoa korviani.
“Kuulin miten Ahmakäpälä torui Korppitassua tänään. Hän jo sanoi ettei Korppitassusta tulisi soturia ellei hän oppisi hillitsemään itseään.” ystäväni jatkoi.
“Vai niin. Lumivarjo taas sanoi minulle tänään harjoitusten jälkeen, että olisin pian valmis soturiksi. Korppitassu riemastuisi jos minut nimitettäisiin ennen häntä”, totesin sarkastisesti.
“No se on hänen ongelmansa. Minä en ainakaan halua pelätä tosipaikan tullen omaa klaanitoveriani taistelussa”, Sadetassu sanoi huokaisten.
“Niinpä. Minun käy silti vähän sääliksi häntä”, totesin.
“En ymmärrä sinua. Korppitassu on kohdellut sinua kuin kuraa koko sinun ikäsi ja sinä jaksat vain sääliä häntä”, Sadetassu katsoi minua päätään pudistellen.
“En voi sille mitään. Haluan ajatella kaikista hyvää”, virnistin.
“Voi kunpa kaikki ottaisivat sinusta mallia niin olisimme tuhoon tuomittuja”, Sadetassu naurahti ja tökkäsin häntä olalle tassullani.
“Tervehdys”, Iltakatse hymyili tullessaan luoksemme hyväntuulisena.
“Missäs sinä olet piileksinyt?” hymyilin kollille jota ei ollut pariin päivään näkynyt.
“Olen ollut metsästämässä, partioissa, nukkumassa, syömässä ja sen sellaista. Normaalia soturin elämää”, Iltakatse kohautti olkiaan ja istuutui viereemme.
“Koivutassulla on ollut sinua ikävä”, Sadetassu virnisti ja mulkaisin ystävääni hämmentyneenä.
“Sadetassulla myös”, lisäsin.
“Aww. Minulla on ollut teitä myös ikävä”, Iltakatse sanoi huvittuneena.
“Mitä te sanoisitte yhteisestä metsästysretkestä?” Sadetassu ehdotti.
“Kuulostaa hyvältä. Nyt, kun aurinkokin paistaa niin saalista on enemmän”, Iltakatse nyökkäsi.
“Lähdetäänkö heti?” kysyin ja toiset vastasivat myöntävästi joten lähdimme yhdessä leiristä kohti meidän vakio metsästyspaikkaa joka sijaitsi suurten puiden keskellä.

Näin rusakon muutaman ketun mitan päässä minusta ja vilkaisin kohti Iltakatsetta ja Sadetassua jotka olivat hieman kauempana. He olivat huomanneet pitkäjalkaisen eläimen myös ja nyökkäsimme toinen toisillemme yhteistyön merkiksi. Piiritimme otuksen kolmesta suunnasta ja hiivimme hiljaa lähemmäs sitä. Tarkkailin ympäristöäni varuillani, koska viimeksi ollessani tässä tilanteessa oli kettu yllättänyt minut enkä halunnut samanlaista tapahtuvan enää uudestaan. Ollessamme tarpeeksi lähellä Iltakatse nyökkäsi, heilautti häntäänsä ja hyökkäsimme rusakkoa kohti. Rusakko pinkaisi täyteen juoksuun siltä istumalta ja lähdimme viilettäen sen perään. Iltakatse sai rusakon takapäästä otteen ja pian jo minä ja Sadetassu olimme saaneet ison tuoresaaliin hengiltä yhteistuumin. Kiitimme kaikki kolme Tähtiklaania hiljaa mielessämme ennen kuin Iltakatse avasi ensimmäisenä suunsa puhuakseen.
“Hienoa!” hän kehui silmät innostuksesta hehkuen.
“Hyvin napattu”, sanoin puuskuttaen hengästyneenä.
“Minä haistoin hiiren vähän kauempana niin käyn äkkiä nappaamassa sen”, Sadetassu totesi eikä jäänyt odottamaan vastausta vaan katosi jo ryteikköön.
“Vahditko hetken tätä jos käyn myös katsomassa löytyisikö lähistöltä vielä tuoresaalista?” kysyin kollilta ja tämän nyökätessä lähdin samaan suuntaan mihin Sadetassu oli kadonnut.

Tulimme takaisin Iltakatseen luo hiiret molempien hampaissa roikkuen.
“Hyvä saalis pienessä ajassa”, Iltakatse totesi tyytyväisenä.
“Jep. Eiköhän palata leiriin. Minun pitäisi ehtiä vielä iltapartioon”, Sadetassu totesi hiiri suussaan.
“Mennäänpä sitten”, Iltakatse nyökkäsi ja lähti raahaamaan rusakkoa meidän perässämme.

Leirissä veimme Sadetassun kanssa hiiremme klaanin vanhimmille samalla, kun Iltakatse vei rusakon pentutarhaan kuningattarille ja isommille pennuille ruuaksi.
“Syödään äkkiä. Iltapartio lähtee ihan pian matkaan”, Sadetassu totesi ja kävimme hakemassa pienet hiiret itsellemme tuoresaaliskasasta.
Sadetassu pureskeli pienen otuksen kiireen vilkkaa suihinsa ja sylkäisi välillä karvoja ja luun palasia suustaan.
“Hidasta ettet tukehdu”, naurahdin haukatessani palan omasta hiirestäni.
“Ei pysty”, Sadetassu mutisi suu täynnä ruokaa kunnes sai viimeisenkin palan nieltyä.
“Sadetassu sinua jo odotetaan!” kuului Sadetassun mestarin ääni läheltä leirin uloskäyntiä.
“Tullaan! Heippa Koivutassu!” Sadetassu totesi ennen kuin juoksi mestarinsa ja muiden iltapartioon lähtevien luokse.
Huokaisin syvään ja aloin pestä tassujani saatuani ruokani syötyä.
“Saanko liittyä seuraasi?” Honkasydän ilmestyi eteeni.
“Totta kai”, nyökkäsin ottoisälleni joka asettui makuulle viereeni ja ryhtyi vaihtamaan kanssani kieliä.
“Oletko voinut hyvin?” hän kysyi samalla, kun veti karhealla kielellään pitkiä rauhallisia vetoja turkillani.
“Olen. Haavat eivät enää vaivaa minua ja parantaja sanoi niiden arpeutuneen erinomaisesti”, vastasin kehräten.
“Hyvä sitten”, Honkasydän mutisi ja vaikutti jokseenkin haikean kuuloiselta.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin uteliaana samalla, kun nuolin kollin niskakarvoja.
“Kävin minun ja poikani tapaamispaikalla mutta hän ei ilmestynyt paikalle vaikka olimme niin sopineet. Olen huolissani hänestä”, Honkasydän vastasi mietteliäänä.
“Kaikki on varmasti hyvin. Ehkä hänelle tuli jokin este ettei hän päässyt tulemaan”, sanoin hiljaa.
“Niin kai. Kuulin Ahmakäpälältä, että Korppitassu on ollut muutamia päiviä hyvin arvaamattomalla päällä. Oletko tietoinen asiasta?” kolli vaihtoi puheenaihetta.
“Olen. Hän oli raapaissut Sadetassua tänään kivuliaasti poskeen harjoitusten aikana. Eilen hän oli kuulemma kuristanut Saniaistassua”, kerroin asiat jotka olin ystävältäni kuullut.
“Niin Ahmakäpäläkin kertoi. Sitä ennen Korppitassu oli muutama päivä sitten käynyt uhmakkaasti Ahmakäpälän päälle heidän harjoitellessaan. En ymmärrä mikä häneen on yhtäkkiä mennyt?” Honkasydän huokaisi.
“En tiedä. Ehkä se siitä. Mikset puhuisi hänelle?” kysyin.
“Luulen että hän vain torjuisi minut. En ole katsos ollut teille mikään paras isä”, Honkasydän totesi.
“Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa tapojaan”, sanoin rohkaisevasti.
“Niin kai mutta en tiedä pystynkö siihen. Minun on ollut aina vaikea lähestyä Korppitassua”, Honkasydän huokaisi syvään ja lopetti rauhoittavat kielen vedot.
“Päästän sinut nyt nukkumaan”, hän sanoi sitten.
“Älä ole liian huolissasi Kotkasiivestä. Hänellä on varmasti kaikki hyvin mutta sinuna olisin huolissani Korppitassusta jolla ei selvästi ole kaikki hyvin. Ikävä sanoa näin suoraan sinulle mutta sinun pitää ryhdistäytyä”, virnistin.
“Olet varmaan oikeassa mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Hyvää yötä, Koivutassu”, Honkasydän nousi lähteäkseen.
“Hyvää yötä”, nyökkäsin ja kolli lähti soturien pesälle.
Huokaisin syvään ja sukelsin oppilaiden pesään ja kävin makuulle sammalpedilleni. Haistoin Korppitassun läsnäolon myös pesässä ja näin pesän perällä olevalla pedillä hänet nukkumassa. Toivoin todella että vielä jonakin päivänä voisin ymmärtää ja ehkä jopa olla ystävä tämän arvaamattoman kollin kanssa.

