Luku 12

Istuin lämpimän kiven päällä ja nautin Hiirenkorvan tuoksuista ja lempeästä tuulen vireestä. Iltakatse oli suunnitellut meille yhteistä tekemistä päivän ajaksi ja odottelin kumppaniani saapuvaksi. Katselin pilvetöntä taivasta ja hymyilin. Elämä oli tällä hetkellä erittäin mukavaa mutta minusta kuitenkin tuntui että kaipasin siihen vielä jotakin.
Oli kulunut jo viikkoja siitä, kun Sadekatse oli vienyt minut katsomaan Nopsapilveä joka odotti pentuja pentutarhassa. Pennut syntyisivät aivan tuota pikaa enkä olisi malttanut millään odottaa päivää jolloin pääsisin näkemään ne. Parantaja oli epäillyt pentujen syntyvän parin päivän sisään ja Nopsapilvi oli näyttänyt helpottuneelta. Raskausaika oli ollut pidempi mitä normaalisti ja kuningatar oli jo aivan valmis saamaan pienokaisensa maailmaan.

“Mitäs sinä täällä haaveilet?” Iltakatseen lempeä ääni herätti minut ajatuksistani.
“Tulevaisuutta”, naurahdin ja hyppäsin alas kiveltä puskemaan kollia lempeästi päälläni.
“Oletko valmis yhteiseen päivään?” Iltakatse hymyili leveästi. Minulla ei ollut harmainta aavistusta mitä kolli oli oikein suunnitellut.
“Olen. Minua kieltämättä vähän jännittää”, virnistin.
“Ajattelin että metsästäisimme ensin yhdessä ja sen jälkeen vien sinut jonnekin kivaan paikkaan”, kolli sanoi salaperäisesti.
“Kuulostaa hyvältä”, nyökkäsin ja lähdimme yhdessä kohti tuttua metsästyspaikkaa josta oli tullut meidän vakiopaikka.

Meistä oli Iltakatseen kanssa kehkeytynyt oiva metsästystiimi eikä yhden rusakon nappaaminen ollut homma eikä mikään. Saimme myös oravan ja muutaman hiiren napattua kunnes Iltakatse venytteli ja lysähti maate sammaleen päälle.
“Viedään nämä leiriin ja syödään vähän niin jaksetaan”, kolli läähätti.
“Sopii. Pienessä ajassa tulikin mukavasti saalista”, hymyilin.
“Me ollaan hyvä tiimi vai mitä?” Iltakatse kehräsi ja nyökkäsin hänelle.

Saavuimme leiriin riistamme kanssa ja veimme ne heti tuoresaaliskasaan josta valitsimme molemmat itsellemme hiiret jotka veimme soturien pesän edustalle.
Päivä oli mielestäni alkanut mukavasti ja leppoisasti. Kaunis sää yhä vain enemmän sai mieleni kirkkaaksi.
Katselin miten Iltakatse puraisi hiirestään palasen ja mietin itsekseni kuinka onnekas olinkaan. En vieläkään oikein ymmärtänyt miten kolli oli ihastunut juuri minuun ja miten juuri meistä oli tullut kumppanit. Iltakatse oli hieno kolli ja hän ajatteli aina ensin toisten parasta. Hän oli järkevä ja rauhallinen eikä säikkynyt turhista.
Kun olin vihdoin ja viimein kertonut hänelle ja Sadekatseelle taustoistani niin vastaanotto oli ollut mitä rauhallisin ja lempein mitä olin edes osannut ajatella. En tiedä miksi olin pelännyt kertoa ystävilleni asiasta. Siitä miten olin pentuna tullut tulvan mukana Jokiklaanin puolelta ja päätynyt Honkasydämen pelastettavaksi. Se oli selittänyt paljon miksi Syyslilja kohteli minua kuin tuntematonta. Hän oli ottanut minut kasvatikseen vain pakon sanelemana eikä niinkään omasta tahdostaan. Olin myös varma siitä että Korppitassu tiesi jotenkin asiasta, koska hän oli muuttunut entistä kylmemmäksi minua kohtaan mitä hän pentuaikoina oli ollut.

“Mikset syö? Onko kaikki hyvin?” Iltakatse huomasi tuijotukseni.
“Paremmin kuin hyvin”, hymyilin ja haukkasin palan ruuastani.

Syötyämme ryhdyimme vaihtamaan kieliä Iltakatseen kanssa. Juttelimme niitä näitä ja katselimme Taivasklaanin elämää. Naurahdimme molemmat hiljaa nähdessämme miten Valkopentu pomppasi kohti Harmaapentua mutta kuitenkin iskeytyi itse vasten pölyistä maata veljensä väistäessä yllättävää hyökkäystä.
“Minulle on tullut pentukuume”, päästin suustani ja tunsin miten Iltakatseen kieli pysähtyi selkäni päällä.
“Olen huomannut että katselen joka päivä pentutarhaa ja mietin millaista meidän elämä olisi jos meilläkin olisi pienokaisia. Nautin katsella sitä miten pennut leikkivät, nauravat ja kinaavat keskenään pentutarhan edessä ja miten heidän emonsa toppuuttelevat heitä tai kutsuvat syömään”, selitin huokaisten.
“Sinusta tulisi hieno emo”, Iltakatse vastasi lempeästi.
“Ja sinusta hieno isä”, hymyilin vilkaisten kollia.
“Olen miettinyt samaa kuin sinäkin. Sitä millaista meidän elämä olisi jos meilläkin olisi pentuja kasvatettavana ja minä olen tullut siihen tulokseen että olisimme varmasti hyvät vanhemmat. Ajatus vähän pelottaa mutta uskon olevani valmis koitokseen”, Iltakatse naurahti ja nuolaisin kollia hymyillen.

Vihdoin ja viimein olimme tulleet siihen kohtaan päivässä jota olin odottanut. Iltakatse oli luvannut viedä minut johonkin paikkaan ja nyt oli tullut sen hetki.
Hölkkäsin kollin rinnalla aurinkoista metsäpolkua pitkin. Päivä oli alkanut menemään jo illan puolelle ja kaunis auringonlasku sai kaiken ympärillä näyttämään kullan värisiltä.
“Huomasin tämän paikan yhtenä iltana, kun olin vielä metsästämässä. Minulle tuli heti mieleen sinut joten olen odottanut päivää jolloin pääsisin viemään sinut tänne”, Iltakatse kertoi lähestyessämme puiden rykelmää joiden keskellä oli suuria korkeita puskia joiden taakse ei nähnyt.
“Apua. Minua jännittää”, tunsin miten karvani kohosivat jännityksestä ja tassujani kihelmöi.
“Oletko valmis?” kolli hymyili pysähtyen puskien eteen.
“Olen”, nyökkäsin ja seurasin Iltakatsetta joka tunki itsensä puskien läpi niiden toiselle puolen.
“Voihan Tähtiklaani”, henkäisin nähdessäni edessäni kauniin kukkaniityn jonka kukat olivat juuri puhjenneet kukkaan. Auringonlasku valaisi pienen niityn ja kauempana häämötti kimalteleva järvimaisema.
“Onpa kaunista”, hymyilin katsellen ympärilleni. Ihme etten ollut ennen tähän paikkaan törmännyt.
“Pidätkö yllätyksestäni?” Iltakatse kysyi hymyillen ja nyökkäsin.
“Todella paljon”, vastasin ja nuolaisin kollin poskea.
Asetuimme istumaan kukkaniityn keskellä olevan kiven juurelle jota ympäröi pienet kukkapuskat. Paikka oli rauhallinen ja poissa katseilta joten saimme olla täysin rauhassa ihan kahdestaan. Tällaiset hetket olivat harvinaisia joten nautimme hetkestä täysin.

Liekkisade - luku 11


Liekkisade nautti lämpimämmästä ilmasta kuin lehtikatona oli ollut. Nyt ei ollut mitenkään kamalan lämmin, mutta se tuntui siltä, sillä lehtikadon aika oli alkanut loppumaan. Osa lumesta oli jo sulaa, ja jäälle ei saanut mennä sillä se ei todellakaan kestänyt soturin painoa. Laventelinenä oli lähtenyt partioon, ja Liekkisade oli jäänyt syömään, koska hän oli ollut jo partiossa. Heistä oli tullut entistä läheisempiä naaraan kanssa, kun hänestä oli tullut soturi ja tämä oli muuttanut samaan pesään Liekkisateen kanssa. Nyt he olivat kumppaneita. He olivat menneet kävelylle kokoontumissaarelle, ja siellä Laventelinenä oli tunnustanut rakkautensa Liekkisadetta kohtaan. Liekkisade valitsi kasasta ahvenen, ja rupesi pureskelemaan. Kun hän sai syötyä sen, hän nuoli huulensa puhtaaksi ja nappasi muutaman saaliin vietäväksi klaaninvanhimmille. Hän käveli heidän pesäänsä ja tiputti saaliit heille. Hän oli tehnyt tätä niin monesti ennenkin oppilaana.
"Kiitos, Liekkisade", Lehtimyrsky kehräsi.
"Ei tästä paljoa vaivaa ole", Liekkisade vastasi vanhalle naaraalle. Tämä katsoi häneen, kuin olisi aikonut sanoa jotain. Hetkeä myöhemmin naaras avasi suunsa ja sanoi:
"Taidat olla erään harmaan naaraan kanssa melko läheinen."
"No joo..", kolli mutisi. Hän ei oikein pitänyt siitä, että klaani tiesi hänestä ja Laventelinenästä. Hän tahtoi kertoa itse niille, joille halusi kertoa. Sitten hän heilautti häntäänsä hyvästiksi ja lähti.

Laventelinenä ja muu partio tulivat sisään leiriin. Hän meni oitis tervehtimään naarasta ja kosketti tämän nenää kuonollaan. Sitten hän kääntyi ja painoi kylkensä vasten tuon kylkeä. He kävelivät tuoresaaliskasalle, ja Liekkisade antoi Laventelinenän ottaa jotain itselleen.
"Etkö sinä halua?" Laventelinenä kysyi. Liekkisade pudisti päätään.
"Söin jo", Liekkisade sanoi lempeästi naaraalle. Laventelinenä nyökkäsi ja haukkasi palan riistasta. Laventelinenä söi vesimyyrän melko nopeasti, ja he rupesivat vaihtamaan kieliä. Aika kului nopeasti, ja sitten Tammihuurre, Jokiklaanin varapäällikkö käveli Liekkisateen luo.
"Lähdet Pöllösateen johtamaan metsästyspartioon. Siis vain sinä, Liekkisade. Kun Myrskytassu on syönyt, mene Pöllösateen luo", kolli naukui. Liekkisade nyökkäsi. Hän vilkaisi tuoresaaliskasalle, jossa Myrskytassu söi saaliinsa viimeisiä rippeitä. Hän käänsi päänsä takaisin Laventelinenään.
"Hei sitten, nähdän kun tulen", Liekkisade sanoi hymyillen. Laventelinenä hymyili takaisin.
"Nähdään sitten. Sinun kannattaisi varmaan mennä jo", Laventelinenä sanoi. Liekkisade kääntyi ja hölkkäsi Pöllösateen luo.
"Myrskytassu! Tule jo!" naaras huudahti. Sitten kolli tuli ja he lähtivät saalistamaan. Pöllösade oli päättänyt, että he metsästäisivät joen äärellä.


Sinnä päästyään ensimmäisenä Myrkytassu haistoi jotain.
"Vesimyyrä", Pöllösade sanoi kuiskaten. Myrskytassu pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi vesimyyrän lähelle. Liekkisade oli aivan varma, että saalis oli jo Myrskytassun, mutta hyppy jäi liian lyhyeksi. Kolli ei saanut napattua sitä, mutta Pöllösade ponkaisi ilmaan ja havitteli myyrää kynsillään. Hänkin oli liian hidas, ja vesimyyrä pääsi pakoon.
"Sammakonjätökset!" Pöllösade sanoi kärttyisästi. Sitten hän nousi ja viittoi hännällään nuorempia kissoja seuraamaan. He menivät ihan joelle asti, kalastamaan. Vaikka jää ei ollutkaan vielä kokonaan sulaa, siinä kykeni kalastamaan. Liekkisade asettui joen reunalle ikään kuin vaanimisasentoon, ja odotti. Kun kala tuli sopivaan kohtaan, hän yritti koukata sen käpäläänsä, mutta liukas ahven vain molskahti jokeen. Hän odotti vielä. Kalat taisivat säikähtää, kun tuo yksi putosi, Liekkisade ajatteli. Myrskytassulla oli yksi kala, ja Pöllösade oli saanut hiiren. Hän oli ainut, jolla ei ollut saalista. He saalistivat koko loppu päivän, eikä Liekkisade ollut kuin hieman auttanut Myrskytassua nappaamaan vesimyyrän.



"Tule. Lähdetään", Pöllösade sanoi. Pimeys alkoi laskeutumaan Jokiklaanin reviirille, ja hän halusi jo päästä leiriin. Hän seurasi Pöllösadetta, jonka lähellä nuori oppilas kulki. Liekkisade yritti haistaa jotain riistaa, että ei palaisi tyhjin tassuin, mutta mitään ei löytynyt. Hän vain tyytyi palaamaan ilman riistaa. Ei kai soturilaissa niinkään sanota, että pitäisi aina tuoda riistaa kotiin? Niinpä, ei sellaisesta ole puhuttu. Kunhan en vain itse ota mitään, niin kaikki on kunnossa.

He olivat päässeet takaisin leiriin ennen kuin Liekkisade oli huomannutkaan. Hän meni saman tien pesälle jossa Laventelinenä jo odotti.

Kiilu, luku 1




"Kiilu! Muista sitten, että et vain mene pois alueeltamme. Siellä asuu villikissoja! Ne repivät sinut riekaleeksi, jos näkevät sinut!" Kiilun emo sanoi. Kiilu nyökkäsi. Hän paloi halusta päästä katsomaan mitä aidan toisella puolella oli, mutta ei saanut. Emo aina kielsi sen jämäkästi. Hän oli varma, ettei kuulunut tähän ankeaan, kulmikkaaseen höskään. Mutta ei hänellä ollut muutakaan paikkaa minne mennä. Hän oli ajatellut, jos villikissat päästäisi hänet sinne, mutta hän ei ollut varma, tahtoiko sitä oikeasti. Häntä oli pikkuruisesta pennusta lähtien peloteltu tarinoilla villikissoista. Miten he repisivät hänet, miten he murhaisivat hänet eivätkä tuntisi syyllisyyttä. Hän oli kuitenkin varma, etteivät he kaikki olleet sellaisia. Hän ei uskonut, että kissat voisivat olla sellaisia. Mutta hän ei saanut edes vilkaista metsään.

"Menen tapaamaan isääni!" Kiilu huikkasi emollensa. He olivat saaneet hänen isänsä kanssa vahingossa pentuja, ja Kiilun sisarukset oli viety pois. Kiilu oli kuitenkin jätetty asumaan emonsa kanssa. Hän oli saanut luvan käydä välillä tapaamassa isäänsä. Nyt Kiilu juoksi sinne missä isä asui.

"Myrsky! Myrsky!" Kiilu huusi isänsä nimeä innoissaan. Ja pian Myrsky asteli pesänsä luukusta pihamaallensa.

"Voisitko kertoa isästäsi?" Kiilu kysyi. Hän oli kuullut, että Myrskyn isä oli jotenkin erikoinen. Myrsky heilautti häntäänsä merkiksi seurata. Kiilu seurasi Myrskyä.

"No, isäni oli villikissa. Hän tapasi emoni kauan sitten, kun hän sai käskyn metsästää alueemme lähettyvillä. He juttelivat, ja ystävystyivät. Isäni tapaili emoani, ja he rakastuivat. Sitten hän kuuli että emoni odottaa pentuja. Hän ei tahtonut pentuja, mutta rakasti silti emoani. Hän kuitenkin valitsi lopettaa tapailut, ja vaikka olisi halunnut vielä jatkaa, emoni olisi sen jälkeen kieltäytynyt. Hän sai minut ainoana pentuna, mutta hän menehtyi synnytyksessä", Myrsky kertoi. Kiilu oli vain katsonut isäänsä silmät pyöreinä. Hän oli sukua niille villikissoille! Eivätkä ne olleet repineet Myrskyn emoa! Hän oli ollut oikeassa, etteivät he kaikki ole sellaisia!

"Myrsky, luuletko että ne villikissat ovat vielä tuolla?" Kiilu kysyi edelleen hämmästyneenä.

"Luulen. Olen melko varma, etteivät he ole minnekkään lähteneet." Myrsky totesi rauhallisella äänellä. Kiilu nousi seisaalleen ja naukui:

"Minä menen nyt, nähdään myöhemmin!" Myrsky heilautti häntäänsä hyvästiksi. Kiilu pinkoi kotiinsa, jossa Enkeli jo odotti. Kiilu ei aikonut kertoa tästä emolleen, tämähän säikähtäisi kovasti eikä päästäisi häntä enää isäänsä tapaamaan. Enkeli seisoskeli paikallaan oven edessä.

"Kiilu, tule nukkumaan. Pennun pitää nukkua paljon", Enkeli sanoi lempeästi. Kiilu nyökkäsi ja asteli hänen ohitseen pesään. Hän tassutti pehmeän, ison esineen luokse jossa oli puiset jalat ja mönki sen taakse. Siellä hän rupesi nukkumaan, sillä ei tuntenut oloaan kovin hyväksi, kun kotiväki rapsutti häntä. Tämä käpertyi kerälle ja nukahti nopeasti.








"Kiilu, aika nousta", Enkeli nuoli hänen korviaan ja herätteli häntä. Kiilu nousi istumaan, ja huomasi että Enkeli oli kai tuonut hänet tähän hänen pehmeälle alustalleen. Hän venytteli etu- ja takakäpäliään ja haukotteli leveästi. Enkeli meni syömään, ja Kiilu hiipi ulos. Hän tahtoi yrittää saada jonkin pikkueläimen kiinni. Hän tahtoi näyttää emollensa, että hän kyllä pystyisi käymään metsässä eikä keksinyt parempaa tapaa todistaa se. Hän tahtoi myös todistaa itsellensä, että hän ei tahtonut asua tässä kulmikkaassa pesässä. Hän laskeutui alas, ja hiipi, ei tosin yhtä sujuvasti kuin metsäkissat, ja hänen häntänsä huiski vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. Hän nuuhki ilmaa ja yritti haistaa edes pikkuriikkisen hiiren. Hiiren haju ei tullut hänen nenäänsä. Kerran hän oli löytänyt hiiren kuolleena ja saanut maistaa, joten hän tiesi miltä hiiren tulisi suurinpiirtein haista. Enkeli tuli juuri ulos pesästä, ja kun hän näki Kiilun hiipivän kömpelösti, hän avasi suunsa.

"Kiilu, mitä sinä teet!" Enkeli huudahti. Hän nappasi Kiilun pois aidan vierestä. Kiilu säikähti aivan hirvittävästi. Tuttuun tapaansa hän teki emon mieliksi ja meni sisälle. Sitten Enkeli tuli pian takaisin sisälle.

"Kiilu, olen sanonut tämän sinulle sata kertaa! Et saa lähteä puutarhasta ilman lupaa!" Enkeli huudahti.

"En minä ollut lähtemässä", Kiilu sanoi. Enkeli pudisteli päätään ja meni nukkumaan. Kiilun ei ollut todellakaan väsy. Hän hiipi takaisin pihalle. Enää hän ei aikonut jatkaa hiiren saalistusta. Sitten Kiilu alkoi kuulla raskaita askelia. Kuului töminää, ja sitten iso koira näyttäytyi. Se oli päässyt irti! Iso, valtava mustaruskea lihaksikas pystykorvainen koira. Ja Kiilu vain pieni kissanpentu. Kiilu näki parhaansa juosta. Hän ei päässyt koiran ohi, hänen täytyi juosta aidan ohi. Hän juoksi mitä jaloistaan pääsi. Sitten hän katsoi taakseen. Iso koira oli otettu kiinni. Kiilu pääsi takaisin omaan pihaansa. Enkeli olisi suuttunut, jos olisi nähnyt tuon, Kiilu mietti.

luku 15

Käärmemieli lekotteli hiirenkorvan auringon lämmittävien säteiden alla. Hän oli löytänyt itselleen tarpeeksi kuivan ja kuivan makuualustan, vaikka usein tuntuikin että auringon sulattaessa lunta, vettä oli joka paikassa ja ikinä ei päässyt kuivumaan. Ei sillä, että hän olisi jokiklaanilaisena niin paljon välittänytkään siitä, mutta hän arvosti myös kuivaa turkkia ja sitä, että hänen ei tarvinnut hytistä märkänä kylmässä.

Hän oli ollut auringonnousun jälkeen metsästyspartiossa Kirkaskuun, Terhoturkin ja tämän oppilaan Kukkatassun kanssa. He olivat käyneet kalastamassa pienellä purolla, josta jäät olivat jo lähteneet. Järvellä ei vielä kyennyt kalastamaan, jääpeitteen sitä vielä peittäessä, mutta innostus oli kasvanut koko joukkion ympärille heidän löytäessä mahdollisen kalastuspaikan.

Käärmemieli oli seurannut vierestä kun Kukkatassu yritti saada vedestä jotain napattua. Terhoturkki oli selittänyt vieressä mitä hänen kuuluisi tehdä ja mikä olisi hyvä tekniikka. Myös Käärmemieli oli ohjeistanut Terhotassua vaikkei tämä hänen oppilaansa ollutkaan. Ruskea kolli yllättyi kuitenkin miten palkitsevalta se tuntui kun huomasi miten hänen neuvonsa rauhallisena pysymisestä ja keskittymisestä tehosivat valkoiseen oppilaaseen ja hänen kalastusyrityksensä eivät näyttäneet enää epämääräiseltä veden sohjomiselta vaan Käärmemieli pystyi oikeasti kuvittelemaan Kukkatassun jopa nappaavan saalista, jos sitä olisi vain ollut näkyvillä.

Loppujen lopuksi kukaan kissoista ei ollut saanut kalaa, mutta se oli ehkä ollut jollain tasolla arvattavissakin. Vesi oli ehkä hieman liian kylmää vielä tai sitten kaikkien kalastustaidot olivat ruosteessa. Se ei kuitenkaan ollut partiota haitannut vaan he kaikki nappasivat jotain leiriin viemisiksi. Kirkaskuu käveli joukkion etunenässä ja perää pitivät Käärmemieli ja Terhoturkki Kukkatassun kantaen omaa saalistaan ylpeänä keskimmäisenä.

"Oletko miettinyt oppilaan hankkimista?" Terhoturkki kysyi mumistaen, yrittäen olla vahingoittamatta suussaan olevaa hiirtä. Käärmemieli kääntyi hieman yllättyneenä pienempää ruskeaa kollia ja lopetti kävelemisen hetkeksi. Terhoturkki pysähtyi hänen viereensä. Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Käärmemieli jatkoi taas kävelyään eteenpäin, vihdoin avaen suunsa:

"En tiedä, en varmaan ole valmis siihen", ruskea kolli sanoi hieman epäröivällä äänellä. Hän ei katsonut enää Terhoturkkiin päin vaan antoi silmiensä keskittyä kauaspäin edessä pillkottavaan Jokiklaanin leiriin.

"Jostain se on aloitettava", Terhoturkki sanoi ja jatkoi vielä: "Kyllä Valkotähti antaa sinullekin varmasti oppilaan pian."

Ne sanat olivat jääneet Käärmemielen päähän ja hän oli miettinyt niitä sen jälkeen nykyiseen hetkeen saakka. Kukkatassun opettaminen oli ollut hauskaa ja hän oli yllättynyt kuinka paljon oli siitä nauttinut. Soturi rakasti omia vapaahetkiään sen jälkeen kun oli hoitanut velvollisuutensa, mutta ajatus toisen kissan kouluttamisesta ei lähtenyt hänen mielestään vaikka hän kuinka yritti ajatella muita asioita.

Muista ajattelemista asioista puheenollen. Kun Käärmemieli vihdoin nousi ylös lekottelukiveltään ja palasi leirin sisäpuolelle, hän näki Supihampaan. Supihammas, hänen rakas ja ainoa ystävänsä, käveli ulos soturien pesästä.

"Käärme!" Supihammas huudahti ja Käärmemieli tunsi lämmön sisällään nähdessään harmaan naaraan tummanvihreiden silmien kirkastuvan hänen näkemisestään. Kolli nopeutti askeliaan ja puski sitten Supihammasta lempeästi. Käärmemieli ei ollut nähnyt naarasta hetkeen, aamulla molempien ollessa kiireisiä, myöhemmin heidän olleen kiinni omissa toimissaan.

"Haluatko käydä syömässä jotain", Käärmemieli kysyi, tuntien itsensä nälkäiseksi jätettyään aiemmin syömisen väliin. Supihammas nyökkäsi ja he lähtivät kohti tuoresaaliskasaa. Ruskea soturi otti suuhunsa vesimyyrän, jonka hän uskoi jakavan ystävänsä kanssa. He kävelivät aurinkoiselle paikalle syömään. Kaksikko keskusteli hetken päivän tapahtumista. Käärmemieli nautti heidän yhdessä viettämästään ajasta.

"Saankohan pian oppilaan?" kolli pohti ääneen, välittämättä vastaisiko Supihammas hänelle. Naaras katsoi häntä hetken hiljaa.

"Mikset? Olet hyvä soturi, olet kärsivällinen… ainakin välillä", Supihammas aloitti saaden Käärmemieleltä närkästyneen maukaisun.

"Mitä tuokin on tarkoittavinaan", hän mutisi ja pyöritteli sitten silmiään kun harmaa kissa nauroi hänen reaktiolleen.

"Tiedät sen kyllä itsekin. Mutta olisit varmasti hyvä mestari."

"Mutta en ole varma miten pärjäisin. Entä jos oppilaastani tulee ihan kamala. Entä jos vihaan sitä vastuuta? Entä jos.."

"Rauhoitu Käärme. En tiennyt että sinusta löytyy näin epävarma puoli", Supihammas sanoi hieman huvittuneen kuuloisesti. Käärmemieli painoi päänsä tassujensa alle.

"Mhhmmmm!" Hän pysyi hetken samassa asennossa maassa maaten. Kolli ei nähnyt mitään, hänen tassujensa peittäessään hänen näkökenttänsä.

“Oletko jo syönyt?” Supihammas kysyi ja Käärmemieli vastasi, tassujansa vieläkään siirtämättä:

“Ajattelin ottaa viel…”

“En ole”, kuului Käärmemielelle jo lyhyessä ajassa liian tutuksi muodostunut ääni. Hän nosti vihdoin päänsä tassujensa alta ja näki Novan. Hän nousi istumaan, sanomatta mitään, katsoen kollia hiljaisena. Hän ei tuntenut entistä Yönkajon laumalaista kovin hyvin, mutta hän tiesi tämän merkityksen Supihampaalle, he olivat läheisiä ja sen hän oli pystynyt aavistamaan jo pian sen jälkeen, kun Nova oli saapunut Jokiklaaniin. Ja koska Supihammas oli kertonut pitävänsä Yönkajon laumassa olevasta kissasta, ei Käärmemielellä ollut mennyt kauan kun hän oli laskenut yksi yhteen.

Nova ja Supihammas vaihtoivat muutaman sanan, Käärmemielen pysyessä hiljaa. Kun Nova lähti tekemään jotain omia juttujaan, kumpikaan ei yhäkään sanonut mitään. Tunnelma kiristyi heidän välillään Käärmemielen katsoessa maata ja Supihampaan syödessä vesimyyrää loppuun.

“Etkö pidä Novasta?” harmaa naaras kysyi, rikkoen hiljaisuuden. Käärmemieli nosti kasteensa häntä kohti, heilauttaen häntäänsä hermostuneesti.

“En vain tunne häntä hyvin”, hän sanoi, nousten hiljaa seisomaan. Mitään sanomatta ruskea kolli käveli pois Supihampaan luota. Hän tiesi, että satuttaisi ystäväänsä käytöksellään, mutta hän oli välillä niin epäluottavainen, että se sai hänet vihaamaan itseään. Eikä hän osannut käsitellä sitä muuten kuin olemalla hetken yksin.
—

Oli kokoontumisen aika. Käärmemieli oli lähdössä yllättävän hyvillä mielin, vaikka hänestä tuntuikin pahalta miten oli kohdellut Supihammasta aiemmin. He eivät olleet puhuneet sen jälkeen, kun Käärmemieli oli poistunut keräilemään ajatuksiaan. Sen jälkeen hän olikin saanut tietää, että hän lähtisi kokoontumiseen.

Matka kokoontumissaarelle sujui kollin mielestä nopeasti. Hän ei tuntenut muita klaanilaisia hirveän hyvin, hän ei välittänyt tutustua heihin, mutta kokoontumiset olivat omalla tavallansa virkistäviä. Ja tietysti oli hyvä myös tietää miten muilla klaaneilla meni.

Eri klaanien hajut sekoittuivat toisiinsa kun kissat keskustelivat toistensa kanssa ja jakoivat kuulumisia. He odottivat vielä Varjoklaanta, joka kuitenkin saapui pian paikalle myös. Kaikki päälliköt olivat viimein paikalla ja oli vihdoin aika aloittaa kokoontuminen ja kertoa uutiset. Käärmemieli ei pystynyt olla huomaamatta Myrskyklaanin kissojen vetäytymistä omiin joukkoihinsa ja vaikka hän itsekään ei muille kissoille välittänyt jutella, oli tämä silti hieman epätavallista. Hän ei kuitenkaan välittänyt sen enempää siitä vaan keskittyi kuuntelemaan päälliköiden uutisia. Taivasklaani kertoi uusista sotureistaan Koivukajosta ja Sadekatseesta, Tuuliklaani taas oli haistanut kaksijalkoja ja Myrskyklaani ja Varjoklaani ilmoittivat uusista oppilaistaan. Valhetähti, Myrskyklaanin uusi päällikkö kertoi myös Heinätähden kuolemasta joka omalla tavallaan tuntui koskettavan kissoja kaikissa klaaneissa.

Vielä ennen heidän lähtöä Käärmemieli istui kuuntelemassa Kultaliekkiä ja joitakin Tuuliklaanilaisia ja he vaihtoivat joitakin kuulumisia. Hän oli kuitenkin kuunnellut keskustelua vain puolella korvalla, antaen mielensä vaellella jo takaisin heidän kotileiriinsä ja Supihampaan luokse. Vietettyään niin pitkän ajan hänelle puolituttujen kissojen seurassa, oli hän alkanut ikävöimään parasta ystäväänsä hiukan.

Viimein Jokiklaani lähti takaisin kohti leiriään. Käärmemieli oli väsynyt, mutta hän oli päättänyt silti kävellä joukkion jäljessä jotta saisi nauttia vielä vaihtuvista maisemista hetken ennen kuin hänen pitäisi taas käydä läpi heidän omaa reviiriään päivästä toiseen. Toisaalta hän ei valittanut, hän ei olisi vaihtanut Jokiklaania mihinkään muuhun klaaniin maailmassa. Samassa joukkio alkoikin saavuttaa klaaninsa rajoja ja kuului väsyneitä huokaisuja kun kissat antoivat vihdoin väsymykselleen periksi. Oppilaat ryntäsivät innokkaina pesäänsä, luultavasti kertomaan kokemuksestaan pesätovereilleen. Valkotähti lähti kohti omaa pesäänsä, parantajat omiaan. Käärmemielikin kömpi sotureiden pesään, antaen raskaiden tassujensa kuljettaa hänet kohti hänen makuusijaansa. Samalla hän ohitti nukkuvat Novan ja Supihampaan.

“Käärmemieli?” kuului Supihampaan kuiskaus ja kolli käänsi päänsä ystäväänsä kohti.

“Hei”, Käärmemieli sanoi väsyneellä, mutta lempeällä äänellä.

“Millainen kokoontuminen oli?” harmaa naaras kysyi ja Käärmemieli oli kiitollinen, että Supihammas puhui hänelle, vaikka Käärmemieli olikin välillä rasittava karvapallo.

“Myrskyklaani oli hieman etäinen, heillä on uusi päällikkö, Valhetähti.” Supihammas nyökkäsi ja he juttelivat hetken, kunnes Käärmemielen silmät alkoivat tuntua niin raskailta että hänen oli pakko lopettaa vastaaminen ja antaa itsensä nukahtaa.

17. luku - Wiser from the storms

Kissajoukon vanhimmat kissat olivat alkupäivinä puhuneet siitä kuinka he näkivät minussa samoja piirteitä kuin emossani. He tuntuivat tietävän niin paljon Kuutähdestä, emostani, joka oli uudestisyntynyt Jokiklaaniin Kirkaskuuksi. Joukon vanhimmat kissat olisivat selkeästi olleet aina valmiita kertomaan jokaisen pienenkin yksityiskohdan emostani, jos olisivat vain saaneet loputtoman määrän aikaa kanssani.
Ja toisaalta olisin voinut viettääkin kaiken aikani heidän seurassaan ja kuunnelleen niitä kaikkia tarinoita, joita heillä oli kerrottavaan niin emostani kuin kissajoukon historiasta ja tavoista, rakastin myös sitä, kun pääsin saalistamaan. Mutta minulla oli myös vastuita, joita en voinut paeta omatuntoni puolesta. Nämä kissat olivat ottaneet minut vastaan, pelastaneet henkeni ja ruokkineet minut. Oli vain oikein, että metsästin heidän kanssaan ja osallistuin tavallisiin askareisiin aivan kuten klaaneissakin tehtiin.
Suurin osa kissoista otti minut aina lämpimästi vastaan ja esittelivät minulle aluetta, jossa he elivät ja saalistivat. Heillä ei ollut muita kissoja, joiden kanssa he olisivat jakaneet rajansa tai joutuneet tolkuttomiin kahinoihin. Vain satunnaisesti kulkukissoja kulki lähistöllä.
Näiden kissojen rauhanomainen elämäntyyli tuntui niin oudolta minulle, joka oli tottunut elämään ikuisessa taistelussa itsensä kanssa ja tottunut pitämään muut oman klaanin ulkopuoliset kissat vihollisina. Minä olen tottunut suojelemaan omia rajojani ja pitämään huolta, että muiden klaanien kissat pysyivät kaukana Jokiklaanin reviiriltä. Mutta täällä? Täällä ei ollut huolta sellaisesta. Ei sotia, ei rajakahakoita, ei pelkoa kuolemasta.
Nämä kissat elivät kuin klaanikissat, suurimmaksi osaksi nyt ainakin, mutta rajapartiot olivat lähes olemattomat ja taistelujen pelkäämisen sijaan kissat keskittyivät huolehtimaan toisistaan ja elämään rauhanomaisempaa elämää.
Toisaalta se oli upeaa ja kaunista, mutta toisaalta kovin yksinäistä.
Alussa erityisesti Vedestä, Salamasta ja Karhusta tuli minulle kissoja, joiden seuraan oli aina helppo mennä. Vesi oli aina ilolla ottamassa minut mukaan saalistamaan kanssaan, osasimmehan molemmat kalastaa. Heistä… heistä tuli jopa minun ystäviäni, vaikka sitä oli vaikea myöntää edes itselleen.
Kun lehtikadon pakkaset alkoivat kääntyä hieman lämpimämpään säähän, moni muukin kissa tuli minulle tutuksi. Ja jopa ystävikseni. Tuntui siltä, että täällä ketään ei jätetty huomioimatta ja jokainen oli osa yhteisöä. Klaanissa minusta oli taas tuntunut, että vaikka niin yritettiin tehdä, oli kissat helppo sysätä syrjään ja unohtaa.

”Moni olisi aina halunnut Auringolle omia pentuja”, Savu, vanha kolli, puhui.
”Niin, tietysti”, Jää naurahti. Hän oli vanhin kaikista Auringon lisäksi. He olivat eläneet monet kuut rinta rinnan ja tiesivät miltei yhtä paljon elämästä. ”Jotta hän saisi seuraajan.”
”Miksi hän ei sitten koskaan saanut pentuja?” pieni liekinvärinen pentu kysyi pää kallellaan. Hän oli syntynyt vasta kuu sitten. Olin kuullut tämän tarinankin ennenkin, mutta kuuntelin näitä vanhempia kissoja aina mielelläni. Oli pakko myöntää, että jos en olisi koskaan päätynyt tänne, en olisi vieläkään Jokiklaanissa halunnut kuunnella klaaninvanhimpien narinoita, mutta jostain syystä nyt tuntui, että olisin voinut kovin mielellänikin jäädä kuuntelemaan heidän tarinoitaan päiväkausiksi.
”Auringolla ei ole koskaan ollut kumppania”, pennun isä sanoi.
”Olet väärässä”, Jää napautti heti ja hymyilin. ”Hänellä oli kauan sitten kumppani ja toista hän ei ole koskaan suostunut ottamaan. Hänen sydämensä on aina kuulunut yhdelle kissalle eikä hän ole rakastanut ketään muuta kuin häntä.”
Useimmiten kissajoukon päällikkönä oleva kissa saa omia pentuja, joista edes yhdellä on samanlaiset silmät ja perii näin päällikkyyden. Mutta Aurinko oli toiminut eri tavoin eikä koskaan ollut saanut omia pentuja. Hän oli pitäytynyt kuin ikuisesti uskollisena yhdelle kissalle. Kuin ikuista rakkautta. Tai jotain. En minä tiedä.
Aurinko itse oli syntynyt edellisen päällikön sisarelle, kun edellisen päällikön kumppani ja pennut kuolivat synnytyksessä. Minulle tämä systeemi oli erikoinen, sillä miten silmien väritys voisi määrittää jonkun pätevyyden päälliköksi? Klaaneissa valittiin uusi varapäällikkö aina taitojen ja kykenevyyden mukaan eikä ulkonäön mukaan.
Täällä asiat olivat toisin. Oppilasajoista lähtien tulevalle päällikölle opetettiin tarvittavat taidot johtajuuteen ja päällikön elämään. Voisiko olla muka niin, että näiden kissojen esi-isät valitsivat uuden päällikön? Ei se niin voinut olla.
Kohtalo sinetöity jo ennen syntymää? Tuntui jotekin julmalta. Mutta kukaan täällä ei tuntunut valittavan. Tosin, he eivät olleet joutuneet päällikön asemaan kysymättä. Neljä sukupolvea sitten ollut päällikkö oli ollut kuulemma hyvin vastahakoinen tulevaan asemaansa eikä ollut kovinkaan innoissaan määrätystä tulevastaan, mutta lopulta hän oli asettunut eikä hänessä näkynyt jälkeäkään siitä kissasta, joka ei olisi halunnut olla päällikkönä.
Tottahan se oli, että päälliköt saivat elää täällä aivan samalla tavalla kuin muutkin kissat. Täällä ei ollut sääntöjä sille, kuka sai hankkia pentuja ja kuka ei. Ei ollut rajoittavia sääntöjä parantajille. Eikä myöskään päälliköille. Heillä oli vain suurempi vastuu tietyistä asioista, mutta muutoin he saivat elää aivan kuten kaikki muutkin kissat.
”Aina sinä jaksat väittää tuota”, pennun isä huokaisi. ”En uskonut sinua pentuna, en usko nytkään. Vai olitko itse näkemässä sen?”
”Olin”, Jää röyhisti rintaansa. ”Kukaan teistä ei ollut edes syntynyt silloin.”
”No niinpä tietysti”, pennun isä pyöräytti silmiään huvittuneena. ”Tulehan, pikkuinen, emosi kaipaa sinua jo varmasti.”
Katselin, kun pieni pentu ja hänen isänsä astelivat kohti pesäänsä. Varmasti pian tuo pentu saisi oman nimensä. Näky toi minulle mieleen itseni ja Aamuruusun. Hatara henkäisy sai minut käpälilleni ja liikkeelle. Hän ei kaivannut minua, hän ei todellakaan välittänyt. Miksi sitten ajattelin häntä niin kaihoisasti?
Koska minä välitän ja kaipaan häntä. Kaipaan ottotytärtäni.

Aurinko makoili tähtien ja kuunvalossa pesänsä edustalla. Olin itse ollut kävelyllä ja päätin liittyä kollin seuraan eikä Aurinko laittanut sitä pahakseen vaan päinvastoin.
”Kuulin, että sinulla on ollut joku miellitty kauan sitten”, sanoin keskustelumme lomassa. Kukaan vanhoista kissoista ei suostunut antamaan mitään tietoa, joten paras lähde olisi Aurinko itse. Ja Aurinko oli lämmennyt minulle viime kuiden aikana paljon eikä ollut paljoakaan, josta kolli ei puhuisi minulle.
”Jää taisi kertoa?” Aurinko naurahti. ”En ole yllättynyt.”
”Kaikki mahdolliset tarinat on kerrottava”, sanoin leikitellen. ”Kaikki ei tainnut kuitenkaan mennä suunnitelmien mukaan?”
Aurinko huokaisi pitkään ja käänsi katseensa tähtiin.
”Joskus voi olla myöhäistä”, Aurinko puhui hiljaa, katse yhä tähtitaivaassa, ”joskus täytyy vain sanoa kaikki se, mitä ajattelee, epäröi sitä miten paljon vain.”
Katsahdin kollia, mutta en sanonut mitään.
”Minä en koskaan saanut mahdollisuutta kertoa hänelle, että rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa”, Aurinko sanoi ja painoi päänsä. ”Joskus ajattelin, että olimme syntyneet vain vääränä aikana ja tavanneet vääränä aikana. Mutta aina me tiesimme sen, että meidät oli luotu yhteen. Me kasvatimme pennunkin yhdessä.”
”Oliko sinulla pentuja?” kysyin silmiäni räpäyttäen.
”Ei omia”, Aurinko humisi. ”Löysimme hänet miltei nääntyneenä kuolleen emonsa ruumiin luota. Hänen nimensä oli Tähti. Hän loi kaikki tähdet taivaalla. Hän yhdisti kuolleet ja elävät toisiinsa.”
”Tähti… Tähtiklaani?” hätkähdin. Aurinko kohtasi katseeni muttei sanonut mitään. Ei juuta eikä jaata. ”Millainen hän oli?”
”Hän oli kaunein kissa, jonka olen koskaan tavannut”, Aurinko kertoi hymyillen, ”niin sisältä kuin ulkoa. Hän toi aina mukanaan toivoa eikä kukaan koskaan pelännyt menettevänsä kaikkea elämässään. Hän oli minun elämäni valo.”
Hymyilin lempeästi. Jotkut kissat olivat onnekkaita, kun saivat kokea jotain noin voimakasta elämässään.
”Ehkä jonain päivänä olemme taas yhdessä. Olemme olleet erossa jo niin monta kuuta ja muutaman elämänkin”, Aurinko puhui taas. ”Toivon, että hänen nykyinen elämänsä on upea ja hän saa viimeinkin kaiken siitä irti.”
”Nykyinen elämä?” kysyin ja Aurinko hymyili tietävästi.
”Tämä ei ole minun ensimmäinen elämäni, Kuunvalo”, oranssiturkkinen kolli naukaisi. ”Olen syntynyt uudestaan, aivan kuten sinun emosi. Ensimmäisen kerran tosin minä elin jo kauan ennen kuin klaanit olivat syntyneetkään.”
Se… se kävi järkeen nyt. Mutta miksi Aurinko oli syntynyt uudestaan? Miksi hänen piti syntyä uudestaan? Eikö hän saanut rauhaa niin kauan, kun tämä kissa, jota hän niin kovasti rakasti oli hänen rinnallaan taas? Ei kai… ei kai sielunkumppaneita voinut olla?
”Mikä hänen nimensä oli?” kysyin sitten hiljaa ja katsahdin tähtitaivasta. Saman taivaan alla klaanitkin elivät ja jatkoivat tuttua elämäänsä. Kaipasikohan kukaan minua?
”Hänellä oli mitä kaunein nimi”, Aurinko hymyili. ”Toivo. Hänen nimensä oli Toivo.”
”Hänellä oli kaunis nimi”, sanoin ja Aurinko hymyili nyökäten.
”Niin on”, Aurinko hymyili. ”Hän on yhä tuolla jossain. Hän on tosin uudestisyntynyt, tosin viimeistä kertaa.”
”Mistä tiedät sen?” kysyin häkeltyneenä. Aurinko tuntuit tietävän joskus jopa ihan liikaa asioita.
”Ennustus”, Aurinko sanoi ja katsahti minua silmiin. ”Hän siirtää vastuunsa toiselle kissalla.”
Korvani heilahtivat. Olipa erikoinen ennustus. ”Vai että ennustus? Ja mitähän se tarkoittaa klaaneille?”
”Se ennustus on jo täytetty”, Aurinko sanoi ja iski silmäänsä. ”Mutta kolmikon kohtaloiden täyttyminen on yhä kesken. He eivät ole vielä Usko, Toivo ja Rakkaus. Mutta pian.”
”Olen pudonnut kärryiltä jo ajat sitten”, naurahdin huvittuneena. Olikohan Aurinko höperömpi mitä olin luullut? Ennustuksia, usko ja toivo ja rakkaus? Täyttä huuhaata. Mutta jos olen väärässä, syön viikon vain maariistaa. ”Kuulostaa aika hullulta.”
”Eikö niin, että Taivasklaani saapui järvelle ja otti paikkansa viidentenä klaaninsa? Eikö niin, että klaanit halusivat häätää Taivasklaanin pois rajarikkomusten ja muun takia? Ja eikö niin, että lopulta selvisi oikea syyllinen ja nyt Taivasklaani on lopullisesti hyväksytty osaksi kaikkia klaaneja?” Aurinko kysyi katse tiukasti minussa. Avasin suuni, mutta suljin sen sitten. Aurinko oli kyllä oikeassa.
”En ymmärrä, miten voit tietää. Tai sitten sinä vain arvailet ja osut vahingossa oikeaan”, hymähdin ja pyöräytin silmiäni. Aurinko nauroi ja sai sillä minun hännänpääni nykimään.
”Se olkoon minun salaisuuteni”, Aurinko hymyili itsekseen outoa hymyä.
”Minusta tuntuu, että et kerro jotakin”, sanoin ja katsoin Aurinkoa suoraan silmiin. Kollin katse oli kuitenkin kylmän rauhallinen ja hänen katseensa ei paljastanut mitään.
”Toivottavasti nukut hyvin, Kuunvalo”, Aurinko sanoi sitten, nousi käpälilleen ja suuntasi omaan pesäänsä nukkumaan. Katsoin hänen menoaan ja huokaisin sitten turhautuneena. Toisinaan Aurinko oli erittäin mukava ja sitten hän teki ihme asioita.
Mutta kaikesta huolimatta hakeuduin aina hänen seuraansa ja kuuntelemaan häntä, oli aihe mikä vain. Jokin hänessä… jokin hänessä toi minulle mieleen kaikki ne kuvailut omasta isästäni. Ja jokin Auringossa oli kovin isämäistä.
Upotin kynteni maahan. Koinko Auringon olevan minulle kuin isähahmo? Ei voinut olla totta. Ja samalla oudon ärtymykseni lisäksi tunsin hyvää oloa. Tässä paikassa olin saanut nähdä niin paljon uutta ja sitä, millaista elämä on muualla ja millaista se voisi olla. Olin saanut kuin aikaa… parantua. En koskaan paranisi kokonaan ja vielä olisi pitkä matka tästä parempaan, mutta se oli hyvä alku. Olin ollut täällä jo muutaman kuun ja tuntui jo nyt, että jokin paino olisi alkanut keventyä.
Kirkas tähtitaivas loisti ja katselin sitä mietteliäänä. Mitenhän Aamuruusu voi? Entä Korppivarjo? Tai emo ja siskoni? Ovatkohan he kaikki kunnossa? Kaipaakohan kukaan heistä minua? En olisi yllättynyt, jos ei. Miksi pettyä, jos odottaa jo pahinta?Ovatkohan he surullisia vai iloisia siitä, että olen poissa?
Toivottavasti emo on saanut oppilastaan koulutettua ja ei sure kohtaloaan niin paljon. Toivottavasti Aamuruusu uskaltaa elää omaa elämäänsä ja ei anna pettymysten kaataa itseään. Toivottavasti Korppivarjo on löytänyt elämästään jotain muutakin kuin ikuisen varovaisuuden. Toivottavasti Yksisiipi on saanut ystäviä ja ei syytä itseään liikaa. Toivottavasti Uniyö voi hyvin ja pääsee olemaan oma itsensä ja näyttämään koko potentiaalinsa.
En ole itkenyt pitkään aikaan, moneen kuuhun, mutta juuri nyt en voinut estää kyyneltä valumasta poskeani pitkin. Kukaan ei saisi tietää, että olin itkenyt. Ei myöntänyt sitä edes itselleni. Olin liian kovakuorinen itkeäkseni.
Millainenhan elämäni olisi ollut, jos en olisi koskaan tavannut Leijonahammasta? Tai jos en olisi tullu tiineeksi? Tai jos syntymättömät pentuni eivät olisi kuolleet?
Olisiko elämä paremmin? En koskaan saisi vastausta, mutta toisaalta en ehkä edes halunnut tietää. Tästä elämästä olin saanut oppia jo paljon ja voisin yhä tehdä siitä edes jollakin tavalla mieluisan itselleni. Tuoda hyvää. En olisi koskaan tavannut Aamuruusua ja saanut kasvattaa häntä, jos asiat eivät olisi menneet näin. Enkä olisi koskaan saanut Korppivarjosta ystävääni.
Ei kaikki aina kivaa ollut ja joskus sitä toivoi, että asiat olisivat menneet toisin, mutta silti elämääni oli tullut paljon kaikkea hyvääkin.
Pitkän venyttelyn jälkeen astelin omaan pieneen pesäkolooni ja päätin viimeinkin nukkua. Olin lupautunut menemään Veden ja Karhun kanssa saalistamaan läheiselle lammelle aamutuimaan enkä halunnut olla rättiväsynyt.
Onneksi nämä kissat olivat ottaneet minut hyvin vastaan ja osasta oli tullut jopa ystäviäni. Täällä ei tarvinnut stressata turhia. Kaikki ongelmat ja murheet, joista piti Jokiklaanissa huolehtia, olivat täällä tuiki tuntemattomia.

