Luku 11 - An unhealthy obsession

Valhelaulu oli Hopeaviillon. Hopeaviilto oli ollut se, joka oli ottanut Valhelaulun koulutettavakseen Synkässä metsässä ja hän oli opettanut Valhelaulun tavoille. Ja kukaan muu ei saisi kollista itselleen kumppania tai pentuja. Hopeaviilto kuin omisti kollin, piti Valhelaulu siitä tai ei. Jos jonkun tulisi kantaa Valhelaulun pentuja, niin Hopeaviillon eikä kenenkään muun. Jos heidät yhdistäisi, syntyisi upein ja vahvin pentu koskaan.
Kukaan muu ei saanut Valhelaulua itselleen. Hopeaviilto oli päättänyt sen jo kuita ja kuita sitten. Se oli hänen oikeutensa! Hän oli saanut Valhelaulun osaksi Synkkää metsää ja pitänyt huolen, että Valhelaulu myös seuraisi Synkän metsän polkua. Hopeaviilto kyllä myönsi, että Valhelaululla oli joitain aivan omia ja omituisia tavoitteita, mutta ne olivat vain pieni hinta sen kaiken muun nojalla.
Joku saattaisi kutsua tätä jopa pakkomielteeksi, mutta Hopeaviilto ei sitä itse nähnyt niin. Hän koki sen oikeudekseen. Kuka muukaan olisi Valhelaulun pentujen emon arvoinen? Kukaan muu ei ollut Valhelaulun arvoinen kuin hän eikä kukaan ollut Hopeaviillon arvoinen niin kuin Valhelaulu oli. Se oli vain järkevää.
Hopeaviilto itse ei tosin välittänyt pennuista. Hän ei ollut koskaan ollut innokas olemaan jumissa pentutarhassa ja imettämässä aivottomia karvakasoja. Mutta Valhelaulun kohdalla hän tekisi poikkeuksen. Ja pitäisi huolen, että niin tapahtuisi.
Edes kumppanin hankkiminen ei ole ollut koskaan Hopeaviillon prioriteetteina. Mihin sellaista kapista kissaa edes tarvitsisi? Seuraamaan perässä ja ulisemaan jostain turhuuksista? Pyh. Hopeaviillolle muut kissat olivat vain este. Hänellä oli aivan muut suunnitelmat ja tavoitteet elämälleen kuin niin sanotulla normaalilla klaanikissalla. Ihan sama mitä Lumikide, Hopeaviillon emo, hänelle toivoi. Lumikide kun oli joskus aiemmin hokenut, miten kauniita pentuja hänen tyttärensä voisivat saada ja jopa vihjaillut joitakin niin sanottuja hyviä ehdokkaita heidän kumppaneikseen Tuuliklaanin kissoista.
Elä turhassa unelmassasi, emo.

Kuiden aikana oli tapahtunut monia muutoksia. Lehtikato oli pyyhkiytynyt järven ylitse ja tuonut mukanaan kylmät pakkaset ja peittänyt maan lumella. Pian hiirenkorva pääsisi kunnolla alkuunsa ja saaliseläimiä olisi taas enemmän ja lämpötila muuttuisi. Päivät olivat muuttuneet valoisimmiksi ja pakkasetkin alkoivat jo hellittää.
Hopeaviillon sydämessä tosin vallitsi ikuinen pakkanen. Hän ei tuntenut sääliä tai katumusta. Hänellä oli selkeä päämäärä, jota hän seurasi.
Yksi muutos, joka oli Hopeaviiltoa iskenyt kuin kynnet kasvoille oli se, kenet oli valittu Tuuliklaanin uudeksi varapäälliköksi; Hopeaviillon oma veli Pilviharso. Hopeaviilto muisti yhä sen päivän, kun Pilviharso oli syntynyt. Hopeaviilto ja Surmakorento olivat Lumikiteen ja Liekinsyöjän ensimmäisestä pentueesta ja Liekinsyöjä oli vaativa isä, mutta erityisen ylpeä siitä, miten taitavia ja kunnioitettuja hänen tyttärensä olivat. Mutta se päivä, kun Hopeaviilto oli tavannut veljensä, oli herättänyt Hopeaviillon sisällä jotakin. Hän ei vieläkään ollut varma mitä hänen sisällään oli napsahtanut, mutta jos hän jotain tiesi niin sen, että Pilviharsosta alkoi tulla uhkaava. Uhka niin Hopeaviillolle kuin Synkän metsän tavoitteelle.
Hänestä alkoi tulla sellainen uhka kuin Ennepennusta, Pilviharson pentutoverista. Oi, Ennepennun Hopeaviilto muisti hyvin, erityisesti sen, miten pentu oli anellut, ettei Hopeaviilto tappaisi häntä. Typerä pentu.
Hopeaviilto oli pitänyt sisarensa kanssa Pilviharsoa jo pidemmän aikaa silmällä, mutta koskaan kolli ei ole ollut niin iso uhka kuin nyt. Pilviharso oli aina ollut oudon varovainen sisartensa kohdalla. Hopeaviilto oli varma, että kolli luuli tietävänsä jotakin. Olkoon varovainen ja nukkukoon toinen silmä auki.

Hopeaviilto istui oman klaaninsa rivistössä ja muiden lailla odotti, että muut klaanit saapuisivat kokoontumiseen. Naaras vilkaisi sivusilmällä veljeään, Tuuliklaanin varapäällikköä, joka istui puhuhjantammen juurella Jokiklaanin varapäällikön Tammihuurteen kanssa. Kolli katse kohtasi hänen omansa vain hetkellisesti.
Mustaturkkinen naaras käänsi katseensa taaksensa. Hallatähti johti Taivasklaanin kokoontumissaarelle. Hopeaviilto siristi silmiään, kun näki erään tutun oppilaan, jonka oli nähnyt Synkän metsän mailla sivusilmällä. Hopeaviilto oli pitänyt tarkasti silmällä kaikkia kissoja, jotka olivat Synkässä metsässä, vaikka ei itse jokaiselle sen selkeämmin näyttäytynyt tai esittäytynyt. Punakynsi oli kouluttanut tätä oppilasta hyvin.
Hopeaviilto käänsi katseensa pois oppilaasta. Tärkeää olisi pitää etäisyys kaikkiin, jotka Synkässä metsässä kulkivat. Ei sitä tiennyt, kehen voisi luottaa.
Myrskyklaani ja Varjoklaani puuttuivat. Hopeaviilto siirsi häntänsä lähemmäs itseään, kun Tundratassu ja Pellavatassu juoksivat hänen ohitseen yhden Taivasklaanin oppilaan luokse. Ilmapiiri oli varautunutta toisia klaaneja kohtaan, joka näkyi myös kolmen oppilaan keskustelussa, mutta ei se estänyt heitä vaihtamasta kuulumisia.
Supina Hopeaviillon takana sai naaraan luimistamana korviaan. Hän käänsi katseensa taaksensa ja hänen yllätyksekseen Myrskyklaanin joukkoa ei johtanut Heinätähti vaan Valhelaulu. Hopeaviillon kiinnostus heräsi ja naaras piti katseensa Myrskyklaanin joukossa. Kissat eivät katsoneet muihin kuin nopein vilauksin. Kenenkään katse ei paljastanut mitään. Se ei ollut myrskyklaanilaisille kissoille normaalia. Useimmiten kuononsa joka paikkaan tunkevat myrskyklaanilaiset olivat nopeasti vastassa tuttujaan muista klaaneista ja tervehtivät muita, mutta nyt asiat olivat aivan päälaellaan.
Hopeaviilto höristi korviaan, kun Valhelaulu asteli päälliköiden ja varapäälliköiden luokse. Heidän katseensa olivat kysyvät. Tietysti kaikkia kiinnosti, että missä Heinätähti oli. Oliko hän loukkaantunut? Oliko hän sairas? Oliko Myrskyklaani heikkona? Vai oliko kenties tapahtunut se asia, jonka Hopeaviilto toivoi tapahtuneen?
Valhelaulun katse ei kuitenkaan kertonut mitään. Hän kääntyi katsomaan, kun Varjoklaani saapui Kanervatähti johdossa. Varjoklaanin päällikön katseessa vilahti yllättyneisyys, kun Heinätähti ei ollut paikalla kuten tavallisesti.
Hopeaviilto siristi silmiään, kun huomasi Häivätuulen astelevan varapäälliköiden luokse Myrskyklaanin rivistöstä. Supina vain voimistui kissojen joukossa. Myrskyklaani sen sijaan oli hiljaa ja piti outoa etäisyyttä muihin klaaneihin. Heistä huokui jotakin, jota heistä ei yleensä huokunut.
Valhelaulu kapusi puhujantammeen päälliköiden perässä ja Hopeaviillon sisällä leimahti tyytyväisyys. Hän ei voinut pidätellä pientä virnistystä, joka nosti hänen suupielensä ylöspäin. Valhetähti. Kollin uusi nimi tuntui makealta kielen päällä.
Muut päällikköt nyökkäsivät läikikkäälle myrskyklaanilaiselle kollille ja puhuivat hiljaa toisilleen jotakin. Myös varapäälliköiden joukossa kävi pientä puhetta.
Hopeaviilto tuijotti Valhetähteä, mutta kertaakaan kolli ei katsonut Hopeaviiltoa kohti. Hopeaviilto irvisti ärtymyksestä, mutta piti päänsä kylmänä.
Taivasklaanin päällikkö julisti kokoontumisen alkaneeksi ja kissojen puheensorina hälveni. Hallatähti nyökkäsi Valhetähteä kohti, joka nyökkäsi kiitollisena.
”Heinätähti on liittynyt Tähtiklaanin rivistöön”, kolli puhui klaaneille. ”Hän oli viisas ja kunnioitettu päällikkö, ja Myrskyklaani suree yhä hänen menehtymistään. Hänen varapäällikkönään otin luonnollisesti päällikön aseman ja vastaanotin yhdeksän henkeäni. Varapäällikökseni valitsin Häivätuulen.”
Valhetähti nyökkäsi kohti varapäälliköitä, jossa Häivätuuli istui. Hopeaviilto katseli naarasta. Valhetähti oli järkevänä valinnut Häivätuulen, olihan naaras osa Valhetähden lähintä ympyrää Synkässä metsässä.
Päällikköt muistelivat Heinätähteä hetken aikaa, kunnes valuivat tuttuun kuulumisten kertomiseen. Uudet oppilaat ja niin edelleen. Hopeaviillon huomio oli kuitenkin ilmapiirissä, joka leijui kissojen yllä sankkana kuin sumu. Myrskyklaanin kissat olivat hiljaisia ja vain muutamat vaihtoivat pari sanaa muiden klaanikissojen kanssa. Myrskyklaanilaisten kanssakäymiset tuntuivat kovin väkinäisiltä ja kiusallisilta.
Hopeaviillon olisi niin kovasti tehnyt mieli puhua Valhetähden kanssa, mutta hän piti itsensä kurissa. Hän pääsisi puhumaan Myrskyklaanin uuden päällikön kanssa lähiöinä Synkän metsän mailla. Uusi aika oli alkamassa nyt, kun Valhetähti oli noussut päällikön asemaan. Niin harva tiesi sen vielä, mutta jonakin päivänä kaikki saisivat tuntea muutoksen tuulen turkillaan ja jopa ne, jotka kouluttautuivat Synkän metsän mailla öiden pimeinä tunteina saisivat nähdä Valhetähden ja tuntea sen, että ajat olivat tosiaan muuttumassa.
Kokoontuminen oli nopeasti ohitse. Muutamat kissat vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään ennen kuin alkoivat lipua päälliköidensä luokse ja suunnata kotiin. Hopeaviilto katsahti Valhetähteä, mutta ei tehnyt elettäkään mennäkseen lähemmäs kollia. He näkisivät Synkässä metsässä pian. Ja Hopeaviillolla oli muutama sana jaettavana kollin kanssa. Naaras kun ei ollut saanut mahdollisuutta noin puoleen kuuhun puhua kollin kanssa.

Sillä silmänräpäyksessä, kun Hopeaviilto oli astellut Synkän metsän maille, oli muutamakin hänelle tuttu kissa tullut höpisemään jotain aivan joutavaa. Hopeaviilto, voitko näyttää minun oppilaalleni jonkun liikkeen tai Hopeaviilto, voitko tehdä sitä ja tätä.
Ei mustaturkkisella naaraalla ollut aikaa muiden kissojen ongelmille ja muille joutavuuksille. Hänellä oli omat tehtävänsä. Jotkut Synkän metsän vakituiset asukkaat puhuivat hänelle taas normaalia enemmän juuri tänä yönä. Eivätkö he olisi voineet valita jotain toista yötä tulla kertomaan heidän murhanhimoisista aikomuksistaan? Miten jokaisella pahansuovalla kissalla voi tulla sama päähänpisto, joka on Hopeaviillon häiritseminen?
Toisinaan ideioiden vaihtaminen ja keskustelut näiden – ainakin osittain - samalla tavalla ajattelevien kissojen kanssa oli ihan mukavaa, mutta ei silloin ku jokainen tuli vuoronperään puhumaan hänelle.
Hänellä oli muutakin tekemistä.
Hänen kyntensä hamusivat upota jonkun nahkaan ja hänen hampaansa janosivat päästä käytettäväksi. Häntä alkoi jo pikkuhiljaa kismittää matalan profiilin ylläpitäminen, mutta ei hän ollut voinut Valhetähden pyynnölle mitään. Toisaalta, ei naarasta voinut kukaan pallotella, mutta Hopeaviilto tarvitsi Valhetähteä eikä kollin hermostuttaminen ja luottamuksen rikkominen auttaisi lainkaan.
”Hopeaviilto”, Hopeakäärme pysäytti Hopeaviillon, joka oli yrittänyt varmaan kymmenettä kertaa kadota puiden ja usvan lomaan. ”En olekaan puhunut sinulle hetkeen.”
”Ja sinäkin vielä. Yllättäen kaikki haluavat puhua minulle tänään”, Hopeaviilto piiskasi häntäänsä. ”Mitä asiaa?”
”Ampiainenko sinua on pistänyt vai mistä johtuu normaalia synkempi tuulesi?” hopeanharmaa kolli virnisti leveästi. Häntä ei haitannut Hopeaviillon häiritseminen. Kolli saisi vielä jonakin päivänä niin nenillee, kun tajuaisi ettei Hopeaviilto ottanut vastaan tuollaista käytöstä. ”Olen vain miettinyt… Mikset ole ottanut koulutettavaksesi ketään?”
”Miksi pitäisi?” Hopeaviilto kohotti kulmaansa.
”Sinulla on taitoa”, Hopeakäärme tuhahti, ”ja tiedät sen itsekin. Kouluttaisit taitavia ja vaarallisia tappajia.”
”Minun koulutukseni alaisuuteen ei kelpaa ihan kuka vain, Hopeakäärme”, Hopeaviilto hymyili väkinäisesti ja huitaisi hännällään kollia naamaan. ”Voit etsiä sellaista sopivaa kirppusäkkiä, mutta lyön vetoa, ettet löydä sopivaa kissaa minulle.”
Hopeaviilto jätti Hopeakäärmeen pohtimaan ja tuijottelemaan käpäliään samalla, kun suuntasi takaisin syvemmälle metsään. Hän karistaisi nyt viimeisenkin hänen perässään kulkevan kissan kannoiltaan.
Punainen usva leijui taas sankkana puiden lomassa, kun Hopeaviilto suuntasi takaisin kohti muita kissoja. Hopeaviilto asteli pimeyden varjoissa, poissa muiden silmistä ja katseilta, tyytyväisenä omassa rauhassaan. Hän katsahti kukkulan laelle ja virnisti tyytyväisenä.
Hopeaviilto katosi varjojen lomaan kuin savuna ilmaan ja pian asteli kalliota ylöspäin, kohti tuttua kissaa. Hänellä oli lupa ja oikeus lähestyä Valhetähteä, olihan Hopeaviilto yksi harvoista, joka tiesi, kuka kukkulan laella istuva kissa oli ja Hopeaviilto kuului Valhetähden lähiympyrään. Hän oli osa niitä kissoja, jotka hoitivat Valhetähden tärkeimpiä asioita; Pakkaspuro etsi kissoja mukaan Valhetähden joukkoihin, Hopeaviilto käytti tarpeen tullessa kynsiään ja-
”Hopeaviilto”, Valhetähti katsoi mustaturkkista naarasta suoraan silmiin.
”Onnea päällikkyydestä”, Hopeaviilto nyökkäsi kollille ja hymyili tietäväisenä. ”Se olikin vain ajan kysymys, että saisit oikeutetun paikkasi Myrskyklaanin päällikkönä.”
”Aivan”, Valhetähden ääneensävy ei vastannut Hopeaviillon odotuksia. Miksi Valhetähti vaikutti kovin… oudolta? Hopeaviilto pyyhki ajatuksen turkiltaan. Valhetähdellä oli paljon töitä tassuissaan uutena päällikkönä, ei olisi ihme jos Valhetähti olisi hieman uupunut tai väsynyt.
”Valhetähti”, Hopeaviilto katsahti kolli, ”onko suurella päälliköllä ajatusta jatkaa sukulinjaansa ja saada tehtävälleen seuraajia?”
Valhetähti katsahti Hopeaviiltoa kulma koholla. ”Miksi kysyt tuollaisia?”
Hopeaviilto virnisti. ”Se on hyvä ajatus. Järkevä sellainen.”
Valhetähti siristi silmiään ja katsoi Hopeaviiltoa. ”Ei ole suunnitelmissa. Ei ole edes kumppania.”
”Tarvitseeko seuraajan hankkimiseen kumppanuutta tai edes rakkautta?” Hopeaviilto haastoi kollia. ”Jälkeläisesi olisi vahva, voimakas ja taitava. Tarkoituksena seurata sinua ja varmistaa, että suunnitelmasi pysyy toiminnassa, eikö?”
”Mitä ehdotat?” kolli kysyi ja Hopeaviilto virnisti taas.
”Kuka on taitava ja voimakas, veroisesi taistelija ja ovela?” Hopeaviilto röyhisti rintaansa. ”Minä.”
”Oletko menettänyt järkesi vai oletko lopultakin sokaistunut ylimielisyydellesi?” Valhetähti irvisti Hopeaviillolle. ”Ehdotat asiaa, joka on täysin suunnitelman vastainen. Täysin soturilain vastainen, täysin sen kaiken vastainen, jota me yritämme saavuttaa!”
Hopeaviilto tuhahti. Hän ei elänyt soturilain ohjaamana eikä ollut koskaan elänytkään. Kyllä, puoliveriset kissat olivat jotain, jota jopa Hopeaviilto inhosi. Inhoa aiheuttivat myös ne kissat, jotka ulisivat toisen klaanin kissan perään.
Mutta eikö Valhetähti nähnyt sitä, mikä oli aivan päivänselvä Hopeaviillolle? Eikö Myrskyklaanin päällikkö nähnyt, minkä mahdollisuuden hän saisi? Hän saisi vahvoja pentuja, pentuja, jotka seuraisivat hänen tassunjälkiään ja olisivat vahvoja ja taitavia. Kukaan ei olisi niiden pentujen tiellä.
”Ei tarvitse hermostua, Valhetähti hyvä”, Hopeaviilto hymähti ja kiersi Valhetähden ympäri. ”Se olisi vain järkevää. Ajattele nyt, miten suunnitelmasi jatkuisi jälkeläisissäi.”
Valhetähti sähähti Hopeaviillolle, mutta naaras vain humisi huvittuneena kollin hermostumiselle.
”Voit unohtaa typerät unelmasi”, Valhetähti sanoi ja asteli takaisin kukkulan reunalle, ”sillä minulla on aivan muut tavoitteet kuin seurata sinun outoa ja sairasta ajatteluasi.”
Hopeaviilto siristi silmiään. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä tiesi vain hermostuttavansa Valhetähden entisestään. Kolli tuntui olevan kovin kireä ja vaikka Hopeaviilto nauttikin muiden kissojen härnäämisesti ja etsi aina mahdollisuutta taistella, hän tiesi, että Valhetähden kohdalla hänen tulisi käyttää toista keinoa saavuttaakseen tahtonsa. Naaras istui kollin vierelle.
”Tietysti, teen kaiken kuten sinä haluat”, Hopeaviilto vakuutti. Hän ei kuitenkaan ollut tanssimassa Valhetähden tahtiin jokaisen askeleen kohdalla. Nyt hän hiljeisi tästä, mutta ei todellakaan antaisi periksi. Hän oli jo päättänyt, että hänen oma tavoitteensa tapahtuisi. Oli sen hinta mitä tahansa.
Hopeaviilto oli ennenkin onnistunut manipuloimaan Valhetähteä tekemään juuri sen, mitä naaras itse halusi tapahtuvan.
Joten hän onnistuisi siinä uudestaan. Hän tulisi onnistumaan.

Viides luku – Glitter in the air

Jokiklaanin leiri oli hiljainen nyt, kun partiot olivat lähteneet matkaan. Muutamat viime viikot olivat tuoneet muutoksia jokiklaanilaisten elämään. Pelätyn tappajan Vesikauhun pennunpentu Vesitassu oli liittynyt Jokiklaaniin ja hänestä oli tullut klaanin parantajan oppilas. Hän oli, ainakin Yksisiiven mielestä, sopeutunut hyvin jo klaanielämään.
Yksisiipi oli pitänyt huolen, että nuori oppilas pääsi nopeasti mukaan klaanielämään ja tunsi olonsa jopa kotoisaksi. Kaamosmarja toimi mestarina ja opetti kaiken minkä vain itse osasi parantajuudesta ja klaanielämästä. Yksisiipi oli kuitenkin huomannut, että nuori Vesitassu piti oppimisesta ja monen näkökulman saamisesta.
Naaras myönsi jopa sen, että joskus hän oli ajatellut olevansa itse mahdollinen parantaja klaanille ja oli aina ollut auttamassa Kaamosmarjaa yrttien kanssa. Normaaliksi soturiksi hän tiesi yllättävän paljon yrteistä ja niiden käyttötarkoituksista. Ja yhä, aina tilaisuuden tullen, naaras tarjoutui auttamaan niin parantajaa kuin tämän oppilasta.
Yksisiipi oli aina pitänyt uuden oppimisesta ja hänelle on aina ollut helppoa muistaa uudet asiat miltei heti. Ei ollutkaan siis ihme, että yrttien nimet, ulkonäöt ja käyttötarkoitukset ovat jääneet hänelle mieleen.
Vesitassu oli Yksisiiven mielestä veikeä ja potentiaalinen nuori oppilas. Yksisiipi jopa toisinaan löysi itsensä suuntaamasta oppilaan seuraan, oli se sitten auttamaan, juttelemaan tai jakamaan saaliseläin hänen kanssaan.
Ja jopa vain muutaman viikon jälkeen Yksisiipi löysi itsensä tilanteesta, jossa koki Vesitassun olevan hänen ystävänsä. Itse Yksisiipi ei ollut niinkään yllättynyt siitä. Harva Jokiklaanin kissa uskalsi lähestyä Vesitassua, koska tämä oli pahamaineisen kissan jälkeläinen, mutta jos Yksisiipi oli rehellinen, hän ei nähnyt mitään samaa tässä oppilaassa ja Vesikauhussa. Ei kukaan kissa ollut samanlainen toiseensa nähden.
Monet soturit, erityisesti vanhimmat soturit, jotka olivat henkilökohtaisesti tunteneet ja nähneet Vesikauhun kasvavan ja varttuvan, olivat yhä epäileväisiä Vesitassua kohtaan. Vaikka kolli oli parantajaoppilas, monet näkivät kollin olevan yhä kykenevä tekemään pahaa.
Yksisiipi katsahti sivusilmällä Jokiklaaniin liittynyttä Novaa, entistä Yönkajon laumalaista. Niin kuin Vesitassu, ei Novakaan vaikuttanut Yksisiiven silmiin pahalta ja julmalta. Yönkajon lauma oli tehnyt pahaa monelle kissalle, mutta ei se syy kuulunut yksittäiselle kissalle.
Vesitassu loikki parantajan pesästä ulos ja hymyili leveästi Yksisiivelle, joka istui hieman kauempana. Yksisiipi hymyili harmaalle oppilaalle ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi.
”Minne käy askeleesi, Vesitassu?” Yksisiipi kysyi, kun Vesitassu lähestyi.
”Kaamosmarja haluaa minun käyvän katsomassa Pikimustaa”, Vesitassu kertoi silmät tuikkien, ”hänellä oli kuulemma eilen illalla jotain särkyä.”
”Saanko liittyä seuraasi?” Yksisiipi kysyi veikeä hymy kasvoillaan. Vesitassu vastasi hymyyn ja nyökkäsi. Yksisiipi nousi käpälilleen ja seurasi Vesitassua pentutarhaan. Jo pentutarhan suulta Yksisiipi kuuli pentujen leikkien ääniä ja hymyili itsekseen.
”Oletko sinä ajatellut omia pentuja?” Vesitassu kysyi yllättäen ja Yksisiipi räpäytti silmiään.
”Tuota, en oikeastaan”, Yksisiipi naukaisi. Se oli totta. Ei hän ollut koskaan edes ajatellut, että hänellä voisi olla omia pentuja. Ei hänellä ollut edes kumppania. Ei hänellä ole koskaan ollut aikaa edes ajatella asiaa muiden asioiden rinnalla.
”Yksisiipi!” Lummepentu kiljaisi innoissaan ja harmaanruskea pentu loikki Yksisiiven luokse silmät kimmeltäen innosta.
”No mutta hei”, Yksisiipi hymyili leveästi pennulle.
”Yksisiipi tuli!” Kaislapentu hihkaisi ja juoksi emonsa luota harmahtavan naaraan luokse. ”Tulitko leikkimään?”
”Tulin katsomaan teitä”, Yksisiipi kehräsi lempeästi. ”Jos emonne antavat, voimme leikkiä jotakin. Annettaisiin Vesitassulle rauha tehdä parantajan työnsä?” Yksisiipi vihjaili kuningattarille, jotka antoivat Yksisiiven viedä pennut pentutarhasta ulos leikkimään piilosta. Narsissiketo tuli hänen mukaansa, sillä pentuja oli aikamoinen määrä, varsinkin nyt kun Pikimusta oli synnyttänyt kolme pentua vähän aikaa sitten.
Yksisiipi laski hitaasti kymmeneen ja lähti sitten etsimään pentuja lumikinosten, pesien ja kivien takaa. Hän nauroi aina, kun yllätty yhden pennun piilostaan ja heitti pennun selkäänsä.

”Hei, Vesitassu”, Yksisiipi tervehti parantajaoppilasta parantajan pesän suulta. ”Mitä kuuluu?”
”Yksisiipi! Hei!” harmaa kolli kääntyi ja kohtasi Yksisiiven katseen. ”Hyvin! Kaamosmarja opettaa juuri noista yrteistä!”
Kolli osoitti kuonollaan yrttikasaa. Yksisiipi hymyili lempeästi.
”Kaamosmarja? Missä hän on?” harmahtava naaras kysyi. Parantajaa ei näkynyt pesässä.
”Hän kiirehti viemään yrttejä klaaninvanhimmille”, parantajaoppilas vastasi. ”Hän pyysi minua jäämään tänne opettelemaan ja järjestämään yrttejä, mutta yksin on vaikea oppia”, Vesitassu totesi ja Yksisiipi hymyili sympaattisesti. Kaamosmarjalla oli kiireitä, kun klaaninvanhimpia oli niin paljon ja pentujakin oli syntynyt paljon. Kysymys tosin oli ettei miksi Kaamosmarja ollut ottanut Vesitassua mukaansa.
Vastaus oli kuitenkin heti pääteltävissä; osa klaaninvanhimmista oli erittäin epäluottavaisia Vesitassua kohtaan. Klaaninvanhimmat kun muistivat parhaiten Vesikauhun vanhimpien soturien lisäksi. Kaamosmarja oli ehkä halunnut tänään säästää Vesitassun klaaninvanhimpien negatiivisuudelta tai jotain sinnepäin.
”Mitä sanot, jos minä autan sinua ilman Kaamosmarjaa?” Yksisiipi kysyi ja Vesitassun korvat heilahtivat. ”Kyllä minä osaan vähän sitä ja tätä, vaikka ei voisi uskoa”, Yksisiipi hymyili kollille. Naaras toivoi, että ne klaaninvanhimmat, jotka katsoivat Vesitassua pahalla oppisivat lopulta olemaan kissoiksi. Lehtimyrsky oli ollut ensimmäinen, joka oli ollut lempeä Vesitassulle, ihan alusta asti.
Yksisiipi oli pitänyt huolen, että nuori parantajaoppilas ei ollut koskaan yksin tämän syödessä ja jotta kolli tunsi olonsa tervetulleeksi edes yhden kissan osalta. Vesitassu oli upea kissa, johon Yksisiipi oli saanut tutustua hyvin.
”Vesi- Ai, hei Yksisiipi”, Kaamosmarja ilmestyi pesään käpälät liukuen.
”Kaamosmarja, hei”, Yksisiipi nyökkäsi parantajalle. Kaamosmarja tuijotti häntä hetken aikaa ennen kuin asteli sisemmälle pesään ja etsi katseellaan jotakin yrttiä.
”Ai niin, anteeksi Vesitassu”, Kaamosmarja hätkähti ja huokaisi.
”Hei, ei hätää”, Yksisiipi puhui parantajalle. ”Minä voin opettaa hänelle, jos se käy?”
”Tekisitkö sen?” Kaamosmarja yllättyi ja katsoi toiveikkaasti Yksisiipeä suoraan silmiin. ”Voi kiitos, Yksisiipi. Kiitos, kun olet taas auttamassa. En tiedä, miten korvata tämän.”
Kaamosmarja katosi pian parantajan pesästä mukanaan muutama yrtti ja jätti Yksisiiven ja Vesitassun pesään. Yksisiipi virnisti Vesitassulle.
”No niin, mitä sanot jos me käymme läpi jo sen, mitä sinä osaat. Ehkä minäkin opin jotain uutta taas. Ja sitten voisimme opetella jotain sinulle uutta”, Yksisiipi ehdotti ja hipaisi Vesitassua hännällään kollin nenään. ”Ja sitten menemme haukkaamaan jotakin suupalaa?”
Vesitassun ilme kirkastui ja kolli nyökkäsi. Hän lähti heti innokkaasti kertomaan niistä kaikista yrteistä ja kasveista, jotka tunsi. Hän loikki ympäri pesää aina seuraavan ja seuraavan yrtin luokse. Kolli muisti hyvin useammankin kasvin nimen, vaikka ei aina käyttötarkoitusta ja tapaa käyttää yrttiä. Ilon kuplat kuplivat Yksisiiven sisällä, kun hän sai katsoa innokkaasti paikasta toiseen loikkivaa Vesitassua. Kolli selkeästi piti tästä parantajuudesta.
Se ei ollut viimeinen eikä kyllä ensimmäinenkään kerta, kun Yksisiipi oli mukana Vesitassun koulutuksen siimeksessä tai keräämässä yrttejä hänen ja Kaamosmarjan kanssa. Useimmiten Kaamosmarja oli tosin mukana tai jollain tavalla läsnä, kun kyse oli kuitenkin hänen oppilaansa koulutuksesta.
Päivä kerrallaan kissat alkoivat tottua edes jotenkuten Vesitassun olemassaoloon Jokiklaanissa. Joillekin se oli erityisen vaikeaa ja jotkut eivät varmaan koskaan tulisi luottamaan nuoreen oppilaaseen, mutta Yksisiipi ei antaisi kollin koskaan tuntea oloaan sellaiseksi, joka olisi vain turha tai sellainen, jota kukaan ei halunnut tänne tai jota kukaan ei halunnut tuntea. Kolli oli hänen ystävänsä.
Yksisiipi kuunteli aina mielellään sitä kaikkea selitystä ja puhetta, joka Vesitassun suusta valui vuolaana kuin kohiseva joki. Vesitassu kertoi aina innoissaan päivästään ja oppimastaan, kun he söivät tai vain istuivat yhdessä.

Leopardikynsi ilmestyi veden alta kala leukojensa välissä ja Yksisiipi hurrasi. Kolli oli hetkeä aiemmin kadonnut pinnan alle suuren kalasaaliin perässä. Yksisiipi oli huomannut jo alusta asti, että Leopardikynsi oli erityisen hyvä uimari ja kalastaja. Jokiklaanin kissalle ominaisesti hän sulautui kalojen joukkoon ja osasi uida taidokkaasti ilman, että säikäytti jokaisen kalan ympäriltään.
Maalla saalistaminen taas ei kuulunut kollin vahvuuksiin, mutta hän ei antanut sen pysäyttää menoaan. Kolli oli aina menossa jokaiseen hänelle annettuun saalistuspartioon ylpeänä ja motivoituneena.
Ja joka kerta, kun Leopardikynsi kysyi Yksisiipeä hänen mukaansa metsälle, naaras tuli mielellään. Yksisiipi tiesi olevansa parempi saalistamaan kuin taistelemaan, oli aina ollut, ja hän nautti saalistamisesta ja siitä saamastaan tunteesta. Leopardikynnen kanssa saalistaessa ei tullut tylsää. Kolli kun keksi aina jotakin puhuttavaa ja hänellä oli taito saada Yksisiipi helposti nauramaan. Tietysti he keskittyivät saalistamiseen ja saalistivat klaanilleen aina niin paljon saalista kuin he vain kykenivät nappaamaan.
Leopardikynsi tosin oli näyttänyt Yksisiivelle, ettei kaiken tarvinnut olla aina ihan niin vakavaa ja yksitoikkoista niin kuin jotkut muut Yksisiiven kanssa saalistaneet soturit olivat antaneet vaikuttaa. Leopardikynsi oli hännällään heittänyt vielä kuivalla maalla olleen Yksisiiven päälle jäistä vettä ja oli edellisellä kerralla pöllyttänyt lunta naaraan turkille. Ja joka kerta kolli onnistui saamaan Yksisiiven hyvälle tuulelle tai entistäkin paremalle mielelle.
Oranssinruskea kolli kantoi kalan rannalle ja laski sen lumelle. Hiirenkorvan aika lämmitti jatkuvasti maata ja lumesta tuli vetisempää ja vetisempää. Jokainen kissa toivoi varmasti, että aurinko sulattaisi lumet mahdollisimman pian pois ja että saaliseläimiä alkaisi taas vipeltämään enemmän kuin koko lehtikadon aikana yhteensä. Vetinen maa ei haitannut Jokiklaanin kissoja, mutta monet muut kissat varmasti valittivat siitä, miten ikävältä märkä ja tohjoinen lumi tuntui tassuissa ja varpaiden välissä.
”Etkö aio itse mennä veteen?” Leopardikynsi kysyi ja kohtasi Yksisiiven katseen. ”Se on oikein virkistävää. Ja tulee vielä nopeasti lämminkin nyt, kun ei pakkanenkaan pure ilmassa!”
Yksisiipi nauroi hiljaa. ”Minä kun ajattelin, että saalistaisit minunkin puolestani”, naaras kiusoitteli kollia, joka henkäisi liioitellen.
”Aikooko Yksisiipi toimia soturilakia vastaan?” kolli kiusoitteli. ”Vai ehkäpä hän pelkääkin turkkinsa kastumista.”
Kolli pörhisti omaa lyhyttä turkkiaan. Yksisiiven turkki oli kollin miltei ihonmyötäiseen turkkiin verrattuna pitkää. Yksisiiven turkki oli keskipitkää ja nyt kylmien pakkasten vaihtuessa lämpimimpiin lämpötiloihin, alkoi hänen turkkinsa ohentua mukavasti.
”Vai että niin”, Yksisiipi virnisti, ”antaa tulla sitten.”
Naaras syöksyi kohti vettä ja katosi silmänräpäyksessä pinnan alle. Leopardikynsi asteli joen reunamille ja etsi katseellaan Yksisiiven tummaa hahmoa vedestä.
Odottamatta Yksisiipi ilmestyi pinnalle, tarttui Leopardikynttä tämän lavoista ja veti mukanaan veteen. Kun he molemmat nousivat pintaan, Leopardikynsi roiskaisi vettä Yksisiiven kasvoihin.
”Kalavelka on maksettu”, Leopardikynsi naurahti. Kolli oli niin monta kertaa tehnyt hieman samansuuntaiset tempun, että oli vain oikein, että Yksisiipi teki hänelle jotain tällaista. ”Kumpi on ensin rannan tuolla puolen?”
”Minulla on parempi ehdotus”, Yksisiipi hymyili, ”kumpi saa isomman kalan?”
”Kiinni veti”, kolli virnisti ja pian molemmat kissat katosivat veden pinnan alle. He olivat ehkä hetkeksi säikäyttäneet kalat kauemmaksi, mutta pikkuhiljaa heidän näköpiiriinsa ilmestyi taas yhä enemmän ja enemmän kalaa. Kaksikko ui rinta rinnan. Leopardikynsi vilkaisi sivusilmällä vierellään uivaa naarasta ennen kuin ui tämän ympäriä.
Yksisiipi kääntyi selälleen niin, että kohtasi Leopardikynnen katseen, kun kolli ui hänen yläpuoleltaan. Leopardikynsi hymyili leveästi ennen kuin ui Yksisiiven alta takaisin naaraan vierelle.
Yksisiipi syöksyi kohti kalaa, jonka näki muutaman ketunmitan päässä samalla, kun Leopardikynsi suuntasi oman kalansa perään.
Harmahtava naaras hymyili itsekseen ennen kuin palasi pintaan haukkaamaan happea kala leukojensa välissä. Koskaan ennen ei hän ollut pitänyt kenenkään kanssa niin paljon hauskaa kuin Leopardikynnen kanssa. Ja kenenkään muun kanssa hän ei kokenut jakavansa sellaista ymmärrystä kuin hän jakoi Leoparikynnen kanssa. Naaras oli kiitollinen, että oli saanut mahdollisuuden ystävystyä kollin kanssa paremmin.

Yksisiipi vilkaisi edessään kulkevaa paria, Liekkisadetta ja Laventelinenää, jotka kulkivat rinta rinnan. Kaksikko oli nuori pari ja he sopivat hyvin yhteen. Yksisiipi oli huomannut kaksikon viettävän paljon aikaa viime aikoina eikä ollut enää lainkaan epäselvää, että he olivat kumppanukset.
Yksisiipi muisteli emonsa kirkasta hymyä, kun hän oli todennut huomanneensa entisen oppilaansa ja Laventelinenän rakkauden kukoistavan.
Rajapartion johdossa kulki Uniyö. Yksisiipi vilkaisi sisartaan ennen kuin veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa silmänsä sulkien. Kuunvaloa ei näkynyt ei kuulunut. Huoli myllersi niin Uniyön kuin Yksisiivenkin vatsassa. Uniyö yritti selkeästi peittää huoltaan enemmän kuin kukaan muu. Yksisiipi näki sisarensa yritysten läpi ja joka kerta, kun Uniyö heräsi normaalia aiemmin, Yksisiipi tunsi huolta myös Uniyötä kohtaan.
Harmaa naaras oli yrittänyt puhua Uniyölle, mutta mustaturkkinen naaras oli kieltänyt syyttävänsä itseään ja kokevansa syyllisyyttä, mutta Yksisiipi tiesi paremmin.
”Miksi noi apea ilme?” Leopardikynsi kuiskasi Yksisiiven korvaan. Kolli hymyili hetken, kunnes hänen hymynsä hiipui. Kolli tiesi heti, mistä oli kyse. Hän laski häntänsä Yksisiiven selän päälle ja kosketti lohduttavasti naaraan korvaa nenällään.
Se, joka kärsi Uniyötäkin kovemmasta syyllisyyden tunteesta, oli Aamuruusu, Kuunvalon entinen oppilas ja eräänlainen ottopentu. Aamuruusu oli viimeinen, joka oli nähnyt Kuunvalon ennen kuin tämä oli kadonnut.
”Haetaan erittäin mehevä kala tuoresaaliskasasta heti leirissä?” Leopardikynsi ehdotti sitten. Yksisiipi hymyili kollille ja nyökkäsi kiitollisena. ”Hienoa!”
Varjoklaanin ominaishaju oli niin pihkainen ja Yksisiivestä oli aina niin mielenkiintoista se, miten erilaisissa ympäristöissä ja oloissa eri klaanit elivät. Partio vahvisti rajamerkit miltei koko rajaviivan osalta ennen kuin lähtivät suuntamaan takaisin leiriä kohti.
Leopardikynsi piti huolta, että Yksisiiven ajatukset menivät ihan muualle Kuunvalosta ja se auttoi. Yksisiipi hymyili taas ja nauroi Leopardikynnen hupaisille jutuille. Muutama auringonkierto sitten Yksisiipi oli avautunut huolestaan Leopardikynnelle ja kolli oli kuunnellut ja lohduttanut naarasta.
Heti leirissä Leopardikynsi loikki tuoresaaliskasalle ja pyysi Yksisiipeä valitsemaan heille jaettavaksi saaliin. Yksisiipi nauroi ja nappasi leukojensa väliin yhden lohen.
Kun aurinko jo laski ja värjäsi taivaan mitä kauneimpiin väreihin, Yksisiipi oli suuntaamassa ja soturien pesään kun Leopardikynsi pysäytti naaraan. Hän pyysi naarasta tulemaan mukaansa ja Yksisiipi suostui, huvittuneensti naurahtaen.
Kolli johdatteli Yksisiiven ulos leiristä ja sitten koko reviirin poikki kohti järveä.
”Eikö nyt ole vähän turhan myöhä uimiseen tai kalastukseen?” Yksisiipi vitsaili. Leopardikynsi tuhahti.
”En minä nyt niin paljon uimista rakasta”, kolli naurahti. Yksisiipi antoi kollille merkitsevän katseen. ”No, hyvä on, mutta nyt en ajatellut uimista! Lupaan!”
”Hyvä on, hyvä on, uskon sinua”, Yksisiipi nauroi. ”Ehkä.”
Kun kaksikko lopulta pääsi järven äärelle, Yksisiipi hymyili aivan tajuamattaan. Nyt, kun aurinko laski, oli taivas värjäytynyt kauniisiin väreihin. Ja se kauneus heijastui myös järven pintaan ja näytti jopa taianomaiselta.
”Sanoinhan”, Leopardikynsi hipaisi Yksisiipeä hännällään leikkisästi. ”Mutta…” kolli virnisti ja kasteli tassunsa veteen, ”ei se estä meitä uimasta, eihän?”
Ennen kuin Yksisiipi ehti edes vastata, Leopardikynsi oli ehtinyt jos heittää tassullisen vettä Yksisiiven päälle. Harmahtava naaras siristi silmiään ja juoksi sitten myös matalikkoon, hännällään roiskien vettän Leopardikynnen turkille. Heidän vettä hylkivät turkkinsa olivat etuna tässä leikkimielisessä sodassa, mutta ei se estänyt heitä pitämästä hauskaa auringonlaskun värjäämään taivaan alla.