Neljäs luku – Part of something

Uutiset Tähtiklaanista olivat saaneet Valotassun pään pyörälle. Tähtiklaaniko oli… heikentynyt ja heikkeni entisestään koko ajan? Voisiko Tähtiklaani tosiaan kuolla? Voisivatko klaanit oikeasti tuhoutua?
Selvästi voisivat. Jos Tähtiklaani tuhoutuisi, ei olisi enää klaaneja. Jos soturilakia ei noudatettu, ei noudatettu asiaa, joka teki klaaneista klaanit. Valotassua hermostutti. Olivatko kissat oikeasti unohtamssa soturilain? Olivatko kissat rikkoneet Tähtiklaanin lakia niin paljon?
Valotassua hermostutti. Nytkö kaikkia rangaistaisiin siitä, mitä jotkut olivat tehneet? Entä hänen perheensä, kärsisikö hänen perheensä toisten virheistä? Valotassua pelotti nyt. Miksi lakien rikkojia oli ja miksi niitä tuli koko ajan lisää? Miksi mitään ei tehty? Mitä Tähtiklaanille kävisi?
Oppilasta pelotti. Mitä hänen kodilleen ja perheelleen kävisi, jos asiat eivät korjaantuisi? Oliko tosiaan niin paljon Soturilain rikkojia, että Tähtiklaani heikkeni?
Eihän Tähtiklaani ollut puhunut heille moneen kuuhun. Valotassu oli aistinut mestarinsa Sudenlaulun hermostuksen aina, erityisesti puolenkuun tapaamisten jälkeen, jolloin kaikki parantajat tapasivat Kuulammella. Ja joka kerta he kaikki pettyivät, kun Tähtiklaani ei näyttänyt heille mitään, ei hiiskunut edes yhtä sanaa. Ja nyt Tähtiklaani oli viimeinkin puhunut Valhetähdelle, Myrskyklaanin uudelle päällikölle. He voisivat korjata asiat ja pelastaa Tähtiklaanin. Valotassu tosin ei itse tiennyt, mitä voisi tehdä asian eteen. Hän seurasi soturilakia. Ja, no, eipä se kai ollut ihme ettei hän oikeastaan tuntenut ketään sellaista, joka kunnolla rikkoisi soturilakia. Tosin, harva varmaan ääneen sitä sanoi, että oli mennyt rikkomaan soturilakia.
Valotassu halusi tehdä osansa. Hän oli kuitenkin parantaja ja hänen… hänen pitäisi tehdä jotain tärkeää klaaninsa eteen! Parantajat olivat läheisiä Tähtiklaanin kanssa, joten sehän oli vain sopivaa, että hän parantajaoppilaana tekisi jotakin. Hän ei vain oikein tiennyt, että mitä voisi tehdä. Hän oli vasta oppilas ja hän oli ujo ja ei luottanut aina kykyihinsä. Eikä hän ollut koskaan puhunut Tähtiklaanin kanssa sen jälkeen, kun he olivat kertoneet hänelle, että hänestä olisi tuleva Sudenlaulun oppilas. Sen jälkeen oli ollut vain hiljaista. Joskus jopa tuntui, ettei Tähtiklaania edes ollut, mutta Valotassu uskoi heihin. Hän tiesi, että Tähtiklaani oli tuolla ja vaikka se olikin heikkona, se yrittäisi aina huolehtia elävistä kissoista.