9. osa – Run to you

Tarinamieli katsahti Valhetähteä, joka nyökkäsi hänelle. Kolli päästi Tarinamielen menemään toiseen klaaniin. Naaras tiesi, että jotain oli tapahtunut ja jotakin muuta olisi vielä tapahtumassa. Mutta mitä tahansa se olisi, Valhetähti oli yhä hänen ystävänsä. Suurella todennäköisyydellä Tarinamieli ei pääsisi lähtemään näin elleivät he olisi näin hyviä ystäviä.
Tarinamieli näki kaipuuta Valhetähden katseessa ja tiesi silloin varmaksi, että ystävyyden tunne oli molemminpuolinen ja ettei edes tämä muuttanut sitä. Kävi mitä kävi, Valhetähti olisi hänen ystävänsä.
Naaras asteli emonsa luokse ja antoi hiljaiset hyvästinsä hänelle. Etsijätaivas katseli kauempaa ja tuntui ymmärtävän nyt, mitä oli tapahtumassa. Naaras asteli hänen luokseen vihreät silmät suurina.
”Pysythän turvassa? Ja onnellisena?” Täplätuuli puhui hiljaa ja Tarinamieli nyökkäsi. He nojasivat toistensa päälakia vasten.
”Pysyn”, Tarinamieli kuiskasi. ”Muista, että rakastan sinua aina, olin missä tahansa ja tapahtui mitä tahansa, olet aina minun emoni.”
”Ja minä sinua, tuli mitä tuli ja tapahtui mitä tahansa”, Täplätuuli sanoi haikeasti hymyillen.
”Minne sinä lähdet?” Etsijätaivas kysyi hiljaa. Hänen äänensä oli niin vaitonainen, että Tarinamieli ei miltei saanut edes selvää. ”Miksi sinä lähdet?”
”Tuuliklaaniin”, Tarinamieli vastasi, kun kohtasi sisarensa katseen. ”Ja minä… minä koen, että se on minun paikkani. Kotini. Sinne minä kuulun. Ja ei, isämme ei vaikuta asiaan mitenkään.”
”Me olemme sinun perheesi”, Ukkostassu ihmetteli hiljaa. Pilkkutassu katsoi ruskeat silmät surullisen suurina siskoaan.
”Ja tulette olemaan aina. Olisimmehan me silti perhe, vaikka yksi kuolisi, eikö?” Tarinamieli hymyili lempeästi.
”Joskus pitää osata myös päästää irti”, Täplätuuli nyökkäsi, vihreät silmät kosteina. ”Joskus meidän paras ei ole toisen paras. Tarinamielen paras on toisessa klaanissa, uskollisena sille. Me tulemme aina olemaan tukenasi ja perheesi.”
”Tiedän, ja te tulette aina olemaan minun. Rakastan ihan jokaista teistä”, Tarinamieli lupasi, koskettaen jokaisen heidän nenäänsä omallaan. Tuulihäntä kietoi häntänsä heidän emonsa ympärille ja hymyili lempeästi Tarinamielelle. Naaraan katseessa oli selkeä viesti; ole onnellinen.
Tarinamieli asteli leirin suuaukolle kuin olisi partioon lähdössä ja katsahti Ilveskuuraa ja Olkivärettä. He puhuivat sisaruksilleen vieläkin, Kettukuonolle, Sudenlaululle ja Tuiskusielulle enimmäkseen. Pakkaspuro istui kauempana. Olkiväre puhu isälleen ja siskolleen Kimallepurolle.
Tarinamieli lähti ennen heitä. Turha olisi herättää liikaa huomiota muissa kissoissa, he saisivat tietää aikanaan.
Tarinamieli tunsi ikävää perhettään kohtaan ja tulisi aina kaipaamaan heitä. Häntä myös jännitti. Hän oli kääntämässä selkänsä kaikella tutulle ja astumassa tuntemattomaan. Hän ei tiennyt, millainen Tuuliklaani oli tai millaisia sen kissat olivat. Hän uskoi siihen, että Tuuliklaani olisi se hänen paikkansa, hänen kotinsa. Ehkä erot eivät olisi niin suuria tai sitten hän osaisi kaiken, ainakin toivoi oppivansa nopeasti.
Naaras vilkaisi takanaan olevaa leiriä vielä kerran ennen kuin lähti suuntamaan kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa.

Tuuliklaanin nummet kohosivat naaraan edessä ja hän ei edes aluksi huomannut pidättäneensä hengitystään niitä katsellessaan. Naaras päästi pitkän huokauksen ja loikkasi rajana toimivan pauhavaan joen ylitse kaaressa.
Naaras veti raikasta ilmaa keuhkonsa täyteen. Nyt ei vielä iloittaisi. Hän antoi kuitenkin sydämensä viedä ja otti useamman juoksuaskeleen ennen kuin rauhouttui. Parempi vaikuttaa ystävälliseltä vierailijalta kuin typerältä tunkeilijalta.
Koko matka Tuuliklaanin leiriin asti oli hiljaista. Naaras tunsi maan tärisevän käpäliensä alla silloin tällöin, mutta koskaan hän ei nähnyt kenenkään juoksevan lähistöllä. Nummia oli paljon ja reviiri oli suuri, joten ei se ollut mikään erityisen suuri ihme. Tosin, reviirin ollessa kovin aukea ja puuton oli toisaalta ihmeellistä ettei Tarinamieli nähnyt edes yhtä Tuuliklaanin soturia.
Tarinamieli katseli Tuuliklaanin leiriä, joka häämötti hänen edessään. Hän veti syvää henkeä ennen kuin asteli sisälle leiriin. Joku tuli häntä sisäänkäyntitunnelissa vastaan ja katsoi häntä vihaisesti.
”Mitä Myrskyklaanin kissa tekee Tuuliklaanin leirissä?!” musta kolli ärähti hampaat irvessä. Kollin liekinväriset silmät leimusivat, kun hän katsoi Tarinamieltä. Kollin takaa ilmestyi toinen kissa.
”Liekinsyöjä- Tarinamieli?” Kuohuvirta kallisti päätään ja naaraan katse samaan aikaan kirkastui ja hämmentyi. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Oletko yksin? Vai onko Myrskyklaani hyökkäämässä?” Leikinsyöjä murisi Tarinamielelle. ”Ähg, tämä Myrskyklaanin löyhkä saa minut voimaan pahoin.”
”Minä… minä tulin tapaamaan Huminatähteä”, Tarinamieli sanoi ja kohotti katseensa. ”Ja tulin yksin.”
Liekinsyöjä katsoi Tarinamieltä epäilevästi ennen kuin nyökkäsi tiukasti. Selkeästi hermostuneena kolli huiskasi häntäänsä, iskien Kuohuvirtaa nenälle ja kääntyi sitten ympäri, marssien takaisin leiriin tunnelia pitkin. Kuohuvirta katsoi pahoittelevasti Tarinamieltä ennen kuin viittoi naarasta seuramaan.
Liekisyöjä kajautti heti, että leirissä oli tunkeilija. Tämä ei todellakaan alkanut hyvin. Kuohuvirta huokaisi syvään ja katsahti Tarinamieltä.
”Liekinsyöjä on kyllä mahdoton”, naaras sanoi. ”Vaikea uskoa, että hän on Pilviharson ja Hopeaviillon isä. Surmakorennossa näen hieman samaa...”
Tarinamielen korvat heilahtivat. Tuo kolliko oli… Pilviharson isä? Tämä ei todellakaan mennyt hyvin. Ei Tarinamieli ollut ajatellut tämän menevän kuin ruusuilla tanssien, mutta tämä meni paljon huonommin kuin hän olisi toivonut.
Huminatähti loikkasi Viimakivelle ja katsoi Tarinamieltä kysyvästi.
”Mikä syy hänelle on tänne taas tulla?” beige kolli irvisteli soturien joukosta. ”Vaikka tuo pennun takaisin kotiin, ei se anna hänelle vapaata pääsyä Tuuliklaanin leiriin!”
Tarinamieli kulki Kuohuvirran rinnalla Viimakiven edustalle, jonka päällä Huminatähti istui. Hän oli hiljentänyt klaaninsa supinat ja huudot miltei heti, kun ne olivat alkaneetkin. Tarinamieli huomasi Pilviharson päällikkönsä takana. Kollin oranssit silmät suurenivat, kun hän näki Tarinamielen. Naaraan katse ei edes värähtänytkään, kun hän kohtasi kollin katseen. Hänen olisi oltava nyt rauhallinen.
”Annetaan hänen kertoa, miksi hän on täällä”, Huminatähti sanoi sitten ja katsoi Tarinamieltä. ”Tarinamieli, mikä on syy läsnäoloosi leirissämme?”
Tarinamieli tunsi tuuliklaanilaisten katseet turkissaan. Moni pohti, miksi naaras oli heidän leirissään taas. Kiirellistä se ei ollut, sillä naaras olisi varmasti jo kajauttanut asian silloin ilmoille.
”Minun isäni oli tuuliklaanilainen”, Tarinamieli sanoi sitten ja ilmassa tuntui kipinöivän heti. Naaras tiesi, ettei se ollut ehkä parhain aloitus tälle, mutta hänen olisi näytettävä näille kissoille olevansa itsevarma. ”En ole ylpeä siitä, että hän oli minun isäni, sillä hän teki kamalia, kamalia asioita minun emolleni. Mutta… olen koko ikäni tuntenut oloni kuin ulkopuolikseksi Myrskyklaanissa ja puiden ympäröimänä jotenkin tukahtuneeksi. Pentuajoistani muistan emoni lämmön lisäksi muiden pentujen ja oppilaiden säälivät katseet ja haukkumiset silmieni takia”, Tarinamieli puhui. ”Tuuliklaanin kissat ovat useasti osoittaneet lämpöä minua kohtaan ja… vaikka kuinka oudolta se voikaan Myrskyklaanissa asuneen kissan suusta kuulostaa, nummet ja avoin maasta ovat aina… kutsuneet. Kuin tuuli kutsuisi minua.”
”Mitä yrität sanoa?” Huminatähti kysyi. Päällikkö tosin tuntui jo tietävän, mitä Tarinamieli tarkoitti.
”Minä… haluaisin osaksi Tuuliklaania. Minä haluaisin olla tuuliklaanilainen”, Tarinamieli sanoi ja kohotti kuononsa kohti Huminatähteä. ”Olen valmis osoittamaan uskollisuuteni Tuuliklaanille, jos vain annat… annatte mahdollisuuden siihen. Minä… olen osittain Tuuliklaanilainen, mutta uskollisuutenihan paikkani lopulta osoittaa.”
”Osaksi Tuuliklaania?” joku kissa naurahti. ”Ethän sinä osaa saalistaa nummilla!”
”Hän on kuitenkin vakooja Myrskyklaanille!” yksi huusi heti.
”Myrskyklaanin kissat osaavat piileksiä puiden lomassa, kun saalistavat!” toinen tuhahti. ”Täällä pitää vähän-”
”Hiljaa!” Huminatähti sähähti kissoilleen. ”Kuka vain voi oikealla koulutuksella oppia. Ei kukaan teistä olisi tuuliklaanilainen ilman saamaanne koulutusta.”
Huminatähti kääntyi katsomaan varapäällikköään takanaan. He puhuivat hiljaa jotakin hetken aikaa, kunnes Huminatähti kääntyi taas katsomaan Tarinamieltä.
”Tarinamieli”, Huminatähti puhutteli naarasta. ”Lupaatko puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla, ja elää tuuliklaanilaisena kissana? Uskollisuutesi tulee kuulua ainoastaan Tuuliklaanille ja toivon, että tulet osoittamaan sen meille.”
Tarinamieli suoristautui. Huminatähti oli tosiaan kutsumassa hänet osaksi Tuuliklaania. Se tosiaan taphtuisi juuri nyt. ”Minä lupaan.” Hän sanoi sen niin varmana ettei ollut koskaan ollut mistään niin varma. Huminatähti katsoi naarasta suoraan silmiin hetken aikaa, kunnes käänsi sen tuuliklaanilaisiin kissoihin.
”Otatteko uuden uskollisen klaanitoverin riveihimme? Tuuliklaanilaisen?” päällikkö kysyi. Tarinamieli kääntyi katsomaan muita kissoja takanaan. Päällikkö antoi heille mahdollisuuden vaikuttaa. Kissat vilkuilivat toisiaan, kunnes miltei kaikki alkoivat huutaa Tarinamielen nimeä kuin soturinimiseremoniassa konsanaan. Tarinamieli hymyili iloisena ja hänen sydämensä oli kuin pakahtua onnesta.
”Tervetuloa Tuuliklaaniin, Tarinamieli”, Huminatähti sanoi ja loikkasi alas Suurtasanteelta. ”Tervetuloa tuuliklaanilaiseksi.”
Tarinamieli kumarsi kunnioittavasti päällikölle. ”Kiitos, Huminatähti. Lupaan osoittaa uskollisuuteni Tuuliklaanille.”
”Annan sinulle aikaa kotiutua. Älä pelkää kysyä, jos sinulla on mitä vain kysyttävää tai ongelmia”, päällikkö hymyili ja katsahti kohti Pilviharsoa. ”Pilviharso, sinä tunnet reviirin parhaiten. Ja kissat. Voisitko sinä esitellä Tarinamielelle paikkoja?”
Pilviharso räpäytti silmiään, kunnes nyökkäsi ja loikkasi alas kaksikon luokse. Huminatähti nyökkäsi kollille ennen kuin lähti hoitamaan omia tehtäviään.
Kuohuvirta tuli Tarinamielen luokse kissojen luota ja onnitteli naarasta, ja lupasi viedä hänet saalistamaan heti huomenissa. Ja lupasi opettaa Tarinamielen nopeaksi juoksijaksi. Hän osoitti hännällään kohti Viimakiveä ja sen juurella olevaa kaivettua pesää, jossa kuulemma Huminatähti asusti. Hieman kauempana siitä oli kivikko, jonka Kuohuvirta selitti olevan oppilaiden pesä.
Pilviharso seisoi ketunmitan päässä kuin jäätyneenä. Kuohuvirta lupasi, että antaisi varapäällikön esitellä leirin loppuun.
”Hei, Tarinamieli!” läikikäs naaras hymyili, kun tunnisti tuon äänen. Vatukkapentu juoksi leirin poikki kohti Tarinamieltä. ”Oletko sinä nyt Tuuliklaanin kissa oikeasti?!”
”Kyllä”, Tarinamieli nyökkäsi lempeästi pennulle.
”Vau! Miten kivaa!” naaraspentu hihkaisi ja pomppi paikoillaan. ”Nyt voidaan leikkiä mäyräkantoa useammin! Ja voit tuoda minulle saalista ja voit kertoa Myrskyklaanista!”
”Voimme tehdä kaikkea tuota”, Tarinamieli lupasi pennulle. ”Ehkäpa jonain päivänä saalistamme yhdessä?”
”Oooh! Se olisi hauskaa!” pentu intoili. ”Voidaanko leikkiä mäyräkantoa nyt?”
”Tarinamielellä taitaa olla nyt muuta”, Kuohuvirta selitti pennulle. ”Hän ehtii leikkiä kanssasi myöhemminkin. Ja kertoo varmasti kaiken siitä, kun on käynyt reviirin läpi.”
Vatukkapentu hymyili leveästi.
”Kerron aaaaivan kaiken Tuuliklaanin reviiristä sinulle”, Tarinamieli lupasi. ”Ja voin kertoa jopa Myrskyklaanin reviiristä.”
Vatukkapennun silmissä välähti. Pentutarhan suulla istui musta naaras, joka kutsui Vatukkapentua luokseen. Tarinamieli tervehti naarasta, joka hymyili lämpimästi. Vatukkapentu hyvästeli Tarinamielen ja juoksi emonsa ja veljensä luokse pentutarhalle. Kuohuvirta hyvästeli myös Tarinamielen, sillä hänellä oli jäänyt metsästyspartioon lähtö kesken Tarinamielen saapumisen takia.
Tarinamieli kääntyi katsomaan Pilviharsoa, joka vaikutti hieman hermostuneelta. Toisaalta, Tarinamieli ymmärsi sen täysin. Viimeksi he olivat puhuneet kokoontumisessa muutama kuu taaksepäin ja silloin Pilviharso oli todennut rakastavansa Tarinamieltä. Tuntui hyvältä nähdä kolli voimissaan ja varapäällikkönä. Kolli ansaitsi varapäällikyyden eikä Tarinamieli olisi voinut olla sen ylpeämpi.
Tarinamieli halusi tunnustella Pilviharsoa hetken aikaa ennen kuin kertoisi tälle oman puolensa Pilviharson rakkaudentunnustuksesta.
”Esittelet varmaan leirin ensin?” Tarinamieli kysyi lempeästi ja kolli hätkähti, nyökäten. Kolli esitteli jokaisen pesän sijainnin ja missä tuoresaaliskasa oli ja kuinka parantajan pesän perällä oli pieni maanalainen lähde, josta sai vettä juotavaksi, jos ei päässyt läheiselle pienelle joelle tai lammelle.
Soturien pesä sijaitsi toisen sisäänkäynnin vieressä. Se oli kaivettu osin nummen kupeeseen ja osittain rakennettu oksista ja heinistä. Se oli tilava ja sinne mahtui helposti jokainen Tuuliklaanin soturi nukkumaan. Pedit oli punottu sammalista, heinänkorsista ja villasta. Ne näyttivät pehmeiltä ja mukavilta. Myrskyklaanissa pedit oli punottu suurimmaksi osaksi sammalista, sananjaloista ja lehdistä.
Pilviharso johdatti Tarinamielen ulos leiristä ja vei hänet kierrokselle suurelle nummien ja korkean ruohikon ja heinän täyttämälle reviirille. Tarinamieli pysähtyi nummen laelle ja katseli jo laskevaa aurinkoa hymyillen. Lumikerros oli jo miltein poissa ja maisema oli taianomainen. Pilviharso seisoi Tarinamielen vierellä hiljaisena. Tarinamieli olisi halunnut kuvata kollia jopa vaivaantuneeksi. Kolli ei ollut varmasti osannut odottaa, että Tarinamieli aikoisi liittyä Tuuliklaanin ja näin yllättäen. He eivät olleet puhuneet kuihin eivätkä edes nähneet toisiaan sen yhden kokoontumisen jälkeen.
”Sanoinhan, että sinä olisit hieno varapäällikkö”, Tarinamieli hymyili. Pilviharso vilkaisi Tarinamieltä ja hymähti miltei ääneti.
”Niin taisit sanoa.”
Tarinamieli oli hetken aikaa hiljaa. Hän etsi sanojaan hetken aikaa. ”Muistat varmaan, mitä sanoit minulle, kun viimeksi näimme? Kokoontumissaarella. Tarkoititko sitä?”
Kolli naaraan vierellä jännittyi ja Tarinamieli aisti sen hermostuksen, joka kollista uhkui. Pilviharso nielaisi, huokaisi ja katsahti Tarinamieltä. Tämä oli harvinanen hetki, sillä Pilviharso oli niin kovin, kovin harvoin jos koskaan hermostunut tai näytti sen, että oli hermostunut.
”Minä- äh. Kyllä”, Pilviharso takelteli hetken sanoissaan. ”Kyllä, minä todella tarkoitin mitä sanoin.”
”Se repi sinut varmasti riekaleiksi, onhan soturilaki miltei ehdoton”, Tarinamieli sanoi sitten, ”minut repi riekaleiksi tieto isäni henkilöllisyydestä. Mutta toisaalta se avasi minulle viimeinkin tien kotiini.”
Tarinamieli hymyili ja katsahti Pilviharsoa. Kollin oransseissa silmissä leimusi satoja tunteita ja ajatuksia. Naaras otti nopean askeleen ja kosketti hellästi kollin poskea. Pilviharso käänsi hitaasti katseensa naaraaseen.
”Ja minä rakastan sinua, Pilviharso, enemmän kuin kissa voi toista rakastaa”, Tarinamieli sanoi ja laski tassunsa kollin tassun päälle. Pilviharso katsahti alas ja sitten kohtasi Tarinamielen katseen. Kollin suu avautui raolleen ja hänen suupielensä kääntyivät lopulta iloisen ja häkeltyneen sekaiseen hymyyn. Kolli kosketti Tarinamielen nenää omallaan.
Tarinamieli hymyili lempeästi ja painoi itsensä Pilviharsoa vasten. Viimeinkin hän oli kotona.

//mainintoja kiduttamisesta


Neljästoista luku - Cruel world

Valhetähti seurasi Tarinamieltä, jonka katse oli hyvin ahdistunut. Naaras tuntui aistivan sen, miten kaikki oli muuttumassa. Tarinamieli ei sitä ääneen sanonut, mutta Valhetähti kyllä huomasi naaraan aistivan jonkin olevan vinossa ja tapahtumassa.
Ei, ei hän suoraan säälinyt, hän vain tunsi pahaa omatuntoa kierosilmäistä naarasta kohtaan. Ei hän ollut halunnut syntyä tähän maailmaan tuollaisena. Valhetähti oli sentään järkevä kissa ja vaikka halusikin puhdistaa ja parantaa klaanit ja mikä tärkeintä; pelastaa klaanit tuholta, joka niitä odottaisi, jos soturilakia rikottaisiin koko ajan, turha väkivalta ja tappaminen oli turhaa.
Valhetähti rankaisisi vain niitä, jotka olivat tahallaan ja tietoisesti rikkoneet soturilakia. Täplätuuli saisi rauhan ja olla Myrskyklaanissa. Hänet oli pakotettu saamaan pennut. Naaras oli osoittanut uskollisuutensa monta kertaa, joten siitäkään ei tarvitsisi huolehtia. Ikijää ja Hohtokäpälä saivat myös rauhansa pysyä Myrskyklaanissa. Hohtokäpälä oli kulkukissa ja hän oli osoittanut kuolemattoman uskollisuutensa, joten hänestä ei ollut mitään haittaa eikä ollut näin olleen Valhetähden sisaruksistakaan, jotka olivat puoliksi kulkukissan pentuja – vaikka heidän veressään virtasi myös Varjoklaanin veri Ikijään isän takia, mutta Ikijää oli syntynyt Hopeakäärmeen pakottamana. Jos kahden eri klaanin jäsen saivat pentuja, se oli anteeksiantamaton rikkomus. Tulikukan ja Kolibrin perhe sai myös siksi olla rauhassa, koska Kolibri ei ollut muun klaanin jäsen vaan klaanien ulkopuolinen. Pihkahumu ja Häivätuuli olivat poikkeuksena kaikessa, vaikka olivatkin kahden päällikön pentuja. He olivat uskollisia Valhetähdelle. He olivat osoittaneet sen niin monesti.
Klaanien väliset suhteet ja risteymät pentujen suhteet olivat väärin, mutta jos kissa, joka tuli kaukaa eikä omannut lainkaan klaanikissan verta..? Valhetähden mielestä sillä ei ollut väliä viiksikarvan vertaa - muutamia poikkeuksia toki lukuun ottamatta, sillä jokaisen kohdalla tilanne olisi harkittava erikseen - eikä hän antaisi muiden eri mieltä olevien nostaa käpäläänsäkään-
”Valhetähti..?” Tarinamieli sanoi varovasti herättäen päällikön ajatuksistaan, ja läikikäs päällikkö käänsi katseensa kierosilmäiseen naaraaseen. ”Onko Myrskyklaanista luvallista lähteä ilman… seuraamuksia?”
Kysymys yllätti Valhetähden. Kolli siristi silmiään ja silmäili naarasta edessään. Hän oli hermostunut, apea, sressaantunut ja ahdistunut. Totta kai oli. Tarinamieli oli aina ollut oudon ahdistunut täällä ja vaikka kolli oli Tarinamielen lailla yrittänyt kieltää sen, oli hän nähnyt naaraan kaipuun muualle. Nähnyt naaraan uskollisuuden kuuluvan toisaalle. Naaraan sydämen ja sielun kuuluvan toisaalle. Loppupeleissä kissa joutui itse valitsemaan, kelle oli uskollinen. Ja Tarinamieli ei voinut olla täysin uskollinen klaanille, joka ei ollut hänen kotinsa.
”Miksikäs niin, Tarinamieli”, Valhetähti naukaisi naaraalle. ”Kuka olisi lähdössä?”
”Antaisitko minun lähteä?” Tarinamieli kysyi ja Valhetähti käänsi katseensa pois naaraasta, kun pesi tassuaan.
”Miksi haluat lähteä Myrskyklaanista, kodistasi? Perheesi luota? Klaanistasi?” Valhetähti kysyi naaraalta ja laski katseensa naaraaseen oranssit silmät hehkuen. Täplätuulen pennut olivat puoliverisiä, mutta eivät Täplätuulen omasta tahdosta. Häntä tai pentuja olisi turha rangaista jostakin, johon he eivät olisi voineet vaikuttaa. Vaikka… olihan se väärin, mutta...
Valhetähden mielipiteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että hän oli hyvin läheinen Tarinamielen kanssa, mutta siitä ei nyt puhuttu.
”Sinä tunnet minut ja me molemmat tiedämme sen”, Tarinamieli sanoi sitten Myrskyklaanin uudelle päällikölle ja astui lähemmäs kollia. Se ei ollut haaste vaan ele, joka osoitti luottamuksesta. Valhetähti hymyili hieman. Tarinamieli oli rohkea, vaikka ei ollutkaan fyysinen taistelija. ”Sinä tiedät, että minä en pysty elämään näin suuren väkivallan ympärillä. Olisiko minusta hyötyä tässä kaikessa, jos en pysty toteuttamaan jokaista tahtoasi? Mieleni ei pysy vahvana tämän keskellä eikä minusta ole hyötyä. Minä en pysty taistelemaan ja tappamaan, vaikka pakottaisit.”
”Pennuistasi olisi hyötyä Myrskyklaanille. Ne olisivat vahvoja, kuten sinä”, Valhetähti sanoi ja Tarinamieli jännittyi, mutta hänen katseensa oli lempeä. ”Vaikka oletkin puoliverinen, ei se ole sinun tai emosi syytä. Pentusi voisivat kuitenkin tuoda hyvän lisän. Olet uskollinen klaanillesi, mutta myös itsellesi.”
”Tässä klaanissa ei ole ketään, kuka voisi olla minun pentujeni isä”, Tarinamieli sanoi vakavana vihreät silmät hehkuen palavan tulen lailla. Ja Valhetähti ymmärsi. Kukaan tämän klaanin kolleista tai naaraista ei ollut Tarinamielen arvoinen, ei varsinkaan sen jälkeen, miten häntä on kohdeltu kuiden saatossa monen ikätoverinsa puolesta. Molemmat heistä tiesivät sen. Ei edes Valhetähti ollut Tarinamielen arvoinen. Ja Valhetähti ei edes rakastanut Tarinamieltä, joten se oli haudattu jo ennen aikojaan. Tämän klaanin vaihtoehdot olivat vähäiset Tarinamielelle, sillä monet olivat kohdelleet häntä kovin ottein oppilasaikoina. ”Mutta toisessa klaanissa on. Siellä, minne minun tassuni vievät. Siellä, missä minun isäni oli.”
Valhetähden ilme ei värähtänytkään. Hän osasi osittain odottaa tätä. Hän oli kuullut, kun Pilviharso oli tunnustanut rakkautensa Tarinamielelle. Naaras ei ollut koskaan vastannut Pilviharson tunnustukseen, mutta Valhetähti oli osannut odottaa sitä.
”Et tiedäkään kuinka paljon se on repinyt minua riekaleiksi”, Tarinamieli sanoi ilme yhä yhtä vahvana. ”Olen aina kokenut kutsua nummille, jossa juostaan tuulen lailla. Kutsua sinne, jossa isäni asui. Minä… koen, että voisin olla oma itseni, oma uskollinen itseni siellä. En tahtoisi hylätä Myrskyklaania, kotiani, mutta koen, että minun paikkani ja uskollisuuteni on muualla. Toivon Tähtiklaanin antaneen siunauksensa tälle.”
Valhetähti nyökkäsi muutaman kerran sulkien silmänsä. Tarinamieli ei tosiaan kestäisi olla täällä ja koska Valhetähti tosiaan välitti Tarinamielestä… hän ei voisi myöntää sitä nyt, kun kaikki eteni niin hyvin, mutta… hän antaisi Tarinamielen mennä. Tietysti hän antaisi.
”Annan sinun mennä, koska tiedän… minä tiedän, että et pysty katsomaan tätä kaikkea. Annan sinun mennä, koska olet ystäväni”, Valhetähti sanoi hiljaa, mutta vakavana. Hän katsoi Tarinamieltä, joka hymyili. ”Annan sinun mennä, sillä sinun uskollisuutesi kuuluu Tuuliklaanille ja Tähtiklaanille.”
”Ja sinä olet minun ystäväni myls, Valhetähti. Ja olen ikuisesti kiitollinen”, Tarinamieli sanoi ja koskettu nenällään Valhetähden poskea. ”Kiitos, että annat siunauksesi ja luvan minulle seurata uskollituuttani ja sydäntäni kotiini.”
Valhetähti ei sanonut mitään siihen, nyökkäsi vain. ”Saat poistua heti, kun haluat. Hyvästele toki perheesi.”
”Valhetähti, minä-” Tarinamieli aloitti, mutta Valhetähti hiljensi naaraan katseellaan. Hän tiesi, että tässä oli nyt muutakin. Paljon muutakin.
”Kuka muu haluaa lähteä?” kolli kysyi sitten. Tarinamieli piti katseensa vakaana.
”Ilveskuura ja Olkiväre”, Tarinamieli kertoi ja Valhetähti nyökkäsi. ”Ei kukaan muu minun tietääkseni.”
”He saavat poistua, kunhan lähtevät tänään”, Valhetähti murahti. Hän antaisi heidän mennä. Hän näki sen, miten Olkiväreellä oli outo kaipuu pois täältä. Hän näki, että Olkiväreellä oli mielensä päällä jotakin, jota ei kuka tahansa voisi ymmärtää täysin. Heidän kahden jakamat hiljaiset katseet olivat täynnä tuhansia tunteita ja Valhetähti uskoi kaksikon löytävän sen yhteisein liekin pian. Hän antaisi heidän lähteä myös siksi, koska Tarinamieli oli pyytämässä sitä. ”Toivon sinulle vain kaikkea hyvää, Tarinamieli. Johdattakoon Tähtiklaani polkujasi. Ja… kerro Pilviharsolle terveisiä.”
Hän ei antaisi Tarinamielen kärsiä näin. He olivat ystäviä ja vaikka uskollisuuden pitäisi olla omassa klaanissa, Valhetähti rikkoi sen nyt itse, Tarinamielen vuoksi. Hänellä oli tosin hyvät syytkin sille, miksi päästi heidät menemään. Mutta tämä olisi ainoa kerta, kun hän antoi kissojen poistua näin omasta klaanistaan. Tällaista ei tulisi sallia yhtään enempää.
Kolme kissaa poistui leiristä pian sen jälkeen. Valhetähti katsoi heidän peräänsä ja katsahti taivasta huokaisten. Tarinamieli hymyili hänelle vielä kerran ennen kuin katosi piikkihernetunnelista. Valhetähti hymyili hänelle haikeaa hymyään ennen kuin katosi takaisin omaan pesäänsä. Oli hän tehnyt oikein tai väärin tänään, hän ei katunut tekoaan lainkaan.
Kolli toivoi vain kaikkea hyvää heille kolmelle.

Valhetähti haukotteli syvään ja katsahti valkenevaa taivasta. Hän oli herännyt turhankin aikaisin eikä uni enää suostunut nappaamaan hänestä kiinni. Joten, nyt kolli makoili Suurtasanteen päällä ja seurasi kuinka tähdet hiljalleen väistyivät nousevan auringon tieltä.
Hänen emonsa oli herännyt hetki sitten ja asteli ulos soturien pesästä. Naaraan katse kollin turkilla kertoi, että hän olisi tulossa puhumaan. Valhetähti ei kuitenkaan ollut siitä pahoillaan, sillä hän puhui aina mielellään emonsa kanssa. Jos jotakin hyvää hänen elämässään oli, niin se että hänellä oli hyvä suhde hänen vanhempiinsa ja sisaruksiinsa.
”Hei, Valhetähti”, Ikijää tervehti hymyillen ja asteli poikansa luokse Suurtasanteen päälle. ”Etkö saa unta?”
”Valitettavasti en”, Valhetähti hymähti huvittuneena. Hän oli nousemassa istumaan, mutta Ikijää painoi häntä hellästi selästä. Ikijää asettui makuulle hänen viereensa ja kohotti katseensa kohti taivasta.
”Olet minua ainakin kaksi kertaa isompi”, Ikijää nauroi hiljaa, ”joten ollaan ihan näin, jooko?”
Valhetähti naurahti huvittuneena. ”Sopii minulle.”
”Oletko tottunut hyvin uuteen asemaasi?” Ikijää kysyi sitten ja vilkaisi Valhetähteä.
”Niin hyvin kuin vain voi”, Valhetähti vastasi. ”On tässä suuret tassut täytettävänä.”
”Hyvinhän sinä olet pärjännyt”, Ikijää tönäisi häntä hellästi. ”Heinätähti valitsi sinut syystä varapäällikökseen. Ja nyt sinä teet kaikkesi niin klaanisi johtamiseen kuin Tähtiklaanin ja klaanien pelastamiseksi.”
”Niin”, Valhetähti nyökkäsi. ”Paljon on tehtävää.”
”Mutta me selviämme kyllä”, Ikijää antoi kollille merkitsevän katseen, ”yhdessä. Kaikki yhdessä. Muista se, että et ole koskana yksin. Voit anna pyytää apua eikä siinä ole mitään hävettävää. Muistathan sen?”
”Muistan muistan”, Valhetähti naurahti. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi jo pettäneensä emonsa. Hän ei ollut koskaan pyytänyt apua, kun oli ollut oppilas ja peloissaan ja kivuissaan Synkän metsän takia. Hän oli hävennyt ja pelännyt niin paljon. Ja samalla hän halusi olla vahva ja todistaa selviävänsä.
Ja nyt hän oli tässä tilanteessa. Hän ei ollut enää se sama kissa. Eikä tulisi koskaan enää olemaankaan.
Ikijää katseli auringonnousua hiljaa. Valhetähti kuunteli ja katseli muiden klaanien leirejä. Varjoklaanin yöpartio oli juuri hetki sitten palannut leiriin ja Jokiklaanissa muutama kissa ajatteli jo rajapartioon menemistä.
Jokiklaanin rivistössä oli muutama uusi yllättävä kissa, kuten Vesikauhun jälkeläinen Vesitassu, josta oli tehty Jokiklaanin parantajaoppilas ja sitten Nova, Yönkajon lauman entinen johtaja. Nova oli se, mikä sai Valhetähden karvat pystyyn. Hän ei tiennyt, mitä ajatella Novasta. Kolli kuitenkin tuntui osoittavan uskollisuuttaan Jokiklaania kohtaan yhä enemmän ja enemmän.
Valhetähdestä kulkukissat olivat vielä sallittavissa klaaneihin, toisinana myös kotikisut. Kaikki tosin riippui aina tilanteesta ja monesta muustakin tekijästä. Mutta klaanien väliset suhteet ja niistä syntyneet pennut tai oman klaaninsa pettäminen? Ei sallittua. Tarinamieli, Olkiväre ja Ilveskuura olivat poikkeuksia. He olivat ainoat, jotka Valhetähti antaisi koskaan poistua Myrskyklaanista. Tarinamieli oli puoliverinen eikä se ollut hänen syytään. Tarinamieli oli myös Valhetähden hyvä ystävä eikä kolli ollut kokenut oikeaksi pakottaa Tarinamieltä jäämään. Ilveskuura oli taas monimutkaisempi juttu, kuten myös Olkiväre. Lopulta Valhetähti oli kuitenkin suostunut päästämään molemmat heistä menemään. Ilveskuura oli kuolleiden Iltataipaleen ja Sirppikynnen pentu ja Valhetähti tunsi yhä peittelemäänsä syyllisyyttä molempien kuolemasta. Sirppikynsi oli ollut joskus Valhetähden mestari ennen kuin oli siirtynyt pentutarhaan ja saanut toisen pentueensa. Valhetähti tunsi ikuista kunnioitusta harmaata naarasta kohtaan ja koska Valhetähti oli tappanut Sirppikynnen kumppanin ja mitä luultavammin aiheuttanut myös Sirppikynnen kuoleman, oli ollut vaikeaa olla päästämättä Ilveskuuraa menemmään. Olkiväreen Valhetähti antoi mennä myös monesta syystä; Tarinamieli oli pyytänyt, Olkiväre ja Ilveskuura olivat erityisen läheiset ja Olkiväre varmasti halusi uuden alun, olihan hän naaraan sijaan kolli.
”Kuule… Mahtoiko… mahtoiko Kuutähti olla antamassa sinulle yhtä henkeä?” Ikijää kysyi sitten. Valhetähti tunsi oudon säälin pistoksen sydämessään. Ikijään emo oli siirtynyt Tähtiklaanin maille kauan sitten eikä Ikijää ollut nähnyt emoaan edes Tähtiklaanissa sen jälkeen monista yrityksistä huolimatta.
”Olen pahoillani, mutta hän ei ollut siellä”, Valhetähti sanoi ja kosketti lohduttavasti kuonollaan emonsa päälakea.
”Ei se ole sinun syytäsi”, Ikijää hymyili kaihoisasti, ”olen varma, että hän on ylpeä, että olet päällikkönä.”
Valhetähti vain nyökkäsi, sillä hänen kielensä tuntui menevän solmuun. Kuutähti, hänen isoemonsa, Heinätähteä edeltänyt päällikkö. Koskaan ei Valhetähti ollut saanut tilaisuutta tavata isoemoaan, mutta oli kuullut hänestä paljon.
Mutta oliko Kuutähti hänestä ylpeä tai iloinen hänen puolestaan? Siitä Valhetähti ei ollut niinkään varma. Mitä mieltä Kuutähti olisi siitä, että hänen pennun pentunsa kulki Synkän metsän mailla ja valehteli minkä ehti Myrskyklaanin kissoille? Vastausta kolli ei tiennyt, mutta ennemmin hän yllättyisi iloisesti kuin pettyisi. Joten, hänellä oli negatiiviset odotukset ja odottikin, että Kuutähti oli pikemminkin pettynyt kuin ylpeä.

Niin nuori ja toiveikas tulevasta. Toivo omasta kumppanista, pennuista ja perheestä. Toivo siitä, että voisi tehdä klaaninsa ja perheensä ylpeäksi. Toivo suuresta soturiudesta. Toivo hyvästä elämästä.
Painajaismainen uni kietoi Valhetähden ympärilleen, sillä kaikki tuo edellä kuvattu oli poissa, oli ollut poissa jo kuita ja kuita. Hän oli ollut niin nuori oppilas, kun kaikki hänen unelmansa ja toiveensa oli murskattu tuhansiksi palasiksi.
Mutta hänellä oli nyt suuri tehtävä, josta hän ei voisi perääntyä. Hänen olisi tehtävä kaikkensa ja onnistuttava. Hänen olisi onnistuttava kaikkien vuoksi. Ei hänellä itsellään niin väliä. Kunhan soturilaki nousisi taas oikeutettuun asemaansa ja klaanit olisivat taas oikeat itsensä niin kuin niiden pitäisikin olla.
Valhetähti värähti unissaan. Terävät kynnet upposivat hänen kylkiinsä, lapojen alle ja etukäpälien alle. Niin oli moni hänen yönsä Synkässä metsässä mennyt, kun hän oli ollut nuori oppilas. Hän näki Tiikeritähden katseen turkillaa, hän näki isoisänsä Hopeakäärmeen tyytyväisen virneen ja hän näki Hopeaviillon ilkikurisen katseen ja naaraan kynnet uppoamassa hänen nahkaansa.
Valhetähti räväytti silmänsä auki ja veti hatarasti henkeä. Nuo painajaiset eivät olleey vaivanneet häntä pitkään, pitkään aikaan. Hopeaviillon puhe jostain pennuista oli varmasti herättänyt ne ja tuonut ne taas riivaamaan kollin mieltä.
Joskus, nuorena oppilaana, kolli oli vielä toivonut saavansa omia pentuja. Hän oli unelmoinut perheen perustamisesta, mutta nyt? Ei missään nimessä. Mihin vaaraan hänen pentunsa olisi tuomittu jo ennen syntymää? Mihin kiroukseen ne pennut syntyisivät? Hänen pentunsa olisivat keino joillekin manipuloida häntä. Hänen pentunsa joutusivat kärsimään isänsä nimestä ja maineesta, jos se koskaan laskisi.
Valhetähti teki kaikkensa klaanien vuoksi. Kaikki eivät tosin näkisi sitä niin, eivät ainakaan heti aluksi. Osalla kestäisi, osa näkisi sen heti ja osa taas ei koskaan. Hän olisi valmis tahraamaan nimensä vaikka tuhat kertaa, jotta voisi korjata klaanit. Sellaiseen maailmaan olisi julmaa tuoda hänen pentunsa.
Eikä hänellä sitä paitsi olisi edes aikaa omille pennuille juuri nyt. Hänellä oli aivan liikaa tehtävää. Hopeaviillon tuntien naaras toisi asian esille tulevaisuudessa useammankin kerran, mutta Valhetähti oli valmis eikä antaisi naaraalle periksi.
”Hei, Valhetähti”, Pakkaspuro tervehti häntä. Vasta nyt Valhetähti huomasi olevansa Synkän metsän mailla. Ei ollut tavanomasita herätä painajaisen jälkeen täältä. ”Kaikki hyvin?”
”Tietysti”, Valhetähti tuhahti ja kääntyi kohtaamaan Pakkaspuron. ”Uutisia, kenties?”
Pakkaspuron katse oli kylmä, oli ollut sen jälkeen kun Huurrekuu oli kuollut. Pakkaspuro oli vajonnut sisarensa kuoleman jälkeen synkkyyteen ja Valhetähti toivoi, ettei se vaikuttaisi Pakkaspuron tehtävään. Tähän mennessä ei ollut.
”Ei mitään erityistä”, kolli vastasi, ”Salamasilmä rikkoi sääntöäsi ja toi oppilaansa Kipinätassun nähtäville.”
”En odottanutkaan muuta”, Valhetähti pyöräytti silmiään. ”Kerro nyt, sinulla on selvästi muutakin kerrottavaa.”
”Olen saanut värvättyä ainakin kuusi uutta kissaa sitten eilisen”, Pakkaspuro totesi ja Valhetähti nyökkäsi tyytyväisenä.
”Pian sinun täytyy alkaa testata nykyisten elävien kissojen uskollisuutta, jotta voimme aloittaa heidän tutustuttamisensa muihin eläviin kissoihin”, Valhetähti antoi merkitsevän katseen Pakkaspurolle. ”He tarvitsevat koulutusta monelta kissalta. Tee siitä priotiteettisi.”
”Kyllä”, Pakkaspuro nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Valhetähti käänsi katseensa allaan siintävään aukioon.
”Pakkaspuro”, Valhetähti kutsui mustaturkkista kollia, kääntämättä katsettaan. Hän näki vallan mainiosti Pakkaspuron kääntyvän häntä kohti ja katsovan häntä kysyvästi näinkin. ”Sisaresi, Huurrekuu, voi hyvin. Tähtiklaanissa hänelle on siunattu kuulemisen lahja ja hän on terve. Hän antoi minulle yhden hengen.”
Pakkaspuro ei sanonut mitään. Hän piti ilmeensä neutraalina, mutta kollin erivärisissä silmissä myllersi satoja tunteita. Kolli nyökkäsi ennen kuin lähti taas matkoihinsa. Valhetähti antoi kollille rauhan käsitellä saamaansa informaatiota ja keskittyi Synkässä metsässä koulutuksen alaisena oleviin eläviin kissoihin.
Suurin osa heistä oli oppilaita, mutta oli muutamia sotureita, joista osa oli saanut soturinimensä kesken Synkän metsän koulutuksen ja osa oli valittu mukaan vasta soturina.
Kauempana kulki Tuiketassu Surmamielen kanssa. Surmamielen motiivit eivät ristenneet Valhetähden motiivien kanssa, ja sitä paitsi, Surmamieli oli taitava kissa ja opetti Tuiketassulle paljon.
Paljon kauempana Tuiketassusta oli tämän sisar Kipinätassu. Kumpikaan heistä ei tiennyt toisen olevan täällä, mikä teki siitä hyvinkin huvittavaa. Kauempana Kipinätassusta oli taas Taivasklaanin Korppitassu, jota Punakynsi koulutti.
Valhetähti ei ollut vielä lainkaan varma, olisiko kukaan heistä kolmest seuraamassa häntä, mutta sen hän näkisi aikanaan.
Myrskyklaanin oppilaista myös Risutassu ja Pisaratassu olivat päätyneet Synkän metsän maille. He vaikuttivat lupaavilta oppilailta.
Kauempana Varjoklaanin oppilas Sammakkotassu harjoitteli oman mestarinsa kanssa. Sammakkotassusta Valhetähti oli erityisen varma jo; hän taistelisi Valhetähden ideologian vuoksi. Samalla tavalla Valhetähti oli varma myös Tuuliklaanin Tundratassusta. Hiljalleen uskolliset ja varmat kissat alkoivat hahmottua ja pian osan oppilaista voisi jopa päästää taistelemaan toisiaan vastaan ja kehittämään taitojaan.
Valhetähti oli ollut kärsivällinen ja tulisi pysymään kärsivällisenä. Miksi turhaan olla uhkarohkea ja mahdollisesti uhata koko suunnitelmaa? Moni olisi jo menettänyt malttinsa, mutta ei Valhetähti. Hän osasi odottaa oikeaa hetkeä.
Eikä hän ollut luovuttamassa mistään hinnasta.