Luku 3

“Hei! Au- mitä?” vikisi Tuhkapentu ja kellahti kyljelleen. Hän avasi vasemman silmänsä ja mulkaisi sisartaan Sykkyräpentua, joka oli tullut herättämään häntä. Punaruskea juovikas naaras töykki vielä puoliunessa olevaa Tuhkapentua, joka huitaisi vastauksena tassunsa kohti toisen kuonoa.
“Tule! Sammalturkki lupasi opettaa Huomenpennulle ja Sumupennulle jotain tärkeää! Mennään mukaan!” Sykkyräpentu naukui innoissaan, samalla kun hyppäsi sivulle väistääkseen läimäystä. Tuhkapennun korvat nousivat pystyyn, ja kilpikonnakuvioinen pentu kierähti nopeasti jaloilleen. Naaras venytteli pikaisesti, ja ravisti sitten pehmoisen turkkinsa. Tuhkapennun karvat olivat alkaneet pikkuhiljaa muuttumaan sileämmiksi, ja vaikka hänellä edelleen pentuturkki olikin, oli se jo huomattavasti vähemmän pörröinen kuin aikaisemmin. Pikimusta oli tästä huomauttanut useasti, liikuttuessaan sekä Tuhkapennun että tämän sisarusten kasvaessa lähemmäs kuuden kuun ikää. Emon mukaan pennut kasvoivat silmissä, mutta Tuhkapentu oli sitä mieltä että hän oli aina ollut ihan yhtä iso.
“Hiillospentu meni jo edeltä, mennään äkkiä! En halua että he aloittavat ilman meitä”, vaikeroi Sykkyräpentu vaihtaen painoaan jalalta toiselle odottaessaan kilpikonnakuvioista sisartaan. Tuhkapentu nyökkäsi ja katsahti vielä nopeasti olkansa yli kohti emoaan. Pikimusta makasi sammalpedillään silmät kiinni, mutta heilautti häntäänsä merkiksi siitä että oli kuullut minne pennut olivat suunnitelleet menevänsä.

“Tuhkapentu, Sykkyräpentu, mukavaa että tekin tulitte”, tervehti Sammalturkki pentuja rauhallisella ja lempeällä äänellä. Siskokset olivat olleet suuntaamassa klaaninvanhimpien pesälle, mutta olivatkin huomanneet pesätovereidensa istuvan pesän ulkopuolella kahden vanhemman kissan kanssa. Sammalturkin lisäksi ulkona makoili klaanin entinen parantaja Varjokorppi. Klaaninvanhimmat olivat asettuneet yhteen leirin monista pienistä läikistä, joista lumi oli jo sulanut. Maa oli kuitenkin vielä paikoittain jään ja lumen peitossa, joten kaikki klaaninvanhimmat eivät tahtoneet vielä viettää paljoa aikaa pesänsä ulkopuolella.
“Hei Sammalturkki!” Sykkyräpentu tervehti innoissaan.
“Sykkyräpentu kertoi että opettaisit meille jotain”, Tuhkapentu jatkoi sisarensa jälkeen innoissaan, heilutellen samalla häntäänsä puolelta toiselle.
“Niin, ja hei myös Varjokorppi!”
Yönmusta kolli heilautti korviansa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Sammalturkki näytti hännällään pennuille merkkiä istua muiden seuraan, ja naaraspennut hyppelivät innoissaan lähemmäs muita pentuja. Tuhkapentu istahti Sumupennun viereen, ja harmaa kolli otti asiakseen huitaista hiukan lunta kilpikonnakuvioista naarasta kohden. Tuhkapentu nosti etutassunsa ilmaan väistääkseen, ja kellahti tämän seurauksena maahan selälleen. Sumupentu nauroi samalla kun naaras nousi takaisin pystyyn ja ravisteli turkkiaan, ja Tuhkapentu nosti jo käpäläänsä kostoansa varten kunnes Sammalturkki keskeytti pennut.
“Noniin, rauhoittukaahan nyt, ellette halua mennä muualle leikkimään. Häiritsette muuten muita”, klaaninvanhin sanoi, ja vaikka naaraan ääni olikin lempeä ja ystävällinen, kuului siitä myös tiukkuus. Tuhkapentu laski tassunsa takaisin maahan ja irvisti Sumupennulle ennen kuin kääntyi kohti Sammalturkkia anteeksipyytävästi.
“Klaanin soturit ovat kiireisiä omien tehtäviensä parissa, joten Huomenpentu kävi kysymässä klaaninvanhimmilta jos he voisivat opettaa meille jotain”, Sumupentu alkoi supattamaan Tuhkapennun korvaan.
“En tiedä mitä he aikovat meille näyttää, he ovat kuitenkin niin vanhoja että eivät varmaan saa edes riistaa kiinni. Varjokorppi ei edes ollut soturi, osaakohan hän edes taistella?” harmaa kolli jatkoi kuiskimistaan. Hänen äänensä ei kuitenkaan ilmeisesti ollut tarpeeksi hiljainen, sillä tähän mennessä hiljaa pysytellyt Varjokorppi sähähti pienesti. Kolli ei vaivautunut nousemaan ylös, mutta oli kääntänyt kasvonsa kohti vierekkäin istuvaa kaksikkoa. Tuhkapennun niskakarvat nousivat pystyyn, ja hän tunsi myös viiksikarvan päässä olevan Sumupennun jännittyvän. Tuhkapentu tiesi Varjokorpin olevan sokea, mutta kollin sinisten silmien tuijotus tuntui silti kuumottavalta.

“Sumupentu!” naukaisi harmaan kollin toisella puolella istuva Huomenpentu näreästi ja näpäytti veljeään hännällään. Tuhkapentu ei ollut ihan varma, oliko näpäytys leikkimielinen vai ärsyyntynyt, sillä se vaikutti olevan kumpaakin samaan aikaan.
“Et ole vielä edes oppilas, sinuna pitäisin suuni kiinni”, Varjokorppi sanoi yllättävän rauhallisella äänellä. Vaikka kolli olikin entinen parantaja, ei hänen äänessään kuulunut myötätuntoa tai lempeyttä. Tuhkapentu ei kuitenkaan helpotuksekseen aistinut vihaisuuttakaan, ja arveli klaaninvanhimman vain loukkaantuneen Sumupennun kommentista.
“Anteeksi Varjokorppi…” raidallinen harmaa pentu mumisi katsellen maata kohti korvat hieman luimussa. Yönmusta klaaninvanhin vain väräytti viiksiään, ja laski sitten päänsä takaisin alas mukavampaan asentoon. Sammalturkki huokaisi ja katsoi ystävällisillä silmillään sitten kaikkia pentuja yksitellen, jättäen katseensa Sumupentuun. Tuhkapentu katui hieman menneensä harmaan kollin viereen, mutta katumus haihtui pian Sammalturkin avatessa suunsa.
“Sumupentu on osittain ihan oikeassa, olemme sen verran vanhoja että ette tule metsästys- tai taistelutaitoja nyt oppimaan. Sen sijaan opetan teille jotakin aivan muuta, joka on kuitenkin aivan yhtä tärkeää sotureiden jokapäiväisessä elämässä”, klaaninvanhin aloitti. Tuhkapentu höristi korviaan innoissaan, ja teki kaikkensa pysyäkseen paikallaan ettei hän häiritsisi vanhaa naarasta. Kilpikonnakuvioisen pennun hännänpää kääntyili maassa.
“Mitä kaikkea te tiedätte soturilaista?”
Tuhkapentu huokaisi turhautuneena. Hän ei ollut varma mitä oli oikein odottanut, mutta se että hän joutuisi istumaan paikallaan kuuntelemassa Sammalturkin jaarittelua soturilaista ei kuulostanut kovin mieluisalta. Myös vieressä istuva Sumupentu tuhahti ja heilautti häntäänsä ärtyneesti, ja Sykkyräpentukaan ei vaikuttanut kovin innostuneelta. Hiillospentu ja Huomenpentu puolestaan istuivat korvat höröllään kiinnostuneen näköisinä, kumpikin siniset silmät ammollaan.
“Eikö ole mitään kiinnostavampaa mistä voisit kertoa?” Tuhkapentu vaikersi ja katsoi Sammalturkkia kohden. Klaaninvanhin huokaisi, mutta ei kuitenkaan vaikuttanut ärtyneeltä.
“Voit mennä leikkimään kyllä jos haluat, mutta soturilaki on kuitenkin tärkeä asia osata. Joudut sen jossain vaiheessa oppimaan kuitenkin”.
Tuhkapentu oli mietteissään hetken kahden vaiheilla, mutta koska Sumupentu ja Sykkyräpentu näyttivät siltä että he jäisivät kuuntelemaan, päätti myös Tuhkapentu ryhdistäytyä ja koittaa jaksaa jaaritusta edes hetken. Pentu ryhdisti selkänsä, ja jäi odottamaan että Sammalturkki jatkaisi.

Klaaninvanhin odotti hetken, ja kun kukaan pennuista ei lähtenyt, hymyili hän lempeästi ja aloitti puhumisen uudestaan:
“Mukavaa että päätitte jäädä. Kuten jo aiemmin kysyin, kertokaahan millaisia sääntöjä tiedätte soturilaissa olevan?”
Tuhkapentu tuumaili hetken, ja tajusi sitten ettei oikeastaan tiennyt soturilaista paljoakaan. Kyllä hän tiesi mikä soturilaki oli, ja että sitä tuli noudattaa, mutta ei hän ollut varmaan koskaan kuullut suoraan mitä siihen kuului. Soturit joskus ohimennen mainitsivat siitä jotain, mutta siinä se sitten olikin. Naaraspentu laski korviaan hiukan häpeilevästi alas, ei hänen olisi pitänyt kyseenalaistaa Sammalturkkia ja hänen opetustensa tärkeyttä.
“Klaaninvanhimmat ja pennut syövät ennen sotureita..?” naukaisi Hiillospentu hieman kysyvällä äänensävyllä. Kollin ääni värähti lauseen alussa hieman, jonka Tuhkapentu arveli johtuvan siitä ettei tämä ollut puhunut pitkään aikaan. Se ei ollut mikään uusi juttu, musta kolli oli kuitenkin sisaruksista selkeästi hiljaisin. Tuhkapentu ja Sykkyräpentu saattoivat pitää joskus kovaakin meteliä ja juoksennella ympäriinsä, mutta heidän veljensä usein vain katseli hiljaisena sivusta. Kyllä Hiillospentukin joskus leikki siskojensa kanssa, mutta etenkin jos mukana oli muita pentuja, hän usein jättäytyi pois. Tuhkapentu ei aina ihan ymmärtänyt veljeään, mutta jos Hiillospentu piti enemmän omasta seurastaan, minkä naaras sille pystyi.

“Hienoa Hiillospentu!” Sammalturkki kehui, ja musta kolli käänsi punertavat kasvonsa hämillään kohti maata. Sykkyräpentu töykkäisi pienesti veljeään, ja tämä nosti katseensa takaisin ylös. Tuhkapentua hymyilytti. Kyllä hän itsekin tiesi että soturit ja oppilaat söivät vasta muiden jälkeen, ei hän vain ollut ajatellut sen kuuluvan soturilakiin. Naaraan mielessä alkoivat pyörimään ajatukset siitä, mitkä kaikki klaanin tavoista olivatkin oikeasti osa soturilakia, eivätkä vain tapoja.
“On kuitenkin olemassa poikkeus tuolle säännölle. Mikäli soturi tai oppilas on sairaana tai loukkaantunut, saa hän syödä samoin kuin me klaaninvanhimmat, tai te pennut”, Sammalturkki selitti ja pennut nyökkäilivät ymmärtäväisenä. Tuhkapennun mielestä sääntö oli ihan järkevä, eihän loukkaantunut tai sairas soturi voisi edes saalistaa itse.
“Entä tiedättekö muita soturilain kohtia?” klaaninvanhin jatkoi ja katseli ystävällisin silmin pentuja. Tuhkapentu oli alkanut pikkuhiljaa muuttaa mieltänsä, ehkä tämä ei ollutkaan niin tylsää kuin miltä se alkuun vaikutti. Naaras halusi osoittaa olevansa viisas, ja koitti parhaansa mukaan keksiä lakeja joita tietäisi.
“Hei! Keksin! Ei saa mennä…”
“Ei saa mennä toisten klaanien reviirille!” Tuhkapennun vieressä istuva Sumupentu keskeytti kilpikonnakuvioisen naaraan.
“Sumupentu! Minä olin sanomassa sen!” naaras vingahti ja katsoi Sumupentua päin loukkaantuneena. Raidallinen kolli virnisti, ja näpäytti Tuhkapentua hännällään kuonolle.
“Mutta minäpä ehdin ensin”.
Tuhkapentu nousi seisomaan ärsyyntyneenä, mutta ennen kuin hän ehti sanoa tai tehdä mitään, Sammalturkki vei hänen huomionsa.
“Noniin, rauhoittukaahan nyt”, vanha naaras naurahti ja katsoi pentuja vuoronperään silmiin.
“Saitte kumpikin pisteen”.
Tuhkapennun häntä nytkähti ja naaras istuutui takaisin maahan unohtaen kokonaan olleensa Sumupennulle ärsyyntynyt. Sammalturkki jakoi heille nyt pisteitä? Kaikki ajatukset soturilain läpikäymisen tylsyydestä olivat kokonaan haihtuneet, ja tilalla oli puhdas kilpailuinto. Tuhkapentu alkoi miettimään seuraavaa vastaustaan jo ennen kuin Sammalturkki kysyi heiltä mitään, naaras oli valmis näyttämään sekä muille pennuille että Sammalturkille olevansa fiksu ja kykenevä soturiksi, ja saada Varjokorpin ajattelevan että hän ei olisi ‘vain’ pentu, vaikka hän toki sellainen vielä olikin. Kaikkein eniten hän halusi kuitenkin voittaa, ja saada enemmän pisteitä kuin Sumupentu.

Sammalturkki piti pennuille tietovisaa jonkin aikaa, ja Tuhkapentu oppi melkein huomaamattaan paljon soturilaista. Loppujen lopuksi eniten pisteitä oli saanut Huomenpentu, ja Tuhkapentu jäi omasta tuloksestaan turhautuneeksi. Ei siksi että naaras ei voittanut, vaan siksi, että hän ja Sumupentu kumpikin olivat saaneet saman verran pisteitä. Vähiten pisteitä oli saanut Hiillospentu, mutta Tuhkapentu epäili sen johtuvan siitä että muut pennut olivat innoissaan naukuneet toistensa päälle eikä kolli ollut halunnut liittyä sekamelskaan.
“Hei, pennut”, Sammalturkki aloitti noustessaan seisomaan ennen kuin kääntyisi takaisin kohti klaaninvanhimpien pesää. Tuhkapentu katsoi kysyvästi vanhempaa naarasta kohden.
“Viitsisikö joku teistä käydä kysymässä parantajilta hieman.. Mitä se oli joka auttoi nivelkipuihin?” klaaninvanhin keskeytti pyyntönsä ja sipaisi Varjokorpin kylkeä hännällään merkkinä siitä että puhui hänelle. Merkki oli tavallaan melko turha, sillä kenelle muullekaan olisi kysymys yrteistä ollut osoitettu.
“Fenkoli”, yönmusta kolli vastasi lyhyesti ja nousi itsekin ylös. Entinen parantaja venytteli nopeasti, ja lähti sitten suoraan kohti pesäänsä tiedostamatta pentujen läsnäoloa ollenkaan. Sammalturkki nyökkäsi, ja Tuhkapentu jäi hieman ihmettelemään eleen tarkoitusta. Ei Varjokorppi olisi nyökkäystä sokeudeltaan huomannut vaikka olisikin ollut kääntyneenä muita kissoja kohti.
“Niin, kävisikö joku kysymässä Kaamosmarjalta fenkolia?”
Tuhkapentu nyökkäsi, ja naukaisi ylpeästi:
“Minä voin käydä”.
“Minä tulen mukaan”, tokaisi Sumupentu, ja antoi naaraspennulle pienen hymynväläyksen.
“Kisataanko?”

Tuhkapentu ponnisteli takajaloillaan saadakseen jokaisesta loikastaan mahdollisimman pitkän. Hänen oli pakko voittaa Sumupentu, naaras ei suostuisi häviämään pesätoverilleen enää.
“Etpäs saa kiinni!” raidallinen harmaa kolli naureskeli vain hiirenmitan päässä Tuhkapennusta. Naaras murahti ja koitti parhaansa mukaan saada lisättyä vauhtiaan jollain tapaa.
“Varokaas vähän” kuului ääni Tuhkapennun sivulta, ja jonkun punaruskea häntä ilmestyi naaraspennun eteen kuin tyhjästä. Pentu vinkaisi ja koitti jarruttaa, mutta liukui silti maata pitkin suoraan päin häntää, joka kiertäytyi sitten kilpikonnakuvioisen pennun ympärille.
“Törmäätte vielä johonkin”.
Tuhkapennun nenään tulvi tuttu tuoksu, ja hänen ilmeensä kirkastui.
“Isä!” pentu naukaisi ja käänsi kasvonsa kohti lempeitä kullankeltaisia silmiä.
“Hei Vatukkaviiksi”, sanoi myös Sumupentu, joka oli tassutellut takaisinpäin huomattuaan Tuhkapennun jääneen jälkeen.
“Hei Tuhkapentu ja Sumupentu”, Vatukkaviiksi tervehti ja väräytti viiksiään hieman huvittuneena.
“Mihinkäs teillä on noin kova kiire?”
Tuhkapentu kiemurteli isänsä hännän otteesta irti, ja ravisteli sekaisin mennyttä turkkiansa. Vatukkaviiksi oli taitava soturi, ja Tuhkapentu ihaili häntä kuten monia muitakin Jokiklaanin sotureita. Punaruskealla raidallisella kollilla oli paljon kiireitä tehtäviensä kanssa, joten Tuhkapentu ei ehtinyt viettää tämän kanssa paljoakaan aikaa. Se ei Tuhkapentua haitannut, kyllähän Vatukkaviiksi kuitenkin kävi pentutarhassa katsomassa pentujaan ja Pikimustaa, hän ei vain ehtinyt leikittää pentujansa tai vahtia heitä samalla tavoin kuin heidän emonsa.
“Olimme menossa parantajan pesälle”, Sumupentu ilmoitti ja röyhisti rintaansa ylpeänä.
“Sammalturkki antoi meille tärkeän tehtävän”.
Tuhkapentu nyökkäsi määrätietoisesti, ja jatkoi sitten Sumupennun lausetta:
“Meidän pitää hakea hänelle yrttejä nivelkipuihin. Ja Sumupentu ehdotti että kisaamme!”
Vatukkaviiksi nuolaisi pentunsa päälakea ja räpäytti silmiään.
“Sehän on hienoa! Mutta olettehan varovaisia leirissä juostessanne, ettette vain törmäile kehenkään”.
“Kyllä kyllä, eikä meidän tarvitse enää juosta kun minä voitin jo meidän kilpailun!” Sumupentu ilmoitti ja katsoi sitten sinisillä silmillään ilkikurisesti Tuhkapentua.
“Hei, etkä voittanut!” kilpikonnakuvioinen pentu naukaisi ja irvisti pesätoverilleen.
“Vatukkaviiksi häiritsi minua!”
Punaruskea raidallinen soturi naurahti ja katsoi sitten kohti Sumupentua.
“Se on totta, otin Tuhkapennun kiinni kesken juoksun. Sovitaanko että teille tuli nyt tasapeli, ja kilpailette sitten jokin toinen kerta uudestaan?”
Tuhkapentu tuhahti. Tasapeli? Taasko? Tämä päivä ei mennyt hänellä hyvin.
“Minun pitää lähteä partioimaan” Vatukkaviiksi naukaisi ja tönäisi Tuhkapentua hellästi etutassullaan.
“Käykäähän te hoitamassa tärkeä tehtävänne, tulen vielä illalla käymään pentutarhalla”.
Tuhkapentu puski päätänsä isänsä kylkeä vasten, ja toivotti tälle hyvää partiointia ennen kuin kääntyi taas kohti Sumupentua.
“Eikö Vatukkaviiksi olekin siisti!” naaras supatti pesätoverilleen ja katsahti nopeasti taakseen. Vatukkaviiksi näytti juttelevan Pyökkihännän ja Sadejuovan kanssa jostakin, mutta he olivat jo ehtineet kävellä pienen matkan päähän eikä Tuhkapentu saanut selvää mistä he puhuivat.
“Onhan se varmaan joo, mutta Savikäpälä on kyllä vielä siistimpi”.
“Sanot noin vain siksi että hän on isäsi!”
“Ja sinäkö vai et?”
Tuhkapentu pyöräytti silmiään.
“Mennään sinne parantajan pesälle”.

Tuhkapennun nenään tulvi imelä sekoitus erilaisten kasvien tuoksua, kun pentukaksikko saapui parantajan pesän suuaukolle.
“Öäh.. Hei?” naaraspentu naukaisi vaimealla äänellä. Hän ei ollut aiemmin käynyt parantajan pesän sisäpuolella, eikä ollut täysin varma oliko hänellä edes lupa mennä sinne. Eihän hän ollut kuitenkaan sairas.
“Mm?” kuului hymähdys pesän perältä, ja pian klaanin parantaja Kaamosmarja saapui kuopan suuaukolle.
“Mitä asiaa?” tummanharmaa naaras esitti kysymyksensä, ja viittoi sitten hännällään pentuja astumaan peremmälle.
“Onko jotain sattunut?”
Tuhkapentu astui varovasti sisemmälle pesään, ja nyrpisti nenäänsä erilaisten hajujen voimistuessa. Sumupentu seurasi naaraan perässä.
“Sammalturkki lähetti meidät hakemaan jotain”, raidallinen kolli naukaisi katsellen samalla ympärilleen. Tuhkapentu katseli sivusta kuinka Sumupentu kiersi katseellaan erilaisia kasvipinoja ympäri pesää, ja alkoi lähestymään yhtä niistä.
“Ethän koske niihin”, kuului pehmeä ääni pentujen takaa. Tuhkapennun kääntyessä ympäri, osui hänen katseensa heti ensimmäisenä takana olevan kissan vaaleanvihreisiin silmiin sekä ystävälliseen hymyyn. Pentu tunnisti pitkäturkkisen kollin nopeasti Vesitassuksi, klaanin uudeksi parantajaoppilaaksi.
“Anteeksi”, Sumupentu mumisi ja astui kauemmas lehdistä.
“Se tuoksui niin hyvältä”.
“Kiitos Vesitassu”, Kaamosmarja naukaisi hellästi ja jatkoi sitten hyörimistään ympäri pesää. Tuhkapentu ei ymmärtänyt miksi parantaja vaikutti niin kiireiseltä, mutta samaan aikaan siltä ettei tehnyt yhtään mitään. Naaras tuli siihen tulokseen että Kaamosmarjalla oli varmastikin kesken jokin tärkeä parantajien asia, jota hänen ei tulevana soturioppilaana tarvitsisi tietää.

Vesitassu asteli lähemmäs pentuja.
“Se on kissanminttua. Ei ihme että sinun tekisi mieli maistaa, mutta se on tärkeä yrtti joka on vähissä näin Lehtikadon jälkeen. Meillä ei ole oikein varaa antaa sitä kenellekään ilman syytä”, raidallinen parantajaoppilas selitti lempeällä äänellä. Tuhkapentu kuunteli silmät ammollaan pitkäkarvaisen kollin puhetta. Miten kukaan pystyi ajatella että Vesitassu olisi jollain tapaa paha? Kollista huokui lämpö ja turvallisuus, joka sai Tuhkapennun vain haluamaan käpertyä tämän pitkän raidallisen turkin sekaan nukkumaan.
“Mitä tulitte hakemaan?”
Tuhkapentu ravisti päätään nopeasti. Mitä he tulivatkaan hakemaan? Hän ei enää muistanut Varjokorpin sanoman yrtin nimeä. Naaras alkoi turhautua hieman itseensä, miten hän saattoikaan unohtaa jotain näin tärkeää?
“Sammalturkki pyysi hakemaan jotain, hänen niveliinsä sattui. Varjokorppi sanoi jonkun kasvin nimen, mutta en muista mikä se oli” Sumupentu naukui itsevarman kuuloisena keskeyttäen Tuhkapennun ajatukset. Naaraan korvat nousivat pystyyn.
“Se alkoi F-kirjaimella!” kilpikonnakuvioinen pentu huudahti, saaden Sumupennun lauseesta rohkeutta sanoa jotakin vaikka ei muistanutkaan yrtin koko nimeä.
“Oliko se Fenkolia?” Vesitassu kysyi, ja pennut nyökkäsivät yhtä aikaa toistensa kanssa.
Vesitassu hymyili pennuille, ja kävi sitten kysymässä Kaamosmarjalta yrttejä. Parantajaoppilas palasi hetken kuluttua suussaan muutama keltakukkainen kasvi, ja viittoi sitten hännällään pentuja seuraamaan häntä ulos. Tuhkapentu lähti tassuttamaan kollin perässä, Sumupennun kulkiessa naaraan vierellä. Pennut joutuivat ottamaan muutaman askeleen välein hieman isompia loikkia, sillä vaikka Vesitassu olikin vielä nuori oppilas, oli hän silti pentuja isompi kooltaan ja niin ollen myös hänen askeleensa olivat suuremmat.

“Mitä tuo täällä tekee?!” Mustakynsi ärähti nähdessään Vesitassun. Tuhkapentu huomasi parantajaoppilaan menevän hieman hämilleen, ja naaraalle tuli hieman paha mieli tämän puolesta. Ei ollut oikein että Vesitassulle oltiin ilkeitä jonkun toisen kissan vuoksi.
“Mustakynsi, älä viitsi olla tuollainen”, Lehtimyrsky sanoi ja katsoi Vesitassua kohti anteeksipyytävästi. Parantajaoppilas nyökkäsi, ja heilautti häntäänsä, sillä hän ei voinut yrtit suussansa puhua.
“Tässä on Sammalturkki”, Tuhkapentu vei puheenaiheen muualle, samalla kun Mustakynsi jatkoi pesän perällä mutisemistaan. Vesitassu nyökkäsi, ja laski yrtit klaaninvanhimman eteen. Pitkäkarvainen kolli heilautti korvaansa ja hymyili pennuille.
“Kiitos, voitte mennä nyt leikkimään jos haluatte”.
Tuhkapentu nyökkäsi ja heilutteli häntäänsä iloisena. Sumupentu töykkäisi häntä tassullaan, ja naukaisi:
“Otetaanko uusi kisa? Viimeinen Virtakivellä on sammakonläjä!”

//Sellaista tällä kertaa :) Olisko Tuhkan tietoihin mahollista lisätä ystäviksi Sumupentu?

Luku 11

Elämä soturina oli alkanut mukavasti. Nautin siitä, että sain jakaa soturin elämäni hyvän ystäväni Sadekatseen ja uuden kumppanini Iltakatseen kanssa. Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olimme saaneet Sadekatseen kanssa uudet soturinimemme ja nimitysseremonian jälkeisiin päiviin oli mahtunut paljon kaikenlaista. Olimme käyneet yhdessä metsästämässä riistaa klaanille ja olleet mukana partioimassa klaanimme rajoja. Myös kettu havainto oli tehty rajan tuntumassa mutta onneksi peto ei ollut jäänyt rajojemme sisäpuolelle pitkäksi aikaa vaan jatkanut matkaansa Jokiklaanin puolelle.
Nyt makasin leirin läheisyydessä olevan kallion päällä nauttimassa auringon tuomasta lämmöstä. Myös pienet lentävät ötökät olivat alkaneet heräillä Hiirenkorvan aikaan ja korvani välillä heilahtivat niiden suristessa liian lähellä.
“Olipas vikkelä orava mutta sain kuin sainkin sen kiinni”, Iltakatse puuskutti tiputtaen kuolleen oravan maahan tehdäkseen sille kuopan.
“Hyvin tehty”, hymyilin siristäessäni silmiä valon osuessa niihin.
“Meinaatko sinä makoilla siinä koko päivän”, Iltakatse virnisti hypäten viereeni. Kolli nuolaisi lempeästi päälakeani ennen kuin asettui myös pitkälleen.
“Pidän pienen tauon. Sain kaksi hiirtä sinä aikana, kun sinä juoksit oravan perässä”, kehräsin.
“Kuten sanoin se oli vikkelä tapaus”, Iltakatse puolustautui ja naurahdin hyväntuulisesti. Makoilimme hetken nauttien lämmöstä. Lehtikato oli saanut yhden jos toisenkin kaipaamaan aurinkoa ja sen tuomaa lämpöä joten nyt oli hyvä aika ottaa siitä kaikki irti, kun se vihdoin oli alkanut taas näyttäytyä meille.
“Odotan innolla Viherlehteä”, totesin kehräten tyytyväisenä.
“Samoin. Silloin tosin voi olla tukahduttavan kuuma välillä. Hiirenkorvan aika on minusta parasta aikaa, kun ei ole liian kylmä eikä liian kuuma”, Iltakatse venytteli tassujaan.
“Lisäksi on ihana nähdä miten kaikki puhkeaa taas kukkaan. Olen miettinyt että jos joskus saan naaras pennun niin hänen nimekseen tulee Kukkaispentu, koska kukat tuovat minulle mieleen hyvyyden, vahvuuden ja kauneuden vaikka ympärillä tapahtuisi kuinka ikäviä asioita. Kukkien kauneus tuo toivoa paremmasta ja muistutuksen siitä että maailmassa on vielä hyvää”, sanoin samalla, kun katselin edessä siintävää maisemaa. Lumi paljasti altaan pieniä kukan alkuja jotka pinnistelivät jo pintaan välittämättä vielä lumen tuomasta kylmyydestä. Se oli minusta vahvuutta. Kukat olivat vahvoja selviytymään.
“Meidän ensimmäinen naaras pentumme olkoon siis Kukkaispentu. Se on kaunis nimi”, Iltakatse katsoi minua lämpimästi ja näin miten hänen silmissään välähti rakkaus.
“Onko sinulla ollut koskaan mielessä minkä nimen haluaisit pennullesi antaa?” hymyilin.
“Miten olisi Kalliopentu? Minusta se voisi olla aika hieno nimi kollille”, Iltakatse taputti etutassullaan hymyillen lämmintä kalliota jossa makoilimme.
“Se tosiaan sopisi hyvin kollille. Vaikka kallio onkin kova ja kolkko sekä viileällä ilmalla kylmä ja sateisella kelillä märkä niin auringon valossa se on lämmin ja kutsuva”, naurahdin kellahtaessani selälleni.
“Sinä se sitten olet ikuinen optimisti. Näet kaikessa aina jotakin hyvää. Mikä on ihailtava piirre sinussa”, kolli hymyili.
“Voisin kuvitella että meidän tuleva Kalliopentu on samalla lailla lämminhenkinen kissa ja järkähtämätön kuin kivi”, hymyilin. Minusta oli mukava kuvitella millaisia tulevat pentumme olisivat. Millaiset luonteet heillä olisi ja minkä näköisiä heistä tulisi. Samalla ajatus omista pennuista jännitti minua ja sai vatsan pohjassani kipristelemään. En tiennyt olisinko vielä valmis olemaan emona jollekin. Sen lisäksi että ajatus pennuista jännitti minua niin se myös hieman pelotti minua.
“Toivottavasti pentumme saavat emonsa kiltteyden ja hyvyyden ja isänsä järkevyyden ja realistisuuden”, Iltakatse totesi ja kellahdin takaisin mahalleni katsoen kollia ilkikurisesti.
“Väitätkö etten ole järkevä tai realistinen?” tuhahdin ja kolli katsoi minua hieman vaivaantuneena.
“En minä ole sellaista väittänyt”, Iltakatse sanoi päätään pudistellen. “Enkä minä sanonut myöskään ettenkö minä olisi kiltti ja hyvä jos saan huomauttaa.”
“Kyllä minäkin osaan olla järkevä ja realistinen. Minä en vain halua olla liian realistinen, koska en halua ajatella, että joku kissa haluaisi tehdä vain pahaa vaikka niin näyttäisikin olevan”, puolustauduin.
“Kuulitko sinä äsken mitä minä sanoin? En minä missään vaiheessa väittänyt sellaista”, Iltakatse naurahti.
“Kyllä minä kuulin. En minä sentään kuuro ole”, tuhahdin.
“Voi Koivukajo rakkaani! Nyt sinä ymmärrät minut ihan väärin koko ajan!” Iltakatse sanoi huokaisten huvittuneena ja vilkaisin kollia sivusilmällä.
“Miksi sinä minua kutsuit?” lepyin hieman vaikken missään vaiheessa ollut edes kovin loukkaantunut. Iltakatse katsoi minua huvittuneena sinisillä silmillään ja toi päätään lähemmäs.
“Rakkaaksi”, hän sanoi sitten hymyillen aivan korvani juuressa ja se sai minut hymyilemään hänelle takaisin.
“Nyt näyttää paremmalta”, Iltakatse totesi ja katsoi toisaalle.
“Tuolla taitaa mennä hiiri. Palaan pian!” hän sanoi sitten ennen kuin katosi ryteikköön.
Huokaisin syvään ja pudistelin päätäni huvittuneena kunnes haistoin itsekin tuoresaaliin maukkaan tuoksun ja lähdin jäljittämään sitä.

Leiriin saavuimme mukanamme hyvä riistasaalis. Veimme riistan tuoresaaliskasaan ja valitsimme sieltä itsellemme päivän aterian.
“Minä olen menossa myöhemmin iltapartioon. Ajattelin ottaa pienet päiväunet ennen sitä. Mitä sinä teet?” kysyin samalla, kun asetuimme soturien pesän edustalle syömään.
“Honkasydän pyysi minua kävelylle”, Iltakatse kertoi haukatessaan paran oravasta jonka oli pyydystänyt sen vikkelyydestä huolimatta.
“Honkasydänkö?” katsahdin kollia yllättyneenä.
“Hän sanoi, että haluaisi tutustua minuun paremmin joten suostuin lähtemään hänen kanssaan kävelylle ja varmaan samalla metsästämme riistaa klaanille”, Iltakatse kohautti olkiaan.
“Miksi hän haluaa tutustua sinuun paremmin?” mietin.
“Sinun vuoksesi tietenkin. Kaikki tietävät, että olemme nyt kumppaneita ja hän on sentään isäsi”, kolli hymyili ja pyöritin taas mielessäni huonoa omaatuntoa siitä etten ollut kertonut todellisesta historiastani ja siitä ettei Syyslilja eikä Honkasydän olleet oikeita vanhempiani. Aika vain kului liian äkkiä enkä ollut saanut hyvää tilaisuutta kertoa asiasta saati muistanut kertoa asiasta.
“Tuota… sinun tulisi tietää eräs asia”, päätin kertoa asiasta nyt.
“Koivukajo!” hätkähdin Sadekatseen ääneen hänen juostessa silmät loistaen luokseni.
“Sadekatse? Mikä hätänä?” ihmettelin ystäväni innokkuutta.
“Mikään ei ole hätänä! Tule!” Sadekatse melkein raahasi minut mukaansa ja katsoin Iltakatsetta pahoittelevasti. Kolli nyökkäsi hymyillen minulle ja otti puoliksi syödyn hiireni talteen paluutani varten.
“Mitä nyt?” ihmettelin kunnes tajusin että Sadekatse oli viemässä minua pentutarhalle.
Menin pentutarhan sisään Sadekatsetta seuraten ja tervehdimme kuningattaria jotka ruokkivat parhaillaan pentujaan. Ihana pentutarhan tuoksu ja lämpö toivat väkisinkin hyvän mielen.
Sadekatse vei minut pentutarhan perälle olevalle sammalpedille jossa Nopsapilvi makasi.
“Hei Koivukajo. Yleensä niin ujo Sadekatse lähti niin vauhdilla ja innolla hakemaan sinua että minua alkoi ihan naurattaa”, tuore kuningatar naurahti.
“Voi, kun vatsasi on kasvanut hirmuisesti”, henkäisin katsellessani naaraan pentumahaa.
“Sen takia toin sinut tänne. Tunnustele Nopsapilven masua. Siellä pennut myllertää oikein vauhdilla”, Sadekatse hihkaisi hiljaa ja Nopsapilvi nyökkäsi minulle hyväksyvästi joten asetin etutassuni hellästi naaraan mahalle.
“Voihan Tähtiklaani miten ne potkii”, hymyilin silmät kirkkaina.
“Minä jo niin kovin odotan, että ne syntyisivät. Oloni alkaa olemaan tukala”, Nopsapilvi totesi lämpimästi.
“Siihen tuskin menee kauan”, Kirkaskyyhky hymyili läheiseltä pediltä.
“Onnea synnytykseen. Kaikki menee varmasti hyvin ja tulemme Sadekatseen kanssa varmasti tervehtimään pentujasi, kun ne syntyvät”, hymyilin.
“Tervetuloa. Kuulin muuten, että sinä ja Iltakatse olette nyt kumppaneita. Ei tiedä vaikka sinäkin pääsisit pian kokemaan pentutarhan elämää”, Nopsapilvi vinkkasi kehräten.
“No katsotaan nyt kuinka pian”, totesin hieman hämmentyneenä.


Illan hämärtyessä oli aika lähteä iltapartion matkaan. Kierros rajojen ympäri sujui rauhallisissa tunnelmissa eikä mitään poikkeavaa ollut havaittavissa. Ilta oli viileä ja selvästi ilma meni hieman pakkasen puolelle joten olin enemmän kuin tyytyväinen päästessäni soturien pesän lämpöön Iltakatseen viereen. Kolli ei edes herännyt tulooni vaan jatkoi unista tuhisuaan.
Asetuin pienelle kerälle ja suljin silmäni. Unta ei kauaa tarvinnut maanitella, kun jo nukahdin uneen. Uneni muistuttivat minua päivällä käydyistä keskusteluista ja tapahtumista jotka saivat minut hymyilemään. Toivoin, että pian minäkin saisin kokea millaista on olla emo ja elää pentutarhassa yhdessä muiden kuningatarien kanssa.

//taistelua ja verta


13. luku - What I did for love

Nova katseli laumaa mietteliäänä. Hänen selkäkarvansa väreilivät ja hän oli aivan varma, että jokin oli vinossa. Jotain oli tapahtumassa. Hän oli aistinut sen jo kuita.
”Nova!” Nava huusi yllättäen ja asteli lauman keskeltä eteen. Hänellä oli palava katse ja se enteili vain pahaa. ”Minä haastan sinut taisteluun!”
Novan korvat heilahtivat ja hän tuijotti veljeään. ”Haastat minut?”
”Osoita olevasi laumasi arvoinen johtaja ja voita minut taistossa”, Nava murisi hampaat irvessä. ”Jos häviät, minä otan johtajan paikan.”
”Oletko ihan sekaisin?” Nova ärähti veljelleen. ”Minä olen sinun johtajasi!”
”Ja silti me asumme yhä täällä!” Nava huusi. ”Sinun laumasi ei pääse sinun kanssasi kohta koskaan kotiin. Taistele tai osoitat vain olevasi mitätön kissa.”
Muut lauman jäsenet liikehtivät levottomina. Osa oli tätä koko roskaa vastaan, osa taas myötäili tätä ideaa. Nova tuijotti veljeään ja tämä tuijotti häntä takaisin. Nova tiesi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.
Kissat olivat jo kuita ja kuita halunneet päästä pois tästä väliaikaisesta loukosta ja vallata järven itselleen. Nova oli kaikin voimin, kynsin ja hampain, estänyt ne toimet, mutta nyt hän oli alkanut menettää otetta kissoistaan eivätkä he jaksaneet enää odottaa. Novan olisi taisteltava.
”Voittaja on siis lauman johtaja?” Nova varmisti ja Nava nyökkäsi. ”Hyvä on sitten. Jos sinusta tulee uusi johtaja, älä ihmettele kuolonuhrien määrää.”
Nava sähähti Novalla vihaisesti. ”Taistellaan siis. Huomenna keskipäivällä.”
Nova katseli, kun hänen veljensä asteli pois. Novalla oli siis mahdollisuus kehitellä suunnitelma huomiseen asti, mutta kollin pää raksutti tyhjää. Kaikki vaihtoehdot olivat huonoja; joko hän häviäisi ja Nava johtaisi lauman kuolemaan tai sitten hän kieltäytyisi ja lauma kapinoisi vastaan. Hänen olisi pakko taistella.