Valotassu järjesteli yrttejä parantajien pesässä. Hän siivosi pois jo aivan pilalle kuivuneet ja käyttökelvottomat yrtit, ja laittoi takaisin ne yrtit ja tarvikkeet, joita voisi vielä myöhemmin käyttää. Sudenlaulu oli mennyt katsomaan klaaninvanhimpia ja kuningattaria ja pentuja. Tästä hommasta Valotassu nautti ja jopa myönsi sen itselleen. Tämä oli yksinkertaista ja helppoa eikä tarvinnut hermoilla mistään muusta.
Beige kolli asetti vielä hyvät kissanmintut omalle paikalleen ja otti sitten seuraavat yrtit tarkastuksen kohteeksi. Sudenlaulu oli saanut kerättyä paljon yrttejä tämän lehtikadon varalle ja Valotassu tunsi eräänlaista ylpeyttä siitä, miten paljon hänen mestarinsa teki ja miten montaa asiaa hän huomioi. Yrtit olivat jo hiipumaan päin, mutta niin oli myös lehtikato. Pian hiirenkorva toisi mukanaan uusia yrttejä ja kasveja.
Valotassun pieni hymy hiipui. Hän muisteli sitä iltaa, kun Sudenlaulu oli ollut kovin hiljainen ja apeana. Se oli ollut se päivä, kun Heinätähti oli menehtynyt ja siirtynyt kulkemaan Tähtiklaanin polkuja. Koko klaani suri ja uusi päällikkö Valhetähti antoi kissojensa surra, mutta samalla hän osasi taidokkaasti pitää yllä elämän kulkua, aivan kuten päällikln pitikin.
Heinätähden kumppani ja jälkikasvu surivat eniten. Ja Heinätähden kuolema oli koskettanut vahvasti myös Sudenlaulua. Toivoikohan kolli, että olisi voinut tehdä enemmän ja ehkä pelastaa Heinätähden hengen? Sudenlaulu oli huomannut nopeasti ettei mitään ollut tehtävissä enää Heinätähden vuoksi. Valotassusta oli ainakin tuntunut kamalalta katsoa avuttomana, kun kissa, varsinkin päällikkö, kuoli hänen silmiensä edessä ja siirtyi kulkemaan Tähtiklaanin polkuja. Hän olisi yrittänyt tehdä jotakin ellei Sudenlaulu olisi pysäyttänyt häntä. Kolli oli viisas ja tiesi, milloin apu olisi hyödyllistä ja milloin oli turha yrittää. Vaikka Valotassu olisi halunnut yrittää tehdä enemmän, hän arvosti mestarinsa kykyä huomata jotakin ja toimia sen mukaan, joka oli oikein. Sudenlaululla oli vielä paljon opetattavaa oppilaalleen.
Valotassusta tuntui yhä pahalta, mutta hän oli myös ymmärtänyt sen, ettei tehtävissä olisi ollut enää mitään. Sudenlaulu oli ollut allapäin ja vielä nytkin Valotassu aisti mestarissaan sen. Sudenlaulu ei näyttänyt sitä selkeästi, mutta Valotassu tiesi kyllä, että Sudenlaulu suri Heinätähteä. Valotassu oli varma, että Sudenlaulu toivoi, että olisi voinut pelastaa Heinätähden.
Ja sinä samana iltana, kun Heinätähti oli kuollut, Sudenlaulu oli lähtenyt Valhetähden kanssa Kuulammelle, jotta uusi päällikkö voisi vastaanottaa yhdeksän henkeään. Sudenlaulu oli palannut vasta aamunkoitteessa ja Valotassu oli nähnyt sen väsymyksen kollin koko olemuksessa, mutta silti hän oli seisonut vahvana päällikönsä tukena, kun tämä oli ilmoittanut jotain järisyttävää heille.
”Hei! Valotassu!” Kipinätassun ääni kuului pesän suulta ja herätti Valotassun ajatuksistaan.
”Kipinätassu?” Valotassu kallisti päätään. Hänen sisarensa hölkkäsi sisälle pesään ja veljensä luokse. ”Eikö Sudenlaulu jo sanonut aiemmin, että jos sinulla ei ole mitään vaivaa, sinun ei pitäisi astua pesään sisään?”
”Noh, sanoi, mutta, hän ei ole nyt täällä ja minulla on todella tärkeää asiaa sinulle enkä minä saa puhuttua sinulle ellen tule tänne pesään!” Kipinätassu julisti rintaansa röyhistäen. ”Emo ja isä haluavat syödä kanssamme yhden jäniksen, jonka emo sai tänään kiinni! Se on aivan valtava!”
Kipinätassu kertoi innostus hänen silmissään ja Valotassua hymyilytti. Hänen siskoltaan ei sitten into loppunut koskaan.
”Joten, tulin kysymään, että pääsisitkö syömään nyt?” Kipinätassu kysyi sitten ja hymyili leveästi.
”Minä… minun pitää kysyä Sudenlaululta”, Valotassu sanoi sitten ja Kipinätassu virnisti.
”No mennään etsimään se Sudenlaulu sitten!” Kipinätassu loikkasi paikallaan. Harmikseen naaras osui pesän kiviseinään, horjahti ja osui Valotassuun. Kipinätassu murahti hermostuksissaan ja piiskasi häntäänsä vihaisesti.
”Miksi tässä on näin ahdas koh-”
Valotassu älähti, kun Kipinätassu tönäisi hänet suoraan hämähäkinseittejä kohti. Seittiä tarttui hänen kasvoihinsa ja kolli alkoi tassuillaan pyyhkimään sitä pois, mutta seitti tuntui loputtomalta. Hän ei nähnyt mitään ja seitti painoi hänen viiksikarvojaan hänen kasvojaan vasten inhottavasti. Se sai Valotassun jopa hätääntymään.
”Kipinätassu!” Valotassu maukaisi siskolleen, jopa hieman moittivalla sävyllä.
”Valotassu, tuotko- Kipinätassu, mitä sinä teet taas täällä?” Sudenlaulun äänensävy muuttui ärtyneeksi heti, kun kolli näki oranssiturkkisen naarasoppilaan pesässään. ”Mitä sinulle tapahtui?” parantaja kysyi, kun tuli Valotassun luokse. ”Älä nyt sätki kuin mikäkin kala vaan ole aloillasi!”
Valotassu nielaisi ja lopetti hieman jopa säälittävät yrityksensä saada seitin pois silmiltään. Sudenlaulu tarttui seitistä kynsillään ja kuin punoen sen irrotti Valotassun kasvoilta. Valotassu räpytteli silmiään ja huokaisi helpotuksesta, kun hänen viiksiään ei enää pistellyt ja kun hän taas näki eteensä. Sudenlaulu osasi käsitellä jokaista yrttiä ja muuta parantajan työhön liittyvää asiaa niin taidokkaasti.
”A-anteeksi, e-e-en tarkoittanut sotkeutua s-seittiin”, Valotassu takelteli sanoissaan ja luimisti korvansa. Sudenlaulu tosin ei katsonut oppilastaan vihaisesti, mutta hänen katseensa muuttui, kun hän käänsi sen Valotassun siskoon Kipinätassun.
”Parantajan pesä ei kaipaa riehuvia oppilaita, jotka eivät osaa käyttäytyä”, Sudenlaulu murahti oranssiturkkiselle naaraalle, joka painui matalaksi.
”Minä… minä halusin vain auttaa Valotassua”, Kipinätassu selitti hätääntyneenä. Valotassu luimisti korviaan. Kipinätassu oli säikähtäneen oloinen. Ei hän ollut tehnyt sitä tahallaan, ei varmasti ollut. ”Jotta hän voisi tulla syömään vanhempiemme kanssa.”
”Noh, minä hänen mestarinaan päätän milloin Valotassu saa syödä ja milloin ei”, Sudenlaulu napautti. Hän kuitenkin huokaisi ja puhui taas mukavammin nuorelle oppilaalle, joka oli kuin säikähtänyt saaliseläin. ”Tiedän, että olet energinen ja innokas, mutta nyt ainakin muistat, ettei täällä kannata pomppia kuin villiintynyt jänis.”
”Kyllä ja anteeksi”, Kipinätassu sanoi pahoittelevasti ja painoi päänsä. Hän vilkaisi Valotassua ennen kuin vikkelästi poistui pesästä. Valotassu päästi huokauksen, jota oli pidätellyt sisällään. Hän oli tottunut sisarensa levottomuuteen ja loputtomaan energisyyteen, että ei häntä niinkään haitannut.
Valotassu nosti yrtit, joita oli ollut lajittelemassa, leukojensa väliin ja vei ne omalle paikalleen yrttivarastossa. Sudenlaulu asetteli hämähäkinseitin takaisin omalle paikalleen.
”Mitä yrttiä olisit tarvinnut?” Valotassu kysyi sitten mestariltaan.
”Ainiin. Lepänkuorta”, Sudenlaulu sanoi ja vilkaisi sitten oppilastaan. ”Muistatko, mihin sitä käytetään?”
Valotassu puri huultaan ja muisteli. ”Hammassärkyyn?”
”Kyllä”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Älä arvaa vaan sano, luota itseesi. Ojenna minulle lepänkuorta.”
Valotassu nyökkäsi ja silmäili yrttivarastoa. Hänen pitäisi olla itsevarmempi. Hän oli sentään parantajaoppilas ja häntä tarvittaisiin! Hän asteli puunkuoren luokse, haistoi sitä ja varovasti otti sen hampaidensa väliin. Sudenlaulu nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kuka tarvitsee sitä?” Valotassu kysyi.
”Oravaliito valitteli äsken”, Sudenlaulu kertoi. Valotassu oli suuntaamassa lepänkuoren kanssa jo ulos, mutta Sudenlaulu pysäytti hänet. ”Minä vien sen. Mene syömään perheesi kanssa.”
”Ai, mutta-”
”Mene nyt”, Sudenlaulu hymyili lempeästi. ”Arvosta aikaa, jonka saat perheesi kanssa.”
Valotassu nyökkäsi hitaasti, ojensi yrtin mestarilleen ja loikki sitten ulos pesästä ja aukion poikki perheensä luokse. Tuulihäntä hymyili pojalleen lempeän iloisesti ja antoi tälle nuolaisun päälaelle.
Kauempansa Sudenlaulu hymyili, kun katseli kahden kissan ja heidän pentujensa yhteistä hetkeä. Se oli oikea aarre, jonka joku voisi saada.