LUKU 4
Aarre ja Hopea

Laventelinenä nautti elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin. Hänestä oli vihdoin tullut siskojensa kanssa soturi - se oli jotain, mitä Laventelinenä oli odottanut innolla - mutta vielä suurempi ilonaihe hänelle oli se, että Liekkisateesta oli tuli hänen kumppaninsa.
Laventelinenä rakasti viettää kollin kanssa aikaa. He saalistivat usein yhdessä, ruokailivat ja vaihtoivat kieliä, sekä kävivät joskus yksinkertaisesti vain kävelyllä järven rannalla. Naaras tiesi olevansa muita hieman ujompi, sekä pelokkaampi, mutta hän myös tiesi tekevänsä mitä vain Liekkisateen puolesta. Niin paljon hän kollia rakasti.
Kyyhkytuuli oli tottakai kiusoitellut Laventelinenää heti, kun hän oli kertonut tälle Liekkisateesta. Kultaliekki oli tapansa mukaan ollut lempeämpi ja onnitellut siskoaan ison kehräyksen kanssa. Leijonaraita oli ollut suojelevaisempi, mutta hyväksynyt Liekkisateen siskonsa kumppaniksi. Muiden mielipiteistä Laventelinenä ei välittänyt, sillä niin kauan kun hänen sisaruksensa hyväksyivät hänen suhteensa Liekkisateeseen, kaikki oli täydellisesti.
Aurinko lämmitti Laventelinenää, joka oli ruokailun jälkeen mennyt pitkälleen maahan pitämään taukoa soturitehtävistä. Liekkisade oli asettunut hänen viereensä, ja heidän häntänsä olivat kietoutuneet toisiinsa.
“Hiirenkorva on todella alkanut”, Liekkisade sanoi tyytyväisenä.
Laventelinenä haukotteli. “Niin on. Riistaakin löytyy paljon enemmän. Hiirenkorva on ehkä lempiaikaani: silloin on niin kirkasta ja lämmintä, ja kukat alkavat kasvaa takaisin.”
“Viherlehti on mukavaa aikaa myös”, Liekkisade tuumi.
“Niin on.”
He jatkoivat maassa makaamista, ja hetken päästä Laventelinenä sulki silmänsä, kun uneliaisuus alkoi ottaa hänestä vallan. Hän keskittyi Liekkisateen läsnäoloon vierellään: kollin rauhalliseen hengitykseen, tästä huokuvaan lämpöön ja häntään, joka oli kietoutunut hänen omansa ympärille. Laventelinenä tiesi, että hänen tulisi pian nousta ylös ja jatkaa soturin velvollisuuksiaan, mutta siinä hetkessä hän ei välittänyt.
Rauhaa ei kestänyt kuitenkaan kuin hetki. Leijonaraidan ääni kajahti voimakkaana leirin sisäänkäynnin suunnalta, ja hetkessä Laventelinenän rauha ja uneliaisuus olivat poissa kuin eivät olisi koskaan olemassa olleetkaan. Hän hyppäsi tassuilleen, ja Liekkisade - joka oli myös noussut ylös - hänen vierellään pörhisti turkkiiaan.
“Mitä? Missä? Kuka hyökkää?” Liekkisade kysyi uneliaisuus äänessään.
“Valkotähti? Misä Valkotähti on?” Leijonaraita kysyi kovaan ääneen.
Laventelinenä loikki kiireesti veljensä luokse ja näki kollin oranssien silmien huolestuneen, mutta vihaisen katseen. Mikä oli saanut Leijonaraidan niin tolaltaan?
Oranssivalkoinen soturi näki siskonsa ja hänen häntänsä heilahti voimakkaasti. “Laventelinenä! Hae Valkotähti! Ja Kaamosmarja! Missä Kyyhkytuuli ja Kultaliekki ovat?”
Kultaliekki saapui juuri silloin paikalle yhtä hämmentyneenä ja huolestuneena kuin Laventelinenä tunsi itsensä. “Leijonaraita, mitä-”
“Hae Kyyhkytuuli! Laventelinenä, tuo Valkotähti Kaamosmarjan luokse heti!”
Leijonaraidan katse kertoi Laventelinenälle ja Kultaliekille, ettei heillä ollut aikaa tai varaa sanoa vastaan. Siskokset vaihtoivat nopeat katseet, ja Kultaliekki nyökkäsi nopeasti ennen kuin juoksi kohti sotureiden pesää. Laventelinenä kääntyi itsekin ja loikki etsimään Valkotähteä.
Liekkisade oli lähtenyt kumppaninsa perään ja otti tämän nopeasti kiinni. “Mitä tapahtuu?”
“En tiedä”, Laventelinenä sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä olisi voinut saada Leijonaraidan niin pois tolaltaan. “Jotain pahaa on täytynyt tapahtua.”
“Leijonaraita ei vaikuttanut loukkaantuneelta. Miksiköhän hän tarvitsee parantajaa?”
Laventelinenä vilkaisi kumppaniaan ja pudisti päätään. Hän ei todellakaan tiennyt, mutta pelko oli vallannut hänen sydämensä. Oli se mitä tahansa, se ei voinut olla yhtään mitään hyvää.
Valkotähti löytyi pesästään. Pieni päällikkö katsoi kysyvänä paikalle syöksähtänyttä Laventelinenää ja nousi heti tassuilleen. “Näytät järkyttyneeltä. Mitä on tapahtunut?”
“En tiedä. Leijonaraita, hän… hän tarvitsee sinut parantajan pesälle, mutta hän ei kertonut miksi”, Laventelinenä sanoi. “Sanoi vain sen olevan erittäin kiireellistä.”
Valkotähti katseli hetken Laventelinenää ennen kuin nyökkäsi ja pujahti naaraan kanssa ulos pesästä ja suuntasi suoraan kohti Kaamosmarjan pesää. Liekkisade, joka oli odottanut ulkopuolella, kosketti Laventelinenää nopeasti kuonollaan. Valkotähti ei kuitenkaan päästänyt kumpaakaan heistä parantajan pesään, vaan oli käskenyt heidän pysytellä ulkopuolella.
“Kaikki on varmasti hyvin”, Liekkisade yritti parhaansa mukaan rauhoitella Laventelinenää, joka ravasi hermostuneena pesän edustalla ympyrää.
Oliko muka? Hän ei ollut koskaan nähnyt veljeään niin poissa tolaltaan ja huolestuneena paitsi kerran aikaisemmin: silloin kun Huurretassu oli kuollut Yönkajon lauman kynsiin. Joten mitä ikinä nyt olikaan tapahtunut, kaikki ei voinut olla hyvin.
“Onko Leijonaraita Kaamosmarjan luona?” paikalle saapunut Kultaliekki kysyi.
Kyyhkytuuli tuli siskonsa perässä. “Mitä on tapahtunut? Kultaliekki ei kertonut minulle mitään.”
“Emme tiedä”, Laventelinenä kuiskasi.
“Leijonaraita on Kaamosmarjan ja Vesitassun luona. Valkotähti meni heidän luokseen. Se on ainut, mitä tiedämme”, Liekkisade sanoi ja kun hän näki Kultaliekin ja Kyyhkytuulen vaihtavan huolestuneita katseita, hän lisäsi nopeasti: “Leijonaraita vaikutti olevan kunnossa.”
“Mutta jotain on täytynyt tapahtua”, Kultaliekki pohti. “Miksi hän muuten tarvitsisi parantajaa?”
“Ehkä hänellä on huono olo”, Kyyhkytuuli ehdotti, mutta ei vaikuttanut uskovan itsekään omia sanojaan.
Siinä samassa Valkotähti palasi pesästä, mutta jäi sen sisäänkäynnille seisomaan estääkseen siskosten pääsyn ohitseen. Päällikön katse oli vakaa, mutta siinä oli selvästi hämmennyksen sekaista huolestuneisuutta, mikä ei auttanut lievittämään Laventelinenän hermostuneisuutta. Naaras tunsi Liekkisateen painautuvan lohduttavasti häntä vasten.
“Voitte mennä katsomaan sisälle, mutta vain te kolme”, Valkotähti sanoi ja nyökkäsi kohti siskoksia. “Sitä ennen haluan pyytää, että olette rauhallisia ja kärsivällisiä. Tämä ei ole helppoa teille, mutta vielä vaikeampaa se on varmasti hänelle.”
Hänelle? Kenestä Valkotähti puhui? Leijonaraidastako? Laventelinenä vilkaisi kumppaniaan ja siskoksiaan kysyvästi, mutta jokainen heistä katsoi häntä yhtä hämmentyneinä.
“Odotan täällä”, Liekkisade kuiskasi ja nuolaisi Laventelinenän korvaa.
Laventelinenä painoi hetkeksi kuononsa Liekkisateen kuonoa vasten ja seurasi sitten kahta siskoaan sisälle parantajan pesään.
Aluksi Laventelinenä ei ymmärtänyt mitä - tai ennemminkin ketä - hän katsoi. Sitten ymmärrys välähti hänen sisällään kuin ärhäkkä salama samaan aikaan, kun myös Kultaliekki ja Kyyhkytuuli ymmärsivät.
“Huurretassu!” hei kaikki henkäisivät samaan aikaan.
Huurretassu makasi sammalpedillä heidän edessään, vihreät silmät katsellen heitä kaikkia väsyneinä, mutta eläväisinä. Leijonaraita pyöri siskonsa ympärillä kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä tai minne mennä, ja Vesitassu oli juuri työntämässä yrttikasaa Huurretassun eteen. Kaamosmarja hääräsi jotain Huurretassun edessä niin, ettei Laventelinenä nähnyt siskostaan kuin puolet.
Mutta se puolikas, minkä hän näki, oli selkeästi hänen kuita sitten kuollut siskonsa. Huurretassu oli kasvanut yhtä isoksi kuin he kaikki muutkin ja hänen turkkinsa oli pidetty siistinä, mutta naaraan kasvojen ilme oli muuttunut. Koko tämän olemus oli aivan erilainen kuin silloin, kun hän oli vielä ollut Jokiklaanin nuori oppilas.
Se vanha Huurretassu oli ollut ujo ja katsonut aina hieman alaspäin kuin välttääkseen muiden silmiä. Silti hänen kasvoillaan oli aina ollut pirteä hymy, joka oli aina saanut ilmapiirin iloisemmaksi, ja hänen koko kehon kielensä oli aina hehkunut hyväsydämisyyttä ja lämpöä. Huurretassu oli aina katsonut kissoja varovaisesti: tarkkaillut heidän reaktioitaan ja hymyillyt itsekseen, kun oli nähnyt sanojensa piristävän toisen mieltä.
Tämä Huurretassu ei hymyillyt, vaan hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja väsyneet. Hän piti päänsä ylhäällä ja tuijotti suoraan silmiin kuin kertoakseen, ettei hänellä ollut aikomustakaan perääntyä ja antaa muiden talloa hänen ylitseen. Huurretassu oli vanhentunut, ei ainoastaan fyysisesti, vaan myös henkisesti, eikä Laventelinenä nähnyt siskonsa silmissä enää sitä samaa, pientä Huurretassua, jonka kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt.
Silti se oli Huurretassu. Elävänä ja voimakkaampana kuin koskaan ennen.
“Miten sinä- Luulimme, että kuolit!” Kyyhkytuuli älähti ääni särähtäen. Hän oli syöksymässä kohti siskoaan, mutta Leijonaraita loikkasi naaraan eteen ja pysäytti tämän. “Hei, väistä!”
“Rauhoitu”, Leijonaraita sanoi määräävästi. “Huurretassu on väsynyt.”
“Mitä sinulle kävi?” Kultaliekki kysyi varovaisesti.
Huurretassu räpäytti silmiään hitaasti. “Yönkajon lauma ei tappanut minua, kuten näette. He ottivat minut ja hoitivat haavani, mutta eivät päästäneet takaisin tänne Jokiklaaniin - eivät ennen kuin nyt, kun Nova siirtyi pois johtajuudesta.”
Laventelinenä tunsi kivun sydämessään. Huurretassulla oli varmasti ollut rankkaa Yönkajon lauman kynsissä, sillä lauma ei tunnetusti kohdellut klaanikissoja koskaan ystävällisesti. Oli uskomatonta, mutta myös outoa, nähdä Huurretassu siinä hänen edessään.
“Olen niin iloinen, että pääsit takaisin”, Laventelinenä sanoi pehmeästi.
“En ymmärrä, miten selvisit”, Kultaliekki kuiskasi. “En usko, että olisin itse pystynyt samaan.”
Myöskään Laventelinenä ei voinut olla uskoa sitä. Huurretassu ei ollut koskaan ollut varsinaisesti heikko, mutta Laventelinenän tavoin hän oli aina jäänyt sisarustensa varjoon ja jalkoihin hiljaisuutensa ja epävarmuutensa vuoksi. Nyt kaikkia tuo epävarmuus oli kadonnut harmaasta naaraasta.
“Selviytymistä varten minun täytyi omaksua lauman tavat ja liittyä osaksi heitä, vaikka todellisuudessa uskollisuuteni on aina ollut Jokiklaanille”, Huurretassu sanoi. “Toisin sanoen selviytyminen tarkoitti tätä.”
Huurretassu nyökkäsi Kaamosmarjalle, joka siirtyi hitaasti sivuun, ja suoristi häntänsä pois vatsansa edestä. Laventelinenä kuuli siskojensa vetävän nopeasti henkeä yhdessä hänen kanssaan, kun he näkivät, mitä Huurretassu oli tuonut mukanaan Jokiklaaniin.
Naaraasta vasten nukkuivat kaksi pentua. Toinen oli hopeanharmaa naaras, jonka turkki oli valkoinen leuasta vatsan kautta aina hännänpäähän asti, ja toinen oranssi kolli, jonka turkissa oli harmaita leopardikuvioita. He vaikuttivat olevan jo muutaman kuun ikäisiä: eivät aivan vielä oppilaita, mutta siihen ei kestäisi enää kauaa.
“Hopea ja Aarre”, Huurretassu kuiskasi.
“He ovat kauniita”, Kyyhkytuuli henkäisi. “Saanko- saanko tulla lähemmäs?”
Huurretassu nyökkäsi, ja Kyyhkytuuli käveli varovaisesti lähemmäs pentuja varoen, ettei herättäisi niitä. Laventelinenä seurasi perässä, mutta jättäytyi hieman taaemmas jättääkseen tilaa pennuille ja Huurretassulle.
“Niin kauniita”, Kyyhkytuuli kuiskasi lempeästi ja kääntyi katsomaan Huurretassua. “He ovat upeita.”
“Kiitos”, Huurretassu sanoi. Hän katsoi kahta pentuaan ja hymyili ensimmäistä kertaa. “Lauma vaatii naaraita hankkimaan pentuja, ja he… he ovat toinen pentueeni.”
“Toinen?” hiljaa ollut Leijonaraita kysyi.
Heidän kaikkien mielessä oli sama kysymys: missä ensimmäinen pentue oli?
“He eivät selvinneet”, Huurretassu vastasi heidän hiljaiseen kysymykseensä. “Ensimmäinen tiineys… ei ollut helppo. He syntyivät kuolleina.”
“Olen pahoillani”, Kaamosmarja sanoi myötätuntoisesti. “Nämä kaksi ovat onneksi täysin terveitä ja voimakkaita. Heistä kasvaa loistavia sotureita.”
“Tiedän.”
“Huurretassu tarvitsee lepoa, ja niin tarvitsevat myös Aarrepentu ja Hopeapentu. Menkäähän siitä”, Kaamosmarja sanoi sisaruksille, jotka vilkaisivat kaikki toisiaan. “Vesitassu, käytkö viemässä Narsissikedolle unikonsiemeniä unettomuuden helpottamiseksi?”
Jokiklaanin uusi parantajaoppilas nyökkäsi, haki jotain syvemmältä pesästä ja poistui häntä heiluen. Laventelinenä vilkaisi sisaruksiaan, jotka kaikki nyökkäsivät varovaisesti, ja postui sitten yhdessä heidän kanssaan takaisin leirin aukiolle, missä Liekkisade odotti häntä kuten oli luvannutkin. Aamulaulu ja Täplätuike - Laventelinenän vanhemmat - olivat myös tulleet paikalle yhdessä Valkotähden kanssa ja he syöksyivät parantajan pesään heti, kun Laventelinenä oli siirtynyt pois tieltä.
“Onko se totta? Onko Huurretassu tullut takaisin?” Liekkisade kysyi Laventelinenältä. “Kuulin Valkotähden puhuvan siitä Aamulaulun ja Täplätuikkeen kanssa.”
“Joo”, Laventelinenä sanoi hiljaisella äänellä ja vilkaisi kohti pesän sisäänkäyntiä. Hän yritti yhä prosessoida kaikkea sitä, mitä oli nähnyt: Aarrepentu, Hopeapentu sekä Huurretassu, joka ei enää ollut se sama vanha Huurretassu, vaan jotain aivan erilaista. “En tiedä, mitä ajatella. Olen iloinen, että hän on tullut takaisin, ja rakastan häntä, mutta…”
“Mutta?”
Laventelinenä pudisti päätään. “Hän on melkein kuin eri kissa, vaikka tunnistankin jostain hänen sisältään sen siskon, jonka aikoinaan tunsin. Lisäksi”, harmaa naaras hymyili katsoessaan kumppaniaan, “hänellä on kaksi pentua, Aarrepentu ja Hopeapentu.”
“Pentuja? Tuohan on mahtavaa!” Liekkisade kehräsi ja puski vasten Laventelinenää. “Uskon kyllä, että Huurretassu on yhä Huurretassu. Hän on varmasti kokenut kovia, mutta kyllä hän yhä on sinun vanha siskosi.”
“Olet oikeassa”, Laventelinenä hymähti.
“Haluatko käydä saalistamassa? Saisit ajatukset muualle ja sitä paitsi olen löytänyt uuden saalistuspaikan, jota kukaan muu ei varmana ole vielä löytänyt tassuihinsa!” Liekkisade ehdotti siniset silmät tuikkien innokkaasti.
Laventelinenä nuolaisi kumppaninsa korvaa. “Mennään!”
Liekkisade heilautti innoissaan häntäänsä, ja kumppanukset kävelivät kylki kyljessä ulos leiristä vikkelin askelin. Laventelinenä ei voinut olla miettimättä siskonsa suloisia, uinuvia pentuja, eikä hän myöskään voinut olla pohtimatta voisiko hänkin joku päivä olla emo. Laventelinenä halusi pentuja, oli aina halunnut, ja nyt hän oli löytänyt jonkun, jonka kanssa hän halusi perustaa perheen enemmän kuin kenenkään muun kanssa. Mutta halusiko Liekkisade samaa?
Laventelinenä vilkaisi oranssia kollia, joka hymyili hänelle leveästi, mutta lempeästi, ja toivoi Tähtiklaanin nimissä, että kolli joku päivä haluaisi pentuja hänen kanssaan.
Seuraavana päivänä Huurretassun saapumisen jälkeen Valkotähti oli nimittänyt hänestä soturin, Huurremyrskyn. Huurremyrsky oli siirtynyt suoraan kuningattarien pesään huolehtimaan Aarrepennusta ja Hopeapennusta, joista tulisi seuraavan kuun tai parin aikana oppilaita. Yönkajon lauman entinen johtaja Nova - joka oli saapunut Jokiklaaniin muutamia päiviä ennen Huurremyrskyä - oli käynyt katsomassa naarasta kuningattarien pesässä muutamiakin kertoja, mutta kun Laventelinenä oli kysynyt siskoltaan tapaamisista, hän ei ollut kertonut mitään.
Laventelinenä oli onnellinen siitä, että Huurremyrsky oli tullut takaisin, vaikka samalla häneltä kesti tottua ajatukseen. Leijonaraita, Kultaliekki ja Kyyhkytuuli tuntuivat kokevan samalla tavalla. He olivat kaikki joutuneet käsittelemään Huurremyrskyn kuoleman ja totuttautumaan siihen, ettei naaras enää ollut heidän kanssaan, ja nyt kun tämä oli tullut takaisin, kaikki oli toisin. Silti, Laventelinenä ei olisi voinut olla onnellisempi.

Kolmas luku - Running

Tähtiklaani oli miltei jatkuvana puheenaiheena. Kaikki tuntuivat mainitsevan Tähtiklaanin ainakin kerran päivässä. He puhuivat klaanien tuhoutumisesta ja Valhetähden saamasta merkistä ja soturilain seuraamisesta. Eikö soturilain seuraaminen ollut itsestäänselvyys klaanikissoille? Joillekin ei näemmä ollut, sillä jotkut hankkivat pentuja toisen klaanin kissan kanssa ja jotkut siirtyivät synkemmälle polulle. Klaaninvanhimmat kertoivat toisinaan tarinoita kissoista, joiden kynnet oli tahrittu muiden kissojen verellä. Mikä sai kissan tappamaan ja toimimaan vasten soturilakia? Mikä ajoi kissan aiheuttamaan loputonta kaaosta?
Roihutassu ei ymmärtänyt sitä. Hän ei itse voinut edes kuvitella jonkun tuntemansa kissan tekemässä jotakin synkkää ja raakaa. Soturilain seuraaminen oli ollut hänelle alusta asti itsestäänselvyys eikä hän ollut koskaan ajatellutkaan rikkovansa soturilaissa listattuja lakeja ja säädöksiä. Ei hänellä ollut syytä eikä halua.
Toisaalta taas Tähtiklaani oli naaraalle outo asia. Hän ei ollut ihan varma, uskoako vai eikö. Hän oli tavannut, tai ainakin uskoi tavanneensa, yhden Tähtiklaanin kissan, nimittäin Punaturkin, joka oli kuin isä hänelle ja Liekkitassulle. Kolli oli Valhetähden päällikkyysseremonian iltana kadonnut eikä Taivaannona, Roihutassu tai Liekkitassu olleet nähneet kollia sen jälkeen.
Punaturkki oli ainoa todiste Tähtiklaanista Roihutassulle. Siitäkin huolimatta Roihutassulla oli ristiriitaiset mielipiteet Tähtiklaanin olemassaolosta. Hän ei kieltänyt sen olemassaoloa vaan kyllä uskoi sen olevan olemassa. Mutta samalla kuitenkin jokin vei hänen ajatuksensa epäilyksen puolelle. Hän ei osannut selittää tätä outoa tunnetta Tähtiklaania kohtaan, mutta se miten Tähtiklaanista puhuttiin nyt miltei jatkuvasti sai Roihutassun karvat väreilemään.
Ehkä häntä pelotti ajatus jostakin niin voimakkaasta kuin Tähtiklaani. Ehkä juuri siksi hänen mielensä yritti toisinaan kieltää sen olemassaolon.
Valhetähti oli voimakas päällikkö ja hän ohjaisi niin Myrskyklaanin kuin lopulta muutkin klaanit oikaan suuntaan. Ei olisi mikään ihme, jos muut klaanit eivät uskoisi Myrskyklaanin päällikköä tai eivät suostuisi toimimaan Tähtiklaanin tahdon mukaisesti aluksi. Valhetähti oli järkevä ja odotti kärsivällisesti oikeaa hetkeä ja tilaisuutta.
Tuiketassu oli saanut hienon mestarin. Tosin, Roihutassusta tuntui pahalta se, miten monta kertaa Tuiketassun mestari oli nyt vaihtunut. Ensin Iltataival, sitten Heinätähti. Useasta mestarista oli varmasti hyötyä, mutta kyllähän nyt miltei jokainen oppilas kiintyi mestariinsa.
Tuiketassusta puheen ollen… Ruseahtava naaras oli viimeinkin omalla erityisellä tavallaan avannut itsensä Roihutassulle. Odotus oli palkittu. Tuiketassu hakeutui nykyisin itse Roihutassun seuraan ja vaikka naaras oli yhä tutun vähäsanainen, antoi hän nykyisin yksityiskohtaisempia vastauksia Roihutassun kysymyksiin. Tuntui upealta olla Tuiketassun ystävä. Heissä oli paljon samaa, mutta myös eroavaisuuksia, jotka täydensivät toisiaan. Se ystävyys oli kuin tarkoitettu tapahtuvaksi.

”Jää on sulanut nopeasti”, Roihutassu naukaisi, kun he saapuivat järvelle. Tuiketassu asteli hänen vierelleen ja nyökkäsi, katse järvessä. Hiirenkorvan lämpimämmät päivät sulattivat maata peittävää lumikerrosta ja lampien sekä järven jäitä. Pian ei olisi enää jäljellä merkkiäkään lehtikadosta.
Saaliseläinten hajut olivat lisääntyneet roimasti ja pienet lehdenalut alkoivat hiljalleen ilmestyä puiden oksiin.
Roihutassu odotti viherlehteä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kukoistavaa vehreää luontoa eikä kukkivia kukkaniittyjä. Taivannova oli useammankin kerran kertonut lämpimän vuodenajan kauniista ja kukoistavasta luonnosta.
Roihutassu kumartui veden äärelle ja tainnutti huutavan janonsa, joka hänen kurkussaan liekehti. Tuiketassu haisteli ilmaa ja kuulosteli heidän ympäristöään, etsien saalista. He olivat tulleet saalistamaan ajankuluksi siksi aikaa, kun he odottelivat pääsevänsä taisteluharjoituksiin mestariensa kanssa.
Mustaturkkinen, valkoraidallinen naaras virnisti. Tuiketassun keskittyessä aivan muuhun, Roihutassu loiskautti tassullaan vettä hänen kasvoilleen. Tuiketassu ravisteli turkiltaan vesipisarat ja vilkaisi Roihutassua kulmat koholla. Roihutassu katsoi Tuiketassua viaton ilme kasvoillaan, mutta hännällään roiskautti lisää vettä tämän päälle.
Se riitti avaamaan Tuiketassun leikkimielisyyden, sillä ruskea naaras maksoi samalla mitalla Roihutassulle. Roihutassu tunsi naurun pulppuavan sisimmästään, kun he roiskivat toistensa päälle vettä hetken aikaa. Kun he saivat tarpeekseen, lähtivät he seuraamaan saaliseläinten hajuja.
Tuiketassun kanssa saalistaminen oli hauskaa ja jotenkin vapauttavampaa kuin kenenkään muun kanssa. Ruskean naaraan kanssa tuntui helpolta olla oma itsensä ja vain olla. Ei tarvittu sanoja vaan vain toisen läsnäolo vierellä.

Viiltoläikkä oli antanut Roihutassulle luvan käydä hakemassa vatsantäytettä pitkän taisteluharjoituskerran jälkeen. Raidallinen naaras oli kiitollinen siitä, sillä hänen vatsansa jo jonkin aikaa murissut vihaisesti ruuan puutteen vuoksi. Hän kyllä pärjäisi mainiosti vielä ilman ruokaakin, mutta oli silti kiitollinen saadessaan tukahduttaa murinan vatsassaan. Ruokaseuraa ei näkynyt lähistöllä, joten Roihutassu päätti napata itselleen jotain pientä.
Roihutassu oli jo miltei tuoresaaliskasalla, kun ruskean ja harmaan kirjava kolli astui hänen eteensä. Ja se oli varmasti tahallista, sillä ei Roihutassu mikään pieni kissa ollut vaan oli miltei jo saman kokoinen tämän kollin kanssa.
”Katso eteesi”, Jääkynsi murahti Roihutassulle, joka kohotti toista kulmaansa ihmeissään.
”Katso sinä, minne asetat likaiset tassusi”, Roihutassu napautti. Jääkynsi siristi silmiään.
”Mieti vähän, mitä päästät suustasi, oppilas”, Jääkynsi sanoi mukamas varoittavalla äänellä, mutta Roihutassua ei voinut vähääkään kiinnostaa. ”Onkohan sinulla edes lupa ottaa saalista syötäväksesi? Näytät saaneen jo tarpeeksi lihasta luun ympärille”, kolli nyökkäsi Roihutassua kohti.
”Olisit varmasti yhtä hyvässä kunnossa kuin minä, jos käyttäisit lörpöttelyn sijaa aikaa juoksemiseen ja harjoittelemiseen”, Roihutassu pyöräytti keltaisia silmiään. Luuliko tuo kolli oikeasti, että hän voisi loukata Roihutassua? Nyt oli kollilla luuloharhat tulilla. Roihutassu ei vähästä hätkähtänyt ja jos kolli luuli loukkaavansa Roihutassua mainitsemalla naaraan lihaksista, oli hänellä varmasti mehiläisiä päässä.
”Minusta sinun pitäisi katsoa eteesi- kuunteletko sinä edes?” Jääkyynsi ärähti. Roihutassu tuhahti huvittuneena. Hän oli silmäillyt koko ajan tuoresaaliskasaa ja miettinyt, minkä saaliin ottaisi itselleen nautittavaksi.
”Voi anteeksi, sillä aikaa kun suustasi tuli ulos kuka tietää mitä sanoja, yritin miettiä mistä sait idean että minua kiinnostaisi kuunnella?” Roihutassu hymyili leveästi kollille. ”Minulla ei nyt ole tänään energiaa näytellä, että pitäisin sinusta, Jääkynsi.”
Roihutassu napautti hännällään kollia nenälle ennen kuin jätti kollin seisomaan tuoresaaliskasan edustalle. Roihutassu itse nappasi tuoresaaliskasasta mehevän hiiren ja siirtyi syömään sitä leirin laitamille.
”Roihutassu!” Vitipennun tuttu ääni sai Roihutassun hymyilemään. Hän oli juuri saanut hiirensä syötyä ja olikin kaivannut juttuseuraa. Valkoturkkinen naaras juoksi Roihutassun luokse vaaleat silmät tuikkien. ”Olitko tänään taisteluharjoituksissa?”
”Olin”, Roihutassu nyökkäsi oppilaalle. ”Pian me voimme harjoitella yhdessä, eikö vain?”
”Todellako? Sinä voitat minut ihan helposti!” Vitipentu naurahti.
”Sinä opit kyllä nopeasti”, Roihutassu lupasi pennulle. ”Olet kasvanut jo nyt hurjasti! Sinusta tulee taitava taistelija jonakin päivänä.”
”Uskotko todella niin?” Vitipentu kysyi innostuen.
”Varmasti”, Roihutassu lupasi ja kosketti pennun päälakea kuonollaan. Hänen silmäkulmassaa kävi liikettä. Pentutarhan suulla Huomensäteen pennut Aamupentu ja Iltapentu katselivat häntä ja Vitipentua. ”Ovatko Aamupentu ja Iltapentu ystäviäsi?”
”Ovat”, Vitipentu nyökkäsi ja vilkaisi taakseen. Hän viittoili hännällään kahta pentua tulemaan luokseen, mutta kumpikaan pennuista ei liikkunut viiksen mittakaan. Roihutassu virnisti huvittuneena.
”He taitavat luulla minun olevan pelottava”, Roihutassu kuiskasi Vitipennun korvaan. Vitipentu kallisti päätään ja katsahti Roihutassua.
”Sinä olet kyllä vähän pelottavan oloinen”, Vitipentu myönsi, ”MUTTA! olet oikeasti tosi mukava, yritin kertoa heillekin.”
Roihutassu nauroi hiljaa. Ei ollut mikään ihme, että pennut eivät uskoneet. Roihutassu kun oli ylpeä siitä, että vaikutti ja näytti uhkaavalta. Pentujen ei tosin tarvinnut häntä pelätä.
”Esittelisitkö meidät?” Roihutassu ehdotti ja Vitipentu nyökkäsi hymyillen iloisesti. Roihutassu seurasi pentua pentutarhalle ja hymyili ystävällisesti kahdelle pennulle.

Muutama kaarnanpala lensi maahan, kun Roihutassu kapusi kohti puun latvusta. Hän kiipesi kerta kerralta nopeammin ja korkeammalle ja korkeammalle. Viiltoläikkä vahvisti hänen lihaksiaan mahdollisimman monin eri keinoin. Toisina päivinä hän laittoi oppilaansa juoksemaan, toisina taas kiipeämään puita edestakaisin ja toisina päivinä hän taas keskittyi taisteluliikkeisiin.
Roihutassu oli kiitollinen mestarinsa vaihtelevasta koulutuksesta ja näki itsekin tuloksia. Hänellä oli vahvat ja selkeästi näkyvät lihakset. Hänelle ei kenen tahansa kannattanut ryttyillä. Eikä kuka tahansa varmasti uskaltaisi, kun vastassa oli kissa, jolla oli enemmän voimaa kuin normaalilla kissalla.
Kun naaras oli päässyt niin korkealle kuin puun runko mahdollisti, laskeutui hän vahvalle oksalle odottamaan Viiltoläikän ohjeita. Kuten Roihutassu oli arvellutkin, käski hänen mestarinsa häntä loikkimaan puusta puuhun. Roihutassu verrytteli lihaksensa ennen kuin lähti liikkeelle. Hän juoksi oksaa pitkin kunnes ponnisti ja loikkasi toisen puun oksalle. Hänestä oli kehittynyt taitava kiipeilijä ja vihollista vastaan hänellä olisi yllätyksen etu.
”Kehityt päivä päivältä”, Viiltoläikkä kehui, kun Roihutassu oli kavunnut alas maan tasalle. ”Sinusta tulee vielä vahva soturi.”
”Siihen tähdätään”, Roihutassu nyökkäsi hyväksyvästi. Hän halusi olla hyvä Myrskyklaanin soturi, joka voisi ylpeänä sanoa suojelevansa klaaniaan hengellään ja olevansa uskollinen soturi. Ehkä jonakin päivänä hänet tunnettaisiin vahvana ja kunnioitettuna soturina niin kuin Kuutamosydän tai jopa Valhetähti. Se vasta olisikin kunnia.
”Jaksatko vielä taisteluharjoituksiin auringonhuipun jälkeen?” Viiltoläikkä kysyi virne kasvoillaan. Hän tiesi jo vastauksen, mutta Viiltoläikän oli pakko päästä kiusoittelemaan oppilastaan.
”Jos en jaksaisi, ei nimeni olisi Roihutassu”, naaras naurahti ja röyhisti leikkisästi rintaansa. Viiltoläikkä yhtyi hänen nauruunsa ja hipaisi hännällään oppilaansa kylkeä.
Roihutassu koki itsensä onnekaaksi, sillä hänellä oli hauska ja rento mestari, joka samalla testasi hänen rajojaan ja kehitti hänestä parhaimman version mitä hän voisi koskaan olla. Roihutassu toivoikin, että voisi olla yhtä hyvä mestari omalle oppilaalleen niin kuin Viiltoläikkä oli hänelle.
”Roihutassu! Täällä!” Roihutassun sisar Liekkitassu kutsui häntä heti, kun Roihutassu oli astellut piikkihernetunnelista leiriin. Roihutassu heilautti häntäänsä tervehdykseksi ja asteli sitten harmaan, mustaraidallisen naaraan luokse. ”Olitko taisteluharjoituksissa?”
”En”, Roihutassu pudisti päätään ja istui sisarensa vierelle, ”juoksin oksalta oksalle.”
”Oho”, Liekkitassu hymyili, ”olet kehittynyt! Olin Jääruusun kanssa metsästämässä ja sain tuon linnun.”
Roihutassu seurasi sisarensa katsetta ja hymyili, kun näki suuren kyyhkysen tuoresaaliskasan päällä. Liekkitassu ei ollut erityisen hyvä saalistaja, joten se, että hän oli napannut tuon linnun, oli todellakin ylpeydenaihe. ”Hyvä, Liekkitassu!”
”Saalistaminen on kyllä vaikeaa”, Liekkitassu huokaisi, ”se on tylsintä ja vaikeinta.”
”Olisin muuten samaa mieltä kanssasi, mutta sitten me molemmat olisimme väärässä emmekä voi sallia sellaista katastrofia”, Roihutassu näytti kieltään Liekkitassulle, joka hellästi tönäisi Roihutassua. ”Punkkien poistaminen klaaninvanhimpien turkista hiirensapella on sitä tylsintä.”
”Hyvä on, olet oikeassa”, Liekkitassu nauroi. ”Haluatko syödä jotain? Minulla ainakin on kamala nälkä! Odotin sinua niin kauan.”
”Valitse sinä saalis”, Roihutassu kehotti ja katsoi, kun hänen sisarensa loikki tuoresaaliskasalle. Roihutassu hymähti huvittuneena ja katsahti sitten yläpuolellaan olevaa taivasta. Muuta pilvi lipui taivaanrannan halki ja aurinko lämmitti hellästi.
Outo tunne veti Roihutassua taas poispäin Myrskyklaanin leiristä. Se tunne oli aina läsnä, mutta toisinaan hän tiedosti sen ja toisinaan se vain kutkutti hänen takaraivossaan. Mikä ihme häntä kutsui? Oliko se vain outoa kaipuuta tulos leiristä ja reviiriltä vai jotain suurempaa? Tunsikohan kukaan muu näin?
Liekkitassu pudotti oravan Roihutassun tassujen juureen ja hymyili leveästi sisarelleen. Roihutassu ei ollut yllättynyt sisarensa valinnasta, mutta ei valittanut. Orava oli oikein makoisaa. He jakoivat sen samalla kertoen koulutuksestaan. Liekkitassu kertoi myös näkemästään villistä unesta, joka sai heidät molemmat nauramaan.
Roihutassu huomasi Tuiketassun kauempana mestarinsa Valhetähden kanssa ja kun kahden oppilaan katseet kohtasivat, Roihutassu väläytti leveän hymyn Tuiketassulle. Ruskea naaras hymyili takaisin ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi ennen kuin katsoi mestarinsa kanssa leiristä. Roihutassu hymyili hetken itsekseen ajatellen Tuiketassua ennen kuin keskittyi taas sisarensa puheeseen.

Kuudes luku - Just a dream

Myrskytulen kuolema oli tullut yllätyksenä. Kun kollia ei kuulunut eikä näkynyt päivään, Yksiivelle kasvoi huoli. Lopulta kollin ruumis löytyi. Kolli oli hukkunut. Ei se ennen kuulumatonta ollut, ei edes Jokiklaanin kissalle, mutta Myrskytuli ei pitänyt vedestä sen erityisemmin joten tuntui niin kummalliselta, että kolli oli mennyt yksin ja vapaaehtoisesti uimaan järveen.
Yksisiipi tunsi oudon syyllisyden piston turkillaan. Kolli oli ollut niin sydän särkyneenä ja vihasta leimuava sen jälkeen, kun Yksisiipi ei ollut vastannut hänen tunteisiinsa. Yksisiipi oli yrittänyt niin lempeästi kuin vain kissa pystyi esittämään asian Myrskytulelle. Hän näki Myrskytulen vain ystävänä. Tummanharmaa kolli ei ollut halunnut uskoa Yksisiipeä ja lopulta Myrskytulen tunne oli muuttunut vihaksi.
Kumppanuus toisen kissan kanssa… oman elämän jakaminen toisen kanssa ja ehdoton rakkaus… ne olivat aina tuntuneet Yksisiivelle niin mahdottomilta ja kaukaisilta asioilta. Ei hän nähnyt itseään hempeilemässä toisen kissan kanssa tai kasvattamassa omia pentuja.
Myrskytuli oli kuitenkin avannut Yksisiiven silmät ja naaras näki nyt selkeämmin, että totuus ei ollutkaan niin yksiselitteinen. Hän ei nähnyt itseään toisen kissan kanssa yhdessä sen takia, koska hän tarvitsi juuri oikean ja tietyn kissan rinnalleen. Hänen täytyi tuntea se kissa ennen kuin hän edes koki mitään syvempää, oli se ystävyys tai jokin sitäkin syvempi.
Myrskytulen tunnustus ei toisaalta ollut mikään yllätys, mutta se oli siinä tilanteessa saanut Yksisiiven koko ajatuksenjuoksun jäätymään. Ei hän ollut ajatellut, että joku voisi oikeasti tunnustaa rakkautensa hänelle ja haluta jakaa elämänsä hänen kanssaan.
Kolli oli laittanut Yksisiiven suuhun sanoja, joita hän ei ollut koskaan ajatellut kenestäkään klaanitoveristaan. Ei Jokiklaania määrittänyt se, että kissat uivat. Jokiklaanilaiseksi teki niin moni muukin asia, vaikka muut klaanit näkivätkin Jokiklaanin kissojen vedenläheisyyden erottavana tekijänä. Muissa klaaneissa oli kissoja, jotka pitivät uimisesta ja Jokiklaanissa oli kissoja, jotka pelkäsivät vettä. Kaikki eivät ajatelleet kuin Yksisiipi, mutta Yksisiipi oli hyvin avoin ja suvaitsevainen kaikkia kohtaan. Hän oli ottanut murhaajan jälkeläisen vailla ennakkoluuloja osaksi klaania ja ystävystynyt tämän kanssa.
Myrskytuli oli ollut niin vihansa ja torjutuksi tulemisen sokaisema ettei hän ollut kyennyt hyväksymään Yksisiiven sanoja tai läsnäoloa. Myrskytuli oli ollut yksi niistä harvoista kissoista, jonka Yksisiipi oli kokenut hyväksi ystäväkseen. Ja se oli hajonnut palasiksi niin nopeasti. Ei naaras tunteilleen mitään voinut eikä hän halunnut elää valheessa tai satuttaa Myrskytulta sillä, että olisi valehdellut hänelle ja antanut vääriä luuloja. Hän ei halunnut koskaan satuttaa ketään läheisiään. Ja yrityksistä huolimatta oli sen tehnyt.
Myrskytuli oli siirtynyt kulkemaan Tähtiklaanin polkuja. Hän oli hukkunut, hetkiä sen jälkeen, kun Yksisiipi oli yrittänyt puhua Myrskytulelle, mutta kolli ei ollut vihansa lomasta antanut naaraalle edes mahdollisuutta puhua ja oli lopulta juossut pois. Ja kuollut.
Syyllisyys pisteli taas naaraan turkilla, kun hän katseli Myrskytulen ruumista. Hänellä oli osansa tällä. Mutta samalla hän tiesi, ettei olisi voinut valhedellakaan kollille. Jos Myrskytuli olisi vain antanut hänelle mahdollisuuden puhua ja heille kahdelle mahdollisuuden selvittää asiat, kolli olisi yhä heidän kanssaa. Kolli oli kokenut olonsa niin torjutuksi ja vihaiseksi. Yksisiipi pohti, olisiko voinut tehdä jotakin toisin. Hän tiesi, että itsensä syyttäminen ei auttanut mitään eikä se, mitä oli tapahtunut, ollut hänen syytään. Hän ei vain kyennyt karistamaan syyllisyyttä sydämeltään.
Yksisiipi painoi päänsä ja kosketti Myrskytulen turkkia nenällään. Hänet haudattaisiin pian. ”Anteeksi, Myrskytuli.”

Yksisiipi oli ylpeä sisarestaan. Uniyö oli kasvanut paljon siitä, millainen hän oli ollut oppilaana ja pentuna ja nykyään hän oli sopiva varapäälliköksi. Hän oli kasvanut aikuiseksi kissaksi, joka ymmärsi maailmaa paremmin. Vaikka Yksisiipi olikin epäillyt, oli hän nyt ylpeä siitä millaiseksi kissaksi hänen sisarensa oli kehittynyt.
Koko klaani oli ollut järkyttynyt koiran hyökkäyksestä. Ei ollut ihan jokapäiväistä, että reviirillä oli koira riehumassa ja aiheuttamassa sekasortoa. Valkotähti oli valinnut suurimman osan taitavimmista taistelijoistaan mukaansa taistelemaan ja auttamaan koiran kohdannutta partiota. Osa oli taas jätetty leiriin siltä varalta, että koira tulisi sinne tai siltä varalta, että koiria olisi enemmänkin.
Leopardikynsi oli yksi niistä, jonka Valkotähti oli valinnut mukaansa. Yksisiipi oli katsonut leopardikuvioisen kollin menoa ja tuntenut oudon hermostuksen pistelevän hänen sisimmässään. Se oli outo tunne ja hän tunsi vähän samanatapaista vaikkei täysin identtistä silloin, kun hän oli huolissaan sisaristaan tai emostaan.
Tämä tunne oli jotain outoa. Yksisiipi myönsi, ettei hän päästänyt jokaista kissaa lähelleen ja ettei hän ollut aina niin huolissaan kaikista muista kuin hänelle läheisimmistä kissoista. Tietysti hän oli huolissaan ja toivoi, ettei kukaan kuolisi tai vammautuisi, mutta se oli silti niin erilaista kuin se huoli jota hän koko läheisiään kohtaan.
Hänellä ei ollut montaakaan läheistä. Hänellä oli vain hänen sisarensa ja emonsa. Ja nykyään Vesitassu ja Leopardikynsi. Hänelle oli niin kovin vaikeaa tutustua muihin ja toisaalta tuntea sellaista erityistä yhteyttä kissojen kanssa. Hänestä se oli jopa kamalaa, kun hän tarvitsi yhteyden kissoihin, jotta koki voivansa olla heidän ystäviään tai voivansa luottaa heihin.
Hermostus ja ahdistus olivat peittäneet Yksisiiven mielen kuin sankat myrskypilvet, kun hän odotti klaanitoveriensa paluuta leiriin. Hän ei halunnut menettää enää yhtään hänelle tärkeää kissaa. Hän kaipasi Myrskytulta jo paljon, Kuunvalo oli ties missä ja jos Leopardikynnellekin kävisi jotakin, ei hän antaisi koskaan itselleen anteeksi.
Leopardikynsi oli palannut leiriin vain muutaman haavan kanssa ja Yksisiiven oli vallannut helpotus. Hän kykeni vasta silloin rentouttamaan lihaksensa ja irvisti, kun huomasi miten kipeältä hänen hartoissaan tuntui.
Naaras juoksi Leopardikynttä vastaan ja miltei talutti kollin parantajan pesälle sen jälkeen, kun Tammihuurre oli viety hoidettavaksi. Yksisiipi haki itse tarvittavat yrtit Leopardikynnen haavojen hoitoon ja viimeisteli sen peittämällä yrttien vuoraamat haavat hämähäkinseitillä. Koko sen ajan Leopardikynsi oli katsellut naarasta ja hänen rinnassaan sykkivä sydän oli saanut outoa puhtia. Yksisiipi oli kiittänyt mielessään sitä, että osasi käyttää yrttejä tällaisessa tilanteessa.
Leopardikynneltä oli irronnut kaksi kynttä ja teki varmasti kiepää astella. Yksisiipi ei pelännyt liata tassujaan auttaessaan kollia puhdistamaan haavansa ja sen jälkeen naaras oli tuonut kollille syötävää. Leopardikynsi oli kiittänyt naarasta ja hymyillyt tälle lempeästi. Hän ei sanonut sitä ääneen Yksisiivelle, mutta hän näki naaraan silmissä paistavan huolen ja helpotuksen. Ja se vain vahvisti sen, mitä kolli oli epäillyt jo jonkin aikaa.
Ja hän ottaisi askeleen pian kohti sydämensä ohjaamaa polkua.