Kun aamu koitti, Nova oli hätääntynyt, mutta rauhoitti itsensä. Nava oli oikeasti haastanut hänet. Ja Nava taistelisi kuolemaan asti. Hän ei pelaisi reilusti ja Novan oli pakko vastata haasteeseen tai hän menettäisi automaattisesti johtajuutensa. Ja Nova tiesi, että ei voisi voittaa. Nava oli lauman vahvin ja taitavin taistelija, jopa Novaa parempi, vaikka hän oli saanut heidän isältään enemmän koulutusta. Nava oli vain… saanut tukea kissoilta, jotka tukivat hänen ideologiaansa ja he olivat opettaneet Navalle uusia liikkeitä. Navalla oli myös Novaan verrattuna hyvin suuret ja voimakkaat lihakset. Ei Nova mikään heikko tai heiveröinen ollut, mutta Nava oli selkeästi voimakkaampi ja sellainen kissa, joka ei välittäisi kuinka paljon vahinkoa teki vastustajaansa. Novan olisi silti taisteltava. Hänen pentunsa saisivat jäädä laumaan tai heitä ei tapettaisi, vaikka Nova häviäisi, jos hän vain taistelisi.
Nova asteli aukiolle ja kohtasi suuren joukon surulliset katseet. He eivät voineet nyt mitään, haasteeseen olisi vastattava. Monet tukivat Novaa ja Nova olisi siitä aina kiitollinen. Osa taas odotti taistelua karvat väreillen; osa heistä oli Navan kannattajia, osa taas kärsimättömiä uuden kodin kanssa ja osa taas rakastivat taistelun huumaa.
”Sinun aikasi koittaa”, Nava sanoi veljelleen. Nova siristi vain silmiään veljensä sanoille.
”Se kumpi voittaa, johtaa laumaa”, Nova totesi tyynesti ja Nava irvisti. Novaa oli aina surettanut se, miten pahasti lauman lait ajoivat jopa sisarukset tällaiseen käytökseen. Miksei kukaan muu nähnyt sitä, miten lauman lait rikkoivat kissat?
Nava ja Nova syöksyivät toisiaan kohti kynnet esillä. Navan silmissä paloi raivo, joka oli kytenyt jo kuita ja kuita kollin sisimmässä. Nova tiesi olevansa taitava taistelija, mutta Navan raivoa oli vaikea voittaa.
Vain muutamassa silmänräpäyksessä he olivat jo repineet toisiltaan lukuisia karvatukkoja. Nava oli raivoisana upottanut kyntensä Novan nahkaan ja aiheuttanut ikävästi kirveleviä haavoja. Nova ei kuitenkaan ollut luovuttamassa muutaman haavan takia. Nyt oli tosi kyseessä. Hän sähisi ja loikkasi veljensä selkään.
He molemmat täyttivät toistensa nahkat ikävästi vuotavilla haavoilla. Navan raivo tuntui olevan loputtomasti palava liekki, jota ei mikään tulisi sammuttamaan. Nova taas alkoi ymmärtämään ettei välttämättä voisi voittaa tätä taistelua. Kumpikaan ei saanut kunnon tilaisuutta iskeä toiselle pahaa vammaa. Mutta he alkoivat molemmat väsyä, Nova varsinkin.
Ja sen taki hän teki yhden virheen, jonka Nava ehti käyttämään hyväkseen. Kolli kaatoi hänet kumoon ja ennen kuin Nova ehti nousta ylös, oli Nava jo painanut Novan maata vasten.
Nova oli selällään veljensä painon alla. Ja Navan kynnet iskeytyivät Novan naamaan jättäen jälkeensä ikävän haavan. Ja nyt Nava toi kasvonsa aivan Novan kasvojen luokse. Nova rimpuili, mutta Navan ote oli vahva ja pettämätön. Tämä olisi hänen loppunsa.
”Sanoinhan, että sinun aikasi päättyy”, Nava sanoi Nova tiesi, että se oli siinä. Nava valmistautui iskemään hampaansa veljensä kurkkuun. Näkisiköhän Nova Supihampaan sitten, kun naaraan aika päättyisi? Nova ei enää edes pyristellyt vastaan, sillä tiesi ettei voisi tehdä enää mitään. Mielessään hän pyysi anteeksi Supihampaalta sitä, että he eivät päässeet koskaan viettämään yhteistä elämää. Hän pyysi anteeksi klaaneilta, ettei voinut tehdä enempää.
Vihainen huuto läpäisi Novan korvat ja Nava lensi yllättäen Novan päältä pois. Ja kamala sähinä ja rähinä alkoi. Nova könysi vaivalloisesti pystyyn ja hänen silmänsä levisivät, kun hän tajusi Indigon, oman poikansa, taistelevan Navan kanssa. Nova sylkäisi verta suustaan ja nosti etukäpälillään itsensä puoliksi pystyyn, jotta näkisi paremmin, mitä hänen poikansa oikein teki Navalle.
Valkoturkkinen kolli paini raivokkaasti mustaturkkisen kanssa. Kynnet sivalsivat toisen nahkaa ja hampaat upposivat ihon lävitse. Nova oli luullut hänen ja Navan välisen taistelun olleen hurja, mutta se ei vetänyt vertaa tälle.
Indigo oli voimakas ja hän antoi Navalla kovan vastuksen eikä epäröinyt satuttaa Navaa. Angel juoksi Novan luokse ja silmäili kollin vammoja silmät huolesta pyöreinä. Naaraan katse ajautui lopulta hänen poikaansa, joka taisteli Navaa vastaan.
Nova säpsähti, kun yllättäen Navan keho paiskautui maata vasten ja Indigo painoi tätä maata vasten keltaiset silmät hohtaen. Nava rimpuili Indigon otteessa, mutta nyt hän oli selkeästi alakynnessä. Mustaturkkinen kolli ei pääsisi enää Indigon otteesta. Ei enää millään.
”Minä voitin”, Indigo naukaisi sitten kovaan ääneen ja kissajoukossa kohahti.
”Mitä!?” Nava murisi. ”Taistelussa ovat vastakkain minä ja Nova!”
”Te sovitte siitä, että taistelun voittajasta tulee uusi johtaja”, Indigo huomautti, ”Mutta ette määritelleet, että juuri jomman kumman teistä tulisi olla voittaja.”
Nova tunsi ylpeyttä poikaansa kohtaan; viisas ja vahva. Ja hänestä tulisi uusi johtaja laumalle. Se tarkoittaisi, että asiat voisivat lopultakin muuttua. Indigo oli kissa, johon lauma luottaisi ja kissa, joka ei järkkyisi pahimmassakaan paikassa.
”Yönkajon lauma!” Indigo puhutteli kissoja. ”Muistatteko, kun Aartje johti teitä? Kuinka julmalla otteella teitä vietiin? Kuinka teidän läheisiänne kuoli vain siksi, jotta me voisimme olla yhtä kamalia kissoja kuin ne, jotka veivät meidän kotimme?”
Kissajoukko tuijotti valkoturkkista kollia silmät suurina.
”Me emme ole tappajia”, Indigo huusi. ”Ja siksi sinäkään et kuole.”
Nava silmät levisivät yllätyksestä. ”Mitä?”
”Sinut karkotetaan”, Indigo totesi, ”jos et suostu toimimaan johtajasi lain mukaan. Vai mitä, Yönkajon lauma?”
Kissat mylvivät hyväksyvästi ja Nova hymyili. He hyväksyivät Indigon uudeksi johtajakseen. Hänen poikansa.
Indigo päästi Navan menemään, mutta muutama kissa tuli kollin luokse pitäen tätä kaukana Indigosta. Mustaturkkinen kolli yritti purra heitä, mutta turhaan. Indigo loikkasi pienen kiven päälle.
”Päihitin voimakkaimman taistelijamme”, Indigo puhui sitten katsellen laumaa, ”mutta jos joku haluaa vielä yrittää taistella, tehköön sen nyt.”
Kukaan ei edes liikahtanut. Indigo odotti hetken.
”Seuraatteko minua?” Indigo kysyi. ”Seuraako Yönkajon lauma minua?”
Kissojen hyväksyvä huuto kajahti ilmoille. Nova huusi heidän mukanaan. Ainoa, joka ei puhunut, oli Nava.
”Julistan Yönkajon lauman lait mitätöidyiksi”, Indigo huusi sitten ja kissat jähmettyivät.
”Et sinä voi tehdä niin!” Nava huusi vihaisesti. ”Lait ovat osa meitä!”
”Me olemme lakiemme vankeja!” Indigo murahti. ”Olemme katselleet jo kuita kuinka iloista elämää klaanikissat elävät samalla kun omat toverimme elävät kärsimyksessä. Olemme kärsineet monta sukupolvea siitä kuinka rakkaitamme kuolee nuorena, kun he saavat pentuja. Olemme katselleet jo liian kauan kuinka kukaan ei elä elämää, jota haluaisi. Me voimme muuttaa sen. Meidän täytyy muuttaa lakimme. Onko täällä yhtäkään kissaa, joka ei ole kärsinyt kertaakaan lakiemme takia?”
Kukaan ei hiiskahtanutkaan.
”Monella on ollut hyvä elämä, mutta se voisi olla parempi”, Indigo puhui. ”Jos saisitte valita omat kumppaninne, ajan jolloin saatte pentuja jos edes niitä aiotte hankkia… jos saisitte valita, katsoisitteko läheistenne ennemmin olevan iloisia vai tukahdutettuja sääntöjen alle?”
Kissat olivat hetken aikaa hiljaa… Kunnes lauman vanhin kissa Pia puhui: ”Olen katsonut niin momen sukupolven kärsivän ja elävän elämää, jota he eivät halua elää. Minusta meidän tulisi olla vapaita noista laeista ja rakentaa ne uudestaa!”
Kissat yhtyivät lopulta siihen. Osa oli toki epäileväinen, sillä ne lait olivat ainoat, jotka he tiesivät. He olivat eläneet kauemmin kuin kukaan edes tietää näiden lakien kahlitsemina.
Nova nousi nyt seisomaan, kun Neva oli hoitanut hänen haavansa. Hän asteli poikansa luokse ja kumarsi hänelle. ”Sinusta tulee upea johtaja, Indigo.”
”Kiitos, isä”, Indigo hymyili. ”Sinähän se minut kasvatit tähän.”
Lauma rakensi yhdessä koko lain uusiksi sen päivän aikana. Voisi jopa sanoa, että osittain se muistutti ihan vahingossa klaanien lakeja, mutta samalla taas ei. Perheet kouluttivat yhä omat pentunsa, jos niitä edes hankkivat. Naaraiden ja kollien välillä ei ollut enää eroja ja jokainen sai tehdä sitä, mitä halusi. Rangaistuksien merkkejä ei enää anneta vaan saisi jonkin toisen rangaistuksen. Asiat eivät muuttuisi yhdessä yössä, mutta pikkuhiljaa. Tässä oli alku. Koko lauma joutui totuttelemaan uusiin sääntöihin, mutta Nova näki sen oudon ilon kipinän niin monen kissan silmissä, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Nava häädettiin laumasta, koska hän ei suostunut seuraamaan uusia sääntöjä. Hänen jälkeensä lähti kaksi kissaa, mutta loput vastahakoiset jäivät ainakin yrittämään elämistä uudenlaisessa laumassa. Nova katseli ylpeänä poikansa toimia ja iloitsi siitä, miten lauma voisi viimeinkin elää onnellista elämää.
Mutta se tapahtuisi ilman Novaa. Kolli nosti katseensa taivaalle. Muutama hassu pilvi lipui keskipäivän auringon ohitse. Lauma oli rakentunut muutamassa päivässä miltei uusiksi ja jokaisen hetken jälkeen Nova tunsi yhä suurempaa kutsua toisaalle. Hänen työnsä oli täällä tehty ja hänen kohtalonsa jatkui jossain muualla kuin täällä laumansa luona.
Hän oli jo muutaman päivän sinnitellyt laumassa, näiden tuttujen kissojen luona, mutta nyt hän oli varma, että hänen olisi oikeasti lähdettävä.
Nova hymyili haikeana, kun katsoi pentujaan. Hän tulisi ikuisesti kaipaamaan heitä, mutta tiesi heidän tulevaisuutensa olevan valoisa ja pitkä. Hän oli varma siitä.
”Helmi, Tiikeri, Indigo”, Nova hymyili heille ja kutsui heidät luokseen. ”Te olette kasvaneet vahvoiksi ja upeiksi kissoiksi. Toivon, että pystytte jatkamaan sitä vielä kuita ja kuita. Ehkä jonakin päivänä tapaamme vielä.”
Sisaruskolmikko vilkaisi toisiaan häkeltyneenä. ”Minne sinä olet menossa?” Helmi kysyi pää kallellaan. Indigon silmissä välähti ja hän luimisti korviaan. Hän arvasi jo.
”Kasvattakaa pennuistanne vahvat ja yhtä upeat kuin te itse olette”, Nova hymyili heille ja tunsi kuinka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. ”Minä… minä lähden etsimään Supihampaan, kissan, jota rakastan koko sydämestäni. Minä lähden paikkaan, jonne koen kuuluvani. En koskaan anna teidän unohtua mielestäni. Tulette aina olemaan sydämessäni ja toivon, että tapaamme vielä.”
Nova kosketti hänen nenäänsä, sitten Helmen ja sitten Indigon. Hän kohtasi Indigon katseen. ”Sinusta tulee upea johtaja, olen aina tiennyt sen. Johdat laumaa kunniakkaasti ja teet siitä sellaisen, joka sen olisi pitänyt aina olla.”
”Kiitos, isä, kaikesta”, Indigo sanoi ja painoi päänsä. ”Lauma tulee aina muistamaan sinut.”
Nova nyökkäsi. Hän katseli pentujaan vielä hetken ennen kuin kääntyi ja lähti kulkemaan tuttua polkua kohti Jokiklaania.

Aurinko oli jo laskemaan päin, kun Nova seisoi Jokiklaanin reviirin rajamailla. Hän oli seissyt siinä hetken aikaa ja pohtinut, voisiko hän oikeasti olla osa klaania. Supihampaan klaania. Ottaisiko naaras häntä enää vastaan? Entä Jokiklaani? Ottaisiko Jokiklaani vastaan Yönkajon lauman jäsenen, sen entisen johtajan?
Novan vatsassa pisteli pelko. Entä jos hänet käännytettäisiin pois? Mitä hän sitten tekisi? Menisikö hän takaisin laumaansa?
Kolli oli käynyt päänsä sisällä läpi jokaisen mahdollisen vastauksen ja perustelun sille, miksi hänen pitäisi saada liittyä Jokiklaaniin. Mutta mitä enemmän hän ajatteli rajan ylittämistä, sitä enemmän hän epäili itseään. Hän oli, kippurahäntä sentään, Yönkajon lauman entinen johtaja. Suurin osa klaanikissoista oli nähnyt hänet siinä suuressa taistelussa ja ennen sitä jo silloin, kun Novan isä oli tehnyt sen uhkauksen klaaneja kohtaan.
Monet pitäisivät häntä vakoojana tai ihan hulluna.
Nova ei ehtinyt edes panikoida, kun näki jo Jokiklaanin rajapartion lähestyvän. Nova nielaisi, veti syvää henkeä ja valmistautui kohtaamaan jokiklaanilaiset.
Hänen katseensa kuitenkin suli, kun hän näki Supihampaan. Kollin sydämmessä hyppäsi, kun hän kohtasi naaraan katseen. Juovikas naaras jähmettyi niille sijoilleen ja hänen vihreät silmänsä levisivät. Hän näytti olevan suuressa epäuskossa, kun katseli Novaa.
”Yönkajon lauma!” yksi kissoista ulvaisi ja juoksi suoraa Novaa kohti.
”Seis!” Supihammas älähti ja juoksi klaanitoverinsa eteen.
”Mitä sinä teet?” oranssi kolli ärähti naaraalle. ”Tuo on Yönkajon laumalainen! Vihollinen! Tappaja!”
”Tulen rauhassa”, Nova sanoi tyynesti.
”Joo, niin varmaan”, oranssi kolli pörhisteli turkkiaan.
”Leijonaraita”, Surpihammas puhutteli kollia, ”tuo kissa pelasti minun henkeni.”
Leijonaraidaksi puhuteltu kissa hätkähti ja vilkaisi Supihammasta ihmeissään. ”Mitä?”
”Muistatko, kun minut kaapattiin?” naaras kysyi. ”Nova piti huolta, että olin turvassa ja sain ruokaa. Hän oli se kissa, joka auttoi minut pakoon.”
”Et voi olla tosissasi”, Leijonaraita huokaisi. Hän mulkaisi vielä kerran Novaa ennen kuin istui alas. ”Mitä se tekee täällä sitten nyt? Ei sillä ole mitään asiaa tänne!”
”Minä… Minä tahdon puhua päällikkönne kanssa”, Nova sanoi jämäkästi. Leijonaraita nauroi hetken, mutta lopetti, kun tajusi kilpikonnakuviollisen kollin olevan tosissaan.
”Minä menen edeltä leiriin”, oranssi kolli sanoi sitten, ”varoittamaan. Ei sitä tiedä, jos perässä tuleekin joukko hyökkääviä kissoja.”
”Mit-” harmahtava naaras asteli Supihampaan luokse ja räpäytti hämmentyneenä silmiään, kun näki Novan rajalla. ”No hei.”
”Pärjäilkää!” Leijonaraita murisi ja lähti sitten juoksuun.
”Hei, Supihammas”, Nova sanoi lempeästi hymyillen. Supihampaan katse suli ja naaras otti askeleen eteenpäin. Nova painoi päänsä naaraan päätä vasten ja huokaisi helpottuneena. Supihammas oli kunnossa ja terve.
”Miten sinä olet täällä?” Supihammas kysyi kuiskaten. ”Onneksi olet kunnossa.”
”Supihammas”, harmahtava naaras kutsui klaanitoveriaan. ”Viedään hänet leiriin.”
”Aivan, niin, kiitos, Yksisiipi”, Supihammas nyökkäsi ja kehotti Novaa ylittämään rajan Jokiklaanin puolelle.
Nova veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Tässä hän nyt oli, astumassa Jokiklaanin reviirille.

”Miksi sinun pitäisi saada liittyä Jokiklaaniin?” Jokiklaan päällikkö Valkotähti kysyi. Hän seisoi Virtakiven päällä ja tuijotti suoraan Novaa silmiin. ”Laumasi on aiheuttanut paljon kuolemaa ja tuskaa. Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun nyt?”
Nova huokaisi syvään. ”En voi koskaan korvata sitä, mitä minun kissani ovat tehneet. Mitä he ovat aiheuttaneet. Mutta se en ole ollut minä, joka on käskenyt heidät tappamaan. Se oli minun hullu isäni. Minä olen tehnyt kaikkeni isäni kuoleman jälkeen, jotta surun ja raivon sokaisemat kissat eivät hyökkäisi enää klaanien kimppuun. Ja nyt he eivät enää koskaan hyökkää ja yritä valloittaa klaanien reviirejä.”
”Voitko tosiaan luvata jotain tuollaista?” joku huusi.
”Voin!” Nova nousi seisomaan. ”Laumalla on uusi johtaja, joka tulee viemään lauman pois klaanien luota. He etsivät uuden kodin kaukaa täältä. Minä en ole koskaan halunnut pahaa kellekään teistä. Olen tehnyt kaiken minkä vain yksi kissa voi tehdä, jotta kukaan teistä ei joutui kärsimään yhtään enempää lauman takia.”
”Hän pelasti minun henkeni”, Supihammas puhui sitten ja katseli klaaninsa kissoja. ”Hän piti minut elossa ja turvassa silloin, kun olin vankina heidän luonaan. Hän piti huolta, että myös Myrskyklaanin oppilas pysyi hengissä. Ilman häntä, en seisoisi tässä ja olisi koskaan päässyt pakoon. Hän on uhmannut omaa henkeään meidän kaikkien vuoksi.”
Kissojen joukossa kävi supina. Nova seisoi leirin keskellä hermostuksissaan, vaikka vaikutti tyynen rauhalliselta.
”Teillä olisi mahdollisuus tappaa minut nyt”, Nova sanoi sitten ja kohtasi kissojen katseita. ”Olen yksin teidän leirissänne, avuttomana. Minulla ei ole mitään halua tai syytä satuttaa klaanikissoja. Teitä. Jokiklaanin kissoja. Ja nöyränä pyydän, että minut hyväksyttäisiin uskollisena kissana Jokiklaanin rivistöön. Minun uskollisuuteni kuuluu tälle klaanille eikä laumalle, joka ei ole koskaan ollut minun kotini.”
Valkotähti tuijotti hetken aikaa Novaa ja vilkaisi sitten Supihammasta ja lopulta parantajiaan ja varapäällikköään.
”Hyvä on”, Valkotähti sanoi ja Novan katse kirkastui, ”mutta minulla on muutama ehto. Jos yksikään Yönkajon lauman kissa hyökkää minun kissojeni kimppuun etkä sinä osoita uskollisuuttasi meille, et kuulu Jokiklaaniin. Mutta jos ehdot täyttyvät ja osoitat paikkasi ja uskollisuutesi täällä, sinusta tulee lopullisesti Jokiklaanin kissa. Annan sinun jäädä ja opetella elämään Jokiklaanin kissana ja soturilain mukaan. Toivon, että teen oikean valinnan.”
Nova painoi päänsä alas kunnioittavasti. ”Tietysti. Lupaan uskollisuuteni Jokiklaanille ja klaanien esi-isille.”
Supihammas loikki kirkas hymy kasvoillaan Novan luokse ja alkoi esittelemään Novalle leiriä. Nova tunsi helpotuksen aallon kulkevan hänen ylitseen. Hän oli päässyt Jokiklaanin ja Supihampaan luokse. Hän… hän oli tosiaan tehnyt sen. Ja hän aikoisi osoittaa paikkansa ja uskollisuutensa jokaisella kissalle. Kaikki eivät tulisi luottamaan hänen koskaan, mutta hän ei antaisi sen koskaan hidastaa itseään. Hän tekisi kaikkensa, jotta voisi osoittaa olevansa Jokiklaanin kissa. Hän kuului juuri tänne.
Kolli tunsi olonsa niin vapaaksi ja kotoisaksi. Se vapaus oli niin uusi tunne ja Nova ei koskaan aikoisi menettää sitä. Hän rakasti sitä tunnetta.
Hän opettelisi metsästämään ja taistelemaan kuin klaanikissa ja hän oppisi jokaisen klaanikissan tavan niin hyvin kuin vain mahdollista. Hän oppisi jokaisen kissan nimen, hän oppisi soturilain, hän oppisi kaiken. Hän oli valmis siihen eikä hän halunnut mitään muuta niin paljon.
Paitsi ehkä rakastaa Supihammasta koko sydämestään. Ja nyt hän voisi tehdä niin, koko loppuelämänsä ajan. He käpertyivät kiinni toisiinsa soturien pesän uumenissa, kun aurinko laski ja tähtitaivas peitti järven. Hän oli viimeinkin rakkaansa luona.
Nova kosketti hellästi Supihampaan nenää ja hymyili itsekseen. Hän oli viimeinkin kotona.
Tämä oli hänen klaaninsa nyt ja hän tekisi kaikkensa tämän klaanin vuoksi. Hän tekisi kaikkensa Supihampaan vuoksi.

//olipa tosi kämänen tarina, mutta halusin saada tän viimeinkin kirjoitettua

Punatassu, luku 2


"Hyvä, Punatassu. Juuri noin. Jos vastustaja yrittää päästä alle, hyppää sinä päälle. Kokeillaan vielä kerran tätä", Mustaraita sanoi. Nämä kissat olivat jo tulleet aika tutuiksi. Välillä hän näki isäänsäkin täällä. Joskus joku liekinvärinen kolli oli yrittänyt puhua hänelle, mutta hän oli loikannut kollin päälle, ja tämä oli huomannut ettei häntä voinut noin vain lähestyä. Hän oli edennyt taistelussa jo melko paljon tämän paikan ansiosta, ja osasi taistella paremmin kuin veljensä, Tiikeritassu. Tiikeritassun suhteen, hän ei kyllä ollut vielä ollenkaan puhunut Tähtiklaanista. Tiikeritassulla oli aina jotain menoa. Täytyisi kai hankkia ystäviä. Ääh, en minä kaipaa ketään. Ystävät tai rakkaus ei tulisi ikinä menemään taistelutaitojen ja uskollisuuden edelle.

Joku ravisteli häntä hereille.
"Punatassu! Mikä se "Synkkä metsä" oikein on?" kysyi Tiikeritassu. Punatassu mietti hetken mitä vastata.
"Tuota, Synkkä metsä on paikka jossa oppisit paljon taisteluliikkeitä… Tähtiklaani ei opeta niitä, joten tuota… minäkään en oikein tuota.. halua olla Tähtiklaanin kanssa tekemisissä, ja tuota noin… Synkässä metsässä on kuolleita kissoja, joita Tähtiklaani ei ole ottanut riveihinsä, joten kai Synkkä metsä on parempi kuin tähtiklaani?" Punatassu aloitti.
"Tule sinäkin käymään siellä! Minä ja Jokiväre olemme myös siellä harjoittelemassa!"
"No, enpä nyt oikein tiedä.. minusta se ei kuulosta kauhean hyvältä", Tiikeritassu sanoi. Punatassu katsahti häneen. Sitten hän nousi, venytteli ja lähti pois oppilaiden pesästä, kuin ei olisi kuullutkaan mitä Tiikeritassuoli sanonut Veli katsoi pää kallellaan hetken Punatassua . Mitähän tänään harjoitellaan? Ehkä metsästystä, kun nythän vaikuttaa ihanteelliselta alkuhiirenkorvan ajalta metsästykseen. Tai siis siihen verrattuna, mitä lehtikatona sai riistaa. Punatassu etsi katseellaan mestariaan. Ja siinä samassa Sädelaulu tuli soturien pesästä ja viittoi hännällään häntä seuraamaan.
"Menemme metsästämään", Sädelaulu ilmoitti. Punatassu seurasi mdstariaan, ja hyppeli innokkaasti valmiina upottamaan kyntensä johonkin saaliiseen. Sitten Sädelaulu nosti häntänsä Punatassun suun eteen käskyksi olla hiljaa. Punatassu totteli, ja haistoi itsekin jäniksen. Punatassu päätti itse lähteä etsimään saalista. Hän hyppeli energisesti Varjoklaanin vähäisessä aluskasvillisuudessa. Hiiri! Punatassu pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi loikkaetäisyyden päähän hiirestä. Sitten hän näki ruskearaidallisen turkin vilahduksen puun takana. Tiikeritassu tuli lähemmäs häntä, ja hänen veljensä käpälän alla raksahti risu. Hiiri pakeni oitis.
"Tiikeritassu! Tuosta olisi saanut hyvän aterian!" Punatassu murahti kiukuissaan. Tiikeritassu katsoi häneen säikähtäneenä.
"Anteeksi! En minä tiennyt, että sinä vaanit saalista! Minä voin auttaa sinua metsästämisessä", Tiikeritassu sanoi. Punatassu murahti.
"Syytä olisikin", kolli mutisi. Sitten hän katsoi uteliaana veljeensä.
"Mitä sinä oikeastaan edes teit täällä?" Punatassu kysyi uteliaana. Tiikeritassu heilautti häntäänsä.
"Tulin metsästämään", Tiikeritassu sanoi rauhallisesti. Jos tuon olisi sanonut kuka tahansa muu, Punatassu olisi ollut varma että hän valehtelisi, mutta kyse oli Tiikeritassusta, joka oli varmaan rehellisin kissa Varjoklaanista. Punatassu nyökkäsi, ja lähti takaisin sinne päin mistä oli tullut. Ehkäpä Sädelaulu oli saanut jäniksen.



"Punatassu! Saitko mitään?" Sädelaulu kysyi. Punatassu pudisteli päätään.
"Astuin vahingossa oksan päälle", Punatassu tokaisi.

Luku 10

Heräsin vesipisaroiden vaimeaan liplatukseen lumen sulaessa oppilaiden pesän katolta. Venyttelin hetken sammalpedilläni ennen kuin aloin tehdä aamupesua.
“Koivutassu!” kuului Lumivarjon ääni pesän suulta. Nousin vikkelästi ylös ja menin mestarini luokse.
“Ajattelin, että tänään voisi olla hyvä päivä tehdä sinulle pieni koe”, naaras hymyili leveästi ja kallistin päätäni kysyvästi.
“Sinun tulee tämän päivän aikana saalistaa mahdollisimman paljon tuoresaalista. Minä seuraan sinua ilman, että huomaat minun läsnäoloani. Miltä kuulostaa?” Lumivarjo kysyi.
“Sopii. Lähdenkö nyt heti?” kysyin.
“Lähde vaan”, Lumivarjo nyökkäsi ja lähdin heti ulos leiristä. Päätin saada tänään enemmän saalista kuin olin ikinä ennen saanut.

Alku ei näyttänyt lupaavalta. Olin jotenkin niin jännityksestä ja innostuksesta täpinöissäni etten ollut saanut kuin yhden hiiren vaikka olin ollut matkassa jo hyvän tovin. Päätin istahtaa ihan hetkeksi lämpimään aurinkoon rauhoittelemaan itseäni. Yritin saada keskittymiskykyni kohdalleen päivän koitosta varten.
“Sinä pystyt tähän, Koivutassu. Nyt vain hengität ja rauhoitut”, mutisin itselleni kannustavia sanoja ja hengitin syvään. Pieni tauko teki selvästi tehtävänsä, koska sain heti sen jälkeen taas itseni kuriin ja haistoin mustarastaan tuoksun ilmassa. Hiivin hiljaa läheiseen pensaikkoon ja seurasin silmä tarkkana edessä olevan linnun liikkeitä. Mustarastaan nokkiessa maata ruuan toivossa iskin kiinni.
Kiitin Tähtiklaania saadusta saaliista ja kaivoin sen maahan piiloon odottamaan. Sen tehtyäni sain jo vainun seuraavasta kohteesta ja lähdin seuraamaan metsähiiren jättämää hajujälkeä.

Auringon osuessa huippuunsa olin saanut kokoon jo hyvän tuoresaaliskasan ja olin tyytyväinen tähän astiseen suoritukseeni. Toivoin kovasti, että myös Lumivarjo olisi tyytyväinen alun haparoinnista huolimatta.
Seuraavaksi haistoin lähellä järveä kävellessäni vesimyyrän joka söi kaikessa rauhassa ateriaansa heinikon suojissa tietämättä kohtalostaan. Minulla ei mennyt kauaa, kun sain pienen otuksen hengiltä ja piilotettua sen maahan odottamaan.
Tassuttelin lähellä rajaa joka erotti meidän klaanin ja Jokiklaanin alueet toisistaan. Haistoin kaukana sijaitsevan jokiklaanilaisen tuoksun ja mietin oliko siellä metsästykset myös käynnissä.
Hyppäsin erään kiven yli jonka alta paljastuikin hiiren pesä jossa kaksi hiirtä oleskelivat parhaillaan. Nappasin ne tuoresaaliiksi ja piilotin ne ennen kuin jatkoin matkaani. Pistin tarkasti muistiin metsästysreittini jotta löytäisin saamani saaliit kotimatkalla.

Auringon laskiessa tunsin miten nälkä alkoi kurnia vatsanpohjallani. Se huusi tyhjyyttään ja tappaessani tuoresaaliin toisensa jälkeen nälkäni vain kasvoi. Nuolin veren tahrimat tassuni puhtaiksi ja toivoin, että pääsisin pian syömään.
Saalistin vielä pienen linnun ja oravan ennen kuin lähdin viemään päiväni saalista leiriin.
Ensin vein juuri saamani linnun ja oravan sekä matkan varrelta kaivoin esiin kaksi hiirtä jotka olin aikaisemmin sinä päivänä piilottanut ja kiikutin ne klaanin tuoresaaliskasaan.
Sitten lähdin seuraamaan kulkemaani reittiä ja etsin vesimyyrän, kaksi hiirtä ja toisen oravan piiloista ja vein ne leiriin.
Kävin vielä kaksi kertaa hakemassa tuoresaaliit piiloista joihin olin ne jättänyt suojaan kunnes olin saanut kaikki tuotua. Saalista oli tullut todella hyvin. Aurinko oli paistanut ja eläimiä oli ollut liikkeellä paljon. Hiirenkorvan aika oli tosiaan tullut.

“Hieno suoritus, Koivutassu”, Lumivarjo maukaisi takaani juuri, kun olin saanut klaanin vanhimmille vietyä heille kuuluvan aterian.
“Kiitos. En tiedä huomasitko miten minulla vähän takkuili alussa”, virnistin vaivautuneena.
“Huomasin minä mutta se ei selvästi haitannut, kun katsoo päivän saalista jonka toit klaanille”, Lumivarjo hymyili. “Menehän nyt syömään. Kuulen miten vatsasi murisee.”

Söin tyytyväisenä maukkaan mustarastaan jonka sulat ensin nypin parhaani mukaan siitä irti.
“Sinä olet ollut koko päivän poissa”, Sadetassu totesi liittyessään seuraani.
“Lumivarjo laittoi minut metsästämään koko päiväksi ja samalla hän arvioi toimiani”, kerroin samalla, kun sain nielastua juuri puraisemani palan.
“Miten meni?” naaras kysyi uteliaana.
“Tosi hyvin”, mumisin puraistessani juuri uuden palan ruuastani.
“Minä tein saman eilen. Kettuhalla kehui kuinka erinomaisen hiljaa osasin lähestyä kohdettani”, Sadetassu hymyili hieman ujosti.
“Hiipimisen sinä kyllä osaat! Jopa minä säikähdän välillä, kun tulet niin hiljaa viereen etten edes huomaa”, naurahdin.
“Sinä taas olet vikkelä kuin mikä. En tule ikinä voittamaan sinua juoksukisassa”, Sadetassu naurahti vuorostaan.

Syötyämme vaihdoimme hetken kieliä keskenämme ennen kuin menimme pimeään oppilaiden pesään ja asetuimme sammalpedeille nukkumaan. Siinä hetkessä en tiennyt että yö oppilaiden pesässä tulisi olemaan minun ja Sadetassun osalta viimeinen.

Seuraavana aamuna heräsimme Sadetassun kanssa samaan aikaan. Hieroin unisesti silmiäni samalla kun kuuntelin Sadetassun hiljaista haukotusta.
“Tassujani särkee”, irvistin venytellessäni niitä.
“Sinä metsästit koko eilisen päivän niin ei ihme”, ystäväni haukotteli.
“Ja taisin myös nukkua niiden päällä koko yön. Osa tassuistani on ihan tunnottomat”, totesin samalla, kun yritin saada toiseen etu-ja takatassuun veren taas kiertämään.
“Oletteko hereillä Sadetassu ja Koivutassu?” kuului pesän suulta Kettuhallan karhea ääni.
“Jotakuinkin”, Sadetassu vastasi yrittäen saada itsensä hereille.
“Tulkaahan tänne”, naaraan mestari sanoi joten nousimme mennäksemme ulos pesästä kollin luo.
“Huomenta”, Lumivarjo toivotti pirteänä ja näin heti että jotain oli tekeillä.
“Miksi sinulla on tuollainen katse? Mitä on tapahtunut?” kysyin ihmeissäni katsoessani mestariani joka ei selvästi meinannut pysyä nahoissaan.
“Keskustelimme eilen molemmat Hallatähden kanssa”, Kettuhalla aloitti.
“Kerroimme hänelle miten olitte suoriutuneet metsästyskokeestanne erinomaisin tuloksin”, Lumivarjo jatkoi.
“Hän on päättänyt nimittää teidät molemmat sotureiksi”, Kettuhalla hymyili leveästi ja ylpeänä.
“Mitä?” henkäisin ja vilkaisimme Sadetassun kanssa toisiamme epäuskoisina. Nytkö oli tullut vihdoin se aika, kun saisimme soturin arvon? En ollut uskoa sitä.
“Tehkää aamupesunne rauhassa ja olkaa valmiina, kun Hallatähti menee Vuoksikalliolle kutsumaan klaanin koolle nimitystilaisuuttanne varten”, Lumivarjo sanoi ja nuolaisi minua olalta kehräten iloisesti. Nyökkäsimme Sadetassun kanssa ja mestareiden lähdettyä vilkaisimme jälleen toisiamme.
“Ei voi olla totta”, Sadetassu sanoi hiljaa häntä väpättäen innostuksesta.
“Ei niin”, nyökkäsin silmät loistaen.
“Meistä tulee sotureita ja te pääsette tekemään Iltakatseen kanssa pentuja” Sadetassu hihkaisi ja suljin äkkiä ystäväni suun tassullani vaikka hän olikin sanonut lauseensa niin hiljaa ettei kukaan olisi sitä muutenkaan kuullut.
“Ei nyt kuitenkaan mennä asioiden edelle”, huokaisin ryhtyessäni pesemään tassujani.
“Olet oikeassa. Ensin soturinimi sitten kumppanuus ja sen jälkeen pennut”, Sadetassu virnisti ilkikurisesti.
“Ei vaan soturinimen jälkeen tulee soturinimeen tottuminen, soturitehtävien suorittaminen ja niin edelleen”, virnistin ystävälleni takaisin.
“Olet tylsä”, Sadetassu näytti minulle leikkisästi kieltä ja tuhahdin tälle huvittuneena.

Aamupesun jälkeen istuimme Sadetassun kanssa kuin tatit ja katsoimme tarkkaavaisina Vuoksikalliota kohti. Meidän molempien hännänpäät vipattivat kärsimättöminä ja minusta tuntui, kuin aika olisi äkkiä pysähtynyt. Kunnes vihdoin Hallatähti astui ulos pesästään, vilkaisi meitä kohti hymyillen ja lähti kokoontumispaikkaa kohti.
Lähdimme siltä istumalta Sadetassun kanssa Vuoksikallion läheisyyteen.
“Kokoontukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanin kokoukseen!” päällikkö kajautti ilmoille ja kokoontumispaikalle alkoi virrata kissoja pesistä ja niiden edustoilta.
“Olemme kokoontuneet, koska näiden kahden ahkeran oppilaan on aika saada soturinimensä ja liittyä soturien riveihin suojelemaan ja taistelemaan klaaninsa puolesta”, Hallatähti lausui katsoen meitä hymyillen. Näin miten Honkasydän katsoi minua ylpeyttä silmissään ja Iltakatse hänen vierellään ei pystynyt pidättämään leveää hymyään.
“Koivutassu, aloitetaan sinusta”, päällikkö aloitti ja tunsin miten sydämeni alkoi jyskyttää nopeampaa tahtia rinnassani.
“Minä, Hallatähti, Taivasklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Koivutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Hallatähti kysyi.
“Lupaan”, vastasin niin kuuluvalla äänellä kuin siinä hetkessä taisin.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Koivutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Koivukajo. Tähtiklaani kunnioittaa sinun hyvyyttäsi ja oikeudenmukaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Taivasklaanin täydeksi soturiksi”, päällikkö hymyili jonka jälkeen hän laskeutuin luokseni koskettamaan päälakeani ja nuolaisin häntä kunnioittavasti lapaan. Sen tehtyään hän nimitti vielä Sadetassun soturikisi joka sai soturinimekseen Sadekatse.
Päällikön kosketettua myös Sadekatseen päälakea ja ystäväni nuolaistua tätä kunnioittavasti lapaan alkoi klaani yhteen ääneen huutaa uusia soturinimiämme. Sen jälkeen koko klaani tuli yksitellen onnittelemaan meitä. Myös Syyslilja tuli selvästi vastentahtoisesti Honkasydämen kannoilla lausumaan minulle onnittelut soturinimestäni mutta Korppitassua en nähnyt missään. Olin varma ettei hän ollut onnellinen soturiksi nimittämisestäni.
“Onneksi olkoon uudet soturit”, Iltakatse tuli aivan joukon viimeisenä onnittelemaan meitä.
“Kiitos”, vastasimme Sadekatseen kanssa yhteen ääneen.
“Minä menen isäni ja emoni luo. Nähdään sitten illan suussa, Koivukajo!” Sadekatse hymyili iloisesti ennen kuin lähti Tiikerilumen ja Kuurakuiskauksen luo heidän odottaessa tytärtään soturien pesän edustalla.
“Olet nyt soturi”, Iltakatse hymyili.
“Niinpä olen”, naurahdin jota seurasi vaivaannuttava hiljaisuus.
“Mitäs sitten?” Iltakatse avasi suunsa yrittäen saada selvästi ajatuksensa kasaan.
“Kerro sinä”, totesin ja tunsin miten minua alkoi jostain syystä hirveästi ujostuttamaan ja vatsassani alkoi myllertää.
“Jahas no tuota”, Iltakatse aloitti samalla, kun istahti viereeni ja katseli muualle kasaten edelleen itseään. Sitä seurasi jälleen vaivaannuttava hiljaisuus.
“Koivukajo on hieno nimi”, kolli sanoi rikkoen hiljaisuuden.
“Kiitos”, nyökkäsin ja yritin rauhoitella sykettäni.
“Eipä kestä”, Iltakatse totesi lyhyesti ja ytimekkäästi. Kolmas vaivaannuttava hiljaisuus yhden lyhyen keskustelun aikana oli jo liikaa ja sai minut huokaisemaan syvään.
“Onko näin takeltelevaa keskustelua meillä ennen ollutkaan”, totesin sitten ja Iltakatse naurahti vieressäni joka sai hänet selvästi hieman rentoutumaan.
“Ei ole ollut. Ensimmäinen kerta. Olen pahoillani. Joku kissa on tainnut viedä kieleni”, kolli virnisti raapien niskaansa hämmentyneen oloisena.
“Kysy nyt vain se kysymys jota olet pyöritellyt päässäsi monen kuun ajan”, naurahdin ja yritin ettei ääneni hykertelisi niin kovasti jännityksestä.
“Niin no siis. Haluaisitkohan sinä Koivukajo… tuota”, Iltakatse takelteli taas sanoissaan ja hän yritti muodostaa kysymystä huulilleen.
“Haluaisinko minä mitä?” kysyin sitten vaikka tiesin varsin hyvin mitä kolli yritti sanoa.
“No siis. Haluaisitkohan sinä..” Iltakatse sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
“Haluaisitko ryhtyä vihdoin ja viimein virallisesti kumppanikseni?” hän kysyi kysymyksen yhteen hengen vetoon niin nopeasti, että minulta pääsi tirskahdus.
“Haluan”, naurahdin ja Iltakatse huokaisi helpotuksesta ja hän rentoutui silmissä.
“Olen jännittänyt tätä päivää ikuisuuden ja miettinyt miten sen kysyisin ja sitten kaikki meni ihan plörinäksi”, kolli huokaisi sulkien silmänsä kuin haluten vajota maan alle.
“Ei se nyt niin plörinäksi mennyt”, totesin huvittuneena yrittäen pidättää nauruani.
“Älä siinä yritä lohduttaa minua. Minä näen, että sinua naurattaa”, Iltakatse tökkäsi minua kylkeen tassullaan ja purskahdin nauruun.
“Olen pahoillani”, nauroin ja yritin saada hermostuneen hykertelyni loppumaan.
“Mutta nyt se on tehty. Meni miten meni niin nyt se on tehty”, Iltakatse huokaisi päätään pudistellen.
“Olet hauska”, totesin hymyillen saatuani itseni vähän rauhoittumaan.
“No kiva, kiitos”, Iltakatse virnisti ja katsahdimme toisiamme huvittuneina. Hieno aloitus kumppanuudelle etten sanoisi.

Auringon laskiessa Sadekatse asteli luokseni soturienpesän edustalle hiljaista ja sanatonta vartiointiyötä varten. Iltakatse lähti soturien pesään nuolaistuaan ensin poskeani ja nyökäten Sadekatseelle hymyillen tervehdyksen.
Sadekatse katsoi minua uteliaana ja vaihdoimme tietoisen silmäyksen toisiimme. Ystäväni alkoi hymyilemään leveästi ymmärtäessään, että nyt se oli virallista. Minä ja Iltakatse olimme vihdoin kumppaneita. Tästä alkaisi täysin uusi luku elämässäni.

Luku 1

Musta turkki kimalteli auringon paistaessa suoraan siihen hiirenkorvan aamussa. Liekopentu tunsi jännityksen sisällään, sillä hän oli vihdoin pääsemässä oppilaaksi. Oli koittanut päivä, jota hän oli odottanut kuin kuuta nousevaa. Pentutarha oli alkanut käydä ahtaaksi ja tylsäksi ja Liekopentu oli jo valmis asettamaan tassunsa suureen maailmaan. Liekopennun emo Korppitaivas suki poikansa turkkia kun Liekopentu asetti keltaisenvihreiden silmiensä katseen kohti suurtasannetta ja klaanin päällikön Valhetähden pesää. Musta kolli oli jo varautunut Valhetähden tulevan pian ulos ja päästämään hänet jännityksestä.

Korppitaivas puski Liekopentua lempeästi. Kolli kuuli emonsa kehräyksen ja kehräsi itse myös. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. “En voisi olla ylpeämpi sinusta”, Korppitaivas huokaisi ääni väristen. Liekopentu hymyili emolleen. “Sinusta tulee kaikkien aikojen paras soturi.” Liekopentu oli itse vain valmis jo pääsemään oppimaan uutta, sekä palvelemaan Myrskyklaania niin hyvin kuin pystyi.