Valotassu ei pitänyt siitä, että he eivät saisi kertoa muille parantajille mitään siitä, mitä Valhetähti oli saanut tietää. Sehän koski kaikkia klaaneja ja heillä oli oikeus tietää! Kaikkien pitäisi yrittää korjata asiat yhdessä! Ja, he olivat parantajia, heidänhän piti puhua Tähtiklaanin kanssa ja tulkita kuolleiden esi-isien sanoja. Miksi he eivät saaneet tehdä niin?
Sudenlaulu oli kuitenkin sanonut, että nyt olisi tärkeää odottaa oikeaa hetkeä. Valhetähti oli pyytänyt, etteivät he kertoisi muille parantajille mitään ja Valotassun oli tyydyttävä tottelemaan päällikköään ja omaa mestariaan. Mutta samat säännöthän eivät koskeneet parantajia! Sudenlaulu oli itse sanonut niin heti ensimmäisinä päivinä siitä, kun Valotassusta oli tullut parantajaoppilas.
Sudenlaulu oli selittänyt sitten matkalla, että nyt olisi pidettävä pää kylmänä ja annettava Valhetähden ja heidän itsensä sopeutua tilanteeseen, joka tulisi olemaan hyvinkin rankka kaikille. Olisi typerää syöksyä päätä pahkaa tilanteesta toiseen ja siten aiheuttaa vain enemmän kaaosta kissojen keskuudessa. He kertoisivat muille pian, mutta ensin olisi varmistettava, että parantajat olisivat valmiita ja etteivät he kertoisi asiasta eteenpäin liian aikaisin.
Parantajien puolen kuun kokoontuminen tuntui aavemaiselta. Tähtiklaani oli puhunut vähän aikaa sitten Valhetähdelle. Se oli ensimmäinen kerta moneen kuuhun, kun Tähtiklaani oli puhunut kellekään kunnolla. Antaisivatkohan he ohjeita parantajille? Antaisivatkohan he ennustuksen siitä, mitä tulisi käymään tai että kuka voisi auttaa? Vai tulisiko heidän kaikkien tehdä asian eteen jotakin?
He olivat ensimmäiset Kuulammella. Sudenlaulu istui alas tutulle paikalleen lammen läheisyyteen ja vilkaisi oppilastaan ennen kuin käänsi katseensa Kuulampeen. Valotassu katsahti mestariaan enenn kuin käänsi katseensa tassuihinsa.
”Muistan, kun itse ensimmäisen kerran tulin Kuulammelle mestarini kanssa”, Sudenlaulu puhui sitten. ”Se oli upea hetki. Kuulampi tuntui niin maagiselta ja onhan se nykyäänkin. Tapasin parantajat, pääsin puhumaan Tähtiklaanin kissojen kanssa ja kokemaan sen, miltä tuntui olla oikeasti parantajaoppilas. Raesade oli hyvä mestari, vaikka ei ehtinyt kauaa minua kouluttamaan.”
Valotassu katseli mestariaan ja nyökkäsi pienesti. Raesade oli kuollut siinä taistelussa Yönkajon laumaa vastaan, josta klaaninvanhimmat kertoivat tarinoita. Tähtiklaani oli kouluttanut Sudenlaulua ja toisinaan muut parantajat olivat auttaneet häntä, mutta Sudenlaulu oli kuvaillut muiden avun olleen pientä. Heillä oli ollut kiire oman klaaninsa parissa. Valotassu oli kuitenkin aistinut mestarissaan eräänlaisen katkeruuden, kun hän oli kertonut aiheesta. He olivat jättäneet nuoren parantajaoppilaan vailla opetusta.
”Olen pahoillani, ettet sinä ole päässyt kokemaan sitä samaa”, Sudenlaulu naukaisi. ”Et ole päässyt kokemaan sitä, miltä tuntuu keskustella Tähtiklaanin kanssa. Et ole päässyt kokemaan sitä samanlaista vapautunutta tunnetta, joka ennen vallitsi parantajien välillä. Eihän se nytkään paha ole, mutta aistin sen pienen muutoksen ja varautumisen, joka kaikilla on. Jopa parantajien välillä.”
”Minä-”
”Ai, hei Sudenlaulu. Ja Valotassu”, Routaruusu tervehti heitä hymyillen. ”Onko lehtikato ollut lempeä teille?”
”On”, Sudenlaulu nyökkäsi ja hipaisi merkitsevästi Valotassun häntää. ”Yrttejä ei ole tarvinnut käyttää sen erityisemmin.”
”Onneksi”, Routaruusu nyökkäsi. ”Sairauden aalto tai taistelut tästä vielä puuttuisivatkin. Valotassu. Onko ollut mukavaa olla parantajaoppilaana?”
”O-on”, Valotassu nyökkäsi. ”Olen oppinut paljon.”
”Hyvä kuulla. Sudenlaulun opissa sinusta tulee hieno parantaja”, Routaruusu hymyili. Naaras kääntyi katsomaan taaksensa. Juovikas naaras asteli heidän luoksensa ja nyökkäsi tervehdyksensä. Surulintu tuli taas yksin parantajien tapaamiseen. ”Hei, Surulintu.”
”Hei vain”, naaras tervehti heitä. Hänen katseensa oli huolehtuneen väsynyt.
”Miten Harmaakorppi voi?” Sudenlaulu kysyi. Valotassu nielaisi. Harmaakorppi oli jäänyt viimeksikin pois, sillä oli ollut liian heikossa kunnossa.
”Hän ei edes tiedä, että tulin”, Surulintu myönsi. ”Hän uhosi tulevansa tänään, mutta ei hän jaksaisi. Hän on yhä heikkona.”
”Toivottavasti hän tervehtyy pian”, Taivasklaanin parantaja sanoi hänen takaataan. Hän heilautti häntäänsä tervehdyksenä muille. Riesatassu nyökkäsi ja istui alas, pysyen hiljaa, kuten tavallista.
”En kai ole myöhässä?” Kaamosmarja ilmestyi aivan Mistelisydämen takaa. Routaruusu pudisti päätään ja Jokiklaanin parantaja huokaisi helpottuneena. ”Hyvä.”
Valotassu huomasi Kaamosmarjan mukana uuden kasvon, tuuheaturkkisen harmaan kollin, jonka turkkia koristi tummat raidat. Valotassu kohtasi nuoremman kollin katseen. Harmaa kolli hymyili hänelle ja Valotassu nyökkäsi, hermostuneena kääntäen katseensa mestariinsa. Hän ei tiennyt miten tervehtiä uutta parantajaoppilasta.
”Kaamosmarja! Oletko saanut oppilaan?” Routaruusu kysyi innostuen ja Kaamosmarja nyökkäsi. ”Onneksi olkoon. Ja tervetuloa parantajien maailmaan. Olen Routaruusu, Tuuliklaanin parantaja.”
”Olen Vesitassu”, oppilas esittäytyi.
”Oletko ollut kauan parantajaoppilaana?” Surulintu kysyi nuorelta oppilaalta. Valotassu seurasi keskustelua hiljaa. Hän ei ollut erityisen puhelias eikä rohkeakaan, joten ei se ollut mikään ihme. Myrskyklaanilainen kolli oli ujo ja häntä hermostutti ajatuskin puskea mukaan tähän keskusteluun.
Kun vanhemmat parantajat siirtyivät onnitteluista muihin aiheisiin, Valotassu rauhoittui hieman. Hän silmäili mestariaan, josta paistoi uupumus ja muut parantajat kyselivät siitä, mutta Sudenlaulu ei kertonut mitään. Valotassua inhotti.
”Heippa”, Valotassu hätkähti, kun Vesitassu tervehti häntä. ”Mikä sinun nimesi on?” kolli haisteli Valotassua. ”Oletko… Myrskyklaanista?”
”Äh, mi-minä… Joo”, Valotassu häkeltyi ja suoristautui. ”Olen Valotassu.”
”Sopiva nimi”, Vesitassu hymyili. Valotassu kohotti kulmaansa hämmentyneenä, mutta Vesitassu ei selitellyt sen enempää. ”Kauanko sinä olet ollut parantajaoppilaana?”
”Tuota, muutamia kuita ainakin”, Valotassu muisteli. Vesitassun vihertävät silmät hohtivat kuin innosta.
”Minä olen ollut vasta kuun, mutta olen oppinut aika paljon jo”, Vesitassu alkoi kertoa, ”sinä tiedät varmasti ainakin kolminkertaisesti enemmän kuin minä!”
”E-en osaa sanoa”, Valotassu kohautti lapojaan.
”No ihan varmasti! Minä kun en tiennyt klaanielämästä miltei mitään ennen kuin liityin Jokiklaaniin”, Vesitassu selitti. ”Joten minulla on ollut paljon opittavaa perusasioissakin.”
”Liityit Jokiklaaniin?” Valotassu kallisti päätään ja uteliaisuus vei hänet mukanaan. ”Etkö ole syntynyt Jokiklaanissa?”
”En”, Vesitassu sanoi ja hymyili. ”Kyllä minulla sukua siellä on, isoisäni on nimittäin Vesikauhu.”
Valotassu räpäytti silmiään. Vesikauhu… Nyt hän muisti. Kipinätassu oli ollut innoissaan, kun klaaninvanhimmat olivat kertoneet tarinaa Vesikauhusta heille, kun he olivat asuneet vielä pentutarhassa. Vesitassu oli Vesikauhun pennunpentu? Hauska yhteensattuma, vai? Millaistahan oli, jos isoisä oli tunnettu paha kissa?
”Oho”, Valotassu naukaisi. ”Tuota… onko se rankkaa? Tai siis, öm, kun Jokiklaani ei kai kovinkaan pidä Vesikauhusta?”
”Ei niin, mutta minä tiedän paremmin”, Vesitassu sanoi lapojaan kohauttaen. ”Hänessä on muutakin, paljon muutakin. Parantajana on aika kivaa, vai? Paljon opittavaa.”
”Ni-niin on”, Valotassu nielaisi. ”Mutta kyllä ne oppii, kun… kun vain opettelee ja kertaa. Onneksi on mestari auttamassa.”
”Niinpä”, Vesitassu nyökkäsi, vilkaisi vanhempia parantajia jotka olivat uppoutuneet keskusteluunsa ja käänsi taas katseensa Valotassuun. ”Onko Sudenlaulu hyvä mestari?”
Valotassu räpäytti silmiään häkeltyneesti ennen kuin vastasi, sillä nyt hän aisti vähän samantapaista tunnetta Vesitassusta kuin aisti Sudenlaulusta. Pian se oli jo poissa, kun Vesitassu taas alkoi kertomaan Valotassulle omasta mestaristaan. Valotassusta se oli ihan mukavaa. Vesitassu sai hänestä jotain puhettakin irti ja vaikka Valotassua hermostutti ja ujostutti, hän koki että keskustelun loppuvaiheilla hän oli hieman rentoutunut. Ei paljoa, mutta se oli paljon ujolle Valotassulle.
Valotassu silmäili Kuulammen pintaa ja sivusilmällä näki, kun muut parantajat koskivat sen kylmää pintaa. Valotassu veti syvään henkeä ja teki samoin. Puhuisiko Tähtiklaani nyt heille? Kun se oli puhunut jo Valhetähdelle, puhuisiko se parantajaille ja kehottaisi heitä kaikkia toimimaan Valhetähden sanojen mukaan?
Pettymys oli karvas, kun mitään ei näkynyt eikä ketään kuulunut. Oli vain pimeyttä ja sitten Valotassu oli taas istumassa Kuulammen äärellä. Parantajat vaihtoivat katseita ja pudistelivat pettyineinä päitään. Valotassua hermostutti ja samalla ärsytti. Valhetähti oli oikeassa. Heidän oli tehtävä jotakin tai pian voisi tapahtua jotakin kamalaa.
Valotassu haukotteli syvään ja kietoi häntänsä tiukemmin ympärilleen. Hänen sammalpetinsä oli niin lämmin ja hän vain odotti, että pääsisi juoksemana untensa mailla. Hän oli kovin väsynyt ja uupunut ja tyytyväisenä antoi mielensä kadota unien maille.