Aurinko värjäsi taivaan oranssiksi ja valkoiset pilvenhaituvat vaaleanpunaisiksi. Ne lipuivat taivaan halki hitaasti, matkaten ties minne. Yksisiipi katseli taivasta mietteliäänä. Elämä tuntui lipuvan hänen silmiensä edessä kuin vuolaana virtaava vesi, jota ei voinut pysäyttää mikään. Se taisi olla elämän opetus; elämä oli ohi nopeammin kuin sitä ehti edes huomaamaan, jos vain ikuisesti jahkaili.
Vesitassu oli puhunut Yksisiivelle useampana päivänä siitä, miten Yksisiiven tulisi uskaltaa avata kuononsa ja todeta ääneen ne tunteet, jotka myllersivät hänen sisällään. Kolli oli tehnyt Yksisiivelle selväksi sen, että Yksisiiven tunteet olivat totta ja että naaras tosiaan rakasti erästä kissaa niin kuin vain toista kissaa voi rakastaan.
Tuttu kolli asteli ulos parantajien pesästä. Hänen lavassaan komeili arpi, joka oli jäänyt kollille muistoksi taistelusta koiraa vastaan. Tammihuurre oli saanut pahimmat vammat kyseisen taistelun jälkeen, mutta oli onneksi näyttämässä merkkejä parantumisesta. Leopardikynnen vammat olivat parantuneet nopeasti ja nyt muistona oli vain yksi arpi.
Yksisiipi värähti, kun muisti, miten hänen sydämensä oli pompannut, kun Leopardikynsi oli astellut leiriin ontuen ja lava verellä vuorattuna. Silloin hän oli joutunut kasvotusten tunteidensa kanssa ja joutunut kohtamaan sen, että oli rakastunut. Hän oli elänyt eräänlaisessa kieltämyksessä jo kauan. Myrskytulen kuolema oli toisaalta avannut hänen silmänsä, mutta vasta vähän aikaa sitten hän oli oikeasti myöntänyt itselleen olevansa rakastunut.
Elämä oli liian lyhyt vain katseltavaksi sivusta.
”Leopardikynsi”, Yksisiipi kutsui kollia. Kolli pysähtyi ja kohtasi naaraan katseen hymyillen.
”Hei, Yksisiipi!” kolli tervehti hännänheilautuksella. ”Luulin, että olisit vielä metsästämässä.”
”Palasimme hetki sitten”, Yksisiipi hymyili. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle. Hänen hymynsä hyytyi.
”Kaipaat Myrskytulta, etkö?” kolli kysyi lempeästi ja laski tassunsa Yksisiiven tassun päälle. ”Älä syytä itseäsi mistään, Yksisiipi hyvä. Emme voi ennustaa tulevaa emmekä jäädä elämään menneeseen.”
Yksisiipi hymyili hieman. Leopardikynsi oli oikeassa. Syyllisyydentuntoa oli vain niin vaikea karistaa, vaikka pikkuhiljaa naaras olikin päässyt siitä eroon. ”Kiitos.”
”Hän ei muistele pahalla, olen varma siitä”, Leopardikynsi maukui. ”Joten älä sinäkään. Elämä on liian lyhyt sellaiseen.”
”Tiedän”, Yksisiipi naurahti hieman ja vilkaisi kollia. ”Tarvitsin ehkä pienen muistutuksen. Kiitos.”
”Hei”, Leopardikynsi katsoi Yksisiipeä silmiin, ”muistatko, kun kysyin sinulta, että onko sinulla unelmia?”
”Muistan?” Yksisiipi kallisti päätään uteliaana.
”Niin”, Leopardikynsi muisteli ja virnisti leikkisästi, ”et koskaan tainnut vastata siihen.”
”No, niin, en niin”, Yksisiipi sanoi hieman nolona, ”mutta en silloin oikeastaan tiennyt, mitä unelmia minulla on. Nyt tiedän paremmin.”
”Ai?” Leopardikynnen katse kirkastui. ”Upea kuulla! Joskus niiden etsimisessä menee aikaa.”
”Minä… se on totta”, Yksisiipi naurahti. ”Minä unelmoin myös onnellisesta elämästä. Sehän on varmaan se paras asia, jonka voi koskaan saada. Ja tietenkin siitä, että minulla ja siskoillani olisi aina läheinen suhde.”
”Välität heistä kovasti”, Leopardikynsi hymyili. ”Olet yksi harvoista, joiden tiedän oikeasti haluavan tuota. Olet aina ollut kovin huomaavainen ja välittävä niistä kissoista, jotka sinun lähipiirissäsi ovat.”
”He ovat minulle todella tärkeitä”, Yksisiipi myönsi. ”Mutta… minulla on myös yksi uusi unelma. Se ehkä liittyy siihen onnelliseen elämään.”
”Niinkö?” Leopardikynnen toinen korva heilahti. ”Taitaa olla tärkeä unelma.”
”Se- se on”, Yksisiipi selvitti kurkkuaan ja katsoi Leopardikynttä suoraan silmiin. Oi miksi, miksi hän oli antanut Vesitassun puhua itsensä tähän? Juovikas parantajaoppilas oli tämän aiheuttanut. Naaras epäröi hetken liian kauan, sillä Leopardikynsi huomasi sen.
”Minullakin on yksi uusi unelma”, leopardikuvioinen kolli myönsi sitten ja röyhisti leikkiästi rintaansa. ”Tai no, se on ollut minulla jo jonkin aikaa.”
Yksisiipi kohotti kysyvästi kulmiaan. Leopardikynsi virnisti.
”Mietin, että onko meillä sama unelma?” oranssi kolli pohti sitten ääneen ja hymyili lempeästi Yksisiivelle, jonka korvat heilahtivat yllättyneesti. Naaraan silmät levisivät hieman. ”Kuuluuko sinun unelmiisi löytää joku kissa, jonka kanssa tuntisit sydämesi lyövän hieman nopeammin ja räjähtävän tunteista?”
Yksisiipi tuijotti kollia hetken aikaa ennen kuin sai sanoja suustaan. ”Kenties?”
Naaraan teki mieli iskeä itseään. Mikä ihmeen vastaus tuo nyt oli?
”Minun unelmassani minulla on jo kissa valittuna”, kolli myönsi hymyillen. ”Hän on mitä kaunein kissa, niin ulkoa kuin sisältä. Hän on näyttänyt omaavansa suuren sydämen ja paljon viisautta, jota ei ihan jokainen tapaamani kissa omaa.”
Leopardikynsi katsoi Yksisiipeä suoraan silmiin ja naaras oli aivan varma, että Leopardikynsi puhui hänestä. Tuosta katseesta ei voinut erehtyä.
”Niin minullakin”, Yksisiipi sanoi sitten kehräten. ”Sinut.”
Leopardikynnen suupielet kääntyivät hymyyn ja kolli painoi nenänsä vasten Yksisiiven nenää. Kaksikko kietoi häntänsä toistensa häntien ympärillee ja he nauroivat hieman, kun he painautuivat toisiaan vasten.
Tätä Yksisiipi ei ollut osannut odottaa ja hänen nuorempi itsensä ei olisi voinut koskaan uskoa, että hänellä olisi joku sellainen kuin Leopardikynsi hänen elämässään. Ja että hän olisi rakastunut.
Naaras katsahti taivasta, jolle oli ilmestynyt muutama tähti. Hän toivoi, että Myrskytuli ymmärtäisi ja ei olisi hänelle vihainen, ei tästä eikä siitä, mitä heidän välillään tapahtui. Hän toivoi, että kolli katsoi häntä hymyillen ja kun he jonakin päivänä tapaisivat Tähtiklaanissa, olisi jälleennäkeminen lempeä.

//Sisältää kuvailuja paniikkikohtauksista//

Toinen luku – A feeling arises

Paakkuuntunut lumi hiersi inhottavasti Ahotassun varpaidenvälejä, kun hän raivasi tietään syvän mutavirran keskellä. Hän ei tiennyt, mistä lumi oli tullut ja kuinka pitkään se oli ollut hänen tassuihinsa tarttuneena, mutta se ei vähentänyt polkuanturoiden välissä tuntuvaa kipua. Ahotassu olisi halunnut istuutua ja irrottaa lumen käpälistään mutta pelkäsi hukkuvansa, sillä hän oli kaulaansa myöten mudassa. Auringon säteet tuntuivat polttavilta mustien korvien yllä, eikä Ahotassu voinut kuin ihmetellä miten sadat mudasta törröttävät, kuivat puunrungot eivät olleet vielä tulessa. Virta oli hidas, mutta mudan paksuus teki siitä vaikean vastuksen nuorelle Ahotassulle. Hän ei ollut koskaan ennen joutunut rämpiä mudassa tällä tavalla, eikä oikeastaan ollut edes varma, miksi hän teki niin nyt. Ahotassu pysähtyi hämmentyneenä, kun hän tunsi jonkin koskevan kylkeään. Missään ei näkynyt mitään tai ketään, mutta tunne oli niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Tuntiessaan terävien kynsien painautuvan nahkaansa Ahotassu ulvahti ja hypähti ilmaan, lyöden päänsä oppilaiden pesän kattoon. Hän oli nähnyt unta. Hän vilkaisi ärtyneenä epämiellyttävästä herätyksestä vasemmalle puolelleen ja näki pitkällään nukkuvan Yötassun. Naaras oli ilmeisesti venytellyt unissaan ja tarttunut vahingossa kynsillään Ahotassuun. Ahotassu huokaisi ja käpertyi uudelleen samaan kohtaan, jossa hän oli nukkunut vielä hetki sitten. Vasta nyt hän huomasi, miten kuuma oppilaita täynnä oleva pesä oli; se melkein veti vertojaan viherlehden kuumimmille päiville. Pitkän harkinnan jälkeen Ahotassu päätti poistua hetkeksi ulos leiriin, mutta ensin hänen oli keksittävä, miten päästä ulos herättämättä ketään. Sysitassun nukkumapaikkaa lukuun ottamatta hänen paikkansa oli oviaukosta kauimpana, eikä kymmenen tiiviisti pakkautuneen kissan välistä pujottelu voinut olla helppoa. Ensimmäinen haaste olivat leveästi nukkuva Yötassu ja aivan tämän vieressä kerällä nukkuva Kettutassu. Heidän takanaan ennen Tiikeritassua oli juuri ja juuri sen verran tilaa, että hyvällä onnella Ahotassu saisi yhden käpälistään mahdutettua siihen. Tämä tarkoitti sitä, että hän joutuisi seisomaan yhden jalan varassa etsiessään kulkureittiä Tiikeritassun takana olevalta alueelta. Vilkaistuaan pesän kattoa Ahotassu sai idean. Hän nousi takajaloilleen ja ylitti toisella niistä edelleen kerälle painautuneen Kettutassun, tarraten samalla kynsillään pesän katon muodostaviin vatukanoksiin. Hän liikutti etukäpäliään niin, että ne olivat tarrautuneena juuri siinä kohtaa oleviin oksiin, jossa hänen toinen takajalkansa oli ja nosti sitten taemmas jääneen jalkansa ilmaan. Ahotassu kiitti mielessään Tähtiklaania ja emoaan pitkistä jaloistaan sillä hän oli varma, ettei tämä olisi onnistunut ilman niitä. Etutassujen käytön ansiosta Ahotassu kykeni nyt seisomaan vankasti vain yhtä takajalkaansa käyttäen ja tarkkailla ympäristöään. Heti Tiikeritassun vieressä makasi hänen veljensä Punatassu, jonka herättämisen Ahotassu arveli johtavan katastrofiin. Hän väräytti korviaan ja vilkaisi jokaista neljää jalkaansa. Hän arvasi, ettei yksikään niistä ollut tarpeeksi pitkä kahden kissan yli astumiseen. Hypätäkään hän ei voinut, sillä sen lisäksi, että hän ei olisi voinut saada yhteen jalkaan tarpeeksi hyppyvoimaa hän olisi melko varmasti laskeutunut jonkun toisen päälle hyppäisi hän sitten mihin suuntaan tahansa. Ahotassu tunsi jokaisen karvansa nousevan pystyyn, kun vähän matkan päässä jonkun pää nousi hitaasti paikaltaan.
”Mitä sinä teet?” kuiskasi hämmentynyt mutta huvittunut Ruskotassu. Kolli näytti väsyneeltä, muttei vaikuttanut olevan ärtynyt. Ahotassu hymyili nolona ja luimisti korviaan.
”En kai herättänyt?”
Ruskotassu pudisti päätään ja nousi ylös.
”Olen ollut hereillä jo vähän aikaa”, tämä virkkoi ja astui sitten vieressään nukkuvan Sammakkotassun yli tämän ja Punatassun välissä olevalle, kapealle alueelle. Kolli tuijotti edessään olevia kissoja ja mietti hetken, ennen kuin kääntyi taas Ahotassun puoleen ja avasi suunsa puhuakseen.
”Mitä jos kumarrun Punatassun yläpuolelle, niin että sinä voisit käyttää minua astumasijana?” kolli ehdotti. Ahotassu epäili hetken, mutta nyökkäsi sitten varovasti. Täplikkään kollin kumarruttua Ahotassu asetti varovasti ilmassa olevan jalkansa tämän lavoille ja liikutti etukäpäliään eteenpäin vatukanoksia pitkin. Hän tarttui pesän kattoon kaikin voimin nostaessaan Tiikeritassun ja Kettutassun välissä olevan takatassunsa ja asettaessaan painonsa Ruskotassun lavoilla olevalle jalalle. Kolli horjui hieman, mutta onnistui kannattelemaan Ahotassua siihen asti, että tämä kykeni turvallisesti laskeutumaan hänen vierelleen.
”Kiitos! Tuskin olisin onnistunut ilman sinua”, Ahotassu kuiskasi helpottuneena, saaden vastauksekseen vain huvittuneen nyökkäyksen. Kun Ruskotassu lähti pujottelemaan jäljellä olevien oppilaiden välissä kohti pesän suuta, Ahotassu seurasi tätä itsevarmana. Venyttely, jonka hän pääsi tunkkaisesta pesästä pois päästyään tekemään teki hullusta pujottelusta sen arvoisen. Ahotassusta oli ihana päästä levittämään käpälänsä ja suoristamaan selkänsä viileässä ulkoilmassa. Vasta venyttelyn tuoman helpotuksen jälkeen hänen vatsaansa iski sietämätön kipu, kun hän tajusi, ettei ollut syönyt edellisenä päivänä mitään. Kuu oli korkeimmillaan ja tuoresaaliskasan paikka huusi tyhjyyttään, eikä aamupartiokaan olisi lähdössä vielä pitkään aikaan. Ahotassu vilkaisi vieressään istuvaa Ruskotassua ja huomasi, että tämän silmissä oli odottava katse. Hämmentyneenä Ahotassu kallisti päätään ja kysyi, mitä tällä oli mielessä.
”Kai sinulla oli jokin syy, miksi halusit ulos?” ruskea kolli naukui. Ahotassu luimisti korviaan. Hän oli vain halunnut hetkeksi istumaan viileään ulkoilmaan, eikä hänellä todellakaan ollut mitään hajua, mitä hänen olisi nyt ollut tarkoitus tehdä. Ahotassu pudisti päätään häpeillen, nolostuen vielä enemmän hänen vatsansa äännellessä kuin hirviö. Ruskotassun silmiin syntyi pahaenteinen tuike, ja tämä hyppäsi pystyyn kuin valmistautuen pakenemiseen.
”Nyt minä sen keksin, me menemme metsästämään!”

Hyytävä tuuli pörrötti Ahotassun turkkia, kun tämä asteli ikätoverinsa takana kaksijalkojen pesälle johtavan ukkospolun laitaa. Hän ihmetteli, miksi Ruskotassu oli valinnut heidän päämääräkseen juuri kaksijalkojen pesän, muttei välittänyt asiasta tarpeeksi kysyäkseen siitä. Hän sai pian kysymykseensä vastauksen, kun jokin vilahti aivan hänen silmiensä edessä. Lentävä olento oli ollut sen verran nopea ja lentänyt sen verran läheltä, ettei Ahotassu ollut kyennyt näkemään, mikä eläin oli ollut kyseessä. Ruskotassu sen sijaan oli kovin innostunut eläimen ilmaantumisesta ja lähti ajamaan sitä takaa. Hämmentyneenä Ahotassu lähti seuraamaan ruskeaa kollia ihmetellen samalla, mitä ihmettä oli meneillään. Vielä hetki sitten hän oli istunut leirissä väittelemässä Ruskotassun kanssa siitä, oliko heidän soveliasta lähteä kahdestaan metsälle keskellä yötä ja nyt hän jahtasi tämän kanssa jotain lentävää olentoa, jota hän ei ollut edes nähnyt kunnolla. Ahotassu teki äkkijarrutuksen, kun Ruskotassu hyppäsi ilmaan yhtäkkiä ja tarttui hampaillaan johonkin, joka päästi äänekkään vinkaisun. Kun kolli sitten laskeuduttuaan kääntyi hämmentyneen Ahotassun puoleen, oli tällä suussa outo eläin, joka näytti hiireltä nahkasiivin varustettuna.
”Mikä TUO on?” Ahotassu kysyi oudoksuen vierasta olentoa. Ruskotassu tuhahti huvittuneena, ja tiputti raadon sitten maahan nostaen päänsä ylpeänä.
”Se on lepakko. Niitä näkee vain öisin koska ne nukkuvat päivällä”
Ahotassu tökkäsi tassullaan elotonta lepakkoa. Se oli vielä lämmin.
”Tämänkö takia me olimme matkalla kaksijalkojen pesälle?”
Ruskotassu nyökkäsi.
”Kyyhkysielu kertoi kerran minulle, että kaksijalkojen pesällä on paljon lepakoita. Niillä on kai paljon piilopaikkoja siellä tai jotain. Ne kuulemma heräävät vasta hiirenkorvan aikaan, mutta koska lähiaikoina on ollut normaalia lämpimämpi sää, ajattelin, että ehkä muutama olisi vahingossa jo herännyt”, kolli virkkoi, kääntäen katseensa kauempana häämöttävään, valtavaan rakennelmaan, jossa kaksijalat kuulemma pesivät. Ahotassu käänsi päätään uteliaana. Hän ei tuntenut kumpaakaan Ruskotassua tai Kyyhkysielua kovin hyvin, joten hän ei tiennyt, mikä kollin suhde tämän mainitsemaan soturiin oli.
”Kyyhkysielu?”
”Hän on mestarini”, Ruskotassu selitti. Ahotassu nyökkäsi ja asettui sitten asentoon, josta oli hyvä lähteä juoksemaan. Hän vilautti haastavan katseen ikätoverilleen ja lähti sitten pinkomaan kohti heidän alkuperäistä määränpäätänsä. Hätääntynyt Ruskotassu nosti äkkiä saaliinsa maasta ja lähti juoksemaan tämän perässä. Juokseminen tuntui Ahotassusta hyvältä ja hän nautti vauhdin huumasta. Välillä juostessa tuntui siltä, kuin hänen jalkansa olisivat liikkuneet itsestään, päättäen itse mihin Ahotassun vievät. Ennen kuin Ahotassu edes sitä huomasi, hän seisoi jo aivan kaksijalkojen pesän edessä. Hän oli pysähtynyt juuri ennen kuin hän oli törmännyt puiseen seinään. Näin läheltä katsottuna pesä näytti vielä kummallisemmalta, kuin kaukaa voisi kuvitella; seinät olivat täysin suorat ja puu, josta ne muodostuivat, oli tasaista ja kaikista kohdista saman väristä. Jostain syystä pesän ulkopuolelle oli rakennettu puusta maata korkeammalla oleva taso, joka noin ketunmitan levyistä aukkoa lukuun ottamatta oli puisten aitojen reunustama. Aidat olivat kummalliset, sillä ne eivät edes suojanneet pesää mitenkään; niissä oli vain muutama pysty puu, ja niiden ylle oli asetettu sivuttain pitkä, tasainen puu. Ahotassun vasemmalla puolella seisoi kolme muuta outoa, rakennelmaa. Kaksi niistä olivat identtisiä, mutta täysin toisinpäin. Niissä oli molemmissa pitkä ja ohut puoli sekä lyhyt, mutta paksu puoli. Niiden kummankin alla oli neljä pystyssä olevaa puuta, kaksi kiinni pitemmässä puolessa ja kaksi lyhyessä puolessa. Ne saivat rakennelmat näyttämään siltä, kuin niillä olisi jalat. Kolmannella rakennelmalla oli myös tällaiset jalat, mutta niiden lisäksi siinä ei ollut muuta, kuin ohut, todella iso ja leveä puu, joka oli asetettu jalkojen päälle samalla tavoin sivuttain, kuin pitkä puu aidan puiden ylle. Kolmas rakennelma oli kahta muuta hieman korkeampi. Uteliaana Ahotassu hyppäsi toisen matalammista rakennelmista päälle. Tasaista puupintaa pehmensi jonkinlainen outo materiaali, johon tassut tuntuivat miltei uppoavan. Ahotassu jännitti lihaksensa ja hyppäsi kolmannen rakennelman päälle. Sen päällä ei ollut jonkinlaisessa oudossa putkessa olevia kukkia lukuun ottamatta mitään, mutta sen yllä pesän seinässä oli nelikulmainen reikä. Ahotassu huokaisi hieman pettyneenä, kun hän kokeili reikää tassuillaan ja huomasi, että hänen ja puisen pesän sisäpuolen välillä oli jonkinlainen läpinäkyvä pinta. Se oli kuin jäätä mutta sen toiselta puolelta uhkui lämpö. Ruskotassun ärähdys herätti Ahotassun ajatuksistaan. Lumella puuskuttava kolli oli vihdoin saanut hänet kiinni, eikä tämä näyttänyt ollenkaan yhtä hyväntuuliselta, kuin aiemmin. Vasta nähdessään iljetyksen kollin silmissä Ahotassu tajusi tehneensä virheen.
”Mitä ihmettä sinä teet siellä? Kotikisuksiko haluat?!” ruskea kolli kivahti. Korviaan luimistaen Ahotassu laski päänsä hävetäkseen, ja hypähti sitten pois kaksijalkojen rakennelmalta laahustaen tämän jälkeen ikätoverinsa luo.
”Kävin vain vähän liian uteliaaksi”, Ahotassu sopersi pää edelleen painuksissa.
”Ai vähän?”
Epävarmana siitä, kuinka vihainen Ruskotassu hänelle oikeasti oli, Ahotassu istahti maahan ja kiersi häntänsä oikealle puolelleen. Hän tunsi, kuinka hänen vasemman käpälänsä kynnet vetäytyivät pakonomaisesti ulos eikä hän voinut muuta, kuin häpeissään kuopia allaan olevaa lunta. Ahdistunut kolli ei ollut varma halusiko huutaa, itkeä vai kaivautua ikuisiksi ajoiksi maan alle. Hänen ei enää tehnyt mieli napata tuoresaalista ja syödä; nyt hän arveli oksentavansa pian kaikki mahdolliset rippeetkin ulos. *Ruskotassu varmaan sanoo kaikille, että haluan kotikisuksi ja sitten kaikki pilkkaavat minua vielä kuolemanikin jälkeen!* Ahotassu panikoi. Kun hänen kehonsa alkoi täristä, Ahotassu ei ollut enää varma, johtuiko se kylmästä vai paniikiksi kehittyneestä ahdistuksesta. Kuopiminen kävi nopeammaksi. Hän olisi halunnut juosta pois, kauas kaikkien klaanien reviirien läheisyydestä niille vuorille, joista hänen emonsa oli joskus kertonut. Siellä kukaan ei tietäisi hänen tekemistään virheistä ja hän saisi elää rauhassa joutumatta pelkäämään sitä, että joku tuomitsisi häntä. Ahotassu käpertyi täriseväksi keräksi maahan, koettaen pidätellä itkua. Ehkä hän ryhtyisikin kotikisuksi, niin hänen klaaninsa ei joutuisi kestämään hänenlaistaan tunaria, joka ei osaa edes hillitä itseään. Ei hänenlaisensa ollut sen arvoinen, että hän olisi voinut kuulua mahtavaan Varjoklaaniin ja syödä metsän riistaa.
”Okei dramaatikko, eiköhän meidän ole aika palata leiriin”, pitkästyneen näköinen Ruskotassu naukui. Tämän kuullessaan Ahotassu hypähti karvat jokaiseen suuntaan sojottaen pystyyn, ja alkoi pudistaa päätään vauhdilla.
”Ei! Haluan yrittää napata edes yhden lepakon!” hän huusi itku kurkussa ja kyyneleet silmissä. Ehkä hän voisi sittenkin jäädä klaaniin edes joksikin aikaa, jos hän onnistuisi saamaan kiinni tuollaisen lentävän otuksen. Odottamatta edes siihen asti, että Ruskotassu saisi suunsa auki vastatakseen Ahotassu pinkaisi matkaan ilman minkäänlaista ideaa, missä lepakot liikkuvat ja mitä ne syövät. Vasta kun puut taas ympäröivät häntä jokaiselta puolelta Ahotassu pysähtyi tarkkailemaan ympäristöään. Kuiva talvi-ilma teki hajujen tunnistamisesta ja vastaanotosta hankalaa, joten kolli päätti luottaa näkö- ja kuuloaistiinsa. Hän kyyristyi maahan ja keskittyi hetkeksi pelkkään ympäristön kuunteluun. Kaikkialla oli hiljaista. Ruskotassu ei ollut ilmeisesti vaivautunut seuraamaan häntä, sillä mistään ei kuulunut askeltakaan. Pian Ahotassun huomion herätti kuitenkin nopeutuva ja lähestyvältä kuulostava rapina. Se tuli hänen oikealta puoleltaan vähäisen aluskasvuston seasta. Ahotassu jännitti lihaksensa ja valmistautui hyppäämään lähestyvän otuksen kimppuun, mikä ikinä sieltä tulisikaan. Kun ääni oli noin kahden ketunmitan päässä, Ahotassu hyppäsi ilmaan. Tokkurainen hiiri juoksi hänen alitseen, kun ahotassu törmäsi taivaalta syöksyvään, vaaleaan eläimeen ja putosi tämän päälle. Eläin oli pöllö. Pöllön pyöreät kasvot nähdessään Ahotassu tajusi, kuinka isossa vaarassa hän oli. Pentutarhan kuningattaret olivat kertoneet lukuisia tarinoita pöllöjen viemistä pennuista ja oppilaista, osittain pitääkseen pennut aisoissa. Joskus Yösiipi oli uhannut syöttää koko pentujoukon pöllöille, kun hän oli Raitapennun kanssa käynyt varastamassa kissanminttua Surulinnulta. Naaras oli ollut sinä päivänä erityisen huonolla tuulella, sillä Myrskyklaanin soturit olivat tunkeutuneet Varjoklaanin reviirille, eivätkä Havukatse ja Haukkahammas lopettaneet siitä puhumista. Tällä kertaa Ahotassulla oli kuitenkin pöllöön nähden etulyöntiasema, sillä se makasi nyt hänen allaan räpiköiden ja kirkuen avuttomana. Kolli oli ollut onnekas pudotessaan linnun päälle niin, että sen jalat jäivät hänen sivuilleen alle jäämisen sijaan, sillä muussa tapauksessa pöllö olisi varmasti jo repinyt hänen vatsansa auki pitkillä kynsillään. Ahotassu pysähtyi miettimään hetkeksi. Oliko hän todella pöllön hengen arvoinen? Hänen allaan räpiköivä lintu pystyi kulkea taivaiden halki ja helposti tappaa kokemattoman kissan normaalissa tilanteessa, mutta hän ei luultavasti kykenisi voittamaan edes juuri pesästä lähtenyttä pöllönpoikasta. Kolli pudisti päätään. Vaikka hänellä olikin käynyt käsittämätön tuuri, Ahotassu oli silti saattanut petolinnun ahdinkoon itse, ilman kenenkään apua. Kun Ahotassu vihdoin upotti hampaansa linnun kurkkuun, hän sai yllättyä kurkun ympärillä olevan höyhenpeitteen paksuudesta. Hänen koko naamansa upposi höyheniin, mutta kun hän viimein sai kiinni etsimästään kurkusta, se aukesi helposti. Todellisuudessa paksulta näyttävä alue oli niin ohut, että Ahotassun kaltainen heikko oppilas päätyi vahingossa katkaisemaan sen niskan leuoillaan. Kovaäänisen rasahduksen jälkeen pöllö kouristeli vielä hetken tuskissaan ja valahti sitten veltoksi Ahotassun mustien käpälien välissä. Sen auki jääneet silmät eivät näyttäneet kuolleen eläimen silmiltä vaan siltä, kuin ne olisivat syvässä mietteessä. Mitähän pöllö oli viimeisinä hetkinään ajatellut? Ahotassu astui pois saaliinsa päältä ja tarttui sitä siivestä, sillä kasvojen upottaminen höyheniin uudelleen ei tuntunut kauhean miellyttävältä ajatukselta. Pöllö oli painava ja Ahotassu tiesi, että hänellä kestäisi hetki raahata se takaisin Ruskotassun luo.
Saapuessaan vihdoin takaisin kaksijalkojen pesälle Ahotassu näki Ruskotassun makoilevan maassa toisen lepakon kanssa. Nähdessään Ahotassun saaliin kolli nosti uteliaana ja innokkaan näköisenä päänsä.
”Pöllö! Uskomatonta!” kolli hihkui ja hyppeli innoissaan ikätoverinsa luo. Ahotassu päästi irti linnun siivestä ja se rojahti painavana maahan.
”Eikö tämä ole sinun ensimmäinen kertasi metsästämässä? Miten ihmeessä sait kiinni pöllön?!” Ruskotassu uteli, tutkien samalla tarkasti keltavalkoista pöllönruhoa. Ahotassu pudisti päätänsä hieman häpeissään.
”En saanut”, hän myönsi ja käänsi katseensa nolona tassuihinsa. Ruskotassu käänsi huomionsa nyt kokonaan pöllöstä Ahotassuun. Hän käänteli päätään hämmentyneenä ja vaati katseellaan selitystä.
”Tämä pöllö jahtasi hiirtä. Satuin kuulemaan hiiren lähestymisen, kun se juoksi minua kohti ja hypätessäni sitä päin törmäsin tähän pöllöön, ja meidän pudotessamme se jäi minun alleni. Sain sen tapettua vain siksi, että se jäi sattumalta alakynteen”, Ahotassu selitti ja istahti alas. Hänen käpälänsä olivat väsyneet pitkän yön jälkeen ja hän tarvitsi hetken aikaa prosessoida kaikkea tapahtunutta. Hän oli oppilas vasta kolmatta päivää ja oli jo melkein jäätynyt kuoliaaksi, aiheuttanut itselleen aivotärähdyksen juoksemalla päin puuta, karannut leiristä keskellä yötä toisen oppilaan kanssa, jolle ei ollut koskaan ennen edes puhunut, nuuskinut kaksijalkojen rakennelmia ja tappanut pöllön. Ahotassu pohti, tulisiko hän kokemaan yhtä erikoisia asioita kaikkien oppilaiden kanssa. Pelkkä ajatuskin jo ahdisti, joten hän päätti siirtää ajatuksensa olennaiseen.
”Voitko auttaa minua nostamaan tuon ruhon selkääni? Sitä on aika työläs raahata”, Ahotassu pyysi, luoden toiveikkaan katseen Ruskotassuun. Kolli nyökkäsi. Ahotassu asettui pöllönraadon viereen niin, että hänen päänsä oli samassa suunnassa ja otti sitten häntä lähimpänä olevasta siivestä kiinni, yrittäen nostaa sen selkäänsä. Kun lintu oli hieman noussut maasta, Ruskotassu kumartui sen alle ja pukkasi sitä niin että sen keskiruumis makasi Ahotassun selän päällä ja kollin molemmille puolille jäi roikkumaan yksi siipi. Kun ruskea kolli oli hakenut lepakkonsa, parivaljakko lähti kävelemään kohti leiriä kohonneen itsevarmuuden kera. Ajatuksissaan Ahotassu vilkaisi taivaalle ja tajusi, että suuri osa klaanin kissoista oli jo tähän aikaan hereillä. He olivat viettäneet ties kuinka pitkän ajan metsässä ja nyt aurinko oli jo selvästi nähtävissä, vaikkakin vain osittain. Jos he olisivat palanneet aiemmin leiriin, he olisivat ehkä voineet vain tiputtaa saaliinsa tuoresaaliskasaan ja hiipiä takaisin oppilaiden pesään nukkumaan, mutta nyt he tulisivat mitä todennäköisimmin nähdyksi. Ahotassu ei ollut varma, mitä silloin tapahtuisi, mutta he luultavasti joko saisivat kehuja tai sitten toruja ja rangaistuksen. Ahotassu ei pitänyt kummastakaan vaihtoehdosta, mutta mieluummin olisi valinnut rangaistuksen, kuin huomion ja erehdyksestä aiheutuvien kehujen kohteeksi.

Kun oppilaat pääsivät leirin portille, Ruskotassu livahti sisään helposti, mutta Ahotassulle aiheutti ongelmia hänen tuomisensa koko; hän ei voinut vain pujahtaa sisään, sillä hän ei lintu selässä edes mahtuisi kapeasta aukosta. Ahotassu huokaisi ja pudotti linnun selästään. Hän iski hampaansa sen jalkaan ja lähti takaperin raahaamaan sitä pitkin lyhyttä tunnelia. Kun hän viimein pääsi pöllönruhonsa kanssa leiriin sisään hän joutui kohtaamaan mestarinsa kysyvän katseen. Nopeasti kolli irrotti hampaansa linnusta ja kyyristyi maahan syyllisen näköisenä.
”Missä ihmeessä sinä olet ollut, ja mitä teit leirin ulkopuolella tähän aikaan?” Lehtisydän tivasi, kuulostaen enemmän huolestuneelta, kuin vihaiselta. Ahotassu ei ollut varma, mitä vastata; toisaalta hän olisi halunnut vain laittaa kaiken Ruskotassun syyksi, mutta hän tiesi olleensa täysin mukana ideassa viimein suostuttuaan siihen.
”Minulla oli nälkä, joten Ruskotassu vei minut metsästämään”, kolli sopersi pitäen katseensa maassa. Hänen yllätyksekseen Lehtisydän vain huokaisi pettyneenä.
”Olisit voinut edes odottaa siihen asti, että minä herään”
Ahotassu luimisti korviaan.
”Anteeksi”

Puuterilumi pöllysi kaikkialle, kun Ahotassu putosi eturuumis edellä maahan. Hätääntynyt punarinta pakeni nopeasti paikalta, jättäen nuoren kollin ärtyneenä lipomaan huuliaan. Nälkä kurni Ahotassun vatsassa, sillä Lehtisydän oli kiikuttanut hänet taikaisin metsään ennen, kuin hän oli ehtinyt edes viedä pöllöään tuoresaaliskasan luo, puhumattakaan aamupalan syömisestä. Ahotassu loi kysyvän katseen mestariinsa, sillä hän ei ollut varma, mitä tehdä tällaisessa tilanteessa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän luvan kanssa yritti saalistaa ja myös ensimmäinen, kun hänen saaliinsa ehti karata, joten hän ei tiennyt mitä tehdä.
”Hiivi ensikerralla lähemmäs, äläkä hyppää noin korkealle. Meillä on koko päivä aikaa, joten ei hätää, vaikka epäonnistuisit muutaman kerran”, Lehtisydän neuvoi. Ahotassu kalpeni tajutessaan, ettei hän tulisi syömään palaakaan, ennen kuin oli oikeasti saanut jotain kiinni. Tämä oli kai rangaistus yöllisestä reissusta. Korviaan luimistellen kolli nousi pystyyn, ja lähti tallustamaan lumen halki yrittäen pitää aistinsa valppaina ja vatsansa hiljaisena. Yön paniikkikohtauksen ajatukset pyörivät hänen päässään. Hänestä tuntui kummalliselta, kuinka sellaiset ajatukset tuntuivat niinä hetkinä niin todellisilta, mutta myöhemmin niitä muistellessa ne vaikuttivat kiusallisilta ja typeriltä.
Metsä huusi hiljaisuuttaan, kun Ahotassu kahlasi pehmeässä lumessa. Hän ei ollut vielä käynyt metsän tässä osassa, mutta tiesi kauempaa leijuvasta hajusta olevansa lähellä Myrskyklaanin reviiriä. Kun kuusisto harveni, kolli hidasti tahtiaan ja siirsi katseensa puiden latvoista maahan. Hän oli nyt hyvin lähellä suoaluetta, eikä hän mielellään ottanut suonsilmään putoamisen riskiä. Täällä kasvavat puut olivat lähinnä mäntyjä, joiden koko pieneni syvemmälle aluetta mentäessä. Lehtisydämen mukaan männyt menestyvät suomaalla kuusia paremmin, sillä kuuset kuolevat paljon helpommin ensimmäisen kasvuvuotensa aikana. Ahotassu ei ollut varma, oliko hänen mestarinsa täysin oikeassa, sillä heidän klaaninsa reviirillä kasvoi lähinnä kuusipuita, mutta päätti luottaa tämän sanaan toistaiseksi. Hän hyppäsi tiellään olevan kiven yli ja lähti löntystelemään lumen peittämällä, pehmeällä maalla. Viimeinenkin osa Myrskyklaanin hajua oli nyt hävinnyt. Ahotassu huokaisi, sillä hän tiesi joutuvansa vaeltamaan vielä jonkin aikaa; suon eläimistö koostui lähinnä talveksi etelään matkaavista linnuista ja käärmeistä, jotka horrostivat tähän aikaan vuodesta. Tällä hetkellä ainut mahdollinen eläin, jonka hän saattaisi suolta löytää olisi sinne ruokaa etsimään lähtenyt metsäjänis. Huomattuaan lumen alla olevan vetisen maan jäätyneen kovaksi Ahotassu kiihdytti taas tahtiaan siihen asti, että oli taas juoksussa. Vauhti auttoi kollia aina karistamaan ärtymyksen ja turhautumisen, aivan kuin hän olisi onnistuneesti juossut niitä pakoon. Epämääräistä rapinaa kuullessaan kolli pysähtyi kuin seinään ja heittäytyi matalaksi. Noin kolmen ketunmitan päässä hänestä oli pieni hiiri, joka natusti lumesta ylös kaivetun kanervan lehtiä. Kasvista jo puolet oli syöty, ja hiiri piti kasvin yläpuolta maassa seisomalla sen päällä. Ahotassu nuolaisi huuliaan ja lähti hiipimään jyrsijää kohti Lehtisydämen opettamalla tavalla. *Pidä häntä matalalla ja liikkumatta, ja kohdista painosi lavoille*, kolli toisti mielessään. Hän muisteli tapaa, jolla oli hypännyt aiemmin punarinnan kimppuun. Nyt hän tiesi keskittyä mahdollisimman tarkasti hyppäämiseen sen sijaan, että olisi laittanut kaiken takajaloistaan löytyvän voiman käyttöön. Taistellessa voima oli yksi tärkeimmistä kissan ominaisuuksista, mutta metsästys oli hyvin erilaista; se vaati ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja tarkkuuta. Puolentoista ketunmitan päässä ollessaan Ahotassu avasi suunsa ja hyppäsi syömiseen keskittyneen hiiren kimppuun. Pieni eläin lähti hädissään juoksemaan pakoon, kun Ahotassu löi käpälällään alle pennunaskeleen verran ohi, mutta pitkäjalkainen kissa sai sen kiinni hetkessä. Jos kyseessä olisi ollut toinen punarinta, se olisi luultavasti päässyt kollilta pakoon, mutta hiiret eivät kyenneet lentämään linnun tavoin. Niin ainakin Ahotassu arveli.
”Ehkä hiiret ovat vain lepakonpoikasia, jotka eivät ole vielä saaneet siipiään”, kolli mutisi itsekseen ja tappoi tassunsa alla räpiköivän hiiren nopealla puraisulla. Tyytyväisenä Ahotassu lähti hiiri suussaan hölkkäämään sinne, missä oli eronnut mestaristaan. Hänen saaliinsa saattoi olla pieni, mutta yhtä lailla se oli silti saalis, eikä Ahotassu aikonut antaa kenenkään väittää toisin. Hän oli ylpeä itsestään.

Lehtisydämen luo saavuttuaan Ahotassu pudotti hiirensä mestarinsa eteen ja istahti alas. Täplikäs kolli antoi oppilaalleen hyväksyvän nyökkäyksen ja tönäisi vuorostaan jotain tämän eteen. Se oli kuollut punarinta.
”Jäljitin pakoon päästämäsi linnun sillä aikaa, kun olit poissa. Tähän aikaan vuodesta riista on niin niukassa, että meidän on käytettävä jokainen löytämämme mahdollisuus ruuan pyydystämiseen”, kolli virkkoi. Ahotassu luimisti korviaan yllättyneenä. Hän ei ollut osannut edes ajatella karanneen riistan uudelleenjäljittämistä. Kolli vilkaisi mestariaan, joka makoili tyytyväisenä lumessa. Lehtisydän tosiaan oli taitava metsästäjä, kuka tahansa ei varmaankaan osaisi jäljittää pakoon lentänyttä lintua.
”Kuinka sinä sen teit?” Ahotassu töksäytti uteliaana. Lehtisydän naurahti hyväntuulisesti ja osoitti hännällään eteensä.
”Pakoon päästämäsi punarinta lensi länteen. Kun katosit näköpiiristäni, päätin kiivetä siinä suunnassa olevan kuusen yläoksille ja tarkkailla sieltä ympäristöäni”, kolli selitti.
”Puuhun kiipeäminen on hyvä tapa saada hetkeksi suurempi näkökenttä, kunhan osaa laskeutua turvallisesti. Osaamaton kissa jää helposti jumiin puun yläoksille, joten kiipeilyä ei kannata opetella yksin”, Lehtisydän jatkoi ja käveli sitten lähimmän puun luo.
”Kokeile kiivetä pari ketunmittaa, Ahotassu”
Ahotassu nielaisi äänekkäästi. Hän tiesi pystyvänsä kiivetä ylös muttei ollut varma, pääsisikö omin voimin alas.
”Autathan minua sitten, jos en pääse itse alas?” hän miukui hiljaa. Lehtisydän nyökkäsi.
”Tottakai”
Hännänmitan päässä puusta ollessaan Ahotassu loikkasi niin korkealle, kuin suinkin kykeni ja tarrasi siihen pitkillä kynsillään. Hän varmisti ensin hännällään, ettei menettäisi tasapainoaan ja lähti sitten kiipeämään harmaantunutta puunrunkoa pitkin. Kiipeäminen oli sinänsä helppoa, mutta puussa roikkuminen kävi Ahotassun voimille. Hän oli jo valmiiksi väsynyt nälästä ja yöllä valvomisesta, eikä todellakaan ollut kiipeilytuulella. Hän olisi halunnut pyytää mestariltaan luvan lopettaa kiipeäminen ja palata leiriin nukkumaan, mutta piti suunsa kiinni sillä hän tiesi olevansa tällaisessa tilanteessa oman typeryytensä vuoksi. Harmaa, jäinen kaarna tuntui kovalta ja kylmältä polkuanturoita vasten. Ahotassu ei ollut koskaan kiivennyt kuin pentutarhan seiniä aikoinaan, mutta lihaksissa ja kynsissä tuntuva kipu, kun hän raahasi itseään puunrunkoa pitkin ylös, tuntui oudon nostalgiselta. Kun kolli viimein pääsi heilauttamaan itsensä kuusen ylimmille tukeville oksille, hän sai ensimmäistä kertaa nähdä koko maailmansa avautuvan silmiensä alla; korkeat havupuut peittivät maan hänen ympärillään ja vaihtuivat kauempana lännessä, Myrskyklaanin reviirillä, paljaisiin lehtipuihin. Idässä ne loppuivat äkisti ja antoivat tilaa ensin kaksijalkojen puurakennelmalle ja sitten Jokiklaanin nurmen peittämälle maalle. Täältä hän kykeni näkemään jopa Tuuliklaanin ja Taivasklaanin reviirit, jotka häämöttivät kaukana sinistään hehkuvan järven takana. Kissa vilkaisi aurinkoa, joka näytti valmistautuvansa nukkumaanmenoon. Hän olisi tahtonut tehdä samoin mutta tiesi, että hänellä olisi tänään vielä asioita tehtävänään. Hetken rentouduttuaan pehmeän tuulen ja lämmittävän ilta-auringon alla Ahotassu lähti hivuttautumaan puunrunkoa pitkin takaisin alas. Alastulo oli huomattavasti ylös kiipeämistä vaikeampaa, muttei yhtä vaikeaa, kuin Ahotassu oli olettanut. Ennen kuin hän sitä huomasikaan, kolli seisoi jo mestarinsa vieressä lumella.
”Sinulla on näköjään kiipeämisen taito veressäsi”, Lehtisydän tokaisi hyväksyvään äänensävyyn oppilaalleen ja haki sitten aiemmin nappaamansa punarinnan.
”Emon mukaan meidän esi-isämme elivät vuorilla, joten he olivat taitavia kiipeämään”, Ahotassu kehräsi ylpeänä. Hän nosti hiirensä maasta ja lähti seuraamaan takaisin leiriin suunnannutta mestariaan. Lehtisydän väläytti oppilaalleen yllättyneen katseen.
”Suomuviiksenkö?”
”Niin?” Ahotassu vahvisti hämmentyneenä.
”Aika yllättävää, että muistat asioita hänestä noin hyvin. Et ollut vielä edes täysin siirtynyt maidosta tuoresaaliiseen, kun hän kuoli”, Lehtisydän naukui. Ahotassu laski hieman päätään ja luimisti korviaan.
”Totta puhuen en oikein muuta hänestä muistakaan kuin kertomukset, jotka kuulin joka ilta ennen nukahtamistani”, hän myönsi nolona. Lehtisydän pysyi hiljaa ja jätti oppilaansa omiin ajatuksiinsa joksikin aikaa, mutta avasi sitten taas suunsa puhuakseen:
”Emosi oli taitava soturi, mutta hyvin erilainen sinuun nähden”, kolli aloitti.
”Hän oli vaitonainen ja etäinen, eikä totta puhuen vaikuttanut pitävän klaanielämästä yhtään. Hän hoiti kaikki tehtävänsä kunniallisesti, mutta sinua lukuun ottamatta hän ei viihtynyt kenenkään kanssa”
Ahotassu käänsi päätään. Hänen oli vaikea uskoa, että hänen emonsa, joka pienen kissan muistoissa näyttäytyi niin lempeänä ja huolehtivana, olisi ollut klaanielämään sopeutumaton erakko.
*Ehkä erakkotaustaisuus tosiaankin vaikutti hänen ajatusmaailmaansa*, Ahotassu pohti. Kolli viihtyi klaanissaan eikä voinut edes ajatella, millaista olisi elää yksin jossain kaukana vuorilla.
”Hän mutisi joskus jotain merestä”, Lehtisydän lisäsi vielä ennen, kuin tunki itsensä klaanin leiriin johtavaan piikkihernetunneliin. Ahotassu seurasi mestarinsa perässä hiljaa, pohtien samalla kaikkea uutta kuulemaansa tietoa emostaan. Kolli huokaisi helpotuksesta nähdessään, että tuoresaaliskasaan oltiin saatu tuotua lisää riistaa hänen poissa ollessaan. Pudottaessaan hiirensä kasaan hän vilkaisi mestariaan siinä toivossa, että tämä antaisi vihdoin luvan syödä jotain. Ahotassun häntä putosi maahan pettymyksestä, kun hän saikin käskyn viedä ensin jotain syötävää klaaninvanhimmille. Varjoklaanissa oli yksitoista oppilasta hänen lisäkseen eikä kolli voinut ymmärtää, miksi juuri hänen oli jo valmiiksi nälkää kärsivänä vietävä ruokaa klaaninvanhimmille. Hän nosti kasasta pullean variksen sekä hiiren ja punarinnan, jotka hän oli Lehtisydämen kanssa tuonut ja suuntasi klaaninvanhimpien pesälle. Päästyään sisälle Ahotassu huomasi, että pesä oli täynnä pöllön sulkia ja luita. Hänen nappaamansa lintu oli ilmeisesti tuotu vanhuksille aamupalaksi.
”Jo oli aikakin!” Keltaturkki kivahti nähdessään pesään tuodun ruuan. Ahotassu pudotti tuomisensa mitään sanomatta ja alkoi sitten kerätä levällään olevia sulkia ja luita kasaan.
”Teitä ei varmaan haittaa, jos vien nämä mukanani”, hän mutisi ja lähti kuljettamaan tähteitä leirin ulkopuolelle. Hän hautasi kaiken – kalloa ja pisintä löytämäänsä sulkaa lukuun ottamatta – puunmitan päähän leiristä ja palasi sitten takaisin leiriin. Kätkettyään linnun sulan ja kallon piikkihernemuurin sivussa olevaan aukkoon, jossa hän piti keräämiään ’arvotavaroita’ Ahotassu suuntasi taas tuoresaaliskasalle ja asettui sitten viimein syömään kasasta valitsemaansa ylipainoista myyrää. Nälkää huutavan vatsan täyttäminen oli yksi niistä asioista, jotka tuntuivat hyvältä, mutta joita Ahotassu ei toivonut joutuvansa kokemaan uudelleen. Toisen kissan pesemäksi tuleminen kuului samaan kategoriaan. Ahotassu vilkaisi Sysitassua, joka oli juuri saapunut leiriin mestarinsa Valosydämen kanssa. Kolli oli metelöinnillään herättänyt Ahotassun ajatuksistaan. Hän oli tuonut yllättävän suuren määrän riistaa leiriin; viisi varista ja yhden hiiren. Varikset tuoresaaliskasaan tiputettuaan kolli suuntasi Ahotassun luo, joka kalvoi juuri syömänsä myyrän luita tajuamatta edes sitä.
”Hei, Ahotassu!” kolli tervehti.
”No hei vaan. Nappasitko sinä kaikki nuo varikset itse?”
Ahotassu olisi mielellään tervehtinyt ikätoveriaan kunnolla, muttei voinut vastustaa kiusausta udella heti suuresta saaliista. Sysitassu pudisti päätään naurahtaen ja asettui sitten makuulle tämän viereen.
”En todellakaan. Huomasimme Valosydämen kanssa ne etsimässä ruokaa porukalla, joten teimme yhteistyötä ja ajoimme ne sellaiseen tilanteeseen, että saimme ne kaikki tapettua samanaikaisesti”, kolli selitti suu täynnä hiirenlihaa.
”Aika siistiä”, Ahotassu myönsi ja vilkaisi sitten Sysitassun mainitseman Valosydämen suuntaan. Naaras istui Hämäräsiiven, Kirvamyrskyn, Sädelaulun ja Lehtisydämen kanssa hieman kauempana, ilmeisesti keskustellen jostain tärkeästä. Metsäsielun liittyessä keskusteluun Ahotassun uteliaisuus kasvoi. Ryhmän kissoista jokaisella oli oppilas, joten hän ei voinut kuin pohtia, suunnittelivatko soturit jotain isoa koulutukseen liittyvää tapahtumaa.
*Mitä jos joudumme jonkinlaiseen välikokeeseen?* kolli alkoi panikoida. Hän ravisti päätään päästäkseen eroon ahdistavista ajatuksista, kun Sysitassu tökkäsi häntä tassulla lapaan.
”Oletko kunnossa?” harmaa kolli kysyi. Ahotassu nyökkäsi nopeasti vastaukseksi ja laski päänsä maahan huokaisten hiljaa.
”Olen vain tosi väsynyt. Kuulit varmaan siitä, mitä yöllä tapahtui”, hän selitti. Sysitassu tuijotti tätä hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
”Kuulin kyllä. Totta puhuen olen vähän pettynyt”, kolli naukui. Ahotassu luimisti korviaan. Hänen päätään särki, kun hän koetti arvata, kuinka moni klaanin jäsen oli joutunut jo pettymään häneen näiden kolmen ensimmäisen oppilaspäivän aikana. Yllättynyt ähkäisy pääsi kollin suusta hänen ikätoverinsa heittäytyessä selin tämän päälle.
”Seuraavalla karkauskerralla otat sitten minutkin mukaan”, Sysitassu kuiskasi veikeästi. Päänsä nostaen Ahotassu vilautti tälle kysyvän katseen ja virnisti sitten.
”Seuraavaa kertaa ei tule, senkin hiirenaivo”, hän nauroi. Ennen kuin hän sitä edes tajusi, Ahotassun pää oli taas maassa. Tällä kertaa se oli kuitenkin Sysitassun mustan käpälän alla. Kolli oli jostain syystä kierähtänyt pystyyn ja lukinnut Ahotassun maahan käpälillään.
”Haastatko riitaa?!” Ahotassu huudahti, valmiina heittämään ikätoverinsa koko kehonsa voimalla päältään.
”Todellakin!” harmaa kolli vastasi. Haasteeseen vastaten Ahotassu kohdisti kaiken voimansa jalkoihinsa noustakseen mahdollisimman äkisti. Edellisenä päivänä toiminut liike ei kuitenkaan tuottanut tällä kertaa tulosta, sillä Sysitassu nosti käpälänsä ja väisti juuri, ennen kuin Ahotassu heitti itsensä ilmaan. Maahan iskeytyessään Ahotassu näki, että Sysitassu oli metsästysretkestään huolimatta edelleen täynnä energiaa. Kolli oli ilmeisesti haastanut hänet ihan vain energiaa purkaakseen. *Hyvä on sitten*, Ahotassu ajatteli. *Vien sinulta pienimmänkin energianrippeen!*
Kolli nousi hieman vaappuen ylös ja lähti sitten juoksemaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Leiri oli täynnä kissoja ja painimiseen tarvittiin tilaa, jota piikkihernemuurien sisäpuolelta ei tähän aikaan vuorokaudesta löytynyt. Ahotassu ehti tuskin asettaa tassuaan muurien toiselle puolelle ennen, kuin hänet jo kaadettiin takaisin maahan takaapäin. Ahotassun ei kestänyt kauaa ymmärtää, että hänen ikätoverinsa oli liian vahva vastus reiluun lähitaisteluun. Kollin olisi keksittävä jonkinlainen keino päihittää vastustajansa tämän voimasta ja koulutuksesta huolimatta. Kun he olivat edellisellä kerralla harjoitelleet yhdessä, Ahotassu ei ollut kyennyt saamaan minkäänlaisia tuloksia käyttämättä koko kehonsa voimaa. Hän kavahti, kun Sysitassun leuat loksahtivat vain pennunaskeleen päässä hänen korvastaan. Kuin vaistojaan seuraten Ahotassu pakeni lähimpään puuhun. Hän tiesi, ettei se pelastaisi häntä hankalasta tilanteesta, mutta ainakin hän saisi lisää aikaa miettiä seuraavaa liikettään. Tuuli oli ehtinyt yltyä sinä aikana, jonka Ahotassu oli viettänyt leirin suojissa. Se teki jo puun oksalla seisomisenkin vaikeaksi, eikä Ahotassu tiennyt, pääsisikö hän puusta turvallisesti alas. *Teinkö minä virheen?*
Sysitassun lähestyessä puuta, johon kolli oli paennut, Ahotassu sai idean. Hän jännitti lihaksensa valmiina hyppyyn ja lukitsi katseensa usean ketunmitan päässä alapuolellaan olevaan ikätoveriinsa. Sitten hän hyppäsi. Hädin tuskin silmänräpäys kului, ennen kuin Ahotassu oli jo kaatanut harmaankirjavan kollin maahan. Hän oli pudonnut suoraan kohteensa päälle.
”Nyt olet kiikissä!” Ahotassu iloitsi, mutta liian aikaisin. Murahtaen Sysitassu potkaisi hänet vaivattomasti päältään, ja vaalea oppilas iskeytyi jälleen kerran maata vasten. Ahotassu oli jälleen kerran epäonnistunut. Tunteet valtasivat taas kollin pään, kun tämä tajusi, ettei mikään tekniikka voisi tuoda hänelle voittoa nyt. Ahotassu halusi itkeä. Ehkä hän ei tosiaankaan ollut sopiva soturioppilaan tehtävään. Kolli nousi hetken kuluttua ylös ja lähti pää maassa laahustamaan takaisin kohti leiriä. Hän kirkaisi pelästyneenä, kun Sysitassu kaatoikin hänet jälleen maahan.
”Hei, emme ole vielä valmiita!” kolli maukui närkästyneenä liian helposta voitosta. Ahotassu koetti nousta uudelleen ylös, mutta vellovat tunteet alkoivat olla kollille liikaa pitää sisällä. Kun hän kaatui jälleen maahan, Ahotassu ei enää kyennyt hallita tunteitaan. Hän purskahti itkuun ja käpertyi maahan täriseväksi keräksi. Tästä pelästyneenä Sysitassu siirtyi nopeasti kollin päältä tämän vierelle, ja painoi kuononsa vaaleaa turkkia koristaviin, tummiin raitoihin.
”Hei… en tarkoittanut satuttaa. Anteeksi, Ahotassu”, kolli naukui pehmeään sävyyn. Ahotassu pudisti päätään.
”Ei minua satu mihinkään”
Sysitassu käänsi hämmentyneenä päätään. Nyt hänen poskensa lepäsi raitoja vasten kuonon sijaan.
”Mitä tarkoitat?”
Ahotassu pysyi hetken hiljaa. Hän ei ollut varma, halusiko avautua jollekulle ikäiselleen. Pelko pilkatuksi tulemisesta valtasi hänet taas, hiljentäen samalla jokaisen ajatuksen, joka loi sijaa avautumisen mahdollisuudelle.
”Minä vain pelästyin”, kolli sopersi lopulta ja palasi leiriin. Aurinko oli jo laskenut hyvän aikaa sitten, joten Ahotassu päätti kömpiä nukkumapaikalleen oppilaiden pesään ja käydä levolle. Hän tiesi, ettei tulisi nukkumaan sinäkään yönä hyvin, muttei voinut muuta, kuin käpertyä nukkumaan ja toivoa tunteiden tasaantuvan sinä aikana, kun hänen ajatuksensa ovat toisessa maailmassa.