Vihdoin jännittynyt odotus sai päätöksensä, kun Valhetähti astui pesästänsä ulos ja kajautti kutsun klaanille: “Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurtasanteen juurelle!” Liekopentu kääntyi katsemaan taaksepäin pentutarhan oviaukkoa kohti. Missähän Havupentu viipyi? Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa kun hänen isänsä Roihumieli kantoi hänen siskoaan niskakarvoista kiinni pitäen. Tämä pudotti Havupennun Liekopennun viereen ja kolli ei voinut olla naurahtamatta hänen siskonsa sekaisin oleville karvoille. Korppitaivas ei tuntunut olevan samaa mieltä ja tulikin äkkiä puhdistamaan tytärtään. “Miten ehdit päästää hänet tämmöiseen kuntoon. Pesin jo hänet jo aiemmin tänään!” naaras panikoi ja Roihumieli vain pudisti päätään: “Opetin hänelle taisteluliikkeitä. Ei tuleva soturi pientä likaantumista pelkää”, kolli tuumi saadeen kumppaninsa panikoimaan vain lisää. “Olisitte voineet tehdä sen minä tahansa muuna hetkenä kuin juuri ennen heidän nimitysmenojaan!” Havupentu valitti emonsa liian rajuista kielenvedoista kun Roihumieli tuli taas puskemaan poikaansa hellästi. “Miltä tuntuu kun kohta seuraat isäsi jalanjäljissä”, hän naurahti katsoen suoraan eteenpäin suurtasanteelle ja heidän päällikköään. Klaanikissat olivat vihdoin alkaneet kerääntyä kokoontumispaikalle. Ei siis enää kauaa, että sisarusten nimitystilaisuus alkaisi. Liekopentu piti katseensa tarkasti Valhetähdessä. Hän ihaili päällikön itsevarmaa olemusta. Hän toivoi olevansa joku päivä samanlainen. Kun hän katsoi taas isäänsä, hän näki tässäkin paljon piirteitä, mitä toivoi itsekin joku päivä omaavansa. “Olen niin valmis poistumaan leiristä”, Liekopentu hymyili isälleen. Roihumieli puski häntä lempeästi ja hymyili takaisin.

“Meidän on aika nimittää kaksi uutta oppilasta”, Valhetähti kajautti ilmoille. “Liekopentu ja Havupentu ovat kuusi kuuta vanhoja ja heistä on aika tulla oppilaita.” Liekopentu tunsi jännityksen kasvavan sisällään ja hän tunsi vieressään olevan Havupennun hännän huiskivan ärsyttävästi häntä kohti. Hänen siskonsa innostus oli silmin nähtävää.

“Liekopentu, on aika että sinusta tulee oppilas. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Liekotassuna. Mestariksesi tulee Tiikeriyö jonka uskon välittävän kaiken oppimansa sinulle.” Liekopentu tärisi astellessaan kohti uutta mestariaan. Liekopentu kurkotti koskettamaan mestarinsa kuonoa ja käänsi sitten katseensa Havupentuun. Hänen siskonsa oli saanut mestarikseen Pihkahumun ja myös he koskettivat kuonoja. Korppitaivaan ilme ei olisi voinut olla ylpeämpi ja Roihumieli vinkkasi Liekotassulle silmäänsä. Liekotassu käänsi katseensa mestariaan kohti. Tiikeriyö näytti rohkealta ja Liekotassu oli iloinen uudesta mestaristaan. Hän hymyili itsekseen katsoessaan kaukaisuuteen. Klaani hurrasi heille ja huusi heidän uusia nimiään. Liekotassu tiesi Havutassun nauttivan joka hetkestä. Hän seisoi hiljaa paikallaan odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

“Ajattelimme viedä sinut ja Havutassun reviiriin tutustumiskierrokselle”, Tiikeriyö sanoi saaden Liekotassun havahtumaan ajatuksistaan. Hän nyökkäsi yrittäen löytää siskonsa katseellaan. Hän pian huomasikin tämän jo pomppimalla innoissaan mestarinsa ympärillä Myrskyklaanin leirin uloskäynnillä. Liekotassu käveli siskonsa vierelle naurahtaen. “Yritähän pysyä käpälissäsi hurjapää. Emme ole vielä edes ehtineet näkemään hurjaa Varjoklaanin rajaa.” Havutassu katsoi Liekotassua ärsyntyneellä katseella joka kuitenkin katosi nopeasti hänen kasvoiltaan. “Tiedän että olet ihan yhtä innoissasi kuin minä, Liekotassu.” hänen siskonsa sanoi takaisin kuulostellen veljensä uutta nimeä suussaan. Liekotassu vain kohautti lapojaan ja käänsi katseensa sitten Tiikeriyöhön päin: “Aiommeko saalistaa jo tänään?” hän kysyi, yrittäen kuulostaa siltä kuin olisi jo perillä kaikesta mitä hän oppilaana tulisi tekemään ja hänen juuri esittämänsä kysymys oli kuin mikä tahansa kysymys jonka hän päivittäin heitti. Tiikeriyö pudisti päätään. “Tuskin meillä tänään aikaa siihen on”, hän totesi. “Reviirin läpikäyminen vie teidän molempien voimat varmasti aika pian.” “Minä jaksan kyllä vielä saalistaa ja taistellakin tänään!” Havutassu huusi syöksähtäen yhtäkkiä Tiikeriyön ja Liekotassun välistä uloskäynnin toiselle puolelle. “Voidaanko jo mennääää?” Valkopäinen musta kissa vinkui ja Liekotassun oli estettävä itseään jottei hän käskisi siskoaan olemaan hiljaa.

Joukko lähti vihdoin leirin ulkopuolelle. Liekotassun nenä täyttyi uusista tuoksuista ja hänen korvansa uusista äänistä. Aurinko paistoi kauniisti puiden lävitse langeten säteitään lumihankeen. Kolli ei uskonut koskaan nähneensä mitään niin kaunista. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Myrskyklaanin tuoksu oli pehmeä ja lämmin. Ainakin Liekotassun mielestä. Hän tunsi olonsa kotoisaksi puiden alla, suojassa liioilta katseilta. Tuntui kun hän olisi omassa rauhassa, vaikka hänen seurassaan olikin kolme muuta kissaa. Havutassu tuntui yli-innokkaalta pennulta, mistä hän ei toki kaukana ollut. Liekotassu katsoi siskonsa pomppivan hangessa, mahdollisesti karkottaen kaikki saaliseläimet tiehensä, mutta koska kummankaan heidän mestari ei tuntunut sanovan asiaan mitään, yritti hänkin sivuuttaa tämän ylienergisen käytöksen. Joukkoa johtanut Tiikeriyö pysähtyi yhtäkkiä ja kääntyi tuoreita oppilaita kohti. Liekotassu oli jo valmis kuulemaan Havutassulle osoitetun saarnan liian äänekkäästä liikkumisesta, mutta ruskealla kollilla olikin jotain muuta sanottavaa: “Mitä haistatte?” Liekotassu nuuskutti ympärillään olevaa ilmaa ja huomasi, että siinä oli hivaus jotain erilaista. He olivat varmaankin lähellä jonkin toisen klaanin rajaa. Musta kolli yritti miettiä. Hän oli kuullut emoltaan, että Myrskyklaanin naapuriklaaneja olivat Varjoklaani ja Tuuliklaani. Tuuliklaani eli avonaisella alueella jossa tuuli paljon, mutta täällä missä he nyt olivat, tuli Liekotassulle vain tunkkainen ja suljettu olo.

“Uskoisin, että olemme lähellä V..” “Varjoklaanin!” Liekotassu oli juuri ehtinyt avata suunsa, kun hänen siskonsa huusi vastauksen ennen kuin hän oli päässyt sanomaan sen. Tiikeriyö katsoi silmät sirillään Havutassua ja Pihkahumu kiirehti puhumaan: “Oikein! Olemme lähellä Varjoklaanin rajaa, emme kuitenkaan liian lähellä, ettei kumpikaan teistä vahingossakaan mene heidän reviirilleen.” Havutassun ilme oli yhtäkkiä kauhistunut ja hän vain huudahti: “En ikinä menisi heidän reviirilleen!” Liekotassukin nyökkäsi myötäilevästi. “Emme me halua heidän hajuaan kiinni meihin”, hän sanoi, yhtäkkiä alkaen pelätä, että liian pitkään siinä paikalla seisominenkin tekisi hänestä Varjoklaanin hajuisen. Pihkahumu naurahti oppilaiden kauhulle. Tiikeriyön ilme taas oli vakavoitunut. “Joskus tulee tilanteita, kun joudumme ylittämään rajan ja käymään muidenkin klaanin leirissä. Mutta se on totta, että tavallisesti pyrimme pitämään huolta siitä, että rajat ovat selkeät ja molempien klaanien kissat tietävät missä se liikkuu. Joskus kuitenkin tulee epäselvyyksiä tai jopa erimielisyyksiä ja siksi rajojen uudelleenmerkintä usein on tärkeää, jotta myös muutokset on helpompi huomata.” Tiikeriyö haisteli ilmaa taas ja jatkoi vielä: “Täällä olevia Myrskyklaanin hajumerkkejä ei ole uudistettu hetkeen. Voisimme vahvistaa niitä. Se tulee olemaan myös hyvää rajapartioharjoitusta teille.”

Varjoklaanin jälkeen oppilaat pääsivät näkemään järven läheltä. Lähempää kuin he olivat koskaan aiemmin nähneet. Liekotassu katsoi järven yllä olevaa jääpeitettä ja sitä ympäröivää maisemaa ihannoiden. Aivan rannan tuntumassa tuuli puhalsi hänen pörröistä turkkiaan vasten, saaden vilunväristyksen kulkemään hänen kehonsa lävitseen.

“Tuolla rannan toisella puolella on Jokiklaani”, Pihkahumu kertoi saadeen sisarukset kääntämään katseensa vastarantaa kohden. Tiikeriyö avasi suunsa seuraavaksi: “Ja Tuuliklaani on vieressämme, tuon joen toisella puolen.” Hänen katseensa viittoi virtaavaan veteen joka oli juuri ja juuri kissojen nähtävissä. Liekotassu yritti haistaa ilmaa saadaakseen tuntuman Tuuliklaanin hajusta. Hän ei kuitenkaan joko haistanut mitään tai haju oli niin lievä, että hän ei vain erottanut sitä. Kolli katsoi Havutassua joka yritti tunnustella jään pintaa tassuillaan. Sitten hän käänsi katseensa Pihkahumuun, jonka ilme oli tiukasti kiinni oppilaassaan ja hänen asentonsa niin jäykkä, aivan kuin hän olisi valmis hypähtämään paikaltaan pelastamaan Havutassun minä hetkenä hyvänsä. Liekotassu käytti tilaisuuden hyväkseen ja kääntyi sitten Tiikeriyötä kohti, joka keskittyi tarkkailemaan ympärilleen. “Eikö Taivasklaani olekin sitten Tuuliklaanin ja Jokiklaanin välissä?” hän esitti. Tiikeriyö katsoi suoraan hänen silmiinsä ja nyökkäsi. “Kyllä, olet aivan oikeassa.” Musta oppilas tunsi tyytyväisyyttä tietämyksestään ja jatkoi vielä: “Hehän eivät ole olleet järvellä kauaa…” Hänen mielihyvänsä kasvoi hänen mestarinsa yllättyneestä ilmeestä, jonka hän nopeasti korjasi kuitenkin neutraaliksi. “Totta, he saapuivat vasta jokin aika sitten. Tiedät ilmeisen hyvin niistä tapahtumista sitten?” Tiikeriyö kysyi. Liekotassu käänsi katseensa järvelle. “Noo, olen kuullut jotain emoltani…” hän mumisi, hymyillen salaa itsekseen. Oikeasti Liekotassu oli kysellyt niin emoltaan, isältään kuin klaaninvanhimmilta. Hän oli istunut klaaninvanhimpien pesässä pitkiäkin aikoja kuunnellen mitä heillä oli kerrottavanaan. Hän oli halunnut tietää Myrskyklaanista kaiken, mutta siinä sivussa oli kuullut jotakin myös muista klaaneista. Nyt musta kissa oli tyytyväinen siitä, että oli onnistunut tiedoillaan tekemään vaikutuksen mestariinsa.

He jatkoivat vielä kävelemistään jokea pitkin ylöspäin. Nyt Tuuliklaanin haju oli alkanut tulla tutummaksi Liekotassun nenässä. Loput reviirin läpikäynnistä meni nopeasti, mutta Liekotassu oli alkanut väsymään kävelemiseen ja uuteen tietomäärään ja huokaisi helpotuksesta, kun Pihkahumu alkoi johdattaa heitä takaisin leiriä kohti. Havutassun energia ei tuntunut loppuvan ja hän juoksikin leirin sisäänkäynnin nähdessään Liekotassun takaa koskien häntä nopeasti hännänpäällään. “Hippa! Et saa kiinni!” musta naaras huusi ja kiihdytti vauhtiaan Liekotassun ulottumattomiin. Liekotassu otti haasteen vastaan ja lähti siskonsa perään huutaen:”Joo sehän nähdään!” Hän pinkoi kylmällä maalla, välittämättä väsyneistä lihaksistaan ja vatsassaan kurnivasta nälästä ja yritti kiihdyttää vauhtiaan täsmäämään pentuetoveriinsa. Havutassu oli kuitenkin nopea, sekä voitontahtoinen, eikä hänen juoksemiselleen näkynyt loppua. Ei, kunnes naaras katsoi taaksepäin katsomaan veljeään, eikä huomannut edessään olevaa tuoresaaliskasaa. Kun hän viimein kääntyi katsomaan takaisin eteenpäin, pysähtyi hän nopeasti. Liekotassu kiihdytti vauhtiaan ja kun Havutassu epäröi kumpaan suuntaan hän lähtisi, valitsen vasemman, ehti kolli jo hyppäämään ja taklaamaan siskoaan tassuillaan maahan. “Hei tuo ei ollut reilua!” Havutassu vinkui maassa ja Liekotassu kääntyi katsomaan oliko tämä kunnossa. Naaras kuitenkin nousi nopeasti ylös, hänen ainoiden jälkien olevan hänen tympääntynyt ilmeensä.

“Voisitteko te pennut mennä muualle riehumaan kuin ruokamme päälle?” murahti kilpikonnakuvioinen kolli heille. Liekotassu katsoi sini- ja vihersilmäistä kollia varuillaan. “Hei anteeksi, siskoni vain halusi harjoitella uimista, eikä löytänyt parempaakaan paikkaa”, hän vitsaili, mutta kolli vain murahti hänelle lähtien poispäin hiiri suussaan. Liekotassu pudisti päätään Havutassulle, joka oli ei selkeästi halunnut huomoida veljensä läsnäoloa. Heidän mestarinsa kuitenkin kävelivät paikalle heidän onnekseen, Pihkahumulla huvittunut ilme kasvoillaan ja Tiikeriyön ilmeestä ei taas saanut mitään selkoa.

“Voitte ottaa jotakin syötävää itsellenne tuoresaaliskasasta”, raidallinen kolli sanoi viittoen silmillään sivullensa. “Ja sen jälkeen käykää katsomassa itsellenne makuupaikat oppilaiden pesästä. Kysykää muilta oppilailta mistä löytää sammalia, jos siellä ei ole. Huomenna sitten alkaa kunnon koulutus”, hän sanoi ja lähti sitten menemään. Pihkahumu jutteli hetken Havutassun kanssa, kun Liekotassu ryntäsi nappaamaan lihavimman hiiren minkä kasassa näki ja lähti viemään sitä sopivaan nurkkaan missä syödä. Hän nauttia ateriastaan koko sydämestään ja otti aikansa pureskellessaan joka palan. Oppilas ei ollut tajunnutkaan kuinka nälkäiseksi oli tullut, mutta toisaalta heillä oli ollut pitkä päivä ja he olivat kävelleet paljon. Aurinko oli jo alkanut laskea ja kissoja oli alkanut kadota aukiolta sisään pesiin. Vielä yksi kissajoukkio oli kuitenkin saapunut sisäänkäynnistä, jokainen suunnaten suoraan tuoresaaliskasalle. He kävivät läpi jo huvennutta valikoimaa josta lähes jokainen kissa otti jotain. Vain yksi heistä pudisteli päätänsä. “Ottakaa te vain, pärjään kyllä syömättä hetken”, harmaanruskea naaras hymyili ja lähti sitten kävelemään kohti soturien pesää. Liekotassu tunsi omatunnon kolkuttavan katsoessaan omaa saalista ja otti sen sitten suuhunsa ja juoksi äkkiä soturin perään. “Hei!” hän huusi saadeen naaraan kääntymään yhtäkkiä kääntymään häntä kohti. “Hei…?” harmaa naaras kysyi katsoen vihreillä silmillään oppilasta kummaksuen. Liekotassu yritti olla välittämättä kiusallisesta tunnelmasta heidän välillänsä ja pudotti hiiren maahan naaraan jalkojen eteen. “Voit syödä nämä loput, jos sinulla on nälkä. Minä olen syönyt tarpeeksi”, hän sanoi yrittäen hymyillä. Soturi haisteli hiirtä ja käänsi sitten katseensa Liekotassua kohden. “Öö… kiitos… oletko varma ettet halua syödä tätä?” hän kysyi kuitenkin silmäillen saalista nälkäisesti. Liekotassu pudisti päätänsä. “Se on sinulle.” He katsoivat toisiaan hetken, kunnes naaras rikkoi hiljaisuuden heidän välillään. “Kiitos paljon! Olen muuten Kimallepuro”, hän esitteli itsensä ja Liekotassu kiirehti vastaamaan: “Minä olen Lie-” “Liekotassu. Sinulla oli oppilasseremonia aiemmin tänään”, Kimallepuro sanoi nyt varmemmalla äänellä kuin aiemmin. “Olen näemmä kovinkin tunnettu”, Liekotassu heitti vaivaantuneella äänellä. Harmaa nauras naurahti: “Se on oppilaaksi pääsemisen iloa, tuskin kestää edes huomiseen saakka.” Liekotassu pyöritti silmiään naurahtaen, yhtäkkiä tajuten, että oli tuntenut tämän tuskin kymmentä silmänräpäystä pidempään. “Minun täytyy varmaan mennä etsimään itselleni makuusija oppilaiden pesästä”, hän sanoi ja lähti kävelemään kyseistä kohdetta päin. “Kiitos vielä ruoan jakamisesta”, Kimallepuro kehräsi johon Liekotassu vastasi: “En vain halunnut ottaa vastuuta sinun nälkiintymisestä.” Hän pelkäsi naaraan kuvittelevan hänen olevan vihainen kommenttinsa perusteella, mutta Kimallepuro ei vaikuttanut välittävän. Kolli tunsi hieman iloa sisällään: hän oli löytänyt ensimmäisen samanhenkisen kissan täältä: ehkä niitä olisi siis vielä lisääkin.

Liekotassu asteli oppilaiden pesästä sisään. Se oli täynnä nuoria kissoja, joista osa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, osa taas keskusteli keskenään. Liekotassu huomasi Havutassun puhumassa tummanharmaalle raidalliselle naarasoppilaalle. Hän ei ehtinyt mennä siskonsa luokse kuitenkaan, sillä hänen ajatuksensa keskeytti vaaleanharmaa raidallinen naaras: “Hei oletko se uusi oppilas?” hän sanoi lempeästi. Liekotassu nyökkäsi. “Olen Ukkostassu, ja tuossa on veljeni Pilkkutassu”, hän maukui ja Liekotassu käänsi katseensa tummanharmaaseen kolliin, joka kantoi suussaan sammalia. Ukkostassu jatkoi vielä puhumistaan: “Tässä on teille sammalia pesiä varten, ajattelimme, että olette väsyneitä pitkän päivän jäljiltä”, naaras sanoi ja Liekotassu kiitteli vanhempaa oppilasta. Molemmat olivat paljon isompia kuin Liekotassu. “Olen niin valmis jo siirtymään sotureiden pesään”, Ukkostassu puhisi Pilkkutassulle, joka myötäili ehkä hieman vastahakoisen oloisesti. “Täällä alkaa olemaan niin ahdasta.”

Havutassu ryntäsi yhtäkkiä Liekotassun vierelle. Musta kolli katsoi pitkään siskonsa valkoista päätä ja keskittynyttä ilmettä, kun hän tonki sammalkasaa. Hän päätti muistuttaa olemassaolostaan yskäisemällä, saaden Havutassun huomion. “Minne aiot laittaa makuupaikan”, Liekotassu kysyi, olettaen että he nukkuisivat lähekkäin. Havutassu katsoi veljeään kummaksuen, suu täynnä sammalia. “Jonhekin thuonne kheskemmäs”, hän mumisi. Liekotassu kääntyi katsomaan taaksepäin, yrittäen nähdä vapaata tilaa kissaröykkiön välissä. “Pitäisikö minun yrittää tungeta itteni jotenkin tuonne”, hän kysyi muka kauhistuneena. Havutassu vain kohautti lapojaan. “Oleth nhiin pieni, etthä ihan hyvin vharmaan mahdut”, hän kiusoitteli kuitenkin vaihtaen välinpitämättömämpään äänensävyyn: “Thai voithan jhäädä vhaikka thähän shisäänkäynnille, ihan miten haluat.” Havutassun lähtiessä nukkumaan uusien ystäviensä viereen asetteli Liekotassu itsellensä sopivan makuusijan oikeastaan lähes sisäänkäynnin viereen. Ainakin hän olisi ensimmäisenä valmiina lähtemään koulutustuokiolle, tai sitten jonkun ketun syömäksi. Musta kolli naurahti omille ajatuksilleen vaikka ajatus ehkä karmikin häntä hieman. Hän ei kuitenkaan enää jaksanut siirtää petiään ja päätti vain tyytyä kohtaloonsa. Keskellä, muiden kisojen välissä olisi varmasti ollut lämpimämpi, mutta Liekotassu oli niin väsynyt, että asettui mukavasti pedillensä makaamaan. Hän tunsi itsensä pieneksi verratessa itseään muihin kissoihin, ja myös hieman orvoksi, ikävöiden emonsa lämpimää turkkiaa ja Havutassun ärsyttävää, mutta kotoisaa tuhinaa. Nuori kissa oli kuitenkin niin väsynyt, että ei ehtinyt kauaa miettiä kun hän jo nukahti syvään uneen.

Luku 8
// Jatkoa Kotkasiiven vanhempaan tarinaan !

Harmaa orava rapisteli puun juurien joukossa etsien syötävää. Ruusutassu oli lähtenyt Kotkasiiven mukaan metsästämään ja kaksikko oli lähtenyt eri suuntiin etsimään riistaa. Oppilaalla oli onnea matkassaan. Ruusutassu oli melkein heti huomannut oravan kun hän oli lähtenyt omille teilleen.
Ruusutassu hiipi hiljaa isossa kaaressa oravan taakse ja kyyristyi puun toiselle puolelle. Harmaa olento rapisteli edelleen ja pian se lähti juurien joukosta hieman kauemmas puusta. Ruusutassu otti vaanimisasennon ja ponkaisi matkaan. Orava ehti vain vilkaista kauhistuneena taakseen ennen kuin naaras ehti napata sen kurkusta kiinni. Orava valahti velttona Ruusutassun suussa. Naaras kehräsi tyytyväisenä ja vei oravan piiloon juurakon joukkoon. Vaikka ilma oli vielä kirpeä olivat riistaeläimet jo selvästi enemmän liikkeellä.
(Ei enää kurnivaa vatsaa), Ruusutassu ajatteli tyytyväisenä ja haisteli ilmaa seuraavan riistan toivossa.

Ei aikaakaan kun Ruusutassu oli saanut napattua kolme hiirtä ja yhden peipposen. Nyt naaras oli huomannut mustarastaan koivun alimmalla oksalla syömässä pähkinää. Ruusutassu alkoi kapuamaan pikkuhiljaa runkoa pisin linnun takana. Mustarastas ei huomannut mitään ennen kuin Ruusutassu oli melkein oksan korkuudelle missä lintu nakersi ruokaansa. Naaras oli juuri ponnistamassa viimeisen hännänmitan kun mustarastas huomasi vaaran. Lintu rääkäisi pelästyneenä ja levitti siipensä lähteäkseen karkuun. Ruusutassu ponnisti takajaloillaan vauhtia puunrungosta ja kurotteli kynsillään kohti lintua. Naaras onnistui vain osumaan linnun pyrstösulkaan joka katkesi ja alkoi kieppua kohti maata. Ruusutassu tömähti maahan kaikilla neljällä tassullaan. Oppilas sihahti kiukkuisena omalle epäonnistumiselleen. Mustarastaan sulka leijui hiljalleen suoraan naaraan kuonolle ja tämä puhalsi sen pois ärsyyntyneenä.

Ruusutassu jatkoi matkaansa metsän läpi itsekseen mutisten. Kun naaras oli hetken tassuttanut haistoi tämä erikoisen tuoksun. Tuoksu oli karvas ja jopa kitkerä. Ruusutassua melkein kuvotti. Oppilas lähti kyyryssä hiipimään läheiselle puskalle. Edestä päin kuului rapinaa ja tuhinaa. Ruusutassu vilkaisi pusikon takaa ja näki ruskea, harmaa karvaisen otuksen kaaputtamassa maata. Naaras ei ollut koskaan nähnyt saman näköistä otusta.
Ruusutassu tassutti hiljaa lähemmäs nähdäkseen paremmin, mutta silloin tuuli alkoi viedä naaraan tuoksua suoraan otusta kohti. Karvakasa kääntyi suoraan Ruusutassua kohti ja hätkähti nähdessään naaraan. Kimakka äänähdys pääsi sen suusta ja se otti pari askelta taakse päin.
“Häivy alueeltamme”, Ruusutassu sihahti karvat pystyssä. Naaras otti kynnet esiin ja väläytteli niitä. Karvainen otus tapitti naarasta, eikä oikein tiennyt mitä tehdä.
Ruusutassu murisi matalasti ja alkoi lähestyä uhkaavasti. Otus alkoi perääntymään, mutta horjahtikin puunjuurakkoon ja kaatui kyljelleen. Ruusutassu näki tilaisuuden ja huitaisi kynnet ojossa paksuun turkkiin. Karvakasa äänähti kimakasti ja sitten se alkoi murista matalasti. Se nousi pystyyn kömpelösti ja nosti etutassun iskuun.
Kipu viilsi naaraan nenää kun otuksen kynsi sivalsi siihen. Ruusutassu kirkaisi raivostuneesti ja piteli nenäänsä perääntyessään muutaman hännänmitan verran. Naaras ei ehtinyt toeta kunnolla kun otuksen yököttävä haju lehahti voimakkaana sen lähestyessä uhkaavasti. Otuksen hengitys haisi mädäntyneelle riistalle ja kynnet rapisivat kivillä.
Ruusutassu otti parhaimman taisteluasentonsa ja irvisti ilkeästi. Kun otuksen tassu huitaisi uudelleen osasi naaras sitä odottaa ja sukelsi matalaksi. Ruusutassu sivalsi nopeasti karvakasaa rintaan ja perääntyi. Otus älähti kivusta.

Silloin kuului töminää ja Kotkasiipi ilmestyi paikalle kiitäen kuin tuli hännän alla.
“Ruusutassu!”, Kotkasiipi huudahti ja jäi tuijottamaan harmaata otusta edessään.
Kotkasiipi tokeni nopeasti ja tuli oppilaansa eteen suojaksi, muristen raivokkaasti. Kolli irvisti hampaat kiiltäen ja karvat pystyssä.
“Häivy täältä senkin syyhyturkki!”, Kotkasiipi sihisi.
Otus murahti vielä pari kertaa epävarmana ja sitten se perääntyi hitaasti pois näkyviltä.

Kun tuli aivan hiljaista Kotkasiipi huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan oppilastaan.
“Mikä otus tuo oli?” Ruusutassu kysyi silmät suurina.
“Supikoira”, Kotkasiipi vastasi lyhyesti. “Sattuiko sinuun pahasti ?”, kolli jatkoi huolestuneen näköisenä.
Ruusutassu pudisteli päätään. Naaraan nenää kyllä pisteli ikävästi, mutta onneksi verta ei vuotanut enään paljoa.
“Miksi et tullut hakemaan minua heti kun haistoit vaaran?” Kotkasiipi kysyi vakavana.
“Hups”, naaras sanoi olkiaan kohauttaen.
Kotkasiipi huokaisi syvään päätään pudistaen.

“Eiköhän haeta tuoresaaliit ja palataan leiriin. Sinun pitää käydä näyttämässä tuota Sudenlaulun luona.”, kolli sanoi.
Ruusutassu juoksi mestarinsa perään tyytyväisenä hypellen. Naaras oli saanut ensimmäisen arpensa ja hän oli haltijoissaan.
“Kettuhäntä tulee olemaan ylpeä minusta kun näytän haavan hänelle!” Ruusutassu hihkui pomppiessaan Kotkasiiven perässä.
“Ja Neilikkakaste luultavasti antaa minulle pöllytyksen.” Kotkasiipi sanoi kuivasti.
Ruusutassu tirskui ja läpsäisi mestarinsa korvia kevyesti muhkealla hännällään.

// Sori kun olen ollut niin epäaktiivinen :(

Luku 9

“Mitä sinulle on tapahtunut?” kysyin nähdessäni Sadetassun astelevan kohti oppilaiden pesää.
“Veljesi raapaisi minua taisteluharjoituksissa”, ystäväni totesi istahtaessaan seuraani.
“Mitä? Miksi?” henkäisin ihmeissäni. Tiesin kyllä, että Korppitassu oli pahantuulinen kolli mutta ei hän ollut ennen ketään vahingoittanut ellei viiltäviä sanoja lasketa.
“En kuule tiedä. Ihan kuin hän olisi vain menettänyt malttinsa yllättäen. Tuntui että hän hieman jopa itse yllättyi siitä mitä oli minulle tehnyt. Kun kysyin häneltä onko hän kunnossa sain vain vihaisen mulkaisun”, Sadetassu kertoi nuolaisten tassuaan.
“Onpa erikoista. Ei hän ennen ole noin tehnyt”, totesin ihmeissäni.
“Itseasiassa kuulin eilen että hän oli kuristanut taisteluharjoituksissa Saniaistassua”, Sadetassu osasi kertoa.
“Mitä ihmettä? Miten hän yhtäkkiä on tuollaista alkanut tekemään?” en voinut uskoa korviani.
“Kuulin miten Ahmakäpälä torui Korppitassua tänään. Hän jo sanoi ettei Korppitassusta tulisi soturia ellei hän oppisi hillitsemään itseään.” ystäväni jatkoi.
“Vai niin. Lumivarjo taas sanoi minulle tänään harjoitusten jälkeen, että olisin pian valmis soturiksi. Korppitassu riemastuisi jos minut nimitettäisiin ennen häntä”, totesin sarkastisesti.
“No se on hänen ongelmansa. Minä en ainakaan halua pelätä tosipaikan tullen omaa klaanitoveriani taistelussa”, Sadetassu sanoi huokaisten.
“Niinpä. Minun käy silti vähän sääliksi häntä”, totesin.
“En ymmärrä sinua. Korppitassu on kohdellut sinua kuin kuraa koko sinun ikäsi ja sinä jaksat vain sääliä häntä”, Sadetassu katsoi minua päätään pudistellen.
“En voi sille mitään. Haluan ajatella kaikista hyvää”, virnistin.
“Voi kunpa kaikki ottaisivat sinusta mallia niin olisimme tuhoon tuomittuja”, Sadetassu naurahti ja tökkäsin häntä olalle tassullani.
“Tervehdys”, Iltakatse hymyili tullessaan luoksemme hyväntuulisena.
“Missäs sinä olet piileksinyt?” hymyilin kollille jota ei ollut pariin päivään näkynyt.
“Olen ollut metsästämässä, partioissa, nukkumassa, syömässä ja sen sellaista. Normaalia soturin elämää”, Iltakatse kohautti olkiaan ja istuutui viereemme.
“Koivutassulla on ollut sinua ikävä”, Sadetassu virnisti ja mulkaisin ystävääni hämmentyneenä.
“Sadetassulla myös”, lisäsin.
“Aww. Minulla on ollut teitä myös ikävä”, Iltakatse sanoi huvittuneena.
“Mitä te sanoisitte yhteisestä metsästysretkestä?” Sadetassu ehdotti.
“Kuulostaa hyvältä. Nyt, kun aurinkokin paistaa niin saalista on enemmän”, Iltakatse nyökkäsi.
“Lähdetäänkö heti?” kysyin ja toiset vastasivat myöntävästi joten lähdimme yhdessä leiristä kohti meidän vakio metsästyspaikkaa joka sijaitsi suurten puiden keskellä.

Näin rusakon muutaman ketun mitan päässä minusta ja vilkaisin kohti Iltakatsetta ja Sadetassua jotka olivat hieman kauempana. He olivat huomanneet pitkäjalkaisen eläimen myös ja nyökkäsimme toinen toisillemme yhteistyön merkiksi. Piiritimme otuksen kolmesta suunnasta ja hiivimme hiljaa lähemmäs sitä. Tarkkailin ympäristöäni varuillani, koska viimeksi ollessani tässä tilanteessa oli kettu yllättänyt minut enkä halunnut samanlaista tapahtuvan enää uudestaan. Ollessamme tarpeeksi lähellä Iltakatse nyökkäsi, heilautti häntäänsä ja hyökkäsimme rusakkoa kohti. Rusakko pinkaisi täyteen juoksuun siltä istumalta ja lähdimme viilettäen sen perään. Iltakatse sai rusakon takapäästä otteen ja pian jo minä ja Sadetassu olimme saaneet ison tuoresaaliin hengiltä yhteistuumin. Kiitimme kaikki kolme Tähtiklaania hiljaa mielessämme ennen kuin Iltakatse avasi ensimmäisenä suunsa puhuakseen.
“Hienoa!” hän kehui silmät innostuksesta hehkuen.
“Hyvin napattu”, sanoin puuskuttaen hengästyneenä.
“Minä haistoin hiiren vähän kauempana niin käyn äkkiä nappaamassa sen”, Sadetassu totesi eikä jäänyt odottamaan vastausta vaan katosi jo ryteikköön.
“Vahditko hetken tätä jos käyn myös katsomassa löytyisikö lähistöltä vielä tuoresaalista?” kysyin kollilta ja tämän nyökätessä lähdin samaan suuntaan mihin Sadetassu oli kadonnut.

Tulimme takaisin Iltakatseen luo hiiret molempien hampaissa roikkuen.
“Hyvä saalis pienessä ajassa”, Iltakatse totesi tyytyväisenä.
“Jep. Eiköhän palata leiriin. Minun pitäisi ehtiä vielä iltapartioon”, Sadetassu totesi hiiri suussaan.
“Mennäänpä sitten”, Iltakatse nyökkäsi ja lähti raahaamaan rusakkoa meidän perässämme.

Leirissä veimme Sadetassun kanssa hiiremme klaanin vanhimmille samalla, kun Iltakatse vei rusakon pentutarhaan kuningattarille ja isommille pennuille ruuaksi.
“Syödään äkkiä. Iltapartio lähtee ihan pian matkaan”, Sadetassu totesi ja kävimme hakemassa pienet hiiret itsellemme tuoresaaliskasasta.
Sadetassu pureskeli pienen otuksen kiireen vilkkaa suihinsa ja sylkäisi välillä karvoja ja luun palasia suustaan.
“Hidasta ettet tukehdu”, naurahdin haukatessani palan omasta hiirestäni.
“Ei pysty”, Sadetassu mutisi suu täynnä ruokaa kunnes sai viimeisenkin palan nieltyä.
“Sadetassu sinua jo odotetaan!” kuului Sadetassun mestarin ääni läheltä leirin uloskäyntiä.
“Tullaan! Heippa Koivutassu!” Sadetassu totesi ennen kuin juoksi mestarinsa ja muiden iltapartioon lähtevien luokse.
Huokaisin syvään ja aloin pestä tassujani saatuani ruokani syötyä.
“Saanko liittyä seuraasi?” Honkasydän ilmestyi eteeni.
“Totta kai”, nyökkäsin ottoisälleni joka asettui makuulle viereeni ja ryhtyi vaihtamaan kanssani kieliä.
“Oletko voinut hyvin?” hän kysyi samalla, kun veti karhealla kielellään pitkiä rauhallisia vetoja turkillani.
“Olen. Haavat eivät enää vaivaa minua ja parantaja sanoi niiden arpeutuneen erinomaisesti”, vastasin kehräten.
“Hyvä sitten”, Honkasydän mutisi ja vaikutti jokseenkin haikean kuuloiselta.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin uteliaana samalla, kun nuolin kollin niskakarvoja.
“Kävin minun ja poikani tapaamispaikalla mutta hän ei ilmestynyt paikalle vaikka olimme niin sopineet. Olen huolissani hänestä”, Honkasydän vastasi mietteliäänä.
“Kaikki on varmasti hyvin. Ehkä hänelle tuli jokin este ettei hän päässyt tulemaan”, sanoin hiljaa.
“Niin kai. Kuulin Ahmakäpälältä, että Korppitassu on ollut muutamia päiviä hyvin arvaamattomalla päällä. Oletko tietoinen asiasta?” kolli vaihtoi puheenaihetta.
“Olen. Hän oli raapaissut Sadetassua tänään kivuliaasti poskeen harjoitusten aikana. Eilen hän oli kuulemma kuristanut Saniaistassua”, kerroin asiat jotka olin ystävältäni kuullut.
“Niin Ahmakäpäläkin kertoi. Sitä ennen Korppitassu oli muutama päivä sitten käynyt uhmakkaasti Ahmakäpälän päälle heidän harjoitellessaan. En ymmärrä mikä häneen on yhtäkkiä mennyt?” Honkasydän huokaisi.
“En tiedä. Ehkä se siitä. Mikset puhuisi hänelle?” kysyin.
“Luulen että hän vain torjuisi minut. En ole katsos ollut teille mikään paras isä”, Honkasydän totesi.
“Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa tapojaan”, sanoin rohkaisevasti.
“Niin kai mutta en tiedä pystynkö siihen. Minun on ollut aina vaikea lähestyä Korppitassua”, Honkasydän huokaisi syvään ja lopetti rauhoittavat kielen vedot.
“Päästän sinut nyt nukkumaan”, hän sanoi sitten.
“Älä ole liian huolissasi Kotkasiivestä. Hänellä on varmasti kaikki hyvin mutta sinuna olisin huolissani Korppitassusta jolla ei selvästi ole kaikki hyvin. Ikävä sanoa näin suoraan sinulle mutta sinun pitää ryhdistäytyä”, virnistin.
“Olet varmaan oikeassa mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Hyvää yötä, Koivutassu”, Honkasydän nousi lähteäkseen.
“Hyvää yötä”, nyökkäsin ja kolli lähti soturien pesälle.
Huokaisin syvään ja sukelsin oppilaiden pesään ja kävin makuulle sammalpedilleni. Haistoin Korppitassun läsnäolon myös pesässä ja näin pesän perällä olevalla pedillä hänet nukkumassa. Toivoin todella että vielä jonakin päivänä voisin ymmärtää ja ehkä jopa olla ystävä tämän arvaamattoman kollin kanssa.

Neljäs luku – Part of something

Uutiset Tähtiklaanista olivat saaneet Valotassun pään pyörälle. Tähtiklaaniko oli… heikentynyt ja heikkeni entisestään koko ajan? Voisiko Tähtiklaani tosiaan kuolla? Voisivatko klaanit oikeasti tuhoutua?
Selvästi voisivat. Jos Tähtiklaani tuhoutuisi, ei olisi enää klaaneja. Jos soturilakia ei noudatettu, ei noudatettu asiaa, joka teki klaaneista klaanit. Valotassua hermostutti. Olivatko kissat oikeasti unohtamssa soturilain? Olivatko kissat rikkoneet Tähtiklaanin lakia niin paljon?
Valotassua hermostutti. Nytkö kaikkia rangaistaisiin siitä, mitä jotkut olivat tehneet? Entä hänen perheensä, kärsisikö hänen perheensä toisten virheistä? Valotassua pelotti nyt. Miksi lakien rikkojia oli ja miksi niitä tuli koko ajan lisää? Miksi mitään ei tehty? Mitä Tähtiklaanille kävisi?
Oppilasta pelotti. Mitä hänen kodilleen ja perheelleen kävisi, jos asiat eivät korjaantuisi? Oliko tosiaan niin paljon Soturilain rikkojia, että Tähtiklaani heikkeni?
Eihän Tähtiklaani ollut puhunut heille moneen kuuhun. Valotassu oli aistinut mestarinsa Sudenlaulun hermostuksen aina, erityisesti puolenkuun tapaamisten jälkeen, jolloin kaikki parantajat tapasivat Kuulammella. Ja joka kerta he kaikki pettyivät, kun Tähtiklaani ei näyttänyt heille mitään, ei hiiskunut edes yhtä sanaa. Ja nyt Tähtiklaani oli viimeinkin puhunut Valhetähdelle, Myrskyklaanin uudelle päällikölle. He voisivat korjata asiat ja pelastaa Tähtiklaanin. Valotassu tosin ei itse tiennyt, mitä voisi tehdä asian eteen. Hän seurasi soturilakia. Ja, no, eipä se kai ollut ihme ettei hän oikeastaan tuntenut ketään sellaista, joka kunnolla rikkoisi soturilakia. Tosin, harva varmaan ääneen sitä sanoi, että oli mennyt rikkomaan soturilakia.
Valotassu halusi tehdä osansa. Hän oli kuitenkin parantaja ja hänen… hänen pitäisi tehdä jotain tärkeää klaaninsa eteen! Parantajat olivat läheisiä Tähtiklaanin kanssa, joten sehän oli vain sopivaa, että hän parantajaoppilaana tekisi jotakin. Hän ei vain oikein tiennyt, että mitä voisi tehdä. Hän oli vasta oppilas ja hän oli ujo ja ei luottanut aina kykyihinsä. Eikä hän ollut koskaan puhunut Tähtiklaanin kanssa sen jälkeen, kun he olivat kertoneet hänelle, että hänestä olisi tuleva Sudenlaulun oppilas. Sen jälkeen oli ollut vain hiljaista. Joskus jopa tuntui, ettei Tähtiklaania edes ollut, mutta Valotassu uskoi heihin. Hän tiesi, että Tähtiklaani oli tuolla ja vaikka se olikin heikkona, se yrittäisi aina huolehtia elävistä kissoista.