Luku 8

“Korppitassu sinun täytyy hillitä itsesi!” Ahmakäpälä karjaisi minulle samalla, kun Sadetassu lensi kauemmas ja piteli tassullaan poskeaan johon olin juuri taisteluharjoitusten aikana viiltänyt kynsillä jäljen. Silmissäni leimusi ja ravistelin päätäni. En muistanut tapahtuneesta mitään vaan suuttumus oli sokaissut silmäni hetkeksi.
“Mitä sinä teet? Sääntönä taisteluharjoituksissa on pitää kynnet sisällä!” Kettuhalla Sadetassun mestari ärähti tullessaan vilkaisemaan oppilaansa haavaa.
Istahdin alas ja suljin silmäni samalla hengitellen syvään.
“Korppitassu. Tulehan tänne”, Ahmakäpälä kutsui ja astelin mestarini luokse.
“Olet ollut jo monta päivää tuollainen. Kohta en uskalla sopia taisteluharjoituksia muiden oppilaiden kanssa jos tämä peli jatkuu. Tämä oli jo kolmas kerta, kun näen sinut tuollaisena. Aivan kuin et edes olisi täällä vaan jossain ihan muualla.” Ahmakäpälä huokaisi.
“Anteeksi. Menetin malttini hetkeksi”, mutisin.
“Tuo ei kelpaa minulle Korppitassu. Sinun tulee hillitä itsesi omien klaanilaistesi kanssa. Omat klaanilaisesi eivät ole vihollisiasi. Sinun ei tule tieten tahtoen haavoittaa heitä vaan hillitä itsesi. Sinun tulee olla valmis jopa kuolemaan klaanisi puolesta. Jos et opi ymmärtämään sitä sinusta ei tule koskaan soturia”, mestarini puhui vakavalla äänellä.
“Pyysin jo anteeksi. Yritän hillitä itseni jatkossa paremmin”, tuhahdin ja hyppäsin alas kiveltä jossa mestarini istui.
“Onko sinulla kaikki hyvin?” Sadetassu kysyi varovaisesti ja mulkaisin tätä varoittavasti.
“Muista Korppitassu mitä sanoin! Sinun täytyy hillitä itsesi”, Ahmakäpälä toisti ennen kuin jatkoimme harjoituksia.


Taisteluharjoitusten jälkeen jäin vielä hetkeksi metsään itsekseni. Istuin kivellä joka oli jo täysin sulanut lumesta ja johon aurinko paistoi niin lämpimästi että sai minut melkein kehräämään tyytyväisyydestä. Huokaisin syvään ja kävin makuulle. Ahmakäpälä oli oikeassa. Olin viime aikoina uponnut harjoitusten aikana omiin maailmoihini ja tuona aikana saanut raivokohtauksia. Syytin niistä enimmäkseen turhautuneisuutta tiedostaessani sen että isäni piti yhteyttä velipuoleeni Myrskyklaanissa ja se sai minut herkästi kihisemään raivosta. Mutta oli siinä muutakin. Raivokohtaukseni eivät tuntuneet normaaleilta. En muistanut kohtausteni jälkeen mitä olin tehnyt. Ne kestivät vain hetken mutta menetin täysin malttini niiden aikana ja sokaistuin raivosta niin kovasti etten muistanut tapahtuneesta mitään. Kuten taisteluharjoituksissa en muistanut raapaisseeni Sadetassua voimalla poskeen. Vasta, kun Ahmakäpälä oli karjaissut minulle tajusin mitä olin tehnyt. Oliko Synkässä metsässä viettämäni aika tehnyt minusta tällaisen? En enää pystynyt hillitsemään suuttumustani enkä aina edes tiennyt mistä sen hetkinen suuttumukseni edes johtui.
Huokaisin syvään ja katsoin kohti sinistä pilvetöntä taivasta. Sisälläni oleva raivo koko tätä maailmaa kohtaan oli jopa minusta hieman pelottavaa. Olin täysin yksin tässä maailmassa. Tähän asti se ei ollut haitannut minua ja olin halunnut olla yksin mutta nyt kohtaukseni olivat saaneet minut hämilleni ja aloin jo miettiä että kunpa minulla olisi joku jolle voisin kertoa huolistani ilman, että minun tarvitsisi menettää pelottavaa mainettani oppilaiden keskuudessa.

Huokaisin syvään ja haistoin ilmaa. Hiirenkorvan lempeä tuulen vire havisutti puiden latvoja ja toi mukanaan tuoresaaliin tuoksun. Nousin seisomaan ja lähdin hiljaa kohti tuoksua. Laskeuduin vasten maata nähdessäni pulskan metsähiiren edessäni. Otin hyvän asennon ja iskin hampaani ja kynteni saaliiseen. Piilotin tuoresaaliin ja ryhdyin etsimään seuraavaa. Metsästäminen sai ajatukseni toisaalle ja samalla sain hankittua klaanille ruokaa.
Pusikossa rasahti ja painauduin maata vasten pidättäen hengitystäni. Toinen metsähiiri ilmestyi näköpiiriini ja otin vaanimisasennon. Odotin sopivaa hetkeä ennen kuin hyppäsin hiirtä kohti ja puraisin sitä niskasta niin, että se kuoli siihen paikkaan.
Kun olin metsästänyt hyvän tovin kävin istumaan auringon lämmittämälle kivelle ja pesin veriset tassuni jotka olivat tahriintuneet metsästyksen aikana.
Korvani värähtivät, kun kuulin takaani oksan rasahduksen. Vilkaisin sivusilmällä taakseni ja jännityin hieman. Painauduin hiljaa kiveä vasten samalla, kun silmäkulmassani vilahti jotakin. Yritin haistella ilmaa mutta ryteikössä oleva otus oli sopivasti tuulen alapuolella enkä saanut siitä vainua.
Hyppäsin varovasti alas kiveltä ja hiivin edessäni olevan puskan alle piiloon. Pian ryteiköstä ilmestyi minulle täysin vieraan näköinen kissa. Hän oli valkoinen jolla oli tumman harmaita isoja läiskiä turkissa ja hänen kirkkaan siniset silmät loistivat auringonvalossa. Otin valmiusasennon hyökkäykseen ennen kuin yllätin tunkeilijan ja hyppäsin esiin piilostani kissan päälle.
“Kuka olet?” sähisin samalla, kun pitelin naarasta vasten maata. Kissa ei haissut millekään klaanille vaan ainoastaan metsälle, vieraille kissoille ja tuoresaaliille. En saanut hänestä edes Yönkajon lauman tuoksua joten päättelin tämän olevan kulkukissa.
“Minä eksyin reitiltäni”, naaras sanoi silmät lautasina säikähdyksestä.
“Miksi sitten tuoksut tuoresaaliille? Metsästätkö Taivasklaanin reviirillä?” sihisin hampaideni välistä.
“En! Minä vannon! Minulla on hirmu huono suuntavaisto ja eksyin täysin tavanomaiselta metsästysreitiltämme. Olen oikeasti hukassa!” naaras vakuutti ja tunsin miten tämän sydän hakkasi kiivaasti tassuni alla.
“Missä teidän tavanomainen metsästysreitti sijaitsee?” kysyin pidellen naarasta edelleen aloillaan.
“Myrskyklaanin, Tuuliklaanin ja Taivasklaanin reviirin takana. Asustelen siellä päin. Eksyin isäni ja siskoni luota, kun olimme metsästämässä ruokaa. Olen niin pahoillani. En halua aiheuttaa ongelmia. Olen vain tavallinen kulkukissa joka on vain hieman eksyksissä”, naaras kertoi epätoivoisesti. Huokaisin syvään ja katsoin naarasta tarkasti.
“Kai ymmärrät, että jos nyt valehtelet niin viillän kurkkusi auki”, sähähdin uhkauksen.
“Ymmärrän varsin hyvin. Sitä paitsi tiedän teidän Soturilaistanne sen ettette saa turhaan tappaa”, naaras tuhahti takaisin täysin pelottomasti joka yllätti minut hieman.
“Mutta saan haavoittaa sinua”, virnistin paljastaen yhden kynteni esiin niin että asetin sen naaraan kaulalle.
“Haluat siis välttämättä haavoittaa kissaa joka ei edes aio taistella sinua vastaan vaan on rehellisesti eksyksissä ja päätynyt vahingossa klaanisi reviirille? Jospa me nyt vaan tehtäisiin niin, että sinä päästät minut nyt irti ja lähden vikkelästi mitään sanomatta pois reviiriltänne takaisin omalle kotiseudulleni”, naaras totesi rauhallisesti. Tuhahdin hänelle innottomasti takaisin ennen kuin siirryin sivuun ja päästin naaraan vapaaksi.
“Kiitos ja anteeksi”, kissa totesi ja lähti täysin väärään suuntaan.
“Toinen suunta kisu!” huudahdin naaraan perään ja tämä pysähtyi ja pudisteli päätään mumisten jotain itsekseen.
“Tiedän, tiedän. Anteeksi”, hän totesi vaihtaen suuntaa ja ohitti minut mutisten. Naurahdin hiljaa mielessäni kunnes tajusin hyväntuulisuuteni ja ravistelin pääni taas selväksi.
“Mikä sinun nimesi on?” huusin vielä kissan perään uteliaisuuttani. Harmaa laikukas naaras pysähtyi toistamiseen ja vilkaisi taakseen hymyillen.
“Olen Tika”, hän vastasi ennen kuin katosi puiden taa.