//Tämmönen tuli tällä kertaa :'D tiiän, et kissat ei todellisuudes itke ihmisten tavoin, mut en keksinyt muutakaan tapaa kirjottaa Ahotassun tapasen esiteinin tunteisen ylipursuamisesta ^^'

luku 9.

I'm ready for you now

Etsijätaivas ei voinut uskoa sitä. Hän ei voinut uskoa sitä, että Heinätähti oli kuollut. Myrskyklaanin niin hieno ja viisas päällikkö. Koko klaani oli surrut sitä, mutta Valhelaulu oli mennyt Kuulammelle hakemaan yhdeksän henkeään. Koko klaani oli odottanut jännittyneenä, mitä informaatiota he saisivat Valhelaulun palatessa parantajan kanssa. Sieltä oli palannut Valhetähti. Mustavalkea kolli oli saanut henget Tähtiklaanilta. Asia kuitenkin kummastutti Etsijätaivasta, sillä hän ei voinut uskoa, että Tähtiklaani uskalsi ilmestyä kenelekkään. Ehkä se oli hyvä enne? Vai voisiko se tarkoittaa jotain suurempaa? Sitä Etsijätaivas ei osannut sanoa ja se pelotti häntä. Tähtiklaanin hiljaisuus pelotti häntä. Klaanit tarvitsivat ohjausta, sillä ilman sitä he olisivat pimeässä, yksin ilman apua. Valhetähti oli loikannut Suurtasanteelle puhumaan. Ensin, hän aloitti valitsemalla uuden varapäällikön, kuten asiaan kuului. Etsijätaivas yllättyi hieman, kun kuuli Häivätuulen nimen. Mutta toisaalta…se oli sitä mitä klaani tarvitsi. Rutiinia, toivoa tulevasta. Etsijätaivas katseli klaaninsa päällikköä, mutta tunsi samalla kylmiä väreitä. Valhetähden ilme ei kertonut mitään hyvää, ainakaan Etsijätaivaalle. Samalla hän pisti merkille, kuinka mustaturkkinen Pakkaspuro oli hiipunut hiljaa lähemmäksi Valhetähteä, kun kolli oli ennen pysynyt kauempana. Etsijätaivas joutui miettimään, oliko hän ikinä nähnyt kaksikon edes viettävän aikaa. Se kylmäsi harmaata naarasta. Ja jos se ei ollut tarpeeksi, Etsijätaivaan sydän jätti monta lyöntiä väliin, kun Valhetähti alkoi kertomaan uusista ajoista. Tähtiklaani oli varoittanut Valhetähteä klaanien tuhoutumisesta ja siitä, jos Soturilakia vielä rikottaisiin. Etsijätaivas tunsi sydämensä hakkaavan lujempaa ja kiihdyttävän tahtiaan lujempaa kuin juostessaan metsän läpi. Mitä jos.. mitä jos Valhetähti ei pitänyt Etsijätaivasta uskollisena? Naaras kantoi erakon pentuja! Mutta ehkä klaanin päällikkö luulisi, että ne olisivat Näkyviiksen.. hehän olivat läheisiä kavereita ja hän olisi valmis vakuuttamaan muut luulemaan niin. Hän tahtoi pitää pennut turvassa. Kuitenkin pelko nousi isoksi ja hän mietti, voisiko lähteä klaanista? Hän ei tiennyt mitä tehdä. Etsijätaivas melkein loikkasi ilmaan, kun Näkyviiksi kosketti häntä hännällään.
“Kaikki hyvin?” Näkyviiksi kuiskasi lähelle Etsijätaivaan korvaa. Etsijätaivas joutui nielaisemaan, jotta saisi jännityksestä kuivuneen kurkun aukeamaan.
“On. Minä vain.. sinä.. No, tiedät kyllä mitä tarkoitan”, Etsijätaivas kuiskasi takaisin ystävälleen. Näkyviiksen ilmeessä näkyi suru, mutta sitten se muuttui pirteäksi.
“Älä huoli. Minä olen kanssasi”, tummanruskea kolli rauhoitteli häntä. Etsijätaivas sulki silmänsä ja nielaisi. Hän pystyisi tähän.
“Hyvä on. Minä pystyn tähän”, hän sanoi ja nousi ylös. Hän ei pettäisi ketään. Hän pystyisi kulkemaan kahden rakkaan asian väliä - klaaninsa ja hänen sydämensä valitun. Hän tiesi, että se ei tulisi olemaan helppoa, mutta oli valmis siihen. Hänen oli pakko, mutta hän tekisi sen Nicon vuoksi. Hän oli valmis suojelemaan Nicoa, itseään sekä pentujaan.

He olivat Näkyviiksen kanssa syömässä, kun Etsijätaivas näki Pakkaspuron jälleen puhumassa Valhelaululle. Tällä kertaa, heidän mukanaan oli ollut klaanin uusi varapäällikkö Häivätuuli. Etsijätaivaan ja Pakkaspuron katseet kohtasivat - Pakkaspuro katseli naarasta syvään jäisellä katseellaan ja kuiskutti Valhetähdelle jotain. Mustavalkoinen kolli nyökkäsi mietteliään näköisenä, poistuen kuitenkin paikalta. Pakkaspuro oli jäänyt siihen, mutta oli poistunut leiristä ulos yksin. Etsijätaivaan korvia kuumotti, joten hän kääntyi nopeasti Näkyviiksen puoleen.
“Näkyviiksi! Oletko nähnyt heitä ennen kolmistaan?” Naaras mietti hiljaa ja puraisi palan varpusesta. Näkyviiksi pudisti päätään hiljaa. “Pakkaspuro tuijotti minua niin, että tuntui hänen tietävän asioistani kaiken”, Etsijätaivas mietti. Näkyviiksen viikset heilahtivat.
“Sellaiset voimat voisi tulla vain Tähtiklaanilta”, Näkyviiksi vitsaili ja Etsijätaivas hymyili vähäsen.
“Olet oikeassa”, hän sanoi syödessään ateriaansa loppuun. Mutta he tiesivät, että Etsijätaivas voisi olla… no, omalla tavallaan vaarassa.
“Haluan vain, että olet varovainen, kun käyt..metsässä”, Näkyviiksi sanoi. Etsijätaivas vain hymyili. Hän oli aina ollut varovainen. Hän oli valmis olemaan varuillaan siitä, miten eli. Eikä hän ollut pahoillaan sydämensä asioista.

He kulkivat Varjoklaanin rajan viertä ja Etsijätaivas hivuttautui jälkeen. Pilvitassu johti partiota ja harmaa naaras katseli häntä sydän täynnä iloa. Pian olisi hänen oppilaansa soturiseremonia. Etsijätaivas oli ylpeä, että Pilvitassu oli nopea oppimaan, vaikka hänellä oli noh.. omat haasteensa keskittymisessä. Tuttu ääni kuului pian kauempaa.
“Etsijätaivas!” Se oli Nicon ääni! Hän käännähti katsomaan, kun puussa istui musta kolli, joka katseli Etsijätaivasta huvittunut ilme kasvoillaan.
“Nico! Mitä teet täällä?” Etsijätaivas kuiskasi pieni hätääntynyt äänensävy sanoissaan. Nico heilutteli viiksiään.
“Katselin sinua? Tulen tänne aina partioiden aikaan.. jos sinä sattuisit olemaan niissä”, Nico sanoi ja oli tulossa harmaan naaraan luokse.
“Pysy siellä! Et voi tulla nyt!” Esijätaivas sanoi sähisten niskakarvat pystyssä. Nicon ilme muuttui ensin surulliseksi, sitten vihaiseksi.
“Hyvä on”, kolli sanoi nousten ja valmiina lähtemään.
“Eieiei! En tarkoittanut sillä tavalla!” Etsijätaivas sanoi paniikissa. Kauemmaksi kulkenut partio katsoi taakseen jäänyttä Etsijätaivasta.
“Etsijätaivas! Onko siellä ongelmaa?” Tiikeriyö kutsui. Jopa Liekotassu ja Pilvitassu olivat katsoneet häntä hämmentyneenä.
“Puhutaan myöhemmin, jooko?” Etsijätaivas aneli ja Nico nyökäytti päätään.
“Hyvä on. Minä olen odottamassa”, Nico sanoi jääden katselemaan harmaan naaraan loittonevaa turkkia.
“Anteeksi. Luulin kuulleeni jotain.. mutta siellä ei ollut mitään”, Etsijätaivas sanoi saaden Tiikeriyön kohottamaan olkiaan. Pilvitassu siristi silmiään mestarilleen ja jäi kävelemään naaraan vierelle, antaen Tiikeriyön mennä oppilaansa kanssa edelle.
“Minusta tuntuu, että tässä kohtaa jumitat aina”, Pilvitassu kysyi. Etsijätaivaan sydän hakkasi lujaa.
“Ai? Minusta tuntuu, että sinä olet vain vainoharhainen”, Etsijätaivas sanoi valehdellen ja pukkasi oppilasta hellästi kylkeen. “Kuvittelet vain, mutta hyvää huomiota silti”, hän pyrki kannustamaan, sillä Etsijätaivaan omatuntoa kolkutti pahasti. Ei hän ikuisesti voinut valehdella oppilaalleen, mutta se oli aina mahdollista. Partio jatkoi reittiään loppuun Etsijätaivas kärjessä. Hän pyrki kuitenkin korvaamaan kaikki poissaolonsa. Hän kuitenkin viittoi oppilaansa luokseen.
“Mikä on?” Pilvitassu ihmetteli.
“Tiesitkö, että sinulla on arviointi huomenna?” Etsijätaivas kysyi Pilvitassulta ennen kuin päästi oppilasta nukkumaan. “Voisimme aloittaa auringonhuipun jälkeen, jotta saisit unta”, Etsijätaivas selitti ja Pilvitassu nyökkäsi innokkaana.
“Laskin”, hän selitti heilauttaen korviaan. Etsijätaivas hymyili. Oppilaan innokkuus tulisi jatkumaan vielä pitkään.

Leirissä Etsijätaivas päästi Pilvitassun lepäämään. Hän itse kuitenkin suuntasi Näkyviiksen luo.
“Minua jännittää arviointi”, Etsijätaivas selitti. Kolli vain naurahti hänelle.
“Teet mikä parhaalta tuntuu. Pilvitassu on kuitenkin fiksu, joten luulisi hänen pärjäävän”, Näkviiksi kertoi. Etsijätaivas hymyili mennessään pesäänsä makoilemaan.
“Hyvä on”, Etsijätaivas myöntyi sulkiessaan vihertävät silmänsä.

Etsijätaivas oli itsekin nukkunut myöhään, sillä Näkyviiksi ei ollut herättänyt häntä lähtiessään itse aamupartioon. Etsijätaivas katseli taivasta, jossa aurinko oli melkein huipussaan. Harmaa naaras nousi pesästään, pudistellen turkistaan viimeisetkin sammalet. Hän astui ulos soturienpesästä ja alkoi sukimaan itseään. Kun hän oli saanut turkkinsa sileäksi, naaras etsi katseellaan oppilastaan. Pilvitassu näkyi puhumassa Liekotassulle.
“Pilvitassu! Tule tänne!” Etsijätaivas kutsui. Pilvitassu sanoi Liekotassulle vielä jotain ja poistui sitten Etsijätaivaan luokse. “Oletko valmis?” Etsijätaivas hymyili. Pilvitassu nyökkäsi yli-innokkaana.

He aloittivat päivän taisteluarvioinnilla. Pilvitassun mukana oli Pilkkutassu ja hänen mestarinsa Lumimyrsky. He menivät aukiolle ja aloittivat harjoituksen. Pilvitassu oli rohkea, joten hän kerkesi aloittamaan hyökkäyksen. Pilvitassu kohtasi Pilkkutassun suoraan edestä. Pilkkutassu valmistautui väistämään ja väisti, mutta Pilvitassu oli osannut arvata sen, joten kolli oli askeleen edellä. Hän luki Pilkkutassusta minne suuntaan hän väisti, joten meni sinne suuntaan ja läpsäisi tuon jalkaa, jolle oli varannut painon. Pilkkutassun tasapaino horjahti, joten Pilvitassu sai kaadettua Pilkkutassun kumoon. Etsijätaivas vilkaisi Lumimyrskyä, joka nyökkäsi harmaalle naaraalle hyväksyttävästi. Pilkkutassu kieri mustavalkoisen kollin vatsan alle, iski tassuillaan tuon vatsaa ja kierähti pois. Pilvitassu ei lannistunut siitä, vaan kierähti ympäri samaan suuntaan ja tarttui Pilkkutassuta kiinni He kävivät maassa hurjaa painia, mutta lopulta Pilkkutassu sai painettua Pilvitassun maahan. Pilvitassu kuitenkin aikoisi potkaista Pilkkutassua, joka joutui väistämään iskua ja päästämään kollin vapaaksi. Kaksikko jatkoi vuorotellen erilaisia liikkeitä, kunnes Etsijätaivas ja Lumimyrsky olivat molemmat tyytyväisiä.
“Se taitaa riittää tältä erää”, hän sanoi, kun voittajaa ei ratkennut.
“Pilkkutassu, ideasi olivat hyviä. Hyvin tehty”, Lumimyrsky kehui oppilastaan. Etsijätaivas puski Pilkkutassua, kun tuo meni hänen ohitse. Olihan veli hänelle tärkeä.

Seuraavaksi olisi metsästys. Etsijätaivas mietti.
“Mistä lähtisit etsimään saalista?” Hän kysyi Pilvitassulta joka katseli ympärilleen.
“Lähtisin etsimään lintuja tai oravia. Oikeastaan, sillä ei olisi väliä, mitä etsisi kun metsän eläimet ovat alkaneet heräämään”, Pilvitassu mietti. “Mutta puiden koloista ja puista”, hän vastasi ja Etsijätaivas nyökkäsi.
“Joten, minne lähtisit tästä?”
“Hmm. Ehkä Taivastammelle. Siellä ei olla oltu pitkään aikaan”, Pilvitassu sanoi ja Etsijätaivas nyökkäsi.
“Hyvä. Voit aloittaa. Et tule näkemään minua, mutta seuraan jokaista liikettäsi”, Etsijätaivas sanoi irvistäen. Se tulisi olemaan hupaisaa. Pilvitassu nyökkäsi vakavana ja lähti liikkeelle. Etsijätaivas kiersi kauemmas, kollia vastaan. Hän kuitenkin pysyi maassa, sillä sieltä näkisi parhaiten, mitä oppilas teki. Pilvitassu oli ollut oikeassa, vanhalla tammella oli paljon saaliiden tuoksuja. Pilvitassulla näytti olevan vaikeuksia päättää, mitä tuoksua seuraisi, mutta lopulta kolli päätti valita jonkin maariistan. Pilvitassu hoiti saalistuksen mallikkaasti, eikä kollilla vaikuttanut olla mitään ongelmia. Pian mustavalkea kolli keräsi saaliinsa, lähtien kohti Etsijätaivaan ja hänen tapaamispaikkaa. Etsijätaivas kiersi jälleen kauempaa, jotta olisi jo odottamassa. Pilvitassu laski saaliit mestarinsa eteen ja Etsijätaivas hymyili iloisesti.
“Olen ylpeä sinusta Pilvitassu. Olet kehittänyt itseäsi hyvin. Siitä kärsimättömästä, pienestä pennusta on tullut rohkea ja jokseenkin harkitseva henkisesti kasvanut oppilas. Ja toivottavasti pian viisas soturi”, Etsijätaivas sanoi. “Voit ottaa saaliit. Palataan leiriin, jotta voin puhua Valhetähden kanssa”, Etsijätaivas sanoi ja auttoi Pilvitassua kantamaan saalista.

He pääsivät leiriin, joten Pilvitassu vei vielä klaaninvanhimmille saalista vielä kerran oppilaana. Etijätaivas asteli päällikön pesän luokse, mutta se oli tyhjä.
“Minuako etsit?” Valhetähden ääni kuuluä hänen selän takaa. Etsijätaivas kiepahti ympäri ja nyökkäsi.
“Joo. Suoritin Pilvitassun arvioinnin, hän on valmis soturiksi.”
“Arvelinkin näin”, Valhetähti sanoi ja kiipesi Suurtasanteelle kutsuen klaanin klaanikokoukseen. Kissat tulivat verkkaisesti esiin ja jäivät katselemaan Valhetähteä.
“Minä,Valhetähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Valhetähti sanoi katsellen onnellisen näköistä Pilvitassua. Etsijätaivas hymyili oppilaalleen ja nyökkäsi kannustavasti. “Pilvitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Melkein heti, kun Valhetähti oli kysynyt sen, Pilvitassu vastasi nopeasti ja muodollisesti.
“Lupaan!”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, Valhetähti piti jännittävän tauon. “Pilvitassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Pilviloikkana. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi”, Valhetähti sai sanottua. He koskettivat toisiaan ja sen jälkeen Myrskyklaanin leirissä kaikui uuden soturin nimeä.
“Pilviloikka!” Etsijätaivas huusi muiden mukana. Hänen rinnassaan oli suurta ylpeyttä.
“Kiitos. Toivottavasti opit minun opeista jotain”, Etsijätaivas irvisti. Pilviloikka naurahti ja puski entistä mestariaan. “Sillä minä opin myös sinulta.”
“Kiitos sinulle Etsijätaivas”, Pilviloikka sanoi ja meni sitten perheensä luokse, jossa muut odottivat häntä ja halusivat onnitella häntä itse. Etsijätaivas jäi katsomaan mustavalkoista kollia, kunnes vilkaisi ympärilleen. Kun kukaan ei näyttänyt kaipaavan häntä, hän poistui leiristä varovaisesti ulos etsiäkseen Nicon. Nyt hän oli valmis tapaamaan kollin.

Kun Etsijätaivas saapui heidän tapaamispaikkaan, Nicoa ei näkynyt. Etsijätaivas oli kuitenkin kärsivällinen ja lopulta kaukana näkyi musta kolli.
“Hei”, Etsijätaivas tervehti. Nico hymyili.
“Hei”, kolli tervehti takaisin ja istui vähän kauemmaksi naaraasta. Etsijätaivas kurtisti kulmiaan, mutta lähestyi kollia. Nico värähti, kun Etsijätaivas puski häntä. Hän pörhisti turkkiaan, sillä tunsi Nicosta tulevan oudon hajun. Pelkäsikö kolli? Vai jännittikö? Etsijätaivas ei osannut sanoa tunnetta.
“Klaanissa on asiat… oudosti”, Etsijätaivas sai sanottua. “Heinätähti kuoli ja klaanin uusi päällikkö Valhetähti sai varoituksen Tähtiklaanilta.”
“Millaisen varotuksen?”
“Että emme saisi tehdä liiallista ystävyyttä muiden kanssa”, Etsijätaivas kuiskasi. Nicon niskakarvat nousivat pystyyn.
“Aivan. Nyt ymmärrän käytöksesi”, Nico sanoi nousten ylös. “Etsijätaivas, minun pitää mennä. Nähdään taas”, musta kolli kertoi ja jätti hämmentyneen naaraan yksinään puiden juurelle.

Etsijätaivas palasi leiriin mukanaan suuri huoli. Kuitenkin, naaras unohti sen nopeasti, kun näki Ukkostassun ja Pilkkutassun keskustelemassa toisilleen. Harmaa naaras antoi itsensä kulkea heidän luokseen.
“Hei”, hän sanoi hymyillen. Pilkkutassu ja Ukkostassu nyökkäsivät tervehdyksen.
“Miltä tuntuu?” Pilkkutassu kysyi osoittaen Etsijätaivaan kasvavaa vatsaa, jossa alkoi pikkuhiljaa näkymään pentujen kasvu.
“Olen ylpeä siitä, että minusta on tulossa emo”, Etsijätaivas kehräsi. Ukkostassu yhtyi kehräämiseen.
“Hyvä. Onko kaikki noin muuten hyvin?” Ukkostassu kysyi. “Turkkisi oli pystyssä kun saavuit”, hän kysyi ja Etsijätaivas irvisti.
“Mahanpuruja”, hän heilutti häntää tarkoittaen, että aiheesta ei puhuttaisi. “Mitä muuten kokoontumisessa oli? Myöhästyin keskustelusta”, hän kysyi Pilkkutassulta, joka oli ollut siellä. Pilkkutassu kohautti olkiaan.
“Outo tunnelma, aika hiljaista. Kukaan ei puhunut kauheasti kenellekään, mutta se on ymmärrettävää”, Pilkkutassu mietti ja Etsijätaivas nyökkäsi. Heidän ohitseen kulki Villivirne, joka meni kohti Lehmussydäntä.
“Anteeksi poistuminen”, Etsijätaivas pahoitteli ja osoitti vanhaa mestariaan. Hänen sisaruksensa hymyilivät ja antoivat hänen poistua kollin luokse.
“Hei Etsijätaivas”, Villivirne sanoi pysähtyen. Etsijätaivaan valtasi aina suuri lämpö, kun hän puhui Villivirneen kanssa. Kolli sai häneen jotain.. sellaista energiaa, jota emo antoi. Mutta toisaalta Etsijätaivas koki Villivirneen isänään, enemmän kuin ketään muuta.
“Emme ole puhuneet pitkään aikaa”, Etsijätaivas mietti ja Villivirne nyökkäsi katsoen Etsijätaivaan mahaa. “Joo, olet oikeassa. Saan pentuja”, Etsijätaivas hymyili ja kehräsi. Villivirneen ilme muuttui iloiseksi, mutta vähän surulliseksi.
“Veljeni ajattelee häntä joskus päivittäin”, Etsijätaivas sanoi istuen ja nojaten vanhaan mestariinsa. Villivirneestä huokui surua, mutta Etsijätaivas vuorostaan jakoi lohtua tulevasta. Uusista pennuista, jotka tulisivat telmimään leiriin ja tuomaan iloa synkkiin päiviin.
“Niin minäkin”, Villivirne sanoi surullisena. “Mutta Lehmussydämen ja Tuulihännän pennut tuovat taas sitä..jotain”, Villivirne sanoi hiljaa. “En tiedä onko se väärin, mutta.. se helpottaa. Vaikka tuntuu suuri paine, mutta se on ohimenevää. Ainakin joskus.”
“Ymmärrän”, Etsijätaivas sanoi hymyillen pienesti.
“Olen aina valmis puhumaan kanssasi, muista se”, Villivirne sanoi. Etsijätaivas nyökkäsi - tosin sen hän oli tiennyt. Hän oli aina voinut puhua kollille, kuin omalle perheelleen, mutta sitä Villivirne hänelle oli. Hän mietti ja heidän katseensa osui Tuulihäntään ja Lehmussydämeen jotka olivat vähän kauempana. Etsijätaivaan ajatukset olivat kyllä vain Nicossa, ja mitä pidempään hän ajatteli Villivirnettä ja Sammalraetta, tai Tuulihäntää ja Lehmussydäntä, sitä varmempi hän oli, että hän oli valmis. Hän oli valmis siihen, että olisi Nicon pentujen emo.
“Tuo taitaa olla jotain.. sielunkumppanuutta”, Etsijätaivas sanoi tarkoittaen Villivirneen veljeä ja tuon kumppania. Villivirne hymyili pienesti.
“Sinä uskot sellaiseen?” Etsijätaivas yhtyi kollin hymyyn.
“Kaikki on mahdollista. Ainakin teidän kohdalla”, hän sanoi. Hän oli valmis samanlaiseen rakkauteen - heillähän oli sellaista Nicon kanssa, eikö?
“Miten Näkyviiksen kanssa?” Villivirne mietti.
“Niin kuin sanoit, kaikki on mahdollista”, Etsijätaivas sanoi. Hän kyllä rakasti Näkyviikseä, ainakin omalla tavallaan.

Sen keskustelun siivittämänä, Etsijätaivas oli kiirehtinyt Nicon luokse. Mutta sinne meneminen tuntui oudolta, jollakin tapaa väärältä. Mutta Etsijätaivas vain katseli taivaanrantaa, jossa Nico tulisi ensimmäiseksi näkyviin. Mutta sitä ei tapahtunut.
“Olen täällä sinua varten.. mutta missä sinä olet?” Etsijätaivas kuiskasi ilmaan. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Hän oli valmis Nicoa varten, mutta mustaa kollia ei näkynyt missään. Etsijätaivas vain istui, istui ja istui, mutta Nicoa ei tullut. Hän oli kuitenkin täällä valmiina juuri Nicoa varten - vaikka hän joutuisi odottamaan kollia loputtomiin. Hän oli valmis.

Kymmenes luku – Brave

Reviirillä oli koira. Leirissä oli kamala kuhina ja paniikki. Kun Syvänneturkki oli juossut leiriin silmät suurina ja selittänyt koiran hyökänneen Tammihuurteen johtaman partion kimppuun, oli joukko kissoja lähtenyt auttamaan taistelevaa partioita.
Uniyö oli jäänyt leiriin. Hän olisi heti valmis puolustamaan leiriä, jos koira sattuisi ajatumaan tänne. Uniyö olisi kovasti halunnut mennä auttamaan, mutta hän tiesi, että Valkotähti oli valinnut mielestään sopivat kissat auttamaan. Leirin puolustaminen oli yhtä tärkeää kuin suoraan taistelussa mukana oleminen. Leijonaraita oli ollut eri mieltä ja oli vihaisena huiskinut häntäänsä. Uniyö ymmärsi kollin turhautumisen kyllä. Miltei jokainen halusi olla palvelemassa klaaniaan ja auttamassa tovereitaan. Jos Uniyö olisi vielä se sama nuori kissa, joka oli ollut oppilaana, olisi hänkin ollut vihainen jäädessään leiriin. Kaikeksi onneksi hän oli kasvanut ja oppinut näkemään vahvuutta jokaisessa pienessäkin askareessa.
Taistelussa ollut kissajoukkio palasi voitokkaana. Koira oli ajettu pois reviiriltä. Osalla kissoista oli muutamia haavoja siellä täällä ja Telkkälaulun toinen korva oli revennyt. Tammihuurre sen sijaan oli saanut pahimmat iskut. Hänet oli talutettu leiriin ja viety heti parantajien pesään hoidettavaksi.
Nyt kolli makasi parantajan pesän pimeydessä sinnitellen kuoleman ja elämän rajamailla. Koko klaani pidätteli hengitystään ja rukoili Tähtiklaania, että Tammihuurre jäisi henkiin. Kollin kumppani oli hermostunut ja heidän pentunsa kyseli jatkuvasti, miten hänen isänsä voi ja oliko hän jo paremmassa kunnossa. Kukaan ei tohtinut kertoa pennulle, että hänen isänsä voisi jopa menehtyä vammojensa takia.
Jokiklaani oli ilman varapäällikköä muutamankin auringonkierron. Tammihuurteen haavat aukesivat muutaman kerran uudelleen ja Kaamosmarjalla oli tassut täynnä työtä oppilaansa kanssa, kun he yrittivät pitää Tammihuurteen hengissä. He pelkäsivät, että Tammihuurre kuolisi verenhukkaan, jos hänen haavansa eivät lopettaisi aukeamista. Kollin kaulassa oli pahin haava ja toinen puoli kollin kasvoista oli peittymässä ruven alle. Tammihuurteen toinen silmä oli kaikeksi onneksi säilynyt.
Valkotähti oli vaikean päätöksen edessä. Klaani tarvitsisi uuden varapäällikön. Hän oli odottanut jo tarpeeksi kauan ja hänen olisi pian aika tehdä valintansa. Uniyö ymmärsi täysin, miten pahalta se tuntui, kun joutui valitsemaan varapäällikkönsä tilalle uuden, varsinkin kun edellinen voisi vielä palata varapäälliköksi. Mutta klaanin etu piti olla ensisijaisena ja Valkotähden tulisi valita uusi varapäällikkö. Uniyö olisi halunnut myös odottaa, mutta klaani oli levoton. Uniyö katseli päällikköään. Päällikkönä olo vaati paljon rohkeutta ja niin myös henkistä voimaa. Päälliköt elivät monia kuita ja niiden kuiden aikana todistivat niin elämän jatkumoa kuin monen kissan kuolemankin.

Uusi aamu valkeni taas. Kissat lipuivat tehtäviinsä ja yhdessä järjestivät tarvittavat partiot. Uniyö oli heti aamutuimasta myös mukana järjestelemässä partioita ja kysymässä mestareilta, pärjäsivätkö he oppilaidensa kanssa. Hänellä itsellään kun ei ollut oppilasta vastuullaan, hän koki tarpeelliseksi tarjota apua, jos joku vaikka tarvitsisikin. Naaras lähti pian metsästyspartion mukaan ja halusi kovasti saada paljon saalista klaanille. Hiirenkorva toi koko ajan lisää saalista. Tosin, ei Jokiklaani miltei koskaan kärsinyt ruuan puutteesta lehtikadon pimeimpinä aikonakaan, sillä joet ja lammet olivat aina täynnä kalaa. Nyt, kun lumi suli, joet ja lammet tulvivat, kuten oli tavallista hiirenkorvan ajalle. Muutamassa vakituisessa kalapaikassa oli liian kovat virtaukset kalastamiselle, joten nyt suuri osa partioista metsästi maariistaa.
Valkotähti seisoi Virtakiven päällä, kun Uniyö palasi partionsa mukana auringonhuipun aikoihin. Uniyö laski saamansa kyyhkyn ja oravan tuoresaaliskasaan ja katsahti päällikköä. Kolli katseli leirissä olevia kissoja ja Uniyö oli aivan varma, että päällikkö olisi valitsemassa nyt uutta varapäällikköä. Uniyö oli ollut siitä varma koko päivän. Hän oli vain tuntenut sen sisimmässään.
Ja Uniyö oli ollut oikeassa. Valkotähti oli kutsunut klaaninsa koolle ja kissat olivat heti alkaneet arvailemaan, olisiko nyt se hetki, kun Valkotähti valitsisi uuden varapäällikön rinnalleen.
”Niin väärältä tai pahalta kuin se meistä kaikista tuntuu, on minun valittava varapäällikkö klaanillemme, oli se väliaikaisesti tai ei. Jos Tammihuurre tahtoo ja pystyy ottamaan varapäällikön paikkansa takaisin vastaan, annan sen hänelle. Tammihuurre itse pyysi minua valitsemaan hänen tilalleen uuden varapäällikön, ainakin väliaikasesti. Hän ei mitä luultavimmin voi palata varapäällikön tehtäviinsä pitkään aikaan jos ollenkaan, mutta ennen kuin saamme vastauksen siihen, on valittava uusi varapäällikkö. Klaani tarvitsee varapäällikln toimiakseen”, Valkotähti aloitti. ”Tammihuurre oli hieno varapäällikkö ja tulee aina olemaan kunnioitettu soturi. Olen varma, että hän hyväksyy valintani uuden varapäällikön johdosta.”
Kissat pitivät katseensa tiukasti päällikössään. Jokiklaanin sotureissa oli muutamakin, joka olisi hyvä valinta varapäälliköksi. Tammihuurteen seuraajalla oli suuret tassunjäljet täytettävänään.
”Tiedän, että valitsemani kissa on nuorempi mitä voisi odottaa”, Valkotähti puhui taas, ”mutta klaanimme tarvitsee jatkuvuutta ja eräänlaista varmuutta tulevalle ja nuori kissa voi tuoda sitä. Ja joskus vanhempi ikä ei kerro kissan taidoista ja kyvyistä.”
Valkotähti oli ennen päällikkyyttään toiminut Jokiklaanin parantajana, kunnes oli päätränyt ryhtyä soturiksi. Uniyö muisti yhä emonsa kertomuksen Valkotähden tiestä parantajasta päälliköksi. Kolli oli toiminut todella hyvänä päällikkönä, vaikka ei koskaan ollut kouluttanut soturioppilasta tai toiminut varapäällikln tehtävissä. Valkotähti oli todiste siitä, ettei ollut vain yhtä tietynlaista päälliköä.
”Olen päättänyt nimittää Jokiklaanin uudeksi varapäälliköksi Uniyön”, Valkotähti sanoi. Hänen katseensa porautui Uniyön turkkiin ja musta naaras hätkähti.
Uniyö katsoi päällikköään epäuskoisena. Ei… ei hän voinut valita Uniyötä. Oliko hän valmis? Hän oli halunnut tätä oppilaana, mutta nyt? Ei se ollut hänen suurin toiveensa enää. Kuunvalo ei ollut täällä. Hän halusi sisarensa rinnalleen ja iloitsemaan tästä hetkestä.
Miksei Valkotähti valinnut jotain vanhempaa ja ehkä kokeneempaa kissaa rinnalleen? Miksi hän valitsi Uniyön? Ei Uniyö erityisen nuori ollut, mutta klaanissa oli monia muitakin kissoja, joista olisi Jokiklaanin varapäälliköksi. Miksi juuri Uniyö? Kukaan ei kuitenkaan laittanut vastaan. Kukaan ei kommentoinut, että Uniyö oli normaalia nuorempi. Kaikki odottivat hänen hyväksyvän paikkansa uutensa varapäällikkönä.
”Otatko vastaan varapäällikyyden?” Valkotähti kysyi sitten ja Uniyö painoi päänsä kunnioittavasti.
”Otan”, hän vastasi ja nyökkäsi. ”Olen otettu, Valkotähti.”
Hän todella oli otettu tästä. Hän ei ollut osannut odottaa Valkotähden valitsevan hänet Jokiklaanin varapäälliköksi. Uniyö oli pentuna ja oppilaana kovasti toivonut, että hänelle siunautuisi mahdollisuus toimia Jokiklaanin varapäällikön tehtävässä, mutta vanhemmiten hän oli ymmärtänyt, ettei klaanin palveleminen vaatinut suuria tehtäviä eikä hänen arvonsa kissana riippunut siitä, oliko hän soturi tai päällikkö.
Hän ei enää halunnut olla erityisempi kuin muut. Pentuna jokainen varmasti unelmoi olevansa edes jollain tavalla merkittävä ja saavansa Tähtiklaanilta jonkun tehtävän, mutta loppupeleissä siinä on liian suuri vastuu. Uniyö ei ollut kuihin nähnyt niitä kissoja, jotka häntä olivat Tähtiklaanissa kouluttaneet. Hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono juttu.
Olisipa Kuunvalo täällä. Tuntui niin väärältä kokea tällainen elämänmuutos ilman omaa siskoa. Kuunvalo ansaitsisi olla todistamassa tätä hetkeä ja Uniyö olisi niin halunnut kuulla edes Kuunvalon vitsailevan siitä, miten Uniyön pentuaikanen unelma oli toteutunut.

”Klaanit ovat vaarassa.”
”Tähtiklaani on kuihtumassa.”
”Synkkä metsä nousee.”
”Vain puoliverinen voi tuoda klaanit taas yhteen.”
”Verenvuodatus on väistämätöntä.”
”Sinun pitää tappaa-”
”Kukaan ei voi pelastaa klaaneja yksin ja siksi vastakohdista tulee yhtä.”
Uniyö säpsähti, kun hän avasi silmänsä. Hän ei ollut omassa pedissään vaan taas täällä harmaassa maailmassa, jossa hänen seuranaan oli vain Viiman ääni.
Mitä hän oli oikein kuullut? Sanat tuntuivat nyt niin epäselviltä. Äänet olivat olleet niin paniikintäyteisiä, paitsi se viimeinen. Se oli ollut rauhallinen ja varma.
”Hei, Kaiku”, Viiman ääni sai Uniyön siirtämään oudot sanat sivuun. Hän oli varmasti nähnyt vain outoa unta ennen kuin oli päätynyt tänne tuttuun unien maailmaan. ”Täällä taas.”
”Kuten tavallista”, Uniyö hymyili itsekseen ja istui alas. Hän kietoi häntänsä ympärilleen ja huokaisi. Täällä hänen ei tarvinnut ajatella mitään tärkeää eikä hänen tarvinnut huolehtia mistään. Viiman äänessä oli jotakin outoa, jotakin uutta, mutta Uniyö yritti työntää sen pois mielestään. Hän ei halunnut udella ja sitä paitsi, ei hän välttämättä voisi edes tietää syytä sille. He eivät vieläkään tienneet, oliko liiallisen tiedon jakaminen vaarallista.
Ja vaikka he eivät tienneetkään toistensa oikeita nimiä, klaaneja, ikää tai muutakaan liiahn yksityiskohtaista, Uniyö tunsi uppoavansa vain syvemmälle ja syvemmälle rakkauden kierteeseen. Se oli outo tunne ja silti Uniyö ei vaihtaisi sitä mihinkään.
Ja samalla se rikkoi naaraan palasiksi. He eivät voineet olla kumppaneita, koska eivät tunteneet toisiaan valvemaailmassa. Eikä Uniyö ollut varma, tunsiko Viima samoin. Uniyöllä oli myös vastuunsa ja hän ei vain voinut uskoa, että jokin sellainen syvä voisi toimia heidän välillään. Hehän olivat vain vankeja tässä unen maassa.
Toisinaan naaras antoi tunteidensa virrata vapaana virtana sydämessään ja toisina päivinä naaras taas kirosi ne maan syvyyksiin. Toisinaan hän rakasti sitä rakkauden tunnetta, mutta toisinana taas vihasi sitä enemmän kuin mitään. Jokin tuntui siinä vain niin väärältä ja silti vain niin oikealta. Se oli kirous ja toisinaan taas – osittain ainakin – siunaus.
Viimalla oli toisinaan jotenkin erikoisia tarinoita kerrottavaan silloin, kun heillä ei ollut mitään erityistä puheenaiheitta tai heille iski vain tylsyys. Uniyö mietti aina, mistä ihmeestä Viima oli kuullut sellaisia tarinoita tai jos hän keksi ne itse, miten ihmeessä hän keksi niin ihmeellisiä tarinoita? Uniyö tiesi omaavansa villin ja kirjavan mielikuvituksen, mutta toisinaan Viiman kertomukset olivat sellaisia, joita hän ei olisi edes uskonut jonkun voivan keksiä kerrottavaksi.
Viima myönsi, kun Uniyö kysyi asiasta, ettei ollut keksinyt niitä itse vaan eräs hänen ystävänsä. Uniyö oli entistäkin yllättyneempi. Viima tunsi kissan, jonka mielikuvitus juoksi kuin hevosella. Tai sitten kissa oli vanhuuden tylsinä päivinään keksinyt vaikka ja mitä viihdyttääkseen itseään ja nuoria kissoja. Jokiklaanin Usvajalka rakasti aina, kun pääsi kertomaan mistä milloinkin ja joskus Uniyö oli kuullut vielä soturinakin jotain uutta vanhalta kissalta.

Partioiden järjestäminen oli aluksi erikoinen homma, kun oli tottunut jonkun toisen hoitavan ne, mutta vain muutamassa auringonkierrossa Uniyö toimi varapäällikön tehtävissä ihan kuin olisi toiminut tehtävässä jo vuodenaikoja.
Tuntui pahalta, ettei hän voinut kertoa Viimalle uudesta asemastaan klaaninsa joukossa. Hän olisi niin kovin halunnut, mutta jokin hänen sisällään kertoi hänelle, ettei hän voisi. Hänen… hänen varmaan pitäisi yrittää unohtaa Viima sellaisena kissana, jolle hän haluaisi kertoa päivästään kaiken, jokaisen murusenkin. Se särki hänen sydämensä.
Se oli Kirkaskuu, joka kysyi häneltä kerran, että onko Uniyön ja Harhamielen välillä jotakin säpinää. Jos oma emo vihjaili jotakin, oliko joillakin muillakin klaanitovereilla sama ajatus hänestä ja Harhamielestä? Uniyö oli jopa hetken aikaa vainoharhainen asiasta.
Mutta ehkä siinä olisi hänelle keino päästä irti Viimasta. Harhamieli oli Uniyön hyvä ystävä ja se voisi toimia. Ehkä hän jopa oli ihastunut kolliin? Eikö vain? Se kävisi vain järkeen.