Valotassu järjesteli yrttejä parantajien pesässä. Hän siivosi pois jo aivan pilalle kuivuneet ja käyttökelvottomat yrtit, ja laittoi takaisin ne yrtit ja tarvikkeet, joita voisi vielä myöhemmin käyttää. Sudenlaulu oli mennyt katsomaan klaaninvanhimpia ja kuningattaria ja pentuja. Tästä hommasta Valotassu nautti ja jopa myönsi sen itselleen. Tämä oli yksinkertaista ja helppoa eikä tarvinnut hermoilla mistään muusta.
Beige kolli asetti vielä hyvät kissanmintut omalle paikalleen ja otti sitten seuraavat yrtit tarkastuksen kohteeksi. Sudenlaulu oli saanut kerättyä paljon yrttejä tämän lehtikadon varalle ja Valotassu tunsi eräänlaista ylpeyttä siitä, miten paljon hänen mestarinsa teki ja miten montaa asiaa hän huomioi. Yrtit olivat jo hiipumaan päin, mutta niin oli myös lehtikato. Pian hiirenkorva toisi mukanaan uusia yrttejä ja kasveja.
Valotassun pieni hymy hiipui. Hän muisteli sitä iltaa, kun Sudenlaulu oli ollut kovin hiljainen ja apeana. Se oli ollut se päivä, kun Heinätähti oli menehtynyt ja siirtynyt kulkemaan Tähtiklaanin polkuja. Koko klaani suri ja uusi päällikkö Valhetähti antoi kissojensa surra, mutta samalla hän osasi taidokkaasti pitää yllä elämän kulkua, aivan kuten päällikln pitikin.
Heinätähden kumppani ja jälkikasvu surivat eniten. Ja Heinätähden kuolema oli koskettanut vahvasti myös Sudenlaulua. Toivoikohan kolli, että olisi voinut tehdä enemmän ja ehkä pelastaa Heinätähden hengen? Sudenlaulu oli huomannut nopeasti ettei mitään ollut tehtävissä enää Heinätähden vuoksi. Valotassusta oli ainakin tuntunut kamalalta katsoa avuttomana, kun kissa, varsinkin päällikkö, kuoli hänen silmiensä edessä ja siirtyi kulkemaan Tähtiklaanin polkuja. Hän olisi yrittänyt tehdä jotakin ellei Sudenlaulu olisi pysäyttänyt häntä. Kolli oli viisas ja tiesi, milloin apu olisi hyödyllistä ja milloin oli turha yrittää. Vaikka Valotassu olisi halunnut yrittää tehdä enemmän, hän arvosti mestarinsa kykyä huomata jotakin ja toimia sen mukaan, joka oli oikein. Sudenlaululla oli vielä paljon opetattavaa oppilaalleen.
Valotassusta tuntui yhä pahalta, mutta hän oli myös ymmärtänyt sen, ettei tehtävissä olisi ollut enää mitään. Sudenlaulu oli ollut allapäin ja vielä nytkin Valotassu aisti mestarissaan sen. Sudenlaulu ei näyttänyt sitä selkeästi, mutta Valotassu tiesi kyllä, että Sudenlaulu suri Heinätähteä. Valotassu oli varma, että Sudenlaulu toivoi, että olisi voinut pelastaa Heinätähden.
Ja sinä samana iltana, kun Heinätähti oli kuollut, Sudenlaulu oli lähtenyt Valhetähden kanssa Kuulammelle, jotta uusi päällikkö voisi vastaanottaa yhdeksän henkeään. Sudenlaulu oli palannut vasta aamunkoitteessa ja Valotassu oli nähnyt sen väsymyksen kollin koko olemuksessa, mutta silti hän oli seisonut vahvana päällikönsä tukena, kun tämä oli ilmoittanut jotain järisyttävää heille.
”Hei! Valotassu!” Kipinätassun ääni kuului pesän suulta ja herätti Valotassun ajatuksistaan.
”Kipinätassu?” Valotassu kallisti päätään. Hänen sisarensa hölkkäsi sisälle pesään ja veljensä luokse. ”Eikö Sudenlaulu jo sanonut aiemmin, että jos sinulla ei ole mitään vaivaa, sinun ei pitäisi astua pesään sisään?”
”Noh, sanoi, mutta, hän ei ole nyt täällä ja minulla on todella tärkeää asiaa sinulle enkä minä saa puhuttua sinulle ellen tule tänne pesään!” Kipinätassu julisti rintaansa röyhistäen. ”Emo ja isä haluavat syödä kanssamme yhden jäniksen, jonka emo sai tänään kiinni! Se on aivan valtava!”
Kipinätassu kertoi innostus hänen silmissään ja Valotassua hymyilytti. Hänen siskoltaan ei sitten into loppunut koskaan.
”Joten, tulin kysymään, että pääsisitkö syömään nyt?” Kipinätassu kysyi sitten ja hymyili leveästi.
”Minä… minun pitää kysyä Sudenlaululta”, Valotassu sanoi sitten ja Kipinätassu virnisti.
”No mennään etsimään se Sudenlaulu sitten!” Kipinätassu loikkasi paikallaan. Harmikseen naaras osui pesän kiviseinään, horjahti ja osui Valotassuun. Kipinätassu murahti hermostuksissaan ja piiskasi häntäänsä vihaisesti.
”Miksi tässä on näin ahdas koh-”
Valotassu älähti, kun Kipinätassu tönäisi hänet suoraan hämähäkinseittejä kohti. Seittiä tarttui hänen kasvoihinsa ja kolli alkoi tassuillaan pyyhkimään sitä pois, mutta seitti tuntui loputtomalta. Hän ei nähnyt mitään ja seitti painoi hänen viiksikarvojaan hänen kasvojaan vasten inhottavasti. Se sai Valotassun jopa hätääntymään.
”Kipinätassu!” Valotassu maukaisi siskolleen, jopa hieman moittivalla sävyllä.
”Valotassu, tuotko- Kipinätassu, mitä sinä teet taas täällä?” Sudenlaulun äänensävy muuttui ärtyneeksi heti, kun kolli näki oranssiturkkisen naarasoppilaan pesässään. ”Mitä sinulle tapahtui?” parantaja kysyi, kun tuli Valotassun luokse. ”Älä nyt sätki kuin mikäkin kala vaan ole aloillasi!”
Valotassu nielaisi ja lopetti hieman jopa säälittävät yrityksensä saada seitin pois silmiltään. Sudenlaulu tarttui seitistä kynsillään ja kuin punoen sen irrotti Valotassun kasvoilta. Valotassu räpytteli silmiään ja huokaisi helpotuksesta, kun hänen viiksiään ei enää pistellyt ja kun hän taas näki eteensä. Sudenlaulu osasi käsitellä jokaista yrttiä ja muuta parantajan työhön liittyvää asiaa niin taidokkaasti.
”A-anteeksi, e-e-en tarkoittanut sotkeutua s-seittiin”, Valotassu takelteli sanoissaan ja luimisti korvansa. Sudenlaulu tosin ei katsonut oppilastaan vihaisesti, mutta hänen katseensa muuttui, kun hän käänsi sen Valotassun siskoon Kipinätassun.
”Parantajan pesä ei kaipaa riehuvia oppilaita, jotka eivät osaa käyttäytyä”, Sudenlaulu murahti oranssiturkkiselle naaraalle, joka painui matalaksi.
”Minä… minä halusin vain auttaa Valotassua”, Kipinätassu selitti hätääntyneenä. Valotassu luimisti korviaan. Kipinätassu oli säikähtäneen oloinen. Ei hän ollut tehnyt sitä tahallaan, ei varmasti ollut. ”Jotta hän voisi tulla syömään vanhempiemme kanssa.”
”Noh, minä hänen mestarinaan päätän milloin Valotassu saa syödä ja milloin ei”, Sudenlaulu napautti. Hän kuitenkin huokaisi ja puhui taas mukavammin nuorelle oppilaalle, joka oli kuin säikähtänyt saaliseläin. ”Tiedän, että olet energinen ja innokas, mutta nyt ainakin muistat, ettei täällä kannata pomppia kuin villiintynyt jänis.”
”Kyllä ja anteeksi”, Kipinätassu sanoi pahoittelevasti ja painoi päänsä. Hän vilkaisi Valotassua ennen kuin vikkelästi poistui pesästä. Valotassu päästi huokauksen, jota oli pidätellyt sisällään. Hän oli tottunut sisarensa levottomuuteen ja loputtomaan energisyyteen, että ei häntä niinkään haitannut.
Valotassu nosti yrtit, joita oli ollut lajittelemassa, leukojensa väliin ja vei ne omalle paikalleen yrttivarastossa. Sudenlaulu asetteli hämähäkinseitin takaisin omalle paikalleen.
”Mitä yrttiä olisit tarvinnut?” Valotassu kysyi sitten mestariltaan.
”Ainiin. Lepänkuorta”, Sudenlaulu sanoi ja vilkaisi sitten oppilastaan. ”Muistatko, mihin sitä käytetään?”
Valotassu puri huultaan ja muisteli. ”Hammassärkyyn?”
”Kyllä”, Sudenlaulu nyökkäsi. ”Älä arvaa vaan sano, luota itseesi. Ojenna minulle lepänkuorta.”
Valotassu nyökkäsi ja silmäili yrttivarastoa. Hänen pitäisi olla itsevarmempi. Hän oli sentään parantajaoppilas ja häntä tarvittaisiin! Hän asteli puunkuoren luokse, haistoi sitä ja varovasti otti sen hampaidensa väliin. Sudenlaulu nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kuka tarvitsee sitä?” Valotassu kysyi.
”Oravaliito valitteli äsken”, Sudenlaulu kertoi. Valotassu oli suuntaamassa lepänkuoren kanssa jo ulos, mutta Sudenlaulu pysäytti hänet. ”Minä vien sen. Mene syömään perheesi kanssa.”
”Ai, mutta-”
”Mene nyt”, Sudenlaulu hymyili lempeästi. ”Arvosta aikaa, jonka saat perheesi kanssa.”
Valotassu nyökkäsi hitaasti, ojensi yrtin mestarilleen ja loikki sitten ulos pesästä ja aukion poikki perheensä luokse. Tuulihäntä hymyili pojalleen lempeän iloisesti ja antoi tälle nuolaisun päälaelle.
Kauempansa Sudenlaulu hymyili, kun katseli kahden kissan ja heidän pentujensa yhteistä hetkeä. Se oli oikea aarre, jonka joku voisi saada.

Valotassu ei pitänyt siitä, että he eivät saisi kertoa muille parantajille mitään siitä, mitä Valhetähti oli saanut tietää. Sehän koski kaikkia klaaneja ja heillä oli oikeus tietää! Kaikkien pitäisi yrittää korjata asiat yhdessä! Ja, he olivat parantajia, heidänhän piti puhua Tähtiklaanin kanssa ja tulkita kuolleiden esi-isien sanoja. Miksi he eivät saaneet tehdä niin?
Sudenlaulu oli kuitenkin sanonut, että nyt olisi tärkeää odottaa oikeaa hetkeä. Valhetähti oli pyytänyt, etteivät he kertoisi muille parantajille mitään ja Valotassun oli tyydyttävä tottelemaan päällikköään ja omaa mestariaan. Mutta samat säännöthän eivät koskeneet parantajia! Sudenlaulu oli itse sanonut niin heti ensimmäisinä päivinä siitä, kun Valotassusta oli tullut parantajaoppilas.
Sudenlaulu oli selittänyt sitten matkalla, että nyt olisi pidettävä pää kylmänä ja annettava Valhetähden ja heidän itsensä sopeutua tilanteeseen, joka tulisi olemaan hyvinkin rankka kaikille. Olisi typerää syöksyä päätä pahkaa tilanteesta toiseen ja siten aiheuttaa vain enemmän kaaosta kissojen keskuudessa. He kertoisivat muille pian, mutta ensin olisi varmistettava, että parantajat olisivat valmiita ja etteivät he kertoisi asiasta eteenpäin liian aikaisin.
Parantajien puolen kuun kokoontuminen tuntui aavemaiselta. Tähtiklaani oli puhunut vähän aikaa sitten Valhetähdelle. Se oli ensimmäinen kerta moneen kuuhun, kun Tähtiklaani oli puhunut kellekään kunnolla. Antaisivatkohan he ohjeita parantajille? Antaisivatkohan he ennustuksen siitä, mitä tulisi käymään tai että kuka voisi auttaa? Vai tulisiko heidän kaikkien tehdä asian eteen jotakin?
He olivat ensimmäiset Kuulammella. Sudenlaulu istui alas tutulle paikalleen lammen läheisyyteen ja vilkaisi oppilastaan ennen kuin käänsi katseensa Kuulampeen. Valotassu katsahti mestariaan enenn kuin käänsi katseensa tassuihinsa.
”Muistan, kun itse ensimmäisen kerran tulin Kuulammelle mestarini kanssa”, Sudenlaulu puhui sitten. ”Se oli upea hetki. Kuulampi tuntui niin maagiselta ja onhan se nykyäänkin. Tapasin parantajat, pääsin puhumaan Tähtiklaanin kissojen kanssa ja kokemaan sen, miltä tuntui olla oikeasti parantajaoppilas. Raesade oli hyvä mestari, vaikka ei ehtinyt kauaa minua kouluttamaan.”
Valotassu katseli mestariaan ja nyökkäsi pienesti. Raesade oli kuollut siinä taistelussa Yönkajon laumaa vastaan, josta klaaninvanhimmat kertoivat tarinoita. Tähtiklaani oli kouluttanut Sudenlaulua ja toisinaan muut parantajat olivat auttaneet häntä, mutta Sudenlaulu oli kuvaillut muiden avun olleen pientä. Heillä oli ollut kiire oman klaaninsa parissa. Valotassu oli kuitenkin aistinut mestarissaan eräänlaisen katkeruuden, kun hän oli kertonut aiheesta. He olivat jättäneet nuoren parantajaoppilaan vailla opetusta.
”Olen pahoillani, ettet sinä ole päässyt kokemaan sitä samaa”, Sudenlaulu naukaisi. ”Et ole päässyt kokemaan sitä, miltä tuntuu keskustella Tähtiklaanin kanssa. Et ole päässyt kokemaan sitä samanlaista vapautunutta tunnetta, joka ennen vallitsi parantajien välillä. Eihän se nytkään paha ole, mutta aistin sen pienen muutoksen ja varautumisen, joka kaikilla on. Jopa parantajien välillä.”
”Minä-”
”Ai, hei Sudenlaulu. Ja Valotassu”, Routaruusu tervehti heitä hymyillen. ”Onko lehtikato ollut lempeä teille?”
”On”, Sudenlaulu nyökkäsi ja hipaisi merkitsevästi Valotassun häntää. ”Yrttejä ei ole tarvinnut käyttää sen erityisemmin.”
”Onneksi”, Routaruusu nyökkäsi. ”Sairauden aalto tai taistelut tästä vielä puuttuisivatkin. Valotassu. Onko ollut mukavaa olla parantajaoppilaana?”
”O-on”, Valotassu nyökkäsi. ”Olen oppinut paljon.”
”Hyvä kuulla. Sudenlaulun opissa sinusta tulee hieno parantaja”, Routaruusu hymyili. Naaras kääntyi katsomaan taaksensa. Juovikas naaras asteli heidän luoksensa ja nyökkäsi tervehdyksensä. Surulintu tuli taas yksin parantajien tapaamiseen. ”Hei, Surulintu.”
”Hei vain”, naaras tervehti heitä. Hänen katseensa oli huolehtuneen väsynyt.
”Miten Harmaakorppi voi?” Sudenlaulu kysyi. Valotassu nielaisi. Harmaakorppi oli jäänyt viimeksikin pois, sillä oli ollut liian heikossa kunnossa.
”Hän ei edes tiedä, että tulin”, Surulintu myönsi. ”Hän uhosi tulevansa tänään, mutta ei hän jaksaisi. Hän on yhä heikkona.”
”Toivottavasti hän tervehtyy pian”, Taivasklaanin parantaja sanoi hänen takaataan. Hän heilautti häntäänsä tervehdyksenä muille. Riesatassu nyökkäsi ja istui alas, pysyen hiljaa, kuten tavallista.
”En kai ole myöhässä?” Kaamosmarja ilmestyi aivan Mistelisydämen takaa. Routaruusu pudisti päätään ja Jokiklaanin parantaja huokaisi helpottuneena. ”Hyvä.”
Valotassu huomasi Kaamosmarjan mukana uuden kasvon, tuuheaturkkisen harmaan kollin, jonka turkkia koristi tummat raidat. Valotassu kohtasi nuoremman kollin katseen. Harmaa kolli hymyili hänelle ja Valotassu nyökkäsi, hermostuneena kääntäen katseensa mestariinsa. Hän ei tiennyt miten tervehtiä uutta parantajaoppilasta.
”Kaamosmarja! Oletko saanut oppilaan?” Routaruusu kysyi innostuen ja Kaamosmarja nyökkäsi. ”Onneksi olkoon. Ja tervetuloa parantajien maailmaan. Olen Routaruusu, Tuuliklaanin parantaja.”
”Olen Vesitassu”, oppilas esittäytyi.
”Oletko ollut kauan parantajaoppilaana?” Surulintu kysyi nuorelta oppilaalta. Valotassu seurasi keskustelua hiljaa. Hän ei ollut erityisen puhelias eikä rohkeakaan, joten ei se ollut mikään ihme. Myrskyklaanilainen kolli oli ujo ja häntä hermostutti ajatuskin puskea mukaan tähän keskusteluun.
Kun vanhemmat parantajat siirtyivät onnitteluista muihin aiheisiin, Valotassu rauhoittui hieman. Hän silmäili mestariaan, josta paistoi uupumus ja muut parantajat kyselivät siitä, mutta Sudenlaulu ei kertonut mitään. Valotassua inhotti.
”Heippa”, Valotassu hätkähti, kun Vesitassu tervehti häntä. ”Mikä sinun nimesi on?” kolli haisteli Valotassua. ”Oletko… Myrskyklaanista?”
”Äh, mi-minä… Joo”, Valotassu häkeltyi ja suoristautui. ”Olen Valotassu.”
”Sopiva nimi”, Vesitassu hymyili. Valotassu kohotti kulmaansa hämmentyneenä, mutta Vesitassu ei selitellyt sen enempää. ”Kauanko sinä olet ollut parantajaoppilaana?”
”Tuota, muutamia kuita ainakin”, Valotassu muisteli. Vesitassun vihertävät silmät hohtivat kuin innosta.
”Minä olen ollut vasta kuun, mutta olen oppinut aika paljon jo”, Vesitassu alkoi kertoa, ”sinä tiedät varmasti ainakin kolminkertaisesti enemmän kuin minä!”
”E-en osaa sanoa”, Valotassu kohautti lapojaan.
”No ihan varmasti! Minä kun en tiennyt klaanielämästä miltei mitään ennen kuin liityin Jokiklaaniin”, Vesitassu selitti. ”Joten minulla on ollut paljon opittavaa perusasioissakin.”
”Liityit Jokiklaaniin?” Valotassu kallisti päätään ja uteliaisuus vei hänet mukanaan. ”Etkö ole syntynyt Jokiklaanissa?”
”En”, Vesitassu sanoi ja hymyili. ”Kyllä minulla sukua siellä on, isoisäni on nimittäin Vesikauhu.”
Valotassu räpäytti silmiään. Vesikauhu… Nyt hän muisti. Kipinätassu oli ollut innoissaan, kun klaaninvanhimmat olivat kertoneet tarinaa Vesikauhusta heille, kun he olivat asuneet vielä pentutarhassa. Vesitassu oli Vesikauhun pennunpentu? Hauska yhteensattuma, vai? Millaistahan oli, jos isoisä oli tunnettu paha kissa?
”Oho”, Valotassu naukaisi. ”Tuota… onko se rankkaa? Tai siis, öm, kun Jokiklaani ei kai kovinkaan pidä Vesikauhusta?”
”Ei niin, mutta minä tiedän paremmin”, Vesitassu sanoi lapojaan kohauttaen. ”Hänessä on muutakin, paljon muutakin. Parantajana on aika kivaa, vai? Paljon opittavaa.”
”Ni-niin on”, Valotassu nielaisi. ”Mutta kyllä ne oppii, kun… kun vain opettelee ja kertaa. Onneksi on mestari auttamassa.”
”Niinpä”, Vesitassu nyökkäsi, vilkaisi vanhempia parantajia jotka olivat uppoutuneet keskusteluunsa ja käänsi taas katseensa Valotassuun. ”Onko Sudenlaulu hyvä mestari?”
Valotassu räpäytti silmiään häkeltyneesti ennen kuin vastasi, sillä nyt hän aisti vähän samantapaista tunnetta Vesitassusta kuin aisti Sudenlaulusta. Pian se oli jo poissa, kun Vesitassu taas alkoi kertomaan Valotassulle omasta mestaristaan. Valotassusta se oli ihan mukavaa. Vesitassu sai hänestä jotain puhettakin irti ja vaikka Valotassua hermostutti ja ujostutti, hän koki että keskustelun loppuvaiheilla hän oli hieman rentoutunut. Ei paljoa, mutta se oli paljon ujolle Valotassulle.
Valotassu silmäili Kuulammen pintaa ja sivusilmällä näki, kun muut parantajat koskivat sen kylmää pintaa. Valotassu veti syvään henkeä ja teki samoin. Puhuisiko Tähtiklaani nyt heille? Kun se oli puhunut jo Valhetähdelle, puhuisiko se parantajaille ja kehottaisi heitä kaikkia toimimaan Valhetähden sanojen mukaan?
Pettymys oli karvas, kun mitään ei näkynyt eikä ketään kuulunut. Oli vain pimeyttä ja sitten Valotassu oli taas istumassa Kuulammen äärellä. Parantajat vaihtoivat katseita ja pudistelivat pettyineinä päitään. Valotassua hermostutti ja samalla ärsytti. Valhetähti oli oikeassa. Heidän oli tehtävä jotakin tai pian voisi tapahtua jotakin kamalaa.
Valotassu haukotteli syvään ja kietoi häntänsä tiukemmin ympärilleen. Hänen sammalpetinsä oli niin lämmin ja hän vain odotti, että pääsisi juoksemana untensa mailla. Hän oli kovin väsynyt ja uupunut ja tyytyväisenä antoi mielensä kadota unien maille.

Luku 8

“Korppitassu sinun täytyy hillitä itsesi!” Ahmakäpälä karjaisi minulle samalla, kun Sadetassu lensi kauemmas ja piteli tassullaan poskeaan johon olin juuri taisteluharjoitusten aikana viiltänyt kynsillä jäljen. Silmissäni leimusi ja ravistelin päätäni. En muistanut tapahtuneesta mitään vaan suuttumus oli sokaissut silmäni hetkeksi.
“Mitä sinä teet? Sääntönä taisteluharjoituksissa on pitää kynnet sisällä!” Kettuhalla Sadetassun mestari ärähti tullessaan vilkaisemaan oppilaansa haavaa.
Istahdin alas ja suljin silmäni samalla hengitellen syvään.
“Korppitassu. Tulehan tänne”, Ahmakäpälä kutsui ja astelin mestarini luokse.
“Olet ollut jo monta päivää tuollainen. Kohta en uskalla sopia taisteluharjoituksia muiden oppilaiden kanssa jos tämä peli jatkuu. Tämä oli jo kolmas kerta, kun näen sinut tuollaisena. Aivan kuin et edes olisi täällä vaan jossain ihan muualla.” Ahmakäpälä huokaisi.
“Anteeksi. Menetin malttini hetkeksi”, mutisin.
“Tuo ei kelpaa minulle Korppitassu. Sinun tulee hillitä itsesi omien klaanilaistesi kanssa. Omat klaanilaisesi eivät ole vihollisiasi. Sinun ei tule tieten tahtoen haavoittaa heitä vaan hillitä itsesi. Sinun tulee olla valmis jopa kuolemaan klaanisi puolesta. Jos et opi ymmärtämään sitä sinusta ei tule koskaan soturia”, mestarini puhui vakavalla äänellä.
“Pyysin jo anteeksi. Yritän hillitä itseni jatkossa paremmin”, tuhahdin ja hyppäsin alas kiveltä jossa mestarini istui.
“Onko sinulla kaikki hyvin?” Sadetassu kysyi varovaisesti ja mulkaisin tätä varoittavasti.
“Muista Korppitassu mitä sanoin! Sinun täytyy hillitä itsesi”, Ahmakäpälä toisti ennen kuin jatkoimme harjoituksia.


Taisteluharjoitusten jälkeen jäin vielä hetkeksi metsään itsekseni. Istuin kivellä joka oli jo täysin sulanut lumesta ja johon aurinko paistoi niin lämpimästi että sai minut melkein kehräämään tyytyväisyydestä. Huokaisin syvään ja kävin makuulle. Ahmakäpälä oli oikeassa. Olin viime aikoina uponnut harjoitusten aikana omiin maailmoihini ja tuona aikana saanut raivokohtauksia. Syytin niistä enimmäkseen turhautuneisuutta tiedostaessani sen että isäni piti yhteyttä velipuoleeni Myrskyklaanissa ja se sai minut herkästi kihisemään raivosta. Mutta oli siinä muutakin. Raivokohtaukseni eivät tuntuneet normaaleilta. En muistanut kohtausteni jälkeen mitä olin tehnyt. Ne kestivät vain hetken mutta menetin täysin malttini niiden aikana ja sokaistuin raivosta niin kovasti etten muistanut tapahtuneesta mitään. Kuten taisteluharjoituksissa en muistanut raapaisseeni Sadetassua voimalla poskeen. Vasta, kun Ahmakäpälä oli karjaissut minulle tajusin mitä olin tehnyt. Oliko Synkässä metsässä viettämäni aika tehnyt minusta tällaisen? En enää pystynyt hillitsemään suuttumustani enkä aina edes tiennyt mistä sen hetkinen suuttumukseni edes johtui.
Huokaisin syvään ja katsoin kohti sinistä pilvetöntä taivasta. Sisälläni oleva raivo koko tätä maailmaa kohtaan oli jopa minusta hieman pelottavaa. Olin täysin yksin tässä maailmassa. Tähän asti se ei ollut haitannut minua ja olin halunnut olla yksin mutta nyt kohtaukseni olivat saaneet minut hämilleni ja aloin jo miettiä että kunpa minulla olisi joku jolle voisin kertoa huolistani ilman, että minun tarvitsisi menettää pelottavaa mainettani oppilaiden keskuudessa.

Huokaisin syvään ja haistoin ilmaa. Hiirenkorvan lempeä tuulen vire havisutti puiden latvoja ja toi mukanaan tuoresaaliin tuoksun. Nousin seisomaan ja lähdin hiljaa kohti tuoksua. Laskeuduin vasten maata nähdessäni pulskan metsähiiren edessäni. Otin hyvän asennon ja iskin hampaani ja kynteni saaliiseen. Piilotin tuoresaaliin ja ryhdyin etsimään seuraavaa. Metsästäminen sai ajatukseni toisaalle ja samalla sain hankittua klaanille ruokaa.
Pusikossa rasahti ja painauduin maata vasten pidättäen hengitystäni. Toinen metsähiiri ilmestyi näköpiiriini ja otin vaanimisasennon. Odotin sopivaa hetkeä ennen kuin hyppäsin hiirtä kohti ja puraisin sitä niskasta niin, että se kuoli siihen paikkaan.
Kun olin metsästänyt hyvän tovin kävin istumaan auringon lämmittämälle kivelle ja pesin veriset tassuni jotka olivat tahriintuneet metsästyksen aikana.
Korvani värähtivät, kun kuulin takaani oksan rasahduksen. Vilkaisin sivusilmällä taakseni ja jännityin hieman. Painauduin hiljaa kiveä vasten samalla, kun silmäkulmassani vilahti jotakin. Yritin haistella ilmaa mutta ryteikössä oleva otus oli sopivasti tuulen alapuolella enkä saanut siitä vainua.
Hyppäsin varovasti alas kiveltä ja hiivin edessäni olevan puskan alle piiloon. Pian ryteiköstä ilmestyi minulle täysin vieraan näköinen kissa. Hän oli valkoinen jolla oli tumman harmaita isoja läiskiä turkissa ja hänen kirkkaan siniset silmät loistivat auringonvalossa. Otin valmiusasennon hyökkäykseen ennen kuin yllätin tunkeilijan ja hyppäsin esiin piilostani kissan päälle.
“Kuka olet?” sähisin samalla, kun pitelin naarasta vasten maata. Kissa ei haissut millekään klaanille vaan ainoastaan metsälle, vieraille kissoille ja tuoresaaliille. En saanut hänestä edes Yönkajon lauman tuoksua joten päättelin tämän olevan kulkukissa.
“Minä eksyin reitiltäni”, naaras sanoi silmät lautasina säikähdyksestä.
“Miksi sitten tuoksut tuoresaaliille? Metsästätkö Taivasklaanin reviirillä?” sihisin hampaideni välistä.
“En! Minä vannon! Minulla on hirmu huono suuntavaisto ja eksyin täysin tavanomaiselta metsästysreitiltämme. Olen oikeasti hukassa!” naaras vakuutti ja tunsin miten tämän sydän hakkasi kiivaasti tassuni alla.
“Missä teidän tavanomainen metsästysreitti sijaitsee?” kysyin pidellen naarasta edelleen aloillaan.
“Myrskyklaanin, Tuuliklaanin ja Taivasklaanin reviirin takana. Asustelen siellä päin. Eksyin isäni ja siskoni luota, kun olimme metsästämässä ruokaa. Olen niin pahoillani. En halua aiheuttaa ongelmia. Olen vain tavallinen kulkukissa joka on vain hieman eksyksissä”, naaras kertoi epätoivoisesti. Huokaisin syvään ja katsoin naarasta tarkasti.
“Kai ymmärrät, että jos nyt valehtelet niin viillän kurkkusi auki”, sähähdin uhkauksen.
“Ymmärrän varsin hyvin. Sitä paitsi tiedän teidän Soturilaistanne sen ettette saa turhaan tappaa”, naaras tuhahti takaisin täysin pelottomasti joka yllätti minut hieman.
“Mutta saan haavoittaa sinua”, virnistin paljastaen yhden kynteni esiin niin että asetin sen naaraan kaulalle.
“Haluat siis välttämättä haavoittaa kissaa joka ei edes aio taistella sinua vastaan vaan on rehellisesti eksyksissä ja päätynyt vahingossa klaanisi reviirille? Jospa me nyt vaan tehtäisiin niin, että sinä päästät minut nyt irti ja lähden vikkelästi mitään sanomatta pois reviiriltänne takaisin omalle kotiseudulleni”, naaras totesi rauhallisesti. Tuhahdin hänelle innottomasti takaisin ennen kuin siirryin sivuun ja päästin naaraan vapaaksi.
“Kiitos ja anteeksi”, kissa totesi ja lähti täysin väärään suuntaan.
“Toinen suunta kisu!” huudahdin naaraan perään ja tämä pysähtyi ja pudisteli päätään mumisten jotain itsekseen.
“Tiedän, tiedän. Anteeksi”, hän totesi vaihtaen suuntaa ja ohitti minut mutisten. Naurahdin hiljaa mielessäni kunnes tajusin hyväntuulisuuteni ja ravistelin pääni taas selväksi.
“Mikä sinun nimesi on?” huusin vielä kissan perään uteliaisuuttani. Harmaa laikukas naaras pysähtyi toistamiseen ja vilkaisi taakseen hymyillen.
“Olen Tika”, hän vastasi ennen kuin katosi puiden taa.

Palasin takaisin leiriin mukanani mukava saalis metsästysreissultani. Olin varmistanut, että Tika oli puhunut totta ja kadonnut Taivasklaanin reviirin takana olevalle alueelle ja ylittänyt klaanimme rajan mennessään sen ulkopuolelle. Mietin hiljaa mielessäni miten joku kissa pystyikin olemaan niin hukassa, kuin Tika oli ollut. Mietin oliko se rehellistä suuntavaiston puutetta vai oliko hän huijannut minua pahan kerran?

Luku 2 XDDDDD

Kimallepuro ei voinut olla ylpeämpi hänestä ja Olkiväreestä ja siitä, että he olivat vihdoin päässeet sotureiksi. “Toivottavasti olet myös ylpeä meistä Sammalrae”, hän sanoi itselleen katsoen ylös puiden välistä olevaan kirkkaan siniseen taivaaseen. Oli myös toinen kissa, jonka Kimallepuro toivoi olevan ylpeä heistä. Hänen ja Olkiväreen veli Vääräkajo oli kuollut, kun he kaikki olivat olleet oppilaita, saaden soturinimensä vain vähän ennen kuolemaansa.

Naaras oli kävelyllä metsässä, minne hän usein ajautui. Oppilaana leiristä poistuminen ei ollut toivottua, eikä hän ollut halunnut aiheuttaa itseensä turhaa huomiota, joten hän yleensä pysytteli vapaa-ajallaan leirissä. Nyt soturina hänellä oli enemmän vapauksia ja hän usein hakeutuikin yksinään metsään tai järven rannalle. Lehtikadon kylmyydessäkin Kimallepuro nautti yksinolostaan ja omasta rauhastaan. Hän saattoi jahdata lumihiutaleita tai tehdä lumihankeen tunneleita, joiden avulla hän oli löytänyt myös usein saalista, jonka hän vei mukanaan leiriin.

Kimallepuro nautti myös muiden kissojen auttamisesta. Hän vielä soturinakin hän toi klaaninvanhimmille puhtaita makuualusia tai puhdisti heidän turkkinsa punkeista. Hän rakasti kuunnella heidän tarinoitaan ja arvosti kaikkea sitä mitä he olivat klaanilleen tehneet. Harmaanruskean naaraan saattoi usein nähdä myös auttamassa Sudenlaulua tai Valotassua järjestämään tai keräämään yrttejä. Hän ei ymmärtänyt parantamisesta mitään, mutta jos hänellä oli vapaa hetki, hän ei nähnyt syytä, miksei hän olisi auttanut heitä yksinkertaisemmissa tehtävissä.

Nyt häntä ei kuitenkaan ollut tarvinnut kukaan hetkeen. Aurinko oli vasta noussut, mutta Kimallepuro oli lähtenyt jo aamuhämärässä leiristä ulos nauttimaan kylmästä pakkasilmasta. Lunta oli satanut yön aikana lisää ja Kimallepuron olikin pitänyt tarpoa syvän lumen läpi päästäkseen paremmalle. Hän oli löytänyt itsensä järven läheltä, Vääräkajon kuolinpaikalta. Tarkkaa paikkaa hän ei tiennyt, varsinkaan nyt kun kaikki oli peitossa lumen alla, mutta se ei haitannut Kimallepuroa. Hän tassutteli kohtaan, jossa hän tunsi Vääräkajon läheisyyden kaikkein voimakkaimmin ja painoi tassunsa kynnet ulkona lumea vasten. Siihen kohtaan jäi hieman epätasainen tassun kuva, jota Kimallepuro katsoi lämpimästi. Sitten hän painoi vielä toisen tassunsa ensimmäisen tassun viereen.

“Toivottavasti voit hyvin Tähtiklaanissa Vääräkajo”, Kimallepuro sanoi antaen hänen silmiensä kostua ajatuksesta veljestä. Hänellä oli Vääräkajoa ikävä, mutta hän ei ollut surrut tämän menetystä enää samalla tavalla kuin ennen. Hän tiesi, että hänen veljensä Olkiväre suri Vääräkajoa varmasti enemmän, sekä Pilkkutassu, joka oli rakastanut Kimallepuron veljeä. Kimallepuro oli päättänyt tukea heitä enemmän ja keskittyä vähemmän itseensä. Näinä hetkinä kun hän oli yksin, hän kuitenkin muisteli Vääräkajoa. Toisinaan hän tunsi veljensä olevan läsnä hänen kanssaan. Kimallepuron aamuiset seikkailut olivat heidän yhteinen juttunsa. Naaras kuvitteli jakavansa nämä erityiset hetkensä Vääräkajon kanssa.

Kimallepuro näki edessään jatkuvan puujonon. Hän oli kävellyt jo hetken aikaa, mutta ei kaivannut vielä takaisin klaaninsa pariin. Metsän rauhallisuuteen oli helppo jäädä vangiksi, eikä Kimallepurolla ollut kiire päästä pois. Hän hengitti jäistä ilmaa keuhkoihinsa ja nautti kirpeästä pakkasesta kuonollaan. Harmaa kissa loikki lumihangessa eteenpäin, jättäen kissankokoisia jälkiä lumeen. Joku olisi voinu sanoa, että hänen käyttäytyminen oli hieman pentumaista, mutta Kimallepuroa ei olisi vointu vähempää kiinnostaa.

Kimallepuro hyppäsi kynsillään vasten paksua puuta ja tarttui kynsillään kiinni jäiseen puunkuoreen. Hänen ei tarvinnut onneksi pitkään sinnitellä puussa kiinni, kun hän jo hyppäsi alimmalle oksalle tasapainottelemaan. Soturi oli yrittänyt jo useamman kerran harjoitella puihin hyppäämistä, mutta ensimmäiselle oksalle hyppääminen oli aina kaikkein haastavinta. Sen jälkeen hänen tasapainonsa aina parani ja seuraaville oksille kiipeäminen tuntui kerta kerralta helpommalta.

Naaras nautti puihin kiipeämisestä. Hän oli aloittanut harjoittelemisen sen jälkeen kun Vääräkajo oli kuollut, samoihin aikoihin kun hän oli päässyt soturiksi. Hän oli huomannut saavansa inspiraatiota kun pääsi opettelemaan asioita itsekseen. Ja se tuntui pätevän moniin muihinkin asioihin, mitä hän halusi opetella.

Hyppiessään oksalta toiselle Kimallepuro oli haistavinaan ilmassa jotain. Hän oli tunnistavinaan sen oravaksi, senkin perusteella, että hän kuuli epämääräistä rapinaa alapuolellaan. Hän laskeutui alemmalle oksalle ja näki oravan juoksevan puuta alaspäin. Vatsa kurnien Kimallepuro loikki pari oksaa alaspäin ja yritti paikantaa oravan. Hän näki oranssin turkin lumisessa hangessa ja päätti hypätä, kynnet esillä. Hän taklasi oravan laskeutuessaan maahan, saaden siitä kynsillään otteen ja painaen hampaansa eläimen niskanahkaan kiinni. Orava valahti veltoksi Kimallepuron hampaissa ja hän tunsi suurta mielihyvää onnistuessaan nappaamaan jotakin takaisin leiriin viemisiksi.

“Kimallepuro!” Harmaa kissa kuuli tutun äänen kauempaa. Kääntäessään päätänsä hänen katseensa osui hänen veljensä kirjavaan turkkiin. “Olkhivhäre!” Kimallepuro mumisi takaisin, suu täynnä oravan karvaa. Hän ryntäsi puskemaan Olkiväreen kylkeä kuullen veljensä kehräävän hänelle takaisin.

“Mietinkin oletko täällä”, Olkiväre sanoi. Hän oli ainoita jotka tiesivät Kimallepuron aamuisista retkistä. Naaraan oli tapana tulla leiriin takaisin kun heitä jaettiin partioihin. Hän saattoi olla myöhässä aikataulusta, mikä selittäisi hänen sisarensa paikalle saapumisen.

“Valhelaulu jakaa partioita. Et ollut paikalla, joten lupasin etsiä sinut”, Olkiväre sanoi yrittäen Kimallepuron mielestä kuulostaa vakavalta, mutta naaras pystyi kuulemaan lämmön ja välittäväisyyden veljensä äänestä. Hän ei voinut kuitenkaan olla olematta hieman nolostunut siitä, että Olkiväreen piti raahautua tänne asti hakemaan häntä, koska hän oli hukannut käsityksen ajankulusta. Hän päätti kuitenkin olla välittämättä tunteesta sisällään ja hymyili Olkiväreelle. “No mitä me sitten odotamme? Mennään!”

Kimallepuro lähti juoksemaan ja läimäytti leikkisästi hännällään Olkiväreä kylkeen. Kirjava kolli naurahti ja lähti hänen peräänsä. Sisarukset juoksivat lumisissa maisemissa nauttien toistensa seurasta. Vaikka heillä oli nyt velvollisuuksia, he saivat hetken ajan olla vain pentuja, elää hetkessä ja olla välittämättä siitä, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Leiri oli jo tyhjillään, Valhelaulu keskellä puhumassa muutamille kissoille. Kimallepuro ei todellakaan ollut tajunnut ajan kulua, mutta käveli pää pystyssä Olkiväreen kanssa varapäällikön luo.

“Hei Kimallepuro. Pääset rajapartioon Varjoklaanin rajalle Täplätuulen, Lumimyrskyn ja Pilkkutassun kanssa”, Valhelaulu sanoi, mainitsematta ollenkaan Kimallepuron myöhässä olemisesta. “Voit jättää tuon ensin tuoresaaliskasaan”, hän nyökkäsi kohti Kimallepuron suussa olevaa oravaa. Naaras nyökkäsi ja kävi pudottamassa saaliinsa tyhjillään olevaan kasaan.

“Olisin voinut mennä kyllä metsästyspartioon”, Kimallepuro ehdotti varovaisesti. Hänellä oli tunne siitä, että tänään oli hyvä metsästyspäivä ja hän oli jo onnistunut saamaan yhden saaliin, joten hän oli lämmitellyt hyvin. Valhelaulu katsoi häneen hiljaa, saaden Kimallepuron miettimään pitäisikö hänen sanoa itse jotain. Pienen hiljaisuuden jälkeen varapäällikkö kuitenkin avasi suunsa: “Päätin metsästyspartiot jo aikoja sitten ja he kaikki ovat jo lähteneet.” Kimallepuro nyökkäsi ja katsoi Olkiväreeseen joka pudisti päätään. “Arvostan kuitenkin reippauttasi Kimallepuro. Ensi kerralla kannattaa olla ajoissa paikalla.” Valhelaulu lisäsi vielä, mihin Kimallepuro ei enää vastannut mitään, mutta laski päätänsä kunnioittavasti. Hänen ei kannattanut alkaa kinastella varapäällikön kanssa, eikä hän välttämättä halunnutkaan.

Harmaanruskea naaras näki Lumimyrskyn heilauttavan hänelle häntäänsä leirin ovensuulla. Kimallepuro ravasi kilpikonnakuvioisen luokse nähden Täplätuulen jo leirin ulkopuolella ja Pilkkutassun tallustelevan hänen takaansa Lumimyrskyn vierelle. Kimallepuro katsoi Pilkkutassua surullisin silmin, sillä oppilaan suru oli ulosnähtävää, vaikka kolli oli selkeästi piristynyt ajan kuluessa.

Joukkio liikkui kohti Varjoklaanin rajaa. Kimallepuro käveli joukkion etunenässä, muiden tullessa perässä. Täplätuuli puhui Lumimyrskyn kanssa ja Pilkkutassu näytti olevan ajatuksissaan. Kimallepuro haisteli ilmaa yrittäen saada vainun mahdollisista rajan ylittäjistä. Ilmassa oli kuitenkin vain rakkaan talvi-ilman tuoksu ja jotakin muuta. Naaras mietti oliko se jokin eläin tai jotain. Hän katsoi muihin, jotka eivät tuntuneet haistavan mitään ihmeellistä. Pilkkutassu käveli Kimallepuron lähelle. “Haistatko tuon?” Kimallepuro kysyi oppilaalta. Pilkkutassu pudisti päätään. Kimallepuro katsoi eteenpäin. “Voisimmekohan saalistaa hieman?” hän kysyi Pilkkutassulta niin kuin oppilas saattoi päättää asiasta. “Mhhm. Emme varmaan voi”, Pilkkutassu sanoi ääni hiljentyen lauseen loppua kohti. Kimallepuro oli näkevinään muutoksen kollin olemuksessa, mutta ei ajatellut asiaa sen enempää.