Palasin takaisin leiriin mukanani mukava saalis metsästysreissultani. Olin varmistanut, että Tika oli puhunut totta ja kadonnut Taivasklaanin reviirin takana olevalle alueelle ja ylittänyt klaanimme rajan mennessään sen ulkopuolelle. Mietin hiljaa mielessäni miten joku kissa pystyikin olemaan niin hukassa, kuin Tika oli ollut. Mietin oliko se rehellistä suuntavaiston puutetta vai oliko hän huijannut minua pahan kerran?

Luku 2 XDDDDD

Kimallepuro ei voinut olla ylpeämpi hänestä ja Olkiväreestä ja siitä, että he olivat vihdoin päässeet sotureiksi. “Toivottavasti olet myös ylpeä meistä Sammalrae”, hän sanoi itselleen katsoen ylös puiden välistä olevaan kirkkaan siniseen taivaaseen. Oli myös toinen kissa, jonka Kimallepuro toivoi olevan ylpeä heistä. Hänen ja Olkiväreen veli Vääräkajo oli kuollut, kun he kaikki olivat olleet oppilaita, saaden soturinimensä vain vähän ennen kuolemaansa.

Naaras oli kävelyllä metsässä, minne hän usein ajautui. Oppilaana leiristä poistuminen ei ollut toivottua, eikä hän ollut halunnut aiheuttaa itseensä turhaa huomiota, joten hän yleensä pysytteli vapaa-ajallaan leirissä. Nyt soturina hänellä oli enemmän vapauksia ja hän usein hakeutuikin yksinään metsään tai järven rannalle. Lehtikadon kylmyydessäkin Kimallepuro nautti yksinolostaan ja omasta rauhastaan. Hän saattoi jahdata lumihiutaleita tai tehdä lumihankeen tunneleita, joiden avulla hän oli löytänyt myös usein saalista, jonka hän vei mukanaan leiriin.

Kimallepuro nautti myös muiden kissojen auttamisesta. Hän vielä soturinakin hän toi klaaninvanhimmille puhtaita makuualusia tai puhdisti heidän turkkinsa punkeista. Hän rakasti kuunnella heidän tarinoitaan ja arvosti kaikkea sitä mitä he olivat klaanilleen tehneet. Harmaanruskean naaraan saattoi usein nähdä myös auttamassa Sudenlaulua tai Valotassua järjestämään tai keräämään yrttejä. Hän ei ymmärtänyt parantamisesta mitään, mutta jos hänellä oli vapaa hetki, hän ei nähnyt syytä, miksei hän olisi auttanut heitä yksinkertaisemmissa tehtävissä.

Nyt häntä ei kuitenkaan ollut tarvinnut kukaan hetkeen. Aurinko oli vasta noussut, mutta Kimallepuro oli lähtenyt jo aamuhämärässä leiristä ulos nauttimaan kylmästä pakkasilmasta. Lunta oli satanut yön aikana lisää ja Kimallepuron olikin pitänyt tarpoa syvän lumen läpi päästäkseen paremmalle. Hän oli löytänyt itsensä järven läheltä, Vääräkajon kuolinpaikalta. Tarkkaa paikkaa hän ei tiennyt, varsinkaan nyt kun kaikki oli peitossa lumen alla, mutta se ei haitannut Kimallepuroa. Hän tassutteli kohtaan, jossa hän tunsi Vääräkajon läheisyyden kaikkein voimakkaimmin ja painoi tassunsa kynnet ulkona lumea vasten. Siihen kohtaan jäi hieman epätasainen tassun kuva, jota Kimallepuro katsoi lämpimästi. Sitten hän painoi vielä toisen tassunsa ensimmäisen tassun viereen.

“Toivottavasti voit hyvin Tähtiklaanissa Vääräkajo”, Kimallepuro sanoi antaen hänen silmiensä kostua ajatuksesta veljestä. Hänellä oli Vääräkajoa ikävä, mutta hän ei ollut surrut tämän menetystä enää samalla tavalla kuin ennen. Hän tiesi, että hänen veljensä Olkiväre suri Vääräkajoa varmasti enemmän, sekä Pilkkutassu, joka oli rakastanut Kimallepuron veljeä. Kimallepuro oli päättänyt tukea heitä enemmän ja keskittyä vähemmän itseensä. Näinä hetkinä kun hän oli yksin, hän kuitenkin muisteli Vääräkajoa. Toisinaan hän tunsi veljensä olevan läsnä hänen kanssaan. Kimallepuron aamuiset seikkailut olivat heidän yhteinen juttunsa. Naaras kuvitteli jakavansa nämä erityiset hetkensä Vääräkajon kanssa.

Kimallepuro näki edessään jatkuvan puujonon. Hän oli kävellyt jo hetken aikaa, mutta ei kaivannut vielä takaisin klaaninsa pariin. Metsän rauhallisuuteen oli helppo jäädä vangiksi, eikä Kimallepurolla ollut kiire päästä pois. Hän hengitti jäistä ilmaa keuhkoihinsa ja nautti kirpeästä pakkasesta kuonollaan. Harmaa kissa loikki lumihangessa eteenpäin, jättäen kissankokoisia jälkiä lumeen. Joku olisi voinu sanoa, että hänen käyttäytyminen oli hieman pentumaista, mutta Kimallepuroa ei olisi vointu vähempää kiinnostaa.

Kimallepuro hyppäsi kynsillään vasten paksua puuta ja tarttui kynsillään kiinni jäiseen puunkuoreen. Hänen ei tarvinnut onneksi pitkään sinnitellä puussa kiinni, kun hän jo hyppäsi alimmalle oksalle tasapainottelemaan. Soturi oli yrittänyt jo useamman kerran harjoitella puihin hyppäämistä, mutta ensimmäiselle oksalle hyppääminen oli aina kaikkein haastavinta. Sen jälkeen hänen tasapainonsa aina parani ja seuraaville oksille kiipeäminen tuntui kerta kerralta helpommalta.

Naaras nautti puihin kiipeämisestä. Hän oli aloittanut harjoittelemisen sen jälkeen kun Vääräkajo oli kuollut, samoihin aikoihin kun hän oli päässyt soturiksi. Hän oli huomannut saavansa inspiraatiota kun pääsi opettelemaan asioita itsekseen. Ja se tuntui pätevän moniin muihinkin asioihin, mitä hän halusi opetella.

Hyppiessään oksalta toiselle Kimallepuro oli haistavinaan ilmassa jotain. Hän oli tunnistavinaan sen oravaksi, senkin perusteella, että hän kuuli epämääräistä rapinaa alapuolellaan. Hän laskeutui alemmalle oksalle ja näki oravan juoksevan puuta alaspäin. Vatsa kurnien Kimallepuro loikki pari oksaa alaspäin ja yritti paikantaa oravan. Hän näki oranssin turkin lumisessa hangessa ja päätti hypätä, kynnet esillä. Hän taklasi oravan laskeutuessaan maahan, saaden siitä kynsillään otteen ja painaen hampaansa eläimen niskanahkaan kiinni. Orava valahti veltoksi Kimallepuron hampaissa ja hän tunsi suurta mielihyvää onnistuessaan nappaamaan jotakin takaisin leiriin viemisiksi.

“Kimallepuro!” Harmaa kissa kuuli tutun äänen kauempaa. Kääntäessään päätänsä hänen katseensa osui hänen veljensä kirjavaan turkkiin. “Olkhivhäre!” Kimallepuro mumisi takaisin, suu täynnä oravan karvaa. Hän ryntäsi puskemaan Olkiväreen kylkeä kuullen veljensä kehräävän hänelle takaisin.