Joki virtasi vuolaana. Se tulvi yhä, mutta virtauksen voima oli alkanut jo viimein hellittää. Uniyö katseli kuohuavaa jokea ja vilkaisi sitten partionsa mukana olevia kissoja. Muutama kalasti jo joessa uivia kaloja, osa taas etsi hyvää kalastuspaikkaa johon asettua.
Uniyö veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa ennen kuin vilkaisi pilvien peittämää taivasta yllään. Hän rukoili ja rukoili, että Kuunvalo katseli samaa taivasta eikä ollut kuollut ja katsonut tuolta ylhäältä Uniyötä. Kuunvalo oli kuitenkin sinnikäs ja itsepäinen kissa, joten olisi hyvin epätodennäköistä, että hän olisi kuollut.
Uniyö oli toisaalta erityisen kiitollinen siitä, että oli saanut varapäällikön aseman hoidettavakseen. Olisi se väliaikaista tai ei, arvosti Uniyö sitä yhtä paljon. Hänellä oli mielensä päällä niin paljon, että oli hyvä päästä keskittymään yhteen asiaan. Muut asiat unohtuivat nopeasti kiireisinä hetkinä ja se oli oikea siunaus jos jokin.
Kuunvalo oli hukassa, Uniyö oli rakastunut mysteerikissaan, Tähtiklaani oli hiljaa, oudot unet… Liikaa asioita. Aivan liikaa.
Uniyö oli tuttavallinen ja tunsi jokaisen Jokiklaanin kissan, oli se pinnallisesti tai syvemmin. Erityisen läheisiä ystäviä naaraalla oli vain muutama, Harhamieli, Kuunvalo ja Yksisiipi. Uniyö tiesi, että hänen tulisi ottaa itseään niskasta ja hankkia enemmän ystäviä. Hän oli oppilasaikana keskittynyt niin paljon koulutukseensa ja soturina oppilaansa kouluttamiseen, että hän oli unohtanut niin monta muuta asiaa siinä sivussa.
Miten hän oli voinut oppilaana olla niin… niin sellainen? Uniyö ei edes tiennyt miksi kuvailla oppilasaikaista itseään. Uniyö pidätteli huokaustaan, sillä Pyökkihäntä asteli hänen vierelleen ja hymyili ystävällisesti. Uniyö ei kokenut tarpeelliseksi tai ollut ainakaan halukas kertomaan tällaisista huolistaan Pyökkihännälle.
Pyökkihännän kanssa Uniyö muisteli harjoitelleensa nuorempana oppilaana. Pyökkihännästä oli tullut ennen häntä soturi, olihan raidallinen naaras häntä vanhempi. Ja jos totta puhutaan, Uniyö oli niin oppilaana kuin soturinakin jakanut muutamankin aterian Pyökkihännän kanssa. Ehkäpä he olivat ainakin jonkinlaiset ystävät jo?
Ja he taisivat olla, sillä he valuivat rentoon ja hiljaisia naurunpyrähdyksiä sisältävään keskusteluun nopeasti. Pyökkihäntä ehdotti, että he voisivat jakaa kalan leirissä ja Uniyö suostui siihen mieluusti. Ehkä hän ei ollutkaan niin irtonainen osa sitä kaikkea kuin oli aiemmin luullut.

//VAROITUS itsetuhoisuudesta ja kuolemasta

luku ??.

It’s too dark to see ~
~ I feel like I’m.. drowning.

Pöllösade oli seuraavina harjoituskertoina yrittänyt saada Myrskytassua astumaan veteen. Tummanharmaa kolli oli vain pudistellut päätään, eikä ollut koskenutkaan vettä.
“Kuka hullu sammakonaivo haluaisi koskea veteen? Se on synkkää, pimeää, eikä sieltä pääse pois. Se vain.. vie mukanaan”, Myrskytassu sanoi vakavana ja katsoi mestariaan, joka kurtisti kulmiaan oppilaalleen. Kuka Jokiklaanista ei pitäisi vedestä? Hänen mestari oli monesti kysynyt sitä Myrskytassulta. Mutta Myrskytassu ei ollut osannut vastata mitään viisaasti. Vesi ei vain.. ollut hänen elementtinsä. Hän vain pelkäsi sitä liikaa, jotta voisi nauttia siitä. Se, että hän oli syntynyt Jokiklaaniin, oli pelkkä vitsi. Ehkä Tähtiklaani halusi hänen… olevan näin erilainen. Niin erilainen, syrjäytyvä, jotta olisi helppo päästä pois. Jotta hänet olisi helppo unohtaa.

Hän ja Pöllösade olivat menneet järven rantaan. Pöllösade oli tuijottanut oppilastaan miettien syvään.
“Tänään harjoittelemme vedessä”, Pöllösade kertoi. Myrskytassu vain pudisti päätään mestarilleen. Pöllösade katsahti oppilaaseensa tiukasti huokaisten syvään. “Miten voisin näyttää, että se ei ole paha asia?” Hänen mestarinsa sanoi. “Mitä teen kanssasi..” hän mutisi ja aloitti uudestaan. Myrskytassu tuijotti tassujaan.
“En ole astumassa tuonne”, oppilas sanoi vakavana.
“Sen ei tarvitse olla paljoa. Vain vähän.. kuten näin”, hän kertoi ja upotti tassunsa veteen. Myrskytassu huokaisi ja pörhisti turkkiaan lähestyessään vettä. Hän pelkäsi sitä todella paljon.
“Ei ole hätää…” Myrskytassu puhui itselleen. “Tässä ei ole hätää..” hän pysähtyi juuri ennen veden pintaa ja koski siihen tassullaan saaden veden värähtämään. Pöllösade katsoi tarkasti oppilaansa reaktiota. Myrskytassu astui veteen niin, että hänen etukäpälänsä koski vettä. Pöllösateella tuli pieni hymy.
“Hyvä. Voimme lopettaa tämän tähän. Mennään katsomaan, onko Taivasklaanin rajalla käyty”, Pöllösade ehdotti. Myrskytuli nyökkäsi ja poistui vedestä nopeasti, katsomatta takaisin kohti mestariaan.
“Selvisin”, Myrskytuli tokaisi ja Pöllösade nyökkäsi. Näin hän voisi ehkä jatkaa, vai voisiko? Sitä hän mietti.

Heitä vastaan tuli rajan lähellä Viiruturkki ja Sinitassu.
“Hei! Mitä teette täällä?” Viiruturkki kysyi. Pöllösade nyökkäsi kohti oppilastaan.
“Olimme menossa rajalle”, hän kertoi.
“Partio kävi juuri, joten voisitte varmaan tulla harjoittelemaan kanssamme?” Sinitassu uteli. Viiruturkki vilkasii oppilastaan, mutta nyökkäsi.
“Sinitassu on oikeassa. Yhteisharjoitukset kävisi oikein hyvin.” Pöllösade nyökkäsi.
“Selvä, katsotaan mitä saamme aikaan”, Pöllösade mietti. Pian nelikko saapui sopivalle alueelle, mistä lumi oli osittain jo sulanut. Märkä maa antoi hyvän harjoituksen siitä, missä tassujen tulisi olla liukkaalla mudalla.
“Voimme harjoitella, kuinka asetatte tassunne tällaisella maaperällä”, Pöllösade aloitti ja näytti laskemalla tassunsa maahan. “Jos liikutte väärin”, hän selitti ja näytti tassunsa liukuvan. “Menette kumoon. Voitte aloittaa yksinkertaisilla liikkeillä”, hän lopetti.
“Jos onnistutte, voitte jatkaa vaikeampiin liikkeisiin”, Viiruturkki jatkoi. Myrskytassu valmistautui menemällä Sinitassua vastaan. Kolli heilutteli kevyesti tuuhea häntäänsä edestakaisin. Hänen sisarensa aloitti loikkaamalla kohti kollia, mutta naaraan tassu lipesi alla ja hyppy epäonnistui. Myrskytassu onnistui väistämään kevyesti sivuun, ottamatta yhtään osumaa. Sinitassu oli tarpeeksi lähellä, joten Myrskytassu kaatoi hänet sulavasti ja Sinitassu jäi hänen alleen. Sinitassu kuitenkin reagoi nopeasti potkaisemalla Myrskytassua mahaan, jolla kolli menetti ilmat keuhkoistaan. Sinitassu liukui alta pois ja yritti vetää veljensä hännästä Myrskytassun kumoon, mutta Myrskytassu painoi kyntensä maahan. Sinitassu lipsahti, joten Myrskytassu kaatoi sisarensa ja painoi hänet maahan. Myrskytassu kohotti tassunsa lyödäkseen sisartaan, mutta pysäytti liikkeen vetäen kynnet takaisin sisälle.
“Mitä minä olin tekemässä?!” Myrskytassu ihmetteli ja päästi sisarensa ylös maasta. Sinitassu katsoi häntä hämmentyneenä, mutta ei sanonut mitään.
“Kaikki… okei. Olemme kunnossa”, Sinitassu sanoi hiljaa ja heidän mestarinsa nyökkäsivät. Myrskytassu huokaisi.
“Pitkän päivän takia..”
“Myrskytassu.. sinulla on arviointi huomenna. Se alkaa auringonnousun aikaan, joten valmistaudu hyvin. Saat loppupäivän vapaata”, Pöllösade kertoi ja Myrskytassu nyökkäsi hyväksyen asian.

He olivat harjoitelleet erilaisia liikkeitä, kunnes lihaksia särki sopivasti. He olivat lähteneet leiriin ja siellä mestarit vilkaisivat toisiaan.
“Saatte mennä syömään”, Viiruturkki hymyili. Oppilaat lähtivät valikoimaan sopivaa saalista, mutta Myrskytassu pysähtyi, kun hän näki kauniin naaraan tulevan häntä vastaan. Yksisiipi.
“Yksisiipi”, Myrskytassu tervehti. Yksisiipi hymyili pikaisesti. “Mitä sinä täällä?” Hän kysyi. “Olemme menossa partioon”, naaras kertoi. Leirin ulkopuolelta kuului puhetta.
“Hei Yksisiipi! Mennään!” Leopardikynsi huusi Yksisiivelle. Yksisiipi katsoi Myrskytassua pahoitellen.
“Äh, pitäisi mennä. Puhutaan myöhemmin, okei?” Yksisiipi mietti ja lähti sitten. Myrskytassu painoi kyntensä hiekkaan ja murahti harmistuneena. Vielä hän saisi puhuttua naaraan kanssa… Myrskytassu mietti ja otti vesimyyrän itselleen ja meni syömään Sinitassun kanssa.Sinä päivänä hän meni aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisi keskittyä aamulla täysin siihen, mitä tekisi.

Aamulla hän heräsi aikaisin, kun Pöllösade oli tullut hakemaan häntä. He menisivät ensin metsästämään, sen jälkeen olisi taisteluarviointi. Myrskytassulla oli hyvä tunne tästä.
Myrskytassu valmistautui niin, että kävisi ensin vähän maariistaa. Jos se sujuisi hyvin, hän voisi kalastaa.. mutta hän ei odottaisi sitä innolla. Myrskytassu haisteli ilmaa ja sai vainun hiirestä. Myrskytassu seurasi sitä pitkään, kunnes sai sopivan välimatkan ja sai tapettua sen. Myrskytassu jätti sen paikoilleen katsellen järveä.

Järvi kutsui häntä.

Myrskytassu astui veteen. Hän olisi halunnut astua syvemmälle..mutta hänen ajatuksensa keskeytti silmäkulmassa vilahtanut kala. Hän nappasi sen nopeasti, jotta voisi poistua vedestä heti. Hän jätti sen hiiren viereen ja jatkoi matkaa, kunnes löysi vielä myyrän. Myrskytassu sai sen juuri ja juuri kiinni, mutta tyytyi siihen.

Kaikkien arviointien jälkeen, Pöllösade kutsui hänet luokseen, kun he istuivat leirin laitamilla. Myrskytassu saapui mestarinsa luokse hyväntuulisena.
“Hyvä Myrskytassu. Se oli hienoa, että uskalsit mennä veteen.. vaikka et siitä pidäkään”, hänen mestarinsa kehoitti. “Jatkat vain samaan malliin”, hän hymyili ja Myrskytassu vastasi siihen pienellä hymyllä. Hänen arviointi meni ihan okei. Se oli tärkeintä.

Aamulla Myrskytassu oli nukkunut myöhään, ihan vain sen takia, että tiesi joutuvansa valvomaan yön leiriä vahtiessa. Ku tummanharmaa kolli nousi ylös, hän pesi itsensä perusteellisesti. Hän oli valmis nimitykseensä. Samaan aikaan Jokiklaanin päällikkö kutsui klaanin koolle, hän oli siis herännyt sopivaan aikaan.

Valkotähti oli kutsunut klaanin koolle. Rinta pörheänä Myrskytassu asteli klaaninsa eteen, valmiina seremoniaan. Tämä päivä olisi hänen päivänsä. Vaikka, hän ei pitänytkään vedestä. Ehkä hän silti löytäisi paikkansa.
“Minä, Valkotähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Valkotähti sanoi katsoen oppilaaseen hymyillen. Myrskytassu uskalsi hymyillä takaisin. “Myrskytassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Myrskytassu sanoi ääni väristen. Sitä hän tosissaan tahtoi, kolli ajatteli ja vilkaisi Yksisiipeä, joka oli muiden klaanilaisten joukossa.
“ Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Myrskytassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Myrskytulena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi”, Valkotähti päätti seremonian. Valkotähti kosketti uuden soturin päälakea ja Myrskytuli nuolaisi päällikkönsä lapaa kunnioittavasti. Klaani raikui.
“Myrskytuli! Myrskytuli!” Kolli pörhisti rintaansa ylpeänä. Hän oli saanut nimekseen Myrskytuli. Hän oli vihdoin tyytyväinen, että oli saanut nimensä. Ja nyt kun.. hän oli soturi, hän voisi oikeasti kertoa ajatuksensa Yksisiivelle. Ja naaras voisi vastata hänen tunteisiinsa… he voisivat olla kumppaneita.
“Hei Yksisiipi!” Myrskytuli tervehti mennessään naaraan luokse. Yksisiipi nyökkäsi pienesti ja hymyili.
“Onnittelut”, hän sanoi.
“Yksisiipi, voimmeko mennä metsästämään yhdessä?” Kolli uteli. Yksisiipi pudisteli päätään.
“Menen jo partioon. Mutta käykö myöhemmin, esimerkiksi huomenna?” Hän kysyi ja Myrskytuli kohautti olkiaan. Ei sillä kai ollut väliä, milloin hän puhuisi naaraalle.

Myrskytuli pääsi ensimmäistä kertaa metsästämään soturina ja se oli mahtavaa. Hän sai kulkea miten tykkäsi, eikä muut välittäneet hänestä. Kollin metsästys kuitenkin pysähtyi järvelle jälleen, kun kolli kohotti katseensa.
“Mitä yrität sanoa..” Myrskytuli kuiskasi ääneen. Vesi kutsui häntä, mutta miksi? SItä hän ei tiennyt. Kun hän palasi leiriin ja oli saanut syötyä hän valmistautui vahdin paikalle, jossa tulisi olemaan koko yön. Illalla, muiden mennessä nukkumaan hän katseli tähtiä. Hänen huomionsa kuitenkin kiinnitti Yksisiipi ja Uniyö, jotka kuiskuttelivat hiljaa keskenään. Myrskytuli huokaisi, hän olisi halunnut puhua Yksisiivelle, mutta se estyi joka kerta. Eikä kolli haluaisi odottaa enään, mutta hänen oli pakko. Pakko jaksaa odottaa, mutta… hän tuntui olevan vain pelkkää ilmaa muille. Paitsi nyt, hän ajatteli ja painoi kyntensä maahan.

Aamulla, Tammihuurre tuli sanomaan, että hän voisi mennä nukkumaan. Joten kolli teki niin ja Myrskytuli nukkui niin hyvin, että oli näkemättä unia.

Myöhemmin, auringon ollessa korkeimmalla kohdalla, hän näki Yksisiiven tullessa metsästyspartiosta. Kolli meni kauniin naaraan luokse, jolla oli saalista mukanaan.
“Yksisiipi! Miten saalistus meni?” Hän kysyi ja Yksisiipi hymyili pienesti.
“Ifan mhyvin!” Hän mumisi suu täynnä saaliita. Myrskytuli heilautti häntäänsä.
“Voisimmeko.. puhua nyt?” Hän kysyi ja naara nyökkäsi. Kuitenkin, samaan aikaan paikalle saapui Jokiklaanin varapäällikkö.
“Hei Myrskytuli! Voitko tulla rajapartioon?” Tammihuurre kysyi. Myrskytuli puristi hampaansa yhteen, mutta nyökkäsi.
“Okei. Puhumme kun tulen, se on selvä?” Kolli varmisti ja Yksisiipi nyökkäsi hämmentyneenä.

He kävivät Taivasklaanin rajalla ja näkivät siellä Taivasklaanin partion. Partio vaihtoi muutaman sanan keskenään, mutta jatkoivat omia menojaan. Nyt ei ollut hyvä aika puhua, sillä molemmilla klaaneilla oli omat askareensa käynnissä. Partio oli nopeasti ohitse, sillä Myrskytuli ajatteli vain tulevaa keskustelua Yksisiiven kanssa. Hän oli varma, että se menisi ehkä hyvin.. ainakin toivottavasti.

Leiriin palatessa, Yksisiipi ja Myrskytuli menivät rauhalliseen paikkaan ja istuutuivat. Myrskytuli karautti kurkkuaan.
“Yksisiipi, olet varmaan huomannut, että olen yrittänyt puhua kanssasi?” Hän varmisti naaraalta. Yksisiipi nyökkäsi ja Myrkytuli jatkoi ilme kirkastuen. Naaras tiesi sen, että hänellä oli vain hyviä uutisia! “Yksisiipi minä.. minä taidan pitää sinusta..” Hän takelteli ja Yksisiiven silmät levisivät järkyttyneenä ja hämmentyneenä.
“Myrskytuli minä.. minä olen pahoillani”, Yksisiipi sanoi. “Mutta minä pidän sinusta vain.. kaverina”, naaras sanoi ja Myrskytuli haukkoi happea.

Hän oli ollut Yksisiivestä väärässä! Mutta Yksisiipikin oli vääärässä!
“Oikeasti Myrskytuli, ei ollut tarkoitus”, Yksisiipi sanoi ilme todella musertuneena. “Sanon ennemmin suoraan kuin.. jättäisin toisia luuloja”, hän jatkoi ja Myrskytuli panoi kyntensä maahan tuntien sulavan jään allaan.

Yksisiipi pahoitteli ja poistui. Myrskytulen sisuskalut olivat tulessa. Hän… hän ei voinut uskoa tätä.

Seuraavana päivänä Myrskytuli vältteli kaikkia kissoja ja niin hän oli koko päivän onnistunut tekemään. Hän tahtoi olla yksin - ei hän ilmeisesti kelvannut kellekään. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän oli raivoissaan. Hän oli yrittänyt parhaansa näyttää, että halusi puhua Yksisiiven kanssa ja naaras vain hylkäsi hänet! Kun kolli oli poistumassa leiristä, Yksisiipi saapui iltapartiosta. Myrsytuli katsoi naarasta silmät palaen vihasta.
“Myrskytuli minä-” Yksisiipi aloitti, mutta Myrskytuli paljasti hampaansa.
“Sinulla ei ole sanottavaa! Tiedän jo mitä olet sanomassa! Myrskytuli sähisi paljastaen kyntensä. Yksisiipi katsoi kollia silmät hämmennyksestä levällään.
“Jokiklaani ei kaipaa kissaa, joka ei osaa uida ja pidä vedestä!” Hän sähisi.
“Ei, olet väärässä”, Yksisiipi aloitti, mutta Myrskytuli pudisti päätään. Hän tönäisi naarasta mennessään tuon ohitse ja kun oli päässyt tarpeeksi kauas leiristä, hän pinkoi juoksuun.

Myrskytuli oli ajautunut omissa ajatuksissaan järven rannalle. Siellä oli rauhallista, sillä iltapartio oli mennyt jo auringon ollessa jo kauan aikaa poissa. Myrskytuli oli vihainen, joten hän oli lähtenyt ulos. Kuitenkin hänen muriseva maha kutsui häntä saalistamaan, joten kun kollin nenään oli tullut myyrän tuoksu, ei hän voinut kieltäytyä. Hän oli aiemmin tehnyt jo klaanin askareita, joten se varmaan oli nyt okei syödä? Kolli perusteli tekemisiään. Hän asteli jäätyneessä kaislikossa, kun yöpakkaset olivat nousseet pintaa. Ne eivät kuitenkaan estänyt jokea ja järveä olematta liikkumasta, vaan ne olivat jo niin sulana, että vesi pystyi vapaasti liikkumaan. Kolli painautui matalaksi katsellen saalistaan, joka pureskeli jotain. Myrskytuli loikkasi ja tarrasi kynsillään kiinni tappaen saaliinsa nopeasti. Tosin, saalistus ja syöminen ennen klaania…

Tosin, Myrskytuli uskoi, ettei kukaan uskonut häntä. Ei tahtonut häntä. Kaikki pitivät häntä turhana, ylimääräisenä…turhana.

Hän ei ollut mitään. Hän oli vain synkkä läiskä muiden, iloisten jokiklaanilaisten keskellä. Hänellä ei ollut väliä, kolli ajatteli katsellessaan synkkenevää järveä hänen edessään. Se vaikutti olevan rauhallinen, mutta yltyvä tuuli sai Myrskytulen karvat pystyyn silkasta kauhusta. Kuitenkin jokin, kutsui Myrskytulta. Jokin… pieni ääni hänen päässään. Se ääni tahtoi hänet kauas, kauas pois. Pois muiden luota. Pois arvostelevien mestareiden katseilta, pois Yksisiiven luota. Vain pois.

Vesi.. ensimmäistä kertaa se oli kutsuvaa. Vesi kuiskutti häntä, kutsuen Myrskytulen nimeä. Se kutsui Myrskytulta astumaan sinne.
“Kuulenko… kuulenko sinut?” Hän kysyi ääneen pudottaen vesimyyrän maahan. Hän otti askeleen kohti. Tule tänne, se sanoi. Tule tänne, niin saat tietää kaiken.
“Oletko varma?” Myrskytuli kysyi ja pysähtyi.
Kyllä, tule vain. Se kutsui. Astu vain, pidemmälle, syvemmälle. Ja niin Myrskytuli teki. Kolli astui veteen, kunnes ei enään tuntenut pohjaa ja hänen tassunsa lipsahti pää lipsahtaen veden alle, kun jää lähestyi häntä. Pieni paniikki iski kolliin. Missä oli pinta? Miksi hän oli mennyt yksin? Hän näki vain jään yläpuolellaan, ei pintaa. Ei ollut enään pintaa. Oli vain vettä, vettä ja vettä. Kolli ajatteli ja ei voinut pidättää henkeä, joten aukaisi suunsa ja veti keuhkot täyteen vettä. Myrskytuli räpiköi tassuillaan yrittäen tarttua johonkin, mutta tunsi.. ensimmäistä kertaa rauhan. Hän tunsi pehmeän pimeyden ympärillään ja sulki silmänsä, tyytyessään rauhallisuuteen ympärillään.

Vesi hänen yläpuolellaan oli kirkasta, niin valoisaa, ettei kolli saanut silmiään auki. Niitä särki ja se tuntui, kuin hänen päänsä, tai tajuntansa räjähtäisi.

Myrskytuli aukaisi silmänsä. Se ei ollutkaan vettä, vaan se oli itse Tähtiklaani. Hän.. hän oli kuollut. Hän oli kuollut siten kuten oli pelännyt - hän oli hukkunut.

//joo :’D “vähän” nopeutettu kuolema - koska yksinkertaisesti hahmosta ei tullut sellaista ku halusin ja se ei inspiroinu yhtään kirjottaa joten

luku 15.

Got a feeling in my heart that I can't explain

Kovimmat talvipakkaset alkoivat olla ohitse. Aurinko paistoi kauniisti taivaalta, eikä ollut pilveäkään. Alkoi olla hiirenkorvan alku ja saaliit alkoivat tulla esille piiloistaan, sekä järven jäät olivat alkaneet sulamaan. Taivas oli useammin kirkas ja selkeä, sekä todellakin lämmin, vaikka öisin pakkasilma huursi ilman. Metsästyspartiossa olivat Kirkaskuu, Supihammas ja Käärmemieli. Supihammas nauroi Käärmemielelle, joka oli selittänyt tarinaa, kun tuo oli ollut oppilas ja oli mokannut jotain koulutuksessaan. Kuitenkin myyrän haju oli tullut kolmikon nenään ja Käärmemieli oli lähtenyt ensimmäisenä sen perään, jättäen heidät kahdestaan hänen entisen mestarinsa kanssa. Kirkaskuu katsoi Supihammasta kulmat kohollaan.
“Olette kovin läheisiä Käärmemielen kanssa”, Kirkaskuu aloitti. “Teillä taitaa olla jotain muutakin kuin ystävyyttä”, Kirkaskuu jatkoi pilke silmäkulmassa ja pukkasi juovikasta naarasta hellästi lavalle. Supihampaan silmät levisivät ja hän alkoi nauraa, että hänen oli pakko pysähtyä paikoilleen, sillä hän ei voinut lopettaa nauramista.
“Kysyitkö tosissasi?” Supihammas kysyi naurunsa lomasta. Kun hän sai rauhoituttua, harmaa naaras kohotti katseensa ystäväänsä. Kirkaskuu mutristi suutaan ja antoi Supihampaan puhua.
“Mennään kalastamaan. Kalat ovat varmasti liikkeellä, koska tämä sää”, Kirkaskuu vaihtoi aihetta. Supihammas hymyili ja lähti ystävänsä perässä kohti järveä.
“Niin siitä Käärmemielestä..” Supihammas aloitti miettien mitä sanoisi. “Hän on minun hyvä ystäväni. Ei sen enempää.”
“Eikö muka ole enempää? Eikö kaikki yleensä lähde ystävyydestä?”
“Kyllä kai. Mutta mielessäni on joku muu”, Supihammas sanoi hiljentyen ja nappasi kalan. Hän katseli järveä, ajatellen, kun oli joskus kalastanut Novalle. Kolli oli hänellä aina mielessä, enemmän tai vähemmän. Tällä hetkellä enemmän.
“Joku muu?” Hän ihmetteli ja Supihammas nyökkäsi.
“Se on vaikea juttu.. tiedätkös. Hän on Yönkajon laumasta”, Supihammas aloitti vaivaantuneena. Kirkaskuu kohotti kulmiaan, koska ei ollut osannut odottaa tuota. “Ja se ei ollut tarpeeksi, sillä hä on nykyinen johtaja.. Hänen nimensä on Nova”, Supihammas sanoi hiljaa.
“Ai.. nyt minä ymmärrän”, Kirkaskuu sanoi. Hän muisti, että Supihammas oli kertonut siitä, kun oli ollut jumissa Yönkajon laumassa ja joku oli pelastanut hänet. “Onko se hän, joka pelasti sinut?” Supihammas vain nyökkäsi vastaukseksi ja nosti kalansa hampaisiinsa.
“Äh - anteeksi. Minä poistun. Saatte kyllä kaksinkin saalistettua”, Supihammas sanoi. Hän tahtoi hetken vain.. tilaa. Kirkaskuu nyökkäsi ja antoi Supihampaan poistua kohti leiriä.

Seuraavana aamuna Supihammas oli noussut varhain kävelemään. Hän oli ollut ajatuksissaan, kunnes oli huomannut menneensä hänen ja Novan vanhalle tapaamispaikalle. Koska aiempana päivänä hänen saalistuksensa oli mennyt pieleen, naaras vähän kalasti klaanilleen. Elämä jatkuisi, vaikka se vähän sattui, että se jatkuisi ilman kilpikonnakuvioista kollia. Supihammas kuitenkin uskoi, että he tapaisivat vielä. Vesi solisi hänen edessään ja kalat liikkuvat vedessä. Entä jos Novalla ei ollut kaikki kunnossa? Hän ei ikinä saisi tietää siitä. Hän vain.. joutuisi kärsiä. Ehkä hänen esi-isänsä antaisivat hänen nähdä kolli jossain, missä heidän polkunsa risteytyisi. Hänen kuului olla Jokiklaanissa ja Novan piti johtaa Yönkajon laumaa. Heidän tulisi olla uskollisia siellä, missä olisivat. Jospa vain kaikki olisivat toisin, Supihammas ajatteli kastellessaan tassunsa viileään veteen ja napatessaan kalan. Kun naaras oli kalastanut mielestään tarpeeksi, hän palasi takaisin leiriin saaliit mukanaan.

“Hei Käärmemieli”, Supihammas tervehti laskiessaan kalan kollin eteen. “Haluatko jakaa sen?” Harmaa naaras kysyi ja Käärmemieli nyökkäsi hyväksyvästi. Käärmemieli laskeutui ja puraisi kalasta palan samalla, kun Supihammas otti myös. He söivät hiljaisuudessa. “Käärmemieli, anteeksi kun lähdin aikaisemmin vain pois sanomatta sanaakaan. Yritän parantaa tapani”, Supihammas sanoi luimistaen korviaan. Käärmemieli katsoi häntä hiljaa ja hymyili sitten.
“Se on okei”, Käärmemieli pökkäsi naarasta hellästi kylkeen. Supihammas hymyili tuuheaturkkiselle kollille.
“Noh, miten saalistus meni?” Käärmemieli kysyi nyökäten kalaa kohti ja maisteli kalaa uudestaan. Supihammas mietti, mitä kertoisi.
“Ihan okei. Kalastin vain, kun olin miettimässä ajatuksiani läpi. Tiedätkö, kaikki ei ole niin helppoa”, Supihammas irvisti ja Käärmemieli hymyili takaisin. Käärmemielen kanssa oli helppoa olla, koska he olivat kollin kanssa aika samanlaisia. He olivat epävarmoja kaikesta ja kaikista, kunnes heille todistettiin toisin. Joten Supihammas nautti ystävänsä seurasta. Heidän oli hyvä olla näin hiljaa, tai he voisivat puhua mitä vain. Ei sillä ollut väliä.
“Mutta minun pitäisi kertoa sinullekin eräs asia… jonka olen kertonut vain Kirkaskuulle”, Supihammas sanoi painaen päänsä alas. Hän… hän kertoisi ystävälleen Novasta. Tuntui epäreilulta, ettei Käärmemieli tiennyt Supihampaan ajatuksista.
“Onko jotain tapahtunut?” Synkkä ilme kävi Käärmemielen naamalla, mutta se meni pois Supihampaan pudistaessa päätään.
“Minä.. pidän yhdestä kollista..”
“Sehän on hienoa! Kuka se on?” Käärmemieli uteli. Supihammas pudisti päätään.
“Hän on Yönkajon laumasta..” ja niin Supihammas kertoi koko tarinan.

Myöhemmin sinä päivänä, melkein auringon laskiessa, iltapartioon oli määrätty Supihammas, Leijonaraita ja Yksisiipi. He olivat tekemässä ihan normaalia tarkastusta, eikä mikään näyttänyt olevan erilainen kuin aikaisemminkaan. Mutta yksi asia muutti sen hetken. Se muutti Supihampaan koko elämän. Hän näki Novan, joka katseli Supihammasta takaisin katse täynnä lämpöä. Supihammas ei voinut uskoa silmiään. Miksi kolli oli täällä? Oliko laumalle käynyt jotain? Oliko tämä vain unta? Kun Nova saapui heidän luokseen, Supihammas pelasti kollin nahan selittämällä klaanitovereilleen kaiken, mitä Yönkajon laumassa oli käynyt. Kuinka kolli oli pelastanut hänet ja Myrskyklaanin oppilaan. Klaanin päällikkö suostui ottamaan Novan klaaniin - jos kolli osoittaisi uskollisuutensa. Mutta Supihammas tiesi, että kolli oli tullut jäädäkseen. He voisivat vihdoin jakaa pesänsä toisilleen ja pitää toisistaan huolta. He voisivat vihdoin… elää. Se sai Supihampaan vatsaan perhosia.

Juovikas naaras oli ottanut itselleen vastuun selittää Novalle klaanien sääntöjä ja uskomukset läpi. Tosin, Nova tiesi osan niistä mitä Supihammas oli aiemmin kertonut, mutta naaras ei ollut kertonut ihan kaikkea, koska heillä ei ollut aikaa siihen kaikkeen. Supihammas kuitenkin uskoi, että kolli oppisi ne nopeasti, vaikka uudet tavat voisivat hämmentää häntä. Supihammas oli mennyt illalla pesäänsä, viittonut hännällään Novalle, jotta tuo tulisi hänen mukaan. Supihammas oli päättänyt ettei välittäisi, vaikka saisi omituisia katseita muilta jokiklaanilaisilta. Tärkeintä oli, että Nova oli täällä turvassa. Ja he saisivat olla yhdessä, virallisia kumppaneita… mikäli Nova niin tahtoisi. Supihammasta jännitti niin, että hän puri hampaitaan yhteen, mutta katsoessaan Novaa silmiin hänen jännitys haihtui savuna ilmaan.
“Mitä siellä tapahtui?” Supihammas kuiskutti tehdessään tilaa, kun Nova tuli hänen viereensä hänen pesäänsä. He olivat vihdoin yhdessä.
“Nava hyökkäsi kimppuuni, mutta Indigo tuli väliin. Hän.. on uusi johtaja”, Nova sanoi hymyillen. “Indigo… on poikani.” Supihammas värähti, mutta hän muisti kyllä Yönkajon lauman tavat.. Ja se sai Supihampaan karistamaan huonot ajatukset mielestään. Nova ei olisi täällä, jos ei tahtoisi. Supihammas hymyili, sillä kolli olisi varmasti ylpeä pojastaan. Samalla Supihammas tunsi perhosia vatsassaan, sillä hänellä oli vihdoin mahdollisuus samaan tulevaisuuteen Novan kanssa. Supihammas katsoi kollia silmät täynnä rakkautta ja harmaa naaras näki kollin silmistä saman rakkauden.
“Uskon, että laumalla tulee olemaan paremmat ajat”, Supihammas sanoi ja Nova kietaisi heidän häntänsä yhteen. Heidän ei enään tarvitsenut piilottaa rakkauttaan, ei enään keneltäkään ja se ajatus sai Supihampaan hymyilemään enemmän kuin koskaan. Nova selitti hänen muistakin pennuistaan ja se sai Supihampaan enemmän varmemmaksi. Hän tahtoi kollin kanssa tulevaisuuden yhdessä. Hän olisi siitä varma. Harmaa naaras painoi päänsä kilpikonnakuvioista kollia vasten ja nukahti siihen.

Seuraavina päivinä Supihammas oli opettanut entiselle Yönkajon laumalaiselle Jokiklaanin metsästystavat. He olivat palanneet takaisin leiriin ja menneet aurinkoiseen paikkaan. Supihammas nautti auringonvalosta turkillaan ja kuuli Novan kehräyksen yläpuolellaan, kun kolli istui hänen vieressään. Supihammas kuitenkin jännittyi ja hän huomasi Novan jännittyvän.
“Onko jokin hätänä?” Nova kysyi huolestuneena.
“E-ei ole”, Supihammas takelteli. Nova katsoi häntä tiukasti ja pudisti päätään.
“Hyvä on, jos sanot niin”, kilpikonnakuvioinen mietti. Supihampaalta karkasi hymy huulille ja hän nousi ylös.
“Mennään rajapartioon. Näytän toisen puolen, jolla et ole vielä käynyt”, hän selitti ja Nova nyökkäsi hämmentyneenä. “Varjoklaanin puolen.”

Supihammas haisteli varovaisesti ilmaa, oliko paikalla ollut Varjoklaania.
“No, mitä haistat?”
“Varjoklaani on käynyt täällä.. todella paljon meitä aikaisemmin. Sehän tarkoittaa sitä, että he voivat tulla hetkenä minä hyvänsä?” Nova kysyi katsoen Supihammasta ja hän nyökkäsi kollin olleen oikeassa. Supihammas käveli kaksijalkojen rakentamalle puolisillalle, joka pilkotti jo lumen alta. Järvi oli sula sen alta. Supihammas mietti, että kaksijalat olivat hassuja. Miten hänen emonsa oli voinut olla heidän kanssaan? Nova seurasi perässä, hieman hämmentyneenä. Supihammas vilkaisi takanaan tulevaa kollia ja tunsi sydämessään tunteen, jota ei voinut sanoin kuvailla.
“N-Nova”, Supihammas aloitti ääni väristen. Nova katsoi häntä hämmentyneenä kulmat koholla. “Tahdon olla kumppanisi.. jos sinä tahdot olla minun kumppanini”, Supihammas antoi puheen virrata, eikä edes ajatellut oliko kolli ikinä ajatellut asiaa. Nova katsoi Supihammasta hämmentyneenä, mutta alkoi kehräämään ja puski naarasta hellästi.
“Tietenkin tahdon. Minä vain hämmennyin, koska.. luulin että minun piti kysyä se”, Nova irvisti. Supihammas naurahti kehräyksen välistä.
“Nytkö egosi on tuhottu?”
“Varmasti”, Nova vastasi Supihampaan hymyyn.
“Ääh. Ja siis, klaaneilla sillä ei ole väliä, kuka kysyy. Se vain tapahtuu jos on tapahtuakseen”, Supihammas selitti ja Nova hymyili.
“Sopii minulle”, kolli sanoi ja painoi päänsä Supihammasta vasten.

Paluumatkalla he olivat välillä juosseet toisiaan kilpaa, katselleet aurinkoa ja olleet hiljaa. He saivat vihdoin nauttia siitä, että saivat olla toistensa seurassa. Ilman seuraamuksia. Nova katseli Supihammasta, kun he menivät kohti leiriä. He olivat käyneet rajat loppuun ja Supihammas oli kertonut klaanien rajoista, jotka vallitsivat järvellä. He olivat jälleen käpertymässä yhdessä nukkumaan, mutta Novaa vaikutti vaivaavan joku asia. Supihammas katsoi kumppaniaan huolestuneena.
“Kaikki okei?” Supihammas kysyi ja Nova nyökkäsi hiljaa, katsoen taivasta.
“Mietin vain Indigoa, Helmeä ja Tiikeriä..” Nova aloitti ja Supihammas painoi päänsä kollia vasten.
“Heillä on varmasti kaikki hyvin. Usko pois, he ovat saaneet hyvää kasvatusta ja he tietävät, miten toimia oikein”, Supihammas sanoi ja Nova nyökkäsi helpottuneen oloisena. Supihammas katseli Novaa ja ei voinut olla kysymättä mieleensä tullutta asiaa. “Kuka nimesi heidät?”
“Pentujen emo”, Nova sanoi ja katsoi Supihammasta. “Laumassa naaras päättää pentujen nimet.”
“Täällä ei ole sellaista sääntöä”, Supihammas sanoi mietteliäänä ja katsoi sitten Novaa tuntien korviensa kuumottavan. “Minä tahdon perheen kanssasi. Tahdon kasvattaa pentuja kanssasi ja katsoa heidän kasvavan… Tahdon vanheta rinnallasi”, Supihammas sanoi ja Nova sulki silmänsä ollen hiljaa. Kun kolli aukaisi ne, hänen silmät kertoivat enemmän, kuin mitkään sanat.
“Supihammas, olet suloinen”, Nova sanoi katsellen rakastamaansa naarasta, mutta sulki silmänsä. “Minä rakastan sinua”, Nova sanoi. Supihammas säpsähti, kuinkahan paljon kollin piti kerätä rohkeutta ja ajatusta sanoa se?
“Minäkin sinua. Olen tiennyt sen alusta asti”, Supihammas sanoi ja painoi päänsä kollin rinnalle. Supihampaalla oli sellainen tunne, jota ei voinut järjellä selittää. Mutta onneksi hänen ei tarvinnut, sillä Nova tiesi sen jo, sillä Nova tunsi saman tunteen. Aurinko laski, ilma kylmeni. Kaksikko oli nukahtanut. Heidän ympäriltä kuului vain tasaista ja tyytyväistä tuhinaa.

//Sisältää hieman taistelua ja sen kuvailua!

KOLMAS OSA
Valheista kiedottu laulu ja verestä välkehtivät raidat

Tuiketassun mestari oli jälleen vaihtunut, kun Heinätähti oli kohdannut yllättävän kuoleman, ja Valhetähdestä oli tullut Myrskyklaanin uusi päällikkö - ja samaten myös Tuiketassun mestari. Tuiketassu oli ylpeä siitä, että hänen mestarinaan oli uusi päällikkö, mutta samalla hän ikävöi Heinätähteä. Valkoinen päällikkö oli ollut lempeä, mutta erittäin taitava mestari, jota Tuiketassu tiesi ikävöivänsä vielä pitkään.
Valhetähti oli… erilainen. Hän ei ollut yhtä lempeä kuin Heinätähti tai hiljainen kuin Iltataival, mutta hänessä oli rauhallista määrätietoisuutta. Tuiketassu ihaili Valhetähteä aivan eri tavalla kuin Heinätähteä - kolli oli voimakas, taitava ja muutenkin kunnioitettu koko klaanissa. Heinätähti oli ollut myös, mutta jollain tavalla Valhetähti oli aivan erilainen.
“Oletko miettinyt, miten voisit hyödyntää taistelussa häntääsi - tai millaisiin tilanteisiin se saattaisi vaarantaa sinut?” Valhetähti kysyi, kun he pääsivät harjoittelualueelle.
Tuiketassu hämmentyi kysymyksestä ja räpäytti silmiään. Hänen häntänsä? Naaras kääntyi katsomaan taakseen ja yritti miettiä mitä Valhetähti vihjaili sanoillaan, mutta hänen päänsä löi tyhjää. Hän heilautti tuuheaa häntäänsä, käänteli sitä eri asentoihin ja kallisti päätään.
“Ainakin voin lyödä sillä vastustajiani”, Tuiketassu pohti ja kurtisti kulmiaan, “ja hämätä heitä.”
“Aivan”, Valhetähti sanoi ja nyökäytti päätään hyväksyvästi. “Häntäsi on sen verran tuuhea, että voit hämätä vastustajiasi heilauttamalla sitä heidän kasvojensa edessä. Siinä on vain yksi riski. Mikä se voisi olla?”
Tuiketassu veti häntänsä lähemmäs itseään. “Joku voi tarttua siihen.”
“Oikein.” Valhetähti nousi tassuilleen. “Häntäsi on tuuhea, minkä takia voit käyttää sitä vastustajasi hetkelliseen sokaisemiseen, mutta siihen on myös helpompi tarttua. Käytä häntääsi siis harkiten.”
“Selvä”, Tuiketassu sanoi. Valhetähti oli oikeassa: Tuiketassu kykenisi käyttämään häntäänsä taistelussa hyödykseen, mutta sitä voitaisiin myös käyttää häntä vastaan.
“Haluan nähdä millä tasolla olet tällä hetkellä, joten aloitetaan jostain yksinkertaisesta”, Valhetähti sanoi. “Hyökkää.”
Tuiketassu teki työtä käskettyä.