—

Kimallepuro oli tuntenut itsensä väsyneeksi, joten hän oli mennyt nukkumaan tavallista aikaisemmin. Hänestä tuntui kun hän olisi ollut hereillä kauemmin kuin hän oikeasti oli ollut. Se luultavasti johtui siitä, että hänen oli pitänyt jutella ja olla niin monen kissan kanssa sinä päivänä. Nyt kun hän vihdoin sai rauhallisen hetken ja päätti käyttää sen hyvien unien saamiseen.

Harmaanruskean naaraan silmissä avautui hämärä puinen maisema. “Missä oikein olen?” Kimallepuro ihmetteli. Hän muisti näkevänsä unta ja ensimmäisenä hänen mieleensä tuli: “Vääräkajo! Oletko täällä jossain?” Oliko hän Tähtiklaanin metsästysmailla? Pääsisikö hän vierailemaan veljensä luona? Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan ja Kimallepuro aavisti synkän tunnelman ympärillään.

“Olen odottanut sinua, Kimallepuro.”

//tosi sutaistu tarina, mutta tää on vähän tämmönen slife of life aloitus Kimallepuron seikkailuille, uskon että tulevaisuudessa tää hahmo tulee kyllä kehittyy ja kaikenlaist luvassa :3

Kotkan tarinat

Luku 19

“Tämän aamun harjoitukset sujuivat hyvin”, kehuin oppilaalleni joka tassutteli vierelläni lumesta sulanutta polkua pitkin.
“Niin minustakin. Olin terässä tänään”, Ruusutassu virnisti innoissaan ja tuhahdin hänelle huvittuneena.
Aurinko paistoi puiden välistä ja lämmitti mukavasti. Klaanimme oli selvinnyt kylmän ja lumisen lehtikadon ajan ja nyt hiirenkorva sai lumet sulamaan ja saaliit piiloistaan. Hiirenkorvan aika toi mieleeni uuden alun. Toivon jälleen paremmasta.
“Kotkasiipi. Kuulitko tuon?” Ruusutassu pysähtyi kuuntelemaan leiristä kantautuvaa hälinää. Hätkähdin mietteistäni ja vilkaisin oppilastani.
“Jotain on tapahtunut”, sanoin ja lähdin juoksuun Ruusutassu kannoillani.

Saavuimme leiriin ja näimme edessämme huolestuneita katseita ja paniikin omaista puheensorinaa.
“Kotkasiipi!” Neilikkakasteen huolestunut huudahdus kantautui leirin halki.
“Mitä on tapahtunut?” kysyin, kun Ruusutassun emo tuli luoksemme ja painautui pentuaan vasten kuin lohduttaakseen itseään.
“Heinätähti, hän on loukkaantunut. Valhelaulu lähti hetki sitten katsomaan tilannetta parantajan kanssa”, Neilikkakaste kertoi huolta äänessään ja sydämeni jätti lyönnin välistä.
“Mitä tapahtui?” kysyin ihmeissäni.
“Kuulin vain miten Oravaloikka kertoi päällikön pudonneen kalliolta alas, kun he juoksivat ohitseni”, Neilikkakaste selitti.
Hengitin syvään ja yritin rauhoitella itseäni jotta pystyisin olemaan Neilikkakasteen ja Ruusutassun tukena odottaessamme uutisia päälliköstämme.
Istuuduin naaraiden viereen samalla, kun Peippotassu ja Kettuhäntä liittyivät seuraamme. Aika tuntui ikuisuudelta kunnes leirin ulkopuolelta kuului monien tassujen askeleita ja joukko kissoja saapui leiriin mukanaan päällikön eloton ruumis.
“Heinätähti”, lausuin hiljaa päällikön nimen samalla, kun hänet laskettiin maahan.
“Ei”, Neilikkakaste purskahti itkuun niin kuin moni muukin Myrskyklaanilainen.
Astelimme hiljaisin askelin päällikön ympärille muiden kanssa ja kosketimme naaraan kuonoa lausuen hiljaisia kiitoksia siitä miten hieno päällikkö hän oli klaanillemme ollut.
“Kiitos, kun otit minut avosylin vastaan”, kuiskasin hiljaa päällikön korvaan ennen kuin siirryin sivummalle Ruusutassun viereen.
“Mitä nyt tapahtuu?” oppilaani pyyhki kyyneleitään tassuunsa ja vedin häntä varovaisesti lähemmäs. Ruusutassu painoi päänsä rintaani vasten ja antoi kyynelten virrata alas turkilleni.
“Nyt me kunnioitamme päällikkömme muistoa ja odotamme Valhelaulun nimitystä päälliköksi jotta klaanimme elämä voi taas jatkua”, sanoin hiljaa.
Huokaisin syvään katsellen miten kissa toisensa jälkeen kosketti päällikön kuonoa ja kuiskasi hiljaisia sanoja tämän korvaan. Heinätähti oli ollut hieno päällikkö, hyvä esimerkki, urhea soturi ja arvostettu ystävä. Hän ansaitsi kaiken kunnioituksen ja kivuttoman rauhaisan elämän Tähtiklaanissa.
Valhelaulu asteli luoksemme silmät surua täynnä. Hän nyökkäsi meille hiljaa ja selvitti ääntään.
“Häntä tulee ikävä”, varapäällikkö sanoi vilkaisten päällikköä kohti.
“Niin tulee mutta hän on varmasti ylpeä saadessaan sinut seuraajakseen”, vastasin hiljaa.
“Kiitos, Kotkasiipi”, Valhelaulu nyökkäsi ennen kuin jatkoi matkaansa vieden lohduttavia sanoja klaanilaisille.
“Toivottavasti hänestä tulee yhtä hyvä päällikkö kuin Heinätähti oli”, Ruusutassu kuiskasi ja nyökkäsin hänelle.

Illan tullessa näin miten Valhelaulu lähti parantajan kanssa leiristä kohti Kuulampea. Pian saisimme uuden päällikön riveihimme.

Aamun valjetessa istuin soturien pesän edustalla katsellen leirin suuaukkoa. Ympärilläni klaanilaiset olivat hieman levottomia ja tunsin miten odottava jännitys valtasi leirin.
Häntäni väpätti kärsimättömästi ja nuolaisin rintaani jotta saisin itseni rauhoittumaan. Levottomuus meinasi tarttua myös minuun, kunnes vihdoin näin Valhetähden ja Sudenlaulun astuvan leiriin.
Kolli asteli lähes heti Suurtasanteelle sen enempää puhelematta ja näin miten hänen kasvoillaan oli vakava ilme. Nousin paikaltani ja menin Suurtasanteen läheisyyteen samalla, kun muutkin klaanilaiset tekivät samoin Valhetähden kajauttaessa kokoontumiskutsun.
Ihan ensimmäiseksi uusi päällikkömme nimitti varapäälikön joka oli varmasti monen mielestä yllättävä valinta nimittäin Häivätuuli oli nuori eikä ehkä ensimmäinen soturi jota klaani olisi varapääliköksi veikannut. Näytti siltä, että naaras myös itse yllättyi asiasta mutta otti varapäällikkönä olon mieluusti ja kunnialla vastaan.
Klaani onnitteli uutta varapäällikköä ja sitten uutta päällikköä kunnes Valhetähti keskeytti muut.
”Kuten varmasti kaikki teistä ovat jo arvanneet ja kuulleet, Tähtiklaani ei ole puhunut kenellekään, ei edes parantajille. Nyt kuitenkin onneksemme Tähtiklaanilla oli minulle tärkeä viesti. Viesti, joka ratkaisee selviytymisemme”, korvani särähtivät Valhetähden sanoista. Siitä oli tosiaan aikaa, kun Tähtiklaani oli puhunut. Emoni oli kaikonnut unistani jo monia kuita sitten.
”Yönkajon lauma, muut klaanit… Tähtiklaani varoitti. Olkaa tarkkoina, keihin luotatte Myrskyklaanin ulkopuolella”, Valhetähti jatkoi ja tunsin miten minua alkoi kylmätä hieman hänen sanansa. Isäni, Koivutassu. Pitäisikö minun olla luottamatta heihin?
”Tähtiklaani on ajautunut meistä kauas, koska emme noudata Soturilakia ja rikomme sitä sokeasti. Tähtiklaani on heikentynyt ja heikko, sillä ei ole enää pian voimaa auttaa meitä. Klaanit voivat jopa tuhoutua ja Tähtiklaani klaanien mukana, jos emme pidä kiinni Soturilaista ja Tähtiklaanista. Tähtiklaani ei pääse uniimme ja pian se voi jopa tuhoutua ja me sen mukana.” Valhetähden sanat saivat aikaan paniikinomaista supatusta ja katsoin päällikköä varovaisesti odottaen seuraavaa lausetta.
”Klaaneissa on paljon puoliverisiä, kissoja tapetaan silkasta huvista ja Tähtiklaani hylätään liian usein ja helposti. Uskollisuus kuuluu yhdelle klaanille, omalle klaanillenne, eikä toisen klaanin jäsenelle”, Valhetähti puhuessa sydämeni alkoi sykkiä tiheämpään tahtiin. Hengitin hiljaa syvään. ”Myrskyklaanin on nyt osoitettava, että se seuraa Tähtiklaania, sen tahtoa ja sen jaloa Soturilakia. Pitäytykää erossa muista klaaneista, kunnes asiat alkavat sujua. Ystävyydet ovat sallittuja, mutta siitä syvemmät suhteet? Tähtiklaani ei salli niitä. Kohta ei ole viittä klaania vaan nolla, jos emme noudata Tähtiklaanin tahtoa. Tämä on vakava tilanne. Meidän tulee seurata Tähtiklaanin tahtoa ja sen jaloja lakeja.” päällikkö sanoi tiukasti. Ystävyys oli siis sallittua aivan kuten Soturilaissakin sanotaan mutta tarkoittiko syvemmät suhteen vain rakkautta kahden eri klaanilaisen välillä vai myös sukulaissuhteita? Kävin mielessäni monia ajatuksia enkä tiennyt enää mitä ajatella. Minun ei siis tulisi tavata enää isääni kuten olin muutamia päiviä sitten tehnyt. Minun tulisi vältellä häntä ja uutta ystävyyttäni Koivutassua. Heidän kuin myös minun turvallisuuteni vuoksi. Jos uusi päällikkö saisi tietää, että minulla oli sukua Taivasklaanissa ja että pitäisin isääni vielä yhteyttä en tiedä mitä minulle kävisi. Olisi siis parasta pelata varman päälle.
”He kertoivat syyn ja asian korjaamiseksi meidän tulee lopettaa pelleily ja seurata Soturilakia ja muitakin perinteitä”, Valhetähti toisti.
”Me olemme Myrskyklaani emmekä Varjoklaani-Myrskyklaani-sekoitus. Me olemme Myrskyklaani. Säännöt ja lait ja säädökset ovat tarkoituksella olemassa ja nyt tiedämme entistäkin paremmin miksi. Ne pitävät meidät elossa, olemassa ja klaanina. Tähtiklaani tarvitsee meitä ja me sitä. Pitäkää kiinni uskollisuudestanne klaanillenne, tapahtui mitä tapahtui. Seuratkaa Soturilakia.” Valhetähti päätti puheensa.
”Tähtiklaani ei ole puhunut kellekään kuihin, ei minulle eikä muillekaan parantajille mistään klaanista”, nyt Sudenlaulu, klaanimme parantaja puhui. ”Ja nyt tiedämme miksi. Meidän on seurattava Tähtiklaanin sanaa. Meidän tulee seurata Soturilakia. Tai… tai on riski, että pian ei ole enää klaaneja.” hän sanoi ja sai aikaan hämmentynyttä keskustelua kissojen joukossa. Huokaisin syvään ja katsahdin tassuihini. Ajat olivat nyt muuttuneet. Klaanimme tuli etääntyä muista. Jos Tähtiklaani oli kerran varoittanut luottamasta ulkopuolella oleviin oli klaanimme parhaaksi ottaa varoitus vakavasti. Minusta tuntui, että nyt myös ystävyyssuhteet muiden klaanilaisten kanssa oli riskialtista.
Oli siis parempi olla varovainen ja pitää matalaa profiilia. Olinhan itse sentään ulkopuolelta liittynyt Myrskyklaaniin joten minun jos kenen oli tehtävä parhaansa jotta voisin voittaa Valhetähden ja Tähtiklaanin luottamuksen puoleeni.

//verta ja kuolemaa


Kolmastoista luku – It’s time

Varapäällikkönä olo oli ollut Valhelaululle yllättävän luontaista. Hän arvosti sitä, että oli tullut valituksi varapäälliköksi Iltataipaleen jälkeen. Hän hoiti varapäällikön tehtävänsä kunniakkaasti ja oli kiitollinen siitä, että se toi hänelle muutakin ajateltavaa kaiken sen Synkän metsän ja sen, mitä oli tulevassa tapahtuva. Silloin olisi synkkää ja kissoja mahdollisesti voisi jopa kuolla. Valhelaulun lailla eivät kaikki olleet kärsivällisiä ja kaikki Synkän metsän kissat eivät seuranneet Soturilakia tarkasti.
Hän kunnioitti syvästi Heinätähteä ja arvosti naarasta, kuten päällikköä tulikin arvostaa. Mutta Heinätähti oli viisas, kylmähermoinen ja rauhallinen. Hän oli ystävällinen ja tunsi kissansa hyvin, hän oli uskollinen klaanilleen ja suojeli sitä hengellään kuten päällikön tulikin. Naaras oli upea ja hyvä päällikkö, jonka arvostaminen ei ollut vaikeaa.
Valhelaulu toivoi, että Heinätähti näkisi sen, mikä oli vialla klaaneissa, kunhan Valhelaulu pääsisi etenemään suunnitelmansa kanssa (joka oli kylläkin hieman auki vielä). Heinätähti oli arvostettu päällikkö, joka voisi mahdollisesti vaikuttaa muihinkin. Hän ansaitsi olla kokemassa klaanien pelastuksen ja selviämisen. Hän ansaitsi johtaa klaaninsa pelastukseen.
Valhelaulu hätkähti tokkuraisesta unestaan. Hän räpytteli silmiään unisena ja ravisteli päätään herätäkseen. Jotain oli tapahtunut, hän oli kuullut sen unensa läpi. Kissat pitivät kamalaa mekkalaa ja joku juoksi kuin hätääntynyt saaliseläin soturien pesään, jossa Valhelaulu oli. Valhelaulu nousi äkkiä istumaan.
”Valhelaulu! Heinätähti! Hän- hän tippui alas kalliolta!” Oravaloikka selitti hätäisesti emostaan. Valhelaulun silmät levisivät. Varapäällikkö ponkaisi neljälle käpälälle ja syöksyi ulos pesästä. Oravaloikka juoksi hänen perässään. ”Olimme metsästyspartiossa ja-”
”-ja hän sai kohtauksen”, Kuutamosydän sanoi siniset silmät kauhusta soikeina. Kolli kohtasi Valhelaulun katseen. ”Hän ei ole saanut niitä moneen kuuhun ja nyt…”
Valhelaulu tiesi Heinätähden aikoinaan saamista kohtauksista, jotka olivat ravisuttaneet naarasta rajustikin. Naaras oli saanut kouristuksia, menettänyt tajuntaansa, ollut kivuissaan, ollut jopa lähellä kuolemaa… Mutta ei moneen kuuhun.
”Näyttäkää tietä!” Valhelaulu käski sitten ja lähti seuraamaan Kuutamosydäntä. Samaan aikaan kolli etsi valkoturkkista naarasta voimillaan ja pian hän näki naaraan kallion pohjalla. Valhelaulu ärähti ja kääntyi katsomaan taaksensa parantajan pesän suuntaan. ”Sudenlaulu! Kiirehdi nyt!”
Läikikäs parantaja juoksi oppilas perässään ulos pesästään ja sitten ulos leiristä Valhelaulun luokse. He kantoivat montaa eri yrttiä suussaan ja vasta, kun he olivat valmiita juoksemaan, Valhelaulu lähti seuraamaan Kuutamosydämen ja Oravaloikan hajua. Valhelaulu kuitenkin kallion lähestyessä suuntasi sen pohjalle eri reittiä, jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti parantajien kanssa päällikön luokse.
Valhelaulun sydän hypähti kollin kurkkuun, kun hän näki valkoturkkisen naaraan maakamassa kauempana maassa. Sudenalulu ja Valotassu juoksivat hänen ohitseen, kun Valhelaulu hidasti tahtiaan. Kallio oli varmasti jäinen tuolla ylhäällä.
”Valhe… Valhelaulu”, Heinätähti puhui hiljaa. Naaraan hengitys rapisi oudosti joka hengenvedolla. Valhelaulu tuli lähemmäs ja kehotti päällikköä jatkamaan. ”Minä menetin toisen viimeisistä hengistäni jo.”
”Mitä?” Kuutamosydän henkäisi ja hänen sanansa tuntuivat tarttuvan kurkkuun. Sudenlaulun koko olemus muuttui ja parantaja lopetti sen, mitä oli tekemässä. Hän veti oppilaansa pois Heinätähden luota. Valotassu protestoi, mutta vasta silloin he kaikki näkivät sen, jonka Sudenlaulu oli huomannut; terävä kivi lävisti Heinätähden vatsan poikki, aivan kylkiluiden alapuolella. Heinätähti oli menettänyt jo toisen hengistään kohtauksensa takia ja nyt hän menetti toisensa putoamisen sen aiheuttamien vammojen johdosta. Naaraalla oli muutama murtunut luu ja hänen vatsansa lävistänyt luu teki jo liikaa vahinkoa naaraan sisäelimille. Pudotus oli liian pitkä ja oli varmasti tehnyt enemmänkin tuhoa naaraan keholle kuin mitä Valhelaulu näki paljain silmin. Kuutamosydämen huuli väpätti hetken aikaa ennen kuin kolli asettui kumppaniaan vasten. Häneltä pääsi surkea huokaisu.
Valhelaulu katsoi avuttomana Heinätähteä. Hän vilkaisi Sudenlaulua, joka pudisti pahoillaan päätään. He kaikki tiesivät, mitä oli tuleva. Heinätähti siirtyisi pian esi-isiensä joukkoon Tähtiklaanin maille.
Kun Heinätähti veti viimeisen hengenvetonsa, Valhelaulu sulki silmänsä ja painoi päänsä. Hän kunnioitti Heinätähden muistoa ja päällikkyyttä, tulisi aina kunnoittamaan. Ei ollut oikein, että naaras joutui kuolemaan. Heinätähti olisi voinut tehdä vielä niin monta asiaa; olla todistamassa, kun klaanit pelastuisivat ja palaisivat oikealle tielle seuraamaan Soturilakia. Hän olisi voinut nähdä pentujensa saavan omat oppilaansa ja jopa omia pentuja. Hän olisi voinut todistaa vielä monen kissan seremoniat ja syntymät.
Valhelaulu antoi Kuutamosydämen surra kumppaninsa kuolemaa hetken aikaa ennen kuin pyysi kollia auttamaan häntä kantamaan päällikön ruumiin leiriin valvojaisia varten. He jakoivat yhdessä kantourakan. Kuutamosydämestä huokui suru ja jopa parantajakaksikko oli hiljaisena. Päällikkö ei kuollut ihan joka päivä.
Järkytys valtasi jokaisen myrskyklaanilaisen mielen ja suru kipinöi ilmassa. Valhelaulu yhtyi suruun. Heinätähti olisi voinut johtaa vielä monta kuuta, mutta asiat olivat menneet toisin. Hän oli ollut hyvä päällikkö ja arvostettava. Ihailtava.
Valhelaulu kävi useamman kissan luona puhumassa ja hän puhui Heinätähdestä yleisesti kaikille. Hän kertoi kuinka oli ollut kunnia olla Heinätähden alaisuudessa kaikki ne kuut ja kuinka naarasta ei unohdettaisi pitkään, pitkään aikaan jos koskaan. Naaras kulkisi heidän kaikkien muistoissaan ja sai nyt kunniakkaasti viettää rauhalliset päivät Tähtiklaanin rivistössä edesmenneiden klaanitovereidensa kanssa.
Sudenlaulu tuli illan hämärtyessä Valhelaulun luokse. Heidän tulisi matkata Kuulammelle, jotta Valhelaulu voisi vastaanottaa päällikkölle kuuluvat yhdeksän henkeään ja ottaa paikkansa Myrskyklaanin uutena päällikkönä. Valhelaulu oli huokaissut syvään, kunnes oli nyökkännyt ja noussut seisomaan. Hän oli antanut vielä viimeiset kunnianosoitukset Heinätähdelle ja naaras oli sitten haudattu maahan surevien kissojen ympäröimänä. Sudenlaulu lähti Valhelaulun kanssa kulkemaan lumisen reviirin poikki Kuulammelle, aivan Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajan tuntumalle.

Kuulampi tuntui hyvin aavemaiselta, mutta se ei hetkauttanut Valhelaulua lainkaan. Hän oli kokenut niin paljon kamaluuksia, ettei tällainen pieni aavemaisuus värisyttänyt hänen viiksikarvojaan. Kuulammen vesi hohti kuun ja tähtien valossa. Sudenlaulu jäi kauemmas Kuulammesta ja kehotti Valhelaulua ottamaan Kuulammen vedestä lipaisun.
Antaisiko Tähtiklaani hänelle päällikön yhdeksän henkeä? Ilmestyisikö Tähtiklaani edes paikalle?
Valhelaulu puri hammasta yhteen ennen kuin kumartui lammen ylle ja kosketti sen pintaa ottaen yhden lipaisun vettä kielelleen. Hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin toimia. Kolli sulki silmänsä ja aluksi oli vain pimeää.
Kunnes kaikki kirkastui ympärillä. Tähdet loistivat kirkkaina ja lempeä tuuli kulki ilman halki.
Tähtiklaanin maat. Tuntui oudolta seistä taas tällä valkealla maalla. Jokin oli kuitenkin eri tavalla kuin ennen.
”Valhelaulu”, Punaturkin ääni väreili ilmassa. Harmaa kolli asteli esiin usvan seasta, mutta jälleennäkeminen ei ollut erityisen lempeä. ”Siitä on aikaa.”
”Niin on”, Valhelaulu nyökkäsi lyhyesti. ”Ja nyt olen saapunut ottamaan vastaan paikkani päällikkönä”, Valhelaulu totesi ja Punaturkki naurahti.
Punaturkki tuijotti Valhelaulua hetken aikaa. ”Olen katsellut sinua.”
Valhelaulun silmissä välähti. Hän oli ollut oikeassa. Punaturkki oli kulkenut Myrskyklaanin leirissä, aivan kuten Valhelaulu oli aavistanutkin! Kolli ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Punaturkin takaa alkoi ilmestyä kissoja. Joukosta asteli oranssi kolli.
”Hei, Valhelaulu”, kolli puhutteli Valhelaulua. ”Olen Myrskytähti.”
Valhelaulu hätkähti. Myrskyklaanin ensimmäinen päällikkö seisoi hänen edessään ja oli antamassa hänelle hänen ensimmäisen henkensä. Tämä oli suuri kunnia.
”Annan sinulle ensimmäisen henkesi; uskollisuuden hengen, jotta tiedät, kenelle olet uskollinen ja muistat säilyttää uskollisuutesi oikeassa paikassa. Muista olla uskollinen itsellesi, läheisillesi ja klaanillesi sekä sydämellesi. Uskollisuutesi on kuin sydämenlyönti: kun se loppuu, sinäkin loput.”
Valhelaulu tunsi Myrskytähden koskettavan nenäänsä omallaan ja oletti sen olevan lempeä kosketus, mutta siitä seurasikin kamala kipuaalto, joka iski Valhelaulun lävitse niin, että hän miltei lensi nurin. Kolli kyllä tiesi uskollisuuden tärkeyden, joten olihan se sopivaa, että saisi sitä vahvistavan hengen. Uskollisuus oli kaikki kaikessa. Se ei saisi järkkyä, ei edes vaikeina aikoina. Ehkä tämä oli merkki, merkki siitä, että asiat tosiaan olivat, miten Valhelaulua oli ajattelut.
Myrskytähden jälkeen esiin tuli Tähtiklaanin kissa, jota Valhelaulu ei tunnistanut ensisilmäyksellä. Kolli siristi silmiään ja katseli vaaleaa naarasta, joka asteli hänen eteensä.
”Unikkoturkki..?” Valhelaulu hämmentyi. Hän oli tavannut tuon kissan vain kerran ja silloinkin lyhyesti. Tuo naaras oli auttanut häntä, kun hän oli satuttanut itsensä Synkässä metsässä nuorena oppilaana. Naaras oli ollut valmis kuolemaan, kun oli astunut Synkän metsän maahan auttaakseen nuorta oppilasta hädässä.
”Valhelaulu”, naaraan ääni oli yhä lempeä niin kuin kuita sitten eikä siinä ollut vihaa. Katsekin oli ystävällinen ja lempeä. ”Annan sinulle myötätunnon hengen, jotta osaat tuomita asioita myös muullakin kuin päälläsi. Auta ja ota vastaan apua. Sydämen ajatukset johtavat parhaisiin tuloksiin. Seuraa sydäntäsi, älä kohtaloasi.”
Valhelaulu ei ollut varma, mitä mieltä oli tästä hengestä. KOHTALO on se, jota hän seurasi palavasti koko sydämellään. Hänen sydämensä tie ei eronnut hänen kohtalonsa tiestä. Unikkoturkki kuitenkin kosketti kolli nenää ja Valhelaulu henkäisi, kun kuuma aalto valtasi hänen kehonsa ja tuntui kuin tuli olisi polttanut hänet tuhkaksi.
Valhelaulu oli tuskin toipunut tästä hengestä, kun jo seuraava kissa asteli hänen luokseen. Tummaturkkinen kolli asteli Valhelaulun luokse, siniset silmät hehkuen pistävällä tavalla, kun hän tuli Valhelaulun luokse. ”Olen Tummatuuli. Olen seurannut matkaasi tarkkaan.”
Valhelaulu katsoi kollia hämillään. Hän ei ollut koskaan tavannutkaan tätä kissaa.
”Annan sinulle kärsivällisyyden hengen; tarvitset sitä, jotta et hätiköi matkallasi ja jotta oppisit”, kolli sanoi ja kosketti sitten Valhelaulun nenää. Henki virtasi Valhelaulun sisimpään ja repi hänen sisuskalujaan raivolla. Tummatuuli nyökkäsi ja palasi sitten muiden kissojen sekaan. Kohtaaminen tämän kissan kanssa oli ollut lyhyt, mutta silti Valhelaulusta tuntui, että olisi oppinut siitä jo jotakin.
Tummatuulen jälkeen kissajoukosta asteli tuttu kissa. Valhelaulu kohtasi tummaturkkisen kollin katseen, mutta ei nähnyt vihaa kuin Valhelaulu olisi olettanut. Ja ehkä jopa ansainnutkin.
Iltataival katseli häntä hymyillen. Eikö kollin pitäisi olla vihainen siitä, että Valhelaulu oli tappanut hänet? Eikö Valhelaulua pitäisi rangaista siitä, mitä hän oli tehnyt? Vai oliko hän tehnyt muka oikein? Valhelaulu ei vieläkään ollut varma, oliko tappaminen ollut oikea ratkaisu, mutta klaanien pelastus vaati kovia otteita.
”Hei, Valhelaulu”, Iltataival hymyili. ”Minä annan sinulle viisauden hengen. Anna päällikön johtavan viisauden, emon lempeän viisauden ja oman sisäisen viisautesi ohjata tassujasi”, kolli puhui, koskettaen sitten Valhelaulun nenää saattaen taas uuden järisyttävän kipuaallon kollin lävitse. Nyt hän näki vilahduksia päälliköstä johtamassa, mutta myös kuningattaresta pentujensa kanssa. Iltataival nyökkäsi Valhelaululle. ”Sinulla on raskaat taakat harteillasi, mutta toimi silti sydämesi ohjaamalla tavalla. Muista seurata sitä.”
Iltataival asteli sitten pois, takaisin muiden kissojen joukkoon. Valhelaulu katsoi hänen peräänsä haikeana. Vaikka se oli ollut tarpeellista, ei hän olisi koskaan halunnut tappaa häntä. Tappamisen pitäisi olla aina se viimeinen keino.
Kun Heinätähti asteli kissojen joukosta, Valhelaulu kumarsi päällikölle. Naaras näytti terveeltä ja hyvinvoivalta. Hän näytti nuoremmalta kuin oli kuollessaan ollut. ”Valhelaulu.”
”Heinätähti”, Valhelaulu nyökkäsi kunnioittavasti valkoiselle päällikölle. Heinätähti vaikutti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin.
”Minä annan sinulle vahvuuden ja luottamuksen hengen; ole vahva äläkä anna periksi. Luota itseesi, esi-isiisi, klaanitovereihisi ja siihen, että asiat eivät ole aina niin synkästi kuin luulet. Asiat kääntyvät parhain päin ja kukaan ei määrää sinun kohtaloasi; loplta se olut yksin sinä itse, joka päättää minne tassusi suuntaat. Pidä se mielessäsi”, Heinätähti puhui. ”Johda klaaniasi vahvasti, mutta oikeudenmukaisesti. Luota itseesi ja klaaniisi.”
Myrksyklaanin entinen päällikkö kosketti Valhelaulun nenää ja läikikäs kolli koki lävitseen juoksevan kipuaallon. Heinätähti hyvästeli Valhelaulun hymyillen. ”Tiedän, että johdat hyvin.”
Valhelualu veti syvään henkeä ja ravisteli kivun turkiltaan. Vielä muutama henki.
Valhelaulun lavat kuitenkin lysähtivät, kun hän tunnisti edesmenneen Sirppikynnen astelevan seuraavaksi joukosta. Iltataival oli ollut yksi isku kasvoille jo, mutta vielä Sirppikynsi?
”Hei, Valhelaulu”, naaras sanoi hymyillen. Hän näytti niin hyvinvoivalta nyt. Valhelaulu muisti Sirppikynnen laihan ja kärsinene olemuksen, mutta nyt hänen edessään seisoi terve ja vahva naaras. Aivan kuin mitää sitä kärsimystä ei olisi koskaan ollutkaan.
”Sirppikynsi…”
”Annan sinulle anteeksiannon ja toisten mahdollisuuksien hengen; kaikki ansaitsevat toisen mahdollisuuden ja anteeksiannon, myös sinä. Asiat eivät aina ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää. Ja sinä tiedät sen jo.”
Harmaa naaras kosketti Valhelaulun nenää ja kolli otti jostakin syystä kivuliaan hengen mielellään vastaan.
Syyllisyys kalvoi Valhelaulua. Iltataipaleen kuolema oli ollut viimeinen niitti ja saanut Sirppikynnen sydämen murtumaan ja lopulta kuolemaan. Ei Valhelaulu ollut halunnut satuttaa ketään. Ja nyt naaras oli antanut hänelle hengen. Antanut hengen hänen kumppaninsa tappajalle. Ja vieläpä anteeksiannon hengen. Miksi?
”Kerro Sudenlaululle, että voin hyvin”, Sirppikynsi sanoi kuiskaten ennen kuin asteli pois.
Esiin astui taas pentu, jonka turkki oli mustan ja harmaan halkaisema. Hän katsoi Valhelaulua kaksivärisillä silmillään tietävästi. ”Minä olen Hiutalepentu, Sirppikynnen pentu.”
Valhelaulu katsoi pentua hetken ja sitten kolli muisti. Hiutalepentu oli kuollut heti syntymänsä jälkeen ja Sirppikynsi oli ollut musertunut.
”Minä annan sinulle rakkauden ja ymmärryksen hengen; rakkaus on vahva voima ja toivon, että annat sen johdattaa tekojasi. Rakasta klaaniasi, läheisiäsi ja perhettäsi koko sydämestäsi ja ymmärrä niitä, jotka rakastavat muita. Ymmärrä se, miksi muut tekevät, mitä tekevät. Anna rakkauden johdattaa sinua”, pentu puhui ja antoi Valhelaululle hengen. Valhelaulun hengitys salpaantui ja hän rojahti hetkeksi alas, kunnes kipu hellitti tarpeeksi ja hän nousi takaisin käpälilleen. Rakkaus? Rakkaus oli ase, jota jotkut käyttivät toisiaan vastaan. Jotkut olivat onnekkaita, kun saivat sen lahjana, mutta Valhelaululle se oli esiintynyt vain aseena ja tuomion välineenä.
Valhelaulun selkäkarvat väreilivät, kun hän huomasi Huurrekuun tulevan hänen luokseen. Naaras räpäytti silmiään tervehdykseksi Valhelaululle. ”Hei, Valhelaulu.”
”Huurrekuu..?” Valhelaulu muisti nyt elävästi Pakkaspuron katseen, kun hän oli tullut kertomaan sisarensa kuolemasta. Huurrekuun perhe oli ollut suru murtama. Pakkaspuro oli tappanut oman sisarensa. Ja Valhelaulu ei tiennyt, miksi.
”Minähän se”, Huurrekuu kehräsi. Valhelaulun korvat heilahtivat. Huurrekuu ei ollut enää kuuro Tähtiklaanissa. ”Annan sinulle uskon hengen; usko itseesi, toisiin ja Tähtiklaaniin. Usko siihen, että aina on toinen keino ja mahdollisuus eikä vain yhtä totuutta”, naaras sanoi, koskettaen sitten Valhelaulun mustaa nenää. Valhelaulu miltei lensi nurin. Hän oli uupunut tästä jatkuvasta kivusta ja vielä yksi kipuaalto olisi otettava vastaan. Ja hän tiesi jo nyt, kuka antaisi hänelle hänen viimeisen henkensä.
Punaturkki asteli viimeisenä joukosta, haikea katse silmissään. Kolli ei esittäytynyt tai tervehtinyt niin kuin muut olivat vaan meni suoraan asiaan. ”Minä annan sinulle toivon hengen. Pimeimpinäkin aikoina on aina toivoa hyvästä ja mahdollisuudesta toiseen mahdollisuuteen. Älä koskaan menetä toivoa, edes itsesi suhteen. Muista se. Valhetähti.”
Valhetähti tunsi, kuinka Punaturkin sanoilla oli muutakin merkitystä kuin toivon menettäminen oman kohtalon suhteen, mutta sen ajatteluun ei ollut aikaa, sillä valtava kipuaalto ravisteli tuoreen päällikön kiehoa ja katsei sumeni moneksi silmänräpäykseksi. Tämä oli ollut kaikista pahin ja syytä oli vaikea tietää, mutta Punaturkki oli piilottanut henkeen salaisuuden, josta edes Valhetähti ei tiennyt. Ja pian, kolli oli taas Kuulammen äärellä ja hän tunsi kuinka yhdeksän henkeä virtasivat hänen suonissaan ja sielussaan. Hänen koko olemuksensa tuntui niin voimakkaalta.
Sudenlaulu istui yhä paikallaan ja räpäytti hitaasti silmiään, kun huomasi Valhetähden heränneen. ”Valhetähti?”
Valhetähti nyökkäsi ja katsahti kauempana loistavaa suurta järveä, joka sijaitsi klaanien reviirien keskellä. ”Sudenlaulu”, kolli kääntyi kohtaamaan Myrskyklaanin parantajan katseen.
”Niin?” Sudenlaulu kysyi. Valhetähti piti vakavan ilmeensä. Hänen oli aloitettava suunnitelma nyt heti ja Sudenlaulun - klaanin parantajan, joka oli Tähtiklaanin ja klaanikissojen välinen silta - kautta aloittaminen oli paras idea. Se oli ehkä valehtelua, mutta Tähtiklaani itse tämän aiheutti ja oli kaikonnut.
”Emosi pyysi kertomaan, että voi hyvin”, Valhetähti sanoi sitten ja Sudenlaulun katse muuttui heti. Kolli ei ollut odottanut tätä. ”Ja isäsi myös.”
”Kiitos, Valhetähti”, Sudenlaulu hymyili haikeasti oltuaan hetken aikaa hiljaa.
”Mutta… Tähtiklaanilla oli viesti minulle”, Valhetähti sanoi ja Sudenlaulun korvat heilahtivat kiinnostuneesti. Valhetähti katseli samaan aikaan Myrskyklaanin leiriä Kuulammen ääreltä. Hänen emonsa Ikijää istui valveilla soturien pesän edustalla ja leirin suulla vartiossa, odottavan näköisinä, olivat Utuliekki ja Häivätuuli. Pakkaspurokin oli valveilla, katse tiukasti liimattuna leirin sisäänkäynnille. Suurin osa nukkui pesissään, kun taas osa odotti uuden päällikkönsä paluuta.
”Viesti?” Sudenlaulu toisti. ”Millainen viesti? Hekö puhuivat jotakin suurempaa?”
”Kyllä”, Valhetähti naukaisi. ”He kertoivat, miksi eivät ole puhuneet. He kertoivat, mitä on tapahtumassa.”
Sudenlaulun pupillit laajenivat. ”He kertoivat?”
”Tähtiklaani on heikentynyt”, Valhetähti puhui. ”Ja Synkkä metsä on voimakkaampi kuin koskaan ennen. Klaanit eivät noudata Soturilakia ja se on heikentänyt Tähtiklaanin voimaa. Klaanit ovat ajatumassa kaaokseen ja jopa tuhoutumassa. Minun tehtäväni on kääntää Myrskyklaani pois synkkyyden polulta, ja lopulta muutkin klaanit liittyvät”, Valhetähti sanoi ja katsahti tähtiä ja sitten taas Sudenlaulua. ”Ja minä tarvitsen sinun apuasi.”
”Minun?” Sudenlaulu toisti.
”Ei kokonainen klaani hetkessä muutu ja jokainen kissa ei heti ymmärrä ja usko”, Valhetähti selitti ja Sudenlaulu tuntui ymmärtävän heti, mitä Valhetähti tarkoitti. ”Tarvitsen sinun tukeasi, Sudenlaulu, parantajani tukea. Et ehkä ymmärrä kaikkia keinoja, joita tulen käyttämään, mutta se on klaanien selvitymiseksi. Tähtiklaani ei kykene auttamaan, se on heikentynyt eikä voi tehdä mitään ellei joku ala tehdä jotain asioiden eteen täällä klaanien keskellä. Ja pian se voi tuhoutua, jos klaanit eivät muutu. Jonkun on tehtävä jotakin ja pian.”
”Minä ymmärrän, Valhetähti”, Sudenlaulu nyökkäsi jämäkästi ja Valhetähti katsoi parantajaa kiitollisena. ”Ja minä autan sinua.”
Ei Sudenlaulu voinut muutakaan eikä hän tiennyt, mitä voisi tehdä kuin auttaa Valhetähteä. Ja niin ollen Tähtiklaania ja muita klaaneja.

Aurinko oli jo nousemassa ja värjäsi taivaan, kun Valhetähti ja Sudenlaulu palasivat leiriin. Kissat olivat alkaneet liikkua levottomasti hetkeä aikaisemmin ja Valhetähteä se oli vain huvittanut. Uusi päällikkö oli toki suuri asia ja muutos klaanille ja kaikille sen kissoille, joten toisaalta Valhetähti ei asiaa ihmetellyt. Hän kuuli, että muutama kissa kuiski ja mietti, milloin heidän uusi päällikkönsä palaisi leiriin ja osa taas suri hiljaa Heinätähden kuolemaa. Päällikön kuolema oli aina isku klaanille ja klaani tarvitsi vahvan otteen, jotta kissat pääsisivät taas tarttumaan arkeen ja tottuisivat uuteen päällikköönsä.
Ikijää nousi heti neljälle käpälälle, kun huomasin poikansa saapuvan leiriin. Valotassu, Sudenlaulun oppilas, tuli mestariaan vastaan. Hän katsahti Valhetähteä silmät suurina, mutta nyökkäsi lopulta. Sudenlaulu vilkaisi Valhetähteä ennen kuin seurasi oppilastaan parantajien pesälle.
”Valhetähti”, Ikijää asteli läikikkään kollin luokse ja hymyili. Valhetähti nyökkäsi emolleen. Mustavalkoinen naaras kosketti Valhetähden kuonoa omallaan. Tarinamieli asteli soturien pesästä ja väläytti Valhetähdelle hymyn, johon Valhetähti vastasi pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä.
Kolli ei jäänyt ottamaan vastaan enää muita onnitteluja tai muitakaan vaan loikkasi Suurtasanteelle.
”Kokoontukoon jokainen tarpeeksi vanha saalistamaan oman riistansa Suurtasanteelle!” Valhetähti kutsui Myrskyklaanin kissoja. Kissat valuivat kuin virtana Suurtasanteen juurelle ja katsoivat odottavina uutta päällikköään. Osa antoi hänelle onnittelunsa ääneen, osa taas katseellaan.
”Ensimmäisenä tehtävänäni valitsen Myrskyklaaille varapäällikkön”, kolli puhui ja katsahti jo valitsemaansa kissa. Hän ei jäänyt nyt odottelemaan sen enempää tervetuliaisia eikä onnitteluja. ”Häivätuuli”, Valhetähti puhutteli sitten läikikästä naarasta. ”Otatko vastaan paikan Myrskyklaanin varapäällikkönä? Olet nuori, mutta osaava ja kokenut. Klaani tarvitsee nuoren varapäällikön.”
Naaraan vihreissä silmissä välähti yllättyneisyys, mutta sitten hän astui eteen ja nyökkäsi. ”Kyllä. Se… se olisi kunnia.”
Valhetähti hymyili ja nyökkäsi kohti Häivätuulta. Tämä kissa oli tarpeeksi kylmähermoinen ja uskollinen Myrskyklaanille ja Valhetähdelle. Hän oli oikea valinta varapäälliköksi. Naaras oli ehkä puoliverinen, mutta hän seurasi Valhetähteä, ideologiaa ja Myrskyklaania uskollisena eikä se järkkynyt.
”Valhetähti”, kissat kutsuivat uutta päällikköään nimeltä ja sanoivat onnittelujaan läikikkäälle kollille. He onnittelivat sitten uutta varapäällikköä.
Valhetähti katseli Myrskyklaanin kissoja hetken aikaa ja odotti heidän rauhoittuvan ennen kuin jatkoi puhumista. Nyt olisi edettävä, nyt tai ei koskaan. Hänen olisi puhuttava nyt. Oli hän valmis tai ei.
”Kuten varmasti kaikki teistä ovat jo arvanneet ja kuulleet, Tähtiklaani ei ole puhunut kellekään, ei edes parantajille. Nyt kuitenkin onneksemme Tähtiklaanilla oli minulle tärkeä viesti. Viesti, joka ratkaisee selviytymisemme”, Valhetähti puhui sitten ja kissojen katseet kääntyivät uudesta varapäälliköstä Valhetähteen. ”Yönkajon lauma, muut klaanit… Tähtiklaani varoitti. Olkaa tarkkoina, keihin luotatte Myrskyklaanin ulkopuolella”, Valhetähti sanoi. Hän valehteli Tähtiklaanin varoituksesta, mutta jostakin oli aloitettava, että Myrskyklaani saataisiin kuriin. Jotta kaikki klaanit ymmärtäisivät, mitä olisi tehtävä. ”Tähtiklaani on ajautunut meistä kauas, koska emme noudata Soturilakia ja rikomme sitä sokeasti. Tähtiklaani on heikentynyt ja heikko, sillä ei ole enää pian voimaa auttaa meitä. Klaanit voivat jopa tuhoutua ja Tähtiklaani klaanien mukana, jos emme pidä kiinni Soturilaista ja Tähtiklaanista. Tähtiklaani ei pääse uniimme ja pian se voi jopa tuhoutua ja me sen mukana.”
Kissojen keskuudessa alkoi supatus ja osan katseissa oli jopa pelkoa ja paniikkia. Valhetähti antoi myrksyklaanilaisten hetken aikaa puhua ja panikoida ennen kuin taas avasi suunsa.
”Klaaneissa on paljon puoliverisiä, kissoja tapetaan silkasta huvista ja Tähtiklaani hylätään liian usein ja helposti. Uskollisuus kuuluu yhdelle klaanille, omalle klaanillenne, eikä toisen klaanin jäsenelle”, Valhetähti puhui. ”Myrskyklaanin on nyt osoitettava, että se seuraa Tähtiklaania, sen tahtoa ja sen jaloa Soturilakia. Pitäytykää erossa muista klaaneista, kunnes asiat alkavat sujua. Ystävyydet ovat sallittuja, mutta siitä syvemmät suhteet? Tähtiklaani ei salli niitä. Kohta ei ole viittä klaania vaan nolla, jos emme noudata Tähtiklaanin tahtoa. Tämä on vakava tilanne. Meidän tulee seurata Tähtiklaanin tahtoa ja sen jaloja lakeja.”
Kissat vilkuilivat toisiaan. Valhetähti oli puhunut Tähtiklaanille ja Tähtiklaani oli antanut viestinsä kerrottavaksi.
”Tähtiklaaniko… on heikentynyt?” Tulikukka kysyi ja Valhetähti nyökkäsi.
”He kertoivat syyn ja asian korjaamiseksi meidän tulee lopettaa pelleily ja seurata Soturilakia ja muitakin perinteitä”, Valhetähti toisti itseään. ”Me olemme Myrskyklaani emmekä Varjoklaani-Myrskyklaani-sekoitus. Me olemme Myrskyklaani. Säännöt ja lait ja säädökset ovat tarkoituksella olemassa ja nyt tiedämme entistäkin paremmin miksi. Ne pitävät meidät elossa, olemassa ja klaanina. Tähtiklaani tarvitsee meitä ja me sitä. Pitäkää kiinni uskollisuudestanne klaanillenne, tapahtui mitä tapahtui. Seuratkaa Soturilakia.”
Kissat katselivat toisiaan silmät suurina. Mitä he olivat epäilemään päällikönsä sanoja, joka oli juuri puhunut Tähtiklaanille? Sudenlaulu astui eteen ja Valhetähden oli pakko myöntää olevansa yllättynyt.
”Tähtiklaani ei ole puhunut kellekään kuihin, ei minulle eikä muillekaan parantajille mistään klaanista”, parantaja puhui. ”Ja nyt tiedämme miksi. Meidän on seurattava Tähtiklaanin sanaa. Meidän tulee seurata Soturilakia. Tai… tai on riski, että pian ei ole enää klaaneja.”
Kissat katsoivat klaaninsa parantajaa ja sitten taas päällikköään. Tähtiklaani oli heikentynyt. Kissat tekivät rikkeitä ja varsinkin ne, jotka tiesivät tehneensä vastoin lakeja ja Soturilakia, tunsivat varmasti piston ja syyllisyyden sisällään. Kun keskustelu laantui, Valhetähti etsi erään oppilaan kissojen joukosta.
”Tuiketassu”, Valhetähti kutsui Heinätähden entistä oppilasta. Raidallinen naaras katsahti kohti Valhetähteä. ”Sinun tulee saada uusi mestari. Olet kokenut jo kahden hienon mestarin menetyksen eikä yhdenkään oppilaan tulisi koskaan kokea vastaavaa. Tiedän sinulle sopivan mestarin.”
Tuiketassu nyökkäsi ja Valhetähti tiesi naarasoppilaan olevan varmasti allapäin siitä, että tämä oli nyt kolmas kerta, kun hän saisi uuden mestarin. Iltataival oli kuollut ja nyt Heinätähti. Seuraavan mestarin tulisi kouluttaa Tuiketassu soturiksi.
”Minä, Valhetähti, tulen toimimaan sinun mestarinasi ja saattamaan soturikoulutuksesi loppuun”, Valhetähti sanoi sitten ja hymyili rohkaisevasti oppilaalle. Sitten hän katseli koko klaania. ”Muistakaa sanani ja Tähtiklaanin viesti. Meidän on toimittava.”