“Mietinkin oletko täällä”, Olkiväre sanoi. Hän oli ainoita jotka tiesivät Kimallepuron aamuisista retkistä. Naaraan oli tapana tulla leiriin takaisin kun heitä jaettiin partioihin. Hän saattoi olla myöhässä aikataulusta, mikä selittäisi hänen sisarensa paikalle saapumisen.

“Valhelaulu jakaa partioita. Et ollut paikalla, joten lupasin etsiä sinut”, Olkiväre sanoi yrittäen Kimallepuron mielestä kuulostaa vakavalta, mutta naaras pystyi kuulemaan lämmön ja välittäväisyyden veljensä äänestä. Hän ei voinut kuitenkaan olla olematta hieman nolostunut siitä, että Olkiväreen piti raahautua tänne asti hakemaan häntä, koska hän oli hukannut käsityksen ajankulusta. Hän päätti kuitenkin olla välittämättä tunteesta sisällään ja hymyili Olkiväreelle. “No mitä me sitten odotamme? Mennään!”

Kimallepuro lähti juoksemaan ja läimäytti leikkisästi hännällään Olkiväreä kylkeen. Kirjava kolli naurahti ja lähti hänen peräänsä. Sisarukset juoksivat lumisissa maisemissa nauttien toistensa seurasta. Vaikka heillä oli nyt velvollisuuksia, he saivat hetken ajan olla vain pentuja, elää hetkessä ja olla välittämättä siitä, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Leiri oli jo tyhjillään, Valhelaulu keskellä puhumassa muutamille kissoille. Kimallepuro ei todellakaan ollut tajunnut ajan kulua, mutta käveli pää pystyssä Olkiväreen kanssa varapäällikön luo.

“Hei Kimallepuro. Pääset rajapartioon Varjoklaanin rajalle Täplätuulen, Lumimyrskyn ja Pilkkutassun kanssa”, Valhelaulu sanoi, mainitsematta ollenkaan Kimallepuron myöhässä olemisesta. “Voit jättää tuon ensin tuoresaaliskasaan”, hän nyökkäsi kohti Kimallepuron suussa olevaa oravaa. Naaras nyökkäsi ja kävi pudottamassa saaliinsa tyhjillään olevaan kasaan.

“Olisin voinut mennä kyllä metsästyspartioon”, Kimallepuro ehdotti varovaisesti. Hänellä oli tunne siitä, että tänään oli hyvä metsästyspäivä ja hän oli jo onnistunut saamaan yhden saaliin, joten hän oli lämmitellyt hyvin. Valhelaulu katsoi häneen hiljaa, saaden Kimallepuron miettimään pitäisikö hänen sanoa itse jotain. Pienen hiljaisuuden jälkeen varapäällikkö kuitenkin avasi suunsa: “Päätin metsästyspartiot jo aikoja sitten ja he kaikki ovat jo lähteneet.” Kimallepuro nyökkäsi ja katsoi Olkiväreeseen joka pudisti päätään. “Arvostan kuitenkin reippauttasi Kimallepuro. Ensi kerralla kannattaa olla ajoissa paikalla.” Valhelaulu lisäsi vielä, mihin Kimallepuro ei enää vastannut mitään, mutta laski päätänsä kunnioittavasti. Hänen ei kannattanut alkaa kinastella varapäällikön kanssa, eikä hän välttämättä halunnutkaan.

Harmaanruskea naaras näki Lumimyrskyn heilauttavan hänelle häntäänsä leirin ovensuulla. Kimallepuro ravasi kilpikonnakuvioisen luokse nähden Täplätuulen jo leirin ulkopuolella ja Pilkkutassun tallustelevan hänen takaansa Lumimyrskyn vierelle. Kimallepuro katsoi Pilkkutassua surullisin silmin, sillä oppilaan suru oli ulosnähtävää, vaikka kolli oli selkeästi piristynyt ajan kuluessa.

Joukkio liikkui kohti Varjoklaanin rajaa. Kimallepuro käveli joukkion etunenässä, muiden tullessa perässä. Täplätuuli puhui Lumimyrskyn kanssa ja Pilkkutassu näytti olevan ajatuksissaan. Kimallepuro haisteli ilmaa yrittäen saada vainun mahdollisista rajan ylittäjistä. Ilmassa oli kuitenkin vain rakkaan talvi-ilman tuoksu ja jotakin muuta. Naaras mietti oliko se jokin eläin tai jotain. Hän katsoi muihin, jotka eivät tuntuneet haistavan mitään ihmeellistä. Pilkkutassu käveli Kimallepuron lähelle. “Haistatko tuon?” Kimallepuro kysyi oppilaalta. Pilkkutassu pudisti päätään. Kimallepuro katsoi eteenpäin. “Voisimmekohan saalistaa hieman?” hän kysyi Pilkkutassulta niin kuin oppilas saattoi päättää asiasta. “Mhhm. Emme varmaan voi”, Pilkkutassu sanoi ääni hiljentyen lauseen loppua kohti. Kimallepuro oli näkevinään muutoksen kollin olemuksessa, mutta ei ajatellut asiaa sen enempää.

—

Kimallepuro oli tuntenut itsensä väsyneeksi, joten hän oli mennyt nukkumaan tavallista aikaisemmin. Hänestä tuntui kun hän olisi ollut hereillä kauemmin kuin hän oikeasti oli ollut. Se luultavasti johtui siitä, että hänen oli pitänyt jutella ja olla niin monen kissan kanssa sinä päivänä. Nyt kun hän vihdoin sai rauhallisen hetken ja päätti käyttää sen hyvien unien saamiseen.

Harmaanruskean naaraan silmissä avautui hämärä puinen maisema. “Missä oikein olen?” Kimallepuro ihmetteli. Hän muisti näkevänsä unta ja ensimmäisenä hänen mieleensä tuli: “Vääräkajo! Oletko täällä jossain?” Oliko hän Tähtiklaanin metsästysmailla? Pääsisikö hän vierailemaan veljensä luona? Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan ja Kimallepuro aavisti synkän tunnelman ympärillään.

“Olen odottanut sinua, Kimallepuro.”

//tosi sutaistu tarina, mutta tää on vähän tämmönen slife of life aloitus Kimallepuron seikkailuille, uskon että tulevaisuudessa tää hahmo tulee kyllä kehittyy ja kaikenlaist luvassa :3

Kotkan tarinat

Luku 19

“Tämän aamun harjoitukset sujuivat hyvin”, kehuin oppilaalleni joka tassutteli vierelläni lumesta sulanutta polkua pitkin.
“Niin minustakin. Olin terässä tänään”, Ruusutassu virnisti innoissaan ja tuhahdin hänelle huvittuneena.
Aurinko paistoi puiden välistä ja lämmitti mukavasti. Klaanimme oli selvinnyt kylmän ja lumisen lehtikadon ajan ja nyt hiirenkorva sai lumet sulamaan ja saaliit piiloistaan. Hiirenkorvan aika toi mieleeni uuden alun. Toivon jälleen paremmasta.
“Kotkasiipi. Kuulitko tuon?” Ruusutassu pysähtyi kuuntelemaan leiristä kantautuvaa hälinää. Hätkähdin mietteistäni ja vilkaisin oppilastani.
“Jotain on tapahtunut”, sanoin ja lähdin juoksuun Ruusutassu kannoillani.