Seuraavana yönä Tuiketassu avasi silmänsä jälleen kerran tutussa, varjojen täyttämässä metsässä. Hän nousi nopeasti tassuilleen ja tutki heti ensimmäisenä ympäristöään: hän ei halunnut Surmamielen jälleen kerran yllättävän häntä hyökkäyksellä. Mustaa kollia ei kuitenkaan näkynyt tai kuullut missään, ja Tuiketassu istahti odottavana alas.
Hän ei pysynyt paikoillaan kovinkaan kauan, sillä pian hän kuuli jostain heinikon ja puiden takaa taistelun ääniä: huudahduksia ja sähähdyksiä, kynsien osumista turkkiin, tassujen potkaisua maahan… Naaraan mielenkiinto heräsi heti. Tuiketassu ei aiemmin ollut tavannut tai nähnyt ketään varjojen täyttämässä metsässä, jos Surmamieltä itseään ei laskettu. Keitä metsässä oli?
Vaaleanruskea naaras hiipi lähemmäs varoen, ettei kukaan huomaisi häntä. Taistelun äänet olivat voimakkaampia, ja Tuiketassu pystyi kuulemaan joidenkin kissojen huutavan ohjeistuksia. Harjoittelivatko he jotakin? Miksi? Mitä varten? Keitä he olivat? Tuiketassu oli aina luullut olevansa kaksin metsässä Surmamielen kanssa, mutta äänistä päätellen paikalla oli kymmeniä muitakin.
Mutta juuri kun Tuiketassu oli pääsemässä tarpeeksi lähemmäs nähdäkseen jotain, hän kuuli takaansa syvän murahduksen.
“Mitä sinä teet?”
Tuiketassu kääntyi kohtaamaan Surmamielen katseen. “Ketkä tuolla harjoit-”
“Se ei kuulu sinulle”, Surmamieli sanoi tiukasti. “Älä koskaan täällä ollessasi juttele kenellekään muulle kuin minulle. Jos näet jonkun, piiloudu.”
“Mutta miksi?” Tuiketassu oli hämmentynyt. Hän ei tiennyt metsästä mitään muuta kuin, että hän pystyi vierailla siellä vain unissa ja Surmamieli ei kyennyt tulemaan elävien maailmaan, mutta hän ei tiennyt mikä metsä oikeasti oli.
“Koska muiden asiat eivät kuulu sinulle, eivätkä sinun asiasi kuulu heille”, Surmamieli sanoi. Hänen äänensä oli vakavampi kuin koskaan, ja Tuiketassu tunnisti siitä uhkan sävyn.
Oppilas ei ollut aikaisemmin pelännyt suurta kollia, vaikka tiesikin tämän olevan voimakas ja kykenevä tappamaan hänet silmänräpäyksessä, mutta sillä hetkellä hänen vatsassaan muljahti pieni pelon aalto. Eikä se johtunut siitä, mitä Surmamieli paljasti metsän kissoista, vaan kollista itsestään. Hän ei näyttänyt uhkaavalta - hänen kyntensä olivat piilossa, hampaat eivät näkyneet, eikä hänen turkkinsa ollut pörhistynyt - mutta hänen äänensävynsä ja koko olemuksensa oli muuttunut. Hän tuntui huokuvan ympärilleen äänetöntä vaaran tunnetta.
“Onko selvä?”
“O-on”, Tuiketassu sanoi ja nielaisi.
“Hyvä. Tule.”
Surmamieli kääntyi, ja Tuiketassu loikkasi mestarinsa perään melkein törmäten kollin, kun tämä yhtäkkiä pysähtyi. Tuiketassu ei edes ehtinyt kysyä syytä äkkipysähdykselle, kun hän näki metsän varjoista tuijottavat oranssit silmät. Muistaen heti Surmamielen aiemmat sanat, Tuiketassu piiloutui kollin taakse.
“Turhaan piileskelet, pikkuinen”, oranssisilmäinen naaras sanoi äänellä, joka tihkui valheellista lempeyttä. “Vai olet sinä joutunut Surmamielen hampaisiin.”
“Verenvälke”, Surmamieli murahti. Hänen häntänsä heilahti varoittavasti, mutta naaras ei ollut huomaavinaankaan astuessaan ulos varjoista.
Verenvälkkeeksi kutsuttu naaras oli musta, kuten Surmamieli, mutta sävyltään aavistuksen verran harmaampi. Hänen kehoaan koristivat tummat kohdat, joiden Tuiketassu luuli aluksi olevan kissan verta, mutta tajusi niiden olevankin vain punertavia raitoja. Verenvälkkeen keho oli solakka, mutta hänen turkkinsa alta näkyivät vahvat lihakset, ja kun hän hymyili, hänen pitkät ja terävät hampaat välähtivät.
“Mitäs täältä löytyy?” naaras kysyi odottamatta vastausta ja lähti kiertämään Surmamieltä ja Tuiketassua ympäri, kunnes näki myrskyklaanilaisen oppilaan kokonaan. “Sinutko tuo vanha kirpputurkki on valinnut, hm? Et näytä kummoiselta.”
“Verenvälke”, Surmamieli sanoi jälleen kerran varoittavasti: tällä kertaa hänen äänensä oli hampaiden välistä syljetty sihahdus. “Sinuna minä lähtisin.”
Verenvälke naurahti. “Olen katsellut teitä kahta jo jonkin aikaa. En ole varma, mitä sinä puuhailet, Surmamieli, mutta olen aina ollut hyvä arvaamaan. Mutta onko pieni suojakkisi myös hyvä arvailuleikeissä?”
Tuiketassu katsoi Surmamieltä. Hän tiesi, ettei tiennyt mitään kollin ajatuksista tai tavoitteista, mutta sillä hetkellä hän ymmärsi, ettei ollut koskaan edes kysynyt mitään - tai kyseenalaistanut. Surmamieli oli toisinaan käyttäytynyt oudosti tai sanonut kummallisia ajatuksia, puhumattakaan siitä oudosta käskystä ystävystyä Tuuliklaanin Aavatassun kanssa. Tuiketassu oli vain hyväksynyt kaiken kuin tietämätön, pieni pentu.
Verenvälke vaikutti lukevan oppilaan ajatuksia, tai ehkä ilmeitä, sillä hän virnisti kieli lipoen hänen huuliaan. “Kas kas, ei taida suojakkisi tietää yhtikäs mitään.” Oranssit silmät porautuivat Tuiketassuun. “Miltä tuntuu kuunnella ja totella kollia, jonka tietämys maailmasta on laajempaa kuin monen muun, mutta joka ei kuitenkaan kerro sinulle yhtään mitään?”
“Minä-” Tuiketassu aloitti.
“Hiljaa”, Surmamieli sähähti ja löi hännällään Tuiketassua. “Verenvälke, tämä on viimeinen varoitus. Poistu.”
“Tai mitä?”
Surmamieli paljasti hampaansa. “Tai et kävele enää seuraavaan kolmeen kuuhun.”
Punaraitainen naaras vastasi kollin eleeseen paljastamalla omat hampaansa. “Tuo taisi olla uhkaus, ikäloppu. Tiedät kai miten täällä päin vastataan uhkauksiin vai oletko jo unohtanut?”
Tuiketassu oli näkevinään Surmamielen kasvoilla välähtävän virneen juuri ennen kuin musta kolli potkaisi maata tassuillaan ja lennähti ilmaan. Verenvälke oli ketterä: hän odotti hetken ja viimeisellä hetkellä livahti Surmamielen alta, kääntyi sulavasti ja loikkasi kollin selkään. Tuiketassu näki, kuinka naaraan kynnet, sekä pitkät hampaat pureutuivat pikimustaan turkkiin ja suoraan kollin lihaksiin.
Surmamieli murahti ja kaatoi itsensä selälleen. Verenvälke oli kuitenkin osannut selkeästi aavistaa kollin seuraavan liikkeen, sillä hän päästi irti ja sujahti pois alta. Hän teki kuitenkin syvän virheen loikkaamalla kohti Surmamielen paljastunutta vatsaa: Surmamieli potkaisi takajaloillaan Verenvälkettä ja otti samalla etutassujensa kynsillä naaraasta kiinni.
Verenvälke päästi sähähdyksen, kun Surmamieli takertui häneen, veti hänet lähemmäs itseään ja käänsi heidät ympäri niin, että kolli oli raidallisen naaraan päällä. Surmamieli painoi Verenvälkkeen helposti vasten maata toinen etutassuistaan tämän kaulalla ja toinen vasten naaraan etutassua.
“Minähän sanoin, ettet kävele seuraavaan kolmeen kuuhun”, Surmamieli sanoi ja työnsi kaikin voimin naaraan etutassua kohti maata niin, että se päästi ikävän kuuloisen räsähdyksen. Tuiketassu otti askeleen taaksepäin.
Verenvälke kirkaisi, kun hänen tassunsa vääntyi luonnottomaan asentoon ja hän yritti potkia Surmamieltä pois päältään, mutta turhaan: kolli ei hievahtanutkaan.
“Haluatko menettää toisenkin tassusi?” Surmamieli murahti.
“Sinä inhottava variksenruoka”, Verenvälke sylkäisi sanansa kollia päin. “Minä kostan tämän vielä.”
“Sinuna menisin ensin nuolemaan haavojani”, Surmamieli sanoi ja loikkasi pois naaraan päältä. “Nouse ylös ja nilkuta kotiisi - jos sinulla sellaista edes on.”
Verenvälke kampesi itsensä vaivalloisesti pystyyn, toinen etutassu velttona. Hän mulkaisi murhaavasti ensin Surmamieltä ja sitten Tuiketassua, johon hänen katseensa jäi hetkeksi. “Hän tulee tuhoamaan sinut kuten hän on tuhonnut jokaisen muunkin, joka hänen eteensä on sattunut. Älä luulekaan olevasi turvassa vain siksi, että hän on päättänyt valita sinut suosikikseen - tärkeämmätkin kissat kuin sinä ovat joutuneet kärsimään ja polvistumaan hänen edessään.”
“Jos et nyt vie kalanhajuista turkkiasi pois täältä, irrotan jokaisen raajasi yksitellen irti kehostasi”, Surmamieli sihisi hampaidensa välistä.
Verenvälke tuhahti ja lähti hitaasti nilkuttamaan pois, kunnes hän katosi metsän syvimpiin varjoihin.
Tuiketassu ei tiennyt mitä sanoa tai edes ajatella. Hän oli aina tiennyt Surmamielen olevan taitava taistelija, mutta tämä oli armottomasti murtanut Verenvälkkeen tassun. Kuka teki sellaista? Mitä Verenvälkkeelle kävisi? Parantuisiko hänen tassunsa?
Surmamieli käänyi katsomaan Tuiketassua. “Mennään. Hän ei enää häiritse meitä.”
“Kuka- kuka hän oli?” Tuiketassu kysyi. Hänen äänensä oli käheä.
“Ei kukaan tärkeä, vain vanha jokiklaanilainen hiirenaivo, joka ei osaa tehdä muuta kuin tunkea kuononsa muiden asioihin. Jos sinun jotain pitää hänestä oppia, opi se millainen sinun ei tule olla.”
“Selvä.” Tuiketassu ymmärsi olla kysymättä lisää ellei halunnut iskua kylkeensä.
He kävelivät melko pitkään, kunnes päätyivät syrjäiselle metsäaukealle. Tuiketassu ei ollut vielä käynyt kyseisellä alueella ja hän katseli uteliaana ympärilleen, vaikkeivät maisemat olleetkaan erilaisia kuin missään muuallakaan. Puut olivat korkeita ja karuja, maa märkää sammalta ja varjot kaikkialla hänen ympärillään syviä.
“Tiedätkö, mitkä ovat kissojen heikoimmat kohdat?” Surmamieli kysyi yhtäkkiä.
“Emmekö me taistele tänään?” Tuiketassu ihmetteli.
He yleensä aloittivat heti taistelemisella ja useimmiten vieläpä Surmamielen yllätyshyökkäyksellä, mutta tällä kertaa musta kolli oli vain istunut maahan, asettanut häntänsä tassujensa päälle ja tuijottanut alas Tuiketassuun.
Meripihkasilmät siristyivät viiruiksi. “Sinä taistelit jo päivällä Valhetähden kanssa.”
“Jaksan vielä lisää.”
“Etkä jaksa”, Surmamieli sähähti. “Olet venäyttänyt takajalkasi, ja lihaksesi särkevät vielä viime päivien taisteluharjoituksista. Keskittymiskykysi on heikko väsymyksen vuoksi, etkä selkeästi osaa tehdä järkeviä päätöksiä. Me emme taistele tänään.”
Tuiketassu räpäytti kaksivärisiä silmiään. Hän oli venäyttänyt takatassunsa aiemmin harjoitellessaan Valhetähden kanssa, ja edellisen yön kovat taisteluharjoitukset olivat saaneet hänen kylkiensä ja etutassujensa lihakset sykkimään särystä. “Mistä sinä sen voit tietää?”
“Haastatko sinä minua?” Surmamieli kysyi ja nousi tassuilleen. Kolli lähti kiertämään oppilastaan häntä kiemurrellen ilmassa. “Onnut toista takajalkaasi, vaikka yritätkin kovasti peitellä sitä, ja lisäksi koko olemuksesi on jäykkä ja kömpelö - siitä näen lihassärkysi. Mitä tulee väsymykseen ja kykenemättömyyteen järkeviin päätöksiin, koko edellinen skenaario todistaa sitä. Kukaan järkevä ei lähesty tuntemattomia, taistelevia kissoja paikassa, josta ei tiedä yhtään mitään.”
“Vau”, Tuiketassu sanoi niin vaikuttuneena, ettei osannut edes ärsyyntyä kollin sanoista. “Luulin hetken, että osaat lukea ajatuksiani.”
Surmamieli naurahti kuivasti. “En lue kenenkään ajatuksia. Minä kuuntelen, katson ja opin. Sitä sinunkin tulisi tehdä. Nyt kerro minulle: kissan heikot kohdat.”
Tuiketassu katsoi Surmamieltä suoraan tämän pistäviin silmiin. “Vatsa, ja kaula.” Hän kohotti hieman leukaansa muistaessaan Valhetähden sanat. “Häntä myös.”
Surmamieli nyökkäsi hitaasti. “Hyvä, et olekaan niin kovakalloinen kuin pelkäsin.”
Ärtymys leimahti Tuiketassun sisällä, ja hän vaihteli painoaan tassulta toiselle kärsimättömänä. Kovakalloinen? Hänhän oli oppinut vaikka mitä ja paljon enemmän kuin monet muut hänen ikäisensä kissat Myrskyklaanissa! Miten hän muka voisi olla kovakalloinen?
Surmamieli siristi silmiään, ja Tuiketassu pakotti itsensä tasoittamaan niskakarvansa. Hän ei antaisi kollin nähdä, että oli päässyt oppilaan ihon alle. Jos Tuiketassu jotain oli Surmamielestä kuiden aikana oppinut, se oli se, että kolli ei epäröinyt iskeä juuri sinne minne eniten sattui - ja että tunteet oli pidettävä asioissa. Ärtymystä, vihaa ja pelkoa ei saanut näyttää, sillä niistä viholliset saivat energiansa.
“Tuleeko mieleesi mitään muuta?” Surmamieli kysyi ja nousi ylös. Hän kiersi Tuiketassun taakse, ja kun naaras oli kääntymässä nähdäkseen mestarinsa paremmin, kolli pysäytti hänet. “Pysy paikallasi. Näetkö minua nyt?”
“En tietenkään. Olet selkäni takana.”
“Aivan.”
Surmamieli ei sanonut muuta, vaan jäi selkeästi odottamaan. Tuiketassu kallisti päätään yrittäessään miettiä, mitä kolli häneltä halusi. Miksi tämä oli hänen takanaan? Miksei hän saanut kääntyä katsomaan kollia? Miten se liittyi kissan heikkouks- Naaras räpäytti silmiään. “Tietenkin! Selusta on kissan sokea kohta.”
“Silmille, kyllä”, Surmamieli sanoi. “Jos pidän ääntä, kuulet minut. Jos osaat aistia ympäristöäsi vieläkin paremmin, pystyt havaita minut ilman kuuloa.”
“Miten minä siinä voin onnistua?” Tuiketassu kysyi ja vastusti halua kääntyä. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän ei pitänyt siitä, kun ei voinut nähdä Surmamieltä.
“Ole tietoinen ympäristöstäsi ja käytä kaikkia aistejasi, älä vain kuuloa tai näköä. Tunne pienikin tuulenvire turkissasi - se voi olla todellisuudessa toinen kissa liikkumassa takanasi.”
Tuiketassu nyökkäili, ja Surmamieli jatkoi opettamistaan. He eivät harjoitelleet taistelua, vaan Tuiketassun tuli silmät kiinni havaita mistä suunnasta Surmamieli yritti lähestyä häntä. Hänen tuli käyttää kaikkia muita aisteja: kuuloa, tuntoa, hajua… kaikkea mahdollista.
He jatkoivat sitä jonkin aikaa, kunnes Surmamieli päätti lopettaa opetuksen, jotta Tuiketassu saisi vielä nukuttua ennen aamupartioon lähtemistä. Kolli antoi muutaman kehuvan sanan Tuiketassulle, joka nosti ylpeänä leukaansa. Tuntui aina mukavalta saada kehuja voimakkaalta kollilta.
Tuiketassun ei tarvinnut lainkaan miettiä, mitä hän sinä yönä kysyisi mestariltaan. Hän oli heti Verenvälkkeen tapaamisen jälkeen päättänyt kysymyksensä ja kysyi sen heti, kun näki tilaisuutensa tulleen. Toisinaan Surmamieli oli yrittänyt livistää paikalta ennen kuin Tuiketassu ehtisi kysyä mitään, mutta tällä kertaa naaras ei antanut niin tapahtua.
“Miksi sinä koulutat minua?” vaaleanruskea naaras kysyi ja katsoi Surmamieltä haastavasti suoraan tämän silmiin.
Surmamieli huokaisi. “Koska minä tarvitsen sinua ja sinä tarvitset minua.”
“Mitä tarkoitat - miten niin sinä tarvitset minua? Miksi minä tarvitsen sinua?” Tuiketassu jatkoi kysymistään tyytymättömänä Surmamielen vastaukseen. Oli totta, että Surmamielen antama koulutus oli Tuiketassulle hyödyllistä, mutta hän ei tiennyt tarvitsiko hän välttämättä sitä. Vielä enemmän häntä hämmensi se, miten Surmamieli mukamas tarvitsi häntä. Hänhän oli vain yksi pieni oppilas!
“Annoin sinulle tehtävän, muistatko? Sinun on ystävystyttävä Aavatassun kanssa, eikä se ole ainoastaan tärkeää minulle, vaan myös hänelle - ja pahimmassa tapauksessa kenties koko järvelle.”
Tuiketassu räpäytti silmiään. “En ymmärrä.”
“Tiedän”, Surmamieli sanoi. “Luota minuun. Sinun ystävyys Aavatassun kanssa on tärkeämpää kuin luulet.”
“Miksi minä sitten tarvitsen sinua?” Tuiketassu ei aikonut luovuttaa. Hän halusi vastauksia.
“Pimeät ajat ovat alkamassa ja vaikka et itse välttämättä ole suorassa vaarassa, sinä tarvitset kaiken mahdollisen taidon ja tiedon. Sinähän haluat suojella perhettäsi ja ystäviäsi, etkö vain? Miten voit suojella heitä, jos olet heikko kuin vastasyntynyt pentu tai huonosti koulutettu oppilas? Sinä tarvitset minut kouluttamaan sinut mahdollisimman lähelle voittamatonta. Äläkä yritäkään väittää, ettei voima ja taito kiinnostaisi sinua.”
Surmamieli oli oikeassa. Tuiketassu tiesi sen: hän halusi olla voimakas. Aina siitä lähtien, kun hän oli tavannut Surmamielen ja tajunnut mihin kaikkeen tämä kykeni, hänen sisällään oli herännyt jano voimaan ja taitoon. Tottakai Iltataival ja Heinätähti olivat opettaneet hänelle paljon ja antaneet hänelle taitoa, mutta Surmamieli kykeni antamaan vielä enemmän. Niin kykeni Valhetähtikin, Tuiketassu oli tajunnut sen ensimmäisen harjoituksen aikana. “Minulla on Valhetähti. Hän on hyvä mestari.”
“Ei”, Surmamieli sanoi, “hän on loistava mestari, ei ainoastaan hyvä. Hän etsii vahvuutesi ja heikkoutesi, jotta voisi kehittää niitä ja sitä kautta myös sinua - hän antaa sinulle keinot jalostaa itsestäsi paremman.”
“Mihin minä sitten tarvitsen sinua, jos Valhetähti on jo niin hyvä?” Tuiektassu kysyi haastavasti. “Miksen vain pysyisi pelkästään hänen opissaan sen sijaan, että tulen tänne väsyttämään itseni melkein joka yö?”
Surmamieli nauroi. “Koska minä olen täällä kaivamassa sinusta ulos kaiken mahdollisen, jotta voit rakentaa itsesi kokonaan uudelleen puhtaalta alustalta käyttäen kaikkea sitä tietoa, jota minä sinulle annan. Siinä missä Valhteähti vahvistaa nykyistä itseäsi, minä olen täällä luomassa koko perustasi uudelleen, jotta voit syntyä uudelleen lähes voittamattomana. Mutta siihen tarvitaan tietoa ja tiedosta syntyvää taitoa - ja luota minuun, kun sanon olevani ainut sinun saatavilla oleva kissa, jolla kyseistä tietoa on.”
“Eli”, Tuiketassu aloitti ja pohti sanojaan mielessään, “väität olevasi ainut, joka voi antaa minulle juuri sen mitä haluan? Edes Valhetähti ei voisi onnistua siinä?”
Surmamieli käveli lähemmäs Tuiketassua ja pysähtyi aivan tämän eteen. Naaras joutui kääntämään katseensa ylös kohti kollia voidakseen kohdata tämän intensiivisen, suoraan luihin asti tunkeutuvan katseen, jota hän olisi halunnut väistää, muttei ylpeydestään kyennyt. Kummankaan katse ei värähtänyt, vaikka Tuiketassu tunsi kutistuvansa kollin edessä.
“Luuletko todella”, Surmamieli aloitti kysymyksensä matkien Tuiketassun aiempaa sanojensa miettimistä, “että kukaan vetäisi vertoja minulle? Valhetähti on taitava - kieltämättä Myrskyklaanin taitavin kissa monin tavoin - ja hän kykenee opettamaan sinulle paljon asioita, joita muut eivät, mutta hän ei ole minä. Olen elänyt täällä monia kuita, monia sukupolvia, ja nähnyt milloin elävät ovat tehneet virheitä ja milloin he taaskin ovat onnistuneet, olen kuullut kuiskattuja salaisuuksia näiden metsien siimeksissä sekä nähnyt asioita, joita monet muut eivät.” Kolli lipaisi huuliaan. “Tieto, Tuiketassu, on se mikä ratkaisee. Olen tämän metsän yksi vanhimmista kissoista ja valmis antamaan sinulle kaiken tietoni. Haluatko todella luopua siitä mahdollisuudesta?”
Tuiketassu nielaisi. Hän ei ollut miettinyt tosissaan Surmamielen opeista pois lähtemistä, vaan oli yksinkertaisesti halunnut tietää lisää. Hän tiesi Surmamielen olevan ennen kaikkea ylpeä: pienikin tämän kykyjen epäileminen saisi hänet puhumaan enemmän kuin yleensä, ja Tuiketassu oli ollut oikeassa. Hän oli saanut tietää enemmän siitä, mistä oli halunnutkin tietää, vaikka kysymyksiä silti riitti.
Mutta Tuiketassu ymmärsi myös, että hänen aikansa Surmamielen luona sinä yönä oli loppumassa.
“En”, hän sanoi. “Kiitos.”
Surmamieli räpäytti silmiään hitaasti. “On hyvä olla epäileväinen. Mene nyt, niin saat nukuttua. Sinulla on pitkä päivä edessä.”
Kokoontuminen, Tuiketassu tajusi. Seuraavana yönä oli täysikuun aika ja siten myös kaikkien viiden klaanin yhteinen tapaaminen saarella. Oppilas nyökkäsi, laskeutui maahan makaamaan ja sulki silmänsä.

“On kivaa olla yhdessä oppilaita”, Roihutassu sanoi ja haisteli maata. “Tästä on mennyt hiiri.”
Tuiketassu kumartui myös haistelemaan. Roihutassu oli oikeassa hiirestä, mutta myös yhdessä oppilaina olemisesta. Jossain vaiheessa viime kuita Tuiketassu oli alkanut huomaamattaan pitää Roihutassua ystävänään: hän kulkeutui automaattisesti mustan naaraan luokse vapaa-ajalla, pyysi tätä vaihtamaan kieliä ja nautti niistä joistakin harjoituksista, joita heillä oli ollut samaan aikaan.
Roihutassu taisikin olla Tuiketassun ensimmäinen todellinen ystävä jos hänen sisaruksiaan Valotassua ja Kipinätassua ei laskettu. Tuiketassu ei sitä vielä tiennyt, mutta hän oli valmis tekemään mitä vain mustaturkkisen, valkoraitaisen naaraan vuoksi aivan kuten oli valmis tekemään saman myös perheelleensä.
“Minneköhän se on mennyt?” Tuiketassu pohti. Vaikka hän olikin ihan hyvä metsästämisessä, se ei kuitenkaan ollut hänen vahvuutensa. Kaikki hänen harjoituksensa Surmamielen kanssa liittyivät tavalla tai toisella taistelemiseen tai ainakin muihin kissoihin, joten kaikki metsästystaitonsa hänen tuli saada Myrskyklaanin mestariltaan.
“Tänne!” Roihutassu ilmoitti.
Tuiketassu kääntyi kohti mustaa naarasta ja näki tämän haistelevan kiven juuressa olevaa koloa. “Saammekohan me sen jotenkin ulos sieltä?”
“Jaa’a.” Roihutassu katseli pää kallistuen hiirenmentävää koloa. “Ehkä se tulee ulos, jos tömistelemme maata tarpeeksi.”
“Ehkä, tai sitten se menee vain syvemmälle”, Tuiketassu huomautti kävellessään ystävänsä luokse. Hänen ei tarvinnut edes kumartua haistelemaan koloa, sillä hiiren haju oli niin voimakas.
“Jos voisimme täyttää aukon vedellä, hiiri tulisi varmasti ulos”, Roihutassu sanoi, “mutta emme pysty kantamaan tarpeeksi vettä kerralla. Minä kannatan maan tömistelyä.”
“Kokeillaan”, Tuiketassu sanoi. Eiväthän he mitään voisi menettääkään - joko hiiri tulisi ulos piilostaan ja he saisivat sen kiinni, tai se pysyisi saavuttamattomissa ja he jatkaisivat matkaansa eteenpäin. “Minä voin tömistellä. Koita saada hiiri kiinni.”
Roihutassu nyökkäsi ja asettui kolon eteen niin, ettei hänen varjonsa osunut siihen. “Olen valmis.”
Tuiketassu yritti arvioida, mihin suuntaan hiiren tekemä käytävä meni maan alla. Hän vilkaisi nopeasti Roihutassua varmistaakseen tämän varmasti olevan valmiina ennen kuin alkoi hyppiä maan päällä. Naaras laittoi kaiken voimansa laskeutumiseen: hän yritti parhaansa mukaan tömistellä maata niin laajalta alueelta, ettei hiiri uskaltaisi tehdä muuta kuin palata takaisin samaa reittiä, jota oli aiemmin mennyt.
Tehtävä vaikutti toivottomalta. Kumpikaan oppilaista ei voinut tietää kuinka syvälle kolo ulottui, mihin suuntaan se meni ja kuinka pitkällä hiiri oli. Se oli saattanut päästä jo niin pitkälle, ettei kuullut tömistelyä lainkaan tai kenties se oli jo tullut ulos jostain muualta. Tuiketassu oli melko varma siitä, ettei suunnitelma onnistuisi.
Hänen mielipiteensä osoittautui vääräksi, kun hiiri yhtäkkiä pinkaisi kolostaan suoraan Roihutassun kynsiin. Raidakas oppilas läimäytti tassunsa hiiren päälle ja nopeasti katkaisi sen niskat hampaillaan.
“Saimme sen! Minähän sanoin”, Roihutassu naurahti ylpeänä itsestään.
Tuiketassu hymyili. He todella olivat onnistuneet, vaikak tehtävä oli vaikuttanut liki mahdottomalta! “Olemme taitava pari.”
Roihutassun keltaiset silmät katsoivat toista naarasta iloisesti välkehtien. “Kokeillaan metsästää lisää. Yhdessä saamme varmasti paljon saalista.”
Tuiketassu nyökkäsi ja hautasi ystävänsä kanssa hiiren lumen alta paljastuneiden lehtien ja oksien alle, jotta he voisivat myöhemmin palata hakemaan sen. Päivä oli täydellinen saalistamiselle: ilma oli raikas, tuuli hyvin hentoa ja taivas lähes pilvetön. Aurinko pääsi lämmittämään heidän turkkejaan, mutta myös houkutteli paljon pikkuriistaa esille.
Oli kummallista ajatella, kuinka vain auringonkiertoja sitten kylmyys ja pimeys olivat vallinneet järven ympärillä karkoittaen samalla riistan lähes olemattomiin. Lehtikato oli ollut rankka Myrskyklaanille, mutta nyt hiirenkorvan vihdoin tullessa takaisin he varmasti voimistuisivat.

Tuikeatassu oli sekä odottanut, että pelännyt seuraavaa kokoontumista. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi revitty kahteen eri suuntaan: Valhetähti oli kieltänyt kaveeraamasta liikaa toisten klaanien kanssa, mutta Surmamieli oli käskenyt Tuiketassua ystävystymään Tuuliklaanin Aavatassun kanssa.
Samalla Tuiketassu tunsi hermostuneisuutta kokoontumisesta ylipäätään. Miten muilla klaaneilla sujui? Reagoisivatko he Myrskyklaanin etääntymiseen mitenkään? Toisaalta muut eivät tienneet mitään Valhetähden sanoista. Vai olivatko hekin saaneet jonkinlaisen merkin Tähtiklaanilta? Oliko Valhetähti ainut?
Tuiketassu joutui hyvästelemään Roihutassun, joka ei ollut tällä kertaa päässyt kokoontumiseen. Myöskään Aaltotassu - jonka kanssa Tuiketassu oli alkanut myös viettää hieman enemmän aikaa - joutui jäämään leiriin, mutta kolli näytti paljon tyytyväisemmältä kuin Roihutassu.
“Menen suoraan nukkumaan”, Aaltotassu mumisi pitkän haukotuksen jälkeen. “En ymmärrä miksi te rakastatte kokoontumista niin paljon…”
“Siellä pääsee tutustumaan uusiin kissoihin, hölmö!” Kipinätassu sanoi huvittuneen oloisena.
Roihutassu liikahti Tuiketassun vierellä. “En usko, että pääsemme tällä kertaa juttelemaan kovinkaan paljon ottaen huomioon Valhtetähden sanat.”
“Hän kielsi ystävyyttä syvemmät suhteet”, Kipinätassu huomautti. “Kyllä me muiden klaanien kanssa jutella saamme.”
Kukaan ei ehtinyt enää sanoa mitään, kun Valhetähti ja Häivätuuli ilmoittivat matkan kokoontumissaarelle alkavan. Tuiketassu hyvästeli nopeasti Roihtutassun ja Aaltotassun ennen kuin loikki jo edelle juosseen Kipinätassun nopeasti kiinni. Ruskea naaras kykeni tuntemaan siskostaan säkenöivän innokkuuden, kun he taivalsivat pitkähköä matkaa kohti tuttua saarta.
Matka ei taittunut hiljaisuudessa, mutta sitä Tuiketassu ei ollut edes odottanut. Kipinätassulla oli aina jotain sanottavaa tai huomautettavaa, ja jopa Valotassu sanoi välillä jotakin. Tuiketassu nyökkäili ja vastaili lyhyesti siskolleen näyttääkseen tälle, että kuunteli, muttei itse kokenut omaavansa mitään tärkeämpää lisättävää. Lisäksi hänen mielensä oli jumittunut Aavatassuun.
Tuiketassun matka kohti ystävyyttä Aavatassun kanssa eteni hitaasti, sillä heidän tapaamisensa olivat harvassa, eikä asiaan auttanut Tuiketassun kykenemättömyys muodostaa ystävyyksiä nopeasti. Hän oli tavannut Aavatassun kanssa kerran kokoontumisessa ensimmäisen kerran jälkeen, sekä pari kertaa joko partiossa tai saalistusretkellä, kun he olivat sattuneet olemaan rajalla samoihin aikoihin. Tuiketassu yritti parhaansa - hän koetti keksiä puheenaiheita naaraan kanssa, kyseli kuulumisia ja kertoi omasta elämästään niin paljon kuin vain osasi - mutta hän ei ollut varma oliko se tarpeeksi.
Toisaalta hänen onnekseen Aavatassu oli melko puhelias oppilas, vaikka hän olikin selvästi epäluottavainen muiden klaanien kissoja kohtaan.
He saapuivat kokoontumissaarelle, ja Tuiketassu seurasi sisaruksiaan puunrungon ylitse. Valotassu suuntasi Sudenlaulun kanssa muiden parantajien luokse, ja Kipinätassu pysytteli lähellä omaa mestariaan Hiirinenää. Tuiketassu päätti istua siskonsa vierelle. Hänen katseensa tähyili koko ajan Tuuliklaanin kissoja, kunnes hän tunnisti tutun oranssin naarasoppilaan. Aavatassu heilautti raidallista häntäänsä tervehdyksenä Tuiketassulle.
Varjoklaani oli viimeinen paikalle saapunut klaani, ja kun Kanervatähti oli loikannut ison puun oksalle muiden päällikköjen joukkoon, kokoontuminen alkoi. Jokainen klaanipäällikkö kertoi oman klaaninsa kuulumisista, ja Valhetähden uutiset Heinätähden kuolemasta sekä omasta päällikkyydestään olivat varmasti kaikista yllättävimmät.
Valhetähden uutisten jälkeen muut päälliköt kertoivat omansa, ja pian nekin oli ohitse. Klaanikissat saisivat hetken keskustella keskenään, kunnes olisi aika lähteä kotiin kirimään univelkaa kiinni.
Myrskyklaanin kissat pysyttelivät selkeästi lähinnä omiensa joukossa: vain muutamat myrskyklaanilaiset juttelivat toisten klaanien kissojen kanssa. Kipinätassu oli nopeasti kadonnut jonnekin, ja Tuiketassu nousi pian itsekin tassuilleen. Hän suuntasi varovaisesti kohti Aavatassua, pohtien kuumeisesti mitä naaraalle sanoisi. Surmamieli oli kuulostanut viime tapaamisella siltä, että hän odotti Tuiketassun ystävystyvän tuuliklaanilaisen kanssa paljon nopeammin.
Tuiketassu ei vain tiennyt miksi koko ystävyys oli niin tärkeää, mutta hän ei myöskään tiennyt miten kysyisi asiaa. Hän oli yrittänyt, mutta Surmamieli oli taitavasti kiertänyt kysymyksen tavalla tai toisella, eikä Tuiketassu tiennyt kuinka paljon kärsivällisyyttä kollilla olisi.
Aavatassu huomasi Tuiketassun lähestyvän ja väläytti tälle myötätuntoisen hymyn. “Otan osaa Heinätähdestä.”
“Kiitos.”
“Kuka uusi mestarisi on?” Aavatassun ääni oli varovainen, mutta hänen oranssit silmänsä katsoivat Tuiketassua odottavasti, miltei haastavasti.
Tuuliklaanilaisen edellinen mestari ja Tuuliklaainin varapäällikkö, Varissulka, oli päättänyt liittyä klaaninvanhimpien joukkoon, mutta uusi varapäällikkö Pilviharso ei ollut ottanut Aavatassua enää oppilaakseen. Tuiketassu muisti Aavatassun olleen asiasta hyvin pettynyt, kun he olivat tavanneet tapahtuneen jälkeen kokoontumisessa.
“Valhetähti”, Tuiketassu vastasi.
Aavatassun korvat värähtivät. “Onneksi olkoon.”
“Millainen mestari Varjosulka on?” Tuiketassu kysyi. “Kerroit viimeksi hänen olevan ärsyttävä.”
“No, onhan hän edelleen vähän ärsyttävä, mutta hän on myös todella taitava ja nopea”, Aavatassu kertoi. “Opin häneltä paljon kaikkea, vaikka varmasti Pilviharso olisi osannut opettaa paremmin. Toisaalta Pilviharso on todella, todella tylsä ja kuiva kissa.”
Tuiketassu nyökkäsi mietteliäänä. Hän ei tuntenut Tuuliklaanin varapäällikköä lainkaan, mutta mitä hän oli kollista nähnyt, tämä ei vaikuttanut kovinkaan hymyilevältä. Aavatassu sen sijaan oli kaikkea muuta: hän oli sarkastinen, mutta mukavan vitsailevalla tavalla ja tykkäsi naurattaa muita. Hän oli myös kiivas ja vahvaluontoinen, mikä toisaalta muistutti Tuiketassua Kipinätassusta.
“Millaista Myrskyklaanissa on?” Aavatassu kysyi yhtäkkiä.
“Myrskyklaanissa? Mukavaa, tottakai. Metsä pitää meidät piilossa ja suojassa, sekä antaa paljon riistaa”, Tuiketassu kertoi, hämmentyneenä tuuliklaanilaisen kysymyksestä. Miksi tätä kiinnosti Myrskyklaani? Eihän Tuiketassuakaan kiinnostanut Tuuliklaani? “Myrskyklaani on kotoisa.”
“Minä- äh, ihan sama, se on vain typerää”, Aavatassu aloitti ja käänsi katseensa tassuihinsa.
“Kerro vain. Tuskin se on typerää.”
Aavatassu huokaisi. “Olen nähnyt unia. Outoja sellaisia. Niissä olen juossut metsässä puiden välistä ja kivien ylitse, kunnes olen saapunut joelle, mutta se joki ei ole se sama, joka on meidän reviiriemme välissä. Se on… erilainen. Toisinaan olen juossut muiden kissojen kanssa, mutta en tiedä keitä he ovat.”
“Ehkä se on vain unta”, Tuiketassu sanoi. “Joskus unemme ovat outoja.”
“Tiedän, mutta…” Aavatassu hapuili sanojaan hetken. “Joka kerta kun herään, haluan takaisin. Tuntuu siltä kuin kuuluisin sinne metsään, enkä tänne Tuuliklaanin nummille. Sisälläni elää kaipaus, jota en ymmärrä lainkaan. Kotini on täällä Tuuliklaanissa, ei jossain tuntemattomassa metsässä.”
Tuiketassu tunsi myötätuntoa Aavatassua kohtaan. Oranssi oppilas vaihteli painoaan tassulta toiselle ja oli koko puhumisensa ajan katsellut alas maahan. Oli outoa nähdä Aavatassu niin vaikeana ja selkeästi kärsivänä, mutta Tuiketassu ei oikeastaan tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Hän halusi löytää oikeat sanat - hän halusi lohduttaa Aavatassua, ja ehkä oikeilla sanoilla heidän ystävyytensäkin syvenisi.
“Sinä kuitenkin koet olevasi osa Tuuliklaania, eikö niin?” Tuiketassu kysyi pian.
Aavatassu nyökkäsi. “Kyllä. Tuuliklaani on kotini, aivan kuten Myrskyklaani on sinun kotisi.”
“Sitten minun mielestäni ei ole syytä huoleen. Eivät unesi välttämättä tarkoita sitä, että kuuluisit metsään, vaan ehkä öinen mielesi vain haluaa kokea seikkailuja. Ei unissa ole mitään väärää”, Tuiketassu sanoi. “Ehkä haluat aamulla takaisin siksi, että et jaksaisi aina etsiä kirppuja klaaninvanhimpien turkista tai vaihtaa pentutarhan sammalepetejä. Ehkä kaipaat juoksemista ja vapautta.”
Aavatassu nosti vihdoin oranssien silmiensä katseen Tuiketassuun. Hän tuijotti myrskyklaanilaisten hetken mietteliänä, kunnes hymyili leveästi ja kehräsi. “Kiitos, Tuiketassu. Olet oikeassa.”
“Ole hyvä.”
Sillä hetkellä kissat heidän ympärillään alkoivat lähteä saarelta pois, ja Aavatassukin nousi ylös. Raidallinen naaras nuolaisi nopeasti Tuiketassun korvaa. “Sinä olet kyllä aivan mahtava. Osaat sanoa juuri ne oikeat sanat.”
“Kiitos”, Tuiketassu sanoi hymyillen. “Et sinäkään hullumpi ole.”
“Enkö?” Aavatassu virnisti. “Nähdään, Tuiketassu!”
Ja sitten kaunis, raidallinen naaras kääntyi ja loikki mestarinsa perässä pois saarelta. Tuiketassu tunsi jännityksen lähtevän kehostaan hänen lihastensa vihdoin rentoutuvan ja hengityksen muuttuessa normaaliksi. Oikeiden sanojen löytäminen oli ollut haastavaa, vaikka hän olikin tarkoittanut juuri sitä, mitä oli sanonutkin.
Silti Tuiketassu ei pystynyt karistamaan turkistaan sitä outoa kihelmöintiä, jota hän oli tuntenut aina siitä asti, kun Aavatassu oli alkanut kertoa unestaan.
“Kuka tuo oli?” Kipinätassu kysyi.
“Yksi tuuliklaanilainen vain”, Tuiketassu sanoi ja kohautti lapojaan. “Tutustuin häneen pari kokoontumista sitten. Hänen kanssaan on mukava jutella välillä.”
Kipinätassu tuuppasi siskoaan. “Vau, sinähän osaat olla sosiaalinen! En olisi sinusta kyllä uskonut.”
Ei se helppoa ole, Tuiketassu pohti mielessään, mutta hymähti Kipinätassulle. “Vietän silti mielummin aikaa sinun, Valotassun ja Roihutassun kanssa.”
“Tottakai! Sitä en epäile lainkaan”, Kipinätassu naureskeli. “Mennään ennen kuin jäämme jälkeen.”
Kaksikko loikki yhdessä klaaninsa perään. He asettuivat tuttuun tapaansa kävelemään yhdessä Valotassun kanssa koko matkan takaisin Myrskyklaanin leiriin.
Tuiketassu tunsi ylpeyttä itsestään. Ystävyys Aavatassun kanssa alkoi sujua paremmin kuin hän oli olettanut! Silti hänen tulisi olla varovainen, jotta kukaan ei saisi väärää käsitystä. Naaraan uskollisuus oli ennen kaikkea Myrskyklaanissa ja hänen läheisimmissään, ei Aavatassussa.

Luku 1

Emon läheisyydessä oli mukava olla. Huomensäde oli lempeä. Tuntui, kuin ei olisi mitään huolia. Mutta Yöpentu oli lähtenyt jonnekkin, ja soturit olivat tuoneet hänet kuolleena jostain. Huomensäde oli sanonut, että sisko oli kuollut kylmyyteen, yrittäessään ruokkia klaania. Se kuulosti uskomattomalta. Miten niin pieni olento, kuin kissanpentu olisi pystynyt saamaan yhtäkään saalista? Olin nähnyt vain kerran Yöpennun hengissä. Vain kerran katsonut häntä silmiin. Ja silloinkin Yöpentu oli oli säpsähtänyt, kuin karttanut minua. Se johtui silmistäni. Ne olivat tumman violetit. Sudenlaulu sanoi niiden olevan terveet, mutta en oikein jaksanut uskoa. Parantaja oli selittänyt Huomensäteelle jotain kohtalosta. Emo oli kertonut unesta.
En olisi odottanutkaan, että Yöpennusta olisi hengenheimolaiseni.
Ei voisi uskoa, että Aamupentu olisi sisareni. Hän on niin eriluontoinen kuin minä. Sen sijaan Vitipentu oli minulle tärkeä.
Omaamme kummatkin säpsähdettävän ulkomuodon. Vitipennun albiinot silmät ja minun violetit.

“Iltapentu,” Vitipentu kuiskasi korvaani. Kohotin pääni ja katsoin naaraan silmiin.
“Niin?” kysyin hermostuneena.
“Mennäänkö klaaninvanhimpien pesälle?”
“Äh,” sanoin “en tiedä.” Todellisuudessa en pidä Vatukkakynnestä lainkaan. Hän arvosteli silmiäni ja kaikkea minussa. Oravaliito oli räväkkä, aivan kuin Aamupentu. Lehväpilvi sen sijaan… Lehväpilvi oli mukava. Olisin voinut vaikka vannoa hänellä olevan pentuja, ja että hän oli joskus ollut kuningatar.
Vitipentu katsoi anovasti minuun. Tunsin, kuinka pieni sydän läpätti rinnassa.
“Älä nyt,” Vitipentu sanoi ja hyökkäsi pikkuiset käpälät ojossa. Pomppasin sivuun pitkä häntä perässä viuhahtaen.
“No olkoon menneeksi,” myönnyin ja lähdin valkoisen karvapallon perään hieman äreissäni.

“Ketäs sieltä tulee,” Lehväpilvi uteli. Tunsin polttavien katseiden tuijottavan tumman turkkini läpi.
“Kertokaa taas se, kuinka Oravaliito löysi leirin!” Vitipentu aneli. Vatukkakynsi murahti.
“Äläs nyt, olet kuullut sen vaikka kuinka monta kertaa,” Oravaliito naukui, mutta oli selvästi innoissaan. Oravaliidon tumman oranssi turkki kahahti, kun hän nousi ylös ja alkoi kertomaan tarinaa. Istuin alas ja annoin äänien soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

***

Surullisen näköinen, musta kissa tuijotti silmiini intensiivisesti. Saatoin nähdä hänen silmistään omien silmieni violetin kiillon. Kun naaras liikahti, musta turkki kiilsi, vaikka oli aivan pimeää.
“Syntyperäsi on tulevasi,” kissa sanoi. Yht’äkkiä naaras hävisi tuulenpuuskan ja sankan lumipyryn saattelemana. Tuulenpuuska sai karvani pörröytymään ja kaaduin melkein kumoon. Oikeasti.

***

Selkää kivisti. Olin kaatunut oikeasti ja nyt Lehväpilvi tuli huolestuneena luokseni. Joka puolella kissat katselivat kauhuissaan. En ymmärtänyt. Mikä heitä pelotti niin paljon?
“Iltapentu…” Vitipentu sopersi, “mitä tapahtui?”
“A-ai mitä? Nukahdin varmaan,” teeskentelin, vaikka en ollut nukahtanut. Olinko ollut jonkinlaisessa transsissa? Oliko musta kissa ennustanut minulle? Se olisi vaikea uskoa. Mitä naaras oli edes sanonut?
“Kulta pieni, mene pentutarhaan, Huomensäde odottaa sinua,” Lehväpilvi sanoi lempeästi ja tuuppasi minua eteenpäin. Lähdin tärisevin käpälin kohti pentutarhaa.
“Iltapentu!” Huomensäde huudahti ja otti minut mahansa viereen. Nälkäisenä aloin imeä lämmintä maitoa.
En tiennyt, mitä mustan naaraan ennustus tarkoitti. Olin peloissani. Mitä syntyperässäni oikein oli? Minullahan on emo, isä sekä kaksi siskoa, joista toinen kuoli kylmyyteen lähtiessään seikkailemaan. Ajatellessani Yöpentua, suru valtasi mieleni. Olisin sisimmässäni tuntea Yöpennun yhtä hyvin, kuin Vitipennun tunsin.

Jokin kahahti ja nostin pääni. Näin Aamupennun tulevan pesään yllään lumipeite, jonka ravisti pois.
“Yäh, olet kylmä!” naukaisin ja otin etäisyyttä siskoon.
“Koeta kestää,” Aamupentu murahti ja läpsäisi minua leikillään korvaan.
“Kuule,” sanoin ja nousin vaanimaan epäluuloista sisartani.
“Älkääs nyt,” Tuiskumarja sanoi varoittavasti. Aamupentu istui aloilleen loukkaantuneen näköisenä ja nuolaisi käpäläänsä. Katsoin huvittuneena siskon tekemisiä.
“Äh, mitä sinä oikein yrität?” tuskastuin ja puskin siskoni kumoon häntä heilahtaen. Aamupentu kehräsi ja asettui syömään. Laskeuduin Aamupennun viereen ja suljin silmäni.

***

Aikaa oli kulunut paljon eteenpäin. Olin jo unohtanut kaiken sen, mitä musta naaras oli unessa sanonut. Elämä rullasi jälleen. Aurinko oli alkanut lämmittämään lunta ja tykkäsin mennä välillä uloskin, kun enää ei ollut niin kylmä. Silloin tällöin joku vanhemmista kissoista saattoi tulla valittamaan siitä, miten kauan lehtikato oli kestänyt, ja että olisi jo aikakin, että hiirenkorva tulisi taas.
“Iltapentu,” emo kutsui minua nimeltä ja kiiruhdin pentutarhaan.
“Mitä?” kysyin, kun Huomensäde alkoi nuolla turkkiani puhtaaksi. Olin Vitipennun kanssa innostunut leikkimään sammalpalloa.
“Äh, lopeta,” sanoin ja pyristelin emon otteesta vapaaksi. Tuiskumarja naurahti seuratessaan Huomensäteen käytöstä.
“Voinko maistaa myyrää?” kysyin toiveikkaana. “Vitipentu sai jo,” vetosin anovasti. Välillä oli ärsyttävää, kun ei pysynyt Tuiskumarjan pentujen edellä. Huomensäde näytti empivän.
“Minun pentuni saivat jo aikoja sitten. Ja eihän he ole kovin paljoa vanhempia kuin Iltapentu ja Aamupentu,” Tuiskumarja naukaisi ja vinkkasi silmää.
“Hyvä on sitten,” Huomensäde kehräsi ja katsoi, kuinka juoksin karvapallona kohti tuoresaaliskasaa.
Loikin innoissani Aamupennun luokse kertoakseni hänelle ilouutiset.
“Aamupentu!” huudahdin ja törmäsin samalla johonkin pehmeään ja isoon, oranssin ja mustan kirjavaan kissaan. Kavahdin hädissäni taaksepäin.
“Katso eteesi,” kolli murahti ja jatkoi matkaansa. Katsoin taakseni ja näin Pihkahumun kirjavan turkin. Nuolaisin häpeissäni tassua ja jatkoin matkaa.
“Aamupentu!” huudahdin uudelleen. En löytänyt siskoa mistään. Aloin jo ärsyyntyä ja mietin jo, pitäisikö lähteä yksikseen myyrää maistamaan. “Aamupentu, jos et ole tulossa myyrää maistamaan niin kaipa minä sit… Aih!” kivahdin, kun jokin kirjava iskeytyi niskaani.
“Tulen toki!” Aamupentu hihkaisi ja oli jo menossa tuoresaaliskasalle. Riensin siskoni perään juoksujalkaa. Nappasin Aamupennun vipattavan hännän suuhuni ja puraisin lujaa.
“Iltapentu!” Aamupentu murahti ja hyökkäsi kynnet ojossa minua kohti. “Sietäisi hävetä!”
Kierähdin ketterästi sivuun, mutta matkani tyssäsi lumikasaan, joka koppasi minut kiinni. Aamupentu hypähti paljaalle vatsalleni ja hyppi siinä kuin vuoren huipun valloittaneena.
“Haetaanko nyt se myyrä vai ei?”
“Haetaan haetaan!”
Vanhemmat soturit katselivat huvittuneina Aamupennun ja minun touhuja, mutta en jaksanut välittää.
“Olette itsekin olleet aivan samanlaisia,” mutisin hiljaa mielessäni. Aloin olla jo ärsyyntynyt Aamupennun leikkeihin. Hän oli niin lapsellinen. Ja erittäin villi. En varmaan koskaan pysyisi siskon perässä.
“Otetaanko tuo?” Aamupentu kysyi.
“Ei, en jaksa syödä sitä. Otetaan tuo. Tuo näyttää herkulliselta,” sanoin ja osoitin pienempää myyrää, joka oli lämmin. Aamupentu nyökkäsi hyväksyvästi ja nostin mehevän myyrän suuhunsa.
Laskin myyrän pentutarhan eteen ja asetuin kyyryyn. Haukkasin myyrästä palasen. Se maistui taivaalliselta.
“Mmm, tämä on herkullista,” Aamupentu sanoi suu täynnä myyrän lihaa. Olin kerrankin samaa mieltä.
Tuonnempana Pisaratassu katsoi pentujen myyrän syöntiä ja kuuli heidän keskustelunsa. Katsoin hermostuneena oppilasta, sillä en halunnut hänen tulevan kehuskelemaan taidoillansa. Toisinaan hän osasi olla raivostuttava.
“Aamupentu, Pisaratassu,” sihahdin siskolle haukkausten välissä ja naaras nosti katseensa.
“Mennään pentutarhaan,” hän sihahti takaisin kuin salaliittolainen ja nousi ylös kantaakseen myyrän sisään. Oli kuitenkin myöhäistä. Pisaratassu asteli heitä kohti.
“Oliko se hyvää?” hän uteli.
“Oli, oikein hyvää,” vakuutin, mutta tiesin jo, että myyrä oli Pisaratassun nappaama. “Meidän pitää mm, mennä nyt.”
“Okei,” Pisaratassu sanoi ja näytti harmistuneelta. Itse en ollut yhtään harmissani.
“Nähdään!” oppilas huusi vielä perääni.