Pikkuhiljaa hän laittaisi nämä kissat ruotuun eikä Soturilakia enää rikottaisi. Myrskyklaani oli se heikoin lenkki, ollut aina. Se rikkoi Soturilakia kaikista eniten ja oli täynnä puoliverisiä, klaanillene uskottomia. Kaikki klaanit olisi saatava ruotuun ja nyt kun aloitettiin Myrskyklaanista, kaikista paatuneimmasta klaanista, asiat saisivat oivan alun. Suunnitelma pääsisi alkuunsa. Pian muut klaanit seuraisivat perässä ja huomaisivat kuinka kauas ne ovat ajautuneet Tähtiklaanista. Tähtiklaani oli oiva syntipukki Valhetähdelle ja pian Myrskyklaani olisi hänen vallassaan ilman mukinoita.
Ei enää Soturilain rikkomista, ei millään tasolla. Muista klaaneista olisi hieman irrottauduttava, sillä nyt kaveerattiin vähän liian tuttavallisesti, ettei tämä enää tuntunut vain yhdeltä klaanilta. Parantajien oli sallittu saada pentuja jo liian kauan, puoliveristen pentujen oli sallittu syntyä jo liian kauan, klaanien väliset kumppanuudet oli annettu anteeksi vaikka ei saisi… kaikki jalot lait oli rikottu liian monta kertaa ja nyt ne tulisi taas nostaa esiin ja pitää niistä kiinni.
Pian klaanit olisivat taas omia itsejään, ehjiä. Pian Myrskyklaani olisi taas Myrskyklaani eikä enää halveksittu ja haukuttu hempeydestään ja Soturilaista lipsumisesta.
Uusi aika olisi alkamassa.

Ensimmäinen luku – Everyone starts from somewhere, right?

Ahopentu koetti pitää ryhtinsä ja näyttää uskottavalta kohdatessaan päällikkönsä juhlallisen katseen. Pian alkava seremonia oli jotain, jota kaikki pennut odottivat innolla, eikä vihdoin kuusi kuuta täyttänyt Ahopentu ollut poikkeus tässäkään tapauksessa. Sitä rohkeutta ja itsevarmuutta, jota soturioppilaalta vaadittiin hänellä ei kuitenkaan tuntunut olevan. Ahopentu pystyi tuntemaan jokaisen kehonsa lihaksen jäykistyvän ja huolellisesti pestyn turkin nousevan pystyyn, kun hän tajusi Kanervatähden olevan aikeissa avata suunsa. Ahopennun oli ollut vaikea saada turkkinsa näyttämään kauniin sileältä, ja hän oli päätynyt pyytämään pentujaan odottavalta Sarastuskatseelta apua, sillä tämä oli sillä hetkellä ollut ainut lähettyvillä oleva aikuinen. Kollia harmitti, että niin pitkään suittu turkki oli nyt pystyssä kuin lauma kaksijalkoja. Emo oli kutsunut kaksijalkoja pystykulkijoiksi mutta se oli kuulemma sana, jota klaanikissan ei sopinut käyttää. Ahopentu huokaisi, toivoen emonsa Suomuviiksen katselevan seremoniaa tähtiklaanista. Ahopentu havahtui viimein todellisuuteen, kun Kanervatähti avasi suunsa ja aloitti puheensa:
”Ahopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi”, naaras naukui. Ahopentu tunsi kylmien väreiden kulkevan läpi kehonsa. Hänen mielensä oli täynnä kysymyksiä, jotkut innokkaita, jotkut pelokkaita, mutta eniten häntä kiinnosti se, kuka hänen mestarinaan tulisi toimimaan. Hän tunsi jokaisen klaanin kissan jollain asteella, mutta jotkut hän tunsi vain nimeltä. Havukatseen ja Haukkahampaan hän oli tavannut klaanin kuningattaria lukuun ottamatta useimmin, sillä he kävivät usein pentutarhassa tervehtimässä siellä asuvaa perhettään. Hän piti kolleista, mutta Havukatseen viettäessä aikaa pentujensa kanssa Ahopentu ei voinut olla tuntematta pientä mustasukkaisuutta.
*Toivottavasti Havukatseesta ei tule mestariani, en jaksaisi kuunnella hänen puhuvan jatkuvasti pennuistaan*, hän ajatteli ja siirsi katseensa taas päällikköönsä.
”Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Ahotassuna. Mestariksesi tulee Lehtisydän. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa”, heti tämän kuultuaan Ahotassu käänsi katseensa kissajoukon oikealla laidalla seisovaan kolliin. Hän oli tavannut Lehtisydämen muutaman kerran ja tunnisti tämän muiden kissojen joukosta, muttei muista puhuneensa tälle koskaan. Lehtisydän vilkaisi nopeasti tulevaa oppilastaan ja käänsi katseensa sitten Kanervatähteen. Ahotassu ei ollut varma, mitä kolli ajatteli mutta toivoi, ettei tämä ollut pettynyt saadessaan juuri hänet oppilaakseen. Kanervatähti kääntyi Lehtisydämen puoleen ja avasi suunsa:
”Lehtisydän, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit oppilasaikoinasi saanut loistavaa koulutusta mestariltasi ja olen huomannut, että olet erinomainen metsästäjä ja taistelija, joka on omistautunut klaaninsa palvelemiseen. Odotan sinun välittävän taitosi ja uskollisuutesi tänään oppilastiensä aloittavalle Ahotassulle”
Ahotassu veti syvään henkeä, lähestyi sitten mestariaan ja kosketti perinteen mukaan tämän kanssa neniä. Klaanin toistaessa hänen uutta nimeään Ahotassu tunsi karvojensa nousevan vielä pahemmin pystyyn kuin aiemmin, mutta tällä kertaa se johtui ylpeydestä. Vielä hetki sitten hän olisi halunnut haudata itsensä elävältä ahdistuksesta, mutta nyt hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut seistä päällikön paikalla tuntematta aavistustakaan häpeää tai hermostuneisuutta. Kun ympärillä olevat kissat hiljenivät ja alkoivat taas jakautua Ahotassu tajusi, ettei hänellä ollut hajuakaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Normaalissa tapauksessa hän olisi kai mennyt puhumaan vanhemmilleen ja sisaruksilleen, mutta sellaisia hänellä ei ollut. Ahotassu istahti maahan ja käänsi katseensa käpäliinsä. Kaksi ylikasvanutta kynttä hankasivat epämukavasti jäätynyttä lunta vasten ja mustat tassut pistivät lumen keskellä silmään kuin kala puussa. Todellisuuteen Ahotassun palautti Lehtisydän, joka parantajanpesän lähettyviltä huudahti oppilaalleen. Ruskeankirjavan kollin häntä heilahteli hitaasti puolelta toiselle, kun hän tuijotti odottavin katsein lumessa istuvaa Ahotassua. Pentu hyppäsi pystyyn ja hölkkäsi nopeasti mestarinsa luo.
”Emme lähde tänään vielä kiertämään reviiriä tai metsästämään. Klaaninvanhimmat tarvitsevat punkkitarkastukset ja pesän sammalet täytyy vaihtaa”, Lehtisydän aloitti. Ahotassu luimisti korviaan hieman pettymyksestä muttei alkanut valittamaan asiasta, sillä hän viihtyi klaaninvanhimpien seurassa.
”Jos Harmaakorppi ja Surulintu ovat hyvällä tuulella saat ehkä tietää parantajankin työstä jotain, kun haemme sammalta ja hiirensappea heidän luotaan”
Hiirensapen maininta sai Ahotassun kuonon nyrpistymään ilman, että oppilas tätä edes itse huomasi. Hän oli kerran hiirtä syödessään saanut kokea sen karmivan hajun ja maun, kun hän oli vahingossa puhkaissut otuksen sappirakon hampaillaan. Herkkäaistiselle Ahotassulle jo pelkkä haju oli ollut niin kammottava, että se oli saanut hänet oksentamaan ulos kaiken, jonka hän oli aiemmin saanut nieltyä. Sen jälkeen hän ei hetkeen suostunut syömään ainuttakaan hiirtä, mutta lehtikadon saavuttua saapui myös päivä, jolloin muuta vaihtoehtoa ei ollut.
”Hiirensappea! Mihin minä sitä tarvitsen?!” Ahotassu protestoi. Lehtisydän pudisti päätään ja työntyi sitten parantajanpesän suuaukosta sisään vastahakoinen oppilaansa perässään.
”Hiirensappea käytetään punkkien poistoon. Se on monta kertaa parempi vaihtoehto kuin niiden pois repiminen, sillä repiessä niiden etupuoli piikkeineen jäisi nahkaan kiinni. Sapella voit tukehduttaa punkin ja saada sen irtoamaan ja kuka tietää, ehkä sillä on muutakin vaikutusta, syöväthän hiiret punkkeja”, Lehtisydän selitti.
”Ai oikeasti? Luulin, että hiiret syövät vain kasveja ja siemeniä!”
Ruskea kolli joutui taas pudistamaan päätään. Ahotassu ehti hetken pelätä, että hänen mestarinsa oli pettynyt häneen, mutta tämän tummatäpläisen kollin suu kääntyikin lempeään hymyyn. Hän vaikutti huvittuneelta.
”Sainpas minä hassun oppilaan! Sinulla on näköjään vielä paljon opittavaa, mutta sitä vartenhan minä tässä olen”, Lehtisydän naukui yllättävän iloisen kuuloisena. Kollin hyväntuulinen olemus sai Ahotassun hämilleen, sillä hän oli odottanut joutuvansa kuuntelemaan jonkinlaisen saarnan oppilaan velvollisuuksista, tai vähintäänkin tulevansa torutuksi.
*Voi, toivottavasti minäkin osaan olla yhtä lempeä sitten, jos joskus saan oman oppilaan*

Tikku, jota Ahotassun oli tarkoitus käyttää apunaan punkkien poistossa ei ollut helppokäyttöinen. Hän oli kerran kokeillut kävellä takajaloillaan kaksijalkojen tavoin, eikä sekään ollut yhtä vaikeaa! Ahotassu oli luullut, että klaaninvanhimpien hoitaminen olisi tarkoittanut sitä, että hän olisi saanut kuunnella tarinoita ja jutella vanhusten kanssa sotureista, jotka olivat ennen hänen elämäänsä palvelleet klaania, hoitaen samalla tylsiä askareita, jotka eivät vaatineet erityisen paljon taitoa tai keskittymistä, mutta hän ei ollut päässyt edes punkkien poistossa vielä alkuun. Hän kirosi hiljaa tikkua, jonka kanssa hän joutui taiteilemaan ja rukoili Tähtiklaania avukseen, vaikka tiesikin, että he tuskin vastaisivat. Hän oli kaivanut Pihlajakynnen turkista esiin valtavan punkin ja tiesi, että se tarvitsisi poiston niin pian kuin mahdollista, mutta typerä keppi ei tuntunut antavan periksi.
”Noniin, eikö voisi jo onnistua……”
Vihdoin Ahotassu sai keppinsä pysymään otteessaan ja helpottuneena hän kastoi sen päässä olevan sammaleen hiirensappeen alkaen sitten töihin. Sapen hajuun kesti hetken tottua ja kolli haparoi vielä jonkin aikaa kepin kanssa, mutta kun punkkien poisto alkoi sujua, se osoittautuikin varsin rennoksi puuhaksi. Ahotassu ei onnekseen joutunut poistamaan yhtä ainutta punkkia äkkipikaiselta Keltaturkilta, eikä Käärmekallolla tai Pihlajakynnelläkään ollut montaa turkissaan. Petisammaleiden vaihto oli raskaampaa, sillä kuljetettavaa sammalta oli paljon ja vanhasta sammalesta piti hankkiutua kunnolla eroon, sillä ne haisivat ja olivat täynnä punkkeja ja muita pienotuksia. Kiitosta työstään Ahotassu ei saanut, koska sammaleiden vaihto oli kestänyt sen verran kauan, ettei aurinkokaan ollut enää näkyvissä ja klaaninvanhimmat olivat kaikki väsyneitä ja äkäisiä. Uupuneena Ahotassu asteli Lehtisydämen luo, joka istui aukiolla sen kohdan vieressä, jossa yleensä oli kasa klaanin ruokkimiseksi tapettuja eläimiä. Ahotassu luimisti korviaan tajutessaan, ettei ollut syönyt koko päivänä mitään. Näläntunne iski kuin salama, kun hän huomasi tuoresaaliskasan olevan yhtä tyhjän kanssa.
”Jouduit tekemään pitkän päivän heti oppilaaksi tultuasi”, Lehtisydän naukui myötätuntoisena ja paljasti tassujensa takaa laihan variksen.
”Anteeksi. Tämä oli ainut, mitä sain sinulle säästettyä”, hän sanoi, nousten sitten ylös. Hänkin vaikutti väsyneeltä, ja Ahotassu tunsi omatuntonsa kolkuttavan. *Ei sinun olisi tarvinnut…*
”Kiitos”, Ahotassu naukui tuntien hieman syyllisyyttä. Lehtisydämen kävellessä soturien pesälle hän kuitenkin iski kiitollisena hampaansa ruokaan, jonka mestariltaan oli saanut. Hän hädin tuskin sai lintunsa syötyä, ennen kuin uupumus valtasi hänet ja hän nukahti keskelle leiriä.

Auringonvalon punertavat pilvet heijastuivat veden pinnasta, kun Ahotassu asteli pitkin veden yli kurkottavia, paksuja oksia. Kauniin värikäs taivas loisti violetin, punaisen, sinisen ja valkoisen eri sävyissä ja tuntui kutsuvan luokseen. Ahotassu olisi halunnut hypätä ja juosta syleilemään aurinkoa mutta tiesi, että hän putoaisi veteen, jos irrottaisi otteensa oksista. Hän käänsi katseensa alas. Vesi oli niin kirkasta, että hän saattoi nähdä miltei sen pohjaan asti: pinnan tuolla puolen oli kallioiden ja luolien koristama maailma, jota asuttivat suuret kalat ja omituisen näköiset kasvit. Vedenalainen maailmakin oli houkuttelevan näköinen, mutta Ahotassu ei pitänyt turkkinsa kastelemisesta tai hukkumisen konseptista, joten hän päätti jatkaa oksia pitkin matkaamista. Vesialue tuntui olevan loputon, eikä maata näkynyt missään. Taakse katsoessaan Ahotassu ei kyennyt näkemään puuta, josta oksat saivat alkunsa. Välillä hän hypähti oksalta toiselle, välillä hän käveli yhtä oksaa pitkin pidempään. Kun hän oli nähnyt auringon laskevan ja nousevan kuusikymmentäyksi kertaa oksat jakautuivat kahteen suuntaan. Nyt olisi päätettävä, kumpaan suuntaan hän jatkaisi kulkuaan. Oikealla puolella näkyi kaukaisuudessa maata, mutta sen yllä olivat synkät myrskypilvet, jotka sylkivät salamoita ja heiluttivat vahvanoloisia puita kuin havunneulasia. Vasen puoli näytti jatkuvan yhtä pitkään, kuin tähänastinen polku, mutta sen oksat painuivat pikkuhiljaa alemmas kohti merta. Ahotassu istui hetkeksi, kääntäen katseensa taivaalle. Se oli nyt pilvetön ja kovin väritön, mutta kuu ja tähdet olivat silti ennallaan. Hän sulki silmänsä ja kysyi itseltään, mitä tehdä. Vastausta ei kuulunut. Ennen kuin hän sitä edes huomasi, hän oli jo ilmassa oksalta loikanneena ja syöksymässä kohti vettä. Hän käpertyi keräksi suojaten kasvojaan tassuillaan ja loputtomalta tuntuvan pudotuksen jälkeen upposi lämpimään veteen. Hän upposi syvemmälle ja syvemmälle ja vesi alkoi muuttua kylmäksi, mutta hän ei hukkunut. Hän avasi silmänsä ja levitti raajansa, ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt mitään. Ahotassu oli hetken pelkässä kylmyydessä eikä voinut asialle mitään, mutta pian jostain alkoi kuulua etäistä puhetta. Hän ei saanut sanoista selvää. Oliko hän kuolemassa? Ehkä Tähtiklaani tai Synkkä metsä kutsui häntä. Hän sulki silmänsä uudelleen ja keskittyi ääniin. Ne alkoivat pikkuhiljaa seljetä, ja puhujan ääni tuntui oudon tutulta.
”Ahotassu. Ahotassu!”
Ahotassu räväytti silmänsä auki ja tuli harmaan kuonon tervehtimäksi. Hän ponnahti pystyyn säikähdyksestä ja alkoi vilkuilla ympärilleen. Harmaa kuono oli ollut Surulinnun, ja hän oli parantajanpesässä. Hetken hämmennyksen jälkeen Ahotassu muisti nukahtaneensa keskelle lumista leiriä. Surulintu oli varmaan ajatellut, että hän oli paleltumassa kuoliaaksi.
”Hyvänen aika, heräsithän sinä! Pelkäsin jo sinun vaipuneen koomaan!” valkojuovainen naaras kehräsi. *Koomaan?* Ahotassu ei ollut koskaan kuullut moista termiä. Nyt hieman rauhoittuneena Ahotassu istahti alas ja raapi hiljaa maata vasemmalla etukäpälällään. Hänen oli tosiaan ollut kylmä. Kun unen tapahtumat olivat hetken saaneet kirkkaina vilistä Ahotassun mielessä hän keräsi rohkeutensa ja päätti kertoa siitä edessään seisovalle parantajalle.
”Öh… anteeksi. Olin eilen niin uuvuksissa, etten pystynyt pitää itseäni enää hereillä sen jälkeen, kun olin saanut kaiken tekemisen jälkeen syötyä”, Ahotassu epäröi vielä hetken.
”Näin outoa unta…” hän yritti aloittaa. Surulintu oli jo siirtänyt huomionsa yrtteihin, joita hän nyt lajitteli noin ketunmitan päässä Ahotassusta. Naaras ei vienyt katsettaan pois yrteistä, mutta hänen korvansa värähtivät hieman.
”Kerro toki lisää”, hän naukui. Ahotassu nielaisi ja alkoi sitten selittämään untaan, aloittaen sen värimaailmasta ja siirtyen sitten loputtomaan oksatiehen ja risteykseen, päättäen kertomuksensa lopuksi hyppyyn ja kylmään pimeyteen. Surulaulu oli hetken hiljaa ja heilautti sitten nopeasti häntäänsä kuin ilmaisten, että hän oli tullut jonkinlaiseen tulokseen.
”Tuolla sinun unellasi tuskin on sen suurempaa merkitystä. Kuusikymmentäyksi auringonnousua on noin kaksi kuuta. Arvelen, että jos unesi sattuu olemaan jonkinmoinen enne se luultavasti tarkoittaa vain sitä, että joudut kahden kuun jälkeen valitsemaan kahden epämiellyttävän vaihtoehdon väliltä”, naaras selitti. Ahotassu huokaisi helpotuksesta. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei hänelle mitään merkittävää sattuisi. Kiitettyään Surulintua Ahotassu poistui ulos leiriin hyvillä mielin ja veti sitten syvään henkeä valmistautuakseen tulevaan päivään. Aurinko ei ollut vielä täysin noussut ja aamupartio oli juuri lähdössä. Se oli tänään varsin suuri, kymmenen soturin ja muutaman oppilaan kokoinen. Ahotassu päätti olla ajattelematta partion kokoa liikaa ja katsella sen sijaan ympärilleen siinä toivossa, että hän näkisi mestarinsa jossain. Lehtisydäntä ei kuitenkaan näkynyt missään. Hän hölkkäsi Ampiaispilven luo, sillä tämä oli lähimpänä oleva soturi.
”Huomenta, Ampiaispilvi! Oletko nähnyt Lehtisydäntä?”
Naaras käänsi katseensa Ahotassuun yllättyneen näköisenä. Aamuaurinko sai hänen punertavan turkkinsa näyttämään vaaleankeltaisten juovien kanssa roihuavilta liekeiltä, ja hänen keltaiset silmänsä tuntuivat hehkuvan lämpöä. Ahotassun mielestä tämä oli kaunista.
”Ai Lehtisydäntä? Hän nukkuu kai vielä, hän käytti eilen melkein koko sen ajan metsästykseen, jonka sinä käytit klaaninvanhimpia hoitaen”, naaras naukui.
”Sait kyllä oivan mestarin, toivottavasti sinustakin tulee yhtä etevä, kuin Lehtisydämestä”
Ahotassu kehräsi. Hänestä oli mukava nähdä, että klaanissa oli muitakin, jotka tajusivat, kuinka hieno kissa hänen mestarinsa oli. Ahotassua tosin hieman hävetti, että hänellä oli kulunut niin paljon aikaa klaaninvanhimpien asioiden hoitamiseen, ettei hän ollut voinut auttaa mestariaan metsästämisessä. Tosin hän olisi varmaan ollut enemmän tiellä kuin avuksi, ensikertalainen kun oli. Voimakas isku selkään sai Ahotassun pian pois ajatuksistaan ja kaatumaan maahan. Hänen yllään makasi nyt harmaa karvakasa, josta Ahotassu ei kyennyt erottaa muuta, kuin hänen naamaansa painavan mustan tassun. Kasa hyppäsi pian pois Ahotassun päältä niin, että tämä pääsi taas pystyyn.
”Onko pakko hyppiä päälle?” Ahotassu kysyi närkästyneenä nyt edessään seisovalta, harmaankirjavalta kollilta. Hänet kaatanut kissa oli ollut Sysitassu, joka näytti olevan jo energiaa täynnä vaikkei aurinkokaan ollut vielä kokonaan näkyvissä.
”Anteeksi! Olin vain innoissani, kun näin sinut. Valosydän sanoi, että harjoittelisimme tänään yhdessä!” Kolli pahoitteli. Ahotassu tuijotti vanhempaa oppilasta hetken hämmentyneenä ja siirsi katseensa sitten tämän takaa lähestyvään naaraaseen. Naaraan ilme oli lempeä, mutta enemmän Ahotassun huomion kiinnitti tämän kolmiväriset kasvot. Kissa oli hännänympärystää, päätä ja korvia lukuun ottamatta kokonaan valkoinen, ja Ahotassusta se teki Valosydämestä kivan näköisen. Ahotassu käänsi katseensa nyt auringossa paistattelevaan Ampiaispilveen, jonka turkkia hän oli aiemmin katsellut. *Lehtisydän on silti nätein*, hän päätti. *Ja paras!*
”Olimme eilen Lehtisydämen apuna metsästämässä ja sovimme, että saisitte Sysitassun kanssa harjoitella tänään yhdessä taistelemista”, naaras selitti. Nyt Ahotassu ymmärsi, miksi Sysitassu oli ollut niin innoissaan. Hän tunsi häntänsä jo vapisevan innosta, mutta se vapina loppui pian, kun Valosydän jatkoi puhumista:
”Ensin kierrämme kuitenkin reviirin rajat, sillä tämä on ensimmäinen kertasi leirin ulkopuolella”
Ahotassu laski päänsä hieman pettyneenä ja kiersi häntänsä jalkojensa ympäri. Hän olisi halunnut päästä heti näyttämään pentutarhassa Raitapennun ja Apilapennun kanssa hiotut liikkeensä.
”Emmehän me sitten ehdi tapella yhtään!” Sysitassu vastusti, mutta sai vastaukseksi vain huvittuneen huokaisun mestariltaan.
”Kyllä me rajat ennen auringonhuippua saamme kierrettyä, jos heti lähdemme”, kuului jonkun ääni etäämmältä. Ahotassu hypähti ympäri tietäen heti, kenelle ääni kuului.
”Lehtisydän!”
”Anteeksi, että odotutin”, täplikäs kolli pyysi hölkäten pikaisesti aukiolla seisovan ryhmän luo.
”No, mennäänkö?”
Valosydän kysymykseen nyökkäyksellä ja viittoi sitten hännällään oppilastaan seuraamaan, Lehtisydän käveli Sysitassun perässä ja Ahotassu seurasi. Ahotassua jännitti, sillä tämä oli hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella. Huomio kiinnittyi kuitenkin pian jännityksestä karhunvatukkapensaiden piikkeihin, jotka hiersivät inhottavasti vasten Ahotassun turkkia. Tähänkin oli kai totuttava. Kun Ahotassu viimein tunsi turkkinsa vapautuvan piikkiseinien otteista, tunne oli ihana. Vielä ihanamman siitä teki se, mitä hän näki seuraavaksi: korkeat puut kohosivat taivaisiin hänen jokaisella puolellaan ja niitä tuntui olevan loputtomiin. Tai niin tuntui ainakin siihen asti, kun hän näki jotain sinistä häämöttävän kaukana. Lehtisydän ja Valosydän suuntasivat kuitenkin toiseen suuntaan ja pian he saapuivatkin leveän hiekkaisen polun varrelle, jonka toiselta puolelta leijaili vielä hiirensappeakin oksettavampi haju.
”Tähtiklaanin tähden, hyi mikä haju!” Ahotassu huudahti. Hän kuuli lehtisydämen naurahtavan.
”Osaatko sanoa, mikä tuo haju on?” hän kysyi oppilaaltaan huvittuneena. Ahotassu pudisti päätään nyrpistäen samalla nenäänsä, kuin yrittäen estää löyhkän saastuttamaa ilmaa ajautumasta hengityskanaviinsa.
”En, enkä ole varma haluanko edes tietää”
”Tuo on Myrskyklaanin haju!” Sysitassu huudahti. Ahotassu aukaisi suunsa järkyttyneenä ja luimisti korviaan. Tuntui melkein loukkaavalta ajatella, että voisi olla olemassa kissoja, jotka haisisivat niin pahalta. Vielä tätäkin järkyttyneemmäksi Ahotassun teki hänen mestarinsa nyökkäys.
”Aivan oikein. Tämä tie tässä on vanha ukkospolku, ja sen tuolla puolen on Myrskyklaanin reviiri. Tämä polku toimii Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reviirien rajana”, Lehtisydän selitti. Ahotassu jatkoi korviensa luimistelua ja yritti olla ajattelematta, millaiselta noin pahalta haisevat kissat voisivat näyttää.
”Emme aio tänään kulkea koko ukkospolkua reunustavaa rajaa, sillä se näkyy melko selkeästi”, Valosydän selitti, ja lähti johdattamaan joukkoa polun reunaa pitkin siihen suuntaan, missä Ahotassu oli ensiksi ulos leiristä astuessaan nähnyt sinistä.
”Suunnataan seuraavaksi lammelle, sillä se on tästä lähimpänä”
Jatkuvasti ympärilleen vilkuillen Ahotassu seurasi kissajoukon perässä, kunnes hän Valosydämen tekemän äkkipysähdyksen takia törmäsi Sysitassuun. Hän oli ärähtää edessään seisovalle kollille, mutta nähdessään lammen hän ei lumoutuneena voinut kuin huokaista mielissään. Näky oli kaunis.
”Tämä siis on lampi!” Ahotassu huoahti innoissaan. Lehtisydän nyökkäsi tyytyväisenä ja osoitti sitten hännällään lammen vasemmalle puolelle.
”Näetkö tuon kauempana olevan puron, Ahotassu?”
Ahotassu joutui siristämään silmiään hieman, mutta nyökkäsi sitten. Puron toiselle puolelle jäi metsää ja yksi iso, nurmen peittämä kukkula ja sen toisella puolella ei muuta kuin nurminummea ja kukkuloita ollutkaan. Jossain vaiheessa kukkulat tasaantuivat, ja maa näytti pysyvän melko tasaisena jokeen asti. Sen jälkeen maa oli taas tasaista johonkin outoon rakennelmaan asti, ja sitten oli samanlaista metsää, mitä Ahotassu oli oman klaaninsa reviirillä nähnyt siihen asti.
”Tuo puro toimii Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirien rajana. Myrskyklaanin kissat elävät lehtimetsässä ja pyydystävät lähinnä erilaisia jyrsijöitä ja lintuja, kun taas Tuuliklaanilaiset juoksevat paljaalla nummella pyydystäen jäniksiä. Kukkuloiden tasaantuessa alue vaihtuu Taivasklaanin reviiriksi, ja tasaisen alueen keskellä oleva rämeikkö toimii Taivasklaanin ja Jokiklaanin reviirien rajana. Jokiklaanin reviirillä sijaitsevalla saarella pidetään klaanien yhteiset kokoontumiset. Jokiklaanin reviiriin kuuluu vielä kaksijalkojen viherlehtipaikka, jossa kaksijalat viettävät aikaa kalastaen ja asuen oudonnäköisissä, vihreissä perissä viherlehden aikaan, ja sen tämänpuoleinen alue kuuluu Varjoklaanille”, Lehtisydän selitti. Ahotassu olisi mielellään arvaillut, mille klaaneille mitkäkin alueet kuuluivat ja missä minkäkin klaanin rajat olivat, mutta Lehtisydän kai halusi saada rajakiertueen mahdollisimman pian pois alta Sysitassun ja Ahotassun tappeluinnokkuuden takia.
”Entäs sitten tämä järvi?” Ahotassu aloitti.
”Kenelle se kuuluu?”
Lehtisydän nyökkäsi tyytyväisen näköisenä, mutta kysymykseen vastasikin Valosydän:
”Asiallinen kysymys, Ahotassu. Järvi ei ole minkään klaanin yksinomistuksessa, se kuuluu kaikille”
Ahotassu kuittasi nyökkäämällä, ja nelikko lähti sitten kulkemaan järvenrantaa pitkin oikealle, kunnes saapuivat Ahotassun aiemmin huomaamalle rakennelmalle.
”Tämä on kai se kaksijalkojen viherlehtipaikka?” hän kysyi, saaden vastauksekseen hyväksyvän nyökkäyksen. Hieman etäämmältä kantautui samanlainen kuvottava haju, kuin Varjoklaanin Myrskyklaanista erottavan ukkospolun takaa, mutta tällä kertaa hajussa oli mukana kalan ja märän kissan haju. Haju oli yllättävän samanlainen, kuin Myrskyklaanin löyhkä. Se hämmensi Ahotassua hieman.
”Miksi Myrskyklaani ja Jokiklaani haisevat niin samanlaiselta?” hän rohkeni kysyä. Sysitassu tuijotti häntä hämmentyneenä.
”Minusta ne vain molemmat haisevat pahalta!”
Lehtisydän väräytti korviaan ja vastasi oppilaansa kysymykseen:
”Ehkä se johtuu siitä, että Myrskyklaani ja Jokiklaani jakoivat rajan vanhalla reviirillä”
Ahotassu oli hetken hämmentynyt, mutta muisti sitten hänen emonsa joskus kertoman tarinan metsästä, jossa klaanit olivat aikoinaan eläneet. Hän oli luullut sen olevan pelkkä äidin keksimä iltasatu, mutta kaipa siinä jotain totuutta oli. Nelikko kulki vielä hetken pitkin Jokiklaanin rajaa ja suuntasi sitten syvemmälle metsään pysähtyen viimein lumen peittämälle aukealle, jossa oli vähemmän puita. Nälkä kurni jo Ahotassun vatsassa, eikä Sysitassun tilanne näyttänyt olevan yhtään sen parempi, jos kollin vatsan pitämiltä ääniltä kysyttiin.
”Levätään tässä hetki. Tassunne ovat varmasti jo kävelystä väsyneet, voimme aloittaa taisteluharjoitukset vähän myöhemmin, kun ei aurinkokaan ole vielä korkeimmillaan”, Valosydän selitti. Tämän kuullessaan Ahotassu rojahti pehmeälle lumelle kuin ruumis ja päästi pitkän helpotuksenhuokaisun. Hän tunsi Sysitassun painautuvan viereensä ja vilautti tälle kysyvän katseen.
”Vierekkäin on lämpimämpi”, harmaankirjava kolli tokaisi ja painoi päänsä maahan. Sysitassu oli ollut oikeassa. Toisen kissan lämpö tuntui mukavalta, ja pian Ahotassu nukahti kehrääväksi kasaksi ikätoverinsa viereen.

Kun Ahotassu viimein tuli mestarinsa herättämäksi, tunsi hän olonsa jo paljon paremmaksi, vaikka olisikin mielellään vielä nukkunut. Hän oli nähnyt unta ketun kokoisesta fasaanista, jonka hän oli pyydystänyt ja tuonut klaanilleen syötäväksi. Kanervatähti oli ollut niin mielissään, että teki hänestä heti soturin ja kaikki olivat hurranneet hänen nimeään aivan niin kuin oppilasseremonian aikana. Ahotassu venytteli hetken ja hypähti sitten näyttääkseen olevansa valmis harjoittelemaan. Hän oli edelleen nälkäinen, mutta päivänokosten jälkeen hänellä oli virtaa kuin iltavillillä pennulla. Sysitassu kyyristeli jo hänen edessään valmiina hyppäämään, ja Ahotassu otti pian oman hyökkäysasentonsa. Lehtisydän ja Valosydän istuivat hieman taaempana katselemassa. Ainut ohje, jonka oppilaat olivat mestareilta saaneet, oli olla käyttämättä kynsiä ja purematta kovaa. Ennen kuin Ahotassu edes sitä tajusi, hän oli jo Sysitassun alla selkä vasten maata. Harmaa kolli oli Ahotassua kokeneempi ja saanut taisteluopetusta ennenkin, joten Ahotassu oli ollut alakynnessä jo ennen, kuin taistelu oli edes alkanut. Ahotassu potki paniikissa Sysitassun vatsaa, kun tämä piti hellästi mutta navakasti hänen kurkustaan kiinni.
”Jos olisit oikea vihollinen minä nostaisin sinut ylös ja paiskaisin maahan uudelleen ja uudelleen, mutta olet Varjoklaanin oppilas aivan kuin minäkin, eikä sinulla ole aiempaa harjoittelukokemusta, joten pysyn tässä asennossa ja annan sinun yrittää päästä otteestani irti”, Sysitassu selitti. Hänen puheestaan hädin tuskin sai selvää, sillä osa siitä joutui Ahotassun turkin vaimentamaksi mutta Ahotassu ymmärsi tarpeeksi loukkaantuakseen siitä, että harmaa kolli ei ottanut häntä vakavissaan. Ahotassu nappasi otteeseensa Sysitassun korvan, sillä se oli hänen suutaan lähimpänä ja hetken miettimisen jälkeen työnsi vasemman etutassunsa kollin silmää vasten.
”Ei onnistu. Oikeassa tappelussa ehkä toimisi, jos raapaisisit vihollisen silmän puhki, mutta nyt et voi tehdä sitä, joten joudut keksiä jonkin muun strategian”, Sysitassu selitti. Hetken rimpuilun jälkeen Ahotassu potkaisi vastustajansa vatsaa niin kovaa, kuin pystyi, mutta tämä sai harmaan kollin hädin tuskin hievahtamaan.
”Olet liian heikko!”
Tämäkös sai Ahotassun suuttumaan niin, että hän kokosi kaiken voimansa jalkoihinsa ja kaikin voimin heitti itsensä toisinpäin Sysitassu mukanaan. Heitto oli heikko, mutta se oli tarpeeksi saamaan Sysitassun irrottamaan hampaansa. Sysitassu myhäili tyytyväisenä ja kiemurteli pois Ahotassun alta samalla, kun tämä huohotti väsyneenä kaikesta rimpuilusta.
”Noin sitä pitää!” kolli kehui. Närkästyneenä Sysitassun hyysäämisestä Ahotassu hyppäsi väsymyksensä unohtaen välittömästi vieressään seisovan kissan kimppuun tarraten tähän koko kehollaan ja kaataen tämän taas maahan. Sysitassu otti tällä kertaa Ahotassua kiinni niskasta, ja repi hänet irti nousten samalla pystyyn ja heittäen hänet sitten lumeen. Kirkuen Ahotassu nousi ylös ja juoksi ikätoveriaan kohti hyökäten taas koko painollaan. Hän oli saanut lunta silmiinsä ja se kirveli inhottavasti, suututtaen jo valmiiksi vihaisen Ahotassun vielä kovemmin. Hänen hyökkäyksensä tuli kuitenkin väistetyksi, ja hän törmäsi pää edellä Sysitassun takana olleeseen puuhun, lysähtäen sitten maahan. Iskusta pökerryksissään hän nousi ylös ja yritti vielä sännätä Sysitassun kimppuun mutta lysähti sitten maahan.
”Tähtiklaani sentään…” hän mutisi, ennen kuin pyörtyi kokonaan.

Herätessään Ahotassu oli taas parantajan luona, mutta tällä kertaa häntä hoitikin ärtyneen näköinen Harmaakorppi. Ahotassu hymyili parantajalle hieman nolona tajutessaan, miksi hän oli jo toista kertaa saman päivän aikana parantajan juttusilla. Hänen koko kehoaan särki, mutta se tuntui lähinnä väsymyssäryltä. Hän olisi halunnut vain ruveta uudestaan nukkumaan, mutta tiesi olevansa selityksen velkaa Harmaakorpille.
”Törmäsit kuulemma puuhun ja pökerryit”, parantaja naukui huvittuneen kuuloisena. Ahotassu luimisti korviaan ja nyökkäsi.
”Yritin taisteluharjoituksessa hyökätä Sysitassun kimppuun, mutta olin varomaton ja törmäsinkin puuhun, kun Sysitassu väisti”, Ahotassu selitti häpeillen. Hän ei viitsinyt katsoa parantajaa silmiin, joten hän päätti pitää katseensa maassa. Harmaakorppi nyökkäsi huokaisten.
”Aurinko laski jo jonkin aikaa sitten. Sinun olisi kai paras mennä ikätovereidesi luo nukkumaan. Leirin keskellä nukkumisen sijaan, tiedäthän”
Ahotassu nyökkäsi nolostuneena. Tiesikö koko klaani hänen ulos nukahtamisestaan? Entä hänen kamalista epäonnistumisistaan tappelua harjoitellessa? Ahotassu tepasteli pää alas painuneena leirin halki oppilaiden pesälle ja asettui sitten makuulle vielä valveilla olevan Sysitassun viereen.
”Joko rauhoituit?” kolli härnäsi. Ahotassu laski päänsä hänen kyljelleen ja sulki silmänsä.
”Joo, anteeksi siitä kun hermostuin”

// Huh, muutama tunti ennen deadlinea! <:'D Toivottavasti ei haittaa, että käytin Valosydäntä tässä tarinassa, huomasin sen olevan Sysitassun mestari vasta kun olin lisännyt Sysitassun tarinaan, enkä jaksanut enää vaihtaa hahmoa, jonka lisään tarinaan :')

luku 8.