Saavuimme leiriin ja näimme edessämme huolestuneita katseita ja paniikin omaista puheensorinaa.
“Kotkasiipi!” Neilikkakasteen huolestunut huudahdus kantautui leirin halki.
“Mitä on tapahtunut?” kysyin, kun Ruusutassun emo tuli luoksemme ja painautui pentuaan vasten kuin lohduttaakseen itseään.
“Heinätähti, hän on loukkaantunut. Valhelaulu lähti hetki sitten katsomaan tilannetta parantajan kanssa”, Neilikkakaste kertoi huolta äänessään ja sydämeni jätti lyönnin välistä.
“Mitä tapahtui?” kysyin ihmeissäni.
“Kuulin vain miten Oravaloikka kertoi päällikön pudonneen kalliolta alas, kun he juoksivat ohitseni”, Neilikkakaste selitti.
Hengitin syvään ja yritin rauhoitella itseäni jotta pystyisin olemaan Neilikkakasteen ja Ruusutassun tukena odottaessamme uutisia päälliköstämme.
Istuuduin naaraiden viereen samalla, kun Peippotassu ja Kettuhäntä liittyivät seuraamme. Aika tuntui ikuisuudelta kunnes leirin ulkopuolelta kuului monien tassujen askeleita ja joukko kissoja saapui leiriin mukanaan päällikön eloton ruumis.
“Heinätähti”, lausuin hiljaa päällikön nimen samalla, kun hänet laskettiin maahan.
“Ei”, Neilikkakaste purskahti itkuun niin kuin moni muukin Myrskyklaanilainen.
Astelimme hiljaisin askelin päällikön ympärille muiden kanssa ja kosketimme naaraan kuonoa lausuen hiljaisia kiitoksia siitä miten hieno päällikkö hän oli klaanillemme ollut.
“Kiitos, kun otit minut avosylin vastaan”, kuiskasin hiljaa päällikön korvaan ennen kuin siirryin sivummalle Ruusutassun viereen.
“Mitä nyt tapahtuu?” oppilaani pyyhki kyyneleitään tassuunsa ja vedin häntä varovaisesti lähemmäs. Ruusutassu painoi päänsä rintaani vasten ja antoi kyynelten virrata alas turkilleni.
“Nyt me kunnioitamme päällikkömme muistoa ja odotamme Valhelaulun nimitystä päälliköksi jotta klaanimme elämä voi taas jatkua”, sanoin hiljaa.
Huokaisin syvään katsellen miten kissa toisensa jälkeen kosketti päällikön kuonoa ja kuiskasi hiljaisia sanoja tämän korvaan. Heinätähti oli ollut hieno päällikkö, hyvä esimerkki, urhea soturi ja arvostettu ystävä. Hän ansaitsi kaiken kunnioituksen ja kivuttoman rauhaisan elämän Tähtiklaanissa.
Valhelaulu asteli luoksemme silmät surua täynnä. Hän nyökkäsi meille hiljaa ja selvitti ääntään.
“Häntä tulee ikävä”, varapäällikkö sanoi vilkaisten päällikköä kohti.
“Niin tulee mutta hän on varmasti ylpeä saadessaan sinut seuraajakseen”, vastasin hiljaa.
“Kiitos, Kotkasiipi”, Valhelaulu nyökkäsi ennen kuin jatkoi matkaansa vieden lohduttavia sanoja klaanilaisille.
“Toivottavasti hänestä tulee yhtä hyvä päällikkö kuin Heinätähti oli”, Ruusutassu kuiskasi ja nyökkäsin hänelle.

Illan tullessa näin miten Valhelaulu lähti parantajan kanssa leiristä kohti Kuulampea. Pian saisimme uuden päällikön riveihimme.

Aamun valjetessa istuin soturien pesän edustalla katsellen leirin suuaukkoa. Ympärilläni klaanilaiset olivat hieman levottomia ja tunsin miten odottava jännitys valtasi leirin.
Häntäni väpätti kärsimättömästi ja nuolaisin rintaani jotta saisin itseni rauhoittumaan. Levottomuus meinasi tarttua myös minuun, kunnes vihdoin näin Valhetähden ja Sudenlaulun astuvan leiriin.
Kolli asteli lähes heti Suurtasanteelle sen enempää puhelematta ja näin miten hänen kasvoillaan oli vakava ilme. Nousin paikaltani ja menin Suurtasanteen läheisyyteen samalla, kun muutkin klaanilaiset tekivät samoin Valhetähden kajauttaessa kokoontumiskutsun.
Ihan ensimmäiseksi uusi päällikkömme nimitti varapäälikön joka oli varmasti monen mielestä yllättävä valinta nimittäin Häivätuuli oli nuori eikä ehkä ensimmäinen soturi jota klaani olisi varapääliköksi veikannut. Näytti siltä, että naaras myös itse yllättyi asiasta mutta otti varapäällikkönä olon mieluusti ja kunnialla vastaan.
Klaani onnitteli uutta varapäällikköä ja sitten uutta päällikköä kunnes Valhetähti keskeytti muut.
”Kuten varmasti kaikki teistä ovat jo arvanneet ja kuulleet, Tähtiklaani ei ole puhunut kenellekään, ei edes parantajille. Nyt kuitenkin onneksemme Tähtiklaanilla oli minulle tärkeä viesti. Viesti, joka ratkaisee selviytymisemme”, korvani särähtivät Valhetähden sanoista. Siitä oli tosiaan aikaa, kun Tähtiklaani oli puhunut. Emoni oli kaikonnut unistani jo monia kuita sitten.
”Yönkajon lauma, muut klaanit… Tähtiklaani varoitti. Olkaa tarkkoina, keihin luotatte Myrskyklaanin ulkopuolella”, Valhetähti jatkoi ja tunsin miten minua alkoi kylmätä hieman hänen sanansa. Isäni, Koivutassu. Pitäisikö minun olla luottamatta heihin?
”Tähtiklaani on ajautunut meistä kauas, koska emme noudata Soturilakia ja rikomme sitä sokeasti. Tähtiklaani on heikentynyt ja heikko, sillä ei ole enää pian voimaa auttaa meitä. Klaanit voivat jopa tuhoutua ja Tähtiklaani klaanien mukana, jos emme pidä kiinni Soturilaista ja Tähtiklaanista. Tähtiklaani ei pääse uniimme ja pian se voi jopa tuhoutua ja me sen mukana.” Valhetähden sanat saivat aikaan paniikinomaista supatusta ja katsoin päällikköä varovaisesti odottaen seuraavaa lausetta.
”Klaaneissa on paljon puoliverisiä, kissoja tapetaan silkasta huvista ja Tähtiklaani hylätään liian usein ja helposti. Uskollisuus kuuluu yhdelle klaanille, omalle klaanillenne, eikä toisen klaanin jäsenelle”, Valhetähti puhuessa sydämeni alkoi sykkiä tiheämpään tahtiin. Hengitin hiljaa syvään. ”Myrskyklaanin on nyt osoitettava, että se seuraa Tähtiklaania, sen tahtoa ja sen jaloa Soturilakia. Pitäytykää erossa muista klaaneista, kunnes asiat alkavat sujua. Ystävyydet ovat sallittuja, mutta siitä syvemmät suhteet? Tähtiklaani ei salli niitä. Kohta ei ole viittä klaania vaan nolla, jos emme noudata Tähtiklaanin tahtoa. Tämä on vakava tilanne. Meidän tulee seurata Tähtiklaanin tahtoa ja sen jaloja lakeja.” päällikkö sanoi tiukasti. Ystävyys oli siis sallittua aivan kuten Soturilaissakin sanotaan mutta tarkoittiko syvemmät suhteen vain rakkautta kahden eri klaanilaisen välillä vai myös sukulaissuhteita? Kävin mielessäni monia ajatuksia enkä tiennyt enää mitä ajatella. Minun ei siis tulisi tavata enää isääni kuten olin muutamia päiviä sitten tehnyt. Minun tulisi vältellä häntä ja uutta ystävyyttäni Koivutassua. Heidän kuin myös minun turvallisuuteni vuoksi. Jos uusi päällikkö saisi tietää, että minulla oli sukua Taivasklaanissa ja että pitäisin isääni vielä yhteyttä en tiedä mitä minulle kävisi. Olisi siis parasta pelata varman päälle.
”He kertoivat syyn ja asian korjaamiseksi meidän tulee lopettaa pelleily ja seurata Soturilakia ja muitakin perinteitä”, Valhetähti toisti.
”Me olemme Myrskyklaani emmekä Varjoklaani-Myrskyklaani-sekoitus. Me olemme Myrskyklaani. Säännöt ja lait ja säädökset ovat tarkoituksella olemassa ja nyt tiedämme entistäkin paremmin miksi. Ne pitävät meidät elossa, olemassa ja klaanina. Tähtiklaani tarvitsee meitä ja me sitä. Pitäkää kiinni uskollisuudestanne klaanillenne, tapahtui mitä tapahtui. Seuratkaa Soturilakia.” Valhetähti päätti puheensa.
”Tähtiklaani ei ole puhunut kellekään kuihin, ei minulle eikä muillekaan parantajille mistään klaanista”, nyt Sudenlaulu, klaanimme parantaja puhui. ”Ja nyt tiedämme miksi. Meidän on seurattava Tähtiklaanin sanaa. Meidän tulee seurata Soturilakia. Tai… tai on riski, että pian ei ole enää klaaneja.” hän sanoi ja sai aikaan hämmentynyttä keskustelua kissojen joukossa. Huokaisin syvään ja katsahdin tassuihini. Ajat olivat nyt muuttuneet. Klaanimme tuli etääntyä muista. Jos Tähtiklaani oli kerran varoittanut luottamasta ulkopuolella oleviin oli klaanimme parhaaksi ottaa varoitus vakavasti. Minusta tuntui, että nyt myös ystävyyssuhteet muiden klaanilaisten kanssa oli riskialtista.
Oli siis parempi olla varovainen ja pitää matalaa profiilia. Olinhan itse sentään ulkopuolelta liittynyt Myrskyklaaniin joten minun jos kenen oli tehtävä parhaansa jotta voisin voittaa Valhetähden ja Tähtiklaanin luottamuksen puoleeni.