“Oliko myyrä hyvää?” Tuiskumarja uteli.
“Oli! Se oli taivaallista,” Aamupentu sanoi innoissaan.
“En ole koskaan maistanut mitään niin hyvää,” lisäsin.

Laskin pääni Aamupennun selän päälle. Ilta oli tullut ja aurinko oli laskenut mailleen ja tähdet syttyneet taivaalle. Kuulin, kuinka vesi liplatti ja silloin tällöin vesipisara tippui maahan. Hiirenkorva oli tulossa ja kissat saisivat vihdoin syödäkseen. En tiennyt, minkälaista leirissä olisi, kun lunta ei ole.
“Huomensäde?” kuiskasin pimeyteen. Emo tuhisi, mutta nosti päätään.
“Niin, kulta pieni?”
“Minkälaista on, kun on viherlehti?” kysyin.
“Minä en tiedä.”
“Et tiedä? Miten se on mahdollista?” kysyin hämmästyneenä.
“Olen syntynyt lehtisateen aikana. Silloin oli vain paljon lehtiä, niitä tippui puista maahan. Lehdet olivat oranssin, punaisen ja keltaisen sävyisiä. Mutta viherlehtenä lehdet ovat vihreitä. Sen on emoni kertonut. Kukkaköynnös,” Huomensäde kertoi, ja hänen silmät katsoivat kaihoisasti ulos. Nuolaisin emon korvaa. Huomensäde kehräsi.
“Ala nyt nukkumaan. Olet kokenut tänään paljon,” emo jatkoi ja laski päänsä. Katsoin vielä hetken ympärilleni, kunnes suljin silmäni ja annoin unen viedä.

//Pitkästä aikaa :D

Luku 9

Istuin Ahmakäpälän edessä kalliolla ja heilutin häntääni sinne tänne turhautuneena. Ahmakäpälä oli jo monta päivää pitänyt minut tauolla harjoituksista enkä ollut muuta tehnyt kuin metsästänyt päivät pitkät. Synkän metsän yölliset oppitunnit olivat sentään pysyneet ja Punakynsi oli opettanut minua öisin taistelemaan. Synkässä metsässä en saanut missään tilanteissa yllättäviä raivokohtauksia joista en muistanut mitään vaan olin ollut siellä täysin normaali. En ymmärtänyt mistä nuo kohtaukset johtuivat ja minua ärsytti se että minua hieman jopa pelotti saada niitä.
Nyt Ahmakäpälä oli tosiaan päättänyt pitää taukoni jälkeen pitkästä aikaa minulle taisteluharjoitukset. Yritin kaikkeni, että saisin itseni keskittymään.
“Tänään harjoittelemme Taivasklaanin yhtä erikoistekniikoista. Yksi näistä on yliheilautus niminen liike jolloin odotamme vihollista puun oksalla hiljaa ja hyppäämme vihollisen päälle kaikki käpälät suorina, jolloin vihollisemme jalat menevät alta. Sitten käännämme vihollisemme vatsapuoli ylöspäin ja puristamme vasten maata kunnes hän luovuttaa. Tätä harjoittelemme”, mestarini selitti ja nyökkäsin hänelle vakavana.
Ahmakäpälä näytti ensin mallia. hän kiipesi puuhun, hyppäsi päälleni niin että jalat menivät altani jonka jälkeen hän käänsi minut ympäri vatsapuoli ylöspäin ja painoi minut tiukasti maata vasten varomasta kuitenkin satuttamasta minua.
“Sitten vain teet perässä”, Ahmakäpälä kehotti päästämällä otteensa.
Mestarini laittoi minut tekemään toistoja toiston perään kunnes liike alkoi sujumaan sulavammin ja sain voimaa enemmän kääntää hänet ympäri. Liike kuulosti helpolta mutta sen toteuttaminen oli vaikeampaa kuin osasin ajatella.
“Hyvä. Tässä kaikki tältä erää. Huomenna jatkamme harjoittelemalla seuraavaa liikettä”, Ahmakäpälä totesi. Harjoituksemme oli normaalia lyhyempi, joka yllätti minut.
“Emmekö harjoittele enää tänään?” kysyin.
“Emme. Näyttää siltä, että sinun kohdallasi on ehkä tällä hetkellä parhain pitää harjoitustuokiot lyhyinä ja ytimekkäinä”, mestarini vastasi. Huokaisin nyökäten hänelle ymmärtäessäni mitä hän tarkoitti. Lyhyillä harjoitus hetkillä voisimme ehkä varmistaa sen ettei kohtaukseni aiheuttaisi vahinkoa toisille.
“Voit lähteä metsästämään. Klaani tarvitsee ruokaa ja sen homman sinä hoidat mallikkaasti”, Ahmakäpälä totesi lopuksi.
“Ymmärrän”, vastasin hiljaa ja lähdin paikalta.

Juoksin metsän halki minulle jo vakio paikaksi tulleelle alueelle aivan Taivasklaanin rajamailla olevalle metsäpalstalle. Alueella oli paljon hiiriä ja vähän muita klaanilaisia. Yleensä sain tuolla alueella metsästää kaikessa rauhassa ilman häiriötekijöitä. Nautin ajastani olla yksin, kun minun ei tarvinnut pelätä muiden arvostelevia katseita joita sain leirissämme. Sana oli kiirinyt kulovalkean tavoin siitä miten olin kesken taisteluharjoitusten saanut raivokohtauksia joissa aina joku muu oppilas oli saanut ruhjeita. Joten oppilaat vilkuilivat minua epävarmoina, vihaisina tai jopa pelkoa silmissään. Siksi yritin viettää mahdollisimman paljon aikaa yksin metsässä jottei minun tarvinnut kohdata muita klaanilaisia.
“Etkö sinä nähnyt miten hiiri vipelsi ihan nokkasi edestä?” kuulin tutun hunajaisen äänen edessäni. Se oli Tika. Hän istui korkealla kivellä rajamme ulkopuolella ja katseli minua uteliain silmin.
“Nukutko sinä vai oletko vain omissa maailmoissasi?” hän kysyi. Naaras oli oikeassa. Olin ollut täysin ajatuksiini uppoutuneena etten ollut edes lähellä ollutta hiirtä huomannut.
“Olin ajatuksissani. Mitä sinä täällä teet? Oletko taas eksyksissä?” virnistin.
“En. Kuten huomaat olen ihan omalla puolellani. Olin iltapäiväkävelyllä, kun haistoin sinut”, Tika kertoi venytellen kivellä.
“Vai niin”, vastasin ja otin askeleen lähemmäs rajaa.
Naaraan tuoksu oli pehmeä mutta siinä oli hivenen variksen ruuan tuoksua mukana. Mietin millaisissa oloissa naaras eleli klaani elämän ulkopuolella.
“Ajattelin tulla vain tervehtimään ja kiittämään viime kerrasta. Oli onni ettet syönyt minua”, Tika kehräsi huvittuneena.
“Hauskaa”, vastasin innottomasti.
“En erityisemmin pidä kissan lihasta”, lisäsin virnistäen.
“Hyvä. Se tuskin olisikaan kovin terveellinen valinta”, Tika totesi nuolaisten tassuaan.
“Mikä on muuten nimesi? Unohdin viimeksi kaiken sekoilun aikana kysyä sitä”, naaras katsoi minua ystävällisin silmin.
“Olen Korppitassu”, vastasin.
“Korppitassu. Olet siis oppilas, niinkö?” Tika varmisti.
“Kyllä”, nyökkäsin.
“Tiedätkö jo milloin sinusta tulee soturi?” naaras uteli.
“En. Enkä tiedä saanko soturinimeäni edes”, totesin loppusanat mutisten.
“Miksi niin luulet?” Tika kysyi pää kallellaan.
“Ehkei sinun tarvitse tietää”, tokaisin takaisin.
“Anteeksi. Olen vain utelias. Siskoni aina sanoo, että tungen nokkani asioihin jotka eivät minulle kuulu ja teen sitä näköjään taas”, Tika sanoi hieman vaivautuneesti.
“Asutko siskosi kanssa?” nyt minun uteliaisuuteni puolestaan heräsi.
“Kyllä ja isäni ja muutaman muun kulkukissan kanssa”, naaras vastasi hymyillen.
“Mielenkiintoista”, mietin, kunnes kuulin kimeän kutsuhuudon.
“Siinä paha missä mainitaan. Minun pitää mennä. Siskoni kutsuu. Heippa, Korppitassu! Nähdään taas!” Tika huikkasi hymyillen ja lähti.
Katselin rajan toiselle puolen hetken verran kunnes haistoin hiiren lähettyvillä ja lähdin seuraamaan sen tuoksua.

Illan hämärtyessä palasin leiriin mukanani monen monta hiirtä jotka olin metsästysreissultani saanut. Vein riistan tuoresaaliskasaan ja otin mukaani yhden hiiren jota ryhdyin oppilaiden pesän edustalla syömään.
“Siinähän sinä olet”, Syyslilja asteli luokseni.
“Tässähän minä”, vastasin välinpitämättömästi.
“Tänä yönä on kokoontuminen ja sinä kuulemma pääset sinne mukaan”, emoni kertoi hymyillen.
“Kiitos tiedosta”, totesin haukaten samalla ison palan ateriastani.
“Et taida olla juttutuulella joten jätän sinut syömään. Jutellaan toiste”, Syyslilja huokaisi ja lähti soturien pesälle.
Söin hiireni loppuun, kun huomasin kissojen kokoontuvan leirin suuaukolle. Huokaisin syvään, nuolin tassuni puhtaaksi ja lähdin Ahmakäpälän rinnalle odottamaan päällikköä saapuvaksi.
“Huomenna aamulla voit nukkua pitkään. Pidämme harjoitukset vasta aurinko huipun jälkeen”, mestarini sanoi odotellessamme.
“Selvä”, nyökkäsin samalla, kun Hallatähti asteli ulos pesästään, kajautti lähtöhuudon ja juoksimme joukkona ulos leiristä.

Saapuessamme kokoontumissaarelle erkanin muista ja jäin istuskelemaan omiin oloihini hieman sivummalle katselemaan miten Jokiklaani, Varjoklaani, Tuuliklaani ja Taivasklaani tervehtivät toisiaan ja muodostivat ryhmiä joissa kukin vaihtoi kuulumisiaan toisilleen.
Viimeisenä paikalle saapui Myrskyklaani jolla näytti olevan uusi päällikkö. Heinätähti oli ilmeisesti poistunut Tähtiklaanin maille, kun hänen entinen varapäällikkönsä johdatti klaanin saarelle. Mielenkiintoisinta oli, että Myrskyklaani ei ottanut pahemmin kontaktia muihin klaaneihin vaan pysytteli enimmäkseen omien klaanilaistensa seurassa.
Niskakarvani kohosivat hieman nähdessäni miten isäni ja Koivukajo keskustelivat ja naureskelivat keskenään. Murahdin mielessäni muistikuvalle jossa isäni oli sanonut minulle pentuaikoinani jos minkämoista tylyä sanaa ja keksinyt jos jonkinlaista tekosyytä miksei voinut viettää kanssani aikaa. Nyt sitten hän vietti paljonkin aikaa Koivukajon kanssa joka ei loppuviimein edes ollut hänen oma tyttärensä!
Tuhahdin ja pudistelin päätäni saadakseni itseni rauhoittumaan. Asiaan ei auttanut se, että näin miten Honkasydän lähestyi Myrkyklaanilaista velipuoltani Kotkasiipeä.
Sähisin hiljaa niskakarvat pystyssä katsellessani miten isäni jututti soturia Koivukajon kanssa. Rauhoituin kuitenkin hieman nähdessäni kuinka viileästi Kotkasiipi sivuutti kaksikon ja meni takaisin omien klaanilaistensa seuraan. Jotain outoa oli meneillään. Myrskyklaani ei normaalisti käyttäytynyt tällä tavoin vaan oli klaaneista se ystävällisin ja lempein muita klaaneja kohtaan. Heidän käytöksensä ei ollut tavanomaista.


Palattuamme leiriin suuntasin suoraan oppilaiden pesään ja asetuin pedilleni. Toivoin, että tänä yönä Punakynsi päästäisi minut harjoituksista hieman helpommalla kuin viime yönä, koska minusta tuntui että olin jokseenkin henkisesti väsynyt joten hyvät unet tänä yönä maistuisivat vallan mainiosti.

Luku 9

Ruusutassu istui oppilaiden pesän edustalla ja nautti auringon paisteessa turkillaan. Aikainen hiirenkorvan aika alkoi olla metsässä ja lumet sulivat pikku hiljaa lammikoiksi ympäri leiriä. Pennut ottivat kaiken pienenkin ilon irti viimeisistä jäisistä alueista leirin laitamilla jonne aurinko ei vielä yltänyt. Ruusutassua teki mieli mennä mukaan leikkimään, mutta oli liian väsynyt. Joskus öisin naaras kuuli edelleen hiljaisia ääniä päänsä sisällä, jossa kissat kiljuivat ja naarasta käskettiin varoa jotakin. Ne olivat jääneet kummittelemaan naaraan uniin vaikka Tähtiklaani olikin ollut hiljaa jo jonkin aikaa klaanien keskuudessa.
Ruusutassu oli hyvin väsynyt ja hämmentynyt. Silmät painoivat raskaana joten, Ruusutassu päätti mennä makuulle oppilaiden pesän edustalla ja lepuuttaa silmiään ennen koulutus tuokiota.

Ei aikaakaan kun oppilaiden pesästä kuului rapinaa ja Peippotassu ilmestyi pesän suulle. Ruusutassu nosti silmäluomiaan sen verran, että erotti siskonsa hahmon. Naaraan silmät sulkeutuivat miltein heti uudestaan ja tämä huokaisi syvään.
“Mikäs sinulla on ?” Peippotassu kysäisi ja tassutti siskonsa viereen.
“Väsyttää aivan liikaa. Saanko mennä talvihorrokseen”, Ruusutassu sanoi haukotellen silmät kiinni. Peippotassu istahti naaraan viereen ja alkoi nuolla siskonsa korvia rauhoittavilla vedoilla. Ruusutassu huokaisi syvään ja tunsi kuinka ajatuksissa pimeni unen yrittäessä ottaa vallan.
“Jaahas täällä sitä ollaan jo pirteinä odottamassa”, Tihkuviiksi sanoi virnistäen tullessaan kaksikon luokse. Ruusutassu katsoi kollia innottomin silmin ja haukotteli syvään.
“Mitä tänään tehdään mestari ?” Peippotassu kysyi sävyisästi Tihkuviikseltä.
“Ajattelin taisteluharjoituksia ja sen jälkeen saat mennä metsästämään”, Tihkuviiksi sanoi.
Peippotassu maukaisi tyytyväisenä häntä heiluen innosta.
“Mennäänkö jo ?” Peippotassu kysyi hieman kärsimättömästi.
“Itseasiassa ajattelimme Kotkasiiven kanssa, että pitäisimme teille yhteiset taisteluharjoitukset”, Tihkuviiksi sanoi ja virnisti leveästi nähdessään Peippotassun innostuneen ilmeen.
“Eiköhän sitten mennä !” Kotkasiipi huudahti kolmikolle kauempaa hölkäten kohti leirin suuaukkoa.
Peippotassu ponkaisi salamana Kotkasiiven perään Tihkuviiksi kannoillaan. Ruusutassu sen sijaan nousi kankeasti ylös ja alkoi madella kohti tuttua harjoitusaluetta metsässä.

Kun Ruusutassu oli ennättänyt paikkaan missä naaras oli monet kerrat harjoitellut mestarinsa kanssa oli Peippotassu jo esittelemässä taisteluliikkeitään. Peippotassu hyppeli sinne tänne, kieri maassa ja ponkaisi karvat pystyssä korkeaan hyppyyn. Tihkuviiksi ja Kotkasiipi katselivat oppilaan touhua huvittuneina. Ruusutassu raahusti Peippotassun viereen huokaisten. Kotkasiipi katsoi oppilastaan kysyvästi, mutta Ruusutassu vain ravisti päätään sivuilleen sen merkiksi, että mikään ei ollut hätänä.
“No niin nyt kun olemme vihdoin paikan päällä aloitetaanpa harjoitukset”, Tihkuviiksi sanoi ja hyppäsi isolle kivelle aukion reunassa. “Peippotassu onkin jo lämmitellyt, mutta Ruusutassu sinä voisit hieman venytellä lihaksiasi, jotta mikään paikka ei nyrjähdä”, kolli jatkoi.
Ruusutassu nyökkäsi ja yritti koota viimeisetkin voimanrippeet, jotta hän pystyisi keskittymään koulutus tuokioon. Naaras teki lihasten voimistus liikkeitä joita Kotkasiipi oli hänelle opettanut. Ne toimivat erinomaisesti myös lämmittelyyn. Hetken hyppiessään ja loikkiessaan Ruusutassu tunsi kuinka lihakset lämpenivät ja vetreytyivät. Naaras meni takaisin istumaan läähättäen ja nyökkäsi mestarilleen merkiksi olevansa valmis.
“Hyvä voimme aloittaa. Katsotaanpa miten te kaksi toimitte parina” Kotkasiipi maukaisi ja tuli kaksikon eteen seisomaan.
Ruusutassu ja Peippotassu katsoivat toisiaan suurin silmin. Ajatus oli hyvin jännittävä ja Ruusutassu tunsi väsymyksen hieman helpottavan.
“Kuvitelkaa, että olen isokokoinen vihollis soturi, joka on hyökkäämässä kimppuunne. Miten puolustaudutte yhdessä ?” Kotkasiipi sanoi ja murisi uhkaavasti.
Sisarukset menivät aivan toistensa kylkiin kiinni ja irvistivät ilkeästi Kotkasiivelle karvat pystyssä.
“Kahdestaan teillä on parempi mahdollisuus puolustautua isompiakin sotureita vastaan. Teidän vain pitää löytää yhteinen rytmi ja tietää mihin iskeä samaan aikaan”, Tihkuviiksi sanoi kiven päältä.
Ruusutassu mietti hetken aikaa miten, mihin Peippotassun ja hänen pitäisi iskeä ensin. Kotkasiipi alkoi lähestyä uhkaavasti.
“Harjoitelkaa ensin väistöliikkeitä ja sivaltakaa sitten molemmat samaan aikaan molemmille sivuille”, Tihkuviiksi jatkoi ohjeiden antamista rauhallisesti.
Kun Kotkasiipi heilautti tassullaan, kohti Peippotassua naaras kirkaisi ja väisti sukeltamalla vatsalleen. Kotkasiipi meinasi haukata Peippotassun niskanahasta kiinni, mutta Ruusutassu oli nopeampi ja antoi niin kovan korva läimäisyn tassullaan kun psytyi. Kotkasiipi peruutti hieman taakse päin, mutta ei tuntunut edes huomaavan läpsäisyä.
“Jätä siskoni rauhaan senkin kollin pallero!” Ruusutassu sihahti hampaidensa takaa ja hymyili mestarilleen ilkikurisesti. Kotkasiipi virnisti oppilaalleen ja lähti tulemaan taas siskoksia päin.
“Mitä me teemme?” Peippotassu kysyi vakavana.
“Kun Kotkasiipi yrittää läimäyttää tassullaan uudestaan me molemmat pamautamme häntä korvallisille ja sitten hyppäämme hänen niskaansa”, Ruusutassu kuiskasi siskonsa korvaan ja kosketti Peippotassun korvaa rohkaisevasti nenällään. Peippotassu nielaisi kuuluvasti ja nyökkäsi vakavana.
Kotkasiipi nosti tassunsa nyt iskuun ja silloin siskokset hyppäsivät kollin molemmille puolille, läimäyttivät tätä korville niin lujaa kun saivat tassuistaan lähtemään ja kun Kotkasiipi ravisti nopeasti päätään siskokset hyppäsivät kollin niskaan. Kotkasiipi tokeni nopeasti ja alkoi pukitella rajusti. Peippotassu kirkaisi lujaa ja mätkähti maahan yhtänopeasti kuin oli selkään hypännytkin. Ruusutassu yritti kaikin voimin pysyä mestarinsa selässä, mutta pian naaraan voimat hiipuivat ja kun Kotkasiipi teki nopean syöksyn alaspäin mätkähti Ruusutassukin maahan tassut sätkien.
“Hyvä yritys, mutta ensi kerralla kokeilkaa samaa liikettä niin, että toinen jää vastustajan eteen mätkimään kasvoihin ja jalkoihin. Silloin pystytte hämmentämään vihollista vielä paremmin”, Tihkuviiksi selitti.
Ruusutassu huokaisi syvään ja nousi seisomaan. Peippotassu kipitti sisarensa viereen karvat sikin sokin märästä maasta.

Aurinko oli kohonnut puiden yläpuolelle kun kaksi oppilasta vielä huohottivat aukiolla. Mestarit olivat vaihtaneet paikkoja ja nyt kaksikko taisteli Tihkuviikseä vastaan. Vaikka Tihkuviiksi olikin hyvin lempeä ja ystävällinen luonteeltaan ei kolli antanut armoa siskoksille taistelussa. Ruusutassun jalkoja särki ja hengitys pihisi, mutta naaras ei aukonut helposti luovuttaa. Kaksikko oli jo oppinut paljon uusia liikkeitä ja ne alkoivat sujua melko hyvin. Kun Tihkuviiksi yritti iskeä tassullaan Ruusutassua päähän iski Peippotassu Tihkuviiksen oikeaan lapaan, mikä horjautti kollia sen verran, että isku ei mennyt perille. Ruusutassu iski Tihkuviiksen vasempaan jalkaan ja Peippotassu taas kollin naamaan. Pikkuhiljaa saivat kaksikko kollin vetäytymään.
“Hienoa yhteistyötä!” Kotkasiipi huudahti kiveltä ja hymyili ylpeästi. “Tämä alkaa sujua oikein hyvin, koska olette siskoja teillä on selvästi puhumaton ymmärrys keskenään, joka antaa teille hyvän etulyöntiaseman”, Kotkasiipi jatkoi.
Siskokset huohottivat kylki kyljessä kiinni. Ruusutassu rojahti maahan makaamaan eikä välittänyt märästä tunteesta vatsakarvoissaan.
“Eiköhän tämä riitä tälle päivälle”, Tihkuviiksi sanoi tyytyväisenä.
“Ihanaa, voisin antaa kaikki karvani jos saisin maistaa mehevän hiiren lihan suussani nyt heti.” Peippotassu huokaisi ja piteli kurnivaa vatsaansa.
“Tulehan tänne niin voin näykkiä sinut karvattomaksi!” Ruusutassu huudahti ja alkoi lonksuttamaan leukojaan. Peippotassu kiljaisi ja alkoi juosta ympyrää ympäri aukiota Ruusutassu kintereillään. Kotkasiipi huokaisi syvään ja Tihkuviiksi naurahti.
“Oppilaat”, Tihkuviiksi sanoi päätään pudistaen.
“Kauhu siskokset”, Kotkasiipi jatkoi naurahtaen.
“Kumpa minullakin olisi yhtä paljon energiaa”, Tihkuviiksi kehräsi.
Ruusutassu kuuli kollin sanat ja kääntyi katsomaan tätä samaan aikaan Peippotassun kanssa.
“Mestari älähän nyt. Sinulla tulee olemaan vielä monia, monia vuosia soturina”, Peippotassu sanoi hymyillen.
“Voi Peippotassu kyllä minä luulen, että Tihkuviiksi joutuu pian jo klaanin vanhimpien kanssa paistattelemaan aurinkoon leirissä. Minä näen jo sammaleen kasvavan mestarisi korvista”, Ruusutassu sanoi leikkisästi ja vinkkasi silmää Tihkuviikselle.
Tihkuviiksi urahti ja pudisteli päätään hymyillen.
“Noniin Ruusutassu vitsailut sikseen. Lähtekää metsästämään, mutta jos haistatte mitään erikoista palatkaa heti leiriin” Kotkasiipi sanoi käskevästi.
“Selvä tämä mestari!” Ruusutassu ulvaisi ja pinkaisi matkaan Peippotassu mukanaan.


Ruusutassu kuopi maata ja tiputti pieneen kuoppaan kaksi hiirtä. Naaraalla oli ollut hyvä metsästysonni. Ruusutassu haukotteli makeasti ja alkoi miettiä minne päin jatkaisi. Myrskyklaanin reviiri loppuisi pian ja sen takana oli kartoittamaton metsäalue. Naaras haistoi jo rajojen hajujäljet. Ruusutassun nenään lehahti myös kissan tuoksu. Tuoksu oli kovin tutun tuntuinen, mutta myös tuntematon samaan aikaan.
(Kotkasiipi ei tykkää jos lähden taas omille teilleni), Ruusutassu sanoi mielessään. Oppilas oli myös luvannut tavata sisarensa hylätyllä kaksijalkojen pesällä hieman auringonhuipun jälkeen.
(Käyn vain äkkiä tarkistamassa mistä haju on peräisin), Ruusutassu sanoi itselleen päättäväisesti ja alkoi jäljittää hajua.
Hetken kuljettuaan naaras päätyi Myrskyklaanin rajojen reunalle. Ruusutassu tunnisti paikan melkein heti. Paikka oli sama missä oppilas oli tavannut tuntemattoman kulkukissa naaraan ensimmäisellä oppilaskieroksellaan.
Sama naaras makasi isolla kivellä nauttien auringon lämmöstä.
“Hei taas!” Ruusutassu maukaisi kuuluvasti.
Punainen naaras raotti silmiään ja haukotteli makeasti.
“Sinäkö siinä pikku soturi?” Misa sanoi iloisesti kehräten.
Ruusutassu sihahti kommentille, mutta hymyili naaraalle iloisena. Ruusutassu oli toivonut näkevänsä naaraan uudestaan ja tässä nyt punainen naaras taas oli.
“Käytkö sinä täällä päin usein ?” Ruusutassu kysyi Misalta ja ylitti klaaninsa rajan hieman hermostuneena.
“Täällä päin on paljon riistaa ja tykkään ottaa aurinkoa tällä kivellä” Misa vastasi rennosti. “Tule kokeilemaan”, naaras jatkoi ja maanitteli istumaan viereensä hännällään.
Ruusutassu epäröitsi hetken, mutta sitten uteliaisuus vei voiton. Oppilas kapusi varovaisesti korkealle kivelle ja meni makaamaan naaraan viereen varovaisesti. Misa kehräsi tyytyväisesti ja laittoi päänsä sievästi käpäliensä päälle. Ruusutassu tunsi kuinka kiven lämpö alkoi hohkaamaan hänen turkkiinsa. Lämpö rentoutti kipeitä lihaksia ja alkoi unettaa naarasta. Ruusutassu yritti pitää silmänsä auki, mutta ei aikaakaan kun tämä vaipui kevyeeseen uneen.

“Ruusutassu ! Ruusutassu missä sinä olet !?” kuului ääni Myrskyklaanin puoleisesta metsästä. Ruusutassu tunnisti äänen heti kuuluvan siskolleen Peippotassulle. Naaras ei tiennyt kuinka kauan hän oli torkkunut ja kun tämä käänsi päätään Misan puoleen ei tuon paikalla ollutkaan ketään. Misa oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin.
“Ruusutassu sielähän sinä olet !” Peippotassu huudahti tullessaan näkyviin.
Ruusutassu katsahti sisartaan ja hymyili väsyneesti.
“Taisin olla melko väsynyt”, naaras maukaisi ja hyppäsi alas kiveltä.
Peippotassu katsoi siskoaan pää kallellaan, mutta ei sanonut mitään.
“Eiköhän mennä syömään !” Ruusutassu sanoi iloisesti ja töytäisi siskoaan leikkisästi tullessaan tämän viereen.
“Haistan jonkun tuntemattoman kissan hajun”, Peippotassu naukaisi ja katseli ympärilleen karvat hieman pystyssä.
“Siksi minä meninkin kalliolle tutkimaan, mutta nukahdin vahingossa”, Ruusutassu sepitti valkoisen valheen.
Peippotassu katsahti ympärilleen vielä kerran ja sitten kaksikko lähti kulkemaan kohti kotia. Siskokset nahistelivat leikkisästi loppumatkan leiriin mennessään.

Luku 20

Auringon säteet valaisivat leirin ja sen tuoma lämpö sai kissan jos toisenkin ympärilläni kehräämään tyytyväisenä. Venyttelin soturien pesän edustalla jäseniä ja mietin mitä opettaisin tänään Ruusutassulle harjoituksissa.
“Huomenta, mestari!” pirteä oppilaani ilmestyi kuin tyhjästä viereeni.
“Huomenta. Sitäpäs ollaan pirteänä liikenteessä”, totesin rauhallisesti.
“Kyllä vain! Nukuin paremmin kuin koskaan ennen ja olen nyt valmis koitokseen”, Ruusutassu julisti parantaen ryhtiään.
“Hienoa. Ei muuta kuin seuraa perässä”, sanoin ja lähdimme hölkäten ulos leiristä.

Tervehdimme aamupartiota ohittaessamme heidät samalla, kun matkasimme järven lähellä olevaa metsikköä.
Hyppäsin kivelle päästessämme perille ja istuuduin siihen kietoen tuuhean häntäni ympärilleni.
“Oletko kuulolla?” kysyin Ruusutassulta joka parhaillaan yritti saada kohmeista kärpästä kiinni. Kysymyksen kuultuaan hän istahti alas, huitaisi vielä kerran kärpästä tassullaan ennen kuin nyökkäsi minulle vastaukseksi.
“Hyvä. Tänään tarkoituksenani on opettaa sinulle miten hyödynnetään ympäristöä taistelun aikana. Kysymys. Mitä näet?” kysyin Ruusutassulta joka alkoi heti katsella ympärilleen mietteliäänä.
“Näen puita, kiviä, lunta, kallioita ja kaatuneita puita sekä hiirenkorvan aikaan heränneitä ötököitä”, oppilaani alkoi luettelemaan näkemiään asioita.
“Hyvä, hyvä. Mitä luulet pystytkö hyödyntämään taistelussa lentäviä ötököitä?” kysyin kysymyksen virnistäen.
“No en senkin hupsu! Ellen saa ötökkää huidottua vihollisen suuhun”, Ruusutassu alkoi kikattaa mielikuvalleen.
“Kuka nyt on hupsu?” naurahdin päätäni pudistellen ennen kuin taas vakavoiduin.
“Miten pystyt hyödyntämään esimerkiksi puita?” kysyin.
“Pystyssä olevia vai kaatuneita?” Ruusutassu tähdensi.
“Molempia”, vastasin ja oppilas alkoi kuumeisesti miettimään mitä vastaisi.
“No tuota. Puita pystyy hyödyntämään esimerkiksi hyppäämällä niitä vasten vihollista väistäen tai viholliseen hyökäten. Lisäksi voi houkutella vihollisen hyökkäämään siten että väistää puun edessä juuri oikeaan aikaan ja vihollinen menee suoraan puuta päin”, Ruusutassu sanoi hetken kuluttua.
“Hyvin keksitty. Eiköhän kokeilla niitä käytännössä”, hymyilin ja naaras nyökkäsi innoissaan.
Ensin harjoittelimme hyökkäämistä käyttäen puita hyödyksemme. Sen jälkeen harjoittelimme kallioilla ja kivillä jotka olivat paikoitellen yllättävän liukkaita. Näiden harjoitusten jälkeen pidimme pienen tauon ennen kuin päätin laittaa Ruusutassun pieneen testiin.
“Yllätä minut”, sanoin, kun Ruusutassu oli saanut hengityksensä tasaantumaan.
“Miten? Tuonko sinulle lumipallon?” oppilaani virnisti.
“Jos koet sen hyödyttävän sinua taistelussa niin mikä jottei”, huokaisin.
“Meinaatko, että minun täytyy tehdä sinulle yllätyshyökkäys?” Ruusutassu kysyi.
“Juuri sitä minä meinaan”, nyökkäsin ja hän nousi seisomaan, katseli ympärilleen, mietti hetken ja sen jälkeen hän katosi läheiseen pusikkoon.
Kuulin selvästi miten naaras hengitti ja yritti pitää naurun sisällään. Pyörittelin huokaisten silmiäni.
“Minä kuulen sinut, Ruusutassu”, totesin ja sen jälkeen tuli hiirenhiljaista.
Odotin hetken kunnes kuulin miten yläpuolellani olevalla oksalla kuului hentoista kynsien rapinaa. Väistin hieman sivulle samalla, kun Ruusutassu pudottautui alas yrittäen niskan päälle.
“Miten?!” Ruusutassu henkäisi ihmeissään, kun hänen yllätyshyökkäyksensä ei toiminutkaan.
“Sinun täytyy kulkea hiljempaa. Kuulin kynsiesi rapinan”, totesin.
“Vai niin. Odotappas vain”, Ruusutassu mietti taas hetken ennen kuin katosi jälleen jonnekin.
Väistin jälleen naaraan yllätyshyökkäyksen ja sitä seuraavan hyökkäyksen ja vielä sitä seuraavan hyökkäyksen.
“Kuulen äänesi, näen liikkeesi sivusilmällä, pusikot heiluu, oksat rasahtelee ja tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkästi. Sinun täytyy nyt Ruusutassu keskittyä ja yrittää liikkua kevyemmin askelin”, ohjeistin.
Seuraavaksi en kuullut Ruusutassun aiheuttamia ääniä mutta nyt haistoin hänet. Ruusutassulla oli välillä se ongelma, että hän ei oikein keskittynyt moneen asiaan kerrallaan. Jos hän oli äänetön, hän tuoksui ja jos hänen tuoksunsa ei leijaillut ilmassa niin hänen askeleensa kuuluivat.
Oppilaani hyppäsi kiven takaa ja väistin hänen iskunsa niin että naaras iskeytyi suoraan vasten edessä olevaa puskaa.
“Nyt minä haistoin sinut. Sinun täytyy huomioida tehdessäsi yllätyshyökkäystä hajusi ja äänesi. Sinun täytyy huomioida ympäristösi. Tuulen suunta ja maaperä. Sinun täytyy keskittyä”, sanoin samalla, kun Ruusutassun pää pilkisti puskasta ja tämä sylki oksia suustaan otsa rypyssä.
“Antaisit minulle vähän edes armoa!” hän tuhahti turhautuneena.
“Ei sinun vihollisesikaan anna sinulle armoa taistelussa”, totesin ja naaras rämpi ulos pusikosta silmät kiiluen.
“Sinä et ole minun viholliseni!” hän maukui ärsyyntyneenä.
“Minä olen sinun mestarisi ja minun tarkoitukseni on opettaa sinua taistelemaan, puolustautumaan ja metsästämään. Jos antaisin sinulle koko ajan armoa ja päästäisin sinut helpolla niin pidemmän päälle se ei opettaisi sinulle yhtikäs mitään”, aloin itsekin turhautumaan.
“Minä vihaan sinua!” Ruusutassu parahti kyyneleet silmissä, kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.
“Voi Tähtiklaani sentään”, huokaisin syvään samalla, kun katsoin oppilaan loittonevaa selkää.

Siinä sitten kävelin yksinäni leiriä kohti miettien mitä olin tehnyt väärin vai olinko tehnyt mitään väärin. Oliko Ruusutassun tunnepurkaus väsymyksestä johtuvaa vaiko vain naaraiden normaaleja tunnejuttuja?

“Mitä sinä täällä yksin teet? Etkö lähtenyt Ruusutassun kanssa leiristä?” Valkoviiksi tuli minua polulla vastaan yhdessä kumppaninsa Merilinnun kanssa.
“Harjoituksemme jäivät vähän kesken”, totesin huokaisten.
“Mitä tapahtui?” Merilintu kysyi huolta äänessään.
“Sen, kun tietäisin”, naurahdin, koska olihan tilanne nyt hieman surkuhupaisa.
“Harjoittelimme yllätyshyökkäystä ja Ruusutassun hyökätessä väistin häntä joka kerralla ja annoin sitä mukaan ohjeita miten toimia paremmin. No hän sitten iski kiven takaa niin minä väistin ja hän menin suinpäin sukkelaan pensaaseen ja sen jälkeen hänellä tuli pieni tunteen purkaus ja hän lähti menemään”, kerroin ja Valkoviiksi vilkaisi Merilintua huvittuneena.
“Naaraat osaavat olla hieman hankalia joskus”, kolli totesi.
“Anteeksi mitä?” Merilintu katsoi kumppaniaan silmät viiruina ilkikurisesti.
“Sanoinko minä jotain? En minä kuullut”, Valkoviiksi vitsaili ja naurahdin.
“Mitä minä nyt teen?” kysyin sitten.
“Etsi hänet. Pyydä anteeksi vaikkei sinulla olisikaan mitään anteeksipyydettävää ja sano hänelle, että hän saa tulla syömään seuraasi soturien pesän edustalle palkaksi hyvästä yrityksestä. Ja sitten muistat sanoa, että ensi kerralla hänellä menee jo paljon paremmin”, Merilintu neuvoi ja yritin painaa kaiken muistiin.
“Miksi minun pitää pyytää anteeksi vaikka vain ohjeistin häntä?” kysyin.
“Älä kysy vaan tee nyt vain niin”, Valkoviiksi vinkkasi.
“Vai niin. Selvä. Minulla on vielä paljon opittavaa naaraista”, totesin mietteliäänä.


Etsin Ruusutassua ensin leiristä mutta hän ei ollut siellä joten menin takaisin leirin ulkopuolelle ja yritin saada hänestä vainun. Kiertelin reviiriä sinne tänne ja matkalla pyydystin myös pari hiirtä klaanille ravinnoksi.
Jonkin aikaa kuljettuani kuulin kauempaa mutinaa ja tuhahtelua. Kurkistin suuren kiven taakse ja ehdin juuri väistää lentävää pikku kiveä joka kiisi ylitseni päätäni hipoen.
“Minusta ei tule ikinä soturia”, kuulin Ruusutassun turhautuneen mutinan ja sitä seuranneen pikku kiven kolahduksen, kun naaras heitti sen vasten kiveä jonka takana olin. Huokaisin syvään ennen kuin astuin esiin.
“Tuo ei pidä paikkaansa”, sanoin ja ehdin jälleen väistää yllättävän pikku kiven jonka Ruusutassu ehti heittää ennen kuin hoksasi minut.
“Mene pois”, hän ärähti ja käänsi minulle selkänsä.
“Kai sinä tiedät etten tarkoittanut sanoillani mitään pahaa”, aloitin.
“Ihan sama. Ei kiinnosta. Ole hyvä ja poistu”, oppilaani tuhahti katsomatta minua päinkään.
“Yritin vain opettaa sinua parhaalla mahdollisella tavalla”, jatkoin.
“Etkö kuullut mitä minä sanoin? Sanoin että mene pois!” Ruusutassu murahti vilkaisten minua murhaavasti. Tämä keskustelu nyt ei oikein edennyt siihen suuntaan kuin halusin.
En olisi millään halunnut nöyrtyä sanomaan Merilinnun kehottamia sanoja mutta ei kai se muu auttanut.
“Anteeksi Ruusutassu. Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua millään lailla. Yrityksesi oli todella hyvä ja ensi kerralla onnistut varmasti paremmin. Siksi ajattelinkin palkita sinut kovasta työstäsi ja hetken metsästämisen jälkeen voit tulla seuraani syömään soturien pesän edustalle. Miltä se kuulostaisi?” kysyin varovaisesti ja oppilaani oli pitkän aikaa hiljaa kunnes hän huokaisi syvään. Hän kääntyi katsomaan minua ja yritti näyttää vielä vihaiselta vaikka näin miten hänen silmänsä olivat kirkastuneet.
“Hyvä on. Saat anteeksi. Minä pyydän myös anteeksi käytöstäni ja sitä että sanoin vihaavani sinua. Oikeasti en vihaa sinua”, Ruusutassu sanoi ja hymyilin hänelle lempeästi.
“Saat anteeksi. Mennään katsomaan josko löytäisimme klaanille ruokaa niin pääsemme syömään”, sanoin ja oppilaani nyökkäsi jonka jälkeen hän oli taas täysin oma itsensä.


Toimme tuoresaaliskasaan hyvän saaliin jonka jälkeen valitsimme itsellemme aterian ja kävimme syömään. Ruusutassu oli silminnähden ylpeä siitä, että pääsi sotureiden pesän edustalle aterioimaan ja puhui lähes taukoamatta minulle ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä eikä hän meinannut muistaa syödä välissä ollenkaan.
Syötyämme näin miten Häivätuuli asteli luoksemme.
“Kokoontuminen on tänä yönä ja Valhetähti on päättänyt, että sinä ja sinun pikku oppilaasi saatte tulla mukaan”, varapäällikkö kertoi.
“Selvä. Kiitos tiedosta”, nyökkäsin ja naaras lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
“Minä en pidä hänestä”, Ruusutassu mutisi suu täynnä ruokaa.
“Shh. Hän voi kuulla”, sanoin hiljaa vilkaisten samalla naaraan perään.
“Hän on klaanimme varapäällikkö joten sen kanssa on nyt elettävä ja pysyttävä hänen kanssaan väleissä”, sanoin sitten.
“Oli miten oli. Me päästään kokoontumiseen!” Ruusutassu hihkaisi.


Kuun noustessa oli aika kokoontua muiden kokoontumiseen lähtijöiden kanssa. Odottelimme leirin suuaukolla päällikön saapumista. Tämä oli Valhetähden ensimmäinen kokoontuminen uutena päällikkönä ja tämä oli ensimmäinen kokoontuminen jossa Myrskyklaani tulisi pitämään välimatkaa muihin klaanilaisiin. Kokoontuminen tulisi toisin sanoen olemaan erittäin mielenkiintoinen ja erikoinen.

Saavuimme kokoontumis saarelle yhtenä rykelmänä toisia klaanilaisia vilkuillen. Valhetähti johti joukkoamme ja nyökkäsi vakavana vastaantuleville sotureille jotka olivat muista klaaneista.
“Mitä näiden kanssa sitten uskaltaa puhua vai uskaltaako ollenkaan?” Ruusutassu kysyi minulta hiljaa.
“En tiedä. Kuten Valhetähti meitä varoitti niin meidän tulee olla tarkkoja keihin me luotamme ja keihin emme, jos he ovat klaanimme ulkopuolelta. Joten ole sinäkin tarkkanäköinen ja varovainen”, vastasin hiljaa oppilaalleni joka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
Istuuduin muiden Myrskyklaanin sotureiden seuraan ja katselimme vaitonaisina ympärillemme. Muut klaanilaiset katselivat meitä mietteliäinä ja hieman kauempana oleva joukko eri klaaneista olevia sotureita keskustelivat keskenään vilkuillen välillä meitä kohti.
“Täällä on jotenkin outo ilmapiiri eikö sinustakin?” Hiirinenä totesi viereltäni ja nyökkäsin hänelle. Muut klaanilaiset selvästi ihmettelivät yllättävää viileyttämme ja välinpitämättömyyttä toisia klaaneja kohtaan.
Niskakarvani nousivat hieman jännityksestä nähdessäni Koivutassun ja Honkasydämen kauempana. Honkasydän katsoi suoraan minua kohti ilme kirkastuen ja hän nyökkäsi minulle tervehdyksen. Nyökkäsin hänelle viileästi takaisin ja käänsin katseeni toisaalle. Tähtiklaani tuskin varoitti turhaan luottamasta herkästi muihin klaanilaisiin. Huokaisin syvään, kun kuulin lähestyviä askeleita.
“Hei Kotkasiipi. Ja sinä taisit olla Hiirinenä yksi Myrskyklaanin sotureista”, Honkasydän saapui yhdessä Koivutassun kanssa eteeni. Hiirinenä vilkaisi minua ja sitten Honkasydäntä ja nyökkäsi tälle.
“Anteeksi mutta minulla olikin asiaa oppilaalleni joten poistun tästä”, Hiirinenä totesi oitis ja poistui paikalta. Kaksikko edessäni vilkaisivat toisiaan mietteliäinä ennen kuin kääntyivät taas puoleeni.
“Mitä sinulle kuuluu?” Koivutassu kysyi hymyillen.
“Hyvää”, vastasin lyhyesti.
“Mukava kuulla. Koivukajo sai soturinimensä hiljattain”, Honkasydän kertoi.
“Vai niin. Onneksi olkoon”, nyökkäsin nuorelle uudelle soturille. Kaksikon läsnäolo alkoi hieman tuntua minusta vaivaannuttavalta joten nousin seisomaan.
“Oli mukava tavata teidät mutta minun on nyt mentävä”, sanoin sitten ja lähdin ennen kuin he ehtivät edes vastata. Kuulin vain takaani miten Honkasydän kysyi Koivukajolta, että mitä minulle oli oikein tapahtunut. Olisin mielelläni halunnut keskustella heidän kanssaan ja tutustua isääni paremmin mutta nyt se ei vain yksinkertaisesti käynyt. En halunnut, että päällikkö ja varapäällikkö näkisivät miten keskustelin tuttavallisesti kahden Taivasklaanilaisen kanssa varsinkin nyt, kun Tähtiklaani oli antanut meille varoituksen. Halusin saada klaanini luottamuksen, koska olinhan tullut ulkopuolelta ja varmasti varsinkin uudella varapäälliköllä oli epäilyksensä uskollisuudestani, koska hänhän oli ollut minulle alkuaikoina kylmä ja tyly. Minusta tuntui ettei suhteemme ollut parantunut siitä miksikään vaikka tulostani oli jo monen monta kuuta aikaa.

Kokoontuminen alkoi, kun päälliköt kutsuivat klaanit koolle ja kuu oli päässyt keskipisteeseensä.
Ensin aloitti meidän uusi päällikkömme kertomaan mitä klaanissamme oli viimeaikoina tapahtunut.
“Aloitetaanpa ensin siitä miksi minä seison tässä Heinätähden sijasta. Heinätähti on valitettavasti kuollut ja siirtynyt Tähtiklaanin maille. Hän oli hieno ja rakas päällikkö ja tulemme ikävöimään häntä suunnattomasti. Minä olen käynyt Kuulammella vastaanottamassa yhdeksän henkeäni ja olen saanut nimekseni Valhetähti ja olen Myrskyklaanin uusi päällikkö. Nimesin Häivätuulen varapäällikökseni. Lisäksi klaanimme on saanut kaksi uutta oppilasta Liekotassun ja Havutassun”, Valhetähti kertoi. Päällikkömme antoi puheenvuoron seuraavalle, joka oli Jokiklaanin päällikkö.
Viimeisenä puhui Taivasklaanin päällikkö kertomalla että he olivat saaneet kaksi uutta soturia jotka olivat Koivukajo ja Sadekatse. Mielestäni Koivukajo oli hieno nimi ja sopi naaraalle täydellisesti.

Kokoontumisen päätyttyä poistuimme nopeasti paikalta ja palasimme kotiin. Kotona meitä odotti tervetulotoivotukset unisilta klaanilaisilta ja osa kysyi miten kokoontuminen oli sujunut. Tästä kokoontumisesta ei ollut pahemmin muuta jäänyt mieleen kuin outo ilmapiiri ja se ettei Myrskyklaanilaisia oltu nähty keskustelemassa tiiviisti muiden klaanilaisten kanssa.
Toivotin Ruusutassulle hyvät yöt ennen kuin menin sotureiden pesään ja asetuin makuulle sammalpedilleni. Viimeinen ajatukseni ennen unta oli se, että millainen tulevaisuus klaaniamme odottaisikaan.