Fighting to hold on

Pimeyssielu ei tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Hän oli jäänyt kolmestaan kahden pentunsa kanssa, kun oli antanut kaksi muuta pentuaan pois Myrskyklaaniin. Se sattui naarasta enemmän kuin mikään ja hän ajatteli pentujaan joka hetki. Mutta hänellä täytyi olla suunnitelma, suunnitelma pelastaa pennut. Suunnitelma pelastaa heidät kaikki.

Hän oli lähteny klaanien alueelta, kun oli kokenut, ettei kokisi oloaan enään turvalliseksi klaanien reviirien sisällä. Kauempana hän sai olla.. yksin ja vapaa lähtemään ja tulemaan minne ikinä tahtoi. Ainoastaan Vesipennun ja Loiskepennun pienet maukumiset ja vikinät saivat naaraan emonluonteen esiin ja palaamaan häne paikoilleen. Pennut tarvitsivat emoaan ja Pimeyssielu tarvitsi pentujaan. Hänen ainoita syytä olla jossain paikassa paikoillaan, mutta vaisto sai vaaleanruskean naaraan liikkeelle uudestaan ja uudestaan.

Erakko oli löytänyt kaatuneen puun, johon oli rakentanut pesänsä. Naaras oli loukannut tassunsa jänisjahdissa, joten hän oli joutunut pysymään paikoillaan muutaman päivän. Kuitenkin, kun tassu tuntui olevan taas kunnossa, hän oli lähtenyt lähelle Tuuliklaanin reviiriä, paikassa, jossa he olivat joskus olleet Kaaosmyrskyn ja Vesikauhun kanssa. Jos hän oli jotain oppinut Vesikauhulta, se oli se, että missään ei kannattaisi yöpyä pidempiä aikoja, ellei ollut aivan pakko.

Pimeyssielu ei ollut suunnitellut reittiään tarkasti. Se oli ollut virhe, sillä Pimeyssielu tunnisti hajun nopeammin kuin koskaan. Hän oli nähnyt, kun Kaaosmyrsky ja Vesikauhu olivat olleet tällä alueella. Hänen täytyi kiertää heidät ja päästä kaksikon eteen. Hän ei voinut jäädä kiinni nyt, kun hänellä oli kaksi pentua mukana. Hän ei halunnut, että pennuille kävisi mitään, tai myöskään sitä, että pennut jäisivät orvoiksi.
“Kaaosmyrsky?” Pimeyssielu kysyi laskien Loiskepentu jalkojensa väliin. Pieni pentu katsoi uhmakkaasti eteenpäin, kohti isäänsä. Pimeyssielu ei voinut uskoa silmiään. Niin pitkän ajan jälkeen, hänen sydämensä ajoi hänet tänne. Myrskykaaoksen luokse.Ehkä kohtalolla oli sittenkin tekemistä tämän kanssa?

Pimeyssielu oli kuitenki jäänyt pentujen kanssa Vesikauhun ja Kaaosmyrskyn luokse.

Päivien kuluessa, kun Pimeyssielu oli tarkkaillut pentujensa leikkiä, hän oli huomannut Vesipennun olevan erityinen. Tai no, niin emot aina ajattelivat. Mutta tällä kertaa hän tiesi totuuden, että Vesipentu oli erityislaatuinen, eikä… voinut jäädä heidän luokseen. Varsinkaan, kun Vesipentu katseli Vesikauhulta mallia, kuinka…toimia elämässä. EIkä Pimeyssielu ollut hyväksynyt sitä itselleen, eikä aikoisi hyväksyä sitä pentunsa kasvattamiseen.

Lisäksi välillä..ajatus Vesikauhusta kahden pennun kanssa pelotti. mUtta silloin tällöin, hän saattoi nähdä Vesikauhun ilmeessä jotain.. kiinnostusta Vesipentua kohtaan. Sitä hän ei hyväksynyt valitettavasti ja tunne vahvistui, mitä enemmän Vesikauhu kiinnostui Hänen näköisestä pennusta. Se johtui siitä, että hän koki Vesipennun olevan…erikoinen. Pimeyssielu oli miettinyt kauan, miten kuvailisi pentua. Mutta, eräänä kertana, kun hän oli ollut surullinen, oli Vesipennun mielentila muuttunut nollasta sataan. Ja silloin Pimeyssielu tiesi, että pentu pitäisi saada… turvaan.

Ja Pimeyssielu tiesi, että olisi parempi olla monessa paikassa, ettei kävisi mitään. Asia musersi hänet joka ilta, kun hän katseli kahta nukkuvaa pentua. Silloin Pimeyssielu tiesi sen, mitä tekisi. Ja hän itki sinä yönä enemmän kuin koskaan.

Seuraavana yönä naaras oli herättänyt Vesipennun unesta. Vesipentu oli ollut sinä yönä.. erikoinen. Mutta milloin hänen, pieni, rakas pentu ei olisi ollutkaan erikoinen? Naaras oli miettinyt, kun oli sanonut Vesipennulle, että he menisivät pois.

Pimeyssielu oli saattanut pentunsa lähelle rajaa, mutta ei niin lähelle, että hänet voitaisiin haistaa. Se olisi riski kaikille, jotka saisivat tietää asiasta. Joten hän lähetti Vesipennun matkaan. Vesipentu ei ollut ymmärtänyt, mitä tulisi tapahtumaan. Mutta Pimeyssielu tiesi, että tämä oli merkki.. joltain suuremmalta. Suuremmalta tahdolta, joka tahtoisi saattaa Vesipennun turvaan. Ehkä se oli.. Tähtiklaani? Ehkä Tähtiklaani halusi rangaista Pimeyssielua, ottamalla hänen ainutlaatuisen pennun häneltä pois? Mutta siitä asiasta naaras oli varma. Pimeysselu toteuttaisi sen tahdon, joka huuti hänen turkissaan ja ytimissään.
“Olenko tehnyt jotain väärin?” Vesipentu oli ihmetellyt. Pimeyssielu puri hammastaan yhteen, jotta ei olisi perunut kaikkea sitä, mitä oli suunnitellut. Hänen täytyi… jatkaa.
“Et tietenkään ole! Minä rakastan sinua ja juuri sen takia minun täytyy tehdä tämä. En haluaisi päästää sinua menemään, mutta sinun kohtalosi on Jokiklaanissa. Tunnen sen sisimmässäni. Sinä- sinun on parempi olla täällä kuin kulkurina”, Pimeyssielu sanoi nopeasti. Hän purskahtaisi pian itkuun. Mutta naaras tiesi, että tämä olisi kohta ohitse. Kunhan vain..Vesipentu menisi. Pimeyssielu kertoi pennulleen, kuinka paljon rakastikaa tuota, pientä, erikoista pentuaan. Vesipentu sanoi olevansa valmis. Pimeyssielu katsoi pentuaan tarkkaan, painaen kaiken mieleensä, jotta voisi ajatella rakasta poikaansa myöhemminkin. Pimeyssielu henkäisi syvään, painaen kyntensä pitkälle lumeen tuskasta. Hän oli puskenut poikaansa kuonoon omalla kuonollaan ja sanonut heipat.
“Rakastan sinua. Tulemme vielä näkemään, olen varma siitä. Seuraa sydäntäsi äläkä anna muiden hämärtää todellista itseäsi.” Pimeyssielu katsoi, kun hänen poikansa lähti. Pimeyssielu kääntyi ja poistui niin nopeasti, kuin oli mahdollista. Hän kuuli, kun Vesipentu kuiskasi jotain, mutta ei saanut selvää. Se musersi hänet.

Pimeyssielu ei kääntynyt katsomaan. Hänen piti jatkaa, kaikkien hyväksi.

Muut olivat kyllä ihmetelleet, minne Vesipentu oli hävinnyt, mutta Pimeyssielu ei ollut kertonut sitä. Naaras oli täynnä vihaa ja suurta surua. Kaaosmyrsky oli käpertynyt lähelle häntä, jotta kolli voisi lohduttaa häntä. He olivat olleet paljon hiljaa, mutta Kaaosmyrsky ymmärsi Pimeyssielun tuskan omalla tavallaan ja lohduttanut häntä sanoillaan.

“Sama taivas, samat tähdet.”

Sen Pimeyssielu oli tiennyt, mutta kollin sanat rauhoittivat häntä.

Mutta ennen nukahtamista, Pimeyssielu ajatteli pentuaan, joka näytti aivan heidän kasvatti-isältään. Pimeyssielu tiesi, että hän voisi tavata Vesipennun milloin vain. Mutta tällä hetkellä Vesipentu oli turvassa Jokiklaanissa. He tapaisivat vielä joskus.

//halusin kirjottaa tapahtumia pimeyden näkökulmasta >:3

Yhdeksäs luku - Feel something?

Uniyö oli tuttuun tapaansa tavannut Viiman joka kolmas yö. He puhuivat, nauroivat ja jakoivat kuulumisiaan. He rauhoittivat toisiaan ja samalla jotenkin antoivat omanlaista energiaa toisilleen. Nykyisin Uniyö jopa odotti näitä öisiä hetkiä, jotka sai jakaa Viiman kanssa.
Uniyö oli ollut kuitenkin hieman etäinen, mutta kaikeksi onneksi Viima ei ollut huomannut sitä. Uniyön sisar, Kuunvalo, oli kadonnut kuin maan nielemänä noin kuusi auringonkiertoa sitten. Hänen hajujälkensä oli jäljitetty joelle, jonka ylitse kulki kaksijalkojen silta. Haju oli huuhtoutunut joen mukana eikä kukaan tiennyt, mitä Kuunvalolle oli tapahtunut. Uniyötä huoletti, ja niin huoletti Uniyön siskoa Yksisiipeä ja heidän emoaan Kirkaskuutakin. Myös Aamuruusu, Kuunvalon entinen oppilas ja kaikkien mielestä tämän adotiotytär, oli aivan poissa tolaltaan. Hän tuntui syyttävän itseään siitä, että Kuunvalo oli lähtenyt.
Uniyö pelkäsi pahinta. Kuunvalo oli taitava uimari ja jaksaisi uida niinkin kovassa virtauksessa, mutta silti paha tunne kalvoi naarasta. Entä jos olisikin tapahtunut pahin ja Kuunvalo kulki nyt Tähtiklaanin mailla? Uniyön mielentilaan vaikutti se, että häntä kadutti se, miten huonot välit heillä oli ollut niin monen kuun aikana. Hän halusi yhä korjata ne ja lähentyä enemmän Kuunvalon kanssa. Mutta entä jos nyt se ei olisi mahdollista?
”Kaiku”, Viima kutsui. ”Onko sinulla ollut oppilasta?”
”Onhan minulla”, Uniyö vastasi ja hymyili itsekseen. ”Upea sellainen.”
”Toisinaan mestarina olo ei ole mitä parhainta herkkua, mutta sitä ei vaihtaisi mihinkään muuhun”, Viima puhui ja Uniyö oli samaa mieltä. Siinä oli oma vastuunsa ja toisinaan sitä piti olla hyvin jämäkkä, jotta oppilas kuuntelisi. Simpukkatassu oli onneksi ollut hyvä, mukava ja tottelevainen oppilas, joten ongelmatilanteet olivat ollet harvinaisia. Pian Simpukkatassusta tulisi soturi, naaraan pitäisi vain suorittaa arviontinsa hyväksytysti ja Uniyö tiesi jo nyt, että hänen oppilaansa suoriutuisi siitä loistavasti. Toisinaan tuntui, että Simpukkatassu osasi jo kaiken ja toisinaan Uniyöstä tuntui, että hänellä olisi vielä niin paljon opetettavaa oppilaalleen. Hän muisti yhä elävästi sen, kun oli opettanut Simpukkatassun uimaan kuin kala, jolloin vedessä uivat suomukyljet luulivat hänen olevan itsekin kala. Hän muisti yhä kuin eilisen sen, kun oli opettanut Simpukkatassun taistelemaan kuin Leopardiklaanin jäsen, mutta silti olemaan armollinen. Hän muisti yhä niin selkeästi sen, kun oli opettanut Simpukkatassulle kaiken, jonka itse tiesi.
”Olen samaa mieltä”, Uniyö myönsi hymyillen. ”Mestarina olo opettaa paljon, niin sille oppilaalle kuin itselleen.”
Viima kertoi Uniyölle jostain kommelluksesta, jonka oli kokenut ollessaan mestarina oppilaalle. Uniyö oli nauranut makeasti ja oli kertonut omasta kokemuksestaan, joka oli hieman samanlainen. He eivät jakaneet nimiä tai sitä, olivatko tällä hetkellä mestareina vai eivät.
Joskus Uniyö toivoi, että tuntisi Viiman henkilökohtaisesti valvemaailmassa, mutta se ei ollut mahdollista. Ei ainakaan vielä. Ehkä jonakin päivänä he voisivat tavata ja viimeinkin nähdä toisensa, ja puhua toisilleen kasvotusten.
Sitä päivää Uniyö odotti kovasti.

Yksisiipi oli ilmestynyt leiriin mukanaan kuusikuinen raidallinen harmaa pentu. Leirissä oli puhjennut kamala rähinä, kun Vesipennuksi esittäytynyt kissa oli kertonut olevansa pahamaineisen Vesikauhun pennunpentu. Suurin osa halusi pennun pois Jokiklaanista ja osa taas totesi, ettei pennulta voinut evätä paikkaa klaanissa vain hänen isoisänsä perusteella. Yksisiipi oli todennut, ettei syntyperä määritellyt meitä ja naaras oli oikeassa. Yksisiipi siskoineen tiesi sen paremmin kuin hyvin.
Lopulta Vesipentu oli saanut jäädä ja hänen oppilaaksi nimityksensä olisi heti seuraavana aamuna. Mutta muutoksia oli tapahtunut ja Vesipennusta oli tullut Jokiklaanin parantajaoppilas Vesitassu.
Jokiklaani oli saanut lisäystä pentujenkin osalta. Pikimusta oli synnyttänyt kolme pentua, Tuhkapennun, Sykkyräpennun ja Hiillospennun. Vaikka oli kylmä lehtikato, klaani sai silti ilon aiheita.
Kissat olivat varuillaan nyt, kun Vesitassu oli liittynyt Jokiklaaniin. Uniyö ei kuitenkaan aistinut nuoressa oppilaassa vaaraa tai muutakaan pahaa. Toisinaan Uniyö aisti, jos jokin olisi vialla, mutta Vesitassusta Uniyö ei aistinut mitään sellaista. Vesikauhun nimi mainittiin taas normaalia useammin kissojen toimesta ja klaanivanhimmat kertoivat sitä tarinaa oppilaille ja joillekin pennuille, jotka olivat kyselleet heiltä aiheesta.
Uniyö tiesi Vesikauhusta vain kaikkien niiden tarinoiden kautta, joita oli kuullut muilta jokiklaanilaisilta. Se, mitä Yksisiipi oli kaikille sanonut, oli enemmän kuin totta. Ei ketään saisi tuomita syntyperän perusteella. Ei, vaikka Uniyöstä tuntui, että hänen pitäisi. Mutta hän ei tuominnut. Päinvastoin.
Hän oli itse puoliverinen. Hänen emonsa oli ehkä syntynyt uudestaan Jokiklaaniin, mutta oikeasti hän oli Myrskyklaanin kissa, ja tulisi aina olemaan. Puoliverisenä oleminen ei määrittänyt Uniyötä ja niin olleen Vesitassun isoisä ei määrittänyt myöskään Vesitassua. Sukujuuret olivat tärkeät ja niitä tulisi vaalia, mutta jokainen lopulta määritti oman tiensä ja sen, minne kuului ja mihin heidän sydämensä heidät vei. Ja Uniyön sydän kuului tänne, Jokiklaaniin, Jokiklaanin kissaksi.
Toisinaan hänen syntyperänsä vaivasi häntä ja hänen identiteettinsä tuntui kuin valuvan hukkaan, kun jo hetkessä se oli taas ehjänä ja hän tiesi tasan tarkkaan, kuka oli. Ei hän olisi missään muualla kuin täällä. Loppupeleissä hänen uskollisuutensa kuului yksinomaan Tähtiklaanille ja sen jälkeen hänen omalle klaanilleen, Jokiklaanille.
Uniyö katseli oppilastaan Simpukkatassua, joka suoritti arviointiaan, jotta voisi saada soturinimensä. Naaras oli kasvanut hurjasti ja oli Uniyön mielestä valmis saamaan oman soturinimensä ja palvelemaan klaaniaan soturin tassuissa.
Oppilas kulki varovaisin askelin lumikerroksen päällä, kun vaani jäljittämäänsä lintua. Aiemmin ruskean, harmaan ja mustan kirjava oppilas oli ollut joella nappaamassa kalaa virtaavan joen vedestä ja saanut kaksi kiinni. Sen jälkeen naaras oli jättänyt joen taaksensa ja suunnannut metsäisemmälle alueelle nappaamaan maariistaa.
Uniyö tunsi olonsa hieman haikeaksi. Hänen oppilaansa… jo soturiksi valmis. Kuut olivat lipuneet vuolaana kuin kohiseva koski ja nyt olisi aika päästää irti ja katsoa, kun oppilaasta tulisi soturi ja valmis omaan seikkailuunsa elämän virroissa. Simpukkatassusta tulisi hieno soturi, joka kouluttaisi vielä monta hienoa soturia Jokiklaanille. Ja Uniyö olisi aina hänen tukenaan, oli tilanne mikä tahansa.

Uniyö katsoi ylpeä katse vihreissä silmissään oppilastaan, jonka Valkotähti kutsui eteenpäin Virtakiven alle. Päällikkö seisoi kunniakkaasti ja katsoi hymyillen Uniyön oppilasta, josta olisi nyt tuleva soturi. Simpukkatassu vilkaisi Uniyötä ja soturi nyökkäsi oppilaalle rohkaisevasti.
Valkotähti lausui tutut soturiseremonian sanat Jokiklaanin kissojen edessä ja Simpukkatassu lupasi olevansa uskollinen Jokiklaanille. Simpukkatassu oli ollut upea oppilas, jonka kouluttamista Uniyö muistelisi aina hymyssä suin.
”Simpukkatassu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Simpukkapurona. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja hyvää sydäntäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin soturiksi!” päällikkö julisti sitten. Klaani puhkesi hurraamaan uuden soturin nimeä ja Uniyö kohotti äänensä korkeuksiin. Hän oli niin ylpeä oppilaastaan. Naaras oli työskennellyt niin kovin tätä hetkeä varten ja hän ansaitsi soturinimensä.
Simpukkapuro loikki perheensä luokse ja hänelle sateli onnitteluja heiltä. Sitten tuore soturi asteli entisen mestarinsa luokse ja Uniyö ei voinut peittää ylpeää hymyään, kun hän katseli Simpukkapuroa. Nuori soturi painoi kuononsa Uniyön kuonoa vasten hymyillen leveästi ja Uniyö lipaisi kielellään Simpukkapuron nenää leikkisästi.
Tuoreena soturina Simpukkapuro valvoi yön vahtien leiriä ja siellä nukkuvia kissoja. Uniyö vilkaisi tuoretta soturia vielä kerran ennen kuin katosi soturien pesän syövereihin. Hän paloi halusta päätä sulkemaan silmänsä. Hän oli kovin uupunut. Hän oli huolissaan sisarestaan, hän oli ollut menossa koko päivän ja oli nukkunut harvinaisen huonosti edellisen yönsä.
Yksisiipi käpertyi hänen viereensä niin, että heidän selkänsä koskettivat toisiaan. He olivat molemmat huolissaan Kuunvalosta ja vain rukoilivat, että valkoturkkinen naaras oli kunnossa ja palaisi vielä heidän luokseen.
Yksisiipi nukkui jo syvää unta, kun Uniyö vielä valvoi. Pienestä raosta soturien pesän seinästä hän näki tuikkivan tähtitaivaan ja vain pohti, missä Tähtiklaani oli ja mitä sille oli tapahtunut. Miksihän se oli hiljaa ja miksi se ei puhunut. Uniyö tunsi, että jokin oli vialla. Hän ei tiennyt mikä, mutta oli siitä aivan varma, ollut jo kuiden ajan.

Uniyö kulki partion johdossa, jonka tie vei Jokiklaanin ja Taivasklaanin väliselle rajalle. Mustaturkkisen naaraan katse vaelsi tarkkaavaisena Jokiklaanin reviiriä. Jokaisen silmänräpäyksen jälkeen naaras toivoi näkevänsä sisarensa Kuunvalon kauempana. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että olisi kaivannut Kuunvaloa näin kipeästi.
”Hän löytyy vielä”, Uniyö kohtasi Leopardikynnen katseen ja kolli lempeän hymyn. ”Ei niin sitkeä kissa helpolla kukistu.”
Uniyö naurahti hiljaa. ”Kuunvalo se taistelisi vaikka tulvaa vastaan.”
”No niin”, Leopardikynsi hymyili taas, ”huomaat itsekin, että hän on vahva ja varmasti kunnossa. Hän voi olla jo tulossa takaisin kotia kohti, matka voi olla pitkä.”
Uniyö oli kiitollinen Leopardikynnelle ja tämän sanoille. Uniyö oli kiitollinen kollille myös siitä, että hänestä oli tainnut tulla Yksisiivelle edes jonkin sorttinen ystävä. Harmahtavalla naaraalla kun ei paljon ystäviä ollut.
Taivasklaanin kissojen haju rajalla oli voimakas. Se toi Uniyölle aina mieleen sateen hajun ja eräänlaisen kuivien lehtien hajun. Rajapartiointi oli Uniyöstä vapauttavaa puuhaa ja hän oli ylpeä siitä, että hän sai johtaa partioita silloin tällöin.
Paluumatkan he kiersivät eri kautta. Mitä suuremman alueen he saisivat käytyä läpi, sen parempi. Tammihuurre halusi mahdollisimman paljon tietoa siitä, mitä reviirillä tapahtui. Jokiklaanin onneksi kettuja tai muitakaan inhottavia otuksia ei ollut näkynyt hetkeen. Eikä näkynyt nytkään.
Aamun partio palasi tyytyväisenä leiriin ja Uniyö kertoi Tammihuurteelle nopeasti partion kulun ja havaitsemansa asiat. Tammihuurre vastoin kertoi Uniyölle surullisesti sen, ettei Kuunvalon hajujälkeä ollut löytynyt Varjoklaanin suunnaltakaan. Muutama etsintäpartio oli lähetetty sen jälkeen, kun Kuunvalo oli kadonnut ja hänen hajujälkensä oli kadonnut virtaavan joen uomaan, mutta sen jälkeen Tammihuurre oli käskenyt, ettei etsintäpartioihin käytettäisi aikaa vaan saalistaessa ja rajapartioissa jokainen pitäisi aistinsa valppaina.
Tammihuurre oli Uniyöstä upea ja järkevä varapäällikkö. Hän oli taitava ja viisas, Valkotähti oli tehnyt oikean valinnan varapäällikkönsä suhteen.
Uniyö kohtasi leirin laitamilla istuvan Harhamielen katseen ja kolli nousi seisomaan sillä silmänräpäyksellä. Uniyö kallisti uteliaana päätään ja kolli loikki leirin poikki naaraan luokse.
”Hei, Uniyö!” kolli tervehti ja hymyili tuttua hymyään, joka hiipui, kun kolli alkoi tuttuun tapaansa selitellä pitkästi. ”Haluaisitko lähteä kalaan kanssani? Jos- jos siis vain jaksat partioinnin jäljiltä, se voi viedä kenen vain energian ja-”
”Mielelläni, Harhamieli”, Uniyö hymyili ja Harhamieli hymyili taas. ”Mennään vaikka heti.”
Uniyö kulki Harhamielen vierellä, kun he suuntasivat kohti tuttua kalastusapajaa lähellä leiriä. Sivusilmällä naaras vilkaisi kepeästi astelevaa kollia. Harhamieli oli mukava ja lempeä, hänen hyvä ystävänsä.
Voisiko kolli olla enemmänkin?
Vai yrittikö naaras vain peittää karvasta pettymystään ja tunteitaan Viimaa kohtaan, jonka tapasi vain öisin oudossa unen maassa? Naaras yritti unohtaa asian, mutta puoliksi tahattomasti ja puoliksi tahallaan hän yritti etsiä Harhamielestä kissaa, johon voisi upottaa mylläävät tunteensa.
Ehkä kolli tosiaan voisi olla hänelle enemmän.

VAROITUS: TARINA SAATTAA SISÄLTÄÄ VÄKIVALTAISIA JA VERISIÄ KOHTAUKSIA

Luku.3 Uniharjoitukset

Lehtitassu katseli Mustaraitaa kun tämä asteli hänen eteensä.
"Katsotaan, että onko sinusta taistelemaan oikeaa soturia vastaan". Mustaraita sanoi. "Jopa päällikköä". Hän lisäsi hymyillen häijysti, mutta Lehtitassu ei huomannut hänen häijyyttään.
"Selvä kenen kanssa taistelen"? Hän kysyi pörhistäen niskakarvansa.
"Tiikeritähden ja Haukkahallan kanssa". Mustaraita vastasi lyhyesti ja heilautti häntäänsä sotureille tulla esiin. Lehtitassu katsoi vuoroin Tiikeritähteä ja Haukkahallaa.
"Pitääkö minun siis taistella molempien kanssa yhtä aikaa"? Lehtitassu kysyi huolestuneena.
Mustaraita vain nyökkäsi ja Tiikeritähti asteli uhkaavasti lähemmäksi Lehtitassua.
Lehtitassu kauhistui kun Tiikeritähti hyökkäsi. Hän väisti ja tunsi Tiikeritähden kynsien raapaisevan korvaansa. Lehtitassu loikkasi ja kierähti Tiikeritähden alta, mutta Tiikeritähti onnistui naulitsemaan hänet maata vasten ja Haukkahalla tuli avuksi. Lehtitassu yritti rimpuilla, mutta siitä ei tullut mitään. Hän tunsi kuinka molemmat raapivat hänen vatsaansa ja päästivät irti.
"Ei hassumpaa aloittelijaksi". Mustaraita murahti vastahakoisesti.
"Otetaan uudestaan". Hän sanoi ja katsoi kaikkia kolmea

//anteeks, että oli näin lyhyt

Luku 2

“Emo! Emo! Mikä on?” kyseli Tuhkapentu ja kiersi kärsimättömästi mustan naaraan ympärillä. Pikimusta koitti vältellä pentujensa kysymyksiä, mutta he eivät olleet luovuttaakseen.
“Koko klaani käyttäytyy oudosti, kerro mitä on tapahtunut!” vaati Sykkyräpentu samalla kun heilutteli punaruskeaa häntäänsä puolelta toiselle hermostuneena.
“Liittyykö se jotenkin siihen uuteen parantajaoppilaaseen? Siihen jonka Yksisiipi löysi leirin ulkopuolelta?” Hiillospentu kysyi, ja Tuhkapentu oli huomaavinaan välähdyksen emonsa silmissä ennen kuin tämä käänsi katseensa poispäin pennuista. Kilpikonnakuvioinen naaras yritti kiertää taas emonsa kasvojen puolelle, mutta pentutarhan toiselta puolelta kuuluva ääni vei hänen huomionsa:
“Tiedän että olette hyvin kiinnostuneita, mutta juuri nyt olette vielä hieman liian pieniä kuulemaan mistä on kyse. Saatte varmasti tietää sitten kun olette vanhempia”.
Pikimusta huokaisi ja asettui makuulle, edelleen kuitenkin jännittyneen oloisena.
“Kiitos Pihkakäpälä”.
Kilpikonnakuvioinen kuningatar katsoi mustaturkkista naarasta lempeästi, ja alkoi sitten pesemään oranssia käpäläänsä. Hänen pentunsa, Sumupentu, tassutteli Tuhkapennun luokse ja tuhahti:
“Ei meillekään kerrota mitään. Kysyimme Huomenpennun kanssa aamulla jo Narsissikedolta ja Kaikusielultakin”.
Tuhkapentu istahti maahan turhautuneena. Pikimusta kurottautui nuolaisemaan pentunsa päälakea, mutta naaras vain tuhahti emolleen ja väisti tämän kieltä.
“Me ollaan jo ihan tarpeeksi vanhoja”, yritti Sykkyräpentu vielä, mutta vastauksen sijaan musta kuningatar vain huokaisi ja heilautti häntäänsä.
“Menkää vaikka leikkimään hetkeksi, se on joka tapauksessa hauskempaa kuin tarinoiden kuuntelu”, totesi Pihkakäpälä lempeällä äänellään.
“Kaikusielu on ulkona vahtimassa Peurapentua, Lummepentua sekä Kaislapentua, voitte varmasti liittyä heidän seuraansa”.

Tuhkapentu raahasi jalkojaan lumessa pentutarhan ulkopuolella. Hiillospentu käveli sisarensa vieressä hiljaa mietteliään näköisenä, kun taas Sykkyräpentu ja Sumupentu loikkivat kaksikon ympärillä yrittäen samaan aikaan seurata heitä, sekä töniä toisiansa leikkimielisesti.
“Hei, tulkaa nyt vain leikkimään, kyllä me myöhemmin saamme tietää. Pihkakäpälä sanoi että meille kerrotaan kun olemme hieman vanhempia, joten ehkä jo huomenna!” Sykkyräpentu sanoi yrityksenä piristää sisartaan. Tuhkapentu huokaisi pettyneenä. Hän halusi tietää jo nyt, miksi klaanilaiset käyttäytyivät epätavallisesti. Miten hän oikein saisi tiet-
Tömps.
“Hei! Sumupentu, mitä sinä-” naaras koitti sanoa, ennen kuin hänet maahan taklannut kolli työnsi tassunsa hänen suuhunsa hiljentääkseen hänet. Tuhkapentu koitti työntää raidallista kollia pois päältänsä, ja lopulta onnistui näykkäistyään tämän tassua pienesti. Sumupentu vinkaisi, vaikka kilpikonnakuvioinen naaras ei ollutkaan puraissut kovaa.
“Tuhkapentu! Meidän piti leikkiä!” Kolli naukaisi näreissään, samalla kun kilpikonnakuvioinen naaraspentu koitti sylkeä tämän harmaata karvaa pois suustansa.
“Ei ole sinun tapaistasi olla yhtä hiljainen kuin Hiillospentu, puhumattakaan siitä että raahaat itseäsi eteenpäin kuin olisit klaaninvanhin!”
Tuhkapentu ravisteli turkkiaan, ja oli jo valmis aloittamaan Sumupennun kanssa riitelyn, mutta Hiillospentu ehti keskeyttämään hänet.
“Klaaninvanhimmat!” musta kolli sanoi hiljaisella mutta innostuneella äänellä, ja käänsi punertavat kasvonsa kohti muita. Hänen siniset silmänsä olivat apposen auki, ja Tuhkapentu alkoi hiljalleen tajuta mistä oli kyse. Naaraan korvat nousivat pystyyn ja hänen ryhtinsä parani silmänräpäyksessä. Sumupentukin, joka äsken oli vielä vaikuttanut äreältä, näytti taas iloiselta. Sykkyräpentu alkoi loikkimaan veljensä ympärillä innoissaan.
“Hiillospentu olet nero!” punaruskea naaras hihkaisi ja heilutteli häntäänsä, samalla kun musta kolli veti korviaan taaksepäin hieman hämillään. Vaikka Hiillospentu muiden pentujen leikkeihin joskus osallistuikin, hän yleensä jäi hieman reunemmalle vain katselemaan eikä ollut tottunut olemaan huomion keskipisteenä, vaikka kyseessä olikin vain kolme pentua. Tuhkapentu huomasi veljensä näyttävän hieman epämukavalta, joten hän nappasi Sykkyräpentua kevyesti hännästä saadakseen tämän huomion.
“Mennään jo”, tumma kilpikonnakuvioinen pentu sanoi, ja osoitti hännällään kohti klaaninvanhimpien pesän suuaukkoa. Punaruskea juovikas naaras lopetti veljensä ympärillä pyörimisen, ja nyökkäsi iloisena. Pennut kääntyivät takaisin kohti vatukkapensaita joiden luota olivat tulleetkin, ja suuntasivat kohti pentutarhan vieressä olevaa klaaninvanhimpien pesää.
“Minäkin tulen mukaan”, kuului pehmeä ääni juuri ennen kuin Huomenpentu astui esiin pensaiden vieressä olevan pienen lumikasan takaa. Tuhkapentu katseli hämmästyneenä toista kilpikonnakuvioista pentua, miettien miten kukaan heistä ei ollut huomannut tätä.
“Kuinka pitkään Huomenpentu oli tuolla?” Sykkyräpentu kuiskasi Tuhkapennun vieressä olevalle Sumupennulle, mutta kolli näytti olevan ihan yhtä hämmentynyt kuin kaikki muutkin. Huomenpentu kääntyi muiden tavoin kohti klaaninvanhimpien pesän suuaukkoa, ja lähti tassuttamaan eteenpäin jättäen pienoiset tassunjälkensä lumeen.
“No? Tuletteko te?” pentu huikkasi kääntymättä edes katsomaan muita, ja Tuhkapentu ravisteli nopeasti itseään ennen kuin lähti loikkimaan tämän perässä vatukkapensaita kohti. Vaikka naaras ihmettelikin miksi Huomenpentu oli piileskellyt sen sijaan että olisi liittynyt muiden seuraan, oli tämä kuitenkin tällä hetkellä toissijaista. Tuhkapentu ei malttanut odottaa pääsevänsä kuulemaan mitä klaanissa oli meneillään, jo pelkkä ajatus sai hänet tuntemaan itsensä tärkeämmäksi osaksi klaania. Tietämättömänä hänestä vain tuntui ulkopuoliselta, ja siltä etteivät muut ajatelleet hänen olevan tarpeeksi tärkeä tietämään asioista.

“Oi, pentuja! Mukavaa saada teitä vieraiksi”, vaaleanharmaa naaras, Huomenkukka, totesi iloisesti kun Tuhkapentu ja muut astuivat sisään klaaninvanhimpien pesään. Hänen vieressään oleva Varjokorppi haisteli hetken ajan ilmaa, ja räpäytti sitten sinisiä, hieman sumean näköisiä silmiään.
“Hei Huomenpentu. Toit näköjään ystäviäsi tällä kertaa”, musta kolli totesi rauhallisella, hieman monotonisella äänellä. Tuhkapentu ei ollut aiemmin huomannut että Huomenpentu kävisi usein klaaninvanhimpien luona, mutta toisaalta hän ei kiinnittänyt muutenkaan paljoa huomiota siihen mitä muut pentutarhan asukkaat tekivät, ellei tekeminen jollain tapaa kiinnostanut häntä itseään. Tuhkapentu katseli kuinka Usvajalka nousi ylös ja tuli nuolaisemaan Huomenpennun päälakea, tämän hymyillessä ja kiehnätessä vanhaa naarasta vasten.
“Meillä olisi kysyttävää”, aloitti Sumupentu, mutta pesän perällä makoileva Mustakynsi tuhahti ja keskeytti pennun.
“Tietenkin pennut tulevat tänne vasta kun heillä on kysyttävää, muutenhan heitä ei voisi vähempää kiinnostaa me vanhukset”, savunmusta kolli valitti, ja heilutteli samalla hännänpäätään ärtyneesti. Tuhkapentu laski häntäänsä ja katsahti Sumupentua, joka näytti hieman säikähtäneeltä.
“Mustakynsi, älä viitsi olla noin tyly”, Huomenkukka sanoi ennen kuin kolli jatkaisi valittamistaan enempää.
“Mistä halusitte kysyä?”
Tuhkapentu vilkaisi hermostuneesti Mustakynttä, joka tuijotti pentuja kiivaasti sanomatta kuitenkaan mitään.
“Me… Taisiis… Se uusi parantajaoppilas…” naaras änkytti koittaessaan saada järkevää lausetta ulos suustaan. Klaaninvanhimpien pesän ilmapiiri vaihtui nopeasti, ja nyt muutkin kuin Mustakynsi vaikuttivat hermostuneelta. Tuhkapentu vaihteli painoaan tassulta toiselle jännittyneenä.
“Miksi koko klaani vaikuttaa oudolta?” naukaisi Sykkyräpentu sisarensa vierestä, ja heilautti juovikasta häntäänsä kömpelösti. Huomenkukka ja Usvajalka katsoivat toisiaan hiljaa, ja edes Mustakynsi ei sanonut mitään. Kaikista jännittyneimmältä vaikutti Varjokorppi. Tähän asti hiljaa pysytellyt Kivivirta avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pysähtyikin hetkeksi ja sulki suunsa uudelleen. Koko klaaninvanhimpien pesä oli kuolonhiljainen, ja Tuhkapentu astui vaivihkaa lähemmäksi Sykkyräpentua, sanomatta kuitenkaan mitään. Kukaan ei uskaltanut rikkoa hiljaisuutta joka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka tosiasiassa aikaa ei kulunut pitkään ennen kuin Kivivirta huokaisi ja avasi suunsa toistamiseen.
“Olette oikeassa, se liittyy uuteen parantajaoppilaaseemme. Vesitassu…” tumma kolli sävähti, keskeytti lauseensa hetkeksi, ja katsoi muutaman silmänräpäyksen ajaksi poispäin pennuista, kuin miettiäkseen mitä sanoisi seuraavaksi. Kääntäessään keltaiset silmänsä takaisin Tuhkapentua ja muita kohti, hän jatkoi lausettaan:
“Vesitassu on sukua eräälle entiselle klaanikissalle. Hänen isoisänsä ei ole kovin pidetty keskuudessamme”.
Monet klaaninvanhimmista heiluttelivat häntiänsä hermostuneesti. Tuhkapentu oletti uuden hiljaisuuden laskeutuvan, mutta Mustakynsi nousikin yhtäkkiä seisomaan ja katsahti Kivivirtaa pelottavimmalla katseella jonka Tuhkapentu oli ikinä nähnyt.
“Kautta Tähtiklaanin! Vai ei se yksi särjenmielinen luopio ole pidetty keskuudessamme? Ihme että Valkotähti hyväksyi tuon kauhistuksen klaaniimme, samanlainen sammakonläjä siitä tulee kuin isoisästään, heillähän on vielä sama nimikin!” Mustakynnen savunmusta turkkki oli noussut pystyyn, ja tämä oli painanut esille vetämät kyntensä kiinni maahan. Yleensä iloiset ja leikkisät pennut olivat kaikki nyt hiljaisina, jännittyneinä, ja painautuneina hitusen lähemmäs maata kuin he olivat äsken olleet. Ainoa poikkeus oli Hiillospentu, joka seisoi jähmettyneenä paikalleen siniset silmänsä säikkyneen näköisenä ammollaan.
“Mustakynsi…” Huomenkukka aloitti varovasti. Musta kolli hengitti raskaan näköisesti, kuin yrittäen rauhoittaa itseään.
“He ovat vasta pentuja. En usko että kuningattaret arvostavat sinun käyttävän tuollaista kieltä heidän edessään”, vaaleanharmaa naaras jatkoi, ja nousi sitten hitaasti istumaan.
“Ja nuori on Vesik… Vesitassukin. Emme voi millään tietää tuleeko hänestä samanlainen kuin isoisästään”.
Tuhkapentu katsoi Mustakynnen suuntaan, ja valmistautui jo siihen että kolli suuttuisi Huomenkukalle äskeisen lauseen jälkeen. Musta kolli oli kuitenkin onnistunut laskemaan niskakarvansa melkein tasaisiksi, ja vastasi viimeisen lauseensa ennen kuin kääntyi poispäin muista kissoista:
“Raidallinen kissa ei raidoistaan pääse, sanokaa minun sanoneen. Näyttääkin ihan Vesikauhulta”.
Tuhkapentu katsahti Huomenkukkaa, joka näytti nyt jännittyneen sijaan enemmänkin surulliselta. Kun vaaleanharmaa naaras huomasi pennun tuijotuksen, kohensi hän nopeasti olemustaan, ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuhkapentu seisoi hetken paikallaan, eikä ollut oikein varma pitäisikö hänen lähteä vai jäädä, ja Sumupennun ei-niin-huomaamattomasta pesän suuaukolle vilkuilusta naaras päätteli tämän miettivän samaa.
“Mustakynsi”, kuului ääni ja keskeytti epämukavan hiljaisuuden.
“Ymmärrän että olet tuohtunut, mutta koittaisitko muistaa että pentutarha on aivan vieressä. En haluaisi pentujeni kuulev-” Tuhkapentu tunnisti emonsa äänen ja kääntyi juuri sopivasti nähdäkseen emonsa järkyttyneet silmät tuijottamassa vuoronperään jokaista pennuista. Pikimusta ei jatkanut lausettansa loppuun, ja Mustakynsi vain murahti kääntymättä edes katsomaan kuningatarta kohti.
“Olen pahoillani Pikimusta”, sanoi Huomenkukka ja katsoi kuningatarta anteeksipyytävästi. Musta naaras pudisti päätään ja huokaisi.
“Ei se mitään Huomenkukka. Jos sopii, niin ottaisin nyt pentuni mukaani. Sumupentu, Huomenpentu, tulkaa tekin”.
Tuhkapentu lähti vaimeasti emonsa perään, mutta pikkuhiljaa piristyi ja kun hänen tassunsa koskettivat taas maassa olevaa lunta, olivat kaikki säikähdyksen ja epämukavuuden rippeetkin karisseet pois hänestä. Loputkin hänen pesätovereistaan vaikuttivat taas normaaleilta, eikä mennyt kauaakaan kun Sumupentu juoksi jo kauempana leikkivien Lummepennun, Kaislapennun ja Peurapennun luo.
“Emo?”, naukaisi Tuhkapentu kysyvästi. Pikimusta pysähtyi ja katsoi sinisillä silmillään kohti Tuhkapentua näyttäen hieman ärsyyntyneeltä, mutta kilpikonnakuvioinen naaras tiesi ettei ärtymys ollut kohdistettu häneen.
“Niin, pikkuinen?”
“Mitä tarkoittaa särjenmielinen?”
Tuhkapentu katsoi kuinka hänen emonsa veti syvään henkeä, ja mulkaisi pikaisesti klaaninvanhimpien pesää kohden.
“Se tarkoittaa petturimaista ja julmaa kissaa. Hyvin ilkeästi sanottu, vaikka se joitakin kissoja kuvaakin” musta naaras vastasi ja heilautti valkeaa korvaansa.
“Toivoisin ettet käyttäisi sitä, varsinkaan aiheetta”.
Tuhkapentu mietti hetken, ja katsahti sitten vieressään istuvaa Hiillospentua. Sykkyräpentu ja Huomenpentu olivat jo lähteneet Sumupennun perään
“Onko Vesitassu petturimainen ja julma?”
Pikimusta oli hetken hiljaa, ja katseli kohti parantajan pesää.
“Hän on vielä nuori, ei paljoa teitä vanhempi. En usko että kukaan noin nuori voi olla julma, vaikka olisikin Vesikauhun jälkeläinen” musta naaras vastasi, ja katsoi sitten takaisin pentujaan kohti.
“Todellisuudessa vain Tähtiklaani tietää. Mutta haluaisin uskoa että ei, ei ole”.

//Inspiroiduin tosta Välkyn kirjoittamasta tarinasta, niin piti päästä kirjoittaan lisää näinkin pian :'D